Title: 'Kansalaisemme'
Author: Ahrenberg, Jacob, 1847-1914
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "'Kansalaisemme'" ***


"KANSALAISEMME"

Kirj.

Jac. Ahrenberg


Pohjalaisen suomentama.


Werner Söderström, Porvoo, 1898.



I.


Talvi oli ollut paljoluminen, ja sitä seurasi lämmin kevät, joka sai
lumen nopeasti sulamaan ja kevätpurot tanssien kiitämään alas laaksojen
pohjia kohti. Alhaalla laaksoissa paisuivat kaikki joet ja visvat
reunojensa yli ja kiiruhtivat purkamaan yltäkylläisyytensä kaikki
nielevään mereen. Merijoki, joka tavallisesti juoksi niin hiljaisena ja
tyynenä matalan pohjoisen ja jyrkän eteläisen rantansa välissä, virtasi
nyt kohisten ja voimakkaita pyörteitä muodostaen uomaansa eteenpäin.

Kuovit, jotka ikivanhoista ajoista saakka olivat pesineet ja asustaneet
rämeillä, jonka läpi joki osittain virtasi, kasvavien leppäpensaiden
välissä olevassa sarakossa, kahilikossa ja ruovostossa, olivat
suurimmassa levottomuudessa. Niiden pajujen ja leppien väliin
piiloitetut, tavallisesti hyvin suojatut pesät olivat nyt alttiina
jokaiselle, joka veneellä tuli alas Merijokea. Myös käyttivät ne vanhaa
sotajuontaan, äänekkäästi valittamista, matalalla lentämistä ja
pienien, varmojen ja sirojen käänteiden tekemistä kaukana todellisista
pesimäpaikoistaan, ainoastaan eksyttääkseen metsästäjää harhaan.

Mutta se joka ei antanut kuovien pettää itseään, oli nuori Karl
Aleksander, hän oli jo vuosikausia tuntenut niiden pesimäpaikat ja
tahtoi nyt käyttää virran tulvimista hyödykseen -- Karl Aleksander
tunsikin tämän virran paremmin kuin tuskin kukaan muu. -- Täällä sen
partaalla oli hän syntynyt, sen aalloissa uinut, pitkin sen rantoja
metsästellyt, pyydystellyt rapuja ja kaloja. Täällä souteli hän
pienellä veneellään tai ajelehti siinä alas virtaa ja katseli
haaveillen taivaan sineä ja pilvien vaihtelevia valovivahduksia,
katseli leppien tummaa vehreyttä, katseli rämeen haihtuvien
usvien liidäntää silmiensä ohi. Hän oppi virran pyörteistä ja
kirkaspintaisesta juoksusta huomaamaan hietamatalikot ja karit, hän
oppi ruovoston jäykän vihreästä vehreydestä, lumpeen lehdistä, raateen
valkeasta kukasta päättämään, oliko siinä kohden sora-, savi- tai
liejupohja. Syksyisin vaaniskeli hän sinisorsan poikuuksia kahilikossa,
otti selvän saukon kulkupaikoista jokirannalla ja viritti pyydyksiä sen
pienille leikkisille pojille.

Mutta etupäässä oli Karl Aleksanderin huvina, mielihaluna ja ainoana
työnä lohikalastus, jota harjoitettiin tuolla ylempänä koskella vanhan
hovin luona, jossa hän oli äitineen asunut, niin kauan kuin muisti.
Siellä kosken partaalla, sen sulkujen, lohikuoppien ja tokeitten
ääressä vietti hän suurimman osan päiväänsä. Siellä oppi hän
käytännölliseksi, oppi pienillä halvoilla, saatavissa olevilla ja
helposti hankittavilla apuneuvoilla tulemaan toimeen ikuisessa
taistelussa virtaa ja kevättulvaa vastaan, oppi korjaamaan patoja ja
tokeita, pyytämään lohia ja siikoja, oppi, niin lapsi kuin olikin --
hän oli ainoastaan kaksitoistavuotias -- antamaan tehokasta apua
talouden hoidossa äidilleen, joka oli niin kehnosti varattu elämän
ankaraa taistelua vastaan, ja mahtavan arvostelevalle ja
tyytymättömälle tädilleen.

Nyt oli Karl Aleksander lähtenyt kuovin pyyntiin. Se oli pyyntiä, joka
menestyi vaan harvoin, ainoastaan silloin, kun virta kevätkesällä oli
vielä äyräittensä yli paisuneena. Veneen pohjalla oli hänellä pieni
kori täynnä harvinaisia munia. Hän oli ampunut pari noista viekkaista
linnuista ja keinuili nyt alas virtaa Haksalan lauttaustuvalle päin,
hän tahtoi nähdä kuinka lautta ja myllypadot olivat kestäneet virran
voiman.

Alhaalla Haksalassa oli suuri hälinä: lautta oli poissa, myllypato
samoin. Virta oli vienyt muassaan kaikki veneet, ja mikä oli pahinta,
seisoivat tuolla lauttamiehen asunnon luona maaherran vaunut lukuisan
joutilaan ihmisjoukon ympäröimänä, joka oli syventynyt hiljaiseen ja
pitkäveteiseen tuumailuun siitä, miten korkea herra sellaisissa
olosuhteissa pääsisi Merijoen yli.

Karl Aleksander, joka jo kaukaa voi nähdä että jotain tavatontako oli
tekeillä, ohjasi veneensä muutamien leppien väliin, jotka olivat aivan
vedessä, kiinnitti sen hyvin, kätki saaliinsa veneen perään ja lähti
sitten matalaa, liejuista rantaäyrästä ylös.

Lauttamiehen majan rappusilla seisoi pitkä, komea siviilipukuinen mies
sotilastakki päässä. Hän näytti sillä hetkellä neuvottomalta ja
alakuloiselta. Hän keskusteli lauttamiehen kanssa, mitä olisi tehtävä.
Keskustelusta, jonka Karl Aleksander hyvin voi kuulla, kävi selville,
ettei raskasta lauttaa voitu soutaa paikoilleen ennenkuin seuraavana
päivänä. Ja kun laiturit olivat veden alla, ei asia olisi tullut
korjatuksi, vaikka lautta olisikin ollut saatavissa; ja koska sillä
hetkellä ei ollut yhtään venettä, niin tekisi armollinen herra maaherra
paraiten, jos odottaisi. Ja ikäänkuin tämän johtopäätöksensä
vahvistukseksi sylkäsi lauttamies maahan hyvin kerkeästi ja suurella
painolla. Kaikki hänen puheensa tavallisesti loppuivat tällaisella
toimituksella, jokainen tiesi, että se oli sama kuin allekirjoitus,
sinetti tuomioistuimen päätöksissä.

Karl Aleksanderin olivat maalaiselämän yksinäisyydessä kasvattaneet
hemmoitteleva täti ja vielä hemmoittelevampi äitinsä; hän oli tuskin
nähnyt muita ihmisiä kuin papin ja henkikirjurin, hän oli sentähden
ujo. Ujous pakoitti hänet pysymään syrjässä, liiatenkin kun hän
vaistomaisesti tunsi, ettei hänen pukunsa ollut oikein sopiva
esiintyessä korkean maaherran edessä. Toiselta puolen hän kyllä
huomasi, minkälaisen suuren palveluksen hän voisi tehdä maaherralle,
jos hän nyt astuisi esiin ja sanoisi: "Herra maaherra, minä vien teidät
yli toiselle rannalle." Kuitenkin tuntui hänestä noiden muutamien,
yksinkertaisten sanojen lausuminen mahdottomalta. Kun hän vihdoin oli
rohkaissut itsensä ja päättänyt astua maaherran eteen, kääntyi tämä
pahatuulisena ympäri ja meni majaan, ja tuossa seisoi nuori miehemme
epätietoisena ja epävarmana siitä, mitä tekisi. Vasta kun Karl
Aleksander näki, että hevosia valjastettiin jälleen vaunujen eteen, ja
kuuli että maaherra palaisi takaisin samaa tietä, jota oli tullut,
rohkaisi hän itsensä, astui ylös mataloita rappusia, ja meni
lauttamiehen tupaan ja sanoi tapaillen:

"Minä vien herra maaherran virran yli. Minulla on oma vene tässä
läheisyydessä."

Maaherran kasvot kirkastuivat. -- "Onko sinulla vene, tunnetko sinä
Merijoen, onko sinussa miestä soutamaan virran yli?"

"Minä tunnen Merijoen. Monet kesät olen minä soutanut sen yli kaikista
mahdollisista paikoista."

Ja nyt, kun hän kerran oli päässyt alkuun, hävisi hänen ujoutensa
maaherran ystävällisien silmäyksien tähden ja hän lisäsi rohkeasti:
"Jos herra maaherra nyt menee yli ja odottaa vastaisella rannalla
olevassa kievarissa, saavat lauttamiehet kyllä aamuksi lautan
paikoilleen, ja silloin voidaan herra maaherran vaunutkin..."

"Sinä olet viisas ja käytännöllinen poika. Minä teen niinkuin sinä
sanot, nouda vene tänne!"

Maaherra kutsui Nyströmiään, joka lauttamiehen kanssa sai kantaa
tavarat veneeseen. Lyhyemmän ajan kuin neljännestunnin kuluttua istui
maaherra Karl Aleksanderin veneen peräsimessä, palvelija sai hoitaa
airoja, ja yleisen tyytyväisyyden vallitessa kuljettiin virran yli.

Oli ihana, auringon valoinen, lämmin toukokuun päivä. Koivut olivat
mitä tuoreimmassa, hienoimmassa kevätvihreydessä. Alava, valoisa niitty
toisella ja jyrkänne tummine leppineen toisella rannalla olivat kauniin
virtamaiseman kehyksinä. Virta itse loisti ja säteili toukokuu-auringon
valossa ja kiiruhti pienine, nopeine, kohisevine aaltoineen ja
pyörteineen merta kohden. Valkoisia vaahtopalloja ui virran
väreilevällä pinnalla, sattui ruokoihin ja ajopuihin, kiviin ja
leppiin, meni rikki, pääsi niistä irti ja yhtyi taas yhteen matkallaan
mereen. Virran yli lenti pääskysiä milloin korkealla taivaan alla,
milloin pitkin veden pintaa niin alhaalla, että siivet viistivät vettä,
pyörähtivät äkkiä ympäri, niin että valkoiset vatsahöyhenet näkyivät,
ja katosivat riemusta viserrellen sinne ylhäällä päin, jossa kosket
kohisivat kevätlaulujaan syvimmällä bassoäänellä. Se oli päivä, muisto,
kuva, joka täydellisesti painui Karl Aleksanderin mieleen, kun hän
ylpeänä ja arvonsa tunnossa seisoi keulassa ja komensi eteenpäin,
oikealle, vasemmalle.

"Mutta missä tahdot sinä meitä laskemaan maalle," kysyi maaherra.

"Missä ranta on jyrkin, sillä siellä on virta syvin," vastasi poika.

"Sinä tunnut todellakin tuntevan nämät rannat, poikani." Ja nyt vasta
tarkastellen nuorta venemiestään, kysyi hän:

"Mikä sinun nimesi on, poikani?"

"Karl Aleksander Segerberg."

"Onko sinun nimesi Segerberg," sanoi maaherra kummastuneena, "ei kai
isäsi kumminkaan ollut majuri Karl Segerberg?"

"Kyllä, isä oli majuri."

"Sitten on sinun äitisi nimi Adelaide?"

"On, se myös, mutta tavallisesti kutsutaan häntä Mariaksi. Isä ei
kärsinyt sitä toista nimeä."

Maaherra katseli suurimmalla tarkkuudella poikaa. "Niin, minä muistan
sen, isäsi ei kärsinyt koskaan sitä nimeä." Ja itsekseen lisäsi: "Niin
sitä Adelaide Olbersin, rikkaan Olbersin ainoan tyttären nimeä oli
lausunut lukematon joukko kaartin upseereja ja neljä ylioppilaspolvea,
se oli jo monia vuosia sitten kulunut ja haihtunut koko nykyiseltä
Helsingiltä. Sen ajan runosepät olivat sepittäneet lauluja, joita sen
ajan laulajat lauloivat Adelaiden kunniaksi. Ja laulu ja puheet, runot
ja soitto, juorut, jutut, panettelu ja halpa pienikaupunkimainen kateus
olivat liittyneet siihen nimeen ja loanneet sen; voi hyvin ymmärtää,
että hurja majuri, kuten Karl Segerbergiä kutsuttiin, piti Adelaide
nimeä häväistynä ja risti vaimonsa Mariaksi. Niin, niin, se nainen on
onnellisin, jolla ei ole minkäänlaista historiaa, se on kyllä varma
ja..." mutta tässä keskeytyi hänen muistonsa ja asettui ajatukset,
sillä vene jysähti rantaan ja nyt oli kysymyksessä maalle nousu ja
sitten jyrkkää rantaa kievariin meno. Maaherralla oli siitä enempi
vaivaa kuin mihin hän pitkään aikaan oli tottunut. Karl Aleksander
kantoi maaherran matkalaukkua ja kulki taakkansa alla käyränä kuin
luokka ylös rantaäyrästä. Kun maaherra oli ehtinyt sisälle kievariin,
käski hän Karl Aleksanderin luoksensa, sulki oven ja nyt alkoi hän
hyväntahtoisella; ystävällisellä tavallaan pojan kanssa pääkuulustelun.

"Äitisi elää ja on kivuloinen, eikö totta? Missä te asutte? Tiedätkö
poikani," lisäsi hän nähdessään, kuinka Karl Aleksander punastui, "minä
voin tehdä nämä kysymykset, sillä minä olin kadettitoveri isäsi kanssa;
minä tunsin äitisi jo silloin kun hän oli pieni, yhtä pieni kuin sinä
nyt, me olimme siihen aikaan hyviä ystäviä, hän ei ole kyllä unohtanut
minua. Nimeni on Jakob Kruse, parooni Kruse, maaherra tässä läänissä."

"Me asumme tässä lähistössä Karttulan hovissa," vastasi poika.
"Äiti on enimmäkseen sairaana, täti hoitaa taloutta, ja ... ja..."
herkkätuntoisen pojan silmät täyttyivät kyynelillä.

"Karttula, sinnehän minäkin olen matkalla tuon ijankaikkisen
riita-asian tähden uittoväylästä ja lohikalastuksesta. Mene, poikani,
ja käske kievarin laittamaan hevoset ja kärryt valmiiksi Karttulan
hoviin lähtemään. Kuuleppas Karl Aleksander, voinko minä olla
Karttulassa yötä?"

Poika epäili muutamia silmänräpäyksiä ja kielsi sitten päättävästi.

"Onko asiat niin kehnosti, Adèle Olbers parka," ja parooni Kruse vaipui
syviin ajatuksiin. Niin, ne Olbersit, ne olivat ihmeellisiä ihmisiä.
Arveltiin, että heidän suonissaan juoksi mustalaisverta.

Kauniita, lahjakkaita, lämminverisiä, kunnianhimoisia ja, kun oli
kysymys niin kutsutusta kunniasta, vähemmän tarkkoja välikappaleiden
valinnassa, mutta kauniita, niin, kauniita. Ja parooni Kruse, kohta
kuusikymmenvuotias, muisti vielä liikutuksella ja lämmöllä erästä
maaliskuun päivää hangella Helsingin ympärillä olevilla mäillä. Mikä
suloinen päivä loistavine aurinkoineen, maidonvaaleine pilvineen
sinisellä taivaalla, väräjävine, vilpoisine, sinineen ja sinipunervaan
vivahtavine varjoineen haapain ja koivujen huurteisten oksien alla.
Aavistus lähestyvästä keväästä humisi aamutuulessa honkien latvoissa
pudisti miljoonittain hienoja lumisileitä alas pajujen norkoista. Tämän
neitseellisen kevään helmassa näki hän hänet, Adèle Olbersin ensi
kerran, nuorena kuin kevät ja yhtä loistavana.

Ja sitten tuo kesäkuun päivä, kukkivien omenapuiden alla. -- Niin, jos
hän vaan olisi pitänyt kaikki, mitä lupasi, silloin olisi elämä kyllä
ollut toisellaista heille molemmille. Mutta hän oli häälyvä kuin tuuli,
hänen lupauksensa heikkoja kuin omenapuun kukat. Ja niin oli se
alkanut, elämä huveissa, joka oli turmellut hänen sydämensä ja
luonteensa, musertanut senkin vähän eheyden, jota hänessä oli. Sitten
oli Segerberg, hulluttelija, tullut, ja hän, hurja majuri, niin, hän
oli kyllä kostanut kaiken sen, mitä hän vuosien kuluessa oli leikkinyt
muiden kanssa.

Parooni Krusen muistot keskeytti Karl Aleksander, joka ilmoitti, että
hevoset olivat valjastetut. Tuntia myöhemmin ajoi parooni Kruse
Karttulan vanhan hovin rappeutuneesta portista sisään.

Aina siitä asti kuin vanha vapaaherratar Marie Louise Stjernstedt
neljäkymmenluvulla kuoli, oli historiallinen hovi ollut rappiolla.
Kymmenvuotisten riitain jälkeen perillisten kesken, joilla oli toiset
nimet ja toisia harrastuksia kuin vanhalla kustavilaisella rouvalla,
oli se kulkenut kädestä käteen. Sitä oli paloiteltu ja jälleen
yhdistetty, sen metsät olivat hävitetyt, sen pellot kedossa, sen
kauniit puutarhat ja puistot muinoin ihanine lehmuksineen olivat
metsittyneet. Päärakennus oli vuosikausia ollut asumatonna, kosteus ja
koit hallitsivat sen sisässä. Vielä kahdenkymmenen vuoden perästä
olivat laatikot, vanhoine perhekuvineen, jotka kreivinna Lindencrona
muinoin oli Karttulan hoviin lähettänyt, avaamatta. Jollei Karttulan
hovin kantatilaan olisi kuulunut kruunun lohikalastus, olisi kyllä sen
viimeinen omistaja, eräs kenraalimajuri Olbers, jota kukaan ei tällä
seudulla ollut koskaan nähnyt, kyllä aikaa sitten menettänyt tilan.
Paitsi lohikalastusta, oli hänellä vielä toinenkin syy pitää tilaa
hallussaan. Majurin rouva Segerberg, hänen serkkunsa, oli natonsa
kanssa asunut siinä aina naimisestaan saakka hänen muinaisen toverinsa,
hurjan majurin kanssa. Hän ei voinut säädyllisesti ajaa noita nyt jo
vanhoja ihmisiä maantielle, sillä mitään muuta kotia, paitsi tuota
rapistunutta puutarharakennusta Karttulan hovissa, ei kummallakaan
naisella ollut. Täällä elelivät he vapaasti vuoden toisensa perään,
käyttivät hyväkseen, mitä saivat metsästä ja maasta jättivät
lohivuokran koskematta kenraalimajurille.

Parooni Kruse ajoi ruohoa kasvavaan pihaan, pysähtyi rapistuneen,
narisevalattiaisen verannan eteen, astui sisälle pieneen eteiseen, joka
sai kaiken valonsa kirjavalasisista ovista. Karl Aleksander riensi
sisälle, ja siitä kiireisestä siivoamisesta, joka kuului huoneista,
ymmärsi parooni Kruse, minkälaista levottomuutta hänen käyntinsä sai
aikaan talossa. Parooni astui vierashuoneeseen, joka oli tyhjä, ja
istui vanhanaikuiseen nojatuoliin. Hän odotti kärsivällisesti tässä
hiljaisessa huoneessa, jossa nytkin, jolloin luonnon kevät tuolla
ulkona kuohui, oli niin hiljaista, että tuntui, jottei yksikään ajatus
kapinoinut eikä väsyttänyt itseään väkivaltaisissa ponnistuksissa
näiden valkoisten seinien, tuon valkoisen katon ja lattian
sisäpuolella; tänne olivat rauha ja uni suljetut.

Kaikella huoneessa oli köyhän, halvan nykyisyyden leima loistavan
menneisyyden pohjalla. Huone oli matalakattoinen, vaillinaisesti
kalustettu yksinkertaisen Louis XVI:sta tyyliin sinisen harmajaan. Eräs
otsikko keltaisine kentaurineen valkoisella pohjalla ja erään vanhojen
parooni Stjernstedtien kuva, joka synkeästi katseli alas nykyisiin
asukkaisiin, ikäänkuin he olisivat olleet kuokkavieraita hänen
talossaan, muistuttivat, että paikka oli nähnyt parempiakin päiviä.
Kevätaurinko muodosti lattialle irvikuvan akkunasta. Eräs ruusu levitti
hienoa tuoksuaan. Kaikki oli äänetöntä ja hiljaista, niin hiljaista,
että kuului kärpästen surina, kun ne tanssivat katrilliaan
kynttiläkruunun ympärillä.

Vihdoin aukeni ovi ja sisään astui majurin rouva Segerberg,
välinpitämättömänä, ei iloisena eikä pahatuulisenakaan meni hän
tervehtien parooni Krusea vastaan.

Tuosta muinoin kauniista Adèle Olbersista ei ollut mitään jäljellä, ei
edes nimeäkään: hänen nimensä oli nyt, kuten mainittiin, Maria. Krusen
edessä seisoi lihava, turpea, ennen aikaansa vanhentunut nainen. Kun
tuo nainen nuoruutensa päivinä oli etupäässä ja yksinomaan kiintynyt
kieltämättömän moniin suloihinsa, joita hänen omassa vienossa
olennossaan silloin oli, huomasi hän vanhuutensa päivinä, jolloin nuo
sulot olivat häipyneet pois, itsensä täydellisen välinpitämättömäksi
elämässä ja elämään. Kun hurja majuri sai hänen myönnytyksensä, ymmärsi
hän kyllä, että hän sai sen viimeisenä apukeinona. Tieto siitä teki
hänet vielä raaemmaksi ja välinpitämättömämmäksi, kuin hän luonnostaan
oli, ja hänen kovassa koulussaan laskeusivat Mariassa viimeisetkin
sirut hänen vähän kehittyneestä henkisestä elämästään pohjalle. Se
tapahtui samaan aikaan kuin majuri Segerberg hävitti viimeisenkin, mitä
hänellä vielä oli jäljellä vanhan Olbersin rikkauksista. Maria
Segerbergistä oli tullut tylsä, välinpitämätön ihminen, joka ei enään
kärsinyt köyhyydestään, nurjasta asemastaan elämässä; hän oli tyhjä
kuin puhallettu muna, hänen puheensa oli vanhojen opittujen
lausetapojen koneellista toistamista.

Parooni Krusea vaivasi tämä kohtaus enempi kuin hän oli kuvitellutkaan.
Tuo oli siis Adèle, se kaunis Adèle, joka kerran oli herättänyt eloon
hänessä hienoimmat tunteet, rakkaimmat ja vienoimmat unelmat, saattanut
hänet säädyttömän pojan itsekkäistä harrastuksista jalompaan,
hienotunteisempaan ja rikkaampaan henkiseen piiriin. Tuolla istui hän
nyt, panematta vähintäkään arvoa menneisyydelle, ja valitteli elämän
suuria ja pieniä kurjuuksia. Poroporvarillisesti häpeemättä esitti hän
köyhyytensä, osoitti riippuvan asemansa, aavistamatta, että etupäässä
hän itse oli syynä suurimpaan osaan kaikesta tuosta.

Paroonista tuntui sentähden todelliselta helpotukselta, kun vihdoin
vanha neiti Sandra Segerberg tuli sisään ja alkoi suurella
taitavuudella esittää riitakysymystä uittoväylästä virrassa. Hänellä
oli kuten kaikilla Segerbergeillä hyvä pää ja paljon toimintahalua. Jos
hän Karttulassa olisi ollut omalla pohjallaan, jos hänellä olisi ollut
omat harrastukset valvottavina, niin olisi hän epäilemättä kohentanut
tilan jälleen kuntoon; mutta paitsi sitä että hän tunsi halveksimisen
sekaista sääliä kälyänsä kohtaan ja inhosi koko hänen sukuansa, oli
hänessä suuressa määrässä tuota luukovaa vanhan neidin itsekkäisyyttä,
jota niin usein tapaa vanhemmissa naimattomissa naisissa, ja se sai
hänet, huolimatta kurjuudesta, niin, itsekohtaisista eduista, antamaan
kaiken mennä menoaan -- -- se ei koskenut häneen, Karttula ei ollut
hänen. Ainoastaan yhdessä suhteessa olivat he yksimielisiä kälynsä
kanssa, hän rakasti Karl Aleksanderia, niin, joskus tuntui, enempi
kuin hänen äitinsä. Tuskin oli hän aavistanut parooni Krusen
myötätuntoisuuden poikaa kohtaan, ennenkuin hän koko pontevuudellaan
ryhtyi Karl Aleksanderin etua ajamaan, ja matkalla koskelle ja
uittoväylälle pakoitti hän maaherran "tekemään," kuten hänen sanansa
kuuluivat, "enemmän kuin herra parooni voi pojan hyväksi."

Kun toimitus Karttulan hovissa oli lopetettu, matkusti parooni Kruse
helpotuksen tunnolla pois vanhasta aatelishovista. Tuo köyhyys ilman
arvokkaisuutta oli hänestä tuskallista, ja hän ajatteli itsekseen, eikä
ilman ahdistusta, millaiseksi hänen elämänsä olisi muodostunut, jos
Adèle Olbers olisi tullut hänen osalleen. Nyt matkusti parooni Karl
Aleksanderin seuraamana Haksalan kievariin, ja kun hänen joka
tapauksessa tulisi viipyä koko ilta siellä päätti hän heti ryhtyä
kysymykseen Aleksanderin tulevaisuudesta.

Jälleen kuulusteli hän poikaa, sai tietää, että hän oli käynyt koulua
Porissa, että, kun tarkoitus aina oli ollut että hänestä tulisi
kadetti, hän oli hankkinut jommoisetkin tiedot venäjän kielessä. Ottaen
huomioon nämät seikat, kirjoitti hän vanhalle Andrei Ivanovitsch
Olbersille Pietariin. Hänen kirjeensä ilmaisi suuttumusta ja samalla
kertaa sääliä tuota naista kohtaan, joka kerran oli ollut häntä niin
lähellä, hän rukoilemalla rukoili Andrei Ivanovitschia pitämään huolta
nuoresta sukulaisestaan ja lupasi auttaa häntä koettaessa saada poikaa
kunnollisesti kasvatetuksi.

Parooni Krusen kirje saapui Andrei Ivanovitschille, juuri kun hän hyvän
päivällisen jälkeen monine viineineen ja likööreineen istui suuressa,
autiossa, kehnosti lakaistussa ja tomutetussa poikamiesasunnossaan
Pietarissa. Lämpö ja voima paroonin kirjeessä vaikutti vanhaan
itsekkääseen niin että hän varomattomana silmänräpäyksenä, totellen
ensimäistä vaikutusta, sähkötti paroonille: "Lähettäkää poika tänne,
minä teen, mitä voin hänen hyväksensä."

Siten lähetettiin Karl Aleksander raikkaasta vilkkaasta elämästä
Merijoella ensin Pietariin ja sieltä erään koulunopettajan perheeseen
Staraja Russassa, jotta hän kesän aikana täydentäisi tietojaan venäjän
kielessä. Kun Olbers oli kenraali ja hänellä oli taistelujen jälkeen
Kaukaasiassa Yrjön risti, ei hänellä ollut mitään vaikeuksia saada
sukulaistaan Karl Aleksander Segerbergiä, köyhän sotilaslesken
poikaa paassikouluun. Vielä vähemmän vaivaa oli hänelle saada
ministerivaltiosihteerin luona aikaan, että Karl Aleksanderin
kasvatuskulut suoritettiin keisarin suomalaisesta käsirahastosta.



II.


Eräänä sunnuntaina iltapuolella elokuun lopussa saapui Karl Aleksander
väsyneenä matkastaan pienestä venäläisestä maakaupungista kenraali
Olbersin kanssa Pietariin. Kenraali Olbersille oli koko toimi Karl
Aleksanderin hyväksi, johon hän niin kevytmielisesti oli ryhtynyt
ruumiillisen hyvinvoinnin puuskassa, jo aikaa sitten muuttunut
työlääksi. Päästäkseen jälleen vapaaksi ja niin pian kuin mahdollista
saadakseen palata takaisin maalle oli hän jo edeltäpäin sopinut
lääkärin, johtajan, maaherran ja vahtimestarin kanssa siinä ylhäisessä
sotilaskoulussa, johon Karl Aleksander oli otettu, että poika jo
vuorokautta ennemmin kuin asetukset sääsivät pääsisi laitokseen.

"Laitoksessa," niin kutsuttiin jokapäiväisessä puheessa muinaisten
Maltalaisritarien palatsia, joka keisari Paavalin kuoleman jälkeen oli
luovutettu paassien asunnoksi, otti Karl Aleksanderin ystävällisesti
vastaan vanha, monilla rahoilla ja kunniamerkeillä koristettu
sotilasvanhus. Vanha puhelijas mies kantoi Karl Aleksanderin vähät
kapineet yhteen niistä suurista makuusaleista, joissa ilma
kesäkorjausten jälkeen haisi kalkilta ja vernissalta. Karl Aleksander
ei ymmärtänyt monta sanaa siitä, mitä vanhus puhui, mutta oli kumminkin
hyvin kiitollinen ystävällisestä äänenpainosta. Pelolla ajatteli hän,
että hän vanhuksen mentyä jäisi yksin, aivan yksin tähän autioon
asuntoon. Ja kun sotilasvanhus oli poistunut, heittäytyi hän
hillitsemättä yhdelle noista monista vuoteista ja itki niin, ettei hän
moniin vuosiin ollut siten itkenyt. Hän itki ikävästä viheriöiviin
metsiin, virralle loistavine heijastuksineen, mahtavine kohinoineen,
joka kiihoitti päivällä ja vaivutti lepoon illalla, itki ikävästä
tuohon matalaan, köyhään kotiin, jossa hän oli saanut osakseen niin
paljon rakkautta ja huolenpitoa. Hän itki pelosta. Elämä kauhistutti
häntä. Hän tunsi itsensä turvattomaksi tuon kammottavan jonkun edessä,
tuon tulevaisuuden edessä äärettömine vaatimuksineen ja suurine
edesvastuineen. Lopuksi itki hän itsensä nukuksiin.

Hän ei tietänyt kuinka kauan hän oli nukkunut, kun hän äkkiä heräsi
ankarasta räjähdyksestä, joka tärisytti koko rakennusta. Unen
huumauksissa nousi hän ylös vuoteellaan ja katseli suurien verhottomien
akkunain läpi, voimatta ensin käsittää, missä oli. Ulkona oli pimeä,
synkät pilvet kulkivat taivaalla. Jalavat palatsin puutarhassa
puistivat kiukkuisesti oksiaan. Ukkosen jyrinä ja pauhina kaduilla
täytti mahtavalla kohinallaan pitkät käytävät ja kaikui tyhjissä
saleissa. Lasit isoissa akkunoissa rämisivät, ikäänkuin huoneen hampaat
olisivat tärisseet pelosta. Yksinään, säikähtyneenä, kauhistuneena
seisoi Karl Aleksander ja kuunteli, mitä hän koskaan ennen ei ollut
kuullut, kuinka sade räiskyi rautalevyjä vasten, kuinka ukkonen jyrisi
korkeain, kummallakin puolella maailmankaupungin katuja olevain muurien
välissä, ja vavisten painoi hän kätensä silmilleen, jotta ei näkisi, ei
huikaistuisi salaman valosta. Hänet, joka ukkosen ilmalla oli istunut
veneessä, maannut niittyladoissa, kuljeksinut metsissä tuntematta
pelkoa, hänet valtasi täällä kun hän tunsi itsensä sisään suljetuksi,
sanomaton kauhu, ja kun se oli hänelle melkein uusi tunne, pelkäsi hän
lopuksi itse pelkoakin. Äkkiä herätti hänen huomionsa syvä huokaus,
joka keskellä luonnon raivoa kuului jostain hänen läheisyydestään. Hän
katseli ympärilleen hämyisessä huoneessa, voimatta kumminkaan eroittaa
mitään, ja nyt kohosi hänen pelkonsa korkeimmilleen. Hän oli juuri
valmis kauhun valtaamana juoksemaan ulos huoneesta, kun hän salaman
valossa näki itsensä ikäisen pojan seisovan kolmannessa ikkunassa
hänestä päin. Hän hengitti helpotuksesta, hän ei ollutkaan yksin,
hyljättynä tässä kirotussa huoneessa. Hänen levottomuutensa tyyntyi
jonkun verran, epäillen meni hän toista vastaan, joka puolestaan tuli
häntä kohden.

Vieras puhutteli häntä jollain ihmeellisellä kurkkukielellä. Kun Karl
Aleksander ei vastannut mitään, sanoi hän hiljaisella äänellä: "Ja
bajuss" (minä pelkään), ja nuot kaksi yksinäistä lasta istuivat liki
toisiaan ja katselivat vavisten taivasta, jossa synkät pilvet ajelivat
toisiaan. Ja kun joku ratiseva salama viilsi taivaan kahteen
puoliskoon, painautuivat he toisiaan vastaan ja odottivat sykkivin
sydämin jyrisevää räjähdystä. Hyljättyinä, unhotettuina etsivät he
turvaa toisistaan ja vielä kauan sittenkin, kuin sade oli lakannut ja
salamat sammuneet, istuivat he äänettöminä kylki kyljessä.

"Mikä sinun nimesi on?" kysyi toinen murteellisella venäjän kielellä.

"Karl Aleksander Segerberg! -- Ja sinun?"

"Dodo Davidovitsch Sasdanadsche, Abchasian ja Psamenikin ruhtinas.

"Minä kutsun sinua Karl Aleksandrovitschiksi, se toinen nimi on niin
vaikea," sanoi kaukaasialainen ja katseli tummilla elävillä silmillään
toveria. Ja siitä päivästä oli Karlella lisänimi Aleksandrovitsch niin
kauan kuin hän eli.

Niinä pelon ja levottomuuden hetkinä liittyivät molemmat pojat
toisiinsa ja siitä ukkosenilmaillasta lukivat he ystävyytensä alun.
Dodo selvitti, kuinka hänet oli lähetetty Kaukaasiasta laitokseen ja
kuinka hän kaikille ja kaikkeen outona oli saanut luvan samana iltana
asua makuuhuoneessa, vaikka koulu ei ollut vielä alkanut.

Ja nämät edustajat, toinen siitä kansanheimosta, jonka Venäjä ensiksi
oli kukistanut, toinen Kaukaasian vasta hiljakkoin rauhoitetuista
maista, nämät muodostettaisiin täällä niiksi välikappaleiksi, jotka
sitkeinä vaikka nuorteina, voimakkaina vaikka taipuvina pitävät koossa
tuota monien ei ainoastaan eri kansojen, vaan myös eri kansanrotujen
asumaa valtakuntaa. Kaikilla, mitä keisarikunnassa on ylhäistä ja
hienoa, kaikilla, mitä siinä on aatelia, rotua ja arvoa, ja niilläkin
ainoastaan, jos ovat saavuttaneet korkeimpia arvoja sotajoukossa tai
siviiliuralla, on oikeus koettaa saada pojilleen pääsöä tähän
malliakatemiaan. Täällä sivistettäisiin ja kasvatettaisiin sinisemmän
veren, le double extrait, valtaistuimen ja alttarin puollustajiksi,
vapaana ajan kansanvaltaisuudesta, sosialismista ja nihilismistä.
Täällä oli nuorukaisia, joilla oli Ruotsin vanhimpia aatelisnimiä,
nimiä, joita ristiretkien aikoina olivat kantaneet saksalaisen
ritarikunnan suurmestarit, Puolan ja Liettuan paanit, Orenburgin
hallitsijakaanit ja Kaukaasian klaanipäälliköt. Ne olivat kalliin ja
harvinaisen kasvin taimia, jotka olivat reväistyt kotoisesta
maaperästään, viedyt pois, kauas pois vieraan maan ansariin, että he
sitten, kaiken tuon yhdenmukaisen kasvatuksen, ystävyyden siteiden,
virkapuvun loiston ja tuon yhteistunteen avulla, joka on ominaista
beati possidentes'eille muodostaisivat yhdenmukaisen, täysin sopivan
joukon seisomaan asemillaan milloin ja missä tarvittaisiin. Ne olivat
ikäänkuin ääniä suurissa uruissa, ne antoivat sen säveleen ja soinnun,
jota tuon mahtavan soittokoneen soittaja piti soinnullisimpana.

Ja ilta kului ja yö tuli. Kukaan ei näyttänyt huolehtivan molemmista
pojista. Se vahtimestari, joka oli luvannut pitää huolta heistä, oli
unhottanut heidät. Ja siellä saivat he istua yksinäisinä ja nälkäisinä.
Puutteellisella kielellään puhelivat he toisensa kanssa rakkaimmista
muistoistaan, ja kun he nyt olivat pakoitetut mitä tarkimmin
muistelemaan noita vieraskielisiä sanoja, joita he vasta hiljakkoin
olivat oppineet, ihmettelivät he kumpikin, kuinka paljon tuosta
vieraasta kielestä oli kumminkin tarttunut heidän päähänsä. Kun Dodo
Davidovitsch kertoi fasaanin pyynnistä Psamenekin vuorilaaksoissa ja
vuorikauriin ajosta pyökkimetsissä, sotaretkistä persialaisia ja
kurdilaisia vastaan, silloin loistivat hänen mustat silmänsä, ja hänen
pyöreisiin, lihaviin kasvoihinsa ilmestyi vilkkautta. Hänen pehmeissä,
hennoissa piirteissään oli enemmän ilmettä kuin tavallisesti huomaa
nuorissa itämaalaisissa, ja kaunismuotoinen suu tummanpunaisine
huulineen hymyili viehättävän lapsellisesti. Karl Aleksander taas
kertoi metsänotkoista, elämästä virralla, jäänlähdön loistosta ja
kauneudesta. Kielen yksinkertaisimmilla sanoilla, tapaillen kertoivat
he ikävästään noille rakkaille seuduille ja tulevaisuuden pelostaan.

Poikien kesken puhutaan vielä vähemmän, kuin miesten, ystävyydestä,
mutta missä olot saattavat kaksi nuorukaista yhteen, missä
myötätuntoisuutta ja jaloutta löytyy, missä elämä saa heidät
ajattelemaan, kärsimään ja toimimaan yhdessä, siinä syntyy uskollisuus
ja ystävyys, niin syvä ja lämmin, että se kestää elämän kaikissa
vaiheissa. Sellaista ystävyyttä vastaan murtuu panettelu, se kestää
taistelussa kateutta ja kunnianhimoa vastaan, se ei raukea, ei ajalla
eikä tapauksilla ole voimaa sen yli. Näiden kahden, niin erilaisesta
kansanheimosta, niin erilaisista maista olevan pojan välillä oli
edellytyksiä sellaisen ystävyyden syntymiseen ja varttumiseen.

Kun he illan hiljaisuudessa olivat puhuneet kaikesta, ei siitä, mistä
olisivat tahtoneet, vaan mistä voivat, tyhjentäneet koko venäläisen
sanavarastonsa, riisuutuivat he vihdoin, menivät kumpikin sänkyynsä,
nukkuivat ja näkivät unta kodista, vuoresta, virrasta.

Seuraavana päivänä täyttyi käytävät ja huoneet sadoista pojista ja
nuorukaisista. Entiset etsivät vanhat paikkansa, vastatulleet joutuivat
lääkärin käsiteltäviksi, heidät punnittiin, mitattiin, leikattiin
hiukset ja puettiin virkapukuihin sekä numeroitiin. Heidät oli otettu
tuohon suureen koneistoon, jossa he nyt olivat tuskin huomattavia
voimia, kolmekymmentä vuotta myöhemmin etsittäisiin tuosta rajusta
parvesta suuret käynti- ja jarrurattaat.



III.


Kaikilla noilla pojilla oli laitoksen ulkopuolella joku, joka heitä
ajatteli, helli, joku, jonka luo he voivat mennä.

Karl Aleksander ja ruhtinas Dodo olivat ainoat, joista kukaan ei
välittänyt. Maailmaan heitettyinä tuntuivat he olevan kaikkien
unhottamia. Sen huomasi paraiten, kun joku suurista juhlista läheni. Jo
paljoa ennen noita merkillisiä päiviä kokoontuivat paassit yhteen,
keskusteltiin siitä, miten vapaapäivä vietettäisiin. Vanhemmat, ne,
jotka sinä vuonna päättäisivät oppimääränsä, suunnittelivat retkiä
saariin, käyntejä teaatterissa ja näyttelyissä, mutta etupäässä niissä
ylhäisissä perheissä, joiden ovet olivat avoinna heille. Sillä
salongeissa tehtiin tuttavuuksia päivän merkillisimpäin henkilöiden
kanssa, jotka voivat auttaa, antaa tarpeellisia selityksiä ja raivata
tietä noille nuorille kokelaille sotilasuralla. Nuoremmat tekivät,
vaikka tietämättään, samoin kuin vanhemmat; myöskin heistä olivat
puoltolauseet päivän kysymyksiä. Noille kahdelle nuorukaiselle olivat
nuot neuvottelut alituisena nöyryytyksien lähteenä -- he eivät
tunteneet ketään tuosta loistavasta piiristä, jonka korskeimpia nimiä
he kuulivat lueteltavan -- ja ikävä oli ainoa voitto, joka heillä oli
lupapäivistä. Kun sentähden juhla läheni, etsivät he enempi kuin
muutoin toistensa seuraa ja koettivat, niin hyvin kuin voivat, kuluttaa
aikaa laitoksessa. Se oli vaikeaa kyllä, varsinkin pääsiäisen monina
juhlapäivinä.

Sellaiset päivät olivat heidän kirjeiden kirjoittamispäiviään. Karl
Aleksander kirjoitti ensi alussa ahkerasti äidilleen, kun niihin
tavallisesti vastasi täti, rupesi hän huomaamatta osoittamaan kirjeensä
tälle. Oli luonnollista, että hänen kirjeensä ensi vuotena olivat
täynnä kysymyksiä kodista, täynnä koti-ikävän ilmauksia, ja että ne
vähitellen, kuta hauraammaksi siteet hänen ja kodin välillä tulivat,
muuttuivat lyhyviksi selityksiksi siitä, mitä hän teki ja missä hän oli
ollut viime aikoina.

Ruhtinas Dodoa ei miellyttänyt lukeminen. Hänestä, lukutaidottomien
vanhempien pojasta, oli kirja missä muodossa tahansa kuin vihollinen.
Kotimaassaan oli hän kuullut sadun kertojien katukulmissa kertovan
ihmeellisiä seikkailuja sulttaaneista, prinsseistä, prinsessoista,
lohikäärmeistä ja noidista, ruusunpunaisista järvistä, joissa ui
mustia, kultasilmäisiä kaloja, jotka jonkun loihtutaitoisen prinssin
manauksesta muuttuivat etiopialaisiksi, ihanista puutarhoista ja
toimettomasta haaremielämästä. Cooperin intiaanikirjain, madame
Guizot'in Bibliothèque rose'n tai Robinson Crusoen lukeminen tuntui
hänestä halpa-arvoiselta, kurjalta, typerältä ja hullunkuriselta. Karl
Aleksanderkaan ei kuulunut niihin, jotka rakastivat lukemista, siihen
määrin oli hänen elämänsä nuoruuden vuosina saanut lujan aineellisen,
hyötyä tarkoittavan, suunnan. He huvittelivat sentähden kävelemällä
laitoksen puutarhassa, domino- tai sakkipelillä. Tai hauskuuttivat he
aikaansa niinkuin ensimäisenä yönäkin puhumalla toistensa kanssa
kodistaan Kaukaasiassa ja Suomessa, tuosta kodista, jota he rakastivat
niin lämpimästi, ja jonka he nyt nuoruutensa vuosina olivat jättäneet.
He kuvailivat itselleen ruusuista ja loistavaa tulevaisuutta. Kerran
tulevaisuudessa palaisivat he takaisin, voitettuaan vieraissa maissa
kaikki onnen lahjat. Ja tuon kotinsa tekisivät he arvokkkaammaksi ja
ehommaksi entistään.

Tuollaisina hetkinä sulivat heidän sydämensä, ja he tunsivat, että he
olisivat vielä onnettomampia, jos heidät eroitettaisiin. Mutta sitä he
eivät ajatelleetkaan. Kun kumpikin osasi venäjää yhtä huonosti, kun
kummallakin oli vaikea seurata koulussa, niin saivat he istua siinä,
missä istuivat viimeisinä luokalla, toistensa vieressä. Kehno
edistyminen oli ruhtinas Dodosta kerrassaan yhdentekevää; mutta niin ei
ollut Karl Aleksanderin laita, jossa sotilaskasvatus, joka tähtää
kunniantunnon ja kunnianhimon herättämiseen nuorissa, tuli varhain
huomattavaksi. Hänestä ei ollut Dodo Davidovitschin ystävyys kylliksi.
Tuo alkuperäinen ja sivistymätön sielu lohdutti häntä yksinäisyyden ja
ikävän hetkinä, mutta se henkinen ravinto, mitä hän kykeni tarjoomaan,
oli kaikissa tapauksissa liijan vähäistä ja halpaa. Hän tunsi itsensä
yksinäiseksi, hyljätyksi, syrjäytetyksi ja huonosti ymmärretyksi.
Silloin kun hän ei puhellut Dodon kanssa, sulkeusi hän itseensä, kasvoi
kuin taimi pimeässä. Jo kotona oli Karttulan hovin kunniakas menneisyys
vastakohtana sen surkealle rappeutumiselle Olbersin hoidossa, tädin
alituinen arvostelu ja epäluuloisuus herättäneet hänessä kunnioituksen
tunteen elämässä korotettuja, onnen suosikkeja kohtaan; täällä muuttui
tuo tunne vähitellen elämän ohjeeksi, jumaloimiseksi. Ja siitä
hetkestä, jolloin hän alkoi määritellä tarkoitusperää itselleen ja
tulevaisuudelleen, oli niinmuodoin jotenkin luonnollista, että
korkeimmaksi päämääräksi tulisi edistyminen -- tuo suuresti
itsekkäitten päämäärä. Ja minkäpä muun päämäärän hän löytäisikään
täällä, maassa, jossa kieli, uskonto ja lait olivat vieraita hänelle,
jossa sanat isänmaa ja keisari olivat vaihtaneet paikkojaan, jossa
yksilö, persoonallisuus eivät merkinneet mitään, jossa kaikki vaikutus
lähti virkakunnista, kaikki alkuunpano mahtavista.

Hän huomasi niinmuodoin pian kyllä, ei niin paljon heräävän
arvostelukyvyn kuin epäselvän, hämärän tunteen avulla, joka opettaa
mukaantumaan elämässä, joka opettaa välttämättömyyden karttaa sellaista
josta on vastusta, vahinkoa, ja etsiä sellaista, joka hyödyttää, auttaa
oikeaan ja vie eteenpäin. Mutta samalla kertaa kutistui hänen sydämensä
ainiaaksi. Nuorena ja avomielisenä oli se kohdannut maailmaa
myötätuntoisuudella ja luottamuksella, nyt jo oli hän oppinut sulkemaan
sen, jottei se loukkaantunut. Hänen elämänsä oli tullut sidotuksi
torveen, hänen piti panna maata, nousta ylös, syödä, huvitella torven
mukaan, ja tuo nuorisolle terveellinen ruumiillinen kuri, joka aina on
raskasta lapsen mielestä, tuli hänelle, joka oli kasvanut vapaana kuin
villi metsissä, niin suureksi vaivaksi, että se sysäsi syrjälle hänen
sielunsa levottomuuden.

Kun hän sitten varttui sekä ruumiillisesti että henkisesti ja alkoi
katsella ympärilleen, tuntui hänestä, että hänenkin olisi hankkiminen
ystäviä, löydettävä helliä ja voimakkaita käsivarsia, jotka kerran
olisivat halukkaita johtamaan häntä elämässä, kuljettamaan hänet
puoltolauseiden aalloilla kaikkien vaikeuksien yli. Mutta miten ja
milloin se tapahtuisi?

Kuitenkin sanotaan, että onni tulee maatessamme, ja äkkiä tuli se
hänellekin ikäänkuin etelän kevät loistavana, lämpöisenä.

Senjälkeen kun hän jätti kotinsa, ei hän ollut kiintynyt keneenkään
muuhun henkilöön kuin ruhtinas Dodoon. Myöskin tälle oli hän osottanut
laimeaa ystävyyttä, mutta kaikissa tapauksissa oli se tämä ystävyys,
jonka avulla hän ensi kerran sai esiintyä siinä elämässä, pääsi siihen
piiriin, josta hänen toverinsa alituisesti puhuivat.

Kun Karl Aleksander oli ollut nelisen vuotta laitoksessa ja oli jo
jotenkin perehtynyt venäjän kieleen, alkoi hänelle luonnistaa paremmin.
Hän ei ollut enää ruhtinas Dodon vierustoveri, vaan istui jo keskellä
luokkaa, ruhtinaan pysyessä paikoillaan viimeisenä. Dodo Davidovitsch
oli jonkun ajan ollut tavattoman synkkämielisenä ja äänetönnä. Nuo
ennen niin lapselliset kasvot olivat muuttaneet ilmeensä, niin,
osittain muotonsakin. Dodo, etelän lapsi, oli kehittynyt aikaisin; hän
alkoi olla täysikasvuinen ja oman maansa lakien mukaan oli hän, siihen
viittasi hän usein, nyt laillisessa ijässä. Eräänä päivänä hämmästytti
hän ympäristöään ja opettajiaan selityksellä, että hän tahtoi tulla
kastetuksi.

Syvimpiä, sisäisiä, salaisia syitä tuohon askeleeseen ei kukaan saanut
koskaan tietää. Siinä suhteessa vaiteliaana ja umpimielisenä kuten
kaikki hänen heimossaan, säilytti hän syynsä itselleen. Sillä välin
syntyi laitoksessa suuri hälinä tuon Dodo Davidovitschin tunnustuksen
johdosta.

Muutamia päiviä senjälkeen ilmestyi Dodo Davidovitschin isän setä --
Dodon lähin sukulainen -- laitoksen keskusteluhuoneeseen. Hän oli
vanha, laiha kenraali suurine alasriippuvine mongolilaisine viiksineen,
kaikkia kammottavine kasvoineen. Tuo vanha heimonvanhin ja rosvo, jolla
oli ollut ruhtinaskunta jossain lähellä Persian rajoja, oli
kaksikymmentä vuotta käynyt loistavaa sissisotaa venäläisiä vastaan,
mutta vihdoin oli hän, pakoitettuna kunnialliseen antaumiseen, luopunut
vallastaan ratsuväen kenraalin arvoa ja Abchasian ja Psamenikin
ruhtinaan nimeä sekä säällistä ruhtinaallista eläkettä vastaan.
Muhamettilaisen uskontonsa oli hän kumminkin säilyttänyt ja valvonut
ankarasti, että suku ei luopuisi tunnustuksesta "Jumala on suuri ja
Muhamed on hänen profeettansa." Kun vanhus nyt sai kuulla, että nuorin
hänen suvustaan tahtoi luopua isiensä uskosta, joutui hän pelottavan
vihan valtaan. Dodo Davidovitschiä ei uskallettu jättää yksin hänen
seuraansa, maaherra, luokanjohtaja ja pappi jäivät vastalauseistaan
huolimatta huoneeseen.

Hän ahdisti Dodoa vieraskielisellä sanatulvalla, jota ei muut kuin tämä
ymmärtäneet. Hän uhkasi, rukoili, kirosi poikaa, julisti hänet
perinnöttömäksi ja lopuksi meni tiehensä ottamatta jäähyväisiä, yhtä
raivokkaana kuin oli tullutkin.

Dodo Davidovitschin tulevaisuudelle oli kumminkin tuo isosedän hurja
esiintyminen suuresta merkityksestä. Dodo oli kadottanut perheensä
turvan ja omaisuutensa Kristuksen tähden. No niin, hän saisi uuden
perheen, uuden omaisuuden. Yksi suuriruhtinoista olisi hänellä kummina,
ja Lüneburgin suuriherttuatar toimittaisi ristiäidin tehtävät. Viimeksi
mainittu, syntyään saksalainen, oli kiivas oikeauskoinen ja nautti sen
ja korkean ikänsä tähden yleistä kunnioitusta hovipiireissä. Tämän
lisäksi sai Dodo vielä melkoisen tuottavan maatilan. Asia oli selvä, ja
kastetoimitus tapahtuisi herttuattaren Nevan rannalla olevan palatsin
kappelissa.

Ainoastaan muutamia kutsuttiin tähän omituiseen juhlatilaisuuteen.
Näiden joukossa oli kaksi paasia -- Dodon paraimpia ystäviä -- ja
toinen niistä oli Karl Aleksander. Molempien paasien tulisi auttaa
Dodoa, joka oli, kuten kaikki itämaalaiset, tarkka vaatetuksen suhteen,
ennen kastamista riisuutumaan ja sen jälkeen pukeutumaan.

Kappeli, 17:sta vuosisadan venäläisen tyylin taideluoma oli kukilla ja
vihreällä koristettu. Lippuja, ristiinnaulitun- ja pyhimystenkuvia
loisti sen kauniin holvin alla kullassa ja väreissä. Kuvien pyhimykset
kultaisella pohjalla katselivat syvämielisinä ja uskonintoisina
loistaviin virkapukuihin puetuita ylimyksiä, valkopukuisia naisia ja
keisarillisia punaiseen ja kullanväriin puettuja kirkkolaulajia.
Auringon valo tunki kupoolin akkunoista leveänä, tyynenä ja valoisana
virtana uhkeaan pyhäkköön ja sulatti kaikki nuo värit ja valot, tehden
ne mitä loistavimmiksi, miellyttäväksi sopusoinnuksi, hurmaavaksi
kuvaksi hengellisestä hartaudesta, pyhästä voittoriemusta. Kuoripoikien
metallin heleät äänet kohosivat suitsutusastioista nousevan sinertävän
savun kanssa kirkon holvia kohden, täyttivät huoneen viattomalla
soinnullaan ja kuolivat värisevinä huokauksina kupoolin mosaikkien
alla. Molemmat paasit auttoivat erään verhon takana Dodoa riisuutumaan
ja pukeutumaan pitkään valkoiseen kastepaitaan. Ja kun Dodo tuossa
ihanassa puvussa tummine hehkuvine silmineen, nuoruuden lämpö
katseessa, niin arvokkailla, niin tyynillä, niin suhdallisilla
liikkeillä, kuin ainoastaan itämaalaiset voivat, astui kaikkien
pyhimmän ovelle ja laskeusi nuo kolme porrasta, kuului kokoontuneitten
suusta ihastunut "ah"! Hän näytti noiden pyhimysten ja marttyyrien
alkukuvalta, jotka kaikki kuvista tunsivat.

Kaikkien pyhimmän ovet aukaistiin, papit astuivat ulos ristineen ja
pyhine vesineen, laulu taukosi ja suitsutussavu suikerteli sinisissä
kiemuroissa korkeuteen. Karl Aleksander auttoi Dodoa, kun tämä astui
suureen, vettä täynnä olevaan sammioon, joka oli alttariportaitten
vieressä. Dodo voideltiin pyhällä öljyllä, hänen tuli kolme kertaa
painaa päänsä veden pinnan alle, ja kun hän nousi pois kasteammeesta,
ei hän enää ollut Dodo; hän oli Aleksander; hän ei enää ollut Muhamedin
kiihkosa oppilas, hän oli kristittyjen taivaaseen pelastettu sielu.

Eräs varjostin kannettiin esiin, ja sen takana auttoi Karl Aleksander
ystäväänsä ja ristiveljeään pukeutumaan uuteen paassipukuun.

Kastetoimituksen jälkeen oli palatsin suuressa ruokasalissa
päivälliset, joissa vastakastettu istui kummiensa keskellä, paassien
heitä palvellessa. Puolipäivälliset olivat jäykät, hienot, juhlalliset
ja lyhyet. Päivällisiä tärkeämpi, niin, itse kastettakin tärkeämpi oli
Aleksander Davidovitschille ja Karl Aleksanderille se, että tästä
päivästä saakka Lüneburgin suurherttuattaren ovet olivat heille
avoinna. Jokaisena vapaapäivänä, jolloin he eivät tienneet, miten
poistaisivat ikävänsä, väsymyksensä ja vapaudenhalunsa, oli heillä
vapaus tulla tähän palatsiin, kulkea näissä saleissa, pelata täällä
biljaardia, selailla kirjaston aarteita. Tästä päivästä lähtien
voisivat hekin lausua tuon suuren sanan "suosio". Tuo taikasana tuli
heidän Sesam'ikseen, siksi tunnussanaksi, joka vaikutti, että heidät
otettiin vertaisina muiden joukkoon, ja joka sai heidän arvosanansa
hitaasti, alussa huomaamattoman hitaasti paranemaan. Karl Aleksander
oli saavuttanut ensimäisen suunnitelmansa tiellä edistymisen ja onnen
temppeliin.

Kun molemmat pojat kävivät Lüneburgilaisessa palatsissa, näkivät he
harvoin omistajatarta; hän oli alituisesti kiinni milloin yhdessä,
milloin toisessa. Pian tapahtui kumminkin seikka, joka saattoi heidät
likemmäksi hänen persoonaansa. Kesä lähestyi. Jokainen paaseista
hankkiutui lähtemään kotiinsa eri osiin maata. Aleksander
Davidovitschin oli kuitenkin vaikea palata kaukaasialaisiin
vuorilaaksoihin. Matkan pituus, hänen nuoruutensa, vielä vakaantumaton
uskonsa ja vanhan Abchasian ruhtinaan uhkaukset tekivät hänen
lähimmille ystävilleen välttämättömäksi pitää huolta hänestä.
Lüneburgin suuriherttuatar, tuo lämminsydäminen ja alituisesti innokas
sielu, tarjosi sentähden hänelle kodin kesän ajaksi, ja ettei hän
liijan pitkästyisi aikaansa, sai Karl Aleksander seurata muassa.

Suuriherttuatar asui Tsarskoje Selon lähellä jyrkällä rantavierteellä
olevassa niinkutsutussa erakkolinnassa, josta oli leppien latvojen yli
ihana näköala Suomenlahdelle. Kertomuksen mukaan olisi Jakob
Pontuksenpoika de la Gardien pitänyt rakennuttaa talo tänne
Saarismerelle, sillä niin kutsuttiin muinoin keisarillista aluetta.
Rakennuksessa oli sitten asunut Pietari Suuri ja vielä keisarinna
Elisabetkin, kun hän valvoi Tsarskoje Selon huolimattomasti rakennetun,
kehnosti sisustetun, mutta äärettömän loistavan huvilinnan
rakentamista. Viimemainitun keisarinnan kuoleman jälkeen oli
erakkolinna ainoastaan uuden linnan lisäkkeenä, jossa asui milloin
yksi, milloin toinen ruhtinas tai ylimys. Suuriruhtinatar oli asunut
siinä tultuaan leskeksi lähes ihmisikä taaksepäin. Hän oli suurentanut
sitä useilla huoneilla ja lisärakennuksilla, kemiallisella
laboratooriumilla, kasvihuoneella ja nyt viimeksi akvariumilla, jossa
oli kaikkea sellaista mikä nykyisin häntä enimmän innostutti. Hänen
asemansa hovipiirissä oli kerrassaan intoilijan. Hän antautui kaikkeen
samalla lämmöllä: taiteeseen, hyväntekeväisyyteen, kasvioppiin,
musiikkiin, mihin tahansa hän ryhtyi. Niin luonnollinen oli tuo hänen
asemansa, että hänen, jotta ei pettäisi lähimmäistensä odotuksia, nyt
vanhuuden päivinä piti itsensä puhaltaa tuleen, itsensä vireillä pitää
sitä lämpöä ja innostusta, jota vuodet olivat laimentaneet, mutta eivät
sammuttaneet. Puhuessaan siitä, mikä milloinkin oli hänen kiihkonaan,
hymyili hän hienoa, samalla hyväntahtoista ja pistelijästä hymyään,
joka sanoi: "minä tiedän, että tämä menee liiallisuuteen, että te
nauratte minulla, mutta mitä te tahtoisitte tehtävän, kun on
yksinäinen, kun on maaton herttuatar; kukin huvittelee niin hyvin kuin
voi." Ja tuo hymy, tuo sydämen yltäkylläinen hyvyys riisui aseet
kaikilta, arvostelevimmiltakin.

Nykyään oli hän innostunut kalanviljelemiseen. Ja jo ensimäisenä
päivänä, jolloin Karl Aleksander ja ruhtinas muuttivat erakkolinnan
pieneen ylihoitajan rakennukseen, vei hän heidät laboratoriumiinsa,
kuten hän sitä kutsui. Siinä oli uhkea talvipuisto, joka
oli erakkolinnan ruokasalista eroitettu kaksinkertaisella
marmorinsekopylvästöllä ja leveillä portailla. Suuret palmut huojuvine
latvoineen levittivät oksiaan korkean lasikaton alla. Kukkivat
magnoliat varjostivat tuuheilla lehvillään araliain ja saniaisten
valonarkoja lehtiä. Lemuavat Bovardiat levittivät ulkomaista,
voimakasta tuoksuaan keinotekoiseen puistoon. Ilma sisällä oli suloisen
epäterveellistä, lämmintä, raskasta ja veltostuttavaa. Keskellä
puutarhaa oli suuri, porsliinilla päällystetty vesiallas; suuret
majollikka- ja pronssisammakot, puoleksi piilossa punaisten liljain ja
valkeain oljanderein seassa, joivat vettä altaan laidoilta.

Altaan pohja oli kullatuista levyistä, ja sen kristallikirkkaassa
vedessä ui joitakin tarumaisia kaloja, Jaapanin Mikadon lahjoja,
piikkisiä, kummallisia, yhteenkasvettuneita kaloja, toisilla yksi pää
ja kaksi pyrstöä, toisilla päinvastoin, äärimmäisen idän salaperäisen
halun tuotteita, halun tehdä pilaa luonnon kanssa, viekoitella tuo
ikuisesti säännöllinen harhateille.

Eräässä toisessa altaan osassa, joka oli eroitettu edellisestä
matalalla karstakivivallilla, oli kovimmassa veden kuohussa parvia
pieniä taimenia ja vasta haudottuja lohia, jotka pysyivät aivan
liikkumattomina virrassa. Loistavia sateenkaaritaimenia, piikkisiä
pieniä sampia ui sikin sokin kirkkaassa vedessä. Kaikellaisten
kalalajien mätiä astioissa, kouruissa ja purkeissa oli kaikkialla tässä
loistavassa salissa, jonka pienen pinta-alan sisälle oli suljettu
kappale kuumien maiden luontoa.

Kaikkea tuota loistoa hallitsi laiha, kuihtunut saksalainen, suurine
silmälaseineen, valtioneuvoksen nimineen ja monine ritarimerkkeineen.
Suuriherttuatar kertoi suurella innolla niistä parannuksista
venäläisessä lohikalastuksessa, joita hän aikoi saada aikaan.
Taimenen- ja lohenmätiä oli lähetetty virtoihin, jotka jo kauan olivat
olleet kalattomia. Joukoittain amerikkalaisia ja itämaisia kalalajeja
oli istutettu Volgaan ja Nevaan, ja tuolla salavihkaisella hymyllä,
joka loisti hänen kuihtuneilla kasvoillaan ja todisti hänen innostaan
tuohon työhön ja epäilystään sen menestymisestä, puhui hän niistä
rikkauksista, joita hän siten siroitteli ympärilleen tulevien
sukupolvien hyödyksi.

Aleksander Davidovitsch kuunteli kaikkea tuota suurimmalla tyyneydellä;
ylipäänsä ei mikään tuntunut voivan herättää hänen ihmettelyään, mutta
Karl Aleksander oli saanut nähdä kerrassaan jotain, joka huvitti häntä.
Hän rupesi juurta jaksain kyselemään lohta koskevia yksityiskohtia;
kertoi kaikki, mitä itse tiesi siitä, sen pyytämisestä Merijoessa, sen
vaelluksista Suomen virroissa, ja tunnin kuluessa oli hän tuolla
todelliseen asiantuntemiseen perustavalla innollaan saavuttanut
suuriherttuattaren ja hänen saksalaisen valtioneuvoksensa erinomaisen
suosion. Koko kesän ajan oli hän laboratooriumissa todellisena
apulaisena. Ja ei siinä kyllin; myös sittenkin kun suuriherttuatar oli
kyllästynyt kasvi- ja eläintieteeseen, olivat Karl Aleksander ja nuori
ruhtinas itseoikeutettuja vieraita pienessä rakennuksessa, joka kuului
erakkolinnaan.

       *       *       *       *       *

Karl Aleksander oli aikaa myöten kasvanut kauniiksi nuorukaiseksi,
hänen silmänsä olivat vaaleat, silmäterät hyvin pienet, josta hänen
katseensa sai vaaleansinisissä silmissä harvoin tavattavan terävyyden.
Aaltoilevat, ruskeat hiukset sopivat hyvin yhteen keltaisen ihon kanssa
ja tuo, ei vielä täysin kehittynyt, kaareva nenä, oli isä sanonut --
antoi jonkullaisen arvokkaan leiman hänen kasvoilleen. Hänen liikkeensä
olivat sujuvia, käyntinsä varovaista liukumista, kuten niillä, jotka
alituisesti käyvät kiiltävällä parketilla, liukkaalla lattialla. Hänen
puheensa oli pehmeää ja samalla miehekästä.

Häntä veti vastustamattomasti puoleensa ne, jotka olivat muita
rikkaampia ja mahtavampia. Lopuksi kehitti hän itsessään erityisen
yksilöllisen kyvyn löytää sellaisia ihmisiä, käyttää niiden
yhteiskunnallista asemaa hyväkseen. Tämä oli hänelle niin selvänä,
että hänen ei tarvinnut miettiä ja tehdä suunnitelmia, milloin
ja miten hän lähestyisi toista tai toista heistä, jotka kuuluivat
"kymmeneentuhanteen ylimmäiseen", se oli hänen veressään, hän läheni
heitä kohteliaasti vetäytymällä erilleen toisista. Tarkoilla
tuntosarvillaan, terävällä aistillaan tunsi hän, kuka oli hänen
miehiään, ja kuinka hän hänet saavuttaisi, ja ennen tai myöhemmin oli
hän päämäärässä, usein yhtäsuureksi omaksi, kuin ympäristönsä
kummastukseksi. Hän oli myös oppinut toisenkin noista muista suurista
menettelytavoista sellaisilta, jotka ajavat menestystä elämässä takaa,
nimittäin, että kaikki riippuu siitä asemasta, jonka osaa ottaa, ja
että täytyy osata vaatia oikeutena sitä, jonka oikeastaan pitäisi olla
suosionosoituksen.



IV.


Karl Aleksanderin kymmenvuotisesta paassiajasta ei ylipäänsä ole paljon
sanottavaa, tahdomme tässä alempana piirtää muutamia pieniä kuvia,
jotka yleisin piirtein osoittavat hänen kehityksensä kuluneina vuosina.

Suurin vaikeus Karl Aleksanderille oli kielestä; täydellisesti
perehtyäkseen siihen täytyi hänen viettää kesät Venäjällä. Kun hän
lukukauden aikana ei saanut jättää oppilaitosta, eikä kenraali
Olbersia, hänen ainoaa sukulaistaan saatu lupa-aikoina antamaan hänelle
matkarahoja kotiin, oli siitä seurauksena, ettei hän moniin vuosiin
ollut tilaisuudessa käydä maassansa, ja kodissansa. Yhden kesän,
ensimäisen, täytyi hänen olla kenraalin luona Pietarissa. Se oli
hänelle, joka oli tottunut elämään ulkona luonnossa, kova koetus.
Päivät päästään kuljeskeli hän ympäriinsä, katseli, kuinka lastiveneet
kulkivat ylös ja alas Nevaa, kävi puistoissa ja puutarhoissa ja joskus,
jos tahtoi oikein hauskaa, Nevan suussa olevilla hietasärkillä. Siellä
nautti hän aaltojen vapaasta leikistä, laajasta näköalasta, ja
sellaisten retkien perästä tuli hän kotiin luonnottoman kiihoitettuna,
tykyttävin ohimoin ja mieli kapinoitsevana muistaessa lapsuuden
vapauden aikaa.

Eräänä päivänä meni hän tuon uhkean portin kautta, joka on pienen,
keisari Aleksander II:n murhayrityksestä pelastuksen muistoksi
rakennetun marmorikappelin vieressä, Kesäpuistoon, tuohon puutarhaan,
jonka pitäisi olla kallis kivi puistojen joukossa, mikä se voisikin
olla. Keskellä maailman kaupunkia, uhkeain, vaikka huonosti
rakennettujen talojen ja kauniiden kanavien ympäröimänä on sillä kaikki
edellytykset voidakseen kilpailla Parc Monceaun, Hyde Parkin osien ja
Tukholman julkisten istutusten kanssa, sen pahempi, ei se sitä tee.
Mutta ei pietarilainen kehno hoitokaan ollut voinut sitä tykkänään
turmella. Sellaisenaan on se kaikissa tapauksissa pakopaikkana
tuhansille hervostuneille pääkaupunkilaisille, joille ei ole suotu
onnea saada viettää pohjolan lyhyttä, ihanaa kesää luonnon helmassa.

Pitkin leveitä käytäviä, jotka kiertelevät nurmikkojen ja pensastojen
välissä, näkee alituisesti kävelijöitä. Penkeillä istuu äitejä ja
lasten hoitajattaria ja katselee, miten lapset kaivavat hiekkaa,
hyppäävät köyden yli ja leikkivät puiden runkojen välissä. Kryloffin
ruma, kaikkien satujen eläimien ja hirviöiden kannattama rintakuva
kohoaa eräällä ilotulituksen tapaan loistavalla georgiinipenkerellä.

Äärettömän suuret jalavat, pyöreälatvaiset kuin lehtikupoolit,
jättiläispihlajat, taidokkaasti mutkisteltuine runkoineen, ja
palsamipoppelit, nuo Pietarin puut par excellense muodostavat ihanan
näköalan ruohikkojen yli. Puiden runkojen välitse näkyy rivi marmorisia
rintakuvia ja kuvapatsaita vihertävän kosteuden vallassa ja raa'an
roskaväen väkivaltaisesti raiskaamina, jonka taide saa ainoastaan
ilkivaltaisuuksiin. Suurilla, elottomilla silmillään katselevat ne
tuota joukkoa, joka kulkee heidän ohitsensa, väliäpitämättä heidän
marmoristen jäsentensä komeudesta, heidän antiikkisista piirteistään ja
klassillisista muodoistaan. Oikeastaan ovat ne muukalaisia Nevan
kosteilla rannoilla, jotka ovat sinne tuodut Varsovasta, Vaasain,
Sobieskin ja Saksilaisten kaupungista.

Naakat lentelevät laverrellen ja pakinoiden jalavasta jalavaan,
pihlajasta pihlajaan. Kyyhkyset istuvat kynien itseään suurien
porfyyrimaljakkojen reunoilla, jotka Karl XIV Johan kerran antoi
lahjaksi keisarilliselle liittolaiselleen, ja varpuset kylpevät
viimeisen sateen jälkeisissä vesilätäköissä. Melu maailman kaupungin
kaduilta kuuluu tänne ikäänkuin kaukaisen kosken kohinana tai pohjolan
hongikkojen huminana.

Tässä puistossa eli Karl Aleksander koko kesän. Kun kenraali Olbers ei
välittänyt hänestä enempää kuin koirasta, joka vetelehti hänen
työhuoneensa leposohvan patjoilla, oli hänellä vapaus jonkun -- usein
hyvin sopimattoman -- kirjan kanssa oleskella puistossa päivät
päästään. Siellä tutustui hän eräänä päivänä pieneen, vilkkaaseen ja
kauniiseen lapseen, seitsenvuotiseen tyttöön. Heidän tuttavuutensa
syntyi siten, että kun hän lukemiseen vaipuneena ei huomannut erästä
kenraalia, pienokainen juoksi hänen tykönsä huutaen: "Tee kunniaa, tee
kunniaa!" Siitä päivästä olivat he ystäviä, hän puolestaan etevällä
tietoisuudella ijästään ja arvostaan paassiasemassa, pienoinen
salaisella miellyttämishalulla aikaisin kehittyneissä kauniissa
lapsissa, jotka kaipaavat suosimista, hemmoittelemista. Hänen niin
rakkaudettomassa lapsuudessaan tuli tuo pieni tyttö, joka pyysi hänen
ystävyyttään kuin pieni säikähtynyt eläin, muistoksi, jota hän ei
koskaan unohtanut, ja tämän lämmin ystävyys tuli haihtumattomaksi
sivutapaukseksi hänen elämässään. Tyttö rakasti häntä kuten lapsi
rakastaa hoitajaansa, tuolla suloisella, hyväilevällä rakkaudella, joka
tekee lapsen itsensä niin viehättäväksi ja hoitajan niin hyväksi. Vielä
monta vuotta jälkeenpäin, kun tyttö jo oli kadonnut hänen silmistään,
muisti hän tätä suloisella mielihyvällä kuni kaunista unta, muisti
hänen vaaleaa, hienoa muotoaan puiston vanhojen puiden ryhmyisten
runkojen rinnalla, hänen keltaisia hiuksiaan ja sinisiä silmiään, kun
hän koetti nähdä varpusten poikia jalavan oksilla, hänen veitikkamaista
nauruaan, kun hän juoksi hänen luoksensa huutaen: "tee kunniaa, tee
kunniaa, Karluscha!" Lapsen hoitajattarelta, hyväntahtoiselta
venäläiseltä talonpoikaisnaiselta koreassa vähävenäläisessä puvussa,
sai hän tietää, että pienokainen, jonka nimi oli Vera, oli kaartin
kapteeni Popoffin tyttö.

Kun hänen ystävyytensä Dodo Davidovitschin kanssa oli hyvin harras,
kutsuttiin Karl Aleksander Tsarskoje Seloon, ja siellä Lüneburgin
suuriherttuattaren linnan eräässä sivurakennuksessa asuivat molemmat
pojat sittemmin joka kesä, niin kauan kuin he olivat paasseja.
Hienoina, harjattuina, aina juhlapukuisina ja valkeissa hansikkaissa
viettivät he päivät tuossa peninkulmia laajassa puistossa. Eivät
koskaan nähneet he todellista metsää, eivät koskaan maalaisväkeä
työssä. He eivät tienneet, mitä keto, niitty oli, heidän pienet, soreat
olentonsa ja heidän tunteensa paassiarvosta olivat täydessä
sopusoinnussa puistoluonnon kanssa, jossa he elivät. Kaikki oli
siistittyä, turhan täsmällistä, soman soreaa, ei missään kohden
pistänyt luonto näkyviin. Aina keisarinna Elisabetin ajoista saakka
pitää tarun makaan Tsarskoje Selon linnaan kuulua "etiopialainen".
Hänen tulee olla seitsemän jalkaa pitkän ja mustan kuin ebenholzin.
Hänet puetaan tulipunaiseen kultaiseen burnusiin, pannaan valkoinen
turpaani hänen villaiseen päähänsä, ja keväällä, jolloin vanha linna
avataan, pistäy hän esiin kuin tulpaani maasta, yhtä koreana ja
koristettuna kuin sekin, ja oleskelee päivät linnan ulkopuolella
olevalla perongilla, kävellen edestakaisin Herkuleen, Theseuksen ja
Jasonin kultaisten patsaiden välillä ja pitää huolta pengermuurilla
olevasta kaukoputkesta. Sillä penkereellä tai perongilla, josta, ollen
paljoa ylempänä merta näkee leppien ja poppelien latvojen välitse
Suomenlahden veden ja etäällä välkkyvänä sinertävänä juovana Suomen
maan, siellä viettivät molemmat paassit enimmäkseen päivänsä, niin että
lopuksi pidettiinkin heitä virantoimituksessa olevina, kuten
etiopialaista, ja sallittiin vapaasti kulkea ympäriinsä huoneissa ja
seurata niitä tuhansia matkustajia, joita kesät läpeensä kävi linnassa.
Kaukaasialainen, etiopialainen ja suomalainen vetelehtivät täällä tämän
venäläisen linnan jotenkin törkeän ja raa'an, mutta äärettömän rikkaan
ylellisyyden loistossa.

Eräänä päivänä, kun pojat nojasivat pengermuuria vasten ja katselivat,
kuinka vesi suurissa putouksissa juoksi ja kimalteli suihkulähteen
kullattuja pobjalevyjä vasten, tuli sinne eräs korkeakasvuinen kenraali
valtiaan ryhdillä ja keisarillisilla kasvonpiirteillä, se oli
suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsch vanhempi. Hän katseli yli puiston,
kuin merta vaaniva kotka, kääntyi sitten ympäri nuorukaisten puoleen
hymyllä, joka valaisi hänen ankarat kasvonsa, kuten aurinko valaisee
kasken. Hän nipisti Karl Aleksanderia poskesta ja sanoi:

"Nimesi, paassi?"

"Karl Aleksander Segerberg, Teidän Keisarillinen Korkeutenne".

"Suomalainen?"

"Niin".

"Saatana perkele, finski poika. Sinusta tulee kyllä kelpo upseeri". Ne
olivat Suuriruhtinaan tunnetut suomalaiset sanat.

"Teidän Keisarillisen Korkeutenne johdolla se kenties onnistuu
minulle", sanoi Karl Aleksander tapaillen ja punastuen. Se oli hänen
ensimäinen kokeensa liehakoivasti vastata, hovimiestapaisesti puhua.

Suuriruhtinas hymyili jälleen ja lähti.

Tämä ja tällaiset pienet sivukohtaukset suuriruhtinasten,
suuriruhtinatarten sekä muiden maiden hallitsevien henkilöiden kanssa
olivat suuria tapauksia molempien paassien elämässä, he keskustelivat
niistä äärettömiin saakka, ja ne olivat lukukausien aikana vakituisena
puheenaineena toverien kesken.

       *       *       *       *       *

Tällaisissa olosuhteissa oli kaikki Karl Aleksanderille ollut kylläkin
onnellista, mutta kumminkin löytyi yksi "mutta" -- oleskeleminen hovin
sananmukaisesti "kultaisessa kartanossa" -- sillä oli oltu aistittomia
tykkänään kultaamaan seinät ja katot eräässä rakennuksen osassa, --
käyskenteleminen saksanpähkinä-, norsun- ja kilpikonnanluu-lattioilla,
itsellä olematta mitään, jota voisi omaksi sanoa, tuntui katkeralta.
Päällä olevasta paidasta nenäliinaan ja lyijykynään saakka, jotka
hänellä olivat taskussa, oli kaikki kruunun. Joka ainoan rahan, jonka
hän sai, antoivat vieraat ihmiset ei palkkioksi, vaan lahjaksi.
Riippuvan asemansa tunteminen tuollaisen ylellisyyden helmassa ei ollut
ainoastaan tuskallista, se oli turmiollistakin. Lopuksi tuntui Karl
Aleksanderista valtio, kruunu, keisari Jumalan suurelta almujen
jakajalta maanpäällä, joiden puoleen ilman mitään voi ja tuli kääntyä.
Ei ollut vaikeaa ottaa silloin tällöin vastaan rahaa vanhalta
hyväsydämiseltä suuriherttuattarelta, joka osasi niin jalolla, niin
hienolla tavalla antaa, tuntui vaan, että tekee hänelle palveluksen
sillä; jonkullaisessa kommunistisessa tasavallassa Dodo Davidovitschin
kanssa eläminen kävi myös päinsä, mutta vanhan itsekkään, herkkusuun
kenraali Olbersin kanssa toimeentuleminen lupa-aikoina oli hänestä
mahdotonta. Ja yksistään siitä syystä ikävöitsi Karl Aleksander suurta
vapautuksen päivää, jolloin hänestä tulisi upseeri, jolloin hän vihdoin
saisi palkan työstään, pääsisi itsenäiseksi mieheksi. Lukemattomia
kertoja oli hän mielikuvituksensa vilkkailla väreillä kuvaillut sitä
päivää, jolloin hän kaartilaispuvussa kävisi ensi kerran kotimaassaan,
näkisi jälleen äitinsä, tätinsä, näkisi jälleen nuo rakkaat kauniit
tasangot, joille hän niin usein oli ikävöinyt, niin usein itkenyt, että
hänestä tuntui nykyään, kuin hän olisi kadottanut kyvyn ikävöidä niitä
enää.

Vihdoin kymmenen pitkän vuoden perästä koitti se päivä. Mutta se tuli
vähän toisellaiseksi, kuin Karl Aleksander oli ajatellut. Hän oli,
Jumala tiesi mistä syystä, luullut itsensä ja Dodo Davidovitschin
saavan sellaiset arvosanat tutkinnossa, että heillä olisi oikeus hakea
kaartin rykmenttiin. Viime mainitusta oli se kyllä nykyään aivan
yhdentekevää. Hän oli tutustunut erääseen semiittiläissukuiseen
hansikkaiden myyjättäreen, jonka mustat silmät, kaarevat kulmakarvat ja
köyry nenä olivat kerrassaan vallanneet hänen sielunsa ja mielensä.
Koko tutkintoajan haaveksi hän kerran Abchasian kansan hallitsijana,
vievänsä hänet sinne haaremiinsa lempisulttaanittareksi, sillä vaikka
hän olikin kääntynyt kristinuskoon, oli hän kumminkin siinä suhteessa
puhdas muhamettilainen. Tutkinnossa saivat kumminkin molemmat yhtä
ääntä liijan vähän. Se oli katkera pettymys Karl Aleksanderille. Mutta
ei ainoastaan hänelle. Suuriherttuatarkin oli tulokseen hyvin
tyytymätön, ja seikka, joka enimmän ihmetytti Karl Aleksanderia, oli,
että vanha kenraali Olbers, joka ei koskaan ollut kysellyt hänen
arvosanojaan, piti tapausta melkein loukkauksena rakkaan sukulaisensa
puolelta. Hän oli samana päivänä syönyt lujaksi "batvinjaansa" ja
tuoreita kurkkuja ja oli niinmuodoin kykenemättömämpi kuin tavallisesti
itseänsä hillitsemään. Hän otti tiedon siitä vastaan todellisella
törkeydellä, kiroili, löi nyrkkiä pöytään, sanoi Karl Aleksanderia
kiittämättömäksi, velvollisuutensa unhottaneeksi ihmiseksi, mutta
samassa henkäyksessä vakuutti, ettei hän koskaan ollut muuta
odottanutkaan häneltä, Molemmat paassit sijoitettiin kuitenkin
tavalliseen jalkaväkirykmenttiin. Eräs onnellinen sattuma pelasti
heidät kumminkin. Abchasian kansa oli noussut kapinaan, he vaativat
itselleen ruhtinasta vanhasta arvokkaasta Sasdanadschein suvusta;
ulkomaaministeristön itämainen osasto kiinnitti nyt silmänsä Dodo
Davidovitschiin, joka ollen erittäin sopiva ehdokkaaksi sille
vasalli-istuimelle, enempiä toimenpiteitä odottamatta heti määrättiin
kaartin rykmenttiin, ja kun hän innolla puolusti toverinsa Karl
Aleksanderin etuja, sai tämäkin seurata muassa, erittäinkin kun
suuriherttuatar ja kenraali Olbers myös tekivät, mitä voivat. Siten
tapahtui, että Karl Aleksander eräänä kauniina päivänä myöhään syksyllä
oli monien ja pitkien "jos ja mutta'in" perästä aliluutnanttina eräässä
Pietarin arvokkaimmista kaartin rykmenteistä. Niin, sen lisäksi oli
hänellä vielä onni nähdä eräässä Helsingfors Dagbladin numerossa, jota
sanomalehteä ukko Olbers vanhasta tottumuksesta vielä piti,
otsakirjoituksen alla "_Kansalaisemme_" Karl Aleksander Segerberg
on aliluutnanttina sijoitettu ---- kaartin rykmenttiin Pietarissa. Nyt
tuntui hänestä olevan aika käsissä käydä kotimaassa.



V.


Ohi oli pohjolan lyhyt kesä, tuo ihana aika, jolloin muutamien
pakenevien kuukausien kuluessa ilmenee niin paljon elämää, niin paljon
kuohuvaa, luovaa voimaa, niin paljon työtä, niin monia toiveita ja
unelmia, aika, joka etelämaissa venyy puoleksi vuodeksi. Ne olivat
sammuneet nuo loistavan kirkkaat päivät ja nuo valoisat, salaperäiset
yöt, nuo yöt, joina laulurunous ja laulu, pohjolan kotoperäiset
taidelajit, versovat suloisina, tuoksuvina ja piiloutuneina kuten
vanamot, värittöminä, melkein muodottomina, mutta lempeinä ja
sydämellisinä kuten nekin. Syksy oli alkanut raivota rajuna, raskaana
ja synkkänä tuoden muassaan jyrkkiä värejä taivaalle, kirjavuutta
metsiin, aavemaisia usvia ja hahmoja, kuten pohjolan vanhat sadut, nyt
oli ensimäinen pakkanen tullut, saaden lepoa ja rauhaa luontoon. Tähdet
vilkkuivat tummentuneella taivaalla, metsä seisoi korkeana ja
äänettömänä ja vartioitsi Karttulan vanhaa unhotettua hovia.
Matalana, melkein alaspainettuna näytti ikivanha asumaton rakennus
vanhanaikuisine kulmakattoineen etsivän turvaa ja suojaa vanhoilta
lehmuksilta, jotka sitä ympäröitsivät.

Puutarhan puoleisesta sivurakennuksesta, jossa majurin rouva Segerberg
asui natonsa kanssa, pilkoitti valo heikosti ryhmyisten, lehdettömien
oksien välitse ja valaisi lumista pihamaata.

Sisällä suuressa, matalassa arkihuoneessa istui neiti Sandra Segerberg
tuiman näköisen amiraalin, parooni Karl Stjernstedtin tummuneen kuvan
alla olevassa vanhanaikuisessa sohvassa ja tuijotti synkkämielisenä
eteensä hämärässä, yhden ainoan kynttilän valaisemassa huoneessa. Hän
naputti silloin tällöin hermostuneesti pöytää, otti käsityönsä, erään
karkean ompeluksen, heitti sen taas pois kiivasluontoisella liikkeellä,
haki pitkän väliajan perästä erään kirjeen ja asetettuaan luukehäiset
nenälasit silmilleen luki hän:

    Rakas täti!

    Viimen kaiki selvänä. Minä olen gardin upseri. Matkustan melken
    yhtä aika tämä kirje kansa. Ilahutta nähdä äiti ja rakas täti
    ja Kartula, minu vanha koti. Toivon tavata kaiki tervenä. Ei asia
    kirjotta enempi tälä kerta, sentähden piiren tervehtykselä tätin

                                        _Karl Aleksander_.

Sellaista oli se äidinkieli, jota Karl Aleksander puhui ja kirjoitti
oleskeltuaan kymmenen vuotta maan rajojen ulkopuolella. Sandra
Segerberg laski huoaten kirjeen kädestään. Niin, jos hän olisikin
tullut niin varmasti kirjeen kanssa yhtä-aikaa, mutta nyt oli neljä
päivää jo mennyt, eikä häntä kuulunut vielä, ja tuolla sisällä makasi
hän. Maria Segerberg hänen äitinsä, ja oli kuolemaisillaan, hän voi
kuolla milloin tahansa, niin heikko, niin voimaton kun hän oli ollut jo
useita viikkoja. Kun vanha Sandra neiti istui tuossa lekuttavan
kynttilän ääressä ja odotti, toisen tulevan jälleen takaisin ja toisen
lähtevän sinne, josta ei enää palata, niin harhailivat hänen
ajatuksensa etemmäksi. Niin, käly! Häntä oli sitten onnistanut joka
suhteessa kehnosti tässä maailmassa, liijan aikaisin oli hän joutunut
Helsingin elämän pyörteisiin, liijan myöhään mennyt naimisiin. Eikä hän
näyttänyt luodulta äidiksikään, sillä hänen tunteensa poikaa kohtaan
olivat, kuten päältäpäin näytti, jotenkin kylmät. Hän tuli leskeksi
silloin, kun perheen talous olisi tarvinnut miehistä tukea, ja nyt,
jolloin pojasta oli tullut mies, nyt juuri kuin hänen olisi pitänyt
jälleen ruveta elämään, joutui hän kuolemaan sopimattomaan aikaan. Ja
Sandra neiti naputti jälleen kiivasluontoisesti pöytää, mieli tuntui
katkeralta häntä kohtaan, joka makasi viimeisillään.

Ja kuitenkin muistellessaan kuluneita vuosia, sitä aikaa, jolloin Adèle
Olbers oli rikas ja mainio, se Adèle, joka neljäkymmentä vuotta sitten
oli kauneutensa kukoistuksessa, ikäänkuin sulouden, nuoruuden ja
loiston sädekehän ympäröimänä, silloin kirkastui hänen katseensa. Hänen
elämänsä oli kumminkin ollut kuin pohjolan lyhyt, pakeneva kesä,
kauneuden ja onnen yhtyminen. Hän oli kenties tuntenut noina lyhyinä
vuosina kaiken sen, mitä me muut tunnemme pitkän elämän kestäessä,
nauttinut ja uneksinut, antanut paraan osan itsestään, loistanut kuin
kesäinen aurinko, ilahduttanut kaikkia, jotka häntä ympäröivät,
herättänyt unelmia onnesta ja kauneudesta ympäristössänsä, ja kun
hänellä ei enää ollut mitään antamista, oli hän henkisesti kuollut. Ja
silloin oli hän joutunut Sandra neidin veljen, hurjan majurin, käsiin,
joka tuli syysmyrskyksi hänen elämäänsä. Niin, me Segerbergit olemme
nyt kerran ankaraa ja itsekästä sukua, sanoi hän itsekseen, ja tuosta
itsetunnustuksesta pehmeni hänen mielensä. Niin, menipä hän niinkin
kauas, jotta myönsi, että, jos Adèle Olbers, tuo rikas, kaunis ja
pohjaltaan hyväsydäminen Adèle Olbers olisi joutunut toisiin
olosuhteisiin, jos tuo loistava jalokivi olisi saanut toisellaisen
kehyksen ... silloin olisi hän ehkä ... mutta voi, kaikki tuo oli nyt
myöhäistä, ei mitään voitu tehdä sen hyväksi, korkeintaan voisi hän
mennä kuolevan luokse ja puhua hänelle tuosta, pyytää häneltä anteeksi
kaikki se kovuus, jota hän niin usein oli osoittanut hänelle. Ja hän
nousi hitaasti ylös, niisti kynttilän, asetti sen syrjään, meni
epätietoisena ovea kohden, pysähtyi käsi lukossa. Menisikö hän, vai
eikö menisi? Toiselta puolelta ei se merkinnyt mitään, toiselta taas
oli nyt kerran sellainen tapa -- sehän kuului suorastaan hyvään
käytökseen -- kun on köyhä, täytyy kaikissa tapauksissa noudattaa
käytännössä olevia tapoja, ja neiti Segerberg työnsi päättävästi oven
auki, hän tahtoi, hänen tulisi tunnustaa, että Segerbergit olivat
jäykkää sukua, etemmäksi, omaa kovasydämisyyttään myönnyttämään ei hän
luullut tarvitsevansa mennä.

Hiljaa meni hän köyhän näköisen vuoteen luo, jossa majurin rouva
Segerberg makasi.

"Adèle," sanoi hän hiljaa, eikä Maria, sillä sairas tahtoi, että häntä
kutsuttiin sillä nimellä, joka hänellä oli nuoruudessa ollut ...
"Adèle, minä tahdon pyytää sinulta, pyytää sinulta -- voitko sinä
kuunnella minua, Adèle?"

Mutta Adèle ei kuullut enää. Adèle oli kuollut. Hän makasi kuolleena
sängyssään, todellisessa köyhän sängyssä, sellaisessa, joka alkuaan on
tehty miljoonan omistajalle, mutta sitten joutunut köyhäinhuoneeseen.
Hän oli kuollut sopimattomaan aikaan, ennenkuin hän oli ehtinyt nähdä
Sandra Segerbergin voittoa itsestään, kuulla hänen synnintunnustustaan.
Nyt makasi hän tuossa, tuo kerran niin uhkea nainen, pienenä ja
kutistuneena -- niin pienenä, että vanha neiti Segerberg kummastuneena
kysyi itseltään, milloin tuo muutos oli tapahtunut. Koko tuosta
kauneudesta, joka kerran oli hurmannut hänen nuoruutensa aikuiset, ei
ollut enää mitään jälellä, ei edes tuon muinoin niin kaunismuotoisen
pään haamuakaan, sekin oli kohtalon kovien iskujen alla kutistunut ja
muuttunut.

Liikutettuna lähti neiti Segerberg pois huoneesta ja istui jälleen
vanhanaikuiselle sohvalle odottamaan, nyt oli toinen lähtenyt, mennyt
tuntemattomaan maahan, toinen voi tulla milloin tahansa. Siinä istui
hän tunnin toisensa jälkeen ja vartioitsi ruumista. Tuli paloi heikosti
ja savuten, tähdet alkoivat vaaleta taivaalla, ja pakkanen, ensimäinen
talvipakkanen paukkui nurkissa, kun hän vihdoin nousi ylös mennäkseen
huoneeseensa.

Sandra neiti oli odottanut neljä päivää turhaan. Tuon kaikkinielevän
turhan odotuksen jännitys oli hänestä, joka ei ollut tottunut
sellaisiin mielenliikutuksiin, niin sietämätöntä, että koko hänen
olemuksensa nousi jonkullaiseen luontoperäiseen kapinaan tuolla tavalla
kärsiessä kiittämättömän tai ainakin säädyttömän herran ja veljenpojan
tähden. Hautaus oli toimitettu, nyt kulki hän ja piti huolta kuolleen
jälkeensä jättäneestä vähäisestä omaisuudesta ja ajatteli katkeruudella
Karl Aleksanderia, hän ei ollut tyhjän takia hurjan majurin sisar, "kun
hän saapuu, niin kyllä minä läksytän hänet," tuumi hän itsekseen,
samalla repien kärsimättömyyden ja vihan puuskassa pieniksi palasiksi
hänen viimeisen kirjeensä.

Noin pari päivää hautauksen jälkeen istuu hän taas ompeluksineen
vanhalla paikallaan sohvassa, yhden ainoan pöydällä palavan
talikynttilän valossa, hänen vieressään makaa vanha harmajan kirjava
kissa, joka monet vuodet on ollut hänen hupitoverinaan, silloin kuulee
hän äkkiä, että joku ajaa kovaksi jäätyneeseen pihaan. Nyt pysähtyy
ajoneuvot, nyt tuolla ulkona raplataan ovea, se on monet vuodet ollut
epäkunnossa, kuuluu ääniä eteisestä. Hän nousee ylös, nojaa
puristuneella kädellään pöytään ja odottaa. Kissa istuu sohvalla ja
aavistaa vieraiden tuloa. Sisään astuu pitkä, komea mies upseerin
puvussa.

"Hyvää iltaa", sanoo Karl Aleksander, sillä hän se on, ja katselee
melkein hämmästyneenä ympärilleen matalassa, hämärässä huoneessa.

"Sinä tulet myöhään, Karl Aleksander", vastaa täti luonnottoman kovalla
ja tylyllä äänellä.

Karl Aleksander riisuu ääneti päällysvaatteensa, lähenee tätiään
tervehtiäkseen häntä. Tämä silmäilee häntä, tuntee vähitellen jälleen
nuo kauniit kasvonpiirteet, hänen vihansa, hänen katkeruutensa, hänen
levottomuutensa haihtuvat, hän on unohtanut kaiken, mitä on aikonut
sanoa hänelle, kaiken, mitä hän on valmiiksi miettinyt. Sandra
Segerberg, tuo tyly vanha neiti, jonka kukaan ei vielä ole nähnyt
kadottavan rohkeuttaan, hän kiertää kätensä nuoren miehen kaulaan ja
purskahtaa itkuun.

"Jumalani, kuinka yhdennäköinen sinä olet kauniin äitisi kanssa," ovat
ainoat sanat, jotka hän nyyhkytyksien välissä saa suustaan pitkään
aikaan. Kissa hyppää alas sohvalta, köyristää selkänsä ja hankaa
itseään Karl Aleksanderin korkeaa saapasta vastaan.

Täti ja veljenpoika istuvat sohvalle, lamppu tuodaan sisään, ja vihdoin
sanoo Karl Aleksander syvästi liikutettuna: "Minä tiedän, että äiti on
kuollut, kaksi päivää olen minä odottanut Haksalan lauttauspaikalla,
syystulvat ja jäät olivat vieneet muassaan lautan. Siellä vanhan
lauttamiehen luona, joka heti tunsi minut, kuulin minä äidin kuolemasta
ja hautauksesta."

Nyt vasta huomaa täti, kuinka kehnosti hän puhuu äidinkieltään, ja
arvaa heti, minkälainen sisäinen, minkälainen henkinen muutos hänessä
noina kymmenenä vuotena oli tapahtunut. Hän huomasi sen surulla, sillä
hänessä oli elävä ja lämmin tunto, tunto, jota ei vuosien paino, eikä
elämän pienet jokapäiväiset huolet olleet voineet tukehduttaa eikä
jäähdyttää. Häneen voitiin täydellisesti ja syystäkin sovittaa sanat,
"jos loistoon meitä saatettais vaikk' kultapilvihin, ois tähän köyhään
kotihin halumme kuitenkin." Kun hän sen tähden oli muistellut kuollutta
kälyään sen verran, kuin oli tarpeellista, alkoi hän Karl
Aleksanderille selittää hänen velvollisuuksiaan tätä maata kohtaan,
joka oli nähnyt hänen syntyvän, joka oli hankkinut hänelle niin
kalliskustannuksisen kasvatuksen ulkomaalla. Hänen tulisi, niin vaati
hän, hakea Suomen kaartiin, sillä siinä olivat Segerbergit, vanha
porvarillinen upseerisuku, palvelleet useiden sukupolvien kuluessa.
Vieläpä oli yksi heistä ollut Suomen kaartissa Kustaa IV:nenkin aikana.
Täällä ylenisi hän, täällä olisi hänen äidinsukunsa, siitä suvusta ei
nyt sen enempää, vaikka se aina oli ollut rikas. Täällä Suomessa menisi
hän naimisiin. Niin oli hänen isänsäkin tehnyt ennen häntä. Ne vuodet,
jotka hän oli palvellut Virossa ja Liivinmaalla, eivät olleet monet,
suomalainen majuri hän oli.

Kun hän huomasi, että hänen esityksensä olivat vastenmielisiä, niin toi
hän esiin vielä yhden, yhden, joka tuntui olevan hänen sydämellään.
Karl Aleksander ostaisi Karttulanhovin. Innolla ja asian tuntemisella
alkoi hän selittää, kuinka hyvin se kauppa kannattaisi. Tilalla oli
oivallista maata, hyvä asema ja kaikki ehdot, jotta sen pienelläkin
pääomalla saisi entiselleen.

Mutta Karl Aleksander katseli kauhistuneena ympärilleen, katseli tätä
köyhää kotia, näitä mataloita huoneita, ja tahdostaan tai tahtomattaan
tuli hän ajatelleeksi suuriherttuattaren uhkeaa erakkolinnaa, jossa hän
oli niin monet kesät ollut. Häntä pöyristytti, ajatellessaan äitiä,
ajatellessaan rakastavaa tätiä, jotka olivat eläneet täällä
vuosikymmeniä. Mikä mahti, mikä voima se oli, joka oli pitänyt heitä
yllä tässä kurjassa asunnossa, sillä aikaa kun hän eli "kultapilvissä".
Sitäpaitsi ei voinut olla puhettakaan siitä, että hän jättäisi
sotilassäädyn juuri nyt, jolloin hän oli saavuttanut varman aseman
siinä, jolloin hänellä olisi kaunis tulevaisuus edessään.

Kun neiti Segerberg huomasi, kuinka vähän hänen sanansa vaikuttivat,
tunsi hän vastenmielistä liikutusta ja alakuloisuutta. Hän nousi ylös,
alkoi askaroida illallispuuhissa, ja kesken toimiaan pysähtyi hän
sohvan eteen ja puheli, puoleksi hymyillen, puoleksi vakavasti
katsellen nuorta miestä, joka tuossa loikoen ja ääneti poltti
sikariaan.

"Niin, sen sanon minä sinulle rakas veljenpoikani, jos sinä haluat
sinne, niin mene sitten. Sinä saat unohtaa isäsi, äitisi, tätisi,
mutta yhtä et sinä saa unohtaa, Rajajokea". Hän koetti nauraa
sukkeluudelleen, mutta tuntui siltä, kuin olisi jotain tarttunut
kurkkuun. "Muista, poikani, että olet 'kansalaisemme', missä tahansa
oletkin", ja hän lähti liikutettuna kiireesti kyökkiin.

Sitten istuivat he tunnin, tunnin perästä ja puhuivat ajoista, jotka
olivat menneet ja jotka koittivat. Tuli jo myöhäinen ja Karl Aleksander
toivotti hyvää yötä sekä meni siihen huoneeseen, jonka täti oli
laittanut kuntoon häntä varten. Huone, jota kutsuttiin vapaaherratar
Stjernstedtin huoneeksi, oli muutoin aina asumaton ja oli sellaisena
ollut jo kohta puolivuosisataa. Kansan luulon mukaan kummitteli siellä.
Vanhan ylpeän vapaaherrattaren sanottiin ilmaantuvan, jos joku ottaisi
haltuunsa hänen muinaisen lempihuoneensa. Sitäpaitsi oli huone ainoa
puutarhanpuoleisessa sivurakennuksessa, joka oli säilytetty sellaisena,
kuin se oli ollut vuosisadan alussa. Siellä oli vielä jälellä vanha
fajanssiuuni messinkisten jalkojensa päällä ja vanhat taftiverhot
olivat ainoat huonekalut. Kullan värisiksi maalatut seinät ja katon
yhdisti toisiinsa koristus, jossa oli viheriöitä ja vaaleita tähtiä
sekä kyyhkysiä.

Kaikki tuo herätti Karl Aleksanderissa tuhansia muistoja hänen
varhaisemman lapsuutensa ajoilta, muistoja, jotka tunkivat hänen
mieleensä sellaisella voimalla, että hän kauan makasi valveilla
ahtaassa ja lyhyessä vanhanaikuisessa sängyssä. Vihdoin nukkui hän ja
näki unta äidistään, tädistään ja suuriherttuattaresta, jotka kaikki
keskustelivat hänen tulevaisuudestaan. Lopuksi tuntui hänestä, että
vanha vapaaherratar Stjernstedt tuli hänen vuoteensa ääreen ja
mahtavana käski hänen nousta ylös ja jättää sänky, se ei ollut hänen.

Hän heräsi, ja siinä seisoi täti Sandra hänen edessään kahvetarjottimen
kanssa ja arveli, että oli jo aika nousta ylös, sillä kello oli kohta
kahdeksan.

Viikon päivät viipyi Karl Aleksander Karttulan hovissa, järjesteli
asioitaan, allekirjoitti asia- ja valtakirjoja, väitteli Sandra tädin
kanssa Karttulan hovin suuremmasta tai pienemmästä arvosta, sillä täti
ei vieläkään ollut luopunut tilan ostokysymyksestä. Sitten lähti hän
matkoihinsa aikomatta enää koskaan käydä vanhassa hovissa. Hän lähti
hyvin rasitettuna ja alakuloisena. Oli ensi kerta, jolloin joku oli
selittänyt hänelle, että omalla maallakin oli vaatimuksia hänen
suhteensa, että ylipäänsä hänelle otaksuttiin suurempia, yleisempiä
velvollisuuksia kuin hän oli osannut ajatellakaan. Hän oli oppinut
yhden velvollisuuden tottelemaan ja uskollisesti suorittamaan sen, mitä
muut olivat miettineet ja tehtäväksi määränneet, nyt oli kysymyksessä
itse miettiä, tutkia, valita paras ja saattaa se perille. Ei, siihen
oli hän vielä liijan vasta päässyt ulos sisäoppilaitoksesta, ja vielä
sellaisesta laitoksesta!

Yhden oli hän kumminkin jälleen saavuttanut, tätinsä täydellisen
rakkauden ja ihmettelyn, se olikin nykyään ainoa side, joka yhdisti
hänet maahansa. Hänen viimeinen käyntinsä tapahtui äitinsä haudalla.

       *       *       *       *       *

Kun Karl Aleksander viikkoa myöhemmin käveli uudessa soreassa
virkapuvussaan Nevskin kadulla Pietarissa, tuntui hänestä koko
kotimatka ikävältä, tuskalliselta unelta. Hänen mieleensä muistui
pakkaset ja usvat; matala, köyhä talo, kurja huone yksine ainoine
talikynttilöineen, tuo vanha, kurttuinen täti ja hänen kissansa. "Ei
niin pian kuin mahdollista unohduksiin kaikki nuot", sanoi hän
itsekseen seisoessaan katukäytävällä Suuren Tallihovin kadun kulmassa
ja katseli mahtavaa näkymöä edessään, tuolla alhaalla Nevalla päin
amiraalikunnan rakennuksen kullattua tornia, joka loisti syysauringon
valossa, ja tuolla ylhäällä usvaisessa kaukaisuudessa Nikolain
asemarakennuksen etusivua ja huippua. Hänen ympärillään kohisi elämä
tuhansissa eri muodoissa.

Oli suuren maailman kävelytunti. Korskuvia valjakkoja kiiti hänen
ohitsensa tuimimmassa juoksussa, ajajat istuivat leveinä ja varmoina
korkeilla istuimillaan, vaunuissa istuu kalpeita miehiä, nenälasit
ohuilla korkeilla nenillä, ja naisia moitteettomissa puvuissa. Tuolla
tulee eräs kauppakeinottelija -- hevonen, valjaat, ajaja, kaikki
englantilaistyylisiä. Troskia, raskaita englantilaisia landooita,
rämiseviä mustia raitiotievaunuja kulkee alituisesti samaa vauhtia
toistensa jälessä, ja äkkiä kiitää niiden ohi nopea puna- tai
valkokirjava unkarilainen juoksija, joka petoeläimen nopeudella rientää
eteenpäin kaikkien noiden ajoneuvojen seassa. Upseeri-, porvari- ja
ylimysjoukkojen keskitse rientää se mutkistellen, ja sen vetämien
ajoneuvojen huojuvilla vietereillä lepää tyynyjen keskellä nuori nainen
pieni sievä vinttikoira sylissä. Kopealla välinpitämättömyydellä
katselee hän vilisevää joukkoa. Kun hän kulkee Morskajan kadun kulman
ohi, kallistuvat siniset, punaiset ja valkeat husaari- ja rakuunalakit
yhteen, kuiskaillaan ja hymyillään. "Tänään on hänellä heliotrooppi
vaatteissaan, minä en kärsi heliotrooppia," kuiskaa yksi upseereista.

Keskellä tuota tuhansien vaunujen synnyttämää jyrinää, jota kumminkin
hiukan heikonti puukadut, kuuluu äkkiä rumpujen ja huilujen ääniä,
silloin pysähtyy joukko, vaunut ajetaan syrjään ja komppania
hovikrenatierejä marssii ohi korkeine nahkalakkeineen, jotka ovat
muistoja Napoleon I:sen ajalta, tuon eriskummaisen soiton kaikuessa,
joka väräjää ilmassa kauan vielä sittenkin, kun sotilaat ovat kadonneet
joukkoon. Karl Aleksander seisoo tunnin, tunnin perästä ja katselee
kadun ja suurkaupunkielämän kuvia, jotka alituisesti muuttavat muotoaan
ja väriään. Ja silloin hymyilee hän itsekseen hiukan ivallisesti
ajatellessaan Sandra tätiä, joka tosissaan oli esittänyt että hän
asettuisi asumaan sinne Karttulan hoviin.

Päivällisellä kohtasi hän setä Olbersin ja esitti hänelle niin
vaikuttavasti vanhan Karttulan hovin rappiotilan -- ei edes vanha
kirjavan harmaja kissakaan unohtunut -- että ukko Olbers hymyili
imelästi ja sanoi syödessään lihavaa "rastegaita" voisulan kanssa:
"Minä olenkin ajatellut myydä koko hoidon. Kun äitisi on kuollut, en
minä enää paikkaa tarvitse."

"Kenelle sitten"? kysyi Karl Aleksander ihmeissään.

"Vanhalle neiti Sandra Segerbergille, hän on jo aikaa sitten
kirjoittanut minulle asiasta".

Karl Aleksander näytti kysymysmerkiltä. Hänessä oli vallalla kaksi
rinnakkaista tunnetta, toinen sai hänet kuvaamaan tilan huonommaksi
kuin se olikaan, saadakseen ukko Olbersin myymään sen niin halvasta
kuin mahdollista, toinen johti hänet ajattelemaan, että jos täti
ostaisi tilan, järjestäisi ja hoitaisi sitä, voisi siitä mahdollisesti
aikanaan tulla hänelle sievä lahja. Sinne muuttaminen ei tulisi
kysymykseenkään, vaan sen voisi myydä. Hän lopetti lauseella, "täti on
tyhmä, jos suostuu siihen kauppaan." Neljätoista päivää senjälkeen oli
Olbers myynyt Karttulan hovin, kaikkien asianymmärtäväisten mielestä
oli hän tehnyt hyvän kaupan.

Karl Aleksanderille seurasi nyt työn ja huvitusten aika, hän piti
huolta kummastakin saksalaisella säännöllisyydellä, kuten toverit
sanoivat. Hänen palkkansa ei luonnollisesti riittänyt pitkälle, mutta
elämä meni kyllä mukiinsa lisäkkeiden avulla Hänen Majesteettinsa
Keisarin käsikassasta, yhden ja toisen lahjan avulla suuriherttuattaren
yksityislippaasta ja Dodo Davidovitschin anteliaisuuden kautta, vanhaan
Olbersiin ei hän koskaan uskaltanut luottaa. Kyllähän ajatus omasta
varattomuudesta ja Dodon yltäkylläisyydestä sai useammin kuin kerran
hänen sydämensä kateudesta paisumaan, kyllähän hän toisinaan tunsi
tuskallisen, melkein sietämättömän asemansa, mutta hän oli nuori, hän
voi unhoittaa.

Kaikki kävi kumminkin hyvin, kunnes rykmentti muutamana päivänä sai
päällikökseen erään suuriruhtinaan. Silloin tulivat velvollisuudet
esiintyä hienosti, vaatimukset aliluutnantinkin elämän suhteen niin
paljon korkeammiksi, että Karl Aleksander päätti hakea armeijaan
myrskyisen keskustelun ja selvityksen jälkeen setä Olbersin kanssa.
Asian ratkaisi eräs pelijuttu muutamassa hienoimmista, vaikka ei
paraimmista klubeista, johon hänkin sekoitettiin, ja josta hän voi
sanoa: tout est perdu fors l'honneur. Samana päivänä, jona hän sai
taapikapteenin valtakirjan, haki hän lupaa siirtoon ja siirrettiinkin
maaseuturykmenttiin, joka oli sijoitettu erääseen pieneen Volgan
rannalla olevaan kaupunkiin. Suuriherttuattaren, tänä hänelle niin
kovana aikana, tekemien arvaamattomien palveluksien avulla tapahtui
muutto mitä onnellisimmilla enteillä.



VI.


Tämän maailman mahtajat eivät valitse uskottujaan, lähisimpiään
niiden joukosta, jotka ovat "en vue", siihen ovat he itse liijan
alttiina suuren yleisön katseille, he etsivät niitä toisen arvoluokan
sielujen keskuudesta, sielujen, jotka elävät heijastuksessa,
vaitelijaista, lämminsydämisistä henkilöistä, jotka ovat vapaita
kaikesta itselöllisestä vallanhimosta, kaikesta itselöllisestä
turhamielisyydestä, sellaisista, joita Shakespeare on pukenut
ruumiilliseen muotoon Horatiossansa. Vapaina maailman tarpeista etsivät
he näiltä sitä sydämen hellyyttä ja osanottavaisuutta, jota jokainen,
elämässä itsenäisinkin, kaipaa. Sellainen henkilö oli vanha neiti
Natalia Feodorovna v. Hübner ollut keisari Nikolain perheessä.
Kansallisuudeltaan tuntemattomana, hänen sanottiin olevan belgialaisen,
ilman kotimaata, ilman lähempiä sukulaisuussiteitä, oli hän kohtalon
vaihteiden kautta saanut kuolleen keisarin aikana hovissa isänmaansa,
kotinsa niin uskontonsakin. Nyt oli hän jo monet vuodet elänyt pienessä
kaupungissa Volgan varrella, jossa hän erään kaukaisen sukulaisen
perintönä oli saanut vähäisen, vanhanaikuisen, mutta hyvin varustetun
talon erään kaupungin etevimmän kadun varrella. Hänellä oli kelpo
eläke ja sai hovin merkkipäivinä kirjeitä, kukkia, lahjoja,
suosionosoituksia, joista hän, henkisesti puhuen, eli. Jos niitä ei
olisi tullut, olisi hän epäilemättä kadottanut sielunsa pontevuuden ja
elämänhalunsa. Nuo todistukset siitä, ettei häntä oltu unhotettu,
olivat ikäänkuin uutta raikasta verta, ne antoivat hänelle uusia
voimia, ne olivat hänelle ainoina kiihoittimina elämään, ilman niitä
olisi kaikki ollut varjoa, tyhjyyttä. Tuon hovin suosion avulla oli
hänellä kaupungissa hyvin huomattu asema, ja hänen ansiokseen on
luettava se, että hän oli tuonut useihin piireihin pienessä
maaseutukaupungissa jotain siitä paraasta, joka seuraa hovielämää, joka
on sen loistona, sen voimana, sen etuna, siistin käytöstavan ja hienon,
varovan hyväntekeväisyyden.

Neiti v. Hübner oli pieni vaaleahiuksinen henkilö, kasvot vielä tuoreet
ja punakat. Vuodet eivät näyttäneet rasittavan häntä, ei kukaan, joka
näki hänen aikaisin aamuilla hoitavan kukkiaan ja järjestelevän
kotiaan, olisi luullut hänen kohta täyttävän kahdeksaakymmentään.

Eräänä syysiltana seitsenkymmenluvulla oli hän innokkaassa puuhassa
järjestäessään etevällä aistillaan empiretyyliin koristettua asuntoaan.
Tänään olisi hänen pieni perjantai-iltamansa taas jotain erinomaista,
jotain, joka eroaisi kaikista muista piireistä tässä pikku kaupungissa,
ei edes rykmentin päällikköäkään eikä prokuraatoria tarvinnut pois
lukea. Tuo käytöstavan määrääminen, tuo että sai aikaan jotain
itselöllistä, jotain, jota ei kukaan muu kuin hän voinut, oli vanhan
neidin pienenä heikkoutena -- hänen, joka niin monta vuotta oli ollut
ainoastaan toisten kaikuna. Tänä iltana oli hän varma asiastaan. Kun
sentähden vanhanaikuiset korkeiden, kullattujen pylväiden päällä olevat
lamput olivat sytytetyt, visakehyksiset keisari Nikolai I:n ja hänen
perheensä kuvat järjestetyt ja puhdistetut jo kymmenennenkin kerran,
sytytti hän kuumennetun luodin päällä hiukan benzoëta ja hajupihkaa ja
oli nyt valmis vielä suuremmalla varmuudella, ja miellyttäväisyydellä
kuin tavallisesti ottamaan vastaan vieraitaan.

Neiti von Hübnerin vieraat olivat aina, kuinka vähälukuisia sitten
olivatkin, "puoleksi juhlapuvussa", kuten vanha rakastettava neiti
kutsui sitä, herrat ritarimerkkeineen, naiset vaaleassa puvussa. Hänen
vieraisiinsa kuului etupäässä rykmentin päällikkö, eversti Popoff,
vanha huolimaton herra, joka kotona oleskeli melkein koko päivän
puoleksi pukeutuneena ja antoi vielä nuoren ja kauniin vaimonsa talossa
tehdä "les honneurs". Rouva, Anna Paulovna oli enimmäkseen pukeutunut
tavalla, joka ei ollut vailla noita venäläisille naisille ominaisia
koristuksia. Hän oli nainen, jolla oli täyteläinen vartalo, hyvin
muodostuneet kasvonpiirteet, siniset raukeat silmät ja tuollainen
helposti tunnettava venäläinen, punainen ja vaalea, jotenkin pehmoinen,
hieno, ihokarvainen hipiä, joka säilyttää kauemmin kuin muilla naisilla
nuorekkaan, melkein lapsellisen kasvojen värin. Nuo niin erilaiset
puolisot saapuivat ensimäisinä, täsmälleen kellon lyönnillä.

"Terve tulemaan, herra eversti", -- neiti von Hübner käytti aina
eurooppalaiseen tapaan arvonimiä, puhutellessaan herroja -- "terve
tulemaan, Anna Paulovna, aina yhtä nuori ja verevä. No, herra eversti,
kuinka se on, saammeko me sotaa tai emme? Saavatko turkkilaiset
teurastaa slaavilaisia veljiämme. Kuuleeko hallitus kansan ääntä, onko
Gladstone ... mutta kas, tuollahan on prokuraattori. Missä teidän
rakastettava rouvanne on, terve tulemaan herra kapteeni, ja kapteeni,
uusi kapteenimme, jonka te varmasti lupasitte tuoda muassanne...?"

Siten kyseli neiti von Hübner ollenkaan odottamatta vastausta
vierailtaan, kun nämät kulkivat sen paikan sivu, joka hänellä aina oli
näissä perjantai-iltamissa.

"Mikä hänen nimensä on oikeastaan, tuon uuden taapikapteenin?" kysyi
prokuraattori.

"Karl Aleksandrovitsch Segerberg".

"Saksalainen siis", sanoi kapteeni Pomerantzoff hienolla ivalla.
"Sjägerberr, niillä on nimiä..." Silloin sattui hän katsahtamaan neiti
von Hübneriä, ja se, mitä hän aikoi sanoa, jäi sanomatta.

"Kapteeni on suomenmaalainen, vanhaa ruotsalaista aatelia", sanoi neiti
lyhyesti. Sanoja: "vanhaa ruotsalaista aatelia" seuraa Venäjällä aina
aivan erikoinen arvo, vanhaan ruotsalaiseen aateliin lukevat muun
muassa itsensä ne ruhtinaalliset suvut, jotka luulevat polveutuvansa
Rurikin ja hänen seuralaistensa ajoilta, ne niin kutsutut
rurikovitschit.

"Niin, hän ei ole mikään 'tusinakapteeni,'" lisäsi Anna Paulovna ja
katseli hiukan tirkistäen -- sillä hän oli jotenkin likinäköinen --
sille suunnalle, josta prokuraattorin ääni kuului. "Hän on käynyt
paassikoulun. Tuli sieltä ---- kaartiin ja siirrettiin armeijaan. Hän
on hyvin viehättävä nuori mies, tänään kävi hän vieraissa mieheni ja
minun luona".

Neiti von Hübner näytti levottomalta; tietäisivätköhän he jo kaikki,
olisikohan hänen pieni salaisuutensa, jonka hän tahtoi säästää
illemmaksi, siis mennyt hukkaan, ja nyt jo niin vastenmielistä kuin se
olikin, täytyi hänen tuoda esiin se, mitä hänellä oli sydämellään.

"Karl Aleksandrovitsch Segerberg on erinomainen nuori mies. Te herra
kapteeni voitte pitää itseänne onnellisena saadessanne hänet
rykmenttiinne. Hänen setänsä on kenraali Olbers, isänsä maata omistava
aatelismies, hän on käynyt paassikoulun läpi, seurustelee paraimmissa
piireissä Pietarissa, nauttii korkeain henkilöin suosiota." Hän
pysähtyi hetkeksi ja lisäsi sitten painolla: "Minä olen tänään saanut
kirjeen Lüneburgin suuriherttuattarelta, joka kirjoitti minulle ja
pyysi minua pitämään huolta nuoresta miehestä".

Tuskin oli seura ehtinyt ajatella: hän on kirjevaihdossa myös
suuriherttuattaren kanssa, ennenkuin ovi aukeni, kukikkaat oviverhot
sysättiin syrjään ja sisään astui Karl Aleksander melkein liijan
vapaasti ja rohkeasti. Hänellä oli päällään uuden rykmenttinsä puku,
jonka Pietarin etevin räätäli oli neulonut ja neulonut siten, että se
oli sääntöjen mukainen, mutta kumminkin joillakin pienillä somilla
lisäyksillä kaunistettu, joita oli vaikea perehtymättömälle huomauttaa,
vaan jotka kuitenkin olivat huomattavia. Hän kävi esiin, suuteli neiti
von Hübneriä kädelle, tervehti rykmentin päällikköä ja pataljoonan
päällikköä, eversti Ivanoffia, esitettiin naisille ja etsi sitten
itselleen vaatimattoman paikan.

Vaikka kaikki seurassa olivat uteliaita kuulemaan nuoren miehen
puhelua, kuulemaan uutisia Pietarista, ehkäpä hovistakin, ei kumminkaan
ikäänkuin sopimuksen mukaan mitään kysytty. Maakaupunkilaisen kateus
pääkaupunkilaista kohtaan, hänen halunsa sellaisenkin rinnalla esiintyä
arvokkaana, olla tietävinään asioista yhtä paljon, kuin jossain
muuallakin maailmassa, vaikka eletäänkin kaukana Pietarista, vaikutti
sen, että oltiin muka kiintyneinä vilkkaaseen keskusteluun, vaikka
samalla mitä suurimmalla huomiolla kuunneltiin, mitä vastatulleella
mahdollisesti olisi kerrottavaa. Se oli Anna Paulovna, joka vihdoin
vapautti aseman. "No, miten luistavat valtain neuvottelut
Konstanttinoopolissa", lausui hän ja katsoi Karl Aleksanderia.

Tämä ei ehtinyt vastata, sillä prokuraattori Andrei Ivanovitsch Volgin,
suuri slavofiili ja politikoitsija, tarttui näpiästi kysymykseen, kuten
poika palloon. "Ne valtain neuvottelut Konstanttinoopolissa ovat
kurjinta hutiloimista, mitä meidän vuosisatamme on nähnyt, loistavin,
selvin todistus siitä, kuinka ei-slaavilainen Eurooppa on jäänyt
jälkeen, kylmennyt, vaipunut uneen, mennyt horroksiin, kaikki nuo
vanhuuden merkkejä. Sillä aikaa kun Venäjä ja kaikki slaavilaiset
kansat ovat täynnä intoa ja lämpöä Serbian, Bulgaarian asiaan, istuu
tuo kylmäverinen Disraeli ja asettelee oikeutta väkivaltaa vastaan,
itsevaltaisia arveluja kansan kansallisia uudesta syntymispyrintöjä
vastaan. Innostus on kallis lahja, se on nuorison perintöosa, minä olen
ylpeä siitä, että kuulun nuoriin kansoihin. Innostus on elämän
ensimäinen ehto. Vaikkapa kansa ei voikaan elää pelkästään
innostuksesta, on se kaikissa tapauksissa mahtava voima, kaasu, joka
kohottaa meidät tähtiin tai räjäyttää ilmaan. Arvostelu, se on kuolema.
Mitä ylipäänsä ei voida arvostella, kaikkialla on tahroja. Ymmärrys
suunnattuna, kuten Euroopan kansoilla nyt, negatiiviseen työhön,
hävittää ne. Me, venäläiset olemme jo ennen vapauttaneet Kreikan,
Rumaanian, Montenegron ja Serbian -- antaa heidän neuvotella -- kun
hetki on tullut, paljastaa Venäjä miekkansa ja... Ylipäänsä", lisäsi
hän, kääntyen Karl Aleksanderin puoleen, "ollaan liijan ymmärtäväisiä
siellä Pietarissa. Katsokaapas innokasta, uskonintoista Moskovaa,
seuratkaa Moskovan sanomalehtiä ja te näette, minkälainen on eroitus".

Karl Aleksander tarttui hansikkaaseen, ja kääntyen emännän puoleen
vastasi hän tyynesti. "Jos te, Andrei Ivanovitsch Pietarilla
tarkoitatte hallitusta, niin ei se kaipaa minun puollustustani,
riippumatta minusta, teistä ja sanomalehdistöstä tekee se sen, mikä on
parasta, mutta mitä erittäin tulee Moskovan sanomalehdistöön, tuntuu se
minusta, minun mielestäni, ryhtyneen vaaralliseen leikkiin".

"Kuinka niin, minkätähden niin?"

"No, noille sanomalehtiin kirjoittajille siitä ei ole mitään vahinkoa,
päinvastoin, innostuneina oleminen, suuren isänmaallisen rummun
lyöminen tuottaa heille monet ruplat, mutta toiset ne ovat, jotka
uskaltavat elämänsä, sielunsa asian hyväksi. Kuinka moni
bulgaarialainen ja serbialainen on luottaen noihin suuriin puheisiin
pannut kaikki alttiiksi. Jos kreivi Ignatieff voi selvittää tuon
vyyhdin muistutuksilla, asiakirjoilla ja lupauksilla, niin on se
parasta meille kaikille, jollei, niin tapahtuuhan sekin kyllä aikanaan.
Venäjä on kyllin voimakas ja valmis kaikkeen".

"Aikanaan!" ja nyt tulistui prokuraattori todella. Koko Venäjä oli
silloin jakautuneena kahteen puolueeseen: Kansa, yleinen mielipide,
joka halusi sotaa ja hallitus, joka vastusti sitä, keisari etupäässä.

Neiti von Hübner, joka tiesi hyvin, että valta on pääomaa, jota on
varovasti pideltävä, antoi Andrei Ivanovitschin aluksi purkaa sisuaan,
mutta ryhtyi ensimäisessä mahdollisessa seisahduksessa asiaan. "Te
olette molemmat oikeassa, herrani, ylipäänsä löytyy ainoastaan yksi,
joka ymmärtää paremmin kuin sanomalehdistö, kuin kaikki muut tämän
asian, ja hänen huomaansa, keisarin huomaan", -- ja hänen kasvoilleen
ilmestyi rauhallinen, kirkastunut ilme, lausuessaan tuon pyhän nimen --
"jätämme me asian turvallisina. Kas niin, hyvät herrat, ei enää mitään
kiistaa, kortit odottavat", neiti von Hübner oli harras kortinpelaaja.
"Te, Karl Aleksandrovitsch, voitte sillä aikaa huvitella Anna
Paulovnaa, jota kortit eivät miellytä."

Tehtiin niinkuin neiti von Hübner oli käskenyt. Karl Aleksander asettui
Anna Paulovnan viereen ja sai tältä palkinnoksi katseen, joka upotti
hänet hyväntahtoisuuteensa, hymyn, joka synnytti pieniä kuoppia noille
vielä tuoreille ja lapsellisen pyöreille poskille. Pitkään aikaan ei
kuulunut muuta kuin korttien kahinaa ja Anna Paulovnan tyyntä,
miellyttävää ääntä, kun hän puoliääneen puheli sankarimme kanssa.
Sitäpaitsi oli hänellä iloisen luonteen vaihtelevaisuus. Hän puhui
elämän kurjuudesta pienissä kaupungeissa, kuten syntyperäinen
pietarilainen, sillä se hän oli, kertoi kaikki kaupungin juorut,
höystäen niitä mestaruudella ja kyvyllä. Toisin sanoen hänellä oli
suurimmassa määrässä tuo kaikille venäläisille synnynnäinen lahja
keskustella, jutella, joka on jo itse kielessäkin lukemattomien
synonyymien, sana-, ja taivutusmuotojen rikkauden tähden. Kun Anna
Paulovna sanoi jotain, jota hän itse piti hauskana, ilmestyi hänen
huulillaan hymyä, joka somasti valaisi ja kaunisti hänen kasvonsa. Karl
Aleksander ihmetteli sitä, hymyiliköhän siten kaikille, vai
keikailikohan hän hänelle, vastatulleelle ...

"Siis saatte te meidän luona ottaa huomioon kaikki mitä meillä ei ole,
mitä emme saa, emme näe. Meillä ei ole minkäänlaista teaatteria, ei
kirjallista piiriä, ei laulajaisia, ei edes paikallissanomalehteäkään,
te ette saa nähdä uusia pukuja ettekä kauniita naisia..."

"Mutta nythän te olette liijan ankara, saanhan minä luottaa teidän
hyväntahtoisuuteenne ja nähdä teitä." Hän lausui tuon miellyttelevällä
äänellä, hymyillen ja vakavalla äänenpainolla. Anna Paulovna kiitti
sellaisella katseella, joka tunkeutuu miesten sydämeen. Mutta ikäänkuin
hän olisi huomannut sen vaikutuksen, nousi hän nopeasti ylös ja meni
emännän luo, joka juuri oli lopettanut pelin, ja silloin alkoi lyhyt ja
innokas keskustelu heidän välillään. Anna Paulovna pyyti neiti von
Hübneriä, että tämä myöhemmin esittäisi hänen miehelleen Karl
Aleksanderia rykmentin ajutantiksi, johon toinen ilolla suostuikin.

Siitä hetkestä alkaen, kun molemmat naiset suunnittelivat juonensa, sai
ilta heidän mielestään enemmän sisältöä, se kohotti heidän
itsetuntoaan, antoi toiselle henkistä jäntevyyttä, jollaista hän oli
tuntenut neljä-, viisikymmentä vuotta takaperin, toiselle
tarkoitusperän hänen toimettomalle, jokapäiväiselle elämälleen,
tarkoitusperän, joka itsessään tuntui hänestä tavoittamisen arvoiselta,
ja joka sen lisäksi näytti aikaan saavan, Jumala tiesi, minkälaisia
selkkauksia.

Emännän ja Anna Paulovnan pontevuus ja vilkkaus vaikutti ympäristöön
kuin sähkö, ja tuo hauska iltama neiti von Hübnerin luona tuli
muistorikkaaksi illaksi pienen kaupungin aikakirjoissa. Kun useimmat
vieraista eivät tienneet, eivät tunteneet syytä tuohon tavattomaan
vilkkauteen heidän muutoin niin yksitoikkoisissa, nukuttavissa
iltakokouksissaan, niin luettiin se Karl Aleksanderin ansioksi. Ja kun
oli pakistu ja juteltu, puheltu kaikkea joutavaa, jota "on meidän
hengessämme niinkuin tomua huoneissamme", erottiin vihdoin myöhään, ja
kaikkien mielestä oli nuori mies sekä "comme il faut" että hauska,
niin, vieläpä prokuraattorikin myönsi hänen olevan tavattoman
miellyttävän saksalaisen, sillä hänen mielestään oli hän ja pysyi
saksalaisena.

Kun Karl Aleksander oli suudellut neiti von Hübnerin kättä, varovasti
ja melkein hellästi kietonut samettikapan Anna Paulovnan ympärille,
sanonut jäähyväiset herroille, oli kysymyksessä kotiin meno tässä
hänelle tykkänään oudossa kaupungissa.

Oli lämmin, pimeä elokuun yö. Päivällä oli ollut ukkosen ilma ja sade,
joka oli lioittanut kaikki kadut. Salamat valaisivat silloin tällöin
taivaan rantaa, ja huolimatta vasta tapahtuneesta sähkönpurkauksesta,
tuntui ilma vielä kostealta ja painostavalta. Likaviemärit purkivat
tauteja synnyttävää vettään lämpöisenä yönä, ja kun Karl Aleksander
kulki kapakkain ja portterimyymäläin ovien ohi, löyhkäsi niistä
voimakas sipulin ja alkohoolin haju, joka Karl Aleksanderista tuntui
tahtovan tukahduttaa hänet. Hän kulki kehnosti lankutettua katukäytävää
ja katseli turhaan ajuria, joka veisi hänet hotelliin. Raskas, kostea
lämpö, humalaiset miehet ja naiset, joita hän kohtasi, ja lokaiset
kadut karkoittivat sen hyvän tuulen, joka hänellä oli lähtiessään neiti
von Hübnerin luota. Vihdoin saapui hän hotellin luo, joka kuitenkin oli
kadun toisella puolen. Oli mahdoton mennä kadun yli, katu-ojat
virtasivat kuin kevätpurot, keskikatu oli täynnä lokaa ainakin jalan
paksuudelta. Karl Aleksander huusi kadun yli hotelliin, hän tahtoi
pyytää ovenvartijaa hankkimaan ajoneuvoja, mutta sellaista ei kuulunut.
Juuri kuin hän oli valmis kahlaamaan loan yli, juoksi esiin eräs
juutalainen, päällä pitkä lastinkitakki ja hiukset pitkät ja rasvaiset,
ja tarjoutui kymmenestä kopeekasta kantamaan hänet kadun yli. Silloin
muisti Karl Aleksander jonkun toverinsa kertoneen, että Vilnassa ja
muissa länsi-Venäjän kaupungeissa syysloan aikana kuljettiin sillä
tavalla katujen yli. Niin vastenmielistä kuin se olikin, päätti hän
käyttää sitä tapaa, asettui juutalaisen selkään ja kannatti itsensä
hotellin portille. Siellä ei ollut ketään, ja iloisena siitä että oli
päässyt perille, iloisena siitä, ettei kukaan ollut nähnyt hänen
ratsastustaan kadun yli, maksoi hän juutalaiselle ja meni huoneeseensa.
Kaupungissa oli suuremmat markkinat; useimmat hotellin huoneista olivat
kiinni. Karl Aleksanderin oli täytynyt tyytyä sellaiseen, jossa ei
ollut minkäänlaisia mukavuuksia, siellä piti hänen panna maata
epäilyttävän näköiseen sänkyyn, jossa varmasti jo edeltäpäin tiesi
olevan kaikellaisia syöpäläisiä. Laitatettuaan vuoteen omista
sänkyvaatteistaan, joita ilman ei juuri mielellään Venäjällä
matkusteta, laskeusi hän vihdoin levolle ja sammutti lampun. Pienen
pyhimyskuvan edessä olevan lampun ja salamien valossa makasi hän kauan
valveilla, ja muistellessaan illallisia pieniä voittojaan, oli hän
tyytyväinen, hykersi käsiään ja hymyili hiljaisesta ilosta, menestyksen
ilosta, sellaisen miehen itsekkäästä ilosta, jota on onnistanut. Sitten
näki hän edessään Anna Paulovnan siniset silmät ja kauniin suun. "Hän
on kuin Volga sininen, loistava, mutta vähemmän syvä, pehmyt, helposti
johdettava ja tyyni", tuumi hän itsekseen ja hymyili taas, hymyili
mairitellusta turhamielisyydestä, tyydytetystä oman arvon tunnosta,
sitten nukkui hän ja uneksi sinisistä silmistä ja punaisista huulista.

Seuraavana päivänä puhalsi navakka tuuli pitkin Volgan leveää pintaa,
aurinko paistoi kirkkaasti, lämmin ilma ja tuuli kuivasivat hyvin
lyhyessä ajassa kadut pienessä yhteiskunnassa. Karl Aleksander hankki
ajoneuvot -- vanhanaikuiset surkeat resut -- ja alkoi kauniina aamuna
tehdä vierailujaan. Rykmentin lääkärin luona kuuli hän paitsi pitkiä
valtiollisia mietteitä, vielä että rykmentti oli huonosti sijoitettu,
osittain pieneen kaupunkiin, osittain seitsemän kilomeetrin päässä
olevaan kylään. Uusien kasarmirakennusten suunnitelma kyllä oli tehty
ja pääasiassa vahvistettu, mutta joen toisella rannalla olevaa asemaa
pidettiin epäterveellisenä, sentähden oli yritys viipynyt ja kulki nyt
edestakaisin suuressa paperikoneessa, ministeristön eri toimistoissa ja
virkakunnissa.

Everstiluutnantin luona piti hänen astua sisään odottamaan;
odottaessaan ihaili hän vierashuoneen ikkunasta hurmaavaa näköalaa
Volgalle. Leveänä, loistavana ja sinisenä virtasi se rantojensa
välissä, joista pohjoinen oli autio ja kasvoi harmaanvehreitä pensaita,
ja eteläinen jyrkkä lehtimetsää kasvava. Likempänä näki hän joitakin
vanhoja, vehreitä vallituksia, etempänä hedelmiä täynnä olevien
omena- ja päärynäpuiden välissä punaisia kattoja ja pieniä kupooleja.
Kun hän oli noin tunnin odottanut ja ehtinyt tarkastella huoneen
puutteellisia koristuksia, tuli sotamies, palvelija, ja ilmoitti
näennäisesti hämillään, että herransa oli mennyt ulos. Samaten kävi
vielä parissa muussakin paikassa. Karl Aleksander alkoi tulla
vastenmielisesti liikutetuksi ja hänen mielensä synketä.

Vanhimman luutnantin luona otettiin hän vastaan väkinäisellä
avosydämisyydellä. Hänen, luutnantin vuoro oli kaksi kertaa ollut tulla
koroitetuksi rykmentissä, mutta kummallakin kerralla oli koroitus
jäänyt siirrettyjen kaartin upseerien tähden. "Te ymmärrätte,
sellaisissa olosuhteissa veltostuu palvelustoimien suhteen." Niin, hän
puolestaan toivoi sotaa, sillä hänestä oli päivän selvä, että sota oli
tulossa, ja siellä näyttäisi hän, mihin hän kelpaa. Melkein samaa,
vaikka eri muodoissa, kuuli Karl Aleksander useammassa kuin yhdessä
paikassa. Se tuntui hänestä yhä enemmän ja enemmän vastenmieliseltä
Lopuksi oli kaikki liijan tuskallista, hän lähetti pois ajoneuvonsa ja
lähti alakuloisena kaupungin puistoon. Sinne oli muutamien vallitusten
ja muurien jäännöksille istutettu akasiapuita ja poppeleita, jotka sen
jälkeen hoidon puutteessa olivat kasvaneet, niin hyvin kuin olivat
voineet. Hän istui erään, pienen kaupungin historiassa muistettavan
henkilön tai tapauksen muistoksi pystytetyn, rautaan valetun ja
aistittoman muistomerkin vieressä olevalle kehnolle penkille ja vaipui
synkkiin ajatuksiinsa.

Aina, kun hän oli synkkämielisenä, alakuloisena ja surullisena,
ajatteli hän kotia, Suomea. Miksi oli hän laitattanut itsensä tänne
kaikkien noiden vieraiden joukkoon? Miksi ei hän ollut palannut
isänmaahansa, kotiinsa. Täällä katsottiin häntä karsaasti ja
kadehdittiin. Sydämensä pohjassa tunsi hän tuskallista kateutta kaikkia
niitä tovereitansa kohtaan, joiden onni oli sallinut elää
pääkaupungissa, elää siellä, missä mahtajat ja arvokkaat olivat, elää
siellä, missä voi nähdä ja itse tulla nähdyksi, missä voi saavuttaa
onnen, kuten tuo Dodo Davidovitsch-pöllökin. Sitten hänen mielentilansa
muuttui taas kuin maisema auringon piiloutuessa pilven taa. Kateuden
tunne muuttui surumielisyydeksi. Eihän se ollut hänen syynsä, että
hänet oli lähetetty tähän likaiseen, yksinäiseen kaupunkiin, hän oli
kyllä ponnistellut vastaan, mutta köyhyys, köyhyys, sinä voit olla
raskas tölleissä, mutta et koskaan niin katkera ja kova kuin...

"Mais voilà c'est pourtant vous", kuuli hän samassa soinnukkaalla
äänellä, hän kääntyi nopeasti ympäri ja näki edessään Anna Paulovnan
ystävälliset kasvot. Hän nousi sukkelasti ylös ja tervehti,
harmistuneena siitä, että oli tavattu synkkämielisyyden ja
levottomuuden puuskassa. Anna Paulovna huomasi hänen hämmästyksensä ja
epäili hetken, pysähtyisikö hän vai menisikö edelleen, kumminkin istui
hän penkille. "Istukaa, Karl Aleksandrovitsch", sanoi hän
ystävällisesti. "Vai niin, tekin olette löytäneet tämän paikan. Minä
kävelen usein täällä. Te ymmärrätte, täytyy hoitaa itseään, jottei
ennenaikaansa vanhenisi." Tuosta vanhaksi tulemisesta oli hänellä
paljon huolta ja kauhua.

"No, miten se on? Ollaan surullisia, synkkämielisiä, tahdotteko uskoa
huolenne minulle", ja hän katsoi ystävällisesti, melkein hellästi Karl
Aleksanderiin. Hän oli viisas nainen, jonka sielu oli järjestetty,
kuten ranskalainen puutarha, jossa jokainen tie, jokainen käytävä vei
suoraan päämäärään. "No hyvä", sanoi hän, kun toinen oli vaiti, "minä
tiedän, mikä teitä vaivaa, teitä ei ole otettu vastaan..."

Silloin purki Karl Aleksander kaiken sen pilkan ja harmin, jota hän oli
kärsinyt, kaiken sen alakuloisuuden, kateuden ja kaikki ne surun
tunteet, joita hän oli kestänyt, tuolle tuntemattomalle naiselle. Tuon
purkauksen alkuperäisyys, se lämpö, jota välittömyys sille antoi,
vaikutti suuresti Anna Paulovnaan. Niinpian kuin Karl Aleksander
huomasi sanojensa vaikutuksen, muuttui hänen harminsa. Pysyen
vilkkaana, kiihkoisana ja omaan sisäiseen elämäänsä kiintyneenä, alkoi
hän, huomattuaan hänen lämpimän mielihartautensa, samalla asetella
sanojaan, ohjata puhettaan varmassa tarkoituksessa; hän tahtoi voittaa
Anna Paulovnan. Missä määrin, sitä hän ei vielä tiennyt, ei edes,
minkätähden, mutta hänestä oli tuleva hänelle se Archimedeen piste,
josta koko tuo maailma, joka nyt otti niin vihamielisesti hänet
vastaan, pantaisiin liikkeelle, muutettaisiin ja mukaannutettaisiin
niin, että se tulisi hänelle sopivaksi. Ja kun hänen tunteensa olivat
niin taipuvia, että ne tottelivat sitä, mitä hänen hyötynsä vaati,
suuntasivat ne myrskyn lakattua sinne päin, joka oli hänelle paras ja
sopivin. Hänen kauniit, tummat viiksensä vapisivat liikutuksesta, hänen
silmänsä loistivat harmista ja lämmöstä, kun hän sanoi, ettei hän ollut
tahtonut tulla kenenkään tielle, että hän oli tehnyt kaikki
välttääkseen maanpakoa tähän kurjaan kylään, mutta että hän oli
sotamies ja oli ennen kaikkea oppinut tottelemaan, että sadat, jopa
tuhannetkin olivat tehneet kuin hänkin, ilman että olivat tulleet
loukatuiksi, ilman että...

Anna Paulovna oli hyvin liikutettu. Kaikki hänen äidilliset vaistonsa
heräsivät, hän puhui lohdutuksen sanoja ja vaati häntä tyyntymään, ja
nyt sai asia heille molemmille odottamattoman käänteen, kun he
lupasivat toisilleen ystävyyttä ja luottamusta, meni sitten asiat miten
päin tahansa. Karl Aleksander suuteli hänen kättään, pientä valkoista,
pehmeää kättään, suuteli sitä kauan ja tulisesti.

Anna Paulovna oli viisas ja varovainen, hän ei unohtanut koskaan
silloinkaan kuin oli liikutettu ja kiihkoutunut -- niinkuin hän nyt oli
-- asemaansa, hän katsoi kelloa ja sanoi: "Meitä ei saa nähdä kukaan
täällä, juorut tällaisessa pienessä kaupungissa ovat pelättäviä. Tulkaa
meille tänään kello puoli kuusi niin saamme puhella, me syömme silloin
puolista. Au revoir. Vielä eräs seikka", ja hän katsoi muistellen
eteensä. "Jos te tahdotte tehdä koko rykmentin, meidät kaikki
kiitollisiksi, niin ajakaat erästä asiaa, nimittäin uusien
kasarmirakennustemme. Teillä on siksi tuttavuuksia, takokaa kun rauta
on kuumaa. Ja jos te voitte saada sen läpi, niin olette saavuttaneet
kaikkien meidän kiitollisuuden. Au revoir".

Anna Paulovna lähti nopein askelin liikutettuna ja mieli kuohuksissa
käytävää pitkin, vähän jälkeenpäin lähti Karl Aleksanderkin samaa
tietä, nyt tyynenä ja hillittynä, pukeutumaan päivällisille.

Vaikka Anna Paulovna oli ainakin kymmentä vuotta vanhempi ja monessa
suhteessa paljon enempi kokenut elämässä kuin Karl Aleksander, ei hän
kumminkaan osannut arvostella miestä, ei erittäinkään nuorta miestä.
Hänestä Karl Aleksander etupäässä oli lämminsydäminen henkilö, joka
kärsi ansaitsemattomasti ikävän asemansa tähden, henkilö, joka ei
ymmärtänyt pitää huolta omista eduistaan, ja hän lupasi itsekseen pitää
huolta hänestä neiti von Hübnerin avulla. Karl Aleksander taas näki
paljoa selvemmin. Hän piti Anna Paulovnaa lämminsydämisenä naisena,
joka voi olla käytännöllinen, viisas, varova, mutta jossakin suhteessa
äärettömän lapsellinen. Ja tuota lapsellisuutta hän käyttäisi
hyväkseen. Ei niin, että hän tekisi sen tarkan mietiskelyn mukaan, ei,
vaan että hänestä tuntui siltä, ja että hän ylipäänsä käytti omien
etujensa ajamiseen omia ja muiden vikoja.



VII.


Eversti Nikolai Nikolajevitsch Popoff asui kaupungin virralle päin
äärimäisessä talossa. Se oli vanha suuri puurakennus, sellainen, joita
näkee ainoastaan Venäjällä, ilman kivijalkaa, lattia maan tasalla,
rakennettu Palladiotyyliin, joka Katarina II:sen aikana tuli muodin
mukaiseksi Venäjällä; kuitenkin; oli tyyliä venäläistytetty ja
rakennusaineena oli puu. Purjepalttinalla päällystetyt, maalatut
lautapylväät, laudan palasista tehdyt kaarrelmat, kipsiset kauluskivet,
siinä tuon rakennusmuodon kaunistukset.

Rakennukseen kuului puutarha, joka oli ---- kaupungin hallituksen
kiusana, sen oli nimittäin joku itsevaltainen komentaja noin
kaksikymmentä vuotta sitten laajentanut aina virtaan asti, joten se nyt
esti kaikki laiturien, satamien, teitten rakennuspuuhat, kaupungin
kaupan ja vaurastumisen edistyttämispyrinnöt. Puutarha oli alkuaan
laitettu ranskalaisen tyylin mukaiseksi, suorine käytävineen
penkereineen, kaikki luonnollisesti sopusointuun huoneen rakennustavan
kanssa. Niinpä oli aitakin sahattu ohuista laudoista ja öljyvärillä
maalattu, kepit, jotka kannattivat humalia ja viiniköynnöksiä, olivat
kuorimattomasta koivusta. Samaa säästäväisyyden ja loiston henkeä
ilmeni kaikkialla. Estetiikka ja ekonomiia olivat liittyneet täällä
yhteen kummankaan siitä hyötymättä. Poppelirivien välissä, jossa
ruohokenttien olisi tullut levittää samettiaan silmän miellyttämiseksi,
kasvoi kaalia ja sipulia. Ruusupensaitten asemasta oli karviais- ja
viinimarjapensaita. Ainoastaan öljyvärillä maalattujen lautajalustain
päällä olevien kuvapatsaiden paikkoja ei oltu voitu täyttää. Muutoin
oli puutarha hoidettu niin hyvin kuin puutarhoja Venäjällä hoidetaan,
ei juuri silmän, vaan suun iloksi.

Mutta kahta seikkaa ei ollut varojen eikä kauneuden aistin puute voinut
hävittää tästä vanhasta puutarhasta, nimittäin helposti hoidettavan
maan runsasta kasvullisuutta ja näköalaa virran rannalla olevalta
penkereeltä. Levein ja suoraan rakennuksesta lähtevä käytävä vei tälle
penkereelle. Se oli neljä-, viisikymmentä jalkaa ylempänä virran
pintaa, Volgan eteläisellä, niin kutsutulla vuorirannalla, joka oli
keveää, keltaista kiveä, välissä aina pehmeämpiä sora- ja
hiekkakerroksia. Tuohon luonnon muodostamaan muuriin olivat sadat
törmäpääskyset kaivaneet pesänsä. Kun keväisin omena-, sireeni- ja
päärynäpuut penkereellä kukkivat, kun virta kiiti eteenpäin pajuisten,
tammien ja poppelien varjostamien rantojensa välissä, kun tuhansittain
pääskysiä pyrähteli pesistään ja lenteli Volgan mahtavan pinnan
yläpuolella, silloin lämmitti jokaista sydäntä näköalan suurenmoisuus,
surumielisyys ja kolkkous. Tämä penger oli rykmentin päälliköille ollut
kaikki kaikessa ja nyt enemmän kuin koskaan ennen, sillä Anna
Paulovnalla oli luonnon kauneudelle tavattoman avoin silmä, lämmin ja
pohjaltaan runollinen mielenlaatu; hänelle oli penger A:na ja O:na
pienessä kaupungissa. Hänet nähtiin siellä varhaisesta keväästä myöhään
syksyyn saakka.

Eräässä puutarhan kaukaisimmassa kulmassa oli alkuaan suuremmoinen
kasvihuone. Nykyään se oli jotenkin rappiolla, mutta osaa siitä
käytettiin viinihuoneena, ja yhteen huoneeseen oli Anna Paulovna
laitattanut itselleen palmupuiston, kuten hän sitä kutsui. Se oli
pieni, nelikulmainen, kupoolikattoinen huone, ja siellä oleskeli hän
aika-ajoin, kun syksy tai kevät oli liijan pitkä ja kylmä.

Jos astui sisälle rakennukseen, niin huomasi, että se oli rikkaan
venäläisen talon perikuva, sellaisena kuin se ilmenee suurissa
hoveissa.

Tarkkuus ja säännöllisyys ovat aina ja jokapaikassa kauneuden ja
loiston ensimäiset ja välttämättömät palvelijat, ja jos niitä ei ole,
niin ovat kaikki kaunistuttamiskokeet mahdottomia ja hyödyttömiä.
"Laajalle levinneessä venäläisessä hengessä", kuten venäläiset sanovat,
ei kummallakaan noilla palvelijoilla ole paljon tekemistä, venäläinen
koti ei sentähden teekään, vaikkapa olisi hyvinkin hoidettu, niin
täydellistä vaikutusta, kuin se voisi. Everstin eteisessä ja salissa
liikkui taitamattomia kehnosti, vieläpä repaleisestikin puetuita
palvelijoita juuri kaksi kertaa niin monta kuin olisi tarvittu.

Mutta venäläisen talon, samaten kuin venäläisen maisemankaan,
miellyttäväisyytenä ei ole se, mitä näkee vaan se mitä kuulee. Kun
kuulee kesäisen tuulen huminaa ja lintujen laulua Venäjän metsissä ja
virroilla, kun kuulee talvisten myrskyjen ulvontaa sen äärettömillä
lakeuksilla, kun kuulee kalastajan kesäiltana laulelevan veneessään,
joka hiljoilleen keinuu eteenpäin mahtavalla virralla, kun kuulee
sotamiesten soittelevan "balalaikkaansa" ja laulelevan suruvoittoisia
laulujaan, joita alituisesti toistellaan, silloin unohtaa, että maa
kokonaisuudessaan katsoen on vähimmän luonnonkauniita koko Euroopassa.
Venäläisessä salissa unohtuu ympäristössä huomattava jäljittely,
unohtuu väärin käsitetyt ranskalaiset ja itaalialaiset kuosit, mielen
tenhoaa puheen ystävällinen sointu, ihmisten melkein klassillinen
yksinkertaisuus, yksinkertaisuus, joka meitä viehättää heidän
kirjallisuudessaan, tuo juurtunut halu ja huomattava kyky
sielutieteelliseen tutkimiseen, joka tuntuu olevan jokaiselle
venäläiselle synnynnäinen. Kaiken tuon lisäksi tulee vielä
ujostelematon vierasvaraisuus, jolla ainoastaan Ruotsissa on
vertaistaan, vierasvaraisuus, joka kyllä ei ole niin isoista ja uhkeaa,
kuin Ruotsissa, mutta kumminkin yhtä lämmintä.

Tässä talossa oli Karl Aleksander jokapäiväinen vieras. Hän oli se
monestakin syystä. Ensiksikin koska everstillä oli kaksi heikkoutta,
hän oli intohimoinen metsästäjä, ja kun pyhällä Venäjän maalla ei ollut
muuta rauhoitettua metsän elävää kuin metsähärkä, oli hänellä
lukemattomia tilaisuuksia tyydyttää himoaan; sitte oli hän vielä
todellinen professori stukolkan ja muiden korttipelien pelauksessa. Kun
Venäjällä löytyy useampia taitavia kortinpelaajia, kuin missään muualla
maapallollamme, niin sai hän harjoittamalla sitä urheilua monia pysyviä
ystäviä. Sillä aikaa kun rykmentin päällikkö metsästi ja pelasi
kaupungin ja kunnan etevimpien kanssa, saivat upseerit tehdä mitä
tahtoivat. Karl Aleksander oli kaikkina aikoina ollut naisten
suosiossa, joten useimmin onkin itsekkäiden ihmisten laita, sillä
tuntien oman arvonsa ja haluten päästä eteenpäin, vaikuttavat he
helpoimmin kuin muut sukumme hennompaan puoleen. Oli siis melkein
selvää, että kauniista ja solakasta upseerista, joka niin hiljakkoin
oli seurustellut pääkaupungin ylhäisimmissä piireissä, tulisi, jos
kenestään, Anna Paulovnan kavaljeeri, sitä suuremmasta syystä kun hän
ei nytkään, samaten kuin paassikoulussakaan, saavuttanut toverien
joukossa mitään erikoista myötätuntoisuutta.

Anna Paulovna oli hyvin puhelias. Kun hän istui virran rannalla olevan
penkereen rajamuurilla, joka oli maalattu marmorin väriseksi, ja
leikitteli hienolla, valkoisella, hiukan lihavalla kädellään kukkien
kanssa, katseli virran kirkasta pintaa, katseli kiitäviä pilviä,
silloin harhailivat hänen ajatuksensa laajalle. Hän kertoi paljon
itsestään, miehestään, tyttärestään Verasta, joka nykyään oli Rigasta
olevan neiti Bilderlingin kanssa Sveitsissä, sekä suunnitelmistaan
tyttären tulevaisuutta varten.

Eräänä päivänä huomasi hän tällaisen tuttavallisen keskustelun
aikana, että Karl Aleksander oli hyvin kaunis nuori mies. Hän huomasi
vielä, että tuo havainto herätti hänessä sellaisia tunteita ja
mielenliikutuksia, jollaisia hän ennen maailmassa nuorena ja
tuntehikkaana oli kokenut ja tuntenut, ja siitä taas oli seurauksena,
että hän tunsi alkavansa vanheta. Sitä hän kyllä oli jo kauankin
hautonut mielessään. Pelolla oli hän tuntenut, kuinka vuodet kuluivat,
päivät pakenivat. Ja kun hän joskus, usein ainoastaan sattumalta,
muisti nuoruuden aikojaan, katsoi hän lapsen pelolla tulevaisuuden
lähestyvään hämärään. Olisikohan tuo, joka jo epäselvänä häämöitti
vanhuutta, rumaa vanhuutta, joka lakastuttaa elämän ruusut. Olisikohan
tämä jokapäiväinen elämä, jota hän oli elänyt vuoden toisensa jälkeen,
kaikki, olisikohan se hänen osansa, koko hänen kohtalonsa. Missä olivat
ne ruusuiset, ihanat unelmat, joita hän oli uinaillut seitsentoista
vuotiaana... Ja hänet valtasi suru ajatellessaan, ettei hän tämän
lyhyen elämän aikana ollut koettanut mitään, kokenut mitään, nauttinut
mitään. Mutta vielä se ei ollut myöhäistä, vielä eli hän ja oli kaunis.

Muutamana päivänä, kun hän Karl Aleksanderin kanssa istui penkereellä
ja leikki viiniköynnöksellä, taittoi hän erään kukan, heitti sen
virtaan ja katseli, kuinka se hiljoilleen kulki aaltojen muassa
alaspäin. Se ehtii kyllä kauas, kauas maailmaan, ennenkuin kuolee,
ajatteli hän itsekseen ja seurasi sen kulkua levottomuudella. "Ah",
huudahti hän äkkiä, kukka oli tarttunut erään kukkineen lumpeen
siemenkotaan, joka jäykkänä kohosi aalloista lähellä penkereen jalkaa.

"No, mitä siellä on?" kysyi Karl Aleksander ja katseli ihaillen hänen
pieniä, hyvin muodostuneita jalkojaan, koko tuota soreaa, täyteläistä,
täysin kehkeytynyttä naista, kun hän tuossa erittäin nuorteassa
asennossa kumartui syvään kaidepuun yli.

"Ei mitään", sanoi hän hajamielisenä, nousi ylös ja alkoi ajatuksissaan
käydä kotoaan kohden. Hän kulki georgiinein ja koiransilmäin ohi, jotka
loistivat kaikilla mahdollisilla väreillä, hänen sydämensä tuntui
raskaalta, hän näki kukissa syksyn ja syksyssä kuvan itsestään. Karl
Aleksander kulki noin puoli askelta häntä jälempänä ja ihmetteli, mitä
hän ajattelee, mikä hänelle niin äkkiä lienee tullut, mistä tuo
synkkämielisyys, tuollainen viehättävä synkkämielisyys joka on syksyn
kaunistuksena.

"Hyvästi", sanoi Anna Paulovna kääntymättä ja näyttämättä kasvojaan, ja
ojensi kätensä. Hän suuteli hänen ruusuisia sormenpäitään ja lähti
sisältä noutamaan miekkaansa.

Juuri kun hän eteisessä sitoi miekan vyölleen ja oli valmis lähtemään,
huusi Anna Paulovna salista: "Illalla penkereellä". Hän kumarsi
vastaukseksi, nosti lakkiaan ja lähti.

Anna Paulovna meni miettien huoneeseensa ja istuutui vienon
surumielisyyden vallassa ikkunan eteen sekä katseli syyskesän kauniin,
vaalean valon valaisemia punaisia ruusuja, kullankeltaisia georgiineja,
loistavia, isoja jalopeurankitoja, kaiken värisiä koiransilmiä. Ja kun
hän katseli tuota vaalakkaa valoa, tuota loistavimpien värien
sopusointua, puhkesi hän rajuihin nyyhkytyksiin, ja eräs ajatus
vapisutti hänen sieluaan, ajatus, joka hänen sekavassa, kauniissa
päässään ei ollut aivan selvänä, mutta joka kävi siihen suuntaan, että
ainoastaan kevään ja kesän kukat tuoksuvat, ainoastaan ne ovat luovan,
elämän nesteitä uhkuvan luonnon suloisia lapsia, kaikki nuo muut syksyn
kukat ovat loistostaan huolimatta vaivatun, yli-ikäisen poven hedelmiä.

Ja tuo katkera ajatus mielessä otti hän pienen käsikuvastimen ja heitti
aran silmäyksen sen tottapuhuvaan lasiin. Punaiset, täytöiset huulet,
siniset, lempeät silmät, kauniit piirteet, ne olivat ikäänkuin
syyskukkien loistoa, ei ollut kieltämistä, loppu läheni. Ja hän pani
kuvastimen varovasti pois ja itki katkerasti. Silloin tällöin kohotti
hän päätään ja katseli suurilla silmillään taivasta; "ah, liijan
myöhään", sanoi hän, purskahtaen kovaan itkuun.

Kyyneleet huojensivat hänen suruaan. Hän tuli taas vienon
surumieliseksi, ja silloin johtuivat muistot hänen kahdeksanneltatoista
vuodeltaan mieleen, johtui mieleen onnellisin aika hänen elämässään,
jolloin hän oli oppilaana Pietarin musiikkiopistossa. Ne toivat
mukanaan nuo muistot kevätkukkien tuoksua, silkin kahinaa huimaavassa
tanssissa; ne toivat mukanaan laulua haaveellisina kuutamo-öinä; ne
toivat mukanaan ensimäisen rakkauden lumivalkean loiston; ne olivat
suloisia kuin liljain ja orvokkien tuoksu. Mutta voi, pian yhtyivät
eilisen ja tämän päivän muistot yhteen, ja jälleen näki hän
koiransilmiä, ruusuja, jalopeurankitoja, jotka tuhansissa
värivivahduksissa kulkivat hänen väsyneitten silmiensä ohi. Hän näki
kultaisia nauhoja, näki punaisia, vaaleita, sinipunervia vaihtelevan
toinen toisensa perään, suikertelevan aaltoilevissa kiemuroissa, näki
kultaisia välkkyviä värejä, näki muuttelevia ympyrän ja ellipsin
muotoja, kunnes ajatuksiensa, kyyneltensä ja levottomuutensa
uuvuttamana vaipui uneen.

Hän oli nukkunut hyvinkin tunnin, kun kamarineiti tuli häntä
herättämään päivällisille. Hän nousi kummastuneena ylös, pyhki otsaansa
ja meni peilin luo, nähdessään kuvansa pysähtyi hän sekä kauhistuneena
että kummastuneena. Silmäluomet olivat turvoksissa, valkuaiset
tulehtuneet, iho ulkopuolisessa silmäkulmassa oli lukemattomissa
pienissä rypyissä; oi, kuinka hän oli vanhentunut!

"Lenotschka", huusi hän kamarineidille, "sano everstille, että minä en
tahdo päivällistä, tuo minulle tänne hiukan jälkiruokaa, teetä ja
paperosseja".

Lenotschkan poistuttua meni hän piirongilleen, otti sieltä ison
kotelon, vei sen vaatetuspöydälle ja istui senjälkeen peilin eteen. Hän
aukasi kotelon, se oli keikailemisen ja kauneuden asesäiliö. Siellä oli
kaikenlaisia ja muotoisia kapineita, pieniä ebenholsi- ja
uushopeavartisia atuimia, pieniä viiloja ja veitsiä, joutsenen
untuvista tehtyjä töyhtöjä, Boucherin ja Vatteaun hienoimpia
pastellivärejä, kauneuden-nesteitä sisältäviä pulloja, ruusun öljyä,
pulveria sormenpäiden maalaamista varten, nesteitä, joilla saa
korvalehdet ruusunpunaisiksi, poudre de riz'ta ja eau de lys'ta. Anna
Paulovna käsitteli ennen taitavasti ja aistilla noita apuneuvoja ajan
hammasta vastaan, nyt olivat ne, kun hän oli tullut maaseudulle, olleet
piilossa jo useita vuosia; hän ei ollut tarvinnut niitä, mutta tänään,
tänään täytyi hänen taas turvata niihin. Tottunein käsin piteli hän
noita kapineita ja värejä, ja lopetettuaan vihdoin toimensa, pani hän
kotelon jälleen laatikkonsa pohjalle. Hyvin tyytyväisenä katseli hän
kuvaansa peilissä. Ja täytyykin myöntää, ettei paras näyttelijäkään
olisi tehnyt parempaa työtä kuin hän.

"Lenotschka", sanoi hän kamarineidille, joka toi hänelle päivällistä,
"käherrä minun hiukseni niskasta".

Lenotschka totteli, ja polttaessaan ja kammatessaan emäntänsä hiuksia,
imarteli hän häntä, sanoi häntä kauniiksi ja nuoreksi kuin
kaksikymmenvuotista tyttöä.

"Minne rouva menee illalla?" kysyi hän.

"En minnekään". Samassa näki Anna Paulovna peilistä tytön hymyilevän
epäluuloisesti, silloin suuttui hän ja punastui; "ai, sinä poltat
minua, sinä revit minua", sanoi hän ja nousi kärsimättömästi ylös
salatakseen hämillä oloaan.

Mutta tyttö poistui huoneesta viekkaan näköisenä, ikäänkuin hän olisi
tahtonut sanoa, ei tee mitään, minä annan anteeksi rouvalle, minä
tiedän kyllä, kuinka kiusallista joskus on.

Anna Paulovna lähti suutuksissa huoneestaan, "tuosta hävittömästä
ihmisestä vapautan minä pian itseni," tuumi hän itsekseen.
Vierashuoneen läpi mennessään katsoi hän peiliin ja tuli iloiseksi,
salin läpi kulkiessaan ja nähdessään itsensä taas peilissä, loisti hän
kerrassaan mielihyvästä, meni sitten ruokasaliin, jossa hänen miehensä,
lääkäri ja pari korkeampaa upseeria teetä juoden ja tupakkia poltellen
väittelivät innokkaasti Turkin ja Englannin, Bulgaarian ja Abchasian
valtioseikoista, ne olivatkin nykyään ainoat keskustelu-aineet, jotka
voivat viehättää sivistynyttä venäläistä.

He nousivat seisoalleen. Lääkäri katseli tutkivasti häntä. "Minä kun
luulin, että te kutsuisitte minua sairaskäynnille, ja te näytätte itse
terveydeltä." Hän käänsi selkänsä ikkunaa vasten, jottei olisi liijan
alttiina lääkärin teräville katseille. Kaikki tuo imartelu, nuo
ihailevat silmäykset tekivät häneen suloisen vaikutuksen, loivat
jälleen rohkeutta ja itseluottamusta hänen rintaansa. "Syksy on vielä
kaukana", ajatteli hän itsekseen ja hymyili kohteliaasti.

"Lähtevätkö herrat penkereelle polttamaan, näyttää olevan kaunis ilta",
kysyi hän -- hän kysyi sitä jonkullaisella ulkokultaisuudella, tietäen
edeltäkäsin jo, että he vastaisivat kaikilla äänilajeilla miehen
jyrkästä "ei" lääkärin kaikilla mahdollisilla höysteillä sekoitettuun
"mahdotonta". Hänen miehensä ja lääkäri olivat nyt pahimmassa
kortinpeluuinnossaan, tuskin voivat valtioseikat heitä hillitä.
Omenajuhlan, neitsyt Marian taivaaseen astumispäivän tienoissa olisi
kaikki ohi, silloin olivat viklat täydessä höyhenessä, teerenpojat
lennossa, silloin taukoaisi kortinlyönti ja metsästys alkaisi yhtä
suurella innolla. Hän laskikin tavallisesti leikkiä heidän
vuorottaisesta metsästys- tai korttikuumeestaan.

"Minä menen sitten yksin", sanoi hän keveästi huoaten ja otti
ilomielisenä pelipöydältä muodon vuoksi kirjan mukaansa.

Herrat alkoivat pelinsä, Anna Paulovna lähti penkereelle avopäin, kuten
venäläiset naiset tavallisesti. Hän kulki hitaasti, epäröiden käytävää
pitkin, taittoi silloin tällöin jonkun kukan, hänestä tuntui, että
rakennus hänen takanaan katseli monilla ikkunoillaan hänen jälkeensä.
Kuta etemmäksi hän ehti käytävää, sitä vapaammalta hänestä tuntui,
kokonainen virta ajatuksia ja tunteita, sellaisia, joita hän ei ollut
tuntenut moniin vuosiin, virtasi koko hänen olentonsa läpi; "ah, se on
nuoruus, minä kuulen sen tanssivat askeleet, minä tunnen sen suloisen
henkäyksen, kun se palaa jälleen". Kerran ajatteli hän palata takaisin,
eräs rastas lenti nauraen hänen ohitsensa muutamasta kirsikkapuusta,
hän säikähti kovasti, taika-uskoinen kun oli. "Ah, sinä olet oikeassa
nauraessasi minulle. Minä en ole tehnyt mitään pahaa, ei yksikään
ihminen voi syyttää minua, joutavia". Ja suuremmalla luottamuksella
kulki hän pengertä kohden.

Hän istui kauan yksin, hänen mielensä oli ihmeellisessä hellyyden,
tunteellisuuden ja uhkamielisyyden tilassa. Hänellä oli kirja avattuna
edessään, vaikka hän ei sitä lukenut. Sivu sen valkeain lehtien katseli
hän virran kiiltävää pintaa. Äkkiä näki hän veneen keinuilevan hitaasti
alas virtaa, siinä istui upseeri, se oli hän. Hän ohjasi veneen
vanhojen pajujen oksien alle, nousi maalle ja alkoi kavuta ylös jyrkkää
polkua. Anna Paulovna punastui hiuksia myöten, mutta mitä hän ajatteli,
kuinka hän voi ... hän oli hämillään. Sykkivin sydämin istui hän ja
odotti, silloin pistäysi hänen nuori, kaunis päänsä esiin humalien
seasta, hän oli palavissaan, punainen ja niin hengästynyt, että tuskin
voi mitään sanoa.

Anna Paulovna ei uskalla kysyä, minkätähden hän tulee sitä tietä. "No,
istukaa alas ja levätkää, te järjetön ihminen", sanoo hän hymyillen.
Hän istuu hänen viereensä.

Oli kaunis pyhäilta elokuun loppupuolella. Kaupungiltapäin kuului
sotilaiden ja satamatyömiesten laulua ja soittoa, äänien räikeyden ja
karkeuden laimensi matkan pituus. Tänne penkereelle kuuluivat säveleet
sopusointuisina niiden erilaisten äänien kanssa, jotka kaupungista,
virralta ja sen rannoilta kohosivat korkeuteen. He kuuntelivat
mielihyvällä slaavilaisen musiikin poljennoltaan iloisia,
väritykseltään valoisia, sisällykseltään surumielisiä säveleitä ja
katselivat äärettömiä tasangoita ja ihmeellisiä pilvimuodostuksia,
jotka mahtavina, tornimaisina kohosivat taivaan lakea kohden pitkiltä,
vaakasuorilta pilvivuoteiltaan, katselivat, miten auringon säteet
tunkeusivat niiden tummiin usviin ja saivat ne erivärisiksi hehkuvan
punaisesta vaalean keltaiseen asti, kutoen noihin väreihin kaikkia eri
vivahduksia voimakkaasta indigosinisestä heikoimpaan turkoosisiniseen,
mitä silmä voi käsittää. He nojaavat äänettöminä kaiteen yli,
katselevat illan hämärässä kaupunkia Volgan kiiltävän pinnan toisella
puolen, katselevat miten ne kolme isoa kaarrosta, jotka Volga tekee,
loistavat tasangon takaa taivaan värisinä.

Heidät valtaa kokonaan edessään olevan näköalan mahtavuus, ja hän sanoo
hiljaa: "Teillä on Nadsonin runot mukananne, lukekaa niistä joku
kappale". Anna Paulovna aukaisee kirjan summassa ja lukee kauniin
runon.

"Niin lyhyt elo on, vaan paljon sentään. Mä nuorra toivoin,
unelmoin -- -- --!"

Tuo runo, joka hurmasi 70-luvun Venäjän ja on vieläkin kauan herättävä
vastakaikua kaikissa hellissä sydämissä, liikutti häntä nyt niin että
hänen äänensä vapisi. Hän osasi nuo kauniit värsyt ulkoa, pani kirjan
kiinni ja lausui ne hiljaisella äänellä ja eteensä katsoen.

Pimenevän maan pinnalla näkyi pieniä järviä ja lammikoita, jotka
kimaltelevat kuni suuret vesipisarat, välkkyvät kaikilla särmiön
väreillä, ja sitten yksi toisensa jälkeen himmenevät, sammuvat,
häipyvät pimeää, joka voittajana levittäytyy yli avaruuksien. Ja
aurinko sammuu kesäyön valoon, joka ei ole valoisaa eikä pimeääkään.



VIII.


Anna Paulovna oli puoleksi makaavassa asennossa leposohvallaan
palmuhuoneensa syrjäisimmässä osassa. Hän oli puettu avonaiseen,
vaaleaan kaukaasialaiseen surrah'iin, joka oli melkein kesäpuku, vaikka
syksyä oli jo kappale kulunut. Laveat hihat olivat tulipunaisella
ruususolmulla kiinnitetyt olkatilkkuun. Hänen edessään lattialla oli
hajallaan nuottilehtiä. Sohvalla hänen vieressään oli joitakin
ranskalaisia ja venäläisiä romaaneja ja aikakauskirjoja, viimeksi
tulleet enimmäkseen vielä aukileikkaamattomina. Hän luki Murgerin
"Scène de la vie de Bohême", jonka tunteellisuus, aistillinen hehku ja
hieno sukkeluus oli suuresti viehättänyt häntä. On oikeastaan väärin
sanottu, että hän luki, sillä, löyhytellessään suurella jaapanilaisella
viuhkallaan, oli hänen katseensa ainoastaan harvoin kiintyneenä kirjan
lehtiin, enimmäkseen katseli hän kaukaisuuteen, ei siihen, joka
kangasti palmujen, draceenain ja araliain lehtien välistä, vaan toiseen
ainoastaan hänelle yksinään näkyvään.

Syksy oli jo kelpolailla edistynyt, se oli sammuttanut viimeistenkin
kukkien loiston ja viimeisten lehtien värin. Ainoastaan synkkämieliset
luonteet tuntevat alakuloisuuden tunnetta syksyn lähestyessä, vilkkaat
luonteet taas virkistyvät syksyllä, kaikki ne lukuisat vaikutukset,
joita kesä heihin on tehnyt, muuttuvat silloin ajatuksiksi. Syksy tuo
tullessaan suuria muutoksia, ja se vaikuttaa uusia herätyksiä, antaa
aihetta monille mielikuvituksille ja vilkkaalle henkiselle elämälle.
Anna Paulovna oli alkujaan hyvin vilkasverinen. Hänestä oli, ja oli
aina ollut, syksy se vuoden aika, jolloin hän oli sekä ruumiillisesti
että henkisesti nuorteimmillaan. Kauniimpana kuin koskaan ennen loikoi
hän nyt tuossa suloisiin unelmiin vaipuneena ja odotti Karl
Aleksanderia.

Syntyneenä rikkaassa pietarilaisessa kauppamieskodissa, joka oli
eurooppalainen eikä venäläinen, ja ollen nuorin monista sisaruksista,
oli koko talonväki hemmoitellut hänet pilalle. Tuskin vielä
täysikasvuisena oli hänet naitettu viittätoista vuotta vanhemman
sukulaisensa, kapteeni Nikolai Nikolajevitsch Popoffin kanssa, jota
kohtaan hän ei tuntenut minkäänlaista taipumusta. Hänen sydämensä oli
kumminkin rauhoittunut esiintyessään kauniina nuorena rouvana, jonka
mies odotti nopeaa ylennystä. Kodissa, jossa pieni suloinen tyttö
hauskuutti loruillaan hänen yksinäisiä hetkiään, kävi kaikki
säännöllistä kulkuaan. Kaikki nuo taivaan hyvät lahjat otti hän vastaan
ikäänkuin ne olisivat olleet hänen nuoruudelleen ja kauneudelleen
kuuluvaa veroa.

Mutta sitten tuli pieneen maaseutukaupunkiin muutto. Se oli hänen
elämänsä suuri suru ja koetus. Täällä, vasta täällä avautuivat hänen
silmänsä näkemään elämänsä tyhjyyden, toimettomuus vaivasi häntä,
varsinkin sen jälkeen kuin tyttö lähetettiin ranskalaiseen
kasvatuskouluun. Hän alkoi pelätä lähestyviä vuosia, lähestyviä päiviä.
Juuri silloin näinä epätoivon ja levottomuuden vuosina kohtasi hän Karl
Aleksanderin. Hänestä tuntui silloin, että elämä, joka oli näyttänyt jo
herpoutuvan, oli leimahtanut uuteen liekkiin hänessä, ja hän antautui
tuon hänelle uuden tunteen valtaan yhtä paljon intohimosta kuin
turmiollisen lukemisen kautta heränneestä kunnioituksesta tuota suurta
sanaa, "rakkaus", kohtaan, jota kaikki hänen runoilijansa par
préférence olivat ylistäneet. Hän odotti nyt Karl Aleksanderia, joka
oli luvannut tulla, tosin kyllä ainoastaan sillä ehdolla, että hän
pääsee toimiltaan. Hän ei tullut, ja ensi kerran tunsi hän katkeruutta
siitä, että oli odottanut turhaan, tunsi suuttumisen, surun,
alakuloisuuden ja häpeän tuskallista tunnetta.

Yhden asian oli Anna Paulovna kumminkin oppinut tällä lyhyellä ajalla.
Hän osasi taidokkaasti salata heikkoutensa pienessä juoruisessa
kaupungissa. Ei yksikään ihminen, ei edes viekas kamarineitikään, joka
epäili kaikkea, tiennyt mitään. Lääkäri kummasteli kyllä sitä
voitoniloista, nuoruudenomaista loistetta, joka toisinaan valaisi koko
hänen olentoaan, mutta juuri siihen aikaan tuli osa pohjolan
muuttolinnuista matkalla etelään päin pitkin Volgaa, ja pyynti ei
antanut hänelle enempää aikaa huomioitten tekemiseen.

Ainoastaan yksi henkilö, neiti von Hübner, joka oli nähnyt niin paljon
ja joka muisti, mitä oli nähnyt, arvasi kaiken totuuden. Hän arvasi sen
taikasauvan avulla, jonka elämä antaa jokaiselle, joka vaan tahtoo
käyttää sitä, nimittäin kokemuksen. Naisella on omituinen vaisto
rakkausseikkojen suhteen, vaisto, joka vuosien kuluessa vaan teroittuu,
kun sitävastoin sama vaisto miehillä vanhetessa heikkonee ja katoaa.
Hän huomasi, vaikka ei puhunut siitä mitään, että Anna Paulovnan
elämässä nyt oli rakkausseikkoja, hän huomasi sen siitä uudesta tavasta
ja ylellisyydestä, jolla Anna Paulovna pukeutui. Hän pukeusi
huolellisemmin kuin ennen, käyttäen vaaleita värejä, jotka hyvin
sopivat yhteen hänen ihonsa kanssa, hän käherti hiuksensa siten, että
hänen kasvojensa leveys salautui niin paljon kuin mahdollista. Sen
lisäksi kiintyi neiti von Hübnerin huomio reippaaseen rohkeuteen ja
varmuuteen hänen esiintymistavassaan, ja siihen, että hän, joka ennen
oli ollut niin puhtaan hyväntahtoinen, ainoastaan säälivän
hyväntahtoinen niitä elämän säännöttömyyksiä kohtaan, joista
pikkukaupungin juorut kertoivat, nyt puolusti noita samoja
säännöttömyyksiä vapaudella, joka tuntui vanhasta, Nikolai I:sen
ankarassa hovissa kasvatetusta neidistä melkein sopimattomalta. Anna
Paulovna katseli kaikkia asioita nyt pelkäämättä ja arvosteli kaikkia
epäilevällä hyväntahtoisuudella. Itse hellyyskin hänen olennossaan,
itse hyväntahtoisuus, hyvyys oli muuttanut luonnettaan, saanut
jonkullaisen aistillisen muodon. Neiti von Hübnerille ei ollut vaikeaa
myöskään tuon taikasauvansa avulla arvata, kuka tuohon muutokseen oli
syynä.

Anna Paulovnan yksinkertainen, luonnollinen ja kaikkia kohtaan
hyväntahtoinen käytös oli niinä iltoina, jolloin hän neiti von Hübnerin
luona kohtasi Karl Aleksanderin, muuttunut siinä suhteessa, että hän
häntä kohtaan käytti tavallista kohteliaisuutta, kohteliaisuutta joka
oli täysin moitteetonta, mutta joka itse asiassa ei ollut hänen suoran
vakavan ja nuoria miehiä kohtaan jotenkin äidillisen tapansa mukaista.

Olisi varmaan väärin sanoa, että Karl Aleksander ihastuneena meni tai
lähti kohtauksistaan Anna Paulovnan kanssa. Hän oli löytänyt kauniin
loistavan kukan, joka yksinäisenä oli hänen tiellään, hän taittoi sen,
vähintään ajattelematta varovasti muuttaa, istuttaa, hoitaa ja rakastaa
sitä. Rakkaus oli hänelle kirja, jonka lehtiä hän tuskin oli
käännellyt. Hänen harrastuksensa etupäässä yhä vaan tarkoittivat häntä
itseään ja omia etujaan. Hän ei ollut vielä kokenut suurta rakkautta,
joka tulikatseellaan sulattaa sielut yhteen, vaikuttaa yksilön elämään
muodostavasti ja uudistavasti, jalostavasti tai turmelevasti, aina
laatunsa mukaan. Eikä sitäpaitsi ole sanottukaan, että kaikki oppivat
sitä tuntemaan. Löytyy sellaisia luonteita, jotka eivät ole koskaan
oppineet antamaan, vaan ainoastaan ottamaan vastaan, ottamaan vastaan
kaikki luonnollisena asiana, myös sydämenkin kalliimmat uhrit,
itsekkäitä, joille jossain suhteessa on anteeksi annettava, sillä he
ovat, kuten lapset, itse tietämättömiä itsekkäisyydestään. Ennenkuin
ihmisissä herää jonkullainen lämmin tietoisuus kieltäytymisen suuresta
hyveestä, ennen on siinä tuskin mahdollisuutta rakkaudellekaan.

Suurin lämpö, jota Karl Aleksander ilmaisi Anna Paulovnaa kohtaan, ei
ollut niissä onnen sanoissa, joita hän kuiskaili hänen hurmaantuneisiin
korviinsa, vaan niissä sanoissa, jotka kerran yksinäisellä hetkellä
pääsivät häneltä: Anna Paulovna parkani, on sääli häntä, ah,
minkätähden riippuu toisen ihmisen onni toisen onnettomuudesta.
Tuollaisen tunteen purkaukseen johtui hän huomatessaan, kuinka paljon
sydämellistä, syvää alttiutta oli hänen rakkaudessaan, ja kuinka paljon
hän uhrasi henkensä paraista voimista hänelle. Hän ei ollutkaan, kuten
Volga, loistava ja matala, päinvastoin huomasi hän, että hänen
sielussaan löytyi syvyyksiä, joihin hänen katseensa eivät olleet vielä
koskaan tunkeutuneet. Ja kun hän kerran sen huomasi, taistelivat
hänessä joka kerta kuin hän meni hänen luokseen, epäilykset, tunto
ja intohimot. Ja vielä myöhemminkin, jolloin tottumus jo oli
tylsistyttänyt hänen huomiokykyään, tunsi hän kuitenkin kehräävänsä
kehnoa monipuolista lankaa, ja, kuten petosta harjoittava pelaaja,
ihmetteli hän monta kertaa, kuinka kauan se onnistuisi ja minkälaisella
häväistysjutulla se päättyisi.

Karl Aleksanderilta kului kesä ja syksy paremmin kuin hän oli rohjennut
uskoakaan silloin kun hän määrättiin tähän pieneen kaupunkiin. Vaikka
hän olikin tullut kutsumattomana, vaikka hänestä sellaisena tuntuikin
asema tukalalta, vaikka hän myös oli sellaisia ihmisiä, jotka eivät
ilman mitään voi saada ystäviä ja tovereita, niin kärsi hän toiselta
puolen vähemmän siitä, sillä ensiksikin oli hän yksi niistä, joiden
mielestä toverien puute ei merkitse niin paljoa, ja toiseksi eli hän
toivossa, että kaikki tasoittuisi, että lopuksikin tehtäisiin hänelle
oikeutta.

Anna Paulovnan ja neiti von Hübnerin pontevan vaikutuksen avulla oli
hänestä tullut pataljoonan ajutantti, ja siinä toimessa oli hän
osoittanut todellisia ansioita harvinaisen säännöllisyytensä ja
ahkeruutensa kautta. Pataljoonassa oli kyllä huomattu hänen
kunnianhimonsa ja hänen turhamielisyytensä, mutta ei hänen
kelvollisuuttaan, ei kukaan hänessä huomannut käytännöllistä miestä,
joka hän itse asiassa oli. Ajutanttina oli hän heti ryhtynyt asiaan,
josta Anna Paulovna oli huomauttanut, nimittäin saada rykmentille uusi
kasarmi. Hän oli löytänyt Volgan vuorirannalla paikan, jota hän piti
sopivana. Siellä ei ole vettä, muistuttivat lääkäri ja eversti sekä
hylkäsivät ehdotuksen. Karl Aleksander kirjoitti Pietariin, hankki
kustannusarvion ja piirustukset porakaivoa varten ja ajoi asiaansa niin
että sai rykmentin päällikön puoltolauseen ja allekirjoituksen.

"Ei sentähden, että se mitään merkitsisi," oli viimemainittu sanonut
epäilevästi hymyillen, "kuusitoista vuotta on sitä asiaa pohdittu ja
siihen se jää, vaan teidän suomalaisen itsepäisyytenne tähden".

Karl Aleksander ei hellittänyt. Hän kirjoitti Dodo Davidovitschille.
vanhalle Olbersille, suuriherttuattarelle, kaikille mahdollisille
henkilöille, joilla luuli olevan vaikutusvaltaa asian suhteen. Hän ajoi
sitä koko pontevuudellaan, voiteli kanslioissa niitä pieniä rattaita,
jotka käyttivät suurta raskasta konetta, ja kaikkien, eikä vähimmin
omaksi, kummastukseksi tuli eräänä päivänä loppupuolella syksyä
ilmoitus, että sotaministeristö on määrännyt rakennettavaksi uudet
kasarmit rykmentille.

Se oli Karl Aleksanderin ansioksi luettava voitto, ja vielä niin
ilmeisesti, että hän voi hyvin vaatimattomasti selittää rykmentin
päällikölle tulevan kunnian hankkeen onnistumisesta.

Vähän sen jälkeen sai hän kahden vanhemman kapteenin odottamattoman
eron kautta komppanian. Tätä hänelle iloista uutista katkeroitti
kumminkin se, että hän samasta virallisten lehtien numerosta, jossa
hänen korotuksensa mainittiin, näki, että Dodo Davidovitsch oli päässyt
hänen majesteettinsa keisarin sivuajutantiksi, ja että hänet oli
lähetetty erityistä tehtävää varten kotimaahansa, levottomaan
Abchasiaan, josta pitkin aikaa oli puhuttu milloin pienempien
melskeitten, milloin yrittelijäitten ja kunnianhimoisten
clanipäälliköiden tähden. Karl Aleksander ei voinut muuta kuin
katkeruudella ajatella, että, jos hänkin olisi saanut jäädä kaartiin,
hänen tulevaisuutensa olisi ollut turvattu, nyt homehtui hän täällä
maaseudulla ja pääsee everstiksi ehkä täytettyään viisikymmentä vuotta.

Sillä aikaa kun Volgan varrella olevassa pikkukaupungissa pohdittiin
kaikellaisia pikkukysymyksiä, kärsittiin pieniä suruja, punottiin
pieniä juonia, sillä aikaa kehkeytyivät tapaukset suuressa maailmassa
alituisesti kiihtyvällä nopeudella. Kaikki ne, jotka olivat kukkuloilla
ja näkivät laajalti ympärilleen, aavistivat jo syksyllä vuonna 1876,
että sen palon liekit, jonka uskonkiihkoiset muhamettilaiset olivat
sytyttäneet Bulgaariassa ja Rumaaniassa, ennustivat koko maailman
liekkeihin syttymistä. Turhaan ne, joiden etupäässä oli vastattava
sodasta ja rauhasta, ponnistelivat sitä vastaan, jonka he näkivät
tulevan hitaasti, mutta väistämättömästi ja peljästyttävänä. Kenen
herra tahtoo hukuttaa, sen hän lyö sokeudella, lienee rauhaa rakastava
keisari Aleksander II sanonut toivottomana, kun hän, kuultuaan Midhat
paschan vangituksi ja maanpakoon ajetuksi, näki mitä seuraisi. Ja nyt
jo loistivat Bulgaarian palavien kylien liekit jokaiseen pyhän Venäjän
maan soppeen. Jokaisessa kirkossa Venäjällä -- ja Venäjällä onkin
paljon kirkkoja -- soitettiin kelloja ja kutsuttiin ristinsotaan,
pyhään sotaan, joka alkuaan syntyikin yhtä todellisesta kuin
yksinkertaisesta ja syvästä liikutuksesta, huolimatta siitä, miksi
valtiotaito sen sittemmin muutti, millä tavalla valtioviisaat käyttivät
suurta kansallista innostusta.

Toinen toisensa perään saapuivat nyt peljästyttävät sähkösanomat, ne
saapuivat kuni myrskylinnut nopein siivin yli ajan pauhuisen meren ja
ilmoittivat milloin neuvottelut Konstantinoopolissa lakkautetuiksi
tuloksitta, milloin Ignatieffin lähteneen pois sulttaanin kaupungista.
Sitten tuli maaliskuun 8 päivänä 1877 käsky muodostaa kahdeksan
venäläistä sotajoukko-osastoa. Sota oli syttynyt. Myöskin ne, jotka
olivat alhaalla laaksoissa, näkivät punaisten liekkien leimuavan ylös
ja nuoleksivan pilviä, näkivät savun pimittävän taivaanrantaa.
Venäjällä, jossa tuskin löytyi sitä perhettä, jonka miespuolista
sukulaista ei olisi ollut sotajoukossa, ei käsky liikuttanut ainoastaan
mieliä ja sieluja, sillä oli myös tuntuvat vaikutukset jokapäiväiseen
elämäänkin, perheiden ja yksityisten pienimpiin toimiinkin.

Everstillä olivat levottomat ajat. Metsästysretket olivat
lakkautetut, kortinlyöntikin oli saanut vähentyä ja väistyä syrjään.
Päivällispöydässä puhuttiin hyvin isoäänisesti ja kiihkeästi sodasta.

Eräs everstiluutnantti, joka vasta oli tullut Pietarista, tiesi kertoa,
että sodanjulistus oli valmiiksi kirjoitettu, sen sanottiin koskevan
sekä Turkkia että Englantia.

"Riivaako se sitten piru hullua turkkilaista, eikö hän tiedä, että me
tukehdutamme hänet lakeillamme, ruhjomme hänet ja hänen kurjat
joukkonsa", huusi pieni verevä ja tuittupäinen majuri, suuri slavofiili
ja patriootti.

"Ruhjomme hänet, tukahdutamme hänet! Ei, kuulkaapas hyvä majuri",
muistutti lääkäri murteellisella venäjällään, sillä hän oli saksalaista
syntyperää, "nuo ovat liijan suuria sanoja. Kuinka usein me olemme
ruhjoneet Turkin, ja se on virvonnut kuin ankerias uudelleen. Me
muserrimme sen Pruthin sopimuksessa 1711, Belgradin rauhassa 1739,
Kutjuk Kajnasdjessa 1774, Jassyssa 1772, Adrianopolissa 1829,
Pariisissa 1856 ja nyt olemme taas valmiit sitä musertamaan".

"Niin mutta, herra historian professori", sanoi majuri suuttuneena,
"nyt on asia kokonaan toinen. Slaavilaisuuden aate ei ollut silloin
vielä levinnyt laajalle, ajatelkaa, kuinka paljon me olemme edistyneet"
ja hän veti voimakkaasti savuja sikaristaan, "ja sitäpaitsi ...
sitäpaitsi on Ignatieff sanonut, että siitä tulee ainoastaan sotaväen
huvikävely..."

"No niin, vaan kuka sanoo teille", keskeytti lääkäri, "etteivät sen
ajan Ignatieffit ole sanoneet samaa sen ajan keisareille".

"Se on sama minulle", huusi majuri vielä punaisempana ja kiihkeämpänä.
"minä tahdon taistella, taistella viimeiseen veripisaraan asti, kun
keisari käskee", ja hän pani madeiralasinsa niin voimakkaasti pöydälle,
että se särkyi.

"Mutta siitä me olemme kaikki yksimielisiä", sanoo rykmentin päällikkö
hymyillen, "ei kukaan epäile..." samassa näki hän palvelijan, vanhan
Ivanan, tulevan sisään, tuoden sähkösanomaa, ja vaikeni. Ivana haki
ruokakaapin päältä tarjotinta antaakseen sillä sähkösanoman, johon
kaikkien silmät olivat kiintyneet. "Mitähän sanomaa tuo myrskylintu nyt
tuo", kysyi itsekukin levottomuudella mielessään.

Anna Paulovna, jota kiivas keskustelu oli hyvin hermostuttanut,
katkaisi äänettömyyden ja sanoi: "Elä vitkastele Ivana, anna
sähkösanoma tarjottimetta".

Vanha Ivana meni everstin luo sähkösanoman kanssa, hänen kätensä
vapisi, hänetkin oli saanut valtaansa yleinen jännitys.

"Olkaa hyvä ja kirjoittakaa kuitti sähkösanomasta Karl
Aleksandrovitsch", ja eversti alkoi aukaista sitä jonkullaisella
hitaudella ja arvokkaisuudella. Kaikkien silmät olivat häneen
kiinnitetyt. Sitten nousi hän ylös ilmeisesti liikutettuna. "Hyvät
herrat", sanoi hän vakavana.

    "Kischineffissä 24 päivänä huhtikuuta. Keisari, joka saapui
    tänne 20 päivänä huhtikuuta, on tänään julistanut sodan ja
    käskenyt sotajoukon marssia rajan yli".

Seurasi hetkisen äänettömyys. Anna Paulovnan silmät olivat täynnä
kyyneliä.

"Hyvät herrat", ja eversti, tuo leväperäinen, itse asiassa vähäpätöinen
mies kasvoi sanojensa ja asemansa painosta, "eläköönhuuto hänen
majesteetilleen keisarille, venäläisten aseiden voitolle ja sille
pyhälle asialle, jonka puolesta ne taistelevat". Huudettiin eläköötä ja
riemuittiin, tyhjennettiin maljat, ja ylenmääräisessä innostuksessansa
paiskasi majuri tyhjän lasin lattiaan. "Vaelluksemme on Jumalan
huomassa", sanoi hän ja teki ristinmerkin, hänen silmänsä olivat
kyynelten kostuttamat.

"Ja nyt", sanoi eversti, "nyt on aika, että tyttäremme tulee kotiin. Me
emme tiedä, millä hetkellä rykmentti kutsutaan sotanäyttämölle, sitä
ennen tahdon minä nähdä lapseni. Anna Paulovna, ole hyvä ja sähköitä
Lausanneen, että pieni tyttömme heti lähetetään kotiin". Etsittyään
silmillään Karl Aleksanderia, meni hän huoneeseensa kirjoittamaan
sähkösanomaa.

Mutta Karl Aleksander oli mennyt mieli kuohuksissa ulos, hänen mielensä
kuohui sentähden, ettei hän nyt, jolloin kaikki muut olivat
innostuksissa, voinut innostua kuin he. Hän kysyi itseltään, "mitä
minussa on, joka tekee minut niin jääkylmäksi? Minkätähden minä en voi
kuulla venäläisen sydämen lyöntiä, tuntea sen suonien tykytystä, tuntea
sen kuuman veren kuohua suonissani? Olenko minä muukalainen kummassakin
maassa?" Hän ei ollut tottunut sellaisiin mielenliikutuksiin, hän tunsi
sentähden ensimäisen kerran moneen vuoteen olevansa hyvin onneton,
tunsi alentuneensa omissa silmissään. Yksin lähti hän kaupungin
puistoon, istui penkille, jolla hän usein oli istunut, katseli kevään,
varhaisen kevään ensimäisiä vaikutuksia aavalla tasangolla ja vaipui
synkkiin mietteisiin.

Ja sitten alkoi ajatus vapautua, halu lähteä sotaan herätä hänessä.
Kaartit eivät olleet vielä määrätyt lähtemään, hänellä ei siis vielä
siellä ollut monta ystävistään, entisestä seurustelupiiristään, mutta
Dodo Davidovitsch, hänen vierustoverinsa ja ainoa varsinainen
ystävänsä, oli siellä. Kun hän oli tehnyt päätöksensä, meni hän
kotiinsa ja kirjoitti kirjeen Dodolle, jossa hän pyysi häntä tekemään
kaikki, mitä voi, saadakseen hänelle, Karl Aleksanderille, paikan
sotajoukossa. Kirjoittaessa heräsi hänessä sellainen epäselvä ajatus,
jota pidetään salassa, jota ei itsekään oikein ymmärretä, ennenkuin se
sisäisen levottomuuden ja itsekoettelemuksen hetkinä vedetään esille,
ja hän teki sen nyt. Hänen täytyi myöntää, ettei se ollut innostus
bulgaarein pyhään asiaan, ei myötätuntoisuus tätä uutta ristiretkeä
kohtaan, ei edes tavallinen nuorukaisen seikkailuhalu, joka sai hänet
lähtemään, hän tahtoi yksinkertaisesti vaan paeta, paeta Anna
Paulovnaa, päästä vapaaksi hänen itsensä uhraavasta, mutta väsyttävästä
rakkaudestaan. Hän oli väsynyt elämään luotolla, sillä henkisessäkin
suhteessa voi elää toisten luotolla. Hän tiesi että se hitunen lämpöä,
joka hänessä oli, pysyi vireillä ainoastaan Anna Paulovnan tulen
avulla. Ja tästä askeleesta ei hän maininnut sanaakaan kenellekään, ei
edes Anna Paulovnalle.



IX.


Se, joka eli Venäjällä keväällä vuonna 1877, ei unohda koskaan sitä
aikaa. Koko kansan oli vallannut tuskallinen levottomuus. Venäjä
sairasti kuumetta, sen veret olivat kuohuksissa. Huhtikuussa olivat
sotajoukot menneet rajan yli Rumäniaan, ja kesäkuussa ei vielä edes
oltu saavuttu vihollisen maahan. Oli ponnistettu voimia musertavan
iskun lyömiseen, ja lyötiinkin ilmaan; innostus, suuri kiihko oli
laimentumaisillaan ja kummastuneena kysyi kukin itseltään: mitä tämä
merkitsee? Levottomuuden tunne, salainen kauhu valtasi kaikki
kansalliset itserakkaat, kaikki ne, jotka olivat luottaneet taruun
sotaväen huvikävelystä, ja sellaisia oli paljon.

Tuossa pienessä yhteiskunnassa, Volgan varrella olevassa
pikkukaupungissa, ja erittäinkin sen sotilaspiireissä, jotka
muodostivat koko sen elämän ja luonteen, oli sellaista levottomuutta
monella tavalla ilmestynyt. Valtiolliset ja sotaliikkeitä koskevat
keskustelut upseeriklubissa ja everstin luona olivat yhtä vilkkaita
kuin pitkiäkin. Pelipöydällä oli erityiskarttoja Tonavan maista,
erityisteoksia Diebitsch Sabalkanskin retkestä Balkanin yli, Moltken
teoksia Turkista ja ylipäänsä kaikkea, joka voi jossain suhteessa
valaista asemaa. Tuon yleisen levottomuuden vallitessa häipyi se
sydämen tuska, joka siihen aikaan vaivasi Anna Paulovnaa. Koko hänen
ympäristöstään huomasi sen ainoastaan vanha neiti von Hübner.

Karl Aleksander ei ollut saapunut kohtaukseen: siitä ajasta alkoi hän
rohjeta katsoa asiaa sellaisena, kuin se oli, Karl Aleksanderista oli
rakkaus ajanhauskuutusta, hänestä nuorta, uutta elämää. Hän ei voinut
kieltää, että Karl Aleksander ei välittänyt hänestä, että hän tahtoi
päästä vapaaksi. Hän oli huomannut, että rakkaus oli Karl
Aleksanderille vieraskielinen kirja, jota hän luki, sillä hän tunsi
kirjaimet, hän itse taas tunsi hengen, syvän, sisäisen elämän ja
sisällön siinä kirjassa. Tuo herätti hänessä syvää surua, surua, joka
toisinaan teki hänelle mahdottomaksi esiintymisen maailmassa. Mitä se
hyödytti, kysyi hän itseltään, että oli kesänsä lopulla voittanut
sydämen, jos se sydän oli niin häipyvä, että se jo, kun tuskin vielä
oli vuotta kulunut, sulkeusi häneltä. Sillä hän tunsi, että hän oli
kadottanut Sesam-sanan, joka sen aukaisi hänelle. Mutta ei siinä vielä
kylliksi, kauneus, jota hän oli niin hellästi hoitanut, jonka hän piti
niin suuriarvoisena, se ei kestänyt nyt syysmyrskyjen aikana. Hän luuli
näkevänsä, miten se suli, juoksi pois niiden kyynelten mukana, joita
hän vuodatti sen himmenevän loiston tähden. Vanheneminen oli tullut
hänelle päähän pistäneeksi ajatukseksi, ja sellaisilla päähän
pistäneillä ajatuksilla on sama vaikutus sieluun kuin paranemattomalla,
pitkällisellä hivuttavalla taudilla ruumiiseen. Se ajatus myrkytti
hänen päivänsä, hävitti kaiken mehun, mitä elämä tarjosi. Kaiken tuon
sielun vaivan lisäksi tuli vielä pelko tyttären kotiintulosta. Sen,
että se toisi mukanaan uusia kärsimyksiä, uusia suruja, uutta
mielipahan aihetta aavisti hän teroittuneella naisen aistillaan, joka
ohjasi häntä oikeaan, kun oli kysymys sydämen asioista, yhtä varmasti
kuin kompassi osottaa magneetillisen navan.

Kevät oli tänä vuonna tullut tavattoman aikaiseen. Jo toukokuun alussa
olivat Volgan rannat hohtavan vehreät, kirsikat ja tuomet täydessä
kukassa. Anna Paulovnalle, joka kärsimättömyydellä oli odottanut
kevättä, oli ollut paljon vaivaa saada nerokkaisuudellaan ja
naisellisella viekkaudellaan kohdata Karl Aleksanderia penkereellä. Hän
tahtoi välttämättömästi tavata häntä vielä kerran, ennenkuin tytär
tulisi kotiin, jota nyt odotettiin joka päivä. Kohtaus oli kumminkin
sattuneiden esteiden takia siirtynyt päivä päivältä, tänä iltana se
kumminkin tapahtuisi. Äkkiä, kuten pilvistä pudonneena ilmausi silloin
pieneen kaupunkiin tarkastusmatkoilla oleva kenraali, joka tuli asumaan
rykmentin päällikön luo, eikä Anna Paulovna huomannut mitään keinoa
päästä useihin päiviin vapaaksi kutsumattomasta vieraastaan.

       *       *       *       *       *

Karl Aleksander istui kumminkin määrätyllä ajalla penkereellä. Hän
istui kaidepuun päällä, katseli, näkemättä maisemaa ja odotti
kärsivällisesti. Hänelle olivat nämät kohtaukset muuttuneet raskaaksi
kuormaksi, jota hän kesti ainoastaan tuskallisella, sellaisissa
ihmisissä tavattavalla uhkamielisyydellä, jotka eivät voi
vapautua kuormastaan, ja joiden sen lisäksi täytyy salata itse
uhkamielisyyttään. Hän odotti kärsivällisesti, hän tiesi tarkalleen,
kuinka hän laskeutuisi portaita alas arkaillen, tekisi romantillisen
liikkeen, ikäänkuin kuunnellen jotain, samalla tavalla kuin se kohta
aina esitetään "Nivan" palstoilla, hyppäisi alas hiukan lapsimaisella
tavalla ja koettaisi sitten kiihoittaa häntä loruillaan. Nuo
lorut ne olivat kaikista kauheimmat, ne muistuttivat samalla
kertaa lapsikamarikeskusteluja ja lainakirjaston tavallisimpia
rakkauslörpötyksiä. Karl Aleksander ei ollut vielä oppinut, ei
huomannut sitä, että tyhjänpäiväiset rakkauslorut ovat aivan
samanlaisia, kaikuivatpa mistä päin tahansa, se on ainoastaan ääni,
joka ne tekee toisellaiseksi, ainoastaan suut, jotka lausuvat noita
tavallisia sanoja, ovat toisellaisia. Sitten oli hän huomaavinaan hänen
silmissään samallaisia nuhteita, joita hän teki itselleen. Hän näki,
hän tunsi, että Anna Paulovna oli oppinut tuntemaan hänet, huomannut
hänen jo aikaa kyllästyneen tähän romaaniin. Hän odotti joka päivä
purkausta, jolloin hän sanoisi, että hän oli petollinen ja uskoton, ja
kaikkea muutakin, jota oli lainakirjastoromaaneissa, sitäkin. Hetkisen
ajatteli hän jouduttaa ratkaisevaa iskua, vallankumousta, ja sen
jälkeen päästä vapaaksi; mutta mitä se hyödyttäisi? Pianhan tulisi
tieto Dodo Davidovitschilta, parempi on erota riidatta. Ja jos häntä ei
muutettaisikaan sotajoukkoon ja rikkoisi välinsä tykkänään hänen
kanssaan, mitä tekisi hän sitten tässä kurjassa pesässä, miten hänen
elämänsä sitten kuluisi? Hänkin ehkä kostaisi, saattaisi hänet neiti
von Hübnerin, ehkäpä suuriherttuattarenkin epäsuosioon. Ei, hän oli nyt
kahleissa, jotka hän itse oli itselleen takonut, ja joita hänen oli
kärsiminen, vaikka ne tulivat päivä päivältä raskaammiksi.

Mutta sepä ihmettä, missä hän viipyy tänään, hän, joka tavallisesti on
niin sietämättömän täsmällinen? Mitähän jos minä lähtisin pois! Mutta
Karl Aleksander ei uskaltanut lähteä. Hän odotti, kuljeskeli
edestakaisin penkereellä, katseli, miten päivän vaaleat liekit
sammuivat, katseli, kuinka korkealla taivaan sinessä kiiti eräs
pyyntimatkoilleen myöhästynyt tornihaukka nuolen nopeudella kohden
kotoaan, kuunteli pääskysten liverryksiä, kun ne, kuten taitamattomat
lapset, jotka ovat laitetut makaamaan, nukkumisen sijaan huvittivat
itseään naurulla ja pakinalla. "Ah, jos minä saisin lähteä kotiin,
kuten tornihaukka, ah, jos minä saisin seurata pääskysiä," huokasi hän
itsekseen.

Kevätilta levitti hienon vaalean vaippansa puutarhan ja sen kukkivien
omenapuiden yli. Oli niin äänetöntä ja hiljaista, että voi kuulla yhden
ja toisen valvovan hyönteisen surisemisen, kun se kukkaistuoksun
hurmaamana lenteli puiden oksien välissä. Harhailevassa lennossaan
sattui tuo pieni yökulkijain pahki kukkien terälehtiin, jotka
putoilivat maahan hitaasti ja ladellen kuni perhoset. Silloin tällöin
puhalsi virralta tuulen henkäys, tunkeusi kukista vaaleana olevien
oksien väliin, puisti niistä alas joukottain valkeita lehtiä ja
siemenpölyä ja heti tyyntyi pensaisiin. Suloisia höyryjä kohosi
kuohkeasta maasta ja liiteli kepeänä usvana kukkien päällä. Oli
kevätkesän pyhä, ihana aika, jolloin elämä jälleen virkoaa, jolloin
tunteet nuortuvat ja väsyneet sydämet riemastuvat. Ei edes Karl
Aleksander, niin synkkämielisenä kuin olikin, voinut olla
hurmaantumatta. Äkkiä heräsi hän unelmistaan siitä, että joku käveli
etempänä käytävällä. Siellä hän on, ajatteli hän, niin hän se on, ja
raskas huokaus nousi hänen rinnastaan. Nyt lähenee hän, hänellä on uusi
puku, niin hienon värinen, vaalean sinipunerva ja keltainen; nyt
seisahtuu hän, katselee ympärilleen, mutta miten suloisesti, nyt hyppää
hän alas korkealta portaalta niin viehättävän kauniisti, ei, se ei ole
hän, vaan ovathan ne hänen silmänsä, hänen punainen suunsa ja ... mutta
kaikki kauniimpana, nuorena, hienompana ja sielukkaampana. Onko se hän
tahi eikö? kysyy hän itseltään, onko hän nukuksissa, uneksiiko hän? Nyt
hymyilee hän hänelle, "no, mutta tehkäähän nyt kunniaa, Karluscha,"
sanoo hän äkkiä ja nauraa hiukan ilkamoiden, hiukan hämillään, hiukan
tuttavallisesti, hyvin ystävällisesti ja suloisesti.

"Vera, Vera Nikolajevna, oletteko te todella -- Te? Milloin te tulitte,
kuinka voitte tuntea minut?" Ja Vera nauroi, nauroi aivan kuin Anna
Paulovna paraimmalla tuulellaan. "Minä tulin tänään kenraalin kanssa.
En minä tuntenut teitä, mutta minä olen eläissäni ollut tuttu
ainoastaan yhden Karl Aleksandrovitschin kanssa, ainoastaan yhden
kanssa, jolla on ollut saksalainen nimi Karl, ja kun äiti kirjeissään
kuvasi teidät ja puhui Karl Aleksandrovitschistä joka sivulla, muistin
minä häntä, ja sitten uskoin aina, että se olisitte juuri te, te ja ei
kukaan muu."

"Vera", -- ja hän ojensi molemmat kätensä häntä kohden -- Vera epäili
hetken ja sitten tarttui niihin. Ja siinä tuli sellainen "muistatteko
te sitä ja sitä, muistatteko te häntä", että pääskyset heräsivät
pesissään, ja satakieli, joka juuri oli aloittanut liverryksensä,
vaikeni. Anna Paulovna, jota tänne asti olivat viivyttäneet
vieraat ja emännän velvollisuudet, ja joka nyt pelokkaana ja
sipsutellen tuli kohtauspaikalle, kuuli jo kaukaa tuon: "muistatteko
sitä ja sitä". Kuulusti ikäänkuin siellä olisi ollut kaksi visertelevää
"inseparables", noita viehättäviä lintuja, jotka istuvat toisiinsa
painautuneina ja kuolevat, jos heidät eroitetaan. Anna Paulovna ensin
tyrmistyi, sitten hämmästyi hän edessänsä olevan ryhmän kauneudesta.
Lopuksi tuli hän surulliseksi, toivottomaksi hänen äänensä soinnun
tähden, äänen, jota hän rakasti niin suuresti, ja jonka pienimmänkin
väreen hän luuli tuntevansa niin hyvin, vaan jossa nyt ilmeni hänelle
uusia väreitä, joita hän ei ollut koskaan kuullut ennen. Surun
valtaamana pakeni hän äänettömästi huoneeseensa, ja ikäänkuin peläten,
että joku seuraisi häntä, lukitsi hän oven.

Ulkona penkereellä oli puhelu todella päässyt irralleen.

"Kuinka te tunsitte minut?" kysyi Vera.

"Minä en tuntenut teitä, mutta teidän sananne, 'tehkää kunniaa'
muistutti minulle yksinäisten lapsivuosieni suloisimpia hetkiä".

Äkkiä kysyi Vera: "Mitä teette te täällä, minkätähden ette tulleet
sisälle luoksemme?" Karl Aleksanderin tuli vastata. Ensi kerran
elämässään joutui hän siinä suhteessa ahdinkoon.

"Ei, mutta kuulkaahan, te hän näytätte ikäänkuin teidät olisi pahan
teosta tavattu, myöntäkää. että te -- --".

Mutta nyt oli Karl Aleksander ehtinyt tointua. "Minä tulin
harjoituksista, olin väsynyt ja tahdoin levätä tänä suloisena yönä
teidän penkereellänne, vanhempanne ovat antaneet minulle luvan, vieläpä
kutsuneet minua tänne. Kauneus on houkutellut minut tänne ja
vanginnut," lisäsi hän liehakoivasti, "pitemmäksi aikaa kuin olisi
saanut". Hän nousi ylös sanoakseen jäähyväiset ja lähteäkseen, "mutta
mitä tietä", kysyi hän itseltään. Uusi hämmennys. He kulkivat käytävää
pitkin rakennuksen etusivulle päin. "Hyvää yötä", sanoo Vera ja ojentaa
hänelle kätensä, "ajatelkaa, kuinka äiti hämmästyy tästä kohtauksesta".

"Niin, kyllä kai", vastaa hän hermostuneesti, ja menee pitkin vasempaan
päin johtavaa käytävää.

"No, ei sinne, tännepäin, kuinka te olette hajamielinen", huutaa Vera,
"porttihan on toisella puolella".

"Kah, se on totta", hän tekee kokokäännöksen ja käy eteenpäin, hän ei
ole koskaan kulkenut tätä tietä eikä tiedä, missä portti on. Suuri
kartanokoira alkaa haukkua vimmatusti, ovella seisova sotamies tekee
kunniaa, portinvahti ja kyökkipiika tervehtävät ja katselevat häntä
hyvin kummissaan. -- "Sepäs oli saakelia, minä luulen, että koko talo
on liikkeessä", tuumaa Karl Aleksander; hän huokaa helpotuksesta
päästyään kadulle ja kiiruhtaa kotiinsa.

Kun Anna Paulovna tuli huoneeseensa, oli hän vallan mielettömänä. Oliko
mahdollista, että se oli totta, mitä hän oli nähnyt? Hänen oma
tyttärensä ja tuo kauhea Karl Aleksander, jonka onnettomuus itse oli
tuonut hänen tielleen, yhdessä! Muistatteko te sitä ja sitä, olivat he
sanoneet, missä olivat he sitten kohdanneet toisensa, miksi oli Vera
sen salannut? Kun hänellä itsellään oli salattavaa, epäili hän kaikkea
ja kaikkia. Jos hän menisi Veran luo ja kysyisi? Mutta ei, nykyisessä
mielentilassa, oli se mahdotonta, hän ilmaisisi itsensä. Minne tahansa
hän katsoi, kohtasi hän vaikeuksia joka taholla, lisäksi tulivat nyt
vielä mustasukkaisuuden tuskat. Niin, se vielä puuttuisi, että hän
alkaisi ... hän oli huutaa tuskasta sitä ajatellessaan, hän veti syvään
henkeään, hän luuli tukehtuvansa, meni ikkunan luo ja avasi sen hiljaa.
Pehmyt, suloinen yöilma teki hänelle hyvää. Istuissaan siinä näki hän
hänet ja tyttärensä tulevan käytävää ylös, kuuli hänen sanovan, "kyllä
kai", luuli niissä sanoissa olevan jonkun sivumerkityksen, ja
katkeruudesta sekä häpeästä mielettömänä purskahti kiihkeään itkuun.
Silloin koputettiin hänen ovelleen. "Äiti kulta, saanko minä tulla
sisään. Äiti kulta, se on sinun Verotschasi, päästä minua sisään!" Hän
koetti tointua, ponnistaen kaikki henkiset ja ruumiilliset voimansa
sanoi hän tyynesti, "Mene huoneeseesi pikku Vera, ja pane maata, minä
tulen kyllä sanomaan sinulle hyvää yötä hiukan myöhemmin, juuri nyt en
voi oikein hyvin".

"Kyllä teen sen, äiti kuita, mutta tule kaikin mokomin, minulla on
jotain hauskaa kerrottavaa sinulle, Ja eihän meillä vielä ole ollut
ollenkaan aikaa puhella toistemme kanssa".

Ääni, jolla nuo sanat lausuttiin, tuntui vapisevan ilosta ja lämmöstä
ja vaikutti kuin neulan pisto Anna Paulovnaan. Hän riisuutui
kamarineidin avutta ja kiiruhti sänkyynsä.

Silloin vasta muisti hän, ettei hän ollut sanonut jäähyväisiä
kenraalille. Hän tiesi, että miehensä, vaikka olikin muutoin
välinpitämätön ja huolimaton, tuskin antaisi anteeksi sitä, mutta koska
suurien surujen siunauksena on, että ne saavat pienet unohduksiin, niin
hän tuskin ajattelikaan tuota muutoin niin tärkeää asiaa. Hän makasi
valveilla aamupuoleen yötä, ja vaipui vihdoin raskaaseen horrostilaan.

Seuraavana päivänä oli Anna Paulovna kipeä, hänessä oli kuume. Hän
kutsutti Veran luokseen, hänen täytyi päästä selvyyteen. Ennenkuin Vera
ehti tulla, tuli hänen miehensä huoneeseen. Hän kysyi hänen vointiaan,
lähetti hakemaan lääkäriä, mutta teki kaiken tuon konemaisesti, niin
kuin sellaisen jota tulee ja pitää tehdä, osoittamatta huolenpidossaan
vähintään lämpöä tai tunnetta. Anna Paulovna, joka pitemmästä kuin
kahdenkymmenen vuoden tottumuksesta tunsi hänet, huomasi, että hänen
ajatuksensa olivat kiintyneet johonkin asiaan. Ollen säikähdyksissään
ja peloissaan noista odottamattomista tapauksista, vaivasi se häntä
suuresti. Tulkoon, mitä tuleekin, hänen täytyi saada tietää se.

"No, Nikolai Nikolajevitsch, mitä sinä ajattelet?" sanoi hän, kun näki
hänen aikovan lähteä uskomatta hänelle mitään.

Eversti katsoi häneen. "Vai niin, sinä olet huomannut sen minusta, no
niin, minä ajattelen tänään paraatin jälkeen nimittää Karl
Aleksandrovitschin ajutantikseni".

"Minkätähden?" sanoi hän ja tunsi henkeänsä ahdistavan.

"Minkätähden ... niin, oikeastaan minun olisi pitänyt se tehdä jo aikaa
sitten, hän on kelpo upseeri, kenraali piti hänestä paljon eilen,
hänellä on kyllä tulevaisuutta. Ja sitten hän ... hän ... on suoraan
sanoen tässä kaupungissa ainoa sulhaseksi kelpaava Veralle, joka jo on
yli kahdenkymmenen. Ajutanttina tulee hän päivittäin oleskelemaan
talossa", ja niin selvitti hän laajaperäisesti suunnitelmiaan. "Mutta
sinä et sano mitään? Mitä arvelet sinä asiasta?"

Anna Paulovnalle tuotti miehen puhe tuskaa, joka kasvoi joka minuutti
ja uhkasi lopuksi tukahduttaa hänet. Vihdoin kohosi hän vaivaloisesti
ylös vuoteeltaan, katsoi häneen kuumeesta hehkuvilla silmillään, ja
niissä näkyi kovuuden ja vihan ilmettä, kun hän äänellä, jota hän ei
voinut kauemmin hillitä, huudahti: "Se ei saa koskaan tapahtua,
kuuletko sinä, ei koskaan!" Hän vaipui jälleen alas vuoteelleen.
Nikolai Nikolajevitsch sekä hämmästyi että suuttui hänelle niin
harvinaisesta purkauksesta.

Hetkisen oli hän tietämättään totuutta lähellä, kun hän pilkallisesti
hymyillen sanoi: "Ethän sinä vaan ole mustasukkainen?" ja jatkoi sitten
syittensä ja todistuksiensa luettelemista.

Hänen vaimonsa ei sanonut mitään, mutta hän tunsi, että hänessä oli
jotain järkähtämätöntä, taipumatonta, jotain naisten itsepäisyydestä,
jota mikään ei voi taivuttaa, tuskin murtaakaan. Lopuksi lähti hän
suuttuneena pois, sanoen: "Tässä olen minä, se joka toimin niin, kuin
edullisimmaksi luulen", ja paiskasi oven lujasti kiinni. Hänen
käyntinsä, kasvonsa juonteet, kiihtynyt mielentila eivät ennustaneet
mitään hyvää tämän päivän paraatista. "Itsepäisyys, niin, siinä on
naisten voima", jupisi hän itsekseen.

Anna Paulovna makasi melkein tainnuksissa iskusta, joka uhkasi häntä,
niin ettei hän huomannut Veran sisään tuloa, ennenkuin tämä hyvin
hiljaa istui hänen vuoteensa viereen.

Kun äiti vihdoin huomasi hänet, kysyi hän äkkiä ja tylysti:

"Mitä teit sinä eilen puutarhassa?" Vera katsoi kummastuneena häneen.

"Minäkö, en mitään", vastasi hän tyynesti, "uudistin vaan tuttavuuden
Karl Aleksanderin kanssa".

"Milloin tutustuit sinä häneen?" kysyi Anna Paulovna, hilliten
ääntänsä.

"Muistatko sinä, että minä kahdeksan vuotiaana, jolloin me olimme
Pietarissa, tutustuin erääseen paassiin, jota minä kutsuin
sulhasekseni, muistatko, että vanha kotiopettajattareni vielä
vuosikausia jälkeenpäin meillä käydessään kysyi, oliko sulhaseni
Karluscha kirjoittanut minulle? No, niin, Karluscha on juuri Karl
Aleksandrovitsch. Senjälkeen en minä ole nähnyt häntä ennenkuin nyt,
hän on suuressa määrin säilyttänyt lapsuutensa ajan ulkonäön".

Vihdoinkin rauhoittava sana. Anna Paulovna miettii, mitä hän sanoisi.
"Minä en pidä Karl Aleksandrovitschista, hän on..."

"No, mutta kirjeistäsihän saa aivan vastakkaisen käsityksen..."

Silloin menetti Anna Paulovna itsehillitsemiskykynsä. "Kirjeeni,
kirjeeni ... mutta minä kiellän sinua..." Etemmäksi hän ei ehtinyt,
sillä vaikea hermokohtaus teki hänet kyvyttömäksi enempää puhumaan ja
säikäytti Veran, joka ennen ei ollut mitään sellaista nähnyt. Koko talo
tuli liikkeelle, lääkäri saapui ja selitti, että tapaus oli hyvin
arveluttava.

Vera oli hyvin levoton. "Neuvokaa minulle tohtori, mitä minun pitää
tehdä, isä on pyytänyt minua suurilla vaunuilla menemään Natalia
Feodorovnaa, neiti von Hübneriä, noutamaan paraatia katsomaan".

"Minä olen ruiskuttanut äitiinne morfiinia, niin että te voitte huoleti
olla poissa muutamia tunteja".

Vera rauhottui lääkärin sanoista ja lähti neiti von Hübnerin luo.
Hän ja vanha neiti olivat hyviä ystäviä. Vera ihaili hänessä
maailmannaista, sitä hovi-ilman sädekehää, joka häntä ympäröi, ja hänen
sydämellistä, kaikki-ymmärtävää, kaikki-anteeksiantavaa olentoaan.
Neiti von Hübner rakasti Veraa yksinkertaisesti sentähden, että tämä
oli nuori, kaunis ja hyvinkasvatettu, ja sentähden, että hänen
sydämensä ylipäänsä oli taipuisa rakastamaan. Vanha neiti ihastui hyvin
Nikolai Nikolajevitschin huomaavaisuudesta. Lämmin auringonpaisteinen
kevätilma, komeoissa vaunuissa ajeleminen, kaikki sai hänet hyvälle
tuulelle, niin että hän alussa ei erittäin pannut huomiota Anna
Paulovnan sairaudelle. Molemmat naiset ajoivat harjoituskentälle, joka
oli muutamia kilomeetterejä kaupungin ulkopuolella, lähellä uutta
rakennettavana olevaa kasarmia.

Kentällä kohtasivat he Karl Aleksanderin, joka ratsasti kauniilla
mustalla venäläisrotuisella hevosella heitä vastaan. Hän näytti
kauniilta uudessa kiiltävässä asussaan, hän tervehti samalla sekä
tuttavallisesti että lämpimällä äänellä, joka heti herätti neiti von
Hübnerin huomion. Vera Nikolajevnakin näytti hyvin ihastuneen
näköiseltä. "Onko asian, laita niin", tuumi vanha kokenut nainen
itsekseen.

"Nikolai Nikolajevitsch, isänne, pyytää teitä ajamaan ylös kummulle
halavan alle, sieltä näette te paraiten juhlamarssin ja kuulette
soiton. Sanokaa minulle, Vera Nikolajevna", ja hän kääntyi tenhoavasti,
levottomasti ja ihastuneena hymyillen hänen puoleensa, "mitä teillä on
tapahtunut? Isänne on, luvallanne sanoen, aivan vimmassa, häntä ei
tunne entiseksi".

Vera ei osannut vastata muuta kuin että äiti oli kipeä.

"Minä en uskalla viipyä kauemmin", sanoi Karl Aleksander, "au revoir".
Hän laukkuutti pois, niin että näki, miten kiiltäväksi kuluneet kengät
hänen hevosensa jaloissa välkkyivät pölyn seasta. Vaunut ajettiin
kummulle, johon oli kokoontunut suuri joukko kaupunkilaisia ja
maakansaa katsomaan kevätparaatia. Vera hämmästytti koko joukkoa
aukaisemalla suuren, punaisen päivänvarjostimen, sillä sellaista ei
oltu ennen nähty näillä seuduilla. Päivänvarjostimen ja halavan
harvojen oksien alla istuivat molemmat naiset odottaen paraatin alkua.
Neiti von Hübner katseli tutkivasti nuorta ystäväänsä, jonka nuorille
kasvoille päivänvarjostimen punainen valo loi sellaista loistoa ja
terveyttä, että hän näytti huikaisevan kauniilta. "Sinä olet
yhdennäköinen äitisi kanssa, tuollaiselta hän lienee näyttänyt
ykdeksäntoista, kahdenkymmenen seuduilla", ja vertaillessa sekä
arvostellessa yhtäläisyyksiä kuluivat tunnit sotilasnäytelmää
odottaessa.

Oli kirjava elämä peninkulmia laajalla tasangolla. Sotamiehet seisoivat
komppanijoittain, upseerit ryhmissä rintaman edessä, korkeampi
päällystö, osa esikuntaupseereja ja ajutantteja oli ratsuin selässä
keskellä tasankoa. Silloin tällöin ratsasti joku ajutanteista täyttä
laukkaa milloin yhden, milloin toisen pataljoonan luo, vieden käskyjä
ja määräyksiä. Joka taholla ja kaikilla ilmansuunnilla loisti ja
kimalteli, punankellervä tomu nousi ylös pilven tapaisena ja osaltaan
koroitti suuren ja liikkuvan kuvan kauneutta.

Silloin lähti Nikolai Nikolajevitsch esikuntansa seuraamana liikkeelle
tasangon yli, rummut rämisivät ja torvet räikyivat, sotamiehet
tervehtivät päällikköään tavallisen kaavan mukaan: ahkeruus on ilomme
ja Jumala varjelkoon herra everstiä, aseet loistivat ja välkkyivät
kevätauringon paisteessa, kaikki ennusti hyvää, odotettiin paraatia
iloisella luottamuksella. Hyvälaatuisen everstin suhteen ei voitu muuta
luullakkaan. Ja kumminkin kävi kaikki alusta alkaen päinvastoin.
Eversti oli pahalla tuulella, ei mikään ollut hänen mieleistään. Rivit
eivät koskaan olleet kyllin suoria. Yhtäkkiä kysyy hän: "Missä on
kapteeni Baronin?" -- "Kapteeni Baronin", huudetaan joka taholla, mutta
kapteenia ei kuulu, "Kapteeni Baronin", vastataan esikunnasta, "on
tasangon toisella puolella olevassa viitakossa".

"Mitä pirua hän siellä tekee", kirkui eversti, "täällä hänen paikkansa
on nyt. No, voi tuota sotamiestä, tuota tuolla toisessa rivissä, mitä
herran nimessä kapteeni ajattelee, onko tuo nyt paraatipuku? Mitä!
Repaleita nuo ovat!"

Kapteeni katseli kummissaan everstiään, sellaisena ei hän ollut häntä
koskaan nähnyt. Hän painoi sormet lakkinsa reunukseen ja vastasi
ajattelemattomasti kyllä:

"Herra eversti on sallinut, on itse..."

Mutta silloin suuttui Nikolai Nikolajevitsch todella. "Minä, minä
sallisin mitään sellaista, minä en salli mitään muuta, kuin mitä
säännöt määräävät. Kuuletteko sen, kapteeni!" Ja hän mellasti kuin
entisaikuiset katsastusherrat.

Sotilaat olivat pelästyneitä, vääpelit pyörivät kuin ampijaiset
paperipussissa. Luutnantit arvelivat, että piru oli riivannut heidän
everstinsä. Oli tulla jo häpeäjuttu, kun hän kaikkien läsnäollessa
haukkui ajutanttiaan erään laiminlyömisen takia, josta hän tavallisissa
oloissa olisi saanut ainoastaan pienen muistutuksen. Ainoa, jota
onnisti "suuressa kevätpesussa", kuten sotamiehet kutsuivat surullista
paraatia, oli Kari Aleksander. Hän seisoi hyvin kalpeana ja
kylmäverisenä, odottaen pahinta, hänellä oli syynsä luulla, että
eversti hänen tähtensä oli sellaisella tuulella. Hän sentähden hyvin
kummastui, kun eversti hänen komppanijaa tarkastaessa lauhtui, niin,
vieläpä esitti hänen, kuten sanat kuuluivat "saksalaista
säännöllisyyttään" muillekin seurattavaksi esimerkiksi.

Turhaan ponnisti Karl Aleksander terävänäköisyyttään, päästäkseen
selville, mitä se merkitsisi.

Niin kumminkin päästiin tarkastuksesta sivu, ja paraatia jatkettiin.
Nikolai Nikolajevitsch ratsasti täyttä juoksua kummulle, tervehti
totisena, melkein synkkänä tytärtään ja neiti von Hübneriä, sekä
asettausi mahtavimpaan sotapäällikköasentoonsa; käsi lanteille, ruumis
taaksepäin nojollaan, ohjakset lujalla; kannukset kutkuttivat silloin
tällöin oriin kupeita, joka silloin polki maata ja raapi pölyä hyvin
muodostuneilla etujaloillaan. Rykmentin soittokunta oli häntä
vastapäätä niin etäällä, että komppania mahtui väliin. Pieni
juutalainen kapellimestari seisoi tahtipuikko kohotettuna ja silmät
puoleksi päästä ulkona katsoen vihastunutta ylipäällikköään, valmiina
tämän silmäniskusta aloittamaan tyrttaiolaisen soittonsa.

Silloin annettiin merkki ja rykmentin juhlamarssin raikuessa -- se oli
alkuaan huonosti valittu, irstas operetti, mutta sittemmin pyhitetty
veristen taistelu-muistojen kautta Puolassa ja Turkestanissa --
marssivat sotilaat komppanijoittain, pataljoonittain, viimeksi
rykmenttinä tarkastusherran ohi käyden, juosten ja juhlamarssissa.
Eversti ei tuhlannut kiitoksiaan, Karl Aleksanderin komppania sai
enimmät niistä osakseen, joka kerta vastasivat sotilaat lyhyellä
hurraahuudolla.

Vera Nikolajevna istui vaunuissa hyvin ihastuneena näytelmään.

"Isä kiittää Karl Aleksandrovitschin komppanijaa", lausuu hän iloisena
ja lyö sotilassoiton tahtia. "Mitään näin kaunista emme me koskaan
saaneet nähdä Sveitsissä. Täällä tasangolla voi hengittää. Sveitsissä
näki ainoastaan pieniä ahtaita laaksoja, joissa vuori oli aivan nenän
edessä. Joskus minä pelkäsin, että joku paha jättiläinen tulisi ja
kallion lohkareella peittäisi koko laakson. Kun satoi ja pilvet
laskeusivat alas aina pienten kirkontornien ukkosenjohdattimiin saakka,
tuntui alhaalla laaksojen pohjilla hyvin tukalalta. Ei, täällä avaralla
Venäjällä, täällä voi hengittää", ja hän hengitti mielihyvällä punervan
keltaisen tomun ja venäläisen nahan hajun sekaista ilmaa.

Vanha neiti von Hübner istui vaunuissa ja alkoi asetella B:tä A:n
jälkeen. Vera tuli kotiin eilen. Eversti on entisestään kokonaan
erilainen. Anna Paulovna on kipeä. Karl Aleksandrovitsch ja Vera
näyttävät hyvin ihastuneilta toisiinsa. He tuntevat toisensa jo
ennestään. Tässä on joku vika. "Vera parka", ajatteli hän itsekseen,
"sinä kärsit kyllä enin sen asian suhteen, mutta jotta tappiot
tulisivat niin huokeiksi kuin mahdollista, on jotain tehtävä, ennenkuin
se on myöhäistä."

Onneton paraati oli vihdoin lopussa. Eversti kiitti joukkoja
vajanaisilla sanoilla ja ratsasti rykmentin etupäässä takaisin
kaupunkiin.

Vaunut ajettiin kiivasta juoksua samaa tietä suoraan everstin
asunnolle, neiti von Hübner tahtoi puhella Anna Paulovnan kanssa.

Hämärässä, lämpymässä huoneessa makasi Anna Paulovna, levottomasti
käännellen itseään vuoteellaan. Neiti von Hübner astui sisään, tervehti
lämpymästi ja ystävällisesti, suuteli häntä poskille ja kuiskasi hiljaa
hänen korvaansa.

"Anna Paulovna parkani, nyt tarvitaan rohkeutta ja järkeä, olihan se,
mitä nyt on tapahtunut, kyllä ennemmin tai myöhemmin tuleva".

Anna Paulovna katseli häneen silmänräpäyksen, ainoastaan
silmänräpäyksen, peitti sitten kasvonsa patjoihin ja itki, itki siten,
ettei hän moniin vuosiin ollut niin itkenyt. Neiti von Hübner antoi
hänen itkeä tarpeeksi. Sittenkuin hän oli jossain määrin tyyntynyt,
kysyi vanha neiti:

"Mitä te aijotte nyt tehdä, Anna Paulovna?"

"Voi, minä en tiedä, kaikki on tapahtunut niin äkkiä, minä olen
kokonaan pyörällä, neuvokaa minua, auttakaa minua, elkää hyljätkö
minua. Minä tahdon ripittää itseni teille. Olkaa armelijas, elkää
jättäkö minua yksin, muutoin" -- ja hän tuijotti synkkänä eteensä --
"en minä tiedä, mitä teen".

"No niin, Anna Paulovna parka, minä en tahdo tietää mitään, en tarvitse
teidän tunnustustanne, sen perusteella, mitä minä luulen ymmärtäväni,
annan minä teille neuvon -- ja teidän pitää sitä seurata. Karl
Aleksanderin tulee jättää kaupunki, minä olen nähnyt tänään kylläksi
ymmärtääkseni, että jollei hän matkusta pois, rakas Veramme tulee yhtä
onnettomaksi, vaikka ei yhtä rikolliseksi kuin te, ystäväparkani. Häntä
täytyy säästää."

"Voi, te olette oikeassa, te olette oikeassa, mutta kuka saa Karl
Aleksanderin siihen?"

"Antakaa sen jäädä minun huolekseni. Teidän tulee pitää huolta
ainoastaan itsestänne. Olkaa ankara, olkaa oikeudenmukainen, myöntäkää,
että olette huomanneet käytöksenne vääräksi. Tunnustakaa se paha, jota
olette tehneet. Alistukaa nöyryydellä sen ansaitsemanne rangaistuksen
alaiseksi, ja olkaa varma, että suurin katkeruus on se, että kenties
toinen saa kärsiä teidän tähtenne. Se on nykyään kaikki, mitä me voimme
tehdä. Kääntykää sen puoleen, joka voi auttaa ja tukea teitä. Te
tiedätte kyllä, ketä tarkoitan. Elkäät kaunistelko, voittakaa itsenne,
ja te pääsette siitä vapaaksi, mikä teidän asemassa olevalle naiselle
on enempi kuin erehdys -- häpeästä. Muistakaa, että tyttärenne tähden
on uhrattava kaikki, mitä tehdä voi, hänet täytyy pelastaa
pienimmästäkin surusta, tuskasta ja levottomuudesta."

Maailmaa kokeneena ja lämminsydämisenä, moittimatta ja rangaistuksella
peloittamatta puheli hän Anna Paulovnalle. Hänen mielestään oli eroitus
hyvän ja pahan välillä ihmisessä vähemmän siinä, mitä he tuntevat, kuin
siinä, mitä he tekevät, vähemmän omassatunnossa kuin teoissa. Muoto oli
hänestä pää-asia. Hän oli kyllin ankara paheksuakseen ja moittiakseen
vikaa mutta myöskin kyllin hyvin tunsi ihmisluonnon heikkoudet,
heittääkseen sen nuhtelematta. Arkana korkeampien luokkien arvosta,
hoviaikanaan tottuneena ottamaan vaarin itsestään, oli hän paras
neuvonantaja Anna Paulovnalle. Kauan puheli hän hänen kanssaan, itki,
lohdutti ja hoiti häntä, kunnes hän oli jokseenkin levollinen ja
rauhoittunut.

Silloin koputti joku ovelle, se oli lääkäri. Hän kummastui nähdessään
sairaansa niin paljon tointuneen. Lääkärin ja neiti von Hübnerin
istuessa sairaan luona, tulee sinne Nikolai Nikolajevitsch, kiihkoisena
ja sähkösanoma kädessä.

"Tämä on kaunista, tämä," sanoo hän. Sairas kavahtaa säikähdyksestä.
"Mikä?" kysyy hän ja painaa kätensä sydämelleen.

"Juuri kuin olen nimittänyt Karl Aleksanderin ajutantikseni, saan
minä näin kuuluvan sähkösanoman: Kapteeni Segerberg käsketään
sotanäyttämölle, kenraali Krüdenerin esikuntaan. Hänen on matkustettava
kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa".

"Jumalan kiitos", sanoo Anna Paulovna.

"Jumalan kiitos, sanot sinä! Piru ymmärtäköön naisia," huudahtaa
eversti vihaisena. "Päivät päästään on täällä kaikunut: oiva mies tuo
Karl Aleksandrovitsch, ja nyt, kun hänet määrätään sotaan -- ainoastaan
sotaan -- niin, silloin sanotaan Jumalan kiitos. Pahinta kaikista on,
että sähkösanoma", ja hän käänteli sitä käsissään, "on ainakin
kahdenkymmenenneljän tunnin vanha. Karl Aleksandrovitschin on
matkustettava iltajunassa".

Anna Paulovna makasi kasvot tyynyssä, hänen ruumistaan tärisytti
silloin tällöin nyyhkytykset. Neiti von Hübner kumartui hänen ylitsensä
ja kuiskasi ranskaksi: "Nyt vaaditaan rohkeutta, lääkäri katselee
teitä. Säilyttäkää salaisuutenne".

Anna Paulovna hillitsi itsensä. "Jättäkäät minut yksin, rakkaat
ystävät", sanoi hän tyynesti.

Kaikki menevät ulos, ja Anna Paulovna saa vihdoinkin laskea surunsa ja
kyyneleensä valloilleen, hän ei enää koskaan näkisi Karl Aleksanderia.

Salissa oli Karl Aleksander, hän oli tullut sanomaan jäähyväisiä. Hän
suutelee Vera Nikolajevnan kättä. "Antakaa minulle muistoksi lapsuuden
ystävältäni tuo pieni muistoraha, joka teillä on kaulassa", sanoo hän.

Vera punastuu ja epäilee: "Oletteko nähneet kirjoituksen, joka siinä
on?" kysyy hän.

"Olen".

Hitaasti avaa hän vitjat. Se oli ainoastaan pieni, mitätön hopearaha,
vaikka kirjoitus siinä oli sisältörikas; "Je sais attendre". Samassa
tulee neiti von Hübner sisään, eikä yksikään espanjalainen duenna ole
ankarammin vartioinut nuorta sennoraansa, kuin muutoin niin hyvä neiti
von Hübner nyt vartioitsi Vera Nikolajevnaa. Hän seuraa häntä eteiseen.
Silloin tulevat eversti ja lääkäri sekä talon palvelijat sanomaan
jäähyväisiä, sillä tieto kapteeni Segerbergin sotaan lähdöstä oli
levinnyt kuin kulovalkea.

Karl Aleksander kumartaa, pyytää tervehtimään Anna Paulovnaa. Eversti
syleilee ja rauhoittaa häntä. Jumala olkoon kanssanne, onnea vaan,
kurittakaa turkkilaisia, kuuluu silloin. Kaikki seuraavat häntä ulos.
Portailla painaa Vera Nikolajevna muitten huomaamatta muistorahan hänen
käteensä. Jälleen toistetaan: Jumala olkoon kanssanne, hankkikaa
kunniaa rykmentillemme, hyvästi, palatkaa kenraalina. Vera ei sano
sanaakaan, hän seisoo suuren portin takana, itkee katkerasti ja kuiskaa
itsekseen: "Je sais attendre".

"No niin, tyttöseni, nyt mennään Anna Paulovnan luo", sanoo neiti von
Hübner ja viettää Veralla itsensä sisälle.

Karl Aleksander huokaa helpotuksesta; "Jumalan kiitos, minä olen vapaa
taas". Hän rientää asuntoonsa, laittaa vähät tavaransa kokoon matkaa
varten. Asemalle on upseerikunta kokoontunut sanomaan jäähyväisiä
hänelle, rykmentin marssin raikuessa lähtee hän taas maailmalle, uusia
kohtaloita kohden.



X.


Niin pääsi Karl Aleksander onnellisen sattuman avulla ikävästä
asemastaan. Jäähyväisittä, huomiota herättämättä, sähkösanoman
nojalla ehdottomine sanoineen: "matkustettava kahdenkymmenenneljän
tunnin kuluessa", oli hän vapaa kaikista velvollisuuksista.
Toverien voimakkaiden eläköönhuutojen kaikuessa nousee hän
ensimäiseen, paraaseen vaunuun, joka on täynnä rakuunaupseereja ja
intedenttitoimistojen virkamiehiä, ja niin kiiti hän läpi yön uusiin
toimiin, uusia tarkoitusperiä kohden. Hän oli viime aikoina niin
rasittunut, hänen mielessään olivat niin monellaiset tunteet
temmeltäneet, että hän väsyneenä ja henkisesti runneltuneena nukkui,
huolensa unohtaen ja nukkuikin hyvin kovalla tilallaan.

Aamun koitteessa kulki hän Brailan, rumaanialaisen rajakaupungin ohi.
Puolipäivän aikaan kiiti juna läpi Bukarestin, juhlivan Bukarestin,
jonne sodan pauhu kuului vaan kaukaisena, jossa tanssittiin, rulettia
pelattiin, jossa viheriät pöydät olivat kultaa tulvillaan, jossa elämä
kuohui mahtavin aalloin.

Bukarestiin voi sovittaa slaavilaisen laulajan Jan Nerudanin rohkean
vertauksen: "ihminen syntyy rakastamaan ja taistelemaan, Herra itse on
asettanut maan Venuksen ja Marsin väliin".

Äkkiä pysähtyi juna lähellä Fratescia, keskellä rataa, etäällä
asemahuoneesta. Rata oli tukossa, mahdotonta oli päästä eteenpäin.
Karl Aleksander ja rakuuna-upseerit lähtivät vaunusta, huomatessaan,
ettei ollut muuta neuvoa, kuin jalkaisin tai ratsastamalla päästä
Simnitzaan. Hänen täytyi siis hankkia hevonen, jonka hän saikin erään
rakuunaupseerin avulla muutamalta juutalaiselta, ja oli puoli tuntia
myöhemmin jo matkalla.

Oli kuljettava ratapengertä, mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty.
Ajokalujoukkoja, suuria kuormastovaunuja, isompia ja pienempiä tykkejä,
ampumatarvevaunuja kulki yhtenä jonona, niin pitkältä kuin silmä
eroitti, ratapengertä ja syöpynyttä, pölyistä tietä myöten. Kaikkien
noitten ajoneuvojen seassa ajoivat meluavat rumaanialaiset paimenet
suurta teuraseläinkarjaa sotatantereelle. Eräs iso tykki oli joutunut
epäkuntoon ja sulkenut koko tien.

Aurinko paistoi polttavan kuumasti ja ilma oli täynnä pölyä. Auringon
valossa sinipunervilta näyttävien tomupilvien keskeltä kuului sekaisin
eläinten tuskan mylvinää, paimenten huutoja ja kirkumisia, raakoja
kiroussanoja kaikilla itämaan kielillä, hevosten hirnuntaa, ajajien
kiihoitushuutoja, kanuunatelojen kitinää ja ruoskan läimähdyksiä. Jos
ahdingossa sattui särkymään silat, hevonen kompastumaan, tai nuori
härkä irti pääsemään, tuli meteli vielä hurjemmaksi. Sotamiehet
juoksivat auttamaan, upseerit huusivat ja jakelivat määräyksiään, melu
ja kiroukset kiihtyivät kuin myrskytuuli. Tuntui melkein, että
kiroussanat halkaisisivat huutajien kurkut. Ja ikäänkuin jättiläisen
tahdinlyöntinä kuului säännöllisesti silloin tällöin kanuunain jyskettä
kaukaisesta Simnitzasta ja Sistovasta.

Karl Aleksander koetti päästä ratapenkereeltä eteläänpäin, mutta siellä
oli hänellä vastuksena Tonavan rämeikkörannat. Pohjoispuolella tietä
oli alituiset markkinat, siellä myytiin teetä, paloviinaa ja hedelmiä,
vähän etempänä sotamiehet keittivät ruokaansa avonaisissa kattiloissa,
tai tattarit nylkivät kaatuneita, vahingoittuneita ja tapettuja
hevosia, ja niiden takana taas oli aitoja, liejumaata ja
vesilammikkoja. Vaikka oli vasta kesäkuu käsissä, paistoi aurinko
sietämättömän kuumasti. Kaikki kevätkesän kasvullisuus, jota ei vielä
oltu poljettu lokaan, oli kuivettunutta ja pölyn peittämää.

Matka tuntui ratsastajistamme äärettömän pitkältä. Pölypilvien
keskellä näkivät he tunnittain edessään Simnitzan tornien kohoavan
kuparinvärisinä taivasta kohden, mutta vasta sitten kuin taivaan kansi
oli himmentynyt ja tähdet alkaneet vilkkua, lähestyivät he kaupunkia,
ja oli jo keski-yö, kun he ratsastivat linnoituksen portista sisään.

Simnitza, jonka sanottiin olevan sorakasana, on Tonavan varrella.
Hävitettyine rakennuksineen ja puistoineen, tyhjine katuineen oli se
ikäänkuin pahasti haavoittunut ja kuumetta sairastava. Siellä täällä
sen kaduilla ja seinissä oli veritahroja. Rikkiammutuista, kehnoista
sairaaloista ja haavain sitomispaikoilta kuului milloin hiljaista
valitusta, milloin kovaäänistä voivottelemista. Ainoastaan
sairashoitoon kuuluvia sotilaita, kantajia, laupeudensisaria ja pappeja
näkyi suloisena kesäyönä liikkuvan kaduilla. Joka paikassa tuntui
tulikiven ja karbolin hajua.

Tuskin oli Karl Aleksander ehtinyt nukkua kurjalla vuoteellaan, kun hän
päivän koitossa heräsi jälleen kanuunain paukkeesta.

Turkkilaisten pattereista alituisesti kuuluva jumina, tulikiven
hajuiset, tupruavat savupilvet, alasputoovat luodit, jotka milloin
särkivät kirkon, yksityisrakennuksen, moskeen, milloin tappoivat
valjakkoparin tai joukon ihmisiä, merkkisoitot, jotka aamuvarhaisella
kuuluivat kukon kiekuraiselta, kaikki ilmoitti hänelle, että hän oli
suuren sodan taistelutantereella.

Ihmeellistä, hänkin, joka oli asettunut niin epäilevälle kannalle tuon
vapautustyön suhteen, hän, joka ei vihannut turkkilaisia, eikä millään
tavalla voinut tuntea innostusta bulgaarialaisia kohtaan, hänkin
tunsi joutuneensa hermostuneeseen kiihkotilaan, tunsi jotain
selittämättömästä, kuumeenomaisesta nautinnosta, jota olo elämän ja
kuoleman vaiheella, taistelu, tuottaa, josta hänen vanhemmat toverinsa
olivat niin usein puhuneet. Sellaisessa mielentilassa sai vaara hänet
uhkarohkeaksi, veti häntä puoleensa, kuten koski, kuten syvänne imee
vettä.

Hän lähti valleille, jossa suuret kanuunat paukkuivat, nousi
vallinharjalle ja unohtui sinne, luonnon suuremmoisuuden ja aamun
kauneuden hurmaamana. Tonava kimalteli nousevan auringon valossa
vehreiden halavien takaa, rumaanialaisen rannan puolella huikaisevan
valkeana, veripunaisena ja sinisenä, kuni suuri venäläinen lippu.
Sinisessä ja punaisessa, veripunaisessa ja vaaleassa värissä väikkyi
erilaisia vivahduksia ja sai virran kiiltävään pintaan hohtavan
keltaisia värijuovia. Silloin tällöin putosi alas sähisevä pommi,
rikkoen virran pinnan ja räiskyttäen liejua, vettä ja vaahtoa ylös
pilviä kohden.

Vastapäinen ranta oli vielä sumuverhon peitossa, jonka läpi ei näkynyt
muuta kuin uljas muoto ja selvät piirteet taivasta vasten kuvastuvasta
linnoituksesta, mutta äkkiä, ikäänkuin kanuunan ammunnan karkoittamana,
alkoi sumuverho liidellä alas virtaa keveinä savumaisina höytäleinä,
ja silloin alkoi Karl Aleksander eroittaa vastapäistä rantaa.
Se tuli vähitellen yhä selvemmäksi. Se näytti auringon puolelta
kellanpunaiselta, varjossa siniseltä. Hän näki erään sotaväenosaston
laskeutuvan alas kukkulalta ja tuntikausiksi katoavan näkyvistä maan
epätasaisuuden ja yksinäisten puiden tähden. Hänen seisoessaan siinä
ja ihmetellessään näköalan kauneutta, alkoi vieressä oleva suuri
kanuuna hankkiutua keskusteluun. Sotamiehet kantoivat uutterasti
ampumatarpeita. Hyvin nuori luutnantti, punaposkinen kahdeksantoista
vuotias nuorukainen, jolla oli pehmeitä, vaaleita haituvia leuassa ja
poskilla, komensi miehistöä vakavuudella, joka samalla oli liikuttavaa
ja naurettavaa. Karl Aleksander astui alas vallinharjalta ja kysyi,
tiesikö hän, missä 18:nen divisioonan 1:nen prikaatti oli.

Luutnantti punastui ja vastasi: "en, mutta kapteeni, joka on tuolla
vallimajassa, tietää sen kyllä". Karl Aleksander meni kapteenin luo,
tervehti häntä, esitti itsensä ja sai hätäisen, melkein äreän
vastauksen kysymykseensä; kapteeni oli kovassa puuhassa raporttiensa
kanssa. Kahdeksastoista divisioona oli noin neljä virstaa itäänpäin
virran rannalla, luuli hän, mutta ei ollut varma siitä. Äärettömän
paljon joukkoja oli kokoontunut pitkin Tonavan rantoja, toivossa, että
kaikki olisi valmiina ylimenoa varten, ja nyt oltiin täällä läjässä
kuin kalat parvessa, pääsemättä eteen tai taaksepäin. Jos hän tahtoisi
jatkaa matkaansa, olisi parasta ratsastaa Fratesciin ja sieltä sitten
edelleen eteläänpäin, oli sellainen sekasorto ja epäjärjestys,
että -- -- ja hiukan kumartaen katosi kapteeni jälleen vallimajaan.

Ratsastaa Fratesciin, tehdä kahdeksan kilomeetrin mutka, ei, ennen
vaikka miten muuten. Hän mietiskeli itsekseen ja teki vihdoin rohkean
päätöksen. Hän jätti hevosensa ravintolaan, pysyi yhdessä kohden koko
päivän ja lepäsi useita tunteja matkan vaivojen perästä. Sitten
neuvotteli hän kauan ravintolan isännän kanssa, sai häneltä airoparin
ja saattajan. Hämärtäessä lähti hän pölyistä tietä pitkin, joka seuraa
erästä pientä, Simnitzan luona Tonavaan laskevaa virtaa. Sen rannalta
hän löysi joukon korkeaan ruovostoon kätketyitä Simnitzan asukkaiden
veneitä, valitsi paraan niistä, työnsi sen vesille, astui siihen ja
antoi virran kulettaa sitä ensin Tonavalle ja sitten sitä alaspäin.

Niin kauan kuin hän oli Simnitzan ja Sistovan, rumaanialaisen ja
turkkilaisen linnoituksen ampumalinjalla, oli hänen matkansa enemmän
kun uhkarohkeaa. Pommit ja kranaatit muodostivat suuria kaaria yli
virran, tuhoa tuottavalla matkallaan toiselta rannalta toiselle. Yksi
ja toinen pommi putosi heitä lähelle rannan liejuun ja pärskytti sitä
satoja meetrejä etäälle ympäriinsä.

Mutta Karl Aleksander ei näyttänyt huomaavan mitään kaikesta tuosta,
hän oli ihmeellisen juhlallisella tuulella. Sinä hetkenä, jolloin hän
alkoi kahlata ruovostossa, oli hänessä herännyt eloon jotain kauan
sitten unohdettua. Kostea ilma, veden loiske, iltatuulen suhina, niin,
vieläpä ruovostossa elävän yöperhosen tympeä hajukin saivat hänen
muistoonsa ajan kaksikymmentä vuotta takaperin. Ja kanuunain paukkuessa
ympärillä valtasivat hänet menneisyyden muistot. Hän muisteli
lapsuutensa lyhyitä aikoja, muisti silloisia onnen hetkiä, muisteli
miten hän poikana antoi veneensä keinua Merijokea alas, kuuli veden
kohisevan sen keulan edessä, näki sen paksuna ja kiiltävänä, kuin
öljyn, kiemurtelevan perässä, kuuli sorsan kaakottavan ja kuirin
valittavan ruovostossa, kuuli hauin porskahtelevan ja lauttamiesten
laulavan yksitoikkoisia laulujaan. Kuinka monet vuodet siitä olivat
kuluneet, kuinka paljon hän oli senjälkeen nähnyt ja kärsinyt. Sitten
muisteli hän tukkipoikia, heidän hauskoja kepposiaan, hurjaa elämäänsä
ja iloisia lauluja. Ja syysiltoja tuulastustulien ääressä lampien
rantojen syvissä, tyynissä pohjukoissa. Voi, kuinka paljon
muistoja, muistoja, jotka hänestä olivat jo kauan sitten tuntuneet
unhoittuneilta, herättivät nyt Tonavan kohisevat aallot hänen
sielussaan. Minkätähden hänen, juuri hänen oli täytynyt jättää
kotiliesi? Ja taivas kaareutui korkeampana hänen päällään ja syvempänä
hänen allaan. Tähtiä alkoi näkyä tummansinisellä pohjalla, vilkkua
ylhäällä ja alhaalla.

Virralle näkyivät palavan Sistovan punaiset liekit. Simnitza ja Sistova
tuntui hänestä kahdelta kaksintaistelussa olevalta mahtavalta
jättiläiseltä, jotka salamoivin silmin katselivat toisiaan virran
mustan syvyyden yli. Leiritulia loisti joukottain siellä täällä pitkin
virran rantaa ja kuvasteli virtaavasta vedestä, mutta Karl Aleksander
oli niin muistojensa maailmaan vaipunut, että hän tuskin huomasi, missä
oli, ja minne oli matka.

Hiljaisista unelmistaan, muistoistaan huolimatta, tiesi hän kumminkin,
kokemuksensa avulla Merijoelta ja poikavuosiensa jokimatkoilta,
jokseenkin hyvin, kuinka pitkälti hän voi ehtiä hiljaisella soudulla
kovaa virtaa alas. Hän katsoi kelloaan, neljä kilomeetriä oli upseeri
sanonut, se on sitten näillä paikoin, sitä suuremmallakin syyllä, koska
koko ryhmä pieniä tulia loistaa venäläisellä rannalla.

Tässä täytyy siis ruveta etsimään maallenousupaikkaa.

Se oli helpommin sanottu kuin tehty. Tonavan pohjoinen ranta on sen
vahvin varustus --, vahvempi kuin Simnitza ja Sistova, Ruschuk ja
Giurgevo. Sen heteikössä, hyllyvässä liejussa, petollisessa kaislikossa
on aina Katariina II:sen ajoista saakka moni urhollinen Venäjän sotilas
saanut tuskallisen kuolemansa. Tunnittain koettivat Karl Aleksander ja
hänen soutumiehensä ohjata venettään ruohostoon, tunnittain koettivat
he päästä kovalle maalle, likaisina, väsyneinä, nälkäisinä ja märkinä
täytyi heidän kerta toisensa perään palata jälleen veneeseensä.

Kanuunat olivat jo vaienneet, tähdet alkoivat vaaleta taivaalla, uusi
päivä jo koitti, venäläisestä leiristä kuului merkkisoittoja, ja yhä
vaan hapuilivat he kaislikossa ja ruovostossa, silloin kuulivat heidän
väsyneet korvansa äkkiä rannalta ammovaa tai mölisevää ääntä.

Rumaanialainen alkoi kuunnella, ja kielellään, joka on
puoleksi Ranskan, puoleksi Itaalian kielen tapaista, oli hänellä
paljon kerrottavaa Karl Aleksanderille, soutaessaan mätäs- ja
kahilikkosokkeloissa. Hetken perästä kuului mylviminen paljoa
kovemmalta. Rumaanialainen nyökkäsi päätään tyytyväisenä, ja silloin
ymmärsi Karl Aleksander hänet, kapea virtaava puro tuli näkyviin. He
ohjasivat veneen siihen, ja pitkin sen vartta olivat puhvelihärät
polkeneet tien, joka, niin huono kuin olikin, kumminkin oli tie, jota
myöten he vihdoinkin pääsivät ikävästä asemastaan kovalle maalle. Sinne
piiloitti Karl Aleksander veneensä. Puoli tuntia käytyään, saapuivat he
rantapenkereelle, ja neljännestunti senjälkeen olivat he vihdoinkin
leirissä.

Simnitzassa oli vallalla tavaton levottomuus ja kiihko, joka oli
tarttunut ympäristöönkin, täällä elettiin levollisina kuin rauhan
aikana. Harmaat rivit olivat päästetyt hajalleen, ja osa sotamiehistä
kantoi puita ja risuja, iloisesti jutellen; toiset virittivät valkeaa
kattilain alle, toiset taas istuivat puoli-alastomina ja paikkasivat
paitojaan, takkejaan tai saappaitaan, useimmat istuivat piirissä
teekeittiön ja höyryävien patojen ympärillä, kärsimättöminä odottaen
aamuruokaansa.

Sotaravintoloitsijan väliaikaisen teltan luona tungeskeli sotamiehiä
viinanassakan ympärillä, he ottivat ryypyn, huuhtoivat suutaan
viinalla, pyhkivät huulensa ja viiksensä huolellisesti hihoihin ja
lähtivät, venytellen ja haukotellen, toimiinsa. Vähän etempänä
ruokkosivat sotilaat omia ja upseerien hevosia. Kaikki oli yhtäläistä
kuin Krasnoje Selon kenttäharjoituksissa kuumana, kirkkaana
kesä-aamuna, lisäksi sellaisena aamuna, jolloin ei odotettu kovaa
päivää. Jota korkeammalle Karl Aleksander ehti rantapengertä, sitä
selvemmin hän huomasi, kuinka äärettömän paljon joukkoja oli tälle
tasangolle leiriytynyt. Niin pitkälti kuin silmä näki, loisti valkeita
telttoja aamuvalossa; mutta siellä täällä tiheäin metsä-sarekkeiden
kohdalla katkesivat telttarivit, etempänä taas yhtyäkseen
säännöllisiksi.

Karl Aleksander hankki itselleen ja rumaanialaiselleen sotamiesten
keittiöstä yksinkertaisen aamiaisen, joka maistui hänestä paremmalta,
kuin milloinkaan Cubatin ja Dononin ravintoloissa Pietarissa ja lähti
etsimään ruhtinas Sasdanadschea ja päämajaa, lähetettyään ensin
rumaanialaisen noutamaan hevostaan Simnitzasta. Oli jo iltapuoli
käsissä ennenkuin hänen onnistui löytää ruhtinaan teltta, tai oikeammin
sanoen, soturin maja ja teltta yhdessä lukemattomien muiden joukosta
matalalta kummulta, josta näki yli koko leiripaikan. Teltassa oli
ainoastaan ruhtinaan palvelija, joka kiilloitti teekeittiötä
ylösalaisin käännetyn laatikon päällä, ja ruhtinaan koira. Palvelija
pyysi Karl Aleksanderia istumaan, ruhtinas tulisi kyllä pian. "Istua,
ei, maata", vastasi Karl Aleksander, "sillä minä en ole nukkunut
kolmeenkymmeneenkuuteen tuntiin", ja hän heittäysi ruhtinaan vuoteelle
ja vaipui melkein silmänräpäyksessä raskaaseen uneen.



XI.


Hämärtäessä heräsi Karl Aleksander kiihkeästä, vaikka matala-äänisestä
keskustelusta. Hän katsoi tirkistäen ympärilleen. Kaikki oli hänestä
outoa, ensin hän ei voinut muistaa, missä oli, eikä miten hän oli
tullut sinne, jossa oli. Pahanpäiväisen lampun valossa näki hän
edessään niin saippuaiset kasvot, ettei hän tuntenut niitä. Etempänä
oli kai vielä toinenkin henkilö, sillä hän kuuli miellyttävän äänen
puhtahimmalla ranskan kielellä selittävän jotain, jota Karl Aleksander
piti itsepuolustuksena, eikä syyttäkään.

"Meitä syytetään suotta. Me olemme käyttäneet Tonavan kartoittamiseen
paljon pontevaa työtä. Ei ole meidän syymme, että Tonavan kartat siitä
huolimatta ovat väärät. Tonava on oikullinen impi. Uskokaa minua, tai
älkää, mutta se muuttaa joka vuosi sijaansa. Milloin muodostaa se
hietamatalikkoja, milloin kaivaa syvänteitä, se on oikukas, kuin veden
neidot. Kaikissa tapauksissa on teidän myönnettävä, että vaikkapa
kartat eivät olekaan oikeita, ei se ole syynä siihen, että me 24
päivästä asti huhtikuuta, jolloin sota julistettiin, emme vielä ole
ehtineet vihollisen maahan. Jos työ olisi toimitettu paremmassa
järjestyksessä, paremman harkinnan mukaan, niin..."

Sillä välin oli saipuoitu partaveitsellä poistanut vahdon, ja
vähitellen alkoi Karl Aleksander nähdä miehen kasvoja, se oli ruhtinas
Sasdanadsche, Aleksander Davidovitsch omassa olennossaan.
Mutta miten muuttuneena! Skandinaavialaisilla, anglosakseilla,
germaaneilla muuttuvat lapsuudenajan kasvot, niiden ilmeet vuosien
kuluessa huomattavassa määrässä, kumminkin voi niissä kansoissa
kahdenkymmenenviiden vuotisessa henkilössä huomata paljon piirteitä ja
paljon ilmettä, jotka tuntuvasti muistuttavat samaa henkilöä
kahdentoista vanhana; mutta itämaisissa kansoissa vaikuttaa kaksitoista
vuotta niin paljon, että -- voi sanoa -- ei ole kysymys muuttumisesta,
vaan muutoksesta. Kuka ei ole nähnyt sirojäsenisestä, ihmeen kauniista
juutalaistytöstä kehkeytyvän rumavartaloisen, lyhyen, vantteran ja
pitkänenäisen neidin. Äänestä Karl Aleksander ensin tunsikin jälleen
entisen toverinsa ja lapsuuden ystävänsä keltaiset kasvot korkean
kaarevine silmäkulmineen, silmäänpistävän nenän, tummat, syvät ja
pieniteräiset silmät sekä kirsikanpunaiset, mehevät huulet.

Syvällä äänellään ja verkkaisella, tyynellä tavallaan vastasi ruhtinas,
katsoen kuvastimeen ja huolellisesti sivellen kasvojaan cold creamilla,
ihojauheella ja eau de colognella:

"Minä myönnän sen, mitä sanot. Pääasia kaikissa tapauksissa on, ettei
meillä ole yhtään ainoaa oikeaa karttaa Tonavasta, emmekä tunne sen
kareja, emme syvyyttä, emmekä virrannopeutta. Se, joka tuntisi
jonkunkaanlaisen mahdollisen tien alas virtaa, joka voisi sanoa, tästä
voi mennä yli, tässä on virta niin ja niin syvä, ja ennen kaikkea,
tuonpuoleinen ranta sen tai sen tapainen, hän olisi mies, jota me
tarvitsemme. Mutta se on nyt asia, joka ei liikuta minua. Petruscha",
huusi hän palvelijalleen, "laita kuntoon, mitä minä tarvitsen kolmena
tai neljänä päivänä -- kuulehan Josefo-ystäväni", ja ääneen tuli
toisellainen sointu, puheeseen toisellainen tahti, "minä kai saan,
kuten ennenkin, olla sinun luonasi Murgescon palatsissa Bukarestissa?"

"Paras ystäväni, sinä olet äärettömän tervetullut luokseni. Koko talo
on käytettävänäsi. Mutta mitä perhanaa sinulla on toimittamista
pääkaupungissamme, tai koskeeko se ainoastaan Rositaa Alcazarissa?"

"Rositaa Alcazarissa", sanoi Karl Davidovitsch, pikemmin ikäänkuin
itsekseen, ja hän siveli hienoilla, valkeisilla sormillaan käherrettyjä
viiksiään, ja lempeä sekä haaveileva ilme tuli hänen silmiinsä,
"Rositaa en minä saane nähdä. Minkäkö tähden minä matkustan
Bukarestiin? Kirotut insinöörit ja meriupseerit, jotka nuhjustelevat
Tonavan siltain kanssa, keksivät kaikkia mahdollisia syitä
hitaudelleen, milloin ovat kartat vääriä, milloin on Tonavan vesi liian
korkealla; nyt tahtovat he tietää virran nopeutta, ja sen selville
saamiseksi tarvitaan pieni kone, undulaattori, lasiputki, joka
koneellisesti mittaa sen heille. Sitä konetta pitää minun etsiä
Bukarestista."

Toinen nauroi hienon säädyllisesti: "Niin totta kuin minä olen Josef
Murgesco, majuri Rumaanian kuninkaan palveluksessa, on matkasi turha.
Etsi Bukarestista maailman paraita multasieniä, etsi viiniä, laulajia
ja laulajattaria, etsi samettisilmäisiä ja -ihoisia naisia, ja sinä
löydät kaikkea, mitä sinä siinä suhteessa voit vaatia, mutta älä mene
vaatimaan tiedettä, taidetta, tarkan matemaatisen työn tuloksia."

"Sitäpaitsi saa sen koneen helpoimmin Wienistä".

"Niin, jos minä en saa sitä Bukarestista, sähköitän minä Pietariin
Maantieteelliselle seuralle, siten on se minulla kuudessa päivässä;
minä en tunne ketään Wienissä".

Silloin kääntyi keskustelu, ruhtinaan täyttäessä matkareppua, päivän
kysymyksiin. Majuri Murgesco puhui päämajasta Plojetschissa, keisarin
lempeydestä ja suuresta vaatimattomuudesta, rumaanialaisesta kenraali
Maunista, ministereistä ja marsalkeista. Ruhtinas taas kyseli ja antoi
vastauksia ylipäälliköistä, kenraali Gurkosta, parooni Krüdeneristä,
yli-esikuntapäällikkö Nepokoischitzkista, kaikki nimiä, jotka elivät
senaikalaisten huulilla, nimiä, jotka olivat muodostamaisillaan uusia
ja kunniakkaita lehtiä maailman historiaan.

Kun Karl Aleksander kuuli kaikki nuo nimet ja puheesta ymmärsi, että
kumpikin keskustelija oli ikäänkuin äänettömänä jäsenenä suurella
maailman näyttämöllä, kuohahti hänen mielensä kateudesta, niin
voimakkaasta, että veri nousi hänen päähänsä. Tuo yksinkertainen
Aleksander Davidovitsch, jolla oli ollut sellainen vaiva oppia
selvimpiäkin asioita, lekotteli täällä vallan loistossa, oli mukana
kaikessa suuressa, jota nyt tapahtui, ja epäilemättä loistavasti
edistyisi, sillä aikaa kun hän itse melkein vuosikausiksi unohdettuna
oli viettänyt armeijaupseerin halpaa elämää. Nyt oli hän kyllä kutsuttu
tänne suurien hyökyaaltojen keskeen, jotka voisivat nostaa hänet
korkealle, viedä kauas eteenpäin, mutta epäilemätöntä on, että hänet
täällä pantaisiin sellaisiin toimiin, asetettaisiin sellaisiin
paikkoihin, ettei häntä paljon nähtäisi eikä kuultaisi. Ja ensi kerran
elämässään tunsi hän, ei tosin vihaa, vaan jotain sen tapaista kaikkia
sellaisia kohtaan, jotka olivat onnen helma-lapsia ainoastaan sentähden
että olivat syntyneet yhteiskunnan suurien keskuudessa. Samalla
leimahti kunnianhimo hänessä suureen liekkiin, joka valaisi jokaisen
hänen kuluneen elämänsä hetken ja osotti hänelle, miten hän onnellisten
tapausten avulla oli melkein tyhjästä noussut siihen asemaan, joka
hänellä nyt oli; sen liekki ei tästä päivästä alkaen antanut hänelle
mitään lepoa, vaan pakoitti hänet ponnistelemaan ylöspäin, korkeammalle
ja korkeammalle, niin korkealle, että hän voisi nähdä lukemattomia
sellaisia, kun hän itse nyt oli, ponnistelevan alhaalla.

Siinä keskeytti hänen mietteensä Aleksander Davidovitsch, joka polttaen
paperossiaan ja pannen nappeja kiinni, sanoi kovasti majuri
Murgescolle: "Minun täytyy kai herättää ystäväni, kapteeni, sanoakseni
hänelle, mitä hänen on tehtävä poissaollessani".

"Ei tarvitse", vastasi Karl Aleksander ja nousi reippaasti ylös. "Minä
olen maannut puolivalveilla ja vieläpä kuullut osan keskustelustanne".
Ystävykset syleilivät ja suutelivat toisiansa sydämellisesti kaksi
kertaa, kuten Venäjällä on tapa. Sitten vasta seurasi esittely.
Esikuntakapteeni Karl Aleksander Segerberg ja majuri Murgesco, parooni
Krüdenerin rumaanialainen ajutantti. Sitäpaitsi Matschinin sankari,
hän, joka luutnantti Dubassoffin kanssa räjäytti turkkilaisen
monitoorin, Chiwai Rachman ilmaan.

Majuri Murgesco, josta tuntui, kuten kaikista hienosti sivistyneistä
ihmisistä, vastenmieliseltä tekojensa ylisteleminen, punastui hieman,
joka vielä lisäsi hänen hienojen kasvojensa miellyttäväisyyttä. Hän oli
uhkea latinalaisen suvun edustaja: silmäkulmat kaarevat, kasvot sivulta
katsoen kauniit ja sen lisäksi vielä miellyttävä ääni. Majuri Murgesco
lausui muutamia ystävällisiä sanoja ja sanoi tuttavallisesti
jäähyväiset, hän ei tahtonut häiritä ystävyksien kohtausta.

Ja silloin alkoi tulvia kysymyksiä, ja vastauksia, vastauksia ja
kysymyksiä, kuului huudahduksia, lyhyitä, hermostuneita naurahduksia ja
lämpimän, ikuisen ystävyyden vakuutuksia. Aleksander Davidovitschista
oli Karl Aleksander kaunistunut, niin että hän oli tosi-kaunis upseeri.
Lopuksi tultiin asian ydinkohtaan.

"Mikä minun kohtalokseni tulee täällä"? kysyi Karl Aleksander.

"Sinä olet parooni Krüdenerin esikuntapäällikön alainen, kuten minäkin
ja Murgesco".

"Hyvä, ja sitten?"

"Sitten, no niin", ja Aleksander Davidovitsch puhui vielä verkkasemmin
kuin tavallisesti, "no niin, ensinnäkin on sinun muistaminen, että sinä
kirjoitit haluavasi tänne minkälaiseen toimeen tahansa..."

"Niin kyllä!"

"No niin", ja ruhtinas puhui kiusallisen hitaasti, "viikko sitten
valitti esikuntapäällikkö minun kuulten sitä vastusta, jota hänellä oli
intendenteistä. Hän oli luullut, että me pääsisimme Tonavan yli paljon
pikemmin, mutta kun niin ei käynyt kumminkaan, on tänne kokoontunut
ääretön paljous elintarpeita, muun muassa oikein pataljoonittain
teuraseläimiä. Elukat ovat meille todellisena maanvaivana. Kanuunain
paukkeesta peloissaan ovat ne melkein villiytyneet. Niitä pääsee aina
karkuun, uppoaa Tonavan liejuun, tai varastavat niitä juutalaiset ja
kreikkalaiset. Pari sotilasta on menettänyt henkensä taistellessaan
härkiä vastaan. Lopuksi kyllästyi kenraali alituiseen puuhaan. Hän
pyysi minun esittämään kunnollista ja pontevaa henkilöä".

"Härkäin päälliköksi", sanoi Karl Aleksander, vasten tahtoaan
punastuen.

"Niin, älä nyt loukkaudu", Aleksander Davidovitsch punastui vuorostaan.
"Kirjeesi oli kiihkeä, ja toimi, vaikkakin halpa, on tärkeä-arvoinen.
Sinä et voi arvata sen tärkeyttä. Sen lisäksi on sinun pitäminen
silmällä kaikkia tavaranhankkijoita. Se sinään, pyyntösi päästä sotaan,
tulla tänne määrätyksi, olivat asianomaiset saaneet niin sanoakseni
samalla hetkellä, kuin parooni Krüdener oli päättänyt pyytää apua tuon
asian tähden ja siten... Sitäpaitsi minä tulen takaisin kolmen tai
neljän päivän perästä, sitten saamme lähemmin puhua asiasta".

Aleksander Davidovitsch oli tahtonut tehdä palveluksen ystävälleen ja
toverilleen, nyt loukkautui hän Karl Aleksanderin äänettömyydestä,
joka, paremmin kuin sanat, ilmaisi hänen tyytymättömyytensä toimen
suhteen, johon hänet oli kutsuttu. Hän sentähden joudutti eroa niin
paljon kun voi. "Nyt minun täytyy kuitenkin lähteä ratsastamaan,
joutuakseni junaan Festetitschissa. Sinä asut majassani, se on selvää.
Petruscha, pidä huolta Karl Aleksandrovitschistä, kun minä olen poissa.
Hyvästi, kaikki käy vielä hyvin, olehan vaan kärsivällinen. Vielä eräs
asia, esikuntapäällikkömme sairastaa, makaa kenttäsairashuoneessa,
muuan pöllö everstiluutnantti hoitaa toistaiseksi hänen tehtäviään.
Sinä voit odottaa, kunnes minä tulen takaisin, hän ei tiedä mitään
siitä, että sinä olet määrätty tänne". Ja ruhtinas lähti majasta,
pudistettuaan Karl Aleksanderin kättä. Heti senjälkeen kuului hänen
hevosensa jalkain kapse tieltä.

Karl Aleksander oli suuttunut, perin suuttunut. Hän, vanha paassi,
"härkävartioston" päällikkönä, kuten sitä komppanijaa kutsuttiin, joka
oli saanut tuon häväisevän vartioitsemisen toimekseen. Hän käveli
edestakaisin majassa, sitten aukaisi hän oven saadakseen raitista
ilmaa. Tuskin hän oli sen tehnyt, kun kuu täytti huoneen
valovirrallaan. Hän nojasi oven pieltä vasten ja seisoi siinä kauan
liikkumattomana kuin kuvapatsas, katseli taivasta, jossa tähdet
kimaltelivat kirkkaimpina kuin hän koskaan ennen oli nähnyt. Hänen
edessään oli orapihlaja-aita, jonka toinen puoli oli pimeä, toinen
valoisa, etempänä taivaan rannalla välkkyi mahtava Tonava
hopeavärisenä; Tonavan ja puron välillä loisti ja savusi sadottain
leiritulia.

Seisoessaan kukkulalla ja katsellessaan leiriä, kuuli Karl Aleksander
pauhinaa, taukoomatonta, kumeaa, mahtavaa tohinaa, johon jokainen
yksityinen ääni katosi, niinkuin pienet väreet meren aaltoihin. Tohina
väliin koveni, väliin heikkeni, tuntui ikäänkuin sadattuhannet miehet,
jotka täällä elivät ja liikkuivat öisen tähtitaivaan, telttojen
liinakattojen alla, olisivat muuttuneet tarumaiseksi jättiläiseksi,
joka oli nukkunut ikuisesti kohisevan Tonavan rannalle, ja jonka
hengitys nyt kevätkesän yön hiljaisuudessa kuului.

Taivaan korkeus, yötuulen viileys ja yksitoikkoinen kohina saivat
vihdoin Karl Aleksanderin sydämen ja mielen jonkinlaiseen tasapainoon.
Viha ja katkeruus muuttuivat alakuloisuudeksi. Minkätähden juuri hän
jäisi kuormaväkeen, jäisi jälkeen kun kaikki hänen kanssaan
yhdenikäiset olivat kohonneet ylöspäin maailmassa. Hän oli
surumielinen ja sääli itseään, mutta samalla hän ymmärsi, että hänen
päätarkoituksensa, saadakseen olla mukana suurissa tapauksissa oli
löydetty. Sama se, ajatteli hän, tämän lyhyen sodan ajalla -- sillä
kaikki luulivat sodan alussa, että se loppuisi lyhyeen, olisi
ainoastaan paraatimarssi Konstanttinoopoliin -- menisi hän eteenpäin.
Hän näyttäisi heille, kuinka väärin he olivat häntä kohdelleet. Ja hän
teki itsekseen lupauksen, ettei antaisi mitään tilaisuutta, tehdä
itseään huomatuksi, mennä ohi. Samassa lenti tähti, tehden pitkän,
loistavan juovan tummalle taivaalle. Toivotus tai lupaus, silloin kuin
tähti lentää, ennustaa hyvää, tuumi hän itsekseen, nousi ylös ja päätti
mennä sotaravintolaan.

Päämajan sotaravintolaa piti eräs eversti Lidoff ja sen hoitajana oli
ranskalainen kokki François, sillä oli haaraosastoja kaikkialla, minne
suurempia joukkoja oli kokoontunut. Täällä Simnitzan läheisyydessä oli
ravintolaksi laitettu sotilasmaja, jota oli jatkettu pituudelleen
milloin teltoilla, milloin toisilla majoilla. Sen kehnoihin suojiin
kokoontui kaikellaatuisia upseereja. Kun Karl Aleksander astui sisään,
oli se täynnä viimeiseen sijaan asti. Siellä näki kirjavan joukon
ihmisiä eri roduista ja kansoista. Leveänenäisen, karkealeukaisen ja
kelta-ihoisen, puhtaasti venäläisen tyypin rinnalla näki vaaleaverisiä,
korkeakasvuisia ruotsalaisten ja saksalaisten esi-isien jälkeläisiä.
Etempänä istui seurue rumaanialaisia. Heidän soikeat kasvonsa, tummat,
öljyn keltaiset ihonsa, hienot piirteensä osoittivat, että heidän
sukuperänsä, samoin kuin kielensäkin juontui Byzanzista ja Roomasta.
Säihkyväsilmäisiä, suuri- ja käyränenäisiä kreikkalaisia, pitkä-,
mongolilaisviiksisiä, herkulesmaisia tjerkessejä, kulmikkakasvoisia
suomalaistyyppejä, sanalla sanoen, näytteitä kaikista niistä kansoista
ja roduista, joita lavea valtakunta voi näyttää. Naurun ja puheen
sorina, lasien kilinä, pauhina ja laulu täytti kehnon huoneuston.
Vaikka ikkunat ja ovet olivat auki, oli sisällä kuitenkin todellisia
pilviä ruoan käryä ja tupakin savua. Hikoilevien vieraiden välissä
juoksi rasvaisia ja hengästyneitä palvelijoita. Kaikkea tuota
valaisivat kitkuavat öljylamput säännöttömällä, väräjävällä valollaan,
sillä liekki milloin suureni milloin pieneni, aina sen mukaan kävikö
voimakkaampi vai heikompi tuulen henki huoneessa.

Karl Aleksander katseli kauan tyhjää sijaa, vihdoin huomasi etäällä
pöydän, jossa näytti olevan vielä sijaa muutamalle henkilölle. Kun hän
monen anteeksipyynnön perästä ehti pöydän luo, huomasi hän
vastenmielisellä hämmästyksellä, että kaikki pöydän ympärillä istujat
olivat siviilipukuisia. Hän ei olisi tahtonut mielellään ensi kertaa
ravintolassa käydessään esiintyä sellaisten seurassa, jotka eivät
olleet upseereja, mutta muu ei nyt auttanut. Kolme siviilipukuista
herraa näytti tuskin huomaavankaan häntä. Yksi heistä kirjoitti
uutterasti taskupaperille, toiset kaksi puhuivat innokkaasti ja
puoli-ääneen keskenänsä. Karl Aleksanderin harmia lisäsi vielä se,
ettei hänen merkeistä ja huudoista huolimatta onnistunut saada käsiinsä
yhtään palvelijaa.

Toinen siviilipukuisista herroista, paksu ja verevä herra, poskiparta
sellainen, jota leikillä kutsutaan karitsan kyljykseksi, kääntyi
silloin Karl Aleksanderin puoleen, esitti itsensä sotakirjeen
vaihtajana, herra von Lichtensteininä, ja kysyi saksaksi, saisiko hän
auttaa. Minä olen vanha vieras täällä ja minua heti totellaan.
Ennenkuin Karl Aleksander ehti vastata, vihelsi hän lyhyeen ja
kimakasti, ja ikäänkuin taikavoimalla ilmaantui palvelija pöydän
ääreen.

Sanoakseen jotain naapurilleen, kysyi Karl Aleksander jotenkin
välinpitämättömästi: "Mitä sanomalehteä te edustatte, herrani?"

"Neue Freie Presseä Wienissä, herra kapteeni".

"Karl Aleksander Segerberg, esikuntakapteeni. Te tunnette siis Wienin?"
ja hänen mielensä leimahti tuota kysyessä, hän tunsi, että hän oli
löytänyt lähtöpisteen, alun päästäkseen huomatuksi.

"Bin Wienerkind, hab'r Wieneblut, olen syntynyt Pyhän Stefanin luona,
-- minä olen triple extrait de fine fleur de Vienne", vastasi toinen
hymyillen.

"No, sepä sattui", ja Karl Aleksanderin pahatuuli ja alakuloisuus
hävisi. Silmänräpäyksessä oli hän unhottanut vihansa, tappionsa, ja nyt
tuli esiin toinen puoli hänen luonnettaan: kiihkeä toimintahalu, ja
sitä seurasi hänessä aina levollisuuden tila, sisäinen tyydytys, joka
etukäteen rauhoitti hänet kaiken ja kaikkien suhteen. "Tahtoisitteko ja
voisitteko tehdä minulle palveluksen? Minä tarvitsisin" -- jatkoi hän
innolla -- "koneen, jota sanotaan undulaattoriksi, Tonavan virran
nopeuden koneellista mittausta varten. Jos sellaisen voi saada
Wienistä, niin voitteko sanoa minulle, kuinka pian sen voi saada
tänne?"

Herra von Lichtenstein mieltyi asiaan, "gewiss, gewiss", vastasi hän.
"katsotaanpas. Jos minä vielä tänään ratsastan Festetitschin asemalle,
sillä täällä ei minulta oteta sähkösanomaa, sähköitän toimitukselle ja
pyydän ensi postissa saada koneen, jonka te tahdotte, niin ehtii se
tänne kolmessa vuorokaudessa. Minä teen teille tuon palveluksen, eikä
se maksa teille penniäkään, mutta ainoastaan yhdellä ehdolla".

"Ja se on?"

"Että te, milloin voitte; autatte minua kirjeenvaihtajana
tiedoillanne".

Karl Aleksander lupasi, tarjosi kirjeenvaihtajalle pullon olutta, ja
mainittuaan, että hän asuu sivuajutantti ruhtinas Sasdanadschen
teltassa, poistui iloisena pienestä tempustaan, ja riemastuneempana
kuin hän pitkään aikaan oli ollut.

Odottaessaan Dodo Davidovitschia, tarkasteli hän asemaa ja oloja.
Ensin haki hän päämajan. Se oli kukkulalla, keskellä jotain
puutarhantapaista. Pientä, jokseenkin rapistunutta rakennusta, jota
kutsuttiin linnaksi, ympäröi pohjoispuolelta todellinen, lukemattomista
kuormavaunuista ja kanuunan lavoista muodostunut vallitus, joiden
väliin oli sidottu hevosia. Tonavan puoleisella sivulla linnaa oli
aukea, ruohoa kasvava kenttä, jota varjosti rivi vanhoja jalavia.
Kentän yli, jota vartioitsi kasakkavartiosto, nähtiin silloin tällöin
rientävän ajutantteja sisään ja ulos linnasta. Toisinaan näkyi
ylipäällikön korkea vartalo, kauniitten esikunta-upseeriryhmien
ympäröimänä, seisovan kaukoputken edessä, joka oli asetettu puutarhaan;
hän näytti tutkivasti katselevan vastapäistä rantaa ja Sistovan
muureja. Etempänä idässäpäin, suurien jalavien alla näkyi
jonilaistyylisen temppelin muotoinen huvila. Sen otsikossa oli ollut
kirjoitus, rakkauden ja rakkaudenjumalan ylistys, jota kumminkin
nykyisissä olosuhteissa oli pidetty sopimattomana, ja sentähden
poistettu. Vielä voi epäselvästi eroittaa kirjaimet. Huvila oli
määrätty keisarin asunnoksi.

Karl Aleksander suuntasi askeleensa viheriälle kentälle, sen
alapuolella soitteli rykmentin soittokunta. Ympärille oli kerääntynyt
tiheä piiri sotamiehiä, aliupseereja, rumaanialaisia ja bulgaarialaisia
talonpoikia ja naisia. Sistovasta ja Simnitzasta karkoitettuja
porvareja ja muutamia armeijaupseereja. Viime mainitut näyttivät
enemmän katselevan ympärilleen, kuin kuuntelevan soittoa. Enemmän
viehätti joukkoa, samoin kuin Karl Aleksanderiakin ryhmä upseereja,
jotka kävelivät linnan edessä olevalla ruohikolla tai seisovat
plastillisissa asennoissa suurien, pehmeälehtisten jalavain alla.

Kesäinen aurinko vuodatti kultaista hohdettaan kauniille taululle, ja
sai hohtavan punaisen, vaalean ja sinisen, pukujen kullan ja hopean
näyttämään suurelta loistokasvilta, ruohokenttien tasaista, vehreää
taustaa vasten. Karl Aleksander oli samoin kuin ajutantit ja
esikunta-upseerit pukeutunut huolellisesti. Hän ei tahtonut, että hänet
ilman mitään sekoitettaisiin armeija-jalkaväkeen. Erittäinkin piti hän
huolta, että pieni maltalaisristi, joka osoitti hänen olleen paassina,
oli näkyvissä. Esikuntaupseerien joukossa näki hän useita tuttavia.
Ajutantin, joka hyvin tärkeän näköisenä meni juuri tervehtimättä hänen
ohitsensa, tunsi hän myös. Niin, muistipa hän vielä, että tämä oli
hänelle kolme ruplaa velkaa. Tuolla on tuo kaunis rumaanialainen majuri
Murgesco, "mitähän, jos menisin sinne, tervehtisin häntä ja sanoisin,
että olen tilannut koneen Wienistä", mutta Karl Aleksander ei mennyt.
Paitsi sitä, että häntä hävetti koko asia, oli hänellä vielä toinenkin
syy. Hän itse oli palvellut arvokkaammassa rykmentissä, hän muisti,
miten hän kohteli yksinkertaista jalkaväkiupseeria. Ajatella, etteivät
he vastaisi hänen tervehdykseensä tai jos -- sitä voi tuskin
otaksuakaan kumminkaan -- vastaisivatkin -- mutta jatkaisivat toimiaan,
keskusteluaan ja kävelyään, väliäpitämättä hänestä. Ei, olkoot nuo
ylimysystävät rauhassa -- jonain päivänä hänkin ... ja hän lähti pois
suorana, ylpeänä nopein askelin, jotta "ylimysystävät", nuo
"maffit", kuten heitä armeijassa kutsuttiin, eivät näkisi häntä
utelijaan alhaison kirjavassa joukossa, Hän tiesi kyllä, että nuo
saavuttamattomat, isoiset, jotka nyt olivat täällä vallan ja loiston
välittömässä läheisyydessä, olivat paraimpia ja rakastettavimpia
ihmisiä maailmassa, jos heidät kohtasi vähemmän julkisella paikalla.
Täällä esti heidät siitä ainoastaan turhamaisuus, halpa intohimo, joka
tuntuu olevan aikamme vika. Sillä vaikkapa se onkin ollut kaikkina
aikoina paheena, vikana, niin on se vasta meidän päivinämme päässyt
valtijaaksi.

Heinäkuun aurinko paistoi kuumasti. Karl Aleksander lähti sentähden
kilomeetriä etempänä, virran rannalla olevalle kukkulalle, jossa ryhmä
suuria jalavia ja kastanjoita näytti tarjoovan hänelle lepoa, varjoa ja
viileyttä. Ehdittyään kukkulalle, huomasi hän siellä erään kastanjan
juurella vanhan majurin, joka istui puun rungon ympärille laitetulla
penkillä. Vanhus istui kirja kädessä. Karl Aleksander oli nyreissään,
sillä hän oli toivonut saada olla yksinään ajatuksineen. Kun hän katsoi
tarkemmin majuria, näki hän, että tämä nukkui. Hän tarkasteli nukkuvaa
ja huomasi, että tämän leppeissä, puhtaasti venäläisissä kasvoissa
kaikesta karkeudesta huolimatta ilmeni niin paljon suopeutta ja
hyväntahtoisuutta, että hän kuitenkin päätti istua penkille saman puun
alle.

Karl Aleksander oli kasvanut jokiseudussa, hän rakasti näkö-aloja
viheriärantaisiin ja leppoisalehtoisiin jokilaaksoihin, hän oli nähnyt
Merijoen, Nevan ja Volgan rannat kaikellaisessa valaistuksessa, mutta
mitään kauniimpaa, kuin näköalan Tonavalle, jonka hän nyt näki täältä
kastanjain tummien latvojen alta huikaisevan valoisena kesäisen
auringon paisteessa, ei hän luullut koskaan nähneensä. Hän näki, miten
Tonava etäällä, silmänkantaman päässä, virtasi matalain, sinivehreäin
kumpujen välissä, tuli näkyviin kauniina kaarena Sistovan ja Simnitzan
muurien välistä, loisti ja välkkyi kesäpäivän kirkkaudessa ja häipyi
näkyvistä kaukana lännessä satalukuisen, matalan ja vihreän saaririvin
väliin, joka oli sen kirkkaalla pinnalla ikäänkuin malakiittinen
helminauha suurella kristallilevyllä. Etelässäpäin oleva tasanko
kimalteli kaikilla vivahduksilla vehreän ja sinipunervan välillä.
Leiristä kohosivat valtavina, pehmeinä "An der schönen blauen Donaun"
säveleet, jota rykmentin soittokunta soitti. Kaikki oli niin rauhaisaa,
hiljaista ettei olisi voinut luulla tuolla alhaalla olevan
kahtasataatuhatta taisteluun valmista miestä, ja että ainoastaan
kymmenen päivää myöhemmin sadat, jopa tuhannetkin urhoolliset sydämet
olivat lakanneet sykkimästä, löytäneet hautansa viheriällä tasangolla,
jossa hirssi- ja vehnävainiot nyt huojuivat tuulessa ja näyttivät
vehreiltä kuin smaragdit.

Karl Aleksander istui penkillä ja muisteli Volgan rannalla olevaa
pikkukaupunkia, kaunista Anna Paulovnaa ja hurmaavaa pikku Veraa.
Menneisyyden muistot saivat hänet uinailemaan tulevaisuudesta; hän
alkoi kuvitella mielessään tulevaisuuttaan. Hän olisi ponteva,
maltillinen ja loistavan urhoollinen, hän olisi ensimäisenä vihollisen
varustuksissa, saisi Yrjönristin ja korotettaisiin majuriksi. Paljon
tovereita kaatuisi ja useita avonaisia paikkoja ilmaantuisi;
epäilemättä hän ylenisi ennen sodan loppua everstiksi -- "ja silloin",
tuumi hän, "silloin otan minä hänet, Veran, otan hänet aivan
yksinkertaisesti, haen kaartiin, Suomen kaartiin, sillä noitten maffien
en minä anna enää ylvästellä itselleni."

Sistovan ja Tonavan rannalla olevan Abdul Kerimin valleilta alkoi
kuulua pauketta. Kanuunat olivat jälleen alkaneet soittaa jymeää
baasiaan, kiväärintuli rätisi. Parvittain raakkuvia variksia ja
kirkuvia naakkoja kohosi pilviin ja tuskallisesti parkuen pakeni
kalalokki pitkin virran pintaa. Karl Aleksander hypähti ylös ja majuri
herasi. "Mitä nyt, mitä se merkitsee?" kysyi edellinen muitta mutkitta.

"Oh, se on kai joku torpedoveneistämme, joka on tehnyt turkkilaisille
taas jonkun kepposen", sanoi majuri. Samassa näkivät he erään noista
pienistä aluksista, jotka tekivät turkkilaisille niin paljon vahinkoa,
äärettömän kiivaasti kiitävän virtaa alas. Se tuli muutamasta Tonavan
pienestä sivujoesta ja pyrki Dobrudschaan, jossa Venäjän muu laivasto
oli ankkurissa.

"Ah noita kunnon poikia;" sanoi majuri. "Herra varjelkoon heitä.
Tiedättekö, nuori ystäväni, että tuntuu turvalliselta ja mieltä
ylentävältä nähdä poikamme taistelussa. Silloin saa lohdullisen
vakuutuksen siitä, että se voima ja kunto, jota kansassamme on, on
voittamaton. Kaikki, mitä he tekevät, nuo harmaat pojat, sujuu niin
yksinkertaisesti, keveästi ja luontevasti, että on vakuutettu heidän
voivan tehdä satoja kertoja enempi, vieläpä kaiken, jos niin tarvitaan.
Kun näkee heidät tuossa pähkinänkuoren kokoisessa aluksessa, ymmärtää,
ettei se ole tuollaista itse kunkin tuntemaa pikkumaisuutta,
turhamielisyyttä, hetkellistä kuoleman uhmaa, joka saa heidät siihen,
mitä he tekevät, vaan toisellaista tunnetta, paljoa voimakkaampaa, joka
on muodostunut niin eheäksi, että, vaikka he ovatkin paljoa alttiimpana
kuolemalle kuin me muut, tuntevat itsensä turvallisiksi ja varmoiksi
Jumalan huomassa. Ja millaisia vaivoja he kestävät, yövahtia ja ikävää
oleskelua liassa ja siivottomuudessa. Se ei ole kunniamerkkien toivo,
tai mainioksi tulemisen halu, eikä ne myöskään ole uhkaukset, jotka
saavat heidät tuohon. Siihen vaaditaan kokonaan toista, voimakkaampia
vaikuttimia, ylevämpää tunnetta. Sellainen tunne on jokaisen venäläisen
povessa, mutta hän kätkee sen sydämensä pohjalle. Se ilmenee ainoastaan
harvoin, sillä he eivät halua sillä komeilla. Se on rakkaus isänmaahan.

"En koskaan minä ole huomannut sitä niin selvästi esitettynä kuin
tässä, paraan venäläisistä, kreivi Leo Tolstoin kirjassa, ne ovat hänen
sanojaan, joita minä ajatuksina olen kertonut.

"Ja katsokaappas," jatkoi hän, "ranskalainen, englantilainen,
saksalainen on urhoollinen vakaumuksestaan, hän on aprikoimalla siksi
tullut, hän ymmärtää. sen välttämättömyyden; mutta venäläinen, hän on
liian luonnollinen ja alkuperäinen senkeltaiseen urhouteen, hän on
tunteensa tähden urhoollinen, hänessä se lähtee sydämestä, hän
taistelee ja kuolee siinä, mihin hänet on asetettu, sillä hän ei voi
muuta.

"Mutta suokaa anteeksi, minä en ole esittänyt itseäni, nimeni on Ilja
Iljitsch Agafonoff, majuri Woroneschin rykmentissä, olen hakenut
armeijaan saadakseni olla sodassa."

Karl Aleksander sanoi nimensä ja, että hänkin oli hakenut armeijaan
saadakseen olla sodassa.

"No, sen minä sanon," huudahti Ilja Iljitsch, "ei mikään todista
paremmin, kuinka pyhä tämä sota on, kuinka puhdas se tunne, joka on
pakoittanut kansamme tähän sotaan, kuin se, että minä, vanha mies, olen
jättänyt kodin, vaimon ja lapset kurittaakseni noita murhaajia ja että
tekin, vaikka olette toista rotua, toista verta, olette tehneet samoin.
Me kohtaamme toisemme taistelussa saman jalon ja pyhän asian edestä. Me
taistelemme sydämen halusta suuren tarkoitusperän tähden, emmekä
turhamaisuudesta. Herra on kanssamme."

"Kuka on teidän ylipäällikkönne?" kysyi Karl Aleksander.

"Parooni Nikolai Loginovitsch Krüdener III."

"No, sitten me tavataan kyllä usein, minäkin tulen lähinnä olemaan
hänen esikuntapäällikkönsä alaisena. Mutta lienee jo aika lähteä
leiriin."

He lähtivät yhdessä leiriin, katselivat miten sotamiehet huvittelivat
itseään. Toiset soittivat harmonikkaa, muiden tanssiessa rumanialaisten
talonpoikaisnaisten kanssa. "Ohoi," haukotteli eräs nuori sotilas,
loikoessaan nurmikolla, "oltaispahan vaan toisella puolella." -- "Veli
kulta, voit olla varma siitä, että me pääsemme yli toiselle puolelle;
mutta pääsemmekö takaisin tälle puolelle, tietää ainoastaan armollinen
Jumala," vastasi vanha aliupseeri, istuen turvallisena tavaralaatikon
päällä ja tupakoiden, sekä syljeskellen ympärilleen.



XII.


Karl Aleksander odotti hyvin levottomana herra von Lichtensteiniä.
Hänestä tuntui hyvin vastenmieliseltä ja harmilliselta, jos tämä
saapuisi liijan myöhään, se tahtoo sanoa, sittenkuin Dodo Davidovitsch
olisi palannut Bukarestista. Toista olisi, jos Karl Aleksander saisi
haluamansa koneen useita päiviä ennen Dodon palaamista. Siinä
tapauksessa ei hän voisi sota-aikana, jolloin jokainen hetki oli
kallis, olla jättämättä sitä päällikölle, jos se kerran vaan olisi
hänen käsissään. Jo oli kolme päivää kulunut, ja Karl Aleksanderin
levottomuus yhä suureni, sillä senkaltaista tilaisuutta ei kyllä heti
olisi tarjolla; sitä paitsi oli hänestä vastenmielistä olla leirissä
ilmoittamatta itseään asianomaisille.

Voi sentähden ymmärtää hänen ilonsa, kun neljäntenä päivänä heti
puolipäivän jälkeen herra von Lichtenstein ratsastaa leiriin, tuoden
suurta, siroa koteloa. Uuttera sotakirjeenvaihtaja oli mennyt
puoliväliin unkarilaista rajaa, ollakseen varma koneen saamisesta.
Leirissä oli melkein mahdotonta saada hyvissä ajoissa, mitä postissa
oli tullut, niin äärettömän suuri oli kirjeiden ja pakettien tulva.

Vielä samana päivänä lähti Karl Aleksander pukeuduttuaan huolellisesti,
päämajaan. Ruohoisella kentällä soitteli taas rykmentin soittokunta,
vetelehti upseereja, oli joukoittain sotamiehiä ja rumaanialaista
rahvasta, ja keskellä kenttää seisoskeli "ylimyksiä, maffeja",
käveleskeli arvokkaina ja katseli Karl Aleksanderia ylpeästi. Tänään
hänellä oli asiaa, tärkeä toimi, tänään astui hän rohkeasti linnan
edessä olevan puoliympyrän sisään, jonne tuhannet olisivat halunneet,
ja meni suoraan majuri Murgescon luo, joka seisoi linnan portailla ja
poltteli tupakkia. Tämä hymyili ystävällisen tuttavasti hänelle, vei
hänet linnan eteiseen, hyvin korkeaan ja viileään huoneeseen, josta
portaat nousivat yläkertaan. Valoa pääsi niukasti sisään korkealla
katonrajassa olevista ikkunoista. Sen takia koko huone näytti
taiteilijan työhuoneelta. Yhtäläisyys tuli vielä suuremmaksi siitä,
että eteinen oli täynnä mitä erilaisimpia esineitä. Satuloita,
kaikellaisia koneita ja aseita oli hajallaan pöydillä ja tuoleilla.
Oven suussa seisoi lähettiläitä odottamassa; etempänä huoneessa näki
Karl Aleksander viisi, kuusi nuorta upseeria, jotka, toiset seisoen,
toiset istuen pöydän ääressä, joivat teetä, polttivat tupakkia ja
puhelivat keskenään puoliääneen. Yksi heistä, pitkä, kalpea mies oli
luultavasti lausunut jotain hyvin sukkelaa, sillä pari toisista oli
naurusta pakahtua. Kun he huomasivat Karl Aleksanderin, vaikenivat he
äkkiä ja koettivat näyttää arvokkailta ja totisilta. Näytti siltä,
ikäänkuin he olisivat tahtoneet sanoa: kaikella muotoa, virkatoimia
varten me kyllä olemme valmiita, mutta joukkoomme emme ota muita, kuin
tahdomme.

Yksi upseereista, se pitkä ja kalpea, jolla oli veltot suupielet, meni
vastatulleita vastaan, tervehti lyhyesti Karl Aleksanderia, puhuessaan
Murgescon kanssa, hetken päästä katosivat he molemmat linnan
sisä-osiin. Karl Aleksanderia suututti nuorten miesten käytös, hän
kääntyi heistä poispäin ja rupesi katselemaan suurta Tonavan karttaa
Simnitzan seuduista, joka riippui toiseen kerrokseen vievien portaiden
käsipuista. Hän tarkasteli kartalla sitä tietä, jota hän oli tullut
Simnitzasta leiriin. Hajamielisenä katsellessaan karttaa, kuuli hän
päänsä päältä iloista viserrystä. Tänne kaikkien sotasuunnitelmien
polttopisteeseen, tänne, josta annettiin käskyjä ja määräyksiä
taistelusta ja kuolemasta, oli pari pääskystä laatineet pesänsä
kattoreunuksen rococokoristuksiin. Keisari itse oli käskenyt ottaa pois
yhden lasin ikkunasta, että pienet livertelijät saisivat vapaasti asua
tämän sodan ja vallan voimien anastaman linnan turvissa.

Pitkä upseeri ja Murgesco palasivat takaisin; kenraali Krüdener oli
ollut linnassa, mutta oli juuri ehtinyt mennä huvilaan, hän olisi
siellä tavattavissa vielä muutamia -- ja pitkä upseeri katsoi kelloansa
-- ehkäpä kymmenenkin minuuttia, senjälkeen tulisi kenraali tänne
neuvottelemaan ylipäällikön kanssa. "Asianne on kai hyvin tärkeä",
lisäsi hän jonkun verran pisteliäästi.

"On", vastasi Karl Aleksander lyhyesti.

"No niin, mennään sitten huvilaan", sanoi Murgesco kohteliaasti.
Huvilassa, joka oli, kuten on mainittu, muinaisaikuisen temppelin
tapaan rakennettu, oleskeli keisari mieluimmin leirillä ollessaan;
nykyään hän oli Galatzissa. Hän asui silloin tavallisesti itse
temppelikammiossa, jossa vanhanajan jumalanpalvelusmenojen mukaan
jumalan kuva oli. Temppelihuoneessa pidettiin sotaneuvottelut, esihuone
oli odotus- ja vastaanottohuoneena. Huvilaa vartioitsivat keisarin
henkivartijakasakit, jotka seisoivat liikkumattomina kuin kuvapatsaat
ulkopuolisessa pylvässuojamassa. Karl Aleksander astui majuri Murgescon
kanssa sisään. Etuhuoneessa istui vanha laiha kenraali paperien yli
kumartuneena, joihin hän näytti tekevän muistiinpanoja. Hän oli
kenraali Krüdener. "Mitäs nyt?" kysyi hän ylös katsomatta.

Majuri Murgesco sanoi asiansa ja meni ulos. Kenraali jatkoi työtään
antamatta odottajan häiritä itseään. Hetken perästä nousi hän ylös,
meni Karl Aleksanderiin päin ja tarkasteli häntä todellisella haukan
katseella.

"Nimenne, kapteeni?"

"Segerberg".

"Isän nimeltä?"

"Karl Aleksandrovitsch".

"Ah", vanhuksen katse kirkastui huomattavasti, näytti, ikäänkuin hän
olisi muistanut jotain, jotain suloista menneiltä ajoilta.

"Suomenmaalainen?"

"Niin".

"Asianne?"

Karl Aleksander selitti asiansa; hän oli tahtonut, millä ehdolla
tahansa, ottaa osaa sotaan, hänen ystävänsä ruhtinas Sasdanadsche oli
maininnut hänelle, että kenraali oli aikonut asettaa hänet esimieheksi,
vartijaksi, päälliköksi, -- hän etsi sopivaa sanaa -- elävälle
muonavarastolle. Hän olisi valmis kaikkeen.

Kenraali katsoi häneen hajamielisesti: "Niin, niin, puhukaa
esikuntapäällikköni kanssa, hän antaa teille ohjeet, ja sitten...?"

"Teidän ylhäisyytenne on halunnut konetta Tonavan virran nopeuden
määräämiseksi. Minä voin antaa sellaisen teille", ja hän laski kotelon
koneineen pöydälle. "Se on minun omani", lisäsi hän epäillen, "olisi
hauska, jos sitä käytettäisiin".

"Epäilemättä", vastasi kenraali, katsellen tarkasti Karl Aleksanderia.
"Lähetetään se henkilölle, joka tuntee Tonavan ja koneen. Onko vielä
jotain?"

Nyt tai ei koskaan, ajatteli Karl Aleksander. "Minä tunnen Tonavan
näiltä seuduin ja osaan käyttää konetta". Ja hän kertoi matkastaan
Simnitzasta leiriin, miten hän oli tullut veneellä pitkin Tonavaa,
löytänyt rannalta ruohikosta tien, sekä lisäsi, että hän oli kasvanut
suuren virran rannalla, jonka pohjoinen ranta oli soinen ja eteläinen
äkkijyrkkä, kuten tämänkin.

Silloin näytti kenraali kiintyvän asiaan. "Mennäänpä linnaan, siellä on
Tonavan kartta, teidän on siinä osoitettava tie, jota tulitte". Ja
reippaasti kuin nuori mies, nousi kenraali ylös lähteäkseen linnaan.
Eteisessä syntyi liikettä, kun kenraali Karl Aleksanderin kanssa astui
sisään. Keskustelu taukosi, lähettiläät ojentautuivat, nuoret miehet
seisoivat kuin talikynttilät. Karl Aleksander meni suoraan kartalle ja
osoitti varmana, mitä tietä hän oli tullut Simnitzasta ja merkitsi
tien, jonka puhvelihärät olivat polkeneet rannan liejuun.

Kenraali seurasi tarkkaavaisesti, äkkiä kääntyi hän ja sanoi:
"Minkätähden kutsutte te itseänne Karl Aleksandrovitschiksi. Isänne
nimihän oli Ferdinand. Hän palveli 1854 Taurian krenatierirykmentissä".

"Minä sain Aleksandrovitsch-nimen paassikoulussa, teidän korkeutenne,
senjälkeen on se seurannut minua. Isäni nimi oli todella Ferdinand,
mutta, kuten teidän korkeutenne tietää, venäjän kielessä ei ole..."

"Minä tiedän sen", sanoo kenraali tyytyväisesti hymyillen. Hänen
ylpeytenään oli muistaa nimiä, olla unhoittamatta niitä, joiden kanssa
oli ollut tekemisissä, voi olla varma siitä, että hän, osoittaessaan --
kuten nytkin loistavalla tavalla -- muistinsa tarkkuutta, oli
hyvällä tuulella. Hän tuli vielä tyytyväisemmäksi, huomatessaan ne
hyvin teeskennellyn kummastuksen katseet ja kuiskaukset, joita
esikunta-upseerit vaihtoivat keskenään.

"Te olette käyneet paassikoulun, Karl Feodorovitsch, no niin, niin
kauan kuin ruhtinas Sasdanadsche on poissa, seuraatte te minua
ordonanssina, sittenkuin ruhtinas on tullut takaisin, saamme me
lähemmin puhua asiasta. Sillävälin te otatte kymmenen miestä mukaanne,
viitoitatte tien virralle ja määräätte Tonavan virran nopeuden. Te
voitte asian suhteen kääntyä -- teidän puoleenne, hyvät herrat" -- ja
hän kääntyi upseereihin kumartaen, sekä lähti kevein, nuortein askelin
portaita ylös toiseen kerrokseen.

Mielihyvällä ja vahingonilolla huomasi Karl Aleksander muutoksen, joka
heti tapahtui nuorien upseerien käytöstavassa häntä kohtaan, ennen se
oli jäätävän välinpitämätöntä, nyt miellyttävän palvelushaluista. Niin,
nyt he muistivat, että he olivat olleet yhtä-aikaa paasseina, tunsivat
toisensa, olivat ystäviä ja tuttavia. Ainoa, jossa ei tapahtunut tuota
Karl Aleksanderille niin suotuisaa muutosta, oli majuri Murgesco. Hän
näytti melkein kylmenevän, kuta enempi toiset lämpesivät, oikein
sulkeutuvan klassilliseen, ylevään kauneuteensa. Tuo kylmyys, tehty
kohteliaisuus sekä suretti että loukkasi Karl Aleksanderia. Hän oli
suuresti mieltynyt tuohon meidän aikamme sankarin perikuvaan, hän oli
toivonut, että jotain siitä tuttavallisuudesta, jota oli muukalaisen ja
Dodo Davidovitschin välillä, tulisi hänenkin osakseen, mutta hän
huomasi nyt, että heidän välillään oli kuilu, jota mikään ei voinut
täyttää.

Kumminkaan ei Karl Aleksanderilla ollut aikaa enempää huomioitten
tekemiseen, sillä kaikki huomasivat, että jotain erinomaista, jotain
tärkeää oli tapahtunut. Ylhäällä linnan saleissa paukkuivat ovet,
kuljettiin kiirein askelin, ja, juuri kuin pitkä ajutantti aikoi lähteä
ulos kuulemaan, mitä oli tapahtunut, kuului leiristä tuhansien äänien
pauhuisa kaiku, johon sekoittuivat kokoontumismerkit ja eläköönhuudot.
Kaikki upseerit juoksivat portaille, luullen, että keisari tulisi,
siellä kaikui riemunhuuto: "Meikäläiset ovat menneet Tonavan yli!" Koko
leiri oli liikkeessä. Upseerit nurmikolla ja ajutantit portaalla olivat
tuskallisessa tilassa, koko armeija näytti tietävän jotain, joka heille
oli verestä.

Jälleen aukenivat linnan ovet, nyt voimalla ja vauhdilla. Portaalla
olevat ajutantit väistyivät syrjään, kuten sivuhenkilöt näyttämöllä,
kun suuret kohtaukset lähenevät huippuaan, ja ylipäällikkö Nikolai
Nikolajevitsch tuli seurueineen ulos. Hänen käskevät, ankarat kasvonsa
loistivat tyytyväisyydestä, hän silmäili joukkoa katseella, joka sopi
hänelle niin hyvin ja oli perintö ankaralta isältä, hänen seurueensa
näytti myös riemastuneelta ja iloiselta.

"Hyvät herrat", sanoi hän. kääntymättä keneenkään erityisesti, "meidän
urhoolliset poikamme ovat keisarin läsnäollessa menneet Tonavan yli
Galatzin tyköä. Budschaka vihollisen maassa on meikäläisten vallassa.
Kenraali Zimmermannille tulee kunnia urotyöstä, luutnantti Elsner oli
ensimäinen, joka astui turkkilaiselle maalle". Ja tuhatäänisen riemun
raikuessa lähti ylipäällikkö seurueineen huvilaan. Iloista uutista,
jonka sähkölennätin ja nopea huhu melkein samaan aikaan olivat tuoneet
leiriin, vietettiin jumalanpalveluksella ja sotilaallisella komeudella.

Tästä päivästä alkoivat tapaukset sotanäkymöllä rientää eteenpäin.
Sodan hirviö oli viikkoja, kuukausia ollut alallaan historian virrassa,
jonka vaihtelevista aalloista niin moni kansa ja valta oli taistellut.
Se oli hypellyt itsensä väsyksiin sen lietteisillä rannoilla, nyt oli
se jälleen noussut ylös, se pieksi sivujaan, nuoli verisiä haavojaan,
ärjyi vihasta ja valmistausi ratkaisevaan hyppäykseen, syöksyäkseen,
kuten Apokalypsenin hirviö Babylonin virtain äärellä, vihollisen
maahan, vyöryäkseen sen yli, toimittaakseen tehtävänsä vuosisatojen
vääryyksien ja väkivallan rankaisijana ja kostajana.

Tästä alkaen oli suuri levottomuus vallalla sotajoukon ylimmissä
piireissä. Alituiset tiedonannot, äänekkäät keskustelut
sotaravintolassa, alituisesti ratsastavat, tulevat ja lähtevät
ajutantit levittivät levottomuutta ja kiihtymystä laajoihin piireihin
sotajoukossa, Kahdeksankymmentätuhatta miestä odotti jotain
tapahtuvaksi. Tunsi että voimakas käsi veti monimutkaista
lyömälaitosta, että pian, kenties ensimäisellä tempauksella, suuri
vauhtiratas lähtisi liikkeelle, tarttuisi hampaillaan suuren
kiertokulun pieniin rattaisiin ja panisi ne liikkeelle. Ja sitten --
sitten ei mikään saisi estetyksi sen käyntiä, se löisi järkähtämättömän
varmasti lyöntejään, kunnes ajan täyttyessä painot olisivat
laskeutuneet tai vieterit hervonneet ja koneisto tehnyt suuren
tehtävänsä, mutta silloin olisi kymmenentuhatta, ehkäpä satatuhatta
urhoollista miestä uhrannut elämänsä. Ja varmuus, että niin kävisi,
antoi kaikelle, mitä näinä päivinä tehtiin ja sanottiin leirissä,
vähäpätöisimmällekin, suuruuden leiman, sai vireille ylevän
mielentilan, joka lämmitti sekä päällystön että miehistön mieltä ja
sielua.

Tuskin oli Karl Aleksander ehtinyt viitoittaa tien, jota hän viikko
takaperin oli saapunut leiriin, kun vallinkaivajat tulivat täyttämään
ja levittämään sitä lapioineen, vasuineen ja risukimppuineen.
Seuraavana päivänä tuli, ei kukaan tiennyt mistä, kymmenkunta suurta
ponttoonia virtaa alas. Ne olivat monien Tonavan rannalle johtavien
polkujen luona kuni tummat hirviöt, äänettöminä ja ruohostoon ja
kahilihkoon kätkeytyneinä. Yöt läpeensä työskenteli Krüdenerin miehiä
alusten luona. Suurella vaivalla kuletettiin joukko keveämpiä
kanuunoita niihin, kaikki tapahtui hiljaa ja äänettömästi, jotta ei
herätettäisi vihollisen huomiota ja lisättäisi maallenousun vaikeuksia.
Rannalle rakennettiin mörssäripatteri auttamaan korkealle lentävillä ja
luotisuoraan maahan putoavilla kuulillaan maallenousevia joukkoja
vaikeassa vastaisen rannan valloituksessa, Varhain aamulla, niin
varhain, että voi vielä eroittaa tähtiä vaalenevalla, savunkarvaisella
taivaalla, oli kaikki valmiina, ponttoonit alkoivat osaksi airojen
avulla, osaksi pienen höyryaluksen hinaamina pyrkiä virralle, joka
tältä kohdalta oli noin neljäsataa meetriä leveä. Oli pyrittävänä
vasten virtaa noin kolmenkymmenen asteisessa kulmassa, ja sitten virran
avulla nopeasti, ennenkuin vihollinen huomaisi, laskettava joukot
maalle.

Niin suuresti oli Karl Aleksander kiintynyt ylimenopuuhaan, että hän
oli unohtanut kaiken, mitä hän viime aikoina oli mielessään hautonut,
Anna Paulovna oli tykkänään jäänyt unholaan, Vera Nikolajevna oli
himmennyt kuten aamutähdet taivaalla, kaivertava ajatus siitä, mitä
Dodo Davidovitsch sanoisi ja mitä Murgesco ajattelisi, oli hävinnyt.
Istuessaan ponttoonilla ja aamuhämärässä katsellessaan vaalenevaa
virtaa, nautti hän, nautti kuten muinoin, kuten kauan, kauan sitten,
jolloin hän keväisin lähti ensimäisille metsästysretkille. "Tämä on
sotaa", tuumi hän itsekseen ja veti avosuin kesä-aamun viileyttä,
virran raikkautta ja ruohoston ja kahilikon sekä laajain niittyjen
tuoksua keuhkoihinsa. -- Tarkastellen katseli hän virralle, voisiko jo
saalista eroittaa, mutta mikään ei osoittanut, että turkkilaiset
olisivat huomanneet, mitä oli tekeillä. Oli jo ehditty virran
puoliväliin, ja laskettiin virtaa alas viistoon rantaa kohden, kun
äkkiä alkoivat turkkilaiset merkkisoitot, kuni aamuvartioissa kiekuvat
kukot, nopeasti ilmoittaa toisilleen vaarasta. Himmeässä
aamunsarastuksessa näkyi pitkin rantapengertä tuoksahtavan pieniä,
harmaanvaaleita pilviä ja leimahtelevan heikkoja välähdyksiä ja heti
sen jälkeen kuului luotien putoamista johonkin ponttoonien
läheisyyteen, ikäänkuin haulisade olisi ropissut virran pinnalle.

Yhä vinhemmin kiitivät ponttoonit alas virtaa. Juuri jännittävimpänä
hetkenä, jolloin turkkilaiset, jotka tähän asti olivat ampuneet liijan
alas, alkoivat täydellisesti käsittää, mitä oli tekeillä, mitä
tapahtui, juuri silloin kun he rupesivat paremmin näkemään ponttoonit
ja niissä olevat miehet, nousi aurinko ylös ja valaisi, ikäänkuin
taikakeinolla, koko seudun. Siitä hetkestä alkaen oli Karl Aleksander
kuin kuumeen houreissa, hän ei tietänyt, kestikö tapahtumat minuutteja
vai tunteja. Hän näki yhden ponttooneista tarttuvan karille, näki
toisen vielä tölmäävän siihen pahki, kuuli paukkeen venäläisistä
mörssäripattereista, näki erään turkkilaiselta puolelta ammutun luodin
räjäyttävän yhden ponttoonin kappaleiksi, joita virta vei vajoavan
miehistön kanssa eteenpäin, hän ei nähnyt yksityisseikkoja, näki vaan
vaihtelevien välitapausten pääkohdat, kaikki tuntui tapahtuvan niin
etäällä,  ettei hän osannut edes olla peloissaan. Hän kummasteli
itsekin sitä kylmäverisyyttä, jolla hän katseli kaikkea tuota,
kummasteli, että hän keskellä kanuunain jyrinää ja virran pauhua voi
kuulla kenraali Krüdenerin puoliääneen lausumat sanat: "Kaikki käy
hyvin, he eivät olleet ollenkaan varuillaan". Niin kävikin.
Turkkilaiset olivat keränneet melkein kaikki puolustusvoimansa
Nikopolin luo, sillä sieltä odotettiin ylitulo-yritystä. He kokonaan
hämmästyivät, kun se tapahtuikin Simnitzan luona. Paitsi muutamia
varustuksia rannalla oli virtaa puolustamassa pienilukuinen joukko
nuoren, mutta urhoollisen ja päättäväisen upseerin johdolla.

Lähestyttiin rantaa, kaksi ponttoonia oli jo kiinnitetty siihen, Karl
Aleksander, joka seisoi keulassa, ponttoonin matalalla partaalla,
huomasi rannalla pienen, sataman tapaisen mutkan. Innokkaasti huomautti
hän kenraali Krüdeneriä siitä, juoksi alusta ohjaavien sotamiesten
luo ja suuntasi voimakkaalla, taitavalla käänteellä, jonka hän
poikavuosinaan oli oppinut, raskaan ponttoonin pientä satamaa kohti,
juoksi jälleen, ketterästi kuin poikanen, ponttoonin parrasta takaisin
keulaan. Samassa jysähti se pohjaan, sellaisella vauhdilla, että Karl
Aleksander, horjahtaneena paikaltaan, hyppäsi veteen ja juoksi
paljastettu miekka kädessä ensimäisenä maalle.

Innostuneilla eläköönhuudoilla seurasivat sotilaat ja upseerit häntä.
Hänen mielenliikutuksensa oli niin suuri, ettei hän kuullut niitä
laukauksia, joita turkkilainen jalkaväki ampui törmältä. Pitkäksi
ketjuksi hajaantuneina alkoivat sotamiehet pensaiden ja maan
epätasaisuuksien turvin hyökätä ylös törmää. Kun turkkilaisia oli vaan
vähän rannan puolustuksessa, ja venäläiset hyökkäsivät ylivoimaisina ja
paria kilomeetriä pitkänä linjana, tuli taistelu rantavarustuksista
lyhyeksi. Peläten tulevansa Sistovasta katkaistuksi vetäytyivät
vähälukuiset turkkilaisjoukot takaisin linnoitukseen. Siellä oli
levottomuudella huomattu ylikulku, ja, ollen kahden tulen välissä,
Simnitzan kanuunain ja hyökkäävien venäläisten, laimistui rohkeus ja
vielä samana päivänä vetäytyi varustusväki Nikopoliin.

Venäläisten miestappio supistui pää-asiassa niihin miehiin, jotka
olivat hukkuneet, kun ponttooni ammuttiin upoksiin.

Samana päivänä myöhään illalla tuli keisari leiriin, ja seuraavana
aamuna, kirkkaana, lämpöisenä heinäkuun päivänä, astui hän itse
lehdillä koristettuun ponttooniin, mennäkseen yli Bulgaariaan.
Merilaivaston miehiä oli soutamassa, nuori meriupseeri Poltavtzeff piti
perää. Keskellä ponttoonia seisoi seurueensa ja vartijaväkensä
ympäröimänä keisari itse, hänen kasvonsa, jotka olivat paljon
vanhenneet viime vuosina, olivat lempeät ja surumieliset, kuten
kaikkien paljon nähneiden, paljon kokeneiden, vuosien ja työn
rasittamien. Sen lisäksi huomasi niissä majesteetillisuutta, jota hänen
vastuunalaisuutensa ja asemansa suuruus juuri tänä hetkenä vuodatti
koko hänen ylevään olemukseensa. Hän katsoi kauan miettiväisenä virtaa
ylös, kostea kiilto loisti hänen silmistään. Kun hän sitten huomasi,
että häneltä odotettiin lähtömerkkiä, katsoi hän sotilaisiin, viittasi
hansikkaisella kädellään; "Jumalan nimeen, lapset, toimeen, hyvät
herrat", sanoi hän pehmeällä, miellyttävällä äänellään.

Köydet irroitettiin silmänräpäyksessä, lyhyt, raivoisa, yltäkylläisten
sydänten syvyydestä lähtenyt eläköönhuuto kohosi ilmoille, ja hitaasti
alkoi ponttooni liikkua eteenpäin.

Taivas oli korkea ja valoisa, valkoisia kevätpilviä ajalehti siellä
kimaltelevaa sineä vasten. Virta loisti ja säteili auringon valossa ja
riensi eteenpäin nopein, kohisevin pyörtein, jotka muuttivat joka hetki
väriään ja muotoaan. Valkoisia vahtojoukkoja ui värähdellen sen
pinnalla, räiskyi tummia ponttooneita vasten, yhtyi jälleen ja katosi
äkkiä, ikäänkuin syvyyden nieleminä. Valoisat niityt, toisen, rannan
vehreät ruohostot, toisen korkeat, auringon paisteiset kukkulat
ympäröitsivät valoisaa väririkasta taulua, jonka keskellä mustat
ponttoonit pyrkivät virtaa ylös, täynnä aseellisia miehiä, jotka
ulkomuodoltaan tyyneinä, sisällisesti kiihottuneina riensivät
peloittavaan päivätoimeensa.

Karl Aleksanderin oli Krüdener lähettänyt keisarille viemään sanaa
onnellisesta ylipääsöstä. Keisari oli ottanut hänet vastaan suurimmalla
hyväntahtoisuudella ja käskenyt hänen seuraamaan seuruettaan keisarin
omaan ponttooniin. Vapisevin sydämin seisoessaan ponttoonin keulassa,
muistui hänen mieleensä salaman nopeudella eräs tapaus. Hän muisti
kevätpäivän yhtä valoisan, kuin tämänkin päivän, jolloin hän poikana
oli vienyt parooni Krusen Merijoen yli. Se päivä oli tuonut mukanaan
kaiken sen, mitä hän näki ja kuuli, siitä oli tullut käännekohta hänen
elämässään, se oli saattanut hänet keisarin palvelukseen. Keisari -- ja
ensi kertaa elämässään tunsi hän innostuksen pyhää tulta, ja sitä oman
itsensä unhottamista, joka sitä seuraa. Poikana oli hän kasvanut
muukalaisten seurassa, vaivalla oli hän oppinut vieraan kielen, vielä
nytkin huomasi sen hänen puheestaan; vierasta oli hänelle maan uskonto
ja sivistys, milloin ja minkätähden hän olisi tuntenut innostusta?
Mutta nyt, ennen suurta tekoa, johon he kaikki menivät, ennen
maailmanhistoriallista tapausta, tämän ihanan, laajan ja suuremmoisen
luonnon keskellä ja hänen kanssa, keisarin, joka juuri nyt, näytti
siltä, katseli häntä lempeän surullisella katseellaan, nyt tunsi hän
innostusta, tunsi sen pyhää hurmiota, tunsi, että hän voisi tehdä
ihmeitä urhoudellaan, niin, ilolla antaa nuoren elämänsä asian edestä,
jonka puolesta keisari taisteli.

Karl Aleksander, joka seisoi keulassa ponttoonin matalalla partaalla,
oli jonkullaisena luotsina, se oli tukala toimi niin vaikeasti
ohjattavassa aluksessa, kuin tämä ponttooni. Vastapäistä rantaa
lähestyttäessä huusi hän kiihkeästi luutnantti Poltavtzeffille: "Ei
oikeaan, alemmaksi, alemmaksi, missä ranta on jyrkin, siellä on virta
syvin!" Jälestäpäin muisti hän, että ne olivat juuri samat sanat, jotka
häneltä pääsivät monia vuosia sitten, kun hän kotiseudullaan vei
parooni Krusen virran yli, ja melkein samat sanat, jotka maaherra
silloin lausui vastaukseksi, nytkin kohtasivat hänen korviaan keisarin
puoliääneen ranskaksi lausuessa:

"Voilà un de nos officiers qui connait le fleuve à fond". (Kas tuossa
yksi upseereistamme joka tuntee virran pohjaa myöten.)

Päästiin sitten maalle; kun keisarin vartalo näkyi korkealla
rantatöyräällä, ottivat innostuneet sotamiehet hänet vastaan
eläköönhuudoilla, jotka eivät tahtoneet koskaan lakata. Riemuhuudot
kuuluivat Tonavan toiselle rannalle ja kaikuivat sieltä monikertaisina
takaisin. Oltiin innostuksen hurmeissa, jota ei voi kuvata, sillä nyt
oli otettu keisarin silmien edessä, kuukautisen odotuksen jälkeen,
ensimäinen askel, vaikein, se, jota oli enin pelätty.

Ponttooneja soudettiin edestakaisin virran yli, kuljetettiin yhä
useampia pataljoonia, rykmenttejä ja kanuunia toiselle rannalle. Joukot
marssivat Sistovaan, valmiina, jos niin vaadittaisiin heti tekemään
hyökkäyksen linnoitusta vastaan. Sitä ei tarvittu tehdä, turkkilaiset
olivat sen jättäneet.

Jälkeen puolisten tuli keisari kaupunkiin. Se oli, kuten Sistovakin,
pöly- ja savikasana, tyhjänä ja hyljättynä. Sistovassa jakoi keisari
kunniamerkkejä, kolme Yrjönristiä joka pataljoonalle. Sotamiehet
saisivat itse ratkaista, kuka oli ollut urhoollisin. "Mutta yksi
risteistä", sanoi hän, "on annettava sille nuorelle upseerille, joka
Krüdenerin ponttoonista ensimäisenä hyppäsi maalle ja joka toi minulle
sanan eilispäivän voitosta." Karl Aleksanderin haaveet kukkulalla
kastanjan alla loistavasta tulevaisuudesta alkoivat toteentua. Hän oli
saanut Yrjönristin.



XIII.


Samana iltana palasi keisari takaisin rumaanialaiselle rannalle, jossa
pidettiin Te deum onnistuneen ylimenon johdosta. Kenraali Krüdener
asetti päämajansa hävitettyyn Sistovaan. Siellä tapasi Karl Aleksander
kenraalin esikunnan, ja siellä sai hän suureksi surukseen tietää, että
hänen ainakin aluksi oli palattava Rumaaniaan järjestämään ja pitämään
huolta elävien elintarpeiden kuljetuksesta. Alakuloisena kävellessään
kadulla, joten sitä Sistovassa kutsuttiin, kohtasi hän majuri
Agafonoffin ja liittyi hänen seuraansa. Hän kohtasi myös majuri
Murgescon ja herra von Lichtensteinin. Edellinen katsahti häneen niin
vihaisesti, että se Karl Aleksanderista tuntui melkein solvaukselta.

Kaikki hänen, mieheksi tultuaan hartaimmat, toiveensa olivat
toteutuneet. Hän oli saanut ottaa osaa sotaan, oli hänen
majesteettinsa omien silmien edessä ollut tilaisuudessa kunnostamaan
itsensä; hän oli päässyt urhoollisen Krüdenerin ordonanssiksi, oli
saanut kunniamerkin, jota tuhannet halusivat, ainoan, jota upseeri
oikeastaan pitää arvossa. Hän oli koko päivän ollut juhlatuulella,
jollaista hän ei ollut koskaan tuntenut; nyt tarvittiin yksi ainoa,
tuon muukalaisen myrkyllinen katse haihduttamaan kaikki pois.
Minkätähden? Hän kysyi sitä itseltään. Ja vastaus kuului: koska hän
toisen silmissä huomasi samoja moitteita, joita hän teki itselleen.
Äänettömänä kulki hän vanhan majurin sivulla, joka koko ajan jutteli,
fllosofeerasi, niin, saarnasi, sillä huomasi selvään, että hän oli
"papittomien" lahkoon kuuluva raskolnikki, joilla opin suhteen on
paljon yhtäläisyyttä reformeeristen metodistien kanssa. Karl Aleksander
tuskin kuuli hänen puhettaan, niin kiintynyt hän oli omiin
ajatuksiinsa.

Molemmat upseerit astuivat rappiolla olevaan rakennukseen, jossa ei
ollut melkein muuta, kuin kellari ja ullakko. Majurin väki oli siellä
"siistinyt heitä varten", kuten he sanoivat. Ystävämme keitättivät
teetä itselleen ja heittäytyivät päivän taisteluista ja monellaisista
mielenliikutuksista uupuneina kumpikin olkikuvolleen. Kun majuri oli
ulkoa lausunut yhden Davidin psalmeista, jotka ovat papittomien
hartauskirjana, nukkui hän heti.

Karl Aleksander makasi kauan valveilla. Kehnon katon, lautojen ja
tiilien välistä näki hän tähtien alkavan tuikkia. Milloin näki hän
halkeimesta punertavalta loistavan kiintonaistähden, milloin kokonaisia
maailmajoukkoja, jotka välkkyivät viheriältä, niin etäällä, että
kammotti ajatella, eikä ollut sanoja sitä ilmaista. Kaikki nuo maailmat
pimenivät silloin tällöin, kun joku räpyttelevä yölepakko lenti aukon
sivu, pyytäessään yöperhosia ja hyttysiä.

Karl Aleksander tahtoi olla onnellinen tänään. Hän tahtoi nauttia
menneisyys-runollisuutta, antaa ajatuksensa ja sydämensä hurmaantua
hänen muistosta, jonka hän äsken harhanäöissään oli nähnyt niin elävänä
edessään kastanjain alla, mutta se oli hänelle mahdotonta, hän ei
voinut eroittaa toisistaan molempia kasvoja, milloin ne olivat äidin,
milloin tytön, niin yhtäläisinä ja kumminkin niin erilaisina.
Sitten vaihtuivat ne majuri Murgescon klassillisiin, hienoihin
kasvonpiirteisiin, joilla oli äsken huomaamansa halveksumisen ilme. Hän
tiesi kyllä minkätähden. Se oli Dodo Davidovitschin. Vaaraa, jota ei
voi välttää, pitää miehuullisesti kohdata, ja Karl Aleksander alkoi
ensi kerran tutkia hänen ja Dodo Davidovitschin ystävyyden luonnetta.
Hän huomasi, että se ei ollut kiinteää, yhtä tasaista, lujaa
graniittia, vaan haurasta rapakiveä. Se yhteensulaumistoiminta, joka
kerran olisi heidän ystävyytensä ensi aikoina hävittänyt kaiken, mikä
voisi heidät eroittaa, oli liijan aikaisin jähtynyt, keskeytynyt. Se
tapahtui silloin, kun Karl Aleksander, enemmän tai vähemmän tietoisena,
alkoi käyttää ystävyys-suhdetta hyödykseen, kun hän rupesi käyttämään
ulkonaisen edistymisensä välikappaleena sitä, jonka itsessään tulisi
olla ehyttä, puhdasta ja pyhää. Ja hänen täytyi myöntää, että hänelle
oli ollut hyvin suurta hyötyä ja etua Dodo Davidovitschin ystävyydestä.
Paljon oli hän saanut häneltä, vähän itse antanut, paljon oli hän myös
yksinkertaisesti vaan ja itsekkäästi ottanut. Hyvinkin tunnin
kiusattuaan itseään noilla mietteillä, irroitti hän vihastuneena
mielensä niistä sanoen: "Kullakin on oma itsensä lähinnä. Kuka sanoo,
ettei Dodo olisi tehnyt samaten, jos hän olisi ollut minun asemassani".
Päättäen tuolla yksinkertaisella lohdutuksella katumuksensa, nukkui hän
vihdoin, herätäkseen merkkisoitoista seuraavana aamuna uusiin toimiin.

Ei ole mahdollista eikä tarpeellistakaan seurata Karl Aleksanderin
elämää sodan vaihtelevissa ja kumminkin niin samankaltaisissa
vaiheissa. Hänet oli siirretty Krüdenerin rykmenttiin, mutta sai
kumminkin olla viikkoja ja kuukausia vähemmin kunniakkaassa toimessaan.
Hän ei saanut olla mukana Nikopolin valloituksessa, ei myöskään
ensimäisessä tappiossa Plevnan luona, jossa kansalaisemme Rosenbom sai
niin kauhean kuoleman. Hän ei saanut olla mukana ennenkuin suuret
hyökkäykset Plevnaa vastaan suunniteltiin. Kun hän vihdoin tuli
armeijaan oli hän majuri.

Äärettömän vaivaloisen ratsastuksen perästä tuli Karl Aleksander
kymmenentenä päivänä syyskuuta myöhään jälkeenpuolisten sinne, jota
yhteisellä nimellä kutsuttiin Plevnaksi. Koko matkan haisi ruuti ja
muutamissa paikoissa, joissa ei tuullut, mätänevät ruumiit.

Kyselemällä alituisesti milloin ylhäisemmiltä, milloin alhaisemmilta
upseereilta, löysi hän vihdoin hämärässä 9 osaston, kenraali
Krüdenerin; se oli erään harjanteen rinteellä Plevnasta eteläänpäin.
Täällä oli armeija ollut heinäkuun onnettomista päivistä asti. Kun
hänen piti ratsastaa melkein koko turkkilaisten aseman ympäri,
päästäkseen rykmenttinsä luo, sai hän nähdä eri puolilta tuon
peljättävän leirin, tuon Plevnan.

Ratsastaessaan harjannetta huomautti eräs vihaisempi upseeri hänelle
yksinäistä miestä, joka istui kenttätuolilla pienessä tammistossa. Se
oli keisari. Siinä hän oli istunut päivittäin, melkein aina yksin,
viisi tai kuusi tuntia yhtämittaa, kaukoputki suunnattuna Grivitzan
varustuksiin. Karl Aleksander teki kierroksen, jottei häiritsisi
hallitsijaa, ja saapui tunnin ratsastuksen perästä osastoonsa.

Hän oli tullut oikeaan aikaan, sillä seuraavana päivänä oli keisarin
nimipäivä, silloin Plevna valloitettaisiin, tuumittiin sotamiesten
keskuudessa, Grivitzan varustukset anastettaisiin millä hinnalla
tahansa, arvelivat upseerit. Ja kun nyt vihdoinkin oli huomattu, että
Osman pascha oli, jollei muuta, niin ainakin alkuperäinen voima, niin
tiedettiin, että huomenna oli kysymyksessä taistelu elämästä ja
kuolemasta. Kun majuri Segerberg oli ilmoittautunut asianomaisessa
paikassa, meni hän lähimmän esimiehensä everstiluutnantin luo, se oli
vanha Agafonoff. Iloisena ja lämminsydämisenä istui tämä majassaan,
joka oli puolittain maahan kaivettu kuoppa, peitettynä laudoilla,
oljilla, turpeilla ja muilla, mitä satunnaisesti oli käsiin saatu,
suojaksi syyssadetta vastaan. Vanhus istui tyhjän tavaralaatikon
päällä. Hänen edessään maassa istui muutamia sotamiehiä, hänen
uskonveljiään, kaikki "papittomiin" kuuluvia, hän selitti heille
oppejaan patriarkkaalisella ja hartaalla tavalla, nyökkäsi
ystävällisesti Karl Aleksanderille ja viittasi häntä istumaan, jatkaen:
"Herra tukee minua. En minä pelkää kymmentätuhatta kansoista, jotka
minua piirittävät, sillä sinä lyöt kaikkia minun vihollisiani poskelle,
sinä murennat jumalattomain hampaat. Herran tykönä apu löydetään,
sinun kansas päälle tulkoon siunaukses, Sela. Ja nyt, hyvät ystävät;
menkäät kukin levolle, minusta tuntuu, että Herra huomenna ottaa
sielumme paratiisiinsa". Sotilaat suutelivat everstiluutnantin kättä ja
menivät äänettöminä ulos, turvallisen ja nöyrän näköisinä, joka tuntui
Karl Aleksanderista täällä verisessä Plevnassa hämmästyttävältä.

"Nuori ystäväni", jatkoi everstiluutnantti, "minulla ei oikeastaan ole
mitään määräyksiä annettavana. Me olemme täällä, turkkilaiset tuolla
Grivitzan kummuilla; huomenna olemme me siellä ja turkkilaiset
voitettuina. Vahvistakaa ruumistanne levolla ja sieluanne rukouksella
elämänne vaikeinta hetkeä varten. Teillä ei ole telttaa, no niin, jos
tyydytte makaamaan täällä yön, on se tahdossanne. Timofei", huusi
everstiluutnantti, "valmista teetä ja vuode majurille. Puolen tunnin
kuluttua pitää kaikki olla valmiina lepoa varten".

Karl Aleksander meni ulos, Timofein siivotessa, kuten sanottiin.
Aurinko oli laskeutunut, vaaleat, punaiset juovat, ikäänkuin verellä
tahratut tiet, jotka kaikki yhtyivät Grivitzan kummun päällä,
valaisivat pilvien alaosaa. Läntinen taivas pimeni, ja syystuuli suhisi
raskaasti huoaten tammien latvoissa. Taivaan rantaa vasten näkyivät
Grivitzan ja Plevnan epäselvät haahmot. Tuhannet pienet tulet
osoittivat, että niiden urhoolliset puolustajat valvoivat juoksu- ja
ampumahaudoissa. Leirissä vallitsi vakava, melkeinpä kolkko mielentila.
Yhdeksän aikaan alkoi hiljaisesti sataa, kaikki, jotka voivat, menivät
telttoihinsa ja majoihinsa ja laskeutuivat levolle.

Varhain aamulla herätti Karl Aleksanderin merkinanto "valmiit", jota
toistettiin komppaniasta komppaniaan, ja joka muistutti kukkojen
laulua, kun ne vastaavat toistensa aamukiekumisiin. Nopeasti laitti hän
itsensä valmiiksi, everstiluutnantti oli jo mennyt ulos, koko leiri oli
liikkeellä. Sieltä täältä kuului merkkisoittoja ja ratisevia
toitotuksia, joiden innostuttamat säveleet tuntuivat kiihoittavan
varsinkin hevosia, sillä joka kerta hirnuivat ne kaikilla tahoilla.

Siltä kummulta, jossa Karl Aleksander seisoi, näki hän edessään
pohjoisessa Plevnan, oikealla Plevnasta Bielaan menevän, suuren
viertotien, joka on osittain tehty jo roomalaisena aikana. Viertotien
pohjoispuolella näkyi korkea harjanne, jonka itäinen pää jyrkkänä
päättyi Plevnan laaksoon, eräs harjanteen haara oli jyrkempi ja
suhteellisesti yksinäisempi, se oli Grivitza. Siitä, mitä hän täältä
näki ja mitä hän edellisenä päivänä oli nähnyt, voi hän päättää, että
turkkilaisten varustukset olivat hevosen kengän muodossa, jonka kupera
puoli oli itäänpäin, Plevnan kaupunki oli melkein keskellä asemaa.
Venäläiset olivat ympäröineet tuon hevosenkengän, mutta jättäneet
aseman avonaiseksi. Huomenna oli hyökättävä varustuksien kimppuun
suoraan edestäpäin. Grivitza oli hevosenkengän ulkonevassa osassa, ja
hän seisoi nyt sitä vastapäätä venäläis-rumaanialaisessa keskustassa.
Etempänä, eteläänpäin viertotiestä liikkui lippukeihäinen
ratsuväkikolonna harjanteen vihertävää rintaa ylös. Kaukoputkella voi
Karl Aleksander nähdä, kuinka rumaanialaiset, jotka olivat Grivitzan
edessä, hänestä oikeaanpäin, kaivoivat juoksuhautoja. Äkkiä peitti
näkymön paksu sumu, joka laskeusi yli laakson. Sumu muuttui pian
vihmasateeksi. Melkein samassa alkoivat kanuunat äänekkään, jymeän
keskustelunsa. Silloin tuli everstiluutnantti. Hän oli tavattoman
kiihkeänä.

"Kas niin, lapseni", sanoi hän, syökäät aamiainen niin nopeasti kuin
mahdollista. "Hyvät herrat," ja hän esitti Karl Aleksanderin lähimmille
upseereilleen, "minun ei tarvitse selittää teille järjestystä, se on
melkein sama, kuin eilisen ja sitä edellisen päivän taisteluissa.
Rumaanialaiset ovat lähinnä, sitten Krüdener, s.o. me; meidän takana
Zotoff neljännen osaston kanssa, senjälkeen Imeritinski, äärimäisenä
vasemmalla hän, te tiedätte, jonka nimeä minä en tahdo lausua" --
kaikki tiesivät, että hän tarkoitti Skobeleffia, jota hän inhosi, koska
tämä, kuten everstiluutnantti sanoi, ei pitänyt kylliksi arvossa
venäläistä verta. -- "Sitä paitsi, te kuulette, on alettu".

Rinteen alapuolella näkyi joukkoja, jotka kulkivat Grivitzaa kohden, ne
tulivat pimeästä, näyttivät varjoilta ja katosivat hämärään. Toisinaan
lakkasi äkkiä kanuunan jyrinä. Hiljaisuudessa kuului silloin sieltä
täältä joku komennushuuto, yksinäisiä kiväärinlaukauksia ja
merkkisoittoja, sitten alkoi taas epäsäännöllinen jyrinä uudestaan ja
turkkilaiset vastasivat siihen melkein tahdikkaalla ammunnalla. Eräs
ajutantti kiiti ohitse.

"Mutta, eversti, teidän pitää ehtiä viertotielle puolessa tunnissa". Ja
ajutantti katosi sumuun. Hän oli Dodo Davidovitsch ja oli hyvin kalpea;
Karl Aleksander katseli häntä lämpimin silmin, olihan hän hänen ainoa
ystävänsä maailmassa.

"Kas niin, Jumalan nimessä, lapseni", ja everstiluutnantti paljasti
miekkansa. Karl Aleksanderia värisytti; "nyt on aika käsissä," tuumi
hän itsekseen. On vaikea sanoa, oliko väristys ruumiillisen luonnon
vero hermoille, vai kostean, kylmän ilman seuraus. Hän näki, miten
monet sotilaat tekivät ristinmerkkejä ja katsoivat taivaaseen
liikutetuin katsein. Se oli pikainen, mutta sydämen sisimmästä
syvyydestä noussut rukous. Äänettöminä laskeusivat sotilaat rinnettä
alas. Karl Aleksander tarkasti hermostuneesti miekkansa terää, tutki
revolverejaan, kaikki oli kunnossa. "Puolen tunnin kuluttua", sanoi hän
itsekseen, "tapan ja haavoitan minä näillä aseilla ihmisiä, näen, miten
ne kärsivät ja kaatuvat edessäni".

Tahdikkaasti, kuten kone, eteni rykmentti sumussa. Puolen tunnin
kuluttua oli se alhaalla viertotiellä. Silloin alkoi maa loivasti
yletä. Sumu oheni, voi jo nähdä parisataa meetriä eteensä. Liikkuminen
raittiissa ilmassa ja seestyvä taivas sai sotilaat luottavammiksi,
kuuli silloin tällöin leikin laskuakin.

Yht'äkkiä nähtiin joukon sairashoitosotilaita, kantaen suuria paareja,
kiitävän juosten rykmentin ohi. Silloin tunsi kukin lähestyvänsä
näkymätöntä rajaa, joka eroittaa olevan suuresta tuntemattomasta -- sen
takana, kammottava paikka, jossa elämän ja kuoleman leikki alkaa. Karl
Aleksander kuuli nuoren sotilaan sanovan vanhemmalle toverilleen
tuskalliset sanat, "Minua peloittaa". -- "Kohtalomme on Jumalan
huomassa", vastasi toinen vapisevalla äänellä.

Kanuunain jyrinä ja pyssyn pauke tuli niin kovaksi, että maa vapisi
sotilaiden jalkojen alla. Niin vilkasta oli ampuminen, että
yhteislaukaukset toisinaan kuuluivat mahtavalta rummuttamiselta. Karl
Aleksander kuuli hurjan eläköönhuudon, ja ikäänkuin raivon villitseminä
hyökkäsivät sotilaat eteenpäin, syöksyen turkkilaisten varustuksiin.
Turkkilaisten ampumahaudoista laukaistiin yhteislaukaus.

Ensimäinen kolonna horjui hetkisen. Karl Aleksander näki, miten jotkut
miehet ensi rivissä tarttuivat päähänsä tai painoivat rintaansa ja
kaatuivat. Heidän viimeiset huokauksensa häipyivät kiväärien
paukkeeseen ja kanuunain jyrinään. Kaatuneiden sivulla olevat
sotamiehet koettivat olla heihin katsomatta. Uusi äänekäs eläköönhuuto
lopetti hetkellisen epätietoisuuden; juoksumarssissa, laukeillen ja
jälleen nousten nopeasti ylös, hyökkäsivät venäläiset vihollista
vastaan loistavalla, hurjalla urhoollisuudella.

Nyt, kun Karl Aleksander kerran oli päässyt ensimäisestä kammostaan,
oli kaikki pelko ohi. Eteenpäin oli ainoa ajatus, joka hänellä oli
mielessä, se ajatus oli hänet hypnotiseerannut, ja hän tunsi nyt sitä
selittämätöntä nautintoa, jota tuntee taistellessa elämän ja kuoleman
uhalla, ja josta hänen vanhemmat toverinsa olivat usein puhuneet. Sitä
nautintoa, jota on metsästyselämän iloissa, jota roomalaiset pitivät
vireillä arenamiekkailuillaan, jota gladiaattorit tunsivat henkensä
uhalla taistellessaan. Tuota himoa, tuota nautintoa, jota vuosisatojen
sivistys ei ole voinut poistaa. Se on eläimellisen elinvoiman
riemuvoittoa, tunnetta ruumiillisen minuuden ylivallasta, minun
oikeuttani ennen kaikkia muita.

Niin, nyt sai hän, huolimatta hurjasta taistelusta ympärillään ja
vasemmalta päin kuuluvasta kovasta eläköönhuudosta, alkaa hengähtää ja
katsoa ympärilleen, katsoa ja ihmetellä majuri Murgescoa, kun tämä,
kauniina kuin sodan jumala itse, hyökkäsi miekka kohotettuna Grivitzan
kumpua ylös rumaanialaistensa etupäässä, jotka tänä päivänä saavuttivat
tavatonta kunniaa. Rynnäkkötikapuut olalla ryntäsivät he eteenpäin,
palaamatta takaisin, he kaatuivat kaikki poikkeuksetta, sekä miehistö
että upseerit.

Linnoituksen juurelta kuului everstiluutnantti Agafonoffin jymeä ääni.
"Eteenpäin, pojat. Herra on hurskaitten suoja. Sela". Mutta ei
minkäänlainen urhoollisuus, ei liha ja veri, ei mikään voima maan
päällä voinut vastustaa sitä tulihelvettiä, jota turkkilaisten
berdanikiväärit syöksivät jyrkkien varustuksien yli. Venäläisten
hyökkäysrivit ensin murtuvat ja sitten peräytyvät. Neljä kertaa
uudistivat venäläiset hyökkäyksen, neljä kertaa heidän voimansa
raukesi.

Jo toisessa päällekarkauksessa kaatui urhoollinen Agafonoff, juuri kuin
hän ensimäisenä hyökkäsi etuvarustuksiin. Hänen kuolemansa sai hänen
sotilaansa raivoon. Mutta turhaan he hyökkäsivät peljättäviä
varustuksia vastaan, heidät syöstiin takaisin verisin päin.

Karl Aleksander ei ollut säästänyt taistelussa itseään, hän oli jo
toisessa hyökkäyksessä saanut muutamia pienempiä haavoja, yksi niistä
vaivasi häntä alituisella verenjuoksullaan. Muudan vanha aliupseeri,
joka huomasi sen, pyysi häntä poistumaan ampumalinjalta, hän tahtoisi
sitoa hänen haavansa. Karl Aleksander seurasi hänen neuvoaan ja meni
noin kivenheiton verran syrjään, siellä istui hän muutamien
alasrevittyjen vallikoppien suojaan ja paljasti käsivartensa.

Aliupseerin nopeasti sitoessa häntä, kuului kova jyrähdys, maa heidän
allaan vapisi, ikäänkuin ruutisuoni olisi räjähtänyt, yhteislaukaus
ammuttiin, aliupseeri kaatui kuolleena hänen päällensä. Hän tahtoi
nousta ylös, mutta hän oli kuin tainnuksissa, vähitellen tointui hän.

"Minä olen kai haavoitettu", tuumi hän, "mutta mistä kohden?" Silloin
tunsi hän sietämätöntä tuskaa jalassaan. Hän työnsi kiivaasti ruumiin
pois päältään ja koetti päästä pois, mutta se oli hänelle mahdotonta.
Luotien vingunta, kanuunain kumea jyrinä sai hänet, ruumiitten ja
haavoittuneitten keskellä kun hän oli -- ja sen huomasi hän oikeastaan
vasta nyt -- kauhistumaan. Kauhu lisääntyi, kun hän näki, että taivas
alkoi seestyä, silloin ei hänellä olisi suojaa sumustakaan. Jännityksen
tunne, sodan nautinto, jota hän vasta oli tuntenut, katosi, ikäänkuin
se olisi virrannut pois hänen verensä kanssa.

Hän näki venäläisten peräytyvän, huusi luokseen muutamia sotamiehiä,
mutta yleisessä pauhussa hänen äänensä ei kuulunut. Hän päätti ryömiä
alaspäin niin kauan kuin hänellä oli voimia, päästäkseen niin etäälle
kuin mahdollista vihollisen varustuksista ja taistelun jälkeen
ryöstävistä turkkilaisista.

Puhutaan kuoleman elonniitosta. Kuten kuhilaita vastaleikatulla
pellolla, makasi täällä kuolleita ja pahoin haavoittuneita kasoissa.
Ne, jotka voivat, koettivat, kuten Karl Aleksanderkin, ryömiä pois
paikalta, joka haisi ruudin savusta ja eilisessä taistelussa
kaatuneista ruumiista. Kammottava ja surkea oli tie; piti ryömiä
ruumisten välitse kylmää, veristä maata. Jano alkoi vaivata häntä, hän
vaikeroi tuskasta, silloin kääntyivät eräästä ruumiskasasta nuoret,
kalpeat kasvot häneen päin. Sammuvilla silmillään katseli kuoleva
avuttomana häntä. "Vettä", kuiskasi hän. Kyyneleet nousivat Karl
Aleksanderin silmiin.

"Rakas ystävä", sanoi hän, "mistä minä otan vettä?" Silloin valtaa
hänet ääretön sääli itseänsä, häntä, joka tuossa makasi, kaikkia noita
kohtaan, jotka olivat kaatuneet miehuutensa paraassa kukoistuksessa.

"Herra Jumala, taivaallinen isä", kuiskasi hän, ne olivat ensimäiset
sanat, jotka hän moniin vuosiin oli lausunut äidinkielellään, mistä ne
tulivat; muistona kuluneilta vuosilta, aikaa sitten menneiltä ajoilta.
Ja Herra auttoi häntä. Luonto oli armelijas, hän vaipui tiedottomana
nuorien, kalpeitten kasvojen viereen.



XIV.


Kun Karl Aleksander tointui, oli yö, pimeä, kylmä, myrskyinen ja
sateinen syysyö. Hän ei voinut alussa muistaa muuta, kuin
ruudinsavuisia, kiihottuneita kasvoja, hikisiä, kiiruhtavia sotamiehiä,
jotka riensivät eteenpäin, alituisesti eteenpäin, kuin kiusanhenkien
ajamina; huutoja, kirouksia, kauhun-, rohkeuden- ja uhkamielisyyden
huudahduksia. Mutta minkätähden ja missä kaikki tuo oli tapahtunut, tai
tapahtui, ei hän muistanut. Turhaan ponnistelivat hänen sairaloiset
aivonsa, saadakseen selville peloittavien kuvien yhteyden. Häntä
värisytti.

Yhtäkkiä kuulee hän läheisyydessään ihmeellistä kurkkuäänistä puhetta,
hän kuulee raakaa naurua, näkee etäältä pienen sarvilyhdyn valon.
Silloin muistaa hän, käsittää hän kaiken. Hän on haavoitettuna lähellä
Grivitzan varustuksia, ja tuolla, tuolla tulevat turkkilaiset ruumiiden
ryöstäjät. Kamala asema saa häneen rohkeutta ja mielenmalttia, hän
etsii revolverinsa, siinä on kolme luotia jäljellä, yksi kummallekin
kahdesta rosvosta; jos ne eivät sattuisi, sitten yksi itselle. Mutta
hänen ei tarvitse käyttää asetta. Molemmat sotarosvot etenevät.

Karl Aleksander alkaa taas ryömiä rinnettä alaspäin, hänen oikea
jalkansa on haavoitettu, se tuntuu raskaalta ja kuolleelta, ja
kumminkin tuntee hän siinä tuskaa. Alhaalta laaksosta näkee hän lyhdyn
tulia, nuotiovalkeita. Ah, jos, hän voisi huutaa jotakuta tuolta
alhaalta avuksi, mutta sinne alas, sinne on pitkältä, niin pitkältä.
Silloin sattui hän pimeässä pahki erääseen kaatuneeseen toveriin, oli
onni, että hän sai käsiinsä erään pussin, suurella vaivalla avasi hän
sen ja löysi pienen pullon paloviinaa. Hän tyhjensi pullon yhdellä
siemauksella. Se antoi hänelle voimia ja luottamusta. Taas alkoi hän
ryömiä alaspäin. Kuinka kauan hän ryömi, ei hän tietänyt...

Aamulla löydettiin hänet tiedottomana eräästä notkelmasta. Kaksi
korppia istui lähellä kalliolla ja odotti hänen elämänsä sammumista.
Korppien tyytyväinen, hiljainen raakkuminen oli ilmoittanut kahdelle
rumaanialaiselle sotilaalle kuolleen eli kuolevan olevan läheisyydessä.
He ottivat hänet huostaansa ja kantoivat leiriin, eräs välskäri sitoi
hänet väliaikaisesti ja hänet asetettiin muiden haavoittuneitten kanssa
turkin vehnäkuhilaiden suojaan. Kun häntä näytti vilustavan, heitti
eräs sotilaista takkinsa hänelle peitoksi. He istuivat täällä
tunnittain, he istuivat pitkissä riveissä, kaikki ne, joita
sairashoitosotilaat eivät olleet ennättäneet korjata, ja niitä oli
paljon, sillä oli menetetty yli kaksitoistatuhatta sotamiestä ja
kolmesataa upseeria. Eräs pappi, vanha mies, tuli Karl Aleksanderin luo
ja kysyi, tahtoiko hän ehtoollista. "En", vastasi hän, "minä olen
luteerilainen, mutta antakaa minulle kuumaa teetä, teetä Jumalan
tähden, minulla on kylmä". Pappi alkoi heti keittää teetä hänelle.

Odotettuaan koko päivän, tuli vihdoin myöhään illalla hänen vuoronsa
päästä kenttäsairaalaan. Siellä taas makasi haavoittuneita pitkissä
riveissä paarit paarien vieressä ja odotti. Ei mitään erotusta miehien
suhteen, oli määrätty, mutta kumminkin oli Karl Aleksander huomaavinaan
että sotilaat vanhasta tottumuksesta veivät upseerit ennen sotamiehiä.
Sairaalana oli suuri huone, jota valaisivat katkuavat lamput. Lääkärit
kulkivat väsyneinä ja välinpitämättöminä ympäriinsä. He olivat olleet
työssä koko päivän, eikä työ näyttänyt vielä loppuvan. Oven hengessä
häälyvän kynttilän valossa istui yksi heistä ja kirjoitti päiväkirjaa.

"Sotamies Ivan Nikolajevitsch Morlavsky, Krüdenerin rykmentistä,
moritur (kuolee)", huusi eräs lääkäri salin päästä.

"Majuri Ilja Iljitsch Stolipin, Krüdenerin rykmentistä, fractura
capitis, moritur," lisäsi hän hiljempaa.

"Sotamies -- -- -- Krüdenerin rykmentistä, perforatio pectoris (rinta
lävistetty)..."

Siten mentiin, mies mieheltä, tuskanhuutojen, kuolevien korahduksien ja
sairashoitosotilaiden puhkumisen kestäessä, kun he pitelivät kiinni
sellaisia, jotka väkivaltaisesti liikkuivat leikkausten aikana. "Minä
luulen, että koko Krüdenerin rykmentti on ollut leikattavanamme", tuumi
eräs vanha lääkäri.

Karl Aleksander pantiin pöydälle, joka oli niin vasta tullut
joutilaaksi, että välskäri vielä kuivasi sitä. Sairashoitosotilaan
leikatessa auki hänen saapastaan, istui veriin tahraantunut lääkäri
tuolilla ja ryyppi konjakkia pienissä erin sekä pureskeli kiirehtien
voileipää, jota hän varovasti piteli sormillaan. Karl Aleksander tunsi
suurta helpotusta, kun saapas irtausi jalasta.

"Pidä kynttilää", käski lääkäri lyhyesti.

Kaksi sairashoitosotilasta tarttui ruuvipenkin voimalla hänen
sääreensä. Samassa tunsi hän sietämätöntä tuskaa.

"Mitä te teette? Ei saa sahata, ei kuuletteko te?"

Hän kuuli huutoa, huokauksia, kirouksia, valitusta ja itkua, kuuli
lääkärin huutavan: "Majuri Karl Aleksandrovitsch Segerberg, Krüdenerin
rykmentistä, perforatio..." sitten meni hän taidottomaksi pöydällä.

Hänet vietiin sairaalaan ja hän heräsi kovaäänisistä sanoista:
"Seuraava, seuraava, kiiruhtakaa!"

Taas ryhtyivät sairashoitosotilaat häneen. Hän vietiin toiseen majaan,
jossa tyyneet ja maltilliset laupeudensisaret ottivat hänet vastaan.
Haavoittuneita oli kaikkialla, sängyissä, lattialla, käytävillä.

"Ei yhtään ainoaa muuta enää, kuin tämä", sanoi yksi
sairaanhoitajattarista, "kuuletteko! Minä menen heti keisarin luo
valittamaan, kuuletteko, ei ainoaakaan enää!"

Karl Aleksander makasi majan eteisessä lattialla, hän ei ollut syönyt
mitään kahteenkymmeneenneljään tuntiin; hän sai lasin portviiniä ja
pisketin, ja kylmän, näljän ja sielun sekä ruumiinvaivojen sijaan,
joita hän oli kokenut, tunsi hän nyt hyvinvointia, jota ei voinut
poistaa karboolinhajukaan eikä vieressä makaavien onnettomuustoverien
kuumehoureet.

"Tämä on siis sotaa", mietti hän ja vaipui uneen.

       *       *       *       *       *

Aamulla, kun Karl Aleksander heräsi, oli maja siivottu, yöllä kuolleet
olivat kannetut pois, ja niitä lienee ollut paljon, sillä Karl
Aleksander sai nyt paikan sängyssä. Hän sai myöskin tietää, että hänen
säärensä oli pahoin haavoittunut, samoin kuin jalkansakin, että sahaus
luultavasti tulisi välttämättömäksi, että hänellä sitäpaitsi oli haava
käsivarressa. Keisari oli laupeudensisarien käskenyt ilmoittaa kaikille
Krüdenerin rykmenttiläisille, jotka olivat olleet kuumimmassa
taistelussa, että yhden Grivitzan varustuksista oli myöhään illalla
valloittanut kunniakas Arkhangelilainen rykmentti.

Kahdentoista seuduissa syntyi majassa suurta liikettä. Lääkärit tulivat
sisään, hourailevat nukutettiin, kauheasti silvotut peitettiin
hienoilla lakanoilla, maja tuullutettiin huolellisesti. Pian senjälkeen
astui keisari sisään.

Keisari, marttyyri -- niin voi häntä kutsua sotanäyttämöllä -- jaloin,
sivistynein ihminen koko laajalla Venäjän maalla, oli pakoitettu tähän
sotaan. Hänet, joka rakasti rauhaa, oli suurpolitiikka, niin, pelkkä
ihmisyys pakoittanut siihen, mitä nyt tapahtui hänen silmiensä edessä.
Kuka lukee ne synkät ajatukset, jotka liikkuivat hänen sielussaan, kun
hän yksinään istui tunnin, tunnin perästä metsikön tammien alla
Rachovajan ylängöillä ja näki sotilaittensa tuhatlukuisina kaatuvan
kukistamattoman Grivitzan muurien juurella.

"Joka on tapahtuva, se tapahtuu", kuuluu hän sanoneen vapisevalla
äänellä, kun ruhtinas Dschingis-Khan toi hänelle sanan niin monen urhon
kaatumisesta. Hän oli kuin mies kestänyt Plevnan tappiot, ja kuin mies
otti hän vastaan tekojensa seuraukset. Hän kulki joka päivä
haavoittuneiden luona, levitti heidän elämäänsä sen verran lohdutusta
ja toivoa kuin voi. Hän teki sitä marttyyrin tyyneydellä. Hän kulki
Piragoffin ja Bergmannin seuraamina -- josta viimemainitusta sitten
tuli keisari Fredrik III:nen lääkäri -- vuoteelta vuoteelle; hän istui
sairaitten luona tuntikausia, puhui heille, lohdutti heitä ja jakoi
palkintoja.

"Karl Aleksandrovitsch Segerberg", kuiskasi eräs laupeuden sisar,
"herätkää, avatkaa silmänne, keisari on täällä, keisari tahtoo puhella
kanssanne". Karl Aleksander heräsi, keisari istui hänen sivullaan.
Hänen kasvonsa näyttivät hyvin liikutetuilta. Silloin tällöin vapisivat
hänen kasvolihaksensa, lempeät, hyvät silmät olivat kyynelissä.

"Kiitos, urhoollinen suomalainen. Sinä" -- Ja keisari muisteli --
"sinähän olit Tonavalla minun ponttoonissani. Voinko minä tehdä mitään
hyväksesi, vanhempaisi, sisariesi, morsiamesi hyväksi?"

Karl Aleksander vastasi vapisevalla äänellä: "Minä olen yksin
maailmassa, vanha tätini on ainoa, joka kaipaa minua". Nuo sanat, tällä
hetkellä lausuttuina, saivat hänen itsensäkin tuntemaan kuinka yksin
hän oli.

"Poika parka", vastasi keisari. "Ruhtinas Dschingis-Khan", sanoi hän,
"kirjoittakaa sähkösanoma minulta, keisarilta, vanhalle naiselle,
kirjoittakaa, että hänen veljensä poika on Grivitzan luona ollut
kunniaksi itselleen ja maalleen, että hän on pahoin haavoitettu, mutta
voitanee Jumalan avulla pelastaa".

"Teidän majesteettinne... Minä kiitän. Suokaa anteeksi, teidän
majesteettinne, yksi kysymys. Elääkö sivusajutantti, ruhtinas
Aleksander Davidovitsch Sasdanadsche, hänelle tahtoisin minä saada
tiedon?"

Keisari katsoi epätietoisena seuruettaan.

Eräs nuori upseeri, käsi siteessä, astui esiin.

"Ruhtinas Sasdanadsche", sanoi hän, "kaatui Skobeleffin sivulla viime
hyökkäyksessä".

Silloin valtasi Karl Aleksanderin niin syvä suru, että hän kätki
kasvonsa tyynyyn ja kovasti nyyhkien sanoi: "Hän oli ainoa ystäväni,
kaikille muille minä olin muukalainen; minä olen tehnyt väärin
hänelle", lisäsi hän kuiskaten.

"Ystävänne, eversti ja sivusajutantti ruhtinas Sasdanadsche on kuollut,
muistoksi hänestä ottakaat vastaan hänen paikkansa ja arvonsa. Eversti
Segerberg on tästä päivästä lähtien minun sivusajutanttinani. Ruhtinas
Dschingis-Khan, lisätkää se sähkösanomaan".

Karl Aleksander suuteli keisarin kättä ja kasteli sitä kyyneleillään.

"Tänä vakavana hetkenä" lisäsi keisari, "sanon minä sinulle ja sinun
kauttasi: ei koskaan ole suomalainen kansani millään teolla heikontanut
sitä luottamusta, joka minulla sen uskollisuuteen on aina ollut ja
tulee olemaan".

Ja keisari suuteli voipuneen sairaan kiheräisiä ohimohiuksia ja lähti
kulkemaan edelleen, sanoen: "hyvästi huomiseen asti!" lääkärien,
pappien ja seurueensa saattamana, jatkoi hän matkaansa via
dolorosallaan miehen rohkeudella, hallitsijan suuruudella ja lämpimän
sydämen vuotavalla hyvyydellä.



XV.


Kun Karl Aleksander oli senverran toipunut, että hänet voitiin siirtää
pois sairashuoneesta, lähetettiin hän monien muiden paranevien kanssa
Cotrocenin sairashuoneeseen Rumaaniassa. Suurissa sairasvaunuissa,
kasakkivartioston suojaamina ja muutamien lääkärien sekä
laupeudensisarien seuraamina kuljettiin pohjoista kohti. Hitaasti
päästiin eteenpäin, tiet Bulgaariassa olivat pohjattomia; eteenpäin
pääsyä varten piti korjata milloin teitä ja siltoja, milloin
ajoneuvoja. Välistä saatiin tunnittain odottaa, kun joku suurempi
joukko tai muonavara-osasto tuli vastaan.

Viikon vaivaloisen matkan perästä päästiin Tonavalle. Sen yli oli nyt
rakennettu silta. Kun sairasvartiojoukko saapui pääsillalle, täytyi sen
taas pysähtyä, sillä silta oli sotamiesten hallussa, komppanija
komppanijan perästä kulki sitä myöten etelään Plevnaa kohden. Karl
Aleksander kumartui vaunusta, nähdäkseen, mikä pataljoona se oli.

Samassa kuuli hän, loikoessaan vaunun oljilla, uhmallisen, hurmaavan
marssin säveleet. "Pojat kansan urhokkaan" kaikui yli Tonavan pauhun,
tuhansien miesten jalkojen töminän jotka menivät etelään Plevnan
hurjiin taisteluihin. Kiihoittava marssi vaikutti Karl Aleksanderiin,
joka oli heikkona kuumeen ja sairautensa tähden, vaikutti niin hänen
sydämeensä, että hän purskahti itkuun. Nehän olivat hänen kotimaansa
säveliä, joita hän poikasena usein oli itse laulanut. Ja hän tunsi
myötätuntoisuutta, niin sydämellistä, niin lämmintä, heitä kohtaan,
jotka olivat kuten hänkin lähteneet sotaan. Hänen sydämensä oli täynnä
osanottavaisuutta, nehän olivat hänen omia kansalaisiaan, hänen omaa
kansaansa, ja hän kohosi ylös niin paljon kun voi, paljasti päänsä,
heilutti laihaa kättään ja huusi mitä keuhkoista lähti: "Jumala
varjelkoon teitä, Suomen pojat!" sitten vaipui hän alas oljille,
tunteittensa ja ponnistustensa uuvuttamana.

Hänen vieressään vaunujen oljilla makasi iloinen husaariupseeri. Kun
hän näki, kuinka liikutettu Karl Aleksander oli, tuli hänkin vakavaksi.
"Tunnetteko venäläistä sananpartta: 'Jeremias, Jeremias, lapseni, jää
kotiin, jää kotiin ja kehrää lankaasi!?'" kysyi hän, "minä muistan sen,
kun näen niin loistavan reippaan osaston, kuin tuon tuolla, menevän
kirottuun työhön Plevnan muurien luo".

"Pojat kansan urhokkaan" kaikui etäältä. Loftschan, Plevnan ja Teliksen
luota kuuluvat kanuunain laukaukset säestivät uhkeaa marssia. Silta oli
taas vapaa. Sairasvaunut voivat kulkea edelleen pohjoista kohden.

       *       *       *       *       *

Lüneburgin suuriherttuatar oli kyllästynyt entiseen tuumaansa; hän oli
saanut uuden. Kaikki lohen ja taimenen pojat oli hän päästänyt
lähimmäisiin puroihin; kultakalat ja Jaapanin ihmeet oli hän
lahjoitellut oikealle ja vasemmalleen. Saksalainen valtioneuvos oli
lähetetty takaisin Pommeriin, josta hän oli kotoisin. Palmut,
jättiläissaniaiset, magnoliapuut oli siirretty eteiseen, jossa
ne olivat lakastuneet pimeyden, kylmyyden ja hoidonpuutteen
takia. Suuriin huoneisiin oli tuotu kaksisataa sänkyä, hohtavan
valkoisine lakanoineen, haahkan-untuvatyynyineen ja pehmoisine,
lämpöisine peitteineen. Palatsista oli tehty sairaala. Suuret
marmorinsekoseinäiset salit oli muutettu sairashuoneiksi, pienissä
loistavissa suojissa asui nyt lääkäreitä, apteekkareja ja
laupeudensisaria. Venäläistä ja luteerilaista pappia, vieläpä
mollah'iakin oli pyydetty pitämään huolta sairaitten sielunhoidosta.
Kun kaikki oli valmiina, pyysi suuriherttuatar saada sinne kaksisataa
haavoittunutta, urhoollisista urhoollisimpia. Hän tahtoi uhrata kaiken
aikansa, elämänsä loppupäivät, pelastaakseen isänmaalle niin useita sen
paraista pojista kuin voi. Niiden joukkoon luki hän erittäin:
"Kummipoikani Aleksander Davidovitschin, ruhtinas Sasdanadschen, jos
hän vielä elää, ja hänen ystävänsä Karl Aleksander Segerbergin". Hänen
pyyntöönsä suostuttiin korkeimmassa paikassa.

Suuriherttuattaren juna oli puolipäivän aikaan lähtenyt Bukarestista.
Niiden satojen joukossa, joita paareilla kannettiin junaan, joita
varovasti ja kumminkin huokausten sekä tuskanhuutojen kuuluessa
asetettiin vaunujen sohville, oli myös Aleksander Segerberg; hänen
nuoruuden ystävänsä, ruhtinas Sasdanadsche ei ollut siellä, hän lepäsi
juoksuhaudoissa Plevnan ulkopuolella.

Juna kiitää huokaillen ja puhkuen pohjaa kohden. Se on tuskien juna.
Ulkona ulvoo pohjoistuuli ja ajaa lumia ikkunaa vasten. Sisällä virtaa
kuumeinen veri sairaiden suonissa ja saa heidän jäntereensä tuskasta
vapisemaan. Pimeä lisääntyy ja tähdet alkavat kiilua. Pakkanen jäätää
kaiken veden, viluisena peittäytyy maa valkeaan talvivaippaansa,
suojellakseen mullassa piilevää voimaa. Sisällä lekuttaa yölamppu ja
heittää väräjäviä varjoja seinille ja kattoon. Laupeudensisaret
kulkevat vaunusta vaunuun, lohduttaen ja kuivaten tuskanhikeä kärsivien
otsilta. Lääkärit kehoittavat lepoon ja toivoon, ja huokaillen, puhkuen
kiitää kauhujen, tuskien juna pohjoista kohden.

Karl Aleksander makaa hiljaisena ja koettaa nukkua, mutta säännöllinen
melu ja ratasten kolina tekee sen hänelle mahdottomaksi. Hänestä tuntuu
ikäänkuin kolina alituisesti toistaisi suomalaisen marssin ensi
säveliä, jotka hän kuuli sairasvaunun mennessä Tonavan yli: "Pojat
kansan urhokkaan", milloin hitaammin, milloin kiivaammin, mutta
alituisesti samaa: "Pojat kansan urhokkaan".

Vastapäätä Karl Aleksanderia on pahoin haavoitettu upseeri peitteitten
ja tyynyjen keskessä. Hän ei ole puhunut sanaakaan koko päivänä, ei
vastannut ainoaankaan kysymykseen. Voisi luulla häntä kuolleeksi,
jollei aika-ajoin kuuluisi pidätetty huokaus hänen vuoteeltaan, jollei
katse hänen suurista ja tummista silmistään ikäänkuin tuskallisesti
etsien ja kysellen harhailisi ympäriinsä. Tarkastelleneeko hän kohta
loppuvaa elämäänsä, sillä hän tietää, että kuolema lähestyy? Hänen
tarkat, äärimäisiin asti jännittyneet hermonsa ovat eroittaneet
lääkärin kuiskauksen papille "Olkaat valmiina puoliyön aikaan". Hetket
kuluvat, sietämättömän hitaasti toisen mielestä, peloittavan nopeasti
toisen. Pienellä asemalla, jossa juna seisoo puoli minuuttia, tulee
sisään hoikka, kaunis, mustiinpuettu nainen. Melkein näkee hänen
yli-inhimillisen taistelunsa koettaessaan olla tyyni, kun hän astuu
haavoitetun luo. Hiljaa vaipuu hän polvilleen sairaan luo, suutelee
hänen vahankeltaista kättään. Huulet vapisevat; leuka tärisee, mutta
itke hän ei, ei sano sanaakaan. Taukoamatta, ikäänkuin sielunsa olisi
silmissään, katselee hän sairasta.

"Monsieur", kuiskaa sairas hiljaa, "quelle heure est-il?"

Karl Aleksander vavahtaa, tietämättä koskiko kysymys häntä tai oliko se
sairaan houriota. Jälleen kuulee hän saman kysymyksen. Vaivalla etsii
hän kellonsa.

"Minuit, monsieur".

"Veulliez bien sonner qu'on vienne avec le prêtre -- je vais mourir",
kuuluu hiljaa, melkein äänettömästi hänen vuoteeltaan. Ennenkuin Karl
Aleksander ehtii painaa soittokellonnastaa on pappi saapuvilla,
suurikasvuinen, hyvinvoipa, melkein sirosti puettu katoolinen pappi.
Junan kulkiessa eteenpäin, täristessä ja heiluessa valmistautuu pappi
antamaan kuolevalle viimeistä voitelusta. Hän ottaa povestaan kultaisen
astian, avaa sen varovasti, kastaa hopeaisen puikon pyhässä öljyssä:
"Per istam sanctam unctionem, et suam piissimam misericordiam", mumisee
hän kuolevan korvaan. Hiljaa, mutta katkerasti itkien kätkee hän, joka
vasta on tullut sisään, kasvonsa. -- "Indulgeat tibi Dominus quidquid
deliquisti..." Ja pappi pudottaa tipan pyhää öljyä kuolevan otsalle.
---- "Christi exaudi nos", kuiskaavat laupeudensisaret.

"Amen", lausuu sairas heikkonevalla äänellä.

"Sancta dei Genetrix" -- -- --

Veturi viheltää pitkään. Vaunut ratisevat ja järisevät, ikäänkuin nekin
kärsisivät tuskaa, ja huumaavaan meluun häipyvät kaikki rukoukset ja
siunaukset. Kun juna vihdoin pysähtyy, on kaikki ohi.

"Nous sommes chez nous", huutaa mustapukuinen nainen ja heittäytyy
kovasti itkien kuolleen yli. Pappi kutsuu sairaanhoitajattaria; kaksi
lääkäriä vie mustapukuisen naisen pois; ruumis pannaan paareille ja
kannetaan ulos. Ulkoa kuuluu puolankielistä puhetta; tarjotaan
puolalaisia sanomalehtiä, puolalaisia virsikirjoja ja testamentteja.

"Kuka kuollut oli?" kysyi Karl Aleksander.

"Viimeinen markiisi Vielopolski", vastaa pappi, "ja nainen, joka
rukoili hänen vuoteensa vieressä, oli hänen sisarensa".

Taasen viheltää veturi; vaunut nytkähtelevät, ja pyörivä sairaala, joka
vie mukanaan niin paljon tuskaa ja kärsimystä, vierii pohjoista kohden,
yhä etemmäksi sodasta, verestä ja kuolemasta, läpi yön, joka tuntuu
äärettömän pitkältä niistä, jotka kärsivät, jotka valvovat, ja jotka
tuskallisina kyselevät itseltään vieläkö he näkevät päivän, vaikkapa
pohjolan lyhyen talvipäivän koittavan idästä.

Juna jätti Brestin ja kiiti Puolaa kohden halki kenttien ja soiden,
läpi synkkien metsien, joissa tuuli kahisutti kuivia lehtiä, joita oli
vielä tammissa.

Karl Aleksander heittelee itseään vuoteellaan. Puoliyön aikana, juuri
kuin hänestä tuntuu, että armelijas uni sulkee hänen silmänsä,
herätetään hän. Hänen luokseen tuodaan toista haavoitettua. Hiljaa,
melkein nöyrästi pyytää vastatullut anteeksi vastuksen, jota hänestä
on, mutta hänen hyttitoverinsa oli kuollut ja hänestä oli
vastenmielistä maata kahden kesken ruumiin kanssa. Aamupuoleen,
likaisen-harmaana, himmeänä talviaamuna tekee lääkäri taas
kierroksensa. Kun hän huomaa Karl Aleksanderin vielä olevan valveilla,
ruiskuttaa hän armeliaisuudesta häneen morfiinia, ja vihdoin vaipuu hän
raskaaseen uneen ja uneksii varhaisimmista lapsuutensa ajoista,
tuskallista unta, joka jälleen herättää eloon lapsuudenaikaiset vaaran
hetket, joita hän oli kokenut. Milloin tuntui hänestä, että hän oli
pudonnut Merijokeen ja oli hukkumaisillaan, milloin, että koski oli
nielemäisillään hänet ikuiseen kuohuunsa, tai että hän oli joutunut
käynnissä olevan viskuukoneen alle Karttulan hovissa, kunnes
huumausaine pääsee täydellisesti vaikuttamaan ja hän vihdoin makaa
paremmin taidottomana, kuin nukkuen.

Karl Aleksander herää vasta myöhään jälkeen puolenpäivän, pää raskaana,
kuin kehnon viinin juomisesta.

Päivä oli harmaa, synkkä ja pitkä, niin pitkä, että yö peloittaa.
Kuinka kauhea siitä tulee karboolin ja öljyn tuoksuineen, kuolleitten
ulostuksineen ja haavojen hajuineen, pimeyksineen, vaivaavine,
tuskallisine ajatuksineen, toivottomuuksineen ja levottomuuksineen.
Voi, sitä yötä; juna tuntui kiitävän kilpaa kuoleman kanssa, milloin
voittaa toinen, milloin toinen kilpailijoista. Varmaa on, ettei kukaan,
joka oli sillä matkalla, unohda tätä kauhun yötä tuskien junassa.

Seuraavan päivän illalla, kun kaikki ovat tuskien, kuumeen, vaunujen
tärisemisen ja jysähdysten uuvuttamia, näkyy vihdoinkin sinertävää
valoa taivaan rannalta. Se näyttää revontulilta, mutta ei räisky, ei
liekehdi. Pietarin miljoonat lyhdyt ne ovat, jotka loistavat yöllä ja
joiden valo heijastuu pilvistä; vihdoinkin siis lepoa ja rauhaa. Kohta
ollaan perillä ja päästään erilleen ruumiista, joita kuljetetaan
mukana, kaikesta vaivasta. Ja juna rientää sinertävää valoa kohden,
joka muodostaa ikäänkuin sädekehän keisarin kaupungin päälle. Ja
silloin kaikuu höyrypillin ennen niin sietämättömältä kuuluva vihellys,
ikäänkuin riemukkaana alkusoittona, sillä se ilmoittaa kaikille noille
onnettomille, että vapautuksen hetki on koittanut, Kymmenen minuuttia
myöhemmin pysähdytään Tsarskoje Selossa.

Sukulaisia ja ystäviä, lääkäreitä, pappeja, hoviylimyksiä, tuhansia
utelijaita on asemalla, Tervehditään, itketään, puristetaan toistensa
käsiä, kiitetään Jumalaa ja tehdään hartaina ristinmerkkejä. Yli
nyyhkytysten ja itkun kaikuu kirkkoveisuu, jolla parikymmentä nuorta
poikaa tervehtii heitä tervetulleiksi. Hovivaunuissa viedään sairaat
herttuattaren palatsiin. Itse seisoo hän eteisessä ja toivottaa
vieraita tervetulleiksi. Ei koskaan ole hänellä ollut loistavissa
saleissaan sellaista vierasjoukkoa: niitä tulee paareissa ja
pyörätuoleissa; niitä tulee sauvojen avulla ja laupeudensisarien sekä
sairashoitosotilaiden taluttamina. Ovet avattiin seljälleen, ja yli
kynnyksien, joista oli astunut silkkikenkiä ja kannuksellisia
saappaita, horjuili nyt sairaita ja kuoleman kanssa kamppailevia. Kukin
vieraista saa vuoteensa, ja niin monituntisten tuskien ja
levottomuuden, hermostuttavan jyrinän, ahdingon ja tukalan ilman
perästä vaipuivat he mielihyvän tunteella pehmeille, puhtaille
vuoteille puhdasilmaisissa viileissä huoneissa, joissa hiljaisuutta
ainoastaan häiritsee yhden ja toisen hiljainen nyyhkytys, joka
onnellisena rohjetessaan jälleen toivoa, onnellisena tuntiessaan
olevansa ikäänkuin kotona, kyynelillä keventää tuskallista hätäänsä,
hermojensa luonnotonta jännitystä.

Suuriherttuatar itse seurasi Karl Aleksanderia hänen vuoteelleen, piti
itse huolta hänen ensimäisestä hoidostaan, suuteli häntä otsalle, teki
ristinmerkin ja lähti. Ensi kerran pitkään aikaan nukkui Karl
Aleksander morfiinitta, nukkui samallaisella suloisen väsymyksen
tunteella, jota hän poikasena oli tuntenut palattuaan kuirien ja
vesilintujen pyynnistä Merijoen rannoilta.

Aamulla hän heräsi kiihkeään, vaikka hiljaiseen keskusteluun.
"Sairaani", sanoo joku, "ovat pahoin haavoittuneita kaikki. Sadasta,
jotka lähtivät Bukarestista, on kaksikymmentä kuollut; ja monet, monet
me vielä kadotamme. Hänkin tuolla, Karl Aleksandrovitsch Segerberg, on
heikko, hyvin sairas; me pelkäämme kylmän vihoja".

Silloin heräsi Karl Aleksander täydellisesti ja katseli ympärilleen.
Hämäränä talviaamuna näki hän suuriherttuattaren, joka osoitteli
lääkäri- ja kenraalijoukolle sairaitaan. Kulkue meni vuoteelta
vuoteelle, ja lääkärit keskustelivat hiljaa tieteellisillä sanoilla
joka tapauksesta.

Yksi toisensa jälkeen vietiin sairaita, sen mukaan kuin he heräsivät,
leikkaushuoneeseen. Vihdoin tuli Karl Aleksanderinkin vuoro. "Hyvät
herrat", sanoo hän, "minä en salli sahausta; minä kuolen mieluummin
kuin vetelehdin rampana elämäni läpi. Luoti on jalkarinnassa, jos te
voitte ottaa sen pois, niin ottakaa, mutta ei sahausta".

Välinpitämätön lääkäri, paperossi suupielessä ja kädet kyynärpäihin
asti veressä, pesee itseään ja vastustaa kiivaasti. Mutta Karl
Aleksander vastaa tyynesti: "Tapahtuu, kuten sanoin, minulla on oikeus
kuolla". Hän ei tahdo tulla nukutetuksi ja tyytyy kuin mies
kohtaloonsa. Siitä päivästä ei hän muista mitään, ei tahdo muistaa eikä
puhua kenellekään. Enemmän kuolleena kuin elävänä viedään hän takaisin
vuoteelleen, ja nyt alkaa hänelle uusi kärsimysten aika. Hän muistaa
pitkiä synkkiä päiviä ja vielä pitempiä unettomia öitä, sekä kuumeen
että vilun tähden tuskallisia, mutta alituisesti, päivin ja öin, näkee
hän edessään parin ystävällisiä, vaaleanruskeita silmiä ja vanhat
kurttuiset, lempeästi hymyilevät kasvot sekä hopeanvaaleat hiukset.
Suuriherttuatar hoitaa itse häntä, etupäässä häntä. Eräänä päivänä, kun
häntä pidettiin jo paranevana, kirjoituttaa suuriherttuatar hänellä
erään paperin alle; hän kysyy, mitä asiaa paperi koskee, mutta
suuriherttuatar vastaa vaan hymyillen: "Ei saa olla utelias".

Sitten kuluu taas viikkoja, ja eräänä kauniina päivänä sanoo lääkäri
hänelle, että kaikki vaara on ohi. Suuriherttuattarelta saa hän
lahjaksi pari hienosti kiillotettua ebenholsista kainalosauvaa
lohdullisilla sanoilla, ettei hänen tarvitse käyttää niitä kauemmin
kuin korkeintaan puoli vuotta. Samalla tahtoo suuriherttuatar häntä
ystävällisesti hämmästyttää ja antaa hänelle tukun suomenkielisiä
sanomalehtiä. Hän kiittää liikutettuna, ottaa ne vastaan ja katsottuaan
niitä sanoo hymyillen: "Ne ovat suomenkielisiä -- niitä minä tuskin
ymmärrän".

"Vai niin", ja suuriherttuatarkin hymyilee, "hankitaan sitten
ruotsalainen sanomalehti". Ja viikkoa myöhemmin lukee hän ensi kertaa
moneen vuoteen kotimaansa sanomalehteä, se on Helsingfors Dagblad. Hän
avaa lehden, lukee palasen, vielä toisenkin, mutta ei ymmärrä siitä
enempää, kuin jostain hänelle aivan outokielisestä kirjasta. Hän
innostuu; alkaa uudelleen; mahdotonta, hänestä tuntuu, että hän
ymmärtää kyllä jokaisen sanan erikseen, mutta ajatusta, sisältöä hän ei
ymmärrä. "Voiko olla mahdollista, että siihen määrin voi unohtaa
äidinkielensä?" kysyy hän itseltään, levottomana päättää hän käyttää
muutamia tunteja joka päivä sen lukemiseen, jotta oppisi jälleen
kielen, joka kerran oli hänen lapsuudenaikansa kieli.

Pieni uutinen, ensimäinen, jonka hän lukee, kuuluu:

"Kansalaisemme everstiluutnantti Karl Aleksander Segerberg, joka
sodassa palveli ---- Krüdenerin rykmentissä, joka otti osaa sotaretkeen
Tonavan ylimenosta Plevnan tappeluun asti, on nimitetty hänen
majesteettinsa keisarin sivusajutantiksi. Segerberg sai Yrjönristin
urhoollisuudestaan Tonavan yli mentäessä".



Jälkilause.


Kun talvi lähestyi loppuaan, oli Karl Aleksander siihen määrään
parantunut, että hän voi muuttaa Pietariin. Ensimäisenä kävi hän
kenraali Olbersin luona. Vanhus, jota viime vuodet olivat paljon
vanhentaneet, istui eineellä ja söi "kolubjäkin'iä", jota hän huuhtoi
alas muutamalla lasilla pihlajanmarjapaloviinaa. Ilman minkäänlaista
aihetta alkoi hän pauhata sukulaiselleen.

"Niin, se oli kaunis kauppa, johon sinä minut houkuttelit".

"Mikä kauppa?"

"Mikä? No, se, että sait minut myymään Karttulan hovin Sandra tädille.
Etkö muista, millaiseksi sinä kuvasit paikan. Rappeutuneeksi, kehnosti
hoidetuksi ja huonoksi. Minä kävin siellä viime kesänä. Se oli
paratiisi. Paratiisi se oli. Ruoka vaan kerrassaan kirottua. Ei viiniä,
olutta eikä paloviinaa koko talossa. Juotiin piimää, hyi perhanaa".
Ukko unohti harminsa kaupasta ja sensijaan alkoi parjata suomalaista
keittiötä -- kieltämättä kehnointa maailmassa. Mellastaen ja kiroillen
kulki hän hetken edestakaisin, kunnes taas muisti kaupan. "Niin, se oli
sievä kauppa. Eukko elää siellä pulskasti. On ripustanut kaikki vanhat
parooni Stjernstedtit seinille. Hänellä on suuri meijeri, myö voinsa
Englantiin, Jumala varjelkoon. Puisto on kuin Tsarskoje Selossa. Sinua
on minun siitä kaupasta kiittäminen. Sinä kai saat lopuksi kaikki
periä. Kiittämättömyys on maailman palkinto".

Hän oli vihassaan niin naurettava, että Karl Aleksander ei voinut muuta
kuin hymyillä, varsinkin kun hän vanhastaan tiesi, ettei maksanut
vaivaa väitellä hänen kanssaan. Sitten alkoi ukko lähemmin tarkastella
häntä.

"Nenä kalpea. Ei kelpaa enää rintamaan, luulen. Yrjönristi,
sivusajutantti! Kyllä vain. Menee kai Karttulaan. Grand seigneur,
suomalainen tilanomistaja. Sopiihan se. Saan kai vanhuuden päivien
turvan luonasi. Ilmaiseksi. Mitä!"

"Ei, olkaa rauhassa, rakas setä. Minä en mene Karttulaan. Minulle on
luvattu paikka ulko-asiain ministeristössä, minä voin päästä
pääkonsuliksi, lähettiläskunnan sihteeriksi, aikaa myöten miksi
tahansa. On ollut siitäkin kysymys, että minut nimitettäisiin
sotilaslähetiksi Tukholmaan, sentähden että minä osaan ruotsia, jonka
minä kumminkin olen unohtanut".

"No, onnea vaan sitten, ja hyvää yötä, sillä minä otan nyt eineen
päälle pikkulinnun unen. Minkälaista ruokaa te saitte Turkissa? Hyvää
yötä, ja kiitos kaupasta!"

Kun Karl Aleksander kauniissa sivusajutantin puvussa esiintyi
Yrjönristeineen Pietarin kaduilla, herätti hän jonkullaista huomiota.
Kulkiessaan kauniina ja kalpeana kainalosauvojensa avulla hiljalleen
eteenpäin, väistyivät ihmiset kunnioittavasti hänen tieltään, hän oli
yksi noista urhoista, noista sankareista sodasta, joka nyt viimeinkin
alkoi näyttää sotilaskävelyltä Konstantinoopoliin, josta niin paljon
oli puhuttu.

Ylipäänsä olikin Karl Aleksanderin liikuttava enempi kuin hän oli
luullut tarvitsevansa. Alussa hän oli nimittäin pitänyt totena
kohtelijaat lupaukset milloin mistäkin paikasta. Mutta kun tosi tuli
eteen, huomattiinkin, että paikka ulkoasiain ministeristössä oli
luvattu kreivi L:lle, pääkonsulin virka ruhtinas Y:lle. Kaikki
haavoittuneita, kaikki maan vanhimmista suvuista, kaikilla
puoltolauseita sillä ja siltä ja siltä. Surkuteltiin, mutta toivottiin,
että eversti itse huomaisi, että tällä kertaa...

Karl Aleksanderista alkoi näyttää synkältä. Hän oli kuukausia
kuluttanut sotaministeristön portaita. Kaikki, mitä hänelle tarjottiin,
oli opettajan paikka eräässä sotaopistossa, jonka johtajana oli eräs
hänestä vastenmielinen kenraali.

Toiselta puolen taas hän ymmärsi, että mitä kauemmin hän odottaisi,
sitä vaikeampaa olisi paikan saanti, sillä sairashuoneista laskettiin
joka päivä joukottain pyrkijöitä.

Eräänä päivänä istui hän täysissä juhlatamineissa, sillä hän oli taas
ollut kumartelemassa koko päivän, mieli synkkänä Cubatin ravintolassa.
Hän oli syönyt päivällisen yksinään, nyt istui hän tupakkia poltellen
ja ajatteli levottomuudella tulevaisuuttaan. Hän oli miehuuden paraassa
ijässä ja tunsi vielä vastustamatonta halua tehdä työtä, toimittaa,
vaikuttaa jotain. Hän tunsi myöskin, että hänellä olisi voimaa ja
kykyä, ja nyt, nyt täytyisi hänen kruunun eläkettä nauttien jossain
syrjäisessä paikassa maaseudulla -- ehkä Karttulan hovissa --
yksinäisenä vanhentua ja tulla, kuten setä Olbers, vanhaksi itsekkääksi
herraksi, jota piti ohjaksissa ainoastaan emännöitsijä ja omat huonot
tavat. Siellä alhaalla odotti Vera Nikolajevna häntä -- je sais
attendre-han oli hänen mielilauseensa. Hän poltti kolmannen sikaarin,
joi kolmannen kupin kahvia, myrkky hermostutti häntä yhä enemmän.

"Ei, setä Olbersin kaltaiseksi minä en rupea -- je ne sais pas attendre
-- täytyy tehdä jotain, täytyy saada asia toimeen. Hätätilassa --
vaikkapa Suomeenkin".

Hän nousi ylös kärsimättömänä ja lähti sauvoihinsa nojaten ulos. Ah,
mutta minne? Yhtäkkiä muisti hän, että hoviministeri oli lähettänyt
hänelle pääsylipun keisarilliseen oopperaan. Hermostuneena tuumittuaan:
mennäkö tai ei, päätti hän lopuksi mennä.

Kun hän saapui oopperahuoneelle, ihmetteli hän, että sitä vartioitsivat
poliisit. Kaikki lyhdyt eteisessä ja rappusilla paloivat. Kun hän
nousi erään santarmin avulla ajoneuvoista, tervehdittiin häntä
eläköönhuudoilla ja käsientaputuksilla. Eteisessä seisoi paasseja,
jotka ensin tekivät hänelle kunniaa ja sitten tarjoutuivat auttamaan
häntä rappusia ylös noustessa.

"Ketä varten tänään on juhlanäytäntö, kuka keisarillisista on
oopperassa?"

"Ei kukaan", vastasi paassi hymyillen, "näytellään teitä varten, herra
eversti".

Karl Aleksander ei ollut tänään leikinlaskutuulella, hän rypisti
silmäkulmansa ja aikoi muistuttaa nuorta miestä, kun tämä, jo
täydellisenä hovimiehenä, lisäsi, -- "ja kaikkia kunniakkaita sankareja
varten, jotka ovat haavoittuneet Plevnassa. Me paassit olemme pyytäneet
saada tarjota apuamme teille tänä iltana".

Karl Aleksander katsoi silloin ympärilleen ja näki rappusten ja
käytävien vilisevän haavottuneita, kaikenarvoisia upseereja. Kun
invaliidit astuivat alas portaita parterrille, otettiin heidät vastaan
käsientaputuksilla. Yleisö nousi seisoalleen. Herrat ja naiset
tervehtivät, monet viimemainituista kuivasivat silmiään, aljettiin
soittaa keisarihymniä, sitten taas taputettiin käsiä, puhallettiin
fanfaareja, huudettiin eläköötä melkein loppumatta. Orkesteripaikan
kaidepuuta vasten nojasi sotilas- ja siviilipukuisia herroja hyvin
avorintaisissa liiveissä, timanttinapit pullistavissa paidan rinnoissa.
Katsellaan monocleilla, binocleilla ja kaukoputkilla looseja, joissa
istuu naisia upeoissa, vaikka ei, hetken vakavuuden takia, hyvin
loistavissa puvuissa. He istuvat kalpeina ja ihastuneina, koristettuina
timanteilla ja helmillä, mutta ei kukilla. Loosirivit muodostavat
ikäänkuin kauniiden kasvojen ja pehmoisten olkapäiden ansarin, jotka
kohoavat kaidepuun kultauksien ja sametin yli ikäänkuin harvinaiset ja
tuoksuavat kukat kasvitarhojen kosteassa tuoksuisessa ilmassa.

Karl Aleksander seisoi kauniina ja uhkeana kansallishymniä
soitettaissa.

"Asseyez-vous, mon général, vous devez être bien fatigué", sanoo nuori
vaaleaverinen, ruskea- ja viisassilmäinen nainen hänelle.

Hän on todella väsynyt, ja liehakoivasti sanoo hän mahdollisimman
sujuvimmalla ranskallaan -- sillä hän puhuu huonoa ranskaa -- "Merci,
mademoiselle, je suis colonel, pas général".

Silloin alkaa nainen kuiskailla vieressään seisovan vanhemman naisen
kanssa, joka nähtävästi on hänen äitinsä, sillä vaikka hän on ruma,
melkeinpä yksinkertainen, huomaa kumminkin hänen ja kauniin nuoren
naisen välillä paljon yhtäläisyyttä.

"Niin kaunis upseeri, on sääli häntä", sanoo nuorempi ruotsiksi ja
katsoo ystävällisesti Karl Aleksanderiin.

Karl Aleksander hymyilee ja kumartaa. Nainen punastuu korvia myöten.
Vähentääkseen kiusallisuutta sanoo Karl Aleksander:

"Minä ymmärrän ruotsia hyvin hyvästi, vaikka puhun sitä hyvin
kehnosti".

Silloin ryntää järeämpi tykistö esiin, vanha nainen esittää itsensä,
kauppaneuvoksen rouva Sjöholm Porista ja tyttärensä Gertrud. Karl
Aleksander antaa nimikorttinsa, ja yleisen puhelun ja sorinan
vallitessa alkusoittoa odottaessa alkaa rouva Sjöholm vilkkaan
keskustelun. Karl Aleksander saa tietää, että Gertrud on
kasvatettu Lausannessa, että hän on käynyt kaksi vuotta Pariisin
musiikkiopistossa, jossa hän on harjoittanut opintoja itse Ambroise
Thomasin johdolla.

Karl Aleksander yrittää vastaamaan ruotsiksi, mutta se käy hyvin
kankeasti. "Eikö neiti puhu venäjää?" kysyy hän.

"E-en", vastaa neiti varmasti ja vakuutuksella, "sitä minä en puhu".

"Niin mutta neidin pitäisi oppia. Ajatelkaas, jos te joutuisitte
naimisiin venäläisen upseerin kanssa", sanoo hän hänen varman äänensä
kiusoittamana.

Silloin tuli neiti vakavaksi. "Minä naimisiin venäläisen upseerin
kanssa, mitä luulisitte tuttavieni sanovan..."

Silloin koputtaa soitonjohtaja, sorina vaikenee, uvertyyri alkaa, se on
Carmen.

Neiti on hyvin perehtynyt musiikkiin, hän tuntee joka nuotin
oopperassa. "Tämä, näettekö, on ranskalainen, oikea ranskalainen
korukappale, terävä ja sievä, tuo on espanjalainen, andalusialaisine
taruineen araapialaisten historiasta. Sovitus on tässä, samoin kuin
muutamissa muissakin paikoissa oopperaa wagnerilaista, näettekös,
Bizet on, lähinnä Berlioz'ta ainoa kaikkialla yleinen, ainoa
yleismaailmallinen Ranskassa, sentähden pidetäänkin häntä niin paljoa
suuremmassa arvossa ulkomailla..." Karl Aleksander kuuntelee
mielihyvällä hänen matala- ja suloäänisiä sanojaan, ja samalla hän
nauttii soitosta, nauttii niin, että hän tuntee kylmiä väreitä
ruumiissaan ja hänen silmänsä kyyneltyvät. Mutta Carmen itse ei ole
tyytyväinen, hän saa kyllä esiin pirullisuuden luonteessa, mutta ei
viehättäväisyyttä, Miehelän hempeys muuttuu jokapäiväiseksi,
herkkätuntoisuudeksi, sehän kyllä on osittain Bizet'n oma syy.

Sellaista tyttöä ei hän ollut koskaan tavannut Venäjällä. Hänelle hän
oli täydellinen uutuus, ikäänkuin harvinaisen kasvin kukka, ei
ulkomaalaisen, vaan semmoisen joka on kasvanut jossain korkealla
raittiissa ja viileässä vuoriseudussa, kesäisen valon ja keskiyön
auringon loisteessa ja vanamon sekä havumetsän tuoksussa. Karl
Aleksanderia huvittaa todella ensi kerran soitannollinen kappale.

Väliajalla tarjoaa rouva Sjöholm, joka on antelijaita maalaisrouvia,
teetä. Gertrud ohjaa Karl Aleksanderia häikäilemättä ensimäisen rivin
lämpiöön. Karl Aleksanderin mieli on sekä liikutettu että lämmin. Hän
huomaakin hänet ei ainoastaan alkuperäiseksi, vaan myöskin suuressa
määrin miellyttäväksi. Veri on vettä sakeampaa, tuumii hän.

Teetä juodessa sanoo Gertrud: "Teidän, herra eversti, pitäisi tulla
takaisin Suomeen. Kuinka voi, kun on suomalainen, unohtaa kielensä ja
maansa, ja elää vuosikausia vieraassa maassa?"

"Niin", sanoo rouva Sjöholm, "nyt juuri on hyvä paikka avoinna,
tullilaitoksen päätirehtööri on vasta kuollut. Siihen paikkaan teidän
tulisi hakea".

"Ken tiesi", sanoo hän ajatuksissaan ja katsoo lämpimästi neiti
Gertrudiin, joka seisoo hänen rinnallaan.

Kun ooppera on lopussa, tarjoo kauppaneuvoksen rouva Karl
Aleksanderille paikan vaunuissaan, lähdetään ravintolaan illalliselle.
Pietarissa on ainoastaan viidennen ja kuudennen luokan kahviloita.
Neiti Gertrud, joka on oleskellut Tukholmassa ja Pariisissa, pitää
kaikkea jotenkin kohtalaisena, Helsinkiinkin verrattuna.

"Tarkoitatteko totta sanoessanne, että tässä, tai ylipäänsä missään
suhteessa Helsinki on edellä Pietarista?" kysyy Karl Aleksander
kummissaan.

"Arvelematta", sanoo neiti hämmästyttävällä varmuudella, ja hän alkaa
arvostella oikein murhaavasti Pietarin katuja, ajureita, puistoja y.m.

Karl Aleksander, jonka mielestä Pietari on maailman keskipiste,
kuuntelee epäilevällä hyväntahtoisuudella ja ajattelee Karttulaa ja
täti Sandraa talikynttilöineen... Toiselta puolen taas, viisaan ja
maailmaa-kokeneen tytön täytynee kumminkin jossain määrin osata
arvostella sitä seikkaa. Erotaan monikertaisilla vakuutuksilla
hauskasta illasta. Karl Aleksander lähtee asuntoonsa. Nyt hän on
päättänyt ottaa ratkaisevan askeleen.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä on hän hyvissä ajoissa täydessä juhlapuvussa, nyt
tarkoittaa hänen käyntinsä Suomen ministerivaltiosihteeriä. Ijäkäs
kreivi ottaa hänet vastaan vanhanaikuisella ylenpalttisella ja
loistavalla kohteliaisuudella. Suurissa, pulleoissa loistavissa
silmissä näkee Karl Aleksander mitä suopeinta hyväntahtoisuutta. Hän
tuntee Karl Aleksanderin nimen, hänen menestyksensä, hän on iloinen
nähdessään kansalaisen, "kansalaisemme", joka on niin kauniilla tavalla
saavuttanut kunniaa Suomen nimelle. Karl Aleksander esittää asiansa,
kysyy, onko hänellä mitään toivoa tulla huomioon otetuksi
tullipäällikön paikkaa täytettäessä.

Kreivi katsoo ihmeissään häntä. Tullipäällikkö! "Mutta herra
eversti, teille kai ovat ne asiat aivan tuntemattomia, luulen minä".
Sitäpaitsi, hän ottaa erään paksun kirjan, "katsotaanpas tätä kirjaa?
'Vapaakaupasta ja suojelustulleista', sen on kirjoittanut eräs vanha
tullilaitoksessa ansiokas mies. Senaatti on yksimielisesti puoltanut
häntä kysymyksen alaiseen paikkaan, ja minä olen täydellisesti yhtä
mieltä senaatin kanssa, minä en voi siis tässä asiassa tehdä mitään
herra everstin hyväksi. Mutta mielihyvällä minä vasta -- ja piankin,
muutamien kuukausien kuluttua puollan teitä..."

Karl Aleksander nousee ylös, hän tuntee koko tuon rämsyn, on
kuullut samat lauseet monta kertaa viime viikoilla, hermostuneena ja
tautinsa väsyttämänä on hän loukkaamaisillaan, sanomaisillaan
epäkohteliaisuuden, mutta nielee sen alas, sanoo lyhyesti jäähyväiset
ja ajaa suoraan suuriherttuattaren luo, käy sitten vielä ruhtinas
Dschingis-Khanin luona ja lopuksi sotaministeristössä. Kun suomalainen
kreivi viikkoa myöhemmin saapuu esittämään tullipäällikköään paperit
valmiina salkussa, kuulee hän odottamatta: "Eversti Segerberg on
nimitetty suuriruhtinaskunnan tullilaitoksen päätirehtööriksi".
Neljäätoista päivää myöhemmin matkustaa Karl Aleksander
raskasmielisenä, melkein katumoissaan elämänuransa valitsemisesta
Suomeen. Hän jättää upseeriklubin, Pietarin palatsit, jättää Vera
Nikolajevnan, nuor untensa monet muistot ja harvalukuiset ystävät, hän
vaihtaa kaikki ne tullimiehiin, publikaaneihin ja syntisiin köyhässä
Suomessa.

Loppu.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "'Kansalaisemme'" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.