Title: Ansa - Yhteiskunnallinen kuvaus Pariisin työväen elämästä toisen - keisarikunnan aikana
Author: Zola, Émile, 1840-1902
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Ansa - Yhteiskunnallinen kuvaus Pariisin työväen elämästä toisen - keisarikunnan aikana" ***


ANSA

Yhteiskunnallinen kuvaus Pariisin työväen elämästä
Toisen Keisarikunnan aikana


Kirj.

ÉMILE ZOLA


Suom. [»L'Assommoir»] Paavo Warén


Kuuluva romaanisarjaan Rougon-Macquartin suku.



Helsingissä,
Päivälehden kirjapainossa,
1903.



Esipuhe.


Rougon-Macquart'in suku tulee käsittämään parikymmentä romaania.
Vuodesta 1869 on yleinen suunnitelma ollut määrätty, ja minä noudatan
sitä järkähtämättömän ankarasti. 'Ansa' on tullut aikanaan, minä olen
sen kirjottanut, samoin kuin kirjotan toisetkin, väistymättä
hiventäkään suoralta uraltani. Siinä on minun voimani. Minulla on
päämäärä, jota kohden minä käyn.

Kun 'Ansa' ilmestyi eräässä sanomalehdessä, niin sen kimppuun
hyökättiin ennen kuulumattomalla rajuudella, sitä syytettiin kaiken
maailman rikoksista. Onkohan tarpeen selittää tässä muutamalla rivillä
tarkotuksiani kirjailijana? Olen tahtonut maalata työmiesperheen
kohtalonmääräämän rappeutumisen meidän esikaupunkiemme saastutetussa
ympäristössä. Juoppoutta ja toimetonna vetelehtimistä seuraa
perhesiteiden höltyminen, saastaiset sekaantumiset, kunniantunnon
asteittain tapahtuva unohtaminen ja loppusuorituksena häpeä ja kuolema.
Se on yksinkertaisesti siveysoppia käytännössä.

'Ansa' on varmaan siveellisin minun kirjoistani. Usein minun on
täytynyt koskea paljoa kauheampiin haavoihin. Muoto yksin on
hämmästyttänyt. On suututtu sanoihin. Minun rikokseni on se, että olen
kirjailijan uteliaisuudella koonnut ja huolellisesti muovailtuun
kaavaan valanut rahvaan kieltä. Niin! muoto on minun suuri rikokseni.
Tämän kielen sanakirjoja on kumminkin olemassa, kirjallisuuden
harrastajat sitä tutkivat ja nauttivat sen tuoreudesta, sen
odottamattomien kuvien voimasta. Kieliopin nuuskijat siitä hekumoivat.
Oli miten oli, mutta kukaan ei ole älynnyt, että minun tahtoni oli
suorittaa puhtaasti filolooginen työ, jonka luulen ansaitsevan suurta
huomiota sekä historian että yhteiskuntaopin kannalta.

Muuten minä en puolustaudu. Minun teokseni kyllä puolustaa minua. Se on
totuuden teos, ensimäinen rahvaasta kirjotettu romaani, joka ei
valehtele, jossa on rahvaan tuoksua. Siitä ei pidä tehdä johtopäätöstä,
että rahvas kokonaisuudessaan on huonoa, sillä minun henkilöni eivät
ole huonoja, he eivät ole kuin tietämättömiä ja ankaran työn ja
kurjuuden painaman ympäristönsä turmelemia, missä he elävät. Mutta
pitäisi lukea minun romaanejani, ymmärtää niitä, nähdä selvään niiden
yhteys, ennenkuin julistetaan lopulliset, mielettömät ja kiukkuiset
tuomiot, jotka kiertelevät minusta ja minun teoksistani! Voi! jos
tiedettäisiin, kuinka minun ystäväni nauravat sille typerälle jutulle,
jota ihmisille syötetään! Jospa tiedettäisiin, kuinka tuo verenimijä,
tuo hirmuinen romaaninkirjottaja on arvokas porvari, tutkimuksen ja
taiteen mies, joka elää vaatimattomasti kolkassaan, ja jonka ainoa
kunnianhimo on jättää jälkeensä niin laaja ja niin elävä teos kuin hän
voi! Minä en väitä valheeksi mitään minusta sepitettyä juttua, vaan
minä teen työtäni ja jätän sen ajan ja rehellisen julkisen arvostelun
tuomittavaksi, kohotakseni vihdoin päälleni kasattujen parjausten alta.

Pariisissa, 1 p. tammikuuta 1877.

Emile Zola.



I.


Gervaise oli odottanut Lantier'ta kahteen asti aamulla. Sitten hän oli
vilusta väristen seistuaan vaan yöpuvussa avonaisen ikkunan ääressä
heittäynyt poikkiteloin vuoteelleen ja nukahtanut kuumeisena ja kasvot
kyynelistä märkänä. Jo viikon päivät oli Lantier aina heidän
lähtiessään »Kaksipäisestä vasikasta», jossa he kävivät syömässä,
lähettänyt hänet nukkumaan lasten kanssa eikä itse ilmestynyt kotiin
ennenkuin myöhään yöllä selittäen olleensa työn haussa. Tänä iltana
pitäessään silmällä, milloin hän palaisi, Gervaise luuli nähneensä
hänen menevän »Grand Balcon'in» tanssihuoneeseen, jonka kymmenestä
häikäisevän kirkkaasti valaistusta ikkunasta tulvasi ikäänkuin
tulipalon loimu synkälle ulkobulevardille. Ja hänen takanaan hän oli
nähnyt pienen Adèlen, kiillottajan, joka söi päivällisensä samassa
ravintolassa kuin hekin, kulkevan muutamia askelia jälempänä
heilutellen käsiään, ikäänkuin hän juuri olisi heittänyt irti Lantier'n
käsivarresta, jotta he eivät yhdessä kulkisi ovella olevien
kirkasvaloisten lyhtyjen alitse.

Kun Gervaise heräsi viiden tienoossa, olivat hänen jäsenensä
jäykistyneet ja hänen selkäpiitänsä pakotti; hän purskahti itkuun.
Lantier ei ollut palannut. Ensi kerran hän oli poissa yötä, Gervaise
jäi istumaan vuoteen reunalle repaleisen, virttyneen karttuuniverhon
alle, joka riippui langan varassa kattoon kiinnitetystä koukusta. Ja
hitaasti loi hän kyynelten himmentämän katseensa ympäri viheliäistä
huonetta. Sen kalustona oli pähkinäpuinen piironki, josta yksi laatikko
puuttui, kolme olkituolia ja pieni rasvainen pöytä, jonka päällä oli
halennut pesukannu. Sen lisäksi oli lapsia varten rautasänky, joka oli
piirongin tiellä ja täytti kaksi kolmatta osaa huoneesta. Nurkassa oli
seposen selällään Gervaisen ja Lantier'n kapsäkki, jossa ei ollut muuta
kuin pohjalla vanha miehen hattu likaisten paitojen ja sukkien alla.
Seinän vieressä tuolien selkämyksillä riippui repaleinen saali ja lian
syömät housut, viimeiset vaatekappaleet, joita vanhojen vaatteiden
kauppiaat eivät olleet huolineet. Uunin reunalla, kahden kynttiläjalan
välillä, jotka olivat eri paria, oli kasa vaaleanpunaisia
panttilaitoksen kuittia. Tämä oli talon kaunein huone ensimäisessä
asuinkerroksessa bulevardin puolella.

Lapset nukkuivat vierekkäin pää samalla korvatyynyllä. Claude,
kahdeksan vuotias, makasi pienet kädet peitteen päällä, hengittäen
hitaasti, jota vastoin Etienne, joka vasta oli neljän vanha, hymyili
toinen käsi veljensä kaulalla. Kun äidin kostea katse kohtasi heidät,
sai hän uuden itkukohtauksen, hän painoi nenäliinan suulleen estääkseen
kuulumasta huutoja, jotka pyrkivät väkisinkin ilmoille. Ja paljain
jaloin, huolimatta panna jalkaansa kenkärajojaan, jotka niistä olivat
pudonneet, hän palasi ikkunan ääreen kyynäskolkkasilleen ja alotti
uudestaan yöllisen odotuksensa tähystellen kauvas katukäytäviä pitkin.

Talo oli Chapellen bulevardin varrella, Poissonnièren tulliportista
vasemmalla. Se oli kaksikerroksinen, tummanpunaiseksi maalattu
rappeutunut kivitalo, jonka akkunan suojustimet olivat sateista
lahonneet. Lyhdyn yläpuolella, jossa oli rikkonaiset lasit, seisoi
kahden ikkunan välillä sanat »Hôtel Boncoeur, hoitaja Marsouiller»
isoilla keltaisilla kirjaimilla, joista rappauksen mukana oli karissut
pois palasia. Gervaise, jonka tiellä lyhty oli, nousi varpailleen
pitäen nenäliinaa suunsa edessä. Hän katsoi oikealle Rochechouart'in
bulevardin puolelle, jossa teurastuslaitosten edessä seisoi ryhmissä
teurastajia veriset esiliinat edessä; raitis tuuli toi sieltä tuon
tuostakin mukanaan raakaa teurastettujen eläinten hajua. Hän katsoi
vasemmalle pitkää puistokatua pitkin, ja hänen katseensa pysähtyi
melkein vastapäätä suureen valkoiseen Lariboisièren sairashuoneeseen,
jota paraikaa rakennettiin. Hitaasti se siitä siirtyi näköpiirin
toisesta päästä toiseen, pitkin kaupungin tullimuuria, jonka takaa hän
joskus yöllä oli kuullut hätähuutoja, kun siellä ihmisiä murhattiin.
Hän tähysteli kaukaisimpiakin kolkkia, synkimpiäkin sokkeloita, jotka
olivat mustia kosteudesta ja liasta, peläten siellä näkevänsä Lantier'n
ruumiin puukon iskujen lävistämänä. Kun hän kohotti silmänsä tästä
harmaasta, loppumattomasta muurista, joka ympäröi kaupunkia, hän
huomasi kirkasta, autereista hohdetta, jonka läpi jo kuului Pariisin
aamuinen kohina. Mutta yhä uudelleen peilasivat hänen katseensa
Poissonnièren tulliportille. Haihduttaakseen tuskaansa hän kaula ojona
katsoi keskeytymätöntä ihmisten, eläinten ja kärrien tulvaa, joka
molempien tukevatekoisten tullihuoneiden välitse laskeutui Montmartren
ja La Chapellen kukkuloilta. Oli siinä karjan kavioiden ja ihmisten
jalkojen töminää ja kapsetta. Tuon tuostakin syntyi viertotiellä
sellainen tungos, että tulvan täytyi äkkiä pysähtyä, mutta loppumaton
oli työmiesten jono, jotka työkalut selässä ja leipä kainalossa menivät
työhönsä; ja yhtä mittaa nieli Pariisi tuota sekavaa joukkoa. Kun
Gervaise väen tungoksessa oli näkevinään Lantier'n, hän kurottautui
vielä ulommaksi, niin että oli vähällä pudota: ja hän painoi yhä
kovemmin nenäliinaa suulleen ikäänkuin tukkiakseen tien tuskaltaan.

Nuorekas ja ilonen ääni sai hänet lähtemään ikkunan luota.

-- Teidän miehenne ei taida olla kotona, rouva Lantier?

-- Ei, herra Coupeau, vastasi hän koettaen hymyillä.

Se oli muudan levysepän työmies, jolla oli saman talon ylimmässä
kerroksessa huone, josta hän maksoi kymmenen francia[1] kuulta. Hänellä
oli työkalulaukku olalla. Kun hän oli nähnyt avaimen ovella, oli hän
pistäytynyt sisälle vanhana ystävänä.

-- Nykyään, nähkääs, jatkoi hän, olen työssä tuolla sairashuoneella...
Kylläpä nyt on kaunis toukokuu! Ilma tuntuu vain vähän kylmähköltä tänä
aamuna.

Ja hän katseli Gervaisen kasvoja, jotka olivat itkusta punaiset. Kun
hän näki, että vuode oli koskematon, hän pudisti hiukan päätään; sitten
hän tuli lasten vuoteelle saakka, jotka yhä vielä nukkuivat
punaposkisina kuin pikku enkelit; ja hiljemmällä äänellä hän jatkoi:

-- Noo, teidän miehenne taitaa viettää vähän säännötöntä elämää, vai
mitä? Älkää siitä olko huolissanne, rouva Lantier. Hänellä on paljon
puuhaa politiikasta; hiljattain, kun oli äänestetty Eugène Sue'tä, joka
kuuluu olevan kunnon mies, hän oli ihan vimmoissaan. Ehkäpä hän on
viettänyt yönsä ystävien seurassa panettelemalla tuota Bonaparte
lurjusta.

-- Ei, ei, ponnisteli Gervaise sopertamaan. Ei se ole niin kuin te
luulette... Kyllä minä tiedän, missä Lantier on... Meillä on, Jumala
paratkoon huolemme, niinkuin kaikilla muillakin.

Coupeau iski silmää, näyttääkseen ettei hän ollut niin yksinkertainen,
että hän olisi uskonut sellaista valetta. Ja hän lähti pois
tarjouduttuaan noutamaan hänelle maitoa, jos hän ei itse aikonut mennä
ulos. Gervaise oli kaunis ja toimellinen nainen, sanoi hän, ja lupasi
hänelle apuaan siltä varalta, että hänelle milloin sattuisi ikävyyksiä.
Heti kuin hän oli mennyt pois, asettui Gervaise takaisin ikkunaan.

Tulliportista tulvehti vielä yhä uusia jalkamiehiä kylmässä
aamuilmassa. Sepät tunsi hän heidän sinisistä puseroistaan, muurarit
heidän valkoisista mekoistaan, maalarit heidän päällystakeistaan,
joiden alta näkyi pitkien puseroiden liepeet. Kaukaa katsoen tuo joukko
oli haalistunut, epämääräinen väriltään, jossa virttynyt sininen ja
likaisen harmaa olivat vallalla. Välistä joku työmies pysähtyi
sytyttämään piippuaan, mutta toiset hänen ympärillään astuivat edelleen
nauramatta tai puhumatta sanaakaan toverilleen, silmät liassa,
kasvot Pariisia kohden, jonne he hävisivät yksitellen ammottavan
Faubourg-Poissonnièrekadun kautta. Poissonnièrekadun molemmissa
kulmauksissa, kummankin viinikaupan oven kohdalla, joiden luukut juuri
avattiin, miehet kumminkin hiljentivät käyntiään; ennenkuin astuivat
sisälle, seisoskelivat he katukäytävän reunalla, katsoen epäröiden
Pariisiin päin, käsivarret hervottomina; heidän veltosta ryhdistään
näki jo, että työpäivä oli mennyttä kalua. Tiskien ääressä miehet
tarjosivat jokainen vuorostaan toisilleen ryyppyjä, unohtuivat sinne
seisomaan, syljeksivät, rykivät ja selvittivät kurkkuaan kulauttamalla
siihen ryypyn toisensa perästä. Pian niissä oli väkeä tuvan täydeltä.

Gervaise tähysteli kadun vasemmalla puolen ukko Colomben kapakkaa,
jossa hän luuli nähneensä Lantier'n kun eräs lihava eukko, paljain
päin, esiliina edessä puhutteli häntä keskeltä katua.

-- Huomenta, rouva Lantier, kylläpä te olette aikaiseen jalkeilla!

Gervaise kumartui alaspäin,

-- Kas! tekö se olette, rouva Boche!... Niin, minulla on paljon
hommattavaa tänään!

-- Niinpä niin, eipähän ne työt itsestään tule valmiiksi.

Ja he alkoivat puhella, toinen ikkunassa, toinen kadulla. Rouva Boche
oli ovenvartijana siinä talossa, jonka alikerrassa oli »Kaksipäisen
vasikan» ravintola. Monta kertaa oli Gervaise odottanut Lantier'ta
hänen luonaan, jotta hänen ei tarvitseisi yksin istua pöytään kaikkien
miesten kanssa, jotka söivät samassa huoneessa. Ovenvartija kertoi,
että hän oli menossa parin askelen päähän Charbonnièren kadulle
tapaamaan makuulta erästä konttoristia, jolta hänen miehensä ei ollut
voinut saada maksua takin korjuusta. Sitten hän puhui eräästä
hyyryläisestään, joka oli edellisenä iltana tullut kotiin naisen
kanssa, ja joka oli estänyt ihmisiä nukkumasta kolmeen asti aamulla.
Mutta jutellessaan hän tarkasti nuorta vaimoa hyvin uteliaan näköisenä;
eikä hän näyttänyt tulleenkaan muuta varten kuin saadakseen tietää
jotakin.

-- Herra Lantier on kai vielä makuulla? kysyi hän äkisti.

-- On. hän nukkuu, vastasi Gervaise, joka ei osannut olla punastumatta.

Rouva Boche näki kyynelten herahtavan hänen silmiinsä; ja nähtävästi
tyytyväisenä hän alkoi mennä pois haukkuen miehiä saakelin
vetelyksiksi, mutta hän kääntyi vielä takaisin ja huusi:

-- Tänäänhän te menette pesulaitokselle?... Minullakin on vähän
pestävää, minä pidän teille paikan vieressäni, niin saamme hiukan
jutella.

Sitten hän ikäänkuin säälin valtaamana lisäsi.

-- Pikku raukka! Olisi paljon viisaampaa, että ette jäisi siihen, te
vielä vilustutte... Tehän olette vallan sininen.

Gervaise ei vielä kahteen tuntiin malttanut lähteä ikkunan luota. Kello
oli jo kahdeksan. Puodit oli avattu. Kukkuloilta laskeutuvain
puseropukuisten työmiesten tulva oli lakannut; ainoastaan joitakuita
myöhästyneitä tuli tulliportista harpaten pitkin askelin.
Viinikauppiasten luona samat miehet vielä seisoivat juomassa, rykimässä
ja syljeksimässä. Työmiesten perästä olivat tulleet työnaiset,
kiillottajat, kukantekijät, ompelijattaret, jotka ohkaisissa puvuissaan
astua sipsuttivat pitkin ulkobulevardeja. Heitä kulki kolme neljä
yhdessä ryhmässä puhellen vilkkaasti, nauraa kikattaen ja vilkuen
ympärilleen. Väliin tuli aivan yksin joku laiha, kalpea ja totisen
näköinen nainen pitkin tullimuurin sivua kiertäen likarapakoita. Sitten
tulivat kauppapalvelijat puhallellen kouriinsa ja syöden leipää
käydessään; hintelöitä nuorukaisia, joiden vaatteet olivat käyneet
liian lyhyiksi, väsyneet silmät vielä unisina; pieniä kalpeakasvoisia,
pitkän konttorityön kuluttamia vanhuksia, jotka mennä kuntustivat
katsoen kelloaan joutuakseen täsmällisesti työhönsä. Nyt vallitsi
bulevardeilla jo tavallinen aamurauha; sillä puolen asuvat
koroillaaneläjät kävelivät päivää paistattamassa: äidit paljain päin,
likaisissa hameissa, hyssyttelivät sylissään kapalolapsia, joille he
penkeillä muuttivat kuivia riepuja; kokonainen lauma puoleksi alastomia
räkänokkia survi toisiaan, pyöri maassa kirkuen, nauraen ja itkien.
Silloin Gervaise tunsi tukehtuvansa, tuskan huumaus valtasi hänet,
toivo oli lopussa, hänestä tuntui, että kaikki oli mennyttä, että aika
oli pysähtynyt, että Lantier ei enää koskaan tulisi takaisin. Hänen
katseensa siirtyivät vanhoista, mustista, rappeutuneista,
pahanhajuisista teurastuslaitoksista uuteen, vaaleaan sairashuoneeseen,
jossa ei vielä ollut ikkunoita, vaan josta ammottavien ikkuna-aukkojen
läpi näkyi tyhjiä saleja, missä kuoleman viikatetta odotti runsas sato.
Vastapäätä tullimuurin yli kohosi taivas pilvetönnä ja kirkkaana ja
nouseva aurinko loi häikäisevät säteensä yli heräävän Pariisin.

Nuori vaimo istui tuolilla, kädet hervottomina, ja oli lakannut
itkemästä, kun Lantier tyynesti astui sisälle.

-- Sinäkö se olet, sinäkö se olet! huudahti Gervaise tahtoen heittäytyä
hänen kaulaansa.

-- Niin, minä se olen, entä sitten? vastasi hän. Ethän vaan taas alkane
tyhmyyksiä jaaritella.

Hän työnsi hänet luotaan. Sitten hän vihaisen näköisenä heitti mustan
huopahattunsa piirongin päälle. Hän oli kuudenkolmatta vanha mies,
pienikasvuinen, hyvin tummaverinen ja kaunismuotoinen. Pieniä viiksiään
hän alituiseen kierteli sormillaan. Hänellä oli päällään työmiehen
pusero ja vanha tahrainen päällystakki, joka oli kiinteä vyötäisiltä.
Hänen puheessaan kuului ihan selvään Provençen murre.

Gervaise, joka oli pudonnut takaisin tuolille istumaan, valitti hiljaa,
katkonaisesti.

-- En ole saanut silmän täyttäkään unta... Minä luulin, että sinulle
oli tapahtunut jokin onnettomuus... Missä sinä olet ollut? missä sinä
olet viettänyt yösi? Herra Jumala! älä vaan jää toista kertaa pois,
minä tulisin hulluksi... Sano, Auguste, missä sinä olet ollut?

-- Siellä tietysti, missä minulla on asiaa, sanoi hän kohauttaen
olkapäitään. Minä olin kahdeksan aikaan Glacièrella ystäväni luona,
joka aikoo perustaa hattutehtaan. Siellä tulin vähän viivähtäneeksi,
niin katsoin parhaaksi jäädä yöksi. Sitä paitsi sinä tiedät, että minä
en pidä siitä, että minua vakoillaan. Jätä minut rauhaan!

Nuori vaimo alkoi taas nyyhkyttää. Lantier piti niin kovaa ääntä ja
teki niin rajuja liikkeitä, että hän kaatoi tuolit ja herätti lapset.
He nousivat istumaan paitasillaan ja silittivät hiuksiaan pienillä
käsillään; ja kun he näkivät äitinsä itkevän, niin hekin rupesivat
huutamaan täyttä kurkkua.

-- Vai jo se veisu taas alkaa! huusi Lantier raivostuneena. Jos te ette
pidä suutanne kiinni, niin minä lähden taas pois, sen minä sanon. Ja
tällä kertaa minä menen ijäksi. Hyvästi! minä menen takaisin sinne,
mistä tulinkin.

Hän oli jo ottanut hattunsa piirongin päältä, mutta Gervaise syöksähti
eteen sopertaen:

-- Ei, ei, et saa mennä!

Hyväilemällä sai hän lapset lakkaamaan itkemästä, Hän suuteli heidän
hiuksiaan ja painoi heidät takaisin makaamaan puhuen heille helliä
sanoja. Pienokaiset rauhottuivat siinä paikassa, alkoivat nauraa ja
nipistellä toisiaan. Sillä välin oli isä riisumatta edes saappaitaan
heittäytynyt vuoteelle väsyneen näköisenä, kasvot kalpeina yön
valvonnasta. Hän ei nukkunut, vaan makasi silmät selällään katsellen
ympäri huonetta.

-- Kylläpä täällä on siivoa! murisi hän.

Sitten hän tarkasti vähän aikaa Gervaisea ja lisäsi häjysti:

-- Sinä et taida nykyään enään peseytyäkään?

Gervaise oli vasta kahdenkolmatta vanha. Hän oli pitkä,
hoikanpuoleinen, ja hänellä oli hienot piirteet, mutta niissä näkyi jo
jälkiä elämän kovuudesta. Kampaamatonna, kenkärähjät jalassa, väristen
valkoisessa yönutussaan, johon huonekaluista oli tarttunut pölyä ja
rasvaa, hän näytti vanhentuneen kymmenen vuotta niinä tuskallisina
tuntina, jotka hän oli itkien viettänyt. Lantier'n sanat saivat hänen
luontonsa nousemaan, arkuus ja alistuminen oli poissa.

-- Sinä tuomitset väärin, sanoi hän vilkkaasti. Sinä tiedät kyllä, että
minä teen kaikki, mitä minä suinkin voin. Se ei ole minun syyni, että
me olemme joutuneet näin rappiolle... Tahtoisinpa nähdä, mitä sinä
tekisit kahden lapsen kanssa huoneessa, jossa ei ole edes uunia, missä
keittää vettä... Meidän olisi heti Pariisiin tultuamme pitänyt perustaa
oma liike, niinkuin sinä lupasit, eikä lopettaa sinun rahojasi
syömällä.

-- Ikäänkuin et sinä muka olisi ollut osallisena siinä; ei sinun sovi
nyt perästä päin sylkeä syömiisi herkkupaloihin!

Mutta Gervaise ei ollut häntä kuulevinaan, vaan jatkoi.

-- Jos me vain rohkeasti käymme työhön käsiksi, niin vielä tästä
selvitään... Minä olin eilen rouva Fauconnier'n luona, jolla on
pesulaitos Rue-Neuven varrella; siellä minä saan työtä maanantaista
lähtien. Jos sinä vielä pääset työhön Glacièren luona asuvan ystäväsi
tehtaaseen, niin ennenkuin puoltakaan vuotta on kulunut, pääsemme me
taas elämisen alkuun. Mutta sitä ennen meidän pitää hankkia itsellemme
vähän rihkamia ja vuokrata jostakin jokin lokero, missä saamme edes
olla kotona ... ja sitä varten pitää tehdä työtä, kovasti työtä!

Lantier kääntyi seinään päin ikävystyneen näköisenä. Silloin Gervaise
suuttui.

-- Niin, kyllä se tiedetään, että et sinä työllä luitasi katkaise. Sinä
et tahdo mahtua nahkaasi pelkästä ylpeydestä, sinä tahtoisit käydä
puettuna kuin herra ja kuljetella silkkihameisia katukaisoja
kainalossasi. Enkö minä muka ole oikeassa? Minä en ole sinusta enää
tarpeeksi hieno, sen jälkeen kun sinä olet pakottanut minut viemään
kaikki hameeni panttilaitokseen... Niin! Auguste, minä en ensiksi
aikonut sitä sinulle sanoa, tahdoin vielä odottaa, mutta olkoon
menneeksi: minä tiedän missä sinä olit yötä; minä näin sinun menevän
Grand-Balcon'iin tuon Adèlen retkaleen kanssa. No, osaat sinä ne
valitakin! On se sekin siisti kapine! Ilmankos hän käy niin nokka
pystyssä kuin mikäkin prinsessa, hän kun on maannut kaikkien ravintolan
vierasten kanssa.

Yhdellä ponnahduksella hyppäsi Lantier vuoteelta lattialle. Hänen
mustat silmänsä iskivät tulta ja hänen kasvonsa olivat kalpeat. Tuon
pienen miehen viha oli puhjeta myrskyksi.

-- Niin, niin, koko ravintolaväen kanssa, toisti Gervaise. Rouva Boche
ajaa heidät pois sekä hänet että hänen sisarensa, sen pitkän roikaleen,
koska siellä on portaat täynnä miehiä odottamassa vuoroaan.

Lantier kohotti molemmat nyrkkinsä, mutta hilliten haluaan lyödä hän
tarttui hänen käsivarsiinsa, ravisti häntä rajusti ja lennätti hänet
menemään sänkyyn lasten päälle, jotka uudestaan alkoivat parkua. Ja hän
heittäytyi takasin vuoteelle. Hänen julmistuneista kasvoistaan näki,
että hän oli tehnyt päätöksen, jota hän siihen asti oli epäröinyt.

-- Sinä et tiedä, mitä sinä nyt teet, Gervaise, sanoi hän änkyttäen.
Sitä sinä vielä kadut, saatpa nähdä.

Vähän aikaa lapset nyyhkyttivät. Kumartuneena sängyn reunan yli äiti
puristi heitä kumpaakin syliinsä: ja parikymmentä kertaa hän
yksitoikkoisella äänellä toisti samaa lausetta:

-- Voi, jos teitä ei olisi, minun pikku raukkani!... Jos teitä ei
olisi!... Jos teitä ei olisi!...

Tyynesti loikoen, katsoen päänsä päällä riippuvaa repaleista
sänkyverhoa, Lantier ei enää kuunnellutkaan häntä, vaan hautoi
mielessään aiettaan. Siten hän oli lähes tunnin antamatta unelle
valtaa, vaikka väsymys painoi hänen luomiaan. Kun hän siitä kääntyi
kyynäskolkkasilleen, kasvot jäykkänä ja päättäväisen näköisenä,
lopetteli Gervaise huoneen siistimistä. Hän oli pukenut lasten päälle
vaatteet ja laittoi nyt kuntoon heidän vuodettaan. Lantier katseli, kun
hän lakasi lattiaa ja pyyhki tomua huonekaluista; mutta huone pysyi
mustana ja kurjan näkösenä, katto oli nokinen, seinäpaperit kosteudesta
irtautuneet, kolmesta ontuvasta tuolista ja piirongin rämästä ei tahmea
rasva lähtenyt tomurievullakaan. Kun Gervaise oli peseytynyt ja kääri
ylös hiuksiaan pienen pyöreän peilin edessä, joka riippui ikkunan
ha'asta ja jota Lantier käytti partaa ajaessaan, näytti tämä
tarkastavan hänen paljaita käsivarsiaan ja paljasta kaulaansa,
ikäänkuin hän olisi mielessään verrannut niitä johonkin. Ja hän
nyrpisti huuliaan. Gervaise ontui oikealla jalallaan; mutta sitä tuskin
huomasi muulloin kuin hänen ollessaan väsyksissä. Tänä aamuna hän yön
valvomisesta rasittuneena veti jalkaansa ja varasi astuessaan seiniin.

Molemmat olivat vaiti, he eivät enää vaihtaneet sanaakaan.
Lantier näytti odottavan. Niellen suruaan ja koettaen näyttää
välinpitämättömältä Gervaise puuhasi kiireisesti. Kun hän pani kääröön
kapsäkin taakse nurkkaan heitettyjä likaisia liinavaatteita, avasi
Lantier vihdoin suunsa kysyäkseen:

-- Mitä sinä teet?... Minne sinä menet?

Hän ei ensin vastannut, mutta kun Lantier kiivaasti uudisti
kysymyksensä, hän vastasi.

-- Niinkuin et muka itse näkisi... Minä menen näitä pesemään... Lapset
eivät voi elää liassa.

Lantier antoi hänen ottaa ylös pari kolme nenäliinaa. Ja oltuaan taas
vähän aikaa vaiti hän kysyi:

-- Onko sinulla rahaa?

Gervaise kavahti ylös, katsoi häntä suoraan kasvoihin, heittämättä
kädestään poikien likaisia paitoja.

-- Rahaa! mistä minä sitä olisin varastanut?... Tiedäthän sinä, että
minä sain toissapäivänä kolme francia mustasta hameestani. Niillä
olemme eläneet kaksi päivää, ja rahat hupenevat nopeasti valmista
ruokaa ostamalla... Ei, minulla ei totisesti ole rahaa. Neljä souta[2]
minulla on, mutta ne minä tarvitsen pesulaitokseen... Minä en ansaitse
rahaa niinkuin muutamat naiset.

Lantier ei välittänyt tästä viittauksesta. Hän oli noussut vuoteelta ja
tarkasteli niitä vähiä ryysyjä, joita riippui siellä täällä huoneessa.
Vihdoin hän otti housut ja saalin, avasi piirongin laatikon, otti
sieltä vaimonsa yönutun ja kaksi paitaa ja sanoi heittäen koko käärön
Gervaisen syliin:

-- Vie nuo panttilaitokseen.

-- Ethän vain tahtone, että minä veisin lapsetkin? kysyi hän. Jos vaan
antaisivat rahaa lapsista, niin pääsisi siitäkin vastuksesta!

Yhtä kaikki hän meni panttilaitokseen. Kun hän puolen tunnin perästä
palasi, pani hän viiden francin rahan uunin reunalle ja asetti kuitin
toisten päälle kynttiläjalkojen väliin.

-- Tuon verran ne minulle antoivat, sanoi hän. Minä pyysin kuutta
francia, mutta eivät antaneet. Kyllä ne osaavat pitää puolensa... Ja
aina siellä on väkeä tuvan täydeltä!

Lantier ei ottanut heti viiden francin rahaa. Hän olisi tahtonut, että
Gervaise olisi sen särkenyt, jotta hän olisi voinut jättää vähän pientä
rahaa hänellekin. Mutta kun hän näki piirongin päällä hiukan kinkun
tähdettä paperiin käärittynä ja leivän kannan, antoi hän rahan luistaa
liivinsä taskuun.

-- Minä en uskaltanut käydä maitokaupassa, sillä koko viikon maidot
ovat sinne vielä maksamatta, selitti Gervaise. Mutta minä tulen pian
takaisin, käy sinä minun poissa ollessani hakemassa leipää ja
paistetuita vasikan kyljyksiä, niin syömme aamiaista... Tuo myös litra
viiniä.

Lantier ei sanonut vastaan. Rauha näytti palaavan. Nuori vaimo kääri
kokoon loppuja liinavaatteita. Mutta kun hän tahtoi ottaa Lantier'n
likaisia paitoja ja sukkia kapsäkin pohjalta, kielsi hän niihin
kajoamasta.

-- Älä koske minun vaatteisiini, kuuletko! Minä en tahdo!

-- Mitä sinä et tahdo? kysyi Gervaise nousten seisoalleen. Et suinkaan
aio panna päällesi näitä likaisina? Pitää kai ne pestä.

Ja hän katsoi häneen tutkivasti, levottomana, ja huomasi taas hänen
kauniissa kasvoissaan saman kovan ilmeen, niinkuin ei mikään enää saisi
häntä lauhtumaan. Lantier suuttui, tempasi hänen käsistään
liinavaatteet ja heitti ne takaisin kapsäkkiin.

-- Tuli ja leimaus! tottele toki kerrankin! Kun minä sanon sinulle,
että minä en tahdo!

-- Mutta minkä tähden? kysyi Gervaise kalveten, sillä kamala aavistus
välähti hänen mielessään. Ethän sinä nyt tarvitse paitojasi, eihän
sinulla ole minnekään mentävää... Mitä haittaa siitä voi sinulle olla,
että minä vien ne pestäväksi?

Lantier viivytteli vähän vastaustaan, sillä häntä vaivasi Gervaisen
läpitunkevan terävä katse.

-- Minkä tähden? minkä tähden? matki hän... Piru vie! Sen tähden, että
sinä sanot kaikille ihmisille, että sinä muka elätät minua, että sinä
peset ja paikkaat minun vaatteeni. Ja se minua harmittaa! Hoida sinä
omia asioitasi, kyllä minä pidän itsestäni huolen.

Gervaise pyysi ja rukoili ja vakuutti, ettei hän koskaan ollut
valittanut, mutta Lantier paiskasi kapsäkin kiinni, istuutui sen
päälle, ja huusi hänelle vasten kasvoja: Ei! Hän sai muka tehdä omilla
tavaroillaan, mitä hän tahtoi! Sitten hän, välttääkseen vaimonsa
tutkivia katseita taas heittäytyi vuoteelle selälleen sanoen, että
häntä nukutti, ja että hän tahtoi olla rauhassa. Tällä kertaa hän
todellakin näytti nukkuvan.

Gervaise oli vähän aikaa kahden vaiheella, mitä tehdä. Häntä halutti
potkaista syrjään pyykkikäärö ja istuutua ompelemaan. Mutta Lantier'n
tasainen hengitys sai hänet lopulta rauhottumaan. Hän otti sinikuulan
ja saippuapalasen, joka oli jäänyt edellisestä pesusta; ja hän lähestyi
pienokaisia, jotka rauhallisesti leikkivät vanhoilla korkilla ikkunan
luona, suuteli heitä ja sanoi hiljaa:

-- Olkaa oikein kilttiä, älkää telmikö. Isä nukkuu.

Kun hän meni alas portaita, kuului ainoastaan Clauden ja Etiennen
hillitty nauru; muutoin vallitsi täydellinen hiljaisuus koko synkässä
yläkerrassa.

Bulevardille tultuaan Gervaise kääntyi vasemmalle kulkemaan Rue-Neuve
de la Goutte-d'Or'ia pitkin. Mennessään rouva Fauconnier'n
silityslaitoksen ohitse hän tervehti nyökäyttäen päätään. Pesulaitos
oli melkein puolivälissä katua, siinä kohden missä mäki alkoi. Matalan
rakennuksen päällä näkyi kolme suunnattoman suurta ympyriäistä
vesisäiliötä ja niiden takaa kohosi hyvin korkea kuivauslaitos, johon
tuuli pääsi joka puolelta puhaltamaan säleseinien läpi: raoista näkyi
liinavaatteita kuivamassa messinkilangoilla. Vesisäiliöiden oikealla
puolen höyrykoneen ohut torvi puhalteli ilmaan valkoista höyryä, ähkyen
raskaasti ja säännöllisesti. Tottuneena vesilätäköihin astui Gervaise
helmojaan nostamatta porttikäytävään, jossa oli vierivierekkäin
pilkkuvedellä täytettyjä ruukkuja. Hän tunsi jo entisestään
pesulaitoksen emännän, pienen, hintelän, kipeäsilmäisen naisen, joka
istui lasiseinäisessä aitiossa kirjanpitokirjat edessään. Hänen
ympärillään oli hyllyillä saippuatankoja, sinikuulia lasimaljoissa ja
pesusoodaa naulan paketeissa. Ja ohi kulkiessaan Gervaise pyysi häneltä
karttunsa ja harjansa, jotka hän viime pesun jälkeen oli jättänyt
hänelle talletettaviksi. Sitten hän otettuaan numeronsa astui
pesutupaan.

Se oli tavattoman suuri isoikkunainen suoja, jonka matalaa paksuorsista
kattoa kannattivat rautapilarit. Vaikka päivä paistoi täydeltä
terältään, näytti sen valo kelmeältä kuuman höyryn muodostaman
maidonkarvaisen usvan läpi. Sieltä täältä kohosi savupilviä leviten
laipion alle sinerväksi harsoksi. Raskas kosteus tippui katosta ja
orsista. Ilma oli täynnä äitelää, kosteaa saippuan hajua, johon
toisinaan sekaantui vielä väkevämpi pilkkuveden löyhkä. Pyykkirahien
ääressä kahden puolen keskikäytävää oli rivittäin naisia, käsivarret
paljaina olkapäitä myöten, kaula paljaana, hameet käännettyinä kaksin
kerroin, niin että alta näkyi kirjavat sukat ja kömpelötekoiset
nauhakengät. He paukuttivat hurjasti karttujaan, kääntyivät huutamaan
olkansa yli toisilleen jonkun sanan melun läpi ja kumartuivat
pesupunkkansa pohjalle likaisina, raakoina, velttoina, likomärkinä, iho
punaisena ja höyryävänä. Heidän ympärillään ja allaan juoksi vesi
virtanaan, siinä kulki kädestä käteen ja kaataa hulautettiin maahan
ämpärillisiä kuumaa vettä, avonaisista raanoista juoksi yhtä mittaa
kylmää vettä, karttujen iskuista vesi räiskyi ylt'ympäri ja valustumaan
väännetyistä vaatteista sitä tippui muodostaen lätäköitä, jotka viimein
pieninä puroina juoksivat pitkin kaltevaa kivilattiaa. Ja yli huutojen,
karttujen paukkeen ja veden lorinan, yli tämän äänten sekasorron, joka
tukehtui märkää laipiota vasten, kuului oikealta höyrykoneen
lakkaamaton ähkynä ja puhkuna, ja sen vivun tanssivassa tahdissa näytti
käyvän koko tämä suunnaton pauhu ja pauke.

Gervaise astui lyhyin askelin käytävää pitkin vilkuen oikealle ja
vasemmalle. Hän kantoi vaatekääröään käsivarrellaan lonkkansa varassa,
ontuen tavallista enemmän kulkiessaan pesijätärten lomitse, jotka
mennessään häntä survivat.

-- Hei! tänne, pikku ystäväni! kuului rouva Bochen karkea ääni
huutavan.

Kun Gervaise oli tullut hänen kohdalleen, ihan vasemmanpuolisen rivin
päähän, alkoi ovenvartija, joka kaikin voimin hieroi sukkaa, puhua
hänelle, työstään herkeämättä.

-- Asettukaapa tuohon, minä olen pitänyt teidän paikkanne... Kohta minä
säänkin nämä lopetetuksi. Boche ei likaa vaatteitaan paljon
ollenkaan... Entä te? ette tekään noissa kauvan viivy, mitä? Pienihän
teidän käärönne onkin. Ennen puolta päivää me olemme näistä selvillä ja
pääsemme aamiaista syömään... Ennen minä pesetin eräällä pesijättärellä
Poulet-kadun varrella; mutta hän turmeli minulta kaikki vaatteet
kloorillaan ja harjoillaan. Sentähden minä nyt pesen itse. Siitä on
vaan puhdasta voittoa. Muu ei maksa mitään paitsi saippua... Mutta nuo
paidat teidän olisi pitänyt panna likoon lipeään. Niillä vietävän
kakaroilla, sen minä sanon, niillä on aina paidan helma ruosteessa.

Gervaise aukasi käärönsä ja levitteli lasten paitoja. Kun rouva Boche
neuvoi häntä ottamaan ämpärin lipeävettä, vastasi hän:

-- Eikö mitä, kuuma vesi riittää... Kyllä minä tämän työn tunnen.

Hän oli erotellut vaatteet ja pannut värilliset erikseen. Ja
kaadettuaan korvoonsa neljä ämpäriä kylmää vettä, jota hän otti
takanansa olevasta raanasta, hän painoi siihen koko kasansa valkeita
vaatteita; ja kooten hameenhelmat sääriensä väliin, hän painautui
pesupunkan yli, jonka reuna ulottui hänen vatsaansa.

-- Sen kyllä näkee, että te ette ole ensikertalainen, myönsi rouva
Boche. Te kai olitte pesijättärenä jo kotiseudullanne?

Hihat käärittyinä, niin että hänen kauniit valkoiset, vielä nuorekkaat
käsivartensa näkyivät, jotka vain kyynäspäistä hiukan punottivat, alkoi
Gervaise hieroa vaatteita. Sitten hän levitti yhden paidan kapealle
pyykkirahille, jonka vesi oli kuluttanut valkeaksi; hän hieroi sitä
saippualla, käänsi sen ja hieroi toiseltakin puolelta. Ennenkuin hän
vastasi, otti hän kouraansa kartun ja alkoi sillä paukuttaa, huutaen
sanansa voimakasten iskujen tasaisessa tahdissa.

-- Aivan niin, pesijättärenä... Kymmenen vanhana alotin... Siitä on
kaksitoista vuotta... Me menimme joelle... Siellä oli parempi haju kuin
täällä... Kaunis paikka, rantapuiden suojassa... Vesi oli kirkasta,
juoksevaa... Tiedättehän Plassansïn... Vai ette te tunne
Plassansia?... lähellä Marseillea?

-- Sepä vasta on pauketta! huudahti rouva Boche aivan ihmeissään hänen
karttunsa iskujen kovuudesta. Onpa siinä topakka eukko, hänhän ruhjoisi
vaikka rautaa noilla mamselin käsillään!

Keskustelu jatkui hyvin kovaäänisesti. Toisinaan täytyi ovenvartijan
kumartua lähemmäksi, kun hän ei muuten kuullut. Kaikki valkoiset
vaatteet oli nyt kartuttu, ja hyväksi! Gervaise pani ne takaisin
korvoon ja otti ne siitä taas yksitellen hieroakseen niitä saippualla
vielä toisen kerran ja harjatakseen. Toisella kädellä hän piti
vaatekappaletta rahilla, toisella, jossa oli lyhyt harja, hän puserti
siitä likaista vaahtoa, joka tippui pitkissä lötkyissä. Silloin he
harjojen rapistessa lähenivät toisiaan ja alkoivat jutella
tuttavallisemmin.

-- Ei, me emme ole naimisissa, sanoi Gervaise. Mitäpä minä sitä
salaisin. Lantier ei ole niin hyvä, että tekisi mieli olla hänen
vaimonsa. Jos ei meillä olisi lapsia niin!... Minä olin neljäntoista ja
hän kahdeksantoista vanha, kun me saimme ensimäisen lapsemme. Toinen
tuli neljä vuotta myöhemmin...

Se kävi, niinkuin se aina käy, kyllähän te tiedätte. Minulla oli
onnettomat kotiolot; isäni, ukko Macquart potki ja rääkkäsi minua,
teinpä minä mitä hyvänsä. Koettaahan sitä silloin hakea huvitusta
muualta. Oli tarkotus, että me menisimme naimisiin, mutta mikä siinä
lie ollut, meidän vanhempamme sitä vastustivat.

Hän pudisti käsiään, jotka kävivät punaisiksi valkean vaahdon alla.

-- Vesi on sangen kovaa Pariisissa, sanoi hän.

Rouva Boche ei pessyt enää kuin verkalleen. Hän viivytteli tahallaan
pesuaan saadakseen jäädä kuulemaan tätä juttua, joka jo kaksi viikkoa
oli kiusannut hänen uteliaisuuttaan. Hänen suunsa oli puoleksi auki ja
hänen ulkonevat silmänsä kiiluivat. Tyytyväisenä siitä, että hän oli
arvannut oikein, hän ajatteli:

-- Se on selvä, hän on liian puhelias. He ovat riidelleet.

Sitten hän sanoi ääneen:

-- Hän ei siis ole hyvä teille?

-- Älkää edes puhuko siitä! vastasi Gervaise, siellä maalla hän oli
hyvin hyvä minulle, mutta siitä asti, kun me olemme olleet Pariisissa,
en ole enää voinut saada hänestä tolkkua... Hänen äitinsä, nähkääs,
kuoli viime vuonna, ja hänelle jäi vähän perintöä, siinä tuhannen
seitsemänsadan francin paikoille. Hän tahtoi silloin heti lähteä
Pariisiin. Ja kun isäukko Macquart yhä antoi minulle korvatillikoita
edes edeltäpäin varottamatta, niin minä suostuin lähtemään hänen
kanssaan: me matkustimme molempain lasten kanssa. Hänen piti hankkia
minulle oma pesulaitos ja itse jatkaa hatuntekijän ammattiaan. Me
olisimme eläneet onnen poikina... Mutta nähkääs, Lantier on
kunnianhimoinen, tuhlaavainen mies, joka ei ajattele muuta kuin omaa
huviaan. Sellaisesta miehestä minä en tosiaankaan paljoa välitä... Me
siis asetuimme asumaan Montmartren hotelliin Montmartren kadun
varrelle. Ja sitten me söimme juhlapäivällisiä, ajelimme vaunuilla,
kävimme teaattereissa; itselleen hän osti kellon ja minulle
silkkihameen; sillä hän ei ole pahasisuinen, kun hänellä on rahaa. Te
ymmärrätte koko asiain menon. Kahden kuukauden kuluttua me olimme
puilla paljailla. Silloin me tulimme asumaan Boncoeur'in hotelliin, ja
siitä hetkestä se alkoi tämä siunattu elämä.

Hän keskeytti puheensa, itku kurkussa, kyyneleitään pidättäen. Hän oli
lopettanut vaatteiden harjaamisen.

-- Minun pitää mennä hakemaan kuumaa vettä, sopersi hän.

Mutta tämä keskeytys ei ollut rouva Bochesta mieleen ja hän huusi
pesulaitoksen rengille, joka juuri meni ohi.

-- Charles, olkaapa niin hyvä ja menkää hakemaan ämpäri kuumaa vettä
tälle rouvalle, hänellä on kiire.

Renki otti ämpärin ja toi sen takaisin täynnä. Gervaise maksoi; se teki
yhden soun ämpäriltä. Hän kaatoi kuuman veden korvoon ja saippuoitti
vaatteet vielä viimeisen kerran käsissään, kumartuneena pesurahin yli
höyrypilven keskellä, josta hänen vaaleisiin hiuksiinsa tarttui harmaa,
utuinen harso.

-- Pankaahan toki vähäisen soodaa sekaan, minulla on sitä tässä, sanoi
ovenvartija hyväntahtoisesti ja tyhjensi Gervaisen korvoon loput
soodapussistaan, jonka hän oli tuonut mukanaan. Hän tarjosi hänelle
myös pilkkuvettä, mutta Gervaise ei huolinut, sanoen, että sitä
tarvittiin vain, kun oli puhdistettava rasva- ja viinipilkkuja.

-- Minä luulen, että hän on hiukan huikentelevainen, alkoi rouva Boche
taas puhua Lantier'sta, mainitsematta hänen nimeään.

Gervaise, joka kumartuneena hieroi vaatteita kuumassa vedessä, ei
virkkanut mitään, vaan pudisti vain päätänsä.

-- Niin, niin, jatkoi toinen, minä olen huomannut useita pikku
asioita...

Mutta häneltä pääsi huudahdus, kun Gervaise äkisti kavahti pystyyn
aivan kalpeana, katsoen häntä suoraan silmiin.

-- E-ei, en minä tiedä mitään!... Hän kai tahtoo pitää hauskaa, luulen
ma, siinä kaikki, kaikki!... Niinpä nekin kaksi tyttöä, jotka asuvat
meillä, Adèle ja Virginie, tunnettehan te heidät, no niin! Hän laskee
leikkiä heidän kanssaan, eikä se mene sen pitemmälle, siitä olen varma.

Seisten suorana hänen edessään kasvot hikisinä ja käsivarret märkänä,
nuori vaimo katsoa tuijotti häneen yhä terävästi. Silloin ovenvartija
suuttui, löi nyrkillään rintaansa ja vakuutti kunniasanallaan:

-- Minä en tiedä mitään, johan minä sen sanoin!

Sitten hän tyyntyi ja lisäsi lellittelevällä äänellä, niinkuin puhutaan
sellaiselle ihmiselle, jolle ei maksa vaivaa sanoa totuutta:

-- Minusta hänellä on avomieliset silmät... Vielä hän nai teidät,
uskokaa pois!

Gervaise pyyhki otsaansa märällä kädellään.

Sitten hän nosti vedestä toisen vaatekappaleen ja pudisti uudestaan
päätänsä. Vähän aikaa molemmat olivat vaiti. Heidän ympärillään oli
melu hiljennyt. Kello löi yksitoista. Toiset puolet pesijättäristä
istuivat korvonsa reunalla, avattu viinipullo edessään maassa ja söivät
makkaraa ja leipää. Ainoastaan perheenemännät, jotka olivat tulleet
pesemään pikku pyykkiään, pitivät kiirettä, vilkaisten tuon tuostakin
tiskin yläpuolella riippuvaan seinäkelloon. Joku kartun isku läiskähti
vielä siellä täällä keskellä naurun kikatusta ja puheen purpatusta, kun
pesijättäret suu täynnä keskustelivat; höyrykone vain, joka käydä
hyristi tasaisesti, taukoamatta, tuntui korottaneen ääntänsä täyttäen
suunnattoman suuren salin surisevalla jytinällään. Mutta yksikään
naisista ei sitä kuullut; se oli kuin itse pesulaitoksen hengitys,
hehkuva huohotus, josta alati puhkuva höyry kerääntyi katto-orsien
alla häilyväksi utupilveksi. Kuumuus tuli sietämättömäksi;
vasemmanpuoleisista korkeista ikkunoista tunkeutuvat auringon säteet
loivat savunsekaiseen höyryyn vaaleanpunaiseen ja -siniseen vivahtavia
harmaanhimmeitä valoraitoja. Ja kun alkoi kuulua valituksia, niin renki
Charles veti ikkunoiden eteen karkeasta palttinasta tehdyt verhot ja
avasi vastakkaisella, varjon puolella seinäluukut. Kaikki naiset
huusivat hänelle riemuissaan ja paukuttivat käsiään. Vähitellen
vaikenivat viimeisetkin kartut. Pesijättäretkään, suu täynnä ruokaa,
eivät enää virkkaneet mitään, vaan viittilöivät ainoastaan avatuilla
linkkuveitsillään, joita he pitivät kourassaan. Syntyi sellainen
hiljaisuus, että kuului ihan selvään, miten lämmittäjä toisessa päässä
pesutupaa rämisevällä lapiollaan heitti kivihiiliä höyrykoneen uuniin.

Sillä välin Gervaise pesi värillisiä vaatteitaan kuumassa
saippuavedessä, jota hän oli säästänyt. Kun hän oli lopettanut, nosti
hän korvon viereen puupukin ja heitti sen päälle poikittain kaikki
vaatekappaleet, joista valui maahan sinertävä lätäkkö. Sitten hän alkoi
huuhtoa. Hänen takanaan olevasta raanasta juoksi kylmä vesi suureen
altaaseen, jossa oli poikittain kaksi puutankoa vaatteita
kannattamassa. Niiden yläpuolella oli kaksi toista tankoa, joiden
päällä vaatteet saivat valustua.

-- No nyt se alkaa olla lopussa, ja hyväpä se onkin, sanoi rouva Boche,
minä jään auttamaan teitä vaatteiden vääntämisessä.

-- Voi, enhän minä tarvitse apua, kiitoksia vain paljon, vastasi nuori
vaimo, joka puserteli kourissaan ja huljutteli kirkkaassa vedessä
värillisiä vaatteita. Jos minulla olisi lakanoita, niin se olisi
toista.

Mutta hänen täytyi kuitenkin ottaa vastaan ovenvartijan tarjooma apu.
He väänsivät yhdessä, toinen toisesta, toinen toisesta päästä pientä,
huonosti värjättyä, ruskeata alushametta, josta lähti kellertävää
vettä, kun rouva Boche huudahti:

-- Kas! pitkä Virginie... Mitähän hänkin tulee tänne pesemään,
mokomakin, jonka kaikki ryysyt mahtuvat nenäliinaan.

Gervaise oli nopeasti kohottanut päänsä. Virginie oli hänen ikäisensä
tyttö, mutta pitempi kuin hän, tummaverinen ja sievä huolimatta
pitkähköistä kasvoistaan. Hänellä oli päällään vanha musta
leveäliepeinen hame ja punainen nauha kaulassa; hänen hiuksensa olivat
huolellisesti kammatut, palmikkolenkin ympärillä oli sinisestä
silkkilangasta tehty verkko. Tuokioksi hän pysähtyi keskelle
keskikäytävää ja siristi silmiään näyttäen etsivän jotakin; sitten hän
huomattuaan Gervaisen astui hänen ohitsensa suorana ja uhmailevana
heilutellen lanteitaan ja asettui samaan riviin viidennen korvon
kohdalle.

-- Mitähän hänellä on mielessä! jatkoi rouva Boche hiljempää. Hän ei
ole ikinä pessyt niin kalvosinpariakaan. Hän on vihon viimeinen
laiskuri, sen minä takaan! Ompelijatar, joka ei viitsi paikata edes
omia ryysyjään! Hän on samanlainen kuin hänen sisarensakin, se Adèle
lutka, joka ei ole työssä kuin joka kolmas päivä. Heidän isästään ja
äidistään ei ole kenelläkään tietoa eikä siitä, millä he elävät, ja jos
tahtoisi kertoa... Mitähän hän mahtaa hangata siellä? Aha! se on
alushame. Kylläpä se on saastainen. On se hame tainnut nähdä toisenkin
höyräkän!

Rouva Boche tahtoi nähtävästi puhua Gervaiselle mieliksi. Kumminkin hän
usein joi kahvia Adèlen ja Virginien seurassa, kun tytöillä oli rahaa.
Gervaise ei vastannut mitään, vaan koki joutua lähtemään ahertaen
hermostuneesti. Hän oli valmistanut sinivettä pieneen kolmijalkaiseen
pesupunkkaan. Siinä hän vähän aikaa heilutteli valkeita vaatteita,
väänsi niistä liian veden pois ja asetti ne sitten ylempänä oleville
tangoille valustumaan. Koko sen homman aikana hän tahallaan oli selin
Virginiehen. Mutta hän kuuli hänen pilkallisen naurunsa ja tunsi, että
hän katsoi häneen. Virginie näytti tulleen sinne vartta vasten vain
ärsyttääkseen häntä. Gervaise käännähti ympäri ja kotvan aikaa he
molemmat katsoivat toisiinsa tuikeasti.

-- Antakaa hänen olla, supatti rouva Boche. Ette kai aikone käydä
toistenne tukkaan. Johan minä sanoin, että siinä ei ole mitään! Eikä se
ole tämä, jota asia koskee!

Juuri silloin, nuoren vaimon ripustaessa viimeistä vaatekappaletta,
kuului naurua pesulaitoksen ovelta.

-- Täällä on kaksi poikasta, jotka hakevat äitiään.

Kaikki naiset kurottautuivat katsomaan. Gervaise tunsi Clauden ja
Etiennen. Heti kun he huomasivat hänet, juoksivat he hänen luokseen
halki lätäköiden, niin että nauhoista auenneiden kenkien kannat pitivät
kovaa kapsetta kivilattiaa vasten. Claude, vanhempi pojista, talutti
kädestä pientä veljeään. Nähdessään heidät hiukan pelokkaina, mutta
kumminkin hymyilevinä, huusivat pesijättäret heille hyväilysanoja
heidän ohi juostessaan. Ja he pysähtyivät äitinsä eteen hellittämättä
toistensa kädestä ja kohottivat häntä kohden valkotukkaiset päänsä.

-- Isäkö teidät on lähettänyt? kysyi Gervaise.

Mutta kun hän kumartui sitomaan Etiennen kengännauhoja, huomasi hän
Clauden heiluttavan sormessaan kamarin avainta vaskilevyineen, jossa
oli sen numero.

-- Ka! sinä tuot minulle avaimen! sanoi hän hyvin hämmästyneenä. Mutta
mitä varten?

Huomatessaan avaimen, jonka hän oli unohtanut sormeensa, näytti lapsi
muistavan asiansa ja huusi kirkkaalla äänellään:

-- Isä lähti pois.

-- Hän kai meni ostamaan aamiaista ja käski teidän tulla minua hakemaan
täältä?

Claude katsoi veljeensä epätietoisena eikä tiennyt, mitä sanoa. Sitten
hän alkoi alusta ja jatkoi yhteen henkäykseen:

-- Isä lähti pois... Hän hyppäsi sängystä, pani kaikki tavarat
kapsäkkiin, vei sen alas ajurin vaunuihin... Hän lähti pois.

Gervaise nousi hitaasti seisoalleen kasvot kalpeina ja painoi kätensä
poskilleen ja ohimoilleen, ikäänkuin hän olisi luullut päänsä
halkeavan. Eikä hän osannut muuta kuin hokea yksitoikkoisella äänellä
samaa sanaa ainakin parikymmentä kertaa:

-- Herra Jumala!... Herra Jumala!... Herra Jumala!...

Sillä välin rouva Boche alkoi vuorostaan kysellä lapselta, innoissaan
siitä, että hänkin pääsi osalliseksi tähän juttuun.

-- No, kerroppa nyt, pienokaiseni, koko juttu! Isäkö se pani oven
kiinni ja käski teidän tuoda avaimen äidille, niinkö?

Ja hän kuiskasi Clauden korvaan:

-- Oliko joku nainen ajurin vaunuissa?

Lapsi tuli taas hämilleen. Sitten hän iloisen näköisenä alkoi uudestaan
äskeisen kertomuksensa:

-- Hän hyppäsi sängystä, pani kaikki tavarat kapsäkkiin, hän lähti
pois.

Kun rouva Boche päästi hänet menemään, veti hän veljensä vesiraanan
luo. He pitivät yhdessä hauskaa loiskuttaen vettä maahan.

Gervaise ei voinut itkeä. Hän oli tukehtua, Seisten selkä korvon
nojassa, hän yhä piteli käsiä kasvoillaan. Väristyksen puuskat
vavahuttelivat hänen ruumistaan. Tuon tuostakin hän huokasi pitkään.
Yhä lujemmin hän painoi nyrkkinsä silmilleen, ikäänkuin hän olisi
tahtonut murskata itsensä synkässä epätoivossaan. Hänestä tuntui, kuin
hän olisi pudonnut pimeän kuilun pohjaan.

-- No, pikku ystäväni, mitä hittoa! sanoi rouva Boche.

-- Jos te tietäisitte! jos te tietäisitte! sanoi Gervaise vihdoin hyvin
hiljaa. Hän lähetti minut tänä aamuna viemään saalini ja kaksi paitaani
panttilaitokseen maksaakseen tuon ajurin...

Ja häneltä pääsi itku. Muisto hänen aamullisesta käynnistään
panttilaitoksessa sai hänen kyyneleensä valloilleen ja se helpotti
hänen kurkkunsa ahdistusta. Tähän käyntiin keskittyi hänen epätoivonsa
suurin kauhu ja tuska. Kyyneleet valuivat hänen leuvalleen, joka jo oli
kastunut hänen käsistään, eikä hänen edes johtunut mieleenkään ottaa
esille nenäliinaansa.

-- Malttakaa toki mielenne ja olkaa hiljaa, kaikki katsovat teihin,
sanoi taas rouva Boche kokien rauhottaa häntä. Jopa nyt jotakin, kun
viitsitte pitää tuommoista elämää yhden miehen tähden!... Te siis
vieläkin rakastatte häntä, mitä? pikku raukka! Äsken ikään te olitte
hänelle kovasti äkeissänne. Ja nyt te itkette hänen lähtöään, niin että
sydämenne on haljeta... Kyllä me naiset olemme sentään aika hupakkoja!

Sitten hän tekeytyen äidilliseksi jatkoi:

-- Sellainen kaunis pikku nainen kuin te! Totta totisesti...! Voihan
teille nyt kertoa kaikki, vai mitä? No niin! muistattehan te, kun minä
kuljin teidän ikkunanne alatse, niin minä jo epäilin... Nähkääs, viime
yönä, kun Adèle tuli kotiin, kuulin minä miehen askeleita hänen
rinnallaan. Saadakseni tietää, kuka se oli, minä kurkistin
rappukäytävään. Mies oli jo ennättänyt toiseen kerrokseen, mutta minä
tunsin kyllä herra Lantier'n päällystakin. Tänä aamuna Boche piti
silmällä ja näki hänen tyynesti astuvan alas portaita... Hän oli Adèlen
luona, ymmärrättehän. Virginiellä on nykyään eräs herra, jonka luona
hän käy kahdesti viikossa. Mutta on se siltä koko siivoa, sillä heillä
ei ole kuin yksi huone ja alkoovi, enkä minä käsitä missä Virginie on
voinut maata.

Hän keskeytti vähän puhettaan, vilkasi taakseen ja alkoi taas
hiljentäen karkeata ääntään:

-- Hän nauraa nähdessään teidän itkevän, tuo sydämetön heittiö. Minä
panen vaikka pääni panttiin, että hänen pyykinpesunsa on vain
tekosyy... Hän on lähettänyt nuo toiset matkaan ja on tullut tänne
voidakseen kertoa heille, miltä te näytitte sen kuultuanne.

Gervaise otti kädet silmiltään ja katsoi ympärilleen. Kun hän huomasi
edessään Virginien, kolmen, neljän naisen välissä, joille hän puhui
hiljaa katsoen suoraan häneen, valtasi hänet hurja viha. Kaikki hänen
jäsenensä vapisivat, kädet ojona hän astui muutaman askelen ja hakien
maasta jotakin hän pyörähti ympäri, hänen käteensä sattui täysi
vesiämpäri ja tarttuen siihen molemmin käsin hän lennätti sen
sisällyksen Virginietä kohden.

-- Kameeli! huusi pitkä Virginie.

Hän oli hypännyt taakse päin ja ainoastaan hänen kenkänsä olivat
kastuneet. Pesijättäret, joiden mieliä nuoren vaimon kyyneleet jo
jonkun aikaa olivat jännittäneet, alkoivat silloin survia toisiaan
nähdäkseen tappelun. Toiset, jotka vielä lopettelivat syöntiään,
nousivat pesurahinsa päälle, toiset juoksivat lähemmäksi. Muodostui
piiri heidän ympärilleen.

-- Kameeli! huusi pitkä Virginie uudestaan. Mikä häntä riivaa!

Gervaise seisoi liikkumatta, leuka ojona ja kasvot vääntyneinä, eikä
vastannut mitään, sillä hän ei ollut vielä oppinut soittamaan suutaan,
niinkuin pariisittaret. Toinen jatkoi:

-- Kyllä hänet tunnetaan! Hän on kyllästynyt mieroa kiertämään. Hän ei
ollut vielä kahdentoista vanha, kun häntä jo sotamiehet käyttivät
alusinaan. Toinen sääri häneltä on jäänyt kotipuoleen. Mädännyksestä
oli se irtautunut.

Ympäriltä kuului naurun hohotus. Nähdessään menestyksensä Virginie
astui pari askelta lähemmä ja ojentain pitkän vartalonsa hän huusi
vielä kovemmin:

-- Hei, tuleppas vähän lähemmäksi, niin minä näytän sinulle! Tiedä,
että ei ole hyvä tulla tänne meitä suututtamaan. Enkö minä muka tunne
tuota luuskaa! Jos hän olisi osunut minuun, niin minä olisin koreasti
nostanut ylös hänen hameensa: olisittepa saaneet nähdä. Mutta mitäs
minä olen hänelle tehnyt... Sano, senkin ryökäle, mitä minä olen
sinulle tehnyt?

-- Älkää pitäkö niin suurta suuta, änkytti Gervaise. Te tiedätte
kyllä... Minun mieheni on nähty eilen illalla... Ja olkaa vaiti, muuten
minä teidät kuristan, ihan varmaan.

-- Hänen miehensä! Tuopa vasta on hyvä!... Armollisen rouvan mies!
ikäänkuin muka tuollaisellakin löntyksellä olisi mies!... Se ei ole
minun syyni, jos hän on sinut jättänyt. En kai minä ole häntä sinulta
varastanut, Saatte tunnustella minua... Sanonko ma, miten sen
asianlaita on? Sinä myrkytit hänen elämänsä! Hän oli liian hyvä
sinulle... Oliko hänellä edes kaulahihna kaulassa? Kuka on löytänyt
armollisen rouvan miehen? Löytäjä saa hyvän palkinnon...

Naurun hohotus alkoi uudestaan. Gervaise tyytyi vieläkin vain sanomaan
melkein kuiskaten:

-- Kyllä te tiedätte, kyllä te tiedätte... Se on teidän sisarenne, minä
kuristan hänet...

-- Vai niin, vai tahdot sinä hangotella riitaa minun sisareni kanssa,
sanoi Virginie pilkallisesti. Vai on se minun sisareni! Se on paljon
mahdollista. Minun sisareni onkin ihan toista maata kuin sinä... Mutta
mitä se minuun kuuluu! Eikö täällä muka enää saa pestä vaatteitaan
häiritsemättä! Jätä minut rauhaan, kuuletko sinä, sillä tämä jo
riittää.

Mutta itse hän yltyen omista haukkumasanoistaan ja herjauksistaan alkoi
aina uudestaan. Paukutettuaan muutamia kertoja kartullaan ja oltuaan
välillä vaiti hän kolme kertaa alotti uudestaan:

-- Aivan niin, se on minun sisareni. No oletko tyytyväinen?... He
jumaloivat toisiaan. Näkisitpä vaan heidän suutelevan toisiaan!... Hän
on hyljännyt sinut äpäröinesi! Tosiaankin kauniita kakaroita, joilla on
koko naama ruvessa! Yhdellä heistä on isänä santarmi, eikös niin? ja
kolme muuta sinä olet tappanut nälkään, päästäksesi maksamasta
ylipainoa rautatiellä tänne tullessasi... Ja sen on sinun Lantier'si
meille kertonut. Hänellä on tosiaankin kauniita juttuja kerrottavana.
Hän oli jo saanut tarpeensa tuommoisesta rutjakkeesta.

-- Haaska! haaska! haaska! ulvoi Gervaise aivan suunniltaan ja täristen
raivosta.

Hän kääntyi ympäri ja etsi taas jotakin maasta; ja kun hän ei löytänyt
muuta kuin pienen pesupunkan, otti hän sitä jaloista ja heitti
siniveden Virginien silmille.

-- Se ruoja on turmellut minun hameeni, huusi tämä. Häneltä oli toinen
olkapää kastunut ja vasen käsi siniseksi värjääntynyt, Odotappas,
ryökäle!

Hänkin vuorostaan sieppasi ämpärin ja tyhjensi sen Gervaisen päälle.
Silloin syntyi hirveä tappelu. He juoksivat molemmat pitkin korvoriviä,
tempasivat täysiä ämpäriä ja hulauttivat ne toistensa päälle joka kerta
syytäen toisilleen haukkumasanoja silmät korvat täyteen. Gervaisekin
antoi nyt jo sanan sanasta.

-- Saas tästä, sika! Se vilvoittaa takapuoltasi.

-- Liotappas tällä likojasi, senkin märännys ettäs kerrankin elämässäsi
saat ne lähtemään.

-- Kyllä minä sinusta liat lohkasen, pitkä roikale!

-- Vielä yksi!... Huuhdoppas tällä hampaitasi.

Lopulta he täyttivät ämpärinsä raanoista. Ja odottaessaan niiden
täyttymistä he jatkoivat sanasotaansa. Ensimäiset ämpärit olivat
huonosti tähdätyt eikä niistä sattunut maaliin kuin muutama pisara.
Mutta pian heidän kätensä tottui tarkemmaksi. Virginie sai ensiksi
ämpärillisen suoraan vasten naamaa. Vesi juoksi pitkin hänen kaulaansa
ja selkäänsä ja tippui hameen alatse. Hän oli vielä siitä vallan
huumauksissa, kun toinen ämpärillinen syrjästä päin loiskahti hänen
vasenta korvaansa vasten, kasteli tykkänään hänen palmikkonsa, joka
oikesi suoraksi kuin piiska pitkin selkää. Gervaise sai ensin
kintuilleen; yksi ämpärillinen täytti hänen kenkänsä ja räiskähti ylös
pitkin sääriä; pari seuraavaa valahti hänen lanteilleen. Pian oli
muuten mahdoton enää nähdä, mihin kohden milloinkin sattui. He olivat
molemmat likomärkiä kiireestä kantapäähän: vaatteet ihossa kiinni,
hameet sääriä myöten he värjöttivät laihtuneen ja ujutetun näköisinä.
Vesi valui heistä joka puolelta kuin sateenvarjosta rankkasateella.

-- Tämäpä vasta on hauskaa, huusi eräs pesijätär käheällä äänellä.

Kaikilla oli hirveän hauska. Katsojat olivat väistyneet loitommaksi,
jotta vesi ei räiskyisi heidän päälleen. Pilapuheita ja suosionhuutoja
kuului veden loiskeen kanssa sekaisin. Koko lattia lainehti vedestä,
jossa molemmat naiset kahlasivat nilkkaa myöten. Mutta yht'äkkiä
tempasi Virginie salakavalasti eräältä lähellä olevalta pesijättäreltä
ämpärin kuumaa lipeää ja lennätti sen Gervaisea kohti. Kuului parkaisu.
Luultiin hänen korventuneen. Mutta häneltä ei ollut kuin vasen jalka
hiukan palanut. Ja tuskan raivolla hän kaikin voimin heitti tyhjän
ämpärin Virginien jaloille, niin että tämä kaatui.

Kaikki pesijättäret puhuivat yht'aikaa.

-- Hän on katkaissut häneltä jalan!

-- Mutta toinenhan tahtoi keittää hänet elävältä.

-- Vaaleatukkainen on sittenkin oikeassa, jos häneltä on viety mies.

Rouva Boche nosteli käsiään taivasta kohti päivitellen. Hän oli
varovaisesti vetäytynyt suojaan kahden korvon väliin. Lapset, Claude ja
Etienne olivat peloissaan ja itkusta tikahtamaisillaan tarttuneet hänen
hameeseensa ja huusivat yhtä mittaa: Äiti! Äiti! Kun ovenvartija näki
Virginien viruvan maassa, juoksi hän Gervaisen luo ja veti häntä
hameesta hokien:

-- Voi, tulkaa toki pois! Hillitkää luontonne!... Minun ihan mieltäni
kääntää. Eihän tämmöistä rytäkkää ole vielä ennen nähty.

Mutta hänen täytyi peräytyä ja vetäytyä takaisin korvojen väliin lasten
luo. Virginie oli hypännyt ylös ja hyökännyt Gervaisen kurkkuun
käsiksi. Hän puristi häntä kaulasta tahtoen kuristaa hänet. Silloin
tämä kiivaalla nykäyksellä tempasi itsensä irti ja tarttui Virginien
palmikkoon ikäänkuin hän olisi tahtonut kiskoa irti hänen päänsä.
Tappelu alkoi uudestaan ilman huutoja ja haukkumasanoja. He eivät vielä
ryhtyneet sylipainiin vaan raapivat ja repivät toistensa kasvoja ja
käsiä ja mitä vaan eteen sattui. Virginie menetti punaisen nauhansa ja
sinisen hiusverkkonsa; hänen liivinsä kaulus repesi niin että iho tuli
paljaaksi olkapäätä myöten. Gervaiselta taas oli hiha lähtenyt irti
hänen valkeasta nutustaan hänen tietämättä, miten se oli tapahtunut, ja
pitkä repeämä hänen paidassaan paljasti hänen vartalonsa vyötäisiin
asti. Vaatepalaset lentelivät. Gervaisestä näkyi ensin veri vuotavan;
hän oli saanut kolme pitkää naarmua, jotka ulottuivat suusta leuvan
alle; joka kerran kun toinen iski, hän pani silmänsä kiinni, peläten
että tämä repisi ne hänen päästään. Virginiestä ei vielä lähtenyt
verta. Gervaise tavotteli hänen korviaan ja raivostui, kun hän ei
niihin ylettänyt. Vihdoin kun hän sai kiinni hänen toisesta
korvarenkaastaan, josta riippui keltainen lasipäärynä, kiskasi hän
siitä niin, että korvanlehti halkesi; verta alkoi vuotaa.

-- He tappavat toisensa! erottakaa nuo syöjättäret! huusi useita ääniä.

Pesijättäret olivat tulleet lähemmäksi. Syntyi kaksi puoluetta. Toiset
yllyttivät molempia niinkuin tappelevia koiria, toiset, hermostuneemmat
aivan vapisivat ja hirviämättä enää katsoa käänsivät päänsä pois
sanoen, että he ihan varmaan tulevat siitä kipeiksi. Tappelu oli
vähällä käydä yleiseksi. Haukuttiin toisiaan sydämettömiksi
heittiöiksi; paljaita käsivarsia ojennettiin; kolme korvapuustia
läiskähti.

Rouva Boche lähti kumminkin etsimään pesulaitoksen renkiä.

-- Charles! Charles!... Missähän hän on?

Hän löysi hänet ensi rivissä katsomassa käsivarret ristissä. Hän oli
paksukaulainen pitkä velikulta. Hän nauroi ja nautti nähdessään
vilahduksia naisten paljaasta ihosta. Pienempi, vaalea oli lihava ja
pullea kuin peltopyy. Sepä olisi lystiä, jos hänen paitansa kokonaan
halkeisi.

-- Kas! sanoi hän siristäen toista silmäänsä, hänellä on luomi
kainalossa.

-- Kuinka! siinäkö te seisotte! huusi rouva Boche huomatessaan hänet.
Mutta auttakaahan toki meitä erottamaan heitä!... Tottahan te saanette
heidät erilleen.

-- Oho! ei, kiitoksia! Tapelkoot vain minusta nähden! sanoi hän
rauhallisesti. Repisivät vielä silmät päästäni, niinkuin tässä
tuonoin... Ei se ole minun asiani, minä saisin liian paljon hommaa...
Olkaa huoleti. Pieni suonenisku tekee heille hyvää. Se lauhduttaa
heitä.

Ovenvartija puhui silloin, että olisi mentävä sanomaan poliisille.
Mutta pesulaitoksen emäntä, se nuori, hintelä, kipeäsilmäinen nainen
teki kerrassa tenän. Hän toisti moneen kertaan:

-- Ei, ei, en minä anna, sehän vahingoittaisi koko laitoksen mainetta.

Lattialla ottelu jatkui. Yht'äkkiä Virginie ponnistihe polvilleen. Hän
sai käteensä kartun ja sitä heristäen hän korisevalla äänellä huusi:

-- Odotappas! Tuoppas tänne likaiset vaatteesi, niin minä ne peittoan!

Gervaise ojensi nopeasti kätensä, otti samoin kartun ja piti sitä
koholla kuin nuijaa. Ja hänelläkin oli ääni käheänä.

-- Vai haluat sinä suurta pyykkiä... Annappas nahkasi tänne, että minä
teen siitä tomuriepuja.

Tuokion ajan he olivat siinä polvillaan uhkaamassa toisiaan. Hiukset
silmillä, rinta huohottaen, likaisina ja turvonneina he väijyivät
toisiaan ja odottivat vetäen syvään henkeä. Gervaise löi ensiksi; hänen
karttunsa luiskahti yli Virginien olkapään, samalla kun hän itse
väistyi sivulle välttääkseen tämän karttua, joka hipasi hänen
lonkkaansa. Kerran alkuun päästyään he sitten peittosivat toisiaan kuin
pyykkivaatteita, kovasti ja tahdikkaasti. Kun he saivat toisiinsa
käymään, kuului pehmeä mäiskäys, ihan kuin olisi lyönyt vesikorvoon.

Heidän ympärillään pesijättäret eivät enää nauraneet; monet olivat jo
menneet pois sanoen, että se koski heidän sydänalaansa! toisista, jotka
olivat jääneet kaula pitkällä ja silmät verenhimosta kiiluen katsomaan,
olivat tappelijat vain huimapäisiä hurjistelijoita. Rouva Boche oli
vienyt pois Clauden ja Etiennen; ja heidän parkumisensa, joka kuului
toisesta päästä, sekaantui kartun läiskeeseen.

Mutta Gervaise kirkasi äkkiä. Virginie oli iskenyt häntä olkansa takaa
paljaaseen käsivarteen kyynäspään yläpuolelle; siihen ilmestyi punainen
lämy, liha turposi heti. Silloin hän hillitsemättömällä voimalla
syöksyi vastustajansa päälle. Luultiin, että hän tahtoi tappaa hänet.

-- Riittää! riittää! huudettiin.

Mutta hänen kasvonsa olivat niin hirvittävän näköiset, että kukaan ei
uskaltanut lähestyä. Kymmenkertaisella voimalla hän tarttui Virginien
vyötäisiin, rutisti hänet kaksinkerroin, painoi hänen kasvonsa
kivilattiaa vasten, niin että takapuoli jäi koholle, ja huolimatta
hänen rimpuilemisestaan hän levähytti hänen hameensa ylös. Alla oli
housut, mutta hän pisti kätensä niiden halkoon ja repäsi ne alas, niin
että kaikki näkyi, paljaat reidet ja pakarat. Sitten hän karttu koholla
alkoi paukuttaa, niinkuin hän ennen oli paukuttanut Plassansissa
Viornen rannalla, kun hänen emännällään oli sotamiesten pyykki
pestävänä. Ja joka kerran kun märkä karttu läiskähti pehmeää lihaa
vastaan, syntyi valkeaan ihoon punainen raita.

-- Hihih! hihkui renki Charles, ihastuksissaan, silmät selällään.

Naurun hohotuksia kuului taas. Mutta pian alettiin uudestaan huutaa:
Riittää, riittää! Gervaise ei kuullut mitään eikä hellittänyt. Hän
katseli työtään kumartuneena, pitäen tarkasti silmällä, ettei yksikään
kohta jäisi kuivaksi. Hän tahtoi lyödä koko tämän nahkan häpeän leimoja
täyteen. Ja julman ilon valtaamana hän alkoi puhella, muistellen erään
pesijätärten laulun sanoja:

Pang! pang! Margot nyt karttuineen... Pang! pang! käy
pyykkirannalleen... Pang! pang! sydäntään huuhtomaan... Pang! pang!
mustasta murheestaan...

Ja hän alkoi uudestaan:

-- Tää on sinulle, tää sisarellesi, tämän saa Lantier... Heidät
nähdessäsi, tämä heille vie... Maltahan! nyt minä alan taas: Tämän saa
Lantier, tämän siskosi, täm'on sinulle...

Täytyi väkisin riistää Virginie hänen käsistään. Kasvot kyynelten
vallassa ja tulipunaisina häpeästä tämä otti vaatemyttynsä ja luikki
tiehensä; hän oli voitettu. Sillä välin Gervaise veti paikoilleen
nuttunsa hihan ja oikoi hameitaan. Hänen käsivarttaan pakotti, ja hän
pyysi rouva Bochea nostamaan vaatteita olalleen. Ovenvartija kertoi,
miltä tappelu oli näyttänyt ja miltä hänestä oli tuntunut, ja pyysi
saada tarkastaa hänen ruumistaan.

-- Jos teiltä hyvinkin on jokin luu katkennut... Minä kuulin semmoisen
rusahduksen...

Mutta Gervaise tahtoi lähteä pois. Hän ei vastannut ympärillään
purpattavien pesijätärten säälittelyihin eikä suosionosotuksiin.
Saatuaan vaatenyyttinsä olalleen hän meni ovelle, jossa hänen lapsensa
häntä odottivat.

-- Kahdelta tunnilta se tekee kaksi souta, sanoi hänet pysäyttäen
pesulaitoksen emäntä, joka jo oli asettunut takaisin paikoilleen
lasiseinäiseen aitioonsa.

Mistä hyvästä kaksi souta? Hän ei heti tajunnut, että häneltä
vaadittiin hänen paikkansa hintaa. Mutta päästyään siitä selville hän
maksoi sen. Ja ontuen kovasti märkien vaatteiden painon alla, itsekin
likomärkänä, kyynäspäässä mustelma ja poski veressä, hän lähti astumaan
pois taluttaen paljain käsivarsin Etienneä ja Claudea, jotka juosta
kipittivät hänen rinnallaan vieläkin nyyhkyttäen ja posket kosteina
äskeisestä itkusta.

Hänen lähdettyään alkoi pesulaitoksessa taas entinen pauke ja melu.
Pesijättäret olivat syöneet leipänsä, ja juoneet viininsä ja kahta
kovemmin he nyt paukuttivat innostuneina Gervaisen ja Virginien
toisilleen antamista iskuista. Pitkin korvoriviä olivat taas käsivarret
ahkerassa liikkeessä. Oli siinä joukossa jos jonkinnäköistä,
kulmikkaita kasvoja, köyristyneitä selkiä, vinoon vääntyneitä
hartioita, ja kaikki tekivät niin rajuja liikkeitä kuin nukketeaatterin
sarananuket. Keskustelut jatkuivat taas käytävän kahden puolen päästä
päähän. Naurun rähäkkä ja karkeat pilapuheet kuuluivat yhtenä hälinänä
veden alituisen pauhinan kanssa, kun sitä raanoista lorotti ja
ämpäreistä läiskähteli. Rahien alla sitä virtasi tulvanaan. Sinä
iltapäivänä vaatteet tiesivät saavansa kyytiä karttujen niitä
pehmittäessä. Suunnattoman suuressa salissa höyrypilvet punertivat, kun
aurinko loi niihin ikkunaverhojen repeämien läpi kullanhohtoisia
täpliä. Lämmin saippuan hajun täyttämä ilma oli läkähdyttävä. Yht'äkkiä
koko huone tulvahti täyteen valkoista höyryä. Ison pyykkikattilan jykeä
kansi nousi kuin itsestään sen keskeltä kohoavaa hampailla varustettua
tankoa myöten; tiilistä muuratulla alustalla seisovan kattilan
ammottavasta vaskikidasta tuprusi höyrypilviä, joista tuntui imelähkö
potaskan haju. Sen vieressä kuivauskoneet olivat täydessä
käynnissä. Läähättävän, puhkuvan höyrykoneen pyörä puserti veden
rautasylintereihin heitetyistä vaatekasoista, ja koko pesulaitos tärisi
sen teräksisten käsivarsien huimasti pyöriessä.

Kun Gervaise astui »Hôtel Boncoeur'in» porttikäytävään, valtasi itku
hänet uudestaan. Se oli pimeä ja kapea käytävä. Likavesi virtasi pitkin
seinän vartta. Ja tuttu katku, joka täällä löyhähti häntä vastaan,
johti hänen mieleensä ne kaksi viikkoa, jotka hän tässä talossa oli
viettänyt Lantier'n kanssa, kaksi viikkoa, kurjuudessa ja riidassa.
Tämä muisto oli tällä hetkellä polttavaa kaihoa. Nyt hän vasta tunsi,
miten hyljätyksi hän oli tullut.

Ylhäällä huone oli autio, täynnä päivän paistetta, ikkuna auki. Tässä
kirkkaassa auringon paisteessa siinä hyppelevine kullanhohtoisine
tomuhiutaleineen näyttivät mustunut katto ja repaleiset seinäpaperit
vieläkin kurjemmilta. Seinillä ei ollut jälellä muuta kuin pieni naisen
kaulaliina nuoraksi kierrettynä naulassa uunin vieressä. Lasten sänky
oli vedetty keskelle lattiaa ja sen takana näkyivät piirongin auki
jätetyt laatikot typötyhjinä. Lantier oli peseytynyt ja käyttänyt
kaiken pomaadan, jota oli ollut kahden soun edestä pelikortin päällä.
Pesuvadissa oli vielä likaista vettä, jolla hän oli pessyt käsiään.
Eikä hän ollut mitään unohtanut; nurkka, jossa kapsäkki oli siihen asti
ollut, näytti Gervaisestä ammottavalta aukolta. Pieni pyöreä peilikään
ei ollut enää paikoillaan ikkunan haasta riippumassa. Silloin eräs
aavistus iski hänen päähänsä, hän vilkasi uunin reunalle: Lantier oli
vienyt mennessään kuitit, vaaleanpunainen lippukasa ei ollut enää siinä
eriparisten kynttiläjalkain välissä.

Hän ripusti vaatenyyttinsä tuolin selustalle. Hän jäi seisomaan,
kääntyi ympäri tarkastellen huonekaluja niin törmetyksissään, että
itkukin jäi kesken. Hänellä oli yksi sou jälellä niistä neljästä, jotka
hän oli varannut pesulaitosta varten. Mutta kuullessaan Etiennen ja
Clauden jo iloisesti nauravan ikkunan luona hän meni heidän luokseen,
painoi heidän päänsä syliinsä unohtuen siihen hetkeksi katselemaan
samaa harmaata katua, jossa hän aamulla oli nähnyt heräävän työkansan,
Pariisin jättiläistyön. Tällä hetkellä aurinko loi polttavat säteensä
yli tullimuurin takana olevan kaupungin ja sai paahteellaan
katukivityksenkin hehkumaan. Ja tälle kivitykselle, tähän sulatusuunin
helteeseen hänet nyt heitettiin ypö yksin pienokaistensa kanssa. Hän
katseli bulevardeja päästä päähän oikealle ja vasemmalle ja jäi
tuijottamaan vuoron perään kumpaankin päähän sanattoman kauhun
valtaamana, ikäänkuin hänen elämänsä tästälähin olisi ainiaaksi
määrätty kulumaan siinä, teurastuslaitoksen ja sairashuoneen välillä.



II.


Kolme viikkoa myöhemmin, noin puoli kahdentoista aikaan eräänä kauniina,
auringonpaisteisena päivänä olivat Gervaise ja Coupeau, levyseppä,
yhdessä ukko Colomben Ansassa juomassa luumulikööriä. Coupeau, joka oli
ollut katukäytävällä paperossia polttamassa, oli saanut houkutelluksi
Gervaisen sisälle, kun tämä palatessaan liinavaatteita viemästä oli
kulkenut kadun poikki; hänen iso, neliskulmainen pyykkikorinsa oli
maassa hänen vieressään pienen, sinkkilevyllä päällystetyn pöydän
takana.

Ukko Colomben Ansa oli Poissonniers-kadun ja Rochechouart'in bulevardin
kulmassa. Kyltissä oli isoilla sinisillä kirjaimilla yksi ainoa sana:
»Tilauslaitos», joka ulottui laidasta laitaan. Ovella oli kaksi
pölyistä oleanderipuuta tynnyrin puolikkaissa. Sisälle astuessa oli
vasemmalla tavattoman iso tarjoilupöytä, jolla oli rivittäin laseja,
lasinhuuhtomasuihku ja tinaisia mitta-astioita. Ylt'ympäri suurta salia
oli suuria vaaleankeltaiseksi maalattuja, kiiltäväksi vernissattuja
tynnyreitä joiden vaskiset vanteet ja hanat loistivat. Niiden
yläpuolella oli hyllyillä hyvässä järjestyksessä likööripulloja,
hedelmämaljoja ja kaikenlaisia pulloja seinän täydeltä ja niiden
helakat, vihertävät ja punertavat värit kuvastuivat vastapäisellä
seinällä, tarjoilupöydän takana olevaan peiliin. Mutta talon
merkillisyys oli perällä, tammisen kaiteen takana lasikattoisella
pihalla, täydessä käynnissä oleva tislauskone, joka monimutkaisine,
maan alle kääntyvine torvineen ja putkineen näytti oikealta
helvetinkattilalta. Sen ääressä viihtyivät juopottelevat työmiehet
mainiosti.

Tähän aikaan päivästä, ihmisten ollessa aamiaisella, oli Ansa tyhjänä.
Ukko Colombe, kookas, neljänkymmenen vanha mies, neulottu villatakki
päällä, kaatoi juuri pullosta konjakkia eräälle pienelle, noin
kymmenvuotiaalle tytölle, joka pyysi kahvikuppiin neljän soun edestä
ryyppyä. Aurinko paistoi sisälle avonaisesta ovesta ja lämmitti
lattiata, joka oli aina kostea tupakoitsijain syljestä. Tiskistä,
tynnyreistä ja koko salista nousi liköörin haju ja alkoholin höyry,
josta näyttivät humaltuvan päiväpaisteessa lentelevät tomuhiutaleetkin.

Coupeau pyöritti itselleen uuden paperossin. Hän oli hyvin siistin
näköinen, pusero päällä ja pieni sininen palttinalakki päässä. Hän
nauroi niin, että valkeat hampaat näkyivät. Hänellä oli pitkähkö leuka,
hiukan joustava nenä ja kauniit ruskeat silmät. Hänen kasvojensa ilme
oli hyväntahtoinen kuin iloisella koiralla. Hänen tuuhea, kihara
tukkansa oli ihan pystyssä. Hänen hipiänsä oli vielä hieno, mutta hän
olikin vasta kuudenkolmatta vanha. Vastapäätä häntä istui Gervaise,
ohuesta villakankaasta tehty musta röijy päällä, paljain päin. Hän söi
luumuaan pitäen sitä kannasta sormillaan. He istuivat lähellä katua
ensimäisen pöydän ääressä, joita oli neljä peräkkäin tynnyrien ja
tarjoilupöydän välillä.

Kun levyseppä oli sytyttänyt paperossinsa, painoi hän kyynäspäät pöytää
vastaan, nojautui eteenpäin ja jäi vähäksi aikaa ääneti katsomaan
nuorta naista, jonka kauniit, vaaleat kasvot olivat tänä päivänä
valkoiset kuin maito ja kuulakat kuin hienoin posliini. Sitten hän
viitaten asiaan, jonka he yksin tunsivat, josta heillä jo oli ollut
puhe, sanoi yksinkertaisesti, puoliääneen:

-- Siis ei? te sanotte ei?

-- Ka, tietysti ei, herra Coupeau, vastasi Gervaise tyynesti hymyillen.
Ette suinkaan aikone ruveta puhumaan siitä minulle täällä. Tehän
lupasitte minulle olla järkevä... Jos minä sen olisin tiennyt, niin en
olisi ollenkaan tullut tänne.

Coupeau ei virkkanut mitään puheen jatkoksi, vaan katsoi häneen yhä
aivan läheltä hellänrohkeasti ja tarjoutuvasti, ihastellen varsinkin
hänen suupielissään vaaleanpunaisia, hiukan kosteita pikku kuoppia,
joiden välistä näkyi hänen helakanpunainen suunsa, kun hän hymyili.
Gervaise ei kuitenkaan väistynyt, vaan pysyi lempeänä ja viehkeänä.
Oltuaan vähän aikaa vaiti hän sanoi vielä:

-- Ette te tosissanne sitä ajattelekaan. Minähän olen vanha akka;
minulla on iso, kahdeksanvuotias poika... Mitäs me tekisimme yhdessä?

-- Peijakas! kuiskasi Coupeau iskien silmää, sitä mitä muutkin!

Mutta Gervaise teki kyllästystä osottavan liikkeen.

-- Voi, jos te luulette, että se on aina huvittavaa. Sen näkee kyllä,
että te ette ole ollut naimisissa... Ei, herra Coupeau, minun täytyy
ajatella vakavia asioita. Leikinlaskulla ei pitkälle potkita, uskokaa
pois! Minulla on kotona kaksi leipäsutta, jotka syövät lujasti! Kuinkas
te luulette minun voivan kasvattaa pienokaisiani, jos minä kidutan
aikani kuvituksissa? Ja sitäpaitse tietäkää, että minun onnettomuuteni
on ollut minulle mainioksi opiksi. Minä en totta totisesti enää välitä
miehistä. En hyvälle aikaa aijo antautua heidän pauloihinsa.

Hän selitti syitään suuttumatta, hyvin järkevästi ja kylmästi,
ikäänkuin hän olisi käsitellyt jotakin työhönsä kuuluvaa seikkaa,
syitä, jotka estivät häntä tärkkäämästä kaulahuivia. Näkyi, että hän
oli tehnyt päätöksensä tyystin sitä harkittuaan.

Coupeau hoki hellästi:

-- Se on minusta hyvin ikävätä, hyvin ikävätä...

-- Niin, kyllähän minä sen näen, sanoi Gervaise, ja minä olen siitä
pahoillani teidän tähtenne, herra Coupeau... Ei teidän pidä siitä
loukkautua. Jos minua haluttaisi pitää lystiä, niin tekisin sen
mieluummin teidän, kuin kenenkään muun kanssa. Te näytätte kelpo
mieheltä, te olette kiltti. Ruvettaisiin elämään yhdessä, vai mitä? ja
sitä kestäisi niinkauvan kuin sitä kestäisi. Minä en tekeydy paremmaksi
kuin olen, enkä minä sano, että se ei olisi voinut tapahtua... Mutta
mitäpä hyvää siitä lähtisi, kun minulla kerran ei ole siihen halua?
Minä olen nyt ollut rouva Fauconnier'n työssä kaksi viikkoa. Pojat
käyvät koulua. Minä teen työtä ja olen tyytyväinen... No niin? Parasta
on näin ollen pysyä ennallaan.

Hän kumartui ottamaan koriaan.

-- Tässä minä kulutan aikaani puhelemalla teidän kanssanne;
pesulaitoksella jo varmaankin odottavat minua... Kyllä te vielä
löydätte jonkun toisen, herra Coupeau, kauniimman kuin minä, ja jolla
ei ole kahta penskaa perässään laahattavana.

Coupeau katsoi seinäkelloon ja pakotti hänet istuutumaan paikoilleen:

-- Odottakaa toki, eihän kello ole kuin viittä yli puoli kaksitoista...
Minulla on vielä kaksikymmentäviisi minuuttia aikaa... Ettehän pelänne,
että minä teen tyhmyyksiä; onhan tässä pöytä meidän välillämme... Te
siis inhootte minua siihen määrään, että te ette tahdo jäädä vähäksi
aikaa puhelemaan minun kanssani?

Gervaise laski uudestaan korinsa lattialle, jotta ei tuottaisi hänelle
mielipahaa; ja he puhelivat niinkuin hyvät ystävykset ainakin. Gervaise
oli syönyt, ennenkuin oli lähtenyt vaatteita viemään; Coupeau oli taas
sinä päivänä ahmimalla syönyt lihaliemensä joutuakseen häntä tapaamaan.
Vastaillen hänelle kohteliaasti katseli Gervaise maljojen välitse,
joissa oli viinassa säilytettyjä hedelmiä, ikkunasta ulos kadulle,
jossa näin aamiaisen aikaan oli tavaton väentungos. Molemmilla ahtailla
katukäytävillä riensi lakkaamatta ihmisiä kiireisin askelin survien
toisiaan mennessään. Työmiehet, jotka olivat viivähtäneet myöhempään
työpaikallaan, loikkivat pitkin askelin yli kadun nälkäisen näköisinä
ja pistäysivät vastapäätä olevaan leipurin puotiin; sieltä tultuaan
naulan leipä kainalossa he menivät vähän matkan päässä olevaan
»Kaksipäiseen vasikkaan» syömään tavallisen kuuden soun annoksensa.
Leipurin vieressä oli myöskin hedelmäkauppa, jossa oli myytävänä
paistetuita perunoita ja persiljan kanssa syötäviä raakkuja. Loppumaton
jono työläisnaisia, pitkät esiliinat edessä, kantoi sieltä perunoita
paperipusseissa ja raakkuja kupeissa; toisia, avopäisiä, sievän
näköisiä tyttöjä kävi ostamassa rediissinippuja. Kun Gervaise hiukan
kumartui, näki hän vielä makkarapuodin täynnä väkeä; sieltä tuli lapsia
pitäen kädessään rasvaiseen paperiin käärittynä valmiita
vasikankyljyksiä, tahi ihan kuumaa liha- tai verimakkaraa. Mutta
vähitellen alkoi ruokapaikoista jo ilmestyä muutamia syöneen näköisiä
työmiehiä, jotka kädet riipuksissa pitkin kupeita kulkivat
rauhallisesti ja hitaasti ryhmissä pitkin katua, joka hyvälläkin säällä
oli väkijoukon jalkojen sotkeman, tahmean, mustan loan peitossa.

Eräs ryhmä oli muodostunut Ansan ovelle.

-- No, Paistikas, kysyi käheä ääni, etkö sinä tarjoa ryyppyä koko
sakille.

Viisi työmiestä astui sisälle ja jäi seisomaan tarjoilupöydän ääreen.

-- Aika voro tuo ukko Colombe! sanoi taas sama ääni. Meille pitää olla
sitä oikein vanhaa, eikä tämmöisistä pähkinänkuorista, vaan
rehellisistä laseista!

Ukko Colombe ei ollut milläänkään vaan kaatoi heille ryypyt. Taas tuli
kolme työmiestä sisälle. Vähitellen taajeni puseromiesten joukko
katukäytävän kulmalla. Hetkisen siinä seisoskeltuaan he lopulta
kumminkin toisiaan työnnellen astuivat sisälle pölystä harmaiden
oleanderien välitse.

-- Te olette tuhma, te ette ajattele muuta kuin hävyttömyyksiä! sanoi
Gervaise Coupeaulle. Tosinhan minä häntä rakastin... Mutta kun hän niin
katalasti minut hylkäsi...

He puhuivat Lantier'sta. Gervaise ei ollut nähnyt häntä sen koomin;
luuli hänen elävän yhdessä Virginien sisaren kanssa Glacièrellä tuon
ystävän luona, jonka piti perustaa hattutehdas. Sitä paitsi häntä ei
lainkaan haluttanut lähteä hänen perästään juoksemaan. Alussa hän oli
sitä surrut kovasti; olipa hän tahtonut hukuttautuakin; mutta nyt hän
oli mielessään rauhottunut, kaikki oli hänestä parhaiten, niinkuin oli
käynyt. Kenties hän Lantier'n kanssa ei olisi koskaan kyennyt lapsiaan
kasvattamaan, sillä Lantier oli niin hupa rahalle. Hän sai kyllä tulla
tervehtimään Claudea ja Etienneä; hän ei aikonut ajaa häntä ulos. Mutta
mitä Gervaiseen itseensä tuli, niin hän olisi ennemmin antanut hakata
itsensä palasiksi, kuin olisi sallinut hänen sormenpäilläänkään koskea
itseään. Ja hän sanoi kaiken tämän vakaasti, niinkuin ainakin nainen,
jonka elämän tie on selvään viitotettu. Coupeau taas, joka ei luopunut
haluamasta häntä omakseen, laski leikkiä, käänsi kaiken puheen
ruokottomaksi, kyseli Lantier'sta kaikenlaista hyvin häikäilemättä,
mutta samalla hän nauroi niin makeasti, hänen hampaansa loistivat niin
valkeina, ettei Gervaisen johtunut mieleenkään siitä loukkautua.

-- Tehän annoitte häntä selkään, sanoi Coupeau viimein. Ei teidän
kanssanne ole hyvä joutua riitaan! Te pieksätte kaikki ihmiset
hyvänpäiväisiksi.

Hänet keskeytti Gervaisen helakka nauru. Se oli tosiaankin totta,
olihan hän pieksänyt sen pitkän Virginie roikaleen. Sinä päivänä hän
olisi halunnut kuristaa jonkun kuoliaaksi. Ja häntä nauratti vielä
enemmän, kun Coupeau kertoi, että Virginie häpeissään siitä, että oli
kaikki näyttänyt, oli muuttanut toiseen kaupunginosaan. Gervaisen
kasvot olivat siitä huolimatta lapsellisen lempeät. Ojentaen pulleat
kätensä hän vakuutti, ettei hän hennoisi kärpästäkään tappaa; iskut hän
tunsi vain sentähden, että hän oli niitä eläessään saanut kelpo lailla.
Siitä hän johtui puhumaan nuoruudestaan jonka hän oli viettänyt
Plassansissa. Hän ei ollut ensinkään huikentelevainen luonnostaan, eikä
välittänyt lainkaan miehistä; kun Lantier oli ottanut hänet
neljäntoista vanhana, oli se ollut hänestä hauskaa, kun tämä oli
sanonut itseään hänen miehekseen ja hän itse oli olevinaan hänen
emäntänsä. Hänen ainoa vikansa, sanoi hän, oli se, että hän oli
helläsydäminen, että hän rakasti kaikkia ja kiintyi ihmisiin, jotka
hänelle sitten tuottivat vain tuhansia kärsimyksiä. Niinpä hän miestä
rakastaessaan ei ajatellut tuhmuuksia, vaan uneksi ainoastaan saada
aina elää yhdessä hänen kanssaan rauhassa ja rakkaudessa. Ja kun
Coupeau alkoi ilvehtien puhua hänen kahdesta lapsestaan, joita hän
varmaankaan ei ollut saanut päänalusissaan hautomalla, lyödä näpäytti
hän häntä sormille ja sanoi, että tietysti hän oli luotu samanlaiseksi
kuin muutkin naiset; mutta väärin oli luulla, että naiset aina olivat
siihen kovinkaan meneviä; naisilla on kylliksi huolta taloudestaan,
kotona he tekevät työtä katketakseen, ja illalla maata mennessään he
ovat liian väsyksissä ollakseen heti nukkumatta. Muuten hän oli tullut
aivan äitiinsä, joka oli ollut hyvin työteliäs ihminen, ja kuolemaansa
asti, yli kaksikymmentä vuotta oli kuluttanut voimansa ukko Macquart'in
työjuhtana, Hän oli vielä hyvin hoikka äitiinsä verraten, jolla oli
ollut sellaiset hartiat, että hän olisi voinut siirtää portit
paikoiltaan; mutta siinä oli hän aivan äitinsä kaltainen, että hän
helposti kiintyi vieraisiin ihmisiin. Sekin, että hän hiukan ontui, oli
hänellä perintöä äiti raukaltaan, jota ukko Macquart alituiseen oli
pieksänyt. Ainakin sata kertaa oli äiti hänelle kertonut, miten isä oli
tullut yöllä kotiin humalassa ja osottanut hänelle hellyyttään niin
kovakouraisesti, että löi häneltä jäsenet poikki, ja varmaankin hän oli
jonakin sellaisena yönä saanut potkun lyhemmäksi jääneeseen jalkaansa.

-- Eihän se toki tee mitään, sitähän tuskin huomaakaan, sanoi Coupeau
Gervaiseä miellyttääkseen.

Hän pudisti päätään; hän tiesi kyllä, että se näkyi; neljänkymmenen
vanhana hän oli lyykähtävä kokoon joka askeleella. Sitten hän hymähtäen
sanoi hiljaa:

-- Teillä on kummallinen maku, kun rakastutte ontuvaan naiseen.

Coupeau alkoi silloin, kyynäspäät yhä pöydällä ja painaen kasvonsa
vielä lähemmäksi, lasketella hänelle kohteliaisuuksia uskalletuin
sanoin, ikäänkuin hän olisi tahtonut niillä hänet huumata. Mutta
Gervaise pudisti yhä päätään kieltävästi, antamatta houkutella itseään,
vaikka miehen hyväilevä ääni hiveli suloisesti hänen korviaan. Hän
kuunteli katsoen ulos, ikäänkuin hänen huomionsa olisi kiintynyt
kasvavaan väentungokseen. Kaikki puodit olivat nyt tyhjinä ja joka
paikassa lakaistiin lattioita; hedelmäkaupan emäntä otti uunista
viimeiset paistetut perunat ja makkarakauppias asetteli paikoilleen
epäjärjestykseen joutuneita lautasia tiskilleen. Kaikista
ruokapaikoista tuli ulos työmiesjoukkoja; nuo parrakkaat veitikat
survivat toisiaan ja leikkivät kuin katupojat laskien luisua
katukivillä, niin että raudotetut kengänkorot kalskahtelivat; toiset
tupakoivat miettiväisen näköisinä kädet housuntaskussa tirkistäen
silmät sirrallaan vasten aurinkoa. Molemmat katukäytävät, ajotie, jopa
katuojatkin olivat täynnä väkeä; laiskan näköisiä ihmisiä tulvi
avonaisista porteista, pysähtyen antaakseen ajomiehille tietä. Millä
oli päällään pusero tai mekko, millä taas vanha virttynyt päällystakki,
joka näytti vieläkin haljakammalta kirkkaassa päivänpaisteessa. Kaukaa
kuului tehtaiden kellojen soittoa; mutta työmiehet eivät pitäneet
kiirettä, vaan sytyttivät yhä uudestaan piippuaan ja poikkesivat
toistensa kutsumina vielä moneen viinikauppaan, ennenkuin vihdoin
päättivät jatkaa matkaansa työpaikalleen, jalkojaan viistätellen.
Gervaiseä huvitti katsoa, miten kolme työmiestä, yksi pitkä ja kaksi
lyhyttä kääntyi takaisin joka kymmenen askeleen päästä; vihdoin he
suuntasivat askeleensa suoraan ukko Colomben Ansaan.

-- Kas niin! sanoi Gervaise, siinäpä on kolme, joille ei näy olevan
kiirettä luotukaan!

-- Minä tunnen tuon pitkän; hän on muudan toveri, jota sanotaan
Saappaaksi.

Ansa oli täynnä väkeä. Puhuttiin hyvin kovaäänisesti: tuon tuostakin
kuului hihkaisuja yli äänten käheän sorinan, ja nyrkit jysähtivät
tarjoilupöytään, niin että lasit kilisivät. Kädet ristissä mahan päällä
tai selän takana seisoivat juopottelijat pienissä ryhmissä ahtaalle
sulloutuneina; niiden, jotka olivat joutuneet tynnyrien luo, täytyi
odottaa neljännestunti vuoroaan, ennenkuin pääsivät tilaamaan ryyppynsä
ukko Colombelta.

-- Mitä! täällähän se on tuokin ylimys Marjamehu! huusi Saapaspari,
läimäyttäen Coupeauta olalle. Hieno herra, joka polttaa paperia ja
jolla on valkonen liinapaita!... Vai tahdotaan sitä näyttää mahtiaan
hentulleen ja syötetään hänelle makeisia!

-- Suusi kiinni! äläkä ärsytä minua! vastasi Coupeau hyvin äkäisesti.

Mutta toinen jatkoi ivaten:

-- Riittää! Älä nouse korkeammalle kuin siipesi kantaa, veliseni!...
Moukka on moukka ja moukkana pysyy.

Sitten hän käännähti ympäri ja katsoa muljautti Gervaiseen vääntäen
silmänsä kamalasti kieroon. Tämä peräytyi vähän säikähtäen. Tupakan
savu ja miehistä lähtevän väkevän löyhkän täyttämä alkoholin sekainen
ilma ahdisti hänen henkeään ja häntä rupesi ryvittämään.

-- Hyi, kuinka tuo juominen on inhottavaa, sanoi hän puoliääneen.

Ja hän kertoi, ennen Plassansissa juoneensa anislikööriä äitinsä
kanssa. Mutta erään kerran hän oli ollut sentähden vähällä heittää
henkensä, ja siitä hän oli saanut sellaisen inhon likööreihin, ettei
hän enää sietänyt niitä nähdäkään.

-- Katsokaas, jatkoi hän näyttäen lasiaan, minä olen syönyt luumun,
mutta mehua en aijo juoda, sillä se tekisi minulle pahaa.

Coupeaukaan ei käsittänyt, miten toiset voivat niellä lasillisia
paloviinaa. Lasi luumulikööriä toisinaan ei ollut hullummaksi. Mutta
mitä tuli sikunaviinaan, absinttiin ja sen semmoiseen roskaan, niin
hyvästi! hän ei niistä huolinut. Toverit saivat häntä pilkata niin
paljon kuin tahtoivat, mutta hän jäi ulkopuolelle, kun nuo mässääjät
menivät kapakkaan. Hänen isänsä, ukko Coupeau, joka oli ollut levyseppä
niinkuin hänkin, oli murskannut päänsä Coquenard-kadun kivitykseen
pudotessaan humalapäissään talon N:o 25 katon räystäältä; ja tämä
muisto oli tehnyt kaikki perheen jäsenet varovaisiksi. Kun hän kulki
Coquenard-katua ja näki onnettomuuspaikan, niin hän olisi ennemmin
juonut vettä katuojasta kuin juonut ilmaiseksi tarjotun ryypyn
viinikaupassa.

-- Meidän ammatissamme pitää olla vakavat jalat, lopetti hän
kertomuksensa.

Gervaise nosti taas korinsa lattialta. Hän ei kuitenkaan noussut ylös,
vaan piti sitä polvillaan katsoen eteensä haaveksien, ikäänkuin nuoren
työmiehen sanat olisivat herättäneet hänessä kaukaisen tulevaisuuden
ajatuksia. Ja hän puhui vielä hitaasti ilman nähtävää muutosta:

-- Minä en ole, Jumala paratkoon, kunnianhimoinen, minä en vaadi
paljoa... Minä en toivoisi muuta, kuin että saisin tehdä työtä
rauhassa, syödä aina selvää leipää, ja että minulla olisi jotakuinkin
siisti lokero maatakseni, ymmärrättehän, sänky, pöytä ja kaksi tuolia,
ei enempää... Niin! Minä tahtoisin myös kasvattaa lapsistani kunnon
ihmisiä, jos se olisi mahdollista... Vielä minulla olisi yksi toivomus,
se olisi että minua ei lyötäisi, jos minä milloinkaan enää menisin
kenenkään kanssa yhteen; ei, selkääni en enää tahtoisi... Ja siinä
onkin kaikki, kaikki, näet, mitä minä toivon. Hän mietti ja tunnusteli
halujaan, mutta ei keksinyt enää mitään sen arvoista, joka olisi häntä
houkutellut. Kumminkin hän hetken epäröityään lisäsi:

 -- Niin, voisihan sitä vielä lopuksi toivoa, että saisi kuolla omassa
sängyssään... Sitten kun olen kovasti ahertanut kaiken ikäni, kuolisin
mielelläni omalla tilallani kotonani.

Ja hän nousi ylös. Coupeau, joka täydellisesti hyväksyi hänen
toivomuksensa, oli jo noussut seisalleen ja katsoi levottomasti
kelloon. Mutta he eivät lähteneet heti pois; Gervaise oli utelias
näkemään likempää suurta vaskista tislauskonetta, joka oli käynnissä
tammikaiteen takana lasikatoksen alla pienessä pihassa; ja levyseppä
seurasi häntä ja selitti hänelle, kuinka kone toimi, osottaen
sormellaan sen eri osia, sen mahtavata torvea, josta kirkas alkoholi
juosta liritti yhtämittaa omituisen muotoiseen astiaan, ja sen
monimutkaisia, kiemuraisia, loppumattomia putkia. Koko laitos oli
synkän näköinen, ei mistään kohden näkynyt savua lähtevän: sen sisältä
kuului vain hiljaista, ikäänkuin maanalaista kuorsaamista; oli kuin
jylhä, mykkä voima olisi tehnyt yöllistä pimeyden työtään selvällä
päivällä. Saapaskin oli tovereineen tullut nojaamaan kaidetta vastaan
odottaessaan vuoroaan päästä tarjoilupöydän ääreen. Hänen naurunsa oli
kuin huonosti voidellun lokin kitinää. Pää kallellaan hän hellämielin
katseli päihdytyskonetta. Piru vie, kuin se oli soman näköinen. Tuosta
vaskisesta möhömahasta olisi riittänyt viikoksi, millä pitää kaulaansa
kosteana. Hän olisi toivonut, että tuon kiemuraisen torven pää olisi
juotettu kiinni hänen hampaidensa väliin, jotta hän olisi saanut tuntea
alkoholin vielä kuumana valuvan kantapäihinsä asti, lakkaamatta,
yhtämittaisena virtana. Saakeli! hän ei olisi enää halunnut paikaltaan
hievahtaa; se olisi ollut ihan toista kuin tuon kitupiikin, ukko
Colomben sormustimet! Toverit nauraa hohottivat ja sanoivat, että tuo
peijakkaan Saapas oli yhtäkaikki vietävän hauska mies. Tislauskone kävi
yhä äänettömästi. Iloton oli sen himmenneen vasken heijastus. Alkoholi
valui siitä, kuin vitkaan juoksevasta, mutta itsepintaisesta lähteestä,
joka uhkasi lopulta täyttää salin, levitä ulkobulevardeille ja hukuttaa
tulvallaan koko suunnattoman Pariisin. Silloin Gervaisea puistatti, hän
peräytyi; ja koettaen hymyillä hän sanoi:

-- Se on typerää, mutta minua värisyttää, tuo koneko sen tehnee ... vai
juoma...

Palaten sitten äskeisiin mietteisiinsä täydellisestä onnesta hän sanoi:

-- Niin, enkös minä ole oikeassa? Kaikista parasta olisi, kun saisi
tehdä työtä, syödä leipää, asua omassa tuvassaan, kasvattaa lapsiaan ja
kuolla omassa sängyssään...

-- Eikä tarvitseisi saada selkäänsä, lisäsi Coupeau iloisesti. Mutta en
minä teitä löisi, en, jos te vain suostuisitte, rouva Gervaise...
Teidän ei tarvitse pelätä, minä en juo, ja sitten minä rakastan teitä
liiaksi... Kas niin, tänä iltana siis me lämmittelemme toistemme
varpaita.

Hän oli hiljentänyt äänensä ja puhui aivan Gervaisen korvaan, kun tämä
kori sylissä raivasi itselleen tietä miesjoukon läpi. Mutta Gervaise
pudisti vielä päätään kieltävästi moneen kertaan. Kuitenkin hän kääntyi
katsomaan hymyillen taakseen ja näytti onnelliselta siitä tiedosta,
että Coupeau ei juonut. Varmaankin hän olisi antanut myöntävän
vastauksen, ellei hän olisi itselleen vannonut pysyvänsä kokonaan
erillään miehistä. Vihdoin he pääsivät ovelle asti ja menivät ulos.
Heidän lähdettyään jäi Ansa väkeä täyteen, ja kadulle asti tunkeutui
sieltä käheäin äänten sorina ja väkevä viinan katku. Saapas kuului
siellä haukkuvan ukko Colombea lurjukseksi väittäen, että tämä oli
täyttänyt hänen lasinsa vain puolilleen. Hän oli siivo kunnon mies eikä
mikään naukumaijan poika, eikä hän millään ilveellä aikonut enää tulla
toista kertaa tähän marakatin pesään, hän oli jo siitä saanut kyliänsä.
Ja hän ehdotti tovereilleen, että he menisivät »Rykivään veitikkaan»,
Saint-Denis'n portin luona olevaan kapakkaan, jossa sai juoda ilolientä
sekottamatonna.

-- Tekeepä hyvää saada keuhkoihinsa raitista ilmaa, sanoi Gervaise, kun
he olivat päässeet kadulle. No hyvästi nyt ja kiitoksia paljon, herra
Coupeau... Minun täytyy kiiruhtaa kotiin.

Hän aikoi mennä bulevardia pitkin. Mutta Coupeau otti häntä kädestä
kiinni eikä päästänyt menemään.

-- Tulkaa nyt toki minun kanssani Goutte-d'Or'in kadun kautta, eihän se
teille isoa kierrosta tee. Minun täytyy pistäytyä sisareni luo,
ennenkuin palaan työmaalle... Menemme yhtä matkaa,

Gervaise suostui lopulta, ja niin he alkoivat hitaasti nousta
Poissonniers-katua pitkin vieretysten, ei kuitenkaan käsikynkässä,
Coupeau puhui sukulaisistaan. Hänen äitinsä, muori Coupeau, oli ennen
ollut liiviompelijatar, mutta kävi nyt heikentyneen näkönsä tähden
ihmisten huoneita siivoamassa. Hän oli täyttänyt kuusikymmentäkaksi
vuotta viime kuun 3 päivänä. Hän itse oli nuorin lapsista. Toinen hänen
sisaristaan, rouva Lerat, kolmenkymmenenkuuden vuoden vanha leski,
oli kukantekijä ja asui Moines-kadun varrella Batignolles'n
kaupunginosassa. Toinen, kolmenkymmenen vanha, oli naimisissa erään
ketjuntekijä Lorilleux'n, sen viattoman näkösen pilkkakirveen kanssa.
Hän oli menossa Goutte-d'Orïn kadulle juuri tämän sisaren luokse, joka
asui vasemmalla olevassa isossa talossa. Siellä söi hän iltaisin
keittoruokaa; siitä tuli säästöä sekä heille että hänelle. Hän aikoi
poiketa ilmottamaan heille, ettei häntä tarvinnut odottaa ruualle,
koska eräs ystävä oli kutsunut hänet luokseen.

Gervaise, joka kuunteli häntä, keskeytti äkkiä hänen puheensa
kysyäkseen häneltä nauraen;

-- Teidän nimenne on siis Marjamehu, herra Coupeau?

-- Sehän on vain haukkumanimi, jonka toverit ovat minulle antaneet,
vastasi hän, koska minä tavallisesti juon marjamehua, kun he väkisin
saavat minut mukaansa kapakkaan... Onhan nyt Marjamehu aina yhtä hyvä
nimi kuin Saapas, vai mitä?

-- Tietysti, eihän Marjamehu ole hullumpi nimi, selitti nuori nainen.

Sitten Gervaise tiedusteli hänen työtään. Coupeau oli yhä työssä
uudella sairashuoneella tullimuurin takana. Työstä ei suinkaan ollut
puutetta, siellä riitti sitä varmaankin koko vuodeksi vielä. Tarvittiin
sinne toinenkin metri räystäsränniä!

-- Tiedättekö mitä! sanoi hän, minäpä näen »Hôtel Boncoeurin», kun olen
siellä katolla... Eilen te olitte ikkunan ääressä, ja minä huidoin
käsilläni, minkä jaksoin, mutta te ette vain minua huomannut.

Sillä välin he olivat jo kulkeneet satakunnan askelta Goutte-d'Or'in
katua, kun Coupeau pysähtyi ja katsoi ylös sanoen:

-- Tässä se talo nyt on... Minä olen syntynyt tuonnempana, 22:ssa... On
tässäkin talossa yhtä kaikki melkoinen kasa tiiliä! Pihan puolelta se
on iso kuin kasarmi!

Gervaise keikisti päätään ja katseli etuseinää. Kadun puolella oli
siinä viisi kerrosta, kussakin viisitoista ikkunaa rivissä. Niiden
mustuneista suojustimista olivat säleet katkeilleet, joka vaikutti,
että koko tuo suunnaton seinäpinta näytti rappeutuneelta. Alinna
katukerroksessa oli neljä myymälää: portin oikealla puolella oli kehno
ravintola; vasemmalla hiilikauppa, rihkamakauppa ja sateenvarjokauppa.
Talo, joka ilmankin oli iso, näytti vielä suuremmalta, kun sen kahden
puolen ihan siinä kiinni oli mataloita, viheliäisiä hökkeleitä. Se
näytti kömpelösti kokoon paiskatulta saviruukkimöhkäleeltä, jota sade
oli kuluttanut ja murentanut. Kirkasta taivasta vasten tuon
suunnattoman suuren kuution ääriviivat erottuivat korkealla yli
läheisten kattojen. Sen loppumattoman pitkät, rappaamattomat
liankarvaiset sivuseinät olivat paljaat kuin vankilan seinät. Mutta
Gervaise katseli varsinkin mahdottoman suurta pyöreäksi holvattua
porttia, joka ulottui kahden kerroksen läpi. Pitkän porttikäytävän
perältä pilkotti harmahtava päivän valo isolta pihalta. Keskellä
kivitettyä porttikäytävää oli ojanne, jossa juoksi vaaleanpunaista
vettä.

-- Käykää toki sisälle, sanoi Coupeau, ei teitä siellä syödä.

Gervaise tahtoi odottaa häntä kadulla. Kumminkaan hän ei malttanut olla
astumatta porttikäytävään portinvartijan asunnolle saakka, joka oli
oikealla. Sen kynnykseltä hän katseli, miltä talo näytti pihan
puolelta. Siellä oli kuusi kerrosta joka puolella, ja välille jäi
neliön muotoinen piha. Seinät olivat harmaat, homeesta kellastuneet.
Räystäistä tippuva vesi oli syönyt niihin raitoja, muuten ne olivat
aivan sileät, ilman minkäänlaisia koristuksia; ainoastaan vesirännissä
oli mutkat kerrosten kohdalla, missä rautaisista pidäkehaoista oli
valunut seinälle ruostetta. Ikkunoissa ei ollut suojustimia, niiden
ruudut olivat sameat ja vihertävät. Muutamat ikkunat olivat auki ja
niistä roikkui siniruutuisia sänkypatjoja tuuleutumassa. Toisten eteen
oli nuorille ripustettu kuivamaan koko perheen pyykki, miehen paitoja,
naisten röijyjä ja poikien housuja. Erääseen ikkunaan kolmannessa
kerroksessa oli levitetty lapsen kapalokset, jotka olivat liasta
kankeat. Ylhäältä alas saakka asunnot olivat liian pieniä, ja niihin
sulloutunut kurjuus pullistui näkyviin kaikista aukoista. Joka puolella
pihaa oli korkea ja kapea puitteeton ovi, joka vei rappeutuneeseen
eteiseen; sen perältä nousi likaiset, rautakaiteiset kiertoportaat.
Talossa oli siten neljä rappukäytävää, joita osottamassa oli aakkosten
neljä ensimäistä kirjainta maalattuna seinään oven yläpuolelle.
Maakerrokseen oli sijoitettu neljä isoa työpajaa, joiden ikkunat olivat
pölystä mustat. Sepän pajasta loisti tuli ahjosta. Vähän edempänä
kuului nikkari höyläävän. Portinvartijan asunnon vieressä oli värjärin
versta, josta lähti se ruusunpunainen puro, joka juoksi porttikäytävän
läpi. Sen lisäksi oli piha täynnä kaikellaista törkyä, höylänlastuja ja
murenneita hiiliä; irtauneiden kivityslaattojen välissä kasvoi heinää.
Piha näytti ikäänkuin kahtia jaetulta, kun päivä valaisi kirkkaasti
toista puolta, mutta toinen puoli jäi varjoon. Pimennon puolella, missä
vesijohdon tienoo aina pysyi kosteana, kolme pientä kanaa nokki maata
ja etsi toukkia raaputellen jaloillaan. Gervaisen katse siirtyi
hitaasti kuudennesta kerroksesta maahan ja taas ylös. Häntä hämmästytti
talon suunnaton koko. Hän tunsi olevansa keskellä elävää elimistöä,
kokonaisen kaupungin sydämessä. Talo herätti hänen mielenkiintoaan,
ikäänkuin hänen edessään olisi ollut jättiläisolento.

-- Hakeeko rouva ketään? kysyi portinvartija ilmestyen asuntonsa
ovelle.

Nuori nainen vastasi, että hän odotti erästä henkilöä. Hän kääntyi
takaisin kadulle päin, mutta kun Coupeau viipyi, palasi hän vielä
katselemaan taloa. Se ei näyttänyt hänestä rumalta. Ikkunoista
riippuvien ryysyjen lomassa oli ilonkin aiheita, kukkiva leukoija
ruukussa, kanarialinnun häkki, josta kuului iloista viserrystä,
parranajopeileistä heijastui varjonpuoleiseen seinään kirkkaita
valotähtiä. Alakerrassa muudan nikkari lauloi höylätessään, samalla
kuin pajasta kuului tahdikas, hopealle helkähtelevä vasaran kalke. Sen
lisäksi näkyi melkein jokaisesta avonaisesta ikkunasta kurjan näköistä
taustaa vasten likasilmäisiä, nauravia lapsen päitä ja naisia, jotka
työnsä yli kumartuneina rauhallisesti keskustelivat. Päivän työhön oli
taas ryhdytty aamiaisen jälkeen. Kun miehet olivat ulkona työssä,
olivat huoneet enimmäkseen tyhjinä; koko talossa vallitsi syvä
hiljaisuus, jota keskeytti vain työpajoista kuuluva melu ja joku
yksitoikkoinen laulun sävel, aina sama, jota yhä uudestaan hyräiltiin
tuntikausia. Piha vain oli hiukan kostea. Jos Gervaise olisi asunut
siellä, niin hän olisi tahtonut huoneen pihan perältä, auringon
puolelta. Hän oli astunut viisi, kuusi askelta peremmäksi ja hänen
nenäänsä tuntui köyhien asunnoista lähtevä vanhan tomun ja ummehtuneen
lian haju; mutta kun värjärin verstasta juoksevan veden haju oli
toisia väkevämpi, ei hänestä täällä haissut läheskään niin pahalta
kuin Boncoeurin hotellissa. Ja hän valitsi jo oman ikkunansa,
vasemmanpuoleisen kulmaikkunan, jonka edessä pienessä laatikossa kasvoi
Espanjan papuja, joiden hennot varret jo alkoivat kiertyä niitä varten
kiinnitettyjen lankojen ympäri.

-- Joko teistä aika kävi pitkäksi odottaessa? kuuli hän äkkiä Coupeaun
sanovan aivan vieressään. Siitäkös aina elämä nousee, kun minä en syö
päivällistä heidän luonaan, varsinkin kun sisareni oli tänään ostanut
vasikanpaistin.

Gervaise oli äkiksestään hiukan säpsähtänyt, mutta Coupeau jatkoi
katsellen hänkin vuorostaan ympärilleen.

-- Te katselitte taloa. Se on aina vuokrattu ylhäältä alas asti. Siinä
on luullakseni kolmesataa hyyryläistä. Jos minulla olisi huonekaluja,
niin olisin koettanut saada täältä huoneen itselleni... Täällä olisi
hauska asua, vai mitä?

-- Olisi kyllä, sanoi Gervaise. Plassansissa ei koko meidän kadullamme
ollut niin paljon asukkaita... Katsokaas, eikös se ole sievä, tuo
ikkuna viidennessä kerroksessa, jossa kasvaa papuja?

Silloin Coupeau, joka hautoi mielessään ainaista haluaan, kysyi
häneltä, eikö hän tahtonut. Niinpiankuin he saisivat sängyn, he
hyyräisivät täältä huoneen. Mutta Gervaise juoksi kiireesti pakoon
portille ja pyysi, ettei hän taas alottaisi tyhmyyksiään. Talo sai
hänen puolestaan luhistua kokoon, mutta se vaan oli varma, että hän ei
aikonut maata siellä saman peitteen alla hänen kanssaan. Siitä
huolimatta, kun Coupeau heitti hänelle hyvästiä rouva Fauconnier'n
pesulaitoksen edessä, antoi hän aivan vastustelematta tämän puristaa
kättään hyvän aikaa kaikessa ystävyydessä.

Kuukauden ajan jatkui tätä nuoren naisen ja levysepän hyvää väliä.
Coupeau ihaili Gervaisen tarmoa, kun hän näki hänen raatavan kovassa
työssä, hoitavan lapsia ja sen lisäksi vielä ehtivän iltaisin
ommellakin kaikellaista pientä vaatetavaraa. Olihan niitä naisia, sanoi
hän, jotka elivät vain hekumassa ja riettaissa nautinnoissa; mutta
Gervaise ei ollut lainkaan heidän kaltaisensa, hän otti elämän liian
vakavalta kannalta. Silloin Gervaise nauraen puolustautui
vaatimattomasti. Onnettomuudekseen hän ei ollut aina ollut yhtä
ymmärtäväinen. Ja hän viittasi siihen, että oli saanut lapsen
neljäntoista vanhana, ja miten hän ennen oli äitinsä kanssa ryypeksinyt
anislikööriä. Kokemuksesta oli tullut hiukan viisaammaksi, siinä
kaikki. Oli väärin luulla hänellä olevan lujan tahdon; hän oli päin
vastoin hyvin heikko; meni sinne, minne vietiin, jotta ei vaan
pahoittaisi ketään. Hän toivoi saada elää kunniallisten ihmisten
seurassa, sillä huono seura, sanoi hän, oli kuin ruhjova nuijan isku,
joka naisen tuhoaa käden käänteessä. Hän tunsi kylmän hien nousevan
otsalleen, kun ajatteli tulevaisuuttaan; hän oli mielestään kuin ilmaan
heitetty lantti, josta maahan pudotessa kumpi puoli tahansa voi kääntyä
ylöspäin. Se oli sattuman varassa. Kaikki, mitä hän oli jo nähnyt,
huonot esimerkit, joita hänellä oli ollut lapsena, kaikki oli ollut
hänelle hyväksi opiksi. Mutta Coupeau teki pilaa hänen synkistä
mietteistään ja saikin hänet rohkaistumaan koettaen nipistää häntä
kyljestä. Gervaise työnsi hänet menemään ja löi häntä sormille. Coupeau
huusi nauraen ja sanoi, että, vaikka hän olikin heikko nainen, häntä ei
ollut kovinkaan helppo lähennellä. Itse hän oli hulivili luonnostaan,
eikä ollut huolissaan tulevaisuudesta. Päivä tuli toisensa perästä,
mutta vähät siitä! Aina sitä jostakin sai yösijan ja jotakin suuhun
pantavaa. Hän viihtyi hyvin tässä osassa kaupunkia. Sen hän kumminkin
olisi suonut, että katuojat olisi siivottu niissä rentustelevista
juopottelijoista. Hän ei ollut pahasisuinen hurjastelija, toisinaan hän
puhui aika järkevästi, olipa hänessä vähäisen keikarin vikaakin;
hänellä oli tukka huolellisesti jakauksella, kauniit kaulahuivit ja
sunnuntaisin kiillotetut kengät. Sen lisäksi hän oli nokkela ja
häpeämätön kuin apina ja hänen leikkisän ivallinen, aito pariisilaisen
työmiehen sukkela puhetapansa kuului vielä viehättävältä hänen
nuorekkaasta suustaan.

Molemmat olivat he alkaneet tehdä toisilleen kaikellaisia
pikku palveluksia Boncoeurin hotellissa. Coupeau kävi hakemassa
maitoa Gervaiselle, toimitteli hänen asioitaan ja kantoi hänen
pyykkikääröjään; useinkin iltasilla, kun hän palasi aikasemmin työstä,
hän lähti lasten kanssa kävelemään ulkobulevardille. Gervaise taas
palkitakseen hänen kohteliaisuutensa nousi hänen ahtaaseen
makuukammioonsa vinnille; hän tarkasti hänen vaatteensa, ompeli nappia
hänen puseroihinsa ja parsi hänen sukkansa. Heidän välinsä muodostui
hyvin tuttavalliseksi. Gervaisellä ei ollut koskaan ikävä, kun Coupeau
oli hänen luonaan ja lauleli hänelle kuulemiaan lauluja, Pariisin
esikaupunkien ainaisia renkutuksia, jotka olivat vielä aivan uusia
hänelle. Pyöriessään aina Gervaisen kintereillä Coupeau kävi yhä
kiihkeämmäksi. Hän oli pahanpäiväisesti pikeentynyt. Lopulta se alkoi
käydä hänestä kiusalliseksi. Hän nauroi tosin aina vieläkin, mutta
hänen sydänalassaan tuntui niin ilkeältä, kireältä, että se ei ollut
hänestä enää kovinkaan hauskaa. Hän puhui yhä tyhmyyksiä ja joka
kerran, kun hän tapasi Gervaisen, huusi hän hänelle: »Milloinka se
tapahtuu?» Tämä tiesi, mitä hän sillä tarkotti, ja hän lupasi, että se
tapahtuisi sillä viikolla, jolla on neljä torstaita. Silloin Coupeau
teki hänelle kiusaa; tuli hänen luokseen tohvelit kädessä, ikäänkuin
muuttaakseen sinne asumaan. Gervaise teki siitä pilaa eikä hän päivän
pitkään kertaakaan edes punastunut, vaikka Coupeau yhtä mittaa
lasketteli hänelle sangen hävyttömiä viittauksia. Kerran hän vaan
suuttui, kun tämä tahtoessaan suudella häntä väkisin, vetäsi häntä
tukasta.

Kesäkuun lopulla hävisi Coupeausta iloisuus. Hän oli ihan huonolla
tuulella. Muutamista hänen katseistaan kävi Gervaise levottomaksi ja
telkesi ovensa yöksi. Murjotusta kesti sunnuntaista tiistaihin, mutta
tiistai-iltana tuli Coupeau äkkiarvaamatta koputtamaan Gervaisen ovelle
yhdentoista tienoossa. Hän ei ensin tahtonut avata; mutta Coupeaun ääni
oli niin lempeä ja niin väräjävä, että hän lopulta kumminkin siirsi
pois piirongin, jonka hän oli työntänyt oven eteen. Kun Coupeau astui
huoneeseen, luuli Gervaise häntä sairaaksi, niin hänen kasvonsa
näyttivät kalpeilta ja silmänsä punehtuneilta. Hän jäi seisomaan ja
änkytti pudistaen päätään. Ei, ei, hän ei ollut sairas. Hän oli itkenyt
kaksi tuntia ylhäällä huoneessaan; hän oli itkenyt kuin lapsi ja purrut
tyynyään, jotta naapurit eivät kuulisi. Kolmeen yöhön ei hän enää ollut
saanut unta. Sellaista menoa ei voinut jatkua kauvempaa.

-- Kuulkaahan, rouva Gervaise, sanoi hän itku kurkussa ja kyyneleitään
pidättäen, tästä täytyy tulla loppu, vai mitä?... Me menemme toistemme
kanssa naimisiin. Se on minun vakaa tahtoni, minä olen tehnyt
päätökseni.

Gervaise näytti hyvin hämmästyneeltä. Hän kävi hyvin totiseksi.

-- Voi, herra Coupeau, sopersi hän, mitäpä te siitä! Enhän minä ole
koskaan teiltä sitä pyytänyt, sen te kyllä tiedätte... Se ei minulle
sovi, ja sillä hyvä... Voi, ei toki, se on vakava asia; miettikää
tarkoin, minä pyydän.

Mutta Coupeau pudisti yhä päätään ja hänestä näkyi, että hänen
päätöksensä oli järkähtämätön. Hän ei tarvinnut enää miettimisaikaa.
Hän oli tullut alas, koska hänen tarvitsi saada vihdoinkin viettää
rauhallinen yö. Ei kai Gervaise hennoisi antaa hänen mennä takaisin
yliskammariinsa itkemään. Niin pian kuin Gervaise antoi myöntymyksensä,
hän ei enää tahtonut kiusata häntä, vaan Gervaise saisi nukkua
rauhassa. Coupeau tahtoi vain kuulla hänen myöntyvän. Muusta
ehdittäisiin kyllä puhua huomennakin.

-- Eikö mitä, en minä vaan niinkään suostu suin päin, vastasi Gervaise.
Minä en tahdo, että te sitten myöhemmin syytätte minua, että minä muka
olen teidät houkutellut tekemään tyhmyyden... Ette te saa olla niin
itsepäinen, herra Coupeau. Te ette itsekään tiedä, mitä tunteita teillä
on minua kohtaan. Jos te ette viikkokauteen minua tapaisi, niin minä
lyön vetoa, että te minut unhottaisitte. Miehet menevät useinkin
naimisiin vain yhden yön, ensimäisen tähden, ja sitten yöt seuraavat
toisiaan, päivät käyvät pitkiksi, ja siitä koituu koko elämän kestävä
kiusa... Käykää istumaan, minä haluaisin puhua asian heti selväksi.

Kello yhteen asti aamulla he tuossa hämärässä huoneessa, savuavan
kynttilän valossa, jota he eivät muistaneet niistää, keskustelivat
naimisiin menostaan hiljaisella äänellä, jotta eivät herättäisi lapsia,
Claudea ja Etienneä, jotka hiljaa huokuen nukkuivat pää samalla
tyynyllä. Ja Gervaise puhui alituiseen heistä osottaen heitä
Coupeaulle; mokomia myötäjäisiä hän ei tosiaankaan voinut mitenkään
tuoda hänen vastuksikseen. Sitten häntä hävetti Coupeaun puolesta.
Mitäs naapurit sanoisivat? He olivat tunteneet hänet hänen entisen
rakastajansa aikana ja tiesivät, mikä hän oli; he eivät pitäisi sitä
ensinkään sopivana, että hän menisi naimisiin, kun vielä tuskin kahta
kuukautta oli kulunut. Kaikkiin näihin vastaväitteisiin Coupeau vastasi
kohauttamalla olkapäitään. Hän välitti viis naapureista! Hän ei
pistänyt nokkaansa toisten asioihin, sillä hän ei halunnut sitä liata!
Entä sitten, vaikka Gervaisella olikin ollut Lantier ennen häntä! Mitä
pahaa siinä oli? Hän ei elänyt kevytmielisesti eikä hän toisi miehiä
heidän kotiinsa niinkuin niin monet rikkaammatkin naiset. Mitä lapsiin
tuli, niin pitihän heidät, hitto vie, kasvattaa aika ihmisiksi. Ei hän
koskaan löytäisi yhtä reipasta, yhtä hyvää ja yhtä kunnollista vaimoa.
Muuten se ei ollut pääasia; vaikka hän olisi viertänyt pitkin katuja,
ollut ruma, laiska ja inhottava, vaikka hänellä olisi ollut koko lauma
rupisia kakaroita, se ei olisi merkinnyt mitään hänen silmissään: hän
tahtoi saada hänet omakseen.

-- Niin, minä tahdon teidät omakseni, toisti hän, takoen nyrkillään
polveaan. Kuulkaa, mitä minä sanon, minä tahdon teidät... Siihen teillä
ei ole mitään inttämistä, luulen ma?

Gervaise heltyi vähitellen. Hänen sydämensä ja aistiensa tarmo herposi
tuon raa'an himon vaikutuksesta. Hän ei enää tohtinut tehdä kuin arkoja
vastaväitteitä. Hän istui kädet helmassa ja hänen kasvoistaan loisti
pelkkää lempeyttä. Ulkoa toi puoleksi avonaisen ikkunan läpi kesäkuun
lämmin yötuuli huoneeseen lauhkeita henkäyksiään, jotka panivat
kynttilän liekin hulmahtelemaan. Syvä hiljaisuus vallitsi kaikkialla,
ei kuulunut muuta kuin erään keskellä bulevardia makaavan humalaisen,
lapsen itkun tapaista voihkinata, ja kauvempaa jostakin ravintolasta
kuului viulun soittoa, katrillin renkutusta, jota soitettiin jollekin
myöhästyneelle hääseurueelle, kimeätä ohutäänistä kitkutusta niinkuin
harmoonikan vingutusta. Kun Coupeau näki, että nuorelta vaimolta olivat
vastaväitteet lopussa, että hän istui ääneti hienostaan hymyillen,
tarttui hän hänen käsiinsä ja veti hänet luokseen. Gervaisellä oli nyt
sellainen herpoutumisen hetki, jota hän niin pelkäsi; hän oli voitettu,
liiaksi liikutettu, voidakseen mitään vastustaa tai tuottaa mielipahaa
kenellekään. Mutta levyseppä ei ymmärtänyt, että hän antautui: hän
tyytyi vain puristamaan hänen ranteitaan, niin että oli ne musertaa,
omistaakseen hänet siten itselleen. Molemmat huoahtivat syvään; se
helpotti hiukan heidän hellää tuskaansa.

-- Te suostutte, vai mitä? kysyi Coupeau.

-- Voi, kuin te minua kiusaatte! sopersi Gervaise. Te siis tahdotte? no
minä suostun... Herra Jumala, kunhan me nyt vain emme tekisi hyvin
hullusti.

Coupeau nousi ylös, sieppasi hänet kiinni vyötäisiltä ja suudella
moiskautti häntä kasvoille, katsomatta tarkemmin, mihin paikkaan se
osui. Kun tämä hyväily tapahtui kovalla kolinalla, niin hän itse siitä
ensiksi hätääntyi, katsoi Claudeen ja Etienneen, ja astuen varpaillaan
hän kuiskasi hiljaa:

-- Hst! siivolla! ei saa herättää lapsia... Hyvästi!

Ja hän nousi takaisin omaan kamariinsa. Gervaise jäi lähes
tuntikaudeksi istua värjöttämään vuoteensa reunalle ajattelematta
riisuutumista. Hän oli liikutettu, hänestä oli Coupeau käyttäytynyt
hyvin hienosti; sillä hän oli jo yhteen aikaan luullut, että hän
perältäkin aikoi jäädä sinne yöksi. Juopunut, joka makasi kadulla
ikkunan alla, ulisi kuin eksynyt koira. Viulun vingutus oli vaiennut.

Seuraavina päivinä tahtoi Coupeau saada Gervaiseä lähtemään kanssaan
jonakin iltana sisarensa luo Goutte-d'Or'in kadulle. Mutta nuorta
vaimoa, joka oli hyvin ujo luonnostaan, tämä Lorilleux'llä käynti ihan
kammotti. Hän huomasi vallan hyvin, että levysepässä oli jonkinlaista
pelon kaunaa heitä kohtaan. Tosin hän ei ollut riippuvainen
sisarestaan, joka ei edes ollut vanhin. Muori Coupeau antaisi kyllä
suostumuksensa mielellään, sillä hän ei koskaan hennonut vastustaa
poikaansa. Mutta sukulaisten kesken tiedettiin Lorilleux'n pariskunnan
ansaitsevan kymmeneen franciin päivässä; ja siitä syystä oli heidän
sanallaan aivan erikoinen arvo. Coupeau ei olisi uskaltanut mennä
naimisiin, ilman että ainakin he olivat hyväksyneet hänen vaimonsa.

-- Minä olen heille puhunut teistä, he tietävät meidän aikeemme,
selitti hän Gervaiselle. Voi, kuin te olette lapsellinen! Tulkaa tänä
iltana... Olen kai minä jo puhunut teille heistä? Teistä tuntuu
varmaankin minun sisareni hiukan jäykältä. Eikä Lorilleux'kään aina ole
juuri ystävällinen. Oikeastaan he ovat hyvin harmissaan, sillä jos minä
menen naimisiin, niin en enää syö heillä, ja heiltä menee sekin säästö
hukkaan. Mutta se ei tee mitään, eivät he siltä aja teitä ulos...
Tulkaa minun tähteni, se on aivan välttämätöntä.

Tällainen puhe pelotti Gervaiseä vielä enemmän. Eräänä lauvantai-iltana
hän kumminkin suostui lähtemään. Coupeau tuli häntä hakemaan puoli
yhdeksän aikaan. Hän oli pukeutunut valmiiksi. Hänellä oli musta hame,
villamusliinisaali, johon oli painettu keltaisia palmun lehtiä, ja
valkoinen, kapealla pitsillä reunustettu myssy. Niinä kuutena viikkona,
jotka hän oli ollut työssä, hän oli saanut säästetyksi yhdeksän ja
puoli francia, joista seitsemän meni saaliin ja kaksi ja puoli myssyyn;
hame oli vanha, mutta hän oli sen pessyt ja laittanut uuteen kuntoon.

-- He odottavat teitä, sanoi Coupeau, kun he kulkivat Poissonnierskatua
pitkin. He alkavat kyllä tottua siihen ajatukseen, että minä menen
naimisiin. Tänään he ovat hyvällä tuulella... Ja jos te ette ole
koskaan nähnyt tehtävän kultavitjoja, niin sitä voi olla hauska katsoa.
Heillä on juuri kiireellinen tilaus suoritettavana maanantaiksi.

-- Onko heillä kultaa kotonaan? kysyi Gervaise.

-- Onpa tietenkin, sitä on seinillä, lattialla ja joka paikassa.

Sillä välin he olivat tulleet suureen porttikäytävään ja astuneet pihan
yli. Lorilleux'n asunto oli kuudennessa kerroksessa rappu B. Coupeau
huusi nauraen Gervaiselle, että hänen tuli pitää lujasti kiini
kaiteesta eikä hellittää siitä, ennenkuin oli päästy ylös. Gervaise
katsoi ylöspäin siristäen silmiään ja näki porraskäytävän korkean
tornin, jota kolme kaasuliekkiä valaisi, yksi joka toisessa
kerroksessa; viimeinen, ylinnä pilkottava näytti mustalla taivaalla
tuikkavalta tähdeltä, jota vastoin molemmat toiset heittivät pitkiä
omituisen näköisiä, katkonaisia valoviivoja pitkin loppumattomien
kiertoportaiden seiniä.

-- Yhyh, sanoi levyseppä, kun he saapuivat ensimäisen kerroksen
kohdalle, täälläpä on ihana sipulin haju. Tämän kerroksen asukkaat ovat
varmaankin syöneet sipulikeittoa päivälliseksi.

Tosiaankin väkevä keittiön haju täytti vielä koko likaisenharmaan
porraskäytävän, jonka kaiteet ja astimet olivat tahmean lian peitossa,
ja jonka seinistä rappaus oli karissut. Joka kerroksen kohdalta lähti
pitkiä käytäviä, joiden keltaiseksi maalatut ovet olivat mustuneet
lukon kohdalta likaisista käsistä; ikkunanlaudan tasalla olevasta
likavesitorvesta levisi pahalle haisevaa kosteutta, jonka löyhkä
sekaantui väkevään sipulikeiton katkuun. Alimmasta kerroksesta
kuudenteen saakka kuului äänten hälinää, ovien pauketta, astioiden
kilinää, kuului kun paistinpannuja raaputettiin ja kastrulleja
kaavittiin lusikoilla ennen kuuraamista. Ensimmäisessä kerroksessa oli
erääseen oveen kirjoitettu isoilla kirjaimilla sana _Piirustaja_.
Oven raosta erotti Gervaise tupakan savun seasta vahakankaalla
päällystetyn pöydän ääressä, josta ruuat oli korjattu pois, kaksi
miestä kiivaasti väittelemässä. Toinen ja kolmas kerros olivat
rauhallisempia. Sieltä kuului vaan ovien halkeamien läpi tasaista
kätkyen nytkytystä, lapsen tukahdutettua itkua, karkea naisen ääni
josta sanoja ei erottanut, vaan joka meni yhtenä sorinana kuin
vesipuro; ja oviin kimitetyillä nimilevyillä näki hän sellaisia
nimiä kuin _Rouva Gaudron, karttaaja_ ja vähän etempänä _Herra
Madinier, kotelotehdas_. Neljännessä kerroksessa tapeltiin: kävi
semmoinen jytäkkä, että lattia tärisi, huonekalut kaatua romahtelivat,
kuului kamaloita kirouksia ja lyöntejä; mutta se ei estänyt vastapäätä
asuvia naapureita lyömästä korttia ja pitämästä ovea auki, jotta
riittäisi enemmän ilmaa. Mutta kun Gervaise oli päässyt viidenteen
kerrokseen täytyi hänen pysähtyä puhaltamaan, sillä hän ei ollut
tottunut portaita nousemaan; seinän yhtämittanen kiertyminen ja
ihmisasunnoiden näkeminen ohimennen vilahdukselta pani hänen päänsä
pyörälle. Eräs perhekunta sulki heiltä sitäpaitsi tien; isä pesi
lautasia pienen kamiinin päällä likavesitorven vieressä, samalla kun
äiti kaiteeseen nojaten pesi pientä lastaan, ennenkun pani sen
nukkumaan. Mutta Coupeau rohkasi nuorta vaimoa. Ja he pääsivät perille.
Kun Coupeau ehti ensiksi kuudenteen kerrokseen, kääntyi hän katsomaan
taakseen ikäänkuin hymyilyllään auttaakseen Gervaiseä. Tämä kuulosti,
mistä tuli kirkas ja kimakka ääni, jonka hän oli kuullut ensimäiseltä
portaalta asti yli kaiken muun melun. Se kuului ullakkokamarista, missä
muudan vanha, pikkuinen mummo lauloi pukiessaan kolmentoista soun
nukkeja. Juuri kun eräs pitkä tyttö vei läheiseen kammariin
vesiämpärin, näki Gervaise siellä sängyn levällään, jossa loikoi mies
paitahihasillaan tyttöä odottamassa; ovella oli nimikortti, johon käsin
oli kirjotettu: _Neiti Clémence, silittäjä_. Kun nyt Gervaise
viimeinkin oli päässyt ihan ylös asti, läähätti hän kovasti ja hänen
jalkansa olivat aivan kuin poikki leikatut. Silloin pisti hänen
päähänsä kurkistaa kaiteen yli; nyt näytti alimainen kaasuliekki
tähdeltä, joka tuikki kuin kuuden kerroksen syvyisen kaivon pohjalta;
ja hajut ja koko talon pauhu ja mellakka saavuttivat hänet yhdessä
ainoassa henkäyksessä, ja löivät hänen kasvonsa kuumaksi, kun hän tohti
kumartua kuilun reunan yli.

-- Emme me vielä ole perillä, sanoi Coupeau. Sinne on vielä pitkä
matka!

Hän oli lähtenyt menemään vasemmalle pitkää käytävää myöten. Hän
kääntyi kaksi kertaa, ensi kerran vielä vasemmalle, toisen kerran
oikealle. Käytävää jatkui yhä, se haarautui, kapeni ja kävi yhä
rappeutuneemmaksi; pitkien välimatkojen päässä oli sitä valaisemassa
pieni kaasuliekki. Ovet olivat kaikki yhtäläisiä, rivissä kuin vankilan
tai luostarin ovet, melkein kaikki seposen selällään. Kaikkialla näkyi
yhä kurjuutta ja työtä. Kuuma kesäkuun ilta täytti huoneet
punahohtoisella helteellä. Vihdoin he saapuivat käytävän päähän, joka
oli pilkkosen pimeä.

-- Tässä se on, sanoi taas levyseppä. Varokaa! Pitäkää seinästä kiinni;
tässä on kolme porrasta.

Ja Gervaise astui vielä kymmenkunta askelta pimeässä, haparoi varovasti
ja luki kolme porrasta. Mutta käytävän perällä oli Coupeau työntänyt
oven auki kolkuttamatta. Kirkas valo levisi kivilattialle. He astuivat
sisälle.

Se oli pitkä, kapea huone, joka näytti olevan itse käytävän jatkoa.
Virttinyt villainen väliverho, joka nyt oli nostettu langalla ylös,
jakoi huoneen kahtia. Ensimäisessä osastossa oli sänky, joka oli
työnnetty nurkkaan viiston katon alle, hellakamiini, joka oli vielä
kuuma päivällisen jäleltä, kaksi tuolia, pöytä ja kaappi, josta oli
täytynyt sahata reunus pois, jotta se mahtui sängyn ja oven väliin.
Toisessa osastossa oli työpaja perällä kapea ahjo palkeineen oikealla
seinään kiinnitetty ruuvipenkki hyllyn alla, jolla oli hujan hajan
raudanromua; vasemmalla ikkunan vieressä hyvin pieni työpöytä täynnä
näpihtimiä, saksia ja pienen pieniä sahoja, kaikki rasvan ja paksun
lian vallassa.

-- Me täällä tulemme! huusi Coupeau astuen väliverholle asti.

Mutta vastausta ei kuulunut heti. Gervaise, joka oli hyvin
tuohuksissaan, ja varsinkin sen ajatuksen valtaamana, että hän oli
tulossa paikkaan, joka oli täynnä kultaa, pysyttelihe Coupeaun takana
sopertaen jotakin ja nyökäyttäen päätään umpimähkään tervehdykseksi.
Häikäisevä valo, joka levisi pöydällä palavasta lampusta ja ahjossa
loimuavasta lieskasta, lisäsi vielä hänen hämmennystään. Lopulta hän
kumminkin näki rouva Lorilleux'n, pienen, punatukkaisen, lihavahkon
naisen, joka lyhyiden käsivarsiensa koko voimalla kiskoi isoilla
pihdeillä ruuvipenkkiin kiinnitetyn langanvetoraudan reikiin pujotettua
mustaa metallilankaa. Työpöydän ääressä istui Lorilleux, joka myös oli
lyhytkasvuinen, mutta kapeampiharteinen. Vikkelästi kuin apina hän
pyöritteli pihtiensä kärjessä työtään, joka oli niin pientä, että se
aivan hävisi hänen luisevien sormiensa väliin. Hän ensiksi kohotti
päätään. Silloin näkyi, että hänen tukkansa oli harvaa ja hänen pitkät,
kärsivän näköiset kasvonsa olivat kellahtavat, kuin vanha vaha.

-- Ka, vai te siellä olette, hyvä, hyvä! murisi hän. Meillä on kiire,
niinkuin tiedätte... Älkää tulko työhuoneeseen, se häiritseisi meitä.
Pysykää siellä kamarissa.

Ja hän ryhtyi taas työhönsä. Hänen kasvoilleen levisi vihertävä
heijastus vedellä täytetystä lasipallosta, jonka läpi lampusta lankesi
hänen työhönsä kirkas valokehä.

-- Käykää istumaan! huusi vuorostaan rouva Lorilleux. Tämäkö se nyt on
se nainen? Ei ole paha, ei ole paha!

Hän oli käärinyt langan kiepulle ja vei sen nyt ahjoon, jossa hän
kiihottamalla lieskaa isolla puuviuhkalla hehkutti sitä uudestaan,
ennenkuin hän veti sen lankaraudan viimeisten reikien läpi.

Coupeau nosti tuolit lähemmäksi ja pyysi Gervaiseä istumaan väliverhon
viereen. Huone oli niin kapea, ettei hän mahtunut istumaan Gervaisen
viereen. Hän istuutui sentähden hänen taaksensa ja kumartui puhumaan
aivan hänen korvaansa selittääkseen hänelle ketjuntekoa. Lorilleux'n
puolisoiden oudosta vastaanotosta nuori vaimo niin tyrmistyi ja heidän
karsaat katseensa häntä niin vaivasivat, että hänen korvansa vain
surisivat eikä hän kuullut mitään. Hänestä oli rouva Lorilleux hyvin
vanhan näköinen kolmenkymmenen ikäiseksi, ynseä ja epäsiisti; letti
kuin lehmän häntä, riippui auvenneen yönutun päällä. Hänen miehensä,
ainoastaan vuotta vanhempi, näytti Gervaisesta vanhukselta, kun hän
siinä istua ryyhötti paitahihasillaan, paljaissa jaloissaan
läntistyneet tohvelit. Hänen ohuissa huulissaan oli häjy ilme.
Varsinkin Gervaiseä hämmästytti työhuoneen pienuus, tahraiset seinät,
ruosteiset työkalut ja likaiset romut, joita siellä oli huiskin haiskin
joka paikassa kuin rautaromukaupassa. Siellä oli hirveän kuuma.
Hikipisarat helmeilivät Lorilleux'n vihertävillä kasvoilla; hänen
vaimonsa riisui nutun päältään ja paljain käsivarsin, paita kiinni
hänen riippuvissa rinnoissaan hän jatkoi työtään.

-- Entä kulta? kysyi Gervaise puoliääneen.

Hänen levottomat katseensa tutkivat joka sopen etsien kaiken tämän
rojakan seasta hänen kuvittelemaansa loistetta.

Mutta Coupeau alkoi nauraa.

-- Kultako? sanoi hän; katsokaapas, sitä on tuossa, tuossa vielä ja
tuossa ihan teidän jaloissanne.

Hän osotti ensin lankaa, joka oheni hänen sisarensa käsissä, ja toista
tavallisen rautalangan näköistä lankakimppua, joka riippui seinällä
ruuvipenkin luona, sitten hän laskeutui nelin kontan ja löysi maasta
kivilattiaa peittävän puisen ristikkopohjan alta sinne pudonneen
hiukkasen, joka oli kuin ruostuneen neulan kärki. Gervaise huudahti. Ei
suinkaan tuo nyt ollut kultaa, tuo mustahko metalli, joka oli rumaa
kuin rauta. Coupeaun täytyi purra maasta ottamaansa sirua ja näyttää
hänelle kiiltävää hampaan jälkeä. Ja hän alkoi taas selittää:
työnantajat antoivat kullan valmiina lankana työmiehille; nämä sen
ensiksi vetivät langanvetoraudan läpi saadakseen sen tarpeeksi
hienoksi, jota tehdessä sitä piti uudestaan kuumentaa viisi, kuusi
kertaa, jotta se ei katkennut. Siihen tarvittiin lujat hyppyset ja
tottumusta! Hänen sisarensa ei sallinut miehensä vetää lankaa, koska
hän oli yskäinen; mutta hän itse olikin etevä käsistään. Coupeau oli
nähnyt hänen vetävän kultalankaa hiuksenhienoisiksi säikeiksi.

Silloin sai Lorilleux yskän puuskan, josta hän painui aivan käppyrään
jakkaralleen. Rykimisensä lomassa hän puhui ihan menehtymäisillään,
vieläkään Gervaiseen katsomatta, ikäänkuin hän olisi vain maininnut
asian yksinomaan itselleen:

-- Minä teen patsasketjua.

Coupeau pakotti Gervaisen nousemaan ylös. Saihan hän toki tulla
lähemmäksi katsomaan. Ketjuntekijä murahti jotakin suostumuksen
merkiksi. Hän kääri vaimonsa valmistamaa lankaa hyvin hienolle
teräspuikolle. Sitten hän ohuella sahalla viilsi pitkin puikkoa, niin
että langan joka kierroksesta syntyi avonainen rengas. Ne hän sitten
juotti kiinni. Renkaat asetettiin isolle sysipalaselle. Hän kostutti
niitä tipauttamalla niiden päälle boraksia vieressään olevasta
rikkinäisestä lasista; ja nopeasti hän kuumensi ne hehkuviksi lampun
päällä ja juotti ne kiinni. Kun hänellä oli satakunta rengasta
valmiina, alkoi hän uudestaan vaivaloisen työnsä. Pihtien avulla hän
kiinnitti ketjuun renkaan toisensa perästä, ja työ sujui niin
säännöllisesti ja nopeasti, että vaikka ketju vähitellen piteni aivan
silmissä, Gervaise ei voinut sitä seurata eikä oikein ymmärtää.

-- Se on patsasketjua, sanoi Coupeau. On niitä olemassa vielä
helmiketjuja, ankkuriketjuja, panssariketjuja ja nuoraketjuja, mutta
tämä on patsasketjua. Lorilleux ei tee muuta kuin patsasketjua.

Tämä nauroi tyytyväisenä ja jatkaen yhä renkaiden kiinnittämistä, joita
tuskin näkyi hänen mustissa hyppysissään, hän huusi:

-- Kuulehan, Marjamehu!... Tiedätkö, kuinka pitkälti minä olen tehnyt
ketjua tähän päivään asti? Minä alotin kahdentoista vanhana. Tänä
aamuna minä sen laskin. No, koetahan arvata!

Hän nosti ylös kalpeat kasvonsa ja siristi punehtuneita silmäluomiaan.

-- Kahdeksantuhatta metriä, kuuletko! Kaksi liueta![3]... Hm! kaksi
liueta ketjua! Siitä riittäisi jo kiertää kaikkien tämän kaupunginosan
naisten kaulaan... Ja niinkuin näet, jatkuu sitä yhä. Minä toivon sen
vielä saavani ulottumaan Pariisista Versailles'iin.

Gervaise oli palannut istumaan pettyneenä. Hänestä oli kaikki hyvin
rumaa. Hän nauroi vaan Lorilleux'lle mieliksi. Etenkin hänestä oli
kiusallista se, että hänen naimisiin menostaan ei virketty mitään,
asiasta, joka hänelle oli niin tärkeä, ja jonka tähden hän yksinomaan
oli tullutkin. Sekä herra että rouva Lorilleux kohtelivat häntä kuin
uteliasta vierasta, jonka Coupeau oli tuonut mukanaan heidän
vastuksikseen. Ja kun vihdoin oli saatu keskustelu alulle, niin se
liikkui yksinomaan talon hyyryläisissä. Rouva Lorilleux kysyi
veljeltään, eikö hän ollut tullessaan kuullut neljännen kerroksen
asukasten tappelevan. Benardin joukko se oli joka päivä käsirysyssä;
mies tuli kotiin sikahumalassa; valimollakin oli omat vikansa, hän
huusi inhottavia asioita. Sitten puhuttiin ensi kerroksessa asuvasta
piirustajasta, pitkästä Baudequin roikaleesta, joka oli korviaan myöten
velkaantunut eikä tehnyt muuta kuin tupakoi ja rähisi toveriensa
kanssa. Herra Madinier'n kotelotehdas oli joutunut häviön partaalle;
edellisenä päivänä vielä oli isäntä erottanut työstään kaksi naista;
olisi siunattu asia, jos hän tekisi kuperkeikan, sillä hän söi
kaikki, niin ettei hänen lapsilleenkaan jäänyt, mitä päälle panna.
Rouva Gaudron, karttaaja oli taaskin raskaana, mikä ei juuri
ollut enää sopivaa hänen ijällään. Talon isäntä oli sanonut ylös
viidennessä kerroksessa asuvan Coquet'n joukon; heillä oli kolme
hyyryneljännestä maksamatta; sitä paitsi he kielloista huolimatta
pitivät hellakamiinissaan tulta rappukäytävässä, vaikka Linguerlot'n
lapsi oli ollut vähällä palaa edellisenä lauvantaina, ellei neiti
Remanjou, kuudennessa kerroksessa asuva vanhapiika, joka oli viemässä
nukkejaan, olisi ennättänyt hätään. Mitä tuli neiti Clémenceen
silittäjään, niin hänen käytöksensä oli hänen oma asiansa, johon
toisilla ei ollut mitään sanomista; hän oli hyväsydäminen ja piti
paljon eläimistä. Mutta vahinko oli, että niin pulska tyttö antautui
tekemisiin kaikkien miesten kanssa. Sellainen elämä oli ihan varmaan
vielä syöksevä hänet kurjuuteen.

-- Siinä on taas yksi, sanoi Lorilleux vaimolleen ojentaen hänelle
ketjun pätkän, jota hän oli tehnyt aamiaisesta asti. Sinä saat sen
silitellä.

Ja tapansa mukaan hennomatta hevillä heittää keksimäänsä sukkeluutta
hän lisäsi:

-- Neljä ja puoli jalkaa lisää... Näin minä pääsen Versailles'ia
lähemmäksi.

Rouva Lorilleux kuumensi ketjun hehkuvaksi ja silitti sen vetämällä
reikäraudan läpi. Sitten hän pani sen pieneen pitkävartiseen
kuparikastrulliin, jossa oli hyvin mietoa rikkihappoliuosta, ja
puhdisti ketjun kiehauttamalla sitä ahjossa. Coupeau työnsi taas
Gervaiseä katsomaan tätä viimeistä toimitusta. Kun ketju oli
puhdistettu, oli se tullut tummanpunaiseksi. Se oli valmis jätettäväksi
työnantajalle.

-- Tällaisina ne viedään isännälle, selitti levyseppä.
Kiillottajanaiset hankaavat ne sitten veralla kiiltäviksi.

Mutta Gervaise tunsi rohkeutensa olevan lopussa. Hän oli
menehtymäisillään kuumuudesta, joka kävi yhä sietämättömämmäksi. Ovi
pidettiin kiinni, sillä vähimmästäkin ilmanvedosta sai Lorilleux yskän.
Kun siis ei vieläkään puhuttu heidän naimisiin menostaan, niin Gervaise
tahtoi lähteä pois ja nykäsi hiljaa Coupeauta takin helmasta. Tämä
ymmärsi. Häntäkin alkoi muuten samoin kuin Gervaisea nolostuttaa ja
harmittaa tämä tahallinen vaitiolo.

-- No niin, me lähdemme pois, sanoi hän. Me jätämme teidät jatkamaan
työtänne.

Hän kolisteli jalkojaan vähän aikaa ja jäi odottamaan toivoen, että he
sanoisivat jotakin tai edes viittaisivat sinne päin. Viimein hän päätti
itse käydä asiaan käsiksi.

-- Kuulkaahan, Lorilleux, me luotamme teihin, rupeattehan te minun
vaimoni todistajaksi.

Ketjuntekijä kohotti päätään ollen hämmästyvinään, mutta nauroi samalla
pilkallisesti; hänen vaimonsa heitti langanvetorautansa käsistään ja
asettui seisomaan keskelle lattiaa.

-- Se on siis täyttä totta? murahti ketjuntekijä. Tuosta peijakkaan
Marjamehusta ei koskaan tiedä, laskeeko hän leikkiä, vai onko hän
tosissaan.

-- Vai niin, vai tämä se nyt on se nainen, sanoi vuorostaan hänen
vaimonsa tarkastellen Gervaiseä. Herra Jumala! Meidän asiamme ei ole
antaa teille neuvoja... On se yhtä kaikki hullua mennä vain noin ikään
naimisiin. Mutta sehän ei liikuta kuin teitä molempia. Kun se ei
onnistu, niin ei saa syyttää kuin itseään, sillä hyvä. Eikä se usein
onnistu, ei usein, ei usein.

Viimeiset sanat hän lausui hitaasti ja pudisti päätään. siirtäen
katseensa nuoren naisen kasvoista hänen käsiinsä ja käsistä jalkoihin,
ikäänkuin hän olisi tahtonut riisua hänet alasti nähdäkseen hänen
ihonyppylänsäkin. Gervaise näytti hänestä sievemmältä kuin hän oli
odottanutkaan.

-- Minun veljelläni on valta tehdä mielensä mukaan, jatkoi hän
terävämmällä äänellä. Epäilemättä, sukulaiset olisivat ehkä
toivoneet... Ainahan niitä tehdään suunnitelmia. Mutta asiat kääntyvät
toisinaan niin kummallisesti... Minä puolestani en tahdo riitaa
rakentaa. Vaikka hän olisi tuonut mukanaan vihon viimeisen, niin minä
olisin sanonut: Nai hänet ja jätä minut rauhaan... Täällä meillä
hänellä kumminkin oli hyvä elanto. Hän on jokseenkin lihava; sen kyllä
näkee, että hänen ei ole tarvinnut nälkää nähdä. Aina hänellä oli
keitto kuumana ihan minuutilleen... Kuulehan, Lorilleux, eikö rouva
sinusta ole Thérèsen näköinen, muistathan, sen naisen, joka asui tässä
vastapäätä ja joka kuoli rintatautiin?

-- Niin, hän ei näytä oikein terveeltä, vastasi ketjuntekijä.

-- Ja teillähän on kaksi lasta. Voi, jo minä toki olen sanonut
veljelleni: Minä en käsitä, mitenkä sinä nait naisen, jolla on kaksi
lasta... Teidän ei pidä panna pahaksenne, jos minä pidän hänen
puoltaan: se on aivan luonnollista... Sitä paitsi te ette näytä
vahvalta... Vai mitä, Lorilleux, hän ei näytä vahvalta?

-- Ei, ei, hän ei ole vahva.

He eivät virkkaneet mitään hänen jalastaan. Mutta Gervaise ymmärsi
heidän kieroista katseistaan ja huulten nyrpistyksistään, että he sitä
tarkottivat. Keltakukkaiseen saaliinsa kääriytyneenä hän seisoi heidän
edessään vastaillen lyhytsanaisesti kuin tuomarien edessä. Nähdessään
hänen kärsivän Coupeau viimein huusi:

-- Siitä ei nyt ole kysymys... Se, mistä te puhutte, ei merkitse
mitään, se on yhdentekevää. Häät pidetään lauvantaina 29 päivänä
heinäkuuta. Minä olen katsonut sen almanakasta. Sopiiko se teille.

-- Sopiihan se meidän puolestamme koska tahansa, sanoi hänen sisarensa.
Mitä sinä sitten meiltä kysyitkään neuvoa... En suinkaan minä aio estää
Lorilleux'tä olemasta todistajana. Minä tahdon elää rauhassa.

Allapäin, tietämättä enää, mitä tehdä, oli Gervaise työntänyt kenkänsä
kärjen työhuoneen kivilattiaa peittävän puuristikon loveen; sitten hän
peläten saattaneensa jotakin epäkuntoon vetäessään jalkansa siitä irti,
kumartui koettelemaan kädellään. Lorilleux lennätti kiireesti lampun
lähemmäksi ja tutki epäluuloisesti hänen käsiään.

-- Pitää olla varuillaan, sanoi hän, pienet kultasirut tarttuvat kengän
pohjiin ja tietämättänsä tulee niitä vieneeksi mennessään.

Siitä syntyi koko juttu. Työnantajat eivät sallineet milligrammankaan
joutuvan hukkaan. Ja hän näytti jäniksen käpälää, jolla hän pyyhki
kultahiukkaset työpöydältä ja nahkaesiliinasta, jota hän vartta vasten
piti polvillaan, että kultaa ei pääsisi muuanne karisemaan. Kahdesti
viikossa lakaistiin työhuone huolellisesti; rikat pantiin talteen ja
poltettiin, tuhka seulottiin, ja siitä löytyi aina viiteenkolmatta ja
kolmeenkymmeneen franciin kultaa kuukaudessa.

Rouva Lorilleux ei heittänyt silmistään Gervaisen kenkiä.

-- Älkää panko pahaksenne, sanoi hän ystävällisesti hymyillen, mutta
katsokaapas kenkänne pohjia.

Gervaise punastui, kävi istumaan ja näytti kenkiään, että niissä ei
ollut mitään. Coupeau oli avannut oven huutaen: Hyvästi! äkäisellä
äänellä. Käytävästä hän kutsui Gervaiseä tulemaan perästä. Silloin
hänkin lähti pois soperrettuaan jonkin kohteliaisuuslauseen: hän
toivoi, että tavattaisiin toisiaan ja tultaisiin hyvin toimeen yhdessä.
Mutta talonväki oli jo jälleen ryhtynyt työhönsä mustan työhuoneen
perällä, jossa pieni ahjo kiilui, niinkuin viimeinen hiipuva hiili
kuumassa leivin-uunissa. Vaimo, jonka paita oli luistanut olkapäältä,
niin että paljas iho näkyi punaisena ahjotulen hohteessa, veti uutta
lankaa, ja joka ponnistuksella hänen kaulansa paisui, sen jänteret
vääntyivät kuin nuorat kierteille. Mies alkoi uutta ketjua;
kumartuneena, vesikuulan vihertävässä valossa hän kiinnitti renkaita
toisiinsa yhtämittaa, konemaisesti, malttamatta edes välillä pyyhkiä
hikeä otsaltaan.

Päästyään viimein käytävistä portaiden yläpäähän ei Gervaise voinut
olla kyyneleet silmissä sanomatta:

-- Tämä ei anna paljoa onnen toivoa.

Coupeau pudisti rajusti päätään. Lorilleux oli saapa häneltä maksun
tästä illasta. Oliko koskaan nähty mokomata kitupiikkiä! Luuli muka
että kukaan tahtoi viedä hituistakaan hänen kultapölyään! Pelkkää
saituutta koko juttu! Hänen sisarensa oli kai luullut hänen jäävän
iäkseen naimattomaksi, jotta hän saisi säästöön neljä souta
lihakeitollaan. Mutta siitä huolimatta piti häiden olla 29 päivä
heinäkuuta.

Mutta kun Gervaise laskeutui alas portaita, tunsi hän yhä sydämensä
raskaaksi, häntä vaivasi turhanpäiväinen pelko, joka saattoi hänet
levottomasti tähystelemään kaiteen suurenneita varjoja. Tähän aikaan
portaat nukkuivat autioina. Niitä valaisi ainoastaan toisen kerroksen
kaasulamppu, jonka pienemmäksi väännetty liekki loi pimeän kuilun
pohjalle pisaran valoa kuin yölamppu. Suljettujen ovien takana vallitsi
syvä hiljaisuus, päivän rasituksista uupuneet työmiehet olivat
vaipuneet sikeään uneen heti syömästä päästyään. Silittäjättären
huoneesta kuului kumminkin hiljaista naurun kikatusta; hieno valoviiva
tuli neiti Remanjoun avaimen reiästä ja sisältä kuului saksien
sipsettä, kun mummo vielä leikkasi harsokankaasta vaatteita
kolmentoista soun nukeilleen. Alhaalla, rouva Gaudronin asunnossa joku
lapsi itkeä pillitti taukoamatta. Ja likavesitorvista tunkeutui entistä
väkevämpi haju. Muutoin vallitsi talossa pimeä, äänetön, syvä rauha.

Sillävälin kun Coupeau heidän pihalle päästyään laulavalla äänellä
pyysi portinvartijaa avaamaan porttia, Gervaise kääntyi vielä viimeisen
kerran katsomaan taloa. Se näytti hänestä vielä suuremmalta kuutonta
taivasta vasten. Harmaat seinät, jotka varjossa olivat ikäänkuin
puhdistuneet homeestaan ja silinneet, näyttivät laajenevan ja kohoavan;
ne olivat entistään alastomammat, kun ryysyt oli riisuttu pois, jotka
päivällä olivat olleet auringonpaisteessa kuivamassa. Suljetut ikkunat
nukkuivat. Siellä täällä muutamat kirkkaasti valaistut ikkunat
näyttivät ikäänkuin kieroon katsovilta silmiltä. Kunkin sisäänkäytävän
kohdalla, missä kuudesta kerroksesta päällekkäin näkyi rivi himmeästi
valastuja ikkunoita, kohosi kuin kapea valotorni. Kotelotehtaasta,
toisesta kerroksesta loi lampunsäde keltaisen valojuovan
pihakivitykselle halkaisten alakerran verstaita peittävän pimeyden. Ja
tämän pimeyden perältä, pihan kostealta kulmalta kuului halki
hiljaisuuden, kun vesipisarat yksitellen tipahtelivat vesijohdon
huonosti kiinni väännetystä raanasta. Silloin Gervaisestä tuntui kuin
talo olisi tahtonut musertaa hänet jäätävän painonsa alle. Se oli taas
tuota hänen turhanpäiväistä pelkoaan, lapsellisuutta, jolle hän nauroi
perästä päin.

-- Varokaa! huusi Coupeau.

Ja Gervaisen täytyi päästäkseen ulos hypätä ison lätäkön yli, joka oli
juossut värjäyslaitoksesta. Tällä kertaa lätäkkö oli tummansininen kuin
kesäinen taivas, johon portinvartijan pienestä yölampusta heijastui
tähtiä.



III.


Gervaise ei tahtonut hääkemuja. Mitä sitä suotta rahaa tuhlaamaan? Sitä
paitsi häntä hiukan hävetti naapurien tähden, hänestä oli joutavaa
mennä naimisiin koko maailman nähden. Mutta Coupeau pani vastaan: eihän
nyt naimisiin voinut toki mennä noin vaan edes syömättä yhdessä vähän
ruokaa. Hän ei välittänyt naapureista vähääkään. Hän tarkotti vain
jotakin aivan yksinkertaista: pieni kävelyretki iltapäivällä, ennenkuin
mennään syömään kaniinipaistia ensimäiseen ruokapaikkaan, mikä tielle
sattuu. Eikä tietenkään soittoa jälkiruuan ajaksi eikä klarinettia
naisille tanssin tahtia antamaan. Ei muuta kuin kilistetään hiukan
laseja, ennenkuin kukin palaa kotiinsa nukkumaan.

Leikkiä laskien ja ilvehtien levyseppä sai Gervaisen suostumaan, kun
hän hänelle vannoi, ettei pidettäisi liikaa iloa. Hän lupasi pitää
laseja silmällä ettei kukaan saisi ottaa liian pitkää ryyppyä. Niin hän
sitten hommasi kekkerit Augusten »Hopeamyllyssä» Chapellen bulevardin
varrella viidellä francilla hengeltä. Augustella oli pieni viinikauppa,
jossa oli huokeat hinnat. Puodin takana pihalla oli tanssipaikka kolmen
akaasiapuun alla. Toinen kerros oli heille aivan sopiva. Kymmenen
päivää Coupeau haali kokoon vieraita; hänen sisarensa talosta
Goutte-d'Orin kadun varrella kutsuttiin: herra Madinier, neiti Remanjou
ja rouva Gaudron miehineen. Lopuksi hän sai Gervaisen myöntymään
siihen, että hän sai kutsua kaksi toveriaan Paistikkaan ja Saappaan.
Tosin Saapas tahtoi olla hieman väkeviin menevä, mutta hänellä oli niin
tavaton ruokahalu, että hänet aina kutsuttiin kekkereihin, jotta
saatiin nauraa ravintoloitsijan nyrpeälle naamalle, kun se peijakas
pisti poskeensa hyvästikin kaksitoista naulaa leipää. Gervaise
puolestaan lupasi tuoda työnantajansa, rouva Fauconnier'n sekä herra ja
rouva Bochen, jotka olivat hyvin kunnon ihmisiä. Yhteensä tulisi siis
viisitoista henkeä pöytään. Se riitti. Kun on liian paljon väkeä, niin
siitä syntyy aina lopuksi riitaa.

Mutta Coupeaulla ei ollut niin soutakaan. Koettamatta herrastella hän
kumminkin tahtoi esiintyä niinkuin sulhasmies ainakin. Hän lainasi
viisikymmentä francia työnantajaltaan. Niillä hän ensiksi osti
vihkimäsormuksen, kahdentoista francin kultasormuksen, jonka Lorilleux
hankki hänelle tehtaasta yhdeksällä francilla. Sitten hän tilasi pitkän
takin, housut ja liivit eräältä Myrrhakadun varrella asuvalta
räätäliltä, jolle hän antoi ainoastaan kaksikymmentäviisi francia
käsirahaa; hänen kiiltonahkaiset kenkänsä ja huopahattunsa voivat vielä
mennä mukiin. Kun hän oli pannut erikseen kymmenen francia, mitkä
menivät kekkereihin hänen ja Gervaisen puolesta, lasten näet piti
päästä mukaan kaupan päällisiksi, niin hänelle jäi parhaiksi kuusi
francia, minkä messu maksoi köyhien alttarilla. Tosin hän ei pitänyt
papeista, hänen sydäntään kirveli viedä kuusi franciaan noille
kirpunnylkijöille, jotka ilmankin aina viettivät makean leivän päiviä,
Mutta avioliitto ilman messua, sanoipa siitä mitä hyvänsä, ei ollut
oikea avioliitto. Hän meni itse kirkkoon tinkimään; ja tuntikauden hän
otteli vanhan, pienen papin kanssa, jolla oli likainen kaapu päällä, ja
joka oli itara kuin hedelmänmyyjätär. Hänen teki mieli sivaltaa äijää
korvalle. Sitten hän piloillaan kysyi häneltä, eikö hän puodistaan
löytäisi helppohintaista messua ei kumminkaan kovin kulunutta, joka
vielä kelpaisi siivon pariskunnan käytettäväksi. Vanha pappi parka
murisi, että Jumalasta ei ollut ensinkään hauskaa siunata hänen
liittoaan, mutta taipui lopulta antamaan hänelle messun viidellä
francilla. Siinä säästyi heti kaksikymmentä souta. Hänelle jäi siis
kaksikymmentä souta.

Gervaisekin puolestaan tahtoi olla siistinä vihillä. Niin pian kuin
naimiskauppa oli päätetty, hän alkoi puuhata. Hän oli työssä
tavallista myöhempään iltaisin ja sai siten säästetyksi kolmekymmentä
francia. Hänen teki kovasti mieli pientä hartioilla pidettävää
silkkiliinaa, joita oli saatavissa kolmellatoista francilla
Faubourg-Poissonnière-kadun varrella. Sen hän osti. Sitten hän erään
rouva Fauconnier'n talossa kuolleen pesijättären leskeltä osti
kymmenellä francilla tummansinisen villahameen, jonka hän kokonaan
purki ja laittoi uudestaan itselleen sopivaksi. Jäljellä olevalla
seitsemällä francilla hän sai pumpulisormikkaat, ruusun hattuunsa ja
kengät vanhemmalle pojalleen Claudelle. Onneksi poikien puvut olivat
vielä mukiin meneviä. Neljä yötä hän valvoi puhdistaessaan kaikkea ja
tarkastaessaan aina pienemmätkin sukkiensa ja paitansa reijät.

Vihdoin perjantai-iltana, suuren päivän aattona oli Gervaisella ja
Coupeaulla työstä palattuaan vielä hommaa kello yhteentoista saakka.
Sitten he, ennenkuin kumpikin meni makaamaan omaan huoneeseensa,
viettivät tuntikauden yhdessä morsiamen kamarissa hyvin tyytyväisinä,
että kaikki valmistushommat olivat loppuneet. Huolimatta päätöksestään
olla välittämättä naapureista he kumminkin olivat koettaneet tehdä
kaikki parhaan kykynsä mukaan ja puuhanneet niin, että olivat peräti
väsyksissä. Kun he sanoivat toisilleen hyvää yötä, olivat he nukkua
seisalleen. Mutta yhtäkaikki heiltä pääsi syvä helpotuksen huokaus. Nyt
oli kaikki selvillä. Coupeaulla oli todistajina herra Madinier ja
Paistikas, Gervaisella Lorilleux ja Boche. Heidän piti kuuden kesken
mennä kaikessa rauhassa tuomarin virastoon ja kirkkoon ilman sen
suurempaa saattojoukkoa kintereillään. Sulhasen molemmat sisaretkin
olivat luvanneet jäädä kotiinsa, kun heidän läsnäolonsa ei ollut
välttämätön. Ainoastaan muori Coupeau oli ruvennut itkemään ja sanonut,
että hän ennemmin lähtisi vaikka edeltäpäin ja kätkeytyisi johonkin
nurkkaan kuin jäisi pois: ja hänet oli luvattu ottaa mukaan. Kello yksi
oli koko seurueen määrä kokoontua »Hopeamyllyyn». Sieltä oli aikomus
tehdä huviretki Saint-Denis'hin, jotta saataisiin parempi ruokahalu.
Sinne oli mentävä junalla ja palattava takaisin jalan pitkin suurta
viertotietä. Siitä piti tulla hauska retki, ei mitään ylenpalttista
mässäystä, vaan kaiken piti käydä siivosti ja kunnollisesti, jos kohta
iloa ei saanut puuttua.

Lauvantai-aamuna pukeutuessaan Coupeau alkoi käydä levottomaksi
katsellessaan kahdenkymmenen soun rahaansa. Hänen johtui mieleensä,
että hänen kohteliaisuuden vuoksi täytyi kai tarjota lasi viiniä ja
kinkkuviipale todistajille päivällistä odottaessa. Voisihan
niitä sitä paitsi sattua odottamattomiakin menoja. Kaksikymmentä souta
ei totisesti riittänyt. Vietyään Clauden ja Etiennen rouva Bochen
luo, jonka piti tuoda heidät illalla päivällisille, hän riensi
Goutte-d'Or'in kadulle ja nousi rohkeasti Lorilleux'n luo lainaamaan
häneltä kymmenen francia. Se oli hänestä hyvin vastenmielistä, sanat
kangersivat hänen kurkussaan, sillä hän tiesi jo ennakolta, kuinka
hänen lankonsa oli irvistävä. Tämä murisi ja ärisi kuin äkäinen koira,
mutta antoi kumminkin lopuksi kaksi sadan soun rahaa. Sisarensa Coupeau
kuuli murahtavan hampaittensa välistä, että »hyvästipä se alkoikin».

Vihkiminen oli määrätty tapahtuvaksi tuomarin virastossa puoli
yhdentoista aikaan. Oli erittäin kaunis ilma, aurinko paahtoi katuja
kuin ukkosen edellä. Morsiuspari, sulhasen äiti ja todistajat
jakaantuivat kahteen ryhmään, jotta eivät herättäisi huomiota.
Eellimäisenä kulki Gervaise Lorilleux'n käsikynkässä, herra Madinier
talutti muori Coupeauta; vasta parinkymmenen askeleen päässä toisella
katukäytävällä tulivat Coupeau, Boche ja Paistikas. Näillä kolmella oli
päällä musta pitkä takki; Bochella oli keltaiset housut: Paistikkaalla
ei ollut liiviä ja sentähden hän oli pannut takkinsa napit kiinni
kaulaan asti, takin kauluksen päällä näkyi vaan nuoraksi väännetyn
kaulahuivin nurkka. Ainoastaan herra Madinier'lla oli iso hännystakki;
ja vastaan tulijat pysähtyivät katsomaan tätä herraa taluttamassa
lihavaa muori Coupeauta, jolla oli yllään vihreä saali ja musta,
punanauhainen myssy päässä. Gervaise näytti hyvin lempeältä ja
iloiselta tummansinisessä hameessaan, kapea silkkiliina tiukasti
hartioille puristettuna ja kuunteli kohteliaasti Lorilleux'n
pilapuheita, joka kuumuudesta huolimatta ihan katosi mahdottoman isoon
säkin muotoiseen palttooseensa. Silloin tällöin, kadun kulmissa
Gervaise käänsi hiukan päätään, ja vilkasi hienosti hymyillen
Coupeauhon, josta uudet, päivänpaisteessa loistavat vaatteensa
tuntuivat oudoilta.

Vaikka he kävivät hyvin hitaasti, saapuivat he runsaasti puoli tuntia
liian aikaiseen tuomarin virastoon.

Ja kun tuomari myöhästyi, niin heidän vuoronsa tuli vasta yhdentoista
tienoossa. He istuivat odottamassa salin nurkassa katsellen korkeata
kattoa ja kolkon näköisiä seiniä ja puhelivat hiljaa keskenään.
Liikanaisesta kohteliaisuudesta he väistivät tuoliaan syrjemämksi joka
kerran kuin joku viraston palvelija kulki ohi. Kumminkin he puoliääneen
haukkuivat tuomaria tyhjäntoimittajaksi; hän mahtoi varmaankin olla
henttunsa luona leiniään hierottamassa; tai ehkäpä hän oli kadottanut
virkanauhansa. Mutta kun hän vihdoin tuli, nousivat he kunnioittavasti
seisomaan. Heitä käskettiin istuutumaan paikoilleen. Silloin he saivat
nähdä kolmet vihkiäiset, porvarillisille hääseurueineen, valkopukuisia
morsiamia, kassapäitä tyttösiä, punavöisiä neitosia, ja loppumattomia
jonoja elähtäneitä herroja ja naisia, jotka näyttivät hyvin tuntevan
oman arvonsa. Kun heidät viimeinkin huudettiin esille, ei vihkimisestä
ollut tulla mitään, sillä Paistikas oli hävinnyt. Boche löysi hänet
ulkoa torilta piippua polttamassa. Olivatpa ne vietävän pöyhkeitä nämä
virastoherrat, kun eivät muka aikoneet lainkaan välittää ihmisistä
siitä syystä vain, ettei ollut voinkarvaisia hansikkaita työntää heidän
nokkansa alle! -- Ja koko toimitus, naimiskaaren lukeminen, kysymysten
teko ja asiakirjain allekirjotus suoritettiin niin joutuisasti, että he
jäivät töllistelemään toisiinsa luullen itseltään varastetun ainakin
puolet koko juhlallisuudesta. Päästä pyörällä ja sydän kurkussa
Gervaise painoi nenäliinan huulilleen. Muori Coupeau itki kuumia
kyyneleitä. Kukin oli pannut parastaan piirtäessään nimensä luetteloon
isoilla, ontuvilla kirjaimille, paitsi sulhanen, joka oli vetänyt
ristin, kun ei osannut kirjottaa. Jokainen antoi neljä souta köyhille.
Kun vahtimestari antoi vihkimätodistuksen Coupeaulle, nykäsi Gervaise
häntä kyynäspäästä ja hän päätti vielä antaa viisi souta.

Tuomarin virastosta kirkkoon oli aika pitkä matka. Matkan varrella
joivat miehet olutta, muori Coupeau ja Gervaise marjamehua ja vettä. Ja
heidän oli kuljettava pitkää katua, johon aurinko paistoi kohdasteensa
jättämättä vähääkään varjoa. Suntio odotti heitä keskellä tyhjää
kirkkoa. Hän työnsi heidät pieneen kappeliin ja kysyi heiltä äkäisesti,
että uskontoa pilkatakseenko he niin myöhään saapuivat kirkkoon. Eräs
pappi tuli pitkin askelin nyrpeän näköisenä, nälästä kalpeana. Hänen
edellään astua tipsutti apulainen, likainen messupaita päällä. Hän
joudutti messua, minkä kerkesi, nieleksien latinaisia lauseita, kääntyi
ympäri, kumarteli ja levitteli käsiään kovalla kiireellä katsoen
karsaasti morsiuspariin ja heidän todistajiinsa. Sulhanen ja morsian
olivat alttarin edessä hyvin hämillään. Tietämättä milloin piti
polvistua, milloin nousta seisomaan tai istuutua, he odottivat merkkiä
apulaiselta, Todistajat jäivät varmuuden vuoksi koko ajaksi seisomaan.
Muori Coupeau oli taas heltynyt itkemään ja vuodatti kyyneleitä
messukirjaan, jonka hän oli lainannut eräältä naapurin vaimolta. Sillä
välin oli kello lyönyt kaksitoista, viimeinen messu oli luettu, kirkko
täyttyi jalkojen kopseesta ja ryskeestä, kun kirkon palvelijat
asettelivat tuoleja paikoilleen. Pääalttaria mahdettiin laittaa kuntoon
jotakin juhlaa varten, sillä verhoilijat kuuluivat siellä naulailevan
mattoja. Ja syrjäisen kappelin perällä tomun seassa, mikä nousi suntion
lakaistessa lattiaa, laski ärtyisen näköinen pappi pikimältään kuivat
kätensä Gervaisen ja Coupeaun kumartuneiden päiden päälle ja näytti
yhdistävän heidät keskellä muuttokiirettä Jumalan poissa ollessa kahden
vakavan messun lomassa. Kun hääseurue oli uudestaan kirjottanut nimensä
vihkimäluetteloon sakastissa ja kun se oli taas tullut ulos kirkkaaseen
päiväpaisteeseen, olivat he tuokion ajan kuin puusta pudonneet ja vähän
säikähtäneet siitä, että vihkimys oli mennyt aivan kuin täyttä laukkaa.

-- Kas niin! sanoi Coupeau nauraen väkinäisesti.

Hän näytti nololta, hänestä ei siinä ollut mitään naurettavaa.
Kumminkin hän lisäsi:

-- Eipä siinä liikoja siekailla. Se käy kuin hampaan kiskaisu: ei
kerkiä älähtääkään. Ne vihkivät kivuttomasti.

-- Niin, niin, kaunista työtä, irvisteli Lorilleux. Se sukaistaan
viidessä minuutissa ja kestää sitten koko elinajan... Marjamehu parka!

Ja kaikki todistajat taputtivat levyseppää olalle. Tämä pöyhistihe
mielissään. Sillä välin Gervaise hymyillen, silmät kumminkin kosteina,
suuteli muori Coupeauta.

-- Älkää olko huolissanne, vastasi hän mummon katkonaisiin sanoihin,
minä teen, minkä voin. Jos meille käy huonosti, niin se ei ole minun
syyni. Ihan varmaan ei, sillä minulla on liian suuri halu elää
onnellisena. Mutta nyt se on tehty ja tehty seisoo. Meidän asiamme on
nyt kummankin tehdä voitavamme tullaksemme toimeen keskenämme.

Sitten lähdettiin suoraan »Hopeamyllyyn». Coupeau kulki käsikoukussa
vaimonsa kanssa. He astuivat nopeasti, nauroivat ja jättivät innoissaan
toiset pari sataa askelta jäljelle, eivätkä nähneet taloja eikä
vastaantulijoita tai vaunuja. Esikaupungin pauhina soi kuin kellon
soitto heidän korvissaan. Kun he saapuivat viinikauppaan, tilasi
Coupeau heti kaksi litraa viiniä, leipää ja kinkkua pieneen,
lasiseinäiseen alakerran syrjähuoneeseen, ilman lautasia ja
pöytäliinaa, yksinkertaisesti suun avaukseksi. Mutta kun hän huomasi,
että Bochella ja Paistikkaalla oli oikein rehellinen nälkä, hän käski
tuoda litran lisää ja palasen juustoa. Muori Coupeaulla ei ollut nälkä,
hän oli liiaksi liikutettu voidakseen syödä. Gervaise, joka oli janoon
nääntymäisillään, joi lasillisen vettä, jossa oli vain nimeksi viiniä
seassa.

-- Tämä on minun asiani, sanoi Coupeau ja meni heti tiskin luo, jossa
hän maksoi neljä francia viisi souta.

Mutta kello oli jo yksi ja kutsuvieraat alkoivat saapua. Rouva
Fauconnier, lihavahko, vielä kaunis nainen, ilmestyi ensiksi. Hänellä
oli kukikas liinahame, ruusunpunainen kaulaliina ja hattu, jossa oli
kukkurallaan kukkia. Sitten tulivat yhdessä neiti Remanjou,
ijankaikkinen musta hameensa päällään, jota hän ei näyttänyt riisuvan
edes maata mennessään, ja Gaudronin pariskunta. Mies oli lihava
köllikkä, jonka ruskeat liivit raksahtelivat vähimmästäkin liikkeestä.
Hänen vaimonsa oli tavattoman laaja, sillä hän oli viimeisillään, ja
hänen helakka, sinipunerva hameensa näytti vielä lisäävän hänen
vatsansa pulleutta. Coupeau selitti, ettei tarvinnut odottaa Saapasta.
Hänen oli määrä yhtyä hääjoukkoon Saint-Denis'n tiellä.

-- Ei ole paha! huusi rouva Lerat sisälle tullessaan, sieltä on tulossa
aika ryöpäkkä! Tästä vasta se ilo alkaa!

Ja hän kutsui toisiakin ikkunan ääreen katsomaan mustia ukkospilviä,
jotka nopeasti nousivat Pariisin eteläkulmalta. Rouva Lerat, Coupeaun
vanhin sisar, oli pitkä, laiha, miesmäinen nainen, joka puhui nenäänsä.
Hänellä oli liian väljä tummanruskea hame, jonka pitkät rimpsut tekivät
hänet laihan, vedestä nostetun villakoiran näköiseksi. Hän leikitteli
päivänvarjollaan kuin kepillä. Syleiltyään Gervaiseä hän jatkoi:

-- Te ette usko, millainen ilma siellä on... Kadulla tuulee niin, että
tuntuu kuin tulta tupruttaisi vasten naamaa.

Kaikki selittivät silloin, että he jo hyvän aikaa olivat tunteneet,
että ilmassa oli ukkosta. Kun oli tultu ulos kirkosta, oli herra
Madinier kyllä huomannut, mikä siitä oli tulossa. Lorilleux kertoi,
että hänen liikavarpaitaan oli pakottanut niin, että hän kolmesta asti
aamulla ei ollut saanut unta. Eipähän siitä mikä muu voinut tullakaan
lopulta, kun näet jo kolme päivää oli ollut kerrassaan liian kuumaa.

-- Eiköhän tuo tuosta painune syrjään, sanoi Coupeau seisten ovella
tarkastelemassa taivasta levottoman näköisenä. Johan täällä ovat kaikki
koolla paitsi minun sisareni, voitaisiinhan tästä yhtä kaikki lähteä,
kunhan hän tulee.

Rouva Lorilleux oli tosiaankin myöhästynyt. Rouva Lerat oli juuri
poikennut hänen luokseen tullakseen yhtä matkaa, mutta kun tämä oli
ollut vasta panemassa päälleen kureliiviä, oli heidän välillään
syntynyt väittely. Pitkä leski lisäsi kuiskaten veljensä korvaan:

-- Minä jätin hänet siihen paikkaan. Hän on hirveän huonolla
tuulella!... Saatpa itse nähdä!

Ja hääseurueen täytyi kärsivällisesti odottaa vielä neljännes tuntia
seisoskellen viinikauppiaan puodissa miesjoukon keskellä, jotka
survivat ja puukkivat heitä tullessaan ottamaan naukun tiskin ääressä,
Tuon tuostakin Boche tai rouva Fauconnier tai Paistikas erosi joukosta,
meni aina katukäytävän reunalle töllistelemään taivasta kohti. Ukkonen
ei painunut ensinkään syrjään; ilma alkoi pimetä, tuulenpuuskat
pyyhkivät pitkin maata nostaen valkoisia tomupyörteitä. Kun ukkonen
ensi kerran jyrähti, teki neiti Remanjou ristinmerkin. Kaikkien silmät
kääntyivät levottomasti peilin yläpuolella olevaan seinäkelloon: se oli
jo kahtakymmentä vailla kaksi.

-- No nyt se alkoi, huusi Coupeau. Nyt enkelit itkevät.

Rankkasade lakaisi katua, jossa naiset pakenivat pitäen kahden käden
hameitaan. Tämän ensimäisen sadekuuron aikana rouva Lorilleux vihdoin
saapui hengästyneenä, raivoissaan, taistellen kynnyksellä
sateenvarjonsa kanssa, joka ei tahtonut mennä kiinni.

-- Onko mokomata ennen nähty! soperti hän. Se tapasi minut parhaiksi
ovella. Minun teki jo mieleni kääntyä takaisin ja riisua juhlavaatteet
päältäni. Siinä olisinkin tehnyt viisaimmin... Onpa nämä kauniit häät!
Minä jo sanoin, että olisi pitänyt lykätä kaikki ensi lauvantaihin. Ja
nyt sataa, kun ei minua toteltu! Sen parempi! sen parempi, vaikka koko
taivas revetköön!

Coupeau koetti häntä tyynnyttää, mutta hän käski häntä menemään
tiehensä. Ei suinkaan Coupeaussa ollut hänen hameensa maksajaa, jos se
oli mennyt pilalle. Hänellä oli musta silkkihame, joka oli tukahduttaa
hänet; liian ahdas röijy pingotti napinreikiä ja puristi häntä
olkapäistä, ja tupen muotoon leikattu hame oli niin kireällä lanteista,
ettei hän päässyt astumaan kuin aivan lyhyin askelin. Kumminkin
katselivat häntä seurassa olevat naiset suu nyrpällään, kadehtien hänen
pukunsa komeutta. Hän ei näyttänyt huomaavankaan edes Gervaiseä, joka
istui muori Coupeaun vieressä. Hän kutsui luokseen Lorilleux'n, pyysi
häneltä nenäliinan ja alkoi puodin nurkassa huolellisesti pyyhkiä
yksitellen silkille vierähtäneitä vesipisaroita.

Sillä välin oli sadekuuro äkkiä lakannut. Päivä yhä pimeni, tuli
melkein yö, lyijynkarvainen yö, jota leveät salamat valaisivat.
Paistikas sanoi nauraen, että varmaan kohta alkaa sataa vanhoja
pappeja. Silloin rajuilma puhkesi tavattomalla vimmalla. Puolisen
tuntia satoi vettä kuin korvosta kaataen, ukkonen jyrisi lakkaamatta.
Miehet seisoivat ovella katsellen sadetta, joka oli kuin harmaa seinä,
tulvehtivia katuojia ja veden räiskinää lätäköistä. Naiset olivat
peloissaan kyyristyneet istumaan kädet silmillä. Puhekaan ei enää
luistanut, kurkkua tuntui hiukan ahdistavan. Boche yritti laskea
leikkiä ukkosesta, sanoen, että pyhä Pietari aivasteli siellä ylhäällä,
mutta ei saanut ketään nauramaan. Mutta kun ukkonen alkoi jyrähdellä
harvemmin ja painui loitommaksi, niin rupesi seurue taas käymään
kärsimättömäksi, suuttumaan ukkoselle, kiroilemaan ja puimaan nyrkkiä
pilville. Taivas oli nyt käynyt tuhkanharmaaksi, ja sieltä valui hienoa
sadetta, loppumattomasti.

-- Kello on jo yli kahden, huusi rouva Lorilleux. Emmehän me kumminkaan
voi jäädä tänne yöksi.

Neiti Remanjou puhui, että pitäisi yhtä kaikki lähteä maalle, vaikka ei
päästäisi edemmäksi kuin kaupungin muurin vallihautoihin, mutta koko
hääjoukko pani vastaan: tiet mahtoivat olla kauniissa siivossa, eihän
nyt voisi edes istuutua ruohikkoon; sitä paitsi ei sateesta näyttänyt
loppua tulevankaan, voisipa se vielä yltyäkin. Coupeau, joka silmillään
seurasi erästä likomärkää työmiestä, joka rauhallisesti astui sateessa,
murahti:

-- Jos se Saapas tolvana odottaa meitä Saint-Denis'n tiellä, niin ei
hän ainakaan saa auringonpistoa.

Sille naurettiin. Mutta huono tuuli vain paheni. Se kävi lopulta
sietämättömäksi. Täytyi päättää jotakin. Eipä tietenkään ollut tarkotus
jäädä näin särkeä paistamaan päivälliseen asti. Niinpä neljännestunnin
aikaa, sateen itsepintaisesti kestäessä kaikki miettivät päänsä puhki.
Paistikas ehdotti korttipeliä; Boche, joka oli aika koiranleuka,
sanoi tietävänsä hyvin hauskan pikku leikin, ripitysleikin; rouva
Gaudron puhui, että mentäisiin syömään sipulileivoksia Chaussée
Clignancourt'ille; rouva Lerat olisi tahtonut, että olisi kerrottu
kaskuja; Gaudronilla ei ollut ikävä, hänen oli siellä hyvä olla, olisi
vain heti tahtonut käydä ruokaan käsiksi. Ja jokaisesta ehdotuksesta
kiisteltiin ja suututtiin: mikä oli typerää, mikä ikävystyttävää,
eiväthän he mitä lapsia olleet. Kun sitten Lorilleux, tahtoen hänkin
sanoa sanottavansa, keksi jotakin hyvin yksinkertaista, että näet
mentäisiin kävelemään ulkobulevardeille aina Père-Lachaisen
hautausmaalle, jossa voitaisiin käydä katsomassa Heloisen ja Abelardin
hautaa, jos aikaa riittäisi, silloin ei rouva Lorilleux enää jaksanut
hillitä itseään, vaan päästi suuttumuksensa valloilleen. Hän ainakin
lähti tiehensä! Sen hän teki! Oliko tarkotus pitää ihmisiä pilkkanaan.
Hän oli pukeutunut ja juossut sateessa sulkeutuakseen muka
viinikauppaan! Ei, totisesti! hän oli saanut tarpeekseen mokomista
häistä, ennemmin hän oli omassa kodissaan. Coupeaun ja Lorilleux'n
täytyi tukkia häneltä tie. Hän vain hoki:

-- Menkää tiehenne siitä! Minä lähden pois, sanon minä.

Kun hänen miehensä oli onnistunut saada hänet rauhottumaan, lähestyi
Coupeau Gervaiseä, joka yhä istui tyynenä nurkassaan puhellen anoppinsa
ja rouva Fauconnier'n kanssa.

-- Mutta tehän että ehdota mitään! sanoi Coupeau, uskaltamatta vielä
sinutella Gervaiseä.

-- Oo, minä suostun vaikka mihin, vastasi hän nauraen. Minä en pane
vastaan. Lähdettiinpä ulos tai jäätiin tänne, se on minulle
yhdentekevää. Minun on täällä hyvin hyvä olla, en muuta kaipaa.

Ja tosiaankin hänen kasvoistaan loisti tyyni ilo. Siitä asti kuin
vieraat olivat tulleet, oli hän puhellut jokaiselle hieman hiljaisella
ja liikutetulla äänellä, tyytyväisen näköisenä, sekaantumatta
riitoihin. Ukonilman aikana hän oli silmiään värähyttämättä katsonut
salamoita, ikäänkuin hän niiden räikeässä valossa olisi nähnyt vakavia
asioita hyvin kaukana tulevaisuudessa.

Herra Madinier ei ollut kuitenkaan vielä ehdottanut mitään. Hän nojasi
tiskiin, hännystakin liepeet levällään, säilyttäen isännälle kuuluvan
arvokkuutensa. Hän kakosteli pitkään ja pyöritti suuria silmiään.

-- Ka, miksi ei voitaisi käydä museossa, sanoi hän leukaansa
silitellen ja kysyi läsnäolijain mieltä silmäluomiaan räpytellen.

-- Siellä on muinaisesineitä, kuvia, tauluja, koko joukko tavaraa. Se
on hyvin opettavaista. Ehkäpä te hyvinkään ette tunne sitä. Kyllä sitä
kannattaa käydä katsomassa ainakin yhden kerran.

Kaikki katselivat toisiinsa epätietoisina. Ei, Gervaise ei ollut nähnyt
sitä; eikä rouva Fauconnier, eikä Boche, eikä muutkaan. Coupeau luuli
kyllä käyneensä siellä jonakin sunnuntaina, mutta hän ei sitä muistanut
oikein selvään. Epäröitiin kumminkin, kunnes rouva Lorilleux, johonka
herra Madinier'n arvokkuus teki suuren vaikutuksen, sanoi, että hänestä
ehdotus oli hyvin sopiva ja säädyllinen. Kun kerran uhrattiin päivä ja
oltiin juhlavaatteissa, niin olihan yhtä hyvä käydä katsomassa jotakin
opikseen. Kaikki hyväksyivät ehdotuksen. Kun sadetta yhä vielä jatkui
vähän, lainattiin viinikauppiaalta sateenvarjoja, vanhoja, sinisiä,
vihreitä, ruskeita sateenvarjoja, joita ostajat olivat unohtaneet; ja
niin lähdettiin museoon.

Hääjoukko kääntyi oikealle, kulki Pariisiin Saint-Denis'n esikaupungin
kautta. Coupeau ja Gervaise astuivat taas etunenässä, juoksujalkaa,
jättäen toiset jäljelle. Herra Madinier talutti nyt käsikynkässään
rouva Lorilleux'tä, koska muori Coupeau oli jäänyt viinikauppaan
huonojen jalkojensa tähden. Sitten tulivat Lorilleux ja rouva Lerat,
Boche ja rouva Fauconnier, Paistikas ja neiti Remanjou, viimeksi
Gaudron'in pariskunta. Kaikkiaan oli kaksitoista henkeä. Siitä syntyi
jo aika pitkä jono katukäytävälle.

-- Emme me vaan ilmaiseksi tätä lystiä saa, sen minä vannon, selitti
rouva Lorilleux herra Madinier'lle. Me emme tiedä mistä Coupeau lienee
hänet ottanut, taikka oikeastaan me sen tiedämme liiankin hyvin: mutta
mitäs se meitä liikuttaa, eikö niin?... Minun mieheni täytyi ostaa
hänelle vihkimäsormuskin. Tänä aamuna ylösnoustessa täytyi lainata
heille kymmenen francia, joita ilman ei olisi saatu mitään aikaan... On
sekin morsian, joka ei tuo edes yhtään sukulaista häihinsä! Hän sanoo
itsellään olevan Pariisissa sisaren makkarakauppiaana. Minkätähden ei
hän sitten ole kutsunut häntä?

Hän keskeytti puheensa osottaakseen Gervaiseä, joka viistolla
katukäytävällä ontui pahasti.

-- Katsokaas nyt tuota! Onkos tämä laitaa!... Mokomakin nilkuttaja!

Ja tämä sana: Nilkuttaja meni suusta suuhun.

Lorilleux nauraa kikatti sanoen, että se nimihän hänelle oli
annettavakin. Mutta rouva Fauconnier puolusti Gervaiseä: oli väärin
pilkata häntä, hän oli siisti kuin vasta lyöty sou ja reippaasti hän
teki työtä, milloin tarvis vaati. Rouva Lerat, joka aina teki ilkeitä
salaviittauksia sanoi hänen jalkaansa lemmenkoukuksi, ja lisäsi, että
monet miehet pitivät sellaisesta, tahtomatta sitä sen paremmin
selittää.

Päästyään Saint-Denis'n kadun päähän, meni hääjoukko bulevardin poikki.
Sen täytyi odottaa vähän aikaa, ennenkuin pääsi pujahtamaan ajajain
jonon läpi; sitten se tuli viertotielle, joka sateesta oli kokonaan
vetelän kuran vallassa. Sade alkoi uudestaan, hääsaaton täytyi avata
sateenvarjot; ja näiden surkean näköisten, risaisten sateenvarjojen
alla, joita miehet pitivät käsissään, naiset kantoivat helmojaan.
Heidän siinä ropakossa rämpiessään ulottui heidän jononsa toiselta
katukäytävältä toiselle. Silloin pari jätkää alkoi heille huutaa kuin
karnevalikulkueelle, ohikulkijoita kerääntyi heidän ympärilleen, ja
puotilaisia ilmestyi ikkunoihinsa huvitetun näköisinä katsomaan.
Meluavan väkijoukon keskellä, bulevardin harmaata, märkää taustaa
vasten näytti kulkue räikeän kirjavalta. Siinä oli Gervaisen
helakansininen ja rouva Fauconnier'n kukikas hame, Bochen keltaiset
housut; ja näiden juhlatamineissaan kankeiden ihmisten hullunkurisuutta
lisäsi Coupeaun kiiltäväksi kulunut pitkätakki ja herra Madinier'n
leveäliepeinen hännystakki; muotien moninaisuutta enensi vielä rouva
Lorilleux'n komea puku, rouva Lerat'n rimpsut ja neiti Remanjoun
repaleiset hameenhelmat. Siinä oli nähtävänä köyhien koko nukkavieru
ylellisyys. Mutta suurinta iloa herättivät herrojen hatut, jotka
pimeässä kaapin komerossa talletettuina olivat vanhettuneet ja
menettäneet alkuperäisen kiiltonsa; muodoltaan ne olivat toinen
toistaan hullunkurisempia, korkeita, leveitä, suippoja, millä oli
ylöspäin käpristetyt, millä litteät lierit, millä liian leveät tai
liian kapeat. Ja katsojain nauru yltyi vielä, kuin viimeisenä, kulkueen
lopussa räikeän sinipunervassa puvussaan asteli rouva Gaudron,
karttaaja, jonka kohtuinen vatsa pullotti tavattoman laajana. Hääsaatto
ei kuitenkaan ensinkään jouduttanut kulkuaan, hyvillään siitä, että
sitä katsottiin, ja iloiten pilapuheista.

-- Katsokaas morsianta! huusi muudan katupojista osottaen rouva
Gaudronia. Hän on vahingossa nielaissut aimo luumun luineen päivineen.

Koko seurue purskahti nauruun. Paistikas kääntyi ympäri ja sanoi, että
se oli hyvin osattu. Karttaaja itse nauroi kovimmasti vieläpä
ylpeilikin; siitä ei hänen kunniansa lainkaan kärsinyt, päinvastoin;
useampi kuin yksi vallasnainen oli ohikulkiessaan katsonut häneen
kieroon ja olisi tahtonut olla hänen asemassaan.

Oli tultu Cléryn kadulle. Sitten jatkettiin Mail'in katua. Voittojen
torilla syntyi pysähdys. Morsiamen vasemmasta kengästä oli nauha
auennut solmusta; ja kun hän sitä solmisi uudestaan Ludvig XIV:n
kuvapatsaan juurella, niin toiset parit odottaessaan hänen takanaan
laskivat leikkiä hänen pohkeestaan, jota vähän vilahti näkyviin.
Vihdoin kun oli kuljettu Croix-des-Petits-Champs'in katu päästä päähän,
saavuttiin Louvreen.

Herra Madinier tarjoutui kohteliaasti kulkueen johtajaksi.

Se oli hyvin suuri rakennus, sinne olisi voinut eksyä; ja sitäpaitsi
hän tunsi siellä nähtävät paikat, sillä hän oli siellä käynyt usein
erään taiteilijan, erittäin etevän nuorukaisen kanssa, jolta eräs suuri
kotelotehdas osti piirustuksia koteloiden päälle pantaviksi.

Kun häävieraat olivat tulleet alakerrassa olevaan assyrialaiseen
museoon, saivat he pienen vilunväristyksen. Hitto! kun tuntui kylmältä!
tästähän olisi saanut mainion kellarin. Ja hitaasti, nokka pystyssä
kulkivat he nyt parittain, silmät selällään, kivimöhkäleiden välitse,
jotka esittivät mustia, juhlallisen jäykkiä marmorijumalia ja puoleksi
kissan, puoleksi naisen muotoisia hirviöitä, joilla oli kasvot kuin
kuolleilla, nenä ohut, huulet turpeat. Heistä ne olivat hirveän rumia.
Nykymaailman aikaan osattiin toki paljoa paremmin kiveä muovaella.
Muudan foinikialaisilla kirjaimilla tehty kivikirjoitus pani heidät
ymmälle. Sehän oli tuiki mahdotonta, että kukaan olisi koskaan osannut
lukea tuota ripellosta. Mutta herra Madinier, joka rouva Lorilleux'n
kanssa oli jo noussut toisen kerroksen ensimäiseen porraskäänteeseen,
huusi heille niin että holvit kajahtivat.

-- Tulkaa pois. Ei niissä ole mitään näkemistä noissa rakkineissa.
Parhaat nähtävät ovat toisessa kerroksessa.

Porraskäytävän jäyhä koruttomuus teki heidät totisiksi. Komea
vahtimestari, jolla oli päällään punaiset liivit ja kultareunainen
takki, ja joka näytti heitä odottavan portaiden yläpäässä, lisäsi vielä
heidän juhlallista tunnelmaansa. Täynnä kunnioitusta, astuen niin
hiljaa kuin suinkin voivat, he tulivat ranskalaiseen taulukokoelmaan.

Silmät kehysten kullan häikäiseminä, he kulkivat pysähtymättä, läpi
koko jonon pieniä saleja katsellen ohimennen kuvia, joita oli liian
paljon, jotta niitä olisi voinut hyvin nähdä. Olisi pitänyt viipyä
tunti kunkin edessä, jos olisi tahtonut niitä ymmärtää. Oli siinä
tauluja, jumal'avita! eihän niistä loppua tullutkaan. Oli niihin
pitänyt panna rahaa likoon. Vihdoin herra Madinier pysähdytti heidät
äkisti »_Medusan pelastuslautan_» eteen ja selitti heille, mitä se
kuvasi. Aiheen valtaamina seisoivat kaikki liikkumatta, ääneti. Kun
taas lähdettiin eteenpäin, ilmaisi Boche kaikkien yhteisen tunnelman
sanoen, että se ei ollut hullummin osattu.

Apollon salissa ihmetytti seuruetta varsinkin kiiltävä lattia, kirkas
kuin peili, johon penkkien jalat kuvastuivat. Neiti Remanjou pani
silmänsä kiinni, sillä hänestä tuntui kuin olisi hän astunut veden
päällä. Rouva Gaudronia neuvottiin astumaan hiihtämällä, ettei vain
lipeäisi. Herra Madinier tahtoi näyttää heille kattomaalauksia ja
kultauksia, mutta siinä heiltä oli vääntyä niskat nurin, eivätkä he
erottaneet mitään. Sitten hän, ennenkuin tultiin nelisnurkkuiseen
saliin, osotti heille erästä ikkunaa sanoen:

-- Tuossa on se parveke, jolta Kaarle IX ampui kansaa.

Sillä välin hän piti silmällä jälkijoukkoa. Viitaten kädellään hän
käski pysähtymään keskelle nelisnurkkaista salia. Siellä ei ollut kuin
pelkkiä mestariteoksia, kuiskasi hän puoliääneen, kuin kirkossa.
Tehtiin kierros ympäri salia. Gervaise kysyi, mitä »_Kaanaan
häät_» kuvasivat; se oli tyhmää, ettei oltu kirjoitettu kehyksiin
taulujen nimiä. Coupeau pysähtyi »_Joconden_» eteen, joka hänestä
muistutti erästä hänen tätiään. Boche ja Paistikas nauraa virnottivat
ja osottivat toisilleen silmää iskien alastomia naisia; Antiopen reidet
varsinkin saivat heidän sisunsa sykähtämään. Ja viimeksi Gaudronin
pariskunta, mies suu auki ja vaimo kädet vatsan päällä jäivät
heltyneinä ja tyhmistyneinä töllistelemään Murillon Madonnaa.

Kun oli päästy salin ympäri, tahtoi herra Madinier alkaa uudestaan; se
maksoi vaivan. Hän touhusi kovasti rouva Lorilleux'n ympärillä hänen
silkkisen hameensa tähden; ja joka kerta kun tämä häneltä kysyi
jotakin, vastasi hän vakavana hyvin mahtipontisesti. Kun rouva
Lorilleux'n huomiota kiinnitti Titianin rakastajatar, jonka keltainen
tukka hänestä oli yhtäläinen kuin hänen oma tukkansa, selitti herra
Madinier, että se oli »kaunis Ferronnière», eräs Henrik IV:n
rakastajatar, josta oli esitetty näytelmä Ambigu-teatterissa.

Sitten hääseurue syöksähti pitkään saliin, jossa ovat italialainen ja
flamilainen koulu. Yhä tauluja ja aina vain tauluja, pyhimyksiä, miehiä
ja naisia, joista ei kukaan saanut tolkkua, ihan mustia maisemia,
elukoita, jotka olivat muuttuneet keltaisiksi, sikin sokin ihmisiä ja
esineitä, joiden kirjava sekamelska alkoi ankarasti pakottaa heidän
päätään. Herra Madinier ei puhunut enää, vaan johti kulkuetta, joka
seurasi järjestyksessä, jokainen pää väärässä ja nokka pystyssä.
Vuosisatojen taide kiiti siinä heidän hämmästyneen tietämättömyytensä
ohitse, alkuaikojen hieno yksinkertaisuus, venetsialaisten loisto,
hollantilaisten mehevä valorikas elämä. Mutta kaikista enimmin heitä
huvittivat jäljentäjät, jotka telineillään keskellä katselijain joukkoa
maalailivat heistä lainkaan välittämättä; varsinkin he ihmettelivät
muudanta vanhaa naista, joka istuen korkeilla tikapuilla pensselillään
maalasi kuvioita äärettömän suuren kankaan taivaansiniselle pohjalle.
Vähitellen oli kai kumminkin huhu levinnyt, että hääseurue oli Louvrea
katselemassa; taiteilijat ehättivät katsomaan, suu leveässä naurussa;
toiset uteliaat asettuivat edeltä päin penkeille istumaan nähdäkseen
mukavasti hääsaaton kulkevan ohitse; vartijat purivat huuliaan
pidättäytyen sukkeluuksia laskemasta. Häävieraat jo väsyneinä alkoivat
tottua ympäristöönsä ja astua laahustivat niin, että rautakorkoiset
kantapäät paukkuivat kajahtaviin lattioihin. Kävi sellainen kapina kuin
olisi karjalauma päästetty irti näihin siisteihin, juhlallisiin
saleihin.

Herra Madinier oli vaiti saadakseen toiset yllätetyksi. Hän vei heidät
suoraa päätä Rubensin »_Kermesse'n_» luo. Hän ei vieläkään
virkkanut mitään, osotti vain taulua veitikkamaisesti silmää iskien.
Kun naiset näkivät taulun, kirkasivat he ja kääntyivät pois päin
tulipunaisina. Miehet pidättivät heitä ilvehtien ja osotellen sen
siivottomia yksityiskohtia.

-- Katsokaahan! huudahti Boche, ei ole paha! Kas tuossa muudan
oksentaa. Ja tuo kastelee nurkantakaisia. Entä tuo, voi! katsokaas
tuota!... Siinä on siistiä väkeä.

-- Lähdetään pois, sanoi herra Madinier ihastuneena menestyksestään.
Tällä puolen ei ole enää mitään nähtävää.

Hääseurue palasi samaa tietä kuin oli tullutkin, nelisnurkkaisen salin
ja Apollon gallerian kautta. Rouva Lerat ja neiti Remanjou valittivat,
etteivät heidän jalkansa enää kestäneet heidän allaan. Mutta
kotelotehtailija tahtoi näyttää Lorilleux'lle vanhanaikuisia
koristeita. Ne olivat ihan lähellä, pienen huoneen perällä, jonne hän
olisi osannut vaikka silmät kiinni. Kumminkin hän erehtyi, vei
hääjoukon harhaan seitsemän, kahdeksan aution ja kylmän salin
läpi, joissa ei ollut kuin yksitoikkoisia lasikaappeja täynnä
särkyneitä ruukkuja ja hyvin rumia ukkoja. Häävieraita vilusti
ja ikävystytti kovasti. Etsiessään ovea, mistä päästä ulos he
joutuivat piirustusosastoon. Siitä tuli taas juoksua loppumattomiin:
sali toisensa perästä, joissa ei ollut mitään sen kummempaa kuin
seinät täynnä lasin alle pantuja täyteen töhrätyitä paperilevyjä.
Herra Madinier'lta meni pää pyörälle, mutta hän ei tahtonut
tunnustaa eksyneensä, vaan alkoi kiivetä eräitä portaita toiseen
kerrokseen, hääjoukko kintereillä. Tällä kertaa jouduttiin keskelle
laivastomuseota, jossa oli koneiden ja kanuunain malleja, korkokarttoja
ja leikkikalujen kokoisia sotalaivoja. Toiset portaat tuli vastaan
hyvin kaukana, kun oli harhailtu neljännestunnin verran sinne tänne. Ja
kun niistä oli päästy alas, oltiin taas keskellä piirustuskokoelmia.
Nyt valtasi epätoivo koko hääseurueen, umpimähkään se riensi salista
toiseen seuraten herra Madinier'ta, joka pyyhki hikeä otsaltaan. Hän
oli aivan suunniltaan ja raivoissaan hallitukselle, jonka hän syytti
muuttaneen ovet paikoiltaan. Vartijat ja museossa kävijät katselivat
heitä ihmeissään. Parinkymmenen minuutin päästä nähtiin heidät
uudestaan nelisnurkkaisessa salissa, ranskalaisessa galleriassa ja
vaeltavan ohi lasikaapeissaan nukkuvien itämaisten jumalien. He eivät
luulleet enää koskaan pääsevänsä ulos. Kauhealla kolinalla viistättivät
he pilalle väsyneitä jalkojaan. Rouva Gaudron suurine vatsoineen jäi
jälelle toisten rientäessä edeltä.

-- Ovet suljetaan! ovet suljetaan! huusivat vartijain mahtavat äänet.

Hääsaatto oli vähällä jäädä museoon lukkojen taakse. Erään vartijan
täytyi opastaa sitä ulko-ovelle asti. Vasta kun kaikki olivat tulleet
Louvren pihalle ja saaneet sateenvarjonsa ovenvartijalta, saattoivat he
huoahtaa. Herra Madinier sai takaisin entisen mahtinsa; hän oli ollut
väärässä siinä, ettei kääntynyt vasemmalle; nyt hän muisti, että
koristeet olivat vasemmalla. Muuten olivat kaikki olevinaan
tyytyväisiä, että sekin oli tullut nähdyksi.

Kello löi neljä. Oli vielä kaksi tuntia käytettävänä ennen päivällistä.
Päätettiin ajan kuluksi lähteä kävelemään. Naiset, jotka olivat hyvin
väsyksissä, olisivat tahtoneet vähän istahtaa; mutta kun kukaan ei
tarjonnut mitään suuhun pantavaa, niin lähdettiin taas liikkeelle,
kuljettiin rantakatua pitkin. Siellä alkoi sataa uudestaan ja niin
rankasti, että naisten puvut turmeltuivat sateenvarjoista huolimatta.
Rouva Lorilleux, jonka sydän oli pakahtua jokaisesta vesipisarasta,
joka kostutti hänen hamettaan, ehdotti, että mentäisiin sadetta pakoon
Pont-Royalin alle; muuten hän uhkasi mennä sinne aivan yksin, elleivät
muut tulleet mukaan. Ja koko seurue meni sillan alle. Siellä oli ihmeen
hyvä suojapaikka. Se oli totisesti nerokas keksintö! Naiset levittivät
nenäliinansa kivien päälle ja istuutuivat lepäämään hajasäärin;
molemmin käsin nyhtivät he kivien väliin kasvaneita ruohon korsia ja
katselivat, miten musta vesi virtasi, ikäänkuin he olisivat olleet
maalla. Miehet huvittelivat huutamalla hyvin kovasti herättääkseen
kaikua vastapäätä olevasta sillan kaaresta; Boche ja Paistikas huusivat
vuoron perään kaikin voimin »Sika!» ja nauraa hohottivat, kun kaiku
heille vastasi samalla sanalla; kun he olivat huutaneet äänensä
käheäksi, etsivät he litteitä kiviä ja rupesivat heittämään voileipiä.
Sade oli lakannut, mutta seurue viihtyi niin hyvin sillan alla, ettei
poislähtö juolahtanut kenenkään mieleen. Pitkin Seinen pintaa
uiskenteli rasvapilkkuja, vanhoja korkkeja, vihannesten jätteitä ja
kaikellaista roskaa; jokin häränsilmä niitä vähän aikaa pyöritti
yhdessä kohden veden levottomalla kalvolla, joka holvin siimeksessä
näytti ihan mustalta. Sillan päältä kuului omnibusien ja ajurien
pyöräin jyrinä, Pariisin ainainen kohina, mutta muuta ei näkynyt kuin
ajopelien kattoja oikealta ja vasemmalta, ikäänkuin kiulun pohjaan.
Neiti Remanjou huokasi syvään; jos vain olisi ollut ruohoa, niin tämä
olisi muistuttanut hänelle, sanoi hän, erästä Marnejoen mutkaa, missä
hän 1817 oli käynyt erään nuoren miehen kanssa, jota muistellessaan hän
vieläkin itki.

Herra Madinier antoi vihdoin lähtömerkin. Mentiin Tuileries'n puiston
poikki lapsilauman läpi, joiden kiekot ja pallot saivat häiriytymään
parien hyvän järjestyksen. Kun Vendômen torille tultua, häävieraat
katselivat patsasta, pisti herra Madinier'n päähän osottaa naisille
kohteliaisuus; hän pyysi heitä nousemaan patsaan huippuun Pariisia
katsomaan. Hänen tarjouksensa tuntui hyvin hauskalta. Niin, niin, sinne
oli noustava, siitä riittäisi naurun aihetta pitkäksi aikaa. Muuten se
voisi olla sangen huvittavaa henkilöille, jotka eivät olleet koskaan
kiivenneet maaperää korkeammalle.

-- Ettäköhän Nilkuttajakin uskaltaa kavuta sinne asti! kuiskasi rouva
Lorilleux.

-- Minä nousen mielellänikin, sanoi rouva Lerat, mutta ei saa vain
miehiä tulla minun jäljestäni.

Ja nouseminen alkoi. Ahtaissa kiertoportaissa kaikki kaksitoista
kiipesivät peräkkäin tunnustellen jaloillaan kuluneita astimia ja
pitäen seinistä kiinni. Kun sitten porraskäytävä kävi pilkkosen
pimeäksi, nauroivat he ihan katketakseen. Naiset kirkuivat. Miehet
kutittivat heitä ja nipistelivät sääristä. Mutta hullujahan he olivat,
kun menivät siitä puhumaan! voisihan olla luulevinaan, että hiiret
heitä hätyyttivät. Sitä paitsi siitä ei ollut sen pahempia seurauksia;
miehet kyllä tiesivät, mihin heidän tuli pysähtyä kunniallisuuden
rajoissa pysyäkseen. Sitten Boche keksi pilan, jota koko seura säesti.
Huudettiin rouva Gaudronia, ikäänkuin hän olisi jäänyt välille, ja
häneltä kysyttiin, mahtuiko hänen vatsansa kulkemaan portaista.
Ajatelkaahan, jos hän olisi tarttunut kiinni, pääsemättä liikkumaan
mihinkään suuntaan, niin hän olisi tukkinut reijän eikä kukaan olisi
päässyt pois. Ja hänen kohtuiselle vatsalleen naurettiin sellaisella
remakalla, että koko patsas tutisi. Sitten Boche, joka oli oikein
rovellaan, selitti, että tässä uuninpiipussahan kului koko nuoruus;
siitähän ei loppua tullutkaan, se kai vei taivaaseen asti? Ja hän
koetti säikyttää naisia huutaen, että torni muka horjui. Mutta Coupeau
ei virkkanut koko aikana mitään; hän astui Gervaisen takana, piti häntä
vyötäisiltä ja tunsi hänen antauvan hänelle kokonaan. Kun yht'äkkiä
tultiin päivän valoon, oli hän juuri suutelemassa häntä kaulalle.

-- Niitä maita! tepä vasta siivoa väkeä olette, älkää olko
millännekään! sanoi rouva Lorilleux loukkaantuneen näköisenä.

Paistikas näytti julmistuneelta. Hammasta purren hän sanoi:

-- Te piditti semmoista meteliä, että minä en saanut edes portaitakaan
luetuksi.

Mutta herra Madinier oli jo parvekkeella näyttämässä huomattavia
rakennuksia. Rouva Fauconnier ja neiti Remanjou eivät tahtoneet millään
ehdoilla tulla edemmäksi portailta; jo pelkkä ajatus, että alhaalla oli
kivitetty tori, sai heidän verensä seisattumaan; ja he tyytyivät
pilkistelemään pienen oven läpi. Rouva Lerat, joka oli rohkeampi, teki
kierroksen ympäri kapean parvekkeen painautuen pronssista tornin seinää
vasten. Mutta yhtä kaikki tuntui peräti kolkolta, kun ajatteli, ettei
olisi tarvinnut kuin astua jalallaan yli kaiteen. Herra Jumala, mikä
kuperkeikka! Hiukan kalpeina katselivat miehetkin torille. Olisi
luullut häilyvänsä ilmassa erotettuna kaikesta. Ei totisesti,
se ihan tuntui kylmältä sisuksissa. Herra Madinier neuvoi nostamaan
silmänsä ja katsomaan suoraan eteensä, hyvin kauvas; se esti päätä
huimaamasta. Ja hän osotteli sormellaan Invalidien palatsia,
Panthéonia, Notre-Damen-kirkkoa, Pyhän Jaakopin tornia, ja Montmartren
kukkuloita. Sitten rouva Lorilleux kysäsi näkyikö Chapellen
bulevardilla viinikauppa, Hopeamylly, johon aiottiin mennä syömään
päivällistä. Ainakin kymmenen minuuttia sitä sitten haettiin, jopa
kiisteltiinkin; jokainen väitti viinikaupan olevan eri paikassa.
Pariisi heidän ympärillään levisi äärettömänä, harmaana, häipyen
sinertävään etäisyyteen, missä sen syvissä laaksoissa katot vyöryivät
yhtämittaisena aallokkona; koko oikeanpuoleinen joenranta oli suuren,
repaleisen, kuparinkarvaisen pilven varjossa; sen kullanhohtoiselta
reunalta lähti leveä päivänsäde, joka pani vasemman rannan tuhannet
akkunat kimmeltämään yhtenä kipunamerenä; koko se puoli kaupunkia
erottui loistavana ukkosen huhtomaa kirkasta taivasta vasten.

-- Sitäkö varten sitä piti tänne asti kavuta, että nyt revimme silmät
toistemme päästä, sanoi Boche suuttuneena ja alkoi kömpiä portaita
alas.

Ääneti murjottaen laskeusivat häävieraat tornista, ei kuulunut muuta
kuin kenkien kolina portaita vasten. Kun oli päästy alas, tahtoi herra
Madinier maksaa. Mutta Coupeau ei siihen suostunut, vaan ehätti
painamaan kaksikymmentä neljä souta vartijan kouraan, kaksi souta
hengeltä. Kello oli lähes puoli kuusi: oli juuri parhaiksi sen verran
aikaa kuin paluumatkaan tarvittiin. Mentiin siis takaisin bulevardien
ja Poissonnièren etukaupungin kautta. Coupeaun mielestä ei kävelyretki
kuitenkaan saanut loppua näin vain: hän työnsi koko seuran erääseen
viinikauppaan, jossa juotiin vermouthia.

Päivällinen oli tilattu kello kuudeksi. Hopeamyllyssä oli kaksikymmentä
minuuttia odotettu hääsaattoa. Rouva Boche, joka oli uskonut
ovenvartijoimisen eräälle samassa talossa asuvalle rouvalle, jutteli
muori Coupeaun kanssa toisen kerroksen salissa vastapäätä katettua
pöytää; molemmat pojat, Claude ja Etienne, jotka hän oli tuonut
mukanaan, leikkivät juosten pöydän alla ja työnnellen tuolit sikin
sokin. Kun Gervaise sisälle tullessaan huomasi pojat, joita hän ei
ollut nähnyt koko päivänä, otti hän heidät syliinsä ja hyväili ja
suuteli heitä.

-- Ovatko he olleet kilttinä? kysyi hän rouva Bochelta. Eiväthän he
vain liene tuottaneet teille kovin paljoa harmia?

Ja kun tämä kertoi pienokaisten iltapäivän kuluessa tekemistä
kepposista, joille hän oli nauranut kuollakseen, otti äiti heidät
uudestaan syliinsä ja puristi heitä rintaansa vasten hellyyden puuskan
vallassa.

-- Mahtaa tuo sentään tuntua omituiselta Coupeausta, sanoi rouva
Lorilleux salin perällä toisille naisille.

Gervaise oli yhtä hymyilevän rauhallinen kuin aamullakin. Kävelyretken
jälkeen hän kumminkin oli välistä käynyt ihan surulliseksi ja katsoi
miettiväisen näköisenä miestään ja Lorilleux'n pariskuntaa. Hänestä
Coupeau käyttäytyi raukkamaisesti sisarensa edessä. Vielä edellisenä
iltana hän oli pitänyt kovaa ääntä ja vannonut hillitsevänsä heidän
myrkylliset kielensä, jos he unohtivat, mikä heidän rauhaansa sopi.
Mutta edessä päin hän oli heille nöyrä kuin pieksetty koira, odotti
levottomana heidän jokaista sanaansa ja painautui aivan kokoon, kun
luuli heidän olevan vihoissaan. Ja tämä saattoi nuoren vaimon
levottomaksi tulevaisuuteen nähden.

Ei odotettu enää muita kuin Saapasta, joka ei ollut vielä ilmestynyt.

-- Mitä joutavia, huusi Coupeau, käydään vain syömään. Kyllä hän tulee
pian, saattepa nähdä; hänellä on tarkka vainu, hän tuntee ruuan käryn
jo kaukaa... Hänellä mahtaa olla hauska, jos hän on vielä Saint-Denis'n
tiellä meitä odottamassa.

Silloin häävieraat istuutuivat pöytään kolistellen kovasti tuoleja.
Gervaise oli Lorilleux'n ja herra Madinier'n välissä. Muut vieraat
istuivat, missä kukin halusi, sillä siitä syntyi aina kateutta ja
riitaa, kun määrättiin paikat. Boche pujahti rouva Lerat'n viereen.
Paistikas sai naapureikseen neiti Remanjoun ja rouva Gaudronin. Rouva
Boche ja muori Coupeau pitivät pöydän päässä huolta lapsista, ottivat
leikatakseen heille lihaa ja pitääkseen silmällä, etteivät he saaneet
liian paljon viiniä juoda.

-- Eikös kukaan lue ruokalukua? kysyi Boche, naisten järjestäessä
hameitaan pöytäliinan alla, jotta niihin ei tulisi pilkkuja.

Mutta rouva Lorilleux ei pitänyt sellaisista pilapuheista. Ja lihaliemi
vermisellineen, joka oli aivan jäähtynyttä, syötiin hyvin nopeasti,
kuului vain huulten mäiske lusikoita vasten. Ruokia tarjoili kaksi
viinuria, pienet, rasvan tahraamat takit päällä ja epäilyttävän valkeat
esiliinat edessä. Pihan puolella olevasta neljästä avatusta ikkunasta
paistoi päivä täydeltä terältä; ukkosen jälkeen oli ilma puhdistunut,
mutta siltä vielä kuuma. Kostealla pihalla kasvavista puista heijastui
vihertävä kajastus savustuneeseen saliin ja niiden lehtien varjot
tanssivat pöytäliinalla, josta levisi kostea, ummehtunut haju. Salin
molemmissa päissä olevat kärpästen tahraamat peilit pitensivät
loppumattomiin pöytää, paksutekoisine, kellastuneine lautasineen,
joihin rasvainen pesuvesi oli jättänyt mustat jäljet veitsien
piirtämiin naarmuihin. Joka kerran kun viinurit tulivat keittiöstä,
paukahti huoneen perällä oleva ovi ja sieltä tulvahti sisälle väkevä
rasvan käry.

-- Älkäämme puhuko kaikki yhtaikaa, sanoi Boche, kun kukaan ei
virkkanut mitään, vaan jokainen painoi nenänsä lautaseen kiinni.

Oltiin juomassa ensimäistä viinilasia seuraten silmillään kahta
vasikanlihapiirakkaa, joita viinurit tarjosivat, kun Saapas tuli
sisälle.

-- Te sen lurjukset! huusi hän. Kolme tuntia minä tallustelin
edestakaisin maantiellä, niin että viimein muudan santarmi vaati
nähdäkseen minun papereitani... Onko se laitaa, kohdella vanhaa ystävää
niin sikamaisesti! Olisitte edes lähettäneet kaupungin lähetin
sanomaan. Vaan eikös mitä! Siitä oli leikki kaukana, sen minä sanon.
Sitä paitsi satoi niin kovasti, että taskuni tulivat vettä täyteen...
Totisesti sieltä vieläkin saisi ongituksi paistikalat.

Koko seurakunta nauroi katketakseen. Se saakelin Saapas oli jo saanut
sisäänsä ainakin pari litraa viiniä; tietysti vain sentähden, ettei
tuntuisi niin ilkeältä se mokoma sammakon siirappi, jota ukkonen oli
valanut hänen raajoilleen.

-- Vai jo sinä hiljankin tulit, kreivi Leipäsusi! sanoi Coupeau, käy
istumaan tuonne rouva Gaudronin viereen. Näethän sinä, että on sinua
odotettu, verkkosi palaa..

Se ei häntä haitannut, hän oli pian saapa toiset kiinni; ja hän pyysi
kolmasti uudestaan lihalientä ja lautasellisiä vermisellejä, joiden
sekaan hän leikkeli tavattoman suuria leipäkimpaleita. Kun toiset
olivat päässeet piirakkaan käsiksi, tuli hän koko pöytäkunnan syvän
ihailun esineeksi. Hänpä vasta osasi ahmia! Viinurit olivat aivan
hämmästyksissään, eivätkä joutaneet muuta tekemään kuin ojentamaan
hänelle leipää, ohuita viipaleita, jotka hän nielasi yhtenä suupalana.
Lopulta hän suuttui; hän tahtoi kokonaisen leivän viereensä.
Viinikauppias ilmestyi itse hyvin levottomana ovelle katsomaan. Koko
seura, joka juuri odotti häntä tulevaksi, purskahti uudestaan
nauramaan. Se kävi hänelle kalliiksi! Vietävän lysti velikulta yhtä
kaikki tuo saakelin Saapas! Eikös hän näet kerran ollut syönyt
kaksitoista kovaksi keitettyä munaa ja juonut kaksitoista lasia viiniä
kellon lyödessä kahtatoista! Ei niitä monasti tapaa, jotka hänelle
vertoja vetävät. Neiti Remanjou katseli heltyneenä, miten Saapas puri
leipää, ja herra Madinier, joka haki soveliasta sanaa ilmaistakseen
melkein kunnioittavaista hämmästystään, selitti, »että sellainen kyky
oli tavaton».

Syntyi hetken äänettömyys. Toinen viinureista oli juuri asettanut
pöydälle syvän vadillisen kaniinimuhennosta. Coupeau, joka oli hyvin
leikkisä, laski siitä hyvän sukkeluuden.

-- Kuulkaahan, viinuri, tämä kaniinihan onkin ammuttu räystäältä...
Sehän naukuu vielä.

Hiljaista naukumista, mainiosti matkittuna, kuului tosiaankin, ihan
kuin se olisi lähtenyt vadista. Sen sai Coupeau aikaan kurkullaan,
huuliaan liikuttamatta. Sillä taidollaan hän seuroissa saavutti aina
varman menestyksen, ja sentähden hän aina ravintolassa syödessään
tilasi kaniinia. Sitten hän kehräsi. Naiset painoivat serviettinsä
kasvoilleen, sillä heitä nauratti liiaksi.

Rouva Fauconnier tahtoi pään; hän ei huolinut muusta kuin päästä. Neiti
Remanjou oli ihastunut läskipalasiin. Ja kun Boche sanoi pitävänsä
enimmästi pienistä sipulista, kun ne olivat hyvästi laitettuja, niin
rouva Lerat nyrpisti huuliaan mutisten:

-- Sen minä kyllä ymmärrän.

Hän oli kuiva ja laiha kuin aidanseiväs, vietti yksitoikkoista,
yksinäistä työläisnaisen elämää; ei ollut yksikään mies pistänyt
nokkaansa hänen luokseen sen jälkeen kun hän oli tullut leskeksi; yhtä
kaikki hän alituisesti hautoi mielessään saastaisia ajatuksia,
hakemalla haki kaksimielisiä sanoja ja hävyttömiä salaviittauksia,
mutta tavallisesti ne olivat niin syvämielisiä, ettei niitä ymmärtäneet
muut kuin hän itse. Kun Boche kumartui pyytämään häneltä selitystä
kuiskaten hiljaa ihan hänen korvaansa, vastasi hän:

-- Ka, pienet sipulit ... tietysti, ymmärtäähän sen.

Mutta keskustelu muuttui vakavaksi. Jokainen puhui omasta ammatistaan.
Herra Madinier ylisti koteloteollisuutta; sillä alalla työskenteli
todellisia taiteilijoita; niinpä oli hän nähnyt uudenvuoden lahjain
koteloita, jotka olivat ylellisyyden ihmeteoksia, Mutta Lorilleux
nauroi hänelle pilkallisesti. Hän oli perin ylpeä siitä, että teki
kultatyötä, hän oli näkevinään ikäänkuin sen loistetta sormissaan ja
koko olemuksessaan. Kantoivathan kultasepät ennen muinoin miekkaakin,
sanoi hän usein; ja hän mainitsi Bernard Palissyta[4] tietämättä
itsekään miksi. Coupeau puolestaan kertoi tuuliviiristä, erään toverin
mestariteoksesta; siinä oli ensiksi varsi, sitten lyhde, sitten
hedelmäkori ja sitten lippu; koko laitos oli erinomaisen hyvin tehty
ainoastaan yhteen juotetuista pienistä sinkkilevyn palasista. Rouva
Lerat näytti Paistikkaalle, miten ruusun varsia tehtiin, pyörittäen
veitsensä päätä sormiensa välissä. Puhe oli vähitellen käynyt
äänekkäämmäksi; kaikki puhuivat sekaisin. Hälinän keskeltä kuului
muutamia sanoja, kun rouva Fauconnier hyvin kimakalla äänellä moitti
työntekijöitään; edellisenä iltanakin oli muudan tyttöletukka
silittäessään polttanut pilalle parin lakanoita.

-- Sanokaa mitä tahansa, huusi Lorilleux lyöden nyrkkinsä pöytään,
kulta on kumminkin kultaa.

Keskellä äänettömyyttä, jonka tämä totuus sai aikaan, ei kuulunut muuta
kuin neiti Remanjoun kimeä ääni, joka jatkoi:

-- Sitten minä nostan ylös niiden hameet, ompelen sisäpuolelta... Minä
pistän neulan pään lävitse, jotta hattu pysyy kiinni... Ja ne ovat
valmiina. Niistä maksetaan puodissa kolmetoista souta kappaleelta.

Hän selitti nukkejaan Saappaalle, jonka leuvat kävivät hitaasti kuin
myllynkivet. Hän ei kuunnellut, pudisti vain päätään pitäen silmällä
viinureita, etteivät he saaneet viedä pois vateja, ennenkun hän oli
niistä kaapinut kastikkeen viimeiseen tippaan. Oli syöty vasikanpaistia
kastikkeineen ja vihreitä papuja. Tuotiin pöytään lintupaisti, kaksi
laihaa kanaa, alustana näivettynyttä krassia. Ulkona loi aurinko
viimeisiä säteitään akaasioiden latvoihin. Salissa vihertävä kajastus
sakeni pöydältä nousevista höyryistä. Viini- ja rasvapilkkujen tahraama
pöytä oli täynnä hujan hajan heitettyjä astioita; ja pitkin seinävartta
olivat viinurit panneet likaisia lautasia ja tyhjiä pulloja, niin että
se näytti roskaläjältä, joka oli pöydältä lakaistu ja sinne kaadettu.
Oli hyvin kuuma. Miehet riisuivat takkinsa ja jatkoivat syöntiään
paitahihasillaan.

-- Älkää ahtako heihin niin paljoa, rouva Boche, minä pyydän, sanoi
Gervaise, joka oli vähäpuheinen, kaukaa pitäen silmällä Claudea ja
Etienneä.

Hän nousi ylös, meni puhelemaan vähäksi aikaa seisten pienokaisten
tuolien takana. Eihän niillä lapsilla ole järkeä, ne syövät vaikka koko
päivän, ja aina niihin vain ruoka uppoaa; ja hän antoi heille itse
kanapaistia, hiukan valkoista lihaa. Mutta muori Coupeau sanoi, että
antaa heidän nyt kerran syödä, niin että mahaa pakottaa. Rouva Boche
syytti hiljaisella äänellä miestään siitä, että tämä muka nipisteli
rouva Lerata polvesta. Niin, niin, kyllä hän tiesi hänen salakähmäiset
vehkeensä, hän oli nähnyt hänen pistävän kätensä pöydän alle. Jos hän
vielä yrittikään, niin, auta armias! hänessä oli muijaa heittämään
hänelle vesipullon vasten kalloa.

Kun muut vähän vaikenivat, puhui herra Madinier politiikkaa.

-- Heidän lakinsa 31 päivältä toukokuuta on kauhistus. Nykyään täytyy
asua kaksi vuotta samalla paikkakunnalla. Kolme miljoonaa kansalaista
on pyyhitty vaalilistoista... Olen kuullut sanottavan, että Bonaparte
oikeastaan on hyvin harmissaan, sillä hän rakastaa rahvasta, sen hän on
osottanut.

Hän oli tasavaltalainen, mutta hän ihaili prinssiä hänen setänsä
tähden, jonka vertaista miestä ei enää koskaan ollut ilmestyvä.
Paistikas suuttui: hän oli ollut työssä Elysée-palatsissa, ja oli
nähnyt Bonaparten yhtä läheltä kuin nyt Saappaan, tuossa ihan
vastapäätä; no niin tämä presidentin tolvana oli ihan vanhan
hevoskaakin näköinen. Hän kuului olevan aikeissa käydä Lyonin puolella;
kunpa hän sillä matkalla taittaisi niskansa, niin pääsisi hänestä
rauhaan. Ja kun keskustelu sai pahan käänteen, täytyi Coupeaun käydä
välittämään:

-- Johan te nyt olette vallan lapsellisia, kun viitsitte politiikan
vuoksi käydä toistenne kimppuun!... Jonnijoutavaa koko politiikka! Mitä
se meikäläisiä liikuttaa?... Pankoot minusta nähden minkälaisen
hallituksen tahansa, kuninkaan tai keisarin taikka ei mitään, se ei
estä minua ansaitsemasta viittä franciani, ei syömästä eikä nukkumasta,
vai mitä?... Ei, se on kovin typerää!

Lorilleux pudisti päätään. Hän oli syntynyt samana päivänä kuin
Chambordin kreivi, 29 päivänä syyskuuta 1820, ja tämän merkillisen
yhteensattumisen johdosta hänellä oli jonkinlainen epämääräinen
käsitys, että muka kreivin palaamisella Ranskaan kuninkaana oli jotakin
yhteyttä hänen oman kohtalonsa kanssa. Hän ei sanonut selvään, mitä hän
toivoi, mutta hän antoi ymmärtää, että hänelle oli silloin tapahtuva
jotakin tavattoman mieluista. Niinpä hän joka kerran kun hänellä oli
jokin mieliteko, joka oli liian suuri toteutettavaksi, lykkäsi sen
tuonnemmaksi »jahka kuningas palaa».

-- Sitäpaitsi minä olen kerran nähnyt Chambordin kreivin, kertoi hän.

Kaikkien kasvot kääntyivät häneen päin.

-- Aivan varmaan. Hän oli kookas, hyväntahtoisen näköinen mies, palttoo
päällä... Minä olin Pequignot'n, erään ystäväni luona, jolla on
huonekalukauppa Chapellen Ison kadun varrella... Chambordin kreivi oli
edellisenä iltana unohtanut sinne sateenvarjonsa. Hän tuli sisälle ja
sanoi näin ikään ihan yksinkertaisesti: »Olkaapa hyvä ja antakaa pois
minun sateenvarjoni!» Ihan todella se oli hän, Pequignot vakuutti sen
minulle kunniasanallaan.

Ei kukaan pöytäkumppaleista ilmaissut vähintäkään epäilystä. Oli päästy
jälkiruokaan. Viinurit korjasivat astioita pöydältä kovalla räminällä.
Rouva Lorilleux, joka siihen asti oli esiintynyt arvokkaasti kuin oikea
vallasnainen, ei malttanut olla huutamatta: Perhanan porsas! sillä
toinen viinureista oli ottaessaan pois erästä vatia läikäyttänyt
jotakin märkää hänen niskaansa. Ihan varmaan hänen silkkihameensa oli
tahraantunut. Herra Madinier'n täytyi tarkastaa hänen selkäänsä, mutta
siinä ei ollut mitään, hän vannoi sen. Nyt ilmestyi keskelle pöytää
munanvaahtolunta salaattivadissa, ja sen ympärille kaksi juusto- ja
kaksi hedelmälautasta. Munanvaahtolumi, jossa liian kovaksi keitettyjä
valkuaisen kappaleita uiskenteli keltaisen hyytelön pinnalla, tuli
yllätyksenä; sitä ei oltu odotettu, se oli hienoa. Saapas söi yhä, Hän
oli pyytänyt toisen leivän lisää. Yksin hän lopetti molemmat juustot;
ja kun hyytelöä jäi tähteeksi, otti hän koko vadin eteensä ja kastoi
siihen isoja leipäpalasia ikäänkuin se olisi ollut keittoa.

-- Herra on tosiaankin hyvin merkillinen, sanoi herra Madinier,
puhjeten taas ihmettelyynsä.

Silloin miehet nousivat pöydästä ottaakseen piippunsa. He jäivät
vähäksi aikaa Saappaan selän taakse ja taputtaen häntä olalle he
kysyivät; voiko hän nyt paremmin. Paistikas koetti nostaa häntä koholle
tuolineen; mutta tuli ja leimaus! se peijakas oli tullut puolta
raskaammaksi. Coupeau sanoi piloillaan, että nythän se vasta alkoikin
ja että hän sitä tekoaan aikoi syödä leipää yhtä painoa koko yön.
Viinurit pujahtivat tiehensä säikähtyneinä. Boche, joka oli pistäytynyt
alhaalla, palasi kertomaan, miten surkealta kapakan isäntä oli
näyttänyt; aivan kalpeana oli hän ollut tiskinsä takana ja hänen
vaimonsa, joka oli vallan murtuneena, oli juuri lähettänyt katsomaan,
vieläkö leipurinpuodit olivat auki. Talon kissakin oli näyttänyt häviön
partaalle joutuneelta. Tämä oli todellakin kovin hullunkurista, näihin
päivällisiin ei raha mennyt hukkaan; ilman leipäsutta Saapasta ei näin
hauskoja päivällisiä voisi saada aikaankaan. Ja vetäen haikuja
piipunnysistään miehet katsoivat häntä kateisin silmin; sillä niin
paljon syödäkseen, täytyi olla luja ruumiinrakenteeltaan.

-- Minä en vain ottaisi pitääkseni teitä ruuassa, sanoi rouva Gaudron.
En totisesti!

-- Älkää, muorikulta, laskeko leikkiä, vastasi Saapas, katsoen kieroon
naapurinsa vatsaan. Te olette nielaissut isomman palan kuin minä.

Paukutettiin käsiä, huudettiin hyvä: se oli mainiosti osattu. Yö oli
pimennyt, kolme kaasuliekkiä lepatti salissa luoden häilyvää, himmeää
valoa tupakansavun sekaan. Tuotuaan kahvia ja konjakkia olivat viinurit
vieneet pois viimeiset likaiset lautaskasat. Alhaalla, kolmen akaasian
alla alkoi tanssi, yhden huilun ja kahden viulun kovasti soidessa,
naisten naurun säestämänä, joka kuului hiukan käheältä halki helteisen
yön.

-- Tehdäänpäs lökäri! huusi Saapas; kaksi litraa viinaa, paljon
sitruunaa eikä kuin vähäisen sokeria!

Mutta nähdessään edessään Gervaisen levottomat kasvot Coupeau nousi
ylös ja selitti, että nyt ei juoda enempää. Oli tyhjennetty
viisikolmatta litraa, puolitoista litraa kukin, jos lapsetkin
laskettiin yhteen aikaihmisten kanssa; siinä oli jo yllin kyllin. Oli
syöty palanen ruokaa yhdessä hyvinä ystävinä, herrastelematta, koska
toinen kunnioitti toistaan ja koska haluttiin viettää yhteisesti
perhejuhlaa. Kaikki kävi siivosti, oltiin iloisia, ei nyt sopinut juoda
itseään sikahumalaan, jos tahdottiin antaa arvoa naisille. Sanalla
sanoen ja hyväksi lopuksi: oli kokoonnuttu juomaan malja avioparin
menestykseksi eikä rypeäkseen nyrkit savessa. Tämän pienen puheen,
jonka levyseppä piti vakuuttavalla äänellä painaen kätensä rintaansa
vasten joka lauseen lopussa, Lorilleux ja herra Madinier mielihyvällä
hyväksyivät. Mutta toiset, Boche, Gaudron, Paistikas ja varsinkin
Saapas, jotka olivat jo sangen tulistuneita kaikki neljä, nauroivat
pilkallisesti ja selittivät kieli paksuna, että heillä oli niin
helkkarin jano, jota kumminkin piti sammuttaa,

-- Niitä joita janottaa, niitä janottaa, ja joita ei janota, niitä ei
janota, huomautti Saapas. Ja niinpä lökäri tilataan... Ei kenenkään
suuta tukita. Ne jotka pitävät itseään liian hyvänä sitä juomaan,
tilatkoot sokurivettä.

Ja kun levyseppä alkoi uudestaan saarnata, niin toinen, joka oli
noussut seisomaan, löi kämmenellään takapuoleensa huutaen:

-- Haista sinä!... Viinuri, kaksi litraa viinaa!

Silloin Coupeau sanoi, että juokoon, joka haluaa, mutta että sitä ennen
oli ensin tehtävä tili ateriasta. Siten vältettäisiin riidat. Oikeiden
ihmisten ei tarvinnut maksaa juoppojen edestä. Ja siinäpä kävikin ilmi,
että juuri Saapas kopeloituaan kauvan taskujaan ei löytänyt kuin kolme
francia seitsemän souta. Mutta minkästähden hänen oli annettu
värjötellä Saint-Denis'n tiellä? Eihän hän voinut jäädä sinne
hukkumaan. Hän oli särkenyt sadan soun rahansa. Se oli toisten syy, ja
sillä hyvä. Vihdoin hän antoi kolme francia säästäen loput, seitsemän
sonta huomiseksi tupakkarahoikseen. Raivoissaan olisi Coupeau lyönyt
häntä, ellei Gervaise säikähtyneenä ja rukoilevana olisi vetänyt häntä
takista. Hän päätti pyytää lainaksi kaksi francia Lorilleux'ltä, joka
ensin kieltäytyi, mutta sitten kumminkin salaa antoi, sillä hänen
vaimonsa ei tietysti olisi koskaan siihen suostunut.

Sillä välin herra Madinier oli ottanut lautasen. Yksinäiset naiset,
rouva Lerat, rouva Fauconnier ja neiti Remanjou panivat siihen ensiksi
sadan soun rahansa kainosti. Sitten herrat vetäytyivät toiseen päähän
salia tiliä tekemään. Kaikkiaan oli viisitoista henkeä; se teki siis
yhteensä seitsemänkymmentäviisi francia. Kun seitsemänkymmentäviisi
francia oli lautasella, lisäsi kukin herroista viisi souta viinureille.
Neljännestunnin kesti vaivaloista laskemista, ennenkuin tilit oli saatu
selville, niin että kaikki olivat tyytyväisiä.

Mutta kun herra Madinier oli kutsuttanut kapakan isännän suorittaakseen
hänelle laskun, ällistyivät kaikki kuullessaan tämän hymysuin sanovan,
että sillä ei vielä ollut läheskään kaikki hänelle suoritettu. Oli
vielä ylimääräisiä menoja. Ja kun sana »ylimääräinen» otettiin vastaan
raivostuneilla huudahduksilla, alkoi hän luetella: viisikolmatta litraa
kahdenkymmenen asemesta, joka oli edeltäpäin sovittu määrä:
munanvaahtolumi, jonka hän oli lisännyt nähdessään, että jälkiruokaa
oli niukanpuoleisesti; vihdoin pullo rommia, joka oli tuotu kahvin
kanssa siltä varalta, että joku piti rommista. Silloin syntyi hirveä
riita. Coupeau, jonka niskoille kaikki syy lykättiin, piti puoliaan: ei
hän ollut koskaan puhunut kahdestakymmenestä litrasta; mitä
munanvaahtolumeen tuli, niin se kuului jälkiruokaan, kapakoitsija sai
sen pitää omana vahinkonaan, kun hän kerran oli omasta tahdostaan sen
lisännyt; ja rommipullo oli vaan juoni, millä saada lasku suuremmaksi;
pakkokos oli tuoda pöydälle juomia, joita ei arvattu varoa.

-- Se oli kahvitarjottimella, huusi hän; no ka! se on pantava kahvin
kanssa yhteen laskuun... Jättäkää meidät rauhaan. Viekää rahanne
mennessänne, ja piru meidät periköön, jos koskaan enää astumme
jalallamme teidän hökkeliinne.

-- Se tekee kuusi francia lisää, hoki viinikauppias. Antakaa pois minun
kuusi franciani... Eikä siihen ole vielä luettu tuon herran syömää
kolmea leipää.

Koko seura tunkeutui hänen ympärilleen huitoen hurjasti käsillään, ja
kaikki huusivat yht'aikaa vihasta sähisten. Naiset varsinkin menettivät
mielenmalttinsa; he kieltäytyivät maksamasta centimeäkään lisää. Ei,
kiitoksia! He olivat saaneet kyllänsä mokomista häistä. Ainakaan ei
neiti Remanjouta saataisi toista kertaa houkutelluksi tällaisille
päivällisille! Rouva Fauconnier oli saanut hyvin huonoa ruokaa;
kotonaan olisi hän neljälläkymmenellä soulla saanut paljoa paremman
aterian. Rouva Gaudron valitti katkerasti, että hänet oli työnnetty
pöydän alapäähän Saappaan viereen, joka ei välittänyt hänestä
vähääkään. Aina ne sitäpaitsi päättyivät huonosti tällaiset pidot. Kun
kerran ken tahtoo vieraita häihinsä, niin pitäköönkin heitä silloin
kutsuvieraina, hitto vie! Gervaise oli paennut muori Coupeaun luo erään
ikkunan ääreen, eikä virkkanut mitään. Häntä hävetti tuntiessaan, että
kaikki nämä moitteet oikeastaan tarkottivat häntä.

Herra Madinier meni viimein alas viinikauppiaan kanssa. Kuultiin heidän
riitelevän alakerrassa. Vasta puolen tunnin perästä kotelotehtailija
palasi toisten luo. Hän oli suoriutunut isännästä antamalla kolme
francia. Mutta häävierasten kiihko ja vimma ei vain laihtunut, yhä
uudestaan kääntyi puhe ylimääräisiin maksuihin. Ja melu vielä kasvoi
rouva Bochen voimannäytteestä. Hän väijyi lakkaamatta Bochea, ja kun
hän näki hänen eräässä nurkassa nipistävän rouva Lerata vyötäisiltä,
heitti hän kaikin voimin sinne vesipullon, niin että se meni
pirstaleiksi seinää vasten.

-- Sen kyllä näkee, että teidän miehenne on räätäli, sanoi pitkä leski
nyrpistäen tapansa mukaan huuliaan. Hän on ensimäisen numeron
hameräätäli... Annoin minä hänelle kumminkin aimo potkuja pöydän alla.

Koko ilta oli pilalla. Mielet kävivät yhä katkerammiksi. Herra
Madinier ehdotti, että laulettaisiin; mutta Paistikas, jolla oli
kaunis ääni oli hävinnyt; ja neiti Remanjou, joka kyynäskolkkasillaan
katseli ulos eräästä ikkunasta, näki hänet akaasioiden alla
tanssittamassa paljaspäistä lihavaa tyttöä. Huilu ja viulut soittivat
»Sinappikauppias» nimistä katrillia, jossa paukutettiin käsiä
vastakkain tullessa. Silloin koko seura hajosi: Saapas ja Gaudronin
pariskunta menivät alas. Bochekin katosi heidän perästään. Lehtien
välitse, joihin oksille ripustetut lyhdyt loivat kirkasta vihertävää
valoa, nähtiin ikkunoista, miten parit alhaalla pyörivät. Yö nukkui
hengittämättä, tainnoksissa kovasta kuumuudesta. Salissa olivat
Lorilleux ja herra Madinier ryhtyneet vakavaan keskusteluun, sillä
aikaa kun naiset, tietämättä, miten vihansa purkaisivat, tarkastivat
vaatteitaan, oliko niihin tullut tahroja.

Rouva Lerat'n rimpsut olivat tainneet kastua kahvista. Rouva
Fauconnier'n kukikas hame oli täynnä kastikepilkkuja. Muori Coupeaun
vihreä hartiavaippa oli pudonnut tuolilta ja löytyi yhdestä nurkasta,
jonne se oli jaloissa kulkeutunut. Mutta varsinkaan rouva Lorilleux ei
jaksanut hillitä vihaansa. Hänellä oli tahra selässä, toisten
vastaväitteistä huolimatta hän sen tunsi. Ja väännellen itseään peilin
edessä hän sen lopulta huomasi.

-- Mitäs minä sanoin? huusi hän. Se on kanapaistin kastiketta. Minä
maksatan viinurilla pukuni. Ennemmin minä vaikka nostan jutun häntä
vastaan... Se nyt vielä puuttui. Kun en minä jäänytkin kotiin... Mutta
nyt minä ainakin lähden pois. Olen saanut tarpeekseni mokomista häistä!

Hän lähti raivoissaan, niin että rappuset rusahtelivat hänen
kantapäittensä potkuista. Lorilleux juoksi hänen jälkeensä. Mutta hän
ei saanut häntä taivutetuksi muuhun kuin odottamaan viisi minuuttia
katukäytävällä, jotta muut ehtivät lähteä yhtä matkaa.

Hänen olisi pitänyt lähteä heti ukonilman tauvottua, niinkuin hän oli
aikonut, Coupeau oli maksava hänelle tästä päivästä. Saadessaan kuulla,
miten vimmoissaan hän oli, näytti Coupeau tykkänään masentuvan; ja
estääkseen hänelle siitä koitumasta ikävyyksiä suostui Gervaise
lähtemään kotiin heti. Kiireesti heitettiin hyvästit. Herra Madinier
otti viedäkseen muori Coupeaun kotiin. Rouva Boche lupasi viedä
ensimäiseksi yöksi Clauden ja Etiennen kotiinsa makaamaan; heidän
äitinsä voi olla huoleti, pojat nukkuivat tuoleilla, vatsa pakoillaan
liiasta munanvaahdon syönnistä. Vihdoin morsiuspari lähti pois
Lorilleux'n kanssa jättäen loput häävieraat viinikauppaan, juuri kun
syntyi tappelu tanssipaikalla heidän ja erään toisen seuran välillä;
Boche ja Saapas, jotka olivat suudelleet erästä naista, eivät tahtoneet
antaa häntä takaisin kahdelle sotamiehelle, joille hän kuului, ja jotka
uhkasivat puhdistaa koko talon; huilu ja molemmat viulut soittivat
vimmatusti »Helmipolkkaa».

Kello oli tuskin yhtätoista. Chapellen bulevardilla ja koko
Goutte-d'Or'in kaupunginosassa pitivät juopuneet kauheaa meteliä, sillä
täksi lauvantaiksi sattui työmiesten palkanmaksupäivä. Rouva Lorilleux
odotti parinkymmenen askeleen päässä Hopeamyllystä seisten kaasulyhdyn
alla. Hän tarttui Lorilleux'n käsipuoleen ja alkoi astua edeltä
taakseen katsomatta sellaista kyytiä, että Gervaise ja Coupeau
hengästyivät pysytellessään jäljessä. Väliin he astuivat syrjään
katukäytävältä antaakseen tietä jollekin humalaiselle, joka siihen oli
kaatunut tallukat taivasta kohti. Lorilleux kääntyi taakseen saadakseen
sovintoa aikaan.

-- Me tulemme teitä saattamaan ovelle asti, sanoi hän.

Mutta rouva Lorilleux sanoi korottaen ääntään, että hänestä oli kummaa,
miten he voivat mennä viettämään hääyötään sellaisessa saastaisessa
pesässä kuin Boncoeurin hotellissa. Eikö olisi ollut viisainta lykätä
häät tuonnemmaksi, säästää muutama sou ja ostaa huonekaluja, voidakseen
tulla omaan kotiin ensimäisenä iltana? Mahtoi heille tulla hyvä oltava,
kun he molemmat ahtautuivat kymmenen francin vinttikamariin, jossa ei
riitä edes ilmaakaan.

-- Minä olen sanonut irti huoneeni, emme me sinne menekään, huomautti
Coupeau arasti. Me pidämme Gervaisen huoneen, joka on isompi.

Rouva Lorilleux unohti itsensä, kääntyi äkisti ympäri ja huusi.

-- Yhä paranee! Vai menet sinä nukkumaan Nilkuttajan kamariin!

Gervaise kävi aivan kalpeaksi. Tämä haukkumanimi, jonka hän ensi kerran
sai vasten naamaa, iski häntä kuin korvapuusti. Sitäpaitsi hän ymmärsi
hyvin kälynsä huudahduksen: Nilkuttajan kamari, se oli sama huone,
jossa hän oli elänyt kuukauden Lantier'n kanssa, jossa vielä virui
hänen entisen elämänsä jätteitä. Coupeau ei ymmärtänyt, häntä loukkasi
vain haukkumanimi.

-- Ei sinulla ole oikeutta toisia ristiä, sanoi hän pahoilla mielin.
Sinä et tiedä, että sinua ihmiset sanovat Lehmänhännäksi tukkasi
tähden. Se ei liene sinusta hauskaa, vai mitä?... Minkästähden me emme
pitäisi alakerran huonetta? Tänä iltana eivät lapsetkaan makaa siellä,
niin mikäs meidän on siellä ollessa?

Rouva Lorilleux ei virkkanut enää mitään, vaan sulkeutui arvokkuuteensa
kauheasti harmissaan siitä, että häntä sanottiin Lehmänhännäksi.
Lohduttaakseen Gervaiseä Coupeau puristi hiljaa hänen käsivarttaan, ja
onnistuipa hänen saada hänet iloiseksikin, kun hän kuiskaten hänen
korvaansa kertoi hänelle, että heillä taloutta alkaessaan oli pyöreässä
summassa seitsemän soun omaisuus, kolme kahden ja yksi yhden soun
lantti, joita hän kädellään helisteli housunsa taskussa. Kun oli tultu
Boncoeurin hotellin luo, sanottiin toisilleen hyvää yötä suuttuneen
näköisinä. Coupeau sanoi molemmille vaimoille, että he olivat tyhmiä,
ja juuri kun hän tahtoi työntää heidät toistensa kaulaan, tuli muudan
juopunut mies, joka tahtoi mennä ohi oikealta, mutta tekikin äkkimutkan
vasemmalle ja heittäytyi juuri heidän väliinsä.

-- Kas! sehän on ukko Bazouge! sanoi Lorilleux. Hän on saanut
tarpeekseen tältä päivältä.

Gervaise painautui säikähtyneenä hotellin ovea vastaan. Ukko Bazouge
oli noin viidenkymmenen vuotias, ruumiinkantaja ammatiltaan. Hänen loan
tahraamat mustat housunsa, musta, olalta riippuva päällyslevättinsa ja
musta, kuhmuinen ja lutistunut nahkahattunsa osottivat selvään, että
hän oli rypenyt katuojassa.

-- Älkää pelätkö, hän ei ole häjy, jatkoi Lorilleux. Hän on meidän
naapurimme, asuu saman käytävän varrella kolmannessa huoneessa
ennenkuin meille tullaan... Hän olisi helisemässä, jos joku hänen
esimiehistään näkisi hänet tuollaisessa tilassa.

Ukko Bazouge loukkaantui kumminkin nuoren vaimon pelästyksestä ja alkoi
sopertaa:

-- Mitä joutavia! Emme me ruumiinkantajat syö ketään... Minä olen yhtä
hyvä kuin joku toinenkin, vai mitä? kultuseni... Se on totta, että minä
olen juonut jonkun kulauksen! Työllähän sitä saa ja tarvitsevathan
vaunutkin rasvaa. Sen minä vain sanon, ettei kukaan teistä olisi
kantanut alas sitä kuudensadan naulan painoista herrasmiestä, jonka me
toverini kanssa kahden toimme neljännestä kerroksesta katukäytävälle
vieläpä aivan ehyenä... Minä pidän iloisista ihmisistä.

Mutta Gervaise peräytyi vielä likemmäksi ovenkolkkaa. Hänelle tuli kova
halu itkeä. Mennyttä oli koko hänen tämänpäiväinen tyyni ilonsa. Hän ei
enää ajatellutkaan suudella kälyään, hän pyysi Coupeauta ajamaan pois
juopunutta. Silloin Bazouge hoiperrellessaan teki filosofin
halveksumista osottavan liikkeen.

-- Se ei estä teitä sinne joutumasta. Ehkäpä te olette kerran vielä
hyvinkin tyytyväinen sinne päästessänne... Niin, minä tunnen naisia,
jotka sanoisivat suuret kiitokset, jos tultaisiin heitä noutamaan.

Ja kun Lorilleux lähti viemään häntä pois, kääntyi hän ympäri ja
sopersi vielä nikotusten lomassa:

-- Kun ihminen on kuollut ... kuulkaa se ... kun ihminen on kuollut,
niin sitä kestää kauvan.



IV.


Neljä vuotta kesti ankaraa työtä. Naapurit pitivät Gervaiseä ja
Coupeauta kunnon avioparina. He elivät muista erillään koskaan
riitelemättä ja kävivät säännöllisesti sunnuntaisin kävelemässä
Saint-Ouenin puolella. Vaimo teki työtä kaksitoista tuntia päivässä
rouva Fauconnier'n pesulaitoksessa ja ehti sen ohella pitää kotinsa
siistinä kuin vasta lyöty sou ja valmistaa ruokaa aamuin illoin koko
joukolleen. Coupeau ei juonut, toi kotiin puolen kuun palkkansa ja
poltti piipun tupakkaa ennen maata menoa ikkunansa ääressä
hengittääkseen raitista ilmaa. Heitä mainittiin esikuvina siistin
elantonsa vuoksi. Ja kun he ansaitsivat yhteensä lähes yhdeksän francia
päivässä, niin laskettiin, että he voivat panna talteen melkoisia
rahasummia.

Mutta varsinkin alkuaikoina heidän täytyi raataa kovasti saadakseen
tulot ja menot käymään yhteen. Häistä heille oli koitunut kahdensadan
francin velka. He eivät viihtyneet Boncoeurin hotellissa: heitä inhotti
tämä roskaväen tyyssija; he haaveksivat omasta kodista omine
huonekaluineen, joista he pitäisivät hyvää huolta. Ainakin
kaksikymmentä kertaa he laskivat, kuinka suuri summa siihen tarvittiin;
se teki pyöreässä summassa kolmesataa viisikymmentä francia, jos mieli
heti alun pitäen saada talous siksi täydelliseksi, ettei jouduttu
pulaan, kun tarvittiin kastrullia tai pataa. He eivät voineet
toivoakaan saavansa niin suurta summaa säästetyksi vähemmässä ajassa
kuin kahdessa vuodessa. Mutta silloin sattui heille onnellinen tapaus:
muudan Plassansissa asuva vanha herra pyysi luokseen Clauden, vanhemman
pojista pannakseen hänet siellä kollegioon: se oli omituisen miehen
jalomielinen päähänpisto; hän näet harrasti maalaustaidetta ja oli
ollut huomaavinaan taipumuksen oireita poikasen parrakkaissa ukoissa,
joita tämä oli piirrellyt Plassanssissa ollessaan. Clauden elatus
maksoi heille jo mitä suinkin irti saivat. Kun heidän niskoillaan ei
enää ollut kuin nuorempi, Etienne, saivat he kootuksi tarvitsemansa
kolmesataaviisikymmentä francia seitsemässä ja puolessa kuukaudessa.
Sinä päivänä, jona he ostivat huonekalunsa eräästä vanhojen
huonekalujen kaupasta Belhommekadun varrelta, tekivät he, ennenkuin
palasivat kotiinsa, kävelyretken ulkobulevardeille. Suuri ilo paisutti
heidän sydäntään. Heillä oli nyt sänky, yöpöytä, marmoripäällyksinen
piironki, kaappi, pyöreä pöytä vahakankaineen ja kuusi tuolia, kaikki
vanhaa mahonkipuuta; sitä paitsi sänkyvaatteita, liinavaatteita ja
kyökkikaluja, jotka olivat melkein uusia. Heistä tuntui, kuin he nyt
vasta olisivat todenteolla ja lopullisesti astuneet elämään; heidän
hankkimansa omaisuus kohotti heidät arvossa hyvinvoipien ihmisten
rinnalle.

Asunnon valintaan meni heiltä kaksi kuukautta. He olisivat mieluimmin
tahtoneet vuokrata itselleen asunnon Goutte-d'Or'in kadun varrella
olevasta suuresta talosta. Mutta siinä ei ollut ainoatakaan huonetta
vapaana ja heidän täytyi luopua vanhasta unelmastaan. Totta puhuen ei
Gervaise ollut siitä pohjaltaan pahoillaan: häntä pelotti kovasti tulla
niin läheiseksi naapuriksi Lorilleux'läisille. He etsivät siis muualta
asuntoa. Coupeausta oli tärkeätä, ettei jouduttu kauvaksi rouva
Fauconnier'n pesulaitoksesta, jotta Gervaise voisi yhdellä
harppauksella tulla kotiin mihin aikaan päivästä tahansa. Ja lopulta
he löysivätkin mieleisensä asunnon, kaksi kamaria ja keittiön
Goutte-d'Or'in Uuden kadun varrelta, melkein vastapäätä pesulaitosta.
Se oli pieni yksikerroksinen talo; siinä oli ainoastaan kaksi asuntoa,
toinen oikealla, toinen vasemmalla eteisestä, jonne vei jyrkät portaat,
kellarikerroksessa asui ajopelien vuokraaja, jolla oli avaralla pihalla
pitkin kadun vartta vajoja täynnä vaunuja ja valjaita. Nuori vaimo oli
ihastunut, luuli tulleensa takaisin maalle; ei tarvinnut pelätä
naapurinakkoja juoruineen tässä tyynessä sopukassa, joka muistutti
häntä eräästä linnotusmuurin takana olevasta Plassansin pikku kadusta;
ja muun hyvän lisäksi hän voi nähdä oman ikkunansa työhuoneestaan
silitysrautojensa äärestä, kun vain hiukan kurotti kaulaansa.

He muuttivat sinne huhtikuun alussa. Gervaise oli silloin raskaana
kahdeksannessa kuukaudessa. Mutta hän teki työtä uupumatta; nauraen
sanoi hän, että lapsi auttoi häntä työssä; hän tunsi sisällänsä sen
pienten jalkojen potkivan ja antavan hänelle voimia. Hän antoi
Coupeaulle hyvän lähdön, kun tämä milloin tahtoi saada häntä
levähtämään säästääkseen hiukan hänen voimiaan. Vasta kovien tuskien
alettua oli aika käydä makuulle. Nyt hän ei vielä joutanut, sillä kun
oli tulossa yksi suu lisää ruokittavaksi, täytyi käydä ankarasti työhön
käsiksi. Hän itse siivosi huoneet, ennenkuin hän auttoi miestään
panemaan huonekaluja paikoilleen. Hartaasti vaali hän näitä
huonekalujaan, pyyhki niitä äidillisellä hellyydellä, hänen sydämensä
oli pakahtua, kun hän näki niissä pienimmänkin naarmun. Häneen koski
yhtä kipeästi kuin jos hän olisi lyönyt itseään, kun hän lakaistessaan
sattui niitä kolhasemaan. Varsinkin piironki oli hänestä rakas; se oli
hänestä kaunis, luja ja juhlallisen näköinen. Hänen hartain
mielitekonsa, josta hän ei uskaltanut puhua, oli saada kello, minkä hän
asettaisi keskelle marmorilevyä. Siinä se lasikupunsa alla näyttäisi
komealta. Ellei lapsi olisi ollut tulossa, olisi hän ehkä uskaltanut
ostaa kellon. Eihän siinä mikä auttanut, huoaten hän lykkäsi sen
tuonnemmaksi.

Aviopuolisot olivat ihastuksissaan uudesta asunnostaan. Etiennen sänky
oli pienessä kamarissa, mutta vielä siinä oli tilaa toisellekin lapsen
vuoteelle. Keittiö oli pienen pieni ja pilkkosen pimeä; mutta, kun piti
ovea auki, näki siellä jotakuinkin hyvin; eikähän Gervaisen
tarvinnutkaan tehdä ruokaa kolmellekymmenelle hengelle; kunhan hän
mahtui siinä keittämään lihalientä padallaan, niin siinä oli tarpeeksi
alaa. Mutta isosta kamarista heidän kelpasi ylpeillä. Aamulla heti
noustuaan he vetivät valkoiset serttinkiuutimet alkoovin eteen; ja
kamari oli muuttunut ruokasaliksi, jossa pöytä oli keskellä lattiaa ja
kaappi ja piironki toisiaan vastapäätä. Kun uuni kulutti kivihiiliä
aina viidentoista soun edestä päivässä, niin he olivat tukkineet sen;
pieni rautakamiini, joka oli pantu uunin eteen kivilevylle, antoi
heille lämpöä seitsemän soun edestä riittämään asti pakkasellakin.
Coupeau oli koristanut seinät parhaan kykynsä mukaan ja hänen
mielestään niistä tulikin kerrassaan kauniit: Peilin paikalla oli iso
kuparipiirros, joka esitti jotakin Ranskan sotamarskia, marskin sauva
kädessä, tepasteluttamassa ratsuaan kanuunan ja kuulakasan välissä;
piirongin yläpuolelle oli perheenjäsenten valokuvat ripustettuina
kahteen riviin kahden puolen vanhanaikaista, kullatusta posliinista
tehtyä vihkivesiastiaa, jossa säilytettiin tulitikkuja; kaapin
reunustalla seisoi Pascalin pystykuva ja sen parina Beranger'n
pystykuva, toinen vakavana, toinen hymyilevänä, kahden puolen
käkikelloa, jonka nakutusta he näyttivät kuuntelevan. Se oli todellakin
kaunis huone.

-- Arvatkaapas, paljonko me tästä maksamme? kysyi Gervaise jokaiselta,
joka kävi heillä.

Ja kun heidän hyyrynsä arvioitiin liian korkealle, niin hän
voitonriemuissaan ja hyvillään siitä, että niin halvalla oli saanut
niin mukavan asunnon, huusi:

-- Sataviisikymmentä francia, ei centimeäkään enempää!... Eikös se ole
huokeaa! vai mitä!

Itse Goutte-d'Or'in Uusi katukin vaikutti suureksi osaksi heidän
tyytyväisyyteensä. Siinähän se Gervaisen aika kuluikin, kun hän
alituiseen hyöri edestakaisin kotinsa ja rouva Fauconnier'n
pesulaitoksen välillä. Nykyään Coupeau tuli iltaisin polttamaan piippua
alaoven kynnykselle. Katu, josta puuttui jalkakäytävät, ja jonka
kivitys oli painunut kuopille, nousi siinä kohden. Mäen päällä,
Goutte-d'Or'in kadun puolella oli synkän näköisiä, likaisia puoteja,
suutareja, tynnörintekijöitä, siivoton sekatavarakauppa ja konkurssin
tehneen viinikauppiaan kapakka, jonka ikkunaluukut olivat jo
viikkokausia olleet suljettuina ja ilmotuspaperien peitossa. Kadun
toisessa päässä, Pariisin puolella nelikerroksiset talot pimittivät
taivaan. Niiden alakerrassa asui pesijättäriä vier vierekkäin yhdessä
ryhmässä; ainoastaan yksi parturin ikkuna pikkukaupunkilaismalliin
vihreiksi maalattuine kehyksineen ja täpö täynnä heleävärisiä pulloja
loi kiiltäviksi kuuratuista vaskilautasistaan iloa ja kirkkautta tähän
kolkkoon soppeen. Mutta hauskin osa katua oli keskus, missä rakennukset
olivat harvemmassa ja matalampia, niin että ilmaa ja päiväpaistetta
pääsi kadulle asti. Vuokra-ajurin vajat, sen vieressä oleva
kivennäisvesitehdas ja vastapäätä oleva pesulaitos muodostivat laajan,
vapaan ja hiljaisen alueen, missä pesijätärten heikosti kuuluvat äänet
ja höyrykoneen tasainen hengitys tuntuivat vielä lisäävän seudun
rauhallisuutta. Rakentamattomat tontit ja käytävät kivimuurien välillä
tekivät sen maalaiskylän näköiseksi. Coupeauta huvitti katsella, miten
harvalukuiset ohikulkijat loikkasivat pesulaitoksesta alituisesti
juoksevien saippuaisten purojen yli, ja hän sanoi siitä johtuvan
mieleensä erään maakylän, jonne eräs hänen sedistään oli vienyt hänet
viiden vuoden vanhana. Gervaisen ilona oli vasemmalla hänen
ikkunastaan, eräällä pihalla kasvava akaasiapuu, joka ojensi näkyviin
yhden ainoan oksistaan, mutta sen niukasta vihannuudesta riitti
viehätystä koko kadulle.

Viimeisenä päivänä huhtikuuta nuori vaimo synnytti. Tuskat alkoivat
iltapäivällä neljän tienoossa, kun hän oli silittämässä uutimia rouva
Fauconnier'n luona. Hän ei malttanut heti lähteä pois, vaan vääntelihe
tuskissaan tuolilla ja silitti aina hiukan välillä, kun tuskat vähäisen
hellittivät: uutimilla oli kiire eikä hän tahtonut heittää niitä
kesken; ehkäpä se ei ollutkaan kuin tavallista vatsanpurua eikä siitä
kannattanut olla millänsäkään. Mutta kun hän aikoi ryhtyä käsiksi
muutamiin miesten paitoihin, kävi hän vallan kalpeaksi. Hänen täytyi
jättää työnsä sikseen ja ihan kaksin kerroin käpertyneenä kulkea kadun
poikki pitäen kiinni seinistä. Muudan silittäjätär tarjoutui häntä
saattamaan; hän hylkäsi tarjouksen ja pyysi häntä hakemaan kätilöä,
joka asui aivan lähellä Charbonnièren kadun varrella. Eihän tässä nyt
tarvinnut ehättää kuin tulta sammuttamaan. Kaippa sitä kesti vielä
ainakin koko yön. Se ei saanut estää häntä palattuaan kotiin
laittamasta päivällistä Coupeaulle; ehtisihän hän vielä sittenkin
heittäytyä hetkeksi vuoteelle päältään riisumatta. Rappusissa tapasi
hänet sellainen kouristus, että hänen täytyi istuutua keskelle
portaita; ja hän painoi molemmat nyrkkinsä suutansa vasten, ettei huuto
pääsisi, sillä häntä hävetti, että miehiä voisi tulla ja nähdä hänet
siinä. Tuska taukosi, hän sai oven auki ja lohdutti itseään sillä
ajatuksella, että hän varmaankin oli erehtynyt. Hän laittoi
päivälliseksi lammaspaistia. Kaikki kävi vielä hyvin, kun hän kuori
perunoita. Lammaspaisti oli joutumassa, mutta silloinpa hikoileminen ja
poltot alkoivat uudestaan. Kivusta kipristellen hellan edessä hän
hämmenti suurusta kastikkeeseen paistinpannussa, silmät kyynelten
samentamina. Jos hän nyt synnyttikin lapsen, niin mikäpä syy se oli
jättää Coupeau ilman ruokaa? Vihdoin paisti pihisi tuhkalla peitetyllä
tulella. Hän palasi kamariin ja luuli vielä ennättävänsä kattaa pöydän.
Mutta hänen täytyi kiireesti laskea viinipullo pois kädestään; hän ei
enää jaksanut mennä vuoteelle, vaan vaipui maahan olkipatjalle. Kun
kätilö saapui neljännestuntia myöhemmin, niin siinä hän auttoi hänet
synnyttämään.

Levyseppä oli yhä työssä sairashuoneella. Gervaise kielsi menemästä
häntä häiritsemään. Kun hän tuli kotiin seitsemän aikaan, tapasi hän
Gervaisen makaamassa hyvästi peitettynä, kasvot hyvin kalpeina
korvatyynyllä. Lapsi itki saaliin käärittynä vuoteen jalkopäässä.

-- Voi! eukko parkani! sanoi Coupeau suudellen Gervaiseä. Ja minä kun
laskin leikkiä äsken ikään toverieni kanssa sinun huutaessasi täällä
tuskissasi!... Sanohan, oliko se kovin vaikeaa, se kai kävi niin
joutuun, ettei siinä olisi ehtinyt aivastaakaan. Gervaise hymyili
heikosti; sitten hän kuiskasi:

-- Se on tyttö.

-- Se on oikein! vastasi levyseppä, laskien leikkiä virkistääkseen
häntä, minä olin tilannut tytön ja nyt sen sain! Sinähän teet kaikki,
mitä minä haluan.

Ja ottaen lapsen syliinsä hän jatkoi:

-- Antakaapas, kun minä vähän katson teitä, neiti Likasilmä!... Teillä
on pieni sangen musta naama. Kyllä se valkenee, olkaa huoleti. Teidän
pitää olla kiltti ja siivo ja kasvaa kunnon ihmiseksi, niinkuin isä ja
äitikin.

Gervaise katseli tytärtään hyvin vakavana, silmät selällään. Vähitellen
tuli niihin surumielinen ilme. Hän pudisti päätänsä; hän olisi tahtonut
pojan, sillä pojat selviytyvät aina paremmin eivätkä ole niin monessa
vaarassa tässä Pariisissa. Kätilön täytyi ottaa lapsi pois Coupeaun
käsistä ja kieltää Gervaiseä puhumasta, oli jo paha, että pidettiin
niin paljon melua hänen ympärillään. Silloin Coupeau sanoi, että
pitäisi lähteä ilmottamaan muori Coupeaulle ja Lorilleux'läisille;
mutta hänellä oli hirveän nälkä, hän tahtoi ensin syödä. Gervaisestä
oli hyvin vaikeaa nähdä Coupeaun itsensä häärivän ruokahommissa,
juoksevan keittiöön paistia hakemaan, syövän rikkonaiselta lautaselta;
eikä löytävän edes leipääkään. Kiellosta huolimatta hän päivitteli ja
kääntelihe lakanoiden välissä. Kylläpä hän olikin ollut saamaton, kun
ei ollut voinut edes pöytää kattaa; mutta häntä oli niin äkisti
kouristanut vatsasta, että hän oli lyyhähtänyt maahan kuin kepin
iskusta. Hänen mies parallaan oli syytä olla hänelle suutuksissaan, kun
sai niin huonoa ruokaa ja hän vain makasi siinä jouten. Tokko perunat
edes olivat tarpeeksi keitetyt? Hän ei muistanut, oliko hän pannut
niihin suolaa.

-- Olkaa nyt vaiti toki, huusi kätilö.

-- Jopahan te muka saisitte hänet rauhottumaan! sanoi Coupeau, suu
täynnä ruokaa. Jos teitä ei olisi, niin minä lyön vetoa, että hän
nousisi minulle leipää leikkaamaan... Pysy toki alallasi, eukkoseni. Et
saa liikkua, muuten et pariin viikkoon pääse jalkeille. Tämähän on
mainion hyvää tämä sinun paistisi. Tulettehan syömään sitä minun
kanssani, rouva, vai mitä?

Kätilö kieltäytyi: mutta hän tahtoi kernaasti juoda lasin viiniä, sillä
hän oli niin säikähtänyt, sanoi hän, kun oli löytänyt vaimorukan
pienokaisineen olkipatjalta. Coupeau lähti viimein kertomaan uutista
sukulaisille. Puolen tunnin päästä hän palasi mukanaan koko joukko,
muori Coupeau ja Lorilleux'läiset sekä rouva Lerat, joka juuri oli
ollut käymässä näiden luona. Lorilleux'n puolisot olivat nähdessään
heidän menestyvän tulleet perin ystävällisiksi ja kehuivat uhalla
Gervaiseä, mutta salavihkaa he kumminkin pienillä epäävillä liikkeillä,
päänpudistuksilla ja silmäniskuilla osottivat ikäänkuin tahtovansa
lykätä myöhemmäksi oikean arvostelunsa. He tiesivät kyllä, mitä he
tiesivät; mutta he eivät tahtoneet asettua kaikkien muiden naapurien
yhteistä mielipidettä vastaan.

-- Minä tuon tänne koko roikan! huusi Coupeau. Minkäs sille mahtaa! He
tahtoivat tulla sinua katsomaan... Älä aukaise suutasi, se on sinulta
kielletty. He saavat jäädä tähän sinua katsomaan rauhassa, mutta
pysykööt mukisematta, sen minä sanon... Minä lähden tästä kahvia
keittämään, ja hyvää sen pitää tullakin.

Hän katosi keittiöön. Muori Coupeau jäi suudeltuaan Gervaiseä
ihmettelemään lapsen suuruutta. Molemmat toisetkin vaimot olivat
suudella moiskauttaneet Gervaiseä poskelle. Ja kaikki kolme seisoivat
vuoteen ääressä ja selittivät päivitellen synnytysten, kummallisten
synnytysten yksityiskohtia. Rouva Lerat tutki pienokaista joka paikasta
ja julisti sen olevan hyvin täysiluomaisen, lisäsipä vielä
merkitsevästi, että siitä oli tuleva pulska nainen; ja kun lapsen pää
oli hänestä liian suippo, niin hän puristeli sitä hiljaa sen huudoista
välittämättä, saadakseen sen pyöreämmäksi. Rouva Lorilleux tempasi
suuttuneena lapsen hänen käsistään: mokomasta kopeloimisestahan lapsi
rukka voisi saada kaiken maailman viat, kun sillä oli niin hento kallo.
Sitten alettiin tutkia, kenenkä näköinen se oli. Siitä oli vähällä
syntyä riita. Lorilleux, joka kurotti kaulaansa naisten takana, väitti
kiven kovaan, että lapsessa ei ollut mitään Coupeausta; nenässä ehkä
hiukan, mutta hyvin vähäisen! Se oli ihan äitiinsä, varsinkin
silmistään; totisesti, sellaisia silmiä ei ollut kellään isän puolella.

Coupeauta ei vain näkynyt takaisin tulevaksi. Kuultiin kyllä, miten hän
keittiössä tappeli uunin ja kahvipannun kanssa. Gervaise tuskitteli:
eihän nyt kahvin keitto kuulunut miesten tehtäviin; ja hän huusi
hänelle, miten hänen tuli menetellä, vaikka kätilö kaikin voimin koetti
saada häntä pysymään vaiti.

-- Pois tieltä! sanoi Coupeau tullessaan huoneeseen kahvipannu kädessä.
Onpas se nyt kärsimätön! Aina sillä pitää olla jokin asia painajaisena
mielellään... Nyt me saamme tyytyä juomaan tätä laseista, vai mitä?
sillä kupit, nähkääs, ovat vielä jääneet tuomatta kauppiaalta.

Istuuduttiin pöydän ympärille, ja levyseppä tahtoi itse kaataa kahvia.
Se haiskahti niin suloisen väkevältä, se ei ollutkaan mitään
sikurivettä. Kun kätilö oli särpinyt lasinsa tyhjäksi, lähti hän pois:
kaikki kävi hyvin, häntä ei enää tarvittu; jos yö olisi levoton,
pitäisi aamulla lähettää häntä hakemaan. Hän oli vielä menossa portaita
alas, kun rouva Lorilleux alkoi häntä panetella herkuttelijaksi ja
tyhjäntoimittajaksi. Se kun pani neljä sokeripalasta kahvin sekaan ja
ilkeää vielä ottaa viisitoista francia siitä hyvästä, että jättää
toisen synnyttämään ypö yksin. Mutta Coupeau puolusti häntä: mielellään
maksaisi hän nuo viisitoista francia, sillä sanoi, mitä sanoi, niin nuo
naiset kuluttivat nuoruutensa opinnoihin ja heillä oli oikeus vaatia
kallis hinta. Sitten Lorilleux ja rouva Lerat rupesivat väittelemään;
edellinen väitti, että saadakseen pojan täytyi kääntää sänkynsä
pääpuoli pohjoseen päin; mutta toinen kohautti olkapäitään sanoen sitä
lasten loruksi, hän tiesi toisen keinon, joka oli sellainen, että piti
kätkeä patjan alle salaa vaimoltaan kaurallinen tuoreita,
päiväpaisteesta poimituita viholaisia. Pöytä oli työnnetty sängyn
viereen. Gervaise, jonka vähitellen oli vallannut suunnaton väsymys,
makasi siinä kymmeneen asti hymyilevänä ja tylsänä, pää toisten puoleen
käännettynä; hän näki ja kuuli kaikki, mutta hän ei jaksanut enää
jäsentäkään hievauttaa eikä sanaakaan sanoa; hänestä tuntui kuin olisi
hän ollut kuollut hyvin suloisella kuolemalla ja oli onnellinen
nähdessään toisten elävän.

Toisinaan kuului pienokaisen vikinää toisten karkeiden äänten seasta,
kun he loppumattomiin jauhoivat erästä murhaa, joka edellisenä päivänä
oli tehty Bon-Puits'n kadulla, La Chapellen toisessa päässä.

Kun sitten vieraat rupesivat lähtöä tekemään, otettiin ristiäiset
puheeksi. Lorilleux'läiset olivat lupautuneet kummeiksi; takana päin he
nyrpistivät nenäänsä; kumminkin he olisivat näyttäneet hyvin noloilta,
ellei heitä olisi pyydetty kummeiksi. Coupeaun mielestä ei ollut
ensinkään välttämätöntä kastaa lasta; se ei ainakaan tuottaisi hänelle
kymmentä tuhatta francia korkoja; ja sitä paitsi lapsi oli vaarassa
vilustua. Mitä vähemmän oli pappien kanssa tekemistä, sitä parempi.
Mutta muori Coupeau sanoi häntä pakanaksi, ja vaikka Lorilleux'läiset
eivät käyneetkään rippikirkossa, niin he kuitenkin kerskasivat olevansa
uskonnollisia..

-- Siis ristiäiset pidetään ensi sunnuntaina, jos se teille sopii,
sanoi ketjuntekijä.

Ja kun Gervaise oli suostumuksen merkiksi nyykäyttänyt päätään,
suutelivat häntä kaikki ja kehottivat voimaan hyvin. Sanottiin hyvästi
lapsellekin. Jokainen kumartui vuorostaan tuolle pienelle värisevälle
raukalle hymyilemään ja hyväilysanoja sanomaan, ikäänkuin se olisi
voinut ymmärtää. Häntä sanottiin Nanaksi, joka oli Annasta, hänen
kumminsa nimestä muodostettu lempinimi.

-- Hyvää yötä, Nana... No tuleppa oikein koreaksi tytöksi, Nana...

Kun he vihdoin olivat lähteneet pois, asetti Coupeau tuolinsa ihan
sänkyyn kiinni ja lopetti piippunsa pitäen Gervaiseä kädestä. Hän
veteli savuja hitaasti, sanoen aina välillä jonkun lauseen hyvin
liikutettuna.

-- No? muijaseni, he taisivat väsyttää sinut ihan pilalle? Mutta
ymmärräthän sinä, että minä en voinut estää heitä tulemasta. Osottaahan
se yhtä kaikki heidän ystävyyttään... Mutta parempi on olla yksin, vai
mitä? Minun ainakin teki mieleni olla hiukan yksin, näinikään sinun
kanssasi. Voi, kuin tämä ilta minusta tuntui pitkältä!... Tälläkin
pikku raukalla on tainnut olla aika lailla kipuja! Ei ne aavistakaan
nuo vauvat maailmaan tullessaan kuinka kipeästi se koskee. Se kai
mahtaa tuntua kuin väännettäisiin sisukset nurin... Missä se pipi on,
että mä suutelen sitä?

Hän oli hiljakseen työntänyt toisen leveän kämmenensä Gervaisen selän
alle ja veti häntä luokseen ja suuteli lakanan läpi hänen vatsaansa,
tuntien rajua hellyyttä tätä vielä tuskien raukaisemaa hedelmällisyyttä
kohtaan. Hän kysyi, koskiko hänen hyväilynsä Gervaiseen, hän olisi
tahtonut parantaa hänet puhaltamalla kipeään paikkaan. Ja Gervaise oli
ylen onnellinen. Hän vakuutti, ettei hän enää tuntenut mitään tuskia.
Hän halusi vain nousta jalkeille niin pian kuin mahdollista, sillä ei
nyt joutanut käsiään ristissä pitämään. Mutta Coupeau rauhotti häntä.
Eikö hän muka ottanut vastatakseen ruuan saannista lapselle? Hän olisi
kurja raukka, jos hän koskaan jättäisi tyttöletukan hänen niskoilleen.
Konstikos niitä on lapsia tehdessä, niiden elättäminen vasta on
ansioksi luettava, eikö totta?

Coupeau ei saanut sanottavasti nukkua sinä yönä. Joka tunti täytyi
hänen nousta antamaan lapselle joku lusikallinen haaleata sokerivettä.
Se ei estänyt häntä lähtemästä aamulla työhön tapansa mukaan.
Aamiaistuntinsakin hän käytti siihen, että kävi ilmottamassa tuomarin
virastossa lapsen syntymästä. Sillä aikaa oli rouva Boche sanan
saatuaan tullut viettämään sen päivän Gervaisen luona. Mutta nukuttuaan
kymmenen tuntia sikeää unta, tämä valitti, että hän jo tunsi koko
ruumiinsa kangistuvan, kun niin kauvan täytyi maata yhdessä kohden. Hän
tulisi kipeäksi, jos hänen ei annettaisi nousta. Kun Coupeau illalla
palasi kotiin, kertoi hän hänelle huolistaan: tosin hän luotti rouva
Bocheen; sitä hän vain ei sietänyt nähdä, että vennonvieras ihminen
hommasi kuin kotonaan hänen huoneessaan, aukoi laatikoita ja kosketteli
hänen tavaroitaan. Seuraavana päivänä kun ovenvartija palasi asialta,
tapasi hän hänet pystyssä, pukeutuneena lakaisemassa ja puuhaamassa
päivällistä miehelleen. Eikä hän missään nimessä enää tahtonut käydä
uudestaan makuulle. Ihmiset ehkä pitäisivät häntä vielä pilkkanaan.
Kelpasihan niiden vallasnaisten olla olevinaan väsyksissä. Kun ei ollut
rikas, ei siihen joutanut. Kolme päivää synnytyksen jälkeen hän jo
silitti alushameita rouva Fauconnier'n luona, iskien väen väkeen
raudoillaan ja hikoillen uunista lähtevässä ankarassa kuumuudessa.

Lauantai-iltana rouva Lorilleux toi kumminlahjansa: kolmekymmentäviisi
souta maksavan myssyn ja poimukkaan, kapealla pitsillä reunustetun
ristimämekon, jonka hän oli saanut kuudella francilla, koska se oli
vähäsen nuhraantunut. Seuraavana päivänä antoi Lorilleux mieskummina
Gervaiselle kuusi naulaa sokeria. He toimittivat reilusti asiansa. Edes
päivällisillekään, jotka samana iltana pidettiin Coupeaulla, he eivät
tulleet tyhjin käsin. Miehellä oli tullessaan litran pullo viiniä
kummassakin kainalossa ja hänen vaimonsa kantoi isoa pannukakkua, jonka
hän oli ostanut eräästä hyvässä maineessa olevasta sokerileipomosta
Clignaneourt'in kadun varrelta. Mutta he kävivät kertomassa antamistaan
lahjoista pitkin kaupunkia; he olivat panneet likoon lähes
kaksikymmentä francia. Kun Gervaise kuuli heidän juoruamisistaan,
tympäsi se häntä eikä hän sen koomin enää pitänyt lukua heidän
kohteliaisuuden osotuksistaan.

Näillä ristiäispäivällisillä vasta alkoi Coupealaisten lähempi
seurustelu eteisen toisella puolen asuvien naapurien kanssa. Tässä
pienen talon toisessa huoneustossa asui kaksi henkeä, rouva Goujet
poikineen. Siihen asti oli tervehditty portaissa ja kadulla, ei muuta.
Naapurit näyttivät vähän juroilta. Kun sitten rouva Goujet oli
synnytyksen jälkeisenä päivänä tuonut Gervaiselle ämpärin vettä, oli
tämä katsonut soveliaaksi kutsua heidät ruualle, varsinkin kun he
näyttivät hänestä hyvin kunnon ihmisiltä. Ja siinä tietysti oli tehty
tuttavuutta.

Goujet'laiset olivat kotoisin Lillestä. Äiti paikkasi pitsejä; poika,
ammatiltaan seppä, teki työtä naulatehtaassa. Viisi vuotta olivat he
asuneet paikoillaan. Heidän elämänsä rauhallisen ulkokuoren alla oli
kätkettynä vanha syvä suru: isä Goujet oli Lillessä kerran
juovuspäissään lyönyt kuoliaaksi erään toverinsa rautakangella ja
sitten vankilassa kuristanut itsensä nenäliinallaan. Leski ja poika,
jotka tämän onnettomuuden jälkeen olivat tulleet Pariisiin, tunsivat
aina tämän murhenäytelmän painostavan heidän elämäänsä ja sovittivat
sitä ehdottomalla rehellisyydellä, lempeydellä ja väsymättömällä
työllä. Olipa heissä hiukan ylpeydenkin vikaa, sillä lopulta he olivat
omissa silmissään parempia kuin muut. Rouva Goujet, joka aina kävi
mustiin puettuna, nunnan hunnun tapainen liina päässä, oli niin kalpea
ikäänkuin valkoiset pitsit, joita hän hyppysissään valmisteli, olisivat
heijastaneet kirkkauttaan hänen tyynen ja arvokkaan näköisiin
kasvoihinsa. Goujet oli kolmenkolmatta vanha, uljaan näköinen,
punaposkinen, sinisilmäinen jättiläinen, väkevä kuin Herkules.
Työpajassa kutsuivat toverit häntä Kultaparraksi hänen kauniin
keltaisen partansa tähden.

Gervaise tunsi heti kohta suurta ystävyyttä näitä ihmisiä kohtaan. Kun
hän ensi kerran astui sisälle heidän puolelleen, jäi hän ihmettelemään
asunnon siisteyttä, Siinä ei ollut moitteen sijaa; sai puhaltaa vaikka
mihin, eikä ainoatakaan tomuhiutaletta lähtenyt lentoon. Ja lattia
kiilsi kirkkaasti kuin peili. Rouva Goujet vei hänet katsomaan
poikansakin huonetta. Se oli sievä ja valkoinen kuin nuoren tytön
kamari; siinä oli pieni rautasänky musliiniverhojen takana, pöytä,
pesukaappi ja kapea, seinällä riippuva kirjahylly; sen lisäksi seinät
täpötäynnä kuvia, irti leikatuita paperinukkeja, neljällä naulalla
seinälle lyötyjä värillisiä painokuvia ja kuvalehdistä leikattuja
kaikellaisten henkilöiden kuvia. Rouva Goujet sanoi hymyillen, että
hänen poikansa oli iso lapsi, iltaisin lukeminen häntä väsytti: silloin
hän huvikseen katseli kuvia. Gervaise unohtui tuntikaudeksi naapurinsa
luo, joka oli istuutunut työnsä ääreen ikkunan eteen. Häntä huvitti
katsella satoja neuloja, joilla pitsi oli kiinnitetty, ja hän tunsi
itsensä onnelliseksi saadessaan hengittää puhtauden hyvää tuoksua tässä
huoneessa, jossa harras hiljaisuus vallitsi.

Goujet'laiset miellyttivät vielä enemmän, kuta enemmän heidän kanssaan
seurusteli. He ansaitsivat hyviä päiväpalkkoja ja panivat yli
neljänneksen palkastaan säästökassaan. Naapurit tervehtivät heitä ja
puhuivat keskenään heidän säästöistään. Goujet'lla oli aina puhdas,
tahraton pusero, eikä koskaan nähty reikää hänen vaatteissaan. Hän oli
aina hyvin kohtelias, vieläpä hiukan arkakin, huolimatta leveistä
hartioistaan. Kadun päässä olevat pesijättäret nauroivat nähdessään
hänen kulkevan ohi, katse maahan luotuna. Hän ei pitänyt heidän
törkeistä puheistaan ja häntä inhotti, että naisilla oli aina suu
täynnä rivoja sanoja. Kerran hän kumminkin oli tullut juovuksissa
kotiin. Silloin ei rouva Goujet ollut nuhdellut häntä muuten kuin
asettamalla hänet isänsä kuvan eteen, joka huolellisesti pidettiin
piirongin laatikkoon kätkettynä. Tämän opetuksen jälkeen Goujet ei
koskaan juonut enempää kuin sieti, vihaamatta kumminkaan viiniä, sillä
viini on välttämätöntä työmiehelle. Sunnuntaisin hän kävi kävelemässä
äitinsä kanssa, joka ylpeänä nojasi hänen käsivarteensa; useimmiten
menivät he Vincennes'iin päin; toisen kerran taas kävivät he yhtenä
teatterissa. Äiti oli pojalle kaikki kaikessa. Hänelle hän puhui
ikäänkuin hän vielä olisi ollut pieni lapsi. Hänen neliskulmainen
päänsä ja raskaan moukarin heiluttamisesta vahvenneet jänterensä
tekivät, että hän muistutti isoa kömpelöä eläintä, joka on
järjenjuoksultaan hidas, mutta kumminkin hyväntahtoinen.

Ensimäisinä päivinä hän vierasti kovasti Gervaiseä. Mutta muutamissa
viikoissa hän tottui häneen. Hän odotti häntä kantaakseen hänen
vaatekääröjään, kohteli häntä kuin sisarta ja tullen äkkiä
tuttavalliseksi leikkeli paperikuvia nimenomaan häntä varten. Eräänä
aamuna kumminkin kun hän oli tullut sisälle koputtamatta ovelle,
yllätti hän Gervaisen puoleksi alasti kaulaansa pesemässä; eikä hän
viikkokauteen katsonut häntä silmiin, niin että hän lopulta sai
tämänkin punastumaan.

Marjamehun mielestä oli Kultaparta hieman hölmö. Olihan se hyvä, ettei
juonut eikä mässännyt eikä ahdistellut tyttöjä katukäytävillä, mutta
miehen tuli kumminkin olla mies, taikka muuten oli parasta panna heti
hame päälleen. Hän kiusotteli häntä Gervaisen kuullen syyttäen häntä,
että hän iski silmää kaikille lähiseudun naisille; ja jättiläisen
kokoinen Goujet puolustautui vimmatusti. Se ei estänyt molempia
työmiehiä olemasta hyviä tovereita. He kävivät hakemassa toisiaan
aamulla lähteäkseen yhdessä työhönsä ja joivat välistä lasin olutta
ennen kotiintuloa. Ristiäispäivällisistä asti he olivat sinutelleet
toisiaan, sillä se pitentää vain puhetta, jos aina pitää sanoa »te».
Sillä kannalla oli heidän ystävyytensä, kun Kultaparta teki
Marjamehulle uljaan palveluksen, sellaisen merkkipalveluksen, jota ei
koko elämässään unohda. Se tapahtui 2 päivänä joulukuuta 1851.
Levysepän päähän oli pistänyt mennä pilan päiten kapinaa katsomaan; hän
antoi palttua tasavallalle, Bonapartelle ja koko hökötykselle; mutta
hän ihaili ruudinsavua ja pyssynlaukaukset olivat hänestä hauskoja. Ja
hän olisi aivan varmaan joutunut kiikkiin muutaman katusulun takana,
ellei seppä olisi sattunut tulemaan hätään juuri parhaiksi
suojellakseen häntä suurella ruumiillaan ja auttaakseen pakenemaan.
Palatessaan Faubourg-Poissonnièren katua pitkin Goujet astui nopeasti
vakavan näköisenä. Hän harrasti politiikkaa, oli maltillinen
tasavaltalainen oikeuden ja yhteisen hyvän nimessä. Kumminkaan hän ei
ollut ampunut ainoatakaan laukausta. Ja hän esitti syynsä: rahvas väsyi
poimimaan porvariston hyväksi kastanjoita tulesta ja polttamaan siinä
hyppysensä; helmi- ja kesäkuu olivat mainioita läksytyksiä; niinpä
tästälähin esikaupungit jättäisivätkin kaupungin selviytymään yksin
parhaan kykynsä mukaan. Päästyään sitten Poissonniers-kadun mäen päälle
hän kääntyi ympäri katsomaan Pariisia; siellä suoritettiin yhtä kaikki
surkeita asioita, rahvas voisi vielä kerran katua, että se oli ristissä
käsin sitä katsellut. Mutta Coupeau nauroi, sanoi liian pöllöiksi niitä
aaseja, jotka panivat nahkansa alttiiksi ainoastaan sitä varten, että
edustajakamarin laiskat tyhjäntoimittajat edelleenkin saisivat
viisikolmatta franciansa. Illalla Coupeaulaiset kutsuivat Goujet'n
äitineen päivällisille. Jälkiruuan aikana Marjamehu ja Kultaparta
suutelivat kumpikin toisiaan molemmille poskille. Nyt oli
ystävyydenliitto solmittu koko elinijäksi.

Kolme vuotta kului molempain perheiden elämä eteisen kummallakin puolen
ilman mitään merkkitapausta. Gervaise oli kasvattanut pikku tytärtään
menettämättä enempää kuin korkeintaan kaksi työpäivää viikossa. Hänestä
oli tullut taitava hienojen vaatteiden pesijätär, ja hän ansaitsi aina
kolmeen franciin päivässä. Myöskin oli hän pannut Etiennen, joka oli
kahdeksannella vuodella, Chartres-kadun varrella olevaan pienten lasten
kouluun, jonne hän maksoi viisi francia kuussa. Huolimatta lasten
elatuskustannuksista panivat heidän vanhempansa kaksin, kolminkymmenin
francin joka kuussa säästökassaan. Kun heidän säästönsä nousivat
kuuteensataan franciin, ei nuori vaimo enää saanut nukutuksi
kunnianhimoisen unelman vaivaamana: hän tahtoi perustaa oman liikkeen,
vuokrata pienen puodin, pitää vuorostaan toisia naisia työssään. Hän
oli kaikki laskenut valmiiksi. Jos työ sujuisi, voisi heillä
kahdenkymmenen vuoden päästä olla sievoinen pääoma, jonka koroilla he
eläisivät jossakin maalla. Kumminkaan hän ei uskaltanut siihen ryhtyä.
Hän sanoi etsivänsä puotia saadakseen miettimisaikaa. Rahoilla ei ollut
mitään hätää säästökassassa; päinvastoin ne siellä sikisivät. Kolmeen
vuoteen hän ei ollut tyydyttänyt kuin yhden ainoan mielitekonsa, hän
oli ostanut itselleen kellon, tumman-sinipunervasta palissanderipuusta
tehdyn, kierteisillä patsailla varustetun pendelikellon, jonka heiluri
oli kullatusta vaskesta; ja siitä oli maksettava yhden vuoden kuluessa
kaksikymmentä souta joka maanantai. Hän suuttui kun Coupeau aikoi
ruveta sitä vetämään; hän itse yksin nosti sen lasikupua, pyyhki sen
patsaita sellaisella hartaudella, ikäänkuin hänen piironkinsa
marmorilevy olisi muuttunut alttariksi. Lasikuvun alla kellon takana
hän piti piilossa säästökassan vastakirjaa. Ja usein, kun hän uneksi
puodistaan, hän unohtui kellotaulun eteen jääden tuijottamaan
viisareihin, ikäänkuin hän olisi odottanut jotakin erikoista
juhlallista hetkeä tehdäkseen päätöksensä.

Coupeaulaiset menivät melkein joka sunnuntai kävelylle Goujet'laisten
kanssa. Ne olivat hauskoja huviretkiä, syötiin paistettua kalaa
Saint-Ouenissa tai kaniinia Vincennes'issä aivan vaatimattomasti jonkin
pikku ravintolan puutarhassa. Miehet joivat vain janoonsa ja palasivat
käsi kädessä naisten kanssa pää ihan selvänä. Illalla ennen maata menoa
tehtiin tilit ja jaettiin menot tasan; eikä joku sou sinne tai tänne
koskaan synnyttänyt riitaa. Lorilleux'läiset kadehtivat Goujet'laisia.
Heistä oli kummallista yhtä kaikki, että Marjamehu ja Nilkuttaja yhä
olivat yksissä vierasten ihmisten kanssa, kun heillä kerran oli
sukulaisiakin. Mutta vieläkös mitä! he eivät välittäneet sukulaisistaan
tämän taivaallista! Niin pian kuin he olivat saaneet säästöön neljä
souta, he eivät enää tahtoneet nahkaansa mahtua. Rouva Lorilleux'tä
harmitti kovasti nähdessään veljensä vieraantuvan hänestä ja hän alkoi
uudestaan syytää herjauksia Gervaiseä vastaan. Rouva Lerat sitä vastoin
piti nuoren vaimon puolta kertoen hänestä ihmeteltäviä seikkoja, miten
häntä oli koeteltu vietellä iltamyöhällä bulevardilla, mutta kuinka hän
sankarillisesti oli suoriutunut hävyttömistä tungettelijoista
sivaltamalla heille pari korvapuustia. Muori Coupeau puolestaan koetti
sovittaa kaikkia keskenään ja pysytelläitä kaikkien lastensa suosiossa;
hänen näkönsä heikkeni heikkenemistään, eikä hänellä ollut enää muuta
toimeentulon mahdollisuuttakaan: hän oli tyytyväinen, kun sai sata
souta milloin miltäkin lapsistaan.

Juuri sinä päivänä, jolloin Nana täytti kolme vuotta, tapasi Coupeau
illalla työstään palatessaan Gervaisen hyvin kiihtyneenä. Hän
kieltäytyi puhumasta, häntä ei mikään vaivannut, sanoi hän. Mutta kun
hän kattoi pöydän aivan hullusti, jääden lautaset kädessä seisomaan
syviin mietteisiin vaipuneena, tahtoi hänen miehensä kivenkovaan
tietää, mitä oli tapahtunut.

-- No niin, tunnusti hän lopulta, sen pienen rihkamakauppiaan puoti
Goutte-d'Or'in kadun varrella on vuokrattavana. Minä näin sen tunti
sitten käydessäni sieltä lankaa ostamassa. Sehän minut pani miettimään.

Se oli hyvin siisti puoti juuri siinä isossa talossa, johon he ennen
muinoin toivoivat pääsevänsä asumaan. Siinä oli puoti, sen perällä
varastohuone ynnä kaksi muuta huonetta, oikealla ja vasemmalla; siis
juuri mitä he tarvitsivat. Huoneet olivat tosin pienenpuoleisia, mutta
hyvin sijoitetut. Vaan se oli hänestä liian kallis: isäntä puhui
viidestäsadasta francista.

-- Sinä olet siis käynyt katsomassa ja kysynyt hintaa, sanoi Coupeau.

-- Niin, ilman vain aikojani! vastasi hän koettaen näyttää
välinpitämättömältä. Saahan sitä ilmotuksen mukaan käydä katsomassa
vaikka mitä huoneustoa, eihän se sido mihinkään... Mutta tämä on aivan
liian kallis. Sitä paitsi olisi ehkä tyhmää perustaa oma liike.

Kumminkin hän päivällisen jälkeen alkoi taas puhua rihkamakauppiaan
puodista. Hän piirusti huoneuston sanomalehden reunaan. Ja vähitellen
hän innostui mittaamaan nurkkia ja järjestämään huoneita, ikäänkuin
hänen olisi jo huomispäivänä ollut muutettava sinne tavaroineen.
Silloin Coupeau yllytti häntä vuokraamaan, kun näki miten kovasti hänen
sitä teki mieli; aivan varmasti hän ei löytäisi mitään kunnollista alle
viidensadan francin, ehkäpä siitä saisi vielä vähäisen tingityksikin.
Ainoa ikävä seikka oli joutua asumaan samassa talossa Lorilleux'läisten
kanssa, joita Gervaise ei voinut sietää. Mutta tämä siitä suuttui, hän
ei muka vihannut ketään; vieläpä hän innoissaan rupesi puolustamaan
Lorilleux'läisiä; eivät he olleet pohjaltaan häijyjä, kyllä heidän
kanssansa tulisi toimeen. Ja kun he olivat käyneet levolle, niin
Coupeau jo nukkui, kun Gervaise vielä jatkoi huoneiden järjestelemistä,
vaikka hän ei vielä ollutkaan lopullisesti myöntynyt niitä vuokraamaan.

Seuraavana päivänä hän yksin jäätyään ei voinut vastustaa haluaan
nostaa lasikupua kellon päältä ja katsella säästökassan vastakirjaa.
Oli se sentään kummallista ajatella, että hänen puotinsa oli noissa
täyteen töherretyissä lehdissä! Ennen työhön menoaan hän kysyi neuvoa
rouva Goujet'lta, joka täysin hyväksyi hänen aikomuksensa perustaa oma
liike; kun hänellä oli niin siivo ja raitis mies, voi hän olla varma
yrityksensä onnistumisesta eikä tarvinnut pelätä, että mies hävitti
hänen ansionsa. Aamiaistunnilla hän meni Lorilleux'läistenkin luo,
kysyäkseen heidänkin mieltään. Hän ei tahtonut näyttää toimivansa
salassa sukulaisilta. Rouva Lorilleux hämmästyi. Kuinka! Nilkuttaja
aikoo hankkia puodin, ja tuota pikaa! Ja kirvelevin mielin hän änkytti,
että hän oli siitä oikein hyvillään: puoti oli epäilemättä mukava,
Gervaisella oli syytä ottaa se. Mutta kun hän oli hiukan toipunut
hämmästyksestään, alkoivat hän ja hänen miehensä puhua pihan
kosteudesta ja alakerran huoneiden niukasta valosta. Kyllä siellä leini
viihtyisi ihan mainiosti. Mutta mitäpäs siitä! Jos hän kerran oli
päättänyt vuokrata, niin heidän muistutuksensa eivät tietenkään
estäneet häntä vuokraamasta.

Illalla Gervaise nauraen tunnusti suoraan, että hän olisi tullut
kipeäksi, jos hänet olisi estetty saamasta puotia. Ennen lopullisen
päätöksen tekemistä tahtoi hän kumminkin viedä Coupeaun
paikankatsannolle ja koettaa saada vuokraa alennetuksi.

-- Huomenna siis, jos se sinulle sopii, sanoi hänen miehensä. Sinä
tulet minua hakemaan kuuden tienoossa talosta, jossa minä olen työssä
Nation-kadun varrelta, niin palaamme kotiin Goutte-d'Or'in kadun
kautta.

Coupeau viimeisteli silloin erään uuden kolmikerroksisen talon kattoa.
Sinä päivänä piti hänen juuri panna paikoilleen viimeiset sinkkilevyt.
Kun katto oli melkein tasainen, oli hän sille laatinut itselleen
työpöydän, asettamalla leveän ikkunaluukun kahden pukin päälle.
Mailleen menevä kaunis toukokuun aurinko kultasi savutorvet. Ja katon
harjalla, kirkkaan taivaan alla työmies pöytänsä yli kumartuneena
leikkeli rauhallisesti saksillaan sinkkilevyä, niinkuin räätäli
kotonaan leikkaa housuja. Nojaten naapuritalon seinään hänen
apulaisensa, seitsentoista vuotias solakka ja vaalea poika hoiteli
padassa tulta, puhallellen siihen isolla palkeella, jonka jokainen
henkäys lennätti ilmoille räiskyvän kipunasarjan.

-- Hei! Zidore, raudat tulelle! huusi Coupeau.

Apulainen työnsi juottoraudat keskelle lieskaa, joka kirkkaassa
päiväpaisteessa näytti vaaleankelmeältä. Coupeau piteli käsissään
viimeistä sinkkilevyä. Se oli vielä kiinnitettävä katon reunaan,
vesirännin viereen; siinä kohden oli katossa äkkijyrkänne ja reiän läpi
ammotti katu alla. Kuin kotonaan liikkui siellä levyseppä viistättäen
jalkojaan, joihin oli kääritty vaatetta kenkien ympärille, ja viheltäen
iloista laulun säveltä. Tultuaan reiän reunalle hän laski luisua,
kiepsautti toisen polvensa uuninpiipun ympäri ja jäi siihen riippumaan,
toinen puoli ruumista kadun päällä. Kun hän siitä keikistihe
kutsuakseen Zidore vetelystä, tarttui hän käsin kiinni savutorven
kulmaan, ettei joutuisi tekemisiin allansa olevan kadun kanssa.

-- Saakelin nahjus!... Anna tänne raudat! Vaikka sinä kuinka siinä
taivaalle töllisteleisit, senkin humalaseiväs! niin eivät varpuset
lennä paistettuina suuhusi!

Mutta Zidore ei pitänyt kiirettä. Hän katseli naapuritalojen kattoja,
paksua savua, joka nousi Pariisin toisesta päästä, Grenellen puolelta;
se saattoi hyvinkin olla tulipalo. Kumminkin hän viimein laskeusi
vatsalleen, pää reiän yläpuolelle ja ojensi raudat Coupeaulle. Silloin
tämä alkoi juottaa kiinni levyä. Milloin hän kyykistihe tai ojensihe,
milloin hän istui toisella kannikallaan tai seisoi toisen jalkansa
kärellä tai riippui yhden sormen varassa, mutta aina hän säilytti
tasapainonsa. Hän oli helkkarin ketterä ja hävyttömän varma
liikkeissään, tottunut katsomaan vaaraa silmästä silmään. Se oli
hänelle tuttu. Katu pelkäsi häntä, väitti hän. Päästämättä piippua
hampaistaan hän tuon tuostakin kääntyi sylkäisemään rauhallisesti
kadulle.

-- Kas! rouva Boche, huusi hän äkkiä. Heipä hei! rouva Boche!

Hän oli huomannut portinvartijan, juuri kun tämä astui kadun poikki.
Hän nosti päätänsä ja tunsi levysepän. Ja katolta katukäytävälle
alkoivat he keskustella, rouva Boche kädet esiliinan alla, nokka
pystyssä, Coupeau seisten kumartuneena ja pitäen vasemmalla kädellään
kiinni savutorvesta.

-- Ette ole tainnut nähdä minun vaimoani? kysyi Coupeau.

-- En, vastasi portinvartija. Onkos hän täällä?

-- Hänen pitäisi tulla minua hakemaan... Ja hyvästikös teillä
jaksetaan?

-- Oikein hyvästi, kiitoksia kysymästä, minähän sitä olen huonoin
ja minä voin niinkuin näette... Minä olen menossa Chaussée
Clignancourt'ille ostamaan lampaanpaistia. »Punaisen Myllyn» luona
oleva teurastaja pyytää siitä kuusitoista souta.

He korottivat ääntään, sillä leveätä ja autiota Nation-katua pitkin
tulla jyryytti vaunut; heidän sanansa, jotka he huusivat, minkä
kurkusta lähti, olivat vain houkutelleet ikkunansa ääreen pienen vanhan
mummon, joka siihen jäikin kyynäskolkkasilleen; häntä näytti kovasti
huvittavan ja jännittävän katsella vastapäisellä katolla seisovaa
miestä, ikäänkuin hän olisi toivonut näkevänsä hänen putoovan minä
hetkenä hyvänsä.

-- No, hyvästi nyt vain! huusi rouva Boche, minä en tahdo teitä
häiritä,

Coupeau kääntyi ympäri, otti taas raudan, jonka Zidore hänelle ojensi.
Mutta juuri lähtiessään menemään pois, huomasi ovenvartija toisella
katukäytävällä Gervaisen taluttamassa Nanata. Hän nosti jo päätänsä
ilmottaakseen siitä levysepälle, kun nuori vaimo hänet siitä esti
kiivaalla käden liikkeellä. Ja puoliääneen, jotta puhe ei kuuluisi
katolle asti, hän kertoi huolestaan: häntä pelotti, että, jos hän yhden
äkin näyttäytyisi miehelleen, tämä siitä niin säpsähtäisi, että
syöksyisi nurin niskoin alas. Neljään vuoteen hän ei ollut käynyt kuin
yhden ainoan kerran hakemassa häntä hänen työpaikaltaan. Tämä oli
toinen kerta. Hän ei sietänyt katsoa sitä, hänen verensä jähmettyi, kun
hän näki miehensä taivaan ja maan välillä semmoisilla paikoilla, jonne
eivät edes varpusetkaan uskaltaneet lentää.

-- Epäilemättä se ei ole hauskaa, vastasi rouva Boche. Minun mieheni
kun on räätäli, niin minä en tiedä hädästä mitään.

-- Jos te tietäisitte, kuinka minä ensi aikoina elin aamusta iltaan
alituisen pelon vallassa, sanoi Gervaise vielä. Minä olin näkevinäni
hänet aina pää halki paarilla. Nyt en minä enää ajattele sitä yhtä
paljon. Sitä näet tottuu kaikkeen. Pakkohan sitä on ansaita leipää...
On se yhtä hyvin sangen kallista leipää, sillä siinä on joka hetki
henkensä kaupalla.

Hän vaikeni kätkien Nanan hameensa taa, peläten lapsen huutavan. Itse
hän aivan kalpeana vasten tahtoaankin katsoi katolle. Coupeau juotti
juuri levyn ulkoreunaa vesirännin vierestä. Hän ojensi kätensä niin
pitkälle kuin mahdollista, mutta ei ylettänyt sittenkään päähän asti.
Silloin hän rohkeasti, työmiehille omituisella, kepeällä, mutta
varmalla liikkeellä hitaasti kurottautui mistään kiinni pitämättä aivan
katukivityksen päälle, tehden tyynesti työtään; ja alhaalta nähtiin
pienen, valkean juottoliekin räiskävän raudan alla, jota hän taitavasti
kuljetti pitkin levyn reunaa. Gervaise seisoi ääneti, henkeään
pidättäen ja nosti vaistomaisesti yhteen puristetut kätensä ikäänkuin
rukoukseen. Mutta häneltä pääsi syvä helpotuksen huokaus, kun Coupeau
pitämättä kiirettä nousi takaisin katolle joutaen vielä sylkäisemään
viimeisen kerran kadulle.

-- Vai vakoillaan minua! huusi hän iloisesti huomatessaan Gervaisen.
Hän kai on tekeytynyt tyhmäksi, vai mitä? rouva Boche ei näet tahtonut
huutaa minulle... Odotahan, en minä viivy tässä enää kuin kymmenen
minuuttia.

Hänen oli vielä asetettava paikoilleen tuulenvarjo savutorven päähän,
vähäpätöinen tehtävä. Pesijätär ja ovenvartija seisoivat vielä
katukäytävällä puhellen naapureista ja pitäen silmällä Nanata
estääkseen häntä rypemästä katuojassa, josta hän etsi pieniä kaloja; ja
molemmat vaimot käänsivät yhä uudestaan katseensa katolle, hymyilivät
ja nyökyttelivät päätään, ikäänkuin sanoakseen, että he eivät
hätäilleet. Vastapäisen ikkunan luona istui vanha mummo yhä paikoillaan
katsellen miestä odottavan näköisenä.

-- Mitähän tuolla variksenpelätillä on vakoiltavana? sanoi rouva Boche.
Kyllä on koko näykäs!

Ylhäältä kuului Coupeaun kovaääninen laulu. Nyt hän kumartuneena
työpöytänsä yli leikkasi sinkkilevyä kuin taiteilija ainakin. Harpilla
hän oli pyöräyttänyt viivan, jota myöten leikkasi leveän viuhkan
käyrillä rautasaksilla; sitten hän vasaralla hiljakseen taivutti
viuhkan suippopäisen sienen muotoiseksi. Zidore oli taas alkanut
palkeella puhaltaa hiilokseen. Aurinko meni mailleen talon taakse,
jättäen jälkeensä kirkkaan punertavan ruskon, joka vähitellen vaaleni
ja sai vienon sinervän vivahduksen. Ja tänä hiljaisena iltahetkenä
erotti kuultavan kirkasta taivasta vasten molemmat työmiehet vain
mustina varjokuvina, jotka näyttivät suhteettoman suurilta, sekä synkän
työpöydän ja palkeen oudon näköiset ääriviivat.

Kun tuulenvarjo oli leikattu, huusi Coupeau:

-- Zidore! raudat!

Mutta Zidore oli hävinnyt. Levyseppä kirosi, haki häntä katsellaan ja
huusi häntä ullakkoon vievältä auki jääneeltä luukulta. Vihdoin hän
huomasi hänet eräältä läheiseltä katolta kahden talon takaa. Se
hulivili käyskenteli tutkimassa ympäristöjä; hänen ohut vaalea tukkansa
liehui kovassa tuulessa ja hän siristi silmiään Pariisin äärettömyyttä
tähystäessään.

-- Kuuletko sinä sen vetelys! luuletko sinä olevasi maalla! sanoi
Coupeau raivoissaan. Vai sepitätkö sinä ehkä runoja niinkuin herra
Beranger!... Tokko tuot pian raudat tänne! Onko mokomata nähty!
käveleppäs näet joutilaana pitkin kattoja. Toisit yksin tein henttusi
mukaasi laulaaksesi hänelle lemmen lauluja... Anna minulle raudat
paikalla, kirottu nulikka.

Hän juotti ja huusi Gervaiselle:

-- Nyt se on valmis... Minä tulen alas.

Savutorvi, johon hänen piti kiinnittää tuulihattu, oli keskellä kattoa.
Rauhottuneena Gervaise yhä hymyili seuraten hänen liikkeitään. Nana oli
yht'äkkiä nähnyt isänsä ja taputti pikku käsiään ihastuneena. Hän oli
istuutunut katukäytävän reunalle nähdäkseen paremmin katolle.

-- Isä! isä! huusi hän kaikin voimin; isä! katsohan!

Levyseppä aikoi kumartua, mutta hänen jalkansa luiskahti. Silloin hän
äkisti ja kömpelösti niinkuin kissa, jonka käpälät sotkeentuvat,
vierähti ja liukui pitkin loivasti luisua kattoa, voimatta saada enää
mistään kiinni.

-- Herra Jumala! sanoi hän tukahtuneella äänellä.

Ja hän putosi. Hänen ruumiinsa teki kaaren ilmassa, kääntyi kaksi
kertaa ympäri ja paiskautui keskelle katua, läiskähtäen kuin
vaatemytty, joka heitetään korkealta.

Gervaise kirkasi, minkä kurkusta lähti ja jäi tyhmistyneenä seisomaan
kädet ilmassa. Ohikulkijoita riensi luokse, syntyi väentungos. Rouva
Boche oli aivan toistaitoisena lyyhistynyt maahan ja otti Nanan
syliinsä, kätkeäkseen hänen päänsä ja estääkseen häntä näkemästä. Sillä
välin vastapäätä oleva pieni mummo ikäänkuin tyydytettynä sulki
tyynesti ikkunansa.

Vihdoin neljä miestä kantoi Coupeaun apteekkiin, joka oli
Poissonniers-kadun kulmassa; ja hän oli siellä lähes tunnin keskellä
huonetta peitteen päällä, sillä aikaa kun käytiin Lariboisièren
sairashuoneesta paaria hakemassa. Hän hengitti vielä, mutta apteekkari
pudisteli päätään. Gervaise oli vaipunut polvilleen maahan ja nyyhkytti
lakkaamatta, silmät kyynelten sokaisemina, kokonaan typertyneenä.
Vaistomaisesti hän liikutti käsiään ja koetteli miehensä jäseniä, hyvin
hiljaa. Sitten hän veti kätensä takaisin, katsoen apteekkariin, joka
oli kieltänyt häntä koskemasta; mutta hän ei malttanut olla muutaman
sekunnin päästä alkamatta uudestaan, vakuuttaakseen itselleen, vieläkö
hän pysyi lämminnä, luullen tekevänsä hänelle hyvää. Kun paarit vihdoin
saapuivat ja puhuttiin sairashuoneelle lähdöstä, nousi hän ylös ja
sanoi kiivaasti:

-- Ei, ei, ei sairashuoneelle!... Me asumme Goutte-d'Or'in Uuden kadun
varrella.

Turhaan hänelle selitettiin, että sairaus kävisi hänelle hyvin
kalliiksi, jos hän ottaisi miehensä kotiin.

Hän hoki vain itsepintaisesti:

-- Goutte-d'Or'in Uudelle kadulle, minä näytän tietä. Mitä se teitä
liikuttaa? Minulla on rahaa... Hän on minun mieheni, eikö totta? Hän on
minun ja minä tahdon pitää hänet.

Ja täytyi kantaa Coupeau kotiinsa. Kun paaria kannettiin väkijoukon
läpi, joka oli kokoontunut apteekin edustalle, puhelivat naiset
innokkaasti Gervaisestä: hän ontui, se peijakas, mutta hänessä oli yhtä
kaikki pontta; varmaan hän pelastaisi miehensä, jota vastoin
sairashuoneella lääkärit puukollaan viimeistävät kovin huonoksi
menneitä sairaita, päästäkseen vaivasta, mikä olisi heitä parantaessa.
Rouva Boche oli vietyään Nanan kotiinsa palannut ja kertoi
liikutuksesta vavisten onnettomuudesta, mainiten sen yksityiskohtia
aivan loppumattomiin.

-- Minä olin menossa hakemaan lampaanpaistia, olin siellä ja näin hänen
putoavan, toisti hän yhä uudestaan. Siihen oli hänen pieni tyttärensä
syynä, isä tahtoi katsoa häntä, ja roiskis! Voi! Herra Jumala! Minä en
haluaisi nähdä toista semmoista putoamista... Pitänee tästä kumminkin
lähteä sitä lampaanpaistia hakemaan.

Kahdeksan päivää Coupeau oli hyvin huonona. Sukulaiset, naapurit ja
kaikki ihmiset odottivat hänen heittävän henkensä minä hetkenä hyvänsä.
Lääkäri, eräs hyvin kallis lääkäri, joka otti sata souta käynniltä,
varoi sisuselinten loukkaantuneen; ja se sana herätti suurta pelkoa;
kaupungilla kerrottiin, että levysepältä oli sydän mennyt sijoiltaan
tärähdyksestä. Gervaise yksin, yön valvonnasta kalpeana, vakavana ja
päättäväisenä kohautti olkapäitään. Hänen mieheltään oli oikea jalka
katkennut, sen tiesivät kaikki; se oli parannettava ja sillä hyvä. Mitä
muuten siihen tuli, että sydän muka oli sijoiltaan, niin se ei
merkinnyt mitään. Hän saisi kyllä hänen sydämensä paikoilleen.

Hän tiesi, mitä siihen tarvittiin; hellää hoitoa, puhtautta ja lujaa
rakkautta. Ja hän osotti ylevää luottamusta, varmana siitä, että saisi
hänet paranemaan pysymällä ainoastaan hänen luonaan, koskettamalla
häntä käsillään kuumeen häntä kohdatessa. Hän ei epäillyt hetkeäkään.
Koko viikon hänet nähtiin jalkeella vähäpuheisena, hartaana ja
järkähtämätönnä päätöksessään pelastaa hänet, unohtaen lapsensa, kadun
ja koko kaupungin. Yhdeksännen päivän iltana, kun lääkäri vihdoin otti
vastatakseen sairaasta, hän vaipui tuolille, kokonaan kyynelten
vallassa. Sinä yönä hän suostui nukkumaan kaksi tuntia nojaten päätään
vuoteen jalkopuoleen.

Coupeaun tapaturma oli pannut koko perheen liikkeelle. Muori Coupeau
vietti yöt Gervaisen kanssa; mutta jo kymmenettä käydessä hän nukkui
tuolilleen. Joka ilta työstä palatessaan teki rouva Lerat suuren
kierroksen käydäkseen kysymässä veljensä vointia. Lorilleux'läiset
olivat alussa käyneet pari, kolme kertaa päivässä, tarjoutuneet
valvomaan ja tuoneet nojatuolinkin Gervaiselle. Sitten oli piankin
syntynyt riitaa siitä, miten sairaita oli hoidettava. Rouva Lorilleux
väitti pelastaneensa eläessään tarpeeksi paljon ihmisiä tietääkseen,
miten siinä oli meneteltävä. Hän syytti myöskin nuorta vaimoa, että
tämä häntä survi ja piti hänet loitolla veljensä vuoteelta. Tosin
Nilkuttajalla oli syytä tehdä, minkä suinkin voi, saadakseen Coupeaun
paranemaan, sillä jos hän ei olisi mennyt häntä häiritsemään
Nation-kadulle, niin hän ei olisi pudonnut. Mutta sillä tavalla kuin
hän häntä hoiti, hän oli varmaan tappava hänet.

Nähtyään, ettei Coupeaun henki enää ollut vaarassa ei Gervaise enää
vartioinut hänen vuodettaan yhtä mustasukkaisen ankarasti kuin siihen
asti. Nyt ei voitu enää tappaa hänen miestään, ja hän salli ilman
epäluuloa ihmisten lähestyä häntä. Sukulaiset asettuivat kuin kotiinsa
hänen huoneeseensa. Paraneminen tulisi kestämään hyvin kauvan; lääkäri
oli puhunut neljästä kuukaudesta. Silloin, levysepän ollessa pitkät
ajat uneen vaipuneena Lorilleux'läiset haukkuivat Gervaiseä tyhmäksi.
Mitä hyötyä siitä oli, että hänen miehensä oli kotona? Sairashuoneella
hän olisi toipunut puolta pikemmin. Lorilleux olisi tahtonut olla
sairas, saada jonkin vamman, näyttääkseen hänelle, tokko hän hetkeäkään
epäröisi mennäkseen Lariboisièreen. Rouva Lorilleux tunsi erään naisen,
joka oli päässyt sieltä, ja hän oli saanut siellä kananpaistia aamuin
illoin. Ja molemmat laskivat ainakin kahdennenkymmenennen kerran,
paljonko nelikuukautinen parantumisaika tulisi maksamaan: ensiksikin
menetetyt työpäivät, sitten lääkäri ja rohdot ja myöhemmin hyvä viini
ja tuores liha. Jos Coupeaulaiset pistäisivät poskeensa ainoastaan
vaivaiset säästösounsa, saisivat he kiittää kauppojaan. Mutta
luultavinta oli, että he velkaantuisivat. Sehän oli heidän oma asiansa.
Ainakaan ei heidän tarvinnut luottaa sukulaisten apuun, sillä he eivät
olleet kylliksi rikkaita hoitaakseen sairasta kotonaan. Nilkuttaja sai
syyttää itseään, eikö hän muka voisi tehdä niinkuin muutkin ja
toimittaa miehensä sairashuoneeseen. Siinä hänen ylpeytensä näkyi
oikeassa karvassaan.

Eräänä iltana rouva Lorilleux ilkeyksissään kysyi häneltä äkkiä:

-- No? milloinkas te aiotte vuokrata puotinne?

-- Tosiaankin, ilkkui Lorilleux, ovenvartija jo odottaa teitä.

Gervaise oli pakahtua harmista. Hän oli kokonaan unohtanut puodin.
Mutta hän näki noiden ihmisten vahingonilon siitä, että puodin
vuokraamisesta ei tullut mitään. Siitä illasta lähtien he oikein
hakemalla hakivat tilaisuutta tehdäkseen pilaa hänen tyhjiin
rauenneesta aikeestaan. Kun oli puhe jostakin toiveesta, joka oli
mahdoton toteuttaa, he sanoivat, että kyllä se toteutuu, jahka
Nilkuttaja on emäntänä upeassa, kadunpuoleisessa puodissaan. Ja
takanapäinkin he ivasivat häntä. Hän ei tahtonut luulla heistä niin
pahaa, mutta Lorilleux'läiset näyttivät nyt tosiaankin olevan kovasti
hyvillään Coupeaun tapaturmasta, joka esti Gervaisen perustamasta
pesulaitosta Goutte-d'Or'in kadulle.

Hän päätti silloin itsekin nauraa koko asialle ja näyttää heille,
kuinka mielellään hän uhrasi rahat miehensä parantumisen hyväksi. Joka
kerran kun hän heidän läsnäollessaan otti säästökirjan kellon lasikuvan
alta, hän sanoi iloisesti:

-- Nyt minä lähden vuokraamaan puotiani.

Hän ei ollut tahtonut ottaa pois kaikkia rahoja yht'aikaa. Hän nosti
niitä sadan francin erissä, ettei tarvitseisi säilyttää niin suurta
määrää rahoja piirongin laatikossa; sitä paitsi hänellä oli
epämääräinen toivo, että jokin ihme tapahtuisi ja hänen miehensä äkkiä
paraneisi, joten ei tarvitseisi liikuttaa koko summaa. Joka kerran
säästökassasta palattuaan hän paperipalasella laski yhteen, kuinka
paljon rahaa heillä vielä oli siellä tallella. Sen hän teki yksinomaan
hyvän järjestyksen vuoksi. Vaikka aukko heidän säästöissään yhä
suureni, niin hän piti kirjaa niiden häviöstä tyynen ja levollisen
näköisenä. Eikö se näet ollut jo koko lohdutus, että näille rahoille
tuli niin hyvä käytäntö, ja että onnettomuuden sattuessa oli, mistä
ottaa? Ja ilman kaipausta hän huolellisesti asetti säästökirjan
paikoilleen kellon taakse, lasikuvun alle.

Goujet'laiset olivat hyvin ystävällisiä Gervaiselle Coupeaun sairauden
aikana. Rouva Goujet oli hänelle kaikessa apuna; hän ei koskaan mennyt
ulos kysymättä häneltä, tarvitsiko hän sokeria, voita tai suolaa; hän
tarjosi hänelle aina ensimäistä lihalientä joka kerran kun hänellä oli
lihakeittoa; vieläpä hän auttoi Gervaiseä kyökkiaskareissakin, jos hän
näki hänellä olevan kovin paljon työtä. Goujet otti joka aamu nuoren
vaimon ämpärit ja kävi täyttämässä ne Poissonniers-kadun kaivolla;
siinäkin säästyi kaksi souta. Sitten päivällisen jälkeen, milloin
sukulaiset eivät olleet vallanneet huonetta, tulivat Goujet'laiset
pitämään seuraa Coupeaulaisille. Pari tuntia, kymmeneen asti seppä
istui piippuaan polttamassa, katsellen Gervaiseä, kun tämä vaali
sairasta. Hän ei sanonut kymmentä sanaa illassa, mutta hänen isoista
vaaleista kasvoistaan näkyi, miten hän heltyi nähdessään Gervaisen
kaatavan rohtoa kuppiin ja sekottavan siihen sokeria lusikalla
reunoihin kalistelematta. Kun hän seisoi sängyn vieressä ja lempeällä
äänellä rohkaisi Coupeauta, tuli Goujet vallan liikutetuksi. Koskaan ei
hän ollut tavannut niin kelpo naista. Sekään edes ei häntä rumentanut,
että hän ontui, sillä hänelle oli pikemminkin luettava ansioksi, että
siitä huolimatta päivät päästään iloisesti hyöri miehensä luona. Hän
malttoi tuskin neljännestuntia istua yhdessä kohden, juuri sen aikaa,
mikä meni syödessä. Alituiseen juoksi hän apteekissa, eikä arastellut
roskaisiakaan tehtäviä ja julma vaiva hänellä olikin pitäessään
siistinä tätä huonetta, jossa kaikki toimitettiin; mutta hän ei koskaan
valittanut, aina hän oli ystävällinen, niinäkin iltoina, jolloin hän
oli niin väsyksissä, että nukkui seisalleen, silmät auki. Ja tässä
alttiuden hengessä, rohtojen keskellä, joita oli jokaisen huonekalun
päällä, heräsi sepässä harras myötätuntoisuus Gervaiseä kohtaan,
nähdessään hänen niin rakastavan ja hoitavan Coupeauta koko
sydämestään.

-- No, vanha veikko, nythän sinä olet terve taas, sanoi hän eräänä
päivänä Coupeaulle. Minä en ole ollut sinusta huolissani, sinun vaimosi
on oikea Herran enkeli!

Goujet'in piti mennä naimisiin. Ainakin hänen äitinsä oli katsonut
hänelle erittäin sopivan nuoren tytön, pitsinnyplääjän niinkuin hänkin,
ja toivoi hartaasti, että poika naisi hänet. Tehdäkseen äidilleen
mieliksi, hän myöntyi, ja häät oli määrätty pidettäviksi syyskuun
alkupäivinä. Talouden perustamiseen tarvittavat rahat olivat jo kauvan
aikaa olleet varattuina säästökassassa. Mutta kun Gervaise puhui
hänelle tästä naimiskaupasta, pudisti hän päätään ja virkkoi säyseällä
äänellään:

-- Kaikki naiset eivät ole teidän laisianne, rouva Coupeau. Jos kaikki
naiset olisivat teidän laisianne, niin naisi heitä vaikka kymmenen.

Kahden kuukauden päästä alkoi Coupeau kumminkin voida nousta tilaltaan.
Hän ei käynyt pitkälti, sängystä ikkunan luo, ja vielä Gervaisen
tukemana. Siinä hän istuutui Lorilleux'läisten nojatuoliin, oikea jalka
ojennettuna jakkaralle. Tätä pilkkakirvestä, joka aina ennen oli
nauranut, jos kuka taittoi käpälänsä iljamella, hänen oma
onnettomuutensa harmitti kovasti. Hänessä ei ollut ensinkään filosofin
vikaa. Hän oli viettänyt nämä kaksi kuukautta vuoteessaan kiroilemalla
ja suututtamalla kaikkia ihmisiä. Ei tosiaankaan maksanut vaivaa elää
maatakseen selällään, toinen koipi nuoritettuna ja jäykkänä kuin
makkara. Sen hän ainakin tiesi, miltä katto näytti; siinä oli alkoovin
kulmassa rako, jonka hän olisi osannut piirustaa silmät kiinni. Kun hän
sitten asettui nojatuoliin, niin siitä koitui toinen kiusankappale.
Pitikö hänen kauvankin olla siinä kiinni naulittuna, kun mikäkin
muumia. Kadulla ei ollut mitään nähtävää, ei kukaan käynyt siitä ohi,
ja se haisi lipeälle koko päivän. Ei totisesti, hän kävi liian
vanhaksi, hän olisi antanut kymmenen vuotta elämästään ainoastaan
saadakseen tietää, miten kaupungin muurit jaksoivat. Ja yhä uudestaan
hän syyti kiivaita syytöksiä kohtaloa vastaan. Hänen onnettomuutensa ei
ollut oikeudenmukainen, sen ei olisi pitänyt tapahtua hänelle, hyvälle
työmiehelle, joka ei ollut laiska eikä juoppo. Muille tapahtuneena se
ehkä olisi ollut ymmärrettävissä.

-- Isä Coupeau, sanoi hän, taittoi niskansa juovuspäissään. Ei voi
sanoa, että hän oli sen ansainnut, mutta sen voi kumminkin käsittää...
Minä sitä vastoin en ollut syönyt enkä juonut tippaakaan mitään
nestettä eikä mikään rauhaani häirinnyt, ja silloin minä horjahdan
nurin niskoin aikoessani kääntyä virnistämään Nanalle!... Eikö se ole
jo liikaa? Jos on olemassa hyvä Jumala, niin hullusti hän asiat
järjestää. En ikimaailmassa voi sulattaa tätä.

Ja sitä mukaa kuin hänen jalkansa parani, heräsi hänessä salainen viha
työhön. Se oli kovan onnen ammattia, jossa täytyi viettää päivänsä kuin
kissat pitkin räystäitä. Mestarit eivät vainenkaan olleet hullumpia!
Kun he ovat aivan liian arkoja uskaltaakseen kiivetä tikapuille,
lähettävät he toisen kuolemaan ja istuvat itse mukavasti uuninsa
kulmalla tulta kohentelemassa, välittämättä köyhästä väestä tämän
taivaallista. Ja siitä hän johtui väittämään, että jokaisen pitäisi
itse kattaa talonsa. Piru vie! oikeuden nimessä pitäisi vaatia, että
joka ei tahdo kastua, hakekoon sateensuojaa. Sitten hän harmitteli,
ettei ollut oppinut mitään muuta ammattia, hauskempaa ja vähemmän
vaarallista, esimerkiksi nikkarin ammattia. Sekin oli isä Coupeaun syy;
isillä oli se hullu tapa, että he pakottivat lapset omaan ammattiinsa,
tuli mitä tuli.

Kaksi kuukautta Coupeau vielä käveli kainalosauvoilla. Hän oli aluksi
voinut kömpiä alas kadulle polttamaan piippuaan oven edessä. Sitten hän
oli mennyt ulkobulevardille asti, laahustaen päiväpaisteessa, jääden
tuntikausiksi istumaan jollekin penkille. Hänen iloisuutensa palasi,
hänen tuhannentulimainen suulautensa vain kärjistyi hänen päivät
päästään vetelehtiessään. Ja elämän nautinnon palatessa hän mielistyi
joutenoloon, jäsenet velttoina ja jänteret suloisen unen herpaisemina.
Laiskuus ikäänkuin vallotti hänet hitaasti käyttäen hyväkseen hänen
toipumis-aikaansa hiipiäkseen salavihkaa hänen nahkaansa ja
kutkuttamalla turruttaakseen hänet. Hän palasi kotiin hyvissä voimin,
entisenä irvihampaana; elämä oli hänestä ihanaa, eikä hän käsittänyt,
miksi sitä ei kestäisi aina. Kun hän tuli toimeen ilman kainalosauvoja,
teki hän kävelyretkiä vielä edemmäksi, kävi työmailla tapaamassa
tovereitaan. Hän pysähtyi seisomaan, käsivarret ristissä, tekeillä
olevien talojen eteen, nauraen pilkallisesti ja pudistellen päätään; ja
hän ivasi työmiehiä, jotka ahertivat otsansa hiessä; hän ojensi
säärensä, näyttääkseen heille, minnekkä se vei, kun yli voimainsa
raatoi. Seistessään siinä pilkkaamassa toisten työtä hän sai tyydytystä
omalle vihalleen työtä kohtaan. Tosin hänenkin oli siihen ryhdyttävä,
pakko sen vaati; mutta vasta niin myöhään kuin mahdollista. Olipa
hänellä syytäkin olla tuntematta siihen innostusta. Sitä paitsi hänestä
tuntui niin hyvältä hiukan laiskotella!

Iltapäivillä, kun Coupeaulle tuli ikävä, hän meni Lorilleux'läisten
luo. Nämä säälittelivät häntä kovasti ja vetivät häntä puoleensa
kaikellaisilla ystävyydenosotuksilla. Ensi vuosina naimisissa ollessaan
hän oli heistä vieraantunut Gervaisen vaikutuksesta, Nyt he hänet
valtasivat takaisin kiusotellen häntä sillä, että hän muka pelkäsi
akkaansa. Eikö hän sitten ollutkaan mies! Lorilleux'läiset osottivat
kumminkin suurta hienotunteisuutta, kehuivat uhalla pesijättären
ansioita. Coupeau ei vielä riidellyt, vaan vakuutti vaimolleen, että
hänen sisarensa ihaili häntä, ja pyysi häntä puolestaan olemaan
vähemmän häijy sisarelleen. Ensimäinen riita syntyi eräänä iltana
Etiennen tähden. Levyseppä oli viettänyt iltapäivän Lorilleux'läisten
luona. Kun hänen palatessaan päivällinen ei vielä ollut valmiina ja
lapset mankuivat keittoa, hän yht'äkkiä kävi käsiksi Etienneen ja
sivalsi hänelle pari aimo korvapuustia. Tuntikauden hän vielä murisi:
se junkkari ei ollut hänen: hän ei tiennyt, miksi hän suvaitsi häntä
huoneessaan; vielä hän kerran ajaisi hänet ulos. Siihen asti hän oli
pitänyt hänet hyvänään pitämättä mokomaa ilvettä. Seuraavana päivänä
hän puhui omasta arvokkaisuudestaan. Kolme päivää sen jälkeen hän potki
pienokaista takapuoleen illoin, aamuin, niin että lapsi kuullessaan
hänen nousevan portaita, pakeni Goujet'laisten puolelle, jossa vanha
pitsinnyplääjä piti pöydän kulman hänelle varattuna, että hän sai
rauhassa lukea läksynsä.

Gervaise oli aikoja sitten ryhtynyt jälleen työhön. Hänellä ei ollut
enää vaivaa kellon lasikuvan nostamisesta ja paikoilleen panemisesta:
kaikki säästöt oli syöty; ja täytyi raataa kovasti, raataa neljän
edestä, sillä neljä suuta oli ruokittavana. Hän yksin elätti heitä
kaikkia. Kun hän kuuli ihmisten häntä säälivän, hän torjui nopeasti
syyn Coupeaun päältä. Ajatelkaa toki! mies parka oli niin paljon
kärsinyt, ei ollut ihme, jos hänen luonteensa siitä katkeroittui. Mutta
se haihtuisi sitä mukaa kuin terveys palaisi. Ja jos hänelle sanottiin,
että Coupeau nyt näytti niin vahvalta, että hyvin voi palata työhön,
niin hän kiivaasti väitti vastaan. Ei, ei, ei vielä! Hän ei tahtonut
saattaa häntä uudelleen vuoteen omaksi. Hän kai parhaiten tiesi, mitä
lääkäri oli sanonut! Hän se esti häntä tekemästä työtä varottamalla
häntä joka aamu odottamaan aikansa ja olemaan rasittamatta itseään.
Vieläpä hän pisti hänelle sadan soun kappaleita liivin taskuun. Coupeau
hyväksyi sen kuin ainakin luonnollisen asian; hän valitti koskevan
milloin mihinkin paikkaan, jotta häntä paremmin lelliteltäisiin; kuuden
kuukauden kuluttua hän ei ollut vielä täysin parantunut. Niinä päivinä,
jolloin hän meni katselemaan toisten työtä, hän nykyjään mielellään
pistäytyi juomaan lasin viiniä toveriensa kanssa. Ei se yhtä kaikki
ollut hullumpaa istua viisi minuuttia viinikaupassa lystiä pitämässä.
Se ei ollut mikään häpeä, Ainoastaan kerskailijat sanoivat ennemmin
kuolevansa janoon kuin astuvansa kapakkaan. Ennen olivat toverit olleet
oikeassa häntä pilkatessaan, sillä eihän lasi viiniä ole koskaan miestä
tappanut. Mutta hän löi rintaansa, pitäen kunnianaan, ettei juonut
muuta kuin viiniä; aina viiniä, ei koskaan viinaa; viini pitensi ikää,
siitä ei tullut pahoinvointia, ei humalaa. Kumminkin vietettyään
päivänsä joutilaana, kulkien työmaalta työmaalle, kapakasta kapakkaan
hän oli useita kertoja palannut kotiin »toisella kymmenellä». Gervaise
oli silloin aina pannut oven lukkoon sillä tekosyyllä, että hänellä
itsellään muka oli kova päänsärky, estääkseen Goujet'laisia kuulemasta
Coupeaun tyhmyyksiä.

Vähitellen kumminkin nuori vaimo kävi surumieliseksi. Aamuin illoin hän
kävi Goutte-d'Or'in kadulla katsomassa puotia, joka oli yhä
vuokrattavana; ja hän kulki salaa, ikäänkuin se olisi ollut
lapsellinen, aikaihmiselle sopimaton teko. Tämä puoti alkoi taas panna
hänen päätänsä pyörälle; yöllä, kun tuli oli sammutettu, hän sitä
mietti, silmät auki, tuntien siitä kielletyn nautinnon viehätystä. Hän
laski uudestaan, mitä se maksaisi: kaksisataaviisikymmentä francia
vuokraan, sataviisikymmentä francia työkaluihin ja sisustukseen ja sata
francia varalta kahden ensimäisen viikon elantoon; yhteensä viisisataa
francia alhaisimman arvion mukaan. Jos hän ei siitä puhunut ääneen ja
yhtä mittaa, niin syynä oli pelko, että hänen luultaisiin katuvan, kun
kaikki säästöt oli syöty Coupeaun sairauden aikana. Usein hän aivan
kalpeni, kun oli ollut vähällä ilmaista halunsa, ja keskeytti lauseensa
hämillään, ikäänkuin olisi ollut sanomaisillaan jotakin sopimatonta.
Nyt täytyisi tehdä työtä neljä, viisi vuotta, ennenkuin olisi saatu
kootuksi niin suuri summa. Se häntä juuri surettikin, että hän ei heti
voinut perustaa omaa liikettä; hän olisi pitänyt huolen talon tarpeista
ilman Coupeaun apua, joten tälle olisi jäänyt kuukausmääriä aikaa
saadakseen taas halua työhön; hän olisi ollut varma tulevaisuudesta,
kun olisi päässyt rauhaan salaisesta pelosta, joka hänet toisinaan
valtasi, kun Coupeau tuli kotiin hyvin iloisella päällä, loilottaen ja
kertoi jonkin hauskan jutun saakelin Saappaasta, jolle hän oli
toikannut litran viiniä.

Eräänä iltana Gervaisen ollessa yksin kotona, Goujet astui sisälle eikä
lähtenyt heti tiehensä, kuten tavallisesti. Hän istuutui ja poltti
piippuaan katsellen Gervaiseä. Hänellä mahtoi olla jotakin tärkeää
sanottavaa; hän pyöritti ja hautoi sitä mielessään, saamatta sanojaan
sopivaan muotoon. Oltuaan kauvan aikaa ääneti, hän vihdoin rohkaisihe,
otti piipun suustaan ja sanoi yhteen painoon:

-- Rouva Gervaise, tahtoisitteko sallia minun lainata teille rahaa?

Gervaise oli kumartunut ottamaan piirongin laatikosta pyyheliinoja. Hän
oikasihe tulipunaisena, Goujet oli siis nähnyt hänet aamulla jäävän
haltioissaan seisomaan puodin eteen lähes kymmeneksi minuutiksi. Seppä
hymyili nolon näköisenä, ikäänkuin hän olisi tehnyt jonkin loukkaavan
ehdotuksen. Mutta Gervaise hylkäsi tarjouksen jyrkästi; hän ei koskaan
ottaisi rahaa tietämättä, milloin hän voisi sen maksaa. Sitä paitsi
siihen tarvittaisiin todellakin liian suuri summa. Ja kun Goujet näytti
pahastuneelta eikä hellittänyt, niin Gervaise huusi viimein:

-- Mutta teidän naimisenne? Enhän minä mitenkään voi ottaa teiltä
rahoja, joita te tarvitsette naimisiin mennäksenne!

-- Voi, älkää olko millännekään minusta, vastasi hän punastuen
vuorostaan. Minä en menekään naimisiin. Tiedättehän te, mitä minä...
Tosiaankin minä paljoa mieluummin lainaan rahat teille.

Silloin kumpikin painoi päänsä alas. Heidän välillään oli jotakin hyvin
suloista, josta he eivät puhuneet, Ja Gervaise suostui. Goujet oli jo
puhunut äidilleen. He menivät eteisen läpi häntä tapaamaan heti.
Pitsinnyplääjä oli vakavana, hiukan surullisena, tyynet kasvot työn yli
vaipuneina. Hän ei tahtonut vastustaa poikaansa, mutta hän ei myöskään
hyväksynyt enää Gervaisen aikeita; ja hän sanoi suoraan minkä tähden:
Coupeau oli huonoilla jäljillä, hän hävittäisi kaikki Gervaisen ansiot.
Sitä hän varsinkaan ei antanut levysepälle anteeksi, että hän ei ollut
tahtonut opetella lukemaan parantumisensa aikana; Goujet oli
tarjoutunut häntä neuvomaan, mutta toinen oli käskenyt häntä menemään
hiiteen, syyttäen tiedettä, että se muka vain laihdutti ihmisiä. Tästä
olivat molemmat työmiehet olleet vähällä suuttua toisiinsa; kumpikin
kulki omaa tietään. Muutoin rouva Goujet nähdessään ison lapsensa
rukoilevat katseet oli hyvin ystävällinen Gervaiselle. Sovittiin, että
lainattaisiin viisisataa francia naapureille, joiden tulisi maksaa
takaisin kaksikymmentä francia kuussa; se saisi kestää, minkä kestäisi.

-- Luulenpa, että seppä on iskenyt silmänsä sinuun, huusi Coupeau
nauraen, kun hän sai siitä kuulla. Ohoh! minä olen aivan huoleti, hän
on liian suuri tomppeli... Hän on saapa rahansa takaisin. Mutta se on
varma, että jos hänellä olisi tekemistä roistojen kanssa, hän tulisi
pahanpäiväisesti petkutetuksi.

Seuraavana päivänä Coupeaulaiset vuokrasivat puodin. Gervaise juoksi
kaiken päivää Uuden kadun ja Goutte-d'Or'in kadun väliä. Kun naapurit
näkivät hänen rientävän ohi niin iloisena ja kepeästi, että hän tuskin
ollenkaan näytti ontuvan, sanoivat he, että hänen säärtään oli
varmaankin leikattu.



V.


Bochelaisetkin olivat juuri huhtikuun muuttopäivänä heittäneet entisen
paikkansa Poissonniers-kadulla ja saaneet portinvartijan toimen
Goutte-d'Or'in kadun isossa talossa. Oli se yhtä kaikki kummallista,
miten tiet sattuivat yhteen. Gervaise, joka oli elänyt niin rauhassa
ilman ovenvartijaa pienessä pesässään Uudella kadulla, oli huolissaan,
että joutuisi taas jonkun häijyn ilkiön vallan alaiseksi, joka
riiteleisi, jos sattuisi vähän läikähtämään vettä, tai jos ovi
paukahtaisi liian kovasti. Portinvartijat ovat maailman lopun väkeä!
Mutta Bochelaisten ollessa portinvartijoina olisi aivan toista. Kun
oltiin vanhoja tuttuja, niin ainahan sitä tultaisiin toimeen. Kaikki
kävisi kuin perheen kesken.

Sinä päivänä, jona Gervaise tuli Coupeaun kanssa vuokrasitoumusta
allekirjottamaan, oli hänellä outo tunne sydänalassa astuessaan
korkeaan porttikäytävään. Hän tuli siis asumaan tässä pienen kaupungin
kokoisessa talossa, jossa portaat ja käytävät risteilivät ja jatkuivat
loppumattomiin kuin kadut konsanaan. Harmaat seinät ikkunoihin
kuivamaan ripustettuine ryysyineen, hämärähkö piha epätasaisine
kivityksineen kuin kaupungin tori, seinien läpi kuuluva työn surina,
kaikki tämä vaikutti hänessä ankaran mielenliikutuksen; hän iloitsi,
että vihdoinkin sai tyydyttää kunnianhimonsa, mutta pelkäsi, ettei
onnistuisi, vaan musertuisi tässä kamalassa kamppailussa nälkää
vastaan, jonka huohotuksen hän kuuli. Hänestä tuntui kuin hän olisi
tehnyt uhkarohkean teon, heittäytynyt täyttä vauhtia pyörivään
koneeseen, lukkosepän vasaroiden ja nikkarin höylien paukkaessa ja
suhistessa alakerran työpajoissa. Sinä päivänä oli värjäyslaitoksen
vesi, joka juoksi porttikäytävän läpi vaaleanvihreää. Hän astui sen yli
hymyillen; hän näki sen värissä onnellisen enteen.

Isäntä oli tavattavissa portinvartijan huoneessa. Herra Marescot,
puukkotehtailija, jolla oli suuri puoti Paix-kadun varrella, oli ennen
kulkenut pitkin katuja tahkoaan vääntämässä, Nyt hänen sanottiin
omistavan useita miljoonia. Hän oli viidenkymmenenviiden vuoden vanha,
väkevä, luiseva, ritarimerkin saanut mies; hän levitteli tavattoman
suuria kämmeniään, joista kyllä näkyi, että hän oli entinen työmies; ja
hänen parhaita huvituksiaan oli vieläkin ottaa mukaansa hyyryläistensä
veitsiä ja saksia, jotka hän itse terotti. Häntä ei pidetty ylpeänä,
sillä hän viipyi tuntikausia portinvartijainsa luona pieneen hämärään
huoneeseen kätkeytyneenä tilejä vaatimassa. Sieltä käsin hän hoiti
kaikki asiansa. Coupeaulaiset löysivät hänet rouva Bochen rasvaisen
pöydän äärestä, kuuntelemasta, miten A-portaissa, toisessa kerroksessa
asuva ompelijatar oli ruokottomin sanoin kieltäytynyt maksamasta
hyyryään. Kun vuokrakontrahti oli allekirjoitettu, löi hän kättä
levysepälle. Hän rakasti työmiehiä. Ennen hänelläkin oli ollut työtä
niskaan pistäen. Mutta työllä sai mitä tahansa. Ja luettuaan
kaksisataaviisikymmentä francia, ensimäisen puolen vuoden hyyryn, jotka
hän työnsi avaraan taskuunsa, hän kertoi elämäkertansa ja näytti
ritarimerkkiään.

Gervaiseä vaivasi hiukan Bochelaisten outo käytös. He näet eivät olleet
tuntevinaan häntä. He hätiköivät isännän edessä, selkä koukussa,
vaanien hänen sanojansa ja hyväksyen ne päätä nyökytellen. Rouva Boche
hyökkäsi kiivaasti ulos ajamaan pois lapsilaumaa, jotka olivat
vääntäneet vesijohdon hanan ihan auki ja nyt jalkoineen lätystelivät
siitä vuotaneessa lätäkössä, joka oli tulvata yli koko kivityksen; ja
kun hän palasi suorana ja ankarana katsellen pihan poikki kulkiessaan
visusti kaikkiin ikkunoihin, ikäänkuin tullakseen vakuutetuksi, että
talossa kaikki oli hyvässä järjestyksessä, hän puristi huulensa yhteen
itsetietoisena vallasta, joka hänellä nyt oli, kun hänellä oli
hallittavanaan kolmesataa hyyryläistä. Boche puhui taas toisessa
kerroksessa asuvasta ompelijattaresta; oli sitä mieltä, että nainen oli
häädettävä, laski maksamatta jääneet hyyryt, tärkeänä kuin
isännöitsijä, jonka huoneenhallitus saattoi olla epäilyksenalainen.
Herra Marescot hyväksyi häätämistuuman, mutta tahtoi odottaa vielä
puoli neljännestä. Oli sydämetöntä heittää ihmisiä kadulle, semminkin
kun siitä ei tullut ainoatakaan souta talonisännän taskuun. Ja
Gervaiseä puistatti, kun hän ajatteli, että näinköhän hänetkin
heitettäisiin kadulle sinä päivänä, jolloin jokin onnettomuus estäisi
hänet maksamasta. Portinvartijan komero oli savustunut, täynnä
mustuneita huonekaluja, kostea ja hämärä kuin kellari; kaikki valo,
mitä ikkunasta tuli, lankesi sen edessä olevalle räätälin työpöydälle,
jolla virui käännettäväksi tuotu vanha takki; lattialla istui Pauline,
Bochen nelivuotias, punatukkainen tytär, katsellen kiltisti, miten
palanen vasikanlihaa paistui, ja nauttien väkevästä hajusta, joka nousi
paistinpannusta.

Herra Marescot ojensi uudestaan kätensä levysepälle; mutta kun tämä
alkoi puhua korjauksista ja muistutti häntä hänen suullisesta
lupauksestaan ottaa ne myöhemmin puheeksi, niin isäntä suuttui; hän ei
ollut sitoutunut mihinkään; sitä paitsi eihän puodissa koskaan tehty
korjauksia. Kumminkin hän suostui lähtemään huoneita katsomaan
Coupeaulaisten ja Bochelaisten seuraamana. Pikku rihkamakauppias oli
mennessään vienyt hyllynsä ja tiskinsä; tyhjänä näytti puoti perin
viheliäiseltä, katto oli musta, seinät halkeilleet, siellä täällä
riippui siekaleita vanhoista keltaisista tapeteista. Näissä tyhjyyttään
kaikuvissa huoneissa syntyi raivoisa väittely. Herra Marescot huusi,
että puotien koristaminen oli kauppiasten oma asia, sillä voisihan joku
kauppias tahtoa kultaa joka paikkaan, eikä hän, isäntä, voinut panna
kultaa; sitten hän kertoi Paix-kadun varrella olevan oman puotinsa
sisustuksesta, johon hän oli kuluttanut yli kaksikymmentätuhatta
francia. Naisellisella itsepintaisuudella puolusti Gervaise
käsitystään, joka hänestä tuntui kumoamattomalta: panettihan isäntä
paperit kaikkiin asuinhuoneisiin, vai mitä? no, miksi ei hän sitten
puotia pitänyt asuinhuoneena? Hänhän ei pyytänyt muuta kuin
valkaisemaan kattoa ja panemaan uudet paperit seiniin.

Boche seisoi sillä välin läpitunkemattomana ja arvokkaana; hän
kääntelihe, katseli ilmaan virkkamatta mitään. Vaikka Coupeau kuinka
iski hänelle silmää, niin hän vain oli olevinaan ikäänkuin ei olisi
tahtonut käyttää väärin suurta vaikutusvaltaansa isäntään. Lopulta hän
kumminkin näytti vilaukselta hiukan elonmerkkiä, hän hymähti
nyökäyttäen päätänsä. Juuri silloin herra Marescot epätoivoisena,
onnettoman näköisenä, kaikki kymmenen sormea suonenvedontapaisesti
harrallaan kuin saiturilla, jolta ryöstetään hänen kultansa, vihdoin
myöntyi Gervaisen pyyntöön, lupasi valkaista katon ja panettaa uudet
seinäpaperit sillä ehdolla, että Gervaise maksaisi puolet paperin
hinnasta, Ja hän lähti kiireesti tiehensä, tahtomatta kuulla enää
mistään puhuttavan.

Jäätyään yksin Coupeaun ja Gervaisen kanssa Boche taputti heitä olalle
ja muuttui heti puheliaaksi. No? Sehän kävi mainiosti! Ilman häntä he
eivät olisi koskaan saaneet tapetteja eikä kattoa valkaistuksi.
Olivatko he huomanneet, kuinka isäntä oli vilkunut häneen neuvoa
kysyäkseen ja yht'äkkiä tehnyt päätöksensä nähdessään hänen hymähtävän.
Sitten hän suurena salaisuutena kertoi heille, että hän se olikin talon
oikea haltija: hän päätti irtisanomisista, vuokrasi huoneita, jos
hyyryläiset olivat hänen mieleisiään, kantoi hyyryrahat, joita säilytti
parikin viikkoa piironkinsa laatikossa. Sinä iltana Coupeaulaiset
katsoivat kohteliaisuuden vaativan lähettämään Bochelaisille
kiitollisuutensa osotukseksi kaksi litraa viiniä. Olihan heidän apunsa
lahjan arvoinen.

Jo seuraavana maanantaina ryhtyivät työmiehet laittamaan puotia
kuntoon. Tapetin osto oli varsinkin iso asia. Gervaise tahtoi harmaata,
sinikukkaista paperia, jotta puoti näyttäisi valoisalta ja iloiselta.
Boche tarjoutui ottamaan hänet mukaansa, jotta hän saisi itse valita.
Mutta hänelle oli isäntä nimenomaan määrännyt, että hän ei saanut
maksaa yli viidentoista soun rullalta. He viipyivät tuntikauden
tapettikaupassa; pesijätär ei löytänyt, vaikka kuinka olisi valinnut,
kuin yhden lajin oikein sievää isokukkaista tapettia, ja hän oli ihan
epätoivoissaan, sillä se maksoi kahdeksantoista souta ja muut kaikki
olivat hänestä kauhean rumia. Viimein ovenvartija taipui; hän otti
asian järjestääkseen, lupasi laskea yhden rullan lisää, jos ei muu
auttaisi. Ja Gervaise osti palatessa leivoksia Paulinelle. Hän ei
tahtonut jäädä kiitollisuuden velkaan; siitä oli pelkkää hyötyä, että
teki hänelle mieliksi.

Neljässä päivässä piti puodin joutua valmiiksi. Töitä kesti kolme
viikkoa. Ensin oli aikomus vain pestä maalaukset, Mutta nämä
maalaukset, alkujaan tummanpunaiset, olivat niin likaisia ja
viheliäisessä kunnossa, että Gervaise lopultakin päätti maalauttaa
uudestaan koko ulkoseinämän vaaleansiniseksi ja siihen keltaisia
raitoja. Silloin ei korjaustöistä näyttänyt loppua tulevankaan.
Coupeau, joka yhä vieläkään ei tehnyt työtä, tuli jo aamusta pitäen
katsomaan, sujuiko työ. Boche heitti käsistään takin tai housut, joiden
nappikoloja hän korjasi, ja tuli puolestaan pitämään miehiään silmällä.
Ja molemmilta meni koko päivä seistessä siinä työmiesten ääressä, kädet
selän takana, tupakoiden ja syljeksien arvostelemassa jokaista
pensselinvetoa. Kun oli naula reväistävä irti seinästä, niin siitä
riitti syvämielisiä mietiskelyjä ihan loppumattomiin. Maalarit, kaksi
hyvänahkaista pitkää roikaletta, astuivat tuon tuostakin alas
tikapuiltaan ja asettuivat hekin keskelle puotia, sotkeutuivat toisten
väittelyyn jääden tuntikausiksi päätään nyökytellen katselemaan
alkamaansa työtä. Katon valkaiseminen oli sangen pian suoritettu. Mutta
ulkoseinän maalauksesta ei ollut tulla milloinkaan valmista. Se ei
tahtonut kuivaa. Yhdeksän tienoossa maalarit ilmestyivät
maalipönttöineen, laskivat ne johonkin nurkkaan, iskivät toisilleen
silmää ja hävisivät; eikä heitä sen koommin näkynyt. He olivat menneet
syömään aamiaista taikka oli heidän täytynyt lopettaa kesken jäänyt
peli läheisessä kapakassa Myrrha-kadulla. Toisinaan vei Coupeau koko
roikan juomaan lasin viiniä, Bochen. maalarit vieläpä vastaan tulevat
toveritkin; siinä meni taas puoli päivää hukkaan. Gervaise oli harmista
haleta. Yht'äkkiä kaikki saatiin valmiiksi kahdessa päivässä,
maalaukset vernissattiin, seinät paperoitiin ja roskat korjattiin pois.
Maalarit olivat suorittaneet työnsä kuin leikkiä lyöden, viheltäen ja
laulaen tikapuillaan niin, että ihmisiltä oli korvat haljeta.

Muutto tapahtui heti. Ensimäisinä päivinä tunsi Gervaise lapsellista
iloa, kun hän palatessaan joltakin asialta astui kadun poikki. Hän
pysähtyi hymysuin katselemaan uutta kotiaan. Keskellä toisten puotien
mustaa riviä loisti hänen puotinsa jo kauvas, uutena ja kirkkaana. Sen
vaaleansinisessä kyltissä seisoi isoilla keltaisilla kirjaimilla sanat:
_Pesu- ja silityslaitos_. Ikkunassa, jota verhosi perältä
musliini-uutimet ja jonka pielet oli päällystetty sinisellä paperilla,
jotta liinavaatteiden valkoisuus paremmin pistäisi silmään, oli aina
näytteillä miesten paitoja ja naisten myssyjä, jotka nauhoistaan oli
ripustettu vaskilangoille. Hänestä oli hänen puotinsa oikein kaunis.
Sisältäkin se oli taivaansininen; tapeteissa, jotka jäljittelivät
Pompadourmallista karttuunia, oli kuvattuna viiniköynnöksiä
sinikukkaisine loisköynnöksineen; silitysaluksena oli tavattoman iso
pöytä, joka täytti kaksi kolmatta osaa koko huoneesta; se oli
päällystetty paksulla peitteellä ja reunustettu isokukkaisella
sinisellä kretongilla, jotta kannakepukit eivät näkyisi. Gervaise
istuutui jakkaralle ja huoahti tyytyväisyydestä, onnellisena tästä
kauniista siisteydestä, hyväillen silmillään uusia työkalujaan. Mutta
ensiksi hänen katseensa aina osui rautaiseen silitysuuniin, jonka
torven ympärille mahtui yhtaikaa kymmenen rautaa lämpiämään
viistopohjaisiin lokeroihinsa. Hän laskeusi polvilleen ja katseli sitä
alituisesti peläten, että hänen pieni pöllö oppilaansa halkaiseisi koko
koneen ahtamalla siihen liian paljon hiiliä.

Puodin takana olevat asuinhuoneetkin olivat hyvin mukiin meneviä.
Gervaise ja Coupeau makasivat etumaisessa huoneessa, jota myöskin
käytettiin keittiönä ja ruokasalina; ovi vei sen perältä talon pihalle.
Nanan sänky oli oikeanpuoleisessa isohkossa syrjähuoneessa, johon valo
tuli pyöreästä luukusta, katon rajasta. Etienne taas asusti vasemman
puoleisessa huoneessa, jossa aina oli lattialla suuret kasat likaisia
vaatteita. Yksi haitta siinä kumminkin oli, jota Coupeaulaiset eivät
alussa tahtoneet myöntää; seinistä näet valui kosteutta eikä kello
kolmelta iltapäivällä enää nähnyt selvästi.

Uusi puoti herätti ympäristössä suurta huomiota, Coupeaulaisia
syytettiin siitä, että he pitivät liikaa kiirettä ja alkoivat liian
mahtavasti. He olivat näet kuluttaneetkin Goujet'laisilta lainaamansa
viisisataa francia perustamiskustannuksiin, säästämättä itselleen edes
sen vertaa, millä elää pari viikkoa, niinkuin he olivat aikoneet. Sinä
aamuna, jona Gervaise ensi kerran avasi ikkunaluukkunsa, oli hänellä
parhaiksi kuusi francia kukkarossaan. Mutta hän ei ollut siitä
huolissaan: työtä tuli tulvimalla ja alku näytti sangen kauniilta.
Viikon päästä hän lauvantai-iltana ennen maata menoaan laski
paperipalasella kaksi tuntia; ja loistavin katsein hän herätti
Coupeaunkin sanoakseen hänelle, että oli tuhansia ansaittavissa, jos
oltiin järkeviä.

-- Ei ole hullumpata! soitti rouva Lorilleux suutaan kaikille ihmisille
pitkin Goutte-d'Or'in katua, on sillä minun velihupakollani nyt hauskat
päivät!... Se vaan puuttuu vielä että Nilkuttaja rupeaa elostelemaan.
Se olisi juuri hänen tapaistaan, vai mitä?

Lorilleux'läiset olivat tulleet Gervaisen kanssa verivihollisiksi.
Ensiksi, sillä aikaa kuin puotia laitettiin kuntoon, he olivat olleet
haljeta harmista; kun he vain loitoltakin näkivät maalarit, niin he
siirtyivät toiselle katukäytävälle ja palasivat ullakkokamariinsa
hampaitaan kiristellen. Mikä hän luulee olevansa, mokomakin! Laitappas
näet oma sininen puoti, ihan kuin tehdäkseen ähmää rehellisille
ihmisille! Ja jo heti toisena päivänä, kun tyttö, joka oli Gervaisellä
opissa, oli kaataa hulauttanut tärkkelysastian kadulle, juuri kun rouva
Lorilleux tuli ulos portista, niin tämä oli usuttanut koko kadun
kälyään vastaan syyttäen häntä, että hän tahallaan häväisytti häntä
työnaisillaan. Ja kaikki välit olivat rikkoutuneet; kun satuttiin
vastakkain, vaihdettiin vain karsaita katseita.

-- Tosiaankin kaunista elantoa! hoki rouva Lorilleux. Kyllä se
tiedetään mistä hänelle rahat tulevat lauhkaa varten! Ne hän on
ansainnut sepältä... On se siistiä väkeä sekin! Eikös näet isä ole
katkaissut kaulaansa puukolla säästääkseen sen vaivan gillotinilta?
Ainakin se oli jokin sentapainen roskainen juttu!

Hän väitti ihan häikäilemättä Gervaisen makaavan yhdessä Goujet'n
kanssa. Hän valehteli muka yllättäneensä heidät eräänä iltana yhdessä
ulkobulevardin penkiltä. Ajatellessaan tätä lemmenliittoa ja sitä
hekumaa, jota hänen kälynsä mahtoi nauttia, hän ruman naisen
kunniallisuudessaan kävi yhä katkerammaksi. Joka päivä hänen sydämensä
huuto nousi hänen huulilleen:

-- Mutta mitä hänessä sitten on, tuossa raajarikossa, jolla hän saa
miehet itseään rakastamaan! Rakastaako muka kukaan minua!

Sitten siitä riitti juoruamista loppumattomiin naapuriakkojen kanssa.
Hän kertoi koko historian. Nähkääs, hääpäivänään oli Nilkuttaja kyllä
rehennellyt. Mutta hänellä oli tarkka nokka, hän haistoi jo silloin,
mikä siitä oli tulossa. Myöhemmin, Jumala paratkoon, oli Nilkuttaja
osottautunut niin säyseäksi, niin ulkokullatuksi, että hän itse ja
hänen miehensä Coupeaun tähden olivat suostuneet rupeamaan Nanan
kummeiksi; vaikka ne hyvästi maksoivatkin, semmoiset ristiäiset. Mutta
nyt, nähkääs! vaikka Nilkuttaja olisi kuoleman kielissä ja tarvitseisi
lasin vettä, niin ainakaan ei hän sitä hänelle antaisi. Hän ei voinut
suvaita hävyttömiä, kevytmielisiä, siveettömiä ihmisiä. Mitä Nanahan
tuli, niin hän oli aina tervetullut heille, jos hän tahtoi tulla
kummejaan katsomaan; eihän lapsi rukka ollut syyllinen äitinsä
rikoksiin. Coupeau ei ollut neuvojen tarpeessa; hänen sijassaan olisi
kuka mies tahansa painanut akkansa takapuolen vesiämpäriin ja
sivaltanut hänelle pari korvapuustia; mutta sehän oli hänen oma
asiansa, eihän häneltä muuta pyydetty kuin vaatimaan kunnioitusta
sukulaisiaan kohtaan. Auta armias! jos Lorilleux olisi tavannut hänet,
rouvansa, itse synnin työssä! se ei olisi käynytkään niin
rauhallisesti, hän olisi iskenyt saksensa hänen vatsaansa.

Bochelaiset, talon riitojen ankarat tuomarit, katsoivat kumminkin
Lorilleux'läisten olevan väärässä. Epäilemättä Lorilleux'läiset olivat
kunnon ihmisiä, jotka rauhallisesti tekivät työtä päivät päästään ja
maksoivat hyyrynsä täsmällisesti. Mutta suoraan sanoen kateus heidät
villitsi. Sen lisäksi he olisivat tahtoneet munankin keritä. Itaroita
saitureita! jotka panivat viinipullonsa, piiloon, kun joku heillä kävi,
ettei tarvitseisi tarjota lasia vieraallekin; sanalla sanoen
kitupiikkejä koko ihmiset. Eräänä päivänä Gervaise oli tarjonnut
Bochelaisille viinimarjamehua selterveden kanssa, jota oltiin juuri
juomassa portinvartijan huoneessa, kun rouva Lorilleux oli kulkenut ohi
hyvin jäykkänä ja sylkäissyt tahallaan ihan oven kohdalla. Ja siitä
lähtien rouva Boche lakaistessaan joka lauvantai rappusia ja käytäviä
jätti rikat Lorilleux'läisten oven eteen.

-- Se perhanan Nilkuttaja syöttää ja juottaa niitä mässääjiä! huusi
rouva Lorilleux. Mutta eivät ne siitään muutu!... Älkööt vain minua
suututtako, taikka minä menen valittamaan isännälle... Eilen viimeksi
minä näin sen salakähmäilijän Bochen lähentelevän rouva Gaudronia.
Hakkaileppas näet sen ikäistä naista, jolla on puoli tusinaa lapsia,
hyi! se on kerrassaan sikamaista!... Jos minä vielä kerran yhytän
heidät, niin minä ilmoitan rouva Bochelle. Kyllä hän pehmittää
miehensä!... Saisihan tuolle edes vähän nauraa.

Muori Coupeau kävi yhä kummankin perheen luona, oli aina samaa mieltä
kuin se, jonka kanssa hän puhui, ja olipa siitä hyötyäkin, sillä kun
hän vuoron perään kiltisti kuunteli, mitä tytär ja miniä toisistaan
sanoivat, pyysivät nämä useammin häntä jäämään päivälliselle. Rouva
Lerat ei nykyään käynyt Coupeaulaisten luona, sillä hän oli joutunut
Nilkuttajan kanssa riitaan erään sotamiehen tähden, joka oli leikannut
hentultaan nenän partaveitsellä; hän piti sotamiehen puolta, hänestä
oli nenän leikkaaminen paras rakkauden merkki, mutta syitä tähän
käsitykseensä hän ei sen lähemmin selittänyt. Hän oli vielä yllyttänyt
rouva Lorilleux'n vihaa vakuuttamalla hänelle, että Nilkuttaja
puhellessaan parinkymmenen ihmisen läsnä ollessa, oli häikäilemättä
sanonut häntä Lehmänhännäksi. Ihan todella! niin, ja nyt Bochelaiset ja
kaikki naapurit sanoivat häntä Lehmänhännäksi.

Keskellä näitä juoruja pysyi Gervaise tyynenä ja hymyilevänä.
Puotinsa kynnykseltä hän tervehti ystäviä pienellä ystävällisellä
päännyökkäyksellä. Hänestä oli hauskaa pistäytyä siihen minuutiksi
silitystyönsä lomassa näyttääkseen iloaan kadulle, turhamielisen
ylpeänä siitä, että hänellä, niinkuin kauppiaalla ainakin, oli pieni
palasensa katukäytävää omanaan. Goutte-d'Or'n katu kuului hänelle, ja
läheiset kadut ja koko kortteli. Yllään valkoinen nuttu, käsivarret
paljaina, hiukset työn tuoksinassa valloilleen päässeinä, hän kurkotti
päätään vilkaisten vasemmalle, vilkaisten oikealle, molempiin suuntiin,
ottaakseen haltuunsa yhdellä katseella ohikulkijat, talot,
katukivityksen ja taivaan; vasemmalla Goutte-d'Or'in katu oli
rauhallinen ja autio, kuin maalaiskylän tie, jossa muutamia vaimoja
jutteli hiljaa jollakin portilla; oikealla oli muutaman askeleen päässä
Poissonniers'n katu, josta kuului ajopelien jyrinää, yhtämittaista
väkijoukon jalkojen kapsetta. Gervaise rakasti katua, kuormarattaiden
kolinaa kuhmuisella, isokuoppaisella kivityksellä, ihmisten survintaa
kapeilla, jyrkkäreunaisilla katukäytävillä; hänen kolmen metrin
pituinen osuutensa katuojaa hänen puotinsa edustalla sai suunnattoman
suuren merkityksen, se oli leveä joki, jonka hän toivoi pysyvän hyvin
siistinä, omituinen, elävä virta, jolle talon värjäyslaitos antoi mitä
vaihtelevammat ja heleimmät värivivahdukset mustan lian keskellä.
Sitten hänen huomionsa kiintyi puoteihin; niitä oli iso maustekauppa,
jonka seinämällä oli näytteillä kuivatuita hedelmiä pienisilmäisen
verkon takana; työväen liinatavarakaupan seinämälle oli ripustettu
sinisiä työmekkoja ja housuja hihat ja lahkeet levällään, joita
vähinkin tuulenhenki heilutteli. Hedelmäkauppiaan ja sisälmyskauppiaan
puodeista hän näki tiskin nurkat, joilla makaa komea kissa
rauhallisesti kehräämässä. Hänen naapurinsa, rouva Vigouroux,
hiilikauppias, vastasi hänen tervehdykseensä, pieni, lihava nainen,
joka kasvot mustana, kiiluvin silmin naureskeli miesten kanssa
joutilaana nojaten puotinsa ovenpieleen, johon tummanpunaiselle
pohjalle oli maalattu haloista muodostettu maalaistupa. Rouva Cudorge
tyttärineen, hänen toiset naapurinsa, jotka pitivät sateenvarjokauppaa,
eivät näyttäytyneet koskaan; heidän ikkunansa näytti synkältä ja kiinni
oli aina ovikin, jonka yläpuolella oli kaksi pientä helakanpunaiseksi
maalattua, sinkkilevystä tehtyä päivänvarjoa. Mutta ennenkuin Gervaise
palasi sisälle, hän aina katsahti vastassaan olevaan suureen valkoiseen
seinään jossa ei ollut yhtään ikkunaa; siihen puhkaistun ison ajoportin
läpi näkyi pajan lieska pihalta, joka oli täynnä rattaita aisat
pystyssä. Seinään oli maalattu hevosenkengän muotoisen kehyksen sisälle
isoilla kirjaimilla sana: _Kengityslaitos_ Kaiken päivää kuului
vasaran pauketta alasimia vasten, ja sankat sarjat säkeniä valaisivat
hämärätä pihaa. Ja tämän seinän alareunassa, kaapin kokoisessa
komerossa, kahden samallaisen lokeron välissä, joista toisessa oli
kaupan rautaromua, toisessa paistetuita perunoita, istui pöytänsä
ääressä kelloseppä, siistin näköinen, pitkätakki herra, joka päivät
päästään rakenteli kelloja pienen pienillä työaseillaan. Lasien alla
nukkuivat siinä hänen hienorakenteiset tekeleensä hänen edessään
työpöydällä; hänen takanaan taas naksutti pari kolme tusinaa pikkuista
käkikelloa yht'aikaa, kadun mustassa kurjuudessa ja kengityslaitoksen
tahdikkaassa paukkeessa.

Naapurit pitivät paljon Gervaisestä. Tosin hänestä juoruttiin, mutta
siitä ei ollut kuin yksi mieli, että hänellä oli isot silmät, supukka
suu ja hyvin valkoiset hampaat. Sanoi, mitä sanoi, mutta sievä hän oli,
olisipa ollut kauneimpia naisia, ellei hän kovaksi onnekseen olisi
ontunut. Hän oli kahdeksankolmatta vanha ja oli viime aikoina hieman
lihonut. Hänen hienot piirteensä olivat pyöristyneet ja hänen
liikkeensä olivat käyneet hitaammiksi ja sirommiksi. Nykyään hän joskus
unohtui tuolin reunalle istumaan odottaessaan silitysrautaansa,
epämääräinen nautintoa ilmaiseva hymy kasvoillaan. Hän oli ruvennut
herkuttelemaan; kaikki ihmiset sitä sanoivat; mutta se ei ollut
kovinkaan paha vika, päinvastoin. Kun kerran itse tienaa, millä ostaa
makupaloja, niin mikäpä häntä silloin perunan kuoria syömään? Varsinkin
kun hän teki kovasti työtä, ponnistaen viimeisetkin voimansa
työnteettäjäinsä hyväksi, ja silitti itse yöt läpeensä suljettujen
ikkunaluukkujen takana, milloin työllä oli kiire. Kuten ihmiset
sanoivat, niin hän olikin innostunut työhönsä; kaikki hänelle menestyi.
Hän piti puhtaana koko talon väen, herra Madinier'n, neiti Remanjoun,
Bochelaiset; olipa hänen entisestä työnantajastaankin, rouva
Fauconnier'sta luopunut muutamia Pariisin vallasnaisia, jotka asuivat
Faubourg-Poissonièren kadulla, ja tuoneet pyykkinsä Gervaiselle. Kahden
viikon kuluttua hänen oli täytynyt ottaa kaksi apulaista; rouva Putois
ja iso Clémence, se tyttö, joka ennen oli asunut kuudennessa
kerroksessa. Näiden kahden lisäksi hänellä vielä oli oppityttö, pieni
kierosilmä Augustine, ruma kuin synti. Toisilta semmoinen onnenpotku
olisi varmaan pannut pään pyörälle. Pitihän hänen saada vähäisen
herkutella maanantaina koko viikon aherrettuaan. Sitä paitsi se oli
hänelle tarpeen; hän olisi jäänyt kädet ristissä katsomaan, miten
paidat itsestään siliävät, ellei hän olisi saanut juuri kuin pumpulia
sydämelleen, jotakin makeata, jonka halu hiveli hänen rintaansa.

Gervaise ei ollutkaan koskaan ennen osottanut niin suurta suopeutta.
Hän oli laakea kuin lammas ja taipuisa kuin taikina. Paitsi rouva
Lorilleux'tä, jota hän kostaakseen kutsui Lehmänhännäksi, hän ei
vihannut ketään, antoi kaikille anteeksi. Herkuttelunsa herpaisemana,
syötyään hyvän aamiaisen ja juotuaan kahvinsa hän tunsi yleisen
suvaitsevaisuuden tarvetta. Hänen oli tapana sanoa: »Pitäähän sitä toki
antaa toisilleen anteeksi, ellei tahdota elää kuin pakanat». Kun
hänelle puhuttiin hänen hyvyydestään, niin hän nauroi. Se nyt muka
vielä puuttui, että hän olisi paha! Hän puolustautui, ei sanonut
itsellään olevan mitään ansiota siinä, että oli hyvä. Eikö kaikki hänen
unelmansa olleet toteutuneet? jäikö hänelle muka mitä toivomisen varaa
nykyisessä elannossaan? Hän muisteli senaikuista ihannettaan, kun hän
oli ihan koditonna: tehdä työtä, syödä leipää, asua omassa komerossaan,
kasvattaa lapsiaan, ei saada selkäänsä, kuolla omassa sängyssään. Ja
nyt hänen ihanteensa oli voitettu kanta; hänellä oli kaikki, vieläpä
paljon enemmän. Mitä omassa sängyssä kuolemiseen tuli, lisäsi hän
leikillään, niin hän kyllä toivoi sitä, mutta niin myöhään kuin
mahdollista, se oli selvä.

Varsinkin Coupeaulle oli Gervaise hyvä. Ei koskaan pahaa sanaa, ei
koskaan valitusta miehensä selän takana. Levyseppä oli vihdoin ryhtynyt
jälleen työhön; ja kun hänen työpaikkansa oli toisessa päässä Pariisia,
niin Gervaise antoi hänelle joka aamu neljäkymmentä souta aamiaiseen,
juomaan ja tupakkaan. Mutta kahtena päivänä kuudesta Coupeau pysähtyi
matkan varrella, joi saamansa neljäkymmentä souta jonkun ystävän
kanssa, ja palasi kotiin syömään aamiaista, keksien aina jonkin jutun
tekosyyksi. Kerran hän ei ollut pitkälti mennytkään, oli tarjonnut
Saappaalle ja kolmelle muulle toverille herrasaamiaisen, simpukoita,
paistia ja pulloviiniä _Kapusiinissä_, Chapellen rinteellä; ja kun
hänen neljäkymmentä soutansa ei riittänyt maksuksi, oli hän lähettänyt
viinurin viemään laskun vaimolleen ja käskenyt sanomaan, että hän oli
rahan panttina. Tämä nauroi, kohautti olkapäitään. Mitäpä pahaa siinä
oli, jos hänen miehensä piti vähän lystiä? Miehiä piti taluttaa
pitkässä nuorassa, jos tahtoi säilyttää kotirauhaa. Antamalla sanan
sanasta jouduttiin pian käsirysyyn. Jumala paratkoon! kaikki piti vain
oikein ymmärtää. Coupeauta vaivasi vielä hänen jalkansa, sitä paitsi
toiset houkuttelivat häntä, ja hänen oli pakko noudattaa heidän
esimerkkiään, sillä muuten häntä olisi pidetty nahjuksena. Eikähän
siitä sen pahempia seurauksia ollut; jos hän tuli kotiin vähän
hutikassa, niin hän paneutui maata, eikä siitä parin tunnin päästä enää
huomannut mitään.

Kuumin aika oli käsissä. Eräänä kesäkuun iltapäivänä, lauvantaina,
työllä oli kova kiire. Gervaise oli itse ahtanut silitysuunin hiiliä
täyteen; kymmenen rautaa oli kuumenemassa sen tohisevan torven
ympärillä. Aurinko paistoi täydeltä terältä suoraan puodin seinään ja
katukäytävästä tulvasi sisälle hehkuvaa hellettä, jonka heijastus
väikkyi puodin katossa; ja tämä päivänpaiste, jonka seinäpaperien,
hyllyjen ja ikkunan kajastus teki sinertäväksi, loi työpöydälle
häikäisevän kirkkaan valon, ikäänkuin auerta olisi seulottu valkoisille
liinavaatteille. Huoneessa oli niin kuuma, että siihen oli läkähtyä.
Katuovi oli jätetty auki, mutta ei tuulen henkäystäkään tullut sisälle.
Vaatekappaleet, joita oli ripustettu kuivamaan vaskilangoille,
höyrysivät ja kävivät jäykiksi kuin höylänlastut vähemmässä kuin
kolmessa neljännestunnissa. Jonkun aikaa oli jo tässä pätsin tapaisessa
helteessä vallinnut syvä hiljaisuus, jossa kuului vain silitysrautojen
sihinä, kun niillä kosteita vaatteita hangattiin paksupeitteisellä
pöydällä.

-- Ihanhan tässä tahtoo sulaa! sanoi Gervaise. Tekisi mieli riisua
paitakin päältään!

Hän oli kyykyllään maassa, iso vati edessään, kastelemassa
silitysvaatteita tärkkelykseen. Hänellä oli päällään valkoinen alushame
ja röijy, joka oli valunut alas olkapäiltä; hihatkin oli hän käärinyt
ylös, niin että käsivarret ja kaula olivat paljaat; hän oli aivan
punainen ja hikoili niin, että hänen hassottavasta tukastaan irtauneet
pienet vaaleat suortuvat tarttuivat kiinni hänen ihoonsa. Huolellisesti
hän kastoi maidonkarvaiseen veteen naisten myssyjä, miesten paitojen
etumuksia, kokonaisia alushameita ja naisten alushousujen rimpsuja.
Sitten hän kääri vaatekappaleet kokoon ja laski ne nelisnurkkaisen
korin pohjalle, kasteltuaan ensin kätensä vesisaavissa ja sillä
kostutettuaan niitä osia paidoista ja housuista, joita ei tärkätty.

-- Tässä korissa on teidän osanne, sanoi hän rouva Putois'lle.
Koetattehan te nyt jouduttaa niitä? Ne kuivavat ihan heti; tunnin
perästä minun täytyisi uudestaan kostuttaa niitä.

Rouva Putois, neljänkymmenen viiden vanha, laiha, pieni nainen silitti
hikoilematta pisaraakaan, vaikka hänen ruskean, vanhan röijynsä napit
olivat kaulaan asti kiinni. Hän ei edes ollut heittänyt päästään
myssyään, vanhaa, mustaa myssyä, jonka vihreät nauhat olivat
kellastuneet. Hän seisoi suorana työpöydän ääressä, joka oli liian
korkea hänelle, kyynäspäät pystyssä, sysien rautaansa nykivillä
liikkeillä, kuin teaatterinukke. Yht'äkkiä hän huusi:

-- Älkäähän toki! neiti Clémence, pankaa takaisin röijy päällenne.
Tiedättehän, minä en pidä sopimattomuuksista. Tai näyttäkää yksin
häpein koko hökötyksenne. Tuolla on jo kolme miestä seisottunut
vastapäätä.

Iso Clémence murahti hampaittensa välistä, että akka oli vanha hupakko.
Hänhän oli tukehtua, tottahan sai pukeutua niin mukavasti kuin tahtoi;
kaikkien nahka ei ollut taulaa. Sitä paitsi, kukapa sitä oli näkemässä.
Ja hän oikoi käsivarsiaan, niin että hänen uhkeat rintansa olivat
reväistä paidan ja lyhyet paidan hihat ratkeilivat olkapäistä. Clémence
vietti sellaista elämää, että hän oli oleva pilalle ujutettu, ennenkuin
oli täyttänyt kolmekymmentä vuotta. Yökaudet rehkittyään hän ei
seuraavana päivänä ollut pysyä pystyssä, vaan oli nukkua työnsä ääreen
niin turtana, kuin sekä pää että vatsa olisivat olleet lumppuja täyteen
ahdettuina. Mutta häntä pidettiin kumminkin työssä, sillä ei yksikään
silittäjätär osannut silittää miesten paitoja niin hyvin kuin hän.
Hänen erikoisalansa olivat miesten paidat.

-- Se on minun asiani, selitti hän lopuksi, lyöden rintaansa. Se ei
liikuta ketään muuta.

-- Clémence, pankaa nuttu päällenne, sanoi Gervaise. Rouva Putois on
oikeassa, se ei ole sopivaa, ihmiset voisivat luulla minun taloani
siksi, mikä se ei ole.

Silloin iso Clémence pani nutun takaisin päälleen, vaikka mukisten.
Kylläpä sitä nyt oltiin olevinaan kainoja! Ikäänkuin muka nuo
ohikulkijat eivät koskaan olisi nähneet naisen rintoja! Ja hän purki
vihansa kierosilmä Augustinelle, joka hänen vieressään silitti
yksinkertaisia vaatteita, sukkia ja nenäliinoja: hän survi ja tyrkki
häntä kyynäspäillään. Mutta Augustine, salavihainen murjottaja, jonka
täytyi pitää hyvänään kaikki, sylkäsi kostoksi takaapäin kenenkään
huomaamatta hänen hameelleen.

Gervaise oli juuri ottanut käsille rouva Bochelle kuuluvan myssyn,
jonka hän tahtoi silittää oikein huolellisesti. Hän oli valmistanut
keitettyä tärkkiä, jotta hän saisi sen ihan uuden näköiseksi. Hän
silitti hiljakseen myssyn pohjaa pienellä, kahden pään pyöristetyllä
raudalla, kun muudan akka tuli sisälle, luiseva, naama täynnä punaisia
lämyjä, hameet likomärkänä. Se oli muudan pesuakka, joka kolmen
apulaisen kanssa pesi pyykkiä silittäjättärille Goutte-d'Or'in
pesulaitoksessa.

-- Te tulette liian aikaiseen, rouva Bijard! huusi Gervaise. Minähän
käskin teidän tulla vasta tänä iltana... Te häiritsette minua näin
aikaiseen!

Mutta kun pesuakka valitti, ettei hän muuten ennätä panna vaatteita
likoon samana päivänä, suostui Gervaise antamaan hänelle likaiset
vaatteet heti. He menivät hakemaan niitä vasemmanpuoleisesta huoneesta,
jossa Etienne makasi, ja palasivat syli täynnä vaatteita, jotka he
panivat kasoihin lattialle puodin perälle. Lajitteleminen kesti
runsaasti puoli tuntia. Gervaise heitti eri läjiin miesten paidat,
naisten paidat, nenäliinat, sukat, pyyheliinat. Kun hänen käteensä tuli
jonkun uuden pesettäjän vaatekappale, pisti hän siihen ristin
punaisella langalla tuntomerkiksi. Kuumaan ilmaan nousi äitelä haju,
kun kaikkia näitä likaisia vaatteita pengosteltiin.

-- Yhhyh! sitä katkua! sanoi Clémence puristaen nenäänsä.

-- Entäs sitten! jos ne olisivat puhtaita, niin ei niitä meille
annettaisikaan, selitti Gervaise tyynesti. Se haisee siltä, mitä se
onkin... Mihinkäs me jäimmekään, rouva Bijard? Niitähän oli neljätoista
naisten paitaa? ... viisitoista, kuusitoista, seitsemäntoista...

Hän jatkoi ääneen laskemistaan. Häntä se ei ensinkään inhottanut, hän
kun oli tottunut likaan; hän työnsi paljaat, punottavat kätensä
keskelle läjää, jossa oli liasta keltaisia paitoja, tiskaveden rasvasta
kangistuneita pyyheliinoja, rikkinäisiä ja hien märättämiä sukkia.
Tässä väkevässä hajussa, joka nousi vaatekasoista hänen kumartuessaan
niiden yli, valtasi hänet jonkinlainen välinpitämättömyys. Hän oli
istuutunut jakkaran reunalle ja syvään kumartuneena hän kurotti käsiään
oikealle ja vasemmalle verkkaisin liikkein, ikäänkuin tämä inhimillisen
saastan haju olisi huumannut häntä, epämääräisesti hymyillen, silmät
sirrallaan. Ja näytti siltä kuin hänen veltostumisensa olisi alkuaan
johtunut juuri siitä, vanhojen vaatteiden läkähdyttävästä katkusta,
joka myrkytti ilman hänen ympärillään.

Juuri kun hän oli pudistelemassa lapsenkapaloksia, joita hän ei
tuntenut, niin ne olivat ryvettyneet, tuli Coupeau sisälle.

-- Juukeli, sitä hellettä! soperti hän. Se ihan päätä polttaa!

Levyseppä piteli kiinni pöydästä, ettei kaatuisi. Tämä oli ensi kerta,
kun hän oli ottanut sellaisen humalan. Tähän asti hän oli ollut kotiin
tullessaan hiukan toisella kymmenellä, ei sen enempää. Mutta tällä
kertaa hänellä oli mustelma kulmallisella, muistona jossakin nujakassa
saadusta ystävällisestä kolhaisusta. Hänen kiharainen tukkansa, jossa
näkyi jo muutamia harmaita hiuksia, oli tainnut pyyhkiä pölyjä jostakin
roskaisen kapakan nurkasta, sillä hämähäkin verkko riippui muutamasta
suortuvasta hänen niskassaan. Muuten hän oli entinen velikulta;
kasvonpiirteet olivat tosin hiukan väsähtäneet ja vanhettuneet,
alaleuka käynyt entistään pitemmäksi, mutta iloinen veitikka hän oli
aina oman sanansa mukaan, ja hänen hipiänsä oli vielä kylliksi hieno,
että vaikka kreivitärten olisi sopinut sitä kadehtia.

-- Kuulehan kun minä selitän sinulle, sanoi hän Gervaiselle. Se
Sellerijalka, kyllähän sinä hänet tunnet, se, jolla on puujalka... No
niin, hän lähtee kotipuoleensa, ja tahtoi pitää meille läksiäisiä... Me
pysyimme vielä ihan hyvästi puustavilla, mutta tuo helkkarin aurinko...
Kadulla, ovat ihmiset sairaita. Usko pois! kaikki ihmiset
hoipertelevat...

Ja kun se huvitti isoa Clémencea, että hän oli nähnyt koko kadun
humalassa, niin häntä itseäänkin rupesi naurattamaan niin, että hän oli
siihen paikkaan pakahtua.

-- Ho, ho, ho! ne juupelin juopot! ne, ne vasta ovat hullunkurisia!...
Mutta se ei ole heidän syynsä, aurinkohan se...

Kaikki nauroivat, rouva Putois'kin, joka ei pitänyt juomareista.
Kierosilmä Augustine katkatti kuin kana, suu auki, menehtymäisillään.
Gervaise epäili kumminkin, että Coupeau ei ollut tullut suoraan kotiin,
vaan viipynyt tunnin verran Lorilleux'läisten luona, joilta hän aina
sai huonoja neuvoja. Mutta kun Coupeau vannoi, ettei hän ollut siellä
käynytkään, niin Gervaisekin nauroi vuorostaan, antoi hänelle kaikki
anteeksi eikä moittinut häntä edes siitäkään, että taas oli mennyt
työpäivä hukkaan.

-- Voi mitä hullutuksia hän puhuu, sanoi hän. Kuinka sitä nyt saattaa
tuommoista roskaa puhua!

Sitten hän lisäsi äidillisesti.

-- Mene nyt nukkumaan, menethän? Näethän sinä, että meillä on työtä;
sinä häiritset meitä... Niitähän oli kolmekymmentäkaksi nenäliinaa,
rouva Bijard? ja kaksi lisää tekee kolmekymmentäneljä...

Mutta Coupeauta ei nukuttunut. Hän jäi paikoilleen huojumaan kuin
kellon heiluri, ilvehtien uhalla, ihan kuin häntä härnätäkseen.
Gervaise, joka tahtoi päästä rouva Bijardista, kutsui Clémencea
laskemaan vaatteita ja rupesi itse merkitsemään niitä kirjaan. Silloin
tämä iso tyhjäntoimittaja laski suustaan jonkun ruokottoman voimasanan
jokaisesta vaatekappaleesta; hän reposteli siinä levälleen pesettäjäin
koko kurjuuden, heidän alkooviseikkailunsa, hänellä riitti kompasanoja
kaikista reijistä ja tahroista, jotka kävivät läpi hänen käsiensä,
Augustine oli olevinaan mitään ymmärtämättä, mutta kuunteli kumminkin
korvat hörhössä turmeltuneen pikku tytön uteliaisuudella. Rouva Putois
nyrpisti huulensa yhteen, hänestä oli sopimatonta puhua sellaisista
asioista Coupeaun kuullen; miehillä ei ollut mitään tekemistä
liinavaatteiden kanssa; eikä tämmöisiä selvityksiä toimitetakaan
miesten nähden oikeissa ihmisissä. Gervaise puolestaan, joka toimessaan
hoiti omaa tehtävätään, ei näyttänyt kuulevan. Kirjottaessaan hän
tarkkaavin katsein seurasi jokaista vaatekappaletta tunteakseen ne; ja
vaikka hän näki ne vain ohi mennen vilahdukselta, ei hän koskaan
erehtynyt; jo hajusta tai väristä tiesi hän heti, kenen mikin kappale
oli. Nuo ruokaliinat olivat Goujet'laisten; sen huomasi heti, niillä ei
oltu pyyhitty patojen pohjia. Tuo tyynyn päällinen oli varmasti
Bochelaisten. sen näki pomaadasta, jolla rouva Boche ryvetti kaikki
liinavaatteensa. Ei tarvinnut pistää nokkaansa kovin lähelle noitakaan
herra Madinier'n villapaitoja, tietääkseen että ne kuuluivat hänelle;
sillä miehellä oli niin rasvainen pinta, että vaatteetkin siitä
värjäytyivät. Ja hän tunsi yksityiskohtia myöten kunkin siisteyden,
tiesi mitä naapuriston naisväellä oli alla päin, kun he silkissä
kuhisten kulkivat kadun poikki; hän tiesi montako paria sukkia, montako
nenäliinaa ja paitaa liattiin viikossa, mitenkä ihmiset kuluttivat
rikki määrätyitä vaatekappaleita aina samasta paikasta. Ja kaikista oli
hänellä kaskuja. Neiti Remanjoun paidat esimerkiksi antoivat aihetta
loppumattomiin selityksiin; niistä kului ensin yläpuoli rikki; vanhan
piian olkaluut mahtoivat olla hyvin terävät; eikä ne olleet koskaan
likaisia, vaikka hän niitä olisi pitänyt kaksikin viikkoa, mikä osotti,
että sillä iällä ihminen on tavallaan kuin puupökkelö, josta ei suurin
surminkaan saa herutetuksi pisaraakaan mitään mehua. Joka kerran kun
puodissa pyykkiä lajiteltiin, riisuttiin siten alasti koko
Goutte-d'Or'in kortteli.

-- Tässä, tässä vasta ne herkut tulee! huusi Clémence avatessaan uutta
kääröä.

Se kävi äkiksestään niin pahasti Gervaisen luonnolle, että hän inhoten
peräytyi.

-- Rouva Gaudronin käärö, sanoi hän. Minä en tahdo enää pestä hänen
ryysyjään, minä keksin jonkin tekosyyn... Ei, minä en ole sen rantumpi
kuin joku toinenkaan, olen minä eläessäni kosketellut hyvinkin
saastaisia vaatteita; mutta tätä minä totisesti en jaksa sietää. Se
panisi minut oksentamaan kaikki sisälmykseni... Mitä kummaahan se
naikkonen tekee, kun se saa vaatteensa tuommoiseen siivoon.

Ja hän pyysi Clémencea pitämään kiirettä. Mutta tämä vain jatkoi
huomautuksiaan, työnsi sormensa reikiin ja heilutteli vaatteita kuin
riemujuhlaa viettävän lian voittolippuja. Sillä välin vaatekasat
nousivat yhä korkeammalle Gervaisen ympärillä. Istuen paikoillaan
jakkaran reunalla hän nyt jo vallan hävisi paitojen ja alushameiden
väliin; hänellä oli edessään lakanat, housut, pöytäliinat, kokonaiset
likaröykkiöt; ja siinä, keskellä tätä kasvavaa tunkiota hän istui,
käsivarret ja kaula paljaana, pienet vaaleat hiussuortuvat kiinni
ohimoissa, vieläkin punakampana, entistään veltompana. Hän sai takaisin
tarkan ja huolellisen emännän rauhallisen hymynsä, unohti rouva
Gaudronin vaatteet eikä tuntenut enää niiden hajuakaan penkoessaan
toisella kädellään jokaista vaatekasaa nähdäkseen, ettei vaan ollut
tapahtunut erehdystä. Kierosilmä Augustine, jota huvitti heittää
lapiollisia hiiliä silitysuuniin, oli ahtanut sen niin täyteen, että
sen rautalevyt hehkuivat punaisina. Aurinko paahtoi katuseinää, koko
puoti oli yhtenä lieskana. Silloin Coupeaulle, jota suuri kuumuus
humallutti yhä enemmän, tuli äkillinen hellyyden puuska. Hän lähestyi
Gervaiseä, sylet levällään, hyvin liikutettuna.

-- Sinä olet hyvä vaimo, soperti hän. Annas kun minä suutelen sinua.

Mutta hän sotkeutui hameisiin, joita oli tiellä, ja oli vähällä
kompastua.

-- Oletkos siinä vähemmällä! sanoi Gervaise suuttumatta. Pysy siivolla,
me olemme lopettaneet.

Ei, Coupeau tahtoi suudella häntä, hänen tarvitsi saada suukkonen,
sillä hän rakasti häntä niin. Yhä sopertaen hän kiersi hamekasan, mutta
joutui keskelle paitakasaa, ja kun hän vieläkin yritti eteenpäin, niin
hänen jalkansa sotkeutuivat ja hän lensi nenä edellä suin päin
pyyheliinojen päälle. Gervaise, joka alkoi käydä kärsimättömäksi,
survasi häntä, huutaen, että hän sotki kaikki vaatteet. Mutta Clémence,
vieläpä rouva Putois'kin pitivät Coupeaun puolta. Olihan hän kumminkin
kiltti mies. Hän tahtoi suudella häntä. Miksikäs Gervaise ei antaisi
hänen suudella itseään.

-- Te olette onnellinen, rouva Coupeau! sanoi rouva Bijard, jota hänen
juoppo miehensä, lukkoseppä, pieksi joka ilta kotiin tullessaan. Jos
minun ukkoni olisi tuommoinen, kun hän on ottanut liian ryypyn, niin
sehän olisi nautintoa!

Gervaise tyyntyi ja katui jo kiivauttaan. Hän auttoi Coupeauta
jaloilleen. Sitten hän hymyillen ojensi poskensa hänelle. Mutta
ihmisistä välittämättä levyseppä puristi häntä rinnoista.

-- Paha sanoa, murisi hän, mutta jopa niissä on ilkeä löyhkä noissa
sinun vaatteissasi! Mutta minä rakastan sinua yhtä kaikki, näet sen.

-- Päästä minut, sinä kutkutat minua, kirkui Gervaise nauraen kovemmin.
Senkin tomppeli! Tokko olet ihmisiksi!

Coupeau piti häntä käsissään eikä päästänyt irti. Gervaise antautui
vaatekasoista nousevan löyhkän huumaamana, eikä häntä tympäissyt
Coupeaun viinille haiseva henkikään. Ja se suudelma, jonka he
moiskauttivat toistensa suulle siinä likaisten pyykkiläjien keskellä,
oli kuin ensimäinen lankeemus heidän elämänsä verkalleen tapahtuvassa
rappeutumisessa.

Sillä välin rouva Bijard sitoi vaatteet nyytteihin. Hän puhui
kaksivuotiaasta tytöstään, pikku Eulaliesta, jolla oli jo järkeä kuin
aika ihmisellä. Hänet voi jättää yksin; ei hän koskaan itkenyt eikä
leikkinyt tulitikuilla. Vihdoin hän kantoi pois nyytit, yhden
kerrassaan: hänen roteva vartalonsa köyristyi painon alla ja veri
pakkautui hänen kasvoihinsa.

-- Ei tätä enää jaksa sietää, ihanhan täällä paistuu, sanoi Gervaise
pyyhkien kasvojaan, ennenkuin uudestaan ryhtyi käsiksi rouva Bochen
myssyyn.

Ja kaikki sanoivat, että Augustine sietäisi korvilleen, kun huomattiin,
että silitysuuni oli tulipunainen. Vieläpä raudatkin punottivat. Piruko
sitä tyttöä riivasi! Ei voinut kääntyä selin, ilman että hän teki
jotakin koiruutta. Nyt täytyi odottaa neljännestunti, ennenkuin rautoja
voitiin käyttää. Gervaise ripotteli kaksi lapiollista tuhkaa palaville
hiilille. Sen lisäksi hän keksi sen keinon, että ripusti pari lakanaa
katonrajassa oleville vaskilangoille ikkunaverhojen tavoin torjumaan
auringon säteitä. Siten tuli puodissa vallan hyvästi toimeen. Oli
siellä vielä sittenkin hyvänlainen lämmin, mutta olisi luullut olevansa
jossakin alkoovissa, jossa päivä kajastaa valkoisena, ihan kuin
kotonaan, erillään koko maailmasta, vaikka kuuli ihmisten kiireiset
askeleet katukäytävältä lakanoiden takaa; ja nyt sai vapaasti asettaa
olonsa niin mukavasti kuin tahtoi. Clémence riisui nuttunsa. Kun
Coupeau yhä vieläkin kieltäytyi menemästä levolle, niin hänen annettiin
jäädä, mutta hänen täytyi luvata pysyä siivolla nurkassa, sillä nyt ei
joudettu nukkumaan työn ääreen.

-- Minnekähän se tuo syöpäläinen on hävittänyt sen pienen pyöreäpäisen
raudan? ärähti Gervaise, tarkottaen Augustinea.

Pieni rauta oli aina kateissa, ja milloin se löydettiin mistäkin
kummallisesta paikasta, jonne oppilaan sanottiin kätkeneen sen
häjyyksissään. Gervaise lopetti vihdoin rouva Bochen myssyn. Hän oli
oikonut sen pitsit vetämällä ne suoriksi käsissään, ja sitten kepeästi
raudalla silittäen, kääntänyt ne pystyyn. Se oli myssy, jonka
koristeina oli vuorotellen kapeita pitsi- ja reikäompelusnauhoja.
Niinpä Gervaise olikin hyvin toimessaan, ääneti, huolellisesti
silittäessään sen rimpsuja ja niiden välipaikkoja pienellä
munanmuotoisella raudalla, joka ohuella karalla oli kiinnitetty
puuvarteen.

Silloin hiljaisuus vallitsi huoneessa. Ei kuulunut kotvalle aikaa muuta
kuin rautojen iskut pöytää vasten, silitysaluksen tukahuttamina. Kahden
puolen leveää nelisnurkkaista pöytää seisoivat emäntä, hänen molemmat
apulaisensa ja oppilaansa, kukin työnsä yli kumartuneena hartiavoimalla
yhtä mittaa lykkien rautaansa edestakaisin. Jokaisella oli oikealla
puolellaan aluksena liian kuumien rautojen polttama litteä tiili.
Keskellä pöytää oli syvä lautanen täynnä vettä ja sen reunalla märkä
riepu ja pieni harja. Pullossa, jossa ennen oli ollut viinassa
säilytettyjä kirsikoita, näivettyi kimppu suuria liljoja, joka siinä
loisti kuin palanen kuninkaallista puutarhaa leveine lumivalkoisine
kukkaterttuineen. Rouva Putois oli käynyt vaatekorin kimppuun, johon
Gervaise oli pannut ruokaliinoja, housuja, röijyjä ja kalvosimia.
Augustine silitteli vitkalleen sukkiaan ja pyyheliinojaan, nokka
pystyssä katsellen isoa kärpästä, joka suristen lenteli katon rajassa.
Pitkällä Clémencella oli aamusta lukien kolmaskymmenesviides miehen
paita menossa.

-- Aina vain viiniä, ei koskaan paloviinaa! sanoi yht'äkkiä levyseppä,
joka katsoi tarpeelliseksi tämmöisen selityksen antamisen. Paloviina
tekee minulle pahaa, sitä en huoli!

Clémence otti silitysuunilta vaatteella päällystetyllä nahkalapulla
raudan ja vei sen liki poskeaan koettaakseen, oliko se tarpeeksi kuuma.
Hän hankasi sitä tiileen, pyyhki sen liinatilkulla, joka riippui hänen
vyötäisiltään, ja kävi käsiksi kolmanteenkymmenenteen viidenteen
paitaansa selittäen ensin sen selkämyksen ja molemmat hihat.

-- Mitä joutavia, herra Coupeau, sanoi hän hetkisen perästä, pikkuinen
ryyppy ei ole pahemmaksi. Minulle se antaa vauhtia... Sitä paitsi, mitä
pikemmin kepertyy, sen hauskempaahan se vain on. Ehei, minä en turhia
luulottele itselleni, minä tiedän, että minun luuni eivät jouda
vanhenemaan.

-- Te olette sietämätön, kun aina vain haudotte hautajaisia
mielessänne! keskeytti rouva Putois, joka ei pitänyt surullisista
puheaineista.

Coupeau nousi ylös suuttuneena, luullen että hänen sittenkin epäiltiin
juoneen viinaa. Hän vannoi omansa ja vaimonsa ja lapsensa pään kautta,
ettei hänellä ollut tippaakaan paloviinaa ruumiissaan. Ja hän tuli ihan
Clémencen eteen ja puhalsi vasten hänen naamaansa, jotta tämä saisi
haistaa hänen henkeänsä. Kun hän siinä painoi nenänsä liki
silittäjättären paljaita olkapäitä, niin häntä alkoi naurattaa. Hän
tahtoi nähdä enemmän. Clémence oli saanut valmiiksi paidan selkämyksen
ja oli par'aikaa silittämässä hihansuita ja kaulusta. Mutta kun Coupeau
yhä painautui häntä vastaan, niin hän teki poimun väärään paikkaan; ja
hänen täytyi ottaa harja syvän lautasen reunalta liottaakseen
kovoketta.

-- Rouva hoi! sanoi hän, estäkää häntä toki noin lähentelemästä minua!

-- Jätä hänet rauhaan äläkä ole tuhma, virkkoi Gervaise tyynesti.
Meillä on kiire, kuuletkos?

No, mikä sitten, jos heillä oli kiire? Eihän se hänen syynsä ollut. Hän
ei tehnyt mitään pahaa. Eikö muka enää ollut sallittua katsella sitä
kaunista, mitä luoja kerran on luonut? Oli se yhtä kaikki peijakkaan
pulska tuo Clémence pakana! Hän voisi rahan edestä näyttää itseään ja
antaa koetella, kukaan ei katuisi rahaansa. Silittäjätär siitä lauhtui,
alkoi nauraa näille humalaisen raaoille kohteliaisuuksille, ja vastasi
hänelle samalla mitalla. Coupeau kiusotteli häntä miesten paidoilla.
Hänellä oli siis aina tekemistä miesten paidoissa. Kuinkas muuten?
niissähän hän elikin. Voi, turkanen! hän tunsi ne perin pohjin, tiesi
miten ne olivat tehdyt. Niitä oli kulkenut sadoittain hänen kättensä
läpi. Kaikilla lähiseudun miehillä, sekä vaaleilla että tummilla, oli
päällään hänen työnsä tuloksia. Clémence jatkoi kumminkin työtään
nauraen niin että hartiat tutisivat, hän teki viisi sileätä poimua
paidan selkämykseen, etupuolen helmaan samaten.

Clémencen siitä lasketellessa sukkeluuksia kierosilmä Augustine
purskahti yht'äkkiä nauramaan. Häntä toruttiin. Kaikki räkänokat
ne tässä nauroivatkin sanoille, joita heidän ei ollut lupa
ymmärtää! Clémence ojensi hänelle rautansa; oppilas lopetti raudat
pyyheliinoihinsa ja sukkiinsa, kun ne eivät enää olleet tarpeeksi
kuumat kovotettavia vaatteita varten. Mutta hän otti tällä kertaa
raudan niin taitamattomasti käteensä, että poltti pitkän viirun
ranteeseensa. Hän alkoi itkeä nyyhkyttää ja syytti Clémencea, että tämä
oli tahallaan polttanut häntä. Silittäjätär, joka oli käynyt ottamassa
hyvin kuuman raudan paidan rintaa varten, lohdutti häntä uhkaamalla
silittää häneltä molemmat korvat, jos hän ei herennyt ulisemasta. Sillä
välin hän oli pannut villavaatepalasen rintamuksen alle ja työnteli
verkalleen rautaa, että tärkkelys ennätti koveta ja kuivaa. Paidan
etumus kävi jäykäksi ja kiiltäväksi kuin kiiltopahvi.

-- Kas sitä matoa! sanoi Coupeau, joka tepasteli hänen takanaan
juopuneen itsepäisyydellä.

Hän kurottautui katsomaan nauraa kitkattaen kuin huonosti rasvattu
kela. Clémence painoi rautaa voimansa takaa pöytää vastaan, kyynäspäät
levällään ja koholla, pää kumarassa! ja hänen paljas ihonsa aaltoili
joka paikasta, hänen hartiansa kohoilivat, sitä mukaa kuin lihakset
verkalleen jännittyivät ja höltyivät ohuen nahan alla; hänen hiestä
kostea rintansa paisuili avokaulaisen paidan punertavassa hämärässä.
Silloin Coupeau ojensi kätensä, hän tahtoi koetella.

-- Rouva, rouva! huusi Clémence, käskekää hänen pysyä alallaan toki
vihdoinkin!... Minä lähden tieheni, jos tätä jatkuu. Minä en tahdo olla
kenenkään häväistävänä.

Gervaise oli juuri asettanut rouva Bochen myssyn vaatteella verhotun
sienen päälle ja poimutteli sen pitsejä hyvin huolellisesti pienillä
raudoilla. Hän nosti silmänsä parhaiksi nähdäkseen miten levyseppä
vielä kädet ojona kopeloi Clémencen paidan sisusta.

-- Totisesti, Coupeau, sinä et ole tolkussasi, sanoi hän ikävystyneen
näköisenä, ikäänkuin hän olisi torunut jotakin lasta, joka ensin nuolee
voin leivältään. Tule pois makaamaan!

-- Niin, menkää makaamaan, herra Coupeau, se on parasta, selitti rouva
Putois.

-- Kyllä kai! sopersi hän herkeämättä ilvehtimästä, olettepa te koko
hölmöjä!... Vai ei muka enää saisi leikkiä laskea? Naiset minä kyllä
tunnen, en ole heiltä vielä koskaan mitään rikkonut. Saa kai nyt naista
hiukan nipistää, kunhan ei mene sen pitemmälle; sillähän vain
kunnioittaa hänen sukupuoltaan... Ja sitäpaitsi, kun kerran kuka
levittelee tavaransa näytteille, niin kaippa hän sen tekee siinä
mielessä, että siitä saa ottaa, mitä kukin haluaa? Mitäs varten se tuo
pitkä tyttö näyttää kaikki, mitä hänellä on. Ei, se ei ole siivoa
peliä...

Ja kääntyen Clémencen puoleen hän sanoi:

-- Kuuleppas, muruseni, äläpä ensinkään nyrpistä nokkaasi... Vai jos
sinä sentähden muka, että täällä on ihmisiä, niin...

Mutta hän ei saanut jatketuksi. Gervaise otti häntä toisella kädellään
niskasta kiinni, ei kuitenkaan kovin rajusti, ja painoi toisen käden
hänen suulleen. Coupeau rimpuili vastaan, tosin vain leikillään, hänen
työntäessään häntä puodin perälle kamaria kohti. Suunsa hän saikin
avatuksi ja sanoi, että kyllä hän meni nukkumaan, mutta että sen pitkän
tytön piti tulla lämmittämään hänen varpaitaan. Sitten kuultiin
Gervaisen riisuvan häneltä kengät. Hän riisui häneltä vaatteetkin
hienostaan toruskellen häntä äidillisesti. Kun hän veti housuja hänen
jalastaan, niin Coupeau purskahti nauruun ja heittäytyi hervottomasti
seljälleen keskelle sänkyä; hän potkia sätkytti sanoen, että Gervaise
häntä kutkutti. Viimein tämä hänet peitti huolellisesti kuin lapsen.
Eikös hänen nyt ollut hyvä olla? Mutta Coupeau ei vastannut, vaan huusi
Clémencelle:

-- Heipä hei! muruseni, täällä minä olen ja odotan sinua.

Juuri kun Gervaise tuli takaisin puotiin, sai kierosilmä Augustine
korvapuustin Clémencelta. Syynä oli nokinen rauta, jonka rouva Putois
oli ottanut silitysuunilta; mitään aavistamatta hän oli sillä noennut
kokonaisen yönutun; ja kun Clémence, puolustautuakseen siitä, ettei
ollut puhdistanut rautaansa, syytti Augustineä ja vannoi pyhästi, että
se ei ollut hänen rautansa, vaikka sen pohjassa oli kerros palanutta
tärkkiä, niin oppilas oli sylkäissyt hänen hameelleen ihan
peittelemättä edestä päin, vimmastuneena moisesta vääryydestä. Siitä
navakka korvapuusti. Kierosilmä pidätti kyyneleensä, raaputti noen pois
raudasta, siveli sitä sitten kynttilän pätkällä ja pyyhki puhtaaksi;
mutta joka kerran kun hänen oli mentävä Clémencen taatse, hän varasi
sylkeä suuhunsa ja sylkäsi, nauraen salavihkaa, kun se valui pitkin
hametta.

Gervaise ryhtyi taas poimuttamaan myssyn pitsejä. Ja äkillisessä
hiljaisuudessa, joka syntyi, erotti peräkamarista Coupeaun käheän
äänen. Hän oli yhä vielä hyvällä tuulella, nauroi itsekseen,
lasketellen katkonaisia lauseita.

-- Semmoinen hupakko se minun eukkoni!... Paneppas näet minut
makaamaan!... Tämä on, hitto vie, liian hupsua, keskellä päivää, kun ei
edes nukuta!

Mutta vähän ajan perästä hän jo kuorsasi. Silloin Gervaiselta pääsi
helpotuksen huokaus, hän oli hyvillään, kun tiesi hänen vihdoinkin
olevan levossa, hautomassa humalaansa parin hyvän patjan päällä. Ja
keskellä hiljaisuutta hän puhui verkalleen kääntämättä silmiään
pienestä poimutusraudasta, jota hän käänteli vikkelästi.

-- Minkäs sille mahtaa? hän ei ole järjessään, eihän häneen voi
suuttua. Jos minä häntä puukkiloisin, niin siitä ei olisi mitään
hyötyä. Minusta on parempi myöntyä hänen puheisiinsa ja panna hänet
makaamaan; silloin hänestä ainakin heti pääsee rauhaan... Sitä paitsi
hän ei ole häjy, hän kyllä rakastaa minua. Näittehän te äsken, hän
olisi antanut hakata itsensä palasiksi saadakseen suudella minua. Onhan
se vielä sangen hyvä niinkin; sillä paljonhan niitä on semmoisiakin,
jotka juotuaan menevät tyttöpaikkoihin... Hän tulee suoraa tietä
kotiin. Hän tosin laskee leikkiä apulaisteni kanssa, mutta se ei mene
sen pitemmälle. Ymmärrättehän te Clémence, ettei häneen kannata
loukkaantua. Tietäähän sen, humalaisen miehen; sellainen voisi vaikka
tappaa isänsä ja äitinsä, eikä sitä edes muistaisi... Minä annan
hänelle mielelläni anteeksi. Hän on, jumala paratkoon, yhdellainen kuin
muutkin!

Hän sanoi tämän säyseästi, ilman kiihkoa, tottuneena jo Coupeaun
juopotteluun; hän haki vielä syitä leväperäisyydelleen häntä kohtaan,
mutta ei enää nähnyt siinä olevan mitään pahaa, että Coupeau nipisteli
tyttöjä vyötäisistä hänen nähtensä. Kun hän vaikeni, ei kukaan enää
keskeyttänyt äänettömyyttä. Rouva Putois veti esiin korin työpöytää
reunustavan kretonkiverhon alta joka kerran kun hän otti käsille uuden
vaatekappaleen, ja saatuaan sen silitetyksi hän kurotti lyhyitä
käsivarsiaan ja asetti sen hyllylle. Clémence teki raudallaan viimeisiä
poimuja kolmanteenkymmenenteen viidenteen miehenpaitaansa. Työtä oli
niskaan pistäen! Oli laskettu, että kiirettäkin pitäen täytyi valvoa
yhteentoista asti. Kun ei mikään enää häirinnyt silittäjättäriä,
tekivät he työtä voimainsa takaa. Paljaat käsivarret heiluivat edes
takaisin, hohtaen punaisina valkeita vaatteita vasten. Uuni oli
uudestaan täytetty hiilillä, ja kun aurinko lakanoiden raosta paistoi
suoraan siihen, niin valosäteen kohdalla ihan voi nähdä, miten siitä
kova kuumuus nousi, kuin näkymätön liekki, joka pani ilman väräjämään.
Helle kävi niin tukahduttavaksi katon rajassa kuivavien alushameiden ja
pöytäliinojen alla, että kierosilmä Augustineltä sylki loppui suusta ja
kielen kärki työntyi ulos huulten välistä. Huoneessa vallitsi liiaksi
kuumennetun raudan käry, hapanneen tärkin haju, lämmin löyhkä kuin
saunassa; ja siihen sekottui vielä äitelämpi katku noiden neljän
työnaisen rasvatuista hiuksista ja märästä niskasta, heidän
hartiavoimalla ponnistellessaan, samalla kun liljakimppu vihertäväksi
käyneessä vedessä lakastui purkissaan levittäen hyvin puhdasta, mutta
väkevää tuoksua. Ja keskellä rautojen kolinaa ja hiilihangon räminää,
kun sillä tulta kohennettiin, kuului, miten Coupeau veteli hirsiä,
säännöllisesti kuin ison seinäkellon heiluri, lyöden tahtia naisten
ankaralle työlle.

Juomaretkien jälkeisenä päivänä levysepällä oli aina kohmelo, hirveä
päänporotus; koko päivän hän murjotti, tukka pörröisenä, hänen henkensä
haisi pahalle ja suussa oli ilkeä maku. Hän nousi ylös myöhään, vasta
tuossa kahdeksan korvilla; ja hän syljeksi ja vetelehti puodissa eikä
työhön lähdöstä tullut mitään. Se päivä oli vielä mennyttä kalua.
Aamulla hän valitti velttouttaan, haukkui itseään pöllöksi, kun sillä
lailla ryypiskeli ja siten vain turmeli hyvän tuulensa. Aina niitä
pitikin tavata sellaisia junkkareita, jotka eivät hevillä hellitä
toisen käsipuolesta; heidän kanssaan tuli maistelleeksi vasten
tahtoaankin, eikä heidän viekotuksistaan päässyt rauhaan, ennenkuin oli
täydessä pihkassa. Ei! piru vie! se ei saanut enää hänelle tapahtua;
hän ei aikonut parhaassa ijässään jättää saappaitaan kapakan isännän
luo. Mutta aamiaisen jälkeen hän siisti itseään, rykäsi muutamia
kertoja vakuuttaakseen itselleen, että hänen kurkkunsa vielä oli
hyvässä kunnossa. Hän rupesi ajamaan valheeksi koko eilistä humalaansa,
eihän hän ollut ollut kuin ehkä hiukan hiprakassa. Ei sitä toinen
kestäisikään, mitä hän! Hän ei hevillä sortunut pöydän alle, ja
silmäänsä väräyttämättä hän saattoi juoda, mitä vain tahtoi. Koko
iltapäivän hän sitten maleksi pitkin kaupunkia. Kun hän tuli kovin
kiusalliseksi silittäjättärille, niin hänen vaimonsa antoi hänelle
kaksikymmentä souta, jotta hän korjaisi luunsa pois tieltä.
Silloin hän hupeni, meni ostamaan tupakkaa pienestä myymälästä
Poissonniers-kadulta, missä hän tavallisesti joi lasin luumulikööriä,
milloin tapasi jonkun ystävän. Loput kahdenkymmenen soun rahastaan hän
pani likoon François'n luona, Goutte-d'Or'in kadun kulmassa, jossa sai
mainion hyvää, ihan nuorta, kurkkua kutkuttavaa viiniä. Se oli oikea
vanhan kansan kapakka, musta, matalakattoinen puoti ja sen vieressä
savustunut sali, jossa ruokaa tarjoiltiin. Ja sinne hän jäi iltaan asti
pelaamaan onnenpyörää viinilasin päältä. François antoi hänelle velaksi
ja oli nimen omaan luvannut olla koskaan viemättä laskua hänen
vaimolleen. Totta kai kurkku piti huuhtoa puhtaaksi eilisen päivän
moskasta. Lasi viiniä vaatii toisen perästä. Muuten hän oli iloinen
veitikka, joka ei sormellaankaan kajonnut naisväkeen; tosin hän
mielellään ilvehti ja otti toisinaan pienen hutikan, mutta siivosti, ja
halveksi sydämensä pohjasta miehiä, jotka olivat niin viinaan meneviä,
etteivät selvää päivää nähneet. Hän palasi kotiin iloisena ja pirteänä
kuin leivonen.

-- Onko sinun henttusi käynyt täällä? kysyi hän välistä Gervaiseltä
kiusoillaan. Eipä häntä näe enää, pitänee minun lähteä häntä hakemaan.

Henttu oli Goujet. Peljäten häiritsevänsä ja antavansa ihmisille puheen
syytä hän todellakin vältti käydä liian usein. Kumminkin hän teki
itselleen asiaa, toi pyykkivaatteita ja kulki ohitse parikymmentä
kertaa. Puodin perällä oli sopukka, jossa hän mielellään viipyi
tuntikausia istuen hievahtamatta polttamassa piippunysäänsä. Illalla,
päivällisen jälkeen hän kerran kymmenessä päivässä uskalsi asettua
sinne; eikä hän ollut juuri puhelias, tuppisuuna hän katsoi Gervaiseä
ja otti piipun suustaan vain nauraakseen kaikille hänen puheilleen. Kun
lauvantaisin työhuoneessa valvottiin tavallista myöhempään, unohtui hän
sinne ja hänellä näytti olevan hauskempi kuin jos hän olisi mennyt
näytelmää katsomaan. Joskus kesti silitystä kello kolmeen aamulla.
Lamppu riippui katosta rautalankakoukusta; sen suojustin loi ison
pyörylän kirkasta valoa, jossa liinavaatteet hohtivat pehmoisen
valkoisina kuin lumi. Oppityttö pani luukut ikkunain eteen, mutta kun
heinäkuun yöt olivat polttavan kuumia, niin jätettiin ovi auki kadulle.
Ja sitä mukaa kuin yö kului, heittivät silittäjättäret vaatteitaan
vähemmäksi, jotta olisi mukavampi olla. Heillä oli hieno hipiä, johon
lampun valo loi kultaista hohdetta, varsinkin Gervaisellä, joka oli
lihonut. Hänen valkoiset olkapäänsä kiilsivät kuin silkki, ja kaulassa
hänellä oli kuin pikku lapsella poimu, jonka Goujet olisi osannut
piirtää ulkomuistista, niin tarkkaan hän sen tunsi. Häntä raukasi
uunista leviävä kuumuus ja silitysvaatteista nouseva höyry; ja hän
vaipui vähitellen kepeään horrostilaan, ajatus juoksi hitaammin hänen
seuratessaan silmillään noita naisia, jotka pitivät kiirettä,
heilutellen paljaita käsivarsiaan ja valvoivat yötä saadakseen ihmiset
huomiseksi pyhäasuun. Puodin ympärillä naapuritalot nukkuivat
vähitellen, vaipuen hitaasti unen syvään hiljaisuuteen. Kello löi
kaksitoista, sitten yksi, sitten kaksi. Ajopelit ja ohikulkijat olivat
hävinneet. Autiolle ja pimeälle kadulle tuli nyt ainoastaan avonaisesta
ovesta valon säde, sen näköinen kuin kadulle olisi levitetty keltainen
vaatekaistale. Toisinaan kuului askeleita loitolta, joku mies lähestyi;
ja kun hän kulki valoviirun poikki, kurkisti hän sisälle, kuullessaan
silitysrautojen äänen; ja siitä jäi hänen mieleensä pikakuva naisista,
jotka kelteisillään tekivät työtä punertavan udun sisällä.

Nähdessään Etiennestä olevan haittaa Gervaiselle ja pelastaakseen pojan
Coupeaun potkuilta oli Goujet ottanut hänet paljetta painamaan
naulatehtaaseensa. Jos kohta naulasepän ammatissa ei ollutkaan mitään
houkuttelevaa itsessään, kun näet likaisessa pajassa sai ikäväkseen
asti aina takoa samallaisia rautapalasia, niin se kumminkin oli hyvin
tuottava toimi, jossa voi ansaita kymmenen, kaksitoista francia
päivässä. Poika, joka silloin oli kahdentoista vanha, voisi pian ruveta
sepäksi, jos se työ häntä miellytti. Ja Etiennestä oli siten tullut
lisäside silittäjättären ja sepän välille. Tämä saattoi lasta kotiin ja
kertoi hänen hyvästä käytöksestään. Kaikki ihmiset sanoivat nauraen
Gervaiselle, että Goujet oli pikeentynyt häneen. Hän tiesi sen kyllä ja
punastui kainosti kuin nuori tyttö, niin että hänen poskensa sävähtivät
helottamaan kuin omenat. Voi sitä kultuista poika parkaa, häntä ei
tarvinnut ujostella! Ei hän ollut koskaan hänelle puhunut siitä, ei
koskaan millään sopimattomalla liikkeellä tai epähienolla sanalla häntä
loukannut. Ei niitä paljoa tavannut niin siveitä nuorukaisia. Ja
tahtomatta sitä tunnustaa Gervaise tunsi suurta nautintoa siitä että
häntä niin rakastettiin kuin mitäkin pyhää neitsyttä. Kun hänelle
sattui joku ikävä vastoinkäyminen, niin hän ajatteli seppää; se hänet
lohdutti. Jos he jäivät kahden kesken, niin he eivät ollenkaan
ujostelleet, he katsoivat hymyillen toisiaan suoraan kasvoihin,
kertomatta toisilleen, mitä he tunsivat. Se oli järkevää hellyyttä,
johon ei sekottunut rumia ajatuksia; sillä parempihan on säilyttää
rauhansa, kun kerran voi järjestää asiansa niin, että on onnellinen
pysymällä samalla rauhallisena.

Mutta Nana pani kesän lopulla nurin narin koko talon. Hän oli kuuden
vuoden vanha ja hänessä näkyi jo kaiken maailman pahoja taipumuksia.
Jotta hän ei aina olisi tiellä jaloissa, vei hänen äitinsä hänet joka
aamu pienten lasten tarhaan Polonceau-kadulle neiti Jossen luo. Siellä
hän sitoi takapuolelta kiinni toveriensa mekot, täytti tuhkalla
opettajattaren nuuskarasian, tekipä vielä sopimattomampiakin kepposia,
joita ei käynyt kertominen. Kahdesti neiti Josse ajoi hänet pois, mutta
otti hänet sitten takaisin, jotta ei menettäisi kuutta francia joka
kuussa. Koululta päästyään Nana kosti sen, että oli ollut huoneeseen
suljettuna, pitämällä helvetinmoista menoa porttikäytävässä ja pihalla,
jonne silittäjättäret käskivät hänen mennä leikkimään, kun heidän
korvansa eivät enää sietäneet hänen meteliään. Siellä hän tapasi
Paulinen, Bochelaisten tyttären, ja Gervaisen entisen emännän pojan,
Victorin, kymmenvuotiaan, ison rasavillin, joka parhaiten viihtyi
telmämässä pikku tyttöjen seurassa. Rouva Fauconnier, joka ei ollut
joutunut vihoihin Coupeaulaisten kanssa, lähetti itsekin poikansa
sinne. Muuten koko talo kihisi kakaroista, lapsia kapusi laumoittain
kaikissa neljässä portaissa päivät päästään, ja niitä pelmahti piha
täyteen, niinkuin parvi ahnaita, kirkuvia varpusia. Rouva Gaudron yksin
päästi niitä lentoon jo yhdeksän, valko- ja tummaverisiä, takkutukkasia
räkänokkia, joiden housut ulottuivat silmiin asti ja joilta sukat
olivat valuneet kenkien päälle ja mekko repeytynyt, niin että valkoinen
iho näkyi reijistä. Eräällä toisella vaimolla, leivänkantajalla niitä
oli seitsemän. Niitä lähti kokonaiset laumat kaikista huoneista. Ja
tässä surisevassa joukossa punaposkisia ihmisalkuja, joiden
puhdistamisesta sade yksin piti huolta, nähtiin pitkiä, hintelöitä,
lihavia pullukoita, isomahaisia kuin aikaihmiset, ja pienen pieniä,
vasta kätkyestä päässeitä, jotka eivät vielä oikein pysyneet
jaloillaan, vaan lähtivät menemään nelin kontan, kun tahtoivat juosta.
Nana hallitsi tätä palleroisten katrasta; hän piti komennossaan
tyttöjä, jotka olivat puolta suurempia kuin hän, ja suvaitsi luovuttaa
ainoastaan hiukan vallastaan Paulinelle ja Victorille, lähimmille
uskotuilleen, jotka aina kannattivat hänen oikkujaan. Tämä kelvoton
tyttöletukka tahtoi aina leikkiä äitisillä, riisui vaatteet kaikkein
pienimmiltä saadakseen taas pukea heitä, tarkasteli ja kopeloi toisia
joka paikasta, menetteli oikullisen itsevaltiaasti kuin pahantapainen
aikaihminen. Hänen johtamansa leikit olivat sitä laatua, että
olisi sietänyt antaa heille ympäri korvia. Koko roikka kahlasi
värjäyslaitoksesta juoksevassa vedessä, missä jalat värjäytyivät
sinisiksi tai punaisiksi polvia myöten; sitten lennähti se sepän
pajalle, josta se siepattuaan nauloja ja viilajauhoja, lähti taas
liikkeelle, heittäytyi keskelle puusepän höylänlastuja, suunnattoman
suuria höylänlastukasoja, joiden päällä oli mainion hauska piehtaroida
ja heittää häränpyllyä, niin että takapuolet vilahtelivat. Piha kuului
heille, se kaikui pienten kenkien kopinasta heidän mielin määrin
mellastaessaan, korvia vihlovasta kirkunasta, joka kävi kovemmaksi joka
kerran kun parvi pyrähti lentoon. Muutamina päivinä piha ei
riittänytkään. Silloin koko lauma syöksähti kellareihin, nousi takaisin
pihalle, kiipesi ylös joitakin portaita, juoksi pitkin käytäviä,
laskeusi taas alas, nousi ylös toisia portaita ja sitä tekoaan
tuntikausia, kyllästymättä, huutaen yhtä mittaa; koko jättiläistalo
tutisi heidän laukatessaan, ikäänkuin villipetoja olisi päästetty irti
joka nurkasta.

-- Kyllä ne on kelvottomia nuo penskat! huusi rouva Boche. Totta
totisesti ihmisillä pitää olla paljon liikaa aikaa, kun joutavat
tekemään noin paljon lapsia... Ja sitten vielä valitetaan leivän
puutetta!

Boche sanoi, että lapset kasvoivat kurjuudessa kuin sienet sateisella
säällä. Hänen akkansa torui kaiken päivää ja uhkasi heitä luudallaan.
Lopulta hän lukitsi kellarien oven, sillä hän sai kuulla Paulinelta,
jolle hän antoi pari korvapuustia, että Nanan päähän oli pistänyt
ruveta leikkimään tohtoria siellä pimeässä; se kelvoton antoi rohtoja
toisille kepillä.

Eräänä iltapäivänä syntyi kauhea jupakka. Pitihän sen kerran tapahtua
kumminkin. Nana oli keksinyt hyvin hauskan leikin. Hän oli varastanut
portinvartijan huoneen edestä rouva Bochen puukengän. Hän sitoi siihen
langan pätkän ja alkoi vetää sitä perässään kuin vaunuja. Victor
puolestaan pani puukengän perunankuoria täyteen. Sitten muodostettiin
saattokulkue. Nana astui edeltä vetäen puukenkää. Pauline ja Victor
kävelivät hänen rinnallaan kummallakin puolella. Sitten koko joukkio
seurasi järjestyksessä, isot ensin ja pienemmät perästä survien
toisiaan; viimeisenä tallusteli pikkuinen saappaan korkuinen
paitaressu, repaleinen myssy korvilla. Ja saattojoukko lauloi jotakin
surullista, ai ai! ja voi voi! Nana oli sanonut, että leikittäisiin
hautajaisia; perunankuoret olivat ruumiina. Kun oli päästy pihan
ympäri, alettiin uudestaan. Se oli heistä hirmuisen hauskaa.

-- Mitähän niillä on tekeillä? murisi rouva Boche, joka aina epäili ja
väijyi heitä. Hän pistäysi ulos huoneestaan katsomaan. Ja saatuaan sen
selville huusi hän raivoissaan:

-- Mutta sehän on minun puukenkäni! Kyllä minä niille lurjuksille!

Hän jakeli korvatillikoita, läimäytti Nanata molemmille poskille,
potkasi Paulinea; mokomakin tolvana, joka antoi ottaa äitinsä
puukengän! Gervaise oli juuri täyttämässä ämpäriä vesijohdosta. Kun hän
huomasi Nanan, nenä verissä ja itkusta menehtymäisillään, niin hän oli
vähällä lentää portinvartijan muijan tukkaan käsiksi. Eihän nyt lasta
saanut lyödä kuin vierasta sikaa. Jopa piti olla sydämetön, maailman
lopun ihminen. Tietysti rouva Boche vastasi. Kellä kerran oli mokoma
tytön hetale, niin piti hänet edes lukon takana. Viimein Boche itsekin
ilmestyi huoneensa kynnykselle ja käski vaimoaan tulemaan sisälle ja
olemaan ryhtymättä niin pitkiin selityksiin roskaväen kanssa. Siitä
hetkestä lähtien heidän välinsä olivat kokonaan rikkoutuneet.

Totta puhuen eivät Bochelaisten ja Coupeaulaisten välit olleet enää
kokonaiseen kuukauteen olleet lainkaan hyvät. Gervaise, joka oli hyvin
antelias luonnostaan, toi heille tuon tuostakin viinipulloja,
lihalientä, appelsiineja ja leivoksia. Eräänä iltana hän oli tuonut
porttikamariin vadin pohjalle tähteeksi jäänyttä salaattia
punajuurikkaan kanssa, sillä hän tiesi, että rouva Boche oli hyvin
perso salaatille. Mutta seuraavana päivänä hän aivan kalpeni
kuullessaan neiti Remanjoun kertovan, miten rouva Boche oli ihmisten
nähden heittänyt ulos salaatin ja muka inhoten selittänyt, että hänen,
Jumalan kiitos! ei vielä tarvinnut elättää itseään ruuan tähteillä,
joita toiset ovat sorkkineet. Ja siitä hetkestä lopetti Gervaise
kerrassaan kaikkien lahjojen antamisen: ei enää viinipulloja, ei
lihalientä, ei appelsiineja, ei leivosten palasia, ei yhtään mitään.
Kyllä nyt Bochelaiset saivat pitkän nenän! Se tuntui heistä ihan siltä
kuin Coupeaulaiset olisivat heiltä varastaneet. Gervaise ymmärsi
erehdyksensä: sillä olihan se selvä, jos hän ei olisi ollut niin hupsu
ja tyrkyttänyt heille niin paljoa, niin hekään eivät olisi tottuneet
pahoille tavoille, vaan olisivat pysyneet ihmisiksi. Nyt portinvartijan
akka panetteli häntä, minkä kerkesi. Kun lokakuun hyyry oli maksettava,
hän lateli juoruja loppumattomiin talonisännälle, herra Marescot'lle,
siitä syystä että silittäjättäreltä, joka muka herkutellakseen, söi
kaikki kimpsunsa ja kampsunsa, oli hyyryn maksu myöhästynyt yhden
päivän; ja herra Marescot, joka ei hänkään ollut juuri erittäin
kohtelias, tuli puotiin hattu päässä vaatimaan rahaansa, joka hänelle
muuten työnnettiin kouraan heti paikalla. Bochelaiset olivat tietysti
liitossa Lorilleux'läisten kanssa. Heidän kanssansa sitä nyt
porttikamarissa ryypeksittiin ja hellyttiin sovintomaljoja
maistellessa. Koskaan ei toki olisi suututtukaan ilman tuota
Nilkuttajaa, joka olisi saanut vuoretkin yllytetyksi tappeluun. Kyllä
hänet Bochelaisetkin nyt tunsivat, he ymmärsivät, miten paljon
Lorilleux'läisillä oli kärsimistä. Ja kun hän kulki ohitse
porttikäytävässä, niin kaikki tahallaan rähähtivät nauramaan.

Gervaise nousi kumminkin eräänä päivänä Lorilleux'läisten luo. Hän
tahtoi puhua muori Coupeausta, joka silloin oli kuudenkymmenenseitsemän
vanha. Mummo paran silmät olivat kokonaan pilalla. Eikä hänen
jaloistaankaan ollut enää mihinkään. Hänen oli täytynyt pakostakin
luopua omintakeisesta taloudenpidosta, ja häntä uhkasi nälkäkuolema,
ellei häntä autettu. Gervaisestä oli häpeällistä, että niin vanha
ihminen, jolla oli kolme lasta, siten joutui taivaan ja maan
hylkäämäksi. Ja kun Coupeau ei suostunut puhumaan Lorilleux'läisille,
vaan sanoi Gervaiselle, että menköön itse, niin tämä lähti sinne
suuttumuksen puuskan valtaamana, josta hänen sydämensä oli pakahtua.

Tultuaan ylös hän koputtamatta syöksähti sisälle kuin tuulispää. Ei
mitään ollut muuttunut siitä illasta, jolloin Lorilleux'läiset ensi
kerran olivat ottaneet hänet niin kylmäkiskoisesti vastaan. Sama
repaleinen, virttynyt vaate erotti kamarin työhuoneesta; koko asunto,
kuin pyssyn piippu, näytti kuin ankeriasta varten rakennetulta. Perällä
Lorilleux, työpöytänsä yli kumartuneena, nipisti yksitellen kiinni
renkaita ketjun pätkään, ja rouva Lorilleux veti kultalankaa
reikäraudan läpi seisten hyllyn luona. Pikkuinen ahjo kiilui kirkkaassa
päivänvalossa vaaleanpunaisena.

-- Niin, minä se olen! sanoi Gervaise. Se kai hämmästyttää teitä, koska
me olemme verivihollisia? Mutta olkaa huoleti, en minä tule itseni enkä
teidänkään vuoksi. Tulen muori Coupeaun puolesta. Niin, tulen
tietämään, jätämmekö hänet odottamaan armoleipää muilta.

-- Niitä maita! Sepä vasta on kyytiä! ärähti rouva Lorilleux. Jo pitää
olla sisua!

Ja hän kääntyi selin ja alkoi taas vetää kultalankaansa, ikäänkuin ei
olisi tiennyt mitään kälynsä läsnäolosta. Mutta Lorilleux oli nostanut
kelmeät kasvonsa huutaen:

-- Mitä te sanotte?

Mutta koska hän oli kuullut vallan hyvin, jatkoi hän:

-- Taasko se akka on käynyt juoruamassa? Sitä on hyvä, sitä muori
Coupeauta, ruikuttaa surkeuttaan joka paikassa!... Kumminkin hän toissa
päivänä sai ruokaa meillä. Teemmehän me, minkä voimme. Me emme ole
kultakenttien omistajia... Mutta jos hän käy toisten luona kielimässä
meistä, niin pysyköönkin siellä, sillä me emme huoli vakoojia
luoksemme.

Hän ryhtyi taas jatkamaan ketjuaan, käänsi selkänsä Gervaiselle hänkin,
lisäten väkinäisesti:

-- Jos kaikki muut antavat sata souta kuussa, niin mekin annamme saman
verran.

Gervaise oli kokonaan rauhottunut Lorilleux'läisten ynseän käytöksen
jäähdyttämänä. Hän ei ollut koskaan jalallaan astunut heidän
huoneeseensa tuntematta vastenmielistä tunnetta. Katsoen maahan,
puuristikon rakoihin, jonne kultahituset karisivat, hän selitti
asiaansa aivan tyynesti. Muori Coupeaulla oli kolme lasta; jos jokainen
antoi sata souta, niin se ei tehnyt kuin viisitoista francia, eikä se
totisesti riittänyt, sillä ei voinut elää; piti vähintäänkin antaa
kolme sen vertaa. Mutta Lorilleux pani vastaan. Mistäpä hän varasti
viisitoista francia kuussa? Ihmiset olivat hulluja, häntä luultiin
rikkaaksi siitä syystä, että hänellä oli kultaa kotonaan. Sitten hän
alkoi sättiä muori Coupeauta: hän ei tyytynyt olemaan ilman kahvia
aamusella, otti ryypyn, piti sellaisia vaatimuksia, ikäänkuin olisi
ollut hyvinkin rikas. Hitto vieköön! Kaikkihan tietysti halusivat elää
mukavasti; mutta minkäpäs sille teki? Kun ei ollut osannut mitään
säästää vanhan päivän varalle, niin täytyi kiristää nälkäremmiä. Muuten
muori Coupeau ei ollut vielä niin vanha, ettei olisi kyennyt työhön;
hän näki vielä sangen hyvin, kun oli valittava joku hyvä palanen vadin
pohjalta; hän oli, sanalla sanoen, vanha herkuttelija, joka ei muuta
ajatellut kuin omaa nautintoaan. Vaikka hänen, Lorilleux'n, olisi
kannattanutkin, hän olisi katsonut tekevänsä väärin, jos olisi ketään
laiskuudessa elättänyt.

Gervaise tahtoi kumminkin pysyttää sopua ja puheli rauhallisesti näistä
huonoista verukkeista. Hän koetti saada Lorilleux'läisiä heltymään.
Mutta mies ei lopulta vastannut hänelle enää mitään. Vaimo oli nyt
ahjon edessä puhdistamassa ketjun pätkää pienessä, pitkävartisessa
kuparikastrullissa, joka oli täynnä miedonnettua sievettä. Hän seisoi
tahallaan kaiken aikaa selin, ikäänkuin olisi ollut sadan peninkulman
päässä. Ja Gervaise puhui vielä, vaikka hän näki heidän itsepintaisesti
painautuvan työhönsä, keskellä työpajan mustaa pölyä, ruumis
vääristyneenä, vaatteet paikattuina ja tahraisina, ja itsekin
konemaisen työnsä paaduttamina ja tylsistyttäminä kuin vanhat työkalut.
Silloin hänen luontonsa taas yht'äkkiä nousi, ja hän purki heille
vihansa huutaen:

-- Olkoon menneeksi, niin se on minustakin parempi, pitäkää rahanne!...
Minä otan muori Coupeaun, kuuletteko! Minä otin korjuuseen kissan
eräänä iltana, voinhan minä korjata teidän äitinnekin. Eikä häneltä
tule puuttumaan mitään, ja hän on saapa kahvinsa ja ryyppynsä!... Herra
Jumala! sellaista saastaista perhettä!

Rouva Lorilleux pyörähti ympäri siinä paikassa. Hän ravisti kastrullia,
ikäänkuin olisi aikonut heittää sieveden kälynsä silmille. Hän
purmensi:

-- Korjatkaa luunne, taikka teille käy huonosti!... Älkääkä luulkokaan
saavanne sataa souta, sillä minä en anna rahtuakaan! en, en
rahtuakaan!... Kyllä kai! vai sata souta! Äiti olisi teidän piikananne
ja te pitäisitte herraspäiviä minun rahoillani! Jos hän tulee teille,
niin sanokaa hänelle, että vaikka nälkään nääntyköön, niin minä en
lähetä hänelle vesilasiakaan... Ka, joutuun! ulos täältä!

-- Mikä hirveä nainen! sanoi Gervaise paiskaten oven kiinni.

Seuraavana päivänä hän otti muori Coupeaun luokseen. Hän pani hänen
sänkynsä isompaan kamariin, jossa Nana makasi, ja johon valo tuli
pyöreästä luukusta liki katon rajaa. Muutto ei vienyt paljoa aikaa,
sillä muori Coupeaulla ei ollut muita huonekaluja kuin tämä sänky,
vanha pähkinäpuinen kaappi, joka asetettiin samaan huoneeseen likaisten
vaatteiden kanssa, yksi pöytä ja kaksi tuolia; pöytä myötiin ja
tuoleihin panetettiin uudet olki-istuimet. Jo muuttopäivän iltana vanha
mummo lakaisi lattiaa, pesi astiat ja koki parhaansa mukaan olla
hyödyksi, tyytyväisenä siitä, että oli päässyt huolistaan.
Lorilleux'läiset olivat raivoissaan; ja lisäharmiksi tuli vielä se,
että rouva Lerat oli sopinut Coupeaulaisten kanssa. Eräänä päivänä
olivat sisarukset, kukantekijä ja ketjuntekijä, joutuneet riitaan
Gervaisen tähden; edellinen oli rohjennut häväksyä tämän käytöksen
heidän äitiään kohtaan; sitten hän oli kiusanteon halusta, nähdessään
miten se toista suututti, mennyt niin pitkälle, että oli kehunut
pesijättären silmiä ihanoiksi, niistä olisi muka saanut vaikka tulen
syttymään; ja sen johdosta olivat molemmat lyöneet toisiaan korville ja
vannoneet, etteivät sen erän perästä näkisi toisiaan. Nyt rouva Lerat
vietti iltakaudet Gervaisen luona puodissa, jossa hän sisälliseksi
nautinnokseen kuunteli pitkän Clémencen sikamaisuuksia.

Kolme vuotta kului. Suututtiin ja sovittiin vielä monta kertaa.
Gervaise antoi palttua Lorilleux'läisille, Bochelaisille ja kaikille,
jotka eivät olleet samaa mieltä hänen kanssaan. Jos he eivät olleet
tyytyväisiä, niin hänestä nähden saivat olla olematta. Hän ansaitsi
mitä tahtoi, se oli pääasia. Naapuristossa oli alettu pitää häntä
suuressa arvossa, sillä, sanoi mitä tahansa, ei niitä vain niinkään
ollut summittain sellaisia, joitten kanssa oli niin hyvä olla
tekemisissä, jotka maksoivat käteisellä, eivät tinkineet eivätkä
puolestaan toisille tavarataan tyrkyttäneet. Hän otti leipänsä rouva
Coudeloup'lta Poissonniers-kadulta, lihaa isolta Charlesilta,
Polonceau-kadun teurastajalta, muut ruokatavarat Lehongrelta,
Goutte-d'Or'in kadulta, melkein vastapäätä omaa puotiaan. François,
lähimmässä kulmassa oleva viinikauppias, toi hänelle viinin kotiin
korittain, viisikymmentä litraa kerrallaan. Hänen naapurinsa Vigouroux,
jonka vaimolla mahtoi olla vyötärykset mustelmilla, niin häntä miehet
nipistelivät, möi hänelle hiiliä kaasuyhtiön hintoihin. Ja sen sai
huoleti sanoa, että nämä hankkijat palvelivat häntä tunnollisesti,
sillä he tiesivät hyvin siitä olevan pelkkää hyötyä, että hänen
kanssaan pysyi hyvissä väleissä. Ja kun hän kävi ulkona lähitienoilla,
kengät läntässä ja paljain päin, tervehdittiin häntä joka puolelta; hän
liikkui siellä kuin kotonaan, läheiset kadut olivat kuin luonnostaan
hänen asuntoonsa kuuluvaa aluskuntaa, joka siihen suorastaan liittyi
avoimen katuoven kautta. Nykyään saattoi sattua, että joku työ häneltä
viivästyi, milloin häntä huvitti jäädä puhelemaan näiden tuttavainsa
kanssa. Niinä päivinä, jolloin hän ei itse joutanut ruokaa laittamaan,
hän kävi hakemassa valmiita annoksia talon toisessa päässä olevasta
ruokapaikasta, rupatteli isännän kanssa avarassa, isoikkunaisessa
salissa, jonne pölystä likaisten ruutujen läpi kuumotti hämärä
päivänvalo sen takana olevalta pihalta. Taikka pysähtyi juttelemaan,
kädet täynnä lautasia ja vateja, jonkin alakerran ikkunan eteen, josta
näkyi rajasuutarin huoneensisusta, sänky levällään, lattia töryn ja
pi'en vallassa, ja kaksi kätkyttä epätasaisesti nytkyttämässä. Mutta se
naapuri, jota hän enimmin kunnioitti, oli kumminkin vastapäätä asuva
kelloseppä, se pitkätakkinen, siistin näköinen herra, joka yhtä mittaa
naposteli kelloja pienen pienillä työaseillaan; ja usein meni Gervaise
kadun poikki häntä tervehtimään, nauraen hyvästä mielestä
katsellessaan, miten tässä puodissa, joka ei ollut kaappia leveämpi,
käkikellojen heilurit pitivät iloista kiirettä, naksuttaen sekaisin,
kaikki yht'aikaa.



VI.


Eräänä syksyisenä päivänä Gervaise illan suussa palasi viemästä
liinavaatteita eräälle rouvalle Portes-Blanches-kadulle ja oli tulossa
Poissonniers-kadun alapäässä, kun aurinko meni mailleen. Aamulla oli
satanut, ilma oli hyvin leuto, kosteasta katukivityksestä nousi lämmin
löyhkä; ison korinsa vaivaamana pesijätär raskaasti hengittäen, ruumis
rauenneena, astui verkalleen vastamäkeä, tuntien jotakin epämääräistä,
aistillista halua, jota väsymys vielä kiihotti. Hänen olisi tehnyt
mielensä jotakin makeaa syötävää. Silloin hän nostaessaan silmänsä
huomasi Marcadet-kadun nimilevyn, ja äkkiä pisti hänen päähänsä mennä
katsomaan Goujeta hänen pajaansa. Monasti tämä oli pyytänyt häntä
poikkeamaan sinne, jos häntä milloin huvittaisi katsella, miten rautaa
muokattiin. Muitten työmiesten kuullen hän aikoi kysyä Etienneä. joten
näyttäisi siltä kuin hän olisi tullut yksistään poikansa tähden.

Naulatehtaan piti olla siellä päin, tässä päässä Marcadet-katua, hän ei
tiennyt tarkalleen missä; varsinkin kun numerot monasti puuttuivat
taloista ja niiden välillä oli rakentamattomia tontteja. Se oli katu,
jolla hän ei olisi asunut, vaikka olisi saanut kaiken maailman
rikkaudet, leveä, likainen katu, mustana läheisten tehtaiden
levittämästä kivihiilen pölystä, kivitys isoilla kuopilla, ja syvät
pyöränraiteet täynnä mätänevää vettä. Molemmin puolin oli jono isoja,
lasiseinäisiä työpajoja, harmaita rakennuksia, jotka paljaine tiilineen
ja puuosineen näyttivät ikäänkuin keskentekoisilta, torjuvilta
muurausainesten röykkiöiltä, ja niiden ammottavissa väliköissä joitakin
pahanpäiväisiä kapakoita ja viheliäisiä ruokapaikkoja. Hän muisti vain,
että tehdas oli lähellä lumppu- ja rautaromupuotia, jonkinlaista
maaperässä olevaa törkysäiliötä, jossa sen mukaan kuin Goujet kertoi,
oli hylkytavaraa satojen tuhansien francien arvosta. Ja hän koetti
osata oikeaan keskellä tehdasten ryskettä ja tohinaa; kapeat, katoilta
kohoavat torvet tupruttivat kiivaasti höyrypilviä; sirkkelisahasta
kuului säännöllisiä vinkaisuja, ikäänkuin olisi äkkiä reväisty
serttinkikangasta; maa tärisi nappitehtaiden koneiden jytinästä ja
surinasta. Kun hän siinä katsoi Montmartrelle päin epätietoisena,
mennäkkö vielä etemmäksi, niin tuulenpuuska painoi nokea korkeasta
savutorvesta vasten katua; hän pani silmät kiinni ja oli läkähtyä sen
katkuun; samassa hän kuuli tahdikasta vasarainpauketta. Hän oli
tietämättänsä tullut juuri tehtaan kohdalle, jonka hän tunsi vieressä
olevasta lumppukaupasta.

Kumminkin hän vielä epäröi, sillä hän ei tiennyt, mistä oli mentävä
sisälle. Lankkuaidassa olevasta aukosta vei tie korkeiden törkykasojen
lomitse, ikäänkuin siinä olisi rakennuksia purettu. Liejuinen
vesilätäkkö oli tiellä ja sen yli oli asetettu pari lautaa. Viimein hän
uskalsi astua laudoille, kääntyi vasemmalle ja joutui keskelle
omituista metsää, jonka muodosti joukko vanhoja käsikärryjä, aisat
pystyssä, ja luhistuneita vajoja, joista ainoastaan nurkkapylväät ja
orret törröttivät pystyssä. Illan pimetessä loisti perältä punainen
tuli. Vasaroiden pauke oli lakannut. Hän eteni varovasti, astuen
valonhohdetta kohden, kun joku työmies kulki hänen ohitsensa, kasvot
noesta mustana, leuvassa takkuinen pukin parta, vilkaisten häneen
haljakoilla silmillään.

-- Voitteko sanoa minulle, onko täällä työssä eräs poika nimeltä
Etienne, kysyi hän. Se on minun poikani.

-- Etienne, Etienne, toisti työmies käheällä äänellä, huojutellen
ruumistaan, Etienne, ei, en tunne.

Hänen avonaisesta suustaan lähti väkevä alkoholin katku kuin vanhasta
viinatynnöristä, josta tappi on avattu. Ja kun hän kohdatessaan naisen
tässä hämärässä sopessa alkoi käydä tungettelevaksi, niin Gervaise
peräytyi sopertaen:

-- Täällä kai kumminkin herra Goujet on työssä?

-- Vai Goujet, sanoi työmies, kyllä tunnen Goujet'n!... Jos tahdotte
Goujeta tavata, niin menkää perälle.

Ja kääntyen ympäri hän huusi äänellä, joka särisi kuin haljennut vaski:

-- Kultaparta hoi! Täällä muudan nainen kysyy sinua.

Mutta vasarain paukkeelta hänen huutonsa jäi kuulumatta. Gervaise meni
perälle. Hän tuli eräälle ovelle, kurkisti siitä sisälle. Se oli iso
suoja, josta hän aluksi ei erottanut mitään. Paja oli kuin kuollut;
ainoastaan yhdestä nurkasta kiilui valopilkku kalpeana kuin tähti,
jotenka pimeys näytti vielä pohjattomammalta, isoja varjoja häilyi.
Mustia möhkäleitä, suunnattomasti suurenneita miesten hahmoja liikkui
tulen editse peittäen tämän viimeisenkin valopilkun. Gervaise ei
uskaltanut astua sisälle, vaan sanoi ovelta puoliääneen:

-- Herra Goujet, herra Goujet...

Äkkiä kaikki valkeni. Palkeen puhalluksesta oli valkoinen liekki
leimahtanut ilmoille. Tuli näkyviin pajan lautaseinät, joiden reikiä
oli tukittu saviruukilla ja nurkkia tuettu tiilimuureilla. Koko paja
oli lentelevästä hiilen pölystä harmahtavan noen peitossa. Hämähäkin
verkkoja riippui orsista, kuin kuivamaan ripustettuja riepuja, vuosien
kuluessa kertyneen paksun lian peitossa. Pitkin seiniä oli hyllyillä,
nauloihin ripustettuina tai pimeisiin nurkkiin heitettyinä, hujan hajan
vanhaa rautaromua, pilalle kuluneita, taittuneita ja vääntyneitä
työkaluja, särmikkäitä ja kovia. Ja valkoinen liekki nousi yhä
häikäisevänä valaisten kirkkaasti kuin aurinko kovaksi tallatun maan ja
heijastui pölkkyynsä upotetun neljän alasimen kiillotetusta pinnasta
kullalle välähtelevällä hopean hohteella.

Silloin Gervaise tunsi ahjon ääressä seisovan Goujet'n hänen kauniista
keltaisesta parrastaan. Etienne painoi paljetta. Oli siellä kaksi
muutakin työmiestä, mutta Gervaise ei nähnyt kuin Goujet'n, astui
lähemmäksi ja jäi seisomaan hänen eteensä.

-- Kas! rouva Gervaise! huudahti tämä iloisen näköisenä; sepä oli
hauska yllätys!

Mutta kun hänen toverinsa katsoivat vähän pitkään, niin hän koetti
parantaa puhettaan työntäen Etienneä äitiään kohden:

-- Tulette katsomaan poikaa... Hän on kiltti, alkaa jo tottua työhön.

-- Niin, sanoi Gervaise, mutta eipä tänne ole mukava päästä... Luulin
jo joutuneeni ihan maailman ääreen...

Ja hän kertoi tulostaan. Sitten hän kysyi, miksi ei tehtaalla
tunnettu Etiennen nimeä. Goujet nauroi, selitti, että kaikki sanoivat
poikaa Zouzou'ksi, kun hänellä oli lyhyeksi leikattu tukka kuin
zouave-sotamiehellä. Heidän jutellessaan Etienne ei enää painanut
paljetta, ahjon liekki painui alas, riutui punertavaksi hohteeksi ja
paja pimeni taas. Seppä katseli hellästi nuorta naista, joka niin
viehkeänä hymyili hänelle ahjon hohteessa. Sitten, kun kummallakaan ei
enää ollut mitään sanottavaa toiselleen pimeyden heitä peittäessä,
Goujet näytti havahtavan ja katkaisi äänettömyyden.

-- Suottehan anteeksi, rouva Gervaise, minulla on vähäisen
lopetettavaa. Jääkää vain tänne, vai mitä? Te ette ole kenenkään
tiellä.

Hän jäi. Etienne oli uudestaan tarttunut palkeen varteen. Ahjo leimusi
tupruttaen ilmoille sankkoja kipunasarjoja; varsinkin kun poika päästi
palkeesta oikean rajutuulen, näyttääkseen äidilleen, mihin hän pystyi.
Goujet seisoi pihdit kädessä odottamassa pitäen silmällä kuumenemaan
pantua rautakankea. Iso loimu valaisi häntä kirkkaasti, jättämättä
vähintäkään varjoa. Hänen paitansa hihat olivat ylös käärittyinä ja
kaulus auki, joten näkyi hänen paljaat käsivartensa ja paljas,
tyttömäisen valkoisenpunertava rintansa, jossa kasvoi vaaleita
kiharaisia karvoja; ja pää hiukan matalalla paksujäntereisten, leveiden
hartioiden välissä, vaaleat silmät tarkkaavasti ja värähtämättä,
kiinnitettyinä liekkiin, hän näytti lepäävältä jättiläiseltä, joka on
rauhallinen tuntien voimansa. Kun kanki tuli valkoiseksi, otti hän sen
pihdeillä, asetti alasimelle ja palotteli sen vasaralla säännöllisiksi
palasiksi, lyöden kepeästi, ikäänkuin hänellä olisi ollut lasia
paloteltavana. Sitten hän pani palaset jälleen tuleen, josta hän ne
taas otti yksitellen muodostellakseen niitä. Hän takoi kuusikanttisia
nauloja. Hän asetti palaset reikärautaan, levitti pään naulan kannaksi,
takoi sivut tasaisiksi ja heitti naulat valmiiksi saatuaan vielä
punaisina mustalle lattialle, jossa niiden helakka väri vähitellen
himmeni; ja hän takoa paukutti yhtä mittaa heiluttaen oikeassa
kädessään viiden naulan vasaraa. Joka iskulla hän sai yhden kohdan
naulasta valmiiksi ja käänteli takoessaan rautaa sellaisella taidolla,
että hän samalla voi katsoa ihmisiin heille puhellessaan. Alasin
helkähteli hopealle. Hikoilematta pisaraakaan hän tyytyväisen ja
hyvämielisen näköisenä takoi, eikä se näyttänyt vaativan häneltä sen
suurempaa voimanponnistusta kuin kuvien leikkeleminen iltaisin kotona.

-- Nämähän ovat vain pieniä nauloja, kaksikymmentä millimetriä paksuja,
sanoi hän vastatakseen Gervaisen kysymyksiin. Niitä voi saada tehdyksi
kolmeensataan päivässä... Mutta siihen tarvitsee tottumusta, sillä käsi
tahtoo pian herpoutua...

Ja kun Gervaise häneltä kysyi, eikö käsi puutunut ranteesta lopulla
päivää, nauratti häntä makeasti. Luuliko hän häntä mampseliksi? Hänen
ranteensa oli ollut monessa liemessä viimeisenä viitenätoista vuonna;
se oli käynyt raudan kovaksi, niin paljon se oli ollut tekemisissä
rautaisten työkalujen kanssa. Muuten Gervaise oli oikeassa: joltakin
herrasmieheltä, joka ei olisi milloinkaan takonut naulaakaan, ja joka
olisi tahtonut leikitellä hänen viiden naulan vasarallaan, olisi
nivelet heltyneet pahanpäiväisesti parissa tunnissa. Se ei näyttänyt
lainkaan rasittavalta, mutta useinkin se teki lopun tukevistakin
junkkareista muutamissa vuosissa. Sillä välin takoivat toisetkin
työmiehet kaikki yht'aikaa. Heidän isot varjonsa tanssivat ahjon
valossa, punaiset raudat välähtelivät lieskasta nostettaessa kuin
tuliset salamat halki mustan taustan, säkeniä singahteli vasaroiden
alta kuin auringon säteitä alasinten ympärille. Ja Gervaisen oli niin
hyvä olla tässä pajan paukkeessa, ettei hänen tehnyt mieli lähteä pois.
Hän teki ison kierroksen päästäkseen Etiennen luokse joutumatta vaaraan
polttaa käsiään. Silloin hän näki sen likaisen partasuu työmiehen
tulevan sisälle, jonka puoleen hän oli kääntynyt pihalla.

-- No, löysittehän te hänet, rouva? sanoi hän humalaisen
tungettelevalla tuttavallisuudella. Tiedäppäs, Kultaparta, että minä se
neuvoin rouvan sinun luoksesi. 98

Hänen nimensä oli Jano, liikanimensä Sammumaton; hän oli oikea sällien
sälli, erittäin taitava naulaseppä, joka raudan kostukkeeksi tarvitsi
litran paloviinaa päivässä. Hän oli käynyt ottamassa ryypyn, koska hän
ei tuntenut olevansa tarpeeksi hyvässä voiteessa kestääkseen koko
päivän odotusta. Kun hän kuuli että Zouzoun oikea nimi oli Etienne, oli
se hänestä kovin hullunkurista; ja hän nauroi niin että mustat hampaat
näkyivät. Sitten hän sai tietää, kuka Gervaise oli. Viimeksi edellisenä
päivänä oli hän ollut juomassa kanuunan Coupeaun kanssa. Saisi viedä
terveisiä Coupeaulle Janolta, liikanimeltä Sammumaton, ja hän oli
sanova heti paikalla: Siitä miehestä minä vastaan! Jaa--a! se saakelin
Coupeau oli mainion hyvä juomaveikko, hän ei odottanut vuoroaankaan
tarjotakseen toisille ryyppyjä.

-- Onpa hauska tietää teidän olevan hänen vaimonsa, toisti hän.
Sellaisella miehellä kannattaakin olla kaunis vaimo... Vai mitä,
Kultaparta? eikös tämä rouva ole kaunis nainen?

Hän tekeytyi kohteliaaksi ja lähenteli pesijätärtä, mutta tämä nosti
korinsa maasta ja piti sitä edessään pidättääkseen häntä loitolla.
Goujeta harmitti, sillä hän ymmärsi, että sälli teki pilaa hänen ja
Gervaisen ystävyydestä; ja hän huusi hänelle:

-- Kuuleppas, sinä sen tyhjäntoimittaja! Koska sinä aiot saada
valmiiksi neljänkymmenen millimetrin naulasi?... Mihinkä sinä luulet
nyt pystyväsi, kun sulla on vatsasi pakoillaan, sinä sen saakelin
patajuoppo.

Seppä tarkotti erästä isojen pulttinaulojen tilausta, joita piti takoa
kahden miehen.

-- Vaikka paikalla, jos niiksi tulee, sinä iso maitoparta! vastasi
Jano, liikanimeltä Sammumaton. Imee vielä peukalotaan ja on kumminkin
olevinaan mies. Oleppa miten iso tahansa, olen minä antanut selkään
isommillekin.

-- Olkoon menneeksi, heti paikalla. Joudu, niin saamme nähdä, kumpi
meistä on etevämpi.

-- Tässä ollaan, pahalainen!

He vaativat toisiaan kilpailuun, Gervaisen läsnäolon kannustamina.
Goujet työnsi ahjoon edeltäpäin palottelemansa raudat ja kiinnitti
yhteen alasimeen isoreikäisen naularaudan. Sälli oli ottanut seinän
luota kaksi kahdenkymmenen naulan painoista moukaria, pajan sisarukset,
joita työmiehet kutsuivat Liisaksi ja Kaisaksi. Ja hän kerskaili yhä,
kertoi puolesta grossista nauloja, jotka hän oli takonut Dunkerquen
majakkaa varten, oikeita korukaluja, niin hienosti tehtyjä, että ne
olisi sopinut panna vaikka museoon. Ei, piru vie! hän ei pelännyt
kilpailua; ennenkuin tapaisi hänen vertaisensa sällin, saisi hakea läpi
kaikki pääkaupungin pajat. Olipa hauska nähdä, mitä tästä oli tuleva.

-- Rouva saa arvostella, sanoi hän kääntyen nuoren vaimon puoleen.

-- Riittää jo lörpötys! huusi Goujet. Zouzou, ponnistappa! Enemmän
tulta poikaseni!

Mutta Jano, liikanimeltä Sammumaton kysyi vielä:

-- Kaippa me siis taomme yhtenä?

-- Eikös tyhjä! kumpikin erikseen, äijä paha!

Tämä ehdotus sai siinä paikassa sällin innon jäähtymään, suulaudestaan
huolimatta hän jäi sanattomaksi. Eihän oltu koskaan nähty kenenkään
yksin tekevän neljänkymmenen millimetrin pulttinauloja; varsinkin kun
naulojen tuli olla pyöreäpäisiä, mikä oli vietävän vaikea tehtävä,
johon vaadittiin oikeata taidetta. Pajassa olevat kolme muuta työmiestä
olivat keskeyttäneet työnsä tullakseen katsomaan; muudan pitkä, laiha
mies pani litran vetoa, että Goujet häviäisi. Sillä välin kumpikin
seppä otti moukarinsa, silmät kiinni, koska Liisa painoi puoli naulaa
enemmän kuin Kaisa. Jano, liikanimeltä Sammumaton, onnistui saamaan
käteensä Kaisan, Kultaparralle osui Liisa. Ja raudan hehkumista
odotellessa sai edellinen takaisin rohkeutensa ja rehenteli alasimen
ääressä mulkoillen hellin katsein silittäjättäreen päin, hän
asettui paikoilleen, polki jalkaa kuin herra, joka valmistakse
kaksintaisteluun, mallasi jo, miten hän huiskauttaisi Kaisaa täydellä
voimalla. Voi taivahan tulivasara, kun se kävi hyvin! Hän olisi takonut
pannukakuksi vaikka koko Vendômen patsaan!

-- No, alappas paukuttaa! sanoi Goujet asettaen itse naularautaan
tyttölapsen ranteen paksuisen rautapalasen.

Jano, liikanimeltä Sammumaton, keikistihe taaksepäin ja heilautti
Kaisaa molemmin käsin. Pieni, kuiva mies, jonka sudensilmät kiiluivat
pörröisen tukan alta, väännähti kaksinkerroin joka vasaran
heilahduksella ja hypähti oman vauhtinsa voimasta joka iskulla maasta,
niin että pukinparta tärähti. Hän tappeli kuin riivattu rautansa
kanssa, harmissaan siitä, että se tuntui niin kovalta; ja niimpä hän
murahtikin mielissään joka kerran, kun luuli saaneensa siihen oikein
hyvin käymään. Paljon mahdollista, että viina veltostutti toisten
käsivarsia, mutta hän tarvitsi suoniinsa viinaa veren asemesta;
äskeinen ryyppy lämmitti hänen ruumistaan kuin höyrypannu ja hän tunsi
itsessään olevan helkkarin paljon voimaa kuin höyrykoneessa. Niinpä
rauta pelkäsikin häntä tänä iltana; hän peittosi sen pehmeämmäksi kuin
tupakkamällin. Ja sitä kelpasi katsella, kun Kaisa karkeloi. Se hyppi
korkealle, viskaten kinttunsa pystyyn, kuin Elysée-Montmartren
tanssijatar, joka näyttää alusvaatteensa; sillä nyt ei joutanut
siekailemaan, rauta on niin räähkämäistä, että se jäähtyy heti
tehdäkseen vain kiusaa vasaralle. Kolmellakymmenellä vasaraniskulla oli
Jano, liikanimeltä Sammumaton, pyöristänyt pultin pään. Mutta hän
huohotti, silmät pullistumaisillaan ulos kuopistaan, ja hänet valtasi
raivoisa viha kuullessaan käsivarsiensa rusahtelevan. Silloin hän
vimmoissaan, hyppien ja ulvoen, iski vielä kaksi kertaa ainoastaan
kostaakseen vaivannäkönsä. Kun hän otti pultin pois reikäraudasta, oli
sen muoto pilalla, pää vinossa kuin kyttyräselkäisellä.

-- No! eikös se ole siisti kapine? sanoi hän yhtä kaikki
mahtipontisesti näyttäessään työtään Gervaiselle..

-- Minä en sitä ymmärrä, vastasi silittäjätär tahtomatta lausua
arvosteluaan.

Mutta näkihän hän selvään pultissa Kaisan kantapään kahden viimeisen
potkun jäljet, ja hän oli hyvin tyytyväinen, puri huultaan
pidättääkseen nauruaan, sillä nyt oli Goujet'n voitto varma.

Tuli Kultaparran vuoro. Ennenkuin hän alkoi, loi hän silittäjättäreen
hellää luottamusta ilmaisevan katseen. Sitten hän ei pitänyt kiirettä,
asettui tarpeellisen välimatkan päähän ja iski vasarallaan korkealta,
voimakkaasti ja säännöllisesti. Hänen iskutapansa oli klassillisen
säntillistä, pontevaa ja joustavaa. Liisa ei tanssinut hänen käsissään
mitään kapakkatanssia, jossa kintut kimpoilevat kattoa kohti; se kohosi
ja laskeusi tahdikkaasti, kuin jalosukuinen ylimysnainen, joka
juhlallisen näköisenä suorittaa jonkin vanhankansan menuetin. Liisan
kantapäät polkivat tahtia vakavasti; ja ne upposivat punaiseen rautaan,
iskivät naulan päähän kuin tieteellisellä harkinnalla, litistäen ensin
metallin keskeltä ja muodostellen sitä sitten sarjalla täsmällisiä
iskuja. Totisesti se ei ollutkaan viinaa, mikä virtasi Kultaparran
suonissa, se oli verta, puhdasta verta, joka sykki voimakkaasti aina
hänen vasaraansa saakka ja hallitsi työtä. Hän oli kerrassa uljaan
näköinen työssään, tuo veitikka. Ahjon iso liekki valaisi häntä
täydellä voimallaan. Hänen lyhyet, matalan otsan puolelta kiharat
hiuksensa ja hänen komea, keltainen, aaltoileva partansa loistivat
tulen väkenä kirkastaen hänen kasvonsa todellisella kultaisella
sädekehällä. Sen lisäksi kaula kuin veistokuvalla, valkoinen kuin
lapsen kaula; rinta niin leveä, että sillä olisi sopinut makuuttaa
naista vaikka poikkiteloin; hartiat ja käsivarret näyttivät olevan
jäljennetyt jostakin museon jättiläisestä. Kun hän kohotti moukariansa
iskeäkseen, näki miten lihakset pullistuivat, kokonaiset lihavuoret
vyöryivät ja kovenivat nahan alla, miten hartiat, rinta ja kaula
paisuivat; kirkkaus säteili hänestä, hän tuli kauniiksi,
kaikkivaltiaaksi kuin jokin mahtava jumala. Kaksikymmentä kertaa oli
hän jo lyönyt Liisalla, katsoen silmiään kääntämättä rautaan,
henkäisten joka iskulla, ja vasta kaksi isoa hikikarpalota valui hänen
ohimoillaan. Hän laski: yksikolmatta, kaksikolmatta, kolmekolmatta.
Liisa jatkoi rauhallisesti ylimysnaisen juhlallisia niiauksiaan.

-- Semmoinen mahtailija! naurahti ilkkuen Jano, liikanimeltä
Sammumaton.

Ja Gervaise, seisoen vastapäätä Kultapartaa, katsoi häneen hellästi
hymyillen. Herranen aika niitä miehiä, miten hupsuja he sentään olivat!
Eivätkös näet nuo molemmat takoneet naulojaan saavuttaakseen hänen
suosiotaan! Hän ymmärsi vallan hyvin, että he kiistelivät hänestä
vasaraniskuilla. He olivat kuin kaksi isoa punaista kukkoa, jotka
vetävät siipeä pienen valkoisen kanan edessä. Kaikellaisia
päähänpistoja niitä pitää ollakin. On niillä sydämentunteilla sentään
toisinaan hullunkurisia ilmaisutapoja. Niin, hänen tähtensä siinä Kaisa
ja Liisa paukkuivat alasinta vastaan, hänen tähtensä kaikki tämä raudan
ruhjonta, hänen tähtensä koko paja jytisi, leimusi tulipalona, täyttyi
sinkoilevien säkenien räiskeestä. He takoivat hänelle siinä rakkautta,
häntä voittaakseen kumpikin pani parastaan. Ja tosiaankin, hän oikein
nautti siitä, sillä, sanoi mitä sanoi, kukapa nainen ei pitäisi
kohteliaisuuksista! Varsinkin Kultaparran vasaraniskut saivat
vastakaikua hänen sydämmessään; ne soivat siellä, samoin kuin
alasimellakin, helkkyvää soittoa, joka säesti hänen verensä rajua
sykintää. Se kuuluu naurettavalta, mutta hän tunsi, että siitä jotakin
painui hänen sydämeensä, jotakin lujaa, hiukan pulttinaulan rautaa.
Iltahämärässä, ennen sinne tuloaan, oli hän kulkiessaan pitkin kosteita
katuja tuntenut jotakin epämääräistä halua, hänen oli tehnyt mieli
jotakin makeaa syötävää; nyt hän tunsi itsensä tyydytetyksi, ikäänkuin
Kultaparran vasaraniskut olisivat häntä ravinneet. Ei hän toki
epäillytkään hänen voittoaan. Hän se oli hänet saapa. Jano,
liikanimeltä Sammumaton oli kovin ruma, likainen työpusero päällä,
hyppiessään kuin kuljettajaltaan karannut marakatti. Ja hän odotti
hyvin punaisena, mutta kumminkin hyvillään kovasta kuumuudesta,
nauttien siitä että tärähdys kävi hänen lävitsensä kantapäästä
kiireeseen Liisan viimeisistä iskuista.

Goujet laski yhä.

-- Ja kahdeksankolmatta! huusi hän viimein, laskien vasaran maahan. Se
on valmis, saatte katsoa.

Pultin pää oli kiiltävä, siloinen, ilman pienintäkään pykälää, oikea
koruteos, pyöreä kuin kaavaan valettu kuula. Työmiehet katselivat sitä
päätään pyöritellen; siinä ei ollut moitteen sijaa, sitä ei voinut
kuin ihmetellä. Jano, liikanimeltä Sammumaton koetti kyllä heretä
ivalliseksi, mutta sotkeutui sanoihinsa, ja palasi nolattuna oman
alasimensa ääreen. Sillä välin Gervaise oli painautunut Goujeta vastaan
ikäänkuin muka paremmin nähdäkseen. Etienne oli herennyt paljetta
painamasta, paja täyttyi uudestaan varjoista, ahjo himmeni punaiseksi
häipyväksi tähdeksi, ja pian oli pilkkoisen pimeä yö. Sekä sepästä että
silittäjättärestä tuntui suloiselta, kun yö kietoi heidät vaippaansa
tässä noen ja kuonan mustuttamassa pajassa, jossa haisi vanhalle
raudalle; he eivät olisi tunteneet olevansa enemmän yksin, jos olisivat
sopineet, että kohtaisivat toisensa jossakin Vincennes'in metsän
viidakossa. Goujet otti Gervaiseä kädestä kiinni, ikäänkuin hän olisi
hänet vallottanut. Sitten, tultuaan ulos, he eivät vaihtaneet
sanaakaan. Goujet ei keksinyt mitään. Hän sanoi ainoastaan, että
Gervaise olisi voinut ottaa Etiennen mukaansa, ellei vielä olisi ollut
puoli tuntia jäljellä työajasta. Viimein Gervaise teki lähtöä, mutta
Goujet huusi häntä takaisin, koettaen pidättää häntä vielä muutaman
minuutin luonaan.

-- Elkäähän menkö, te ette vielä ole nähnyt kaikkea... Täällä on vielä
hyvin hauskaa nähtävää.

Hän vei hänet oikealle, toiseen pajaan, jonka hänen isäntänsä oli
laittanut kokonaan koneilla käymään. Gervaise oli kääntyä kynnykseltä
takaisin, sillä hänet valtasi vaistomainen pelko. Koko avara sali
vavahteli koneiden tärinästä; ja isoja varjoja häilyi punaisten tulten
kajastamina. Mutta Goujet rauhotti häntä hymyillen, vakuutti, ettei
ollut mitään pelättävää; hänen tuli vain hyvin pitää huolta, ettei
antanut hameittensa viistää liian läheltä hammasrattaita. Goujet kulki
edeltä, Gervaise seurasi häntä tässä pauhinassa, josta korvat menivät
lukkoon, kaikellaisten koneiden vonkuessa ja suristessa; höyryjen
keskitse, missä epäselvästi häämötti joitakin olentoja, mustia
touhuavia miehiä, ilmaa huitovia koneiden pyöriä ja tankoja, joita hän
ei erottanut toisistaan. Käytävät olivat hyvin kapeita, täytyi loikata
yli esteiden, välttää reikiä, väistyä kärrien tieltä. Ei kuullut
toisensa puhetta. Gervaise ei nähnyt vielä mitään, kaikki pyöri hänen
silmissään. Hänestä tuntui kuin hän olisi kuullut päänsä yläpuolella
suurten siipien havinaa, ja kun hän nosti silmänsä, pysähtyi hän
katsomaan konehihnoja, pitkiä remmejä, jotka katon alle muodostivat
jättiläishämähäkin verkon, jonka jokaista lankaa purkautui pyörältään
loppumattomasti; höyrymoottori oli piilossa eräässä nurkassa
tiiliseinän takana; konehihnat näyttivät huristavan ihan itsestään ja
tuovan vauhtia pyöriin pimeän perukan periltä, luistaen yhtä mittaa,
tasaisesti ja liukkaasti kuin yölinnun lento. Mutta hän oli kompastua
erääseen ilmajohdon torvista, joita kulki kovaksi tallatulla
multalattialla moneen suuntaan jakaen äkäistä tuulen viimaansa koneiden
ääressä oleviin pieniin ahjoihin. Ja Goujet alkoi näyttää niitä
päästäen tuulen puhaltamaan erääseen ahjoon; leveät liekit levisivät
siitä neljään suuntaan viuhkan tavoin, muodostaen häikäisevän
poimukauluksen, jonka viimeiset nipukat vain hiukan vivahtivat
punaiseen; valo oli niin kirkas, että työmiesten pienet lamput
näyttivät varjopilkuilta tämän auringon rinnalla. Sitten hän korotti
ääntään antaakseen selityksiä ja siirtyi näyttämään koneita: koneilla
käyvät sakset söivät rautakankeja, haukkasivat joka puraisulla palasen
ja sylkäsivät palaset taaksensa yksitellen; korkeat, monimutkaiset
pultti- ja naulakoneet takoivat naulanpäät yhdellä ainoalla voimakkaan
ruuvinsa painalluksella; liiat särmät poistettiin nauloista
särmänsilityskoneilla, joiden valurautaiset vauhtipyörät huitoivat
ilmaa raivoisasti; ruuvikoneet, joita naiset käyttelivät, uursivat
ruuviuurteet pultteihin ja muttereihin, niin että öljyistä kiiltävät
teräspyörät ratisivat. Gervaise saattoi siten seurata työtä
rautakangeista lähtien, joita oli seiniä vasten pystyssä, aina
pultteihin ja ruuveihin saakka, joita oli isot laatikolliset valmiina,
täyttäen kaikki nurkat. Silloin hän ymmärsi, hän hymyili pudistaen
päätään ihmetellen; mutta hän tunsi kumminkin hiukan kurkkuaan
ahdistavan huomatessaan itsensä niin pieneksi ja hennoksi näiden
rotevain metallityöntekijäin rinnalla, kääntyi säikähtäneenä katsomaan
taaksensa kuullessaan särmänsilittäjän korvia vihlovan pärinän.
Hän tottui hämärään, erotti syvennyksiä, missä miehiä seisoi
liikkumattomina järjestämässä vauhtipyörien läähättävää tanssia,
kun yht'äkkiä ahjo leimahutti loistamaan silmiä huikaisevan
liekkikauluksensa. Ja tahtomattaankin hän yhä uudestaan nosti silmänsä
kattoa kohden jääden katsomaan koneiden elämää, itse niiden verta,
hihnojen joustavaa lentoa, niiden suunnattoman voiman äänettömästi
liukuessa katto-orsien häipyvässä hämärässä.

Goujet oli sillä välin pysähtynyt erään naulakoneen eteen. Hän jäi
siihen tuijottamaan, mietteissään, alla päin. Kone takoi neljänkymmenen
millimetrin nauloja helposti ja tyynesti kuin jättiläinen. Eikä mikään
todellakaan ollut sen yksinkertaisempaa. Lämmittäjä otti rautapalasen
ahjosta, vasaranhoitaja asetti sen naularautaan, jota alituisesti
vuotava vesisuoni piti kosteana, ettei sen teräs päässyt pehmenemään;
ja sillä se oli tehty, ruuvi painalsi sitä, ja naula, pyöreäpäinen kuin
kaavaan valettu, kimposi maahan. Kahdessatoista tunnissa tämä
peijakkaan rakkine valmisti sellaisia nauloja satoja kiloja. Goujet ei
ollut pahasisuinen, mutta toisinaan hänen olisi tehnyt mielensä ottaa
Liisa ja sillä ruhjoa rikki koko roska, vihoissaan siitä, kun näki
sillä olevan vankemmat käsivarret kuin itsellään. Se tuotti hänelle
suurta surua, vaikka hän järjen kannalta myönsikin, että liha ei
kyennyt taistelemaan rautaa vastaan. Kerran oli kone aivan varmaan
tappava työmiehen; jo olivat heidän päiväpalkkansa alenneet
kahdestatoista francista yhdeksään, ja puhuttiinpa niiden
vähentämisestä vieläkin pienemmiksi; niinpä niissä ei ollut mitään
hauskuutta noissa isoissa hirviöissä, jotka tekivät nauloja ja pultteja
yhtä helposti kuin jos ne olisivat tehneet makkaroita. Goujet katseli
konetta kotvan aikaa mitään virkkamatta, hänen silmäkulmansa
rypistyivät, hänen kaunis keltainen partansa heristihe uhkaavasti.
Sitten hän vähitellen näytti malttavan mielensä ja kasvojen ilme
lauhtui ennalleen. Hän kääntyi Gervaisen puoleen, joka painautui häntä
vasten; surumielisesti hymyillen sanoi hän:

-- Hm! tämä lyö meidät koreasti laudalta! Mutta ehkäpä se myöhemmin
koituu kaikkien onneksi.

Gervaise välitti vähät kaikkien onnesta. Hänestä olivat koneella tehdyt
pultit huonotekoisia.

-- Ymmärrättehän te, mitä minä tarkoitan, huudahti hän kiihkeästi; ne
ovat liian hyvästi tehtyjä... Minä pidän enemmän teidän tekemistänne.
Niissä tuntuu ainakin taiteilijan käsiala.

Sellainen puhe tuotti sepälle hyvin suurta tyydytystä, sillä häntä oli
jo alkanut pelottaa, että Gervaise halveksisi häntä nähtyään koneet.
Totta totisesti! Jos hän oli väkevämpi kuin Jano, liikanimeltä
Sammumaton, niin koneet olivat väkevämmät kuin hän. Heittäessään
pihalla hyvästiä Gervaiselle hän suuren ilonsa valtaamana oli puristaa
mäsäksi hänen kätensä.

Pesijätär kävi joka lauvantai viemässä Goujet'laisille heidän pestyt
vaatteensa. He asuivat yhä vielä samassa pienessä talossa Goutte-d'Or'in
Uudella kadulla. Ensimäisenä vuonna hän oli säännöllisesti lyhentänyt
viidensadan francin velkaansa kahdellakymmenellä francilla kuussa;
jotta laskut eivät sotkeentuisi, tehtiin tili ainoastaan kuukauden
lopussa, ja Gervaise lisäsi sen mitä puuttui kahdestakymmenestä
francista, sillä Goujet'laisten pyykki ei noussut juuri yli seitsemän,
kahdeksan francin kuussa. Hän sai siis suunnilleen puolet summasta
kuitatuksi, kunnes hän eräänä hyyrynmaksupäivänä, kun muutamat
pesettäjät olivat syöneet sanansa, ei tiennyt muuta neuvoa kuin juosta
lainaamaan Goujet'laisilta hyyrynsä. Pari muuta kertaa hänen oli
samaten täytynyt kääntyä heidän puoleensa saadakseen työntekijänsä
maksetuksi, joten velka taas oli noussut neljäänsataan viiteenkolmatta
franciin. Nyt hän ei enää antanut yhtään souta, vaan vähensi velkaansa
yksinomaan pyykin pesulla. Ei hän siltä tehnyt vähemmän työtä, eikä
hänen asiansa tulleet entistään huonommiksi. Päin vastoin. Mutta hänen
talouteensa ilmestyi reikiä, raha näytti sulavan käsiin, ja hän oli
tyytyväinen, kun sai tulot ja menot käymään yhteen. Jumala paratkoon!
Mitäpä valittamisen syytä siinä olikaan, kunhan vain pysyi hengissä.
Hän oli ruvennut lihomaan ja nautti kaikista pikku mukavuuksista,
joihin hän alkavan pyylevyytensä tähden mielellään antautui, jaksamatta
enää edes säikähtää ajatellessaan tulevaisuuttaan. Mitäpä hänestä
suremaan! Rahaa oli kyllä aina tuleva, se vain homehtui tallessa
pitämällä. Rouva Goujet kohteli häntä kumminkin edelleenkin
äidillisesti. Hän ripitti häntä toisinaan lempeästi, ei rahojensa
tähden, vaan siitä syystä että hän piti hänestä ja pelkäsi hänelle
käyvän huonosti. Ei hän edes maininnutkaan koskaan rahojaan. Sanalla
sanoen, hän menetteli siinä asiassa hyvin hienotunteisesti.

Gervaisen pajassa käynnin jälkeinen päivä oli juuri kuukauden viimeinen
lauvantai. Kun hän tuli Goujet'laisten luo, jossa hän aina tahtoi käydä
itse, oli hänen korinsa niin puuduttanut hänen käsivartensa, että hän
jäi läähättämään runsaasti pariksi minuutiksi. Sitä ei usko, miten
liinavaatteet ovat painavia, varsinkin kun joukossa on lakanoita.

-- On kai teillä siinä nyt kaikki? kysyi rouva Goujet.

Siinä asiassa hän oli hyvin ankara. Vaatteet olivat tuotavat takaisin
jok'ikinen kappale, sen hän vaati hyvän järjestyksen vuoksi, sanoi hän.
Toinen hänen vaatimuksiaan oli, että pesijätär tuli täsmällisesti
määräpäivänä ja joka kerran samalla tunnilla; siten ei kenenkään aika
mennyt hukkaan.

-- On, tottahan toki siinä on kaikki, vastasi Gervaise. hymyillen.
Kyllähän te tiedätte, että minä en jätä mitään pois.

-- Se on totta, myönsi rouva Goujet, te olette tosin ruvenneet pahoille
tavoille, mutta sitä vikaa ei teissä vielä ole.

Ja sill'aikaa kun pesijätär tyhjensi koriaan asettaen liinavaatteet
sängyn päälle, kehui mummo hänen työtään: hän ei polttanut vaatteita,
ei repinyt niitä niinkuin niin monet muut, eikä raastanut irti nappeja
raudoillaan; hän vain käytti liian paljon sineä ja tärkkäsi liian
koviksi paidan rintamukset,

-- Katsokaahan, sehän on kuin pahvia, toisti hän rapisuttaen muuanta
paidanrintamusta. Minun poikani ei valita, mutta tämähän viiltää hänen
kaulansa poikki... Huomenna hänellä on kaula verillä, kun palaamme
Vincennes'istä.

-- Eihän nyt toki, älkää toki semmoista puhuko, huudahti Gervaise
pahoilla mielin. Pitäähän paitojen olla hiukan jäykkiä, jos tahtoo
käydä hienosti puettuna, muuten ne rempsottavat kuin mitkäkin ryysyt.
Katsokaa vain herrojen paitoja... Koskaan en anna apulaisteni niihin
kajotakaan, ja minä teen sen tarkasti, sen minä vakuutan, ennemmin minä
vaikka kymmenen kertaa silittäisin ne uudestaan, siitä syystä että, ne
ovat teidän vaatteitanne, ymmärrättehän.

Hän oli hiukan punastunut sopertaessaan viimeisiä sanoja. Häntä
pelotti, että mummo huomaisi, kuinka hauskaa hänestä oli saada itse
silittää Goujet'n paidat. Tosin kyllä hänellä ei ollut mitään likaisia
ajatuksia, mutta häntä se yhtä kaikki hävetti.

-- Enhän minä moitikaan teidän työtänne, tiedänhän minä, että siinä ei
ole moitteen sijaa, sanoi rouva Goujet. Tämä myssy esimerkiksi on
kerrassaan siro. Ei kukaan saa reikäompeluksia niin kohoamaan kuin te.
Ja poimutus on niin tasainen, että! Kyllä sen heti tuntee teidän
käsialaksenne. Kun te annatte vain pyyheliinankaan apulaistenne
pestäväksi, niin sen näkee kyllä... Pankaa vain vähän vähemmän tärkkiä,
niin hyvä tulee! Eikös niin? Goujet ei tahdo näyttää herralta.

Sillä välin hän oli ottanut pyykkilistan ja pyyhki siitä pois kunkin
vaatelajin erikseen. Kaikki oli hyvässä kunnossa. Kun he tekivät tiliä,
huomasi hän että Gervaise otti häneltä kuusi souta myssystä; ensi
hämmästyksessään hän pani kiivaasti vastaan, mutta hänen täytyi
myöntää, ettei se tosiaankaan ollut kallista käypiin hintoihin
verraten; eikä miesten paidoista viisi souta, naisten alushousuista
neljä souta, tyynynpäällisistä puolitoista souta, esiliinoista yksi sou
ollut kallista sekään, kun otti huomioon, että monet pesijättäret
ottivat puoli, jopa koko soun enemmän kaikista näistä vaatekappaleista.
Kun Gervaise sitten oli laskenut likaiset vaatteet, jotka vanha mummo
kirjotti muistilistaan, työnsi hän ne koriinsa, mutta ei lähtenyt pois,
vaan jäi hämillään seisomaan, pyöritellen kielellään pyyntöä, jota
hänen oli hyvin vaikea lausua.

-- Rouva Goujet, sanoi hän vihdoin, jos siitä ei teille olisi haittaa,
niin minä ottaisin rahassa pyykin maksun tältä kuulta.

Juuri tämä kun oli sangen kallis; tilin mukaan, jonka he vast'ikään
olivat yhdessä päättäneet, nousi Gervaisen saatava kymmeneen franciin
seitsemään souhun. Rouva Goujet katsoi häneen vähän aikaa vakavan
näköisenä. Sitten hän vastasi:

-- Olkoon niinkuin tahdotte, lapseni. Minä en tahdo evätä teiltä tätä
rahaa, jos te kerran sitä tarvitsette... Mutta ette te juuri sillä
tavoin saa velkaanne maksetuksi, minä sanon sen teidän itsenne tähden.
Teidän pitäisi tosiaankin olla varoillanne.

Gervaise otti vastaan läksytyksen alla päin, sopertaen, että hän olisi
tarvinnut kymmenen francia summan täytteeksi voidakseen maksaa
hiililaskunsa. Mutta kuullessaan laskua mainittavan rouva Goujet tuli
vielä ankarammaksi. Esimerkiksi hän kertoi itsestään, miten hän oli
vähentänyt menojaan siitä lähtien kuin Goujet'n päiväpalkka oli
alennettu kahdestatoista yhdeksään franciin. Ken ei nuorena ollut
säästäväinen, se kuoli nälkään vanhoilla päivillään. Hän malttoi
kumminkin mielensä ja jätti sanomatta Gervaiselle, että hän antoi
pyykkinsä hänen pestäväkseen ainoastaan sitä varten, että hän voisi
maksaa velkaansa; ennen hän oli itse pessyt kaikki ja sen hän tekisi
vastakin, jos pyykistä vielä pitäisi hellittää kukkarostaan semmoiset
summat. Kun Gervaise oli saanut pyytämänsä kymmenen francia seitsemän
souta, kiitti hän ja lähti kiireesti tiehensä. Ja kun hän oli päässyt
eteiseen, tuntui hänestä elämä niin helpolta, että hänen olisi tehnyt
mieli ruveta tanssimaan, sillä hän alkoi jo tottua raha-asiain
tuottamiin ikävyyksiin ja selkkauksiin, eikä hänelle niistä jäänyt
muuta muistoa kuin mielihyvä siitä, että oli päässyt niistä eroon,
seuraavaan kertaan saakka.

Juuri sinä lauvantaina sattui Gervaiselle omituinen kohtaus, kun hän
oli portaissa tulossa Goujet'laisten luota. Hänen täytyi painautua
kaidepuuta vastaan korineen, antaakseen tietä eräälle pitkälle
naiselle, joka paljain päin tuli vastaan, kantaen kämmenellään paperiin
käärittyä tuoretta makrillia, jonka kitaset olivat vielä veripunaiset.
Ja Gervaise tunsi Virginien, sen tytön, jolta hän oli nostanut hameet
korviin pesulaitoksessa. Molemmat katsoivat toisiaan suoraan kasvoihin.
Gervaise pani silmänsä kiinni, sillä ensi hetkessä hän luuli saavansa
makrillin vasten kasvojaan. Mutta ei, Virginien suu meni hiukan hymyyn.
Silloin pesijätär, jonka kori tukki portaat, tahtoen olla kohtelias
sanoi:

-- Suokaa anteeksi.

-- Ei mitään anteeksi pyydettävää, vastasi pitkä Virginie.

Ja he jäivät keskelle portaita juttelemaan, sopien vanhat vihat
siinä paikassa, uskaltamatta sanallakaan edes viitata niihin.
Virginiestä, joka nyt oli yhdeksänkolmatta vanha, oli tullut pulska,
solakkavartaloinen nainen, jonka pitkähköjä kasvoja reunustivat
sileästi jakaukselle kammatut, kiiltomustat hiukset. Korottaakseen
itseään Gervaisen silmissä hän heti kertoi elämänvaiheensa: hän oli
keväällä mennyt naimisiin erään entisen koristenikkarin kanssa, joka
päästyään nykyään sotapalveluksesta haki poliisin virkaa, sillä valtion
virassa on varmempi toimeentulo, ja sen mukana se arvokin nousee. Hän
oli juuri käynyt ostamassa makrillin miehelleen.

-- Hän on ahne makrillille, sanoi hän. Pitäähän niitä miehiä
hemmotella, kelvottomia, vai mitä?... Mutta tulkaa toki ylös. Saatte
nähdä meidän kotimme... Tässä käy semmoinen tuulenveto...

Kun Gervaise vuorostaan oli kertonut hänelle naimisiin menostaan ja
mainitsi asuneensa samassa paikassa ja siellä synnyttäneensä
tyttärenkin, niin Virginie vielä hartaammin pyysi häntä tulemaan
luokseen. Ainahan niitä on hauska nähdä uudestaan vanhoja, tuttuja
paikkoja, missä on elänyt onnellisena. Hän oli asunut viisi vuotta
Seinen toisella puolella Gros-Caillou'n luona. Siellä hän oli
tutustunut mieheensä tämän ollessa sotamiehenä. Mutta siellä hän ei
viihtynyt; vaan ikävöi takaisin Goutte-d'Or'in puolelle, missä hän
tunsi kaikki ihmiset. Ja kaksi viikkoa oli hän nyt asunut vastapäätä
Goujet'laisia. Hänen kaikki tavaransa olivat vielä hyvin
epäjärjestyksessä; mutta saahan niitä vähitellen asetella.

Sitten he eteisessä vihdoin sanoivat toisilleen nimensä.

-- Rouva Coupeau.

-- Rouva Poisson.

Ja siitä lähtien he kutsuivat toisiaan yhtä mittaa rouva Poissoniksi ja
rouva Coupeauksi ainoastaan sen huvin vuoksi, että hekin nyt olivat
rouvia, oltuaan ennen tekemisissä toistensa kanssa oloissa, jotka eivät
olleet juuri erittäin säädyllisiä. Gervaise ei kuitenkaan päässyt
kokonaan epäluulostaan. Ehkäpä tuo pitkä tummaverinen hieroi sovintoa
vain voidakseen paremmin kostaa pesulaitoksessa saamansa selkäsaunan ja
nyt hautoi mielessään jotakin salakavalata juonta. Gervaise päätti olla
varoillaan. Mutta ainakin tällä kertaa Virginie esiintyi ylen
sävyisästi; kaippa silloin toisenkin täytyi olla puolestaan kiltisti.

Ylhäällä kamarissaan istui ikkunan luona Poisson, Virginien mies,
jotakin näpertelemässä pöydän ääressä: hän oli kolmenkymmenenviiden
vanha mies, jolla oli harmaan kelmeät kasvot, punaiset viikset ja
piikkiparta. Hän teki pieniä rasioita. Ainoina työkaluina oli hänellä
veitsi ja kynsiviilan kokoinen saha sekä liimapannu. Hän käytti
työhönsä vanhoja sikarilaatikon lautoja, joihin hän veisteli ja
kaiverteli erittäin hienoja leikkauksia ja kuvioita. Päivät päästään,
vuodet umpeensa hän teki aina vain samallaisia rasioita, kahdeksan
sentimetriä pitkiä, kuusi leveitä. Se vain oli eroa, että hän keksi
niihin erilaisia koristusmuotoja ja jakoi ne erilaisiin lokeroihin. Hän
teki niitä huvikseen, saadakseen aikansa kulumaan odottaessaan
poliisiksi nimitystään. Entisestä koristenikkarin ammatistaan hänelle
ei ollut jäänyt kuin tämä innostus pieniin rasioihin. Hän ei myönyt
teoksiaan, vaan antoi niitä lahjaksi tuttavilleen.

Poisson nousi ylös ja tervehti kohteliaasti Gervaiseä, jonka hänen
vaimonsa esitti hänelle vanhana ystävänään. Mutta hän ei ollut
puhelias, vaan ryhtyi taas heti työhönsä. Toisinaan hän vain vilkasi
makrilliin, joka oli pantu piirongin reunalle. Gervaisestä oli hyvin
hauska nähdä entinen asuntonsa; hän kertoi, miten heidän huonekalunsa
olivat olleet asetetut, ja näytti sen paikan, jossa hän oli synnyttänyt
lattialla. Oli tämä sentään omituinen sattuma! Kun he aikoinaan olivat
häipyneet toistensa näkyvistä, eivät he koskaan olisi luulleet
tapaavansa toisiaan näin ikään asumassa toinen toisensa jälkeen samassa
huoneessa. Virginie kertoi lisäksi vielä uusia yksityisseikkoja
itsestään ja miehestään. Poisson oli saanut pienen perinnön erään
tätinsä kuoltua ja aikoi hankkia hänelle oman puodin joskus
tuonnempana. Nykyään hän jatkoi vielä ompelutöitään, sukaisten jonkun
hameen milloin millekin tuttavalleen. Runsaan puolen tunnin kuluttua
teki pesijätär vihdoin lähtöä. Poisson tuskin käännähti tuolillaan.
Virginie saattoi häntä ulos ja lupasi käydä vuorostaan häntä
katsomassa; sitä paitsi hän tietysti antoi pyykkinsä hänelle
pestäväksi, se lankesi luonnostaan. Ja kun hän pidätti häntä vielä
portaillakin, niin Gervaiselle iski päähän ajatus, että hän halusi
puhua hänelle Lantier'sta ja sisarestaan Adèle'sta, kiillottajasta. Se
pani koko hänen sisunsa kuohumaan. Mutta ei sanaakaan vaihdettu näistä
ikävistä asioista.

He erosivat sanoen toisilleen hyvästit erittäin ystävällisen näköisinä.

-- Näkemiin asti, rouva Coupeau.

-- Näkemiin asti, rouva Poisson.

Siitä hetkestä lähtien syntyi heidän välilleen harras ystävyys. Viikon
päästä ei Virginie enää kulkenut Gervaisen puodin ohitse poikkeamatta
sisälle; hän jäi sinne suustaan kiinni pariksi, kolmeksi tunniksi, niin
että Poisson kävi levottomaksi, luullen hänen joutuneen hevosten
jalkoihin, ja tuli häntä etsimään, jäykkänä ja mykkänä kuin haudasta
kaivettu ruumis. Kun Gervaise näin näki ompelijattaren joka päivä,
rupesi häntä vaivaamaa omituinen epäluulo: joka kerran kun tämä avasi
suunsa jotakin sanoakseen, luuli hän hänen alkavan puhua Lantier'sta;
hän ei voinut olla ajattelematta Lantier'ta kaiken aikaa, kun Virginie
viipyi hänen luonaan. Se oli peräti hassua, sillä eihän hän välittänyt
vähääkään Lantier'sta eikä Adèlesta ja hänestä oli aivan yhdentekevää,
minne he olivat joutuneet; ei hän koskaan kysynyt sitä; eikä hän ollut
edes utelias kuulemaan heistä mitään. Ei, se tuli hänen päällensä aivan
riippumatta hänen tahdostaan. He kummittelivat hänen mielessään kuin
kiusallinen sävel, josta ei tahdo päästä eroon. Muuten hän ei ollut
siitä ensinkään vihoissaan Virginielle, sillä eihän se tietenkään ollut
ensinkään hänen syynsä. Hänellä oli hyvin hauska hänen seurassaan ja
hän pyysi häntä ainakin kymmenen kertaa jäämään vielä vähäksi aikaa,
ennenkuin päästi hänet menemään.

Sillä välin oli tullut talvi, neljäs talvi, minkä Coupeaulaiset
viettivät Goutte-d'Or'in kadulla. Sinä vuonna olivat joulu- ja tammikuu
tavattoman kylmiä. Pakkanen paukkui nurkissa. Uuden vuoden jälkeen
pysyi lumi kolme viikkoa kaduilla sulamatta. Se ei estänyt työtä
tekemästä, päin vastoin, sillä talvi on silittäjättärien paras
vuodenaika. Oli suloista olla puodissa! Siellä eivät ikkunat koskaan
jäätyneet, niinkuin vastapäätä olevassa sekatavarakaupassa ja
myssykaupassa. Silitysuuni, joka aina oli ahdettu hiiliä täyteen, piti
sen niin lämpöisenä kuin saunan; liinavaatteet höyrysivät, olisi
luullut olevansa keskellä kesää; ja kun ovet pidettiin kiinni, oli
sieltä niin lämmin ja hyvä olla, että olisi tehnyt mieli nukkua siihen
paikkaan, silmät auki. Gervaise sanoi nauraen, että hän kuvaili
olevansa maalla. Tosiaankin, lumi esti ajopelien jyrinän kuulumasta;
tuskin kuuli ohikulkijain jalkojen kapsettakaan; pakkasen käsissä
olivat kaikki äänet hiljenneet, ei kuulunut muuta kuin poikalauman
melua, jotka laskivat luisuja pitkin kengityslaitoksen katuojaa.
Gervaise meni joskus oven luo ja pyyhki kämmenellään huurua sen
ruuduista katsoakseen, miten naapurit jaksoivat tässä purevassa
pakkasessa; mutta ei kukaan pistänyt ulos nokkaansa läheisistä
puodeista, koko kortteli näytti hautautuneen lumeen ja vaipuneen
raskaaseen uneen; ainoastaan hiilikauppiaan rouvan kanssa, joka käveli
paljain päin, leuvat vilusta loukkua lyöden, he nyökäyttivät toisilleen
päätään.

Varsinkin oli tämmöisellä koiran ilmalla hyvä juoda aamupäiväkahvinsa
hyvin kuumana. Gervaisen apulaisilla ei ollut valittamista; heidän
emäntänsä keitti hyvin väkevää kahvia eikä pannut siihen murentakaan
sikuria; sittenpä se olikin toisen näköistä kuin rouva Fauconnier'n
kahvi, joka oli kuin mitähän pannunhuuhdevettä. Mutta kun muori Coupeau
otti kaataakseen vettä kahvinsakan päälle,[5] niin siitä ei tahtonut
koskaan tulla valmista, sillä hän nukkui pannun ääreen. Silloin
ennättivät työnaiset silittää vähän aamiaisen jälkeenkin, kahvia
odotellessaan.

Juuri loppiaisen jälkeisenä päivänä kello löi jo puoli yksi eikä kahvi
vielä ollut valmista. Sinä päivänä se ei tahtonut valua siivilän läpi
millään ilveellä. Muori Coupeau takoi siivilää teelusikalla, mutta
kahvi ei pitänyt sen parempaa kiirettä; kuului vain miten se yksin
pisaroin tippui pannuun.

-- Heretkää toki takomasta, sanoi pitkä Clémence, muuten se tulee
sekaista... Tänään me varmaan saamme hyvin ruokaisata kahvia.

Pitkä Clémence silitti uudestaan erästä miehen paitaa, jonka laskoksia
hän irrotteli kynnellään. Hänellä oli oikein herras nuha, silmät
turvoksissa, ja hän sai aina semmoisen yskän puuskan, että kurkku oli
revetä hänen rykiessään käpristyneenä kaksin kerroin pöydän reunaa
vasten. Siitä huolimatta hän ei pitänyt edes liinaa kaulassaan, eikä
hänellä ollut muuta päällään kuin pikkuinen, kahdeksantoista soun
villanuttu, jossa hän värjötteli. Hänen vieressään rouva Putois, korvia
myöten villaisiin kääriytyneenä, silitti alushametta, käännellen sitä
silityslaudan ympäri, jonka toinen pää oli tuolin karmilla; ja
lattialle levitetty lakana esti hametta likaantumasta maahan
koskiessaan. Gervaisellä oli yksin hoteillaan koko toinen puoli pöytää;
hän näet silitti reikäompeluksilla koristettuja musliiniuutimia,
työntäen rautaansa ihan suoraan, välttääkseen vääriä poimuja. Yht'äkkiä
kahvi oli ruvennut juoksemaan noronaan ja se sai hänet nostamaan
päätään. Sehän se oli kierosilmä Augistine, joka oli lusikalla kaivanut
reiän sakkaan.

-- Tokko pysyt siivolla! huusi Gervaise. Mikä sinuun on mennyt? Nyt me
vasta moskaa saamme juoda.

Muori Coupeau oli asettanut riviin viisi lasia tyhjälle pöydän
kulmalle. Silloin työnaiset heittivät työnsä. Emäntä kaatoi aina itse
kahvin laseihin pantuaan ensin jokaiseen kaksi sokeripalasta. Sitä
hetkeä odottivat kaikki aina hartaasti. Tänä päivänä, juuri kun kukin
oli ottanut lasinsa ja kyykistyi pienelle penkille silitysuunin ääreen,
aukesi katuovi ja Virginie astui sisälle vilusta väristen.

-- Hyvät ihmiset, semmoista pakkasta! sanoi hän. Se käy läpi luiden ja
ytimen. Minun korvani ovat aivan tunnottomat.

-- Kas! rouva Poisson! huudahti Gervaise. Tepä tulette ihan parhaaseen
aikaan... Juottehan kahvia meidän kanssamme.

-- Enpä totisesti pane vastaan... Kun kulkee vain kadunkin poikki, niin
kaikki jäsenet tahtovat jähmettyä.

Onneksi oli vielä kahvia jäljellä. Muori Coupeau kävi hakemassa
kuudennen lasin ja Gervaise antoi kohteliaisuuden vuoksi Virginien
itsensä panna sokerit sekaan. Työnaiset väistyivät syrjempään ja
tekivät tilaa hänelle uunin lähellä. Siinä hän värjötti vähän aikaa,
nenä punaisena, puristaen kohmettuneet kätensä lasinsa ympärille
lämmitelläkseen. Hän tuli sekatavarakaupasta, jossa oli niin kylmä,
että oli paleltua juustopalasta odottaessaan. Ja hän kehui täällä
vallitsevaa kuumuutta, olisi luullut tulevansa uuniin, täällähän olisi
saanut vaikka kuolleen henkiin herätetyksi, niin suloisesti se
kutkutteli pintaa. Vähän aikaa verryteltyään raajojaan oikasi hän
pitkät säärensä. Siinä sitten kaikki kuusi särpivät hitaasti kahviaan
tauvonneen työnsä lomassa, kosteista vaatteista nousevain höyryjen
keskellä. Ainoastaan muori Coupeau ja Virginie istuivat tuoleilla,
toiset, jotka kyyköttivät mataloilla jakkaroillaan, näyttivät olevan
maaperässä; olipa kierosilmä Augustillekin vetänyt lakanan nurkkaa
silityslaudalta riippuvan alushameen alta loikoakseen sen päällä.
Vähälle aikaa ei kukaan virkkanut mitään, jokainen istui vain, nenä
lasin sisällä, nauttien kahvista.

-- On se yhtä kaikki hyvää, selitti Clémence.

Mutta hän sai semmoisen yskän puuskan, että oli tukehtua. Hän painoi
päänsä seinää vasten, rykiäkseen kovemmin.

-- Kylläpä teillä on kova yskä, sanoi Virginie. Mistäs te sen olette
hankkinut?

-- Mikäpä sen tietää? vastasi Clémence, pyyhkien kasvojaan hihallaan.
Se kai tuli minulle tässä tuonoissa iltana. _Grand-Balcon'in_
tanssipaikasta tullessani jäin sen eteen lumisateeseen seisomaan
nähdäkseni, miten kaksi naikkosta tappeli. Siinä kävi koko nujakka!
Sille sai nauraa ihan kuollakseen. Toiselta oli nenä reväisty, niin
että veri roiskui maahan. Kun toinen, minun mittaiseni pitkä roikale,
näki veren, lähti hän käpälämäkeen... Silloin sinä yönä minua alkoi
ryvittää. Mutta jo se pitää sanoa, että ovat ne miehetkin koko
peijakkaita, kun makaavat naisen kanssa; he pitävät häntä alasti koko
yön...

-- Kaunista käytöstä! murisi rouva Putois. Te ihan rasitatte itsenne
kuoliaaksi, lapsi rukka.

-- Entäpä jos se minua huvittaa!... Mitäpä lystiä tämmöisestä elämästä
sitten on! Saa raataa aamusta iltaan ja paahtua silitysuunin edessä
ansaitakseen viisikymmentä viisi souta! Ei, sanon minä. Siitä olen jo
saanut kyliäni!... Olkaa huoleti, ei tämä yskä vielä tee minulle sitä
palvelusta että päättäisi minun päiväni; se lähtee niinkuin se on
tullutkin.

Syntyi äänettömyys. Clémence heittiö, joka kapakkatansseissa keikkui
kaiket yöt kirkuen kuin viimeistä päivää, saattoi päivisin työssä
ollessaan toisetkin surullisiksi alituisilla puheillaan kuolemasta.
Gervaise oli niihin jo tottunut ja virkkoi ainoastaan:

-- Te ette ole juuri iloinen kemujenne jälkeisenä päivänä!

Asian oikea laita oli se, että Gervaise ei olisi suonut puhuttavan
mitään naisten tappeluista. Pesulaitoksen kahakan tähden hänestä oli
kiusallista kuulla Virginien läsnä ollessa puhuttavan potkuista ja
korvatillikoista. Mutta Virginie katsoi juuri silloin häneen hymyillen.

-- Näinpä minäkin eilen parin naisen antavan toisilleen tukkapöllyä,
sanoi hän. Ne kun raastoivat toisiaan...

-- Ketkä sitte? kysyi rouva Putois.

-- Kätilö, joka asuu kadun päässä, ja hänen piikansa, tiedättehän te,
se pieni, vaaleaverinen... Siinä on pippuria, siinä tytössä! Hän huusi
toiselle: »Niin, niin, sinä olet auttanut hedelmänmyyjätärtä saamaan
keskoset, vaikka paikalla lähden ilmottamaan komisariukselle, jos et
maksa minulle». Ja kelpasi sitä kuulla, kun hän haukkua räkytti. Kätilö
siitä hyvästä sivalsi häntä vasten turpaa niin että läiskähti. Silloin
se penteleen penikka hyppäsi emäntänsä silmille ja raapi ja repi häntä
tukasta niin, että siitä oli leikki kaukana! Makkarakauppiaan täytyi
mennä päästämään hänet hänen kynsistään.

Työnaiset nauroivat suosionosotukseksi. Sitten kaikki ryyppäsivät
kulauksen kahviaan tyytyväisen näköisinä.

-- Te uskotte siis, että hän on auttanut synnyttämään keskoset? kysyi
Clémence.

-- Ka, semmoinen huhu on liikkunut kaupungilla, vastasi Virginie.
Mistäs minä tiedän, enhän minä ole ollut näkemässä... Se kuuluu muuten
heidän ammattiinsa. Kaikkihan ne sitä tekevät.

-- Mitä vielä! sanoi rouva Putois. Kovin typerää on uskoa itsensä
heidän käsiinsä. Tekevät vielä vaivaiseksi koko loppu ijäksi!... Ei,
mutta minä tiedän keinon, joka tepsii! Pitää joka ilta nielaista lasi
vihkivettä ja tehdä vatsaansa ristinmerkki peukalollaan. Se häviää kuin
tuhka tuuleen.

Muori Coupeau, jonka luultiin nukahtaneen, pudisti päätään, sillä hän
oli toista mieltä. Hän tiesi toisen keinon, ja se ei pettänyt koskaan.
Piti syödä kovaksi keitetty muna joka toinen tunti ja panna spenaatin
lehtiä lanteilleen. Muut neljä naista pysyivät totisina. Mutta
kierosilmä Augustine, joka rähähti nauramaan aina ihan itsekseen, ilman
että koskaan tiedettiin, mille hän nauroi, päästi yht'äkkiä kanan
kotkatuksensa, mikä oli sitä hänen nauruaan. Oli unohdettu hänet.
Gervaise nosti alushametta ja löysi hänet sen takaa piehtaroimassa
kintut pystyssä lakanan päällä, joka oli kiertynyt hänen ympärilleen.
Hän veti hänet esiin sen alta ja antoi hänelle semmoisen potkun, että
hän kimposi jaloilleen. Mitä hänellä oli nauramista, mokomalla
tollukalla? Oliko hänellä lupa kuunnella, kun aikaihmiset puhelivat!
Hänen piti paikalla mennä viemään vaatteita eräälle rouva Lerat'n
ystävättärelle Batignollesiin. Siinä toruessaan Gervaise pisti hänelle
korin käsivarrelle ja työnsi hänet ovelle. Nyrpeissään ja nyyhkyttäen
lähti kierosilmä menemään laahustaen jalkojaan lumessa.

Sillä välin muori Coupeau, rouva Putois ja Clémence väittelivät kovaksi
keitettyjen munien ja spenaatin lehtien tehoisuudesta. Virginie, joka
istui ajatuksiin vaipuneena, kahvilasi kädessä, sanoi silloin aivan
hiljaa:

-- Ainahan sitä, Jumala nähköön, kolhitaan ja suudellaan toisiaan,
mutta ei se mitään, kun on hyvä sydän.

Ja kumartuen Gervaisen puoleen hän kuiskasi hymyillen:

-- Ei, ihan todella, en minä ole teille vihoissani ... siitä
pesulaitoksen jutusta, muistattehan?

Pesijätär kävi vallan noloksi. Sitä juuri hän oli pelännyt. Nyt hän
arvasi, että Lantier ja Adèle otettaisiin puheeksi. Silitysuuni tohisi,
tavallista kovempi kuumuus säteili sen tulipunaisesta torvesta. Tässä
raukaisevassa ilmassa työnaiset särpivät kahviaan hyvin verkalleen
saadakseen olla jouten niin kauvan kuin mahdollista, ennenkuin jälleen
ryhtyivät työhön, ja katselivat nauttivan ja velton näköisinä lumiselle
kadulle. He olivat hyvin avomielisellä tuulella: sanoivat, mitä
olisivat tehneet, jos heillä olisi ollut kymmenentuhannen francin
vuotuiset korot; he eivät olisi tehneet yhtään mitään, vaan olisivat
istuneet iltakaudet näin ikään lämmittelemässä ja näyttäneet pitkää
nenää niille, joiden täytyi tehdä työtä. Virginie tuli ihan lähelle
Gervaiseä, jotta toiset eivät kuulisi, mitä hän sanoi. Ja Gervaise
tunsi itsensä, luultavasti liiallisen kuumuuden tähden, niin pehmeäksi
ja veltoksi, ettei jaksanut kääntää puhetta muuhun; vieläpä hän
odottikin pitkän tummaverisen sanoja mielenjännityksellä, josta hän
nautti, vaikka hän ei tahtonut sitä itselleenkään tunnustaa.

-- Enhän vain tuottane teille mielipahaa? jatkoi ompelijatar.
Parikymmentä kertaa se on jo pyörinyt kielelläni. Niin, koska se nyt
kerran tuli puheeksi... Saahan siitä nyt jutella, vai mitä?... Voi! en
toki ollenkaan ole teille vihoissani siitä, mitä on tapahtunut.
Kunniasanallani vakuutan, etten kanna teille vihaa.

Hän heilutti kahvin tähdettä lasinsa pohjalla saadakseen kaikki
sokerinmuruset, sitten hän ryyppäsi muutaman pisaran huuliaan
maiskauttaen. Gervaise odotti yhä sydän kurkussa, epätietoisena, tokko
Virginie todella oli antanut hänelle niin vain anteeksi rökityksensä;
sillä hän näki hänen mustissa silmissään keltaisia välähdyksiä. Se
pitkä peijooni oli kai pannut vihansa taskuunsa ja peittänyt sen vain
nenäliinallaan.

-- Olihan teillä syytäkin purkaa sisuanne, jatkoi hän. Teille oli tehty
ilkeä kolttonen... Täytyyhän se oikeuden nimessä tunnustaa. Jos se
olisi minulle tapahtunut, niin minä olisin iskenyt puukolla.

Hän hörppäsi vielä muutaman tipan ja lipoi kieltään. Ja lopettaen
entisen verkkaisen nuottinsa hän lisäsi nopeasti, pysähtymättä:

-- Eikä se ole tuottanut onnea heillekään, ei. Jumala paratkoon! ei
sinne päinkään! He olivat menneet asumaan ihan hiiteen. Glacièren
puolelle, eräälle likaiselle kadulle, jossa oli aina kuraa polviin
asti. Pari päivää myöhemmin minä menin syömään aamiaista heidän
luokseen; kyllä sinne riitti matkaa omnibussilla, sen minä vakuutan! No
niin! Minä tapasin heidät jo ilmi riidassa. Ihan todella, kun minä
astuin sisälle, olivat he lyömässä toisiaan korville. Oli sekin koko
lemmenkuherrusta!... Te kyllä tiedätte, että Adèle ei ole edes nuoran
arvoinen, millä hänet hirttää. Hän on minun sisareni, mutta se ei estä
minua sanomasta, että hänen nahassaan asuu maailman lopun luuska. Monta
sikamaista metkua hän on tehnyt minullekin, mutta niistä kävisi liian
pitkäksi kertoa; sitä paitsi ne ovat meidän keskisiä asioita... Mitä
taas Lantier'hen tulee, niin tunnettehan te hänet, ei, piru vie,
hänkään ole hyvä. Pieni herra, joka ei paljoa siedä, kun tikulla
silmään pistää, niin suuttuu. Ja kovakourainen hän on, kun käsiksi käy,
vai mitä?... Alinomaa he peittosivatkin toisiaan pahanpäiväisesti. Jo
portaita noustessaan kuuli, miten he kolhivat toisiaan. Kerran täytyi
poliisin tulla heitä erottamaan. Lantier oli tahtonut erästä öljyn
kanssa keitettyä soppaa, kamalata sotkosta, jota eteläranskalaiset
syövät; ja kun se Adèlesta oli inhottavaa, niin he heittivät toisilleen
vasten naamaa öljypullon, kastrullin, soppamaljan ja koko hökötyksen;
he pitivät semmoista ilvettä, että olivat kääntää nurin narin koko
korttelin.

Hän kertoi pariskunnasta vielä toisiakin juttuja, joita hänellä oli
ehtymätön varasto, niin kauhistavia asioita, että niitä kuullessa
hiukset nousivat pystyyn. Gervaise kuunteli kaikkia näitä juttuja
sanaakaan sanomatta, kasvot kalpeina, suupielissä hermostunut poimu,
ikäänkuin hän olisi hienostaan hymyillyt. Pian seitsemään vuoteen hän
ei ollut kuullut puhuttavan Lantier'sta. Hän ei olisi koskaan luullut,
että Lantier'n nimi, näin kuiskattuna hänen korvaansa, saisi aikaan
sellaisen polton hänen sydänalassaan. Ei hän ollut mielestään ensinkään
utelias tietämään, mihin se onneton oli joutunut, joka oli niin pahasti
kohdellut häntä. Nyt hän ei voinut enää olla mustasukkainen Adèlelle,
mutta hän ilkkui kumminkin mielessään pariskunnan kahakoille ja
ajatellessaan, että sen tytön ruumis oli mustelmia täynnä, hän tunsi
koston tyydytystä. Hän olisi malttanut jäädä kuuntelemaan Virginien
kertomuksia heistä vaikka seuraavaan aamuun asti. Hän ei kysellyt
mitään, sillä hän ei tahtonut näyttää olevansa millänsäkään. Hänestä
tuntui siltä kuin yht'äkkiä olisi jokin aukko täytetty; hänen
entisyytensä yhtyi tällä hetkellä suoraan hänen nykyisyyteensä.

Viimein Virginie kumminkin painoi taas nokkansa lasiinsa ja imi
sokeria, silmät puoleksi kiinni. Silloin Gervaise ymmärsi, että hänen
piti sanoa jotakin, ja tekeytyen välinpitämättömän näköiseksi hän
kysyi:

-- He asuvat siis yhä vielä Glacièren luona?

-- Eikö mitä! vastasi toinen; minä en ole siis teille kertonut?...
Viikkokauteen he eivät enää ole olleet yhdessä. Adèle pisti eräänä
aamuna pillinsä pussiin, eikä Lantier lähtenyt hänen perästään
juoksemaan, sen voitte uskoa.

Pesijättäreltä pääsi hämmästyksen huudahdus, ja hän toisti ääneen:

-- He eivät enää ole yhdessä!

-- Ketkä sitten? kysyi Clémence keskeyttäen puhelunsa muori Coupeaun ja
rouva Putoisin kanssa.

-- Ei ketkään, sanoi Virginie; outoja ihmisiä teille.

Mutta hän tarkasteli Gervaiseä ja huomasi, että hän oli aika lailla
liikutettu. Hän lähestyi häntä taas ja häntä näytti huvittavan kiusata
häntä vieläkin jutuillaan. Sitten hän yht'äkkiä kysyi häneltä, mitä hän
tekisi, jos Lantier tulisi lähentelemään häntä; sillä miehet ovat
sentään niin kummallisia, voisihan Lantier'kin palata ensi lempeensä.
Gervaise oikaisihe suoraksi ja osotti olevansa hyvin jyrkkä ja arvonsa
tunteva. Hän oli naimisissa, hän ajaisi Lantier'n ulos, sillä hyvä.
Heillä ei enää voinut olla mitään tekemistä toistensa kanssa; ei
kädenlyöntikään enää ollut mahdollinen. Toden totta ei hänellä olisi
hituistakaan kunniantuntoa, jos hän milloinkaan katsoisi sitä miestä
silmiin.

-- Minä tiedän kyllä, sanoi hän, että Etienne on hänen poikansa, ja
siinä on side, jota en voi katkaista. Jos Lantier'ta haluttaa syleillä
Etienneä, niin minä lähetän hänet hänen luokseen, sillä eihän isää voi
estää rakastamasta lastaan... Mutta mitä minuun tulee, niin tietäkää
se, rouva Poisson, että ennemmin antaisin hakata itseni palasiksi, kuin
sallisin hänen sormenpäälläänkään enää kajota minuun. Kaikki on
lopussa.

Lausuessaan nämä viimeiset sanat hän teki ristinmerkin ilmaan ikäänkuin
vahvistaakseen sillä valansa ainaiseksi. Ja haluten lopettaa
keskustelun hän hypähti ylös kuin olisi unesta herännyt, ja huusi
apulaisilleen:

-- Kuulkaapas te sen...! Luuletteko te, että vaatteet itsestään
siliävät?... Mitäs siinä aikailette?... Joutuin työhön!

Apulaiset eivät pitäneet kiirettä, vaan istua nyhjöttivat vielä hyvän
aikaa ihan turtana jouten oloaan lopettelemassa, kädet mahan päällä,
pitäen yhä kourassaan tyhjää lasiaan, johon oli jäänyt hiukan
kahvinporoja. He jatkoivat rupatustaan.

-- Se oli pikku Célestine, sanoi Clémence. Minä tunsin hänet. Hänen
hulluutensa oli siinä, että hän oli näkevinään kissan karvoja joka
paikassa, hän pyöritti aina kieltään näinikään, sillä hän luuli
suunsakin olevan täynnä kissan karvoja.

-- Minulla, kertoi rouva Putois, oli eräs tuttava, muudan nainen, jolla
oli mato vatsassa... Ne ne vasta konstikkaita elukoita ovat!... Se kun
väänteli hänen vatsaansa, jos hän vain ei antanut sille kanapaistia.
Kun hänen miehensä ansaitsi seitsemän francia päivässä, niin
ymmärtäähän sen, että se meni kaikki madon herkutteluihin...

-- Minä olisin parantanut hänet heti, keskeytti muori Coupeau. Hyvänen
aika! Eihän siihen tarvitse muuta kuin nielaisee paistetun hiiren. Se
myrkyttää madon heti paikalla.

Gervaise itsekin oli vaipunut uudestaan mukavaan toimettomuuteen. Mutta
hän ravisti itseään ja nousi ylös. Kas niin! Koko iltapäivä oli taas
mennyt hukkaan turhanpäiväiseen rupatukseen! Semmoinen elämä ei lyönyt
leiville! Ensimäisenä hän ryhtyi käsiksi uutimiinsa; mutta niihin oli
tullut kahvitahra, ja hänen täytyi hangata sitä märällä rievulla,
ennenkun hän voi jatkaa niiden silittämistä. Hänen apulaisensa
venyttelivät silitysuunin ääressä ja etsivät kouralappujaan, naamat
nyrpeinä. Heti kun Clémence lähti liikkeelle, sai hän semmoisen yskän
puuskan, että oli rykiä kielen suustaan; sitten hän lopetti
miehenpaitansa ja pisti sen hihansuut ja kauluksen neuloilla kiinni.
Rouva Putois oli taas käynyt alushameensa kimppuun.

-- No, hyvästi nyt, sanoi Virginie. Minähän läksin hakemaan
juustopalasta. Poisson luulee varmaan, että minä olen paleltunut
tielle.

Mutta mentyään jo pari askelta katukäytävällä hän kääntyi takaisin
huutaakseen ovelta, että hän näki Augustinen kadun toisessa päässä
laskemassa luisuja jäätiköllä katupoikien kanssa. Se retkale oli
viipynyt poissa runsaasti kaksi tuntia. Hän tuli takaisin punaisena ja
hengästyneenä, kori käsivarrella; niskaansa hän oli saanut lumipallon,
josta hänen lettinsä vielä oli vallan kankeana; ja hän otti torat
vastaan ynseän näköisenä, väittäen että kadut olivat niin iljamella,
ettei päässyt kulkemaan. Joku katupoika oli kai työntänyt jääpalasia
hänen taskuihinsa; sillä neljännestunnin kuluttua niistä alkoi vuotaa
vettä kuin ratista, niin että koko lattia kastui.

Nykyjään kuluivat kaikki iltapäivät samalla tavalla. Puodista oli
tullut kaikkien lähiseudun viluisten ihmisten turvapaikka. Siellä oli
yhtä mittaa suulaita akkoja, jotka uunin edessä nostivat helmansa
polviin asti lämmitelläkseen sääriään. Gervaise oli ylpeä tästä hyvästä
lämpimästään, hän veti sillä ihmisiä luokseen, piti salonkia, niinkuin
Lorilleux'läiset ja Bochelaiset ilkeyksissään sanoivat. Hän olikin
todella ystävällinen ja avulias, jopa siihen määrään että kutsui
sisälle, milloin vain näki jonkun köyhän raukan värjöttävän ulkona.
Varsinkin hän oli ystävällinen eräälle entiselle maalarille,
seitsenkymmenvuotiaalle ukolle, joka asui samassa talossa eräässä
ullakkokamarissa, missä hän oli kuolla nälkään ja paleltua; hän oli
kadottanut kolme poikaansa Krimin sodassa ja eli nykyään ihmisten
armoilla, kun ei enää kahteen vuoteen ollut jaksanut pitää pensseliä
kädessään. Milloin Gervaise näki ukko Bru'n tallustelemassa lumessa
lämmitelläkseen, kutsui hän hänet sisälle ja toimitti hänelle paikan
lähelle uunia; vieläpä hän usein pakotti hänet syömäänkin leipäpalasen
ja vähäisen juustoa. Ukko Bru, köyryselkäinen, valkopartainen äijä,
jonka kasvot olivat ryppyiset kuin näivettynyt omena, istui tuntikausia
mitään virkkamatta, kuunnellen hiilten ritinää. Kenties muisteli hän
viisikymmentä vuotta kestänyttä työkauttaan tikapuilla, puolta
vuosisataa, jonka kuluessa hän oli maalannut ovia ja valkaissut kattoja
kaikilla Pariisin kulmakunnilla.

-- No, vaari Bru, kysyi pesijätär häneltä toisinaan, mitäs te nyt
ajattelette?

-- En mitään, kaikellaista, vastasi hän tylsän näköisenä.

Pesijättäret laskivat leikkiä hänestä, sanoivat, että hänellä oli
sydämen suruja. Mutta hän ei heitä kuullutkaan, vaan vaipui takaisin
äänettömyyteensä synkän ja miettiväisen näköisenä.

Siitä ajasta lähtien Virginie puhui usein Lantier'sta Gervaiselle.
Häntä näytti huvittavan kiusotella häntä hänen entisellä rakastajallaan
ja saattaa hänet hämilleen tekemällä kaikellaisia olettamuksia. Eräänä
päivänä hän kertoi tavanneensa hänet; ja kun pesijätär pysyi vaiti,
niin hänkään ei virkkanut mitään sen enempää; vasta seuraavana päivänä
kävi hänen puheestaan ilmi, että Lantier oli puhunut Gervaisesta
pitkään ja suurella hellyydellä. Nämä keskustelut, joita he hiljaa
supattivat jossakin puodin nurkassa, häiritsivät kovasti Gervaisen
mielenrauhaa. Lantier'n nimeä mainittaessa hän tunsi polttoa
sydänalassaan, ikäänkuin se mies olisi jättänyt jotakin itsestään sinne
nahan alle. Tosin hän luuli itseään hyvin lujaksi ja hän tahtoi elää
kunniallisena vaimona, sillä kunnia on puolet onnesta. Mutta hän ei
edes ajatellutkaan Coupeauta koko tässä jutussa, sillä hän ei tiennyt
millään tavalla rikkoneensa miestään vastaan, ei edes ajatuksillaan.
Hän ajatteli seppää, ja siitä tuli epäilys ja tuska hänen sydämeensä.
Hänestä tuntui, että Lantier'n muisto, joka vähitellen hänessä heräsi
ja taas sai hänet valtaansa, saattoi hänet uskottomaksi Goujet'lle ja
heidän hellälle, tunnustamattomalle rakkaudelleen. Surussa vietti hän
päivänsä, kun oli mielestään rikollinen ystäväänsä kohtaan. Seppähän
oli, paitsi hänen omaisiaan, ainoa, jonka ystävyydestä hän välitti.
Nämä tunteet liikkuivat hänessä korkealla, kaiken sen saastan
yläpuolella, jonka tulta Virginie väijyi nähdäkseen hänen kasvoistaan.

Kun kevät oli tullut, niin Gervaise pakeni hakemaan turvaa Goujet'n
luota. Hän ei voinut enää istua tuolillaan mitään ajattelematta; heti
johtui hänen ajatuksensa hänen ensimäiseen rakastajaansa; hän näki
hänen eroavan Adèlen seurasta, sullovan vaatteensa heidän vanhaan
kapsäkkiinsä ja palaavan hänen luokseen kapsäkki kädessä, ajurin
rattaille. Kun hän liikkui ulkona, kadulla, valtasi hänet yht'äkkiä
mieletön pelko; hän oli kuulevinaan takanaan Lantier'n askeleet, eikä
uskaltanut kääntyä katsomaan; häntä vapisutti, kun hän kuvitteli
mielessään, miten Lantier otti häntä kiinni vyötäisistä. Aivan varmaan
hän vakoili häntä; vielä hän hänet yllättäisikin jonakin iltana; ja
tämä ajatus nosti kylmän hien hänen otsalleen, sillä varmaankin hän
suuteleisi häntä korvalle, niinkuin hän oli kiusoillaan tehnyt ennen
vanhaan. Tämä suutelo se häntä pelotti; jo ennakolta se pani hänen
korvansa surisemaan ja veren kohisemaan, niin että hän ei erottanut
muuta kuin sydämensä rajun sykinnän. Ja kun tämä pelko hänet valtasi,
oli paja hänen ainoa turvapaikkansa; siellä hän rauhottui ja alkoi taas
hymyillä Goujet'n turvissa, jonka vasaran kalke karkotti hänen pahat
unensa.

Se oli onnellista aikaa! Pesijätär piti aivan erikoista huolta
Portes-Blanches-kadulta saamastaan työstä; hän vei aina itse sinne
puhtaat vaatteet, sillä hän voi tällä retkellään, muuta tekosyytä
hakematta, joka perjantai kulkea Marcadet-kadun kautta ja poiketa
pajaan. Heti kun hän kääntyi kadun kulmasta, tunsi hän itsensä keskellä
näitä tyhjiä tontteja, joita harmaat tehdasrakennukset reunustivat,
kepeäksi ja iloiseksi, ikäänkuin olisi ollut huviretkellä maalla;
kivihiilen pölystä musta katu ja katoilta tupruavat savupilvet olivat
hänestä yhtä hauskoja kuin jokin sammaloitunut metsäpolku, joka vie
halki vihantojen viidakoiden, esikaupungin laiteella; ja hän rakasti
harmaata taivaanrantaa, jota vasten tehdasten savutorvet törröttivät,
Mont-Martren kukkulaa, joka liidun valkoisine taloineen peitti taivaan.
Perille tullessaan hän hiljensi käyntiään, hyppeli vesilätäköiden yli
ja pujotteli hilpein mielin aution pihan poikki, törkykasojen lomitse.
Taustalla paja loisti keskellä päivääkin. Gervaisen sydän hyppi
vasaroiden tahdissa. Kun hän astui sisälle, oli hän tulipunainen,
pienet vaaleat niskahiukset valloillaan kuin tytöllä, joka tulee
lemmittyään tapaamaan. Goujet odotti häntä, käsivarret ja rinta
paljaina, ja paukutti alasintaan silloin tavallista kovemmin, jotta se
kuuluisi kauvemmaksi. Hän arvasi, milloin Gervaise tuli, ja otti hänet
ääneti vastaan, ystävällisesti nauraen partaansa. Mutta Gervaise ei
tahtonut häiritä hänen työtään, vaan pyysi häntä jatkamaan taontaansa,
sillä hän piti hänestä vielä enemmän, kun hän heilutti moukariaan
vankoilla, lihaksista kyhmyisillä käsivarsillaan. Hän käväsi hiukan
taputtamassa poskelle palkeen varressa riippuvaa Etienneä ja jäi
tuntikaudeksi pajaan katselemaan rautanauloja. He eivät vaihtaneet
kymmentä sanaa. Eivätkä he olisi sen paremmin tyydyttäneet helliä
tunteitaan, vaikka olisivat olleet kamariin suljettuina, kahden lukon
takana. Jano, liikanimeltä Sammumaton nauraa virnotti heille, mutta se
ei heitä häirinnyt, sillä he eivät edes kuulleetkaan sitä enää.
Neljännestunnin kuluttua alkoi Gervaisen henkeä hiukan ahdistaa;
kuumuus, väkevä haju ja höyryt huumasivat häntä, ja joka moukarin
iskulla kävi tärähdys läpi hänen ruumiinsa kantapäistä kurkkuun asti.
Silloin hän ei halunnut mitään sen enempää; se oli hänen huviaan.
Vaikka Goujet olisi puristanut hänet syliinsä, niin se ei olisi
tuottanut hänelle niin suurta nautintoa. Gervaise astui taas lähemmäksi
häntä tunteakseen viiman käyvän poskeensa hänen vasarastaan, ollakseen
mukana sen iskussa. Kun kipunat sinkoilivat hänen hennoille käsilleen,
ei hän vetäissyt niitä pois; hän nautti päin vastoin tästä
tulisateesta, joka pieksi hänen ihoaan. Goujet tietysti arvasi, miten
onnelliseksi hän tunsi itsensä täällä; hän säästi perjantaiksi kaikki
vaikeimmat työt saavuttaakseen hänen suosiotaan näyttämällä hänelle
kaiken voimansa ja kaiken taitonsa; hän ei yhtään enää varonut, vaikka
olisi halkaissut alasimet kahtia, vaan takoi itseään säälimättä,
läähättäen, ja koko hänen ruumiinsa vavahteli ilosta, kun hän oikein
sai iskeä voimainsa takaa. Kevätkauden heidän rakkautensa siten täytti
pajan ukkosen tapaisella jyrinällä. Se oli idylli keskellä
jättiläistyötä, hiilten liekkinä leimutessa ja koko pajan täristessä,
niin että nokiset orret rusahtelivat. Jokaiseen raudanpalaseen, minkä
sepän vasara ruhjoi, ikäänkuin se olisi ollut pehmeää, punaista vahaa,
jäi syvät jäljet heidän hellyydestään. Kun pesijätär perjantaisin lähti
Kultaparran luota, astui hän verkalleen Poissonniers-kadun vastamäkeä
tyytyväisenä ja kylläisenä, sekä hengen että ruumiin puolesta
rauhallisena.

Vähitellen Lantier'n pelko hänestä hälveni, hän tuli taas järkiinsä.
Tähän aikaan hän vielä olisi voinut elää sangen onnellisena, ellei
Coupeau olisi joutunut kerrassaan hunningolle. Eräänä päivänä Gervaise
oli juuri paluumatkalla pajasta, kun hän luuli huomanneensa Coupeaun
ukko Colomben Ansassa ottamassa viinaryyppyjä yhdessä Saappaan,
Paistikkaan ja Janon kanssa. Hän kulki kiireesti ohitse, ettei
näyttäisi vakoilevan heitä. Mutta hän kääntyi takaisin: se oli kuin
olikin Coupeau, joka nakkasi kurkkuunsa ryypyn yhdellä nykäyksellä
niinkuin vanha tottunut ainakin. Hän siis valehteli; hän joi siis jo
viinaa nyt! Gervaise palasi kotiinsa epätoivoisena; hänen entinen
viinakauhunsa valtasi taas hänet kokonaan. Viini hänestä meni vielä
mukiin, sillä viini on ravinnoksi työmiehelle; väkijuomat sitä vastoin
olivat inhottavia myrkkyjä, jotka turmelivat työmiehen ruokahalun.
Hallituksen olisi pitänyt kerrassaan estää mokoman moskan valmistus!

Saapuessaan Goutte-d'Or'in kadulle hän tapasi koko talon sekasorron
vallassa. Hänen apulaisensa olivat jättäneet työnsä kesken ja seisoivat
pihalla töllistelemässä taivasta kohti. Hän kysyi Clémencelta, mikä oli
hätänä.

-- Ukko Bijard siellä pieksää akkaansa, vastasi silittäjätär. Hän oli
porttikäytävässä, sikahumalassa väijymässä, kun hänen vaimonsa tuli
pesulaitoksesta... Nyrkiniskuilla hän pakotti hänet kiipeämään ylös
portaita ja nyt hän rusikoi häntä siellä heidän kamarissaan... Taas!
Kuuletko kuinka hän huutaa!

Gervaise juoksi kiireesti ylös portaita. Hän piti rouva Bijard'ista,
pesijättärestään, joka oli hyvin rohkealuontoinen nainen. Hän toivoi
saavansa metelin asetetuksi. Ylhäällä kuudennessa kerroksessa kamarin
ovi oli jäänyt auki, muutamia hyyryläisiä oli välikäytävässä
päivittelemässä, rouva Boche seisoi ovella ja huusi:

-- Tokko lopetatte paikalla!... Vai haenko minä poliisin, kuuletteko!

Ei kukaan uskaltanut mennä sisälle huoneeseen sillä kaikki tunsivat
Bijard'in raakamaiseksi pedoksi, kun hän oli päissään. Muuten, hän ei
koskaan selvinnyt humalastaan. Niinä harvoina päivinä, jolloin hän oli
työssä, hän asetti viinapullon ruuvipenkkinsä viereen ja otti siitä
kulauksen joka puolen tunnin perästä. Hän ei muuten pysynyt pystyssä.
Hän olisi syttynyt palamaan kuin tuohus, jos olisi tuonut tulitikun
hänen suunsa lähelle.

-- Mutta eihän hänen voi antaa ruhjoa vaimoaan kuoliaaksi! sanoi
Gervaise aivan vavisten.

Ja hän astui sisälle. Ullakkokamari oli hyvin siisti, mutta alaston ja
kylmä, miehen juoppouden tyhjentämä, sillä hän vei lakanatkin sängystä
ja joi kaikki. Tappelun nujakassa oli pöytä kaatunut ikkunan luo,
molemmat tuolit olivat kumossa, jalat pystyssä. Keskellä lattiaa virui
rouva Bijard, pesulaitoksessa kastuneet hameet vielä likomärkinä pitkin
kinttuja, hiukset hajallaan, verissään; henki korisi raskaasti hänen
kurkussaan ja hän voihkasi pitkään joka kerran kun Bijard häntä
potkasi. Ensin hän oli kaatanut hänet nyrkin iskuillaan: nyt hän
tallasi häntä jaloillaan.

-- Huora! ... huora! ... huora! ... karjui hän käheällä äänellä,
säestäen sillä sanalla jokaista potkua, hurjistuen sitä toistaessaan ja
iskien sitä kovemmin mitä käheämmäksi hänen äänensä kävi.

Viimein hän ei enää saanut ääntä, mutta hän jatkoi iskujaan ääneti,
hurjasti; hänen jäsenensä jäykistyivät repaleisen puseron alla, hänen
likaisen parran peittämät kasvonsa kävivät sinertäviksi ja hänen
kaljulle otsalleen ilmestyi isoja punaisia lämyjä. Välikäytävässä
naapurit sanoivat, että hän pieksi vaimoaan siitä syystä, että tämä ei
ollut suostunut antamaan hänelle kahtakymmentä souta aamulla. Portaiden
alapäästä kuului Bochen ääni. Hän huusi vaimolleen:

-- Tule alas, antaa heidän tappaa toisensa, niin onpahan vähemmän
roskaväkeä.

Sillä välin ukko Bru oli tullut Gervaisen perästä huoneeseen. Yhdessä
he koettivat saada lukkoseppää järkiinsä ja työntää häntä ovea kohti.
Mutta hän kääntyi ympäri, ääneti, huulet vaahdossa: ja alkoholi
leimusi, paloi murhan liekkinä hänen haljakoissa silmissään.
Pesijättäreltä oli ranne murskaantua ja vanha työmies kaatui pöytää
vasten. Maassa rouva Bijard huohotti kovasti, suu auki, silmät ummessa.
Nyt eivät Bijardin iskut enää osuneet häneen; hän koetti uudestaan,
kiihtyi, iski syrjään, raivoissaan, sokeana, huitoen ympärilleen
umpimähkään, niin että satutti itseensäkin. Ja koko tämän tappelun ajan
Gervaise näki yhdessä huoneen nurkassa pienen, nelivuotiaan Lalien,
joka katsoi miten isä rusikoi äitiä. Lapsi piteli sylissään sisartaan
Henrietteä, joka hiljattain vasta oli vierotettu, ikäänkuin
suojellakseen häntä. Hän seisoi, karttuunihuivi päässä, hyvin
kalpeana, vakavan näköisenä. Hänellä oli laaja, tumma katse
miettiväisesti tuijottavissa silmissään, joissa ei kyyneltä näkynyt.

Kun Bijard kompastui tuoliin ja kaatua rojahti lattialle, johon hänet
jätettiin kuorsaamaan, niin ukko Bru auttoi Gervaiseä nostamaan ylös
rouva Bijard'ia, joka nyt itki ääneensä nyyhkyttäen; ja Lalie, joka oli
tullut lähemmäksi katsoi äitinsä itkua, tottuneena jo tämmöiseen ja
kohtaloonsa taipuneena. Kun pesijätär, talon taas päästyä rauhaan,
astui alas portaita, näki hän yhä edessään tämän nelivuotiaan lapsen
katseen, vakavan ja rohkean kuin täysikasvuisella naisella.

-- Herra Coupeau on vastapäisellä katukäytävällä, huusi Clémence heti
Gervaisen nähtyään. Hän näyttää olevan aika kännissä!

Coupeau hoiperteli juuri kadun poikki. Hän oli vähällä särkeä ruudun
olkapäällään tölmätessään ovea vasten. Hän oli hirveän humalassa, hän
puri hammasta, ja hänen kulmansa olivat rypyssä. Ja Gervaise tunsi heti
kohta Ansan sikunaviinan vaikutukset: myrkytetty veri teki ihon
kelmeäksi. Hän tahtoi leikkiä laskien viedä hänet makuulle, samoin kuin
ennenkin, milloin Coupeau oli ollut hienossa viinihutikassa. Mutta tämä
tyrkkäsi hänet luotaan, virkkamatta sanaakaan; ja ohi mennessään hän,
päästen omin neuvoin sänkyyn, uhkasi häntä nyrkillään. Hän oli
samallainen kuin tuo toinenkin juoppo renttu, joka siellä ylhäällä
kuorsasi, lyömisestä väsyneenä. Silloin Gervaise kävi vallan kylmäksi,
hän ajatteli miehiä, omaa miestään, Goujet'a, Lantier'ta, sydän
särkyneenä, osaamatta toivoa koskaan enää tulevansa onnelliseksi.



VII.


Gervaisen nimipäivä oli 19 päivänä kesäkuuta. Nimi- ja syntymäpäivinä
pantiin Coupeaulassa pienet lautaset isojen päälle; silloin pidettiin
kekkerit, joissa syötiin vatsa niin pakoilleen, että vasta viikon
päästä oli hyvä elämä. Silloin pantiin kaikki rahat likoon. Jokahinen
penni, mikä vain irti saatiin, pistettiin poskeen. Allakasta keksittiin
milloin minkin pyhimyksen nimipäivä, jotta saatiin aihetta pitää
syöminkejä. Virginienkin mielestä oli Gervaisellä täysi syy herkutella.
Kun on kellä kerran semmoinen mies, joka juo kaikki, niin on oikeus ja
kohtuus, ettei anna koko talon huveta juomiin, vaan pitää syötävästäkin
huolta. Koskapa raha luisti läpi käsien kaikesta huolimatta, niin yhtä
hyvinhän teurastaja jouti hyötyä siitä kuin viinikauppiaskin. Ja
herkuttelun halussaan Gervaise turvautui tähän tekosyyhyn. Paha se
kyllä oli, mutta kokonaan Coupeaun syy, että heiltä ei tullut
säästetyksi niin pennin pätkääkään. Gervaise oli tullut entistäänkin
lihavammaksi ja ontui vielä enemmän, sillä hänen säärensä näytti
lyhenevän, sitä mukaa kuin se paisui paksummaksi.

Tänä vuonna puhuttiin Gervaisen nimipäivästä jo kuukautta ennen.
Tuumailtiin, mitä ruokalajeja olisi laittaa, ja vesi herahti kielelle
jo niitä ajatellessa. Koko puodin väellä oli peijakkaanmoinen halu
päästä mässäämään. Piti saada oikein repäisevän hauskaa, jotakin
tavallista parempaa ja onnistunutta, Ei sitä, Jumala paratkoon, joka
päivä saanutkaan lystiä pitää. Paljon päänvaivaa tuotti pesijättärelle
kutsuvierasten valitseminen; hän tahtoi, että piti olla kaksitoista
henkeä pöydässä, ei enempää eikä vähempää. Hän itse miehineen, muori
Coupeau ja rouva Lerat, siinä oli jo sukulaisia neljä henkeä.
Goujet'laisten ja Poissonin pariskunnan piti myös tulla. Ensin hän oli
päättänyt olla kutsumatta apulaisiaan, rouva Putois'ta ja Clémencea,
jotta he eivät kävisi kovin tuttavallisiksi; mutta kun juhlasta aina
puhuttiin heidän kuultensa ja heiltä naama venähti pitkäksi, niin hän
lopulta käski heitäkin tulemaan. Neljä ja neljä oli kahdeksan ja kaksi
lisää teki kymmenen. Mutta hän tahtoi välttämättä saada tusinan täyteen
ja sopi sentähden Lorilleux'läisten kanssa, jotka jo jonkun aikaa
olivat lähennelleet häntä; siitä kumminkin suostuttiin, että
Lorilleux'läiset tulisivat alas syömään päivällistä ja silloin
juotaisiin sovintomaljat. Eihän sitä ijankaiken voi olla vihoissa
sukulaistensa kanssa. Sitä paitsi juhlan odotus pehmitti kaikkien
sydämet. Sellaista tilaisuutta ei voinut mitenkään jättää käyttämättä.
Mutta kun Bochelaiset kuulivat aiotusta sovinnosta, niin he alkoivat
heti liehakoida Gervaiseä kohteliaisuuksilla ja imelillä hymyilyillä;
ja heidätkin täytyi kutsua aterialle. Siten nousi syömämiesten luku
neljääntoista, lapsia lukuun ottamatta. Gervaise ei ollut koskaan
pitänyt semmoisia päivällisiä; hän olikin siitä aivan pyörällä ja
samalla ylpeä.

Nimipäivä sattui juuri erääksi maanantaiksi. Se sopi hyvin mukavasti:
Gervaise aikoi alottaa ruuanlaiton jo sunnuntaina iltapäivällä.
Lauvantaina, kun silittäjättäret jouduttivat töitään valmiiksi,
pidettiin pitkä keskustelu, jotta saataisiin lopullisesti päätetyksi,
mitä ruokia tehtäisiin. Yksi ainoa ruokalaji oli ollut määrättynä jo
kolme viikkoa, nimittäin paistettu syöttiläshanhi. Jokainen lipoi
kieltään, kun siitä puhuttiin. Hanhi oli jo ostettukin. Muori Coupeau
kävi hakemassa sen, jotta Clémence ja rouva Putois saivat koetella,
miten raskas se oli. Siinä vasta päiviteltiin linnun tavatonta kokoa ja
sen karheata nahkaa, jonka oli alla paksu, keltainen rasvakerros.

-- Ennen hanhipaistia pitää kai olla lihakeittoa, vai mitä? sanoi
Gervaise. Lihaliemi ja siihen pieni palanen keitettyä lihaa maistuu
aina hyvältä... Sitten tarvitseisi olla jotakin kastikeruokaa.

Pitkä Clémence ehdotti kaniinia; mutta sitähän sai aina; kaikki olivat
siihen ihan kyllästyneet. Gervaisen mieli teki jotakin erikoisempaa.
Kun rouva Putois mainitsi vasikkamuhennosta, niin he kaikki katsoivat
toisiinsa, ja jokaisen suu vetäysi leveään hymyyn. Se oli mainio
ajatus; ei mikään vetänyt vertoja vasikkamuhennokselle.

-- Sen jälkeen pitäisi vielä olla kastikeruokaa, sanoi Gervaise.

Muori Coupeau ehdotti kalaa. Mutta toiset irvistivät, iskien kovemmin
raudoillaan. Ei kukaan pitänyt kalasta; eihän siitä edes vatsakaan
täyttynyt, ja siinä oli niin paljon ruotia. Kun kierosilmä Augustine
uskalsi sanoa, että hän piti kampelasta, niin Clémence tiuskasi
hänelle, että hänen tulee pitää suunsa kiinni. Vihdoin emäntä itse
keksi siankyljyksiä perunoiden kanssa, mikä sai taas naamat
kirkastumaan. Silloin Virginie tulla tuoksahti sisälle tuulenpuuskana,
hehkuvin poskin.

-- Te tulette juuri parhaiksi! huusi Gervaise. Muori Coupeau,
näyttäkääpäs hänelle sitä elukkaa.

Ja muori kävi uudestaan hakemassa rasvaisen hanhen, ja Virginien täytyi
ottaa se käsiinsä. Peijakas, kun se oli raskas! Mutta hän laski sen
heti käsistään työpöydän reunalle, erään alushameen ja paitakasan
väliin. Hänen ajatuksensa olivat muualla. Hän vei Gervaisen
peräkamariin.

-- Kuulkaahan nyt, hyvä ystävä, supatti hän kiireesti, minä tahdon tulla
ilmottamaan teille... Te ette ikinä voi arvata, kenet minä tapasin
kadun päässä? Lantier'n kultani! Hän maleksii siellä väijymässä...
Silloin minä juoksin tänne. Arvaattehan sen, miten minä säikähdin
teidän tähtenne.

Pesijätär oli käynyt vallan kalpeaksi. Mitä se onneton siis hänestä
tahtoi? Ja mikä sen nyt toi juuri keskelle juhlan valmistuksia. Aina
hänellä oli kova onni; ei koskaan saanut mistään nauttia rauhassa.
Mutta Virginie vastasi hänelle, että hän oli liian hyvä antaakseen
mokoman asian sydäntään kaivella. Hitto vie, jos Lantier uskaltaisi
seurata häntä itseään, niin hän kutsuisi poliisin ja panettaisi hänet
kiinni. Siitä asti kuin hänen miehensä kuukausi takaperin oli saanut
poliisin viran oli Virginie tullut hyvin suurisuiseksi ja uhkasi
vangita kaikki ihmiset. Innoissaan hän korotti ääntään sanoen
toivovansa, että joku kävisi hänen kimppuunsa kadulla, jotta vain saisi
itse viedä sen hävyttömän putkaan ja antaa hänet Poissonin valtaan.
Gervaise viittasi hänelle, että hän toki olisi vaiti, sillä työnaiset
kuuntelivat. Hän palasi edeltä puotiin, ja koettaen olla hyvin tyyni
hän jatkoi äskeistä puhetta:

-- Nyt tarvittaisiin vielä jotakin vihannesruokaa. Hm? Pieniä herneitä
läskin kanssa, sanoi Virginie. Minä en muuta söisikään.

-- Niin, niin! Pieniä herneitä läskin kanssa! huusivat kaikki muutkin
yhteen ääneen, ja Augustine työnsi innoissaan hiilihangon niin syvälle
silitysuuniin kuin suinkin sai.

Seuraavana päivänä, sunnuntaina muori Coupeau teki tulta jo kello
kolmelta talon molempiin keittiouuneihin ja kolmanteenkin, joka oli
saatu lainaksi Bochelaisilta. Puoli neljän aikaan kiehui jo lihaliemi
isossa padassa, joka oli lainattu viereisestä ravintolasta, koska talon
oma pata oli näyttänyt liian pieneltä. Oli päätetty laittaa
vasikkamuhennos ja siankyljykset jo edellisenä päivänä, koska ne
lämmitettyinä ovat parempia; ainoastaan kastikkeen sekottaminen oli
jätettävä siksi kun käytiin ruualle. Jäi sitä sittenkin vielä yllin
kyllin hommaa maanantaiksi, keittoruoka, herneet, läski ja
hanhenpaisti. Uunien lieska valaisi kirkkaasti peräkamarin; paistirasva
pihisi pannuissa; palaneista jauhoista nousi väkevä katku: iso pata
tuprutteli höyrypilviä kuin höyrykone, kiehua roklattaen juhlallisesti,
niin että sen kyljet tärisivät. Muori Coupeau ja Gervaise, valkoiset
esiliinat edessä, täyttivät huoneen hyörinällään, kun he siivosivat
persiljaa, juoksivat etsimässä pippuria ja suoloja ja kääntelivät lihaa
puukauhoillaan. He olivat ajaneet Coupeaun ulos, ettei hän olisi
tiellä. Mutta heillä oli yhtä kaikki ihmisiä vastuksenaan koko
iltapäivä. Sieltä levisi koko taloon niin suloinen ruuan haju, että
naapurien naisväestä toinen toisensa perästä poikkesi sisälle, mikä
milläkin tekosyyllä, saadakseen vain tietää, mitä siellä keitettiin;
eivätkä he lähteneet pois, ennenkuin pesijättären oli täytynyt nostaa
padan kantta. Viiden tienoossa ilmestyi sitten Virginiekin; hän oli
taas nähnyt Lantier'n; totisesti ei enää voinut astua kadulle
tapaamatta häntä. Rouva Bochekin oli vast'ikään nähnyt hänet kadun
kulmassa salaperäisen näköisenä kurkistelemassa ympärilleen. Silloin
Gervaisen, jonka juuri piti lähteä ostamaan viiden soun edestä
paahdettuja sipulia lihakeittoa varten, valtasi vavistus, eikä hän enää
uskaltanut lähteä ulos. Portinvartijan akka ja ompelijatar pelottelivat
häntä vielä enemmän kertomalla pöyristyttäviä juttuja miehistä, jotka
puukko tai pistooli kätkettynä takin alle väijyivät naisia. Se oli ihan
totta! Semmoista sai lukea sanomalehdistä joka päivä; kun joku
tuollainen roikale syöntyy etsimään käsiinsä entisen hempukkansa, niin
hänessä on miestä tekemään vaikka mitä. Virginie tarjoutui
hyväntahtoisesti juoksemaan hakemassa paahdetut sipulit. Täytyihän
naisten auttaa toisiaan; eihän Gervaise parkaa voinut päästää menemään
tapettavaksi. Kun hän palasi, sanoi hän että Lantier ei enää ollut
siellä; hän oli kai pötkinyt pakoon, kun näki juonensa paljastetuksi.
Paistinpannujen ääressä keskustelu siitä huolimatta koko illan koski
vain häntä. Kun rouva Boche neuvoi puhumaan asiasta Coupeaulle, niin
Gervaise näytti kovasti pelästyvän ja pyysi häntä olemaan koskaan
virkkamatta sanaakaan näistä asioista. Se vielä puuttuisi! Siitä vasta
siisti juttu syntyisi! Hänen miehellään taisi jo ilmankin olla vihiä
asioista, sillä jo muutamina päivinä hän oli maata mennessään kiroillut
ja takonut nyrkillään seinään. Gervaiseä vapisutti jo pelkkä ajatus,
että kaksi miestä söisi toisensa hänen tähtensä; hän tunsi Coupeaun,
tiesi hänet niin mustasukkaiseksi, että hän olisi voinut hyökätä
rautalevysaksineen Lantier'n päälle. Ja sillä aikaa kuin nämä neljä
naista syventyivät tähän draamaan, kiehua roklattivat kastikkeet
hiljakseen tuhkalla peitetyllä tulella; kun muori Coupeau nosti
paistinpannujen kantta, pitivät vasikkamuhennos ja siankyljykset pientä
salaperäistä pihinää; lihaliemen porina oli tasaista kuin selälleen
päiväpaisteeseen nukkuneen lukkarin kuorsaus. Vihdoin kukin naisista
otti padasta kupillisen lihalientä maistellakseen.

Maanantai oli viimeinkin käsissä. Nyt kun Gervaiselle tuli neljätoista
päivällisvierasta, alkoi häntä huolestuttaa, miten saada tilaa niin
monelle hengelle. Hän päätti kattaa ruokapöydän puotiin; ja jo aamusta
varhain hän mittaili metrinauhalla, miten päin hän asettaisi pöydän;
työpöytä oli näet muutettava ruokapöydäksi asettamalla sen alle toiset
pukit. Mutta juuri keskellä pahinta mylläkkää tuli muudan vaimo
kysymään vaatteitaan, joiden olisi pitänyt olla valmiina jo
perjantaina; kun hänestä ei välitetty, nosti hän aika toran ja vaati
vaatteensa heti paikalla. Silloin Gervaise puolustuksekseen valehteli
häikäilemättä; se ei ollut hänen syynsä, hän siivosi puotiaan ja hänen
apulaistensa oli määrä tulla vasta seuraavana päivänä; ja hän sai hänet
rauhottuneena lähtemään pois lupaamalla ensi tilassa itse toimittaa
hänen pyykkinsä. Kun sitten toinen oli mennyt tiehensä, purki hän
sanoiksi äkäistä sisuaan. Jos rupeaisi ihmisten mieltä noudattamaan,
niin ei totisesti ehtisi syödäkään; toisten hyväksi täytyisi muka
raataa kaiken ikänsä! Ei suotaisi siunaamahetkenkään rauhaa! Kyllä mar!
Vaikka Turkin keisari omassa persoonassaan olisi tullut tuomaan
kaulustaan, vaikka olisi ollut ansaittavissa satatuhatta francia, niin
hän ei olisi koskenutkaan silitysrautoihinsa tänä maanantaina, sillä
pitihän kerran olla hänenkin vuoronsa nauttia hiukan.

Koko aamupäivä käytettiin ostoksiin. Kolme kertaa Gervaise kävi
kaupungilla ja palasi lastattuna kuin muuli. Mutta juuri kun hänen piti
lähteä viiniä tilaamaan, huomasi hän, ettei hänellä enää ollut
tarpeeksi rahaa. Hän olisi tosin voinut ottaa viinin velaksi; mutta ei
ollut hyvä jättäytyä aivan rahattomaksi, ainahan niitä on kotonakin
tuhansia pikku menoja, joita ei tule edeltä käsin ajatelleeksi. Ja
peräkamarissa he yhtenä muori Coupeaun kanssa huolissaan tuumailivat ja
laskivat, että he tarvitsivat vähintään kaksikymmentä francia. Mistäpä
saada nämä neljä sadan soun kappaletta? Muori Coupeau, joka ennen oli
ollut hoitamassa erään Batignollesin teatterin pikku näyttelijättären
taloutta, mainitsi ensiksi panttilaitoksen. Gervaiseltä pääsi
helpotuksen nauru. Olipa hän pöllö, kun se ei johtunut enää hänen
mieleensäkään. Hän kääri kiireesti mustan silkkihameensa pyyheliinaan
ja pisti sen kiinni neuloilla. Sitten hän itse kätki käärön muori
Coupeaun esiliinan alle, neuvoen häntä pitämään sitä hyvin sileästi
vatsansa päällä, sillä naapurien ei tarvinnut saada tietää, mitä hän
kantoi; ja hän tuli ovelle pitämään silmällä, ettei kukaan seurannut
mummoa. Mutta tämä oli tuskin päässyt hiilikaupan kohdalle, kun hän
kutsui hänet takaisin.

-- Mummo! mummo!

Hän vei hänet takaisin puotiin, otti vihkimäsormuksen sormestaan ja
sanoi:

-- Ottakaa tämä mukaan, niin saamme enemmän.

Ja kun muori Coupeau toi hänelle kaksikymmentäviisi francia, niin hän
tanssi ilosta. Hän kävi tilaamassa lisää kuusi litraa pulloviiniä
juotavaksi paistin kanssa. Hän tahtoi nolata Lorilleux'läiset.

Jo pari viikkoa oli Coupeaulaisten hartain toivo ollut saada
Lorilleux'läiset nolatuksi. Senkin salakähmäilijöitä sekä ukko että
akka, tosiaankin kaunis pariskunta! Eivätkös ne herjat näet
sulkeutuneet huoneeseensa, kun heillä milloin oli jotakin herkkuruokaa
syötävänä, ikäänkuin he olisivat sen varastaneet? Niin, he tukkivat
ikkunan sänkypeitteellä, jotta ihmiset eivät näkisi valoa, vaan
luulisivat heidän makaavan. Tietysti se esti ketään menemästä heidän
luokseen; ja he ahmivat herkkunsa yksin, uskaltamatta virkkaa sanaakaan
ääneen ahtaessaan vatsansa täyteen kovalla kiireellä. Vielä
seuraavanakaan päivänä he eivät edes tohtineet heittää kalvamiaan luita
rikkaläjälle, koska silloin olisi saatu tietää, mitä he olivat syöneet;
rouva Lorilleux kantoi ne kadun toiseen päähän ja heitti ne
lokaviemärin aukkoon; eräänä aamuna Gervaise oli: yllättänyt hänet
tyhjentämässä sinne koriaan, joka oli täynnä osterin kuoria. Mutta eipä
ne herkut näihin saitureihin tehonneet, eikös tyhjä! Laihoja
kuippanoita he olivat siltä. Ja kaikki nämä metkut johtuivat heidän
itsepintaisesta halustaan näyttää köyhiltä. Mutta nyt heidät kerrankin
piti läksyttää, piti näyttää heille, että ei kitsasteltu. Gervaise
olisi asettanut pöydän vaikka kadun poikki, jos olisi voinut,
saadakseen kutsua jokaisen ohikulkijan vieraakseen. Eihän rahoja ole
keksitty sitä varten, että ne jäisivät homehtumaan. Silloin ne ovat
kauniita, kun ne ihka uusina kiiltävät päivänvalossa. Gervaise oli
aivan toista maata kuin Lorilleux'läiset. Milloin hänellä oli
kaksikymmentä souta, käytti hän niitä ikäänkuin olisi tahtonut
luulotella itsellään olevan neljäkymmentä.

Kattaessaan pöytää kello kolmesta lähtien muori Coupeau ja Gervaise
puhuivat kaiken aikaa Lorilleux'läisistä. He olivat ripustaneet
ikkunaan isot uutimet, mutta kun kuumuuden tähden ovea pidettiin auki,
niin kaikki ihmiset kulkivat kadulla ihan pöydän editse. Jokaista
pulloa, suola-astiaa ja lautasta asettaessaan pöydälle koetti kumpikin
vaimo sovittaa siihen jonkin Lorilleux'läisille kiusallisen
tarkotuksen. He valitsivat heille semmoisen paikan, josta hyvin voi
nähdä koko pöydän komeuden, ja asettivat heille parhaat lautaset, hyvin
tietäen, että posliinilautaset heitä sapettivat.

-- Ei, ei, mummo, huusi Gervaise, älkää antako heille noita
ruokaliinoja! Minulla on kaksi damastiruokaliinaa.

-- Hyvä on! sanoi vanha mummo; se vasta heitä harmittaa, se on varma.

Ja he hymyilivät toisilleen seisten kahden puolen isoa, valkoista
pöytää ja katselivat ylvästellen sille asettamiaan lautasrivejä. Pöytä
loisti puodissa kuin kirkko keskellä kylää.

-- Mitäs varten he ovat niin itaroita; jatkoi Gervaise. Tiedättehän
tekin, että he valehtelivat viime kuussa, kun akka kertoi joka
paikassa, että muka oli kadottanut kultaketjun pätkän viedessään sitä
isännälleen. Ikäänkuin muka hän milloinkaan kadottaisi mitään!... Se
oli yksinkertaisesti tekosyy, saadakseen ruikuttaa surkeuttaan ja
päästäkseen maksamasta teille sata souta.

-- En minä ole nähnytkään vasta kuin kaksi kertaa koko sataa soutani,
sanoi muori Coupeau.

-- Lyödäänpäs veto, niin he keksivät ensi kuussa jonkin toisen jutun...
Se selittää, minkä tähden he tukkivat ikkunansa, kun syövät kaniinia.
Vai mitä? Silloinhan olisi oikeus sanoa heille: »Koska teidän kerran
kannattaa syödä kaniinia, niin voitte hyvin kyllä antaa sata souta
äidillenne». Kyllä he ovat kataloita!... Minnekäs te olisitte joutunut,
jos en minä olisi teitä ottanut meille?

Muori Coupeau pudisti päätään. Sinä päivänä hän oli kokonaan
Lorilleux'läisiä vastaan Coupeaulaisten suurten päivällisten vuoksi.
Hän piti hyvästä ruuasta, juoruamisesta kastrullien ääressä ja
juhlavalmistusten mylläkästä. Muutenkin hän oli tavallisesti sangen
hyvässä sovussa Gervaisen kanssa. Toisin päivin taas, kun he
riitaantuivat keskenään, mitä kyllä tapahtuu vaikka missä perheessä,
mummo murjotti, sanoi itseään kauhean onnettomaksi, kun näin täytyi
elää miniänsä armoilla. Hänessä mahtoi pohjalla olla kumminkin jäljellä
hellyyttä rouva Lorilleux'tä kohtaan; olihan hän kuitenkin hänen oma
tyttärensä.

-- Tokkopahan pysyisitte niin lihavana heidän luonaan? sanoi taas
Gervaise. Eikä puhettakaan kahvista, tupakasta eikä mistään
makeisista!... Sanokaapas, olisivatkohan he teitä kahdella patjalla
makuuttaneet?

-- Eipä tietenkään, vastasi muori Coupeau. Kun he tulevat sisälle, niin
minä asetun vastapäätä ovea nähdäkseni heidän pitkän nenänsä.

Lorilleux'läisten pitkälle nenälle he nauroivat jo edeltä päin. Mutta
nyt ei joudettu ristissä käsin pöytää katselemaan. Coupeaulaiset olivat
syöneet aamiaista hyvin myöhään, yhden tienoossa, ainoastaan vähäisen
kylmää ruokaa, sillä uunit olivat jo käytännössä, eikä tahdottu liata
astioita, jotka oli jo valmiiksi pesty illaksi. Neljän aikaan oli
molemmilla vaimoilla tulinen kiire. Hanhi oli paistumassa
hiilikattilalla, joka oli asetettu maahan seinää vasten avonaisen
ikkunan viereen; ja elukka oli niin iso, että se töin tuskin mahtui
paistinvartaaseen. Kierosilmä Augustine istui jakkaralla hehkuvan
hiiloksen hohteessa ja valeli toimessaan hanhea pitkävartisella
kauhalla. Gervaise piti huolta herneistä ja läskistä. Muori Coupeau oli
ihan päästä pyörällä niin paljosta ruokahommasta ja hyöri joka paikassa
odottaessaan hetkeä, milloin saisi panna siankyljykset ja
vasikkamuhennoksen lämpiämään. Viiden korvilla alkoi vieraita saapua.
Ensin tulivat Gervaisen molemmat apulaiset, Clémence ja rouva Putois,
kummallakin pyhävaatteet päällä, edellisellä siniset, jälkimäisellä
mustat. Clémence kantoi geraniumia, rouva Putois heliotropia; ja
Gervaisen, jolla juuri oli kädet valkoisina jauhoista, täytyi suudella
moiskauttaa heitä kumpaakin, kädet selän takana. Aivan heidän
kintereillään tuli Virginie, ja hänellä oli päällään, kuten
vallasnaisella, kukikas musliinihame riippuvine vyönauhoineen ja hattu
päässä, vaikka hänen ei ollut tarvinnut tulla kuin kadun poikki. Hän
toi ruukun punaisia neilikoita. Hän suuteli itse pesijätärtä ja puristi
häntä kovasti pitkillä käsivarsillaan. Vihdoin ilmestyi Boche
rouvineen, tuoden toinen ruukun äitipuolenkukkia ja toinen resedoja.
Rouva Lerat tuli kantaen sitruunapuuta ruukussa, jonka multa oli
liannut hänen sinipunervan merinohameensa. Kaikki nämä tulijat
suutelivat toisiaan ja tungeksivat kamarissa, missä kolmesta kamiinista
ja hiilikattilasta nousi tukahduttava kuumuus. Paistinpannujen pihinä
sekottui ihmisääniin. Jonkun hame tarttui kiinni paistinvartaaseen ja
sai aikaan koko rymäkän. Hanhenpaistista levisi niin väkevä haju, että
se sai kaikkien sieramet laajenemaan. Ja Gervaise oli hyvin
ystävällinen, kiitteli jokaista kukista, keskeyttämättä siltä
vasikkamuhennoksen suuruksen valmistusta, jota hän sekotti syvän
lautasen pohjalla. Hän oli asettanut kukkaruukut puotiin pöydälle,
ottamatta pois niiden valkoisia paperikääreitä. Kukkien suloinen tuoksu
sekottui ruuan hajuun.

-- Eikö teitä saisi auttaa? sanoi Virginie. Kun minä ajattelen, että te
olette jo kolme päivää hommanneet kaikkia näitä ruokia, ja että ne nyt
pistetään poskeen muutamassa hetkessä!

-- Ka, ei suinkaan ne itsestäänkään valmistuisi! vastasi Gervaise...
Ei, älkää liatko käsiänne. Näettehän, että kaikki on valmiina. Ei puutu
enää kuin lihakeitto.

Silloin vieraat rupesivat asettumaan taloksi. Naiset panivat saalinsa
ja hattunsa sängyn päälle ja kohottivat hameensa nuppineuloilla,
etteivät helmat likaantuisi. Boche, joka oli lähettänyt takaisin
vaimonsa porttia vartioimaan siihen asti kuin ruvettiin ruualle, työnsi
jo Clémencea silitysuunin nurkkaan ja kysyi häneltä, oliko hän arka
kutittamiselle; ja Clémence läähätti ja vääntelihe ja kipristihe niin,
että liivin saumat ratkeilivat, sillä pelkkä kutittamisen ajatuskin
pani väristyksen kulkemaan pitkin hänen ruumistaan. Muut naiset olivat
samoin siirtyneet puotiin, etteivät olisi ruuanlaittajien tiellä, ja
seisoskelivat pitkin seiniä pöydän ympärillä. Mutta kun keskustelu
jatkui avonaisen oven kautta, eikä oikein tahtonut kuulla, mitä
sanottiin, niin he vähän väliä palasivat peräkamariin täyttäen huoneen
äänten sorinalla rupattaessaan Gervaisen kanssa, joka unohtui heille
vastailemaan, höyryävä kauha kädessä. Siinä naurettiin ja laskettiin
sukkeluuksia. Virginie sanoi olleensa syömättä kaksi päivää saadakseen
tilaa vatsaansa. Mutta Clémence roikale vei hänestä voiton, hän kertoi
tyhjentäneensä sisuksensa ottamalla aamulla englantilaisten tavoin
oksennuspulveria. Silloin Boche neuvoi keinon, miten saa ruuan heti
sulamaan, nimittäin puristamalla vatsaansa oven välissä jokaisen
ruokalajin perästä. Sitäkin englantilaiset pitävät tapanaan; siten voi
syödä kaksitoista tuntia yhtämittaa vatsaansa väsyttämättä. Vaatiihan
toki kohteliaisuus syömään lujasti, kun on kutsuttu päivällisille.
Eihän vasikkaa, sikaa ja hanhea panna kissojen eteen. Kyllä emäntä sai
olla huoleti. He aikoivat tehdä niin puhdasta jälkeä, ettei hänen
tarvinnut edes pestä astioita seuraavana päivänä. Ja vieraat näyttivät
kiihottavan ruokahaluaan nuuskimalla kaikkia paisteja. Viimein naiset
rupesivat telmämään kuin pikku tytöt; he survivat toisiaan, juoksivat
huoneesta toiseen, niin että permanto tärisi, ja heidän hameensa helmat
levittivät hulmutessaan keittiön hajua joka paikkaan. He pitivät korvia
särkevää melua, josta naurun rämäkkä kuului sekaisin muori Coupeaun
hakkuuraudan takutuksen kanssa, kun hän hakkasi läskiä palasiksi.

Juuri kun kaikki hyppivät ja kirkuvat rajuimmillaan, ilmestyi Goujet
kantaen sylissään komeata, valkoista ruusua, jonka runko ulottui hänen
päänsä tasalle, ja jonka kukat sotkeentuivat hänen keltaiseen
partaansa. Hän ujosteli astua sisälle, jääden seisomaan ovelle, ruukku
kädessä, mutta Gervaise juoksi häntä vastaan, posket punaisina uunien
hehkusta, ja otti ruukun hänen käsistään. Ja kun Goujet ei sittenkään
rohjennut suudella häntä, niin täytyi Gervaisen nousta varpailleen ja
painaa poskensa hänen huuliaan vasten. Ja poikaparka oli niin
hämmennyksissään, että suuteli häntä silmään, ja niin kovasti, että oli
sokaista hänet. Molemmat jäivät vavisten seisomaan vastakkain.

-- Voi, herra Goujet, se on kovin kaunis, sanoi Gervaise asettaen
ruusun toisten kukkien viereen, joita kaikkia ylemmä sen komea latva
kohosi.

-- Eihän toki, eihän toki, hoki Goujet, keksimättä muuta.

Ja kun hän vähän rauhotuttuaan oli huokaissut syvään, ilmotti hän,
ettei tarvinnut odottaa hänen äitiään; hänellä oli leininsä. Gervaise
oli siitä hyvin pahoillaan; hän lupasi panna erikseen palasen
hanhenpaistia, sillä hän tahtoi välttämättä, että rouva Goujet'n piti
saada maistaa sitä. Nyt olivat jo kaikki vieraat koolla. Coupeau
vetelehti luultavasti lähitienoilla Poissonin kanssa, jota hän oli
mennyt noutamaan hänen kotoaan aamiaisen jälkeen; eivät he suinkaan
enää kaukaa viipyneet poissa, sillä he olivat luvanneet palata
täsmälleen kuuden aikaan. Kun lihakeittokin oli jo melkein valmista,
niin Gervaise sanoi rouva Lerat'lle, että hänestä oli paras aika lähteä
hakemaan Lorilleux'läisiä. Rouva Lerat kävi heti totiseksi: hän näet
oli ollut sovinnon välittäjänä ja määrännyt, miten molempain perheiden
keskiset asiat järjestettäisiin. Hän pani vaipan hartioilleen ja myssyn
päähänsä ja lähti menemään jäykkänä ja tärkeän näköisenä. Sillä välin
pesijätär sekotti lihaliemeen italialaisia kokkareita virkkamatta
sanaakaan. Vieraatkin olivat äkkiä käyneet vakaviksi ja odottivat
juhlallisesti.

Rouva Lerat ilmestyi takaisin ensiksi. Hän oli kiertänyt kadun kautta,
jotta toimitus saisi juhlallisemman leiman. Hän piti kädellään puodin
ovea selkosen selällään, ja rouva Lorilleux, silkkihame päällä,
pysähtyi kynnykselle. Kaikki vieraat olivat nousseet seisomaan, ja
Gervaise astui kälyään vastaan ja suuteli häntä, niinkuin oli sovittu,
sanoen:

-- Käykää sisälle. No, nyt se on lopussa, vai mitä... Koettakaamme elää
sovussa keskenämme.

Ja rouva Lorilleux vastasi:

-- Hartain toivoni on, että sitä kestää aina.

Kun hän oli tullut sisälle, niin Lorilleux pysähtyi samoin kynnykselle
ja odotti, että häntäkin suudeltaisiin, ennenkuin astui sisälle.
Kumpikaan ei ollut tuonut kukkia; he eivät olleet siihen suostuneet,
sillä he olisivat mielestään näyttäneet liiaksi alentuvan Nilkuttajan
edessä, jos olisivat tuoneet kukkia tullessaan ensi kerran hänen
luokseen. Gervaise käski Augustinen tuoda kaksi viinipulloa. Sitten hän
pöydän päässä kaatoi lasit täyteen ja kutsui kaikkia ottamaan lasinsa;
ja nyt kilistettiin ja juotiin yhteinen sovinnon malja. Syntyi
äänettömyys, jokainen joi; naisetkin kallistivat lasinsa yhdellä
siemauksella viimeiseen tippaan asti.

-- Ei mikään tee niin hyvää ennen päivällistä, selitti Boche kieltään
maiskauttaen. Se antaa paremmin vauhtia kuin potku takapuoleen.

Muori Coupeau oli asettunut vastapäätä ovea nähdäkseen, miltä
Lorilleux'läisten naamat näyttivät. Hän nykäsi Gervaiseä hameesta ja
vei hänet peräkamariin. Ja kumartuneina liemipadan yli he yhdessä
puhelivat vilkkaasti hiljaisella äänellä.

-- Kylläpä he saivat pitkän nokan, sanoi vanha mummo. Te ette voinut
nähdä heitä. Mutta minä pidin heitä silmällä... Kun akka näki pöydän,
niin voi, miten hänen naamansa vääntyi, näinikään, ja hänen suupielensä
nousivat silmiin asti, ja mies oli tukehtua harmista, niin että täytyi
ruveta rykimään... Katsokaas heitä nyt tuolla; heidän suunsa on ihan
kuivanut ja he pureksivat huuliaan.

-- Oikein minua säälittää noin kateelliset ihmiset, sanoi Gervaise.

Tosiaankin Lorilleux'läiset näyttivät hullunkurisilta. Kenestäkään ei
tietysti ole hauska tulla masennetuksi ja varsinkin perheissä, kun
toiset menestyvät, niin toiset siitä raivostuvat, se on luonnollista.
Mutta pitäähän toki hillitä mielensä eikä antautua naurun alaiseksi.
Mutta Lorilleux'läiset eivät jaksaneet hillitä itseään. Se kävi yli
heidän voimainsa! He katsoivat kieroon ja nyrpistivät suutaan. Ja se
näkyi vielä niin selvään, että toiset vieraat heitä katselivat ja
kysyivät heiltä, voivatko he pahoin. Koskaan eivät he voisi sulattaa
tätä neljälletoista hengelle katettua pöytää, sen valkoista pöytäliinaa
ja edeltäpäin leikattuja leipäpalasia. Olisi luullut olevansa jossakin
boulevardien ravintolassa. Rouva Lorilleux kävi ympäri pöydän
kättelemässä vieraita ja katsoi lattiaan, ettei tarvitseisi nähdä
kukkia; ja salavihkaa hän koetteli isoa pöytäliinaa tunnustellakseen,
että kunhan se vain ei olisi ollut ihan uusi.

-- Nyt se on valmista! huusi Gervaise, ilmestyen takaisin, käsivarret
paljaina, pienet vaaleat hiukset valloillaan ohimoilla.

Vieraat tungeksivat pöydän ympärillä. Kaikilla oli nälkä, ja he
haukottelivat ikävystyneen näköisinä.

-- Kunhan isäntä tulisi kotiin, sanoi pesijätär, niin voisimme alkaa.

-- Kyllä sitten soppa ennättää jäähtyä! sanoi rouva Lorilleux. Coupeau
myöhästyy aina. Ei olisi pitänyt, päästää häntä menemään.

Kello oli jo puoli seitsemän. Kaikki ruuat paloivat; hanhi paistui
ainakin liiaksi. Silloin Gervaise epätoivoissaan puhui, että pitäisi
lähettää joku katsomaan läheisiin viinikauppoihin, eikö siellä näkyisi
Coupeauta. Ja kun Goujet tarjoutui lähtemään, niin Gervaise tahtoi
lähteä hänen kanssaan; Virginie, huolissaan miehestään, seurasi heitä.
He lähtivät kaikki paljaspäin. Seppä, jolla oli pitkä takki päällä,
talutti vasemmassa käsikynkässään Gervaiseä ja oikeassa Virginietä,
joten he täyttivät koko katukäytävän. Goujet sanoi, että hän oli kuin
ies, jolla kannetaan kahta ämpäriä; ja vertaus oli heistä niin
hullunkurinen, että heidän täytyi pysähtyä nauramaan. Ja kun he näkivät
itsensä makkarapuodin peilistä, nauratti heitä vielä enemmän.
Mustapukuisen Goujet'n rinnalla molemmat naiset näyttivät kirjavilta
ilotytöiltä, ompelijatar ruusunkukikkaassa musliinipuvussaan ja
pesijätär valkoisessa, sinitäpläisessä karttuunihameessaan, käsivarret
paljaina ja pieni harmaa silkkihuivi kaulaan solmittuna. Ihmiset
kääntyivät katsomaan heidän jälkeensä, kun he arkipäivänä niin iloisina
ja pirteinä, pyhätamineissaan riensivät pitkin Poissonniers-katua
survien väkijoukkoa tieltään lämpöisenä kesäkuun iltana. Mutta he eivät
joutaneet ilvehtimään, vaan menivät suoraan jokaisen viinikaupan ovelle
ja kurkistivat sisälle, eikö näkyisi Coupeauta tiskin ääressä. Olikohan
se peijakas mennyt Triumfiportille asti ryyppyään ottamaan? He olivat
jo kulkeneet läpi kadun yläosan ja etsineet kaikista mahdollisista
kapakoista: _Pikku Civettestä_, joka oli kuulu viinaluumuistaan;
muori Baquet'n luota, joka möi Orleans'in viiniä kahdeksalla soulla
litran; _Perhosesta_, suustaan ranttujen ajurien tyyssijasta.
Coupeauta ei vain näkynyt, ei kuulunut. Kun he sitten laskeusivat
bulevardille päin ja menivät kadun kulmassa olevan François'n
viinikaupan ohitse, pääsi Gervaiselta heikko huudahdus.

-- Mikä nyt? kysyi Goujet.

Pesijätärtä ei enää naurattanut. Hän oli aivan kalpea ja niin
liikutettu, että oli vähällä kaatua. Virginie ymmärsi heti kaikki
nähdessään François'n puodissa pöydän ääressä Lantier'n rauhallisesti
syömässä päivällistä. Molemmat naiset veivät sepän edemmäs.

-- Jalkani niukahti, sanoi Gervaise, kun hän sai puhutuksi.

Vihdoin kadun alapäässä he löysivät Coupeaun Poissonin seurassa ukko
Colomben Ansasta. He seisoivat keskellä miesjoukkoa. Coupeau, harmaa
pusero päällä, huusi ja huitoi hurjasti käsiään ja iski nyrkkiä
tarjoilupöytään; Poissonilla, joka ei ollut virantoimituksessa sinä
päivänä, oli vanha ruskea palttoo päällä, hän kuunteli tylsän
näköisenä, ääneti, sivellen leukapartaansa ja ruskeita viiksiään.
Goujet jätti naiset katukäytävän reunalle, astui sisälle ja laski
kätensä levysepän olkapäälle. Mutta kun tämä huomasi Gervaisen ja
Virginien ulkopuolella, niin hän suuttui. Kuka hitto oli usuttanut
naisväen hänen kintereilleen? Mitä heillä oli täällä tekemistä? Hän ei
aikonut liikkua paikaltaan. He saivat syödä päivällissöpötyksensä
yksinään. Saadakseen hänet rauhottumaan täytyi Goujet'n suostua
maistamaan heidän kanssaan jotakin; mutta sitten hän ihan kiusaa
tehdäkseen viivytteli vielä viisi pitkää minuuttia tiskin ääressä. Kun
hän vihdoinkin tuli, ulos sanoi hän vaimolleen:

-- Tämä ei käy päinsä... Minä olen missä minä tahdon, kuuletkos!

Gervaise ei vastannut mitään. Hänen koko ruumiinsa vapisi. Hän oli
luultavasti puhunut Lantier'sta Virginien kanssa, sillä tämä työnsi
miestään ja käski hänen käydä edeltä Goujet'n kanssa. Molemmat naiset
asettuivat nyt levysepän kummallekin puolelle ja alkoivat jutella hänen
kanssaan estääkseen häntä katselemasta ympärilleen. Hän oli vasta
hiukan nousuviinassa, pikemminkin suunsa soittamisesta kuin juomisesta
hutikassa. Kun naiset näyttivät tahtovan kulkea vasemmanpuolista
katukäytävää, niin hän survi heitä ja siirtyi kiusallakin
oikeanpuoliselle katukäytävälle. Säikähtyneinä he juoksivat hänen
perästään ja koettivat asettua hänen tielleen, ettei hän näkisi
François'n ovea. Mutta Coupeau tiesi kai, että Lantier oli siellä.
Gervaise vallan tyrmistyi kuullessaan hänen murahtavan:

-- Vai niin! kultaseni, siellä on sisällä eräs vanha tuttu. Älä
luulekkaan vetäväsi minua nenästä... Jos minä vielä kerran tapaan sinut
keikailemassa ja heittämässä salaisia silmäniskuja!...

Ja hän yltyi pitämään yhä törkeämpää puhetta. Gervaise ei ollut
tullutkaan häntä etsimään, käsivarret paljaina ja naama jauhoilla
valkaistuna; hän hakikin entistä henttuaan. Sitten hänet yht'äkkiä
valtasi hurja raivo Lantier'ta kohtaan. Se rosvo, se roisto! Hän tahtoi
paiskata hänet katukäytävään, niin ettei hänestä jäisi kuin märkä
pilkku jäljelle. Mutta Lantier ei näyttänyt aavistavan mitään, söi vain
verkalleen vasikanpaistiaan. Ihmisiä alkoi jo kerääntyä Coupeaun
ympärille. Vihdoin sai Virginie hänet lähtemään pois, ja heti kun oli
käännytty seuraavasta kadun kulmasta, hän rauhottuikin jo kokonaan.
Yhtäkaikki palattiin kotiin vähemmän iloisesti kuin sieltä oli
lähdetty.

Pöydän ympärillä vieraat odottivat naamat nyrpeinä. Levyseppä kätteli
heitä keikaillen naisten edessä, Gervaise hiukan alakuloisena puheli
puoliääneen asettaessaan vieraita paikoilleen. Mutta yht'äkkiä hän
huomasi, että kun rouva Goujet ei ollut tullutkaan, rouva Lorilleux'n
viereen jäisi yksi paikka tyhjäksi.

-- Meitä on kolmetoista! sanoi hän kauhistuen, sillä hän näki siinä
uuden todistuksen onnettomuudesta, jonka hän jo jonkun aikaa oli
tuntenut itseään uhkaavan.

Naiset, jotka jo olivat istuutuneet, nousivat paikoiltaan levottoman ja
suuttuneen näköisinä. Rouva Putois tarjoutui lähtemään pois, sillä
hänen mielestään sitä ei sopinut pitää leikin asiana; muuten ruoka ei
enää hänelle maittanutkaan, kaikki, mitä hän söisi, olisi hänelle vain
pahaksi. Boche puolestaan nauroi koko asialle, hänestä oli parempi,
että oli kolmetoista kuin neljätoista; kukin saisi sitä suuremman osan,
ja sillä hyvä.

-- Odottakaapas! sanoi Gervaise. Kyllähän se saadaan autetuksi.

Ja hän pistäysi katukäytävälle ja kutsui sisälle ukko Bru'n, joka juuri
sattui kulkemaan kadun poikki. Vanha työmies kompuroi sisälle ääneti,
selkä köyryssä ja jäykkänä.

-- Istukaapa siihen, äijä paha, sanoi pesijätär. Kai te tahdotte syödä
meidän kanssamme, eikö niin?

Ukko nyökäytti vain päätään. Saattoihan hän syödä. Se oli hänelle
yhdentekevää.

-- Ka, miks'ei hän, yhtä hyvin kuin joku toinen! jatkoi Gervaise
hiljentäen ääntään. Eipä hän usein saakaan syödä kyllältään. Syököön
nyt ainakin kerran vielä mielin määrin... Nyt ei meidänkään tarvitse
pitää siitä tunnon vaivoja, että ahdamme vatsamme täyteen.

Goujet'a se liikutti niin, että hänen silmänsä kävivät vesikierteille.
Toiset säälittelivät ukkoa; heistä se oli hyvin paikallaan, ja he
lisäsivät, että se tuottaisi onnea heille kaikille. Mutta rouva
Lorilleux ei näyttänyt olevan kovinkaan tyytyväinen, että oli saanut
ukon naapurikseen; hän koetti pysytellä hänestä loitolla ja mulkoili
inhoten hänen kovettuneisiin käsiinsä ja hänen paikkaiseen,
virttyneeseen puseroonsa. Ukko Bru istui alla päin, nolona, tietämättä,
mihin panna ruokaliinansa, joka oli lautasella hänen edessään. Viimein
hän otti sen pois ja asetti koreasti pöydän reunalle. Hänen ei
juolahtanut mieleenkään asettaa sitä polvilleen.

Vihdoin Gervaise kantoi pöytään lihaliemen italialaisine kokkareineen.
Vieraat tarttuivat jo lusikoihinsa, kun Virginie huomautti, että
Coupeau taas oli hävinnyt. Ehkäpä hän oli palannut ukko Colomben luo.
Mutta tällä kertaa kaikki suuttuivat. Sekö hänen perästään juoksemaan!
Oma syynsä! Jouti jäädä kadulle, jos hänellä ei ollut nälkä. Ja kun
viimeisiä lusikallisia kaavittiin lautasten pohjalta, ilmestyi Coupeau
takaisin, kukkaruukku kummassakin kainalossa, toisessa leukoija,
toisessa palsami. Koko pöytäseurue taputti käsiään. Coupeau asetti
kohteliaasti ruukkunsa toisen oikealle, toisen vasemmalle puolelle
Gervaisen lasia; sitten hän kumartui häntä suutelemaan.

-- Olin unohtanut sinut, eukkoseni... Mutta ei siitä mitään! Hyväthän
me siltä olemme, varsinkin tämmöisenä päivänä kuin tänään.

-- Herra Coupeau on mainion hyvällä päällä tänä iltana, kuiskasi
Clémence Bochen korvaan. Hän on saanut juuri tarpeellisen määrän
ollakseen hauskimmillaan.

Isännän kohtelias käytös sai ilon palaamaan, joka jo oli ollut vaarassa
mennä tipo tiehensä. Gervaisekin oli rauhottunut ja hymyili taas kuten
ennenkin. Lihaliemi syötiin loppuun. Sitten pantiin viinipullot
kiertämään ja juotiin ensimäinen lasi sekottamatonta viiniä kokkareiden
huuhteeksi. Viereisestä huoneesta kuului lasten riitaa. Siellä oli
Etienne, Nana, Pauline ja pikku Victor Fauconnier. Heille oli laitettu
pöytä erikseen ja varotettu heitä olemaan hyvin siivolla. Kierosilmä
Augustine, joka piti silmällä uuneja, sai syödä sylistään.

-- Äiti! äiti! huusi yht'äkkiä Nana, Augustine kastaa leipäänsä
hanhenkastikkeeseen!

Pesijätär juoksi katsomaan ja yllätti kierosilmän, kun tämä juuri oli
polttaa kitansa koettaessaan kiireesti nielaista leipäpalan, joka oli
kokonaan kastettu kiehuvaan hanhenrasvaan. Gervaise löi häntä korvalle,
sillä se saakelin tyttöletukka huusi, että Nana valehteli.

Lihakeiton jälkeen ilmestyi vasikkamuhennos, joka tarjottiin
salaattimaljassa, kun talossa ei ollut tarpeeksi isoa vatia. Nauruun
vetäysivät syömämiesten suut, kun se kannettiin pöytään.

-- Tässä taitaa tulla tosi eteen, arveli harvapuheinen Poisson.

Kello oli puoli kahdeksan. Puodin ovi oli pantu kiinni, etteivät kaikki
naapurit saisi kurkkia sisälle; varsinkin vastapäätä asuva pikku
kelloseppä katsoi heihin silmät pyöreinä, niin ahnaan näköisenä,
ikäänkuin olisi tahtonut viedä heiltä palan suusta; eihän siinä käynyt
syöntikään. Ikkunoiden eteen ripustettujen verhojen läpi tulvasi
huoneeseen valkoista, tasaista, varjotonta valoa, jossa ui pöytä
vielä hyvässä järjestyksessä olevine lautasineen ja korkeilla
paperikauluksilla verhottuine kukkaruukkuineen; ja tämä himmeänkirkas,
verkalleen hämärtyvä valo antoi seurueelle hienostuneen leiman.
Virginie sen sanan keksi. Hän katseli huonetta musliiniverhoineen ja
päätti, että se oli sievä. Kun rattailla ajettiin kadulla, niin lasit
hyppelivät pöytäliinalla, ja naisten täytyi huutaa yhtä kovaa kuin
miestenkin. Mutta paljoa ei puhuttukaan, oltiin hyvin siivosti ja
lausuttiin toisilleen kohteliaisuuksia. Coupeaulla yksin oli pusero
päällään, sillä eihän ystävien kesken tarvitse kursailla, sanoi hän, ja
sitäpaitsi pusero on työmiehen kunniapuku. Naisilla oli kureliivit
tiukalla ja hiukset pomadan kanssa niin sileiksi kammattuina, että ne
kiilsivät; herrat taas istuivat loitolla pöydästä, etukumarassa ja
kyynäspäät koholla, etteivät vain tiputtaisi ruokaa pitkälle takilleen.

Kas, hitto! Jopa siinä muhennoksessa oli aikamoinen lovi. Jos kohta ei
puhuttukaan paljoa, niin ahkeraan siltä suut kävivät. Yhä vajeni
salaattimalja, kun paksun, keltaisen kastikkeen seasta ongittiin
lusikalla vasikan palasia; ja yhä niitä siinä riitti, vaikka
salaattimalja vaelsi kädestä käteen, ja kaikki sitä vellostelivat
löytääkseen siitä pieniä sieniä. Pitkät leivän pötkylät, jotka oli
asetettu seinää vasten pystyyn syömämiesten taakse, hupenivat ihan
silmissä. Ja suupalojen välillä kuului lasin pohjain kilahduksia pöytää
vastaan. Kastikkeessa oli vähän liian kova suola, tarvittiin neljä
litraa moisen muhennoksen huuhteeksi, joka helposti luisti kurkusta
alas, mutta poltti kuin tulipalo vatsassa. Eikä siinä joudettu
puhaltamaankaan, sillä siankyljykset tuotiin jo pöytään syvällä
vadilla, suurten, pyöreiden perunain ympäröiminä, höyrypilven keskellä.
Kuului riemuhuuto. Olipa se saakelin hyvä keksintö! Kaikki siitä
pitivät. Totisesti, se se vasta ruokahalua antoi; ja jokainen seurasi
silmillään vatia ja pyyhki veitsensä leipäänsä ollakseen valmiina. Kun
sitten kukin oli saanut siitä eteensä, nykäistiin toisiaan kyynäspäillä
ja puhuttiin suu täynnä. Kyljykset olivat kuin parasta voita! Se oli
pehmeätä ja samalla tukevaa syötävää, niin että sen tunsi valuvan
suolissaan aina saappaisiin asti. Perunat olivat makeita kuin sokeri.
Se ei ollut liian suolaista, mutta juuri perunain tähden se vaati
kulauksen kostukkeeksi joka minuutti. Neljä uutta pulloa avattiin.
Lautaset pyyhittiin niin puhtaiksi, ettei niitä tarvinnut muuttaa
herneille ja läskille. Herneistä ei tullut mitään haitallisia
seurauksia. Niitä saattoi popsia lusikallisia vain lystikseen. Ne
olivat oikeita herkkuja, ihan kuin varta vasten naisten nautinnoksi.
Parasta koko herkussa olivat kumminkin parahultaisesti käristetyt
läskipalaset, jotka haisivat hevosen kaviolle. Kaksi litraa riitti.

-- Äiti! äiti! huusi yht'äkkiä Nana. Augustine pistää kätensä minun
lautaselleni!

-- Anna häntä korvalle äläkä siinä marise! vastasi Gervaise, joka
parast'aikaa ahtoi suuhunsa herneitä.

Viereisessä huoneessa, lasten pöydässä Nana oli olevinaan emäntänä. Hän
oli itse istuutunut Victorin viereen ja asettanut veljensä Etiennen
pikku Paulinen viereen; näin he olivat olevinaan pariskuntia, jotka
muka olivat huvimatkalla. Alussa Nana oli tarjoillut vierailleen ruokia
hyvin kohteliaasti, hymyillen kuin aikaihminen, mutta hänen himonsa
läskipalasiin sai hänestä voiton, ja hän piti ne itse kaikki.
Kierosilmä Augustine, joka salaa vaani lasten ympärillä, käytti
tilaisuutta hyväkseen kopaltaakseen kourallisen läskipalasia sillä
tekosyyllä, että hän muka tahtoi jakaa ne kristillisemmin. Nana
raivoissaan puri häntä ranteeseen.

-- Odotappas! murisi Augustine, minä kantelen äidillesi, että sinä
vasikkamuhennoksen jälkeen pyysit Victoria suutelemaan itseäsi.

Mutta rauha palasi taas, kun Gervaise ja muori Coupeau tulivat ottamaan
hanhea paistinvartaasta. Isossa pöydässä hiukan huokaistiin, kukin
selkäkenossa tuolillaan. Miehet aukoivat liiviensä nappeja ja naiset
pyyhkivät kasvojaan ruokaliinallaan. Ateria ikäänkuin keskeytyi.
Ainoastaan muutamilla olivat leuat yhä liikkeessä; itse edes sitä
huomaamatta, he yhtämittaa nieleksivät suun täydeltä leipää. Toiset
antoivat ruuan valustua ja odottivat. Ilta alkoi vähitellen pimetä.
Päivä sakeni ikkunaverhojen takana tuhkanharmaaksi. Kun Augustine
asetti kaksi lamppua, yhden kumpaankin päähän pöytää, niin niiden
kirkkaassa valossa tuli näkyviin koko sekasorto, rasvaiset lautaset ja
kahvelit, viinin tahraama pöytäliina täynnä leivänmuruja. Väkevä
ruuanhaju oli tukehduttava. Mutta kaikki käänsivät nokkansa keittiöön
päin, mistä kuumat höyryt tupruelivat.

-- Saako teitä tulla auttamaan, huusi Virginie.

Hän nousi tuoliltaan ja meni viereiseen huoneeseen. Kaikki naiset
puikkivat yksitellen hänen perästään. He kerääntyivät paistinvartaan
ympärille ja katselivat suurella jännityksellä, miten Gervaise ja
muori Coupeau vetivät siitä hanhen irti. Silloin kuului huuto, josta
erotti lasten kimeät äänet ja ilohypyt. Riemusaatossa Gervaise palasi
puotiin kantaen hanhea, käsivarret suorina ja hikiset kasvot loistaen
tyytyväisessä hymyssä; naiset astuivat hänen jäljestään, suu naurussa
heilläkin, ja Nana heidän takanaan, silmät seposen selällään, nousi
varpailleen nähdäkseen hänkin jotakin. Kun hanhi oli pöydällä muhkeana,
kullanruskeana, mehustaan tihkuvana, ei siihen heti käyty käsiksi. Se
oli semmoinen yllätys, että koko seurue hämmästyneenä jäi äänettömäksi.
Sitä vain osoteltiin silmää iskien ja päätä nyökytellen. Peijakas sitä
mummoa! Olipa sillä pulleat reidet ja vatsa.

-- Sepä ei olekaan lihottanut itseään seiniä nuoleksimalla! sanoi
Boche.

Sitten käytiin elukkaa lähemmältä tarkastelemaan. Gervaise selitti,
että se oli komein hanhi, minkä hän oli löytänyt Faubourg-Poissonnièren
lintukauppiaalta; se painoi kaksitoista ja puoli naulaa hiilikauppiaan
vaa'assa; sitä paistettaessa oli poltettu säkillinen hiiliä, ja siitä
oli saatu kolme ruukkua rasvaa. Virginie keskeytti häntä kehuakseen,
että hän oli nähnyt elukan paistamatonna, sitä olisi syönyt siltäänkin,
sanoi hän, niin hienoa ja valkoista oli sen nahka, kuin mampselilla
konsanaan. Kaikki miehet nauraa virnottivat, ahnaasti huuliaan
maiskutellen. Mutta herra ja rouva Lorilleux nyrpistivät nokkaansa,
sillä heitä harmitti nähdä moinen otus Nilkuttajan pöydällä.

-- No mutta eihän sitä voi syödä kokonaisena, sanoi pesijätär viimein.
Kukas sen ottaisi leikatakseen?... Ei, en minä ainakaan! Se on kovin
iso, minua ihan pelottaa.

Coupeau tarjoutui sitä palottelemaan. Sehän oli hyvin yksinkertainen
temppu, otti vain kiinni jaloista ja siiven tyngistä ja veti, kunnes ne
irtautuivat; yhtä hyvät palaset siitä sai silläkin tavalla. Mutta
toiset panivat vastaan, ja ottivat väkisin kyökkipuukon levysepän
käsistä. Kaikki menisi yhdeksi moskaksi, jos hän saisi leikata. Hyvän
aikaa tuumailtiin sitten, kenelle se tehtävä uskottaisiin. Viimein
rouva Lerat sanoi ystävällisellä äänellä:

-- Kuulkaahan, annetaanpas se herra Poissonille, hän on siihen aivan
omansa.

Ja kun toiset eivät näyttäneet ymmärtävän, niin hän lisäsi vielä
imartelevammin:

-- Tietysti se on herra Poissonin tehtävä, hänhän on tottunut aseita
käyttämään.

Ja hän ojensi poliisille kyökkipuukon, jota hän piti kädessään. Kaikki
osottivat hyväksymistään tyytyväisesti nauraen. Poisson kumarsi
sotilaallisen jäykästi ja otti hanhen eteensä. Hänen naapurinsa,
Gervaise ja rouva Boche väistyivät syrjemmäksi tehdäkseen tilaa hänen
kyynäspäillensä. Ja hän leikkasi hitaasti, viiltäen pitkään, silmät
kiinnitettyinä elukkaan, ikäänkuin katseellaan naulitakseen sen vatiin.
Kun hän painoi veitsensä hanheen, niin että sen luut ratisivat, huusi
Lorilleux isänmaallisessa innostuksessa:

-- Ollappa siinä kasakka!

-- Oletteko te tapellut kasakkain kanssa, herra Poisson? kysyi rouva
Boche.

-- En, vaan beduiinien kanssa, vastasi poliisi irrottaen toisen
siipipahlan. Kasakoita ei ole enää olemassakaan.

Syntyi syvä hiljaisuus. Kaikki kurottivat kaulaansa seuratakseen
veitsen liikkeitä. Poisson tahtoi hämmästyttää heitä. Yht'äkkiä hän
viimeisellä sivalluksella leikkasi erilleen elukan takapuolen, niin
että peränipukka jäi pystyyn; se oli piispan hiippa. Silloin ihastus
puhkesi ilmi. Ainoastaan entiset sotilaat osasivat niin hauskoja
temppuja. Mutta hanhen sisältä pullahti rasva vuotamaan tulvanaan
ammottavasta peräaukosta. Siitäkös Boche ilvehtimään:

-- Antakaapas se tänne, niin minä panen sen tekemään loronsa suoraan
suuhuni.

-- Hyi! sitä hävytöntä! huusivat naiset. Jopa pitää olla hävytön!

-- En minäkään tunne toista niin inhottavaa miestä, sanoi rouva Boche,
vielä äkäisempänä kuin toiset. Suus' kiinni, senkin!... Sinä
turmeleisit ruokahalun kokonaiselta armeijalta... Sehän sillä on
tarkotuksenakin, että saisi yksin syödä kaikki!

Silloin Clémence toisten päivitellessä alkoi kärttää:

-- Herra Poisson, kuulkaahan, herra Poisson... Säästäkää minulle
peränipukka, säästättehän!

-- Sehän lankeaa luonnostaan teidän osallenne, rakkaani, sanoi rouva
Lerat katsoen häneen veitikkamaisen pisteliäästi.

Hanhi oli sillä välin paloteltu. Poliisi antoi seurueen ensin ihailla
piispan hiippaa muutaman minuutin ja järjesteli sitten palaset ympäri
vatia. Kukin sai ottaa eteensä. Mutta naiset valittivat kuumuutta ja
päästelivät auki liiviensä hakasia. Coupeau huusi, että kukin sai olla
kuin kotonaan; ei tarvinnut välittää naapureista; ja hän aukasi
katuoven selkosen selälleen. Syöminkiä jatkettiin keskellä ajopelien
jyrinää, ohikulkijain töllistellessä sisälle katukäytävältä. Kun leuvat
olivat levänneet ja vatsa vähän huopennut, alotettiin päivällisen
syönti uudestaan ja iskettiin hurjasti kiinni hanheen. Se hulluttelija
Boche sanoi, että pelkkä odotus elukkaa paloteltaessa oli valuttanut
häneltä vasikkamuhennoksen ja siankyljykset pohkeisiin asti.

Siinä olivat kahvelit kovassa työssä. Ei kukaan koko seurueesta
muistanut koskaan raskauttaneensa omaatuntoaan sellaisella
ylensyömisellä. Gervaise istua ryyhötti kyynäskolkkasillaan ja popsi
isoja palasia valkoista lihaa, puhumatta sanaakaan, ettei vain yhtään
suupalaa menisi hukkaan. Goujet'a hän kumminkin hiukan kainosteli,
häntä hävetti näyttäytyä hänelle ahnaaksi kuin kissa. Mutta Goujet söi
itsekin liikaa nähdessään emännän niin punakkana ruuan kimpussa. Sitä
paitsi Gervaise oli ahnehtimisestaan huolimatta niin sievä ja hyvä! Hän
ei tosin virkkanut mitään, mutta piti kaiken aikaa huolta ukko Bru'sta
asettaen aina hänen eteensä pehmeimmät palaset. Olipa oikein
liikuttavaa katsoa, miten tämä ahmatti otti siiven tyngän omasta
suustaan antaakseen sen ukolle, jonka kita nyt oli paljolta syönnistä
niin turtunut, ettei hän näyttänyt edes tuntevan, mitä söi, vaan nieli
kaikki tylsistyneenä, alla päin, kunhan vain suussa oli jotakin.
Lorilleux'läiset viskasivat vihansa hanhenpaistiin; he ottivat sitä
kolmen päivän edestä, olisivatpa tahtoneet nielaista koko vadin ja
pöydän ja puodin saadakseen Nilkuttajan yhdellä iskulla nujerretuksi.
Kaikki naiset olivat pyytäneet linnun rintakoppaa, sillä luun vierestä
oli liha makeinta. Rouva Lerat, rouva Boche ja rouva Putois
kalusivatkin luita; muori Coupeau taas, joka piti enimmästi kaulasta,
repi siitä lihaa kahdella viimeisellä hampaallaan. Virginie puolestaan
söi mieluimmin nahkaa, kun se oli oikein ruskeaksi paistunutta, ja
kaikki pöytätoverit, tahtoen olla kohteliaita, antoivat hänelle
nahkansa; viimein Poisson katsoi häneen ankarasti ja käski häntä
lopettamaan, sillä hänellä oli jo ilmankin tarpeeksi; kerrankin, kun
Virginie oli syönyt liian paljon hanhipaistia, oli hänen vatsansa siitä
turvonnut niin, että hänen oli täytynyt maata kaksi viikkoa vuoteen
omana. Mutta Coupeau suuttui ja pani Virginien lautaselle hanhen reiden
huutaen, että jos hän ei sitä kaluaisi puhtaaksi, niin hän, piru
vieköön, ei kelvannut mihinkään. Oliko muka kukaan milloinkaan voinut
pahoin hanhesta? Päinvastoin, se paransi pernataudit. Sitä saattoi
syödä ilman leipää, kuin jälkiruokaa. Hän itse olisi voinut syödä sitä
koko yön, ilman että siitä olisi koitunut hänelle vähintäkään haittaa;
ja näyttääkseen mahtiaan hän työnsi suuhunsa kokonaisen hanhen säären.
Sillä välin Clémence lopetti peränipukkaansa ja imeksi sitä huuliaan
maiskutellen ja vääntelihe naurusta, kun Boche kuiskasi hänen korvaansa
sopimattomuuksia. Jumal'avita! kun siinä syötiin! Kun kerran oli ruuan
ääressä, niin söi häntä niin, että napa ruski. Ja kun muuten ei saa
herkkuja haistaakaan kuin toisinaan, niin aika hölmö olisi, jos ei
saadessaan ahtaisi itseään korvia myöten täyteen. Ihanpa siinä vatsat
pullistuivatkin silmissä. Auki jäivät syömämiesten suut, ja rasvan
vallassa kiilsivät leuvat ja naamat niin punaisina, että olisi luullut
siihen paikkaan pakahtuvan.

Entäpä viini, hyvät ihmiset! Se virtasi ympäri pöytää, niinkuin vesi
Seinessä. Ja se hupeni kuin sadekuuron synnyttämä puro janoiseen
maahan. Coupeau kaatoi korkealta nähdäkseen punaisen viinisäteen
vaahtoavan; ja kun litran pullo tyhjeni niin hän leikillään käänsi sen
alas suin ja oli lypsävinään sitä saadakseen siitä vielä jonkun tipan
herumaan. Ja taas katkaistiin uuden neekerin kaula! Puodin nurkkaan
kasaantuikin kuolleita neekereitä kuin tappotanterelle, kokonaiset
röykkiöt tyhjiä pulloja, joiden päälle heitettiin roskat pöydältä. Kun
rouva Putois pyysi vettä juodakseen, niin levyseppä suuttui ja vei itse
pois vesikarafiinit. Voiko rehellinen ihminen juoda vettä? Vai tahtoiko
hän saada sammakoita vatsaansa? Ja lasit tyhjenivät yhdellä
siemauksella; yhtenä kulauksena lorahti neste alas kurkusta, kuin
ukkospäivänä sadekuuron vesi kattorännistä. Se viini, jota nyt satoi,
tuli tynnörin pohjalta, ja mitäpä siitä, vaikka se vähän maistuikin
puulta; kyllä siihen pian tottui. Sanokoot jesuiitat mitä tahansa,
viinirypäleen mehu oli yhtä kaikki mainio keksintö! Koko seurakunta
nauroi hyväksyen; sillä eihän työmies olisi voinut elää ilman viiniä;
ukko Noakki lienee istuttanutkin viinapuun levyseppiä, räätäleitä ja
seppiä varten. Viini virkisti työssä väsyneitä ja antoi tarmoa
vetelyksiinkin. Jos kohta se veitikka toisinaan tekikin tepposet, niin
entäpä sitten! Mitä se muihin kuului? Ja sitä paitsi, oliko muka
sorretulla, köyhällä, porvariston halveksimalla työmiehellä niin paljon
ilon aiheita, että häntä sopi moittia, jos hän joskus ottikin
hienon hutikan ainoastaan sitä varten, että voisi nähdä elämän
ruusunkarvaisena. Ja esimerkiksi juuri tällä hetkellä, kukapa olisi
tahtonut vaihtaa paikkaansa keisarinkaan kanssa? Paljon mahdollista,
että keisarikin oli humalassa, mutta vähät siitä, tuskinpa hän saattoi
olla enemmän humalassa kuin he, ainakaan hänellä ei voinut olla
hauskempi. Hiiteen ylhäisö! Coupeau ei tahtonut olla missään
tekemisissä sen kanssa. Hänestä olivat naiset viehättäviä; hän
taputteli taskuaan, jossa kolme souta kilahteli, ja nauroi niin
iloisesti, kuin jos olisi mättänyt sadan soun rahoja lapiolla.
Goujet'kin, joka tavallisesti oli niin raitis, oli hiukan liikutettu.
Bochen silmät sirrottivat tavallista pienempinä ja Lorilleux'n silmät
kävivät haljakammiksi. Poissonin pronssinkarvaisessa sotilasnaamassa
pyörivät silmät yhä tuikeampina. He olivat jo ihan käkenä. Naisilla oli
vasta hiukkasen tuntumusta, vaikka viini oli jo kihonnut heille
poskiin, siksi vain, että teki mieli heittää vaatteita vähemmäksi;
toiset eivät olleet vielä heittäneet pois kuin kaulaliinansa, mutta
Clémence ei enää tahtonut pysyä sopivaisuuden rajoissa. Silloin
Gervaise yht'äkkiä muisti ne kuusi sinetittyä viinipulloa, jotka olivat
unohtuneet tarjoamatta hanhen kanssa; hän toi ne pöytään ja lasit
täytettiin. Poisson nousi ylös, lasi kädessä, ja sanoi:

-- Minä juon emännän maljan.

Koko seura nousi tuoliaan kolistellen seisomaan; käsiä ojennettiin,
laseja kilistettiin ja kaikki huusivat yht'aikaa.

-- Vielä viisikymmentä tällaista syntymäpäivää! huusi Virginie.

-- Ei, ei, vastasi Gervaise liikutettuna ja hymyillen, minä tulisin
liian vanhaksi. Uskokaa pois, vielä se tulee sekin aika, jolloin täältä
lähtee mielelläänkin.

Sillä välin koko lähitienoon väestö kurkisteli sisälle avonaisesta
ovesta ja otti osaa juhlaan. Ohikulkijat pysähtyivät kadulle päin
levenevän valovyön kohdalle ja nauroivat hyvästä mielestä nähdessään
ihmisten syövän ja juovan niin sydämen hartaasta halusta. Ajurit
kumartuivat istuimillaan, vilkasivat katettuun pöytään ja läiskäyttäen
piiskallaan hevostaan he päästivät jonkun sukkeluuden: »Antakaapa
mullekin ryyppy!... Heipä hei! paksu muori, minä menen sulle kätilöä
hakemaan!...» Ja hanhen käry levisi pitkin katua ja sai kaikkien naamat
kirkastumaan. Sekatavarakaupan puotipojat seisoivat vastapäisellä
katukäytävällä ja kuvittelivat syövänsä hanhipaistia toisten mukana.
Hedelmänmyyjätär ja makkaramuija pistäysivät vähän väliä ulos puotinsa
eteen vetämään ruuan tuoksua nenäänsä ja nuoleksimaan huuliaan. Sanalla
sanoen koko katu oli pakahtua ylensyömisestä. Vieläpä rouva Cudorgekin
ja hänen tyttärensä, viereisen sateenvarjokaupan omistajat, joita
muutoin ei nähnyt milloinkaan, astua tipsuttivat peräkkäin kadun poikki
ja vilkasivat salavihkaa sisälle, naamat niin punaisina, kuin jos
olisivat olleet lettuja paistamassa. Pikku kelloseppä istui pöytänsä
ääressä, mutta työstä ei tullut mitään, sillä hän oli ihan humalassa,
kun oli laskenut, montako litraa toiset joivat. Heidän juominkinsa
nousi naapurien päähän! huusi Coupeau. Mitäpä syytä sitä olisikaan
ollut peitellä? Alkuun päästyään ei seurakuntaa enää hävettänyt
näyttäytyä pöydässä; päin vastoin he olivat siitä mielissään, ja se
heitä vain yllytti, että ihmisiä kerääntyi heitä vesissä suin
töllistelemään; he olisivat tahtoneet poistaa koko seinän, siirtää
pöydän keskelle katua, ja syödä jälkiruuan ihan yleisön nenän edessä.
Kelpasipa heitä katsoakin, vai mitä? Silloinpa ei tarvinnutkaan
itsekkäästi sulkeutua huoneeseen. Nähdessään pikku kellosepän
vastapäätä syljeksivän Coupeau näytti hänelle kadun poikki pulloa; ja
kun toinen nyökäytti päätään suostumuksen merkiksi, vei hän hänelle
pullon ja lasin. Välit kävivät veljellisiksi kadullaolijain kanssa.
Ohikulkijoille kohotettiin lasia ja puhuteltiin jokaista, joka näytti
iloiselta velikullalta. Mässäys levisi laajemmalle, voitti vähitellen
alaa, niin että lopulta koko Goutte-d'Or'in kortteli haisi ruualle ja
kaikki ihmiset pitelivät vatsaansa; elämä kävi siellä niin hurjaksi,
ikäänkuin kaikki pirut olisi laskettu valloilleen.

Rouva Vigouroux, hiilikauppiaan vaimo oli vähällä aikaa kulkenut monta
kertaa edestakaisin oven editse.

-- Ho-hoi! rouva Vigouroux! rouva Vigouroux! ulvoi koko seurue.

Hän astui sisälle hymyillen typerän näköisenä, silmät pestyinä; hän oli
niin lihava, että liivin saumat tahtoivat ratkeilla. Miehistä oli
hauska nipistellä häntä, sillä nipistipä häntä mistä kohdasta tahansa,
ei koskaan tuntunut luuta. Boche pyysi hänet istumaan viereensä ja
alkoi heti salaa kopeloida hänen polveaan pöydän alla. Mutta hän oli
siihen niin tottunut, että hän rauhassa tyhjensi viinilasinsa, kertoen,
että naapurit katselivat ikkunoistaan, ja että jotkut talon asukkaista
jo alkoivat suuttua.

-- Ohoh! vai semmoisia! Se on meidän asiamme, sanoi rouva Boche. Me kai
tässä talon vartioita olemme? Niinpä me vastaammekin rauhasta...
Tulkoot vain valittamaan, kyllä me heille opetamme...

Peräkamarissa oli ollut hurja tappelu Nanan ja Augustinen välillä
paistinvartaasta, jota kumpikin oli tahtonut nuolla. Neljännestunnin
ajan he olivat sitä viskelleet pitkin lattiata pitäen hirveätä rähinää.
Nyt Nana hoiteli pikku Victoria, joka oli saanut hanhen luun
kurkkuunsa. Hän työnsi sormensa hänen suuhunsa ja pakotti häntä
nieleksimään isoja sokeripalasia lääkkeeksi. Se ei estänyt häntä
pitämästä silmällä aikaihmisten pöytää. Hän tuli vähän päästä pyytämään
viiniä, leipää tai lihaa Etiennelle ja Paulinelle.

-- He! syö niin että halkeat! sanoi hänen äitinsä. Sittenpähän ainakin
pääsen sinusta rauhaan!

Lapset eivät enää jaksaneet niellä, vaan söivät kumminkin, takoen
kahveleillaan lautasiin jonkin laulun tahdissa kiihottaakseen itseään.

Keskellä tätä mellakkaa olivat kumminkin ukko Bru ja muori Coupeau
alkaneet keskustelun. Ukko, joka ruuasta ja viinistä huolimatta pysyi
harmaankelmeänä, puhui Krimin sodassa kuolleista pojistaan. Voi! jos
pojat olisivat eläneet, niin hänellä olisi ollut leipää joka päivä.
Mutta muori Coupeau, jonka kieli oli käynyt vähän kankeaksi, sanoi
kumartuen hänen puoleensa: -- Ristiä ja huolta niistä on vain,
lapsista. On, on! Minäkin näytän muka onnelliselta täällä, eikö niin?
Niinpä niin! Mutta toisenkin kerran minä itken... Ei, älkää toivottako
itsellenne lapsia.

Ukko Bru pudisti päätään.

-- Ei huolita minua enää minnekään työhön, nurisi hän. Minä
olen liian vanha. Kun minä tulen johonkin verstaaseen, niin nuoret
pilkkaavat minua ja kysyvät, että minäkö olin ollut Henrik IV:n
kengänkiillottajana... Viime vuonna minä vielä ansaitsin kolmekymmentä
souta päivässä erästä siltaa maalaamalla; siinä täytyi olla selällään
telineillä, joiden alla joki virtasi. Siitä asti minua on ry'ittänyt...
Nyt ovat ansiot lopussa. Joka paikasta minut ajetaan ulos.

Hän katsoi laihoja, jäykistyneitä käsiään ja jatkoi:

-- Onhan se luonnollista, kun minusta ei enää ole mihinkään. He ovat
oikeassa. Niin minäkin tekisin heidän sijassaan... Nähkääs, minun
onnettomuuteni on siinä, etten ole kuollut. Niin, se on minun vikani.
Parasta on paneutua makaamaan ja kuolla, kun ei enää jaksa tehdä työtä.

-- Tosiaankin, sanoi Lorilleux, joka oli kuunnellut, minä en käsitä,
miksi hallitus ei ryhdy auttamaan työn invaliideja... Minä luin siitä
hiljattain jostakin sanomalehdestä...

Mutta Poisson piti velvollisuutenaan puolustaa hallitusta.

-- Työmiehet eivät ole sotamiehiä, selitti hän. Iuvaliidipalatsi on
vain sotamiehiä varten... Ei pidä mahdottomia vaatia.

Jälkiruoka oli tuotu pöytään. Keskellä oli temppelin muotoinen
savoialainen kaakku; meluunan lohkoista tehdyn kupoolin päälle oli
pistetty tekoruusu, jonka vieressä huojui rautalangan nenässä
hopeapaperista tehty perhonen. Kaksi kumipisaraa kukan terälehtien
välissä oli olevinaan kastepisaroita. Siitä vasemmalla oli syvässä
vadissa maidon seassa palanen valkoista juustoa, ja toisessa vadissa,
oikealla, oli isoja murskautuneita mansikoita joista mehu valui vadin
pohjalle. Salaattiakin oli vielä jäljellä, leveitä öljyyn kastettuja
lehtiä.

-- No, rouva Boche, sanoi Gervaise kohteliaasti, ottakaapas vielä
vähäisen salaattia. Sehän on teidän lempiruokaanne, kyllähän minä sen
tiedän.

-- Ei, kiitoksia, ei, minä olen jo ihan kaulaa myöten täynnä, vastasi
portinvartijan muija.

Pesijätär kääntyi nyt Virginien puoleen, mutta tällekään ei enää
pitänyt.

-- Ihan todella, minä olen niin täynnä, sanoi hän, etten saisi
suupalakaan enää mahtumaan sisääni.

-- No, koettakaahan kumminkin, sanoi Gervaise hymyillen. Aina sitä joku
pieni reikä löytyy. Salaattia voi kyllä syödä vaikka ei ole
nälkäkään... Ette kai aijo sen antaa joutua hukkaan?

-- Voittehan te huomenna syödä sen sokerin kanssa, sanoi rouva Lerat,
se on vielä parempaa sokerin kanssa.

Naiset huokasivat syvään katsellessaan säälien salaattivatia. Clémence
kertoi kerran syöneensä kolme kimppua krassia aamiaiseksi. Mutta rouva
Putois vei voiton hänestäkin, hän söi kokonaisia kupusalaatin päitä
semmoisenaan kastaen niitä ainoastaan suolaan. Kaikki olisivat voineet
elää pelkällä salaatilla ja olisivat jaksaneet syödä niitä kokonaisia
vadillisia. Ja tämä keskustelu auttoi naisia syömään salaatin loppuun.

-- Minä lähden tästä niitylle ja kaivan kuopan vatsalleni, sanoi
portinvartijan muija, suu täynnä.

Jälkiruokaa pidettiinkin vallan leikin asiana. Eihän sitä tarvinnut
ottaa lukuunkaan. Se tuli tosin hiukan myöhään, mutta se ei tehnyt
mitään. Pitihän sitä kuitenkin toki hyväillä sitäkin. Vaikka olisi
täytynyt räjähtää kuin pommin, niin eihän saattanut olla maistamatta
mansikoita ja kaakkua. Sitäpaitsi ei ollut mitään kiirettä,
joudettiinhan tässä istumaan vaikka koko yö. Ajan kuluksi täytettiin
lautaset mansikoilla ja valkoisella juustolla. Miehet sytyttivät
piippunsa, ja kun sinetityt viinipullot olivat tyhjenneet, otettiin
taas litrat esille ja juotiin viiniä tupakoidessa. Mutta Gervaiseä
pyydettiin heti leikkaamaan savoialaista kaakkua. Poisson, joka aina
oli kohtelias nousi seisomaan, otti ruusun ja ojensi sen emännälle,
toisten paukuttaessa käsiään. Gervaisen täytyi kiinnittää se
nuppineulalla rintaansa, vasemmalle, sydämmen puolelle. Sitä tehdessä
perhonen lepatteli kaiken aikaa.

-- Mitä hittoa, sanoi Lorilleux, joka juuri oli tehnyt mainion
keksinnön, mehän syömme teidän silityspöydältänne!... Tokkopa sen
ääressä lie ennen näin ankarasti tehtykään työtä!

Tällä ilkeällä pilapuheella oli suuremmoinen menestys. Samansuuntaisia,
sattuvia sanansutkauksia alkoi tulla satamalla. Clémence ei pistänyt
suuhunsa yhtään lusikallista mansikoita sanomatta, että hän lämmitti
rautojaan. Rouva Lerat väitti, että juusto haisi tärkille, ja rouva
Lorilleux murahti hampaittensa välistä, että ei ollut hullumpaa pistää
rahat poskeensa semmoisella kiireellä samoilta laudoilta, joiden päällä
niitä oli niin suurella vaivalla hankittu. Syntyi hirveä naurun ja
huudon rähäkkä.

Mutta yht'äkkiä kova ääni vaati kaikkia vaikenemaan. Boche oli noussut
ylös ja retkutellen ruumistaan hän veikeän näköisenä alotti laulun:
_Rakkauden tulivuori eli Nahkapoika naisten vallottaja_.

    Blavin ma olen, vallottaja naisten...

Myrskyisillä hyvähuudoilla otettiin vastaan ensimäinen värssy. Niin,
nyt pantiin lauluksi! Jokaisen piti laulaa jokin laulu. Se oli kaikista
hauskinta. Ja yhden laulaessa toiset loikoivat kyynäskolkkasillaan
pöytää vasten tai selkä kenossa tuolillaan nyökytellen päätään
parhaissa paikoissa ja ottivat kulauksen kertaussäkeiden kohdalla.
Boche, peijakas, oli koko mato esittämään leikillisiä lauluja. Hän
olisi saanut karafiinitkin nauramaan, kun hän matki nahkapoikaa, sormet
harrallaan ja hattu takaraivolla. Heti _Rakkauden tulivuoren_
jälkeen alkoi hän laulaa _Follebichen paronitarta_, joka oli hänen
paras valttinsa. Päästyään kolmanteen värssyyn hän kääntyi Clémencen
puoleen ja lauloi venyttäen tahtia imelällä äänellä:

    Paronitar sai vierahia,
    Sai neljä neitosiskoaan;
    Yks tumma, toiset vaalevia
    Niin kaunihisti katsovia
    Kahdeksin silmin kaikkiaan.

Silloin koko seurakunta haltioissaan yhtyi kertaussäkeisiin. Miehet
polkivat tahtia kantapäillään ja naiset takoivat veitsillä lasien
reunaan. Kaikki hoilottivat:

    Saakuri! kuka maksaa pois
    Nyt ryypyt rois ... nyt ryypyt rois ... rois ... rois...
    Saakuri! kuka maksaa pois
    Nyt ryypyt roistojoukon!

Puodin ikkunat helisivät ja musliiniverhot häilyivät laulajain äänen ja
ankaran puhalluksen voimasta. Sillä välin oli Virginie jo kolmasti
pistäytynyt ulkona ja palatessaan kumartunut hiljaa kuiskaamaan jotakin
Gervaisen korvaan. Kun hän kolmannen kerran tuli sisälle keskellä
kovinta mellakkaa, sanoi hän hänelle:

-- Hän on yhä vielä François'n luona ja on lukevinaan sanomalehteä...
Aivan varmaan siinä on piru merrassa.

Hän puhui Lantier'sta. Häntä hän sillä tavalla kävi väijymässä.
Jokaisesta uudesta sanomasta Gervaise kävi totiseksi.

-- Onko hän humalassa? kysyi hän Virginieltä.

-- Ei, vastasi ompelijatar. Hän on rauhallisen näköinen. Mutta se minua
juuri huolestuttaa. Mitä varten hän viipyy viinikaupassa, jos hän on
rauhallinen?... Herra Jumala! kunhan vain ei mitään tapahtuisi!

Pesijätär tuli hyvin levottomaksi ja pyysi häntä olemaan vaiti.
Yht'äkkiä oli syntynyt syvä hiljaisuus. Rouva Putois oli noussut ylös
ja lauloi _Hyökkäyksen_. Vieraat katsoivat häneen ääneti ja
hartaina; Poissonkin oli pannut piippunsa pöydän reunalle paremmin
kuullakseen. Lyhyt silittäjätär seisoi jäykkänä ja raivostuneen
näköisenä, kasvot kalpeina mustan myssyn alla: hän ojensi vasemman
nyrkkinsä eteenpäin voitonvarmalla ylpeydellä, ja hänen äänessään oli
pontta enemmän kuin olisi luullutkaan, kun hän ärjyi:

    Mer'rosvo kurjamieli
    Jos meitä ahdistaa,
    Niin hänet turma nieli
    Hän armoa ei saa.
    Hei, pojat, tykkein luoksi!
    Yl' laitain rommi juoksi.
    Noin mastonuoriin vaan
    Mer'rosvot roikkumaan!

Siitä oli leikki kaukana. Mutta, vie sua pojat! semmoistahan se oli
todellisuudessakin. Poisson, joka oli matkustanut merellä, nyökytteli
päätään osottaakseen, että kuvaus oli yksityiskohtia myöten onnistunut.
Muuten sen kyllä tunsi, että tämä laulu oli juuri rouva Putois'n
luonteen mukainen. Coupeau kumartui kertomaan, miten rouva Putois oli
eräänä iltana Poulet-kadulla antanut ympäri korvia neljälle miehelle,
jotka tahtoivat häväistä häntä.

Sillä välin Gervaise toi muori Coupeaun auttamana kahvin pöytään,
vaikka toiset vielä söivät savoialaista kaakkua. Hänen ei annettu
istuutua, vaan huudettiin että nyt oli hänen vuoronsa. Hän koetti
vastustella; hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja hän näytti
alakuloiselta; toiset jo kysyivät, että voiko hän pahoin
hanhipaistista. Silloin hän lauloi: _Oi! nukkua mun suokaa!_
heikolla ja lauhkealla äänellä; kun hän pääsi kertaussäkeeseen, jossa
toivotetaan nukkujalle kauniita unia, hän melkein ummisti silmänsä, ja
hänen kostea katseensa harhaili pimeälle kadulle päin. Heti hänen
lopetettuansa Poisson tervehti naisia jyrkästi kumartaen ja alotti
juomalaulun, _Ranskan viinit_. Mutta hän lauloi kuin oven sarana;
ainoastaan viimeinen, isänmaallinen värssy meni kuulioihin, sillä
puhuessaan kolmivärisestä lipusta hän kohotti lasinsa korkealle ja
lopetti laulun kaatamalla kurkkuunsa koko lasin. Sitten seurasi
romanssi toisensa perästä; rouva Bochen barcarolessa puhuttiin
Venetsiasta ja gondoliereistä, rouva Lorilleux'n bolerossa Sevillasta
ja andalusiattarista, ja Lorilleux johtui aina Arabian tuoksuihin asti
puhuessaan tanssiatar Fatiman lemmenseikkailuksista. Rasvaisen pöydän
ympärillä, jossa ilma oli paksua ylensyöneiden ihmisten hengityksestä,
avautui kultaisia taivaanrantoja, vilahti ohitse norsunluunvalkoisia
kauloja ja sysimustia kiharapäitä, suudelmia vaihdettiin kuutamossa
kitaroiden soidessa, bajadeerit sirottivat liidellessään helmiä ja
kalliita kiviä; ja miehet imeskelivät tyytyväisinä piippuaan, ja
naisilla oli suu autuaallisessa nautinnon hymyssä; nykyhetkestä
tiedottomina luulivat kaikki olevansa jossakin kaukana hengittämässä
hyvänhajuisia tuoksuja. Kun Clémence alkoi ääntään värisyttäen
kujertaa: _Tehkää pesänne_, niin sitäkin kuunneltiin suurella
mieltymyksellä; sillä se muistutti mieliin maaseudun pikku lintuineen;
tanssit metsikön varjossa ja hunajakukkaiset nurmikot, sanalla sanoen
sen, mitä näki Vincennes'in metsässä kun sinne mentiin huviretkelle
kaniinipaistia syömään. Virginie palautti leikillisen mielialan
laulamalla _Pikkiriikkisen ryypyn_; hän matki marketanttimuijaa,
toinen käsi puuskassa, ja taivuttaen toisen kätensä rannetta hän oli
kaatavinaan ryyppyä lasiin. Siitä innostuttiin niin, että pyydettiin
muori Coupeauta laulamaan _Hiirtä_. Vanha mummo kieltäytyi,
väittäen unohtaneensa koko renkutuksen. Kumminkin hän alotti ohuella,
särkyneellä äänellään; ja hänen ryppyinen naamansa, jossa pienet,
vilkkaat silmät kiiluivat, alleviivasi kaikki kaksimieliset paikat
hänen laulaessaan, miten Liisa mampseli säikähti nähdessään hiiren ja
kietoi hameensa helmat tiukasti kinttujensa ympärille. Koko pöytä
nauroi; naisetkaan eivät voineet pysyä totisina, vaan vilkuivat
kiiluvin katsein naapureihinsa; eikä se oikeastaan ollutkaan mikään
ruokoton laulu, siinä ei ollut yhtään sopimatonta sanaa. Mutta Boche,
joka tahtoi näyttää, miten se hänestä oli ymmärrettävä, leikki
hiirisillä pitkin hiilikauppiaan muijan pohkeita. Siitä olisi voinut
seurata pahempaakin, mutta Gervaise iski silmää Goujet'lle, ja tämä sai
toiset kunnioittavaisesti vaikenemaan laulamalla jymybassollaan
_Abd-el-Kaderin hyvästijätön_. Olipa sillä miehellä kerrassaan
komea ääni! Se lähti hänen tuuheasta, keltaisesta parrastaan kuin
vaskisesta pasuunasta. Kun hän kajahutti »Oi kumppanini jalo!»
tarkottaen soturin mustaa tammaa, niin pamppailivat kuulijain sydämet,
ja hänelle taputettiin käsiä malttamatta loppuakaan odottaa, niin
kovasti hän oli huutanut.

-- No nyt on teidän vuoronne, vaari Bru! sanoi muori Coupeau.
Laulakaapas tekin laulunne. Vanhat laulut ovat kumminkin kaikista
kauneimpia.

Kaikki kääntyivät nyt vanhuksen puoleen ja koettivat houkutella ja
rohkaista häntä laulamaan. Hänen liikkumattomissa kasvoissaan, jotka
olivat kuin parkittua nahkaa, oli tylsistynyt ilme, kun hän katsoi
ihmisiin, eikä hän näyttänyt ymmärtävän mitään. Häneltä kysyttiin
osasiko hän _Viisi vokaalia_. Mutta hän painoi päänsä alas; ei
muistanut enää. Kaikki vanhankansan laulut olivat menneet sekaisin
hänen pääkopassaan. Kun jo aiottiin jättää hänet rauhaan, näytti
jotakin muistuvan hänen mieleensä, ja ontolla äänellä alkoi hän
höpistä:

    Tuu la laa, tuu la laa,
    Tuu la, tuu la, tuu la laa!

Hänen kasvonsa elostuivat; nämä kertaussäkeet herättivät hänessä
varmaankin muiston aikoja sitten menneistä iloista, joista hän yksin
nautti, ja lapsellisella ihastuksella hän kuunteli yhä heikkenevää
ääntään.

    Tuu la laa, tuu la laa,
    Tuu la, tuu la, tuu la laa!

-- Kuulkaahan, tuli Virginie supattamaan Gervaisen korvaan, taas minä
kävin siellä. En saanut ilman rauhaa... No niin! Lantier on lähtenyt
pois François'n luota.

-- Ettekö tavannut häntä ulkopuolella? kysyi pesijätär.

-- En, minä kuljin kiireesti, enkä tullut katselleeksi ympärilleni.

Mutta Virginie, joka juuri sattui katsomaan ulos, vaikeni äkkiä, ja
häneltä oli vähällä päästä huuto.

-- Voi, Herra Jumala!... Hän on tuolla, vastapäätä, katukäytävällä; hän
katsoo tänne.

Gervaise aivan tyrmistyi ja uskalsi vain hät'hätää vilkaista sinne
päin. Ihmisiä oli kerääntynyt kadulle laulua kuuntelemaan.
Sekatavarakaupan puotipojat, makkarakauppiaan vaimo ja pikku kelloseppä
seisoivat ryhmässä, kuin mitäkin näytäntöä katsomassa. Siellä oli
sotamiehiä, pitkätakkisia herroja, kolme pientä, viiden tai kuuden
vuoden vanhaa tyttöä, jotka pitivät toisiaan kädestä kiinni hyvin
totisina, ihmeissään. Ja aivan oikein, siellä seisoi Lantier eturivissä
kuunnellen ja katsellen rauhallisen näköisenä. Totta tosiaan, siinä
vasta oli röyhkeä mies. Gervaise tunsi kylmän väristyksen nousevan
jaloistaan aina sydämeensä saakka, eikä hän enää uskaltanut
hievahtaakaan, ukko Bru'n jatkaessa:

    Tuu la laa; tuu la laa
    Tuu la, tuu la, tuu la laa!

-- Eikö mitä! äijä paha, jo riittää! sanoi Coupeau. Osaatteko te sen
kokonaan?... Saatte laulaa sen toisen kerran, kun meillä on liian
hauska.

Toiset nauroivat. Ukko lopetti siihen paikkaan, katsoi himmeillä
silmillään ympäri pöytää ja vaipui tylsän näköisenä takaisin omiin
mietteisiinsä. Kahvi oli juotu ja levyseppä oli taas käskenyt tuomaan
viiniä. Clémence oli uudestaan alkanut syödä mansikoita. Vähäksi aikaa
laulu taukosi, puhuttiin eräästä naisesta, joka aamulla oli löydetty
hirtettynä viereisestä talosta. Nyt tuli rouva Lerat'n vuoro, mutta
hänen täytyi ensin valmistautua. Hän kastoi ruokaliinansa kulman
vesilasiin ja kostutti sillä ohimoitaan, sillä hänellä oli kovin kuuma.
Sitten hän pyysi pisaran viinaa, ja juotuaan sen hän kauvan aikaa
pyyhki huuliaan.

-- _Jumalan lapsi_, sanoi hän, laulanko ma Jumalan lapsen?

Ja pitkä, miesmäinen leski, jolla oli luiseva nenä ja kulmikkaat
hartiat kuin santarmilla, alkoi laulaa.

    Laps orpo, jonka emo hylkää, suojan
    Pyhällä paikalla saa ainian
    Hänt' ohjaa, kaitsee silmä suuren luojan.
    Laps orpo laps on hyvän Jumalan.

Värähytellen ääntänsä muutamissa sanoissa hän laulaa uilotteli
pitkäveteisesti, pää kallellaan ja silmät taivasta kohti; oikeata
kättään hän heilutti rintansa edessä ja painoi sitä sydämelleen
liikutetun näköisenä. Silloin Gervaise, jota Lantier'n läsnäolo
kiusasi, ei jaksanut pidättää kyyneleitänsä, hänestä tuntui kuin laulu
olisi kuvannut hänen tuskaansa, kuin hän itse olisi ollut se
hyljätty orpolapsi, jonka Jumala otti turviinsa. Clémence, joka jo oli
hyvin humalassa, purskahti itkeä nyyhkyttämään, hänen päänsä painui
pöydän reunaa vasten ja hän tukahutti nikotuksensa pöytäliinaan.
Värisyttävä hiljaisuus vallitsi. Naiset olivat ottaneet esille
nenäliinansa ja pyyhkivät silmiään, pää pystyssä, pitäen kunnioinaan
mielenliikutustaan. Miehet, pää kumarassa, tuijottivat yhteen kohti
eteensä, silmiään räpytellen. Poissonin henkeä ahdisti, ja hän puri
hammasta niin kovasti, että piipun varresta paloja lohkeili, joita hän
syljeksi lattialle, taukoamatta kumminkaan tupakoimasta. Bochen käsi
oli jäänyt hiilikauppiaan vaimon polvelle, mutta tuntien epämääräistä
tunnonvaivaa ja kunnioitusta hän ei enää häntä nipistellyt; kaksi isoa
kyyneltä valui pitkin hänen poskiaan. Kaikki nämä mässääjät istuivat
jäykkinä kuin itse korkea oikeus ja laakeina kuin lampaat. Viini se nyt
tihkui heidän silmistään! Kun kertaussäe alkoi uudestaan entistään
venytetympänä ja ruikuttavampana, niin kaikilta luonto putosi, ja he
alkoivat ääneensä itkeä köllötellä ja päästelivät auki näppejään,
liikutuksesta pakahtumaisillaan.

Mutta Gervaise ja Virginie eivät enää saaneet silmiään käännetyksi
vastapäiseltä katukäytävältä. Rouva Bochelta, joka nyt myöskin huomasi
Lantier'n, pääsi heikko huudahdus nyyhkytysten lomassa. Silloin kaikki
kolme alkoivat tahtomattaankin vaihtaa hätääntyneitä katseita. Herra
Jumala! jos Coupeau sattuisi kääntymään ja näkisi hänet. Siitä se vasta
verinen rytäkkä nousisi! Ja he pitivät sellaista peliä keskenään, että
viimein levyseppä kysyi heiltä:

-- Mitä te siinä töllistelette?

Hän kumartui katsomaan ja tunsi Lantier'n.

-- Perkele! tämä on jo liikaa, murahti hän. Se saatanan roisto! se
lurjus... Ei, tämä on jo liikaa, tästä täytyy tulla loppu...

Ja kun hän nousi ylös kiroten ja uhkaillen, niin Gervaise pyysi häntä
hiljaisella äänellä rauhottumaan.

-- Kuule, minä rukoilen sinua... Pane pois veitsi... Pysy paikoillasi,
älä lähde tekemään tuhoja. Virginien täytyi ottaa häneltä pois veitsi,
jonka hän oli ottanut pöydältä. Mutta hän ei saanut häntä estetyksi
lähtemästä ulos ja lähestymästä Lantier'ta. Muut vieraat olivat niin
kasvavan liikutuksensa vallassa, etteivät huomanneet mitään, vaan
itkivät yhä kovemmin rouva Lerat'n laulaessa sydäntävihlovan
tunteellisesti:

    Hän, orpo, hyljättynä kulki,
    Ei hänen ääntään kuulleet muut
    Kuin tuuli sekä metsän puut.

Viimeinen säe häipyi kuulumattomiin kuin myrskyn viimeinen valittava
henkäys. Rouva Putois, joka juuri oli juomassa, tuli siitä niin
liikutetuksi, että häneltä kaatui viinilasi pöytäliinalle. Sillä välin
Gervaise istui kuin jähmettyneenä painaen nyrkkiään suulleen, ettei
huuto pääsisi, ja peloissaan räpyttäen silmäluomiaan, hän odotti minä
hetkenä hyvänsä näkevänsä toisen miehistä murhattuna kaatuvan keskelle
katua. Virginie ja rouva Boche seurasivat myöskin mitä suurimmalla
jännityksellä asiain menoa. Coupeauhon vaikutti raitis ulkoilma
äkiksestään niin voimakkaasti, että hän oli lentää istualleen katuojaan
tahtoessaan hyökätä Lantier'n päälle. Tämä oli vain väistynyt syrjään,
kädet housun taskussa. Ja molemmat miehet alkoivat haukkua toisiaan
vasten naamaa, varsinkaan levyseppä ei säästänyt sanojaan, hän
sanoi Lantier'ta saatanan siaksi ja uhkasi tehdä sylttyä hänen
sisälmyksistään. Puotiin kuului kovaäänistä, kiivasta rähinää ja näkyi
hurjistuneita liikkeitä, ikäänkuin he olisivat tahtoneet vääntää
sijoiltaan toistensa käsivarret. Gervaise oli mennä tainnoksiin ja pani
jo silmänsä kiinni, sillä sitä kesti liian kauan ja hän luuli heidän
joka hetki olevan repimäisillään silmät toistensa päästä, niin
lähekkäin he seisoivat nenät vastakkain. Mutta kun Gervaise ei vähään
aikaan kuullut mitään, niin hän aukasi taas silmänsä ja ällistyi aivan
nähdessään heidät rauhallisesti juttelemassa keskenään.

Ruikuttavalla, itkunsekaisella äänellä alotti rouva Lerat uutta värssyä

    Puol' elotonna aamun tullen
    Poloinen lapsi löydettiin.

-- Kaikenkinlaisia hylkiöitä niitä on naistenkin joukossa! sanoi rouva
Lorilleux suosionosotusten keskellä, Gervaise, Virginie ja rouva Boche
katsoivat toisiinsa. Eihän siitä tainnut sen pahempaa tullakaan?
Coupeau ja Lantier juttelivat edelleen katukäytävällä. He haukkua
napostelivat vielä toisiaan, mutta ystävällisesti. Äänen sävyssä oli
hyväilyn vivahdusta, vaikka he sanoivat toisiaan »perhanan
pässinpääksi». Kun ihmiset rupesivat heihin katsomaan, niin he alkoivat
hiljakseen kävellä vierekkäin edestakaisin, pitkin talon sivua. Heidän
keskustelunsa oli hyvin vilkasta. Äkkiä Coupeau näytti suuttuvan
uudestaan, ja toinen estelevän, kursailevan. Viimein levyseppä työnsi
Lantier'ta ja pakotti hänet puoliväkisin tulemaan puodin ovelle.

-- Minä vakuutan, että teen sen hyvästä sydämestä, huusi hän. Te juotte
lasin viiniä... Miehet on aina miehiä, vai mitä? Ainahan järkimiehet
voivat sovussa elää...

Rouva Lerat lopetti viimeisen kertaussäkeen, ja kaikki naiset yhtyivät
siihen nenäliinojaan hypistellen:

    Laps orpo laps on hyvän Jumalan.

Laulajattarelle taputettiin kovasti käsiä, ja hän istuutui ollen
olevinaan vallan näännyksissä. Hän pyysi jotakin juotavaa, sillä hän
pani liian paljon tunnetta tämän laulun esitykseen, niin että hän aina
pelkäsi saavansa hermokohtauksen. Kaikkien silmät sillä välin
kiintyivät Lantier'hen, joka rauhallisesti oli istuutunut Coupeaun
viereen ja söi jo savoialaisen kaakun tähteitä, joita hän kastoi
viinilasiin. Paitsi Virginietä ja rouva Bochea ei kukaan tuntenut
häntä. Lorilleux'läiset vainusivat tosin, että jotakin oli hullusti
päin; mutta kun heillä ei ollut siitä mitään vannaa tietoa, niin he
eivät muuta voineet tehdä kuin näyttää loukkaantuneilta. Goujet, joka
oli huomannut Gervaisen mielenliikutuksen, katsoi karsaasti uuteen
tulokkaaseen. Kun syntyi kiusallinen äänettömyys, niin Coupeau sanoi
muitta mutkitta:

-- Hän on muudan vanha tuttava.

Ja kääntyen vaimonsa puoleen hän jatkoi:

-- Kuulehan, käyppäs katsomassa, eiköhän siellä vielä olisi hiukan
lämmintä kahvia.

Gervaise katsoi vuoron perään toiseen ja toiseen aivan tyhmistyneenä.
Ensin, kun hänen miehensä oli työntänyt sisälle hänen entisen
rakastajansa, oli hän puristanut päänsä nyrkkiensä väliin, yhtä
vaistomaisesti kuin kovalla rajusäällä aina ukkosen jyrähtäessä. Se ei
tuntunut hänestä mahdolliselta, hän odotti seinien sortuvan ja
murskaavan alleen ihmiset. Mutta sitten, kun hän näki miesten istuvan,
ilman että edes musliiniverhotkaan liikahtivat, tuntui hänestä äkkiä
koko asia vallan luonnolliselta. Hän oli luultavasti syönyt vain hiukan
liiaksi hanhipaistia. Se kai se esti häntä selvästi ajattelemasta.
Suloinen raukeus herpasi hänet, ja hän vaipui pöytää vasten, jaksamatta
muuta halutakaan, kuin että saisi olla rauhassa. Herrainen aika! Mitäpä
häntä suotta panemaan sydämelleen, kun kerran toisetkaan eivät olleet
millänsäkään, ja kun asiat näyttivät selviävän itsestäänkin, niin että
kaikki olivat tyytyväisiä? Hän nousi ylös mennäkseen katsomaan, oliko
vielä kahvia jäljellä.

Peräkamarissa lapset jo nukkuivat. Kierosilmä Augustine oli kiusannut
heitä koko ajan, kun jälkiruokaa syötiin, ryöstänyt heiltä mansikat ja
pelotellut heitä hirveillä uhkauksilla. Nyt hän oli hyvin kipeänä,
istua kyykötti pienellä jakkaralla, naama ihan kalpeana, eikä puhunut
mitään. Lihavan Paulinen pää oli vaipunut Etiennen olkapäätä vasten,
joka nukkui hänkin nojaten pöydän reunaan. Nana istui sängynedusmatolla
Victorin vieressä, jota hän puristi itseään vasten, käsivarsi
taivutettuna hänen kaulansa ympäri; hän torkkui silmät kiinni, ja hoki
yhtä mittaa heikolla äänellä:

-- Äiti hoi, minuun koskee ... äiti hoi, minuun koskee...

-- Oma syynsä! mutisi Augustine, jonka pää nuokkui sinne tänne;
he ovat pöhnässä kaikki tyyni, he joivat ja räyhäsivät ihan kuin
aikaihmisetkin.

Nähdessään Etiennen sai Gervaise uuden kohtauksen. Hänen sydäntään
kouristi, kun hän ajatteli, että pojan isä oli siinä ihan vieressä
syömässä kaakkua eikä ollut edes osottanut haluavansa syleillä lastaan.
Hän oli jo vähällä herättää Etiennen viedäkseen hänet Lantier'n syliin.
Sitten hänestä taas tuntui parhaalta, että asiat saivat rauhassa
selvitä itsestään. Olisi tietenkin ollut sopimatonta häiritä toisten
ruokarauhaa. Hän palasi puotiin kahvipannuineen ja kaasi siitä lasin
Lantier'lle, joka muuten ei näyttänyt välittävän hänestä ensinkään.

-- Nytkö se on sitten minun vuoroni, sopersi Coupeau tahmealla äänellä.
Tietysti, herkut viimeiseksi... No niin, minä laulan teille: _Sit' on
porsas vaan!_

-- Hyvä, hyvä! _Sit' on porsas vaan!_ huusi koko seurakunta.

Räyhinä alkoi uudestaan, Lantier oli unohdettu. Naiset varustivat
reilaan lasinsa ja veitsensä säestääkseen kertaussäettä. Naurettiin jo
edeltäpäin levysepälle, joka siinä oikoi sääriään vekkulimaisen
näköisenä. Matkien vanhan akan säräjävää ääntä hän lauloi!

/   Aamuin mullin mallin multa
        Ain' on sydänala
    Tuo, sanon, rannasta, poika kulta,
        Neljän lantin kala!
    Koko tunnin hän kuhnii tiellä,
        Sitten tullessaan
    Aamuryyppyni tullaa vielä:
        Sit' on porsas vaan!

Ja naiset takoivat lasejaan ja toistivat kuorossa hirmuisella riemun
remakalla.

        Sit' on porsas vaan!
        Sit' on porsas vaan!

Iloon yhtyi nyt koko Goutte-d'Or'in katu. Koko kortteli lauloi
_Sit' on porsas vaan!_ Kelloseppä, sekatavarakaupan puotipojat,
makkarakauppiaan vaimo ja kasvismuija, jotka kaikki osasivat
laulun, huusivat yhteen ääneen _Sit' on porsas vaan!_ ja lyödä
läimäyttelivät toisiaan iloa korottaakseen. Totisesti, koko katu oli
lopulta humalassa. Pelkkä Coupeaulasta tulviva juomingin höyry pani
kadulla olijat juhlatuulelle. Ja myöntää täytyy, että sisällä olijatkin
alkoivat jo olla pahanpäiväisesti päissään. Päihtymys oli vähitellen
noussut ensimäisestä viinilasista lähtien, joka oli juotu lihaliemen
jälkeen, ja nyt se oli ylimmillään. Kaikki ulvoivat ja kirkuivat
savuavien lamppujen punaisessa hohteessa. Tämä hillitön huuto ja
remakka voitti viimeisten, kadulla vierivien ajopelienkin jyrinän.
Kaksi poliisia, jotka luulivat siellä olevan ilmi kapinan, juoksivat
katsomaan; mutta huomatessaan Poissonin he ymmärsivät yskän,
nyökäyttivät päätään ja lähtivät verkalleen astumaan rinnatusten pitkin
mustaa taloriviä,

Coupeau oli tullut tähän värssyyn:

    Viime pyhänä iltapuolla
        Tervehdin Tinette setää,
    Joll' on Pikku-Villettessä tuolla
        Virkana lantaa vetää.
    Kirsikanluita -- onkos tapaa --
        Kotimatkallaan
    Haki hän kierien keskellä rapaa:
        Sit' on porsas vaan!
        Sit' on porsas vaan!

Silloin kajahti lauhkeaan, tyyneen yöilmaan sellainen ulvonta, että
koko talo tärisi; ja ulvojat itse paukuttivat itselleen käsiään, sillä
ei ollut ajattelemistakaan voida ulvoa kovemmin.

Ei kukaan koko seurueesta saanut koskaan muistissaan tarkalleen
selvitetyksi, mitenkä juhla oli päättynyt. Se vain oli varmaa, että se
oli tapahtunut sangen myöhään, sillä ei yhtään kissaakaan ollut enää
liikkunut kadulla. Paljon mahdollista kumminkin, että oli tanssittu
pöydän ympäri piiritanssia. Kaikki oli hukkunut kellertävään sumuun,
jossa punaisia haamuja oli hypellyt, suut korvia myöten naurussa. Se
oli myöskin varma, ettei viinin juonnilla ollut lopulta ollut mitään
määrää; sitä vain epäiltiin, että joku oli koiruuksissaan pannut suolaa
laseihin. Lapset olivat luultavasti itse riisuneet päältään ja menneet
yksin makuulle. Seuraavana päivänä rouva Boche kehui antaneensa
Bochelle pari aimo korvapuustia jossakin nurkassa, jossa tämä oli liian
läheltä puhutellut hiilikauppiaan muijaa; mutta Boche, joka ei
muistanut mitään, väitti sitä ilkeäksi valheeksi. Siitä olivat kaikki
kumminkin yksimielisiä, että Clémencen käytös oli ollut niin
sopimatonta, että mokomata naikkosta ei olisi pitänyt kutsuakkaan. Hän
oli lopuksi näyttänyt kaikki mitä hänellä oli, ja oli ruvennut voimaan
niin pahoin, että oli kokonaan turmellut toisen musliiniuutimista.
Miehet olivat toki menneet kadulle; Lorilleux ja Poisson olivat
tuntiessaan vatsansa kapinoivan juosseet aina makkarapuodin kohdalle
asti. Aina se näkyy, kuka on saanut hyvän kasvatuksen. Niinpä toiset
naiset rouva Putois, rouva Lerat ja Virginie olivat kuumuuden käydessä
sietämättömäksi pistäytyneet peräkamariin riisumaan päältään
kureliivinsä; olipa Virginie heittäytynyt vähäksi aikaa vuoteelle
estääkseen pahoinvoinnin seurauksia. Sitten oli seurakunta vähitellen
alkanut sulaa, toiset olivat huvenneet toistensa jälkeen, saattaneet
ensin toisiaan ja sitten yksitellen häipyneet pimeille kaduille.
Viimeksi oli vielä kuulunut Lorilleux'n pariskunnan kiivasta riidan
rähäkkää ja ukko Bru'n surullisen yksitoikkoista »tuu-la-laa,
tuu-la-laa», Gervaise muisteli Goujet'n ruvenneen itkeä nyyhkyttämään
lähtiessään: Coupeau oli yhä laulaa hoilotellut: Lantier oli
luultavasti viipynyt loppuun asti, sillä Gervaise oli vieläkin
tuntevinaan henkäyksen hiuksissaan, mutta hän ei osannut sanoa, oliko
se Lantier'n vai kuuman yöilman henkäys.

Mutta kun rouva Lerat ei ollut uskaltanut yksin palata Batignollesiin
asti tähän aikaan yöstä, niin oli sängystä otettu patja, joka oli
hänelle levitetty yhteen puodin nurkkaan, kun ensin oli pöytä työnnetty
syrjään. Siinä hän nukkui päivällisen tähteiden keskellä ja
Coupeaulaisten maatessa humalataan hautomassa oli muudan talon
kissoista puikahtanut sisälle avonaisesta ikkunasta ja nakerteli kaiken
yötä hanhen luita terävillä hampaillaan.



VIII.


Seuraavana lauvantaina Coupeau ei tullut kotiin päivälliseksi, vaan
palasi vasta kymmenen tienoissa tuoden mukanaan Lantier'n. He olivat
olleet yhdessä Thomas'n ravintolassa Montmartrella syömässä lampaan
sorkkia.

-- Et saa torua, eukkoseni, sanoi levyseppä. Näethän, että me olemme
olleet kohtuullisia... Hänen seurassaan ei toki vaaraa olekkaan; hän
johtaa toisen suoraan oikealle tielle.

Ja hän kertoi, kuinka he olivat tavanneet toisensa Rochechouart'in
kadulla. Päivällisen jälkeen hän oli pyytänyt Lantier'ta _Mustan
keilan_ kahvilaan maistamaan jotakin, vaan tämä oli tarjouksen
hylännyt sanoen, että kun oli naimisissa siivon ja kunniallisen naisen
kanssa, niin ei pitänyt viertää kaikissa kapakoissa. Gervaise kuunteli
hiukan hymyillen. Eihän hän toki aikonutkaan torua; eikä hän olisi
kehdannutkaan. Syntymäpäivästään lähtien hän kyllä oli varonut entisen
rakastajansa jolloinkin käyvän uudestaan häntä katsomassa; mutta tähän
aikaan vuorokaudesta, juuri maatamenon aikaan, miesten äkillinen tulo
oli hämmästyttänyt häntä; ja vapisevin käsin hän sitoi ylös hiuksensa,
jotka olivat valuneet hänen kaulalleen.

-- Kuulehan, jatkoi Coupeau, kun Lantier oli niin hienotuntoinen, ettei
ulkona tahtonut mitään maistaa, niin etköhän sinä antaisi meille
ryyppyä?... Ainakin me sen hyvin ansaitsemme!

Gervaisen apulaiset olivat jo aikoja sitten lähteneet pois. Muori
Coupeau ja Nana olivat jo makuulla. Silloin Gervaise, joka miesten
tullessa oli jo ollut panemassa luukkuja kiinni, jätti oven vielä auki
ja toi työpöydän nurkalle laseja ja pullon pohjalla vähän konjakkia.
Lantier jäi seisomaan ja vältteli puhutella suorastaan Gervaisea. Mutta
kun tämä kaatoi hänen lasiinsa, hän kumminkin sanoi:

-- Rouva on hyvä ja panee minulle vain yhden pisaran.

Coupeau katsoi heihin ja puhui suunsa puhtaaksi. Mitäs he siinä
joutavaa kursailivat! Menneisyyshän oli ollutta ja mennyttä. Jos
pitäisi vihaa yhdeksin, kymmenin vuosin, niin lopultahan ei tulisi
kenenkään kanssa toimeen. Itse hän ainakaan ei pannut mitään
hampaanrakoon! Ja toisekseen, tiesihän hän, kenen kanssa hän oli
tekemisissä, kunnon naisen ja kunnon miehen kanssa, jotka olivat
vanhoja ystäviä. Hän oli ihan huoleti, sillä hän tunsi heidän
vilpittömyytensä.

-- Aivan niin ... aivan niin ... hoki Gervaise katsoen maahan,
ymmärtämättä itsekään, mitä sanoi.

-- Hän on sisar nyt, ainoastaan sisar! sopersi Lantier vuorostaan.

-- Paiskatkaa kättä, piru vieköön! huusi Coupeau, ja annetaan palttua
sille, mitä ihmiset sanovat! Kellä on sydän oikealla paikallaan, sillä
on paljon lystimpi olla kuin miljoonain omistajilla. Minä ainakin
asetan ystävyyden etusijaan, sillä ystävyys on ystävyys, eikä mikään
käy sen yli.

Hän iski nyrkillään sydänalaansa niin liikutetun näköisenä, että
toisten täytyi häntä tyynnyttää. Kaikki kolme kilistivät lasejaan
ääneti ja ottivat ryypyn. Gervaise voi nyt rauhassa katsoa Lantier'ta,
sillä juhlailtana hän oli nähnyt hänet ikäänkuin sumun läpi. Hän oli
lihonut ja pyöristynyt ja hänen säärensä ja käsivartensa olivat käyneet
paksuiksi ja raskaiksi lyhyeen vartaloon verraten. Mutta hänen
kasvoissaan oli vielä säilynyt kauniita piirteitä huolimatta
tyhjäntoimituksen tuottamasta turpeudesta; ja kun hän aina hoiti
hyvästi ohuita viiksiään, niin hän näytti juuri kolmenkymmenenviiden
vuoden vanhalta niinkuin hän olikin. Tänään hänellä oli päällään
harmaat housut ja tummansininen palttoo, kuin hyvälläkin herralla, ja
pyöreä hattu päässä; olipa hänellä kellokin ja hopeaiset kellonperät,
joista riippui muistiksi saatu sormus.

-- Täytyy tästä jo lähteä, sanoi hän. Minä asun siellä hiidessä asti.

Hän oli jo kadulla menossa, kun levyseppä kutsui hänet takaisin ja
pyysi häntä pistäytymään katsomassa, kun milloin matka sattui sinne
päin. Sillävälin Gervaise, joka huomaamatta oli pujahtanut toiseen
huoneeseen, palasi sieltä työntäen edessään Etienneä, joka oli
paitahihasillaan ja silmät unisina. Poika hymyili ja hieroi silmiään.
Mutta huomattuaan Lantier'n hän jäi ujona seisomaan ja alkoi vavista ja
levottomasti vilkua äitinsä ja Coupeaun puoleen.

-- Etkö tunne tätä herraa, kysyi levyseppä. Poika painoi päänsä alas
eikä vastannut mitään.

Sitten hän hiukan nyökäytti päätään sen merkiksi, että hän tunsi
herran.

-- No, älä siinä toljota, vaan mene suutelemaan häntä.

Lantier odotti vakavana ja tyynenä. Kun Etienne viimein rohkaisihe
häntä lähestymään, niin hän kumartui ja ojensi molemmat poskensa
suudeltaviksi; sitten hän itsekin suudella moiskautti poikaa otsalle.
Silloin tämä uskalsi katsoa isäänsä. Mutta yht'äkkiä hän purskahti
itkuun ja juoksi kelteisillään tiehensä kuin hullu. Coupeau torui häntä
ja haukkui häntä metsäläiseksi.

-- Se tulee mielenliikutuksesta, sanoi Gervaise, itsekin kalpeana ja
vavisten.

-- Hän on kyllä hyvin helläluonteinen ja kiltti tavallisesti selitti
Coupeau. Minä olenkin kasvattanut häntä ankarasti, saattepa nähdä...
Kyllä hän vielä tottuu teihin, vaikka hän alussa vähän vierastaa...
Olipa se jo yksistään tämän pojankin vuoksi tarpeen, että saatiin
rikkoutuneet välit korjatuksi, vai mitä? Meidän olisi oikeastaan
pitänyt tehdä se jo aikoja sitten, sillä minä antaisin ennemmin leikata
pääni poikki, kuin estäisin isää näkemästä poikaansa.

Sen johdosta hän esitti, että lopetettaisiin konjakkipullo. Kaikki
kolme kilistivät uudestaan. Lantier'ta ei mikään hämmästyttänyt, vaan
hän pysyi kaiken aikaa erittäin tyynenä. Osottaakseen puolestaan
kohteliaisuutta levysepälle hän tahtoi ennen lähtöään välttämättä
auttaa häntä sulkemaan puotia. Sitten hän pudisti pölyä käsistään ja
toivotti talonväelle hyvää yötä.

-- Maatkaapa rauhassa. Minä koetan saada kiinni omnibusin... Kyllä minä
pian tulen uudestaan.

Tästä illasta lähtien Lantier näyttäytyi usein Goutte-d'Or'in kadulla.
Hän ilmestyi vain kuin levyseppä oli kotona, kysyi hänen vointiaan jo
ovella tullessaan, ja oli pistäytyvinään sisälle yksinomaan hänen
tähtensä. Sitten hän istuutui ikkunaa vasten, aina palttoo päällä,
parta ajettuna ja tukka kammattuna, ja jutteli kohteliaasti, niin että
käytöksestä päättäen olisi luullut hänen saaneen hyvänkin kasvatuksen.
Siten Coupeaulaiset saivat vähitellen tietää yksityiskohtia hänen
elämästään. Kahdeksan viime vuoden ajalla hän oli jonkun aikaa ollut
hattutehtaan johtajana, ja kun häneltä kysyttiin, minkä tähden hän oli
siitä luopunut, ei hän vastannut suoraan, vaan rupesi puhumaan eräästä
kelvottomasta yhtiömiehestä, joka oli kotoisin samalta seudulta kuin
hänkin. Se kanalja oli naisineen hävittänyt koko liikkeen. Mutta hänen
entinen isännyytensä oli vielä huomattavissa koko hänen olennossaan
ikäänkuin aateluutena, josta hän ei enää voinut luopua. Alituiseen hän
sanoi olevansa tekemäisillään jonkin loistavan kaupan, useat
hattutehtailijat aikoivat muka uskoa liikkeensä ja äärettömät varansa
hänen haltuunsa. Sitä odottaessaan hän ei tehnyt kerrassaan mitään,
käveli vain päivää paistattamassa, kädet taskussa, kuin isokin herra.
Jos hän milloin valitti ja joku uskalsi mainita hänelle jonkin tehtaan,
johon tarvittiin työmiehiä, niin hän hymähti sääliväisesti, hänen ei
tehnyt mieli kuolla nälkään raataessaan toisten hyväksi. Ei se peijakas
kumminkaan, kuten Coupeau sanoi, elänyt pelkästään kauniista ilmasta.
Hän oli ovela veitikka, joka kyllä osasi pitää huolta itsestään, ja
kaippa hän harjotti jotakin keinottelua, koskapa hän aina oli niin
hyvinvoivan näköinen ja koskapa hänen kannatti pitää valkoisia
liinapaitoja ja herrastella hienoilla kravateilla. Eräänä aamuna
levyseppä oli nähnyt hänet kiillotuttamassa kenkiään Montmartren
bulevardilla. Asian oikea laita oli se, että Lantier, joka oli hyvin
suulas puhumaan muista, vaikeni tai valehteli, kun tuli puhe hänestä
itsestään. Hän ei tahtonut edes sanoa, missä hän asui. Ei, hän majaili
erään tuttavan luona, siellä hiidessä asti, kunnes hän löytäisi jonkin
hyvän paikan: ja hän kielsi ihmisiä käymästä luonaan, koska hän ei muka
koskaan ollut kotonaan.

-- Paikkoja saisi vaikka kymmenittäin, selitti hän usein. Mutta ei
maksa vaivaa mennä verstaisiin, joissa ei viihdy vuorokauttakaan...
Eräänäkin maanantaina menin Championin luo, Montrongelle. Illalla
Champion rupesi kiusaamaan minua politiikalla; hänellä ei ollut samoja
mielipiteitä kuin minulla. No niin, tiistaiaamuna minä läksin pois,
sillä orjuuden aika on jo ohitse, enkä minä tahdo myödä itseäni
seitsemästä francista päivässä.

Marraskuun alkupuoli oli käsissä. Lantier toi orvokkikimppuja, joita
hän kohteliaasti jakeli Gervaiselle ja hänen molemmille apulaisilleen.
Vähitellen hän rupesi käymään tiheämpään, viimein melkein joka päivä.
Hän näytti tahtovan vallottaa koko talon ja koko korttelin. Aluksi hän
vietteli puolelleen Clémencen ja rouva Putois'n, joille hän iän
erotuksesta välittämättä osotti mitä hartainta huomaavaisuutta.
Kuukauden kuluttua molemmat työnaiset häntä jumaloivat, Bochelaiset,
joita hän kävi tervehtimässä heidän porttikamarissaan, olivat siitä
kovasti mielissään ja kehuivat hänen kohteliaisuuttaan pilviin asti.
Mitä Lorilleux'läisiin tuli, niin he saatuaan tietää, kuka se herra
oli, joka oli tullut nimipäiville jälkiruokaa syötäessä, syytivät
Gervaiselle silmät, korvat täyteen haukkumisia, siitä että tämä ilkesi
tuoda kotiinsa entisen rakastajansa. Mutta kerran Lantier kävi heidän
luonaan ja teki heihin niin hyvän vaikutuksen tilaamalla heiltä ketjut
eräälle tuttavallensa naiselle, että he pyysivät häntä istumaan ja
pitivät luonaan kokonaisen tunnin, ihastuneina hänen puhetaitoonsa:
vieläpä heitä ihmetytti, mitenkä niin hieno mies oli voinut elää
Nilkuttajan kanssa. Lopulta eivät hatuntekijän käynnit Coupeaulassa
loukanneet enää ketään, vaan tuntuivat luonnollisilta; siihen määrään
hänen oli onnistunut saavuttaa koko Goutte-d'Or'in kadun suosio. Goujet
yksin pysyi synkkänä. Jos hän oli siellä, kun toinen tuli, niin hän
lähti pois päästäkseen tekemästä tuttavuutta hänen kanssaan.

Mutta huolimatta siitä, että kaikki tuhlailivat suosiotaan Lantier'lle,
asui kumminkin Gervaisen mielessä ensimäisten viikkojen kuluessa
alituinen levottomuus. Hän tunsi sydänalassaan samaa poltetta kuin
aikaisemmin, Virginien uskoessa hänelle salaisuuksiaan. Hänen pelkonsa
johtui siitä, että hän epäili voimainsa pettävän, jos Lantier
yllättäisi hänet jonakin iltana yksinään ja yrittäisi suudella häntä.
Hän ajatteli liian paljon Lantier'ta; tämä täytti liiaksi hänen koko
olentonsa. Mutta vähitellen hän rauhottui nähdessään, miten siivo hän
oli. Lantier ei edes katsonut häntä silmiin, eikä koskenut häneen
sormenpäilläänkään, kun toiset kääntyivät selin. Sitä paitsi Virginie,
joka näytti lukevan hänen ajatuksensa, nuhteli häntä hänen rumien
ajatustensa tähden. Mitä hän vapisi? Eihän siivompaa miestä voinut
tavatakaan. Totisesti hänellä ei ollut enää mitään pelättävää. Ja
eräänä päivänä ompelijatar toimitti niin, että Gervaise ja Lantier
joutuivat kahden istumaan erääseen nurkkaan, ja käänsi puheen
tunteisiin. Lantier selitti vakavalla äänellä ja valiten sanansa, että
hänen sydämensä oli kuollut, että hän tästä lähin tahtoi uhrata itsensä
yksinomaan poikansa hyväksi. Hän ei koskaan puhunut Claudesta, joka yhä
vielä oli Etelä-Ranskassa. Hän suuteli Etienneä otsalle joka ilta,
mutta ei tiennyt, mitä sanoa hänelle, jos poika jäi hänen luokseen, ja
unohti hänet pian ja rupesi puhumaan roskaa Clémencen kanssa. Silloin
Gervaise tyyntyi, tunsi menneisyyden kuolevan itsessään. Lantier'n
läsnäolo kulutti hänestä Plassansin ja Boncoeur'in hotellin muistot.
Kun hän näki hänet alituiseen, ei hän enää hänestä uneksinut. Tunsipa
hän jonkinlaista inhoakin ajatellessaan heidän entistä suhdettaan. Se
oli lopussa, kerrassaan lopussa. Jos Lantier milloin uskaltaisi pyytää
häneltä mitään sellaista, niin hän antaisi hänelle pari korvapuustia
vastaukseksi tai ilmottaisi siitä miehelleen. Ja taas hän ilman
tunnonvaivoja ajatteli Goujet'n hellää ystävyyttä, joka hänestä tuntui
sanomattoman suloiselta.

Tullessaan eräänä aamuna työhuoneeseen Clémence kertoi tavanneensa
edellisenä iltana yhdentoista tienoossa herra Lantier'n kävelemässä
käsikynkässä erään naisen kanssa. Hän puhui siitä hyvin karkein
sanoin ja ilkkuvalla äänenpainolla, nähdäkseen, minkä vaikutuksen
se teki emäntään. Niin, herra Lantier oli kävellyt Notre-Dame de
Loretten kadulla; nainen oli valkoverinen, yksi noita bulevardien
pilalle kulutettuja narttuja, joilla on takapuoli paljaana
silkkihameen alla. Ja hän oli seurannut heitä piloillaan. Narttu oli
käynyt makkarapuodissa ostamassa raakkuja ja kinkkua. Sitten La
Rochefoucauld'n kadulla herra Lantier oli jäänyt katukäytävälle talon
eteen nokka pystyssä odottamaan, kunnes tyttö, joka yksin oli mennyt
sisälle, antoi hänelle ikkunasta merkin, että hän sai tulla perästä.
Mutta vaikka Clémence lisäili juttuunsa kainostelemattomia selityksiä,
niin Gervaise silitti vain tyynesti valkoista hametta. Toisinaan vain
hänen suupielensä vetäytyivät hiukan hymyyn. Provençelaiset, sanoi hän,
olivat kaikki vallan hulluja naisten perään; heidän piti saada niitä,
vaikka mikä olisi ollut: he olisivat penkoneet niitä itselleen vaikka
rikkatunkiosta. Ja kun Lantier illalla saapui, niin Gervaise vain
nauroi Clémencelle, kun tämä kiusotteli hatuntekijää hänen vaalealla
hentullaan. Muuten Lantier näytti olevan mielissään siitä että hänet
oli huomattu. Mitäpäs siitä! Se oli vain muudan entinen ystävätär, jota
hän vielä toisinaan kävi tapaamassa, kun se ei ketään häirinnyt; hyvin
hieno tyttö, jolla oli huonekalut palissanderipuusta; ja hän luetteli
hänen entisiä rakastajiaan kreivin, fajanssitehtailijan ja erään
notariuksen pojan. Hän rakasti naisia, jotka käyttävät hajuvesiä. Hän
toi juuri Clémencen nenän alle nenäliinansa, johon tyttö oli pannut
hajuvettä, kun Etienne tuli sisälle. Silloin hän heti taas tekeytyi
totiseksi, suuteli lasta ja lisäsi, että ei se merkinnyt mitään,
vaikka hän toisinaan vähän ilvehtikin, sillä hänen sydämensä oli
kuollut. Gervaise, joka oli kumartunut työnsä yli, nyökäytti
päätään hyväksyvästi. Ja Clémencen oli kärsittävä rangaistus
pahankurisuudestaan, sillä hän oli kyllä tuntenut, miten Lantier, joka
ei ollut olevinaan niinä miehinäkään, jo pari kolme kertaa oli
nipistänyt häntä, ja hän oli pakahtua kateudesta, kun hän ei haissut
myskille niinkuin bulevardin narttu.

Kun kevät tuli, niin Lantier, joka jo kokonaan kuului talonväkeen,
rupesi tuumimaan, että hänen pitäisi päästä asumaan samaan
kaupunginosaan, jotta olisi lähempänä ystäviään. Hän tahtoi kalustetun
huoneen jossakin siistissä talossa. Rouva Boche, vieläpä Gervaisekin
tekivät minkä suinkin voivat löytääkseen sen hänelle. Etsittiin
läpeensä kaikki läheiset kadut, mutta hän ei vähään tyytynytkään,
hänellä piti olla iso piha ja huone ensimäisessä kerroksessa, sanalla
sanoen kaikki mukavuudet, mitä voi ajatella. Ja nykyään hän oli joka
ilta Coupeaulassa ja näytti mittailevan kattojen korkeutta ja tutkivan,
miten huoneet olisivat sijotettavat. Juuri sellaisen asunnon hän olisi
tahtonut. Ei hän toki muuta olisi pyytänytkään, vaan olisi ollut
tyytyväinen, jos olisi saanut tyyssijan tässä rauhallisessa ja
lämpimässä pesässä. Sitten hän joka kerran lopetti tutkimuksensa tällä
lauseella:

-- Teillä on tässä sentään saakelin mukava asunto!

Eräänä iltana, kun hän oli siellä syönyt päivällistä ja jälkiruuan
aikana sanonut tavallisen lauseensa, Coupeau, joka oli alkanut häntä
sinutella, huusi hänelle äkkiä:

-- Jääkkinpäs meille, vanha veikko, jos mielesi tekee... Kyllä tässä
sovitaan...

Ja hän selitti että kamarista, jossa likaisia vaatteita säilytettiin,
saataisiin puhdistamalla sangen siisti huone. Etienne saisi maata
puodissa, johon hänelle pantaisiin patja lattialle, ja sillä hyvä.

-- Ei, ei, sanoi Lantier, en minä voi siihen suostua. Se häiritseisi
teitä liiaksi. Tiedänhän minä, että te teette tarjouksenne hyvästä
sydämestä, mutta tulisi liian kuuma, kun kaikki oltaisiin päällekkäin.
Sitäpaitsi jokaisella pitää olla vapautensa. Minun täytyisi kulkea
teidän huoneenne läpi, eikä se aina taitaisi olla hauskaa teistäkään.

-- Sit' on koko peijakas! sanoi levyseppä läkähtymäisillään naurusta ja
takoi nyrkillään pöytään selvitelläkseen ääntään. Aina hänellä vain on
tuhmuuksia mielessä!... Mutta, kyllähän siihen keino tiedetään,
hiidessä! Siinä kamarissahan on kaksi ikkunaa. No, ei muuta kuin
revitään toisen alta seinä pois maata myöten, niin siitä saadaan ovi.
Silloin, ymmärrätkös, sinä pääset sisälle pihan kautta, ja saammehan
me, jos hyväksi näemme, tukkia vielä tämän väliovenkin. Silloin ei
tarvitse nähdä ei kuulla toisistaan mitään, ja kumpikin saa olla
kotonaan rauhassa.

Syntyi äänettömyys. Hatuntekijä mutisi:

-- Niin! sillä tavalla, voisihan se käydä päinsä... Mutta en minä
sittenkään, minä olisin liiaksi teidän tiellänne.

Hän vältti katsoa Gervaiseen, mutta odotti nähtävästi, ennenkuin tahtoi
suostua, että tämäkin sanoisi jotakin. Gervaise oli kovasti harmissaan
miehensä ehdotuksesta; ajatus, että Lantier tulisi asumaan heille, ei
tosin sinänsä loukannut eikä juuri saattanut levottomaksi; mutta se
hänet pani arvelemaan, mihin hän saisi sijotetuksi likaiset vaatteet.
Levyseppä kuvaili vielä, mitä etuja siitä olisi kummallekin.
Viidensadan francin hyyry oli aina tuntunut hiukan paljolta. No niin!
Lantier maksaisi heille valmiiksi kalustetusta huoneesta kaksikymmentä
francia kuussa; se ei kävisi kalliiksi hänelle, ja se auttaisi heitä
hyyrynmaksussa. Coupeau lisäsi vielä, että hän otti hankkiakseen heidän
vuoteensa alle suuren laatikon, johon koko korttelin likaiset vaatteet
mahtuivat. Silloin Gervaise alkoi epäröidä ja näytti kysyvän
katseellaan neuvoa muori Coupeaulta, jonka Lantier oli voittanut
puolelleen jo kuukausia sitten tuomalla hänelle karamellejä
yskänlääkkeeksi.

-- Ette te toki meitä häiritseisi, sanoi Gervaise viimein.
Voitaisiinhan se jollakin tavalla järjestää...

-- Ei, kiitoksia, ei, toisti hatuntekijä. Te olette liian ystävällisiä,
enkä minä tahdo käyttää väärin teidän hyväntahtoisuuttanne.

Nyt ei Coupeau sietänyt enempää. Aikoiko hän vielä kauvankin siinä
kursailla? Johan hänelle sanottiin, että tarjous tehtiin hyvästä
sydämestä! Hänhän teki heille siinä palveluksen, pitihän hänen se
ymmärtää! Sitten hän raivoisella äänellä huusi:

-- Etienne, Etienne!

Poika oli nukkunut pöytää vasten. Hän nosti päätään kavahtaen pystyyn.

-- Kuule, sano hänelle että sinä tahdot ... niin tälle herralle ...
sano hänelle oikein kovasti: Tahdon!

-- Tahdon! sopersi Etienne vielä unen toreissaan.

Kaikki purskahtivat nauramaan. Mutta Lantier sai pian takaisin vakavan
arvokkuutensa, häh puristi Coupeaun kättä pöydän ylitse sanoen:

-- Minä suostun... Tapahtuuhan se molemminpuolisen ystävyyden nimessä,
vai kuinka? Niin minä suostun pojan tähden.

Jo seuraavana päivänä, kun talonomistaja, herra Marescot oli tullut
viettämään tunnin Bochelaisten porttikamarissa, meni Gervaise puhumaan
hänelle asiasta. Ensin tämä näytti levottomalta, kielsi jyrkästi ja
suuttui, ikäänkuin olisi tahdottu jaottaa maan tasalle puolet hänen
taloaan. Mutta tarkastettuaan juurta jaksain kaikki paikat ja
töllisteltyään ilmaan nähdäkseen, etteivät vain ylemmät kerrokset siitä
sortuisi, hän kumminkin lopulta antoi suostumuksensa, mutta sillä
ehdolla, ettei siitä hänelle tullut mitään kustannuksia; ja
Coupeaulaisten täytyi allekirjottaa paperi, jossa he sitoutuivat
vuokra-aikansa loppuessa panemaan kaikki paikat entiseen kuntoonsa.
Samana iltana levyseppä toi mukanaan kirvesmiehen, puusepän ja
maalarin, hauskoja tovereita, joiden piti sukaista tämä pikku tehtävä
työpäivänsä päätyttyä Coupeaulaisia auttaakseen. Uuden oven paikoilleen
paneminen ja huoneen siistiminen eivät kuitenkaan menneet alle
satakunnan francia ottamatta lukuun, mitä viini maksoi, jolla työtä
kostutettiin. Levyseppä sanoi sälleille, että hän maksaisi heille
myöhemmin sillä rahalla, minkä hän saisi vuokralaisensa ensimäisestä
hyyrin maksusta. Sitten tuli kysymys huoneen kalustamisesta. Gervaise
jätti sinne muori Coupeaun kaapin, lisäksi vei hän sinne pöydän ja
kaksi tuolia omasta kamaristaan. Vihdoin täytyi hänen ostaa
pesupöytä ja sänky täydellisine tilavaatteineen, mikä yhteensä teki
satakolmekymmentä francia, jotka hänen oli maksettava kymmenen francin
erissä kuukausittain. Jos Lantier'n kaksikymmentä francia menisikin
kymmenen kuukauden kuluessa etukäteen tehtyihin velkoihin, niin
myöhemmin siitä tulisi sievoiset tulot.

Kesäkuun ensi päivät olivat käsissä, kun hatuntekijä muutti sinne
asumaan. Edellisenä päivänä Coupeau oli tarjoutunut noutamaan hänen
kapsäkkiään hänen asunnostaan, ettei tarvitseisi maksaa kolmeakymmentä
souta ajurille. Mutta toinen oli ollut hiukan hämillään, sanoen, että
hänen kapsäkkinsä oli liian raskas, ikäänkuin hän viime hetkeen asti
olisi tahtonut salata, missä hän asui. Hän saapui iltapäivällä, kolmen
tienoossa. Coupeau ei ollut kotona. Ja Gervaise, joka oli puodin ovella
vastassa, kävi vallan kalpeaksi tuntiessaan kapsäkin ajurin rattailla.
Se oli heidän vanha kapsäkkinsä, sama, joka oli tullut heidän
matkassaan Plassansista, nyt ränsistynyt ja hajoamaisillaan, niin että
se vain nuorien avulla pysyi koossa. Hän näki sen palaavan, niinkuin
hän usein ennen oli uneksinut, ja saattoi kuvitella mielessään, että
sama ajuri toi sen hänelle takaisin, sama ajuri, jolla Lantier oli
karannut kiillottajattaren kanssa. Boche tuli auttamaan Lantier'ta.
Pesijätär seurasi heitä ääneti, hiukan päästä pyörällä. Kun he olivat
laskeneet taakkansa keskelle huonetta, sanoi hän jotakin sanoakseen:

-- No nyt se on sitä myöten valmista.

Hän tointui kuitenkin pian, nähdessään että Lantier, joka aukoi nuoran
solmuja, ei katsonut edes häneen päinkään; ja hän lisäsi:

-- Herra Boche, tulettehan juomaan lasin meidän kanssamme.

Ja hän kävi hakemassa litran viiniä ja laseja. Poisson sattui juuri
kulkemaan ohitse katukäytävällä virkapuvussaan. Gervaise iski hänelle
silmää hymyillen. Poliisi ymmärsi täydellisesti mitä se merkitsi. Kun
hän oli virantoimituksessa ja hänelle iskettiin silmää, niin se tiesi,
että hänelle tarjottiin lasi viiniä. Useinpa hän kävelikin tuntikausia
pesijättären puodin edessä odottamassa, että hänelle iskettäisiin
silmää. Ettei kukaan näkisi, hän silloin aina tuli pihan kautta ja
särpi lasinsa piilossa.

-- Kas! kas! sanoi Lantier, nähdessään hänen tulevan sisälle, vai te se
olette, Badingue!

Hän kutsui häntä piloillaan Badingueksi, osottaakseen, kuinka hän
halveksi keisaria. Poisson piti sen hyvänään niin jäykän näköisenä,
ettei voinut tietää, tokko se häntä ensinkään suututti. Muuten molemmat
miehet, vaikka he erosivatkin poliittisissa mielipiteissään, olivat
tulleet hyvin hyviksi ystäviksi.

-- Kai te tiedätte että keisari on ollut poliisina Lontoossa, sanoi
vuorostaan Boche. Niin, annan kunniasanani siitä, että hän on korjannut
talteen juopuneita naisia.

Gervaise oli sillä välin täyttänyt kolme lasia pöydälle. Itse hän ei
tahtonut juoda, sillä hänen sydämensä ei ottanut vastaan. Mutta hän jäi
huoneeseen katsomaan miten Lantier päästeli irti viimeiset nuorat,
haluten tietää, mitä kapsäkki sisälsi. Hän muisti, että yhdessä
nurkassa oli ollut kasa sukkia, kaksi likaista paitaa ja vanha hattu.
Vieläköhän siinä olivat samat tavarat? Vieläköhän hänen piti nähdä
menneisyytensä riekaleet? Mutta Lantier ei vielä avannut sen kantta,
vaan otti lasinsa ja kilisti toisten kanssa.

-- Kippis!

-- Kippis! vastasivat Boche ja Poisson.

Pesijätär täytti uudestaan lasit. Miehet pyyhkivät huuliaan
kämmenellään. Vihdoin hatuntekijä avasi kapsäkin. Siinä oli sikin sokin
sanomalehtiä, kirjoja, vanhoja pukuja ja liinavaatemyttyjä. Hän veti
siitä esille peräkkäin kastrullin, parin saappaita, Ledru-Rollin'in
pystykuvan, jolta nenä oli särkynyt, kirjaillun paidan ja työhousut. Ja
Gervaise, joka kumartui katsomaan, tunsi siitä nousevan tupakan ja lian
hajun, mikä on omituinen henkilöille, jotka yksinomaan pitävät huolta
ulkokuorestaan, siitä mikä heistä näkyy. Ei, vanha hattu ei enää ollut
vasemmanpuoleisessa kulmassa. Siinä oli kerä, jota hän ei tuntenut,
luultavasti jonkun naisen lahjottama. Silloin hän rauhottui, tuntien
epämääräistä surumielisyyttä seuratessaan katseellaan esineitä, kysyen
itseltään, olivatko ne hänen vai toisten aikuisia tavaroita.

-- Tunnettekos tämän, Badingue? kysyi Lantier.

Hän pisti poliisin nenän eteen pienen, Brysselissä painetun kirjan:
_Napoleon III:n rakkausseikkailut_, joka oli kuvilla kaunistettu.
Siinä kerrottiin muitten kaskujen joukossa, mitenkä keisari oli
vietellyt erään kokin kolmentoistavuotiaan tyttären; ja kuva esitti
Napoleon III:n paljain säärin, ainoastaan kunnialegionan leveä nauha
paidan päällä, ajamassa takaa tyttöä, joka pakeni häntä.

-- Ähä, semmoista se on ihan! huudahti Boche, jonka himokkaita
taipumuksia kuva kutkutti. Juuri niin se aina tapahtuu!

Poisson oli hämillään, masennettuna, eikä hän keksinyt sanaakaan
keisarin puolustukseksi. Sehän seisoi kirjassa, hän ei voinut väittää
vastaan. Kun Lantier ilkkuvan näköisenä yhä piti kuvaa hänen nenänsä
alla, kohautti hän olkapäitään ja huusi:

-- No, entäs sitten? Eikö sitä muka miehen luonto vaadi?

Lantier'lta tämä vastaus tukki suun. Hän asetti kirjansa ja
sanomalehtensä kaapin hyllylle; ja kun hän näytti olevan pahoillaan
siitä, että hänellä ei ollut pientä kirjahyllyä riippumassa pöydän
yläpuolella lupasi Gervaise hänelle hankkia semmoisen. Hänellä oli
Louis Blanc'in _Kymmenen vuoden historia_, paitsi ensimäistä
osaa, jota hän ei ollut koskaan omistanutkaan, Lamartinen
_Girondistain historia_ kahden soun vihkosina, Eugène Sue'n _Pariisin
mysteeriot_ ja _Vaeltava Juutalainen_, ottamatta lukuun eräitä
filosoofisia ja humanistisia kirjoja, joita hän oli kokoellut vanhojen
kirjojen kauppiailta. Mutta varsinkin sanomalehtiään hän katseli
hellästi ja kunnioittavaisesti. Niitä oli hänellä kokoelma, jonka hän
itse oli kerännyt vuosien kuluessa. Joka kerran kun hän kahvilassa luki
sanomalehdestä kirjotuksen, joka hänen mielestään oli onnistunut, osti
hän lehden ja pani sen talteen. Siten hänelle niitä oli kertynyt
suunnaton pinkka, kaikenaikuisia ja kaikennimisiä, jotka olivat ladotut
päällekkäin, ilman minkäänlaista järjestystä. Otettuaan pinkan esille
kapsäkin pohjalta, hän taputteli sitä ystävällisesti sanoen toisille
miehille.

-- Katsokaapas tätä! Niin, se on minun, eikä kellään ole mitään sen
vertaista... Te ette voi aavistaakkaan, mitä se sisältää. Se tahtoo
sanoa, että jos puoletkaan siinä löytyvistä aatteista pantaisiin
käytäntöön, niin se yhdellä iskulla puhdistaisi koko yhteiskunnan.
Niin, teidän keisarinne ja kaikki hänen poliisinsa saisivat nuolla
näppiään... Mutta hänet keskeytti Poisson, jonka punaiset viikset ja
keisarillinen piikkiparta alkoivat liikkua hänen kelmeässä naamassaan.

-- Entä sotajoukko, sanokaapas mihinkä te sen panette?

Silloin Lantier kiivastui. Hän huusi iskien nyrkillään sanomalehtiinsä:

-- Minä tahdon militarismin häviötä ja kansojen veljeytymistä... Minä
tahdon etuoikeuksien, arvonimien ja yksinoikeuksien poistamista... Minä
tahdon palkkojen ja tulojen tasanjakoa ja rahvaan korotettavaksi
kunniaan... Kaikki vapaudet, kuuletteko! Kaikki!... Ja avioeroa!

-- Niin, niin, avioero siveyden tähden! kannatti Boche.

Poisson otti majesteetillisen ryhdin ja vastasi:

-- Mutta jospa minä en välitäkään teidän vapauksistanne? Olenhan minä
vallan vapaa!

-- Jos ette välitä, jos ette välitä ... matki Lantier innoissaan. Ei,
te ette ole vapaa!... Jos te ette välitä, niin minä lähetän teidät
Cayenneen, minä! niin, Cayenneen keisarinenne ja koko hänen
roistojoukkoineen!

Näin he aina kävivät toistensa kimppuun joka kerran kun tapasivat
toisensa. Gervaise, joka ei pitänyt väittelyistä, tuli tavallisesti
sovittamaan. Hän ponnistihe irti siitä herpoutumistilasta, johon hän
oli vaipunut nähdessään vanhan kapsäkkinsä täynnä entisen rakkautensa
hävitettyä tuoksua; ja hän osotti laseja miehille.

-- Se on totta, sanoi Lantier, äkkiä rauhottuneena, ottaen lasinsa.
Maljanne!

-- Maljanne! vastasivat Boche ja Poisson, kilistäen lasejaan hänen
kanssaan.

Kumminkin Boche näytti levottomalta ja katsoi poliisiin kulmainsa alta.

-- Pysyyhän tämä meidän keskisenä asiana, eikö niin, herra Poisson?
kuiskasi hän viimein. Teille tulee näytetyksi ja puhutuksi
kaikellaista...

Mutta Poisson ei antanut hänen puhua loppuun asti. Hän pani kätensä
sydämelleen ikäänkuin selittääkseen, että kaikki jäi sinne. Ei hän
ollut tullut vakoilemaan ystäviään, se oli selvä. Kun Coupeaukin tuli
kotiin, tyhjennettiin vielä toinen litra. Poliisi lähti sitten pois
pihan kautta ja alkoi taas jäykkänä ja ankarana marssia määrätyitä
askeleitaan katukäytävällä.

Ensi aikoina kaikki oli mullin mallin pesijättären talossa. Lantier'lla
oli kyllä eri huoneensa, sisäänkäytävänsä ja avaimensa, mutta kun viime
hetkessä oli päätetty olla tukkimatta väliovea, niin siitä oli
seurauksena, että hän useimmiten tulikin kulkeneeksi puodin kautta.
Likaisista vaatteistakin oli Gervaisella paljon vastusta, sillä hänen
miehensä ei hommannutkaan hänelle isoa laatikkoa, josta hän oli
puhunut. Gervaisen oli pakko ahtaa niitä hiukan kaikkialle nurkkiin,
etupäässä oman sänkynsä alle, mikä ei ollut kovinkaan miellyttävää
kesäisinä öinä. Sekin oli hänestä hyvin kiusallista, että joka ilta
täytyi tehdä tila Etiennelle keskelle puotia; kun hänen apulaisensa
valvoivat myöhempään, nukkui poika tuolille odottaessaan. Niinpä, kun
Goujet ehdotti hänelle, että Etienne lähetettäisiin Lilleen, jossa
hänen entinen isäntänsä, muudan mekaanikko, oli oppipoikain tarpeessa,
niin Gervaisestä tämä ehdotus tuntui hyvin houkuttelevalta, varsinkin
kun poika ei viihtynyt kotona, vaan haluten päästä omaksi isännäkseen,
pyysi häntä suostumaan. Mutta hän pelkäsi, että Lantier panisi jyrkästi
vastaan. Hänhän oli tullut asumaan heidän luokseen ainoastaan ollakseen
lähellä poikaansa; hän kai ei tahtonut erota hänestä juuri kaksi
viikkoa muuttonsa jälkeen. Mutta kun Gervaise arkaillen puhui hänelle
asiasta, piti hän tuumaa hyvin hyvänä ja sanoi, että nuorten työmiesten
tarvitsi nähdä maailmaa. Sinä aamuna, jona Etienne lähti matkaan, piti
hän hänelle puheen hänen oikeuksistaan, sitten hän suuteli häntä ja
lausui:

-- Muista että tuottaja ei ole orja, mutta että jokainen joka ei ole
tuottaja on kuhnuri.

Senjälkeen talon toimet taas alkoivat mennä entistä torkkuvaa menoaan,
uusiin oloihin taivuttiin ja vaivuttiin vastustelematta. Gervaise
tottui pian siihen, että pyykkivaatteet olivat hujan hajan, ja että
Lantier alituiseen kulki edes takaisin. Tämä puhui aina suurista
kaupoistaan; hän lähti toisinaan ulos, tukka hyvästi kammattuna,
valkoinen paita päällä ja kaulus kaulassa, olipa hän joskus yötäkin
poikessa; sitten hän tuli takaisin ollen olevinaan pilalle väsyksissä
ja valitellen päätään, ikäänkuin hän olisi väitellyt koko vuorokauden
maailman tärkeimmistä kysymyksistä. Tosiasia oli kumminkin, että hän
vietti päivänsä laiskuudessa. Siitä ei ollut vaaraa, että hän olisi
saanut känsiä kämmeniinsä! Hän nousi tavallisesti ylös kymmenen
tienoossa, kävi kävelemässä iltapäivällä, jos sää häntä miellytti, tai
pysyi sadepäivinä puodissa, jossa hän silmäili sanomalehteään. Siitä
tuli hänen vakituinen tyyssijansa, siellä hän viihtyi kuin kala
vedessä, hameiden keskellä, haki aina naisten seuraa, ihaili heidän
raakoja sukkeluuksiaan ja yllytti heitä niitä laskettelemaan, mutta
puhui itse aina hyvin siististi; ja se selitti, minkätähden hän niin
mielellään hangotteli pesijätärten seuraan, jotka eivät juuri sanojaan
valinneet. Kun Clémence oikein päästi sanatulvansa valloilleen,
kuunteli hän tyytyväisenä hymyillen ja väänteli ohuita viiksiään.

Työhuoneen haju, työnaiset, jotka hikisinä heiluttivat rautojaan
paljain käsivarsin, koko tämä alkoovilta näyttävä soppi, jossa koko
korttelin naisväen vaatevarasto oli yhtenä sekamelskana, näytti olevan
kuin häntä varten tehty pesä, jota hän kauvan aikaa oli uneksinut,
turvapaikka, jossa hän sai rauhassa nauttia laiskuudestaan.

Ensi aikoina kävi Lantier syömässä François'n luona Poissonniers-kadun
kulmassa. Mutta kolmena, neljänä päivänä viikossa hän söi päivällistä
Coupeaulassa. Viimein hän pyysi päästä kokonaan talon ruokaankin ja
lupasi siitä maksaa viisitoista francia joka lauantai. Siitä lähtien
hän ei enään liikkunut sieltä minnekkään, vaan asettui kokonaan
taloksi. Hänen nähtiin kulkevan aamusta iltaan puodin ja peräkamarin
väliä paitahihasillaan ja komentelevan kovalla äänellä; ottipa hän
vastaan asiamiehiäkin ja otti käsiinsä koko talon johdon. Kun
François'n viini ei häntä miellyttänyt, sai hän Gervaisen taivutetuksi
ostamaan sitä Vigouroux'lta, vieressä asuvalta hiilikauppiaalta, jonka
vaimoa hän kävi nipistelemässä tilauksia tehdessään. Sitten hänestä
Coudeloup'n leipä oli huonosti paistettua; ja hän lähetti Augustinen
hakemaan leipää Meyerin wieniläisestä leipomosta Poissonnièren
esikaupungista. Hän vaihtoi myöskin ryytikauppiaan le Hongren eikä
pitänyt entisistä muita kuin Polonceau-kadun teurastajan, paksun
Charles'in hänen poliittisten mielipiteittensä tähden. Kuukauden
kuluttua hän tahtoi, että kaikki ruuat olisi pitänyt valmistaa öljyn
kanssa. Clémence teki hänestä pilaa sanoen, että se vietävän
Provençelainen ei koskaan päässyt eroon öljytahroistaan. Hän valmisti
itse munakkaita, joita hän paistoi molemmilta puolilta, niin että ne
tulivat ruskeampia kuin letut ja tanakoita kuin piirakkaat. Hän piti
silmällä muori Coupeauta, että pihvit piti paistaa koviksi kuin
saappaan pohjat, hän lisäsi sipulia joka paikkaan ja suuttui, jos
salaattiin pantiin lisäheiniä, epäillen, että niissä voisi olla
myrkkyä. Mutta hänen lempiruokansa oli muudan soppa, hyvin paksua,
veteen keitettyä vermisellilientä, johon hän kaatoi puoli pulloa öljyä.
Hän yksin söi sitä Gervaisen kanssa, sillä toiset, pariisilaiset,
olivat vähällä olleet oksentaa kaikki sisälmyksensä, kun kerran olivat
uskaltaneet sitä maistaa.

Vähitellen Lantier oli ruvennut pitämään huolta perheen asioista. Kun
Lorilleux'läiset olivat vastahakoisia hellittämään kukkarostaan muori
Coupeaulle tulevat sata souta, niin hän oli selittänyt, että heitä
vastaan voitiin nostaa juttu. Saivatko he muka olla välittämättä
ihmisistä! Kymmenen francia piti heidän maksaa kuussa! Ja hän meni itse
hakemaan näitä kymmentä francia esiintyen niin rohkeasti ja samalla
rakastettavasti, että ketjuntekijän akka ei uskaltanut olla antamatta.
Nyt rouva Lerat'kin antoi kaksi sadan soun rahaa. Muori Coupeau olisi
suudellut Lantier'n käsiä, joka sitä paitsi oli sovintotuomarina mummon
ja Gervaisen välisissä riidoissa. Kun pesijätär tuskastuneena tiuski
anopilleen ja tämä meni itkemään vuoteeseensa, niin hän työnsi heidät
kummankin toistensa syliin ja pakotti heidät suutelemaan toisiaan,
kysyen heiltä, luulivatko he huvittavansa ihmisiä murjotuksellaan.
Nanastakin hän otti pitääkseen huolta; hänen mielestään oli tyttö
saanut kerrassaan huonon kasvatuksen. Siinä hän ei ollutkaan väärässä,
sillä kun isä tahtoi häntä kurittaa, niin äiti piti tytön puolta, ja
kun äiti vuorostaan löi häntä, niin isä nosti siitä kauhean metakan.
Nana oli ihastuksissaan saadessaan vanhempansa usutetuksi toistensa
kimppuun, ja tietäen edeltäpäin saavansa anteeksi, hän teki senkin
seitsemänkymmentäseitsemän kolttosta. Nyt hän oli keksinyt mennä
leikkimään vastapäätä olevalle kengityslaitokselle; siellä hän kiikkui
koko päivän kärrien aisoilla, oli piilosilla katupoikien kanssa hämärän
pihan perällä, jota pajan punainen tuli valaisi; ja yht'äkkiä hän
sieltä taas ilmestyi juosten ja kirkuen, tukka hajallaan ja silmät
liassa, poikalauma kintereillään, ikäänkuin vasaroiden pauke äkkiä
olisi säikäyttänyt kakarakatraan pakosalle. Lantier yksin voi häntä
torua; mutta Nana tiesi hänellekin keinon. Tämä kymmenvuotias
tyttöletukka kiemaili ja keikaili hänen edessään kuin täysin kehittynyt
nainen, ja vilkui häneen katsein, joista jo kevytmielisyys kiilui.
Lopulta oli Lantier kokonaan ottanut huolekseen hänen kasvatuksensa:
hän opetti häntä tanssimaan ja puhumaan Pariisin roskaväen murretta.

Vuosi kului sillä tavalla. Naapurit luulivat, että Lantier'llä oli
korkoja, sillä ainoastaan siten voitiin selittää Coupeaulaisten
ylellinen elämä. Tosin Gervaise yhä vieläkin ansaitsi rahaa, mutta nyt
kun hänellä oli elätettävänään kaksi miestä, jotka eivät tehneet
mitään, niin puodin tulot eivät totisesti voineet riittää, varsinkaan
kun pesulaitos oli käynyt huonommaksi ja ihmiset olivat ruvenneet sitä
hylkimään ja työntekijät mässäsivät aamusta iltaan. Tosiasia oli, että
Lantier ei maksanut mitään, ei hyyryä eikä ruokaansa. Ensimäisinä
kuukausina hän oli suorittanut osamaksuja, sitten hän ei ollut tehnyt
muuta kuin puhunut suuresta summasta, joka hänen piti saada, ja jolla
hän myöhemmin aikoi maksaa kaikki yhdellä kertaa. Gervaise ei enää
tohtinut pyytää häneltä penniäkään. Hän otti leipää, viiniä ja lihaa
velaksi. Laskut nousivat joka taholla, ne kasvoivat kolmella, neljällä
francilla joka päivä. Hän ei ollut suorittanut yhtään souta
huonekalukauppiaalle eikä kolmelle sällille, kirvesmiehelle, puusepälle
ja maalarille. Kaikki nämä ihmiset alkoivat nurista, hänelle oltiin
vähemmän kohteliaita puodeissa, mutta hän oli ikäänkuin hullaantunut
velkaantumisen kiihkosta; hän valitsi aina kalleinta tavaraa, antautui
kokonaan herkuttelunhalunsa valtaan, kun hän ei enää maksanut mitään;
ja pohjaltaan hän oli vielä hyvin rehellinen, haaveksien ansaitsevansa
aamusta iltaan satoja franceja, vaikka hän ei oikein tiennyt, miten se
kävisi päinsä, jaellakseen kourakaupalla sadan soun kolikoita
hankkijoillensa. Sanalla sanoen, hän vaipui yhä syvemmälle, ja sitä
mukaa kun hänen asiansa menivät alaspäin, hän puhui liikkeensä
laajentamisesta. Kumminkin oli pitkä Clémence kesän keskipalkoilla
lähtenyt tiehensä, koska työtä ei riittänyt tarpeeksi kahdelle
apulaiselle, ja koska hän ei moneen viikkoon ollut saanut palkkaansa.
Mutta talon häviöstä huolimatta Coupeau ja Lantier vain lihottivat
itseään. Ne veitikat pistivät poskeensa koko puodin, rasvottuen
liikkeen perikadosta; ja he kilpailivat keskenään, kumpiko sai
suuremmat palaset popsituksi ja taputtelivat piloillaan vatsaansa
jälkiruokaa syötäessä, jotta muka ruoka pikemmin sulaisi.

Naapurien kesken oli tärkeinnä puheenaineena kysymys siitä, oliko
Lantier'n ja Gervaisen entinen suhde todellakin alkanut uudestaan.
Siitä olivat mielipiteet eriäväisiä. Lorilleux'läisten puheiden mukaan
Nilkuttaja teki minkä suinkin voi saadakseen hatuntekijän uudestaan
pauloihinsa, mutta tämä ei hänestä huolinut, piti häntä liiaksi
nukkavieruna, kun hänellä oli kaupunki täynnä nätimpinaamaisia nuoria
tyttöjä. Bochelaisten tietojen mukaan sitä vastoin pesijätär oli
ensimäisestä yöstä lähtien mennyt entisen puolisonsa viereen, heti kun
se pölkkypää Coupeau oli alkanut kuorsata. Olipa asianlaita kummin
tahansa, mutta puhtaalta peliltä se ei ainakaan näyttänyt; mutta
maailmassa on niin paljon saastaa, vieläpä pahempaakin, että tämä
kolmen hengen yhdyselämä alkoi tuntua ihmisistä luonnolliselta, vieläpä
siivoltakin, sillä he eivät koskaan tapelleet ja säilyttivät kumminkin
sopivaisuuden ulkomuodon. Totisesti olisi vielä myrkyllisempi löyhkä
lyönyt vastaan monesta muusta perheestä, jos olisi pistänyt nokkansa
niiden sisällisiin asioihin. Coupeaulassa edes haisi kunnon ihmisiltä.
Kaikki kolme pitivät huolta omista asioistaan, juopottelivat ja
makailivat yhtenä, estämättä naapureita nukkumasta. Sitä paitsi Lantier
oli vallottanut koko korttelin hauskalla käytöksellään. Se suupaltto
osasi tukkia suun kaikilta rolliakoilta, eivätkä he päässeet mihinkään
selvyyteen hänen suhteistaan Gervaiseen. Kun hedelmämuija väitti
makkaramummolle, ettei mitään suhteita ollut olemassakaan, niin tämä
näytti olevan sitä mieltä, että se oli todellakin vahinko, koskapa
Coupeaulaiset siten tulivat vähemmän mieltäkiinnittäviksi.

Gervaise oli kumminkin aivan rauhallinen Lantier'n suhteen, eikä mitään
sopimatonta juohtunut hänen mieleensäkään. Asiat menivät niin pitkälle,
että häntä syytettiin sydämettömäksi. Sukulaiset eivät käsittäneet
hänen vihaansa hatuntekijää kohtaan. Rouva Lerat, jonka mieluisin
tehtävä oli tunkeutua rakastavaisten väliin, kävi joka ilta Gervaisen
luona; ja kohteli Lantier'ta kuin vastustamatonta miestä, jonka syliin
ylpeimpäinkin naisten täytyi langeta. Rouva Boche ei olisi mennyt
takuuseen siveydestään, jos olisi ollut kymmentä vuotta nuorempi.
Kaikki nämä naiset hänen ympärillään ihan kuin liittoutuivat salaa yhä
kiihkeämmin ahdistamaan Gervaiseä, ikäänkuin he itse olisivat saaneet
tyydytystä himolleen antaessaan hänelle rakastajan. Mutta Gervaiseä se
vain kummastutti, sillä hän ei huomannut Lantier'ssa niin suurta
viehätysvoimaa. Epäilemättä hän oli muuttunut edukseen: hänellä oli
aina palttoo päällä, ja hän oli hankkinut itselleen sivistystä
kahviloista ja valtiollisista yhdistyksistä. Mutta Gervaise, joka tunsi
hänet hyvin, näki hänen silmiensä läpi aina hänen sieluunsa saakka ja
huomasi siellä vieläkin koko joukon asioita, jotka tuottivat hänelle
vilun väristyksen. Ka, jos hän kerran niin miellytti toisia naisia,
niin miksi eivät he rohjenneet itse koetella mokomata herraa? Sen hän
kerran sanoikin Virginielle, joka osottautui kiihkeimmäksi. Silloin
rouva Lerat ja Virginie kiihottaakseen häntä, kertoivat hänelle
Lantier'n ja pitkän Clémencen lemmenkohtauksista. Niin, hän ei ollut
huomannut mitään; mutta niin pian kuin hän oli mennyt ulos jollekin
asialle, oli hatuntekijä vienyt hänen apulaisensa kamariinsa. Nykyään
heidät tapasi usein yhtenä, Lantier kävi luultavasti Clémencen luona.

-- Entäs sitten? sanoi pesijätär hiukan väräjävällä äänellä, mitäs se
minua liikuttaa?

Ja hän katsoi Virginien keltaisiin silmiin, joissa kiilui kultakipeniä
kuin kissan silmissä. Tämä nainen siis vielä vihasi häntä, koska hän
koetti tehdä hänet mustasukkaiseksi? Mutta ompelijatar tekeytyi tyhmän
näköiseksi ja sanoi:

-- Eipä tietenkään se teitä liikuta... Arvelin vain, että teidän
pitäisi neuvoa Lantier'ta luopumaan siitä tytöstä, ennenkuin hänelle
siitä koituu ikävyyksiä.

Pahinta oli, että Lantier, tuntien saavansa kannatusta, muutti
esiintymistapaansa Gervaiseä kohtaan. Nykyään hän antaessaan hänelle
kättä puristi vähän aikaa hänen sormiaan; hän väsytti Gervaiseä
hävyttömän rohkeilla katseillaan, joista tämä selvään luki, mitä hän
hänestä tahtoi. Jos hän kulki Gervaisen taatse, painoi hän polvensa
hänen hameisiinsa ja puhalsi hänen niskaansa, ikäänkuin huumatakseen
häntä. Kumminkin hän vielä odotti, ennenkuin ryhtyi väkivaltaisuuksiin
ja selitti, mikä hänellä oli mielessä. Mutta eräänä iltana ollessaan
yksin kotona Gervaisen kanssa hän sanaakaan sanomatta alkoi työntää
häntä edessään, ahdisti hänet vapisevana seinää vasten puodin perälle
ja tahtoi siellä suudella häntä. Aivan sattumalta tuli Goujet sisälle
juuri samassa hetkessä. Silloin Gervaise alkoi rimpuilla vastaan ja
pääsikin pakoon. Ja kaikki kolme vaihtoivat muutamia sanoja, ikäänkuin
ei mitään olisi tapahtunut. Goujet oli käynyt vallan valkoiseksi
naamaltaan ja painanut päänsä alas, luullen tulleensa heitä
häiritsemään, ja Gervaisen vastustelleen vain siitä syystä, ettei
tahtonut antaa suudella itseään ihmisten nähden.

Seuraavana päivänä Gervaise hyöri puodissaan hyvin onnetonna,
kykenemättä silittämään nenäliinaakaan: hän halusi tavata Goujet'a,
selittää hänelle, mitenkä Lantier oli pitänyt häntä seinää vasten. Mutta
sen jälkeen kun Etienne oli mennyt Lilleen, hän ei enää uskaltanut
mennä pajaan, jossa Jano, liikanimeltä Sammumaton, nauroi hänelle
hävyttömästi vasten silmiä. Iltapäivällä hän ei kumminkaan jaksanut
enää vastustaa haluaan, vaan otti tyhjän korin käsivarrelleen ja lähti
ulos sillä tekosyyllä, että muka meni noutamaan alushameita pestäviksi
Portes-Blanches-kadulta. Tultuaan Marcadet-kadulle, naulatehtaan
kohdalle, hän alkoi astua hitaammin, toivoen sattumalta tapaavansa
Goujet'n. Luultavasti tämäkin puolestaan oli odottanut häntä, sillä
Gervaise oli tuskin viittä minuuttia ollut portilla, kun Goujet tuli
ulos.

-- Kas, te olette käymässä asioillanne, sanoi hän heikosti hymyillen;
olette kai menossa kotiinne...

Sen hän sanoi puhuakseen jotakin. Gervaise kääntyi juuri poispäin
Poissonniers-kadulta. Ja he nousivat Montmartrelle päin rinnakkain,
mutta ei käsi kädessä. Heillä näytti olevan mielessä sama ajatus,
päästä etäälle portilta, etteivät ihmiset luulisi heidän ennakolta
sopineen yhtymisestä. Alla päin he astuivat epätasaisella kivityksellä,
tehdasten jyristessä heidän ympärillään. Päästyään parin sadan askeleen
päähän he vallan luonnollisesti, ikäänkuin olisivat tunteneet paikan,
kääntyivät vasemmalle, puhumatta vieläkään mitään, ja tulivat
rakentamattomalle tontille. Siinä oli höyrysahan ja nappitehtaan
välille jäänyt kaistale vihreää niittyä, josta päivä oli paikotellen
paahtanut nurmikon keltaiseksi; muudan vuohi, joka oli kiinni nuorassa,
kierteli seivästään määkien; taustalla harrotti kuivunut puu kirkkaassa
auringonpaisteessa.

-- Eikö totta! sanoi Gervaise, luulisi olevansa maalla.

He menivät istumaan kuivuneen puun alle. Pesijätär laski korinsa
jalkainsa viereen. Heitä vastapäätä kohosi Montmartren kukkula
keltaisine ja harmaine, korkeine talorivineen, joiden lomasta pilkotti
hiukan laihaa vihannuutta; ja kun he keikistivät päätään, näkivät he
taivaan avaruuden hohtavanpuhtaana leviävän yli kaupungin; ainoastaan
pohjoisella taivaalla leijaili pieniä valkoisia pilven hattaroita.
Mutta kirkas valo häikäisi heidän silmiään, ja he käänsivät katseensa
taivaanrannan tasalle, jota vastaan loistivat valkoisina esikaupunkien
kaukaiset rakennukset, Varsinkin he seurasivat höyrysahan ohuen torven
hengitystä, kun se tuprutteli ilmoille sankkoja höyrypilviä. Sen raskas
huohotus tuntui tuottavan helpotusta heidän ahdistetulle rinnalleen.

-- Niin, sanoi Gervaise taas, kun vaitiolo alkoi tuntua kiusalliselta,
minä olin lähtenyt asioilleni...

Vaikka hän niin hartaasti oli toivonut selvitystä, niin häneltä
yht'äkkiä rohkeus lannistui, eikä hän saanut sanaa suustaan. Häpeän
tunne valtasi hänet kokonaan. Ja hän tunsi kumminkin vallan hyvin, että
he olivat tulleet sinne itsestään, puhellakseen juuri siitä; ja siitä
he puhelivatkin tarvitsematta lausua sanaakaan. Edellisen illan tapaus
oli heidän välillään ikäänkuin raskaana taakkana, joka heitä painosti.

Silloin Gervaise hirveän surumielisyyden valtaamana alkoi kyynelsilmin
kertoa rouva Bijardin, pyykkimummonsa kuolinkamppauksesta; hän oli
aamulla kuollut kauheita tuskia kärsittyään.

-- Se johtui siitä, että Bijard oli potkaissut häntä, sanoi hän
lempeällä ja yksitoikkoisella äänellä. Vatsa turposi. Luultavasti oli
joitakin sisusosia revennyt. Herra Jumala! kolme päivää kesti hänen
kärsimyksensä... Voi sentään! Galeerivankiloissa on raukkoja, jotka
eivät ole tehneet niinkään paljoa pahaa. Mutta korkealla oikeudella
olisi liian paljon työtä, jos se välittäisi kaikista vaimoista, jotka
heidän miehensä tappavat, Yksi potku enemmän tai vähemmän, mitäpäs
siitä? Se ei tule kuuloon, kun potkuja saa joka päivä. Varsinkin kun
vaimo parka tahtoi pelastaa miehensä mestauspölkyltä ja selitti
loukanneensa vatsansa langetessaan pyykkipunkkaan... Hän voihki koko
yön, ennenkuin henki lähti.

Seppä oli vaiti ja nyppi ruohoja hermostuneesti.

-- Siitä ei ole kahtakaan viikkoa, jatkoi Gervaise, kun hän vierotti
viimeisen lapsensa, pikku Jules'n; ja hyväpä se onkin, että lapsen ei
tarvitse joutua kärsimään... Mutta nyt saa Lalie raukka kaksi
pienokaista niskoilleen. Hän ei ole vielä kahdeksankaan vuoden vanha,
mutta vakava ja järkevä kuin oikea äiti. Ja lisäksi vielä hänen isänsä
pieksää häntä alituiseen... Voi sentään, kun muutamat ihmiset ovat ihan
kuin luodut kärsimään.

Goujet katsoi häneen ja sanoi äkkiä vapisevin huulin:

-- Te tuotitte minulle surua eilen, niin paljon surua...

Gervaise kalpeni ja puristi kätensä ristiin, mutta toinen jatkoi:

-- Tiesinhän minä, että sen piti tapahtua... Mutta teidän olisi pitänyt
turvautua minuun, uskoa minulle miten asiat olivat, jotta minulle ei
olisi jäänyt turhia toiveita... Hän ei voinut lopettaa. Gervaise oli
noussut ylös, ymmärtäen, että Goujet luuli hänen alottaneen entiset
suhteensa Lantier'n kanssa, kuten ihmiset väittivät, ja käsivarret
suorana hän huusi:

-- Ei, ei, minä vannon... Hän työnsi minua ja aikoi suudella se on
totta; mutta hänen kasvonsa eivät edes koskeneetkaan minuun, ja se oli
ensi kerta kun hän sitä yritti... Oo! minä vannon sen oman henkeni,
lasteni hengen ja kaiken kautta, mikä minulle on pyhintä!

Mutta seppä pudisti päätään. Hän epäili, sillä naiset väittävät aina
vastaan. Gervaise kävi silloin hyvin vakavaksi ja alkoi puhua hitaasti:

-- Te tunnette minut, herra Goujet, enkä minä juuri ole paha
valehtelemaan... Totisesti, ei! Se ei ole totta, siitä annan
kunniasanani!... Eikä se koskaan tule tapahtumaan, kuuletteko? Ei
koskaan! Sinä päivänä jona se tapahtuisi, minusta tulisi vihon
viimeinen hylkiö, enkä enää ansaitseisi kunniallisen miehen ystävyyttä,
kuten teidän.

Hänellä oli puhuessaan niin uljas ryhti, täynnä suoruutta, että Goujet
tarttui hänen käteensä ja veti hänet takaisin istumaan. Nyt seppä
hengitti vapaasti, hänen sydämensä riemuitsi. Tämä oli ensi kerta kun
hän näinikään piti kiinni Gervaisen kädestä ja puristi sitä. Molemmat
olivat ääneti. Taivaalla valkopilvet liukuivat verkalleen kuin
joutsenet. Niittykaistaleen kulmalla vuohi oli kääntynyt heihin
päin ja katseli heitä päästäen vähän väliä surkean määkinän. Ja he
istuivat heittämättä irti toistensa käsistä, silmät kosteina
mielenliikutuksesta; heidän katseensa häipyivät kauvas, Montmartren
harmahtavalle rinteelle, missä tehtaiden savutorvet korkeana hongikkona
reunustivat taivaanrantaa keskellä tätä savista ja autioita
laitakaupunkia, jossa kapakoiden vihreät pensaikot liikuttivat heitä
kyyneleihin saakka.

-- Teidän äitinne on suuttunut minuun, sanoi Gervaise hiljaa. Älkää
väittäkö vastaan... Me olemme teille velkaa niin paljon rahaa!

Mutta saadakseen hänet vaikenemaan Goujet ravisti hänen kättään niin
rajusti, että se oli mennä sijoiltaan. Hän ei suvainnut rahoista
puhuttavankaan. Sitten hän epäröi vähän, mutta sopersi viimein:

-- Kuulkaahan, jo kauvan aikaa olen aikonut ehdottaa teille erästä
asiaa... Te ette ole onnellinen. Äitini vakuuttaa, että teille vielä
käy huonosti...

Hän pysähtyi hiukan hengästyneenä.

-- Niin, meidän täytyy lähteä pois yhtenä.

Gervaise katsoi häneen, ymmärtämättä aluksi selvään, hämmästyen tästä
äkillisestä rakkauden tunnustuksesta, josta hän ei koskaan ennen ollut
puhunut halaistua sanaakaan.

-- Mitä te tarkotatte? kysyi hän.

-- Niin, jatkoi seppä, pää kumarassa, me lähtisimme yhtenä pois ja
eläisimme jossakin, esimerkiksi Belgiassa... Se on melkein minun
kotimaani... Tekemällä työtä kumpikin, me pian saisimme hyvän
toimeentulon.

Silloin Gervaise sävähti vallan punaiseksi. Vaikka Goujet olisi
puristanut hänet rintaansa vasten suudellakseen häntä, ei häntä niin
olisi hävettänyt. Olipa hän yhtä kaikki kummallinen mies, kun ehdotti
hänelle yhdessä karkaamista, ihan kuin romaaneissa ja korkeimmissa
seurapiireissä. Omassa ympäristössään hän kyllä myös oli nähnyt
työmiesten hienostelevan naimisissa olevia naisia, mutta he eivät
vieneet heitä edes Saint-Denis'hin, se tapahtui siinä missä oltiin, ja
muitta mutkitta.

-- Voi! herra Goujet, herra Goujet ... sopersi hän keksimättä muuta,
mitä sanoa.

-- Katsokaahan nyt! jatkoi Goujet. Meitä ei olisi kuin me kaksi. Muut
minua vaivaavat, ymmärrättehän?... Kun minä kerran pidän kenestä, niin
minä en siedä nähdä häntä toisten parissa.

Mutta Gervaise oli jo tointunut ja hylkäsi hänen ehdotuksensa, puhuen
järkevän näköisenä:

-- Ei se käy päinsä, herra Goujet. Se olisi hyvin pahasti... Minähän
olen naimisissa ja minulla on lapsia... Minä kyllä tiedän, että te
minusta pidätte ja säälitte minua. Mutta meille tulisi tunnonvaivoja,
emmekä voisi nauttia onnestamme... Pidänhän minäkin teistä, pidän
liiankin paljon, antaakseni teidän tehdä tyhmyyksiä. Ja tyhmästi se
olisi, se on varma... Ei, uskokaa pois, parasta on olla niinkuin
olemme. Me kunnioitamme toisiamme, ja meidän tunteemme ovat
sopusointuisia. Se on paljon, se on auttanut minua pysymään lujana
useamman kuin yhden kerran. Kun pysyy kunniallisena meidän asemassamme,
niin siinä on palkintoa parhaiksi asti.

Goujet pudisti päätään kuunnellessaan. Hän hyväksyi mitä Gervaise
sanoi, sillä hän ei voinut väittää sitä vääräksi. Yht'äkkiä hän
selvällä päivällä sieppasi hänet syliinsä, puristi häntä niin, että oli
vähällä rusentaa hänet rikki, ja painoi tulisen suudelman hänen
kaulalleen, ikäänkuin olisi tahtonut syödä hänet. Sitten hän päästi
hänet irti, pyytämättä sen enempää: eikä hän enää puhunut heidän
rakkaudestaan. Gervaise ei suuttunut, sillä hänen mielestään he olivat
kumpikin hyvin ansainneet tämän pienen nautinnon.

Ankara väristys puistatti seppää kiireestä kantapäähän, ja hän siirtyi
loitommaksi Gervaisestä, ettei uudestaan lankeaisi kiusaukseen ottaa
häntä syliinsä; hän ryömi polvillaan, ja tietämättä, mihin käyttää
käsiään, hän alkoi poimia voikukkia, joita hän etäältä heitteli
Gervaisen koriin. Siinä kasvoi näet keskellä palanutta nurmikkoa
komeita, keltaisia voikukkia. Vähitellen tämä leikki häntä tyynnytti ja
huvitti. Vasaran varressa jäykistyneillä sormillaan hän taittoi
varovasti kukat ja heitteli niitä yksitellen; ja hänen uskolliset
koiransilmänsä nauroivat, kun hän sai kukan osumaan koriin. Pesijätär
istui nojaten selkäänsä kuivettuneeseen puuhun; hän oli iloinen ja
pirteä ja korotti ääntään saadakseen sen kuulumaan yli höyrysahan
torven ankaran huohotuksen. Kun he lähtivät pois astuen rinnatusten ja
puhellen Etiennestä, joka viihtyi hyvin Lillessä, oli Gervaisella kori
täynnä voikukkia.

Oikeastaan Gervaise ei tuntenut itseään Lantier'n edessä niin
rohkeaksi, kuin hän itse väitti. Tosin hän oli varmasti päättänyt olla
sallimatta hänen koskea itseensä edes sormenpäillänsäkään, mutta hän
pelkäsi, että jos Lantier milloin koskisi häneen, hänen entinen
raukkamaisuutensa palaisi, se veltto leväperäisyys, jonka valtaan hän
antautui, tehdäkseen ihmisille mieliksi. Lantier ei kumminkaan
uudistanut yritystään. Hän joutui monta kertaa olemaan kahden Gervaisen
kanssa, mutta pysyi aina siivolla. Hänen harrastuksensa esineenä näytti
tätä nykyä olevan makkaranmyyjätär, neljänkymmenenviiden vuoden vanha,
mutta hyvin hyvästi säilynyt nainen. Rauhottaakseen Goujet'ta Gervaise
puhui hänelle makkaranmyyjättärestä. Virginielle ja rouva Lerat'lle hän
vastasi, kun he kehuivat hänelle hatuntekijää, että tämä ei suinkaan
kaivannut hänen ihailuaan, kun kerran kaikki naapurin naisväki oli
häneen hullaantuneita.

Coupeau toitotti kaikille koko korttelissa, että Lantier oli hänen
ystävänsä, oikea ystävä. Ihmiset saivat hänestä nähden rauhassa soittaa
suutaan, sillä hän tiesi, mitä hän tiesi, ja vähätteli kaikista
juoruista, kun kerran rehellisyys oli hänen puolellaan. Kun he
sunnuntaina kaikki kolme lähtivät kävelylle, pakotti hän vaimonsa
kulkemaan edeltä hatuntekijän käsikynkässä, ainoastaan näyttääkseen
mahtiaan kadulla; ja itse hän katsoi uhitellen ihmisiin, heti valmiina
antamaan selkään jokaiselle, joka vähänkin uskaltaisi ilvehtiä. Tosin
hänestä Lantier oli hiukan ylpeä, kun piti itseään muka liian hyvänä
ottamaan rehellistä ryyppyä, ja hän pilkkasi häntä siitä, että hän
osasi lukea ja puhui kuin asianajaja. Mutta muuten hän julisti hänet
hiton hyvänahkaiseksi mieheksi. Koko Chapellesta ei olisi löytynyt
toista niin luotettavaa toveria. Sanalla sanoen, he ymmärsivät toisensa
ja olivat kuin luodut toisiaan varten. Ystävyys miesten kesken on
lujempi kuin naisen ja miehen välinen rakkaus.

Täytyy mainita eräs seikka, että nimittäin Coupeau ja Lantier pitivät
yhdessä alituisia kemuja. Lantier lainaili nykyään rahaa Gervaiseltä,
milloin kymmenen, milloin kaksikymmentä francia, kun hän vainusi rahaa
olevan kotona. Aina hän muka tarvitsi niitä suuriin asioihinsa.
Saatuaan rahat taskuunsa hän sanoi viipyvänsä kauvan asioillaan ja
houkutteli Coupeaun mukaansa: ja istuen nenät vastakkain pöydän ääressä
jossakin läheisessä kapakassa he pistivät poskeensa kaikellaisia
herkkuruokia, joita ei saanut kotona, ja huuhtelivat niitä hienolla
viinillä. Levyseppä tosin olisi mieluummin ottanut aivan
vaatimattomasti rehellisen humalan, mutta häneenkin vaikutti
hatuntekijän hienostunut maku, kun tämä löysi ruokalistasta niin
eriskummallisia kastikkeiden nimityksiä. Ei olisi luullut, että mies
saattoi olla niin arkapintainen ja niin ranttu. Semmoisiapa ne
näyttävät olevan kaikki Etelä-Ranskassa. Niinpä hänelle eivät
kelvanneet mitkään kiihottavat ruuat; hän piti pitkät puheet eri
ruokalajien terveellisyydestä, ja jos paistissa oli hänen mielestään
liiaksi suolaa tahi pippuria, käski hän sen viemään takaisin. Vielä
arempi hän oli ilmanvedolle, hän pelkäsi sitä kuin ruttoa ja haukkui
koko ravintolan väen silmät korvat täyteen, jos jokin ovi oli jäänyt
raolleen. Sen lisäksi hän oli niin saita, ettei antanut kuin kaksi
souta viinurille seitsemän, kahdeksan francin ateriasta. Siitä
huolimatta hänen edessään vavistiin ja hyvin hänet tunnettiin Coupeaun
kanssa ulkobulevardeilla, Batignollesista Bellevilleen saakka. He
kävivät Batignollesin valtakadulla syömässä Caen'in makkaroita, joita
heille tarjottiin pienillä kuumilla lautasilla. Montmartren alapäässä
he löysivät koko korttelin parhaat simpukat _Bur-le-Duc'in_
ravintolasta. Kun he kiipesivät mäen päälle, _Galetten myllylle_
saakka, paistettiin siellä heille kaniini. Martyyrien kadulla
_Syreenin_ ravintolassa oli vasikan pää erikoisvetovoimana;
Clignancourt'in viertotiellä taas _Kultatien Leijonan_ ja
_Kahden Kastanjapuun_ ravintolat tarjosivat paistettuja
munuaisia, jotka oli viedä kielen mennessään. Mutta he kääntyivät
useimmiten vasemmalle, Bellevillen puolelle, missä heillä oli pöytä
varattuna _Bourgognen Viinitarhassa, Sinisessä Kellotaulussa_ ja
_Kapusiinimunkissa_; niissä he olivat niin tuttuja, että huoleti
saattoivat tilata mitä hyvänsä vaikka silmät kiinni. Näistä salaisista
retkistään he seuraavana päivänä puhuivat ainoastaan peitetyin sanoin
nälviessään Gervaisen perunoita. Toipa Lantier kerran erääseen
_Galetten Myllyn_ pensaikkoon naisenkin, jonka seuraan Coupeau
hänet jätti jälkiruokaa syömään.

Luonnollisesti ei voi yht'aikaa juhlia ja tehdä työtä. Niinpä kävikin,
että sen jälkeen kun hatuntekijä tuli taloon, levyseppä, joka jo
ennestäänkin laiskotteli kelpolailla, ei enää koskenutkaan
työkaluihinsa. Kun hän vielä milloin otti vastaan työtä, väsyttyään
laiskana vetelehtimiseen, niin toveri haki hänet käsiinsä työmaalta,
pilkkasi häntä pahanpäiväisesti tavatessaan hänet riippumassa
solmunuoransa päässä kuin mikäkin savustettu kinkku, ja huusi häntä
tulemaan alas ottamaan ryypyn. Silloin levyseppä aina heitti työnsä
siihen paikkaan ja alotti juomareissun, joka kesti päiviä ja viikkoja.
Vie sua pojat, sellaisia retkiä! Kaikki koko korttelin kapakat käytiin
läpi; aamuhumalaa haudottiin puolille päiville ja verestettiin
iltasella, jolloin ryypyt seurasivat toisiaan, kunnes viimeinen lasi
kallistettiin myöhään yöllä viimeisen kynttilän sammuessa. Hatuntekijä,
se heittiö, ei ollut koskaan mukana loppuun asti, vaan juotettuaan
toisen humalaan, hän jätti hänet omiin hoteisiinsa ja palasi yksin
kotiin, ollessaan itse hauskimmillaan. Hän otti kyllä myös aika
humalan, mutta sitä ei hänestä huomannut. Ainoastaan kun tunsi hänet
hyvästi, näki sen siitä, että hänen silmänsä kävivät pienemmiksi, ja
että hän tuli tungettelevaisemmaksi naisia kohtaan. Levyseppä sitä
vastoin kävi inhottavaksi; kun hän oli juonut vähänkin, ei hänestä enää
ollut mihinkään koko miehestä.

Marraskuun alkupuolella Coupeau joutui sellaiselle juomaretkelle, joka
päättyi kerrassaan kurjasti sekä hänelle että toisille. Edellisenä
päivänä hän oli saanut työtä. Lantier oli tällä kertaa täynnä hyviä
periaatteita; hän saarnasi työtä, sillä työ jalostaa ihmistä. Vieläpä
hän aamulla nousi ylös ennen päivännousua, lähti saattamaan ystäväänsä
työmaalle ja puhui vakavasti, kuinka hän hänessä kunnioitti työmiestä,
joka todella oli sen nimen arvoinen. Mutta päästyään _Pikku
Civetten_ kohdalle, joka juuri avattiin, he astuivat sisälle syömään
luumun ja ottamaan ryypyn, yhden ainoan ryypyn, juodakseen yhtenä
maljan lujan päätöksensä vahvistukseksi, että nyt oli elämä
parannettava. Vastapäätä tarjoilupöytää istui penkillä Paistikas
nojaten seinään, polttamassa piippuaan, huonotuulisen näköisenä.

-- Kas! Paistikaskos se täällä vetelehtii, sanoi Coupeau. Vai ei työ
maita?

-- Eipä tahdo maittaa, vastasi toveri venytellen raajojaan. Mestarit,
mokomat, nehän ne tahtovat tympäistä... Eilen erosin minäkin
työstäni... Yksiä lurjuksia ja roistoja koko joukkokunta.

Ja Paistikas otti vastaan luumuryypyn, joka hänelle tarjottiin. Sitä
kai hän olikin siinä odottamassa, että pääsisi osalliseksi toisten
viinoille. Mutta Lantier rupesi puolustamaan isäntiä; vastuksensa ne
oli heilläkin, siitä hänellä kyllä oli kokemusta, kun itse oli ollut
työnantajana. Kaunista joukkiota ne olivat työmiehetkin! Aina
juopottelemassa! Laiskoja vetelyksiä, jotka jättivät työnsä keskellä
tilausta ja ilmestyivät takaisin, vasta kun rahat oli lopussa. Hänellä
oli esimerkiksi ollut muudan pieni picardilainen, joka tuhlasi
ajureihin kaikki, mitä irti sai; heti kun hän oli nostanut viikon
palkkansa, oli hän lähtenyt ajelemaan ja viipynyt poissa päiväkausia.
Olikos sekin nyt työmiehelle sopivaa huvia? Sitten Lantier äkkiä kävi
isäntienkin kimppuun. Hän näki selvään kumpienkin viat ja sanoi
totuuden itsekullekin. Saastaista sukua he olivat perältäkin,
häpeämättömiä verenimijöitä, ihmissyöjiä. Hän voi, Jumalan kiitos!
nukkua hyvällä omallatunnolla, sillä hän oli aina kohdellut työmiehiään
ystävänä eikä ollut tahtonut heidän hiellään ansaita miljoonia kuten
toiset.

-- Lähdetäämpäs nyt, poikaseni, sanoi hän kääntyen Coupeaun puoleen.
Täytyy lopettaa ajoissa, ettei tulla liian myöhään.

Paistikas lähti, kädet riipuksissa, heidän kanssaan. Ulkona päivä
tuskin vielä sarasti, hämärä pilvinen päivä; edellisenä päivänä oli
satanut, ilma tuntui hyvin lauhkealta. Kaasuliekit oli vasta
sammutettu; katu oli vielä hämärän peitossa ja täyttyi Pariisia kohti
rientäväin työmiesten jalkojen töminästä. Coupeau astui työkalulaukku
olalla kerskuvan näköisenä kuten mies, joka kerrankin on sattunut
tekemään päätöksen pysyä lujana. Hän kääntyi ympäri ja kysyi:

-- Paistikas, tahdotko sinä työtä? Isäntä pyysi minua toimittamaan
jonkun toverin, jos voisin.

-- Ei kiitoksia, vastasi Paistikas, minä lopettelen vielä
joutenoloani... Esitäppäs asiasi Saappaalle, joka eilen etsi työtä...
Odotappas, Saapas onkin luultavasti tuolla sisällä.

Ja kun he saapuivat kadun alapäähän, huomasivat he todellakin Saappaan
ukko Colomben luona. Aikaisesta hetkestä huolimatta loisti tulet jo
Ansan ikkunoista, joiden luukut oli avattu. Lantier jäi ovelle
kehottaen Coupeauta pitämään kiirettä, sillä heillä ei ollut enää kuin
parhaiksi kymmenen minuuttia aikaa.

-- Kuinka? Vai aijot sinä mennä sen kärilään Bourguignon'in luokse!
huusi Saapas, kun levyseppä oli toimittanut hänelle asiansa. Ei minua
enää narrata siihen pesään! Ennemmin panen hampaat naulaan vaikka ensi
vuoteen asti... Mutta et sinä veli veikkoseni viivy siellä kolmeakaan
päivää, sen minä sinulle sanon!

-- Ihan todella! kurjin paikka maailmassa... Sieltä ei pääse
hievahtamaankaan. Mestari on alituiseen niskassa. Entäs kohtelu sitten,
emäntä haukkuu juopoksi, ja puodissa on kielletty syljeksimästä. Minä
lähdin sieltä hiiteen heti ensimäisenä iltana.

-- Olipa hyvä, että varotit minua. Ei siellä minunkaan luuni ennätä
vanheta... Saahan häntä koettaa tänä päivänä; mutta jos isäntä minua
suututtaa, niin minä otan häntä niskasta kiinni ja painan koreasti
istumaan akkansa selkään, ymmärrätkös!

Levyseppä puristi toverin kättä kiittääkseen häntä hyvistä
tiedonannoista, ja teki jo lähtöä, mutta silloin Saapas suuttui. Piru
vieköön! saiko Bourgignon muka estää heitä ottamasta ryyppyä? Eivätkö
he muka enää sitten olleetkaan miehiä puolestaan? Mestari voi hyvin
odottaa viisi minuuttia. Ja Lantier'kin tuli sisälle ottamaan ryypyn ja
siinä he nyt neljän miehen seisoivat tiskin ääressä. Saapas, jonka
kengät olivat läntässä, pusero liasta mustana ja lakki reuhka
takaraivolla, mellasti kovasti ja pyöritti silmiään ikäänkuin hän olisi
ollut Ansan isäntä. Hänet oli julistettu juomarien keisariksi ja
sikojen kuninkaaksi, kun hän oli syönyt eläviä sontiaisia ja purrut
kissan raatoa.

-- Kuulkaapas, te sen kitupiikki! huusi hän ukko Colombelle, antakaapas
mulle sitä keltaista, sitä ensimäisen numeron aasinkustanne.

Ja kun ukko Colombe, joka kalpeana ja tyynenä seisoi tiskinsä takana,
sininen neulottu takki päällä, oli täyttänyt neljä lasia, niin nämä
herrat tyhjensivät ne yhdellä kulauksella, ettei neste ennättäisi
väljähtyä.

-- Tuntuu se yhtä kaikki hyvältä mennessään, murahti Paistikas.

Se saakelin Saapas kertoi nyt hullunkurisen jutun. Perjantaina hän oli
ollut niin humalassa, että toverit olivat kitanneet piipun kiinni hänen
suuhunsa kourallisella kipsiä. Toinen siitä olisi jo heittänyt
henkensä, mutta hän sen kesti iltikseen, vieläpä siitä ylpeilikin.

-- Eivätkö herrat tahdo lisää? kysyi ukko Colombe käheällä äänellään.

-- Tietysti, kaatakaapa toiset lasit, sanoi Lantier. Nyt on minun
vuoroni.

Nyt alettiin puhua naisista. Paistikas oli viime pyhänä käynyt akkansa
kanssa Montrougessa tätinsä luona. Coupeau kysyi kuulumisia _Intian
kapsäkistä_ eräästä Chaillot'n pesulaitoksesta, jonka omistajatar
oli hyvin tuttu talossa. Oltiin juuri aikeissa ryypätä, kun Saapas
huomasi Goujet'n ja Lorilleux'n, jotka menivät ohitse, ja huusi heitä
tulemaan sisälle. He tulivat ovelle asti, mutta eivät suostuneet
astumaan sisälle. Seppä ei sanonut olevansa minkään juonnin tarpeessa.
Ketjuntekijä, joka vilusta väristen puristi taskussaan isännälle
vietäviä kultaketjuja, ryki ja estelihe sanoen, että yksi tippakin
viinaa pani hänet jo kellelleen.

-- Tekopyhiä nahjuksia! murisi Saapas. Mahtavat nurkkapielissä
ryypeksiä.

Ja pistettyään nokkansa lasiinsa ärjäsi hän ukko Colombelle:

-- Kuuleppas, sinä myrkkymestari, sinä olet vaihtanut pulloja!... Älä
luulekaan voivasi minua puijata sekotuksillasi!

Päivä oli jo siksi valjennut, että Ansan isäntä sammutti kaasun.
Coupeau puolusti lankoaan sillä, että hän todellakaan ei sietänyt
mitään väkeviä, mikä oikeastaan ei ollut hänelle rikokseksi luettava.
Hänestä oli seppäkin oikeassa, sillä sehän oli pidettävä onnena, ettei
milloinkaan janottanut. Ja hän puhui taas työhön lähdöstään, mutta
Lantier selitti hänelle mahtipontisesi, mitä hyvä tapa vaati: hänen oli
ainakin vuorostaan tarjottava ryyppy toisille, ennenkuin livisti
tiehensä; ystäviä ei käynyt noin vaan raukkamaisesti hylkääminen,
vaikka olikin menossa täyttämään velvollisuuttaan.

-- Aikookohan hän vielä kauvankin jaaritella meille työstään! huusi
Saapas.

-- Se on siis herran vuoro? kysyi ukko Colombe Coupeaulta.

Tämä maksoi ryypyt. Sitten tuli Paistikkaan vuoro. Hän kumartui
supattamaan jotakin isännän korvaan, mutta tämä pudisti eväten
päätänsä. Saapas ymmärsi ja alkoi taas syytää haukkumisia ukko Colombe
tomppelille. Kuinka! hänen laisensa vanha rämä uskalsi kohdella
huonosti toveria! Kaikki kapakoitsijathan antoivat velaksi! Mokomaan
hornanreikään pitikin joutua häväistäväksi! Isäntä pysyi tyynenä,
huojutteli ruumistaan, nojaten isot nyrkkinsä tiskin reunaan, ja sanoi
kohteliaasti:

-- Lainatkaa rahaa herralle, sehän on yksinkertaisempaa.

-- Piru vie! Sen teenkin, kyllä minä hänelle lainaan, karjui Saapas.
He! Paistikas, paiskaa rahat sen nylkyrin kitaan!

Päästyään kerran vauhtiin hän viskasi vihansa Coupeaun laukkuun, jota
tämä yhä vielä piti olallaan, ja kääntyen levysepän puoleen hän jatkoi:

-- Sinä näytät ihan imettäjältä. Heitä hiiteen tuo kapalovauvasi. Sehän
painaa sinut köyryselkäiseksi.

Coupeau epäröi hiukan, mutta sitten hän rauhallisesti laski laukkunsa
maahan, ikäänkuin olisi tehnyt päätöksensä kypsän harkinnan perästä, ja
sanoi:

-- Nyt onkin jo liian myöhä. Saatanhan minä mennä Bourgignon'in
luo aamiaisen jälkeenkin. Sanon syyksi, että eukollani oli
vatsanväänteitä... Kuulkaapas, isä Colombe, minä jätän työkaluni tämän
penkin alle ja käyn hakemassa ne puolen päivän aikaan.

Lantier nyökäytti päätään hyväksyen tämän toimenpiteen. Työtä on
tehtävä, siitä ei ole epäilemisiäkään; mutta kun on ystävien seurassa,
niin kohteliaisuus käy ennen kaikkea. Laiskottelun halu oli heitä
vähitellen kutkutellut ja herpaissut, niin että kaikki neljä seisoivat,
kädet veltosti riipuksissa, ja katsoivat kypsyvästi toisiinsa. Ja
päästyään siitä selville, että heillä nyt oli viisi tuntia jouten oloa
edessään, he yht'äkkiä laskivat remuavan ilonsa valloilleen,
mukkiloivat toisiaan ja ulvoivat toisilleen helliä sanoja vasten
naamaa. Varsinkin Coupeau tunsi mielensä keventyneeksi ja nuortuneeksi
ja kutsui toisia »vanhoiksi viinaveikoikseen». Otettiin vielä ryyppy
mieheen kaulan kostukkeeksi; sitten mentiin _Aivastelevaan
Kirppuun_, pieneen kapakkaan, jossa oli biljardi. Hatuntekijä
nyrpisti alussa nenäänsä, sillä se ei ollut juuri erittäin siisti
paikka; viinakin maksoi siellä vain yhden francin litra, ja biljardi
oli niin tahmea liasta, että pallot siihen tarttuivat kiinni kuin
liistariin. Mutta kun peli kerran oli saatu alkuun, niin Lantier, joka
oli taitava pelaaja, sai takaisin pirteytensä ja hyvän tuulensa
väännellessään ruumistaan pallojen ja kepin liikkeiden mukaan.

Kun aamiaisen aika tuli, sai Coupeau mainion päähänpiston. Hän löi
polviinsa huutaen:

-- Mennäänpäs hakemaan Janoa. Minä tiedän missä hän on työssä...
Viedään hänet syömään voissa paistettuja vasikanjalkoja muori Louis'n
luo.

Ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti. Niin, olisipa luullut Janolle,
liikanimeltä Sammumaton, kelpaavan voissa paistettujen vasikanjalkojen.
Ja niin sitä lähdettiin. Kadut olivat likaiset, ja sataa tihuutti
hienostaan, mutta miehillä oli ollut jo liian kuuma sisällä tunteakseen
tätä hienoa kastetta raajoissaan. Coupeau vei heidät Marcadet-kadun
naulatehtaalle. Kun he saapuivat sinne, runsaasti puoli tuntia ennen
työn päättymistä, antoi levyseppä eräälle katupojalle kaksi souta ja
käski hänen mennä sisälle sanomaan Janolle, että hänen akkansa oli
sairaana ja pyysi häntä heti tulemaan luokseen. Seppä ilmestyikin
paikalla hoippuen hyvätuulisen näköisenä, sillä hän näytti vainuavan,
että oli tulossa aikamoinen juominki.

-- Vai te täällä olettekin, sen junkkarit! sanoi hän heti, kun huomasi
heidät kätkeytyneinä erään portin taakse. Johan minä sen tunsin
nokassani... No, mitäs hyvää teillä on tiedossa?

Muori Louis'n luona imeksittiin vasikanjalkojen pieniä luita ja haukkua
naposteltiin taas isäntiä. Jano, liikanimeltä Sammumaton kertoi, että
hänen tehtaallaan oli kiireellinen tilaus suoritettavana. Silloin ei
isäntä ollut kovin tarkka neljännestunnista; vaikka oltiinkin poissa
huudosta, niin siivolla hän siltä pysyi, sai kiittää onneaan, kun sai
työmiehensä myöhemminkin takaisin. Sitä vaaraa ei ollut olemassakaan,
että kukaan isäntä koskaan uskaltaisi erottaa työstään Janon,
liikanimeltä Sammumaton, sillä nykymaailman aikaan ei ollut
löydettävissä enää hänen vertaisiaan työmiehiä. Vasikanjalkojen jälkeen
syötiin munakasta. Jokainen joi litransa viiniä. Muori Louis tuotti
viininsä Auvergnestä, veripunaista viiniä, jota olisi voinut veitsellä
leikata. Elämä alkoi tuntua hauskalta, ruvettiin innostumaan.

-- On se koko kiusanhenki, se minun isäntäni! huusi Jano jälkiruokaa
syötäessä. Eikös se riivattu näet ole asettanut kelloa pajaansa. Kello,
sehän on olemassa orjia varten... Mutta soikoon! Piru minut periköön,
jos minut vielä tänään tavataan alasimen ääressä! Viisi päivää olen
ollut ahkerassa työssä, niin että kannattaa sitä nyt tasatakin... Jos
hän rupeaa minulle mukisemaan, niin minä näytän hänelle, mikä on mikä.

-- Minun täytyy erota teistä, sanoi Coupeau tärkeän näköisenä, minä
lähden työhön. Niin, olen vannonut vaimolleni... Pitäkää te vain
lystiä, tiedättehän, että minä hengessä olen teidän kanssanne.

Toiset häntä pilkkasivat, mutta hän näytti niin päättäväiseltä, että
kaikki lähtivät häntä saattamaan, kun hän sanoi menevänsä noutamaan
työkalujaan ukko Colomben Ansasta. Hän otti laukkunsa penkin alta ja
asetti sen eteensä siksi aikaa kun otettiin eroryypyt. Kello yhden
aikaan seuralaiset vielä tarjosivat vuoroon ryyppyjä toisilleen.
Silloin Coupeau kyllästymistä osottavalla liikkeellä vei työkalunsa
takaisin penkin alle; ne olivat hänen tiellään, hän ei voinut lähestyä
tiskiä kompastumatta niihin. Olisi ollut kovin noloa lähteä kesken
pois, ennättihän hän vielä seuraavanakin päivänä mennä Bourgignon'in
luokse. Toiset neljä, jotka väittelivät palkkakysymyksistä, eivät
ensinkään hämmästyneet, kun levyseppä pitemmittä selvityksittä ehdotti,
että lähdettäisiin hiukan jalottelemaan bulevardeille. Sade oli
lakannut. Kävelyretki rajottui siihen, että he kädet riipuksissa
astuivat peräkkäin pari sataa askelta; he eivät enää keksineet mistä
puhua, sillä raitis ilma tuntui heistä oudolta, eivätkä he viihtyneet
ulkona. Hitaasti, tarvitsematta edes kyynäspäällään nykäistä toisiaan,
he vaistomaisesti nousivat takaisin päin Poissonniers-katua ja astuivat
sisälle François'n viinikauppaan ottamaan kulauksen pullosta. He olivat
todellakin sen tarpeessa virkistyksekseen. Kadulla kävi mieli kovin
surulliseksi; siellä oli lokaa niin paksulta, ettei olisi hennonut
heittää ulos edes poliisiakaan. Lantier työnsi toverit pieneen
kamariin, ahtaaseen putkaan, johon ei mahtunut kuin yksi pöytä, ja
jonka himmeäruutuinen lasiseinä erotti yhteisestä salista. Tavallisesti
hän tahtoikin istua yksityisessä huoneessa, sillä siellä sai ottaa
humalan herättämättä ihmisten huomiota. Eikös täällä ollut hyvä olla?
Sai olla ihan kuin kotonaan, vieläpä ottaa unetkin, jos ketä halutti.
Hän tilasi sanomalehden, levitti sen auki eteensä ja silmäili sitä
kulmakarvat rypyssä. Coupeau ja Saapas olivat alkaneet lyödä korttia.
Kaksi litran pulloa ja viisi lasia oli pöydällä.

-- No? mitäs se tuo paperi tietää? kysyi Paistikas hatuntekijältä.

Hän ei vastannut heti. Sitten hän sanoi nostamatta silmiään lehdestä:

-- Minä luen edustajakamarista. On siinäkin tasavaltalaisia, neljän
soun miehiä, senkin vietäviä tyhjäntoimittajia koko vasemmisto! Ei
suinkaan kansa ole valinnut heitä pehmoisia puhumaan!... Tuokin tuossa
on olevinaan oikeauskoinen ja hännystelee kumminkin ministereitä, niitä
roistoja! Jos minä olisin edusmiehenä, niin minä nousisin puhujalavalle
ja sanoisin: Haistakaa hapan! Niin, en sen enempää, se on minun
mielipiteeni!

-- Oletteko kuulleet että Badinguet[6] on tapellut akkansa kanssa koko
hovinsa nähden, kertoi Jano, liikanimeltä Sammumaton. Ihan todella,
panen vaikka pääni panttiin. Ja ihan tyhjästä riitaannuttuaan.
Badinguet oli humalassa.

-- Jättäkää meidät rauhaan politiikaltanne! Lukekaa ennemmin murhista,
se on paljon hauskempaa, huusi levyseppä, jatkaen korttipeliään.

Lasit tyhjennettiin. Lantier alkoi lukea ääneen:

»Pöyristyttävä rikos on pannut kauhun valtaan Gaillon'in kunnan
(Seine-et-Marne'n departementissa). Poika on lyönyt lapiolla isänsä
kuoliaaksi, ryövätäkseen häneltä kolmekymmentä souta...»

Kaikilta pääsi kauhistuksen huuto. He olisivat tahtoneet mielellään
olla katsomassa, kun se mies tehtiin päätä lyhemmäksi! Ei, mestaus ei
riittänyt; hänet olisi pitänyt hakata pieniksi palasiksi.
Lapsenmurhajuttu sai niinikään heidän luontonsa nousemaan: mutta
hatuntekijä piti siveellisen käsityksensä mukaan naisen puolta, pannen
koko syyn hänen viettelijänsä niskoille; sillä jos jokin miesroikale ei
olisi hankkinut poikaa tyttö paralle, ei tämä olisi voinut sitä
surmata. Mutta aivan haltioihinsa tulivat he, kun luettiin urosteoista,
joita markiisi T---- oli suorittanut tullessaan kello kahden aikaan
aamulla eräästä tanssipaikasta ja puolustautuessaan kolmea voroa
vastaan Invalidien bulevardilla; riisumatta edes hansikkaitaan
hän oli selviytynyt kahdesta ensimäisestä rosvosta iskemällä heitä
päällään vatsaan, ja kolmannen hän oli korvanlehdestä taluttanut
poliisivartioon. Silläpä oli vasta lujat näpit! Vahinko, että hän oli
aatelismies!

-- Kuulkaapas tätä, jatkoi Lantier. Tässä tulee ylhäisön uutisia.
»Bretigny'n kreivitär naittaa vanhimman tyttärensä nuorelle Valançayn
paroonille, Hänen Majesteettinsa ajutantille. Morsiuslahjojen joukossa
on yli kolmensadantuhannen francin edestä pitsiä...»

-- Mitä se meitä liikuttaa, keskeytti Paistikas. Ei heidän paitansa
väriä kysytä... Olkoonpa tytöllä vaikka kuinka paljon pitsejä, niin
samasta reiästä hänen on katseltava kuuta kuin muidenkin.

Kun Lantier näytti aikovan jatkaa lukuaan, niin Jano, liikanimeltä
Sammumaton, tempasi häneltä lehden ja istuutui sen päälle sanoen:

-- Ohoh, jo riittää!... Siinä sillä on lämmin... Ei paperi muuhun
kelpaakaan.

Sillä välin Saapas, joka tarkasteli korttejaan, iski voitonriemulla
nyrkkinsä pöytään, hän oli voittanut.

-- Saat pyyhkiä partaasi, huusivat toiset Coupeaulle.

Tilattiin kaksi litraa lisää. Lasit eivät enää saaneet seista tyhjinä.
Viini alkoi nousta miesten päähän. Kello viiden tienoossa elämä rupesi
jo käymään inhottavaksi, jonka tähden Lantier pysyi vaiti ja aikoi
salaa livahtaa tiehensä; niin pian kuin alettiin huutaa ja kaataa
viiniä maahan, ei se häntä enää huvittanut. Coupeau nousi juuri ylös
tehdäkseen juomarien ristinmerkin. Silloin hatuntekijä käyttäen
hyväkseen melua, joka seurasi tätä temppua, rauhallisesti astui ovesta
ulos. Toverit eivät edes huomanneetkaan hänen lähtöään. Hänkin oli jo
aikalailla päissään. Mutta ulkona humala haihtui tuuleen; hän saavutti
pian entisen vakavuutensa ja palasi rauhallisesti puotiin, jossa kertoi
Gervaiselle, että Coupeau oli ystävien seurassa.

Kaksi päivää kului. Levyseppää ei kuulunut kotiin palaavaksi. Hän
vierteli lähiseudun kapakoissa, mutta ei tiedetty tarkalleen,
missä. Jotkut kumminkin sanoivat nähneensä hänet muori Baquet'n
luona, _Perhosessa_ ja _Rykivässä veitikassa_. Mutta toiset
vakuuttivat hänen olleen yksin, jota vastoin toiset olivat tavanneet
hänet seitsemän tai kahdeksan samallaisen juopporentun seurassa.
Gervaise kohautti olkapäitään näyttäen taipuvan kohtaloonsa. Jumala
paratkoon! Piti kai siihenkin tottua! Hän ei lähtenyt juoksemaan
miehensä perästä; vaikka hän huomasikin hänet jossakin viinikaupassa,
niin hän kiersi toista tietä, ettei vain suututtaisi häntä; ja hän
odotti hänen kotiin tuloaan kuunnellen yöllä, eikö kuuluisi hänen
kuorsaustaan oven takaa. Coupeau makasi milloin missäkin,
rikkatunkiolla, jollakin penkillä, tyhjällä rakennustontilla tai
suorastaan katuojassa. Seuraavana aamuna hän vielä kohmelossa edellisen
päivän juopottelusta lähti uudelle juomaretkelle, otti ensin pieniä
naukkuja lohdutuksekseen, sitten neljänneksiä ja litroja toveriensa
kanssa, häipyi välillä heidän seurastaan, mutta löysi heidät taas
hurjissa juomingeissa, joista hän palasi pää niin täynnä, että järki
seisoi kokonaan ja kadut tanssivat hänen silmissään; yö pimeni ja päivä
valkeni humalan ja kohmelon vaihdellessa. Siitä tuli loppu, vasta kun
hän sai maatuksi niin kauvan, että humala kokonaan haihtui. Gervaise
lähti kumminkin toisena päivänä kuulustamaan häntä ukko Colomben
Ansasta; Coupeau oli nähty siellä viisi eri kertaa, muuta tietoa ei
Gervaiselle voitu antaa; ja voimatta ryhtyä mihinkään hänen täytyi
tyytyä siihen, että vei kotiin miehensä työkalut, jotka olivat jääneet
penkin alle.

Nähdessään illalla pesijättären ikävissään, ehdotti Lantier, että he
yhdessä menisivät kahvilakonserttiin saadakseen viettää hauskan hetken.
Gervaise ei ensin suostunut, hän ei ollut sillä päällä, että olisi
tehnyt mieli nauraa. Muuten hän ei olisi pannut vastaan, sillä
hatuntekijän tarjous tuntui hänestä niin rehelliseltä, ettei hän voinut
epäilläkään hänellä olevan petosta mielessä. Lantier näytti ottavan
osaa hänen onnettomuuteensa ja osottautui todellakin isälliseksi.
Coupeau ei ollut vielä koskaan ollut poissa kahta yötä perätysten.
Gervaise ei saanut rauhaa, vaan kävi ainakin joka kymmenes minuutti
silitysrauta kädessä kurkistamassa ovelta molempiin suuntiin, eikö
hänen miestään näkyisi tulevaksi. Hän sanoi, että hänellä oli semmoinen
levottomuus jaloissaan, ettei hän kestänyt yhdessä kohden. Voisihan
Coupeau taittaa jäsenensä, kaatua ja jäädä hevosmiesten jalkoihin;
sittenpähän hänestä pääsisi. Gervaise ei näet sanonut olevan
sydämessään jäljellä vähintäkään ystävyyttä mokomata renttua kohtaan.
Mutta yhtä kaikki oli kiusallista olla alituisessa epätietoisuudessa,
tuliko hän kotiin, vai ei. Ja kun kaasut sytytettiin ja Lantier
uudestaan puhui hänelle konserttiin lähdöstä, niin hän suostui.
Tuhmahan hän olisi ollut, jos olisi kieltäytynyt huvista, kun hänen
miehensä jo kolme päivää oli viettänyt sellaista elämää, kuin jokainen
olisi ollut viimeinen. Kun kerran toinen ei tullut takaisin, niin
mitäpä hänkään pysymään kotona? Hänestä nähden sai vaikka koko hökkeli
palaa, jos tahtoi. Hän olisi kernaasti itse pistänyt sen tuleen, niin
häntä alkoi tämä elämä kyllästyttää.

Päivällinen syötiin kiireesti. Lähtiessään hatuntekijän käsipuolessa,
kahdeksan aikaan, pyysi Gervaise muori Coupeauta ja Nanata heti
menemään makuulle. Puoti suljettiin. Hän meni pihaoven kautta ja antoi
avaimen rouva Bochelle ja pyysi häntä olemaan hyvän ja toimittamaan
hänen miehensä makuulle, jos se sika tulisi kotiin. Hatuntekijä odotti
häntä porttikäytävässä, hienot vaatteet päällä, viheltäen laulun
säveltä. Gervaisellä oli silkkileninkinsä. He astuivat hiljakseen
katukäytävää pitkin, nojaten toisiinsa, ja kun puotien ikkunoista valo
lankesi heihin, näyttivät he hymyillen puhelevan keskenään puoliääneen.

Kahvilakonsertti oli Rochechouart'in bulevardin varrella vanhassa,
pienessä kahvilassa, jota oli laajennettu pihan puolelle tehdyllä
lautakatoksella. Sisäänkäytävää valaisi rivi ovelle ripustettuja
värillisiä lasilyhtyjä. Pitkiä ohjelmailmoituksia oli liimattu
puulaatoille ja asetettu maahan katukäytävän reunaa vasten.

-- Tässä se nyt on, sanoi Lantier. Tänä iltana esiintyy ensi kerran
kuplettilaulajatar, neiti Amanda.

Mutta hän huomasi Paistikkaan, joka myös oli lukemassa ilmotusta.
Paistikkaalla oli toisessa silmäkulmassa mustelma muistona jostakin
edellisenä päivänä saamastaan nyrkin iskusta.

-- Missäs Coupeau on? kysyi hatuntekijä katsellen ympärilleen. Coupeau
on siis teistä häipynyt?

-- Aikoja sitten, eilen jo, vastasi toinen. Muori Baquet'n luota
lähdettäessä alkoivat nyrkit heilua. Minä en pidä käsirysystä... Muori
Baquet'n viinurin kanssa syntyi näet riita yhdestä litrasta, jonka hän
tahtoi maksattaa kahdesti... Silloin minä luikin tieheni ja olen nyt
ottanut sievoiset unet.

Häntä haukotti vieläkin, vaikka hän oli nukkunut kymmenen tuntia.
Muuten hän oli kokonaan selvinnyt humalastaan, mutta tylsän näköinen,
risainen takki täynnä untuvia; sillä hän oli nähtävästi maannut
vaatteet päällä.

-- Ja te ette tiedä, missä minun mieheni on? kysyi pesijätär.

-- En ensinkään... Kello oli viisi, kun me lähdimme muori Baquet'n
luota... Hän taisi lähteä katua alaspäin. Niin, luulenpa nähneeni hänen
menevän sisälle _Perhoseen_ erään ajurin kanssa... Kyllä ihminen
on sentään hullu! Olisi valmis vaikka tappamaan toisen!

Lantier ja Gervaise viettivät hyvin hauskan illan kahvilakonsertissa.
Yhdentoista aikaan, kun ovet suljettiin, palasivat he jalan kotiin
pitämättä kiirettä. Ilma tuntui kylmähköltä, ihmiset poistuivat
parvissa, joukossa oli tyttöjä, jotka olivat tikahtua naurusta puiden
varjossa, kun miehet heitä kovin läheltä huvittivat. Lantier hyräili
yhtä neiti Amandan lauluista: _Nenääni se kutkuttaa_. Gervaise oli
hilpeällä tuulella, ikäänkuin humalassa, ja yhtyi loppusäkeeseen.
Hänellä oli ollut hyvin kuuma. Sen lisäksi ne kaksi lasia, jotka hän
oli juonut, ynnä tupakansavu ja yhteen sulloutuneen väkijoukon haju
olivat ruvenneet hänen mieltään kääntämään. Mutta varsinkin oli neiti
Amanda jäänyt elävästi hänen mieleensä. Gervaise ei olisi itse koskaan
uskaltanut näyttäytyä niin alastomana yleisölle. Mutta totuuden nimessä
täytyi tunnustaa, että sillä naisella oli kadehdittavan hieno hipiä. Ja
hän kuunteli aistillisella uteliaisuudella, kun Lantier kertoi
yksityisseikkoja kysymyksessä olevasta henkilöstä, aivan kuin hän olisi
ollut kahden kesken hänen kanssaan lukemassa hänen kylkiluitaan.

-- Kaikki nukkuvat, sanoi Gervaise soitettuaan kolme kertaa, ennenkuin
Bochelaiset vetivät portin salvan auki.

Vihdoin se aukesi, mutta porttikäytävä oli pimeä, ja kun hän koputti
porttikamarin ikkunaan pyytääkseen avaintaan, huusi portinvartijan
vaimo hänelle unimielissään jotakin, josta hän aluksi ei ymmärtänyt
mitään. Viimein hän sai selville, että poliisi Poisson oli tuonut
Coupeaun kotiin surkeassa tilassa, ja että avain luultavasti oli
ovellaan.

-- Turkanen! murisi Lantier, kun he olivat tulleet sisälle, mitähän se
on täällä tehnyt? Ihanhan täällä läkähtyy.

Tosiaankin siellä haisi kovasti. Gervaise, joka haki tulitikkuja, astui
johonkin märkään. Kun hän oli saanut sytytetyksi kynttilän, kohtasi
heitä ihana näky. Coupeau oli antanut ylen; kamari oli täynnä
oksennusta; vuode oli siitä tahmeana, samoin matto ja piironki, jolle
sitä oli räiskynyt. Sen lisäksi Coupeau oli pudonnut sängystä, johon
Poisson luultavasti oli hänet heittänyt. Siinä hän maata rötkötti kuin
sika rapakossaan, kuorsaten suu auki, ja hänen henkensä haisi kuin
rutto; toinen poskikin oli ryvettynyt, ja hänen jo harmaantuneet
hiuksensa viruivat keskellä pään ympärille levinnyttä lätäkköä.

-- Voi, sitä sikaa, sitä sikaa! hoki Gervaise inhoten, epätoivoissaan.
Hän on ryvettänyt kaikki paikat... Ei koirakaan olisi tehnyt tämmöistä
siivoa, koiran raatokaan ei ole niin saastainen.

Kumpikaan ei uskaltanut liikkua, sillä he eivät tienneet mihin laskea
jalkansa. Koskaan ei levyseppä ollut tullut kotiin niin päissään eikä
hän vielä milloinkaan ollut ryöjännyt kamaria sillä tavalla. Niinpä
tämä näky antoikin kovan iskun niille tunteille, joita hänen vaimollaan
vielä saattoi olla häntä kohtaan. Kun Coupeau tätä ennen oli tullut
kotiin hilppaviinassa tai toisella kymmenellä, ei Gervaise ollut siitä
pahastunut eikä se ollut häntä inhottanut. Mutta tällä kertaa, tämä oli
jo liikaa, hänen sydämensä nousi sitä vastaan. Hän ei olisi tahtonut
kajota häneen pihdilläkään. Pelkkä ajatus, että tuon rutjakkeen nahka
koskisi hänen ihoonsa, pöyristytti häntä, ikäänkuin häntä olisi
vaadittu heittäytymään pitkäkseen pahan taudin runteleman, kuolleen
ruumiin viereen.

-- Täytyy minun kuitenkin käydä makuulle, sanoi hän. Enhän minä voi
palata makaamaan kadulle... Parasta kai on astua hänen ylitsensä.

Hän koetti harpata juopuneen ylitse, mutta hänen täytyi ottaa kiinni
piirongin nurkasta, ettei olisi livennyt oksennukseen. Coupeau tukki
kokonaan pääsyn sänkyyn. Silloin Lantier, jota hiukan nauratti, kun hän
näki, ettei Gervaise sinä yönä voinut nukkua omalla korvatyynyllään,
tarttui hänen käteensä sanoen matalalla ja hehkuvalla äänellä:

-- Gervaise ... kuule, Gervaise...

Mutta Gervaise oli ymmärtänyt, riuhtaisihe irti tyrmistyneenä, ja sanoi
sinutellen häntä hänkin puolestaan, kuten muinoin:

-- Ei, jätä minut... Minä pyydän sinua, Auguste, mene omaan
kamariisi... Kyllä minä tulen täällä toimeen, minä nousen sänkyyn
jalkopäästä...

-- Gervaise, kuule nyt, elä nyt joutavia ... hoki Lantier. Täällä
haisee liian pahalta, et sinä voi jäädä tänne... Tule. Mitä sinä
pelkäät? Ole huoleti, ei hän kuule mitään!

Gervaise taisteli vastaan, pudisti päätään epäävästi, päättävästi.
Ikäänkuin näyttääkseen, että hän aikoi jäädä sinne, hän hädissään
riisui päältään, heitti silkkihameensa rajusti tuolille. Siinä hän
seisoi, ainoastaan paita ja alushame päällä, kokonaan valkoisena, kaula
ja käsivarret paljaina. Se oli hänen oma sänkynsä, vai miten? Hän
tahtoi maata omassa sängyssään. Kaksi kertaa hän koetti vielä löytää
puhdasta kohtaa, josta pääsisi sänkyynsä. Mutta Lantier ei hellittänyt,
vaan otti häntä kiinni vyötäisistä kuiskaten hänelle sanoja, joiden
tarkotus oli sytyttää hänen verensä tuleen. Voi, mihin asemaan hän oli
joutunut! Edessään hänellä oli oma miesroikaleensa, joka esti häntä
kunniallisesti painautumasta oman peittonsa alle, ja takanaan toinen
hävytön lurjus, jolla ei ollut muuta mielessä, kuin käyttää hyväkseen
hänen onnettomuuttaan saadakseen hänet uudestaan pauloihinsa! Kun
hatuntekijä korotti ääntään, pyysi hän häntä vaikenemaan. Ja hän
kuunteli kurottaen korvaansa huonetta kohden, jossa Nana ja muori
Coupeau makasivat. Tyttö ja mummo luultavasti nukkuivat, sillä sieltä
kuului raskasta hengitystä.

-- Auguste, päästä minut, sinä vielä herätät heidät, sanoi Gervaise,
kädet ristissä. Ole järkevä. Toisen kerran, muualla... Ei täällä, ei
tyttäreni nähden...

Lantier ei puhunut enää mitään, hymyili vain: ja hän suuteli häntä
hitaasti korvalle, samoin kuin muinoin, kiihottaakseen ja huumatakseen
häntä. Silloin Gervaiseltä voimat herposivat, hän tunsi verensä
kohisevan, ja ankara väristys kävi läpi hänen ruumiinsa. Kumminkin hän
astui vielä askelen yrittäen lähestyä sänkyä. Mutta hänen täytyi
peräytyä. Se ei ollut mahdollista, häntä vastaan löi niin inhottava
löyhkä, että hän oli itsekin antaa ylen lakanoilleen. Coupeau makasi
viinan voittamana, sikeästi kuin höyhenpatjalla, hautomassa humalaansa,
jäsenet jäykkinä kuin kuolleella, ja suu väärässä. Vaikka koko katu
olisi tullut sisälle syleilemään hänen vaimoansa, niin ei yksikään
karva hänen ruumiissaan olisi liikahtanut.

-- Minkäs minä sille mahdan? änkytti Gervaise. Se on hänen syynsä. Minä
en voi... Voi, Herra Jumala! Voi, Herra Jumala! Hän karkottaa minut
omalta vuoteeltani, minulla ei ole enää vuodetta... Ei, minä en voi. Se
on hänen syynsä.

Hän vapisi aivan toistaitoisena. Ja juuri kun Lantier oli työntämässä
häntä kamariinsa, ilmestyi Nanan naama pienen kamarin lasiovelle. Tyttö
oli herännyt ja hiljaa noussut ylös paitasillaan, unesta kalpeana. Hän
katsoi isäänsä, joka virui oksennuksessaan; sitten hän jäi, kasvot
painettuina ruutua vasten, odottamaan, kunnes hänen äitinsä alushame
hävisi vastapäätä olevasta ovesta toisen miehen luokse. Hän oli hyvin
totinen, ja hänen suurissa silmissään paloi turmeltuneen lapsen
aistillinen uteliaisuus.



IX.


Sinä talvena muori Coupeau oli vähällä heittää henkensä
tukehtumiskohtauksessa. Joka vuosi hän sai joulukuussa semmoisen
hengenahdistuksen, joka hänet painoi vuoteen omaksi pariksi kolmeksi
viikoksi. Eipä hän ollutkaan enää viisitoistavuotias, vaan täytti Antin
päivänä seitsemänkymmentäkolme vuotta. Ja vaikka hän oli iso ja lihava,
oli hän hyvin raihnainen, ja rykiä rahnutti vähimmästäkin syystä.
Lääkäri sanoi hänen vielä yskänpuuskaan kuolevankin, yhtä äkillisesti
kuin kynttilä sammua tupsahtaa.

Kun muori Coupeaun täytyi pysyä sängyssään, kävi hän niin kärtyisäksi,
ettei hänen kanssaan tahtonut kukaan tulla toimeen. Myönnettävä on,
että kamari, jossa hän makasi Nanan kanssa, ei ollut juuri hauskimpia.
Tytön ja hänen sänkynsä väliin ei mahtunut kuin parhaiksi kaksi tuolia.
Vanhat tapetit, harmaata, virttynyttä paperia, riippuivat riekaleina
pitkin seiniä. Lähellä katonrajaa olevasta pyöreästä ikkunaluukusta
pääsi sinne päivänvalo vain himmeänä ja kelmeänä kuin kellariin. Siellä
olo tuntui kovasti tukalalta varsinkin sellaisesta ihmisestä, jonka oli
vaikea hengittää. Yöllä hän toki vielä sai paremmin aikansa kulumaan,
sillä kun hän itse ei saanut unta, kuunteli hän lapsen nukkumista.
Mutta päivillä, kun hänelle ei pidetty seuraa aamusta iltaan, marisi ja
itki hän tuntikausia hokien itsekseen pyöritellessään päätänsä
tyynyllään:

-- Hyvä Jumala, kun minä olen onneton!... Hyvä Jumala, kun minä olen
onneton!... Tässä tyrmässä, niin, tässä vankityrmässä ne minut
kuolettavat!

Ja kun kuka kävi häntä katsomassa, Virginie tai rouva Boche, kysyäkseen
hänen terveydentilaansa, ei hän edes malttanut vastata, vaan alkoi heti
ladella valituksiaan.

-- Voi, kun se on kovassa, se leipä, jota minä täällä syön! Vennon
vierastenkaan luona ei minulla olisi niin paljoa kärsittävää...
Eräänkin kerran, kun minä pyysin kupin rohtoteetä, niin eikös ne herjat
tuoneet minulle kokonaista vesiruukullista, saadakseen moittia minua,
että minä muka juon sitä liian paljon... Nanakin, mokoma, jota minä
olen koettanut kasvattaa, livistää paljasjaloin tiehensä jo aamulla,
enkä minä näe häntä sen koommin koko päivänä. Luulisi, että minä haisen
pahalta. Kumminkin hän nukkuu yöllä makeasti eikä heräisi kertaakaan
kysymään minulta, mitenkä minä jaksan... Sanalla sanoen, minä olen
heidän tiellänsä, ja he odottavat vain minun kuolemaani. Niin, kyllä he
minusta pian pääsevät eroon! Minulla ei ole enää poikaa; se pesijätär
räähkä on hänet minulta riistänyt. Hän pieksäisi minua, löisi minut
kuoliaaksi, ellei hän pelkäisi joutuvansa oikeuden käsiin.

Gervaise kohteli todellakin mummoa toisinaan kovanpuoleisesti. Sitä
mukaa kuin liike rappeutui, kävivät ihmiset ärtyisemmiksi ja suuttuivat
toisiinsa vähimmästäkin sanasta. Eräänä aamuna oli Coupeau huutanut,
kun kohmelo pakotti hänen päätänsä: »Tuo mummo se puhuu aina
kuolemastaan, mutta eipä siitä koskaan näy tulevan mitään!» Ne sanat
olivat kovasti käyneet muori Coupeaun sydämelle. Häntä moitittiin
siitä, että hän maksoi paljon, ja sanottiin aivan rauhallisesti, että
säästyisi suuret summat, jos häntä ei enää olisi olemassa. Totta
puhuen, ei hänkään käyttäytynyt niinkuin hänen olisi pitänyt. Niinpä
hän, joka kerran kun hänen vanhin tyttärensä, rouva Lerat kävi hänen
luonaan, ruikutti tälle surkeuttaan ja syytti poikaansa ja miniätään,
että he jättivät hänet nälkään kuolemaan, ja sen hän sanoi vain
houkutellakseen häneltä kahdenkymmenen soun rahan, jonka hän käytti
makeisiin. Myöskin Lorilleux'läisille hän syötti kamaloita juttuja
kertoen heille, mihin heidän kymmenet francinsa menivät, pesijättären
mielitekoihin, uusiin myssyihin, leivoksiin, joita hän söi salaa
toisilta, vieläpä likaisempiinkin asioihin, joista ei uskaltanut
puhuakkaan. Pari, kolme kertaa hän oli yllyttää ilmi tappeluun koko
suvun. Toisen kerran hän oli toisten, toisen kerran toisten puolella;
kaikki sotki hän yhteen sekamelskaan.

Hänen yskänsä ollessa kovimmillaan tänä talvena, eräänä iltapäivänä,
kun rouva Lorilleux ja rouva Lerat olivat tavanneet toisensa muorin
vuoteen ääressä, iski hän heille silmää pyytääkseen heitä kumartumaan.
Hän sai tuskin puhutuksi, vaan supitti heille hiljaa:

-- Se on siivoa!... Minä kuulin heidän vehkeensä viime yönä. Niin,
niin, Nilkuttajan ja hatuntekijän... Ja he vasta elämöivät! Coupeau on
kaunis. Se on siivoa!

Hän kertoi katkonaisin lausein, rykien ja ähkyen, että hänen poikansa
oli edellisenä iltana tullut kotiin arvatenkin sikahumalassa. Sitten
hän unetonna maatessaan oli vallan hyvin erottanut kaikki äänet, miten
Nilkuttaja paljain jaloin astui kivilattialla, miten hatuntekijä häntä
kutsui ja hiljaa avasi välioven, ja kaikki mitä sitten seurasi. Sitä
mahtoi kestää päivännousuun asti, hän ei tietänyt tuntia ihan
tarkalleen, sillä ponnistuksistaan huolimatta hän oli lopulta vaipunut
uneen.

-- Ilkeintä koko asiassa on, jatkoi hän, että Nana olisi voinut kuulla.
Hän oli niin levoton koko yön, vaikka hän tavallisesti nukkuu sikeästi
kuin porsas; hän keikkui ja piehtaroi, ikäänkuin hänen sängyssään olisi
ollut tulisia kekäleitä.

Kumpikaan nainen ei näyttänyt hämmästyvän.

-- Se kai on alkanut jo ensimäisenä päivänä, sanoi rouva Lorilleux.
Mutta kun kerran Coupeaulla ei ole mitään sitä vastaan, niin mitäpä
meidänkään tarvitsee siihen sotkeentua? Sen minä vain sanon, että
häpeäksi se on koko suvulle.

-- Minä jos olisin mummon sijassa, selitti rouva Lerat puristaen
huulensa yhteen, niin minä kun säikäyttäisin häntä! Minä huutaisin
hänelle jotakin, mitä tahansa: Minä näen sinut! tai: Santarmit ovat
täällä!... Erään lääkärin piika kertoi minulle isäntänsä sanoneen, että
siitä voi nainen säikähtää kuoliaaksi vissillä hetkellä. Ja jos hän
heittäisikin henkensä siihen paikkaan, niin mitäpäs siitä? Sen hän
ansaitseisikin! Silloinpahan saisi rangaistuksensa siinä, missä on
syntiäkin tehnyt.

Koko kortteli tiesi pian, että Gervaise kävi joka yö Lantier'n luona.
Rouva Lorilleux pauhasi siitä naapurien kuullen, tuoden julki
oikeutetun suuttumuksensa; hän surkutteli veljeään, joka oli sellainen
nahjus, että antoi akkansa vetää itseään nenästä vaikka suin päin
tervapönttöön; ja hän vakuutti, että jos hän vielä astui jalallaankaan
mokomaan myymälään, niin sen hän teki yksinomaan äiti raukkansa tähden,
jonka täytyi elää keskellä tätä ruokotonta menoa. Silloin koko kortteli
hyökkäsi Gervaisen päälle. Hän se varmaankin oli vietellyt
hatuntekijän. Näkihän sen hänen silmistäänkin. Niin, ilkeistä juoruista
huolimatta, se saakelin salajuonien punoja, Lantier pysyi ihmisten
suosiossa, sillä hän esiintyi edelleenkin kaikkia kohtaan kunnon miehen
arvokkuudella, luki sanomalehteään kulkiessaan katukäytävällä, oli
huomaavainen ja kohtelias naisille ja aina valmis jakelemaan heille
makeisia ja kukkia. Hitto vieköön! hän hoiti vain kukon virkaansa; mies
on mies, eikä häneltä voi vaatia, että hän vastustaisi naisia, jotka
heittäytyvät hänen kaulaansa. Mutta Gervaiseä ei voitu millään
puolustaa; hän tuotti häpeää koko Goutte-d'Or'in kadulle. Nanan
kummeina kutsuivat Lorilleux'läiset tytön kotiinsa saadakseen häneltä
lisätietoja. Mutta kun he rupesivat häntä kuulustamaan takaperoisella
tavalla, niin tyttö tekeytyi tyhmän näköiseksi ja vastaili heille
peittäen silmiensä liekin pitkien, pehmeiden silmäluomiensa alle..

Vaikka Gervaise näin oli joutunut kaikkien ihmisten ylenkatseen
alaiseksi, eli hän rauhassa raukeata ja hiukan uneliasta elämäänsä.
Alussa hän oli tuntenut itsensä hyvin syylliseksi, hyvin riettaaksi ja
oli inhonnut itseään. Kun hän tuli ulos Lantier'n huoneesta, pesi hän
kätensä, kasteli pyyheliinan ja hankasi sillä hartioitaan niin, että
niistä oli nahka lähteä, ikäänkuin siten poistaakseen häpeätahransa.
Jos Coupeau silloin yritti laskea leikkiä, niin hän suuttui ja juoksi
itkien panemaan päällensä puodin perällä; eikä hän suvainnut
hatuntekijänkään kajoavan itseensä heti sen perästä, kun hänen oma
miehensä oli häntä syleillyt. Hän olisi tahtonut vaihtaa nahkaa
vaihtaessaan miehiä. Mutta vähitellen hän tottui siihenkin. Oli liian
vaivaloista peseytyä joka kerran perästä. Hänen laiskuutensa
veltostutti häntä, ja haluten elää onnellisena hän koetti välittää
ikävyyksistään niin vähän kuin mahdollista. Hän oli anteeksiantavainen
sekä itseään että muita kohtaan, ja koetti järjestää elämän
sellaiseksi, ettei se kävisi kenellekään kovin kiusalliseksi. Eikö
niin, että kunhan hänen miehensä ja rakastajansa olivat tyytyväisiä,
kunhan talossa kaikki meni tavallista hiljaista menoaan, kunhan
pidettiin lystiä aamusta iltaan, ja kunhan kaikki pysyivät lihavina ja
kylläisinä ja elivät mukavasti, niin ei tosiaankaan ollut mitään
valittamisen syytä? Eikäpä hänen rikoksensa oikeastaan mahtanut kovin
suuri ollakkaan, koskapa siitä ei koitunut mitään häiriötä, vaan
itsekukin oli tyytyväinen; tavallisestihan ihminen saa rangaistuksensa,
kun on tehnyt pahoin. Siten oli siveetön elämä muuttunut hänelle
tavaksi. Nyt se oli säännöllistä kuin syöminen ja juominen; joka kerran
kun Coupeau tuli kotiin päissään, meni hän Lantier'n luokse, mikä
tapahtui vähintäänkin maanantaina, tiistaina ja keskiviikkona joka
viikko. Hän jakoi yönsä tasan. Vieläpä hän oli ottanut tavakseen, kun
levyseppä vain kuorsasi liian kovasti, jättää hänet vetelemään hirsiä
ja hiipiä itse rauhassa jatkamaan untaan naapurin päänalusella. Eipä
sillä, että hän olisi pitänyt enemmän hatuntekijästä. Ei, mutta hän oli
Gervaisen mielestä siistimpi, ja hänen huoneessaan nukkuminen tuntui
hänestä virkistävältä kuin kylpy. Hän oli kuin kissa, jonka mieluisin
makuupaikka on valkoinen sängyn päällys.

Muori Coupeau ei uskaltanut koskaan puhua siitä suoraan. Mutta kun
pesijätär oli erään riidan jälkeen häntä ravistellut, ei mummokaan
säästänyt pisteliäitä viittauksia. Hän sanoi tuntevansa ihmeesti
pöllöjä miehiä ja ihmeesti kelvottomia akkoja; ja tämän entisen
takinneulojattaren ehtymättömästä sanavarastosta löytyi vielä
mehuisempiakin sanoja, joita hän alituiseen ratkutti. Ensimäisillä
kerroilla Gervaise oli katsonut häneen tuikeasti, mutta ei ollut
vastannut mitään. Mutta sitten alkoi hänkin kautta rantain puolustautua
ylimalkaan lausutuilla syillä. Kun jollakin vaimolla oli miehenä juoppo
renttu, joka aina rypi nyrkit savessa, niin sellaiselle vaimolle ei
ollut luettava viaksi, että hän etsi puhtautta muualta. Menipä hän
pitemmällekin, puhuen siihen suuntaan, että Lantier oli yhtä paljon
hänen miehensä kuin Coupeaukin, ehkäpä enemmänkin. Eikö hän ollut
tuntenut häntä neljäntoista vanhasta? Eikö hänellä ollut kaksi hänelle
tehtyä lasta? No niin! sellaisissa oloissa oli kaikki anteeksi
annettavaa, eikä kukaan voinut heittää ensimäistä kiveä. Hän sanoi vain
noudattavansa luonnon lakia. Sitä paitsi, ei ollut hyvä tulla häntä
suututtamaan. Muuten hän pian voisi heittää jokaiselle hänen
pyykkinyyttinsä vasten naamaa. Ei ollut kehumista muidenkaan
Goutte-d'Or'in kadun asukasten puhtaudessa. Pikku rouva Vigouroux
heitti häränpyllyä aamusta iltaan hiilikasojensa päällä. Rouva
Lehongre, sekatavarakauppiaan vaimo, makasi lankonsa, sen pitkän
vökelön kanssa, jota hän ei olisi iljennyt nostaa lapiollakaan. Entäs
kelloseppä, tuo vastapäätä asuva siro herra! Oli ollut joutua
valamiesoikeuden eteen sukurutsauksesta; hän piti yhteyttä oman
tyttärensä, häpeämättömän hutsun kanssa, joka maleksi pitkin
bulevardeja. Ja laajalla käden liikkeellä hän merkitsi koko korttelin.
Hänelle olisi riittänyt työtä tuntikaudeksi kaikkien sen asukasten
likaisten vaatteiden levittelemisessä, ihmisten, jotka makasivat kuin
porsaat yhdessä läjässä, isät, äidit, lapset, rypien omassa ravassaan.
Voi, kyllä hän sen tiesi! Turmelus tihkui esiin joka paikasta, se
myrkytti koko ympäristön! Totisesti siinä oli siivoa, kun katseli
aviomiehiä ja -vaimoja tällä Pariisin kulmakunnalla, missä ihmiset
elivät päällekkäin kurjuuden pakottamina! Jos olisi pannut molemmat
sukupuolet huhmariin ja survonut ne yhteen, olisi saanut mainiota
kauppatavaraa, millä lannottaa Saint Denis'n tasangon kirsikkapensaita.

-- Olisi parasta, etteivät syljeksisi ilmaan, sillä se putoo heidän
omalle nenälleen, huusi Gervaise, kun häntä ahdistettiin. Kukin
pitäköön huolen itsestään. Antakoot kunnon ihmisten olla alallaan, jos
itse tahtovat elää oman mielensä mukaan... Minusta on kaikki hyvin,
niinkuin se on, mutta sillä ehdolla, että minua eivät vedä lokaan
ihmiset, jotka siinä itse pää edellä rämpivät.

Ja eräänä päivänä, kun muori Coupeau oli ollut tavallista
suorapuheisempi, oli Gervaise sanonut hänelle hammasta purren;

-- Te olette vuoteen omana, ja luulette sen tiimoilla voivanne sanoa
minulle mitä tahansa. Mutta uskokaa pois, siinä te teette väärin,
näettehän, miten minä olen teille hyvä, sillä en ole vielä koskaan
viskannut teille vasten silmiä entistä elämäänne. Niin, kyllä minä
tiedän, kaunista elämää, miehiä kaksittain, kolmittain jo ukko Coupeaun
eläessä... Ei, älkää rykikö, minä olen jo sanonut sanottavani. Enkä
minä sillä muuta tarkotakkaan, kuin että jättäisitte minut rauhaan.

Mummo oli vähällä tukehtua. Kun Goujet seuraavana päivänä tuli
Gervaisen poissa ollessa kysymään äitinsä liinavaatteita, kutsui muori
Coupeau hänet luokseen ja piti häntä kauvan aikaa istumassa vuoteensa
vieressä, Hän tunsi hyvin sepän ystävyyden ja oli jo jonkun aikaa
nähnyt hänen olevan synkän ja onnettoman niiden rumien huhujen
johdosta, jotka Gervaisestä olivat liikkeellä. Ja juorutakseen ja
kostaakseen edellisen päivän toran, hän kertoi hänelle totuuden
peittelemättä, itkien ja valittaen, ikäänkuin muka Gervaise huonolla
käytöksellään olisi tehnyt vääryyttä etenkin hänelle. Kun Goujet lähti
hänen kamaristaan, nojasi hän seiniin, pakahtumaisillaan surusta.
Pesijättären tullessa kotiin huusi muori Coupeau hänelle, että häntä
pyydettiin heti menemään rouva Goujet'n luo ja viemään hänelle vaatteet
takaisin silitettyinä tahi silittämättä; ja hän oli niin innoissaan,
että Gervaise arvasi hänen juorunneen ja aavisti, mikä tuskallinen
kohtaus ja mikä sydämen suru häntä oli odottamassa.

Kalpeana ja jo edeltä päin masentuneena hän pani vaatteet koriin ja
lähti. Vuosikausiin hän ei ollut maksanut Goujet'laisille yhtään souta.
Velkasumma teki yhä vielä neljäsataa viisikolmatta francia. Joka kerran
otti hän maksun pyykistä, puhuen rahapulastaan. Häntä hävetti se
kovasti, sillä se näytti siltä, kuin hän olisi käyttänyt hyväkseen
sepän ystävyyttä petkuttaakseen häntä. Coupeau, jonka omatunto oli tätä
nykyä jo vähemmin arka pilkkasi häntä sanoen, että kaippa seppä oli
nurkkapielissä nipistellyt häntä vyötäisistä, ja että hänelle siinä oli
maksua parhaiksi asti. Mutta vaikka Gervaise oli joutunutkin
sentapaisiin tekemisiin Lantier'n kanssa, nousi hänen luontonsa
sellaista puhetta vastaan, ja hän kysyi mieheltään, joko hän tahtoi
syödä siten ansaittua leipää. Goujet'sta ei saanut puhua pahaa hänen
kuultensa; hän piti kiintymystänsä seppään ikäänkuin viimeisenä
kunniansa jäännöksenä. Niinpä hän viedessään takaisin näiden kunnon
ihmisten vaatteita alkoikin joka kerran tuntea sydämen ahdistusta heti
ensi portaalta lähtien heidän luokseen noustessaan.

-- Ka, joko te viimeinkin tulette? sanoi rouva Goujet kuivasti, hänelle
ovea avatessaan. Kun minun mieleni tekee kuolla, niin minä lähetän
teitä hakemaan.

Gervaise astui sisälle hämillään, uskaltamatta edes sopertaa
anteeksipyyntöä. Hän ei ollut enää täsmällinen, ei tullut koskaan
määräaikana, vaan odotutti itseään viikkokausia. Hän kävi vähitellen
yhä huolimattomammaksi.

-- Kokonaisen viikon olen jo odottanut teitä, jatkoi pitsinnyplääjä. Ja
lisäksi te vielä valehtelette minulle, lähetätte oppityttönne
syöttämään minulle kaikellaisia juttuja: ollaan muka juuri silittämässä
minun vaatteitani ja luvataan lähettää ne kotiin vielä samana iltana,
tai on jokin tapaturma sattunut, vaatenyytti on pudonnut vesisaaviin.
Sill'aikaa minulta menee päivä hukkaan toisensa perästä turhassa
odotuksessa ja mieliharmissa. Sehän on ihan kunnotonta menettelyä...
Katsotaanpas nyt, mitä teillä on siinä korissanne! Onkohan siinä edes
kaikki? Onko teillä mukananne ne lakanat, joita olette pitänyt luonanne
jo kuukauden päivät, ja se paita, joka joutui pois viime pyykistä?

-- On, kyllä se on mukana, sai Gervaise sanotuksi, tässä se on.

Mutta rouva Goujet'lta pääsi hämmästyksen huudahdus. Eihän se ollutkaan
hänen paitansa, ei hän sitä huolinut. Se vielä puuttui, että hänen
vaatteensa vaihdettiin. Jo toisella viikolla oli hän saanut kaksi
nenäliinaa, joissa ei ollut hänen puumerkkiään. Häntä ei ensinkään
haluttanut pitää kenen vaatteita hyvänsä. Sitä paitsi hän tahtoi itse
pitää omat tavaransa.

-- Entäs lakanat? kysyi hän uudestaan. Ne ovat kai hävinneet, vai
mitä?... No niin, tehkää, mitä hyväksi näette, mutta minä tahdon ne
sittenkin huomisaamuksi, kuuletteko?

Syntyi äänettömyys. Gervaisen hämminki tuli täydelliseksi, kun hän
tunsi, että hänen takanaan Goujet'n kamarin ovi oli raollaan. Seppä oli
varmaankin siellä, hän sen arvasi; ja kuinka kiusallista, jos hän kuuli
kaikki nämä ansaitut moitteet, joihin hän ei voinut mitään vastata! Hän
tekeytyi hyvin nöyräksi ja painoi päänsä alas asettaessaan vaatteita
sängyn päälle niin kiireesti kuin mahdollista. Mutta vielä pahemmaksi
muuttui hänen asemansa, kun rouva Goujet rupesi tutkimaan
vaatekappaleita yksitellen. Hän otti ne käteensä ja heitti taas pois
sanoen:

-- Hyväinen aika! Teidän taitonnekinhan menee takaperin hyvää vauhtia.
Ei teissä ole enää kehumista joka päivä... Niin, te tuhritte ja
turmelette nykyään kaikki työnne... Katsokaapas esimerkiksi tätä
paidanrintaa, se on poltettu, raudasta on jäänyt merkit laskosten
kohdalle. Entäs napit, ne on kaikki revitty irti. Minä en käsitä,
kuinka te pitelette ihmisten vaatteita, kun niissä ei ole koskaan
yhtään nappia jäljellä... Voi, tuossakin on röijy, josta minä ainakaan
en maksa teille mitään. Katsokaahan nyt tätä. Sehän on vielä likainen,
sillehän ei ole tehty muuta kuin hiukan silitetty. Sekö teille antamaan
vaatteitaan, jos ne eivät enää tule edes puhtaiksikaan!...

Hän keskeytti moitteensa laskeakseen vaatekappaleet. Sitten hän
huudahti:

-- Mitä! tässäkö ne ovat kaikki?... Tästähän puuttuu kaksi paria
sukkia, kuusi ruokaliinaa, yksi pöytäliina, pyyheliinoja... Te siis
ette välitä mitään minun sanastani! Minähän laitoin teille sanan, että
teidän piti tuoda kaikki takaisin silitettyinä tai silittämättä. Jos
teidän oppityttönne ei tunnin sisällä ole tuonut tänne loppuja
vaatteita, niin meistä tulee vihamiehet, rouva Coupeau, sen minä teille
sanon.

Samassa kuului Goujet rykäisevän kamarissaan. Gervaise säpsähti. Hyvä
Jumala! miten häntä kohdeltiin hänen kuultensa! Ja hän jäi häpeissään
ja hämillään seisomaan keskelle lattiaa odottamaan likaisia vaatteita.
Mutta laskettuaan pyykin oli rouva Goujet tyynesti asettunut
paikoilleen ikkunan ääreen ja ryhtynyt parsimaan pitsisaalia.

-- Entäs likaiset vaatteet? kysyi pesijätär arasti.

-- Ei, kiitoksia, vastasi vanha vaimo, niitä ei ole lainkaan tällä
viikolla.

Gervaise kalpeni. Hänelle ei enää annettu työtä. Silloin hän tuli
tykkänään päästä pyörälle, hänen täytyi istuutua tuolille, sillä hänen
jalkansa pettivät. Eikä hän yrittänytkään puolustautua. Ainoa, mitä hän
keksi sanoa, oli:

-- Herra Goujet on siis sairas?

Kyllä, hän oli sairas. Hänen oli täytynyt jäädä kotiin, kun ei ollut
jaksanut mennä pajaan, ja nyt hän oli vast'ikään heittäytynyt sängyn
päälle lepäämään. Rouva Goujet puhui vakavasti. Hänellä oli musta hame
päällä, kuten aina, ja hänen kalpeita kasvojaan reunusti valkoinen
nunnanpäähine. Naulaseppien päiväpalkkaa oli vieläkin alennettu:
yhdeksästä francista se oli laskeutunut seitsemään franciin; ja syynä
siihen olivat koneet, jotka nykyään tekivät kaiken työn. Ja hän
selitti, että hän koetti säästää kaikessa; hän aikoi taas itse ruveta
pesemään pyykkinsä. Se olisi tietysti ollut hyvin tervetullutta, jos
Coupeaulaiset olisivat maksaneet takaisin hänen poikansa lainaamat
rahat. Mutta hän ei ainakaan aikonut lähettää ulosottomiehiä heidän
niskaansa, sillä eihän heillä kumminkaan ollut, millä maksaa. Kun rouva
Goujet alkoi puhua velasta, näytti Gervaise seistessään siinä pää
kumarassa kiinnittävän koko huomionsa hänen neulojensa vikkelään
liikkeeseen, joilla hän korjasi pitsin silmukat yhden erältään.

-- Voisitte te kumminkin hiukan supistamalla menojanne saada velkaanne
lyhennetyksi, jatkoi pitsinnyplääjä. Sillä sanoi mitä sanoi, niin te
elätte ylellisesti, kulutatte paljon rahaa, siitä olen varma... Kun te
antaisitte meille edes kymmenen francia joka kuukausi...

Hänet keskeytti Goujet, joka kutsui häntä luokseen.

-- Äiti! äiti!

Ja kun hän palasi paikoilleen, melkein heti, muutti hän puheenainetta.
Seppä oli epäilemättä pyytänyt häntä olemaan vaatimatta rahaa
Gervaiseltä. Mutta tahtomattaankin hän viiden minuutin kuluttua alkoi
taas puhua velasta. Voi, hän oli kyllä jo edeltä päin nähnyt, miten oli
käyvä; levyseppä joi koko puodin ja vei mukanaan vaimonsakin turmioon.
Eikä hänen poikansa olisi koskaan lainannut heille viittäsataa francia,
jos hän olisi kuullut hänen neuvoaan. Nyt olisi poika naimisissa, ei
riutuisi surusta, eikä tarvitseisi pelätä hänen jäävän onnettomaksi
koko elämäniäkseen. Vanha rouva kiivastui ja kävi ankaraksi, syyttäen
suorastaan Gervaiseä, että hän muka yksissä neuvoin Coupeaun kanssa
tahtoi pettää hänen yksinkertaista poikaansa. Niin. sellaisia naisia
oli kyllä, jotka vuosikausia osasivat ulkokultaisuudellaan peittää
huonoa elämäänsä, mutta lopulta se kuitenkin tuli päivän valoon.

-- Äiti! äiti! kuului toisen kerran Goujet'n ääni, entistä kiivaammin.

Hän nousi ylös, ja, kun hän tuli takaisin, sanoi hän istuutuessaan
jälleen työnsä ääreen:

-- Menkää sinne, hän tahtoo puhutella teitä.

Vavisten astui Gervaise sisälle jättäen oven auki.

Tämä kohtaus liikutti kovasti hänen mieltään, sillä se oli ikäänkuin
heidän rakkautensa tunnustus rouva Goujet'n edessä. Pieni kamari oli
entisellään, hauska ja rauhallinen, seinät täynnä kuvia, ja kapea
rautasänky nurkassa kuin viisitoistavuotiaan pojan huoneessa. Goujet
makasi pitkällään sängyllä, masentuneena siitä, mitä muori Coupeau oli
hänelle uskonut, silmät punaisina ja kaunis keltainen parta vielä
märkänä. Hän oli kai puhkaissut tyynynsä kauheilla nyrkeillään raivonsa
ensi puuskassa, sillä päällisen halkeamasta työntyi ulos höyheniä.

-- Kuulkaa, äiti on väärässä, sanoi hän pesijättärelle melkein
kuiskaamalla. Te ette ole minulle mitään velkaa, minä en tahdo siitä
puhuttavankaan.

Hän oli hiukan kohottautunut ja katsoi Gervaiseen. Isoja kyyneleitä
nousi heti taas hänen silmiinsä.

-- Oletteko sairas, herra Goujet? kysyi Gervaise. Mikä teitä vaivaa?
Sanokaa minulle.

-- Kiitos, ei mikään. Minä rasituin liiaksi eilen. Jahka minä vähän
nukun...

Silloin hänen sydämensä murtui, jaksamatta pidättäytyä enää huusi hän:

-- Voi! hyvä Jumala! hyvä Jumala! Senhän ei koskaan pitänyt tapahtua,
ei koskaan! Tehän olitte sen vannonut. Ja se on tapahtunut, nyt se on
tapahtunut... Voi, hyvä Jumala! kun se koskee minuun kipeästi. Lähtekää
pois.

Ja rukoilevan hellästi viittasi hän kädellään, että hänen tuli poistua.
Gervaise ei lähestynyt sänkyä, vaan lähti tiehensä, niinkuin hän oli
pyytänyt, typertyneenä, osaamatta sanoa mitään häntä lohduttaakseen.
Viereisessä huoneessa hän otti korinsa lattialta, mutta jäi vielä
seisomaan ovensuuhun; hän olisi tahtonut sanoa jotakin. Rouva Goujet
jatkoi parsimistyötään kohottamatta päätään. Hän se viimein sanoi:

-- No, hyvää yötä, lähettäkää takaisin minun vaatteeni, tilin teemme
sitten myöhemmin.

-- Niin, kyllä minä lähetän, hyvää yötä, sopersi Gervaise.

Hän sulki oven hitaasti, luoden katseensa vielä viimeisen kerran tähän
kotiin, joka oli niin puhdas ja niin hyvässä järjestyksessä; ja hänestä
tuntui kuin hän sinne olisi jättänyt viimeisenkin kunniansa tähteen.
Hän palasi puotiinsa, tylsä ilme kasvoissa kuin lehmällä, joka osaa
kotiinsa tiestä huolimatta. Muori Coupeau oli ensi kerran päässyt
jalkeelle vuoteestaan ja istui tuolilla silitysuunin vieressä. Mutta
pesijätär ei sanonut hänelle yhtään moitteen sanaa; hän oli liian
väsyksissä, hänen ruumistaan pakotti, niinkuin hän olisi saanut
selkäänsä; hän ajatteli, että elämä lopultakin oli liian kovaa, sillä
ellei tahtonut heti kuolla, ei kumminkaan itse voinut riistää sydäntä
rinnastansa.

Nyt oli Gervaisestä kaikki yhdentekevää. Hänen oli tapana
välinpitämättömästi huiskauttaa kättään, ikäänkuin hän olisi tahtonut
ajaa hiiteen kaikki ihmiset. Jokaisen uuden mieliharmin kohdatessa hän
yhä kiihkeämmin turvautui ainoaan lohdutukseensa ja huviinsa, joka oli
vankan aterian syöminen kolmasti päivässä. Puoti olisi hänestä nähden
saanut sortua, kunhan hän vain ei olisi jäänyt alle; hän olisi lähtenyt
sieltä mielellään ilman paitaakaan päällänsä. Ja puoti sortui, ei
kokonaan yhdellä kertaa, vaan hiukan kerrassaan. Pesettäjät suuttuivat
toinen toisensa perästä ja veivät vaatteensa muuanne. Herra Madinier,
neiti Remanjou, vieläpä Bochelaisetkin olivat palanneet rouva
Fauconnier'n luo, missä oltiin säntillisempiä. Lopulta kyllästyttiin
yhä uudelleen muistuttamaan sukkaparista kolmen viikon aikana
ja uudestaan panemaan päälleen paitoja toisensunnuntaisine
rasvatahroineen. Gervaise ei jättänyt heille koskaan viimeistä sanaa,
vaan toivotti heille onnea matkalle, haukkui heidät hyvänpäiväisiksi ja
sanoi olevansa ihmeesti tyytyväinen, kun hänen ei enää tarvinnut penkoa
heidän likaisia ryysyjään. Sen parempi, vaikka koko kortteli olisi
hänestä luopunut, vähemmällä työlläpähän hän olisi päässyt. Pian
hänelle ei jäänyt muita kuin huonot maksajat, katunaiset ja sellaiset
perheenemännät kuin rouva Gaudron, jonka haisevia vaatteita ei yksikään
Uuden kadun pesijättäristä ottanut pestäkseen. Liike oli niin
huonontunut, että hänen oli täytynyt lähettää pois viimeinenkin
apulaisensa, rouva Putois; hän jäi yksin oppilaansa, kierosilmä
Augustinen kanssa, joka tuhmeni sitä mukaa kuin hän kasvoi; eikä heille
kahdellekaan aina riittänyt työtä: kokonaiset iltakaudet joutivat he
istumaan ristissä käsin. Sanalla sanoen, koko puoti kallistui
uhkaavasti täydellistä perikatoa kohti.

Luonnollinen seuraus laiskuudesta ja kurjuudesta oli tietysti myös
epäsiisteys. Puotia ei ollut tuntea samaksi taivaansiniseksi puodiksi,
joka ennen oli ollut Gervaisen ylpeys. Näyte-ikkunan puitteet ja
ruudut, joita ei muistettu pestä, olivat ylhäältä alas asti paksussa
liassa, jota räiskyi ajopelien pyöristä. Vaskilangalta roikkui
ikkunanlaudalle kolme harmaata riepua, joiden omistajat olivat kuolleet
sairashuoneessa. Ja vielä viheliäisemmältä näytti puodin sisus.
Katonrajassa kuivatettavista vaatteista lähtevä kosteus oli irrottanut
tapetit: karttuunia jäljittelevä, kirjava, isokukkainen paperi oli
riekaleina, jotka riippuivat kuin pölystä raskaat hämähäkin verkot;
silitysuuni, johon hiilihangolla oli kolhittu reikiä ja halkeamia,
muistutti romukaupan vanhoista raudan jätteistä. Silitysalus näytti
siltä kuin se olisi ollut kokonaisen majotuskomppanian ruokapöytänä,
täynnä kahvi- ja viinitahroja, ja tahmeana maanantaisten syöminkien
hilloista ja rasvoista. Lisäksi siellä haisi hapanneelle
tärkkelykselle, homeelle, rasvan kärylle ja lialle. Mutta Gervaise
viihtyi mainiosti tässä katkussa. Hän ei ollut huomannutkaan puotinsa
ränstymistä; hän tottui repaleisiin tapetteihin ja likaisiin ovien ja
ikkunain pieliin, samoin kuin hän tottui pitämään rikkonaisia
alushameita ja jättämään korvansa pesemättä. Oikeinpa hän nautti
saadessaan kyyristäytyä tähän liasta lämpöiseen pesäänsä, jossa tavarat
olivat hujan hajan ja pöly tukki kaikki reiät ja levisi pehmoisena
samettipeitteenä joka paikkaan. Se raskas, laiskuuden synnyttämä
horrostila, johon hän tunsi koko talon vaipuvan ympärillään, oli
hänestä todellista hekkumata, josta hän humaltui. Kunhan hän itse vain
sai olla rauhassa, ei hän muusta välittänyt rahtuakaan. Velatkaan,
jotka kumminkin yhä kasvoivat, eivät häntä huolestuttaneet enää. Hänen
oikeudentuntonsa hävisi; maksoipa häntä tai oli maksamatta, hänestä oli
parasta jättää se asia ratkaisematta. Kun häneltä luotto loppui yhdessä
puodissa, siirsi hän kaupantekonsa viereiseen puotiin. Hän juoksi
talosta taloon ympäri koko korttelin, ja joka kymmenen askeleen päässä
tuli karhu vastaan. Yksistään Goutte-d'Or'in kadulla ei hän enää
uskaltanut kulkea hiilikaupan, ei sekatavarakaupan eikä hedelmäkaupan
ohitse, jonka tähden hänen täytyi pesulaitokseen mennessään kiertää
Poissonniers-kadun kautta, mikä vei runsaasti kymmenen minuuttia
enemmän aikaa. Kauppiaat alkoivat kohdella häntä petturina. Eräänä
iltana tuli se mies, joka oli myönyt Lantier'n huonekalut, ja nosti
koko talonväen kuullen hirmuisen metakan, uhaten nostaa pesijättäreltä
hameet korviin ja ottaa maksunsa luonnossa, ellei hän heti antaisi
hänelle rahoja kouraan. Tosin sellaiset kohtaukset häntä säikyttivät,
mutta hän puistelihe kuin selkäänsä saanut koira, ja sillä hän niistä
pääsi. Kun päivällisen aika tuli, maistui hänestä ruoka taas yhtä
hyvältä kuin ennenkin. Hävyttömiä lurjuksia, jotka vain tahtoivat
kiusata häntä! Eihän hänellä ollut rahaa, eikä suinkaan hän voinut itse
ruveta rahaa tekemään! Sitä paitsi kauppiaat varastivat niin paljon
että joutivat odottaa! Ja hän vaipui takaisin entiseen horrostilaansa,
eikä viitsinyt vaivata mieltään sillä, mikä siitä lopuksi oli tuleva.
Vararikkohan hänellä oli edessä! Eihän siitä mihin päässyt; mutta
siihen asti hän ei suvainnut itseään härnättävän.

Muori Coupeau oli kumminkin toipunut taudistaan. Talo pysyi vielä
vuosikauden pystyssä. Kesällä oli tietysti aina hiukan enemmän työtä,
kun piti pestä bulevardinaikkosten valkoisia alushameita ja
karttuunileninkejä. Alaspäin mennä huristettiin hyvää kyytiä, jos
yhtenä päivänä päästiinkin vähän nousemaan, niin toisena upottiin sitä
syvemmälle. Oli iltoja, jolloin kiristettiin nälkäremmiä, kun ei ollut,
mitä pöydälle panna, toisia taas, jolloin syötiin vasikanpaistia, niin
että oltiin haljeta. Katsoipa melkein milloin hyvänsä kadulle, niin
siellä näki muori Coupeaun, jokin käärö kätkettynä esiliinan alle,
menossa Polonceau-kadun panttilaitokseen. Hän astui selkä kumarassa,
hurskaan näköisenä kuin kirkkomies; sillä hänestä se ei tuntunut
ensinkään ilkeältä, päinvastoin häntä rahahommat huvittivat.
Panttilaitoksen virkamiehet tunsivat hänet hyvin; he sanoivat häntä
neljän francin mummoksi, sillä hän pyysi aina neljä francia, kun he
tarjosivat kolme. Gervaise olisi pantannut vaikka koko talon; hän oli
saanut panttausraivon; hän olisi kerinnyt päänsä paljaaksi, jos kuka
olisi lainannut hänelle rahaa hänen hiuksiaan vastaan. Se oli liian
mukavaa, eihän sieltä malttanut olla hakematta rahaa, kun ei kotona
ollut leivän murentakaan. Sinne menivät kimpsut ja kampsut, liina- ja
pitovaatteet, vieläpä työ- ja huonekalutkin. Ensi aikoina hän
sellaisilla viikoilla, jolloin oli paremmat tulot, lunasti tavaroitaan
voidakseen taas pantata ne seuraavalla viikolla. Mutta sitten hän ei
enää välittänyt koko roskasta, vaan möi panttikuitit. Yhden ainoan
kerran hänen sydäntään kirveli, kun hänen täytyi panna panttiin
lasikupuinen kellonsa voidakseen maksaa kahdenkymmenen francin laskun
oikeudenpalvelijalle, joka oli tullut häntä kiinni ottamaan. Siihen
asti hän oli vannonut, että hän ennemmin tahtoi kuolla nälkään kuin
koskea kelloonsa. Kun muori Coupeau lähti sitä viemään pienessä
hattukotelossa, vaipui hän tuolille, kädet hervottomina ja vedet
silmissä, ikäänkuin siinä olisi viety pois hänen onnensa. Mutta kun
muori Coupeau palasi tuoden viisikolmatta francia, niin tämä viiden
francin odottamaton lisätulo ihastutti hänet ikihyväksi, ja hän lähetti
mummon heti takaisin ostamaan neljän soun edestä viinaa lasilla, että
päästiin juomaan niin onnistuneen kaupan harjaisia. Nykyään he
useinkin, milloin vain olivat keskenään hyvässä sovussa, maistelivat
yhdessä työpöydän nurkalla sekotusta, jossa oli puoleksi viinaa,
puoleksi marjamehua. Muori Coupeau osasi kantaa täyden lasin
esiliinansa taskussa niin taitavasti, ettei pisaraakaan läikähtänyt
maahan. Mitäpäs sitä naapurien tarvitsi tietää? Kumminkin naapurit
tiesivät sen vallan hyvin. Hedelmämuija, makkaramummo ja
sekatavarakaupan puotipojat sanoivat: »Kas, mummo on menossa tätilään»,
tai: »Kas, mummo on käynyt hakemassa sydämenvahvistusta.» Ja syystä
kyllä se ärsytti ihmiset vielä enemmän Gervaiseä vastaan. Hän pisti
poskeensa kaikki; semmoista menoa ei voinut kauvan kestää; vielä kolme,
neljä suupalaa lisäksi, niin hän pani puhtaaksi koko hönninsä.

Keskellä tätä yleistä hävitystä Coupeau vain hyöstyi. Tämä vietävän
rapajuoppo oli terve kuin pukki. Viinistä ja paloviinasta hän lihoi
ihan silmissä, vaikka kovasti hän soikin. Ja kun Lorilleux, se laiha
kuippana, väitti, että juominen muka tappaa ihmisen, teki hän hänestä
pilaa vastaten hänelle taputtamalla ihravatsaansa, jonka pinta oli
pingoillaan kuin rumpunahka; ja sitä hän pärisytti ja paukutti kuin
paras rumpali. Mutta Lorilleux, jota harmitti, ettei hänellä ollut
vatsaa, sanoi, että se oli keltaista, sairaloista ihraa. Mitähän rasvaa
lie ollutkin, Coupeau vain joi yhä enemmän terveydekseen. Hänen
tummanruskea tukkansa oli tullut harmahtavaksi ja hänen kasvonsa
alkoivat olla sinisenpunertavat kuin ainakin vanhalla juopolla. Surun
päiviä viettämään oli hän mielestään vielä liian nuori; hän antoi
vaimolleen hyvän lähdön, kun tämä uskalsi kertoa hänelle pulistaan.
Miesten asia ei ollut alentua akkojen vastuksista huolehtimaan. Vaikka
talossa ei olisi ollut leivän murentakaan, ei se häntä liikuttanut.
Hänelle piti panna pötyä pöytään aamuin, illoin, eikä hän koskaan siitä
välittänyt, mistä saatiin. Milloin hän vietti kokonaisia viikkoja
tekemättä työtä, tuli hän vieläkin vaateliaammaksi. Muuten hän yhä
vieläkin taputteli Lantier'ta olalle yhtä ystävällisesti kuin ennenkin.
Varmaankaan hän ei tietänyt mitään vaimonsa suhteesta häneen; ainakin
ihmiset, jotka olivat jotakin tietävinään, niinkuin Bochelaiset ja
Poissonilaiset, väittivät kiven kovaan, ettei hän epäillytkään mitään,
ja heistä se olisi ollutkin suuri onnettomuus, jos hän koskaan olisi
saanut tietää asian oikean laidan. Mutta rouva Lerat, hänen oma
sisarensa, pudisti päätään: hän sanoi tuntevansa aviomiehiä, jotka
eivät semmoisesta olleet millänsäkään. Eräänä yönä Gervaise itsekin oli
ollut aivan jähmettyä säikähdyksestä, kun hän palatessaan hatuntekijän
kamarista oli pimeän päässä saanut iskun takapuoleensa; vähitellen hän
kumminkin rauhottui, sillä hän otaksui kolhaisseensa takapuolensa
sängyn reunaan. Mutta asema oli todellakin liian pelottava; hänen
miestään ei voinut huvittaa lyödä leikiksi semmoista asiaa.

Lantier'kaan ei suinkaan kuihtunut. Hän piti hyvää huolta itsestään,
mittaili alituiseen vatsansa ympärystä vyöllään, peläten että sitä
tarvitseisi joko kiristää tai höllentää; hän oli mielestään parhaassa
lihassa, ei olisi tahtonut tulla lihavammaksi eikä laihemmaksi. Se teki
hänet hyvin rantuksi ruuassaan, sillä sen mukaan hän arvioi kaikki
ruokalajit. Vaikka talossa ei ollut yhtään souta, piti hänelle olla
munia ja kotletteja ynnä muita ravitsevia ja helposti sulavia aineita.
Siitä asti kun hän jakoi emännän aviomiehen kanssa, piti hän itseään
ainakin puoleksi talonväkeen kuuluvana, pisti taskuunsa, kun missä näki
kahdenkymmenen soun rahan, palvelutti itseään Gervaisellä, torui ja
komenteli, ikäänkuin hänellä olisi ollut enemmän sananvaltaa kuin
levysepällä. Sanalla sanoen, siinä talossa oli kaksi isäntää. Ja
tilapäinen isäntä, ollen ovelampi, anasti parhaat palat vaimosta,
ruokapöydästä ja kaikesta. Hän kuori kerman itselleen ja jätti
Coupeaulle kurnaalin. Eikä hän enää kainostellut kirnuta voitaan aivan
julkisesti. Nana oli hänen erityinen suosikkinsa, sillä hän piti
pienistä, sievistä tytöistä. Etiennestä hän ei paljoakaan piitannut,
sillä poikien piti hänen mielestään oppia tulemaan omin nokkinsa
toimeen. Kun tultiin kysymään Coupeauta, oli Lantier aina saapuvilla;
tohvelit jalassa, paitahihasillaan, tuli hän puodin peräkamarista äreän
näköisenä kuin aviomies, jota häiritään, ja vastasi Coupeaun puolesta
selittäen, että se oli aivan samantekevä.

Näiden kahden miehen välissä ei Gervaisellä aina ollut kovinkaan
hauskat päivät. Terveydestään hänellä, Jumalan kiitos, ei ollut
valittamista. Hänkin lihoi ihan liiaksi. Mutta kahden miehen
elättäminen ja tyydyttäminen kävi usein yli hänen voimainsa. Yksikin
mies panee jo kärsivällisyyden kovalle koetukselle! Pahinta oli, että
nämä velikullat sopivat hyvin keskenään. He eivät koskaan riidelleet,
vaan ilvehtivät yhdessä istuen iltasin, päivällisen jälkeen
kyynäskolkkasillaan pöydän ääressä; aina he olivat yhdestä puolin. Ja
kun he milloin tulivat kotiin pahalla tuulella, viskasivat he vihansa
Gervaiseen. Hei vaan! kuin vierasta sikaa! Kyllä hänen selkänahkansa
kesti! Yhdessä räyhätessään he tulivat vieläkin paremmiksi ystäviksi.
Eikä ollut hyvä Gervaisen mukista vastaan. Alkuaikoina hän toisen
innotessa katsoi rukoilevasti toiseen saadakseen hänet rauhan
välittäjäksi. Mutta se ei onnistunut. Hänen täytyi pitää hyvänään ja
nöyrästi ottaa vastaan kaikki, sillä minkäpä hän sille taisi, että he
ihan huvikseen mukkiloivat häntä, kun hän oli niin lihava ja pullea
kuin pallo. Coupeau, joka oli hyvin väljä suustaan, haukkui häntä mitä
ruokottomimmilla sanoilla. Lantier sitä vastoin oikein hakemalla haki
harvinaisia pistosanoja, jotka tietysti loukkasivat Gervaiseä sitä
enemmän. Onneksi ihminen tottuu kaikkeen: lopulta eivät molempain
miesten pahat sanat ja loukkaukset enää pystyneet hänen hienoon
nahkaansa, vaan luiskahtivat siitä pois kuin vahakankaalta. Jopa hän
viimein soi heidän olevankin vihoissaan, sillä kun he paneutuivat
hyvälle päälle, niin he piinasivat häntä vielä enemmän, hyörivät yhtä
mittaa hänen kintereillään, niin ettei hän saanut rauhassa silittää
yhtään myssyä. Silloin he vaativat kaikellaisia herkkuja, toinen
suolaista, toinen tuimaa, heitä piti lellitellä, puhua kummankin
mieliksi ja hyväksi lopuksi panna toinen toisensa perästä makaamaan
pumpuliin käärittynä. Viikon lopussa hänellä oli sekä pää että jäsenet
murjottuna; järki seisoi ja silmät olivat sammuneet kuin mielipuolella.
Se kuluttaa naista, semmoinen ammatti.

Niin, Coupeau ja Lantier kuluttivat häntä, sanan varsinaisessa
merkityksessä; he polttivat häntä molemmista päistä, niinkuin
kynttilästä sanotaan. Levysepältä tosin puuttui sivistystä, mutta
hatuntekijällä sitä oli liiaksikin, tai ainakin hänellä oli sivistystä
samoin kuin epäsiistillä ihmisillä on valkoinen paita likaisen ruumiin
päällä. Eräänä yönä Gervaise näki unta, että hän oli olevinaan kaivon
reunalla, johon Coupeau tahtoi sysätä hänet nyrkin iskuilla, samalla
kuin Lantier kutkutteli häntä kainaloista saadakseen hänet hyppäämään
sinne pikemmin. Niin, sellaista juuri oli hänen elämänsä. Hän oli
hyvässä koulussa, eipä sentähden ollut ihmekään, jos hän veltostui.
Ihmiset eivät olleet oikeudenmukaisia, kun moittivat hänen huonoa
elämäänsä, sillä hän ei ollut itse syypää onnettomuuteensa. Toisinaan,
kun hän rupesi sitä miettimään, kävi väristys pitkin hänen pintaansa.
Sitten hän ajatteli, että olisihan voinut käydä vieläkin hullummasti.
Parempi oli olemassa kaksi miestä kuin esimerkiksi menettää molemmat
kätensä. Olihan niin paljon ihmisiä samassa asemassa, että hänestäkin
alkoi hänen asemansa tuntua luonnolliselta; ja hän koetti mukautua
siihen löytääkseen siinäkin hiukkasen onnea. Ja todistuksena siitä,
että se rupesi menemään mukiin, oli ettei hän inhonnut enemmän
Coupeauta kuin Lantier'takaan. Eräässä näytelmäkappaleessa
Gaité-teatterissa hän oli nähnyt naisen, joka vihoissaan myrkytti
miehensä rakastajansa tähden; ja se oli häntä suututtanut, sillä hän ei
tuntenut mitään sen tapaista sydämessään. Eikö ollut paljon järkevämpää
elää hyvässä sovussa kaikki kolme? Ei, ei mitään sellaisia tyhmyyksiä;
ne vain katkeroittivat elämän, josta ei ilmankaan ollut mitään iloa.
Huolimatta veloista ja kurjuudesta, joka heitä uhkasi, olisi hän ollut
mielestään hyvin levollinen ja tyytyväinen, jos levyseppä ja
hatuntekijä eivät olisi häntä niin pahoin pidelleet.

Syksypuoleen kävi toimeentulo, ikävä kyllä, vieläkin huonommaksi.
Lantier väitti laihtuvansa, ja hänen naamansa venyi pitemmäksi päivä
päivältä. Hän harmitteli kaikesta, ei huolinut Gervaisen perunahutusta,
ei sanonut voivansa syödä mokomaa moskaa, sillä siitä sai hän
vatsanväänteitä. Vähimmätkin väittelyt päättyivät nykyään ilmiriitaan,
jossa toinen syytti toistaan talon rappiotilasta; ja pirun vaikea oli
päästä sovintoon, ennenkun lähdettiin makuulle kukin omalle taholleen.
Kun ape loppuu, niin aasit alkavat tapella. Lantier vainusi joutuvansa
kiipeliin; häntä harmitti huomatessaan talon olevan jo niin puhtaaksi
syödyn, ettei hänellä pian ollut muuta edessä kuin ottaa hattunsa ja
etsiä itselleen muualta asuntoa ja ruokaa. Hän viihtyi mainiosti tässä
pesässään, jossa hän oli saanut pitää omat tapansa ja elää kaikkien
lellittelemänä. Se oli oikea laiskurien maa, jonka nautintoja hän ei
koskaan saisi korvatuksi. Mutta kun on suuta korviin ja vatsaa polviin,
niin kyllä siinä, hitto vie, lautanen tyhjenee. Oikeastaan hän äitteli
vatsalleen, koska koko talo nyt oli hänen vatsassaan. Mutta niin ei hän
ensinkään ajatellut, vaan oli kovasti vihoissaan toisille, siitä että
he olivat kahdessa vuodessa antaneet hävittää koko elämyksensä.
Coupeaulaiset olivat tosiaankin kovin leväperäisiä. Gervaise ei osannut
säästää. Tuhat tulimaista! Minnekkä tästä jouduttiin? Ystävät jättivät
hänet pulaan, juuri kun hän oli tekemäisillään loistavan kaupan,
saamaisillaan eräässä tehtaassa kuuden tuhannen francin palkan, millä
koko tämä pikku perhe olisi voinut elää ylellisesti.

Eräänä iltana joulukuussa syötiin päivällistä ulkomuistista. Koko
talossa ei ollut enää kerrassa mitään suuhun pantavaa. Lantier oli
hyvin synkkänä. Jo aikaiseen lähti hän ulos ja mittaili katuja
löytääkseen toisen paikan, missä ruuan tuoksu silittäisi huolen rypyt
kasvoista. Tuntikausia hän istui silitysuunin vieressä miettimässä.
Sitten hän yht'äkkiä herkesi hyväksi ystäväksi Poissonilaisten kanssa.
Hän ei enää pilkannut poliisia nimittämällä häntä Badingue'ksi, menipä
niinkin pitkälle, että myönsi keisarin voivan olla kunnon pojan.
Varsinkin hän oli kunnioittavinaan Virginietä, kehuen häntä
teräväpäiseksi naiseksi, joka muka osasi mainiosti hoitaa talouttaan.
Oli ilmeistä, että hän imarrellessaan heitä puhui omaan pussiinsa.
Olisipa voinut luulla, että hän aikoi päästä heidän luokseen asumaan.
Mutta hänellä oli mielessä toinen paljon mutkikkaampi juoni. Kun
Virginie kertoi hänelle haluavansa perustaa jonkillaisen kaupan, niin
hän ihan mateli hänen edessään ja sanoi, että se oli erinomainen tuuma.
Niin, hän oli kuin luotu kauppiaaksi, hän, joka oli niin kohtelias ja
toimelias. Voi, hän ansaitseisi, mitä vain tahtoisi. Kun kerran rahat,
erään tädin perintö, jo aikoja sitten olivat valmiina tallessa, niin
hänellä oli täysi syy heittää koko ompelijattaren ammatti ja ruveta
kauppiaaksi; ja hän mainitsi ihmisiä, jotka kaupallaan keräsivät
suuria rikkauksia, niinkuin esimerkiksi hedelmänmyyjätär, jolla oli
puotinsa lähimmässä kadun kulmassa, ja eräs pikku rouva, joka möi
fajanssiastioita ulkobulevardilla, sillä nykyhetki oli siihen erittäin
otollinen, olisi saanut kaupaksi vaikka rikatkin puodin lattialta.
Mutta Virginie epäröi vielä, sillä hän ei ollut vielä löytänyt puotia,
joka olisi sopinut hyyrättäväksi, eikä hän tahtonut muuttaa pois tästä
kaupunginosasta. Silloin Lantier vei hänet syrjään ja puheli hänen
kanssaan hiljaa supattamalla kymmenkunnan minuuttia. Hän näytti
tyrkyttävän hänelle jotakin väkisin, eikä Virginiekään enää pannut
vastaan, vaan näytti valtuuttavan hänet toimimaan. Heidän
silmäniskuistaan ja katkonaisista lauseistaan päättäen näytti heidän
välillään olevan jokin salaisuus; jotakin heillä oli tekeillä, sen
huomasi yksin heidän kädenpuristuksistaankin. Siitä lähtien hatuntekijä
syödessään kuivaa leipäänsä tarkasti Coupeaulaisia kulmainsa alta. Hän
oli taas tullut hyvin puheliaaksi ja vaivasi heitä alituisilla
valitusvirsillään. Kaiken päivää täytyi Gervaisen rämpiä tässä
kurjuudessa, jota hän hyväntahtoisesti levitteli hänen eteensä. Hän ei
puhunut omasta puolestaan. Jumala varjelkoon häntä siitä! Ennemmin hän
vaikka kuinka monta kertaa kuolisi nälkään ystäviensä kanssa. Mutta
varovaisuus vaati, että itse oltiin tarkalleen selvillä asemasta.
Ainakin viisisataa francia oltiin velkaa lähimmille kauppiaille,
leipurille, hiilikauppiaalle, sekatavarakauppiaalle ynnä muille. Sen
lisäksi oli kaksi hyyryneljännestä maksamatta, mikä teki lisäksi
kaksisataa viisikymmentä francia; uhkailipa talonomistaja, herra
Marescot jo häätääkkin heitä, elleivät he maksaneet hyyryään ennen
tammikuun ensimäistä päivää. Vihdoin oli panttilaitos niellyt kaiken
irtaimen tavaran, jäljellä olevilla rihkamilla ei olisi saanut enää
kolmeakaan francia, niin tarkkaan oli talo puhdistettu; nauloja oli
tosin vielä kiinni seinissä, ei muuta, ja niitä oli hyvästikin kolmen
soun edestä. Eihän siitä mihin päässyt, tämä yhteenlasku oli masentava.
Mutta sen alituinen toistaminen harmitti Gervaiseä, ja hän iski
vihoissaan nyrkkiä pöytään tai rupesi viimein itkeä pillittämään.

Eräänä iltana hän huusi:

-- Minä lähden pois täältä ja ihan huomispäivänä... Ennemmin minä
livistän karkuun ja nukun vaikka kadulla, kuin jatkan elämääni
tämmöisessä rääkissä.

-- Olisi viisaampaa siirtää hyyrykontrahti toisille, sanoi Lantier
salakavalasti; eiköhän tuota kuka ottaisi... Jos te kerran molemmat
olette halukkaita luopumaan puodista...

Gervaise keskeytti hänet huutaen kahta kiivaammin:

-- Heti paikalla, heti paikalla!... Voi, se olisi minulle koko
helpotus!

Silloin hatuntekijä osottautui hyvin käytännölliseksi. Luovuttamalla
hyyrykontrahdin voisi luultavasti uuden vuokralaisen saada maksamaan
molemmat rästinä olevat hyyryneljännekset. Ja hän uskalsi mainita
Poissonilaiset. Virginiehän kuului etsivän puotihuoneustoa; ehkäpä tämä
puoti sopisi hänelle. Hän muisteli nyt joskus kuulleensakin hänen
toivovan juuri samallaista puotia. Mutta kuullessaan Virginien nimeä
mainittavan oli pesijätär äkkiä malttanut mielensä. Saisipa nähdä;
kiivaudessaan tuli aina puhutuksi liikoja, mutta omasta kodista
luopuminen ei tuntunut niinkään helpolta, kun sitä rupesi tarkemmin
miettimään.

Turhaan koetti Lantier seuraavina päivinä alottaa tavallisia
valitusvirsiään: Gervaise vastasi, että hän oli ollut vaikeammassakin
asemassa ja kumminkin siitä selviytynyt, Minnekkä hän joutuisi, jos
hänellä ei enää olisi puotiaan? Mistäs hän sitten leipää saisi? Hän
aikoi päinvastoin taas ottaa apulaisia ja hankkia itselleen uusia
pesettäjiä. Hän puhui näin puolustautuakseen hatuntekijän esittämiä
järkisyitä vastaan, joilla tämä koetti osottaa hänen vajonneen
velkataakkansa painamana niin syvälle, ettei hänellä enää ollut
vähintäkään toivoa päästä siitä jälleen nousemaan jaloilleen. Mutta
pahan nenällä sattui Lantier taas mainitsemaan Virginien nimen.
Siitäkös Gervaise raivostui. Ei, ei koskaan! Hän oli aina epäillyt
Virginietä; jos Virginie himoitsi hänen puotiaan, niin sen hän teki
haluten nöyryyttää häntä. Hän olisi ehkä voinut luovuttaa sen vaikka
ensimäiselle vastaantulijalle kadulla, mutta ei sille katalalle
teeskentelijälle, joka varmaankin jo vuosikausia oli odottanut,
että hän taittaisi niskansa. Se selitti kaikki. Nyt hän ymmärsi,
minkätähden keltaisia kipunoita säihkyi tämän kielikellon keltaisissa
kissansilmissä. Niin, Virginie ei ollut unohtanut pesulaitoksessa
saamaansa selkäsaunaa, hän hautoi vihaansa tuhan alla. Mutta hän tekisi
viisaammin panemalla vihansa taskuunsa, ellei hän tahtonut saada toista
samallaista löylytystä, Eikä sitä tarvinnut kauvan odottaakaan,
pitäköön vain varansa. Tästä, pahan sisun purkauksesta Lantier
ensinnäkin antoi nenälle Gervaiseä sanoen häntä itsepäiseksi
vastarannan kiiskiksi, juorulakkariksi ja ylpeäksi kuin pillipiiparin
tamma, ja innostui haukkumaan itse Coupeautakin aika vehnäseksi, joka
ei osannut pitää akkaansa kurissa ja vaatia häneltä kunnioitusta
ystävälleen. Sitten hän ymmärtäen, että suuttumus oli vähällä turmella
koko hänen tuumansa, vannoi, ettei enää koskaan puuttuisi toisten
asioihin, sillä siitä saa vain kiittämättömyyttä palkakseen. Ja hän
näytti tosiaankin jättäneen yllytyksensä sikseen, vaikka hän vain
odotti soveliasta tilaisuutta ottaakseen kontrahdin luovutusasian
uudestaan puheeksi ja saadakseen pesijättären siihen taivutetuksi.

Tammikuu oli käsissä, ikävä aika, kosteine ja kylmine säineen. Muori
Coupeau, joka oli rykiä rahnuttanut koko joulukuun ajan, joutui
loppiaisen jälkeen vuoteen omaksi. Se kuului hänen syytinkiinsä; joka
vuosi tiesi hän sitä odottaa. Mutta tänä talvena kuiskailtiin hänen
ympärillään, ettei hän enää lähtisi kamaristaan kuin jalat edellä. Ja
tosiaankin hänen rintansa röhisi niin pahasti, ettei hän enää voinut
olla pitkäaikainen, sillä vaikka hän olikin iso ja lihava, oli hänen
toinen silmänsä jo sammunut ja toinen puoli kasvoja vinoon vääntynyt.
Hänen lapsensa eivät tietenkään olisi tahtoneet häntä lopettaa. Mutta
hän oli jo niin kauvan ollut heidän vastuksinaan, että he oikeastaan
toivoivat hänen kuolemaansa helpotukseksi kaikille. Parastahan se olisi
ollut hänelle itselleenkin, sillä olihan hän jo aikansa elänyt, ja kun
ihminen on aikansa elänyt, ei hänellä enää ole mitään kaivattavana.
Lääkäriä oli kerran haettu hänen luokseen, mutta hänkään ei ollut
tullut uudestaan. Mummolle annettiin rohtoja, ettei olisi näyttänyt
siltä kuin hänet olisi kokonaan tahdottu hylätä. Joka tunti käytiin
katsomassa vieläkö hän oli hengissä. Hänen henkeään ahdisti niin, ettei
hän saanut enää puhutuksi, mutta toisella silmällään, joka vielä oli
terve ja kirkas, hän katsoi terävästi ihmisiin; ja se katse ilmaisi
paljon, siinä oli menneen nuoruudenajan kaipausta, surua siitä, että
hän näki omaistensa pitävän sellaista kiirettä päästäkseen hänestä
eroon, ja suuttumusta Nana heittiötä vastaan, joka ei enää viitsinyt
hänestä välittää, vaan aivan kainostelematta meni yöllä paitasillaan
ovelle vakoilemaan äitiään lasiruudun takaa.

Eräänä maanantai-iltana tuli Coupeau kotiin päissään. Siitä asti kuin
hänen äitinsä oli ollut hengenvaarallisesti sairaana, oli hän ollut
yhtä mittaa humalassa. Kun hänet oli saatu makuulle puuhaili Gervaise
vielä jonkun aikaa jalkeilla hänen vedellessään hirsiä. Sitten hän
valvoi vielä osan yötä muori Coupeaun vuoteen ääressä. Muuten Nana
osottautui hyvin rohkeaksi, makasi aina mummon luona ja lupasi ilmottaa
toisille, jos hän kuulisi mummon kuolevan. Kun tyttö tänä yönä nukkui
ja sairaskin näytti vaipuneen rauhalliseen uneen, niin pesijätär taipui
lopulta Lantier'n pyyntöön, kun tämä kutsui häntä kamariinsa hiukan
levähtämään. He jättivät ainoastaan yhden kynttilän palamaan lattialle
kaapin taakse. Mutta kolmen ajoissa Gervaise hyppäsi äkkiä sängystä
väristen tuskallisesta pelosta. Hän oli ollut tuntevinaan kylmän viiman
käyvän pitkin ruumistaan. Kynttilänpätkä oli palanut loppuun; vapisevin
käsin sitaisi hän hätäisesti kiinni alushameensa pimeän päässä. Vasta
mummon kamarissa, kolhittuaan itseään huonekaluihin, sai hän
sytytetyksi pienen lampun. Ei kuulunut hiiskaustakaan muuta kuin
Coupeaun jyrisevä kuorsaus. Nana makasi selällään hengittäen kepeästi
ja tasaisesti täyteläisten huultensa välitse. Gervaise otti lampun
käteensä, jolloin isoja varjoja rupesi tanssimaan seinillä, ja kun hän
sillä valaisi muori Coupeaun kasvoja, olivat ne aivan valkeat, pää oli
vierähtänyt olkapäätä vasten ja silmät jääneet auki. Muori Coupeau oli
kuollut.

Hiljaa, ääntä päästämättä, jähmettyneenä palasi pesijätär varovaisesti
Lantier'n huoneeseen. Hän oli nukkunut uudestaan. Gervaise kumartui
hänen ylitsensä ja kuiskasi:

-- Kuule, nyt se on loppunut, hän on kuollut.

Ihan unen pöpperössä, puolinukuksissa hän mutisi ensiksi:

-- Anna minun olla, käy makaamaan... Emmehän me mitä voi hänelle tehdä,
jos hän on kuollut.

Sitten hän kohensihe kyynäspäänsä varaan ja kysyi:

-- Paljonko kello on?

-- Kolme.

-- Kolme vasta! Tule sitten makaamaan. Vilustutat vielä itsesi...
Jahka päivä tulee, niin ennättäähän sitä vielä sittenkin.

Mutta Gervaise ei kuunnellut häntä, vaan pukeutui kokonaan. Silloin
Lantier painautui takaisin peitteen alle ja kääntyi seinään päin
noituen naisten itsepäisyyttä. Mikä kiire sitä nyt oli ilmottamaan
ihmisille; että talossa oli ruumis. Se ei tuntunut kovinkaan hauskalta
yösydännä; ja häntä harmitti, että synkät ajatukset estivät häntä
saamasta unen päästä kiinni. Kerättyään kokoon kaikki kampsunsa,
unohtamatta edes hiusneulojaankaan, palasi Gervaise omaan kamariinsa ja
istuutui itkemään rauhassa, kun ei enää tarvinnut pelätä, että hänet
yllätettäisiin hatuntekijän vieressä. Pohjaltaan hän oli hyvin
kiintynyt muori Coupeauhon, ja hän tunsi haikeata surua, vaikka häntä
ensin oli vain pelottanut ja harmittanut, kun mummo oli nähnyt hyväksi
lähteä pois niin sopimattomalla hetkellä. Ja vaikka hän itki aivan
ääneensä keskellä hiljaisuutta, ei levyseppä lakannut kuorsaamasta; hän
ei kuullut mitään. Gervaise koetti puhutella ja ravistella häntä, mutta
kun siitä ei ollut apua, päätti hän jättää hänet rauhaan, arvellen,
että hänestä olisi vain lisää vastusta, jos hän heräisi. Kun hän palasi
ruumiin luokse, oli Nana noussut istumaan ja hieroi silmiään. Tyttö
ymmärsi, mitä oli tapahtunut, ja kurotti uteliaasti kaulaansa
nähdäkseen paremmin isoäitinsä; hän ei virkkanut mitään; häntä hiukan
pelotti ja hämmästytti, mutta samalla hän tunsi tyydytystä nähdessään
siinä edessään kuoleman, jota hän jo kaksi päivää oli odottanut
nähdäkseen, niinkuin jotakin pahaa, jota lasten ei ollut lupa katsoa;
ja tuijottaessaan näihin kalpeihin kasvoihin, jotka elämänhalu oli
viimeisessä hengenvedossa kouristanut kokoon, laajenivat hänen
kissanpojan silmäteränsä, ja hän tunsi selkäpiissään samallaista
jännitystä, joka piti hänet kiinninaulittuna oviruudun taakse, kun hän
siihen tuli vaanimaan asioita, jotka eivät kuulu räkänokille.

-- No, nouse ylös, sanoi hänelle hiljaa hänen äitinsä. Minä en tahdo,
että sinä jäät tänne makaamaan.

Hän nousi vastahakoisesti sängystä, kääntäen päätään ja hellittämättä
katsettaan vainajasta. Gervaise oli pahassa pulassa siitä, mihin hän
hänet panisi, kunnes päivä nousi. Hän aikoi jo käskeä häntä
pukeutumaan, Kun Lantier'kin tuli, housut ja tohvelit jalassa, heidän
luokseen; hän ei saanut enää unta, ja häntä hävetti hiukan äskeinen
käytöksensä. Silloin siitä pulasta päästiin.

-- Menköön makaamaan minun sänkyyni, sanoi hän. Kyllä hän siinä saa
olla.

Nana loi äitiinsä ja Lantier'hen suuret, kirkkaat silmänsä tekeytyen
yksinkertaisen näköiseksi niinkuin uuden vuoden päivänä, kun hänelle
annettiin suklaanappeja. Eikä häntä tarvinnut kahta kertaa käskeä, se
on varma; hän juosta kipasi paitasillaan, niin että hänen paljaat
varpaansa tuskin hipoivat kivilattiaa; ja kuin käärme luikahti hän
sänkyyn, joka oli vielä ihan lämmin, ja makasi siinä suorana, niin
syvälle painautuneena, että hänen hentoa ruumistaan tuskin ensinkään
huomasi peitteen alta. Joka kerran kun hänen äitinsä tuli sisälle, näki
hän hänet valveella, kiiluvat silmät auki, makaamassa ääneti ja
hievahtamatta, hyvin punaisena ja miettiväisen näköisenä niinkuin
hänellä olisi ollut pää täynnä merkillisiä asioita.

Sillä välin oli Lantier auttanut Gervaiseä muori Coupeaun pukemisessa;
eikä se ollutkaan vähäinen työ, sillä ruumis painoi kuin synti pahalla
omallatunnolla. Ei olisi mitenkään luullut, että mummo oli niin lihava
ja valkoinen. He olivat panneet hänelle sukat jalkaan, valkoisen
alushameen ja röijyn päälle ja myssyn päähän, parhaat liinavaatteet,
mitä hänellä oli. Coupeau kuorsasi yhä vielä kahta säveltä, joista
toinen, matalampi laski, toinen, kuivempi nousi; se oli kuin
kirkkomusiikkia, jolla säestetään pitkän perjantain jumalanpalvelusta.
Kun ruumis oli puettu ja oikaistu suoraksi vuoteelleen, kaatoi Lantier
itselleen lasin viiniä virkistyksekseen, sillä hänen mieltään käänsi
niin ilkeästi. Gervaise pengosteli piirongin laatikoita etsien pientä
vaskista ristiinnaulitun kuvaa, jonka hän oli tuonut mukanaan
Plassansista; mutta sitten hän muisti, että muori Coupeau oli tainnut
itse myödä sen. He olivat tehneet tulta uuniin ja viettivät lopun yötä
torkkuen kumpikin tuolillaan; ajan kuluksi lopettivat he alottamansa
viinipullon, mutta sittenkin he murjottivat pahalla tuulella, ikäänkuin
se olisi ollut heidän syynsä.

Seitsemän tienoossa, ennen päivän nousua Coupeau heräsi vihdoin. Kun
hän sai kuulla, mitä oli tapahtunut, jäi hän aluksi tuijottamaan kuivin
silmin ja änkyttämään, epäillen hienostaan, että häntä tahdottiin
piloillaan pelotella. Sitten hän hyppäsi lattialle sängystään ja
heittäytyi maahan vuoteen viereen, jolla ruumis lepäsi; ja hän suuteli
sitä ja itkeä kollotteli vuodattaen niin runsaita kyyneleitä, että
lakana kastui, kun hän siihen pyyhki poskiaan. Gervaisekin oli alkanut
uudestaan nyyhkyttää, kovasti liikutettuna miehensä surusta, antaen
hänelle kaikki anteeksi: niin, Coupeau oli pohjaltaan parempi kuin hän
luulikaan. Coupeaun epätoivoon tuli lisäksi ankara kohmelo, joka pani
hänet ruopimaan päätään; suu oli hänellä vielä tahmeana ja päätä
pakotti vielä edellisen päivän juomingin johdosta, vaikka hän oli
nukkunut kymmenen tuntia. Ja hän valitteli puristaen kätensä nyrkkiin.
Herra Jumala! Hänen äiti parkansa, jota hän rakasti niin kovasti, oli
siis lähtenyt pois! Ai, kun hänen päätänsä kivisti! Se teki lopun
hänestäkin! Tuntui ihan siltä kuin hänen aivokoppansa olisi ollut
täynnä kuumia hiiliä. Ja nyt häneltä vielä lisäksi reväistiin sydänkin
irti! Ei, siinä oli tosiaankin jo liikaa yhden miehen osalle!

-- Rohkaise luontosi, vanha veikkoseni, sanoi Lantier nostaen hänet
ylös. Saas tästä vähän virkistystä!

Hän kaatoi hänelle lasin viiniä, mutta Coupeau ei siitä huolinut.

-- Mikähän minulle on tullut? Minulla on varmaankin kuparia
ruumiissani... Heti kun minä näin äitini tuossa, tuli minulle kuparin
maku suuhun... Äiti, voi hyvä Jumala, äiti, äiti...

Ja hän alkoi uudestaan itkeä kuin lapsi. Hän joi yhtäkaikki
viinilasin sammuttaakseen tulen, joka poltti hänen rintaansa.
Lantier lähti kohta tiehensä sanoen syyksi, että hän tahtoi mennä
viemään sanaa sukulaisille ja poiketa tuomarin virastoon ilmottamaan
kuolemantapauksesta. Hän tarvitsi raitista ilmaa. Eikä hän pitänyt
kiirettä, vaan poltteli paperosseja nauttien kylmästä aamuilmasta.
Käytyään rouva Lerat'n luona hän meni erääseen Batignollesin
maitokauppaan juomaan kupin oikein kuumaa kahvia. Ja siellä hän viipyi
runsaasti tunnin miettimässä.

Sillä välin, jo yhdeksän aikaan oli koko sukukunta tullut koolle
puotiin, jonka luukut oli jätetty kiinni. Lorilleux ei itkenyt; sitä
paitsi hänellä oli kiireellistä työtä, ja hän palasi melkein heti
työhuoneeseensa huojuteltuaan vähän aikaa ruumistaan juhlallisen
näköisenä, kuten tilaisuus vaati. Rouva Lorilleux ja rouva Lerat olivat
suudelleet Coupeaulaisia ja pyyhkivät silmiään, joihin herui pieniä
kyyneleitä. Mutta heitettyään pikaisen katseen kuolleen ympärille rouva
Lorilleux korotti äkkiä äänensä sanoakseen, että siellähän oli kaikki
aivan hullusti, eihän ruumiin ääreen jätetty koskaan lamppua palamaan;
siinä piti olla kynttilöitä, ja Nana lähetettiin ostamaan paketti
kynttilöitä, oikein pitkiä. Kaikkea sitä pitikin nähdä! Kelpasi vainen
kuolla Nilkuttajan luona, kyllä siiloin tiesi tulevansa kauniisti
pidellyksi! Se tomppeli ei osannut edes käyttäytyä ihmisiksi kuollutta
kohtaan. Eikö hän siis ollut eläessään haudannut ketään? Rouva Lerat'n
täytyi käydä naapureilta lainaamassa ristiinnaulitun kuvaa, ja hän
saikin lainaksi mustan puuristin, johon oli naulattu maalatusta
pahvista tehty Kristus, mutta se oli liian iso, niin että se peitti
muori Coupeaun koko rinnan ja näytti musertavan sen painollaan. Sitten
käytiin kysymässä vihkivettä, mutta kellään ei sitä ollut, ja Nana
juoksi taas kirkosta asti hakemassa sitä pullollisen. Muutamassa
hetkessä tuli kuolinhuone aivan toisen näköiseksi; pienellä pöydällä
paloi kynttilä ja sen vieressä oli lasi täynnä vihkivettä, johon oli
pistetty puksipuun vesa. Nyt oli ainakin kaikki reilassa, jos ihmisiä
tulisi. Ja tuolit asetettiin ympyrään puodissa vastaanottoa varten.

Lantier palasi vasta yhdentoista aikaan. Hän oli käynyt
hautaustoimistossa tiedustelemassa kustannuksia.

-- Kirstu maksaa kaksitoista francia, sanoi hän. Jos te tahdotte
messun, niin se tekee vielä kymmenen francia lisää, Sitten ruumisvaunut
maksavat sen mukaan, minkä verran niissä on koristuksia...

-- Ne ovat ihan joutavia, sanoi rouva Lorilleux kohottaen päätään
hämmästyneen ja levottoman näköisenä, Eipähän niillä saataisi äitiä
henkiin palautetuksi... Pitää panna suu säkkiä myöten.

-- Epäilemättä, sitä mieltä olen minäkin sanoi hatuntekijä. Minä vain
otin selon hinnoista, että itse voitte päättää... Sanokaa minulle mitä
tahdotte, niin minä lähden aamiaisen jälkeen tilaamaan.

Puhuttiin puoliääneen hämärässä valossa, jota tuli huoneeseen vain
luukkujen raoista. Pienen kamarin ovi oli selkosen selällään, ja tästä
ammottavasta aukosta kävi ulos kuolon syvä hiljaisuus. Lasten naurua
kuului pihalta, missä parvi pikku tyttöjä pyöri piiritanssissa talvisen
auringon kalpeassa valossa. Yht'äkkiä kuului Nanan ääni joukosta. Hän
oli karannut Bochelaisten luota, jonne hänet oli lähetetty. Hän komensi
toisia kimakalla äänellään, ja kantapäiden takoessa pihakiviä kirkuivat
kaikki yhteen ääneen seuraavia laulun sanoja:

    Meidän aasi valitteli
    Koiven kolotusta.
    Rouva sille teetti silloin
    Pienen paukkupiiskan
    Ja sinisenpunaiset saappahat,
    Ja sinisenpunaiset saappahat!

Gervaise odotti vuoroaan sanoakseen:

-- Emmehän me ole rikkaita, emme suinkaan; mutta me tahdomme siltä
vielä pitää siistin komennon... Jos kohta muori Coupeau ei ole meille
mitään jättänyt, niin eihän häntä siltä sovi kuopata kuin koiraa... Ei.
hänelle pitää toimittaa messu ja kutakuinkin siistit ruumisvaunut...

-- Ja kukas ne maksaa? kysyi rouva Lorilleux kiivaasti. Emme ainakaan
me, jotka olemme kadottaneet rahaa viime viikolla; ettekä tekään, koska
teillä ei ole mitään... Pitäisi teidän toki kumminkin nähdä, minnekkä
se teidät vie, että koetatte häikäistä ihmisten silmiä!

Coupeaunkin mieltä kysyttiin, mutta sopertaen jotakin, hän teki
välinpitämättömyyttä osottavan liikkeen ja nukkui takaisin tuolilleen.
Rouva Lerat lupasi maksaa osansa. Hän oli samaa mieltä Gervaisen
kanssa, että mummolle piti toimittaa siistit hautamenot. Sitten he
yhdessä laskivat kustannuksia paperipalasella; ne nousivat kaikkiaan
yhdeksänkymmenen francin paikoille, sillä pitkien selvittelyjen perästä
he olivat päättäneet ottaa kapealla hopeareunuksella koristellut
ruumisvaunut.

-- Meitä on kolme, päätti pesijätär. Kunkin tulee siis antaa
kolmekymmentä francia. Se ei vielä vie ketään häviöön.

Mutta siitäkös rouva Lorilleux vimmastui.

-- Siihen minä en suostu, huusi hän, en vaikka!... En minä pitäisi
väliä niillä kolmellakymmenellä francilla, antaisin vaikka sata
tuhatta, jos minulla olisi, ja jos niillä saisi äidin henkiin
herätetyksi... Mutta minä en pidä ylpeilemisestä. Teillä on puoti ja te
tahdotte herrastella naapurien silmissä. Mutta me emme ota siihen osaa.
Me emme tahdo suotta rehennellä... Ka, tehkää minusta nähden, mitä
tahdotte. Pankaa vaikka höyhentöyhdöt ruumisvaunujen päälle, jos se
teitä huvittaa.

-- Ei teiltä mitään pyydetäkään, vastasi Gervaise viimein. Vaikka minun
täytyisi myydä itseni, niin minä en tahdo antaa kenellekään moitteen
syytä. Minä olen elättänyt muori Coupeauta ilman teitä ja saan minä
hänet ilman teitä hautaankin... Jo kerran olen sanonut teille, että kun
minä otan korjuuseen juoksukissojakin, niin en minä jätä teidän
äitiännekään loassa virumaan.

Silloin rouva Lorilleux alkoi itkeä, ja Lantier'n täytyi estää häntä
lähtemästä pois. Riita kävi niin kovaääniseksi, että rouva Lerat
sähisten hst! hst! minkä jaksoi, katsoi olevan syytä hiipiä hiljaa
kuolinhuoneeseen ja vilkasi levottomasti vainajaan, ikäänkuin olisi
pelännyt hänen heräävän ja kuulevan mistä hänen vieressään väiteltiin.
Samassa hetkessä alkoi pikkutyttöjen piiritanssi uudelleen pihalla,
Nanan kimeä ääni kuului yli muiden.

    Meidän aasi valitteli
    Vatsan vääntehiä.
    Rouva sille teetti silloin
    Piehtaroimispaikan
    Ja sinisenpunaiset saappahat
    Ja sinisenpunaiset saappahat!

-- Herranen aika noita lapsia, kun he ovat hermostuttavia lauluineen!
sanoi Gervaise Lantier'lle, aivan vavisten kärsimättömyydestä ja
purskahtamaisillaan itkuun surusta. Käskekää heidän toki olla vaiti ja
viekää Nana takaisin portinvartijan luokse!

Rouva Lerat ja rouva Lorilleux lähtivät syömään aamiaista luvaten tulla
takaisin. Coupeaulaiset istuutuivat myöskin pöytään syömään kylmää
ruokaa, mutta ilman ruokahalua, uskaltamatta edes kalistella
kahvelillaan. He olivat hyvin ikävissään ja noloina. Muori Coupeaun
läsnäolo painoi heitä kuin painajainen ja tuntui heistä täyttävän
kaikki huoneet. Heidän elämänsä oli joutunut epäjärjestykseen. Alussa
he olivat niin hämmennyksissään, että hyörivät vain sinne tänne
keksimättä mihin ryhtyä, ja olivat niin raukeita kuin jonkin juhlan
jälkeisenä päivänä. Lantier lähti heti taas ulos palatakseen
hautaustoimistoon ja vei mukanaan rouva Lerat'n kolmekymmentä francia
ja kuusikymmentä francia, jotka Gervaise oli käynyt lainaamassa
Goujet'lta juosten paljain päin kuin mielipuoli. Iltapäivällä tuli
muutamia vieraita, naapurien naisväkeä, joita uteliaisuus oli sinne
houkutellut; he huokailivat ja vetistelivät, astuivat pieneen kamariin
tarkastellen kuollutta ja tekivät ristinmerkin räiskyttäen vihkivettä
lasiin kastetulla puksipuun vesalla; sitten he kävivät istumaan
puotiin, jossa he puhuivat rakkaasta vainajasta loppumattomiin,
väsymättä ratkuttaen samaa lausetta tuntikausia. Neiti Remanjou oli
huomannut, että mummon oikea silmä oli jäänyt auki, rouva Gaudron sanoi
moneen kertaan, että hänestä mummolla oli hieno hipiä ikäisekseen ja
rouva Fauconnier ihmetteli, että mummo vielä kolme päivää sitä ennen
oli juonut kahvia. Niin se elämä saattoi loppua äkkiä. Parasta oli
jokaisen vain olla lähtöön valmiina. Iltapuolella Coupeaulaiset
alkoivat jo kyllästyä vierasten käyntiin. Se oli liian suuri rasitus
perheelle, että ruumista täytyi pitää kotona niin kauvan. Hallituksen
olisi pitänyt tehdä uusi laki siitä asiasta. Vielä kokonainen
iltapuoli, kokonainen yö ja kokonainen aamupäivä! Eihän sitä mikään
jaksanut niin kauvan odottaa, Kun näet ei enää itketä, niin suru
muuttuu kiusaksi, viimein siitä voisi ruveta voimaan pahoin. Muori
Coupeau, joka mykkänä ja jäykkänä lepäsi ahtaan kamarinsa perällä,
anasti vähitellen haltuunsa koko asunnon ja kävi niin raskaaksi, että
kaikki ihmiset olivat musertua sellaisen painon alle. Perhe alkoi
tahtomattaankin palata entisiin kotitapoihinsa ja menettää
kunnioitustaan.

-- Syöttehän palasen meidän kanssamme, sanoi Gervaise rouva Lerat'lle
ja rouva Lorilleux'lle, kun he tulivat takaisin. Meillä on niin ikävä,
että on hauskempi olla yhtenä.

Ruuat kannettiin silityspöydälle. Nähdessään lautaset muisteli jokainen
juhlapäivällisiä, joita siellä oli syöty. Lantier oli palannut ja
Lorilleux'kin tuli alas. Leipurilta oli tilattu iso piirakas, sillä
pesijätär ei ollut sillä päällä, että olisi itse jaksanut hommata
ruokaa. Juuri kun istuuduttiin pöytään, tuli Boche sisälle sanomaan,
että herra Marescot tahtoi tulla tervehtimään, ja isäntä astui sisälle
hyvin juhlallisena, leveä kunniamerkkinauha pitkän takin napinlävessä.
Hän kumarsi ääneti ja meni suoraan kuolinhuoneeseen, jossa hän lankesi
polvilleen. Hän oli hyvin jumalinen ja rukoili hartaan näköisenä kuin
rovasti, sitten hän teki ristinmerkin ilmaan pirskottaen vihkivettä
ruumiin päälle. Koko perhe oli noussut pöydästä ja seisoi loitompana
hyvin liikutettuna. Lopetettuaan hartaustoimituksensa tuli herra
Marescot puotiin ja sanoi Coupeaulaisille:

-- Minä tulin niiden kahden hyyryneljänneksen vuoksi, jotka vielä ovat
rästinä. Oletteko tilaisuudessa maksamaan?

-- Ei, ei ihan vielä, sopersi Gervaise, hyvin harmissaan, kun tämä asia
otettiin puheeksi Lorilleux'läisten kuullen. Kyllähän te ymmärrätte
että kun tällainen onnettomuus on meitä kohdannut...

-- Epäilemättä, mutta jokaisella on omat huolensa, sanoi isäntä
levitellen leveitä kämmeniään. Se on minusta hyvin ikävää, mutta minä
en voi odottaa kauvempaa... Jos minä en ole saanut maksua
ylihuomisaamuun mennessä, niin minun täytyy turvautua häätämiseen.

Gervaise pani kätensä ristiin, kyynelsilmin, ääneti, armoa pyytäen.
Isäntä ravisti kiivaasti isoa luisevata päätään sen merkiksi, että
kaikki armonpyynnöt olivat turhia. Sitä paitsi kunnioitus kuollutta
kohtaan kielsi kaiken väittelyn. Ja hienotunteisesti hän vetäytyi pois
takaperin.

-- Pyydän tuhannesti anteeksi, että olen teitä häirinnyt, sanoi hän.
Ylihuomiseksi siis, muistakaa se!

Ja kun hän poistuessaan taas kulki kuolinhuoneen ohitse, kumarsi hän
vielä kerran ruumiiseen päin, notkistaen polveaan avonaisen oven
kohdalla.

Alussa syötiin kiireesti, ettei näyttäisi siltä, kuin siitä olisi
nautittu. Mutta kun oli päästy jälkiruokaan käsiksi, alettiin
vitkastella, tuntui niin hyvältä syödä rauhassa. Toisinaan Gervaise tai
jompikumpi sisaruksista nousi suu täynnä ylös ja kävi vilkaisemassa
viereiseen huoneeseen panematta pois edes ruokaliinaansa; ja kun hän
palasi paikoilleen lopettaen suupalaansa, katsoivat toiset häneen
ikäänkuin kysyäkseen, oliko siellä kaikki reilassa. Mutta lopulta
naiset yhä harvemmin viitsivät nousta paikoiltaan, muori Coupeau oli
unohdettu. Oli keitetty iso pannu hyvin väkevää kahvia, jotta
pysyttäisiin valveilla koko yö. Poissonilaiset tulivat kahdeksan
tienoossa. Heidätkin kutsuttiin juomaan lasi kahvia. Silloin Lantier,
joka tarkasti Gervaisen kasvojen ilmettä, näytti käyttävän hyväkseen
tilaisuutta, jota hän oli odottanut aamusta asti. Puhuttuaan ensin
isäntien hävyttömyydestä, kun näet ilkesivät tulla karhuamaan ihmisiä,
vaikka oli ruumis talossa, hän sanoi äkkiä:

-- Hän on koko jesuiitta, se lurjus, tekopyhine naamoineen!... Mutta
jos minä olisin teidän sijassanne, niin jättäisin siihen paikkaan koko
puodin.

Gervaise, joka oli aivan pilalle väsynyt, pehminnyt ja hermostunut
vastasi veltosti:

-- Niin kyllä! En tosiaankaan aio odottaa oikeudenpalvelioita... Voi,
kun minä olen saanut tästä jo kyllältäni!

Lorilleux'läiset nauttivat siitä ajatuksesta, että Nilkuttajalla ei
olisi enää puotia, ja hyväksyivät täydellisesti hänen päätöksensä. Ei
sitä osannut aavistaakkaan, mitä puodin pito tuli maksamaan. Jos kohta
hän toisten palveluksessa ei ansainnutkaan kuin kolme francia, niin ei
hänellä ainakaan ollut kustannuksia eikä tarvinnut pelätä kadottavansa
suuria summia. Sitä seikkaa he yllyttivät Coupeautakin hänelle
terottamaan; tämä joi kovasti, siten lisäten liikutustaan, ja itki
niin, että kyyneleet tippuivat lautaselle. Kun pesijätär näytti alkavan
ruveta taipumaan, iski Lantier silmää Poissonilaisille. Ja pitkä
Virginie puuttui puheeseen tekeytyen hyvin ystävälliseksi.

-- Tiedättekö mitä, voitaisiinhan se asia saada järjestetyksi. Te
luovuttaisitte minulle kontrahtinne, ja minä sopisin teidän asiastanne
isännän kanssa... Siten te siitä pääsisitte rauhaan.

-- Ei, kiitoksia, vastasi Gervaise säpsähtäen, ikäänkuin hän olisi
saanut vilun puistatuksen. Kyllä minä tiedän, mistä rahaa lähtee, jos
vaan tahdon. Minä teen työtä. Minulla on, Jumalan kiitos, kaksi
kättäni, joiden avulla voin selviytyä pulastani.

-- Saadaanhan siitä puhua myöhemminkin, kiiruhti hatuntekijä sanomaan.
Tänä iltana se on sopimatonta... Mutta tuonnenpana, esimerkiksi
huomenna.

Silloin rouva Lerat'lta, joka oli pistäytynyt kuolinhuoneeseen, pääsi
huudahdus. Hän oli säikähtänyt, sillä kynttilä oli palanut loppuun ja
sammunut. Kaikki touhusivat kovasti saadakseen sytytetyksi uuden
kynttilän ja ravistelivat päätään hokien, että se ei ollut hyvän
merkki, kun kynttilä sammui ruumiin vieressä.

Vainajan ääressä valvominen alkoi. Coupeau oli heittäytynyt pitkäkseen,
ei muka nukkuakseen, vaan miettiäkseen; mutta viiden minuutin päästä
hän jo kuorsasi. Kun Nana lähetettiin Bochelaisten luokse nukkumaan,
pääsi häneltä itku, sillä hän oli jo aamusta asti iloinnut toivoen
pääsevänsä hyvän ystävänsä Lantier'n lämpöiseen, isoon sänkyyn.
Poissonilaiset viipyivät puoleen yöhön asti. Kun kahvi kävi liiaksi
naisten hermoille, oli tehty viiniboolia salaattimaljaan. Puhe kääntyi
hellempiin tunteen asioihin. Virginie puhui maaseudusta, hän olisi
tahtonut tulla haudatuksi metsän reunaan ja saada niittykukkia
hautakummulleen.

Rouva Lerat'lla oli jo kaapissaan varattuna kääreliina, jonka hän
kuoltuaan tahtoi saada ympärilleen, ja hän piti sen sisällä aina
lavendelikimppua, sillä hän tahtoi vetää hyvää hajua nokkaansa, kun
hänen piti joutua pureskelemaan kehäkukkien juuria. Sitten poliisi
siirtyi ilman muuta ihan toiseen asiaan, kertoen vanginneensa aamulla
pitkän, kauniin tytön, joka oli varastanut eräästä makkarapuodista; kun
hänet oli riisuttu alasti komissariuksen luona, oli häneltä löydetty
kymmenen makkarata, jotka hän oli ripustanut vyötäisilleen etu- ja
takapuolelle. Ja kun rouva Lorilleux sanoi inhoten, ettei hän olisi
tahtonut syödä niitä makkaroita, nauratti se hienostaan koko seuraa.
Yön valvonta alkoi käydä hauskemmaksi, mutta kumminkin pysyttiin
sopivaisuuden rajoissa.

Mutta kun viiniboolia juuri lopetettiin, kuului pienestä kamarista
omituista ääntä, ihan kuin hiljaista veden lorinaa. Kaikki nostivat
päätään ja katsoivat toisiinsa.

-- Ei se ole mitään, sanoi Lantier tyyneesti. Ruumis on ruvennut
vuotamaan.

Tämä selitys sai läsnäolijat rauhottumaan, ja he laskivat tyhjät
lasinsa pöydälle.

Vihdoin Poissonilaiset lähtivät pois. Lantier lähti heidän kanssansa,
sanoen menevänsä erään ystävänsä luokse jättääkseen vuoteensa naisille,
jotta he voisivat siinä nukkua jonkun tunnin vuoroonsa. Lorilleux
palasi yksin kotiinsa nukkumaan ja sanoi, ettei se ollut tapahtunut
vielä yhtään kertaa koko aikana kun hän oli ollut naimisissa. Silloin
Gervaise ja molemmat sisarukset jäätyään yksin nukkuneen Coupeaun
kanssa kävivät istumaan kamiinin ääreen, jonka päällä he pitivät kahvia
kuumana. Siinä he kyyröttivät, kädet esiliinan alla, kumartuneina tulta
kohden, jutellen hiljaa keskenään. Heidän ympärillään vallitsi syvä
hiljaisuus. Rouva Lorilleux ruikutti köyhyyttään: hänellä ei ollut
mustaa hametta, eikä hän kumminkaan olisi tahtonut ostaa uutta, sillä
heillä oli hyvin tiukka rahoista, hyvin tiukka; ja hän kysyi
Gervaiseltä, eikö muori Coupeaulta ollut jäänyt musta hame, se, jonka
hän oli saanut syntymäpäiväkseen. Gervaisen täytyi käydä hakemassa
hame. Tekemällä laskoksen vyötäisiin voi hän sitä vallan hyvin käyttää.
Mutta rouva Lorilleux tahtoi myöskin vanhoja alusvaatteita, puhui
sängystä, kaapista ja kahdesta tuolista, katsellen ympärilleen
löytääkseen vielä joitakin rihkamia, jotka pitäisi jakaa tasan. Siitä
oli vähällä nousta riita, mutta rouva Lerat sai sen asettumaan; hänestä
oli kohtuullisempaa, että Coupeaulaiset saivat mummon vähäiset rippeet,
sillä he olivat ne hyvin ansainneet, kun mummon hoito oli kokonaan
ollut heidän niskoillaan. Ja kaikki kolme alkoivat taas torkkua
kamiinin ääressä jutellen toisilleen juoruja yksitoikkoisella äänellä.
Yö tuntui heistä kauhean pitkältä. Väliin he ravistelivat itseään,
joivat kahvia ja kurottivat kaulaansa katsoakseen kamariin, missä
kynttilä, jota ei saanut niistää, paloi surkealla punaisella liekillä,
jonka hiiltyneestä sydämestä tippuneet varkaat olivat panneet isona
lepattamaan. Aamupuoleen heitä alkoi värisyttää huolimatta kovasta
kuumuudesta, jota kamiinista levisi. Tuskallisesta odotuksesta
väsyneinä he olivat ihan menehtyä, heidän silmiään pakotti, ja liiasta
puhumisesta oli heidän kielensä aivan kuivunut. Rouva Lerat heittäytyi
Lantier'n vuoteelle ja kuorsasi kuin mies. Sill'aikaa molemmat toiset
nukkuivat istualleen, pää riipuksissa, niin että se toisinaan retkahti
polviin asti. Päivän alkaessa sarastaa herätti heidät vilun puistatus.
Muori Coupeaun kynttilä oli taas sammunut. Ja kun pimeästä kamarista
taas alkoi kuulua hiljaista lorinaa, niin rouva Lorilleux uudisti
kovalla äänellä entisen selityksen rauhottaakseen itseään.

-- Ruumis vuotaa, sanoi hän sytyttäen uuden kynttilän.

Hautajaiset oli määrätty alkamaan puoli yhdentoista aikaan. Kaunis
aamupäivä vielä edellisen päivän ja yön lisäksi! Vaikka Gervaisella ei
ollut yhtään souta, olisi hän mielellään antanut sata francia sille,
joka olisi tullut ottamaan muori Coupeaun kolme tuntia aikaisemmin. Ei,
rakastipa ihmisiä kuinka paljon tahansa, niin liian raskaiksi he
sittenkin käyvät kuoltuaan; ja kuta enemmän heitä rakastaa, sitä
pikemmin tahtoisi heistä päästä.

Hautajaisaamuna ei onneksi jouda paljoa suremaan. Kaikellaisissa
valmistuksissa on paljon hommaa. Ensin syötiin aamiaista. Sitten toi
ukko Bazouge, kuudennessa kerroksessa asuva ruumiinkantaja, kirstun ja
säkin silppuja. Tämä kunnon mies joka ei koskaan selvinnyt humalastaan,
oli tänäkin aamuna vielä kahdeksan aikaan aika tuitterissa edellisenä
iltana ottamistaan ryypyistä.

-- Tänne kai se piti tuoda? kysyi hän. Ja hän laski kirstun maahan,
niin että se rusahti.

Mutta kun hän heitti sen viereen silppusäkin, jäi hän silmät selällään
ja suu auki seisomaan huomatessaan edessään Gervaisen.

-- Antakaa anteeksi, minä olen erehtynyt, sopersi hän. Mutta minulle
sanoivat, että sitä tarvittiin täällä teillä.

Hän otti jo silppusäkin lattialta, mutta pesijätär pidätti häntä
huutaen:

-- Jättäkää se vain tänne, kyllä te olette oikeassa paikassa.

-- Ahaa! Turkanen! Kunhan selitätte! sanoi hän lyöden reiteensä. Nyt
minä ymmärrän, se onkin se vanha akka...

Gervaise oli käynyt vallan valkoiseksi. Ukko Bazouge oli tuonut kirstun
häntä varten. Koettaen olla kohtelias ja selittää erehdystään jatkoi
ruumiinkantaja:

-- Minkäs minä sille mahdan, kun eilen kertoivat, että yksi naiseläjä
oli kuollut alakerrassa, niin silloin minä luulin, että... Meidän
ammatissa, nähkääs, tämmöiset asiat tulevat sisälle toisesta korvasta
ja menevät ulos toisesta... Yhtä kaikki minä onnittelen teitä. Eikös
niin, että kuta myöhemmin, sen parempi? Vaikka ei tämä elämä aina ole
hauskaa, ohoh toki! ei lähestulkoonkaan!

Gervaise peräytyi hänen puhuessaan yhä edemmäksi, peläten, että hän
tarttuisi häneen pitkillä, likaisilla käsillään viedäkseen hänet pois
kirstussaan. Jo kerran ennen, juuri hänen hääiltanaan, oli ukko Bazouge
sanonut hänelle tuntevansa naisia, jotka kiittäisivät häntä, jos hän
tulisi heitä ottamaan. Mutta ei! Niin pitkälle ei Gervaise vielä ollut
joutunut, kylmä väristys kävi pitkin hänen selkäpiitään. Hänen elämänsä
oli pilalla, mutta sittenkään hän ei tahtonut siitä luopua niin pian;
hän olisi mieluummin tahtonut riutua vähitellen vaikka vuosikausia
kärsien nälkää, kuin heti kuolla, mikä olisi ollut silmänräpäyksen
temppu.

-- Hän on juovuksissa, mutisi hän kauhunsekaisella inholla.
Hautaustoimiston pitäisi edes katsoa, ettei se lähetä juopuneita
miehiä. Saa se siksi hyvän hinnan.

Silloin ruumiinkantaja herkesi ivalliseksi ja hävyttömäksi.

-- Ka, jätetään se sitten toiseen kertaan, muori kulta. Koska vain itse
tahdotte, minä olen aina valmis! Teidän ei tarvitse kuin antaa minulle
merkki. Minä olen naisten lohduttaja... Äläkä sylje ukko Bazougen
päälle, sillä hän on pitänyt sylissään nätimpiäkin naisia kuin sinä, ja
he ovat pitäneet sen hyvänään valittamatta ja olleet hyvin tyytyväisiä
saadessaan jatkaa untaan varjossa.

-- Heretkää jo ääneti, ukko Bazouge! sanoi ankarasti Lorilleux, joka
oli tullut puotiin kuullessaan sieltä ääntä. Tuo on sopimatonta
pilapuhetta. Jos tehtäisiin valitus, niin saisitte eron virastanne...
Menkää tiehenne, koska ette pidä arvossa periaatteita.

Ruumiinkantaja lähti pois, mutta hänen kuultiin vielä kauvan änkyttävän
mennessään:

-- Mitä? Periaatteita!... Periaatteita ei ole olemassakaan ... ei ole
olemassakaan ... ei ole muuta kuin rehellisyys!

Vihdoin kello löi kymmenen. Ruumisvaunut olivat myöhästyneet. Puotiin
oli jo kerääntynyt ihmisiä, ystäviä ja naapureita, herra Madinier,
Saapas, rouva Gaudron ja neiti Remanjou; ja suljettujen ikkunaluukkujen
välitse ilmestyi vähän väliä miehen tai naisen pää kurkistamaan
kadulle, tokko ruumisvaunuja hiljankaan alkoi näkyä. Sukulaiset jotka
olivat kokoontuneet peräkamariin, kättelivät siellä vieraitaan. Syntyi
äänettömyys, jonka aikana kuului vain toisinaan kiireistä supatusta ja
naisten hameiden kahinaa, kun tässä kiusallisessa ja hermostuttavassa
odotuksessa rouva Lorilleux huomasi unohtaneensa nenäliinansa, tai
rouva Lerat etsi virsikirjaa lainatakseen. Jokainen uusi tulokas
huomasi saapuessaan avonaisen kirstun keskellä pientä kamaria, vuoteen
vieressä; ja tahtomattaankin jäi jokainen mittailemaan sitä silmillään,
laskien, että lihava muori Coupeau ei ikimaailmassa mahtuisi siihen.
Kaikki katsoivat toisiinsa, ja heidän silmistään voi lukea saman
ajatuksen, vaikka he eivät sitä toisilleen sanoneet. Katuovella syntyi
tungeksivaa liikettä. Herra Madinier tuli ilmottamaan vakavalla ja
hillityllä äänellä:

-- Nyt ne ovat täällä!

Mutta ruumisvaunut eivät vielä tulleet. Sisälle astui peräkkäin
kiireisin askelin neljä punanaamaista ruumiinkantajaa, joiden mustat
puvut olivat virttyneet ja kuluneet hankautuessaan ruumiskirstuja
vastaan. Ukko Bazouge astui ensimäisenä kovasti juovuksissa, mutta
hyvin arvokkaana; niinpian kuin hän oli virantoimituksessa, sai hän
takasin vakavan ryhtinsä. He eivät virkkaneet sanaakaan, vaan
näyttivät, pää hiukan kumarassa, punnitsevan muori Coupeauta jo
katseillaan. Eikä siinä kauvan viivytelty, tuskin ennätti
aivastaakkaan, ennenkun mummo parka oli pakattuna laatikkoonsa. Pienin
joukosta, nuori, kierosilmä mies oli kaatanut silput kirstuun ja
levitteli niitä käsillään, ikäänkuin hän olisi tahtonut niistä alustaa
taikinaa. Toinen pitkä ja laiha, leikkisän näköinen mies levitti
lakanan niiden päälle. Sitten kaikki neljä tarttuivat yht'aikaa
ruumiiseen ja nostivat sitä kaksi jaloista ja kaksi hartioista. Se kävi
vikkelästi kuin letun kääntäminen. Ihmiset jotka kurottivat kaulaansa
nähdäkseen, voivat melkein luulla että muori Coupeau oli itsestään
hypännyt laatikkoonsa. Hän mahtui siihen ihan parhaiksi, ikäänkuin se
olisi ollut häntä varten tehty, niin parhaiksi, että oli kuultu hänen
ruumiina hankautuminen kirstun lautoja vastaan, joihin se otti kiinni
joka paikasta niinkuin taulu kehykseensä. Mutta kaikissa tapauksissa
hän siihen mahtui, mikä ihmetytti kaikkia läsnäolijoita; ihan varmaan
hänen oli täytynyt kutistua edellisestä päivästä. Sillä välin
ruumiinkantajat olivat nousseet ylös ja jäivät odottamaan; pieni
kierosilmä otti kirstunkannen ja kutsui perheen jäseniä heittämään
viimeisiä jäähyväisiä; Bazouge pisti naulat suuhunsa ja otti vasaran
käteensä jo valmiiksi. Silloin Coupeau, hänen molemmat sisarensa,
Gervaise ja vielä muitakin lankesi polvilleen, ja kaikki suutelivat
muoria, ennenkuin häntä lähdettiin viemään, ja vuodattivat isoja kuumia
kyyneleitä, jotka tippuivat hänen jäykistyneille jääkylmille
kasvoilleen. Nyyhkytystä ja itkun tyrskettä kesti hyvän aikaa. Kansi
laskettiin päälle, ja ukko Bazouge upotti siihen naulansa taitavasti
kuin tottunut tavaran pakkaaja parilla iskulla kunkin naulan päähän;
eikä kukaan enää kuullut omaakaan itkuaan tässä paukkeessa, joka
muistutti huonekalujen korjausverstasta. Kun kansi oli naulattu kiinni,
lähdettiin kirstua viemään.

-- Ei luulisi tekevän mielen mokomia koristuksia tällaisella hetkellä!
sanoi rouva Lorilleux miehelleen huomatessaan ruumisvaunut oven edessä.

Ruumisvaunut saivat liikkeelle koko korttelin. Makkaramuija kutsui
sekatavarakaupan puotipoikia, pikku kelloseppä oli tullut
katukäytävälle ja naapurit kurottautuivat ikkunoistaan sitä
töllistelemään. Ja kaikki nämä ihmiset eivät muusta puhuneet kuin
ruumisvaunujen reunuksen valkoisista pumpulitupsuista. Olisi ollut
paljon parempi että Coupeaulaiset olisivat maksaneet velkansa! Mutta,
kuten Lorilleux'läiset sanoivat, kun kerran ihminen on ylpeä, niin se
näytäksen joka paikassa ja väkisinkin.

-- Se on kerrassaan häpeämätöntä! sanoi samalla hetkellä Gervaise
puhuen ketjuntekijästä ja hänen vaimostansa. Nämä senkin kitupiikit kun
eivät ole tuoneet edes senkään vertaa kuin orvokkikimppua äitinsä
kirstulle.

Lorilleux'läiset olivat tosiaankin tulleet tyhjin käsin. Rouva Lerat
oli antanut tekokukista tehdyn seppeleen. Ja kirstulle pantiin vielä
kukkavihko ja kaunokkiseppele, jotka Coupeaulaiset olivat ostaneet.
Ruumiinkantajain oli täytynyt ponnistaa oikein hartiavoimalla
saadakseen kirstun nostetuksi vaunuihin. Ruumissaatto järjestäytyi
hitaasti. Coupeau ja Lorilleux, pitkä takki päällä ja hattu kädessä,
astuivat edeltä; edellinen oli ylläpitänyt liikutustaan juomalla
aamulla pari lasia valkoista viiniä ja piti nyt kiinni lankonsa
käsipuolesta, sillä hän tunsi jalkansa niin hervottomiksi ja hänen
päätänsä pakotti. Sitten seurasivat miehet, herra Madinier hyvin
totisena, kokonaan mustissaan, Saapas, jolla oli palttoo puseronsa
päällä, Boche, joka herätti huomiota keltaisilla housuillaan, Lantier,
Gaudron, Paistikas, Poisson, ynnä muita vielä. Sen jälkeen tulivat
naiset, ensiksi rouva Lorilleux, jolla oli päällään muori-vainajan
korjattu hame, ja rouva Lerat, joka saalilla koetti peitellä hät'hätää
tekaistua surupukuaan, sinisenpunaisilla nauhoilla koristettua röijyä,
ja heidän jäljestään Virginie, rouva Gaudron, rouva Fauconnier, neiti
Remanjou, ja koko jälkijoukko. Kun ruumisvaunut alkoivat täristen
laskeutua Goutte-d'Or'ïn katua, naisten tehdessä ristimerkkiä ja
miesten nostaessa hattuaan, kävivät ruumiinkantajat paikoilleen; kaksi
heistä astui edeltä ja yksi ruumisvaunujen kummallakin puolen. Gervaise
oli jäänyt viimeiseksi sulkemaan puotia. Hän jätti Nanan rouva Bochen
huostaan ja sai saattojoukon kiinni juosten toisten perästä; tyttö jäi
portinvartijan vaimon kanssa porttikäytävään ja katsoi mitä suurimmalla
mielenkiinnolla komeitten vaunujen jälkeen, joissa hänen isoäitinsä
hävisi kadun päähän.

Juuri kun pesijätär hengästyksissään saavutti saattojoukon hännän, tuli
Goujet omalta taholtaan. Hän liittyi miesten joukkoon, mutta kääntyi
katsomaan taaksensa ja tervehti Gervaiseä päätään nyökäyttäen niin
ystävällisesti, että tämä tunsi itsensä yht'äkkiä hyvin onnettomaksi ja
alkoi uudestaan itkeä. Hän ei itkenyt enää ainoastaan muori Coupeauta,
hän itki jotakin kauheata, jota hän ei olisi voinut sanoa, mutta joka
oli tukahduttaa hänet. Koko matkan hän painoi nenäliinaansa silmilleen.
Rouva Lorilleux, jonka kuivat posket hehkuivat, katsoi häneen
karsaasti, ikäänkuin hän olisi tahtonut syyttää häntä teeskentelystä.

Kirkossa ei toimitus kestänyt kauvaa. Messu tahtoi kumminkin venyä
hiukan pitkäksi, sillä pappi oli hyvin vanha. Saapas ja Paistikas
olivat kolehtia peläten katsoneet parhaaksi jäädä ulkopuolelle. Herran
Madinier tarkasteli kaiken aikaa pappeja ja kertoi havaintojaan
Lantier'ille: nuo veitikat, jotka siinä laskettelivat latinaansa, eivät
tienneet edes itsekään, mitä he mongersivat; he hautasivat ihmisen
aivan samalla tavalla kuin he olisivat hänet kastaneet tai vihkineet,
ilman vähintäkään tunnetta sydämessään. Sitten herra Madinier moitti
juhlamenojen paljoutta kynttilöineen ja vaikertavine äänineen, ja koko
tätä surullista näytäntöä, jolla sukulaisten tunteita hellytettiin.
Omaisensa tuli siten menettäneeksi oikeastaan kahteen kertaan, ensin
kotona ja sitten kirkossa. Ja kaikki miehet myönsivät hänen olevan
oikeassa, sillä vielä oli jäljellä tuskallinen hetki, kun messun
päätyttyä ruvettiin posmittamaan rukouksia ja läsnäolijain täytyi
kulkea kirstun ohi ja pirskottaa sille vihkivettä. Onneksi hautausmaa
ei ollut kaukana. Chapellen pieni hautausmaa, palanen puutarhaa
Marcadet-kadun varrella. Ruumissaatto saapui sinne epäjärjestyksessä,
kaikki kopistelivat jalkojaan ja puhuivat omista asioistaan. Routainen
maa tömisi, olisi tehnyt mieli panna tanssiksi, että jalat olisivat
pysyneet lämpöisinä. Ammottava hauta, jonka viereen kirstu oli
laskettu, oli jo kokonaan jäätynyt, vaalean harmaa ja kivinen kuin
kalkkilouhos; hautajaisvieraista, jotka seisoivat multakasoilla sen
ympärillä, ei ollut kovinkaan hauskaa odottaa sellaisessa pakkasessa ja
katsoa kuoppaan. Vihdoin tuli pappi messupaita päällä pienestä talosta.
Hän värisi ja hänen henkensä näkyi valkoisena höyrynä, joka kerran kun
hän lausui »de profundis». Viimeisen ristinmerkin tehtyään hän lähti
kiireesti tiehensä, eikä hänen näyttänyt tekevän mieli alottaa
uudestaan. Haudankaivaja tarttui lapioonsa, mutta maa oli niin kovaksi
jäätynyt, ettei hän saanut siitä lohkiamaan kuin isoja möhkäleitä,
jotka kovalla jyminällä, ikäänkuin olisi kanuunoita lauvottu,
putoilivat haudan pohjaan pommittaen kirstua, niin että olisi luullut
kansilautojen halkeilevan. Olipa kuinka itsekäs tahansa, niin kyllä tuo
musiikki ottaa luonnon pois. Kyyneleet alkoivat taas vuotaa. Lähdettiin
jo paluumatkalle, mutta vielä hautausmaan ulkopuolellekin kuului kumeaa
jyskettä. Saapas huomautti puhallellen kouriinsa, että muori Coupeau
paralle ei, piru vie, tullut liian lämmin kuopassaan.

-- Hyvät naiset ja muu saattoväki, sanoi levyseppä muutamille
ystäville, jotka olivat jääneet kadulle sukulaisten seuraan, kai te
sallitte meidän tarjota teille jotakin...

Ja hän astui itse edeltä erääseen Marcadet-kadun varrella olevaan
viinikauppaan, _Hautausmaalta palaajain levähdyspaikkaan_.
Gervaise, joka oli jäänyt katukäytävälle, huusi Goujet'lle, joka
nyökäytettyään hänelle uudestaan päätään aikoi lähteä pois. Miksi hän
ei tahtonut juoda lasia viiniä heidän kanssansa? Mutta hänellä oli
kiire, hänen täytyi palata pajaansa. Sitten he katsoivat toisiinsa
hetkisen mitään virkkamatta.

-- Annattehan te minulle anteeksi, että tulin lainaamaan teiltä niitä
kuuttakymmentä francia, sopersi pesijätär viimein. Minä olin kuin hullu
ja tulin ajatelleeksi teitä...

-- Ei siitä mitään, se on jo annettu anteeksi, keskeytti seppä. Ja minä
olen vastakin aina valmis auttamaan teitä, jos teille mikä onnettomuus
sattuu... Mutta älkää puhuko siitä mitään äidille, sillä hänellä on
omat mielipiteensä, enkä minä tahtoisi pahottaa hänen mieltänsä.

Gervaise katsoi häneen yhä; ja nähdessään hänet niin hyvänä ja niin
murheellisena oli hän vähällä suostua hänen kerran tekemäänsä
ehdotukseen, että he yhtenä pakeneisivat elääkseen onnellisina jossakin
maailman sopukassa. Sitten hänen päähänsä pälkähti toinen paha ajatus,
että mitähän, jos olisi lainata häneltä rahaa hyyrynmaksuunkin,
yhdentekevä, niillä hinnalla. Häntä vapisutti ja hän alkoi hyväilevällä
äänellä:

-- Ettehän te ole minulle suutuksissanne, ettehän?

Goujet pudisti päätään vastaten:

-- En tietysti, enkä minä suutu teihin koskaan... Mutta ymmärrättehän
te, että kaikki on lopussa.

Ja hän lähti menemään pitkillä askelilla jättäen Gervaisen
huumaantuneena kuuntelemaan hänen viimeisiä sanojaan, jotka soivat
hänen korvissaan jylhästi kuin kuolinkellot. Astuessaan viinikauppaan
hän kuuli äänen sanovan sisällänsä: »Kaikki on lopussa, niin, kaikki on
lopussa; minulla ei ole enää mitään tehtävää, jos kaikki on lopussa!»
Hän kävi istumaan, nielasi suupalan leipää ja juustoa ja tyhjensi
täyden lasin, jonka hän löysi edestään.

Viinikauppa oli alakerrassa, pitkä, matala sali, jonka täytti
kaksi pitkää pöytää. Viinipulloja, leivän kannikoita ja isoja
juustokimpaleita kolmella lautasella oli asetettu riviin.
Hautajaisvieraat söivät seisaallaan kattamattomalta pöydältä.
Kauvempana, tohisevan kamiinan ääressä lopettelivat ruumiinkantajat
aamiaistaan.

-- Se on Jumalassa, milloin kenenkin vuoro tulee, selitti herra
Madinier. Vanhat kuolevat pois tieltä jättääkseen tilaa nuoremmille...
Kyllä kai teidän asuntonne nyt tuntuu hyvin tyhjältä, kun palaatte
kotiinne.

-- Minun veljeni muuttaakin sieltä pois, ehätti rouva Lorilleux
sanomaan. Se tuottaa vain tappiota koko puoti.

Coupeauta oli pehmitetty. Kaikki yllyttivät häntä luovuttamaan muille
hyyrykontrahtiaan. Rouva Lerat'kin. joka jo jonkun aikaa oli ollut
hyvin hyvissä väleissä Lantier'n ja Virginien kanssa, ja jota kutkutti
se ajatus, että he olivat pikeentyneet toisiinsa, puhui konkurssista ja
vankilasta ollen olevinaan hyvin peloissaan. Ja yht'äkkiä levyseppä
suuttui, hänen surunsa, jonka huuhteeksi hän oli jo kallistanut liian
monta lasia, muuttui raivoksi.

-- Kuule! huusi hän ihan vaimonsa nenän edessä. Sinun pitää kuulla,
mitä minä sinulle sanon! Sinä tahdot aina olla niin saakelin
itsepäinen. Mutta tällä kertaa minä aion noudattaa omaa tahtoani, ettäs
sen tiedät!

-- Se on oikein! sanoi Lantier. Ei häntä hyvällä puheella saakkaan
taivutetuksi mihinkään. Tarvitseisi olla kurikka, jos mieli saada
mitään pystymään hänen kalloonsa.

Ja molemmat kurikoivat häntä vähän aikaa sanoillaan. Mutta se ei
estänyt puremaneuvojen toimintaa. Juusto hupeni ihan silmissä ja pullot
pulpattivat kuin lähteet. Sillä välin Gervaise vähitellen pehmeni
iskuista. Hän ei vastannut mitään, vaan söi kaiken aikaa suun täydeltä
niin kiireesti, kuin hänellä olisi ollut kovakin nälkä. Kun he
lakkasivat nalkuttamasta, nosti hän hiljaa päätänsä ja sanoi:

-- No joko riittää? Minä annan palttua koko puodille! Minä en siitä
välitä enää... Ymmärrättekö, minä en siitä huoli! Kaikki on lopussa!

Silloin tilattiin lisää juustoa ja leipää; keskusteltiin vakavasti.
Poissonilaiset saivat Coupeaulaisten huoneuston ja ottivat vastatakseen
rästinä olevasta hyyrystä. Muuten Boche otti pitääkseen huolta
kontrahdin siirrosta ja oli hyvin tärkeän näköinen saadessaan esiintyä
isännän nimessä. Vieläpä hän siinä yksillä istuimilla vuokrasi asunnon
Coupeaulaisillekin, kuudennessa kerroksessa olevan vapaan huoneen,
samasta porraskäytävästä, jossa Lorilleux'läisetkin asuivat. Mitä
Lantier'hen tuli, niin hän tahtoi mielellään pitää entisen kamarinsa,
ellei se tuottaisi häiriötä Poissonilaisille. Poliisi kumarsi, se ei
häirinnyt häntä ensinkään; ainahan ystävät voivat sopia keskenään,
eriävistä poliittisista mielipiteistä huolimatta. Ja saatuaan omasta
puolestaan asiansa selville ei Lantier puuttunut enää koko kontrahdin
luovutukseen, vaan teki itselleen mahdottoman ison juustovoileivän,
heittäytyi selkäkenoon ja alkoi tyytyväisenä syödä sitä, tekeytyen
välinpitämättömän näköiseksi, etteivät toiset huomaisi, miten
mielissään hän oli; vain salavihkaa vilkui hän vuoroon Gervaiseen ja
Virginiehen.

-- Heipä hei! ukko Bazouge! huusi Coupeau, tulkaahan toki ottamaan
kulaus. Me emme ole ylpeitä, kaikki me olemme työmiehiä.

Neljä ruumiinkantajaa, jotka olivat jo lähdössä pois, palasivat sisälle
kilistämään hautajaisvierasten kanssa. He eivät tahtoneet sanoa sitä
moittiakseen, mutta äskeinen rouva oli ollut peijakkaan raskas ja hänen
kantamisestaan kannatti kyllä saada lasi viiniä. Ukko Bazouge katsoi
terävästi pesijättäreen, mutta ei sanonut yhtään sopimatonta sanaa.
Gervaisen tuli paha olla, hän nousi ylös ja jätti miehet jatkamaan
juopotteluaan. Coupeau, joka oli jo sikahumalassa, alkoi taas ulvoa ja
sanoi, että se tuli surusta.

Kun Gervaise illalla palasi kotiinsa, jäi hän typertyneenä istumaan
tuolille. Huoneet tuntuivat hänestä autioilta ja tavattoman isoilta.
Tosin se oli koko helpotus, että oli päästy mummosta. Mutta hän oli
aivan varmaan jättänyt muutakin kuin vai muori Coupeaun sinne haudan
pohjalle; Marcadet-kadun pieneen puutarhaan. Häneltä puuttui liian
paljon; sinä päivänä oli tainnut mennä hautaan palanen hänen omaa
elämäänsä, hänen puotinsa ja emännän ylpeytensä ja vielä muitakin
tunteita. Niin seinät olivat paljaat ja hänen sydämensä myöskin. Koko
elämä oli hajonnut pirstaleiksi ja luhistunut hautaan. Hän tunsi
itsensä liian väsyneeksi ryhtyäkseen nyt mihinkään. Myöhemmin tahtoi
hän koettaa toipua, jos voisi.

Kun Nana kymmenen aikaan riisuutui, rupesi hän itkemään ja äksyilemään
tahtoen välttämättä mennä nukkumaan muori Coupeaun sänkyyn. Hänen
äitinsä koetti häntä pelotella, mutta tyttö oli liian aikaiseen
kehittynyt, kuolleet herättivät hänessä vain suurta uteliaisuutta.
Päästäkseen hänestä rauhaan, täytyi Gervaisen viimein luvata, että hän
sai oikaista itsensä muori Coupeaun sijalle. Tämä tytön tynkä piti
isoista sängyistä; hän tahtoi venytelläitä ja piehtaroida mielin
määrin. Sinä yönä hän nukkui mainion hyvästi lämpöisellä
höyhen-patjalla, joka suloisesti hiveli hänen ruumistaan.



X.


Coupeaulaisten uusi asunto oli kuudennessa kerroksessa, ja sinne
noustiin B-portaista. Kun oli päästy neiti Remanjoun oven sivutse,
käännyttiin vasemmanpuoliseen käytävään. Sitten piti vielä kääntyä.
Ensimäinen ovi oli Bijardin. Melkein sitä vastapäätä, katolle vievien
pienten portaiden alla oli ummehtunut lokero, jossa nukkui ukko Bru.
Kaksi ovea siitä eteenpäin asui ukko Bazouge. Ja seinäkkäin Bazougen
huoneen kanssa oli Coupeaulaisilla yksi kamari ja alkoovi pihan
puolella. Käytävän varrella ei ollut enää kuin kaksi perhettä,
ennenkuin tultiin Lorilleux'läisten huoneisiin, jotka olivat ihan
käytävän päässä.

Yksi kamari ja alkoovi, siinä oli Coupeaulaisten koko nykyinen asunto.
Eikä kamarikaan ollut kuin kämmenen kokoinen. Siinä täytyi tehdä
kaikki, nukkua ja syödä ynnä paljon muuta. Alkooviin mahtui juuri
parhaiksi Nanan sänky; tytön täytyi heittää päältään isänsä ja äitinsä
luona ja ovi jätettiin auki yöksi, ettei hän tukehtuisi. Heillä oli
niin ahdasta, että Gervaisen oli täytynyt puodista muuttaessaan
luovuttaa koko joukko tavaroita Poissonilaisille, kun hän ei saanut
kaikkia mihinkään sijotetuksi. Sänky, pöytä ja neljä tuolia täyttivät
koko huoneen. Lisäksi vielä oli Gervaise, kun hän ei mitenkään ollut
hennonut erota piirongistaan, asettanut tämän ison rumiskon keskelle
lattiaa, vaikka hänen sydäntään kirvelikin, kun se peitti puolet
ikkunasta, siten vähentäen valoa ja hauskuutta. Kun hän tahtoi katsoa
pihalle, täytyi hänen kumartua syrjittäin ja vääntää kaulaansa
nähdäkseen, sillä hän oli käynyt niin lihavaksi, ettei hän saanut tilaa
kyynäspäilleen.

Ensimäisinä päivinä pesijätär istui vaan itkemässä. Hänestä tuntui
ensin kovin kovalta, ettei hän enää voinut liikkua kotonaan, kun oli
aina tottunut elämään välkeissä suojissa. Hänen henkeään ahdisti ja hän
viipyi tuntikausia ikkunan ja piirongin välissä niin epämukavassa
asennossa, että hänen kaulansa oli vääntyä sijoiltaan. Ainoastaan siinä
voi hän hengittää. Pihalta hän ei kumminkaan saanut muuta kuin ikäviä
ajatuksia. Vastapäätä omaa ikkunaansa, auringon puolella, näki hän
entisen unelmainsa esineen, viidennen kerroksen akkunan, jossa joka
kevät kasvoi Espanjan papuja kiertäen ohuet kärhensä seililankojen
ympärille. Hänen kamarinsa oli varjon puolella, missä resedat kuolivat
ruukuissaan viikon kuluessa. Elämä ei suinkaan kääntynyt parempaan
päin, se ei lähestulkoonkaan ollut sitä, mitä hän oli toivonut.
Sensijaan että hänellä olisi ollut kukkia vanhoilla päivillään, hän
rypi sangen likaisissa oloissa. Eräänä päivänä kumartuessaan katsomaan
pihalle, hänelle tuli omituinen tunnelma, hän oli näkevinään itsensä
siellä alhaalla porttikäytävässä lähellä portinvartijan kamaria, nokka
pystyssä, tarkastelemassa taloa ensimäistä kertaa; ja tämä kolmentoista
vuoden hyppäys takaperin antoi hänelle piston sydämmeen. Piha ei ollut
muuttunut, alastomat seinät olivat tuskin tulleet entistään mustemmiksi
ja homeisemmiksi; ruosteen syömistä likavesitorvista nousi sama ilkeä
haju; ikkunoiden edessä oli vaatteita kuivamassa nuorilla, lijasta
kankeita lapsen kapaloksia; epätasainen piha oli täynnä pajahiilen
tuhkaa ja höylänlastuja; vieläpä vesijohdon puoleisella kostealla
kulmalla värjäyslaitoksesta juossut lätäkkö oli yhtä kauniin sininen
kuin ennenkin. Mutta hän itse tunsi nykyään olevansa kovasti muuttunut
ja ränsistynyt entiseensä verraten. Ensiksikään hän ei enää ollut
alhaalla, silmät taivasta kohden, tyytyväisenä ja rohkeana toivoen
kaunista huoneustoa. Hän oli katon rajassa, ryysyläisten sopessa,
likaisimmassa lokerossa, jonne päivä ei milloinkaan päässyt
pilkistämään. Siinä oli yllin kyllin itkun syytä, hän ei voinut olla
ihastunut kohtaloonsa.

Mutta kun Gervaise oli hiukan tottunut uusiin oloihinsa, näytti alku
sangen lupaavalta uudessa asunnossa. Talvi oli melkein lopussa ja ne
vähäiset rahat, jotka hän oli saanut Virginieltä huonekaluistaan olivat
hänelle hyväksi avuksi talouden kuntoon panossa. Ja sen lisäksi sattui
semmoinen onni, että kevään tullen Coupeau sai työtä maalla,
Etampes'issa ja siellä hän oli lähes kolme kuukautta juomatta: maa-ilma
paransi hänet vähäksi aikaa. Sitä ei usko kuinka virkistävää on
juopoille päästä Pariisin ilmasta, missä kadut ovat täynnä paloviinan
ja viinin höyryä. Palatessaan hän oli terve kuin pukki ja punakka kuin
mansikka ja toi muassaan neljäsataa francia. Niillä he maksoivat
rästiksi jääneen puodin hyyryn, josta Poissonilaiset olivat menneet
takaukseen, sekä muita pieniä velkoja hätäisimmille saamamiehilleen.
Gervaise avasi siten itselleen pari kolme katua, joilla hän ei hyvään
aikaan ollut uskaltanut liikkua. Luonnollisesti hän oli taas ruvennut
silittämään päiväpalkalla. Rouva Fauconnier, joka oli hyvin
hyväntahtoinen, kun vain osasi oikein häntä imarrella, oli ottanut
hänen takaisin työhönsä, vieläpä maksoi hänelle kolme francia päivältä,
kuten ensi luokan silittäjättärelle, koska näet Gervaise oli ollut oman
liikkeensä emäntänä. Ja Coupeaulaisten talous näyttikin voivan
hiljalleen edistyä. Vieläpä Gervaise toivoi tekemällä työtä ja
säästämällä voivansa maksaa kaikki velkansa ja järjestää elämänsä
siedettävälle kannalle. Mutta näihin toiveisiinsa hän uskoi vain
miehensä ansaitseman suuren rahasumman synnyttämässä kuumeessa. Siitä
jäähdyttyään hän otti vastaan päivät sellaisina kuin ne tulivat,
arvellen, että mikään ilo ei ollut pitkäaikaista.

Enimmästi kärsivät Coupeaulaiset tähän aikaan nähdessään
Poissonilaisten uudistushommat heidän entisessä puodissaan. He evät
olleet kovin kateellisia luonnostaan, mutta heitä ärsytettiin, heidän
kuultensa ihan tahallaan ihasteltiin heidän seuraajainsa upeita
laitoksia. Bochelaiset ja varsinkin Lorilleux'läiset olivat
väsymättömiä niitä kehumaan. Heidän puheidensa mukaan ei oltu koskaan
nähty kauniimpaa puotia. Ja he päivittelivät sitä kauheata siivoa,
jossa kaikki paikat olivat olleet Poissonilaisten tullessa,
ja kertoivat, että huoneiden puhdistus yksistään oli noussut
kolmeenkymmeneen franciin. Jonkun aikaa epäröityään oli Virginie
päättänyt perustaa herkkutavarakaupan, jossa olisi myytävänä
karamelleja, suklaata, kahvia ja teetä. Lantier oli hänelle hartaasti
suositellut sellaista kauppaa, sillä makeisilla, sanoi hän, voisi
ansaita äärettömiä summia. Puodin maalaukseen valittiin kaksi ylen
hienoa väriä, mustalle pohjalle vedettiin hienoja keltaisia raitoja.
Kolme puuseppää teki työtä kahdeksan päivää laittaessaan kuntoon
hyllyjä, näyte-ikkunoita ja tiskiä, jonka päälle tehtiin erityiset
telineet lasimaljoja varten, ihan kuin sokerileipurien puodeissa.
Pieneen perintöön, jota Poisson oli säästänyt vanhan päivän
varaksi, taisi tulla isohko lovi. Mutta Virginie riemuitsi, eikä
Lorilleux'läiset, joita portinvartijan joukko auttoi, säästäneet
Gervaiseä, vaan kertoivat hänelle jok'ikisestä hyllynlokerosta ja
makeismaljasta, sillä heitä huvitti nähdä miten Gervaisen muoto
muuttui. Olipa kuinka vähän kateellinen tahansa niin kaiveleehan se
vaikka kenenkä sydäntä, kun toiset pistävät hänen kenkänsä jalkaansa ja
niillä tallaavat hänet murskaksi.

Toinen syy tähän kateuteen piili syvemmällä, se oli riita miehestä.
Väitettiin että Lantier oli hylännyt Gervaisen. Koko kortteli oli siitä
selvillä. Tuottihan se edes hiukan siveellisyyden leimaa koko kadulle.
Ja kaikki kunnia tästä erosta tuli Lantier'lle, joka oli kylliksi
ovela pysytelläkseen yhä naisten suosiossa. Tiedettiimpä siitä
yksityisseikkojakin, hatuntekijän oli täytynyt antaa korvalle
pesijätärtä saadakseen hänet pysymään alallaan, kun tämä ei ollut
vähemmällä tahtonut hänestä hellittää. Tietysti ei kukaan sanonut,
miten asianlaita oikeastaan oli; niiden mielestä, jotka sen olisivat
voineet tietää, se oli liian yksinkertainen eikä tarpeeksi
mieltäkiinnittävä, Jos niin tahtoi sanoa, oli Lantier todellakin
hylännyt Gervaisen siinä merkityksessä, ettei hän enää pitänyt häntä
käytettävänään yötä päivää; mutta ihan varmaan hän kävi häntä
tapaamassa kuudennessa kerroksessa, milloin vain hänen mielensä teki,
sillä neiti Remanjou näki hänen usein tulevan Coupeaulaisten luota
hyvin tavattomalla ajalla. Suhteet siis kuitenkin, kaikitenkin
jatkuivat, ilman että kumpikaan olisi niistä paljon nauttinut; entisen
tottumuksen voimasta tahtoivat he vieläkin tehdä toisilleen mieliksi;
ei siinä muuta ollut. Mutta asema kävi mutkallisemmaksi sen kautta,
että ihmiset nyt jo olivat tietävinään Lantier'n ja Virginien
makailevan samojen lakanoiden välissä. Mutta siinä ihmiset pitivät
liikaa kiirettä. Epäilemättä hatuntekijä hakkaili puodin uutta emäntää;
sehän oli odotettavissakin, koska kerran tämä kaikessa muussakin oli
astunut Gervaisen sijaan. Siitä oli juuri liikkeellä hauska juttu;
kerrottiin, että Lantier oli eräänä yönä mennyt hakemaan Gervaiseä
naapurinsa sängystä, ja että hän oli vienytkin kamariinsa ja pitänyt
luonaan Virginien, vaikka hän pimeän tähden ei häntä tuntenut, ennenkun
päivä alkoi sarastaa. Jutulle naurettiin, mutta todellisuudessa ei
Lantier vielä ollut päässyt niin pitkälle, hän tuskin uskalsi vielä
nipistellä Virginietä vyötäisistä. Lorilleux'läiset puhuivat siitä
huolimatta pesijättärelle alituiseen Lantier'n ja rouva Poissonin
lemmenkohtauksista, toivoen saavansa hänet mustasukkaiseksi.
Bochelaistenkin puheista kuului, että he eivät olleet koskaan nähneet
kauniimpaa paria. Hulluinta koko asiassa oli, että Goutte-d'Or'in katu
ei näyttänyt panevan pahakseen uutta kolmiyhteyttä; sen siveellinen
käsitys, joka niin ankarasti oli tuominnut Gervaiseä, piteli lempeästi
Virginietä. Mutta ihmisten hyväntahtoinen suvaitsevaisuus täisikin
johtua siitä että aviomiehenä tällä kertaa oli poliisi.

Onneksi ei mustasukkaisuus paljoakaan vaivannut Gervaiseä. Lantier'n
uskottomuudesta hän ei ollut juuri millänsäkään, sillä hänen
sydämellään ei ollut enää pitkään aikaan ollut mitään tekemistä heidän
suhteissaan. Vaikka hän ei ollut koskaan välittänyt omasta puolestaan
ruveta urkkimaan, sai hän kuulla koko joukon ruokottomia juttuja
hatuntekijän seikkailuista kaikellaisten katunaikkoisten kanssa, mutta
niistä hän ei huolinut sen enempää, vaan oli hänelle edelleenkin yhtä
suopea. Hän ei viitsinyt edes suuttua tarpeeksi rikkoakseen välejään
hänen kanssansa. Mutta rakastajansa uutta lemmenliittoa hän ei jaksanut
sulattaa yhtä helposti. Virginiehen nähden oli asianlaita toinen.
Lorilleux'läiset ja Bochelaiset olivat keksineet koko jutun vain häntä
härnätäkseen; ja jos kohta hän ei pitänytkään väliä turhanpäiväisistä
pikku asioista, niin hänenkin kunniantunnostaan löytyi kumminkin vielä
tämä arka paikka. Kun rouva Lorilleux tai joku muu pahansuopa heittiö
häntä kiusatakseen sanoi, että Poissonille oli kasvanut niin pitkät
sarvet päähän, ettei hän enää mahtunut kulkemaan Saint-Denis'n
portista, kävi hän aivan kalpeaksi, hänen rintaansa kouristi, ja hän
tunsi polttoa sydänalassaan. Mutta hän puri huuliaan ja koetti niellä
harmiaan, sillä hän ei tahtonut suoda vihamiehilleen sitä iloa, että
olisivat päässeet hänelle ilkkumaan. Lantier'lle hän sitä vastoin taisi
purkaa vihansa, sillä neiti Remanjou oli kuulevinaan korvapuustin
läjähtävän eräänä iltapäivänä; muutenkin he ihan ilmeisesti olivat
riitaantuneet, sillä Lantier ei puhunut hänelle halaistua sanaakaan
kahteen viikkoon; sitten hän taas alkoi käydä hänen luonaan, ja entinen
elämä näytti alkavan uudestaan, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.
Pesijätär katsoi parhaaksi tyytyä asemaansa, sillä häntä ei haluttanut
ruveta tukkanuottasille ja siten yhä enemmän katkeroittaa elämäänsä.
Hän ei ollutkaan enää kaksikymmenvuotias eikä enää välittänyt miehistä
siihen määrään, että olisi tahtonut antaa kilpailijoilleen selkään
heidän kauniiden silmiensä tähden, itse mahdollisesti joutuakseen
putkaan. Tämänkin hän vain laski yhteen muiden nöyryytystensä kanssa.

Coupeau ilkkui. Tämä mukava aviomies, joka ei ollut ottanut kuulevaan
korvaansakaan perkeleen parkunaa omassa kodissaan, piti hirmuista
ilvettä Poissonin sarvista. Kun asia koski häntä itseään ei hän siitä
ollut millänsäkään, mutta toisten perheessä se oli hänestä
hassunkurista, ja hän oli hyvin kärkäs urkkimaan sellaisia tapauksia,
missä naapurien akat petkuttivat miestään. Voi mikä nahjus se Poisson
oli! Ja semmoinen vehnänen kantaa vielä miekkaa ja tohtii tyrkkiä
ihmisiä katukäytävällä! Coupeau meni hävyttömyydessään niin pitkälle,
että rupesi pilkkaamaan Gervaiseä. Ei ollut paha! Hänen rakastajansa
oli koreasti hylännyt hänet! Hänellä oli huono onni. Ensin olivat
hänen hankkeensa seppiin nähden jääneet onnistumatta, sitten hän
sai matkapassin hatuntekijöiltä. Hän olikin kääntynyt kovin
huikentelevaisten ammattikuntien puoleen. Minkä tähden hän ei ottanut
muuraria, miestä, johon voi luottaa, ja joka on tottunut tekemään
tukevaa työtä? Tosin hän puhui näistä asioista leikkisään tapaansa,
mutta Gervaise kävi yhtä kaikki vallan vihreäksi, sillä hänen miehensä
katsoi häneen pienillä juomarin silmillään niin tuikeasti, ikäänkuin
hän olisi tahtonut kaivaa sanansa häneen vintilällä. Kun hän otti
puheeksi nämä roskaiset asiat, ei Gervaise koskaan tiennyt, puhuiko hän
piloillaan vai tosissaan. Mies, joka on humalassa vuoden umpeen, ei ole
enää oman päänsä herra, ja sellaisia aviomiehiä on kosolta, jotka
kahdenkymmenen vanhoina ovat hyvin mustasukkaisia, mutta jotka juominen
tekee kolmenkymmenen vanhoina hyvin välinpitämättömäksi aviolliseen
uskollisuuteen nähden.

Kannatti tosiaankin nähdä, miten Coupeau mahtaili Goutte-d'Or'in
kadulla! Hän sanoi Poissonia parkunan perkeleeksi. Se tukki suun
kielikelloilta! Hän ei ollutkaan enää itse ihmisten hampaissa. Hän
tiesi kyllä, mitä hän tiesi. Jos hän ei ollut aikoinaan ollut
kuulevinaan, mitä hänestä puhuttiin, niin siihen oli ollut
luonnollisena syynä se, että hän halveksi juoruja. Tietäähän jokainen
omat kotoiset asiansa, ja se koira älähtää, johon kalikka sattuu.
Häneen se ei sattunut: ei suinkaan hän silloin voinut ruveta vain
ihmisten mieliksi älisemään? Mutta mitäs poliisi teki? Tokkos hänkään
älähti? Tällä kertaa kumminkin kalikka osui oikeaan. Rakastavaiset oli
nähty yhdessä. Se ei ollutkaan siis enää tyhjää kulkupuhetta. Ja hän
suuttui, hän ei käsittänyt, kuinka mies, lisäksi vielä valtion
virkamies, suvaitsi kotonaan sellaista häväistystä. Mutta poliisi
täisikin pitää toisten tähteistä. Mutta se ei estänyt Coupeauta, kun
hänelle iltasin tuli ikävä yksin vaimonsa kanssa ullakkolokerossaan,
menemästä alas hakemaan Lantier'ta ja tuomasta häntä mukanaan väkisin.
Siitä asti kuin toveri oli ollut poissa, ei hän enää ollut viihtynyt
kotonaan. Jos hän näki Lantier'n ja vaimonsa välin kylmenneen, koetti
hän sovittaa heitä. Piru vie! Mitä heidän tarvitsi välittää ihmisistä?
Eikö heillä muka ollut lupa huvitella niin kuin parhaaksi näkivät? Ja
hän nauroi, hänen räpyttelevistä juopon silmistään loisti rajaton
alttius, halu jakaa kaikki hatuntekijän kanssa siten sulostuttaakseen
elämäänsä. Ja varsinkaan sellaisina iltoina ei Gervaise enää tiennyt,
puhuiko hän leikillään vai tosissaan.

Keskellä näitä juoruja Lantier esiintyi hyvin rehtevästi. Hän kohteli
toisia isällisesti ja arvokkaasti. Kolme eri kertaa oli hän saanut
estetyksi Coupeaulaisten ja Poissonilaisten välit rikkoutumasta.
Molempain perheiden hyvä sopu kuului näet hänen hyvinvointinsa
ehtoihin. Hellällä ja lujalla huolella valvoen Gervaiseä ja Virginietä
hän sai heidät aina osottamaan toisilleen mitä hartainta ystävyyttä.
Valliten kumpaakin tyynesti kuin turkkilainen pasha hän vain lihoi
omasta oveluudestaan. Tämä juupeli sulatteli vielä vatsassaan
Coupeaulaisia, kun hän jo pureskeli Poissonilaisia. Se ei haitannut
häntä ensinkään! Kun yksi puoti oli syöty tyhjäksi, alotti hän toista.
Hänenlaisensa miehetpähän ne menestyvätkin parhaiten.

Sinä vuonna, kesäkuussa pääsi Nana ensi kerran ripille. Hän oli jo
kolmannellatoista, pitkä ja hoikka kuin parsaheinä ja hyvin
räikenemättömän näköinen; edellisenä vuonna hänet oli erotettu
rippikoulusta huonon käytöksensä tähden; ja jos pappi hänet päästi
ripille tällä kertaa, niin sen hän teki vain pelosta, että tyttö ei sen
koommin näyttäytyisi hänelle, ja hän siten tulisi päästäneeksi yhden
pakanan lisää bulevardin katukiviä kuluttamaan. Nana tanssi ilosta
ajatellessaan valkoista pukuaan. Lorilleux'n puolisot olivat hänen
kummeinaan luvanneet puvun, ja kerskailivat tästä lahjastaan kaikille
talon asukkaille. Rouva Lerat'n piti antaa huntu ja myssy, Virginien
kukkaro ja Lantier'n virsikirja. Siten voivat Coupeaulaiset jokseenkin
huolettomina odottaa tätä juhlallista toimitusta. Sen lisäksi vielä
Poissonilaiset, jotka tahtoivat pitää tuliaiskutsut tuttavilleen,
valitsivat juuri tämän tilaisuuden, epäilemättä hatuntekijän neuvosta.
He kutsuivat Coupeaulaiset ja Bochelaiset, joiden tytär myös silloin
pääsi ensi kerran ripille. Päivälliseksi he lupasivat tarjota
lammaspaistia ja jotakin sen ympärillä.

Juuri edellisenä iltana, kun Nana ihastuksissaan katseli piirongin
päälle leviteltyjä lahjojaan, palasi Coupeau kotiin vallan kamalassa
tilassa. Pariisin ilma alkoi taas vaikuttaa häneen. Ja juovuspäissään
hän haukkui vaimoaan ja lastaan käyttäen niin ruokottomia sanoja, että
ne olivat ihan sopimattomia sellaisessa tilaisuudessa. Muuten Nana
itsekin tuli löyhäsuiseksi, kun aina vain kuuli rivoja puheita.
Äitiäänkin hän saattoi haukkua kameeliksi ja lehmäksi, kun tämä hänelle
riiteli.

-- Leipää! karjui levyseppä. Ja keitto pöytään, sanon minä!... Aina
noilla akoilla on noita helvetin hetaleitaan! Mutta minä heitän hornaan
koko teidän hökötyksenne, jos en heti saa keittoani!

-- Sit' on koko kiusankappale, kun hän on pätkässä! murisi Gervaise
kärsimättömästi. Sitten hän kääntyi hänen puoleensa ja sanoi.

-- Se on tulella, älä siinä joutavaa intoa!

Nana tekeytyi kainoksi, sillä hänestä se kuului päivän vaatimaan
kilttiyteen. Hän katseli yhä vielä lahjojaan painaen silmänsä alas eikä
ollut ymmärtävinään isänsä rumia puheita. Mutta levyseppä oli kovasti
kiusanteon haluinen ollessaan pöhnässä. Hän huusi ihan hänen korvansa
takana:

-- Piru sinut periköön valkoisine mekkoinesi! Vai aiotko sinä taas
tunkea paperitukkoja täytteeksi liivisi alle niinkuin tässä eräänä
pyhänä?... Jaa. jaa, mutta odotahan! Kyllä minä näen, miten sinä
kieputtelet takapuoltasi. Ne sinua kutkuttavat, nuo koreat ryysysi.
Mikä sinä luulet olevasi?... Tokko korjaat siitä luitasi, kirottu
kakara! Älä niitä siinä hypistele, vain paiskaa ne piirongin
laatikkoon, taikka minä näytän sinulle, mikä on mikä!

Nana seisoi pää kumarassa, eikä vieläkään vastannut mitään. Hän oli
ottanut pienen tyllimyssyn ja kysyi äidiltään, paljonko semmoinen
maksoi. Ja kun Coupeau ojensi kättään reväistäkseen sen häneltä, niin
Gervaise survasi hänet syrjään huutaen:

-- Jätä toki lapsi rauhaan! Hänhän on kiltti eikä tee mitään pahaa.

Silloin levyseppä päästi koko kiukkunsa valloilleen.

-- Te sen helvetin hutsut! Yhdellaisia olette kumpikin, sekä äiti että
tytär, kaunis pari! Ja se on siivoa peliä, kun tuommoinen kutale, jonka
silmät vain pälyvät miehiin, lähtee syömään Herran ruumista!
Uskallappas vain väittää vastaan, saastainen sikiö! Minä puen sinut
säkkiin, niin saadaanpas nähdä, vieläkö nahkaasi syyhyttää. Niin, säkin
minä panen sinun päällesi, jotta se inhottaa sinua itseäsi ja
pappejasi. Se muka vielä on tarpeen, että hekin sinua turmelevat,
saatanat! Kuulkaa molemmat, mitä minä sanon!

Ja siinä paikassa kääntyi Nana hurjistuneena ympäri. Gervaisen täytyi
levittää kätensä suojellakseen tavaroita, joita Coupeau uhkasi repiä
rikki. Lapsi katsoi tuikeasti isäänsä ja unohtaen nöyryyden, johon
häntä rippi-isä oli kehottanut, sanoi hän hammasta purren:

-- Sika!

Heti kun levyseppä oli syönyt keittonsa, alkoi hän kuorsata. Seuraavana
aamuna hän heräsi hyvin hyvällä tuulella. Edellisen illan hutikasta oli
hänellä vielä parhaiksi tuntumusta, joka vaikutti, että hän nyt oli
hauskimmillaan. Hän oli katsomassa, kun tyttöä puettiin, ja oli
ihastunut hänen valkoiseen mekkoonsa, kummastellen, mitenkä niin
vähäinen seikka voi tehdä tuommoisen räkänokan ihan oikean mampselin
näköiseksi. Kuten hän itse sanoikin, oli aivan luonnollista, että isä
sellaisena päivänä oli ylpeä tyttärestään. Ja kelpasipa Nanata
katsoakin. Hän oli kerrassa siron näköinen liian lyhyessä mekossaan, ja
hän hymyili ujosti kuin vihille vietävä morsian. Kun mentiin alas ja
hän näki porttikamarin kynnyksellä Paulinen, joka oli puettu samoin
kuin hänkin, pysähtyi hän ja loi häneen terävän silmäyksen, mutta
huomattuaan, että toisen puku ei ollut yhtä sievä kuin hänen ja istui
huonommin, herkesi hän hänelle hyvin ystävälliseksi. Molemmat perheet
lähtivät yhtenä kirkkoon.

Nana ja Pauline astuivat edeltä, virsikirja kädessä, pitäen kiinni
hunnusta, jota tuuli hulmutteli; he eivät puhelleet keskenään, mutta
olivat ylen mielissään nähdessään ihmisten tulevan ulos puodeista heitä
katsomaan ja asettivat naamansa hartaan näköisiksi kuullakseen
ohikulkijain sanovan, että he olivat hyvin sieviä. Rouva Boche ja rouva
Lorilleux jättäytyivät muista jäljelle saadakseen kertoa toisilleen
mietteitään Nilkuttajasta ja hänen tuhlaavaisuudestaan. Ihan varmaan
hänen tyttärensä ei olisi koskaan päässyt ripille, elleivät sukulaiset
olisi antaneet hänelle kaikkea. Niin, ihan kaikki, vieläpä uusi
paitakin oli hänelle annettu kunnioituksesta pyhää pöytää kohtaan.
Rouva Lorilleux'n huolen esineenä oli varsinkin valkoinen hame, hänen
oma antamansa lahja; ja joka kerran kun lapsi meni liian lähelle seinää
ja sai pölyä mekolleen, julmistui hän ja sanoi Nanata nokitontuksi.

Kirkossa Coupeau itki kaiken aikaa. Se oli typerää, mutta hän ei voinut
pidättäytyä. Häntä liikutti niin, kun pappi ojensi pitkät käsivartensa
ja pienet, enkelien kaltaiset tytöt kulkivat hänen editsensä kädet
ristissä; ja urkujen soitto ellosteli hänen vatsaansa, ja pyhän savun
hyvä haju pani hänet aivastelemaan, niinkuin olisi tuotu kukkavihko
hänen nokkansa alle. Hän oli sanalla sanoen aivan haltioissaan,
sydänjuuriaan myöten heltyneenä. Erittäinkin ihana oli hänestä eräs
virsi, jota veisattiin tyttöjen ollessa syömässä Herran ruumista; se
kävi suloisena väristyksenä niskasta lähtien pitkin koko hänen
selkäpiitään. Muuten, hänen ympärillään oli koko joukko muitakin
herkkätuntoisia ihmisiä, joilta nenäliinat kastuivat. Se oli tosiaankin
ihana päivä, kaunein koko hänen elämässään. Mutta kun hän kirkosta
tultua meni juomaan lasin viiniä Lorilleux'n kanssa, jonka silmät
olivat pysyneet vallan kuivina, ja joka teki ivaa hänen itkustaan, niin
hän suuttui, ja sanoi, että se oli pappien syy, jotka polttivat
kirkossaan perkeleen yrttejä pehmitelläkseen ihmisiä. Mutta sittenkään
ei hän tahtonut sitä salata, vaan tunnusti vilpittömästi, että hänen
silmistään oli vuotanut kyyneleitä, sehän todisti vain, että hänen
sydämensä ei ollut kivestä. Ja hän tilasi vielä toiset lasit.

Poissonilaisten tulijaispäivälliset olivat hyvin hauskat. Ystävyys
vallitsi ilman vähintäkään soraääntä aterian alusta loppuun. Kun pahat
päivät koittavat sattuu siten tilaisuuksia, jolloin sellaisetkin
ihmiset, jotka muuten vihaavat toisiansa, viettävät muutamia hetkiä
rakkaassa rauhassa. Lantier, jolla oli vasemmalla puolellaan Gervaise
ja oikealla Virginie, oli yhtä rakastettavan kohtelias kummallekin
tuhlaillen heille hellyydenosotuksia kuin kukko, joka tahtoo yllä pitää
rauhaa kanatarhassaan. Vastapäätä häntä istui Poisson tapansa mukaan
tyynen ja miettiväisen mutta ankaran näköisenä, kuten poliisi
konsanaan, joka pitkien vahtivuorojensa aikana kaduilla on tottunut
olemaan mitään ajattelematta ja katsomaan mitään näkemättä. Mutta
juhlan kuningattaria olivat molemmat pikku tytöt, Nana ja Pauline,
joiden oli annettu pitää juhlavaatteet päällään; he istuivat jäykkinä
peläten tahraavansa valkoiset mekkonsa, ja heitä varotettiin joka
suupalalla ja neuvottiin, miten piti syödä siististi. Siitä
tuskastuneena Nana viimein kaataa höläytti koko viinilasinsa päällensä.
Syntyi yleinen hämminki, häneltä riisuttiin mekko päältä ja viinitahra
pestiin heti vesilasissa.

Jälkiruokaa syödessä keskusteltiin sitten vakavasti lasten
tulevaisuudesta. Rouva Boche oli jo tehnyt valintansa. Paulinen piti
mennä koruompeluverstaaseen, kulta- ja hopeaompeluksilla voi ansaita
viisi, kuusi francia päivässä. Gervaise ei ollut vielä päättänyt
Nanasta, sillä tytöllä ei ollut taipumusta mihinkään. Laukkaamaan
pitkin katuja hän kyllä osotti taipumusta, mutta muuhun hänestä ei
ollut ensinkään.

-- Jos minä olisin teidän sijassanne, sanoi rouva Lerat, niin minä
panisin hänet kukantekijän oppiin. Se on siistiä ja hauskaa työtä.

-- Vai kukantekijäksi, murahti Lorilleux, nehän ovat kaikki mitä
kevytmielisintä joukkiota.

-- Entä minä sitten? huudahti pitkä leski huuliaan mutistaen. Olettepa
te kohtelias. Tietäkää, että minä en olekaan mikään narttu, minä en
kellahdakaan selälleni, kun kuka vain viheltää!

Mutta koko seura käski häntä vaikenemaan.

-- Rouva Lerat, hyi! rouva Lerat!

Ja hänelle silmää iskien viitattiin molempiin rippilapsiin, jotka
pistivät nenänsä lasiinsa, etteivät purskahtaisi nauruun. Heidän
tähtensä olivat miehetkin siihen asti karttaneet sopimattomia sanoja.
Mutta rouva Lerat ei pitänytkään hyvänään nuhdetta. Sen, mitä hän oli
sanonut, oli hän kuullut hienoimmissakin seurapiireissä. Sitäpaitsi hän
kyllä osasi käyttää kieltään; häntä oli usein kehuttu siitä tavasta,
jolla hän puhui kaikesta, vieläpä lastenkin läsnäollessa, koskaan
loukkaamatta sopivaisuuden vaatimuksia.

-- Kukantekijäin joukossa on hyvin kunniallisia naisia, tietäkää se!
huusi hän. He ovat luodut samallaisiksi kuin muutkin naiset, eikä
heilläkään ole nahkaa joka paikassa, se on selvä. Mutta he osaavat
pitää puolensa ja valita maulla silloinkin kun he hairahtuvat... Ja
tämä hieno aisti tulee heille kukista. Se se on minutkin varjellut...

-- Ka, eihän minulla ole mitään kukantekijän ammattia vastaan,
keskeytti Gervaise. Kunhan se vain miellyttää Nanata itseään; ei lapsia
saa vasten heidän tahtoaan pakottaa millekään alalle... Niin. Nana,
vastaappas nyt, äläkä tekeydy tyhmäksi. Tahdotko ruveta kukantekijäksi.

Tyttö istui kumartuneena lautasensa yli, kasteli sormensa suussaan ja
keräsi sillä leivoksen murenia, joita hän siitä sitten imeksi. Hän ei
pitänyt kiirettä, vaan nauraa virnisteli.

-- Kyllä, äiti, rupean toki mielellänikin, selitti hän viimein.

Silloin asia järjestettiin heti. Coupeau suostui siihen, että rouva
Lerat veisi lapsen verstaaseensa, Kairon kadulle jo seuraavana päivänä.
Nyt alettiin puhua vakavasti elämän velvollisuuksista. Boche sanoi,
että Nana ja Panline nyt olivat aikaihmisiä, kun olivat käyneet
ripillä. Poisson lisäsi, että heidän piti tästälähin osata laittaa
ruokia, parsia sukkia ja johtaa taloutta. Vieläpä heille puhuttiin
heidän naimisiin menostaankin ja lapsista, joita heille kerran
maailmassa kasvaisi. Tytöt kuuntelivat pidätellen naurun tirskuntaansa
ja nykivät toisiaan, samalla kertaa hyvillään ja hämillään siitä, että
he nyt olivat täysiä naisia ja heidän kasvonsa hohtivat tulipunaisina
valkoisten mekkojen rinnalla. Mutta enimmästi heitä kutkutti, kun
Lantier piloillaan kysyi heiltä, eikö heillä jo ollut tiedossa
sulhasia. Nana pantiin väkisin tunnustamaan, että hän piti paljon
Victor Fauconnier'sta, äitinsä työnantajan pojasta.

-- Hän on kyllä meidän ristityttömme, sanoi rouva Lorilleux
Bochelaisille, kun lähdettiin pois, mutta siitä hetkestä, jona he
panevat hänet kukantekijän oppiin, me emme tahdo kuulla hänestä
puhuttavankaan. Siitä tulee taas yksi maleksija lisää bulevardeille...
Saadaanpa nähdä, niin ei mene kuutta kuukautta, ennenkuin hänelle käy
huonosti.

Palatessaan kotiinsa nukkumaan tunnustivat Coupeaulaiset, että kaikki
oli käynyt hyvin, ja että Poissonilaiset eivät olleet häjyjä ihmisiä
Gervaisestä oli puotikin hyvin siististi sisustettu. Hän oli odottanut,
että hänestä tuntuisi kiusalliselta viettää siten kokonainen ilta
entisessä asunnossaan, jossa toiset nyt rehentelivät, ja ihmeekseen
huomasi hän nyt, että se ei ollut häntä harmittanut hetkeäkään.
Riisuessaan päältään kysyi Nana äidiltään, oliko toisessa kerroksessa
asuvalla neidillä, jonka häitä oli vietetty edellisellä viikolla,
myöskin ollut musliinihame niinkuin hänelläkin.

Mutta tämä olikin perheen viimeinen ilon päivä. Kului kaksi vuotta,
joiden aikana he vajosivat yhä syvemmälle. Talvet varsinkin panivat
heidät puti puhtaaksi. Jos he hyvän sään aikana vielä söivätkin leipää,
niin sateen ja kylmien ilmojen kanssa saapui nälkä, joka opetti heitä
syömään päivällistä ulkomuistista tässä huonepahasessa, jossa vallitsi
oikea siperialainen pakkanen. Joulukuu, se heittiö, tunkeutui sisälle
oven raosta ja toi tullessaan kaiken maailman kärsimykset, seisauksen
kaikilla työaloilla ja siitä johtuvan velton toimettomuuden ynnä kylmän
ja kostean vuodenajan koko mustan kurjuuden. Ensimäisenä talvena he
vielä joskus tekivät tulta kamiiniin ja kytristäytyivät sen ympärille
lämmittelemään, nauttien mieluummin lämmöstä kuin ravinnosta. Mutta
toisena talvena jäi kamiini rauhassa ruostumaan, jäätävän kylmänä
törrötti se nurkassaan murheellisen näköisenä kuin rautainen
rajapyykki. Ja kaiken muun lisäksi tuli vielä hyyryn maksu. Se
näännytti heidät lopen. Voi sitä tammikuun hyyrynmaksupäivää, kun
talossa ei ollut rediisiäkään ja Boche tuli esittämään kuittia! Silloin
puhalsi huoneeseen entistä purevampi viima, oikea Pohjolan myrsky. Ja
seuraavana lauvantaina saapui itse herra Marescot, paksu, lämmin
palttoo päällä ja villaiset sormikkaat kädessä; ja aina hän uhkasi
häätämisellä juuri silloin, kun ulkona lumituisku oli rajuimmillaan ja
valmisti heille katukäytävälle vuoteen valkoisine lakanoineen.
Maksaakseen hyyrynsä he olisivat myöneet vaikka omaa lihaansa.
Hyyrynmaksu se tyhjensi sekä ruokakaapin että kamiinin. Muuten sama
valitushuuto kaikui koko talosta. Kaikissa kerroksissa itkettiin, kovan
onnen konsertti soi pitkin portaita ja käytäviä. Vaikka jokaisesta
kodista olisi joku kuollut, ei siitä olisi syntynyt yhtä kamalaa
urkujen parkunaa. Se oli kuin tuomiopasuunain soittoa viimeisellä
tuomiolla, jolloin kaikki elämä loppuu ja kurja ihmiskunta murskaantuu
tomuksi. Eräs kolmannessa kerroksessa asuva vaimo kävi viikon ajan joka
ilta kaupittelemassa itseään katujen kulmissa. Muudan työmies,
viidennessä kerroksessa asuva muurari, oli varastanut isännältään.

Coupeaulaisten olisi luonnollisesti pitänyt käsittää, että he olivat
itse syypäät koko kurjuuteensa. Olkoon toimeentulo kuinka tiukalla
tahansa, niin aina siitä selviää, kun taloudessaan noudattaa
järjestystä ja säästäväisyyttä. Se nähtiin Lorilleux'läisistä, jotka
maksoivat säännöllisesti hyyrynsä, likaisiin paperipalasiin käärittynä;
mutta nämä viettivät tosiaankin samallaista elämää kuin laiha hämähäkki
sopessaan; heidän esimerkkinsä sai toisenkin työtä inhoamaan. Nana ei
ansainnut vielä mitään tekokukillaan, vieläpä hänen elatuksensakin
maksoi sievoiset summat. Rouva Fauconnier'n pesulaitoksessa joutui
Gervaise lopulta huonoihin kirjoihin, hänen taitonsa meni yhä vain
alaspäin ja hän oli työssään siihen määrään huolimaton, että rouva
Fauconnier oli alentanut hänen palkkansa neljäänkymmeneen souhun, minkä
hän maksoi kaikkein kelvottomimmille hutiluksille. Sen lisäksi hän oli
hyvin ylpeä ja ärtyisä ja toi aina esille sen seikan, että hän oli
ollut itsenäinen liikkeenharjottaja. Hän oli poissa työstä kokonaisia
päiviä ja lähti pesulaitoksesta, milloin hänen päähänsä pisti. Niinpä
hän kerrankin, kun rouva Fauconnier oli ottanut työhönsä rouva Putois'n
ja hän siten oli joutunut tekemään työtä vierekkäin entisen apulaisensa
kanssa, oli suuttunut siitä niin, ettei ollut tullut takaisin kahteen
viikkoon. Tällaisten äksyilemisten perästä otettiin hänet takaisin
säälistä, mikä katkeroitti häntä yhä enemmän. Viikon lopussa ei
tietysti palkkaakaan ollut paljoa nostettavana, ja kaippa vielä kävi
niinkin, kuten hän itse sanoi katkerasti, että hän jonakin lauvantaina
jäi velkaan pesulaitoksen emännälle. Mitä Coupeauhon tuli, niin kenties
hän teki työtäkin, mutta silloin hän varmaankin teki työnsä ilmaiseksi;
sillä siitä asti kun hän oli ollut työssä Etampes'issa, ei Gervaise
ollut nähnyt vilahdukseltakaan hänen rahojaan. Palkanmaksupäivinä hän
ei enää viitsinyt edes katsoa hänen käsiinsä, kun hän tuli kotiin. Hän
tuli tyhjin käsin, eikä taskuissakaan ollut mitään, usein ei edes
nenäliinaakaan. Arvatenkin hän oli sen kadottanut tai joku toveri
lurjus sen häneltä pimittänyt. Ensi kerroilla hän oli tekevinään tiliä
rahoistaan keksaisten jos jonkillaisia valheita: milloin oli hän pannut
kymmenen francia johonkin keräyslistaan; milloin oli kaksikymmentä
francia pudonnut hänen taskustaan reiästä, jota hän näytti, tai
viisikymmentä francia mennyt vanhojen velkojen lyhennykseksi. Mutta
sitten hän ei enää viitsinyt kainostella. Rahat haihtuivat ja sillä
hyvä! Ne eivät olleet enää hänen taskussaan, vaan hänen vatsassaan.
Eipä sekään ollut hullumpi tapa tuoda niitä kotiin eukolleen. Rouva
Bochen neuvosta kävi pesijätär tosin toisinaan tavottamassa miestään
hänen työmaalta lähtiessään ottaakseen häneltä rahat pois, ennenkun hän
ennättäisi niitä hävittää; mutta siitä hän ei paljoakaan hyötynyt; aina
oli joku toveri varottamassa Coupeauta, ja rahat luistivat saappaaseen
tai vieläkin siivottomampaan talletuspaikkaan. Rouva Boche oli
tämmöisissä asioissa hyvin ovela, sillä Boche koetti piilottaa häneltä
kymmenfrancisia, joilla hän aikoi pitää kekkereitä rakastettavien
naistuttaviensa hauskutukseksi; mutta hänen akkansa tutki visusti hänen
vaatteensa pienempiäkin poimuja myöten ja löysikin tavallisesti
kaipaamansa rahan lakin lipasta, nahan ja vaatteen välistä. Levyseppä
sitä vastoin ei kätkenyt kultarahoja ryysyihinsä. Hän pani ne parempaan
talteen, oman nahkansa alle. Gervaise ei kumminkaan voinut ottaa hänen
saksejaan ja ratkoa auki hänen vatsanahkaansa.

Niin, se oli Coupeaulaisten oma syy, että he vaipuivat yhä syvemmälle
lokaan vuosi vuodelta. Mutta sellaisia asioita ihminen ei tahdo koskaan
tunnustaa edes itselleen, varsinkin kun jo on joutunut rappiolle. He
syyttivät kovaa onneaan ja väittivät, että Jumalan viha oli kääntynyt
heitä vastaan. Heidän kotinsa oli nykyään oikea riidan pesä. Koko
päivän he ottelivat keskenään. Kumminkaan ei vielä tapeltu. Ainoastaan
kiistan ollessa kuumimmillaan saattoi joku yksinäinen isku läiskähtää.
Mutta surullisinta oli, että he olivat avanneet ystävyyden häkin ja
päästäneet kaikki paremmat tunteet lentoon kuin aljolinnut, Se suloinen
lämmin, joka vallitsee kodeissa, missä isät, äidit ja lapset
puristautuvat toisiaan vastaan ja pysyttäytyvät yhdessä rykämässä,
haihtui tuuleen jättäen heidän huoneensa kylmilleen ja sen asukkaat
värjöttämään kunkin omassa nurkassaan. Kaikki kolme, Coupeau, Gervaise
ja Nana elivät kuin kissat ja koirat, äsähtivät toisilleen
vähimmästäkin sanasta ja viha paloi heidän silmissään. Heiltä näytti
jotakin särkyneen, oli kuin se perusjänne olisi katkennut, se koneisto
murtunut, joka onnellisissa perheissä panee sydämet sykkimään samassa
tahdissa. Gervaiseä ei enää pelottanut, kuten ennen, kun hän näki
Coupeaun räystään reunalla, kahdentoista, viidentoista metrin
korkeudella kadusta. Tosin hän ei olisi itse tahtonut häntä survaista,
mutta jos hän olisi pudonnut itsestään, niin ei totisesti olisi ollut
suurtakaan vahinkoa, jos semmoinen tyhjäntoimittaja olisi hävinnyt maan
pinnalta. Toraillessansa Coupeaun kanssa huusi Gervaise usein, että
tokkohan hänelle enää milloinkaan oli koittava se onnen päivä, että
Coupeau kannettaisiin kotiin paarilla. Sitä hän toivoi kuin onnensa
palaamista. Mitä hyötyä oli semmoisesta juoposta? Hän vain itketti
häntä, söi kaikki, mitä hän irti sai, ja syöksi hänetkin kurjuuteen.
Sellaiset miehet, joista ei ollut sen enempää hyötyä, olisivat
joutaneet, mitä pikemmin, sen parempi, heitettäviksi maan rakoon, ja
heidän haudallaan olisi tanssittu oikeaa vapautuksen polkkaa. Ja vielä
säälimättömämpi kuin äiti oli tytär. Kun äiti sanoi: Lyö! niin tytär
siihen säesti: Lyö kuoliaaksi. Nana luki sanomalehdestä tapaturmista
liittäen niihin omia, luonnottoman tyttären mietteitään. Hänen isällään
oli sellainen onni, että vaikka omnibussi oli sysännyt hänet kumoon,
hän ei ollut edes selvinnyt humalastaan. Voi, kunpa se rutjake olisi
kerrankin heittänyt henkensä!

Keskellä tätä kurjuuden katkeroittamaa elämäänsä kärsi Gervaise vielä
lisäksi toistenkin nälästä, jota hän kuuli ympärillänsä ruikutettavan.
Tällä kulmalla taloa asuivat kaikkein viheliäisimmät perheet, joilla
oli yhteisenä tunnussanana jokapäiväisen leivän puute. Vaikka ovet
avautuivatkin, niin ei niistä vain ruuan hajua löyhähtänyt vastaan.
Pitkin käytävää vallitsi nälkäkuoleman hiljaisuus, seinät kumisivat
ontosti kuin tyhjät vatsat. Toisinaan vain syntyi aika mellakoita, kun
naiset itkivät ja nälkäiset lapset mankuivat leipää ja perheet
tahtoivat syödä toisensa pettääkseen vatsaansa. Kaikkien kurkkua
kouristi nälkä, turhaan siinä suu auki huohotettiin, rinta vain painui
kokoon tätä tyhjää ilmaa hengittäessä, jossa eivät edes hyttysetkään
olisi voineet elää ravinnon puutteessa. Mutta enimmästi säälitti
Gervaiseä ukko Bru loukossaan pienten portaiden alla. Hän vetäytyi
sinne kuin murmelieläin ja painautui käppyrään, jotta ei olisi niin
kylmä; päiväkausia makasi hän siellä liikahtamatta olkikasalla. Ei edes
nälkäkään saanut häntä enään liikkeelle, sillä suottahan olisi ollut
lähteä ulos hankkimaan ruokahalua, kun ei kukaan ollut kutsunut häntä
päivällisille. Kun häntä ei näkynyt kolmeen, neljään päivään, niin
naapurit avasivat hänen ovensa katsoakseen, eikö hänestä henki jo ollut
lähtenyt. Ei, sitä oli vielä kipene jäljellä, ei paljoa, hän eli vielä
hiukkasen, toisella silmällään. Kuolemakin näytti hänet unohtaneen! Kun
Gervaisellä sattui olemaan leipää, heitti hän kuoret ukolle. Jos kohta
hän oli käynytkin häjyksi ja vihasi ihmisiä miehensä tähden, niin hän
sääli kumminkin vilpittömästi eläimiä; ja ukko Bru, tämä vanhus parka,
jonka annettiin kuolla nälkään ja viluun, kun hän ei enää kyennyt
pitämään työkaluja käsissään, oli hänestä kuin virkaheitto koira, jota
rakkaritkaan eivät viitsineet korjata edes nahan ja rasvan vuoksi.
Siitä oli hänellä alituinen paino sydämmellään, kun hän tiesi hänen
olevan siellä, käytävän toisella puolen, Jumalan ja ihmisten
hylkäämänä, ja saavan ravintonsa yksinomaan omasta ruumiistaan, joka
kutistui takaisin lapsen vartalon kokoiseksi rypistyen ja kuivettuen
kuin uunin reunalle kuivamaan pantu appelsiini joka näivettyy jo
viimein käy kovaksi kaperoksi.

Samoin tuotti pesijättärelle paljon kärsimystä ukko Bazougen läheisyys.
Yksinkertainen, ohut lautaseinä erotti heidän huoneensa. Ukko ei voinut
panna sormeakaan suuhunsa Gervaisen kuulematta. Kun ruumiinkantaja
illalla palasi kotiinsa, täytyi pesijättären, tahtoipa hän tai oli
tahtomatta, seurata kaikkia hänen toimiansa, miten hän heitti mustan
nahkahattunsa piirongin päälle, niin että se kopsahti kuin lapiollinen
multaa ruumiskirstulle, miten hän ripusti naulaan mustan viittansa,
joka kahisi seinää vasten kuin yölinnun siipi olisi siihen koskenut, ja
miten hän paiskasi hujan hajan keskelle lattiaa kaikki mustat
sururyysynsä. Gervaise kuuli hänen tepastelevan, oli levoton hänen
vähimmästäkin liikkeestään ja säpsähti joka kerran, kun hän kolhasi
jotakin huonekalua tai kalisteli astioitaan. Tämä juoppo ukko rahjus
oli aina hänen ajatuksissaan täyttäen hänen mielensä kammottavan pelon
sekaisella tiedonhalulla. Hän oli aina hyvällä päällä ja joka päivä
täydessä seilissä, hän ryki, syljeksi, lauleli iloisia lauluja ja puhui
roskaa, ja pää kolmantena jalkana hän ryömi huoneessaan ja tappeli
kaikkia neljää seinää vastaan, ennenkun löysi sänkynsä. Ja Gervaise oli
aivan kalpeana ihmetellen itsekseen, mitä ukolla mahtoi olla tekeillä,
hän kuvitteli mielessään mitä kauheimpia asioita. Muun muassa hän oli
saanut päähänsä, että ukko Bazouge oli tuonut huoneeseensa ruumiin ja
kätkenyt sen sänkynsä alle. Olivathan sanomalehdet kertoneet eräästä
hautaustoimiston virkamiehestä, joka keräsi kotiinsa lasten
ruumiskirstuja päästäkseen vähemmällä vaivalla viemällä ne kaikki
yhdellä kertaa hautausmaalle, ihan varmaan tuntui lautaseinän läpi
ruumiin hajua aina kun Bazouge tuli kotiinsa. Olisi luullut asuvansa
aivan Père-Lachaisen hautausmaan ääressä, keskellä myyrien valtakuntaa.
Hän oli hirvittävä, tuo mies, joka aina nauroi yksinään, ikäänkuin
hänen ammattinsa olisi tuottanut hänelle iloa. Vieläpä sittenkin kun
hän oli lopettanut elämöimisensä ja kellahtanut selälleen, kuorsasi hän
niin eriskummallisesti, ettei pesijätär tohtinut hengittääkkään.
Tuntikausia istui hän sydän kurkussa ja korvat höröllä, luullen että
ruumissaatto toisensa perästä kulki naapurin huoneessa.

Mutta pahinta oli, että Gervaise juuri pelkonsa hurmaamana tunsi
vastustamatonta vetämystä painamaan korvansa ihan naapurin seinään
kiinni saadakseen paremmin selkoa, mitä siellä tapahtui. Bazouge teki
häneen samallaisen vaikutuksen kuin kauniit miehet tekevät
kunniallisiin naisiin: he tahtoisivat koskea heihin, mutta eivät
uskalla; hyvä kasvatus pidättää heitä siitä. Samoin olisi Gervaisekin,
jos ei pelko olisi häntä pidättänyt, tahtonut koetella kuolemaa, nähdä,
millainen se oli miehiään. Toisinaan oli hän niin kummallinen
kuunnellessaan henkeään pidättäen niin tarkkaavasti, kuin jos hän olisi
odottanut saavansa ilmi salaisuuden syntysanat jostakin Bazougen
liikkeestä, että Coupeau piloillaan kysyi häneltä, oliko hän
pikeentynyt ruumiinkantajaan. Silloin Gervaise suuttui ja uhkasi
muuttaa pois, sillä niin häntä tämä naapuruus kammotti. Mutta niin pian
kuin ukko tuli kotiinsa tuoden muassaan hautausmaan tuoksua, vaipui
Gervaise taas mietteisiinsä ja kävi kiihtyneen ja pelokkaan
näköiseksi kuin aviovaimo, joka on aikeissa pistää puukolla reiän
vihkimäkontrahtiinsa. Eikös ruumiinkantaja ollut jo kahdesti
tarjoutunut pakkaamaan häntä laatikkoonsa ja viemään häntä jonnekin,
sellaiselle makuusijalle, jossa uni maistaa niin makealta, että siitä
nauttiessaan heti unohtaa kaikki kärsimykset. Ehkäpä se todellakin oli
hyvin suloista. Vähitellen kasvoi hänen halunsa yhä kiihkeämmäksi
päästä sitä maistamaan. Hän olisi tahtonut kokeeksi nukahtaa pariksi
viikoksi, kuukaudeksikin. Voi, kun hän olisi saanut nukkua
kuukauden, varsinkin talvella, hyyrynmaksukuukauden, jolloin elämän
vastoinkäymiset olivat musertaa hänet! Mutta se ei ollut mahdollista,
jos kerran rupesi nukkumaan tunniksikaan, niin nukkumista täytyi jatkaa
ijän kaiken; ja tämä ajatus sai hänen verensä jäätymään, hänen kuoleman
kaihonsa haihtui sen ijäisen ja ankaran ystävyyden edessä, jota maa
vaatii niiltä, jotka se kätkee povelleen.

Yhtä kaikki hän eräänä lauvantai-iltana löi molemmilla nyrkillään
lautaseinään. Hän oli viettänyt kauhean viikon kaikkien vieromana;
rahat olivat lopussa ja rohkeus samaten. Sinä iltana hän ei ollut
terve, kuume värisytti häntä ja liekehti hänen silmissään. Silloin hän,
sen sijaan että olisi heittäytynyt ulos ikkunasta, niinkuin hänen ensin
oli tehnyt mielensä, alkoikin kolkuttaa seinään ja huutaa:

-- Isä Bazouge! isä Bazouge!

Ruumiinkantaja oli heittämässä kenkiään jalastaan ja lauloi: _Kolme
neittä kaunokaista_. Työtä oli tainnut olla kosolta sinä päivänä,
sillä hän tuntui olevan vielä tavallistakin enemmän liikutettu.

-- Isä Bazouge! isä Bazouge! huusi Gervaise korottaen ääntään.

Eikö hän siis kuullut? Gervaise oli heti valmis antautumaan hänelle,
hän sai tulla ottamaan hänet selkäänsä ja viedä hänet sinne, minne hän
vei toisetkin naisensa, sekä rikkaat että köyhät, joita hän lohdutti.
Gervaiseä vaivasi hänen laulunsa: _Kolme neittä kaunokaista_,
sillä hänestä oli siinä sellaisen miehen halveksumista, jolla on liian
paljon rakastajattaria.

-- Mitä nyt? mitä nyt? änkytti Bazouge, kuka on sairaana?... Kyllä
tullaan, pikku muori!

Mutta kuullessaan hänen käheän äänensä heräsi Gervaise kuin
painajaisesta. Mitä oli hän tehnyt? Hän oli varmaankin koputtanut
seinään. Silloin hänestä tuntui kuin hän olisi saanut kepin iskun
pitkin selkärankaansa; pelästyneenä peräytyi hän ollen näkevinään
ruumiinkantajan ojentavan isot kätensä lautaseinän läpi ottaakseen
häntä kiinni tukasta. Ei, ei, hän ei tahtonut, hän ei ollut valmis. Jos
hän oli kolkuttanut, niin hän oli kai kääntyessään aivan tietämättänsä
kolhaissut seinään kyynäspäällään. Ja kauhun tunne, joka nousi polvista
aina hartioihin asti, valtasi hänet, kun hän mielikuvituksessaan näki
ukon laahaavan häntä sylissään ihan jäykkänä ja kasvot valkeina kuin
posliinilautanen.

-- Ka, eikö siellä ole enää ketään? kysyi Bazouge uudestaan, kun ei
enää kuulunut mitään. Odottakaahan, pitäähän toki olla kohtelias
naisille.

-- Ei mitään, ei täällä ole mitään hätää, sanoi pesijätär viimein
tukahdutetulla äänellä. En minä tarvitse mitään. Kiitoksia vain.

Ruumiinkantaja murisi vielä itsekseen kunnes nukkui. Sill'aikaa
Gervaise kuunteli tuskallisessa odotuksessa uskaltamatta
hievahtaakkaan, peläten, että ukko voisi olla kuulevinaan hänen
koputtavan uudestaan. Hän päätti lujasti olla varoillaan. Vaikka hän
olisi henkitoreissaan, niin hän ei pyytäisi apua naapurilta. Ja hän
sanoi tämän rauhoittaakseen itseään, sillä toisin ajoin hän pelostaan
huolimatta tunsi yhä vielä kauhunsekaista kuoleman kaihoaan.

Tässä kurjuuden pesässä, keskellä toisten ja omia huoliaan löysi
Gervaise kuitenkin kauniin esimerkin rohkeudesta pikku Lalie
Bijardïssa. Tämä kahdeksanvuotias, peukalon kokoinen tyttö hoiti
talouttaan siististi kuin aikaihminen; ja se oli raskas tehtävä, hänen
hoidettavinaan olivat molemmat pienokaiset, hänen veljensä Jules ja
hänen sisarensa Henriette, toinen neljän ja toinen viiden vuoden vanha,
joita hänen täytyi katsoa kaiken päivää, vieläpä lakaistessaankin ja
astioita pestessään. Sen jälkeen kun ukko Bijard oli tappanut vaimonsa
potkaisemalla häntä vatsaan, oli Lalie ruvennut lapsukaisten äidiksi.
Mitään virkkamatta, aivan itsestään oli hän astunut vainajan sijalle ja
täytti sen siihen määrään, että hänen petomainen isänsä, kai
täydentääkseen yhtäläisyyttä, rusikoi nyt tytärtään, samoin kuin hän
ennen oli rusikoinut äitiä. Kun hän tuli kotiin juovuksissa, täytyi
hänellä olla naisia rääkättävänä. Hän ei edes huomannutkaan, että Lalie
oli vallan pieni. Hän ei olisi voinut lyödä kovemmin vanhaa huoraa.
Yksi ainut isku peitti kokonaan tytön kasvot, ja hänen ihonsa oli vielä
niin hento, että isän sormien jäljet näkyivät siinä vielä kaksi päivää.
Se oli törkeää pahoinpitelyä; ilman vähintäkään syytä sai lapsi parka
selkäänsä. Kuin raivostunut susi hyökkäsi isä tyttärensä päälle, joka
arkana ja pelokkaana, kuin laiha kissanpoika nurkumatta otti vastaan
hänen iskunsa nöyrästi katsoen kauniilla silmillään. Lalie ei koskaan
vastustanut isäänsä. Hän kumarsi vain hiukan päätään suojellakseen
kasvojaan: eikä hän huutanutkaan, etteivät muut talon asukkaat kuulisi.
Kun sitten isä oli väsynyt lennättämään häntä potkuillaan nurkasta
nurkkaan, odotti lapsi kunnes jaksoi nousta ylös ryhtyäkseen uudestaan
työhön. Hän pesi lapsensa, keitti ruuan eikä jättänyt tomuhituistakaan
huonekaluille. Selkään saanti tuli kuulumaan hänen jokapäiväiseen
päiväjärjestykseensä.

Gervaise oli tullut hyväksi ystäväksi naapurinsa kanssa. Hän kohteli
Lalieta vertaisenaan, ikäihmisenä, jolla on elämänkokemusta. Laliella
olikin kalpeissa ja vakavissa kasvoissaan ennen aikojaan vanhenneen
lapsen ilme. Häntä olisi luullut kolmekymmenvuotiseksi vanhaksi
piiaksi, kun kuuli hänen puhelevan. Hän osasi vallan hyvin käydä
ostoksilla, paikata vaatteita ja pitää kotiansa kunnossa ja puhui
lapsista ikäänkuin hän olisi jo pari kolme kertaa eläessään ollut
lapsivuoteessa. Kahdeksanvuotiaan puheeksi sellainen ensin nauratti
ihmisiä, mutta sitten tuntui kurkussa sellaista ahdistusta, että täytyi
kiireesti lähteä pois, ettei itku pääsisi. Gervaise koetti niin paljon
kuin mahdollista vetää häntä puoleensa ja antoi hänelle kaikkea, mitä
suinkin voi, ruokaa ja vanhoja vaatteita. Eräänä päivänä, kun hän
koetti hänen päälleen vanhaa Nanan röijyä, säikähti hän kovasti
nähdessään hänen selkänsä täynnä mustelmia, kyynäspään vereslihalla ja
koko ruumiin, jossa ei ollut kuin luuta ja nahkaa, julmasti rääkättynä.
Totisesti, ukko Bazouge sai varata kirstunsa jo valmiiksi, sillä sitä
menoa ei voinut pitkälti kestää. Mutta lapsi oli pyytänyt pesijätärtä
olemaan siitä puhumatta. Hän ei tahtonut, että hänen isälleen koituisi
ikävyyksiä hänen tähtensä. Hän puolusti häntä vakuuttaen, että hän ei
olisi ollut paha, ellei hän olisi juonut. Hän oli hullu eikä tiennyt,
mitä teki. Voi, hän antoi niin mielellään isälleen anteeksi, sillä
pitäähän hulluille kaikki antaa anteeksi.

Siitä lähtien Gervaise piti aina varalla, milloin ukko Bijard tuli
kotiin, ja niin pian kuin hän kuuli hänen nousevan portaita, koetti hän
tulla Lalieta auttamaan. Mutta useimmiten hän siitä hyvästä sai vain
itse muutaman korvapuustin. Kun hän päivällä kävi katsomassa Lalieta,
tapasi hän hänet usein sidottuna kiinni rautasängyn jalkaan. Sepällä
oli näet sellaisia päähänpistoja, että hän aamulla, ennen kotoa
lähtöään köytti tytön jaloista ja vatsan kohdalta kiinni paksulla
nuoralla, ilman mitään ymmärrettävää syytä. Se oli viinan villitsemäin
aivojen keksintö, jolla hän nähtävästi poissa ollessaankin tahtoi
rääkätä lasta. Jäykkänä kuin seiväs seisoi Lalie kaakinpuussaan
päiväkausia; hänen jalkojaan pisteli ja poltti, ikäänkuin hän olisi
seisonut muurahaispesässä, kerran jäi hän yöksikin, kun Bijard ei ollut
muistanut tulla kotiin. Kun Gervaise moisesta julmuudesta suuttuneena
aikoi päästää hänet irti, pyysi Lalie häntä olemaan koskematta nuoriin,
sillä hänen isänsä raivostui, elleivät solmut hänen palatessaan olleet
aivan samallaiset kuin hän itse oli ne tehnyt. Hänen ei todellakaan
ollut paha olla, saihan hän levätä siinä; ja sen hän sanoi hymysuin,
vaikka hänen lyhyet, hennot säärensä olivat turvonneet ja kuoleutuneet.
Se häntä vain suretti, että työt eivät edistyneet, kun niinikään täytyi
olla sänkyyn kytkettynä katselemassa talon epäjärjestystä. Hänen isänsä
olisi pitänyt keksiä jotakin muuta. Hän piti yhtä kaikki silmällä
lapsiaan, sai heidät tottelemaan ja kutsui Henrietten ja Julesin
luokseen niistääkseen heidän nenänsä. Kun hänellä oli kädet vapaina,
neuloi hän sukkaa odottaessaan vapauttamistaan, ettei aika menisi
kokonaan hukkaan. Kipeimmästi koski häneen silloin, kun Bijard päästeli
irti nuoria; hän kieriskeli maassa hyvästikin neljännestunnin, ennenkun
jalat rupesivat kannattamaan, sillä verenkierto oli niistä kokonaan
pysähtynyt.

Lukkoseppä oli keksinyt myöskin toisen pikku leikin. Hän kuumensi soun
rahoja tulipesässä ja asetti ne uunin reunalle. Sitten hän kutsui
Lalieta ja käski hänen mennä ostamaan kaksi naulaa leipää. Tyttö
sieppasi pahaa aavistamatta rahat, mutta ne polttivat hänen hyppysiään,
häneltä pääsi huuto, ja rahat kirposivat lattialle. Silloin isä
raivostui. Mikä tyttöä riivasi! Vai sillä tavalla hän rahoja viskeli!
Ja hän uhkasi antaa häntä selkään, ellei hän heti nostanut ylös rahaa.
Kun tyttö epäröi, sai hän ensimäiseksi varotukseksi sellaisen
korvapuustin, että hänen silmänsä iskivät tulta. Ääneti, pari isoa
kyyneltä silmän kulmissa, hän otti sout lattialta ja lähti menemään
hypittäen niitä kämmenellään jotta ne pikemmin jäähtyisivät.

Sitä ei voi aavistaakkaan, mitä julmia päähänpistoja saattaa syntyä
juomarin aivoissa. Eräänä iltapäivänä esimerkiksi oli Lalie saatuaan
kaikki paikat järjestykseen ruvennut leikkimään lastensa kanssa. Ikkuna
oli auki ja siitä käyvä veto tärähytteli hienostaan ovea.

-- Se on herra Uskalias, sanoi tyttö. Käykääpä sisälle herra Uskalias.
Olkaa hyvä ja astukaa peremmäksi.

Ja hän niiaili oven edessä tervehtien tuulta. Henriette ja Jules
niiailivat ja kumartelivat myös hänen takanaan, ihastuneina tähän
leikkiin ja nauroivat katketakseen, ihan kuin jos heitä olisi
kutkuteltu. Lalie innostui itsekin nähdessään, miten he iloitsivat
sydämensä pohjasta, ja hän nautti leikistä omastakin puolestaan, mikä
tapahtui kuudentenaneljättä päivänä joka kuussa.

-- Päivää, herra Uskalias. Kuinkas voitte?

Mutta ovi paukahti auki ja ukko Bijard astui sisälle. Silloin siitä
tuli toinen leikki. Henriette ja Jules lensivät istualleen seinän
viereen. Lalie sitä vastoin jäi kuin kivettyneenä liikkumattomaksi
keskellä niiausta. Lukkosepällä oli kädessään pitkä, ihan uusi ajurin
piiska, jonka valkoisesta puuvarresta jatkuva nahkasiima päästä oheni
hienoksi rihmaksi. Hän asetti piiskan sängyn nurkkaan, eikä tällä
kertaa antanutkaan tytölle tavallista potkua, jota tämä jo varustautui
ottamaan vastaan. Hän irvisti niin että mustat hampaat näkyivät, ja oli
hyvin iloisella päällä ja kovasti juovuksissa. Hänen loistavasta
naamastaan näkyi, että hänellä oli lysti tuuma mielessä.

-- Vai laiskottelet sinä sen retkale! Minä kuulin jo alas asti, miten
sinä täällä tanssit ... käyppäs tänne! Vielä lähemmäksi, ihan minun
eteeni! Mitä sinä siinä murjotat? Sinähän vapiset kuin haavanlehti,
vaikka minä en ole sinuun kajonnutkaan... Vedä minulta kengät jalasta.

Kun Lalie ei saanutkaan selkäänsä kuten tavallisesti, kävi hän pelosta
vallan kalpeaksi. Hän riisui kengät isältään. Tämä oli istunut sängyn
reunalle ja heittäytyi nyt vaatteet päällä pitkälleen jääden silmät
auki seuraamaan tytön liikkeitä hänen puuhaillessaan huoneessa. Tämän
katseen vaivaamana lapsi parka ihan typertyi, hänet valtasi vähitellen
niin tuskallinen pelko, että hän hädissään särki kupin. Silloin hänen
isänsä, viitsimättä nousta ylös, otti nurkasta piiskan ja näytti sitä
hänelle.

-- Kuuleppas, pikku vasikka, katsoppas tätä; tämän olen tuonut sinulle
lahjaksi. Niin siihen meni taas viisikymmentä souta sinun tähtesi...
Kun minulla on tämä leikkikalu, niin minun ei enää tarvitse juosta
sinun perästäsi, ja sinä saat kyyristäytyä vaikka mihinkä nurkkaan.
Tahdotkos koettaa?... Vai säret sinä astioita!... Hih hei! Alappas
tanssia! Niiaileppas nyt herra Uskaliaalle!

Maaten selällään, pää korvatyynyllä, hän huitoi piiskallaan ympäri
huonetta läiskytellen sitä kuin kuorma-ajuri, joka kiihottaa hevosiaan.
Sitten hän laski käsivartensa alemmaksi ja huiskautti piiskaansa, niin
että sen siima kiertyi Lalien keskiruumiin ympäri, ja kun hän sen
kiskaisi irti, pyöri lapsi kuin hyrrä. Hän kaatui ja koetti paeta nelin
ryömin, mutta isä kietoi uudestaan piiskansa hänen ympärilleen ja
tempasi hänet sillä taas jaloilleen.

-- Hih hei! hihkui hän. Näin sitä villikissaa pyöritetään!... Tämäpä
vasta hauskaa on talvisina aamuina; minä saan maata sängyssäni, enkä
vilustuta itseäni, kun ei tarvitse kelteisillään lähteä keikkumaan,
vaan saan sinut ilmankin kiinni. Siihen nurkkaan minun piiskani kyllä
ulottuu, ja siihen nurkkaan myös, ja vielä siihenkin! Jaha! Jos sinä
ryömit sängyn alle, niin minä kolhaisen sinua piiskan varrella... Hop!
hop! hei vain!

Vaahtoa ilmestyi hänen huulilleen, ja hänen keltaiset silmänsä
pullistuivat mustista kuopistaan. Lalie huusi kuin hullu ja hyppi
nurkasta nurkkaan, kieriskeli maassa ja painautui seiniä vastaan, mutta
pitkän piiskan ohut siima tapasi hänet joka paikassa läjähtäen hänen
korvissaan kuin koiranalli ja viiltäen hänen ihoonsa pitkiä, polttavia
juovia. Se oli oikean villipedon tanssia, jolle opetetaan temppuja.
Tämä pikkuinen kissaparka karkeli niin, että sitä kelpasi katsoa;
kantapäät kohoilivat ilmaan kuin pikku tytöillä, jotka hyppäävät
nuoraa. Hän ei enää saanut hengitetyksi, vaan kimpoili itsestään
koholle kuin kumipallo, ja otti vastaan iskut aivan toistaitoisena
jaksamatta enää hakea suojapaikkaa. Ja hänen petomainen isänsä
riemuitsi, sanoi häntä varsiluudaksi, ja kysyi häneltä, joko hän oli
saanut tarpeekseen, ja joko hän ymmärsi, että hänen ei ollut
toivomistakaan päästä häntä pakoon.

Mutta Gervaise syöksähti äkkiä sisälle kuultuaan lapsiparan parkuvan.
Kauheasta näystä, mikä hänet kohtasi, hän vimmastui ihan suunniltaan ja
huusi:

-- Voi sitä petoa! Jättäkää lapsi paikalla rauhaan, ryöväri! Minä menen
antamaan teidät ilmi poliisille! Sen minä teen!

Bijard mörähti kuin elukka, jota häiritään, ja hän änkytti:

-- Kuulkaapas te sen länkkäsääri, älkääpäs sotkeentuko toisten
asioihin. Vai pitäisikö minun ehkä panna hansikkaat käteeni häntä
käsitelläkseni?... Tämä, nähkääs on vain varotukseksi hänelle että hän
tietää, minne asti minun käteni ulottuu.

Ja hän huiskautti vielä viimeisen kerran piiskallaan ihan vasten Lalien
kasvoja. Hänen ylähuulensa halkesi, ja veri alkoi vuotaa. Gervaise oli
ottanut tuolin ja aikoi hyökätä lukkosepän päälle. Mutta lapsi ojensi
kätensä rukoilevasti häntä kohden ja sanoi, ettei hänellä ollut mitään
hätää eikä häneen enää koskenut. Hän pyyhki verta esiliinansa kulmaan
ja koetti saada lapsiaan vaikenemaan, jotka itkeä nyyhkyttivät,
ikäänkuin hekin olisivat saaneet maistaa isänsä piiskasta.

Kun Gervaise ajatteli Lalieta. ei hän enää kehdannut valittaa omaa
kohtaloaan. Hän olisi tahtonut olla yhtä rohkea kuin tämä
kahdeksanvuotias lapsukainen, jolla yksikseen oli yhtä paljon
kärsimyksiä kestettävänä kuin muilla saman porraskäytävän naisilla
yhteensä. Hän oli nähnyt hänen elävän kolme kuukautta paljaalla
kuivalla leivällä, jota sitäkään ei aina edes ollut riittämään asti.
josta syystä hän oli käynyt niin laihaksi ja heikoksi, että hänen
huoneessa liikkuessaan täytyi nojata seiniin. Ja kun Gervaise toi
hänelle salaa lihan tähteitä, tunsi hän sydämensä olevan vähällä
haljeta katsellessaan, miten hän ääneti, kyyneleet silmissä, nieleskeli
pieniä palasia, kun hänen kurkkunsa oli niin kutistunut, että ruoka ei
siitä enää tahtonut päästä alas. Siitä huolimatta hän oli aina hellä ja
nöyrä, ja ikäisekseen tavattoman kehittynyt järjeltään. Hän täytti
pikku äidin velvollisuutensa siihen määrään, että olisi ollut valmis
kuolemaan äitiydestään, joka oli liian aikaiseen herännyt hänen pikku
tytön hennossa viattomuudessaan. Gervaise ottikin esimerkkiä tästä
poloisesta lapsiraukasta, joka niin uljaasti kesti ja antoi anteeksi
kaikki kärsimyksensä, koettaen hänestä oppia valittamatta kantamaan
omia tuskiaan. Lalie alistui ääneti kohtaloonsa, mutta kun katsoi hänen
isojen mustien silmiensä pohjalle ei sieltä voinut erottaa muuta kuin
pimeätä kurjuutta ja kuolonkamppausta. Ei koskaan päässyt sanaakaan
hänen huuliltaan, mutta sitä selvempää kieltä puhuivat hänen isot,
mustat, tuijottavat silmänsä.

Coupeaulaisten kotona alkoi näet Ansan sikunaviina myöskin tehdä
hävitystyötään. Pesijätär odotti vain, milloin hänenkin miehensä
ottaisi piiskan, kuten Bijard, ruvetakseen sillä häntä tanssittamaan.
Ja onnettomuus, joka uhkasi häntä itseään, teki hänet luonnollisesti
vieläkin herkkätuntoisemmaksi ottamaan osaa pikku naapurinsa
kärsimyksiin. Niin, Coupeaun laita oli sangen huonosti. Se aika oli jo
mennyttä, jolloin viina teki hänet verevämmäksi. Hän ei voinut enää
taputella vatsaansa ja kehuskella, miten viina häntä lihotti; sillä
ensimmäisten vuosien kuluessa kertynyt ruma, keltainen ihra oli
sulanut, ja hän alkoi näivettyä, hänen ihonsa kävi lyijynkarvaiseksi ja
siihen ilmestyi vihertäviä vivahduksia kuin lätäkössä mätänevään
raatoon. Ruokahalukin oli häneltä vähitellen hävinnyt. Leipä ei hänelle
enää maittanut eikä hänelle enää kelvannut edes liharuuatkaan. Vaikka
hänelle olisi tarjonnut kuinka hyvästi valmistettuja herkkuja, niin
hänen sydämensä ei ottanut niitä vastaan, ja hänen pehminneet hampaansa
kieltäytyivät pureksimasta. Pysyäkseen pystyssä hän tarvitsi puolikkaan
viinaa päivässä; se oli hänen annoksensa, hänen ruokansa ja juomansa,
ainoa ravinto, jota hänen vatsansa sulatti. Aamulla ylös noustessaan
hän jäi runsaasti neljännestunniksi kaksin kerroin käpertyneenä
värjöttämään sänkynsä reunalle, siinä hän ryki pidellen päätään ja
syljeksi katkeraa, sapensekaistä limaa, joka siivosi hänen kurkkunsa.
Sama juttu uudistui joka aamu, se lankesi luonnostaan kuin Manulle
iltanen. Eikä hän päässyt tasapainoon jaloilleen, ennenkun oli saanut
ensimäisen ryypyn murheeseensa. Se oli oikeata rohtoa, joka poltti
taudin siemenet hänen sisälmyksistään. Päivemmällä palasivat voimatkin
vähitellen. Alussa hän oli tuntenut syyhytystä ja pistoksia pinnassaan,
jaloissa ja käsissä. Mutta sille hän vain nauroi, sanoi että hänen
akkansa oli häntä kutittaakseen tahallaan pannut karvoja lakanoiden
väliin. Sitten hänen säärensä olivat käyneet raskaiksi, syyhytys oli
muuttunut lopulta hirveäksi suonenvedoksi, joka kouristi hänen
lihaksiaan kuin ruuvipenkissä. Se ei totisesti tuntunut enää kovinkaan
hauskalta. Eikä häntä enää naurattanut. Hän pysähtyi usein aivan äkkiä
kadulla, sillä häntä pyörrytti, hänen korvansa suhisivat ja hänen
silmiään huikaisi. Kaikki näytti hänestä keltaiselta, talot tanssivat
hänen silmissään ja hän jäi hyväksi aikaa hoippumaan yhteen kohdin
peläten kaatuvansa. Toisen kerran hän parhaassa päiväpaisteessakin sai
sellaisen vilunpuistatuksen, ikäänkuin jääkylmä vesi olisi valahtanut
pitkin hänen selkäpiitänsä, hartioista siihen asti missä selkä loppuu.
Se häntä kumminkin enimmästi huoletti, että hänen molemmat kätensä
olivat alkaneet hienostaan vapista; varsinkin oli oikea käsi mahtanut
saada koko kolauksen, kun sitä niin painajainen vaivasi. Hitto soikoon!
eihän hän siis enää ollutkaan mies, alkoi jo käydä vanhaksi akaksi! Hän
ojenteli vimmatusti jäseniään, kouristi lasia kädessään ja löi vetoa,
että voisi pitää sitä niin liikkumatta, kuin olisi se ollut
marmorikourassa; mutta hänen ponnistuksistaan huolimatta lasi hyppeli
kuin riivattu, karkasi oikeaan ja vasempaan, vapisten väkisinkin hiljaa
ja säännöllisesti. Silloin hän sen kulahutti kitaansa, huutaen
raivoissaan, että hänen pitäisi saada tyhjentää ryyppyjä tusinoittain,
ja että hän sitten kyllä ottaisi kantaakseen vaikka kokonaisen tynnyrin
vavahuttamatta niin sormeakaan. Mutta Gervaise kehotti häntä jättämään
juomisensa, jos tahtoi päästä vavistuksestaan. Hän välitti hänestä
viis, joi vaan litrottain, alkaakseen kokeilujaan uudelleen, raivoten
ja syytellen ohikulkevia omnibusseja siitä, että ne muka tärinällään
läikyttivät häneltä juomat maahan.

Eräänä iltana maaliskuulla Coupeau tuli kotiin likomärkänä; hän oli
Saappaan kanssa käynyt Montrougessa, missä he olivat mahan täydeltä
lakkineet sisäänsä juomia kuin mitäkin kalakeittoa; oli alkanut sataa
rankasti Fourneaux'n tulliportilta aina Poissonnièren portille saakka,
hänen vielä ollessa hyvän matkan päässä kotoa. Yöllä hän sai
hitonmoisen yskänpuuskan; hän oli aivan tulipunainen kovasta kuumeesta,
joka pani hänen rintansa huohottamaan kuin haljenneen palkeen. Kun
Bochelaisten lääkäri aamulla kävi häntä katsomassa ja koputteli hänen
selkäänsä, hän puisteli päätään ja otti Gervaisen syrjään neuvoakseen
häntä toimittamaan miehensä suoraa päätä sairashuoneelle. Coupeau oli
saanut keuhkokuumeen.

Eikä Gervaise tietenkään ottanut siitä suuttuakseen. Ennen vanhaan hän
olisi mieluummin antanut kaivaa vaikka silmät päästään, kuin olisi
uskonut miehensä tuollaisten lääkärinsällien hoitoon. Siihen aikaan,
kuin tuo tapaturma Nation-kadulla sattui, hän oli käyttänyt kaikki
säästönsä vaaliakseen häntä. Mutta tällaiset hellät tunteet kestävät
hetken aikaa vain, kuin miehet käyvät noin hunningolle. Ei, ei, hän ei
enää aikonut ottaa sillä tavoin liehuakseen. Saivat viedä hänet pois,
eikä tarvinnut koskaan tuoda häntä takaisin, siitä hän sanoisi suuren
kiitoksen. Mutta kun paarit tuotiin kotiin ja Coupeau sälytettiin
niille kuin mikäkin huonekalu, hän kävi kalman kalpeaksi, huulet
puristautuivat kokoon; jos kohta hän yhä torui ja arveli, että se oli
parhaiksi, ei se puhe ollut sydämestä lähtenyttä; jos hänellä olisi
ollut edes kymmenen francia piironginlaatikossa, ei hän olisi
sallinut hänen muuttoaan. Hän saattoi häntä Lariboisièreen, näki
sairaanhoitajien panevan hänet vuoteelle suuren salin päähän,
missä kahteen riviin asetetut sairaat, kuolon ilme kasvoillaan,
kohottautuivat katseillaan seuraamaan uutta toveriaan; siinä oli kuolo
itse läsnä, kuumetaudin synnyttämää tukahuttavaa löyhkää ja
rintatautisten korahdusmusiikkia, joka tahtoi panna oksettamaan,
lukuunottamatta sitä, että salissa oli jotakin Père-Lachaisesta
muistuttavaa, noin kun siinä oli aivan valkeat vuoteet molemmin puolin,
ikäänkuin hautakummut kujakäytävän varrella. Kun sitte Coupeau jäi
siihen kasvot päänalaista vasten painuneena, niin Gervaise hiipi
tiehensä, kun ei saanut lohdukkeeksi sanaakaan suustaan eikä
taskuissakaan pahaksi onneksi sattunut olemaan mitään lievikettä. Ulos
tultuaan hän kääntyi sairashuoneeseen päin ja loi silmäyksen tuohon
upeaan rakennukseen. Ja hän ajatteli entisaikoja, jolloin Coupeau
räystään yli kumartuneena asetteli siellä sinkkilevyjään, laulellen
päiväpaisteessa. Silloin hän ei juopotellut, hänellä oli hipiä kuin
nuorella tytöllä. Itse hän tähysteli häntä Boncoeurin hotellin
ikkunasta ja huomasi hänet siinä taivaan ja maan välillä; ja molemmat
huiskuttelivat nenäliinojaan ja lähettivät toisilleen hymysuukkoja.
Niin, siellä oli Coupeau ollut työssä eikä tainnut silloin uneksia
työskentelevänsä itseään varten. Nyt hän ei enää kevytmielisen ja
nautinnonhimoisen varpusen tavoin keikkunut katoilla; hän oli alempana,
oli tehnyt pesänsä sairashuoneeseen, ja siellä hän kai sai päättää
päivänsäkin, mokoma vetelys. Herra Jumala, kuinka tuo rakastelun aika
nyt näytti olevan kaukana menneisyydessä!

Kun Gervaise kaksi päivää jälkeenpäin tuli kuulostelemaan, hän tapasi
vuoteen tyhjänä. Muudan sisar selitti hänelle, että heidän oli täytynyt
muuttaa hänen miehensä Sainte-Annen houruinhoitolaitokseen, hän kun
edellisenä päivänä yht'äkkiä oli ruvennut puhumaan puuta heinää.
Hänessä oli tapahtunut täydellinen muutos, hän oli tahtonut iskeä
päänsä seinää vasten ja ulvonut niin, että esti toisia sairaita
saamasta unta silmiinsä. Se oli nähtävästi seurauksena hänen
juopottelustaan. Juoppohulluus, joka vaani hänen ruumiissaan, oli häntä
ahdistaakseen ja hermoja hunningolle saattaakseen valinnut sen hetken,
jolloin keuhkokuume piti häntä selällään voimattomana. Pesijätär palasi
kotia pää sekavana. Hänen miehensä oli nyt siis hullu! Siitä vasta
tulisi koko hauska elanto, jos hän pääsisi sieltä pois. Nana kirkui,
että oli parasta jättääkin isä mielisairaalaan, koska hän muutoin
jonakin kauniina päivänä rusikoisi heidät kummankin kuoliaaksi.

Vasta sunnuntaina Gervaise saattoi lähteä Sainte-Anneen. Se oli
koko pitkä matka. Onneksi Rochechouart'in bulevardilta Glacièreen
menevä omnibussi kulki mielisairaalan läheltä. Hän astui vaunusta
Santé-kadulla ja osti pari appelsiinia, ettei tulisi tyhjin käsin.
Sekin oli komea rakennus, harmaine pihoineen, loppumattomine
käytävineen ja vanhoista, ummehtuneista lääkkeistä lähtevine
löyhkineen, mikä ei juuri voinut panna hauskalle päälle. Mutta kun
hänet vietiin koppiin, hän aivan ällistyi nähdessään Coupeaun olevan
jotenkin lystikkäällä tuulella. Hän istui par'aikaa istuimellaan,
jotenkin siistillä puulaatikolla, josta ei lähtenyt niin hituistakaan
löyhkää: ja he nauroivat, kun Gervaise tapasi miehensä näin täydessä
touhussa, takapää taivasta kohti. Kyllähän sitä tietää, minkälainen
mies sairas on, eikö totta? Hän rehenteli siinä kuin paavi konsanaan,
entiset pilapuheet huulillaan. Hän varmaankin voi paremmin, koska oli
saanut hilpeytensä takaisin.

-- Entä keuhkokuume? kysyi pesijätär.

-- Siitä olen jo päässyt! hän vastasi. Sen ne poistivat minusta
kädenkäänteellä. Mulla on vielä vähän yskää, mutta sillä on koko roska
ohi.

Lähtiessään sitten istuimeltaan kavutakseen jälleen vuoteelleen, hän
uudelleen laski leikkiä.

-- Sulla on lujarakenteinen nenä, sinä et häikäile nuuskatillikkaa
ottaessasi.

Ja he kävivät yhä iloisemmiksi. Itse asiassa heillä olikin hauska.
Heissä oli tyytyväisyyden esiintuominen tullut jonkinlaiseksi tavaksi,
niin että he aivan kursailematta voivat laskea leikkiä hänen
ulostuksistaan. Täytyy itsensä olla hoitanut sairaita voidakseen tuntea
sitä iloa, minkä heidän kaikinpuolinen kunnossa-olemisensa herättää.

Kun hän oli päässyt vuoteelleen, Gervaise antoi hänelle molemmat
appelsiinit, ja hän tuli siitä hyvin liikutetuksi. Juotuaan rohtoteetä
ja huomattuaan, ettei enää voinut laskea sydäntään kapakoitsijan
tarjoilupöydälle, hän muuttui jälleen säyseäksi. Vihdoin uskalsi
Gervaise puhua hänelle hänen saamastaan kovasta kolauksesta, ollen
hämillään, kun kuuli hänen haastavan noin järkevästi kuin entisinä
hyvinä aikoina.

-- Niin, hän sanoi, tehden pilaa itsestään, olen täällä lasketellut
aika tyhmyyksiä. Ajatteles vain, näin täällä rottia ja hyppelin
nelinkontan saadakseni pistetyksi suolanrakeen niiden hännän alle. Ja
sinä huusit minua, kun miehet tahtoivat ajaa sinut niiden parveen.
Sanalla sanoen, kaikellaisia hullutuksia, pikku-ukkoja keskellä päivää.
Muistan vielä kaikki vallan hyvin, minun pääkoppani on vielä aika
hyvässä kunnossa... Nyt se on ohi, nukun vain vähän levottomasti,
painajainen vaivaa minua, mutta sehän vaivaakin kaikkia ihmisiä.

Gervaise jäi hänen luokseen iltaan saakka. Kun alilääkäri kierrosta
tehdessään kuuden aikaan tuli häntä katsomaan, hän käski häntä
ojentamaan käsiään; ne eivät enää vapisseet juuri ollenkaan,
sormenpäätkään tuskin kuumeesta vavahtelivat. Mutta yön tullessa
Coupeau kävi yhä levottomammaksi. Hän hypähteli pari kertaa pystyyn,
tähystellen pitkin lattiata huoneen pimeisiin nurkkiin päin. Äkkiä hän
ojensi käsivartensa ja aivan kuin rutisti jonkun elukan seinää vasten.

-- Mikä nyt? kysyi Gervaise kauhistuneena.

-- Rotat, rotat, hän kuiskasi.

Oltuaan sitte hetkisen vaiti, aivankuin nukahtamaisillaan, hän asettui
puolustusasentoon ja päästi katkonaisia sanoja suustaan.

-- Herran nimessä! ne jyrsivät nahkani puhki... Nuo saastaiset
elävät!... Hei, hei, kääri helmat kokoon! Varo tuota vintiötä
takanasi!... Tuli ja leimaus, tuossa sait kuperkeikan, ja nuo
paholaisetkos nauramaan! Voi sitä paholaisparvea! sitä vintiölaumaa!
sitä rosvojoukkoa!

Hän huitoi käsillään ympärilleen, veti peiton lähemmälle ja kääri sen
kokoon rinnalleen, ikäänkuin suojellakseen itseään parrakkailta
miehiltä, joita hän näki vierellään. Kun sitten eräs hoitaja ehättyi
apuun, Gervaise poistui tämän kauhean näyn jäätämänä. Mutta kun hän
jokusen päivää myöhemmin tuli uudelleen, hän tapasi Coupeaun aivan
toisellaisena. Painajainenkin oli mennyt menoaan, hän nukkui kuin lapsi
ja makasipa kymmenenkin tuntia jäsentäkään hievauttamatta. Siksi vaimo
sai luvan viedä hänet kotia. Alilääkäri vaan lähtiessä antoi hänelle
tavanmukaisia hyviä neuvoja, kehottaen niitä ottamaan varteen. Jos hän
alkaisi uudelleen juopotella, hän sairastuisi jälleen ja menettäisi
siinä kaupassa nahkansa. Niin, se tulisi riippumaan hänestä itsestään
vain. Hän oli nyt saanut nähdä, kuinka tulee hyvälle päälle ja
säyseäksi, kun ei ryypiskele. No niin, hänen pitäisi siis kotona elää
edelleen Sainte-Annen tapaista järkevätä elantoa, uskotella olevansa
lukkojen takana ja ettei kapakoitsijoita enää ollut olemassakaan.

-- Tuo herra on oikeassa, sanoi Gervaise omnibussissa, joka heidät vei
Goutte-d'Or'in kadulle.

-- Epäilemättä hän on oikeassa, vastasi Coupeau.

Tuumiskeltuaan sitte hetkisen, hän tokaisi:

-- Niin, mutta pikku naukku silloin tällöin ei kai tappane, se sulattaa
vain nahkaa.

Ja vielä samana iltana hän ruokaa sulattaakseen otti ryypyn. Kumminkin
hän viikon verran oli jotenkin järkevä. Itse asiassa hän oli aika
jänishousu, hän ei aavistanutkaan, että saisi päättää päivänsä
Bicêtressä. Mutta himo sai hänet pauloihinsa, ensimäinen pieni ryyppy
sai hänet vastoin tahtoaankin ottamaan toisen, kolmannen, neljännen; ja
kahden viikon päästä hän oli päässyt entiseen määräänsä, tuoppiin
viinaa päivässä. Gervaise olisi epätoivoissaan tahtonut lyödä häntä.
Kuinka hän oli voinutkaan olla niin tyhmä, että oli uneksinut heidän
alkavan uudelleen elää kunniallista elantoa, nähdessään hänet järkiinsä
tulleena mielisairaalassa! Se oli jälleen häipyneen ilon hetki,
varmaankin viimeinen! Nyt kun hän ei mistään enää ottanut
parantuakseen, ei siitäkään edes, että hänellä oli kuolema silmien
edessä, Gervaise vannoi, ettei enää välittäisi mistään; menköön talo
menoaan, mitä hittoa se häneen koski; ja hän sanoi antautuvansa
nautinnoihin, missä vaan voisi. Silloin alkoi helvetillinen elämä
uudelleen; siinä ryvettiin syvemmällä loassa kuin koskaan ennen; ei
jäänyt rakoakaan, josta toivo valoisampien aikojen koittamisesta olisi
päässyt pilkistämään. Kun Nana kerran oli saanut aika korvatillikan
isältään, hän kysyi raivoissaan, miksi tuo raato ei ollut jäänyt
sairashuoneelle. Hän sanoi toivovansa saada jostakin rahaa ansaituksi,
että voisi ostaa hänelle paloviinaa saadakseen hänet sillä tavalla
välemmin hengiltä. Gervaise taasen suuttui eräänä päivänä, kun Coupeau
rupesi katumaan heidän naimisiin menoaan. Vai oli hän muka tuonut
hänelle toisten tähteitä; vai oli hän muka hurmaamalla hänet
viattomalla naamallaan viekotellut Coupeauta korjaamaan hänet kadulta!
Hitto soikoon! ei hänellä ollut ainakaan julkeudesta puutetta! Joka
ainoa sana oli valetta. Gervaise ei huolinut hänestä, kas siinä totuus!
Coupeau itse oli ryöminyt hänen jalkainsa juuressa saadakseen hänet
taipumaan, kun taas Gervaise oli kehottanut häntä tyystin punnitsemaan
asiaa. Ja jos sama juttu olisi uudelleen edessä, niin kyllä hän sanoisi
että ei! Ennemmin saisivat vaikka hakata häneltä käden poikki. Hänellä
oli kyllä ollut mies ennen häntä; mutta vaimo, jolla on ollut mies, ja
joka on uuttera, on sittekin parempi kuin tuollainen miehen vetelys,
joka käymällä kaikissa nurkkakapakoissa tahraa oman ja perheensä
maineen. Sinä päivänä oli Coupealaisten luona ensi kertaa aika jytäkkä,
siellä tapeltiin niin navakasti, että vanha sateenvarjo ja luuta
menivät säpäleiksi.

Ja Gervaise pysyi sanassaan. Hän vaipui yhä syvemmälle, oli yhä
useammin poissa pesulaitoksesta, pärpätti kaiket päivät, tuli pehmeäksi
kuin pesuriepu. Jos jokin esine sattui putoamaan hänen käsistään, niin
hän jätti sen siihen viitsimättä kumartua sitä nostamaan lattialta, Hän
kävi laiskaksi, tahtoi päästä niin vähällä työllä kuin suinkin; hän
teki sitä, mikä häntä huvitti eikä ottanut luutaa käteensä muuta kuin
silloin, kun itse oli tarttumaisillaan likaan kiinni. Lorilleux'läiset
tällöin tukkivat kiusoillaan nenänsä kulkiessaan hänen huoneensa ohi;
he sanoivat sen olevan oikean myrkkypesän. He elelivät itsekseen
käytävän perällä, koettivat pysyä erillään kaikesta siitä kurjuudesta,
mikä yhtenä valitushuutona kuului siltä puolen taloa, ja lukitsivat
oven, ettei heidän tarvitseisi lainailla kahdenkymmenen soun kolikoita.
Oi kuinka hyväsydämisiä, kuinka herttaisen ystävällisiä naapureita he
olivat! Se oli oikein saakelinmoista! Ei tarvinnut tehdä muuta kuin
kolkuttaa ovelle ja pyytää lainaksi tulta, hyppysellistä suoloja tai
kannullista vettä, niin voi olla varma siitä, että ovi paukahti suoraan
vasten naamaa. Sen lisäksi heillä oli kielet kuin käärmeillä. He
sanoivat kaikille, ettei heillä ollut mitään tekemistä toisten kanssa,
kun oli kysymyksessä lähimäisen auttaminen; mutta aamusta iltaan he
pyörittelivät lähimäistensä kunniaa ja hyvää mainetta kielellään. Kun
ovi oli teljetty ja täkki naulattu sen eteen rakojen ja avaimenreijän
peitteeksi, he juorusivat lystikseen keskenään heittämättä työtään
hetkeksikään. Varsinkin Nilkuttajan rappiolle joutumisesta heillä
riitti päivittelemistä ihan loppumattomiin. Mikä kurjuus, hyvät
ystävät, mikä rappeutuminen! He pitivät häntä silmällä, kun hän meni
ostoksille ja tekivät pilkkaa siitä pienen pienestä leivänsyrjästä,
joka hänellä oli tullessaan esiliinan peitossa. He saattoivat laskea ne
päivät, jolloin hänellä ei ollut mitään syötävää. He tiesivät, kuinka
paksulta hänen kotonaan oli pölyä, kuinka monta lautasta oli jätetty
pesemättä, kaiken heidän kurjuudestaan ja köyhyydestään johtuvan, yhä
lisääntyvän puutteen. Ja millaiset hänen vaatteensa sitte olivat! Ei
lumppujen kerääjäkään viitsisi ottaa sellaisia ilettäviä rääsyjä. Hyvä
Jumala! kyllä hän oli joutunut aivan hunningolle, tuo vaaleaverinen
kaunotar, tuo hienohelma, joka ennen muinoin niin heitteli häntäänsä
kauniissa, sinisessä puodissaan. Siihen se vei, kun aina piti olla
monenlaiset särpimet ja kun tavantakaa pidettiin syöminkejä ja
juominkeja. Gervaise, joka epäili, että he sättivät häntä aika lujasti,
otti kengät jalastaan ja painoi korvansa heidän ovelleen; mutta täkki
esti häntä kuulemasta. Yhtenä päivänä vain hän tapasi heidät kutsumasta
häntä »nisäkkääksi», koska hänen liivinetumuksensa epäilemättä olivat
liian pulleat, vaikka huono ruoka muualta veikin nahkan kokoon. Muutoin
hän kovin kammoi heitä; hän kyllä edelleenkin puheli heidän kanssaan,
välttääkseen kaikkia ilkeämielisiä otaksumisia; muutahan hän ei voinut
odottaa tuollaisilta kyyn sikiöiltä kuin haukkumisia; mutta hänellä ei
enää ollut tarpeeksi voimia antaakseen heille takaisin samalla mitalla
ja nolatakseen heitä. Mutta siitä viis! hän tahtoi huvitella, istua
kotona käppyrässä, kieritellä peukaloitaan ja mennä ulos silloin kuin
tarvitsisi raitista ilmaa; muuta ei.

Eräänä lauvantaina Coupeau oli luvannut viedä hänet sirkukseen.
Maksoihan ainakin vaivan poiketa sinne, kuin saisi siellä nähdä neitien
laukkaavan hevosten selässä ja hyppäävän paperivanteiden läpi. Kun
Coupeau juuri oli saanut palkan kahden viikon työstä, niin kannattihan
hänen tuhlata siihen neljäkymmentä sou'ta; sitä paitsi he voisivat
syödä yhdessä ulkona, koska Nanan kiireellisten tilauksien vuoksi
täytyi valvoa sinä iltana hyvin myöhään isäntänsä luona. Mutta kello
oli jo seitsemän, eikä Coupeau vielä ollut tullut kotiin, kello tuli
kahdeksan, eikä ketään vieläkään kuulunut. Gervaise raivostui. Tuo
juopporenttu oli varmaankin tovereineen ryyppimässä koko kahden viikon
palkkansa jonkun lähistöllä olevan viinikauppiaan luona. Gervaise oli
pessyt myssynsä puhtaaksi ja paikkaillut aamusta pitäen tarmonsa takaa
vanhan hameen reikiä umpeen, voidakseen esiintyä siistinä. Vihdoin, kun
kello lähestyi yhdeksää, hän päätti lähteä ulos, tyhjin vatsoin,
kiukusta kalpeana, hakemaan Coupeauta lähistöltä.

-- Miestännekö haette? huusi rouva Boche hänelle, kun näki hänet siinä
nyrpistynein naamoin. Hän on ukko Colomben luona. Boche on vast'ikään
juonut kirsikkalikööriä hänen kanssaan.

Gervaise kiitti ja lähti rientämään aika kyytiä katukäytävää pitkin.
Päässä hänellä pyöri ajatus hypätä Coupeaulle suoraan vasten silmiä.
Sataa tihuutti hiljalleen, niin että kävely tuntui sitäkin ikävämmältä.
Mutta tultuaan Ansan edustalle, hän tyyntyi äkkiä ja kävi varovaiseksi,
kun pelkäsi miehensä löylyyttävän häntä itseään, jos häntä
ärsytettäisiin. Puoti aivan säteili; palavat kaasulamput, joissa
kirkkaat liekit loistivat kuin aurinko, loivat valoa monivärisiin
pulloihin ja purkkeihin, niin että seinät kävivät siitä kirjaviksi. Hän
jäi siihen hetkiseksi seisomaan, selkä jäykkänä, kasvot ruudussa
kiinni; kahden ikkunalla olevan pullon välistä hän katsahti Coupeauhon
päin, joka oli huoneen perällä; hän istui siellä tovereineen pienen
sinkkilevyllä päällystetyn pöydän ääressä; kaikki näyttivät
tupakansavussa hyvin epäselviltä, harmailta; ja kun heidän
räyhäämistään ei kuulunut, näytti hyvin hullunkuriselta, kun he siellä
reutoilivat, leuka oikonaan ja silmät kuopistaan putoamaisillaan.
Kuinka Herran nimessä miehet noin voivat jättää vaimonsa ja kotinsa ja
sulkeutua tuollaisiin soppiin, joissa on läkähtyä! Sade valui pitkin
Gervaisen kaulaa; uskaltamatta astua sisään hän kääntyi siitä ja meni
ulkobulevardille, tuumiskellen. Niin, kyllä Coupeau, joka ei missään
nimessä tahtonut tulla häirityksi, olisi ottanut hänet koko kauniisti
vastaan! Sitä paitsi ei paikka todellakaan näyttänyt sopivalta
kunnialliselle naiselle. Kun hän siinä seisoi sateessa tihkuvien puiden
alla, yhä epäröiden, hän sai hienon vilunpuistatuksen, ja hän luuli
aivan varmaan käyvänsä siitä aika kipeäksi. Kaksi kertaa hän asettui
uudelleen Ansan ikkunan eteen kurkistamaan, suuttuneena siitä, kun näki
noiden kirottujen juoppolallien istuvan yhä rauhassa, räyhäämässä ja
juomassa. Ansasta lähtevä kirkas valo kuvastui katulätäköihin, joissa
sadepisarat pudotessaan saivat veden väreilemään. Hän juoksi pakoon,
kahlasi rapakoissa, joka kerta kun ovi avautui ja sulkeutui, niin että
kupariliistakkeet tärisivät. Lopuksi hän sanoi olevansa aika pässinpää,
työnsi oven selälleen ja astui suoraan Coupeaun pöytää kohden. Kun
asiata oikein ajatteli, niin hänhän tuli hakemaan miestään; ja siihen
hänellä oli oikeus, koska tämä oli luvannut viedä hänet sinä iltana
sirkukseen. Suuttukoon! häntä ei haluttanut jäädä katukäytävälle
sulamaan kuin mikäkin saippuapala.

-- Kas! eukkohan se on! huusi levyseppä nauraen ivallisesti. Sepä on
kekselijästä, verratonta!... No, eikö se muka ole kekselijästä?

Kaikki nauroivat, Saapas, Paistikas ja Jano, liikanimeltä Sammumaton.
Niin, se oli heistäkin kekselijästä, mutta he eivät voineet selittää
minkä tähden. Gervaise jäi vähän hämillään seisomaan. Mutta kun Coupeau
näytti hänestä verrattain siivolta, hän uskalsi sanoa:

-- Tiedäthän, minne meidän on mentävä? Täytyy lähteä pian liikkeelle.
Pääsemme sinne vielä hyvissä ajoin näkemään jotakin.

-- En voi nousta tältä paikalta, olen aivan kiinni liimattu; niin, se
on täyttä totta, sanoi Coupeau yhä virnottaen. Koeta, niin saat nähdä;
vedä minua kädestä, minkä vaan jaksat; saakeli sentään! vielä kovemmin,
heijuu!... Näes nyt, se on tuo ukko Colomben riiviö, joka minut on
naulannut penkkiinsä kiinni.

Gervaise oli suostunut tähän peliin. Kun hän oli päästänyt miehensä
käden oli toverien mielestä tämä pilanteko, niin onnistunutta, että he
menivät aivan yhteen läjään ja mylvivät ja kihnuttelivat toistensa
hartioita aivan kuin aasit, kun niitä ruopottelee. Levysepällä oli suu
niin naurusta ammollaan, että kurkkukin näkyi.

-- Pässinpää! hän sanoi vihdoin, voit hyvin jäädä tänne hetkiseksi
istumaan. Parempihan täällä on olla kuin lamputtaa ulkona... Minä en
joutanut tulemaan kotiin, kun oli asioita toimitettavana. Älä nyt ole
noin nyrpeissäsi, eihän asia siitä parane... Tehkäähän siinä vähän
tilaa.

-- Jos rouva tahtoisi istuutua minun polvelleni, niin siinä olisi vähän
pehmeämpää, sanoi Saapas kohteliaasti.

Välttääkseen joutumasta huomion esineeksi, Gervaise otti tuolin ja
istuutui kolmen askeleen päähän pöydästä. Hän katseli miesten juomia,
kaulankostuketta, joka kiilsi laseissa kuin kulta; siitä oli pieni
lätäkkö valunut pöydällekin, ja Jano, liikanimeltä Sammumaton, kasteli
siinä puheensa väliin sormensa ja kirjotti suurilla kirjaimilla nimen:
Eulalie. Gervaisesta Paistikas näytti jotenkin ränsistyneeltä, laihalta
kuin luuranko. Saappaan nenä kukoisti kuin sinipunerva daalia. He
olivat kaikki neljä hyvin likaisia; heidän karkeista, ryvettyneistä
parroistaan valui vesi kuin märästä luutturievusta, heidän repaleiset
mekkonsa ressottivat auki ja he ojentelivat likaisia mustakyntisiä
käpäliään. Mutta heidän seurassaan saattoi kuitenkin vielä vallan hyvin
esiintyä, sillä vaikka he olivat ryypiskelleet kuudesta asti, olivat he
kuitenkin täydessä tolkussaan, juuri iloisimmillaan. Gervaise näki
kaksi muuta miestä tiskin ääressä kaulaansa kastamassa; he olivat niin
pätkässä, että tarjotessaan muka toisilleen juomia kaatoivat nesteet
kaulalleen, niin että paita kastui. Karkearakenteinen ukko Colombe
oikoi tavattoman pitkiä käsiään, jotka pitivät yllä järjestystä
puodissa, ja täytti tyynenä tyhjät lasit. Oli hyvin kuuma; tupakansavu
nousi häikäisevässä kaasuvalaistuksessa kattoa kohti, missä se pyöri
kuin pölyhiukkaset, peittäen juopottelijat vähitellen yhä sakenevaan
pilveen, jonka sisältä kuului korvia särkevä sekava melu, rämeitä
ääniä, lasien kilinää, kirouksia ja ukkosenjyrinätä muistuttavia
nyrkiniskuja. Gervaise kävi vakavan näköiseksi, sillä sellainen näky ei
tunnu hauskalta naisesta, varsinkaan kun ei ole sellaiseen tottunut.
Hän tunsi läkähtyvänsä, silmät paloivat päässä, joka jo oli käynyt
raskaaksi koko salista lähtevästä alkoholin löyhkästä. Sitte hänestä
tuntui, ikäänkuin hänen selkänsä takaa olisi hänelle tullut vielä
kiusallisempi pahan tunne. Hän kääntyi ja huomasi tislauslaitoksen,
juovutuskoneen, joka oli käynnissä ahtaan pihan lasikatoksen alla,
siitä lähti kumea maanalainen jyrinä. Illalla sen vaskilaitteet olivat
synkemmän näköiset, kun niistä loisti yksi ainoa suuri punainen
valopilkku; koneen varjo kuvastui peräseinälle, johon se piirteli
kauheita otuksia, hännäkkäitä olentoja ja hirviöitä, jotka aukoivat
kitaansa, ikäänkuin nielläkseen kaikki ihmiset.

-- Kuuleppas, muoriseni, älä nyt siinä noin murjota. Hiiteen kaikki
ilon häiritsijät!... Mitä sinä haluat juoda?

-- En mitään, en kerrassaan mitään, vastani pesijätär. En ole syönyt
päivällistäkään.

-- No, sitä parempi; silloin voi sitä suuremmalla syyllä ottaa naukun.

Mutta kun hänen naamansa ei siitä ottanut kirkastuakseen, niin Saapas
kuiskasi jälleen kohteliaasti.

-- Rouva kai pitää imelistä tavaroista.

-- Minä pidän miehistä, jotka eivät renttuile, vastasi Gervaise
suuttuneena. Minä pidän siitä, että miehet tuovat palkkansa kotiin ja
pysyvät sanassaan, kun kerran ovat luvanneet jotakin.

-- Vai sekö sinua niin myrryttää, sanoi levyseppä yhä virnistellen.
Tahdot saada osasi. No, miksi sitte et tahdo ryyppyä?... Ota pois, se
on puhdasta voittoa.

Gervaise katsoi häneen terävästi, vakavan näköisenä otsassa syvä ryppy,
aivan kuin siihen olisi uurrettu vako. Hän vastasi hitaasti:

-- Olet oikeassa! Se on oiva tuuma. Tällä tavoinhan saamme ryyppiä
rahat yhdessä.

Paistikas nousi tuoliltaan mennäkseen noutamaan hänelle lasillisen
anislikööriä. Gervaise toi tuolinsa lähemmäksi ja asettui pöydän
ääreen. Kun hän siinä särpi anislikööriä, heräsi hänessä yht'äkkiä eräs
muisto; hänen mieleensä johtui, kuinka hän ennen vanhaan oli Coupeaun
kanssa syönyt luumun tuolla oven vieressä, silloin kuin hän häntä
hakkaili. Siihen aikaan hän jätti viinakastikkeen koskematta. Mutta nyt
hän jo taipui likööriäkin maistamaan! Oi, hän tunsi itsensä, hänessä ei
ollut niin viiden pennin edestä tahdonlujuutta. Ei tarvinnut muuta kuin
antaa hänelle sormipaukku, saadakseen hänet suinpäin syöksymään
juopotteluun. Anislikööri maistui hänestä hyvältä, ehkä vähän liian
imelältä, hiukan äitelältä. Kun hän siinä särpi lasistaan, hän kuuli
Janon, liikanimeltä Sammumaton, kertovan suhteistaan paksuun
Eulalie'hen, häneen, joka myyskenteli kaloja kaduilla; se oli koko
ovela otus, joka aina tiesi, milloin hän oli viinikauppiaan luona
istumassa, vaikka siinä päivät päästään työnteli rattaitaan pitkin
katukäytäviä; vaikka toverit kuinka koettivat varottaa ja kätkeä häntä,
niin hän usein sai hänet kiinni, olipa hän viimeksi edellisenä päivänä
paiskannut hänelle kampelan vasten naamaa, ettei toista kertaa jäisi
pois työpajasta. Se oli todellakin hassua! Paistikas ja Saapas, suut
naurusta irvellään, läiskyttivät kämmenillään Gervaiseä olalle; tämä
oli vihdoinkin tullut hyvälle päälle, vastoin tahtoaan, aivan kuin
häntä olisi kutittamalla siihen pakotettu. Ja he neuvoivat häntäkin
ottamaan esimerkkiä paksusta Eulaliesta ja silittämään raudoillaan
Coupeauta viinikauppiaan tarjoilupöydällä.

-- Mainiota, totta tosiaan, huusi Coupeau, kääntäen vaimonsa
tyhjentämän liköörilasin alassuin, sinä ryypit kelpo lailla. Katsokaa
vain, hyvä herrasväki, tässä ei aikaa tyhjiin kuluteta.

-- Rouva kai ottaa toisen lasin? kysyi Jano, liikanimeltä Sammumaton.

Ei, hän oli jo saanut kylläkseen. Mutta hän epäröi kuitenkin. Likööri
käänsi hänen mieltään. Mieluummin hän olisi tahtonut jotakin väkevää,
joka olisi saattanut mahan kuntoon. Hän katseli syrjästä takanaan
olevaa tislauskonetta. Tuo kirottu kattila, joka oli pyöreä kuin
vaskisepän akan maha, sen torvi, joka kiemurrellen venyi yhä
pitemmälle, sai hänet vilusta puistamaan harteitaan, herätti
halunsekaista pelkoa. Niin, olisi voinut luulla niitä jonkin noita-akan
metallisisälmyksiksi, taikakoneeksi, joka tupruttelee tulta vähin erin
sisuksistaan. Se oli oikea myrkkylähde, joka olisi pitänyt haudata
kellariin, niin hirveä ja pöyristyttävä se oli! Mutta se ei estänyt
häntä toivomasta, että saisi pistää nokkansa siihen, vetää sen löyhkää
sieramiinsa, ja maistella sen nestettä, vaikkakin hänen kielensä
palaisi siitä nahkattomaksi kuin kuorittu appelsiini.

-- Mitä te siinä ryypiskelette? kysyi hän välinpitämättömän näköisenä
miehiltä, silmä kirkkaana heidän lasiensa kauniista kullanväristä.

-- Se on, eukkoseni, ukko Colomben kanverttinestettä, vastasi Coupeau.
Älä nyt ole olevinasi! Saat maistaa sitä.

Ja kun hänelle oli tuotu lasillinen tuota juomaa ja hänen kurkkunsa
ensi kulauksella meni umpeen, sanoi levyseppä reisiään taputellen:

-- Kas kuinka se hivelee kurkkua... Tyhjennä lasi yhdellä siemauksella.
Joka naukulta hupenee viitonen lääkärin taskusta.

Toista lasia ottaessaan Gervaise ei tiennyt mitään kalvavasta nälästä.
Nyt hän oli sopinut Coupeaun kanssa, ei enää ollut vihoissaan siitä,
että hän oli syönyt sanansa. He menisivät toisen kerran sirkukseen;
eihän tuo nyt ole niin tavatonta, että saa nähdä konstintekijäin
laukkaavan hevosten selässä. Ukko Colomben luona ei satanut, ja vaikka
rahat hupenisivatkin naukkuihin, niin saihan siitä ainakin jotain
mahaansa; juoma oli heleätä ja kiiltävän kaanista kuin sula kulta. Hän
antoi palttua koko maailmalle! Elämällä ei ollut tarjottavana hänelle
niin kovin paljon nautintoja; sitä paitsi hän melkein lohdutti itseään
sillä, että oli mukana kukkaroa tyhjentämässä. Kun hänen kerran oli
hyvä olla, niin miksi hän sitten ei olisi jäänyt sinne? Saisi ampua
vaikka kanuunalla, hän ei hievahtaisikaan, kun kerran oli siihen
tuolille painautunut. Hän nautti lämpimästä olostaan; hänen jakkunsa
oli tarttunut selkään kiinni ja hyvän tunne herpasi kaikki hänen
jäsenensä. Hän nauroi itsekseen, kyynäspäät pöydällä, silmät
sirrallaan; häntä huvitti kovin kaksi miestä, toinen suuri kuin härkä
ja toinen pieni etana, jotka viereisen pöydän ääressä juovuspäissään
syleilivät toisiaan. Niin, hän nauroi Ansalle, ukko Colomben pyöreälle
ihranaamalle, miehille, jotka huutaen ja sylkien polttivat
piippunysiään, ja suurille kaasuliekeille, jotka valaisivat peiliä ja
likööripulloja. Löyhkästä hän ei enää tuntenut mitään haittaa, se
päinvastoin kutitti hänen sieramiaan, haisi hänestä hyvältä;
silmäluomet menivät puoliumpeen, hän hengitti hyvin lyhyeen ja
herkästi, nauttien siitä, että uni hänet verkalleen valtasi. Otettuaan
sitte kolmannen ryypyn, hän antoi leukansa painua käsien varaan; hän ei
enää nähnyt ketään muuta kuin Coupeaun tovereineen; hän jäi siihen
aivan heidän viereensä, nenät vastakkain, posket punakkana heidän
kuumista henkäyksistään, ja katsoi heidän likaista partaansa, aivan
kuin olisi laskenut niistä joka ainoan karvan. Silloin he jo olivat
aika pöhnässä. Saappaalta valui kina suusta, hänen istuessaan piippu
hampaissa äänettömänä ja vakavana kuin uninen härkä. Paistikas kertoi,
kuinka hän kerran oli juonut koko litrallisen yhteen tiukkaan,
ottamatta pulloa huuliltaan, kunnes sen pohja kiilsi. Sillä välin oli
Jano, liikanimeltä Sammumaton, mennyt noutamaan tiskiltä onnenpyörää ja
pelasi nyt Coupeaun kanssa siitä, kummanko oli ryypyt maksettava.

-- Kaksisataa!... Sinä olet koko peijakas, saat joka heitolla suuren
numeron.

Pyörä kierteli rätisten. Onnettaren, suuren, punakan naisen kuva kulki
lasin alla ympäri, niin ettei keskelle jäänyt muuta kuin pyöreä pilkku,
aivan kuin viinitahra.

-- Kolmesataa viisikymmentä!... Sinä saakelin roisto olet siis
voittanut! Viis siitä! Minä en pelaa enää!

Gervaisestä oli hyvin huvittavaa katsella onnenpyörää. Hän joi kuin
riivattu ja kutsui Saapasta »pikku pojakseen». Hänen takanaan oli
tislauskone yhä käynnissä; siitä kuului kuin maanalaisen puron
lirinätä. Gervaise joutui epätoivoon, kun olisi tahtonut pysäyttää sen,
tyhjentää sen; hän tunsi olevansa hyvin suuttunut siihen; häntä halutti
syöksyä tuon suuren kattilan kimppuun, aivan kuin villipedon päälle,
potkimaan sitä ja halkaisemaan sen mahan. Kaikki oli hänelle yhtenä
sotkuna, hänestä näytti kone liikkuvan paikoiltaan ja tarttuvan häneen
vaskikämmenillään, kun taas puro tuntui lirisevän hänen ruumiinsa läpi.

Silloin alkoi sali pyöriä hänen silmissään ja kaasuliekit lennellä kuin
tähdet. Gervaise oli juovuksissa. Hän kuuli, kuinka Jano, liikanimeltä
Sammumaton, ja tuo ukko Colomben pukari kovasti riitelivät keskenään.
Isäntä oli koko voro, kun niin puijasi kaikkia. Ei häntä niinkään
saanut nenästä vetää. Mutta äkkiä syntyi tungos, kuului huutoja ja
melua kun pöytiä viskeltiin kumoon. Ukko Colombe siinä ajoi koko joukon
ulos, häikäilemättä, käden käänteessä. Oven edustalla vielä joukko
kirkui ja kutsui häntä roistoksi. Sadetta kesti yhä, ja jääkylmä tuuli
puhalteli. Gervaise joutui Coupeausta erilleen, sai hänet sitte
käsiinsä, mutta häipyi hänestä taas. Hän tahtoi mennä kotiin ja
kuljetti kättään pitkin seiniä, löytääkseen tien. Häntä kovin
hämmästytti, että yö oli tullut niin äkiksestään. Poissonniers-kadun
kulmassa hän istuutui katuojaan: hän luuli olevansa pesulaitoksessa.
Kaikki vesi, joka virtasi, pani hänen päänsä pyörälle ja teki hänet
hyvin sairaaksi. Vihdoin hän saapui kotiin ja kulki nopeasti
portinvartijan oven ohi, josta hän selvästi näki Lorilleux'läisten ja
Poissonilaisten istuvan siellä pöydän ääressä, vetäen suutaan väärään,
kun näkivät hänet siinä tilassa.

Ei hän koskaan tullut selville siitä, kuinka hän pääsi kuudenteen
kerrokseen. Kun hän siellä juuri aikoi kääntyä käytävään päin, niin
pikku Lalie, kuullessaan hänen askeleensa, juoksi avosylin häntä
vastaan, ikäänkuin olisi aikonut hyväillä häntä, nauraen ja puhellen:

-- Rouva Gervaise, isä ei ole vielä tullut kotiin. Tulkaahan katsomaan,
kun lapseni nukkuvat!... Voi kuinka ne ovat somia!

Mutta nähdessään pesijättären vääristyneet kasvot hän peräytyi
vapisten. Hän tunsi tämän paloviinan löyhkän, nuo kalpeat silmät, tuon
suonenvedon tapaisesti värähtelevän suun. Sitten Gervaise meni ohi
hoiperrellen, sanomatta sanaakaan, kun taas tyttö, seisoen ovensa
kynnyksellä, seurasi häntä synkällä, mykällä, vakavalla katseellaan.



XI.


Sitä mukaa kun Nana kasvoi kävi hän yhä huikentelevammaksi.
Viisitoistavuotiaana hän oli jo iso kuin hieho, hyvin vaalea iholtaan,
pullea ja pyöreä kuin kerä. Niin, hän oli juuri muodostumassa
aikaihmiseksi mutta vielä ilman kureliivejä. Kasvot hänellä oli kuin
maidossa kastetut, hipiä hieno kuin persikankuori, nenä soma, suu
punainen ja silmät niin kiiluvat, että miesten teki mieli ottaa
niistä tulta piippuunsa. Hänen vaalea, uutiskauran värinen tukkansa
oli sirotellut hänen ohimoilleen teerenpilkkuja aivan kuin
kultahiekkaa, joka siinä sädekehänä loisti. Aika soma nukke, sanoivat
Lorilleux'läiset, tytönletukka, jolle olisi pitänyt vielä antaa
selkään, ja jonka tanakat hartiat olivat täyteläisen pyöreät; hän oli
tulemassa täysikasvuiseksi naiseksi.

Nyt ei Nana enää ahtanut paperitukkoja liivinsä täytteeksi. Hän oli
saanut nisät, kaksi vasta muodostunutta nisää, jotka olivat hienoja
kuin valkea satiini. Ne eivät tuottaneet hänelle juuri mitään haittaa,
hän olisi tahtonut niitä sylin täydeltä, hän uneksi saavansa yhtä
suuret nännit kuin imettäjillä on; sellaisia herkkusuita ja
ajattelemattomia olentoja ne nuoret ovat. Varsinkin eräs paha tapa,
jonka hän oli ottanut, pani miesten suut vetistymään: hän pisti
kielensä äärimmäisen kärjen valkeitten hampaittensa välistä ulos.
Epäilemättä hän peilaillessaan oli huomannut sen somistavan itseään.
Siksipä hän pitkin päivää näytteli kieltään, näyttääkseen kauniilta.

-- Pidä vaan kieltäsi kätkössä! huusi hänen äitinsä hänelle.

Ja Coupeaun täytyi oikein nyrkkiä puiden sekaantua asiaan, höystäen
ulvomistaan tavallisilla kiroussanoillaan.

-- Tokko siitä vedät tuon punaisen läpän takaisin suuhusi!

Nana esiintyi hyvin veikistelevästi. Jalkojaan hän ei aina pessyt,
mutta hän käytti niin ahtaita kenkiä, että hän kärsi oikein marttyyrin
tuskia; ja jos kysyi miksi hän näytti niin sinipunervalta, hän vastasi,
että hänellä oli mahanpuruja, ettei tarvitseisi tunnustaa
veikistelemistään. Kun talossa ei ollut leipää, oli hänen vaikea saada
komeata päälleen. Silloin hän teki oikeita ihmetöitä, toi työpajasta
nauhoja, laitteli kuntoon pukujaan, likaisia hameita, joissa oli
solmuja ja tupsuja toinen toisessaan kiinni. Kesä varsinkin oli se
vuodenaika, jolloin hän vietti voittojaan. Hän kävi joka sunnuntai
valkeassa kuuden francin pumpulihameessa; kaikkialla Goutte-d'Or'in
kaupunginosassa voi nähdä tuon vaaleaverisen kaunottaren. Niin, hän oli
tunnettu ulkobulevardeilta valleille saakka, Clignancourt'in
viertotieltä Chapellen pääkadulle saakka. Häntä kutsuttiin
»kananpojaksi», koska hän todellakin oli hieno hipiältään ja reipas
ulkomuodoltaan, aivan kuin kananpoika.

Yksi hame varsinkin puki häntä mainiosti. Siinä oli vaalean punaisia
täpliä valkealla pohjalla; se oli hyvin yksinkertainen, ilman mitään
koristeita. Itse hame, joka oli lyhyenpuoleinen, jätti jalat näkyviin:
leveän aukonaisista ja ulkonevista hihansuista näkyivät käsivarret
kyynärpäihin saakka; jakun kaulamus, jonka hän taittoi sisäänpäin ja
pani nuppineuloilla kiinni jossakin porraskäytävän pimeässä sopukassa,
välttääkseen isä Coupeaun korvapuusteja, jätti hänen lumivalkean
kaulansa ja sille lankeavan kullankarvaisen varjon näkyviin. Mitään
muuta hänellä ei ollut yllään, lukuunottamatta vaaleanpunaista nauhaa,
jolla hänen vaalea tukkansa oli solmittu yhteen ja jonka päät heiluivat
niskassa. Hän oli tässä puvussaan tuore kuin kukkavihko. Hänestä
tuoksui nuoruus, lapsen ja naisen alastomuus.

Sunnuntaisin hän tähän aikaan sekaantui kansanjoukkoon kaikkien miesten
seuraan, jotka ohi kulkiessaan häneen vilkuivat. Hän odotti sunnuntaita
koko viikon; kaikellaiset pikku toiveet kutkuttivat häntä; hän pidätti
huokauksia, tunsi tarvitsevansa raitista ilmaa, halusi mennä kävelemään
päiväpaisteeseen, juhlapukuisen esikaupungin väkijoukkoon. Aamusta
pitäen hän oli pukeutumishommissa, seisten tuntikausia paitasillaan
peilin palasen edessä, joka oli ripustettu piirongin yläpuolelle; ja
kun kaikki talon väki saattoi nähdä hänet ikkunasta, hänen äitinsä
suuttui ja kysyi häneltä, eikö hän jo pian herkeäisi kulkemasta
paitasillaan. Mutta hän liimasi tyynenä otsatukkaansa kiharoiksi
sokerivedellä, ompeli kengännappia kiinni tai neuloi jonkun
hameenreijän umpeen, avojaloin, paita harteilta valahtaneena, pörröiset
hiukset epäjärjestyksessä. Hän oli siinä aivan kuin tarhapöllö! sanoi
isä Coupeau irvistellen ja ivaillen häntä; aivan kuin katuva
Magdaleena. Hän olisi voinut esiintyä metsä-ihmisenä ja näyttää itseään
kahdesta sousta. Hän huusi hänelle: »Pistähän lihasi piiloon, että
minun käy leipää syöntini!» Ja Nana oli häikäilevän valkea ja hieno
siinä paksun, vaalean tukkansa peitossa; hän suuttui niin kovasti, että
hänen hipiänsä lensi siitä vaaleanpunaiseksi; mutta hän ei uskaltanut
vastata isälleen, katkaisi vain kuivalla, raivoisalla nykäyksellä
langan hampaissaan, niin että koko hänen kaunis alaston ruumiinsa
vavahti.

Sitten hän heti aamiaisen jälkeen livisti pihalle. Tukahuttava
sunnuntain rauha oli saattanut koko talon uuvuksiin; alikerroksen
työpajat olivat suljetut; avonaisista ikkunoista näkyi tyhjissä
huoneissa iltaa varten valmiiksi katettuja pöytiä, jotka odottivat
väkeä kotiin tulevaksi valleilta ruokahalua saamasta; muuan vaimo
kolmannessa kerroksessa käytti päivää huoneensa pesuun, veti sänkyään,
heitteli huonekaluluja ja lauloi tuntimääriä samaa laulua pehmeällä
itkunsekaisella äänellä. Ja työn levätessä olivat Nana, Pauline ja
muutamat muut suuret tytöt lyömässä palloa tyhjän ja kaikuvan pihan
keskellä. Heitä oli viisi tai kuusi, jotka kasvaen kilvan olivat
tulemassa talon kuningattariksi ja jakoivat herrojen luomat silmäykset
keskenään. Kun joku mies kulki pihan läpi, kuului hiljaista
naurunkikatusta ja heidän tärkätyt hameensa kahisivat aivan kuin tuuli
olisi käynyt. Heidän yllään paahtoi polttavan raskas juhlapäivän ilma
laiskottavan raukaisevana kävelypaikkojen pölyn vaalistamana.

Mutta pallonlyönti oli heillä vain tekosyynä, päästäkseen ulos. Äkkiä
muuttui kaikki talossa hiljaiseksi. He olivat juuri pujahtaneet kadulle
ja lähteneet ulkobulevardeille. Silloin he kaikki kuusi, riippuen
toistensa käsivarressa kulkivat, täyttäen viertotien koko leveydelleen,
vaaleihin vaatteisiin puettuina, paljain päin, hiukset vain nauhoilla
kiinni solmittuina. Eloisista silmistä välähteli luomien kulmista
silmäniskuja; he näkivät kaikki ja kääntelivät kaulaansa nauraessaan,
niin että lihava leuka oikein tuli näkyviin. Niistä kovista
naurunpuuskista, jotka syntyivät, kun joku kyttyräselkä kulki ohi tai
kun joku vanha nainen odotti koiraansa kadunkulmauksessa, murtui heidän
rivinsä: toiset jäivät taamma, kun taas toiset vetivät heitä kaikin
voimin mukaan; he kulkivat heilutellen lanteitaan kyykistäytyen
huolimattomasti, jotta saisivat ihmiset pysähtymään heitä katsomaan ja
jakut risahtelivat heidän kypsyvien muotojensa ponnistuksesta. Katu
kuului heille; siellä he olivat kasvaneet, kantaneet hameitaan
puotirivien ohi kulkiessaan; siellä he olivat nostaneet ne
sukkanauhojaan kiinnittäessään polviin asti. Keskellä hidasta ja
kalpeata väkijoukkoa bulevardien solakoiden puiden välissä tuo
sekava parvi riensi siten eteenpäin Rochechouart'in portilta aina
Saint-Denis'n portille saakka, tuuppien vastaan tulijoita, hajottaen
ihmisparvia, kääntyen ja lennättäen jonkun sanan aivan kuin raketin
naurun lomasta. Ja heidän liehuvista hameistaan jäi jälelle heidän ohi
mentyään nuorison häpeämättömyyttä; he kulkivat siinä leveässä jonossa
avotaivaan alla kirkkaassa päiväpaisteessa, käyttäen tuollaisten
katutyttöjen ruokottomia puheenparsia, jotka ovat yhtä hempeitä ja
haluttua tavaraa kuin neitsyet, jotka tulevat kylpemästä, niska
kosteana.

Nana oli keskessä vaaleanpunaisine hameineen, joka loisti
auringonpaisteessa. Hänen käsikynkässään kulki Pauline, jonka hame,
keltaisia kukkia valkealla pohjalla, myöskin säteili, aivan kuin pienet
liekit olisivat siihen polttaneet läpiä. Ja kun he kumpikin; olivat
kaikkia suuremmat, naisekkaammat ja julkeimmat, he johtivat koko
joukkoa ja pöyhentelivät itseään kun heitä katseltiin ja heille
lausuttiin kohteliaisuuksia. Nuo muut, katutytöt, heittelivät häntäänsä
oikeaan ja vasempaan ja koettivat pullistella itseään, että heidätkin
otettaisiin vakavalta kannalta. Itse asiassa Nanalla ja Paulinella oli
hyvin monimutkaisia viekkaita veikistelykeinoja. Jos he juoksivat niin,
että joutuivat hengästyksiin, tapahtui se sen vuoksi, että heidän
valkeat sukkansa näkyisivät ja että heidän palmikkonauhansa pääsisivät
liehumaan. Ja kun he sitten pysähtyivät pamppailevin rinnoin ja pää
kenossa, ikäänkuin olisivat olleet tukehtumaisillaan, niin saattoi
etsiä, lähistöltä löytyi varmaan heidän tuttujaan, joku saman
kaupunginosan pojista; ja silloin he alkoivat kulkea hitaammin,
kuiskaillen ja kikatellen keskenään, ympärilleen kuitenkin salaa
vilkaisten. Varsinkin he kiemailivat saadakseen aikaan tällaisia
satunnaisia yhtymyksiä ihmisvilinässä. Nuoret pyhävaatteisiin puetut
pojat, liivit yllään ja pyöreä lakki päässä, pysäyttivät heidät
katuojan reunalle pakinoimaan ja tavottaen heitä vyötäisistä.
Kaksikymmenvuotiaat nuorukaiset, päällään harmaat mekot, jotka olivat
auki, niin että paljas rinta paistoi, juttelivat kepeästi heidän
kanssaan, pitäen käsivarsiaan ristissä ja puhaltaen kuiskaillessaan
tupakansavua heidän silmilleen. Nämä tapaamiset eivät kumminkaan
vieneet mihinkään, sillä kaikki he olivat kasvaneet samalla kadulla
yhdessä. Mutta tytöt alkoivat jo valikoida tuosta joukosta. Pauline
tapasi aina erään rouva Gaudronin seitsentoistavuotiaan pojan,
puusepän, joka tarjoili hänelle omenia. Nana erotti puistokäytävältä
pesijättären pojan, Victor Fauconnier'n, jonka kanssa sitten
vaihdettiin suukkosia hämärissä nurkissa; mutta tämä ei koskaan mennyt
sen pitemmälle; he eivät vielä olleet asioista riittävän perillä,
ruvetakseen tietämättömyyttään tekemään sen enempää. Mutta itse asiasta
puheltiin suurisuisesti.

Kun sitte aurinko teki laskuaan, oli tämän suuren hauskuuden aika
pysähtyä tällä erää. Tuli silmänkääntäjiä ja voimamiehiä, jotka
levittivät puistokäytävälle vanhan ränstyneen maton. Pian siihen
kerääntyi väkeä töllistelemään, muodostui kokonainen piiri, jonka
keskellä nuorallatanssija vaalenneessa ihon myötäisessä puvussaan
koetteli käsiään oikomalla pitää itseään tasapainossa. Nana ja Pauline
seisoivat siinä tuntimääriä pahimmassa tungoksessa. Heidän kauniit,
kepeät hameensa rutistuivat päällystakkien ja likaisien mekkojen
välissä ja heidän paljaat käsivartensa, paljas kaulansa ja tukkansa
kuumenivat viinin saastuttamista henkäyksistä ja hien löyhkästä.
Ja he nauroivat iloisina, yhä punakampina, tuntematta mitään
vastenmielisyyttä, aivan kuin olisivat olleet siinä oikealla alallaan.
Heidän ympärillään rakeili rivoja sanoja, raakoja ruokottomuuksia,
humalaisten karkeita mietteitä. Se oli heidän kieltään, kaikki
ennestään tunnettua; he kääntyivät hymyillen tietämättä mitään
hävelijäisyydestä, ja heidän silkinsileä hipiänsä loisti hienon
kalpeana.

Ainoa seikka, mikä heitä pelotti, oli se, että he tapaisivat isänsä,
varsinkin kun nämä olivat päissään. He tutkivat ympäristöä tarkalleen
ja antoivat toisilleen tietoja.

-- Katsopas Nana, saattoi yht'äkkiä Pauline huudahtaa, tuolla on isäsi
Coupeau.

-- Hän on tietysti taas hönössä, kuinkas muuten, sanoi Nana
harmitellen. Minä livistän tästä tieheni. Ei minua haluta saada häneltä
selkääni. Katsokaahan! nyt hän kaatui. Hyvä Jumala, jos hän edes
katkaisisi niskansa!

Joskus toiste Coupeau tuli suoraan häntä kohti antamatta mitään
tilaisuutta pötkiä pakoon. Tällöin Nana kyykistyi alas, tekeytyi
pieneksi ja kuiskasi:

-- Te muut, pitäkää minua piilossa!... Hän etsii minua, hän lupasi
viedä minut väkisin pieksettäväksi kotiin, jos vielä tapaisi minut
täältä.

Kun juopporenttu oli kulkenut heidän ohitseen, nousi Nana jälleen ylös
ja kaikki seurasivat Coupeauta. Saisikohan hän Nanan käsiinsä? Se oli
kuin piilosilla oloa. Eräänä päivänä Boche oli taluttanut korvalehdestä
Paulinea kotiin, ja Coupeau oli vienyt Nanan matkassaan, potkien häntä
takapuoleen.

Päivä meni mailleen, tytöt kävelivät vielä kerran puistokäytävän
toiseen päähän ja palasivat sitten kotiin väsyneen väkijoukon keskellä
hämärän laskeutuessa. Pölypilvi oli tullut sankemmaksi ja raskas taivas
siitä käynyt valjuksi. Olisi voinut luulla Goutte-d'Or'in katua
joksikin maaseudun sopukaksi: porteilla seisoi akkoja ja äänekkäät
puheet katkaisivat syvän hiljaisuuden tässä kaupunginosassa, joka oli
ajopeleistä tyhjänä. Tytöt pysähtyivät hetkiseksi pihalle, ottivat
pallokepit käteensä ja koettivat siten uskotella kotiväelleen, etteivät
olleet hievahtaneetkaan sieltä. Sitten he menivät sisään, tekaisten
mielessään jonkun kaskun, jota he eivät useinkaan tulleet kertoneeksi,
kun tapasivat vanhempansa liian navakasti toisiaan mukuroimasta liian
tuiman tai liian vähän kiehuneen keiton johdosta.

Nana oli nyt työssä ja ansaitsi neljäkymmentä souta Titrevillen luona
eräässä talossa Kairon kadun varrella, missä hän oli ollut opissa.
Coupeaulaiset eivät tahtoneet muuttaa häntä toiseen paikkaan, että hän
voisi jäädä rouva Lerat'n valvonnan alle, joka oli ollut jo kymmenen
vuotta laitoksen johtajana. Aamulla kun äiti katsoi käkikelloa, lähti
tyttö aivan yksin liikkeelle, kiltin näköisenä, vanhassa, mustassa,
liian ahtaassa ja liian lyhyessä puvussaan, joka puristi häntä
olkapäistä; ja rouva Lerat oli saanut toimekseen tarkastaa, mihin
aikaan hän saapui laitokseen ja ilmottaa sen sitten Gervaiselle. Hän
sai kaksikymmentä minuuttia kulkeakseen Goutte-d'Or'in kadulta
Kairon kadulle, mikä olikin aivan tarpeeksi, sillä tuollaisilla
tytönheilakoilla on jalat kuin hirvellä. Joskus hän tuli täsmälleen
perille, mutta niin punakkana, niin hengästyneenä, että hän aivan
varmaan oli kulkenut tien vain kymmenessä minuutissa, viivyteltyään
jossakin matkan varrella. Useimmiten hän myöhästyi seitsemän tai
kahdeksan minuuttia, ja silloin hän koko päivän imarteli tätiään ja
katsoi häneen rukoilevasti, koettaen siten liikuttaa häntä ja estää
häntä kielimästä. Rouva Lerat, joka tunsi nuorison, valehteli
Coupeaulaisille, mutta torui Nana'ta loppumattomilla lörpötyksillään.
joissa hän puhui vastuunalaisuudestaan ja niistä vaaroista, joita
nuorelle tytölle on tarjona Pariisin kaduilla. Voi, hyvä Jumala,
ajoivathan ne häntä itseäänkin aivan tarpeeksi takaa! Ja hänen
katsellessaan veljensä tyttäreen paloi hänen silmissään näiden
alituisten himokasten ajatusten sytyttämä tuli; hän oli aivan
haltioissaan, kun ajatteli, että hänen oli vartioitava ja vaalittava
tämän kissanpoika raukan viattomuutta.

-- Näetkös, sanoi hän hänelle yhä uudelleen, sinun täytyy kertoa
minulle kaikki. Minä pidän sinusta kovin paljon: minulla ei olisi muuta
tehtävänä kuin heittäytyä Seineen, jos sinulle sattuisi jokin
onnettomuus... Kuuletko, kissanpoikaseni, jos miehet puhelevat sinulle
jotakin, täytyy sinun kertoa minulle kaikki, kaikki, sanaakaan
unhottamatta... No, voitko vannoa minulle, ettei kukaan sinulle tähän
asti ole mitään puhellut?

Nana'ta nauratti silloin niin, että hänen suunsa meni hyvin
hullunkurisella tavalla ryppyyn. Ei, ei, miehet eivät olleet puhuneet
hänelle mitään. Hän kävi aivan liian kovaa kyytiä. Ja mitä he sitten
olisivat hänelle puhelleet? ei kai hänellä ollut mitään tekemistä
heidän kanssaan. Ja hän selitti myöhästymisensä hyvin yksinkertaisen
näköisenä: hän oli pysähtynyt katselemaan kuvia; tai hän oli saattanut
Paulinea, jolla aina riitti juttuamista. Saivat tulla hänen perässään,
jolleivät uskoneet häntä: hän ei edes koskaan poikennut vasemmalta
katukäytävältä; ja hän riensi aina niin kovaa kyytiä, että sivuutti
kaikki muut neidit. Eräänä päivänä rouva Lerat tosin yllätti hänet
Petit Carreaun kadulla seisomassa nokka pystyssä kolmen muun
kukantekijätytön kanssa ja naureskelemassa sille, kun eräs mies
ikkunassa ajoi partaansa, mutta tyttö suuttui ja vannoi, että hän juuri
oli menossa kadun kulmassa olevaan leipuripuotiin ostamaan yhden soun
kakkua.

-- Kyllä minä pidän häntä silmällä, älkää ollenkaan peljätkö, sanoi tuo
pitkä leski Coupeaulaisille. Minä vastaan hänestä kuin itsestäni. Jos
joku miehen raato tahtoisi vaikka nipistääkin häntä, niin kyllä hän
joutuisi minun kanssani tekemisiin.

Titrevillen verstas oli iso huone välikerroksessa; siinä oli pukkien
päälle asetettu suuri työpöytä, joka täytti koko keskustan. Pitkin
seiniä, joiden likaisenharmaiden paperien repeämistä rappaus paistoi,
oli vierekkäin hyllyjä täpösen täynnä vanhoja paperilaatikoita, kääröjä
ja takaisin lähetettyjä malleja, jotka olivat unhoittuneet sinne paksun
pölypeiton alle. Kattoon oli kaasu luonut aivan kuin nokipeitteen.
Molemmat ikkunat olivat niin suuria, että työntekijät voivat nähdä
vastakkaisella katukäyvällä kulkevan ihmisjoukon, tarvitsematta nousta
työpöydän äärestä.

Rouva Lerat tuli ensiksi laitokseen, näyttääkseen hyvää esimerkkiä.
Sitten oli ovi neljännestunnin ajan yhtämittaa liikkeessä, kaikki
kukkaistentekijät tulivat pienissä myssyissään, yksi silloin, toinen
tällöin, hikisinä, tukka epäjärjestyksessä. Eräänä heinäkuun aamuna
Nana tuli viimeisenä, mikä muutoin oli aivan hänen tapaistaan.

-- Totisesti! hän sanoi, eipä olisi hullumpaa, jos saisi hankituksi
itselleen vaunut!

Ja ottamatta edes päähinettä päästään, tuota mustaa rähjää, jota hän
sanoi hatukseen ja jota hän ei viitsinyt korjailla, hän lähestyi
ikkunaa ja kurkotti oikealle ja vasemmalle, nähdäkseen kadulle.

-- Mitä sinä siellä tiirailet? kysyi rouva Lerat epäluuloisena. Onko
isäsi ollut sinua saattamassa?

-- Eikä ole, vastasi Nana levollisena. En minä tässä katsele mitään...
Näen vaan, että on aika kuuma ilma. Voi todellakin tulla aivan
kipeäksi, kun saa juosta tällä lailla.

Aamu oli tukahuttavan kuuma. Työntekijät olivat laskeneet ikkunan eteen
verhot, joiden lomasta he tähystelivät kadulla vilisevää liikettä; ja
he olivat vihdoinkin käyneet työhön käsiksi istuen molemmin puolin
pöytää, jonka yläpään rouva Lerat oli vallannut omakseen. Heitä oli
kahdeksan, ja jokaisella oli edessään liimakuppi, pihdit, työkalut ja
paininkerä. Työpöydällä oli yhtenä sekasotkuna rautalanganpätkiä,
rullia, vanua, viheriätä ja kastanjanväristä paperia ja silkistä,
satiinista ja sametista leikatuita lehtiä ja kukanterälehtiä.
Pöydän keskellä olevan suuren karahviinin kaulaan oli yksi
kukkaistentekijöistä ahtanut pienen kahden soun kukka-vihkon, joka
edellisestä päivästä oli jäänyt nuutumaan hänen rinnalleen.

-- Ettepä tiedä, sanoi sievä, tummaverinen Léonie, kumartuen
paininkerällään rypistämään ruusunterälehtiä, että Caroline parka on
aivan pääsemättömissä tuosta pojasta, joka tuli häntä hakemaan illalla.

Nana. joka paraikaa leikkeli viheriästä paperista kapeita siekaleita.
huudahti:

-- Jestapoo! tuollaista miestä, joka joka ainoa päivä riippuu hänen
hännässään.

Kaikki huoneessa olijat rupesivat nauraa tyrskimään ja rouva Lerat'n
täytyi koettaa pysytellä vakavana. Hän nyrpisti nenäänsä ja mutisi:

-- Sinä olet juuri siisti, tyttöseni, käytät koko kauniita sanoja!
Kerron tämän isällesi, niin saadaan nähdä, mitä hän siitä pitää.

Nana pullisti poskiaan, ikäänkuin olisi pidättänyt naurun purskahdusta.
Vai niin! vai isälle! kyllä se sekin osasi niitä ladella! Mutta
yht'äkkiä Léonie kuiskasi hyvin hiljaa ja nopeaan:

-- Hst! Olkaa varoillanne! rouva tulee!

Rouva Titreville, pitkä vakavan näköinen nainen, astui todellakin
sisään. Tavallisesti hän oli alhaalla puodissa. Tytöt pelkäsivät häntä
kovasti sentähden, ettei hän koskaan laskenut leikkiä. Hän kulki
tarkastellen hitaasti työpöydän ympäri, jonka ääressä kaikki nyt olivat
kumartuneet työnsä yli äänettöminä ja uutterina. Hän haukkui yhtä
tytöistä hulttioksi ja pakotti hänet tekemää kaunokinkukan uudelleen.
Sitten hän meni pois yhtä jäykkänä kuin oli tullutkin.

-- Huh, huh! pani Nana toisten muristessa.

-- Hyvät neidit, hyvät neidit! sanoi rouva Lerat, joka tahtoi näyttää
vakavaa naamaa, te pakotatte minut todellakin ryhtymään sellaisiin
toimenpiteihin, jotka...

Mutta kukaan ei häntä kuunnellut; ei kukaan häntä juuri pelännytkään.
Hän oli liian suvaitsevainen, aivan kuin sidottu näiden tyttöjen
seurassa, joiden silmistä loisti veitikkamaisuus: hän otti heidät usein
erikseen urkkiakseen heiltä tietoja heidän rakastajistaan, povasipa
heille joskus korteistakin, kun joku pöydännurkka sattui olemaan
tyhjänä. Hänen karkea ihonsa, hänen santarmimainen vartalonsa vavahteli
ilosta kuin juoru-akalla, heti kun vaan ruvettiin lemmenasioista
puhumaan. Rivouksista hän vain loukkaantui; jollei vain käyttänyt
raakoja sanoja, sai sanoa mitä tahansa.

Niin. Nanan hyvä kasvatus kehittyi verstaassa entistään paremmaksi.
Tietysti hänellä oli hyvät taipumuksetkin. Mutta seurustelu tuollaisten
tyttöjen kanssa, jotka jo olivat kurjuuden ja paheiden paaduttamia,
täydensi sitä. Siellä he aivan kuin päällekkäin sullottuina turmelivat
toisiaan, samoinkuin mädät omenat pilaavat samassa kopassa olevat
terveet. Tosin he ihmisten silmissä koettivat hillitä itseään, olla
esiintymättä kovin räikenemättömästi ja välttää liian ruokottomia
sanoja. Sanalla sanoen, he koettivat esiintymistavassaan matkia hienon
maailman naisia. Ainoastaan silloin, kun he olivat toistensa seurassa
tai nurkissa vetelehtimässä, tuli rivouksia kuin turkin hihasta. Jos
vaan kaksikin heistä oli yhdessä, niin he heti laskettelivat
ruokottomuuksia, nauroivat niille pakahtuakseen. Iltasin he sitten
saattelivat toisiaan kotiin: silloin he jäivät suustaan kiinni
katukäytäville kertomaan toisilleen salaisuuksia, pöyristyttäviä
juttuja, jotka panivat heidän poskensa hohtamaan tulipunaisina heidän
tuuppiessaan vastaantulijoita väen vilinässä. Sitä paitsi ei verstaan
ilma ollut terveellinen sellaisille tytöille, kuin Nana, joille vielä
ei ollut käynyt huonosti: siellä oli kapakan ja siveettömästi
vietettyjen öiden löyhkää, jota nuo kepeäjalkaiset tytöt aamulla toivat
mukanaan pörröiseksi jääneessä tukassaan, ja rutistuneissa hameissaan,
jotka heillä näyttivät olleen päällä maatessakin. Hääyön jälkeisen
päivän raukea uupumus, väsyneet silmät, nuo mustat renkaat silmien
ympärillä, joita rouva Lerat kainosti kutsui rakkauden mustelmiksi,
voipuneet lanteet, käheät äänet, kaikki tämä henki turmelusta
työpöydälle heleiden ja hentojen keinotekoisten kukkien sekaan. Nana
vainusi ja kiihtyi aina kun tunsi vieressään istuvan sellaisen tytön,
joka oli ollut tekemisissä miesten kanssa. Pitkän aikaa hän oli
asettunut istumaan ison Liisan viereen, jonka sanottiin olevan paksuna;
ja hän vilkaisi häneen kiiluvin silmin, ikään kuin olisi odottanut
hänen paisuvan ja heti sen jälkeen halkeavan. Nanalla ei ollut enää
juuri mitään uutta opittavaa, sillä hän tiesi jo kaikki, oli oppinut
kaikki Goutte-d'Orïn kadun kivityksellä. Mutta verstaassa hän huomasi
kaiken käytäntöön sovellutettuna ja se herätti hänessä vähitellen halun
yrittää sitä itse vuorostaan.

-- Täällä läkähtyy, sanoi hän lähestyen ikkunaa, ikäänkuin olisi
aikonut vetää verhoja kiinnemmä.

Mutta hän kurottautui uudestaan katselemaan oikeaan ja vasempaan.
Samassa Léonie, joka piti silmällä erästä vastapäiselle katukäytävälle
pysähtynyttä miestä, huudahti:

-- Mitä tuo ukko tuolla tekee? Hän on jo neljännestunnin aikaa
vakoillut meitä.

-- Joku katusankari, sanoi rouva Lerat, Nana, tuletko sieltä
paikoillesi! Olenhan kieltänyt sinua jäämästä ikkunaan.

Nana ryhtyi uudelleen laittamaan orvokin varsia, ja kaikki verstaassa
olijat rupesivat puhumaan miehestä. Se oli hyvin puettu, noin
viidenkymmenen vanha herra, jolla oli päällystakki yllään: hänellä oli
kalpeat, hyvin vakavat ja arvokkaan näköiset kasvot ja harmaa,
huolellisesti leikattu leuvanalusparta. Kokonaisen tunnin hän oli
seisonut rohdoskauppiaan puodin edustalla katsellen verstaan ikkunoihin
päin. Kukantekijät nauraa kikattivat, mutta se ei kuulunut kadun
vilinään; ja he kumartuivat hyvin toimessaan työnsä yli, vilkaisten
tavan takaa herraan, etteivät kadottaisi häntä näkyvistä.

-- Kas! huomautti Léonie, hänellä on monokkeli... Se on hieno herra...
Hän varmaankin odottaa Augustinea.

Mutta Augustine, suuri, ruma vaaleaverinen tyttö, vastasi pisteliäästi,
ettei hän pitänyt ukoista. Ja rouva Lerat puisti päätään ja sanoi
nyrpistäen suutaan paljon merkitsevään hymyyn:

-- Te olette väärässä, rakas lapsi; ukot ovat paljoa hellempiä.

Samassa Léonien vierustoveri, pieni, lihava tyttö, kuiskasi hänen
korvaansa muutaman sanan; ja äkkiä Léonie kaatui aivan oikonaan
tuolille, rupesi niin nauraa hohottamaan, että oli pakahtua, katseli
herraan ja nauroi yhä äänekkäämmin. Hän änkytti:

-- Niinkö! niinkö!... Voi, kuinka tuo Sophie on ruokoton!

-- Mitä hän sanoi? mitä hän sanoi? kysyivät kaikki verstaassa olijat
kärsimättömän uteliaina.

Léonie pyyhki sanaakaan sanomatta kyyneleet silmistään. Kun hän vähän
tyyntyi, rupesi hän uudelleen kukkasia laittelemaan, selittäen:

-- Sitä ei voi toistaa.

Toiset pyysivät pyytämistään, mutta hän puisti päätään ja nauraa
tyrski. Silloin Augustine, joka istui häntä lähinnä vasempaan päin,
pyysi häntä sanomaan sen hänelle hiljaa. Ja vihdoin Léonie suostui
sanomaan sen hänelle, pannen suunsa ihan hänen korvaansa kiinni.
Augustine kaatui nyt vuorostaan tuolilleen ja oli pakahtumaisillaan.
Sitten hän sanoi sen vierustoverilleen, ja niin meni puhe korvasta
korvaan, kaikkien huudahtaessa ja tyrskiessä. Kun kaikki olivat
kuulleet Sophien ruokottomuuden, he katselivat toisiinsa ja aivan
säteilivät, mutta olivat kumminkin hiukan punakoita ja hämillään. Rouva
Lerat oli ainoa, joka sitä ei tiennyt. Hän oli hyvin suuttuneen
näköinen.

-- Tuo tuollainen ei ole kohteliasta, hyvät neidit, sanoi hän. Ei pidä
seurassa koskaan kuiskutella... Se oli kai taas jotakin sopimatonta?
Sepä kaunista!

Hän ei kumminkaan uskaltanut pyytää heitä kertomaan itselleen Sophien
ruokottomuutta, vaikka hän niin kiihkeästi halusi sitä tietää. Mutta
hetken aikaa hän oli siinä pää kumarassa, tekeytyen arvokkaan
näköiseksi, ja otti osaa tyttöjen keskusteluun. Jos joku heistä sanoi
sanankaan, vaikka se olisi ollut vaikka kuinka viaton, vaikka se
esimerkiksi olisi koskenut heidän työtään, niin toiset jo käsittivät
sen rumassa merkityksessä; he kääntelivät sanoja mielessään,
antoivat niille ruokottoman sävyn ja sivumerkityksen sellaisille
yksinkertaisille lauseille kuin: »Pihtini ovat halenneet», tahi: »Kuka
täällä on ollut sorkkimassa kupissani?» Ja kaiken he asettivat
yhteyteen herran kanssa, joka kadun toisella puolella seisoi
hievahtamatta kuin kurki paikoillaan; kaikki viittaukset lopulta
kohdistuivat häneen. Kyllä hänen korvansa mahtoivat soida! Lopuksi
tytöt laskettelivat typeryyksiä koettaessaan olla sukkelia. Mutta se ei
estänyt heitä pitämästä tätä peliä hyvin hauskana, kun kerran olivat
päässeet vauhtiin; silmät pyörivät heidän päässään ja he puhuivat yhä
hurjempia asioita. Rouva Lerat ei saanut syytä suuttua, sillä he eivät
puhuneet mitään raakuuksia. Hän itse sai heidät kaikki nauramaan
kysymällä esimerkiksi:

-- Neiti Liisa, ettekö tahtoisi antaa minulle tulta? Minulta sammui
tuli.

-- Rouva Lerat'n tuli on sammunut? huusivat kaikki verstaassa olijat.

Hän tahtoi ruveta selittämään.

-- Hyvät neidit, kun tulette minun ikäisikseni...

Mutta kukaan ei häntä kuunnellut, kaikki vaan sanoivat, että pitäisi
pyytää tuota herraa sytyttämään rouva Lerat'n tulta.

Tästä naurun rähinästä näytti Nana enimmin nauttivan. Ei ainoakaan
kaksimielinen sana jäänyt häneltä huomaamatta. Hän lasketteli niitä
itsekin ja oli aivan haltioissaan ja ilosta pakahtumaisillaan, kun osui
oikeaan. Hän oli paheissa omalla alallaan, niinkuin kala vedessä. Ja
hän laittelikin orvokin varsia, väännellen itseään naurusta tuolillaan.
Hän oli aika näppärä, tekaisi kukanvarren vielä lyhyemmässä ajassa kuin
miehet paperossin. Kun hän vain otti kapean, vihreän paperikaistaleen
käteensä, pyöräytti sitä hyppysissään ja pisti siihen vähän liimaa,
jotta se pysyi koossa, niin siinä oli silloin valmiina nuori ja soma,
vihreä kukanvarsi, joka kelpasi vaikka naisten rintaan pistettäväksi.
Näppäryys oli hänen sormissaan, noissa kapeissa tyttöletukan sormissa,
jotka näyttivät olevan läpinäkyviä, notkeita ja hienoja. Se ei voinut
johtua muusta kuin harjaantumisesta. Hänelle annettiin kaikki varret
tehtäviksi, niin sukkela hän oli niiden valmistamisessa.

Sillä välin oli vastakkaiselle katukäytävälle pysähtynyt herra mennyt
tiehensä. Verstaassa olijat tyyntyivät ja tekivät uutterasti työtä
tukahuttavassa kuumuudessa. Kun tuli aamiaisen aika, kello kaksitoista,
niin kaikki oikoivat jäseniään. Nana, joka taas ryntäsi ikkunaan,
huusi, että hän aikoi mennä ostoksille, ja kysyi, halusivatko toiset
mitä. Léonie pyysi häntä ostamaan kahdella soulla raakkuja, Augustine
pussillisen paistettuja omenia, Liisa retiisinipun ja Sophie makkaran.
Kun hän sitten oli mennyt ulos, niin rouva Lerat, jonka mielestä hänen
ikkunaan vilkumisensa sinä päivänä tuntui vähän omituiselta, juoksi
hänen perästään, ja saavutettuaan hänet pitkillä koivillaan, hän sanoi:

-- Odotahan vähän; minä tulen kanssasi, minäkin tarvitsen jotakin.

Mutta kun he sitten tulivat puistokäytävään, huomasi rouva Lerat
äskeisen herran seisomassa siellä kuin kynttilän ja iskevän silmää
Nanalle. Tyttö punastui korvia myöten. Täti tempasi hänet käsivarresta
kadulle, mutta tuo tuntematon seurasi heitä aivan heidän kintereillään.
Vai niin! tuo katusankari oli siis siellä Nanan tähden! Olipa
todellakin kaunista, että viidentoista ja puolen vuoden vanha tyttö
tuollatavoin laahasi miehiä liepeissään! Ja rouva Lerat alkoi häntä
kiivaasti tutkia. Hyvä Jumala! Ei Nana tiennyt mitään: mies oli
kulkenut hänen perässään vain viitenä viime päivänä; tyttö ei enää
voinut pistää nokkaansakaan ulos, ilman että tapasi hänet tiellään;
hän kai oli jokin kauppias tai luunappientekijä, niin juuri,
luunappientekijä, Se teki rouva Lerat'han hyvin syvän vaikutuksen. Hän
kääntyi ja vilkaisi mieheen.

-- Hänellä näyttää olevan paksu kukkaro, sanoi hän hiljaa. Kuule,
kissanpoikaseni, tästä lähtien sinun täytyy kertoa minulle kaikki. Nyt
ei sinun enää tarvitse pelätä mitään.

He riensivät sitte pakinoiden puodista toiseen, makkarakauppiaan,
hedelmämyyjättären ja lihakauppiaan luo. Ja rasvaisiin papereihin
käärittyjä ostoksia karttui yhä enemmän heidän käsiinsä. Mutta he
olivat iloisia, heiluttivat häntäänsä, ja kääntyivät tavan takaa
hymyilemään ja iskemään tulisesti silmää. Rouva Lerat itsekin tekeytyi
niin houkuttelevaksi kuin suinkin, oli olevinaan aivan nuori tyttö,
mielistelläkseen nappitehtailijaa, joka yhä tuli heidän perästään.

-- Hän on hyvin hienon näköinen, selitteli hän, kun he paluumatkallaan
tulivat puistokäytävään. Kunhan hänellä vaan olisi rehelliset aikeet.

Kun he sitten kulkivat portaita ylös, hän näytti äkkiä muistavan
jotakin.

-- Kuulehan, sano minulle, mitä nuo neidit kuiskuttelivat toisilleen
korvaan; muistathan tuon Sophien ruokottomuuden?

Eikä Nana suinkaan kursaillut. Hän otti vain rouva Lerat'a kaulasta ja
pakotti hänet tulemaan kahta askelta alemmaksi, koska sellaista
todellakaan ei voinut sanoa ääneen porraskäytävässäkään. Ja hän
kuiskasi hänelle tuon sanan. Se oli niin raaka, että rouva Lerat vain
puisti päätään, mulkoili silmillään ja väänti suutaan. Hän oli siis
vihdoinkin saanut sen tietää, niin ettei se enää vaivannut häntä.

Kukantekijät pitivät syödessään ruuan polvillaan, ettei työpöytä
likaantuisi. He ahtoivat suuhunsa minkä vain kerkesivät; heistä tuntui
syönti ikävältä; mieluummin he käyttivät joutoaikaansa katsellakseen
ohikulkijoita tai kertoakseen toisilleen salaisuuksiaan nurkissa. Sinä
päivänä he koettivat arvailla, missä tuo äskeinen herra mahtoi olla;
varmaankin hän oli mennyt matkoihinsa. Rouva Lerat ja Nana iskivät
toisilleen silmää, mutta eivät virkkaneet mitään. Kello oli jo kymmentä
yli yhden, eikä tytöillä vielä näyttänyt olevan mitään kiirettä käydä
pihteihinsä käsiksi; mutta silloin Léonie tärähytti huulillaan prrr!
aivan kuin maalarit huutaessaan työpaikalla toisiaan, ja antoi siten
merkin rouvan tulosta. Siinä paikassa olivat kaikki tuolillaan, nenä
työssä kiinni. Rouva Titreville tuli sisälle ja teki kierroksensa
ankaran näköisenä.

Siitä päivästä lähtien rouva Lerat ajatteli vain veljentyttärensä
ensimmäistä seikkailua. Hän ei enää koskaan laskenut häntä silmistään
ja saattoi hänet kotiin aamuin ja illoin, puhellen aina vain
vastuunalaisuudestaan. Se tosin ikävystytti Nanata: mutta hän tuli
kumminkin hieman pöyhkeäksi siitä, että häntä vartioitiin kuin mitäkin
aarretta; ja ne keskustelut, joita nämä molemmat naiset pitivät
kulkiessaan kadulla, nappitehtailija kintereillään, kiihottivat Nanata
niin, että hän olisi mieluummin halunnut ottaa koko askeleen. Hänen
tätinsä ymmärsi hyvin tämän tunteen; nappitehtailijakin, tuo jo ijäkäs
ja säädyllinen herra, säälitti häntä, sillä kypsyneemmällä ijällä
heränneillä tunteilla on aina juuret syvemmällä. Mutta hän oli
varuillaan. Kyllä tuo mies saisi kulkea hänen ruumiinsa yli, ennenkuin
pääsisi tytön kimppuun. Eräänä iltana hän lähestyi herraa ja sanoi
hänelle vasten naamaa, ettei tuollainen perästä juoksenteleminen ollut
sopivata. Herra tervehti häntä kohteliaasti, sanomatta sanaakaan
aivankuin vanha sotilas, joka on tottunut esimiestensä tiuskaamisiin.
Rouva Lerat ei todellakaan voinut suuttua; nappitehtailija oli kovin
hieno tavoiltansa. Ja kun kuljettiin verkalleen työpajasta kotiin päin,
sai Nana käytännöllisiä neuvoja rakkausasioissa ja kuuli kaikenlaisia
juttuja nuorista tytöistä, jotka olivat perästäpäin joutuneet katumaan,
että olivat ruvenneet tekemisiin miesten kanssa; silloin tytön silmät
loistivat himokkaina hänen kalpeissa kasvoissaan.

Mutta eräänä päivänä oli nappitehtailija Fauboug-Poissonnière-kadulla
rohjennut pistää nokkansa veljentyttären ja tädin väliin,
kuiskutellakseen sopimattomuuksia. Ja silloin rouva Lerat pelästyi,
sanoi, ettei enää voinut vastata itsestäänkään ja kertoi veljelleen
kaikki tyyni. Silloin tuli toinen ääni kelloon. Coupeaulaisten luona
syntyi aika meteli. Ensin levyseppä antoi Nanalle kepistä. Mitä täytyi
hänen kuulla? Tuo tytönhetale kiemaili ukkoja miellyttääkseen! Vai
semmoisia! Jos hänet yllätettäisiin kadulla itseään nuoleskeluttamasta,
niin seuraukset olisivat varmat; Coupeau katkaisisi häneltä kaulan, ja
vähän joutuin! Olihan aivan kuulumatonta, että tuollainen räkänokka
rupesi tahraamaan koko perheen mainetta. Ja hän ravisteli häntä,
sanoen, että hänen, piru ollen, tuli pysyä aisoissaan, sillä tästä
lähtien hän itse aikoi pitää tyttöä silmällä. Heti kun Nana tuli
kotiin, toimitti isä tarkastuksen ja katsoi häntä suoraan silmiin,
päästäkseen selville siitä, eikö hänellä tullessaan ollut
silmäluomellaan tuollaista pientä suudelmaa, joka painautuu niille
aivan melutta. Coupeau nuuski ja käänteli tytärtään. Eräänä iltana Nana
sai läksytyksen sentähden, että isä oli huomannut mustan pilkun hänen
kaulallaan. Tuo tytönriiviö uskalsi väittää, ettei se ollut mikään
suudelmamerkki; niin, hän sanoi sitä aivan yksinkertaisesti
mustelmaksi, jonka oli saanut pelihdellessään Léonien kanssa. Kyllä
Nana oli saapa mustelmia vastakin, sillä Coupeau aikoi estää hänen
rakastelunsa, vaikka hänen täytyisi katkaista häneltä käpälät.
Toisinaan kun Coupeau oli hyvällä päällä, hän pilkkasi ja laski leikkiä
tytöstä. Niin, kyllä hän oli aika maukas pala miehille, litteä kuin
kampela, ja lisäksi hänellä oli niin suuret kuopat olkapäissä, että
niihin mahtui koko nyrkki! Nana, jota lyötiin kaikellaisista pahoista
teoista, joihin hän oli syytön, ja joka aina vain sai kuulla isältään
raakuuksia ja kauheita syytöksiä, alistui niihin ääneti, mutta äreänä
kuin ahdistettu metsän peto.

-- Jätä hänet rauhaan! sanoi Gervaise, joka oli miestään järkevämpi.
Kun noin aina vain puhut hänelle tuollaista, niin hän lopuksi rupeaa
sitä himoitsemaan.

Niin, tyttö alkoi todellakin himoita sitä! Keikailemisen halu oli
nimittäin mennyt aivan hänen veriinsä, niinkuin isä Coupeau sanoi.
Mutta kunniallisenkin tytön himot olisivat voineet herätä sellaisesta,
kuin olisi aina kuullut samaa jankutettavan. Noista ijankaikkisista
saarnoista oppi tyttö sellaistakin, jota hän ei ennen tiennyt, mikä
muutoin oli hyvin ihmeellistä. Silloin Nana vähitellen sai
kaikenmoisia kummallisia tapoja. Eräänä aamuna Coupeau huomasi hänen
ottavan paperitötteröstä jotakin ja hankaavan sitä naamaansa. Se oli
puuteria ja sitä tyttö hupakko hieroi ihoonsa, vaikka se ilmankin oli
hienoa kuin silkki. Silloin isä otti paperitukon ja hankasi sillä
tyttärensä kasvoja, niin että olivat tulla vereslihalle, ja haukkui
häntä myllärin tytöksi. Toisen kerran Nana toi tullessaan punaisia
nauhoja, korjaillakseen tuota vanhaa, mustaa hatunrähjää, joka häntä
hävetti niin kovasti. Coupeau kysyi raivoissaan, mistä Nana oli saanut
nuo nauhat. Oliko hän tienannut ne selällään, vai oliko hän ehkä
varastanut ne? Vetelehtijä tai varas hän oli, ehkäpä jo molempiakin.
Useita kertoja näki Coupeau siten Nanan käsissä kauniita esineitä,
milloin karneolisormuksen, milloin pitsillä varustettuja kalvosimia,
milloin tuollaisen litteän sydämen, medaljongin, jota tytöt pitivät
nisiensä välissä. Coupeau tahtoi murskata kaikki; mutta tyttö puolusti
kapineitaan vimmatusti: ne olivat hänen omia tavaroitaan, hän oli
saanut tai vaihtanut niitä naistovereiltaan verstaassa. Sydämen hän oli
löytänyt Abukirin kadulta. Kun Coupeau polki tuon sydämen kenkänsä
korolla rikki, jäi Nana seisomaan suorana, kalpeana ja kiukkuisena, ja
joutui niin sisällisen kiihkon valtaan, että halusi syöksyä isänsä
päälle riistämään häneltä jotakin. Kahden vuoden ajan oli hän uneksinut
saavansa tuollaisen sydämen, ja nyt tuo mies polki sen mäsäksi. Ei, se
oli Nanan mielestä jo liikaa, siinä oli vihdoinkin kylliksi.

Muutoin johtui se tapa, jolla Coupeau aikoi opastaa ja vartioida
Nanata, enemmän ärsytyksen halusta kuin kunniantunnosta. Usein hän oli
väärässä ja hänen väärä menettelynsä teki tytön aivan epätoivoiseksi.
Nana alkoi jäädä pois verstaasta; kun sitte levyseppä antoi hänelle
selkään, niin tyttö teki pilkkaa hänestä ja sanoi, ettei enää tahtonut
mennä Titrevillen verstaaseen, koska hänet siellä pantiin istumaan
Augustinen viereen, jonka henki aina haisi, ties mitä hän sitten oli
syönyt. Silloin Coupeau saattoi itse hänet Kairon kadulle ja pyysi
rouvaa asettamaan hänet rangaistukseksi aina Augustinen viereen. Kahden
viikon aikana hän joka aamu vaivasi itseään menemällä Poissonnièren
portilta saattamaan Nanata aina verstaan ovelle saakka. Hän jäi vielä
viideksi minuutiksi seisomaan katukäytävälle, ollakseen varma siitä,
että tyttö oli mennyt sisään. Mutta kun hän eräänä aamuna pysähtyi
erään toverinsa seurassa viinikauppiaan luo Saint-Denis'n kadulla, niin
hän kymmenen minuutin päästä näki tytön juoksevan aika kyytiä katua
alaspäin, heitellen häntäänsä. Kahden viikon ajan oli hän antanut
isänsä seisoa siinä ovella ja hiipinyt toiseen kerrokseen, sen sijaan
että olisi mennyt verstaaseen, ja istuutunut portaille odottamaan,
kunnes isä oli mennyt tiehensä. Kun Coupeau tahtoi siitä syyttää rouva
Lerat'a, niin tämä vastasi hänelle terävästi, ettei hän aikonut ottaa
läksytystä vastaan: hän oli sanonut veljensä tyttärelle kaikki, mitä
hänellä oli sanottavaa miehiä vastaan; se ei ollut hänen syynsä, jos
tyttö yhä halusi olla miesten kanssa tekemisissä; nyt hän pesi kätensä
ja vannoi, ettei enää sekaantuisi koko asiaan, sillä hän tiesi nyt,
mitä hän tiesi, oli kuullut, mitä perheen kesken juoruttiin, miten
häntä oli uskallettu syyttää siitä, että hän muka itsekin rupesi
joutumaan Nanan kanssa hunningolle ja että hän muka tunsi rietasta iloa
siitä, kun näki Nanan aivan silmiensä edessä lankeavan. Muutoin Coupeau
sai kuulla rouva Titrevilleltä, että Nanan oli viekotellut työstä pois
eräs kukkastentekijöistä, tuo Léonien hutale, joka äskettäin oli
jättänyt kukkaisten laittamisen sikseen, voidakseen elää kuin viimeistä
päivää. Epäilemättä Nana jonka ainoana mielitekona oli makeisten syönti
ja toimettomana vetelehtiminen kaduilla, olisi vielä voinut mennä
naimisiin ja saada myrttiseppeleen otsalleen. Mutta perhana! silloin
piti pitää kiirettä, jos mieli antaa hänet miehelle vielä ehyenä,
puhtaana ja hyvässä kunnossa, yhtä täydellisenä kuin kunniansa tuntevat
neitoset.

Kotona Goutte-d'Or'in kadun varrella puhuttiin Nanan ukosta, aivan kuin
kaikki olisivat hänet tunteneet. Hän oli yhä edelleen hyvin kohtelias,
vieläpä vähän arkakin, mutta itsepäinen ja kärsivällinen kuin piru; hän
kulki aina Nanan jäljessä kymmenen askeleen päässä hänestä ikäänkuin
tottelevainen koira. Joskus hän tuli pihallekin. Rouva Gaudron tapasi
hänet eräänä iltana toisen kerroksen portaitten käänteessä,
livistämässä pakoon kaidepuuta pitkin, pää kumarassa, veri kuumana ja
peloissaan. Ja Lorilleux'läiset uhkasivat muuttaa pois koko talosta,
jos heidän veljentyttärensä vielä kulettaisi miehiä hännässään, sillä
alkoi jo käydä inhottavaksi, kun portaat aina olivat täynnä miehiä, ja
kun ei enää voinut mennä ulos tapaamatta heitä joka portaalla
nuuskimassa ja odottamassa; olisi todellakin voinut luulla, että siinä
päässä taloa säilytettiin jotakin ihmeellistä ulkomaan elävää, jota
kaikki tulivat katsomaan. Bochelaiset surkuttelivat herra raukan
kohtaloa; olihan hän kunnianarvoinen mies, joka oli pikeentynyt tuohon
kepeäjalkaiseen tyttöön. Ja sitä paitsi hän oli liikemies, he olivat
nähneet hänen nappitehtaansa Villetten bulevardin varrella; hän olisi
voinut tehdä jonkun kunniallisen tytön onnelliseksi, jos sallimus olisi
saattanut sellaisen hänen tielleen. Portinvartijan väki oli ottanut
hänestä tarkan selon, ja sen nojalla kaikki sen kaupunginosan asukkaat,
Lorilleux'läisetkin tunsivat syvää kunnioitusta ukkoa kohtaan,
nähdessään hänen kulkevan Nanan kintereillä huuli lerpallaan, naama
kalpeana ja harmaa parta huolellisesti leikattuna.

Ensimmäisen kuukauden aikana tuotti ukko Nanalle paljon hauskuutta.
Kyllä maksoi vaivan nähdä hänet siinä alinomaa hääräämässä hänen
ympärillään. Oli se koko peijakas! Milloin vain pääsi lähelle, kopeloi
hän hänen hameensa takapuolta väentungoksessa, olematta niinä
miehinäkään. Ja minkälaiset jalat hänellä oli! Hienot rimpulat,
aivankuin tulitikut! Päälaella hänellä ei ollut niin haiventakaan,
mutta sen sijaan neljä sileäksi kammattua hiusta niskassa, niin että
Nanan aina teki mieli kysyä häneltä sen parturinsällin osotetta, joka
oli pannut hänen tukkansa jakaukselle. Voi mikä ukon rähjä hän oli!
Hänelle sai nauraa pakahtuakseen.

Mutta kun nappitehtailija ei jättänyt Nanata hetkeksikään rauhaan, niin
sepä ei tuntunut tytöstä enään kovinkaan hauskalta. Hän tunsi salaista
pelkoa tuota miestä kohtaan ja olisi huutanut, jos hän olisi ruvennut
lähentelemään häntä. Usein kun Nana pysähtyi kultasepän puodin ikkunan
eteen, hän kuuli ukon yht'äkkiä ihan takanaan änkyttävän yhtä ja
toista. Ja kaikki, mitä hän siinä sanoi, oli totta; Nana olisi
mielellään tahtonut saada samettinauhasta riippuvan ristin kaulaansa,
tai pienet verenpisaran kokoiset koralli-korvarenkaat. Mutta vaikka hän
ei olisikaan niin kiihkeästi halunnut koristeita itselleen, ei hän
todellakaan voinut enää esiintyä yhtä huonosti puettuna kuin tähän
asti; hän ei olisi enää viitsinyt paikkailla vaatteitaan Kairon kadun
verstaasta keräämillään nauhanpätkillä, ja varsinkin hän oli
kyllästynyt hatunrähjäänsä, jota koristaakseen hän oli pimittänyt rouva
Titrevilleltä kukkia. Kun Nana siinä kaiken ikkunoista säteilevän
loisteen häikäisemänä kahlasi katulätäköissä, joista ohi ajavat vaunut
räiskyttivät kuraa hänen päälleen, sai hän mielitekoja, jotka hiukoivat
hänen vatsaansa kuin kovin nälkä; hän tahtoi hienoja vaatteita
päälleen, päästä ravintoloihin syömään, käydä teatterissa ja saada
oman, hyvin kalustetun huoneen. Hän pysähtyi aivan kalpeana kiihkeästä
halustaan; hänestä tuntui ikäänkuin Pariisin katukivityksestä olisi
kuumuus noussut hänen reisiinsä; hänen olisi julmasti tehnyt mieli
haukata palanen niistä nautinnoista, jotka joka askeleella katukäytävän
vilinässä häntä houkuttelivat. Ja juuri silloin oli ukko kuin tilattuna
kuiskuttelemassa hänen korvaansa kaikellaisia ehdotuksia. Voi kun Nana
mielellään olisi paiskannut hänelle kättä, ellei hän olisi pelännyt
häntä ja tuntenut sisällistä vastenmielisyyttä, joka sai hänet yhä
lujemmin kieltäytymään; ja kaikista pahoista taipumuksistaan huolimatta
hän vihasi ja inhosi tuota tuntematonta miestä.

Mutta talven tullessa kävi elämä Coupeaulassa sietämättömäksi. Joka
ilta sai Nana selkäänsä. Kun isän käsi oli lyömisestä lapaantunut, sai
Nana äidiltään korvatillikoita, että oppisi käyttäytymään ihmisiksi.
Usein kaikki olivat yhdessä mylläkässä; kun toinen vanhemmista löi
Nanata, niin toinen puolusti häntä, kunnes kaikki kolme lopuksi
kierivät lattialla astian sirpaleiden seassa. Sitä paitsi ei ruokaa
ollut koskaan riittämään asti ja huoneessa oli kylmä kuin haudassa. Jos
tyttö osti itselleen jonkin pikkuesineen, kaulanauhan tai
kalvosinnapit, niin vanhemmat ottivat ne häneltä takavarikkoon ja
veivät panttilaitokseen. Muuta ei Nana voinut sanoa omakseen kuin
korvatillikat, joita hän sai illalla, ennenkuin pani maata
ryysyläjälleen: siinä hän sitten värjötti lyhyen hameensa alla, joka
hänellä oli ainoana peittonaan. Ei, tätä kirottua elämää ei saanut
jatkua, hän ei tahtonut täällä henkeään heittää. Hänen isänsä ei ollut
pitkiin aikoihin välittänyt hänestä ollenkaan; kun miehestä tulee
sellainen patajuoppo, kuin hänen isänsä, ei hän enää olekkaan mikään
isä, vaan saastainen elukka, josta tahtoo päästä erilleen, niin pian
kuin mahdollista. Ja nyt äitikin vuorostaan kävi päivä päivältä yhä
vieraammaksi hänen tunteilleen. Hänkin juopotteli, meni mielellään
hakemaan miestään ukko Colomben luota, sillä hän toivoi, että siellä
tarjottaisiin naukkuja; ja hän istuutui mukavasti pöydän ääreen,
osottamatta ensinkään sitä vastenmielisyyttä, joka oli vallannut hänet
ensi kerralla siellä käydessään, tyhjensi lasit yhdellä kulauksella,
hankaili kyynäspäitään tuntimääriä pöytää vasten, ja kun hän lähti
pois, oli hänellä silmät pullistumaisillaan kuopistaan. Kun Nana
kulkiessaan Ansan ohi näki äitinsä istua retkottavan perällä räyhäävien
miesten keskellä, nenä lasissa kiinni, niin hän kävi kiukusta
kalpeaksi, sillä nuoriso, jota luonto vetää toisellaisiin nautinnoihin,
ei voi käsittää juopottelun tuottamaa huvitusta. Sellaisina iltoina
tuntui koti Nanasta kauhealta; isä juovuksissa ja äiti juovuksissa, ei
niin murentakaan leipää ja huone täynnä liköörin löyhkää, kuin mikäkin
kapakka. Ei pyhimyskään olisi voinut jäädä sinne. Ei siis ollut
ihmeellistä, että Nana viimein pisti pillinsä pussiin ja lähti sieltä
tiehensä; vanhemmat saivat syyttää itseään siitä, että olivat
karkottaneet hänet kotoa pois.

Eräänä lauvantaina tapasi Nana kotiin tullessaan isänsä ja äitinsä
kauheassa tilassa. Coupeau makasi poikkipuolin vuoteella ja kuorsasi.
Gervaise istui käppyrässä tuolilla ja pyöritteli päätään, tuijottaen
silmät sameina tyhjään ilmaan. Hän oli unhottanut lämmittää
päivälliseksi lihaliemen tähteen. Niistämätön kynttilä valaisi tämän
pahnan inhottavaa kurjuutta.

-- Vai sinä se olet, sen retkale? änkytti Gervaise. Kyllä sinä kohta
saat lämpimät tuliaiset isältäsi.

Nana ei sanonut sanaakaan, seisoi siinä aivan kalpeana ja katseli
kylmää uunia, tyhjää pöytää ja hämärää huonetta, jonka nuo molemmat
juopporentut eläimellisyydellään tekivät vieläkin kamalammaksi. Hän ei
ottanut hattua päästään, kulki vain kerran huoneen ympäri, avasi sitten
hammasta purren oven ja lähti ulos.

-- Aiotko mennä? kysyi hänen äitinsä voimatta kääntää päätään.

-- Aion; unohdin jotakin. Tulen kohta takaisin... Hyvästi!

Mutta hän ei palannutkaan. Seuraavana päivänä Coupeaulaiset pohmelosta
selvittyään tappelivat ja syyttivät toisiaan Nanan karkaamisesta. Hän
oli jo kaukana, jos oli juossut sitä menoaan. Vanhempain olisi pitänyt
mennä panemaan suolanrae hänen häntänsä alle, niinkuin lapsia neuvotaan
tekemään varpusille, niin ehkä vielä olisivat saaneet tytön kynsiinsä.
Se oli ankara isku, joka syöksi Gervaisen entistään syvemmälle; sillä
huolimatta lehmistymisestään hän tunsi vallan hyvin, että hänen
tyttärensä, joka oli joutumassa miesten käytettäväksi, sai hänetkin
lankeemuksellaan vaipumaan syvemmälle; ja varsinkin nyt, kun hänellä ei
enää ollut yhtään lasta, josta tarvitsisi välittää, hän tunsi
vajoavansa aivan kuilun pohjaan asti. Niin tuo turmeltunut tytönhetale
oli mennessään vienyt ryvettyneissä liepeissään viimeisenkin hitusen
hänen kunniallisuudestaan. Kolmena päivänä peräkkäin Gervaise joi
itsensä sikahumalaan, raivosi, pui nyrkkiä ja syyti suustaan kauheita
sanoja tytärluuskastaan. Coupeau taas oli ollut kiertelemässä
ulkobulevardeilla, missä hän oli nuuskinut kaikkia ohikulkevia
naikkosia, ja poltteli nyt aivan tyynenä piippuaan; vain silloin, kun
hän istui pöydän ääressä, nousi hän välistä tuoliltaan, huitoi veistä
kädessään ja huusi, että hänen maineensa oli tahrattu; mutta sitten hän
istuutui taas keittoa syömään.

Talossa sellaisessa, josta tytöt karkailivat joka kuukausi, aivan kuin
kanarialinnut, joiden häkin ovi on jätetty auki, ei Coupeaulaisia
kohdannut onnettomuus kummastuttanut ketään. Mutta Lorilleux'läiset
riemuitsivat. He olivat ennustaneet, että tytölle kävisi huonosti. Se
oli Coupeaulaisille oikein, sillä kaikki kukkastentekijät joutuivat
huonoille jäljille. Bochelaiset ja Poissonilaiset ilkkuivat samalla
tapaa, tekeytyen siveellisyyden innokkaimmiksi puoltajiksi. Lantier
yksin puolusti Nanata. Hyvä Jumala! selitti hän hurskaan näköisenä,
epäilemättä tuollainen keikaileva naikkonen loukkasi kaikkia hyviä
tapoja; mutta, lisäsi hän silmää iskien, olihan, piru vie, tyttö aivan
liian kaunis jäädäkseen niin nuorena kurjuuteen nääntymään.

-- Oletteko kuulleet? huusi rouva Lorilleux eräänä päivänä Bochelaisten
huoneessa, jossa koko seurue joi kahvia, Nilkuttaja on itse myynyt
lapsensa; se on yhtä totta kuin että päivä paistaa... Niin, hän on
myynyt hänet; siihen minulla on todistajia!... Tuo ukko, joka on nähty
aamuin ja illoin porraskäytävässä, on jo käynyt maksamassa ensi osan
hinnasta. Sehän on selvä kuin päivä! Ja eilen tuo tytönhutale ja hänen
ukonrähjänsä on nähty yhdessä Ambigu-teatterissa... Panen pääni
panttiin, että he ovat samassa juonessa, se on ihkosen totta!

Käytiin jälleen kahviin käsiksi ja pohdittiin asiata. Kun oikein
ajatteli, oli kaikki tuo hyvin mahdollista; tapahtui niitä
ihmeellisempiäkin asioita. Ja koko korttelissa rupesivat kohta kaikki
ihmiset, joilla oli olevinaan paraimmat tiedot asioista, juoruamaan
että Nilkuttaja oli myönyt tyttärensä.

Tähän aikaan Gervaise vietti hyvin kurjaa elämää, sillä hän antoi
palttua koko maailmalle. Vaikka häntä olisi kutsuttu kadulla varkaaksi,
ei hän olisi kääntänyt päätään. Hän ei enään ollut työssä rouva
Fauconnier'n luona, sillä tämän oli täytynyt ajaa hänet ulos kuukausi
sitten, välttääkseen ikävyyksiä. Muutaman viikon sisään hän pyrki
työhön kahdeksan pesijättären luo; hän oli kaksi tai kolme päivää
kussakin pesulaitoksessa, ja sai sitten lähtöpassin, sillä hän oli
huolimaton ja epäsiisti, turmeli työnsä ja alkoi jo unhottaa entistä
ammattiaan. Kun hän vihdoin itsekin tunsi olevansa kykenemätön
silittäjän toimeen, päätti hän jättää sen ja rupesi käymään päivisin
pesemässä Uuden kadun pesulaitoksessa; kahlaamaan kuravedessä,
hankaamaan likaa irti ja alentumaan uudelleen toimittamaan
rasittavimpia, ja samalla halvimpia töitä, sellaiseen hän vielä pystyi,
samalla kuin hän siten otti askeleen eteenpäin nöyryytyksen tiellä.
Pesulaitoksessa työskenteleminen ei totisesti häntä kaunistanut. Hän
oli aina sieltä tullessaan kalpea naamaltaan ja märkä kuin uitettu
koira. Sen lisäksi hän kävi yhä lihavammaksi, huolimatta siitä, ettei
hänellä useinkaan ollut mitään syötävää, ja hänen jalkansa panivat niin
viittäkolmatta, ettei hän enään juuri voinut kulkea kenenkään vieressä,
sillä hän oli survaista toisen kumoon joka askeleella, niin pahasti hän
ontui.

Onhan luonnollista, että kun menee siihen määrään alaspäin, niin kaikki
naisellinen kunniantunto haihtuu kuin tuhka tuuleen. Gervaise oli
tukahuttanut entisen ylpeytensä, kiemailemisensa, sekä rakkauden, ja
kohteliaan kunnioituksen kaipuun. Häntä sai potkia vaikka mihin
paikkaan, sekä eteen että taakse, ei hän tiennyt siitä mitään, sillä
hän oli tullut liian veltoksi ja pehmeäksi. Sen vuoksi olikin Lantier
kokonaan jättänyt hänet; hän ei enää nipistänyt häntä edes näönkään
vuoksi; eikä Gervaisekään näyttänyt huomaavan, kuinka nämä heidän
kauvan aikaa kestäneet välinsä vähitellen alkoivat kylmetä
molemminpuolisesta toisiinsa kyllästymisestä ja kuinka ne sitten
päättyivät kokonaan. Gervaise oli siten mielestään päässyt
vaivaloisesta virastaan. Lantier'n ja Virginienkin väliset
suhteet jäivät häneen aivan koskematta, sillä hän oli tullut
välinpitämättömäksi kaikista niistä tyhmyyksistä, joista hän ennen
nosti niin suurta melua. Hän olisi vaikka näyttänyt heille tulta, jos
he olisivat tahtoneet. Kaikki tiesivät nyt vallan hyvin, että
hatuntekijä ja höysteidenmyyjätär pitivät yhtä. Se olikin heille hyvin
mukavaa, sillä tuolla Poissonin tolvanalla oli joka toinen yö
palvelusvuoro, jolloin hänen täytyi värjöttää autioilla katukäytävillä,
sillä aikaa kun hänen vaimonsa ja naapuri kotona lämmittelivät
toistensa jalkoja. Eivätkä he pitäneet mitään kiirettä; he kuulivat
hänen kengänkorkojensa kapsahtavan, kun hän hitain askelin kulki puodin
ohi pimeällä, tyhjällä kadulla, mutta eivät he silti viitsineet nostaa
nokkaansa peitteen alta. Eihän poliisi tiedä mistään muusta, kuin mikä
kuuluu hänen virkatehtäviinsä. Ja he jäivät rauhassa päivänkoittoon
asti vahingoittamaan hänen omaisuuttaan sill'aikaa kun tämä
yksivakainen mies valvoi toisten omaisuutta. Koko Goutte-d'Or'in
kortteli nauraa virnotti tälle hauskalle kujeelle. Ihmisten mielestä
oli tämä esivallan pettäminen hyvin hullunkurista. Lantier oli muutoin
kokonaan ottanut tämän kolkan haltuunsa. Puodin mukana seurasi
emäntäkin. Hän oli juuri päässyt syömästä pesijätärtä; ja nyt hän
paraikaa jyrsi höysteidenmyyjätärtä; jos niin tarvittiin, niin kyllä
hänellä oli tarpeeksi avara kita nielläkseen vielä rihkamatavaroiden
myyjättäriä, paperikaupan omistajia ja muotikauppiaita toisen toisensa
jälkeen.

Ei koskaan ole nähty kenenkään miehen niin kierittelevän makeisissa
kuin Lantier. Hän oli todellakin tehnyt oikean valinnan kehottaessaan
Virginietä perustamaan makeiskaupan. Hän oli liiaksi provençelainen
voidakseen olla pitämättä imelistä tavaroista; hän olisi nimittäin
tahtonut elää paljaista pastilleista, pompommeista, sokerimanteleista
ja suklaasta. Varsinkin sokerimanteleista tuli vaahto hänen huulilleen,
niin ne kutkuttivat hänen kurkkuaan. Vuoden ajan hän oli elänyt
pelkästään makeisista. Hän avasi laatikot ja mätti housuntaskunsa
täyteen, kun Virginie oli pyytänyt häntä pitämään puotia silmällä.
Usein kun hän jutteli siellä viiden tai kuuden ostajan kanssa, otti hän
peiton jostakin myymäpöydällä olevasta pöntöstä, pisti siihen kätensä
ja nakersi sitten jotakin: pönttö jäi auki ja tyhjentyi. Siihen ei
enään kiinnitetty sen suurempaa huomiota; Lantier sanoi itse, että
hänellä oli oikein vimma siihen. Sitten hän uskotteli saaneensa
parantumattoman yskän, kurkkukatarrin, jota hän sanoi rohdottelevansa.
Hän ei vieläkään ollut missään työssä, mutta hänellä oli suunnitelmia,
jotka vähitellen kävivät yhä suuremmoisemmiksi; siihen aikaan hän
sommitteli erästä oivallista keksintöä, hattu-sateenvarjoa, hattua,
joka muuttui päässä suojustimeksi heti ensimäisten sadepisarain
pudotessa; hän lupasi Poissonille toisen puolen voitosta ja lainaili
häneltä kokeisiin kahdenkymmenen francin kolikoita. Sillä välin suli
puoti hänen suussaan; kaikki tavarat menivät sitä tietä, jopa
suklaasikarit ja punaiset karamelli-piiputkin. Kun hänellä jo oli maha
pakoillaan makeisista, ja kun hän hellyyden puuskassa viimeiseksi
herkukseen suuteli emäntää jossain puodin nurkassa, oli hän tämän
mielestä aivan sokeroitu ja hänen huulensa kuin sokerimantelit. Kylläpä
kelpasi suudella sellaista miestä! Hän oli todellakin muuttumassa
pelkäksi hunajaksi. Bochelaiset sanoivat, ettei hänen tarvinnut muuta
kuin pistää sormensa kahvin sekaan, niin siitä tuli kuin siirappia.

Lantier, jonka tämä alituinen makeisten syönti teki helläksi, oli
isällinen Gervaiseä kohtaan. Hän antoi hänelle neuvoja ja torui häntä
siitä, ettei hän enää pitänyt työstä. Mitä hittoa! Pitäisihän hänen
ikäisensä vaimon osata palata järkiinsä! Ja hän syytti häntä siitä,
että hän aina oli ollut sellainen herkkusuu. Mutta kun täytyy ojentaa
auttavaa kättänsä sellaisillekin, jotka sitä eivät oikeastaan
ansaitseisikaan, niin koetti hän hankkia Gervaiselle pikkutöitä. Siten
hän oli saanut Virginien suostumaan siihen, että Gervaise tuli kerran
viikossa pesemään puotia ja kamareja; hän oli kyllä tottunut käyttämään
lipeävettä; ja joka kerran hän ansaitsi sillä kolmekymmentä souta.
Gervaise tuli lauvantaiaamuna, toi muassaan ämpärin ja harjan eikä
näyttänyt ollenkaan kärsivän siitä, että hänen täytyi tulla
toimittamaan pesuakan likaista ja halpaa tointa samassa huoneessa,
jossa hän ennen oli ollut emäntänä, ollessaan vielä kaunis,
vaaleaverinen nainen. Se oli viimeinen alennus, viimeinen kolaus hänen
ylvästelylleen.

Eräänä lauvantaina hänellä oli aika lailla työtä. Oli satanut kolme
päivää päästään ja ostajat näyttivät tuoneen jaloissaan puotiin koko
korttelin kuran. Virginie oli myymäpöydän takana; hän koetti esiintyä
hienon naisen tavoin, hyvin kammattuna, matala kaulus kaulassa ja
pitsikalvosimet käsissä. Hänen vieressään istui punaisella sametilla
päällystetyllä kapealla penkillä Lantier leveänä ja itsetietoisen
näköisenä, aivan kun hän olisi ollut puodin oikea omistaja; hän pisti
kätensä välinpitämättömästi minttupastillipönttöön, saadakseen tapansa
mukaan makeisia purtavaksi.

-- Katsokaahan, rouva Coupeau! huudahti Virginie, joka nyrpistynein
huulin seurasi pesijättären työtä, te olette jättäneet likaa tuonne
nurkkaan. Hangatkaapa vähän paremmin sieltä!

Gervaise totteli. Hän palasi nurkkaan ja rupesi pesemään toiseen
kertaan. Hän oli polvillaan lattialla likavedessä, aivan kaksinkerroin,
jäykät, siniset käsivarret ulospäin koukistettuina. Hänen vanha,
likomärkä hameensa oli tarttunut takapuoleen kiinni. Hän oli siinä
lattialla aivan kuin mikäkin ryysyläjä, tukka epäjärjestyksessä, ja
liivin reijistä näkyi hänen pöhöttynyt ruumiinsa, jossa pehmeät
lihakset liikkuivat, pyörivät ja hyppelivät niistä ankaroista
ponnistuksista, joita hän teki hangatessaan lattiaa; ja hän oli niin
palavissaan, että hänen kasvoistaan, jotka olivat kokonaan hien
vallassa, tippui suuria vesikarpaloita.

-- Kuta enemmän käyttää hartiavoimaa, sitä kiiltävämpää jälkeä tulee,
sanoi Lantier painokkaasti, suu täynnä pastilleja.

Istuen selkä kenossa kuin mikäkin prinsessa ja silmät puoleksi ummessa,
Virginie seurasi yhä pesua ja teki siitä muistutuksia.

-- Vielä vähän oikeaan. Tällä kertaa peskääkin paneelaus hyväksi.
Muistakaa, etten ollut tyytyväinen viime lauvantaiseen työhönne. Siihen
oli jäänyt vielä pilkkuja.

Ja molemmatkin, sekä hatuntekijä että höysteidenmyyjätär, pöyhistelivät
itseään vielä enemmän, aivan kuin olisivat istuneet valta-istuimella,
Gervaisen hääriessä heidän jaloissaan mustassa liassa. Virginie
varmaankin iloitsi, sillä hänen kissansilmänsä sinkauttivat hetken
aikaa keltaisia kipinöitä, ja hän katseli Lantier'hen hienostaan
hymyillen. Vihdoinkin oli hän siis saanut hyvitystä pesulaitoksessa
aikoinaan saamastaan selkäsaunasta, jota hän aina oli pitänyt
mielessään!

Kun Gervaise lakkasi hankaamasta kuului perähuoneesta sahan ritinää.
Avoimen oven läpi näkyi pihaikkunasta tulevaa hämärää valoa vasten
Poissonin profiili, kun hän siinä istui käyttämässä vapaapäiväänsä
tehdäkseen mielityötään, pieniä rasioita. Hän sahaili erittäin
huolellisesti lehtikuvioita sikarilaatikon mahonkipuuhun.

-- Kuulkaapas, Badingue! huusi Lantier, joka pelkästä ystävyydestä oli
alkanut uudelleen kutsua häntä tällä liikanimellä; minä tilaan teiltä
tuon laatikon lahjaksi eräälle neidille.

Virginie nipisti häntä, mutta hatuntekijä yhä vain hymyillen kosti
tämän pahan hyvällä, ja kuljetti salaa kättään hänen polveaan pitkin
myömäpöydän alle; ja hän veti sen taas pois aivan luonnollisen
näköisenä, kun Poisson nosti päätään, jossa punainen parta ja viikset
törröttivät kelmeästä naamasta.

-- Aioin juuri, sanoi poliisi, valmistaa tämän teille, Auguste. Se
olisi muisto ystävyydestämme.

-- No hitto soikoon, silloin pidän itse tuon pikku kapineenne! sanoi
Lantier nauraen. Minä panen sen kaulaani nauhasta riippumaan.

Sitten hän huudahti äkkiä, aivan kuin tämä ajatus olisi herättänyt
hänessä toisen:

-- Johtui tässä mieleeni, että tapasin Nanan eilen illalla.

Tästä äkillisestä uutisesta tuli Gervaise niin liikutetuksi, että lensi
istualleen keskelle likavesilätäkköä, joka ulottui yli koko puodin.
Siihen hän jäi ryyhöttämään hikisenä, hengästyneenä, harja kädessä.

-- Vai niin! huokasi hän vain.

-- Niin, kun kuljin Martyr-katua alaspäin, näin erään edelläni kulkevan
tytön vääntelevän häntäänsä erään ukon käsikynkässä kulkiessaan, ja
sanoin itsekseni: Tuon pempun minä tunnen... Kiirehdin silloin kulkuani
ja tulin seisomaan ihan nenäkkäin meidän Nanan kanssa... No, ei teillä
ole mitään syytä surkutella häntä, sillä hän näytti hyvin onnelliselta,
sievä villaleninki yllään ja kultaristi kaulassa, ja sen lisäksi hän
oli hyvin pirteän näköinen!

-- Vai niin, sanoi Gervaise taas käheämmällä äänellä.

Lantier, joka oli syönyt pastillit loppuun, otti toisesta pöntöstä
sokeroidun keksin.

-- Tytöllä on yksi paha tapa! jatkoi hän. Ajatelkaa vain, hän antoi
minulle hyvin julkeasti merkin, että seuraisin häntä. Sitten hän vei
ukkonsa talteen, johonkin kahvilaan... Voi kuinka hassu tuo ukko on,
ikäkulu rahjus!... Ja Nana palasi minua tapaamaan erääseen
porttikäytävään. Millainen käärme hän on! Sievä kuin pakana, ja
nuoleskelee sitten kuin koiranpentu! Niin, hän suuteli minua, ja halusi
saada kuulla uutisia kaikista ihmisistä... Sanalla sanoen, olin hyvin
tyytyväinen, että tapasin hänet.

-- Vai niin! sanoi Gervaise kolmannen kerran.

Hän oli siinä kumarassa ja odotteli yhä. Hänen tyttärensä ei siis ollut
muistanut häntä ainoallakaan sanalla? Hiljaisuuden vallitessa kuului
uudestaan Poissonin sahan ääni. Lantier imi hyvillä mielin, kiireimmän
kautta sokerikeksiään, maiskutellen huuliaan.

-- Mutta jos minä sattuisin hänet näkemään, niin minä menisin kadun
toiselle puolelle, sanoi Virginie, nipistettyään vielä kerran
hatuntekijää kovakouraisesti. Niin, kyllä minä sävähtäisin ihan
punaiseksi, jos tuollainen tyttö tervehtisi minua julkisesti... En minä
sano tätä loukatakseni teitä, rouva Coupeau, mutta teidän tyttärenne on
ihana märännys. Poisson korjaa joka päivä talteen sellaisia, jotka ovat
häntä parempia.

Gervaise ei sanonut sanaakaan, ei liikauttanut jäsentäkään, silmät vain
tuijottivat tyhjään ilmaan. Lopuksi hän hiljalleen puisti päätään,
ikään kuin vastatakseen sisällään liikkuviin ajatuksiin, kun taas
hatuntekijä makeasti hymyillen sanoi:

-- Tuollaisen märännyksen pistäisi mielellään poskeensa, vaikka siitä
saisikin vatsanväänteitä. Se on murakkata kuin kananpoikapaisti...

Mutta höysteidenmyyjätär katsoi häneen niin murhaavasti, että hänen
täytyi keskeyttää puheensa ja rauhottaa häntä hyväilyllä. Hän tähysteli
poliisia, huomasi hänen istuvan nenä työssä kiinni, ja käytti
tilaisuutta hyväkseen pistääkseen sokeroidun keksin Virginien suuhun.
Silloin tämä nauroi leppymisen merkiksi ja käänsi vihansa
pesijättäreen.

-- Pitäkäähän siinä vähän kiirettä! Ei työ edisty siitä, että istuu
yhdessä paikassa liikkumattomana kuin rajapyykki... No, antaa mennä ...
niin, ei minua haluta kahlailla täällä vedessä kaiken päivää.

Ja hän lisäsi ilkeästi:

-- Eihän se ole minun syyni, että hänen tyttärensä elää riettaasti!

Gervaise ei varmaankaan kuullut hänen puhettaan. Hän oli alkanut
uudelleen hangata lattiata painautuen sitä vasten; hänen selkänsä oli
katkeamaisillaan, ja hän retosteli eteenpäin vaivaloisesti kuin
sammakko. Hän kouristi harjaa molemmilla käsillään ja työnsi edellään
mustaa virtaa, josta räiskyi kuraa hänen päälleen tukkaan asti. Kun hän
oli lakaissut likaveden katuojaan, ei ollut muuta kuin huuhteleminen
jäljellä.

Sillä välin korotti Lantier hetken vaitiolon jälkeen ikävystyneenä
ääntään.

-- Kuulkaapas, Badingue, huusi hän, näin isäntänne eilen Rivolin
kadulla. Hän oli saakelin ränsistyneen näköinen, ei hänellä ole kuutta
kuukautta enempää elettävänä... Perhana! sellaista elämää kuin hän
viettää!

Hän puhui keisarista. Poliisi vastasi kuivasti nostamatta silmiään
työstään:

-- Jos te olisitte hallitsemassa, niin ette olisi noin lihava.

-- Voi hyvä ystävä, jos minä olisin hallitsemassa, sanoi hatuntekijä,
tekeytyen äkkiä arvokkaan näköiseksi, niin kyllä asiat kävisivät vähän
paremmin, sen takaan... Se ulkopolitiikka esimerkiksi, jota he ovat
viime aikoina harjottaneet saattaa minut aivan raivostumaan. Jos minä,
joka tässä nyt puhun teille, vain tuntisin jonkun sanomalehtimiehen,
johon voisin istuttaa mielipiteitäni...

Hän innostui, ja kun sokeroitu keksi jo oli jyrsitty loppuun, avasi hän
laatikon ja otti sieltä lakritsipalasia, joita hän ahmi sisäänsä,
huitoen käsillään.

-- Se on hyvin yksinkertaista... Ennen kaikkea minä uudistaisin Puolan
vallan ja perustaisin suuren skandinavialaisen valtion, joka pitäisi
Pohjan jättiläistä aisoissa... Sitten minä tekisin kaikista Saksan
pikkukuningaskunnista tasavallan... Mitä Englantiin tulee, ei sitä
juuri tarvinne pelätä; jos se hievahtaisikaan, niin minä lähettäisin
satatuhatta miestä Intiaan... Jos vielä veisin paimensauvat selässä
Ison Turkin Mekkaan ja paavin Jerusalemiin. No, eikö Euroopassa pian
olisi tehty puhdasta jälkeä? Kuulkaahan, Badingue, katsokaahan tänne...

Hän keskeytti puheensa ottaakseen kouraansa viisi tai kuusi
lakritsipalasta.

-- No niin, se menisi yhdellä nielauksella, kuin nämä lakritsipalaset!

Ja hän mätti avoimeen suuhunsa palasen toisensa jälkeen.

-- Keisarilla on toiset aikeet, sanoi poliisi, mietittyään runsasta
kaksi minuuttia.

-- Joutavia! sanoi hatuntekijä kiivaasti. Kyllä ne hänen aikeensa
tiedetään! Koko Eurooppa nauraa meille... Joka ainoa päivä saavat
Tuilerien palvelijat korjata hänet pöydän alta herrashenttujensa
välistä.

Mutta Poisson oli noussut tuoliltaan. Hän lähestyi hatuntekijää ja
laski kätensä sydämelleen, sanoen:

-- Te loukkaatte minua, Auguste. Sanokaa mitä tahdotte, mutta älkää
kajotko persoonallisuuksiin.

Virginie tuli silloin väliin ja pyysi heitä lopettamaan
suunpieksämisensä. Hän välitti viis koko Euroopasta. Kuinka nuo
molemmat miehet, joilla kaikista muista asioista oli samat mielipiteet,
viitsivätkään ruveta kinastelemaan, kun politiikka vain tuli puheeksi!
He mutisivat hetken aikaa jotakin partaansa. Sitten toi poliisi,
näyttääkseen ettei hän kantanut vihan kaunaa, pikku rasian kannen,
jonka hän juuri oli saanut valmiiksi; sen yläreunaan oli piirretty
sanat: Augustelle, ystävyyden muistoksi. Siitä mielissään Lantier
heittäytyi niin rennosti selkäkenoon, että tuli melkein makaamaan
Virginien päälle. Ja Poisson katseli sitä vanhan muurin värisellä
naamallaan, jossa sameat silmät eivät näyttäneet kielivän mitään; hänen
punaisissa viiksissään vaan liikkuivat karvat silloin tällöin niin
omituisella tavalla, että se olisi voinut saattaa levottomaksi miehen,
joka ei olisi ollut yhtä varma asiastaan kuin hatuntekijä.

Tuo juukelin Lantier esiintyi sellaisella tyynellä ja varmalla tavalla,
joka miellyttää naisia. Kun Poisson käänsi selkänsä, sai se hänessä
heräämään hassun päähänpiston painaa suudelma rouva Poissonin
vasemmalle silmälle. Tavallisesti hän oli varovainen ja viisas; mutta
kun hän oli väitellyt politiikasta, uskalsi hän tehdä vaikka mitä,
näyttääkseen olevansa oikeassa naisten silmissä. Nuo himokkaat
hyväilyt, joita hän häpeämättömästi jakeli salaa poliisin selän takana,
korvasivat hänelle keisarivallan, joka muutti koko Ranskan
haureuslaitokseksi. Mutta tällä kertaa hän oli unhottanut, että
Gervaise oli saapuvilla. Tämä oli juuri huuhdellut ja kuivannut puodin
lattian ja seisoi nyt myymäpöydän ääressä odottamassa kolmenkymmenen
soun palkkaansa. Silmälle painettu suudelma ei lainkaan häirinnyt hänen
mielenrauhaansa; hän piti sitä luonnollisena asiana, jonka kanssa
hänellä ei ollut mitään tekemistä. Virginie näytti vähän suuttuneelta.
Hän heitti nuo kolmekymmentä souta tiskille Gervaisen eteen. Tämä ei
liikahtanut paikaltaan, vaan näytti yhä odottavan, vavahdellen vielä
rasittavasta lattianpesusta, märkänä ja rumana kuin lokaviemäristä
nostettu koira.

-- Hän ei siis sanonut teille mitään? kysyi hän vihdoin hatuntekijältä.

-- Kuka sitte? huusi tämä. Niin, tosiaankin, Nana!... Ei, ei mitään
muuta. Sillä herjalla on suu kuin pikkuinen mansikkatuokkonen!

Ja Gervaise lähti tiehensä kolmekymmentä souta kourassaan. Hänen
kenkärajoistaan, joista pohjat olivat irtautuneet, pursusi vettä kuin
paloruiskusta joka askeleella, jättäen katukäytävälle märät jäljet
hänen leveistä anturoistaan.

Naapuristossa kertoivat nykyään toiset akat, jotka olivat samallaisia
juoppoja kuin Gervaisekin, että hän joi saadakseen lohdutusta
tyttärensä lankeemuksesta. Itsekin hän särpiessään viinalasistaan
tiskin ääressä tekeytyi murheellisen näköiseksi kuin mikäkin
näyttelijätär ja kulahutti ryypyn kurkkuunsa toivottaen, että se
päättäisi hänen päivänsä. Ja palatessaan kotiinsa, sika viitenä
silmissä, hän soperteli, että se johtui surusta. Mutta kunnialliset
ihmiset kohauttelivat olkapäitään. Kyllä hänet tunnettiin, vai surunsa
laskuun hän pani Ansan ryypyt! Ainakin sitä sopi hyvällä syyllä sanoa
pullosuruksi. Tosin hän aluksi ei jaksanut sulattaa Nanan pakoa. Se
mikä hänessä vielä oli jäljellä kunniantuntoa nousi kapinaan;
sitäpaitsi yleensä ei kukaan äiti mielellään tunnusta, että hänen
tytärtään ehkä juuri parast'aikaa sinuttelee kuka tahansa, joka hänen
tielleen osuu. Mutta hän oli jo liiaksi eläimistynyt, hänen järkensä jo
pehmennyt ja sydämensä murjoutunut, jotta tätä häpeäntuntoa olisi
voinut kestää kauvan. Hänestä sellainen tunne haihtui yhtä pian kuin se
oli tullutkin. Saattoi hyvinkin kulua viikkokausi, ettei hän lainkaan
ajatellut tyttöletukkaansa. Mutta yht'äkkiä hänet saattoi vallata
hellyyden tai vihan puuska, joka johtui milloin nälästä, milloin
liiasta syönnistä, raivoisa halu saada Nana käsiinsä ja joko suudella
tai pieksää häntä, sen mukaan millä päällä hän sattui olemaan. Lopulta
hänellä ei ollut enään mitään selvää käsitystä kunniallisuudesta. Mutta
olihan Nana hänen, vai mitä? Ja kun kerran kellä on mitä omaisuutta,
niin ei sen soisi haihtuvan kuin tuhka tuuleen.

Ja aina kun tällaiset ajatukset johtuivat Gervaisen mieleen, kulki hän
pitkin katuja tähystellen ympärilleen kuin salapoliisi. Voi jos hän
olisi yhyttänyt kelvottoman sikiönsä, niin hän olisi koreasti
taluttanut hänet kotiin! Sinä vuonna pantiin koko kortteli mullin
mallin. Silloin puhkaistiin Magentan ja Ornanon bulevardit, jotka
veivät mennessään entisen Barrière Poissonnièren ja tekivät ison aukon
ulkobulevardiin. Ei ollut enää tuntea koko tienoota. Koko toinen puoli
Poissoniers-katua oli jaotettu maan tasalle. Nyt pääsi Goutte-d'Or'in
kadullekin laajasta aukosta valoa, auringonpaistetta ja raitista ilmaa;
ja niiden hökkelien sijalla, jotka sillä puolella olivat tukkineet
näköalan, kohosi Ornanon bulevardilla upea kuusikerroksinen, kirkon
tapaan tehty rakennus, jonka kirkkaat, kirjailluilla verhoilla
varustetut ikkunat todistivat rikkautta. Tuo häikäisevän valkoinen
talo, joka sijaitsi aivan katua vastassa, näytti luovan sille
kokonaisen valovirran. Ja se synnytti joka päivä riidan Lantier'n ja
Poissonin välillä. Hatuntekijällä riitti aina puhumista Pariisin
katujen puhkaisemisesta; hän syytti keisaria siitä, että tämä tunki
palatsejaan joka paikkaan, pakottaakseen työmiehiä muuttamaan
maaseudulle; mutta poliisi vastasi siihen kiukusta kalpeana, että
keisari katsoi juuri työmiesten parasta ja että hän jaottaisi vaikka
koko Pariisin maan tasalle, jos niin tarvittiin, vain siksi että he
saisivat työtä. Gervaisekin näytti olevan harmissaan näistä
kaunistuksista, jotka riistivät häneltä sen pimeän etukaupungin sopen,
johon hän oli tottunut. Hänen harminsa johtui siitä, että korttelia
kaunistettiin juuri siihen aikaan, kun hän itse alkoi ränsistyä. Kun
ihminen rypee loassa, niin ei tee mieli saada päivänsädettä valaisemaan
suoraan päälakeaan. Sentähden olikin Gervaise niinä päivinä, jolloin
hän etsi Nanata, aivan raivoissaan harpatessaan rakennustarpeiden yli,
kahlatessaan rapakossa keskentekoisten katukäytävien vieressä ja
puskiessaan paalutuksia vastaan. Ornanon bulevardin kaunis rakennus
saattoi hänet vihan vimmoihin. Sellaiset rakennukset olivat Nanan
tapaisia katukaisoja varten.

Kumminkin hän sai useita kertoja tietoja tyttärestään. Ainahan niitä on
hyväsydämisiä ihmisiä, jotka kiiruhtavat kertomaan pahoja kuulumisia.
Niin, hänelle oli kerrottu, että Nana oli heittänyt ukkonsa hiiteen,
mikä kokemattoman tytön teoksi oli sangen rohkea temppu! Häntä
pidettiin hyvänä ukon luona, hemmoteltiin, ihailtiin, olisipa saanut
elellä sangen vapaastikin, jos olisi osannut oikein menetellä. Mutta
nuoriso on tyhmää, Nana oli tainnut lähteä sieltä jonkun katusankarin
seurassa, sitä ei tiedetty aivan tarkalleen. Varmaa vain näytti olevan,
että hän eräänä iltapäivänä oli pyytänyt ukoltaan Bastillen torilla
kolme souta johonkin pikku tarpeeseen, ja että ukko yhä vielä odotti
häntä. Toiset vannoivat nähneensä hänet jälkeenpäin _Suuressa
huvisalissa_ Chapelle-kadun varrella tanssimassa viskellen koipiaan
kohti korkeutta. Silloin Gervaise päätti käydä kaikissa sen
kaupunginosan kapakoissa. Hän ei enään kulkenut yhdenkään tanssisalin
oven ohi astumatta sisään. Coupeau oli hänen seurassaan. Aluksi
he vain kulkivat kaikkien huoneiden läpi tähystellen kiemailevia
tyttöletukoita. Sitten he eräänä iltana, kun heillä oli rahaa, istuivat
pöydän ääreen ja joivat ranskalaista viiniboolia virkistääkseen
mieltään ja odottaakseen, eikö Nanata kuuluisi. Kuukauden päästä he
olivat unhottaneet Nanan, mutta kävivät tanssipaikoissa omaksi
huvikseen, siliä he katselivat mielellään tanssia. Tuntimääriä he
hankailivat kyynäspäitään pöytää vasten sanomatta sanaakaan, tylsän
näköisinä, lattian huojuessa heidän allaan; heistä oli kai kumminkin
hauskaa seurata kalpeilla silmillään katutyttöjä näiden pyöriessä
tukahuttavan kuumassa, punaisilla lampuilla valaistussa salissa.

He olivat juuri eräänä marraskuun iltana tulleet _Suureen
huvisaliin_ lämmittelemään. Ulkona oli sievoinen pakkanen, joka
nipisteli ohikulkijain kasvoja. Mutta sali oli täyteen sullottu väkeä.
Siellä oli perhananmoinen kuhina, väkeä joka pöydän ääressä, väkeä
keskellä huonetta ja väkeä ilmakin täynnä, niin että se aivan muistutti
makkarapuotia. Kun Gervaise ja Coupeau olivat kulkeneet kaksi kertaa
huoneitten läpi löytämättä tyhjää pöytää, päättivät he jäädä seisomaan
ja odottamaan, kunnes jokin seurue tekisi heille tilaa. Coupeau
heilutteli ruumistaan, yllään likainen mekko ja päässä vanha, lipaton
verkalakki takaraivolle lutistettuna. Ja kun hän seisoi siinä
sisääntulijoiden tiellä, näki hän pienikasvuisen, laihan, nuoren miehen
pyyhkivän päällystakkinsa hihaa, kun oli sattunut nykäisemään Coupeauta
kyynäspäällään.

-- Kuulkaahan! huusi Coupeau raivoissaan, vetäen piippunysänsä mustasta
suustaan, eikö teillä ole älyä pyytää anteeksi?... Ja tuollainen
nyrpistää nenäänsä siitä, että toisella on päällään työmekko!

Nuori mies kääntyi ja katsoi halveksivasti levyseppään, joka jatkoi:

-- Tiedä, sen saakelin sillipukki, että mekko on kaunein vaatekappale,
niin, työmiehen juhlapuku!... Kyllä minä kuivaan sinun korvantakauksesi
kämmenilläni, jos vain tahdot... Onko koskaan nähty tuollaisten aikojen
herjaavan työmiestä?

Gervaise koetti turhaan tyynnyttää häntä. Hän oikoi itseään
rääsyissään, taputteli mekkoaan ja ulvoi:

-- Tässä rinnassa sykkii miehen sydän!

Silloin tuo nuori mies katosi väkijoukkoon, murahtaen:

-- Hyi saakeli, tuollaista jätkää:

Coupeau tahtoi uudestaan saada hänet käsiinsä. Ei hän ollut ennenkään
antanut päällystakin häväistä itseään! Tuskinpa tämä edes oli
maksettukaan. Hän oli kai ostanut sen jostakin alennetulla hinnalla
houkutellakseen sillä jonkun naisen, tarvitsematta hellittää
penniäkään. Jos hän vielä tapaisi hänet, niin hän painaisi hänet
polvilleen ja pakoittaisi hänet kunnioittavasti tervehtimään mekkoa.
Mutta tungos oli liian suuri, ei voinut ottaa askeltakaan. Gervaise ja
Coupeau kulkivat hitaasti eteenpäin kierrellen tanssijain piirin
ympäri; kolminkertainen joukko uteliaita pakkautui kasvot jännitettyinä
katsomaan, kun joku mies teki temppujaan tai jokin nainen koipiaan
nostellen näytti kaiken näytettävänsä; ja kun he olivat molemmatkin
pienikasvuisia, niin he nousivat varpailleen nähdäkseen jotakin,
naisten leiskuvia hattuja ja tukkia. Orkesteri, jonka vaskisoittimet
olivat haljenneita, soitteli vimmatusti katrillia, niin että sali
vapisi kuin raju-ilman puuskista, ja tanssijat tömistivät jaloillaan ja
nostivat lattiasta sellaisen tomupilven, että se himmensi loistavan
kaasuvalon. Kuumuus oli tukahuttava.

-- Katsoppas! sanoi Gervaise yht'äkkiä.

-- Mitä sitten?

-- Tuota samettihattua tuolla.

He kurottivat kaulansa. Siellä näkyi vasemmalla vanha musta
samettihattu, jossa kaksi kulunutta höyhentä heilui, aivan kuin
ruumisvaunujen sulkatöyhtö. Mutta he eivät vieläkään erottaneet muuta
kuin hatun, joka karkeli kuin itse piru, hyppien, pyörien, kyykistyen
ja ponnahtaen jälleen ylös. Se katosi heidän näkyvistään tuossa
kirjavassa sekasorrossa, jossa pää oli toisessaan kiinni, mutta sitten
he näkivät sen jälleen toisessa paikassa liehuvan muita ylempänä niin
hullunkurisen häpeämättömästi, että kaikki heidän ympärillään
nauroivat, kun näkivät vain tämän hatun tanssivan, tietämättä mitä sen
alla oli.

-- Entäs sitten? kysyi Coupeau.

-- Etkö tunne tuota tukkaa? kuiskasi Gervaise käheästi. Panen pääni
panttiin, että se on hän!

Levyseppä raivasi itselleen tien väkijoukon läpi. Niin, hitto soikoon,
se oli Nana! Ja niin siistissä puvussa! Hänellä ei ollut päällään kuin
vanha silkkileninki, joka oli aivan ryvettynyt hankautuessaan kapakkain
pöytiin ja jonka helmoista irtautuneet rimpsut riippuivat joka
puolelta. Sen lisäksi ei hänellä ollut röijyn alla mitään eikä
huivinpätkääkään hartioillaan, niin että hänen paljas pintansa näkyi,
mistä napinreijät olivat ratkenneet. Ja tuolla tyttöletukalla oli ollut
ukko, joka oli ottanut vaarin kaikista hänen viittauksistaan, ja hänet
hän oli jättänyt myötämöisiään seuratakseen jotakin hulttiota, joka
varmaankin pieksi häntä. Mutta vähätpä siitä! Hän oli edelleenkin
tuoreen ja herkullisen näköinen, pörröinen kuin villakoira, ja suu
hänellä oli punainen suuren hattureuhkansa alla.

-- Odotappas, kyllä minä tässä tanssitan sinua! sanoi Coupeau.

Nana ei tietysti epäillyt mitään. Kelpasi sitä katsella, kun hän
väänteli itseään! Hän heitteli häntäänsä vasemmalle ja oikealle, niiasi
niin syvään, että oli katketa, ja polki jalkaa ja huiskautti säärensä
kohti tanssikumppaninsa kasvoja, niin että olisi luullut hänen
halkiavan keskeltä kahtia! Väkeä kerääntyi piiriin hänen ympärilleen
käsiä taputtamaan; ja kun hän nyt oli päässyt vauhtiin kokosi hän
liepeensä ja nosti ne polviin asti; koko hänen ruumiinsa vavahteli
rasittavasta tanssista, mutta hän pyöri kuitenkin nopeasti kuin hyrrä,
painautuen melkein maahan asti ja tehden korkeita sivuhyppäyksiä;
sitten hän tanssi vähän aikaa jälleen hillitysti, heilutellen
lanteitaan ja nakellen niskojaan vallan hemmetin sirosti. Olisi tehnyt
mieli viedä hänet johonkin nurkkaan, syödäkseen hänet suuhunsa pelkillä
hyväilyillä.

Mutta kun tanssin viime vuoro oli parhaassa käynnissä tuli Coupeau sitä
häiritsemään ja sai siitä haukkumasanoja satelemalla.

-- Tietäkää, että hän on minun tyttöni! huusi hän. Päästäkää minut
läpi!

Nana kulki paraikaa takaperin, lakaisten lattiata sulillaan,
pyöritellen ja täristellen takapuoltaan jotta näyttäisi sievemmältä.
Hän sai aika potkun juuri parhaaseen paikkaan, kimposi ylös lattialta
ja kävi aivan kalpeaksi nähdessään isänsä ja äitinsä. Häntä ei
todellakaan onni seurannut!

-- Ulos! ulvoivat tanssijat.

Mutta Coupeau, joka silloin juuri huomasi tyttärellänsä olevan
kumppanina tuon laihan, nuoren, päällystakkiin puetun miehen, ei paljoa
välittänyt heistä.

-- Niin, me juuri olemme tässä! ulvoi hän. Niin, et kai odottanut meitä
näkeväsi... Vai täällä sinut siis saa käsiinsä ja tuollaisen keltanokan
seurassa, joka vast'ikään kohteli minua hävyttömästi!

Gervaise nykäisi häntä hammasta purren ja sanoi:

-- Ole vaiti!... Ei tässä tarvita niin pitkiä selityksiä.

Ja lähestyen Nanata hän antoi hänelle kaksi nasevaa korvapuustia.
Ensimäisestä meni sulkahattu vinoon ja toisesta jäi punainen läiskä
Nanan poskelle, joka oli valkea kuin palttina. Ällistynyt tyttö otti ne
vastaan itkemättä, napisematta. Orkesteri jatkoi soittoaan. Ihmiset
suuttuivat ja toistivat kiivaasti:

-- Ulos! ulos!

-- No niin, alappas laputtaa! sanoi Gervaise; mene edellä! mutta älä
yritäkkään luikkia tiehesi, muuten saatan sinut yöksi putkaan!

Tuo pikkuinen, nuori mies oli viisaasti kyllä hävinnyt. Nana kulki
sitten edeltä aivan jäykkänä, yhä vielä hämillään kovasta onnestaan.
Heti kun hän vain yrittikään vilkua ympärilleen, sai hän takaa päin
korvatillikan, joka heti palautti hänet oikealle tolalle. Ja niin he
lähtivät ulos kaikki kolme joukon pilkatessa ja ivallisesti nauraessa,
ja orkesterin soittaessa tanssin viimeisiä säveleitä sellaisella
pauhinalla aivan kuin pasuunat olisivat syytäneet sisältään
kanuunankuulia.

Entinen elämä alkoi uudestaan. Nukuttuaan kaksitoista tuntia vanhassa
sopessaan, Nana oli hyvin siivosti viikon ajan. Hän pukeutui jälleen
lyhyeen hamepahaseensa ja piti päässään myssyä, jonka nauhat hän solmi
tukannypykkänsä alle. Innostuksen puuskassa hän selitti aikovansa
ruveta työskentelemäänkin kotona; saattoihan kotona muka ansaita niin
paljon kuin vain tahtoi, eikä siellä tarvinnut kuulla kaikellaisia
ruokottomuuksia niinkuin verstaassa; ja hän haki itselleen työtä,
asettui työkaluineen pöydän ääreen ja nousi ensi päivinä kello viideltä
orvokinvarsiaan laittelemaan. Mutta valmistettuaan niitä muutamia
tusinoita, hän rupesi oikomaan työnsä ääressä käsiään, jotka muka
olivat suonenvedosta vääntyneet; häneltä oli kaikki tottumus varsien
valmistamiseen mennyt menojaan ja hän oli tukehtua istuessaan sisällä,
oltuaan kuusi kuukautta raittiissa ulkoilmassa. Silloin kuivui liima
kupissaan, kukanteriin ja viheriään paperiin tuli rasvapilkkuja ja itse
kukkatehtailijakin tuli kolmeen kertaan nostamaan meteliä siitä, että
hänen raaka-aineensa pilaantuivat. Nana rupesi vetelehtimään, sai
tavallisesti selkäänsä isältään ja joutui aamuin illoin ottelemaan
äitinsä kanssa, jolloin he riidellessään haukkuivat toisiaan silmät,
korvat täyteen. Sellaista elämää ei voinut kauvan kestää;
kahdentenatoista päivänä Nana siis livisti tiehensä, ottamatta mukaansa
muuta matkatavaraa kuin hamepahasensa, joka hänellä oli päällään, ja
hatturähjän päähänsä. Lorilleux'läiset, jotka ennen nolostuivat tytön
kotiintulosta ja katumuksesta, nauroivat nyt niin rajusti, että olivat
pudota tuoliltaan. Toinen näytös, häviäminen numero kaksi! Ei, se oli
jo liian hassua! Nana oli erittäin ovela pelastamaan nahkansa! Niin,
jos Coupeaulaiset nyt tahtoivat pitää hänet luonaan, niin heidän täytyi
varustaa hänet valmiiksi ja sulkea häkkiin!

Ihmisten nähden Coupeaulaiset tekeytyivät tyytyväisiksi sen johdosta,
että muka raskas taakka oli pudonnut heidän hartioiltaan. Mutta
oikeastaan he olivat raivoissaan. Mutta raivokaan ei kestä kuin oman
aikansa. Pian he saivat tietää, että Nana kierteli samassa korttelissa,
mutta siitä he eivät silmääkään räpäyttäneet. Gervaise, joka väitti
hänen tekevän niin, häväistäkseen heidän hyvää mainettaan, asettui
kaikkien juorujen yläpuolelle; jos hän tapaisi tuon letukan kadulla, ei
hän saastuttaisi kättään antamalla hänelle korvapuustiakaan; niin,
heidän välinsä olivat nyt aivan lopussa, vaikka hän tapaisi hänet
makaamassa katukivityksellä alastomana ja kuolemaisillaan, niin hän
kulkisi ohi, sanomatta edes, että tuo elävä oli tullut hänen sisästään.
Nana loisti kaikissa ympäristön tanssiaisissa. Hän oli tunnettu
_Valkeasta kuningattaresta_ aina _Suureen huvisaliin_ saakka.
Kun hän tuli _Elysêe-Montmartreen_, niin ihmiset nousivat pöydille
nähdäkseen hänen kulkevan viimeisessä vuorossa takaperin, sillä siinä
hän voitti kaikki. _Punaisesta linnasta_ hänet oli kaksi kertaa
ajettu ulos, mutta hänen tarvitsi vain mennä talon edustalle
kävelemään, tavatakseen tuttujaan. Bulevardin _Musta pallo_ ja
Poissonniers-kadun _Iso Turkki_ olivat hienoja paikkoja, joihin
hän meni vain silloin, kun hänellä oli puhtaat alusvaatteet. Mutta
kaikista sen korttelin kapakoista piti hän enimmin _Erakon_
tanssipaikasta, joka oli kostean pihan sisällä, ja _Roopertin_
tanssipaikasta, joka oli Cadran-kujan sopukassa; nämä olivat
siivottomia pieniä saleja, joita valaisi puolen tusinaa lyhtyjä; kaikki
olivat siellä tyytyväisiä ja vapaita, jopa siinä määrin, että kaverit
saivat huoneen perällä häiritsemättä suudella neitosiaan. Nanan kävi
toisinaan hyvin, toisinaan huonosti, niinkuin kepiniskutkin käyvät,
milloin hän oli hienon naisen hynttyissä, milloin taas rypi loassa,
kuin mikäkin tuhkimo. Oli sekin kaunista elämää!

Useita kertoja luulivat Coupeaulaiset huomanneensa tyttärensä
sopimattomissa paikoissa. Silloin he käänsivät selkänsä ja siirtyivät
huoneen vastakkaiselle puolelle, ettei heidän tarvitseisi tuntea häntä.
Eivät he enään olisi halunneet saada koko huoneellista väkeä nauramaan
itselleen, viedäkseen kotiinsa tuollaista raatoa. Mutta eräänä iltana
tuossa kymmenen korvissa, kun he olivat maata menossa, lyötiin nyrkillä
oveen. Nana siellä pyysi tyynenä yösijaa; mutta hyvä Jumala,
millaisessa tilassa hän oli; paljain päin, ryysyihin puettuna, kengät
läntällään, sellaisessa asussa, että hänet olisi voitu korjata talteen
poliisin putkaan. Tietysti hän sai selkäsaunan; silloin hän ahneesti
hyökkäsi kuivan leivänsyrjän kimppuun, ja nukkui sitte voimattomana,
viimeinen suupala hampaissa. Silloin vanha veisu alkoi uudestaan. Kun
tyttö tunsi vähän toipuneensa, niin hän taas hupeni eräänä aamuna.
Lintu oli lentänyt häkistään. Ja kului viikkoja, kuukausia, hän näytti
jo aivan hävinneen, kun hän yht'äkkiä ilmaantui uudestaan, sanomatta
koskaan mistä hän tuli, toisinaan niin likaisena, ettei pihdeilläkään
olisi uskaltanut häneen koskea, ja runneltuna sekä ylhäältä että
alhaalta, toisinaan taas hienosti puettuna, mutta niin pehminneenä ja
riettaan elämänsä ujuttamana, ettei tahtonut pystyssä pysyä. Vanhempien
oli täytynyt tottua siihen. Keppi ei enään auttanut. He mukuroivat
häntä, mutta se ei estänyt Nanata pitämästä heidän kotiaan majatalona,
johon tullaan yöksi joskus viikon varrella. Hän tiesi maksavansa
yösijansa selkäsaunalla, hän harkitsi ja tuli ottamaan selkäänsä,
milloin hänellä oli siitä mielestään voittoa. Sitä paitsi alituiseen
pieksämiseenkin väsyy. Lopulta Coupeaulaiset hyväksyivät Nanan
retkeilyt. Hän sai tulla kotiin tai olla tulematta, kunhan vain ei
jättänyt ovea auki. Hyvä Jumala! Tottumus kuluttaa kunniallisuuden
tuntoa niinkuin muutakin.

Yksi ainoa seikka sai Gervaisen vihan vimmoihin, nimittäin se, kun
tytöllä kotiin tullessaan oli laahustinhame ja sulilla koristettu
hattu. Sellaista ylellisyyttä hän ei voinut sulattaa. Hänestä nähden
Nana sai viettää rietasta elämää jos tahtoi; mutta hänen tuli pukeutua
edes niinkuin työläisnaisen sopi, tullessaan äitiään katsomaan.
Laahustinhameet saivat aikaan mullistuksen kotona: Lorilleux'läiset
virnistelivät; Lantier hääri aivan villiinnyksissään tytön ympärillä
vetääkseen hänen tuoksujaan sieramiinsa; Bochelaiset olivat kieltäneet
Paulinea seurustelemasta tuollaisen katutytön kanssa, jolla oli jos
jotakin rihkamakoristetta päällään. Gervaise oli myöskin vihoissaan
Nanan pitkällisestä makuusta, kun tyttö eräänkin pakoretkensä jälkeen
nukkui puoleenpäivään asti rinta paljaana, tukka hajallaan ja vielä
täynnä hiusneuloja, niin valkeana ja lyhyeen hengittäen, että näytti
kuolleelta. Hän ravisti Nanata viisi, kuusi kertaa aamun kuluessa ja
uhkasi lennättää hänelle vesiämpärin vasten mahaa. Tämä kaunis
puolialaston tytönvetelys, joka oli aivan tahmea paheestaan, suututti
Gervaiseä, kun tuolla tavoin hautoi rakastelun raukaisemaa ruumistaan,
jaksamatta edes herätä. Nana raotti toista silmäänsä, sulki sen
uudelleen ja oikoi vielä enemmän jäseniään.

Eräänä päivänä Gervaise nuhteli ankarasti Nanata siitä, että hän vietti
tuollaista elämää, ja kysyi häneltä, tokko hän koskaan piti lomaa, kun
aina tuli niin runneltuna kotiin, ja silloin hän vihdoin pani
uhkauksensa täytäntöön räiskyttäen märällä kämmenellään vettä hänen
paljaalle iholleen. Tyttö kääri raivoissaan lakanan ympärilleen ja
huusi:

-- Jo riittää, äiti! parasta on, ettei puhuta miehistä. Sinä olet
tehnyt, mitä itse olet tahtonut, nyt minä teen mitä minä tahdon.

-- Kuinka? kuinka? änkytti äiti.

-- Niin, en ole siitä koskaan puhunut sinulle, sillä eihän se minua
liikuttanut; mutta et sinä paljoakaan kainostellut; näin sinun usein
isän kuorsatessa menevän kävelemään paitasillasi ja sukkasillasi... Nyt
se ei enään miellytä sinua, mutta se miellyttää muita. Jätä minut
rauhaan! Ei olisi pitänyt näyttää minulle sellaista esimerkkiä!

Gervaise meni aivan kalpeaksi, hänen kätensä vapisivat ja hän kulki
huoneen ympäri tietämättä mitä teki, kun taas Nana painautui mahalleen,
puristaen korvatyynyä syliinsä ja vaipui uudelleen raskaaseen, raukeaan
uneen.

Coupeau murahti, mutta hänen päähänsä ei pälkähtänyt antaa edes
korvatillikoita. Hän oli käynyt aivan päästä pyörälle. Eikä häntä
todellakaan käynyt moittiminen siveyden puutteesta, sillä
juopottelultaan hän ei enää voinut erottaa hyvää pahasta.

Nyt hän oli humalassa joka ainoa päivä kuuden kuukauden aikana; sitten
hän sairastui ja vietiin Sainte-Anneen; siellä hän vietti kesälomaansa.
Lorilleux'läiset sanoivat, että hänen ylhäisyytensä Naukkulan herttua
matkusti tiluksilleen. Jonkun viikon päästä hän pääsi sairaalasta
korjailtuna ja paikkailtuna ja alkoi jälleen turmella terveyttään,
kunnes uudestaan joutui vuoteen omaksi ja oli parsimisen tarpeessa.
Kolmen vuoden aikaan sai hän sentähden olla seitsemän kertaa
Sainte-Annessa. Korttelissa kerrottiin, että siellä pidettiin häntä
varten erityistä koppia. Mutta pahinta tässä jutussa oli se, että tuo
juopporenttu kävi joka kerralla yhä raihnaammaksi taajain
taudinkohtausten sattuessa, niin että voi arvata hänen kohdakkoin
ottavan kuolinhyppäyksensä ja tuon hauraan tynnyrin, josta vanteet
ratkeilivat toinen toisensa jälkeen, piankin kokonaan romahtavan
kokoon.

Sen lisäksi oli hänen kaunistumisensa jäänyt takapajulle; hän oli aivan
aaveen näköinen. Myrkky vaikutti häneen tuhoavasti. Tuo alkoholin
liottama mies kutistui kokoon kuin sikiöt lääkärinkokelaitten
purkeissa. Hän oli niin laiha, että kun hän asettui ikkunan ääreen, voi
nähdä aivan hänen kylkiluittensa läpi. Hänen poskensa olivat
kuopallaan, hänen silmistään tihkui ja tippui niin paljon vahaa, että
siitä olisi riittänyt kynttilöiksi kokonaiseen tuomiokirkkoon, muu ei
hänellä pysynyt entisellään kuin kukoistava potaattinenä, joka loisti
hänen kuihtuneen juomarinaamansa keskessä kauniina ja punaisena kuin
neilikka. Ne, jotka tiesivät hänen täyttäneen vasta neljäkymmentä
vuotta, saivat hienon vilunpuistatuksen, kun hän kulki heidän ohitseen
selkä kumarassa, horjuen ja ikäkuluna. Ja hänen kätensä olivat alkaneet
vapista entistä enemmän, varsinkin piti oikea käsi samaa peliä kuin
rumpukapulat, niin että hänen toisinaan täytyi tarttua lasiin
molemmilla kourillaan, viedäkseen sen huulilleen. Herra Jumala sitä
vapistusta! Se oli ainoa seikka, mikä häntä vielä huoletti, vaikka hän
muuten olikin niin tylsistynyt. Kuultiin hänen partaansa muristen
kauheasti noituvan käsiään. Toisinaan taas voi nähdä hänet tuntikausia
tarkastelemassa karkeloivia käsiään, sanomatta sanaakaan, olematta enää
äkeissään katselemassa, kuinka ne hyppivät kuin sammakot; hän näytti
tutkivan, mikä sisällinen koneisto mahtoi panna ne pitämään sellaista
peliä; ja eräänä iltana tapasi Gervaise hänet tässä toimessa, jolloin
kaksi suurta vesikarpaloa vieri tuon juopporentun kurtistuneita poskia
pitkin.

Varsinkin oli Coupeaulle vaikea edellinen kesä, jolloin Nana vetelehti
aamuyöt vanhempiensa luona. Hänen äänensä muuttui tykkänään, aivan kuin
ryypiskely olisi pannut hänen kurkkunsa uudella lailla soimaan. Hän
tuli kuuroksi toiselta korvaltaan. Sitten himmeni hänen näkönsä
muutamassa päivässä, niin että hänen täytyi pitää kaidepuusta kiinni,
ellei tahtonut kieriä portaista alas. Mitä hänen terveyteensä tuli,
niin oli se virkalomalla, niinkuin sanotaan. Häntä vaivasi kauhea
päänsärky ja huimaus, niin että hän näki pikku-ukkoja keskellä päivää.
Yht'äkkiä sai hän kovan kivun käsivarsiinsa ja sääriinsä; hän kalpeni,
hänen täytyi istuutua tuolille ja jäädä siihen tuntikausiksi
tylsistyneen näköisenä; olipa häneltä erään tällaisen kohtauksen
jälkeen jäänyt käsi halvautuneeksi koko päiväksi. Useita kertoja oli
hän vuoteen omana; hän mylleröi sängyssä, piiloutui lakanan alle, ja
hengitti kauvan aikaa raskaasti kuin kärsivä eläin. Silloin alkoivat
Sainte-Annen aikuiset hullutukset uudestaan. Epäluuloisena,
levottomana, kovan kuumeen vaivaamana ja hurjasti raivoten kieritteli
hän vuoteellaan, repi mekkonsa ja puri huonekaluja suonenvedon
kouristamilla leuvoillaan; tai sitten hän kävi äkkiä niin pehmeäksi,
että ruikutteli kuin tyttö, nyyhkytti ja voivotteli sitä, ettei kukaan
pitänyt hänestä. Eräänä iltana kun Gervaise ja Nana tulivat yhdessä
kotiin, niin he eivät tavanneetkaan häntä vuoteelta. Hän oli pannut
tyynyn sijaansa makaamaan. Ja kun he huomasivat hänen olevan piilossa
sängyn ja seinän välissä, niin hänen hampaansa kalisivat, ja hän
kertoi, että oli tullut miehiä tappamaan häntä. Molempien naisten
täytyi panna hänet uudestaan makuulle ja rauhottaa häntä kuin lasta.

Coupeau tiesi taudilleen yhden ainoan lääkkeen, kulauttaa tuoppi viinaa
kurkkuunsa; tämmöinen kepin isku mahaan sai hänet kyllä jalkeille, Joka
aamu paranteli hän tällä tavoin vatsan vaivojaan. Muisti oli häneltä
aikoja sitten mennyttä, hänen pääkoppansa oli tyhjä; tuskin hän oli
päässyt jalkeille, kun jo alkoi laskea leikkiä sairaudestaan. Ei hän
ollut koskaan ollut sairaana. Niin, hän oli tullut sille asteelle,
jolloin sairas sanoo voivansa hyvin, vaikka on aivan kuoleman kielissä.
Muutoinkin hän alkoi hölmistyä. Kun Nana tuli kotiin kuusi viikkoa
kestäneiltä kävelyiltään, näytti Coupeau luulevan, että tyttö palasi
kaupungilta joltakin asialta. Usein kohtasi Nana hänet, riippuessaan
jonkun herran käsivarressa, ja teki pilkkaa hänestä, ilman että tämä
tunsi häntä. Sanalla sanoen Coupeauta ei enää tarvinnut ottaa lukuun,
Nana olisi saattanut istuutua vaikka hänen päälleen, ellei olisi
löytänyt tuolia itselleen.

Ensimäisten pakkasten aikana karkasi Nana vielä kerran kotoaan
mennessään muka hedelmämyyjättären luo kysymään, oliko hänellä
paistettuja päärynöitä. Hän tunsi talven lähestyvän eikä tahtonut
kalistella hampaitaan kylmän uunin ääressä. Coupeaulaiset haukkuivat
häntä vain luuskaksi, kun saivat odottaa päärynöitä. Epäilemättä hän
tulisi pian kotiin; olihan hän toissa talvena viipynyt kolme viikkoa,
mennessään ostamaan kahdella soulia tupakkaa. Mutta kuukaudet vierivät,
eikä tyttöä kuulunutkaan enää. Tällä kertaa hän varmaankin oli
nelistänyt aika pitkälle. Kun kesäkuu tuli, ei hän palannut
auringonpaisteenkaan mukana. Varmaankin kaikki välit olivat nyt
lopussa; hänellä oli kai muualla paremmat päivät. Coupeaulaiset möivät
eräänä päivänä, jolloin he olivat kiikissä, tytön rautasängyn ja saivat
siitä pyöreässä summassa kuusi francia, jotka he joivat Saint-Ouenissa.
Sänky oli muka heidän tiellään.

Eräänä heinäkuun aamuna huusi Virginie Gervaisen sisään tämän kulkiessa
ohi ja pyysi häntä auttamaan astiain pesussa, sillä Lantier oli
edellisenä iltana tuonut muassaan pari ystävää kesteihin. Ja Gervaisen
pestessä astioita, jotka olivat aivan rasvaisia hatuntekijän syöminkien
jäleltä, huudahti Lantier yht'äkkiä puodista, missä hän paraikaa
sulatti ruokaansa:

-- Kuulkaahan, muori! näin tässä eräänä päivänä Nanan.

Virginie, joka istui tiskin ääressä katsellen huolissaan tyhjentyviä
purkkeja ja laatikoita, puisti vimmatusti päätään. Hän hillitsi
mieltään, ettei menisi liian pitkälle, sillä tämä alkoi jo haiskahtaa
pahalta. Lantier näki Nanan hyvin usein. Ei Virginie olisi viitsinyt
pistää sentähden kättään tuleen, sillä kyllä Lantier'ssa oli miestä
tekemään pahempaakin, kun hänellä oli helmaväkeä mielessä. Rouva Lerat,
joka juuri oli tullut puotiin ja joka tähän aikaan oli hyvissä väleissä
Virginien kanssa, koska tämä uskoi hänelle salaisuuksiaan, pani
huulensa hyvin veitikkamaisen näköisenä lerpalleen ja kysyi:

-- Minkälaista tuo näkeminen oli?

-- Ka hyvää näkemistä, vastasi hatuntekijä hyvin mielissään, nauraen ja
viiksiään väännellen. Hän ajoi vaunuissa; minä rämmin katuloassa...
Mutta piru vie, milläpäs siinä meikäläinen pitää puoliaan, sillä nuo
ylemmän säädyn pojat, jotka sinuttelevat häntä niin läheltä, ovat
hiivatin onnellisessa asemassa!

Hänen silmänsä välähtivät ja hän kääntyi Gervaiseen päin, joka seisoi
puodin perällä lautasia kuivaamassa.

-- Niin, hän ajoi vaunuissa, ja niin aistikkaasti puettuna!... Hän oli
niin ylhäisen naisen näköinen, etten ollut tuntea häntä, ja hänen
valkeat hampaansa loistivat hänen naamastaan, joka oli tuore kuin
kukkanen. Hän se ensiksi vilkutti minulle hansikkaallaan... Luulen
hänen saaneen oikean kreivin onkeensa. Hän seurustelee hyvin hienoissa
piireissä ja voi antaa palttua meille kaikille, sillä tuolla
tyttöletukalla on onnea yli silmäin ja korvien!... Herttainen hän on
kuin kissanpoika! Ei, ette voi kuvitella mielessännekään sellaista
kissanpoikaa!

Gervaise kuivasi yhä lautastaan, vaikka se aikoja sitten oli puhdas ja
kiiltävä. Virginie mietti; hän oli levoton kahden vekselin tähden,
sillä hän ei tiennyt, kuinka voisi maksaa ne seuraavana päivänä.
Pyylevä ja pullea Lantier taasen imi sokeria, joka oli hänen ainoana
ruokanaan, ja täytti sievien, hyvinpuettujen pikkutyttöjen ihailullaan
koko makeispuodin, josta hän jo oli syönyt kolme neljännestä ja jossa
haiskahti rappiolta. Niin, ei ollut enään kuin muutamia sokeroituja
manteleja jyrsittävänä ja muutamia sokeroituja keksejä imettävänä,
ennenkuin Poissonilaisten kaupasta tuli loppu. Yht'äkkiä Lantier
huomasi vastakkaisella katukäytävällä poliisin, jolla oli palvelusvuoro
ja joka kulki ohi, takinnapit kiinni ja miekka reisiä vastaan takoen.
Se huvitti Lantier'ta vielä enemmän. Hän pakotti Virginietä katsomaan
miestään.

-- Hei vaan! sanoi hän, Badingue näyttää olevan hyvällä päällä tänä
aamuna... Katsokaahan, hänellä on takapuoli liiaksi paljo sisällä!
Hän on varmaankin ollut vähän kallistamassa lasia jossakin,
hämmästyttääkseen koko maailmaa.

Kun Gervaise tuli kotiin, tapasi hän Coupeaun istumassa sängyn reunalla
uuden taudinkohtauksen tylsistämänä. Hän katseli lattiaa elottomilla
silmillään. Silloin Gervaisekin istuutui tuolille, jäsenet hervottomina
ja kädet riipuksissa likaista hametta pitkin. Neljännestunnin viipyi
hän siinä Coupeauta vastapäätä, sanomatta sanaakaan.

-- Olen kuullut uutisia, sai hän vihdoin sanotuksi. Tyttäresi on
nähty... Niin, tyttäresi on hyvin hieno eikä enää tarvitse sinua. Hän
on totta tosiaan oikein onnellinen!... Hyvä Jumala, antaisin vaikka
mitä, jos pääsisin hänen sijaansa.

Coupeau tähysteli yhä lattiaa. Sitten hän nosti viinan runtelemat
kasvonsa, sanoi mielipuolen tavoin ja änkytti:

-- Kuulehan, muruseni, en minä estä sinua... Et sinä vielä ole
hullumman näköinen, kun vain peset itsesi puhtaaksi. Niin, niin, ei ole
niin vanhaa vakkasta, joka ei kanttaan löytäisi, niinkuin sanotaan...
Perhana, eiköhän siitä saisi vähän voita leivälleen!



XII.


Taisi olla hyyrynmaksupäivän jälkeinen lauvantai, tuossa tammikuun 12,
13 päivän vaiheilla, Gervaise ei tiennyt sitä tarkalleen. Hän oli aivan
päästä pyörällä, sillä oli jo kulunut kokonaisia vuosisatoja, siitä kun
hän oli saanut mitään lämmintä vatsaansa. Mikä pirullinen viikko!
Kaikki oli tarkalleen käytetty, tiistaina oli ostettu kaksi neljän
naulan leipää, jotka olivat riittäneet torstaihin asti, sitten oli
syöty edellisenä päivänä löydetty kuiva leivän syrjä, mutta
kolmeenkymmeneen kuuteen tuntiin ei ollut ollut niin murustakaan;
kaikki ruoka oli aivan lopussa! Mutta sen hän tiesi ja tunsi selässään,
että ulkona oli sikamainen ilma, kova pakkanen, taivas musta kuin
paistinpannun pohja, ja aivan halkeamaisillaan lumen paljoudesta, joka
kuitenkin itsepäisesti odotutti tuloaan. Kun on talvi ja nälkä
sisälmyksiä kurnimassa, niin vaikka kuinka kiristää vyötään, ei se
lihota.

Ehkäpä Coupeau illalla toisi rahaa tullessaan. Hän sanoi olevansa
työssä. Kaikkihan on mahdollista, mutta Gervaise ei kuitenkaan enää
luottanut tuohon rahan saantiin, kun häntä jo niin monta kertaa oli
vedetty nenästä. Hän ei kaikellaisten juorujen levittyä saanut enää
pesuriepuakaan pestäväkseen koko korttelista; eräskin vanha nainen,
jolle hän oli toimittanut talous-askareita, oli juuri äskettäin ajanut
hänet pellolle ja syyttänyt häntä siitä, että hän muka oli juonut hänen
liköörejään. Hänestä ei huolittu minnekään, hän oli käynyt
mahdottomaksi; mutta kumminkin se oli hänelle mieleen, sillä hän oli jo
siihen määrään veltostunut, että olisi mieluummin kuollut kuin sormeaan
liikuttanut. Ja sitten hän saisi jotakin lämmintä ruokaa syödäkseen,
jos Coupeau toisi palkkansa kotiin. Odottaen sitä, ja kun kellokaan ei
ollut lyönyt kahtatoista, hän jäi pitkälleen olkipatjalle, sillä
pitkällään ollessaan tuntee vähemmän pakkasta ja nälkää.

Gervaise sanoi sitä olkipatjaksi, mutta oikeastaan oli se vain pieni
olkikasa huoneen nurkassa. Vuode oli vähitellen joutunut vanhojen
huonekalujen kauppiasten haltuun. Ensiksi hän oli kovassa rahapulassa
oltaessa ratkonut matrassin, ottanut siitä villoja kourallisen toisensa
jälkeen, jotka hän vei esiliinassaan ja möi Belhommen kadulle
kymmenestä sousta naulan. Kun sitten matrassi oli tyhjennetty, oli hän
eräänä aamuna pantannut päällisen kolmestakymmenestä sousta, ostaakseen
itselleen kahvia. Korvatyynyt olivat menneet samaa tietä ja niiden
jälkeen päänalunen. Puusänky oli vielä jäljellä, mutta sitä hän ei
uskaltanut ottaa kainaloonsa Bochelaisten tähden, jotka olisivat
usuttaneet heidän päälleen koko talonväen, jos olisivat tienneet
vuokran takuun liukuvan isännän käsistä. Mutta eräänä iltana
huomatessaan, että Bochelaiset pitivät par'aikaa kestejä, hän toimitti
tyynesti Coupeaun avulla sängyn ulos kappaleittain, ensin laatikot,
sitten päänaluslaudat ja peräosan. Niillä kymmenellä francilla, jotka
he saivat tästä panttauksesta, he mässäilivät kolme päivää. Eikö
olkipatjassa ollut heille muka kylliksi? Mutta pian senkin päällinen
oli mennyt tapaamaan matrassinpäällistä; siten he olivat syöneet
sängyn ja saaneet siitä vatsansa kipeäksi, oltuaan sitä ennen
kaksikymmentäneljä tuntia nälissään. Oljet pyyhkäistiin luudalla
nurkkaan ja vuode käännettiin aina iltaisin, eihän se ollut sen
siivottomampaa kuin muukaan.

Olkiruvon päällä makasi Gervaise täysin puettuna käppyrässä, kuin
koira; jalat koukussa rääsyisen alushameen alla, pysyäkseen lämpimänä.
Hänen siinä värjöttäessään yhdessä mykkyrässä, silmät selkosen
selällään, pyöri hänen päässään ajatuksia, jotka sinä päivänä eivät
olleet hauskinta lajia. Eikös hitto! Ei sitä, piru vieköön, voinut
kauvempaa elää tällä tavoin syömättä! Hän ei tietänyt enään nälästään
mitään; mutta hänellä oli mahassa aivan kuin lyijyä, kun taas pääkoppa
tuntui hänestä tyhjältä. Ei hän tämän lokeronsa nurkista tietenkään
löytänyt mitään ilon aihetta. Se oli nyt kuin koirankoppi; eivät
vinttikoiratkaan, jotka juoksentelevat kadulla loimi selässä, olisi
asuneet siellä edes muodon vuoksi. Hän katseli kalpeilla silmillään
paljaita seiniä. Aikoja sitten oli kaikki mennyt tätilään. Jäljelle oli
jäänyt piironki, pöytä ja tuoli; mutta piirongistakin oli marmorilevy
ja laatikot haihtuneet samaa tietä kuin puusänkykin. Ei tulipalokaan
olisi voinut tehdä puhtaampaa jälkeä, pikku koristeet olivat huvenneet,
kahdentoista francin taskukellosta aina perhevalokuviin saakka, joiden
puitteet eräs vähittäismyyjätär oli ostanut; tämän myyjättären kanssa
voi oikein hyvin tulla toimeen, ja sentähden kantoi Gervaise hänen
luokseen paistinpannun, silitysraudan ja kamman ja sai häneltä viisi,
kolme tai kaksi souta aina tavaran laadun mukaan; näillä rahoilla hän
sitten osti palan leipää kotiin. Nyt ei enää ollut muuta jäljellä kuin
rikkonaiset kynttiläsakset, joista myyjätär ei tahtonut maksaa hänelle
yhtään souta. Jos hän olisi tiennyt, kenelle voisi myödä rikat, pölyn
ja lian, niin hän olisi tuossa paikassa avannut puodin, sillä huone oli
aika likainen! Hän ei huomannut muuta kuin hämähäkin verkkoja nurkissa,
ja hämähäkin verkot taitavat olla hyviä haavankääreeksi, mutta ei ole
vielä olemassa sellaista tukku-kauppiasta, joka niitä ostaisi. Silloin
hän käänsi päätään, heitti kaikki kaupanteon toiveet, käpristyi vielä
enemmän kokoon olkipatjalleen ja katseli mieluummin ulos, kuinka taivas
oli lumesta raskaana ja päivä pimeä, niin että se jääti häneltä luut ja
ytimen.

Kuinka paljon vastoinkäymisiä hänellä olikaan! Mitä hyötyä oli siitä,
että hän kiihottui ja rasitti niin paljon aivojaan? Jos hän edes olisi
voinut nukkua! Mutta hänen päässään oli yhtä sekava kihinä ja vilinä
kuin nurkkakapakassa. Herra Marescot, talon isäntä, oli itse tullut
edellisenä iltana ja uhannut ajaa heidät pois talostaan, jolleivät
viikon sisään maksaisi hyyryään kahdelta viimeiseltä neljännekseltä.
Sai ajaa! Ei katukivityksellä varmaankaan ollut pahempi olla!
Tuollainen päällystakkiin puettu lurjus, villasormikkaat kädessä, tuli
puhumaan heille hyyrynmaksusta, aivan kuin heillä olisi ollut jossakin
paikassa säästöjä kätkössä! Hitto soikoon! Silloinhan Gervaise olisi
aluksi ottanut jotakin märkää huulilleen mieluummin kuin antanut
kurkkunsa ruuan puutteessa kuristua kokoon! Niin, hänestä oli tämä
möhömaha liian inhottava, hän halveksi häntä sydämensä pohjasta!
Samallainen raakalainen oli Coupeaukin, joka kotiin tultuaan aina ensi
töikseen antoi hänelle selkään. Gervaise toivoi hänet samaan paikkaan
kuin talon isännänkin. Tähän aikaan se paikka mahtoi olla hiivatin
tilava, koska hän mätti sinne kaikki ihmiset, tahtoessaan päästä
erilleen koko tästä matoisesta maailmasta. Gervaisesta tuli oikea
nyrkiniskujen varastopaikka. Coupeaulla oli patukka, jota hän sanoi
viuhkakseen; ja kun hän leyhytteli eukkoa niin kyllä kelpasi katsella:
hiki valui akalta virtanaan, aivan kuin hän olisi noussut järvestä.
Mutta hän ei enään ottanutkaan iskuja tyynenä vastaan, vaan puri ja
kynsi. Silloin siinä annettiin toinen toiselleen keppiä, niin ettei
ruokakaan tahtonut maistaa. Mutta lopuksi hän oli välittämättä
selkäsaunoista niinkuin kaikesta muustakin. Coupeau sai viettää
vapaamaanantaitaan vaikka kokonaisia viikkoja, vetelehtiä
kuukausimääriä, tulla kotiin sikahumalassa ja lyödä hänet
puolikuoliaaksi, hän oli tottunut siihen ja piti sitä vain
kiusallisena, ei sen pahempana. Ja silloin olisi Gervaise suonut hänen
joutuvan takimmaiseen helvettiin, ihan takimmaiseen! Helvettiin
semmoinen sika, helvettiin Lorilleux'läiset, Bochelaiset ja
Poissonilaiset, sinne jouti koko häntä halveksiva kortteli! Koko
Pariisi meni samaa tietä, hän työnsi sen sinne perin halveksivalla
kädenliikkeellä, tuntien tyydytystä, saadessaan sille siten kostetuksi.

Pahaksi onneksi ei ole vielä voitu oppia olemaan syömättä, vaikka sitä
muutoin tottuukin kaikkeen. Tämä olikin ainoa seikka, joka harmitti
Gervaiseä. Hän ei välittänyt siitä mitään, että oli joutunut vihon
viimeiseksi, vaipunut katuojan pohjaan saakka, ja että ihmiset
pyyhkivät vaatteitaan, kun hän kulki heitä läheltäkään. Tuollaisista
ilkeyksistä hän ei ollut millänsäkään, mutta nälkä kurni herkeämättä
hänen suolissaan. Herkkupaloille hän oli sanonut hyvästit, hän oli
alentunut iskemään hampaansa kaikkeen, mitä vain löysi. Juhlapäivinään
hän osti tähän aikaan lihanjätteitä neljästä sousta naulan eräältä
teurastajalta, joka ei viitsinyt enää nähdä niitä lautasella
pilaantumassa ja mustumassa: hän pani niihin lisäksi ruukullisen
perunoita ja sekotti ne sitten pannun pohjalla. Tai sitten hän muhensi
häränsydämen, joka oli hänestä sellaista herkkua, että se pani hänet
nuoleskelemaan huuliaan. Toisinaan taas, kun hänellä oli viiniä, niin
hän kasteli siihen leivänkakun ja söi murumaitoa. Ei hänellä enää ollut
varaa tuhlata usein kahta souta maksalaatikkoon tai ostaa kappaa
valkeita omenia tai neljännesnaulaa kuivia papuja jotka hän söi
liemineen päivineen; ne olivat liian kalliita herkkuja. Tavallisesti
hän eli ruuan jätteistä; pimeistä nurkkaravintoloista hän sai yhdellä
soulla kokonaisia kasoja kalanruotia, joiden seassa oli pilaantuneen
paistin tähteitä. Hän vajosi vielä syvemmälle, kerjäsi eräältä
armeliaalta ravintoloitsijalta leipäpalasia, joita vieraat olivat
jättäneet lautaselle, ja keitti niistä lientä, antaen niiden hiljakseen
kiehua jonkun naapurin tulella niin kauvan kuin sai. Sellaisina
aamuina, jolloin hänellä oli kova nälkä, hän meni koirien seurassa
kuljeskelemaan ja katselemaan kauppiaitten ovien edustalle ennen
kadunlakasijoiden tuloa; sieltä hän väliin sai rikkaiden herkkuja,
mätiä melooneja, pilaantuneita makrilleja ja kotletteja, joita hän
tutki tarkalleen, ettei niissä vain ollut matoja. Niin, niin pitkälle
hän oli siis jo mennyt; tämmöisen ajatteleminenkin tuntuu arkasuisista
vastenmieliseltä; mutta saisimmepa nähdä, tokko arkasuisetkaan
tekisivät ähmää vatsalleen, jos eivät kolmeen päivään olisi syöneet
mitään; kyllä he asettuisivat kontalleen ja söisivät rikkaläjistä
niinkuin heidän toverinsakin. Voi! tuossa niin kultaisessa ja
loistavassa suuressa Pariisissa kuolevat köyhät kurjuuteen, tyhjät
sisälmykset huutavat nälästä, joka panee heidät raatelevien petojen
tavoin iskemään kalisevat hampaansa mihin törkyyn tahansa. Ja Gervaise
kun oli saanut ennen syödä mahamäärin rasvaista hanhea! Nyt häneltä
sellaiset herkut menivät sivu suun ja hän sai nuolla näppiään. Eräänä
päivänä, kun Coupeau oli näpistänyt häneltä kaksi ruokalippua
myödäkseen ne ja juodakseen rahat, Gervaise nälissään ja raivostuneena
tuon leipäpalasen varastamisesta oli lyödä hänet kuoliaaksi kihvelillä.

Katsellessaan raskasta taivasta hän nukkui kuitenkin vihdoin vähäksi
aikaa tuskalliseen uneen. Pakkanen nipisteli häntä niin kovasti, että
hän unissaan luuli raskaan lumipilven halkeavan päällensä. Äkkiä hän
sai niin ankaran puistatuskohtauksen, että hän hädissään kavahti
pystyyn täysin hereillä. Hyvä Jumala! oliko hän kuolemaisillaan?
Vapisten ja kauhistuneena hän huomasi, että oli vielä hämärä. Eikö yö
sitten tulisikaan? Kuinka aika tuntuu pitkältä kun maha on tyhjänä!
Hänen vatsansakin heräsi häntä kiduttamaan. Hän vaipui tuolille pää
kumarassa ja kädet reisien välissä, että tuntuisi lämpimämmältä, ja
suunnitteli jo, mitä ostaisi päivälliseksi, kun Coupeau toisi rahat
kotiin: leivän, litran viiniä ja kaksi annosta sipulilla höystettyjä
sisälmyksiä. Ukko Bazougen käkikello löi kolme. Kello oli vasta kolme.
Silloin hän rupesi itkemään. Ei hän ikinä jaksaisi odottaa seitsemään
asti. Hän heilutteli koko ruumistaan, huojui kuin pieni tyttö, joka
tuudittaa suuret surunsa nukuksiin, kaksinkerroin käpertyneenä,
kouristaen vatsaansa kokoon, ettei enään tuntisi mitään tuskaa.
Helpompi on kestää synnytyksen kuin nälän tuskia! Ja raivostuneena
siitä, ettei saanut mitään lievitystä, hän nousi ylös ja alkoi kävellä
edestakaisin huoneessa, toivoen saavansa nukutetuksi nälkänsä aivan
kuin lapsen sylissä kantamalla. Puolen tuntia hän kulki tyhjässä
huoneessaan nurkasta nurkkaan. Sitten hän äkkiä pysähtyi tuijottavin
silmin. Se oli heidän oma syynsä, saivat sanoa mitä tahtoivat, hän
nuolisi heidän jalkojaan, jos he sitä pyytäisivät, mutta nyt hän lähti
lainaamaan kymmentä souta Lorilleux'läisiltä.

Talven aikaan lainailivat nälkäkurjet talon tässä porraskäytävässä,
n.s. ryysyläisten porraskäytävässä, toinen toiseltaan alinomaa kymmenen
souta ja kaksikymmentä souta tai toimittivat toisilleen pikku
palveluksia. Mutta mieluummin he tahtoivat kuolla kuin kääntyä
Lorilleux'läisten puoleen, sillä tiedettiin, ettei heiltä pennit
hevillä hellinneet. Menemällä kolkuttamaan heidän ovelleen, hän osotti
suurta rohkeutta, mutta käytävässä häntä pelotti niin, että hän tunsi
samaa äkillistä lievitystä kuin sairaat soittaessaan hammaslääkärin
ovikelloa.

-- Sisään! huusi ketjuntekijä terävällä äänellä.

Kuinka siellä tuntui hyvältä! Tuli loimusi ahjossa ja valaisi ahtaan
verstaan valkealla liekillään, rouva Lorilleux'n pannessa
kultalankakerää uudelleen hehkumaan. Lorilleux hikoili kuumuudesta
työpöytänsä ääressä istuen juottamassa renkaita yhteen juottoputken
päällä. Ja kuinka hyvältä siellä haisi! Kaalikeitto porisi hiljalleen
liedellä ja nostatti höyryä, joka käänsi Gervaisen mieltä ja sai hänet
melkein pyörtymään.

-- Kas, tehän se olette! murisi rouva Lorilleux, pyytämättä häntä edes
istuutumaan. Mitä teillä on asiaa?

Gervaise ei vastannut. Sillä viikolla hän ei ollut kovin huonoissa
väleissä Lorilleux'läisten kanssa. Mutta kun hän yritti pyytää kymmentä
souta lainaksi, niin sanat takertuivat hänen kurkkuunsa, sillä hän
huomasi juuri silloin Bochen istuvan neliskulmaisen uunin vieressä
juoruamassa. Tuo raato näytti antavan palttua koko maailmalle! Hän
nauroi sillä tavalla, että suunaukko muodosti hyvin pienen ympyrän, ja
posket niin pullollaan, että ne peittivät hänen nenänsä.

-- Mitä teillä on asiaa? toisti Lorilleux.

-- Ettekö ole nähneet Coupeauta? sai Gervaise vihdoin änkytetyksi.
Luulin hänen olevan täällä.

Ketjuntekijät ja portinvartija virnottivat. Eivät he tietenkään olleet
nähneet Coupeauta. Eivät he tarjonneet niin monta naukkua, että Coupeau
olisi viitsinyt tulla heitä tervehtimään. Gervaise ponnisteli voimiaan
ja änkytti taas:

-- Hän lupasi niin varmaan tulla kotiin... Niin, hänen pitäisi tuoda
rahaa minulle... Ja kun minä nyt välttämättä tarvitseisin jotakin...

Syvä hiljaisuus vallitsi. Rouva Lorilleux lietsoi kovasti ahjon tulta,
Lorilleux'llä oli nenä kiinni ketjunpäässä, joka piteni hänen
sormissaan pitenemistään, kun taas Boche yhä nauroi kuin täysi kuu,
suuaukko niin pyöreänä, että halutti pistää siihen sormensa saadakseen
tietää, miltä siellä tuntui.

-- Jos minulla olisi edes kymmenen souta, huokasi Gervaise hiljaisella
äänellä.

Vaitioloa jatkui.

-- Ettekö voisi lainata minulle kymmentä souta?... Toisin ne teille
takaisin jo tänä iltana!

Rouva Lorilleux kääntyi ja katseli häneen terävästi. Vai luuli se tuo
kupinnuolija saavansa heitä vedetyksi nenästä. Tänään hän pyysi heiltä
kymmentä souta, huomenna jo kahtakymmentä, eikä sitten enää olisi syytä
mankumasta heretäkkään. Ei, ei, siitä ei tullut mitään. Huomenna, jos
on hyvä sää!

-- Mutta, rakas ystävä, huusi hän, tiedättehän ettei meillä ole rahaa!
Katsokaa itse, tuossa on minun taskunvuorini... Voitte kääntää meiltä
kaikki taskut nurin... Tietysti minä mielelläni antaisin...

-- Kyllähän sitä mielellään antaisi, murahti Lorilleux; mutta kun ei
voi, niin ei voi.

Gervaise nyökkäsi hyvin nöyränä päätään. Kumminkaan hän ei
lähtenyt pois, hän vilkaisi salaa kultaan, seinällä riippuviin
kultalankakääröihin, kultalankaan, jota rouva Lorilleaux veti
langanvetoraudan läpi, minkä vain riitti voimia hänen lyhykäisissä
käsivarsissaan, ja kultarengaskasaan, joka suureni Lorilleux'n
luisevissa sormissa. Ja Gervaise ajatteli, että pieni pätkä tuota
kirottua mustahkoa metallia olisi riittänyt hänelle hyvän päivällisen
saantiin. Niin likainen kuin verstas sinä päivänä olikin
raudanromuineen, kivihiilenpölyineen ja pahalle haisevina
öljysakkoineen, näytti, se Gervaisesta loistavan rikkauksista,
ikäänkuin rahanvaihtajan puoti. Sentähden hän uskalsikin toistaa
hiljaa:

-- Toisin ne teille takaisin... Toisin ne aivan varmaan teille
takaisin... Kymmenen souta, mitä se nyt haittaisi teitä?

Hänen sydämensä oli pakahtumaisillaan, kun ei tahtonut sanoa heille,
että oli edellisenä iltana pannut maata tyhjin vatsoin. Sitten hän
tunsi aivan kuin jalkojensa katkeavan, pelkäsi kyyneliin heltyvänsä ja
änkytti vielä:

-- Olisitte niin kilttejä... Ette voi aavistaa... Niin, niin pitkällä
minä olen, hyvä Jumala, niin pitkällä minä olen!...

Silloin Lorilleux'läiset nyrpistivät huuliaan ja katselivat hetken
aikaa toisiinsa merkitsevästi. Nilkuttaja kerjäili siis nykyään! No
niin, mitta oli täysi! Mutta he eivät pitäneet tuollaisesta! Jos he
olisivat tienneet tämän, niin he olisivat telkeytyneet sisään, sillä
täytyy aina olla varuillaan kerjäläisten suhteen, jotka tunkeutuvat
asuntoihin kaikenmoisilla tekosyillä ja hiipivät sitten tiehensä,
vieden muassaan kallisarvoisia esineitä. Sitä suuremmalla syyllä täytyi
Lorilleux'läisten olla varuillaan, kun heidän kotonaan oli, mitä
varastaa; voi levittää sormensa vaikka mihin kohtaan, niin menee
kolmekymmentä ja neljäkymmentä francia, kun vain puristaa käden
nyrkiksi. Jo useita kertoja he olivat epäilleet, nähdessään Gervaisen
naaman niin omituisena, kun hän asettui kultaa tarkastamaan. Mutta
tällä kertaa he aikoivat pitää häntä silmällä. Ja kun hän lähestyi
heitä vielä enemmän, astuen jalallaan puuristikolle, niin ketjuntekijä
huusi hänelle tylysti, vastaamatta enään hänen pyyntöönsä:

-- Kuulkaahan! Varokaahan vähän, viette vielä tuolla pelillä
kullansiruja anturoissanne... Olisi todellakin luullut teidän
voidelleen ne rasvalla, että paremmin tarttuisi.

Gervaise peräytyi verkalleen. Hän nojasi hetkiseksi hyllyä vasten, ja
nähdessään rouva Lorilleux'n tarkastavan hänen käsiään, hän levitti ne
auki ja näytti ne hänelle, sanoen pehmeällä äänellään, vihastumatta,
aivan kuin langennut vaimo, joka ottaa vastaan mitä tahansa:

-- Minä en ole ottanut mitään, tuossa näette.

Ja hän lähti pois, sillä kaalikeiton väkevä haju ja verstaan suloinen
lämpö tekivät hänet liian kipeäksi.

Lorilleux'läiset eivät suinkaan aikoneet pidättää häntä! Hauskaa matkaa
vain, he eivät, piru vieköön, enään aukaisisi oveaan hänelle. He olivat
tarpeekseen nähneet hänen naamaansa, eivätkä halunneet tietää toisten
kurjuudesta mitään, varsinkin kun tämä kurjuus oli ansaittua. Ja
istuessaan selkä kenossa lämpimässä huoneessaan, jossa heitä oli mainio
keitto odottamassa, he antautuivat kokonaan itsekkään nautinnon
valtaan. Bochekin pöyhenteli itseään ja pullisti vielä enemmän
poskiaan, niin että hänen naurunsa alkoi jo näyttää sopimattomalta.
Kaikki huomasivat saaneensa tarpeeksi kostoa Nilkuttajan entisestä
rehentelemisestä, sinisestä puodista, syömingeistä ja kaikesta
muustakin. Se oli hänelle aivan oikein, siinä nähtiin, mihin herkuttelu
vei! Hiiteen kaikki herkkusuut, laiskimukset ja kevytmieliset elävät!

-- Mitä viisautta tuo oli olevinaan? tulee tänne kerjäämään kymmenen
soun kolikoita! huudahti rouva Lorilleux, heti kun Gervaise oli
sulkenut oven. Mutta siitä ei tule mitään, että minä lainaisin hänelle
kymmentä souta, tuossa paikassa hän menisi ottamaan niillä naukkuja
kaulaansa!

Käytävässä Gervaise selkä kumarassa veteli jalkojaan verkalleen
perässään. Kun hän tuli ovelleen, ei hän astunut sisään, sillä hänen
huoneensa herätti hänessä pelkoa. Mieluummin hän voisi mennä ulos
kävelemään, siitä hän tulisi lämpimämmäksi ja rauhottuisi. Ohi
mennessään hän kurotti kaulaansa ukko Bru'n komeroon portaitten alle;
siinäkin oli mies, jolle ruoka olisi tainnut maittaa, sillä kolme
päivää hänen oli vastoin tahtoaan täytynyt paastota; mutta ukko Bru ei
ollut kotona, hänen komeronsa oli tyhjä, ja Gervaise tuli kateelliseksi
ajatellessaan, että hänet ehkä oli kutsuttu jonnekin. Kun hän sitten
tuli Bijardilaisten ovelle, niin hän kuuli valitushuutoja ja astui
sisään, kun avainkin vielä oli ovella,

-- Mikä täällä on hätänä? kysyi hän.

Huone oli hyvin siisti. Saattoi kyllä nähdä, että Lalie vielä samana
aamuna oli lakaissut ja järjestänyt huonekalut. Vaikka kurjuus
lähettikin sinne henkäyksiään parhaansa mukaan, vei vaaterievut talosta
pois ja levitteli sinne rikkoja, niin Lalie tuli heti perästä
puhdistamaan ja siistimään kaikkea. Vaikkei hänen kotinsa ollutkaan
rikas, niin huomasi kuitenkin kaikesta, että taloa hoidettiin
huolellisesti. Sinä päivänä hänen molemmat lapsensa, Henriette ja
Jules, olivat löytäneet vanhoja kuvia, joita he leikkelivät irti
kaikessa rauhassa huoneen nurkassa. Mutta Gervaise aivan ällistyi
nähdessään Lalien hyvin kalpeana lepäävän kapealla hihnavuoteellaan,
lakana leukaan asti vedettynä. Lalie makaamassa! Silloin hän mahtoi
olla hyvin kipeä!

-- Mikä teitä vaivaa? toisti Gervaise levottomana.

Lalie ei enää valittanut. Hän aukasi hitaasti valkeat silmäluomensa ja
koetti nauraa kuume-väristyksen kouristamilla huulillaan.

-- Ei minua vaivaa mikään, huokasi hän hyvin hiljaa, ei kerrassaan
mikään.

Ummistaen silmänsä hän jatkoi vaivaloisesti:

-- Olen ollut hyvin väsynyt kaikkina näinä päivinä, ja nyt minä
laiskottelen ja lellittelen itseäni, kuten näette.

Mutta hänen nukkemaiset kasvonsa, jotka olivat täynnä harmahtavia
täpliä, saivat sellaisen äärimmäisen tuskan ilmeen, että Gervaise,
unhottaen oman kuolinkamppailunsa, pani kätensä ristiin ja vaipui
polvilleen hänen viereensä. Kuukauden ajan hän oli huomannut, kuinka
Lalie kulkiessaan piti kiinni seinistä ja oli aivan kaksin kerroin
käpertynyt yskästä, joka muistutti kuolinkellojen soittoa. Tyttö ei
tahtonut voida enään yskiäkään. Häntä vain nikotti, ja verta valui
hänen suupielistään.

-- Minkäs minä sille mahdan, etten ole oikein hyvissä voimissa, huokasi
hän ikäänkuin lohdutuksekseen. Olen koettanut pysytelläitä pystyssä ja
siivoilla täällä vähäsen... Eikös täällä näytä jotakuinkin
siistiltä?... Aioin juuri ruveta ikkunoita pyyhkimään, mutta jalat
pettivät. Voi kuinka hassua se on! Mutta kun voimat on lopussa, niin
täytyy ruveta selälleen.

Hän keskeytti puheensa sanoakseen:

-- Katsokaapas vähän minun lapsiani, etteivät leikkaa sormiaan
saksilla.

Sitten hän vaikeni vapisten, kun kuuli raskaita askeleita
porraskäytävästä. Ukko Bijard paiskasi kovasti oven selälleen. Hän oli
tavallisuuden mukaan saanut pullosta päähänsä ja hänen silmissään
leimusi viinan synnyttämä villiys. Kun hän huomasi Lalien olevan
makuulla, niin hän takoi reisiänsä irvistellen, otti pitkän piiskan
seinältä ja ulvoi:

-- Herra Jumala, tämä on jo liikaa! tästähän jo voi nauraa
kuollakseen!... Kaikki lehmät tässä panevat olille maata keskellä
päivää!... Aiotko tehdä minusta pilaa, sen kirottu laiskuri?... No,
pystyyn nyt, pian!

Hän läiskäytti jo piiskaansa sängyn päällä. Mutta tyttö sanoi
rukoillen:

-- Ei, isä kulta, minä pyydän, älä lyö... Olen varma siitä, että kadut
perästäpäin... Älä lyö.

-- Pääsetkö siitä jalkeille, ulvoi hän vielä kovemmin, tai minä
kutkutan vähän kylkiäsi!... Pääsetkö siitä jalkeille, helvetin luuska!

Silloin Lalie sanoi lempeästi:

-- Katsos, minä en voi nousta... Olen kuolemaisillani.

Gervaise oli syöksynyt Bijardin päälle ja temmaissut häneltä piiskan
kädestä. Tämä jäi hölmistyneenä seisomaan hihnavuoteen ääreen. Mitä tuo
letukka tuossa höpisi? Kuinka voisi kuolla noin nuorena, kun ei edes
ole ollut sairaanakaan! Hän teeskenteli vain, jotta häntä
lelliteltäisiin! Vai niin! Mutta kyllä hän aikoi ottaa selkoa, puhuiko
hän totta!

-- Saatpa nähdä, se on täyttä totta, jatkoi Lalie. Olen parhaani mukaan
koetellut pitää kurjuutta loitolla tästä talosta... Ole nyt kiltti, isä
kulta, ja heitä minulle hyvästit.

Bijard väänteli nenäänsä eikä tiennyt oikein mitä uskoa. Olihan totta,
että Lalien naama oli vähän oudon näköinen, pitkulainen ja vakava kuin
aikaihmisen. Kuolonhenkäys, joka kulki huoneen läpi, sai isän pään
selviämään. Hän loi katseen ympärilleen, ikäänkuin olisi herännyt
pitkästä unesta, huomasi kodin olevan kunnossa ja molempien lasten,
jotka par'aikaa leikkivät ja nauroivat, olevan pestyinä. Ja hän kaatui
tuolille änkyttäen:

-- Meidän pikku äitimme, meidän pikku äitimme...

Muuta hän ei saanut sanotuksi, mutta se tuntui jo hyvin hellältä
Laliesta, jota ei koskaan oltu sellaisella pilattu. Hän lohdutteli
isäänsä. Varsinkin tuntui hänestä ikävältä eritä näin täältä, ennenkuin
oli saanut lapset täysikasvuisiksi. Isä kai pitäisi heistä huolta? Hän
antoi hänelle sammuvalla äänellään yksityiskohtaisia neuvoja siitä,
millä tavoin hänen pitäisi hoitaa heitä ja pitää heitä puhtaana.
Humalan höyryt nousivat uudestaan ukko Bijard'in päähän ja pimittivät
hänen järkensä. Silmät pyöreinä hän katseli tyttärensä hengenlähtöä. Se
pani jotakin liikkumaan hänen aivoissaan, mutta hän ei voinut saada
mistään tolkkua ja häneltä oli kyynellähteet niin tyyten kuivuneet,
ettei hän voinut itkeäkään.

-- Kuulehan vielä vähän, sanoi Lalie hetken vaitiolon jälkeen. Me
olemme leipurille velkaa neljä francia ja seitsemän souta; ne on
maksettavat... Rouva Gaudronilla on lainassa yksi meidän
silitysraudoistamme, joka sinun on vaadittava häneltä takaisin...
Keittoa en ole voinut laittaa täksi illaksi, mutta leipää on vielä
vähän jäljellä ja perunoita, joita voit lämmittää.

Viimeiseen korahdukseen asti piti tuo pieni tyttö raukka aivan kuin
äiti huolta koko perheestään. Siinä oli tyttö sellainen, joka ei
varmaankaan ollut korvattavissa! Hän kuoli siitä, että hänellä noin
nuorena oli ollut järkeä yhtä paljon kuin äidillä konsanaan, mutta
rinta vielä liian heikko ja ahdas, jotta siihen olisi voinut mahtua
niin laajan äitiyden tunne. Tämän aarteen kadottamisesta hänen
petomainen isänsä sai syyttää itseään. Ensin hän oli potkaissut äidin
kuoliaaksi, ja nytkö hän oli pahoinpitelyllään riistänyt hengen
tyttäreltäänkin! Kun nämä hänen molemmat hyvät enkelinsä olivat
joutuneet maan mustaan multaan, ei hänellä enää ollut edessä muuta kuin
kuolla johonkin maantieojaan, kuin mikäkin juoksukoira.

Sillä välin koetti Gervaise hillitä itseään nyyhkytyksiin puhkeamasta.
Hän ojensi kätensä ja olisi halunnut lievittää tytön tuskia, ja kun
lakanariepu juuri oli liukumaisillaan lattialle, niin hän aikoi nostaa
sen ylös ja korjailla vuodetta. Silloin tulivat kuolevan hennot
jäsenraukat näkyviin. Herra isä! mikä kurja ja sääliä herättävä näky se
oli! Kivetkin olisivat siitä heltyneet itkemään. Lalie oli aivan
alaston, pieni alusröijyn repale riippui vain olkapäillä paidan
sijasta; niin, aivan alaston hän oli, verinen ja kärsivän näköinen kuin
marttyyri. Hänessä ei ollut enää lainkaan lihaa, luut vain pyrkivät
nahkaa puhkaisemaan. Sivuilla kulki reisiin asti kapeita sinipunervia
juovia, aivan selviä piiskan siiman jälkiä. Vasemman käsivarren
ympärillä oli sininen rengas, ikäänkuin tämä niin hento jäsen, joka ei
ollut tulitikkua paksumpi, olisi ollut ruuvipenkissä puristuksissa.
Oikeassa sääressä näkyi repeämä, joka ei ollut mennyt aivan umpeen; se
oli jokin ärtyisä haava, joka aukeni aina aamuisin, kun hän liehui
talousaskareissa. Päästä jalkoihin asti oli hän kauttaaltaan musta. Voi
tuota viattoman pienokaisen rääkkääjää, voi niitä raskaita miehen
käsiä, jotka musersivat tämän hennon, rakastavaisen lapsen! Kuinka
julmaa, että näin heikon olennon täytyi sortua sellaisen ristin alle!
Monet kuoliaaksi ruoskitut pyhimyksetkään, joita kirkoissa rukoillaan,
eivät ole näin puhtaan viattomia. Gervaise oli uudestaan polvistunut;
hän ei enää ajatellutkaan nostaa lakanata, sillä hän oli aivan
kauhistuneena peräytynyt nähdessään tämän sanomatonta sääliä herättävän
olennon sängyn pohjalle painautuneena; ja hän koetti vapisevilla
huulillaan saada joitakin rukouksia sanotuksi.

-- Rouva Coupeau, kuiskasi tyttö, pyytäisin teitä...

Liian lyhyillä käsivarsillaan hän koetti kainosti vetää lakanata
päällensä, sillä häntä hävetti, kun isänsä näki hänet alastomana.
Bijard'in tylsistyneet silmät tuijottivat yhä ruumiiseen, jonka
viheliäisyys oli hänen työtään, ja hän pyöritteli päätään hitaasti kuin
eläin, joka on oloonsa ikävystynyt.

Peitettyään Lalien, ei Gervaise voinut jäädä sinne kauvemmaksi.
Kuolevan voimat heikontuivat yhä enemmän; hän ei enään puhunut mitään,
mutta hänen silmissään oli yhä vieläkin entinen synkän surullinen
katse, aivan kuin nöyrällä ja haaveilevalla pikkutytöllä, ja tämän
katseensa hän kiinnitti molempiin lapsiinsa, jotka paraikaa leikkelivät
paperikuvia. Huone peittyi hämärään. Bijard hautoi humalaansa. Hän oli
liian tylsä tietääkseen mitään kuolonkamppailusta. Ei, ei! Elämä oli
liian kauheata! Voi kuinka kurjaa, kuinka kurjaa! Ja Gervaise lähti
pois, kulki portaita alas, tietämättä mitä teki, pää sekavana ja niin
syvän inhon valtaamana, että hän mielellään olisi heittäytynyt
pitkälleen omnibussin pyörien alle, päästäkseen tästä kaikesta.

Juostessaan siinä ja nuristessaan kirottua kohtaloansa vastaan,
hän huomasi joutuneensa talon edustalle, jossa Coupeau sanoi
työskentelevänsä. Hänen jalkansa olivat vieneet hänet sinne, ja hänen
vatsansa alkoi uudelleen laulaa nälän valitusvirttä, jossa oli
yhdeksänkymmentä värssyä ja jonka hän osasi ulkoa. Tällä tavalla hän
saisi käsiinsä rahat ja saisi tehdyksi ostoksiaan, jos saisi Coupeaun
kynsiinsä tämän tullessa työstä. Vähän aikaa hän saisi odottaa, mutta
sen hän kyllä jaksaisi vielä sulattaa, koska kerran oli edellisestä
päivästä saakka tullut toimeen imeksimällä vain peukaloitaan.

Tämä talo oli Charbonnière- ja Chartres-kadun kulmauksessa, kurjan
aukealla paikalla, johon tuuli puhalsi joka ilmansuunnalta. Hitto
soikoon! ei siellä tuntunut lämpimältä katuja mittaillessa. Jos edes
olisi ollut turkit päällä! Taivas oli yhä edelleen ikävän harmaan
värinen ja lumi, jota oli kokoontunut pilviin, peitti koko korttelia
kuin mikäkin jäämyssy. Ei hiutalettakaan satanut, mutta ilmassa
vallitsi syvä hiljaisuus, joka ennusti Pariisille täydellistä
naamiaispukua, sievää, valkeata, uuden uutukaista tanssileninkiä.
Gervaise nosti nenänsä pystyyn ja rukoili hyvää Jumalaa, ettei hän
vielä laskisi villaansa putoamaan. Hän tömisteli jalkojaan, kurkisti
vastapäätä olevaan höystekauppaan, ja kääntyi sitte sieltä pois,
koska hänestä oli tarpeetonta kiihottaa nälkäänsä edeltäpäin.
Kadunkulmauksessa ei ollut mitään, mikä olisi voinut mieltä ilahduttaa.
Muutamia kaulaliinoihin kääriytyneitä kulkijoita kiiti kovaa kyytiä
ohi, sillä eihän sitä tietenkään kävele huvikseen, kun pakkanen
puristaa peräpakaroita. Gervaise huomasi kuitenkin viisi tai kuusi
vaimoa vartioimassa kuten hänkin levyseppämestarin porttia; ne olivat
myöskin onnettomia vaimoja, jotka vaanivat miestensä palkkarahoja,
estääkseen niitä hupenemasta viinikauppiaan taskuihin. Yksi heistä oli
pitkä ja laiha kuin santarmi; hän oli painautunut aivan seinää vasten
ja oli valmis hyppäämään miehensä kimppuun takaapäin. Toinen oli pieni,
aivan musta, nöyrän ja hennon näköinen; hän käveli viertotien toisella
puolella. Kolmas oli aika hompsa; hän oli tuonut muassaan molemmat
kakaransa, jotka värisivät ja itkivät, kun hän heitä työnteli oikeaan
ja vasempaan. Sekä Gervaise että hänen ammattitoverinsa kulkivat
edestakaisin, vilkaisten salaa toisiinsa, mutta sanomatta sanaakaan.
Tämä kohtaus oli todellakin helvetin hauskaa! Ei heidän tarvinnut
solmia tuttavuutta keskenään, saadakseen tietää toistensa osotteita. He
asuivat kaikki samalla Kurjalan kadulla. Puistatti vielä enemmän, kun
näki heidän äänettöminä jalkojaan tömistellen kulkevan toistensa ohi
tuossa kamalassa tammikuun pakkasessa.

Mutta ei niin ristisielua tullut talosta. Vihdoin näkyi yksi työmies,
sitten kaksi, kolme; mutta nämä olivat epäilemättä kunnon sällejä,
jotka veivät palkkansa uskollisesti kotiin, sillä he puistivat päätään,
nähdessään varjojen puikkivan työpajan edustalla. Pitkä riuku painautui
vielä enemmän portinpieltä vasten; ja yht'äkkiä hän syöksyi pienen
kalvakan miehen kimppuun, joka ei ehtinyt muuta kuin kurottaa kaulansa
ovesta. Temppu oli pian tehty! Eukko tutki häneltä kaikki paikat ja
korjasi rahat omaan talteensa. Siinä seisoi sitten mies tyhjin
kukkaroin; hänelle ei jäänyt äyriäkään, millä olisi voinut saada
naukun! Silloin pieni mies suuttuneena ja epätoivoissaan lähti
santarminsa perästä ja keitti hiirille saunavettä aivankuin lapsi.
Työmiehiä tuli yhä edelleen talosta. Kun tanakka muori molempien
kakaroittensa kanssa oli tullut lähemmäksi, niin kääntyi eräs kookas,
tummaverinen koiranhammas hänet huomattuaan kiireesti ovelta hänen
miestään varottamaan; ja kun tämä tulla tepasteli ulos, oli hän
piilottanut yhden viidenfrancin kappaleen, yhden sievosen uuden
uutukaisen sadan soun kolikon kumpaankin kenkäänsä. Hän otti toisen
muoskistaan syliinsä ja lähti kulkemaan poispäin, valehdellen
kaikenmoista eukolleen, joka torui häntä. Siellä oli veitikoita, jotka
hyppäsivät kadulle yhdellä harppauksella, kun heillä oli niin kiire
päästä toverien kanssa ryypiskelemään kahden viikon palkkaansa. Siinä
oli myöskin synkän ja ränsistyneen näköisiä työmiehiä; he olivat olleet
työssä vain kolme tai neljä päivää kahden viikon sijasta ja nyt
puristivat palkkaansa kourassaan, haukkuen itseään vetelyksiksi ja
vannoen juopon valoja. Mutta kaikkein surullisinta oli tuon pienen,
tummaverisen, nöyrän ja hennon vaimon tuska: hänen miehensä, kaunis
nuori mies, oli livistänyt tiehensä aivan hänen nenänsä edestä ja
sellaista kyytiä, että oli kaataa vaimonsa kumoon; ja tämä lähti
yksinään kotiin päin kulkemaan, hoiperrellen puotirivien ohi ja itkien
kaikki kyynellähteensä kuiviin.

Vihdoin olivat kaikki työmiehet kulkeneet Gervaisen ohi. Hän seisoi
aivan keskellä katua ja tähysteli portille päin. Hänestä alkoi tuntua
pahalta. Kaksi työmiestä, jotka olivat jääneet muita kauvemmaksi
työpajaan, tuli vielä talosta, mutta Coupeauta ei vain kuulunut. Ja kun
hän kysyi työmiehiltä, eikö Coupeau jo tulisi kohdakkoin, niin nämä,
huomatessaan mitkä meiningit hänellä oli, vastasivat irvistellen, että
toveri lähti juuri jostakin takaportista aika kyytiä Pöllöpään kanssa
toimittamaan omia asioitaan. Gervaise ymmärsi yskän. Coupeau oli
taaskin valehdellut, eikä Gervaisellä siis enää ollut siellä mitään
tekemistä! Silloin hän alkoi hitaasti kulkea Charbonnière-katua
alaspäin, vetäen läntistyneitä kenkiään perässään. Hänen päivällisensä
riensi aika kyytiä hänen edellään, ja hän katseli, vilusta vavisten,
kuinka se riensi eteenpäin valjuun hämäryyteen. Tällä kertaa oli kaikki
lopussa. Rahaa hänellä ei ollut niin penniäkään, kaikki toivo oli
mennyttä, yö ja nälkä vain oli hänellä edessä! Aivan varmaan häntä
odotti kuolema tänä synkkänä yönä, joka alkoi häntä peittää verhoonsa!

Hän kulki par'aikaa raskain askelin Poissonniers-katua ylöspäin, kun
hän kuuli Coupeaun äänen. Niin, tuolla hän oli _Pikku Civettessä_
tarjotuttamassa Saappaalla ryyppyjä itselleen. Tuo juukelin Saapas oli
tehnyt viisaasti mennessään syyskesällä toden teolla naimisiin erään
naisen kanssa, joka oli jo hyvin kamalan näköinen, mutta jolla oli aika
sieviä säästöjä; tämä nainen asui Martyr-kadulla, eikä siis ollut
mikään laitakaupungin hylkiö. Ja kelpasipa katsoa tuota onnellista
kuolevaista, Saapasta, kun hän koetteli elää herroiksi, piti käsiään
housuntaskuissa, kävi hyvin puettuna ja oli hyvinvoivan näköinen. Hän
oli niin lihonut, ettei häntä enään ollut tunteakaan. Toverit sanoivat,
että hänen vaimonsa sai työtä tuttavapiiriinsä kuuluvilta herroilta
niin paljon kuin vain tahtoi. Saadappa sellainen vaimo ja huvila
maalla, niin ei enään muuta tarvitseisi elämän sulostuttamiseksi. Sen
tähden Coupeau ihaillen vilkaisikin Saappaaseen. Eikö sillä penteleellä
ollut kultasormuskin pikkurillissään?

Gervaise laski kätensä Coupeaun olalle, juuri kun hän tuli _Pikku
Civettestä_.

-- Kuuleppas, tässä minä odotan... Minulla on nälkä. Eikö sinulla ole
mitään siihen sanottavaa?

Mutta Coupeau tukki vähän väleen hänen suunsa.

-- Jos sulla on nälkä, niin syö nyrkkisi!... Ja säästä toinen
huomiseksi!

Tällaisen näytelmän hän pani toimeen ihan vain mahtaillakseen ihmisten
nähden! Mitä hittoa siitä nyt maksoi tehdä niin suurta numeroa, että
hän ei ollut ollut työssä; eiväthän leipurit siltä olleet lakanneet
leipomasta! Luuliko Gervaise hänen olevan arkalasta kotoisin, kun tuli
pelottelemaan häntä kaskuillaan.

-- Tahdotko sitten, että rupean varastelemaan? kuiskasi hän käheällä
äänellä.

Saapas hiveli leukaansa ja tahtoi ruveta heille sovittajaksi.

-- Ei, se ei ole luvallista, sanoi hän. Mutta jos vaimo osaisi muuttaa
tapojaan...

Coupeau keskeytti hänen puheensa huutaen hyvä! Niin, kyllähän vaimon
pitäisi osata muuttaa tapojaan. Mutta hänen eukkonsa oli aina ollut
vanha raato, laiska vetelys! Jos heidän täytyisi kuolla oljilla, niin
se olisi Gervaisen syy. Sitten hän rupesi uudestaan ihailemaan
Saapasta. Hän oli aika hyvinvoivan näköinen, tuo peijakas! Kuin
talonomistaja konsanaan: valkea paita päällä ja siistit kengät jalassa!
Perhana! semmosia ei ollut joka miehellä! Hänen akkansa näytti ainakin
hyvin osaavan ohjata purttaan!

Molemmat miehet kulkivat katua alaspäin ulkobulevardille päin. Gervaise
seurasi heitä. Oltuaan vähän aikaa ääneti hän alotti taas Coupeaun
takana:

-- Tiedäthän, että minulla on nälkä... Luotin sinuun. Kyllä sinun
täytyy hankkia minulle jotakin jyrsittäväksi.

Coupeau ei vastannut, ja Gervaise toisti sydäntäsärkevän tuskallisesti:

-- Eikö sinulla sitten ole mitään siihen sanottavaa.

-- Mutta, herranen aika, kun minulla ei ole mitään! ulvoi hän, kääntyen
Gervaiseen raivostuneena. Jätä minut rauhaan, muutoin minä lyön!

Hän kohotti jo nyrkkiään. Gervaise väistyi ja näytti tehneen jonkin
päätöksen.

-- Olkoon menneeksi, minä jätän sinut; kyllä minä aina löydän itselleni
miehen.

Levyseppä rähähti nauruun. Hän oli ottavinaan koko asian pilan
kannalta, ja yllytti häntä, olematta niinä miehinäkään. Se oli
todellakin oiva tuuma! Iltaisin voisi Gervaise vielä katulyhtyjen
valossa tehdä vallotuksia. Jos hän saisi jonkin miehen kiinni
isketyksi, niin tahtoi Coupeau suositella hänelle Kapusiinien
ravintolaa; siellä oli yksityisiä huoneita, joissa voi syödä mahansa
täydeltä. Ja kun Gervaise lähti vihasta kalpeana kulkemaan
ulkobulevardille, huusi Coupeau hänelle vielä:

-- Kuulehan, tuo minulle vähän jälkiruokaa, minä pidän tortuista... Ja
jos herrallasi on liikoja vaatteita, niin pyydä häneltä vanhaa
päällystakkia, että minäkin saan siitä jotakin hyötyä.

Gervaise kulki nopeasti. Hänen korvissaan soi vielä tämä pirullinen
pila. Kun hän sitten huomasi olevansa yksin keskellä väkijoukkoa,
hidastutti hän kulkuaan. Hän oli tehnyt vakaan päätöksen. Kyllä hänestä
oli parempi tehdä näin kuin varastaa, koska hän ei tällä tavoin
ainakaan tuottaisi kenellekään vahinkoa. Ei hän koskaan ollut käyttänyt
muuta kuin omaa tavarataan. Epäilemättä se ei ollut oikein sopivata;
mutta hänen pääkoppansa oli nyt niin sekavana, ettei hän voinut erottaa
sopivata sopimattomasta; kun on nälkään kuolemaisillaan, niin ei sitä
silloin rupea pitkältä filosofeeraamaan, silloin syö leipää, mistä vain
saa käsiinsä. Hän oli tullut Clignancourt'in viertotielle saakka. Yö ei
näyttänyt tulevankaan. Silloin hän ajan kuluksi lähti kulkemaan
bulevardeja pitkin, ikäänkuin vallasnainen, joka on kävelyllä
raittiissa ilmassa hankkiakseen itselleen ruokahalua.

Tähän kaupunginosaan pääsi nyt raitis tuuli joka taholta puhaltelemaan.
Se alkoi siinä määrin kaunistua, että Gervaiseä oikein hävetti siellä.
Magenten bulevardi, joka lähti Pariisin sydämestä, ja Ornanon
bulevardi, joka johti maalle päin, olivat puhkaisseet sen entisten
etuvarustusten kohdalta ja hävittäneet koko rykämän vanhoja
rakennuksia, muodostaen nyt kaksi puistokatua, joiden varrella talot
vieläkin hohtivat kipsistä valkeina; mutta niiden sivuilla oli yhä
edelleenkin Faubourg-Poissonnièren ja Poissonniers-kadut, jotka näiden
uusien katujen kanssa muodostivat kulmauksia, katkeilivat ja
kiemurtelivat kuin sekavat suolet. Jo aikoja sitten oli ulkobulevardit
jo laajennettu siten, että kaupunginmuuri oli hajotettu maan tasalle;
molemmilla sivuilla kulki nyt viertotie, ja keskellä oli kulkijoita
varten vallikäytävä, johon oli istutettu mataloita plataaneja
neljään riviin. Siihen oli syntynyt suuri katujenristeys, mistä
silmänkantamattomiin haaraantui teitä, joilla kuhisi väkeä mustanaan,
joiden päät häipyivät näkyvistä nousevien rakennusten sekasortoon.
Mutta korkeiden uutisrakennusten lomassa oli vielä paljon kallistuneita
hökkeleitäkin pystyssä; veistoksilla koristettujen talojen välissä
kulki mustia kujia ristiin ja rastiin, joiden varsilla vanhojen rähjien
koko kurjuus levisi kaikkien nähtäväksi. Pariisin yhä enenevän
ylellisyyden alta pilkotti vielä etukaupungin kurjuus, rumentaen tätä
uutta, niin nopeasti kohoavaa kaupungin osaa.

Eksyttyään leveän katukäytävän vilinään, joka kulki mataloiden
plataanien ohitse, tunsi Gervaise olevansa yksin ja hylätty. Näillä
loppumattomiin ulottuvilla puistokaduilla tuntui hänen vatsansa vielä
entistäänkin tyhjemmältä. Kuinka oli mahdollista, että tässä
ihmisvirrassa, jossa kumminkin oli varakastakin väkeä, ei niin
ristisielukaan arvannut hänen kurjaa tilaansa eikä pistänyt kymmentä
souta hänen käteensä! Niin, se oli liian suuremmoista, liian kaunista:
hänen päänsä meni pyörälle ja hänen jalkansa herposivat, harmaan,
äärettömän taivaankannen alla, joka painostavana levisi yli Pariisin.
Hämärä oli likaisen keltainen, niinkuin se tavallisesti aina on
Pariisissa, ja katuelämä teki niin tympäisevän vaikutuksen, että olisi
tehnyt mieli kuolla siihen paikkaan. Kaikki kävi epäselväksi;
kauvempana olevat esineet peittyivät liankarvaiseen verhoon. Gervaise,
joka oli jo väsynyt, sattui tulemaan paraaseen aikaan, nähdäkseen
työmiesten palaavan kotiin työstään. Tähän aikaan hattupäät naiset ja
hyvin puetut herrat, jotka asuivat uutisrakennuksissa, hukkuivat
kansanjoukkoon, keskelle ihmisvirtaa, jossa kulki työpajojen
turmeltuneen ilman kalventamia miehiä ja vaimoja. Magentan bulevardilla
ja Faubourg-Poissonnière-kadulla käveli niitä suurissa parvissa
hengästyneinä vastamäkeä noustessaan. Omnibussien ja ajopelien
korviasärkevässä rätinässä, kuormarattaitten, huonekaluvaunujen ja
vankkurien välillä, jotka tyhjinä palasivat kotiin täyttä laukkaa,
peittyi viertotie yhä lisääntyvään mekkojen ja puserojen vilinään.
Juoksupojat palasivat kantohihnat olalla työstään. Kaksi työmiestä
kulki kiireesti rinnakkain ottaen aika harppauksia, puhellen hyvin
innokkaasti, huitoen käsillään ja katsomatta toisiinsa; toisia astui
päällystakki yllään ja lakki päässä, kumarassa katukäytävän reunalla;
toisia tuli viisi tai kuusi peräkkäin, silmät kalpeina, kädet
taskussa ja vaihtamatta sanaakaan keskenään. Muutamilla oli sammunut
piippu hampaissa. Neljä muuraria ajoi yhteisesti vuokraamillaan
kuormavankkureilla, niin että heidän saviämpärinsä hyppelivät. Heidän
kalkista valkeat naamansa vilahtivat vaan kuomun aukosta heidän ohi
kiitäessään. Maalarit kantoivat maalipyttyään päänsä päällä: eräällä
levysepällä oli kainalossa pitkät tikapuut, joilla hän oli puhkaista
ihmisiltä silmät; muudan myöhästynyt vesijohtotyömies, jolla oli
laatikko selässä, soitti pienellä torvellaan vanhanaikuista laulun
säveltä, joka kuului surulliselta kolkossa iltahämärässä. Tuo
surullinen soitto näytti säestävän tämän karjalauman töminää, näitä
unisia elukoita jotka uupuneina laahustivat kotiin päin! Taaskin oli
päivä päättynyt! Päivät olivat todellakin pitkiä ja alkoivat liian
usein. Tuskin ennätti syödä vatsaansa täyteen ja sulattaa ruokaansa,
kun jo oli täysi päivä käsissä ja täytyi uudestaan alkaa elää kihnuttaa
eteenpäin. Mutta hauskat veitikat astuivat reippaasti ja viheltelivät
vain rientäessään sinne päin missä keitto oli odottamassa. Gervaise
antoi väen vilistä ohitseen: hän ei välittänyt siitä, että häntä
tuupittiin oikeaan ja vasempaan ja kuljetettiin virran mukana; sillä
eivät miehetkään jouda esiintymään kohteliaasti, kun ovat väsymyksestä
näännyksissä ja nälkä kurnii vatsassa.

Kohottaessaan katseensa pesijätär huomasi äkkiä edessään entisen
Boncoeurin hotellin. Tässä pienessä talossa oli aikoinaan ollut
huonomaineinen kahvila, jonka poliisi oli sulkenut, ja nyt se oli
autiona, ikkunaluukut ilmoituksia täynnä: lyhty oli rikki ja sen
alkujaan punaiseksi maalattu tolppa lahonnut ja kauttaaltaan homeen
peitossa. Mikään ei näyttänyt muuttuneen hänen ympärillään.
Paperikauppa ja tupakkamyymälä olivat vielä paikoillaan. Mataloiden
hökkelien takaa näkyi vielä viisikerroksisten rakennusten likaisia
päätyjä, jotka seistä törröttivät siinä kuin suuret repaleiset
varjokuvat. _Grand-Balcon'in_ tanssipaikkaa vain ei ollut enää
olemassa; suureen saliin, johon valoa virtasi kymmenestä ikkunasta, oli
äskettäin perustettu sokerisaha, josta särinää kuului yhtämittaa.
Tuolla Boncoeurin hotellin romukossa oli tämä kirottu elämä alkanut.
Hän pysähtyi katselemaan ensi kerroksen ikkunaan, jossa rikkirevitty
verho oli roikkumassa, ja hänen mieleensä muistui, kuinka hän oli
nuorena elänyt yhdessä Lantier'n kanssa, heidän ensimäiset
kinastelunsa, ja kuinka tämä sitten oli häpeällisesti heittänyt hänet.
Mutta silloin hän vielä oli nuori, ja kaikki tämä näytti hänestä
iloiselta näin perästä päin muistellessa. Hyvä Jumala, siitä oli vain
kaksikymmentä vuotta, ja nyt hän jo sortui kadulle! Silloin hänestä
tuntui pahalta katsellessa hotellia ja hän palasi bulevardia pitkin
Montmartrelle päin.

Penkkien välissä olevilla hiekkaläjillä leikkivät vielä katupojat yön
yhä hämärtyessä. Väkeä oli aina vain liikkeellä, työläisnaisia riensi
ohi, pitäen kovaa kiirettä, korvatakseen sen ajan, minkä olivat
seisoneet puodinakkunain edessä; muuan isokasvuinen tyttö oli
pysähtynyt kättelemään poikaa, joka sitten saattoi hänet vielä kolmen
talon ohi hänen asunnostaan: toiset taas erotessaan lupasivat
tavata toisensa yöllä _Suuressa huvipalatsissa_ tai _Mustassa
pallossa_. Väkijoukon lomassa puikkelehti räätälinsälli vaatekäärö
kainalossa. Eräs uunintekijä, joka oli valjastettu soralla täytettyjen
rattaitten eteen, oli vähällä joutua omnibussin alle. Sillä välin
juoksenteli harvenneen joukon keskellä paljain päin vaimoja, jotka
olivat tulen sytytettyään lähteneet uudestaan ulos päivällistä
hommaamaan; he tuuppivat väkeä tieltään, riensivät aika hamppua
leipuri- ja makkaramyymälöihin ja lähtivät taas kotiinsa ostokset
kädessä. Siellä oli pieniä kahdeksanvuotiaita tyttöjä, joita oli
lähetetty asioille, ja jotka kulkivat pitkin puotirivejä, painaen
rintaansa vasten suuria aivan heidän kokoisiaan neljän naulan leipiä,
kuin mitäkin nukkeja: he jäivät useiksi minuuteiksi katselemaan kuvia,
poski suurta leipää vasten. Sitten alkoi väki vähetä, ihmisjoukko
harventua. Työ oli lopussa. Ja kaasun loimottaessa alkoi päätetyn
päivätyön jälkeen velttous ja riettaus salaa hakea hyvitystä itselleen;
nyt oli niiden aika tullut.

Niin, niin, Gervaise oli päättänyt päivätyönsä! Hän oli uupuneempi kuin
koko tuo työntekijäjoukko yhteensä, joka vast'ikään oli tuuppinut häntä
ohikulkiessaan. Hän voi asettua makuulle ja kuolla siihen paikkaan,
sillä kukaan ei enää huolinut häntä työhönsä, ja hän oli jo saanut
kylliksi kärsiä kurjasta tilastaan, sanoakseen: »Kenenkä vuoro nyt on?
Minä olen jo saanut tarpeekseni!» Kaikki ihmiset olivat par'aikaa
syömässä. Loppu oli varmaankin lähellä, aurinko oli mennyt mailleen,
edessä oli pitkä yö. Hyvä Jumala, kuinka tuntuu hyvältä, kun saa
kahdenkymmenen vuoden häärinän jälkeen oikoilla mukavasti jäseniään
eikä enää tarvitse nousta tilaltaan, kun ajattelee, että on pannut
ainiaaksi työkalunsa laatikkoon ja että saa ikuisesti laiskotella! Ja
Gervaise, jonka vatsaa nälkä kouristi, ajatteli vastoin tahtoaan
juhlapäiviä, syöminkejä ja juominkeja, joissa hän eläessään oli ollut
mukana. Kerran varsinkin, eräänä torstaina puolipaaston aikana, kun
pakkanen paukkui nurkissa, oli hän aika lailla kekkeröinyt. Siihen
aikaan hän oli hyvin sievä, valkohipiäinen ja verevä. Hänen
pesulaitoksensa Uuden kadun varrella oli kohottanut hänet
kuningattareksi, huolimatta siitä, että hän ontui. Silloin hän oli
liikkunut bulevardeilla lehvillä koristetuissa vaunuissa keskellä
hienostoa, ihmisten silmänruokana. Herrat olivat asettaneet monokkelin
silmäänsä, ikäänkuin olisivat nähneet oikean kuningattaren. Illalla
sitten oli pidetty sellaiset kemut, että seinätkin siitä olivat
haljeta, ja sitä iloa oli kestänyt päivänkoittoon saakka. Niin
kuningatar hän oli ollut, kruunu päässä ja nauha vyöllä, kokonaista
kaksikymmentäneljä tuntia, viisarin kiertäessä kahdesti kellotaulun
ympäri! Ja nyt hän seisoi siinä sortuneena, nälän tuskissa, katsellen
maahan, ikäänkuin hän olisi etsinyt sitä virtaa, jonka hän oli antanut
viedä kutistuneen majesteettinsa.

Hän nosti uudestaan silmänsä maasta. Hän huomasi seisovansa vastapäätä
teurastuslaitosta, jota par'aikaa purettiin: puhkaistujen päätyjen läpi
näkyi pimeitä, löyhkääviä pihoja, jotka vielä olivat verestä kosteita.
Ja kun hän jälleen oli tullut bulevardin alapäähän, näki hän myöskin
Lariboisièren sairaalan suurine harmaine muurineen, jonka yläpuolella
kohosivat synkät kylkirakennukset säännöllisine ikkunarivineen.
Muurissa oleva portti oli kammona koko korttelille; se oli kuolon
portti ja sen sileä, kiinteä tammipuu oli vakavan ja äänettömän
näköinen kuin hautakivi. Paetakseen sieltä joutui Gervaise kauvemmaksi;
hän kulki rautatiesillalle saakka. Tanakasta, rosoisesta rautalevystä
tehdyt korkeat rintavarustukset estivät häntä näkemästä tietä, hän
erotti Pariisin säteilevää taivaanrantaa vastaan vain avaran asematalon
ison kivihiilen peittämän katon; hän kuuli tuolta lavealta, valoisalta
paikalta veturien vihellyksiä, kääntölevyjen tahdikasta tärinää, koko
tuon suunnattoman, salatun toiminnan kohinan. Sitten tuli Pariisista
lähtevä juna puhkuen ja kiiti ohi yhä kasvavalla rytinällä. Hän ei
nähnyt tästä junasta muuta kuin valkean savupilven tuprahduksen, joka
äkkiä pulmahti rintavarustuksen yli ja häipyi ilmaan. Mutta sillan
tärinä tuntui Gervaiseenkin, junan lähtiessä puhkuamaan täydellä
höyryllä. Hän kääntyi, ikäänkuin seuratakseen näkymätöntä veturia,
jonka kohina hiljenemistään hiljeni. Siellä päin hän arvasi olevan
maaseudun ja vapaan taivaan, aukon perällä, jonka molemmin puolin oli
korkeita taloja, toinen siellä, toinen täällä, rappaamattomine
päätyineen ja seinineen, joille oli maalattu suunnattoman suuria
ilmotuksia, ja jotka kaikki olivat käyneet tehtaiden noesta yhtä
likaisen harmaiksi. Voi, jos hän olisi voinut matkustaa sinne tuolla
tavoin, lähteä pois näiltä kurjuuden ja kärsimysten tyyssijoilta! Ehkä
hän siellä olisi alkanut elää uutta elämää. Sitten hän kääntyi ja
rupesi tylsän näköisenä lukemaan rautalevyyn liimattuja ilmotuksia.
Niitä oli siellä kaiken värisiä. Eräässä pienessä, kauniin sinisessä
paperissa luvattiin viidenkymmenen francin palkinto sille, joka
toimittaisi kadonneen koiran takaisin omistajalleen. Siitä elukasta oli
varmaankin paljon pidetty!

Gervaise alkoi uudestaan kulkea verkalleen. Hämärässä, joka peitti
savunsekaiseen sumuun koko kaupungin, sytytettiin kaasuliekit; ja nuo
pitkät puistokadut, jotka vähitellen olivat hukkuneet pimeyteen,
esiintyivät jälleen täydessä loistossaan, ja halkoen yön synkkyyttä
ulottuivat silmänkannattomiin kunnes häipyivät hämäryyteen. Kova
tuulenpuuska puhalsi läpi kaupungin ja pienet liekit kävivät vielä
kirkkaammiksi äärettömän taivaankannen alla, jota ei kuukaan ollut
valaisemassa. Tähän aikaan päivästä viinikaupat, nurkkakapakat ja
tyttöpaikat, bulevardien toisesta päästä toiseen, säteilivät iloisesti
ensimmäisten naukkujen ja hyppyjen synnyttämässä hilpeydessä.
Kokonaisen kahden viikon tienestit olivat houkutelleet katukäytävän
täydeltä taskuvarkaita, jotka kulkivat edestakaisin, puikkelehtien
väentungoksessa. Ilmassa oli riettautta, kirottua, mutta vielä siivoa
riettautta, palon alkua, ei sen enempää. Nurkkakapakoiden perällä
syötiin ja mässäiltiin; kaikista valaistuista ikkunoista voi nähdä
ihmisten ahtavan sisäänsä suun täydeltä ruokaa, nauraen ja malttamatta
edes sulattaa sitä. Viinikaupoissa juomarit jo asettuivat paikoilleen
ulvoen ja käsiään huitoen. Sieltä kuului helvetinmoinen melu, kirkuvia
ja käheitä ääniä, väen yhtä mittaa hyöriessä ja pyöriessä
katukäytävällä. »Kuuleppas, etkö lähde naukuille?... Tule nyt, sen
vätys, minä tarjoan sinulle ryypyn... Kas tuolla on Pauline! Nyt sitä
vasta lystiä pidetään». Ovet paukkuivat ja joka kerran niiden
avautuessa tunkeutui viinin löyhkää ja kuului torven toitotusta. Väkeä
oli pitkä jono ukko Colomben Ansan edustalla, joka säteili kuin
tuomiokirkko ison messun aikana; olisi piru vieköön luullut siellä
pidettävän jumalanpalvelusta, sillä juomaveikot lauloivat siellä kuin
kuoroveisaajat, posket pullollaan ja maha pyöreänä. Siellä vietettiin
pyhän Tilityksen päivää, niin juuri tuon hyvin herttaisen pyhimyksen
muistojuhlaa, joka kuuluu olevan kassanhoitajana paratiisissa. Mutta
pikku koroillaaneläjät, jotka olivat eukkoineen kävelyllä puistivat
päätään nähdessään, millä ilveellä yöllinen elämä alkoi, ja sanoivat,
että Pariisissa oli sinä yönä helkkarin paljon päihtyneitä miehiä. Yö
levisi hyvin synkkänä hiljaisena ja jäätävän kylmänä tämän räyhäävän
joukon yllä; sitä halkoi vain joka ilmansuuntaan bulevardien pitkät
tulirivit.

Asetuttuaan Ansan eteen Gervaise rupesi mietiskelemään. Jos hänellä
olisi ollut kaksi souta, niin hän olisi mennyt ottamaan naukun. Ehkäpä
naukku olisi katkaissut häneltä nälän. Voi, kuinka monta naukkua hän
olikaan ottanut. Ne tuntuivat hänestä yhtä kaikki hyvin hyviltä.
Hän katseli matkan päästä juovutuskonetta, tunsi, että hänen
onnettomuutensa johtui siitä, ja ajatteli päättää päivänsä
viinanjuonnilla, kunhan vain saisi rahaa, millä sitä ostaa.
Vilunväristys kävi läpi hänen ruumiinsa, ja hän huomasi, että pimeä jo
oli käsissä. Niin paras aika oli tullut. Täytyi nyt olla rohkea,
tekeytyä hyvin hempeäksi, jos mieli välttää kuolemaa keskellä tätä
yleistä hilpeyttä, varsinkin kun hänen vatsansa ei juuri täyttynyt
siitä, että hän näki toisten mässäävän. Hän hiljensi vieläkin kulkuaan
ja katseli ympärilleen. Puiden alla olivat varjot syvemmät. Väkeä oli
vähän liikkeellä ja nekin pitivät kiirettä kulkiessaan bulevardin
poikki. Tällä leveällä, pimeällä ja autiolla katukäytävällä, jonne
läheisten viertoteiden hilpeys ei kuulunut, seisoi vaimoja odottamassa.
He seisoivat pitkän aikaa liikkumatta, kärsivällisinä, jäykkinä kuin
pienet hennot plataanit; sitten he lähtivät hiljalleen liikkeelle,
käydä laahustelivat katukäytävän iljanteella ja pysähtyivät uudestaan
kymmenen askeleen päähän, ikäänkuin maahan kiinni liimattuina. Yksi
heistä oli tavattoman paksu vartaloltaan, sääret ja käsivarret hienot
kuin hyönteisellä, musta, repaleinen silkkileninki yllä ja keltainen
silkinsiekale päässä; hän seisoi ja kääntelihen katukäytävän reunalla;
eräs toinen pitkä ja kuivettunut oli paljain päin ja palvelijan
esiliina edessään; siellä oli muitakin vielä, vanhoja, maalattuja
ämmiä, nuoria, hyvin likaisia tyttöjä, niin likaisia ja kurjan
näköisiä, että lumpunkerääjäkään ei olisi niitä korjannut. Gervaise ei
oikein tuntenut kaikkia tapoja ja koetti sentähden oppiakseen matkia
heitä. Hänen rintaansa ahdisti mielenliikutus aivan kuin nuorta tyttöä;
hän ei voinut tehdä selkoa siitä, häpesikö hän; hän liikkui pahassa
unessa. Neljännestunnin ajan hän seisoi aivan jäykkänä. Miehiä kulki
kovaa kyytiä hänen ohitseen kääntämättä päätäänkään. Silloin hänkin
vuorostaan lähti liikkeelle, rohkaisi mielensä, lähestyi erästä
viheltävää miestä, joka kulki kädet taskussa, ja sanoi korahtavalla
äänellä:

-- Kuulkaahan, herra...

Mies vilkaisi häneen ohimennen ja lähti kulkemaan eteenpäin, viheltäen
vielä kovemmin.

Gervaise kävi rohkeammaksi. Ajaessaan innokkaasti takaa päivällistään,
joka yhä livisti hänen edellään hän unhotti kaiken muun, paitsi että
hänen vatsansa oli tyhjä. Kauvan aikaa hän kuljeskeli, tietämättä
mitään ajasta tai tiestä. Hänen ympärillään toiset naiset kulkivat
äänettöminä kuin mustat varjot puiden alla yhtämittaa edestakaisin,
ikäänkuin häkkiin teljetyt petoeläimet. He tulivat hitaasti kadun
hämäryydestä näkyviin epäselvinä kuin aaveet, kulkivat ohi kaasuliekin
loimottaessa, jolloin heidän kalvakka naamansa äkkiä näkyi selvästi, ja
hukkuivat sitten uudestaan varjoon, heilauttaen valkean alushameensa
liepeitä ja häipyen takaisin katukäytävän värisyttävään pimentoon.
Miehiä pysähtyi lörpöttelemään lystikseen heidän kanssaan, mutta pian
he taas lähtivät leikkiä laskien kulkemaan eteenpäin. Toiset taas,
jotka olivat arempia väistyivät jo kymmenen askeleen päästä syrjään,
päästäkseen naisten sivuitse. Kuului kovaa äänten sorinaa, hillittyä
riitaa ja kiivasta tinkimistä, joiden yht'äkkiä vaiettua taas vallitsi
syvä hiljaisuus. Ja kulkiessaan edemmäksi Gervaise näki niin pitkälti
kuin tietä riitti näitä yövartijoita, ikäänkuin naisia olisi istutettu
ulkobulevardien päästä päähän. Aina parinkymmenen askeleen päästä hän
huomasi toisen naisen toisensa perästä. Rivi oli loppumaton. Koko
Pariisi oli vartioituna. Kyllästyneenä ja kiukustuneena Gervaise
vaihtoi paikkaa ja siirtyi nyt Clignancourt'in viertotieltä Chapellen
isolle kadulle.

-- Kuulkaahan, herra...

Mutta miehet kulkivat ohitse. Hän lähti teurastuslaitoksen luota, jonka
rauniot haisivat verelle, vilkaisi entiseen Boncoeurin hotelliin, joka
nyt oli suljettu ja pimeä. Hän kulki Lariboisièren sairashuoneen ohi ja
laski konemaisesti sen valaistut ikkunat, joista levisi himmeätä ja
tasaista valoa, kuin yölampuista kuolinvuoteen ääressä. Hän kulki
rautatiesillan poikki, jota junat tärisyttivät kiitäessään sen alatse
ja repiessään ilmaa epätoivoisilla vihellyksillään. Voi kuinka
surulliselta tämä kaikki tuntui yön synkkyydessä! Sitten hän kääntyi
samaa tietä takaisin, näki taas samat talot ja esineet entisensä
laisina puistokadun varrella; näin hän kulki kymmenen, kaksikymmentä
kertaa, pysähtymättä hetkeksikään penkille levähtämään. Ei, ei kukaan
huolinut hänestä. Hänestä tuntui, ikäänkuin hänen häpeänsä olisi
kasvanut tästä halveksimisesta. Hän käveli vielä sairashuoneelle ja
teurastuslaitokselle päin. Sitten hän viimeisen kerran kulki saman
matkan tappopaikan verisiltä pihoilta, kuolon kammioiden edustalle,
joissa tuoni jäykisti ihmisten jäsenet ikuisiksi ajoiksi. Näiden kahden
paikan välillä oli kulunut koko hänen elämänsä.

-- Kuulkaahan, herra...

Yht'äkkiä hän huomasi oman varjonsa maassa. Kun hän lähestyi
kaasuliekkiä, kävi tämä häilyvä varjo yhtenäisemmäksi ja selvemmäksi;
se näytti tavattoman paksulta ja lyhyeltä, aivan luonnottoman
pyöreältä. Siinä meni vatsa, rinta ja lanteet, ihan yhteen. Hän ontui
niin pahasti, että hänen varjonsa näytti tekevän kadulla kuperkeikan
joka askeleella, kuin mikäkin markkinailveilijä. Kun hän sitten lähti
liikkeelle, kasvoi ilveilijä jättiläisen suuruiseksi, täytti koko
bulevardin, ja teki niin syviä kumarruksia, että särki nenänsä puihin
ja talojen seiniin. Herra Jumala, kuinka hullunkurisen ja kauhean
näköinen hän oli! Ei hän koskaan ollut huomannut ränsistymistään niin
selvästi. Odottaessaan siinä kaasuliekkien valossa hän ei voinut olla
tarkastamatta varjoaan, vaan seurasi katseillaan kaikkia sen
hyppäyksiä. Oli hänellä siinä koko kaunis hompsa vierellään! Mikä otus!
Se varmaankin tuossa paikassa vetäisi miehiä puoleensa. Hän hiljensi
äänensä ja uskalsi vain änkyttää ohikulkijoiden selän takana.

-- Kuulkaahan, herra...

Sillä välin taisi ilta jo olla kulunut aika pitkälle. Katuelämä kävi
yhä pahemmaksi. Ruokapaikat olivat suljetut ja kaasu loisti punaisena
viinikaupoissa, joista kuului päihtyneiden käheitä ääniä. Leikinlasku
muuttui riidaksi ja tappeluksi. Muudan pitkä ryysyinen paholainen
ulvoi: »Lueppas luusi, sillä minä aijon pirstota sinut palasiksi!»
Muudan tyttö oli erään kapakan ovella joutunut nyrkkisille henttunsa
kanssa ja haukkui häntä likaturvaksi ja siaksi, miehen hokiessa väliin:
»Entä sinä itse?» kun ei keksinyt muuta. Päihtymys teki juomarit
petomaisiksi, niin että he olisivat tahtoneet tappaa toisensa. Kalpeina
ja kasvot pelosta vääristyneinä koettivat ne harvat rauhalliset
ihmiset, jotka vielä olivat liikkeellä, rientää ohi niin kiireesti kuin
suinkin pääsivät. Syntyi tappelu, jossa eräs juopporenttu kaatua
romahti maahan, kun taas, toinen pukareista, luullen antaneensa hänelle
sellaisen iskun, ettei hän enää toista tarvinnut, lähti laputtamaan
käpälämäkeen. Juomaveikot rallattelivat ruokottomia laulujaan; väliin
taas syntyi syvä hiljaisuus, josta vain silloin tällöin kuului
päihtyneiden korahduksia ja raskaita romahduksia. Tällä tavoin
päättyivät aina työmiesten hurjat juomingit; viiniä oli kello kuudesta
lähtien valunut niin virtanaan, että sitä tunkeutui katukäytävillekin.
Keskelle katukivitystä oli syntynyt juopuneiden oksennuksista isoja
lammikoita, joiden yli myöhästyneiden kulkijain täytyi harppailla. Oli
siinä siivoa! Jos outo olisi tullut tälle puolelle kaupunkia, ennen
aamusiivousta, niin hän olisi saanut siitä kauniin käsityksen! Mutta
nyt siellä juopottelijat mellastivat kuin kotonaan ja välittivät viis
koko muusta maailmasta. Siitä oli leikki kaukana! Puukot vedettiin
esiin taskusta ja kekkerit päättyivät verenvuodatukseen. Naiset
astuivat kovaa kyytiä ja miehet kuljeskelivat vilkkuen ympärilleen
verenhimoisin katsein; yö peittyi synkkyyteen ja kirouksiin.

Gervaise astua lynkytti yhä katuja ylös ja alas, ajattelematta muuta,
kuin että kunhan häntä vain pysyi yhtä mittaa liikkeessä. Häntä alkoi
nukuttaa, jalkansa tuudittamana hän nukahti käydessään; sitten hän
yht'äkkiä havahti, katseli ympärilleen ja huomasi kulkeneensa hyvän
matkaa tietämättä mistään, ikäänkuin kuolleena. Hänen jalkansa
pöhöttyivät rikkinäisissä kengissä. Hän oli niin veltto ja väsynyt,
ettei enää tuntenut itseään olevankaan. Viimeinen ajatus, joka pyöri
hänen päässään, oli se, että hänen tyttärensä ehkä söi par'aikaa
ostereita. Sitten meni kaikki sekaisin hänen päässään, silmät jäivät
selki selälleen, mutta ajatteleminen kysyi häneltä liian suurta
ponnistusta. Ainoa tunne, joka yhä pysyi hänen hervottomassa
olennossaan, oli se, että hänellä oli kauhean kylmä; ei häntä ollut
pakkanen koskaan niin kovasti ja jäätävästi purrut. Ei kuolleillakaan
liene niin kylmä haudassaan. Hän kohotti raskasta päätään, kun jäätävä
viima pieksi hänen kasvojaan. Lunta oli vihdoinkin alkanut putoilla
samealta taivaalta, hienoa, kuivaa lunta, jota tuuli pyöritteli
ilmassa. Kolme päivää sitä oli jo odotettu. Nyt se tuli parhaaseen
aikaan.

Gervaise heräsi tästä ensi puuskasta ja alkoi kulkea kovemmin. Miehiä
juoksi hänen ohitsensa rientäen kotiinsa päin, hartiat jo lumesta
valkeina. Ja kun hän näki erään miehen, joka kulki hitaasti puiden
alla, niin hän lähestyi vielä häntä ja sanoi:

-- Kuulkaahan, herra...

Mies pysähtyi, mutta ei näyttänyt kuulleen hänen sanojaan, vaan ojensi
kätensä ja kuiskasi hiljaa:

-- Antakaa vähän köyhän apua...

He katsoivat toisiinsa. Herra Jumala, niin pitkälle he olivat
joutuneet, ukko Bru oli kerjäämässä ja rouva Coupeau kaupittelemassa
itseään kadulla. He jäivät suu auki töllistelemään toisiinsa. Nyt he
voivat antaa toisilleen kättä. Koko illan oli tuo vanha työmies
käyskennellyt kaduilla, uskaltamatta lähestyä ohikulkijoita, ja
ensimäinen, jonka puoleen hän kääntyi, oli samallainen nälkäsusi kuin
hän itsekin. Herra Jumala, eikö se jo ole surkeata, että on tehnyt
työtä viisikymmentä vuotta ja sitten joutuu kerjuulle, että on ollut
nokkelimpia pesijättäriä Goutte-d'Orin kadun varrella ja sitten saa
päättää päivänsä katuojan reunalla! He katsoivat yhä toisiinsa. Sitten
he lähtivät, sanomatta sanaakaan toisilleen, kumpikin taholleen, lumen
piestessä heidän kasvojaan.

Oli noussut oikea pyry. Hieno lumi, jota näytti yht'aikaa tupruuttavan
joka ilmansuunnalta, pyöri aukeilla paikoilla ja muodosti isoja
kinoksia. Ei voinut nähdä kymmentä askeltakaan eteensä, kaikki hukkui
tupruavaan tuiskuun. Koko kortteli katosi näkyvistä ja bulevardi näytti
kuolleelta, ikäänkuin lumimyrsky olisi pehmeällä valkoisella
lakanallaan tukahuttanut juopuneitten viimeiset korahdukset. Gervaise
kulki vaivaloisesti yhä eteenpäin, tajuttomana, umpimähkään. Hän piteli
puista kiinni, päästäkseen selville missä oli. Sitä mukaa kun hän kulki
eteenpäin pisti harmahtavasta ilmasta kaasuliekkejä näkyviin aivan kuin
sammuneita tulisoihtuja. Kun hän sitten kulki erään kadunristeyksen
poikki, loppuivat nämäkin valot yht'äkkiä; hän joutui vaalean
pyrypilven pyörteeseen, niin ettei enää voinut erottaa mitään, mikä
olisi voinut näyttää hänelle tietä. Hänen altaan pakeni epämääräiseen,
valkeaan verhoon peittynyt maa. Joka taholla ympäröivät häntä harmaat
muurit. Kun hän sitten pysähtyi epäröiden ja päätään pyörittäen, arvasi
hän, että tuon jääharson takana olivat äärettömät puistokadut,
loppumattomat kaasuliekkirivit, koko tuo ääretön, synkkä, autio,
lepäävä Pariisi.

Hän oli siinä kohden, missä ulkobulevardi yhtyy Magentan ja Ornanon
bulevardeihin, ja aikoi juuri asettua maahan makuulle, kun hän kuuli
askeleita. Hän lähti juoksemaan, mutta lumi tukki hänen silmänsä ja
askeleet loittonivat; hän ei päässyt selvyyteen siitä, etenivätkö ne
oikeaan vai vasempaan. Vihdoin hän erotti sumusta, himmeänä, liikkuvana
pilkkuna miehen leveät hartiat. Sen hän tahtoi saada osalleen, sitä hän
ei tahtonut päästää käsistään! Hän juoksi kovemmin, saavutti miehen ja
tarttui hänen mekkoonsa.

-- Kuulkaahan, herra, kuulkaahan...

Mies kääntyi. Se oli Goujet.

Gervaise oli siis iskenyt Kultapartaan kiinni! Millä tavalla hän sitte
oli rikkonut hyvää Jumalaa vastaan, kun häntä noin kidutettiin
viimeiseen saakka? Se oli hänelle viimeinen kolahdus, että hän oli
ruvennut ahdistelemaan seppää, ja että tämä oli nähnyt hänet kalpeana
ja rukoilevana katutyttöjen tavalla kaupitteleimassa. Ja tämä tapahtui
kaasuliekin valossa; hän näki, kuinka hänen ruma varjonsa ilvehti
kinoksella kuin mikäkin pilakuva. Olisi voinut luulla hänen olleen
päissään. Hyvä Jumala, kuinka kauheata! Hän ei ollut saanut niin
leivänpalasta eikä viinintippaakaan vatsaansa, ja kumminkin häntä
pidettäisiin päihtyneenä! Hän itse oli syypää kaikkeen; minkä tähden
hän juopotteli? Aivan varmaan Goujet luuli hänen juoneen ja olevan nyt
riettailla retkillä.

Goujet katseli häntä yhä, lumen sirotellessa kaunokkeja hänen kauniille
keltaiselle parralleen. Kun Gervaise sitten painoi päänsä ja aikoi
väistyä syrjään, pidätti hän hänet.

-- Tulkaa, sanoi hän.

Hän kulki edeltä, Gervaise perästä. He riensivät yhdessä hyvin hiljaa
pitkin talorivejä äänettömän korttelin läpi. Rouva Goujet raukka oli
kuollut kovaan leiniin lokakuussa. Goujet asui yhä synkkänä ja
yksikseen pienessä talossa Uuden kadun varrella. Sinä iltana hän oli
myöhästynyt valvoessaan erään haavottuneen toverinsa vuoteen ääressä.
Avattuaan oven ja sytytettyään lampun hän kääntyi Gervaiseen päin, joka
oli vaatimattomasti pysähtynyt eteiseen, ja sanoi hyvin hiljaa, aivan
kuin hänen äitinsä olisi vielä voinut kuulla hänen sanansa:

-- Käykää sisään.

Etuhuone, jossa rouva Goujet oli asunut, oli uskollisesti pidetty
samassa kunnossa, johon hän sen oli jättänyt. Ikkunan ääressä olevalla
tuolilla oli nypläystyyny ja sen vieressä suuri nojatuoli, joka näytti
odottavan vanhaa pitsinnyplääjää. Vuode oli kunnossa, hän olisi voinut
paneutua levolle, jos olisi lähtenyt kirkkotarhasta viettämään iltaa
poikansa seurassa. Huoneessa oli yhä hartauden, kunniallisuuden ja
hyvyyden tuoksua.

-- Käykää sisään, toisti seppä kovemmalla äänellä.

Gervaise astui sisään pelokkaana, ikäänkuin nuori tyttö, joka hiipii
kunnioitusta herättävään paikkaan. Goujet oli aivan kalpea ja vapisi,
viedessään naisen tällä tavoin äitivainaansa huoneeseen. He kulkivat
varpaisillaan huoneen läpi, aivan kuin olisivat tahtoneet välttää sitä
häpeää, että joku sen kuulisi. Työnnettyään Gervaisen kamariinsa hän
sulki oven. Nyt hän vasta oli kotonaan. Se oli hänen entinen ahdas
komeronsa ja muistutti aivan koulutytön kamaria: pieni, valkeilla
uutimilla varustettu rautasänky seinän vieressä. Seinillä vain oli irti
leikattuja kuvia enemmän kuin ennen, ne ulottuivat jo kattoon asti.
Gervaiseä hävetti tämä puhtaus eikä hän uskaltanut astua peremmälle,
vaan vetäytyi etäälle lampusta. Silloin seppä sanaakaan sanomatta aikoi
raivon puuskassa käydä häneen kiinni ja musertaa hänet käsivarsillaan.
Mutta Gervaise lyyhistyi kokoon ja huokasi:

-- Voi, Hyvä Jumala!... Hyvä Jumala!...

Uunissa, joka oli mustana kivihiilen tuhkasta paloi tuli vielä ja
muhennoksen tähde, jonka seppä oli jättänyt lämpiämään, kun luuli pian
palaavansa kotiin, höyrysi liedellä. Suloisesta lämmöstä vertyneenä
Gervaise olisi tahtonut heittäytyä nelin kontan syömään pannusta. Hän
ei voinut enää hillitä itseään, nälkä raateli hänen vatsaansa, ja hän
painoi huokaisten päänsä alas. Mutta Goujet älysi hänen tarkotuksensa.
Hän asetti muhennoksen pöydälle, leikkasi leivästä paloja ja kaatoi
hänelle juotavata.

-- Kiitos! kiitos! sanoi Gervaise. Voi kuinka hyvä te olette! Kiitos!

Hän änkytti, ei voinut enää ääntää sanoja selvään. Kun hän tarttui
kahveliin, vapisi hän niin, että se putosi hänen kädestään. Nälkä, joka
kouristi hänen vatsaansa, pani hänen päänsä tutisemaan. Hänen täytyi
sormineen käydä ruuan kimppuun. Ahtaessaan ensimäistä perunata suuhunsa
hän puhkesi nyyhkytyksiin. Suuria vesikarpaloita virtasi hänen poskiaan
pitkin ja putosi hänen leivälleen. Hän söi yhä ahneesti kyyneltensä
liottamaa leipää, läähättäen ja leukapielet jännitettyinä. Goujet
pakotti hänet juomaan, jotta hän ei tukehtuisi, ja kun hän vei lasin
huulilleen, kalisi se hänen hampaitaan vasten.

-- Tahdotteko vielä leipää? kysyi Goujet puoliääneen.

Gervaise itki, vastasi ensin kieltävästi, sitten myöntävästi,
tietämättä oikein mitä tahtoi. Herra Isä, kuinka syönti tuntuu hyvältä
ja surulliselta, kun on nääntymäisillään nälkään!

Goujet seisoi vastapäätä, tarkastellen häntä. Nyt hän näki hänet hyvin
kirkkaassa lampunvalossa. Kuinka hän oli vanhan ja ränsistyneen
näköinen! Lämpö sulatti lumen hänen tukastaan ja vaatteistaan, joista
vesi juoksi purona. Hänen tutajava pääraukkansa oli aivan harmaa ja sen
harmaat hapset hajallaan. Kaula hartioiden väliin vaipuneena, hän
ryyhötti siinä niin rumana ja turpeana, että teki mieli itkeä. Goujet
muisti, kuinka he olivat rakastaneet toisiaan siihen aikaan, jolloin
Gervaisellä vielä oli punakat posket, kun hän iski silitysraudoillaan,
ja soma poimu kaulassa aivan kuin pikku lapsella. Siihen aikaan hän
poikkesi tuntimääriksi Gervaisen luokse ja oli tyytyväinen, kun vain
sai katsella häntä. Myöhemmin oli Gervaise tullut pajaan, siellä he
olivat yhdessä nauttineet täysin siemauksin, hänen takoessa rautaansa
ja Gervaisen ihaillessa hänen vasaransa tanssia, Voi kuinka monta
kertaa hän siihen aikaan oli yöllä purrut korvatyynyään, toivoen
saavansa siten pitää häntä omassa kamarissaan! Hän himoitsi häntä niin,
että olisi puristanut hänet rikki, jos olisi saanut hänet syliinsä! Ja
nyt hän oli hänen hallussaan, hän voi tehdä hänelle mitä tahtoi.
Gervaise lopetti leipäkannikkaansa ja pyyhki sillä kyyneleitään pannun
pohjalta, isoja kyyneleitään, jotka yhä äänettömästi tippuivat hänen
ruokaansa.

Gervaise nousi ylös. Hän oli lopettanut. Hän jäi vähäksi aikaa
istumaan, pää kumarassa, hämillään, kun ei oikein tiennyt, tokko Goujet
hänestä huoli. Sitten hän, kun oli huomaavinaan hänen silmiensä
syttyvän. kohotti kätensä rinnalleen ja aukaisi röijynsä ensimäisen
napin. Mutta Goujet oli langennut polvilleen ja tarttui hänen käsiinsä
sanoen lempeästi:

-- Minä rakastan teitä, rouva Gervaise, voi, minä rakastan teitä
vieläkin, kaikesta huolimatta. Minä vannon sen teille!

-- Älkää sanoko niin, herra Goujet! huudahti hän, huumaantuneena
nähdessään hänet siten jalkainsa juuressa. Ei, älkää sanoko niin. Te
tuotatte minulle liian paljon tuskaa!

Ja kun Goujet yhä toisti, ettei hän voinut rakastaa kuin kerran
elämässään, niin se saattoi Gervaisen yhä enemmän epätoivon valtaan.

-- Ei, ei, minä en tahdo enää, olen liiaksi häpeän tahraama... Jumalan
armon nimessä, nouskaa ylös! Minun paikkanihan siinä on lattialla.

Goujet nousi ylös, hänen koko ruumiinsa vapisi ja väräjävällä äänellä
hän sanoi:

-- Tahdotteko te sallia minun suudella teitä.

Hämmästykseltään ja liikutukseltaan Gervaise ei saanut sanaa suustaan.
Mutta päällään hän nyökäytti suostumuksen merkiksi. Hyvä Jumala, hän
oli hänen vallassaan. Goujet sai tehdä hänelle mitä hyväksi näki. Mutta
tämä ojensi vain huulensa.

-- Tämä riittää meidän kesken, rouva Gervaise, kuiskasi hän. Siihen
sisältyy koko meidän ystävyytemme, eikö niin?

Seppä suuteli Gervaiseä otsalle, yhtä hänen harmaista suortuvistaan.
Hän ei ollut suudellut ketään äitinsä kuoleman jälkeen. Hänen hyvä
ystävänsä Gervaise oli ainoa, mitä hänellä enää oli jäljellä
elämässänsä. Ja suudeltuaan häntä niin suurella kunnioituksella, hän
lähti pois takaperin ja heittäytyi poikkiteloin sänkyynsä, kurkku
pakahtumaisillaan itkusta. Gervaisekään ei voinut jäädä sinne
kauvemmaksi; oli kovin surullista, kovin kauheata tavata toisensa
tällaisissa olosuhteissa, kun rakasti toistaan. Hän huusi sepälle:

-- Minä rakastan teitä, herra Goujet, rakastan minäkin teitä... Voi, se
ei ole mahdollista, Kyllä minä ymmärrän... Jääkää Jumalan haltuun,
sillä se tukehduttaisi meidät molemmat.

Ja hän riensi juoksujalkaa rouva Goujet'n kamarin läpi ja sitä tietään
kadulle asti. Kun hän taas tuli tuntoihinsa, oli hän soittanut
Goutte-d'Orin kadun ison talon porttikelloa. Boche veti salvan auki.
Talo oli kokonaan pimeän peitossa. Hän astui sisälle kuin surutaloon.
Tähän aikaan yöstä näytti ammottava ja rapistunut porttikäytävä
avonaiselta kidalta. Hän ihmetteli, kuinka hän muinoin oli saattanut
toivoa pääsevänsä asumaan johonkin tämän kasarmirumiskon soppeen. Hänen
korvansa olivat siis olleet tukossa, kun hän ei siihen aikaan kuullut
sitä helvetillistä epätoivon musiikkia, joka vonkui seinien takana!
Siitä päivästä lähtien, jona hän oli sinne jalallaan astunut, hän oli
alkanut luisua alaspäin. Niin, eihän siitä voinut tulla muuta kuin
onnettomuutta, että ihmiset sillä tavalla olivat sullottuina
päällekkäin viheliäisissä, isoissa työväen kasarmeissa. Jokaiseen, joka
sinne tuli, tarttui kurjuuden kolera. Sinä iltana koko talo näytti
kuolleelta. Gervaise kuuli vain Bochelaisten kuorsaavan oikealla.
Vasemmalla taas Lantier ja Virginie kehräsivät kuin kissat, joilla on
lämmin ja hyvä olla, mutta jotka eivät nuku, vaikka niillä on silmät
kiinni. Pihalla hän luuli joutuneensa keskelle oikeata hautausmaata;
lumen peittämä piha muodosti vaaleahkon nelikulmion; korkeat seinät
kohosivat likaisen harmaina ilman vähintäkään valopilkkua kuin linnan
rauniot; eikä kuulunut yhtään huokausta, haudan hiljaisuus vallitsi
tässä kylmän ja nälän jäykistämässä kylässä. Hänen täytyi harpata
mustan puron ylitse, joka oli lähtenyt värjäyslaitoksesta ja höyryten
avasi itselleen likaisen uoman valkoisen lumikentän läpi. Sen vesi oli
saman väristä kuin hänen ajatuksensakin. Menojaan olivat menneet
kauniit, vaalean siniset ja ruusunpunaiset vedet.

Noustessaan sitten kuudenteen kerrokseen pimeän päässä hän ei voinut
pidättäytyä nauramasta, se oli ilkeää naurua, joka teki hänelle pahaa.
Hän muisteli entistä ihannettaan: tehdä rauhassa työtä, syödä aina
selvää leipää, omistaa jotakuinkin siisti lokero missä saisi nukkua,
kasvattaa lapsensa oikeiksi ihmisiksi, eikä saada selkäänsä ja kuolla
omassa sängyssään. Ei, oli tosiaankin naurettavaa, kuinka kaikki
toteutui. Hän ei enää tehnyt työtä eikä syönyt, hän makasi
rikkaläjällä, hänen tyttärestään oli tullut yöjuoksija, hänen miehensä
pieksi häntä; hänellä ei ollut muuta jäljellä kuin kuolla katuojaan, ja
se tapahtuisi heti, jos hän päästyään omaan huoneeseensa saisi kylliksi
rohkeutta hypätäkseen ulos ikkunasta. Olisi ihan voinut luulla hänen
pyytäneen taivaalta kolmekymmentä tuhatta francia vuotuisia korkoja ja
vielä kunnianosotuksia lisäksi. Eikö totta, että kuta pienemmiksi tässä
matoisessa maailmassa asettaa vaatimuksensa, sitä vähemmin niitä saa
täyttymään? Ei niin leivän palasta eikä mitään paikkaa, mihin päänsä
kallistaa, siinä on vaatimattomuuden palkka! Ja häntä nauratti vielä
kahta katkerammin, kun hän muisteli hyviä toiveitaan päästä maalle
asumaan, tehtyään ensin kaksikymmentä vuotta silitystyötä. No nyt ne
toteutuivat, maalle hän pääsikin. Hänellä oli jo tiedossa vihanta
soppensa Père-Lachaisen hautausmaalla.

Päästyään käytävään hän oli kuin hullu. Hänen pääparkansa oli aivan
pyörällä. Hänen suuri tuskansa johtui pohjaltaan siitä, että hän oli
sanonut ijäiset hyvästit sepälle. Heidän välinsä olivat lopussa, he
eivät koskaan enää näkisi toisiaan. Sen lisäksi kaikki muut
onnettomuuden muistot tunkeutuivat hänen pääkoppaansa, niin että se oli
niistä haljeta. Kulkiessaan Bijard'in huoneen ohi hän kurkisti sisälle
ja huomasi, että Lalie makasi kuolleena, tyytyväisen näköisenä, kun oli
päässyt ikuista unta ottamaan. Lapsilla oli totisesti parempi onni kuin
aikaihmisillä! Ja kun ukko Bazougen oven raosta tuli valojuova
käytävään, niin hän astui suoraan hänen huoneeseensa, sillä hänet oli
vallannut kiihkeä halu päästä lähtemään yhteen matkaan pikku Lalien
kanssa.

Tuo vanha koiranleuka, ukko Bazouge oli palannut kotiinsa tänä yönä
tavattoman iloisella päällä. Hän oli ottanut semmoisen humalan, että
oli sortunut keskelle lattiaa, missä nyt veteli hirsiä pakkasesta
huolimatta: eikä se estänyt häntä näkemästä epäilemättä sangen kaunista
unta, sillä hän nauroi maatessaan niin että maha hytkähteli. Kynttilä,
joka oli jäänyt palamaan, valaisi hänen ryysyjään, mustaa hattua, joka
lutistuneena oli nurkassa, ja mustaa viittaa, jonka hän oli vetänyt
jaloilleen peitteeksi.

Hänet huomatessaan Gervaiseltä pääsi niin kova valitushuuto, että ukko
heräsi.

-- Pankaa hiidessä ovi kiinni! Ihanhan täällä paleltuu!... Ka, tekö
siinä olette. Mitä nyt? Mitä te tahdotte?

Silloin Gervaise, tietämättä itsekkään enää mitä soperteli, alkoi
käsivarret ojolla rukoilla häntä intohimoisesti.

-- Oi, viekää minut pois, olen jo saanut kylläkseni. Minä tahdon lähteä
pois. Ette saa olla minulle vihoissanne. Hyvä Jumala, enhän minä
tiennyt! Eihän sitä koskaan tiedä, niin kauvan kun ei vielä ole
valmis... Mutta viimein tulee sekin päivä, jolloin on tyytyväinen, kun
pääsee lähtemään!... Viekää minut, viekää minut, niin minä vielä sanon
siitä teille suuren kiitoksen!

Hän heittäytyi polvilleen, väristen, kiihkosta aivan kalpeana. Ei hän
koskaan siten ollut kierinyt kenenkään miehen jalkojen juuressa. Ukko
Bazougen naama, jossa suu oli väärässä ja parkitun näköinen nahka
likaisena hautajaisten pölystä, näytti hänestä kauniilta ja loistavalta
kuin aurinko. Mutta ukko, joka vielä oli unentoreissaan, luuli että
hänestä tehtiin ilkeätä pilaa.

-- Älkäähän toki, murisi hän. Ei saa pilkata vanhaa miestä!

-- Viekää minut, toisti Gervaise, yhä hehkuvammin. Muistattehan, kun
minä eräänä iltana kolkutin väliseinään, mutta sitten sanoin että en
ollut sitä tehnytkään, koska olin vielä liian tyhmä... Mutta nyt
katsokaas, en pelkää enää. Tuossa on käteni. Viekää minut nukkumaan,
niin saatte nähdä, tokko hievahdankaan... Oi, minulla ei ole kuin tämä
ainoa haluni. Voi, kyllä minä teitä rakastan.

Bazouge, joka aina oli kohtelias, ajatteli ettei hänen sopinut sysätä
luotaan naista, joka näytti olevan niin pikeentynyt häneen. Olihan tuo
jo kokolailla ränsistynyt, mutta hänessä oli yhtäkaikki vielä hitunen
jälellä kauneuttakin, kun hän innostui.

-- Olette aivan oikeassa, sanoi hän vakuutetun näköisenä; tänään olen
jo pannut kirstuun kolme naista, jotka olisivat minulle antaneet
sievoiset juomarahat, jos olisivat voineet pistää kätensä taskuunsa...
Mutta, muori kulta, eihän se näin voi käydä päinsä...

-- Viekää minut, viekää minut, huusi Gervaise yhä. Minä tahdon päästä
pois...

-- Peijakas, siinä tarvitaan vielä pikkuinen temppu sitä ennen...
Tiedättehän: Kuik!

Ja hän päästi kurkustaan sellaisen äänen ikäänkuin olisi tahtonut
nielaista kielensä. Ja tälle mielestään onnistuneelle sukkeluudelle hän
rähähti nauramaan.

Gervaise oli noussut ylös hitaasti. Ukko Bazougekaan ei siis voinut
tehdä mitään hänen hyväkseen? Hän palasi omaan kamariinsa
tyhmistyneenä, ja heittäytyi olkikasalle, katuen että oli syönyt. Voi
surkeutta, kurjuus ei tappanut kylliksi nopeasti!



XIII.


Sinä yönä oli Coupeau juomaretkillään. Seuraavana päivänä Gervaise sai
kymmenen francia pojaltaan Etienneltä, joka oli veturinkuljettajana;
poika lähetti hänelle silloin tällöin sadan soun kolikoita, sillä hän
tiesi, ettei kotona eletty kovinkaan rasvaisesti. Gervaise pani keiton
tulelle ja söi sen aivan yksinään, sillä tuo Coupeau haaska ei tullut
kotiin sinäkään päivänä. Ei häntä kuulunut maanantaina eikä
tiistainakaan vielä. Kului kokonainen viikko. Hitto soikoon! Olisipa
ollut onni, jos jokin nainen olisi saanut hänet pauloihinsa! Mutta
juuri sunnuntaina Gervaise sai painetun paperin, joka aluksi sai hänet
pelästymään, sillä olisi voinut luulla sitä poliisikomisariuksen
kirjelmäksi. Sitten hän rauhottui; siinä vain ilmotettiin hänelle, että
se sika veti viimeisiä hengenvetojaan Sainte-Annessa. Se seisoi
paperilla vähän hienommassa muodossa, mutta ajatus oli kuitenkin sama.
Niin, joku nainen oli tosiaankin saanut Coupeaun pauloihinsa, ja tämän
naisen nimi oli Neiti Tuoninen, juoppojen viimeinen hyvä ystävätär.

Gervaise ei totta tosiaan antanut sen rauhaansa häiritä. Coupeau osasi
kotiin, kyllä hän voisi tulla sairaalasta aivan yksinäänkin: oli hänet
jo niin monta kertaa parannettu siellä, että hänelle nytkin tehtäisiin
pienet kepposet saattamalla hänet uudestaan jalkeille. Olihan hän juuri
samana aamuna kuullut, että Coupeau oli nähty Saappaan seurassa
viertämässä viikon päivät toisesta Bellevillen viinikaupasta toiseen!
Ja Saappaan kukkarolla tietysti; hän oli varmaankin ottanut hoteisiinsa
eukkonsa säästöt, jotka tämä oli ansainnut siistissä pelissä, kuten
muistatte. Joivat he siinä sellaisia rahoja, joista voi saada kaiken
maailman pahat taudit. Se oli parahiksi Coupeaulle, jo hänen vatsansa
oli siitä tullut kipeäksi. Varsinkin Gervaise joutui kuohuksiin
ajatellessaan, ettei noiden kummankaan itsekkään saakelin päähänkään
ollut pälkähtänyt tulla häntä hakemaan naukuille. Sehän oli
kuulumatonta! Olivat juopotelleet kokonaisen viikon, osottamatta
vähintäkään huomaavaisuutta naisia kohtaan! Kun kerran oli juonut
yksikseen, sai kuoliakin yksinään!

Mutta kun Gervaise maanantaina oli varannut itselleen sievoisen
illallisen, papujen tähteitä ja tuopin viiniä, lähti hän sillä
tekosyyllä vähän jalottelemaan, että muka saisi ruokahalua. Sairaalasta
tullut kirje, joka oli piirongilla, kiusasi häntä. Lumi oli sulannut,
ilma oli kohtalainen, ei kylmä eikä lämmin, mutta taivas oli kirkas ja
pani ihmiset hyvälle päälle. Hän lähti kotoa kahdentoista aikaan, sillä
matka oli pitkä: täytyi kulkea koko Pariisin läpi ja hänen koipensa
jätätti aina. Sitä paitsi oli kaduilla aika paljon väkeä liikkeellä,
mutta se vain huvitti häntä, ja hän saapui hyvin kauniisti perille. Kun
hän oli sanonut nimensä, kerrottiin hänelle kaunis juttu: Coupeau oli
ongittu joesta Uuden sillan luota; hän oli hypännyt kaidepuun yli, kun
luuli näkevänsä parrakkaan miehen salpaamassa häneltä tietä. Se oli
sievoinen hyppäys, vai mitä? Ja jos tahtoi tietää, miten Coupeau oli
joutunut Uudelle sillalle, niin ei hän voinut itsekään tehdä siitä
selvää.

Vartija lähti Gervaiseä saattamaan. Hän oli juuri astumassa
portaittaiseen kerrokseen, kun hän kuuli ulvomista, joka meni läpi
luiden ja ytimien.

-- No, miltä hänen soittonsa kuuluu? kysyi vartija.

-- Kenenkä soitto? kysyi Gervaise.

-- Teidän miehenne tietysti! Tuolla tapaa hän on ulvonut jo kolmatta
päivää. Ja saattepa nähdä, kuinka somasti hän tanssii.

Herra Jumala, sitä näkyä! Gervaise jäi kauhistuneena seisomaan. Kopissa
oli seinillä patjoja lattiasta kattoon saakka; lattialla oli kaksi
olkimattoa päällekkäin ja yhdessä nurkassa oli levällään vain matrassi
ja päänalunen. Niiden päällä Coupeau tanssi ja ulvoi. Hän näytti
oikealta naamiaiskeikarilta, repaleinen mekko päällään, huitoessaan
käsillään ja sätkytellessään jaloillaan; mutta hän ei suinkaan ollut
naurettavan näköinen, hänen hyppynsä olivat niin kamaloita, että karvat
nousivat pystyyn häntä katsellessa. Hänellä oli kuolon naamari
kasvoillaan. Auta armias, sellaista tanssimestaria! Hän ryntäsi ikkunaa
vasten, ja sieltä takaisin, löi käsivarsillaan tahtia ja väänteli
käsiään, aivan kuin olisi tahtonut katkaista ne ja heittää katsojille
vasten naamaa. Nurkkakapakoissa voi nähdä ilveilijäin matkivan tätä,
mutta he matkivat sitä huonosti: täytyy nähdä tällaisia juoppojen
tanssihyppyjä, voidakseen saada käsitystä siitä, kuinka sirolta ne
näyttävät, kun niitä tosi teolla suoritetaan. Ja laulullakin on
naamiaisissa oma leimansa; se on yhtämittaista ulvomista, tanssijoilla
on suut selki selällään ja he päästävät tuntimääriä samoja, aivan kuin
ruostuneesta pasuunasta lähteviä ääniä. Coupeau taasen kirkui kuin
elukka, jolta on käpälä ruhjottu. Orkesteri soittaa, pyytäkää naisia
tanssiin, hyvät herrat!

-- Herra Isä, mikä häntä vaivaa?... Mikä häntä vaivaa? ... kysyi
Gervaise tuskan valtaamana.

Alilääkäri, nuori, pitkä, vaaleaverinen ja punaposkinen mies, esiliina
yllään, istui tyynenä tehden muistiinpanoja. Tämä oli harvinainen
tapaus, hän ei hetkeksikään laskenut sairasta silmistään.

-- Jääkää tänne hetkiseksi, jos tahdotte, sanoi hän pesijättärelle:
mutta pysykää tyynenä... Koettakaa puhua hänen kanssaan, hän ei tunne
Teitä.

Coupeau ei todellakaan näyttänyt edes huomaavankaan vaimoaan. Hän
riehui Gervaisen tullessa sisään niin kovasti, ettei tämä voinut häntä
oikein nähdä. Kun Gervaise nyt katsoi häneen tarkemmin, vaipuivat hänen
käsivartensa hervottomina pitkin kupeita. Kuinka Herran nimessä oli
mahdollista, että hänellä oli tuollaiset kasvot, silmät veressä ja
huulet ruvessa? Gervaise ei todellakaan olisi voinut tuntea häntä.
Aluksi Coupeau irvisteli hyvin pahasti, väänti yht'äkkiä suutaan,
nyrpisti nenäänsä ja pullisti poskiaan, niin että hänen naamansa
muistutti aivan eläimen turpaa, Hänen ihonsa oli niin kuuma, että ilma
höyrysi hänen ympärillään, ja hänen nahkansa kiilti likomärkänä, siitä
tippui suuria hikikarpaloita. Vaikka hän tanssi kuin mikäkin
markkinailveilijä, voi kumminkin selvään huomata, ettei hän ollut
hyvällä tuulella; pää oli raskas ja jäseniä kolotti.

Gervaise lähestyi uudestaan alilääkäriä, joka naputteli jotakin laulun
tahtia sormillaan tuolinsa selkämystä vasten.

-- Kuulkaahan herra tohtori, se taitaakin olla vaarallista tällä
kertaa?

Lääkäri pudisti päätään vastaamatta.

-- Kuulkaahan eikö hän höpise jotakin itsekseen?... Kuuletteko, mitä
hän sanoo?

-- Hän höpisee, siitä mitä hän näkee, vastasi nuori mies. Olkaa vaiti;
antakaa minun kuunnella.

Coupeau puhui katkonaisesti, mutta leikillisyys välkähti kuitenkin
hänen silmistään. Hän katseli maahan, oikealle ja vasemmalle, ja
kääntyi sitten, aivan kuin olisi ollut huvikseen kävelemässä
Vincennes'n metsässä, ja puhui itsekseen.

-- Voi kuinka täällä on helkkarin lystiä!... Täällä on kapakoita kuin
markkinoilla. Ja niin kaunista soittoa sitten! Mitkä kekkerit! Tuolla
säretään laseja... Hyvin hienoa! Katsokaas tuota ilotulitusta: punaisia
palloja ilmassa liehumassa sinne ja tänne!... Voi kuinka paljon lyhtyjä
on puissa riippumassa!... Täällä on hyvin kaunista! Joka paikasta
virtaa vettä, suihkulähteistä ja putouksista; se on suloista soittoa,
aivan kuin kuoropojat olisivat laulamassa... Kerrassaan komeita
putouksia!

Hän rauhottui jälleen, ikäänkuin kuullakseen paremmin veden suloista
soittoa; hän veti ilmaa keuhkoihinsa, luullen juovansa suihkulähteistä
pärskyvää virkistävää vesihöyryä. Mutta vähitellen tuli hänen
kasvoihinsa tuskan ilme. Silloin hän kyykistyi, nelisti ympäri koppinsa
seiniä ja kiroili käheällä äänellä.

-- Ne vain virittävät minulle pauloja!... Sitä juuri epäilinkin...
Hiljaa, sen juopporentut! Niin. Te välitätte viis minusta. Te vain
minua härnätäksenne juotte ja mellastatte naikkostenne kanssa... Kyllä
minä teidät nutistan tähän samaan kapakkaan!... Saakeli soikoon!
Jätättekö minut rauhaan!

Hän pui nyrkkiä; sitten hän kirkasi käheästi ja lähti kumarassa
juoksemaan. Hän änkytti ja hänen hampaansa kalisivat kauhusta:

-- Te vain tahdotte, että minä tappaisin itseni. Ei, minä en hyppää
veteen!... Te luulette, etten uskaltaisi tehdä sitä. Mutta minä en
hyppää!

Vesiputoukset, jotka pakenivat, kun hän niitä lähestyi, tulivat
perästä, kun hän perääntyi. Yht'äkkiä hän katsoi tyhmistyneenä
ympärilleen ja änkytti tuskin kuuluvalla äänellä:

-- Se ei ole mahdollista, he ovat villinneet puoskareita minua vastaan!

-- Minä lähden pois, hyvästi! sanoi Gervaise alilääkärille. Tämä
kääntää kovin minun mieltäni, mutta kyllä minä tulen takaisin.

Hän oli kalman kalpea. Coupeau jatkoi yhä karkeloaan ikkunalta
matrassille ja matrassilta ikkunalle, hikoillen ja rimpuillen, niin
että selkä oli katketa. Silloin Gervaise pujahti ulos. Mutta vaikka hän
kuinka kiiruhti portaissa, kuuli hän niiden alapäähän asti miehensä
kirotun karkelon. Hyvä Jumala, kuinka ulkona tuntui hyvältä, siellä voi
taas hengittää vapaammin!

Illalla puhui koko Goutte-d'Or'in talo ukko Coupeaun
omituisesta taudista. Bochelaiset, jotka tähän aikaan kovin
halveksivat Nilkuttajaa, pyysivät hänet kumminkin huoneeseensa
viinimarjaliköörille, tietysti saadakseen lähempiä tietoja. Rouva
Lorilleux tuli sinne myöskin, rouva Poisson samoin. Siellä selviteltiin
asiata perinpohjaisesti. Boche oli tuntenut erään puusepän, joka oli
riisuutunut ilkoisen alasti Saint-Martinin kadulla ja joka oli kuollut
polkan tanssintaan; hän oli juonut absinttia. Naiset olivat naurusta
katketa, sillä se tuntui heistä yhtä kaikki hullunkuriselta, vaikkakin
surulliselta. Kun he sitten eivät oikein käsittäneet, tuuppi Gervaise
joukkoa syrjään ja huusi tilaa saadakseen; keskellä huonetta hän sitten
muiden uteliaina katsoessa matki Coupeauta, kirkui, hyppi ja väänteli
itseään, irvistellen kamalasti. Hän antoi päänsä panttiin, että Coupeau
oli tehnyt juuri niin! Silloin toiset päivittelemään; se ei ollut
mahdollista, mies ei olisi voinut kolmea tuntiakaan kestää semmoista
peliä! Mutta Gervaise vannoi pyhimpänsä kautta, että Coupeau oli sillä
tavoin riehunut edellisestä päivästä saakka, jo kolmekymmentäkuusi
tuntia. Saivat mennä katsomaan, jolleivät uskoneet häntä. Mutta rouva
Lorilleux kiitti kunniasta; hän oli saanut Nilkuttajan kertomuksista
tarpeekseen, ja hän aikoi kieltää Lorilleux'täkin pistämästä jalkaansa
Sainte-Anneen. Virginie taas, jonka puodissa asiat alkoivat käydä yhä
pahempaan päin, sanoi vain hiljaa ja alakuloisesti, että elämä ei aina
ollut hauskaa, ei piru vie ollutkaan! Likööri juotiin loppuun ja
Gervaise toivotti seuralle hyvää yötä. Heti kun hän lakkasi puhumasta
alkoi hän silmät selällään tuijottaa eteensä kuin Chaillot'n
hullujenhuoneen hoitolainen. Varmaankin hän oli näkevinään miehensä
par'aikaa tanssimassa.

Seuraavana päivänä noustessaan hän päätti olla enää sinne menemättä.
Mitäpäs hyötyä siitä lähtisi? Siellä hän olisi itsekin voinut menettää
järkensä, mutta sitä hän ei tahtonut. Siitä huolimatta kumminkin samat
ajatukset palasivat joka kymmenes minuutti hänen mieleensä. Hän ei
niitä kyennyt enää ensinkään ohjaamaan. Olisi se sentään kumma paikka,
jos Coupeau vielä tekisi tanssitemppujaan. Kun kello löi kaksitoista,
niin Gervaise ei enää malttanut pysyä kotonaan. Vaikka hän pelkäsi sitä
mikä häntä odotti, niin sittenkin hänen mielensä paloi sitä näkemään,
niin että hän ei huomannut matkan pituuttakaan.

Hänen ei ensinkään tarvinnut kysyä kuulumisia. Jo portaiden alapäähän
kuului Coupeaun laulu. Ihan sama sävel ja sama tanssi. Gervaise olisi
voinut luulla vast'ikään pistäytyneensä ulos ja nyt palaavansa. Eilinen
vartija, joka kantoi rohtopulloja käytävässä, iski hänelle
mielistelevästi silmää vastaan tullessaan.

-- Siis yhä vielä! sanoi Gervaise.

-- Yhä vain! vastasi vartija pysähtymättä.

Gervaise astui sisälle, mutta jäi ovensuuhun seisomaan, sillä Coupeaun
luona oli ihmisiä. Vaaleaverinen, punakka alilääkäri oli seisomassa.
Hänen tuolillaan istui nyt vanha, kunniamerkillä varustettu,
kaljupäinen herra, jonka naama oli kuin kärpän turpa. Se oli varmaankin
ylilääkäri, sillä hänen katseensa oli terävä ja läpitunkeva kuin
näverin kärki. Kaikki nuo äkkikuoleman kauppiaat katsovat ihmisiin
samalla tavalla.

Gervaise ei muuten ollut tullut tuon herran vuoksi, vaan kurottautui
katsomaan hänen päänsä yli Coupeauta. Se riivattu tanssi ja ulvoi vielä
kovemmin kuin edellisenä päivänä. Hän oli kyllä ennenkin nähnyt
laskiaistanssijaisissa tanakoiden pesulaitoksen renkien tanssivan yhtä
painoa läpi kokonaisen yön; mutta ei koskaan, ikimaailmassa hän olisi
voinut kuvitellakaan, että se voisi ketään miestä huvittaa näin kauvan.
Kun hän sanoi huvittaa, niin se oli vain puheenparsi, sillä ketään ei
voi huvittaa keikkua vasten tahtoaan kuin kuivalle maalle heitetty
ahven. Coupeau oli likomärkänä hiestä ja höyrysi entistä enemmän,
siinä kaikki. Hänen suunsa näytti suurenneen huutamisesta.
Synnytystuskissakaan eivät naisten huudot olleet mitään tämän rinnalla.
Ikkunan ja matrassin välillä näkyi lattialla hänen tallaamansa tie,
olkimaton olivat hänen kenkänsä kuluttaneet rikki.

Tässä ei totta totisesti ollut mitään kaunista nähtävää, ja Gervaise
kysyi itseltään vavisten, miksi hän oli tänne palannut, Vai oli hän
muka edellisenä iltana Bochelaisten luona liiotellut näkemiään. Eihän
hänen esityksensä riittänyt puoleksikaan sitä kuvaamaan. Nyt hän näki
paremmin, miten Coupeau teki temppujaan, eikä hän koskaan ollut
unohtava niitä eikä hänen silmiään, jotka selkiselällään tuijottivat
tyhjään ilmaan. Samalla hän erotti joitakuita lauseita lääkärien
keskustelusta. Alilääkäri kertoi yksityisseikkoja yön kulusta, käyttäen
sanoja, joita Gervaise ei ymmärtänyt. Sen hän kumminkin sai niistä
selville, että hänen miehensä oli rupattanut ja keikkunut kaiken yötä.
Sitten vanha, kaljupäinen herra, joka muuten ei ollut erittäin
kohtelias, näytti vihdoin huomaavan Gervaisen läsnäolon: ja kun
alilääkäri sanoi, että hän oli sairaan vaimo, rupesi hän kuulustelemaan
häntä, töykeästi kuin poliisikomisarius.

-- Joiko tämän miehen isä?

-- Joihan hän vähäisen niinkuin kaikki muutkin... Hän kuoli pudotessaan
humalapäissään katolta.

-- Joiko hänen äitinsä?

-- Ka, niinkuin kaikki muutkin, tietäähän sen, ryypyn siellä, toisen
täällä... Koko perhe on muuten hyvin kunnon väkeä!... Hänellä oli ollut
veli, joka ihan nuorena oli kuollut vetotautiin.

Ylilääkäri katsoi häneen läpitunkevilla silmillään ja jatkoi töykeällä
äänellään:

-- Te juotte myöskin, vai mitä?

Gervaise koetti änkyttää jotakin puolustuksekseen ja pani kätensä
sydämelleen antaakseen kunniasanansa!

-- Te juotte! Pitäkää varanne, näettehän mihinkä juoppous vie...
Ennemmin tai myöhemmin te kuolette samalla tavalla.

Gervaise jäi seisomaan kuin seinään kiinni naulittuna. Lääkäri oli
kääntänyt hänelle selkänsä. Välittämättä siitä, että hänen pitkän
takkinsa liepeisiin tuli tomua olkipatjasta hän kyykistyi lattialle ja
tutki kauvan Coupeaun vavistusta, odottaen kun hän kulki ohi ja
seuraten häntä katseillaan. Tänä päivänä hänen säärensä hyppivät
vuorostaan, vavistus oli laskeutunut käsistä jalkoihin. Hän viskeli
kinttujaan kuin tanssinukke, jota rihmasta vedetään, mutta vartalo oli
jäykkä kuin puupökkelö. Vaiva yltyi vähitellen. Olisi luullut hänellä
olevan jonkin koneiston nahan alla; se alkoi pyöriä aina joka kolmas
tai neljäs sekunti ja pyöri sitten hetkisen, pysähtyi ja alkoi taas
uudestaan, värisyttäen häntä kuin viluista juoksukoiraa, joka
talvipakkasella värjöttää jossakin porttikäytävässä. Vatsa ja
hartiatkin vavahtelivat jo kuin kiehumaisillaan olevan veden pinta. Oli
se sentään omituista hengenlähtöä, kun mies kiemurteli kuin tyttö, jota
kutkutellaan.

Coupeau ähkyi tuskissaan. Hän näytti kärsivän paljoa enemmän kuin
edellisenä päivänä. Hänen katkonaisista valituksistaan saattoi arvata
hänellä olevan kaikellaisia kipuja. Häntä pisteli kuin tuhansilla
neuloilla. Hänellä oli jokin raskas paino joka paikassa ihollaan; jokin
kylmä ja märkä elukka mateli pitkin hänen lanteitaan ja kouristeli
hänen lihaansa. Sitten toisia elukoita imeytyi kiinni hänen
hartioihinsa, repien hänen selkäänsä kynsillään.

-- Minua janottaa, voi, minua janottaa! örisi hän yhtä mittaa.

Alilääkäri otti hyllyltä astian, jossa oli limonaadia, ja antoi sen
hänelle. Hän tarttui astiaan molemmin käsin ja ryyppäsi ahnaasti suunsa
täyteen, kaataen puolet nesteestä päälleen; mutta hän sylkäsi sen heti
ulos suustaan raivoisalla inholla kirkuen:

-- Herra Jumala! Sehän on viinaa!

Ylilääkärin viittauksesta silloin alilääkäri tahtoi juottaa hänellä
vettä, päästämättä juoma-astiaa kädestään. Tällä kertaa hän nielaisi
siitä kulauksen, mutta parkaisi ihan kuin olisi tulta nielaissut.

-- Se on viinaa! Herra Jumala! Se on viinaa!

Edellisestä päivästä lähtien oli kaikki, mitä hän joi, ollut viinaa. Se
vain lisäsi janoa, mutta hän ei enää voinut juoda, sillä kaikki poltti
häntä. Hänelle oli tuotu lihalientä, mutta varmaankin tahdottiin häntä
myrkyttää, sillä liemi haisi vitriolille. Leipä oli katkeraa ja
pilaantunutta. Ei ollut muuta kuin myrkkyä hänen ympärillään. Koko
hänen koppinsa haisi rikille. Vieläpä hän syytti ihmisiä siitä, että he
muka raapasivat tulta rikkitikuilla hänen nenänsä alla myrkyttääkseen
hänet.

Ylilääkäri oli noussut ylös ja kuunteli Coupeaun sanoja. Nyt hän taas
näki näkyjä keskellä päivää. Hän oli huomaavinaan seinillä hämähäkin
verkkoja, suuria kuin venheen purjeet. Sitten verkkojen silmät vuoron
perään kutistuivat ja laajenivat, mustia palloja vaelsi silmien läpi,
oikeita silmänkääntäjän palloja, jotka ensin olivat biljardipallon
kokoisia, sitten suuria kuin kanuunan kuulat, ja ne paisuivat ja
kutistuivat ihan vain hänen kiusallaan. Yht'äkkiä hän huusi:

-- Voi, rotat, voi rotat, rotat tulevat! Nyt ne tulevat!

Palloista oli tullut rottia. Nämä inhottavat elukat kasvoivat, kulkivat
verkon silmien läpi, hyppivät matrassille ja haihtuivat ilmaan. Sitten
siellä oli vielä apina, joka tuli ulos seinästä ja meni takaisin seinän
sisälle, lähestyen joka kerta niin liki hänen kasvojaan, että hänen
täytyi peräytyä, jotta se ei saisi puraista häneltä nenää. Yht'äkkiä
kaikki taas muuttui; seinät mahtoivat ruveta hyppimään, sillä hän hoki
tukehtumaisillaan pelosta ja raivosta.

-- Vai niin, ai turkanen! puistelkaa minua, siitä en välitä!... Ai
turkanen! Sortukoot seinät! Ai turkanen! maahan koko hökkeli!... Niin,
soittakaa kelloja, te mustakauhtanat, soittakaa urkuja, estääksenne
minua kutsumasta vartijoita!... Ja ne ovat laittaneet helvetinkoneen
seinän taakse, ne rakkarit! Minä kuulen kyllä, miten se surisee, ne
aikovat räjähyttää meidät ilmaan... Tuli on irti! Piru vie! Tuli on
irti! Kuuletteko kun huudetaan, tuli on irti! Kas kuinka se leimuaa! Se
kiihtyy, se kirkastuu! Koko taivas palaa. Punaisia tulia, vihreitä
tulia, keltaisia tulia... Auttamaan, auttamaan! Tuli on irti!

Nämä huudot päättyivät korinaan, josta ei enää voinut erottaa kuin
sekavia sanoja; hänen suunsa oli vaahdossa ja leuka syljestä märkänä.
Ylilääkäri hieroi nenäänsä sormellaan, mikä nähtävästi oli hänen
tavallinen temppunsa vakavissa tapauksissa. Hän kääntyi alilääkärin
puoleen ja kysyi häneltä puoliääneen:

-- Ja kuume pysyy yhä neljässäkymmenessä asteessa, eikö niin?

-- Niin, herra tohtori.

Ylilääkäri virnisti pahasti. Hän viipyi vielä pari minuuttia katsoen
tarkasti Coupeauhon. Sitten hän kohautti olkapäitään ja lisäsi:

-- Samaa hoitoa kuin tähänkin asti, lihalientä, maitoa,
sitruunalimonaadia, mietoa kiniiniliuosta... Älkää jättäkö häntä yksin
ja lähettäkää minua noutamaan.

Hän lähti ulos, ja Gervaise seurasi häntä, kysyäkseen, eikö enää ollut
toivon sijaa. Mutta tohtori astui käytävässä niin jäykkänä, ettei
Gervaise uskaltanut mennä häntä puhuttelemaan. Hän jäi seisomaan
paikoilleen vähäksi aikaa, epäröiden olisiko vielä palata katsomaan
miestään. Tässä näytännössä hänestä oli jo ollut aika lailla
kestämistä, ja kun hän kuuli Coupeaun yhä vielä huutavan, että
limonaadi haisi viinalta, niin hän arveli, että siinä oli yllin kyllin
yhdeksi näytökseksi, ja lähti pois. Kun hän oli tullut kadulle, niin
hevosten laukkaaminen ja ajopelien jyrinä saattoivat hänet luulemaan,
että koko Saint-Anne oli hänen kintereillään. Ja tuo tohtori, joka oli
uhannut häntä! Totisesti hän luuli jo, että hänellä oli sama tauti.

Goutte-d'Or'in kadulla tietysti Bochelaiset ja kaikki muut odottivat
häntä. Heti kun hän ilmestyi porttikäytävään kutsuttiin hänet
Bochelaisten kamariin. No vieläkö ukko Coupeau kesti yhä? Kesti kun
kestikin. Boche näytti hämmästyneeltä ja nolatulta. Hän oli pannut
litran vetoa, ettei Coupeau kestäisi iltaan asti. Kuinka? Hän kesti! Ja
koko seurakunta päivitteli lyöden kämmenillään reisiinsä. Siihen
velikultaan ei vain vähä pystynyt! Rouva Lorilleux laski tunnit.
Kolmekymmentäkuusi ja kaksikymmentäneljä teki kuusikymmentä tuntia.
Sitä oli koko peijakas! Kuusikymmentä tuntia oli hän jo keikkunut ja
ulvonut yhteen menoon. Eihän mokomata voiman näytettä oltu koskaan
nähty. Mutta Boche, joka nauroi väkinäisesti menettämänsä litran
vuoksi, rupesi epäileväisen näköisenä kuulustelemaan Gervaiseä kysyen
häneltä, tokko hän oli aivan varma, ettei Coupeau ollut kuollut hänen
tietämättänsä. Eikös tyhjä! Hän tanssi niin kovasti, ettei häntä
näyttänyt ensinkään haluttavan kuolla. Silloin Boche pyysi Gervaiseä
uudestaan näyttämään, miten Coupeau oli riehunut. Niin; niin, vielä
pieni näytäntö yhteisestä pyynnöstä. Kaikki yhtyivät portinvartijan
pyyntöön, sillä siellä oli pari naista, jotka eivät olleet edellisenä
päivänä olleet näkemässä, ja jotka nyt olivat vartavasten tulleet
näytäntöä katsomaan. Portinvartija käski ihmisiä väistymään syrjemmäksi
ja nämä tekivät Gervaiselle tilaa keskelle lattiaa, nykien toisiaan
kyynäspäillään, uteliaisuudesta kärsimättöminä. Mutta Gervaise painoi
päänsä alas. Hän pelkäsi todellakin tulevansa siitä sairaaksi. Haluten
kumminkin näyttää, ettei hän tahtonut suotta kursailla, hän yritti
ottaa pari, kolme pientä hyppyaskelta, mutta luonto putosi häneltä ja
hän vetäytyi takaisin; ihan todella, hän ei voinut. Kuului pettymyksen
murinaa: Se oli vahinko, sillä hän matki sitä niin mainiosti. Mutta
minkäpäs sille teki, jos hän kerran ei voinut! Ja kun Virginie palasi
puotiinsa, niin unohdettiin ukko Coupeau, ja ruvettiin vilkkaasti
puhumaan Poissonin pariskunnasta, jonka koko talous nykyjään oli nurin
narin; edellisenä päivänä olivat ulosottomiehet käyneet heidän
luonansa; poliisi oli menettävä virkansa; mitä Lantier'hen tuli, niin
hän hyöri viereisen ravintolan tyttären ympärillä, joka oli pulska
nainen ja aikoi perustaa makkarakaupan. Siitäkös vasta ilvettä
pidettiin! Puotia kuviteltiin jo sisustettuna makkarakaupaksi. Pitihän
Lantier'n helkkarissa saada makeisten jälkeen jotakin tukevampaa
ravintoa! Petetty aviomies, Poisson näytti olevan hyvin suvaitsevainen
näissä asioissa; mutta kuinka hiidessä saattoi mies, jolle oveluus
kuului virkavelvollisuuksiin, olla kotonaan semmoinen tomppeli? Mutta
äkkiä kaikki vaikenivat huomatessaan Gervaisen, joka jäätyään yksin
kamarin perälle, koetti matkia Coupeauta vapisuttaen käsiään ja
jalkojaan. Hyvä! hyvä! se oli mainiota, enempää ei pyydettykään. Hän
jäi seisomaan törmettyneenä, aivan kuin olisi juuri unesta herännyt.
Sitten hän poistui kiireesti, sanoi hyvää yötä, ja meni kotiinsa
koettaakseen nukkua.

Seuraavana päivänä Bochelaiset näkivät hänen lähtevän kahdentoista
aikana samoin kuin kahtena edellisenäkin päivänä. He toivottivat
hänelle paljon hauskuutta. Sinä päivänä Sainte-Annen käytävät tärisivät
Coupeaun karjunnasta ja temmellyksestä. Gervaise piteli vielä kiinni
portaiden kaidepuusta, kun hän jo kuuli hänen ulvovan:

-- Kappas luteita!... Tulkaapas tänne hiukan likemmäksi, niin minä
rupean teitä ruotimaan!... Voi, ne tahtovat tappaa minut, nuo perhanan
luteet!... Mutta kyllä minä teille näytän! Tokko siitä kaikkoatte, sen
vietävät!

Gervaise jäi vähäksi aikaa oven eteen huohottamaan. Coupeauhan taisteli
kokonaista armeijaa vastaan! Gervaisen astuessa sisälle tappelu yltyi
kiivaammaksi. Coupeau oli raivohulluna kuin Charentonin karkulainen.
Hän riehui keskellä koppiaan, iski nyrkillään joka puolelle, löi
itseään ja seiniä, piehtaroi lattialla ja huitoi käsillään tyhjää
ilmaa; ja hän tahtoi avata ikkunan, piilottautui, puolustautui, huusi
muka muille ja vastasi huutoihin, pitäen ihan yksin tätä helvetillistä
mellakkaa, epätoivoisen näköisenä kuin mies, jota kokonainen väkijoukko
ahdistaa. Sitten Gervaise ymmärsi, että hän luuli olevansa katolla
asettamassa sinkkilevyjä paikoilleen. Hän matki paljetta suullaan,
kohenteli rautojaan tulikattilassa, laskeusi polvilleen ja kuljetti
peukaloaan pitkin patjan reunaa ollen juottavinaan sitä kiinni. Niin,
hänen ammattinsa muistui hänen mieleensä kuolinhetkellä; ja syynä
siihen, että hän ulvoi niin kovasti ja tarrautui kiinni kattoon, oli
että viereiset katot olivat täynnä roistoja, jotka häntä kiusasivat ja
estivät häntä kunnolla suorittamasta työtään. Sen lisäksi ne peijakkaat
päästivät laumoittain rottia hänen kimppuunsa. Hyi niitä kataloita
elukoita! Niitä hän näki aina. Vaikka hän niitä murskasi hankaamalla
kaikin voimin jalkaansa maata vasten, niin niitä ilmestyi yhä uusia
laumoja, niitä oli koko katto mustanaan. Eikös sinne ollut ilmestynyt
hämähäkkejäkin! Hän kiristi kovasti housunsa lahetta reittään vasten
tappaakseen isoja hämähäkkejä, jotka olivat tunkeutuneet lahkeen
sisään. Perhanan elävät, eihän hän tällä tavalla saisi koskaan
päivätyötään päätetyksi; hänet tahdottiin syöstä perikatoon, hänen
isäntänsä oli lähettävä hänet velkavankeuteen. Koettaessaan sitten
pitää kiirettä hän luuli itsellään olevan höyrykoneen vatsassa; suu
selkosen selällään hän puhalsi höyryä, paksua höyryä, joka täytti kopin
ja tunkeutui ulos ikkunasta; ja kumartuneena, puhaltaen yhä, hän
katseli, miten höyrypatsas ulkona kiemurteli, nousi taivaalle, jossa se
peitti auringon.

-- Kas! huusi hän, siinä on Clignancourt'in viertotiellä esiintyvä
seurue puettuina karhuiksi. Kas miten ne rehentelevät...

Hän oli kyykyllään ikkunan ääressä, ikäänkuin hän katon räystäältä
olisi seurannut kadulla liikkuvaa kulkuetta.

-- Tuossa tulee ratsastajia, jalopeuroja, panttereita, joilla on ikenet
irvessä. Siellä on koiriksi ja kissoiksi puettuja katupoikia... Tuolta
tulee pitkä Clémence, saivaristo täynnä höyheniä. Kas sitä saakelia!
Hän heittää häränpyllyä ja näyttää kaikki paikkansa!... Kuuleppas
muruseni, pidetäänpäs vähän lystiä... Haa, te sen roistot, älkääpä
koskeko häneen!... Älkää ampuko, helkkarissa! Älkää ampuko!

Hän kirkui käheällä äänellä kauhuissaan ja kyykistyi nopeasti, sanoen
että alhaalla kadulla oli poliisia ja sotamiehiä, jotka tähtäsivät
häneen pyssyillään. Seinässä hän näki pistoolin piipun ojennettuna
rintaansa vastaan. Tyttö oli ryöstetty häneltä.

-- Älkää ampuko, Herran nimessä älkää ampuko... Sitten talot
kukistuivat. Hän matki romahdusta, jolla kokonainen kaupunginosa sortui
maahan, kaikki hävisi, kaikki ihmiset hupenivat. Mutta hän ei joutanut
hengähtämään. Toisia kuvia vilisi ohitse tavatonta vauhtia. Hänellä oli
vastustamaton tarvis puhua ja hänen suunsa täyttyi sanoilla, joita hän
lasketteli yhtämittaisena sekavana sorinana.

-- Kas, sinäkö se olet, päivää!... Leikki pois! Älä syötä minulle
hiuksiasi.

Ja hän pyyhkäsi kädellään kasvojaan ja puhalsi estääkseen karvoja
menemästä suuhunsa. Alilääkäri kysyi häneltä:

-- Kenenkä te sitten näette?

-- Akkani, hiidessä!

Hän katsoi seinään, seisten selin Gervaiseen.

Tämä ihan hätkähti hänen sanoistaan ja rupesi myöskin tarkastelemaan
seinää, näkisikö hän siinä itsensä. Toinen vain jatkoi puhettaan.

-- Älä koetakkaan minua puijata... Minä en anna itseäni vietellä...
Oletpa, piru vie, korea ja kauniit sinulla on vaatteetkin. Sanoppas
mistä sinä ne olet ansainnut, senkin lehmä! Tulet miehiä pyydystämästä,
senkin kameeli. Mutta odotappas hiukan, niin kyllä minä sinut
opetan!... Vai kätket sinä herrasi hameittesi taakse! Kumarruppas, että
mä näen... Perkele! Taas sama mies!

Raivostuneena hän hyppäsi pää edeltä seinää vastaan, mutta pehmeä
seinäpatja teki iskun tehottomaksi. Kuului vain tupsahdus, kun hänen
ruumiinsa ponnahti takaisin ja kaatui olkipatjalle.

-- Kenenkä te nyt näette? kysyi alilääkäri taas.

-- Hatuntekijän, hatuntekijän! kirkui Coupeau.

Ja kun alilääkäri kysyi Gervaiselta, kuka se oli, jäi tämä änkyttämään
osaamatta vastata, sillä tämä kohtaus herätti hänessä muistiin kaikki
hänen elämänsä vastoinkäymiset. Levyseppä pui nyrkkiään.

-- Nyt sinä jouduit tekemisiin minun kanssani, poikaseni! Nyt minä
sinut viimeinkin nitistän! Vai käyt sinä vallan arkailematta, tämä
hetale käsikynkässäsi, näyttääksesi ihmisille, ettet muka minusta
välitä. Mutta minäpä kuristan sinut, niin, niin, minä juuri! Ja sen
teen vielä paljain käsin!... Älä siinä ylvästele... Saas tästä! ja
tästä, ja tästä, ja tästä!

Hän iski nyrkillään tyhjään ilmaan. Silloin hän joutui raivoihinsa. Kun
hän peräytyessään tapasi seinän, luuli hän itseään ahdistettavan takaa
päin. Hän kääntyi ympäri ja kävi vimmatusti seinäpatjan kimppuun. Siitä
hän ponnahti takaisin, lennähti nurkasta nurkkaan, paiskautuen patjaa
vastaan, milloin vatsa, milloin takapuoli tai olkapää eellimäisenä,
pyöri maassa ja nousi taas ylös. Hänen luunsa pehmisivät ja lihansa
lätkähtelivät kuin märkä tappuratukko. Ja hän säesti tätä kamalata
peliään hirveillä uhkauksilla ja kurkusta korahtelevilla kirouksilla.
Mutta hän näytti jäävän tappelussa alakynteen, sillä hänen
hengityksensä kävi lyhyeksi, hänen silmänsä pullistuivat kuopistaan ja
hänet näytti vähitellen valtaavan lapsimainen pelkuruus.

-- Murhaa, murhaa!... Korjatkaa siitä luunne molemmat! Haa! ne haaskat
vain ilvehtivät. Siinä se luuska nyt kellottaa kintut pystyssä!... Eikä
hän siitä enää nouse, se on varma... Voi tuota murhamiestä! Hän viiltää
häneltä säären poikki puukollaan. Toinen sääri on jo irti ja vatsa on
halki. Se on täynnä verta... Voi, hyvä Jumala, hyvä Jumala, hyvä
Jumala!...

Ja likomärkänä hiestä, hiukset pystyssä kauhusta, hän peräytyi
takaperin huitoen rajusti käsillään, ikäänkuin torjuakseen hirvittävää
näkyä. Hän päästi pari sydäntävihlovaa valitushuutoa ja kaatui
selälleen olkimatolle, johon hänen kantapäänsä olivat takertuneet.

-- Tohtori, tohtori, hän on kuollut! sanoi Gervaise puristaen kätensä
ristiin.

Alilääkäri astui lähemmäksi ja veti Coupeaun keskelle patjaa. Ei, hän
ei ollut kuollut. Häneltä riisuttiin kengät ja nyt näkyi, miten hänen
jalkansa vielä tanssivat aivan itsestään, sätkytellen vierekkäin
nopeassa säännöllisessä tahdissa.

Ylilääkäri tuli juuri parhaiksi sisälle. Hän toi mukanaan kaksi
virkaveljeään, joista toinen oli laiha, toinen lihava, molemmilla
kunniamerkki kuten hänelläkin. Kaikki kolme kumartuivat sanaakaan
sanomatta ja tarkastelivat miestä joka paikasta. Sitten he alkoivat
puhella keskenään nopeasti, puoliääneen. He olivat paljastaneet miehen
ruumiin reisistä olkapäihin asti. Kurottautumalla varpailleen
Gervaisekin näki tämän alastoman vartalon. Nyt oli taudin valta
täydellinen, vavistus oli laskeutunut käsivarsista ja noussut sääristä,
itse vartalokin alkoi nyt pitää samallaista iloa. Ihan todella, tämä
tanssinukke piti ilvettä vatsallaankin. Naurun virnistyksiä kulki
pitkin kylkiä, vatsa oli niin hengästyksissään, että oli siihen
paikkaan tikahtaa. Kaikki lihakset olivat liikkeessä, niiden
vuorokarkelot kävivät moitteettomasti, koko nahka tärisi kuin
rumpukalvo ja ihokarvat laskivat valssia kumartaen toisilleen. Tämä
mahtoi olla viimeisen rynnäkön valmistusta, ikäänkuin loppulaukka,
jossa päivän koittaessa kaikki tanssijat pitivät toisiaan kädestä
kiinni takoen tahtia kantapäillään.

-- Hän nukkuu, sanoi ylilääkäri.

Ja hän osotti miehen kasvoja molemmille toisille lääkäreille. Coupeau
makasi silmät kiinni, hänellä oli pieniä hermonykäyksiä, jotka
vääntivät väärään hänen koko naamansa. Hän oli vielä kammottavamman
näköinen näin masentuneena. Leuka näytti entistäänkin pitemmältä ja
hänen kasvoillaan oli painajaisen vääristämä kuolonleima. Mutta
huomattuaan hänen jalkansa lääkärit painoivat nokkansa melkein niihin
kiinni. Niissä näytti olevan jotakin erittäin mieltäkiinnittävää. Jalat
tanssivat yhä. Vaikka Coupeau nukkui, niin ne vain tanssivat. Se ei
niitä liikuttanut, että niiden isäntä veteli hirsiä, ne vain jatkoivat
karkeloaan lisäämättä tai hidastuttamatta vauhtiaan. Ne kävivät kuin
koneet, pitäen iloa itsekseen.

Kun Gervaise näki lääkärien laskevan kätensä Coupeaun ruumiille, niin
hänkin tahtoi sitä koetella. Hän lähestyi hiljaa ja painoi kätensä
hänen olalleen. Siinä hän piti sitä hetkisen. Hyvä Jumala! Mitähän
siellä tapahtuikaan sisäpuolella? Lihakset tanssivat pohjaa myöten ja
taisivatpa luutkin hypellä. Aaltomaisia väristyksiä tuli kaukaa,
juosten kuin vuolas virta nahan alla. Kun hän painoi hiukan kovemmin,
tunsi hän ytimistä lähteviä tuskanhuutoja. Paljaalla silmällä näki
ainoastaan pieniä aaltoja, jotka muodostivat häränsilmiä kuin
vesipyörteen pinnalla, mutta syvemmällä mahtoi käydä koko mylläkkä.
Siellä suoritettiin tuhoisaa työtä, myyrän työtä. Se oli Ansan alkoholi
joka siellä kaiveli lapiollaan. Koko ruumis oli sen saastuttama, ja
täytyihän sen hiidessä viimeinkin saada työnsä päättymään viemällä
Coupeausta palan kerrassaan tärisyttäen yhtämittaa ja yltä yleensä koko
hänen ruumistaan.

Lääkärit olivat lähteneet pois. Tunnin kuluttua Gervaise joka oli
jäänyt yksin alilääkärin kanssa, toisti hiljaa:

-- Tohtori, tohtori, hän on kuollut...

Mutta alilääkäri, joka katseli Coupeaun jalkoja pudisti päätään.
Paljaat jalat tanssivat yhä. Eivät ne juuri olleet puhtaat ja niissä
oli pitkät kynnet. Tuntikausia kului vielä. Yht'äkkiä ne oikenivat
liikkumattomiksi. Silloin alilääkäri kääntyi Gervaiseen päin sanoen:

-- Nyt se on lopussa.

Kuolema yksin oli saanut jalat pysähtymään. Kun Gervaise palasi
Goutte-d'Orin kadulle, tapasi hän Bochelaisten luona koko joukon
juoruämmiä vilkkaasti juttelemassa. Hän luuli heidän odottavan häntä
kuullakseen uutisia kuten edellisinäkin päivinä.

-- Nyt hän on kuollut, sanoi hän työntäessään oven auki, rauhallisesti,
väsyneen ja tylsistyneen näköisenä.

Mutta kukaan ei kuunnellut häntä. Koko talon väki oli kiihkoissaan.
Verraton juttu! Poisson oli tavannut vaimonsa Lantier'n kanssa. Ei
tiedetty tarkalleen kuinka se oli tapahtunut, sillä jokainen kertoi sen
omalla tavallaan. Se vain oli varmaa, että hän oli yllättänyt heidät
sellaisella hetkellä jolloinka he eivät häntä odottaneet. Lisättiinpä
vielä yksityisseikkojakin, joita naiset kertoivat toisilleen huuliaan
mutistellen. Tietysti sellainen näky oli saanut Poissonin luonnon
nousemaan. Tämä harvapuheinen mies, joka näytti marssivan ikäänkuin
olisi niellyt seipään, oli ruvennut karjumaan ja hyppimään kuin
raivostunut tiikeri. Mutta sitten ei oltu kuultu mitään. Lantier kai
oli saanut selitetyksi asian aviomiehelle tyydyttävällä tavalla. Mutta
yhtäkaikki ei heidän elämänsä voinut sillänsä pitkälti jatkua. Ja Boche
ilmoitti, että viereisen ravintolan tytär oli varmasti päättänyt ottaa
puodin perustaakseen siihen makkaramyymälän. Hatuntekijä, se peijakas
oli ylen ihastunut makkaroihin.

Nähdessään rouva Lorilleux'n ja rouva Lerat'n tulevan, toisti Gervaise
veltosti:

-- Nyt hän on kuollut. Hyvä Jumala, neljä päivää temmellettyään ja
ulvottuaan.

Molemmat sisaret eivät silloin osanneet tehdä muuta kuin ottaa esille
nenäliinansa. Heidän veljellään oli ollut paljon vikoja, mutta hän oli
kumminkin heidän veljensä. Boche kohautti olkapäitään sanoen tarpeeksi
kovasti, jotta sen kaikki kuulivat:

-- Ompahan taas yksi juoppo vähemmän.

Siitä päivästä lähtien oli Gervaise päästään sekaisin. Ja talon
asukasten tavallisia huvituksia oli katsella, miten hän matki
Coupeauta. Eikä häntä enää tarvinnut pyytääkkään, hän antoi näytäntönsä
ilmaiseksi, vapisuttaen käsiään ja jalkojaan ja kirkaisten aina väliin,
tietämättä itsekään mitä teki. Luultavasti hän oli saanut tämän tempun
veriinsä Sainte-Annessa katsoessaan liian kauvan miestään. Mutta
hänellä oli huono onni, hän ei siitä kuollut kuten Coupeau. Hän vain
irvisteli kuin kuljettajaltaan karkuun päässyt apina, josta syystä
poikaviikarit viskelivät hänelle kupukaalin kantoja kaduilla.

Sellaista tilaa kesti kuukausia. Mutta Gervaise vaipui vieläkin
syvemmälle, hän otti vastaan ruokottomimmatkin häväistykset. Oli
nälkään kuolemaisillaan joka päivä. Niin pian kun hän sai neljä souta,
joi hän itsensä humalaan ja puski päänsä seiniin. Kaikki likaisimmat
työt teetettiin hänellä. Eräänä iltana oli lyöty vetoa, että hän söisi
jotakin inhottavaa; mutta hän oli sen syönyt voittaakseen kymmenen
souta. Herra Marescot oli päättänyt häätää hänet kuudennen kerroksen
kamarista. Mutta kun juuri silloin tavattiin ukko Bru kuolleena
komerossaan portaiden alla, niin isäntä oli hyväntahtoisesti
luovuttanut tämän sopen Gervaiselle. Hän muutti siis nyt ukko Bru'n
soppeen asumaan. Siellä hän makasi pehkuläjällä kalistellen hampaitaan,
vatsa tyhjänä ja jäsenet kylmästä kontistuneina. Maa ei nähtävästi
huolinut hänestä. Hänen järkensä pimisi, hänen mieleensä ei edes
juohtunut heittäytyä kuudennesta kerroksesta pihan kivitykselle,
päättääkseen päivänsä. Kuoleman täytyi ottaa hänet vähin erin, pala
palalta, laahaamalla häntä päähän asti siinä kirotussa elämässä, jonka
hän oli itselleen valmistanut. Koskaan ei edes saatu tietää tarkalleen,
mistä hän oli kuollut. Puhuttiin kuumeesta, mutta oikea asianlaita
oli se, että hän kuoli kurjuudesta, turmeltuneen elämänsä
tuottamista kärsimyksistä ja vaivoista. Hän kuoli eläimistymisestä
Lorilleux'läisten sanoessa. Eräänä aamuna, kun käytävässä haisi
pahalta, muistettiin, ettei häntä oltu nähty kahteen päivään; ja hänet
löydettiin komerostaan jo mustuneena.

Ja juuri ukko Bazouge tuli köyhien ruumisarkku kainalossaan ottaakseen
hänet huostaansa. Hän oli vielä aikalailla juovuksissa sinä päivänä,
mutta yhtä kaikki hyvällä päällä ja iloinen kuin leivonen. Kun hän
tunsi, kenen kanssa hänellä oli tekemistä, alkoi hän lasketella
filosofisia mietelmiä valmistaessaan hänelle viimeistä makuusijaa.

-- Sitä tietä on kaikkien mentävä... Ei tarvitse tuuppia toisia
tieltään, kaikille riittää tilaa... Ja hullu onkin joka pitää kiirettä,
sillä siten ei pääse niinkään pian perille... Minä teen kernaasti
kaikille mieliksi. Toiset tahtovat, toiset eivät tahdo. Sitä on vähän
vaikeanlainen järjestää... Tämä tässä ei ensin tahtonut, mutta sitten
hän tahtoi. Silloin hänen täytyi jäädä odottamaan... Vihdoinkin se on
tapahtunut, ja hän on sen tosiaankin hyvin ansainnut! Käyppäs siihen
nyt ilomielellä!

Ja kun hän tarttui Gervaiseen isoilla mustilla käsillään, heltyi hänen
mielensä, hän nosti hiljakseen tämän naisen joka niin kauvan oli ollut
häneen pikeentynyt. Laskiessaan hänet sitten arkun pohjalle isällisellä
huolella hän änkytti nikotustensa lomassa.

-- Tiedätkös... Kuuntele tarkkaan ... minä olen Ilo Lystinen, jota
myöskin sanotaan naisien lohduttajaksi... Nyt sinä olet onnellinen,
nuku rauhassa, kaunokaiseni!



VIITESELITYKSET:


[1] 1 franc = 1 markka.

[2] Sou (lue: suu) -- 5 penniä.

[3] Liue (lue ljöö) = 4 kilometriä.

[4] Bernard Palissy (1510-1590) oli ranskalaisen majolikateollisuuden
keksijä. Suom. muist.

[5] Ranskassa keitetään kahvia siten, että kiehuvaa vettä kaadetaan
pannun suulle kiinni ruuvattavaan siivilään, jossa kahvijauhot
pidetään, ja josta valmis kahvi valuu pannuun. Suom. muist.

[6] _Badinguet_ oli muurari, jonka vaatteissa Napoleon III pakeni
Ham'in vankilasta; siitä Napoleon III:n pilkkanimi. Suom. muist.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Ansa - Yhteiskunnallinen kuvaus Pariisin työväen elämästä toisen - keisarikunnan aikana" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.