Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Naisten aarreaitta
Author: Zola, Émile, 1840-1902
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Naisten aarreaitta" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



NAISTEN AARREAITTA

Kirj.

Émile Zola


Suomentanut ["Au Bonheur des Dames"] G. C. [Gertrud Colliander]


Ensimmäisen kerran ilmestynyt
Otavan kustantama 1912.



I.


Denise tuli jalkaisin Saint-Lazaren asemalta, jonne hän oli kahden
veljensä kanssa saapunut Cherbourg'in junassa kolmannen luokan kovalla
penkillä vietetyn yön jälkeen. Hän talutti kädestä nuorempaa, Pépétä,
ja Jean tuli perästä. Kaikki kolme olivat matkasta uupuneita ja
vaelsivat aran ja neuvottoman näköisinä keskellä suunnatonta Pariisia
tarkastellen nenä pystyssä talojen seiniä ja joka kadun kulmauksessa
kysellen Michodièrenkatua, jonka varrella heidän setänsä Baudu asui.
Mutta kun he lopulta joutuivat Gaillonin aukiolle, tyttö pysähtyi äkkiä
hämmästyksen valtaamana.

-- Voi! hän sanoi, -- katsopa, Jean!

He jäivät siihen ihmeissään seisomaan kylki kyljessä. He olivat mustiin
puettuina, heidän piti kuluttaa loppuun isän kuoleman johdosta ostetut
surupuvut. Tyttö, kaksikymmenvuotias, ikäisekseen sangen hintelä,
asultaan köyhä, kantoi toisessa kädessään kääröä tukien toisella
viisivuotiasta pientä veljeään, joka riippui hänen käsivarressaan.
Hänen takanaan seisoi toinen veli, kuudentoista vanha, kookas ja komea
poika, käsiään heilutellen ja kurkistellen hänen olkapäänsä takaa.

-- Siinäpä vasta tavaratalo! Denise jatkoi hetken vaiti oltuaan.

Heidän edessään kohosi Michodièren- ja Neuve-Saint-Augustininkadun
kulmassa mahtava muotitavara- ja vaatekauppa, jonka näyteikkunat
leimusivat vilkasvärisinä lokakuun haaleassa ja kalpeassa valossa.
Saint-Rochin tornissa kello löi kahdeksan, ja katukäytävillä
liikkui vain Pariisin varhaista väkeä, virastojen ja liikkeiden
pikkuvirkailijoita, jotka riensivät konttoreihinsa, ja emännöitsijöitä,
jotka juoksivat ostoksilleen. Tavaratalon ovella kaksi kauppa-apulaista
viimeisteli tikapuilla seisten villakankaiden näytteillepanoa, ja
Neuve-Saint-Augustininkadun puoleisessa näyteikkunassa toinen apulainen
laskosteli siroihin poimuihin sinistä silkkikangasta. Talosta, jossa ei
vielä ollut ostajia ja johon henkilökunta tuskin oli saapunut, kuului
kuhinaa kuin heräävästä mehiläispesästä.

-- Peijakas! sanoi Jean. -- Komeampi on kuin sinun muotikauppasi. Ei
tuollaista Valognes'issa ollut.

Denise pudisti päätään. Hän oli palvellut kaksi vuotta Cornaillen
liikkeessä, pikkukaupungin hienoimmassa muotikaupassa, ja tämä
tavaratalo, jonka hän nyt äkkiarvaamatta näki ja joka hänen silmissään
oli suunnaton, paisutti hänen sydäntään ja sai hänet liikuttuneena
unohtamaan kaiken muun. Kulmauksessa Gaillonin aukiolle avautuva ovi,
joka oli kokonaan peililasia, ulottui välikerrokseen saakka keskellä
muhkeita, kullalle loistavia koristeveistoksia. Kaksi naispatsasta,
povi paljaana ja pää kallellaan pitivät ylhäällä kilpeä _Naisten
Aarreaitta_. Tämän kummaltakin puolen alkoivat näyteikkunat pitkinä
jonoina Michodièren- ja Neuve-Saint-Augustininkaduille anastaen paitsi
kulmarakennusta neljä vasta ostettua ja sisustettua taloa, kaksi
oikealla, kaksi vasemmalla puolella. Denisestä tavaratalo näytti
jatkuvan loppumattomiin, katosi silmänkantamattomiin pohjakerroksen
näyteikkunoineen ja välikerroksessa sijaitsevine toimistoineen, joiden
elämää ja toimintaa kadullakävijä saattoi seurata peili-ikkunoista.
Ylhäällä neiti silkkipuvussa teroitti lyijykynää, ja hänen vieressään
kaksi hänen toveriaan levitteli samettipukuja.

-- Naisten Aarreaitta, Jean luki nauraen rakkausasioihin perehtyneen
nuorukaisen ylpeätä ja raikasta naurua. Hänellä oli jo ollut
kokemuksensa Valognes'issa. -- Näppärä nimi, vai mitä? jatkoi hän. --
Saa ihmiset juoksemaan!

Mutta Denise näytti vajonneen ajatuksiinsa keskioven tavarapaljouden
edessä. Siinä oli oven ulkopuolella, jopa katukäytävällä kokonainen
vyöry huokeahintaisia tavaroita, jotka houkuttelivat ohimeneviä ja
joiden ääreen täytyi pysähtyä. Yläkerroksista valui pakottain
villakankaita ja verkoja, merinoita, seviotteja, flanelleja;
välikerroksen ikkunoista liehui harmaansinisiä, merensinisiä,
öljypuunvärisiä kangaskaistoja, joissa oli valkeat hintalaput. Niiden
vieressä riippui oven kehyksenä nahkareunuksia, kapeita koristenauhoja,
hienoja, tuhkanvärisiä oravan selkänahkoja, lumivalkeita joutsenen
vatsauntuvia, kaniiniturkiksia, valekärppää ja -näätää. Ja sitten,
maassa, hyllyillä ja pöydillä, jäännöskappalekasojen keskellä
kudottua vaatetavaraa melkein ilmaiseksi, käsineitä ja huiveja,
villakudonnaisia, päähineitä ja liivejä, kokonainen talvivarasto
raidallista, juovikasta, ruudullista, punapilkullista villatavaraa.
Denise näki neljänkymmenenviiden centimen ruudullista villakangasta,
yhden frangin maksavia reunuksia amerikkalaista näädännahkaa ja
kahdenkymmenenviiden centimen käsineitä. Tämä tavaroiden paljous
muistutti jättiläismäisen markkinakuorman purkamista. Olisi voinut
luulla koko talon haljenneen ja vyöryttäneen liiat varastonsa kadulle.

Setä Baudu oli unohtunut. Pépékin, joka ei päästänyt sisarensa kättä,
katseli silmät tapillaan. Mutta ajoneuvot pakottivat heidät siirtymään
aukiolta, ja koneellisesti he lähtivät Neuve-Saint-Augustininkatua
kulkien näyteikkunan luota toisen luo ja pysähtyen jokaisen kohdalla.
Ensin he ihmettelivät taitavasti järjestettyä tavararakennelmaa:
ylhäällä oli ikäänkuin maalaismajan katto, muodostettu viistoon
asetetuista sateenvarjoista; sen alla silkkisukkia siten että pohkeiden
kaarevuus tuli näkyviin. Kaikenvärisiä ja kaikenlaatuisia sukkia siinä
oli, ruusuilla kirjailtuja, pitsimäisiä mustia, sellaisia joissa oli
vaalean hipiän vivahdus; veralla verhotulla hyllypöydällä oli käsineitä
kauniisti järjestettyinä, hoikkasormisia ja kapeakämmenisiä niinkuin
bysanttilaisen neitosen käsi, uhkuen vielä naisen käyttämättömien
vaatekappaleiden jäykkää ja neitseellistä suloa. Mutta viimeinen ikkuna
varsinkin kiehtoi heitä. Siinä oli näytteillä silkkikankaita, satiinia
ja samettia, kokonainen väriasteikko herkkiä ja sointuvia vivahduksia,
heiveröisiä kuin kukkien lehdet; ylimpänä sametit, toiset sysimustia,
toiset valkeita kuin maito; alempana satiinit alkaen kirkkaista
ruusunpunaisista ja sinisistä vaaleten koko ajan niin että lopulta
saavuttivat värivivahduksen äärimmäisen hienous- ja vaaleusrajan;
alimpana kokonainen taivaankaari silkkikankaita, solmuiksi
poimuteltuja, laskostettuja kaareutuvan vartalon muotoisiksi, taitavien
käsien kosketuksen eloon herättämiä; ja väriyhtymiä erottaen kierteli
vienona säestyksenä kepeän kuohkea punos kermanväristä fulardia.
Mahtavina päätepinoina ikkunan laidoissa oli ne kaksi silkkilajia,
joita liike erikoisesti suositteli, paris-bonheur ja cuir-d'or -nimiset
silkit, käytännöllisyyteensä nähden tavattoman huokeita, mikä oli
aiheuttanut silkkikankaiden hinnoittelussa täydellisen mullistuksen.

-- Tuo silkki tuossa, viisi frangia ja kuusikymmentä metriltä! Denise
huokasi paris-bonheuria ihmetellen.

Jeania alkoi jo kyllästyttää. Hän pysäytti ohikulkijan:

-- Michodièrenkatu, voisitteko neuvoa?

Saatuaan vastauksen että se oli ensimmäinen oikealla, he palasivat
samaa tietä kiertäen tavaratalon. Mutta heidän tultua määräkadulle
Denise pysähtyi taas katselemaan. Siinä oli valmiiden naistenpukujen
ikkuna. Cornaillen liikkeessä Valognes'issa hän oli toiminut juuri
valmiiden vaatteiden myyjänä, mutta tällaista hän ei ollut ikinä
nähnyt, ja ihastuksen valtaamana hän tuijotti liikkumatta. Takimmaisena
pitkä vyö kallisarvoista bruggelaista pitsiä levisi kuin alttaripeite
punertavan valkoiset siivet levällään. Alençon nypläykset kiemurtelivat
kiehkuroina sen ympärillä, kaikenlaiset pitsit, valencialaiset,
brysseliläiset ja venetsialaiset kuohuivat vaahtopäinä, kasaantuivat
kinoksiksi. Oikealla ja vasemmalla kohosi synkänvärisiä verkapatsaita,
jotka siirsivät vielä etäämmälle tämän tabernaakkelin taustan. Ja tässä
naisen viehätysvoimalle pystytetyssä kappelissa pöyhkeilivät vaatteet:
keskellä hopeakiiltoisella ketunnahalla reunustettu samettinen vaippa;
sen toisella puolen silkillä päällystetty, oravannahkainen turkki,
toisella puolella kukonsulilla koristettu verkanuttu; sitten
nukkapunoksilla ja joutsenen untuvilla reunustettuja tanssiaisviittoja
valkeasta kasmirista ja verasta. Niitä oli kaiken hintaisia alkaen
kaksikymmentäyhdeksän frangia maksavasta huokeahintaisesta viitasta
aina puolentoista tuhannen arvoiseen samettivaippaan. Pyöreäpoviset
mannekiinit paisuttivat kankaita, korkeat lanteet liioittelivat
vyötäisten hoikkuutta; nuket olivat ilman päitä, niiden sijalla oli
iso valkea hintalappu nuppineulalla kiinnitettynä punaiseen
flanellikaulaan. Taitavasti sijoitetut sivupeilit kuvastivat ja
kertasivat loppumattomiin loistavia nukkeja, täyttivät koko kadun
komeilla, kaupaksi tarjolla olevilla naisilla, joilla pään asemesta oli
valkea lappu ja hinta oli suurilla numeroilla.

-- Ovatpa komeita! Jean kuiskasi osaamatta paremmin selittää
tunteitaan.

Hänkin tuijotti liikkumatta, suu auki. Kaikki nämä naisen
ylellisyystavarat saivat hänet punastumaan mielihyvästä. Hän oli kaunis
kuin tyttö ja näytti itse asiassa varastaneen sisareltaan kauneuden,
iho oli raikas, tukka punertava ja kihara, silmät ja huulet lempeydestä
kosteat. Hänen rinnallaan Denise, hämmästyksen leima koko olennossaan,
näytti vieläkin hennommalta kuin tavallisesti. Hänen kasvonsa olivat
pitkähköt, suu liian iso, ja hänen ihonsa oli jo hieman lakastunut,
tukka oli vaalea. Pépé, hänkin vaaleaverinen, puristautui sisarta
vastaan levottomana, hyväilyjen kaipuun valtaamana ja tarkasteli ujosti
näyteikkunan hienoja neitosia. Katukäytävällä nuo kolme vaaleaveristä
ja mustapukuista lasta muodostivat niin oudon ja samalla miellyttävän
ryhmän, että ohikulkijat kääntyivät hymyillen katsomaan surumielistä
tyttöä, joka oli herttaisen lapsen ja reippaan pojan seurassa.

Jonkin aikaa oli jo harmaatukkainen paksu mies, jonka kasvot olivat
leveät ja keltaiset, katsonut heitä toisella puolen katua olevan
kauppansa ovelta. Hän oli raivostuneena ja hammasta purren seurannut
vastapäisen tavaratalon heräämistä, kun hän huomasi lapset, joiden
ilmeinen ihastus yhä enemmän katkeroitti hänen mieltään. Senkin hölmöt
siinä töllistelivät silmänkääntäjien kujeita.

-- Entäpä setä! sanoi Denise äkkiä kuin unesta heräten.

-- Tämähän on Michodièrenkatu, Jean vastasi. -- Täällä kai hän asuu.

He kääntyivät katsoen ylös ja näkivät juuri edessään sen oven
yläpuolella, mistä tuo paksu mies heitä tarkasteli, vihreäksi maalatun
nimikilven: _Vanhan Elbeufin tehtaan verkaa ja flanelleja. Baudu,
Hauchecornen seuraaja_. Talo, jonka ruskealla vesivärillä töhrityssä
seinässä tuo kilpi kellertävine, sateen haalistamine kirjaimineen oli,
näytti aivan litistyneen sitä ympäröivien Ludvig XIV:n tyylisten isojen
rakennusten alle. Siinä ei ollut kadun puolella kuin kolme ikkunaa, ne
olivat neliömäisiä, vailla kaihtimia, kaunistuksena vain kaksi ristissä
olevaa rautatankoa, jotka jakoivat ne neljään ruutuun. Mutta tässä
alastomuudessa hämmästytti Deniseä, jonka silmät vielä olivat täynnä
vastapäätä olevan tavaratalon komeutta, varsinkin pohjakerroksessa
sijaitseva myymälä, matala ja kuin kasaan painunut, ja sen päällä
olevan ahtaan välikerroksen puolikuunmuotoiset ikkunat, jotka toivat
mieleen vankilan. Lasinvihreä laudoitus, samaa väriä kuin kilpikin,
mutta ajan ruskettama ja tummentama, ympäröi kahta mustana ammottavaa,
pölyistä näyteikkunaa, joiden takaa hämärästi erotti päällekkäin
ladottuja kangaspakkoja. Selällään oleva ovi näytti johtavan pimeään
kellariholviin.

-- Tuossahan se on, Jean sanoi.

-- No niin, täytyy mennä sisään, päätteli Denise. -- Pépé, tulehan nyt!

He lähestyivät epäröiden, ujouden valtaamina. Kun heidän isänsä oli
kuollut samaan kuumetautiin, joka kuukautta aikaisemmin oli vienyt
heiltä äidin, setä oli kuolemantapausten liikuttamana kirjoittanut
veljentyttärelleen tarjoten hänelle liikkeessään paikan, jos tämän
tekisi mieli lähteä Pariisiin onnensa hakuun. Mutta siitä oli jo
melkein vuosi, ja tyttö katui nyt, että oli lähtenyt matkaan
ilmoittamatta sedälleen. Eihän setä tuntenut heitä, koska hän ei ollut
kertaakaan käynyt Valognes'issa sittenkun oli lähtenyt sieltä aivan
nuorena ruvetakseen asiapojaksi Hauchecornen verkakauppaan, jossa oli
vähitellen kohonnut omistajan vävyksi.

-- Onkohan herra Baudu kotona? Denise kysyi uskaltaen vihdoin puhutella
paksua miestä, joka katseli heitä ihmetellen.

-- Minä olen Baudu, vastasi tämä.

Denise punastui ja sammalsi:

-- Sepä hyvä!... Minä olen Denise, ja tämä tässä on Jean ja tämä on
Pépé. Olemme tulleet luoksenne, niinkuin näette, setä.

Baudu hätkähti. Hänen keltaiset kasvonsa pingottuivat, ja hänen
vihaisten silmiensä katse kävi harhailevaksi. Hän takertui puheessaan,
sillä nähtävästi hän ei ollut moneen aikaan ajatellut tätä perhettä,
joka nyt oli heittäytymässä hänen niskoilleen.

-- Vai niin! Vai olette tulleet! hän toisti moneen kertaan hitaasti ja
painokkaasti. -- Mutta Valognes'issahan teidän piti olla!... Miksikä
ette ole Valognes'ssa?...

Denisen täytyi selittää. Hiljaisella, hiukan vapisevalla äänellä hän
kertoi asiansa. Kun isä oli kuollut kulutettuaan viimeisenkin roponsa
onnettomaan värjäyslaitokseen, Denisen oli täytynyt pitää huolta
kaikista. Hänen palkkansa Cornaillen liikkeessä ei riittänyt heille.
Jean oli kyllä ollut työssä erään puusepän luona, missä hän oli
korjaillut vanhoja huonekaluja, mutta hänelle ei maksettu palkkaa.
Kumminkin poika mieltyi vanhoihin esineisiin ja rupesi itsekin
veistämään puuta. Kerran sitten löydettyään norsunluunkappaleen, hän
oli huvikseen veistänyt ihmisen pään, jonka eräs ohikulkeva herra oli
nähnyt. Juuri tämä herra oli saanut heidät lähtemään Valognes'ista
hankkimalla Jeanille paikan Pariisiin erään norsunluutöiden valmistajan
luo.

-- Voitteko kuvitella, setä, Jean pääsee jo huomenna oppiin uuden
mestarinsa luo. Hänelle annetaan siellä ruoka ja asunto, eikä hänen
tarvitse maksaa mitään... Silloin ajattelin, että Pépé ja minä
tulisimme kyllä myös toimeen. Onnettomammiksi kuin Valognes'issa emme
ainakaan voi tulla.

Mutta jotakin hän jätti kertomatta. Hän ei puhunut Jeanin
rakkausseikkailusta mitään, ei mitään tämän kirjeistä eräälle
pikkukaupungin hienon perheen tyttärelle eikä aidan yli vaihdetuista
suudelmista; koko tuosta häväistysjutusta, minkä johdosta hän oli
päättänyt lähteä Valognes'ista. Hän oli tahtonut seurata veljeään
Pariisiin valvoakseen levottomana pikku äitinä tuota suurta, kaunista
poikaa, joka oli niin iloinen ja johon kaikki naiset mieltyivät.

Setä ei vielä tyyntynyt. Hän alkoi jälleen kysellä. Mutta nyt hän
sinutteli tyttöä kuultuaan hänen puhuvan sillä tavalla veljistään.

-- Vai ei isäsi siis jättänyt teille mitään perintöä. Enkö minä
neuvonut häntä tarpeeksi, ettei hänen pitänyt sekaantua tuon
värjäyslaitoksen ostamiseen. Vai näin sinä siis jäit, nämä veitikat
niskoillesi. Ja sinunko on pitänyt elättää koko tätä joukkoa!

Äreys oli haihtunut hänen kasvoiltaan, eivätkä hänen silmänsä
näyttäneet enää vihaisilta niinkuin äsken hänen katsellessaan Naisten
Aarreaittaa. Äkkiä hän huomasi sulkevansa heiltä tien.

-- No niin, hän sanoi, -- koska nyt kerran olette tulleet... Käykäähän
sisälle! Parempi se kuin laiskotteleminen jonninjoutavien hullutusten
vuoksi.

Heitettyään viimeisen vihaisen katseen näyteikkunoihin toiselle puolen
katua hän päästi lapset sisään astuen itse ensimmäisenä myymälään ja
huutaen vaimolleen ja tyttärelleen:

-- Elisabeth, Geneviève, tulkaapa tänne! Täällä on teille vieraita.

Denise ja hänen veljensä astuivat epäröiden pimeään kauppaan. Kadun
kirkkaan päivän sokaisemina he räpyttivät silmiään ja koettelivat
jalalla permantoa ennen kuin uskalsivat liikkua eteenpäin. Painautuen
näin vielä lähemmäksi toisiaan, pienokainen ison siskon jaloissa ja
vanhempi veli viimeisenä, he tulivat sisään levottomuudesta värähtelevä
kohteliaisuuden hymy huulilla. Heidän surupukunsa kuvastuivat mustina
ovesta tulvivaa aamukirkkautta vastaan, ja viistosti lankeava valo
kultasi heidän vaaleat hiuksensa.

-- Niin, käykää sisään vain, toisti Baudu.

Muutamin sanoin hän selitti asian rouva Baudulle ja tyttärelleen.

Rouva Baudu oli pieni, kalpea, vähäverisyyttä poteva nainen, hiukset,
huulet, jopa silmätkin olivat lähes valkeat. Geneviève, joka oli
perinyt äitinsä kivulloisuuden, muistutti voimattomuudessaan ja
värittömyydessään varjossa kasvanutta tainta. Vain hänen tukkansa,
komea, musta tukka, tuuhea ja raskas, kuin ihmeestä kasvanut, loi hänen
piirteilleen surullista viehätystä.

-- Käykää sisään, sanoivat naiset vuorostaan. -- Tervetuloa!

He tarjosivat Deniselle myyntipöydän takana olevaa istuinta. Pépé
kiipesi heti siskonsa syliin ja Jean asettui hänen viereensä nojaten
laudoitukseen. Tuntui jo paremmalta ja he katselivat myymälää, jonka
pimeyteen heidän silmänsä olivat jo tottuneet. Nyt he erottivat jo
matalan ja savun mustaaman katon, tammiset, kiiltäviksi kuluneet
myyntipöydät ja satavuotiset, rautavanteiset kaapit. Synkkiä
kangaspakkoja kohosi aina kattohirsiin asti. Verkkojen värjäämiseen
käytettyjen väriaineiden haju, kemiallisten aineiden väkevä lemu,
levisi ilmaan lattian kosteuden väkevöimänä. Huoneen perällä eräs neiti
ja kaksi kauppa-apulaista järjesteli valkeita flanellipakkoja.

-- Tahtoisikohan tuo pikku mies mielellään jotakin suuhunsa? rouva
Baudu sanoi hymyillen Pépélle.

-- Kiitos vaan, sanoi Denise. -- Mutta olemme asemalta tullessa juoneet
maitoa eräässä kahvilassa.

Vastaten Genevièven katseeseen, joka kysyvästi tutki lattialla olevaa
pientä tavarakääröä, Denise jatkoi:

-- Olen jättänyt matkakirstumme asemalle.

Hän punastui. Ymmärsihän hän toki, ettei kysymättä saanut tuppautua
ihmisten luo. Jo heti rautatievaunussa junan lähdettyä Valognes'ista
hän oli syvästi katunut ajattelemattomuuttaan; ja sentähden hän oli
perille tultua jättänyt matkakirstun asemalle ja hankkinut lapsille
aamiaista.

-- Kas niin, Baudu sanoi äkkiä. -- Pitkistä puheista ei ole
mihinkään... Parempi sanoa suoraan sanottavansa. Olen kirjoittanut
sinulle, se on totta, mutta siitä on jo vuosi, ja näetkö tyttäreni,
liike ei ole lainkaan edistynyt sillä aikaa...

Hän vaikeni. Liikutus, jota hän ei tahtonut näyttää, katkaisi lauseen.
Rouva Baudu ja Geneviève laskivat nöyrän näköisinä katseensa maahan.

-- Kyllä, Baudu jatkoi, -- kyllä kai siitä selvitään, en minä
hätäile... Mutta meidän on täytynyt vähentää henkilökuntaa; minulla ei
ole enää apulaisia kuin kolme. Eivätkä ajat ole nyt sellaiset, että
voisin ottaa neljännen. Sanalla sanoen, en voi nyt ottaa sinua luokseni
niinkuin lupasin, lapsi parka.

Denise kuunteli häntä kalpeana jännityksestä. Baudu jatkoi yhä
kiivaammin:

-- Siitä olisi yhtä vähän hyötyä sinulle kuin meillekin.

-- Hyvä on, setä, sai Denise lopulta vaivoin sanotuksi. -- Koetan
selvitä jotenkin.

Baudu enempää kuin hänen vaimonsakaan eivät olleet kovia ihmisiä. Onni
vain ei ollut koskaan suosinut heitä. Siihen aikaan, jolloin liike
menestyi, heillä oli ollut viisi poikaa kasvatettavana. Näistä kolme
oli kuollut kahdenkymmenen iässä, neljäs oli joutunut huonoille
jäljille, ja viides oli äskettäin purjehtinut kapteenina Meksikoon. Nyt
oli vain Geneviève jäljellä. Perheen elatus oli niellyt suuria summia,
ja sitten Baudu oli kuluttanut viimeiset varansa ostamalla
Ramboullet'sta, appensa kotiseudulta, ison talorähjän. Vanhan
rehellisyysintoilijan sielussa olikin katkeruus yhä enemmän päässyt
valloille.

-- Olisi ollut parempi ilmoittaa tulosta, hän jatkoi suutuksissaan
omasta kovuudestaan. -- Olisit kirjoittanut, niin minä olisin
kehoittanut sinua jäämään sinne missä olit... Kun isäsi kuolemasta
ilmoitettiin minulle, niin sanoin hitto vieköön, mitä sellaisessa
tilanteessa sanotaan. Mutta sinä tulla tupsahdat muitta mutkitta... Se
on kiusallista.

Hän korotti äänensä kuin etsiäkseen helppoa ratkaisua. Hänen vaimonsa
ja tyttärensä eivät uskaltaneet kohottaa silmiään maasta. He olivat
tottuneet nöyrästi kuuntelemaan koettamattakaan koskaan vastustella.
Jean kalpeni, mutta Denise painoi pelästyneen pikku veljensä rintaansa
vasten. Kaksi suurta kyyneltä vieri hänen silmistään.

-- Hyvä on, setä, hän toisti. -- Kyllä me menemme pois.

Silloin Baudu äkkiä hillitsi itsensä. Syntyi painostava hiljaisuus.
Sitten hän jatkoi jurosti:

-- En minä aio ajaa teitä ulos... Koska kerran olette tulleet, niin
saatte olla meillä yötä. Tottapahan sitten nähdään.

Rouva Baudu ja Geneviève vilkaisivat perheen isäntään ja ymmärsivät
että heidän oli lupa toimia. Kaikki selveni. Jeanistahan ei tarvinnut
pitää huolta. Mitä Pépéhen tuli, niin hänelle oli mainio asunto rouva
Gras'n luona, vanhan rouvan, joka asui Orties'nkadun varrella ja otti
lapsia täysihoitoon neljästäkymmenestä frangista kuukaudessa. Denise
sanoi, että hänellä oli rahaa maksaa ensimmäinen kuukausi. Siis hänelle
itselleen vain oli hankittava paikka. Kyllä kai paikka löytyisi
tästäkin kaupunginosasta. -- Eikö Vinçard tarvinnut apulaista? sanoi
Geneviève.

-- Niin, todellakin, taisipa tarvita, huudahti Baudu. -- Aamiaisen
syötyämme lähdemme käymään siellä. Täytyy takoa raudan ollessa kuumaa.

Yksikään ostaja ei tullut keskeyttämään perheneuvottelua. Myymälä pysyi
pimeänä ja tyhjänä.

Perällä kauppa-apulaiset ja neiti jatkoivat työtään kuiskaillen. Mutta
sitten kolme naista astui kauppaan ja Denise jäi hetkeksi yksin. Hän
suuteli Pépétä sydän raskaana, ajatellessaan että heidän oli piakkoin
erottava. Lapsi, hyväilynhaluinen kuin kissanpoika, peitti kasvonsa
sanaakaan sanomatta. Kun rouva Baudu ja Geneviève palasivat, he
sanoivat poikaa hyvin kiltiksi. Denise kertoi, ettei lapsi koskaan
telminyt, koko päivän se oli ääneti haluten vain hyväilyjä. Sitten he
puhelivat aamiaiseen saakka lapsista, talousasioista, elämästä
Pariisissa ja maalla, katkonaisin lausein ja aivan yleisesti,
sukulaisina, joista tuntuu hiukan tukalalta, etteivät tunne toisiaan.
Jean oli mennyt kaupan ovelle eikä tullut enää sisälle. Hän katseli
kadulla viliseviä joukkoja hymyillen ohimeneville sieville tytöille.

Kymmenen aikaan palvelustyttö kutsui aamiaiselle. Tavallisesti pöytä
oli katettu Baudulle, Genevièvelle ja ensimmäiselle kauppa-apulaiselle.
Toinen pöytä katettiin yhdentoista aikaan rouva Baudulle, toiselle
kauppa-apulaiselle ja neidille.

-- Nyt syömään! verkakauppias huudahti kääntyen veljentyttärensä
puoleen. Kun perhe oli asettunut pöytään ahtaassa ruokasalissa, isäntä
kaipasi ensimmäistä kauppa-apulaista, joka hiukan myöhästyi.

-- Colomban!

Nuori mies saapui pyytäen anteeksi; hän oli ensin tahtonut järjestää
flanellin. Colomban oli kahdenkymmenenviiden ikäinen ovela nuorukainen,
ruumiinrakenteeltaan raskas, rehellisyyden leima kasvojen samoin kuin
ison, pehmeähuulisen suun piirteissä, mutta silmissä viekkautta.

-- Joutavia, kaikella on aikansa, Baudu sanoi, leikellen jykevästi
istuen kylmää vasikanpaistia täsmällisesti ja varovasti niinkuin
ainakin tarkkaan silmäänsä luottava liikkeen esimies, joka erehtyy
tuskin grammastakaan.

Hän jakoi kaikille heidän osansa, leikkasipa leivänkin. Denise oli
ottanut Pépén viereensä auttaakseen häntä syömisessä. Mutta huoneen
pimeys vaivasi häntä. Hän oli tottunut kotiseutunsa suuriin, valoisiin
huoneisiin, ja hänestä tuntui ahdistavalta. Ainoa ikkuna aukeni
pienelle sisäpihalle, josta ei päässyt kadulle muuten kuin kulkemalla
talon pimeän käytävän läpi, ja kostea, haiseva piha, jota vähäinen
valonheijastus niukasti valaisi, muistutti kaivon pohjaa. Talvipäivinä
huoneessa täytyi polttaa kaasua aamusta iltaan. Kirkkaalla ilmalla, kun
ei tarvinnut kaasua sytyttää, oli huone vieläkin surkeampi. Kului vähän
aikaa, ennenkuin Denise tottui tarpeeksi valaistukseen voidakseen
erottaa ruuan lautaseltaan.

-- Siinä poika, joka ei lykkää ruokaa luotaan, Baudu virkkoi
nähdessään, että Jean oli lopettanut paistinsa. -- Jos hänestä on yhtä
kovaksi työntekijäksi kuin paistinsyöjäksi, niin kyllä hänestä mies
tulee... Mutta sinä, tyttäreni, et syö?... Ja sano minulle, kun saamme
nyt rauhassa keskustella, miksi et mennyt naimisiin Valognes'issa.
Denise päästi lasin johon oli tarttunut.

-- Naimisiinko minä! hän huudahti. -- Voi, setä, ettehän toki
tarkoittane... Entä lapset!

Hänen täytyi nauraa, sillä niin hullunkuriselta tuntui hänestä ajatus.
Kuka sitäpaitsi hänestä olisi huolinut? Hän oli köyhä ja pieni kuin
kiuru eikä edes kaunis. Eikö mitä! Hän ei aikonut koskaan naimisiin.
Olihan hänellä jo kahdessa lapsessa tarpeeksi.

-- Olet väärässä, vastasi Baudu. -- Nainen tarvitsee aina miehen
tuekseen. Jos olisit ottanut kunnon pojan, niin et olisi joutunut
kiertämään veljinesi Pariisin katuja kuin mustalaiset.

Hän keskeytti jakaakseen säästäväisesti ja täsmällisesti, ketään
erityisesti suosimatta, uuden ruokalajin, silavassa paistetut perunat,
jotka palvelija toi pöytään. Osoittaen lusikallaan Genevièveä ja
Colombania hän jatkoi:

-- Nuo aikovat viettää häitä ensi keväänä, jos kauppa käy tänä talvena
hyvin.

Sellainen oli tämän kauppahuoneen tapa. Sen perustaja, Aristide Finet,
oli naittanut tyttärensä ensimmäiselle kauppa-apulaiselleen
Hauchecornelle, ja Baudu itse, jolla ei ollut Michodièrenkadulle
saapuessaan kuin seitsemän frangia taskussaan, oli nainut isä
Hauchecornen tyttären Elisabethin. Nyt hän vuorostaan aikoi antaa
tyttärensä Genevièven ja kauppahuoneen Colombanille, niin pian kuin
kauppa taas alkaisi vilkastua. Syy miksi hän näin viivytteli kolme
vuotta sitten päätetyn liiton toteuttamista, oli hänen ääretön
tunnollisuutensa, jonkinlainen itsepintaisuus rehellisyydessä. Kun
liike oli joutunut hänelle, se oli ollut sangen tuottava; nyt hän ei
puolestaan tahtonut luovuttaa sitä vävylle, ennenkuin ostajamäärä taas
oli entisellään ja asiat paranemaan päin.

Baudu jatkoi yhä puhettaan ja esitteli Colombania, joka oli kotoisin
Rambouillet'sta niinkuin rouva Baudun isäkin. Kymmenen vuotta hän oli
jo palvellut liikkeessä, työssä aamusta iltaan, hän oli toimelias mies.
Täydellä syyllä hän oli kohonnut arvoonsa. Eikä hän ollut ihan
mitätöntä sukuakaan. Olihan hänen isänsä kuuluisa huijari Colomban,
eläinlääkäri, joka oli tunnettu koko Seine-et-Oisessa, ammatissaan
taitava, mutta sellainen syömäri, että pisti poskeensa mitä vain eteen
sattui.

-- Jumalan kiitos, kauppias lopetti, -- joipa isä ja mässäsi, mutta
poika on meillä oppinut tuntemaan rahan arvon.

Baudun puhellessa Denise tarkasteli Colombania ja Genevièveä. He
istuivat rinnan pöydässä, mutta tuntuivat välinpitämättömiltä, eivät
punastuneet eivätkä hymyilleet. Siitä alkaen kun tuli taloon Colomban
oli elänyt tämän ratkaisun toivossa. Hän oli läpikäynyt kaikki asteet
ja kohonnut asiapojasta ja halvasta palkkalaisesta talonväen uskotuksi
ja seuralaiseksi osoittaen aina samaa kärsivällisyyttä, samaa
säntillisyyttä työssään ja samaa harrastusta tähän avioliittoon, joka
oli hänestä kaikin puolin mainio ja kunniallinen kauppa. Hän oli niin
varma siitä, että Geneviève kerran tulisi hänen omakseen, ettei
muistanut enää sitä toivoakaan. Tyttö puolestaan oli tottunut
rakastamaan häntä, mutta hän rakasti umpimielisen luonteensa
vakavuudella, intohimoisella kiihkeydellä, josta hän ei itsekään,
yksitoikkoisen ja säännöllisen arkielämänsä vieriessä, tiennyt mitään.

Denise ajatteli velvollisuudekseen vastata jotakin ja sanoi
kohteliaasti hymyillen:

-- Hyvähän tietysti on, että mieltyy toisiinsa ja kun on varoja siihen.

-- Niin, sehän se aina lopuksi tulee eteen, julisti Colomban, joka ei
ollut tähän asti sanonut sanaakaan, sillä hän oli hidas syöjä.

Geneviève sanoi vuorostaan luotuaan sulhaseensa pitkän katseen:

-- Kun vain on rakkautta ja hyvää sopua, niin kaikki selviää itsestään.

Heidän lempensä oli syntynyt ja kasvanut vanhan Pariisin ummehtuneessa
ilmassa. Se oli kuin kellarissa puhjennut kukka. Kymmenen vuoden aikana
Geneviève oli seurustellut vain tämän yhden miehen kanssa. Päiväkaudet
tyttö oli häärinyt hänen seurassaan verkapakkapinojen takana pimeässä
puodissa; aamuin ja illoin he olivat istuutuneet saman pöytään
toistensa viereen, aina samassa kaivomaisen kolkossa ruokasalissa. He
eivät olisi voineet olla paremmin piilossa, tarkemmin maailmalta
kätkettyinä maallakaan lehtojen siimeksessä. Mutta nuoren tytön
mielessä oli heräämässä epäilys, mustasukkaisuuden aavistus, joka
kerran oli opettava hänelle, että hän oli antautunut iäksi, siksi että
varjo, jossa hän hapuili, esti häntä näkemästä muita, siksi hänen
sydämensä oli tyhjä ja hänen päivänsä ilottomat.

Denise luuli huomaavansa tuon levottomuuden oireen Genevièven
sulhaseensa luomassa katseessa, ja hän vastasi ystävällisen
osanottavaisena:

-- Kyllä kai sopua on, kun vain on rakkautta.

Mutta Baudu suoritti edelleen mahtavana isännän tehtäviä. Hän oli
jakanut juuston, ja sukulaistensa kunniaksi hän käski tuoda toisenkin
jälkiruoan, viinimarjahilloa, tavaton tuhlaavaisuus, joka näytti
hämmästyttävän Colombania. Pépé, joka tähän asti oli ollut hyvin
kiltti, käyttäytyi sopimattomasti hillon nähdessään, Jean taas
innostuneena kuuntelemaan, kun puhuttiin häistä, katseli serkkuaan
Genevièveä, joka oli hänestä liian hiljainen, liian kalpea, ja hän
vertasi mielessään tätä pieneen valkeaan, mustakorvaiseen ja
punasilmäiseen kaniiniin.

-- Tarpeeksi juttuja, ruokavuoro muille! kauppias sanoi nousten
pöydästä osoittaen aterian päättyneen. -- Yhden ylimääräisen nautinnon
ei välttämättä tarvitse johtaa toiseen.

Rouva Baudu, toinen kauppa-apulainen ja neiti asettuivat nyt vuorostaan
pöytään. Denise jäi taas yksin ja istuutui ovelle odottamaan, milloin
setä joutaisi tulemaan hänen kanssaan Vinçard'in luo. Pépé leikki
kiltisti ja Jean oli uudestaan asettunut ulko-oven kynnykselle
jatkamaan havaintojaan. Lähes tunnin ajan Denise seurasi hiljaisena
katselijana mitä hänen ympärillään tapahtui. Aika-ajoin tuli kauppaan
ostajia, naisia, ensin yksi, sitten kaksi yhdessä. Mutta kaupan elämä
ei tuntunut vilkastuvan. Sama ummehtunut haju, sama puolihämärä, missä
entisten aikojen sävyisä ja koristeeton kaupankäynti kitui hylättynä
vanhuuttaan. Deniseä innostutti Naisten Aarreaitta, joka toisella
puolen katua kohosi loistossaan ja jonka näyteikkunoita näki avoinna
olevasta ovesta. Taivas oli yhä pilvessä, ja hieno usvan kaltainen sade
täytti ilman lämpimällä kosteudella, jossa oli ikäänkuin pölyksi
hajonnutta auringonpaistetta. Tämän kalvakan päivän valossa tavaratalo
vilkastui koko ajan, täyttyi ostajista.

Denisen valtasi outo tunne. Tavaratalon sisässä ikäänkuin jyskytti
korkeapaineen alaisena kone, jonka tärähdykset ulottuivat
näyteikkunoihin asti. Ikkunat eivät enää päilyneet kylminä niinkuin
aamulla, vaan värähtivät hehkuvina sisäisen jyskeen voimasta. Väkeä
kokoontui niiden eteen, naisia, jotka tuuppivat toisiaan, kokonainen
valtaisa hurjistunut joukko. Kadulla kuohuvan intohimon vaikutuksesta
kankaat heräsivät eloon, pitsit lehahtivat lentoon ja yhtyivät hienoksi
verhoksi, joka verkalleen laskeutui peittäen kuumeesta hehkuvilta
katseilta tavaratalon salaperäisinä houkuttelevat syvyydet. Tanakat
verkapakat hengittivät paisuttaen viekoittelevasti paksun ja jykevän
rintansa. Puvut aaltoilivat yhä enemmän eläviltä näyttävien
mannekiinien hartioilla, ja samettinen vaippa, täyteläisten olkapäiden
kannattamana, kohotti notkean ja elämästä lämpimän vartalonsa
aaltoilevine povineen ja keinuvine lanteineen. Kuumuus, joka sai koko
talon hehkumaan, syntyi myynnistä, väentungoksesta myyntipöytien
ympärillä, mistä kadulla seisojallakin oli aavistus. Koneen
yhtämittaista jyskettä ylläpitivät ostajajoukot, jotka tunkeilivat
näytehyllyjen ympärillä, huumaantuivat houkuttelevista tavaroista ja
joutuivat kassanhoitajien käsiin. Kaikki oli järjestetty säännölliseksi
ja konemaisen täsmälliseksi, naislaumat liikkuivat hammasrattaiston
voimasta.

Jo aamusta alkaen Denise oli kuullut kiusaajan äänen. Tavaratalo, jossa
yhdessä tunnissa kävi enemmän väkeä kuin Cornaillen liikkeessä kuudessa
kuukaudessa, hurmasi häntä ja houkutteli luokseen. Hänen halussaan
lähestyä sitä oli epämääräistä pelkoa, joka vielä lisäsi sen
vetovoimaa. Samalla hänen setänsä liike alkoi tuntua hänestä
vastenmieliseltä. Syytä ymmärtämättä hän tunsi halveksivansa,
kammoavansa tätä vanhanaikaisen kaupankäynnin kolkkoa soppea. Kaikki
hänen täällä kokemansa tunnelmat, hänen levottomuutensa hänen
tullessaan sisään, hänen ahdistuksensa sukulaisten nyrpeän
tervehtimisen johdosta ja ikävä aamiainen vankilamaisen kolkossa
ruokasalissa, hänen raukaiseva odotuksensa keskellä tämän loppua
tekevän talon torkkuvaa eristyneisyyttä yllyttivät hänet vastarintaan
ja saivat hänet intohimoisesti tavoittelemaan elämää ja valoa. Ja
vaikka hän hyvänluontoisena koetti sukulaistensa tähden hillitä
itseään, hänen katseensa palasi yhä uudelleen Naisten Aarreaittaan,
ikäänkuin hänessä piilevä myyjätär olisi pyrkinyt lämmittelemään tuon
suuren, hehkuvan myyntilieden ääreen. Ja häneltä pääsi huomaamatta:

-- Siellä ainakin käy väkeä!

Mutta hän katui heti huomatessaan, ettei ollut enää yksin. Rouva Baudu,
joka oli noussut pöydästä, seisoi hänen vieressään tavallista
kalpeampana tuijottaen värittömillä silmillään samaan suuntaan kuin
hänkin. Vaikka naisraukka tahtoikin alistua kohtalon iskuun, hän ei
kuitenkaan kestänyt nähdä hirviötä, joka pöyhkeili toisella puolen
katua, tuntematta silmäluomiensa paisuvan epätoivon kyynelistä.
Geneviève oli tullut myös ovelle ja katseli levottomana Colombania,
joka huomaamatta häntä ihaili valmiiden vaatteiden myyjättäriä, joilla
oli myyntipöytänsä vastapäätä olevassa välikerroksen ikkunassa. Baudu
itse, kasvot vihasta vääntyneinä, sanoi vain:

-- Ei kaikki kultaa, mikä kiiltää. Kärsivällisyyttä vain.

Nähtävästi hän perheylpeydestä hillitsi katkeran sanatulvan, jona hänen
vihansa pyrki purkautumaan. Itserakkaus esti häntä heti paljastamasta
tunteitaan noille lapsille. Vihdoin, riistäytyen vaivalloisesti irti
vastapäätä loistavan talon katselemisesta, hän kääntyi sanoakseen:

-- No niin, lähdetään nyt käymään Vinçard'lla. Paljon on
paikanhakijoita, ja huomenna on jo kenties myöhäistä.

Mutta ennen lähtöä hän käski toisen kauppa-apulaisen mennä asemalle
noutamaan Denisen matkakirstun. Rouva Baudu puolestaan, jolle tyttö
uskoi Pépén, sanoi tahtovansa käyttää joutohetken käydäkseen lapsen
kanssa Orties'nkadulla rouva Gras'n luona ja sopiakseen asiasta. Jean
lupasi siskolleen, ettei hievahda puodista.

-- Meillä on vain parin minuutin matka, Baudu selitti kulkiessaan
veljentyttärensä kanssa Gailloninkatua. -- Vinçard on perustanut
silkkikankaiden erikoisliikkeen, jolla vielä on melkoisen hyvä
kauppavaihto. Tietysti hänelläkin on vaikeuksia niinkuin kaikilla,
mutta hän on terävä mies, joka saituudellaan saa tilit tasaantumaan.
Luulenpa kumminkin, että hänellä on aikomus lopettaa luuvalonsa takia.

Silkkikauppa sijaitsi Neuve-des-Petits-Champs'inkadun varrella lähellä
Choiseulin kauppakujaa. Se oli puhdas ja valoisa, sisustettu
uudenaikaisen ylellisesti ja mukavasti, mutta pieni ja vähävarastoinen.
Baudu ja Denise tapasivat Vinçard'in tärkeässä neuvottelussa kahden
herran kanssa.

-- Älkää välittäkö meistä, verkakauppias huusi, -- meillä on aikaa
odottaa.

Peläten häiritsevänsä hän palasi ovelle, missä kuiskasi Denisen
korvaan:

-- Tuo laiha on Aarreaitassa, silkkiosaston alijohtaja, ja toinen, tuo
paksu mies, on silkkitehtailija Lyonista.

Denise luuli ymmärtävänsä, että Vinçard koetti myydä kauppaansa
Robineaulle, Naisten Aarreaitan virkailijalle. Silmää räpäyttämättä,
kunniallisen ja arvokkaan näköisenä hän vakuuttamalla vakuutti, ollen
kuitenkin mies, jolle valat ja kunniasanat eivät paljoakaan merkitse.
Hänen puheestaan päätellen liike oli kultakaivos, josta hänen oli pakko
luopua kirotun sairauden takia. Hän keskeytti puheensa yhtä kyytiä
valittaen kipujaan ulkonaisen rehevän terveytensä vastaväitteistä
huolimatta. Mutta hermostuneena ja kärsimättömänä Robineau ei malttanut
kuunnella. Hän tiesi kuinka tukala erikoisliikkeiden oli tulla toimeen
ja tiesipä vielä mainita erään silkkikaupan, joka oli joutunut häviöön,
siksi että oli liian lähellä Aarreaittaa.

-- Tuhat tulimmaista, kummako jos Vabre keikahti! Hänen vaimonsahan
hävitti kaikki... Ja sitäpaitsi mehän olemme viidensadan metrin päässä
Aarreaitasta, kun sitävastoin Vabre oli ihan vieressä, ovet rinnakkain.

Gaujean, silkkitehtailija, sekaantui keskusteluun, ja äänet hiljenivät.
Hän väitti suuria tavarataloja Ranskan teollisuuden turmioksi. Kolme,
neljä liikettä määräsi teollisuudelle sen lait. Hän viittaili siihen,
että ainoa keino niiden vastustamiseksi oli pikkukauppojen suosiminen
ja varsinkin erikoisliikkeiden, joille tulevaisuus kuului, hän lupasi
suuren luotonkin Robineaulle.

-- Ja kuinka Aarreaitta onkaan käyttäytynyt teitä kohtaan! Palkitseeko
se palvelijansa työt? Nylkemiskoneita ne vain ovat nuo tavaratalot,
ihmisten häviöksi. Jo aikoja sitten teidän olisi pitänyt päästä
osastonne johtajaksi. Mutta kaikista lupauksista huolimatta paikka
annettiin Bouthemont'ille, joka tuli syrjästä ja jolla ei ollut mitään
oikeutta siihen.

Tuo vääryyden tekemä haava oli vielä niin veres, että Robineaun oli
vaikea kestää viittausta siihen. Mutta sittenkin hän epäili. Rahat
eivät näet olleet hänen omiaan. Ne olivat hänen vaimonsa, joka oli
perinyt kuusikymmentätuhatta frangia, ja tuon rahasumman käyttäminen
oli hänelle sangen arka asia. Epäilyttävään yritykseen hän ei ainakaan
tahtonut sitä panna, mieluummin hän olisi katkaissut itseltään kädet.

-- En uskalla vielä päättää, hän sanoi lopuksi. -- Saatte antaa minulle
miettimisaikaa. Sittenpähän nähdään.

-- Niin kuin tahdotte, sanoi Vinçard, salaten pettymyksensä suopeaan
hymyyn. -- Eipä siitä minulle ole tappiota. Jospa vain ei noita kipuja
olisi...

Ja lähestyen ovellaseisojia hän kysyi:

-- Millä voin palvella teitä, herra Baudu?

Verkakauppias, joka oli kuunnellut toisella korvallaan keskustelua,
esitti Denisen, kertoi hänen olosuhteistaan minkä piti sopivana ja
sanoi hänen palvelleen kaksi vuotta pikkukaupungin liikkeessä.

-- Ja koska haette hyvää myyjätärtä, niinkuin olen kuullut...

Vinçard teeskenteli epätoivoista.

-- No pahastipa sattui, sanoi hän. -- Olen jo viikon päivät hakenut
myyjätärtä, ja ennätin juuri ottaa palvelukseeni tytön, tuskin
kahtakaan tuntia sitten.

Syntyi äänettömyys. Denise näytti masentuneelta. Silloin Robineau, joka
katseli säälien häntä, epäilemättä hänen köyhän asunsa takia, uskalsi
huomauttaa:

-- Tiedän, että meillä tarvitaan myyjätär valmiiden vaatteiden
osastolle.

Baudu ei voinut pidättää sydämestään kohoavaa huutoa:

-- Teilläkö? Ei, hitto vieköön!

Sitten hän meni hämilleen. Denise punastui korvia myöten. Tuohonko
suureen tavarataloon? Uskaltaisiko hän! Ajatus että se olisi
mahdollista sai hänen rintansa paisumaan ylpeydestä.

-- Miksikä niin? Robineau kysyi hämmästyen. -- Päinvastoin sehän olisi
neidille suureksi onneksi... Minun mielestäni hänen pitäisi huomenna
mennä osaston johtajattaren, Aurélie rouvan luo. Eihän se mitään; pahin
mikä voi sattua on, etteivät ota.

Verkakauppias yritti sanoa jotakin peittääkseen vastenmielisyytensä.
Kyllähän hän tunsi Aurélie rouvan tai ainakin hänen miehensä,
kassanhoitajan. Paksu mies, jolta oli käsi katkennut omnibusvaunun
alla, eikö niin? Sitten hän sanoi äkkiä kääntyen Deniseen:

-- Se on hänen asiansa eikä minun... Onhan hän vapaa päättämään.

Ja hän lähti käteltyään Gaujeania ja Robineauta. Vinçard seurasi häntä
ovelle yhä huonoa onnea päivitellen. Denise jäi hetkeksi ujona keskelle
lattiaa haluten pyytää Aarreaitan mieheltä tarkempia tietoja. Mutta hän
ei uskaltanut, kumarsi vuorostaan ja sanoi yksinkertaisesti:

-- Kiitos!

Kadulla Baudu ei sanonut sanaakaan, käveli vain kiireisesti, kuin omien
ajatuksiensa ajamana, niin että Denisen täytyi juosta pysyäkseen hänen
rinnallaan. Kun he tulivat Michodièrenkadulle ja koti oli jo näkyvissä,
eräs Baudun naapuri, kauppias hänkin, viittasi kauppansa ovelta
luokseen.

-- Mitä nyt, isä Bourras? verkakauppias kysyi.

Bourras oli kookas vanhus, tuuheatukkainen ja parrakas kuin Vanhan
testamentin profeetta, terävät silmät välähtelivät tuuheiden
kulmakarvojen alla. Hän kaupitteli keppejä ja sateenvarjoja, suoritti
korjauksia ja veisteli varret ja sakarat, minkä johdosta hän oli
kaupunginosassaan saavuttanut eräänlaisen taiteilijan maineen. Denise
katsahti puodin näyteikkunaan, missä oli sateenvarjoja ja keppejä
säännöllisissä riveissä. Sitten hän nosti katseensa ylemmäksi ja
hämmästyi talon outoa ulkomuotoa. Se oli vain kaksikerroksinen
Aarreaitan ja suuren Ludvig XIV:n tyylisen talon välissä, ikäänkuin
ihmeen kautta joutunut ahtaaseen halkeamaan, jonka pohjalla se matalana
ja litistyneenä vaivoin pysyi pystyssä. Elleivät kummallakin puolella
olevat talot olisi tukeneet sitä, olisi se luhistunut rappeutuneine
kattoliuskoineen ja julkisivuineen, joka oli halkeamia täynnä ja josta
maali oli valunut puoleksi mädänneelle puiselle nimikilvelle muodostaen
siihen pitkiä, ruosteenvärisiä juovia.

-- Tiedättekö, hän tahtoo ostaa tämän talon. Kuuluu kirjoittaneen
isännälle, Bourras sanoi kohdistaen verkakauppiaaseen palavan
katseensa.

Baudu kävi vieläkin kalpeammaksi ja hänen selkänsä kyyristyi. Syntyi
äänettömyys. Miehet tuijottivat toisiinsa synkän näköisinä.

-- Eipä sitä tiedä mikä tässä vielä eteen tulee, Baudu sanoi vihdoin.

Silloin ukko Bourras kiivastui ja ärjyi pudistaen päätään, niin että
hänen iso partansa liehui tuulessa:

-- Ostakoon vain talon ja maksakoon siitä vaikka nelinkertaisen
hinnan!... Mutta sen minä vannon, että minun eläessäni hän ei vie siitä
kiveäkään. Vuokrasopimukseni kestää vielä kaksitoista vuotta... Kyllä
minä heille näytän!

Se oli sodanjulistus. Bourras katsahti Naisten Aarreaittaan, jonka
nimeä kumpikaan ei ollut maininnut. Hetken aikaa Baudu pudisti päätään
sanomatta mitään; sitten hän suuntasi kotiin kadun poikki raskain
askelin ja hoki yhtämittaa:

-- Herra Jumala! Oi Herra Jumala!

Denise, joka oli kuunnellut, seurasi setäänsä. Samassa rouva Baudukin
palasi Pépén kanssa kertoen, että rouva Gras oli valmis ottamaan lapsen
luokseen milloin vain tahdottiin. Mutta Jeania ei näkynyt; hän oli
kadonnut muiden ollessa poissa, mistä sisar tuli hyvin levottomaksi.
Palattuaan hän kertoi innoissaan bulevardien komeuksista. Mutta
kohdatessaan Denisen huolestuneen katseen hän punastui. Matkakirstu oli
tuotu asemalta ja vieraille valmistettiin yösija ullakolle, vesikaton
alle.

-- Entä miten Vinçard'illa kävi? rouva Baudu kysyi.

Verkakauppias kertoi hyödyttömän käyntinsä. Sitten hän lisäsi, että
hänen veljentyttärelleen oli kuitenkin ehdotettu toista paikkaa. Ja
ojentaen kätensä ylenkatseellisesti Naisten Aarreaittaa kohti hän
tiuskaisi:

-- Tuonne, vastapäätä.

Koko perhe loukkaantui. Iltapäivällä ensimmäinen pöytä söi viiden
aikaan. Denise ja lapset asettuivat aamuisille paikoilleen Baudun,
Genevièven ja Colombanin kanssa. Kaasullekin valaisemassa pienessä
ruokasalissa oli raskas ruoan haju. Syötiin ääneti. Mutta jälkiruokaa
tuotaessa rouva Baudu, joka ei voinut pysyä paikoillaan tuli kaupasta
ja asettui istumaan Denisen taakse. Sulku puhkesi ja aamusta asti
pidätetty katkeruus tulvi yli äyräittensä. Kaikki koettivat hakea
lievennystä käymällä hirviön kimppuun.

-- Oma asiasi se on, olethan vapaa, Baudu sanoi toistamiseen. -- Emme
me mitenkään tahdo sinuun vaikuttaa... Mutta tietäisitpä vain millainen
talo!

Katkonaisin lausein hän kertoi kuuluisan Octave Mouret'n elämäkerran.
Oli siinäkin miekkonen! Tulee etelästä Pariisiin rohkeana kuin
kuningas, mokoma liehakoiva onnenonkija, ja jo heti kummia kuului! Aina
naisten kintereillä, naisten elättinä. Tavattiin kerran sitten
verekseltä, ja siitäkö syntyi häväistysjuttu, josta tällä puolen
kaupunkia vieläkin puhutaan! Mikä sitten äkkiä lienee pannut rouva
Hédouinin häneen rakastumaan ja menemään hänelle. Ja niin hänestä tuli
Aarreaitan omistaja.

-- Niinpä todellakin, Caroline parka! keskeytti rouva Baudu. -- Hän oli
minulle vähän sukuakin. Voi, jospa hän vain olisi jäänyt eloon, niin
asiat olisivat kääntyneet aivan toisin! Ei hän ainakaan olisi sallinut
meitä näin ahdistettavan... Ja Mouret hänet tappoikin. Niinpä juuri,
tappoi -- rakennuksella! Kun he olivat kerran töitä tarkastamassa,
Caroline putosi erääseen onkaloon. Kolme päivää myöhemmin hän kuoli,
hän joka ei ollut koskaan sairas, niin terveluontoinen ja kaunis!...
Hänen vertansa on tuon talon peruskiven alla.

Verettömällä ja vapisevalla kädellään hän osoitti tavaratalon suuntaan,
ikäänkuin olisi nähnyt sen seinänkin läpi. Denise kuunteli kertomusta
kuin kummitustarinaa, ja häntä miltei värisytti. Onnettoman naisen
verestä kai johtuikin pelko, joka aamusta alkaen oli sekoittunut
tavaratalon hänessä herättämään viehätykseen. Nyt hän luuli
näkevänsäkin tuon naisen kellarikerroksen punertavassa rappauksessa.

-- Näyttääpä olevan miehelle onneksi, rouva Baudu lisäsi Mouret'n nimeä
mainitsematta.

Mutta verkakauppias kohautti halveksivasti olkapäitään naisväen
juoruille ja jatkoi kertomustaan selittäen asiaa kauppiaan kannalta
katsoen. Naisten Aarreaitta oli Deleuze veljesten perustama v. 1822.
Vanhemman veljen kuoltua tytär Caroline oli mennyt naimisiin erään
palttinatehtailijan pojan Charles Hédouinin kanssa, ja myöhemmin,
leskeksi jäätyään, hän oli ottanut Mouret'n. Vaimonsa mukana Mouret sai
siis puolet tavaratalosta. Kolme kuukautta siitä kuoli setä Deleuze
puolestaan lapsettomana, niin että kun Caroline oli heittänyt henkensä
rakennuksen perustusta laskettaessa, Mouret jäi ainoaksi perilliseksi
ja Aarreaitan hallitsijaksi. Olipa todellakin miekkonen! -- Terävä
mies, juonittelija, joka panee sekaisin koko kaupunginosan, jos vain
saa elää oman päänsä mukaan, jatkoi Baudu. -- Hänen hurjat
suunnitelmansa taisivat tarttua Carolineenkin, joka oli hiukan
haaveellinen. Sillä tämä suostui ostamaan ensin vasemmanpuoleisen ja
sitten oikeanpuoleisen talon, ja kun Mouret hänen kuoltuaan jäi yksin,
hän osti vielä kaksi taloa lisää, niin että tavaratalo on kasvamistaan
kasvanut ja yhä vain kasvaa. Kohta se nielaisee meidät kaikki suureen
kitaansa.

Hän kohdisti sanansa Deniselle, mutta oikeastaan hän puhui itselleen
tyydyttäen kuumeentapaisen halunsa kerran puhua tarpeeksi asiasta,
josta hän oli pääsemättömissä. Kotona hänen etuoikeutensa oli kiivastua
ja vihastua, joka tilaisuudessa puida nyrkkiä. Rouva Baudu,
liikkumattomana tuolillaan, ei keskeyttänyt enää. Geneviève ja
Colomban, katseet pöytään painettuina noukkivat hajamielisesti suuhunsa
leivänmuruja. Ilma oli niin kuuma ja raskas, että Pépé oli nukahtanut
pää pöytää vasten, ja Jeaninkin silmät alkoivat painua umpeen.

-- Mutta odottakaa! huusi Baudu äkkiä silmittömästi suuttuen. -- Kyllä
he vielä taittavat niskansa, konnat! Mouret'lla on vaikea pulma edessä,
tiedän sen. Hänen on täytynyt panna kaikki tulonsa mielettömiin
laajentamis- ja ilmoittamispuuhiin. Ja sitäpaitsi, kun varoja alkoi
puuttua, hänen päähänsä pälkähti kehottaa virkailijoita panemaan omat
rahansa liikkeeseen. Nyt hänellä on kukkaro niin tyhjä, että jos ei
ihmeitä satu, jos hän ei saa myyntiään kohoamaan kolminkertaiseksi
niinkuin hän toivoo, niin kyllä saatte nähdä kuperkeikan!... En ole
pahansuopa, mutta kyllä sinä päivänä minä totta tosiaan panen
juhlakynttilät ikkunoihin!

Hän jatkoi jo nyt kostostaan nauttien ikäänkuin Naisten Aarreaitan
häviö olisi ollut hyvitys hänen omalle, rappioon joutuneelle
liikkeelleen. Kaikkea piti nähdäkin. Eihän se ole mikään vaate- ja
muotitavarainkauppa, jossa myytiin vaikka mitä. Basaariksi sitä sopi
sanoa. Ja henkilökunta sitten! Lemmen keikareita, jotka häärivät
niinkuin rautatieasemalla ja joille sekä ostajat että ostettavat olivat
vain paketteja. Mitättömästä suuttuen he luopuivat isännästään tai tämä
heistä. Sydämettömiä olivat, siveettömiä, taitamattomia! -- Ja äkkiä
hän vetosi Colombaniin: kyllä kai Colomban, joka oli käynyt hyvän
koulun, tiesi kuinka paljon saa nähdä vaivaa ja panna aikaa, ennenkuin
pääsee ammatin kaikista salaisuuksista ja hienouksista selville. Ei
tarvinnut paljon myydä, kunhan vain osasi kiristää hyvän hinnan.
Ymmärsi kai Colomban, kuinka häntä oli täällä hoidettu ja holhottu,
lääkkeet, pesut, korjaukset, kaikki ilmaiseksi ja vielä lisäksi
isällinen ohjaus ja rakkaus.

-- Kyllä, tietysti, Colomban vastasi jokaiseen isännän huudahdukseen.

-- Sinä olet viimeisiä, kunnon ystäväni, Baudu lopetti heltyneenä. --
Sinun jälkeesi ei enää teikäläisen kaltaisia kasvateta... Sinä yksin
olet lohdutukseni, sillä jos kadun tuonpuoleista ottelua sanotaan
kaupankäynniksi, niin minä en ymmärrä kaupankäynnistä mitään,
mieluummin lopetan koko puuhan.

Geneviève katseli pää kallellaan, ikäänkuin hänen paksu musta tukkansa
olisi ollut liian raskas hänen kalpealle otsalleen, hymysuin
Colombania. Ja hänen katseessaan oli jonkinlaista urkkivaa
uteliaisuutta, ikäänkuin olisi halunnut nähdä, eikö Colomban
omantuntonsa soimaamana punastu moisia kiitoslauseita kuullessaan.
Mutta tämä vanhan kaupankäynnin teeskentelyyn perehtynyt veijari istui
järkähtämättä, suopea ilme kasvoilla ja viekkauden viiru suupielissä.

Mutta Baudu, huutaen yhä kovemmin, purki vihaansa vastapäätä vyöryvää
tavaratulvaa vastaan, noita petoja vastaan, jotka raatelivat toisiaan
pysyäkseen itse hengissä, niin että panivat perhe-elämänsäkin
alttiiksi. Niinpä esimerkiksi hänen naapurinsa maalta, Lhommein perhe,
isä, äiti ja poika, joilla kaikilla kolmella oli toimi tuossa talossa,
olivat ihmisiä, jotka eivät tienneet kotielämästä mitään, söivät kotona
vain sunnuntaisin, olivat aina menossa jokapäiväisinä ravintola- ja
ruokalavieraina. Eipähän hänen oma ruokasalinsakaan tosin tilavimpia
ollut; olihan siinä toivomisen varaa valon ja ilman suhteen. Mutta oli
se kumminkin hänen kotielämänsä keskus. Täällä hän oli päivänsä
viettänyt rakkaan perheensä keskuudessa. Hänen katseensa kiersi pientä
huonetta ja hänet valtasi ahdistus hänen ajatellessaan, että nuo pedot,
jos saisivat hänen kauppansa tuhotuksi, karkoittaisivat hänet hänen
pesästään, jossa hänen oli lämmin olla vaimonsa ja tyttärensä parissa --
ajatus, jota hän ei uskaltanut sanoin ilmaista. Huolimatta ulkonaisesta
varmuudestaan, kun hän ennusti mahtavan liikkeen häviötä, hän oli
täynnä kauhua, huomatessaan sen vähitellen nielevän koko korttelin.

-- Enhän minä tätä kerro käännyttääkseni sinua, hän jatkoi koettaen
tyyntyä. -- Jos sinulla olisi hyötyä siitä, minä olisin ensimmäinen
sanomaan sinulle: mene vain.

-- Tietysti, Denise kuiskasi hajamielisesti tuntien halunsa päästä
Naisten Aarreaittaan yhä yltyvän häntä ympäröivän mielettömän vihan
vaikutuksesta.

Baudu oli nojannut kyynärpäänsä pöytään ja koetti kukistaa tyttöparan
tuijottamalla häneen kiinteästi.

-- Sinä, joka tiedät miten asioiden tulee olla, onko siinä tolkkua,
että kauppa, joka käy vaatekaupan nimellä, ottaa myydäkseen mitä
tahansa. Ennen, kun kaupankäynti oli selvää ja suoraa, myytiin
tuollaisessa kaupassa yksinomaan kankaita. Nykyään ne vievät muilta
ansion ja anastavat kaikki itselleen... Sitä naapurit valittavat,
sillä se on suureksi vahingoksi heille. Häviöksi se heille on.
Gaillon'inkadun trikootavarakauppa -- Bédoré ja sisar -- on jo
menettänyt puolet ostajakunnastaan. Neiti Tatin, jolla on
valkovaatekauppansa Choiseul'in kauppakujan varrella, myy alennettuun
hintaan, jopa polkuhintaankin pysytelläkseen pystyssä. Tuon
ruton ja vitsauksen vaikutus on jo sellainen, että se ulottuu
Neuve-des-Petits-Champs'inkadulle asti, missä Vampouillen veljesten on
täytynyt sulkea turkisliikkeensä. On sitä siinäkin! Palttinakauppiaat
rupeavat turkisten myyjiksi! Sekin on Mouret'n keksintöjä.

-- Niin, ja käsineidenkin, sanoi rouva Baudu. -- On ennenkuulumatonta,
että Mouret uskaltaa liittää liikkeeseensä käsineosastonkin!... Eilen
kun menin Neuve-Saint-Augustininkadulle, tapasin Quinetten puotinsa
ovella. Hän oli niin masentuneen näköinen, etten edes uskaltanut kysyä
häneltä, menestyikö kauppa.

-- Ja sateenvarjojakin heillä on, Baudu jatkoi. -- Se vasta hulluinta!
Bourras luulee tietävänsä, että Mouret on tehnyt sen vartavasten häntä
ahdistellakseen. Sillä onhan suoraan sanoen järjetöntä sovittaa
sateenvarjoja kangaskauppaan... Mutta Bourras ei luovu niin hevillä.
Kyllä hän puolensa pitää, ja vielä tässä nauretaankin kunhan vähän
odotamme.

Hän kertoi vielä muistakin liikkeenharjoittajista, luetteli kaikki oman
kaupunginosansa kauppiaat. Välillä hän vahingossa ilmaisi omatkin
pelkonsa. Jos Vinçard luopui liikkeestään, niin se merkitsi, että
muidenkin oli paras lopettaa, sillä Vinçard oli rottien kaltainen,
jotka pakenevat kaatumaisillaan olevasta talosta. Huomaten erehdyksensä
hän koetti tehdä sanansa tyhjiksi ryhtyen puhumaan mahdollisesta
liitosta erikoisliikkeiden kesken suunnattoman kauppahuoneen
vastapainoksi. Hetken aikaa hän hieroskeli tuskaisesti käsiään ja
väänteli suutaan kuin epäröiden puhuisiko itsestään. Vihdoin hän teki
päätöksensä.

-- Mitä minuun tulee, tähän asti ei ole ollut paljolti valittamisen
syytä. Mouret on kyllä tehnyt minullekin vahinkoa, konna! Mutta
toistaiseksi hän myy vain naistenverkoja, ohuempia hameiksi ja
paksumpia päällysvaatteiksi. Mutta minulta ostetaan miesten
pukukankaat, metsästyspukusametit ja palvelijanpukuverat puhumattakaan
flanelli- ja villakangasvarastoistani, jotka kyllä vetävät vertoja
heidän kankailleen, siitä minä menen takuuseen. Mutta hän kiusaa minua
ja härnää kun sijoittaa verkaosastonsa aivan tuohon vastapäätä. Olethan
nähnyt näyteikkunan. Hän panee siihen komeimmat valmisteensa
verkapakkakehysten keskelle, joutavia silmänkääntötemppuja kadulla
kulkevien tyttöjen kiusaksi... Kunniani kautta, minua hävettäisi ryhtyä
tuollaisiin keinoihin. Vanhaa Elbeufin verkaa on myyty jo lähes sata
vuotta, eikä se ole tarvinnut satimia saavuttaakseen mainetta ja
menekkiä. Minun elämässäni ei ainakaan tämä puoti sen kummemmaksi
muutu. Kelpaa se sinänsäkin, neljä näytepakkaa oikealla, neljä
vasemmalla, eikä sen enempää.

Hänen liikutuksensa tuntui tarttuvan koko perheeseen. Hetken vaitiolon
jälkeen Geneviève rohkeni sanoa:

-- Ostajakuntamme pitää meistä, isä. Täytyy toivoa... Tänäkin päivänä
rouva Desforges ja rouva de Boves ovat käyneet puodissa. Ja rouva Marty
lupasi tulla flanellia ostamaan.

-- Minä puolestani, Colomban sanoi, -- sain eilen tilauksen rouva
Bourdelais'lta. Hän puhui tosin eräästä englantilaisesta seviotista,
jota kuulutaan myyvän vastapäätä viisikymmentä centimiä halvemmalla...

-- Ja kun vielä ajattelee, että olemme nähneet mistä vähäisestä alusta
tuo talo on lähtenyt, kuiskasi rouva Baudu väsyneellä äänellä. -- Eihän
se alkuaan ollut nenäliinaa suurempi! Niinpä niin. Usko pois, Denise.
Kun Deleuzen veljekset perustivat sen, siinä ei ollut kuin yksi ainoa
näyteikkuna Neuve-Saint-Augustininkadun puolella. Vaatekaapin kokoinen
koju se oli, johon oli eksynyt kaksi karttuunipakkaa ja kolme pakkaa
palttinaa. Ei siinä sopinut kääntymäänkään, niin pieni se oli... Siihen
aikaan jo Vanha Elbeuf, jolla oli kuusikymmentä vuotta takanaan, oli
kohonnut siihen kuntoon, missä se nytkin on... Mutta kaikki siitä
lähtien on muuttunut, perinpohjin muuttunut.

Hän pudisti päätään, ja hänen hitaissa sanoissaan kuvastui hänen
elämänsä draama. Syntyneenä vanhassa Elbeufin verkakaupassa hän oli
oppinut rakastamaan yksin sen kosteita kiviäkin. Siitä oli tullut hänen
elämänsä tarkoitus ja ylläpitäjä. Hän oli ollut ylpeä, kun se oli ollut
tämän kaupunginosan rikkain ja komein liike. Sitten tuo vastapäätä
syntynyt, naurettavan pieni, mutta pirteä pikkukauppa oli tuottanut
hänelle yhtämittaista kärsimystä kohoamalla mitättömyydestään
pelottavaksi kilpailijaksi, sitten rehenteleväksi voittajaksi ja
uhkaavaksi viholliseksi. Vanhaa Elbeufiä kohdannut nöyryytys oli
hänelle aina yhtä veres, vuotava haava, josta hän tiesi kerran
kuolevansa. Elossa hän tosin vielä oli niinkuin vanha kauppahuonekin,
sentähden että koneisto oli pantu kerran liikkeeseen, mutta hän tiesi
sammuvansa, heittävänsä henkensä samaan aikaan kuin kauppa
suljettaisiin.

Huoneessa vallitsi hiljaisuus. Baudu rummutteli väsyneenä ruokapöydän
vahakangasta. Häntä melkein kadutti, että oli purkanut tunteensa.
Painostavan vaitiolon kestäessä koko perhe tuijottaen elottomin katsein
kohtalonsa surkeuteen hautoi samaa kirvelevää katkeruutta. Heillä ei
ollut koskaan ollut onnea. Lapset oli saatu aikuisiksi ja varallisuus
oli ollut vakiintumaisillaan, kun äkkiä kilpailijaliikkeen menestys
tuhosi kaiken. Ja lisäksi heillä vielä piti olla tuo maatila, jonka
verkakauppias oli ostanut kymmenen vuotta sitten, saaden sen tavattoman
halvalla, niinkuin hän sanoi, vanha rakennus, joka yhä odotti
korjauksia, johon hän oli toivonut voivansa kerran asettua ja jonka hän
vihdoin oli suostunut vuokraamaan vieraille ihmisille, jotka eivät
maksaneet vuokraansa. Tämä hänen ainoa heikkoutensa oli nielaissut
hänen viimeiset varansa ja tullut hänen vanhoillisen, turhantarkan
rehellisyytensä kompastuskiveksi.

-- Kas niin, Baudu sanoi vihdoin jyrkästi, -- täytyy päästää muutkin
pöytään. On jo tarpeeksi piesty suuta.

Kaikki säpsähtivät kuin heräten unesta. Kaasuliekki sihisi raskaassa ja
kuumassa ilmassa. Noustiin pöydästä ja surunvoittoinen hiljaisuus
katkesi. Pépé nukkui niin raskaasti, että hänet täytyi panna jatkamaan
untaan flanellipakkojen päälle. Jean, joka haukotteli, oli jo palannut
kadulle vievälle ovelle.

-- Ja loppujen lopuksi sinun tulee tehdä niinkuin itse tahdot, sanoi
Baudu veljentyttärelleen. -- Sanoimme sinulle asiat niinkuin ne ovat,
mutta itsepähän tiedät.

Hän katsoi Deniseen kysyvästi ikäänkuin odottaen ratkaisevaa vastausta.
Tämä, joka vastoin kaikkia otaksumia oli sukulaistensa kertomusten
johdosta yhä enemmän piintynyt haluunsa päästä palvelukseen Naisten
Aarreaittaan, pysyi kasvoiltaan yhtä tyynenä ja lempeänä kuin ennen
huolimatta sisäisestä, aitonormandialaisesta itsepintaisuudestaan. Hän
vastasi hiljaisesti:

-- Se selviää aikanaan, setä.

Sitten hän sanoi aikovansa mennä hyvissä ajoin levolle, sillä he olivat
kaikki hyvin väsyneitä. Mutta kun kello tuskin oli kuuttakaan, hän
tahtoi viettää hetken kaupassa. Oli jo pimeä ja hän hämmästyi
huomatessaan synkän kadun kastuneen läpimäräksi hienosta ja tiheästä
sateesta, jota oli tulla tihuuttanut auringonlaskusta asti. Vähässä
ajassa kadulle oli muodostunut suuria vesilätäköitä, katuojat olivat
tulvillaan likaista vettä, ja käytäville oli karttunut paksu
lokakerros. Sateessa ei enää erottunut muuta kuin sekava tungos
sateenvarjoja, jotka isoina, synkkinä siipinä pullistuivat pimeässä.
Denise peräytyi kylmästä väristen. Häntä tympäsi huonosti valaistun
kaupan kolkkous, joka oli illalla vieläkin ilmeisempi. Kostea löyhkä,
vanhan kaupunginosan hengähdys, kohosi kadulta ja tunkeutui
liikkeeseen, johon se tuntui kuljettavan mukanaan märkien
sateenvarjojen ummehtunutta hajua ja katukäytävien vesilätäköitä ja
lokaa valkean pohjakerroksen homehduttamiseksi. Sateen kastelema, vanha
Pariisi näyttäytyi hänelle kaikessa rumuudessaan ja häntä ihmetytti ja
kauhisti sen jäätävä kolkkous.

Mutta toisella puolen katua Naisten Aarreaitta sytytti pitkät
kaasuliekkijononsa, ja Denise meni lähemmäksi tuon suuren lieden
hehkuvaa lämpöä ja valoa. Kone jyskytti yhä työtä lopetettaessa ja
haihdutti ilmaan viimeiset höyrynsä myyjien kääriessä kankaita kokoon
ja kassanhoitajien laskiessa päivän rahoja. Sumusta himmenneiden
ikkunalasien takana näkyi sekavana leimuavia liekkejä niinkuin tehtaan
pajassa. Sadeverhon samentamana näky siirtyi kauemmaksi ja muistutti
jättiläismäistä konehuonetta, missä lämmittäjien mustat varjot häärivät
punaisen hehkun loisteessa. Näyteikkunat hukkuivat sateeseen: vain
pitsi-ikkuna, johon kaasuliekin valo osui tehostaen pitsien valkeutta,
hohti kappelin perällä. Tätä taustaa vasten puvut kohosivat mahtavina,
ja ketunnahkareunaisen samettivaipan joustava vartalo kaartui ikäänkuin
juostakseen sateessa johonkin tuntemattoman Pariisin juhlaan.

Denise ei voinut vastustaa kiusausta, vaan meni ovelle huolimatta
sateesta, joka kasteli hänet. Ja Naisten Aarreaitta näytti hänestä
vieläkin viehättävämmältä, valtasi hänet kokonaan hehkuvan tulensa
voimalla. Tässä suuressa kaupungissa, joka mustana ja äänettömänä
torkkui sateessa, tässä Pariisissa, joka oli hänelle tuntematon, se
leimusi tulimajakkana sisällyttäen itseensä kaiken, mitä kaupungissa
oli loistavaa ja elävää. Se yhtyi hänen tulevaisuuden suunnitelmiinsa,
jotka ennustivat hänelle kovaa työtä sisarusten eteenpäin viemisessä,
mutta myös paljon muita asioita, hämäriä, kaukaisia, luokseen
houkuttelevia ja salaperäisesti pelottavia. Hän muisteli naista, joka
oli heittänyt henkensä talon perustusta laskettaessa, ja häntä pelotti.
Valojen kirkkaus välähti vereltä. Mutta sitten pitsien valkeus
rauhoitti häntä; toivo syttyi hänen sydämessään ja vakiintui
riemuitsevaksi varmuudeksi vihmaksi särkyneestä sateesta huolimatta,
joka tuulen kuljettamana pieksi häntä vasten kasvoja, sai hänen kätensä
palelemaan ja tyynnytti hänen matkakuumeensa.

-- Bourras siinä on, joku sanoi hänen takanaan.

Hän kurottautui ja huomasi Bourras'n seisovan liikkumattomana kadun
kulmassa Aarreaitan näyteikkunan edessä, missä Denise aamulla oli
ihaillut taitavasti pystytettyä sateenvarjorakennelmaa. Vanhus oli
pimeässä salaa hiipinyt sinne katsoakseen kyllikseen rehentelevää
rakennelmaa. Paljain päin ja huolestunein kasvoin hän seisoi kauan
huomaamatta sadettakaan, joka valui virtanaan hänen harmaille
hapsilleen.

-- Ei ole miehellä järkeä, jatkoi ääni Denisen takana. -- Hänhän
vilustuu.

Denise kääntyi ja huomasi, että Baudut olivat hänen takanaan. Samoin
kuin Bourraskin, jota he sanoivat järjettömäksi, hekin palasivat yhä
uudelleen katsomaan näytelmää, joka pala palalta murskasi heidän
sydäntään. He olivat säälittäviä voimattomassa vihassaan. Geneviève,
kalmankalpeana, oli nähnyt Colombanin tähystelevän välikerrosta, missä
myyjättärien varjot vilahtelivat ikkunoiden takana. Ja Baudun purressa
hammasta hillitäkseen kiehuvan vihansa hänen vaimonsa itki hiljaa.

-- Sinä kai menet sinne huomenna paikan hakuun? kysyi verkakauppias,
jota epävarmuus kiusasi ja joka sitäpaitsi alkoi jo aavistaa, että
Denise niinkuin muutkin oli voitettu vihollisten puolelle.

Denise epäröi. Sitten hän vastasi hiljaa:

-- Menen setä, jos ette kovin pane pahaksenne.



II.


Seuraavana aamuna puoli kahdeksan Denise seisoi Aarreaitan edessä. Hän
tahtoi toimittaa oman asiansa ennenkuin saattoi Jeanin mestarin luo,
sillä tämä asui kaukana Templen esikaupungissa. Mutta hän oli pitänyt
liian kiirettä, hän oli tottunut nousemaan varhain. Kauppa-apulaiset
alkoivat vasta saapua, ja ujouden valtaamana hän pilkkaa peläten
kulutti aikaa kävelemällä edestakaisin Gaillonin aukiolla.

Kiveys oli jo kuivunut kylmässä tuulessa. Tuhkanväriseltä taivaalta
laskeutuva kalvakka päivänvalo valaisi kadut, joita kauppa-apulaiset
saapuivat kiireisin askelin, nutun kaulus nostettuna ja kädet
taskuissa, viluisina ensimmäisen talvipäivän pakkasessa. Useimmat
kulkivat yksin, riensivät tavarataloon sanomatta sanaakaan tovereilleen
ja luomatta heihin katsettakaan. Jotkut tulivat kaksin tai kolmin,
kävelivät vierekkäin katukäytävän täydeltä vilkkaasti keskustellen, ja
kaikki he samalla tavalla heittivät katuojaan savukkeensa tai
sikarinsa, ennenkuin menivät sisään.

Denise huomasi, että moni heistä katsoi häneen ohikulkiessaan. Hänen
ujoutensa lisääntyi yhä, ja hänellä ei tuntunut olevan rohkeutta
seurata heitä. Hän päätti mennä sisään vasta kun kaikki olivat
saapuneet, sillä hän pelkäsi niin tungosta ovella, että paljas ajatus
sai hänet punastumaan. Mutta yhä heitä vain tuli, ja paetakseen heidän
katseitaan hän lähti hiljalleen kiertämään aukiota. Palatessaan hän
näki Aarreaitan edessä pitkän nuorukaisen, hontelon ja kalpean, joka
oli odottanut siinä noin neljännestunnin niinkuin hänkin.

-- Neiti, sammalsi tämä heidän vähän aikaa seisottuaan, -- oletteko
kenties myyjätär tässä talossa?

Denise hämmästyi niin suuresti kuullessaan tämän tuntemattoman miehen
puhuttelevan häntä, ettei pystynyt heti vastaamaan.

-- Minä, nuori mies jatkoi yhä enemmän hämillään, -- olen
tiedustelemassa paikkaa, ja sentähden ajattelin, että voisin
mahdollisesti saada teiltä neuvoja.

Nuorukainen oli siis ujo niinkuin Denisekin ja oli rohjennut puhutella
häntä, koska havaitsi hänet yhtä araksi.

-- Neuvoisin kyllä mielelläni, sai Denise vihdoin sanotuksi, -- mutta
en ole itsekään päässyt sen pitemmälle. Olen paikkaa hakemassa niinkuin
tekin.

-- Niinkö, nuori mies vastasi nolostuneena.

Molemmat punastuivat ja jäivät hetkeksi vastakkain heltyneinä
kohtalonsa yhtäläisyydestä, mutta uskaltamatta toivottaa toisilleen
onnea. Sitten kun eivät tienneet mitä sanoa ja kun tilanne alkoi käydä
kiusalliseksi, he erosivat neuvottomina ja jäivät kumpikin odottamaan
omalle taholleen, muutaman askelen päähän toisistaan.

Yhä vain myyjiä tuli. Denise kuuli heidän laskevan leikkiä
vilkaistessaan häneen. Hän kiusaantui yhä enemmän huomatessaan olevansa
huomion kohteena ja päätti vielä kerran mennä puoleksi tunniksi
kävelemään, mutta sitten hän pysähtyi nähdessään nuoren miehen
kävelevän erityisen tarmokkaan näköisenä Port-Mahonilta päin. Varmaan
tämä oli osastonjohtaja, sillä kaikki tervehtivät häntä. Hän oli
kookas, vaalea ja hänen partansa oli hyvin hoidettu. Kulkiessaan torin
poikki hänen tummankullanväriset silmänsä sattuivat hetkeksi tyttöön.
Sitten hän välinpitämättömästi meni sisälle taloon Denisen seisoessa
liikkumattomana miehen katseen vaikutuksen alaisena ja tuntien pikemmin
vastenmielisyyttä kuin mielihyvää. Nyt hän todenteolla pelästyi ja
lähti hitaasti Gailloninkatua, josta hän kääntyi Saint-Rochinkadulle
saadakseen aikaa rauhoittua.

Denisen kohtaama mies oli vielä korkeammassa asemassa oleva henkilö
kuin osastonjohtaja, nimittäin itse Octave Mouret. Hän ei ollut
nukkunut sinä yönä ollenkaan, sillä oltuaan kutsuissa erään liikemiehen
kodissa hän oli mennyt syömään illallista ravintolaan erään ystävänsä
ja kahden pikkuteatterin näyttämöltä löytämänsä naisen seurassa. Hänen
kaulaan asti napitettu päällystakkinsa peitti hänen pukunsa ja valkean
solmukkeensa. Hän kiipesi reippaasti huoneistonsa portaat, peseytyi,
muutti vaatteita, ja kun hän istuutui kirjoituspöytänsä ääreen
välikerroksessa sijaitsevassa työhuoneessaan, hän oli virkeän näköinen,
silmät olivat kirkkaat, iho raikas, hän oli toiminnanhaluinen kuin
olisi nukkunut kymmenen tuntia. Avaraa työhuonetta, jonka kalusto oli
vanhaa, vihreällä ripsillä verhottua tammea, koristi vain yksi
muotokuva, rouva Hédouinin, naisen, josta kaupungissa vieläkin
puhuttiin. Nyt kun häntä ei enää ollut, Octave muisti häntä
hellyydellä, tunsi kiitollisuutta vaimovainajaansa kohtaan siitä
rikkaudesta, joka hänen kauttaan oli tullut hänen osakseen. Ennenkuin
hän ryhtyi allekirjoittamaan kirjoituspöydälle tuotuja papereita, hän
katsahti kuvaan hymyillen onnellisen miehen hymyä. Näiden silmien alle
hän aina palasi tekemään työtä huviteltuaan pikkuhuoneistoissa, joihin
hän joskus eksyi, kun nuoren leskimiehen huolet painoivat liiaksi hänen
mieltään.

Ovelta kuului koputus, ja vastausta odottamatta huoneeseen astui nuori
mies. Hän oli pitkä ja laiha, ohuthuulinen ja terävänenäinen, sangen
säntillisesti pukeutunut, paikoin harmahtava tukka oli sileäksi
kammattu. Mouret katsahti häneen. Sitten hän kysyi jatkaen työtään:

-- Oletteko nukkunut hyvin, Bourdoncle?

-- Kiitos, oikein hyvin, nuori mies vastasi liikkuen vapaasti niinkuin
kotonaan.

Bourdoncle, köyhän tilanvuokraajan poika Limoges'ista, oli tullut
Naisten Aarreaitan palvelukseen samaan aikaan kuin Mouretkin,
tavaratalon mahtuessa vielä Gaillonin aukion kulmarakennukseen.
Tälle erittäin terävälle ja toimeliaalle nuorelle miehelle
tulevaisuus tuntui lupaavan enemmän kuin Mouret'lle, joka oli
vähemmän vakavamielinen, laiskotteli milloin tilaisuus tarjoutui ja
parantumattomana lemmenseikkailijana käyttäytyi toisinaan sangen
ajattelemattomasti ja arveluttavasti. Mutta Bourdonclella ei ollut
tämän provencelaisen neronleimauksia, ei hänen rohkeuttaan eikä
viehättävää voitonvarmuuttaan. Ja tämän huomatessaan hän oli tarpeeksi
viisas väistymään vastarintaa tekemättä ja heti alussa kumartamaan
itseään voimakkaampaa. Kun Mouret oli neuvonut virkailijoitaan panemaan
säästönsä liikkeeseen, Bourdoncle oli ensimmäisiä suostumaan siihen
luovuttaen vieläpä tätinsä hänelle jättämän odottamattoman perinnönkin.
Ja vähitellen, kaikki arvoasteet läpikäytyään, kohottuaan myyjästä
silkkiosaston johtajaksi hän oli nyt isännän uskotuimpia ja läheisimpiä
neuvonantajia ja kuului siihen kuusimiehiseen neuvostoon, jonka tämä
oli ymmärtänyt liittää avukseen hallitessaan pientä kuningaskuntaansa.
Kullakin neuvostoon kuuluvalla oli oma hallintoalueensa; Bourdonclelle
oli uskottu yleinen valvonta.

-- Entä te, Bourdoncle jatkoi tuttavallisesti, -- oletteko te nukkunut
hyvin?

Mouret'n vastattua, ettei ollut ummistanut koko yönä silmäänsä,
Bourdoncle pudisti päätään mutisten:

-- Huonoa terveydenhoitoa.

-- Miksi niin? sanoi toinen hilpeästi. -- En ole niinkään väsynyt kuin
te, veikkoseni. Teillähän on silmät turpeina paljosta nukkumisesta.
Kangistutte liiallisesta järkevyydestä. Huvitelkaa toki hiukan, niin
päänne selviää.

Siitä ystävykset kiistelivät alinomaa kaikessa sovussa. Bourdoncle ei
välittänyt rakkaudesta, koska se esti häntä nukkumasta, ja hän kerskasi
halveksivansa naisia. Hänellä saattoi tavaratalon ulkopuolella olla
juttunsa, mutta niistä hän ei puhunut, niin vähän hän muka niistä
välitti, mutta tavaratalon sisällä hän tyytyi käyttämään hyväkseen
naisten ostonhalua, vähääkään säälimättä heitä heidän tuhlatessaan
kevytmielisesti rahojaan turhanpäiväisten helyjen hankkimiseen. Mouret
sitävastoin oli aina muka rakastunut, alati keksivinään uusia
ihastuksen kohteita, joita hän mairitellen ja kumarrellen nöyrästi
palveli; ja tämä hänen näennäinen herkkäsydämisyytensä oli mainosta
talolle. Hän ikäänkuin kietoi koko naissukupuolen yhteiseen hivelevään
hyväilyyn, huumatakseen paremmin sen, johtaakseen sen palvelemaan omia
etujaan.

-- Olen tavannut rouva Desforges'in tänä yönä, jatkoi Mouret. -- Hän
oli viehättävä tanssiaisissa.

-- Hänenkö kanssaan söitte illallista? Bourdoncle kysyi.

Mouret kiivastui:

-- Älkäähän nyt! Hän on kunniallinen nainen. En toki. Illallista söin
Héloisen, Folies-Bergeres'in kaunottaren seurassa. Tyhmä on kuin pöllö,
mutta lystikäs!

Mouret otti toisen paperipinon ja jatkoi allekirjoittamista. Bourdoncle
käveli yhä edestakaisin liikkuen vapaasti kuten ainakin jokapäiväinen
vieras. Käytyään Neuve-Saint-Augustininkadun ikkunassa katsahtamassa
ulos hän palasi sanoen:

-- Uskokaa minua, vielä ne kostavat.

-- Ketkä? kysyi Mouret, joka oli eksynyt keskustelun juonesta.

-- Naiset tietysti.

Mouret naurahti kohauttaen olkapäitään. Tuo liike paljasti hetkeksi
hänen naisihailussaan piilevän karkeuden. Se ilmaisi paremmin kuin
mitkään sanat, että sinä päivänä, jona hän oli naisten avulla päässyt
menestyksensä huipulle, nämä joutivat kaikki heitettäviksi syrjään kuin
tyhjät säkit. Mutta Bourdoncle pysyi itsepintaisesti väitteessään:

-- Kyllä kostavat. Aina heidän joukossaan on joku, joka kostaa muiden
puolesta. Niin vain on.

-- Loruja! Mouret sanoi korostaen provencelaista ääntämistään. -- Ei
ole sitä vielä syntynyt, joka kykenee kostamaan. Ja voisi vaikka
tullakin, kyllä minä...

Hän oli nostanut kynänvartensa ja heilutteli sitä kädessään ikäänkuin
haluten pistää veitsen jonkun sydämeen. Toveri lähti jälleen liikkeelle
väistyen kuten aina isännän nerokasta etevyyttä, joka kaikesta
onttoudestaan huolimatta kumminkin kykeni vaikuttamaan häneen. Hänen
terävä ja johdonmukainen, intohimoton järkensä, joka ei sallinut hänen
eksyä mihinkään heikkouteen, ei voinut käsittää onnen naisellisesti
oikkuilevaa luonnetta, ja hän ihmetteli Pariisia, joka lemmen palavassa
suudelmassa antautuu rohkeimmalle.

Seurasi hiljaisuus, jota vain kynän rapina paperilla häiritsi. Sitten
Bourdoncle vastasi isännän lyhyihin ja säntillisiin kysymyksiin
selittäen talvivaraston näytteillepanoa koskevia asioita. Talvivaraston
hankkiminen oli kysynyt suuria uhrauksia, ja kaupungissa liikkuvissa
huhuissa oli sen verran perää, että liikkeen olemassaolo todellakin
riippui talvimyynnin onnistumisesta. Mouret oli suunnitellut myynnin
runoilijaluonteensa vaatimalla suurenmoisella ylellisyydellä ja
komeudella, niin että varusteiden suunnattomuus sai koko rakennuksen
horjumaan. Kaupankäynti näytti hänen käsissään saavan aivan uuden
merkityksen, muuttuvan jonkinlaiseksi salaperäiseksi taikakaluksi, joka
muinoin rouva Hédouinistakin oli näyttänyt arveluttavalta ja joka
vieläkin, tähän asti tuottamistaan hyvistä tuloksista huolimatta,
säikähdytti joskus liikkeen osakkaita. Johtajaa moitittiin salaa siitä,
että hän kiirehti liikaa, että hän suunnattomilla laajennuspuuhillaan
pani koko kauppahuoneen vaaranalaiseksi, ennenkuin oli hankkinut
päteviä takeita siitä, että ostajakunta lisääntyi vastaavasti. Sitä
varsinkin paheksuttiin, että hän oli pannut kaikki liikkeen varat yhden
ainoan kortin varaan, täyttänyt tulvilleen kaikki varastohuoneet,
vähääkään välittämättä vararahaston säilyttämisestä. Kun suurten
rakennustöiden jälkeen koko pääoma oli tuhlattu tämän talvivaraston
hankkimiseen, oli nyt vielä kerran jouduttu ratkaisuhetkeen, jossa
kysyttiin voittaako vai häviää. Keskellä tätä yleistä pelästystä Mouret
yksin säilytti voittajan riemuitsevan varmuuden luottaen siihen, ettei
onnetar hennoisi kieltää naistenlemmikiltä miljoonia. Kun Bourdoncle
uskalsi esittää arveluja muutamista liian suurten varastojen
rasittamista osastoista, joissa menekki ei vastannut kulunkeja, Mouret
huudahti luottavasti hymyillen:

-- Turhaa pelkoa, ystäväni! Talo on vieläkin liian pieni!

Toisen hämmästys oli rajaton. Hänet valtasi kauhu, jota hän ei
koettanutkaan salata. Liian pieni, liike, jossa oli yhdeksäntoista
osastoa ja jonka henkilökunta nousi neljäänsataankolmeen henkeen!

-- Epäilemättä, Mouret jatkoi, -- laajennettava on, ennenkuin olemme
päässeet puolitoista vuottakaan eteenpäin... Olen jo alkanut ajatella
sitä. Viime yönä rouva Desforges lupasi kotonaan tutustuttaa minut
erääseen henkilöön... No niin, puhutaan siitä sitten kun aika on kypsä.

Ja lopetettuaan vekselien allekirjoittamisen hän nousi ja tuli
hämmästyksestä mykistyneen kumppaninsa luo lyöden häntä ystävällisesti
olkapäälle. Varovaisten ihmisten pelästyneet katseet huvittivat häntä.
Äkillisen suoruudenpuuskan vallassa, sellaisen, jolla hän joskus
hämmästytti läheiset tuttavansa, hän julisti olevansa sielunsa pohjasta
juutalainen, suuremmassa määrässä vielä kuin kaikki maailman muut
juutalaiset yhteensä; siinä suhteessa hän oli isäänsä, jota hän
muistutti niin ruumiinsa kuin sielunsakin puolesta. Se veitikka tunsi
rahan arvon! Ja jos hän lisäksi oli perinyt äidiltään hiukkasen
mielikuvitusta, niin se oli talolle vain onneksi, sillä hän tunsi, että
tämä mielikuvitus teki hänet vastustamattomaksi, koska se antoi hänelle
rohkeutta uskaltaa kaikki voittaakseen kaiken.

-- Tiedätte kyllä, että seuraamme teitä loppuun asti, Bourdoncle sanoi
vihdoin.

Ennenkuin he lähtivät tapansa mukaan luomaan silmäyksen tavarataloon,
he vielä sopivat muutamista yksityiskohdista. He katselivat Mouret'n
laatiman tarkistuskirjan näytekappaletta. Mouret oli huomannut, että
muodista joutuneet tavarat menivät sitä paremmin kaupaksi, mitä isompi
palkkio luvattiin apulaisille niiden myymisestä, ja tälle havainnolleen
hän oli perustanut uuden järjestelmänsä. Hän päätti tehdä myyjät
kaikkien kaupaksimenneiden tavaroiden voitosta osallisiksi antamalla
heille määrätyn prosentin vähimmänkin heidän myymänsä tavaran hinnasta.
Näin hän oli saanut aikaan perinpohjaisen mullistuksen muotitavaroiden
myynnissä ja aiheuttanut kauppa-apulaisten kesken raivokkaan taistelun
olemassaolosta, mistä taistelusta liikkeenomistajat hyötyivät. Tästä
taistelusta tuli hänen käsissään se taikakeino, järjestelyn periaate,
jota hän koetti sovittaa joka kohtaan. Hän päästi intohimot
valloilleen, yllytti toiset toisia vastaan, pani taitavat syömään
taitamattomia ja itse hän rikastui tästä itsekkyyden ottelusta.
Näytekappale hyväksyttiin. Sekä kirjan kiinteässä että irtirevittävässä
lehdessä oli yläreunassa osaston ja myyjän numero, niiden alla
kummassakin lehdessä, sarakkeet metriluville, tavaroiden laadulle ja
hinnalle. Irtirevittävä lehti tuli myyjän allekirjoittaa, ennenkuin se
vietiin kassaan. Tällä tavalla valvominen kävi helpoksi. Tarvitsi vain
verrata irtirevityt, kassaan luovutetut lehdet myyjän hallussa olevan
kirjan vastaaviin kiinteisiin lehtiin. Kerran viikossa myyjät saivat
nostaa prosenttinsa, jonka määrästä ei voinut syntyä mitään erehdystä.

-- Täten käy varastaminen vaikeammaksi, sanoi Bourdoncle. -- Siinä
olette tehnyt oivallisen keksinnön.

-- Olen miettinyt tänä yönä muutakin, Mouret sanoi. -- Niin, tänä yönä,
ystäväni, illallispöydässä. Tahtoisin antaa tarkistustoimiston
virkailijoille pienen palkkion jokaisesta heidän huomaamastaan
erehdyksestä myyjien laskuissa... Siten, näettekö, ei tarvitse pelätä
leväperäisyyttä laskujen tarkistamisessa. Heiltä ei jää virheitä
huomaamatta; panevatpa niitä mieluummin lisää omasta päästään.

Hän nauroi toisen katsellessa häntä ihailevin silmin. Häntä ihastutti
tämä uusi muoto soveltaa olemassaolon taistelun periaatetta
liikeyritykseen. Hänellä oli mekaanikon nerokas järjestelykyky, ja hän
uneksi liikkeen kehittämistä koneistoksi, joka sallisi hänen käyttää
hyväkseen muiden itsekkäitä pyyteitä omien pyyteittensä täydelliseksi
ja runsaaksi tyydyttämiseksi. "Jos tahtoo saada ihmiset tekemään työtä
tarmonsa takaa ja harjoittamaan hiukan rehellisyyttäkin", sanoi hän
usein, "täytyy ensin yllyttää heitä taistelemaan omien tarpeittensa
tyydyttämiseksi".

-- No niin, mennään nyt, Mouret sanoi. -- Täytyy ajatella
esillepanoa... Silkkivarasto saapui eilen, eikö niin?... Bouthemont on
kai vastaanottamassa.

Bourdoncle seurasi häntä. Tavaroiden vastaanotto tapahtui
Neuve-Saint-Augustininkadulle päin olevassa kellarikerroksessa. Siinä
aukeni katukäytävän tasalla lasi-ikkunoilla varustettu suoja, johon
tavarakuormat purettiin. Sitten tavarat toimitettiin kellarikerrokseen
jyrkästi viettävää, tammipuusta ja raudasta rakennettua liukurataa
myöten, jonka tavarapakat ja laatikot olivat jo kuluttaneet
kiiltäväksi. Kaikki lähetykset kulkivat tästä ammottavasta kidasta,
joka kohisten kuin kuohuva virta alituisesti nieli uusia annoksia.
Varsinkin suurten myyntien aikana rata luisutti kellarikerrokseen
loppumattoman tavaratulvan, Lyonin silkkikankaita, englantilaisia
villakankaita, flanderilaista palttinaa, elsassilaisia pumpulikankaita,
Rouenin karttuunia. Joskus tavaravankkurien piti jonottaa vuoroaan.
Jokaisen tavaratukun jysähtäessä kellarikerroksen lattiaan syntyi ääni,
joka muistutti syvään veteen heitetyn kiven kumeaa kulahdusta.

Mouret pysähtyi hetkeksi katsomaan tavaroiden liukumista. Se sujui
hyvin. Laatikoita tulla tupsahteli kuin näkymättömien käsien
työntäminä; niitä valui lakkaamatta kuin vettä vuoresta pulppuavasta
lähteestä. Kangaspakkoja tuli vierien kuin kivet mäkeä alas. Mouret
katseli sanaakaan sanomatta. Mutta hänen kirkkaissa silmissään leimahti
ylpeys. Tavaravirran mukana valui hänelle tuhansia frangeja minuutissa.
Hän ei ollut koskaan niin selvästi tuntenut olevansa keskellä
taistelua. Tämä suunnaton tavaramäärä hänen oli hajotettava Pariisin
kaikkiin kolkkiin. Hän ei puhunut vieläkään mitään, jatkoi vain
tarkastustaan.

Kellarinluukuista virtaavassa kalvakkaassa valossa miehet ottivat
tavarat vastaan toisten avatessa laatikkoja osastojen johtajien nähden.
Taaempana oli rautapatsaiden kannattamissa sementtiseinäisissä
kellariholveissa liikettä ja häärinää niinkuin rakennuspaikalla.

-- Pääsettekö tavaroistanne selville, Bouthemont? kysyi Mouret
lähestyen harteikasta miestä, joka par'aikaa tutki, pitikö laatikkojen
sisällys luettelojen kanssa yhtä.

-- Ei taida puuttua mitään, tämä vastasi, -- mutta on tässä lukemista
täksi aamuksi.

Ison myyntipöydän edessä osastonjohtaja laski aika ajoin luetteloon
katsahtaen silkkipakat, joita myyjä nosti laatikosta ja asetti
pöydälle. Heidän takanaan näkyi pitkä jono muita pöytiä, kaikki samalla
tavalla tavaraa pullollaan, ja ympärillä hääri laumoina liikkeen
virkailijoita. Kaikkialla purettuja tavaratukkuja, kaikkialla
näennäinen sekasorto kankaita, joita yhtämittaisessa äänien sorinassa
tutkittiin, käänneltiin, merkittiin.

Bouthemont, joka oli tulemaisillaan kuuluisaksi toimessaan, oli iloinen
vekkuli, kasvot olivat pyöreähköt, tukka pikimusta ja silmät kauniin
ruskeat. Tämä Montpellier'ssä syntynyt suupaltti oli huononlainen
myyjä, mutta tavaroiden hankinnassa ei kukaan vetänyt hänelle vertoja.
Hänen isänsä, muotikauppias, oli lähettänyt hänet Pariisiin, mutta
isäukon määräämän oppiajan kuluttua poika ei suostunutkaan palaamaan
kotiin jatkamaan isän liikettä. Siitä lähtien oli isän ja pojan
välillä vallinnut yhä vain kiihtyvä kilpailu. Isä kehui pientä
maaseutukauppaa ja suuttui nähdessään mitättömän kauppa-apulaisen
ansaitsevan kaksi, jopa kolmekin vertaa enemmän kuin hän; poika
pilkkasi isän vanhoillisuutta kerskaten ansioistaan ja pannen nurin
koko kodin siellä käydessään. Kuten muillakin osastonjohtajilla
Bouthemont'illa oli kolmeentuhanteen nousevan kiinteän palkkansa ohessa
määrätty myyntiprosentti. Koko Montpellier tiesi ihmetellen ja
kunnioittaen kertoa Bouthemont'in pojan edellisenä vuotena ansainneen
melkein viisitoistatuhatta frangia. Tämä oli vasta alkua,
vimmastuneelle isälle ennustettiin, että summa vielä kohoaa.

Bourdoncle oli nostanut yhden silkkipakan tarkastaen sen pintaa
tuntijan tavoin huolellisesti. Se oli kaunista, sileäpintaista
kangasta, jossa oli hopeareunainen sininen hulpio, kuuluisaa
paris-bonheur -kangasta, johon Mouret kiinnitti suuria toiveita.

-- Todellakin, sangen hyvää, hän kuiskasi.

-- Ja se näyttää vielä paremmalta kuin mitä se onkaan, Bouthemont
vastasi. -- Dumonteil yksin pystyy valmistamaan tällaista... Kyllä
Gaujean suuttui silmittömästi minuun, kun viimeksi kävin hänen luonaan.
Hän tarjoutui kyllä panemaan sadat kangaspuut toimimaan tätä varten,
mutta vaati 25 centimea enemmän metriltä.

Melkein joka kuukausi Bouthemont kävi tehtaissa viettäen päiväkausia
Lyonissa, asuen sen parhaimmissa hotelleissa ja kestiten tehtailijoita
avokätisesti tavaratalon laskuun. Sitäpaitsi hän nautti täydellistä
vapautta toiminnassaan ja osteli mielensä mukaan vain se ehtona, että
hän joka vuosi edeltäpäin määrätyssä suhteessa lisäisi osastonsa
myyntisummaa; ja juuri tämän myyntisumman lisäyksestä laskettiin hänen
voittoprosenttinsa. Sanalla sanoen hän oli asemaltaan Naisten
Aarreaitassa, samoin kuin muutkin osastonjohtajat, miltei itsenäinen
erikoiskauppias suureksi kauppayhtiöksi yhtyneessä liikkeessä,
jonkinlaisessa kauppaa harjoittavassa yhdyskunnassa.

-- On siis päätetty, Bouthemont jatkoi, -- että sille pannaan hinnaksi
viisi frangia kuusikymmentä... Tehän tiedätte, että sillä tuskin
ostohintakaan tulee korvatuksi.

-- Niin, niin, viisi frangia kuusikymmentä, Mouret sanoi kiivaasti. --
Jos olisin yksin määräämässä, moisin alle ostohinnan.

Osastonjohtaja nauroi makeasti.

-- Ei se ainakaan olisi minulle vahingoksi, hän sanoi. -- Moisin vain
kolme vertaa enemmän, ja kun oma voittoni riippuu yksinomaan
myyntisumman suuruudesta...

Mutta Bourdoncle ei nauranut, vaan vakavana nyrpisti huuliaan. Hänen
prosenttinsa laskettiin yleisestä voitosta, ja hintojen alentamisesta
ei ollut hänelle hyötyä. Hänen asiansa oli juuri valvoa, ettei
Bouthemont, saadakseen oman myyntisummansa korkeammaksi, tyytyisi liian
vähään voittoon. Sitäpaitsi häntä vaivasi ainainen pelko hänelle
käsittämättömien mainospuuhien johdosta. Hän uskalsi julkilausua
paheksumisensa sanoen:

-- Jos myymme sillä hinnalla, niin se tietää tappiota, sillä meidänhän
täytyy laskea hinnasta pois kulumme, jotka ovat melkoisen suuret...
Tästä tavarasta vaadittaisiin joka paikassa seitsemän frangia.

Mutta silloin Mouret suuttui. Hän löi kämmenellään silkkipakkaa huutaen
hermostuneesti:

-- Kyllä kai minä sen tiedän, ja siksi juuri tahdon pitää hinnan
alhaalla. Ette tosiaankaan, kunnon ystävä, opi koskaan ymmärtämään
naista. Ettekö käsitä, että he tulevat kilvan hyökkäämään tämän
silkkikankaan kimppuun...

-- Kyllä tietysti, Bourdoncle keskeytti itsepintaisesti, -- ja kuta
suurempi heidän ostohalunsa, sitä suurempi meidän tappiomme.

-- Muutamien centimien tappio, myönnän kyllä. Entä sitten? Ei taida
vahinko tulla kovinkaan suureksi, jos siten houkuttelemme luoksemme
kaikki naiset, johdamme heitä oman mielemme mukaan ja hurmaamme heidät
tavaroillamme, niin että he arvelematta tyhjentävät kukkaronsa.
Pääasia, ystäväni, on sytyttää heidän mielikuvituksensa, ja siihen on
keksittävä tavara, johon he voivat mieltyä ja joka herättää huomiota.
Sitten, vaikka panisimme muille tavaroille yhtä korkeat hinnat kuin
muutkin, he vain luulevat ostavansa meiltä kaiken yhtä halvalla.
Katsokaa esimerkiksi cuir-d'or -silkkiä. Sille pannaan hinnaksi
seitsemän frangia viisikymmentä niinkuin muuallakin, mutta sitäkin he
pitävät sitten edullisena kauppana, ja se kyllä korvaa vähäiset
paris-bonheurin tuottamat vahingot... Saatte nähdä!

Hän innostui puhumaan mahtipontisesti.

-- Ymmärrättekö! Tahdon, että viikon kuluttua paris-bonheur on
valloittanut kaupungin. Siitä tulee taikakalumme, joka johtaa
pelastukseen ja maineeseen. Se on oleva koko Pariisin puheenaiheena, ja
sen hopeareunainen sinihulpio on tuleva kuuluisaksi Ranskan päästä
päähän. Ennen pitkää kilpailijoiden raivokkaat valitukset soivat
korvissanne pikkuliikkeiden siipirikkoisina painuessa maahan. Hautaan
joutavat kaikki nälkäiset kauppasaksat, jotka kituvat luuvaloa
kellareissaan.

Tavaralähetyksien tarkastajat kuuntelivat hänen ympärillään hymyillen.
Johtaja piti mielellään puheita eikä kärsinyt vastaväitteitä.
Bourdoncle peräytyi tälläkin kertaa. Sillä välin laatikko oli
tyhjennyt, ja kaksi miestä alkoi avata toista.

-- Tehtailijat eivät vain hyväksy teitä, sanoi Bouthemont. -- Lyonissa
he ovat vimmoissaan teille ja väittävät, että teidän halvat hintanne
tuottavat heille häviötä. Gaujean sanoi nousevansa todenteolla sotaan
meitä vastaan. Hän vannoi antavansa mieluummin pitkäaikaista luottoa
pienille liikkeille kuin hyväksyvänsä teidän tarjouksenne.

Mouret kohautti olkapäitään:

-- Jos Gaujean ei tahdo kuulla järjen ääntä, syyttäköön itseään. Mitä
he valittavat? Me maksamme heille heti ja otamme kaikki mitä he
valmistavat; täytyyhän heidänkin hiukan joustaa... Ja sitäpaitsi,
pääasia on, että yleisö hyötyy.

Kauppa-apulainen tyhjensi toisenkin laatikon, ja Bouthemont
jatkoi luetteloa seuraten kangaspakkojen merkitsemistä. Toinen
kauppa-apulainen myyntipöydän toisessa päässä pani hintalaput, ja
tarkistuksen loputtua osastonjohtajan allekirjoittama lasku vietiin
keskuskassaan. Hetkeksi Mouret jäi vielä katselemaan purkamista, sitten
hän mitään sanomatta poistui Bourdonclen seuraamana ylpeänä kuin
komppaniaansa tyytyväinen kapteeni.

He kulkivat hitaasti kellarikerroksen läpi. Paikkapaikoin kellariluukut
päästivät holveihin niukkaa päivänvaloa, mutta pimeissä nurkissa ja
ahtailla käytävillä kaasuliekit paloivat alituisesti. Käytävissä olivat
varastohuoneet, ahtaat, lautaseinillä toisistaan erotetut kammiot,
joissa osastot säilyttivät tavaransa. Sivumennen isäntä tarkasti uuden
lämpöjohdon, joka otettaisiin käyttöön maanantaina, talvinäyttelyn
avauspäivänä, sekä palovartiopaikan, jossa oli suunnattoman iso,
rautahäkillä eristetty kaasumittari. Keittiöksi ja ruokasaleiksi
sisustetut entiset kellarit olivat vasemmalla, Gaillonin aukiolle päin
olevassa nurkkauksessa. He tulivat kellarikerroksen toisessa päässä
sijaitsevaan ostoksien lähettämöön. Ostokset, joita asiakkaat eivät
itse vieneet mukanaan, tuotiin tänne ja lajiteltiin eri säiliöihin,
joista kukin vastasi yhtä kaupunginosaa. Leveä porraskäytävä johti
vastapäätä Vanhaa Elbeufiä olevalle ovelle, jonka edustalla
katukäytävän vieressä oli rattaita lähetyksiä odottamassa. Aarreaitan
suuressa koneistossa tämä Michodièrenkadun porraskäytävä oli viemäri,
joka lakkaamatta johti pois maailmalle Neuve-Saint-Augustininkadun
luisuradan nielaisemia tavaroita niiden kierrettyä yläkerroksien
huoneet.

-- Campion, Mouret sanoi lähettämön esimiehelle, laihakasvoiselle
entiselle kersantille. -- Miksi eilisiltana ei viety kotiin erään
rouvan päivällä ostamaa lakanaparia?

-- Missä tämä rouva asuu? kysyi Campion.

-- Rivolinkadun varrella, Alger'inkadun kulmauksessa... Rouva
Desforges.

Tähän aikaan aamusta lajittelupöydät olivat tyhjät ja säiliöt
sisälsivät vain edellisen illan lähettämättömät paketit. Campionin
nostellessa niitä ja verratessa luetteloon Bourdoncle katseli Mouret'ta
ajatellen, että mies tiesi kaikki ja ajatteli kaikkea, jopa
ravintolassa illallista syödessään ja rakastajattariensa luona. Vihdoin
esimies huomasi missä vika oli. Kassasta oli annettu väärä numero, ja
lähetys oli tuotu takaisin.

-- Missä kassassa lasku on merkitty? Mouret kysyi. -- Numero
kymmenessä? Niinkö...

Ja kääntyen yhtiökumppaninsa puoleen hän jatkoi:

-- Kassa numero kymmenen, se on Albert, eikö niin... Hänelle meillä on
asiaa.

Mutta ennenkuin he lähtivät kiertämään itse tavarataloa, Mouret tahtoi
käydä tilaustoimistossa, jonka käytettävänä oli huoneisto toisessa
kerroksessa. Sinne saapuivat kaikki tilaukset maaseudulta ja
ulkomailta. Joka aamu Mouret'n oli tapana käydä siellä tarkastamassa
kirjeenvaihto. Kahden vuoden aikana kirjeiden luku oli päivä päivältä
lisääntynyt, ja osaston henkilökunta oli kohonnut kymmenestä
kolmeenkymmeneen. Toiset avasivat kirjeet, toiset lukivat ne ja
seuraavat luokittelivat ne pannen jokaiseen numeron, jota vastasi aina
kaapissa lokero. Kun sitten kirjeet oli lähetetty eri osastoille,
joissa tilatut tavarat valittiin, lähetykset pantiin kirjeineen
numerolla merkittyyn lokeroon. Jäljellä oli ainoastaan tilattujen
tavaroiden tarkistaminen ja toimittaminen postiin, joka tapahtui
viereisessä huoneessa, missä sitä varten palkatut henkilöt käärivät
paketteja ja naulasivat laatikkoja aamusta iltaan.

Mouret teki tavallisen kysymyksensä:

-- Montako kirjettä tänä aamuna, Levasseur?

-- Viisisataakolmekymmentäneljä, johtaja, vastasi osastonhoitaja. --
Pelkään, että maanantaina avattavan näyttelyn jälkeen henkilökunta käy
liian pieneksi. Eilen meidän oli jo hyvin vaikea selvitä.

Bourdoncle nyökäytti tyytyväisenä päätään. Niin paljon kirjeitä, ja
vielä tiistaipäivänä! Sitä hän ei olisi uskonut. Pöytien ympärillä
virkailijat lukivat ja avasivat kirjeitä paperin kahistessa ja
tilattujen tavaroiden kasaantuessa kaapin lokeroihin. Tämä oli liikkeen
monimutkaisimpia ja tärkeimpiä toimintoja. Täällä elettiin alituisessa
kuumeisessa kiireessä, sillä määräyksenä oli, että aamulla saapuneet
tilaukset oli toimitettava ennen iltaa.

-- Apulaisia saatte niin paljon kuin haluatte, vastasi Mouret
huomattuaan kaiken olevan kunnossa. -- Tiedättehän, että otamme väkeä,
kun kerran työtä on.

Ullakolla olivat myyjättärien makuuhuoneet, mutta niin ylös Mouret ei
mennyt, vaan laskeutui välikerrokseen ja meni oman työhuoneensa
vieressä sijaitsevaan keskuskassaan. Sitä suojasi kupariluukulla
varustettu lasiseinä, ja takaosassa oli iso, seinään kiinnitetty
kassakaappi. Kaksi kassanhoitajaa työskenteli siinä ottaen joka ilta
Lhommelta, ensimmäiseltä kassanhoitajalta, vastaan eri osastojen
kassoihin keräytyneet rahat ja pitivät myös huolta laskujen
suorittamisesta tehtailijoille ja palkkojen maksamisesta
henkilökunnalle, sanalla sanoen koko sille pienelle yhdyskunnalle, joka
sai elatuksensa liikkeestä. Kassahuoneesta johti ovi huoneeseen, jossa
oli seinillä vihreitä pahvirasioita ja jossa kymmenen virkailijaa
tarkasti laskuja. Sitten tuli yhteenlaskutoimisto, jossa kuusi
nuorta miestä, takanaan paksut rekisterikokoelmat, nojasi mustiin
pulpetteihin ja laski myyjille tulevat prosentit kassaan luovutettujen
myyntilaskujen perusteella. Tämä toimisto, joka oli aivan uusi, ei
vielä toiminut tyydyttävästi.

Kuljettuaan kassahuoneen ja tarkistustoimiston läpi Mouret ja
Bourdoncle tulivat yhteenlaskutoimistoon, jossa par'aikaa nauravat ja
ilvehtivät nuoret virkailijat säikähtivät pahanpäiväisesti.

Mutta Mouret ei nuhdellut heitä, vaan ilmoitti heille päätöksensä antaa
pienen palkkion jokaisesta heidän myyntilaskuista löytämästään
virheestä. Hänen mentyään virkailijat eivät enää nauraneet, vaan
tarttuivat niinkuin ruoskaniskun saaneina intohimoisesti työhönsä
etsimään virheitä.

Alakerrassa Mouret meni suoraan kassalle n:o 10, jossa Albert Lhomme
kiillotti kynsiään odottaen ostajien tulvaa. Tavaratalossa puhuttiin
yleisesti "Lhommein hallitsijasuvusta", siitä lähtien kun Aurélie rouva
päästyään itse valmiiden vaatteiden osaston johtajattareksi ja
hankittuaan miehelleen ensimmäisen kassanhoitajan paikan oli saanut
poikansa, pitkän, kalpean ja huonotapaisen nuoren miehen, joka ei
pysynyt missään ja joka aiheutti hänelle alituista huolta, otetuksi
osaston kassanhoitajaksi. Mouret vetäytyi hetkeksi syrjemmälle. Hän ei
tahtonut pilata hyvää mainettaan toimittamalla santarmin virkaa, se oli
hänestä vastenmielistä. Sitäpaitsi hän tiesi pääsevänsä paremmin
tarkoitustensa perille esiintyessään alati hyvänsuopana. Hän antoi
vaivihkaa kyynärpäällään merkin Bourdonclelle, jonka tiesi pelkäksi
laskukoneeksi ja jolle hän tavallisesti uskoi rangaistuksien
toimeenpanemisen.

-- Herra Albert, tämä sanoi ankarasti, -- te olette taas erehtynyt
osoitteesta ja lähetys on tuotu takaisin. Se on anteeksiantamatonta.

Kassanhoitaja luuli velvollisuudekseen puolustautua ja otti
todistajaksi apulaisen, joka oli käärinyt tavarat pakettiin.
Tämä nuori mies, Joseph nimeltään, kuului myös tavallaan Lhommein
hallitsijasukuun, sillä hän oli Albertin asetoveri ja oli hänkin saanut
paikkansa Aurélie rouvan välityksellä. Huomatessaan Albertin vaativan,
että hän siirtäisi virheen ostajan niskoille, tämä tunnollinen entinen
sotamies väänteli tuskissaan pukinpartaansa, johon hänen pitkä,
rokonarpinen naamansa päättyi, tietämättä totellako omantunnon vai
kiitollisuuden ääntä.

-- Jättäkää Joseph rauhaan, Bourdoncle ärjäisi lopuksi, -- ja
varsinkin, älkää enää vastatko... Onneksi teille, että arvostamme
suuresti äitinne ansioita.

Albertin isä tuli paikalle. Kassaltaan, joka oli oven vieressä, hän
saattoi valvoa poikaansa, joka istui kopissa käsineosastolla.
Harmaapäisellä, paikallaan istumisen veltostuttamalla vanhuksella oli
höllät, ajan hivuttamat kasvot, ikäänkuin hänen lakkaamatta laskemansa
rahat olisivat kuluttaneet niistä pois kaiken ilmeen. Häneltä puuttui
toinen käsi, mutta se ei haitannut häntä lainkaan työssä; päinvastoin
kolikot ja setelit pyörivät niin ketterästi hänen vasemmassa ja
ainoassa kädessään, että moni uteliaisuudesta kävi katsomassa, kun hän
tarkisti tuloja. Hän oli veronkantajan poika Chablista ja joutunut
Pariisiin erään Port-aux-Vins'in viinikauppiaan kirjeenvaihtajana.
Cuvier'nkadulla asuessaan hän oli nainut ovenvartijansa, elsassilaisen
nurkkaräätälin, tyttären. Ja siitä lähtien hän oli ollut vaimonsa nöyrä
palvelija ja ihaili sydämensä pohjasta tämän etevyyttä kauppa-alalla.
Rouva nimittäin ansaitsi valmiiden vaatteiden osastolla yli
kahdentoistatuhannen frangin vuodessa, kun taas hänellä itsellään ei
ollut kuin viisituhatta frangia kiinteää palkkaa. Hänen kunnioituksensa
vaimoa kohtaan, joka osasi lisätä talouskassaa tällaisilla summilla
ulottui poikaankin, joka oli syntynyt hänestä.

-- Mitä nyt? hän kysyi. -- Onko Albert saatu kiinni virheestä?

Silloin Mouret astui tapansa mukaan näyttämölle näytelläkseen ruhtinaan
osan. Kun Bourdoncle oli aikaansaanut tarpeellisen säikähdyksen, oli
hänen vuoronsa pitää huolta maineestaan palkollisistaan huolehtivana
isäntänä.

-- Eipä sanottavasti, hän puolusteli. -- Poikanne on vain hiukan
hajamielinen. Hänen tulisi seurata paremmin isänsä esimerkkiä.

Sitten vaihtaen puheenaihetta esiintyäkseen vielä edullisemmassa
valaistuksessa hän jatkoi:

-- Entä konsertti toissa iltana?... Oliko teillä hyvä paikka?

Puna kohosi vanhan kassanhoitajan kalpeille kasvoille. Musiikki oli
hänen ainoa heikkoutensa, jolle hän haki salaa tyydytystä käymällä
yksin teattereissa, konserteissa ja musiikkiesityksissä. Hän soitti
itsekin torvea käyttäen toisen käden puutteessa näppärästi keksimäänsä
pihtijärjestelmää, ja kun rouva Lhommen korvat eivät kestäneet
musiikkia, hän kääri torvensa verkaan vaimentaakseen sen ääntä ja
soitti iltamyöhään nauttien oudon käheistäkin sävelistä, joita hän
pystyi tuottamaan. Kodissa, joka olosuhteiden pakosta oli hoitoa ja
järjestystä vailla, soittaminen oli hänelle keidas erämaassa. Musiikki
ja kassa, siinä koko hänen elämänsä. Niiden ulkopuolella hänellä ei
ollut mitään paitsi ihailunsa vaimoa kohtaan.

-- Sangen hyvä, hän vastasi loistavin silmin. -- Olette liian
ystävällinen, johtaja.

Mouret, joka itse tunsi nautintoa muiden intohimojen tyydyttämisestä,
antoi joskus Lhommelle suosijattariltaan saamansa kiusalliset liput.
Lhommen ihastus nousi korkeimmilleen Mouret'n huoahtaessa:

-- Beethoven... Mozart... Millaista musiikkia!

Vastausta odottamatta Mouret poistui ja saavutti Bourdonclen, joka
kiersi jo myyntiosastoja. Keskushallissa, lasiseinäisessä entisessä
sisäpihassa, oli silkkiosasto. He kiersivät sen ja jatkoivat
Neuve-Saint-Augustininkadun halliin, joka oli kokonaan valkoisille
kankaille varattu. Siellä he eivät huomanneet mitään tavallisuudesta
poikkeavaa. Kauppa-apulaisten kumartaessa heille nöyrästi he jatkoivat
hitaasti matkaansa poiketen puuvillakankaiden ja kudottujen vaatteiden
osastoille, joissa niinikään kaikki oli kunnossa. Mutta kun he
saapuivat villatavaraosastolle, joka täytti Michodièrenkatuun päättyvän
hallin, Bourdoncle sai uudestaan tilaisuuden esiintyä rankaisijana,
huomatessaan myyntipöydällä istuvan nuoren miehen, joka nähtävästi oli
väsynyt unettomasta yöstä. Nuori mies, Liénard nimeltään, rikkaan
Angersin muotikauppiaan poika, kuunteli nuhteita nöyrästi, selkä
kumarassa, sillä ainoa, mitä hän huvituksissa ja nautinnoissa kuluvassa
laiskurinelämässään pelkäsi, oli, että isä kutsuisi hänet takaisin
maaseutukaupunkiin. Nyt alkoi sataa nuhteita oikealle ja vasemmalle
kuin rakeita, ja Michodièren hallissa rajuilma vasta oikein puhkesi.
Verkaosastolla eräs vielä palkatta palveleva tulokas, jolla oli asunto
talossa, oli palannut kaupungilta vasta jälkeen yhdentoista, ja
lyhyttavaraosaston johtaja oli tavattu polttamasta sikaria
kellarikerroksen komerossa. Käsineosastolla myrsky yhä kiihtyi, sillä
Mignot'n -- poikkeustapauksessa liikkeeseen otetun pariisilaisen,
liikanimeltä "kaunokaisen", tunnetun harpunsoittajattaren aviottoman
pojan -- oli saatu tietää aiheuttaneen rettelöitä ruokasalissa
moittimalla julkisesti ruokaa. Aamiaista syötiin kolmessa vuorossa,
puoli kymmenen, puoli yksitoista ja puoli kaksitoista, ja Mignot, joka
kuului viimeiseen vuoroon, oli väittänyt, että hänen täytyi tyytyä
muiden tähteisiin.

-- Vai ei ruoka ole siis hyvää, Mouret kysyi muka kummastellen suvaiten
vihdoin puuttua puheeseen.

Ruokarahaksi hän oli taloustoimiston esimiehelle, armottomalle
auvergnelaiselle, määrännyt vain puolitoista frangia henkeä ja päivää
kohti, ja tämä osasi niin säästäväisesti venytellä rahoja, että niitä
riitti hänen omiinkin taskuihinsa. Sentähden ravinto oli kerrassaan
kunnotonta. Mutta Bourdoncle kohautti olkapäitään; keittiönpäällikkö,
jolla oli neljäsataa henkeä ravittavana aamiaisella ja päivällisellä ja
vieläpä kolmessa vuorossa, ei voinut noudattaa hienoimman keittotaidon
vaatimuksia.

-- Oli miten oli, sanoi hyväntahtoinen isäntä, -- minä vaadin, että
henkilökunta saa terveellisen ja riittävän ravinnon... Minun täytyy
keskustella asiasta.

Siihen Mignot'n valitukset päättyivät. Mouret ja Bourdoncle olivat nyt
tulleet lähtökohtaansa, oven luo, ja kuuntelivat siellä sateenvarjo- ja
solmio-osaston keskellä kertomusta, jonka heille esitti eräs
tavaratalon neljästä järjestyksenvalvojasta. Isä Jouve, joksi häntä
nimitettiin, entinen kapteeni, jolle Constantinessa oli annettu mitali,
oli vielä komea mies, jolla oli iso, nautintoja vainuava nenä ja
juhlallisen kalju otsa. Hän osoitti heille erästä myyjää, joka vähäisen
nuhteen johdosta oli sanonut häntä vanhaksi kuhnukseksi. Myyjä
erotettiin heti.

Tavaratalossa ei ollut vielä ostajia. Kaupunginosan emännöitsijät
käväisivät vain kiireisesti tyhjillä osastoilla. Järjestyksenvalvoja,
joka merkitsi ovella kirjaan kauppa-apulaisten tulon, sulki ison
luettelonsa kirjoitettuaan muistiin myöhästyneiden nimet. Tällä
hetkellä myyjien tuli asettua paikoilleen eri osastoille, joita oli
lakaistu ja siistitty aamulla viidestä alkaen. Apulaiset pistivät
haukotusta tukahduttaen hattunsa ja päällystakkinsa pois, kasvot vielä
unesta kelmeinä. Toiset vaihtoivat pari sanaa, tuijottaen eteensä ja
koettaen karaistua kestämään uuden työpäivän; toiset kokosivat
kiirehtimättä vihreät sertinkiverhot, joilla olivat edellisenä iltana
peittäneet tavarat, ja panivat ne syrjään. Ja kangaspinot tulivat
näkyviin kauniisti järjestettyinä. Koko tavaratalo sai siistin ja
täsmällisen ulkoasun ja uhkui aamuhetken selkeää ja tyyntä kirkkautta,
kunnes se taas oli myyntitungoksessa käyvä ahtaaksi ja sulloutuva
täyteen purettuja palttina-, verka-, silkki- ja pitsipakkoja.

Keskushallin kirkkaassa valossa, silkkiosastolla, kaksi nuorta miestä
puheli hiljaa keskenään. Toinen, pieni ja miellyttävännäköinen,
raikasihoinen ja notkeavartaloinen, koetti järjestää osastoa sovitellen
yhteen silkkikankaita silmää miellyttäväksi väriasteikoksi. Hän oli
nimeltään Hutin, kahvilanomistajan poika Yvetot'sta. Puolessatoista
vuodessa hänestä oli tullut talon etevimpiä myyjiä, joka luonteensa
notkeudella ja liukkaalla kielellään houkutteli ostajat luokseen
ahmatin tavoin kooten ja nielaisten kaikki, nälkääkään tuntematta, vain
nautinnon vuoksi.

-- Kuulkaapa, Favier, olisin totta tosiaan teidän sijassanne antanut
hänelle korvapuustin, hän sanoi toiselle, kiukkuisen näköiselle,
kuivalle ja keltaihoiselle besançonilaisen kankurinperheen pojalle,
jonka epämiellyttävä ulkonäkö kätki arveluttavan tahdonlujuuden.

-- Ei sitä korvapuusteja antamalla kovinkaan kauas pääse, tämä vastasi
kylmäkiskoisesti. -- Parempi on odottaa.

He puhuivat Robineausta, alajohtajasta, joka valvoi myyjiä
osastonjohtajan ollessa kellarikerroksessa. Hutin pani salaa kaikki
voimansa liikkeelle saadakseen tämän viralta ja päästäkseen itse
alajohtajaksi. Loukatakseen Robineauta ja saadakseen hänet luopumaan
paikastaan hän oli jo kerran tehnyt tälle kepposen. Hän juuri oli
houkutellut Bouthemont'in tavaratalon palvelukseen, kun oli saanut
tietää Robineaulle itse asiassa luvatun silkkiosaston johtajan paikan
avoimeksi. Mutta Robineau ei peräytynyt, ja siitä oli heille syntynyt
lakkaamaton taistelu. Hutin koetti yllyttää kilpailijaansa vastaan koko
osaston ja ajaa hänet pois kiusanteon ja salajuonien avulla. Aina yhtä
kohteliaan näköisenä hän koetti ärsyttää varsinkin Favier'ta, joka oli
seuraavana arvossa hänen jälkeensä, mutta tämä, joka ylipäänsä tuntui
kannattavan toverinsa tuumia, teki silloin tällöin vastarintaa,
osoittaen että hänellä oli aivan omat tarkoitusperänsä, joiden
toteuttamiseen hän pyrki.

-- Hiljaa! Seitsemäntoista! Hutin sanoi toverilleen ilmoittaen tällä
sovitulla tavalla, että Mouret ja Bourdoncle olivat tulossa.

Nämä kulkivat hallin poikki ja pysähtyivät vaatiakseen
Robineaulta selityksen samettivuoresta, joka päällekkäin ladotuissa
pahvilaatikoissa täytti kokonaisen pöydän. Kuultuaan vastauksen, ettei
muualla ollut tilaa, Mouret huudahti hymyillen:

-- Enkö sanonut teille, Bourdoncle, että tavaratalo on jo nyt liian
pieni. Meidän täytyy ennen pitkää repiä talot aina Choiseulinkatuun
asti... Saattepa nähdä maanantaina, eikö ole ahdasta!

Hän kääntyi taas Robineaun puoleen kysellen maanantain valmisteluja ja
antaen käskyjä. Mutta puhuessaan hän seurasi katseellaan Hutinia, joka
soviteltuaan vaaleansinisiä, harmaita ja keltaisia kankaita rinnakkain
vetäytyi muutaman askelen päähän arvostellakseen tulosta. Äkkiä Mouret
iski häneen.

-- Miksikä koetatte säästää silmää? hän sanoi. -- Sokaiskaa mieluummin!
Malttakaa, pankaa punaista, vihreätä, keltaista!...

Hän oli tarttunut silkkipakkoihin heittäen ne sekaisin ja rypistäen
kankaat silmiä häikäiseväksi, leimuavaksi sekasorroksi. Kaikki
olivat sitä mieltä, että liikkeen omistaja oli Pariisin etevimpiä
somistajia, joskin aivan kumouksellisen makusuunnan edustaja, joka
näytteillepanotaidon perustana piti silmiinpistävyyttä. Hän tahtoi
mahtavia tavaravyöryjä kuin sattuman purkamia; hän tahtoi palavia,
hehkuvia värejä, jotka sytyttivät toisensa ilmituleen. Hän sanoi
tahtovansa häikäistä asiakkaitten silmät niin, että niitä vielä
tavaratalon ulkopuolellakin kirveli. Hutin, joka päinvastoin oli
klassillisen koulun puoltaja tahtoen joka paikkaan tasasuhtaisuutta ja
vivahduksien sopusointua, ei uskaltanut panna vastaan, mutta katseli
nyrpeänä tätä hurjaa sekamelskaa kuin syvästi loukkautunut taiteilija.

-- Kas niin, huusi Mouret lopetettuaan. -- Antakaa olla noin... Ja
sanokaa minulle maanantaina, onko asetelma pysähdyttänyt naiset.

Juuri kun hän palasi Bourdonclen luo tuli paikalle nuori nainen ja jäi
muutamaksi hetkeksi seisomaan asetelman eteen aivan huumaantuneena. Se
oli Denise. Epäröityään lähes tunnin ajan kadulla sietämättömän ujouden
vallassa hän oli vihdoinkin päättänyt mennä sisään. Mutta hänen päänsä
oli niin pyörällä, ettei hän pystynyt tajuamaan yksinkertaisimpiakaan
selityksiä. Turhaan kauppa-apulaiset, joilta hän tiedusteli rouva
Aurélieta, osoittivat hänelle välikerroksen portaita. Hän kiitti ja
kääntyi vasemmalle, kun hänet oli neuvottu oikealle, eksyen osastolta
osastolle ja saaden osakseen myyjien uteliaita, äreitä ja
välinpitämättömiä katseita. Hän halusi sekä paeta että jäädä
ihailemaan. Hän tunsi olevansa pienen pieni hiukkanen hirviömäisen,
vielä liikkumattoman koneen vallassa, jonka rattaat uhkasivat tempaista
hänet mukaansa kohta alkavaan, seiniä tärisyttävään kiertoon. Ja
verratessaan tätä laajaa tavarataloa Vanhan Elbeufin ahtaaseen ja
pimeään puotiin se tuntui hänestä vieläkin isommalta ja valoisammalta,
muistutti kokonaista kaupunkia patsaineen, toreineen, katuineen,
sekavaa sokkeloa, jossa hänen oli mahdotonta koskaan löytää tietään.

Mutta vielä hän ei ollut uskaltanut mennä silkkikankaiden halliin,
jonka korkea lasikatto, komeat myyntipöydät ja kirkkomainen
juhlallisuus pelottivat häntä. Kun hän sitten vihdoinkin meni sinne
paetakseen osaston myyjiä, jotka nauroivat hänelle, hän osui suoraa
päätä Mouret'n järjestämään näyttelyyn. Pelostaan huolimatta hän tunsi
povensa paisuvan naisellisesta ihastuksesta, ja posket hehkuvina hän
pysähtyi katsomaan silkkikankaiden liekehtivää komeutta.

-- Kuulkaa, kuiskasi Hutin julkeasti Favier'n korvaan, -- tuossahan on
äskeinen Gaillonin aukion kurkistelija.

Mouret, joka oli kuuntelevinaan Bourdonclen ja Robineaun huomautuksia,
ei voinut olla katselematta köyhää tyttö raukkaa, jonka ilmeinen
ihastus kutkutti hänen itserakkauttaan, samoinkuin ohikulkevan
työmiehen silmäys hivelee hienon naisen sydäntä. Denise kohotti
katseensa ja joutui vielä enemmän hämilleen tuntiessaan nuoren miehen,
jota oli luullut osastonjohtajaksi. Hänestä tuntui, että tämä katseli
häntä ankarasti. Tietämättä kuinka päästä pakoon ja aivan eksyksissä,
hän kääntyi lähinnä seisovan myyjän puoleen, joka sattui olemaan
Favier.

-- Rouva Aurélie, olkaa hyvä?

Favier, joka oli äreällä tuulella, vastasi lyhyesti kuivalla äänellä:

-- Välikerroksessa.

Ja Denise, jolla oli kiire paeta kaikkien noiden miesten katseita,
kiitti ja kääntyi taas kerran selin porraskäytävään. Silloin Hutin tuli
hänen luokseen synnynnäisen kohteliaisuutensa pakosta. Äskeisestä
pilkastaan huolimatta hän puhutteli tyttöä hienoon käytökseen tottuneen
myyjän tavoin sanoen:

-- Ei, tätä tietä, neiti. Jos suvaitsette...

Ja näytti vielä tietäkin kulkien muutaman askelen edellä hallin
vasemmalla puolella olevien portaiden juurelle. Siellä hän kumarsi ja
hymyillen kaikille naisille tuhlaamaansa hymyä jatkoi:

-- Tuosta ylös, kääntykää vasemmalle. Valmiiden vaatteiden osasto on
sitten suoraan edessä.

Tämä kohteliaisuus liikutti Deniseä syvästi. Veljen avulta se tuntui
hänestä. Hän oli nostanut silmänsä ja katsoi Hutiniin. Kaikki nuoren
miehen olennossa miellytti häntä, kasvojen kauneus, hymyilevä katse,
joka haihdutti hänen pelkonsa, ääni, jonka lempeä sointu tuntui
lohduttavalta. Hänen sydämensä paisui kiitollisuudesta, ja
avomielisesti hän tarjosi ystävyyttään niissä muutamissa hajanaisissa
sanoissa, jotka hän sai liikutukseltaan sanotuiksi.

-- Olette liian hyvä... Älkää vaivautuko... Tuhannet kiitokset,
herra...

Mutta Hutin oli jo palannut Favier'n luo, jolle hän hereten
teeskentelemästä sanoi:

-- On siinäkin avuton!

Noustuaan portaat ylös tyttö tuli suoraan valmiiden vaatteiden
osastolle. Se oli avara huone, isot, leikkauksin koristetut tammikaapit
seinustoilla ja peili-ikkunat Michodièrenkadulle. Viisi tai kuusi
naista, mustat silkkipuvut päällään ja sangen somina käherrettyine
hiuslaitteineen ja vannehameineen, puhelivat keskenään. Yksi heistä,
pitkä ja hoikka, joka pitkulaisine kasvoineen muistutti irti
riuhtautunutta hevosta, nojautui kaappiin kuin väsymyksen raukaisemana.

-- Rouva Aurélie, olkaa hyvä? toisti Denise.

Myyjätär ei vastannut, katseli vain halveksien hänen köyhää pukuaan.
Sitten hän kääntyi erään toverinsa puoleen sanoen:

-- Neiti Vadon, tiedättekö missä johtajatar on?

Neiti Vadon, joka par'aikaa järjesteli iltaviittoja, ei viitsinyt
nostaa edes päätään. Hän oli pienikokoinen, pöhöttyneissä, kalpeissa
kasvoissa oli välinpitämätön ja työlästynyt ilme.

-- En, neiti Prunaire, hän vastasi huolimattomasti, -- en tiedä missä
johtajatar on.

Seurasi hiljaisuus. Denise jäi liikkumattomana paikalleen eikä kukaan
piitannut hänestä enää. Odotettuaan vähän aikaa hän kumminkin rohkaisi
mielensä ja kysyi uudestaan:

-- Mahtaakohan rouva Aurélie palata pian?

Silloin osaston alajohtajatar, laiha ja ruma, isoleukainen ja
karkeatukkainen nainen, jota Denise ei ollut huomannut, huusi hänelle
kaapin luota, missä oli järjestämässä hintalappuja:

-- Jos teidän välttämättä täytyy saada tavata itse Aurélie rouva, niin
odottakaa.

Ja kääntyen toiseen myyjättäreen hän lisäsi:

-- Eikö hän ole vastaanotossa?

-- En luule, rouva Frédéric, tämä vastasi. -- Hän ei mahda olla
kovinkaan kaukana, koska ei sanonut mitään lähtiessään.

Denise jäi saatuaan vastauksen ovelle seisomaan. Tuoleja oli kyllä,
mutta kun kukaan ei tarjonnut niitä hänelle, hän ei uskaltanut
istuutua, vaikka oli levottomuudesta aivan voimaton. Nähtävästi
myyjättäret arvasivat mitä asiaa hänellä oli, sillä he vilkuilivat
häneen syrjästä, riisuivat hänet katseillaan alastomaksi,
vihamielisesti, sellaisten ihmisten tavoin, jotka ruokapöydässä eivät
mielellään siirry lähemmäksi toisiaan antaakseen tilaa muille
nälkäisille. Hänen ahdistuksensa lisääntyi, ja jotakin tehdäkseen hän
varovaisin askelin siirtyi ikkunan luo katsomaan kadulle. Juuri hänen
edessään oli Vanha Elbeuf, joka ruosteenvärisine julkisivuineen ja
elottomine ikkunoineen näytti niin rumalta ja onnettomalta hänen
nykyisen ympäristönsä komeuteen ja vilkkauteen verrattuna, ettei hän
voinut olla kärsimättä, ja se vain lisäsi hänen pahaa mieltään.

-- Katsokaa, kuiskasi pitkä Prunaire pienelle Vadonille, -- katsokaa
hänen kenkiään?

-- Ja hänen pukuaan! kuiskasi toinen.

Vaikka Denise seisoi selin, hän tunsi kuinka he ahmivat häntä
katseillaan. Mutta hän ei tuntenut vihaa heitä kohtaan. He eivät
kumpikaan olleet kauniita, yhtä vähän pitkä punatukkainen hevosennaama
kuin pieni piimäihoinenkaan, jonka pehmeät kasvot olivat kuin
luuttomat. Clara Prunaire, puukenkientekijän tytär Vivet'n metsistä,
oli joutunut Mareuilin linnan kamaripalvelijoiden viettelemäksi
ollessaan ompelijana kreivittären luona. Oltuaan sitten vähän aikaa
eräässä Langres'in muotikaupassa hän oli tullut Pariisiin, jossa hän
koetti kostaa miehille isä Prunairen hänelle muinoin jakamat
korvapuustit. Marguerite Vadon sitävastoin oli syntynyt Grenoblessa,
jossa hänen vanhemmillaan oli palttinakauppa. Naisten Aarreaittaan
hänet oli lähetetty erään tekemänsä virheen johdosta, hän oli
synnyttänyt lapsen, jonka isä oli hävinnyt teille tietymättömille.
Marguerite käyttäytyi nyttemmin nuhteettomasti, ja hänen piti palata
kohta kotiin isän liikettä hoitamaan ja menemään naimisiin serkkunsa
kanssa, joka odotti häntä.

-- No jopa jotakin, sanoi Clara, -- tuosta ei meillä ole mihinkään.

Mutta tytöt vaikenivat huomatessaan noin neljänkymmenenviiden ikäisen
naisen lähestyvän. Hän oli Aurélie rouva, lihava nainen, jonka musta
silkkipuku, ahtaasti pingottuen hartioille ja upealle povelle, loisti
kuin haarniska. Hänen tumman, jakaukselle kammatun sileän tukkansa alta
katseli kaksi suurta liikkumatonta silmää; hänen ankara suunsa ja
leveät, hiukan riippuvat poskensa toivat mieleen roomalaisen keisarin
kipsinaamion, johon osastonjohtajattaren arvokkuus loi tarpeellisen
majesteettisuuden.

-- Neiti Vadon, hän sanoi hermostuneella äänellä, -- te ette ole siis
eilen toimittanut työhuoneeseen tyköistuvaa mallipukua.

-- Siihen oli tehtävä korjaus, vastasi myyjätär -- rouva Frédéric otti
sen minulta.

Alajohtajatar haki kaapista kaivatun puvun, ja tutkinto jatkui.
Kaikkien täytyi väistyä Aurélie rouvan tieltä, kun hän käytti
arvovaltaansa. Hän oli sangen turhamainen eikä kärsinyt kuulla itseään
puhuteltavan miehensä nimellä, joka ei hänestä ollut minkään arvoinen,
ja häveten isänsä ovenvartijatointa hän kehui olevansa oman liikkeen
omistavan räätälin tytär. Hän oli ystävällinen ainoastaan niitä
myyjättäriä kohtaan, jotka alistuen ja liehakoiden ihailivat hänen
erinomaisuuttaan. Aiemmin omistamassaan ompeluliikkeessä hän oli
katkeroitunut huonosta onnesta, joka häntä vainosi, ja hän oli kironnut
kohtaloa, joka annettuaan hänelle tarpeeksi vankat hartiat kantamaan
rikkautta kielsi hänet rikastumasta ja tuotti alituisia vastuksia. Ja
vieläkin, menestyttyään Naisten Aarreaitassa, jossa hän ansaitsi
kaksitoistatuhatta frangia vuodessa, hän oli yhä jotenkin katkera ja
kohteli tylysti tulokkaita, niinkuin elämä oli alussa kohdellut häntä
tylysti.

-- Ei maksa vaivaa puhua siitä enää, hän lopetti vihdoin kuivasti. --
Te ette ole sen viisaampi kuin muutkaan, rouva Frédéric. Korjaus on
tehtävä heti.

Väittelyn kestäessä Denise oli lakannut katsomasta kadulle. Hän kyllä
arvasi naisen Aurélie rouvaksi, mutta peläten hänen äänensä kovuutta
jäi yhä odottamaan. Myyjättäret, hyvillään, kun olivat saaneet
johtajattaren ja alajohtajattaren toistensa kimppuun, palasivat
työhönsä teeskennellen välinpitämättömyyttä. Muutamia minuutteja kului,
eikä kukaan säälinyt tyttöä. Vihdoin Aurélie rouva itse huomasi hänet
ja ihmetellen hänen liikkumattomuuttaan kysyi mitä hän tahtoi.

-- Rouva Aurélie.

-- Minä olen.

Denise tunsi suunsa kuivuvan ja käsiensä kylmenevän niinkuin ennen,
kun hän lapsena pelkäsi saavansa vitsaa. Hän ei ollut saada sanoja
suustaan, ja hänen täytyi toistaa sanottavansa kaksi kertaa,
ennenkuin hänet ymmärrettiin. Aurélie rouva katseli häntä suurilla
liikkumattomilla silmillään, eikä hänen keisarinnaamionsa ilmaissut
vähintäkään myötämielisyyttä.

-- Kuinka vanha olette?

-- Kaksikymmentä vuotta.

-- Kaksikymmentä? Teitä luulisi tuskin kuudentoistakaan ikäiseksi.

Taas myyjättäret katsoivat häneen, ja Denise ehätti sanomaan:

-- Ei minulta kuitenkaan voimia puutu.

Aurélie rouva kohautti mahtavia olkapäitään. Sitten hän julisti:

-- Hyvä Jumala, täytyyhän minun kirjoittaa nimemme luetteloon. Jokaisen
hakijan me kirjoitamme. Neiti Prunaire, tuokaa luettelo tänne.

Luetteloa ei löytynyt heti. Se oli kai isä Jouven hallussa. Pitkän
Claran mennessä hakemaan sitä saapui Mouret, yhä Bourdonclen
seuraamana. He olivat kiertäneet kaikki alakerran osastot, tarkastaneet
pitsien, huivien, turkisten, huonekalujen, liinavaatteiden osastot ja
saapuivat nyt lopuksi valmiiden vaatteiden osastoon. Aurélie rouva meni
neuvottelemaan heidän kanssaan päällysvaatetilauksesta, jonka hän oli
aikonut tehdä eräältä suurelta Pariisin tukkukauppiaalta. Tavallisesti
hän osti ilman välikäsiä, omalla vastuullaan, mutta kun oli kysymys
suuremmista ostoista, hän piti varovaisempana jättää asian johtajan
päätettäväksi. Bourdoncle kertoi hänelle, kuinka Albert oli taas
laiminlyönyt tehtävänsä. Aurélie rouva tuntui joutuvan aivan
epätoivoon. Kyllä tuo lapsi hänet kerran vielä saa kuolemaan suruun.
Onneksi isä, vaikk'ei hänestäkään ollut juuri mihinkään, käyttäytyi
ihmisiksi. Hänellä oli tosiaankin paljon harmia Lhommein
hallitsijasuvusta, jonka tunnustettu päällikkö hän oli.

Mutta Mouret hämmästyi kohdatessaan Denisen jälleen ja kysyi Aurélie
rouvalta, mitä asiaa tytöllä oli. Kun Aurélie rouva sanoi hänen hakevan
myyjättären paikkaa, naisvihaaja Bourdoncle päivitteli moista
hävyttömyyttä.

-- Todellako? sanoi hän. -- Eihän toki. Hän on liian ruma.

-- Eihän hän juuri mikään kaunotar ole, Mouret sanoi, joka ei
uskaltanut ruveta puoltajaksi, vaikka häntä vieläkin liikutti tytön
äskeinen ihastus silkkiosastolla.

Luettelo tuotiin, ja Aurélie rouva tuli Denisen luo. Tyttö ei
varmaankaan tehnyt hyvää vaikutusta. Hän oli kyllä siististi puettu
mustiin villavaatteisiin, ja eipä sitäpaitsi puvusta ollut paljon
väliä, vaikka se olisikin ollut vaatimaton, sillä myyjättärillä oli
talon vaatteet, sääntöjen määräämä musta silkkipuku, mutta hän näytti
heikolta ja alakuloiselta. Tytöiltä ei vaadittu juuri kauneutta, mutta
miellyttäviä heidän tuli kuitenkin olla myydessään. Heidän katsellessa
ja tutkiessa Deniseä kuin myytävää tammaa markkinoilla, tyttö parka
joutui aivan ymmälle.

-- Nimenne? johtajatar kysyi kynä kädessä, valmiina kirjoittamaan
myyntipöydän reunalla olevaan luetteloon.

-- Denise Baudu.

-- Ikänne?

-- Kaksikymmentä vuotta ja neljä kuukautta.

Ja hän toisti uskaltaen katsoa Mouret'hen, jota yhä luuli
osastonjohtajaksi ja joka aina sattui hänen tielleen häntä pelottamaan:

-- En näytä niin vanhalta, mutta ei minulta voimia puutu.

Kaikki hymyilivät. Bourdoncle katseli kynsiään kärsimättömästi. Denisen
lause oli sitäpaitsi oudosti keskeyttänyt masentavan vaitiolon.

-- Missä Pariisin liikkeessä olette palvellut? jatkoi johtajatar
kyselyään.

-- Hyvä rouva, minä tulin vasta eilen Valognes'ista.

Tämä ei ollut hänelle eduksi. Tavallisesti Naisten Aarreaitassa
vaadittiin myyjättäriltä yhden vuoden palvelus jossakin Pariisin
pienessä liikkeessä. Denise menetti kaiken toivonsa, ja jollei hän
olisi ajatellut sisaruksiaan, hän olisi lähtenyt lopettaakseen
tutkinnon.

-- Missä olitte Valognes'issa?

-- Cornaillen liikkeessä.

-- Tunnen sen. Hyvä liike, pisti Mouret väliin.

Hän ei tavallisesti millään tavalla sekaantunut uusien apulaisten
ottoon, sillä osastojen johtajien oli yksin vastattava osastonsa
väestä. Mutta naistuntijana hän tajusi tässä nuoressa tytössä piilevän
sulouden ja lempeyden, josta tämä itsekin oli tietämätön. Entisen
palveluspaikan hyvä maine oli tärkeää, ja usein hakijain kohtalo
riippui siitä. Aurélie rouva jatkoi vähän ystävällisemmin:

-- Ja miksi lähditte pois Cornaillen liikkeestä?

-- Perhesyistä, Denise vastasi punastuen. -- Vanhempani ovat kuolleet
ja minun täytyy huolehtia veljistäni... Sitäpaitsi minulla on
todistus...

Todistus oli mainio. Denise alkoi jälleen toivoa, kun uusi kysymys
masensi hänet:

-- Onko teillä pariisilaisia suosituksia?... Kenen luona asutte?

-- Setäni luona, hän kuiskasi epäröiden nimen mainitsemista, sillä hän
pelkäsi, ettei kilpailijan sukulaista tahdottu palvelukseen. -- Setäni
Baudun luona tuossa vastapäätä.

Taas Mouret puuttui puheeseen.

-- Kuinka, oletteko Baudun veljentytär!... Bauduko teidät lähetti!

-- Ei toki, herra!

Denise ei voinut olla nauramatta, niin hullunkuriselta ajatus hänestä
tuntui. Nauru muutti hänen kasvonsa kokonaan. Hieno puna kohosi hänen
poskilleen, ja hänen hiukan ison suunsa ilme kirkasti koko hänen
olemuksensa. Hänen harmaisiin silmiinsä syttyi lempeä loiste, poskiin
painui viehättävät hymykuopat, ja hiuksetkin tuntuivat lehahtavan
lentoon raikkaan ja heleän naurun voimasta.

-- Mutta sievähän hän on, kuiskasi Mouret Bourdonclelle.

Liikekumppani ei suostunut myöntämään sitä, vaan teki hermostuneen
liikkeen. Clara nyrpisti huuliaan, ja Marguerite käänsi selkänsä,
Aurélie rouva yksin myönsi päännyökkäyksellä, kun Mouret jatkoi:

-- Setänne on väärässä, kun ei itse tullut teitä saattamaan. Hänen
suosituksessaan olisi ollut tarpeeksi... Kerrotaan, että hän on meihin
suuttunut. Me emme ole siitä tietävinämme, ja jos hänellä ei ole
veljentyttärelleen paikkaa omassa talossaan, niin me näytämme hänelle,
että hänen veljentyttärensä on vain tarvinnut koputtaa ovellemme
päästäkseen sisään... Sanokaa hänelle, että kunnioitan suuresti häntä
ja ettei hänen pidä olla suuttunut minuun, vaan uusiin kaupankäynnin
muotoihin. Ja sanokaa vielä, että hänelle on häviöksi, jos hän
itsepintaisesti pysyy naurettavassa vanhoillisuudessaan.

Denise kävi jälleen aivan kalpeaksi. Mies oli Mouret. Kukaan ei sitä
hänelle sanonut, mutta Mouret paljasti itsensä, ja nyt Denise heti
arvasi ja ymmärsi, miksi mies oli häntä pelästyttänyt niin oudosti
ensin kadulla, sitten silkkiosastolla ja vielä nytkin. Liikutus, jota
hän ei voinut käsittää, painoi yhä enemmän hänen sydäntään ja kävi yhä
raskaammaksi. Kaikki hänen setänsä ja tätinsä hänelle kertomat jutut
palasivat hänen mieleensä suurentaen entisestään Mouret'n kookasta
vartaloa, kirkastaen hänet tarumaisella loisteella ja kohottaen hänet
tuon hirveän koneen hallitsijaksi, jonka koneen hampaisiin Denise oli
kaiken aamua tuntenut tarttuvansa. Mouret'n kauniin, hienopiirteisen ja
ruskeasilmäisen pään takana hän luuli näkevänsä naisen hahmon,
onnettoman rouva Hédouinin, joka oli painanut verensä leiman
rakennuksen peruskiviin. Hän tunsi selkäänsä pitkin kulkevan kylmät
väreet, ja hän ymmärsi miehen häneen tekemän vaikutuksen olevan kauhua.

Aurélie rouva sulki luettelonsa. Hän tarvitsi yhden ainoan myyjättären,
ja nyt oli jo kymmenen hakijaa merkitty. Hän ei kuitenkaan epäröinyt
kenet ottaa, sillä hän oli liiankin halukas olemaan liikkeen
omistajalle mieliksi. Mutta hakemukseen ei sopinut vastata ennenkuin
isä Jouve oli tehnyt tiedusteluja ja niistä selkoa. Silloin vasta
johtajatar voi päättää.

-- Hyvä on, neiti, hän sanoi juhlallisesti ylläpitääkseen arvovaltansa.
-- Vastaus annetaan kirjallisesti.

Denise jäi vielä hetkeksi ujostellen paikalleen. Hän ei tiennyt kuinka
lähteä pois seurasta. Vihdoin hän kiitti Aurélie rouvaa ja kulkiessaan
Mouret'n ja Bourdonclen sivu hän kumarsi. Mutta nämä eivät enää
ajatelleet häntä eivätkä edes vastanneet hänen tervehdykseensä. He vain
tarkastivat suurella mielenkiinnolla rouva Frédéricin heille näyttämää,
äsken puheena ollutta päällysvaatetta. Clara teki Margueriteen katsoen
kiukkuisen eleen ikäänkuin ennustaakseen, ettei tulokkaalla olisi
kovinkaan hauskaa heidän osastollaan. Epäilemättä Denise aavisti minkä
salaisen vihan hän oli käynnillään herättänyt, sillä hän tunsi
laskeutuessaan portaita samanlaista ahdistusta kuin oli noustessaankin
tuntenut, ja hän epäröi onnekseenko vai onnettomuudekseen hän oli tänne
tullut. Oliko hänellä syytä toivoon? Hän rupesi jälleen epäilemään,
sillä hän oli niin kiusaantunut, ettei kyennyt oikein ymmärtämään mitä
hänelle oli sanottu. Sekavista tunteista pääsi kaksi kumminkin pian
voitolle, ensinnäkin kauhu, jonka Mouret oli hänessä nostanut, ja
toiseksi ilo Hutinin hänelle osoittaman ystävällisyyden johdosta, jonka
suloinen muisto oli hänen ainoa tämänaamuinen lohtunsa. Kulkiessaan
tavaratalon poikki hän haki katseellaan uutta ystäväänsä saadakseen
lähettää hänelle kiitollisen hymyn, ja hänen mielensä kävi
alakuloiseksi, kun tätä ei näkynyt.

-- Neiti, onnistuitteko? kuului hänen takaansa liikutuksesta värisevä
ääni, kun hän vihdoin oli takaisin kadulla.

Hän kääntyi ja tunsi onnettomuustoverinsa, pitkän ja hontelon
nuorukaisen, joka oli puhutellut häntä aamulla. Tämäkin tuli Naisten
Aarreaitasta ulos ja näytti vielä pelästyneemmältä kuin Denise
tavaratalossa kokemansa tutkinnon johdosta.

-- En tiedä vielä, Denise vastasi.

-- En minäkään. Kummallinen tapa niillä on katsella ja puhutella!...
Minä tahtoisin pitsiosastolle. Olen palvellut Crève-coeurilla
Mailinkadulla.

Taas he seisoivat vastakkain ja punastuivat kun eivät tienneet kuinka
erota. Sitten nuori mies neuvottomana, sanoakseen vielä jotakin,
uskalsi kömpelön kohteliaasti kysyä:

-- Saanko kysyä nimeänne, neiti?

-- Denise Baudu.

-- Minä olen nimeltäni Henri Deloche.

Nyt heitä nauratti. Heidän asemansa yhdisti heitä ja he kättelivät.

-- Onnea! sanoi Denise.

-- Niin, onnea! vastasi toinen.



III.


Joka lauantai neljästä kuuteen rouva Desforges tarjosi teetä
tuttavilleen, jotka tulivat häntä tervehtimään. Hänen asuntonsa oli
kolmannessa kerroksessa Rivol'n ja Alger'nkadun kulmatalossa, ja hänen
kahden salinsa ikkunat olivat Tuileries'n puistoon.

Eräänä tällaisena lauantaina Mouret, jolle palvelija juuri aikoi avata
ison salin oven, huomasi eteisen toisesta avoimesta ovesta rouva
Desforges'in, joka kulki pienen salin poikki. Tämä pysähtyi nähdessään
hänet, ja Mouret astui sisään juhlallisesti tervehtien. Kun palvelija
oli sulkenut oven, hän tarttui innokkaasti nuoren naisen käteen ja
suuteli sitä hellästi.

-- Varo, siellä on vieraita, rouva Desforges sanoi hiljaa osoittaen
päännyökkäyksellä ison salin ovea. -- Kävin hakemassa tämän viuhkan
näyttääkseni sitä heille.

Ja viuhkan varrella hän hipaisi leikillisesti nuoren miehen kasvoja.
Rouva Desforges oli tummaverinen, pyylevähkö nainen, silmät olivat
suuret ja mustasukkaiset. Mutta Mouret piti yhä hänen kädestään kiinni
ja kysyi:

-- Tuleekohan?

-- Epäilemättä, niin hän ainakin lupasi.

He puhuivat paroni Hartmannista, Kiinteistöpankin johtajasta. Rouva
Desforges, valtioneuvoksen tytär, oli ollut naimisissa pörssivälittäjän
kanssa ja oli tämän kuoltua perinyt häneltä omaisuuden, jota toiset
sanoivat sangen suureksi, toiset peräti mitättömäksi. Kerrottiin hänen
jo miehensä eläessä osoittaneen kiitollisuutta paroni Hartmannille
niistä neuvoista, jotka tämä raha-asiain tuntija oli heille antanut ja
jotka olivat olleet hyödyksi, ja myöhemmin, miehen kuoltua, sanottiin
suhteen yhä jatkuvan, mutta mitä suurimmassa salaisuudessa, niin ettei
vähinkään varomattomuus päässyt herättämään epäluuloa. Rouva Desforges
osasi käyttäytyä niin, ettei hän koskaan herättänyt huomiota, ja hän
oli tervetullut vieras kaikkialla ylemmän porvariston kodeissa, joihin
hän syntyperänsäkin puolesta kuului. Ja vaikka nyt, kun pankinjohtajan
rakkaus oli muuttumassa isälliseksi ystävyydeksi, hän tämän
ennakkoluulottoman ja valistuneen ystävänsä suostumuksella lahjoitti
lempensä muillekin, oli hän niin arka maineestaan ja osasi käyttäytyä
niin taitavasti, ettei pienintäkään syytä ollut moitteisiin ja ettei
kukaan uskaltanut julkisesti epäillä hänen kunniallisuuttaan.
Tavattuansa Mouret'n heidän yhteisten tuttaviensa luona hän oli alussa
vihannut tätä. Sittemmin, kun ei jaksanut vastustaa hänen rajun
rakkautensa hyökkäyksiä, hän oli antanut myöten. Nyt kun Mouret oli
päässyt niin pitkälle, ettei hänen suhteellaan ollut muuta tarkoitusta
kuin päästä paronin suosioon, olivat rouva Desforges'in tunteet
kehittyneet vähitellen todelliseksi hellyydeksi. Hän oli
kolmekymmentäviisi vuotta vanha, vaikka sanoi olevansa vasta
kaksikymmentäyhdeksän vuotta ja oli siis joutunut siihen ikään, jolloin
nainen intohimoisesti pitää rakkaudestaan kiinni. Tuntien olevansa
vanhempi rakastajaansa, jonka pelkäsi kylmenevän, hän ponnisteli
epätoivoisesti pysyttääkseen hänet luonaan.

-- Joko hän on selvillä asiasta? Mouret kyseli.

-- Ei, saatte itse esittää asianne, vastasi rouva Desforges lakaten
sinuttelemasta.

Hän katsoi Mouret'hen, ajatellen ettei tämä mahtanut aavistaa mitään
hänen suhteestaan paroniin, koska käytti häntä välittäjänä, ikäänkuin
olisi ollut kysymys vain vanhasta ystävästä. Mutta Mouret piteli yhä
hänen kättään nimittäen häntä hyväksi Henriettekseen, ja nainen tunsi
sydämensä sulavan. Sanaakaan sanomatta hän tarjosi huulensa
suudeltaviksi; sitten hän kuiskasi:

-- Hiljaa! Minua odotetaan. Tulkaa hetken kuluttua perässäni.

Isosta salista kuului verhojen heikentämiä hilpeitä ääniä. Rouva
Desforges astui sisään, jättäen oven kokonaan auki, ja ojensi viuhkan
yhdelle niistä neljästä naisesta, jotka istuivat huoneen keskiosassa.

-- Tässä se nyt vihdoinkin on, hän sanoi. -- Palvelija ei olisi koskaan
löytänyt sitä, kun en itsekään oikein osannut neuvoa.

Kääntyen ovea kohti hän sanoi vilkkaasti:

-- Käykää toki sisälle, herra Mouret. Tulkaa pienen salin kautta, niin
ei tunnu niin juhlalliselta.

Mouret tervehti naisia, jotka hän tunsi. Sali kukikkaalla
hopeakirjosilkillä verhottuine Ludvig XVI:n tyylisine huonekaluineen,
kullattuine pronssikoristeineen ja isoine ruukkukasveineen uhkui
korkeudestaan huolimatta naisellisen kodikasta viehkeyttä, ja sen
kahdesta ikkunasta näkyi erittäin kauniisti Tuileries'n puiston
kastanjapuita, joiden lehdet varisivat syksyisessä tuulessa.

-- Tämä pitsi on tosiaankin sangen hienoa, sanoi rouva Bourdelais
tarkastellen viuhkaa.

Rouva Bourdelais oli pieni, vaaleaverinen, kolmenkymmenen ikäinen
nainen, Henrietten koulutoveri, naimisissa raha-asiainministeriön
alajohtajan kanssa. Vanhasta porvarisperheestä lähteneenä hän hoiti
talouttaan ja kolmea lastaan sievästi ja toimeliaasti noudattaen
vaistomaisesti käytännöllisyyden periaatteita.

-- Ja tästä pitsipalasesta olet siis maksanut kaksikymmentäviisi
frangia, hän sanoi tutkien tarkasti jokaista pitsin silmukkaa. --
Sanoit ostaneesi Lucista maalaisnaiselta?... Se ei suinkaan ollut
kallista... Mutta entä viuhkan tekeminen.

-- Tietysti, vastasi rouva Desforges. -- Tekokuluja maksoin kaksisataa
frangia.

Rouva Bourdelais naurahti. Tällaistako Henriette kehui hyväksi
kaupaksi! Kaksisataa frangia yksinkertaisen viuhkan valmistamisesta.
Pelkkää norsunluuta ja siinä nimikuvio! Ja vielä sellaista pitsiä
varten, jonka hinta tuotti hänelle enintään viiden frangin voiton.
Sadallakahdellakymmenellä frangilla sai tällaisia viuhkoja valmiina.
Hän mainitsi liikkeen Poissonnièrenkadun varrella.

Viuhka kiersi pöytää kulkien kädestä käteen. Rouva Guibal tuskin
katsahtikaan siihen. Hän oli pitkä ja hoikka, punatukkainen nainen,
joka teeskenteli aina mitä suurinta välinpitämättömyyttä.
Kyllästyneestä ilmeestä huolimatta hänen harmaissa silmissään
välähtivät hetkittäin itsekkyyden rajut pyyteet. Miehensä, tunnetun
asianajajan seurassa hän ei esiintynyt koskaan, ja tämän sanottiin
omalla tahollaan viettävän varsin vapaata elämää jakaen aikansa
asiapaperiensa ja huviensa kesken.

-- Oh, hän sanoi väsyneesti antaen viuhkan rouva de Boves'ille, -- olen
ostanut tuskin ainoatakaan viuhkaa eläessäni... Ainahan niitä saa
lahjaksi ... liiaksikin.

Kreivitär de Boves vastasi hiukan pisteliäästi:

-- Olette todellakin onnellinen, kun olette sattunut saamaan niin
kohteliaan miehen.

Ja kallistuen tyttärensä, pitkän, kahdenkymmenen ikäisen nuoren tytön
puoleen hän jatkoi:

-- Katsopa nimikuviota, Blanche. Miten hienoa työtä! Se kai nostaa
hinnan.

Rouva de Boves, joka oli jo viidennelläkymmenellä, oli uhkea nainen,
ryhdikäs kuin jumalatar, selkeät, säännölliset kasvonpiirteet ja
suuret, raukeat silmät. Hänen miehensä, hevoshoidon ylitarkastaja, oli
nainut hänet hänen kauneutensa tähden. Nimikuvion hienous tuntui aivan
hurmaavan hänet ja nostattavan hänessä intohimon, josta hänen katseensa
himmeni. Äkkiä hän sanoi:

-- Sanokaapa te meille mielipiteenne, herra Mouret, onko tämän viuhkan
valmistamisesta kaksisataa frangia liian korkea hinta?

Mouret oli jäänyt seisomaan ja kuunteli hymyillen ja tarkkaavaisesti
naisten puhetta. Hän otti viuhkan, tarkasteli sitä ja aikoi juuri
lausua mielipiteensä, kun palvelija avasi oven ilmoittaen:

-- Rouva Marty.

Saliin astui laiha ja ruma, rokonarpinen nainen, joka oli komeasti,
mutta sangen monimutkaisesti pukeutunut. Hänen iästään oli vaikea
päästä selville. Todellisuudessa hän oli kolmenkymmenen viiden vanha,
mutta häntä saattoi luulla hänen mielialojensa vaihtelun mukaan milloin
kolmen-, milloin neljänkymmenen ikäiseksi. Hänellä oli oikeassa
kädessään punainen nahkalaukku, josta hän ei uskaltanut erota.

-- Hyvä rouva, hän sanoi Henriettelle, -- annattehan minulle anteeksi,
että saavun näin laukku kädessä... Ajatelkaahan, pistäydyin tullessani
Aarreaittaan, ja kun taas satuin mielettömästi tuhlaamaan rahoja, en
uskaltanut jättää laukkua ajoneuvoihini. Olisi voitu varastaa.

Samassa hän huomasi Mouret'n ja jatkoi nauraen:

-- Ah, herra Mouret! En minä tässä teidän vuoksenne kauppaliikettänne
kehunut, koska en tiennyt teidän edes olevan täällä. Mutta kyllä teillä
tällä hetkellä on erinomaisen hienoja pitsejä.

Tämä sai huomion kääntymään pois viuhkasta, jonka Mouret laski pienelle
pöydälle. Nyt naisia kiusasi uteliaisuus. Rouva Martyn laukku ei
antanut heille rauhaa. Hänet tiedettiin mielettömän tuhlaavaiseksi ja
sangen heikoksi kiusauksen edessä. Rakastajalle hän ei olisi voinut
antautua, siihen hän oli liian kunniallinen, mutta hänen oli mahdotonta
vastustaa pienimmänkään ylellisyysesineen houkutusta. Hän oli köyhän
virkamiehen tytär ja valmisteli nyt hurjilla ostoksillaan taloudellista
häviötä miehelleen, Bonaparten lyseon viidennen luokan opettajalle,
jonka täytyi antaa yksityistunteja ansaitakseen kuuteentuhanteen
nousevan palkkansa lisäksi toiset kuusituhatta yhä lisääntyvien menojen
suorittamiseksi.

Rouva Marty ei suostunut avaamaan laukkuaan, vaan painoi sitä molemmin
käsin syliinsä ja puhui neljätoistavuotiaasta tyttärestään
Valentinesta, jota hän piteli kuin kukkaa kämmenellä ja jonka pukuihin
niinkuin omiinsakin hän sommitteli kaikki muodin vastustamattomat
uutuudet.

-- Tiedättehän, rouva Marty selitteli, -- että tänä vuonna nuorten
tyttöjen puvut koristellaan pitseillä... Ja kun satuin saamaan näin
sievää valenciennea...

Hän suostui vihdoinkin avaamaan laukkunsa. Naiset kurottivat kaulaansa
nähdäkseen, kun samassa hiljaisuuden katkaisi ovikellon soitto.

-- Mieheni tulee! rouva Marty huudahti hätäisesti. -- Hänen piti
poiketa tänne noutamaan minua tullessaan Bonapartesta.

Nopeasti hän sulki laukkunsa ja pisti sen vaistomaisella liikkeellä
piiloon nojatuolin alle. Rouvat purskahtivat nauruun. Rouva Marty
punastui ja nosti sen takaisin polvilleen väittäen, etteivät miehet
koskaan ymmärtäneet mitään ja ettei heidän tarvinnut tietää.

-- Herra de Boves ja herra de Vallagnosc, ilmoitti palvelija.

Yleinen hämmästys. Rouva de Boves ei tiennyt itsekään odottaa miestään.
Tämä kaunis herrasmies, jolla oli viikset ja pujoparta ja Tuileries'n
linnan vaatima sotilaallisen täsmällinen ryhti, suuteli kädelle rouva
Desforges'ia, jonka hän oli tuntenut tämän vielä ollessa isänsä
kodissa. Sitten hän vetäytyi syrjään antaakseen tilaa toiselle
tulijalle, kalpealle ja hienokäytöksiselle nuorelle miehelle, joka
vuorostaan tervehti talon emäntää. Mutta tuskin oli keskustelu taas
päässyt alkuun, kun hämmästyksen huudahdus veti puoleensa yleisen
huomion.

-- Sinäkö siinä, Paul!

-- No totta tosiaan! Octave!

Mouret ja Vallagnosc puristivat kättä. Nyt rouva Desforges vuorostaan
hämmästyi. He siis tunsivat toisensa! Tietysti, koska olivat istuneet
rinnatusten Plassans'in koulun penkillä. Sattumalta vain he eivät
olleet koskaan tavanneet toisiaan hänen kodissaan.

Päästämättä toistensa käsiä herrat vetäytyivät leikkisästi puhellen
pieneen saliin. Samassa palvelija asetti rouva Desforges'in vieressä
olevalle kuparireunaiselle marmoripöydälle hopeisen teetarjottimen
hienoine kiinalaisine kuppeineen. Naiset siirtyivät lähemmäksi
äänekkäästi puhellen herra de Boves'in seisoessa heidän takanaan
kumarrellen ja pistäen sanan sinne, toisen tänne seurustelutapoihin
perehtyneen korkean virkamiehen kohteliaisuudella.

-- Onpa hauska tavata, Mouret toisti.

Hän oli istuutunut Vallagnoscin viereen sohvalle. Mukavasti sisustetun,
keltaisella silkillä verhoillun salongin perällä, jossa salin ison,
avonaisen oven toisella puolen liikkuvat naiset eivät voineet kuulla
heitä, he nauroivat sydämensä pohjasta lyöden toisiaan polvelle ja
katsoen toisiaan silmiin. Koko heidän nuoruutensa nousi heidän eteensä,
vanha Plassans'in opisto pihoineen, kosteine luokkahuoneineen,
ruokasaleineen, jossa heille tarjottiin paljon turskaa, ja
makuuhuoneineen, joissa pielukset lensivät sängystä sänkyyn heti kun
vain opettaja nukahti. Paul, tuomarin poika köyhtyneestä
aatelisperheestä, oli luokan etevimpiä oppilaita, mainio
aineenkirjoittaja, jonka opettaja alati asetti esimerkiksi tovereille
ennustaen hänelle loistavaa tulevaisuutta. Octave sitävastoin istui
luokan peränpitäjänä ja vanheni laiskurien ja kuhnuksien joukossa,
onnellisena ja lihavana, kaikissa huvituksissa ensimmäisenä.
Luonteittensa eroavaisuudesta huolimatta he pysyivät läpi koulun
erottamattomina ystävinä ja tovereina aina ylioppilastutkintoon asti,
jonka toinen suoritti loistavasti, toinen töin tuskin saatuaan kaksi
kertaa reput. Sitten elämä oli heidät erottanut, ja nyt he kymmenen
vuoden päästä sattuivat jälleen yhteen vanhenneina ja muuttuneina.

-- No kerrohan nyt mitä sinusta on tullut, Mouret sanoi.

-- Ei mitään, vastasi toinen.

Vallagnosc oli kohtaamisen ilosta huolimatta yhä yhtä väsyneen ja
kyllästyneen näköinen. Kun hänen ystävänsä kummastellen jatkoi kyselyä
sanoen:

-- Teet kai kumminkin jotakin? Mitä sinä teet? hän vastasi:

-- En mitään.

Octave rupesi nauramaan. Etkö mitään. Se ei todellakaan riittänyt. Ja
vähitellen hän urkkimalla pääsi ystävänsä elämäkerrasta selville. Tälle
oli käynyt samoin kuin köyhien poikien ylipäänsä käy, kun sääty-ylpeys
pidättää heidät virka-alalla, jossa he arvokkuutensa ylläpitämiseksi
hautautuvat kaikkine todistuksineen johonkin vähäpätöiseen toimeen
ansaiten juuri sen verran, että pysyvät hengissä. Paul oli suvussaan
vallitsevan tavan mukaan lukenut lakitiedettä. Sitten hän oli jäänyt
kotiin leskeksi jääneen äitinsä elätettäväksi, vaikka tämä tuskin tiesi
kuinka tulla toimeen kahden tyttärensä kanssa. Vihdoinkin Paul oli
häveten jättänyt näiden käytettäväksi mitä vielä perheen omaisuudesta
oli jäljellä ja hakenut pienen viran sisäasiainministeriössä, jossa hän
nyt oli kuin myyrä kolossaan.

-- Paljonko sinulle maksetaan palkkaa?

-- Kolmetuhatta frangia...

-- Voi surkeutta! Oikein säälittää, poika parka... Ja niin
hyväpäinenkin olit vielä, että kykenit puhumaan meidät kaikki pussiin.
Kolmetuhatta frangia, viiden vuoden raatamisen jälkeen! Se on sulaa
vääryyttä.

Hän keskeytti puhuakseen itsestään:

-- Minä olen kääntänyt heille selkäni. Tiedäthän mitä minusta on
tullut?

-- Tiedän, sanoi Vallagnosc. -- Olen kuullut, että olet antautunut
kauppa-alalle. Sinä taidat omistaa tuon suuren liikkeen Gaillonin
aukion kulmauksessa.

-- Niin... Verkasaksa, veikkoseni!

Mouret oli nostanut päänsä, löi uudestaan toveriaan polveen,
ujostelematta, miehenä, joka ei hävennyt tuottavaa ammattiaan.

-- Niin, verkasaksa... Muistathan, tartuinko koskaan heidän onkeensa
kun he virittivät minulle syöttejään, vaikken luullakseni ollut sen
tyhmempi kuin muutkaan? Luettuani ylioppilaaksi tyydyttääkseni perheeni
toiveen olisin vallan hyvin voinut jatkaa asianajajaksi tai lääkäriksi
niinkuin toverit. Mutta nuo ammatit eivät houkutelleet minua. Olen
nähnyt niissä liiaksi kurjuutta... Annoin palttua kaikelle sellaiselle,
katumatta, usko pois! Ja rupesin tekemään kauppaa.

Vallagnosc nauroi hiukan hermostuneesti.

-- Ei sinulla tosiaan mahda olla suurta hyötyä
ylioppilastodistuksestasi palttinan mittailemisessa, hän sanoi lopuksi.

-- Pääasia vain, ettei se ole minulle esteeksi, Mouret sanoi iloisesti.
-- En todellakaan vaadi siltä enempää. Kyllähän sinä tiedät, että kun
kerran on ollut tarpeeksi tyhmä hankkiakseen sellaisen niskoilleen,
niin siitä ei ole helppoa päästä erilleen. Kuhnustaa kuin kilpikonna,
kun muut, avojalkaiset, juoksevat kuin riivatut.

Huomatessaan tuottavansa toverilleen pahaa mieltä hän tarttui tätä
kädestä jatkaen:

-- Kuule, en minä pahaa tarkoittanut, mutta tunnusta pois, etteivät
sinun todistuksesi ole tyydyttäneet ainoatakaan sinun tarpeistasi...
Tiedätkö, että liikkeeni silkkiosaston johtaja ansaitsee tänä vuonna
yli kahdentoistatuhannen. En liioittele vähääkään. Tosin hän on sangen
terävä poika, joka on oppinut oikeinkirjoitusta ja neljä laskutapaa...
Tavallisesti myyjät ansaitsevat kolme- tai neljätuhatta frangia, siis
enemmän kuin sinä. Heidän kasvatukseensa ei ole tuhlattu varoja
niinkuin sinun, eikä heille ole kerrottu heidän elämään astuessaan,
että maailma on luotu heitä varten. Myönnän tosin, ettei siinä ole
kaikki, että osaa ansaita rahaa. Mutta jos kysytään, onko annettava
etusija tieteen teitä kulkeneille köyhille raukoille, jotka nälkäänsä
huutaen tunkeilevat virka-alalla, vai käytännön elämään antautuneille
pojille, joita on karaistu kestämään elämää ja jotka osaavat
perinpohjin ammattinsa, niin minä en toden totta epäile puolustaa
jälkimmäisiä, sillä minun mielestäni he ovat aikansa tasalla.

Hän oli kiihtynyt ja korottanut äänensä. Henriette, joka kaatoi teetä
kuppeihin, oli kääntänyt päänsä ja hymyili hänelle isosta salista. Kun
Mouret havaitsi sen ja huomasi toistenkin naisten kuuntelevan, hän ei
katunut sanojaan.

-- Sanalla sanoen, vanha kumppani, hän sanoi, -- nykyään on miljoonia
verkasaksojen saavutettavissa.

Vallagnosc nojautui veltosti sohvan pehmeään selkänojaan silmät
puoleksi ummessa. Hänen asennossaan oli elämään kyllästyneen
ylenkatsetta, osaksi teeskenneltyä, osaksi todellista, kuolevan
sukupolven veltostumisesta johtuvaa.

-- Ei maksa vaivaa tavoitella niitä, hän sanoi. -- Ei elämä ole sen
arvoista.

Kun Mouret katsoi häneen hämmästyneenä hän lisäsi:

-- Tekipä mitä tahansa, ei mikään parane. Parempi istua kädet ristissä.

Ja hän alkoi selittää pessimististä katsantokantaansa, moitiskeli
olemisen mitättömyyttä ja puolinaisuutta. Kerran hän oli uneksinut
tulevansa kuuluisaksi kirjailijaksi, mutta runoilijapiireissä
hän oli tavannut vain yleistä toivottomuutta. Kaikki ponnistukset
osoittautuivat turhiksi, elämän hetket tyhjiksi, maailma
nurinkuriseksi. Nautinnot pettivät, ei edes paheesta ollut iloa.

-- Entä sinä, onko elämä sinulle nautintoa? hän kysyi lopuksi.

Mouret'n hämmästys alkoi muuttua vihaksi.

-- Onko elämä minulle nautintoa!... Mitä loruja sinä puhut? Etkö ole
päässyt vielä sen pitemmälle?... Tietysti se on nautintoa silloinkin,
kun kaikki käy hullusti, sillä silloin olen raivoissani siitä, että käy
hullusti. Minun luonteessani ovat intohimot vallalla, ja minusta ei ole
hiljaiseksi syrjästä katsojaksi. Sentähden en kyllästykään.

Hän heitti silmäyksen saliin päin ja sanoi hiljaisemmalla äänellä:

-- Onhan naisia, joihin kyllästyy, ja silloin saattaa olla kiusallista
minun täytyy myöntää. Mutta ennen en, hitto vieköön, anna periksi; ja
on sitä siinäkin nautintoa, jota ei kukaan minulta riistä, usko pois...
Enkä minä juuri liioin naisistakaan välitä... Mutta kun saa tahtoa ja
toimia, sanalla sanoen luoda... Kun saa taistella oman päähänpistonsa
puolesta ja takoa vasaralla sen muidenkin päähän, ja kun pääsee
voittajaksi ja kohoaa pinnalle... Se on nautintoa, elämän nautintoa!

Hänen sanoissaan kaikuivat toiminnanhalun ja elämänilon raikkaat
sävelet. Olihan jokaisen pakko, jolla vähänkin oli järkeä päässä ja
kuntoa kädessä, tarttua työhön tänä toiminnan aikakautena, jolloin koko
vuosisata tavoitteli uusia päämääriä. Hän pilkkasi synkkäkatseisia ja
elämään kyllästyneitä pessimistejä, kaikkia noita hermoherkkiä
haaveilijoita, uikuttavia runoilijoita ja viisastelevia epäilijöitä,
joiden ääni hukkui ajan suunnattomaan rakennustyöhön. Kaunis tehtävä
tosiaankin ja kunniakas ja järkevä oli haukotella ikävästä muiden
tehdessä työtä.

-- Haukotteleminen muiden nähden on ainoa iloni, sanoi Vallagnosc
hymyillen kylmää hymyä.

Samassa Mouret'n kiihko katosi ja hänen äänensä sai aikaisemman
ystävällisen kaikunsa.

-- Yhä sinä olet entisesi, vanha veikko, mahdottomine väitteinesi, hän
sanoi... -- Sovitaan pois. Emme kai me nyt riitelemistä varten ole
sattuneet yhteen. Jokaisella on omat ajatuksensa, onneksi! Mutta sinun
täytyy käydä katsomassa koneistoani, kun se oikein on käynnissä... Saat
nähdä, ettei se niinkään hullu ole... No, kerro nyt kaikki mikä sinua
painaa. Voivatko äitisi ja siskosi hyvin? Ja eikö sinun pitänyt mennä
naimisiin Plassans'issa puoli vuotta sitten...

Hän keskeytti huomatessaan Vallagnoscin tekevän äkillisen liikkeen ja
vilkaisevan levottomasti saliin. Hänkin kääntyi ja huomasi, että neiti
de Boves katseli heitä. Blanche oli pitkä ja voimakasvartaloinen ja
muistutti äitiään, mutta hänessä kauneus ei ollut niin puhdasta,
piirteet olivat karkeammat ja kasvot hiukan pöhöttyneet. Mouret'n
hiljaiseen kysymykseen Paul vastasi, ettei vielä mitään ollut päätetty,
kenties siitä ei tulisikaan mitään. Hän oli tutustunut tähän nuoreen
tyttöön rouva Desforges'in luona, jota hän edellisenä talvena kävi
usein tervehtimässä, vaikka nyt vain harvoin. Siksi kai hän ei ollut
sattunut tapaamaan Mouret'takaan täällä. Nykyään hän vieraili usein
Boves'in perheessä. Isä varsinkin miellytti häntä, vanha elostelija,
joka haki lepoa toimistostaan. Varakkaita he eivät olleet. Rouva de
Boves ei tuonut naimisiin mennessään muita myötäjäisiä kuin jumalaisen
kauneutensa, ja perhe eli nyt viimeisen kiinnityslainoilla rasitetun
maatilansa tuottamilla tuloilla, joita onneksi lisäsi kreivin
hevoshoidontarkastajan virasta nostama palkka, yhdeksäntuhatta frangia.
Ja äiti ja tytär, jotka olivat aina rahapulassa, kun isä kodin
ulkopuolella vielä sitä tuhlasi hellän sydämensä tyydykkeeksi, olivat
joutuneet niin pitkälle, että ompelivat joskus pukunsa itse.

-- No, miksi sitten? kysyi Mouret peittelemättä.

-- Hyvä Jumala, täytyyhän sitä vihdoinkin, vastasi Vallagnosc
väsyneesti, sulkien miltei silmänsä. -- Ja onhan meillä toiveitakin.
Odotamme erään tädin kohta kuolevan.

Mouret katsoi herra de Boves'iin, joka istui rouva Guibalin vieressä
keskustellen vilkkaasti ja nauraen hakkailua suunnittelevan miehen
hellän kohteliasta naurua. Sitten hän kääntyi ystävänsä puoleen iskien
niin merkitsevästi silmää, että tämä ehätti sanomaan:

-- Ei ... ei ainakaan vielä. Mutta valitettavasti hänen täytyy virkansa
puolesta matkustella Ranskaa päästä toiseen, käydä orinäyttelyissä ja
sellaisissa, ja siten hänellä on aina tilaisuus lähteä kotoa, milloin
vain mieli tekee. Viime kuussa esimerkiksi hänen vaimonsa luuli hänen
olevan Perpignanissa, mutta hän asui Pariisin syrjäkaupungin hotellissa
rakastajattarensa, pianonsoitonopettajattaren kanssa.

Hän vaikeni hetkeksi katsellen vuorostaan kreiviä, joka tuhlasi yhä
kohteliaisuuksiaan rouva Guibalille. Sitten hän sanoi aivan hiljaa:

-- Kunniani kautta, olet oikeassa!... Olet varmaankin, koska muistan
kuulleeni sanottavan, ettei tuo kaunis rouva ole kovinkaan arka. On
sangen hauska juttu hänestä ja eräästä upseerista... Mutta katsopa
tuota vanhaa veitikkaa, kuinka hän osaa hallita katseellaan naista.
Itse vanha Ranska, ystäväni!... Minä en voi olla ihailematta tuota
miestä ja jos otan tyttären, teen sen varmasti isän tähden.

Mouret nauroi suuresti huvittuneena. Hän alkoi kysellä uudestaan, ja
kun hän sai kuulla rouva Desforges'in naimispuuhan alkuunpanijaksi,
tuntui asia hänestä vielä hullunkurisemmalta. Oli Henriette sentään
sukkela! Mainio avioliittojen suunnittelija niinkuin ainakin lesket. Ja
pidettyään huolta tyttäristä hän tarjosi joskus isillekin tilaisuuden
valita itselleen lemmityn hänen seurapiiristään, ja hän hoiti kaiken
niin näppärästi ja mukavasti, ettei ihmisillä ollut koskaan mitään
sanomista. Mouret, joka rakasti rouva Desforges'ia kiireisen
liikemiehen tavoin, miehen, jonka täytyy pitää lukua lemmellekin
uhratuista hetkistään, unohti tuokioksi kaikki harkitut viettelijän
temppunsa ja tunsi lemmittyään kohtaan toverin ystävyyttä.

Samassa rouva Desforges ilmestyikin pienen salin ovelle noin
kuudenkymmenen ikäisen miehen seurassa. Ystävykset eivät olleet
kuulleet hänen saapuvan, sillä naisten kimakat äänet täyttivät huoneen
ja kiinalaiskupit kilahtelivat. Lyhyen vaitiolon aikana kuului silloin
tällöin liian nopeasti siirretyn teevadin helähdys marmoripöytää
vasten. Paksun pilven alta sukeltava aurinko kultasi ennen
mailleenmenoaan hetkeksi kastanjapuiden latvoja ja heitti ikkunoihin
hehkuvan sädetulvan, joka sytytti tuleen hopeakirjosilkit ja
pronssikoristeet.

-- Tätä tietä, hyvä paroni, rouva Desforges sanoi. -- Saanko esittää
teille herra Octave Mouret'n joka haluaa esittää teille hartaan
kunnioituksensa.

Ja kääntyen Octaven puoleen hän lisäsi:

-- Herra paroni Hartmann.

Vanha herra tervehti hymyillen. Tällä lyhytvartaloisella, tanakalla
miehellä oli iso elsassilainen pää ja hiukan turpeat kasvot, joita
vilkastutti jokaisesta suun piirteestä, jokaisesta silmäluomen väreestä
pilkistävä älykkyys. Jo kaksi viikkoa hän oli kieltäytynyt tapaamasta
Mouret'ta, ei siksi, että hän olisi ollut mustasukkainen, sillä
älykkäänä miehenä hän oli jo aikoja sitten tyytynyt isällisen ystävän
asemaan, vaan sentähden, että Mouret oli jo kolmas, jolle Henriette
pyysi hänen suositustansa, ja hän pelkäsi joutuvansa lopulta
naurettavaksi.

Tuo hieman ivallinen hymy hänen huulillaan merkitsi siis, että joskin
hän hyväntahtoisesti suostui näyttelemään rikkaan suosijan osaa, niin
hän ei suostunut olemaan narrina.

-- Oh, herra paroni, sanoi Mouret, joka provencelaisena oli herkkä
innostumaan. -- Kiinteistöpankin viimeinen toimenpide oli mitä
nerokkain! Te ette voi uskoa, kuinka onnellinen ja ylpeä olen, kun saan
puristaa kättänne.

-- Olette liian ystävällinen, herra Mouret, liian ystävällinen, paroni
vastasi yhä hymyillen.

Henriette ihastuksissaan että miehet tulivat niin hyvin toimeen
keskenään, katseli kirkkain silmin vähääkään kainostelematta heitä
siirtäen katseensa toisesta toiseen. Hän oli viehättävä avokaulaisessa
pitsipuvussaan, joka korosti kaulan ja ranteiden hentoutta.

-- Hyvät herrat, hän sanoi, jätän teidät kahden, että saatte vapaasti
keskustella. Kääntyen Pauliin, joka myös oli noussut, hän lisäsi:

-- Haluatteko kupin teetä, herra de Vallagnosc?

-- Kiitos, mielelläni, tämä vastasi.

He palasivat yhdessä saliin. Kun Mouret oli asettunut äskeiselle
paikalleen sohvaan paroni Hartmannin viereen, hän alkoi jälleen
innokkaasti kiitellä Kiinteistöpankin toimintaa. Sitten hän ryhtyi
puhumaan asiasta, joka sillä hetkellä täytti hänen sydämensä,
nimittäin uudesta kadusta, joka Dix-Décembrenkadun nimisenä aiottiin
rakentaa Réaumurinkadun jatkoksi Pörssiaukiolta Ooppera-aukiolle.
Yrityksen tarpeellisuus oli jo puolitoista vuotta aikaisemmin
tunnustettu julkisesti, pakkoluovutustoimikunta oli nimitetty, ja koko
kaupunginosa odotti jännittyneenä töiden alkamista levottomana siitä
mitkä talot oli tuomittu revittäviksi. Jo kolme vuotta Mouret oli
toivonut suunnitelman toteutumista, aluksi sentähden, että hän
ajatteli liike-elämän vilkastuvan, ja sittemmin sentähden, että oli
alkanut uneksia Aarreaitan laajentamista niin suureksi, että uskalsi
tuskin sitä itselleenkään tunnustaa. Koska Dix-Décembrenkatu oli
suunniteltu leikkaamaan Choiseulin- ja Michodièrenkadut, hän tahtoi
saada liikkeensä haltuun koko sen alueen, joka kolmelta puolen
tulisi rajoittumaan näihin katuihin ja neljänneltä puolen
Neuve-Saint-Augustininkatuun, ja hän näki jo mielikuvituksessaan uuden
kadun varrella tavaratalonsa komean, palatsimaisen julkisivun kohoavan
voittajana valloitetun kaupungin yli. Siitä johtui hänen harras
toiveensa tutustua paroni Hartmanniin, sillä hän oli saanut tietää,
että Kiinteistöpankki oli hallituksen kanssa tehdyn sopimuskirjan
nojalla sitoutunut aukaisemaan uuden kadun, ehtona, että saisi
omistusoikeuden kadun varrelle syntyviin uusiin tontteihin.

-- Te siis todellakin sitoudutte, hän sanoi tekeytyen lapsellisen
suoraksi, -- luovuttamaan heille kadun täydessä kunnossa viemäreineen,
jalkakäytävineen, kaasulyhtyineen? Ja korvaukseksi vaaditte vain sen
varrella olevat tontit? Se on omituista, sangen omituista!

Sitten hän siirtyi asiansa arkaluontoisimpaan kohtaan. Hän oli kuullut
kerrottavan, että Kiinteistöpankki ostatti salaa Naisten Aarreaittaa
ympäröivät talot, sekä ne, jotka oli määrätty revittäviksi, että myös
ne, joiden oli määrä jäädä pystyyn. Tämä oli pannut hänet epäilemään,
että jotakin oli tekeillä, jonkinlainen liikeyritys muodostumassa,
mahtava kiinteistöyhtiö kenties, joka saatuaan maan haltuunsa ei enää
suostuisi luovuttamaan sitä muille ja joka siten estäisi hänen
laajentamissuunnitelmiensa toteutumisen. Sen vuoksi hän oli koettanut
lähestyä paronia naisen välityksellä, tietäen että kestävin side kahden
miehen välillä on rakastettavan naisen ystävyys. Varmaankaan paroni ei
olisi kieltäytynyt ottamasta häntä vastaan omassa työhuoneessaankaan,
jossa olisi voitu rauhassa keskustella, sillä hänen ehdotuksensa oli
siksi tärkeä. Mutta Henrietten kodissa hän luotti paremmin itseensä;
hän tiesi mikä yhdistävä ja sulattava voima on kahdelle miehelle siinä
ajatuksessa, että he ovat saman naisen rakkaudesta osallisia. Lemmityn
kodissa, hänen suloutta uhkuvassa läheisyydessään, hänen lempeän
hymynsä puoltamana Mouret uskalsi luottaa onneensa.

-- Tehän olette ostanut Duvillard'in talon, tuon vanhan rakennuksen
minun taloni vierestä? hän kysyi äkkiä.

Paroni epäröi hetkisen; sitten hän kielsi. Mutta katsoen häntä suoraan
silmiin Mouret rupesi nauramaan. Siitä hetkestä lähtien hän oli
käytökseltään vilpitön, avosydäminen nuori mies, jolla ei ole mitään
salattavaa.

-- Kuulkaahan, herra paroni, koska kohdalleni nyt kerran on sattunut se
verraton onni, että olen päässyt teidän puheillenne, niin minun täytyy
tehdä teille tunnustus... Älkää pelätkö, en minä sen tähden pyri
uskotuksenne. Mutta tahdon kertoa teille itsestäni kaiken, sillä olen
vakuuttunut, etten voisi uskoa salaisuuttani parempiin käsiin...
Sitäpaitsi tarvitsen teidän neuvojanne; jo aikoja sitten olisin
pyytänyt teiltä neuvoa, jos olisin uskaltanut.

Hän teki todellakin tunnustuksen, kertoi kuinka oli alkanut ja
jatkanut, eikä salannut edes rahapulaakaan, johon oli joutunut keskellä
voitonriemua. Hän luetteli laajentamispuuhiaan, kertoi kuinka liike yhä
uudelleen nielaisi voiton, kuinka liikkeen virkailijat toivat säästönsä
hänen käytettäväkseen, kuinka talo jokaista uutta sesonkia
suunniteltaessa pani koko pääomansa alttiiksi, niinkuin pelaaja panee
viimeiset rahansa peliin. Mutta hän ei kuitenkaan aikonut pyytää rahaa,
sillä hänellä oli ostajakuntaansa intoilijan usko. Korkeammalle hän
tähtäsi. Hän uskalsi ehdottaa paronille yhtiön muodostamista.
Kiinteistöpankki sitoutuisi kustantamaan hänelle hänen uneksimansa
suunnattoman, palatsimaisen rakennuksen, hän sitävastoin puolestaan
sitoutui antamaan yhtiön käytettäväksi kykynsä ja hyvässä alussa olevan
liikkeensä. Oli vain verrattava, olivatko panokset toistensa arvoiset.
Ja se kävi vallan helposti.

-- Mihin aiotte käyttää kiinteistöänne? hän kyseli itsepintaisesti. --
On kai teillä jotakin mielessä. Mutta tiedän varmasti, ettei teidän
suunnitelmanne vedä minun ehdotukselleni vertoja. Miettikää asiaa. Me
rakennamme hallussanne olevalle alueelle uhkean tavaratalon. Revimme
jotkut talot ja jotkut säilytämme. Ja siitä syntyy liike, jommoista ei
ole ennen Pariisissa nähty, tavaratalo, joka tuottaa miljoonia.

Ja hän innostui niin, ettei muistanut hillitä itseään.

-- Ah, hän huudahti, -- jos voisin tulla toimeen ilman teitä!... Mutta
tehän olette jo saanut käsiinne kaikki. Ja enhän minä sitäpaitsi
koskaan voisi hankkia tarvittavia varoja. Kuulkaa, täytyyhän meidän
sopia asiasta... Ettehän toki murhaajaksi tahdo!

-- Mikä vauhti! tyytyi paroni vastaamaan. -- Mikä mielikuvitus!

Hän pudisti päätään yhä hymyillen. Jos toinen kertoi hänelle
salaisuutensa, niin ei hänen sentähden ollut pakko luovuttaa omiaan.
Kiinteistöpankki aikoi rakentaa Dix-Décembrekadun varrelle Grand
Hotelille kilpailijan, loistohotellin, jonka keskeinen asema vetäisi
puoleensa ulkomaalaisia. Paroni olisi tosin hotellisuunnitelmastaan
huolimatta voinut suostua Mouret'n ehdotukseen, sillä hänelle jäi
sittenkin laajoja alueita muuhun käytettäväksi, mutta hän oli jo
myöntänyt apunsa kahdelle Henrietten ystävälle ja häntä alkoi väsyttää
hyväntahtoisen suosijan osan näytteleminen. Ja vaikka toimeliaisuus oli
hänen ihanteensa ja hän avasi kukkaronsa kelle tahansa, jolla oli
tarpeeksi järkeä ja rohkeutta asiansa ajamiseen, niin Mouret'n
nerokkaasti suunniteltu ehdotus pikemmin hämmästytti häntä kuin
miellytti. Olisi varomatonta kannattaa moista haaveilijan päähänpistoa,
jättiläismäistä tavarataloa. Sellainen muotitavarakaupan ylenmääräinen
laajentaminen johtaisi ehdottomasti häviöön. Sanalla sanoen, hän ei
suostunut.

-- Suunnitelmanne on epäilemättä kiehtova. Mutta se on runoilijan
tuuma... Mistä te saisitte tarpeellisen ostajakunnan täyttämään
sellaisen tuomiokirkon?

Mouret katsoi häntä hetken aikaa sanomatta mitään ikäänkuin ihmetellen
hänen kieltäytymistään. Oliko se mahdollista? Mies, jolla oli niin
hieno vainu, että osasi hakea rahat käsiinsä olivatpa ne kuinka syvällä
tahansa. Ja äkkiä hän kaunopuhujan vaikuttavalla liikkeellä osoitti
salissa hääriviä naisia ja huudahti:

-- Ostajakunnanko! Tuossahan se on!

Laskevan auringon saliin heittämä hehkuva valo vaaleni vaalenemistaan,
kunnes siitä ei enää ollut jäljellä kuin heikko kajastus, joka
vähitellen hälveni silkkisistä verhoista ja huonekalujen pinnoista.
Tänä iltahämärää ennustavana hetkenä iso huone muuttui lämpimän
tuttavalliseksi. Herra de Boves'in ja Paul de Vallagnoscin puhellessa
ikkunan luona, katse puistoa harhaillen, naiset olivat siirtyneet
lähemmäksi toisiaan ja muodostivat salin keskellä ahtaan piirin, mistä
kuului kuisketta ja naurua, innokkaita kysymyksiä ja vastauksia.
Tunnelman oli saanut aikaan naisessa kuohuva vastustamaton kauniiden
tavaroiden halu. Keskusteltiin vaatteista, ja rouva de Boves selitti
muille erään tanssiaispuvun salaisuuksia.

-- Ensiksikin läpikuultavaa sireeninväristä harsokangasta ja sen päällä
vanhaa alençon-pitsiä, kolmenkymmenen senttimetrin levyistä...

-- Niinkö, todellako! rouva Marty huokasi. -- On niitä onnellisia!

Paroni Hartmann oli Mouret'n liikettä seuraten kääntänyt katseensa
naisiin, jotka hän näki sohvalta. Hän kuunteli toisella korvallaan
heidän puhettaan, sillä aikaa kun nuori mies yhä innokkaammin koetti
vaikuttaa häneen selittäen juurta jaksain uudenaikaisia periaatteitaan
muotitavarakaupan hoitamisessa. Kaupankäynnin onnistumisen ehtona oli
hänen mielestään pääoman yhtämittainen ja jatkuva uudistaminen sekä
tavaravaraston rahaksimuuttaminen niin usein kuin suinkin saman vuoden
kuluessa. Kuluneena vuonna esimerkiksi hänen liikepääomansa, joka oli
vain viisisataatuhatta frangia, oli neljä kertaa kiertänyt ja edusti
siis kahden miljoonan ostosummaa, mitätön määrä tietysti, jonka hän
toivoi voivansa pian kohottaa kymmenkertaiseksi, sillä hän sanoi
varmasti tietävänsä, että muutamilla osastoilla kauppa vilkastuu
piakkoin niin suuresti, että liikepääoma palaa viisitoista jopa
kaksikymmentäkin kertaa samana vuotena.

-- Näettekö, herra paroni, koko salaisuus on siinä. Yksinkertaiselta se
tuntuu, mutta keksittävä se kumminkin oli. Meidän ei tarvitse panna
suuria rahoja kiertämään. Ainoa tehtävämme on saada tavarat niin pian
kuin suinkin myydyiksi hankkiaksemme toisia ja kasvattaaksemme siten
niin usein kuin suinkin rahoillemme korkoa. Siten voimme tyytyä
vähäiseen voittoon. Vaikka yleiset kulumme kohoavat kuuteentoista
prosenttiin, siis äärettömän korkealle, niin tyydymme kumminkin
kahdenkymmenen prosentin voittoon, josta meille siis jää ainoastaan
neljä prosenttia puhdasta tuloa. Mutta siitä karttuu lopuksi miljoonia,
kun tavaramäärät vain ovat tarpeeksi suuria ja alati uudistettavia...
Ymmärrättehän, eikö niin? Onhan se selvää.

Paroni pudisti uudestaan päätään. Hän, joka oli suunnitellut mitä
rohkeimpia liikeyrityksiä ja kaasuvalaistuksen ensi aikoina ajanut
yrityksen asioita niin tavattoman uskaliaasti, että siitä vieläkin
puhuttiin, pysyi nyt itsepintaisesti epäilevällä kannalla.

-- Ymmärrän kyllä, hän vastasi. -- Te myytte halvalla myydäksenne
paljon, ja te myytte paljon voidaksenne laskea hinnan niin alhaiseksi
kuin suinkin... Mutta myyminenhän tässä juuri on pääasia, ja,
toistaakseni äskeisen kysymyksen, kenelle te myytte? Kuinka luulette
saavanne tavaroillenne niin äärettömän menekin?

Suuressa salissa naisten keskustelu kävi äkkiä äänekkääksi estäen
Mouret'n jatkamasta selityksiään. Rouva Guibal väitti nimittäin, että
olisi ollut parempi panna pitsit vain etukaistaan eikä ympäri hametta.

-- Olihan niitä etukaistakin aivan täynnä, sanoi rouva de Boves. --
Harvoin näkee niin arvokasta pukua.

-- Kuulkaahan, virkkoi rouva Desforges, -- tulen ajatelleeksi, että
minullakin on muutamia metrejä alençon-pitsiä... Minun täytyy hankkia
sitä vähän lisää, kenties sitten riittää puvuksi.

Äänet heikkenivät taas hiljaiseksi sorinaksi, jossa erotti hintoja,
toisten tinkimiä, toisten korottamia. Naiset olivat täydessä
pitsienostamistouhussa.

-- Kyllä myydyksi saa, kun vain osaa myydä, sanoi Mouret, kun sai
vihdoin äänensä kuulumaan. -- Siinä me juuri olemmekin eteviä.

Ja ottaen avukseen koko provencelaisen kiihkeytensä hän häikäisevällä
kuvakielellä selitti uudenaikaisen kaupankäynnin tapaa. Ensin hän otti
puheeksi tavaroiden paljouden ja runsaat varastot, joista ei koskaan
puuttunut mitään, mitä kysymyksessä olevana vuodenaikana tarvittiin;
sitten hän puhui ostajakunnasta, joka kiersi osastolta osastolle
pysähtyen joka paikkaan, ostaen kankaan täältä, rihman tuolta,
päällysvaatteen vähän kauempaa, pukeutuen uusiin kiireestä kantapäähän,
innostuen ihmettelemään uutuuksia ja langeten vihdoin hyödyttömänkin
tavaran vastustamattomasti viekoittelevaan kiusaukseen. Uudenaikaiselle
liiketoiminnalle olivat varsin edullisia tavaroihin kiinnitetyt selvät
hintalaput ja tästä sukkelasta keksinnöstä koko kaupankäynnissä
tapahtunut kehitys juuri oli saanutkin alkunsa. Vanhan tai toisin
sanoen pienimittaisen kaupankäynnin surkastuminen johtui juuri siitä,
ettei se kyennyt kestämään taistelua hintalappujen julistamia alhaisia
hintoja vastaan. Yleisöllä oli tilaisuus itse päätellä mitä hyötyä
kilpailusta oli. Suurten tavaratalojen ikkunoissa näkyvät hintalaput
määräsivät koko kaupungin hinnat. Kaikki tavaratalot laskivat hintoja
ja möivät niin vähällä voitolla kuin suinkin. Petoksista ja kepposista
ei ollut enää mihinkään; ei voinut esimerkiksi kiskoa kankaasta hintaa,
joka oli sen arvoa kahta vertaa korkeampi. Jokaisen täytyi tyytyä
määrättyyn voittoprosenttiin, joka oli kaikille tavaroille yhtä suuri,
ja rikastuminen kävi mahdolliseksi ainoastaan sille, joka osasi
taitavasti järjestää liikkeensä, sitä suuremmalla syyllä, kun asioiden
ratkaisu oli yleisön omissa käsissä. Eikö se ollut ihmeellinen
järjestelmä! Se mullisti perinpohjaisesti koko kaupankäynnin ja muutti
Pariisin muodon, sillä se oli naisen lihasta ja verestä lähtenyt!

-- Nainen on minun puolellani, hittoako minä muusta, tunnusti hän
pikaisuudessaan häikäilemättä.

Tämä huudahdus sai paronin hätkähtämään. Iva katosi hänen hymystään, ja
hän katseli nuorta miestä antautuen vähitellen hänen uskonsa valtaan ja
tuntien häntä kohtaan hellyyttä.

-- Hiljaa! hän kuiskasi isällisen hyväntahtoisesti. -- He voivat
kuulla.

Mutta naiset puhuivat niin innoissaan, etteivät enää malttaneet edes
kuunnella toisiaan. Rouva de Boves viimeisteli kuvailemaansa
tanssiaispukua: sireenin värinen tunika siellä täällä pitsisolmukkeiden
kohottama, kaula-aukko sangen syvälle uurrettu, ja pitsisolmukkeet
olkapäillä.

-- Saattepa nähdä, että minäkin teetän itselleni sellaisen puvun, hän
sanoi, -- eräästä silkkikankaasta...

-- Minä, keskeytti rouva Bourdelais, -- olen ostanut samettia,
sattumalta tavattoman huokeata!

Rouva Marty kysäisi:

-- Tosiaanko! Mihin hintaan?

Ja sitten kaikki taas puhuivat yhteen ääneen. Rouva Guibal, Henriette,
Blanche, kaikki he mittailivat, leikkelivät, tuhlasivat. Siinä
heitettiin vaatevarastot sikinsokin, ryöstettiin koko tavaratalo
tyhjäksi, sepitettiin verrattomia, kauan unelmoituja, muiden kadehtimia
pukuja, ahmittiin hellittämättömän kiihkeästi turhamaisuuden kaikkia
nautintoja, ikäänkuin korukankaiden lämpimänhivelevä kosketus olisi
ollut heille elämänehto.

Luotuaan silmäyksen saliin Mouret lopetti muutamin sanoin uudenaikaisen
kauppakoneiston selittämisen lähestyen paronia ja kuiskaten jotakin
hänen korvaansa ikäänkuin uskoakseen hänelle sydämensä salaisuuksia,
sellaisia, joita miehet joskus uskovat toisilleen. Tärkeämpi kuin
kaikki muut hänen esittämänsä perusteet oli kaupan menestymiselle
naisen turhamaisuuden kiihottaminen. Tätä kaikki toimenpiteet
tarkoittivat, varastojen pikainen rahaksimuutto, huokeat hinnat ja
mieltä rauhoittavat hintalaput. Naisen voittamisesta tavaratalot
kilpailivat keskenään, naiselle ne huokeiden hintojen satimia
virittivät, häntä varten ne rakensivat huumaavia näyttelyjä. Kaikki
tämä herätti naisessa uusia pyyteitä, nostatti uusia kiusauksia, joihin
tämä ehdottomasti lankesi, ensin muka säästäväisyydestä huokeahintaisia
tavaroita ostaen, sitten tyydyttääkseen sievistelyhaluaan ja lopuksi
nainen joutui suin päin turmion kitaan. Hankkimalla itselleen
kymmenkertaisen menekin ja tarjoamalla yleisölle yltäkylläisesti
erilaisia tavaroita tavaratalot valmistivat yhteiskunnalle uuden
menoerän, saattoivat yksityistaloudet hämminkiin ja saivat muodin
keksimään yhä kalliimpia oikkuja. Ja vaikka heidän valtakunnassaan
nainen olikin kuningatar, jonka heikkouksia kiitettiin ja
liehakoitiin, niin itseasiassa sama nainen siinä hallitsi rakastuneena
hallitsijattarena kauppaa käyvää kansaa, joka osasi kiristää siltä
veripisaran jokaisesta sen oikun tyydykkeestä. Mouret'n
naistenihailijan kohteliaisuuskaan ei voinut täydellisesti peittää
hänen raakaa juutalaisluonnettaan, joka pystyi kauppaamaan naisen
painon mukaan. Hän pystytti naiselle temppelin; hän antoi naiselle
sadoittain palvelijoita polttamaan suitsukkeita ja osoittamaan uusien
juhlameno-ohjeiden mukaan kunnioitusta; hänen kaikki ajatuksensa
kohdistuivat yksinomaan naiseen, jolle hän hankki lakkaamatta uusia
viehätyksiä. Ja siitä huolimatta, kun hän oli tyhjentänyt uhrinsa
taskut ja turmellut poloisen hermot, ei hänessä ollut enää muuta
jäljellä kuin miehessä kytevä salainen ylenkatse rakastajatarta
kohtaan, joka tyhmyydessään antautuu hänelle.

-- Houkutelkaa naiset puolellenne, hän kuiskasi paronille nauraen
julkeasti, -- niin voitte myydä vaikka koko maailman.

Nyt paroni ymmärsi. Hän oli päässyt asiaan kiinni ja arvasi loput. Näin
ritarillinen tapa petkuttaa naisia oli hänelle mieleen ja elvytti
hänessä hänen elostelijanmenneisyytensä. Hän iski merkitsevästi silmää
ja alkoi ihailla tuon naistensyöjäkoneen keksijää. Tepsivää tosiaankin!
Ja kokeneena miehenä hän sanoi samaa kuin Bourdonclekin kerran oli
sanonut:

-- Kyllä he vielä kostavat!

Mutta Mouret kohautti ylenkatseellisesti olkapäitään. Naiset olivat
kaikki hänen omiaan, hänen tavaraansa, kun hän sitä vastoin itse oli
täydellisesti vapaa. Kun heillä ei enää ollut mitään annettavaa
hänelle, ei rikkautta eikä nautintoa, heitti hän heidät kaikki läjään
kadulle niiden käytettäväksi, joille oli jätteistä hyötyä. Se oli
etelämaalaisen ja liikemiehen harkittua ylenkatsetta.

-- Ja päästäksemme loppuun, herra paroni, tahdotteko liittyä minuun?
Onko teistä ehdottamani yhtiö mahdollinen?

Paroni, joka oli jo puoleksi voitettu, ei tahtonut kuitenkaan sitoutua
näin äkkipikaa. Hänen ihastuksensa pohjalla oli vielä vähäinen epäilys,
ja hän aikoi antaa kiertelevän vastauksen, kun naurunpuuskien
keskeyttämä huuto naisten puolelta säästi häneltä tämän vaivan.

-- Herra Mouret! Herra Mouret! kuului salista.

Ja kun Mouret kiusaantuneena ei ollut kuulevinaan, rouva de Boves nousi
tuoliltaan ja tuli pienen salin ovelle sanoen:

-- Teitä kaivataan, herra Mouret. Ei ole lainkaan kohteliasta hautautua
tällä tavalla nurkkiin keskustelemaan liikeasioista.

Silloin Mouret päätti luopua. Nuhteettoman kohteliaasti hän nousi
teeskennellen ihastusta, mistä paroni oli aivan ihmeissään. He menivät
yhdessä suureen saliin.

-- Olen käytettävänänne, hyvät naiset, Mouret sanoi hymyhuulin
astuessaan saliin.

Äänekkäät mieltymyksen huudahdukset kajahtivat häntä vastaan. Hänen
täytyi siirtyä lähemmäksi, ja naiset valmistivat hänelle paikan
piirissään. Aurinko oli nyt laskeutunut puutarhan puiden taa, ja hieno
varjo himmensi avaran huoneen. Oli käsillä iltahämärän suloisesti
raukaiseva hetki, joka alkaen siitä kun päivä ulkona sammuu ja kestäen
siihen kun lamput sisällä sytytetään antaa pariisilaisten asuntoihin
kodin tutun ja lempeän leiman. Herrat de Boves ja Vallagnosc seisoivat
yhä ikkunan luona, ja heidän pitkät varjonsa näkyivät mustina
lattiamatoilla. Päivän viimeisen valon kirkastaman toisen ikkunan
edessä seisoi laiha, opettajatoimen hivuttama herra Marty, joka hetki
sitten oli saapunut huomiota herättämättä, mitättömän näköisenä ja
ahtaaksi käyneessä, mutta siistissä vierailutakissaan, ja kuunteli
kiusaantuneena naisten pukuja koskevaa juttelua.

-- Yhäkö te aiotte avata maanantaina uuden myyntinäyttelynne? kyseli
rouva Marty.

-- Tietysti, Mouret vastasi huilunheleällä näyttelijänäänellä, jolla
hän puhutteli aina naisia.

-- Tiedättekö, että aiomme kaikki käydä siellä, pisti Henriette
väliin... -- Sanotaan, että teillä on suunnitteilla ihmeitä.

-- Oh, eihän toki ihmeitä, Mouret sanoi vaatimattomaksi tekeytyen. --
Koetan vain voimieni mukaan olla teidän kiitoksenne arvoinen.

He ahdistivat häntä kysymyksillään. Rouva Bourdelais, rouva Guibal,
Blanchekin tahtoi tietää.

-- Kas niin, kertokaa nyt meille mitä kaikkea siellä tulee olemaan,
rukoili rouva de Boves. -- Aivanhan me kuolemme uteliaisuudesta.

He olivat kerääntyneet hänen ympärilleen, kun Henriette huomautti,
ettei Mouret ollut juonut edes teetä. Voi, poloista! Neljä naista
tarjoutui heti palvelemaan häntä, ehtona kumminkin, että hän sen
jälkeen suostuisi vastaamaan. Henriette kaatoi teen kuppiin, jota rouva
Marty piteli, kun taas rouva de Boves ja rouva Bourdelais kilpailivat
kunniasta panna siihen sokeria. Kun hän oli kieltäytynyt istuutumasta
ja tyhjensi hitaasti kuppiaan seisoen keskellä heidän piiriään, he
tulivat aivan lähelle häntä kytkien hänet ahtaaseen hamekehään ja
katselivat häneen loistavin silmin ja hymysuin.

-- Entä silkkinne, paris-bonheurinne, josta kaikki puhuvat? sanoi rouva
Marty kärsimättömänä.

-- Oh, vastasi Mouret, -- tavattoman hyvää tavaraa, notkeata, sitkeää
ja kestävää... Saattepa nähdä, hyvät naiset. Muualla sitä ei myydäkään
kuin meillä, sillä meillä on yksinomainen oikeus siihen.

-- Todellako! Taatusti hyvää silkkiä, viisi frangia kuusikymmentä
metri! rouva Bourdelais sanoi innoissaan. -- Sehän on vallan
uskomatonta!

Siitä lähtien kun sanomalehdissä oli ilmoitettu tätä silkkiä, se oli
näiden naisten jokapäiväisessä elämässä saanut tärkeän sijan. Sitä
ajateltiin ja siitä puheltiin, sitä odotettiin ja epäiltiin. Tavassaan
ahdistaa nuorta miestä uteliailla kysymyksillä kukin naisista paljasti
oman ostajaluonteensa: rouva Marty oli tuhlaamishimon valtaama ostaja,
joka osti kaiken Naisten Aarreaitasta, valitsematta, mitä vaan eteen
sattui; rouva Guibal käveli siellä tuntikausia ostamatta koskaan
mitään, hänelle pelkkä katseleminen tarjosi jo yltä kyllin nautintoa;
rouva de Boves kurkotti alituisessa rahapulassaan liian korkealle
tuskastuen lopuksi tavaroihin, joita ei voinut saada; rouva Bourdelais
oli käytännöllinen ja tarkka porvariskodin emäntä, joka meni aina
suoraan alennusmyyntipaikkoihin tehden ostoksensa hätäilemättä ja niin
taitavasti, että suuret tavaratalot todellakin säästivät hänelle paljon
rahaa. Henriette taas oli sangen tarkka puvuissaan, osti suurista
tavarataloista vain vähäpätöisempiä tavaroita, käsineitä,
trikootavaroita ja yksinkertaisempia liinavaatteita.

-- On meillä muitakin kankaita, hämmästyttävän huokeita laatuunsa
nähden, Mouret jatkoi sointuvalla äänellä. -- Tahtoisin suositella
teille varsinkin cuir-d'orin taftiamme, harvinaisen kiiltävää
kangasta... Puolisilkkikankaissa on myös tänä vuonna hyvin hienoja
malleja, valikoimalla valittuja tuhansista hankkijallemme tarjotuista
näytteistä, ja mitä sametteihin tulee, meillä on mitä runsain valikoima
kaikkia värivivahteita... Voin myös kertoa teille, että tänä vuonna
tullaan käyttämään paljon verkaa. Saattepa nähdä matelassée kankaitamme
ja seviottejamme... Naiset eivät keskeyttäneet enää, supistivat vain
kehänsä yhä ahtaammaksi, ja hymyn vaimetessa puoliavoimilla huulilla
kurkottivat yhä enemmän kaulaansa ikäänkuin koko heidän olentonsa olisi
pyrkinyt lähestymään lumoojaa. Heidän silmänsä himmenivät, ja kylmät
väreet puistattivat heitä. Mutta huolimatta naisten hiuslaitteista
kohoavista päihdyttävistä tuoksuista Mouret ei hetkeksikään menettänyt
voittajan tyyntä varmuutta. Vähän väliä hän keskeytti puheensa
nielaistakseen pienen kulauksen teetä, minkä tuoksu viilensi noita
liian voimakkaita tuoksuja, joissa oli hieman pedon kirpeyttä.
Tuollaista itsehillintää katsellessaan paroni Hartmann, joka ei
kääntänyt silmiään Mouret'sta, tunsi ihailunsa vain kasvavan.
Verratonta kylmäverisyyttä tuo veitikka osoitti käyttäessään noin
naista leikkikalunaan vähääkään huumaantumatta hänen viehätyksestään.

-- Vai verkaa siis tullaan käyttämään, toisti rouva Marty, jonka kasvot
kävivät melkein kauniiksi miellyttämisenhalusta. -- Täytyy miettiä.

Rouva Bourdelais, jonka katse oli yhä selkeä, sanoi vuorostaan:

-- Eikö teillä ole torstaina jäännösmyynti?... Odotan siksi. Minullahan
on koko lapsilauma vaatetettavana.

Ja kääntäen vaaleatukkaisen päänsä Henrietteä kohti hän kysyi:

-- Sauveurillako teetät yhä pukusi?

-- Hyvä Jumala, täytyyhän minun, tämä vastasi. -- Sauveur on hyvin
kallis, mutta hän on Pariisissa ainoa, joka saa puvun istumaan... Ja
sitten, sanoipa herra Mouret mitä hyvänsä, niin hänellä on sittenkin
kauneimmat mallit. Sen sievempiä ei löydä mistään. Minä en sietäisi
nähdä pukujani joka naisen yllä.

Mouret hymyili salaperäisesti. Sitten hän ilmoitti, että rouva Sauveur
osti kankaansa häneltä. Epäilemättä hän osti suoraan tehtailijoiltakin
muutamia malleja, joiden omistusoikeuden hän lunasti itselleen, mutta
mitä esimerkiksi mustiin silkkikankaisiin tuli, niin rouva Sauveur
väijyi alati Aarreaitan tilapäismyyntejä, joista hän osti tukuttain
kankaita myydäkseen ne sitten kaksi, jopa kolmekin kertaa kalliimmalla.

-- Olenkin aivan varma siitä, että hänen hankkijansa vievät meiltä
paris-bonheurimme. Miksi he menisivät ostamaan tehtaista, kun hinta
siellä on korkeampi. Sillä, kunniani kautta, me myymme tappiolla.

Tämä oli naisille liikaa. Ajatus, että heille tarjottiin tappiolla
myytyjä tavaroita, lisäsi heissä naisen synnynnäistä ahneutta, minkä
johdosta ostamisen nautinto on hänelle kahta vertaa suurempi, kun hän
luulee varastavansa kauppiaalta hänen voittonsa. Mouret tiesi kyllä,
etteivät naiset tämän kuultuaan jaksaneet enää vastustaa huokeiden
hintojen kiusausta.

-- Mehän myymme kaiken ilmaiseksi, hän jatkoi nauraen ja kääntyen
ottaakseen rouva Desforges'in pikku pöydälle jääneen viuhkan. -- Tämä
viuhka esimerkiksi. Mitä sanoittekaan sen maksaneen?

-- Pitsi kaksikymmentäviisi frangia ja valmistaminen kaksisataa, sanoi
Henriette.

-- No niin, pitsi ei ole kallis. Ja kumminkin meillä myydään samaa
pitsiä kahdeksallatoista... Mitä tekopalkkaan tulee, hyvä rouva,
niin sehän on kerrassaan varkautta. Minä en uskaltaisi vaatia
yhdeksääkymmentä frangia enempää.

-- Sanoinhan sen! huudahti rouva Bourdelais.

-- Yhdeksänkymmentä frangia, kuiskasi rouva de Boves. -- Ei voi olla
ostamatta, ellei ole aivan keppikerjäläinen.

Hän oli ottanut uudelleen viuhkan ja tutki sitä tarkasti tyttärensä
Blanchen kanssa. Toivoton himo, jota hänen oli mahdotonta tyydyttää,
heitti heijastuksensa hänen isoille, säännöllisille kasvoilleen ja
suuriin, raukeisiin silmiinsä. Sitten viuhka toistamiseen kiersi
kädestä käteen aiheuttaen huomautuksia ja huudahduksia. Herrat de Boves
ja Vallagnosc olivat palanneet ikkunan luota. Edellisen asettuessa
entiselle paikalleen rouva Guibalin taa, jonka pitsikaulusta hän
tarkasteli luopumatta nuhteettomasta virkamiehenryhdistään, nuori mies
kallistui Blanchea kohti koettaen keksiä jotakin miellyttävää
sanottavaa.

-- Eikö teistä, neiti, musta pitsi valkeaa norsunluuta vasten näytä
synkältä? hän kysyi viuhkaa tarkoittaen.

-- Oh, vastasi Blanche, vähääkään punastumatta,
pyöristymiseen taipuvaiset kasvot aina yhtä vakavina, -- minä
uneksin helmiäisvartisesta valkeasta sulkaviuhkasta. Olen nähnyt
sellaisen. Se oli niin neitseellisen hieno!

Herra de Boves, joka epäilemättä oli huomannut vaimonsa viuhkaan
kiintyneen tuskastuneen katseen, sekaantui vihdoin hänkin keskusteluun
sanoen rouva Guibalille:

-- Tuollaiset leikkikalut eivät kestä mitään.

-- Sanokaa muuta! vastasi punatukkainen kaunotar nyrpistäen huuliaan ja
tekeytyen välinpitämättömäksi. -- Minä en saa muuta tehdä kuin
korjauttaa viuhkaani. Oikein väsyttää.

Jo vähän aikaa rouva Marty oli kiihtyneenä keskustelusta käännellyt
kuumeisesti käsissään punaista laukkuaan. Hän ei ollut vielä näyttänyt
ostoksiaan, ja häntä poltti kiihkeä halu levittää ne muidenkin
katseitten hekumaksi. Äkkiä hän unohti miehensä läsnäolon ja otti
laukustaan muutamia metrejä pahvipalan ympäri käärittyä kapeaa pitsiä.

-- Tätä pitsiä ostin tytärtäni varten, eikö se ole herttaista... Frangi
yhdeksänkymmentä.

Pitsi kulki kädestä käteen. Naiset ihmettelivät, ja Mouret väitti
myyvänsä koristepitsit tehtaanhintaan. Rouva Marty oli sulkenut
laukkunsa, ikäänkuin piilottaakseen tavarat, joita ei näyttäisi. Mutta
pitsin osaksi tullut yleinen ihailu sai hänet uudelleen luopumaan
varovaisuudesta, ja hän veti esiin nenäliinan.

-- Entä tämä nenäliina, hän sanoi. -- Todellista brysselinpitsiä,
ystäväni... Aivan harvinaisen hienoa! Kaksikymmentä frangia.

Ja sen jälkeen laukku vaikutti tyhjentymättömältä. Rouva Marty punastui
ilosta näyttäessään uudet tavaransa kainostellen kuin vaatteitaan
riisuva ujouden viehätyksen kaunistama nainen. Oli kaulaliina
espanjalaisesta silkkipitsistä, kolmekymmentä frangia; sitä hän ei
ollut tahtonut ostaa, mutta myyjä oli väittänyt hänelle, että se oli
viimeinen ja että hinta nousisi pian. Oli harso, chantillyn kudosta,
hiukan kallis tosin, viisikymmentä frangia. Jos hän ei itse voinut
käyttää sitä, niin saattoihan hän tehdä siitä jotakin tyttärelleen.

-- Voi hyvä Jumala, kuinka pitsit ovat kauniita! toisti hän
hermostuneesti. -- Kun niihin kerta takertuu, voisi ostaa koko
myymälän.

-- Mitä tämä sitten on? rouva de Boves kysyi tarkastaen guipure-pitsiä.

-- Sekö, vastasi toinen, se on välipitsiä... Ostin sitä
kaksikymmentäkuusi metriä. Yhdestä frangista metri, ymmärtääkö sitä
kukaan!

-- Niinkö, sanoi rouva Bourdelais hämmästyneenä. -- Mutta mitä aiotte
tehdä siitä?

-- En tosiaankaan tiedä... Mutta malli oli minusta niin soma!

Silloin kohottaessaan silmänsä hän kohtasi miehensä kauhistuneen
katseen. Miesparka oli käynyt vieläkin kalpeammaksi, ja koko hänen
olemuksensa ilmaisi tukahdutettua tuskaa, köyhän miehen epätoivoa tämän
nähdessä vaivalla ansaitut rahansa täysin käsin tuhlatuiksi. Jokainen
uusi pitsinkappale oli hänelle uusi tappio, merkitsi hänelle
koulutyössä kuluvia raskaita päiviä, tuntiopettajan pitkiä jalkamatkoja
likaisilla kaduilla, jokapäiväisen elämän yhtämittaista raatamista ja
alituisessa rahanpuutteessa olevan kodin helvettiä. Hänen katseensa
kauhun nähdessään rouva Marty tahtoi kätkeä ostoksensa takaisin
laukkuunsa ja tapaili vapisevin sormin nenäliinaa, harsoa, pitsejä,
hermostuneesti nauraen ja sopertaen:

-- Antakaahan tänne, ettei mieheni taas tarvitse torua... Vakuutan
sinulle, ystäväni, että sittenkin olen ollut sangen järkevä, sillä
siellä olisi ollut saatavana erästä pitsiä, oh, ihmeellistä!
Viiteensataan frangiin!

-- Miksi ette ostanut? rouva Guibal kysyi välinpitämättömästi. -- Onhan
herra Marty miehistä kohteliain.

Opettajan täytyi kumartaa ja sanoa, ettei hän mitenkään tahtonut
rajoittaa vaimonsa vapautta. Mutta kun hän ajatteli vaaraa, joka
viisisataa maksavan pitsin muodossa oli ollut vähällä kohdata häntä,
hän tunsi kylmien väreiden kulkevan pitkin selkäpiitään. Ja kun hän
kuuli Mouret'n väittävän, että suuret tavaratalot lisäsivät tuntuvasti
alhaisemman porvariston tuloja, hän singautti tätä kohti julmistuneen
katseen, vihan iskemän nuolen, johon arkaluontoisen täytyy turvautua,
kun hän ei uskalla kuristaa vihamiestään.

Mutta naiset eivät hellittäneet, kun kerran olivat päässeet
mieliaiheeseensa. Vastustamatta he antautuivat hurmattaviksi.
Pitsikääröt aukenivat, lainehtivat kiehkuroina toiselta toiselle,
kiinnittivät heidät yhteiseen harrastukseen ja kietoivat heidät
verkkojensa silmukoihin. Naiset hivelivät polvillaan noita ihmeellisiä
kudoksia, joihin heidän sormensa väkisinkin eksyivät. Ja yhä
ahtaammalle he sulkivat Mouret'n kehäänsä, yhä hartaammin he jatkoivat
kyselyään. Huoneen jatkuvasti hämärtyessä Mouret'n täytyi joskus
kumartua niin syvään tutkiakseen jotakin erityistä pitsikudosta, että
hän sattui hipaisemaan parrallaan naisten hiuksia. Mutta huolimatta
iltahämärän suloisesta veltostuttavasta hekumasta, hurmaantumatta
naisten olkapäistä lähtevistä tuoksuista hän yhä valeihastuksensa alla
säilytti hallitsevan asemansa. Nainen hän oli itsekin aistiensa ja
luonteensa notkeuden puolesta, ja osasi arvata salaisimmatkin naisten
sielussa piilevät pyyteet, ja lumottuina nämä antautuivat hänelle, kun
hän sitä vastoin rehenteli korkealla valtaistuimellaan naishelyjen
itsevaltiaana kuninkaana. Pimenevässä salissa äänet sortuivat
kuiskeeksi, puoleksi sammuneiksi huokauksiksi, joista tuon tuostakin
erotti:

-- Oh, herra Mouret! Herra Mouret!

Päivän kalpeat heijastukset haihtuivat huonekalujen pronssikoristeista.
Naisten ryhmä Mouret'n ympärillä hämmentyi pimeässä entistä enemmän.
Pitsit yksin kuulsivat valkeana lumena heidän tummien kankaiden
verhoamilla polvillaan, jotka tuntuivat pyrkivän notkistumaan
epäjumalan eteen. Teekannun kyljessä tuikki viimeinen väike palaen
pirteästi kuin yölamppu tässä teehöyryn tuoksuttamassa huoneessa. Mutta
yhtäkkiä palvelija toi huoneeseen kaksi lamppua ja lumous hälveni. Sali
heräsi vilkkaana ja iloisena. Rouva Marty sulki pitsit takaisin
laukkuunsa, rouva de Boves söi vieläkin leivoksen, ja Henriette, joka
oli noussut, puheli hiljaa paronin kanssa ikkunasyvennyksessä.

-- Hän on erittäin miellyttävä, paroni sanoi.

-- Niin, todellakin! Henriette huudahti ilmaisten tahtomattaan
tunteittensa salaisuuden.

Paroni hymähti niinkuin isä tyttärelleen. Se oli ensimmäinen kerta, kun
Henriette oli näyttänyt niin rakastuneelta, mutta paroni ei siitä
loukkaantunut, sillä lapsellisuuksien aika oli jo aikoja sitten hänellä
ohi. Säälien entistä rakastettuaan, joka oli joutunut tuon ulkoa niin
lempeän, mutta sisältä hyydyttävän kylmän veijarin käsiin, hän luuli
velvollisuudekseen varoittaa tätä ja sanoi kuin piloilla:

-- Varokaa, ystäväni! Hän syö teidät kaikki suuhunsa.

Mustasukkaisuuden liekki leimahti Henrietten kauniissa silmissä, sillä
hän arvasi olleensa Mouret'lle vain välikappale, tämän pyrkiessä
paronin ystävyyteen. Ja hän vannoi tekevänsä tuon miehen hulluksi
rakkaudesta, tuon miehen, jonka lyhytaikainen hellyys hajosi kuin
tuuleen heitetyn laulun kaiku.

-- Oh, hän vastasi, vuorostaan muka leikkiä laskien, -- ainahan karitsa
lopuksi syö suden.

Silloin paroni rohkaisi häntä huvittuneena päännyökkäyksellä. Kenties
Henriette olikin se nainen, joka oli kostava toisten puolesta.

Kun Mouret toistettuaan Vallagnoscille, että tämän oli välttämättä
käytävä katsomassa konetta, tavarataloa, lähestyi paronia
hyvästelläkseen, tämä pidätti hänet ikkunasyvennykseen pimeään
peittyneen puiston eteen. Nähtyään äsken Mouret'n naisten piirissä hän
taipui vihdoin ja uskalsi luottaa. Hetken aikaa he keskustelivat
hiljaa. Sitten pankinjohtaja sanoi:

-- No niin, sittenpä nähdään... Asia on päätetty, jos myyntinne
maanantaina saavuttaa ennustamanne...

He puristivat kättä, ja Mouret poistui ihastuneen näköisenä, sillä
hänelle ei päivällinen maistunut, ellei hän päässyt pistäytymään ensin
Naisten Aarreaittaan tarkastamaan päivän tulot.



IV.


Maanantaina, lokakuun 10:ntenä, kirkas aurinko lävisti voitollisena
harmaat pilvet, joiden peitossa taivas oli jo viikon ajan piillyt.
Pitkin yötä oli vielä sataa tihuuttanut ja kadut olivat täynnä lokaa.
Mutta päivän sarastaessa pilviä hajottavat tuulet olivat kuivanneet
katukäytävät, ja taivas kaareutui sinisenä ja selkeänä kuin keväällä.

Jo kahdeksasta lähtien aamuauringon kultaama Naisten Aarreaitta leimusi
juhlapuvussaan talvivarastonäyttelyn avaamispäivänä. Lippuja liehui
ovella, villakangaskaistaleet pieksivät ilmaa ja niiden pauke täytti
Gaillonin aukion maalaisjuhlan riemuitsevalla melskeellä. Aukion
kulmaan päättyvien katujen varsilla olevat näyteikkunat tarjosivat
katsojalle mahtavia rakennelmia, joiden kirjavaa komeutta ikkunalasien
puhtaus yhä lisäsi. Siinä puhkesi kadun iloksi tuhatvärisiä
silmänherkkuja, kokonainen tulvillaan oleva juhlapöytä, jossa oli
ohikulkijoiden katseille yltäkyllin tyydykettä.

Mutta tavaratalon sisällä oli vielä hiljaista; silloin tällöin saapui
kiireinen ostaja, naapuriston emännöitsijä tai joku iltapäivän
väentungosta pelkäävä rouva. Liehuvien lippujensa takana tavaratalo
kiillotettuine parkettilattioineen ja täyteen sullottuine osastoineen
tuntui odottavan aseet ojossa, valmiina ostajakunnan hyökkäyksien
varalta. Varhaiset kävelijät riensivät pysähtymättä ohi, tuskin
katsahtivatkaan siihen. Neuve-Saint-Augustininkadulla, johon ajoneuvot
pysähtyivät, ei vielä yhdeksän aikana ollut kuin kahdet vaunut.
Kaupunginosan asukkaat, pikkukauppiaat varsinkin, ryhmittyivät oville
ja katukäytävien kulmiin ihmetellen viirien ja töyhtöjen paljoutta
katsellen nenä pystyssä ja tehden katkeria huomautuksia. Varsinkin
heitä suututtivat Michodièrenkadulla, lähettämön edessä odottavat
tavaravaunut, loistaviksi maalatut, punaiset ja keltaiset kuviot
vihreällä pohjalla, joiden kiiltävän uudet pinnat hohtivat
auringonpaisteessa kullalta ja purppuralta. Tällaisia vaunuja
Mouret'lla oli neljät, ja kaikki oli maalattu uudelleen tilaisuutta
varten, kyljissä oli liikkeen nimi suurin kirjaimin ja keskellä kattoa
korkea kilpi, jossa kerrottiin talvinäyttelyn avaamisesta. Vastapäätä
olevan puotinsa ovelta Baudu katseli vihasta kalpeana, miten vaunut
sullottiin edellisestä illasta jääneitä tavaralähetyksiä täyteen ja
miten ne sitten lähtivät liikkeelle komeiden hevosten vetäminä. Aina
bulevardille asti hän seurasi katseellaan näitä päivänpaisteessa
säihkyviä, vieriviä ilmoitustauluja, jotka lähtivät Pariisin kaikille
kulmille julistamaan Naisten Aarreaitan vihattua nimeä.

Vähitellen ajurinvaunuja alkoi tulla ja pysähtyä riviin. Joka kerta kun
uusi ostaja saapui, ovikäytävässä seisovat, tavaratalon livreehen
puetut palveluspojat -- takki ja housut vihreät, liivit puna- ja
keltaraitaiset -- riensivät kadulle. Isä Jouve, virastaan eronnut
kapteeni, pitkä takki yllä, kaulassa valkea solmuke ja rinnassa
arvokkaana kilpenä loistava mitali, kunniamerkki pitkästä ja
nuhteettomasta palveluksesta, otti asiakkaan vastaan vakavan
kohteliaasti ja kumartui selittämään eri osastoja. Sitten tulija
päästettiin eteishalliin, joka oli sisustettu itämaiseksi saliksi.

Jo heti sisään astuessa oli siis ihailemisen aihetta, jonka vaikutus ei
mennyt hukkaan kenenkään kohdalla. Mouret oli itse keksinyt tämän
yllätyksen. Hän oli tuottanut sangen edullisilla ehdoilla itämailta
suuren valikoiman mattoja, sekä vanhan- että uudenmallisia, joita tähän
asti oli ollut myytävinä ainoastaan harvinaisuuksien kauppiailla sangen
korkeaan hintaan. Näille hän toivoi suurta menekkiä, ja hän möi ne
melkein ostohinnasta, sillä hänelle niiden pääasiallinen tarkoitus oli
tavaratalon koristaminen ja taiteenihailijoiden houkutteleminen. Tämä
itämainen sali näkyi Gaillonin aukion keskipalkoille asti. Se oli
kokonaan matoista ja verhoista rakennettu, ja Mouret oli itse johtanut
niiden ripustamista paikoilleen. Kattoa verhosivat smyrnalaiset matot,
joiden monimutkaiset mallit kasvoivat esiin punaiselta pohjalta. Seinät
olivat oviverhojen peitossa. Oli vihreä-, kelta- ja punaraitaisia
syyrialaisia ja karamanilaisia verhoja, vähempiarvoisia Diarbekirin
mattoja, karkeapintaisia kuin paimenpuvut, kaitoja Ispahanin, Teheranin
ja Kermanin mattoja, leveämpiä kukikkaita mattoja Sumakasta ja
Madrasista täynnä oudonmuotoisia pioneja ja palmuja, mielikuvituksen
lumotuista puutarhoista poimittuja. Maassa oli lattiamattoja, pehmeitä
kuin turkikset, keskellä agralainen matto, erinomaisen hieno
malliltaan, keskus oli valkea ja leveät reunat vaaleansinipohjaisia
mielikuvituksellisin sinipunervin koukeroin. Joka paikassa oli
ihmeellisiä kudonnaisia: Mekan samettimaisen häiveisiä mattoja,
rukousmattoja Daghestanista vertauskuvallisine kuvioineen, Kurdistanin
kukkakirjaisia mattoja ja vihdoin eräässä nurkassa halpahintaisten
mattojen pino, Gheurdesin, Coulan ja Kircheerin mattoja viidestätoista
frangista alkaen. Tähän muhkeaan passan telttaan, jossa huonekaluina
oli kamelintyynyistä rakennettuja nojatuoleja ja sohvia, toiset
ruudullisia, toiset maalaisruusuilla kirjailtuja, tuntuivat itämaat
levittäneen kaiken komeutensa, Turkki, Arabia, Persia, Intia olivat
siellä edustettuina. Palatsit oli tyhjennetty, moskeijat ja basaarit
riistetty aarteista puhtaiksi. Tummennut kulta vallitsi vanhojen
mattojen kuluneissa muodoissa, joiden vaalenneissa vivahduksissa oli
rauenneen hiilloksen himmeää hehkua ja vanhojen mestarien paahtunutta
väriä. Tämä barbaarinen taide huokui itämaiden näkyjä vahvan tuoksun
ohella, jonka vanhat villakankaat olivat tuoneet muassaan auringon ja
syöpäläisten maista.

Kun Denise, joka juuri sinä päivänä astui palvelukseen, tuli tähän
saliin, hän pysähtyi hämmästyneenä ovelle ihmetellen eteishallin outoa
asua ja uskaltamatta mennä edemmäksi haaremin tapaan sisustettuun
huoneeseen. Erään palveluspojan täytyi lähteä näyttämään hänelle tietä
ullakolle ja luovuttaa hänet siellä makuuhuoneiden hoitajan ja
siivoojan rouva Cabinin käsiin; tämä osoitti hänelle asunnoksi huoneen
n:o 7, johon hänen matkakirstunsa jo oli tuotu. Huone oli ahdas kammio,
viettävän, ikkunan puhkaiseman katon alla, ja sen kalustona oli pieni
vuode, pähkinäpuinen kaappi, pukeutumispöytä ja kaksi tuolia. Ullakolla
oli pitkänä jonona kaksikymmentä yhtäläistä pientä kammiota, joista
johti ovi pitkään, keltaiseksi maalattuun luostarimaiseen käytävään.
Talon kolmestakymmenestäviidestä tytöstä nukkui näissä ne
kaksikymmentä, joilla ei ollut Pariisissa sukulaisia; muut asuivat
kaupungilla, muutamat keksittyjen tätien tai serkkujen luona. Heti
huoneeseen tultuaan Denise riisui köyhän, harjaamisesta kuluneen mustan
pukunsa paikattuine hihoineen, ainoan, minkä hän oli Valognes'ista
tuonut mukanaan, ja puki ylleen osastonsa mustan silkkipuvun, joka oli
korjattu häntä varten ja odotti vuoteella. Puku oli vieläkin liian
väljä ja kohosi olkapäistä. Mutta Denise oli niin hätääntynyt, ettei
joutanut ajattelemaan sellaisia pikkuasioita. Hän ei ollut koskaan
ennen käyttänyt silkkipukua. Kun hän laskeutui portaita mennäkseen
osastolleen ja näki hameen välkkyilevän, hän ujosteli juhlallista
pukuaan ja häpesi kankaan kahinaa.

Tullessaan osastolle hän kuuli että siellä riideltiin. Clara vakuutti
kimeällä äänellä:

-- Aivan varmaan, rouva, minä saavuin ennen häntä.

-- Se ei ole totta, väitti Marguerite vastaan. -- Hän tyrkkäsi minua
ovella, mutta minä olin jo toisella jalallani astunut saliin.

Oli kysymys palvelusvuoroista. Myyjättäret kirjoittivat sitä mukaa kun
saapuivat nimensä kivitaululle, ja näin syntynyt luettelo määräsi
jokaiselle oman vuoronsa palvella asiakkaita. Heti kun joku oli
suorittanut asiakkaansa asiat, hän riensi uudestaan merkitsemään
nimensä viimeiseksi luetteloon. Näistä vuoroista tytöt nyt riitelivät,
ja Aurélie rouva päätti lopulta, että Marguerite oli oikeassa.

-- Aina minulle tehdään vääryyttä, Clara mutisi vihoissaan.

Mutta Denisen astuessa sisään riitakumppanit leppyivät heti. He
katsoivat toisiinsa ja naurahtivat. Voi raukan pukua. Ujoudesta
jäykkänä Denisekin meni kirjoittamaan nimensä luetteloon kaikkein
viimeiseksi. Aurélie rouva katseli häntä levottomana eikä voinut olla
sanomatta:

-- Mutta, ystäväni, teitähän sopisi kaksi tuohon pukuun. Se on
välttämättä pienennettävä... Ja sitten, ettehän te osaa pukeutua!
Tulkaa tänne, korjaan vähän asuanne.

Hän vei Denisen kahden vaatteita täyteen sullotun kaapin välissä olevan
suuren peilin eteen. Huone, jonka kaikki seinät olivat tällaisia
peilejä ja kaappeja täynnä, muistutti punapohjaisine kukikkaine
plyyssiverhoineen ja veistettyine tammipaneeleineen hotellin salia. Ja
yhä enemmän ravintolamaisuus johtui mieleen, kun näki silkkipukuiset ja
hymyhuuliset myyjättäret, jotka asiakkaiden mieliksi alinomaa häärivät
uskaltamatta istuutua ostajien käytettäviksi varatuille tuoleille,
vaikka niitä oli koko tusina. Jokaisen tytön rinnassa oli napinreikään
pistettynä lyijykynä, terä ylöspäin, ja taskussa puoleksi näkyvissä
tarkistusvihko, joka muodosti valkean täplän mustalle kankaalle. Jotkut
koettivat sormuksilla, rintaneuloilla, kaulaketjuilla ja muilla
koristeilla elävöittää pukunsa yksitoikkoisuutta, mutta varsinkin he
kilpailivat hiuslaitteiden komeudesta kähertäen ja järjestäen hiuksensa
mitä monimutkaisemmin, palmikoille, kiharoille ja koukeroille.

-- Vetäkää toki vyö kireämmäksi edestä, sanoi Aurélie rouva. Noin, ette
edes näytä enää kyttyräselkäiseltä... Entä hiuksenne! No, jo te osaatte
hapsenne pörröttää! Ja kaunis tukka teillä olisi, jos tahtoisitte.

Denisessä ei tosin muuta kaunista ollutkaan kuin paksu, tuhkanvaalea
tukka, joka irralla ollessaan valui nilkkoihin asti ja jonka saaminen
kampaukselle oli hyvin vaivalloista niin että hänen täytyi tyytyä
nostamaan se paksupiikkisellä sarvikammalla solmuksi niskaan. Clara,
jota hiukset suututtivat, oli nauravinaan niille, kun ne muka eivät
taipumattoman vallattomina pysyneet kunnollisessa solmussakaan, ja hän
viittasi luokseen erään valkovaateosaston myyjättären, jolla oli
leveät, mutta miellyttävät kasvot. Nämä kaksi naapuriosastoa olivat
alituisessa riidassa keskenään, mutta joskus myyjättäret suvaitsivat
yhdessä pilkata muita.

-- Neiti Cugnot, katsokaa tuota harjaa, nauroi Clara, jota Marguerite
tyrkkäsi kyynärpäällään ollen hänkin nauravinaan menehtyäkseen.

Mutta valkovaateosaston myyjätär ei ollut naurutuulella. Hän oli jo
jonkin aikaa katsellut Deniseä, ja hänelle oli johtunut mieleen, mitä
hän itse oli saanut kestää palveluksensa ensi kuukausina.

-- Niin, eihän sitä kaikilla sellaista harjaa ole, vastasi hän.

Ja hän palasi osastoonsa toisten vaietessa nolostuneina. Denise, joka
oli kuullut, katsoi kiitollisena hänen jälkeensä ja otti Aurélie rouvan
kädestä vastaan omalla nimellään merkityn tarkistusvihkon.

-- No niin, sanoi Aurélie rouva, -- huomenna saatte pukeutua
sievemmin... Ja nyt koettakaa tottua talon tapoihin ja odottakaa
vuoroanne. Meillä on kova työpäivä edessä, ja teillä on tilaisuus
näyttää mihin kelpaatte.

Mutta osasto oli yhä tyhjä, näin aikaisin ei yleisö vielä ollut
liikkeellä. Myyjättäret eivät vaivanneet liikaa itseään, vaan
liikkuivat veltosti ja välinpitämättömästi säästääkseen voimiaan
iltapäivää varten. Denise, jota vaivasi ajatus, että muut pitivät häntä
silmällä nähdäkseen kuinka hän alussa suorittaisi tehtäviä, rupesi
teroittamaan kynäänsä jotakin tehdäkseen, ja pisti sen sitten niinkuin
muutkin rintaansa napinreikään. Hän koetti rohkaista mieltään.
Täytyihän hänen taistella päästäkseen alkuun. Edellisenä iltana hänelle
oli sanottu, että hänet otettiin ylimääräisenä ilman kiinteätä palkkaa;
hänen täytyi siis tyytyä vain myyntiprosentteihin. Hän toivoi kumminkin
ansaitsevansa edes tuhatkaksisataa vuodessa, sillä hän tiesi, että
hyvät myyjättäret ansaitsivat aina kahteentuhanteenkin, jos vähänkin
vaivasivat itseään. Hän oli tehnyt menoarvionsa ja luuli voivansa
sadalla frangilla kuukaudessa maksaa Pépén ylläpidon ja lisäksi
suorittaa Jeanin menot, sillä eihän tämäkään ansainnut vielä mitään.
Itse hän ei tarvinnut muuta kuin vähän vaatteita. Mutta ansaitakseen
niin paljon hänen täytyi olla luja ja ahkera eikä olla muiden äreydestä
ja kiusanteosta millänsäkään. Hänen tuli rohkeasti pitää puoliaan, ja
jos muu ei auttanut, ryöstää väkisin osansa. Koettaessaan näin
karaistua kestämään taistelua hän näki osaston ohi kulkevan pitkän
nuoren miehen, joka tervehti häntä hymyillen. Tunnettuaan Delochen,
joka oli edellisenä päivänä otettu pitsiosaston myyjäksi, Denise
vastasi hänen tervehdykseensä onnellisena ystävyydenosoituksesta, joka
tuli hänen osakseen, ja näki siinä hyvän enteen.

Puoli kymmenen aikana ruokakello soi, ja ensimmäiseen vuoroon kuuluvat
menivät aamiaiselle. Sitten uusi soitto kutsui toisen vuoron syömään.
Ostajia vain ei näkynyt. Rouva Frédéric, joka katkeroituneena leskenä
koetti hakea lievennystä ennustamalla muille onnettomuuksia, väitti
jurosti, että päivä oli hukassa, ettei tarvinnut enää odottaa
kissaakaan ja että oli parasta sulkea kaapit ja lähteä tiehensä.
Marguerite, joka oli sangen ahne, tuli tästä ennustuksesta nyrpeälle
mielelle, ja hänen litteät kasvonsa synkkenivät, mutta hevoskaula
Clara, joka ei välittänyt muusta, kunhan pääsi kedoille laukkaamaan,
ajatteli jo huvimatkaa Verrières'iin, jos liike romahtaisi. Aurélie
rouva käveli osastollaan vakavan näköisenä ja sanaakaan sanomatta,
kenraalina, jonka on vastattava niin voitosta kuin tappiostakin.

Yhtätoista käydessä alkoi tulla ostajia. Denisen myyntivuoro lähestyi,
eräs rouva tuli sisään.

-- Pulloposki maalta, tiedättehän, kuiskasi Marguerite.

Saapunut oli noin neljänkymmenenviiden ikäinen tukevanpuoleinen nainen,
joka kaukaisesta maaseutukaupungistaan tuli aika-ajoin käymään
Pariisissa. Kotona hän pitkinä kuukausina pani rahoja säästöön, ja kun
hän tuli Pariisiin, hän tuli suoraa päätä Naisten Aarreaittaan, missä
kulutti kaikki säästönsä. Harvoin hän kirjeitse tilasi mitään, sillä
hän tahtoi itse nähdä, omaksi ilokseen kosketella tavaroita, ja hän
osti Naisten Aarreaitasta koko vuoden tarpeensa, yksin silmäneulatkin,
joista häneltä muka kotikaupungissa kiskottiin hävyttömät hinnat. Koko
tavaratalo tunsi hänet ja tiesi, että hän oli rouva Boutarel, kotoisin
Albista, mutta sen enempää hänen oloistaan ja elämästään ei tiedetty,
eikä välitettykään tietää.

-- Toivon, että voitte hyvin, rouva Boutarel, sanoi Aurélie rouva
tullen kohteliaasti häntä vastaan. -- Mitä haluatte? Teitä palvellaan
heti paikalla.

Sitten kääntyen neitien puoleen hän sanoi:

-- Pian joku tänne.

Denise lähestyi, mutta Clara heittäytyi väliin. Viimeksimainittu oli
yleensä laiska myymään eikä suuresti välittänyt rahoista, koska hän
ansaitsi niitä enemmän ja vaivatta liikkeen ulkopuolella. Mutta nyt hän
innostui, kun huomasi voivansa tehdä kiusaa vastatulleelle.

-- Anteeksi, nyt on minun vuoroni, Denise vastusteli.

Aurélie rouva pysähdytti hänet ankaralla katseella, ja kuiskasi:

-- Tässä ei ole nyt vuoroista kysymys, minun käskyjäni täällä
totellaan. Odottakaa kunnes opitte kuinka tunnettuja asiakkaita on
palveltava.

Denise vetäytyi pois tieltä. Tuntien silmiensä kostuvan hän käänsi
selkänsä salatakseen herkkyytensä ja oli katsovinaan ikkunasta kadulle.
Joko hänet nyt estettiin myymästäkin? Kaikkiko he yksissä tuumin
aikoivat riistää häneltä ansiot? Tulevaisuus alkoi pelottaa häntä, ja
hänestä tuntui mahdottomalta kestää tässä itsekkyyden taistelussa.
Sydän täynnä katkeruutta hän painoi otsansa kylmää lasia vastaan, ja
katsellen vastapäätä olevaa Vanhaa Elbeufia hän ajatteli, että hänen
kenties sittenkin olisi pitänyt pyytää setää ottamaan hänet luokseen;
ehkä setä oli jo muuttanutkin mieltä. Olihan hän näyttänyt niin
liikuttuneelta eilisiltana. Nyt hänen täytyi olla yksin tässä laajassa
talossa, johon hän oli eksynyt kaikkien loukattavaksi ja vihattavaksi.
Pépé ja Jean, jotka olivat aina tottuneet turvautumaan häneen, olivat
vieraiden luona; tuntui aivan siltä, kuin häneltä olisi revitty sydän
rinnasta. Vaivoin pidätettyjen kyynelten läpi näytti koko katu hänestä
värisevän sakeassa usvassa. Hänen takaansa kuului yhtämittaista
puhetta.

-- Tämähän nousee niskaan, kuului rouva Boutarel sanovan.

-- Rouva on väärässä, Clara vakuutti, -- se istuu erinomaisen hyvin
olkapäistä... Tai kenties rouva mieluummin tahtoo pienen turkin.

Mutta samassa Denise tunsi käsivarttaan kosketettavan ja säpsähti.
Rouva Aurélie puhutteli häntä ankarasti:

-- Taas seisotte mitään tekemättä, katsotte vain huviksenne kadulle. Se
ei käy ollenkaan.

-- Hyvä rouva, eihän minun anneta palvella asiakkaita.

-- Teille on muuta työtä. Alusta teidän on alettava. Pankaa vaatteet
takaisin paikoilleen.

Osastolla käyneitä vähälukuisia ostajia varten oli kaapit pengottu jo
sekaisin. Pitkillä tammipöydillä salin oikealla ja vasemmalla puolella
oli suuria vaatekasoja, turkkeja, viittoja, vaippoja, kaikenkokoisia
ja kaikenmallisia. Vastaamatta Denise rupesi lajittelemaan niitä,
käänsi ne siististi kokoon ja pani takaisin kaappeihin. Tämä oli
vasta-alkavien työtä. Hän ei väittänyt enää vastaan, sillä hän ymmärsi,
että täällä vaadittiin ehdotonta tottelevaisuutta ja että hänen oli
odotettava, kunnes johtajatar sallisi hänen myydä, niinkuin ensiksi oli
tuntunut aikovankin. Hän järjesteli yhä vaatteita, kun Mouret saapui.
Denise hätkähti hänet nähdessään. Puna kohosi hänen kasvoilleen, ja
hänet valtasi uudestaan outo pelko, kun hän luuli, että Mouret puhuisi
hänelle. Mutta tämä ei edes nähnytkään häntä. Tuskin lienee
muistanutkaan tyttöä, jota hän hetkeksi viehättyen oli puoltanut.

-- Rouva Aurélie, hän sanoi käskevästi.

Hän oli hiukan kalpea, mutta katse oli kirkas ja päättäväinen.
Kiertäessään osastoja hän oli huomannut ne tyhjiksi, ja äkkiä hänen
mieleensä oli johtunut, että onni voisi pettää lujauskoisenkin
palvelijansa. Eihän kello tosin vielä ollut paljoa, tuskin yhtätoista,
ja hän tiesi kokemuksesta, ettei varsinaista ostajakuntaa voinut
odottaa ennenkuin iltapäivällä. Mutta eräistä merkeistä päättäen oli
syytä levottomuuteen. Ennen oli näyttelyissä ollut liikettä jo aamusta
alkaen, mutta tällä kertaa tavaratalossa ei näkynyt naapuriston
rouviakaan, joiden oli tapana pistäytyä paljain päin ikäänkuin
tervehtimään. Niinkuin kaikkien suurten sotajoukonjohtajien on laita,
hänkin masentumattomasta toimintatarmostaan huolimatta joutui
jonkinlaisen taikauskoisen heikkouden valtaan. Asiat eivät sujuneet.
Hän oli hukassa. Eikä hän tiennyt minkä tähden. Hän luuli lukevansa
tappionsa ohikulkevien asiakkaidenkin kasvoista.

Samassa rouva Boutarelkin, joka tavallisesti aina osti, meni pois
sanoen:

-- Ei teillä ole mitään, mikä miellyttäisi minua... En ainakaan vielä
voi päättää, täytyy miettiä.

Mouret näki hänen lähtevän, ja kun Aurélie rouva kutsua noudattaen
riensi saapuville, Mouret vei hänet syrjään kysyäkseen häneltä jotakin.
He vaihtoivat muutaman kiireisen sanan. Aurélie rouva oli masentuneen
näköinen ja teki liikkeen ikäänkuin sanoakseen, ettei kauppa ottanut
vilkastuakseen. Hetkeksi he jäivät vastakkain seisomaan neuvottomina,
sellaisen epäilyksen vallassa, jota kenraalit eivät tahdo miehistölle
paljastaa. Sitten Mouret sanoi ääneen tavallisella rohkeudellaan:

-- Ottakaa työhuoneesta ompelutyttö tänne, jos tarvitsette väkeä. Aina
hänestäkin kai on vähän apua.

Epätoivoisena hän jatkoi kierrostaan. Aamusta alkaen hän oli koettanut
välttää Bourdonclea, jonka levottomat huomautukset suututtivat häntä.
Mutta astuessaan ulos valkovaateosastolta, jossa kaupanteko oli
vieläkin huonompaa, hän sattui suoraan tätä onnettomuudenennustajaa
vastaan eikä voinut päästä pakoon. Voimatta kestää Bourdonclen
valituksia hän lähetti tämän muitta mutkitta tiehensä kiukkuisin
sanoin, joilta hän ei säästänyt korkeitakaan virkailijoitaan, kun oli
pahalla päällä.

-- Jättäkää minut rauhaan, hän ärjäisi. -- Kaikki on kunnossa. Jos
suutun, niin ajan kaikki pelkurit niin pitkälle kuin tietä piisaa.

Mouret asettui yksin seisomaan välikerroshalliin kaidepuihin nojaten.
Sieltä hän saattoi katseellaan hallita koko tavaratalon, niin hyvin
välikerroksen osastot, jotka olivat hänen ympärillään, kuin
alakerrankin osastot, jotka levisivät hänen alapuolellaan. Yläkerran
tyhjyys tuntui hänestä kammottavalta. Pitsiosastolla eräs
vanha rouva tyhjennytti kaikki laatikot ostamatta mitään, ja
valkotavaraosastolla kolme tytönheilakkaa käänteli ja katseli
loppumattomiin yhdeksänkymmenen centimen kauluksia. Alhaalla
ostajakunta tuntui jo vähän lisääntyvän; hän havaitsi sen kirkkaista
valonvälähdyksistä ovien auetessa. Mutta ostajajono osastoilla oli
katkonainen ja liikkui hitaasti. Lyhyttavaraosastolla ja
trikootavaraosastolla liikkui aamupukuisia naisia, mutta
kangasosastoilla ei ollut ketään. Sisäänkäytävässä liikkeen
livreepukuiset palveluspojat odotellessaan ostajia laiskottelivat
väläytellen messinkisiä kiiltonappejaan. Aika-ajoin järjestyksenvalvoja
kulki ohi juhlallisen täsmällisenä valkeine solmioineen. Mouret'n
sydäntä kouristi varsinkin hänen katsellessaan keskushallin:
kuolonkolkkoa rauhaa. Valo lankesi katon hiotun lasin himmeäksi
siivilöimänä ja täytti huoneen oudolla, ilmassa väräjävällä
kirkkaudella, jonka kappelimaisen viileässä äänettömyydessä silkkipakat
uinuivat. Myyjien askeleiden kaiku, muutamat kuiskaten lausutut sanat,
lattiaa laahaavan hameen kahina yksistään hämmensivät hallin
painostavaa hiljaisuutta. Ulkoa kuului kyllä vaunujen räminää, äkkiä
pysähtyvien hevosien kavionkopsetta, vaununovien kiinnilyömistä,
näyteikkunoiden takana tunkeilevien kadullakulkijoiden rähinää, sanalla
sanoen, lähenevän väkijoukon kuhinaa. Mutta nähdessään kassanhoitajien
vetelehtivän joutilaina luukkujensa takana, pakettipöytien sinisine
käärepapereineen ja lankakerineen olevan tyhjinä Mouret tunsi
väkisinkin joutuvansa pelon valtaan. Hänen suuri koneensa tuntui
herkeävän liikkumattomaksi ja jähmettyvän.

-- Kuulkaahan, Favier, Hutin kuiskasi. -- Näettekö isännän tuolla
ylhäällä. Siinä mies, joka ei näytä olevan juhlatuulella.

-- Kehno talo kerrassaan, Favier vastasi. -- Eihän koko päivänä synny
myyntiä ollenkaan!

Asiakkaita väijyessään ystävät toisiinsa katsomatta tuontuostakin
purkivat vihaansa kuiskaten toisilleen. Osaston muut myyjät pinosivat
paris-bonheur -pakkoja Robineaun johdolla, kun taas Bouthemont
juhlallisessa neuvottelussa erään nuoren, laihan naisen kanssa puhui
puoliääneen, arvokkaan näköisenä kuten ainakin, kun oli tärkeästä
tilauksesta kysymys. Silkkikankaat heidän ympärillään olivat
sirotekoisilla hyllypöydillä vaaleankeltaisiin papereihin käärittyinä,
ladottuina päällekkäin niinkuin tavattoman isokokoiset korukansikirjat.
Pöydillä oli suurina kasoina kaikenlaiset läikesilkit, satiinit,
puolisilkit ja sametit, kirjavat niinkuin viikatteen kaatamat ja
haravan kokoamat kukat niityllä. Kaikista osastoista tämä oli komein,
tavaratalon upea juhlasali, missä kaupan olevat tavarat näyttivät
olevan vain kallisarvoisia koristeita.

-- Minun täytyy ansaita sata frangia pyhään mennessä, sanoi Hutin. --
Jos en saa keskimäärin kahtatoista frangia päivässä, olen pahassa
pulassa. Luotin juuri tähän näyttelyyn.

-- Peijakas! Vai sata frangia, eipä vähän, sanoi Favier. -- Minä olen
tyytyväinen kun pääsen viiteen- tai kuuteenkymmeneen... Vai niin
kalliita henttuja sinä itsellesi kustannat?

-- Eikö mitä, ystäväni! Tyhmyyden minä tein. Satuin lyömään vetoa ja
hävisin... Ja nyt minun täytyy kestitä viisi henkeä, kaksi miestä ja
kolme naista... Tuhat tulimmaista! Tulkoonpa vain ostaja niin tyrkkään
hänelle heti kaksikymmentä metriä paris-bonheuria. Ei hän vähemmällä
pääse käsistäni.

He keskustelivat vielä vähän aikaa, kertoivat mitä olivat tehneet
edellisenä iltana ja mitä aikoivat tehdä viikonloppuna. Favier oli
innostunut kilpa-ajoihin ja löi vetoa hevosista. Hutin oli etevä
soutaja ja seurusteli kahvilakonserttien laulajattarien kanssa. Mutta
kumpikin he olivat alituisessa rahanpuutteessa, ajattelivat aina vain
rahaa ja tappelivat rahasta pitkin viikkoa maanantaista lauantaihin.
Sunnuntaina he sitten söivät kaikki ansionsa. Armoa tuntematta myyjät
varastivat toisiltaan ostajia, se oli heidän urheiluaan tavaratalossa.
Nyt esimerkiksi Bouthemont, se veijari, oli vienyt heiltä rouva
Sauveurin hankkijan, tuon laihan naisen, jonka kanssa hän juuri
keskusteli. Mainio saalis, kaksi tai kolme tusinaa kangaspakkoja, sillä
tunnettu ompelija ei tyytynyt vähään. Ja vastikään Robineaukin oli
siepannut Favier'lta asiakkaan.

-- Robineau! Hänestä meidän on kaikin mokomin päästävä erille, sanoi
Hutin, joka käytti vähimmätkin tilaisuudet yllyttääkseen osaston sitä
miestä vastaan, jonka paikalle hän halusi. -- Eihän johtajien ja
alajohtajien pitäisi saada myydä... Kunniani kautta, kun minä pääsen
alajohtajaksi, niin saatte nähdä kuinka siivosti teitä kohtelen.

Parhaansa mukaan tuo pieni, pullea ja liehakoiva normandialainen koetti
taivuttaa kasvojaan toverillisen suopeiksi. Favier ei voinut olla
vilkaisematta häneen, mutta vastasi, yksitotiset kasvot aina yhtä
äreinä:

-- Niin, niin, kyllä tiedän... En ainakaan minä pane vastaan. Sitten
nähdessään erään naisen lähestyvän hän lisäsi hiljaa:

-- Huomio! Tuo on teitä varten.

Tulija oli rokonarpinen nainen, jolla oli keltainen hattu ja punainen
puku. Hutin näki hänet heti asiakkaaksi, joka ei osta. Hän kumartui
kiireesti myyntipöydän taakse muka sitoakseen kengännauhojaan, ja
kuiskasi piilostaan:

-- Ei, lempo vieköön! Pitäkööt muut hänestä huolta... Minä en pilaa
vuoroani.

Mutta Robineau huusi:

-- Kenen vuoro? Herra Hutininko? Missä herra Hutin on?

Kun tämä itsepintaisesti pysyi piilossaan, seuraava myyjä sai pitää
huolta rokonarpisesta naisesta. Tämä ei todellakaan tahtonut muuta kuin
näytetilkkuja hintalappuineen, mutta pidätti sittenkin myyjää ainakin
kymmenen minuuttia rasittaen häntä kysymyksillään. Alajohtaja oli
sattunut näkemään, kun Hutin nousi pöydän takaa, ja uuden ostajan
saapuessa hän tuli ankaran näköisenä väliin, kun Hutin riensi tulijaa
vastaan.

-- Teidän vuoronne on ohi, hän sanoi. -- Kun kutsuin, ette suvainnut
nousta tuolta.

-- En minä kuullut...

-- Älkää väitelkö!... Kirjoittakaa nimenne viimeiseksi luetteloon...
Teidän vuoronne, herra Favier.

Favier, joka salaa oli asiasta hyvillään, katsoi ystäväänsä ikäänkuin
pyytääkseen anteeksi, mutta Hutin oli huulet valkeina kääntänyt päänsä
pois. Asia oli hänelle sitä kiusallisempi, kun hän tunsi hyvin
vastatulleen, viehättävän, nuoren, vaalean naisen, joka kävi usein
silkkiosastolla ja jota myyjät keskenään sanoivat "kaunottareksi", kun
eivät tienneet hänen nimeään. Hän osti paljon, käski tuoda ostokset
vaunuihin ja katosi sitten tietymättömiin. Hän oli pitkä ja
sirorakenteinen, sangen aistikkaasti pukeutunut ja käyttäytyi niinkuin
ainakin rikas ja hienosukuinen nainen.

-- Entä hempukkanne? kysyi Hutin Favier'lta, kun tämä palasi kassalta,
jonne oli saattanut kaunottaren.

-- Ei hänestä taida olla minun hempukakseni eikä teidänkään, liiaksi
näyttää hienolta, Favier vastasi. -- Hän on varmaan jonkun raha- tai
virkapohatan vaimo tai jotain sen tyylistä.

-- Mitä vielä! sanoi Hutin. -- Hienoiltahan ne näyttävät kaikki,
olivatpa sitten mitä hyvänsä.

Favier katseli tarkistusvihkoaan.

-- Yhdentekevää! hän sanoi. -- Hyvän kaupan minä tein.
Kaksisataayhdeksänkymmentäkolme frangia. Siitä jää minulle lähes kolme
frangia.

Hutin puri huultaan ja purki vihansa tarkistusvihkoon. Oli sekin koko
laitos, kun ei taskuunkaan sopinut. Vaikka toverit ulkonaisesti olivat
mitä parhaimmat ystävät, he kävivät salaa kovaa sotaa keskenään. Favier
oli aina väistyvinään Hutinin etevyyttä, mutta tiesi kyllä korvata
vahinkonsa, kun toinen käänsi selkänsä. Hutinia kiusasivat nuo kolme
frangia, jotka olisivat kuuluneet hänelle ja jotka häntä paljon
taitamattomampi myyjä oli vienyt. Päivä alkoi tosiaan hyvin. Jos se
jatkui näin, niin hänellä ei ollut millä maksaa soodavettäkään
vierailleen. Taistelun näin alettua hän ryhtyi kävelemään edestakaisin
niinkuin nälkäinen susi väijyen saalista ja kadehtien yksin
osastonjohtajaakin, joka saattoi ovelle rouva Sauveurin laihan
hankkijattaren toistaen:

-- Aivan oikein, asia on siis päätetty. Sanokaa hänelle, että teen
voitavani taivuttaakseni herra Mouret'n myöntävään vastaukseen.

Mouret oli jo aikoja sitten poistunut välikerroksen hallista. Hän oli
äkkiä ilmestynyt alakertaan vieville pääportaille, josta hän myös
saattoi nähdä mitä talossa tapahtui. Veri oli jälleen kohonnut hänen
kasvoilleen, ja hänen luottamuksensa oli palannut ja yhä lujentunut
hänen nähdessään tavarataloon vähitellen tulvivat joukot. Se oli
odotettu rynnäkkö, iltapäivän kaivattu tungos, jonka tuloa hän
peloissaan oli hetken epäillyt. Kaikki virkailijat olivat paikoillaan,
sillä viimeinen kellonsoitto oli jo kolmannellekin pöydälle ilmoittanut
aterian päättyneen. Huono-onnisen aamupäivän huono tulos, jonka
arvatenkin oli aiheuttanut yhdeksän aikaan purkautunut rankkasade, oli
vielä korjattavissa, sillä nyt taivaan laki jälleen kohosi häikäisevän
kirkkaana voitonriemua ennustaen. Välikerroksen osastot vilkastuivat.
Mouret'n täytyi väistyä syrjään antaakseen tietä naisille, jotka
pieninä ryhminä kulkivat hänen ohitsensa kokoontuakseen valkotavarain
tai valmiiden vaatteiden osastoille. Takanaan pitsi- ja huiviosastolla
hän kuuli mainittavan suuria summia. Mutta hallit varsinkin elvyttivät
hänen toivoaan. Lyhyttavaraosastolla oli tungosta, villakangasosastot
olivat tulvillaan ja ostajajono tiivistyi kaiken aikaa. Asiakkaat
olivat melkein kaikki hattupäisiä, siellä täällä vain joku myöhästynyt
huivipäinen palvelijatar. Keskushallissa, kattovalaistuksen selkeässä
kirkkaudessa naiset olivat riisuneet käsineensä sivelläkseen
paris-bonheur -pakkoja ja puhellen puoliääneen. Mouret oli nyt
tietoinen kadulta kantautuvista sekavista äänistäkin: ne ennustivat
lukemattoman joukon lähestymistä. Hän tunsi jalkojensa alla koneen
kuumenevan ja pärskyvän luoden liikuntoa ja elämää mahtavan tavaratalon
joka soppeen alkaen kassasta, johon kulta helisten kasaantui, ja
pöydistä, missä apulaiset yhtä mittaa käärivät ostoksia paperiin, aina
kellarikerroksen syvänteisiin saakka, lähettämöön, joka tulvi täyteen
tavarapaketteja ja jonka kuumeinen toiminta tärisytti koko taloa.
Keskellä väentungosta isä Jouve asteli vakavana varkaita tarkkaillen.

-- Kas, sinäkö siinä! Mouret sanoi äkkiä huomatessaan Paul de
Vallagnosc'in, jonka palveluspoika saattoi hänen luokseen. -- Et
ollenkaan häiritse... Sitä paitsi sinun vain tarvitsee seurata minua,
jos tahdot nähdä kaiken, sillä tänään minun on oltava koko päivä
pahimmassa kahakassa.

Mouret ei osannut vieläkään täysin rauhoittua. Ihmisiä kyllä tuli koko
ajan, mutta tulisiko myynnistä kuitenkaan niin suurenmoista, kuin hän
oli toivonut? Hän ei ilmaissut pelkoaan, laski vain leikkiä ystävänsä
kanssa ja vei hänet nauraen mukanaan.

-- Taitaa olla hiukan paranemaan päin, Hutin sanoi Favier'lle. --
Minulta vain asiat eivät onnistu. On totta tosiaankin kovan onnen
päivä. Taas meni vuoro hukkaan, sillä tuo houkkio ei ostanut mitään.

Hän osoitti leuallaan naista, joka parhaillaan poistui heittäen
kyllästyneitä katseita kankaisiin. Tuhannen frangin palkalla ei
kovinkaan kauan selvinnyt, jos ei saanut myydä. Tavallisesti Hutinin
myyntiprosentti nousi seitsemään tai kahdeksaan frangiin, niin että hän
kaikkiaan, kiinteä palkka mukaan laskettuna, ansaitsi keskimäärin
kymmenen frangia päivässä. Favier pääsi korkeintaan kahdeksaan. Nyt tuo
tolvana vei häneltä parhaat palat. Hän sai taas pukukankaan myydyksi,
vaikka oli jäykkä ja kylmä kuin jääpuikko eikä saanut koskaan kenenkään
suuta vetäytymään nauruun. Pistipä todella vihaksi.

-- Yömyssyt ja rullapäät rahaa tekevät, kuiskasi Favier tarkoittaen
lyhyttavara- ja trikootavaraosaston myyjiä.

Mutta Hutin, joka tarkasteli tavaratalon elämää, sanoi äkkiä:

-- Tunnetteko rouva Desforges'in, johtajan ystävättären?... Hän on
käsineosastolla, tuo tumma kaunotar, jolle Mignot koettaa käsineitä.

Hän vaikeni. Sitten hän jatkoi aivan hiljaa kuin osoittaen sanansa
Mignot'lle, jota ei herennyt katselemasta:

-- Kas niin, poikaseni, hiero sinä hänen sormiaan, niin pääset
pitkälle. Et sinä ensi kertaa voimiasi koettele. Onhan sitä ennenkin
nähty.

Mignot, käsineosaston myyjä, ja Hutin olivat kauniina miehinä
tunnettuja naistenlumoojia ja kilpailivat etusijasta. Eivät he tosin
kumpikaan voineet kerskata mistään todellisesta valloituksesta;
Mignot'n maine perustui vanhaan juttuun, että erään poliisikomisarion
vaimo oli häneen rakastunut, Hutin taas oli voittanut erään
nyörinpunojattaren suosion tämän väsyttyä kaupunginosansa
pahamaineisten hotellien tarjoamiin huvituksiin. Mutta kilpakumppanit
valehtelivat parhaansa mukaan ylläpitääkseen mainettaan viitaten
alinomaa kaikenlaisiin salaperäisiin seikkailuihin, lemmenkohtauksiin
kreivittärien ja muiden kanssa.

-- Ottaisitte te hänet, Favier sanoi veitikkamaisen viattomasti.

-- Tosiaankin! Hutin huudahti. -- Jos hän tulee tänne, niin kiedon
hänet pauloihini, minun on välttämättä hankittava viisi frangia.

Käsineosastolla kokonainen jono naisia istui nikkelikulmaisen,
vihreällä sametilla verhotun myyntipöydän edessä, ja myyjät pinosivat
heidän eteensä kapeita, ruusunpunaisia rasioita, joita ottivat
laatikoista. Mignot varsinkin kumarteli, sievät nukenkasvot hymyssä ja
soinnutteli somasti pariisilaista sorakieltään. Hän oli myynyt
rouva Desforges'ille jo kaksitoista paria bonheur-nimisiä
kiiltonahkahansikkaita, liikkeen erikoistavaraa. Sitten rouva Desforges
oli halunnut kolme paria pesunahkahansikkaita. Ja nyt hän antoi
koetella Saksin hansikkaita, peläten ettei niissä ollut tarkat numerot.

-- Ne sopivat erinomaisesti, toisteli Mignot. -- Kuusi ja kolme
neljännestä olisi liian suuri numero noin hentoon käteen.

Puoleksi maaten pöydällä hän ojensi kätensä ottaen asiakkaan sormet
toinen toisensa perästä liuvuttaen niihin hyväilevän hitaasti
hansikkaat ja katsoen tätä silmiin ikäänkuin toivoen erottavansa niissä
nautinnon raukean ilmeen. Mutta rouva Desforges, kyynärpää samettiin
nojattuna ja käsi koholla, luovutti hänelle sormensa ilman vähintäkään
liikutusta, yhtä tyynenä kuin luovuttaessaan jalkansa kamarineidilleen
kengän napittamista varten. Myyjä ei hänestä ollut mies; katsomattakaan
Mignot'iin rouva Desforges käytti häntä palvelukseensa välittämättä
hänen kosketuksestaan enempää kuin palvelijansakaan kosketuksesta.

-- Olenko liian kovaotteinen, rouva?

Rouva Desforges kielsi pään liikkeellä. Saksin hansikkaiden haju,
metsäeläimen ikäänkuin sokeroitu myskinhaju, kohosi tavallisesti hänen
päähänsä, ja hän tunnusti nauraen, että tuo arveluttava haju hurmasi
oudolla tavalla häntä. Mutta tämän arkisen myyntipöydän edessä hän ei
kiinnittänyt siihen vähintäkään huomiota; siitä ei kohonnut mitään
aistillisesti hivelevää lämpöä, joka olisi saattanut hänet hetkeksikään
katsomaan edessään olevaa miestä toisin silmin kuin ketä muuta myyjää
tahansa.

-- Haluatteko muuta, rouva?

-- En, kiitos... Olkaa hyvä ja viekää nämä kassaan n:o 10, rouva
Desforges'ia varten.

Talossa tunnettuna asiakkaana hän antoi nimensä kassaan ja käski viedä
sinne kaikki ostokset huolimatta myyjää seuraansa. Rouva Desforges'in
mentyä Mignot iski silmää naapurilleen uskotellakseen, että jotakin
erinomaista oli tekeillä:

-- Mitä sanot! Tuollaiselle hienokäpälälle voisi koettaa käsineitä
kaiken ikänsä.

Mutta rouva Desforges jatkoi ostoksiaan. Hän kääntyi vasemmalle ja
pysähtyi ostamaan pyyheliinoja. Sitten hän teki pitkän kierroksen ja
tuli villakangasosastolle hallin perälle. Sieltä hän aikoi ostaa
pukukankaan keittäjättärelleen, jolle hän tahtoi lahjoittaa jotakin
osoittaakseen tyytyväisyyttään. Mutta osasto oli niin täpötäynnä, että
tuskin pääsi kulkemaan. Pikkuporvariston rouvat tungeskelivat
siellä, koskettelivat kankaita ja suorittivat arvionsa. Hänen
täytyi istuutua hetkeksi odottamaan. Hyllyillä oli päällekkäin
ladottuna paksuja kangaspakkoja, joita myyjät ottivat yksitellen alas
jännittäen voimiaan. He eivät tienneet lopuksi kuinka selvitä pöytiä
täyttävistä kankaista, joita valui sekaisin lattiaan asti. Siinä oli
lainehtiva meri syvänvärisiä ja himmeästi kiiltäviä villakankaita,
raudanharmaita, kellertävän harmaita, sinertävän harmaita, siellä
täällä skotlanninruutuinen villakangas tai flanellin punainen
verivirta. Valkeat hintalaput muistuttivat harvaan pudonneita
lumihiutaleita talvisen mustalla tantereella. Pakkapinon takaa Liénard
puhui piloja pitkän ompelijatytön kanssa, joka oli juossut paljain päin
emäntänsä lähettämänä hankkimaan lisää kangasta. Liénard vihasi näitä
suuria myyntipäiviä, jolloin sai tehdä työtä katketakseen, ja koetti
päästä niin vähällä kuin suinkin, sillä hänen ei tarvinnut tehdä työtä
elääkseen, hänen isänsä maksoi hänelle runsaan avustuksen. Sen tähden
hän vaivasi itseään juuri sen verran, että pysyi paikassa.

-- Kuulkaahan, Fanny neiti, hän sanoi, -- aina teillä on kiire... Oliko
toissapäivänä ostamanne kangas hyvä? Teidän kauttanne rikastun varmaan,
ostatte niin paljon.

Ompelijatyttö juoksi nauraen tiehensä, Liénard huomasi edessään rouva
Desforges'in eikä voinut olla kysymättä häneltä:

-- Mitä haluatte, rouva?

Rouva tahtoi pukukankaan, halpaa mutta lujaa ja kestävää kangasta.
Säästääkseen käsivarsiaan Liénard koetti tyrkyttää hänelle tiskillä
olevia, auki käärittyjä kankaita. Siinä oli kasmireja, seviotteja,
merinoita, ja vakuuttamalla hän vakuutti, ettei sen parempia ollut
olemassakaan; niitä ei saanut koskaan kulumaan loppuun. Mutta rouva
Desforges huomasi hyllyllä erään sinertävän kankaan, jota hän tahtoi
katsoa lähempää. Liénard'in täytyi siis suostua ottamaan alas mainittu
pakka, joka ei kuitenkaan asiakasta miellyttänyt. Kangas oli liian
karkeaa. Täytyi ottaa esille useampia lajeja asiakkaan uteliaisuuden
tyydyttämiseksi, vaikka tälle itse asiassa oli aivan yhdentekevää, mitä
otti. Nuoren miehen oli pakko tyhjentää korkeimmatkin hyllyt. Hänen
selkänsä oli katketa ja kädet vapisivat. Koko myyntipöytä katosi
sileäpintaisten, karkeakarvaisten, silkkinukkaisten kankaiden alle.
Rouva Desforges halusi nähdä kaiken ja kosketella kaikkia kankaita,
paksuja ja ohuita, tiheitä ja harvoja, aikomattakaan ostaa. Saatuaan
vihdoinkin tarpeekseen hän sanoi:

-- Oh, hyvä Jumala, se ensimmäinen taisi sittenkin olla paras. Se olisi
keittäjättärelleni... Niin, juuri tuo pienipilkkuinen kahden frangin
kangas.

Kun Liénard kalpeana tukahdutetusta vihasta oli mitannut halutun
metrimäärän, hän sanoi:

-- Olkaa hyvä ja viekää se kassaan n:o 10, rouva Desforges'in laskuun.

Kun hän nousi lähteäkseen, hän huomasi vieressään rouva Martyn
tyttärensä Valentinen seurassa. Valentine oli neljätoistavuotias, laiha
ja reipas tyttö, joka vähääkään ujostelematta heitti tavaroihin naisen
haluavia katseita.

-- Tekö täällä, hyvä rouva?

-- Kyllä vaan ja mikä tungos!

-- No sanokaapa muuta! Aivanhan täällä tukehtuu. Tavaton menestys...
Oletteko nähnyt itämaisen salin?

-- Kerrassaan suurenmoinen!

Keskellä tungosta, erilaista tavaraa tavoittelevan joukon jaloissa he
kiittelivät ihmetellen mattonäyttelyn komeuksia. Sitten rouva Marty
kertoi tarvitsevansa päällysvaatekangasta. Mutta hän ei tiennyt oikein
minkälaista ja oli pyytänyt nähdäkseen villaista kappakangasta.

-- Älä, äiti, Valentine kuiskasi, -- se on liian jokapäiväistä.

-- Tulkaa silkkiosastolle, sanoi rouva Desforges. -- Mennään katsomaan
sitä kuuluisaa paris-bonheuria.

Rouva Marty epäröi hetkisen. Hän pelkäsi kallista hintaa, sillä hän oli
vannonut miehelleen olevansa järkevä. Jo tunnin ajan hän oli ostellut
yhtä mittaa ja häntä seurasi jo kokonainen tavarakuorma. Mutta lopulta
hän sanoi myyjälle, joka näytteli hänelle kappakankaita:

-- En taida sittenkään välittää noista. Menen silkkiosastolle. Nuo
kankaat eivät miellytä minua.

Kauppa-apulainen seurasi heitä kuormineen. Nyt oli silkkiosastokin
tulvillaan. Varsinkin väkeä oli sisänäyttelyn edessä, jonka Hutin oli
järjestänyt ja Mouret viimeistellyt painaen siihen mestarin leimansa.
Hallin perällä lasikattoa kannattavan patsaan ympärillä kuohui kankaita
mahtavana koskena, joka katosta asti vyörytti laineitaan lattiaan.
Kirkasväriset satiinit ja sulavan heleät silkit vetivät aluksi huomion
puoleensa. Sitten silmä takertui lähdeveden läpikuultaviin
helmiäisvivahduksiin, kristallimaisen kirkkaaseen niilinvihreään,
taivaanväriseen, ruusunpunaiseen ja tonavansiniseen. Hienona kuohuna
vaahtoilivat ylimpänä kepeät harsokudokset, alempana mahtavina aaltoina
herttuatarsilkit ja ihmesatiinit, maassa ikäänkuin altaassa raskaat
kankaat, kuviolliset damastit, kulta- ja hopeakirjosilkit uinuivat
keskellä syvää samettiuomaa, mistä mustat, valkeat ja kirjavat sametit
taustanaan silkkiä ja satiinia väräjävine valonheijastuksineen
levenivät liikkumattomaksi lammeksi kuvastaen pintaansa taivasta ja
maata. Kalpeina himosta naiset kumartuivat katsomaan huimaavaa
putousta, joka uhkasi temmata heidät mukanaan valtaviin pyörteihinsä ja
jonka häikäisevä kirkkaus vastustamattomasti houkutteli luokseen
tuhotakseen ja hukuttaakseen.

-- Täälläkö sinäkin olet! rouva Desforges sanoi nähdessään myyntipöydän
edessä istuvan rouva Bourdelais'n.

-- Kas, päivää, vastasi tämä ojentaen kätensä tervehtiäkseen. --
Täytyihän minunkin pistäytyä katsomaan.

-- No niin, miltä tuntuu? Ihmeellistä, eikö ole? Unennäköä todellakin.
Ja oletko itämaista salia nähnyt!

-- Olen. Tavattoman kaunis!

Mutta huolimatta yleisestä ihastuksesta, joka näkyi käyneen päivän
tunnussanaksi ja jota hän itsekään ei voinut vastustaa, rouva
Bourdelais ei menettänyt käytännöllisen emännän kylmäverisyyttä. Hän
tutki huolellisesti paris-bonheur -pakkaa, sillä hän oli tullut
ostamaan yksinomaan tätä harvinaisen halpaa kangasta, jos se hänestä
olisi sen arvoista kuin kehuttiin. Se oli, ja hän käski mitata
kaksikymmentäviisi metriä, josta hän toivoi saavansa puvun itselleen ja
takin pikku tyttärelleen.

-- Mitä, joko aiot lähteä? rouva Desforges kysyi. -- Etkö tule
kanssamme kiertämään tavarataloa?

-- En, kiitos, minulla ei ole aikaa. Lapset odottavat kotona. En
uskaltanut ottaa heitä matkaan, kun pelkäsin tungosta.

Hän kiirehti pois seuraten myyjää, joka vei silkkikankaan kassaan n:o
10. Siellä nuori Albert, pää pyörällä, koki selvitä laskuista, joita
ojennettiin joka taholta hänelle. Kun myyjä merkittyään ostoksen
tarkistuskirjaansa tuli kopin luo, hän luetteli kassanhoitajalle
laskun, jonka tämä kirjoitti muistikirjaansa. Numerot verrattiin ja
lasku merkittiin vielä kerran tarkistuskirjan irtirevittävään
lehteen, joka jätettiin kassaan ja pistettiin messinkikoukkuun
kuittaamisleimasimen viereen.

-- Sataneljäkymmentäviisi frangia, Albert sanoi. Rouva Bourdelais
maksoi ja mainitsi osoitteensa, sillä hän oli tullut jalkaisin eikä
viitsinyt kantaa itse ostoksia kotiin. Kassan takana Joseph pani
kankaan pakettiin ja lähetti sen pienellä hissillä lähettämöön, jonne
kaikki tavarat tuntuivat pyrkivän sihisten mennessään kuin
sulkuluukusta virtaava vesi.

Mutta tungos silkkiosastolla oli niin suuri, että rouva Desforges'in ja
rouva Martyn oli alussa aivan mahdoton päästä myyjien puheille. He
jäivät seisomaan keskelle naistungosta, jossa kankaita katseltiin ja
käänneltiin tuntikausia ennenkuin päästiin mihinkään päätökseen.
Paris-bonheur herätti varsinkin yleistä huomiota ja sai aikaan
innostuksen, joka kulkutaudin tapaan leviten tempaa kaikki mukaansa ja
taivuttaa joukot noudattamaan muodin oikkua. Myyjillä oli täysi työ
kankaan mittaamisessa. Kirjavien hattujen lomitse välähtivät silkin
kalpeat leimaukset kankaan pingottuessa pitkin messinkivarsissa
riippuvia tammisia metripuikkoja. Oudosti kähisten sakset kävivät
kankaiden kimppuun väsymättä ja vaativat lakkaamatta uusia pakkoja
pilkottaviksi ja heitettäviksi kyltymättömille joukoille.

-- Se ei ole todellakaan heikkoa hintaansa nähden, sanoi rouva
Desforges, jonka onnistui vihdoinkin päästä lähemmäksi ja joka
tarkasteli pöydän reunalla olevaa pakkaa.

Mutta rouva Martyn ja hänen tyttärensä kasvot ilmaisivat pettymystä.
Lehdissä oli puhuttu niin paljon tästä kankaasta, että he olivat
odottaneet parempaa, jotakin lujempaa ja kiiltävämpää. Samassa
Bouthemont tuntien rouva Desforges'in ja tahtoen miellyttää tätä
kaunista rouvaa, jota sanottiin kaikkivaltiaaksi johtajan suhteen,
lähestyi heitä hiukan hiomattoman kohteliaana. Kuinka, eikö rouvia
vielä palveltu! Sehän oli anteeksiantamatonta. Syyksi kai oli
laskettava, että täällä oltiin sellaisessa myllyssä, ettei enää tiennyt
mihin kääntyä. Ja raivaten itselleen tietä liehuvien hameiden välitse
hän riensi hakemaan tuoleja nauraen isoäänistä nauruaan, jonka karkeaa
naistenihailua ilmaiseva sointu ei tuntunut loukkaavan Henrietteä.

-- Katsokaapa, Favier kuiskasi Hutinille mennessään hakemaan hyllyltä
samettirasiaa, -- tuossa Bouthemont vie teiltä saaliinne.

Hutin oli unohtanut rouva Desforges'in tuskastuessaan vanhaan rouvaan,
joka pidätettyään häntä neljännestunnin osti lopuksi metrin mustaa
satiinia kureliiviksi. Kiireisenä aikana ei luetteloa seurattu, vaan
myytiin miten sattui. Hutinin piti juuri vastata rouva Boutarelille,
joka oltuaan Aarreaitassa kolme tuntia aamupäivällä oli nyt palannut
viettämään iltapäivänsäkin loppuun, kun Favier'n sanat saivat hänet
säpsähtämään. Joko johtajan lemmittykin oli nyt pääsemäisillään hänen
käsistään, vaikka hän oli vannonut kiristävänsä häneltä viisi frangia.
Silloin hänen mittansa todellakin olisi täysi, sillä hän ei ollut vielä
ansainnut kolmea frangia enempää.

Bouthemont huusi kovalla äänellä:

-- Kuulkaahan herrat, tulkaa tänne joku.

Hutin käännytti rouva Boutarelin Robineauhin puoleen, jolla ei sillä
hetkellä ollut mitään tekemistä.

-- Olkaa hyvä, rouva, ja kääntykää alajohtajan puoleen. Hän tietää
paremmin tästä kuin minä.

Sitten hän riensi paikalle ja otti rouva Martyn tavarat villaosaston
myyjältä, joka oli seurannut naisia. Mutta sinä päivänä hän oli niin
hermostunut, että hänen hieno vainunsa petti. Tavallisesti hän heti
naisen nähdessään arvasi, olisiko hänessä ostajaa vai eikö, ja paljonko
hän ostaisi. Ja päästyään siitä selville hän osasi hallita ostajaa
taivuttaen hänet noudattamaan omaa makuaan, väittäen tietävänsä
paremmin mikä oli paras ratkaisu kussakin pulmassa.

-- Minkälaista silkkiä haluatte, rouva, kyseli hän mitä kohteliaimmin.
Rouva Desforges ennätti tuskin avata suutaan, kun hän jo jatkoi:

-- Tiedän. Näen heti mitä tarvitsette.

Kun paris-bonheur -pakka oli avattu ahtaalle nurkalle, missä oli
kokonainen läjä muitakin kankaita, rouva Marty tyttärineen tuli. Hutin,
joka oli levoton, ymmärsi, että näitä oli palveltava ensimmäiseksi.
Naiset puhelivat hiljaa keskenään. Rouva Desforges neuvoi ystäväänsä:

-- Eihän tietysti viiden frangin kuudenkymmenen silkki ole viidentoista
eikä edes kymmenenkään frangin kankaan arvoista.

-- Se rypistyy helposti, jatkoi rouva Marty. -- Pelkään, ettei siitä
ole päällysvaatteiksi. Siinä ei ole tarpeeksi ryhtiä.

Tämän huomautuksen johdosta myyjän täytyi sekaantua puheeseen. Hän
ilmaisi mielipiteensä erehtymättömän miehen liioitellulla
kohteliaisuudella.

-- Mutta, hyvä rouva, notkeus juuri on tämän silkin parhaimpia
ominaisuuksia. Se ei rypisty ollenkaan... Se on juuri mitä tarvitsette.

Hänen varmuutensa oli niin valtava, etteivät naiset uskaltaneet väittää
vastaan. Rouva Marty otti kankaan uudestaan tutkittavaksi, kun hän
tunsi jonkun koskevan olkapäähänsä. Se oli rouva Guibal, joka jo tunnin
ajan oli käyskennellyt huvikseen tavaratalossa suoden silmilleen
rikkauksien tyydykettä ostamatta nuppineulaakaan. Vieläkin kerran sulut
laukesivat ja sanoja tulvi ehtimiseen.

-- Tekö täällä?

-- Olen kyllä. Vaivoin olen näin pitkälle päässyt.

-- Niin todellakin. Tavaton tungos. Ihmiset ovat koko ajan yhdessä
paikassa eivätkä liiku... Entä itämainen sali?

-- Hurmaava kerrassaan!

-- Hyvä Jumala, mikä menestys! Jääkäähän tänne, niin menemme kohta
yhdessä ylös.

-- Ei kiitos, minä tulen juuri sieltä.

Hutin odotti salaten kärsimättömyytensä yhtämittaiseen hymyynsä. Naiset
eivät todellakaan kursailleet ketään. Varastivat ujostelematta häneltä
hänen rahansa. Vihdoinkin rouva Guibal poistui jatkaakseen hidasta
kävelyään ja kiersi ihastuneen näköisenä silkkinäyttelyä.

-- Teidän sijassanne ostaisin päällysvaatteen valmiina, rouva Desforges
sanoi kiinnittäen huomionsa takaisin kankaaseen. -- Huokeammaksi se
tulisi.

-- Totta on, että koristeineen ja ompelupalkkoineen ... kuiskasi rouva
Marty. -- Ja sitten on tilaisuus valita.

He nousivat kaikki. Rouva Desforges kääntyi Hutiniin:

-- Tehkää hyvin ja saattakaa meidät valmiiden vaatteiden osastolle.

Hutin hämmästyi, sillä tällaiseen hän ei ollut tottunut. Vai ei
todellakaan tuo tumma kaunotar ostanut mitään. Hänen vainunsa oli siis
pettänyt. Hän kääntyi rouva Martysta taivuttaakseen Henrietteä
vaikutusvoimansa alle.

-- Ja te, rouva, te ette siis halua mitään, satiinia? samettia?...
Olisi tilaisuus tehdä oivallisia kauppoja.

-- Kiitos, toinen kerta, tämä vastasi tyynesti katsomatta häneen sen
enempää kuin äsken Mignot'honkaan.

Hutinin täytyi ottaa rouva Martyn tavarat ja lähteä saattamaan naisia
valmiiden vaatteiden osastolle. Lähtiessään hän näki harmikseen, että
Robineau par'aikaa möi rouva Boutarelille melkoisen määrän silkkiä.
Hänellä ei totta tosiaan ollutkaan enää vainua, tuskin hän sai
kahtakymmentä centimeäkään kokoon. Tappiolle joutuneen, tyhjäksi
ryöstetyn miehen raivo kuohui hänen nuhteettoman kohteliaan käytöksensä
alla.

-- Ensimmäiseen kerrokseen, hyvät rouvat, hän sanoi yhä naurussa suin.

Ei ollut helppoa päästä porraskäytävään. Käytävässä liikkui taaja,
tuhatpäinen joukko vyöryen eteenpäin kuin virtaava joki, joka halliin
jouduttuaan tulvi yli reunojensa. Yhtämittaisessa taistelun tohinassa
myyjät riuhtoivat voitonhuumauksessaan mielensä mukaan tätä naiskansaa
heitellen sitä edestakaisin tulisessa kiireessä. Oli jouduttu siihen
iltapäivän hetkeen, jolloin tulistunut kone tempasi kaikki mukaansa
huumaavaan lentoon puristaen verille raastetuilta uhreiltaan
viimeisenkin rovon. Hutin ei päässyt askeltakaan eteenpäin. Henriette
tukehtumaisillaan kuumuudesta katsoi ylöspäin ja huomasi ylimmällä
portaalla Mouret'n, joka palasi tuon tuosta tähän samaan paikkaan
ihailemaan suunnatonta voittoaan. Henriette hymyili ystävälleen toivoen
saavansa häneltä apua. Mutta Mouret ei edes huomannut häntä joukosta,
jatkoi vain kasvot riemusta säteilevinä selityksiään Vallagnoscille.
Kadun hälinä ei päässyt enää tavaratalon seinien sisällä kuohuvasta
melskeestä voitolle; korva ei erottanut enää pyörien räminää, kavion
kapsetta, vaununovien pauketta. Tämä lainehtiva ihmismeri toi mieleen
Pariisin hämmästyttävän suuruuden, joka kykeni saamaan tällaisia
ostajajoukkoja liikkeelle. Kuumassa ilmassa tuntui kankaiden tuoksuja.
Askelten kaiku, myyntipöytiä piirittävien ihmisten tuhat kertaa
toistamat samat lauseet, messinkilevyjä vastaan kilahtelevien rahojen
helinä, kassojen ympärillä tungeskelevien kukkaroiden napse,
kellariholvien ammottaviin kuiluihin vierivien tavarahissien jyrinä,
kaikki yhtyi sekavaksi, yhä voimistuvaksi meluksi. Ja hienon tomuharson
samentamina esineiden ääriviivat kävivät epäselviksi, osastot ikäänkuin
sulivat yhteen. Lyhyttavaraosasto näytti olevan vedenpaisumuksen
vallassa, valkotavaraosastossa ikkunasta iskevä kirkas auringonsäde
kultasi kankaiden lumikinoksia. Kaukana tavaratalon toisessa päässä
käsineiden ja villakankaiden osastot katosivat hattujen ja
hiuslaitteiden peittoon. Ei voinut enää erottaa pukuja tästä
ihmismerestä, päähineet liehuivat yksin pinnalla sulkien ja
nauhasolmukkeiden koristamina. Siellä täällä miehen hattu muodosti
mustan täplän, ja naisten kalpea ihonväri sai väsymyksen ja kuumuuden
vaikutuksesta kameliankukkien läpikuultavan vivahduksen. Vihdoin
Hutinin voimakkaiden kyynärpäiden onnistui raivata naisille tietä.
Mutta kun Henriette pääsi portaat ylös, hän ei nähnytkään enää
Mouret'ta. Tämä oli heittäytynyt keskelle tungosta sukeltaen
Vallagnoscin kanssa aaltoilevaan ihmismereen syvyyksienkin salaisuuksia
nauttimaan. Mouret tunsi henkeään ahdistavan. Hänen ostajakuntansa
tuntui sulkevan hänet pitkään, intohimoiseen syleilyyn.

-- Vasemmalle, hyvät rouvat, Hutin sanoi muuttumattoman kohteliaana,
vaikka koko hänen ruumiinsa kuohui vihasta.

Ylhäällä oli yhtä vaikea liikkua. Huonekaluosastollakin oli tungosta,
vaikka siellä ei yleensä käynyt paljon väkeä. Huivien ja turkiksien
osastot olivat tulvillaan. Kulkiessaan pitsiosaston läpi naiset
tapasivat taas tuttavia. Rouva de Boves oli siellä tyttärensä Blanchen
kanssa ihaillen tavaroita, joita Deloche heille näytteli. Taas Hutinin
täytyi jäädä odottamaan, ostokset käsivarrella.

-- No päivää! Teitä minä juuri ajattelinkin.

-- Ja minä olen etsinyt teitä pitkin päivää. Mutta mahdotonta
tämmöisestä tungoksesta on löytää ketään.

-- Komeata, eikö ole?

-- Erinomaista, ystäväni. Emme enää pysy pystyssäkään.

-- Ostatteko?

-- Eikö mitä. Katselemme vain. Istumme tässä vähän aikaa levätäksemme.

Rouva de Boves, jolla oli kukkarossa juuri sen verran rahaa, että sai
ajurin maksetuksi, ei todella aikonutkaan ostaa mitään, vaikka
tyhjennytti laatikon toisensa perästä katsellakseen ja kosketellakseen
pitsejä. Hän oli arvannut hidasliikkeisen ja ujon myyjän uudeksi
tulokkaaksi ja käytti hyväkseen tämän tottumattomuutta, tietäen ettei
tästä ollut naisten oikkuja vastustamaan. Jo puoli tuntia hän oli
pidättänyt myyjää vaatien yhä uusia tavaroita nähdäkseen. Myyntipöytä
oli kukkuroillaan. Rouva de Boves upotti kätensä kuohuvaan pitsikasaan,
sormet intohimosta vavisten ja kasvot aistillisen nautinnon
kiihottamina. Blanche seisoi hänen vieressään saman intohimon vallassa,
kasvot aivan kalpeina.

Keskustelun yhä jatkuessa Hutin odotti liikkumattomana milloin naiset
suvaitsivat lähteä liikkeelle. Hänen sormiaan poltti halu lyödä heitä
korville.

-- Kas, rouva Marty sanoi, -- samanlaisiako kaulaliinoja ja harsoja te
haette kuin minun äskettäin ostamani?

Se oli totta. Rouva de Boves, jota lauantaista lähtien olivat
kiusanneet rouva Martyn pitsit, ei voinut vastustaa haluaan päästä edes
koskettelemaan pitsejä, koska hänen miehensä tarkkuus esti häntä
ostamasta niitä. Hän punastui hiukan sanoen Blanchen tahtoneen katsoa
espanjalaispitsisiä kaulaliinoja. Sitten hän lisäsi:

-- Valmiiden vaatteiden osastolleko olette menossa...? No hyvästi siis.
Missä tapaamme? Itämaisessa salissako, eikö niin?

-- Se sopii kyllä. Itämaisessa salissa siis... Komea, vai mitä?

He erosivat päiviteltyään jälleen kerran mainitun salin ihmeitä.
Deloche hyvillään siitä, että hänelläkin oli tekemistä, alkoi uudelleen
tyhjennellä pitsilaatikkoja äidin ja tyttären mieliksi. Hitaasti ja
sotilaallisen ryhdikkäästi käveli isä Jouve väentungoksessa
myyntipöytien välissä väläyttäen kunniamerkkiään ja vartioiden
kallisarvoisia ja hienoja tavaroita, joita oli niin helppo varastaa ja
kätkeä hihaan. Kulkiessaan rouva de Boves'in ohi hän hämmästyi pöydälle
kasattuja tavaroita ja vilkaisi epäilevästi hänen pitsejä kopeloivia,
kuumeesta vapisevia sormiaan.

-- Oikealle, hyvät rouvat, Hutin sanoi lähtien jälleen liikkeelle.

Hän kiehui vihasta. Eikö siinä kylliksi, etteivät he ostaneet häneltä
mitään. Vieläkö heidän piti viivytellä näin jokaisessa tavaratalon
nurkassa. Se, että hänen oli saatettava heidät juuri valmiiden
vaatteiden osastolle, oli omiaan katkeroittamaan vielä enemmän hänen
mieltään, sillä kangasosastot ja valmiiden vaatteiden osasto olivat
alituisessa riidassa keskenään taistellen ostajista ja koettaen saada
toisiltaan myyntiprosentit. Silkkiosasto suuremmassa määrässä vielä
kuin villakangasosastot raivosi, kun sen täytyi luovuttaa valmiiden
vaatteiden osastolle ostaja, joka katsottuaan kaikki kankaat lopuksi
päätti ostaa puvun valmiina.

-- Neiti Vadon! Hutin sanoi suuttuneella äänellä, kun he olivat vihdoin
päässeet perille.

Mutta neiti Vadon, joka parhaillaan hieroi edullista kauppaa, ei ollut
kuulevinaan. Huone oli täynnä. Ostajajonot kulkivat pitsiosaston ovelta
vastapäätä olevalle valkotavaraosaston ovelle, ja huoneen perällä
naiset riisuivat päällysvaatteitaan koettaakseen peilin edessä uusia.
Punainen plyyssimatto tukahdutti askelten kaiun, ja kaukaisen alakerran
melu ei kuulunut tänne. Naiset kuiskailivat hiljaa niinkuin
yksityisellä vastaanotolla, ilma oli kuuma ja raskas kuin täydessä
juhlasalissa.

-- Neiti Prunaire! huusi Hutin.

Ja kun tämäkään ei kuunnellut hänen käskyään, hän mutisi:

-- Senkin marakatit.

Hänen tunteensa osaston neitejä kohtaan eivät tällä kertaa olleet
hellimpiä, hänen oli täytynyt väsyttää jalkansa portaissa tuodakseen
heille ostajia ja luovuttaa heille myyntiprosentit, jotka oikeastaan
kuuluivat hänelle. Katkeruutta ei neitienkään puolelta puuttunut tässä
yhtämittaisessa ottelussa. Alituisesta seisomisesta ja kiireestä
aiheutuneen väsymyksen vaikutuksesta luonnonvaistot vaikenivat,
sukupuolierot katosivat, eikä jäljelle jäänyt kuin etuvastakohdat,
joita kuumeinen kaupankäynti kiihdytti.

-- Täällä ei siis ole ketään? Hutin kysyi.

Silloin hän huomasi Denisen. Aamusta saakka tämän oli täytynyt
järjestää vaatteita takaisin kaappeihin, vain silloin tällöin hänelle
oli luovutettu jokin epäilyttävä myynti, jonka tuloksista ei suuria
toivottu ja joka aina oli mennyt häneltä hukkaan. Kun Hutin huomasi
hänet tyhjentämässä pöytää, jolla oli suunnattoman suuri vaatekasa, hän
meni kiirein askelin hakemaan häntä.

-- Kuulkaahan, neiti, tulkaa palvelemaan näitä rouvia, jotka odottavat.

Hän heitti kiireesti Denisen käsivarrelle rouva Martyn ostokset, joiden
kantamiseen hän oli väsynyt. Hänen suunsa vetäytyi taas hymyyn, ja
tuossa hymyssä oli hieman ilkuntaa, häijyn luonteen salaista
mielihyvää, sillä kokeneena myyjänä hän arvasi valmistavansa sekä
nuorelle tytölle että tuomilleen asiakkaille vaikeuksia. Mutta Denise
heltyi onnesta, joka näin odottamattomasti kohtasi häntä. Tämä oli jo
toinen kerta kun Hutin esiintyi hänelle tuntemattomana ystävänä,
hellänä ja osaaottavana veljenä, joka osasi aina oikealla ajalla
ilmestyä avuntuojana. Nuoren tytön silmät loistivat kiitollisuudesta,
ja lämmin katse seurasi Hutinia, kun tämä kyynärpäillään raivasi
itselleen tietä kiirehtien takaisin osastolleen.

-- Haluaisin päällysvaatteen, rouva Marty sanoi.

Denise kysyi minkälaisen hän halusi, mutta rouva Marty ei osannut
sanoa. Hän ei ollut päättänyt mitään, vaan pyysi nähdä talon malleja
voidakseen valita. Denise, joka oli jo väsynyt ja huumautunut
väenpaljoudesta, joutui nyt aivan hämilleen. Cornaillen myymälässä
Valognes'issa ei ollut koskaan paljon väkeä yhtäaikaa; sitäpaitsi hän
ei tiennyt miten paljon mallipukuja oli eikä missä niitä säilytettiin.
Rouvat tuskastuivat odotukseen, kun vastausta ei kuulunut. Silloin
Aurélie rouva sattui näkemään rouva Desforges'in, jonka lemmensuhteen
hän taisi tuntea, koska tuli kiireesti kysymään, palveliko kukaan
rouvia.

-- Kyllä, Henriette vastasi, -- tuo neiti, joka etsii tuolla. Mutta hän
ei näytä paljoakaan tietävän, sillä hän ei löydä mitään.

Johtajatar pysähdytti Denisen sanoen hänelle hiljaa:

-- Näettehän, ettette osaa. Tehkää hyvin ja pysykää alallanne.

Kääntyen muitten puoleen hän sanoi käskevästi:

-- Neiti Vadon, tuokaa tänne päällysvaatteita.

Sitten hän jäi katsomaan, kun Marguerite näytteli mallipukuja.
Tämä puhutteli ostajia kuivan kohteliaalla äänellä esiintyen
epämiellyttävästi niinkuin ainakin silkkipukuinen puotineiti, joka on
tottunut kaikkiin komeuksiin eikä ujostele ketään, ja joka tietämättään
kadehtii parempionnisia. Kuullessaan, ettei rouva Marty tahtonut maksaa
kahtasataa enempää, hän nyrpisti ylenkatseellisesti suutaan. Oh,
enemmän rouvan oli toki maksettava; mahdotonta kahdellasadalla oli
saada mitään kunnollista. Ja hän heitti pöydälle halvemmat puvut
liikkeellä, joka merkitsi: siinä sen näette, tällaisia sillä hinnalla
saa. Rouva Marty ei uskaltanut tyytyä niihin. Hän kuiskasi rouva
Desforges'in korvaan:

-- Miesmyyjien kanssa on paljon miellyttävämpää asioida... Heidän
kanssaan voi olla paljon vapaammin.

Vihdoin Marguerite toi silkkisen, kivihiilikoristeisen vaipan, jota
piteli hyvin varovasti. Aurélie rouva kutsui luokseen Denisen ja sanoi
hänelle:

-- Jotakin hyötyä teistäkin pitää olla... Pankaa tämä päällenne...

Denise, sydän täynnä katkeruutta, koska ei enää uskonut koskaan
onnistuvansa missään, oli jäänyt liikkumattomana seisomaan, kädet
hervottomina riippuen. Hänet aiottiin epäilemättä erottaa
palveluksesta, ja silloin veljet jäisivät leivättä. Hänen päätään
pyörrytti kohiseva väenpaljous, ja hänen jäseniään pakotti outo voimia
kysyvä nosteleminen, johon hän ei ollut tottunut, niin että hän tuskin
pysyi pystyssä. Mutta hänen oli pakko totella ja asettua mannekiiniksi,
jonka päälle Marguerite järjesteli vaippaa.

-- Seisokaa suorana, Aurélie rouva sanoi.

Mutta samassa yleinen huomio kääntyi pois hänestä, sillä Mouret astui
sisään Vallagnoscin ja Bourdonclen seuraamana. Hän tervehti rouvia ja
kuunteli mielihyvin heidän kohteliaisuuksiaan onnistuneen
talviuutuuksien näyttelyn johdosta. Varsinkin itämaisen salin komeuksia
kehuttiin innokkaasti. Vallagnosc, joka oli nähnyt kaikki osastot,
osoitti paatuneena pessimistinä enemmän hämmästystä kuin ihailua, sillä
eihän tämä kaikki ollut muuta kuin suunnaton paljous vaatetavaraa. Mitä
Bourdoncleen tuli, hän unohti kokonaan olevansa talonväkeä ja onnitteli
hänkin isäntää karkoittaakseen tämän muistosta aamuiset epäilyksensä ja
yhtämittaiset levottomat huomautuksensa.

-- Kyllä, aika hyvin kaikki onnistuu. Olen tyytyväinen, Mouret toisti
säteilevänä, vastaten hymyllä Henrietten helliin katseihin. -- Mutta
älkää antako minun häiritä...

Silloin huomio kääntyi taas Deniseen, joka antautui vastustelematta
Margueriten käänneltäväksi.

-- No, miltä näyttää? rouva Marty kysyi rouva Desforges'ilta.

Tämä lausui mielipiteensä järkähtämättömän varmasti, muodin
erehtymättömänä arvostelijana.

-- Ei ole tosiaankaan hullumpi. Ja uutta kuosia... Mutta minusta se ei
ole oikein siro vyötäisistä.

-- Oh, keskeytti Aurélie rouva, se olisi arvosteltava teidän oman
vartalonne mukaan, hyvä rouva... -- Te kyllä ymmärrätte, ettei se voi
näyttää miltään tuollaisella vartalolla... Enemmän ryhtiä, neiti!
Seisokaa toki suorana, että joltakin näyttäisi.

Naurettiin. Denise oli käynyt aivan kalpeaksi. Häntä hävetti
asettuminen koneeksi näiden ihmisten tutkittavaksi ja pilkattavaksi.
Rouva Desforges, joka tunsi vaistomaista vastenmielisyyttä Deniseä
kohtaan hänen lempeän luonteensa ilmaisevien kasvojen tähden -- rouva
itse oli kaikkea muuta kuin lempeä -- lisäsi pisteliäästi:

-- Epäilemättä se sopisi paremmin, jos neidin puvussa olisi vähemmän
väljyyttä.

Ja hän heitti Mouret'hen pariisittaren veitikkamaisen, maaseutulaisen
naurettavaa pukua pilkkaavan katseen. Tämä tunsi silmäyksessä
hellyyttä ja kauneudestaan ja viehättävyydestään onnellisen naisen
voitonriemua. Palkitakseen saamansa rakkaudenosoituksen hänkin arveli
velvollisuudekseen yhtyä pilkkaan huolimatta Deniseä kohtaan
tuntemastaan hyväntahtoisuudesta ja tytön oudosti kiinnostavasta
vaikutuksesta hänen naistenihailijaluonteeseensa.

-- Ja jos tukka olisi kammattu, hän kuiskasi.

Tämä oli jo liikaa. Johtaja suvaitsi laskea leikkiä, ja kaikki neidit
purskahtivat nauruun. Marguerite uskalsi päästää kikatuksenkin, jonka
hän kumminkin heti tukahdutti koettaen hienona neitinä pidättää
nauruaan. Clara päästi käsistään hyvän myynnin saadakseen kerran oikein
mielensä mukaan ilvehtiä, ja valkotavaraosaston myyjättäret tulivat
ovelle katsomaan, mikä sellaisen ilon nosti. Rouvatkin naurahtivat,
mutta hiljaa, vilkaisten toisiinsa ja luopumatta ylhäisen naisen
arvokkaasta ryhdistä. Aurélie rouva yksin ei vetänyt keisarinnaamaansa
nauruun, vaan näytti loukkaantuneelta, ikäänkuin uuden tulokkaan hento
vartalo ja vallattomat hiukset olisivat häväisseet sekä hänen että
osaston maineen. Denisen kalpeus kävi vieläkin vahvemmaksi keskellä
pilkkaajien joukkoa. Hän tunsi itsensä häväistyksi, alastomaksi
riisutuksi, avuttomaksi. Mihin rikokseen hän oli syypää, kun hänen
liian hoikkaa vartaloaan ja liian suurta tukkaansa näin uskallettiin
pilkata. Mutta varsinkin häntä loukkasi Mouret'n ja rouva Desforges'in
nauru, hän arvasi vaistomaisesti heidän salaiset välinsä, ja hän tunsi
sydämessään tuskan kouristuksen. Tuo rouva oli hyvin häijy, koska
saattoi kiusata köyhää parkaa, joka ei sanonut sanaakaan. Mouret nosti
hänessä sellaisen pelon, että kaikki muut hänessä kuohuvat tunteet
hyytyivät siihen, eikä hän enää tiennyt mitä ne olivatkaan. Hylättynä,
syvästi loukattuna naisellisessa kainoudessaan ja ymmärtämättä minkä
tähden häntä kohdeltiin niin väärin, hän nieli nyyhkytyksensä, jotka
väkisinkin tahtoivat kohota hänen rinnastaan.

-- Sopimatonta kerrassaan. Muistakoon tyttö siis, että hänen on
kammattava huomenna tukkansa, toisti Bourdoncle moneen kertaan Aurélie
rouvalle, joka jo heti alusta oli vastustanut Denisen ottamista
liikkeen palvelukseen ja jonka mielestä nuoren tytön hentous oli
ylenkatseen arvoinen.

Vihdoin Aurélie rouva tuli ottamaan vaipan Denisen hartioilta ja
kuiskasi hänelle aivan hiljaa:

-- Kaunis alku tosiaankin! Jos ette onnistu paremmin, niin... Hullummin
ei voisi kukaan käyttäytyä.

Denise peläten puhkeavansa itkuun kiirehti pois kantaen vaatekasaa joka
hänen oli myyntipöydällä järjestettävä. Nyt hän pääsi ainakin
piiloutumaan väkijoukkoon, ja työ esti häntä ajattelemasta
tapahtunutta. Samassa hän huomasi vieressään valkotavaraosaston
myyjättären, joka jo aamulla oli puolustanut häntä. Tämä oli ollut
kohtauksessa läsnä ja kuiskasi hänen korvaansa:

-- Älkää olko millännekään, lapsi parka. Ei pidä olla noin
herkkätunteinen. Teidän täytyy karaistua, sillä muuten he eivät koskaan
jätä teitä rauhaan... Minä olen kotoisin Chartres'ista, ja nimeni on
Pauline Cugnot, myllärin tytär... He olisivat syöneet minut suuhunsa jo
ensi päivänä, ellen olisi noussut vastarintaan... Rohkaiskaa mielenne
ja antakaa tänne kätenne. Keskustellaan silloin kun haluatte.

Denise joutui yhä enemmän hämilleen hänelle tarjotun käden johdosta.
Hän puristi sitä arasti ja päästi sen sitten jatkaakseen työtään
peläten, että hänen vihollisensa suuttuisivat siitäkin, jos saisivat
tietää, että hänellä oli ystävätär.

Sillä aikaa Aurélie rouva pani vaipan rouva Martyn hartioille, ja
kaikki kiittelivät kilvan. Se istui hyvin, mainiosti! Se näytti heti
aivan toisenlaiselta. Rouva Desforges väitti, ettei parempaa voinut
saada. Sitten tuttavat erosivat. Mouret kumarsi jäähyväisiksi, ja
Vallagnosc, joka oli huomannut rouva de Boves'in tyttärineen
pitsiosastolla, kiirehti heidän luokseen tarjotakseen kätensä äidille.
Marguerite ilmoitti välikerroksen kassaan rouva Martyn ostokset, ja
tämä maksoi käskien tuoda tavarat kotiin. Rouva Desforges oli saanut
kassasta n:o 10 ostamansa tavarat. Asiansa toimitettuaan naiset vielä
kerran kohtasivat toisensa itämaisessa salissa, ja heidän ihastuksensa
puhkesi innostuneeseen sanatulvaan. Rouva Guibalkin kehui ja kiitteli:

-- Kuinka ihanaa... Luulisi melkein olevansa itämailla!

-- Niin, eikö totta! Oikea haaremi! Eikä kallistakaan!

-- Smyrnalaiset matot ovat vasta kauniita. Smyrnalaisista minä pidän.
Mitkä värit! Mikä hienous!

-- Entäpä tuo kurdistaani! Katsokaapa!

Hitaasti joukot alkoivat vähetä. Kellon soitto oli jo ilmoittanut kaksi
ruokailuvuoroa tunnin väliajoin, ja kolmatta vuoroa varten alettiin
kattaa. Osastot olivat melkein tyhjät, siellä täällä vain joku
myöhästynyt ostaja, joka tuhlaamishulluuden riivaamana unohti ajan
kulun. Viimeisten ajurinvaunujen räminä häipyi kuulumasta, ja mahtava
kaupunki kylläisenä syömisestä kuorsasi kuin ravittu hirviö ja sulatti
uneen vaipuessaan palttinat, verat, silkit ja pitsit, joita aamusta
alkaen oli heitetty sen kitaan. Myynnin viimeisten elonmerkkien
lakattua tavaratalo näytti kaasuliekkien valossa taistelutantereelta,
joka vielä höyrysi raastettujen uhrien jäännöksistä. Myyjät lepäsivät
uupumuksesta voimattomina kaappiensa ja pöytiensä keskellä, joilla
vallitsi epäjärjestys, kuin hirmumyrsky olisi kulkenut. Alakerran
halleissa pääsi vaivoin kulkemaan tuolien tähden, täytyi astua niiden
ylitse. Käsineosastolla Mignot seisoi pahvirasiavallin ympäröimänä.
Villakangasosastolla ei päässyt ollenkaan liikkumaan; Liénard torkkui
lainehtivassa kangasmeressä, mistä puoleksi luhistuneet pakkapinot
kohosivat kuin talon rauniot, joita tulvillaan oleva joki kuljettaa
mukanaan. Ja kauempana valkotavarat olivat sirottaneet lumensa maahan;
joka paikassa kompastui ruokaliinojen jäälohkareisiin ja tallasi
jaloillaan nenäliinojen kepeitä lumihiutaleita. Ylhäällä välikerroksen
osastoilla sama sekasorto; turkikset viruivat pitkin lattiaa, valmiit
puvut olivat läjinä kuin kaatuneiden sotamiesten viitat. Rutistuneita
ja kääröistään avattuja pitsejä ja liinavaatteita venyi missä sattui.
Olisi voinut luulla kokonaisen naislauman riisuutuneen ja heittäneen
vaatteensa sikin sokin. Alhaalla pohjakerroksessa tulistunut kone vielä
pärskyi tuskastuneen lähettämön työntäessä kadulle tavaratukkuja
vaunuihin toimitettaviksi.

Mutta varsinkin silkkiosaston kimppuun ostajajoukot olivat rynnänneet;
siellä oli tehty puhdasta jälkeä. Halli oli raastettu alastomaksi.
Ääretön paris-bonheur -varasto oli kadonnut teille tietymättömille kuin
lukemattomien heinäsirkkojen hävittämänä. Keskellä tyhjyyttä Hutin
ja Favier, vaivoin taistelun touhusta tointuen, selailivat
tarkistusvihkojaan ja laskivat myyntiprosenttejaan. Favier oli päässyt
viiteentoista frangiin. Hutin huomasi raivokseen jääneensä tänä
kovanonnenpäivänä toiseksi, sillä hänen voittonsa nousi tuskin
kolmeentoistakaan. Voitonhimo leimusi heidän silmissään. Koko myymälä
heidän ympärillään luetteli yhtä kiihkeästi numeroita saman kuumeen
vallassa, riemuitsi niinkuin verilöylystä päihtynyt sotajoukko.

-- Mitä nyt sanotte, Bourdoncle? Mouret huusi. -- Vieläkö pelko vaivaa
teitä?

Hän oli palannut lempipaikalleen välikerroksen portaille, missä seisoi
käsipuihin nojaten. Nähdessään ympärillään hävityksen jäljet hän nauroi
voitonriemuista naurua. Hänen aamuinen pelkonsa, tuo anteeksiantamaton
heikkous, joka oli ainiaksi jäävä hänen salaisuudekseen, pakotti hänet
huutamaan ääneen iloansa. Hän oli siis vihdoinkin lopullisesti
voittanut. Pikkukauppa oli joutunut tappiolle, paroni Hartmann
miljoonineen ja maa-alueineen oli voitettu hänen puolelleen. Nähdessään
kassanhoitajien laskevan kumartuneina kassakirjojensa yli yhteen pitkiä
numerojonoja ja kuullessaan kullan helinän rahojen vieriessä
messinkisiin rasioihin Mouret tunsi Naisten Aarreaitan paisuvan ja
kasvavan, sen hallin laajenevan ja sen käytävien pitenevän aina
Dix-Décembrenkadulle asti.

-- Joko nyt uskotte talon liian pieneksi? hän jatkoi... -- Olisimme
voineet myydä kahta vertaa enemmän.

Bourdoncle tunnusti nöyryytettynä erehtyneensä, mutta tämä tunnustus
tuotti hänelle iloa. Samassa kummankin huomio kiintyi omituiseen
näkyyn, ja ystävät kävivät jälleen vakaviksi. Niinkuin aina illalla
Lhomme, ensimmäinen kassanhoitaja, oli koonnut eri kassoista tulot, ja
laskettuansa ne yhteen ja kirjoitettuansa loppusumman lappuun, jonka
pisti rautakoukkuun, hän oli lähtenyt viemään rahoja keskuskassaan
kantaen niitä rahan laadun mukaan salkussa tai säkissä. Tänään kulta ja
hopea oli voitolla. Lhomme nousi hitaasti portaita kantaen kolmea
suunnatonta säkkiä, jotka hän, oikean käden puutteessa, vasemmalla
kädellään painoi rintaansa vastaan ja esti luisumasta leuallaan
lattialle. Raskaasti läähättäen hän kulki kallisarvoisen taakkansa
painamana nöyrästi väistyvien myyjien välitse.

-- Paljoonko nousee, Lhomme? kysyi Mouret.

Kassanhoitaja vastasi:

-- Kahdeksaankymmeneentuhanteen seitsemäänsataanneljäänkymmeneenkahteen
frangiin kymmeneen centimeen.

Mielihyvän hämmästys kulki Aarreaitan toisesta päästä toiseen sitä
mukaa kun tieto levisi. Niin korkeaan tulokseen ei yksikään
muotitavaroiden liike ollut tähän saakka yhdessä päivässä päässyt.

Illalla, kun Denise hoippui portaita ylös mennäkseen huoneeseensa,
hänen täytyi nojautua ahtaan, peltikattoisen käytävän seiniin. Kun hän
oli päässyt kammioonsa ja sulkenut ovensa, hän heittäytyi vuoteelleen,
niin sietämättömästi hänen jalkojaan särki. Kauan hän tuijotti
elottomin silmin pukeutumispöytää, vaatekaappia, koko hotellikaluston
alastomuutta. Täälläkö hänen piti kuluttaa elämänsä? Hänen ensimmäinen
täällä viettämänsä päivä tuntui niin armottoman pitkältä, niin
lohduttoman raskaalta. Hän ei ikinä jaksaisi toista samanlaista. Sitten
hän huomasi olevansa silkkipuvussa. Tämän talon määräämä puku kiusasi
häntä, ja lapsellisuudessaan hän pukeutui vanhoihin villavaatteisiinsa
purkaakseen muka matkakirstuaan. Mutta kun hän oli saanut ylleen oman
köyhän pukunsa, hän tunsi kuristuvansa liikutuksesta, ja nyyhkytykset,
joita hän oli koettanut aamusta asti pidättää, puhkesivat äkkiä kuumaan
kyynelvirtaan. Hän heittäytyi uudelleen vuoteelle, itki veljiensä
tähden, itki loppumattomasti, jaksamatta riisua kenkiänsäkään, itki
menehtyäkseen sekä väsymyksestä että surusta.



V.


Seuraavana päivänä, tuskin puoli tuntia sen jälkeen kuin Denise oli
saapunut osastolleen, Aurélie rouva tuli sanomaan hänelle kuivalla
äänellä:

-- Neiti, teitä kysytään johtokunnassa.

Denise tapasi Mouret'n istumassa yksinään suuressa, vihreällä ripsillä
verhotussa työhuoneessaan. Hän oli sattunut muistamaan "Tappuratukan",
minkä nimen Bourdoncle oli keksinyt Deniselle, ja vaikka hän ei yleensä
välittänyt alentua toimittamaan santarmin virkaa, hän halusi nähdä
uuden myyjättärensä peloitellakseen tätä, jos tämä vielä olisi yhtä
huolimattomasti pukeutunut. Vaikka Mouret oli edellisenä iltana yhtynyt
rouva Desforges'in pilkkaan, hänen itserakkautensa oli kärsinyt siitä,
että hänen myyjättärensä pukua vastaan oli ollut muistuttamista. Hänen
tunteensa tyttöä kohtaan olivat sangen sekavat, hänen olisi ollut
vaikea selittää, oliko se ystävyyttä vai vihaa.

-- Neiti, hän alkoi, -- olemme ottaneet teidät palvelukseemme setänne
tähden, ja jottei meidän vastoin tahtoamme olisi pakko...

Tähän hän lopetti. Hänen edessään, toisella puolella kirjoituspöytää,
seisoi Denise suorana, vakavana ja kalpeana. Hänen silkkipukunsa ei
ollut enää liian väljä, vaan mukautui pehmeästi hänen neitseellisen
hennon vartalonsa ja puhdaspiirteisten olkapäittensä mukaan. Ja joskin
hänen hiuksensa, jotka olivat sidotut paksuille palmikoille, yhä vielä
vastustelivat vallattomasti, niin ne kumminkin koettivat taipua.

Itkettyään edellisenä iltana Denise oli vaipunut uneen ja nukkunut
vaatteet päällä neljään asti. Herättyään häntä oli hävettänyt
hermostunut herkkätunteisuuden purkauksensa. Hän oli ryhtynyt
pienentämään pukuaan, ja sitten hän oli kampa kädessä kuluttanut
kokonaisen tunnin peilin edessä saamatta kuitenkaan tukkaansa mielensä
mukaan.

-- No, olettehan sentään siistimpi tänä aamuna... Mouret jatkoi. -- Nuo
pahanilkiset suortuvat vain eivät ota taipuakseen.

Mouret oli noussut ja ruvennut muitta mutkitta korjailemaan Denisen
tukkaa yhtä tuttavallisesti kuin edellisenä päivänä Aurélie rouva.

-- Pistäkää nuo korvan taa, hän sanoi. -- Ja palmikot ovat liian
korkealla.

Denise ei avannut suutaan, antoi vain johtajansa menetellä mielensä
mukaan. Vaikka tyttö oli vannonut karaistuvansa kestämään kaiken, häntä
värisytti kun hän tuli johtajan eteen, sillä hän luuli, että hänet
aiottiin erottaa. Mouret'n silminnähtävä hyväntahtoisuuskaan ei
pystynyt rauhoittamaan häntä. Denise pelkäsi häntä yhtä paljon ja tunsi
hänen läsnäollessaan ahdistusta, joka tuntui hänestä aivan
luonnolliselta, sillä riippuihan hänen kohtalonsa tuon mahtavan miehen
tahdosta. Kun Mouret sattui hipaisemaan tytön niskaa ja huomasi tämän
vapisevan, hän katui, että oli luopunut hetkeksi ankaruudestaan, sillä
auktoriteetin ylläpitäminen oli hänestä kaikesta tärkeintä.

-- No niin, neiti, hän jatkoi asettuen entiselle paikalleen
kirjoituspöydän taakse. -- Koettakaa hoitaa pukunne. Te ette enää ole
Valognes'issa, oppikaa nyt pariisittareksi... Jos setänne nimi riitti
hankkimaan teille paikan meillä, niin tahdon uskoa, ettette te
puolestanne petä teihin asettamiani toiveita. Valitettavasti eivät muut
täällä kannata mielipidettäni teidän suhteenne... Kun nyt olen
varoittanut teitä, älkää saattako minua häpeään.

Hän kohteli Deniseä kuin lasta osoittaen hänelle enemmän sääliä kuin
hyvyyttä. Nuoren tytön olemuksessa oli jotakin, joka herätti hänen
uteliaisuutensa ja sai hänet aavistamaan, että tuosta köyhästä ja
taitamattomasta lapsesta oli kerran kehittyvä viehättävä nainen. Hänen
toruessaan Denise oli sattunut katsomaan rouva Hédouinin kuvaan, jonka
kauniit, säännölliset kasvot hymyilivät vakavasti kultakehyksessään, ja
hänet valtasi väristys Mouret'n rohkaisevista sanoista huolimatta.
Tuollainenko hän oli ollut, tuo nainen, jonka Mouret kaupungilla
liikkuvien huhujen mukaan oli tappanut rakentaakseen talonsa hänen
verestään tahraantuneiden kivien perustalle. Mouret jatkoi yhä
puhettaan.

-- Menkää, hän sanoi lopuksi ja tarttui uudestaan kynään.

Denise meni, ja käytävässä häneltä pääsi helpotuksen huokaus.

Tästä päivästä lähtien Denise piti päänsä pystyssä.
Herkkätunteisuudestaan huolimatta hän oli rohkea tyttö, joka tiesi,
että heikon ja turvattoman täytyy noudattaa järjen ääntä, ja iloisesti
hän kävi asettamaansa tehtävään kiinni. Melua nostamatta hän kulki
suoraan eteenpäin tähdäten esteistä huolimatta maaliinsa. Ja tämän hän
teki mitä luonnollisimmalla ja yksinkertaisimmalla tavalla, sillä
voittamaton lempeys oli juuri hänen luonteensa ydin.

Ensiksikin hänen oli voitettava työn aiheuttama ääretön väsymys.
Vaatteiden nosteleminen rasitti hänen käsivarsiaan ja koko hänen
ruumistaan niin suuresti, että kuutena ensi viikkona hän valitteli
kääntyessään yöllä vuoteessaan. Hänen selkäänsä ja hartioitaan pakotti
liiallisesta rasituksesta. Mutta vielä enemmän häntä vaivasivat hänen
paksupohjaiset ja raskaat kenkänsä, jotka hän oli tuonut Valognes'ista
mukanaan ja joita hänen täytyi käyttää, koska rahat eivät riittäneet
kevyempien ostamiseen. Alituisesta menosta aamusta iltaan ja peläten
nuhteita, jos hetkeksikään nojautui seinään levätäkseen, hänen hennot
pikkutytön jalkansa olivat jalkineiden sopimattomuudesta turvonneet
muodottomiksi. Kantapäitä särki, ja jalkaterät olivat täynnä rakkoja,
jotka puhjetessaan märkivät niin, että jalka tarttui sukkaan kiinni.
Jalkojen liiallinen rasittaminen, joka varsinkin naiselle on
epäterveellistä, aiheutti hänen elimistössään häiriöitä, jotka hänen
ihonsa kalpeus paljasti. Mutta vaikka hän oli niin hoikka ja näytti
niin peräti heikolta, hän kesti, vaikka niin monen muun muotikaupan
myyjättären täytyi luopua palveluksesta ammatin tuottamien tautien
johdosta. Hänen lujuutensa kestämään tuskaa, hänen itsepintaiset
ponnistuksensa ja hänen vaatimaton rohkeutensa pitivät hänen selkänsä
suorana ja huulensa hymyssä, vaikka hän tunsi heikkenevänsä ja
riutuvansa työstä, jota miehenkään voimat tuskin olisivat kestäneet.

Toisena kiusana oli koko hänen osastonsa vihamielisyys. Ruumiillisiin
tuskiin, joita hänen oli kestettävä, liittyivät toverien vainoista
aiheutuneet kärsimykset. Vaikka hän oli kaksi kuukautta lempeydellä ja
kärsivällisyydellä koettanut lepyttää heitä, ei hän ollut vielä päässyt
heidän äreydestään voitolle. Hänen hellyydentarpeeseensa vastattiin
pistosanoilla ja kiusanteolla; toverit olivat aina yhtä mieltä häntä
vastaan, aina he sulkivat hänet pois yhteisistä riennoistaan. Hän sai
kauan kestää heidän pilkkaansa epäonnistuneen ensiesiintymisensä
johdosta, häntä sanottiin "Pörröpääksi" ja "kampurajalaksi", ja kun
joku ei onnistunut myynnissään, hänen sanottiin olevan Valognes'ista
kotoisin; sanalla sanoen, hän oli ainaisen pilkan kohteena. Kun hän
sitten tavaratalon koneistosta selville päästyään osoittautui jonkin
ajan kuluttua oivalliseksi myyjättäreksi, hämmästys oli yleinen. Nyt
tytöt yksissä tuumin koettivat ryöstää häneltä paremmat myyntivuorot.
Marguerite ja Clara, jotka arvasivat vaistomaisesti hänen etevyytensä
ja pelkäsivät joutuvansa alakynteen, tekivät liiton uutta tulokasta
vastaan, ja kätkeäkseen levottomuutensa he teeskentelivät mitä suurinta
ylenkatsetta häntä kohtaan. Aurélie rouvaa loukkasi tytön jäykkyys,
joka ei sallinut hänen yhtyä muiden imartelevaan suitsuttamiseen. Siksi
johtajatar ei ottanutkaan häntä puolustaakseen, vaan yllytti häntä
vastaan suosikkinsa, hovinsa suosikit, jotka alinomaa polvillaan ollen
osasivat tarjota hänelle sitä mairittelevaa ylistystä, jota hän
muhkeassa mahtavuudessaan tarvitsi pysyäkseen hyväntuulisena. Näytti
siltä kuin rouva Frédéric, alajohtajatar, olisi tahtonut pysyä heidän
liitostaan erillään, mutta sen hän teki kai vahingossa, sillä hän
osoittautui yhtä kovaksi kuin muutkin, niin pian kuin huomasi, mihin
rettelöihin saattoi joutua, jos uskalsi vastoin muiden tahtoa osoittaa
hyväntahtoisuutta. Denisellä ei ollut kenessäkään turvaa. Kaikki he
olivat "Tappuratukkaa" vastaan, ja hänen täytyi alinomaa olla
sotakannalla tulematta sittenkään kunnollisesti toimeen.

Sellaista hänen elämänsä oli. Hänen oli pakko hymyillä, esiintyä
uljaasti ja kohteliaasti silkkipuvussa, joka ei ollut hänen omansa.
Hänen täytyi raataa rohkeasti, vaikka oli menehtymäisillään
väsymyksestä, vaikka häntä ravittiin huonosti, kohdeltiin pahoin, ja
vaikka yhtämittaiset karkeat erottamisuhkaukset painoivat hänen
mieltään. Hänen huoneensa oli hänen ainoa turvapaikkansa, ainoa paikka,
missä hän saattoi antautua kyyneltensä valtaan, kun päivän kärsimykset
olivat käyneet liian koviksi. Mutta sielläkin oli hyytävän kylmä. Lumen
peittämästä peltikatosta syntyvä jäinen viima värisytti hänen
jäseniään, niin että hänen täytyi maata vuoteessa käppyrässä, panna
kaikki vaatteet lisäpeitoksi ja itkiessään kätkeä kasvonsa peitteen
alle estääkseen niitä sierettymästä. Mouret ei puhutellut häntä enää
koskaan. Kun Denise sattui työssään kohtaamaan Bourdonclen ankaran
katseen, hän vavahti, sillä hän arvasi tämän leppymättömäksi
viholliseksi, joka ei antaisi hänelle vähintäkään virhettä anteeksi.
Keskellä tätä yleistä vihamielisyyttä isä Jouven hänelle osoittama
kohteliaisuus tuntui hänestä oudolta. Jos tämä tapasi hänet jossakin
syrjässä, hän puhutteli häntä naurussa suin koettaen sanoa jotakin
miellyttävää. Kaksi kertaa järjestyksenvalvoja oli säästänyt Denisen
nuhteilta taivuttamatta häntä kiitollisuuteen, sillä nuori tyttö ei
välittänyt hänen suojeluksestaan. Se herätti hänessä pelkoa.

Eräänä iltana päivällisen jälkeen, kun Denise toveriensa kanssa
järjesteli kaappeja, Joseph tuli ilmoittamaan hänelle, että alhaalla
eräs nuori mies kysyi häntä. Denise meni alakertaan levottomana.

-- No jopa nyt jotakin, sanoi Clara, kun Tappuratukallakin on sulhanen!

-- Mahtaa olla miehellä nälkä, vastasi Marguerite.

Alhaalla ovikäytävässä Denise tapasi Jeanin. Hän oli kieltänyt veljeään
tulemasta tavarataloon häntä tapaamaan, sillä tällaiset käynnit tekivät
siellä ikävän vaikutuksen. Mutta hän ei hennonut torua poikaa. Poika
parka näytti olevan aivan suunniltaan. Hän oli juossut paljain päin
Templen kaupunginosasta asti ja oli aivan hengästynyt.

-- Onko sinulla kymmenen frangia? hän sammalsi. -- Anna minulle
kymmenen frangia tai olen hukassa.

Pojan liehuvat kiharat ja tyttömäisen lempeät kasvot olivat niin
lystikkäänä vastakohtana tälle juhlallisen synkkämieliselle lauseelle,
että Deniseä olisi naurattanut, jos hän ei olisi pelästynyt
rahanpyyntöä.

-- Kymmenen frangia? hän sanoi. -- Mihin?

Jean punastui. Hän kertoi tavanneensa erään toverinsa sisaren, mutta
Denise käski hänen vaieta ollen hämillään hänkin ja haluamatta tietää
enempää. Jo kaksi kertaa Jean oli tullut pyytämään häneltä apua
samanlaisiin tarpeisiin, mutta silloin oli ollut kysymys pienistä
summista. Ensimmäisellä kertaa hän oli tarvinnut vähän toista frangia,
toisella kertaa puolitoista. Aina hän lankesi samanlaisiin erehdyksiin,
aina oli naisista kysymys.

-- En voi antaa sinulle kymmentä frangia, sisar jatkoi, -- Pépén
kuukausimaksua ei ole vielä suoritettu, ja minulla on rahaa vain
siihen. Minulle jää sen verran, että saan itselleni uudet kengät.
Tarvitsen ne välttämättä... Et ole lainkaan järkevä, Jean. Käyttäydyt
tyhmästi.

-- Olen hukassa, Jean toisti traagillisella äänellä. -- Kuule sisko
kulta, nyt on kysymys pitkästä, mustasilmäisestä tytöstä. Menin
kahvilaan hänen ja hänen veljensä kanssa, enkä voinut arvata, että se
tulisi niin kalliiksi...

Denisen täytyi taas keskeyttää, ja kun hän näki lemmikkinsä silmien
täyttyvän kyynelistä, hän otti kukkaron taskustaan ja haki siitä
kymmenen frangin rahan, jonka pisti veljen käteen. Jeanilta pääsi heti
nauru.

-- Tiesinhän... Mutta kunniani kautta, en enää toiste tee niin. Se
olisi kerrassaan konnamaista.

Hän puikki tiehensä suudeltuaan sisartaan poskelle kuin mieletön.
Tavaratalon kauppa-apulaiset ihmettelivät.

Sinä yönä Denise nukkui levottomasti. Siitä asti kun hän oli tullut
Naisten Aarreaittaan, hänellä oli ollut alituinen huoli toimeentulosta.
Hän oli yhä ylimääräisenä ilman kiinteää palkkaa, ja kun osaston tytöt
veivät häneltä kaikki paremmat kaupat, ei hänelle annetuilla
mitättömillä myynneillä voinut ansaita enempää kuin että sai Pépén
ylläpidon maksetuksi. Kurjuutta tämä hänelle merkitsi, silkkipukuista
kurjuutta. Hänen täytyi valvoa yönsä pitääkseen kunnossa vähäisen
vaatevarastonsa, parsiakseen alusvaatteensa ja korjatakseen paitojaan,
jotka olivat läpeensä kuluneet, hän oppi lisäksi taitavaksi suutariksi
paikkaamalla vähän väliä kenkiään. Hän pesi pesuvadissa vaatteensa.
Mutta varsinkin hän oli levoton vanhasta villapuvustaan. Hänellä ei
ollut toista ja hänen täytyi pukea se päälleen illalla riisuttuaan
talon vaatteet. Se kului. Hän tarkasteli sitä pelokkaasti. Likapilkku
oli hänelle suruksi, repeämä todelliseksi epätoivoksi. Omiin
tarpeisiinsa hänellä ei ollut mitään, ei mitään millä ostaa niitä
pieniä tarvikkeita, joita nainen tarvitsee. Kaksi viikkoa hänen piti
odottaa, ennenkuin sai kokoon sen verran rahaa, että kykeni ostamaan
neuloja ja lankaa. Siksi hän joutuikin täydelliseen rahapulaan, kun
Jean rakkausjuttuineen odottamatta tuli aiheuttamaan häiriötä hänen
menoarvioonsa. Jo frangin menettäminen tuotti tuntuvan vaillingin hänen
kukkaroonsa. Kuinka hän nyt korvaisi nuo kymmenen frangia, jotka
puuttuivat? Ei ajattelemistakaan, että hän yhdessä päivässä ansaitsisi
niin paljon. Ajatus vaivasi painajaisena häntä unessa aina
päivänkoitteeseen asti. Milloin Pépé heitettiin kadulle, milloin hän
itse verissä sormin käänteli katukiviä katsoakseen, eikö niiden alla
olisi kätkössä rahoja.

Seuraavana päivänä hänen oli hymyiltävä ja näyteltävä hienopukuisen
neidin osaa. Tunnettuja asiakkaita tuli osastolle, ja moneen kertaan
Aurélie rouva kutsui hänet luokseen heittääkseen hänen hartioilleen
milloin minkin vaatekappaleen uuden kuosin näyttämistä varten.
Kaartaessaan vartaloaan muotilehtien naiskuvien tapaan hän ajatteli
Pépén kuukausimaksua, josta puuttui kymmenen frangia ja joka oli sinä
iltana maksettava. Vaikka hän lisäsi siihen kenkärahaksi varatut
säästönsä -- sillä tulihan hän vielä jonkin kuukauden vanhoilla toimeen
-- niin siitä ei sittenkään tullut kolmeakymmentäneljää frangia
enempää. Mistä ottaa nuo kuusi frangia, jotka vielä puuttuivat. Hänen
sydämensä oli pakahtua tuskasta.

-- Huomatkaa, puku on olkapäistä väljä, sanoi Aurélie rouva. -- Samalla
sangen aistikasta ja sangen mukavaa. Näettekö, se ei ollenkaan ahdista
käsivarsia liikutettaessa.

-- Ei ollenkaan, vakuutti Denise kohteliaasti hymyillen. -- Ei edes
tunnukaan. Varmaankin se on rouvalle mieleen.

Tätä sanoessaan hän muisti vieneensä Pépén edellisenä sunnuntaina
kävelemään Elyséen puistoon ja katui sitä. Eihän lapsi parka tosin
usein päässyt hänen kanssaan kävelemään, eipä silti, mutta hänen oli
täytynyt ostaa pienokaiselle piparkakkuja ja pieni lapio, ja sitten he
eivät voineet olla menemättä nukketeatteriin. Heti siitä oli karttunut
koko summa, frangi kolmekymmentäviisi centimea. Jean ei todellakaan
muistanut ajatella pikku veikkoaan kun teki tyhmyyksiä. Denisen oli
vastattava lopuksi kaikesta.

-- Jos ei tämä miellytä rouvaa, jatkoi johtajatar, niin... Pankaahan
tuo vaippa, neiti, jotta rouva voi vertailla.

Ja Denise sipsutteli pienin askelin, vaippa hartioillaan ja sanoi:

-- Tämä on kyllä lämpimämpi... Ja aivan muodin mukainen.

Iltaan asti Denise kätki ammattinsa vaatiman hymyn alle kiduttavat
rahahuolensa. Osaston tytöt, joilla oli yltä kyllin työtä sinä päivänä,
sallivat hänenkin myydä, mutta oli vasta tiistai ja täytyi odottaa
lauantaihin, ennenkuin sai nostaa viikon ansiot. Päivällisen syötyään
hän päätti mennä vasta seuraavana päivänä rouva Gras'n luo. Hän saattoi
sanoa saaneensa esteen, ja siihen mennessä hänen kenties onnistuisi
saada jostakin kuusi frangia kokoon.

Denise, joka pelkäsi vähimpiäkin menoja, meni aikaisin huoneeseensa.
Mitä hänellä olisi ollut ulkona tekemistä, kun kukkaro taskussa
oli tyhjä ja kun hän lisäksi oli niin arka, ettei uskaltanut
mennä tuntemiaan tavaratalon lähikatuja kauemmaksi. Käveltyään
Palais-Royaliin asti hengittääkseen raitista ilmaa hän palasi nopeasti
kotiin ommellakseen tai pestäkseen vaatteitaan. Tyttöjen huoneiden sivu
kulkevassa käytävässä oli iltaisin ja aamuisin kasarmintapainen
epäjärjestys. Tytöt juoksentelivat sangen huolimattomassa asussa,
hakivat pesuvettä, järjestelivät pesuvaatteita, viivyttelivät juoruja
levittääkseen, suuttuivat ja leppyivät vuorotellen. Kun heitä oli
kielletty menemästä huoneisiin työpäivän aikana, he itse asiassa vain
nukkuivat niissä saapuen illalla viime hetkessä ja lähtien pois
aamulla, ennenkuin olivat oikein heränneetkään, siistiydyttyään ja
pukeuduttuaan kiireesti. Tämä käytävää vähän väliä lakaiseva,
tuulenpuuskan tapainen meno, väsymys, joka sai tytöt kolmetoista tuntia
kestävän työpäivänsä jälkeen heittäytymään vuoteelle siitä sen koommin
enää hievahtamatta, rasittumisesta johtuva äreys, joka alinomaa yllytti
heitä toinen toistaan vastaan, kaikki muistutti kiusaantuneiden
joukkojen ohikulkiessaan käyttämää majataloa. Denisellä ei ollut yhtään
ystävää. Kaikista myyjättäristä yksi ainoa, naapuriosaston myyjätär
Pauline Cugnot, osoitti hänelle myötätuntoa, mutta kun valmiiden
vaatteiden osasto ja valkotavaraosasto olivat ilmisodassa keskenään,
oli tyttöjen täytynyt rajoittua vaihtamaan silloin tällöin jokin
kiireinen sana, ja ystävyys ei ottanut kehittyäkseen. Pauline asui
aivan Denisen huoneen vieressä, sen oikealla puolella, mutta hän katosi
heti pöydästä noustuaan ja palasi vasta yhdentoista aikaan, jolloin
Denise kuuli hänen menevän levolle. He tapasivat siis toisensa
ainoastaan työn aikana.

Denise oli vielä kerran ryhtynyt korjaamaan kenkiään. Hän käänteli
niitä kädessään huolestuneena tarkastellen, vieläkö ne kestäisivät
yhden kuukauden. Sitten hän päätti ryhtyä työhön, paksulla
silmäneulalla hän koetti ommella irtipäässeet pohjat päällisiin kiinni.
Kauluksensa ja kalvosimensa hän oli pannut saippuaveteen pesuvatiin.

Joka ilta hän kuuli kuinka toverit palasivat. Kuului hiljaista
supatusta ja naurua, joskus riitaa, jota koetettiin tukahduttaa. Sitten
vuoteet ritisivät, haukoteltiin syvään, ja lopuksi huoneet vaipuivat
toinen toisensa jälkeen makeaan uneen. Hänen vasemmanpuoleinen
naapurinsa puheli usein unissaan, mistä Denise oli alussa pelästynyt.
Oli kenties niitäkin, jotka ohjesäännöstä huolimatta valvoivat
myöhäiseen yöhön niinkuin Denisekin korjatakseen vaatteitaan, mutta sen
he tekivät kai yhtä varovasti kuin hänkin sukkasillaan liikkuen ja
vähintäkään melua aiheuttamatta, sillä suljettujen ovien takaa ei
kuulunut hiiskahdustakaan.

Kello oli kymmenen minuuttia yli yksitoista kun käytävässä äkkiä kuului
liikettä, ja Denise nosti päätään. Jokohan nyt taas joku oli
myöhästynyt? Pauline kai, sillä Denise kuuli viereistä ovea avattavan.
Mutta hämmästyksekseen hän huomasi, ettei valkotavaroiden myyjätär
mennytkään omaan kammioonsa, vaan koputti hänen ovelleen:

-- Päästäkää sisälle! Olen Pauline.

Myyjättäriä oli kielletty käymästä toistensa luona, ja Denise
kiirehtikin avaamaan, jottei rouva Cabin, joka valvoi ohjesäännön
noudattamista, huomaisi järjestyksen rikkojaa.

-- Oliko hän siellä? kysyi Denise sulkiessaan ovea.

-- Kuka? Rouva Cabinko? Pauline sanoi. -- Oh, en minä häntä pelkää...
Viidestä frangista hän kyllä leppyy.

Sitten hän lisäsi:

-- Jo aikoja olen tahtonut puhua kanssanne. Alhaalla ei ole koskaan
tilaisuutta... Ja kun tänä iltana pöydässä näytitte niin
alakuloiselta...

Denise kiitti heltyneenä toveria hyväntahtoisuudesta, ja pyysi häntä
istumaan. Mutta hämmästyneenä odottamattoman vieraan tulosta hän piteli
yhä kädessään kenkää, jota oli korjaamassa. Paulinen katse sattui
siihen, sitten hän pudisti päätään, katsoi ympärilleen ja näki
kauluksen ja kalvosimet pesuvadissa.

-- Lapsi parka, arvasinhan, jatkoi Pauline. -- Älkää huoliko, kyllä
minä tiedän miltä tuntuu. Ensi aikoina, kun saavuin Chartres'ista ja
kun ei isä Cugnot lähettänyt minulle centimeäkään, pesin minäkin
pyykkiä. Pesin paitanikin. Minulla oli niitä kaksi, ja aina te olisitte
löytänyt toisen likoamasta.

Hengästyneensä juoksemisesta hän oli istuutunut. Hänen sikkarasilmäiset
leveät kasvonsa olivat piirteiden karkeudesta huolimatta miellyttävät,
suu oli iso, mutta lempeä. Hän rupesi muitta mutkitta kertomaan
elämäkertaansa. Isän kodissa hän oli viettänyt nuoruutensa. Sitten
mylläri oli tehnyt vararikon ja antanut tyttärelle kaksikymmentä
frangia käteen käskien tämän mennä Pariisiin onneaan etsimään. Hän oli
joutunut alussa kokemaan kovaa, ensin Batignollen tavaratalon
myyjättärenä ja sitten Naisten Aarreaitan palveluksessa, loukkauksia,
solvauksia ja kieltäymyksiä. Mutta nyt oli elämä jo siedettävää. Hän
ansaitsi kaksisataa frangia kuukaudessa ja huvitteli mielensä mukaan
huolehtimatta tulevaisuudesta ja laskematta päiviä. Rintaneula ja
kellonvitjat koristivat hänen vyötäisiltä somasti istuvaa tummansinistä
verkapukuaan, ja hän hymyili ison harmaan sulan somistaman samettihatun
suojasta.

Denise punastui häveten paikkaamistyötään ja yritti selittää, mutta
Pauline keskeytti toistaen:

-- Minäkin olen kokenut samanlaista. Ja minä olen vanhempi teitä,
kaksikymmentäkuusi ja puoli vuotta jo, vaikka en siltä näytä... Kas
niin, kertokaa nyt mikä teitä vaivaa.

Denise antoi myöten tuon vilpittömästi tarjotun ystävyyden voittamana.
Alushameessaan, vanha huivi hartioilla, hän istuutui muhkeasti
pukeutuneen Paulinen viereen, ja syntyi vilkas keskustelu. Huoneessa
oli jäätävän kylmä. Vilu tuntui valuvan pieneen ullakkokamariin
vankilamaisen alastomia seiniä pitkin. Tyttöjen sormet kangistuivat
pakkasesta, mutta he eivät huomanneet sitä kertoessaan toisilleen
salaisuutensa. Denise avasi arasti sydämensä ja uskoi vähitellen
toiselle kaikki surunsa. Hän puhui Jeanista ja Pépéstä ja kertoi
alituiset rahahuolensa. Siitä puhe kääntyi valmiiden vaatteiden
myyjättäriin, ja Pauline puhui suunsa puhtaaksi.

-- Senkin heittiöt! hän sanoi. -- Jos he tahtoisivat käyttäytyä
ihmisiksi teitä kohtaan, niin ansaitsisitte kyllä enemmän kuin sata
frangia kuukaudessa.

-- Kaikki vihaavat minua, Denise sanoi itkuun purskahtaen, -- enkä minä
ymmärrä minkä tähden. Herra Bourdoncle esimerkiksi on alati väijymässä
minua saadakseen minut kiinni virheestä, ikäänkuin olisin hänen
tiellään... Isä Jouve yksin...

Toinen keskeytti:

-- Sekö vanha marakatti! Älkää toki häneen luottako... Tiedättekö,
sellaisia isonenäisiä miehiä ei kannata uskoa. Hänellä on kyllä
kunniamerkki, mutta hänestä on yhtä ja toista sanomista meidänkin
osastolla... Mutta olette te lapsellinen, kun noin vähästä itkette?
Tuollainen herkkätunteisuus on oikea onnettomuus. Kaikkien täytyy
kestää mitä teidän on kestettävä. Tuliaisia te maksatte, siinä kaikki.

Hän tarttui Denisen käteen ja suuteli häntä hyvän sydämensä voittamana.
Raha-asiat olivat vakavampaa laatua. Köyhä tyttö ei tietysti jaksanut
elättää kahta veljeään, maksaa toisen ylläpidon ja toisen huvit, kun ei
päässyt ansaitsemaan muuta, kuin mitä toverit suvaitsivat hänelle
antaa, sillä palkkaa hän tuskin saattoi odottaa ennenkuin maaliskuussa,
kevätmyynnin vilkastuessa.

-- Kuulkaa nyt, teidän on mahdotonta tulla toimeen tällä tavalla, sanoi
Pauline. -- Teidän sijassanne minä...

Mutta hän vaikeni, sillä käytävästä kuului liikettä. Marguerite
kenties, sillä hänestä kerrottiin, että hän kulki iltaisin käytävässä
urkkiakseen nukkuivatko muut. Pauline, joka yhä piteli Denisen kättä,
katsoi häntä vähän aikaa sanomatta mitään kuunnellen uudistuisiko ääni.
Sitten hän jatkoi hiljaa lempeästi vakuuttaen:

-- Teidän sijassanne minä ottaisin ystävän.

-- Ystävän? kuiskasi Denise, ymmärtämättä aluksi. Mutta kun asia
selveni hänelle, hän veti kätensä pois ja oli aivan typerän näköinen.
Hän häpesi tuota neuvoa, sillä sellainen ei ollut koskaan johtunut
hänen mieleensä, eikä hän ymmärtänyt mitä hyötyä siitä voisi olla.

-- Enhän toki, hän vastasi yksinkertaisesti.

-- Muuten, Pauline jatkoi, -- te ette selviä, sen minä sanon...
Laskekaa vain: neljäkymmentä frangia pienokaisesta ja vähän väliä
viiden frangin summa toiselle. Ja ettehän tekään voi pukeutua kuin
kerjäläinen, niin juuri, kenkänne ovat lopussa... Ottakaa ystävä! Se on
paljon parempi.

-- En ota, toisti Denise.

-- No niin, tyhmästi teette... Täytyyhän sitä ja se on aivan
luonnollista. Meidän kaikkien on ollut pakko turvautua siihen. Minäkin
olin ylimääräisenä niinkuin tekin alituisessa rahanpuutteesa. Ruoka ja
asunto on tietysti, mutta kuka pitää huolen puvusta. Ja sitten
mahdotontahan on olla ilman rahaa. Kukaan ei voi kaiken ikäänsä istua
kammiossaan katselemassa kärpästen lentoa. Ja mikä sitten neuvoksi?
Hyvä Jumala, sitä täytyy...

Sitten hän kertoi ensimmäisestä ystävästään, asianajajan kirjurista,
johon hän oli tutustunut huviretkellä Meudoniin. Tämän jälkeen hän oli
ottanut postivirkamiehen. Syksystä alkaen hänellä oli ystävänä eräs Bon
Marchén myyjä, sangen kiltti poika, jonka seurassa hän vietti kaikki
joutohetkensä. Mutta tietysti hän ei huolinut monesta yhtäaikaa. Hän
oli kunnon tyttö, ja häntä inhottivat nuo kurjat, jotka tyytyivät kehen
tahansa.

-- En minä käske teitä käyttäytymään huonosti, enhän toki, hän jatkoi
nopeasti. -- En esimerkiksi tahtoisi näyttäytyä teidän Claranne
seurassa, sillä sen verran minä pidän maineestani enkä ole huimapää.
Mutta kun seurustelee siivosti jonkun kanssa eikä tiedä tekevänsä
pahaa... Onko se nyt sitten teistä niin pahaa?

-- Ei, vastasi Denise, -- mutta minusta ei ole siihen, siinä kaikki.

He vaikenivat uudestaan. Vilusta huolimatta he hymyilivät toisilleen
heltyen noista hiljaa kuiskatuista salaisuuksista.

-- Ja sitten, jatkoi Denise punastuen, -- eihän sitä voi, ellei sydän
käske.

Pauline katsoi häneen kummastellen. Lopuksi hän nauroi ja suuteli
Deniseä vielä kerran sanoen:

-- Mutta, kultaseni, eihän sitä mieltymättä... Olettepa te lapsellinen!
Eivät ne väkisin vie... Kuulkaahan, tahdotteko, että Baugé vie meidät
ensi sunnuntaina jonnekin maalle? Hän voi ottaa toverin matkaan.

-- En, Denise toisti itsepintaisesti, alati yhtä lempeänä. Pauline ei
enää uudistanut pyyntöään. Jokainen oli vapaa käyttäytymään mielensä
mukaan. Hän oli sanonut minkä sanoi, sydämensä hyvyydestä, sillä hänen
kävi todellakin sääliksi, kun näki toverin noin onnettomaksi. Kun kello
oli lyönyt kaksitoista, hän nousi lähteäkseen. Mutta sitä ennen hän
pakotti Denisen ottamaan vastaan nuo kuusi frangia, jotka häneltä
puuttuivat sanoen ettei niillä ollut mitään kiirettä. Denisen sopi
maksaa sitten kun ansaitsi enemmän.

-- Nyt, hän lisäsi, sammuttakaa kynttilä, jotteivät arvaa kenen ovi
narahtaa... Voitte sitten jälleen sytyttää.

Kynttilän sammuttua ystävät vieläkin kerran puristivat kättä. Pauline
pujahti kevyesti ovesta ja katosi omaan huoneeseensa melua
herättämättä. Hameen kahina vain ilmaisi, että väsyttävästä päivästä
huolimatta joku vielä valvoi sikeään uneen vaipuneissa huoneissa.

Ennen maatapanoaan Denise tahtoi lopettaa kengänkorjauksen ja pesun.
Kylmä yhä lisääntyi sitä myöten kuin yö kului. Mutta Denise ei sitä
huomannut, sillä keskustelu oli saanut hänen verensä kuohuksiin. Hän ei
liioin paheksunut toverin tunnustuksia, sillä hänen mielestään jokaisen
oli lupa järjestää elämänsä mielensä mukaan, kun oli yksin eikä
kenestäkään riippuvainen. Hänen elämänsä puhtaus ei ollut lujien
periaatteiden ansiosta, se johtui hänen suorasta järjestään ja
turmeltumattomasta luonteestaan. Yhtä käydessä hän vihdoinkin kävi
nukkumaan. Hän ei rakastanut ketään, ei ketään. Mitä varten hän siis
muuttaisi elämänsä ja riistäisi veljiltään heille lupaamansa äidin
hellyyden? Mutta sittenkään hän ei saanut unta silmiinsä. Kuumana
juoksi veri hänen suonissaan, ja outoja näkyjä kohosi pimeästä hänen
silmiensä eteen. Ne hälvenivät vähitellen ja katosivat yöhön.

Tästä illasta lähtien Denisen silmät avautuivat huomaamaan tunne-elämän
ilmiöitä osastollaan. Kun työ ei liiaksi rasittanut, "mies" oli
alinomaa tytöillä mielessä. Juoruja kerrottiin toiselta toiselle, ja
niissä oli usein viikkokaudeksi nauramista. Clara vietti häpeällistä
elämää kolmen miehen elättinä kuljettaen perässään kokonaista laumaa
sattuman hänen saattoonsa liittämiä rakastajia. Tavaratalossa hän
rasitti itseään niin vähän kuin suinkin, kun tiesi saavansa rahaa
vähemmällä vaivalla muualta, ja hän olisi jo aikoja sitten eronnut
palveluksesta, jollei hänen olisi ollut pakko näön vuoksi pysyä
paikoillaan, sillä hän pelkäsi isä Prunaireä, joka lupasi tulla
Pariisiin lyömään hänet vaivaiseksi, jos hän ei elänyt ihmisiksi.
Marguerite sitä vastoin käyttäytyi siivosti, eikä hänellä tiedetty
olevan rakastajaa. Kaikki ihmettelivät tätä, sillä hänen tarinansa ei
ollut kenellekään salaisuus. Kaikki tiesivät hänen tulleen Pariisiin
kätkeytyäkseen virheensä seurauksista. Mutta kuinka hän oli lapsen
ylipäänsä saanut, jos hän noin siveästi eli. Häneen ei sittenkään ollut
luottamista. Arvatenkin hän pysyi aisoissa miellyttääkseen
grenoblelaista serkkuaan. Tytöt eivät säästäneet rouva Frédériciäkään,
vaan väittivät hänen olevan hyvissä väleissä milloin minkin ylhäisen
henkilön kanssa, mutta totuus oli, ettei hänen sydämensä asioista
tiedetty mitään. Illalla leskirouva poistui äreänä ja jäykkänä, eikä
kukaan tiennyt, minne hän niin kipakasti kiirehti. Mitä Aurélie rouvaan
tuli, niin hänestä kerrotut jutut olivat varmaankin perättömiä,
tyytymättömien myyjättärien keksimiä hullutuksia, joita ei kukaan
todenperästä uskonut. Hänen sanottiin aikanaan keränneen ympärilleen
pienen hovin kuuliaisia nuorukaisia ja väitettiin, että hänen eräälle
poikansa ystävälle osoittama äidillinen rakkaus oli ollut liian hellää
laatua, mutta nykyään hänen asemansa osaston johtajattarena vaati
häneltä vakavuutta, ja hänen arvokkaasta esiintymisestään päättäen hän
ei enää välittänyt seikkailuista. Mutta sen sijaan oli muita, joita
lapsellisuudet eivät vielä kyllästyttäneet: koko suuri lauma
tavaratalon tyttöjä, joita töiden loputtua iltapäivällä odotettiin
ovella. Nuoria miehiä oli joukoittain Gaillonin aukiolla ja pitkin
Michodièren- ja Neuve-Saint-Augustininkatuja kuin vahdinpidossa,
liikkumattomina pitäen silmällä ohikulkevia tyttöjä. Omansa löydettyään
he tarjosivat kätensä ja katosivat hänen kanssaan kadun kulmasta
puhellen tyynesti ja arvokkaasti.

Mikä varsinkin Deniseä hämmästytti oli hänen Colombania koskeva
havaintonsa. Milloin ikinä hän katsoi kadun toisella puolen kituvaa
Vanhaa Elbeufia, hän näki setänsä ensimmäisen kauppa-apulaisen ovella
tuijottamassa valmiiden vaatteiden myyjättäriä. Kun Colomban huomasi,
että Denise katseli häntä, hän käänsi punastuen päänsä pois ikäänkuin
olisi pelännyt, että nuori tyttö antaisi hänet ilmi Genevièvelle,
vaikka Denise ei enää käynyt setänsä perheessä, sen jälkeen kun oli
astunut Naisten Aarreaitan palvelukseen. Denise luuli ensin, että
Margueritesta oli kysymys, sillä Colombanin raukeat silmäykset
tuntuivat ilmaisevan onnettoman rakastajan toivottomuutta, ja
Margueritesta ei todellakaan paljon toivomista ollut, sillä hänellä oli
asunto tavaratalossa ja hän kohteli kaikkia ihailijoitaan yhtä tylysti.
Mutta sitten suureksi hämmästyksekseen Denise huomasi erehtyneensä,
sillä Colombanin katseet piirittivätkin Claraa eikä Margueriteä.
Kuukausia onneton ihailija oli hautonut katukäytävällä rakkauttaan
uskaltamatta lähestyä ja tyytyen silmäyksiin, vaikka hänen olisi ollut
niin helppoa tutustua tähän vapaudesta nauttivaan tyttöön, joka asui
Louis-le-Grandinkadulla ja jolla oli joka ilta uusi mies rinnallaan.
Clara ei näyttänyt itsekään tietävän mitään tästä valloituksestaan.
Deniseen havainto teki tuskallisen vaikutuksen. Sellaista kurjuuttako
rakkaus olikin! Tuo poika, jolla oli niin suuri onni aivan lähellään,
ei välittänyt sen enempää siitä, vaan turmeli tulevaisuutensa ja
rukoili polvillaan arvotonta naista niinkuin pyhimystä. Tästä lähtien
hän tunsi sydäntänsä kouristavan joka kerta, kun hän Vanhan Elbeufin
vihreälasisen ikkunan takana huomasi Genevièven kalpeat ja riutuneet
kasvot.

Tätä kaikkea Denise ajatteli illalla nähdessään toverien poistuvan
ystäviensä seurassa. Ne, jotka eivät asuneet Naisten Aarreaitassa,
palasivat vasta seuraavana päivänä, tuoden mukanaan ulkoilman ja
tuntemattoman maailman päihdyttäviä tuoksuja. Denise vastasi hymyillen
Paulinen ystävälliseen tervehdykseen tämän rientäessä Gaillonin aukion
suihkukaivolle, minkä vieressä tiesi Baugén säännöllisesti odottavan
kahdeksasta lähtien. Denise mentyään ulos viimeisenä teki pienen
kävelymatkansa aina yksin ja palasi kotiin aina ensimmäisenä, ryhtyi
työhön tai meni nukkumaan pää täynnä outoja haaveita ja uteliaana
tietämään millaista Pariisin elämä oikeastaan oli. Hän ei tosin
kadehtinut näitä naisia, sillä olihan hänen turvanaan yksinäisyys ja
arkuus, johon hän sulkeutui kuin kuoreen, mutta häntä huvitti
heittäytyä mielikuvituksensa valtaan, arvata mitä ei tiennyt
ja luoda itselleen oma käsityksensä kahvila-, ravintola- ja
teatterihuvituksista, vene- ja jalkamatkoista, joista kuuli alati
puhuttavan. Haaveet jättivät hänen mieleensä jonkinlaista väsymystä,
halunsekaista raukeutta, ja hänestä tuntui, että oli jo kyllästynyt
noihin huveihin, joita ei ollut vielä maistanutkaan.

Mutta paljon aikaa ei hänellä riittänyt haaveisiin sillä hänen elämänsä
oli pelkkää työtä. Ja liikkeessä, kolmetoista tuntia kestävän työpäivän
rasituksessa, ei kenenkään mieleen johtunut, että myyjät ja myyjättäret
olisivat voineet rakastua toisiinsa. Jos kuohuva, alituinen sota
rahasta ei olisi tasoittanut sukupuolisuhteita, niin yhtämittainen,
päätä ja jäseniä väsyttävä väentungos olisi sen tehnyt. Harvoin
lemmenliittoja solmittiin miesten ja naisten kesken heidän
tungeskellessaan päivät päästään osastoillaan. He olivat kaikkea
persoonallisuutta vailla, vain koneistossa pyöriviä rattaita, jotka
parhaansa mukaan ajoivat liikkeen suurta yhteistä asiaa. Talon
ulkopuolella vasta he elivät omaa elämäänsä pitkin päivää hillittyjen
intohimojen leimahtaessa äkkiä tuleen.

Kumminkin Denise näki kerran, kuinka Albert Lhomme, Aurélie rouvan
poika, pisti kirjelapun erään valkotavaraosaston myyjättären käteen
kuljettuaan sitä ennen monta kertaa osaston läpi välinpitämättömän
näköisenä. Talven kuollut kausi, joka kestää joulukuusta helmikuuhun,
oli silloin alkanut, ja Denisellä oli joskus ostajia odottaessaan aikaa
levätäkin seisoallaan, katse kaukana tavaratalon syvyyksissä. Valmiiden
vaatteiden myyjättäret seurustelivat joskus pitsiosaston myyjien kanssa
ylläpitääkseen naapurisopua rajoittuen kumminkin hiljaa vaihdettuihin
pilapuheisiin. Eräs pitsien myyjä vaivasi piloillaan Claraa
tunnustuksillaan, vaikka vähän välitti hänestä, eikä tavaratalon
ulkopuolella koettanutkaan lähestyä häntä. Sellaiset olivat joka
osastolla myyjien ja myyjättärien välit, nopeita silmäniskuja, sanoja,
jotka he yksin ymmärsivät, salavihkaisia puheita, joita he vaihtoivat
seisoen selin toisiinsa varoen Bourdonclen valppautta. Deloche oli
tyytynyt kauan hymyilemään katsoessaan Deniseä. Sitten hän käyden
rohkeammaksi uskalsi kuiskata hänelle jonkin ystävällisen sanan, kun
sattui viereen tungoksessa. Päivänä, jolloin Denise näki Albertin
antavan valkotavaraosaston myyjättärelle kirjelapun, hän parhaillaan
puheli Delochen kanssa, joka haluten sanoa hänelle jotakin kysyi
paremman puutteessa, oliko hän tyytyväinen aamiaiseen. Tämä oli myös
nähnyt kirjeen vilahtavan. Hän katsoi nuoreen tyttöön, ja he
punastuivat kumpikin, häpeillen havaitsemaansa.

Mutta Denise, huolimatta näistä kuumista tuulahduksista, jotka
vähitellen saivat hänessä naisen hereille, uinui vielä viattomuuden
unta. Hutinin lähestyminen yksin sai hänen sydämensä vavahtamaan.
Kuitenkaan hän ei luullut tunnettaan nuorta miestä kohtaan muuksi kuin
kiitollisuudeksi tämän hänelle osoittamasta kohteliaisuudesta. Hutin ei
kertaakaan tuonut ostajia osastolle Denisen joutumatta hämilleen. Monta
kertaa palatessaan joltakin kassalta Denise huomasi sydän täynnä
liikutusta kulkeneensa silkkiosaston poikki, vaikka hänellä ei ollut
siellä mitään tekemistä. Eräänä iltapäivänä hän tapasi siellä Mouret'n,
joka seurasi hymyillen häntä katseellaan. Mouret ei enää puuttunut
häneen, joskus vain virkkoi hänelle jonkin sanan neuvoakseen häntä
hänen pukunsa suhteen tai laskeakseen hänestä leikkiä, väittäen ettei
hänestä tainnut tytöksi ollakaan, siihen hän oli liian poikamainen.
Eikä hän oppinut sievistelemään, vaikka niin tottunut naistenlumooja
kuin Mouret käytti taitoaan. Mouret suvaitsi nauraa, jopa härnäilläkin,
tahtomatta kuitenkaan tunnustaa itselleen, minkä vaikutuksen pikku
myyjätär vallattomine hiuksineen häneen teki. Tuo sanaton hymy sai
Denisen vapisemaan, ikäänkuin hänet olisi saatu kiinni virheestä.
Tiesiköhän Mouret, minkä tähden hän kulki silkkiosaston kautta, kun hän
ei itsekään olisi voinut sanoa, mikä hänet pakotti tekemään kierroksen.

Hutin puolestaan ei näyttänyt huomaavan tytön kiitollisia katseita.
Nämä neitoset eivät kuuluneet hänen alaansa. Hän oli halveksivinaan
heitä kehuskellen kahta kiivaammin ostajien suosionosoituksilla. Hänen
kertomuksensa mukaan eräs vapaaherratar oli hänen myyntipöytänsä edessä
rakastunut häneen tulisesti, ja mennessään erään arkkitehdin rouvan luo
korjaamaan laskussa syntynyttä erehdystä, tämä oli langennut hänen
syliinsä. Tässä normandialaisessa kerskailussa ei ollut mitään perää,
sillä Hutinilla ei ollut muuta naisseuraa kuin kahvilakonserteissa
tapaamansa tytöt. Niinkuin useimmat vaate- ja muotitavarakauppojen
myyjät hän oli tuhlari, joka pitkin viikkoa taisteli saiturin
itsepintaisuudella hankkiakseen rahaa ja voidakseen sunnuntaina täysin
käsin kylvää niitä kilpa-ajoradoille, ravintoloihin ja tanssiaisiin.
Säästöistä ei puhettakaan eikä tulevaisuuden suunnittelusta; raha meni
samaa tietä kuin se tulikin. Favier ei ottanut Hutinin huveihin osaa.
Vaikka nämä myyjät tuntuivat tavaratalossa olevan mitä parhaimpia
ystäviä, he eivät erottuaan ovella puhuneetkaan toisilleen. Samaten
monet muutkin myyjät, jotka päiväkaudet työskentelivät toistensa
rinnalla, vieraantuivat toisistaan heti astuttuaan kadulle tietämättä
mitään toistensa oloista ja elämästä. Hutinin lähin tuttava oli
Liénard. He asuivat kumpikin Smyrnan hotellissa Annankadun varrella,
synkän näköisessä talossa, jossa parhaastaan asui kauppa-apulaisia.
Aamulla he saapuivat yhdessä työhön, ja illalla se, joka ensimmäiseksi
pääsi vapaaksi osastonsa järjestettyään, meni odottamaan toista
Saint-Rochin pieneen kahvilaan, johon Naisten Aarreaitan
kauppa-apulaiset kokoontuivat tupakoimaan, juomaan ja pelaamaan
korttia. Sinne he jäivät usein yhteen asti, jolloin kahvilan isäntä
väsyneenä ajoi heidät pois. Noin kuukausi sitten he olivat alkaneet
viettää kolme iltaa viikossa eräässä Montmartren pahamaineisessa
kapakassa, johon he hilasivat muitakin tovereita ja jossa he huutamalla
ja keppejään kolistelemalla osoittivat niin pontevasti mielihyväänsä
kimeä-ääniselle laulajattarelle, neiti Lauralle, Hutinin viimeiselle
ystävättärelle, että poliisin oli jo kahteen kertaan täytynyt puuttua
asiaan.

Talvi kului hiljalleen, ja Deniselle annettiin vihdoinkin kolmesataa
frangia kiinteää palkkaa. Oli jo korkea aika, sillä hänen vanhat
kenkänsä eivät pysyneet enää koossa. Viimeisinä kuukausina hän tuskin
uskalsi mennä uloskaan, sillä hän pelkäsi niiden hajoavan.

-- Hyvä Jumala, neiti, Aurélie rouva sanoi suuttuneen näköisenä, --
mitä teillä on jalassa. Teidän kenkänne pitävän sellaista melua, ettei
sitä jaksa kukaan kuunnella. Se on kerrassaan sietämätöntä.

Sinä päivänä, jolloin Denise tuli ensi kertaa osastolle viiden frangin
kangaskengät jalassa, Marguerite ja Clara ihmettelivät puoliääneen,
mutta niin kuuluvasti, etteivät heidän huomautuksensa menneet
keneltäkään hukkaan:

-- Kas vain Tappuratukkaa, joka on hylännyt anturakenkänsä! sanoi
toinen.

-- Mahtoi käydä sääliksi, vastasi toinen, -- sillä ne olivat hänen
äitinsä perintöä.

Koko osasto oli tähän aikaan aivan vimmoissaan Deniselle. Hänen
ystävyytensä Paulinen kanssa oli vihdoinkin tullut ilmi, ja muiden
silmissä vihamieliseen naapuriosastoon liittyminen oli puhdasta
kiusantekoa. Luopio hän oli, joka kertoi viholliselle oman osastonsa
kaikki salaisuudet. Sota osastojen kesken sai uutta vauhtia. Sanoja
satoi kuin luoteja, ja kerran paitarasiakasan takana viha puhkesi
korvapuustiinkin. Alkuaan vihamielisyys johtui kai siitä, että
valkotavarain myyjättärillä oli villapuvut, kun valmiiden vaatteiden
myyjättäret pukeutuivat silkkiin. Oli miten tahansa, joka tapauksessa
villapukuiset kohtelivat silkkipukuisia tovereitaan paheksuvalla
ylenkatseella niinkuin ainakin kunniallinen nainen langennutta
sisartaan. Siihen heillä oli syytäkin, sillä oli huomattu, että
silkillä oli turmeleva vaikutus tyttöjen käytökseen. Clara sai kärsiä
pilkkaa ihailijoistaan, Marguerite lapsestaan ja rouva Frédéricia
syytettiin salaisista lemmenjuonista. Ja tähän kaikkeen Denise oli
syypää.

-- Olkaa siivolla, tytöt, Aurélie rouva sanoi vakavasti yhtymättä
alaistensa vihanpurkauksiin. -- Esiintykää arvokkaasti ja näyttäkää
heille keitä olette.

Hänestä oli edullista pysyä puolueettomana. Kuten hän kerran oli
Mouret'lle tunnustanut, hänen mielestään eivät nämä neitoset olleet
toinen toistaan parempia. Mutta äkkiä hänkin sai syytä suuttua, sillä
hän kuuli Bourdonclen omasta suusta, että hänen poikansa oli tavattu
suutelemasta erästä valkotavarain myyjätärtä, samaa, jolle Albert
Denisen nähden oli antanut kirjeen. Mikä ilkeys! Johtajatar väitti,
että koko juttu oli valkotavaraosaston keksimä juoni hänen
kukistamisekseen. Albert oli houkuteltu satimeen; kokematonta
lapsiraukkaa oli käytetty välikappaleena, kun ei muuten saatu valmiiden
vaatteiden osastoa häväistyksi. Aurélie rouva piti suurta ääntä
sotkeakseen asiat, sillä hän tiesi vallan hyvin mitä hänen oli syytä
ajatella pojastaan ja että tämä pystyi vaikka mihin vallattomuuteen.
Yhteen aikaan asia oli saada vakavan käänteen, kun Mignotkin
sekoitettiin siihen. Hän oli Albertin ystävä ja suosi tämän hänen
luokseen lähettämiä ystävättäriä, jotka seisoivat paljain päin
tuntikausia käsinelaatikkoja tutkimassa. Ja olipa vielä juttu,
jonka mukaan valkotavarain myyjättärelle oli lahjoitettu pari
pesunahkahansikkaita ja josta ei koskaan tullut selvää. Häväistysjuttu
kumminkin tukahdutettiin huomaavaisuudesta Aurélie rouvaa kohtaan, jota
itse Mouret kohteli kunnioittavasti. Seuraukset supistuivat siihen,
että viikon kuluttua Bourdoncle jostakin syystä erotti myyjättären,
jota Albert oli suudellut, sillä vaikka johtokunta ei ollut
huomaavinaan palveluskuntansa työn ulkopuolella osoittamaa tapojen
turmelusta, niin tavaratalon sisällä vähinkään hairahdus ei jäänyt
rankaisematta.

Lopuksi Denise sai kärsiä asiasta. Aurélie rouva, joka tiesi kaiken,
mikä osastolla tapahtui, hautoi häntä kohtaan salaista vihaa. Hän oli
nähnyt Denisen nauravan yhdessä Paulinen kanssa ja luuli, että nauru
koski häntä ja hänestä levitettyjä juoruja. Kostaakseen hän syrjäytti
yhä enemmän Denisen osastolla. Jo aikoja sitten hän oli luvannut kutsua
osaston neitoset joksikin pyhäpäiväksi luokseen omistamalleen
maatilalle Rigolles'iin, lähelle Rambouillet'ta. Hän oli ostanut
maatilan, kun hänen säästönsä olivat kohonneet sataantuhanteen
frangiin. Nyt hän päätti äkkiä panna kutsut toimeen saadakseen samalla
tilaisuuden rangaista Deniseä ja sulkea hänet julkisesti muiden
seurasta. Denise yksin ei saanut kutsua. Kahteen viikkoon ei osastolla
puhuttu muusta kuin tästä huviretkestä. Katseltiin kevätauringon
lämmittämää taivasta ja nautittiin jo edeltäpäin kaikista päivän
lupaamista huveista, ratsastusretkistä aasilla ja maalaisherkuista,
sellaisista kuin maidosta ja ruisleivästä. Ja yksistään naisia; se
kaikkein hauskinta! Yleensä Aurélie rouva vietti vapaapäivänsä
kävelyretkillä naistuttaviensa kanssa, sillä hän oli niin vähän
tottunut perhe-elämään, että tunsi olevansa aivan eksyksissä eikä
tiennyt mitä tehdä, kun hänellä joskus oli aikaa syödä kotona
päivällistä miehensä ja poikansa seurassa. Sen tähden hän niinäkin
iltoina tavallisesti jätti taloushuolet sikseen ja söi päivällisensä
ravintolassa. Lhomme meni omalle taholleen ihastuneena vaimonsa
poissaolosta ja nauttien naimattoman miehen vapaudesta, ja Albert meni
helpotuksesta huokaisten "tyttöjen" seuraan huvittelemaan. Täten he
tottumattomina yhteiselämään ja jo sunnuntaiden aikana kyllästyen
toistensa seuraan viettivät vain yönsä kotona, joka siten muuttui
heille jonkinlaiseksi majataloksi. Kun Rambouillet'n retkestä tuli
kysymys, Aurélie rouva julisti muitta mutkitta, että Albertin
oli sopimatonta olla mukana ja että isä Lhommekin osoittaisi
hienotunteisuutta, jos jäisi pois, mikä julistus oli miehille mieleen.
Sitä myöten kuin tuo onnenpäivä lähestyi tytöt puhelivat yhä hartaammin
siitä kertoen puvuistaan ja valmistuksistaan, ikäänkuin olisivat olleet
lähdössä kuuden kuukauden matkalle. Denise kuunteli kalpeana ja
äänettömänä heidän puheitaan.

-- No jopa koettavat kiusata teitä, Pauline sanoi eräänä päivänä
hänelle. -- Kyllä minä teidän sijassanne näyttäisin heille! Jos he
huvittelevat niin kyllä minäkin! Tulkaa meidän mukanamme ensi pyhänä,
Baugé vie meidät Joinvilleen.

-- Ei kiitos, Denise vastasi hiljaisen itsepintaisesti.

-- Mutta miksi ette tule?... Vieläkö pelkäätte, että teidät viedään
väkisin?

Pauline nauroi sydämensä pohjasta. Denisekin naurahti. Tiesihän hän
miten asiat sujuisivat. Sellaisilla retkillä jokainen hänen
tovereistaan oli tutustunut ensimmäiseen rakastettuunsa, joka oli
tullut mukaan ikäänkuin vain sattumalta, jonkun ystävän tuomana. Eikä
Denise suostunut siihen.

-- Kuulkaa, Pauline jatkoi, -- vannon teille, ettei Baugé tuo ketään
mukanaan. Lähdemme kolmen... En minä rupea naittamaan teitä vastoin
tahtoanne.

Denise epäröi vieläkin, vaikka hänen teki mieli niin, että puna kohosi
hänen poskilleen. Siitä lähtien kuin toverit olivat alkaneet hänen
kuultensa kiitellä maalaisiloja, hän oli tuntenut ikäänkuin
tukehtuvansa raittiin ilman puutteesta, ja hänen unelmansa olivat
alinomaan näyttäneet hänelle avaraa sinitaivasta, rehevää heinikkoa,
jossa hän olkapäitä myöten samoili, suunnattoman korkeita puita, joiden
varjot viillyttivät kuin kylpy raittiissa vedessä. Hänessä heräsivät
hänen Contentinissa vietetyn lapsuutensa muistot, ja hän kaihosi
syntymäseutunsa mehevää vihannuutta ja kirkasta aurinkoa.

-- No niin, mennään sitten, hän sanoi vihdoin.

Kaikki sovittiin etukäteen. Baugén piti tulla hakemaan kahdeksalta
Gaillonin aukiolta, ja sieltä heidän oli määrä mennä ajurilla
Vincennes'in asemalle. Denise, jonka kuukausipalkasta kului aina
kaksikymmentäviisi frangia veljien tarpeisiin, oli pystymättä
hankkimaan uutta pukua koettanut somistaa vanhan mustan villahameensa
pieniruutuisella villakankaalla. Hän oli päällystänyt hattunsa silkillä
ja sinisellä nauhalla. Yksinkertaisessa asussaan hän näytti hyvin
nuorelta, liian nopeasti kasvaneelta köyhältä tytöltä, joka ei
tavoitellut puvussaan muuta kuin siisteyttä ja jota melkein kiusasi ja
hävetti vaatimattoman hatun alla paisuvien hiuksiensa runsaus. Pauline
sitä vastoin loisti sinipuna- ja valkoraitaisessa silkkisessä
kevätpuvussaan, päässä sulilla koristettu hattu ja kaulassa ja käsissä
koristeita, sanalla sanoen pöyhkeili kauppa-alalla työskentelevän
varakkaan naisen juhla-asussa. Pidettyään pitkin viikkoa osastollaan
ohjesäännön määräämää villapukua hän korvasi vahingon pukeutumalla
pyhänä silkkiin, kun Denise sitä vastoin käytettyään silkkiä
maanantaista lauantaihin, verhoutui pyhänä vanhaan, ohueksi kuluneeseen
villapukuun.

-- Tuossa on Baugé, Pauline sanoi osoittaen suihkukaivon vieressä
seisovaa pitkää miestä.

Hän esitteli ystävänsä Deniselle, joka mieltyi heti vaatimattoman
näköiseen poikaan. Baugé oli kookas, hidasliikkeinen ja voimakas kuin
auran eteen valjastettu härkä, kasvot pitkähköt ja silmät täynnä lapsen
naurua. Tämän Dunkerquessä syntyneen maustekauppiaan pojan oli täytynyt
lähteä kotoa, koska hänen isänsä ja veljensä pitivät häntä liian
tyhmänä menestymään kotiseudulla. Mutta päästyään Pariisiin Bon Marchén
palvelukseen hän ansaitsi pian kolmetuhattaviisisataa frangia vuodessa.
Yksinkertaisuudestaan huolimatta hän soveltui sangen hyvin palttinan
myyjäksi, ja naiset sanoivat häntä kiltiksi.

-- Ja missä ajuri? kysyi Pauline.

Heidän piti mennä aina bulevardille asti ajuria etsimään. Aurinko oli
jo korkealla, ja kauniin kevätaamun valossa katukivetkin uhkuivat
elämäniloa. Pilvettömän taivaan kristallimaisen läpikuultava kirkkaus
oli kuin täynnä väräjävää naurua. Denisen huulet vetäytyivät hymyyn
hänen tahtomattaan. Hän hengitti syvään vapautuen vihdoinkin kuusi
kuukautta jatkuneesta ahdistuksesta. Naisten Aarreaitan ummehtunut ilma
ei painanut enää hänen keuhkojaan, eivätkä sen jykevät kivimuurit
vanginneet hänen vapauttaan. Kokonainen luonnon helmassa vietettävä
päivä oli hänellä edessä, ja hän tunsi heräävänsä uuteen elämään,
johon hän astui terveydestä ja riemusta vavahtaen mieli täynnä
vallattomuutta. Kumminkin hänen täytyi häveten kääntää silmänsä pois,
kun Pauline kainostelematta suuteli rakastettuaan suulle.

-- Katsokaa, hän sanoi painaen päätään vaunujen ikkunaan, -- tuossa on
herra Lhomme... Miten kiire hänellä onkaan.

-- Hänellä on torvensa, vastasi Pauline, joka myös oli kallistunut
katsomaan. -- On sekin vanha höperö! Voisi luulla hänen juoksevan
lemmenkohtaukseen.

Lhomme, torvikotelo kainalossa, kiiti Gymnase teatterin seinänviertä
nenä pystyssä ja nauraen itsekseen harvinaista nautintoa odotellessaan.
Hän meni erään ystävänsä, pikkuteatterin huilunsoittajan, luo
saadakseen muutamien muiden soitonharrastajien seurassa soittaa
kamarimusiikkia koko päivän, aamukahvista saakka.

-- Kahdeksan aikaan jo! Hän on hullu, jatkoi Pauline. -- Aurélie rouva
joukkoineen on varmaankin lähtenyt Rambouillet'n junassa, joka lähtee
puoli seitsemältä... Heidän ei ainakaan tarvitse pelätä tapaavansa
toisiaan.

He johtuivat puhumaan Rambouillet'n retkestä. He eivät juuri
toivottaneet sadetta osanottajille, sillä samalla heidänkin päivänsä
olisi ollut hukassa, mutta jos ukonilma voisi puhjeta räiskyttämättä
vettä Joinvilleen, niin ei se olisi heikko asia. Sitten he innostuivat
panettelemaan Claraa, jonninjoutavaa haaskaajaa, joka ei tiennyt mihin
tuhlata elättäjiensä rahoja. Eikö hän aivan äskettäin ostanut kolme
paria kenkiä yhtaikaa ja leikannut niihin reiät, etteivät hänen
liikavarpaansa painaisi, ja heittänyt ne seuraavana päivänä nurkkaan.
Myyjättäret eivät olleet sen viisaampia kuin myyjätkään. Söivät kaikki
ansionsa vähääkään säästämättä tuhlaten kaksi- ja kolmesataa frangia
kuukaudessa vaatteisiin ja makeisiin.

-- Mutta hänellä ei ole toista kättä! sanoi äkkiä Baugé. -- Kuinka hän
voi soittaa torvea!

Hän oli tyttöjen keskustellessa seurannut koko ajan katseellaan
Lhommea. Pauline, joka joskus huvikseen piti häntä pilkkanaan, kun
tiesi saavansa hänet uskomaan mitä tahansa, sanoi hänelle, että
kassanhoitaja tuki torvensa seinää vasten, kun soitti. Baugé uskoi
tämän mahdolliseksi, jopa ihmettelikin tätä taitavasti keksittyä
keinoa. Kun Pauline sitten katuen ilkeyttään selitti lemmitylleen
Lhommen keksimää pihtijärjestelmää, niin Baugé osasi jo olla
varuillaan. Hän ei uskonutkaan enää, vaan pudisti epäilevästi päätään,
väittäen ettei hänelle kaikkia hullutuksia uskoteltu.

-- Olet sinä vähän typerä, Pauline sanoi lopuksi. -- Mutta ei se tee
mitään, pidän sinusta sittenkin.

Saavuttiin Vincennes'in asemalle juuri ennen junan lähtöä. Baugé maksoi
kaikki, mutta Denise oli sanonut tahtovansa suorittaa osansa illalla
kotiin palattaessa. He nousivat toisen luokan vaunuun, joka oli täynnä
huviretkeläisiä ja iloista kuhinaa. Nogent'issa iloinen hääseurue
poistui junasta nauraen. Vihdoin he saapuivat Joinvilleen ja menivät
asemalta suoraan saaren ravintolaan tilaamaan aamiaista. Odottaessaan
he kävelivät Marnen heinikkorinnettä pitkin suurten poppelien varjossa.
Siimeksessä oli viileää, ja siihen ei käynyt tuuli. Toisella,
päivänpaisteisella rannalla oli laajoja viljelysmaita, missä
kevättuulet vallattomina temmelsivät. Pauline ja Baugé kävelivät kädet
toistensa vyötäisillä. Denise jättäytyi tahallaan jälkeen. Hän oli
poiminut vihkon voikukkia, jota hän piteli kädessään, ja kävellessään
hän katseli veden juoksua onnellisena, sydän raukeana ja loi katseensa
maahan, kun Baugé kumartui suutelemaan Paulinea niskaan. Kyyneleet
kohosivat hänen silmiinsä, vaikka hän ei tuntenutkaan kärsivänsä. Miksi
hänen henkeään ahdisti oudosti, ja miksi nämä kedot, joilta hän oli
luullut löytävänsä huoletonta iloa, täyttivät hänen mielensä kaiholla,
jonka syytä hän ei voinut selittää? Aamiaista syötäessä Paulinen
naurunpurskahdukset vaikuttivat häneen masentavasti. Pauline, joka
janosi ulkoravintolahuveja yhtä kiihkeästi kuin mikä tahansa
kaasuvalossa ja väentungoksen raskaassa ilmassa elävä näyttelijätär,
oli tahtonut syödä lehtimajassa huolimatta vinhasta tuulesta, jonka
puuskat löyhyttivät pöytäliinaa. Tämä huvitti häntä, ja hän nauroi
paljaalle säleikölle, joka heitti neliönmuotoiset varjonsa pöydälle.
Sitä paitsi hän nautti ruoasta ahmien tavaratalossa huonosti ravitun
tytön kyllästymättömällä ruokahalulla ja syöden liiaksikin, kun kerran
sai mitä mieli teki. Hän oli parantumaton herkkusuu ja tuhlasi
joutohetkinä rahoja leivoksiin ja makeisiin. Kun Denise heidän syötyään
munia, kalaa ja kananpaistia sanoi olevansa tyytyväinen, täytyi
Paulinenkin lopettaa. Hän ei uskaltanut tilata mansikoita, sillä ne
olivat vielä kalliita ja hän pelkäsi laskun kohoavan liian korkeaksi.

-- Mitä nyt tehdään? kysyi Baugé, kun kahvi oli juotu.

Tavallisesti Baugé ja Pauline palasivat retkiltä Pariisiin päivällistä
syömään lopettaakseen sitten päivänsä teatterissa. Mutta Denisen
toivomuksesta he päättivät jäädä koko päiväksi Joinvilleen. Eikä se
huono ratkaisu ollutkaan; saihan kerrankin kyllikseen nauttia
maalaiselämästä. He viettivät iltapäivän juoksentelemalla kedoilla.
Kerran he ajattelivat kanoottimatkaakin, mutta sitten he luopuivat,
syystä että Baugé oli huono soutaja. Mutta sittenkin vesi houkutteli
heitä luokseen, ja aina he palasivat Marnen rannalle. Joella oli vilkas
liike. Soutuveneitä ja kanootteja kiiti edestakaisin, he katselivat
niitä huvikseen. Aurinko oli laskemaisillaan, ja he aikoivat palata
Joinvilleen takaisin, kun näkivät kaksi venettä soutavan kilpaa jokea
alas. Kumpikin venekunta ponnisteli kaikkensa haukkuen pahanpäiväisesti
toisiaan milloin verkasaksoiksi, milloin kirjatoukiksi.

-- Katsokaa, sanoi Pauline, -- herra Hutinhan siellä on.

-- On, vastasi Baugé, joka katsoi aurinkoa vastaan, varjostaen silmiään
kädellä. -- Tunnen hänen mahonkiveneensä. Toisessa veneessä on kai
ylioppilaita.

Sitten hän alkoi selittää miten koulu- ja kauppanuorison välillä kytevä
vanha viha vähän väliä nostatti heidät toisiaan vastaan riitaan ja
tappeluun. Kuullessaan Hutinin nimen mainittavan Denise oli pysähtynyt
ja seurasi katseellaan pientä venettä koettaen nähdä hänet soutajien
joukosta, mutta erotti vain veneessä istuvat vaaleapukuiset naiset,
joita oli kaksi ja joista toinen, punahattuinen, piti perää.

Veneet loittonivat ja äänet sortuivat virran kohinaan!

-- Kirjatoukat alas!

-- Alas verkasaksat!

Illalla palattiin saaren ravintolaan. Mutta nyt oli jo niin kylmä, että
täytyi syödä salissa, johon talven kosteudesta märät pöytäliinat
levittivät pyykin hajua. Jo kuudesta alkaen pöydät kävivät ahtaiksi.
Huviretkeläiset kiirehtien joka taholta hakivat itselleen nurkan, mihin
istuutua, ja tarjoilijat juoksuttivat tuoleja ja penkkejä ja siirsivät
lautasia lähemmäksi toisiaan valmistaakseen vieraille sijaa. Salissa
syntyi nyt sellainen kuumuus, että ikkunat täytyi avata. Alkoi jo
hämärtää, ja poppelien varjossa piilevä ravintola pimeni niin nopeasti,
että ravintolanpitäjä, jonka vieraat tavallisesti nauttivat ateriansa
taivasalla ja jolla ei ollut tarpeeksi lamppuja, panetti kynttilän joka
pöydälle. Salissa oli sellainen melu, etteivät korvat tahtoneet kestää,
naurua, huutoa, astioiden kilinää. Ikkunasta käyvä tuuli sai kynttilät
hulmuamaan ja valumaan, ja niiden ympärillä rapistelivat yöperhoset
siipiään ruoanhöyryjen raskauttamassa ilmassa, jota silloin tällöin
viilensi viileä viima.

-- Kyllä osaavat huvitella, sanoi Pauline syödessään kalamuhennosta,
jota hän sanoi mainioksi.

Sitten hän kumartui lisätäkseen:

-- Oletteko nähneet herra Albertia tuolla?

Siellä istui todellakin Lhomme nuorempi kolmen arveluttavan näköisen
naisen seurassa: yksi vanhempi, jonka epämiellyttäviä kasvoja varjosti
keltainen hattu, ja kaksi nuorta, kolmen- tai neljäntoista ikäistä
tyttöä, joiden rohkea käytös herätti yleistä huomiota. Albert, joka oli
sangen juovuksissa, takoi lasillaan pöytää ja lupasi pieksää
tarjoilijan pahanpäiväisesti, ellei tämä heti tuonut likööriä.

-- Hajanainen perhe todellakin, Pauline sanoi. -- Äiti Rambouillet'ssa,
isä Pariisissa ja poika Joinvillessa... Eivät ainakaan astu toistensa
varpaille.

Denise, joka vihasi melua, hymyili kuitenkin iloissaan siitä, ettei
voinut ajatella tällaisessa rähinässä. Mutta äkkiä kuului viereisestä
salista sellainen kiljunta, että kaikki muut äänet hukkuivat siihen.
Siellä oli aika tappelu käymässä, sillä tuoleja kaadettiin, pöytiä
siirreltiin, ja samat huudot kuin äsken joella kertautuivat yhtä
mittaa:

-- Kirjatoukat alas!

-- Alas verkasaksat!

Ja kun ravintolan isännän karkea ääni oli tehnyt taistelusta lopun,
ilmestyi Hutin saliin yllään punainen pusero ja lakki niskassa. Hänen
käsivarressaan riippui äskeinen peränpitäjänainen, joka oli kantaakseen
hänkin venekuntansa värejä pistänyt korvansa taakse suuren
unikkovihkon. Heitä tervehdittiin hyvähuudoilla ja kättentaputuksilla.
Hutin säteili pullistaen rintaansa ja kulkien notkuvin polvin kuin
merimiehet. Ylpeänä hän käänsi kaikkien nähtäväksi toisen poskensa,
joka nyrkin iskusta oli mustelmalla, nauttien herättämästään huomiosta.
Häntä seurasi hänen venekuntansa. Pöytä valloitettiin rynnäköllä, ja
melu yltyi yhä.

-- Tuntuu siltä, Baugé sanoi kuunneltuaan takanaan kuuluvaa puhetta, --
tuntuu siltä, että ylioppilaat ovat tunteneet Hutinin seurassa olevan
naisen, joka nykyään esiintyy laulajattarena eräässä Montmartren
kapakassa. Ja sitten he ovat tapelleet hänestä... Ylioppilaat eivät
näet koskaan kuulu maksavan mitään naisille.

-- Olkoonpa miten oli, mutta hän on aika lailla ruma, tuo
punatukkainen, sanoi Pauline nyrpistäen huuliaan. -- En todellakaan
tiedä mistä Hutin heitä onkii, mutta kaikki he ovat toinen toistaan
iljettävämpiä.

Denise tunsi kalpenevansa. Hänestä tuntui kylmältä ikäänkuin hänen
sydämensä olisi vähitellen vuotanut verettömäksi. Joen rannalla hän oli
jo veneessä olijoita katsellessaan tuntenut ensimmäisen väristyksen.
Hutinin seurassa tyttö siis todellakin oli. Denisen oli vaikea
hengittää, hänen kätensä vapisivat, eikä hän voinut enää syödä.

-- Mikä teitä vaivaa? Pauline kysyi.

-- Ei mikään, Denise sopersi. -- On vain vähän kuuma.

Mutta Hutinin pöytä oli aivan vieressä, ja kun Hutin oli huomannut
Baugén, jonka hän tunsi, hän alkoi kimeällä äänellä puhutella häntä
pysytelläkseen yhä salin huomion kohteena.

-- Sanokaapa, yhäkö Bon Marchéssa eletään siveästi?

-- Eipä liioin, Baugé vastasi punastuen.

-- Kas, kun on olevinaan, Hutin jatkoi. -- Olen kuullut, että teillä
vaaditaan myyjättäriltä puhdasta mainetta, ja teillähän kuuluu olevan
erityinen rippi-isäkin tyttöjä tähystelevien myyjien ripittämistä
varten. Talo, missä mennään naimisiin, hyi sentään...

Salissa syntyi naurua. Liénard, joka kuului Hutinin venekuntaan,
lisäsi:

-- Ei ole niinkuin Louvressa. Siellä on vakinainen palkattu kätilö
valmiiden vaatteiden osastolla. Niin, niin täyttä totta se on.

Naurettiin yhä enemmän. Paulinekaan ei voinut pysyä vakavana, niin
hullua tuo kätilön palkkaaminen hänestä oli. Mutta Baugéta suututti,
kun hänen taloaan pilkattiin niin hyvämaineiseksi. Ja äkkiä hän
tokaisi:

-- Lieköhän Naisten Aarreaitassa sen parempi olla! Jos sanankaan sanoo,
niin heti on ero edessä! Ja sellainen johtaja vielä, joka näyttää
hakkailevan kaikkia asiakkaitaan!

Mutta Hutia ei enää viitsinyt kuunnella häntä, vaan rupesi kiittelemään
Clichyn aukion tavarataloa. Hänellä oli siellä eräs tuttu myyjätär,
joka oli peräti niin hyväntapainen, etteivät asiakkaat uskaltaneet
häneltä ostaakaan, koska pelkäsivät nöyryyttävänsä häntä. Sitten hän
siirsi tuolinsa lähemmäksi ja kertoi, että hän oli sillä viikolla
ansainnut sataviisitoista frangia, mainio viikko kerrassaan! Favier ei
päässyt likimainkaan niin korkealle, viiteenkymmeneenkahteen vain,
raukka! Osastolla ei ollut yhtään hänen vertaistaan. Ja näkihän
jokainen, ettei häneltä rahoja puuttunut. Kaiken hän aikoi tuhlata,
koko viikon ansiot, ennenkuin meni nukkumaan. Sitten, sitä myöten kuin
viini nousi hänen päähänsä, hän rupesi panettelemaan osaston
alajohtajaa Robineauta, mokomaa pöyhkeilijää, joka luuli itseään liian
hyväksi näyttäytymään kadulla myyjiensä seurassa.

-- Olkaa hiljempaa, sanoi Liénard, -- puhutte liiaksi, ystäväni.

Kuumuus kävi tukahduttavaksi. Kynttilät valuivat viinin tahraamille
pöytäliinoille, ja kun melu hetkeksi heikkeni, kuului ulkoa joen
yksitoikkoinen kohina, yhtyen suurten, tyyntyvässä yössä uinuvien
poppelien hiljaiseen huminaan. Baugé oli käskenyt tuoda laskun, kun
näki, että Denise ei tointunut, vaan istui aivan kalpeana ja leuka
värähdellen pidätetystä itkusta; mutta tarjoilija ei palannut, ja
heidän täytyi kuunnella vielä vähän aikaa Hutinin laverrusta. Tämä
väitti nyt olevansa Liénard'ia paljon etevämpi, syystä että Liénard söi
isänsä rahoja, kun hän sitä vastoin nautti oman työnsä ja taitonsa
hedelmiä. Vihdoinkin Baugé sai maksetuksi ja he lähtivät.

-- Tuo tyttö tuolla on Louvressa myyjättärenä, kuiskasi Pauline heidän
kulkiessaan toisen salin poikki osoittaen erästä hoikkaa naista, joka
paraillaan puki päällysvaatteita ylleen.

-- Etkö tunne häntä, etkö tiedä hänestä mitään, kyseli Baugé.

-- Vielä kysyt. Hänen puvustaankin näkee heti, ettei hänestä ole
kunniallisen naisen seuraksi. Jos hän kuuli, mitä äsken puhuttiin
kätilönvirasta, niin kyllä hän mahtaa olla mielissään.

Vihdoinkin he olivat ulkona, ja Deniseltä pääsi helpotuksen huokaus.
Hän oli jo luullut kuolevansa tuossa tukahduttavassa kuumuudessa
keskellä noita huutoja; ilman puute kai ahdisti häntä niin suuresti.
Nyt hän ainakin saattoi hengittää. Virkistävää viileyttä valui
tähtitaivaalta. Kun tytöt astuivat ravintolan puutarhasta ulos, he
kuulivat pimeästä hiljaisen äänen:

-- Päivää, hyvät neidit!

Se oli Deloche. He eivät olleet nähneet häntä, hän oli syönyt yksin
päivällisensä toisen salin perällä käveltyään huvikseen Pariisista
tänne. Tämä ystävällisen tuttavallinen ääni tuotti Deniselle
lievennystä, ja vaistomaisesti hän turvautui Delocheen.

-- Herra Deloche, ettekö tahdo palata meidän kanssamme? Antakaa minulle
kätenne.

Pauline ja Baugé jättivät heidät heti kahden siirtyen heidän edelleen.
He eivät olisi luulleet näin tapahtuvan ja vielä tuon pojan kanssa.
Mutta kun oli vielä kokonainen tunti ennenkuin juna lähti, he kävelivät
suurten puiden alla pitkin saaren rantaa aina sen äärimmäiseen niemeen.
Aika-ajoin he kääntyivät katsomaan taakseen kuiskaten:

-- Missähän he ovat? Ah, tuossa... On se sittenkin hullua.

Alussa Denise ja Deloche olivat kulkeneet ääneti. Sitä mukaa kun he
loittonivat ravintolasta sen melu vähitellen heikkeni, muistuttaen
kaukaa yöstä kohoavaa sekavaa soittoa. He menivät yhä kauemmaksi
viileään puistoon paeten takanaan hehkuvaa uunia, jonka tulet
vähitellen sammuivat lehtien taa. Heidän edessään kohosi pimeä kuin
seinä, niin mustana ja sakeana, etteivät he erottaneet polkuakaan.
Siitä huolimatta he kulkivat hiljakseen eteenpäin tuntematta
vähintäkään pelkoa. Vähitellen heidän silmänsä alkoivat tottua yöhön;
he näkivät oikealla puolellaan poppelien synkät rungot, jotka patsaina
kannattivat tuikkivien tähtien lävistämiä lehtiholvejaan, vasemmalla
puolella taas virran musta vesi sai paikoin tinan himmeän hohteen. Oli
lakannut tuulemasta, ja veden kohina yksin kuului pimeästä.

-- Olen niin hyvilläni, että tapasin teidät, sopersi vihdoin Deloche,
joka uskalsi ensimmäiseksi puhua. -- Te ette voi aavistaa, minkä onnen
minulle tuotatte suostuessanne seuraani.

Ja pimeän auttamana nuorukainen uskalsi katkonaisin lausein tunnustaa
rakkautensa. Jo aikoja sitten hän oli tahtonut kirjoittaa. Eikä hän
varmaankaan olisi uskaltanut sanoa sanottavaansa, jollei tämä kaunis yö
olisi ruvennut hänen liittolaisekseen, jollei tuo vesi olisi niin
vienosti laulanut ja nuo puut peittäneet heitä vihreillä verhoillaan.
Mutta Denise ei vastannut mitään, riippui vain hänen käsivarressaan
kulkien hitaasti ja väsyneesti. Deloche koetti turhaan erottaa hänen
kasvojaan, mutta sitten hän kuuli vähäisen nyyhkytyksen.

-- Oh, itkettekö? Enhän toki loukannut teitä!

-- Ette ollenkaan, kuiskasi Denise.

Tyttö koetti turhaan pidättää itkuaan. Pöydässä jo hän oli luullut
sydämensä pakahtuvan. Ja nyt pimeässä, kun hän ajatteli, jos Hutin
olisi kävellyt hänen rinnallaan kuiskaten hänen korvaansa Delochen
lempeitä sanoja, niin voimat varmaankin olisivat pettäneet hänet. Tämä
salainen tunnustus sai hänen kasvonsa hehkumaan häpeästä, ikäänkuin hän
olisi täällä puiden varjossa heittäytynyt tuon huonomaineisten tyttöjen
seurassa mellastavan miehen syliin.

-- En tahtonut loukata teitä, Deloche toisti kyynelsilmin.

-- Ettehän te ... vastasi Denise vapisevalla äänellä. -- Ei minulla ole
teitä kohtaan mitään epämiellyttävää. Mutta pyydän teitä, älkää koskaan
enää puhuko minulle noin... Minun on mahdotonta suostua. Te olette
kunnon poika, ja tahdon mielelläni olla teidän ystävänne, mutta enempää
en... Ymmärrättehän.

Deloche vavahti. Kuljettuaan vähän aikaa ääneti hän sanoi:

-- Ette siis rakasta minua.

Kun Denise koetti säästää häneltä suoran vastauksen tuottamaa surua,
alkoi nuorukainen kertoa hiljaisella äänellä:

-- Tiesinhän kyllä odottaa tätä... Maailman murjoma olen ollut aina, ei
minusta ole onnelliseksi. Kotonani minua piestiin. Pariisissa olen
kokenut kovia. Tiedättekö, kun ei kykene muiden onnea varastamaan, ja
kun on niin kömpelö, ettei pysty ansaitsemaan yhtä paljon kuin muut,
joutaisi johonkin nurkkaan kuolemaan... Älkää pelätkö, en minä aio
vaivata teitä. Mutta ette voi estää minua rakastamasta teitä, ettehän
tahdokaan... Sellaista se on! Kaikki pettää. Siinä minun osani.

Nyt häneltäkin pääsi itku. Denise koetti lohduttaa häntä, ja heidän
puhellessaan ystävällisesti toisilleen he huomasivat olevansa samalta
seudulta kotoisin, Denise Valognes'ista, Deloche kolmetoista kilometriä
kauempaa, Briquebecista. Tästä he saivat uuden ystävyyden aiheen.
Delochen isä, vähävarainen vahtimestari, oli ollut tavattoman
mustasukkainen ja oli pieksänyt poikaa, jota ei uskonut omakseen, sen
tähden, ettei tämä pitkine kasvoineen ja pellavanvärisine hiuksineen
ollut perheensä näköinen. He johtuivat puhelemaan kotiseutunsa
suurista, rehevien pensasaitojen ympäröimistä nurmikoista,
metsäpoluista suurten jalavain siimeksessä, nurmea kasvavista teistä,
pehmeistä kuin puiston käytävät. Yö tuntui heistä vähemmän mustalta. He
erottivat jo joen kaislikkorannan ja lehtikatoksen, varjojen ääriviivat
kuvastuivat säkenöivää tähtitaivasta vastaan. Heidän rintaansa hiipi
rauha. He unohtivat onnettomuutensa ja tunsivat löytäneensä toisissaan
ystävän.

-- No, mitä kuuluu? kysyi Pauline Deniseltä vetäen hänet syrjään
asemalla.

Hänen hymystään ja lempeästi utelevasta äänestään Denise ymmärsi mitä
hän tarkoitti. Hän lensi punaiseksi vastatessaan:

-- Ei ikinä, ystäväni. Olenhan jo sanonut, ettei minusta ole siihen!...
Hän on minun kotipuolestani. Me keskustelimme Valognes'ista.

Pauline ja Baugé ihmettelivät eivätkä tienneet mitä ajatella,
sellaiseen he eivät olleet tottuneet. Deloche erosi heistä Bastillen
aukiolla. Niinkuin kaikilla ylimääräisillä hänellä oli asunto
tavaratalossa ja hänen täytyi olla yhdentoista aikaan kotona. Denise,
jolle oli myönnetty teatteriloma ja joka ei tahtonut palata kotiin
hänen kanssaan yhtä aikaa, suostui seuraamaan Paulinea Baugén luo,
joka ollakseen lähempänä rakastettuaan oli muuttanut asumaan
Saint-Rochinkadun varrelle. He pysähdyttivät ajurin ja lähtivät
yhdessä. Matkalla Denise hämmästyi suuresti, kun ymmärsi, että Pauline
aikoi viettää yön Baugén luona. Se kävi hyvin helposti päinsä, antoi
vain viisi frangia rouva Cabinille, niin asia oli sillä selvä.
Kaikkihan he tekivät niin. Baugén luona he istuivat huoneessa, joka oli
kalustettu hänen isänsä hänelle lähettämillä vanhoilla empiretyylisillä
huonekaluilla. Hän suuttui, kun Denise tahtoi suorittaa oman osuutensa,
mutta tyttö ei hellittänyt, ja lopuksi Baugén täytyi suostua ottamaan
vastaan viisitoista frangia ja kuusikymmentä centimea, jonka Denise
pani lipastolle. Baugé tahtoi tarjota heille teetä, mutta hänellä ei
ollut sokeria kotona, ja hänen käydessään ostamassa sitä aikaa kului
niin, että kello jo oli kaksitoista, kun hän pääsi kaatamaan kuppeihin.

-- Nyt minun täytyy lähteä, Denise sanoi.

Ja Pauline vastasi:

-- Aivan hetikö... Eihän teattereita suljeta näin aikaisin.

Denise ujosteli nuoren miehen huonetta. Pauline oli riisunut
kävelypukunsa ja oli alushameisillaan, käsivarret olkapäihin paljaina,
ja valmisti vuodetta, pudistellen pieluksia. Tämä lemmenyötä
tarkoittava puuha hävetti häntä ja herätti uudestaan Hutinin muiston
hänen kipeässä sydämessään. Tällaiset retket eivät olleet ollenkaan
terveellisiä. Vihdoinkin, kun kello jo kävi yhtä, hän lähti. Mutta
lähtiessään hän joutui aivan hämilleen, kun hänen toivottaessaan
viattomasti hyvää yötä toverilleen tämä ajattelemattomasti vastasi:

-- Kiitos, hyvä siitä tuleekin.

Mouret'n yksityishuoneistoon vievä ovi, joka samalla johti
henkilökunnan asuntoihin, oli Neuve-Saint-Augustininkadulle. Kun
soitettiin, rouva Cabin avasi vetämällä narusta ja katsoi kuka tuli
merkitäkseen kirjaansa. Yölamppu valaisi heikosti eteistä. Epäröiden ja
levottomana Denise pysähtyi siihen, sillä kiertäessään kadun kulman hän
oli nähnyt miehen, jota hän ei pimeässä tuntenut, menevän samasta
ovesta sisälle. Johtaja kai, joka palasi illanvietosta. Ajatus, että
Mouret kenties oli pimeässä häntä odottamassa, aiheutti hänessä yhden
noita pelonkohtauksia, jotka ilman mitään järkevää syytä puistattivat
häntä tuon miehen läheisyydessä. Samassa kenkien kopina ilmoitti
jonkun liikkuvan ensimmäisessä kerroksessa. Denise säikähti niin
silmittömästi, että pujahti sisään tavaratalon ovesta, joka
pidettiin vartiokuntaa varten auki yöllä. Hän huomasi olevansa
pumpulikangasosastolla.

-- Hyvä Jumala, mikä nyt neuvoksi! hän kuiskasi. Samassa hän muisti
ylhäällä olevan toisenkin oven, joka johti makuuhuoneiden portaisiin.
Mutta sinne päästäkseen hänen täytyi kulkea koko tavaratalon läpi.
Kumminkin hän päätti valita tämän tien käytävissä vallitsevasta
pimeydestä huolimatta. Kaikki kaasuliekit olivat sammuksissa; siellä
täällä paloi vain jokin öljylamppu kattokruunuun ripustettuna. Nämä
keltaiset täplät, jotka elottomina ja säteettöminä hukkuivat pimeään,
muistuttivat vuorikaivoksessa palavia lyhtyjä. Mahtavia varjoja loikoi
lattialla. Tavarakasat kohosivat oudonmuotoisina joka taholla,
salaperäisinä ja uhkaavina kuin väijyvät pedot. Raskasta äänettömyyttä
keskeyttävät kaukaa tulevat käheät hengitykset tuntuivat laajentavan
nämä pimeyden peittämät alat rajattomiksi. Kuitenkaan hän ei eksynyt.
Vasemmalla valkeiden kankaiden osasto kuulsi himmeästi niinkuin
kadulla valkeaseinäinen talo kesäyön hämärässä. Hän aikoi mennä
suoraan keskushalliin, mutta hän oli kompastua maassa oleviin
musliinipakkoihin. Ja niin hän katsoi varovaisemmaksi kiertää
trikoo- ja villakangasosaston kautta. Siellä hän pelästyi
surupukukankaiden takana nukkuvan Josephin kuorsauksia. Nopeasti hän
juoksi halliin, jota kattoikkunoista tuleva heikko heijastus hämärästi
valaisi. Se näytti laajenneen suunnattomaksi; arkkuineen ja risteinä
kohoavine metripuikkoineen se tuntui olevan täynnä kauhua kuin öinen
kirkko. Hän pakeni. Käsineosastolla hän oli vähällä astua nukkuvan
asiapojan päälle, ja vasta päästyään välikerrokseen johtavaan
porraskäytävään hän luuli pelastuneensa. Mutta päästyään portaita ylös
valmiiden vaatteiden osaston edustalle hän pysähtyi kauhistuneena
nähdessään lyhdyn, jonka tuikkiva silmä lähestyi vitkalleen.
Palokuntalaiset olivat tarkastuskierroksella. Hetken hän seisoi
ymmärtämättä. Hän katseli heidän kulkuaan huiviosastolta
huonekaluosastolle ja sieltä valkotavaraosastolle peläten heidän outoa
käytöstään, lukossa kääntyvän avaimen kitinää ja rautaovien kammottavaa
kalsketta. Kun he lähestyivät, hän pakeni pitsiosastolle, josta hänet
karkotti miehen ääni. Delochen ääni se oli. Tämä nukkui osastollaan,
missä hänellä oli pieni rautasänky, johon hän valmisti itse vuoteensa
joka ilta. Hän valvoi vielä uneksien silmät auki iltansa suloisista
lopputunneista. Mutta Denise pakeni juosten ja tuli vihdoinkin
makuuhuoneisiin vievän porraskäytävän ovelle.

-- Mitä, tekö siinä sanoi Mouret, joka äkkiä ilmestyi Denisen eteen
pieni taskulyhty kädessä.

Denise koetti vastata, sanoi hakeneensa jotakin osastolta. Mutta Mouret
ei suuttunut, vaan katsoi häntä uteliaasti isällisen hyväntahtoisena.

-- Teille oli siis myönnetty teatteriloma?

-- Oli, herra.

-- Oliko hauskaa? Missä teatterissa kävitte?

-- En missään teatterissa, maalla minä kävin, huviretkellä.

Mouret naurahti. Sitten hän kysyi painottaen joka sanaansa:

-- Aivanko yksinänne?

-- En, herra, ystävättäreni kanssa, Denise vastasi hehkuvin poskin
häveten sitä, mitä Mouret epäilemättä tarkoitti.

Mouret ei kysynyt enempää. Mutta hän katseli yhä tyttöä, joka seisoi
hänen edessään yllään yksinkertainen musta puku ja päässä vaatimaton,
sinisellä nauhalla koristettu hattu. Oliko tuosta tuhkimosta
kehittymässä kaunis tyttö? Hänen vaatteistaan levisi raittiin
maalaisilman tuoksuja, ja hänen kauniit hiuksensa kähertyivät
vallattomasti hänen otsallaan. Viehättävä hän oli. Ja Mouret, joka
kuuden kuukauden ajan oli kohdellut häntä niinkuin lasta, milloin
torunut, milloin neuvonut, joka ilkeän luonteensa pakosta oli käyttänyt
häntä kokeiluihinsa nähdäkseen kuinka nainen Pariisissa kehittyy ja
hukkuu, ei nauranut enää. Hänet valtasi omituinen sekava tunne, jossa
oli sekä hellyyttä että hämmästystä ja pelkoa. Rakkaus kai oli tuota
lasta noin kaunistanut. Ajatus tuotti hänelle tuskaa. Lempilintu, jota
hän oli pitänyt leikkikalunaan, oli iskenyt häneen kyntensä.

-- Hyvää yötä, herra, Denise kuiskasi jatkaen matkaansa Mouret'ta
odottamatta.

Mouret ei vastannut mitään, katsoi vain hänen peräänsä. Sitten hän meni
omaan huoneistoonsa.



VI.


Kun kesän kuollut kausi oli tullut, Naisten Aarreaitassa vallitsi
hermostunut jännitys. Jokaisella oli syytä pelätä menettävänsä
paikkansa, sillä johtokunta erotti henkilökuntaa joukoittain, kun kesän
kuumimpana aikana, heinä- ja elokuussa, ostajia oli vähän. Joka aamu
tehdessään Bourdonclen kanssa tavallisen tarkastuskiertonsa Mouret
puhutteli osastojen johtajia kehoittaen heitä vähentämään väkeä, jota
talven kiireisimpänä aikana oli ylenmäärin lisätty. Kulujen
supistamiseksi oli ainakin kolmas osa myyjistä erotettava, ja väkevät
pitivät tässäkin puolensa heikkoja vastaan.

-- On kai teillä myyjiä, joihin ette ole tyytyväinen, sanoi hän. --
Emme me voi pitää heitä täällä laiskottelemassa.

Ja jos osaston johtaja ei osannut päättää kenen uhrata, hän jatkoi:

-- Tehkää miten tahdotte, se on teidän asianne. Mutta kuutta myyjää
enempää ette tarvitse. Lokakuussa saatte ottaa uusia, niitä on
tarpeeksi kaduilla kuljeskelemassa.

Sitä paitsi Bourdoncle piti kyllä huolen asiasta. Hänellä oli julma
tapa julistaa tuomionsa, ja hänen sanansa "käykää kassaan" sattuivat
onnettomaan kuin kirveen isku. Kaikesta hän sai aihetta rettelöihin.
Jos ei todellisia syitä ollut, niin hän kyllä osasi keksiä niitä, ja
hän käytti hyväkseen vähimmänkin tilaisuuden. "Taisitte istua, herra,
käykää kassaa! -- Vai niin, te uskallatte vastata, käykää kassaan! --
Kenkänne eivät ole kiillotetut, käykää kassaan!" Ja rohkeimmatkin
vapisivat seuratessaan hänen hirmukulkuaan. Jos hän ei päässyt
tarpeeksi nopeasti tarkoitustensa perille, hän viritti myyjille
satimen, johon hän sai muutamassa päivässä vaivatta lankeamaan
edeltäpäin erotettaviksi tuomitut. Hän asettui kahdeksalta ovelle,
kello kädessä, ja jos joku myöhästyi kolmekin minuuttia, niin heti
leppymätön "käykää kassaan!" taittoi häneltä niskan. Bourdoncle ei
vitkastellut ja hän teki tarkkaa työtä.

-- Teillä on inhottava naama, hän sanoi eräälle vinonenäiselle
raukalle, jota ei voinut sietää. -- Käykää kassaan!

Suosikeille annettiin kahden viikon loma, miltä ajalta heille ei
maksettu palkkaa; siten saatiin menot inhimillisemmällä tavalla
vähenemään. Sitä paitsi myyjät pakon ruoskaa totellen tyytyivät
nurisematta epävakaiseen asemaansa. Pariisiin tultuaan he olivat
ajelehtineet paikasta toiseen, mihinkään pysähtymättä, aloittaen
oppiaikansa tuolla, täällä lopettaen, lähtien palveluksesta pakosta tai
vapaaehtoisesti, sattumalta tai pyrkiäkseen parempaan. Kun tehtaan
toiminta taukosi, työmiehet jäivät leivättä. Jos jokin ratas kävi
konepajassa tarpeettomaksi, niin se jouti pois; kukapa vanhasta
rattaasta välitti, eihän se kiitosta kaivannut. Itseään saivat syyttää,
jotka eivät osanneet pysyä pystyssä.

Nyt ei osastoilla enää muusta puhuttukaan. Joka päivä oli uutta
kerrottavaa. Laskettiin montako päivässä erotettiin, niinkuin
kulkutaudin aikana lasketaan kuolleita. Huivi- ja villatavaraosasto
varsinkin joutuivat surman suuhun; seitsemän henkeä katosi sieltä
yhdessä viikossa. Sitten onnettomuus kohtasi valkotavaraosastoa, jossa
eräs myyjätär syytti apulaistyttöä siitä, että tämä oli syönyt sipulia
osastolla. Tyttö sai heti eron, vaikka ei ollut syönyt muuta kuin
leivänkannikoita, joita raukka oli säästänyt taskussaan nälkänsä
tyydyttämiseksi, kun ei saanut koskaan tarpeekseen ruokaa. Johtokunta
oli armoton, jos ostajakunnan puolesta tuli vähintäkään moitetta.
Puolustusta ei koskaan otettu huomioon. Myyjä oli aina väärässä ja pois
heitettävä kuin kelpaamaton tavara, joka oli myynnin menestykselle
haitaksi. Toverit painoivat päänsä alas eivätkä koettaneetkaan
puolustaa. Hirmumyrskyn raivotessa jokainen ajatteli vain itseään.
Mignot, joka kerran kätki ohjesäännön määräyksistä huolimatta
tavarapaketin takkinsa alle, oli vähällä joutua kiinni ja luuli jo
hetkensä tulleen. Liénard, joka oli kuuluisa laiskuudestaan, sai
kiittää isänsä asemaa muotitavarakaupan alalla siitä, ettei häntä
ajettu pois, kun Bourdoncle tapasi hänet kerran nukkumasta seisoallaan
kahden englanninsamettipakkapinon välissä. Mutta varsinkin Lhommein
perhe oli levoton odottaen joka aamu Albertin erottamista. Hänen
tapaansa hoitaa kassaa oltiin sangen tyytymättömiä. Hänen tuntemiaan
naisia kävi häiritsemässä häntä, ja jo kaksi kertaa oli Aurélie rouvan
täytynyt rukouksillaan lepyttää johtokunta.

Denisen asema oli tämän suursiivouksen aikana niin epävarma, että hän
oli alituisessa pelossa. Turhaan hän ponnisteli pysyäkseen rohkeana ja
hilpeänä, turhaan hän koetti noudattaa järjen ääntä ja vastustaa
herkkätunteisuuttaan. Kyynelet kohosivat hänen silmiinsä heti kun hän
illalla sulki huoneensa oven. Minne hän joutuisi, jos hänet heitettiin
kadulle. Hänen ja sedän välit olivat rikkoutuneet, säästöjä hänellä ei
ollut, ja veljet oli elätettävä. Hän joutui uudelleen ensimmäisten
viikkojensa tunnelmien valtaan. Pieni jyvänen hän oli suuren ja
painavan myllynkiven alla. Hän tunsi olevansa niin yksin, merkitsevänsä
niin vähän tuon mahtavan koneen rinnalla, jolta hän ei voinut odottaa
vähintäkään sääliä. Jos valmiiden vaatteiden osastolta aiottiin
vähentää myyjättäriä, niin hän tiesi olevansa määrätty erotettavaksi;
siitä ei ollut epäilyäkään. Rambouillet'n retkellä toverit olivat kai
panetelleet häntä Aurélie rouvalle, sillä siitä lähtien tämä oli
kohdellut häntä entistäkin ankarammin. Sitä paitsi hänelle ei annettu
anteeksi hänen huvimatkaansa Joinvilleen. Ilmeistä kapinaahan se oli.
Koko osastoa hän piti pilkkanaan, kun näyttäytyi julkisesti
vihamielisen osaston myyjättären seurassa. Denisellä ei ollut
milloinkaan ollut niin vaikeaa osastollaan kuin nyt, eikä hän uskonut
enää voittavansa koskaan sen suosiota.

-- Älkää välittäkö noista virnistelijöistä, sanoi Pauline. -- Tyhmiä
ovat kuin pöllöt.

Mutta vaikka he olisivat olleetkin tyhmiä, niin he olivat oppineet
matkimaan säätyläisnaisen tapoja, ja tämä etevyys masensi Deniseä.
Melkein kaikki myyjättäret olivat rikkaan ostajakuntansa
jokapäiväisestä kosketuksesta hienostuneet esiintymisessään niin, että
heistä lopulta oli muodostunut jonkinlainen epämääräinen erikoisluokka,
joka ei kuulunut työväen eikä säätyläisten luokkaan, vaan häilyi näiden
välillä. Mutta heidän komean pukunsa ja ulkoa opittujen puheenparsiensa
alla ei useimmiten ollut muuta kuin näennäistä sivistystä,
sanomalehdistä kerättyjä tietoja, näytelmistä lainattuja mielipiteitä
ja Pariisia kiertävien mitättömien sukkeluuksien kaikua.

-- Tiedättekö, että Tappuratukalla on lapsi? sanoi Clara eräänä aamuna
saapuessaan osastolle.

Toisten ihmetellessä hän väitti:

-- On, aivan varmaan, koska näin eilen hänet kävelemässä lapsensa
kanssa... Kai hänellä on se jossakin kaupungilla piilossa.

Pari päivää sen jälkeen Marguerite tullessaan päivälliseltä tiesi
kertoa toisen uutisen:

-- Kaikkea sitä pitää nähdäkin! Tappuratukan sulhanen kävi täällä.
Ajatelkaa, työmies, niin, likainen keltatukkainen työmies, joka odotti
häntä ikkunan takana.

Nyt kaikki tiesivät sen. Denisellä oli työmies sulhasena ja lapsi
kätkössä jossakin tavaratalon läheisyydessä. Nyt hän ei enää saanut
pistosanoilta ja viittauksilta pienintäkään rauhaa ja kun hänelle ensi
kerran selveni, mitä ne tarkoittivat, hän kävi aivan kalpeaksi. Se oli
häpeällistä. Denise tahtoi puolustautua ja selitti:

-- Veljiänihän ne ovat.

Clara sanoi ivallisella äänellä:

-- Veljiä! Vielä mitä!

Aurélie rouvan täytyi ruveta välittäjäksi:

-- Olkaa hiljaa. Parempi on, että käytätte aikanne noiden hintalappujen
vaihtamiseen... Saahan neiti Baudu talon ulkopuolella käyttäytyä
mielensä mukaan, kunhan tekee edes jotakin työtä täällä.

Vaikka Aurélie rouvan kuivalla äänellä lausutut sanat olivat Deniseä
puolustavinaan, ne samalla julistivat hänelle hänen tuomionsa. Tyttö
koetti turhaan selittämällä puhdistautua julmasta syytöksestä. Toiset
vain nauroivat ja kohauttivat olkapäitään, Denisen sydämeen aukeni
haava, joka ei kasvanut umpeen. Kun Deloche sai kuulla asiasta, hän
suuttui niin, että sanoi aikovansa antaa noille houkille korvapuustin.
Hän olisi tehnytkin sen, jollei olisi pelännyt Denisen maineen kärsivän
siitä. Joinvillen retkestä asti hänen rakkautensa Deniseen oli
alistuvaista ja harrasta, yliluonnollisen olennon palvelemista, ja hän
seurasi häntä uskollisen koiran katsein. Tätä hartautta ei kumminkaan
kukaan saanut aavistaa, sillä silloin heitä olisi pilkattu. Mutta
Deloche tunsi verensä kuohuvan ja kätensä puristuvan nyrkkiin, kun
Deniseä paneteltiin hänen kuultensa.

Lopuksi Denise ei enää välittänyt vastatakaan. Se oli liian
häpeällistä, eikä kukaan kuitenkaan uskonut häntä. Kun joku tovereista
viittasi noihin asioihin, Denise katsoi vain häneen pitkään vakavan ja
surullisen näköisenä. Sitä paitsi hänellä oli muita huolia, aineellisia
huolia, jotka painoivat häntä vielä enemmän. Jean ei parantanut
käytöstään, vaan vaivasi häntä yhä rahanpyynnöillään. Harvoin kului
viikkoakaan, ettei Denise saanut häneltä pitkää, nelisivuista kirjettä
joka sisälsi loppumattomia juttuja. Kun vahtimestari toi hänelle nämä
kirjeet, joiden iso käsiala ilmaisi intohimoista luonnetta, Denise
kätki ne nopeasti taskuunsa, sillä jos myyjättäret sattuivat näkemään
ne, he olivat nauravinaan ja hyräilivät häväistyslauluja. Kun hän
sitten jollakin tekosyyllä pääsi poistumaan lukeakseen ne talon
toisessa päässä, häntä kauhistutti niiden sisällys, sillä Jean parka
tuntui hänestä olevan hukassa. Pojan ei ollut vaikea uskotella hänelle
vaikka minkälaisia satumaisia rakkausseikkailuja; Denise uskoi aina, ja
hänen tietämättömyytensä näissä asioissa sai hänet liioittelemaan
vaaroja. Milloin oli Jeanin saatava kaksi frangia paetakseen jonkun
naisen mustasukkaisuutta, milloin viisi, milloin kuusi frangia
onnettomuuteen saattamaansa tyttöä varten pelastaakseen hänet isän
vihasta. Kun Denisen palkka ja myynnistä tulevat prosentit eivät
riittäneet sellaisten menojen suorittamiseen, hän oli hankkinut
itselleen vähäisiä sivutuloja. Robineau, joka oli osoittanut hänelle
ystävyyttä siitä asti, kun he ensi kertaa tapasivat toisensa Vinçard'in
luona, ja jolle hän oli uskonut rahahuolensa, oli toimittanut hänelle
solmionompelua kahdestakymmenestäviidestä centimestä tusina. Yhdeksästä
yhteen Denise ennätti ommella kuusi tusinaa, ja työ tuotti hänelle
yhden frangin viidenkymmenen centimen tulon, josta täytyi kumminkin
vähentää kahdenkymmenen centimen kynttilä. Jäännös riitti parantamaan
tuntuvasti hänen asemaansa, eikä Denise katunut unettomia öitänsä.
Hänellä olisi mielestään ollut syytä iloitakin, ellei uusi onnettomuus
vielä kerran olisi tuottanut häiriötä hänen raha-asioihinsa. Kun hän
toisen kerran, kaksiviikkoisen määräajan kuluttua, ilmestyi
työnantajarouvan ovelle, hän ei päässytkään sisään. Liike oli tehnyt
vararikon, ja niin meni häneltäkin kahdeksantoista frangia
kolmekymmentä centimea, suuri summa, jota hän pitkin viikkoa oli
hartaasti odottanut. Kaikki muut huolet tuntuivat hänestä aivan
mitättömiltä tähän onnettomuuteen verrattuina.

-- Mistä olette pahoillanne? Pauline sanoi, joka tapasi hänet
huonekaluosastolla. -- Tarvitsetteko jotakin, sanokaa?

Mutta Denise oli jo kaksitoista frangia velkaa ystävättärelleen ja
vastasi pakottautuen hymyilemään:

-- En, kiitos... Olen nukkunut huonosti, siinä kaikki.

Oli jouduttu heinäkuun kahdenteenkymmenenteen päivään, ja suursiivous
oli pahimmillaan. Neljästäsadasta kauppa-apulaisesta Bourdoncle oli jo
lakaissut pois viisikymmentä, ja huhuiltiin, että uusia erottamisia oli
vielä odotettavissa. Mutta Denise ei ajatellut nyt uhkaavaa vaaraa,
sillä hänellä oli sydän täynnä tuskaa Jeanin tähden. Pojan tekemä uusi
rikos, joka oli edellisiä vielä pahempi, oli sovitettava, ja se antoi
hänelle tarpeeksi ajattelemista. Nyt Jean tarvitsi viisitoista frangia,
mikä summa yksin saattoi pelastaa hänet petetyn aviomiehen kostolta.
Edellisenä iltana Denise oli saanut asiaa koskevan kirjeen, heti sen
jälkeen vielä kaksi, ja kun hän tapasi Paulinen, hän oli juuri päässyt
lukemasta viimeistä, missä Jean sanoi, että hän kuolisi illalla, jollei
saanut viittätoista frangia. Turhaan Denise koetti keksiä
jotakin keinoa. Tällä kertaa hänen oli mahdoton turvautua Pépén
kuukausimaksuunkaan, sillä hän oli kaksi päivää aikaisemmin suorittanut
sen. Ja päällepäätteeksi Robineau, jolta hän oli toivonut saavansa
korvausta solmioiden ompelemisessa menettämistään rahoista, ei ollut
vielä edellisenä iltana palannut kaksiviikkoiselta lomaltaan, niinkuin
oli odotettu.

Mutta Pauline jatkoi kyselemistään. Kun he kerran olivat sattuneet
yhteen syrjäisellä osastolla, he eivät voineet olla hiukan puhelematta
katsoen kumminkin vähän väliä pelokkaasti ympärilleen. Äkkiä Pauline
kääntyi paetakseen, sillä hän oli huomannut järjestyksenvalvojan, jolla
oli valkea solmio, lähtevän huiviosastolta.

-- Ah, Isä Jouvehan tuo on, hän kuiskasi rauhoittuneena. -- En ymmärrä
mitä hänellä on nauramista, kun hän näkee meidät yhdessä... Teidän
sijassanne minä pelkäisin, sillä hän on liian kohtelias teille. Viekas
kettu hän on, ja pahaa hänellä on mielessä. Luulee kai vielä olevansa
tekemisissä sotamiesten kanssa.

Totta oli, että kaikki myyjät vihasivat isä Jouvea hänen ankaruutensa
tähden, sillä useimmat erottamiset tapahtuivat hänen ilmiannostaan.
Hänen suuri, punainen, elostelijamenneisyyttä ilmaiseva sotilasnenänsä
lauhtui ainoastaan naisten hoitamilla osastoilla.

-- Mitä minun olisi pelättävä? kysyi Denise.

-- Katsokaahan, vastasi Pauline nauraen; -- kenties hän vaatii
kiitollisuutta... On tyttöjä, jotka maksavat hänen suosiostaan.

Jouve ei ollut huomaavinaan heitä, vaan jatkoi matkaansa, ja he
kuulivat hänen iskevän erääseen myyjään, joka oli rikkonut järjestystä
katsomalla ikkunasta Neuve-Saint-Augustininkadulla kaatunutta hevosta.

-- Mutta tuli mieleeni, Pauline sanoi. -- Ettekö eilen hakenut
Robineauta? Hän on palannut.

Denise luuli jo pelastuneensa.

-- Kiitos, hän sanoi, -- menen silkkiosaston kautta... Syyttäkööt
itseään osastolla; oliko heidän pakko lähettää minut työhuoneeseen
hakemaan ratkomaveistä.

He erosivat. Denise laskeutui portaat halliin. Kello oli neljännestä
vaille kymmenen, ja ensimmäinen pöytäkunta oli vasta soitettu kokoon.
Polttava aurinko paahtoi kattoikkunoita ja harmaista palttinaverhoista
huolimatta sietämätön kuumuus raskautti hallin liikkumatonta ilmaa.
Aika-ajoin kohosi viileämpää ilmaa lattialta, jota palveluspojat
pirskottivat vedellä. Tyhjillä osastoilla tuntui kaikki uinuvan
kesähelteen raskasta unta, niinkuin kappelissa varjo uinuu
päivän viimeisen jumalanpalveluksen loputtua. Myyjät seisoivat
huolimattomasti, mitään tekemättä, ja siellä täällä harhaili yksinäisiä
ostajia kuumuuden raukaisemina.

Kun Denise saapui, mittaili Favier parhaillaan punaruusuista silkkiä
rouva Boutarelille, joka oli juuri saapunut Etelä-Ranskasta. Jo
alkukuusta lähtien asiakkaat olivat enimmäkseen olleet maaseutunaisia,
joiden puvut, keltaiset huivit ja vihreät hameet ilmaisivat heidän
kotiseutunsa. Myyjät eivät viitsineet enää nauraakaan heille. Favier
saattoi rouva Boutarelin lyhyttavaraosastolle, ja kun hän palasi, hän
sanoi Hutinille:

-- Eilen he olivat kaikki auvergnelaisia, tänään on provencelaisten
vuoro... Minun on jo paha olla.

Mutta Hutin riensi erästä asiakasta vastaan. Hänen vuoronsa oli myydä,
ja juuri sattui tulemaan tuo vaalea "kaunotar", josta ei tiedetty
mitään, ei edes nimeäkään. Kaikki hymyilivät hänelle, kun hän
säännöllisesti kerran viikossa tuli sisään, aina yksin... Tällä kertaa
hänellä oli kumminkin pieni, neljän tai viiden vuoden vanha poika
muassaan. Tämä tiesi puheenaihetta.

-- Hän on siis naimisissa, Favier sanoi, kun Hutin palasi kassalta,
jossa "kaunotar" suoritti maksua ostamastaan kolmestakymmenestä
metristä herttuatarsilkkiä.

-- Mahdollista, Hutin vastasi, -- vaikka eihän tuo lapsi mitään
todista. Voisihan hänellä olla jonkun ystävättärensä lapsi muassaan...
Mutta se on varmaa, että hän on itkenyt. Hän oli alakuloisen näköinen,
silmät aivan punaisina.

Seurasi hetken vaitiolo. Myyjät jäivät seisomaan tuijottaen eteensä.
Sitten Favier jatkoi hitaalla äänellä:

-- Jos hän on naimisissa, niin hänen miehensä on kenties lyönyt häntä.

-- Mahdollista, Hutin vastasi, -- mutta voi olla niinkin, että hänen
rakastajansa on hylännyt hänet.

Oltuaan vähän aikaa vaiti hän päätteli:

-- Yhdentekevää se kai minulle on.

Tällä hetkellä juuri Denise kulki osaston poikki hiljentäen kulkuaan
katsoakseen ympärilleen Robineauta. Mutta kun häntä ei näkynyt, tyttö
meni villakangasosastolle ja sieltä hän vielä kerran palasi
silkkiosastolle. Myyjät seurasivat häntä katseillaan.

-- Taas tuo selkärangaton on täällä, Hutin kuiskasi.

-- Hän hakee Robineauta, Favier sanoi. -- En tiedä mitä yhteistä puuhaa
heillä lienee... Oh, en minä mitään sellaista tarkoita, Robineau on
liian tyhmä sellaiseen. Mutta kerrotaan, että hän on hankkinut tuolle
suosikilleen jotakin työtä, solmionompelua... On niitä kauppoja
monenlaisia.

Hutinin silmistä näki, että hän hautoi ilkeätä kepposta. Denisen
kulkiessa hänen ohitseen hän pysäytti tytön kysyäkseen:

-- Minuako haette, neiti?

Denise lensi aivan punaiseksi. Joinvillen illasta lähtien hän ei ollut
enää uskaltanut tutkia sydämensä syvyyksiä, ja sen sekavia tunteita.
Hänen muistostaan ei lähtenyt tuo punatukkainen tyttö, jonka seurassa
Hutin oli ollut, ja jos hän vieläkin tunsi vavahtavansa Hutinin
nähdessään, niin se oli kai vain vastenmielisyyttä. Oliko hän
rakastanut Hutinia, vai rakastiko kenties vieläkin? Hän ei välittänyt
ajatella sitä, sillä hän tunsi silloin vain tuskaa.

-- En, vastasi hän ujosti.

Silloin Hutin, jota hänen hämmennyksensä huvitti, jatkoi:

-- Neiti haluaa kenties nähdä Robineaun. Favier, hakekaa Robineau
käsiin neidille näytettäväksi.

Denise katsoi häneen pitkään samalla surullisella ja vakavalla
katseella, jolla hän koetti torjua toveriensa häpeällisiä viittauksia.
Hutinkin oli siis kova ja vihamielinen, loukkasi häntä tahallaan
niinkuin muutkin. Hänestä tuntui, kuin jokin olisi hänessä särkynyt,
viimeinen side katkennut. Hänen kasvoiltaan kuvastui sellainen tuska,
että Favier, joka ei luonteeltaan ollut kovinkaan hellä, tuli kumminkin
hänen avukseen.

-- Herra Robineau on varastontarkastuksessa, hän sanoi. -- Hän kai
palaa aamiaista syömään... Iltapäivällä hän on tavattavissa, jos teillä
on hänelle asiaa.

Denise kiitti ja palasi katkerana osastolleen, missä Aurélie rouva
odotti kylmän katkerana. Mitä! Denise oli ollut puoli tuntia poissa.
Mistä hän nyt tuli? Ei ainakaan työhuoneesta. Tyttö painoi päänsä alas.
Kaikki oli hukassa, jos ei Robineau palannut. Kumminkin hän päätti,
maksoi mitä maksoi käydä vielä iltapäivällä tapaamassa häntä.

Robineaun palaaminen oli aiheuttanut silkkiosastolla oikean kapinan.
Osasto oli toivonut, että hän yhtämittaisista rettelöistä väsyneenä
jäisi sille tielleen, ja kerran Robineau oli näyttänytkin halukkaalta
lunastamaan Vinçardin hänelle alinomaan tyrkyttämän liikkeen. Hutinin
pitkään salassa toimittama myyräntyö alkoi kantaa hedelmää, ja
alajohtajan turmioksi viritetty miina oli räjähtämäisillään. Robineaun
lomalla ollessa Hutinin tuli ensimmäisenä myyjänä hoitaa hänen
virkaansa, ja hänelle tarjoutui mainio tilaisuus panetella Robineauta
esimiehilleen ja osoittautua itse eteväksi ja innokkaaksi
viransijaiseksi. Aina oli pieniä säännönvastaisuuksia, jotka piti
korjata ja kertoa johtokunnalle, tarpeellisia parannuksia, joita oli
puuhattava, uusia hänen keksimiään kangasmalleja, joita oli
arvosteltava. Hutin ei sitä paitsi ollut ainoa, joka pyrkiessään
eteenpäin koetti syrjäyttää tiellä olevan toverin. Kaikki he olivat
saman eteenpäin pääsemisen halun vallassa, aina myyjän paikkaa
tavoittelevasta uudesta tulokkaasta alkaen osakkaan asemaa kadehtivaan
osastonjohtajaan saakka. Olemassaolon taistelu teki tehtävänsä.
Itsekkyyden kiihottamisesta koneenkin toiminta yltyi tuottaen sen
hämmästyttävän menestyksen ja huimaavan vauhdin, jota Pariisi
ihmetteli. Hutinin takana oli Favier ja Favier'n takana muut myyjät
pitkässä jonossa. Kaikki he haukkasivat niin, että leukapielet
naksahtivat. Robineau oli julistettu uhrattavaksi, ja jokainen
irvisteli jo mielihyvästä. Kun Robineau siitä huolimatta palasi, kohosi
tyytymättömyyden nurina häntä vastaan niin rajuna ja uhkaavana, että
osaston johtaja näki tarpeelliseksi tehdä siitä lopun ja lähetti
Robineaun varastontarkastukseen antaakseen johtokunnalle siten aikaa
päätöksen tekemiseen.

-- Eroamme kaikki, jos Robineau jää paikalleen, julisti Hutin.

Asia suututti Bouthemont'ia, jonka hilpeä luonne ei kestänyt alituisia
rettelöitä. Häntä kiusasi nähdä ympärillään harmistuneita kasvoja.
Mutta sittenkään hän ei tahtonut tehdä kenellekään vääryyttä.

-- Jättäkää hänet rauhaan, hän sanoi. -- Eihän hän ole tehnyt teille
mitään.

Mutta tämä synnytti yleistä paheksumista. Vai ei mitään... Sietämätön
olio ja aina hermostunut. Ja niin ylpeä vielä, että päälle astui, jos
ei väistynyt. Siitä varsinkin osasto oli Robineaulle vihainen. Hänellä
oli naisen hermot, ja hän oli käytöksessään jäykkä ja mahdikas, niin
ettei kukaan voinut häntä sietää. Siitä kerrottiin sen seitsemän
juttua. Sanottiin hänen kerran säikäyttäneen erään nuoren miehen niin
kovasti, että tämä oli pyörtynyt, ja monta ostajaa hän kuului
suututtaneen ivallisilla huomautuksillaan.

-- Minä en voi mitään, Bouthemont sanoi. -- Olen antanut asian
johtokunnan ratkaistavaksi ja menen vain tiedustelemaan päätöstä.

Toinen pöytäkunta soitettiin kokoon. Kellon kilinä kohosi kaukaa
pohjakerroksesta liikkumattomaan ilmaan. Hutin ja Favier laskeutuivat
portaita alas. Kaikilta osastoilta tuli yksitellen myyjiä rientäen
ahtaaseen ja kosteaan ruokasalin ja keittiön väliseen käytävään, jossa
kaasu paloi pitkin päivää ja jossa aina oli tungos.

Ihmiset olivat vakavia ja äänettömiä, astiat kalisivat ja ruoanhaju
täytti ilman. Käytävän päässä pysähdyttiin erään luukun edessä. Siinä
keittäjä lautaspinojen takana, varustettuna haarukoilla ja kauhoilla,
joita upotti suunnattomiin kuparikattiloihin, jakeli annoksia. Ja jos
hän hetkeksi väistyi, näkyi hänen valkealla esiliinalla peitetyn
vatsansa takaa keittiön hehkuva liesi.

-- Jo taas, Hutin kuiskasi lukien luukun yläpuolella olevasta mustasta
taulusta päivän ruokalistaa. -- Häränlihaa kirpeällä kastikkeella tai
rauskua. Eivät koskaan kustanna paistia tässä laitoksessa. Kuka jaksaa
aina syödä soppalihaa ja kaloja.

Kalasta ei näkynyt kukaan huolivan, sillä kattila oli yhä täysi. Favier
otti kumminkin kalaa. Hänen takanaan Hutin kumartui sanoen:

-- Häränlihaa kirpeällä kastikkeella.

Koneellisella liikkeellä keittäjä tarttui haarukalla lihanpalaseen ja
valeli sitä kastikkeella, ja kun Hutin saatuaan kasvojaan vasten
tulisen leyhkän peräytyi ja lähti lautasineen, kuului jo hänen
takanaan: "Häränlihaa kirpeällä kastikkeella", ja taas: "Häränlihaa
kirpeällä kastikkeella" loppumattomiin kerrattuna kuin kirkossa
litanian surunvoittoiset sävelet. Ja keittäjä tarttui lihanpaloihin ja
valeli kastikkeella liikkuen reippaasti ja kiireisesti, niinkuin
hyvässä käynnissä oleva kello.

-- Kylmää heidän kalansa, Favier sanoi, jonka käteen ei kohonnut
lautasesta minkään vertaa lämpöä.

Kaikki liikkuivat nyt varovasti käsivarret ojossa, lautaset suorassa,
peläten törmäävänsä johonkin. Kymmenen askeleen päässä oli toinen
luukku, mistä sai juomista. Kiiltävällä peltipöydällä oli jokaiselle
pieni viinipullo, joka oli ilman korkkia ja pesusta vielä kostea.
Jokainen otti vapaalla kädellään pullonsa ja meni eteenpäin vakavana ja
jäykkänä tarkasti valvoen tasapainoaan.

Hutin mutisi äreästi:

-- No, juhlakulusta ei tunnu tulevan loppua.

Hänellä oli paikka Favier'n kanssa samassa pöydässä käytävän päässä
viimeisessä ruokasalissa. Kaikki salit olivat yhtäläisiä, viiden metrin
pituisia ja neljän levyisiä kellareita, jotka oli sivelty sementillä ja
sisustettu ruokailuhuoneiksi. Mutta maali oli halkeillut kosteudesta ja
keltaiset seinät olivat täynnä vihertäviä täpliä. Ahtaista kadulle
johtavista luukuista tuli kuin kaivon suusta kalpeaa valoa, jota
kadulla kulkijain varjot pilvinä pimittivät. Kautta vuoden, niin
heinäkuussa kuin joulukuussakin, siellä oli vähällä tukehtua keittiöstä
tuleviin vastenmielisiin kuumiin höyryihin.

Hutin oli tullut ensimmäisenä sisään. Pöydällä, joka oli toisesta
päästä seinässä kiinni ja vahakankaan peittämä, ei ollut ruokailijoiden
paikkoja merkitsemässä muuta kuin lasit, haarukat ja veitset. Pöydän
kummassakin päässä oli pino lautasia vaihtamista varten, ja keskellä
pöytää oli suuri leipä, johon oli pistetty veitsi pystyyn. Hutin pani
pullonsa pois ja asetti lautasensa pöydälle; sitten otettuaan
ruokaliinansa hyllyltä, joka oli seinien ainoa somiste, hän istuutui
huoahtaen.

-- Nälkä minulla on kuin sudella, hän sanoi.

-- Sellaista se aina on, vastasi Favier, joka asettui hänen vasemmalle
puolelleen. -- Ei ole mitään syömistä, kun nälkään nääntyy.

Pöytä oli kohta täynnä. Siinä oli tilaa kahdellekymmenellekahdelle
hengelle. Alussa kuului äänekästä astioiden kolinaa, sillä nälkäisinä,
kolmetoista tuntia kestävän työpäivän rasittamina, miehet ahmivat minkä
jaksoivat. Alussa kauppa-apulaisilla oli ollut lupa tunnin
ruokatauollaan käydä kaupungilla kahvilla. He söivät kahdessakymmenessä
minuutissa päästäkseen kiireesti ulos. Mutta kaupungilla käynti käänsi
heidän ajatuksensa työstä, ja he palasivat hajamielisinä ja
haluttomina. Siksi johtokunta oli päättänyt kieltää heitä menemästä
ulos ja myöntänyt sen sijaan halukkaille kahvia tavaratalossa
viidentoista centimen maksusta. Nyt kaikki viivyttelivät pöydässä, kun
eivät halunneet mennä osastolle ennen aikojaan. Moni luki syödessään
sanomalehteä, joka sopivaksi taitettuna oli pystytetty viinipulloa
vasten. Toiset keskustelivat tyydytettyään pahimman nälkänsä
äänekkäästi, pohtien loppumattomiin iänikuisesti jauhamiaan asioita,
ruoan huonoutta, raha-asioita ja pyhäpäivänviettoa.

-- Kuinka pitkälle olette päässeet Robineaun asiassa? eräs myyjä kysyi
Hutinilta.

Silkkiosaston alajohtajaa vastaan nostettu kapina oli puheenaiheena
kaikilla osastoilla, ja asiasta keskusteltiin joka ilta Saint-Rochin
kahvilassa puoliyöhön saakka. Hutin, joka pureskeli raivoissaan sitkeää
häränlihaa, vastasi lyhyesti:

-- Robineauko? Hänhän on palannut.

Sitten äkkiä suuttuen hän tiuskaisi:

-- Mutta tuhat tulimmaista! Aasinlihaa ne ovat minulle antaneet.

-- Jos teillä on syytä valituksiin, Favier sanoi, -- niin on myös
minulla. Olin kyllin tyhmä ottaakseni kalaa, ja se on mädännyttä.

Kaikki puhelivat yhtaikaa, toiset sadattelivat, toiset laskivat
sukkeluuksia. Deloche söi ääneti. Luonto oli antanut hänelle mainion
ruokahalun, jota hän ei ollut koskaan saanut tarpeekseen tyydyttää, ja
kun hän ansaitsi liian vähän hankkiakseen muualta lisää syömistä, hän
leikkeli itselleen paksuja leipäpaloja ja söi vähemminkin maukkaita
ruokia virnistelemättä. Kaikki nauroivat hänelle:

-- Favier, tarjotkaapa kalanne Delochelle... Hän pitää varmasti siitä.

-- Ja te lihanne, Hutin. Deloche söisi sen jälkiruoakseen.

Poika kohautti olkapäitään eikä edes vastannut. Ei ollut hänen syynsä,
että nälkä vaivasi häntä alinomaa. Moittikoot muut ruokaa; hänen täytyi
syödä sitä vatsansa täytteeksi.

Heikko vihellys keskeytti heidät ilmoittaen Mouret'n ja Bourdonclen
tulosta. Myyjät olivat jo jonkin aikaa valittaneet ruokaa niin
kehnoksi, että johtokunta oli päättänyt käydä itse arvostelemassa.
Keittiön hoitaja sai henkeä ja päivää kohti puolitoista frangia, josta
kaikki oli maksettava, ruoka-aineet, hiilet, kaasu, palvelusväki, ja
sittenkin johtokunta ihmetteli, että ruokaa sanottiin huonoksi. Juuri
tänä aamuna myyjät olivat valinneet edustajat ajamaan ruoanparannusta,
ja Mignot ja Liénard olivat saaneet tehtäväkseen puhua esimiehille
muiden puolesta. Äkkiä syntyneessä hiljaisuudessa jokainen höristi
korviaan kuullakseen mitä viereisessä huoneessa sanottiin, jonne Mouret
ja Bourdoncle olivat menneet. Jälkimmäinen väitti häränlihaa
oivalliseksi, ja Mignot sanoi toistamiseen hämmästyen tätä
järkkymätöntä väitettä: "Pureskelkaa koetteeksi", Liénard moitti kalaa
ja sanoi hiljaa: "Sehän haisee, herra." Silloin Mouret puhkesi
ystävällisiin sanoihin väittäen tahtovansa tehdä voitavansa
henkilökuntansa hyväksi. Olihan hän heidän isänsä, ja itse hän
puolestaan tyytyi vaikka kuivaan leipään, kunhan vain tiesi, että he
saivat tarpeeksi.

-- Lupaan tutkia asian, hän sanoi korottaen ääntään, niin että se
kuului käytävän päästä toiseen.

Johtokunnan tarkastus päättyi siihen, ja syömäaseiden helinä alkoi
uudestaan. Hutin mutisi:

-- Niin, usko sitä ja juo vettä!... Ei heiltä kauniita sanoja puutu.
Jos lupauksia haluatte, niin tuossa teille niitä on. Mutta
kengänanturoita he teille paistavat päivälliseksi, ja sitten ajavat
pois niinkuin koirat.

Myyjä, joka äsken oli puhunut hänelle, toisti kysymyksensä:

-- Sanoitteko siis, että Robineau...

Mutta nyt syntyi sellainen melu, että hänen äänensä hukkui siihen.
Ruokailijoiden piti itse vaihtaa lautaset, ja kun nähtiin, että
keittäjänapulainen toi pöytään suuria peltiastioita, tuli jokaiselle
kiire, ja nopeasti lautaspinot vähenivät pöydän kummastakin päästä.
Hutin huudahti:

-- Riisivanukasta! Se vain puuttui.

-- Liisteriksi hyvää, Favier sanoi ottaen lautaselleen.

Toiset kiittivät sitä hyväksi, toiset moittivat. Ne, jotka lukivat,
eivät sanoneet mitään, olivat niin innostuneet lehtensä jatkoromaaniin,
että tuskin tiesivät mitä söivät. Ilma oli kuumaa höyryä täynnä, ja
jokainen pyyhki hikeä otsaltaan. Kadulla kulkijoiden varjot pimittivät
yhtä mittaa epäjärjestyksessä olevaa pöytää.

-- Deloche tahtoo leipää, huusi joku pilkkakirves.

Leipä kiersi pöytää. Jokainen leikkeli siitä palasen itselleen ja
upotti sitten veitsen siihen vartta myöten.

-- Kuka vaihtaa jälkiruokansa minun riisivanukkaaseeni? kysyi Hutin.

Muuan nuori myyjä ilmoittautui halukkaaksi. Sitten Hutin tahtoi
luovuttaa viininsäkin, mutta siitä ei kukaan huolinut. Se oli liian
huonoa.

-- Johan minä sanoin, että Robineau on palannut, Hutin jatkoi kääntyen
äskeisen myyjän puoleen häiriintymättä muitten nauruista ja puheista.
-- Hänen asiansa on sangen vakava... Ajatelkaahan, hän turmelee
myyjättäremme toimittamalla heille solmionompelua.

-- Hiljaa! Favier kuiskasi. -- Tuossa häntä parhaillaan tuomitaan.

Tätä sanoessaan hän vilkaisi Bouthemont'iin, joka käveli Mouret'n ja
Bourdonclen välissä kertoen heille nopeasti puoliääneen jotakin, jota
nämä hartaasti kuuntelivat. Osastojen johtajain ja alajohtajain
ruokasali oli toisella puolella käytävää aivan vastapäätä. Bouthemont
oli aamiaisen lopetettuaan nähnyt Mouret'n kulkevan ohi ja käytti
tilaisuutta hyväkseen ilmoittaakseen hänelle osastossa syntyneistä
rettelöistä ja välittääkseen hänelle pulmaansa. Mouret ja Bourdoncle
eivät tahtoneet suostua uhraamaan Robineauta, joka oli tunnettu
eteväksi myyjäksi rouva Hédouinin ajoilta asti. Mutta kun päästiin niin
pitkälle, että tuli puhe solmionompelusta, Bourdoncle kiivastui.
Hulluko mies oli, kun rupesi toimittamaan myyjättärille lisätyötä.
Maksoihan talo näille tarpeeksi korkean palkan; jos he tekivät yöllä
työtä itselleen, niin eivät he päivällä jaksaneet innokkaasti suorittaa
talon tehtäviä, sehän oli päivänselvää. Varkautta se oli, ja he panivat
alttiiksi terveytensä, joka ei ollut heidän omansa. Yö oli nukkumista
varten, kaikkien tuli nukkua tai saivat mennä matkaansa.

-- Hyvällä alulla on, Hutin huomautti.

Joka kerta kun johtajat hitaasti kävellen saapuivat oven kohdalle,
kaikki myyjät seurasivat heitä uteliain katsein koettaen arvata heidän
vähäisimpienkin liikkeittensä tarkoituksen. Heiltä unohtui
riisivanukaskin, josta eräs myyjä oli löytänyt housunnapin...

-- Kuulin puhuttavan solmioista, sanoi Favier. -- Näittehän, miten
Bourdonclen nenä kävi kalpeaksi.

Mouretkin tuntui yhtyvän yhtiökumppaninsa mielipiteeseen. Myyjätär,
jonka lisätäkseen tulojaan täytyi tehdä yöllä työtä, oli loukkaus
Aarreaitan koko järjestelmää vastaan. Kuka sellainen raukka oli, joka
ei tullut myyntiprosenteillaan toimeen? Mutta kun Bouthemont mainitsi
Denisen, Mouret'n viha lauhtui heti eikä asia tuntunutkaan hänestä niin
vakavalta. Vai hänkö, tuo pikku Valognes'in tyttö! Sehän oli kumminkin
ymmärrettävää. Hän ei voinutkaan olla vielä niin taitava ja kuuleman
mukaan hänellä oli velvollisuuksia täytettävänä. Bourdoncle keskeytti
väittäen, että tyttö oli lähetettävä heti pois. Eihän sellaisesta
rumilaasta olisi koskaan mihinkään, olihan hän aina sanonut sen, ja nyt
sen näki, että hän oli ollut oikeassa. Mutta Mouret hämillään oli
nauravinaan. Hyvä Jumala, mitä ankaruutta! Joskus täytyi antaa
anteeksikin. Ja Robineauhan lopultakin oli syyllinen yksin. Olisihan
hänen, vanhan alalla olijan, tullut neuvoa raukkaa, kun paremmin tiesi
talon tavat.

-- Kas niin, nyt johtaja jo nauraa, Favier jatkoi hämmästyen, kun
Mouret näkyi tovereineen taas ovella.

-- Lempo vieköön! ärjäisi Hutin. -- Jos uskaltavat pysyttää Robineaun
meidän niskoillamme, niin kyllä heillä tulee olemaan hauskaa.

Bourdoncle katsoi Mouret'ta suoraan silmiin. Sitten hän kohautti
olkapäitään halveksivasti, merkiksi että hän oli ymmärtänyt ja että
asia oli hänestä kovin typerä. Bouthemont jatkoi valituksiaan; myyjät
uhkasivat lähteä pois, ja joukossa oli sangen eteviä miehiä. Mutta
vasta kun hän kertoi mitä huhuiltiin Robineaun ja Gaujeanin hyvistä
väleistä ja miten viimeksimainittu oli tarjoutunut auttamaan Robineauta
mitä laajimmalla luotolla, jos hän suostuisi asettumaan itsenäisenä
kauppiaana Naisten Aarreaitan kilpailijaksi, hänen kuulijansa
hämmästyivät. He vaikenivat hetkeksi. Vai oli Robineaulla sota
mielessä. Mouret oli aivan vakava, mutta hän oli halveksivinaan koko
asiaa, ikäänkuin se ei olisi ollut minkään arvoinen. Tottapa oli aikaa
päättää, kun oli ensin puhuttu Robineaun kanssa. Sitten hän puhui
leikkiä laskien Bouthemont'ille hänen isästään, joka pienestä
Montpellier'n kaupastaan oli vähän aikaa sitten tullut Pariisiin ja
ällistynyt astuessaan suunnattomaan halliin, jossa hänen poikansa
hallitsi. Naurettiin vieläkin, kun muistettiin, miten ukko oli
vihastuneena väittänyt kaikki uudenaikaiset puuhat mitättömiksi ja
ennustanut niille surkeaa loppua.

-- Tuossahan Robineau tuleekin, Bouthemont kuiskasi. -- Olin lähettänyt
hänet varastontarkastukseen välttääkseni ikävyyksiä... Suokaa anteeksi,
että pysyn pyynnössäni, mutta asia on niin pitkällä, että täytyy
toimia.

Samassa Robineau kulki tervehtien heidän ohitseen ja meni syömään
aamiaista.

-- Hyvä on. Tottapa nähdään.

He lähtivät. Hutin ja Favier odottivat yhä. Kun heitä ei enää näkynyt,
he huoahtivat helpotuksesta. Aikoikohan johtokunta nyt joka aterialla
tulla heidän suupalojaan laskemaan? Muutenkaan ei kovin hauskaa ollut,
saatikka sitten, jos ei enää saanut rauhassa syödäkään. He olivat
nähneet Robineaun palaavan, ja tämä oli näyttänyt olevan niin hyvällä
tuulella, että heitä alkoi epäilyttää juonensa onnistuminen. He
hiljensivät äänensä ja koettivat löytää uusia moittimisen aiheita.

-- Nälkäänhän tässä nääntyy, Hutin jatkoi. -- Kovempi on nälkä vielä
pöydästä noustessa.

Kuitenkin hän oli syönyt kaksi jälkiruoka-annosta, omansa ja sen
myyjän, jolle hän oli luovuttanut riisivanukkaansa. Äkkiä hän huudahti:

-- Minä siitä viis! Otan lisää ja maksan... Victor, kolmas jälkiruoka
tänne!

Poika toi mitä pyydettiin. Jälkiruoan jälkeen seurasi kahvi, ja ne
jotka joivat, maksoivat heti viisitoista centimea. Muutamat myyjistä
olivat menneet käytävään kävelemään etsimään paikkaa missä uskaltaisi
tupakoida. Muut jäivät veltosti paikoilleen rasvaisilla astioilla
sälytettyjen pöytien ääreen pyöritellen leivästä palloja ja puhellen
loppumattomiin samoista asioista ruuantähteiden hajussa, jota he eivät
enää tunteneet, ja saunanlämmössä, joka poltti heidän korvansa
punaisiksi. Seinät hikoilivat. Homehtunut holvikatto haihdutti ilmaan
myrkyllisen hengityksensä. Syötyään leipää vatsan täydeltä Deloche
sulatti ruokaansa nojaten seinään ja katsoen ääneti katossa olevaa
ikkunaluukkua. Hänen jokapäiväinen huvituksensa aamiaisen jälkeen oli
katsoa katukäytävillä kulkevien jalkoja, jotka hetkeksi kuvastuivat
ikkunaan ja katosivat. Ne olivat nilkasta katkenneita jalkoja, raskaita
kenkiä, hienoja saappaita, siroja naisten jalkineita, eläviä jalkoja
ilman ruumista ja päätä. Sadepäivinä ikkuna tahraantui niistä.

-- Nytkö jo! Hutin huusi.

Käytävän toisessa päässä kello soi, ja täytyi lähteä kolmannen joukon
tieltä. Palveluspojat tulivat vesisankoineen ja pesusienineen
puhdistamaan pöytien vahakangasta. Salit tyhjenivät hitaasti myyjien
palatessa raskain askelin takaisin osastoihinsa. Keittiössä ruoanjakaja
asettui jälleen luukulleen kala- ja lihakattilan väliin haarukoineen ja
kauhoineen valmiina uudestaan täyttämään lautasia kellomaisen
täsmällisesti.

Kun Hutin ja Favier viivyttelivät vähän, näkivät he Denisen tulevan
portaita alas.

-- Herra Robineau on palannut, Hutin sanoi ivallisen kohteliaana.

-- Hän on aamiaista syömässä, lisäsi Favier. -- Mutta jos asia on kovin
kiireinen, niin voittehan mennä ruokasaliin häntä tapaamaan.

Denise jatkoi matkaansa vastaamatta, päätään kääntämättä. Kumminkaan
hän ei kulkiessaan johtajien ruokasalin ohi voinut olla katsahtamatta
sinne. Robineau oli siellä. Denise päätti iltapäivällä käydä puhumassa
hänen kanssaan, ja tuli ruokasaliin, missä oli hänen pöytänsä. Naiset
söivät erikseen kahdessa heille varatussa huoneessa. Denise astui
ensimmäiseen. Tämäkin oli entinen kellari, mutta sisustettu mukavammin.
Keskellä huonetta oli soikea pöytä katettuna viidelletoista hengelle,
tilaa oli enemmän kuin miehillä, viini oli karahvissa, ja pöydän
toisessa päässä oli häränlihavati kastikkeineen, toisessa kalavati.
Palveluspojat, esiliinat vyötäisillä, tarjosivat ruoan, niin ettei
naisten tarvinnut itse hakea annoksiaan luukulta. Johtokunnan mielestä
näin oli sopivampaa.

-- Olette siis kiertänyt taloa? kysyi Pauline, joka jo istui pöydässä
ja leikkasi itselleen leipää.

-- Olen, Denise vastasi punastuen, -- olin saattamassa asiakasta.

Hän valehteli. Clara tyrkkäsi naapuriaan kyynärpäällään. Mikähän
Tappuratukkaa vaivasi tänään, kun käyttäytyi niin omituisesti? Kirjeitä
sai sulhaseltaan, toisen toisensa perästä, ja lähti sitten kiertämään
tavarataloa kuin hullu sanoen olevan asiaa työhuoneeseen, jossa ei edes
käynytkään. Varmaankin oli jotain tekeillä. Ja sitten Clara, joka
hyvällä ruokahalulla söi kalaansa, eltaantuneeseen silavaan tottuneen
tytön välinpitämättömyydellä, kertoi kauheasta rikoksesta, josta
kaikissa lehdissä kirjoitettiin.

-- Oletteko lukeneet siitä miehestä, joka partaveitsellä katkaisi
rakastajattarensa kaulan? kysyi hän.

-- Kummako se! sanoi pieni, lempeän ja aran näköinen myyjätär. -- Tyttö
oli toisen kanssa. Se oli aivan oikein.

Pauline suuttui. Mitä! Oliko lupa tarttua puukkoon vain sentähden,
ettei enää rakastettu. Ei ikinä! Ja keskeyttäen puheensa hän kääntyi
palveluspojan puoleen sanoen:

-- Pierre, minä en jaksa syödä häränlihaa... Käskekää laittaa minulle
lisäruokaa, esimerkiksi munakas, mutta kuohkea, jos mahdollista!

Koska hänellä oli aina makeisia taskussaan, hän odottaessaan rupesi
syömään leivän kanssa suklaanappeja.

-- Ei tosiaan sellainen mies ole mukava, Clara jatkoi. -- Niitä on
paljon mustasukkaisia. Toissapäivänäkin eräs mies kuuluu heittäneen
vaimonsa kaivoon.

Puhuessaan hän koko ajan katsoi Deniseä. Clara luuli arvanneensa hänen
salaisuutensa, sillä Denise oli käynyt kalpeaksi. Epäilemättä tuo
tekopyhä pelkäsi korvapuustia rakastajaltaan, jota petti. Eipä
hullumpaa, jos mustasukkainen sulhanen hakisi häntä täältä, niinkuin
tyttö näkyi pelkäävän. Mutta keskustelu sai toisen käänteen. Eräs
myyjätär selitti, miten sametista poistettiin likapilkut, ja sitten
puhuttiin eräästä Gaieté teatterin näytelmästä, jossa herttaiset
pikkutytöt tanssivat paremmin kuin aikaihmiset. Pauline, joka oli
hetkeksi tullut pahalle tuulelle nähdessään liian mustaksi paistuneen
munakkaansa, lauhtui huomatessaan, ettei se sittenkään ollut kovin
huono maultaan.

-- Antakaapa viinikarahvi tänne, hän sanoi Deniselle. -- Teidänkin
pitäisi tilata itsellenne munakas.

-- Kyllä liha riittää minulle, vastasi Denise, joka kuluttaakseen niin
vähän rahaa kuin suinkin tyytyi talon ruokaan, olipa se kuinka huonoa
tahansa.

Kun palveluspoika toi riisivanukkaan, kaikki naiset panivat
vastalauseen. He olivat edellisellä viikolla kieltäytyneet syömästä
sitä, toivoen ettei sitä enää tarjottaisi. Denise, joka Claran
kertomuksista levottomana ajatteli koko ajan Jeania, oli hajamielisesti
ottanut sitä lautaselleen ja oli ainoa, joka söi. Kaikki katsoivat
häneen halveksivasti. Lisäruokia tilattiin ja herkuteltiin aikalailla.
Täytyihän toki syödäkin.

-- Tiedättekö, että miehet ovat valittaneet ruoan huonoutta, sanoi
lempeän näköinen valkotavarain myyjätär, -- ja että johtokunta on
luvannut...

Toiset nauroivat hänelle vasten silmiä, eikä kukaan enää puhunut
johtokunnasta. Kaikki joivat kahvia, paitsi Denise, joka oli sanonut
ettei pitänyt kahvista. Siinä istuivat kuppinsa ääressä villapukuiset
valkotavaroiden myyjättäret, vaatimattoman näköiset niinkuin
pikkuporvariston naiset, valmiiden vaatteiden myyjättäret,
jotka silkkipukua suojeleva ruokaliina kaulassa muistuttivat
palvelijattariensa pöytään eksyneitä hienoja rouvia. Oli koetettu avata
ikkuna tukahduttavan ilman vaihtamiseksi, mutta se oli täytynyt heti
taas sulkea, sillä vaunujen räminä kävi niin kovaksi, että korvia
särki.

-- Hiljaa, kuiskasi Pauline, -- tuossa on taas tuo vanha heittiö.

Se oli isä Jouve. Hänen oli tapana ilmaantua aterian lopulla neitien
ruokasaliin. Hymysuin hän kiersi pöytää tiedustellen olivatko neidit
syöneet hyvällä ruokahalulla. Mutta kiusaantuneina hänen läsnäolostaan
neidit kiirehtivät nousemaan pöydästä ja riensivät pois odottamatta
kellon soittoakaan. Clara katosi ensimmäiseksi ja muut seurasivat
häntä. Kohta ei muita ollut jäljellä kuin Denise ja Pauline. Pauline
söi suklaanappeja.

-- Minäpä lähetän palveluspojan ostamaan appelsiineja, Pauline sanoi
nousten ... -- tuletteko?

-- Aivan heti, vastasi Denise, joka vielä pureskeli leivän palaa, sillä
hän tahtoi jäädä viimeiseksi voidakseen puhutella Robineauta osastolle
mennessään. Mutta kun hän huomasi olevansa yksin isä Jouven kanssa,
hänen tuli paha olla, ja tuskastuneena hänkin nousi pöydästä. Mutta
nähdessään hänen lähestyvän ovea isä Jouve sulki häneltä tien.

-- Neiti Baudu...

Seisoen Denisen edessä hän hymyili isällisen suopeasti. Hänen suuret
harmaat viiksensä ja lyhyeksi leikattu tukkansa tuntuivat osoittavan
sotilaallisen suoraa rehellisyyttä. Hän pullisti mahtavaa rintaansa,
jossa loisti punainen nauha.

-- Mitä tahdotte, herra Jouve? kysyi Denise rauhoittuneena.

-- Näin teidät taas tänä aamuna ystävättärenne kanssa puhelemassa
tuolla ylhäällä verhojen takana. Tiedättehän, että se on ohjesääntöä
vastaan, ja jos ilmoittaisin asiasta... Ystävättärenne Pauline näyttää
pitävän teistä paljon.

Hänen viiksensä värähtivät, ja hänen juhlallisen korkea
nautinnonhimoinen kotkannenänsä alkoi hohtaa.

-- Kuulkaahan, mistä syystä te pidätte toisistanne niin paljon?

Denise ymmärtämättä mitä hän tarkoitti tunsi selittämätöntä
vastenmielisyyttä.

-- Totta on, että puhelimme, herra Jouve, hän sopersi, -- mutta eihän
siinä mitään pahaa ole... Kiitän teitä kumminkin hyvyydestänne minua
kohtaan.

-- Eihän minun pitäisi hyvyyttä osoittaa, hän sanoi. -- Lain
edustajanahan minun vain tulisi olla... Mutta kun satun tekemisiin noin
sievän pikku neidin kanssa...

Hän tuli vielä lähemmäksi. Silloin Denisen valtasi todella pelko.
Paulinen sanat palasivat hänen mieleensä ja hän muisti mitä oli kuullut
kerrottavan osastolla isä Jouven hätyyttämistä myyjättäristä, joiden
oli ollut pakko maksaa hänelle hänen suosiostaan. Ei isä Jouve tosin
tavaratalossa uskaltanut ilmaista oikeaa luontoaan, nipisti vain
pöhöttyneillä sormillaan neitosia poskesta ja piteli heitä kädestä niin
kauan, ettei luullut muistavan irti päästääkään. Vasta tavaratalon
ulkopuolella, jos tytöt suostuivat käymään hänen luonaan
Moineaunkadun varrella voileipiä syömässä, hän luopui isällisistä
suojelijantavoistaan ja heittäytyi mielitekojensa valtaan.

-- Älkää koskeko minuun, kuiskasi Denise peräytyen.

-- Kas niin, hänen kiusaajansa sanoi, -- ettehän toki pelkää ystävää,
joka aina säästää teitä ikävyyksiltä... Olkaa ystävällinen ja tulkaa
tänä iltana luokseni juomaan teetä. Hyvästä sydämestä se tarjotaan.

Denise peräytyi yhä enemmän.

-- En! En!

Ruokasali oli yhä tyhjä, sillä palveluspoika oli asioilla. Jouve
kuullosteli käytävästä askelia, heitti nopean katseen ympärilleen ja
voimatta enää hillitä itseään koetti suudella Deniseä kaulaan.

-- Pieni hupakko, hän kuiskasi, -- eihän noin komeatukkaisen sovi
arastella. Tulkaahan tänä iltana, ihan huviksenne vain.

Tuntien ihollaan miehen hehkuvien kasvojen polttavan hengityksen Denise
joutui sellaisen kauhun valtaan, että työnsi miehen rajusti luotaan.
Sysäys tuli niin odottamattomasti, että isä Jouve horjui ja olisi
kaatunut pöydän alle, ellei tuoli olisi ollut onneksi edessä ottamassa
häntä vastaan. Mutta kaatuessaan hän veti mukanansa viinikarahvin,
jonka sisältö räiskyi hänen valkealle kravatilleen ja kasteli
likomäräksi kunniamerkin punaisen nauhan. Vimmoissaan hän jäi
liikkumattomana paikalleen muistamatta edes pyyhkiä tahraantunutta
pukuaan. Mitä! Kuinka hän olisi voinut odottaa mitään tällaista kun ei
tehnyt edes väkivaltaa vaan totteli ainoastaan hyvän sydämensä käskyä.

-- Kunniani kautta, neiti, kyllä te vielä kaduttekin!

Denise oli juossut pakoon. Samassa kello soi, hämmennyksissään hän
unohti Robineaun ja saapui vapisten osastolleen. Hän ei uskaltanut
hievahtaakaan sieltä. Kun aurinko iltapäivällä paahtoi Gaillonin aukion
puoleista julkisivua, tuli kuumuus välikerroksen huoneissa
ikkunaverhoista huolimatta sietämättömäksi. Asiakkaita kävi osastolla,
mutta kauppoja ei syntynyt, vaikka myyjättäret hikipäissään
häärivät. Koko osasto alkoi haukotella, ja Aurélie rouvan silmät
tuijottivat unisesti seinään. Vihdoin kolmen aikaan, kun Denise näki
johtajattaren nukahtavan, hän pujahti ovesta ja lähti taas kiertämään
tavarataloa toimiessaan niinkuin ainakin asioilla oleva. Pettääkseen
uteliaita katseita hän ei mennyt suoraan silkkiosastolle, vaan
poikkesi pitsiosastolle kysyäkseen muka jotakin Delochelta.
Sitten alakerroksessa hän kulki lyhyttavaraosaston ohi ja saapui
solmio-osastolle, kun hän äkkiä hämmästyksekseen huomasi Jeanin
edessään.

-- Mitä, sinäkö täällä! hän kuiskasi aivan kalpeana.

Jean oli paljain päin ja työpuserossa. Epäjärjestyksessä olevat hiukset
kähertyivät hänen tyttömäisen hienohipiäiselle otsalleen. Mustia
solmioita sisältävän kaapin edessä seisoen hän näkyi vajonneen syviin
mietteisiin.

-- Mitä sinä täällä teet? jatkoi Denise.

-- Mitäkö teen? Odotan tietysti sinua... Kun olet kieltänyt minua
käymästä tapaamassa sinua täällä, niin pistäydyin vain sisälle
sanomatta kenellekään mitään. Ei sinun tarvitse minusta välittää. Älä
ole tuntevinasikaan, jos ei tee mielesi.

Myyjät katsoivat heihin jo kummastellen. Jean jatkoi hiljemmällä
äänellä:

-- Kuule, hän tahtoi tulla kanssani tänne. Niin kyllä, hän odottaa
Gaillonin aukiolla, suihkukaivon luona... Anna pian viisitoista frangia
tai olemme hukassa. Usko pois, totta se on, yhtä totta kuin että
aurinko valaisee.

Deniseä alkoi hävettää. Hänen ympärillään naurettiin täyttä kurkkua
koko outoa juttua. Solmio-osaston takana oli ovi pohjakerrokseen, hän
työnsi veljensä sinne ja laskeutui nopeasti hänen kanssaan portaat.
Jean jatkoi kertomustaan haparoiden, tietämättä kuinka alkaa ja mitä
sanoa, jotta sisar uskoisi.

-- Rahat eivät ole tietenkään häntä varten. Hän on aivan liian hieno
vaatiakseen niitä. Eikä miestäkään varten, hän nyt viidestätoista
frangista välittäisi. Hän ei sallisi miljoonastakaan vaimoaan
loukattavan. Tärkkelystehtailija hän on, johan sinulle sanoin, että he
ovat sangen varakasta väkeä... Ei, ne ovat erästä jonninjoutavaa
juoppoa varten, joka tuntee heidät ja joka on sattunut näkemään meidät
yhdessä. Ja ymmärräthän, että jos en tänä iltana anna hänelle rahoja...

-- Ole vaiti, kuiskasi Denise. -- Aivan heti. Menehän nyt vain...

He olivat saapuneet lähettämöön. Kuolleen kauden kestäessä avara
kellari uinui kellariluukuista tulevassa kalvakkaassa valossa. Siellä
oli viileää, holvit olivat täynnä äänettömyyttä. Yksi ainoa poika
kokoili säiliöstä Madeleinelle meneviä paketteja, ja Campion,
toimistonjohtaja, istui suurella lajittelupöydällä jalat riipuksissa ja
silmät puoliummessa.

Taas Jean yritti alkaa:

-- Hänen miehellään on iso veitsi...

-- Menehän, Denise sanoi työntäen häntä edellään.

He kulkivat ahtaita käytäviä, missä kaasu paloi koko päivän. Oikealla
ja vasemmalla oli pimeitä kellareita, joissa oli lisävarastoja
lautaseinien takana. Vihdoin Denise pysähtyi yhtä tällaista seinää
vasten. Tänne tuskin kukaan tulisi, mutta Denise tiesi, että pääsy
tänne oli kielletty ja hän värisi pelosta.

-- Jos juoppo puhuu, Jean jatkoi, -- niin mies, jolla on iso veitsi...

-- Mistä minä ne viisitoista frangia otan! Denise huudahti
epätoivoissaan. -- Etkö sinä voi käyttäytyä siivosti! Aina sinulle
tapahtuu jotain merkillistä.

Jean löi kädellään rintaansa. Hän ei enää itsekään oikein tiennyt,
mikä loruissa oli totta, pani vain mielikuvituksensa liikkeelle
kaunistaakseen rahantarpeitaan. Sillä jokin kiireinen tarvis kumminkin
oli aina pohjalla.

-- Vannon kaikkein pyhimmän kautta, että täyttä totta on tällä
kertaa... Pidin häntä näin, ja hän suuteli minua...

Denise käski uudestaan hänen vaieta. Hänkin tuskastui lopuksi.

-- En minä tahdo tietää enkä huoli sinun salaisuudestasi. Se on ruma...
Ja sinä kiusaat minua joka viikko ja tapat minut rahanpyynnöilläsi.
Yökaudet saan valvoa ja tehdä työtä... Ja sitä paitsi riistät leivän
veljesi suusta.

Jean jäi seisomaan suu auki, kasvot kalpeina. Mitä! Rumako se oli? Hän
ei käsittänyt. Lapsuudesta asti hän oli tottunut kohtelemaan siskoaan
kuin toveria ja uskomaan hänelle kaiken. Sehän oli aivan luonnollista.
Mutta häntä masensi että Denise hänen tähtensä valvoi yönsä. Ajatus,
että hän kidutti siskoaan ja riisti Pépéltä leivän, koski häneen niin
kipeästi, että hän hyrähti itkuun.

-- Oikeassa olet, konnamaista se on, hän huudahti. -- Mutta rumaa se ei
ole, päinvastoin, ja senpätähden juuri täytyy aina alkaa alusta... Hän
on jo kahdenkymmenen, ja hän luuli koko juttua leikiksi, vain siksi
että minä tuskin olen täyttänyt seitsemäntoista. Hyvä Jumala, kuinka
olen itselleni vihainen! Pieksää minut pitäisi.

Hän oli tarttunut sisarensa käsiin suudellen niitä ja valellen niitä
kyynelillään.

-- Anna minulle viisitoista frangia, ja tämä on oleva viimeinen kerta,
vannon sen sinulle... Tai ole antamatta, parempi minun on kuolla. Jos
mies tappaa minut, niin sillähän pääset minusta.

Kun Denise alkoi itkeä, hän katui sanojaan.

-- Kenties hän ei tahdokaan tappaa ketään... Koetamme sopia, lupaan sen
sinulle, sisko kulta. Kas niin hyvästi! Nyt lähden.

Samassa he kuulivat askelia käytävän perältä ja säpsähtivät kumpikin.
Denise työnsi veljeään lähemmälle seinää pimeään nurkkaan. Hetken
aikaan he eivät kuulleet muuta kuin vieressään palavan kaasuliekin
sihinän. Sitten askeleet lähestyivät, ja Denise näki isä Jouven, joka
lähestyi jäykkänä kuin aina. Oliko hän täällä sattumalta, vai olisiko
joku paljastanut heidät hänelle? Denise pelästyi niin silmittömästi,
että meni aivan sekaisin, ja työntäen Jeanin pimeästä ulos hän lähti
juoksemaan ajaen poikaa edellään ja sopertaen:

-- Mene pois! mene pois!

He juoksivat minkä jaksoivat. Isä Jouve seurasi heidän kintereillään
juosten raskaasti läähättäen. He joutuivat uudelleen lähettämöön ja
tulivat portaille, jotka johtivat Michodièrenkadulle.

-- Mene pois! toisti Denise, -- mene pois!... Jos voin, niin lähetän
sinulle viisitoista frangia.

Jean meni pois pää pyörällä. Kun järjestyksenvalvoja saapui
hengästyneenä, hän näki vain vilahdukselta pojan valkean paidan ja
liehuvat kullanväriset kiharat, jotka katosivat kadun kulmasta. Isä
Jouve jäi hetkeksi seisomaan tointuakseen ja ryhdistäytyäkseen. Hänellä
oli uusi valkea solmio, jonka hän oli ostanut valkotavaraosastolta ja
jonka solmu hohti kuin lumi.

-- Siistiä käytöstä todellakin, neiti, hän sanoi vapisevin huulin. --
Siistiä, sangen siistiä... Toivotte kenties, että minä hyväksyn
sellaisen käytöksen kuin te pohjakerroksessa... Siistiä tosiaankin...

Denise nousi portaita isä Jouven seuratessa häntä yhä samaa virttä
veisaten. Denise ei saanut sanaakaan sanotuksi puolustuksekseen. Hän
katui, että oli lähtenyt juoksemaan. Olisihan hän voinut selittää asian
ja näyttää veljensä. Nyt he saivat taas aihetta epäillä hänen
käytöstään, eikä kukaan uskoisi häntä, vaikka hän kuinka vakuuttaisi.
Vielä kerran hän unohti Robineaun ja meni takaisin osastolleen.

Jouve meni viipymättä johtokunnan kokoushuoneeseen ilmoittamaan
asiasta. Mutta palveluspoika sanoi Mouret'n parhaillaan olevan herra
Bourdonclen ja herra Robineaun kanssa tärkeässä neuvottelussa. Sitä oli
kestänyt neljännestunnin. Ovi oli auki, ja Jouve kuuli Mouret'n
iloisesti kysyvän Robineaulta, oliko hän lomaansa tyytyväinen. Ei ollut
lainkaan puhetta erosta, päinvastoin keskusteltiin muutamista osastolla
tehtävistä muutoksista.

-- Haluatteko jotain, herra Jouve? huusi Mouret. -- Käykää sisään!

Mutta Jouve totellen vaistoaan kääntyi Bourdonclen puoleen, joka tuli
huoneesta, ja kertoi hänelle kaiken. Kävellen vierekkäin he kulkivat
hiljaa pitkin huiviosastoa, toinen kumarassa kuiskaten toisen korvaan,
toinen kuunnellen kasvot aivan liikkumattomina. Ei värähdyskään niissä
paljastanut kertomuksen tekemää vaikutusta.

-- Hyvä on, hän sanoi lopulta.

He olivat saapuneet valmiiden vaatteiden osastolle ja menivät sisään.
Aurélie rouva torui parhaillaan Deniseä. Mistä hän taas tuli, ei kai
hän nyt uskaltanut väittää olleensa työhuoneessa? Hänen alituisia
katoamisiaan ei todella enää voinut antaa anteeksi.

-- Rouva Aurélie, sanoi Bourdoncle.

Hän oli päättänyt itse ryhtyä kurinpalautukseen Mouret'lta kysymättä,
sillä hän arveli tämän liian heikoksi. Johtajatar meni hänen luokseen,
ja kuiske alkoi uudestaan. Koko osasto odotti aavistaen pahaa. Lopulta
Aurélie rouva kääntyi julistaen mahtavasti:

-- Neiti Baudu...

Ja hänen majesteettisilla kasvoillaan oli kaikkivaltiuden järkähtämätön
liikkumattomuus, kun hän jatkoi:

-- Käykää kassaan! Nuo hirveät sanat kaikuivat oudosti asiakkaista
tyhjässä osastossa. Denise seisoi huokaustakaan päästämättä suorana ja
kalpeana. Sitten hän kysyi katkonaisin sanoin:

-- Kassaanko? Minunko... Miksi? Mitä olen tehnyt?

Bourdoncle vastasi säälimättömän kovasti, että neiti Baudu tiesi kyllä
itse sen ja että hänen oli parempi olla pyytämättä selitystä. Sitten
hän alkoi puhua solmioista ja sanoi, että olisi todella kaunista, jos
kaikki neidit kävisivät alakerroksessa tapaamassa nuoria miehiä.

-- Veljenihän se oli, sanoi Denise avuttoman katkerasti.

Marguerite ja Clara purskahtivat nauruun, ja rouva Frédéric, joka ei
tavallisesti sanonut mitään, pudisti epäilevästi päätään. Aina vain
väitti veljekseen. Ei sitä lopuksi jaksanut kuunnellakaan. Silloin
Denise katsoi heihin kaikkiin, Bourdoncleen, joka jo alussa oli
vastustanut hänen palvelukseen ottamistaan, isä Jouveen, syyttäjäänsä,
jolta ei voinut toivoa mitään oikeutta, tovereihin, jotka yhä vihasivat
häntä hänen yhdeksän kuukautta osoittamastaan lempeästä rohkeudesta
huolimatta ja jotka nyt iloitsivat hänen onnettomuudestaan. Tarpeetonta
kai oli puolustautua. Mitä varten hän olisi pyrkinyt jäämään tänne,
missä kukaan ei välittänyt hänestä. Ja hän meni ovesta ulos sanomatta
sanaakaan, luomatta katsettakaan saliin, missä oli niin kauan
taistellut.

Mutta kun hän oli yksin hallissa, itku nousi hänen kurkkuunsa. Eikö
kukaan rakastanut häntä. Äkkiä Mouret muistui hänelle mieleen, ja koko
hänen olemuksensa nousi kapinaan. Ei, hän ei suostuisi tällaiseen
vääryyteen. Mouretkin kenties uskoisi tuota häpeällistä syytöstä,
uskoisi todeksi, että hän oli tavannut vieraan miehen kellarissa. Sitä
häpeää hän ei sietänyt. Hän tunsi vastustamatonta halua mennä Mouret'n
puheille antamaan hänelle selityksen, puhdistautuakseen, sillä
yhdentekevää hänelle oli minne hän meni, kunhan Mouret vain ei uskoisi
sellaista. Hänen entinen pelkonsa, tuo jähmetyttävä väristys, joka aina
oli vallannut hänet Mouret'n läheisyydessä, tuntui äkkiä sulavan
kiihkeään tarpeeseen päästä näkemään hänet ennen lähtöä, vannoa
hänelle, ettei ollut tehnyt mitään häpeällistä.

Kello kävi viidettä, ja tavaratalo alkoi herätä illan viilentyessä.
Denise asteli reippaasti johtokunnan huonetta kohti. Mutta kun hän oli
päässyt ovelle, sai toivottomuus uudestaan hänessä vallan. Hänen
kielensä tuntui kangistuvan, elämän raskaus painavan hänen hartioitaan.
Tuskin Mouretkaan häntä uskoisi. Kenties hänkin nauraisi niinkuin
muutkin. Pelko sai hänet peräytymään. Ei maksanut vaivaa; parempi olla
yksin, parempi kadota, kuolla. Sitten, kenellekään mitään sanomatta, ei
edes Delochelle eikä Paulinellekaan, hän meni suoraan kassalle.

-- Neiti, sanoi virkailija, teille maksetaan kahdestakymmenestäkahdesta
päivästä kahdeksantoista frangia seitsemänkymmentä centimea johon tulee
lisäksi seitsemän frangia myyntivoittoa... Senhän te olette saapa, eikö
niin?

-- Oikein on, herra. Paljon kiitoksia!

Ja kun Denise rahat kädessä poistui kassalta, hän kohtasi vihdoin
Robineaun. Tämä oli jo kuullut Denisen erosta ja lupasi käydä
työnantajalta perimässä solmioiden ompelemisesta tulevat rahat. Hän
koetti lohduttaa onnetonta. Ja kiivastuen hän lopulta purki vihaansa
luonnottomia oloja vastaan. Oli tämäkin elämää! Aina sokean oikun
varassa, erottamisen pelossa, saamatta edes täyden kuukauden
palkkaakaan, kun syyttä ajettiin pois. Denise meni ilmoittamaan rouva
Cabinille, että aikoi haettaa matkatavaransa jo samana iltana, jos
mahdollista. Kello löi viisi, kun hän huomasi olevansa Gaillonin aukion
käytävällä kiireisen joukon jaloissa.

Illalla, kun Robineau palasi kotiinsa, hän sai johtokunnalta kirjeen,
jossa hänelle ilmoitettiin, että osaston järjestystä koskevista syistä
johtokunnan oli pakko luopua hänen palveluksistaan. Vielä samana
iltapäivänä hän oli puhunut johtajan kanssa. Moukarin iskulta se
tuntui. Hutin ja Favier riemuitsivat silkkiosastolla yhtä meluisasti
kuin valmiiden vaatteiden osastolla Marguerite ja Clara. Hyvältä
tuntui. Suursiivous väljensi tilat. Yksistään Deloche ja Pauline
kohdatessaan toisensa osastojen tungoksessa muistivat kaipauksella
Deniseä, entistä lempeää ja hiljaista toveriaan.

-- Ah, Deloche sanoi, -- jos hänelle muualla käy hyvin, niin tahtoisin,
että palaisi tänne tallaamaan nuo ilkiöt maahan.

Bourdonclen täytyi yksinään kestää Mouret'n vihanpurkaukset. Kun tämä
sai tietää Denisen erottamisesta, hän suuttui silmittömästi.
Tavallisesti hän ei paljon henkilökunnasta välittänyt, mutta nyt hän
oli huomaavinaan kapinan oireita, yksinvaltansa halveksimista. Eikö hän
enää ollut isäntä omassa talossaan? Muutko käskivät? Hän ei kärsinyt,
että hänen selkänsä takana vehkeiltiin. Kaiken oli tapahduttava hänen
nähtensä, ja jos joku uskalsi vastustaa hänen tahtoaan, niin taitettava
hänet oli kuin oljenkorsi. Hankittuaan sitten asiasta tarkempia tietoja
hermostuneen kiivaasti, mitä ei edes kyennyt salaamaan, hän suuttui
uudestaan. Tyttö parka ei valehdellut. Veljensä hän oli kellarissa
tavannut. Olihan Campion tuntenut hänet. Mitä syytä oli hänen
erottamiseensa? Mouret oli jo vähällä vaatia hänet otettavaksi
takaisin.

Mutta Bourdoncle taivutti selkänsä rajuilman raivotessa väittämättä
vastaan. Hän odotti aikaansa. Ja kun vihdoinkin Mouret tuntui kerran
olevan lauhkeammalla tuulella, hän uskalsi sanoa:

-- Parempi kaikissa suhteissa, että hän on poissa.

Mouret joutui hämilleen, veri kohosi hänen kasvoihinsa.

Hän vastasi nauraen:

-- Vai parempi. Mutta ette taida aivan väärässäkään olla. Mennään
kiertämään tavarataloa. Kauppa alkaa vilkastua. Eilen myynti nousi jo
sataantuhanteen.



VII.


Denise jäi hetkeksi seisomaan kivikadulle aivan huumaantuneena. Kello
oli jo viisi, mutta päivä oli vielä polttavan kuuma ja taivas täynnä
keskikesän häikäisevän valkeaa hohdetta. Onnettomuus oli kohdannut
hänet niin äkkiarvaamatta, hänet oli ajettu pois niin odottamatta,
ettei hän tiennyt minne mennä eikä mitä tehdä, hän käänteli vain
koneellisesti taskussaan kassasta saamiaan rahoja.

Ajurinvaunujen jono pakotti hänen odottamaan Naisten Aarreaitan
jalkakäytävällä, ennenkuin hän uskalsi heittäytyä tungokseen.
Päästyään vihdoinkin kadun toiselle puolelle hän kulki Gaillonin
aukion poikki ikäänkuin mennäkseen Ludviginkadulle, mutta muuttaen
mieltään hän kääntyikin Saint-Rochinkadulle. Kuitenkaan hän ei
näyttänyt vielä tietävän minne suunnata kulkunsa, sillä hän pysähtyi
Neuve-des-Petits-Champs'inkadun kulmaan ja lähti kulkemaan tätä katua
katsottuaan epäröiden ympärilleen. Jouduttuaan Choiseulin kauppakujalle
hän poikkesi sille ja palasi sitten, tietämättä kuinka, Monsignynkadun
kautta Saint-Augustininkadulle. Hänen päätään pyörrytti ja korvissa
soi. Kun hän sattui näkemään kaupunginlähetin, hän ajatteli, että
matkakirstu olisi ollut haettava, mutta eihän hän tiennyt minne viedä
sen. Hänestä tilanne tuntui mielettömältä, hänellä oli vast'ikään ollut
huone missä asua ja vuode missä nukkua.

Kohottaen katseensa hän rupesi tutkimaan talojen ikkunoita, joissa oli
kaikenlaisia ilmoituksia. Hajamielisesti hän luki niitä sisäisen
väristyksen puistattamana. Tämä äkillinen muutos tuntui hänestä aivan
mahdottomalta. Vielä äsken hän oli suojassa, ja nyt hän harhaili tämän
suuren, tuntemattoman kaupungin kaduilla turvatonna, avutonna. Olihan
hänen kumminkin jossakin syötävä ja nukuttava. Kadut seurasivat
toisiaan. Moulininkadulta hän joutui Annankadulle ja kiersi samaa
kaupunginosaa uskaltamatta mennä sen rajojen ulkopuolelle. Äkkiä hän
hämmästyksekseen huomasi olevansa uudestaan Naisten Aarreaitan edessä,
ja paetakseen tätä taloa, josta hän näkyi olevan pääsemättömissä, hän
lähti kiireesti kulkemaan Michodièrenkatua.

Onneksi Baudu ei ollut ovellaan. Elbeufin vanha liike näytti lepäävän
kuoleman unta himmeiden ikkunalasiensa takana. Hän ei olisi koskaan
uskaltanut näyttäytyä sedälleen, joka ei ollut häntä tuntevinaan, eikä
hän tahtonut joutua hänen elätettäväkseen nyt, kun kamalat ennustukset
olivat käyneet toteen. Mutta toisella puolen katua keltainen ilmoitus
pysähdytti hänet: _Kalustettu huone vuokrattavana_. Tämä
vuokrailmoitus oli ensimmäinen, joka ei häntä pelottanut, niin köyhältä
talo näytti. Katsottuaan lähempää hän huomasi sen olevan vanhan,
Naisten Aarreaitan ja Duvillard'in välissä kituvan kaksikerroksisen
hökkelin ruosteenvärisessä seinässä. Puotinsa ovella vanha, parrakas
Bourras, silmälasit päässä, tutki norsunluista kepinsakaraa. Talo oli
kokonaan hänellä vuokralla, ja vähentääkseen vuokrasummaa hän otti
huoneisiin asukkaita.

-- Teillä taitaa olla huone vuokrattavana, sanoi Denise totellen
äkillistä päähänpistoa.

Bourras kohotti terävät, tuuheiden kulmakarvojen alla piilevät silmänsä
ja hämmästyi nähdessään Denisen. Hän tunsi tavaratalon neidit, ja
vastasi silmäiltyään Denisen huolellista pukua ja siivoa käytöstä:

-- Ei se teille kelpaa.

-- Paljonko siitä on vuokraa? Denise kysyi.

-- Viisitoista frangia kuussa.

Denise tahtoi käydä katsomassa huonetta. Kun vanhus päästettyään hänet
ahtaaseen puotiin, katseli häntä yhä ihmeissään, hän kertoi eronneensa
tavaratalon palveluksesta ja lisäsi, ettei tahtonut vaivata setäänsä.
Bourras suostui hakemaan avaimen puodintakaisesta ahtaasta kammiosta,
joka oli hänen makuuhuoneenaan ja keittiönään ja jonka tomuisesta
ikkunasta kuulsi vähäisen, tuskin kahden metrin levyisen sisäpihan
vihertävä valo.

-- Menen edeltä, jottette kaatuisi, Bourras sanoi kaupan sivulla
kulkevassa kosteassa käytävässä.

He kävelivät haparoiden, kunnes porraskäytävä tuli eteen. Bourras
varoitteli yhä enemmän. Kaidepuut olivat seinän puolella. Käänteessä
oli kolo, johon ei pitänyt astua. Joskus asukkaat jättivät
rikkalaatikkonsa käytävään, joten täytyi varoa, ettei kompastunut
niihin. Pimeys oli niin sakea, ettei Denise nähnyt mitään. Hän tunsi
seinän muurauksesta lähtevän kylmän kosteuden. Käytävän käännöksen
kohdalla pieni, pihalle antava ruutu valaisi heikosti kiertoportaiden
mustana ammottavaa kuilua, likaisia seiniä sekä halkeilleita ja
maalaamattomia ovia.

-- Jospa edes nuo huoneet olisivat vapaina! Bourras jatkoi. -- Niissä
teidän olisi hyvä olla... Mutta siellä asuu naisia.

Toisessa kerroksessa valaisi vähän kirkkaampi valo rappiolla olevan
talon surkeaa alastomuutta. Leipurinoppilas asui ensimmäisessä
huoneessa ja toinen huone käytävän perällä oli vuokrattavana. Kun
Bourras oli avannut oven, täytyi hänen jäädä kynnykselle, jotta
Denisellä olisi tilaa tarkastella huonetta. Vuode oli oven suussa, niin
että yksi henkilö pääsi juuri ja juuri siitä sisään. Perällä oli pieni
pähkinäpuinen lipasto, mustunut kuusipuinen pöytä ja kaksi tuolia.
Niitä asukkaita varten, jotka itse keittivät ruokansa, oli kamiinan
edessä pieni muurattu uuni, jonka ääressä täytyi askaroida polvillaan.

-- Ei se muhkea ole, Jumala paratkoon, Bourras sanoi, -- mutta ikkuna
on iloinen. Siitä näkee kadulle.

Kun Denise hämmästyen katsoi sängyn yläpuolella olevaa katon nurkkaa,
johon huoneen joku asukas oli kynttilällä polttanut nimensä
"Ernestine", Bourras lisäsi vaatimattomasti:

-- Olisihan tässä parantamista, mutta jos rupeaisin tekemään
korjauksia, en tulisi itse toimeen.

-- Tämä sopii sangen hyvin, sanoi Denise.

Hän maksoi kuukaudesta, pyysi lakanoita ja kaksi pyyheliinaa ja teki
vuoteensa tyytyväisenä, kun tiesi missä nukkua yön. Sitten hän haetti
matkakirstunsa ja muutto oli tehty.

Nyt Denisellä oli kaksi kovaa kuukautta edessä. Koska hän ei voinut
maksaa Pépén hoidosta, hänen täytyi ottaa lapsi luokseen ja käyttää
hänelle vuoteena vanhaa sohvaa, jonka Bourras lainasi. Puolellatoista
frangilla päivässä hän tuli toimeen, vuokra siihen laskettuna, jos hän
itse söi kuivaa leipää ja antoi lapselle vähän lihaa. Kahtena
ensimmäisenä viikkona hän suoriutui jotenkin hyvin, sillä hänelle oli
vuokran maksettuaan jäänyt kymmenen frangia, ja sitten hän sai
saatavansa solmioiden ompelemisesta, kahdeksantoista frangia
kolmekymmentä. Mutta kun nämä varat loppuivat, hän näki puutetta.
Turhaan hän koetti hakea paikkaa Clichyn aukion, Bon Marchén ja Louvren
tavarataloista. Kuolleen kauden kestäessä kauppa oli joka paikassa
lamassa, ja hänen käskettiin odottaa syksyyn. Enemmän kuin viisituhatta
erotettua kauppa-apulaista samoili niinkuin hänkin Pariisin katuja työn
haussa. Hän koetti hankkia itselleen käsityötä, mutta kun hän ei
tuntenut Pariisia, ei hän tiennyt mistä tuottavaa työtä sai, vaan otti
vastaan mitä tahansa eikä saanut aina maksuakaan. Joskus hän syötti
Pépélle päivälliseksi lientä sanoen syöneensä itse kaupungilla, ja
sitten hän meni nälkäisenä nukkumaan, pää kuumeesta suhisevana. Kun
Jean sattui tulemaan tällaisina puutteen päivinä, hän oli aivan
epätoivoissaan, sillä hän tiesi olevansa kurjuuteen syypää, ja hän
katui niin kipeästi konnamaisuuttaan, että Denisen täytyi usein
valehdella rauhoittaakseen häntä. Kun muu ei auttanut, tyttö antoi
hänelle usein kahden frangin rahankin osoittaakseen, että hänellä oli
muka säästöjä. Denise ei koskaan valittanut veljien kuullen. Ja pyhänä,
jos hänen varansa sallivat hänen ostaa palasen vasikanpaistia, jonka
hän valmisti polvillaan uunin edessä, niin ahdas huone oli täynnä
huoletonta iloa. Sitten, kun Jean oli palannut mestarinsa luo ja Pépé
vaipunut unen helmaan, Denisellä oli koko yö edessään seuraavan päivän
toimeentulon hankkimiseen.

Mutta hänellä oli muitakin huolia, jotka pitivät häntä yöllä valveilla.
Ensimmäisessä kerroksessa asuvat naiset ottivat iltaisin myöhään
vieraita vastaan, ja joskus tapahtui, että vieraat erehtyivät ja
tulivat nyrkillä takomaan hänen oveaan. Bourras oli neuvonut häntä
pysymään aivan hiljaa, sanaakaan sanomatta, ja Denise pisti hiiskumatta
päänsä pieluksen alle tukkiakseen korvansa ja saadakseen kirouksilta
rauhan. Myöskin hänen naapurinsa, leipurinoppilas, oli kiusana. Tämä
pääsi vasta aamulla kotiin ja vahti Deniseä, kun tämä meni hakemaan
vettä. Ja sitten hän kaivoi seinään reikiä nähdäkseen Denisen
peseytyvän, niin että tytön täytyi ripustaa vaatteita seinälle
saadakseen olla rauhassa. Mutta vielä enemmän häntä vaivasivat kadulla
törkeät ahdistelut. Hän ei voinut pistäytyä vähimmällekään asialle
kaduille, missä huonomaineisten kaupunginosien hylkiöt kuljeskelivat,
kuulematta takanaan läähättävää hengitystä ja riettaita ehdotuksia.
Miehet ajoivat häntä takaa aina mustan käytävän perälle asti. Miksi hän
ei ottanut rakastajaa? Se tuntui oudolta, jopa naurettavaltakin. Olihan
hän kumminkin kerran siihen joutuva. Hän ei olisi voinut itsekään
selittää, kuinka hän pystyi pitämään puoliaan, vaikka nälkä hätyytti
alituisesti ja ilma hänen ympärillään oli hehkuvaa himoa täynnä.

Eräänä iltana hänellä ei ollut leipääkään Pépélle illalliseksi,
kun muuan mies, ritarinauha napinlävessä, alkoi seurata häntä.
Käytävän edessä mies lähenteli hävyttömästi, ja Denise paiskasi
vastenmielisyyden vallassa häntä ovella vasten kasvoja. Päästyään
huoneeseensa hän istuutui vapisten kauttaaltaan. Pienokainen nukkui.
Mitä hän vastaisi, jos lapsi heräisi ja pyytäisi ruokaa. Hänenhän olisi
vain tarvinnut suostua äsken, ja hänen kärsimyksensä olisivat olleet
lopussa. Hänellä olisi ollut rahaa ja vaatteita ja kaunis huone. Sehän
oli aivan helppoa, ja sanottiin, että kaikkien kävi niin, koska nainen
ei voinut Pariisissa elää työllään. Mutta koko hänen luontonsa nousi
sellaista ratkaisua vastaan. Saivathan muut elää mielensä mukaan, ei
hän heitä tuominnut, mutta itse puolestaan hän vaistomaisesti inhosi
kaikkea, mikä oli likaista ja järjetöntä. Hänen käsityksensä mukaan
elämän tuli olla pelkkää järkeä, siveyttä ja rohkeutta.

Monta kertaa Denise tutki itseään. Hänen mieleensä muistui vanha laulu,
jossa kerrottiin, miten merimiehen morsian pelastui rakkautensa
suojelemana odotuksen vaaroista. Valognes'issa hänen oli ollut tapana
katsellessaan autiota katua hyräillä laulun hentomielistä loppusäettä.
Piiliköhän hänenkin sydämessään hellyys, koska hän niin rohkeasti
vastusti kiusausta? Hän ajatteli Hutinia, mutta tunsi vain
vastenmielisyyttä. Joka ilta tämä kulki hänen ikkunansa ohitse.
Päästyään alajohtajaksi hän kulki nykyisin ylpeästi yksin myyjien
kumarrellessa nöyrästi häntä. Hän ei milloinkaan kohottanut katsettaan
ikkunaan, ja Denise, joka luuli kärsivänsä hänen ylpeydestään, seurasi
häntä katseellaan tarvitsematta koskaan pelätä, että hän huomaisi.
Mouret kulki myös joka ilta ohi, mutta hänet nähdessään Denise tunsi
sydämensä värisevän ja vetäytyi nopeasti piiloon. Ei Mouret'n tarvinnut
tietää, missä hän asui. Denise häpesi taloa ja hän oli levoton siitä,
mitä Mouret mahtoi hänestä ajatella, vaikka heillä ei enää ollut mitään
tekemistä toistensa kanssa.

Denise eli sitä paitsi yhä Naisten Aarreaitan lähimmässä läheisyydessä.
Ohut seinä vain erotti hänen huoneensa hänen entisestä osastostaan, ja
aamusta alkaen hän saattoi seurata sen toimintaa, kuulla ostajajoukon
lähestyvän ja lisääntyvän myynnin yhä enenevässä touhussa. Pieninkin
melu tärähdytti tätä vanhaa, hirviön kyljessä kituvaa loisrakennusta,
johon mahtavan valtasuonen tykytys loi näennäistä elämää. Denisen
olikin mahdotonta kätkeytyä täydellisesti entisiltä tovereiltaan. Kaksi
kertaa hän oli tavannut Paulinen, joka säälien hänen onnettomuuttaan
oli tarjoutunut auttamaan häntä. Denisen oli täytynyt keksiä tekosyitä
estääkseen häntä käymästä hänen nykyisessä kurjassa asunnossaan tai
kieltäytyäkseen tulemasta eräänä sunnuntaina Baugén luo häntä
tapaamaan. Mutta vaikeampi Denisen oli taistella Delochen toivotonta
ystävyyttä vastaan. Tämä seurasi häntä alati, tiesi kaikki hänen
huolensa ja odotti häntä ovella. Eräänä iltana Deloche oli tahtonut
lainata Deniselle kolmekymmentä frangia, veljensä hänelle luovuttamat
säästöt, niinkuin hän punastuen väitti. Nämä kohtaukset elvyttivät yhä
Denisen rinnassa kipeän kaipauksen ja pitivät muistot vireillä, niin
että hän melkein luuli vielä kuuluvansa Naisten Aarreaittaan.

Denisen luona ei käynyt juuri kukaan. Suuresti hän sentähden
hämmästyikin, kun hän eräänä iltana kuuli ovellensa koputettavan. Se
oli Colomban. Denise ei pyytänyt häntä istumaan, vaan puhutteli häntä
seisoallaan. Colomban sopersi hämillään muutamia sanoja, tiedusteli
hänen terveyttään, puhui Vanhasta Elbeufista. Mikä hänet tänne toi?
Oliko kenties setä Baudu katunut kovuuttaan ja lähettänyt hänet tänne?
Tuskin, sillä ukko ei tervehtinyt vieläkään kadulla, vaikka hän ei
voinut olla tietämätön sukulaisensa onnettomuudesta. Kun Denise kysyi
asiaa Colombanilta, tämä joutui yhä enemmän hämilleen. Ei, ei isäntä
ollut häntä lähettänyt, itsestään hän tuli. Vihdoin hän alkoi puhua
Clarasta. Sitä varten hän oli tullut, että saisi tietoja Clarasta.
Käyden rohkeammaksi hän pyysi neuvoja, toivoen että Denise suostuisi
välittäjäksi. Turhaan Denise nuhteli häntä hänen uskottomuudestaan
Genevièveä kohtaan ja vieläpä sellaisen sydämettömän tytön tähden.
Colomban kävi vielä toisenkin kerran, ja vähitellen hän tottui käymään
Denisen luona. Näissä keskusteluissa oli hänen ujolle rakkaudelleen
tarpeeksi tyydykettä, ja hän palasi aina samaan aiheeseen nauttien
siitä, että sai seurustella naisen kanssa, joka tunsi Claran. Tämäkin
vaikutti, että Denise tunsi yhä enemmän liittyvänsä Aarreaitan elämään.

Syyskuun loppupäivinä Denise vasta oppi tuntemaan kurjuuden. Pépé oli
sairastunut kovaan yskään, ja hänen olisi pitänyt saada ravitsevaa
ruokaa, mutta Denisellä oli tuskin leipääkään antaa hänelle. Kun hän
eräänä iltana taisteluun kyllästyneenä itki sellaisen epätoivon
vallassa, joka heittää tytöt turmion teille tai Seineen, vanha Bourras
koputti hiljaa hänen ovelleen. Hän toi leivän ja kannussa lihalientä.

-- Kuulkaahan, tässä on pienokaiselle, hän sanoi juron näköisenä
niinkuin aina. -- Älkää itkekö niin kovasti; se häiritsee muita
vuokralaisia.

Kun Deniseltä kiittäessä pääsi uudestaan itku, hän jatkoi:

-- No, olkaa nyt itkemättä ja tulkaa huomenna minun puheilleni. Minulla
on teille työtä.

Siitä lähtien kun Naisten Aarreaitta odottamatta oli ruvennut
Bourras'inkin kilpailijaksi liittämällä liikkeeseensä sateen- ja
päivänvarjo-osaston, tämä ei enää käyttänyt apulaisia. Hän teki kaikki
itse menoja vähentääkseen, pesi, korjasi, ompeli. Sitä paitsi hänen
ostajakuntansa väheni niin suuressa määrässä, että häneltä puuttui
joskus kokonaan työtä. Siksi hänen täytyi keksimällä keksiä Deniselle
tekemistä, kun hän seuraavana päivänä otti hänet apulaisekseen. Eihän
hän kuitenkaan voinut antaa ihmisten kuolla taloonsa.

-- Annan teille kahden frangin päiväpalkan, hän sanoi. -- Kun teillä on
parempaa tarjona, niin saatte mennä.

Denise pelkäsi häntä ja joudutti niin nopeasti työnsä valmiiksi, ettei
vanhus kohta tiennyt mitä antaa hänelle. Hän ompelutti silkkikaistoja
yhteen ja korjautti pitsejä. Ensi päivinä Denise ei uskaltanut
päätään nostaa, niin kovan kurin alaisena hän luuli olevansa tuon
koukkunenäisen ja teräväsilmäisen ukon luona, jolla oli tukka tuuhea
kuin leijonan harja ja paksut, jäykät kulmakarvat. Hän oli sitä paitsi
kovaääninen ja rajuliikkeinen, niin että hän oli naapuriston lapsille
mörkö, jonka äidit aina uhkasivat kutsua, kun eivät saaneet muuten
pienokaisia olemaan siivolla. Kuitenkaan eivät pojannaskalit
juostessaan hänen ohitsensa koskaan voineet olla huutamatta hänelle
kompasanoja, joista hän ei ollut tietävinäänkään. Sillä vanhan
kiihkoilijan viha kohdistui yksinomaan noihin kurjiin heittiöihin,
jotka uskalsivat häväistä hänen ammattiaan myymällä huokeahintaista ja
ala-arvoista tavaraa, koirillekin kelpaamatonta, kuten hän sanoi.

Denise vapisi, kun ukko raivoissaan ärjyi:

-- Taiteesta ei ole enää mihinkään, kuuletteko!... Ei mistään saa enää
kunnollista kahvaa. Keppejä kyllä saa, mutta kahvoja! Niitä ei enää
ole. Hakekaa minulle käsiin kunnollinen kahva, niin annan teille
kaksikymmentä frangia.

Siitä hän taiteilijana ylpeili, ettei Pariisissa ollut ainoaakaan
työmiestä, joka olisi vetänyt hänelle vertoja kahvojen veistämisessä.
Hän teki keveää ja kestävää työtä. Varsinkin hän oli sakaroiden teossa
mestari, ja hän osasi muovailla niitä jos minkä muotoisiksi, kukiksi,
hedelmiksi, eläimiksi, jopa ihmisten päiksikin, jotka usein olivat
hämmästyttävän eläviä ja kauniita. Hän vuoli niitä kynäveitsellä, ja
silmälasit nenällä hän istui usein päiväkaudet kumarassa puksipuu- tai
norsunluukappale kädessä.

-- Hölmöjä ne ovat, jatkoi hän, -- jotka eivät muuta osaa kuin liimata
silkkikangasta valaanluihin. Kahvat ostavat valmiina, tukuttain... Sen
arvoista siitä sitten tulee. Kuuletteko, taiteesta ei enää ole
mihinkään!

Lopulta Denise kumminkin tottui häneen ja lakkasi pelkäämästä. Bourras
tahtoi Pépén päivällä kauppaan leikkimään, sillä hän piti paljon
lapsista. Kun Pépé kulki nelinkontin, eivät muut enää sopineet
liikkumaan; Denise istui nurkassaan parsien ja ommellen, Bourras
ikkunansa luona veistäen kynäveitsellään. Päivät vaihtuivat, mutta työt
ja keskustelunaiheet olivat aina yhtäläiset. Naisten Aarreaittaa ukko
moitti alati, ja väsymättä hän kertoi, kuinka pitkälle oli joutunut
kaksintaistelussaan hirviön kanssa. Vuodesta 1845 alkaen hän oli asunut
tässä samassa talossa, sillä hänellä oli kolmenkymmenen vuoden sopimus,
ja vuokraa hän maksoi tuhatkahdeksansataa. Kun hän muille
vuokraamistaan huoneista sai tuhat frangia, niin itse kauppa tuli
hänelle maksamaan kahdeksansataa. Se ei ollut kallista. Muita menoja
hänellä ei ollut, niin että kauan hän vielä kesti. Kun vain jaksoi
odottaa, niin voitosta ei ollut epäilemistäkään. Vielä hän aikoi syödä
hirviön suuhunsa. Äkkiä hän keskeytti.

-- Onko heillä siellä tuollaisia koiranpäitä?

Tirkistellen silmälasiensa takaa hän arvosteli veistämäänsä verikoiran
päätä, joka huuli nostettuna ja hampaat näkyvissä näytti tahtovan
hyökätä päälle. Pépé nousi katsomaan nojaten pienillä käsillään
vanhuksen polveen.

-- Vähät minä muusta, kun vain tulen toimeen, jatkoi ukko korjaten
varovasti kieltä veitsensä kärjellä. -- Jos en voita, niin en ole vielä
tappiollakaan, en ainakaan paljon. Ja, näettekö, minä en aio luopua.
Menköön vaikka kaikki, mutta minä en luovu.

Vihan vimmoissaan hän ravisteli valkeaa harjaansa ja väläytteli pientä
veistään.

-- Mutta, uskalsi Denise väittää vastaan nostamatta silmiään
ompeluksestaan, -- jos he tarjoaisivat teille riittävän summan, niin
olisihan parempi luopua.

Silloin ukon viha puhkesi ilmituleen.

-- Ei ikinä!... Mestausveitsen altakin minä huutaisin, että ei ikinä!
Tuhat tulimmaista!... Kestäähän vuokrasopimukseni vielä kymmenen
vuotta, ja sitä ennen he eivät saa taloani, vaikka minun olisi pakko
siihen kuolla, nääntyä nälkään tyhjään puotiin... Kaksi kertaa
he ovat jo tulleet minua kiusaamaan. Kaksitoistatuhatta tarjosivat
minulle kaupastani ja lisäksi jäljellä olevasta vuokra-ajasta
tuhatkahdeksansataa vuodesta, siis yhteensä kolmekymmentätuhatta... En
luovu viidestäkäänkymmenestä tuhannesta. Minun vallassani he ovat, ja
maata he saavat nuoleksia minun edessäni.

-- Kolmekymmentätuhatta on jo iso summa, sanoi Denise. -- Sillä
voisitte alkaa muualla... Ja jos ostavat talon?

Bourras, joka viimeisteli koiranpäätä, vajosi hetkeksi ajatuksiinsa,
valkeapartaiset isäjumalankasvot lapsellisen hymyn kirkastamina. Sitten
hän vastasi:

-- Ei ole pelkoa, että ostavat talon!... Viime vuonna uhkasivat
ostaa ja tarjosivat kahdeksankymmentätuhatta frangia, siis kaksi
kertaa enemmän kuin sen nykyisen arvon. Mutta omistaja, entinen
hedelmäkauppias, on roisto niinkuin hekin, eikä hän tyydy niin vähiin.
Ja sitä paitsi he epäilevät minua, sillä he tietävät, etten sittenkään
luopuisi... Ei, kun kerran tässä olen, niin tänne jään... Tulkoon
vaikka keisari kaikkine tykkeineen, niin minä en tästä hievahda.

Denise ei uskaltanut enää väittää vastaan. Hän pisteli neulallaan
kangasta vanhuksen yhä urahdellessa, veitsenvetäisyjen välillä. Tämä
oli vasta alkua, mutta perästä kuului. Hänellä oli jotakin mielessä, ja
hän ennusti, ettei tavaratalossa sateenvarjot kovinkaan kauan mene
kaupaksi. Hänen itsepintaisuutensa pohjalla oli käsityöläisen vihaa
arkisten tehdastavaroiden tulvaa kohtaan.

Pépé oli kiivennyt Bourras'n polvelle ja tavoitteli kärsimättömästi
käsillään koiranpäätä pyytäen:

-- Antakaa, herra.

-- Kohta, lapsi kulta, vastasi vanhus, lempeäksi muuttuneella äänellä.
-- Sillä ei ole vielä silmiä. Nyt sille pitää tehdä silmät.

Silmää kovertaessaan hän kääntyi taas Denisen puoleen.

-- Kuunnelkaapa, vieläkö sieltä kuuluu ääntä?... Vieläkö ne rähisevät
tuolla vieressä? Se se vasta suututtaa, kun tietää heidän jyskyttävän
tuolla selän takana konettaan.

Usein hänen pieni pöytänsä aivan tärisi ja koko kauppa vapisi Naisten
Aarreaitassa liikkuvien joukkojen astunnasta, kun taas hänen puotiinsa
ei päiväkausiin tullut ainoatakaan ostajaa. Tästä riitti alituisesti
jankutusta. Ukko luuli arvaavansa äänestä kaupan voiton. Kun ääni oli
kovempi, hän arveli silkkiosaston ansainneen kymmenentuhatta frangia;
jos se heikkeni tai kokonaan lakkasi, hän oli mielissään laskien
tulojen vähenemisen sadeilman ansioksi. Ja vähinkin hiiskaus antoi
hänelle aihetta loppumattomiin johtopäätöksiin.

-- Joku taisi kaatua siellä. Kaatuisivat kaikki ja taittaisivat
niskansa!... Joko rouvat taas riitelevät. Sitä parempi vain!... No nyt
tavarakääröt alkavat mötkähtää alakertaan. Inhottavaa!...

Jos Denise uskalsi epäillä hänen selityksiään, hän muistutti heti
sapekkaasti hänelle, millä tavalla hänet oli syyttä ajettu pois. Ja
sitten Denisen täytyi yhä uudelleen kertoa ukolle kärsimyksistään
palveluksensa ensi ajoilta, epäterveellisistä makuuhuoneista, ruoan
huonoudesta, eripuraisuudesta myyjien kesken... Aamusta iltaan he eivät
puhuneet mistään muusta kuin tavaratalosta, imivät sen vereensä ja
hengittivät ilman mukana keuhkoihinsa.

-- Antakaa, herra, sanoi Pépé toistamiseen, kädet yhä ojossa.

Veistos oli nyt valmis. Bourras katseli sitä lähempää ja kauempaa
hyvillään sen onnistumisesta.

-- Varo, sanoi hän lapselle, -- se puree... Tuossa on! Leiki nyt, mutta
pitele kauniisti, jottei säry.

Antautuen sitten uudelleen päähänpiintymänsä valtaan hän hosui seinää
nyrkillään.

-- Turhaan te siellä tyrkitte kaataaksenne taloni. Ette sittenkään sitä
saa, vaikka kadun täydeltä tulisitte.

Denisellä oli nyt leipää joka päivä, ja hän tunsi suurta kiitollisuutta
vanhaa kauppiasta kohtaan, jolla oli niin lämmin sydän karkean pintansa
alla. Mutta hänen kiihkein toiveensa oli sittenkin saada muualta
paikka, sillä hän huomasi, kuinka vaikea ukon oli keksiä hänelle työtä,
ja ymmärsi, että tämä piti hänet luonaan pelkästä hyvyydestä, sillä
eihän hänen nykyisissä oloissaan olisi kannattanut pitää apulaista.
Puoli vuotta oli kulunut, ja talven kuollut kausi oli jo käsissä.
Denise ei enää toivonutkaan paikkaa ennen maaliskuuta, kun Deloche,
joka eräänä iltana odotti häntä portilla, kysyi miksi hän ei mennyt
tarjoutumaan Robineaulle. Siellä kenties tarvittaisiin myyjätärtä.

Syyskuussa Robineau oli vihdoinkin tehnyt päätöksensä ja ostanut
Vinçard'in liikkeen, vaikka hän yhä epäili, oliko järkevää panna siihen
vaimonsa perintörahat. Hän maksoi liikkeestä neljäkymmentätuhatta, ja
loput kaksikymmentätuhatta hän käytti varaston hankkimiseen. Eihän se
tosin pitkälle riittänyt, mutta Robineaulla oli takanaan Gaujean, joka
myönsi hänelle pitkäaikaisen luoton. Suututtuaan Naisten Aarreaittaan
tämä koetti tehdä suurelle tavaratalolle kiusaa toimittamalla sille
niin monta kilpailijaa kuin suinkin, ja hän luuli varmasti voittavansa,
jos sen läheisyyteen perustettaisiin useita erikoisliikkeitä, missä
ostajille olisi tarjona runsas ja vaihteleva valikoima. Ainoastaan
Lyonin rikkaimmat tehtailijat, sellaiset kuin Dumonteil, pystyivät
suorittamaan suurten tavaratalojen tilaukset niillä ehdoilla, jotka
nämä tarjosivat, ja he suostuivat niihin ainoastaan pitääkseen koneensa
työssä. Voittonsa he saivat myymällä pienemmille liikkeille. Mutta
Gaujeanin liike ei ollut läheskään niin vakavarainen kuin Dumonteil'in.
Hän oli alkanut kauppamatkustajana, ja oman liikkeen hän oli perustanut
vasta viisi tai kuusi vuotta aikaisemmin. Sitä paitsi hän kudotti
paljon itsenäisillä kankureilla, joille hän toimitti aineet maksaen
työstä metriä kohti määrätyn hinnan. Tämä järjestelmä, joka korotti
hänen omia tuotantokustannuksiaan, esti juuri häntä kilpailemasta
Dumonteil'in kanssa paris-bonheurin valmistamisessa. Siitä hän oli
vihainen suurille tavarataloille, varsinkin Naisten Aarreaitalle, ja
toivoi nyt saaneensa Robineausta taitavan välikappaleen ratkaisevaan
taisteluun näitä Ranskan teollisuutta tuhoavia muotikauppoja vastaan.

Kun Denise tuli Robineaun liikkeeseen, hän tapasi rouvan yksin
kotona. Rouva, jonka isä oli ollut pikkuvirkamies silta- ja
tierakennusvirastossa, ei tiennyt kaupankäynnistä mitään, ja
kasvatettuna Blois'n luostarissa hänellä oli vielä ujon ja maailman
menosta tietämättömän koulutytön viehätys. Hän oli tumma ja hyvin
kaunis, ja hänen lempeä ja hilpeä luonteensa teki hänet sangen
miellyttäväksi. Sitä paitsi hän oli mieheensä suuresti rakastunut ja
eli vain tästä rakkaudesta. Denise aikoi juuri antaa kirjoittaa nimensä
muistiin lähteäkseen pois, kun Robineau saapui. Tämä suostui ottamaan
heti hänet, sillä toinen hänen myyjättäristään oli juuri eronnut
mennäkseen Naisten Aarreaitan palvelukseen.

-- He eivät soisi meille ainoatakaan kunnollista myyjätärtä, hän sanoi.
-- Mutta teistä en ole levoton, sillä te kai ette pidä heistä enempää
kuin minäkään... Tulkaa huomenna.

Illalla Denisen oli hyvin vaikea ilmoittaa Bourras'lle, että alkoi
lähteä. Vanhus syyttikin häntä kiittämättömyydestä ja kiivastui, mutta
kun Denise kyynelsilmin sanoi koko ajan tienneensä, että Bourras oli
ottanut hänet pelkästä hyvyydestä palvelukseensa, tämä vuorostaan
heltyi, sopersi jotakin kiireisistä töistä ja väitti Denisen lähtevän
juuri pahimpana aikana, kun uusi, hänen keksimänsä sateenvarjo oli
valmis tarjottavaksi kaupan.

-- Entä Pépé? hän kyseli.

Pépéstä Denise juuri olikin levoton. Hän ei vielä uskaltanut viedä tätä
takaisin rouva Gras'n luo eikä hän voinut jättää häntä yksinkään koko
päiväksi lukittuun huoneeseen.

-- Hyvä on, vanhus sanoi. -- Pidän hänet luonani. Hänen on hyvä olla
täällä puodissa... Ja me keitämme yhdessä ruokaa.

Kun Denise epäröi peläten vaivaavansa, ukko ärjyi:

-- Tuhat tulimmaista! Epäilettekö minua... Pelkäättekö että syön hänet!

Denise viihtyi hyvin Robineaun luona. Palkkaa hänelle ei maksettu
paljon, kuusikymmentä frangia kuukaudessa ja ruoka eikä myyntivoittoa.
Ehdot olivat siis yhtäläiset kuin vanhemmissakin liikkeissä. Mutta
häntä kohdeltiin hyvin; varsinkin rouva Robineau osoittautui
ystävälliseksi, hymyillen hänelle aina oman pöytänsä takaa. Robineau
itse, hermostuneena ja levottomana, kiivastui joskus. Kuukauden heillä
oltuaan Denise oli jo kuin perheenjäsen, samoin toinen myyjätär, pieni
ja hiljainen, terveydeltään heikko nainen. Heiltä ei salattu mitään,
heidän kuultensa puhuttiin liikeasioista ruokapöydässä myymälän takana
olevassa isolle pihalle antavassa huoneessa. Siellä Naisten Aarreaittaa
vastaan käytävä sotakin päätettiin alkaa kerran, kun Gaujean oli tullut
syömään päivällistä.

Heti paistin jälkeen -- se oli yksinkertaista, porvariperheissä
suosittua lampaanpaistia -- Gaujean oli ottanut asian puheeksi puhuen
lyonilaisen soinnuttomalla, Rhonen sumuissa käheäksi käyneellä
äänellään.

-- Mahdotonta meidän on kestää kilpailua, sanoi hän. -- He tulevat
Dumonteil'in luo ja hankkivat itselleen oikeuden johonkin erityiseen
malliin, jota ostavat heti kolmesataa pakkaa vaatien viidenkymmenen
centimen alennuksen metriä kohti. Koska he maksavat käteisellä, heille
myönnetään lisäksi kahdeksantoista prosentin alennus... Usein Dumonteil
ei saa kahtakymmentä centimeäkään voittoa. Hän tekee työtä ainoastaan
pitääkseen koneensa käynnissä, sillä seisovat kangaspuut ovat
kuolleet... Miten meidän sitten olisi mahdollista kestää, kun meillä on
niin paljon pienempi liike ja vieläpä tuo kankurijärjestelmä.

Robineau vaipui niin syviin mietteisiin, ettei muistanut syödäkään.

-- Kolmesataa pakkaa, hän sanoi. -- Ja minä pelkään, kun otan
kaksitoista kolmessa kuukaudessa... He voivat panna hintansa yhtä, jopa
kahtakin frangia alemmaksi kuin me. Olen huomannut, että heidän
tavaraluetteloissaan hinnat ovat viisitoista prosenttia halvemmat
meidän hintoihin verrattuina... Se se on samaa kuin tappaa pikkukaupat.

Hän oli silloin synkällä tuulellaan. Hänen vaimonsa katsoi häneen
levottomana, hellästi tutkien. Rouva Robineau ei pystynyt innostumaan
kaupankäynnistä ja kiusaantui loppumattomista laskelmista ja
numeroista. Miksi antautuakaan huoliin, kun elämä olisi voinut olla
naurua ja rakkautta täynnä. Kumminkin, kun hän huomasi kuinka
kiihkeästi hänen miehensä pyrki voittajaksi, hänkin koetti innostua ja
olisi vaikka heittänyt henkensä myyntipöytänsä taakse.

-- Mutta miksi kaikki tehtailijat eivät yksissä tuumin pidä puoliaan?
Robineau jatkoi kiivaasti. -- Silloinhan he voisivat määrätä lait, sen
sijaan että heidän täytyy nyt alistua.

-- Niin, miksei, miksei... Johan sanoin teille, että koneet täytyy
pitää käynnissä. Koska kutomatehtaita on melkein joka paikassa, Lyonin
ympäristössä, Gard'issa, Iseressä, niin ei voi hetkeksikään seisauttaa
niitä menettämättä äärettömiä summia. Mitä meihin tulee, jotka välillä
turvaudumme kankureihin, joilla on kymmenetkin kangaspuut käynnissä,
niin meille ei lakkauttaminen tuota niin paljon haittaa. Mutta suurien
yritysten täytyy saada koko ajan tilauksia, niin suuria ja niin
kiireisiä kuin suinkin... Ja siksi ne kumartavat nöyrästi suuria
liikkeitä. Tunnen kolme tai neljä tehtailijaa, jotka alinomaa
riitelevät tilauksista ja suostuvat tappioonkin, kunhan vain saavat
tilauksia. Vahingon he korjaavat myydessään pienille liikkeille,
sellaisille kuin teidän. Jos he suurten liikkeiden avulla pysyvät
pystyssä, niin pienten ansiosta he voittavat. Jumala tietää mikä
lopuksi tulee neuvoksi.

-- Kiusallista, Robineau sanoi, joka toisen vihasta tuli vähän
paremmalle tuulelle.

Denise kuunteli sanomatta mitään. Salaa hän piti suurten liikkeiden
puolta kannattaen vaistomaisesti kaikkea, mikä on järkevää ja
elinvoimaista. Keskustelu lakkasi vähäksi aikaa, ja jokainen söi ääneti
säilykepapunsa. Silloin Denise uskalsi sanoa ikäänkuin leikillä:

-- Eivät ainakaan ostajat valita.

Rouva Robineau ei voinut olla naurahtamatta, mutta sitä sekä hänen
miehensä että Gaujean paheksuivat. Tietysti ostaja oli mielissään,
sillä hänhän kuitenkin lopuksi hyötyi hintojen alenemisesta. Mutta
täytyihän jokaisen elää. Minne jouduttaisiin, jos yhteishyödyn
edistämiseksi kuluttaja rikastuisi tuottajan kustannuksella! Syntyi
väittely. Denise ollen laskevinaan leikkiä osasi taitavasti perustella
mielipidettään. Välikädet, kaikki tehtaiden asioitsijat, edustajat,
asiamiehet, katoaisivat, ja tämä oli tietysti omiaan alentamaan
hintoja. Sitä paitsi tehtailijat eivät enää tulleet toimeen, jos suuret
liikkeet häviäisivät, sillä niin pian kuin joku niistä menetti
ostajakuntansa, vararikko uhkasi tehtailijaakin. Sanalla sanoen, kauppa
kehittyi luonnollisesti siihen suuntaan. Kukaan ei voinut estää
asioiden kulkua vaikka kuinka yrittäisi.

-- Te siis puolustatte niitä, jotka ovat heittäneet teidät kadulle?
Gaujean kyseli.

Denise punastui. Hän hämmästyi itsekin puolustuksensa kiivautta. Mitä
hänen sydämessään oli, joka sai sellaisen liekin leimahtamaan?

-- Enhän toki, vastasi hän. -- Olen kenties väärässä, sillä olettehan
te pätevämpiä arvostelemaan asiaa. Sanoin vain ajatukseni. Ennen oli
hintoja määräämässä viitisenkymmentä liikettä, nyt niitä ei ole kuin
neljä tai viisi, ja ne ovat painaneet hinnat alas pääomansa suuruuden
ja mahtavan ostajakuntansa avulla... Ja se on yleisölle eduksi, sen
minä vain olen tahtonut sanoa.

Robineau ei suuttunut. Hän oli mennyt vakavaksi ja katseli pöytäliinaa.
Usein hänestäkin oli näyttänyt siltä, että uudenaikainen kaupankäynti
voitti alaa; hänkin oli joskus huomannut tuon valtavan kehityksen,
josta tyttö puhui, ja näinä tarkkanäköisyyden hetkinä häntä oli alkanut
epäilyttää, oliko järkevää vastustaa mahtavaa virtaa, joka tempasi
kaiken mukaansa. Huomatessaan miehensä miettivän rouva Robineau loi
hyväksyvän katseen Deniseen, joka oli jälleen vaipunut vaatimattomaan
äänettömyyteen.

-- Kas niin, Gaujean jatkoi keskeyttääkseen, -- nuo ovat vain
teorioita... Puhukaamme nyt omista asioistamme.

Juuston jälkeen palvelustyttö tarjosi hilloa ja päärynöitä. Gaujean
otti hilloa ja maisteli sitä sokeriin mieltyneen miehen näkyvällä
mielihyvällä.

-- Kuulkaahan, hän jatkoi, -- teidän on aluksi voitettava heidän
paris-bonheurinsa, joka tänä vuonna on saavuttanut sellaisen menekin...
Sovittuani muutamien Lyonin tehtailijakumppanieni kanssa minulla on nyt
tilaisuus tarjota teille harvinaisen hyvillä ehdoilla erästä mustaa,
sangen kaunista silkkiä, jota voitte myydä viidestä frangista
viidestäkymmenestä... He myyvät viidestä frangista kuudestakymmenestä,
eikö niin? Te voitte myydä kymmenen centimea huokeammalla, ja se
riittää kukistamaan heidät.

Robineaun silmissä syttyi uusi toivon välähdys. Alituisessa
hermostuneessa levottomuudessaan hän horjui usein toivon ja pelon
välillä.

-- Onko teillä näytetilkku? hän kysyi eloisasti.

Kun Gaujean veti taskustaan pienen neliömäisen mallin, hän vasta oikein
innostui ja huusi:

-- Mutta kauniimpaahan tämä on kuin heidän paris-bonheurinsa!...
Ainakin loistavampaa ja paksumpaa... Oikeassa olette, täytyy koettaa.
Ja sen minä sanon, että polvilleen heidän on langettava minun eteeni.
Taistelu on tällä kertaa ratkaiseva.

Rouva Robineau innostui myös ja sanoi silkkiä mainioksi. Denisekin
toivoi menestystä. Ja päivällisen loppu oli mitä iloisin. Puheltiin
innokkaasti ja riemuittiin, ikäänkuin Naisten Aarreaitta olisi jo ollut
henkitoreissaan. Gaujean selitti tyhjentäessään hillotölkin, kuinka
suuria uhrauksia hänen ja hänen taiteilijakumppaneidensa oli täytynyt
tehdä voidakseen luovuttaa niin hyvää kangasta niin halpaan hintaan.
Mutta vähät siitä, vaikka vararikkokin olisi seurannut, sillä he olivat
vannoneet tappavansa suuret liikkeet. Kahvia juodessa ilo vieläkin
yltyi, kun Vinçard tuli. Tämä oli tahtonut ohi kulkiessaan pistäytyä
katsomaan, kuinka hänen seuraajansa jaksoi.

-- Mainiota, hän kiitteli, mallia tutkiessaan. -- Kyllä te vielä
annatte heille aika löylyn... Ja kauniisti saatte kiittää minua tästä
liikkeestä. Sanoinhan, että siitä vielä tulee teille kultakaivos.

Vinçard oli ostanut itselleen ravintolan Vincennes'ista toteuttaen
siten pitkäaikaisen unelmansa. Huomatessaan häviävänsä silkkikaupassa
ja ponnistellessaan pysyäkseen pystyssä, kunnes löytäisi kaupalleen
ostajan, hän oli vannonut että kunhan vain pääsisi siitä eroon, hän
kyllä tietäisi panna rahansa sellaiseen kauppaan, jossa saisi mielin
määrin varastaa. Ravintola-ajatus oli kypsynyt hänessä hänen serkkunsa
häitten jälkeen, jotka oli vietetty ravintolassa ja jossa oli täytynyt
maksaa kymmenen frangia liemenä tarjotusta astiainpesuvedestä, missä
uiskenteli taikinakokkareita. Käydessään nyt Robineaun perheessä hän
vasta oikein tunsi mistä taakasta oli päässyt, ja ilo puhkesi
väkisinkin hänen pyöreäsilmäisten, terveyttä uhkuvien kasvojensa ja
avomielistä rehellisyyttä ilmaisevan suuren suunsa hymyyn.

-- Entä sairautenne? rouva Robineau kysyi kohteliaasti.

-- Sairauteniko? Vinçard sanoi ihmetellen.

-- Niin, eikö teitä vaivannut luuvalo täällä asuessanne?

Nyt Vinçard muisti ja punastui hiukan.

-- Niin, enhän tietysti ole siitä vielä päässyt, hän sanoi... Mutta
ainahan maaseudun ilma tekee hyvää... Yhdentekevää, olettehan ainakin
te tehneet hyvän kaupan. Jos en olisi sairastunut, olisin kymmenen
vuoden kuluttua omistanut kymmenentuhatta frangia korkoja ... kunniani
kautta!

Kahden viikon kuluttua Robineaun ja Naisten Aarreaitan välinen ottelu
alkoi. Se tuli kuuluisaksi ja veti hetkeksi puoleensa Pariisin koko
kauppamaailman huomion. Robineau oli käyttäen taistelussa vastustajansa
omia aseita ilmoittanut sanomalehdissä. Sitä paitsi hän järjesti
ikkunoihinsa komean näyttelyn tuosta kuuluisasta silkistä rakentaen
suunnattomia pakkapinoja, joissa hinta oli jättiläismäisillä numeroilla
luettavissa suurissa valkeissa lapuissa. Hintalaput varsinkin
innostuttivat naisia. Kymmenen centimea halvemmalla kuin Naisten
Aarreaitassa, vaikka kangas näytti vieläkin paremmalta! Asiakkaita
saapui joukoittain jo ensimmäisenä päivänä. Rouva Marty osti
säästäväisyyttä noudattaakseen puvun, jota ei tarvinnut. Rouva
Bourdelais sanoi kangasta kauniiksi, mutta ei vielä kumminkaan ostanut,
sillä hän aavisti, että pian tarjoutuisi parempiakin tilaisuuksia. Ja
todellakin Mouret laski jo seuraavalla viikolla paris-bonheurin hinnan
kaksikymmentä centimea halvemmaksi, viiteen frangiin neljäänkymmeneen.
Hänen oli ollut käytävä kiivas väittely Bourdonclen ja muiden
liiketoveriensa kanssa, ennenkuin sai heidät vakuutetuiksi, että täytyi
puolustautua, vaikka siitä koituisikin tappiota. Puhdasta tappiota
hinnanalennus tiesikin, sillä he olivat jo sitä ennen myyneet ilman
voittoa. Isku sattui kovasti Robineauhun. Hän ei ollut uskonut
alennusta mahdolliseksi, sillä tällaisia kilpailun aiheuttamia
itsemurhia ei vielä tunnettu. Ja ostajatulva kuunnellen halpojen
hintojen ääntä vieri takaisin Neuve-Saint-Augustininkadulle, jättäen
Neuve-des-Petits-Champs'in kadun tyhjäksi. Gaujean riensi Lyonista;
pidettiin pelokkaita neuvotteluja ja tehtiin lopuksi rohkea päätös:
hinta oli laskettava viiteen frangiin kolmeenkymmeneen. Sen alemmaksi
ei kai kukaan mennyt, jollei ollut hullu. Seuraavana päivänä Mouret
laski viiteen frangiin kahteenkymmeneen. Alkoi raivoisa kilpailu.
Robineau vastasi panemalla hintansa viiteen frangiin viiteentoista.
Mouret laski vielä viisi centimea alemmaksi. Näin jatkettiin ja
jokaisessa yleisölle lahjoitetussa viiden centimen alennuksessa
kilpailijat menettivät suuria summia. Asiakkaat nauroivat ihastuneina
kaksintaisteluun, johon oli ryhdytty heidän mielikseen. Vihdoin Mouret
uskalsi alentaa hinnan viiteen frangiin. Pelästyneinä hänen
virkailijansa odottivat uhkarohkeuden seurauksia. Robineau pysähtyi
mielettömän kauhun vallassa hänkin viiteen frangiin uskaltamatta mennä
alemmaksi. Viholliset levähtivät asemissaan, vastatusten, keskellä
hävitystä.

Mutta vaikka kummallakin puolen kunniantunto oli tyydytetty, oli
taistelu käynyt Robineaulle turmiolliseksi. Naisten Aarreaitalla oli
vararahastoja ja suuri ostajakunta, joka teki sille kilpailun
mahdolliseksi, sitävastoin Robineau, jolla ei ollut muuta turvaa kuin
Gaujean eikä muita tavaroita, millä korvata vahinko, oli voimaton ja
luisui vähitellen häviötä kohti. Hän oli kuolemaisillaan haavoistaan
huolimatta lukuisasta ostajakunnasta, jonka vaihteleva sotaonni toi
hänen luokseen. Häntä pelotti, että ostajakunta vähitellen katoaisi,
palaisi Naisten Aarreaittaan huolimatta kaikista uhrauksista, joita hän
oli tehnyt sen valloittamiseksi.

Kerran hän ei voinut olla kiivastumatta. Rouva de Boves oli tullut
katsomaan päällystakkia, sillä Robineau oli liittänyt kauppaansa
valmiiden vaatteiden osaston. Rouva de Boves ei löytänyt mieleistään,
vaan väitti kankaita huonoiksi. Hän sanoi:

-- Heidän paris-bonheurinsa on paljon lujempaa.

Robineau koetti hillitä itsensä sanoen kangasta hyväksi, sitä
kohteliaampana, mitä enemmän hänen vihansa kuohui.

-- Mutta katsokaahan tuota vaippakangasta, jatkoi asiakas. -- Se on
kuin hämähäkinverkkoa... Turhaan te väitätte vastaan. Heidän viiden
frangin silkkinsä on kuin nahkaa tämän rinnalla.

Robineau oli ääneti, kasvot punaisina ja huulet yhteen puristettuina,
hän oli nimittäin juuri tehnyt sellaisen kepposen, että oli ostanut
valmiina myytäviä vaatteita varten kankaan Naisten Aarreaitasta
pannakseen tappion Mouret'n niskoille. Hän vain leikkasi kankaasta pois
hulpiot.

-- Vai on teidän mielestänne paris-bonheur lujempaa? hän sanoi vihdoin.

-- On toki, sata kertaa, vastasi rouva de Boves. -- Ei voi verratakaan.

Tämä asiakkaan vastoin parempaa tietoaan osoittama kohtuuttomuus
suututti Robineauta. Ja kun rouva de Boves käänteli halveksivan
näköisenä vaippaa, pisti pieni saksilta säilynyt osa hopeareunaisesta
sinihulpiosta näkyviin vuorin alta. Robineau ei voinut enää hillitä
itseään, vaan tunnusti. Hän olisi tehnyt sen, vaikka henkensäkin
kaupalla.

-- No niin, rouva, paris-bonheuria tämä juuri onkin. Aivan varmasti,
koska olen itse ostanut kankaan... Katsokaa hulpiota.

Rouva de Boves meni pois vihoissaan. Asiasta kerrottiin ympäri
kaupunkia, ja naiset lakkasivat vähitellen käymästä Robineaun
liikkeessä. Robineau ajatteli vararikon partaalla vain vaimoaan, joka
huolettomassa rauhassa kasvaneena oli kykenemätön kestämään köyhyyttä.
Minne vaimo joutuisi, jos heiltä menisi koti ja he joutuisivat kadulle
velkakuormaa kantamaan? Hänen ei olisi pitänyt kajota vaimonsa
perintörahoihin. Nuoren vaimon täytyi ruveta lohduttamaan häntä.
Olivathan rahat heidän yhteisiään. Eihän hän pyytänyt mieheltään muuta
kuin rakkautta, vastalahjaksi hän antoi kaiken, sydämensä, henkensä. Ja
liikkeen takana olevasta huoneesta kuului suudelmien keskeyttämää
kuisketta. Vähitellen liike tasaantui. Tappio kävi joka kuukausi
suuremmaksi, mutta niin vähässä määrin, että se viivytti lopullista
ratkaisua. He koettivat itsepintaisesti pitää kiinni toivosta ennustaen
yhä Naisten Aarreaitalle häviötä.

-- Joutavia! he sanoivat. -- Nuoriahan me olemme... Tulevaisuus on
meidän.

-- Ja sitten, hyvä on, että olet saanut mitä mielesi teki, jatkoi
vaimo. -- Kun vain et sinä kadu, niin en minäkään.

Kun Denise näki heidän rakkautensa, hän tunsi ystävyytensä heitä
kohtaan kasvavan, ja hän pelkäsi heidän puolestaan, sillä hän tiesi,
ettei häviö ollut vältettävissä. Hänen luottamuksensa uudenaikaisen
kaupankäynnin tulevaisuuteen vakiintui yhä ja hän ihaili innokkaasti
sen uudistavaa ja virkistävää vaikutusta Pariisiin. Hänen mielipiteensä
kypsyivät painaen leimansa koko hänen olemukseensa, josta katosi
kehittymättömän maalaistytön arkuus jättäen naisen viehätykselle sijaa.
Sitä paitsi elämä tuntui tähän aikaan hänestä oikein hyvältä huolimatta
väsyttävästä työstä ja varojen vähyydestä. Seisottuaan koko päivän
puodissa hänen täytyi kiirehtiä kotiin pitääkseen huolta Pépéstä, jonka
Bourras onneksi piti ruoassa, mutta joka siitä huolimatta antoi kyllin
tekemistä. Milloin oli pestävä paita, milloin korjattava pusero
puhumattakaan pienokaisen alituisesta telminnästä, jota Denisen pää ei
tahtonut kestää. Nukkumaan hän ei päässyt koskaan ennen kahtatoista.
Pyhänä hänen täytyi toimittaa raskaimmat talousaskareet, siistiä huone
ja korjailla omia vaatteitaan, ja hänellä oli niin paljon tekemistä,
että hän vasta viiden aikaan sai tukkansa kammatuksi. Mutta sitten
illalla, hän järjen ääntä totellen meni lapsen kanssa kävelemään
Neuillylle päin, missä heidän huvinaan oli juoda maitoa erään
karjanomistajan luona, joka salli heidän istua pihassaan. Jean ei
välittänyt tulla näille retkille mukaan; aika-ajoin hän pistäytyi
sisarensa luona arki-iltoina, hetkeksi vain, sanoen, että hänen oli
käytävä muualla. Hän ei pyytänyt enää rahaa, mutta hän tuli niin
alakuloisen näköisenä, että sisar, joka levottomana aina piti varalla
viiden frangin setelin häntä varten, pisti sen heti hänelle käteen.
Muuhun Denise ei tuhlannutkaan rahoja.

-- Viisi frangia! Jean huusi joka kerta. -- Helkkarin kiltti oletkin!
Ja sattui hyvin, sillä paperikauppiaan rouva...

-- Hiljaa, keskeytti Denise. -- En tahdo tietää.

Mutta Jean luuli, että Denise piti häntä kerskailijana.

-- Se on ihan totta, että hän on paperikauppiaan rouva! väitti hän...
-- Tietäisitpä vain kuinka komea!

Kolme kuukautta kului. Tuli uudestaan kevät, mutta nyt Denise ei
suostunut menemään huvimatkalle Joinvilleen Paulinen ja Baugén
seurassa. Joskus Robineaulta palatessaan hän tapasi heidät
Saint-Rochinkadulla. Kerran Pauline uskoi hänelle, että Baugé tahtoi
mennä naimisiin hänen kanssaan. Itse hän vielä epäröi, sillä Naisten
Aarreaitassa ei juuri pidetty naimisissa olevista myyjättäristä. Ajatus
avioliitosta hämmästytti Deniseä, eikä hän rohjennut ruveta neuvojaksi.
Eräänä päivänä, kun Colomban jutteli Denisen kanssa suihkukaivon luona
saadakseen tietoja Clarasta, tämä sattui juuri kulkemaan aukion poikki.
Colomban alkoi niin hartaasti rukoilla Deniseä että tämä pyytäisi
Claraa hänelle vaimoksi, että Denisen täytyi juosta pakoon. Mikä heitä
kaikkia vaivasi, kun noin kiduttivat itseään? Denise oli mielestään
onnellinen, koska ei tiennyt rakastavansa ketään.

-- Oletteko kuullut uutisen? Bourras sanoi, kun Denise palasi kotiin.

-- En, herra Bourras.

-- No sitten! Nuo konnat ovat ostaneet Duvillard'in talon. Olen
saarroksissa.

Hän huitoi paksuja käsivarsiaan raivon vallassa.

-- Silmänkääntötemppuja, joita kukaan ei ymmärrä, jatkoi hän. -- Talon
väitetään kuuluvan Kiinteistöpankille, jonka johtajan, paroni
Hartmannin, sanotaan luovuttaneen sen Mouret'lle. Nyt olen kytkyessä,
näettekö, aivan niinkuin tämä kepin sakara kourassani. Oikealta,
vasemmalta, takaa he ympäröivät minut.

Totta se oli. Luovutus oli tapahtunut edellisenä iltana. Bourras'in
pikku talo, joka kahden mahtavan rakennuksen välissä kyyrötti kuin
pääskysen pesä muurin halkeamassa, oli pelännyt kuin kuolinpäiväänsä
sitä päivää, jolloin tavaratalo anastaisi sen toisella puolella olevan
Duvillard'in talon. Nyt se päivä oli tullut. Hirviö oli raivattuaan
kaikki esteet tieltään kiertänyt sen toisellekin puolelle ja puristi
sitä mahtavaan kouraansa. Bourras oli syleilyssä, joka musersi hänen
liikkeensä. Hän näki sen kutistuvan, hukkuvan sateenvarjoineen
kaikkineen mellastavan hirviön kitaan.

-- Joko kuulette, ukko ärjyi. -- Ne puhkaisevat seiniä. Ja kellarissa
ja ullakolla ja joka paikassa on sama melske, muureja halkaisevan sahan
kirskuminen... Yhdentekevää! Tuskinpa saavat kuitenkaan minua
litistymään liuskaksi. Tästä en lähde, vaikka katto särkyköön, niin
että vuoteeseeni sataa.

Mouret piti sopivana tarjota Bourras'lle uudet ehdot. Summaa
suurennettiin: tarjottiin viisikymmentätuhatta frangia liikkeestä ja
vuokrasopimuksen luovuttamisesta. Ukon viha vain yltyi ja hän vastasi
solvauksilla. Mahtoivat nuo konnat varastaa, kun julkesivat tarjota
viisikymmentätuhatta liikkeestä, joka nousi arvoltaan tuskin
kymmeneenkään tuhanteen. Ja hän puolusti liikettään niinkuin
kunniallinen tyttö siveyttään, kunnioituksesta itseään kohtaan.

Bourras näkyi vajoavan syviin mietteisiin. Sitä kesti kaksi viikkoa, ja
Denise näki hänen kuumeisesti mittailevan seiniä ja tutkivan vähän
väliä keskikadulta taloa arkkitehdin silmin. Sitten eräänä aamuna
saapui työmiehiä. Ukko oli päättänyt ryhtyä ratkaisevaan taisteluun
Naisten Aarreaittaa vastaan noudattamalla hänkin uudenaikaista
kaupankäynnin vaatimaa ylellisyyttä. Asiakkaat, jotka olivat paenneet
hänen pimeää puotiaan, palaisivat varmaankin, kun näkisivät sen
loistavan kirkasvärisenä. Halkeamat tukittiin ja seinät maalattiin.
Päätypuolen laudoitus väritettiin vaalean vihreäksi, ja lopuksi jopa
kullattiin. Kolmetuhatta frangia, minkä Bourras oli viimeisenä
vararahastonaan säästänyt, meni tähän. Koko kaupunginosa ihmetteli.
Naapurit kävivät katsomassa ukkoa, kun hän hääri komeuksiensa keskellä,
pää pyörällä ja tietämättä enää mistä oli kotoisinkaan. Eikä hän oikein
näyttänyt olevankaan paikallaan tässä loistavassa kehyksessä. Tausta
oli liian heleä hänen mahtavalle parralleen ja tuuhealle tukalleen.
Häntä kiusasi ohikulkijoiden uteliaisuus, kun nämä toiselta
katukäytävältä seurasivat hänen toimiaan. Hän oli kuin kuumeessa,
pelkäsi tahrivansa paikat ja joutui yhä enemmän sekaisin tästä
komeudesta, joka ei ollut hänen luonteensa mukaista.

Bourraskin kävi sotaa Naisten Aarreaittaa vastaan samoin kuin Robineau.
Hän päästi markkinoille itse keksimänsä sateenvarjon, jota Naisten
Aarreaitta heti kuitenkin täydensi. Sitten alkoi taistelu hinnoista.
Bourras'lla oli eräs sateenvarjomalli, koppa teräksinen, luja kangas,
hintalipun mukaan harvinaisen kestävää tekoa, jota hän möi yhdestä
frangista yhdeksästäkymmenestäviidestä. Mutta varsiin hän etenkin
turvautui. Hänellä oli niitä lukemattomia eri malleja, bambusta,
kornellipuusta, öljypuusta, myrttipuusta, rottingista. Aarreaitta, joka
ei harrastanut niin innokkaasti taidetta, piti huolta kankaista,
kiitteli alpakkojaan, silkkejään. Raivoissaan vanhus toisti
toistamistaan, ettei taiteesta ollut enää mihinkään, että kohta hän
vain huvikseen sai veistellä kahvoja.

-- Itseänihän minä saan syyttää, hän huusi Deniselle. -- Oliko minun
pakko tarjota kaupaksi halpahintaista roskaa. Olen tahtonut seurata
noiden roistojen esimerkkiä, ja jos siihen sorrun, niin sitä pahempi!

Heinäkuu oli hyvin kuuma. Denisen oli vaikea tulla toimeen ahtaassa
kammiossaan liuskakaton alla. Siksi hän ei mennytkään heti omaan
huoneeseensa, kun palasi työstä, vaan haki Pépén Bourras'n luota ja vei
hänet kävelemään Tuileries'n puistoon, jossa he viettivät iltansa siksi
kunnes portit suljettiin. Eräänä iltana mennessään kastanjapuistoon
Denise säpsähti huomatessaan miehen, joka muutaman askelen päässä tuli
suoraan häntä kohti ja jota hän ensi hetkessä luuli Hutiniksi. Mutta se
olikin Mouret, ja hänen sydämensä alkoi takoa rajusti. Mouret oli ollut
päivällisillä Seinen vasemmalla rannalla, ja käveli kiireisesti
joutuakseen ajoissa rouva Desforges'in luo, hän olisi tuskin
huomannutkaan Deniseä, ellei tyttö äkkiä olisi väistynyt hänen tieltään
kuin paetakseen. Silloin hän huomasi vastaantulijan ja tunsi hänet,
vaikka alkoi jo hämärtää.

-- Tekö siinä, neiti!

Denise joutui aivan hämilleen, kun Mouret pysähtyi, eikä vastannut
mitään. Ja Mouret, joka tunsi syyllisyyttä, koetti tekeytyä
huolettomaksi hymyillen kohteliasta suojelijanhymyään.

-- Te olette siis vielä Pariisissa?

-- Olen, vastasi Denise vihdoin. Hän väistyi hiljaa koettaen tervehtiä
ja jatkaa matkaansa. Mutta Mouret kääntyi seuraamaan häntä kävellen
hänen rinnallaan suurten kastanjapuiden synkässä siimeksessä. Illan
viileys kävi tuntuvaksi. Kaukaa kuului vanteita pyörittävien lasten
naurua.

-- Tämähän on veljenne, eikö niin? kysyi Mouret katsoen Pépéhen.

Lapsi, joka oudosteli vieraan herran seuraa, kulki juhlallisesti
siskonsa vieressä, pitäen häntä kädestä.

-- On, vastasi Denise.

Hän oli punastunut muistaessaan Margueriten ja Claran häpeälliset
syytökset. Epäilemättä Mouret arvasi miksi hän punastui, sillä hän
lisäsi nopeasti.

-- Kuulkaahan, neiti, minun on pyydettävä teiltä anteeksi... Niin,
olisin jo aikoja sitten tahtonut sanoa teille, kuinka pahoillani olen
ollut siitä erehdyksestä, jonka johdosta teidät erotettiin. Syytöksessä
teitä kohtaan ei ollut mitään perää... No niin, sille ei nyt enää voi
mitään. Tahdoin vain sanoa teille, että nykyään kaikki meillä tietävät
miten hellästi kohtelette veljiänne.

Hän jatkoi puhettaan kunnioittavan kohteliaasti, jota hän ei ylipäänsä
Naisten Aarreaitan myyjättärille tuhlannut. Denise joutui vielä enemmän
hämilleen, mutta hänen sydämessään puhkesi ääretön ilo. Mouret siis
tiesi, ettei hän ollut käyttäytynyt häpeällisesti. Vähän aikaa he
kävelivät ääneti vierekkäin Mouret sovittaen askeliaan lapsen pienten
askelten mukaan. Pariisista kohoavat äänet heikkenivät vähitellen ja
kuolivat tuuheiden lehtiholvien tukahduttamina. Mouret jatkoi:

-- Tarjoaisin mielelläni teille hyvitystä, mutta ei ole kuin yksi ainoa
mahdollisuus. Jos tahtoisitte palata meille, niin tietysti...

Mutta Denise keskeytti hänet kuumeisen kiireesti:

-- En minä voi, hyvä herra... Paljon kiitoksia kuitenkin, mutta olen
saanut muualta paikan.

Mouret tiesi sen. Hänelle oli vähän aikaa sitten kerrottu, että Denise
palveli Robineaun liikkeessä. Rauhallisesti ikäänkuin olisi ollut
kysymys vertaisesta kilpailijasta, jonka arvoa hän ei suinkaan tahtonut
vähentää, hän alkoi puhua Robineausta kiittäen häntä sangen teräväksi
mieheksi. Tämä oli vain valitettavasti liian hermostunut, ja hänen
yrityksensä johti hänet onnettomuuteen. Gaujean oli pannut hänen
hartioilleen liian raskaan kannettavan, josta heille kummallekin
seuraisi perikato. Denise kävi rohkeammaksi tämän intohimottoman ja
ystävällisen puheen johdosta ja innostui paljastamaan mielipiteensä ja
ilmaisi olevansa suurten liikkeiden puolella niiden taistelussa
pikkukauppaa vastaan. Hän vilkastui, mainitsi esimerkkejä, osoittautui
asiaan täydellisesti perehtyneeksi ja esitti monessa kohden aivan uusia
ja laajalle ulottuvia näkökohtia. Mouret kuunteli ihastuneena ja
ihmetteli. Hän kääntyi nuorta tyttöä kohti koettaen erottaa hänen
kasvonsa pimeässä. Denise ei näyttänyt muuttuneelta, puku oli
yksinkertainen niinkuin ennenkin ja kasvot yhtä lempeät. Mutta hänen
vaatimattomassa esiintymisessään oli viehätystä, jota Mouret ei voinut
vastustaa. Epäilemättä tyttö oli kotiutunut Pariisiin. Hän oli
kehittymässä naiseksi ja hän oli hurmaava järkevässä vakavuudessaan.

-- Koska olette meidän puolellamme, Mouret sanoi nauraen, -- niin miksi
pysyttelette vihollisen leirissä?... Tiedän senkin, että asutte
Bourras'n luona.

-- Hän on hyvin kunnioitettava mies, sanoi Denise hiljaa.

-- Eikö mitä! Vanha hölmö hän on, ja minun on pakko ajaa mies kadulle,
vaikka olisin tahtonut rikastuttaa hänet päästäkseni hänestä... Ja
sitten, eihän teidän paikkanne ole hänen luonaan; hänen talonsa on
huonomaineinen, sillä hän vuokraa kaikenlaisille naisille...

Mutta kun hän huomasi tuottaneensa Deniselle pahaa mieltä, hän kiirehti
jatkamaan:

-- Joka paikassa voi elää kunniallisesti, eipä silti. Ja
kunnioitettavampaa se on vielä sen kohdalla, joka ei ole rikas.

He kulkivat taas vähän matkaa ääneti. Pépé tuntui kuuntelevan liian
aikaisin kehittyneen lapsen tarkkaavaisuudella. Aika-ajoin hän katsahti
sisareensa, jonka polttavaa, vähänväliä vavahtavaa kättä hän
kummasteli.

-- Kuulkaa, sanoi Mouret nopeasti, -- tahdotteko ruveta lähetikseni?
Aion tehdä huomenna ukolle vielä edullisemman tarjouksen, suurentaa
summaa kahdeksaankymmeneentuhanteen... Puhukaa te siitä hänelle
ensimmäiseksi ja selittäkää hänelle, että hän tekee itsemurhan, jos
kieltäytyy hyväksymästä. Teitä hän kenties kuuntelee, koska hän näkyy
olevan mieltynyt teihin, ja te tekisitte hänelle todellisen
palveluksen.

-- Olkoon menneeksi, sanoi Denise, hänkin hymyillen. -- Suostun
yrittämään, mutta en uskalla luvata onnistuvani.

He vaikenivat uudestaan. Kumpikaan ei enää tiennyt mitä sanoa. Kerran
Mouret yritti puhua setä Baudusta, mutta huomatessaan, että aihe
vaivasi tyttöä, hän luopui siitä. Kumminkin he jatkoivat yhdessä
matkaansa, kunnes saapuivat eräälle vielä valoisalle käytävälle, joka
johti Rivolinkadulle. Kun he puiston hämärästä äkkiä joutuivat
kirkkaampaan valoon, tuntui heistä ikäänkuin he olisivat heränneet
unesta. Mouret ymmärsi, ettei hänen sopinut pidättää Deniseä kauemmin.

-- Hyvästi, neiti, hän sanoi.

-- Hyvästi, herra.

Mutta sittenkään hän ei vielä lähtenyt. Heitettyään silmäyksen
Alger'nkadun kulmauksessa olevaan taloon, jossa tiesi rouva
Desforges'in odottavan, hän katsoi uudestaan Deniseen, jonka näki nyt
selvästi. Aivan mitättömältä tyttö näytti rouva Desforges'iin
verrattuna. Mikä hänessä olikaan, mikä niin oudosti lämmitti
sydäntä...? Joutavaa! Turhanpäiväinen mielijohde vain!

-- Kas siinä nuori mies, jota väsyttää, hän jatkoi sanoakseen vielä
jotakin ja osoitti Pépétä... -- Ja muistattehan, että talomme on aina
teille auki. Teidän tarvitsee vain koputtaa ovelle, ja saatte kaikki
mahdolliset korvaukset... Hyvästi, neiti.

-- Hyvästi, herra.

Kun Mouret oli mennyt, Denise palasi takaisin kastanjapuiden alle. Hän
harhaili kauan, tietämättä minne, kiertäen puiden suunnattomia runkoja.
Hänen kasvojaan poltti, ja hänen päässään kiehui tuhansia sekavia
ajatuksia. Pépé riippuen hänen kädessään koetti venyttää askeliaan
pysyäkseen hänen rinnallaan, mutta Denise näytti unohtaneen hänet.
Lopuksi lapsi sanoi.

-- Kävelet liian kovaa, sisko.

Silloin Denise istuutui penkille ja lapsi nukahti uupuneena hänen
syliinsä. Tyttö piteli pienokaista poveaan vasten, katse kaukana
pimeässä. Kun hän tuntia myöhemmin palasi hiljalleen kotiin
Michodièrenkadulle, myrsky oli hänen mielessään asettunut ja hänen
kasvoillaan oli jälleen tavallinen järkevä vakavuus.

-- Tuhat tulimmaista! Bourras huusi jo kaukaa, kun näki hänen
tulevan... -- Nyt sitä vasta pulassa ollaan!... Mouret on ostanut
taloni, senkin roisto.

Hän oli aivan suunniltaan ja ryntäili puodissaan niin rajusti, että oli
vähällä särkeä ikkunalasit.

-- Voi sitä konnaa!... Hedelmäkauppias kirjoitti minulle. Ja
tiedättekö, paljonko talosta on maksettu! Sataviisikymmentätuhatta
frangia, sen nelinkertainen arvo. Osaapa sekin varastaa!... Ja
ajatelkaa, että hän on vaatinut minun korjauksistanikin korvausta,
niin, väittänyt että talo on uusittu alusta pitäen... Kuinkahan kauan
vielä aikovat pitää minua narrinaan!

Ajatus, että hänen korjauksiin ja maalaamisiin kuluneet rahansa olivat
olleet hedelmäkauppiaalle eduksi, sai hänet aivan vimmoihinsa. Ja se
vielä, että Mouret oli päässyt talon omistajaksi ja että vuokra oli
maksettava nyt hänelle. Mouret'n luona, vihatun kilpailijansa luona
hänen täytyi asua tästä lähtien. Se vasta hänen sappeaan oikein
kuohutti.

-- Enkö jo sanonut, että aikovat puhkaista seinän. Ja nyt ne ovat jo
täällä. On kuin söisivät minun lautaseltani.

Hän iski nyrkkiään tiskiin, niin että seinät tärisivät ja sateenvarjot
ja kepit hypähtelivät.

Deniseltä menivät korvat lukkoon eikä hän saanut tilaisuutta sanoa
sanaakaan. Liikkumattomana hän odotti myrskyn loppua, ja Pépé painautui
väsyneenä tuolille nukkumaan. Kun Bourras lopuksi vähän rauhoittui,
Denise päätti suorittaa Mouret'n asian. Vanhus oli kyllä vihoissaan,
mutta eihän tiennyt, eikö juuri tuo vihan kiihkeys sekä hätätilanne,
mihin hän oli joutunut, pakottaisi hänet suostumaan.

-- Olen juuri tavannut erään tuttavan, niin, erään henkilön Naisten
Aarreaitasta, joka on asiaan hyvin perehtynyt... Ja sen mukaan,
mitä hän sanoi, teille aiotaan huomenna tehdä uusi tarjous,
kahdeksankymmentätuhatta frangia...

Bourras keskeytti ärjyen hirveällä äänellä:

-- Vai kahdeksankymmentätuhatta! Kahdeksankymmentätuhatta! Ei
miljoonastakaan nyt.

Denise koetti palauttaa hänet järkiinsä. Mutta samassa kaupan ovi
aukeni ja Denise peräytyi aivan kalpeana. Setä Baudu astui sisään
vanhenneena, kasvot vielä keltaisempina kuin ennen. Bourras tarttui
heti vieraansa hihaan kiinni ja kiihottuen hänen tulostaan sinkautti
hänelle uutisensa vasten kasvoja antamatta hänelle aikaa sanoa
sanaakaan.

-- Tiedättekö että julkeavat tarjota minulle kahdeksankymmentätuhatta
frangia. Niin hävyttömiksi nuo roistot heittäytyvät! Luulevat kenties,
että olen ostettavissa niinkuin mikä tahansa kunnoton tyttö... He kai
uskottelevat, että nyt, kun ovat ostaneet talon, olen loukussa. Mutta
siinä he erehtyvät. Sillä liikettäni he eivät saa, eivät sittenkään!
Olisin taipunut kenties, jos asiat olisivat ennallaan, mutta koska talo
on nyt heidän omansa, niin koettakoot tulla ottamaan!

-- Totta siis on mitä huhu kertoo? Baudu sanoi hitaalla äänellään. --
Kuulin puhuttavan ja tulin tiedustelemaan.

-- Kahdeksankymmentä tuhatta frangia! Bourras toisti. -- Miksi ei
satatuhatta! Summan suuruus varsinkin minua suututtaa. Luulevat
kenties, että tarvitsen heidän rahojaan johonkin konnamaisuuteen...
Mutta tuhat tulimmaista! Liikettäni en anna! En ikinä, kuuletteko!

Denise uskalsi jälleen puuttua puheeseen sanoakseen hiljaa:

-- Yhdeksän vuoden kuluttua he saavat sen, sitten kun vuokrasopimus on
lopussa.

Setänsä läsnäolosta huolimatta hän rukoili hartaasti ukkoa suostumaan.
Nyt ei enää auttanut ponnistaa vastaan. Täytyi väistää väkevämpää.
Sulaa hulluutta oli työntää luotaan sellainen rikkaus. Mutta vanhus
pysyi itsepintaisesti kiellossaan. Yhdeksän vuoden kuluttua hän oli jo
toivottavasti haudassaan, niin ettei hänen tarvinnut sitä nähdä.

-- Kuuletteko, herra Baudu, teidän veljentyttärennekin on heidän
puolellaan. He ovat lähettäneet hänet minua lahjomaan... Noiden konnien
puolella hän on, kunniani kautta!

Setä, joka ei tähän mennessä ollut Deniseä huomaavinaankaan, nosti nyt
päänsä jurosti niinkuin aina, kun hän liikkeensä ovelta oli nähnyt
veljentyttären menevän ohi. Mutta sitten hän kääntyi hitaasti häneen
päin ja katsoi häneen. Hänen paksut huulensa vapisivat.

-- Tiedän sen, hän vastasi hiljaa.

Ja hän katsoi yhä Deniseen. Kyyneleet kohosivat Denisen silmiin, kun
näki setänsä kasvot huolista murtuneina. Baudu puolestaan tunsi
pistoksen sydämessään, kun ajatteli, ettei ollut auttanut nuorta
sukulaistaan hänen kurjuutensa päivinä. Nähdessään sitten Pépén
nukkuvan tuolilla äänekkäästä keskustelusta huolimatta hän heltyi
lopullisesti.

-- Denise, hän sanoi yksinkertaisesti, -- tule huomenna pienokaisen
kanssa meidän luoksemme syömään päivällistä... Vaimoni ja Geneviève
ovat pyytäneet, että kutsuisin sinut, jos tapaisin.

Denise lensi punaiseksi ja suuteli setäänsä. Baudun lähtiessä Bourras,
sovinnosta hyvillään, huusi hänelle ovelta:

-- Houkuttele sinä tyttöä oikealle tolalle; hänessä on paljon hyvää!...
Mitä minuun tulee, niin joutaa talo aikanaan luhistua. Kyllä he minut
löytävät raunioista.

-- Talomme luhistuvat jo, naapuri, Baudu vastasi synkästi. -- Ja me
hukumme kaikki.



VIII.


Koko kaupunginosa puhui suuresta liikeväylästä Dix-Décembrenkadusta,
jota ruvettiin puhkaisemaan uudelta oopperalta pörssiaukiolle.
Pakkoluovutusvaliokunta oli jo julistanut päätöksensä ja purkamistyöt
oli aloitettu. Avattavan kulkuväylän toisesta päästä revittiin
Ludviginkadun yksityisrakennukset, toisesta vanhan Vaudeville-teatterin
ohuet seinät. Rautakanget tekivät työtään, ja pauke alkoi jo kuulua
Michodièren- ja Choiseulinkadulle, joiden asukkaat surkuttelivat
revittäviksi tuomittujen talojen kohtaloa. Tuskin oli kaksi viikkoakaan
kulunut, kun uusi katu oli jo puhkaissut niiden läpi laajan halkeaman
täynnä aurinkoa ja liikettä.

Mutta vielä suurempaa huomiota herättivät kaupunginosassa Naisten
Aarreaitassa alkaneet laajentamistyöt. Puhuttiin suunnattomasta
suurentamisesta, jättiläismäisestä tavaratalosta, jolla olisi kolme
julkisivua, Michodièren-, Neuve-Saint-Augustinin- ja Monsignynkadulle
päin. Mouret kuului tehneen Kiinteistöpankin johtajan paroni Hartmannin
kanssa sopimuksen, jonka mukaan hän sai haltuunsa suurimman osan siitä
neliömäisestä alueesta, joka kolmelta puolelta oli edellämainittujen
katujen rajoittama; alueen neljännelle rajalle, vastaisen
Dix-Décembrenkadun varrelle, paroni aikoi rakentaa hotellin, joka
muhkeudessa vetäisi vertoja Grand-Hotellille. Joka taholla Aarreaitta
lunasti vuokrasopimukset; puodit suljettiin, asukkaat muuttivat pois,
ja tyhjissä taloissa vilisi joukoittain työmiehiä, jotka korjasivat
sisustusta uuden tarkoituksen mukaiseksi ja häärivät alituisessa
pölyssä. Keskellä tätä yleistä myllerrystä Bourras'n ahdas hökkeli
yksin pysyi entisellään vähääkään väistymättä halkeamastaan korkeiden
seinien välissä.

Kun Denise seuraavana päivänä meni Pépén kanssa setä Baudun luo, sulki
kadun pitkä jono tiilikuormia, joita purettiin Duvillard'in talon
edessä. Liikkeensä ovelta setä katseli niitä synkän näköisenä. Sitä
myöten kuin Naisten Aarreaitta paisui, Elbeufin vanha liike tuntui
kutistumistaan kutistuvan. Nuoren tytön silmissä liikkeen ikkunat
näyttivät entistään mustemmilta ja ahtaammilta, ikäänkuin eivät olisi
päässeet hengittämään talon vankilamaisesti painavan välikerroksen
alla. Vanha vihreä kilpi oli haalistunut kosteudesta entisestäänkin, ja
koko ikäloppu julkisivu oli surkastuneen, harmaantuneen ja kuin
laihtuneen näköinen.

-- Siinäpä olette, sanoi Baudu. -- Varokaa, etteivät aja päällenne.

Kaupassa sama ahdistava tunne valtasi Denisen. Sekin oli synkistynyt,
vaipunut toivottomuuden uneen. Nurkat olivat tyhjyyttä ja varjoa
täynnä, kaapit ja pöydät tomun peitossa. Verkapakoista, joita kukaan ei
enää liikuttanut, lähti kellarimainen haju. Kassan luona rouva Baudu ja
Geneviève istuivat liikkumattomina ja ääneti niinkuin yksinäisessä
paikassa, jossa ei tarvitse pelätä kenenkään häiritsevän. Äiti päärmäsi
pyyheliinoja, tytär, kädet hervottomina riippuen, katseli tyhjyyttä
ympärillään.

-- Iltaa, täti, sanoi Denise. -- Olen hyvin iloinen, että saan tavata
teidät jälleen, ja jos olen tuottanut teille mielipahaa, niin pyydän
teiltä anteeksi.

Rouva Baudu suuteli häntä liikuttuneena.

-- Lapsi raukka, vastasi hän, -- jos minulla ei muuta surua olisi, niin
ei tosiaankaan olisi valittamisen syytä.

-- Iltaa, serkku kulta, jatkoi Denise suudellen Genevièveä poskelle.

Tämä säpsähti kuin unesta heräten. Hän vastasi suutelemalla vuorostaan
Deniseä tietämättä mitä sanoa. Sitten he tervehtivät Pépétä, joka
ojensi pienen kätensä. Sovinto oli tehty.

-- Kas niin, kello on kuusi. Mennään nyt syömään, sanoi Baudu. -- Miksi
Jean ei ole mukana?

-- Hänen piti tulla, sopersi Denise hämillään. -- Tänä aamuna tapasin
hänet, ja hän lupasi nimenomaan tulla... Ei häntä pidä odottaa,
varmaankaan hänen mestarinsa ei ole laskenut häntä.

Hän arvasi, että Jeanilla olisi taas jotakin outoa kerrottavaa, ja
koetti jo edeltäpäin puolustella häntä.

-- Siinä tapauksessa asettukaamme pöytään, toisti setä.

Sitten kääntyen puodin synkkää takaosaa kohti Baudu sanoi:

-- Colomban, te voitte tulla syömään meidän kanssamme yhtaikaa. Ei kai
ketään tule?

Denise ei ollut tullessaan huomannut Colombania. Täti selitti hänelle,
että toinen palvelija ja neiti oli täytynyt lähettää pois. Asiat olivat
niin huonolla kannalla, että Colombanissa oli tarpeeksi, ja hänkin sai
venyä tuntikausia kädet ristissä ja nukkua silmät auki.

Ruokasalissa paloi kaasu, vaikka kesäpäivät olivat pisimmillään.
Deniseä puistatti sisään astuessa seinistä lähtevä viileys. Pyöreä
pöytä oli entisellään, vahakankaan peittämä, katettu niinkuin ennenkin,
entisellään oli myöskin avonaisen ikkunan takana löyhkäävä, pimeä
sisäpiha. Kaikki näytti Denisestä vain vielä surkeammalta, kuin
kyynelten sumentamalta.

-- Isä, Geneviève sanoi ujostellen Deniseä, -- sallitteko että suljen
ikkunan? Pihasta tulee niin paha haju.

Baudu, joka ei ollut huomannut mitään, näytti hämmästyneeltä.

-- Sulje vain, jos haluat, hän vastasi vihdoin, -- mutta silloin meiltä
loppuu ilma.

Ja tukahduttavaksi ilma kävikin. Oli perhepäivällinen, sangen
yksinkertainen. Kun liemi oli syöty ja palvelijatar tarjosi liemilihan,
ei setä enää voinut olla puhumatta vastapäisistä asujista. Hän osoitti
aluksi suurta suvaitsevaisuutta. Hän ei tahtonut tyrkyttää
veljentyttärelleen omaa mielipidettään.

-- Hyvä Jumala, hän sanoi, -- minä en estä sinua kannattamasta noita
ulkokullattuja taloja... Jokaisella on oma makunsa, tyttäreni... Koska
et näytä olevan milläsikään siitä, että he ovat hävyttömästi ajaneet
sinut kadulle, niin sinulla kai on siihen omat syysi. Ja, näetkö,
vaikka palaisitkin, en minä sinulle suuttuisi ... en ollenkaan. Eikö
niin, ei kukaan meillä suuttuisi häneen?

-- Ei tietysti, kuiskasi rouva Baudu.

Denise esitti vakavasti syynsä niinkuin Robineaunkin luona. Kauppaliike
kehittyi johdonmukaisesti siihen suuntaan; vaatimukset olivat
sellaiset, ja suurenmoisia uudet yritykset olivatkin puhumattakaan
siitä, että yleisön kasvava varallisuus synnytti uusia tarpeita. Baudu
kuunteli silmät pyöreinä nähtävästi vaivaten järkeään ymmärtääkseen.
Mutta kun Denise oli lopettanut, hän pudisti päätään.

-- Tyhjiä loruja kaikki. Kauppa on kauppaa, ja siitä ei pääse
mihinkään... Onnistukoot vain, ja täytyyhän minun myöntää, että he
onnistuvat, mutta pitemmälle en anna periksi. Minä luulin, että he
taittaisivat niskansa; muistat kai sinäkin kuinka odotin ja koetin
malttaa mieltäni? Mutta niin ei käynytkään. Rosvot ne nykyään näyttävät
rikastuvan, kun sitä vastoin kunnon ihmiset saavat nuolla näppejään...
Niin pitkälle on jouduttu, ja täytyyhän minun väistää väkevämpää. Ja
väistynhän minä, hyvä Jumala, väistynhän minä.

Vähitellen viha pääsi hänessä valloilleen. Hän nosti äkkiä haarukkansa
ilmaan huutaen:

-- Mutta Vanha Elbeuf ei rupea koskaan mokomaa esimerkkiä noudattamaan!
Kuuletko, sen minä olen sanonut Bourras'llekin, kun hän alkoi töhriä
seiniään, että minua oikein hävetti vihamiehen matkiminen.

-- No, syöhän nyt, keskeytti rouva Baudu levottomana, kun näki miehensä
kiivastuvan.

-- Älähän hätäile, Baudu sanoi. -- Tahdon vain ilmoittaa veljeni
tyttärelle oman kantani... Kuulehan, lapseni, olen niinkuin tuo karahvi
tuossa, paikaltani en hievahda. Onnistukoot vain! Omaksi häpeäkseen
olkoon! Minä vain panen vastalauseeni, siinä kaikki.

Palvelijatar toi nyt pöytään pienen vasikanpaistin. Vapisevin käsin
Baudu ryhtyi leikkaamaan sitä, mutta hänen ennen niin tarkka silmänsä
petti, eikä hän osannutkaan enää yhtä täsmällisesti jakaa osia tasan.
Hänen tappionsa oli riistänyt häneltä järkähtämättömän varmuuden, joka
syntyy arvossapidetyn liikkeenisännän asemasta. Pépé oli pelästynyt
setänsä kovaa ääntä, ja häntä oli täytynyt rauhoittaa antamalla hänelle
heti jälkiruokaa, sokerileivoksia, joita oli nyt hänen lautasensa
vieressä. Setä koetti hillitä itseään ja puhua muusta. Hetkeksi hän
eksyi keskustelemaan purkamistöistä. Dix-Décembrenkadun hän myönsi
mukavaksi; varmaankin kaupunginosan kauppa vilkastuisi sen avaamisesta.
Mutta kun hän oli päässyt kauppaan, niin Naisten Aarreaitta johtui
hänelle uudestaan mieleen. Alkoipa hän mistä aineesta tahansa, niin
aina hän takertui siihen lopuksi. Se oli käynyt päähänpiintymäksi.
Tässä tukehtui rappauspölyyn. Eikä voinut päästä myymään metriäkään,
kun rakennusainekuormat lakkaamatta täyttivät kadun. Ja naurettavaa
tuollainen suurentamiskiihko oli. Johan asiakkaat eksyivät sellaiseen
laitokseen. Miksi siihen ei liitetty vielä kauppahallejakin! Ja
vaimonsa rukoilevista katseista huolimatta, omista ponnistuksistaan
huolimatta, hän siirtyi rakennustöistä arvostelemaan tavaratalon
raha-asioita. Eikö ollut käsittämätöntä, että vähemmässä kuin neljässä
vuodessa heidän liikepääomansa oli kasvanut viisinkertaiseksi. Heidän
vuotuinen vaihtonsa, joka ennen oli noussut kahdeksaan miljoonaan, oli
nyt viimeisen varastontarkastuksen jälkeen havaittu neljäksikymmeneksi
miljoonaksi. Mieletöntä se oli, sanalla sanoen, eikä hän sellaista
vastaan enää voinut taistella. Yhä se vain paisui. Nyt siinä oli jo
tuhat kauppa-apulaista ja kaksikymmentäkahdeksan eri osastoa. Osastojen
paljous varsinkin suututti häntä. Olihan muutamia osastoja jaettu
kahtia, mutta oli aivan uusiakin; oli esimerkiksi perustettu
huonekaluosasto ja vieläpä korutavaraosastokin. Se oli naurettavaa,
korutavaraosasto! Nuo ihmiset eivät todellakaan hävenneet. Ei
aikaakaan, niin vielä he ottavat kalojakin kaupitellakseen. Ja vaikka
hän oli yhä pitävinään Denisen mielipiteitä kunniassa, hän rupesi
tyrkyttämään hänelle omiaan.

-- Totta puhuaksemme, et kai sinä voi heitä puolustaa? Mitä sanoisit,
jos sinulle kerrottaisiin, että minä olisin perustanut verkakauppaani
kattilaosaston? Hulluksi kai sinä minua sanoisit... Tunnusta nyt edes,
ettet kunnioita heitä.

Denise hymyili ujosti vastaukseksi ymmärtäen, ettei perusteluista ollut
apua.

-- No niin, olet siis heidän puolellaan, päätteli Baudu. --
Ei auta puhua siitä enää, sillä tarpeetonta on, että suutumme taas
heidän tähtensä. Joko heidän vielä pitäisi päästä rikkomaan
sukulaissopummekin. Se nyt vasta olisi! Palaa vain heidän luokseen,
jos haluat, mutta kiellän sinua toiste halkaisemasta korviani
turhanpäiväisillä jutuillasi.

Syntyi äänettömyys. Ukon kiivaus hehkui vielä näennäisen maltillisuuden
alta. Kun kuumuus kaasuliekin lämmittämässä ahtaassa huoneessa oli
käynyt sietämättömäksi, oli ikkuna täytynyt avata uudelleen, ja pihalta
kohoava pahanhajuinen kosteus laskeutui pöytään. Tarjottiin paistettuja
perunoita. Niitä syötiin sanaakaan sanomatta.

-- Kuulehan, kysypä noilta tuossa, Baudu sanoi osoittaen veitsellään
Colombania ja Genevièveä, -- niin saat kuulla, ovatko he Naisten
Aarreaittaan ihastuneita.

Vieretysten tavallisella paikallaan, jossa he olivat istuneet
kaksitoista vuotta säännöllisesti yhdessä kaksi kertaa päivässä,
Colomban ja Geneviève söivät verkalleen. He eivät olleet aterian
kestäessä sanoneet sanaakaan. Colomban tuntui liioitellen kasvojensa
suopeaa ilmettä kätkevän raukeiden silmäluomiensa taa intohimoisen
rakkautensa kalvavan tulen, kun sitä vastoin Geneviève, pää vielä
syvemmälle painuneena liian raskaiden hiuksiensa painosta, tuijotti
välinpitämättömästi salaisen tuskansa herpaisemana.

-- Tämä vuosi, näet, ei ole ollut kaupallemme eduksi, selitteli setä.
-- On täytynyt vieläkin siirtää häitä. Kysyhän nyt, ilman aikojasi
vain, mitä he sinun ystävistäsi ajattelevat.

Setänsä tahtoa totellakseen Denise kysyi niinkuin käskettiin.

-- En voi sanoa, että rakastaisin heitä, serkkuni, Geneviève vastasi.
-- Mutta älkää siitä olko millännekään. Eivät kaikki sentään heitä
vihaa.

Tätä sanoessaan hän katsoi Colombaniin, joka pyöritteli leipäpalasta.
Kun Colomban huomasi morsiamensa katseen, hän koetti kiivastua.

-- Kehno kauppa kerrassaan! morkkasi hän. -- Kaikki toinen toistaan
häijympiä!... Sanalla sanoen, talo, joka turmelee kaupunginosaa kuin
rutto.

-- Siinä sen kuulitte! huusi Baudu ihastuneena. -- Eivät he ainakaan
häntä viekoittele puolelleen!... Olen aina sanonut, että sinä ole
viimeisiä, poikaseni. Sinun kaltaisiasi ei enää kasvateta.

Mutta Genevièven ankara ja tuskainen katse ei hellittänyt. Armottomasti
se tunkeutui aina nuoren miehen sydämeen asti pakottaen hänet keksimään
yhä katkerampia herjoja. Rouva Baudu katsoi toisesta toiseen
levottomana ja ääneti kuin uutta onnettomuutta vainuten. Jo jonkin
aikaa hän oli pelännyt tyttärensä alakuloisuutta. Hän tunsi lapsensa
menehtyvän.

-- Kaupassa ei ole ketään, hän sanoi lopettaakseen tuskallisen
kohtauksen. -- Menkääpä katsomaan, Colomban, liikkuiko siellä joku?

Ateria oli lopussa ja noustiin pöydästä. Baudu ja Colomban menivät
neuvottelemaan välittäjän kanssa, joka oli tullut tilauksia varten.
Rouva Baudu vei Pépén muassaan näyttääkseen hänelle kuvia.
Palvelustyttö oli korjannut nopeasti ruoat pöydästä, ja Denise oli
unohtunut ikkunan ääreen, missä hän katseli pienen pihan liikettä, kun
hän kääntyessään huomasi Genevièven istuvan vielä pöydässä ja
tuijottavan pyyhkimisestä kosteaan vahakankaaseen.

-- Te olette pahoillanne, serkku? Denise kysyi häneltä.

Tyttö ei vastannut mitään, tutki vain itsepintaisesti katseellaan
vahavaatteen taitetta, ikäänkuin hänen olisi ollut mahdotonta
riistäytyä ajatuksistaan irti. Sitten hän vaivoin päätään kohottaen
katsoi Deniseen, joka osanottavaisesti kumartui hänen puoleensa. Muut
olivat nousseet pöydästä. Mitä hänkään tässä enää istui. Ja äkkiä hän
puhkesi nyyhkytyksiin, painoi päänsä pöydän reunaa vastaan ja itki
niin, että hiha kastui kyynelistä.

-- Hyvä Jumala, mikä teitä vaivaa? Denise huudahti hämmästyneenä. --
Tahdotteko, että haen apua.

Mutta Geneviève tarttui hermostuneesti hänen käsivarteensa ja pidätti
häntä sammaltaen:

-- En, en! Jääkää tänne... Oi, äiti ei tiedä mitään. En minä teistä
välitä, mutta muut eivät saa nähdä, muut eivät saa!... Vastoin tahtoani
se tuli, vannon sen teille. Siksi kai, että luulin olevani yksin...
Odottakaa, nyt minun on jo parempi olla, en itke enää.

Mutta yhä uudelleen hänen hentoa ruumistaan puistatti ja vavahdutti
tukahdutettu itku. Hänen liikauttaessaan pöytään nojaavien käsivarsien
varassa olevaa päätään hiusneula pääsi irti ja hänen tukkansa aukeni
raskaasta solmustaan valuen alas hänen hartioilleen ja verhoten hänet
mustiin aaltoihinsa. Hiljaa, jotteivät muut kuulisi, Denise koetti
hoitaa häntä. Avatessaan hänen vaatteitaan tehdäkseen hänen olonsa
helpommaksi hän huomasi säälien, kuinka laihaksi tyttö oli käynyt,
kuinka povi oli hintelä kuin lapsella ja koko ruumis kuihtunut. Denise
kokosi käsiinsä komeat hiukset, jotka tuntuivat imeneen itseensä
kaiken, mikä tuossa ruumiissa vielä oli elinvoimaista; sitten hän sitoi
ne lujasti kokoon.

-- Kiitos, te olette hyvä, sanoi Geneviève. -- Taidan näyttää teistä
kovin huonolta. Olin kyllä verevämpi, mutta kaikki on kadonnut...
Pankaa kiinni puseroni, jottei äiti pääse näkemään olkapäitäni. Teen
parhaani kätkeäkseni ne häneltä... Hyvä Jumala, en minä voi hyvin, en
voi hyvin.

Mutta kumminkin hän alkoi rauhoittua. Uupumuksesta heikkona hän jäi
istumaan tuolilleen katsoen kauan serkkuaan. Vähän aikaa vaiti oltuaan
hän kysyi:

-- Sanokaa minulle totuus. Hän kai rakastaa häntä?

Denise tunsi punastuvansa. Hän kyllä tajusi, että Geneviève tarkoitti
Colombania ja Claraa, mutta ei ollut ymmärtävinään.

-- Kuka rakastaa?

Geneviève pudisti päätään epäilevän näköisenä.

-- Älkää valehdelko, pyydän teitä. Tekisitte minulle suuren
palveluksen, jos sanoisitte, mitä minun tulee uskoa... Te tiedätte sen.
Olette ollut naisen toverina ja olen nähnyt Colombanin ajavan teitä
takaa kuiskatakseen teille jotakin. Hän antoi teidän toimitettavaksenne
asioita tuolle kurjalle, eikö niin?... Oi, armahtakaa, sanokaa minulle
totuus. Vannon teille, että hyvää se vain minulle tekisi.

Denise ei ollut koskaan ollut tällaisessa ahdingossa. Hän laski
katseensa maahan häveten serkkua, joka äänettömänä tutki häntä ja joka
tuntui arvaavan kaikki. Kuitenkaan hän ei tahtonut kertoa totuutta.

-- Mutta teitä hän rakastaa. Geneviève teki epätoivoisen liikkeen.

-- Hyvä on. Te ette siis tahdo kertoa... Ja se on sitä paitsi minulle
yhdentekevää. Olenhan nähnyt. Colomban on alati katukäytävällä
katselemassa häntä. Ja nainen ikkunassa nauraa kuin mieletön...
Varmaankin he tapaavat toisiaan jossain.

-- Eivät tapaa, eivät toden totta, vannon sen teille! huudahti Denise
unohtaen kaiken varovaisuuden, kun huomasi voivansa suoda onnettomalle
vähäisen lohdutuksen.

Geneviève hengitti syvään vetäen suunsa hymyyn. Sitten hän toipilaan
heikolla äänellä sanoi:

-- Tahtoisin lasin vettä... Anteeksi, että vaivaan. Lasit ovat
astiakaapissa.

Kun Denise oli tuonut hänelle vesikarahvin, hän tyhjensi yhdellä
siemauksella suuren lasin. Hän työnsi pois Denisen, joka pelkäsi hänen
juovan liiaksi.

-- Älkää, hän sanoi. -- Antakaa minun olla. Minua janottaa aina.
Yölläkin minä nousen juomaan.

Hetkeksi hän vaikeni. Sitten hän jatkoi hiljaa:

-- Tiedättekö, kymmenen vuotta olen ajatellut tätä avioliittoa ja olen
niin tottunut siihen, etten enää käsitä, että toisin voisi olla. En
ollut vielä aikaihminenkään, kun Colomban jo esiintyi sulhasenani...
Enkä enää muista, miten asiat ovat kehittyneet. Olemme aina olleet
yhdessä, kodin ahtaassa piirissä viettäneet tasaista, yksitoikkoista
elämää, jossa ei mikään ole kääntänyt ajatuksiamme toisaanne, ja siitä
syystä olen kai lopuksi alkanut luulla häntä miehekseni ennen aikojaan.
En liioin tiennyt, rakastinko häntä, olin vain hänen vaimonsa, siinä
kaikki. Ja nyt hän tahtoo erota minusta seuratakseen toista. Oi hyvä
Jumala! Sydämeni särkyy. Näettekö, en tiennyt tällaista tuskaa
olevankaan. Rintaan koskee ja päähän ja joka paikkaan. Kuolen siitä.

Kyyneleet kohosivat uudestaan hänen silmiinsä, ja Denise, joka myös
tunsi silmiensä kostuvan säälistä, sanoi:

-- Aavistaako täti mitään?

-- Kyllä luulen äidin aavistavan... Mutta isällä on liian paljon
huolta. Hän ei tiedä mitä tuskaa hän tuottaa minulle viivyttämällä
häitä... Äiti kyselee minulta. Hän on levoton, kun näkee minun
heikkenevän. Hänen oma terveytensä ei ole koskaan ollut erittäin hyvä,
ja hän on usein sanonut minulle: Lapsi parka, heikkoutesi olet perinyt
minulta. Kaupassa terveys ei juuri parane. Mutta hänestäkin taidan
laihtua liiaksi... Katsokaapa käsivarsiani, se on surkeata.

Vapisevalla kädellä hän oli tarttunut uudestaan karahviin. Denise
koetti estää häntä juomasta.

-- Älkää, sanoi Geneviève, -- janottaa kovin... Antakaa minun olla.

Baudun ääni kuului toisesta huoneesta. Totellen sydämensä käskyä Denise
heittäytyi polvilleen ja syleili Genevièveä siskon tavoin. Hän suuteli
häntä vakuuttaen, että kaikki tulee käymään hyvin, että serkku viettää
vielä häitään Colombanin kanssa ja tulee terveeksi ja onnelliseksi.
Samassa setä kuului kutsuvan:

-- Jean on täällä. Tulehan Denise!

Denise nousi. Jean oli todellakin siellä. Hän oli tullut päivällisille,
ja kun hänelle sanottiin, että kello oli jo kahdeksan, hän jäi
hämmästyneenä seisomaan, suu auki. Mahdotonta se oli, hän tuli suoraan
isäntänsä luota. Hänestä tehtiin pilkkaa. Vincennes'in metsän kautta
hän oli kiertänyt, koska oli niin kauan viipynyt matkalla. Mutta kun
Jean pääsi lähelle siskoaan, hän kuiskasi hiljaa tämän korvaan:

-- Olin saattamassa pikku pesijätärtä, jonka täytyi viedä pesemänsä
vaatteet kotiin... Ajurin vaunut odottavat portilla ja minun on
maksettava tunnin matkasta. Anna minulle viisi frangia.

Saatuaan rahat hän pistäytyi kadulle maksamaan ja palasi sitten syömään
päivällistä, sillä rouva Baudu ei päästänyt häntä nälkäisenä. Pitihän
hänen saada edes vähän lientä. Geneviève oli palannut jälleen muiden
seuraan ja istui äänettömänä ja huomiota herättämättä kuten aina. Ilta
kului ikävästi ja hitaasti. Hiljaisuuden keskeytti vain sedän askelten
kaiku hänen kävellessään edestakaisin tyhjän myymälänsä päästä toiseen.
Yksi ainoa kaasuliekki paloi, ja matala katto heitti mustat varjonsa
huoneeseen.

Kuukausia kului. Denise kävi melkein joka ilta katsomassa Genevièveä.
Mutta Baudun koti muuttui yhä synkemmäksi. Rakennuspuuhat kadun
toisella puolen olivat perheelle alituisena kiusana muistuttaen heitä
heidän omasta onnettomuudestaan. Silloinkin kun toivo hetkeksi elpyi,
kun odottamaton ilo kohtasi heitä, niin tiilikuorman ryske, kivivasaran
kalkutus, jopa muurarien äänekäs puhekin riitti pilaamaan sen heiltä.
Kaupunginosa kokonaisuudessaan kärsi siitä. Rakennuspaikkaa ympäröivän
lauta-aidan takaa kantautui kuumeentapaisen työn melske. Vaikka
arkkitehti kyllä koetti saavuttaa tarkoitusperänsä käyttämällä entisiä
rakennuksia, niin hänen täytyi joka puolelta puhkaista seiniä,
korjailla ja sovitella. Keskelle, entisten sisäpihojen paikalle, hän
rakensi keskushallin, joka laajuudeltaan oli kuin kirkko ja josta
pääovi johti Neuve-Saint-Augustininkadulle päin aueten keskellä
julkisivua. Kellarikerrosten rakentamisessa oli suuria vaikeuksia,
sillä viemäriputket olivat alituisena vastuksena, ja usein täytyi
puhkaista maakerroksia, jotka olivat täynnä ihmisluita. Kaivon
poraaminen herätti suurta huomiota ympäristössä. Se tehtiin sata metriä
syväksi, ja se pulppusi viisisataa litraa vettä minuutissa. Nyt
nousivat jo ensimmäisen kerroksen seinät. Koko alue oli
rakennustelineiden ja rakennusainekasojen piirittämä. Lakkaamatta
kuului kiviä nostavien vintturien vinguntaa, rautakiskojen kalsketta ja
työväen rähinää vasaroiden ja rautakankien säestämänä. Mutta kaikkein
ylinnä kaikuivat höyrykoneiden kimeät vihellykset ja korvia särkevä
jyske, sillä höyryä käytettiin joka paikassa voimana. Jos vähänkin kävi
tuuli, rappauksen pöly kohosi paksuna pilvenä ilmaan laskeutuakseen
läheisten talojen katoille kuin lumi. Baudun perhe näki epätoivoissaan
pölyn tunkeutuvan joka paikkaan, vankimpienkin laudoituksien läpi,
likaavan kaupan kankaat ja laskeutuvan huonekaluille, jopa vuoteisiin.
Ja ajatus, että heidän täytyi vasten tahtoaan hengittää sitä
keuhkoihinsa ja että se oli lopuksi heidät tappava, myrkytti heidän
elämänsä.

Mutta vielä ei kaikki ollut pahimmillaan. Syyskuussa arkkitehti, joka
pelkäsi myöhästyvänsä, päätti teettää töitä yölläkin. Voimakkaita
sähkölamppuja pystytettiin rakennusalueelle, ja nyt ei hälinästä enää
loppua tullutkaan. Työryhmät vuorottelivat, vasarat eivät lakanneet
takomasta eivätkä koneet viheltämästä, ja kalkkipilvet sirottivat
taukoamatta valkeaa luntansa naapuritaloihin. Onneton Baudun perhe ei
saanut enää unta silmiinsä. Kiusaantuneina he makuuhuoneessaan
kuuntelivat seiniä tärisyttävää jyskettä, ja milloin väsymys painoi
heidän silmänsä umpeen, niin heti samat äänet ahdistivat heitä
painajaisina. Kun he sitten rauhoittuakseen nousivat vuoteistaan ja
menivät avojaloin nostamaan uudinta, heitä pelästytti Naisten
Aarreaitan pimeässä säihkyvä hirviö. Se näytti heistä hehkuvalta
pajalta, jossa taottiin heille häviötä. Keskellä puolitekoisia,
laajojen aukkojen lävistämiä seiniä levittelivät sähkölamput sinistä,
silmiä sokaisevaa valoaan. Kello kuului lyövän kaksi, sitten kolme,
sitten neljä. Mutta talojen asukkaiden taistellessa unensa puolesta
rakennuspaikka suunnattomaksi kasvaneena ja oudonmuotoiseksi
muuttuneena keinotekoisessa kuutamossa vilisi rähisevien työmiehien
mustia varjoja, jotka kiemurrellen kuvastuivat uusien seinien räikeän
valkoista taustaa vasten.

Setä Baudu oli ollut oikeassa, lähikatujen pikkukauppa oli saanut
kuolettavan iskun. Joka kerta kun Naisten Aarreaitta perusti uuden
osaston, seurasi siitä jonkin naapuriston erikoisliikkeen häviö. Yhä
kauemmas ulottui sen vaikutus. Vanhimmatkin liikkeet horjuivat. Neiti
Tatin, Choiseulin kauppakujan valkotavarakauppias, oli tehnyt
vararikon. Quinette, käsinekauppias, jaksoi tuskin puolta vuottakaan
pysyä pystyssä. Vanpouillen turkkuriliikkeen täytyi vuokrata pois osa
myymälästään. Ja Bédorén ja sisaren trikootavarakaupan pystyssä
pysyminen johtui siitä, että heillä yhä vielä riitti säästöjä. Uudet
vararikot seurasivat niitä, joita jo kauan oli odotettu ja ennustettu.
Aarreaitan korutavaraosasto uhkasi nujertaa Saint-Rochin-kadun varrella
olevan Deslignières'in omistaman lelukaupan, ja sen huonekaluosasto
kaatoi Piot & Rivoiren liikkeen, jonka myymälät uinuivat Saint-Annen
varjoisassa kauppakujassa. Pelättiin melkein, että lelukauppias, joka
oli paksu ja kiivas mies, saisi halvauksen, niin silmittömästi hän
suuttui nähdessään Aarreaitan ilmoittavan kukkaroita kolmenkymmenen
prosentin alennuksella. Huonekalukauppiaat, jotka olivat hiljaisempia
luonteeltaan, olivat pilkkaavinaan kilpailijoitaan. Oliko nyt
verkasaksoista pöytien ja kaappien myyjiksi! Mutta ostajat eivät
välittäneet siitä, vaan käänsivät heille selkänsä, ja Aarreaitan uusi
osasto saavutti suuren menestyksen. Ei auttanut taistella; täytyi
väistyä selkä kumarassa. Kohta kai muutkin seurasivat. Mikä liike olisi
voinut pystyssä pysyä. Naisten Aarreaitta korjaisi kohta koko
kaupunginosan kattonsa alle.

Aamuin ja illoin, Aarreaitan tuhansien virkailijoiden tullessa
ja mennessä, ihmiset jäivät katselemaan Gaillonin aukiolla
liikkuvaa pitkää ihmisjonoa, niinkuin rykmentin marssimista
katsotaan, ja liikkeenomistajat ajattelivat ovellaan ainoata
kauppa-apulaistaan, jonka vaivoin elättivät. Suuren tavaratalon
viimeisen varastontarkastuksen tulos, tuo neljäänkymmeneen miljoonaan
nouseva luku, oli saanut koko naapuriston kuohuksiin. Uutinen
kiersi talosta taloon herättäen kaikkialla hämmennystä ja vihaa.
Neljäkymmentä miljoonaa! Käsittämätöntä! Epäilemättä voitto ei voinut
nousta korkeammalle kuin neljään prosenttiin kuluihin ja talon
huokeahintaisuusjärjestelmään katsoen. Mutta kuudentoistatuhannen
frangin voitto oli jo suuri summa, ja saattoihan tyytyä neljään
prosenttiin, kun sellaiset liikepääomat olivat kysymyksessä.
Kerrottiin, että Mouret'n alkuperäinen liikepääoma, hänen ensimmäiset
viisisataatuhatta frangiaan, johon vuosittain oli lisätty voitto
kokonaisuudessaan ja joka nyt oli kasvanut neljäksi miljoonaksi, oli
kymmenen kertaa muutettu tavaroiksi. Kun Robineau teki Denisen kuullen
näitä laskelmia aterian jälkeen, hän vaipui kauaksi aikaa mietteisiin
tuijottaen tyhjään lautaseensa. Oikeassa Denise oli ollut; liikepääoman
yhtämittaisesta uudistamisesta uuden kaupan voittamaton väkevyys
johtui. Bourras yksin kieltäytyi näkemästä ja ymmärtämästä, seisoi vain
typeryydessään järkähtämättömänä kuin maantiepylväs. Rosvoja ne olivat,
siinä kaikki, ja silmänkääntäjiä! Kuuseen kurkottivat lopuksi katajaan
kapsahtaakseen.

Baudun kauppahuone, vaikka se ei missään suhteessa tahtonut luopua
vanhoista kauppatavoistaan, koetti kestää kilpailun. Kun ostajat eivät
enää tulleet kauppaan, heitä koetettiin lähestyä kaupanvälittäjien
kautta. Pariisin aukion varrella asui eräs kaupanvälittäjä, joka oli
tunnettu kaikissa Pariisin suurissa räätäliliikkeissä ja joka piti
pienet verka- ja flanellikaupat pystyssä, kun ryhtyi niiden
edustajaksi. Kaikki pyrkivät tietysti kilvan hänen suosioonsa, ja
hänestä tuli mahtava herra. Baudu uskalsi kerran tinkiä hinnasta hänen
kanssaan, ja heti tuo pikavihainen herra kääntyi Matignonin,
Croix-des-Petits-Champs'in-kadun verkakauppiaan puoleen. Kaksi
välittäjää, joiden kanssa Baudu sitten ryhtyi tekemisiin varasti
häneltä, ja kolmas ei saanut aikaan mitään. Kuolema lähestyi hitaasti,
yllätyksittä; vähitellen kauppa taukosi, ostajat katosivat yksitellen,
ja saapui päivä, jolloin maksujen suorittaminen kävi ylivoimaiseksi.
Tähän asti oli eletty vanhoilla säästöillä, nyt täytyi turvautua
velanottoon. Joulukuussa Baudu pelästyneenä allekirjoittamiensa
vekselien paljoudesta päätti tehdä suurimman uhrauksensa, myydä
Rambouillet'n maatalon, jonka alituisiin korjauksiin hän oli pannut
paljon rahaa ja josta hän ei ollut saanut rahtuakaan vuokraa,
kun hän vihdoin oli suostunut ottamaan siihen vuokralaiset.
Siten hänen elämänsä ainoa unelma särkyi, ja hänen sydämensä kärsi
niinkuin rakkaan omaisen kuollessa. Hänen täytyi luovuttaa
seitsemästäkymmenestätuhannesta frangista talo, joka hänelle itselleen
oli maksanut yli kahdensadantuhannen. Sittenkin hän sai kiittää
onneaan, että se ollenkaan meni kaupaksi, sillä ellei hänen naapurinsa
Lhomme olisi halunnut laajentaa tiluksiaan, niin hän tuskin olisi
saanut ostajaa. Mutta huonoudestaan huolimatta kauppa yllytti häntä
jatkamaan kilpailua ja elvytti hänen toivoaan, että voitto kenties
vieläkin oli saavutettavissa, jos tarkkaa järjestystä noudatettiin.

Sinä päivänä, jolloin Baudu nosti rahat maatalostaan, Lhommen perhe oli
suostunut syömään päivällistä hänen luonaan. Aurélie rouva saapui
ensimmäisenä; mutta kassanhoitaja, joka oli viettänyt päivänsä
soittamalla, myöhästyi, niin että täytyi odottaa, ja Albert ei tullut
ollenkaan, vaikka oli luvannut. Ilta kului ikävästi. Baudut, jotka
olivat tottuneet ahtaaseen ruokasaliinsa ja jotka eivät kaivanneet
ilmaa, hermostuivat vieraiden huoneeseen tuomasta erilaisuudesta ja
oudoksuivat Lhommen perheen hajanaisuutta ja sen eri jäsenten
vapaudenharrastusta. Geneviève, jota Aurélie rouvan mahtavat tavat
loukkasivat, ei koko iltana avannut suutaan, Colomban sitä vastoin
katseli häntä ihaillen väristen hartaudesta, kun ajatteli, että Clara
oli hänen käskyläisensä.

Illalla ennen nukkumaan menoa Baudu käveli edestakaisin huoneessa rouva
Baudun ollessa jo vuoteessa. Oli leuto ja kostea sää. Suljetuista
ikkunoista ja tiheistä kaihtimista huolimatta huoneeseen kuului
selvästi vastapäätä pärskyvien koneiden jyske.

-- Tiedätkö mitä ajattelen, Elisabeth? sanoi Baudu vihdoin, -- Lhomme
perheineen ansaitsee paljon rahaa, mutta ansaitkoot vain, parempi
meidän sittenkin on olla missä olemme. Onnistuvathan he, se on totta.
Eikö vaimo sanonut ansainneensa lähes kaksikymmentätuhatta frangia tänä
vuonna, niin että he saattoivat ostaa meiltä talomme. Yhdentekevää.
Onhan minun täytynyt luopua talostani, mutta eihän minun ainakaan
tarvitse paeta kotoa torvea toitottamaan sinun juostessasi omalle
tahollesi hulluttelemaan... Usko pois, onnellisia he eivät ole.

Hänen uhrauksensa oli vielä liian tuore, ja hän kantoi salaa vihaa
noita ihmisiä vastaan, joille oli luovuttanut rahasta unelmansa. Kun
hän kävellessään tuli vaimonsa vuoteen ääreen, hän liikahteli
hermostuneesti ja puheli vilkkaasti kumartuen sitä kohti; jouduttuaan
sitten ikkunan luo hän vaikeni hetkeksi kuunnellakseen rakennuspaikalta
kohoavaa melskettä. Siitä hän sai taas aihetta palata entisiin
syytöksiinsä ja valituksiinsa uutta aikaa vastaan. Ei sellaista ennen
ollut, että kauppa-apulaisten tulot nousivat korkeammalle kuin
itsenäisten kauppiaiden ja että liikkeenomistajien täytyi myydä
kassanhoitajille omaisuutensa. Siksi kai koditkin särkyivät
liitoksistaan. Perhe-elämästä tuskin enää kannatti puhuakaan, omassa
ruokasalissa ei enää ruoka maistunut, syötiin ravintolassa ja asuttiin
hotellissa. Lopuksi hän ennusti, että nuori Albert oli vielä hävittävä
isänsä perinnön näyttelijättärien seurassa.

Rouva Baudu kuunteli pää pieluksella leväten hänen puhettaan niin
kalpeana, että hänen ihonsa tuskin erosi palttinasta.

-- He ovat maksaneet sinulle, sanoi hän lopuksi hiljaa.

Baudu hätkähti eikä vastannut aluksi mitään. Hän käveli vähän aikaa
katse maahan luotuna. Sitten hän sanoi:

-- He ovat maksaneet, totta se on; ja yhtä hyväthän heidän rahansa ovat
kuin muidenkin... Se olisi mainiota, jos nämä rahat auttaisivat meidät
jaloillemme. Jospa en vain olisi niin vanha, niin väsynyt!

He vaikenivat pitkäksi aikaa. Verkakauppias hautoi mielessään
epämääräisiä tuumia. Äkkiä hänen vaimonsa sanoi vähääkään päätään
kääntämättä ja yhä kattoon tuijottaen:

-- Oletko tarkannut tytärtämme viime aikoina?

-- En, vastasi Baudu.

-- Vai et. Olen levoton hänen puolestaan. Hän kalpenee entisestään ja
näyttää alakuloiselta.

Baudu jäi seisomaan vuoteen viereen nähtävästi hämmästyneenä.

-- Vai kalpenee, mutta miksi? Jos hän on sairas, niin hänen olisi
pitänyt sanoa. Huomenna täytyy käydä lääkärillä.

Rouva Baudu ei liikkunut vieläkään. Jonkin aikaa mietittyään hän sanoi
hitaasti:

-- Olisi kenties hyvä, jos häistä tulisi totta.

Baudu katsoi häneen, sitten hän lähti jälleen liikkeelle. Hän alkoi
muistella yhtä ja toista. Oliko mahdollista, että hänen tyttärensä oli
sairastumaisillaan Colombanin tähden! Niinkö paljon hän siis miehestä
piti, ettei voinut odottaa! Se nyt vielä puuttui! Hän ei enää tiennyt
mistä päästä alkaa, varsinkin kun hänellä oli omat suunnitelmansa
liiton suhteen. Hän ei olisi koskaan tahtonut toteuttaa sitä asioiden
ollen näin.

-- Hyvä on, hän sanoi vihdoinkin, -- puhun huomenna Colombanille.

Lisäämättä mitään hän lähti jälleen liikkeelle. Hänen vaimonsa silmät
menivät umpeen, ja hän nukkui kalmankalpeana niinkuin kuollut. Baudu
jatkoi vielä jonkin aikaa kävelyään. Ennen nukkumaan menoaan hän siirsi
uutimet syrjään katsoakseen ulos. Toisella puolen katua entisen
Duvillard'in talon ammottavat ikkunat heittivät tyhjän katseensa
rakennuspaikkaa kohti, missä työmiehet liikkuivat sähkölamppujen
valossa.

Heti seuraavana aamuna Baudu kutsui Colombanin luokseen välikerroksessa
sijaitsevan ahtaan varastohuoneen nurkkaan. Edellisenä iltana hän oli
päättänyt mitä hän sanoisi.

-- Poikani, hän alkoi, -- tiedäthän, että olen myynyt maatilani
Rambouillet'ssa ja että meillä olisi nyt tilaisuus ryhtyä viimeiseen
otteluun. Mutta sitä ennen haluan puhua kanssasi.

Nuori mies, joka näkyi pelkäävän keskustelua, odotti neuvottoman
näköisenä. Hän seisoi suu auki ja räpytteli pieniä silmiään kuten aina
milloin hämmentyi.

-- Kuuntele nyt tarkkaan mitä minulla on sinulle sanomista, jatkoi
verkakauppias. -- Kun isä Hauchecorne luovutti minulle vanhan Elbeufin
liikkeen, niin talon asiat olivat hyvällä kannalla. Itse hän oli
perinyt sen semmoisena vanhalta Finet'ltä... Tiedät mielipiteeni näissä
asioissa. Luulin tekeväni pahoin, jos luovuttaisin vähennettynä
lapsilleni tämän perheelleni uskotun talletuksen, ja sen tähden olen
siirtänyt aina sinun ja Genevièven häitä. Olen pysynyt itsepintaisesti
päätöksessäni. Toivon näet voivani palauttaa talon entiseen
kukoistukseensa. Olisin tahtonut laskea sinulle rahat käteen sanoen:
Näetkö, sinä vuonna, jolloin jouduin liikkeen haltijaksi, myytiin sen
verran verkaa, ja nyt, kun lopetan, myynti on kymmenen- tai
kaksikymmentätuhatta frangia suurempi... Ymmärräthän, että olin tehnyt
päätöksen ollakseni varma siitä, ettei talo ollut minun käsissäni
huonontunut, etten varastanut teiltä, sillä varkautta se minusta olisi
ollut.

Liikutus keskeytti hänet. Hän niisti nenäänsä voidakseen jatkaa. Sitten
hän kysyi:

-- Sinulla ei ole mitään sanomista?

Colombanilla ei ollut mitään sanomista. Hän pudisti päätään ja odotti
yhä enemmän hämillään, luullen ymmärtävänsä mitä isäntä tarkoitti.
Varmaankin ukko aikoi kiirehtiä häitä. Ja siinä tapauksessa, kuinka hän
kieltäytyisi? Hänellä ei ikinä riittäisi siihen voimia... Entä toinen,
se tyttö, josta hän yöllä näki unta niin palavan himon polttamana, että
hänen täytyi viiltyäkseen heittäytyä vuoteestaan paljaalle
kivilattialle.

-- Nyt, jatkoi Baudu, -- olen saanut rahasumman, joka voi pelastaa
meidät. Asemamme käy päivä päivältä tukalammaksi, mutta kenties
voimme vielä selvitä, jos panemme parastamme... No niin, luulin
velvollisuudekseni puhua sinulle asiasta. Uskaltaessamme kaikki voimme
voittaa kaikki. Mutta jos joudumme tappiolle, niin meistä ei ole enää
mihinkään... Mutta, poikani, häänne täytyy vieläkin siirtää
tuonnemmaksi, sillä en tahdo jättää teitä yksin kestämään taistelua. Se
olisi raukkamaista, eikö totta?

Colombanilta pääsi helpotuksen huokaus, ja hän istuutui
flanellipakkapinolle, sillä hänen jalkansa vapisivat vieläkin.
Kätkeäkseen mielihyvänsä hän loi silmänsä maahan hieroen polviaan.

-- Sinulla ei siis ole mitään siihen sanomista?

Ei ollut. Colomban ei tiennyt mitä sanoa. Silloin verkakauppias
hitaasti jatkoi:

-- Tiesin kyllä, että olisit pahoillasi... Mutta rohkaise mielesi,
poikani! Ei auta vajota epätoivoon. Ymmärrät kai sinäkin, etten voi
tehdä toisin. En voi ripustaa sellaista kiveä kaulaasi. Saattaisin
sinut kenties häviöön. Ja se olisi kerrassaan konnantyö. Tietysti minä
vain ajattelen onneanne, mutta en kumminkaan voi tehdä omaatuntoani
vastaan.

Kauan hän jatkoi tähän tapaan kääntäen sanansa milloin minnekin päin,
jotta toinen arvaisi hänen salaisen toiveensa ja pakottamalla
pakottaisi hänet antamaan periksi. Koska hän oli luvannut Colombanille
sekä tyttärensä että kauppaliikkeen, niin hänen tuli tietysti katsoa,
että luvattu omaisuus luovutuksen tapahtuessa oli täydessä kunnossa,
maine nuhteeton, liike velaton. Mutta hän oli väsynyt ja taakka tuntui
hänestä liian raskaalta. Hänen sanansa kävivät sekaviksi, ja hänen
sortunut äänensä oli harrasta rukousta täynnä. Eikö toisen olisi
pitänyt arvata! Mutta turhaan hän odotti Colombanilta tuota sydämestä
lähtevää huutoa, jota ei kuulunut.

-- Tiedän, hän sanoi hiljaa, -- että vanhoilta puuttuu intoa...
Nuorisossa se hehkuu. Heillä on tulta ruumiissaan. Se on
luonnollista... Mutta en, en sittenkään voi! Kunniani kautta! Jos
antaisin teille periksi, niin saisin sitä katua.

Hän vaikeni väristen liikutuksesta. Kun nuori mies ei vieläkään
vastannut mitään, vaan istui yhä allapäin, Baudu kysyi häneltä
kolmannen kerran:

-- Sinulla ei siis ole siihen mitään sanomista?

Vihdoinkin Colomban vastasi katsomatta häneen:

-- Eihän siihen ole mitään sanomista. Teillä on valta päättää mielenne
mukaan, ja viisautta teillä on enemmän kuin meillä kaikilla. Koska
vaaditte, meidän täytyy alistua ja odottaa nöyrästi.

Siihen ei ollut mitään lisättävää. Baudu toivoi vielä, että nuori mies
voimatta enää kestää heittäytyisi hänen syliinsä huudahtaen: Isä,
levätkää! Nyt on meidän vuoromme taistella. Antakaa meille liike
sellaisenaan. Jos se vain ihmeen kautta on pelastettavissa, niin
jättäkää ihme meidän tehtäväksemme! Sitten hän katsoi Colombaniin ja
häpesi. Rehellisyys pääsi uudestaan voitolle vanhan kiihkoilijan
mielessä. Väärässä hän oli ollut, ja tuo varovainen poika oli oikeassa,
sillä kaupankäynti ei välitä tunteista; numeroita se vain kysyy.

-- Kätesi, poikani! hän sanoi lopuksi. -- Se on siis päätetty. Puhumme
häistä vasta vuoden kuluttua. Ennen kaikkea täytyy ajatella
toimeentuloa.

Illalla makuuhuoneessa, kun rouva Baudu tiedusteli mieheltään
keskustelun tulosta, tämä oli jo piintynyt päätöksessään käydä sota
loppuun asti. Hän kiitti innokkaasti Colombania. Kelpo poika,
vakiintunut ja järkevä, hyvissä periaatteissa kasvatettu! Ei häntä
ainakaan haluttanut ilveillä ostajattarien kanssa niinkuin Aarreaitan
keikareilla oli tapana. Sukuunsa hän oli. Pelkkää kuntoa ja
rehellisyyttä. Eivät ne sellaiset miehet kaupassaan menetelleet
niinkuin pörssimiehet.

-- Vai niin. Ja milloin häät? kysyi rouva Baudu.

-- Myöhemmin. Sitten kun minä voin pitää lupaukseni.

Rouva Baudu ei hievahtanutkaan, sanoi vain:

-- Tyttäremme kuolee sitä ennen.

Baudu koetti hillitä itseään, vaikka viha kuohahti hänessä. Itsehän hän
kuoli, jos häntä noin ahdistettiin. Ei se hänen syynsä ollut.
Rakastihan hän tytärtään, olisi vuodattanut verensäkin lapsensa edestä.
Mutta hänen vallassaan ei ollut parantaa kauppaa, kun ei kauppa ottanut
parantuakseen. Genevièvenkin täytyi malttaa mieltään, kunnes
varastontarkastus tuottaisi parempia tuloksia. Eihän, hitto vieköön,
kukaan varastanut häneltä Colombania. Täällä hän pysyi.

-- Uskomatonta! hän toisti. -- Niin hyvin kasvatettu tyttö.

Rouva Baudu ei sanonut mitään. Kyllä kai hän arvasi, että Genevièvellä
oli kärsimistä mustasukkaisuudessaan, mutta hän ei uskaltanut puhua
siitä miehelleen. Jonkinlainen naisellinen kainous oli aina estänyt
häntä uskomasta miehelleen eräitä sydämen herkimpiä alueita koskevia
asioita. Kun Baudu ei saanut vaimoltaan vastausta, hän käänsi vihansa
kadun toisella puolella paisuvaa taloa vastaan puiden nyrkkiä
työmiehille, jotka kiinnittivät sinä yönä rautakiskoja lujasti
vasaralla takoen.

Denise aikoi palata Naisten Aarreaitan palvelukseen, sillä hän oli
ymmärtänyt, että Robineau, jonka täytyi vähentää henkilökuntaansa, ei
tiennyt kuinka päästä hänestä eroon. Pysyäkseen vielä vähän aikaa
pystyssä nuoren pariskunnan täytyi itse tehdä kaikki työt. Gaujean,
joka ei tahtonut luopua kostostaan, jatkoi tosin luotonantoa, lupasipa
lainata heille rahaakin, mutta he olivat säikähtäneet ja koettivat
parantaa asiaansa noudattamalla tarkkuutta ja järjestystä. Jo pari
viikkoa Denise oli huomannut heidän epäröivän, ja vihdoin hän päätti
itse tarttua asiaan ilmoittamalla, että hänellä oli paikka muualla. Se
tuntui kaikista helpotukselta. Rouva Robineau suuteli liikuttuneena
Deniseä vannoen muistavansa hänet aina. Sitten kun Denise vastaten
isäntäväkensä kysymykseen ilmoitti palaavansa Naisten Aarreaitan
palvelukseen, Robineau kalpeni ja huudahti:

-- Oikeassa olette!

Vaikeampi oli ilmoittaa Bourras'lle uutinen. Kumminkin Denisen
vihdoin oli pakko sanoa itsensä irti, mutta hän teki sen vavisten,
sillä hän pelkäsi loukkaavansa vanhusta, jolle oli niin suuressa
kiitollisuudenvelassa. Ukko raivosi aamusta iltaan hermostuneena
rakennuspaikan korviasärkevästä hälinästä. Rakennusainekuormat
piirittivät lakkaamatta hänen kauppaansa; rautakanget jyskyttivät hänen
seiniään, niin että koko myymälä tärisi, ja sateenvarjot ja kepit
kolisivat vastakkain vasaroiden takoessa. Koko hökkeli tuntui olevan
hajoamaisillaan tehdessään yksin vastarintaa yleiselle hävitykselle.
Mutta pahinta oli, että arkkitehti, joka ei muuten päässyt yhdistämään
Aarreaitan entisiä osastoja Duvillard'in talon osastoihin, oli
päättänyt kaivaa käytävän osastoja erottavan pienen talon alitse. Kun
talo oli Mouret'n kauppahuoneen hallussa ja vuokrasopimuksessa oli
määräys, että vuokralaisten oli kestettävä talon korjauksista johtuvat
vauriot, ei esteitä tuntunut olevan, ja eräänä aamuna työ pantiin
alulle. Bourras oli vähällä saada halvauksen. Eikö siinä tarpeeksi,
että häntä ahdistettiin joka puolelta, oikealta, vasemmalta, takaa.
Pitikö heidän vielä murtaa häneltä perustus! Bourras ajoi muurarit pois
ja nosti asiasta oikeudenkäynnin. Korjaustöihin heillä sopimuksen
mukaan oli oikeus, sen hän myönsi, mutta nämä olivat kaunistamistöitä.
Naapurit luulivat, että hän voittaisi, mutta takeita ei ollut. Joka
tapauksessa siitä tuntui tulevan pitkä juttu, ja kaikki seurasivat
mielenkiinnolla tätä outoa ja loputonta kaksintaistelua.

Sinä päivänä, jolloin Denise vihdoinkin päätti puhua Bourras'lle, tämä
oli käynyt asianajajansa luona.

-- Uskoisitteko? hän huusi tervehdykseksi Deniselle. -- Nyt he jo
väittävät, että taloni perustus ei ole tarpeeksi luja ja että se vaatii
korjauksia... Tuhat tulimmaista! Kyllikseen he ovat tärisyttäneet sitä
kirotuilla koneillaan. Ihmekö se, jos se särkyy!

Kun Denise sitten ilmoitti aikovansa muuttaa pois ja palata Naisten
Aarreaitan palvelukseen tuhannen frangin vuosipalkasta, vanhus
hämmästyi niin suuresti, että mitään sanomatta kohotti vanhat,
vapisevat kätensä taivasta kohti. Uutinen teki häneen niin masentavan
vaikutuksen, ettei hän enää pysynyt pystyssä, vaan istuutui tuolille.
Vähän aikaa vaiti oltuaan hän kysyi:

-- Entä pienokainen?

-- Rouva Gras ottaa hänet takaisin, Denise vastasi. -- Hän piti pojasta
paljon.

He olivat taas vähän aikaa puhumatta. Denisestä olisi ollut parempi,
jos ukko olisi suuttunut, kiroillut ja lyönyt nyrkkiä pöytään, sillä
häntä säälitti vanhuksen ilmeinen liikutus. Ja niin Bourras tointuikin
ja alkoi ärjyä:

-- Tuhat frangia! Kannattaahan sellaisesta palkasta mennä... Vielä te
sinne kaikki menette. Mutta menkää vain ja jättäkää minut yksin! Niin,
yksin, kuuletteko! Onhan ainakin yksi, joka ei taivu... Ja sanokaa
heille, että aion voittaa juttuni, vaikka siihen menköön viimeinen
paitani.

Denisen piti muuttaa Robineaun luota kuukauden lopussa. Hän oli käynyt
Mouret'n puheilla ja kaikesta oli sovittu. Eräänä iltana, kun hän
palasi kotiin, hän tapasi Delochen, joka odotti häntä porttikäytävässä.
Tämä oli vasta kuullut uutisen ja oli varsin hyvillään. Koko tavaratalo
puhui siitä, hän sanoi. -- Ja iloisena hän kertoi Deniselle mitä
osastoilla huhuiltiin.

-- Näkisitte vain, kuinka noloilta osastoneidit näyttävät!

Sitten hän keskeytti jatkaakseen:

-- Tulipa mieleeni. Muistattehan Clara Prunairen. No niin, hän kuuluu
olevan isännän kanssa hyvissä väleissä... Ymmärrättehän?

Deloche punastui. Mutta Denise kävi kalpeaksi ja kysyi kiivaasti:

-- Herra Mouret'nko kanssa?

-- Niin, kuka olisi voinut uskoa. Tyttö, joka muistuttaa hevosta... Tuo
pieni valkotavaroiden myyjätär, joka viime vuonna saavutti isännän
suosion, oli ainakin sievä. No niin, oma asiansahan se on.

Denisen päätä pyörrytti, kun hän palasi kotiin. Lieneekö se ollut sitä,
että hän oli liian kiireesti noussut portaat ylös? Hän nojautui
ikkunaan, ja äkkiä Valognes muistui hänelle mieleen. Hän näki edessään
aution kadun ja sammaloituneen kivetyksen, jota hän lapsena katseli
ikkunastaan. Ja hänet valtasi kipeä kaipaus. Siellä hän olisi tahtonut
elää, unohdettuna ja piilossa pikkukaupungin häiriintymättömässä
rauhassa. Pariisin meno hermostutti häntä. Hän vihasi Naisten
Aarreaittaa. Miksi hän oli suostunut palaamaan sinne? Kärsimyksiä kai
se hänelle vieläkin tarjosi. Eivätkö Delochen kertomukset ahdistaneet
nyt jo oudosti hänen sydäntään! Tietämättä miksi, hän purskahti itkuun
ja vetäytyi ikkunasta. Hän itki kauan, ja kyyneleet rauhoittivat hänen
mieltään ja soivat hänelle rohkeutta.

Seuraavana päivänä aamiaisen jälkeen, kun Robineau oli lähettänyt hänet
asioille ja hän sattui matkallaan kulkemaan Vanhan Elbeufin ohi, hän
näki ikkunasta, että Colomban oli yksin puodissa. Hän pistäytyi sisään.
Baudu oli perheineen ruoalla; haarukoiden kilinää kuului myymälän
takana olevasta huoneesta.

-- Tulkaa vain, sanoi Colomban. -- He ovat syömässä.

Mutta Denise käski hänen olla hiljaa vetäen hänet nurkkaan. Hän sanoi
kuiskaten:

-- Minä tahdoin tavata teidät... Te olette sydämetön. Ettekö näe, että
Geneviève rakastaa teitä ja että hän kuolee siitä aivan.

Deniseä värisytti. Eilisillan kuume kai häntä vieläkin puistatti.
Colombaniin tämä odottamaton hyökkäys teki niin masentavan vaikutuksen,
ettei hän tiennyt mitä vastata.

-- Kuuletteko, Denise jatkoi, -- Geneviève tietää, että rakastatte
toista. Hän sanoi sen minulle ja itki kuin mieletön... Voi parkaa! Hän
on kovin laiha. Olisittepa nähnyt hänen käsivartensa. Aivan teki mieli
itkeä... Sanokaa, ette kai tahdo, että morsiamenne kuolee?

Syvästi liikuttuneena Colomban vastasi vihdoin?

-- Ei kai hän ole sairas... Liioittelette varmaan... En ainakaan minä
ole huomannut... Ja hänen isänsä se viivyttää häitä.

Deniseä valhe ei pettänyt. Hän kyllä ymmärsi, että setä olisi taipunut,
jos sulhanen olisi vaatinut. Mutta vaikka Colomban valehteli,
hänen hämmästyksensä ei ainakaan ollut teeskentelyä. Hän ei ollut
todellakaan huomannut mitään, ja Denisen ilmoitus oli hänelle sangen
epämiellyttävä. Niin kauan kuin hän ei tiennyt mitään, ei hänen
ainakaan tarvinnut kärsiä.

-- Ja kenenkä tähden te hänet hylkäätte? jatkoi Denise. --
Jonninjoutavan tähden!... Ettekö te siis tiedä minkä arvoinen kaipuunne
kohde on? En ole tähän asti tahtonut tuottaa teille pahaa mieltä, olen
vältellyt kysymyksiänne... Mutta nyt sen kuulette! Niin, hän menee
vaikka kenen kanssa. Te ette saa häntä koskaan tai jos saatte, niin
saatte kuten muutkin, hetkeksi, sivumennen.

Colomban kuunteli häntä kalpeana, mutta joka kerran, kun Denise
sinkautti uuden syytöksen Claraa vastaan, hänen huulensa värähtivät.
Denise julmuudestaan nauttien kiihtyi yhä enemmän, niin ettei itsekään
tiennyt mitä sanoi.

-- Ja jos tahdotte tietää, hän sähähti lopuksi, -- niin hän huvittelee
Mouret'n seurassa! Siinä sen kuulitte!

Hänen äänensä sortui, ja hän tuli vielä kalpeammaksi kuin Colomban. He
katsoivat vähän aikaa toisiinsa. Sitten Colomban sopersi:

-- Rakastan häntä.

Deniseä hävetti. Mitä hänellä oli tekemistä tuon miehen kanssa, ja
miksi hän kiivastui? Hän ei voinut sanoa mitään. Hänen vasta kuulemansa
sanat kaikuivat hänen sydämessään kaukaisen kellon kaikuna, ja hän
kuunteli levottomana tuota ääntä: "Rakastan häntä! Rakastan häntä!" Ja
soitto paisui yhä täyteläisemmäksi. Niin, oikeassa mies oli. Ei hän
silloin voinut toista naida.

Kääntyessään Denise näki Genevièven ruokasalin ovella.

-- Hiljaa! hän kuiskasi Colombanille.

Mutta oli jo liian myöhäistä. Geneviève oli luultavasti kuullut, sillä
hänen kasvonsa olivat aivan verettömät. Samassa ovi aukeni ja asiakas
saapui. Se oli rouva Bourdelais, joka vielä joskus kävi Vanhassa
Elbeufissa, missä hänelle tarjottiin hyvää ja kestävää tavaraa. Muut
olivat jo aikoja sitten herenneet käymästä. Rouva de Boves oli muotia
noudattaen siirtynyt Naisten Aarreaittaan eikä rouva Martykaan tullut
enää. Vastapäätä loistavat näyteikkunat houkuttelivat hänetkin
luokseen. Genevièven täytyi mennä tulijaa vastaan ja hän sanoi
elottomalla äänellä:

-- Mitä rouva haluaa?

Rouva Bourdelais halusi flanellia. Colomban otti hyllyltä alas pakan,
ja Geneviève näytteli kangasta. He seisoivat vierekkäin tiskin takana,
ja heidän kylmät kätensä hipaisivat toisiaan. Samassa Baudu tuli sisään
vaimonsa kanssa. Rouva Baudu meni istumaan tavalliselle tuolilleen
kassan ääreen. Aluksi Baudu ei sekaantunut kauppaan. Hän ei ollut
valittavinaan, vaan hymyili Deniselle ja katsoi sitten rouva
Bourdelais'hin.

-- Tämä ei ole tarpeeksi hyvää, sanoi rouva Bourdelais. -- Näyttäkää
minulle mikä teillä on parasta.

Colomban otti alas toisen pakan. Seurasi hiljaisuus. Ostaja tutki
kangasta.

-- Minkä hintaista se on?

-- Kuusi frangia, hyvä rouva, sanoi Geneviève.

Ostaja tuntui hämmästyvän.

-- Kuusi frangiako? Samaa kangasta ne myyvät tuolla vastapäätä viidestä
frangista.

Baudun kasvot värähtivät. Hän ei voinut olla enää asiaan puuttumatta,
vaan sanoi kohteliaasti, että rouva varmaankin erehtyi. Tämän kankaan
oikea hinta oli kuusi frangia viisikymmentä, eikä sitä mitenkään voinut
myydä viidestä. Rouva tarkoitti varmaankin jotain muuta kangasta.

-- Eikö mitä, aivan samaa, väitti rouva Bourdelais, joka niinkuin aina
porvarirouvat luuli tietävänsä paremmin. -- Aivan samaa. Ja vielä
paksumpaakin se taitaa olla.

Väittely alkoi kääntyä katkeraksi. Baudu teki parhaansa hallitakseen
kasvonsa ja pysyttääkseen hymyn huulillaan. Mutta viha Naisten
Aarreaittaa kohtaan kohosi hänen kurkkuunsa, niin että hän oli
tukehtumaisillaan.

-- Todellakin, rouva Bourdelais sanoi lopuksi, -- teidän täytyy
kohdella minua paremmin, muuten minäkin menen Naisten Aarreaittaan
niinkuin muutkin.

Silloin Baudu menetti malttinsa ja huusi vihasta väristen:

-- No niin, menkää sitten!

Rouva Bourdelais nousi loukkautuneena ja meni pois katsomattakaan
toisiin ja sanoen mennessään:

-- Niin aion tehdäkin.

Hämmästys oli yleinen. Isännän käytös tuntui kaikista oudolta. Hän
näytti itsekin ihmettelevän sanojensa kiivautta. Ne olivat päässeet
häneltä hänen tietämättään, puhjenneet kauan kertyneestä vihasta.
Kaikki perheen jäsenet seurasivat, liikkumattomina, kädet hervottomina
riippuen, katseillaan rouva Bourdelais'ta, joka kulki kadun poikki. Hän
tuntui vievän mukanaan koko heidän toimeentulonsa, kun hän astui sisään
Naisten Aarreaitan suuresta ovesta. Ja kun hänen selkänsä katosi
väkijoukkoon, kauppaan jääneistä tuntui että viimeinen side oli
katkennut.

-- Taas veivät! mutisi kauppias.

Sitten kääntyen Deniseen, jonka palaamisesta Aarreaitan palvelukseen
hän oli kuullut puhuttavan, hän sanoi:

-- Sinutkin he vievät takaisin... Mene vain... En suutu sinulle siitä.
Kellä on varaa, sillä on valtaakin.

Denise, joka vielä toivoi, ettei Geneviève äsken kuullut Colombanin
sanoja, kuiskasi hänen korvaansa:

-- Hän rakastaa teitä, rohkaiskaa mielenne.

Mutta Geneviève, toivottomana niinkuin isäkin, kuiskasi hiljaa
murtuneella äänellä:

-- Miksi valehtelette!... Näettehän, ettei hän voi olla katsomatta
sinne. Kyllä minä tiedän, että he ovat varastaneet hänetkin minulta,
niinkuin varastavat meiltä kaiken.

Sitten hän meni istumaan kassan taakse äitinsä viereen. Tämä oli
epäilemättä arvannut, että uusi isku oli kohdannut tytärtä, sillä hänen
tuskaiset silmänsä siirtyivät Genevièvestä Colombaniin ja sitten
Naisten Aarreaittaan. Totta se oli. Kaiken se heiltä vei, isältä
omaisuuden, äidiltä lapsen, tyttäreltä sulhasen, kymmenen vuotta
odottamansa. Tätä tuomittua perhettä katsellessaan Denise, jonka sydän
oli täynnä sääliä, ei voinut olla tuntematta tunnonvaivoja. Eikö ollut
sydämetöntä panna kätensä koneeseen, joka riisti köyhältä hänen
toimeentulonsa. Mutta hän tunsi olevansa väkevämmän vallassa eikä
tiennyt tekevänsä pahaa.

-- Yhdentekevää, jatkoi Baudu rohkaistakseen itseään, -- emme me siitä
kuole. Jos yhden menetämme, niin toisen voitamme... Kuulehan, Denise,
meillä on tässä seitsemänkymmentätuhatta frangia, joilla aiomme
valmistaa Mouret'lle unettomia öitä... Mitä te siellä nyrpeilette, te
muut! Eihän tässä hautajaisissa olla.

Baudunkin mieli kävi vähitellen yhä synkemmäksi. Kaikki he tuijottivat
hirviötä, ikäänkuin eivät olisi voineet kyllikseen katsoa
onnettomuutensa alkuunpanijaa. Rakennukset alkoivat jo valmistua.
Rakennustelineitä purettiin, ja suunnattoman talon julkisivu paljastui
valkeine seinineen ja suurine näyteikkunoineen. Pitkin liikenteelle
jälleen avattua jalkakäytävää odotti lähettämön edessä kahdeksan
tavaravaunua, joita tavaratalon miehet parhaillaan täyttivät
kotiinlähetettävillä tavaroilla. Auringonpaisteessa niiden vihreiksi,
keltaisiksi ja punaisiksi maalatut laidat välkkyivät kuin peilit
täyttäen häikäisevillä heijastuksillaan Vanhan Elbeufinkin pimeät
nurkat. Mustapukuiset ajurit istuivat nuhteettomassa asennossa halliten
upeita hevosiaan, jotka kärsimättöminä ravistelivat hopeoituja
suitsiaan. Sitä myöten kuin vaunut täyttyivät kuului kiveyksellä
ikkunoita tärisyttävää vierivien rattaiden räminää. Katsoessaan tätä
voitollista juhlakulkua, jota näkyä heidän oli kestettävä kaksi kertaa
päivässä, onnettomat tunsivat sydämensä särkyvän. Isän päätä huimasi
maailmalle kuljetettavien tavaroiden paljous, ja hän tunsi voimainsa
pettävän. Äiti, jota ahdisti kiduttava levottomuus tyttären kohtalosta,
ei hievahtanut paikaltaan, katsoi vain mitään näkemättä silmät
kyynelten sumentamina.



IX.


Maanantaina maaliskuun 14:ntenä, Naisten Aarreaitta avasi suuren
kesäuutuuksien näyttelyn, jonka piti kestää kolme päivää, viettäen
siten uusien myymälöittensä avajaisjuhlaa. Kolea tuuli puhalsi.
Kadullakävijät kiirehtivät eteenpäin ihmetellen takatalvea, käärien
päällysvaatteitaan paremmin ympärilleen. Mutta kaikki naapuriston
pikkupuodit olivat kuohuksissa. Niiden omistajat laskivat jännityksestä
kalpeina ensimmäisiä Neuve-Saint-Augustininkadun ovelle pysähtyviä
vaunuja. Suuri markiisi, jonka uudet kultaukset tuntuivat kirkastavan
katua kuin päivänpaiste, suojasi kirkonovea muistuttavaa holvikattoista
sisäänkäytävää, jonka yläpuolella oli veistokuvaryhmä, missä nähtiin
Teollisuuden ojentavan kättä Kaupalle. Oikealla ja vasemmalla talon
julkisivut kohosivat räikeän valkeina ulottuen toisella puolella
Michodièren-, toisella puolella Monsignynkadun kulmaan, jossa ne
kääntyivät seuratakseen näitä reunustaen siten koko neliömäisen alueen
lukuunottamatta Dix-Décembrenkadun laitaa, johon Kiinteistöpankki aikoi
rakentaa. Naapurien tarvitsi vain nostaa päätään nähdäkseen tämän
laajan, kasarmimaisen rakennuksen tavarapaljouden, sillä alakerrasta
toiseen kerrokseen asti seinä oli täynnä suuria peililasi-ikkunoita,
joiden takana talon koko komeus oli näytteillä. Mahtava kuutiomainen
myymälä peitti heiltä taivaan ja auringon ja tuntui tavallaan
aiheuttavan pakkasenkin, joka värisytti heitä heidän pimeiden puotiensa
perällä.

Jo kuudesta alkaen Mouret oli ollut antamassa viimeisiä määräyksiä.
Keskellä rakennusta, pääovesta alkaen, kulki leveä käytävä ja sen
kummallakin puolella, Michodièren- ja Monsignynkatua pitkin, kaksi
kapeampaa käytävää. Pihoista oli tehty suuria lasikattoisia halleja,
joista rautaportaita myöten pääsi ylempiin kerroksiin ja joiden yli
kulki rautasiltoja hallien laidasta toiseen. Arkkitehti oli terävä ja
lahjakas mies, uuden ajan suunnan ihailija, joka käytti kiveä
ainoastaan kellarikerroksen ja nurkkapatsaiden rakentamiseen; muu runko
oli valettu kokonaan raudasta ja pylväitä oli pystytetty katto- ja
lattiapalkkien liitoksia kannattamaan. Väliseinät olivat tiilestä.
Kaikkialla oli tarpeeksi tilaa, ilmaa ja valoa, ja yleisön oli mukava
liikkua laajoissa pylväskäytävissä. Se oli uudenaikaisen kaupankäynnin
temppeli, luja ja kevyt, pystytetty lukuisien ostajajoukkojen
käytettäväksi. Alhaalla keskuskäytävässä oli ovikäytävän
jäännöserämyymälöiden jälkeen solmio-osasto, käsineosasto ja
silkkiosasto. Monsignyn käytävässä oli valkeiden kankaiden ja
pumpulikankaiden osastot ja Michodièren käytävässä lyhyttavaroiden ja
trikootavaroiden osastot sekä verka- ja villakangasosastot.
Ensimmäisessä kerroksessa oli valmiiden vaatteiden, valkotavaroiden,
huivien ja pitsien osastot sekä uusia vastaperustettuja osastoja.
Toiseen kerrokseen oli sijoitettu makuuvaate-, matto- ja
huonekalukangasosasto, sanalla sanoen kaikki tilaa vaativat osastot.
Nyt osastojen lukumäärä nousi jo kolmeenkymmeneenyhdeksään ja
henkilökunnan tuhanteenkahdeksaansataan, joista kaksisataa naisia.
Kokonainen pieni yhdyskunta eli ja liikkui kaikuvien holvien suojassa.

Mouret pyrki kaikessa miellyttämään naista. Nainen oli hänen talossaan
kuningatar, naiselle hän oli rakentanut tämän temppelin saadakseen
hänet kokonaan valtaansa. Kaikki hänen pyrkimyksensä tarkoittivat
samaa: mielistellä naista hyötyäkseen hänen halujensa kiihtymisestä ja
rikastuakseen hänen kuumeensa yltymisestä. Yötä päivää hän vaivasi
päätään keksiäkseen uusia syöttejä. Hän oli laitattanut muun
muassa kaksi sametilla verhottua hissiä säästääkseen heikoilta
ostajattariltaan portaitten tuottaman väsymyksen. Hän oli
järjestänyt tarjoiluhuoneen, jossa asiakkaille tarjottiin ilmaiseksi
virvoitusjuomia ja leivoksia, ja lukusalin, muhkean, komeasti
sisustetun gallerian, johon hän joskus järjesti taidenäyttelyjäkin.
Mutta hänen nerokkain keksintönsä oli kumminkin äidin valloittaminen
lapsen kautta, jos turhamaisuuden syötit eivät riittäneet. Mouret tiesi
käyttää hyväkseen kaikkia naisen sydämessä piileviä tunteita ja
heikkouksia. Hän perusti erityisiä osastoja pikkupoikien ja -tyttöjen
tarpeita varten ja viivytti äitejä tarjoten lapsille kuvia ja punaisia
ilmapalloja, joiden kylkeen tavaratalon nimi oli painettu suurin
loistavin kirjaimin. Nämä ilmapallot, joita annettiin jokaiselle
asiakkaalle, tekivät varsinkin hänen nerolleen kunniaa, sillä
asiakkaiden mennessä koteihinsa ne langan päässä liehuen liikkuivat
pitkin katuja tavaratalon mainoksina.

Mouret tiesi, että mainostaminen on tehokkaimpia keinoja maineen
saavuttamiseksi, ja hänen hintaluetteloihin, ilmoituksiin ja
julisteisiin kuluttamansa varat nousivat pian kolmeensataantuhanteen
frangiin vuodessa. Kesäuutuuksien näyttelyä varten hän oli
painattanut ja lähettänyt kaikkiin maailman ääriin kaksisataatuhatta
hintaluetteloa, joista viisikymmentätuhatta meni ulkomaille vieraille
kielille käännettyinä. Hän varusti ne kuvilla ja liitti niihin lehtiin
liimattuja kangasmalleja. Joka paikassa oli Naisten Aarreaitan nimi
luettavissa, talojen seinissä, sanomalehdissä, jopa teatterien
esiripuissakin; sitä ei voinut olla näkemättä. Mouret väitti, ettei
nainen kykene vastustamaan mainosta. Ennemmin tai myöhemmin hän menee
sinne, minne huhu houkuttelee. Sitä paitsi Mouret osasi virittää
taitavasti satimia naissielun tarkkana tuntijana. Hän oli huomannut,
ettei nainen voinut voittaa kiusausta sekä että hän ostaa
tarpeetontakin, kun luulee tekevänsä edullisen kaupan, ja tälle
havainnolleen hän perusti hinnanalennusjärjestelmänsä. Hän myönsi yhä
suuremmat hinnanalennukset, kuta kauemmin tavara oli ollut menemättä
kaupaksi, vaikka siitä olisi koitunut tappiotakin, noudattaen joka
suhteessa periaatettaan tavaran nopean rahaksimuuton tärkeydestä.
Tunkien vielä syvemmälle naisen sydämen sokkeloihin hän oli keksinyt
tavaroiden palauttamismahdollisuuden, jesuiittamaisen viettelyksen
sukkelimman kepposen. "Ottakaa vain, rouva; tuokaa takaisin, jos se ei
enää kotiin tultua miellytä." Nainen, joka vielä koetti pitää puoliaan
kiusausta vastaan, sai syyn millä puolustautua.. Kauppa oli
korjattavissa. Ja hän osti puhtaalla omallatunnolla. Siten
palauttamisoikeus ja hinnanalennus saivat vakiintuneen sijansa
uudenaikaisen kaupankäynnin mallikelpoisessa toiminnassa.

Tavaratalon järjestämisessä Mouret osoittautui verrattomaksi
mestariksi. Hän piti lakinaan, ettei yksikään nurkka Naisten
Aarreaitassa saanut jäädä tyhjäksi. Joka paikkaan hän vaati elämää,
ääntä ja liikettä, sillä hänen sanojensa mukaan elämä vetää puoleensa
elämää, luo ja leviää. Tätä lakia hän koetti noudattaa jos millä
tavalla. Ovelle hän tahtoi tungosta uskotellakseen kadullakävijöille,
että talossa oli oikea kahakka. Tungoksen hän sai aikaan sijoittamalla
ovikäytävään jäännöstavaroiden myymälät. Siinä oli hyllyjä ja koreja
täynnä kaikenlaista arvotonta tavaraa, jota myytiin polkuhinnasta ja
joka houkutteli niin paljon vähävaraista kansaa, ettei ovesta tahtonut
päästä sisälle ja että luuli tavaratalon olevan tulvillaan, vaikka se
usein ei ollut kuin puolillaan väkeä. Sitten hän osasi kätkeä ne
osastot, joissa kauppa väliin taukosi, esimerkiksi huivi- ja
pumpulikangasosastot, joista edellinen kesällä, jälkimmäinen talvella
oli kuollut; hän sijoitti niiden ympäri vilkasliikkeisiä osastoja, niin
että ne hukkuivat yleiseen touhuun. Hänen keksintönsä oli myös
matto- ja huonekaluosaston sijoittaminen toiseen kerrokseen; niissä
kävi vähemmän väkeä ja alakerrassa nämä avarat ja tyhjät tilat olisivat
tehneet ikävän vaikutuksen. Jos hänen olisi ollut mahdollista johtaa
katu myymälänsä läpi, hän olisi ollut mielissään.

Mouret oli parhaalla keksimistuulellaan. Lauantai-iltana, kun hän oli
mennyt luomaan viimeisen silmäyksen maanantaina avattavan suuren
näyttelyn valmistuksiin, hänen oli tullut äkkiä mieleen, etteivät
osastot olleetkaan tarkoituksenmukaisessa järjestyksessä. Ja kumminkin
hän oli noudattanut tarkkaa johdonmukaisuutta asettaessaan
kangasosastot toiselle puolelle ja valmiit vaatteet toiselle,
selvä järjestys, joka teki mahdolliseksi ostajien itse löytää mitä
hakivat. Tarkka luokitus oli ollut hänen unelmansa, kun hän aikanaan
koetti selvitä rouva Hédouinin ahtaan myymälän sekasorrosta,
ja nyt kun tämä unelma oli toteutumaisillaan, hän tunsi horjuvansa.
Äkkiä hänelle selvisi, että kaikki oli järjestettävä uudestaan.
Kolmessakymmenessäkuudessa tunnissa täytyi osassa tavarataloa suorittaa
täydellinen osastojen muutto. Henkilökunnan oli täytynyt hääriä
hikipäissään kaksi yötä ja sunnuntaipäivä kokonaan keskellä hirvittävää
sekamelskaa. Tavarat eivät vielä maanantai-aamunakaan tuntia ennen
avaamista olleet kaikki paikoillaan. Hulluksi isäntä kai oli tullut,
hänen aikeistaan ei päässyt selville. Hämmennys oli yleinen.

-- Kas niin, kiirehtikää! Mouret huusi neron luottamuksella. -- Tuossa
on vielä pukuja, joita pitää kantaa yläkertaan. Ja ovatko japanilaiset
tavarat paikoillaan keskusportaiden lavalla?... Viimeinen ponnistus,
lapset, niin saatte nähdä mitä tuloksia myynti tuottaa!

Myös Bourdoncle oli ollut paikalla varhaisesta aamusta alkaen. Hän ei
ymmärtänyt enemmän kuin muutkaan, mitä mullistus tarkoitti, ja seurasi
johtajaansa katseillaan levottoman näköisenä. Hän ei uskaltanut kysyä,
sillä hän tiesi mitä hänen kysymyksiinsä vastattiin tällaisina
murroshetkinä. Kuitenkaan hän ei voinut lopuksi pidättää itseään, vaan
kysyi hiljaisesti:

-- Oliko välttämätöntä panna kaikki ylösalaisin juuri näyttelyn
avaamispäivän aattona?

Mouret kohautti olkapäitään vastaamatta. Kun Bourdoncle uskalsi toistaa
kysymyksen, hän puhkesi puhumaan:

-- Olisipa todellakin ollut viisasta koota kaikki ostajat yhteen
nurkkaan, vai mitä? Mistä lieneekään päähäni pälkähtänyt sellainen?
Olisin ikäni katunut... Ettekö toki ymmärrä, että opastin joukkoja
suoraan sinne, minne heillä oli asiaa. Kun ostaja olisi tullut sisään,
hän olisi heti tiennyt minne mennä ostaakseen hameen tai puvun tai
päällysvaatteen, ja tämän tehtyään hän olisi mennyt tiehensä,
eksymättäkään edes!... Yksikään ei olisi käynyt koko taloa katsomassa.

-- Mutta, huomautti Bourdoncle, -- kun nyt olette hämmentänyt kaikki ja
heittänyt osastot sinne tänne, myyjien täytyy suotta väsyttää jalkojaan
saattamalla ostajat osastolta osastolle.

-- Vähät minä siitä, vastasi Mouret. -- He ovat nuoria, ja siitä he
vain kasvavat... Sitä parempi, jos juoksevat. Enemmän niitä vain luulee
olevan, ja lisänä ovat tuottamassa tungosta. Kuta enemmän väkeä, sitä
paremmin kaikki käy!

Hän nauroi, suvaitsipa tehdä tarkempaa selkoakin puhuen hiljemmällä
äänellä:

-- Kuulkaahan, Bourdoncle, minä selitän teille mitä tulosta siitä on...
Ensiksikin tämä asiakkaiden juokseminen edestakaisin kylvää heitä joka
paikkaan, saa uskomaan, että heitä on enemmän kuin onkaan, ja eksyttää
heidät kokonaan. Toiseksi kun heidät täytyy viedä talon päästä toiseen,
kun heidän esimerkiksi ostettuansa pukukankaan täytyy mennä tavaratalon
toiseen päähän ostamaan vuoria, talo tuntuu heistä kolme kertaa
suuremmalta. Kolmanneksi heidän on pakko matkallaan kulkea
sellaistenkin osastojen läpi, joihin he eivät olisi muuten panneet
jalkaansakaan; he jäävät katsomaan ja lankeavat kiusauksiin, joista he
eivät olisi muuten tietäneet mitään. Neljänneksi...

Bourdoncle purskahti hänkin nauruun. Silloin Mouret ihastuneena
keskeytti huutaakseen alaisilleen:

-- Hyvä on, lapset! Nyt lakaisemaan, ja sitten kaikki on kunnossa!

Kääntyessään hän huomasi Denisen. Tämä saapui ensimmäisenä osastolle,
jonka edessä Mouret ja Bourdoncle seisoivat, ja hämmästyi suuresti
huomatessaan, että kaikki oli muuttunut, sillä Mouret oli antanut viedä
valmiit vaatteet toiseen kerrokseen talon toiseen päähän. Tyttö katsoa
tuijotti ympärilleen hämmästyneenä.

-- Mitä nyt? kuiskasi hän. -- Onko täällä majanmuutto?

Hänen hämmästyksensä huvitti Mouret'ta, joka oli mieltynyt tällaisiin
teatterimaisiin yllätyksiin. Helmikuun alussa Denise oli palannut
Aarreaitan palvelukseen, jossa hän ilokseen ja ihmeekseen oli
huomannut, että kaikki olivat hänelle kohteliaita, jopa kohtelivat
kunnioittavastikin. Aurélie rouva varsinkin osoittautui ystävälliseksi.
Marguerite ja Clara tuntuivat pakosta alistuvan kohtaloonsa, ja itse
isä Jouvekin kumarsi nähtävästi häveten entistä käytöstään ja pyrkien
sovintoon. Mouret oli sanonut mahtisanansa, ja heti kaikki oli
muuttunut. Toverit väistyivät, katsoivat Deniseen ja kuiskailivat.
Tässä yleisessä ystävällisyydessä Delochen alakuloisuus ja Paulinen
salaperäinen hymy tuntuivat Denisestä loukkaukselta.

Mouret katsoi yhä häneen ihastuneen näköisenä.

-- Mitä haette, neiti? hän kysyi vihdoin. Denise, joka ei ollut
huomannut häntä, punastui vähän. Siitä lähtien kun hän palasi
Aarreaitan palvelukseen Mouret'n monet ystävyydenosoitukset olivat
liikuttaneet häntä suuresti. Pauline oli ilman nähtävää syytä kertonut
hänelle yksityiskohtia myöten isännän ja Claran lemmentarinan, missä he
toisensa tapasivat, mitä Claralle maksettiin. Pauline palasi usein
aiheeseen ja kertoi senkin, että isännällä oli toinenkin rakastajatar,
rouva Desforges, joka oli tavaratalossa hyvin tunnettu. Kertomukset
hermostuttivat Deniseä, ja tuo outo pelon-, kiitollisuuden- ja
vihansekainen tunne, joka ennen oli vallannut hänet Mouret'n
läheisyydessä, alkoi uudelleen ahdistaa häntä.

-- Muuttopuuhia ihmettelen, hän sopersi.

Mouret tuli hänen viereensä sanoakseen hänelle hiljaa:

-- Pyydän teitä tänä iltana sulkemisajan jälkeen pistäytymään
työhuoneeseeni. Minulla olisi teille puhumista.

Denise kumarsi hämillään vastaamatta. Tuskin hänellä olisi ollut siihen
aikaakaan, sillä hänen oli pakko kiirehtiä osastolleen, johon muutkin
myyjättäret alkoivat saapua. Mutta Bourdoncle oli kuullut ja katsoi
Mouret'hen hymyillen, uskalsipa vielä puhuakin siitä hänelle, kun
jäivät kahdenkesken.

-- Vieläkö tämäkin? hän sanoi. -- Varokaa, lopuksi siitä tulee totta!

Mouret puolustautui kiivaasti kätkien liikutuksensa ylpeän
välinpitämättömyyden naamioon.

-- Älkää joutavia! Ajankulua vain. Ei ole vielä se nainen syntynyt,
joka minut voittaa.

Kun tavaratalo oli avattava, hän kiirehti luomaan viimeisen silmäyksen
eri osastoihin. Bourdoncle pudisti päätään. Hiljainen ja vaatimaton
Denise teki hänet levottomaksi. Kerran hän oli päässyt hänestä voitolle
ajamalla hänet pois. Mutta tyttö oli palannut, ja häntä oli kohdeltava
nyt tosivihollisena. Bourdoncle ei puhunut mitään vaan odotti aikaansa.

Hän kiirehti Mouret'n jälkeen. Tämä oli jo saapunut alakertaan,
Saint-Augustininkadun halliin, joka oli vastapäätä sisäänkäytävää, ja
huusi kiivastuneena:

-- Narrinako minua pidätte. Enkö käskenyt teitä panemaan siniset
päivävarjot reunalle ... korjatkaa tuoja pian!

Hän ei tyyntynyt. Kokonainen lauma poikia täytyi panna korjaamaan
päivävarjonäyttelyä. Mouret käski hetkeksi sulkea ovetkin, kun huomasi
ostajia tulevan, ja väitti sulkevansa tavaratalon kokonaan, jollei
päivävarjoja saatu paikoilleen. Ne pilasivat hänen näyttelynsä. Hutin,
Mignot ja muut taitavat näyttelynjärjestäjät tulivat katsomaan ja
arvostelemaan, mutta eivät olleet ymmärtävinään isäntää, sillä he
olivat toisen makusuunnan puoltajia.

Vihdoin ovet avattiin uudestaan ja väkeä tulvi sisään. Jo ensimmäisen
tunnin aikana, ennen kuin talo vielä oli täynnäkään, syntyi
sisäänkäytävässä sellainen tungos, että poliisin täytyi hajoittaa
katuliikenteen esteenä olevia joukkoja. Mouret oli laskenut oikein.
Taaja joukko taloudenhoitajia, pikkuporvariston rouvia ja myssypäisiä
palvelijattaria hyökkäsi jäännöstavaroiden kimppuun. Kädet koholla he
tutkivat riippuvia kankaita ja tyhjensivät köyhät kukkaronsa ostaakseen
kolmenkymmenenviiden centimen pumpulikangasta, neljänkymmenenviiden
centimen harmaata silkkivillaa ja varsinkin kolmenkymmenenkahdeksan
centimen pukukangasta. Riuhtoen he tungeskelivat korien ja hyllyjen
ympärillä, joista alennustavarat, kymmenen centimen pitsit,
kahdenkymmenenviiden centimen nauhat, viidentoista centimen
sukkanauhat, käsineet, alushameet, solmiot, miesten ja naisten sukat,
katosivat kuin ahnaat joukot olisivat nielleet ne. Kylmästä säästä
huolimatta yhä uusia ostajia tuli, niin etteivät kauppa-apulaiset,
jotka myivät katukäytävällä, ennättäneet kaikkia palvella. Tungos oli
niin suuri että eräs nainen loukkaantui vaikeasti ja pari lasta oli
tukehtua joukon jalkoihin.

Pitkin päivää joukko yhä lisääntyi, yhden aikaan muodostui jonoja,
jotka sulkivat liikenteen kuin kapinan aikana. Juuri kun rouva de Boves
tyttärensä Blanchen kanssa pysähtyi epäröiden katukäytävälle, rouva
Marty saapui hänkin tyttärensä Valentinen seurassa.

-- Mikä väentungos! sanoi rouva de Boves. -- Aivanhan tähän tukehtuu.
En aikonut tullakaan, olin näet sairas, vuoteessa, mutta sitten päätin
kumminkin käydä ulkona hengittämässä raitista ilmaa.

-- Niin minäkin, sanoi rouva Marty. -- Lupasin miehelleni käydä hänen
sisarensa luona Montmartressa... Sitten ohikulkiessani tulin
ajatelleeksi, että tarvitsen vähän nyöriä. Yhdentekeväähän on mistä
ostaa, vai mitä? En tosiaankaan aio kuluttaa centimeäkään siitä yli.
Enkä sitä paitsi tarvitsekaan muuta.

Puheistaan huolimatta he eivät kumpikaan voineet kääntää silmiään pois
Naisten Aarreaitan ovesta, jota kohti voittamaton voima tuntui
työntävän joukkoja.

-- En tiedä menenkö ollenkaan, minua pelottaa, kuiskasi rouva de Boves.
-- Blanche, lähdetään pois. Voimme joutua joukon jalkoihin.

Mutta hänen pelkonsa heikkeni ja hänen halunsa mennä minne muutkin
pääsi voitolle, hän ei jaksanut vastustaa tungoksen houkuttelevaa
kiusausta. Rouva Martykin meni mukaan toistaen toistamistaan:

-- Varohan pukuani, Valentine! En tosiaankaan ole tällaista ennen
nähnyt. Aivanhan ne kantavat muassaan. Minkähänlaista sisässä lienee?

Virta oli tempaissut heidät mukaansa, ja peräytyminen kävi
mahdottomaksi. Niinkuin joki vetää uomaansa laaksossa pulppuavia vesiä,
samaten asiakkaitten virta tuntui imevän itseensä kadullakulkijat
hukuttaakseen pyörteihinsä asukkaat Pariisin kaikilta suunnilta.
Hitaasti he siirtyivät eteenpäin, ahdistettuina joka puolelta, niin
että he tuskin pääsivät hengittämään, pehmoisten olkapäiden ja pehmeän
lämpimien vatsojen kannattamina. Heidän salainen mielihyvänsä kasvoi,
sitä mukaa kun kulun hitaus kiihotti heidän uteliaisuuttaan.
Silkkipukuisia naisia, pikkuporvariston rouvia vaatimattomissa asuissa,
paljain päin tulleita tyttöjä tunkeili sekaisin, kaikki saman kuohuvan
intohimon vallassa. Muutamat naisten joukkoon eksyneet miehet
katselivat pulleiden povien saarroksista levottomina ympärilleen.
Rehentelevän pulska imettäjä kohotti korkealle ilmaan kapalovauvaansa,
joka kirkui ilosta. Toisaalla laiha ja kuiva nainen vihastui puhjeten
rumiin sanoihin ja syyttäen naapuriaan tungoksessa murhayrityksestä.

-- Pelkäänpä todellakin, että alushameeni jää minulta tänne, toisti
rouva de Boves.

Mykkänä, kasvot vielä ulkoilman raitistamina, rouva Marty kohosi
varpailleen nähdäkseen ennen muita päiden toisella puolen avautuvan
myymälän avaruuksia. Hänen harmaissa silmissään olivat terät pienet
niinkuin kissalla, kun se tulee päivänvalosta. Hän oli levänneen
näköinen, kirkaskatseinen kuin vasta unesta herännyt.

-- Oh, vihdoinkin! hän sanoi huoahtaen.

Rouvat pääsivät tungoksesta ja huomasivat joutuneensa
Saint-Augustininkadun halliin. Heidän hämmästyksensä oli suuri, kun he
näkivät, että se oli melkein tyhjä. Heistä tuntui, että täällä aukeni
kevät heidän päästyään kadulla vallitsevasta pakkasesta. Ulkona
riehuivat rakeita lennättävät, jäiset tuulet, mutta Aarreaitan
gallerioissa kesähelteen kirkasvärisyys puhkesi kankaiden vaaleisiin
vivahduksiin, kevätkuosien kepeyteen ja kirjavien päivävarjojen
paljouteen.

-- Mutta katsokaa! huudahti rouva de Boves tuijottaen kattoon.

Hän ihaili päivävarjonäyttelyä. Levitettyinä, pingoitettu kangas
loistaen kuin kuperan kilven pinta, ne peittivät hallin katon
lasiruuduista aina tammiseen seinälaudoitukseen asti. Ne kulkivat
kiehkuroina pitkin yläkertojen holvikaaria, kiersivät köynnöksinä
pylväitä, seurasivat suoraviivaisina reunuksina gallerioiden kaiteita
kiiveten portaitakin keskeytymättöminä juovina; ja niiden
tasasuhtaisessa järjestyksessä puhkeavat punaiset, vihreät, keltaiset
värit peittivät joka paikassa seinät muistuttaen suuren kansanjuhlan
kunniaksi sytytettyjä suuria venetsialaisia lyhtyjä. Nurkissa oli
huokeammista päivävarjoista rakennettuja sekavia ryhmiä tai tähtiä,
joiden vaaleansiniset, kerman- tai ruusunväriset vivahdukset johtivat
mieleen yölampun himmeän valon, ja niiden yläpuolella leimusi
suunnattoman suuria japanilaisia päivävarjoja, joissa kullankarvaiset
kurjet halkoilivat purppuralta hohtavia taivaita.

Rouva Marty haki tarpeeksi kuvaavia sanoja ilmaisemaan ihastustaan,
mutta ei osannut sanoa muuta kuin:

-- Satumaista.

Sitten hän kääntyi katsoakseen minne mennä.

-- Niin, missä sitä nyt ollaan. Nyöriä kai saa lyhyttavaraosastolta...
Ostan ja lähden sitten heti tieheni.

-- Minä tulen mukaan, rouva de Boves sanoi. -- Eikö niin, Blanche,
käydään vain kerran katsomassa, ei sen enempää.

Mutta jo ovella he eksyivät. He kääntyivät vasemmalle, mutta
kun osastoissa oli tapahtunut muutos, he eivät tulleetkaan
lyhyttavaraosastoon, vaan osuivat poimukaulusosastoon ja sitten
kaulusten ja kalvosinten osastoon. Matalakattoisissa huoneissa vallitsi
painostava kuumuus, kostea ja umpinainen kuin kasvihuoneessa, ja
kankaista erittyvät miedot hajut raskauttivat ilman, niin että
kiertävien joukkojen askelten kaiku tukehtui siihen. Rouvat palasivat
ovea kohti, mutta sen edemmäksi he eivät päässeet, sillä siellä oli
edessä poistuvien naisten ja lasten joukko, jonka yläpuolella liiteli
kokonainen pilvi punaisia ilmapalloja. Neljäkymmentätuhatta palloa oli
varattu, ja poikia oli palkattu yksinomaan näiden pallojen jakamista
varten. Nähdessään asiakkaiden poistuvan olisi voinut luulla ilmassa
näkymättömien lankojen päässä kiirehtivän suunnattomia saippuakuplia,
joihin päivävarjojen valohehku kuvastui. Koko tavaratalo kirkastui.

-- Ovatpa nämä markkinat, sanoi rouva de Boves. -- Ei enää tiedä minne
mennä.

He eivät kuitenkaan voineet jäädä ovikäytävän tungokseen. Onneksi
järjestyksenvalvoja Jouve tuli heidän avukseen. Tämä oleskeli
tapansa mukaan eteisessä tarkastaen jokaista ohikulkevaa naista.
Poliisivirkansa nojalla hän vahti varkaita, ja varsinkin hän piti
silmällä raskaina olevia naisia, kun heidän silmiensä ilme herätti
hänen epäluulonsa.

-- Lyhyttavaraosasto, hyvät rouvat, on tuolla, vasemmalla, näettekö,
trikootavaraosaston takana.

Rouva de Boves kiitti. Mutta rouva Marty kääntyi säikähtyneenä, kun ei
enää nähnyt vieressään tytärtään. Lopuksi hän huomasi tämän kaukana
Saint-Augustinin hallin toisessa päässä katselemassa suurella
mielenkiinnolla frangi yhdeksänkymmenenviiden centimen naisten
solmioita. Näitä myytiin eräältä pöydältä, mistä tavarat huudettiin
kaupaksi, sillä Mouret, joka ei jättänyt ainoatakaan keinoa
käyttämättä, piti tätä myyntitapaa varsin tehokkaana asiakkaiden
huomion ja ostohalun herättämiseksi, ja hän pilkkasi muita
kumppaneitaan, joiden mielestä tavaroiden tuli itse puhua puolestaan.
Tätä myyntitapaa varten erityisesti palkatut, sukkeluuksia latelevat
pariisilaiset tyhjäntoimittajat saivat kaupaksi suuret määrät
vähäarvoista tusinatavaraa.

-- Oi äiti, Valentine kuiskasi, -- katso noita solmioita. Niihin on
ommeltu nurkkaan pieni lintu.

Kauppa-apulainen suositteli tavaraa, sanoen että se oli täyttä silkkiä,
että tehtailija oli tehnyt vararikon ja että niitä myytiin sentähden
niin halvalla, ettei toiste tällaista tilaisuutta tarjoutuisi.

-- Näinkö halvalla! Mahdotonta! rouva Marty sanoi ihastuen niinkuin
tytärkin. -- En kai köyhdy, vaikka ottaisin kaksikin.

Rouva de Boves katsoi halveksivasti häneen. Hän ei suvainnut
tyrkyttämistä, ja se kauppias, joka kutsui luokseen, sai hänet heti
pakenemaan. Rouva Marty puolestaan ei voinut ymmärtää toisen
hermostunutta vastenmielisyyttä tavaransa puolesta puhuvaa kauppiasta
kohtaan, sillä hänellä oli aivan toinen luonne, hän oli noita
onnellisia naisia, jotka eivät pelkää väkivaltaa, vaan nauttivat
julkisen tarjouksen mieltähivelevästä yllykkeestä, koska se sallii
heidän pistää kätensä joka paikkaan ja käyttää aikansa tyhjiin
puheisiin.

-- Nyt, hän jatkoi innostuneesti, -- nyöriä ostamaan!... En tahdo enää
muuta nähdäkään.

Mutta kun he saapuivat kaulaliina- ja käsineosastolle, hänen voimansa
pettivät jälleen. Siinä hohti hajavalossa iloinen näyttely, joka
ilahdutti ja hurmasi silmää. Tasasuhtaisesti järjestetyt pöydät
muistuttivat kukkasarkoja ja tekivät hallista ranskalaisen kukkatarhan.
Pöydän paljaalla puupinnalla valuivat silkkiset liinat kannettomista
ylen täysistä rasioista tarjoten silmälle milloin kurjenpolvien heleää
punaa, milloin petunian maitomaista valkeutta, milloin päivänkukkien
kultaa tai verbenan taivaansinistä. Ja kauempana loisti messinkivarsien
päissä toinen kukkamaailma, sinne tänne siroteltuja koristeliinoja,
kääröistään avattuja nauhoja, kokonainen kirjava vyö, joka kiemurteli
pöydillä, kierteli pylväitä ja lukuisiin peileihin kuvastuen kertautui
loppumattomiin. Mutta varsinkin katsojia keräsi käsineistä rakennettu
sveitsiläismaja, joka mestariteos oli Mignot'n keksimä ja jonka
pystyttämiseen oli mennyt kaksi päivää. Mustat käsineet muodostivat
alakerroksen; sitten oljenväriset, resedanvihreät sekä häränverelle
vivahtavat muodostivat seinät ja reunustivat koristeina ikkunoita ja
parvekkeita.

-- Mitä rouva haluaa? kysyi Mignot, kun näki rouva
Martyn liikkumattomana sveitsiläismajan edessä. -- Tässä on
pesunahkahansikkaita yksi frangi seitsemänkymmentäviisi, parasta lajia.

Mignot oli väsymätön tyrkyttäjä, joka pöytänsä takaa puhutteli kaikkia
ohikulkijoita imarrellen heitä kohteliaisuuksilla. Kun rouva Marty
kielsi päänpudistuksella, hän jatkoi:

-- Tyrolin hansikkaita yhteen frangiin kahteenkymmeneenviiteen, Torinon
hansikkaita lapsille kirjauksin koristettuja kaikenvärisiä...

-- Ei kiitos, en tarvitse mitään, rouva Marty julisti.

Mutta Mignot arvasi hänen äänensä vivahduksesta, ettei hänen
kiellossaan ollut tarpeeksi pontta, ja pani siekailematta hänen eteensä
parin viimeksi mainitsemiaan käsineitä. Rouva Marty ei jaksanut enää
vastustaa, vaan osti yhden parin. Huomatessaan rouva de Boves'n
katsovan häneen hymyillen hän punastui.

-- Olen hirveän lapsellinen, vai mitä! Jos en kiirehdi nyöriäni
ostamaan ja pakene sitten, olen hukassa.

Onnettomuudeksi oli lyhyttavaraosastolla sellainen tungos, ettei hän
voinut heti toimittaa asiaansa. Rouvat odottivat kymmenen minuuttia ja
alkoivat jo tuskastua, kun saivat muuta ajattelemista nähdessään rouva
Bourdelais'n, joka kolmen lapsensa kanssa sattui heidän viereensä. Tämä
selitteli käytännölliseen elämään perehtyneen naisen tyyneydellä, että
oli tahtonut näyttää näyttelyn lapsilleen. Madeleine oli kymmenen,
Edmond kahdeksan ja Lucien neljän vuoden vanha, ja he nauroivat ilosta.
Käynti oli heille huviretki, joka ei paljoa maksanut ja joka jo aikoja
sitten oli luvattu.

-- Mutta nuo punaiset päivävarjot ovat mukavia, sanoi äkkiä rouva
Marty, joka väsyneenä pitkään odottamiseen polki jalkaansa
kärsimättömästi. -- Mitä jos ostaisin yhden.

Hän valitsi yhden, neljäntoista frangin viidenkymmenen centimen
hintaisen. Rouva Bourdelais sanoi hänelle ystävällisesti seurattuaan
kauppaa moittivin katsein:

-- Teidän ei olisi pitänyt kiirehtiä. Kuukauden kuluttua olisitte
voinut saada sen kymmenellä frangilla... Minua he eivät ainakaan petä.

Hän alkoi tehdä selkoa havainnoista, joita hän säästäväisenä
perheenemäntänä oli tehnyt. Koska tavaratalot säännöllisesti alensivat
hintaa, tarvitsi vain odottaa ostaakseen halvalla. Hän ei ainakaan
suostunut niiden nylkemisjärjestelmään, päinvastoin hän osasi käyttää
hyväkseen todella hyviä tilaisuuksia. Ja hän kerskasi menettelevänsä
niin taitavasti, etteivät he saaneet häneltä vähääkään voittoa,
väittipä vielä tuntevansa vain iloa heidän vahingostaan.

-- Kuulkaahan, sanoi hän lopuksi, -- olen luvannut lapsille mennä
heidän kanssaan yläkerran lukusaliin kuvia katsomaan... Tulkaa tekin
mukaan, onhan teillä aikaa.

Rouva Marty unohti nyörinsä ja suostui heti, mutta rouva de Boves
kieltäytyi sanoen kiertävänsä mieluummin alakertaa. Ja voisivathan he
sitä paitsi myöhemmin tavata yläkerrassa. Rouva Bourdelais etsi
portaita, mutta samassa hän huomasi hissin ja työnsi lapsensa siihen
suodakseen heille vielä senkin huvin. Rouva Marty ja Valentine menivät
hekin pieneen häkkiin, joka kävi sangen ahtaaksi, mutta he katselivat
niin hartaasti peilejä, samettisia istuimia ja sirotekoisia kupariovia,
että saapuivat toiseen kerrokseen huomaamattakaan tasaisesti liukuvaa
nousua. Siellä odotti heitä uusi yllätys. Pitsiosaston ohi kuljettuaan
he saapuivat tarjoiluhuoneeseen, jossa rouva Bourdelais juotti
lapsilaumalleen limonaadia. Tarjoiluhuone oli neliömäinen sali, jossa
oli leveä marmorinen pöytä. Kummassakin päässä hopeiset suihkukaivot
heittivät ilmaan hienon suihkun, ja takana oli hyllyt täynnä pulloja.
Kolmella pojalla oli täysi työ lasien pyyhkimisessä ja täyttämisessä.
Janoisen ostajakunnan hillitsemiseksi oli pöytä täytynyt ympäröidä
sametilla päällystetyllä kaiteella, jonka takana asiakkaat jonossa
odottivat vuoroaan, niinkuin teatterien lippumyymälässä. Täällä oli
alituinen tungos, ja moni nautti niin innokkaasti ilmaiseksi tarjottuja
herkkuja, että tuli pahoinvoivaksi.

-- Kas, minne he nyt hävisivät, sanoi rouva Bourdelais päästyään
tungoksesta ja pyyhittyään lasten suut.

Rouva Marty tyttärineen oli jo kaukana hallin toisessa päässä. Rouva
Bourdelais näki heidän koettavan hameita ja ostavan yhden. Heidän
vastustusvoimansa oli nähtävästi lopussa, ja äiti ja tytär katosivat
näkyvistä ostamiskiihkon valtaamina.

Kun rouva Bourdelais tuli luku- ja kirjoitussaliin, hän asetti lapset
istumaan ison pöydän ääreen ja meni hakemaan heille valokuva-albumeja.
Ison salin holvikatto oli täynnä kultakoristeita, ja sen kummassakin
päässä oli valtavat kamiinat. Keskinkertaisia, mutta komeasti
kehystettyjä tauluja oli seinillä, kummallakin puolella avautuvat,
tavarataloa hallitsevat holvikattoiset lehterit oli erotettu salista
pylväillä, joiden välissä oli suuria, majolikamaljakoissa kasvavia
palmuja. Sanomalehdillä, aikakauskirjoilla, kirjepaperilla ja
kirjoitusneuvoilla sälytetyn laajan pöydän ympärillä istui äänetön
yleisö. Jotkut naiset riisuivat käsineensä kirjoittaakseen kirjeitä
tavaratalon nimikirjaimin varustetulle paperille, jonka painetun
alkukirjoituksen he pyyhkäisivät yli kynänvedolla. Miehiä istui
mukavissa nojatuoleissa lukemassa sanomalehtiä. Mutta useimmat
viivyttelivät tekemättä mitään: miehiä odottamassa vaimojaan, jotka
irti päästyään kiersivät osastoja; nuoria naisia odottaen rakastettunsa
tuloa; vanhoja sukulaisia, joita oli tuotu sinne pois mentäessä
haettaviksi niinkuin kepit ja sateenvarjot haetaan. Ja he lepäsivät
ylhäällä luoden silloin tällöin parvekkeilta silmäyksen alakerran
leveisiin käytäviin ja halleihin, joiden kaukaiset äänet yhtyivät
kynien rapinaan ja sanomalehtien kahinaan.

-- Kas, tekö siinä? sanoi rouva Bourdelais. -- En ollut tunteakaan.

Hän oli huomannut sanomalehden takana lasten vieressä istuvan rouva
Guibalin. Tämä ei näyttänyt olevan tapaamisesta mielissään ja teki
kärsimättömän liikkeen. Mutta hilliten itsensä hän kertoi tulleensa
lepäämään väentungoksesta. Kun rouva Bourdelais kysyi häneltä aikoiko
hän ostaa, hän vastasi pitkäveteisellä äänellään kätkien luomiensa alle
itsekkään katseensa terävyyden.

-- En, päinvastoin olen tullut tuomaan takaisin ostoksia, joihin en ole
tyytyväinen, oviverhoja. Mutta täällä on niin paljon väkeä, ettei pääse
lähellekään. Täytyy odottaa.

Rouva Guibal jatkoi puhettaan pitäen palauttamisjärjestelmää sangen
mukavana. Ennen hän ei koskaan ostanut, mutta nyt hänkin joskus
uskalsi. Viidestä ostamastaan esineestä hän palautti neljä, ja hän oli
jo melkein kaikilla osastoilla tunnettu omituisista kaupoistaan ja
iänikuisesta tyytymättömyydestään, joka sai hänet tuomaan tavarat
takaisin yksitellen pidätettyään niitä luonaan monta päivää. Mutta
puhuessaan hän ei kääntänyt katsettaan salin ovesta ja hän näytti
tuntevan huojennusta, kun rouva Bourdelais kääntyi lapsiensa puoleen
selittääkseen kuvia. Melkein samassa herra de Boves ja Paul de
Vallagnosc astuivat sisään. Kreivi, joka oli tullut muka ainoastaan
opastaakseen Vallagnoscia uudessa tavaratalossa, vaihtoi rouva Guibalin
kanssa nopean katseen; sitten tämä taas vajosi lukemiseensa ikäänkuin
ei olisi tiennyt toisen tulosta mitään.

-- Terve, Paul! kuului takaa ääni.

Se oli Mouret, joka oli tarkastamassa eri toimistojen työtä. He
kättelivät, ja Mouret kysyi heti, eikö rouva de Boveskin aikonut
kunnioittaa tavaratalon avajaisjuhlaa läsnäolollaan.

-- Ei, suureksi ikäväkseen hän ei voi, vastasi herra de Boves. -- Hän
on sairas, ei kuitenkaan mitään vaarallista.

Samassa hän erosi heistä lähestyäkseen hattu kädessä rouva Guibalia,
jonka hän nyt vasta oli huomaavinaan. Toiset jäivät paikoilleen
tervehtien häntä sieltä. Rouva Guibalkin teeskenteli hämmästystä. Mutta
Paul hymyili, sillä nyt hän ymmärsi. Hiljaa hän kertoi Mouret'lle,
miten hän oli tavannut kreivin Richelieunkadulla ja miten tämä
koetettuaan ensin turhaan päästä hänestä eroon oli vihdoin pakottamalla
pakottanut hänet tulemaan mukaansa Naisten Aarreaittaan, joka muka
välttämättä oli nähtävä. Jo kokonaisen vuoden tämä kunnon rouva oli
imenyt herra de Boves'ilta hänen rahansa ja huvitellut mielensä mukaan
hänen kustannuksellaan tavaten hänet milloin missäkin julkisessa
paikassa, kirkoissa, museoissa, myymälöissä, sopiakseen hänen kanssaan
suullisesti tapaamisista, kun ei uskaltanut kirjoittaa.

-- Luulen, etteivät he koskaan tapaa kahta kertaa samassa hotellissa,
kuiskasi nuori mies. -- Viime kuussa esimerkiksi herra de Boves oli
muka tarkastusmatkalla ja kirjoitti vaimolleen joka toinen päivä
milloin Blois'sta, milloin Libournesta tai Tarbes'ista, ja kuitenkin
voisin vannoa nähneeni hänet Batignolles'in matkustajakodin ovella...
Mutta katsohan kuinka hän kumartaa. Mikä nuhteeton virkamiesryhti! Kuin
itse vanha Ranska!

-- Ja miten avioliittosi edistyy? kysyi Mouret.

Paul vastasi kääntämättä silmiään kreivistä, että odotettiin tädin
kuolemaa. Sitten hän suuresti huvittuneena jatkoi:

-- No johan nyt! Nyt hän antaa hänelle osoitteen, näetkö? Ja toinen
ottaa vastaan sen mitä viattomimman näköisenä. Pelättävä nainen tuo
hienohipiäinen punakutri, joka näyttää kaikkeen kyllästyneeltä...
Täytyypä todella myöntää, että outoja täällä sinun luonasi tapahtuu.

-- Oh, vastasi Mouret hymyillen, -- naiset eivät täällä ole minun
luonani vieraissa, kotonaanhan he ovat.

Sitten hän rupesi laskemaan leikkiä. Niinkuin pääskyset tuottavat
kodille onnea, niin lempikin. Eivät he olleet hänelle tuntemattomia,
tytöt, jotka kiersivät osastoja, yhtä vähän kuin rouvatkaan, jotka
sattumalta tapasivat ystäviään. Ja jos he eivät ostaneetkaan, niin
olivathan ainakin lisänä tungoksessa, huoneita lämmittämässä.
Jutellessaan Mouret johti vanhan toverinsa lukusalin ovelle katsomaan
keskusgalleriaa, joka komeine halleineen levisi heidän jalkainsa alla.
Heidän takanaan sali uinui levollisuutta, huolimatta kynien rapinasta
tai kahisevista sanomalehdistä. Muuan vanha herra oli nukahtanut
Moniteur lehden ääreen. Herra de Boves katseli tauluja eksyttääkseen
tungokseen tulevan vävynsä. Ja yksin häiriten yleistä rauhaa rouva
Bourdelais liverteli ääneen lapsiensa huviksi ikäänkuin olisi ollut
kotonaan.

-- Näethän, kotonaan he ovat, Mouret toisti osoittaen kädellään
alhaalla myllertäviä naisjoukkoja.

Samassa tuli rouva Desforges sisään päästyään töin tuskin vapaaksi oven
tungoksesta, johon häneltä oli jäädä päällysvaippakin. Hän käveli
ensimmäisen hallin poikki ja saavuttuaan suureen galleriaan hän kohotti
katseensa. Kaikkialla hän näki kaiteita ja käsipuita niinkuin
asemasalissa, ilmassa notkuvia portaita ja riippusiltoja. Kierreportaat
kohosivat rohkeasti kaarrellen, rautasillat risteilivät korkealla katon
alla. Ja kaikki nämä kevyet, rautaiset rakennelmat kuvastuivat päivän
kirkastamaa lasikattoa vastaan eräänlaisena sokkelopitsinä, jonka
silmukoista päivä kiilsi. Toteutunut unelma, uudenaikainen Baabel, joka
pinosi päällekkäin monet kerroksensa, avasi laajat salinsa ja tarjosi
loppumattomia näköaloja. Rauta oli joka paikassa vallitsevana. Nuori
arkkitehti oli uskaltanut käyttää sitä sellaisenaan peittämättä sitä
kiveä tai puuta matkivan töherryksen alle. Alhaalta rakennus oli sekä
värinsä että muotonsa puolesta tehty yksinkertaiseksi, jottei se
loistollaan himmentäisi näytteille pantuja tavaroita; siellä oli suuria
sileitä seinäpintoja ja himmeitä värejä. Mutta mikäli pylväät kohosivat
korkeammalle, niiden kukka-, lehti- ja tähtikoristeet kävivät yhä
komeammiksi ja monimutkaisemmiksi, kunnes ne vihdoin kattoon kohottuaan
peittyivät leimuavien värien, punaisen, vihreän ja hohtavan kullan
peittoon, kullan varsinkin, lainehtivan, kuohuvan kullan, joka
räiskytti ikkunalasitkin kiiltäviä kultapisaroita täyteen. Siellä
gallerioidenkin holvikaaret hohtivat iloisenvärisinä. Kirjavat
mosaiikki- ja fajanssireunukset lievensivät yleisvaikutuksen
ankaruutta, kun sitä vastoin pitkin portaiden punaisella sametilla
verhottuja kaidepuita juoksi kiilloitettuja rautakiskoja, teräkseltä
loistavia.

Vaikka rouva Desforges oli jo käynyt katsomassa tavaratalon uutta osaa,
vaikutti se esiintyessään nyt hehkuvan elämän pyörteissä häneen niin
valtavasti, että hänen täytyi pysähtyä. Hänen ympärillään kuohuivat
sisään ja ulos tunkevan ihmisvirran hyökyaallot. Joukko oli vielä
sangen kirjavaa, vaikkakin säätyläisnaisten luku iltapäivän kuluessa
vähitellen lisääntyi. Surupukuisiakin naisia oli, pitkät suruhunnut
hatuissa. Siellä täällä väentungokseen eksynyt imettäjä koetti
kyynärpäät ojona suojella lastaan. Koko tämä aaltoileva ihmismeri, nämä
kirjavat hatut ja hatuttomat, vaalea- tai mustatukkaiset päät vierivät
gallerioiden päästä päähän sekavina ja himmeävärisinä keskellä heleästi
loistavia kankaita. Kaikkialla, eloisissa musliineissa, hohtavissa
silkkikankaissa ja tummissa villakudoksissa näkyi suuria hintalappuja,
joiden räikeä valkeus pisti silmään. Nauhakasojen silmukat kohosivat
oudonmuotoisina korvina ihmisten päiden takaa, flanellipino pisti
jykevän niemekkeensä lainehtivaan ihmismereen, lukuisat peilit
kuvastivat pintaansa näyttelyjen osia ja yleisön murtokappaleita,
olkapäitä, käsivarsia ja kenossa keikkuvia kasvoja. Oikealla
ja vasemmalla, poikkipäin kulkevissa gallerioissa vilahteli
milloin valkotavaroiden lumikinoksia, milloin trikootavaroiden
tummantäplikkäitä kasoja, milloin etäisyyteen hukkuvia ryhmiä, joihin
lasiruuduista lähtevä valo sattui ja joissa ei asiakkaista enää ollut
muuta jäljellä kuin sekavasti häilyvää ihmistomua. Ja kun rouva
Desforges kohotti katseensa, hän näki pitkin riippusiltoja,
kierreportaita ja eri kerrosten kaiteita kattoa kohti pyrkivää hyörivää
väkeä, kokonaisen ilmassa liikkuvan kansakunnan, joka kapusi
suunnattoman metalliverkon silmukoissa ja kuvastui mustana hiotun
kattolaen kirkkautta vastaan. Suuria kultaisia kattokruunuja riippui
laessa. Lippuina liehui kaidepuissa mattoja, silkkiliinoja,
kultakirjokankaita. Pitsiparvia lenteli, musliinipilviä, liiteli
silkkisiä siipiä, ja niiden keskellä kurottuivat puoleksi puetut
mallinuket voitollisesti taivasta kohti. Ja tämän sekasorron
yläpuolella, kaikkein korkeimmalla, missä ostajain luku väheni,
vuodevaateosaston pienet, patjojen peittämät rautasängyt pilkistivät
valkeiden päiväpeitteiden alta, niinkuin sisäoppilaitoksen
makuuhuoneessa pikkutyttöjen vuoteet, huolimatta alhaalta kohoavasta
hälinästä.

-- Haluaako rouva huokeita sukkanauhoja? sanoi eräs myyjä rouva
Desforges'ille, nähdessään hänen seisovan liikkumattomana. --
Täyssilkkiä, frangi yhdeksänkymmentäviisi.

Rouva Desforges ei viitsinyt edes vastata. Hänen ympärillään kuului
yhtämittaisena surinana yhä uusia tarjouksia, toinen toistaan
kiihkeämpiä. Rouva Desforges seisoi yhä samassa paikassa miettien
minnepäin kääntyä. Vasemmalla hän huomasi Albert Lhommen
kassakomerossa. Tämä, joka tunsi hänet ulkonäöltä, uskalsi hymyillen
katsella häntä huolimatta laskuista, joita joka taholta satoi hänen
pöydälleen, yhtä vähän kuin Josephistakaan, joka hikipäissään sitoi ja
pakkasi tietämättä kuinka selvitä käärelankakeristään. Rouva Desforges
pääsi suunnastaan selville. Hän huomasi olevansa silkkiosaston edessä.
Mutta sittenkin häneltä meni kymmenen minuuttia ennenkuin hän pääsi
perille. Punaisia, näkymättömien rihmojen päässä liehuvia ilmapalloja
ilmestyi yhä enemmän; ne kokoontuivat purppurapilveksi, joka hiljakseen
liiteli ovea kohti hajotakseen Pariisin kaduille. Hänen täytyi joskus
kumartua kun pallo lensi alhaalla, jonkun lapsen pikku sormiin
sidottuna.

-- Kuinka, rouva, tekin olette uskaltanut! Bouthemont huudahti
iloisesti huomatessaan rouva Desforges'in.

Nykyään tämä osastonhoitaja, jota Mouret oli suositellut rouva
Desforges'ille, kävi joskus tämän kodissa teetä juomassa. Henrietten
mielestä Bouthemont ei tosin ollut erikoisen hieno, mutta hän oli
muuten miellyttävä mies, jonka vilkas ja hilpeä luonne huvitti ja
hämmästytti. Sitä paitsi Bouthemont oli joitakin päiviä sitten
ujostelematta kertonut hänelle Mouret'n ja Claran hyvistä väleistä
jutellen huvikseen, mitään tarkoittamatta, niinkuin tämän leikkisän
miehen oli tapana, ja nyt rouva Desforges mustasukkaisuuden pistos
rinnassa, mutta välinpitämättömän näköisenä, tuli katsomaan kuka tyttö
oli, vaikka Bouthemont oli nimeä mainitsematta vain sanonut hänet
erääksi valmiiden vaatteiden myyjättäreksi.

-- Tarvitsetteko jotakin? Bouthemont jatkoi.

-- Tietysti, en kai muuten olisi tullut... Onko teillä fulardia
aamupuvuiksi?

Mutta rouva Desforges'in käynnillä oli toinenkin tarkoitus. Hän oli
tullut kysymään Bouthemont'ilta Mouret'n myyjättären nimeä, sillä hän
tahtoi välttämättä nähdä tämän. Bouthemont kutsui Favier'n näyttämään
kankaita, mutta odottaessaan tämän tuloa hän jatkoi keskustelua rouva
Desforges'in kanssa. Favier viipyi, sillä hän palveli parhaillaan tuota
vaaleata "kaunotarta", josta osastolla usein puhuttiin, vaikka ei
tiedetty hänen oloistaan eikä hänen nimestään. Tällä kertaa "kaunotar"
oli surupuvussa. Ketä hän mahtoi surra, isäänsäkö vai miestään. Ei
varmaankaan isää, sillä hän olisi kai siinä tapauksessa näyttänyt
alakuloisemmalta. Mutta jos hän suri miestään, niin silloinhan hän oli
todellakin ollut naimisissa eikä huhuissa ollutkaan perää. Mutta jos
häneltä oli äiti kuollut. Kaikkia näitä mahdollisuuksia pohdittiin
hiljaa osastolla tulisesta kiireestä huolimatta.

-- Joutukaahan toki! Hutin huusi Favier'lle, joka palasi saatettuaan
"kaunottaren" kassalle. -- Kun tuo nainen on täällä, niin ette joudu
milloinkaan valmiiksi... Hänkö nyt teistä huolisi.

-- Yhtä paljon ainakin kuin minä hänestä, vastasi myyjä vihoissaan.

Mutta Hutin uhkasi ilmoittaa johtokunnalle, jos myyjät eivät
käyttäytyneet kunnioittavasti asiakkaita kohtaan. Hutinista oli tullut
hirviö kun hän toverinsa avulla oli saanut Robineaun kukistetuksi ja
päässyt hänen paikalleen, ja hän osoitti lupauksistaan huolimatta niin
armotonta ankaruutta alaisiaan kohtaan, että nämä kannattivat nyt salaa
Favier'ta.

-- Kas niin, älkää vastatko, jatkoi Hutin ankarasti. -- Herra
Bouthemont kysyy teiltä fulardia, vaaleampia sävyjä.

Keskellä hallia tarjosi kesäsilkkien näyttely silmälle aamuhetken
hienoimpia valonvivahduksia, läpikuultavan vaaleita, punaisia,
keltaisia, sinisiä heijastuksia, taivaankaarelta lainattuja. Siinä oli
kankaita, kirkkaampia kuin kesäisen taivaan hattarat, keveämpiä kuin
linnun pesästä lentävät untuvat, hienompia kosketukselle kuin
kiinalaisen neitsyen iho. Siinä oli japanilaisia ja intialaisia
kankaita, ruudukkaisia, kukikkaita, jotka johtivat mieleen
hienohelmaisten naisten kävelyn toukokuun aamuna suurten puiden
varjossa.

-- Otan tämän, rouva Desforges sanoi osoittaen Ludvig XIV:n tyylistä
kangasta, jonka vaalealle pohjalle oli siroteltu ruusukimppuja.

Favier'n mitatessa kangasta hän vielä kerran pyysi Bouthemont'ia
sanomaan kenestä oli kysymys.

-- Aion mennä valmiiden vaatteiden osastolle, sanoi hän, -- katsomaan
matkaviittoja... Kuulkaa, onko hän vaalea, tuo neiti, josta oli puhe?

Osastonjohtaja, joka alkoi käydä levottomaksi itsepintaisista
kysymyksistä, hymyili vastaamatta. Samassa Denise sattui kulkemaan ohi
opastaessaan Liénard'in luo merinoita ostamaan rouva Boutarelin, tuon
maaseudulta kotoisin olevan naisen, joka kävi Pariisissa kahdesti
vuodessa tuhlatakseen Naisten Aarreaitassa vaivoin säästämänsä rahat.
Kun Favier valmistautui saattamaan rouva Desforges'ia, Hutin pysähdytti
hänet tehdäkseen hänelle kiusaa.

-- Teidän ei tarvitse mennä. Pyydetään neitiä saattamaan rouva.

Denise suostui heti ottamaan sekä ostoksen että laskun. Mutta hän oli
hämillään niinkuin aina, kun kohtasi tuon miehen, jota hän ei voinut
häpeämättä nähdä, ikäänkuin tämä olisi muistuttanut häntä vakavasta
hairahduksesta. Niin suuresti unelman muisto painoi hänen
omaatuntoansa.

-- Kuulkaahan, kuiskasi rouva Desforges Bouthemont'ille, -- tuo tyttö
se kai on... Vai on hänet otettu takaisin palvelukseen?... Aivan
varmaan, hän se on, josta kerroitte.

-- Mahdollisesti, vastasi osastonhoitaja yhä vielä hymyillen ja
vältellen suoraa vastausta, sillä hän oli päättänyt lujasti pitää nimen
salassa.

Seuraten Deniseä rouva Desforges nousi hitaasti portaita. Hänen täytyi
vähän väliä pysähtyä pitääkseen puoliaan yläkerroksista laskeutuvia
joukkoja vastaan. Portaita kannattavat pylväät tärisivät huomattavasti
koko talon täyttävän elämän vaikutuksesta. Jokaisella portaalla seisoi
kummallakin puolella kaiteeseen lujasti sidottu mallinukke, jonkin
erityisen vaatekappaleen näyttämistä varten, milloin kävelypuvun,
milloin päällysvaatteen, milloin aamupuvun. Niitä olisi voinut luulla
voittokulun kunniaksi järjestetyksi kaksinkertaiseksi sotilasriviksi,
niin suorina ja vakavina ne seisoivat kohottaen ilmaan pään asemesta
kaulaan pistetyn hintalappupuikon, joka upposi flanelliin kuin tikari
veriseen haavaan.

Vihdoin rouva Desforges pääsi toiseen kerrokseen, mutta törmäsi
sellaiseen väenpaljouteen, että hänen täytyi pysähtyä hetkeksi. Hän
näki nyt allaan alakerran osastot mahtavine ostajakuntineen, jonka läpi
hän oli äsken raivannut tiensä. Näin ylhäältäpäin katsottuna se näytti
aivan erilaiselta. Ihmisten päät, toinen toisensa vieressä, alta ei
ruumista näkynyt, nousivat ja laskivat kuin valtameren aallot,
kihisivät ja kuhisivat kuin muurahaispesässä. Valkeiden hintalappujen
numerot näyttivät täältä vain hienoilta viivoilta, nauhakasat olivat
litistyneet, flanelliniemeke halkaisi galleriaa kapeana muurina,
kaidepuilla riippuvat matot ja kirjokutoiset silkit riippuivat
hänen jalkojensa alla kuin kirkon laulajalehteriin ripustetut
juhlastandaarit. Kauempana hän huomasi poikkipäin kulkevien
gallerioiden polvekkeita, niinkuin kellotornin hirsiristikolta näkee
lähikatujen kulmia, missä ohikulkijat liikkuvat mustina täplinä.
Varsinkin häntä hämmästytti se, että hän sulkiessaan kirjavien värien
sekasorrosta väsyneet silmänsä tunsi vieläkin valtavammin
ihmisjoukkojen läheisyyden oudosta, veden nousua muistuttavasta
kohinasta ja ihmisruumiiden ilmaan haihduttamasta lämmöstä. Lattiasta
kohosi hieno pöly täynnä naisesta lähteviä tuoksuja, alusvaatteista ja
niskasta, hameista ja hiuslaitteista, kirpeä, läpitunkeva tuoksu, joka
suitsutuksena häilyi tässä naisruumiin palvelukseen pystytetyssä
temppelissä.

Mouret, joka vielä seisoi Vallagnoscin seurassa lukusalin ovella veti
mielihyvällä keuhkoihinsa tätä tuoksua ja päihtyen siitä toisti
vieläkin:

-- Kotonaanhan he ovat. Tiedän naisia, jotka päiväkaudet oleskelevat
täällä, syövät leivoksia ja kirjoittavat kirjeensä. Yösija vain
puuttuu.

Tämä leikinlasku huvitti Paulia, joka pessimismin ikävystyneisyydessä
väitti mielettömäksi ihmisjoukkojen innostusta kauniisiin vaatteisiin.
Usein kun hän kävi entistä koulutoveriaan tervehtimässä, hän tunsi
lähtiessään melkein kiukkua nähtyään tämän niin ilosta uhkuvana
keimailevan asiakkaittensa keskellä. Eikö yksikään noista tyhjistä ja
sydämettömistä olennoista kyennyt opettamaan hänelle olemisen
turhuutta? Mutta tänään Octave tuntui menettäneen tavallisen
tasapainonsa. Hän, joka tavallisesti suhtautui asiakkaittensa
innostuttamiseen leikkausta toimittavan lääkärin tasaisella
tyyneydellä, näkyi nyt myös joutuneen tavaratalon polttavan intohimon
valtaan. Hän oli huomannut Denisen ja rouva Desforges'in nousevan
yhdessä portaita, ja hänen puheensa oli käynyt äänekkäämmäksi, hänen
liikkeensä rajuimmiksi, ja vaikka hän ei tahtonut kääntää päätään
sinnepäin, hän kiihtyi yhä enemmän sitä myöten kun tunsi heidän
lähestyvän. Puna kohosi hänen kasvoilleen, ja hänen silmissään paloi
kipinä sitä samaa tulta, joka pitkin päivää oli hehkunut hänen
asiakkaittensa katseissa.

-- Kyllä taitavat varastaa teiltä, kuiskasi Vallagnosc, joka huomasi
joukossa epäilyttäviä kasvoja.

Mouret levitti kätensä.

-- Varastavat kyllä, hän vastasi, -- varastavat niin, että on vallan
uskomatonta.

Hermostuneesti, hyvillään siitä, että sai tästä keskustelunaiheen, hän
luetteli loppumattomiin esimerkkejä, kertoi tapahtumia ja luokitteli
varkaat. Ensiksi hän mainitsi ammattivarkaat, jotka tekivät vähimmän
vahinkoa, sillä poliisi tunsi heidät melkein kaikki. Sitten tulivat
kleptomaanit, uudenaikaista mielisairautta potevat, joka mielisairaus
arveltiin suurmyymälöiden tuottamien kiusauksien tulokseksi. Ja lopuksi
olivat raskaana olevat naiset, joiden kiihko kohdistui johonkin
erityiseen tavaralajiin. Niinpä poliisi oli esimerkiksi eräältä
tällaiselta naiselta löytänyt kaksisataaneljäkymmentäkahdeksan paria
ruusunpunaisia käsineitä, jotka oli varastettu Pariisin eri
käsinekaupoista.

-- Sentähdenkö naisten silmissä heidän täällä käydessään on niin outo
katse? sanoi Vallagnosc. -- Häpeätä ja ahneutta niinkuin raivostuneen
eläimen katseessa. Sitä ihmettelinkin!... Kunniallisuutta täällä
todellakin opetetaan ihmisille!

-- Minkä minä sille taidan? vastasi Mouret. -- Joskin koetammekin
kotiuttaa heidät tänne, niin emme kuitenkaan voi sallia heidän vievän
tavaroita maksamatta... Ja sangen hienojakin naisia saadaan kiinni
sellaisesta. Viime viikolla esimerkiksi meidän täytyi haastaa oikeuteen
eräs apteekkarin sisar ja erään hovioikeudenneuvoksen rouva. Teemme
mitä voimme epäkohdan poistamiseksi.

Hän keskeytti osoittaakseen toverilleen isä Jouvea, joka nauhaosastolla
parhaillaan piti silmällä erästä raskaana olevaa naista, joka liikkui
varovasti tungoksessa ystävättären seurassa.

-- Kyllä hän saa naisen kiinni, jatkoi Mouret, -- hän tietää kyllä
kaikki heidän kepposensa.

Mutta hänen äänensä vavahti eikä hänen naurussaan ollut enää
luonnollista kaikua. Denise ja Henriette, joihin hän koko ajan oli
salaa vilkuillut, olivat nyt saapuneet hänen luokseen ja kulkivat hänen
takanaan päästyään suurella vaivalla väentungoksen läpi. Hän kääntyi ja
tervehti asiakastaan hienotunteisen ystävän tavoin, joka ei tahdo
saattaa naista panettelun alaiseksi pysähdyttämällä hänet keskellä
tungosta. Mutta rouva Desforges, jonka epäluulo oli hereillä, oli
huomannut minkä katseen hän oli luonut Deniseen. Tämä oli varmaan se
tyttö, joka hänen kanssaan kilpaili Mouret'n rakkaudesta ja jonka
nähdäkseen hän oli tullut tänne.

Valmiiden vaatteiden osastolla neidit olivat pyörällä päästään. Kaksi
myyjätärtä oli sairastunut, ja rouva Frédéric, alijohtajatar, oli
muitta mutkitta ottanut eron juuri avajaisjuhlan aattona ja hakenut
palkkansa kassasta. Hän pakeni kiireisimpänä hetkenä välittämättä
Aarreaitasta sen enempää, kuin mitä tämä palvelijoistaan välitti. Tästä
keskusteltiin osastolla kiireestä huolimatta. Clara, joka sai kiittää
Mouret'n oikkua siitä, että hänet vielä pidettiin osastolla, hyväksyi
rouva Frédéricin käytöksen sanoen sitä nokkelaksi. Marguerite kertoi,
kuinka Bourdoncle lähdöstä kuullessaan oli suuttunut silmittömästi, ja
Aurélie rouva julisti, että hänen mielestään rouva Frédéric ei ollut
koskaan uskonut kenellekään salaisuuttaan, joku luuli tietävänsä, että
hän oli eronnut tavaratalosta mennäkseen naimisiin erään miehen kanssa,
joka omisti kylpylän lähellä kauppahallia.

-- Matkapuvunko rouva haluaa? Denise kysyi rouva Desforges'ilta
tarjottuaan hänelle tuolin.

-- Niin, vastasi rouva Desforges, joka halusi olla epäkohtelias.

Osaston uusi sisustus oli arvokas ja upea, korkeita, leikkauksin
koristettuja tammikaappeja ja suuria seinäpintojen levyisiä peilejä.
Paksu lattiamatto tukahdutti askelten äänen. Denisen hakiessa
matkapukuja rouva Desforges, joka katseli uutta huonetta, sattui
näkemään kuvansa peilissä ja unohtui tutkimaan sitä. Oliko hän siis
tulossa vanhaksi, koska häntä petettiin tuollaisen tyttörievun takia?
Peiliin kuvastui osasto kokonaisuudessaan kaikkine komeuksineen, mutta
Henriette ei nähnyt muuta kuin kalpeat kasvonsa eikä kuullut kuinka
Clara hänen takanaan supatteli kertoen Margueritelle rouva Frédéricin
viekkaudesta, kun tämä joka ilta ja aamu kulki Choiseulin kauppakujan
kautta uskotellakseen muille, että asui Seinen vasemmalla rannalla.

-- Tässä viimeiset mallimme, sanoi Denise. -- Meillä on niitä useita
värejä.

Hän levitteli rouva Desforges'in nähtäväksi neljä tai viisi asua. Tämä
katseli niitä halveksivasti, ja hänen kasvonsa kävivät yhä kovemmiksi,
sitä mukaa kun hän niitä tarkasteli. Toisessa oli liiaksi poimuja, ja
vaate näytti ahtaalta. Toinen oli olkapäistä jäykkä, kulmikas niinkuin
kirveellä veistetty. Jos olikin matkalle lähdettävä, niin ei kuitenkaan
tarvinnut pukeutua vahtikojuksi.

-- Näyttäkää muita, neiti!

Denise levitteli uusi vaippoja ja käänsi entiset kokoon vähääkään
tuskastumatta. Tämä leppeä kärsivällisyys vasta oikein suututti rouva
Desforges'ia. Alinomaa hänen katseensa palasi peiliin, missä hän näki
oman kuvansa Denisen kuvan vieressä, ja hän alkoi verrata niitä
toisiinsa. Oliko mahdollista, että tuollaiselle vähäpätöiselle
olennolle annettiin arvoa hänen rinnallaan. Nyt hän muisti: sehän se
oli, tuo taitamaton vasta-alkaja, joka oli näyttänyt tyhmältä ja
kömpelöltä kuin hanhipaimen. Hän osasi tietenkin nyt esiintyä
sievemmin, ja aika näppärältä hän näytti säntillisessä silkkipuvussaan.
Mutta mikä vaatimattomuus, mikä jokapäiväisyys!

-- Koetan löytää rouvalle lisää malleja, Denise sanoi tyynesti.

Hänen palattuaan sama meno alkoi uudestaan. Milloin kangas oli liian
raskasta, milloin se ei ollut minkään arvoista. Rouva Desforges
kääntyi, korotti ääntään ja koetti vetää puoleensa Aurélie rouvan
huomion aiheuttaakseen Deniselle nuhteita. Mutta palattuaan
palvelukseen Denise oli vähitellen päässyt koko osaston suosioon ja oli
kuin kotonaan. Aurélie rouvakin tunnusti hänet harvinaisen hyväksi
myyjättäreksi hänen yhtämittaisen lempeytensä ja hilpeän mielenlaatunsa
takia, ja sentähden hän nytkin vain kohautti olkapäitään asiaan enempää
sekaantumatta.

-- Voisiko rouva kenties sanoa minkä mallisen haluatte? toisti Denise
väsymättömän kohteliaasti.

-- Hyvä sanoa, kun ei ole mitään saatavana! huudahti rouva Desforges.

Mutta samassa hän hämmästyneenä vaikeni tuntien olkapäätään
kosketettavan ja huomasi vieressään rouva Martyn. Ostokiihkonsa ajamana
tämä oli matkallaan tavaratalossa päässyt näin pitkälle kuljettaen
mukanaan kokonaista tavarakuormaa, missä oli solmioita, käsineitä,
päivänvarjo, hameita, pyyheliinoja, verhoja, lamppu, kolme olkimattoa
ynnä muuta, niin että myyjä säästääkseen käsivarttansa, joka oli
vähällä katketa taakan painosta, oli asettanut koko kasan tuolille ja
laahasi sitä jäljessään.

-- Vai matkapuvun te ostatte? rouva Marty sanoi.

-- Hyvä Jumala, en toki. Niistä ei ole mihinkään.

Mutta rouva Marty oli jo sattunut näkemään raitaisen päällysvaatteen,
joka miellytti häntä. Hänen tyttärensä oli jo sitä tutkimassa. Silloin
Denise kutsui luokseen Margueriten, joka totellen toverin viittausta ei
ujostellut tyrkyttäessään ostajalle viimevuotista tavaraa edullisena
kauppana. Margueriten vannottua, että tavaran hinta oli jo kaksi kertaa
alennettu, ensin sadastaviidestäkymmenestä sataankolmeenkymmeneen ja
sitten sataankymmeneen, rouva Marty ei jaksanut enää vastustaa. Hän
osti, ja hänen seurassaan oleva myyjä luovutti tuolin tavaroineen ja
laskuineen.

Mutta rouvien takana osasto myynnin touhusta huolimatta jatkoi
juoruamista rouva Frédéricistä.

-- Vai oli hänelläkin omansa? kyseli muuan pikku myyjätär, uusi tulokas
osastolla.

-- Oli, tuo kylpylän isäntä, vastasi Clara. -- Ei ole tuollaisiin
tasaisiin leskirouviin luottamista.

Margueriten kirjoittaessa pukua laskuun rouva Marty kääntyi rouva
Desforges'in puoleen iskien merkitsevästi hänelle silmää ja osoittaen
Claraa.

-- Tiedättehän, kuiskasi hän, -- tuossa on Mouret'n viimeinen oikku.

Rouva Desforges katsoi hämmästyneenä ensin Claraan, sitten Deniseen ja
vastasi:

-- Ei toki tuo pitkä, tuo pieni kai se on.

Kun rouva Marty ei uskaltanut pysyä väitteessään, rouva Desforges
lisäsi kovemmalla äänellä, jossa oli hienon naisen ylenkatsetta
palvelijatarta kohtaan:

-- Tai kenties kumpikin, kuka sen tietää.

Denise kuuli sen. Hän loi kirkkaan ja suoran katseen tuohon
tuntemattomaan rouvaan. Äkkiä hänelle tuli mieleen, että siinä oli
isännän ystävätär, josta hänelle oli kerrottu ja jonka luona hänen
sanottiin käyvän. Hänen katseestaan kuvastui silloin niin paljon
surumielistä arvokkuutta ja viatonta suoruutta, että Henrietten täytyi
hävetä.

-- Koska teillä ei ole mitään kunnollista näytettävää, rouva Desforges
sanoi jyrkästi, -- viekää minut kävelypukuosastolle.

-- Odottakaahan, huudahti rouva Marty, -- minäkin tulen mukaan... Minun
piti katsoa Valentinelle pukua.

Marguerite tarttui tuoliin ja laahasi sitä jäljessään, kuluipa se
taikka ei kyydissä, Denisellä sitävastoin ei ollut muuta kantamista
kuin rouva Desforges'in ostama kangas. Nyt kun kävelypukuosasto
oli sijoitettu toiseen kerrokseen, talon toiseen päähän, täytyi
kulkea kokonainen matka. Marguerite kulki ensimmäisenä, tuolinsa
eteen valjastettuna, raivaten hitaasti toisille tietä. Jo
valkotavaraosastolla rouva Desforges alkoi valittaa. Naurettavia
kerrassaan tavaratalot, missä täytyi kulkea peninkulma ostaakseen
jonkun tavaran. Rouva Martykin sanoi kuolevansa uupumukseen, ja
sittenkin väsymys, raukea voimattomuus tavaraläjien keskellä tuotti
hänelle suurta nautintoa. Mouret'n nerokas keksintö ei ainakaan hänen
kohdallaan mennyt hukkaan. Matkalla hän pysähtyi jokaiselle osastolle.
Valkotavaraosastolla hän osti paitoja Paulinelta, jonka täytyi nyt
astua valjaisiin ja päästää Marguerite vapaaksi. Rouva Desforges olisi
voinut jatkaa matkaansa päästääkseen nopeammin Denisen luotaan, mutta
hän tuntui olevan mielissään, kun tiesi tämän nöyränä ja vaatimattomana
odottavan, missä hän vain suvaitsi viivytellä neuvoakseen tuttavaansa.
Kapalovaateosastolle rouvat jäivät ihmettelemään ostamatta kumminkaan
mitään, mutta sitten rouva Marty taas alkoi tuhlata rahojaan milloin
mustaan silkkikureliiviin, milloin nahkaisiin hihanreunuksiin, joita
vuodenajan tähden myytiin halvalla, milloin venäläisiin pitseihin,
joilla koristettiin pöytäliinoja. Hänen perässään seuraava tavarakuorma
kohosi yhä korkeammaksi ja kävi niin raskaaksi, että tuoli rusahteli
sen painosta. Myyjä toisensa perästä otti haltuunsa ostokset, mikä kävi
sitä vaivalloisemmaksi mitä mahtavammaksi kuorma paisui.

-- Tätä kautta, rouva, Denise sanoi jokaisen pysäyksen jälkeen, aina
yhtä kohteliaasti.

-- Mutta tämä on mieletöntä! huudahti rouva Desforges. -- Emmehän
koskaan pääse perille. Miksi ei kävelypukuosasto ole valmiiden
vaatteiden osaston vieressä?... Harmillista...

Rouva Marty, silmät suurina, päihtyen ohitse vilahtavien
kallisarvoisten tavaroiden kirjavuudesta, kuiskasi toistamiseen:

-- Hyvä Jumala, mitähän mieheni sanoo! Oikeassa olette, ei tässä
talossa ole mitään järjestystä. Aivan täällä eksyy ja joutuu
kaikenlaisiin kiusauksiin.

Keskusportaiden lavalla oli ehkä ahtainta. Mouret, jonka mielestä
siellä oli ollut liiaksi käyttämätöntä alaa ja joka tahtoi tungosta
joka paikkaan, oli järjestänyt sinne korutavaroiden näyttelyn, missä
tarjottiin kaupaksi kullatuita sinkkimaljakoita, matkalaukkuja,
likööripullokoteloita ja muuta sellaista. Sitä paitsi eräs myyjistä oli
saanut luvan asettaa sinne pienen pöydän, missä oli näytteillä
japanilaisia ja kiinalaisia tavaroita, joita naiset kilvan ostivat
niiden halvan hinnan tähden. Niiden menekki oli niin odottamattoman
suuri, että Mouret päätti kehittää tätä kaupanhaaraa. Rouva Martykin
odottaessaan tuoliaan jota kaksi poikaa kantoi toiseen kerrokseen, osti
kuusi norsunluunappia, silkkisiä hiiriä ja emalilla päällystetyn
tulitikkukotelon.

Toisessa kerroksessa jatkettiin matkaa. Denise, joka aamusta alkaen oli
kiertänyt taloa saattamassa asiakkaita, oli menehtymäisillään
uupumuksesta, mutta hän ei menettänyt malttiaan, vaan esiintyi
edelleen yhtä hymyilevän kohteliaana. Verhoiluosastolla tuli uusi
pysähdys, sillä siellä rouva Marty mieltyi erääseen herttaiseen
kretonkikankaaseen, ja huonekaluosastolla eräs ompelupöytä pidätti tätä
ostohaluista rouvaa. Hänen kätensä vapisivat, ja nauraen hän pyysi
rouva Desforges'ia estämään häntä ostamasta enempää, kun rouva Guibalin
tulo käänsi huomion puoleensa. Rouvat seurasivat häntä matto-osastolle,
jossa hän ilmoitti haluavansa palauttaa viisi päivää sitten ostamansa
itämaiset verhot. Myyjä, rotevakasvuinen, suunnattomien kuormien
nostamiseen tottunut mies, jota hän seisoaltaan puhutteli, oli
harmissaan palauttamisesta, joka uhkasi riistää häneltä hänen
myyntipalkkionsa. Hän koetti saattaa ostajan hämilleen vainuten jotakin
tapahtuneen, ehkä olisi ollut tanssiaiset, joissa nämä Aarreaitasta
ostetut ja nyt palautettavat verhot olivat olleet koristeina; hän oli
kuullut säästäväisien porvarirouvien toisinaan tekevän niin
välttääkseen vuokramenoja verhoilijalle. Oli kai rouvalla jokin syy
palauttamiseen; jos eivät värit tai malli miellyttäneet, niin hän
näyttäisi mielellään jotakin muuta, heillä oli sangen runsas valikoima.
Jokaiseen hänen huomautukseensa rouva Guibal, hallitsijattaren varmuus
koko olennossaan, vastasi tyynesti, etteivät verhot miellyttäneet häntä
enää, ryhtymättä sen tarkempiin selityksiin. Hän ei suostunut katsomaan
muita verhoja, ja myyjän täytyi alistua kumartaen, sillä myyjien oli
käsky ottaa takaisin palautetut tavarat silloinkin, kun selvästi näkyi,
että niitä oli käytetty.

Rouvat poistuivat yhdessä. Rouva Marty valitti katuvansa ompelupöydän
ostoa, koska ei tarvinnut sellaista, mutta rouva Guibal lohdutti häntä
levollisella äänellä:

-- Vähätpä siitä, hän sanoi, -- voitte palauttaa pöydän. Eihän se ole
sen kummempaa, näittehän... Antakaa vain tuoda se kotiinne ja asettaa
saliinne koetteeksi. Jollei se sitten miellytä, niin lähettäkää
takaisin. Sillähän siitä pääsette.

-- Niin, tosiaankin, huudahti rouva Marty. -- Jos mieheni suuttuu, niin
palautan kaikki.

Nyt hän tiesi millä puolustautua eikä sen koommin enää hillinnyt
itseään, vaan osti mitä eteen sattui ajattelemattakaan palauttamista,
sillä hän ei ollut niitä naisia, jotka luopuvat hankkimastaan hyvästä.

Vihdoinkin rouvat saapuivat kävelypukuosastolle. Denise aikoi luovuttaa
rouva Desforges'in ostaman kankaan eräälle osaston myyjättärelle, kun
Henriette äkkiä tuntui muuttavan mieltään ja sanoi, että hän päätti
sittenkin ottaa erään koettamistaan matkapuvuista, sen vaaleanharmaan.
Denisen täytyi suostua odottamaan saattaakseen hänet takaisin valmiiden
vaatteiden osastolle. Denise ei ollut vihainen; hän ymmärsi, että
toinen tahtoi nöyryyttää häntä kohtelemalla häntä käskyläisenään, mutta
hän oli vannonut täyttävänsä joka kohdassa velvollisuutensa ja pysyi
edelleen tyynenä huolimatta kapinallisen ylpeytensä vastaväitteistä.
Rouva Desforges ei ostanut mitään kävelypukuosastolta.

-- Voi, äiti, Valentine huudahti, -- katso tuota sievää pukua!
Sopisikohan se minulle?

Rouva Guibal selitti hiljaa rouva Martylle, kuinka hänen oli tapana
tehdä. Jos hän mieltyi johonkin tavaratalon pukuun, hän käski lähettää
sen kotiin, otti siitä mallin ja palautti sen sitten takaisin. Rouva
Marty ei muuta neuvoa tarvinnut, vaan osti heti puvun tyttärelleen
kuiskaten:

-- Niin tosiaankin. Olettepa te käytännöllinen, hyvä rouva.

Tuolista oli täytynyt luopua. Se oli jätetty huonekaluosastolle
ompelupöydän viereen. Taakka oli käynyt liian raskaaksi. Tavarat
koottiin erääseen kassaan toimitettaviksi sitten lähettämöön.

Taas seurue lähti harhailemaan, yhä Denisen saattamana. Heidät nähtiin
uudelleen osastoilla, portaita kiipeämässä, gallerioita vaeltamassa.
Joka paikassa he tapasivat ystäviä ja tuttavia, viivyttelivät ja
puhelivat. He sattuivat myös tapaamaan rouva Bourdelais'n lapsineen,
joka palasi lukusalista. Lapsilla oli kaikilla oma kannettavansa.
Madeleinella oli kainalossa käärö, jossa oli puku, Edmond heilutti
käsivarrellaan kokonaista kasaa pieniä kenkiä, nuorin, Lucien, ylpeili
komea sotilaslakki päässä.

-- Vai olet sinäkin täällä, rouva Desforges sanoi nauraen entiselle
koulutoverilleen.

-- No älähän muuta, vastasi rouva Bourdelais. -- Olen aivan vihoissani.
Nyt he jo käyttävät hyväkseen lapsiraukkoja langettaakseen meitä
kiusaukseen. Te tiedätte kyllä, olenko tuhlaavainen itseni tähden.
Mutta kuka voi kieltää lapsilta mitä heidän mielensä tekee. Olin tuonut
heidät tänne huvimatkalle ja nyt minä tyhjennän koko tavaratalon.

Mouret, joka käveli vielä Vallagnoscin ja herra de Boves'in kanssa,
sattui kuulemaan mitä hän sanoi ja katsoi häneen hymyillen. Rouva
Bourdelais huomasi sen ja puoleksi leikillä, puoleksi täydellä todella
valitti hänellekin noista äidin hellyydelle viritetyistä satimista.
Ajatus, ettei hänkään pystynyt pysymään lujana, kiusasi häntä, ja
Mouret, joka huomasi sen, nautti voitostaan. Herra de Boves oli
toiminut niin taitavasti, että oli päässyt jälleen rouva Guibalin
lähelle, jota hän nyt seurasi koettaen vieläkin eksyttää Vallagnoscin
luotaan; mutta tämä, joka oli väsynyt tungokseen, kiirehti seuraamaan
häntä. Denisen oli jälleen täytynyt pysähtyä odottaakseen rouvia. Hän
seisoi heihin selin, eikä Mouret puolestaan ollut häntä näkevinään.
Rouva Desforges, joka piti heitä silmällä, ei tästä lohduttautunut;
päinvastoin hänen mustasukkaisuudesta teroittunut katseensa oivalsi
heti mitä hänen tuli ajatella, ja hän mietti kuinka todistaisi Mouret'n
syylliseksi tämän kulkiessa hänen vieressään talon kohteliaana
isäntänä.

Herra de Boves ja Vallagnosc, jotka menivät edellä rouva Guibalin
kanssa, saapuivat pitsiosastolle. Tämä oli sijoitettu loisteliaasti
sisustettuun saliin, jonka kaapit olivat täynnä leikkauksin
koristettuja laatikoita. Punaisella sametilla päällystettyjen patsaiden
ympärillä kierteli valkeita pitsejä, ja pitsikiehkuroita riippui
katossa huoneen päästä päähän. Pöydät olivat kukkuroillaan
valenciennekääröjä ja kaikenlaisia sekä koneella kudottuja että käsin
nyplättyjä töitä. Perällä kaksi naista katseli pitsejä, joita Deloche
levitteli sinipunervalla silkillä päällystettyä näytetaulua vastaan. He
näkyivät epäröivän mitä ottaa.

-- Odottakaa, sanoi Vallagnosc hämmästyneenä, -- tehän sanoitte rouva
de Boves'in olevan sairas... Mutta tuossahan hän on näytetaulun edessä
neiti Blanchen kanssa.

Kreivi säpsähti vilkaisten vastoin tahtoaan rouva Guibaliin.

-- Tosiaankin, sanoi hän.

Salissa oli hyvin kuuma. Asiakkaat, jotka olivat vähällä tukehtua,
katselivat ympärilleen kiiltävin silmin, kasvot kalpeina. Kaikista
tavaratalon kiusauksista tämä osasto oli vaikein vastustaa, se oli
lankeemuksen varmin valmistaja, kadotuksen kuilu, johon väkevimmätkin
sortuivat. Kädet eksyivät väkisinkin uhkuviin pitsikasoihin, ja
hivelemisen nautinto värisytti sormia.

-- Kyllä perheenne nyt taitaa tuhlata koko omaisuutenne, jatkoi
Vallagnosc, jota kohtaus nauratti.

-- Eikö mitä, sanoi kreivi, jolla ei ollut syytä pelkoon, sillä hän
tiesi, ettei antanut vaimolleen mitä tuhlata.

Kreivitär, joka tyttärensä kanssa oli kiertänyt kaikki osastot mitään
ostamatta, oli nyt pitsiosastolle jouduttuaan sitä suuremman ostohimon
vallassa, koska hänen oli täytynyt kieltää itseltään vähimmänkin oikun
tyydyttäminen. Hän jaksoi tuskin enää pysyä pystyssäkään myyntipöydän
edessä. Hänen pitsiläjään uponnut kätensä kävi raukeaksi, ja hän tunsi
kuuman väreen kohoavan käsivarsia myöten olkapäihin saakka. Äkkiä, kun
hänen tyttärensä katsoi toisaanne ja myyjä sattui hetkeksi poistumaan,
hän tarttui nypläyskääröön pistääkseen sen päällysvaippansa alle. Mutta
hän päästi sen säpsähtäen kädestään kuullessaan samassa Vallagnoscin
sanovan hilpeästi:

-- Nytpä yllätin teidät, rouva!

Kreivitär oli käynyt aivan kalpeaksi eikä tiennyt mitä vastata. Sitten
hän selitti, että oli tuntenut itsensä paremmaksi ja tahtonut käydä
hengittämässä raitista ilmaa virkistyäkseen. Huomatessaan, että hänen
miehensä oli rouva Guibalin seurassa, hän tointui kokonaan ja katsoi
tätä niin arvokkaan näköisenä, että tämä kiirehti sanomaan:

-- Kävelin täällä rouva Desforges'in kanssa, kun nämä herrat sattuivat
tulemaan vastaan.

Samassa toisetkin rouvat saapuivat. Mouret oli saattanut heidät tänne
asti ja pidätti heitä vielä vähän aikaa osoittaakseen heille isä
Jouvea, joka yhä seurasi raskaana olevaa naista ja hänen ystävätärtään.
Merkillistä, kuinka paljon varkaita saatiin kiinni varsinkin
pitsiosastolla! Rouva de Boves kuunteli heidän puhettaan ja kuvitteli
mielessään miltä hän itse olisi näyttänyt kahden santarmin välissä
kulkemassa, hän, neljänkymmenenviiden vanha, muhkea rouva, ylhäisen
virkamiehen puoliso. Mutta omantunnon vaivoja hänellä ei ollut;
päinvastoin hän ajatteli, että hänen olisi pitänyt pistää pitsikäärö
hihaan. Sillä välin Jouve, joka ei enää jaksanut odottaa, että tapaisi
varjostamansa naisen itse teosta, ja joka luuli tämän pistäneen
taskuihinsa yhtä ja toista niin taitavasti, että se oli jäänyt häneltä
huomaamatta, päätti vihdoinkin pidättää hänet. Mutta vietyään hänet
syrjään ja tutkittuaan hänen vaatteitaan hän suuresti hämmästyi, kun ei
löytänyt mitään, ei solmiota ei edes nappiakaan. Mutta ystävätär oli
kadonnut. Äkkiä asia selveni Jouvelle. Tämän naisen tehtävä oli vain
vetää järjestyksenvalvojan huomio puoleensa toisen varastaessa.

Asia huvitti suuresti rouvia. Mouret hiukan hämillään sanoi vain:

-- Eipä isä Jouve tällä kertaa onnistunutkaan... Mutta uskokaa minua,
kyllä hän toiste tietää.

-- Oh, päätteli Vallagnosc, -- ei hänestä taida olla virkaansa... Ja
sitä paitsi, kuka käski teidän levittää kaikkialle niin paljon
komeuksia? Oma syynne, jos teiltä varastetaan. Ei pidä johdattaa
turvattomia naisia sellaisiin kiusauksiin.

Tämä viimeinen huomautus oli kuin päivän loppusävel, ja se kajahti
kimeästi tavaratalon kuohuttavassa kuumeessa. Naiset erosivat
toisistaan ja kiersivät pois mennessään vielä kerran sekaisin
pengottuja osastoja. Kello oli neljä, ja auringon viistoon lankeavat
säteet tulvivat laajoista ikkunoista kirkastaen syrjästä hallien
lasiruutuja. Tähän tulipalon hohdetta muistuttavaan kirkkauteen kohosi
kultaisena höyrynä väkijoukon jalkojen nostattama paksu pöly.
Keskushallia pitkin kulki leveä valojuova, jonka leimuavaa pohjaa
vasten kuvastui kiertoportaiden ja riippusiltojen ilmassa notkuva
rautaverkko. Kattofriisien mosaiikit ja fajanssit välkähtelivät, ja
runsaat kultaukset sytyttivät tuleen seinien vihreät ja punaiset
maalaukset. Kokonaisuus näytti hehkuvalta roviolta, missä paloivat
tavaranäyttelyt, käsine- ja solmiopalatsit, nauha- ja pitsikiehkurat,
villa- ja puuvillakankaiden pinot, silkki- ja fulardikukkia kasvavat
kukkasarat. Peilit heittivät häikäiseviä heijastuksia, päivävarjojen
pingoitetut silkit hohtivat niinkuin metallikilvet, ja etäällä,
varjossa uinuvien alueiden tuolla puolen, puhkesi kaukaisia
kirkkauksia, kultaisessa loisteessa kylpeviä osastoja.

Tämän viimeisen hetken kestäessä, keskellä tätä tulista kuumuutta
naiset hallitsivat. He olivat väkirynnäköllä vallanneet tavaratalon ja
pystyttäneet leirinsä luhistuneiden tavarakasojen keskelle. Uupuneet ja
huumaantuneet myyjät olivat muuttuneet heidän orjikseen, heidän
tavaroikseen, joiden suhteen he menettelivät mielensä mukaan tyrannin
julmuudella. Suurikokoiset naiset työnsivät tyrkkien tieltään mitä
eteen sattui; pienikasvuisetkin tekeytyivät mahtaviksi vaatien
itselleen tilaa. Kaikki he liikkuivat pää pystyssä, ujostelematta,
niinkuin kotonaan, nauttien talon tarjoamista sulouksista ja keräten
huostaansa minkä voivat. Rouva Bourdelais, joka halusi menoistaan
korvausta, oli vienyt lapsensa toisenkin kerran tarjoiluhuoneeseen,
jonne muutkin ostajat nyt töytäsivät kuin nälkään nääntyvät. Äidit
niinkuin lapsetkin ahmivat. Kahdeksankymmentä litraa mehua ja
seitsemänkymmentä pulloa viiniä oli juotu siitä kun ovet avattiin.
Ostettuaan matkapukunsa oli rouva Desforges pyytänyt kassasta malleja;
sitten hän oli lähtenyt pois miettien kuinka saisi Denisen luokseen
kotiinsa nöyryyttääkseen häntä Mouret'n läsnäollessa. Heidän
käytöksestään hän sitten päättelisi millä kannalla asiat olivat. Herra
de Boves'n onnistui vihdoinkin pujahtaa seurastaan pakoon ja hän katosi
rouva Guibalin kanssa tungokseen, kun taas rouva de Boves Blanchen ja
Vallagnoscin seurassa meni omalle taholleen pyydettyään itselleen
ilmapallon, vaikka eivät olleet mitään ostaneetkaan. Olihan hänellä
ainakin se kotiin vietäväksi, niin ettei hänen tarvinnut palata tyhjin
käsin, ja saattoihan hän sitten antaa sen ovenvartijan pikku
tyttärelle. Ilmapalloja oli jaettu neljättäkymmentätuhatta, ja kaikki
olivat kelluttuaan kotvan aikaa tavaratalon kuumassa ilmassa lähteneet
Pariisin katuja kiertämään ja kohottamaan taivaaseen Naisten Aarreaitan
nimeä.

Kello löi viisi. Äskeisestä seurueesta rouva Marty tyttärineen
oli ainoa, joka viivytteli tavaratalossa päivän myrskyiseen
loppukohtaukseen asti. Hän ei voinut riistäytyä irti; hän palasi aina
takaisin, vaikka ei tarvinnut mitään, kyllästymättömän uteliaisuutensa
ajamana. Tällä hetkellä mainostamisen ruoskimat joukot menettivät
viimeisenkin järkensä. Sanomalehti- ja seinäilmoituksiin tuhlatut
tuhannet, kaikkiin maailman ääriin lähetetyt sadattuhannet
hintaluettelot kantoivat hedelmänsä ja vaikuttivat kiihottavasti
naisten hermoihin kukkaroidenkin käytyä tyhjiksi. Mouret'n kaikki
keksinnöt, hinnanalennusjärjestelmä, tavaran palauttamisoikeus ja nuo
lukemattomat ylellisyystavarat, joita lakkaamatta ilmestyi uusia,
tärisyttivät ostajien aivoja. Rouva Marty viivytteli huutokauppapöytien
edessä kuunnellen myyjien käheiksi käyneitä ääniä, kassaan vierivien
kultarahojen helinää ja pohjakerrokseen heitettyjen tavarapakettien
putoamista. Hän kiersi vieläkin kerran alakerran osastoja katsellakseen
silkki- ja villakankaita, käsineitä ja solmioita. Sitten hän kiipesi
yläkertaan notkuvia portaita ja siltoja myöten, palasi valmiiden
vaatteiden, valkotavaroiden ja pitsien osastoille ja ulotti matkansa
huonekalu- ja makuuvaateosastoihin asti. Joka paikassa myyjät ja
myyjättäret, Hutin, Favier, Liénard ja Mignot, Deloche, Pauline,
Denise, vaikka tuskin enää jaksoivat pystyssä pysyä, saavuttivat
ihmeellisiä tuloksia käyttäen hyväkseen ylimmilleen yltynyttä
ostokuumetta. Kuume oli pitkin päivää kiihtymistään kiihtynyt sitä
myöten kun kankaista lähtevät hajut olivat kohonneet naisten päähän.
Innostus oli nyt leimahtanut ilmituleen ilta-auringon paahtaessa. Rouva
Martyn kasvot olivat kiihottuneet ja hermostuneet niinkuin viinistä
juopuneen lapsen. Hänen sisääntullessa kirkkaat silmänsä ja ulkoilman
pakkasesta raitistuneet kasvonsa olivat vähitellen tylsyneet kaikkien
komeuksien, värien ja intohimoja yllyttävien tuoksujen vaikutuksesta.
Kun hän vihdoinkin päätti lähteä ilmoitettuaan kassaan, että aikoi
maksaa kotona hirvittävän korkeaksi kohonneen laskunsa, hänellä oli
sairaan kuihtuneet kasvot ja laajentuneet, elottomat silmät.
Ovikäytävässä hänen täytyi taistella henkensä kaupalla ennenkuin pääsi
irti tungoksesta. Sitten katukäytävälle jouduttuaan ja löydettyään
tyttärensä, josta oli eksynyt, häntä värisytti ilman viileys ja häntä
alkoi peloittaa suurmyymälöiden hermoja kiihottava meno.

Illalla, kun Denise palasi päivälliseltä, makasiinin poika toi hänelle
sanan:

-- Neiti, teitä odotetaan johtokunnassa.

Denise oli kokonaan unohtanut johtajan aamulla antaman käskyn ja
kiirehti nyt kutsua noudattamaan. Mouret odotti häntä seisoen pöytänsä
ääressä. Denise jätti oven auki tullessaan.

-- Olemme tyytyväisiä teihin, sanoi Mouret, -- ja olemme tahtoneet
palkita teitä... Tiedättehän miten sopimattomalla tavalla rouva
Frédéric on eronnut palveluksesta. Huomispäivästä lähtien saatte astua
hänen sijalleen alajohtajattaren paikalle.

Denise kuunteli häntä jäykkänä hämmästyksestä. Hän kuiskasi vapisevalla
äänellä:

-- Mutta, herra, onhan osastolla muita, vanhempia.

-- Olkoon vain, jatkoi Mouret, -- mitä se tekee? Te olette taitavin ja
luotettavin, ja minä valitsen teidät. Se on luonnollista... Ettekö ole
siitä mielissänne?

Denise punastui. Ensi hetken säikähdys suli siihen äärettömään autuuden
tunteeseen, joka syntyi hänen rinnassaan tuon odottamattoman yllätyksen
johdosta. Miksi olikaan hänen mieleensä ensimmäiseksi johtunut muiden
arvelut hänen onnensa johdosta, kun se joutuisi heidän tiedokseen.
Häntä alkoi hävettää suuresta kiitollisuudestaan huolimatta. Mouret
katseli hymyillen tyttöä, joka seisoi siinä yksinkertaisessa mustassa
silkkipuvussaan, komea tukka ainoana koristeenaan. Kuinka hänen
olemuksensa olikaan hienostunut, hänen ihonsa valkea ja hänen
kasvojensa ilme lempeä ja vakava! Tuo sairaalloisen näköinen pikku
tyttö, joka ei osannut herättää kenenkään huomiota, oli kehittynyt
sanomattoman viehättäväksi naiseksi.

-- Olette kovin hyvä, herra, sammalsi Denise. -- En tiedä kuinka
kiittää...

Mutta hän ei päässyt jatkamaan. Ovessa näkyi Lhomme, joka terveellä
kädellään kantoi nahkaista säkkiä, ja toisella, vaivaisella
käsivarrellaan painoi rintaansa vasten suunnatonta salkkua. Hänen
takanaan hänen poikansa Albert vapisten taakkansa painosta toi
sylissään kokonaisen kuorman muita säkkejä.

-- Viisisataakahdeksankymmentäseitsemän tuhatta kaksisataakymmenen
frangia kolmekymmentä centimea, huusi kassanhoitaja, jonka kuluneet
kasvot kirkastuivat tuloksen johdosta päivänpaisteisiksi.

Niin suuriksi eivät päivän tulot Aarreaitassa koskaan ennen olleet
kohonneet. Kaukaa tavaratalon syvyyksistä, joiden halki Lhomme oli
laahannut taakkansa, raskaasti astuen niinkuin liian suurta kuormaa
kantava härkä, kuului innokkaita hyvähuutoja henkilökunnan hämmästyksen
ja ilon ilmauksina.

-- Oivallista, huudahti Mouret. -- Jättäkää siihen ja levätkää, sillä
ettehän enää jaksa. Kyllä minä sitten toimitan rahat keskuskassaan...
Niin, niin kirjoituspöydälleni kaikki! Tahdon nähdä koko kasan.

Hän oli iloinen kuin lapsi. Kassanhoitaja ja hänen poikansa purkivat
kuormansa. Kirkas kullan helinä kuului, kun Lhommen säkki kolahti
pöytään. Yksi säkeistä aukeni heittäen veralle kirkkaan hopeajuovan, ja
salkusta näkyi setelien ja arvopaperien reunoja. Toinen puoli
kirjoituspöydästä peittyi kokonaan kymmenessä tunnissa kerättyjen
rikkauksien alle.

Kun kassanhoitaja pyyhittyään hien otsaltaan oli poistunut poikansa
kanssa, Mouret vajosi hetkeksi liikkumattomana katsomaan rahoja. Sitten
hän kohotti päätään ja huomattuaan Denisen, joka oli vetäytynyt
syrjään, rupesi uudestaan hymyilemään ja pyysi tämän luokseen. Hän
lupasi tälle leikillisesti niin paljon rahoja kuin kouraan mahtui:

-- Malttakaahan, hän sanoi, ja hänen leikkisän äänensä pohjalla värähti
lemmenleikin jännitys, ottakaa tuosta! Lyön vetoa, ettei siihen mahdu
tuhatta frangiakaan. Teidän kätenne on niin pieni.

Denise peräytyi. Oliko tuo rakkautta? Äkkiä hän ymmärsi, ja hän tajusi
Mouret'n sydämessä vähitellen kehittyneen palavan himon. Hänen oma
sydämensä alkoi takoa hurjasti, ja hän joutui siitä yhä enemmän
hämilleen. Tarvitsiko häntä loukata rahantarjouksella, kun hänen
kiitollisuutensa oli niin äärettömän suuri, että yksi ainoa ystävyyden
sana olisi riittänyt voittamaan hänet. Mouret jatkoi leikkipuheitaan,
kun samassa Bourdoncle saapui muka ilmoittaakseen hänelle, että
Aarreaitassa käyneiden ostajien luku nousi sinä päivänä
seitsemäänkymmeneentuhanteen. Denise katosi vielä kerran kiitettyään
huoneesta.



X.


Elokuun ensimmäinen sunnuntai oli määrätty inventoimispäiväksi, työ oli
suoritettava päivässä. Niinkuin arkenakin tavaratalon koko henkilökunta
oli paikoillaan jo aamusta alkaen, ja työ alkoi ostajista tyhjässä
myymälässä suljettujen ovien takana.

Denise ei tullut kahdeksalta niinkuin muut myyjättäret. Hän oli
nyrjäyttänyt perjantaina jalkansa noustessaan ompeluhuoneiston
portaita, ja hänen oli täytynyt pysyä liikkumatta huoneessaan. Nyt
jalka alkoi jo parantua, mutta kun hän tiesi Aurélie rouvan
ystäväkseen, hän ei pitänyt kiirettä, vaan viivytteli kenkien panossa
aikoen kumminkin käydä osastolla. Myyjättärien huoneet sijaitsivat nyt
uuden rakennuksen viidennessä kerroksessa Monsignynkadun varrella.
Niitä oli kuusikymmentä, sijoitettuina kahteen riviin käytävän
kummallekin puolelle, ja ne olivat mukavammat kuin entiset, vaikka
kalustuksessa ei ollut eroa entisiin: sama suuri kaappi, rautasänky ja
pieni pähkinäpuinen pesupöytä. Myyjättärien kotielämä alkoi muodostua
upeammaksi ja ylellisemmäksi. Kilpailtiin jopa, kuka käytti kalliimpia
saippuoita ja hienompia alusvaatteita. Luonnollisen kehityksen pakosta
he yhä enemmän muistuttivat porvariston naisia, sitä myöten kuin heidän
elämänehtonsa paranivat, vaikka eivät vielä tietysti kiireisessä
kotielämässään voineet kokonaan luopua oven paiskaamisesta ja rumien
sanojen käyttämisestä. Alajohtajattaren huone, jossa Denise nyt asui,
oli suurin, ja katon taitteessa olevat ikkunat olivat kadulle päin.
Denise oli rikastunut ja hankkinut itselleen punaisen höyhenpatjan,
joka kuulsi pitsikuteisen päällyspeitteen alta. Kaapin edessä oli pieni
matto ja pöydällä kuihtui ruusuja sinisissä lasimaljakoissa.

Saatuaan kengät jalkaan Denise koetti kävellä huoneessaan. Hänen täytyi
nojautua huonekaluihin, sillä jalka petti vielä. Mutta vähitellen hän
alkoi tottua. Onneksi hän ei ollut luvannut mennä setä Baudun luo
päivälliselle ja oli pyytänyt tätiä käymään rouva Gras'n luona
hakemassa Pépén kävelemään. Jean, joka oli pistäytynyt hänen luonaan
illalla, oli sanonut aikovansa syödä päivällistä sedän luona. Denise
jatkoi hiljalleen jalkansa totuttamista, ajatellen että piti mennä
illalla ajoissa nukkumaan, jotta saisi kunnollisesti levätyksi, kun
makuuhuoneiden hoitaja rouva Cabin koputettuaan ovelle astui
salaperäisen näköisenä sisään ja toi hänelle kirjeen.

Jäätyään yksin Denise ihmetellen naisen outoa hymyä avasi kirjeen.
Mutta hänen täytyi istuutua nähdessään mitä se sisälsi. Kirje oli
Mouret'lta, joka onnitteli häntä hänen paranemisestaan ja pyysi häntä
illalla luokseen syömään päivällistä, koska vielä oli varomatonta mennä
ulos. Näissä tuttavallisissa ja isällistä huolenpitoa ilmaisevissa
sanoissa ei ollut mitään loukkaavaa, mutta Denise ei voinut erehtyä
niiden merkityksestä. Mouret'n päivälliskutsut olivat tarpeeksi
tunnetut Aarreaitassa, niin että ne olivat käyneet sananparreksi. Clara
oli ollut päivällisillä, muut myös, kaikki, joita isäntä suosi.
Päivällisiä seurasi jälkiruoka, niinkuin miesmyyjät ilvehtien sanoivat.
Denisen posket peittyivät hehkuvaan punaan. Kirje putosi hänen syliinsä
ja sykkivin sydämin hän istui kauan katsellen ylös ikkunan häikäisevää
valoa. Tässä samassa huoneessa tarkatessaan unettomina öinä sydäntään
hän oli tunnustanut itselleen, että jos hän vieläkin vavahti Mouret'n
ohikulkiessa, niin se ei ollut pelkoa. Ahdistava kauhu, joka oli ennen
hänet vallannut Mouret'n läsnäollessa, ei voinut olla muuta kuin
alkavaa rakkautta, josta hän oli ollut tietämätön ja jota hän
lapsellisessa arkuudessaan säikähti. Hän ei etsinyt verukkeita; hän
myönsi suoraan rakastaneensa häntä aina, siitä hetkestä asti, jolloin
ensi kerran oli seisonut hänen edessään vavisten ja sammaltaen,
änkyttäen kun pelkäsi häntä kuollakseen, ja silloinkin kun hänen
sydämensä hellyydentarpeessaan turvautui epätoivoisesti Hutiniin. Hän
olisi kenties voinut antautua toiselle, mutta hän ei olisi koskaan
voinut rakastaa toista niin suurella rakkaudella kuin tuota miestä,
jonka katse pelotti häntä. Koko hänen menneisyytensä kuvastui hänelle
ikkunan kirkkautta vasten: ensi aikojen kovat kokemukset, suloinen
kävelymatka Tuileries'n puiston siimeksessä, himoitseva hellyys, jonka
kohteena hän tunsi olleensa siitä hetkestä asti kun oli palannut tänne.
Kirje luisui hänen sylistään lattialle, mutta Denise katsoi yhä
ikkunaan, jonka kirkkaus sokaisi hänet.

Äkkiä hänen ovelleen kolkutettiin. Hän korjasi kirjeen lattialta ja
kätkien sen taskuunsa meni aukaisemaan. Se oli Pauline, joka oli
paennut osastoltaan jollakin tekosyyllä tullakseen hetkeksi juttelemaan
hänen kanssaan.

-- Joko alatte parantua, ystäväni? sanoi hän. -- Eihän teitä enää
nykyään näekään.

Mutta koska ohjesääntö kielsi käymästä huoneissa työn aikana ja
varsinkin kahden, Denise vei vieraansa käytävän päässä sijaitsevaan
seurusteluhuoneeseen, jonka johtaja hyväntahtoisesti oli sisustuttanut
myyjättärilleen ja jossa heidän oli lupa tehdä käsitöitä ja puhella
yhteentoista asti illalla. Huone, jonka seinät olivat valkeat ja
kultakoristeiset, muistutti alastomuudessaan hotellin salia. Yhdellä
seinällä oli piano ja keskellä huonetta pyöreä pöytä, jonka ympärillä
oli valkeilla irtopäällyksillä peitettyjä nojatuoleja ja sohvia.
Vietettyään siellä muutamia iltoja, niin kauan kun huoneella vielä oli
uutuuden viehätystä, tytöt lakkasivat käymästä siellä tai jos kävivät
niin joutuivat heti riitaan. Tämä pieni yhteisasuntoinen yhdyskunta
kaipasi vielä sopua, ja toistaiseksi ei seurusteluhuoneessa iltaisin
käynyt muita kuin kureliiviosaston alajohtajatar, miss Powell, joka
soitti kuivasti Chopinia. Tämä hänen kadehdittu taitonsa sai
viimeisetkin pakenemaan.

-- Jalka paranee, näettehän, vastasi Denise. -- Aioin juuri mennä
osastolleni.

-- No älkää nyt joutavia, Pauline huudahti. -- Pääseehän sitä
vähemmälläkin. Olisinpa minä teidän sijassanne, niin kyllä osaisin
itseäni hoitaa.

He istuivat rinnakkain sohvalla. Pauline oli hiukan muuttunut,
vaatimattoman Denisen päästyä alajohtajattareksi; hänen suoraan ja
tuttavalliseen ystävyyteensä oli sekaantunut hiukan juhlallisuutta, ja
hän ihmetteli salaa toverinsa muuttunutta onnea. Mutta Denise piti
hänestä yhä paljon, ja talon kahdestasadasta myyjättärestä Pauline oli
ainoa, jolle hän uskoi salaisuutensa.

-- Mikä teitä vaivaa? Pauline kysyi huomatessaan Denisen liikutuksen.

-- Ei mikään, vastasi tämä hämillään.

-- Vaivaapahan, aivan varmaan... Ette siis enää luota minuun, koska
ette kerro minulle huolianne.

Silloin Denise ei enää jaksanut pidättää liikutusta, joka paisutti
hänen sydäntään. Hän ojensi kirjeen ystävättärelleen ja kuiskasi:

-- Katsokaa mitä hän kirjoittaa.

He eivät olleet koskaan puhuneet suoraan Mouret'sta, mutta se juuri
osoitti, että asia oli heistä kummastakin arkaluontoinen. Pauline tiesi
kaiken. Luettuaan kirjeen hän syleili Deniseä kuiskaten hellästi:

-- Ystäväni, jos tahdotte, että puhun teille suoraan, niin minä luulin,
että se oli jo tapahtunut... Älkää panko pahaksenne, vakuutan teille,
että tavaratalossa kaikki uskovat samaa kuin minä. Ajatelkaapa, hän
valitsi teidät alajohtajattareksi, vaikka olette palvellut niin vähän
aikaa, ja ainahan hän on teidän kintereillänne. Ei sitä voi olla
huomaamatta.

Hän suuteli Deniseä poskelle ja jatkoi sitten:

-- Menettehän tietysti illalla?

Denise katsoi häneen vastaamatta. Äkkiä hän purskahti itkuun pää
nojautuneena ystävän olkapäähän. Pauline oli aivan ihmeissään.

-- Rauhoittukaa toki. Ei siinä ole mitään itkemistä.

-- Ei, ei, antakaa minun olla! nyyhkytti Denise. -- Jos tietäisitte
kuinka minun on paha olla. Kun tuo kirje saapui... Antakaa minun itkeä,
se auttaa.

Suuresti säälien, vaikka ei mitään ymmärtänyt, Pauline koetti
lohduttaa. Eihän Mouret Claraa enää nähnytkään. Sanottiin hänen käyvän
kaupungilla erään rouvan luona, mutta siitä ei ollut mitään todisteita.
Eikä kannattanut olla mustasukkainen, kun oli sellaisesta miehestä
kysymys, jolla oli niin paljon rahaa. Ja sanalla sanoen, olihan hän
johtaja.

Denise kuunteli, ja jos hän olisi vielä ollut rakkaudestaan tietämätön,
niin olisi kai tuo tuska, joka Claran ja rouva Desforges'in nimeä
mainittaessa kouristi hänen sydäntänsä, opettanut sen hänelle. Hän
luuli kuulevansa Claran epämiellyttävän äänen ja näki rouva
Desforges'in astuvan tavaratalossa rikkaan naisen ylpein elein.

-- Menisittekö te? kysyi Denise.

Pauline ajattelematta sen pitemmälle vastasi heti:

-- Tietysti. Mitenkä muuten!

Sitten hetken aikaa mietittyään hän lisäsi:

-- En nyt, mutta ennen olisin kyllä mennyt, sillä nyt aion mennä
naimisiin Baugén kanssa, ja sehän olisi väärin häntä kohtaan.

Baugé oli Bon Marchésta muuttanut Aarreaitan palvelukseen ja aikoi
naida Paulinen elokuun keskivaiheilla. Bourdoncle ei tosin pitänyt
mielellään aviopareja palveluksessaan, mutta tällä kertaa hän oli
suostunut, ja Pauline ja Baugé toivoivat vielä saavansa kahden viikon
lomankin.

-- Näettehän, sanoi Denise, -- aina todellinen rakkaus päättyy
avioliittoon. Aikoohan Baugékin naida teidät.

Pauline purskahti nauruun.

-- Mutta, ystäväni, onhan siinä eroa. Baugé aikoo naida minut
sentähden, että hän on vain Baugé. Hän on vertaiseni, eikähän se mitään
ihmettä ole... Mutta herra Mouret! Voiko herra Mouret naida
myyjättärensä?...

-- Ei tietysti, huudahti Denise säikähtäen kysymyksensä mielettömyyttä,
-- ja juuri sentähden hänen ei olisi pitänyt kirjoittaa.

Pauline ei voinut kylliksi ihmetellä. Hänen leveät, lempeäsilmäiset
kasvonsa saivat äidillisen hellän ilmeen. Hän nousi, avasi pianon ja
alkoi soittaa yhdellä sormella laulua kuningas Dagobertista mielialan
parantamiseksi. Alastomaan saliin, jonka tyhjyyttä valkeat
irtopäällykset lisäsivät, kuuluivat kadun sekavien äänien säestäminä
vihanneskauppiaan yksitoikkoiset kauppatarjoukset. Denise oli
heittäytynyt pitkälleen sohvalle nojaten päätään puuta vasten ja
koettaen nenäliinallaan tukahduttaa nyyhkytyksiä, jotka uudelleen
puistattivat hänen ruumistaan.

-- Joko taas! sanoi Pauline kääntyen häntä kohti. -- Ette todellakaan
ole järkevä. Miksi toitte minut tänne? Parempi meidän olisi ollut
omassa huoneessanne.

Hän laskeutui polvilleen sohvan ääreen ja alkoi torua Deniseä. Moni
olisi halunnut olla Denisen sijassa. Sitä paitsi, jos asia olisi
hänelle vastenmielinen, niin eihän hänen ollut pakko suostua. Kielsi
vain, ei se sen kummempaa ollut. Kannattiko sitä sitten noin itkeä!
Mutta parasta oli kumminkin ajatella, ennenkuin meni panemaan koko
toimeentulonsa alttiiksi ilman mitään syytä, sillä eihän hän ollut
kehenkään sidottu. Niinkö hirveätä se sitten oli! Ja hänen saarnansa
päättyi naurunsekaiseen kuiskaukseen. Samassa kuului käytävässä
askelten kopinaa.

-- Hiljaa! Aurélie rouva tulee, Pauline kuiskasi. -- Nyt juoksen
tieheni. Ja te, pyyhkikää silmänne! Muiden ei tarvitse tietää...

Toverin mentyä Denise nousi istualleen hilliten itkunsa. Ja vavisten
vielä kun ajatteli, että Aurélie rouva olisi voinut tavata hänet
sellaisessa tilassa, hän meni sulkemaan pianon kantta, jonka toveri oli
jättänyt auki. Samassa hän kuuli Aurélie rouvan koputtavan hänen
ovelleen. Hän meni käytävään.

-- Mitä! Joko olette jalkeilla! huudahti johtajatar. -- Miten
varomatonta, rakas lapseni! Olin juuri tulossa kysymään terveyttänne ja
sanomaan teille, että tulemme toimeen ilman teitä.

Denise vakuutti voivansa paremmin ja sanoi vain virkistyvänsä kun pääsi
jälleen työhön.

-- Ei minua ollenkaan väsytä, väitti hän. -- Saatte antaa minulle
istumatyötä, esimerkiksi kirjoittamista.

He menivät yhdessä alas. Aurélie rouva kehotti ystävällisesti häntä
nojautumaan hänen olkapäähänsä portaita laskeuduttaessa. Hän oli
epäilemättä huomannut Denisen itkettyneet kasvot, sillä hän vilkaisi
vähän väliä salaa häneen. Hän kyllä tiesi minkä tiesi.

Denise oli nyt lopultakin täydellisesti voittanut osastonsa suosion.
Sitä hän ei enää ollut uskaltanut toivoakaan oltuaan kymmenen kuukautta
toveriensa syntipukkina ja pääsemättä heidän vihastaan voitolle. Nyt
hän oli muutamissa viikoissa saavuttanut sellaisen tilanteen, että näki
heidän kaikkien kesyinä ja nöyrinä kiertävän ympärillään. Aurélie
rouvan äkkiä saavutettu ystävyys oli ollut hänelle suureksi avuksi
toverien lepyttämisessä. Huhuiltiin hiljaa, että Aurélie rouva toimi
Mouret'n apurina arkaluontoisten asioiden järjestämisessä, ja hän oli
niin innokkaasti puolustanut Deniseä, että oli pakko epäillä hänen
toimivan annettujen käskyjen mukaan. Mutta sittenkin Denisen oli
itsensä täytynyt panna kaikki voimansa liikkeelle voittaakseen toverien
ystävyyden. Tehtävä oli sitä vaikeampi, koska hänen täytyi saada heiltä
anteeksi nimityksensä alajohtajattareksi. Muut myyjättäret väittivät,
että heille oli tehty vääryyttä, ja he sanoivat Denisen ansainneen
suosionsa syömällä jälkiruokaa isännän kanssa lisäten vielä muitakin
ilkeyksiä. Huolimatta heidän kapinallisesta mielestään alajohtajattaren
arvo kumminkin vähitellen vaikutti heihin ja antoi Deniselle
arvovallan, joka sai vihamielisimmätkin taipumaan. Ei aikaakaan, niin
osaston tulokkaat alkoivat liehakoida häntä, ja hänen lempeä ja
vaatimaton esiintymisensä saavutti vihdoin lopullisen voiton.
Marguerite liittyi häneen, ja Clara yksin pysyi vihamielisenä sanoen
häntä vieläkin Tappuratukaksi, mikä sukkeluus ei enää naurattanut
ketään. Mouret'n lyhytaikaisen suosion kestäessä Clara oli kokonaan
lakannut tekemästä työtä laiskotellen ja lörpötellen pitkin päivää.
Suhteen pian loputtua hän ei osoittanut vähintäkään kiukkua, sillä hän
oli niin tottunut kaikkeen, ettei kyennyt enää mustasukkaisuuteenkaan.
Mielissään hän vain oli, kun tästä hänen suhteestaan oli ollut sen
verran hyötyä, että hän sai jatkaa tavaratalossa tyhjäntoimittajan
elämää. Mutta hänen mielestään Denise oli varastanut häneltä
alajohtajattaren arvon, ja vaikka hän ei koskaan olisi suostunut
ottamaan sitä vastaan paikan rettelöiden tähden, häntä suututti
Mouret'n epäkohteliaisuus, sillä olihan hänellä muka yhtä paljon
oikeutta tähän kohteliaisuuteen kuin Deniselläkin, jopa etuoikeutta.

-- Kas nyt potilasta tuodaan jaloittelemaan, kuiskasi Clara, kun Denise
astui sisään nojautuen Aurélie rouvan käsivarteen.

Marguerite kohautti olkapäitään sanoen:

-- Jo nyt olette sukkela olevinanne.

Kello löi yhdeksän. Ulkona heleänsininen taivas lämmitti katuja.
Ajurinvaunut veivät juhlapukuisia huviretkeläisiä asemalle, ja katu oli
täynnä lähiseutujen metsiin vaeltavia joukkoja. Isoista ikkunoista
tulvivassa päivänpaisteessa tavaratalon henkilökunta aloitti
inventoimisen. Ovien lukoista oli poistettu rivat, ja ihmisiä pysähtyi
katukäytäville ihmettelemään, ettei päästetty sisään, vaikka siellä
kävi sellainen liike. Myyjien nähtiin juoksevan gallerioiden päästä
päähän ja kiipeävän portaita kantaen kädet koholla suuria
tavarakääröjä. He huusivat ja luettelivat numeroita ja heidän äänensä
yhtyivät myrskyiseksi, korvia särkeväksi hälinäksi. Osastot tekivät
työtä kukin erikseen vähääkään välittämättä naapuriosastosta. Kaappien
ja hyllyjen tyhjentäminen oli vasta alussa, ja lattialla ei ollut vielä
kuin muutamia pakkoja. Kovasti oli konetta pyöritettävä, jos mieli
lopettaa ennen iltaa.

-- Miksikä vaivaatte itseänne? Marguerite jatkoi kohteliaasti kääntyen
Denisen puoleen. -- Jalkanne vain kärsii, ja onhan meitä täällä
tarpeeksi monta.

-- Sen minäkin hänelle sanoin, puuttui Aurélie rouva puheeseen, --
mutta hän tahtoi välttämättä tulla auttamaan.

Tytöt rupesivat nyt häärimään Denisen ympärillä niin että työ
keskeytyi. Hänelle oltiin huomaavaisia ja kaikki tahtoivat tietää,
kuinka nyrjähtäminen oli tapahtunut, päivitellen sitä ja ihmetellen.
Vihdoin Aurélie rouva pani hänet istumaan pöydän ääreen, ja hän sai
ainoaksi työkseen kirjoittaa tavarat luetteloon, sitä myöten kuin ne
mainittiin. Luettelojen teossa oli sitä paitsi niin paljon
kirjoittamista, että siihen täytyi panna jokainen, joka vain kykeni
kynää kädessä pitämään, kassanhoitajat, kirjanpitäjät, jopa
asiapojatkin, ja kirjurit jaettiin sitten tasan osastojen kesken, jotta
työ sujuisi. Denise sattui saamaan paikkansa Lhommen ja Josephin
vieressä, jotka kumpikin olivat kumartuneet suurten paperien ylitse.

-- Viisi päällysviittaa, verasta tehtyä, nahkareunuksin koristeltua,
kolmatta kokoa, hinta kaksisataaneljäkymmentä, huusi Marguerite. --
Neljä samanlaista, ensimmäistä kokoa, hinta kaksisataakaksikymmentä!

Työ alkoi nyt uudestaan. Margueriten takana oli kolme myyjätärtä
tyhjentämässä kaappeja ja luokittelemassa tavaroita, jotka sitten
siirrettiin Margueritelle. Tämä laski ne luetteloon kirjoitettaviksi ja
pani ne sitten pöydälle kasaan, joka työn edistyessä paisui yhä
korkeammaksi. Lhomme kirjoitti ne luetteloon, ja Joseph hoiti toisen
luettelon tarkistamista varten. Rouva Aurélie luetteli kolmen
myyjättären auttamana silkkipuvut, jotka Denise merkitsi luetteloon.
Clara oli saanut työkseen järjestää vaatteet pöydälle niin vähän tilaa
ottaviksi kuin suinkin. Mutta hän ei osannut tehdä sitä oikein, sillä
pinot kaatuivat jo.

-- Kuulkaahan, hän sanoi pienelle myyjättärelle, joka ei ollut vielä
palvellut vuottakaan, -- nostetaanko teille palkkaa kohta? Tiedättehän,
että alajohtajattaren palkka aiotaan korottaa kahteentuhanteen, niin
että hänen tulonsa, myyntivoitto mukaan luettuna, nousevat kaikkiaan
seitsemääntuhanteen.

Nuori tyttö vastasi keskeyttämättä työtään, että jollei hänelle annettu
palkkaa kahdeksaasataa, hän luopui koko hommasta. Palkankorotukset
myönnettiin aina inventoimispäivän jälkeisenä päivänä. Siihen aikaan
olivat jo vuoden tilitkin selvillä ja osastojen johtajat saivat nostaa
prosenttinsa. Sentähden työn kohinasta huolimatta, palkat olivat
jokaisen suussa ja niistä juoruttiin, milloin vain vähänkin riitti
aikaa. Aurélie rouvan palkan sanottiin nousevan kahteenkymmeneenviiteen
tuhanteen ja siitä ylikin, ja neidit olivat aivan ihmeissään.
Marguerite, joka Denisen jälkeen oli taitavin myyjätär, ansaitsi
neljätuhattaviisisataa frangia, josta tuhatviisisataa kiinteää palkkaa
ja noin kolmetuhatta myyntiprosentteja, Clara pääsi kaikkiaan tuskin
kahteentuhanteenviiteensataan.

-- Minä vähät heidän palkankorotuksistaan, sanoi Clara äskeiselle pikku
myyjättärelle. -- Jos isä olisi kuollut, en minä kauan tässä olisi!...
Mutta tuon Tappuratukan palkka minua kiusaa. Seitsemäntuhatta,
ajatelkaa!

Aurélie rouva lopetti heidän keskustelunsa huutaen mahtavan näköisenä:

-- Hiljaa! Niinhän te meluatte, ettei täällä kuule omaa ääntänsäkään.

Sitten hän jatkoi luettelemistaan:

-- Seitsemän vaippaa, sisilialaista mallia, ensimmäistä kokoa, hinta
satakolmekymmentä!... Kolme turkkia, silkillä vuorattua, toista kokoa,
hinta sataviisikymmentä!... Pystyttekö seuraamaan, neiti Baudu!

-- Kyllä, rouva.

Claran täytyi hiukan järjestää vaatekasojaan raivatakseen uusille
sijaa. Hän työnsi ne läjään ja sai siten vähän pöydän päätä tyhjäksi.
Mutta pian hän taas laski kaikki käsistään vastatakseen eräälle
myyjälle, joka tuli hänen luokseen. Se oli Mignot, joka oli hetkeksi
paennut osastoltaan tullakseen pyytämään Claralta lainaksi
kahtakymmentä frangia. Hän oli tälle jo entistä velkaa kolmekymmentä
frangia, minkä summan hän oli lainannut kerran lyötyään kilpa-ajoissa
vetoa ja jouduttuaan tappiolle menettäen siten koko viikon ansiot.
Tällä kertaa hän oli jo edeltäpäin kuluttanut nostamansa ostovoiton,
eikä hänellä ollut sunnuntaipäivänsä vietoksi centimeäkään
kukkarossaan. Claralla ei ollut kuin kymmenen frangia taskussaan, mutta
hän antoi ne epäröimättä, ja sitten he puhelivat eräästä huviretkestä
Bougivaliin, jolla heitä oli ollut kuusi osanottajaa ja jossa naiset
olivat itse maksaneet osansa. Se oli mukavaa, sillä siten jokainen sai
huvitella oman mielensä mukaan. Sitten Mignot, joka välttämättä
tarvitsi kaksikymmentä frangia, meni kuiskuttelemaan Lhommen korvaan.
Tämä joutui suuresti hämilleen, mutta kieltää hän ei kuitenkaan
uskaltanut. Hän keskeytti kirjoittamisensa hakeakseen kukkarostaan
kymmenen frangin rahan ja pakottaen siten Margueriten odottamaan.
Aurélie rouva, joka ei enää kuullut tämän ääntä, kääntyi nähdäkseen
mitä oli tekeillä, ja huomattuaan Mignot'n hän ymmärsi heti.
Kursailematta hän lähetti miehen takaisin osastolleen väittäen, että
neideillä oli muuta ajattelemista ja ettei häntä siellä tarvittu. Oikea
syy hänen kiukkuunsa oli, että Mignot oli hänen poikansa Albertin
ystävä ja ainainen toveri kaikessa hullutuksessa ja että hän pelkäsi
poikansa joutuvan tämän juomaveikkonsa avulla turmioon. Sentähden, kun
Mignot oli saanut rahansa ja mennyt tiehensä, Aurélie rouva ei voinut
olla tiuskaisematta miehelleen:

-- Olet sinäkin koko hölmö!

-- Mutta, ystäväni, mahdotonta minun oli kieltää tuolta pojalta...

Aurélie rouva tukki häneltä suun kohauttamalla mahtavia olkapäitään.
Huomatessaan tyttöjen salaa nauravan perhekohtaukselle hän jatkoi
ankarasti:

-- Kas niin, neiti Vadon! Tässä ei ole nyt aikaa nukkua.

-- Kaksikymmentä nuttua kasmiria, neljättä kokoa, hinta kahdeksantoista
frangia viisikymmentä, kaiutteli Marguerite. Lhomme tarttui nolona
jälleen kynäänsä. Hänen palkkansa oli vähitellen kohonnut
yhdeksääntuhanteen, mutta Aurélie rouva ansaitsi lähes kolme vertaa
enemmän, ja hänen täytyi nöyrästi tunnustaa vaimonsa etevämmyys.

Työ jatkui vähän aikaa keskeytymättä. Numeroita lueteltiin ja
vaatetukkuja satoi pöydälle. Mutta Clara oli keksinyt uuden
ajanvietteen. Hän oli ruvennut härnäämään Josephia, joka muka oli
rakastunut erääseen mallitilkkutoimistossa palvelevaan tyttöön. Tämä
neiti, kaksikymmentäyhdeksän vuotta vanha, laiha ja kalpea tyttö, oli
otettu palvelukseen rouva Desforges'in pyynnöstä. Saadakseen hänelle
myyjättären paikan rouva Desforges oli kertonut Mouret'lle koko tämän
onnettoman tytön elämäkerran, kuinka hän, de Fontenailles nimeltään,
vanhan poitoulaisen aatelisperheen perillinen, oli saapunut Pariisiin
juopon isänsä kanssa, kuinka hän oli suuresta kurjuudestaan huolimatta
pysynyt kunniallisena ja kuinka hänen kasvatuksensa valitettavasti oli
ollut niin puutteellinen, ettei hän kelvannut kotiopettajattareksi eikä
osannut antaa soittotuntejakaan. Mouret suuttui tavallisesti kun
hänelle ehdotettiin palvelukseen otettaviksi köyhiä säätyläistyttöjä,
sillä hänen mielestään ei ollut olemassa taitamattomampia,
kelvottomampia ja ylpeäluontoisempia olentoja, ja eihän sitä paitsi
myyjättäreksi voinut muuttua noin vain tuokiossa ilman oppiaikaa.
Opittava sekin ammatti oli, sillä siihen vaadittiin sekä taitoa että
arvostelukykyä. Hän suostui kumminkin ottamaan rouva Desforges'in
suosikin taloonsa, mutta pani hänet vain mallitilkkutoimistoon, johon
hän miellyttääkseen ystäviään oli jo ottanut kaksi kreivitärtä ja yhden
vapaaherrattaren. Siellä neiti de Fontenailles ansaitsi valmistamalla
kirjekuoria ja päällyspaperia kolme frangia päivässä, sen verran
siis, että tuli juuri ja juuri toimeen pienessä huoneessaan
Argenteuil'inkadun varrella. Joseph, jolla sotilaallisen jäykästä
ryhdistään ja harvapuheisuudestaan huolimatta oli herkkä sydän, oli
huomannut tytön alakuloisuuden ja köyhän puvun ja tuntenut sääliä.
Valmiiden vaatteiden osaston tytöt näkivät hänet alituisesti
mallitilkkutoimiston ovella, joka oli aivan heidän huoneistonsa
vieressä, ja kun he kiusasivat häntä siitä, hän punastui myöntämättä
kumminkaan mitään.

-- Josephilla on ajatukset toisaalla, kuiskasi Clara. -- Hänen nenänsä
tähtää valkotavaraosastoon päin.

Josephin silmät todellakin kääntyivät lakkaamatta morsiuskapioiden
osastoon, jossa neiti de Fontenailles toimi kirjurina, ja sen
huomattuaan muut rupesivat nauramaan. Joseph parka joutui aivan ymmälle
ja kätki nenänsä papereihinsa, mutta Marguerite voittaakseen kurkkuaan
kutkuttavan naurunpuuskan huusi tavattoman korkealla äänellä:

-- Neljätoista nuttua, englanninverkaa, hinta viisitoista frangia.

Aurélie rouva luetteli viittoja, kun Margueriten kaikuva ääni esti
hänen äänensä kuulumasta. Hän loukkaantui ja huomautti puhuen
majesteetillisen hitaasti:

-- Ei niin kovasti, neiti, me emme ole nyt hallissa... Ja te muut
voisitte olla nauramatta jonninjoutavia, kun aikamme on niin täpärällä.

Samassa Clara, joka ei pitänyt vaatekasoja silmällä, sai mylläkän
aikaan. Yksi vaatepino kaatui vetäen muutkin pöydältä lattialle.

-- Niin, enkö sitä sanonut! huusi johtajatar vimmoissaan. -- Pitäkää
toki silmänne auki, neiti Prunaire! Tämä on aivan sietämätöntä.

Mutta samassa Mouret ja Bourdoncle astuivat sisään, ja osasto muuttui
hiljaiseksi. Huutajien äänet tasaantuivat, kynät rapisivat ahkerasti,
ja Clara kiirehti nostamaan vaatteet lattialta. Johtaja ei keskeyttänyt
työtä. Hän katseli sitä vähän aikaa äänetönnä ja hymyilevänä. Hänen
kasvonsa olivat inventoimispäivinä iloista luottamusta täynnä; huulet
vain hiukan värähtelivät kuin sisäisestä jännityksestä. Kun hän huomasi
Denisen, hänen oli vaikea salata hämmästystään. Tyttö oli siis työssä.
Hän katsoi Aurélie rouvaan, ja heidän katseensa kohtasivat toisensa.
Sitten hän hiukan epäröityään jatkoi matkaansa ja meni morsiuskapioiden
osastoon.

Denise oli myös nostanut päätään ja huomannut Mouret'n. Hän oli
kiireesti painanut päänsä uudelleen alas ja jatkanut työtään.
Koneellinen kirjoitustyö ja säännöllinen toiminta olivat rauhoittaneet
hänen mielensä. Niinhän hänen aina kävi. Ensin hän päästi rajut
tunteensa valloilleen, itki katketakseen ja kuvitteli tuskansa vielä
suuremmaksi. Sitten hän antoi järkensä voittaa, rohkaisi mielensä,
lujitti tahtonsa ja ojensi suoraksi hennon ja notkean vartalonsa.
Nytkin hänen silmänsä olivat kirkkaat, hänen kasvonsa kalpeat ja hänen
kätensä varma ja vakaa. Hän oli taas kokonaan työssään päätettyään
kukistaa sydämensä tunteet ja täyttää velvollisuutensa.

Kello löi kymmenen. Työ oli täydessä käynnissä kaikilla osastoilla, ja
talo täynnä melua ja jyskettä. Lujat äänet kaikuivat taukoamatta
suurien holvien toisesta päästä toiseen, ja keskellä risteileviä
numeroita kiersi eräs uutinen hämmästyttävän nopeasti suusta suuhun.
Koko talo tiesi jo, että Mouret oli lähettänyt Deniselle
päivälliskutsun. Syy oli Paulinen. Palattuaan Denisen luota aivan
kuohuksissaan hän oli tavannut Delochen pitsiosastolla ja huomaamatta
Liénard'ia, joka seisoi vieressä, hän oli kiirehtinyt purkamaan
sydäntään.

-- Nyt se on tehty... Hän on saanut kirjeen. Kutsu on täksi illaksi.

Deloche kalpeni. Hän oli heti ymmärtänyt, sillä heillä oli melkein joka
päivä puhe Denisestä, Mouret'n rakkauden suuntautumisesta häneen sekä
kuuluisista päivälliskutsuista, joiden arveltiin vievän asian
päätökseen. Pauline sitä paitsi moitti Delochea hänen rakkaudestaan,
joka ei voinut johtaa mihinkään, ja hän kohautti halveksivasti
olkapäitään, kun poika sanoi hyväksyvänsä Denisen vastarinnan.

-- Hänen jalkansa on jo parempi, ja hän aikoo tulla osastolle, jatkoi
hän. -- Älkää nyt venyttäkö naamaanne noin pitkäksi... Onneksihan se
hänelle on.

Ja hän palasi kiireesti osastolleen.

-- Vai niin, tuumi Liénard, joka oli kuullut. -- Nyrjähtänytkö tässä on
kysymyksessä. Oikeassa olitte puolustaessanne häntä eilisiltana
kahvilassa, sillä nyt olisi jo myöhäistä.

Sitten hän meni tiehensä kertoen osastolle palatessaan uutisen neljälle
tai viidelle myyjälle sanasta sanaan niinkuin oli sen kuullut;
kymmenessä minuutissa se oli jo kiertänyt tavaratalon.

Viimeinen Liénard'in lause tarkoitti Saint-Rochin kahvilassa
tapahtunutta kiistaa. Liénard ja Deloche olivat paljon yhdessä
vapaa-aikana. Deloche oli vuokrannut Smyrnan hotellista Hutinin
huoneen, kun tämä alajohtajaksi päästyään oli muuttanut pieneen kolmen
huoneen huoneistoon, ja joutunut siten Liénard'in naapuriksi. Yhdessä
miehet menivät joka aamu työhön ja yhdessä illalla palasivat. Kummankin
huoneen ikkunat olivat samalle mustalle, kaivomaiselle pihalle, josta
kohosi myrkyllinen löyhkä. He viihtyivät hyvin yhdessä, vaikka olivat
aivan eriluonteisia, toinen parantumaton tuhlari, joka katumatta söi
isänsä rahoja, toinen harjoitti mitä tarkinta säästäväisyyttä. Eräässä
asiassa he kumminkin muistuttivat toisiaan: he olivat kumpikin myyjinä
kelvottomia eivätkä edistyneet osastoillaan sen enempää palkan kuin
arvonkaan puolesta. Työpäivän loputtua he useimmiten viettivät iltansa
Saint-Rochin kahvilassa, jossa ei käynyt päivän aikaan ketään, mutta
joka täyttyi illalla laitojaan myöten tavaratalon Gailloninaukiolle
työntämistä joukoista. Illalla taloa tärisytti jatkuva rähinä.
Tupakansavun synkistämissä huoneissa naksutettiin dominolaattoja,
naurettiin täyttä kurkkua, haukuttiin esimiehiä ja pohdittiin päivän
kysymyksiä kahvia ja olutta juoden. Liénard omassa nurkassaan ahmi
kalliita herkkuja, Deloche tyytyi oluttuoppiin, josta hänellä oli
riittävästi nautintoa neljäksi tunniksi. Täällä Deloche oli kuullut
Favier'n kertovan Denisestä kaikenlaisia hävyttömyyksiä, miten tämä oli
lumonnut johtajan nostamalla hameitaan liian korkealle portaita
noustessaan. Deloche jaksoi vielä hillitä kuohuvan mielensä, vaikka
häntä poltti halu lyödä Favier'ta korvalle, mutta kun tämä yhä jatkoi
kertoen miten Denise joka yö meni tapaamaan rakastajaansa, hän ärjäisi
vimmastuneena:

-- Valehtelette, mokoma panettelija! Kuuletteko, valhetta se on alusta
loppuun asti.

Tietämättä enää mitä sanoikaan hän sopertaen ja änkyttäen puhui suunsa
puhtaaksi.

-- Minä tunnen hänet ... huusi hän. -- Hän ei ole koskaan rakastanut
kuin yhtä ainoaa miestä, niin, herra Hutinia, ja tämä ei edes sitä
huomannut, eikä ole häneen koskenut sormensa päälläkään.

Juttu oli kiertänyt muodottomaksi paisuneena taloa, ja sille naurettiin
vielä, kun Mouret'n päivälliskutsua alettiin pohtia. Ensimmäinen, jolle
Liénard oli sattunut kertomaan uutisensa, oli eräs silkkiosaston myyjä.
Tämä vei sanoman mukanaan osastolleen, jossa inventoiminen oli
parhaillaan käynnissä. Favier seisoi kahden myyjän auttamana jakkaralla
tyhjentämässä hyllyjä ja ojentamassa kangaspakkoja Hutinille, joka
pöydällä seisoen ilmoitti numerot hintalaput tarkastettuaan. Sitten hän
heitti pakat maahan, jossa kasa kohoten yhä korkeammaksi paisui kuin
syksyinen tulva. Muut myyjät kirjoittivat luetteloa, ja Albert Lhomme
oli auttamassa heitä, kasvot kalpeina valvomisesta, sillä hän oli
viettänyt yönsä Chapellen kapakassa. Hallin lasikatosta virtasi kirkas
päivänpaiste huoneeseen, ja ruutujen takaa kuulsi kappale heleän
sinistä taivasta.

-- Vetäkää uutimet eteen, huusi Bouthemont, jolle valvonta antoi
tarpeeksi tekemistä. -- Kuka tuollaista päivänpaistetta jaksaa sietää.

Favier, joka parhaillaan nousi varpailleen tyhjentääkseen viimeisen
hyllyn, jupisi ärtyisästi:

-- Ilkeävätkin sulkea ihmiset sisään näin kauniina päivänä. Sataisipa
kerrankin inventoimispäivänä, mutta ei koskaan!... Ja tässä sitä saa
hikoilla lukon takana niinkuin vankilassa.

Hän ojensi pakan Hutinille. Hintalapussa oli metrimäärä, vähennettynä
sitä myöten kuin pakka myynnistä oheni; mikä menettely säästi paljon
työtä.

Alajohtaja huusi:

-- Puolisilkkiä, pieniruutuista, kaksikymmentäyksi metriä, kuusi
frangia viisikymmentä metri.

Sitten pakka heitettiin maahan muiden lisäksi, ja Hutin jatkoi
alkamaansa keskustelua kysymällä Favier'lta:

-- Vai tahtoi hän lyödä teitä?

-- Tahtoi kyllä. Ja siinä minä kaikessa hiljaisuudessa tyhjensin
kolpakkoni... Tarpeetonta hänen oli syyttää minua valheesta. Nythän
pienokainen on saanut kirjeen ja päivälliskutsun isännältä... Kaikki
sen tietävät.

-- Tosiaanko? sanoi Hutin. -- Eikö se sitten vielä ollutkaan valmista?

Favier ojensi hänelle toisen pakan.

-- Siltähän se näytti, hän vastasi. -- Olisi voinut vannoa niin olevan.
Jo aikoja sitten he tuntuivat olevan yhtä mieltä.

-- Samaa lajia kaksikymmentäviisi metriä, Hutin huusi.

Pakka tupsahti raskaasti toisten päälle hänen hiljaa jatkaessaan:

-- Tiedätte kai, että hän on viettänyt iloista elämää Bourras'n, tuon
vanhan jörön talossa?

Nyt osasto oli saanut mistä puhua. Denisen nimi oli kaikkien suussa.
Selät paisuivat paksuiksi, nenät vainusivat herkkuja. Bouthemontkin,
jonka häväistysjutut saattoivat hyvälle tuulelle, sutkautti
sukkeluuden, jonka törkeydelle hän itse nauroi makeasti. Albert,
horroksestaan heränneenä, väitti nähneensä valmiiden vaatteiden
alajohtajattaren Gros-Cailloussa kulkemassa kahden sotamiehen välissä.
Samassa Mignot, lainaamansa rahat kädessä, tuli Albertin kanssa
sopimaan iltahuveista, jotka rahojen puutteesta olivat mennä myttyyn,
mutta jotka nyt kävivät mahdollisiksi. Kun kaunis Mignot kuuli
puhuttavan Mouret'n kirjeestä, hän päästi niin julkean sanan, että
Bouthemont'in täytyi astua väliin.

-- Tarpeeksi juttuja, hyvät herrat, hän sanoi. -- Asia ei koske meitä.
Jatkakaa, herra Hutin.

-- Puolisilkkiä, pieniruutuista, kolmekymmentäkaksi metriä, kuusi
frangia viisikymmentä metri, huusi Hutin.

Kynät lähtivät jälleen liikkeelle, pakkojen putoileminen lattiaan
muuttui säännölliseksi, ja kankaiden tulva kohosi, ikäänkuin joki olisi
purkanut vettään. Favier huomautti puoliääneen, että vuoden varasto oli
kaunis ja että johtokunta olisi tyytyväinen. Bouthemont, tuo suuri
lurjus, osasi kyllä ostaa; siinä suhteessa hän kenties oli Pariisin
etevimpiä, mutta myymisessä hän ei kelvannut mihinkään. Hutin hymähti
tyytyväisenä kiittäen toista ystävällisellä katseella; hän oli itse
houkutellut Bouthemont'in tavaratalon palvelukseen kukistaakseen
Robineaun, mutta nyt hän vehkeili salaa saadakseen hänet tieltä ja
päästäkseen itse johtajaksi. Sama sota oli käymässä kuin ennenkin;
juoruja laskettiin liikkeelle, johtokunnan jäsenissä herätettiin
epäluuloa ja oma into ja ahkeruus pantiin näytteille. Mutta Favier,
jota Hutin taas koetti lähestyä, katsoi häntä kulmainsa alta
kylmäkiskoisesti ja vihaisesti, ikäänkuin laskien montako suupalaa
tuosta pienestä, tanakasta miehestä tulisi ja odotti kunnes Hutin oli
syönyt Bouthemont'in syödäkseen sitten itse hänet suuhunsa. Favier
toivoi pääsevänsä alajohtajaksi, jos Hutin pääsi johtajaksi. Ja tottapa
sitten nähtiin. Siihen mennessä, innostuen niinkuin muutkin
odotettavista palkankorotuksista, he keskustelivat raha-asioista
jatkaen silkkivaraston inventoimista. Bouthemont'in arveltiin pääsevän
kolmeenkymmeneentuhanteen. Hutinilla oli jo yli kymmenentuhatta, ja
Favier arvioi tulonsa kaikkiaan viiteentuhanteenviiteensataan.
Tavaratalo laajeni koko ajan, myyjät kohosivat arvossa ja saivat
kaksinkertaisen palkan niinkuin upseerit sodan aikana.

-- Eikö tästä lajista, hitto vieköön, loppua tulekaan! Bouthemont sanoi
äkkiä kärsimättömästi. -- Sellainen kevätkin oli, aina vain sadetta,
niin että ainoastaan mustat silkit kävivät kaupaksi.

Hänen laajat, nauruun taipuvaiset kasvonsa synkkenivät. Hän katseli
maassa kohoavaa kangaskasaa Hutinin luetellessa sointuvalla
voitonriemua ilmaisevalla äänellä:

-- Puolisilkkiä, pieniruutuista, kaksikymmentäkahdeksan metriä, kuusi
frangia viisikymmentä metri.

Sitä oli vielä kokonainen hylly täynnä. Favier väsyneenä nostamiseen
viivytteli tahallaan työtä. Mutta loppu siitä sittenkin vihdoin tuli,
ja ojentaessaan viimeiset pakat Hutinille hän sanoi hiljaa:

-- Kuulkaa, olin aivan unohtaa... Onko teille kerrottu, että valmiiden
vaatteiden osaston alajohtajatar on ollut teihin rakastunut?

Hutin hämmästyi suuresti.

-- Oikeinko totta? kysyi hän.

-- Niin, tuon pitkän roikaleen, Delochen, sanojen mukaan ainakin.
Muistanhan minäkin, kuinka hän ennen ajoi teitä takaa.

Päästyään alajohtajaksi Hutin oli luopunut kahvilakonserttien
laulajattarista ja ruvennut hakkailemaan kotiopettajattaria. Vaikka
toverin hänelle uskoma asia hiveli hänen ylpeyttään, hän ei ollut
välittävinään siitä, vaan vastasi ylenkatseellisesti:

-- Pulskempia minä tahdon. Isäntä joutaa seurustelemaan kenen kanssa
hyvänsä, mutta minä en ainakaan viitsi.

Hän keskeytti huutaakseen:

-- Valkeaa silkkiä, kolmekymmentäviisi metriä kahdeksan frangia
seitsemänkymmentäviisi metri.

Bouthemont päästi helpotuksen huokauksen.

-- Vihdoinkin! hän sanoi.

Samassa toinen päivällisvuoro soitettiin kokoon. Favier kuului siihen
ja astui alas jakkaraltaan, jonka päälle toinen myyjä vuorostaan
kiipesi. Hänen täytyi astua pitkin lattiaa lainehtivien kangaskasojen
ylitse. Kaikilla osastoilla oli samanlainen sekasorto. Kaapeista,
hyllyiltä, rasioista tyhjennettiin tavarat lattialle, ja joka paikka
oli niitä niin täynnä, että tuskin jalansijaa löysi. Valkeiden
kankaiden osastolta kuului kumeita mätkähdyksiä, kun sertinkipinot
kaatuivat, lyhyttavaraosastolla koteloiden kannet naksahtivat
auetessaan ja niiden sisällys kolisi; kaukaisella huonekaluosastolla
jyryytettiin raskaita huonekaluja pitkin lattiaa. Luetteloijien äänet,
niin kimeät kuin karkeatkin, yhtyivät korvia särkeväksi kiljunnaksi,
joka muistutti tuulen vinguntaa lehdettömässä metsässä.

Favier selvisi vihdoinkin kankaista ja nousi ruokasalin portaita.
Tavaratalon laajentamisen jälkeen ruokasalit sijaitsivat uuden
rakennuksen neljännessä kerroksessa. Hän kulki kiireesti ja saavutti
Delochen ja Liénard'in, jotka olivat päässeet lähtemään ennen häntä.
Mutta koska hän ei välittänyt näiden seurasta, hän jäi odottamaan
Mignot'ta, joka tuli hänen jälkeensä.

-- Helkkari! hän sanoi pysähtyen mustan taulun eteen, missä päivän
ruokalista oli luettavissa. -- Oikein juhlapäivälliset, inventoimisen
kunniaksi varmaankin! Kananpaistia tai lammaskotlettia sekä öljyssä
valmistettua artisokkaa... Tuskinpa lammas nyt saavuttaa menekkiä.

Mignot nauroi kuiskaten:

-- Mikähän vika kanassa lie?

Deloche ja Liénard olivat saaneet annoksensa ja menivät paikoilleen.
Favier sanoi kumartuen luukkua kohti vuorostaan:

-- Kananpaistia.

Mutta hänen täytyi odottaa, sillä lintua leikatessaan palvelija oli
vahingossa pistänyt veitsen sormeensa ja siitä oli syntynyt suuri
hämminki. Favier, kasvot luukulla, katseli keittiöön, missä
suunnattomalla hellalla oli niin raskaita kattiloita, että neljä miestä
tuskin olisi jaksanut niitä nostaa; ne olikin sentähden kiinnitetty
katossa juokseviin kiskoihin, joita myöten niitä tarvittaessa pyörien
ja ketjujen avulla siirreltiin. Lieden hehkuvassa valossa valkopukuiset
keittäjät valvoivat illalliskeittoa käsissä pitkien keppien päähän
sidotut kuorinkauhat. Seinillä oli halstareita, kooltaan marttyyrien
kidutuskojeiksi kelpaavia, kattiloita, joihin mahtui kokonainen lammas
kerrallaan, jättiläismäinen lautastenlämmittäjä ja marmorinen allas,
jonka läpi vesi lakkaamatta virtasi. Vasemmalla puolella oli
astiainpesuhuone laitteineen ja suunnattomine kivisine viemäreineen ja
oikealla puolella ruokakonttori missä näkyi teräskoukuissa riippuvia
verisiä lihankappaleita. Perunoidenkuorimiskone tikitti säännöllisesti
kuin mylly, ja kahdessa pienessä vaunussa vietiin puhdistettuja
salaatinlehtiä vesisäiliölle huuhdottaviksi.

-- Kananpaistia, Favier toisti kärsimättömästi. Kääntyen toverinsa
puoleen hän lisäsi hiljemmalla äänellä:

-- Kylläpä haava vuotaa! Inhottavaa! Ruokaanhan sitä tippuu.

Mignot tahtoi myös nähdä. Heidän takanaan myyjien jono yhä kasvoi.
Tyrkkien ja nauraen he kuuntelivat Favier'n ja Mignot'n huomautuksia
yhteiskeittiöstä, jossa vähimmätkin aseet, vartaat ja silavaneulat,
olivat suunnattoman isoja ja jossa valmistettiin päivällis- ja
aamiaisruoat kahdelletuhannelle hengelle. Ruokavieraiden luku sitä
paitsi kasvoi päivä päivältä. Ruoka-aineita hukkui niinkuin kaivoon,
päivässä kuusitoista hehtolitraa perunoita, satakaksikymmentä naulaa
voita, kuusisataa kiloa lihaa. Jokaista ateriaa varten avattiin kolme
viinitynnyriä.

-- Jopa vihdoinkin, mutisi Favier, kun keittäjä toi kattilan, josta
nosti linnunreiden lautaselle.

-- Kananpaistia, sanoi hänen takanaan Mignot.

He menivät yhdessä ruokasaliin haettuaan viiniannoksensa. Heidän
selkänsä takana kuului yhtä mittaa "kananpaistia", "kananpaistia"
loppumattomiin ja säännöllisesti seurasi kattilaan sukeltavan haarukan
ryhdikäs napse.

Myyjille ruokasaliksi sisustettu huone oli niin suuri, että jokaisen
vuoron viidellesadalle pöytävieraalle oli tarpeeksi tilaa.
Mahonkipöydät olivat poikittain rinnan kulkevissa riveissä, ja huoneen
kummassakin päässä oleviin pöytiin oli katettu järjestyksenvalvojille
ja osastonhoitajille. Keskellä oli tarjoilupöytä, jossa otettiin
vastaan ylimääräisten annosten tilaukset ja maksut niistä. Tämä sali,
joka sai kirkkaan valaistuksensa sen kummassakin päässä olevista
suurista ikkunoista, näytti laajuuteensa verraten matalalta vaikka
se oli neljä metriä korkea. Seinät oli maalattu öljyvärillä
vaaleankeltaisiksi, ja niissä oli ainoana koristeena ruokaliinasäiliöt.
Ensimmäisen ruokasalin vieressä oli asiapoikien ja ajomiesten
ruokasali, jossa ei syöty säännöllisinä aikoina, vaan milloin kullekin
sattui sopivaa aikaa.

-- Vai olette tekin saanut lautasellenne linnunreiden, sanoi Favier
Mignot'lle, kun hän pääsi istumaan pöytään vastapäätä toveria.

Muut myyjät tulivat hekin paikoilleen. Pöytäliinaa ei ollut, ja
lautaset kalisivat paljasta puuta vasten. Kaikki ihmettelivät
kananreisien paljoutta.

-- Paljon on niillä kanoilla ollut jalkoja, huomautti Mignot.

Ne, jotka olivat saaneet selkäluuta lautaselleen, suuttuivat. Ruoka oli
paljon parantunut, kun tavaratalo oli järjestetty uudestaan. Mouret ei
antanut enää ruoanlaittoa urakalle, vaan otti itse keittiönkin
huostaansa järjestäen erityisen toimiston, jolla oli oma päällikkönsä,
alapäällikkönsä ja tarkastajansa. Eikä hän enää harjoittanut niin
suurta säästäväisyyttäkään, sillä hän laski, että paremmin ravittu
henkilökunta teki parempaa työtä, minkä laskelman käytännölliseltä
kannalta edullista inhimillisyyttä ei Bourdoncle pitkään aikaan
pystynyt käsittämään.

-- Yhdentekevää! Sitkeätä se ei ainakaan ole, jatkoi Mignot. --
Antakaahan leipä tänne.

Leipä kiersi pöytää, ja jokaisen leikattua siitä palan viimeinen pisti
veitsen pystyyn kannikkaan. Myöhästyneet saapuivat kiireesti
yksitellen. Sali oli päästä päähän täynnä nälkäistä väkeä, jonka
ruokahalu väsyttävän aamutyön jälkeen oli tavallista kahta vertaa
kiihkeämpi. Pitkään aikaan ei kuulunut muuta kuin haarukoiden
helskettä, pulloista juoksevan viinin pulppuamista, lasien kolahtelua
pöytää vasten ja pontevasti pureskelevien leukapielien naksutusta. Jos
kellä oli jotakin sanottavaa, niin hän tuskin sai sanoilleen sijaa
täydessä suussaan.

Deloche, jolla oli paikkansa Baugén ja Liénard'in välissä, istui
melkein vastapäätä Favier'ta. Vähän väliä hän loi riitaveljeensä
vihaisia katseita, joihin toinen myös osasi vastata. Heidän kummallakin
puolellaan kuiskittiin heidän kuuluisaksi käyneestä riidastaan. Sitten
naurettiin Delochea vainoavalle kovalle onnelle. Hän oli aina
nälkäisistä nälkäisin ja aina hän sattui saamaan lautaselleen
huonoimmat palat. Nytkin hän oli saanut kanan kaulaa ja vähän
selkäluuta. Sanaakaan sanomatta hän muiden ilvehtiessä söi leipää suun
täydeltä ja kaapi lihaa kanan kaulasta tarkkaan ja taitavasti niinkuin
ihminen, joka on oppinut antamaan lihalle arvoa.

-- Miksi ette valita? Baugé kysyi häneltä.

Deloche kohautti olkapäitään. Se ei maksanut vaivaa. Jos hän joskus
uskalsi nurista kohtalon kovuutta vastaan, niin aina hänelle kävi
hullusti.

-- Oletteko kuulleet, että rullasaksoilla on nyt oma kerhonsa? sanoi
äkkiä Mignot, -- Rullakerho... Sillä on istuntonsa joka lauantai
eräässä Saint-Honorén kapakan salissa.

Rullasaksoilla hän tarkoitti lyhyttavaraosaston myyjiä. Uutinen herätti
yleistä naurua. Jokainen pani siihen lisää, ja sukkeluuksia laskettiin
suu täynnä, niin että kieli tuskin pääsi kääntymään. Piintyneet lukijat
vain istuivat ääneti, lukemiseen vajonneina. Mutta vaikka naurettiin,
täytyi kumminkin tunnustaa, että edistystä tällaisen seuran
perustaminen oli. Kauppa-apulaiset sivistyivät vuosi vuodelta. Useat
osasivat jo saksaa tai englantia. Eivätkä he enää katsoneet arvonsa
mukaiseksi käydä Bullier'ssa tanssimassa ja rähisemässä tai
kahvilakonserteissa viheltämässä rumille laulajattarille. He perustivat
omat kerhonsa.

-- Onko heillä piano niinkuin palttinalaisilla? kysyi Liénard.

-- Rullakerholla piano? Mignot huudahti. -- On toki, veikkoseni!
Ja he soittavat ja laulavat!... Eikä siinä kylliksi, heillä on
runonlausujansakin, tuo pieni Bavoux.

Naurettiin yhä enemmän ja tehtiin pilkkaa Bavoux'sta. Mutta naurun alta
pilkisti kunnioitus tätä edistynyttä seuraa kohtaan. Sitten puheltiin
eräästä Vaudeville teatterin näyttelemästä kappaleesta, missä
verkasaksoja pahasti pilkattiin. Moni oli suuttunut. Jotkut pelkäsivät
työn kestävän liian myöhäiseen illalla, sillä heidät oli kutsuttu
vieraisille porvariperheisiin.

Tällaisia salissa puhuttiin ruoka-astioiden yhä helistessä yhä
kovemmin. Ikkunat oli avattu ruoanhajun ja sadoista lautasista kohoavan
kuuman höyryn haihduttamiseksi. Käärekaihtimet olivat elokuun raskaasta
päivänpaisteesta tulisen kuumat. Kadulta kohosi polttavia leyhkiä, ja
katossa häilyi auringon kultaisia heijastuksia, jotka heijastuivat
pöytävieraiden hikisiin kasvoihin.

-- Ilkeävätkin sulkea ihmiset sisälle tällaisella ilmalla, sanoi Favier
toistamiseen.

Huomautus johti uudestaan mieliin inventoimisen ja palkankorotukset,
aihe, joka innostutti heitä kaikkia yhtä paljon. Kananpaistipäivinä
mielet kiihottuivat aina näin ja lopuksi rähinä kävi lähes
sietämättömäksi. Kun päästiin niin pitkälle, että tarjottiin öljyssä
valmistettua artisokkaa, pöydässä ei enää voinut kuulla omaa ääntään.
Järjestyksenvalvojalla oli päivää varten erityiset määräyksensä, eikä
hänkään häirinnyt yleistä vilkkautta.

-- Kuulkaahan, huusi Favier, -- tiedättekö... Mutta hän ei saanut
ääntänsä kuulumaan, sillä Mignot huusi:

-- Kuka ei pidä artisokasta? Vaihdan jälkiruokani artisokkaan!

Kukaan ei vastannut, sillä kaikki pitivät artisokasta. Aamiainen oli
kaikkein parhaita, sillä tiedettiin, että muun hyvän lisäksi
jälkiruoaksi oli vielä persikoita.

-- Mouret on kutsunut hänet päivälliselle, Favier sanoi
oikeanpuoleiselle naapurilleen jatkaen kertomustaan. -- Ettekö ole
vielä sitä kuullut?

Koko pöytä oli kuullut sen. Aamusta alkaenhan siitä oli puhuttu ja koko
juttuun alettiin jo väsyä. Äskeiset sukkeluudet kiersivät uudelleen
pöytää suusta suuhun. Deloche vavahti. Hänen silmänsä kiintyivät
lopuksi Favier'hen, joka itsepintaisesti kerta toisensa perästä toisti:

-- Jos hän ei ole vielä tyttöä saanut, niin nyt hän saa. Ja jos tyttö
luulee olevansa ensimmäinen, niin pettyy tyttö raukka pahasti.

Hän loi Delocheen ärsyttävän katseen ja sanoi ilkeän sukkeluuden.

Äkkiä hän painoi päänsä alas, sillä Deloche, joka ei enää voinut
hillitä kiehuvaa vihaansa, heitti viinin tähteen lasistaan vasten hänen
kasvojaan.

-- Siitä saat, kirottu valehtelija! hän sammalsi. -- Jo eilen sinut
olisi pitänyt kastella!

Nousi kova hälinä. Muutamia pisaroita räiskyi Favier'n naapurien
päälle, mutta itse tämä pääsi vähällä. Hänen hiuksensa vain hiukan
kastuivat, sillä viini oli heitetty niin rajusti, että se lensi yli.
Kaikki suuttuivat. Ei kai Deloche suotta tyttöä puolustanut,
hän oli aivan liian innokas. Senkin houkkio! Olisi ansainnut
korvilleen oppiakseen käyttäytymään. Mutta äänet hiljenivät, kun
järjestyksenvalvojan nähtiin lähestyvän. Tarpeetonta oli sekoittaa
johtokuntaa asiaan. Favier tyytyi sanomaan:

-- Olisipa vain osunut, niin kyllä olisin hänelle näyttänyt!

Sitten kaikki käännettiin pilaksi. Kun Deloche, jota vihanpurkaus vielä
vapisutti, nosti ajatuksissaan tyhjän lasinsa huulilleen, syntyi
yleinen nauru. Hän työnsi kömpelösti lasin luotaan ja rupesi
pureksimaan kuivaksi jyrsimänsä artisokan lehtiä.

-- Vesikarahvi tänne, Delochea janottaa, sanoi Mignot.

Naurettiin vielä enemmän. Syöjät ottivat itselleen puhtaat lautaset, ja
pojat tarjosivat suurista koreista persikoita jälkiruoaksi. Mignot
lisäsi:

-- Jokaisella oma makunsa. Deloche tahtoo viiniä persikkansa
särpimeksi.

Deloche istui liikkumatta pää painuksissa niinkuin kuuro. Hän ei ollut
kuulevinaan pilaa, hautoi vain samaa katkeraa ajatusta. Totta oli mitä
he sanoivat. Millä oikeudella hän puolusti Deniseä? Nyt he vasta saivat
syytä panetteluun. Hän vain saattoi tytön kieroon asemaan tahtoessaan
puolustaa. Hänen olisi tehnyt mieli piestä itseään. Tekipä mitä
tahansa, aina hän teki hullusti, silloinkin kun hänen tarkoituksensa
oli mitä jaloin. Parempi hänen olisi ollut kuolla. Kyyneleet kohosivat
hänen silmiinsä. Sekin oli hänen syynsä, että koko talo puhui Mouret'n
Deniselle lähettämästä kirjeestä. Kaikki nauroivat ja ilveilivät. Hänen
ei olisi pitänyt sallia Paulinen puhua Liénard'in kuullen. Hänen täytyi
ottaa tästäkin syy päälleen.

-- Miksi menitte kertomaan asiasta? hän kuiskasi tuskissaan
Liénard'ille. -- Teitte sangen pahasti.

-- Minäkö, vastasi Liénard. -- Enhän minä sanonut kuin kahdelle tai
kolmelle ja käskin vielä pitää salassa. Kuka sen olisi arvannut kuinka
huhu leviää!

Kun Deloche vihdoin päätti juoda vettä, koko pöytä purskahti jälleen
nauruun. Ateria oli lopussa, ja kauppa-apulaiset istuivat selkä kenossa
odottaen kellon soimista. Tarjoilupöydältä oli tällä kertaa tilattu
hyvin vähän lisäruokia, varsinkin kun päivän kunniaksi kahvitkin
tarjottiin talon puolesta. Kupista kohoavien kevyiden höyryjen alla
hohtivat hikiset kasvot. Käärekaihtimet riippuivat ikkunoissa
liikkumattomina. Yksi niistä ponnahti äkkiä auki, ja auringonpaiste
tulvi leveänä juovana saliin saaden katon loistamaan. Äänten kohina oli
salissa niin voimakas, että aluksi vain ovensuussa istuvat kuulivat
kellon soivan. Noustiin pöydästä ja hajottiin pitkin käytävää.

Deloche oli tahallaan jättäytynyt jälkeen paetakseen sukkeluuksia.
Baugékin meni pois ennen häntä, ja kumminkin Baugé oli tavallisesti
salissa viimeinen, sillä ennenkuin hän palasi osastolleen, hän tahtoi
tehdä kierroksen tavatakseen Paulinen tämän mennessä naisten
ruokasaliin. He olivat sopineet siitä keskenään käyttäen siten ainoan
tilaisuuden sanan vaihtamiseen päivän kestäessä. Tänään, kun he
suutelivat toisiaan eräässä käytävän käänteessä, Denise, joka oli
myöhästynyt jalkansa takia, sattui näkemään heidät.

-- Oi ystäväni, sopersi Pauline lentäen punaiseksi, -- ettehän sano
kenellekään, ettehän?

Baugé, suuri, harteikas mies, vapisi kuin virheestä kiinni saatu
koulupoika.

-- Jos sanotte, ajavat varmasti pois, hän sanoi. -- Tietäväthän he,
että aiomme mennä naimisiin, mutta eivät nuo hölmöt sittenkään ymmärrä,
että väliin tekee mieli suudella.

Denise väitti liikuttuneena, ettei ollut nähnyt mitään. Baugé meni
tiehensä, kun näki Delochen vuorostaan lähestyvän. Tämä oli tehnyt
pitkän kierroksen rauhoittuakseen, ja kun hän näki Denisen, hän rupesi
pyytämään anteeksi sammaltaen lauseita, joita Denise ei alussa
ymmärtänyt. Sitten hän kääntyi Paulineen nuhdellen tätä siitä, että oli
puhunut Liénard'in kuullen. Kun Pauline häpeissään ei tietänyt mitä
vastata, Denise ymmärsi vihdoin mistä oli puhe. Sitäkö siis tiesivät
nuo kuiskeet, jotka olivat aamusta asti kuuluneet hänen selkänsä
takana? Kirjejuttuko tavaratalossa kiersi? Hetkeksi häntä puistatti
sama tuska kuin aamulla kirjettä lukiessa. Hän tunsi itsensä riisutuksi
alastomaksi kaikkien noiden miesten nähden.

-- Enhän minä tietänyt, toisti Pauline. -- Ja sitä paitsi, eihän siinä
ole mitään pahaa... Antaa heidän puhua. Kateutta se vain on.

-- En ole teille vihainen, sanoi Denise vihdoin saaden jälleen järkensä
voitolle... -- Tottahan se on. Kirje on minulle, ja minun siitä on
vastattava.

Deloche meni pois epätoivoissaan, sillä hän ymmärsi asian niin, että
Denise suostui ja että hän oli päättänyt mennä illalla.

Kun myyjättäret olivat lopettaneet ateriansa suuren salin vieressä
sijaitsevassa pienessä naisten ruokasalissa, joka oli mukavampi kuin
miesten sali, Pauline auttoi Denisen takaisin osastolle. Siellä
iltapäivän kuumassa päivänpaisteessa kiire oli pahimmillaan. Oli
jouduttu siihen hetkeen, jolloin aamupäivän raukeuden jälkeen täytyi
panna kaikki voimat liikkeelle, jotta työ valmistuisi ennen iltaa.
Äänet kajahtelivat vieläkin kovemmin, kädet kohosivat hyllyjä kohti ja
tavaroita kylvettiin joka taholta lattialle, jossa kasat jo kohosivat
pöytien tasalle. Niin pitkälle kuin silmä kantoi oli liikettä ja
kohinaa. Päät nousivat ja laskivat, kädet huitoivat ilmassa niinkuin
olisi ollut aika kahakka käynnissä. Tulistunut, räjähtämäisillään oleva
kone jyskytti kuin raivoissaan harvalukuisten kadullakulkijoiden
harhaillessa ulkopuolella kyllästyneinä pyhäpäivän raukeaan
hiljaisuuteen. Saint-Augustininkadun käytävällä kolme suttuista
avopäistä tyttöä litisti häpeämättä nenänsä ikkunalasia vasten
nähdäkseen mitä myllyssä jauhettiin.

Kun Denise palasi osastolle, Aurélie rouva jätti Margueriten
lopetettavaksi vaatteiden luettelemisen ja saadakseen korvilleen rauhan
vetäytyi itse näytetilkkutoimiston saliin toimittamaan tarkistustyön
vieden Denisen mukanaan.

-- Tulkaa minun kanssani, hän sanoi, -- niin vertaamme luettelot...
Sitten saatte toimittaa yhteenlaskut.

Mutta koska ovi täytyi pitää auki valvonnan vuoksi, ei täälläkään ollut
rauhallista työskennellä. Huone oli suuri, neliömäinen sali, jossa ei
ollut muita huonekaluja kuin tuoleja ja kolme pitkää pöytää. Yhdessä
nurkassa oli suuret leikkaamiskoneet, joissa näytetilkut leikattiin.
Kokonaisia vaatepakkoja, kuudenkymmenentuhannen frangin arvosta,
rikottiin niissä. Aamusta iltaan kone, sähisten kuin niityn ruohossa
kulkeva viikate, silppusi villakankaita, silkkejä ja palttinoita.
Tilkut kiinnitettiin sitten liimaamalla tai ompelemalla vihkoihin.
Ikkunoiden välissä oli pieni kirjapaino hintalehtien painamista varten.

-- Hiljaa, Aurélie rouva huusi aika-ajoin, kun ei kuullut mitä Denise
sanoi. Heidän lopetettuaan ensimmäisen luettelon vertailun Aurélie
rouva meni pois jättäen Denisen yksin toimittamaan yhteenlaskut. Vähän
ajan päästä hän palasi tuoden mukanaan neiti de Fontenailles'in, joka
oli luovutettu hänelle, koska tätä ei tarvittu enää morsiuskapioiden
osastolla. Hän sai auttaa yhteenlaskemisessa, jotta jouduttaisiin
pikemmin valmiiksi. Neiti de Fontenailles, markiisitar, joksi Clara
häntä ilkeyksissään nimitti, nostatti osaston läpi kulkiessaan suuren
naurunremakan. Sukkeluuksia laskettiin. Josephia pilkattiin eikä
lopetettu, vaikka onneton tyttö oli jo kadonnut näkyvistä, auki
jääneestä ovesta kuului yhtä mittaa pilapuheita.

-- Tulkaa lähemmäksi, tässä on tilaa meille kummallekin, Denise sanoi
säälien. -- Voitte käyttää minun mustepulloani, siitä riittää
teillekin.

Neiti de Fontenailles, häpeissään alennustilastaan, ei edes muistanut
kiittää. Hänen laihat kasvonsa olivat harmaankalpeat niinkuin liikaa
juovilla ihmisillä; valkeat ja hienot kädet vain ilmaisivat hänen
ylhäisen syntyperänsä.

Mutta äkkiä nauru viereisessä salissa taukosi ja työ tuntui jatkuvan
taas säännöllisesti. Mouret oli kiertämässä uudestaan taloa ja oli
hetkeksi pysähtynyt valmiiden vaatteiden osastolle. Hänen silmänsä
hakivat Deniseä, ja hän näytti hämmästyvän, kun tätä ei näkynyt. Hän
kutsui luokseen Aurélie rouvan ja vetäytyen hänen kanssaan syrjään jäi
hetkeksi keskustelemaan. Mouret tuntui kysyvän jotain, ja Aurélie rouva
vastasi vilkaisten näytetilkkutoimiston ovelle päin. Sitten seurasi
ilmeisesti raportinanto, sillä Aurélie rouva näkyi kuiskaavan jotakin
arvokkaan näköisenä. Epäilemättä hän kertoi tytön aamulla itkeneen.

-- Hyvä on, Mouret sanoi ääneen. -- Näyttäkää luettelot.

-- Olkaa hyvä ja tulkaa tänne, vastasi johtajatar. -- Menemme tänne
melua pakoon.

Mouret seurasi häntä viereiseen huoneeseen. Clara, joka ei ollut
millänsäkään, teki ääneen huomautuksiaan, mutta Marguerite, saadakseen
hänet vaikenemaan ja kääntääkseen hänen huomionsa toisaanne, heitti
kahta kiivaammin hänelle vaatteita. Alajohtajatar oli hyvä toveri,
kenenkään ei tarvinnut sekaantua hänen asioihinsa. Koko osasto salasi
ja peitteli yksissä tuumin. Lhomme ja Joseph istuivat selkä kumarassa
kuin kuurot. Jouve, järjestyksenvalvoja, seurattuaan Aurélie rouvan
käyttäytymistä asettui juhlallisesti vartioimaan näytetilkkutoimiston
ovelle kuin ainakin uskollinen palvelija, joka pitää huolta herransa
mukavuudesta.

-- Antakaa luettelot, johtajatar sanoi astuessaan huoneeseen.

Denise ojensi luettelot Mouret'lle ja jäi seisomaan laskematta
katsettaan. Hän oli tuntenut vavahtavansa, mutta hän osasi hillitä
itsensä ja pysyi rauhallisena. Mouret syventyi hetkeksi luettelojen
tutkimiseen katsomattakaan tyttöön. Hiiskahdustakaan ei kuulunut.
Silloin Aurélie rouva meni neiti de Fontenailles'in luo ja näyttäen
tyytymättömältä yhteenlaskuihin sanoi hänelle hiljaa:

-- Menkää auttamaan vaatteiden paikalleen panossa... Te ette näy olevan
perehtynyt laskemiseen.

Neiti de Fontenailles palasi osastolle, jossa hänet otettiin naurulla
vastaan. Joseph, joka ei jaksanut kestää veitikkamaisia katseita,
sekaantui kirjoittamisessaan. Clara mielissään odottamattomasta avusta
ei voinut kuitenkaan olla piikittelemättä tyttöä; kaikki tavaratalon
naiset olivat hänelle vihamielisiä. Näkyihän tuo pöllöpää rakastuneen
työmieheen, vaikka oli markiisitar. Ja sittenkin tämä rakkaus herätti
kateutta.

-- Hyvä on! Hyvä on! toisti Mouret ollen yhä lukevinaan.

Mutta Aurélie rouva ei tiennyt kuinka päästä vuorostaan lähtemään
säädyllisyyttä liiaksi loukkaamatta. Hän ei voinut pysyä alallaan, vaan
meni katsomaan leikkaamiskonetta vihoissaan, että hänen miehensä ei
ymmärtänyt jollakin tekosyyllä kutsua häntä luokseen. Mutta eihän se
raukka koskaan tajunnut mitä tilaisuus vaati. Olisi pystynyt lammikon
rannalla kuolemaan janoon. Marguerite osoitti vihdoin tarpeeksi älyä
kysyäkseen Aurélie rouvalta neuvoa.

-- Tulen heti, vastasi johtajatar.

Saatuaan näin tekosyyn poistua hän pääsi kunnialla asiasta
tarvitsematta hävetä osaston henkilökuntaa. Hän tuli huoneesta
kasvoillaan sellainen jalo juhlallisuus, etteivät myyjättäret
uskaltaneet hiiskahtaakaan.

Mouret laski hitaasti paperit pöydälle. Hän katsoi Deniseen, joka istui
yhä kynä kädessä. Tyttö ei kääntänyt pois katsettaan, kävi vain vielä
kalpeammaksi.

-- Tulettehan tänä iltana? Mouret kysyi puoliääneen.

-- En, johtaja, vastasi Denise, -- minun on mahdotonta tulla. Veljeni
ovat päivällisellä setäni luona, ja olen luvannut syödä heidän
kanssaan.

-- Mutta jalkanne? Teidänhän on vielä vaikea kävellä.

-- Oh, kyllä minä jaksan mennä sinne asti. Jalkani on jo paljon parempi
kuin aamulla.

Mouret vuorostaan oli käynyt kalpeaksi kuultuaan hiljaisen kiellon.
Hänen suunsa värähteli levottomasti. Mutta hän hillitsi itsensä ja
jatkoi kohteliaana liikkeen johtajana, joka ennen kaikkea oli
kiinnostunut henkilökuntansa parhaasta:

-- Ette kai pannut pahaksi kutsuani... Tiedättehän kuinka suuressa
arvossa pidän teitä?

Denise pysyi edelleen samassa kunnioittavassa asennossa.

-- Olen hyvin liikuttunut hyvyydestänne minua kohtaan ja kiitän teitä
kutsusta. Mutta, toistan sen vieläkin, minun on mahdotonta tulla.
Veljeni odottavat minua tänä iltana.

Denise ei suostunut ymmärtämään, vaikka koko tavaratalo auki olevasta
ovesta tuntui työntävän häntä takaa. Pauline, joka ystävyydessään sanoi
häntä hupsuksi, muut, joiden pilkan alaiseksi hän tiesi joutuvansa jos
kieltäytyi. Aurélie rouva, joka oli poistunut huoneesta, Marguerite,
joka korotti ääntään vetääkseen huomion hänestä, Lhomme, joka istui
selin kuin tietämättä koko asiasta, kaikki he tahtoivat heittää hänet
mahtavan pedon kitaan.

Mouret oli hetken ääneti. Sitten hän kysyi voitonriemuisen,
kuninkaallista rakkautta ylistävän jyrinän säestämänä:

-- Milloin tulette? Huomennako?

Denise joutui hämilleen tästä yksinkertaisesta kysymyksestä.

-- En tiedä... En voi ... sammalsi hän.

Mouret hymyili ja koetti tarttua hänen käteensä, mutta Denise veti
kätensä pois.

-- Mitä te pelkäätte? Mouret kysyi.

Mutta Denise oli jo nostanut päänsä ja katsoen miestä suoraan silmiin
sanoi hymyillen lempeästi ja rohkeasti:

-- En mitään, herra... Eihän meidän ole pakko tehdä muuta kuin mitä
tahdomme, eikö niin? Ja minä en tahdo, siinä kaikki.

Tämän sanoessaan hän kuuli oven narahtavan, ja kun hän hämmästyneenä
kääntyi katsomaan, näki hän sen hiljaa sulkeutuvan. Isä Jouve oli
asialla. Ovien sulkeminen kuului hänen tehtäviinsä, ja hän sulki ne
tunnollisesti kaikki. Tämän tehtyään hän jatkoi oven takana
vartioimistaan. Kukaan ei ollut huomaavinaan mitään. Clara yksin
kuiskasi ilkeyden neiti de Fontenailles'in korvaan. Mutta tämä ei
osoittanut vähintäkään ilahtumisen merkkiä, kuunteli vain kasvot
kalpeina ja liikkumattomina...

Denise oli noussut mennäkseen, kun Mouret sanoi hänelle hiljaa, koko
ruumis vavisten:

-- Minä rakastan teitä... Te olette tiennyt sen jo kauan; älkää
teeskennelkö, sillä se on arvotonta... Älkää pelätkö mitään. Monta
kertaa minun on tehnyt mieli kutsua teidät työhuoneeseeni. Siellä
olisimme olleet yksin. Olisin voinut panna oven salpaan. Mutta en ole
tahtonut. Kerron sen sijaan sen täällä, jonne kuka tahansa voi tulla...
Rakastan teitä, Denise...

Denise seisoi liikkumattomana hänen edessään, kasvot kalpeina ja
katsoen häntä yhä suoraan silmiin.

-- Sanokaa, miksi kieltäydytte? ... jatkoi Mouret. -- Ettekö tarvitse
mitään? Veljenne ovat teille suurena taakkana. Kaiken, mitä pyydätte
minulta, kaiken, mitä vaaditte...

Denise keskeytti sanoen:

-- Kiitos, ansaitsen jo enemmän kuin tarvitsen.

-- Mutta minä tarjoan teille vapautta, elämän iloa ja ylellisyyttä...
Minä rakennan teille kodin ja teen teidät rikkaaksi.

-- Ei kiitos, en osaa elää ilman työtä... Jo kymmenvuotiaana ansaitsin
toimeentuloni.

Mouret teki raivostuneen liikkeen. Denise oli ensimmäinen, joka ei
taipunut. Ennen hänen oli vain tarvinnut viitata saadakseen mitä
tahtoi. Kaikki kumarsivat hänen oikkujaan nöyrinä palvelijattarina.
Mutta tämä kieltäytyi ja vielä aiheetta. Hänen kauan pidätetty
intohimonsa kiihottui vastarinnasta. Kenties hän ei osannut tarjota
tarpeeksi. Hän suorastaan rukoilemalla rukoili. Mutta yhä hän törmäsi
samaan horjumattomaan kieltoon:

-- Ei, ei kiitos!

Silloin hänen sydämensä tuska puhkesi sanoihin:

-- Näettehän, että kärsin!... Niin, mieletöntä se on, mutta kärsin kuin
lapsi.

Kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä. Syntyi uusi hiljaisuus. Suljetun
oven takaa kuului työn kohina, mutta heikenneenä kuin voittolaulun
etäisyyteen hukkuva loppusävel. Tappiolle joutunut ei kaivannut
äänekästä säestystä.

-- Mutta jos sittenkin tahtoisin, Mouret sanoi värisevällä äänellä
tarttuen Denisen käsiin.

Denise ei pannut vastaan. Hänen silmänsä himmenivät, ja hänen voimansa
alkoivat pettää. Outo lämpö kohosi miehen käsistä ja lämmön mukana
suloisesti raukaiseva tunne. Hyvä Jumala, kuinka suuresti hän rakasti
miestä ja kuinka suloista olisi ollut panna kätensä hänen kaulaansa ja
painautua hänen rintaansa vastaan!

-- Tahdon, tahdon, Mouret jatkoi aivan raivoissaan. -- Odotan teitä
tänä iltana tai ryhdyn keinoihin...

Hän tuli raa'aksi. Denise päästi huudon. Mies oli puristanut hänen
käsiään niin lujasti, että tuska sai hänet tointumaan. Hän sai
väännetyksi kätensä irti ja ojentuen suoraksi näytti kasvavan.

-- Ei, antakaa minun olla... Minä en ole mikään Clara, jonka voi
huomenna jättää. Ja sitten, rakastattehan tuota rouvaa, joka käy
täällä... Pysykää hänen kanssaan. Minä en suostu jakamaan.

Mouret hämmästyi niin, että ei osannut sanoa mitään. Mitä tuo tyttö
sanoi? Mitä hän tahtoi? Eiväthän myyjättäret, joita hän kunnioitti
suosiollaan, välittäneet rakkaudesta. Hänen olisi pitänyt nauraa, mutta
päinvastoin tytön ylpeä asento sai aikaan vielä suuremman hämmennyksen
hänen sydämessään.

-- Johtaja, sanoi Denise, -- avatkaa ovi! Ei ole sopivaa, että olemme
täällä kahden.

Mouret totteli. Hänen päässään riehui sellainen myrsky, ettei hän
tiennyt, miten salata tuskaansa. Hän kutsui Aurélie rouvan luokseen ja
kiivastui vaippavaraston suuruudesta. Hintaa olisi ollut alennettava ja
vieläkin alennettava, niin kauan kuin yksikin oli jäljellä. Talon tapa
oli sellainen. Joka vuosi lakaistiin kaikki puhtaaksi ja myytiin
kuudenkymmenenkin prosentin tappiolla, jotta vain päästiin nopeasti
vanhenneesta kuosista tai kankaasta, joka ei enää miellyttänyt. Samassa
Bourdoncle astui sisälle. Hän oli seisonut jo vähän aikaa Jouven
sulkeman oven takana tämän kuiskattua jotain hänen korvaansa. Hän oli
odottanut kärsimättömänä uskaltamatta kuitenkaan häiritä. Olihan se
kerrassaan sopimatonta, tällaisena päivänä. Ja vielä tuollaisen
tyttörievun kanssa! Kun ovi vihdoin avautui, Bourdoncle puhui kiivaasti
Mouret'lle puolisilkkien varastosta, joka oli suunnattoman suuri. Hänen
kertomuksensa oli huojennukseksi Mouret'lle, sillä se salli hänen
päästää vihansa ilmoille. Mitä Bouthemont ajattelikaan. Hän poistui
julistettuaan, ettei hänellä ollut käyttöä johtajalle, joka ei kyennyt
arvostelemaan tarvetta, vaan osti liiaksi.

-- Mikä häntä vaivaa? kuiskasi Aurélie rouva, nuhteista
loukkaantuneena.

Myyjättäret katsoivat hämmästyneinä toisiinsa. Kuuden aikaan
inventoiminen oli valmis. Aurinko kultasi vielä ikkunoita, kaunis
kesäaurinko, jonka heijastukset kirkastivat hallin lasiruutuja. Katujen
raskaassa ilmassa perheet palasivat jo väsyneinä kedoilta suuret
kukkavihkot käsissä, laahaten lapsia jäljessään. Osastot toinen
toisensa perästä vaikenivat. Siellä täällä vain joku myöhästynyt
virkailija tyhjensi viimeisiä kaappejaan. Vihdoin nämäkin äänet
hiljenivät, ja päivän hälinästä ei ollut muuta jäljellä kuin ilmassa
tupruava pöly luhistuneiden vaatekasojen yläpuolella. Hyllyt, kaapit,
laatikot ja rasiat ammottivat tyhjinä; yksikään tavara ei ollut
paikallaan. Laajan tavaratalon runko oli kokonaisuudessaan paljastettu,
nikkarintyöt näkyvissä niinkuin huoneiston uutena ollessa ennen
sisäänmuuttoa. Alastomuus on inventoimisen säntillisyyden näkyvä
todiste. Kuudentoista miljoonan arvoinen tavaravarasto oli lattialla
pöydät hukuttaneena, kuohuvana merenä. Myyjät alkoivat panna tavaroita
paikoilleen kahlaten olkapäitä myöten suunnattomien kasojen keskellä.
Kymmeneltä he toivoivat olevansa valmiita.

Kun Aurélie rouva, joka kuului ensimmäiseen pöytään, meni ruokasaliin,
tiesi hän jo kertoa, kuinka korkealle myyntisumma vuoden mittaan oli
kohonnut; se kävi selville heti yhteenlaskujen jälkeen. Summa nousi
kaikkiaan kahdeksaankymmeneen miljoonaan ja oli kymmenen miljoonaa
suurempi kuin edellisenä vuotena. Puolisilkissä vain oli ollut tuntuva
vajaus.

-- Jos herra Mouret ei ole tyytyväinen, hän vaatii liikoja, lisäsi
johtajatar. -- Tuollahan hän seisoo keskusportaiden lavalla vihaisen
näköisenä.

Myyjättäret pistäytyivät katsomaan. Todellakin, hän seisoi siellä
yksin, otsa rypyssä katsellen maahan kylvettyjä miljoonia.

-- Rouva, sanoi Denise, joka saapui tällä hetkellä, -- sallitteko minun
lähteä. Minusta ei ole täällä enää mihinkään työhön jalkani takia, ja
minulla oli aikomus mennä setäni luo veljieni kanssa...

Hämmästys oli yleinen. Hän ei siis ollutkaan suostunut! Aurélie rouvan
ääni oli vastatessa kuiva ja tyytymätön. Hän epäröi mitä sanoa ja oli
vähällä kieltää. Clara kohautti olkapäitään yhtä epäilevänä. Mitä
ihmettä siinä oli! Mouret ei kai huolinutkaan hänestä. Pauline oli
kapalo-osastolla Delochen seurassa, kun hänelle kerrottiin minkä
ratkaisun asia oli saanut. Deloche oli niin mielissään uutisesta, että
Paulinea suututti. Suurtako hyötyä hänellä siitä oli! Sekö häntä
ilahdutti, että Denise luopui tyhmyydessään onnestaan. Bourdoncle, joka
ei uskaltanut lähestyä julmistunutta isäntäänsä, vaelsi muiden
kuiskaillessa mykkänä, ikävissään ja levottomana.

Mutta Denise laskeutui hiljakseen portaita nojautuen käsipuihin.
Alhaalla hän kohtasi joukon myyjiä, jotka nauraa hohottivat. Hän kuuli
mainittavan nimensä ja ymmärsi, että oli kysymys tämänpäiväisestä
tapahtumasta. Häntä ei huomattu.

-- Älkäähän joutavia! Kursailemista se vain on, sanoi Favier. -- Kyllä
hän kaikki konstit tietää... Minä tunnen kyllä yhden, jonka hän olisi
väkisin ottanut.

Hän katsoi Hutiniin, joka seisoi arkana arvostaan syrjässä ottamatta
pilapuheisiin osaa. Mutta muiden kateelliset katseet saattoivat hänet
kumminkin niin hyvälle tuulelle, että hän suvaitsi mutista:

-- No jo minulla oli hänestä vastusta!

Denise tarttui lujemmin käsipuihin pysyäkseen pystyssä. Tottahan se
oli, mitä mies sanoi. Hänen oli syytä katua lapsellista käytöstään.
Mutta voi kuinka halpamaisesti mies käyttäytyi ja kuinka häntä täytyi
halveksia! Hän joutui suuren liikutuksen valtaan. Eikö ollut omituista,
että hän oli jaksanut torjua luotaan miehen, jota hän rakasti, kun hän
ennen oli ollut niin heikko tuon kurjan suhteen, jota hän vain oli
uneksinut rakastavansa. Tästä tunteittensa ristiriidasta hän ei
voinut päästä selville. Ja hän kulki kiireesti hallin poikki.
Järjestyksenvalvojan avatessa hänelle ovea, joka oli aamusta alkaen
ollut lukossa, Denise vaistomaisesti katsoi ylöspäin. Hänen silmänsä
sattuivat Mouret'hen, joka syviin mietteisiin vajonneena seisoi yhä
portaiden lavalla keskellä valtakuntaansa. Hän oli unohtanut
tavaraluettelot ja valtavat aarteet ympärillään. Kaikki oli kadonnut
hänen mielestään, menneisyyden myrskyiset voitot, tulevaisuudessa
häämöttävä rikkaus. Hänen epätoivoinen katseensa seurasi Deniseä, ja
kun tyttö katosi ovesta, talo kävi hänelle kolkoksi ja pimeäksi.



XI.


Bouthemont saapui ensimmäisenä rouva Desforges'in luo, joka
neljältä tarjosi teetä tuttavilleen. Kun hän astui suureen Ludvig
XVI:n tyyliseen salonkiin, jonka kirkkaat pronssikoristeet ja
kultakirjosilkit tekivät iloisen vaikutuksen, rouva Desforges nousi
kärsimättömän näköisenä ja kysyi:

-- No, mitä kuuluu?

-- Sitä, vastasi nuori mies, -- että kun sanoin aikovani käydä teitä
tervehtimässä, hänkin lupasi tulla.

-- Viittasitteko siihen, että odotan tänään paroniakin.

-- Tietysti... Se juuri näkyi häneen vaikuttavankin.

He puhuivat Mouret'sta. Tämä oli edellisenä vuonna mieltynyt äkkiä niin
suuresti Bouthemont'iin, että kaipasi hänen seuraansa huvitellessaankin
ja oli sentähden ottanut hänet mukaansa Henriettenkin luo. Siellä
toveri oli hänelle sangen tarpeen, sillä hän alkoi väsyä suhteeseensa,
eikä aika käynyt niin pitkäksi, kun oli kenen kanssa puhella.
Silkkiosaston johtajasta oli vähitellen tullut sekä isännän että
kauniin lesken uskottu. Hän toimitti heidän asioitaan, antoi toiselle
tietoja toisesta ja hieroi joskus sovintoakin, kun välit rikkoutuivat.
Hänen seurassaan Henriette, joka muuten oli niin arka maineestaan ja
niin taitava pitämään sen tahrattomana, luopui kaikesta varovaisuudesta
ja puhui mustasukkaisuutensa ahdistamana niin peittelemättömästi
salaisista suhteistaan, että Bouthemont sekä hämmästyi että häpesi.

Nytkin Henriette kiivastuen huudahti:

-- Teidän olisi pitänyt tuoda hänet mukananne. Eihän hänen lupauksiinsa
ole luottamista.

-- Minkä minä sille voin, Bouthemont sanoi nauraen, vähääkään
suuttumatta. -- Enhän minä voi syykseni ottaa, että hän nykyään juoksee
pakoon... Mutta paljon hän minusta sentään pitää. Vaikea minun olisikin
muuten tulla siellä toimeen.

Bouthemont'in asema Aarreaitassa oli todella heikko
inventoimisen jälkeen. Turhaan hän koetti puolustautua viittaamalla
sateiseen kevääseen; hänelle ei annettu anteeksi myymättä jääneen
puolisilkkivaraston suuruutta. Hutin varsinkaan ei antanut asian joutua
unohduksiin vaan muistutti siitä johtokunnalle usein panetellen, ja
Bouthemont'in asema kävi päivä päivältä tukalammaksi. Mouret oli jo
langettanut tuomionsa epäilemättä senkin tähden, että tämä hänen
lemmensuhteensa todistaja alkoi tuntua hänestä kiusalliselta hänen
tahtoessaan todella erota rouva Desforges'ista ja hän oli kyllästynyt
ystävyyteen, josta hänellä ei enää ollut hyötyä. Mutta tapansa mukaan
hän yllytti Bourdonclen toimimaan. Bourdoncle ja muut osakkaat vaativat
kokouksissa Bouthemont'in erottamista, kun Mouret muka puolestaan pani
vastaan, pitäen tarmokkaasti ystävänsä puolta huolimatta kaikista
ikävyyksistä.

-- Täytyy kai sitten odottaa, jatkoi rouva Desforges. -- Tiedättehän,
että tuo tyttö tulee viideltä. Tahdon välttämättä nähdä heidät yhdessä,
sillä minun täytyy päästä perille heidän salaisuudestaan.

Hän alkoi tehdä selkoa laatimastaan suunnitelmasta. Hän kertoi, kuinka
oli pyytänyt Aurélie rouvaa lähettämään Denisen hänen luokseen erään
Aarreaitasta ostetun päällystakin korjauttamista varten ja kuinka hän
saatuaan tytön huoneeseensa houkuttelisi sisään Mouret'nkin. Ja tottapa
sitten näki mitä tehdä.

Bouthemont istui häntä vastapäätä ja katsoi häneen kauniilla
veitikkamaisilla silmillään pakottautuen vakavaksi. Tämä iloinen,
mustapartainen ja suurisuinen vekkuli, kasvot kuuman gascognelaisen
veren tummentamat, ajatteli, että hienot naiset eivät olleet suinkaan
kilttejä ja ettei heidän matkalaukustaan tullut esiin kovinkaan
kauniita tavaroita, kun he ryhtyivät sitä purkamaan. Hänen toveriensa
ystävättäret, myyjättäret ja sellaiset eivät paljastaneet
salaisuuksiaan.

-- Kuulkaahan, hän uskalsi vihdoin huomauttaa, -- mitä hyötyä teille
siitä on, olenhan vannonut teille, ettei heillä ole mitään keskenään.

-- Ei se siitä riipu! rouva Desforges huusi. -- Mutta häntä Mouret
rakastaa... Mitä minä muista välitän, satunnaisista tuttavista, päivän
kestävistä suhteista!

Hän puhui Clarasta ylenkatseellisesti. Hänelle oli kerrottu, että
Mouret saatuaan Deniseltä rukkaset oli armahtanut uudestaan tuon
punatukkaisen hevoskaulan epäilemättä kostaakseen Deniselle, sillä hän
suosi Claraa ikäänkuin uhalla kaikkien nähden ja tuhlasi hänelle
lahjoja. Sitä paitsi hän kuului jo kolmen kuukauden ajan huvitelleen
rajusti eläen humussa ja sumussa ja kylväneen niin mielettömästi
rahoja, että se herätti huomiota. Hän oli ostanut eräälle
näyttelijättärelle talon, ja oli muitakin, kaksi tai kolme naista,
jotka elivät hänen kustannuksellaan ja kilpailivat keskenään siitä,
kuka esittäisi hänelle kalliimpia ja tyhmempiä oikkuja.

-- Kaikki on pantava tuon kurjan syyksi, toisti Henriette. -- Hänen
tähtensä, siksi että hän kieltäytyy, Mouret hävittää rahansa muiden
seurassa... Mutta vähät minä hänen rahoistaan! Olisin rakastanut häntä
enemmän, jos hän olisi ollut köyhä. Tiedättehän, kuinka suuresti häntä
rakastan, te, joka olette ystäväni.

Hänen äänensä katkesi, ja kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä; sitten
antautuen tunteittensa valtaan hän ojensi Bouthemont'lle molemmat
kätensä. Totta se oli, Mouret oli hänen jumalansa. Nuoruutensa,
voitonvarmuutensa voimalla Mouret oli päässyt hänen herrakseen, eikä
kukaan ennen ollut tyydyttänyt niin täydellisesti hänen rakkautensa ja
ylpeytensä vaatimuksia. Eikä siinä kaikki. Hän alkoi lähetä
neljääkymmentä, ja jos Mouret jätti hänet, hän ei todellakaan tiennyt,
miten korvata tämän suuren rakkauden.

-- Mutta kyllä minä kostan, kuiskasi hän, -- kyllä minä kostan, jos hän
käyttäytyy huonosti.

Bouthemont piteli yhä hänen käsiään. Henriette oli vielä kaunis.
Olisihan häntä voinut ajatella, mutta hänestä ei ollut helppoa päästä
irti, jos häneen kyllästyi, ja Bouthemont ei pitänyt kahleista. Asiaa
kannatti kuitenkin miettiä. Olisi siitä kenties etuakin harmien
korvaukseksi.

-- Minkätähden ette perusta omaa liikettä? Henriette sanoi äkkiä vetäen
kätensä pois.

Bouthemont katsoi häneen hämmästyneenä. Sitten hän vastasi:

-- Se kysyy suuria varoja... Minulla oli viime vuonna sellainen ajatus
mielessäni. Olen varma, että Pariisissa on vielä tarpeeksi ostajakuntaa
yhdelle tai parille suurmyymälälle, kun vain osaa valita sopivan
kaupunginosan. Bon Marché hallitsee vasempaa Seinen rantaa, Louvre
keskikaupunkia ja Naisten Aarreaitta länsikaupungin rikkaita
kortteleita. Pohjoispuoli on vielä jäljellä, ja sinne voisi perustaa
Clichyn aukion tavaratalolle kilpailijan. Olin jo löytänyt mainion
paikankin lähellä Oopperaa.

-- Entä sitten?

Bouthemont nauroi ääneen.

-- Ajatelkaahan, että olin tarpeeksi tyhmä puhuakseni siitä isälleni...
Pyysin häntä lapsellisuudessani keräilemään osakkaita Toulousesta.

Hän kertoi nauraen, kuinka isäukko pienessä maaseutukaupassaan purki
vihaansa Pariisin tavarataloja kohtaan. Vanha Bouthemont oli
vastannut raivoissaan siitä, että hänen poikansa ansiot kohosivat
kolmeenkymmeneen tuhanteen, ettei hän aikonut centimelläkään kannattaa
noita tavarataloja, jotka olivat kaupankäynnille vain häpeäksi, ja että
mieluummin hän lahjoitti ystäviensä rahat ja omansa köyhäinkodeille.

-- Ja sitä paitsi, nuori mies jatkoi, -- sellainen yritys vaatii
miljoonia.

-- Jospa niitä olisi saatavissa, rouva Desforges sanoi.

Bouthemont kävi vakavaksi ja katsoi häntä tutkien. Oliko näissä
sanoissa muuta kuin mustasukkaisen naisen juonia? Mutta Henriette ei
antanut hänelle aikaa kysymyksiin, vaan lisäsi:

-- No niin, tiedättehän miten katson etuanne... Otamme asian toiste
puheeksi.

Ovikello oli soinut. Henriette nousi, ja Bouthemont siirsi
vaistomaisella liikkeellä tuolinsa edemmäksi, ikäänkuin heillä jo olisi
ollut keskenään jotakin salattavaa. Hiljaisuus vallitsi kirkkaassa
salissa, jossa oli niin paljon ruukkukasveja ryhmänä ikkunoiden
välissä, että ne muodostivat lähes metsikön. Henriette kuunteli
seisoallaan, katse eteisen oveen tähdättynä.

-- Hän se on, kuiskasi hän.

Palvelija ilmoitti:

-- Herra Mouret, herra de Vallagnosc.

Henriette ei voinut pidättää hermostunutta liikettä. Miksi hän ei
tullut yksin. Nähtävästi hän oli käynyt hakemassa ystävänsä, koska
pelkäsi kahdenkesken oloa. Sitten hän hymyillen ojensi kätensä
tervehdykseksi.

-- Harvoin teitä enää saa nähdä! ... hän sanoi. -- Ja teitäkin, herra
de Vallagnosc.

Henriette tiesi lihoneensa ja epätoivoissaan siitä hän pukeutui mustaan
silkkiin hoikentaakseen vartaloaan, mutta hänen hienopiirteiset, tumman
tukan kehystämät kasvonsa olivat viehättävät. Ja Mouret'lla oli täysi
syy, kun hän sulkien naisen katseeseensa tuttavallisen kohteliaasti
sanoi:

-- Tarpeetonta on kysyä teiltä terveytenne laitaa. Niinhän te olette
raikas kuin ruusu.

-- Terveyttä on liiaksikin, Henriette vastasi. -- Mutta vaikka olisin
kuollut, niin te ette olisi tiennyt siitä mitään.

Hänen katseensa oli tutkiva, kun se kiintyi Mouret'hen. Tämä näytti
hermostuneelta ja väsyneeltä, silmäluomet olivat raukeat ja kasvot
kalvakat.

-- Mutta, hän jatkoi koettaen taivuttaa äänensä leikkisäksi, -- en voi
sanoa samaa teidän terveydestänne, ette näytä virkeältä tänä iltana.

-- Liiaksi työtä! Vallagnosc sanoi.

Mouret teki epämääräisen liikkeen eikä vastannut mitään. Hän oli
huomannut Bouthemont'in ja tervehti ystävällisesti päännyökkäyksellä.
Heidän tuttavuutensa ollessa parhaimmillaan Mouret oli itse käynyt
hakemassa Bouthemont'in osastolta viedäkseen hänet mukanaan Henrietten
luo välittämättä iltapäivän kiireestä. Mutta ajat olivat muuttuneet ja
hän sanoi hiljaa Bouthemont'ille:

-- Olette lähtenyt sangen varhain... Ovat kaivanneet teitä osastolla ja
ovat vihoissaan.

Hän puhui Bourdonclesta ja muista liikkeen osakkaista ikäänkuin hänellä
ei olisi ollut itsellään valtaa käskeä.

-- Todellako? sanoi Bouthemont levottomasti.

-- Minulla on teille puhumista... Odottakaa minua, niin lähdemme
yhdessä pois.

Mutta Henriette oli jälleen istuutunut ja kuunnellessaan Vallagnoscia,
joka sanoi rouva de Boves'inkin olevan tulossa, hän piti Mouret'ta
silmällä. Tämä oli taas vaiennut ja katseli hajamielisesti
huonekaluja ja kattoa. Kun Henriette sitten nauraen valitti, ettei
hänen teekekkereissään käynyt enää kuin vain herroja, Mouret
hajamielisyydessään sanoi:

-- Luulin tapaavani täällä paroni Hartmannin.

Henriette kalpeni. Hän tiesi kyllä, että Mouret oli tullut yksinomaan
paronin tähden, mutta hänen ei silti olisi tarvinnut heittää
välinpitämättömyyttään vasten hänen kasvojaan. Samassa ovi aukeni.
Palvelija tuli sisään, lähestyi Henrietteä, joka kohotti kysyvästi
katseensa, ja kumartuen emäntäänsä kohti kuiskasi:

-- Rouva käski ilmoittaa, kun kysyttäisiin päällystakin johdosta. Nyt
neiti on täällä.

Silloin Henriette hakeakseen mustasukkaisuudelleen lievennystä korotti
äänensä, niin että kaikki varmasti kuulivat, ja sanoi ylenkatseellisen
kuivasti:

-- Käskekää odottamaan.

-- Pitääkö hänen odottaa rouvan huoneessa?

-- Ei, istukoon eteisessä.

Palvelijan mentyä hän jatkoi tyynesti keskusteluaan Vallagnoscin
kanssa. Mouret vajonneena uudestaan hajamielisyyteensä oli kuullut
äskeisen ymmärtämättä mistä oli kysymys, kun sitä vastoin Bouthemont,
joka tiesi mistä oli kysymys, alkoi käydä levottomaksi. Samassa rouva
Marty astui sisään rouva de Boves'in seurassa.

-- Ajatelkaa, sanoi rouva Marty, -- olin juuri laskeutumassa vaunuista,
kun näin rouva de Boves'in tulevan jalan pitkin käytävää.

-- Niin, rouva de Boves selitti, -- ilma on niin kaunis, ja kun tohtori
aina käskee minun kävellä...

Kun oli kätelty ja tervehditty, hän kysyi Henrietteltä:

-- Aiotteko ottaa uuden palvelijattaren?

-- En, vastasi tämä ihmeissään. -- Kuinka niin?

-- Ajattelin vain, kun näin tuon tytön seisovan eteisessä...

Henriette keskeytti nauraen:

-- Palvelijattariltahan nuo puotineidit kaikki näyttävät, eikö niin...
Hän on täällä erään päällystakin korjauttamisen tähden.

Mouret'ssa heräsi epäluulo, ja hän katsoi kiinteästi Henrietteen. Mutta
tämä jatkoi puhettaan vilkkaasti ja kertoi ostaneensa edellisellä
viikolla päällystakin Aarreaitasta.

-- Niinkö? Ettekö enää teetäkään vaatteitanne Sauveurilla? kysäisi
rouva Marty.

-- Teetän kyllä, mutta minun teki mieli kokeilla. Olin jokseenkin
tyytyväinen ensimmäiseen ostokseeni, matkapukuun... Mutta tällä kertaa
en onnistunut. Turhaa teidän on väittää vastaan, teidän liikkeestänne
ei saa käypiä pukuja. Niin, minä en ujostele, puhun vain suoraan herra
Mouret'n kuullen... Te ette koskaan pysty pukemaan vähänkään hienompaa
naista.

Mouret ei ryhtynyt puolustautumaan, katsoi vain tutkivasti Henrietteen.
Hän alkoi jo rauhoittua. Ei kai Henriette olisi uskaltanut.
Bouthemont'in täytyi ottaa hoitaakseen asia.

-- Jos kaikki hienot naiset, jotka ostavat meiltä, myöntäisivät
ostavansa meiltä, hän vastasi leikkisästi, -- niin varmaankin
hämmästyisitte kuullessanne, kuinka paljon meillä on heidän joukossaan
asiakkaita. Tilatkaa meiltä puku mittojen mukaan, niin saatte yhtä
hyvää työtä kuin Sauveuriltäkin ja puolta halvemmalla. Mutta siksi
juuri, että se on halvempaa, se ei miellytä.

-- Vai ei vaate siis ole hyvä? rouva de Boves sanoi. -- Nyt muistan
tytönkin. En tuntenut heti, eteisenne on hiukan pimeä.

-- Minustakin kasvot tuntuivat tutuilta, sanoi rouva Marty. -- Menkää
vain, ystäväni! Älkää meistä välittäkö.

Henriette kohautti välinpitämättömästi olkapäitään.

-- Ei ole kiirettä.

Rouvat jatkoivat keskustelua suurten tavaratalojen puvuista. Sitten
rouva de Boves puhui miehestään, jonka piti mennä tarkastusmatkalle
Saint-Lo'hon, ja samassa Henriette kertoi, että rouva Guibal oli
lähtenyt edellisenä iltana Franche-Comté'hen hoitamaan sairasta
tätiään. Henriette ei sanonut sinä iltana odottavansa rouva
Bourdelais'takaan, joka aina kuukauden lopulla sulkeutui taloonsa
ompelijattaren kanssa tarkastaakseen lapsilaumansa vaatteet. Rouva
Marty oli silminnähtävän levoton. Hänen miehensä asema Bonaparten
lyseossa alkoi näet horjua ja häntä uhattiin erolla, sentähden että hän
oli antanut tunteja huonomaineisissa oppilaitoksissa, missä todistuksia
myytiin. Täytyihän miesparan ottaa työtä mistä vain annettiin
voidakseen suorittaa taloutensa valtavat menot. Hänen vaimonsa nähtyään
hänen itkevän eräänä iltana erottamisen pelosta oli pyytänyt Henrietteä
puhumaan hänen puolestaan eräälle opetusministeriön johtajalle.
Hätäisesti rouva Marty kuulusteli nyt Henrietteltä vastausta ja
rauhoittui, kun uutiset olivat hyvät. Herra Marty oli itsekin aikonut
tulla tiedustelemaan rouva Desforges'ilta tulevaisuuden näkymiään ja
kiittämään häntä.

-- Te ette näytä virkeältä, herra Mouret, huomautti rouva de Boves.

-- Liiaksi työtä! herra de Vallagnosc toisti ivallisesti.

Mouret säpsähti unelmistaan ja nousi seisomaan hajamielisyyttään
katuen. Hän asettui tavalliselle paikalleen keskelle naisten piiriä, ja
koko hänen viehättävä vilkkautensa palasi. Hän alkoi puhua
talviuutuuksista, joita hän parhaillaan suunnitteli, muun muassa
tulossa olevasta pitsivarastosta. Rouva de Boves kysyi häneltä
alençonin pitsien hintaa sanoen aikovansa ostaa niitä. Rouva de Bovesin
täytyi tehdä jalkaisin ostosmatkansa, koska ei voinut maksaa
ajurinvaunuja, ja hän palasi usein sairaana kotiin vietettyään
tuntikausia näyteikkunoiden edessä. Hänen päällystakkinsa oli jo
kahden vuoden vanha ja sentähden hän verhosi mielikuvituksessaan
ruhtinaalliset olkapäänsä milloin milläkin näkemällään kalliilla
kankaalla. Kun hän sitten heräsi unelmistaan vanhojen pukujensa
keskellä ja muisti, että hänen tuskin kannatti toivoakaan parempia,
hänestä tuntui kuin hänet olisi nyljetty nahattomaksi.

-- Herra paroni Hartmann, ilmoitti palvelija.

Henriette pani merkille Mouret'n mielihyvän, kun paroni tarjosi hänelle
kätensä. Tervehdittyään naisia paroni katsoi nuoreen mieheen hienoa
ivaa ilmaisevalla katseella, joka väliin vilkastutti hänen suuria
elsassilaiskasvojaan.

-- Yhä vielä kauniitten vaatteitten lumoissa, hän sanoi hymyillen.

Sitten hän talossa tunnettuna ystävänä uskalsi lisätä:

-- Eteisessä on sangen viehättävä nuori tyttö... Kuka hän on?

-- Onpahan vain ... sanoi rouva Desforges ylpeällä äänellä, -- muuan
puotineiti, joka odottaa.

Eteisen ovi oli jäänyt raolleen, sillä palvelija kulki edestakaisin
kattaen teepöytää. Hän pani kiinalaiskupit kauniiseen järjestykseen ja
toi voileipä- ja leivoslautaset. Laajassa salissa kirkas, vihreiden
palmujen lieventämä päivä kultasi pronssikoristeet ja heitti iloisia
heijastuksia huonekalujen silkkipäällyksille. Joka kerta, kun ovi
aukeni, vilahti näkyviin synkkä eteinen, jossa oli valoa sen verran
kuin himmeäksi hiottujen lasiruutujen kautta pääsi. Keskellä pimeyttä
seisoi liikkumaton varjo. Jo puoli tuntia Denise oli odottanut siellä
seisoallaan. Siellä oli kyllä nahalla verhoiltu penkki, mutta häntä ei
haluttanut istuutua. Hänen ylpeytensä pani vastaan, sillä hän tajusi,
että talon rouva antoi tahallaan hänen odottaa nöyryyttääkseen häntä.
Rouvat ja paroni olivat ohikulkiessaan vilkaisseet häneen. Sorina
kantautui hänen luokseen puuskittain vihlaisten hänen korviaan, ja
ympäristön hienostunut mukavuus tuntui hänestä loukkaukselta. Kerran
oven äkkiä avautuessa hän oli huomannut Mouret'n. Tämäkin puolestaan
oli jo arvannut.

-- Teidän myyjättäriännekö hän on? kysyi paroni.

Mouret'n oli jo onnistunut voittaa liikutuksensa.

Hänen äänessään vain oli värähdys, kun hän vastasi:

-- Luultavasti, mutta en tiedä kuka.

-- Se on se pieni, vaalea, valmiiden vaatteiden osastolta, rouva Marty
pisti kiireesti väliin. -- Luulen kuulleeni, että hän on alajohtajatar.

Henriette katsoi pitkään Mouret'hen.

-- Vai hän se on, Mouret sanoi.

Lisäämättä enempää hän otti puheeksi Preussin kuninkaan kunniaksi
pidettävät juhlat, joista ensimmäiset oli vietetty edellisenä iltana.
Mutta paronilla oli aavistuksensa, eikä häntä ollut helppo pettää. Hän
tahtoi tietää minkälaisia tavaratalojen myyjättäret todellisuudessa
olivat, ja hän kyseli, mistä he tulivat ja olivatko heidän tapansa niin
huonot kuin sanottiin. Syntyi pitkä keskustelu.

-- Todellako? Sanotte heidän olevan hyvätapaisia? hän toisti.

Mouret puolusti niin innokkaasti myyjättäriensä tapoja, että Vallagnosc
purskahti nauruun. Bouthemont tuli isäntänsä avuksi. Hyvä Jumala,
olihan heitä vähän joka lajia, oli häijyjä ja kunnon tyttöjä. Sitä
paitsi taso oli kohoamassa. Ennen muotiliikkeisiin ei saatu kuin
kauppa-alalla rappioituneita, epäilyttäviä ja köyhiä tyttöjä, kun nyt
sitä vastoin esimerkiksi Sèvres'inkadun perheet kasvattivat tyttärensä
varta vasten Bon Marchén palvelukseen kelpaaviksi. Jos he tahtoivat
käyttäytyä hyvin, ei mikään heitä siitä estänyt, sillä heidän ei
tarvinnut pitää huolta ruoastaan eikä asunnostaan, niinkuin
työläistyttöjen oli pakko tehdä, vaan heillä oli talosta ruoka ja
asunto, sanalla sanoen taattu toimeentulo, jos tosin työtäkin oli.
Pahinta oli heidän epämääräinen yhteiskunnallinen asemansa. He eivät
tarkalleen tienneet minne kuuluivat, liikeapulaisiinko vai
säätyläisluokkaan. Joutuneina näin ylellisyyden palvelukseen ilman
mitään perustavaa kasvatusta heistä oli muodostunut aivan erityinen
säätyluokka, jolla ei ollut vielä nimeä. Tästä heidän asemansa
kieroudesta kaikki epäkohdat johtuivat.

-- Minä, sanoi rouva de Boves, -- en tunne epämiellyttävämpiä ihmisiä.
Monta kertaa tekisi mieli lyödä heitä korvalle.

Kaikki rouvat ryhtyivät yhteen ääneen moittimaan! Heidän sanoissaan
ilmeni myyntipöytien ympärillä raivoavan sodan katkeruus, sodan, jota
nainen käy naista vastaan, raha kauneutta vastaan, myyjättäret
kadehtimiaan ja matkimiaan hienosti puettuja rouvia vastaan ja
pikkuporvariston naiset silkkipukuisia myyjättäriä vastaan, jotka eivät
suostuneet nöyrästi kiittämään viidenkymmenen centimen ostoksesta.

-- Jätetään jo, päätti Henriette. -- Myytävänähän nuo kurjat olivat
niinkuin heidän tavaransakin.

Mouret osasi hillitä itsensä niin, että pystyi vielä hymyilemäänkin.
Paroni tarkasteli häntä liikuttuneena hänen itsehillitsemistaidostaan.
Kääntääkseen keskustelun toisaalle hän palasi Preussin kuninkaan
kunniaksi pidettäviin juhliin. Komeat niistä kuului tulevan ja koko
Pariisin kauppa niistä hyötyi. Henriette ei sekaantunut keskusteluun,
istui vain ääneti ja epäröi mitä tehdä. Hän olisi vielä mielellään
unohtanut Denisen eteiseen, mutta hän pelkäsi, että Mouret, joka oli
saanut asiasta vihiä, lähtisi ennen aikojaan. Hän teki päätöksensä ja
nousi nojatuolistaan.

-- Sallitteko? hän kysyi.

-- Tietysti, ystäväiseni, sanoi rouva Marty. -- Kuinka muuten! Kyllä
minä hoidan emännän tehtävät teidän poissa ollessanne.

Hän nousija alkoi kaataa teetä kuppeihin. Henriette oli kääntynyt
paronin puoleen.

-- Jäätte kai vielä vähäksi aikaa?

-- Kyllä, minulla on puhumista herra Mouret'lle. Aiomme anastaa
itsellemme pienen salinne.

Henriette lähti, ja hänen kadotessaan ovesta hänen musta silkkinen
hameensa laahasi lattiaa kahisten kuin risukossa mateleva käärme.

Paroni toimi heti niin, että sai Mouret'n mukaansa pieneen saliin
jättäen Bouthemont'in ja Vallagnoscin pitämään naisille seuraa. Ikkunan
edessä seisoen he puhelivat hiljaa. Oli suuria tekeillä. Mouret oli jo
kauan hautonut ajatustaan koko Kiinteistöpankin omistaman alueen
anastamiseksi omiin tarkoituksiinsa, ja niin kauan kun hänellä ei ollut
uuden Dix-Décembrenkadun varrella olevia tontteja, hän ei ollut
tyytyväinen, sillä juuri tähän hän tahtoi pystyttää tavaratalolleen
monumentaalisen pääjulkisivun saavuttamiensa voittojen pysyväksi
muistomerkiksi. Niin kauan kun hänen talonsa pääovi oli vanhan Pariisin
ahtaalle ja pimeälle Neuve-Saint-Augustininkadulle, hänen työnsä tuntui
hänestä vajanaiselta, kaipasi johdonmukaisuutta. Hän tahtoi ulottaa
vaikutuksensa uuteenkin Pariisiin, vasta avatulle puistokadulle, joissa
pariisilaiset päivänpaisteessa parveilivat; hän halusi vallita ja
vaikuttaa jättiläismäisellä liikepalatsilla, varjostaa vielä enemmän
kaupunkia kuin vanha Louvre. Mutta tähän asti hänen aikeensa olivat
kohdanneet lujaa vastarintaa Kiinteistöpankin taholta, joka ei tahtonut
luopua hotellihankkeestaan. Mahtavan, Grand-Hotelille vertoja vetävän
matkailijahotellin piirustukset olivat jo valmiit, ja perustuksen
kaivaminen aiottiin alkaa, niin pian kuin uusi katu oli raivattu.
Mouret oli kuitenkin viimeistä hyökkäystä tehdessään melkein jo
voittanut puolelleen paroni Hartmannin.

-- No niin, alkoi paroni, -- meillä oli kokous eilen ja kun luulin
tapaavani teidät täältä, tahdoin tulla kertomaan teille miten se
päättyi... He panevat yhä vastaan.

Nuori mies teki hermostuneen liikkeen.

-- Se on vastoin kaikkea järkeä, hän sanoi... -- Mihin he perustavat
kantansa?

-- Hyvä Jumala, he sanovat samaa kuin minäkin olen sanonut ja vieläkin
melkein tahtoisin sanoa... Teidän julkisivunne on vain koristukseksi,
ja lisärakennuksista ei olisi talon tilavuuteen nähden suurtakaan
hyötyä, tuskin kymmenenneksenkään lisäystä. Olisi mieletöntä tuhlata
niin paljon rahaa pelkästään mainostamisen vuoksi.

Mouret suuttui.

-- Mainostamisen vuoksi!... Sellainen mainostaminen on ainakin
laadultaan pysyvää, koska se on kivestä tehtyä, ja ennen me häviämme
kuin se... Eivätkö he sitten pysty ymmärtämään, että liikkeemme paisuu
siitä kymmenkertaiseksi. Kahdessa vuodessa saamme rahamme takaisin. Ei
kai se ole hukkaan mennyttä alaa, joka tuottaa äärettömän suuria
korkoja! Saattepa nähdä miten ostajajoukot lisääntyvät, kun
niiden ei päästäkseen sisään meille tarvitse enää tungeskella
Neuve-Saint-Augustininkadulla, vaan ne pääsevät vapaasti niin leveää
tietä, että kuudet vaunut sopivat rinnan ajamaan.

-- Saattaa olla, paroni jatkoi nauraen. -- Mutta niinkuin olen aina
sanonut, teidän runoilijaluonteenne lennättää teidät liian korkealle.
Näiden herrojen mielestä olisi varomatonta laajentaa ylenmäärin
liikettänne. He tahtovat olla varovaisia teidän puolestanne.

-- Varovaisiako! Minkä tähden! En ymmärrä... Eivätkö selvät numerot
riitä heille todisteiksi. Alussa viidensadantuhannen pääoma
kierrettyään neljä kertaa tuotti kaksi miljoonaa liikevaroja. Sitten
saatiin neljä miljoonaa, ja kun nämä olivat kiertäneet kymmenen kertaa,
saatiin niistä neljänkymmenen miljoonan vaihto. Nyt tapahtuneiden
laajennusten jälkeen viimeinen inventoimisemme osoittaa liikevaihdon
kohonneen kahdeksaankymmeneen miljoonaan. Pääoma, joka ei ole
sanottavasti lisääntynyt, sillä se ei nykyään ole kuin kuusi miljoonaa,
on siis liikkeessämme kiertänyt enemmän kuin kaksitoista kertaa.

Hän korotti ääntään takoen oikean käden sormilla vasempaa kämmentään
naksautellen miljooniaan niinkuin olisi särkenyt pähkinöitä.

-- Niin, niin, tiedän kyllä... Mutta ette kai usko menestyvänne aina
näin hyvin.

-- Miksen uskoisi! sanoi Mouret joutumatta hämilleen. -- Ei ole mitään
syytä pysähtymiseen. Pääoma voi kiertää viisitoistakin kertaa. Siitä on
jo aikoja, kun sitä ennustin. Muutamilla osastoilla se kiertää
kaksikymmentäviisi, jopa kolmekymmentäkin kertaa. Sitten... No niin,
sitten kai tulee jokin neuvoksi. Kyllä siitäkin vielä pääsee ylöspäin.

-- Ja lopuksi kai aiotte kulauttaa kurkkuunne kaikki Pariisin
miljoonat, niinkuin tyhjennetään vesilasi?

-- Tietysti. Onhan Pariisi naisten oma ja naiset meidän.

Paroni pani molemmat kätensä hänen olkapäilleen ja katsoi häneen
isällisen hyväntahtoisesti.

-- Kuulkaa, olette kelpo nuori mies ja minä pidän teistä paljon. Teitä
ei voi vastustaa. Meidän täytyy vielä todenteolla ottaa asia
harkittavaksi, ja kenties silloin onnistumme saattamaan heidät
järkiinsä. Mitä teihin tulee, meillä ei tähän asti ole ollut
valittamisen syytä. Osinkojen suuruus hämmästyttää pörssimiehiä...
Oikeassa kai olette, ja parempi on panna rahansa teidän koneeseenne
kuin tuohon toistaiseksi epävarmaan hotelliyritykseen.

Mouret'n kiihtymys laimeni. Hän kiitti paronia, mutta panematta siihen
tavallista innostustaan. Hänen salaa kytevä levottomuutensa heräsi
uudelleen, ja hänen silmänsä kääntyivät läheisen huoneen ovea kohti.
Paroni näki sen, ja Vallagnosc, joka tuli paikalle, kun huomasi, ettei
liikeasioista enää ollut puhe, kuuli tuon vanhan paatuneen elostelijan
sanovan leikkisästi:

-- Kuulkaa, joko alkavat kostaa?

-- Kutka? Mouret kysyi hämillään.

-- Naiset tietysti... Te olette jo tarpeeksi kauan hallinnut heitä, nyt
on heidän vuoronsa.

Paroni oli hyvällä tuulella. Hän oli kuullut puhuttavan nuoren miehen
huomiotaherättävistä lemmenseikkailuista, ja jutut näyttelijättären
talosta ja muista tuhlauksista jonninjoutavien tyttöjen hyväksi toivat
hänelle mieleen hänen oman nuoruutensa kirjavat kokemukset ja olivat
hänelle ikäänkuin puolustukseksi. Hän tunsi sydämensä heltyvän.

-- En todellakaan ymmärrä, toisti Mouret.

-- Älkäähän nyt... Ymmärrätte aivan hyvin. Aina naiset lopuksi pääsevät
voitolle. Minä ajattelinkin, että kerskaamista se vain oli, kun
sanoitte itsenne niin väkeväksi. Ja siinä nyt näette. Kiinni olette.
Semmoista se on. Käyttäkää naista hyödyksenne, kiskokaa häneltä minkä
vähänkin voitte, mutta, uskokaa minua, kyllä hän kiskoo omansa takaisin
ja täydellä mitalla vielä... Olkaa varuillanne, enemmän hän teiltä saa
verta ja rahoja, kuin mitä te olette hänestä puristanut.

Hän nauroi vielä kovemmin, ja Vallagnosc hänen vieressään yhtyi
nauruun.

-- Hyvä Jumala, täytyyhän kokea kaikki, tunnusti Mouret lopuksi ollen
hänkin nauravinaan. -- Tympäiseväksihän raha käy, jos sitä ei osaa
kuluttaa.

-- Siinä asiassa olen kanssanne yhtä mieltä. Huvitelkaa vain, ystäväni.
Minä en ole mikään siveyden saarnaaja, enkä ole levoton teille
uskomiemme tärkeiden etujen puolesta. Ilot on kaikki nautittava, siitä
pää vain selviää. Eikä ole vaarallista, vaikka rahat menisivätkin, kun
osaa hankkia uutta... Mutta jos ei rahasta välittäisikään, niin ovathan
huolet.

Hän vaikeni, ja hänen hymynsä kävi kaihoisaksi. Kaukaisten surujen
muistot kohosivat vanhan epäilijän mielessä pinnalle. Hän oli seurannut
Henrietten ja Mouret'n kaksintaistelua asiantuntijana, jonka sydämessä
muiden lemmenvaiheet vielä herättävät vastakaikua, ja hän ymmärsi, että
heidän suhteessaan ratkaisu oli nyt tullut ja että Denise, jonka hän
oli nähnyt eteisessä odottamassa, oli jouduttanut ratkaisua.

-- Mitä huoliin tulee, niin ne eivät kuulu minun erikoisalaani, Mouret
sanoi uhmailevasti. -- Hyvä sekin, että maksan.

Paroni katseli häntä vähän aikaa ääneti. Sitten tahtomatta väittää
pitemmälti vastaan hän lisäsi hiljaa:

-- Älkää tekeytykö pahemmaksi kuin olette... Teiltä jää siihen muutakin
eikä ainoastaan rahaa. Ruumistanne ja vertanne siihen jää, ystäväni...

Hän keskeytti ja kääntyi Vallagnoscin puoleen kysyen leikkisästi:

-- Eikö ole totta, että niin käy?

-- Niinhän sanotaan, herra paroni, tämä vastasi.

Juuri tällä hetkellä viereisen huoneen ovi avautui. Mouret, joka aikoi
vastata, säpsähti, ja he kääntyivät kaikki kolme. Rouva Desforges pisti
nauraen päänsä ovenraosta ja huusi kiireisellä äänellä:

-- Herra Mouret! Herra Mouret!

Huomatessaan herrat hän jatkoi:

-- Oh, anteeksi, hyvät herrat! Sallitteko, että ryöstän teiltä hetkeksi
herra Mouret'n. Ei kai ole liikaa, jos hän tulee antamaan minulle
neuvoja, kun on kerta myynyt niin huonosti istuvan takin. Tyttö on
aivan mahdoton, ei osaa kerrassaan mitään... Kas niin, tulettehan.

Mouret epäröi peläten kohtausta, jonka hän arvasi olevan tulossa. Mutta
hänen täytyi totella. Paroni sanoi isällisen käskevästi, mutta samalla
ivallisesti:

-- Kiirehtikää toki, ystävä hyvä! Rouva tarvitsee teitä.

Mouret päätti mennä. Ovi sulkeutui hänen takanaan, ja sittenkin hän
luuli vielä kuulevansa Vallagnoscin ivallisen naurun. Siitä lähtien kun
Henriette oli poistunut salista ja hän tiesi Denisen olevan tuon
mustasukkaisen naisen käsissä suljettujen ovien takana, hän oli
tuntenut yhä lisääntyvää tuskaa, hermostuneen mielen ahdistusta, joka
sai hänet kuuntelemaan ja vavahtamaan, ikäänkuin kaukainen itku olisi
kaikunut hänen korvissaan. Mitähän kidutusta nainen keksikään
uhrilleen? Ja koko hänen rakkautensa, rakkaus, jonka olemassaoloa hän
vielä itsekin hämmästyi, pyrki Denisen luo tueksi ja lohdutukseksi.
Tämä rakkaus, jonka viehätys oli niin suuri silloinkin, kun se tuotti
kärsimystä, oli hänelle aivan uusi kokemus. Naiset, joille hän oli
ennen lahjoittanut lyhyiden joutohetkiensä lemmen, olivat olleet
hänelle vain ajanvietettä, joskus aineellisten etujen saavuttamisen
välikappaleita. Henriettekään ei ollut hänelle sen enempää, vaikka tuon
hienon ja kauniin naisen omistaminen hiveli hänen ylpeyttään. Kun hän
oli palannut ystävättäriensä luota tyynenä, kaipausta tai huolta
tuntematta, hän oli mennyt nukkumaan onnellisena vapaudesta, jota hän
naimattomana miehenä nautti. Nyt sitä vastoin hänen sydämensä oli
täynnä tuskaa. Päivällä hän ei kyennyt iloitsemaan vapaudestaan, ja
yöllä uni pakeni hänen yksinäistä vuodettaan. Denise oli aina hänen
mielessään. Nytkin hän ajatteli vain tätä ja tahtoi päästä suojelemaan
häntä, vaikka hän tiesi joutuvansa ikävään kohtaukseen.

He kulkivat ensin tyhjän makuuhuoneen läpi. Sitten rouva Desforges
avasi erään oven ja astui pukuhuoneeseensa. Suuri huone oli verhoiltu
punaisella silkillä, ja siellä oli marmorinen pukeutumispöytä sekä
suurilla peiliovilla varustettu kolmiosainen kaappi. Kummallakin
puolella kaappia paloi nikkelöityjen varsien päässä kaksi kaasuliekkiä,
sillä huoneessa alkoi olla jo pimeä; ikkunat olivat pihalle päin.

-- Kas niin, Henriette sanoi, -- kenties nyt onnistun paremmin.

Mouret'n astuessa sisään Denise seisoi kaasun eloisassa valossa. Hän
oli hyvin kalpea, vaatimaton kasmirnuttu yllä ja päässä musta hattu.
Käsivarrellaan hän piteli Aarreaitasta ostettua päällystakkia. Hänen
kätensä vavahtivat hiukan, kun hän näki Mouret'n.

-- Olen pyytänyt herraa arvostelemaan, sanoi Henriette. -- Auttakaa
takki päälleni.

Denise pani vaipan hänen hartioilleen. Ensimmäisessä koetuksessa hän
oli jo nipistänyt nuppineuloilla olkapäistä sisään, sillä takki oli
liian väljä. Henriette kääntyili peilin edessä nähdäkseen miten se
istui.

-- Katsokaa nyt tekin, hän sanoi kääntyen Mouret'n puoleen, -- voiko
tätä hyväksyä?

-- Ei se ole hyvä, näkeehän sen jokainen, Mouret vastasi päästäkseen
nopeammin asiasta. -- Mutta ei se tee mitään. Neiti ottaa uuden mitan
ja me teemme toisen.

-- Ei käy! Minä tahdon tämän ja minä tarvitsen sen heti, Henriette
vastasi kiivaasti. -- Mutta se on rinnasta liian ahdas ja istuu selästä
kuin säkki.

Sitten hän kääntyi Deniseen ja sanoi kuivasti:

-- Ei se sillä parane, että katsotte. Korjatkaa, keksikää jokin keino.
Sehän on teidän asianne.

Vastaamatta Denise alkoi uudestaan pistellä neuloja. Se vei paljon
aikaa. Olkasaumat oli kumpikin korjattava. Sitten hänen täytyi melkein
asettua polvilleen vetääkseen vaipan edestä pitemmäksi. Rouva Desforges
tytön nöyryytyksestä mielissään antautui vastustelematta hänen
käänneltäväkseen. Ankaran näköisenä kuin palvelijattareensa tyytymätön
emäntä hän antoi jyrkät käskynsä pitäen koko ajan Mouret'ta silmällä
havaitakseen tämän kasvoissa hermostumisen oireita.

-- Pankaa tuohon neula! Ei sinne, tuonne, hihan puolelle. Ettekö nyt
ymmärrä?... Tuo vasta on aivan hullusti. Nythän tasku näkyy... No,
varokaahan toki, ettette pistä!

Kahteen kertaan Mouret koetti astua väliin lopettaakseen kohtauksen.
Häntä tympäisi hänen rakkautensa kohteen nöyryyttäminen ja hän rakasti
Deniseä vielä enemmän, rajattomaan hellyyteen asti, tämän säilyttämän
ylvään äänettömyyden johdosta. Joskin tytön kädet vapisivatkin
tuollaisen hänen nähtensä osoitetun kohtelun tähden, hän paneutui
kuitenkin tyynesti tehtäväänsä. Rouva Desforges mietti uusia keinoja
huomatessaan, ettei tällä tavalla päässyt tarkoitustensa perille, ja
rupesi kohtelemaan Mouret'ta rakastajanaan.

-- Kuulkaahan, ystäväni, hän sanoi, kun neulat alkoivat loppua, --
antakaapa tuo pieni norsunluurasia pukeutumispöydältä... Eikö siinä
ollutkaan neuloja... No, olkaa hyvä ja hakekaa niitä makuuhuoneesta,
uunin reunalta, tiedättehän, peilin vierestä.

Ja hän kohteli Mouret'ta niinkuin kohdellaan taloon kuuluvaa, joka
viettää siellä päivänsä ja yönsä ja tietää missä kammat ja harjat
pidetään. Kun Mouret toi neulat, hän otti ne yksitellen pakottaen
miehen seisomaan vieressä, katsoen häntä silmiin ja puhuen hänelle
hiljaa.

-- Enhän toki ole kyttyräselkäinen, vai mitä... Pankaahan kätenne
tuonne ja koettakaa olkapäitäni. Sellainenko vartaloni todella on?

Denise kohotti hetkeksi katseensa vielä kalpeampana kuin ennen, sitten
hän jatkoi neulojen pistelemistä. Mouret ei voinut nähdä hänestä muuta
kuin kauniit vaaleat hiukset, jotka paksuun solmuun sidottuina
varjostivat hentoa niskaa, mutta väristys, joka niskassa näkyi, sai
hänet aavistamaan kasvoilla kuvastuvan häpeän ja inhon. Nyt ei kai enää
ollut toivoakaan, että Denise huolisi hänestä. Tyttö hylkäisi hänet nyt
varmasti ja luovuttaisi takaisin tuolle naiselle, joka ei salannut
lemmenliittojaan vieraaltakaan. Hän tunsi värisevänsä vihasta ja
puristi kätensä nyrkkiin kuin lyödäkseen. Kuinka saada hänet
vaikenemaan? Kuinka saada Deniselle selväksi hänen suuri rakkautensa,
että hän ajatteli yksin häntä, että hän uhrasi hänelle kaikki entiset,
lyhytaikaiset lempensä. Huonomaineinen tyttökään ei olisi käyttäytynyt
niin epähienosti kuin tämä säätyläisrouva. Mouret veti kätensä pois
toistaen:

-- Teidän on tarpeetonta näin itsepintaisesti pysyä oikussanne, koska
minunkaan mielestäni tämä ei ole hyvä.

Toinen kaasuliekeistä sihisi, ja huoneen raskaassa ja hikisessä ilmassa
ei kuulunut vähään aikaan muuta ääntä. Kaapin peilioviin kuvastuivat
kirkkaassa valossa kylpevät punaiset silkit ja niiden loistavaa taustaa
vastaan molempien naisten varjot. Korkitta jäänyt hajuvesipullo levitti
huoneeseen hienoa verbenan tuoksua, epämääräistä ja haihtuvaa kuin
kuihtuvasta kukkavihkosta lähtevä tuoksu.

-- Nyt, hyvä rouva, tässä kaikki, mitä voin tehdä, sanoi Denise
nousten.

Hänen voimansa olivat lopussa. Jo kaksi kertaa hän oli pistänyt
neulalla sormeensa, sillä hänen silmänsä olivat aivan hämärtyneet.
Oliko Mouret naisen kanssa samassa juonessa? Hänen tahdostaanko hänet
oli kutsuttu tänne. Kostoako se oli? Ajatus tuntui puistattavalta. Hän
ei muistanut koskaan, ei kovimman puutteensakaan päivinä, tarvinneensa
näin paljon rohkeutta pysyäkseen pystyssä. Ei se mitään, että häntä
itseään nöyryytettiin, mutta se, että hänen täytyi nähdä heidät melkein
sylitysten, että he julkesivat käyttäytyä näin hänen nähtensä,
ikäänkuin häntä ei olisi ollutkaan.

Henriette tarkasteli itseään peilissä. Hän puhkesi uudestaan koviin
sanoihin:

-- Leikkiä te kai laskette. Vielä huonomminhan se istuu kuin ennen!...
Katsokaa kuinka se lyö kurtuille rinnasta. Minähän näytän aivan
muodottomalta.

Silloin Denise, jonka kärsivällisyys oli lopussa, sanoi:

-- Rouva ei ole enää aivan solakka. Emmehän me voi sille mitään, että
rouva on lihonut.

-- Lihonut, niinkö sanotte! huudahti Henriette, joka vuorostaan kalpeni
vihasta. -- Rupeatte nenäkkääksi! Parasta taitaa olla, että pidätte
mielipiteenne omananne.

He katsoivat toisiinsa vihasta väristen. Säätyero oli kadonnut.
Rouvasta ja puotineidistä ei ollut jäljellä enää kuin kaksi naista,
jotka rakkaus samaan mieheen teki toistensa arvoisiksi. Toinen oli
riisunut kiivaasti vaipan yltään heittäen sen tuolille, toinen viskasi
viimeiset neulat kädestään pesupöydälle.

-- Mikä minua kummastuttaa, rouva Desforges sanoi, -- on se, että herra
Mouret hyväksyy tuollaisen julkeuden... Luulin teitä tarkemmaksikin
henkilökuntanne suhteen, herra Mouret.

Denise oli jo ennättänyt rauhoittua ja vastasi hiljaisesti.

-- Jos herra Mouret pitää minut palveluksessaan, niin se tapahtuu
siksi, ettei hänellä ole mitään muistuttamista minua vastaan... Olen
valmis pyytämään teiltä anteeksi, jos hän vaatii sen.

Mouret kuunteli heidän riitaansa tietämättä mitä vastata. Naisten
kiistat vaivasivat häntä, hän hermostui ja ne loukkasivat hänen
kauneudentajuaan. Henriette odotti häneltä Denisen tuomitsevaa sanaa,
ja kun sitä ei kuulunut, hän sinkautti heitä vastaan viimeisen
herjauksensa:

-- Hyvä on, herra Mouret. Jos minun täytyy omassa kodissani kestää
teidän rakastajattarienne hävyttömyyksiä, niin... Mistä katuojasta
lienettekään hänet löytänyt!

Kyyneleet kohosivat Denisen silmiin. Jo kauan hän oli pidättänyt niitä,
mutta tätä loukkausta hän ei jaksanut enää kestää. Kun Mouret näki
hänen itkevän palkitsematta pahaa pahalla, arvokkaana epätoivossaan,
hän ei enää epäröinyt, vaan totellen sydämensä käskyä tarttui hänen
käteensä ja sanoi:

-- Lähtekää pois, lapsi parka, ja unohtakaa tämä talo.

Henriette katseli heitä mykkänä hämmästyksestä ja vihasta.

-- Odottakaa, Mouret jatkoi käärien itse vaatteen kokoon, -- viekää
tämä mennessänne. Rouva saa ostaa toisen muualta... Älkääkä itkekö,
pyydän teitä. Tiedättehän kuinka suuresti kunnioitan teitä.

Hän saattoi Denisen ovelle ja sulki sen hänen jälkeensä. Denise ei
ollut sanonut sanaakaan. Hänen poskilleen vain oli kohonnut heleä puna
ja hänen silmiinsä uusia kyyneleitä, sanomattoman suloisia.

Henriette, joka sai tuskin hengitetyksi, oli ottanut nenäliinan ja
puristi sitä suutaan vastaan. Hänen laskelmansa olivat johtaneet
väärään tulokseen, hän oli itse tarttunut virittämäänsä ansaan.
Mustasukkaisuutensa kiduttamana hän katui nyt, että oli mennyt liian
pitkälle. Hylätty sellaisen tyttörievun tähden, häväisty tämän nähden!
Loukkaus oli sattunut hänen ylpeyteensä enemmän kuin hänen
rakkauteensa.

-- Tuota tyttöäkö te siis rakastatte! hän sai vaivoin sanotuksi, kun he
olivat jääneet kahden.

Mouret ei vastannut heti. Hän käveli ikkunalta ovelle ja takaisin
koettaen voittaa liikutuksensa. Vihdoin hän pysähtyi ja vastasi
kohteliaasti pakottaen äänensä kylmäksi:

-- Kyllä, rouva.

Kaasuliekki sihisi yhä tuoksujen raskauttamassa ilmassa. Peilissä
kuvastuvien silkkien pohjalla ei häilynyt enää varjoja. Koko huone
tuntui vajonneen synkkään toivottomuuteen. Henriette heittäytyi tuoliin
istumaan vääntäen nenäliinaa vapisevissa käsissään. Nyyhkytysten
katkomalla äänellä hän huokasi kerta toisensa perästä:

-- Hyvä Jumala, kuinka olen onneton!

Mouret katsoi häntä hetkisen liikkumatta. Sitten hän kääntyi ja poistui
huoneesta. Yksin jäätyään Henriette itki hiljaa lattialle ja pöydälle
kylvettyjen nuppineulojen keskellä.

Palatessaan pieneen saliin Mouret tapasi Vallagnoscin siellä yksin,
sillä paroni oli mennyt takaisin naisten luo. Koska hän ei ollut vielä
aivan tyyntynyt, hän meni istumaan sohvaan, ja Vallagnosc, joka huomasi
hänen liikutuksensa, asettui ystävällisesti hänen eteensä kätkeäkseen
hänet uteliailta katseilta. Aluksi he katselivat toisiaan ääneti.
Sitten Vallagnosc, jota toisen mielenahdistus salaa huvitti, kysyi
ilkamoiden:

-- Taidat huvitella?

Mouret ei tuntunut heti ymmärtävän. Mutta sitten hänelle muistuivat
mieleen heidän keskustelunsa elämän tyhjyydestä ja nurinkurisesta
turhuudesta, ja hän vastasi:

-- Niin teenkin. En ole koskaan ennen tuntenut eläväni niin vahvasti
kuin tunnen nyt... Älä pilkkaa, vanha toveri! Ne hetket, jolloin kärsii
kuollakseen, ovat sittenkin lyhyimmät.

Vaikka hänen äänensä oli täynnä kyyneleitä, hän jatkoi naurusuin:

-- Sinähän tiedät kaiken, eikö niin? Kilvan he runtelivat sydäntäni.
Mutta ei se mitään. Hyviltähän heidän iskemänsä haavatkin tuntuvat,
melkein yhtä hyviltä kuin suudelmat... Olen murtunut, voimani ovat
lopussa. Yhdentekevää! Et voi uskoa, kuinka sittenkin rakastan
elämää!... Täytyyhän minun lopulta saada omakseni tuo tyttö.

-- Entä sitten? kysyi Vallagnosc.

-- Entäkö sitten?... No, ainakin olen saanut hänet omakseni, eikö siinä
kyllin?... Jos luulet itseäsi väkeväksi vain sentähden, että
tyhmyydessäsi kieltäydyt kärsimästä, niin erehdyt. Narri olet, siinä
kaikki!... Koeta kerrankin voimiesi takaa saada omaksi joku, ja kun
sitten saat hänet, olet yhdessä tuokiossa vapaa kaikista tuskistasi.

Mutta Vallagnosc ei luopunut pessimismistään. Hän sanoi työtä turhaksi,
koska rahallakaan ei voinut ostaa kaikkea. Olisipa hän ollut Mouret'in
asemassa, niin hän olisi sulkenut liikkeensä ja heittäytynyt
pitkäkseen, sormeaankaan liikuttamatta, niin pian kuin hänelle olisi
käynyt selville, ettei hän kaikilla miljoonillaan voinut ostaa
rakastettunsa lempeäkään. Mouret oli käynyt vakavaksi kuunnellessaan
hänen sanojaan. Hän ei suostunut tunnustamaan tahtoaan voimattomaksi,
kaikkivaltias se oli, ja hän jatkoi kiivaasti:

-- Tahdon hänet omakseni ja saan hänet!... Ja vaikka en saisikaan
häntä, niin työstäni en luovu. Näkisit minkä koneiston silloin
pystyttäisin parantuakseni. Suurenmoista se sittenkin olisi... Sitä
sinä et ymmärrä, sillä muuten tietäisit, että työssä on palkka
itsessään. Toimia, luoda, taistella, voittaa esteet tai joutua
tappiolle, siinä on ihmiskunnan ilo ja terveys.

-- Huumausta tuskille, ei muuta, mutisi toinen.

-- Huumausta tai ei, parempi se... Ja koska kerran on kuoltava, niin
parempi minusta on kuolla rakkaudesta kuin elämään kyllästymisestä.

He nauroivat molemmat, sillä viimeiset lauseet toivat kummankin mieleen
kouluajat. Silloinkin Vallagnosc laiskalla äänellään oli saarnannut
olemisen mitättömyyttä. Hän miltei kerskaili elämänsä tyhjyydellä ja
liikkumattomuudella. Ministeriössäkin uusi päivä oli aina edellisen
kaltainen, yhtä pitkäpiimäistä kaikki. Kolme vuotta palveltuaan hän oli
saanut palkankorotuksen, kuusisataa frangia. Nyt hän siis oli kohonnut
kolmeentuhanteenkuuteensataan. Se ei riittänyt tupakkarahaksikaan,
jos mieli polttaa kunnollisia sikareja. Kaikki tuntui yhä
ikävystyttävämmältä, ja jos ei omasta aloitteesta luopunut elämästä,
niin laiskuutta sekin oli, vaivan pelkoa vain. Kun Mouret puhui hänelle
avioliitosta neiti de Boves'in kanssa, Vallagnosc vastasi, että tädin
sitkeästä elämänlangasta huolimatta siitä kumminkin alkoi tulla totta;
ainakin vanhemmat tuntuivat suostuvan. Itse hänellä ei ollut halua
sinne eikä tänne. Tahtoipa sitä tai tätä, niin ainahan se jäi
toteutumatta; parempi siis olla kokonaan tahtomatta. Hän näki miten
kävi herra de Boves'illekin, hänen tulevalle appi-ukolleen, joka oli
luullut rouva Guibalista löytäneensä välinpitämättömän kaunottaren
hetken iloksi ja jonka piti nyt totella tämän ruoskaa kuin vanhan
pilalle ajetun hevosluuskan. Kaikki luulivat nytkin hänen menneen
tarkastusmatkalle Saint-Lo'hon, kun hän todellisuudessa kitui rouva
Guibalin kynsissä pienessä hänelle vuokraamassaan talossa
Versailles'issa.

-- Enemmän hänellä on onnea kuin sinulla, Mouret sanoi nousten.

-- On kyllä, aivan varmaan, Vallagnosc myönsi. -- Ja jos ylipäänsä
hauskuutta voi löytää, niin paheesta kai se on haettava.

Mouret oli jälleen saavuttanut tasapainonsa. Hänellä oli halu lähteä
mutta hän ei tahtonut antaa mielikuvaa että hän pakeni. Hän päättikin
sentähden ennen lähtöään juoda kupin teetä, ja meni Vallagnoscin kanssa
suureen saliin huolettomasti puhellen ja nauraen. Paroni Hartmann
kyseli häneltä, oliko vaate vihdoinkin kunnossa, ja Mouret joutumatta
hämilleen vastasi, että hän puolestaan luopui koko yrityksestä.
Todellako! Kaikki ihmettelivät. Rouva Marty kiirehti kaatamaan hänelle
teetä, ja rouva de Boves huomautti, että tavaratalot tekivät aina
pukunsa liian ahtaiksi. Vihdoinkin Mouret pääsi istumaan Bouthemont'in
viereen, joka käskyä totellen odotti häntä. Huomio kääntyi heistä pois,
ja Bouthemont levottomana kohtalostaan, vaikka ei kuitenkaan pelännyt
pahinta, sai tilaisuuden tiedustella mitä hänen tuli odottaa. Mouret,
tyhjentäen vähitellen teelusikalla kuppiaan, ilmoitti hänelle, että
neuvoston herrat olivat päättäneet lopullisesti luopua hänen
palveluksistaan. Hän itse oli siitä epätoivoissaan, ja oli innokkaasti
pitänyt toverinsa puolta. Mutta mitäpä hän sille taisi. Hän ei
kuitenkaan voinut rikkoa välejään noiden herrojen kanssa henkilökuntaa
koskevan kysymyksen tähden.

-- No, on siinä päällystakissa korjaamista, huomautti rouva Marty. --
Missä Henriette oikein viipyy?

Henriette viipyi todellakin niin kauan, että vieraista alkoi tuntua
oudolta. Sitten hän palasi.

-- Te siis luovutte? rouva de Boves huudahti iloisesti.

-- Kuinka niin?

-- Herra Mouret sanoi, ettei sitä voi korjata.

Henriette osoitti suurta hämmästystä.

-- Herra Mouret laskee leikkiä. Siitä tulee mainio päällystakki.

Hän näytti aivan rauhalliselta ja hymyilevältä. Epäilemättä hän oli
hautonut silmiään, sillä ne eivät olleet vähääkään tulehtuneet. Vaikka
koko hänen olemustaan vielä poltti ja kouristi, hän osasi kätkeä
tuskansa maailman tapoihin tottuneen naisen hilpeän kohteliaisuuden
naamioon. Tavallisella leikkisyydellään hän tarjosi Vallagnoscille
voileivän. Paroni yksin, joka tunsi hänet hyvin, huomasi hänen
huuliensa värähtelyn ja hänen silmiensä pohjalla palavan synkän
hohteen. Hän arvasi kaiken.

-- Hyvä Jumala, sanoi rouva de Boves suostuen hänkin ottamaan
voileivän, -- jokaisella on oma makunsa. Tunnen naisia, jotka eivät
ostaisi nauhanpätkääkään muualta kuin Louvresta. Toisille Bon Marché on
ainoa paikka. Se kai riippuu jokaisen luonteesta.

-- Bon Marché, sanoi rouva Marty, -- on makusuunnassaan hiukan
maalainen. Ja Louvressa on liiaksi tungosta.

Naiset olivat nyt saaneet mieliaineestaan kiinni. Mouret'n täytyi
lausua mielipiteensä tavarataloista. Hän asettui taas heidän piirinsä
keskelle ja arvosteli ollen noudattavinaan kohtuutta. Bon Marché oli
kyllä hyvä talo, kaikin puolin vankka ja luotettava. Louvrella taas oli
hienompi ostajakanta.

-- Mutta Naisten Aarreaitta kai kumminkin on teistä paras? kysyi paroni
hymyillen.

-- On, Mouret vastasi muitta mutkitta. -- Siellä rakastettiin
asiakkaita.

Kaikki läsnäolevat naiset liittyivät heti häneen. Se oli totta.
Aarreaitassa oli aina niin lämmin kuin rakastetun luona. Joka kohdasta
lähti hivelevää hyväilyä, jota eivät kunniallisimmatkaan jaksaneet
vastustaa. Siitähän juuri talon ääretön menestys johtuikin.

-- Mieleeni muistuu, sanoi Henriette, joka koetti puhella vapaasti, --
tuo suosikkini, tiedättehän, neiti de Fontenailles. Mitä hänestä on
tullut?

Hän kääntyi rouva Martyn puoleen jatkaen:

-- Hän on markiisitar, hyvä ystävä, köyhä tyttö parka, jolla ei ollut
millä elää.

-- Hänkö, sanoi Mouret, -- hän ansaitsee kolme frangia päivässä
mallitilkkutoimistossa, ja luulenpa melkein, että kohta naitamme hänet
eräälle liikkeemme palvelusmiehelle.

-- Kauheata! huudahti rouva de Boves.

-- Miksi niin, hyvä rouva? Mouret vastasi rauhallisella äänellä. --
Eikö hänen ole parempi mennä naimisiin kelpo pojan kanssa, joka jaksaa
tehdä työtä, kuin joutua kadulla kuljeskelevien tyhjäntoimittajien
käsiin?

Vallagnosc koetti kiireesti pistää pilaksi.

-- Älkää härnäilkö häntä, rouva, muuten hän kohta väittää, että kaikki
Ranskan vanhat aatelisperheet olisi pantava palttinanmyyjiksi.

-- Taitaisi siitä olla monellekin hyväksi neuvoksi, sanoi Mouret.

Naurettiin jo, sillä hän tuntui menevän liian pitkälle. Mutta Mouret ei
hellittänyt, ylisti vain kahta kiivaammin työn aateluutta. Rouva de
Boves, joka oli epätoivoissaan alituisesta rahapulastaan, punastui
heikosti, mutta rouva Marty, joka heltyi tunnossaan, koska ajatteli
onnetonta miestään, hyväksyi innokkaasti. Samassa palvelija saattoi
sisään herra Martyn, joka oli tullut hakemaan vaimoaan kotiin. Mies
parka oli kuivempi vielä kuin ennen ja kuihtuneempi työtaakastaan,
ahdas ja kiiltäväksi kulunut takki yllään. Kiitettyään rouva
Desforges'ia siitä, että tämä oli puhunut hänen puolestaan
ministeriössä, hän loi Mouret'hen pelonalaisen katseen kuin ihminen,
joka joutuu verivihollisen kanssa vastakkain. Hän säikähti, kun näki
tämän kääntyvän ja kuuli sanovan:

-- Eikö ole totta, herra Marty, että työ on tärkeintä?

-- Niin, työ ja tahdonlujuus, herra Marty vastasi väristen. -- Ja
lisätkäämme siihen vielä säästäväisyys.

Bouthemont istui hiljaa nojatuolissaan miettien Mouret'n sanoja, jotka
vielä soivat hänen korvissaan. Vihdoin hän nousi ja meni kuiskaamaan
Henriettelle:

-- Minut on erotettu. Mouret ilmoitti sen minulle äsken, sangen
kohteliaasti tietysti... Mutta, hitto vieköön! kyllä hän vielä katuu!
Perustan liikkeen lähelle Oopperaa ja panen sille nimeksi Neljä
Vuodenaikaa.

Henriette katsoi häneen, ja hänen silmänsä tummenivat.

-- Tulen mukaan, sanoi hän... -- Odottakaa ja luottakaa minuun.

Hän vei paroni Hartmannin mukanaan ikkunakomeroon, ja puhui
hänelle Bouthemont'ista, kelpo pojasta, joka myös vuorostaan tahtoi
perustaa liikkeen ja jolla oli älykkyyttä tarpeeksi koko Pariisin
mullistamiseen. Kun hän sitten ehdotti kommandiittiyhtiön perustamista
tämän nuoren miehen hyväksi, paroni, joka ei juuri enää kummastellut
mitään, hypähti säikähtyneenä. Tämä oli jo neljäs Henrietten hänelle
uskomista nuorista neroista, ja pilkan alaiseksi hän joutui, jos rupesi
kaikkien suojelijaksi. Mutta sittenkään hän ei vielä kieltänyt
ehdottomasti, sillä kilpailijan perustamista Naisten Aarreaitalle
kannatti ajatella. Edistääkseen pankkiliikettään hän oli jo keksinyt
sen, että perusti itselleen kilpailijoita estääkseen muita ryhtymästä
yritykseen. Asialla oli sitä paitsi oma viehätyksensä, ja hän lupasi
miettiä.

-- Tulkaa tuumimaan tänä iltana, Henriette kuiskasi Bouthemont'in
korvaan. -- Muistakaa, yhdeksän aikana säntilleen... Paroni on
puolellamme.

Keskustelu huoneessa kävi äänekkääksi. Mouret, joka seisoi naisten
piirissä, oli jo kokonaan entisellään; nauraen hän väitti, ettei hän
suinkaan ottanut syykseen sitä, että he tuhlasivat omaisuutensa
kauniisiin tavaroihin: päinvastoin hän tarjoutui todistamaan, että
häneltä ostamalla säästivät ainakin kolmekymmentä prosenttia. Paroni
Hartmann katsoi häneen tuntien veljellisen ihailunsa heräävän uudelleen
tuota nokkelaa veitikkaa kohtaan. Kaksintaistelu oli lopussa, ja
Henriette oli joutunut tappiolle. Hänessä ei siis ollutkaan naista
voittamaan. Ja paronin silmissä häämötti vaatimattomasti pukeutunut
tyttö, jonka hän oli eteisen poikki kulkiessaan nähnyt vilahdukselta.
Tämä oli odottanut kärsivällisenä, pelättävänä lempeydessään.



XII.


Oli syyskuun kahdeskymmenesviides päivä, kun Aarreaitan uutta
julkisivua alettiin rakentaa. Paroni Hartmann oli lupauksensa mukaan
ottanut asian ajaakseen, ja tulos oli, että Kiinteistöpankin
viimeisessä kokouksessa oli päästy lopulliseen päätökseen. Mouret'n
unelma oli nyt vihdoinkin toteutumaisillaan ja hänen onnensa
puhkeamaisillaan täyteen kukoistukseen. Sentähden hän tahtoikin viettää
peruskiven laskemista suurenmoisesti noudattaen kaikkia sellaisissa
tilaisuuksissa tavallisia juhlamenoja. Hän jakeli lahjapalkkioita
myyjilleen ja päivälliseksi tarjottiin koko palvelijakunnalle
metsänriistaa ja samppanjaa. Kun hän kiinnitti peruskiven
laastilapiolla, hänen ilosta säteilevät kasvonsa ja hänen
voittajanryhtinsä herättivät suurta huomiota, sillä hän oli edellisinä
viikkoina ollut ärtyisällä tuulella ja kykenemätön hillitsemään
hermostuneita mielenpurkauksiaan. Juhlapäivä tuntui kumminkin
aiheuttavan hetkellisen lievennyksen hänen huoliinsa, ja osan päivää,
aina päivälliseen asti, hänen mielialansa oli hilpeä ja tasainen
niinkuin ainakin terveluontoisella miehellä. Mutta siitä lähtien, kun
hän samppanjalasi kädessä astui ruokasaliin juodakseen henkilökuntansa
onneksi, hänen salaa kalvava alakuloisuutensa tuntui taas pääsevän
valloilleen ja näkyi hänen kasvonpiirteittensä pinnistymisessä.

Seuraavana päivänä valmiiden vaatteiden osastolla Clara Prunaire koetti
tehdä Deniselle kiusaa. Hän oli vihdoinkin huomannut Colombanin
rakastuneet katseet ja sai siitä aihetta pilkata Baudun perhettä. Kun
Marguerite, joka vuoli lyijykynäänsä, sattui olemaan hänen vieressään,
hän sanoi tälle ääneen:

-- Minun alkaa käydä sääliksi ihailijaani kadun toiselta puolen,
tiedättehän. Hänen ei taida olla kovinkaan mukava mustassa puodissaan,
jossa ei käy koskaan ketään.

-- Lieneekö hän niin onnetonkaan, vastasi Marguerite. -- Hänhän menee
naimisiin isäntänsä tyttären kanssa.

-- Vai niin, Clara jatkoi, -- siinä tapauksessa olisi hauska koettaa,
eikö häntä saisi ryöstetyksi. Tekeepä oikein mieli ryhtyä siihen.

Hän jatkoi samaan suuntaan, kun huomasi minkä vaikutuksen hänen
uhkauksensa tekivät Deniseen. Tämä kyllä antoi hänelle anteeksi kaikki
rettelöt, joiden kohteena hän itse oli, mutta hän ei voinut kestää
kuolevaa Genevièveä vastaan tähdättyjä ilkeyksiä. Kun samassa eräs
ostaja saapui, Denise, joka Aurélie rouvan hetkeksi poistuttua oli
ottanut osaston johdon käsiinsä, kutsui Claran luokseen ja sanoi:

-- Neiti Prunaire, älkää loruilko tyhjiä, vaan tulkaa palvelemaan.

-- Enhän minä loruillut, väitti Clara vastaan.

-- Älkää vastatko, olkaa niin hyvä. Ja menkää heti tiedustelemaan
rouvalta hänen asiaansa.

Claran täytyi totella. Kun Denise antoi käskynsä hiljaisella ja
vakavalla äänellään, ei yksikään myyjättäristä uskaltanut panna
vastaan. Kaikki olivat nytkin käyneet vakaviksi. Marguerite oli jälleen
ryhtynyt teroittamaan kynäänsä, joka alinomaa katkeili. Hän oli
ainoa, joka hyväksyi alajohtajattaren käytöksen Mouret'ta kohtaan;
tunnustamatta kuitenkaan omaa erehdystään hän sanoi tietävänsä mihin se
johtaisi.

-- Taidatte olla vihoissanne, sanoi Denisen takana Pauline, joka kulki
osaston poikki.

Hän oli sattunut tulemaan äskeisen kohtauksen aikana ja hymyili hiljaa.

-- Täytyyhän sitä. En pysty muuten hallitsemaan tilannetta.

Valkotavaroiden myyjätär kohautti olkapäitään:

-- Itsestänne riippuu pääseminen koko valtakunnan hallitsijattareksi
milloin vain haluatte.

Hän ei kyennyt vieläkään ymmärtämään, minkä tähden ystävätär
kieltäytyi. Hän oli itse elokuun loppupäivinä viettänyt häitään Baugén
kanssa, tehnyt senkin hulluuden, kuten hän nauraen sanoi. Bourdoncle
kohteli häntä nyt hukkaan joutuneena hylkiönä, josta ei ollut enää
kauppa-alalla mihinkään. Ja hyvä oli, ettei häntä ajettu Baugén kanssa
tavaratalosta nauttimaan muualla rakkauden iloja, sillä johtokunnan
jäsenet väittivät, ettei rakkaudesta ollut kaupankäynnille muuta kuin
haittaa ja vahinkoa. Pauline koettikin käyttäytyä niin tasaisesti,
ettei ollut tuntevinaankaan Baugéta, kun he sattuivat päiväsaikaan
vastakkain. Äsken juuri hän oli joutua järjestystä valvovan isä Jouven
käsiin, kun hän pyyheliinapinon takana puheli miehensä kanssa.

-- Tuossa hän on, hän sanoi kerrottuaan tapahtuman Deniselle. -- Hän
ajaa minua takaa. Katsokaa kuinka hän nostaa suuren nokkansa pystyyn.
Varmaankin hän on saanut minusta vihiä.

Ja todellakin Jouve, valkea solmuke kaulassa, tuli juhlallisesti
pitsiosastolta vainuten rikkomusta. Mutta kun hän huomasi Denisen, hän
kyyristi huulet hymyssä selkäänsä ja jatkoi pysähtymättä matkaansa.

-- Pelastettu! kuiskasi Pauline. -- Kiitos, että panitte häneltä suun
tukkoon... Kuulkaa, jos joutuisin onnettomuuteen, niin lupaattehan,
että puhutte minun puolestani! Älkää näyttäkö nyt taas noin
kummastuneelta, tietäähän sen jokainen, että voisitte yhdellä sanalla
kääntää koko talon nurin.

Pauline palasi kiireesti takaisin osastolleen. Denise oli punastunut
noiden ystävällisten viittausten johdosta. Mutta hän aavisti jo itsekin
hämärästi valtansa. Toverien liehakoiva nöyryys oli opettanut sen
hänelle. Kun Aurélie rouva palasi ja huomasi osastossa alajohtajattaren
valvoessa vallitsevan järjestyksen ja hiljaisuuden, hän hymyili
ystävällisesti Deniselle. Hän ei kumartanut Mouret'takaan enää niin
nöyrästi kuin tätä tyttöä, joka kenties kerran oli pyrkivä hänen,
johtajattaren, paikalle. Denisen hallitusaika oli alkanut.

Bourdoncle yksin ei laskenut aseitaan. Hänen vihamielisyyteensä oli
suureksi osaksi syynä hänen luontainen vastenmielisyytensä Deniseä
kohtaan. Denisen viehätys ja yhtämittainen lempeys suututtivat häntä,
ja lisäksi hän pelkäsi Denisen vaikutusta Mouret'hen, mikä panisi koko
talon vaaran alaiseksi sinä päivänä, jolloin Mouret ei enää pystyisi
pitämään puoliaan. Hänen mielestään isännän kauppiasnero hämmentyi
tämän ala-arvoisen hellyyden vaikutuksesta. Minkä Mouret oli hankkinut
naisten kautta, oli tämän ainoan naisen tähden joutuva hukkaan.
Bourdoncle ei välittänyt itse ainoastakaan naisesta. Hän kohteli heitä
kaikkia kylmän ylenkatseellisesti niinkuin ainakin se, jolla on
ammattina elää heistä ja joka ei enää usko heihin nähtyään kaiken
heidän kurjuutensa alastomuudessaan. Asiakkaitten tuhannet eivät häntä
huumanneet, päinvastoin ne herättivät hänessä sietämätöntä inhoa.
Varsinkin hänessä herätti levottomuutta se, ettei hän voinut uskoa tuon
mahtavaksi tulleen pikku myyjättären kieltäytymistä epäitsekkääksi ja
vilpittömäksi. Hänen käsityksensä mukaan Denisen käytös oli vain
teeskentelyä, mitä taitavinta teeskentelyä. Jos Mouret jo ensi
hyökkäyksessä olisi päässyt tarkoitustensa perille, hän olisi
seuraavana päivänä unohtanut Denisen, kun nyt sitä vastoin hänen
intohimonsa kiihottuen vastarinnasta teki hänet hulluksi ja
taipuvaiseksi vaikka mihin mielettömyyteen. Turmion teitä kulkenut
nainen, joka harjoitti siveettömyyttä ammattinaan, ei olisi osannut
menetellä taitavammin kuin tämä viattoman näköinen tyttö. Siksi
Bourdonclea peloittivat hänen kirkkaat silmänsä, lempeät kasvonsa ja
luonteva käytöksensä, ikäänkuin tuon viehättävän valepuvun alla olisi
piillyt itse syöjätär, neitseellisen hempeyden alla kammottava kalma.
Kuinka päästä tuon tekopyhän juonista voitolle! Pitkin päivää
Bourdoncle väijyi häntä saadakseen hänet kiinni ja paljastaakseen
maailmalle hänen turmeluksensa. Joskus hänet varmasti yllättäisi
rakastajan seurassa ja saisi uudestaan ajetuksi pois. Silloin talo
toimisi taas tasaisesti niinkuin hyvin voideltu kone.

-- Valvokaa, herra Jouve, Bourdoncle muistutti ehtimiseen
järjestyksenvalvojalle. -- Minä kyllä sitten teidät palkitsen.

Mutta Jouve ei innostunut, sillä hänellä oli kokemusta naisista, ja hän
piti edullisempana solmia ystävyyden tuon lapsen kanssa, joka kenties
ennen pitkää oli kohoava talon hallitsijattareksi. Sievä hän oli,
vaikka häneen ei enää uskaltanut kajota. Ja tiesihän Jouve miten
saattoi käydä. Hänen pataljoonanpäällikkönsäkin oli tappanut itsensä
tytönheilakan takia, joka oli yhtä mitätön, hento ja vaatimaton kuin
tämäkin, mutta joka yhdellä katseella osasi lumota sydämet.

-- Valvonhan minä, hän vastasi. -- Mutta, kunniani kautta, en ole
saanut selville mitään.

Ja kumminkin paljon hävyttömiä juoruja oli liikkeellä tuon liehakoivan
kunnioituksen alla, joka Deniseä joka puolella ympäröi. Talossa
kerrottiin yleisesti, että Denise oli alussa lahjoittanut suosionsa
Hutinille. Kukaan ei uskaltanut väittää, että suhde vielä jatkui, mutta
huhu tiesi kertoa, että he tapasivat vielä aika ajoin toisiaan.
Delochenkin kanssa hän kuului olevan hyvissä väleissä. Heidät
tavattiin alinomaa nurkista, missä he työn aikana puhelivat. Oikea
häväistysjuttu!

-- Ette siis tiedä silkkiosaston johtajasta mitään? Ettekä pitsiosaston
myyjästä myöskään? toisti Bourdoncle.

-- En, herra, en kerrassaan mitään, väitti järjestyksenvalvoja.

Bourdoncle epäili varsinkin Delochea. Eräänä aamuna hän oli itse
yllättänyt tämän Denisen kanssa nauramassa kellarikerroksessa. Mutta
toistaiseksi hänen täytyi tunnustaa, että Denise oli hänen vertaisensa.
Hän ei enää halveksinut tätä, sillä hän tiesi, että Denise oli
tarpeeksi väkevä kukistamaan hänet itsensäkin hänen kymmenestä
palvelusvuodestaan huolimatta.

-- Pitäkää tarkkaan silmällä pitsiosaston myyjää, sanoi hän joka kerta.
-- He ovat alinomaa yhdessä. Jos saatte heidät kiinni, niin kutsukaa
minut; kyllä minä pidän lopusta huolen.

Mouret eli alituisessa tuskassa. Kuinka oli mahdollista, että tyttö
saattoi vaivata näin häntä! Hänelle muistui mieleen millainen Denise
oli ollut saapuessaan, miten hän oli vastatessaan änkyttänyt ja
joutunut kaikkien pilkan alaiseksi, miten aralta ja köyhältä hän oli
näyttänyt ja miten kuluneilta hänen paksut kenkänsä ja hänen musta
pukunsa. Hän oli ollut ruma Mouret'nkin mielestä. Hän, jolla oli
sädekehä päänsä päällä, joka paljaalla katseellaan olisi saanut hänet
notkistamaan polvensa! Ja tuo raukka oli ollut talossa viimeinen,
kaikkien komentama ja murjoma. Kuukausia hän oli itse pitänyt tätä
kokeiluvälineenään nähdäkseen miten tyttö kehittyi ja ymmärtämättä,
että pani oman sydämensä vaaran alaiseksi. Kenties sekin oli jo
rakkautta. Kenties hän oli rakastanut häntä ensi hetkestä alkaen,
silloinkin, kun luuli vain tuntevansa sääliä. Mutta tietoiseksi tämä
rakkaus oli tullut vasta sinä iltana, jolloin hän käveli Denisen
rinnalla Tuileries'n puiston kastanjapuiden alla. Siitä hetkestä alkaen
hän oli tuntenut elävänsä. Hän luuli vieläkin kuulevansa pienen
vesiputouksen kohinan ja pikkutyttöjen parvesta lähtevän raikkaan
naurun, jotka olivat sinä iltana soineet hänen korvissaan Denisen
kävellessä hänen vieressään lämpöä haihduttavien puiden siimeksessä.
Sitten hän ei enää tiennyt miten asia oli edistynyt, mutta hetki
hetkeltä hänen kuumeensa oli yltynyt, hän oli antautunut ruumiineen,
sieluineen. Kuinka se oli mahdollista, sellaiselle lapselle! Ja niin
valtaisasti vielä, että tytön ohi vilahtavan hameen kepeä tuulahdus sai
hänet horjumaan.

Kerran hän oli koettanut panna vastaan, ja vieläkin hän joskus pyrki
riuhtautumaan mielettömästä orjuudestaan. Mikä häntä sitoi? Eihän
tuolla raukalla tullessaan ollut edes kunnollisia kenkiä jalassa.
Pelkästä armosta hänet oli otettu tavaratalon palvelukseen. Jos hän
olisi ollut edes noita ruhtinaallisia kaunottaria, joiden valtikkaa
joukot kilvan kumartavat. Mutta tuollainen ihan mitätön pikkutyttö!
Hänen kasvonsakin olivat oikeastaan jokapäiväiset, kasvot, joista
kenelläkään ei ole mitään sanomista. Eikä hänen älynsäkään ollut liioin
kehuttava, sillä huonosti hän oli alussa suorittanut myyjättären
tehtävät. Mutta joka kerta vihanpurkausten jälkeen intohimo oli
Mouret'ssa syttynyt uudelleen ja hänet oli vallannut pyhäinhäväisijän
kauhu. Eikö hän siis ymmärtänyt panna arvoa noille naisen sydämen
kauneimmille aarteille, jotka piilivät tuossa nuoressa tytössä,
rohkeudelle, hilpeydelle, vaatimattomuudelle ja lempeydelle, josta
levisi niin sanomattoman suloinen tuoksu. Vaikka Denise ei heti
vetänytkään katseita puoleensa, niin hänen viehätyksensä pääsi ajan
pitkään voitolle. Jos hän suvaitsi hymyillä, hän vahvisti ainiaaksi
valtansa. Hymy loi hänen kalpeille kasvoilleen häikäisevän kirkkauden;
se säteili hänen silmistään, pilkisti posken ja leuan pehmeistä
kuopista ja heijastui kultaisena päivänpaisteena hänen ruhtinaallisesta
hiuskruunustaan. Voittajaksi hänet täytyi tunnustaa niin älyn kuin
kauneudenkin puolesta. Hänen älykkyytensä ei ollut muiden myyjättärien
pintakiiltoa, joka kosketettaessa mureni ja katosi; se lähti hänen
sisimmästään. Sentähden se ei sallinut hänen eksyä tavoittelemaan
turhamaisuuden helyjä, vaan pysytti hänen olemuksessaan alkuperäisen
rakkauden ja mehun. Sentähden juuri hänen kapean ja puhdaspiirteisen,
tahdonlujuutta ja järjestysaistia ilmaisevan otsansa takana pääsivät
kaupankäynnin kauimmalle tähtäävät periaatteet juurtumaan. Mouret olisi
tahtonut ristissä käsin pyytää häneltä anteeksi, että oli sallinut
kapinoivan ylpeytensä puhjeta herjauksiin.

Mutta eihän Denisen olisi tarvinnut kieltäytyä näin itsepintaisesti!
Mouret oli rukoillut ja tarjonnut rahaa, yhä suurempia summia. Sitten,
kun luuli tyttöä kunnianhimoiseksi, hän oli luvannut johtajattaren
paikan, milloin vain sellainen joutuisi avoimeksi. Mutta Denise vain
kieltäytyi, kieltäytyi ehtimiseen. Se oli Mouret'sta käsittämätöntä, ja
hänen intohimonsa yltyi yhä kiihkeämmäksi. Täytyihän tytön kumminkin
lopuksi taipua, sillä Mouret'n mielestä naisen järkevyys ei ollut
milloinkaan ehdotonta. Kaikki hänen pyrintönsä tähtäsivät samaa
tarkoitusta kohti, tätä ainoata hän halusi: saada hänet kerran
kotiinsa, istuttaa hänet polvelleen ja suudella hänen huuliaan. Tämä
hänen mieleensä alinomaa kohoava kuva sai veren kuohumaan hänen
suonissaan ja hänen voimattomuutensa värisytti häntä.

Näin hän kulutti päivänsä päähänpiintymänsä vallassa. Denisen kuva oli
hänellä mielessä, kun hän aamulla nousi vuoteeltaan. Hän oli uneksinut
hänestä yöllä ja tyttö seurasi häntä hänen työhuoneeseensakin, missä
hän kello yhdeksästä kymmeneen kirjoituspöytänsä ääressä pani nimeään
vekseleihin ja kuittasi laskuja; kaiken hän teki koneellisesti
kuunnellen korvissaan hiljaista ääntä, Denisen ääntä, joka lakkaamatta
kuiskasi hänelle levollisen kieltonsa. Kymmeneltä, kun hän meni
neuvottelukokoukseen, jossa hänen tuli toimia ministeristönsä, talon
kahdentoista osakkaan, puheenjohtajana ja ratkaista heidän
kanssaan kaikenmoisia sisäistä järjestystä, varaston hankintaa ja
tavaranäyttelyjä koskevia kysymyksiä, tytön kuva oli hänen vieressään
hymyillen hänelle kirkasta hymyään, silloinkin, kun hänen tuli selvitä
mitä mutkallisimmista rahaa koskevista pulmista sekoittaen lempeän
äänensä laskelmiin. Kokouksen päätyttyä se lähti hänen kanssaan
toimittamaan toimistojen ja osastojen jokapäiväistä tarkastusta ja
palasi iltapäivällä hänen mukanaan johtokunnan kokoushuoneeseen, jossa
se seisoi hänen nojatuolinsa vieressä, kun hän kello kahdesta neljään
otti vastaan Ranskan kaikilta suunnilta saapuneita tehtailijoita,
pankkimiehiä, keksijöitä, kun hän välitti rikkauden ja älykkyyden
vuorovaikutusta, pani miljoonat kiertoon ja valmisteli Pariisin
suurimmat kauppayritykset. Jos hän lausuessaan mahtisanansa jonkin
teollisuudenhaaran kannattamiseksi tai lakkauttamiseksi hetkeksi unohti
tytön kuvan, niin hänen sydämensä vavahdus toi sen heti uudelleen hänen
mieleensä; silloin hänen äänensä katkesi ja intonsa sammui. Turhaa oli
rikkauksien haaliminen, kun Denise ei suostunut jakamaan niitä hänen
kanssaan. Vihdon viiden aikaan, kun hänen kätensä jälleen alkoi
toimittaa koneellista allekirjoittamistyötä, kuva kohotti vaativasti
päätään ottaakseen hänet kokonaan haltuunsa ja pitääkseen hänestä
kiinni yön yksinäisten ja intohimon hehkuttamien tuntien kestäessä.
Seuraavana päivänä sama meno alkoi uudestaan ja sama hento tyttö
raskautti mahtavaa työtaakkaa raastavalla tuskalla.

Mutta kumminkaan hänen kurjuutensa ei koskaan tuntunut niin suurelta
kuin silloin, kun hän jokapäiväisellä tarkastusmatkallaan kiersi
tavarataloa. Hän, tuon jättiläiskoneen rakentaja, koko tämän
yhdyskunnan mahtava hallitsija, oli tukehtumaisillaan tuskasta vain
sentähden, ettei tuollainen pikkutyttö huolinut hänestä. Häntä hävetti
ja harmitti tuska, josta hän ei päässyt vapaaksi. Välillä se tuntui
niin vahvana, että häntä kerrassaan inhotti suurenmoinen komeus, jonka
hänen silmänsä kohtasivat avarissa halleissa. Toisinaan hän taas olisi
tahtonut laajentaa valtaansa niin suunnattomaksi, että tyttö olisi
myöntynyt ihailun ja pelon valtaamana.

Kellarikerroksessa hän pysähtyi katsomaan liukurataa. Se oli yhä vielä
samassa paikassa Neuve-Saint-Augustininkadun varrella, mutta sitä oli
täytynyt laajentaa, niin että se nyt näytti virran uomalta, jota myöten
tavaroiden keskeytymätön tulva kohisi. Sinne saapui rikkauksia maailman
kaikista ääristä. Kuormarattaiden pitkät jonot kuljettivat niitä
kaikilta asemilta laatikoittain ja tukuttain kyllästymättömän talon
kitaan heitettäviksi. Mutta Mouret ajatteli katsoessaan tuon kuohuvan
tavarakosken rientoa, että hän, joka yhtenä maailman mahtavana hallitsi
kansansa yhteisomaisuudesta osaansa ja osoitti kädellään Ranskan
teollisuudelle suuntaa, ei ollut tarpeeksi rikas ostamaan halvan
myyjättärensä suudelmaa.

Sitten hän meni tavaroiden vastaanottotoimistoon, joka sijaitsi nykyään
Monsignynkadun puoleisessa pohjakerroksen osassa. Kaksikymmentä pöytää
seisoi rinnan kellariluukuista lähtevän kalpean päivän valossa, ja
kokonainen apulaisten paljous tunkeili niiden ympärillä tyhjentäen
laatikoita, tarkastaen lähetyksiä ja merkiten numeroita. Lakkaamatta,
muista äänistä erottuen kuului liukuradan jyrinä. Osastojen johtajat
pysähdyttivät hänet matkalla, sekavia kysymyksiä piti ratkaista,
laskuja hyväksyä. Hänen silmiensä edessä täyttyi kellariholvin pohjukka
verrattomista aarteista; hohtavat silkkikankaat, valkeat palttinat,
kirjavat kasat, missä turkikset ja pitsi yhtyivät hyllyväksi
sekasotkuksi, pariisilaiset korutarvikkeet ja itämaiset verhot
levittivät loistettaan. Hitaasti hän astui sikin sokin viruvien
rikkauksien keskellä. Kaikki nämä komeudet kannettaisiin ylös lisäämään
näyttelyjen loistoa ja lennättämään rahaa kassakomeroiden arkkuihin
kadotakseen sitten teille tietymättömille tavarataloa pyyhkäisevän
viiman mukana. Mutta Mouret ajatteli, että oli tarjonnut sydämensä
lemmitylle silkit ja sametit, kaiken, mitä nuori nainen saattoi haluta,
otettaviksi täysin käsin noista suunnattomista tavaramääristä ja että
tuo pieni, vaaleatukkainen tyttö oli sittenkin vastannut hänelle
kieltävästi.

Hän meni pohjakerroksen toiseen päähän luomaan silmäyksen lähettämöön.
Hänen täytyi vaeltaa loppumattomia kaasun valaisemia käytäviä, joiden
oikealla ja vasemmalla puolen kohosi varastosuojukset, kokonainen
maanalainen liikekortteli, moniosastoinen niinkuin ylhäälläkin oleva.
Kauempana hän kulki lämpöuunin ohitse ja vielä kauempana hän sivuutti
palovartijan, joka valvoi rautahäkkiin suljettua mittaria. Lähettämössä
lajittelupöydät olivat tavaralähetyksiä täynnä, ja yhä lisää tuli
hisseillä laatikoita, kääröjä ja rasioita. Campion, toimiston
päällikkö, teki hänelle selkoa henkilökuntansa toiminnasta, ja hänen
kaksikymmentä alaistaan lajittelivat lähetyksiä Pariisin eri
kaupunginosien mukaan merkittyihin komeroihin, joista miehet
toimittivat ne kadulla odottaviin vaunuihin. Sielläkin oli sietämätön
melu. Kadunnimiä huudeltiin, käskyjä lennätettiin, muistutettiin
varovaisuudesta, meluttiin ja riehuttiin kuin ankkuria nostavassa
laivassa. Mouret katseli hetken aikaa kuinka tavaratalo työnsi kadulle
tavarat, joita hän käytävien toisessa päässä oli nähnyt sen nielevän ja
joita se ei enää tarvinnut, kun oli saanut niistä kaipaamansa kullan.
Mutta katse hänen silmissään oli eloton ja tyhjä. Mitä tuossa
suunnattomassa lähettämisessä enää oli sille, joka olisi halunnut
jättää kaiken ja lähteä kauas vieraille maille vähäisen tyttösen
itsepintaista kieltoa pakoon?

Sitten hän nousi portaat yläkerrokseen ja jatkoi kiertokulkuaan
liikkuen ja puhellen rajusti, hakien turhaan lievennystä. Toisessa
kerroksessa hän tarkasti tilaustoimiston, tuskastui, haki syytä riitaan
ja pauhasi koneensa tasaista ja säntillistä käyntiä vastaan, vaikka
juuri tämä säntillisyys oli hänen itsensä suunnittelema. Tilaustoimisto
kävi päivä päivältä tärkeämmäksi. Se tarvitsi jo kaksisataa henkilöä,
joista toiset avasivat, lukivat ja lajittelivat kotimaasta ja
ulkomailta saapuneet kirjeet ja toiset keräsivät kirjeiden numeroilla
merkittyihin lokeroihin tilatut tavarat. Kirjeiden luku oli
lisääntynyt, niin ettei niitä enää jaksettu laskea. Nyt ne punnittiin,
ja oli päiviä, jolloin niiden paino nousi sataan naulaan. Kiireisesti,
kuumeen ajamana hän kulki toimiston kolmen huoneen läpi ja kyseli
Levasseurilta kirjeiden painoa. Milloin niitä oli kahdeksankymmentä
naulaa, milloin yhdeksänkymmentä, maanantaisin sata, mutta aina luku
oli kohoamaan päin, ja Mouret'n olisi pitänyt olla siitä mielissään.
Mutta hän tuskin kuuntelikaan hermostuen melusta, joka kantautui
viereisestä huoneesta, missä naulattiin pakkilaatikoita. Hän meni pois,
jatkoi matkaansa osastolta osastolle voimatta riistäytyä irti
piintyneestä mielikuvasta, joka tuntui kaivautuvan yhä syvemmälle hänen
tajuntaansa, ja sitä myöten kun hänen ulkonainen mahtavuutensa ilmeni
hänen tavaratalonsa järjestelmällisyydessä ja henkilökuntansa
lukuisuudessa, hänen sisäinen hervottomuutensa kävi hänelle
yhä sietämättömämmäksi. Koko Eurooppa tilasi häneltä, hänen
kirjeenvaihtonsa kuljettamiseen tarvittiin erityiset postivaunut, mutta
Denise vastasi kieltävästi, aina vain kieltävästi.

Mouret palasi jälleen alas, pistäytyi keskuskassaan, missä neljä
kassanhoitajaa piti huolta kahdesta jättiläismäisestä kassakaapista,
joihin edellisenä vuonna oli kertynyt kahdeksankymmentäkahdeksan
miljoonaa. Hän vilkaisi laskujen tarkistustoimistoon, jossa
kaksikymmentäviisi tunnollisimpien joukosta valittua virkailijaa teki
työtään. Hän kävi toimistossa, jossa kolmekymmentäviisi nuorta,
kirjanpidon alokkaita, tarkasti kuitteja ja laski myyjille tulevia
prosentteja. Hän palasi takaisin keskuskassaan, hermostui
kassakaapeista ja miljoonista, joiden hyödyttömyys oli tehdä hänet
hulluksi. Denise vastasi kieltävästi, aina vain kieltävästi.

Tuo horjumaton kielto vainosi Mouret'ta joka paikassa, toimistoissa,
myyntiosastoilla ja saleissa, koko talossa. Hän kiiruhti
silkkiosastolta verkaosastolle, valkeiden kankaiden osastolta
pitsiosastolle; hän kiipesi portaita, harppoi riippusiltoja, tarkasti
ja tutki yksityiskohtia, kiihkoilijan tuskaisella levottomuudella.
Arvaamattomasti hän oli laajentanut taloa; hän oli luonut uusia
osastoja, anastanut uusia alueita, vetänyt uusia teollisuuden haaroja
hallituspiiriinsä, mutta hänen voimansa pysähtyivät tuohon
järkähtämättömään kieltoon. Hänen henkilökuntansa olisi voinut asuttaa
pienen kaupungin. Myyjien luku nousi tuhanteenviiteensataan ja
virkailijain tuhanteen, joista oli tarkastajia neljäkymmentä
ja seitsemänkymmentä kassanhoitajaa; keittiöt yksin antoivat
työtä kolmellekymmenellekahdelle miehelle ja sanomalehti- ja
muut ilmoitukset kymmenelle; livreepukuisia asiapoikia oli
kolmesataaviisikymmentä ja palokuntalaisia kaksikymmentäneljä.
Monsignynkadun varrella sijaitsevissa suurenmoisissa tallirakennuksissa
oli sataneljäkymmentäviisi hevosta, jotka komeutensa puolesta olivat
kuuluisia kaupungissa. Tavaravaunuja, jotka tavaratalon alkuaikoina
olivat herättäneet suurta huomiota naapuristossa, oli nyt
kuusikymmentäkaksi. Niitä oli pieniä ja suuria, yhden ja kahden hevosen
vetämiä. Ne kiersivät jatkuvasti Pariisin katuja säntillisten,
mustapukuisten kuskien ajamina. Kautta kaupungin ne kuljettivat Naisten
Aarreaitan kullalta ja purppuralta hohtavaa kilpeä. Ne kävivät jopa
linnoitusten ulkopuolella, kiersivät maaseutua; niitä tapasi Bicètren
rotkoteillä ja pitkin Marnen jyrkkiä rantoja aina Saint-Germainin
metsäisiin seutuihin saakka. Keskelle asumattomia ketoja, missä luonnon
rauha ja hiljaisuus vallitsi, ne ilmestyivät päivänpaisteisille teille
komeiden hevosien vetäminä. Mouret oli unelmoinut lähettää ne vielä
kauemmas, naapuridepartementteihin, hän oli halunnut niiden vierivän
Ranskan kaikkia teitä maan toiselta rajalta toiselle. Mutta hänen
intonsa oli laimennut. Hän ei käynyt enää katsomassa hevosiaankaan,
joista hän oli ollut niin ylpeä. Mitä hän välitti maailman
valloittamisesta, kun tuo kielto sulki häneltä tien.

Kun hän saapui illalla Lhommen kassalle ja tapansa mukaan
loi silmäyksen rautakärkeen pistettyyn lehteen, missä päivän
rahallinen tulos oli luettavana, niin tuo luku, joka vähintään
nousi yhteen- ja usein, suurina näyttelypäivinä kahdeksaan- tai
yhdeksäänsataantuhanteen, ei enää liehunut ilonviirinä hänen
silmissään; hän katui päinvastoin, että oli vilkaissut siihen, sillä se
nostatti hänessä katkeruutta, vihaa ja inhoa rahaa kohtaan.

Mutta Mouret'n kärsimys oli käyvä vielä suuremmaksi, kun hän tuli
mustasukkaiseksi. Eräänä aamuna ennen kokousta Bourdoncle uskalsi
huomauttaa hänelle, että valmiiden vaatteiden osaston alajohtajatar
piti häntä pilkkanaan.

-- Kuinka niin? Mouret kysyi mennen aivan kalpeaksi.

-- Vielä kysytte. Ei häneltä ihailijoita puutu.

Mouret pakottautui hymyilemään.

-- En minä hänestä välitä enää. Voitte kertoa mitä tiedätte...
Ihailijoitako?

-- Niin kyllä, muun muassa Hutin, ja sitten Deloche pitsiosastolta, tuo
pitkä tolvana... Niin ainakin sanotaan, enhän minä ole nähnyt. Mutta
päivänselvää kuuluu olevan.

Syntyi hiljaisuus. Mouret oli järjestävinään papereitaan, jottei
Bourdoncle huomaisi miten hänen kätensä vapisivat. Sitten päätään
nostamatta hän sanoi:

-- Täytyy saada todisteita... Hankkikaa minulle todisteita... Toistan
sen vielä, minä en välitä hänestä. Minua suututtaa jo koko tyttö. Mutta
emmehän voi hyväksyä sellaista käytöstä talossamme.

Bourdoncle vastasi:

-- Olkaa huoleti, kyllä minä hankin todisteita. Ei aikaakaan niin
saatte. Pidän häntä silmällä.

Mouret menetti viimeisenkin malttinsa. Hän ei uskaltanut enää ottaa
asiaa puheeksi, vaan eli alituisessa ratkaisevan käänteen pelossa.
Sydäntä kouristavan tuskan vaikutuksesta hän muuttui julmaksi. Hän ei
yllyttänyt enää Bourdonclea syyllisten kimppuun; hän julisti itse
rangaistuksensa tietämättä armosta vain päästääkseen vihansa ilmoille
ja käyttääkseen valtaansa johonkin, kun hänellä ei ollut siitä apua
ainoan toiveensa tyydyttämiseksi. Jokainen hänen tarkastuskiertonsa
tuotti joukoittain uhreja. Kun hän näyttäytyi, niin pelon väristys
kulki osastolta osastolle. Talven kuollut aika oli juuri alkamassa ja
osastot oli lakaistava puhtaiksi, liika väki työnnettävä kadulle.
Mouret oli ensin aikonut erottaa Hutinin ja Delochenkin; mutta sitten
hän muutti mieltään ja päätti viivytellä kostonsa toimeenpanemisessa,
kunnes oli saanut todisteensa. Mutta hän pani muut maksamaan heidän
puolestaan ja piti niin kovaa kuria, että henkilökunta oli aivan
kauhuissaan. Ja illalla, jäätyään yksin, kyyneleet turvottivat hänen
silmäluomensa.

Eräänä päivänä varsinkin riehui rajuilma. Muuan järjestyksenvalvoja oli
sanonut huomanneensa, että Mignot, käsineosaston myyjä, varasti. Hänen
pöytänsä ympärillä kuljeskeli oudonnäköisiä tyttöjä. Yksi heistä oli
vangittu, ja tutkimuksissa oli käynyt ilmi, että tällä oli vaatteitten
alla kuusikymmentä paria käsineitä. Käsineosastoa oli alettu pitää
silmällä ja nyt Mignot oli saatu kiinni verekseltä, kun hän koetti
auttaa pitkän, Louvresta erotetun myyjättären yritystä varastaa. Hän
oli koettavinaan tälle käsineitä ja viivytteli, kunnes nainen oli
saanut piiloon monta paria, minkä jälkeen hän saattoi tämän kassaan
maksamaan yhdestä parista. Mouret sattui olemaan juuri silloin
saapuvilla. Ylipäänsä hän ei sekaantunut näihin asioihin, jotka olivat
sangen tavallisia, sillä huolimatta talon säännöllisestä toiminnasta
muutamilla osastoilla vallitsi epäjärjestys, ja harvoin kului
viikkoakaan, ettei jotakin myyjää erotettu varkaudesta syytettynä.
Johtokuntakin piti niin paljon kuin mahdollista varkaudet salassa eikä
ilmoittanut niitä poliisille, sillä pidettiin tarpeettomana paljastaa
yleisölle tämä suurmyymälöiden surkea epäkohta. Mutta sinä päivänä
Mouret halusi suuttua ja kohteli ankarasti kaunista Mignot'ta, joka
vapisi pelosta, kasvot kalpeina ja jäykkinä.

-- Poliisi! hän ärjyi muiden myyjien kuullen. -- Kuka tuo nainen on?...
Vannon, että haetan poliisin, jos ette puhu totta.

Nainen oli tuotu paikalle, ja kahden myyjättären käskettiin riisua
häneltä vaatteet.

Mignot sammalsi:

-- Herra, en tunne sen enempää häntä... Itse hän on tullut...

-- Älkää valehdelko, Mouret keskeytti vielä kiivaammin. -- Eikö täällä
ole ketään, joka antaisi roistot ilmi. Tässä ollaan rosvojen pesässä;
kilvan ryöstetään ja varastetaan. Kaikki on tarkastettava kun menevät
kotiin.

Kuului hiljaista nurinaa. Ostajat, joita oli kolme tai neljä
lähettyvillä, katsoivat hämmästyneinä toisiinsa.

-- Hiljaa! kiljaisi Mouret raivoissaan, -- tai heitän kaikki kadulle.

Mutta Bourdoncle oli rientänyt saapuville peläten häväistysjuttua. Hän
kuiskasi Mouret'n korvaan, että asia herätti liian suurta huomiota, ja
tämä suostui vihdoin lähettämään Mignot'n järjestyksenvalvojien
toimistoon, joka sijaitsi alakerrassa Gaillonin aukiolle avautuvan oven
vieressä. Varkaudesta kiinni saatu nainenkin oli siellä pukemassa
vaatteita päälleen. Hän oli maininnut Albert Lhommen nimen, ja Mignot,
jolta asiaa uudestaan tiukattiin, joutui aivan hämilleen, itki ja
vakuutti, ettei ollut syyllinen. Albert Lhomme lähetteli ystävättäriään
hänen luokseen; alussa hän oli vain esittänyt heille edullisia
kauppoja, ja sitten kun hän huomasi heidän varastavan hänen asiansa
näyttivät jo niin epäilyttäviltä, ettei hän uskaltanut enää kertoa
johtajille. Ja varastivathan muutkin, milloin milläkin tavalla. Toiset
salasivat luetellessaan kassalla ostoksia ja jakoivat kassanhoitajan
kanssa voiton, toiset vaativat takaisin rahat tavaroista, jotka muka
oli palautettuja, toiset varastivat suoraan tavaroita, joita he illalla
pois mennessään käärivät vyötäisilleen, kätkivät takkinsa alle tai
pistivät housunlahkeeseen. Oli olemassa oikea varasliitto, jo
neljäntoista kuukauden ajan Mignot ja muut siihen kuuluvat, joita hän
ei suostunut nimittämään, olivat tehneet Albertin kassalla arveluttavia
ilmoituksia ja hävittäneet summia, joiden määrästä ei koskaan päästy
selville.

Mutta uutinen Mignot'n ilmiannoista kiersi jo osastoja. Ne, joilla oli
huono omatunto, odottivat vavisten kuulustelun seurauksia, ja
rehellisimmätkin pelkäsivät kohtauksesta johtuvaa suursiivousta.
Albertin oli nähty menevän järjestyksenvalvojien toimistoon; sitten isä
Lhomme oli kiitänyt samaan suuntaan kasvot tulessa ja raskaasti
hengittäen kuin halvaukseen taipuvainen. Vihdoin Aurélie rouvakin oli
kutsuttu kuulusteltavaksi, mutta hän oli häväistyksestä huolimatta
astunut tietään pää pystyssä, kasvot pulleina ja kalpeina kuin
vahanaamari. Tutkimus kesti kauan, eikä kukaan saanut koskaan tietää
yksityiskohtaisesti, mitä siinä kävi ilmi. Kerrottiin, että valmiiden
vaatteiden osaston johtajatar oli antanut pojalleen sellaisen
korvapuustin, että onnettomalta oli ollut vähällä katketa niska, kun
taas isä parka itki ja voivotteli ja Mouret armonantajan tavoistaan
poiketen kiroili kuin ajurinrenki ja tahtoi välttämättä haastaa
syylliset oikeuteen. Häväistysjuttu saatiin kumminkin estetyksi ja
Mignot yksin erotettiin heti. Albert katosi vasta kaksi päivää
myöhemmin. Äiti oli epäilemättä saanut aikaan, ettei perhettä häväisty
panemalla rangaistusta toimeen välittömästi. Mutta tavaratalo oli vielä
monta päivää tämän jälkeen kuohuksissa, sillä Mouret kiersi taloa katse
täynnä uhkauksia ja karjuen jokaiselle, joka vain uskalsi nostaa
silmänsä.

-- Mitä te siellä kärpäsiä tähystelette... Käykää kassaan!

Lopulta onnettomuus kohtasi Hutiniakin. Favier, joka oli päässyt
alajohtajaksi, oli jo kauan tehnyt salaista työtä hankkiakseen
itselleen esimiehensä paikan ja noudatti siinä alempiarvoisten ainaista
menettelyä. Kaikkia keinoja oli koeteltu, ilkeämielisiä tiedotuksia oli
toimitettu johtokunnalle ja satimia viritetty osastonjohtajan
kompastuttamiseksi. Kun Mouret sitten eräänä aamuna kulki silkkiosaston
kautta, hän pysähtyi kummastuneena nähdessään Favier'n kirjoittavan
uusia hintalappuja mustiin samettipakkoihin.

-- Minkätähden alennatte hinnat? hän kysyi. -- Kuka on antanut teille
käskyn?

Alajohtaja, joka oli koettanut pitää niin suurta melua kuin suinkin
kiinnittääkseen itseensä ohikulkevan isännän huomion ja saadakseen
aikaan rettelöitä, oli ihmettelevinään kysymystä.

-- Herra Hutin tietysti.

-- Herra Hutinko?... Missä hän on?

Kun Hutin oli haettu tavaroiden vastaanottotoimistosta, rajuilma
puhkesi. Mitä, itsestäänkö hän uskalsi alentaa hinnat! Nyt oli Hutinin
vuoro hämmästyä. Eihän hän ollut käskenyt alentaa; hän oli vain
keskustellut Favier'n kanssa mahdollisesta alennuksesta antamatta
käskyä. Favier sanoi, ettei hän valitettavasti voinut olla asiasta
johtajan kanssa yhtä mieltä. Kumminkin hän suostui ottamaan virheen
syykseen, jos hän sillä saattoi pelastaa johtajan kiusallisesta
tilanteesta. Tästä asia sai vakavan käänteen.

-- Kuuletteko, herra Hutin! Mouret huusi. -- En ole koskaan suvainnut
tällaisia omavaltaisia hankkeita... Hinnoista päätämme me yksin.

Hän jatkoi katkeralla äänellä loukkaavia huomautuksiaan, mikä
hämmästytti myyjiä, sillä tavallisesti tällaisia asioita ei pohdittu
kaikkien kuullen, ja saattoihan tämä verraten vähäinen erehdys johtua
väärinkäsityksestä. Näytti siltä kuin Mouret halusi tyydyttää salaista
vihaansa Hutinia kohtaan. Nyt hän oli vihdoinkin tavannut virheestä
Hutinin, jolle Denisen sanottiin lahjoittaneen lempensä, ja oli saanut
aihetta näyttää kuka täällä oli herra. Ja hän liioitteli asiaa mennen
niin pitkälle, että syytti Hutinia epärehellisyydestä.

-- Johtaja, Hutin toisti, -- aikomukseni oli ehdottaa teille tätä
hinnanalennusta... Tiedätte itsekin, että se on välttämätön, sillä
sametilla ei ole ollut menekkiä.

-- Hyvä on, sanoi Mouret tahtoen lopuksi tuntuvasti loukata miestä. --
Otamme asian toiste puheeksi. Mutta pysykää vastedes alallanne, jos
tahdotte jäädä taloon.

Hän käänsi selkänsä. Hutin purki vimmoissaan vihaansa Favier'lle, koska
muita ei ollut saapuvilla, vannoen, että hän aikoi sinkauttaa
erohakemuksensa vasten tuon heittiön kasvoja. Sitten hän ei puhunut
enää erosta, vaan alkoi penkoa kaikkia inhoittavia juoruja, joita
myyjien kesken kerrottiin esimiehistä. Favier puolustautui silmät
kiiluen ja piti juhlallisia puheita myötätunnostaan. Hänen oli ollut
pakko vastata, eikö niin? Ja kuka olisi voinut odottaa sellaisia
seurauksia niin vähästä asiasta. Mikä isäntää nykyään vaivasi? Hänen
kanssaan oli mahdotonta tulla toimeen.

-- Mikäkö häntä vaivaa? Hutin sanoi. -- Eipä se mikään salaisuus liene.
Onko se minun syyni, että tuo valmiiden vaatteiden osaston hupakko
vetää häntä nenästä!... Siitä kaikki johtuu. Hän tietää, että minäkin
olen saanut osani tuon neitosen suosiosta, ja se ei ole hänelle
mieleen. Tai sitten neiti itse tahtoo heittää minut kadulle, siksi että
läsnäoloni on hänelle epämukavaa. Mutta totta tosiaankin, kyllä se
lörppö saa vielä katua, jos joutuu minun kynsiini.

Kaksi päivää myöhemmin, kun Hutin meni valmiiden vaatteiden osaston
ompeluhuoneeseen, joka sijaitsi ullakkokerroksessa, ehdottamaan
ompelutytön ottamista, hän hämmästyksekseen huomasi Denisen ja Delochen
avonaisen ikkunan edessä niin perin tärkeässä ja tuttavallisessa
keskustelussa, etteivät he huomanneetkaan häntä. Hänelle tuli heti
mieleen, että heidät oli ilmiannettava, kun hän ihmeekseen huomasi
Delochen itkevän. Silloin hän meni hiljaa pois. Kun hän portaissa
tapasi Bourdonclen ja Jouven, hän kertoi heille keksimänsä jutun
ullakolla olevasta tulensammutuskojeesta, josta ovi oli lähtenyt irti,
saadakseen heidät kiipeämään ylös ja yllättämään ikkunan luona
juttelevat. Suunnitelma onnistui, ja Bourdoncle huomasi heidät
ensimmäiseksi. Hän pysähtyi ja antoi Jouvelle käskyn hakea Mouret
jääden itse valvomaan. Jouven täytyi totella vastoin tahtoaan, sillä
hän olisi ollut mielellään sekaantumatta koko asiaan.

Täällä ei paljoa tiennyt Naisten Aarreaitan kuohuvasta elämästä, sillä
paikka oli niin syrjässä, että sinne harvoin eksyi ketään. Täytyi
kulkea monet portaat ja käytävät. Työhuoneet olivat ullakolla, missä
aukeni pitkä jono matalia, suurilla kattoikkunoilla varustettuja
huoneita, joissa oli vain pitkät pöydät ja raskaat rautauunit. Näissä
huoneissa alusvaatteiden ompelijat, pitsien ja mattojen kutojat,
naistenräätälit ja muut vastaavat työntekijät viettivät kesänsä ja
talvensa tukahduttavassa kuumuudessa. Ne harvalukuiset asiakkaat, jotka
saatettiin tänne jotakin tilausta varten, pysähtyivät hengästyneinä ja
eksyksissä kierreltyään mielestään tuntikausia sekavassa sokkelossa ja
jouduttuaan pelottavan kauas kadusta. Päästäkseen siihen syrjäiseen
ikkunakomeroon, missä Denise ja Deloche seisoivat, täytyi sivuuttaa
koko tämä huonejono ja sitten vielä kääntyä vasemmalle ja nousta viisi
porrasta.

Monta kertaa Deloche jo oli odottanut Deniseä täällä. Alajohtajattarena
tämän täytyi välittää kaikki osaston ja työhuoneen väliset asiat, ja
hän kävi usein antamassa käskyjä mallipukujen korjaamisessa; muita
töitä ylhäällä ei tehtykään. Nytkin Deloche oli pitänyt silmällä
milloin Denise lähti ylös, ja päästyään tekosyyllä lähtemään
osastoltaan hän oli juossut hänen jälkeensä ollen sitten suuresti
hämmästyvinään, kun tapasi hänet ompeluhuoneen ovella. Denisen täytyi
nauraa. Olisi voinut luulla, että he olivat edeltäpäin sopineet
tapaamisesta. Käytävä, jossa he keskustelivat, rajoittui toiselta
puolen talon vesisäiliöön, äärettömän suureen, rautapellistä
rakennettuun kuutioon, joka sisälsi kuusikymmentätuhatta litraa vettä.
Sen yläpuolella oli katolla toinen yhtä suuri säiliö, jolle pääsi
nousemaan rautatikkaita myöten. Deloche jäi puhelemaan nojautuen
toisella olkapäällään vesisäiliöön, sillä hänen suuri, väsymyksen
runtelema ruumiinsa kaipasi tukea. Kuului hiljaista vedenkohinaa, joka
muistutti vienoa, salaperäistä laulua. Syvästä hiljaisuudesta
huolimatta Denisen valtasi levottomuus, sillä hän oli luullut näkevänsä
varjon vilahtavan vaaleankeltaiseksi maalatulla seinällä. Mutta kohta
pelko haihtui, ja he siirtyivät ikkunan luo, mihin nojautuen he
unohtivat ajan muistellessaan lapsuuttaan ja kotiseutuaan. Heidän
allaan levisi keskusgallerian lasinen laki kattojen reunustamana
muistuttaen vuorten ympäröimää järveä. Muuta ei sitten näkynytkään kuin
taivas, joka kiitävine hattaroineen kuvastui liikkumattomana päilyvään
lasiseen pintaan.

Deloche puhui Valognes'ista.

-- Olin kuuden vuoden vanha, hän sanoi, -- kun äitini vei minut
mukaansa Valognes'in markkinoille. Tiedättehän, että sinne on
Brinquebecistä runsaasti kolmetoista kilometriä, ja meidän täytyi
lähteä matkaan jo viideltä aamulla. Brinquebec on sangen kaunista
seutua. Oletteko käynyt siellä?

-- Olen, olen kyllä, sanoi Denise, katsellen kaukaisuuteen. -- Olen
käynyt siellä kerran aivan pienenä... Nurmikkojen reunustamia teitä,
eikö niin? Ja siellä täällä lampaita laitumella kaksittain toisiinsa
kytkettyinä...

Hän vaikeni. Sitten hän jatkoi epämääräisesti hymyillen:

-- Meidän puolellamme tiet kulkevat peninkulmittain aivan suorina ja
niiden kummallekin puolelle on istutettu puita, jotka varjostavat
tietä... Ja sitten meillä on nurmikkoja, joiden ympärillä on
pensastoja, korkeampia kuin minä, ja aitauksissa on hevosia ja lehmiä.
Pieni jokikin siellä on, ja eräässä paikassa, jonka tunnen, vesi on
sangen kylmää pensaikon suojassa.

-- Aivan niinkuin meilläkin, Deloche huudahti ihastuneena. --
Nurmikkoja joka paikassa, ja jokainen istuttaa orapihlajaa ja jalavaa
oman palstansa ympärille. Ja siellä on aivan kuin kotonaan tuossa
vihannuudessa, jonka vertaista ei Pariisissa ole. Hyvä Jumala, kuinka
hauskaa oli leikkiä vasemmanpuoleisella solatiellä, joka vei myllylle.

Kaiho katkaisi äänen, ja heidän katseensa kiintyivät päivänpaisteessa
säteileviin lasiruutuihin. Tuosta häikäisevän kirkkaasta pinnasta
kajasti heille loppumattomia vihreitä laitumia, Cotentinin laitumia,
joille valtameri hengitti kosteutta ja missä kepeän kuultava sumu
hukutti taivaanrannan sinertävän harson peittoon. Alhaalla,
suunnattoman rautaisen rungon kannattamien holvien alla,
silkkikankaiden hallissa myynti jatkui mylvien, koko talo tärisi
huohottavan koneen jyskeestä, ihmisjalkojen astunnasta, myyjien
kiireisestä häärinästä, koko tuon kolmeenkymmeneentuhanteen nousevan
joukon hehkuvasta elämästä. Ja tuntiessaan tuon kattoja tärisyttävän
melun läheisyyden Denise ja Deloche harhailivat mielikuvituksensa
kannattamina yksinäisiä polkuja, kuulivat ulapalta eksyneiden tuulien
kahisevan heinikossa ja humisevan suurten puiden latvoissa.

-- Hyvä Jumala, neiti, kuiskasi äkkiä Deloche, -- miksi ette tahdo olla
minulle kiltti!... Minähän rakastan teitä niin suuresti.

Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, ja kun Denise teki liikkeen
keskeyttääkseen, hän jatkoi:

-- Ei, antakaa minun vielä kerran sanoa teille miten asiat ovat. Mehän
sopisimme niin hyvin yhteen. Meillä olisi niin paljon puhumista
keskenämme, kun olemme samalta puolelta kotoisin.

Nyyhkytykset estivät häntä jatkamasta, ja Denise sai tilaisuuden puhua:

-- Te ette ole nyt järkevä, hän sanoi. -- Olitte luvannut minulle,
ettette ottaisi asiaa puheeksi... Mahdotonta se on. Pidän teistä
paljon, te olette kelpo mies, mutta en tahdo luopua vapaudestani.

-- Niin, niin, tiedän sen. Ette te voi rakastaa minua. Sanokaa pois
vain! Minä ymmärrän ettei minussa ole mitään rakastettavaa... Minulla
ei ole elämässäni ollut kuin yksi ainoa onnenhetki, sinä päivänä,
jolloin tapasin teidät Joinvillessa, muistattehan? Kulkiessani
rinnallanne puiden alla, jossa oli niin pimeä, luulin kerran tuntevani,
että kätenne vavahti. Ja olin tarpeeksi tyhmä ajatellakseni...

Mutta Denise keskeytti uudestaan. Hänen tarkka korvansa oli erottanut
käytävästä askelia.

-- Kuulkaa, hän sanoi, -- siellä liikkuu joku.

-- Eikö mitä, Deloche rauhoitti estäen häntä poistumasta. -- Säiliöstä
se kuului. Siitä lähtee aina niin outoja ääniä; luulisi melkein, että
siellä on ihmisiä.

Ja hän jatkoi hiljaisia, arkoja tunnustuksiaan. Denise ei kuunnellut
enää. Hänen ajatuksensa menivät omia teitään, ja hän katseli
hajamielisesti Naisten Aarreaitan kattoja. Lasikattoisen hallin
oikealla ja vasemmalla puolen levisi toisia gallerioita ja toisia
auringonpaisteessa hohtavia halleja, joita halkoivat suorat
ullakko-ikkunarivit, tasaiset niinkuin kasarmirakennuksessa. Kattojen
rautaiset harjat kohosivat ilmaan, tikapuiden ja siltojen ääriviivat
kuvastuivat sinitaivasta vasten, keittiöiden savutorvista tuprusi
paksua tehtaanuunin savua, ja suuri, kuutionmuotoinen vesisäiliö
valurautapylväittensä varassa kohosi oudonmuotoisena ihmisen ylpeyden
pystyttämänä raakalaisrakennuksena. Ja kauempana kohosi mahtava
Pariisi.

Kun Denisen ajatukset palasivat kehistä, joissa ne olivat yksin
liidelleet, hän huomasi, että Deloche oli tarttunut hänen käteensä, ja
kun hän näki tämän liikutuksen, hän ei hennonut vetää kättään pois.

-- Suokaa minulle anteeksi, Deloche kuiskasi. -- Olisin täysin onneton,
jos rangaistukseksi riistäisitte minulta ystävyytenne... Vannon teille,
että olin aikonut puhua aivan muusta teille. Olin päättänyt tyytyä
kohtalooni ja luopua toiveista...

Hänen kyyneleensä alkoivat juosta uudestaan, mutta hän koetti pakottaa
äänensä tasaiseksi.

-- Sillä olenhan jo aikoja ollut osastani selvillä. Mitäpä se nytkään
muuttuisi. Kotona piestiin, Pariisissa piestään, joka paikassa
piestään. Olen ollut täällä jo neljä vuotta ja viimeisenä olen vielä
nytkin osastollani... Olin aikonut sanoa teille, ettei teidän pidä
välittää minun onnettomuudestani. En tahdo kiusata teitä. Koettakaa
olla onnellinen, rakastakaa jotakin toista, olisin hyvilläni siitä.
Teidän onnenne on minun onneni...

Hän ei jaksanut jatkaa. Ikäänkuin lupauksensa vahvistamiseksi hän
painoi huulensa tytön kädelle suudellen sitä nöyrästi kuin orja. Denise
sanoi liikuttuneena säälien kuin olisi puhutellut veljeään:

-- Poika parka.

Samassa he kääntyivät säpsähtäen. Mouret oli heidän edessään.

Kymmenen minuuttia Jouve oli saanut etsiä Mouret'ta ympäri taloa,
ennenkuin löysi hänet vihdoin Dix-Décembrenkadun uuden julkisivun
rakennuspaikalta. Siellä Mouret oleskeli joka päivä tuntikausia
koettaen kiinnittää ajatuksensa rakennuspuuhiin, joista oli niin kauan
uneksinut. Siihen hän turvautui paetakseen tuskaansa, katseli kuinka
muurarit pystyttivät kivisiä nurkkapatsaita ja sepät takoivat rautojaan
hirsien päihin. Rakennus oli jo kohonnut niin korkealle, että
sisäänkäytävää ja ensimmäisen kerroksen isoja ikkunoita osoittavat
aukot alkoivat tulla näkyviin ja palatsimaisen julkisivun suunnitelma
kehittyä alkupiirteistään. Mouret nousi tikapuita, neuvotteli
arkkitehdin kanssa seinäkoristeista, joista piti tulla aivan
uudenaikaisia, astui tiili- ja rautaläjien yli ja laskeutui
kellareihin. Höyrykoneen jyske, vintturien vingunta, vasaroiden melu,
työmiesten huudot yhtyen sekavaksi hälinäksi, joka kaiullaan täytti
rakennusaitauksen, soivat hänelle hetken vapautuksen. Mutta kun hän
palasi valkeana kalkintomusta, mustana viilanpurusta, jalat märkinä
vesihanoista räiskyneestä vedestä, huumaus hälveni heti, entiset huolet
iskivät jälleen häneen ja niiden kouristus kävi yhä pakottavammaksi,
sitä myöten kuin hän loittoni rakennuspaikalta ja sen melu kävi
heikommaksi. Juuri sinä päivänä hän oli ihastunut suuresti
katsellessaan eräästä albumista kattofriiseiksi aiottujen mosaiikkien
ja terrakottakoristeiden piirustuksia, kun Jouve saapui hengästyneenä
ja pahoillaan matkalla tahraantuneesta takistaan. Mouret vihoissaan
keskeytyksestä käski odottaa, mutta kun Jouve kuiskasi hänelle
viestinsä korvaan, häntä alkoi värisyttää ja hän seurasi tätä tuntien
uudestaan joutuvansa päähänpiintymänsä valtaan. Kaikki muu katosi hänen
mielestään, julkisivu hajosi ennenkuin oli valmistunutkaan. Hänen ei
maksanut vaivaa kiivetä ikävöidyn kunniansa kukkulalle, kun hänen
korvaansa kuiskattu naisen nimi aiheutti hänessä sellaisen
hämmennyksen.

Mouret'n ennätettyä ylös Bourdoncle ja Jouve näkivät hyväksi poistua.
Deloche pakeni, ja Denise jäi Mouret'n kanssa kahden, vielä
tavallistakin kalpeampana, mutta katsoen häntä suoraan silmiin.

-- Neiti, olkaa hyvä ja seuratkaa minua, Mouret sanoi kovalla äänellä.

Denise teki niinkuin käskettiin. He laskeutuivat portaita ja kulkivat
huonekaluosaston ja matto-osaston läpi. Kun he tulivat Mouret'n
työhuoneen edustalle, tämä avasi oven selälleen ja sanoi:

-- Käykää sisään, neiti.

Sitten hän sulki oven ja meni kirjoituspöytänsä ääreen. Talonisännän
uusi työhuone oli loisteliaampi kuin entinen. Vihreän ripsin sijasta
oli nyt vihreää samettia. Norsunluuleikkauksin koristettu iso
kirjakaappi täytti kokonaisen seinän. Mutta seinillä ei nytkään ollut
muuta kuin rouva Hédouinin hieno ja kaunis muotokuva, joka hymyili
kultakehyksessään.

-- Neiti, Mouret sanoi oltuaan jonkin aikaa vaiti ja koettaen pakottaa
äänensä ankaraksi ja kovaksi, -- on asioita, joita emme voi suvaita...
Täällä vaaditaan ehdottomasti hyvää käytöstä...

Hän keskeytti koettaen hillitä povessaan riehuvaa vihaa. Oliko
mahdollista, että Denise rakasti tuota miestä, jonninjoutavaa kurjaa
myyjää, koko osastonsa pilkkaamaa? Kaikkein huonointa, kaikkein
kömpelöintä. Denise siis piti häntä, talon isäntää parempana. Olihan
hän itse nähnyt Denisen antavan tuolle kurjalle kätensä suudeltavaksi.

-- Olen ollut teille hyvä, neiti, hän sai sanotuksi uuden yrityksen
tehtyään. -- En odottanut teiltä tällaista kiitosta.

Denisen katse oli heti hänen huoneeseen astuttuaan kiintynyt rouva
Hédouinin kuvaan, ja levottomuudestaan huolimatta hänen täytyi
ajatella sitä. Joka kerta, kun hän tuli tähän huoneeseen, kuva veti
puoleensa hänen katseensa ja pelotti häntä, vaikka se näytti niin
hyväntahtoiselta. Tällä kertaa se tuntui tarjoavan hänelle
suojeluksensa.

-- Oikeassa olette, johtaja, Denise vastasi hiljaa, -- minun ei olisi
pitänyt tuhlata aikaa juttelemiseen, ja minä pyydän teiltä anteeksi,
että olen näin laiminlyönyt velvollisuuteni... Tuo nuori mies on minun
kotipuolestani...

-- Ajan hänet ulos, huusi Mouret purkaen raivostuneeseen huutoon kaiken
tuskansa.

Aivan suunniltaan, unohtaen että hänen talon isäntänä oli nuhdeltava
ohjesääntöä vastaan rikkonutta myyjätärtä, hän puhkesi katkeriin
solvauksiin ja mielettömiin syytöksiin. Eikö Deniseä hävettänyt
antautua sellaiselle miehelle! Ja vielä muillekin, Hutinille ja hänen
kaltaisilleen! Mutta nyt talo oli puhdistettava ja roistot potkaistava
ulos ovesta. Ankarasta ja arvokkaasta nuhdesaarnasta, jota Mouret oli
Jouvea seuratessaan sepittänyt mielessään, olikin tullut myrskyinen ja
törkeä mustasukkaisuuskohtaus. Denise ei saanut hänen sanatulvaltaan
sen vertaa suunvuoroa, että olisi vastannut.

-- Niin, kadulle kaikki rakastajanne!... Sanoivathan kaikki mitä minun
tuli teistä uskoa, mutta minä mieletön en kuunnellut... Minä vain en
uskonut, minä yksin!

Denise kuunteli kauhistuneena herjauksia aivan kuin huumeessa. Hän ei
ollut alussa ymmärtänyt. Mutta kun hän huomasi, että mies kohteli häntä
turmelukseen joutuneena hylkiönä, hän kääntyi ja meni ääneti ovea
kohti. Kun Mouret teki liikkeen pysähdyttääkseen hänet, hän sanoi:

-- Antakaa minun mennä! Jos todellakin uskotte, mitä sanotte, en tahdo
hetkeksikään enää jäädä taloonne.

Mouret heittäytyi oven eteen.

-- Puolustautukaa edes! hän huusi... -- Sanokaa toki jotakin!

Denise seisoi suorana ja jäykkänä. Mouret tuskastui yhä enemmän,
kiusasi häntä kysymyksillään saamatta vastausta. Denisen arvokas
äänettömyys näytti jälleen kerran rakkausasioihin perehtyneen naisen
harkitulta menettelytavalta. Paatunein keimailija ei olisi ollut
taitavampi heittämään jalkainsa juureen epäilyn ja toivon välillä
horjuvan uhrinsa.

-- Sanoitteko, että hän on teidän kotipuolestanne? Mouret kyseli. --
Olette kenties tavanneet toisenne siellä... Vannokaa minulle, ettei
teillä ole mitään keskenänne.

Kun Denise yhä pitkitti äänettömyyttään tahtoen avata oven, Mouret
menetti kaiken malttinsa ja hänen epätoivonsa puhkesi sanoiksi.

-- Hyvä Jumala! Minähän rakastan teitä, rakastan teitä mielettömästi...
Miksi kidutatte minua? Näettehän, etteivät muut merkitse minulle enää
mitään, että ihmiset, joista puhun teille, saavat minulle merkityksensä
ainoastaan teidän kauttanne. Vain teistä minä välitän tässä maailmassa,
en mistään muusta... Luulin teitä mustasukkaiseksi, ja olen luopunut
huveistani. Teille on kerrottu, että rakastin muita; no niin, en huoli
enää heistä. En käy enää juuri missään. Enkö silloinkin rouva
Desforges'in luona luopunut hänestä teidän tähtenne? Olen rikkonut
välini hänen kanssaan ollakseni kokonaan teidän. Odotan vain, että
osoitatte minulle hiukkasen kiitollisuutta... Ja jos pelkäätte, että
palaan hänen luokseen, niin pelkäätte suotta. Hän hautoo kostoa, aikoo
perustaa Aarreaitalle kilpailijan entisen kauppa-apulaisemme kanssa...
Sanokaa, pitääkö minun langeta polvilleni saadakseni sydämenne
heltymään!

Näin pitkälle hän oli joutunut. Hän, joka vähimmästäkin virheestä,
pienimmästäkin oikusta heitti myyjättärensä kadulle, ei löytänyt nyt
kyllin nöyriä sanoja rukoillakseen apulaistaan jäämään lohdutukseksi
hänelle hänen kurjuudessaan. Hän ei päästänyt Deniseä ovesta, lupasi
antaa hänelle anteeksi, uskoa valhettakin, jos hän halusi valehdella.
Ja totta hän puhui, kun sanoi luopuneensa muista. Nuo tytöt, joita hän
oli tavannut pikkuteatterien näyttämöillä ja yökapakoissa, herättivät
hänessä nyt inhoa; hän ei nähnytkään enää Claraa, ja hän oli lakannut
kokonaan käymästä rouva Desforges'in kodissa, missä Bouthemont hallitsi
nyt yksinvaltiaana odottaen uuden tavaratalonsa, Neljän Vuodenajan
valmistumista.

-- Sanokaa, pitääkö minun langeta polvilleni, toisti hän ääni itkusta
käheänä.

Denise teki kädellään torjuvan liikkeen. Hän oli itse syvästi
liikuttunut eikä kyennyt salaamaan sitä.

-- Turhia te kuvittelette, hän vastasi vihdoin. -- Vannon teille, että
nuo rumat jutut ovat pelkkää valhetta... Deloche on viaton niinkuin
minäkin.

Hänen silmissään ei ollut vilppiä. Hänen katseensa oli suora ja kirkas.

-- Hyvä on, uskon teitä, Mouret kuiskasi. -- En erota ketään, koska te
otatte suojelukseenne nuo ihmiset... Mutta jos ette rakasta ketään,
miksi sitten eväätte minut?

Denisen valtasi äkkiä ujous, ja hän seisoi neuvottomana tietämättä mitä
vastata.

-- Kai teillä on joku jota rakastatte, vai kuinka? jatkoi Mouret
vapisevalla äänellä. -- Te voitte sanoa sen minulle, sillä eihän
minulla ole mitään oikeutta teidän rakkauteenne... Kai teillä on joku
jota rakastatte.

Denise lensi hehkuvan punaiseksi ja oli jo vähällä tunnustaa kaiken.
Vilpillisyys oli hänelle niin vastenmielistä, että jos hän joskus
pakotti suunsa valheeseen, näkyi totuus hänen silmistään. Miten hän
olisi voinut kieltää, kun kuohuvat tunteet kävivät koko hänen
olemuksestaan ilmi.

-- On, kuiskasi hän lopulta arasti. -- Pyydän teitä, jättäkää minut
rauhaan. Te tuotatte minulle surua.

Denise tunsi nyt vuorostaan kärsivänsä. Eikö siinä kyllin, että hänen
oli pakko puolustautua miestä vastaan! Vieläkö hänen täytyi
puolustautua itseäänkin vastaan, rakkautta vastaan, joka joskus riisti
häneltä kaiken rohkeuden. Kun Mouret liikutuksesta väristen puhui
hänelle näin, hän ei enää itsekään tiennyt minkätähden hän kieltäytyi.
Ja vasta jälkeenpäin, kun hänen terveessä luonnossaan järki ja ylpeys
pääsivät taas voitolle, hän ymmärsi, että hänen oli pysyttävä
neitseellisessä puhtaudessaan. Hänen sitkeä vastarintansa ei johtunut
mistään itsetietoisesta periaatteesta, se oli itsesuojeluvaistoa,
tahrattoman elämän onnen ja rauhan arkuutta. Hän olisi langennut miehen
syliin voimattomana, sydän raukeana, jos häntä ei olisi kammottanut tuo
lopullinen antautuminen toiselle, jonka rakkauden pysyväisyydestä
hänellä ei ollut mitään takeita. Ajatus rakastajasta herätti hänessä
sitä hurjaa kauhua, joka hyydyttää naisen pahan lähestyessä.

Mouret'n kasvoissa oli synkkää epätoivoa. Hän ei ymmärtänyt Deniseä.
Hän kääntyi pois mennäkseen takaisin kirjoituspöytänsä luo.
Hajamielisesti hän selaili papereitaan, sitten hän työnsi ne luotaan
sanoen:

-- Minä en estä teitä eroamasta, neiti... En voi pitää teitä täällä
vastoin tahtoanne.

-- Enhän minä tahdo lähteä, Denise vastasi hymyillen. -- Jos uskotte
minut kunnialliseksi, niin jään mielelläni. On syytä aina uskoa naista
kunnialliseksi. Vakuutan teille, ettei siinä erehdy usein.

Huomaamattaan Denise oli taas kohottanut katseensa seinällä riippuvaan
kuvaan, tuohon lempeäsilmäiseen naiseen, jonka veren sanottiin
tuottavan talolle onnea. Vavahtaen Mouret seurasi tytön katsetta, sillä
nuo sanat olivat niitä, joita hän usein oli kuullut kuolleen vaimonsa
sanovan. Ne kaikuivat hänelle kuin haudan tuolta puolen, tutun ja
lempeän äänen kannattamina ja ilmaisivat samaa tervettä järkeä ja
luonteen tasapainoa, jota hän oli vaimossaankin ihaillut. Hänen
mielensä kävi vieläkin raskaammaksi.

-- Te tiedätte, että olen ikuisesti teidän omanne, kuiskasi hän
lopulta. -- Tehkää minulle mitä tahdotte.

-- Niin, Denise sanoi. -- Naista, olipa hän kuinka halpa-arvoinen
tahansa, on aina syytä kuunnella, jos hänellä on vähänkin järkeä...
Kunnon miehen teen teistä, siitä ei ole epäilystäkään, jos antaudutte
minun ohjattavakseni.

Hän laski leikkiä luontevalla ja suoralla tavallaan, joka oli niin
viehättävä. Mouretkin hymyili heikosti saattaessaan hänet ovelle
niinkuin vertaisensa.

Seuraavana päivänä Deniselle ilmoitettiin, että hänet oli määrätty
johtajattareksi. Johtokunta oli jakanut kahtia valmiiden vaatteiden
osaston muodostaen vartavasten hänelle lasten vaatetusosaston, joka
sijoitettiin valmiiden vaatteiden osaston viereen. Aurélie rouva oli,
sen jälkeen kun hänen poikansa oli erotettu palveluksesta, elänyt
alituisessa pelossa, sillä hän tunsi johtajien suhtautumisen muuttuneen
ja huomasi, että Denisen vaikutusala laajeni yhä. Aiottiinko hänet
raivata tieltä? Hänen pulleat kasvonsa tuntuivat laihtuneen ja
höltyneen Lhommein hallitsijasukua kohdanneen häpeän johdosta, ja
ymmärtäen, että onnettomuus oli seurausta kotielämän rikkinäisyydestä
hän koetti lähestyä miestään ja odotti häntä joka ilta nojatakseen
kotimatkalla hänen käsivarteensa. Lhomme parka puolestaan, joka oli
säikähtänyt vielä kovemmin, luuli joutuneensa hänkin epäluulon
alaiseksi ja peläten erehtyvänsä laski tulot kaksi kertaa, niin
meluavasti ja huomiotaherättävästi kuin suinkin tehden ihmeitä ainoalla
kädellään. Kun Aurélie rouva sai kuulla minkä ratkaisun asia oli saanut
ja että Denisestä oli tehty lasten vaatetusosaston johtajatar, hän oli
siitä niin hyvillään, ettei tiennyt kuinka osoittaa tytölle
ystävyyttään. Olisihan Denise voinut ryöstää häneltä hänen paikkansa,
jos olisi tahtonut. Hänen kiitollisuutensa ei tuntenut rajoja. Hän
kohteli Deniseä vertaisenaan ja meni usein hänen kanssaan juttelemaan
niin arvokkaan näköisenä, että häntä olisi voinut luulla kuningatar
äidiksi, joka kunnioitti käynnillään nuorta kuningatarta.

Denise oli kohonnut kunnian kukkulalle. Hänen nimityksensä
johtajattareksi sai viimeisetkin niskoittelijat taipumaan. Jos ei
voitukaan kokonaan luopua juoruamisesta, mikä viehättää niin miehiä
kuin naisiakin, osattiin kuitenkin vastaan tullessa kumartaa aina
maahan asti. Marguerite, joka oli päässyt valmiiden vaatteiden osaston
alajohtajattareksi, ei osannut kyllin kiitellä Deniseä, ja Clarakin,
jonka vastoin tahtoaan täytyi tunnustaa Denisen etevyys, oli peräytynyt
nöyrästi. Mutta miehistä Denise oli saavuttanut vielä täydellisemmän
voiton. Kaikkien täytyi väistyä, Jouven, joka ei enää uskaltanut
puhutella Deniseä taittumatta kahtia, Hutinin, joka tunsi asemansa
horjuvan ja ajatteli levottomana tulevaisuutta, Bourdonclenkin, jonka
oli pakko tunnustaa voimattomuutensa. Kun Bourdoncle oli nähnyt Denisen
poistuvan työhuoneesta hymyilevänä ja tyynenä ja kuullut seuraavana
päivänä Mouret'n johtokunnan kokouksessa vaativan uuden osaston
muodostamista, hän oli naisen pyhän herruuden voittamana painanut
päänsä alas. Aina hän oli lopuksi antanut periksi Mouret'lle, jonka hän
tunnusti voittajakseen huolimatta tämän erehdyksistä ja hurjista
oikuista. Tällä kertaa nainen oli päässyt voitolle, ja hän alistui
odottaen milloin isku sattuisi häneen.

Mutta Denisen valta oli lempeyden ja hellyyden valtaa.
Kunnioituksenosoitukset herättivät hänessä kiitollisuutta. Hänen
mielestään ne hyvittivät hänen alkuaikojensa kurjuuden, ja niissä oli
myötätuntoa hänen masentumattoman kärsivällisyytensä saavuttamaa
tulosta kohtaan. Lempeällä ystävyydellä hän palkitsi vähimmätkin
kohteliaisuuden osoitukset, ja hänen auliutensa ja hymynsä hankkivat
hänelle toverien rakkauden. Claraa yksin hän ei voinut sietää, kun oli
kuullut, että tämä oli pannut uhkauksensa toimeen ja houkutellut
luokseen Colombanin, joka päästyään vihdoinkin toiveittensa perille ei
enää viihtynyt kotona, ja että Geneviève oli kuolemaisillaan. Tästä
puhuttiin paljon Naisten Aarreaitassa ja jutulle naurettiin paljon.

Mutta tämä hänen huolensa, ainoa, joka oli lähtöisin tavaratalon
ulkopuolelta, ei pystynyt kuitenkaan häiritsemään hänen tasaista
hilpeyttään. Varsinkin osastolla, kaikenikäisten lasten seurassa hänen
parhaat ominaisuutensa tulivat näkyviin. Denise piti lapsista
äärettömästi ja oli kuin kotonaan niiden seurassa. Usein siellä oli
yhtaikaa puolisen sataa tyttöä ja yhtä monta pikkupoikaa hakemassa
tyydykettä itävälle turhamaisuudelleen. Kun äidit eivät enää jaksaneet
hallita pienokaisia, Denise astui hymyillen väliin ja pani
vastahakoiset istumaan pitkin seinää oleville tuoleille odottamaan
vuoroaan. Kun hän sitten löysi joukosta pienen, punaposkisen tytön,
jonka viattomat silmät miellyttivät häntä, hän puki tämän itse, haki
hameen ja pani sen lapsen ylle varovasti hyväillen isonsiskon tavoin.
Heleä lasten nauru kaikui hänen ympärillään, ilon ja ihastuksen huudot,
väliin kiukkuisetkin äänet, kun suuremmat, yhdeksän tai kymmenen
ikäiset pikkuneidit kääntyillessään peilin edessä eivät hyväksyneet
uuden päällysvaatteen kuosia. Kaikilla, niin suurilla kuin pienillä,
oli paljon ihmettelemistä. Pöydillä oli suuret määrät sinisiä ja
ruusunvärisiä puseroita, pikkupoikien merimiespukuja, poimuille
laskostettuja hameita, päällysvaippoja ja nuttuja, kaikenlaisia
viehättäviä vaatekappaleita, joissa oli vielä uutuuden jäykkyyttä,
osasto oli kuin kaapeista purettu ja lapsilauman pengottavaksi annettu
nukkien vaatevarasto. Denisellä oli aina taskussaan makeisia
pienokaisia varten, ja aina hän osasi kuivata pettyneen toiveen
johdosta vuotavat kyyneleet. Hän oli osastollaan kuin oman perheensä
keskellä, ammentaen itse uutta nuoruutta ympärillään lakkaamatta
pelmuavasta nuoruudesta ja viattomuudesta.

Usein Mouret keskusteli kauan ystävällisesti Denisen kanssa. Kun
Denisen täytyi käydä johtokunnassa tilauksia tai vaadittuja selityksiä
antamassa, Mouret pidätti hänet luonaan vähäksi aikaa tiedustellakseen
hänen mielipidettään. Siten Denise sai tilaisuuden tehdä hänestä kunnon
miestä, niinkuin hän itse leikillään oli sanonut. Normandilaistytön
teräväjärkisessä päässä kehittyi ja kypsyi kaikenlaista uudenaikaista
kaupankäyntiä edistäviä suunnitelmia, joita hän jo Robineaun luona
palvellessaan joskus oli esittänyt ja joista hän oli esittänyt eräitä
heidän kävellessään Tuileries'n puistossa. Hän ei voinut ryhtyä
mihinkään eikä suunnitella mitään koettamatta saada siihen järjestystä
ja yrittämättä parantaa koneistoa. Alusta asti häntä oli loukannut
Aarreaitan kauppa-apulaisten epävarma asema, ja hänen mielestään
äkilliset erottamiset olivat yhtä suureksi haitaksi talolle kuin
henkilökunnallekin. Hän ei voinut unohtaa mitä oli saanut palveluksensa
ensi aikoma kärsiä, ja kun hän näki uuden tulokkaan, joka
vaivautuneesti ja silmät itkusta punaisina liehutteli osastollaan
silkkipukuaan vanhempien katsellessa karsaasti, hänen sydämensä oli
täynnä sääliä. Sellainen koiranelämä turmeli parhaatkin. Nöyryytystä ja
kärsimystä oli heidän pitkin matkaa kestettävä, kunnes he tuskin
neljäänkymmeneenkään ikävuoteen päästyään, työstä murtuneina katosivat
mikä mihinkin. Toiset kuolivat keuhkotautiin tai heikkouteen, toiset
sairastuivat väsymyksestä ja ilman puutteesta, toiset heittäytyivät
viettämään laiskurinelämää, ja onnellisimmat menivät naimisiin ja
hautautuivat jonkin maaseutukaupungin pikkuliikkeeseen. Oliko oikein ja
kohtuullista tuo ihmisvoimien suunnaton kuluttaminen, johon
suurmyymälät syyllistyivät? Ja hän otti ajaakseen apulaisten asian
tarkastaen sitä myös liikkeenisäntien oman edun eikä ainoastaan
inhimillisyyden kannalta. Luja kone vaati hyvää rautaa. Jos rauta
katkeaa tai katkaistaan, työ keskeytyy, ja korjaukset merkitsevät ajan
ja rahan hukkaa. Innostuen aiheestaan hän teki joskus selkoa
kaupankäynnin ihannekuvasta, sellaisena kuin hän sen tajusi, jossa
jokaisella oli oma määrätty osansa voitosta, itsekullakin ansionsa
mukaan, ja sopimuksen turvaama tulevaisuus. Mouret nauroi silloin
alakuloisuudestaan huolimatta hänen ajatuksilleen, syytti häntä
sosialistisista periaatteista ja osoitti ilkamoiden mitä vaikeuksia
ajatuksen toteuttaminen kohtasi. Mutta Denise seuraten terveen järkensä
viittauksia ei masentunut, vaan turvasi rohkeasti tulevaisuuteen, kun
hänen perustelussaan tuntui olevan ristiriitaisuuksia, joita hänen
hellä sydämensä ei pystynyt sovittelemaan. Kaikesta huolimatta
Mouret tuntui horjuvan mielipiteissään kuunnellessaan tytön
ääntä, jossa oli niin paljon intoa ja joka vielä värisi hänen
kestämiensä kovien kokemuksien katkeruudesta, ja Denisen esittämät
talon lujentamista tarkoittavat parannusehdotukset pääsivät
vähitellen vaikuttamaan. Leikinlaskusta huolimatta myyjien asemaa
parannettiin, joukkoerottamisten sijaan pantiin myyjien suhteen
toimeen lomajärjestelmä hiljaisina vuodenaikoina ja lopulta
alettiin puuhata apurahaston perustamista myyjien toimeentulon
turvaamiseksi työttömyyden sattuessa. Näissä toimenpiteissä olivat jo
alkupiirteissään kahdennenkymmenennen vuosisadan työväenyhdistyksiä
innostuttavat periaatteet vaikuttamassa.

Mutta Denise ei tyytynyt vain niiden epäkohtien poistamiseen, joista
hän itse oli suuresti kärsinyt; hän selitti Mouret'lle kaikenlaisia
tavaratalon järjestämistä koskevia pieniä salaisuuksia, jotka
ainoastaan nainen voi keksiä ja joista ostajakunta ihastui. Lhommelle
hän tuotti suuren ilon puolustamalla tämän kauan hautomaa soittokunnan
perustamisajatusta. Tuloksena heidän yhteisistä ponnistuksistaan oli,
että Lhommella kolme kuukautta myöhemmin oli johdettavanaan
satakaksikymmentä tavaratalon henkilökunnasta valittua soittajaa. Vanha
kassanhoitaja näki elämänsä suurimman unelman toteutuvan. Tavaratalossa
pidetyssä suuressa tanssiaisiin yhdistetyssä soittojuhlassa Aarreaitan
soittokunta sai esiintyä ostajakunnalle, ja sanomalehtien kautta sen
maine levisi maailmalle. Bourdonclenkin, joka oli pitänyt näitä
uudistuksia sangen arveluttavina, täytyi tunnustaa, ettei parempaa
mainosta voitu talolle keksiä. Sitten järjestettiin myyjille kerhosali,
missä heillä oli biljardi-, shakki- ja lautapelipöytiä. Iltaisin
annettiin englannin- ja saksankielen, kieliopin, laskennon ja
maantieteen opetusta, vieläpä ratsastus- ja miekkailutuntejakin. Sitten
perustettiin henkilökunnan käytettäväksi kirjasto, jossa oli
kymmenentuhatta nidosta, tavaratalolle palkattiin oma lääkäri, joka
hoiti ilmaiseksi myyjiä ja myyjättäriä, järjestettiin kylpyhuoneita ja
tarjoiluhuoneita sekä kampaamo- ja parturisali. Talossa oli siis
tarjona myyjille kaikkea mitä elämä vaati niin aineellisessa kuin
henkisessäkin mielessä, ruoka, asunto, vaatteet, henkisiä nautintoja ja
huvituksia. Sanalla sanoen, Naisten Aarreaitasta tuli mahtavan
emäkaupungin rajojen sisällä häärivä pieni, elinvoimainen työkaupunki,
joka oltuaan syvästi juurtuneena vanhojen katujen pimentoon oli nyt
lopullisesti päässyt täyteen päivänvaloon.

Uusi mielialan käänne tapahtui Denisen eduksi. Bourdoncle oli
alakynteen jouduttuaan valittanut epätoivoissaan tuttavilleen, että
hänen tappionsa johtui Denisen taipumattomuudesta. Denise oli pitänyt
puolensa Mouret'n hyökkäyksiä vastaan, ja siitä oli seurausta hänen
kaikkivaltiutensa. Tämä tieto vaikutti valtavasti henkilökuntaan, ja
Denisen nauttima suosio johtui siitä ainakin yhtä suuressa määrässä
kuin niistä parannuksista, jotka hänen aloitteestaan oli saatu aikaan.
Olipa kerrankin yksi, joka uskalsi torjua johtajan, joka kosti muiden
puolesta ja joka sai aikaan muutakin kuin vain lupauksia. Oli siis
tullut se, joka ajoi köyhän asiaa. Kun hän pää pystyssä liikkui
osastoilla kasvojen hienoissa piirteissä päättäväisyyttä ja
lempeyttä, myyjät hymyilivät ja olivat hänestä niin ylpeitä, että
olisivat mielellään näyttäneet hänet ihmisjoukoille. Onnellisena
myötätuntoisuudesta Denise antautui vastustamatta sen kannatettavaksi.
Hyvä Jumala, kuinka se oli mahdollista! Hän joka tullessaan oli ollut
niin köyhä ja kelvoton, niin neuvoton ja arka hirveän koneen rattaiden
keskellä, mitätön pieni jyvänen suunnattoman, maailmaa musertavan
myllynkiven alla, hänestä oli tullut tämän maailman sielu ja
hallitsijatar, jonka mahtisanaa hirviö kyyristyen totteli. Tämä oli
tapahtunut hänen tahdostaan riippumatta. Hän oli vain esiintynyt ilman
edeltäpäin harkittua suunnitelmaa ja hänen vaatimaton lempeytensä oli
saavuttanut voiton. Joskus hänen valtansa herätti hänessä
levottomuutta. Mitä hänessä oli, mitä kaikki tottelivat? Eihän hän
ollut kaunis, eikä hän punonut suunnitelmia. Mutta sitten hän hymyili
ja rauha palasi hänen sydämeensä; tiesihän hän rakastavansa totuutta ja
järjestystä, ja siitä kai hänen mahtinsa johtui.

Denise oli varsinkin hyvillään siitä, että hän saattoi nyt olla
Paulinelle hyödyksi. Pauline oli raskaana ja hyvin levoton, sillä
johtokunta ei suvainnut sellaista. Jos esimiehet eivät ehdottomasti
avioliittoja vastustaneet, niin lapsista he eivät tahtoneet tietää
mitään. Bourdoncle oli saanut asiasta vihiä, ja uhkasi seuraavassa
kokouksessa vaatia Paulinen erottamista. Mutta sitä ennen Denise ehti
astua väliin, ja hän puhui Paulinen ja jokaisen samassa tilassa
naimisissa olevan naisen puolesta niin hyvällä menestyksellä, että
Bourdonclen täytyi nytkin peräytyä ja Paulinelle myönnettiin
virkavapautta, kunnes hän jälleen jaksaisi hoitaa tehtävänsä.

Seuraavana päivänä, kun Denise meni sairaalaan katsomaan Paulinea, joka
ei voinut hyvin, tämä suuteli häntä innokkaasti kummallekin poskelle.

-- Kuinka hyvä olettekaan! hän sanoi. -- Jos te ette olisi puhunut
minun puolestani, niin pois olisivat ajaneet. Älkää olko levoton,
lääkäri vakuuttaa, ettei tämä ole vaarallista.

Baugékin oli siellä. Hän oli karannut osastoltaan käydäkseen vaimonsa
luona, ja ujostellen hänkin änkytti kiitoksensa Deniselle, jota hän nyt
kohteli ylempään säätyluokkaan kuuluvana. Liikuttuneena hän vakuutti,
että hän tukkisi kyllä suun jokaiselta, joka uskaltaisi panetella
kateudesta Deniseä. Mutta Pauline sanoi kohauttaen olkapäitään
leikillisesti:

-- Kas niin, ystäväni, sinä vain puhut tyhmyyksiä... Menehän nyt ja
anna meidän puhella.

Sairaala oli pitkä, valoisa huone, missä oli kaksitoista valkein
uutimin varustettua vuodetta. Sinne sairaat apulaiset vietiin
hoidettaviksi, elleivät halunneet mennä mieluummin kotiinsa. Sinä
päivänä siellä ei ollut muita, ja Pauline sai nauttia rauhassa
mukavasta sängystään, joka oli suuren, Neuve-Saint-Augustininkadulle
antavan ikkunan vieressä. Lavendelilta tuoksuva siisti huone valkeine
uutimineen houkutteli ystävättäret kuiskaamaan toisilleen salaisuuksia.

-- Hän siis tekee kaiken minkä haluatte? ... sanoi Pauline. -- Olette
kova, kun teette hänelle niin paljon kiusaa. Kas niin, selittäkää nyt
kerrankin minulle tuo asia, koska uskallan ottaa sen puheeksi. Ettekö
siis voi sietää häntä?

Hän piteli Deniseä kädestä. Hehkuva puna peitti Denisen posket tämän
suoran ja odottamattoman kysymyksen johdosta, ja hänet valtasi niin
suuri liikutus, ettei hän voinut olla kertomatta salaisuuttaan.
Peittäen päänsä pielukseen hän kuiskasi:

-- Minä rakastan häntä.

Pauline hämmästyi.

-- Rakastatteko? Mutta silloinhan teidän ei tarvitse kieltää.

Denise vastasi kasvot yhä kätkössä päätään tarmokkaasti pudistamalla.
Siksihän hänen juuri täytyi kieltää, että rakasti. Tietysti se oli
naurettavaa, mutta siltä hänestä tuntui, ja hän ei voinut sille
mitään. Pauline yhä enemmän hämmästyen kysyi:

-- Teettekö sen pakottaaksenne hänet naimisiin?

Denise nousi äkkiä pystyyn yllättyneenä.

-- Naimisiinko, minun kanssani! Ei ikinä! Vannon teille, etten ole
koskaan tarkoittanut sitä, ettei mieleeni ole koskaan johtunut
sellainen. Ja te tiedätte, että kammoan valhetta.

-- Ei se ole kummallista, jos luulin niin, sillä siltä se
näyttää, vastasi Pauline. -- Te ette voisi käyttäytyä toisin, jos
tarkoittaisitte todellakin naimisiin menoa... Johonkin asian täytyy
johtaa, ja eihän ole muuta neuvoa kuin avioliitto, jos ette muuten
tahdo... Kuulkaa, minun täytyy sanoa teille, että kaikki ovat samaa
mieltä kuin minä. Väitetään että kiusaatte häntä tahallanne
pakottaaksenne hänet mukaanne pormestarinvirastoon... Hyvä Jumala,
kyllä te olette kummallinen!

Sitten hänen täytyi ryhtyä lohduttamaan Deniseä, sillä tämä oli
painanut uudestaan päänsä pieluksiin nyyhkyttäen surkeana. Denisen teki
mieli mennä, koska häntä aina syytettiin asioista, joita hänen ei
koskaan pistänyt päähän ajatellakaan. Tietysti miehen ja naisen välisen
rakkauden tuli päättyä avioliittoon. Mutta eihän hän vaatinut mitään
eikä hautonut suunnitelmia, tahtoi vain elää rauhassa iloineen ja
suruineen niinkuin muutkin. Hän halusi pois.

Samaan aikaan Mouret kulki tavaratalon halki mennäkseen hakemaan
jälleen lohtua rakennustöiden tarkastamisesta. Kuukausia oli kulunut
siitä kun työ oli pantu alulle. Monumentaalinen julkisivu alkoi jo
valmistua piilossaan lautakuoren takana. Kokonainen lauma
koristetaiteilijoita, marmorinveistäjiä, fajanssivalajia,
mosaiikintekijöitä oli lopettamassa koristustöitä. Ovea koristava
keskusryhmä kullattiin, ja Ranskan tehdaskaupunkeja esittävien
kuvapatsaiden jalustoja oli jo alettu rakentaa. Aamusta iltaan oli
vasta-avatulla Dix-Décembrenkadulla lukuisa joukko uteliaita, jotka
nenä pystyssä tuijottivat lautaseinään näkemättä vilahdustakaan
kaikista niistä ihmeistä, joiden seinän takana sanottiin valmistuvan.
Mutta Mouret ei saanut taiteilijoiden kuumeisista viimeistelytöistä sen
enempää lievennystä kuin muuraustöistäkään rakennuksen alkuvaiheissa.
Katkerammin kuin koskaan hänelle selveni nyt maallisten rikkauksien
turhuus. Deniseä hän ei voinut paeta. Täälläkin tuo ainainen ajatus
ahdisti hänen rintaansa polttaen häntä parantumattoman taudin tulella.
Hänen täytyi paeta kiireesti, ettei vain puhkeaisi itkuun. Hän ei
löytänyt sanaakaan kiitokseksi. Fasadi, joka vihdoinkin oli pystyssä,
näytti hänestä pieneltä, pikku poikien antamalta hiekkamuurilta. Vaikka
se olisi kohonnut taivaaseen ja ulottunut kaupungin toisesta reunasta
toiseen, ei siinä olisi ollut kyllin suuruutta täyttämään sitä
ääretöntä tyhjyyttä, joka rakastetun kiellosta oli auennut hänen
poveensa.

Kun Mouret palasi työhuoneeseensa, hän tunsi tukehtuvansa
nyyhkytyksiin. Millä Denise heltyisi? Rahantarjouksia hän ei enää
uskaltanut tehdä. Avioliiton ajatus alkoi häämöttää nuoren leskimiehen
kapinoivassa mielessä. Mutta toistaiseksi hänen voimattomuutensa
puristi kyyneleitä hänen silmistään. Hän oli onneton.



XIII.


Eräänä marraskuun aamuna Denise oli parhaillaan antamassa ensimmäisiä
käskyjä osastolla, kun Baudun perheen palvelija tuli sanomaan hänelle,
että Geneviève oli ollut hyvin huonona edellisenä yönä ja tahtoi heti
tavata serkkuaan. Geneviève oli käynyt päivä päivältä heikommaksi ja
nyt hän oli ollut kolme päivää vuoteessa.

-- Sanokaa, että tulen heti, vastasi Denise levottomana.

Sairaan tila oli saanut ratkaisevan käänteen kun Colomban oli äkkiä
kadonnut. Jouduttuaan Claran ilveilyn kohteeksi hän oli kerran jäänyt
yöksi pois, ja sitten heittäytyen suin päin intohimonsa valtaan
niinkuin umpimielisten, ankarien olojen pakosta aisoissa pysyneiden
luonteiden on tapana, hän oli eräänä maanantaina kirjoittanut
isännälleen jäähyväiskirjeen, juhlallisen ja vakavan niinkuin
itsemurhaa hautova mies, ja jäänyt sille tielleen. Kenties syy eroon ei
johtunut yksinomaan intohimosta. Verkakauppiaan asiat olivat yhtä
surkeassa tilassa kuin morsiamen terveyskin, ja mahdollisesti viekas
Colomban oli salaa hyvillään, kun rakastumisensa turvin pääsi
epäedulliseksi käynyttä avioliittoa pakoon. Mutta häntä pidettiin
yleisesti turmiollisen rakkauden surkuteltavana uhrina.

Kun Denise tuli Elbeufin vanhaan kauppaan, hän tapasi rouva Baudun
yksin. Liikkumattomana tämä valvoi kassakomerostaan puodin tyhjyyttä ja
hiljaisuutta, kasvot heikkouden hivuttamina ja kuin pienentyneinä.
Kauppa-apulaista ei enää ollut. Palvelustyttö pölytti huiskullaan
hyllyjä. Palvelustyttöäkään ei enää aiottu kauan pitää; sopihan ottaa
apulaiseukko sijaan. Katto heitti kylmän varjonsa huoneeseen, jonne
tuntikausiin ei tullut ainoataan ostajaa vilkastuttamaan synkkyyttä, ja
tavarat, joita kukaan ei enää liikuttanut, saivat seinistä yhä enemmän
salpietarin hajua.

-- Onko jotakin tapahtunut? kysyi Denise. -- Kuinka on Genevièven
laita?

Rouva Baudu ei vastannut heti. Hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä.
Sitten hän sopersi:

-- En tiedä mitään. Eihän minulle sanota mitään... Kaikki on lopussa,
kaikki on lopussa...

Ja hänen kyynelten sumentama katseensa kiersi pimeää puotia, ikäänkuin
hän olisi nähnyt sen katoavan tyttären muassa kauas etäisyyteen.
Rambouillet'n maatilasta saatu seitsemänkymmentätuhatta frangia oli
vähemmässä kuin kahdessa vuodessa kulunut kilpailutoimenpiteisiin.
Ylläpitääkseen taistelua verkakauppias oli tehnyt suuria uhrauksia,
mutta kun Aarreaitta oli ottanut myydäkseen miestenverkoja,
metsästyspukusamettia, palvelijanpukukankaita, asiain tila oli käynyt
vielä huonommaksi, ja lopullinen tappio oli johtunut Aarreaitan
hankkimasta verrattomasta flanellivarastosta, jollaisesta Baudu ei
voinut uneksiakaan. Silloin Baudu oli viimeisenä keinona pantannut
Michodièrenkadun varrella sijaitsevan vanhan talonsa, jossa liikkeen
perustaja Finet oli kauppansa aloittanut, ja nyt oli lopullinen
luhistuminen tulossa. Talon kattokin oli murenemaisillaan tomuksi
hajotakseen sitten tuuleen kuin vanhan homehtuneen rakennuksen rauniot.

-- Isä on hänen luonaan, rouva Baudu jatkoi murtuneella äänellä. -- Me
olemme siellä vuorotellen, kaksi tuntia kerrallaan. Täytyyhän jonkun
vartioida täälläkin, näön vuoksi ainakin, sillä ei täällä muuten...

Hänen eleensä täydensi lauseen. Baudut olisivat mielellään panneet
luukut ikkunoihin, mutta heidän vanha kauppiasylpeytensä ei antanut
periksi naapurien tähden.

-- Täti, menen käymään hänen luonaan, sanoi Denise, jonka sydäntä
kouristi epätoivon kolkkous, mikä tuntui hyydyttävän jopa
kangaspakkojakin.

-- Niin, tyttäreni, mene viipymättä... Hän odottaa sinua ja on kysynyt
sinua pitkin yötä. Hänellä on jotakin sanomista sinulle.

Baudu tuli kaupan puolelle. Hänen sappiviasta keltaiset kasvonsa
alkoivat vivahtaa vihreälle, ja hänen silmänsä olivat verestävät. Hän
kulki hiljaa varpaillaan niinkuin sairaan huoneesta lähtiessäänkin, ja
hän puhui kuiskaamalla ikäänkuin hänen äänensä olisi täältäkin voinut
kuulua sairaan korviin.

-- Nukkuu, hän sanoi.

Uupuneena hän painui tuolille istumaan. Hän pyyhkäisi otsaansa niinkuin
raskaasta työstä tullut. Syntyi hetken hiljaisuus. Vihdoin hän sanoi
Deniselle:

-- Saat nähdä hänet pian. Kun hän nukkuu, meistä tuntuu, että hän
paranee.

Hiljaisuus jatkui. Isä ja äiti katsoivat toisiinsa. Sitten Baudu alkoi
puoliääneen hokea huoliaan mainitsematta ketään ja kenenkään puoleen
kääntymättä:

-- Kunniani kautta, en olisi voinut uskoa! En ainakaan hänestä olisi
uskonut sellaista. Olinhan kasvattanut häntä kuin omaa lasta. Vaikka
olisi tultu minulle sanomaan: "Vielä ne vievät hänetkin, vielä hänkin
pettää", olisin vastannut: "Jumalan nimessä, sellaista ei voi
tapahtua." Nyt hän on pettänyt meidät... Voi onnetonta! Hän, joka oli
niin perehtynyt kunnolliseen kauppatapaan, johon olin istuttanut omat
periaatteeni... Ja sellaisen marakatin tähden vielä, jonninjoutavan
mannekiinin, joka pöyhkeilee huonomaineisten liikkeiden ikkunoissa...
Se panee pääni pyörälle.

Hän pudisti päätään ja kiinnitti harhailevan katseensa ostajapolvien
kuluttamaan kosteaan kivilattiaan.

-- Tiedättekö, hän jatkoi vieläkin heikommalla äänellä, -- minusta
tuntuu joskus, että olen itse onnettomuuteemme syypää. Minun syyni on,
että poloinen tyttäremme sairastaa vuoteessaan kuumetta. Minun olisi
pitänyt naittaa heidät toisilleen heti antamatta ylpeydelleni periksi
ja pysymättä itsepintaisesti vaurastuttamistuumassani. Nyt lapsellani
olisi ketä rakastaa, ja kenties nuoret nyt yksissä tuumin saisivat
aikaan sen, mihin minä en pystynyt... Mutta vanha hölmö minä olin. En
ymmärtänyt asiasta mitään, en ymmärtänyt, että voi sairastua
sellaisesta syystä... Toden totta, sillä pojalla oli aivan erinomaiset
kyvyt. Harvinainen kunto ja rehellisyys hänellä oli, tapojen puhtaus ja
järjestysaisti, sanalla sanoen, minun oppilaani hän oli...

Hän nosti päänsä puolustaessaan vielä omaa ihannekuvaansa tuossa
miehessä, joka oli pettänyt hänet. Denise ei voinut kestää, että setä,
joka talon mahtavana hallitsijana oli ennen pitänyt perhettään kovassa
kurissa, syytti nyt nöyränä, silmät kyynelissä itseään, ja sedän
liikutuksen hellyttämänä hän kertoi minkä tiesi.

-- Pyydän, setä, älkää syyttäkö itseänne... Hän ei ole rakastanut
koskaan Genevièveä, ja hän olisi karannut aikaisemmin, jos olisitte
kiirehtänyt häitä. Olen puhunut siitä hänen kanssaan; hän tiesi kyllä,
että Geneviève parka kärsi hänen tähtensä, ja näettehän, ettei se
estänyt häntä lähtemästä... Kysykää tädiltä, eikö niin ole.

Suutaan avaamatta rouva Baudu myönsi päännyökkäyksellä. Silloin
verkakauppias kalpeana, silmät kyynelien sokaisemana änkytti:

-- Hänellä kai on se veressä, hänen isänsä kuoli viime kesänä siihen,
että oli viettänyt irstasta elämää.

Hänen himmeä katseensa kiersi pimeitä nurkkia, siirtyi tyhjältä
myyntipöydältä täysiin kaappeihin ja kiintyi vihdoin rouva Bauduun,
joka kassansa ääressä odotti turhaan menetettyä ostajakuntaa.

-- No niin, loppu on käsissä, hän jatkoi. -- He ovat tappaneet meidän
kauppamme ja nyt he tappavat meiltä tyttäremme.

Keskustelu taukosi siihen. Ohikulkevien vaunujen räminä tärisytti
aika-ajoin kivilattiaa kaikuen hautajaisrummun päristyksenä
matalakattoisen puodin liikkumattomassa ilmassa. Äkkiä kuului kumeita
kolahduksia, jotka lähtien jostakin sisähuoneesta keskeyttivät oudosti
loppua tekevän talon hiljaisuuden. Se oli Geneviève, joka herätessään
takoi kepillä lattiaan kutsuakseen apua.

-- Tule kiireesti, sanoi Baudu, joka säikähtyneenä hypähti tuoliltaan.
-- Koeta olla iloinen. Hänelle ei saa sanoa mitään.

Itse hän hieroi portaissa kovasti silmiään poistaakseen kyynelten
jäljet. Kun hän avasi oven, kuului huoneesta epätoivoinen heikko
kuiskaus:

-- En tahdo olla yksin... Miksi jätätte minut yksin... Minua pelottaa
yksin...

Huomatessaan Denisen Geneviève rauhoittui ja ilon hymy kirkasti hänen
kasvojaan.

-- Olette siis vihdoinkin tullut...! Olen niin hartaasti odottanut
teitä eilisestä lähtien. Luulin jo teidänkin hylkäävän.

Genevièven ahdas huone näytti surkealta pihalle antavan ikkunan
kalpeassa valaistuksessa. Vanhemmat olivat tahtoneet luovuttaa
sairaalle kadun puolella olevan huoneensa, mutta Geneviève ei sietänyt
nähdä vastapäätä loistavaa Naisten Aarreaittaa, ja hänet täytyi viedä
takaisin omaan huoneeseensa. Hän lepäsi niin riutuneena, että olisi
tuskin arvannut peiton alla olevankaan ihmisruumista. Hänen laihat
kätensä, keuhkotaudin hehkuvan kuumeen polttamat, olivat alituisessa
tuskaisessa liikkeessä, ikäänkuin hän olisi tavoitellut jotakin, josta
hän itsekään ei ollut tietoinen, kun sitä vastoin hänen raskas, musta
tukkansa tuntui lisäävän runsauttaan imemällä itseensä sen mitä vielä
oli jäljellä tässä vanhan pariisilaisen kaupankäynnin kolkossa sopessa
heikenneen sukupolven viimeisessä perillisessä.

Denise katseli häntä sydän täynnä sääliä. Hän ei uskaltanut aluksi
puhua peläten purskahtavansa itkuun. Sitten hän kuiskasi:

-- Tulin heti... Olisin niin mielelläni avuksi... Tahdotteko, että jään
luoksenne?

Geneviève läähätti kädet yhä harhaillen peiton poimuissa ja katsoi
häntä kiinteästi.

-- En, kiitos, en tarvitse mitään. Tahdoin vain suudella teitä.

Kyyneleet paisuttivat hänen silmäluomiaan. Denise kumartui hänen
ylitseen ja suuteli häntä vavahtaen, kun huulet sattuivat kuopalle
painuneiden poskien kuumeesta polttavalle iholle. Mutta sairas oli
tarttunut häneen ja puristi häntä epätoivoisesti syliinsä. Sitten hänen
silmänsä kääntyivät isään.

-- Tahdotteko, että jään luoksenne? Denise toisti. -- Olen kenties
esteenä, jos teillä on jotakin...

-- Ette ole, ette suinkaan.

Genevièven katse palasi itsepintaisesti isään, joka oli jäänyt
seisomaan neuvottoman näköisenä, itku kurkussa. Lopulta tämä ymmärsi ja
lähti sanaakaan sanomatta. Tytöt kuulivat hänen astuvan raskaasti
portaita alas.

-- Sanokaa, onko hän tuon naisen kanssa yhdessä? kyseli sairas heti
tarttuen serkkunsa käteen ja vetäen hänet vuoteen laidalle istumaan. --
Teitä minä tahdoin tavata, sillä te yksin voitte kertoa sen minulle...
Yhdessä he elävät, eikö niin?

Denise ei yllätettynä tiennyt mitä vastata; hän sopersi ja kertoi
vihdoin tavaratalossa kiertävistä huhuista. Clara kyllästyneenä
Colombaniin, joka ei jättänyt häntä rauhaan, oli jo sulkenut häneltä
ovensa, ja Colomban ajoi epätoivoissaan häntä takaa rukoillen häneltä
armoa nöyränä kuin piesty koira. Sanottiin, että hän aikoi hakea
paikkaa Louvresta.

-- Jos rakastatte häntä noin paljon, niin hän kyllä vielä palaa
luoksenne, jatkoi Denise tarjotakseen kuolevalle tämän viimeisen
lohdutuksen. -- Teidän on vain parannuttava nopeasti, niin hän katuu,
ja voitte viettää häänne.

Geneviève keskeytti hänet. Hän oli kuunnellut niin ahnaasti, että oli
jännityksessään noussut istualleen. Mutta pian hän taas kaatui
vuoteelle.

-- Älkää puhuko sellaista! Tiedänhän minä, että kaikki on lopussa... En
sano isälle mitään, sillä olen kuullut, että isä itkee, ja äiti voisi
sairastua siitä. Minulla on lähtö edessä, ja sentähden käskin teitä
niin kiireesti tulemaan, sillä pelkäsin kuolevani ennen päivän
nousua... Hyvä Jumala! Vai ei hän siis ole onnellinenkaan.

Denise koetti väittää vastaan vakuuttaen, ettei serkun tila ollut niin
vakava. Mutta sairas keskeytti vielä kerran hänet ja heittäen peitteen
päältään paljasti ruumiinsa ujostelematta niinkuin kuoleva, jonka ei
enää tarvitse kainostella surkeuttaan.

-- Katsokaa minua, hän sanoi... -- Enkö ole oikeassa?

Vavisten Denise vetäytyi vuoteen laidalta henkeä pidättäen ikäänkuin
peläten huokauksella hävittävänsä nuo elämän jätteet. Hitaasti
Geneviève veti jälleen peiton päälleen toistaen:

-- Näittehän, en ole enää nainenkaan... Väärin minun puoleltani olisi
tahtoa vielä hänet omakseni.

He vaikenivat kumpikin ja katsoivat äänettöminä toisiinsa. Vihdoin
Geneviève sanoi:

-- Kas niin, älkää nyt enää viivytelkö. Teillä on omat tehtävänne. Ja
kiitos, että tulitte. Tahdoin tietää ja nyt olen tyytyväinen. Jos
tapaatte hänet, niin sanokaa hänelle terveisiä, että annan hänelle
anteeksi. Hyvästi, Denise kulta! Suudelkaa minua vielä viimeisen
kerran.

Denise suuteli häntä väittäen vieläkin vastaan:

-- Älkää tuomitko itseänne. Hoitoa te vain tarvitsette, niin paranette.

Mutta sairas pudisti päätään itsepintaisesti. Hän oli varma asiastaan.
Kun Denise kääntyi ovea kohti, hän sanoi: Koputtakaa tuolla kepillä,
että isä tulee. Pelkään olla yksin.

Kun Baudu oli palannut pieneen, synkkään huoneeseen, jossa hän istui
tuntikausia sairaan vuoteen ääressä, Geneviève sanoi vilkkautta
teeskennellen Deniselle:

-- Älkää tulko huomenna, se on tarpeetonta, mutta ylihuomenna odotan
teitä. Viettäkää iltaa minun kanssani.

Seuraavana aamuna kuuden aikaan, päivän sarastaessa, Geneviève kuoli
neljä tuntia kestäneen kovan kamppailun jälkeen. Hautajaiset vietettiin
seuraavana lauantaina. Ilma oli kolkko, ja värjöttävää kaupunkia peitti
synkkä, pilvinen taivas. Valkealla verhottu Elbeufin vanha kauppapuoti
kuulsi kalvakkana mustaa katua vasten, ja vahakynttilät lepattaen
sumussa tuikkivat kalpeina kuin hämärtyvän illan tähdet. Helmiseppeleet
ja suuri vihko valkeita ruusuja peittivät Genevièven pientä
ruumisarkkua, joka seisoi talon synkässä porttikäytävässä niin lähellä
katuojaa, että ohiajavat vaunut jo olivat räiskyttäneet likaa
verhoille. Koko vanha kaupunginosa hukkui kosteuteen haihduttaen ilmaan
homehtunutta kellarinhajuaan, ja likaisella katukäytävällä tunkeili
niinkuin aina välinpitämättömien joukko.

Denise oli saapunut jo yhdeksältä ollakseen tätinsä seurassa. Mutta kun
saaton piti lähteä liikkeelle, rouva Baudu, jonka tulehtuneissa
silmissä ei enää riittänyt kyyneliä, pyysi Deniseä seuraamaan haudalle
setää, sillä tämä oli surusta niin murtunut, että hänen tilansa herätti
levottomuutta. Kun Denise saapui kadulle, oli siihen jo kokoontunut
paljon ihmisiä. Kaikki kaupunginosan pikkukauppiaat halusivat osoittaa
Baudun perheelle myötätuntoaan, ja samalla se oli kuin mielenosoitus
Naisten Aarreaittaa vastaan, jota pidettiin syypäänä Genevièven
kuolemaan. Kaikki tuon hirviön uhrit olivat saapuvilla, Gaillonin
aukion trikootavarakauppiaat Bédoré ja sisar, Vanpouillen
turkkuriveljekset, lelukauppias Deslignières, huonekalukauppiaat Piot
ja Rivoire. Neiti Tatinkin, entinen valkotavarain kauppias, ja
Quinette, käsinekauppias, jotka jo aikoja sitten olivat joutuneet
konkurssiin, olivat katsoneet velvollisuudekseen saapua, toinen
Batignolles'ista asti, toinen Bastillesta, jossa he nyt olivat muiden
palveluksessa. Odottaessaan myöhästyneitä ruumisvaunuja nämä mustiin
pukeutuneet ihmiset seisoivat loassa tuijottaen vihaisesti Aarreaitan
ikkunoihin, joiden kirkkaat lasiruudut ja loistavat näyttelyt tuntuivat
herjaukselta surupuvussaan itkevää Vanhaa Elbeufia kohtaan. Siellä
täällä uteliaat kauppa-apulaiset kumartuivat ikkunoihin katsomaan,
mutta hirviö itse jatkoi välinpitämättömänä hurjaa menoaan huolimatta
onnettomista, joiden kuoleman se oli aiheuttanut. Denise haki
katseellaan veljeään Jeania, ja huomattuaan hänet Bourras'n puodin
edustalla meni hänen luokseen käskeäkseen häntä auttamaan setää, jos
tämän voimat pettäisivät. Muutamia viikkoja Jean, joka oli jo mies ja
ansaitsi kahteenkymmeneen frangiin nousevan päiväpalkan, oli ollut
sangen vakava, ikäänkuin hänellä olisi ollut salaisia huolia, ja nytkin
hän oli niin arvokkaan ja alakuloisen näköinen mustassa takissaan, että
Deniseä oikein hämmästytti, sillä hän ei ollut arvannut, että veli oli
pitänyt niin paljon serkustaan. Pépé ei ollut mukana, sillä Denise,
joka tahtoi säästää lapselta tarpeettomat mielenliikutukset, oli
jättänyt hänet rouva Gras'n luo hakeakseen hänet iltapäivällä
tervehtimään tätiä ja setää.

Ruumisvaunut viipyivät yhä. Denise katseli liikuttuneena
vahakynttilöiden häilyviä liekkejä, ja säpsähti kuullessaan takanaan
tutun äänen. Se oli Bourras. Tämä oli kutsunut viittauksella luokseen
kastanjakauppiaan, joka harjoitti liikettään kadun toisella puolella
ahtaassa, viinikauppiaalta vuokratussa kojussa, ja sanoi:

-- Kuulkaa, kunnon ystävä, tehkää minulle vähäinen palvelus. Näettehän,
että olen pannut oveni lukkoon; jos joku tulee, käskekää tulemaan
uudestaan. Mutta ei teillä taida olla siitä suurtakaan vaivaa, sillä
tuskin kukaan tulee.

Sitten vanhus seisoi katukäytävällä äänettömänä niinkuin muutkin.
Denise vilkaisi salaa puotiin. Bourras ei näkynyt enää pitävän sitä
kunnossa, ikkunassa oli vain muutamia haalistuneita sateenvarjoja ja
kaasun mustaamia keppejä. Ne kaunistukset, jotka hän oli tehnyt talon
julkisivuun, alkoivat jo turmeltua niinkuin ainakin raunioita peittävä
valeloisto. Vaaleanvihreät maalaukset, peilit, kullattu kilpi, kaikki
mureni ja likaantui. Mutta vaikka vanhat halkeamat alkoivat jälleen
näkyä ja kosteuden painamat merkit pilkistää kultauksen alta, niin talo
pysyi koossa itsepintaisesti tarttuneena Aarreaitan kylkeen kuin suuri
ruma käsnä, joka ei lähtenyt, vaikka oli naarmuja ja rosoja täynnä.

-- Voi noita konnia! Bourras mutisi. -- Eivät antaisi edes viedä häntä
pois.

Hänen sanansa tarkoittivat ruumisvaunuja, jotka vihdoinkin olivat
tulossa, mutta jotka tungoksessa olivat törmänneet Aarreaitan
kirkaspintaisiin tavaravaunuihin. Vanha kauppias heitti tuuheiden
kulmiensa alta Deniseen tuikean katseen.

Hitaasti surusaatto lähti liikkeelle vesilätäkköjen poikki. Kun
valkealla verhoiltu ruumisarkku kulki Gaillonin aukion poikki,
saattajien silmät kääntyivät vielä kerran tavaratalon ikkunoita kohti,
joista kaksi myyjätärtä katsoi kadulle hyvillään ohjelmanumerosta.
Baudu seurasi ruumisvaunuja raskaasti astuen. Hän oli kieltäytynyt, kun
Jean, joka kulki hänen vieressään, oli tarjonnut hänelle käsivartensa.
Viimeisenä saatossa tulivat kolmet suruvaunut. Kun jouduttiin
Neuve-des-Petits-Champs'inkadulle, riensi Robineau kalpeana ja
vanhenneena yhtyäkseen kulkueeseen.

Saint-Rochinkadulla oli paljon naisia odottamassa, kaupunginosan
pikkukauppojen omistajattaria, jotka olivat pelänneet tungosta vainajan
kodin edustalla. Mielenosoitus alkoi herättää huomiota. Kun
hautajaismenot oli suoritettu Saint-Honorén kirkossa, miehet seurasivat
ruumista kävellen, vaikka matka oli pitkä kirkolta Montmartren
hautausmaalle. Täytyi palata Saint-Rochinkatua pitkin ja vielä
kerran kulkea Naisten Aarreaitan ohitse. Genevièven ruumista
kuljetettiin juhlasaatossa tavaratalon ympäri, niinkuin kapinan aikana
ensimmäistä luodin kaatamaa uhria. Aarreaitan ovella liehui punaisia
flanellikankaita kuin lippuja ilmassa, ja mattojen näyttely tarjosi
silmälle verisiä ruusu- ja pionimalleja.

Denise oli noussut vaunuihin, sillä räikeiden vastakohtien herättämä
tuskainen epäilys kävi hänelle niin sietämättömäksi, ettei hän jaksanut
kävellä. Saaton oli täytynyt pysähtyä Dix-Décembrenkadulle uuden
julkisivun liikennettä häiritsevien rakennustelineiden eteen, ja Denise
huomasi Bourras'n, joka oli jäänyt jälkeen ja laahasi jäykkää jalkaansa
aivan vaunujen perässä. Vanhus olisi tuskin koskaan päässyt
hautausmaalle asti, jollei hän olisi huomannut Deniseä ja noussut
vaunuihin joissa tämä oli yksin.

-- Nuo onnettomat polvet ovat minulle kiusana, kuiskasi hän. -- Älkää
siirtykö noin syrjään!... Enhän minä teitä vihaa!

Hänen karkeapintainen ystävyytensä oli sama kuin ennenkin. Hän pauhasi
ja sadatteli ja väitti, että Baudu oli lujatekoinen mies, kun vielä
jaksoi tällaisia iskuja saatuaan kävelläkin. Oli lähdetty jälleen
liikkeelle, ja Denise näki ikkunasta Baudun joka yhä raskaasti astuen
ohjasi ruumisvaunujen takana saaton hidasta ja hankalaa kulkua. Sitten
hän painautui nurkkaansa ja kuunteli vaunujen yksitoikkoisesti
tuuditellessa vanhan sateenvarjokauppiaan loppumatonta lavertelua.

-- Poliisin asia olisi raivata esteet pois kadulta, sanoi ukko...
-- Jo puolitoista vuotta rakennustyöt ovat olleet vastuksena, ja
äskettäin eräs mies kuuluu saaneen työmaalla surmansa. Yhdentekevää!
Mutta kun seuraavan kerran tahtovat laajentua, niin heidän
täytyisi rakentaa siltoja katujen yli... Teitä kuuluu nyt olevan
kaksituhattaseitsemänsataa kauppa-apulaista, ja tänä vuonna
liikevaihtonne sanotaan nousevan sataan miljoonaan. Jumala armahtakoon!
Sataan miljoonaan.

Denisellä ei ollut siihen mitään vastaamista. Saatto kääntyi Chaussée
d'Antininkadulle, missä ajoneuvojen tungos taas viivytti sitä. Bourras
jatkoi puhettaan silmät elottomina kuin olisi puhunut unissaan. Hän ei
vieläkään käsittänyt mistä syystä Naisten Aarreaitta oli päässyt
voitolle, mutta hän myönsi, että vanha kauppa oli joutunut tappiolle.

-- Robineau parka on hukassa, hän sanoi, -- mennyttä miestä... Ja
Bédoré ja Vanpouille eivät pysy myöskään pystyssä. Heidän jalkansa
pettävät niinkuin minunkin. Deslignières kai kohta kuolee halvaukseen,
ja Piot ja Rivoire ovat sairastuneet keltatautiin. Ei ole lapsi paralla
kovinkaan kaunis saatto, pelkkiä luurankoja koko joukko. Mahtaa olla
nauramista noilla ihmisillä, jotka katselevat tätä vararikkoisten
kulkuetta... Ja samaa menoa yhä jatketaan. Nuo konnat perustavat
yhä uusia osastoja, ottavat kaupitellakseen kukkia, hattuja,
hajuvesiä, jalkineita, ja tiedänkö edes mitä kaikkea vielä. Grognet,
Graumont'inkadun hajuvesikauppias, saa hommata poismuuttoa, ja minä en
antaisi kymmentä frangiakaan Naud'n jalkinekaupasta Antininkadulla. Ja
Saint-Annenkadulle saakka tuon ruton vaikutus ulottuu, sillä sieltä
häviää kohta Lacassagne, jolla on tekokukka- ja sulkakauppa, ja rouva
Chadeuil, jonka hatut tunnettiin laajoissa piireissä... Ja näiden
jälkeen muita ja yhä muita. Kaikkiin kaupunginosamme kauppoihin tauti
tarttuu. Kun verkasaksat ottavat myydäkseen saippuoita ja kalosseja,
niin yhtä hyvin he kai osaavat myydä paistettuja perunoitakin. Kunniani
kautta, maailma on pilaantumassa!

Ruumisvaunut kulkivat Trinitén aukion poikki, ja synkästä nurkastaan
Denise, vanhan kauppiaan valituksia kuunnellen, näki arkun, joka meni
jo Blanchenkatua, ja iäkkään miehen, joka seurasi sitä mykkänä ja
sokeana kuin teurastettavaksi talutettava härkä. Teuraskarjalta
näyttivät kaikki nuo vararikkoiset, jotka kuljettivat häviötään pitkin
Pariisin likaisia katuja. Bourras'n ääni kävi kumeammaksi ja puhe
hitaammaksi niinkuin kulkukin Blanchenkadun jyrkkää vastamäkeä
noustessa.

-- Minulla on tilit selvillä... Mutta puoliani pidän enkä hellitä. Hän
oli hävinnyt oikeudessa. Minä olen saanut siitä kahden vuoden aikana
maksaakin asianajajalle ja asiamiehille, mutta yhdentekevää! Minun
puotini alta hän ei pääse kulkemaan. Tuomarit ovat päättäneet, ettei
sellaista työtä voi pitää tarpeellisena korjaustyönä. Ajatelkaa,
hänellä oli aikomus rakentaa maan alle sali, missä kankaiden
värivaikutuksia olisi arvosteltu kaasuvalaistuksessa, maanalainen
huone, joka olisi yhdistänyt trikootavaraosaston verkaosastoon.
Raivoissaan hän on, sillä hän ei voi sulattaa, että minun kaltaiseni
vanha kuhnus sulkee häneltä tien, kun muu maailma lankeaa polvilleen
hänen helistellessään rahojaan. Mutta minä en koskaan! En suostu, siitä
olen selvillä. Mahdollista, että kaadun siihen. Nyt kun olen joutunut
ulosottomiesten kanssa tekemisiin, tiedän, että tuo konna ostaa minun
velkakirjani tehdäkseen minulle jonkin ruman kepposen. Olkoon
menneeksi! Hän käskee, ja minä panen vastaan, ja tuhat tulimmaista,
vastaan minä panen silloinkin, kun olen neljän laudan välissä niinkuin
tuo tyttö parka tuossa.

Kun saavuttiin Clichyn puistokadulle, vaunut vierivät nopeammin, ja
tietämättään ihmiset kiirehtivät kulkuaan päästäkseen perille. Bourras
jätti kertomatta sen, että oli joutumaisillaan kadulle kerjäämään,
ettei tiennyt kuinka selvitä sekavista asioistaan ja kuinka torjua
vekseliprotestien tulva viivyttääkseen vararikkoa. Denise, joka tiesi
hänen tilanteensa, luopui äänettömyydestään ja sanoi rukoilevalla
äänellä:

-- Herra Bourras, älkää nyt enää panko vastaan... Antakaa minun
selvittää asianne.

Mutta Bourras keskeytti ärjyen:

-- Olkaa vaiti! Asia ei koske teitä eikä ketään!... Olette kunnon tyttö
ja olen kuullut kerrottavan, että osaatte aika lailla kiusata tuota
miestä, joka luuli voivansa ostaa teidät niinkuin minun talonikin.
Mutta mitä te siihen vastaisitte, jos minä neuvoisin teitä suostumaan?
Sanokaapa se! Taitaisitte antaa minulle aika kyytiä... No niin! Kun
minä panen vastaan, niin älkää te pistäkö siihen nenäänne!

Kun vaunut pysähtyivät hautausmaan portille, hän astui alas Denisen
kanssa. Baudun perhehauta oli ensimmäisen käytävän varrella vasemmalla.
Muutamassa minuutissa oli toimitus haudalla suoritettu. Setä Baudu
tuijotti niin kiinteästi avonaiseen hautaan, että Jeanin täytyi vetää
hänet syrjään. Läsnäolijat seisoivat hajallaan lähihautojen ympärillä.
Kaikki nuo kellarimaisten puotien kosteudesta verettömiksi käyneet
kauppiaskasvot näyttivät pilvisen taivaan harmaassa valossa
tavallistakin kurjemmilta. Kun arkku hiljaa liukui hautaan, näppyiset
posket kalpenivat, suipenneet nenät painuivat maata kohti, ja
sappisairauden kellertämät, numeroiden lukemisesta heikenneet silmät
sumenivat.

-- Kaikkien meidän pitäisi piiloutua tuohon koloon, sanoi Bourras
Deniselle, joka oli jäänyt seisomaan hänen viereensä. -- Tuon tyttö
paran kanssa menee koko kaupunginosamme hautaan... Vanha kauppatapa
sisältyy valkeisiin ruusuihin, jotka heitetään arkulle.

Denise palasi setänsä ja veljensä vaunuissa haudalta. Päivän loppukin
tuntui sietämättömän raskaalta hänestä. Ensiksikin hän sai
levottomuuden aihetta Jeanin kalpeudesta, ja kun hän ymmärsi, että
tällä oli taas lemmenasia kysymyksessä, hän avasi kukkaronsa tehdäkseen
selonteosta lopun, mutta Jean kieltäytyi ottamasta rahoja ja väitti,
että tällä kertaa asia oli vakavampaa laatua. Kysymyksessä oli rikkaan
sokerileipurin veljentytär, joka ei suostunut ottamaan vastaan
orvokkivihkoakaan. Iltapäivällä, kun Denise meni hakemaan Pépéä rouva
Gras'n luota, tämä ilmoitti, ettei jaksanut enää pitää noin suurta
poikaa hoidossa. Poika oli siis pakko saada kouluun ja erota hänestä.
Kun hän vei Pépén sedän ja tädin luo, Vanhassa Elbeufissa vallitseva
synkkä toivottomuus kirveli hänen sydäntään. Puoti oli suljettu ja
vanhukset kyhjöttivät pilkkopimeässä pienen salinsa perällä muistamatta
sytyttää kaasua. He olivat viettäneet kahden hämärtävän päivän loppua
tyhjäksi käyneessä kodissa. Nurkkien pimeys näytti tiivistyneen
Genevièven kuoleman jälkeen, ja kosteuden syömät vanhat kattohirret
tuntuivat vain odottaneen tätä kolausta romahtaakseen alas. Setä
voimatta asettua jatkoi yhä sokeaa ja mykkää surusaattoaan kiertäen
pöytää, täti taas, äänettömänä hänkin, oli lyyhistynyt tuolilleen
kalmankalpeana kuin verenvuotoon kuolemaisillaan oleva haavoitettu. He
eivät itkeneet silloinkaan, kun Pépé suuteli heidän kylmiä poskiaan.
Denise tukahdutti kyyneleensä.

Mouret kutsutti Denisen luokseen illan suussa puhuakseen eräästä
puvusta, jonka halusi laskea kaupan. Denise, jonka sydäntä hänen äsken
näkemänsä pohjaton kurjuus vielä kuohutti, ei voinut olla kertomatta
siitä Mouret'llekin, ja hän otti puheeksi vanhan sateenvarjokauppiaan
surkean tilan. Bourras'n nimen kuullessaan Mouret kiivastui. Sekö vanha
hullu, joka myrkytti hänen elämänsä ja pilasi hänen suunnitelmansa
mielettömällä itsepintaisuudellaan. Miksi hän ei suostunut luovuttamaan
hökkeliään, joka oli suorastaan häpeäksi Naisten Aarreaitalle, ainoa
paikka, joka tavaratalon hankkimalla laajalla alueella oli vielä
vanhaa? Asia vainosi painajaisena Mouret'ta, ja olisipa joku muu tullut
puhumaan hänelle Bourras'sta, niin ero olisi seurannut. Koppi olisi
ollut potkaistava kumoon. Mitä hän sille taisi! Oli mahdotonta antaa
tuon kurjan hökötyksen seistä siinä. Pois se täytyi raivata tavaratalon
tieltä, kävipä tuolle hourailijalle miten tahansa! Mouret alkoi
luetella Bourras'n talosta tarjoamiaan rahasummia. Sataantuhanteen
frangiin hän oli nostanut. Eikö siinä kyllin! Hän ei ruvennut
tinkimään, antoi mitä vaadittiin, mutta täytyihän toisellakin olla sen
verran järkeä, että salli hänen lopettaa alkamansa työn. Tuliko
kenellekään mieleen pysähdyttää rautatieveturia! Denise kuunteli silmät
maahan luotuina, ja kaikki hänen vastaväitteensä perustuivat
tunteisiin. Bourras oli niin vanha. Eikö voinut odottaa hänen
kuolemaansa, eikä ruveta hätyyttämään. Mutta Mouret sanoi, ettei hän
voinut enää peräytyä, sillä neuvosto oli tehnyt päätöksensä ja
Bourdoncle oli saanut asian ajaakseen. Denise ei voinut sanoa siihen
mitään, vaikka hänen kävi vanhusta sääliksi.

Syntyi painostava äänettömyys. Sitten Mouret itse alkoi puhua Baudun
perheestä. Hän surkutteli heitä suuresti heidän tyttärensä kuoleman
johdosta. Hyviä ihmisiä he olivat, kaikin puolin kunnioitettavia, mutta
onni ei ollut heille suotuisa. Sitten hän taas rupesi perustelemaan
kantaansa. Olihan hän toivonut heidän häviötään, sitä hän ei voinut
kieltää. Mitä varten he niskoittelivat niin itsepintaisesti tuossa
vanhoillisen kaupankäynnin syömässä kojussa; ei ollut ihme,
jos katto romahtaisikin heidän päälleen. Hän oli varottanut sen
seitsemän kertaa, oli lähettänyt heille terveisiä Denisen kautta ja
ennustanut onnettomuutta, jos eivät ajoissa luopuisi naurettavista
ennakkoluuloistaan. Ratkaisu oli tulossa, eikä maailmassa ollut niin
voimakasta, joka olisi sitä estänyt. Eihän häneltä voitu vaatia,
että hän luopuisi omasta edustaan säästääkseen kaupunginosansa
pikkukauppiaita. Jos hän olisikin tarpeeksi hullu sulkeakseen
Aarreaitan, niin toinen tavaratalo kohoaisi heti viereen, sillä aate
oli kypsynyt ja sirottanut siemenensä kaikkiin ilmansuuntiin.
Vuosisatojen myrsky, joka oli lennättänyt ne maailmalle, oli kaatanut
samalla myös muinaisuuden lahonneen rakennuksen. Mouret oli vähitellen
innostunut puhuessaan, ja hänen sanoissaan oli lentoa ja vauhtia, kun
hän puolustautui tahtomattaan kaatamiensa uhrien vihaa vastaan, noiden
kuoleman kynsissä vääntelevien pikkukauppojen hätähuutoja vastaan.
Täytyihän kuolleet haudata. Hän teki liikkeen ikäänkuin olisi kaatanut
vanhat kauppatavat maahan, lakaissut kokoon ja työntänyt yhteiseen
hautaan jäännökset, jotka olivat häpeäksi Pariisin päivänpaisteisille
kaduille. Tunnonvaivoja hänellä ei ollut, oman aikansa työtä hän
suoritti. Sen tiesi Denisekin, joka rakasti elämää, joka piti laajalle
ulottuvasta, julkisuuden päivänvalossa elävästä kaupankäynnistä. Denise
kuunteli häntä kauan sanaakaan sanomatta. Sitten hän meni pois, mieli
arveluja täynnä.

Yöllä Denise nukkui huonosti. Hän käänteli vuoteessaan mielikuvien
vaivaamana. Hänestä tuntui, että hän oli vielä lapsi ja että hän
vanhempiensa puutarhassa Valognes'issa hyrähti itkuun nähdessään kuinka
hämähäkit söivät kärpäsiä ja pääskyset hämähäkkejä. Oliko siis totta,
että kuolema oli maailman lannoittajana välttämätön, että elämän taimen
täytyi itää hautojen mullasta? Sitten hän oli seisovinaan Genevièven
haudalla, ja hänelle muistuivat mieleen setä ja täti istumassa
kahdenkesken pimeän ruokasalinsa perällä. Äkkiä, kesken hiljaisuutta,
hän oli kuulevinaan kumean ryminän. Bourras'n talo luhistui raunioiksi,
ikäänkuin suuret vedet olisivat murtaneet siltä perustuksen. Sitten
seurasi taas ahdistava hiljaisuus, jonka vähän ajan kuluttua keskeytti
uusi ryminä, ja sen jälkeen uusi ja vieläkin. Robineau, Bédoré ja
sisar, Vanpouillet ja muut, kaikki romahtivat maahan toinen toisensa
perästä. Saint-Rochin kaupunginosan pikkukauppa katosi kuin
näkymättömän iskun kaatamana maahan vierivän kivikuorman jyrinällä.
Ääretön tuska vavahdutti hänet hereille. Hyvä Jumala, mitä kidutusta!
Itkeviä lapsia, kodittomiksi jääneitä vanhuksia, vararikon
sydäntäsärkevää kurjuutta!! Hänen oli mahdotonta pelastaa ketään! Hänen
täytyi tunnustaa tämä kaikki välttämättömäksi, myöntää että Pariisin
vastainen terveys oli näistä kurjuuden tuokioista riippuvainen! Päivän
sarastaessa hän rauhoittui. Surustaan huolimatta hän tunsi, että täytyi
alistua, mutta uni ei tullut vieläkään. Silmät auki hän tuijotti
kirkastuviin ikkunaruutuihin. Siitä ei päässyt mihinkään. Verot olivat
verellä maksettava, uudet aatteet vaativat marttyyrinsä päästäkseen
voitolle, edistyksen tie kulki hautojen yli. Hän ymmärsi, ettei hänen
tarvinnut tuomita itseään pahantekijäksi, ettei hänen työnsä
tarkoittanut lähimmäisten tuhoamista. Hänen pelkonsa haihtui ja suli
sääliksi noita uuden ajan synnyttämiselle välttämättömiä tuskia
kohtaan. Ja hän alkoi miettiä keinoja niiden lieventämiseksi. Hän olisi
tahtonut suojella ainakin omaisensa lopulliselta tuholta!

Mouret'n lempeäsilmäiset, intohimosta värähtelevät kasvot kohosivat
hänen eteensä. Mouret ei varmaankaan kieltäisi häneltä apuaan;
hän suostuisi kyllä myöntämään onnettomille kohtuullisen
vahingonkorvauksen. Denisen ajatukset saivat uuden käänteen, eksyivät
arvostelemaan Mouret'ta. Denise tunsi kyllä hänen elämänsä kirjavuuden.
Hän tiesi, että Mouret oli solminut lemmensuhteita hankkiakseen
itselleen aineellisia etuja, että hän oli teeskennellyt rakkautta
raivatakseen itselleen tietä, että rouva Desforges oli ollut hänelle
yksinomaan välikappaleena hänen tahtoessaan saada kosketuksen paroni
Hartmanniin, että hän oli huvituksensa hakenut mistä sattui, Claran ja
muiden hänen kaltaistensa seurasta, joiden ostettu suosio ei ollut
jättänyt jälkeäkään hänen mieleensä. Mutta lemmenseikkailut, joille
talossa naurettiin, eivät voineet vähentää hänen neronsa loistoa
eivätkä hänen voittajanryhtiään. Siinä oli hänen viehätyksensä.
Denise ei olisi koskaan voinut antaa hänelle anteeksi rakkauden
teeskentelemistä määrättyjen etujen saavuttamiseksi, tuota intohimon
teeskentelyssä piilevää kylmyyttä, jollei hän olisi nähnyt Mouret'n nyt
kärsivän. Kärsimys oli jalostuttanut häntä ja sillä hän sovitti entiset
rikoksensa.

Jo samana aamuna Mouret Denisen pyynnöstä lupasi antaa Baudulle ja
Bourras'lle kohtuullisen vahingonkorvauksen silloin kun näiden täytyi
antautua. Viikot vierivät. Denise pistäytyi joka ilta hetkeksi setänsä
synkkään puotiin, johon hänen naurunsa ja rohkea luottamuksensa toi
hiukan vilkkautta. Mutta tädin tila herätti hänessä levottomuutta. Aina
siitä lähtien kuin Geneviève oli kuollut, rouva Baudu oli ollut
ikäänkuin horroksissa käyden tunti tunnilta heikommaksi, ja kun häneltä
kysyttiin hänen terveyttään, hän vastasi kummastellen, ettei häntä
vaivannut mikään, häntä nukutti vain vähäsen. Naapurit pudistivat
päätään hänet nähdessään. Rouva paran ei tarvinnut kauan surra
tytärtään.

Eräänä iltana, kun Denise palasi Baudun luota, hän kuuli Gaillonin
aukiota kiertäessään hätähuudon. Kadullakulkijat riensivät paikalle
pelon ja säälin kuohuttamina niinkuin aina onnettomuuden sattuessa.
Batignolles'ista Bastilleen kulkeva ruskea linjavaunu oli ajanut miehen
yli Neuve-Saint-Augustininkadun kulmassa suihkukaivon edustalla.
Raivostunut ajaja oli noussut kiroillen seisomaan ja koetti hillitä
pystyyn kavahtaneita mustia hevosiaan.

-- Jumaliste! Eivätkö osaa katsoa eteensä, senkin tolvanat!

Hevoset saatiin pysähtymään. Ihmiset tunkeilivat loukkaantuneen
ympärillä, ja muuan poliisi osui paikalle. Ajaja kutsui todistajiksi
vaunun katolla olleet matkustajat, jotka myös olivat nousseet ja
kurkistelivat alas nähdäkseen mitä oli tapahtunut. Ajaja oli niin
vihoissaan, että sai tuskin sanaa suustaan.

-- Hullu kai hän on... Siinä seisoi kuin kotonaan. Ja kun minä
varoitin, niin hän heittäytyi pyörien alle!

Muuan työmies, joka onnettomuuden sattuessa oli ollut maalaamassa
läheisen talon seinää, juoksi vaunujen luo sivellin kädessä ja huusi
kimeällä äänellä:

-- Älä hätäile! Minä näin, että hän heittäytyi vaunujen alle... Näin
hän kyyristyi. Mahtoi olla elämään kyllästynyt...

Oli muitakin, jotka olivat nähneet, ja yleinen mielipide oli, että
kysymyksessä oli itsemurhayritys. Poliisi piti tutkintoa. Vaunuista
laskeutuneet naiset poistuivat kiireesti, taakseen katsomatta, väristen
vieläkin muistaessaan, kuinka oudosti heitä oli puistattanut pyörien
kulkiessa pehmeän ruumiin yli. Mutta Denise, jonka sääli tapaturman
sattuessa pakotti aina toimintaa, oli sitten kysymyksessä koira,
hevonen tai ihminen, lähestyi onnetonta, joka makasi maassa
tainnoksissa, takki lian tahraamana. Hän tunsi tämän heti.

-- Herra Robineau, hän huusi säikähtyneenä.

Poliisi alkoi tiedustella häneltä loukkaantuneen nimeä, ammattia,
osoitetta. Denise osasi vastata kaikkeen. Onneksi ajaja oli osannut
kääntää niin taitavasti vaunut syrjään, että pyörät olivat kulkeneet
vain jalkojen yli, mutta kummankin säären pelättiin katkenneen. Neljä
miestä kantoi uhrin Gailloninkadun apteekkiin, ja linjavaunu lähti taas
liikkeelle.

-- Jumaliste, on tämäkin päivä, mutisi ajuri lyöden piiskallaan
hevosia.

Denise oli seurannut Robineauta apteekkiin. Kun lääkäriä ei heti
löydetty ja apteekkarin mielestä mitään suoranaista vaaraa ei ollut,
päätettiin loukkaantunut kantaa kotiin ja mentiin hakemaan
poliisitoimistosta paareja. Denise päätti lähteä edeltäpäin
valmistamaan rouva Robineauta tähän hirveään iskuun. Mutta hän pääsi
töin tuskin kadulle, sillä niin paljon ihmisiä oli kokoontunut portin
eteen. Tämä pöyristyttäviä uutisia himoitseva joukko kasvoi joka
minuutti. Naiset ja lapset nousivat varpailleen nähdäkseen eivätkä
väistyneet, vaikka heitä olisi kuinka kehoitettu. Jokainen uusi ihminen
keksi oman juttunsa, ja jo tiedettiin kertoa, että onnettomuuden uhri
oli pudonnut ikkunasta kadulle vaimonsa rakastajan tyrkkäämänä.

Saavuttuaan Neuve-des-Petits-Champs'inkadulle Denise näki jo kaukaa
rouva Robineaun seisovan liikkeen ovella. Näin hän sai tekosyyn
pysähtyä, ja hän jäi juttelemaan miettien kuinka kertoa hirveän
uutisensa. Myymälä tuntui autiolta, ja vallitseva epäjärjestys puhui
selvää kieltään asioiden huonosta tilasta. Pelätty ratkaisu oli tullut,
ja paris-bonheur oli päässyt kilpailijakankaasta voitolle viimeisen
viiden centimen hinnanalennuksen jälkeen. Nyt kangasta sai jo ostaa
neljästä frangista yhdeksästäkymmenestäviidestä, ja Gaujeanin silkki
oli saavuttanut Waterloonsa. Jo kaksi kuukautta Robineau oli ollut kuin
tulessa koettaessaan siirtää tuonnemmaksi uhkaavaa vararikkoa.

-- Tapasin miehenne Gaillonin aukiolla, sanoi Denise, joka oli mennyt
sisälle liikkeeseen.

Rouva Robineau, joka tietämättä syytä miksi vähän väliä katsoi
levottomasti kadulle, sanoi:

-- Äsken juuri, vai?... Odotan häntä kotiin. Gaujean kävi täällä, ja he
menivät yhdessä ulos.

Hän oli yhä kaunis, ja sama viehättävä hilpeys kuin ennenkin kirkasti
hänen kasvojaan, mutta hän oli väsynyt, sillä hän odotti lasta, ja hän
näytti vieläkin eksyneemmältä kuin ennen tässä myymälässä, jonka
monimutkaisia asioita hän ei ymmärtänyt ja josta ei ollut hänen
lempeälle luonteelleen muuta kuin harmia. Hän oli kysynyt usein
mieheltään, mitä hyötyä kaikesta tästä oli. Paljon parempi heidän olisi
ollut asua pienessä huoneessa ja syödä vain leipää.

-- Kuulkaahan, Denise, hän sanoi, ja hänen hymynsä himmeni vähän, --
minun ei tarvitse salata mitään teiltä... Asiat eivät suju, ja mieheni
ei saa enää yöllä unta. Tänäänkin Gaujean tuli taas kiusaamaan häntä
maksettavaksi langenneiden vekselien tähden. Olin aivan menehtyä
levottomuudesta, kun minun täytyi olla täällä yksin.

Hän tahtoi palata ovelle, mutta Denise astui eteen. Hän oli kuullut
lähestyvät joukon äänet, ja hän arvasi paarien olevan tulossa
saattojoukon seuraamana. Hänen täytyi siis kertoa, vaikka hänen
kurkkunsa tuntui aivan kuivalta ja ne lohduttavat sanat, jotka hän oli
aikonut lausua, olivat häipyneet hänen mielestään.

-- Älkää pelästykö! Ei ole syytä pelkoon... Herra Robineaulle on
tapahtunut onnettomuus, näin hänet äsken... He tuovat hänet kotiin.
Pyydän teitä, älkää pelästykö!

Nuori vaimo kuunteli kalpeana ymmärtämättä mistä oli kysymys. Ihmisiä
alkoi keräytyä kadulle. Ajurinvaunut eivät päässeet liikkumaan, ja
ajurit kiroilivat. Kantajat olivat asettaneet paarit kadulle avatakseen
myymälän lasioven kummankin puoliskon.

-- Tapaturma se on, jatkoi Denise, joka tahtoi pitää itsemurhayrityksen
salassa. -- Hän oli jalkakäytävällä ja luiskahti ja kaatui linjavaunun
alle... Jalat vain jäivät alle! Lääkäriä ollaan hakemassa... Älkää
pelästykö!

Rouva Robineauta puistatti. Hän päästi pari käheää huutoa; sitten hän
painui maahan paarien viereen koettaen vapisevilla käsillään vetää
verhoja syrjään. Kantajat jäivät liikkeen edustalle odottamaan lääkärin
tuloa viedäkseen paarit pois. Robineauhon ei uskallettu enää koskea,
tämä oli tullut tajuihinsa ja vähinkin liike tuotti hänelle
sietämättömiä tuskia. Kun hän näki vaimonsa, herahtivat kyyneleet hänen
silmiinsä. Vaimo suuteli häntä ja itkien tuijotti kiinteästi häneen.
Kadulla uteliaiden joukko kasvoi. Ikkunoiden takana yleisö seurasi
tapahtumia kiiluvin silmin niinkuin teatterissa. Työhuoneesta karanneet
ompelutytöt olivat vähällä särkeä lasit tunkeillessaan lähemmäksi.
Silloin Denise peittääkseen ahneilta katseilta sydäntäsärkevän
kohtauksen ja pitäen sopivimpana sulkea myymälän meni laskemaan alas
rautakaihtimet. Pyörä naukui kimeästi kääntyessään ja rautapeltiset
säleet laskeutuivat hitaasti kuin esirippu jännittävän näytöksen
loputtua teatterissa. Kun hän palasi sisään suljettuaan ovenkin, hän
näki kaihtimien reikien heikossa valossa rouva Robineaun, joka yhä
painoi miestään toivottomaan syleilyynsä. Liike tuntui näyttämöltä,
jäljellä oli tähtien tuikkeessa tapahtuva pariisilaisen katudraaman
ratkaisu. Lopulta rouva Robineau kykeni taas puhumaan.

-- Oi rakas, rakas, rakas! hän valitti.

Hän ei keksinyt muuta, ja Robineau nähdessään hänet niin heikkona ja
värisevänä paarien vieressä polvillaan ei voinut vastustaa omantuntonsa
soimauksia, vaan tunnusti hänelle kaikki. Tuskat eivät estäneet häntä
puhumasta, kun hän pysyi liikkumattomana, silloin häntä ei vaivannut
muu kuin jalkojen polttava paino.

-- Suo minulle anteeksi, hän rukoili. -- Hullu kai minä olin. Kun
asianajaja Gaujeanin kuullen sanoi minulle, että vararikkoilmoitus
olisi tehtävä huomenna, niin minusta tuntui, että koko huone
ympärilläni oli tulessa... Sitten en enää muista mitään. Kuljin pitkin
Michodièrenkatua ja olin huomaavinani, että Aarreaitassa pilkattiin
minua. Minun oli mahdoton kestää tuon kirotun talon ilkuntaa. Juuri
silloin näin vaunun kääntyvän kulmauksesta; samassa ajattelin Lhommea
ja hänen käsivarttaan ja heittäydyin alle.

Rouva Robineau oli vajonnut lattiaan kuullessaan tämän hirveän
tunnustuksen. Hyvä Jumala, tahallaanko hän oli tehnyt sen! Nähdessään
Denisen, joka kumartui hänen ylitseen, hän tarttui hänen käteensä
hakeakseen apua. Loukkaantunut, joka ei kestänyt mielenliikutusta, oli
mennyt jälleen tainnoksiin. Tohtoria vain ei kuulunut. Kaksi miestä
juoksi ympäri kaupunginosaa etsimässä lääkäriä, ja talon ovenvartijakin
oli lähtenyt liikkeelle.

-- Älkää pelätkö, toisti Denise, joka hänkin nyyhkytti.

Silloin rouva Robineau lattialla istuen ja poski painettuna paarien
laitaa vastaan alkoi purkaa sydäntään:

-- Jos kertoisin teille kaiken... Minun tähteni hän tahtoi kuolla.
Alinomaa hän sanoi minulle: "Olen varastanut sinulta. Olen hävittänyt
rahasi." Yöllä hän näki unta kuudestakymmenestätuhannesta frangista,
heräsi aivan hiessä ja kiroili taitamattomuuttaan. Koska hänellä ei
muka ollut enempää järkeä, hänen ei olisi pitänyt panna alttiiksi
toisen omaisuutta. Tiedättehän, että hänellä on aina ollut hermostunut
ja levoton luonne. Lopuksi hän houraili, niin että oikein pelkäsin. Hän
luuli näkevänsä minut kadulla kerjäämässä, minut, jota hän niin
suuresti rakasti, jonka hän olisi tahtonut tehdä rikkaaksi,
onnelliseksi...

Mutta kääntäessään päänsä sairasta kohti hän huomasi, että tällä oli
silmät auki ja hän jatkoi:

-- Oi, armaani, miksi teit näin...? Niinkö ahneeksi minua luulit? Usko
pois, minusta on yhdentekevää, teemmekö vararikon vai emmekö. Emmehän
me ole onnettomia, kun vain saamme olla yhdessä... Anna heidän viedä
kaikki, ja sitten menemme yhdessä pois jonnekin, missä sinun ei enää
tarvitse kuulla puhuttavankaan heistä. Voithan siitä huolimatta tehdä
työtä ja saat nähdä kuinka hyväksi kaikki vielä muuttuu.

Hän oli painanut otsansa miehensä kalpeiden kasvojen viereen, ja heitä
ahdisti kumpaakin niin tuskainen mielenliikutus, että he eivät
pystyneet puhumaan. Hiljaisuus oli niin rikkumaton, että kaupan olisi
voinut luulla nukkuvan harmahtavan hämärän helmassa, kun sitä vastoin
rautakaihtimien toisella puolen keskipäivän vilkas elämä rämisevine
rattaineen ja meluavine joukkoineen kuohutti katua. Denise, joka vähän
väliä pistäytyi eteiseen katsomaan lääkäriä, toi vihdoinkin ilosanoman:

-- Tohtori!

Ovenvartijan hakema lääkäri, kirkassilmäinen nuori mies, piti parhaana
tutkia sairas ennenkuin hänet nostettiin vuoteeseen. Vasen jalka vain
oli katkennut nilkan yläpuolelta. Murtuma ei ollut vakavaa laatua, eikä
tarvinnut pelätä seurauksia. Paarit aiottiin juuri kantaa huoneen
perälle, kun Gaujean saapui tehdäkseen selkoa viimeisestä
sovitteluyrityksestään, joka sekin oli mennyt myttyyn. Vararikon
julistaminen oli päätetty.

-- Mitä on tapahtunut? hän kuiskasi.

Denise selitti hänelle asian. Vierasta näkyi hiukan hävettävän, ja
huomatessaan sen Robineau sanoi hänelle heikolla äänellä:

-- En ole teille vihoissani, mutta ette tekään ole tähän aivan syytön.

-- Meissä kummassakaan ei ollut miestä sellaisen taakan kantamiseen,
Gaujean vastasi. -- Minä en ole paljon paremmassa asemassa kuin tekään.

Paarit nostettiin ylös. Loukkaantunut jaksoi vielä vastata:

-- Tuskin paremmatkaan olisivat siihen kyenneet... Ymmärrän, että
vanhat jarruttajat, sellaiset kuin Baudu ja Bourras, pysyvät
itsepintaisesti vanhassa kiinni. Mutta me nuoret, jotka jo aloimme
tottua uusiin oloihin, meidän olisi pitänyt tietää, että mikä on
kuollut, se on kuollut.

Hänet vietiin pois. Rouva Robineau syleili Deniseä, ja hänen
innokkaassa jäähyväissuutelossaan oli melkein iloa. Hän oli päässyt
liikeasioista vapaaksi. Mennessään Denisen kanssa Gaujean otti vielä
asian puheeksi ja myönsi, että Robineau oli oikeassa. Mieletöntä oli
taistella Naisten Aarreaittaa vastaan. Hän kyllä puolestaan tiesi
olevansa hukassa, jos häntä ei siellä otettu armoihin. Hän oli jo
edellisenä iltana salaa tiedustellut Hutinilta, jonka piti tulla
Lyoniin, mutta hänen ei juuri kannattanut toivoa. Hän koetti voittaa
Denisen liittolaisekseen, sillä hän oli kuullut tämän vaikutusvallasta.

-- Kunniani kautta, hullu minä olisin, jos rupeaisin enää
tehtailijoiden asiaa ajamaan! Pilkan alaiseksi joutuisin, jos panisin
toimeentuloni alttiiksi niiden hyväksi, jotka kilpailevat kuka
halvemmalla kutoisi... Hyvä Jumala, niin se on kuin kerran sanoitte:
tehdasliikkeen tulee edistyä kauppaliikkeen kanssa rinnan järjestämällä
toimintansa ajanmukaiseksi ja keksimällä uusia toimintatapoja. Kaikki
kyllä selviää, kun yleisö vain on tyytyväinen.

Denise naurahti.

-- Menkää sanomaan herra Mouret'lle itselleen minkä nyt olette sanonut
minulle. Hän ottaa teidät mielellään vastaan ja armahtaa varmaankin,
jos tarjoatte hänelle centimenkin alennusta metriä kohti.

Tammikuussa rouva Baudu kuoli kirkkaana, aurinkoisena iltapäivänä.
Viimeisenä kahtena viikkona hän ei enää ollut jaksanut mennä kaupan
puolelle, jonne oli otettu apulaiseukko. Hän istui vuoteessaan
pieluksien tukemana. Silmät vain elivät hänen verettömissä kasvoissaan
ja katsoivat itsepintaisesti ikkunaa kohti, jonka uutimien läpi Naisten
Aarreaitta kuulsi. Baudu, joka itsekään ei voinut irtaantua
painajaisesta ja jota näiden katseiden epätoivoinen kiinteys vaivasi,
tahtoi välillä vetää verhot eteen. Mutta rukoilevalla liikkeellä hänen
vaimonsa pysähdytti hänen kätensä. Hän tahtoi nähdä hirviön aina
viimeiseen asti. Nythän se oli vienyt häneltä kaikki, hänen talonsa,
hänen lapsensa. Itsekin hän oli vähitellen tuntenut menehtyvänsä, sitä
myöten kun Vanhalta Elbeufilta oli kadonnut ostajakunta, ja sinä
päivänä, jolloin talon täytyi sulkea ovensa, hänkin tiesi kuolevansa.
Kun hän tunsi kuoleman lähestyvän, hän pyysi miehensä avaamaan ikkunan
kummankin puoliskon. Oli lauhkea ilma. Kirkas päivänpaiste kultasi
Aarreaitan seinän, Vanha Elbeuf värisi varjossa. Rouva Baudun katse
tuijotti jäykästi rehentelevään rakennukseen, jonka kirkkaiden
ikkunoiden takana temmelsivät miljoonat. Hitaasti hänen silmänsä
himmenivät.

Vielä kerran vararikkoisten saatto lähti liikkeelle. Siinä nähtiin
Vanpouillen veljekset, joilta joulukuun maksut olivat puristaneet
viimeisen mehun ja joilla ei enää ollut voimia tointua, Bédoré ja
sisar, joka nojautui keppiinsä, niin huolien rasittamana, että hänen
vatsatautinsa oli saanut vakavan käänteen. Deslignières, joka oli
saanut lievän halvauksen, ja Piot ja Rivoire, jotka astelivat allapäin
murtuneina miehinä. Pois jääneitä ei uskallettu mainitakaan, ei neiti
Quinetteä eikä Tatinia eikä muitakaan haaksirikkoon joutuneita,
vararikon virtaan hukkuneita, yhtä vähän kuin Robineautakaan, joka
vuoteessaan poti taittunutta jalkaansa. Tulevista uhreista sitä vastoin
keskusteltiin, niistä, joihin rutto vasta oli tarttumaisillaan.
Hajuvesikauppias Grognet, hattuverhoilija rouva Chadeuil, tekokukkien
kauppias Lacassagne ja jalkinekauppias Naud olivat vielä pystyssä,
mutta heitä alkoivat jo puistattaa kuolettavan kuumeen oireet.
Ruumisvaunujen takana Baudu astui nytkin teurastettavan härän jykevää
astuntaa niinkuin oli astunut tyttärensäkin arkkua seuratessaan, ja
ensimmäisten suruvaunujen perällä pilkistivät Bourras'n kiiluvat silmät
tuuheiden kulmakarvojen alta.

Huolet painoivat Denisen mieltä. Hänen oli täytynyt panna Pépé kouluun
ja juosta lisäksi vanhemman veljen asioita. Jeanin rakkaus
sokerileipurin veljentyttäreen oli kehittynyt niin vakavaksi, että hän
alkoi puuhata naimisiinmenoa, ja Denisen oli täytynyt luvata puhua
hänen puolestaan. Ja sitten nuo kuolemantapaukset, jotka seurasivat
toinen toistaan! Mouret oli tarjoutunut auttamaan onnettomuuteen
joutuneita, ja Denise, joka tiesi, että hän pysyisi sanassaan,
muistutti häntä lupauksesta eräänä aamuna kuultuaan että Bourras oli
heitetty kadulle ja että Baudun puoti oli suljettava. Aamiaisen jälkeen
hän lähti ulos toivoen, että ainakin näiden kahden kohtalo olisi
lievennettävissä.

Hän tapasi Bourras'n seisomassa talonsa edessä Michodièrenkadulla.
Hänet oli edellisenä iltana saatu häädetyksi nokkelan asianajajatempun
kautta. Mouret oli saanut ostamiensa velkakirjojen nojalla Bourras'n
julistetuksi vararikkoon, ja asiamiehen toimittamassa huutokaupassa hän
oli ostanut viidestäsadasta frangista vuokrasopimuksen, niin että
vanhuksen oli täytynyt luovuttaa viidestäsadasta se, mitä hän ei ollut
suostunut myymään viidestätuhannesta. Poliisiin oli täytynyt turvautua,
ennenkuin ukko saatiin kopistaan. Vaikka tavarat myytiin ja huoneet
tyhjennettiin, vanhus ei hievahtanut nurkasta, missä hänellä oli
vuoteensa, ja häntä ei raatsittu ajaa ulos. Vaikka työmiehet rupesivat
hajoittamaan kattoa hänen päänsä päältä, vaikka murentuneet tiilet
revittiin irti, laki särkyi ja seinät rusahtivat, hän pysyi
järkähtämättä alallaan pirstaleiden keskellä. Poliisin tultua hän
vihdoin lähti. Mutta seuraavana päivänä hän jo palasi käytävälle
talonsa eteen vietettyään yön matkustajakodissa.

-- Herra Bourras, Denise sanoi hiljaa.

Bourras ei kuullut, katsoi vain leimuavin silmin työmiehiä, jotka
hajoittivat kuokillaan etusivua. Tyhjistä ikkuna-aukoista näkyivät nyt
rakennuksen sisäosat, sen viheliäiset huoneet ja mustat porraskäytävät,
jotka kaksi vuosisataa olivat olleet auringon valoa vailla.

-- Kas, tekö siinä, hän sanoi huomattuaan Denisen. -- Kaunista työtä
konnat tekevät, vai mitä?

Denise ei osannut sanoa mitään, sillä vanhan asunnon surkeus vaikutti
häneen masentavasti eikä hän voinut kääntää katsettaan vierivistä
homehtuneista kivistä. Ylhäällä entisen huoneensa katon nurkassa hän
erotti kynttilän liekillä mustin, epätasaisin kirjaimin kirjoitetun
nimen Ernestine ja hän heltyi mielessään muistellessaan entisen
kurjuutensa päiviä. Työmiehet olivat päättäneet työtä jouduttaakseen
kaataa kokonaisen seinän yht'aikaa ja alkoivat sentähden purkaa sitä
alhaalta. Se horjui.

-- Jospa se kaatuisi heidän päällensä, ukko kuiskasi vihaisesti.

Kuului hirveä ryminä. Työmiehet pakenivat pelästyneinä. Seinän
kaatuessa koko rakennus luhistui. Se oli ollut niin täynnä halkeamia,
että vähäinen sysäys riitti luhistamaan sen kokonaan. Yksikään seinä ei
jäänyt pystyyn. Tuon muinaisjäännöksen lian hapattamat ja talvisateiden
pehmittämät seinät olivat romahtaneet jättämättä muuta näkyvää jälkeä
kuin maan tasalle hajonneen sekavan soraläjän.

-- Jumala armahtakoon! huusi vanhus.

Hän ei olisi ikinä uskonut, että talo häviäisi niin nopeasti, ja suu
auki hän tuijotti tyhjänä ammottavaa aukkoa. Aarreaittaa häpäisevä
käsnä oli kadonnut sen kyljestä. Hyttynen oli saanut surmansa, maassa
matelevien vastarinta oli voitettu, ja alue oli kokonaan Aarreaitan
huostassa. Joukoittain väkeä keräytyi katselemaan, ja he keskustelivat
työmiesten kanssa, jotka haukuskelivat vanhoja, ihmisten päälle
kaatuvia taloja.

-- Herra Bourras, Denise sanoi koettaen uudestaan vetää vanhuksen
syrjään, -- ei teitä hylätä. Kyllä teidän tarpeistanne pidetään
huolta...

Ukko ojentautui suoraksi.

-- Ei minulla mitään tarpeita ole... Tuoltahan teidät lähetettiin, vai
mitä? No niin, sanokaa heille, että isä Bourras osaa vielä tehdä työtä
ja että hän saa työtä mistä vain haluaa... Mukava tapa murhaajan olla
armelias uhrilleen!

Denise rukoili silloin ristissä käsin:

-- Pyydän teitä, herra Bourras, suostukaa toki ottamaan apua vastaan!
Ettehän tahdo tuottaa pahaa mieltä minulle.

Mutta ukko ravisti parrakasta päätään.

-- En huoli avustanne! Tähän tämä nyt päättyy ja hyvää yötä... Eläkööt
nuoret onnellisina älköötkä estäkö vanhuksia menemästä sinne minne
heidän mielensä tekee eikä ajattelemasta oman päänsä mukaan.

Hän loi viimeisen silmäyksen soraläjään ja sitten hän meni horjuen
pois. Denise näki hänen selkänsä loittonevan katukäytävän tungokseen.
Sitten selkä katosi Gaillonin aukion kulmassa.

Hetken aikaa Denise seisoi liikkumattomana paikallaan. Sitten hän
kääntyi ja meni setänsä luo. Verkakauppias oli yksin Vanhan Elbeufin
pimeässä puodissa. Apulaiseukko tuli vain iltaisin ja aamuisin
keittämään ruokaa ja panemaan luukut ikkunoihin. Ukkoa ei häirinnyt
tuntikausiin kukaan, ja jos joku ostaja vielä uskalsi tulla kauppaan,
niin Baudu näytti aivan säikähtyneeltä eikä löytänyt etsimäänsä.
Hiljaisuuden ja hämärän keskellä hän asteli pysähtymättä edestakaisin
raskasta surusaattoastuntaansa, milloin ei kuohahtavan surunsa pakosta
yltynyt kiivaampaan kävelyyn.

-- Voitteko nyt paremmin, setä? kysyi Denise.

Baudu pysähtyi hetkeksi; sitten hän lähti taas liikkeelle.

-- Hyvin minä voin, sangen hyvin. Kiitos!

Denise olisi tahtonut sanoa jotakin, josta vanhuksella olisi ollut
iloa, mutta ei keksinyt mitään.

-- Te kai kuulitte tuon ryminän. Talo on maassa, hän sanoi.

-- Niin todellakin, se kai se oli, Baudu mutisi hämmästyneen
näköisenä... -- Oikein maata tärisytti. Tänä aamuna kun näin heidät
purkamassa talon kattoa, suljin ikkunani.

Hän teki välinpitämättömän liikkeen ikäänkuin sanoakseen, etteivät nuo
asiat enää koskeneet häneen. Joka kerta kun hän palasi kassan eteen,
hän katsoi tyhjää penkkiä, jonka samettipäällys oli kulunut, ensin
hänen vaimonsa ja sitten hänen tyttärensä varttuessa. Kun hän
loppumattomalla matkallaan joutui huoneen toiseen päähän, hänen
silmänsä kiintyi varjoisan nurkan hyllyihin, missä muutamat verkapakat
vielä kasvattivat hometta. Kolkko paikka oli kuin lesken koti, josta
rakkaat ovat poistuneet; hänen kauppansa oli päättynyt häpeään; yksin
hän sammuneen lietensä ääressä viihdytti kuollutta sydäntään ja
sortunutta ylpeyttään. Hän kohotti katseensa pimeään kattoon, hän
kuunteli hiljaisuutta, joka kantautui pienen ruokasalin hämärästä,
tuosta kotoisesta nurkasta, jonka ummehtunut ilmakin oli häntä ennen
miellyttänyt. Hiiskaustakaan ei enää kuulunut tässä autiossa asunnossa.
Hänen omat säännölliset ja painavat askeleensa vain kaikuivat kumeasti
ikäänkuin hän olisi astunut kuolleen rakkautensa haudalla. Vihdoin
Denise otti asiansa puheeksi.

-- Kuulkaahan, setä, ettehän te voi jäädä tänne. Teidän on nyt
vihdoinkin tehtävä päätös.

Keskeyttämättä kulkuaan Baudu vastasi:

-- Tietysti, mutta mitä minun on päätettävä? Olen koettanut jatkaa
liikettä, mutta ei ole tullut ostajia... Hyvä Jumala, puoti kai on
suljettava ja minun lähdettävä!

Denise tiesi, ettei vararikkoa tarvinnut pelätä. Velkojat olivat
sopineet keskenään ja päättäneet jättää vanhuksen rauhaan. Mutta velat
maksettuaan ei Baudulla ollut minne mennä.

-- Mutta mitä sitten aiotte tehdä? kuiskasi Denise, joka ei tiennyt
kuinka esittää sedälle tarjouksensa.

-- En tiedä, Baudu vastasi. -- Ottaa kai joku luokseen.

Hän oli lähtenyt toiseen suuntaan kävellen ruokasalin ovelta myymälän
näyteikkunan luo ja sieltä takaisin. Kun hän saapui ikkunan luo, hänen
synkkä katseensa siirtyi surkeaan ja unohdettuun ikkunakoristeluun. Hän
ei välittänyt katsoa edes Aarreaitan rehentelevää julkisivua, jonka
ääriviivat ulottuivat kauas oikealle ja vasemmalle. Hän ei jaksanut
enää suuttuakaan.

-- Kuulkaahan, setä, Denise sanoi epäröiden, -- olisi kenties tarjona
paikka teille...

Hän ei tiennyt kuinka jatkaa. Sitten hän alkoi uudestaan:

-- Teille on paikka tarjona, tarkastajan paikka...

-- Missä? kysyi Baudu.

-- Hyvä Jumala, tuolla vastapäätä ... meillä... Kuudentuhannen palkka,
eikä työ ole rasittavaa.

Baudu oli seisahtunut hänen eteensä. Mutta hän ei kiivastunut, niinkuin
Denise oli pelännyt. Hän kävi vain aivan kalpeaksi ja liikkumattomaksi
ikäänkuin katkeran mielenliikutuksen jäykistämänä.

-- Vastapäätäkö? hän toisti moneen kertaan. -- Sinnekö minut tahtoisit?

Hänen mielenliikutuksensa tarttui Deniseenkin. Eihän se ollut
mahdollista. Liian pitkällistä taistelua nuo liikkeet olivat käyneet
keskenään, liian veres oli vainajien muisto, liian näkyvät ne haavat,
jotka Aarreaitta oli iskenyt Vanhaan Elbeufiin. Hänen sydäntään
vavahdutti sääli hänen ajatellessaan, että sedän olisi tultava
kilpailijaliikkeen palvelukseen kulkeakseen siellä juhlallisena, valkea
solmio kaulassa.

-- Kuulehan, Denise tyttäreni, voisinko tulla? Baudu sanoi vihdoin
pannen vapisevat kätensä ristiin.

-- Ette, setä! huudahti Denise purkaen huutoonsa rehellisen ja hyvän
luonteensa innostuksen. -- Väärin se olisi... Pyydän teitä, antakaa
minulle anteeksi.

Setä oli jälleen lähtenyt liikkeelle, ja hänen askeleensa tärisyttivät
uudelleen talon hautamaisen kolkkoa tyhjyyttä. Denisen mentyä hän
jatkoi kävelyään, epätoivoisten loppumatonta itsensä kiertämistä, jolle
ei ole parannusta.

Taas Deniselle tuli uneton yö. Niinkö voimaton hän siis olikin, ettei
mahtanut mitään omien sukulaistensakaan hyväksi. Loppuun astiko hänen
täytyi seurata tuota hävitystyötä, nähdä että elämä vain tappamalla voi
synnyttää uutta elämää. Hän ei pannut enää vastaan. Hän suostui
tunnustamaan tätä lakia, mutta hänen naisensydämessään pääsi hyvyys
valloilleen, säälivä rakkaus kärsivää ihmiskuntaa kohtaan. Olihan
hänkin kitunut ja vertaan vuodattanut tuon koneen rattaiden hampaissa.
Olihan häntäkin loukattu, herjattu ja paneteltu. Nytkin hän pelästyi
vielä ajatellessaan, että elämä johdonmukaisuudessaan oli valinnut
hänet välikappaleekseen. Miksi juuri hänet, heikoista heikoimman? Miksi
hänen pieni kätensä oli käynyt niin painavaksi, että se kykeni
vaikuttamaan hirviön toimintaan. Vihuri, joka pyyhkäisi kaikki
puhtaaksi, oli tempaissut hänetkin mukaansa, hänet, joka oli tullut
kostamaan muiden puolesta. Mouret oli keksinyt tämän ihmissyöjäkoneen,
jonka säälimätön toiminta loukkasi Deniseä. Mouret oli aiheuttanut
vararikkoja ympäri kaupunginosan, oli riistänyt toisilta leivän,
toisilta hengen. Sittenkin Denisen oli pakko rakastaa häntä hänen
työnsä suuruuden tähden, rakastaa häntä yhä enemmän, kuta mahtavammaksi
hänen valtansa paisui, rakastaa häntä silloinkin, kun voitettujen
kurjuus sai hänen kyyneleensä vuotamaan.



XIV.


Uusi Dix-Décembrenkatu vastavalmistuneine liidunvalkeine taloineen
avasi liikenteelle helmikuun auringon kirkastaman väylänsä. Vaunujen
tulva otti rehennellen haltuunsa tämän Saint-Rochin vanhan
kaupunginosan halki puhkaistun valoisan valtatien. Michodièren- ja
Choiseulinkatujen välissä tunkeili tuhatpäinen, pitkäaikaisen
mainostuksen kiihottama joukko ihmetellen Naisten Aarreaitan uutta
julkisivua, jonka vihkiäisiä vietettiin tänä maanantaina suurella
valkotavaranäyttelyllä.

Uutuudesta loistava rakennus tarjosi joukkojen ihailtaviksi värikkäät
seinänsä ulkoasussaankin ilmaisten sisällä kohisevan kaupan komeutta ja
vangiten katseet kirkkaita värejä sädehtivillä jättiläismäisillä
näyteikkunoillaan. Alakerran ikkunoita kehystävät osat olivat
tummahkot, sillä ikkunoissa olevia kankaita ei sopinut pilata
silmiinpistävillä väreillä. Merenvihreästä marmorista tehty kivijalka
kannatti mustalla marmorilla päällystettyjä ikkunapylväitä ja
nurkkapatsaita, joiden ankaruutta kultakoristeet lievensivät. Näiden
välissä suunnattomat peili-ikkunat avasivat kadun nähtäväksi
gallerioiden ja hallien syvyydet. Mutta sitä myöten kuin kerrokset
kohosivat korkeammalle, värit yhä lisäsivät hehkuaan. Alakerran
yläreunaa ympäröi mosaiikkifriisi, missä sini- ja punakukkaista
kiehkuraa katkaisevissa marmoritauluissa oli myytävänä olevien
tavaroiden nimet. Toisen kerroksen niin ikään laajojen ikkunoiden
puhkaisema seinä oli rakennettu lasitetuista tiilistä ja päättyi sekin
friisiin, jossa kultaisten kilpien pohjalla nähtiin Ranskan kaupunkien
vaakunat heleänväristen polttosavikoristeiden ympäröiminä. Ylhäällä
katon reunamalla värit vasta oikein leimahtivat tuleen mosaiikkien ja
fajanssien pinnoissa, sirotekoisen räystäskourun kultauksissa sekä
kuvapatsaiden jalustoissa, joista lukuisat Ranskan tehdaskaupunkeja
esittävät kuvat hienopiirteisinä kohosivat sinitaivasta vastaan.
Varsinkin veti katseet puoleensa voittokaarena kohoava keskusovi, sekin
runsaiden fajanssi-, polttosavi- ja mosaiikkikoristeiden peittämä,
yläpuolella kullalle hohtava veistosryhmä esitti naista, jota telmivä
amoriiniparvi puki ja suuteli.

Kellon lähestyessä kahta poliisikomennuskunnan täytyi pakottaa joukot
liikkeelle ja järjestää jonoon liikkeen edustalla odottavat vaunut,
niin paljon oli kansaa keräytynyt tämän muotihulluudelle pystytetyn
temppelin eteen. Se hallitsi koko kaupunginosaa ja peitti sen
varjoonsa. Bourras'n talon jättämä haava sen kyljessä oli kasvanut
umpeen niin hyvin, että entisestä käsnästä tuskin oli arpeakaan
jäljellä. Aarreaitan julkisivut rajoittivat nyt neljää katua, ja tässä
muilta suljetussa piirissään se pöyhkeili yksinäisyydessään. Sitä
vastapäätä, Michodièrenkadun toisella puolella, Baudun haettua muualta
suojaa, Vanha Elbeuf kätki mykkänä kuin hauta ikkunansa suljettujen
luukkujen taa. Ajoneuvojen pyöristä räiskynyt lika tahrasi sen seiniä,
ilmoitukset, liimattuina toinen toistensa päälle, kätkivät vähitellen
verhonsa alle koko julkisivun, jonka takana vanha kaupankäynti nukkui
kuoleman unta hautakammiossaan. Keskellä tätä kadun loan saastuttamaa,
julkisuuden paperiliuskojen kirjavoittamaa seinää levisi kuin lippu
valloitetulla alueella valtava upouusi keltainen ilmoitus, jossa kahden
jalan korkuisilla kirjaimilla ilmoitettiin Naisten Aarreaitan
näyttelystä. Häveten halpaa syntyperäänsä ja murhaajamenneisyyttään
pikku katujen loassa suunnattomaksi laajennut jättiläisliike tuntui
kääntäneen niille selkänsä lähteäkseen levittämään nousukaskomeuttaan
uuden Pariisin päivänpaisteessa aukenevien väylien ihailtavaksi.
Ilmoitusten mainoskuvat vielä liioittelivat sen kokoa. Se kohosi niissä
taivaaseen asti ja puhkaisi pilviä kuin satujen noita. Rajakadut,
täynnä pieniä mustia ihmiskuvioita, olivat kuvassa laajenneet
suunnattomiksi ikäänkuin johtaakseen sinne koko maailman ostajajoukot.
Itse rakennuskin oli kuvattu mahdottoman suureksi linnunsilmällä
nähtynä, se levisi paperille katonharjoineen ja auringonpaisteessa
loistavine lasikattoisine halleineen. Sen toisella puolella näkyi
Pariisi, pienoiskoossa, hirviön nielemänä. Läheiset talot olivat sen
rinnalla mitättömän pieniä kuin maalaismajoja, kaukaisemmat hämärtyivät
sekavaksi usvaksi. Vasemmalla pari viivaa osoitti Notre-Dame kirkkoa,
oikealla vähäinen kaari Invalidikirkon kupukattoa, taustalla melkein
erottumaton nystyrä Panthéonia. Taivaanrannalta kohoavat kummut olivat
litistyneet sileäksi viivaksi, Chatillonin kukkulatkin matelivat maassa
orjuuteen langenneina, samoin maaseudun kaukaiset vuoret.

Väkeä keräytyi yhä enemmän. Yksikään tavaratalo ei ollut herättänyt
näin suurta huomiota. Eikä se ollut ihmekään, sillä Aarreaitta
kulutti jo vuosittain melkein kuusisataatuhatta frangia seinä- ja
sanomalehti-ilmoituksiin sekä muuhun mainostukseen. Se lähetti postitse
neljäsataatuhatta hintaluetteloa maailman kaikkiin ääriin, ja
näytetilkuiksi silputtiin sadantuhannen frangin edestä kangasta.
Yleisön silmät ja korvat olivat pakostakin täynnä Aarreaitan nimeä;
maailman kaikille suunnille levisi sen kaiku ikäänkuin suunnaton
messinkitorvi olisi lakkaamatta toitottanut sen mainetta. Nyt kun tämä
kirjavana loistava julkisivu oli valmistunut, oli Mouret'n
jättiläistalo saanut parhaimman mainoksensa. Sen näyteikkunat, joihin
koko naispuvun runoelma mahtui, sen lukemattomat kilvet, maalatut,
veistetyt, uurretut, alakerroksen marmoritauluista alkaen räystäskourun
leikkauksiin saakka, sen ilmassa liehuvat liput, joissa liikkeen nimi
nähtiin muotivärikirjaimin, kaikki houkutteli ja veti puoleensa. Juhlan
kunniaksi oli lippujen lukumäärää lisätty; jokaisen kerroksen kohdalla
oli runsaasti juhlaviirejä ja Ranskan tärkeimpien kaupunkien
vaakunakilpiä, ja aivan ylhäällä liehui salkojen nenissä vieraiden
maiden lippuja. Alhaalla valkotavaroiden näyttely levitti silmiä
sokaisevan lumensa. Valkeata joka paikassa; vasemmalla vuorina kohoavia
lakanapinoja, oikealla kappeliksi järjestettyjä verhoja ja pyramideina
rehenteleviä nenäliinakasoja, ovella lumivyöryinä vieriviä palttina- ja
musliinikerrostumia. Näiden keskellä ihmisenkokoiset hymyhuuliset
kuvat, silkki- ja pitsipuvut yllä, kiihottivat mieltä ja herättivät
uinuvia haluja.

Varsinkin houkutteli yleisöä Naisten Aarreaitan näyttelyyn eräs
onnettomuus, josta Pariisissa puhuttiin kiihkeästi, tulipalo, joka oli
hävittänyt Neljän Vuodenajan tavaratalon, Bouthemont'in kolme viikkoa
aikaisemmin Oopperan lähelle avaaman liikkeen. Sanomalehdet selostivat
sitä yksityiskohtaisesti, kertoivat miten tulipalo oli yöllä
aiheutunut kaasuräjähdyksestä, miten myyjättäret kauhistuneina olivat
paenneet paitasillaan kadulle ja miten Bouthemont oli osoittanut
sankarillisuutta pelastamalla palavasta talosta viisi naista. Kumminkin
yleisö jo alkoi rauhoittua, sillä tiedettiin, että talo oli vakuutettu
ja että Bouthemont oli saanut täyden korvauksen tulen hävittämästä
omaisuudestaan. Mainokseksi se vain hänelle koitui. Mutta tulipalo oli
saattanut nämä yhteiskunnalle yhä tärkeämmiksi käyneet suurmyymälät
yleiseksi puheenaiheeksi ja herättänyt uteliaisuutta yleisössä, joka
nyt kilvan riensi Naisten Aarreaitan juhlaa ihailemaan. Oli tuo Mouret
sentään koko miekkonen. Pariisi kokonaisuudessaan kantoi suitsutusta
tälle onnen suosikille, jolta tuli oli hävittänyt kilpailijan, ja
laskettiin jo paljonko hänellä oli hyötyä kilpailijaliikkeen
pakollisesta sulkemisesta. Jos hän oli horjunut, niin vakavana hän nyt
ainakin seisoi. Hetken Mouret'ta tosin oli vaivannut levottomuus, kun
hän oli huomannut tehneensä naisen vihollisekseen, rouva Desforges'in,
jota hänen tuli osaksi kiittää onnestaan. Myös paroni Hartmannin
menettely, kun hän oli kiinnittänyt rahojaan molempiin yrityksiin, oli
hermostuttanut häntä. Lopuksi häntä oli suututtanut Bouthemont'in
nerokas temppu, joka oli jäänyt häneltä itseltään keksimättä.
Bouthemont oli näet tahtonut pyhittää toimintansa luettamalla
siunauksen tavaratalossaan; Madeleinen esipappi oli papistonsa
seuraamana kiertänyt juhlakulussa talon siirtyen silkkiosastolta
hansikasosastoon ja rukoillen taivaasta siunausta kaikille naisten
vaatteille. Tosin siunaus ei ollut varjellut näitä tulelta, mutta
toimituksen vaikutus hienon maailman naisiin oli ollut niin valtava,
että se oli mainostamiseen kulutetun miljoonan arvoinen. Menestykseksi
osoittautunut siunaaminen ei antanut Mouret'lle rauhaa ja hän ajatteli
jo arkkipiispaa.

Oven yläpuolella oleva kello löi kolme. Iltapäivän kauppa eli
kuumeisimmillaan, ja lähes satatuhatta asiakasta hikoili hallien ja
gallerioiden tukahduttavassa lämmössä. Ulkona vaunujen jono ulottui
Dix-Décembrenkadun päästä päähän. Siinä oli sekaisin ajurinrattaita ja
yksityisvaunuja. Kuskit liikkuivat vaunujen keskellä, hevoset huitoivat
hännällään ja hirnuivat pudistellen auringossa kimmeltäviä suitsiaan.
Ne siirtyivät itsestään lähemmäksi toisiaan ikäänkuin tehdäkseen tilaa
jatkuvasti saapuville uusille vaunuille. Jalankulkijat heittäytyivät
henkensä kaupalla tungokseen kadun yli kulkiessaan, ja niin kauas kuin
silmä kantoi suoraa ja leveää katua olivat käytävät mustanaan väkeä.
Mahtava kohina syntyi valkeiden talojen välissä liikkuvasta
ihmisvirrasta.

Erään näyteikkunan edessä rouva de Boves tyttärineen ja rouva Guibal
katselivat puolivalmiiden pukujen näyttelyä.

-- Voi, katsokaapa noita palttinapukuja, jotka eivät maksa kuin
yhdeksäntoista frangia seitsemänkymmentäviisi! sanoi rouva de Boves.

Puvut olivat kukin omassa nelikulmaisessa pahvirasiassaan
silkkinauhoilla sidottuina ja taitettuina niin, että siniset ja
punaiset koristekirjailut tulivat näkyviin. Jokaisen rasian nurkassa
oli piirros, jossa puku nähtiin valmiina ruhtinaallisen komean
kaunottaren yllä.

-- Nuoko? kuiskasi rouva Guibal. -- Ne eivät ole minkään arvoisia.
Paljaita riepuja vain, kun purkaa rasiasta.

Rouvat olivat solmineet ystävyyden, sen jälkeen kun luuvalokohtaukset
olivat kytkeneet herra de Boves'in hänen nojatuoliinsa. Koska hänen
suhteensa rouva Guibaliin ei ollut autettavissa, oli rouva de Boves'in
mielestä parempi, että he tapasivat toisiaan kotona, sillä siten hän
sai tilaisuuden parantaa omia raha-asioitaan varastamalla miehensä
kukkarosta, ja herra de Boves, jolla itsellään oli paha omatunto, ei
ollut näistä näpistelyistä tietävinäänkään.

-- No niin, parasta on mennä sisään, rouva Guibal sanoi. -- Onhan
näyttelyssä käytävä... Ja eikö teidän pitänyt tavata siellä vävynne?

Rouva de Boves katseli niin hartaana vaunuja, jotka saapuivat pitkässä
jonossa laskien toinen toisensa jälkeen uusia ihmisiä jalkakäytävälle,
ettei muistanut vastata.

-- Pitihän meidän, sanoi Blanche vihdoin veltolla äänellä. -- Paul
sanoi tulevansa neljältä hakemaan meidät lukusalista tullessaan
virastosta.

He olivat olleet naimisissa kuukauden ja viettäneet kolme viikkoa
Etelä-Ranskassa. Loma-aikansa loputtua Paul oli jälleen astunut
virkaansa. Nuori rouva oli lihonut ja muistutti jo vartaloltaan
äitiään, kasvot olivat höllät ja pöhöttyneet niinkuin tälläkin.

-- Rouva Desforges tulee tuolta! huudahti kreivitär, joka yhä katsoi
saapuvia vaunuja.

-- Olisiko mahdollista! kuiskasi rouva Guibal... -- Kaikkien näiden
juttujen jälkeen... Hän kai vielä suree Neljän Vuodenajan tulipaloa.

Mutta Henriette se oli. Hän huomasi tuttavansa ja lähestyi heitä
huolettoman ja iloisen näköisenä liikkuen vapaasti ja luontevasti,
niinkuin hän ei olisi tiennyt juoruista mitään.

-- Hyvä Jumala, tahdoin nähdä omilla silmilläni! Varminta se on, vai
mitä? Me olemme yhä herra Mouret'n kanssa hyviä ystäviä, vaikka hän
kuuluu kovasti suuttuneen, kun rupesin suosimaan tuota uutta taloa.
Yhtä asiaa vain en voi antaa hänelle anteeksi, avioliittoja,
tiedättehän. Hänen ansiotaan oli, että suosikkini, neiti de
Fontenailles, meni tuolle Josephille.

-- Mitä, tottako siitä tuli! rouva de Boves huudahti.

-- Kauheata!

-- Tuli kyllä, Henriette vastasi. -- Meitä loukatakseen hän sen teki
ikäänkuin sanoakseen, etteivät meidän tyttäremme muuhun kelpaa kuin
naimisiin hänen renkiensä kanssa.

Henriette kiivastui puhuessaan. Kaikki neljä jäivät jalkakäytävälle
keskelle tungosta. Vähitellen virta kumminkin tempasi heidätkin
mukanaan vieden heidät ovesta sisään melkein heidän huomaamattaan.
Korottaen ääntään he jatkoivat keskusteluaan puhellen nyt rouva
Martysta. Kerrottiin, että herra Marty oli myrskyisen perhekohtauksen
jälkeen menettänyt järkensä ja että hän nyt sairasti suuruudenhulluutta
kuvitellen omistavansa kaiken maailman rikkaudet, aarrevarastot ja
kultakaivokset.

-- Mies parka, sanoi rouva Guibal. -- Aina minua säälitti tuo laiha
koulumestari kuluneessa takissaan. Entä hänen vaimonsa?

-- Hänen vaimonsa syö nyt erään setänsä rahoja, kunnon vanhuksen, joka
leskimieheksi jouduttuaan on muuttanut hänen luokseen asumaan... Täällä
kai hänkin on. Luultavasti tapaamme hänet vielä.

Sisässä rouvia odotti yllätys. Heidän edessään leviävät myymälät olivat
todellakin maailman suurimmat niinkuin mainoslehdissä sanottiin.
Keskusgalleria kulki talon päästä päähän, Dix-Décembrenkadulta
Neuve-Saint-Augustininkadulle, ja sen kummallakin puolella
Monsignyn- ja Michodièrenkadun galleriat kulkivat nekin läpi talon.
Siellä täällä gallerioiden risteyksissä aukeni halleja kierreportaiden
ja riippusiltojen alla. Järjestys ei ollut enää sama kuin ennen.
Huokeahintaiset tavarat olivat nyt Dix-Décembrenkadun puolella,
silkkiosasto oli keskellä ja käsineosasto Saint-Augustinin hallin
perällä. Pääsisäänkäytävän portaikosta näki nytkin vuodevaateosaston,
joka oli muutettu toisen kerroksen toiseen päähän. Osastoja oli nyt
viisikymmentä. Niistä muutamat olivat aivan uusia ja vasta avatut,
toiset olivat käyneet niin tärkeiksi, että ne oli täytynyt jakaa kahtia
myynnin helpottamiseksi. Liikkeen laajetessa henkilökuntaakin oli
täytynyt suuresti lisätä, niin että virkailijoita oli nyt
kolmetuhattaneljäkymmentäviisi.

Rouvia hämmästytti valkotavaroiden mahtava näyttely. Heidän ympärillään
avautui eteishalli kirkkaine peileineen ja mosaiikkilattioineen, jossa
huokeahintaisten tavaroiden myynti pidätti ahnaita joukkoja. Hallista
lähtivät galleriat häikäisevän valkeina tarjoten silmälle talvisen
maiseman auringossa kimaltelevia kinoksia. Valkeus oli täällä sama kuin
näyteikkunoissakin, mutta hehkuvassa hohteessaan vielä mahtavampi.
Kirkkaus tuntui ensi hetkessä niin valtavalta, ettei silmä kyennyt
erottamaan yksityiskohtia. Mutta vähitellen siihen tottui.
Vasemmalla Monsignyn galleria kohotti kattoa kohti sertinki- ja
palttinakukkulansa, lakana-, pyyheliina- ja nenäliinavuorensa.
Oikealla, Michodièren galleriassa trikootavaroiden ja villatavaroiden
helmiäiskiiltoiset rakennukset viekoittelivat luokseen. Mutta valon
valkeudessa kylpi etenkin keskusgalleria nauhoineen, huiveineen,
silkkeineen ja käsineineen. Kuohuvat musliinikiehkurat kiersivät
patsaita sidottuina silkkikankailla; portaiden käsipuut olivat valkeaan
verhotut, ja tuo kierrellen kohoava valkeus levisi siipinä, tiivistyi
ja katosi niinkuin pilvissä liitelevä joutsenparvi. Ilmassakin risteili
kattoholvista riippuvia valkeita harsoja ja kaistaleita; ne liitelivät
kuin kepeät untuvat ja tuprusivat kuin lumihiutaleet. Valkeita peittoja
liehui lippuina, pitsien valkoperhoset lentelivät suurissa parvissa,
kuvastuivat kuin hämähäkin verkot kesäistä taivasta vasten ja täyttivät
ilman valkealla hengityksellään.

Ihmeiden ihme tässä valkeuden temppelissä oli valonpalvonnan alttari
suuressa hallissa silkkiosaston yläpuolella. Siellä kuvastui
itämaismallisten hohtoharsojen ja hopeakirjosilkkien taustaa vasten
lasikatosta riippuva kepeänä huojuva teltta, joka oli rakennettu
läpikuultavista verhoista ja lainehtivista pitsi-, harso- ja
musliinikankaista. Se muistutti tabernaakkelia. Suurena uutimien
verhoamana vuoteena se keinui, satujen suunnattomana morsiusvuoteena,
joka neitseellisessä puhtaudessaan odotti valkeaa prinsessaansa, joka
oli tuleva morsiushuntu päässä.

-- Oh, oivallista! toistelivat rouvat. -- Ennennäkemätöntä!

He eivät voineet kyllästyä tuohon taloa pyhittävän viehättävän
valkeuden katselemiseen. Siinä Mouret oli tosiaankin tehnyt
nerokkaimman keksintönsä. Näiden näennäisessä epäjärjestyksessä
lainehtivien kankaiden sekasorrossa oli johtosointuna valkeus, jonka
tuhannet vivahdukset syntyivät, hajosivat, yhtyivät ja sammuivat kuin
sävelet suuren mestarin orkesteriteoksessa. Valkeutta joka paikassa,
mutta yhä uutta valkeutta, kokonainen valkeuden väriasteikko, jonka
vastakkain törmäävien ja toisiaan täydentävien vaiheiden tuloksena oli
itse valon kirkkaus. Pumpulikankaiden ja palttinoiden laimeista
vivahduksista, flanellien ja verhojen himmeistä häiveistä, samettien,
silkkien, satiinien kiiltävistä pinnoista tuo kirkkaus heijastui
liekehtien poimujen taitteissa, lehahtaen verhojen lennoissa, kepeästi
huojuen musliinien, pitsien ja hohtoharsojen liepeissä, etenkin
hohtoharsojen, joiden haihtuva hienous hälveni ilmaan jäykän itämaisen
silkin hopeanhohtoisella pohjalla.

Valkeuden talo oli täynnä hehkuvaa elämää. Suuret joukot piirittivät
hissejä, tarjoiluhuoneissa ja lukusalissa oli tungosta, kokonainen
kansainvaellus tapahtui näissä talvisissa aloissa. Ihmiset näyttivät
mustilta niinkuin jäällä luistelevien joukko. Välikerroksessa
kuohuvasta taajasta väenpaljoudesta erotti naisten vilkkaita ja
ihastuksesta loistavia kasvoja. Siltoja ja portaita pitkin kapusi
lukematon joukko pieniä, mustina kuvastuvia ihmisolentoja ikäänkuin
eksyneinä lumenpeittämien huippujen keskellä. Ja talvisesta asusta
huolimatta vallitsi joka paikassa hämmästyttävä elämän tuntu. Mahtava
äänien kohina muistutti jäälohkareita kuljettavan virran pauhinaa. Ja
valkotavara-alppien kukkuloille katon runsaat kultaukset ja
kultatäplikkäät ikkunat ja ruusukkeet heittivät kirkasta
päivänpaistetta.

-- Kas niin, rouva de Boves sanoi, -- täytyyhän tästä kumminkin lähteä
liikkeelle. Eihän tähän voi iäksi jäädä.

Koko ajan, aina siitä lähtien kun hän oli astunut ovesta sisään,
järjestyksenvalvoja Jouve oli pitänyt häntä silmällä. Kääntyessään
rouva de Boves kohtasi hänen katseensa. Kun hän lähti liikkeelle Jouve
seurasi häntä jonkin matkan päässä hänen takanaan, välinpitämättömästi,
ikäänkuin sattumalta.

-- Malttakaapa, rouva Guibal sanoi, pysähtyen ensimmäisen kassan eteen,
-- näppärä keksintö tosiaankin tuo kukkavihkojen lahjoittaminen.

Mouret oli tuottanut Nizzasta tuhansittain valkeita orvokkeja
annettaviksi kaupanpäällisiksi asiakkaille, ja sanomalehdet olivat
jo edeltäpäin pitäneet suurta hälyä tästä hänen hienosta
kohteliaisuudestaan. Jokaisen kassan vieressä jakelivat livreepukuiset
pojat tarkastajien valvomina kukkavihkoja. Pian koko valkeiden kukkien
koristama ostajakunta muistutti suurta hääseuruetta, ja orvokkien
tuoksu täytti tavaratalon.

-- On kyllä, rouva Desforges kuiskasi kateellisena, -- sukkelasti
keksitty.

Mutta kun rouvat kääntyivät mennäkseen, he kuulivat vieressään
laskettavan leikkiä orvokkivihkoista... "Häitäänkö isäntä nyt
viettääkin valmiiden vaatteiden osaston johtajattaren kanssa", kuului
muuan pitkä ja laiha herra sanovan. "En tiedä", vastasi toinen, "mutta
onhan ainakin kukat ostettu".

-- Mitä, sanoi rouva de Boves, -- aikooko herra Mouret naimisiin?

-- Siltä kuuluu, Henriette vastasi teeskennellen välinpitämätöntä. --
Ja niinhän piti lopuksi käydäkin.

Kreivitär iski silmää uudelle ystävättärelleen. Nyt heille selveni
minkätähden rouva Desforges oli välien särkymisen harmeista huolimatta
tullut käymään Naisten Aarreaitassa. Hän kai tahtoi nähdä ja kärsiä.

-- Minä jään teidän luoksenne, sanoi rouva Guibal, jonka uteliaisuus
oli herännyt. -- Lukusalissa voimme sitten tavata rouva de Boves'in.

-- Hyvä on, vastasi tämä. -- Minulla on toiseen kerrokseen asiaa.
Tuletko, Blanche?

Hän lähti tyttärensä seuraamana, ja Jouve, joka yhä kulki hänen
takanaan, nousi hänkin toiseen kerrokseen, mutta toista porraskäytävää
myöten. Rouva Desforges ja rouva Guibal katosivat alakerran tungokseen.

Osastoilla ei kiireestä huolimatta puhuttu muusta kuin isännän
rakkausjutusta. Asia, joka kuukausmääriä oli ollut Denisen
vastarinnasta ihastuneiden kauppa-apulaisten puheenaineena, oli nyt
äkkiä saanut odottamattoman käänteen. Edellisenä iltana oli levinnyt
uutinen, että Denise oli Mouret'n rukouksista huolimatta päättänyt
erota palveluksesta sanoen syyksi väsymyksensä ja levontarpeensa. Nyt
pohdittiin yleisesti tuota jännittävää kysymystä tulisiko lähdöstä
totta vai eikö. Lyötiin vetoakin viidestä frangista, mikä summa
tappiolle joutuneen tuli maksaa seuraavana sunnuntaina. Epäilijät,
jotka eivät uskoneet lähtöhuhuja vakaviksi, väittivät, että asia
päättyisi häihin, ja tarjoutuivat lyömään aamiaiskekkereistä vetoa,
että niin kävisi. Vastapuolue esiintyi yhtä varmana väittäen että
Denise kyllä lähtisi paetakseen isännän yhä kiihkeämmiksi käyneitä
tarjouksia. Mutta kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että tämä pikku
myyjätär oli ajanut asiansa tottuneen juonittelijan taidolla ja että
hän kyllä tiesi mitä teki, kun pani isännän näin tiukalle. Ellet suostu
avioliittoon, lähden.

Mutta Denise itse ei tiennyt mitään. Vaatimukset niinkuin juonetkin
olivat hänestä kaukana. Hänen lähtöpäätöksensä perustui juuri siihen,
että muut otaksuivat hänellä olevan niin hämmästyttäviä aikeita. Eihän
hän tahtonut mitään mistä juoruttiin. Eihän hänestä ollut keimailijaksi
eikä kunnianhimoisten suunnitelmien sepittäjäksi. Syytön hän oli, ja
itsekin hän ihmetteli herättämänsä rakkauden kiihkeyttä. Ja mitä
juonittelua se oli, että hän aikoi erota Aarreaitan palveluksesta?
Eihän tässä päätöksessä ollut mitään hämmästyttävää. Sentähden hän
erosi, että häntä alkoivat hermostuttaa nuo alituiset rettelöt, nuo
lakkaamattomat juorut, Mouret'n itsepintaiset vaatimukset ja oman
sydämensä kehoitukset. Siksi hän lähti pois, että pelkäsi horjuvansa ja
sitten katuvansa kaiken ikänsä. Jos tässä oli valheellisuutta, niin ei
se ainakaan tahallista ollut, ja jos se oli aviomiehen onkimista, niin
ei hän enää tiennyt kuinka käyttäytyä. Hän ei tahtonut kuulla
naimisiinmenosta puhuttavankaan, ja hän oli päättänyt pysyä
kiellossaan, jos Mouret joskus menisi niin pitkälle, että pyytäisi
häntä vaimokseen. Jos sellaisesta kiellosta koitui hänelle kärsimystä,
niin kärsittävä hänen oli. Katkerasti hän oli itkenyt, kun eron
välttämättömyys oli selvinnyt hänelle, mutta yhtäkaikki hänen täytyi
rohkeasti pysyä velvollisuudessaan, sillä hän tiesi, että hänen
elämänsä rauha oli siitä riippuvainen.

Kun Mouret sai Denisen erohakemuksesta tiedon, hän kävi aivan kylmäksi
eikä alussa uskaltanut vastata mitään, niin vaikeaa hänen oli hallita
itseään. Sitten hän sanoi kuivasti vaativansa Deniseltä vielä viikon
miettimisaikaa, ennenkuin suostui sellaiseen mielettömyyteen. Kun
Denise viikon kuluttua otti uudestaan asian puheeksi sanoen tahtovansa
lähteä suuren myyntinäyttelyn jälkeen, Mouret ei enää kiivastunut, vaan
koetti palauttaa hänet järkiinsä. Hänhän luopui erotessaan onnestaan.
Eihän hänellä ollut missään sellaista paikkaa tarjona. Vai oliko hän jo
hakenut toista? Mouret oli valmis myöntämään hänelle yhtä hyviä etuja
kuin muutkin. Kun Denise vastasi, ettei hänellä ollut paikkaa tiedossa,
vaan että hän aluksi aikoi levätä Valognes'issa yhden kuukauden, jota
varten hänellä oli säästössä rahoja, niin Mouret tahtoi tietää mikä
häntä esti sitten palaamasta, jos hän lähti yksinomaan terveytensä
takia. Tuskastuneena kuulusteluun Denise ei vastannut mitään. Silloin
Mouret'n mieleen iski, että Denisellä oli varmaankin kotipuolessaan
sulhanen, jota hän meni tapaamaan. Olihan Denise eräänä iltana
myöntänyt rakastavansa hänkin. Ja olihan tytön tunnustus siitä lähtien
yhtä mittaa viiltänyt hänen sydäntään, ikäänkuin sitä olisi pistelty
puukolla. Jos Denise aikoi mennä naimisiin sulhasensa kanssa, niin
olihan aivan luonnollista, että hän tahtoi lähteä. Siinä kai oli syy
hänen itsepintaisuuteensa. Ei siis enää ollut mitään toivoa. Mouret
vastasi, ettei hän tahtonut pidättää Deniseä, koska tämä ei voinut
ilmoittaa minkätähden lähti. Denise oli pelännyt myrskyistä kohtausta,
mutta Mouret'n näennäinen välinpitämättömyys tuntui hänestä vielä
katkerammalta kuin vihaiset sanat.

Denisen täytyi olla vielä viikko tavaratalon palveluksessa, ja koko
viikon hänen oli kestettävä Mouret'n kylmää kohtelua. Mouret
kulkiessaan osastojen läpi ei ollut näkevinäänkään häntä; hän näytti
olevan kokonaan työhönsä keskittynyt, ikäänkuin ei olisi mistään muusta
välittänytkään. Osastoilla vedonlyönnit alkoivat uudestaan, ja vain
rohkeimmat uskalsivat enää panna aamiaiskekkereitä vetoon häitä
ennustaessaan. Mutta kylmyys, joka oli Mouret'n luonteelle aivan
vieras, kätki jäykän pintansa alle kuohuvan tuskan ja epäröimisen.
Hänen sielussaan raivosi myrsky, joka ajoi veren hänen päähänsä ja
synnytti hänen mielessään mitä hurjimpia ajatuksia. Hän olisi tahtonut
painaa vastahakoisen tytön väkisin syliinsä, ryöstää hänet omakseen
hänen kiellostaan huolimatta. Mutta sitten hän jälleen koetti
tyynnyttää mieltään järkeväksi; oli kai jokin keino löydettävissä, joka
estäisi Denisen lähtemästä. Mutta turhaan hän etsi tuota keinoa. Joka
paikassa hänen voimattomuutensa oli vastassa. Hänelle ei ollut apua
vallan suuruudesta eikä rahojen paljoudesta. Hurjien mielitekojen
joukosta alkoi kumminkin yksi ajatus vähitellen selvitä ja päästä
muista voitolle. Rouva Hédouinin kuoleman jälkeen Mouret oli vannonut,
ettei menisi koskaan uusiin naimisiin. Päästyään tämän yhden naisen
kautta alkuun hän oli päättänyt vast'edes jatkaa onnensa rakentamista
koko naissuvun suosiolla. Hän niinkuin Bourdonclekin pani
taikauskoisesti painon siihen, että suuren tavaratalon johtajan täytyi
elää naimattomana voidakseen ylläpitää miehen kuninkuutta
ostajatarlaumansa irtipäässeiden halujen vallitsemiseksi. Jos naisista
yksi sai etuoikeutetun sijan, niin hänen olosuhteisiin painamansa leima
ajoi heti muut pakosalle ja lumous hälveni. Hän melkein vihasi Deniseä,
sillä hän arvasi tämän tulleen kostamaan muiden puolesta ja hän
pelkäsi, että sinä päivänä, jolloin hän suostuisi ottamaan Denisen
vaimokseen, hän samalla iäksi suostuisi naisen orjaksi. Mutta viha ei
kestänyt kauan. Mouret tunsi pian horjuvansa ja etsi millä
puolustautua. Eihän siinä ollut mitään pelättävää. Olihan Denise niin
lempeä ja järkevä, häneen uskalsi huoletta turvautua. Uudelleen ja yhä
uudelleen hänen täytyi kestää tämä sama uuvuttava taistelu. Ja ylpeys
lisäsi vielä haavan arkuutta. Hänen järkensä hämmentyi, kun hän
ajatteli, että jos hän suostuisikin tuohon viimeiseen nöyryytykseen,
Denise saattoi sittenkin kieltäytyä -- kieltäytyä, jos rakasti toista.
Suuren näyttelypäivän aamuna hänen päätöksensä oli vielä tekemättä. Ja
Denisen oli määrä lähteä seuraavana päivänä.

Kun Bourdoncle tapansa mukaan kolmen lähestyessä tuli Mouret'n
työhuoneeseen, hän tapasi tämän syviin mietteisiin vajonneena pää
käsien varassa. Mouret nosti kyynelistä kosteat silmänsä häneen. Hetken
aikaa vanhat riitaveljet katsoivat toisiinsa; sitten heidän kätensä
yhtyivät lujaan sovinnon puserrukseen. Kuukautta aikaisemmin Bourdoncle
oli muuttanut kokonaan menettelytapaa. Hän väistyi Denisen tieltä ja
meni niinkin pitkälle, että yllytti salaa Mouret'ta menemään naimisiin.
Epäilemättä hänen käytöksensä perustui siihen, että hän tunnusti
Denisen voittajakseen ja katsoi varovaisuuden vuoksi viisaammaksi
kumartaa mahtavampaa, jonka vallassa tiesi olevansa. Mutta kun
tarkemmin tutki, oli käytökseen muutakin syytä. Vanha, kauan lamassa
ollut kunnianhimo oli jälleen herännyt hänessä eloon, arkana ja
varovaisena alussa, mutta vähitellen yhä varmistuen ja vakaantuen.
Tarpeeksi kauan hän oli palvellut Mouret'ta. Nyt oli hänen vuoronsa
hallita, ja hän valmistui talossa vallitsevan tavan mukaan syömään
suuhunsa tiellä olevan. Olemassaolon taistelun innostus oli temmannut
hänetkin mukaansa, ja hän heittäytyi tuohon kahakkaan, jonka veriset
uhrit kiihdyttivät kaupankäyntiä. Jonkinlainen taikauskoinen pelko oli
estänyt häntä tähän asti häiritsemästä tuota onnen suosikkia. Mutta
isäntä oli tulossa pehmeäksi, hän alkoi taipua mielettömän avioliiton
solmimiseen, suututtaa onnettaren ja käännyttää ostajat luotaan. Mitä
varten Bourdoncle olisi estänyt miestä joutumasta hukkaan, lankeamasta
naisen syliin, kun hänen sen jälkeen oli niin helppoa korjata ohjakset
omiin käsiinsä? Ja sentähden hän puristi vanhan toverinsa kättä melkein
säälien, ikäänkuin jäähyväisiksi, ja sanoi:

-- Kas niin, eihän tässä nyt, hitto vieköön, sovi noin lannistua...
Naikaa hänet ja sillä hyvä!

Mutta Mouret'ta hävetti jo hetkellinen heikkoutensa ja hän väitti
kiivaasti vastaan:

-- Eikö mitä! Tyhmyyksiä vain!... Lähdetään kiertämään taloa. Hyvin
näyttää onnistuvan, eikö niin? Voimme odottaa hyviä tuloksia.

He lähtivät yhdessä toimittamaan iltakiertoaan ihmisiä vilisevissä
osastoissa. Bourdoncle vilkaisi levottomasti isäntään, jonka työtarmo
tuntui heränneen uudestaan, tutkien eikö edes vähäinen tuskan väre
vavahduttaisi hänen huuliaan.

Tavaratalossa oli kaupankäynti nyt suurimmillaan, ja koko taloa
tärisytti hurja meno, niinkuin koneen käynti tärisyttää täyttä vauhtia
kulkevaa alusta. Denisen osasto oli täynnä pikkupoikia ja -tyttöjä,
joille koetettiin vaatteita äitien hikoillessa. Täällä niinkuin
muuallakin oli valkeiden tavaroiden näyttely, ja valkeita pukuja oli
niin paljon, että siinä olisi ollut millä verhota kaikki alastomuudessa
värisevät pienet enkelit. Keskellä oli näytteillä rippilasten pukuja,
koristukseksi vain, sillä rippikouluaika ei ollut vielä käsissä.
Valkeat musliinipuvut ja hunnut huojuivat viattomuutta ja puhtautta
uhkuen kuin isoksi vihkoksi sidotut kukat. Ostajien seassa rouva
Bourdelaiskin oli kolmen lapsensa kanssa katsomassa pukuja. Lucien,
pienin, ei tahtonut antaa Denisen pukea ylleen, vaan ponnisteli
vastaan.

-- Älä nyt juonittele, äiti sanoi tuskastuen... -- Eihän pusero vain
ole liian ahdas, vai mitä luulette, neiti?

Naisena, jota ei petetä, hän tutki kirkkaalla katseellaan kangasta,
arvosteli kuosia ja tarkasti saumoja.

-- Ei, hyvin se sopii, jatkoi hän sitten. -- On siinä puuhaa, kun pitää
hankkia vaatteita kaikille! Nyt minun täytyy saada päällystakki tälle
isolle tytölle.

Denisen oli täytynyt ryhtyä itsekin myymään, sillä niin paljon väkeä
oli rynnännyt osastolle. Hän haki pyydetyn päällystakin, kun häneltä
samassa pääsi hämmästyksen huudahdus:

-- Kuinka, sinäkö siinä! Mitä nyt on tapahtunut?

Jean seisoi hänen edessään iso käärö kainalossa.

Hän oli viikkoa aikaisemmin viettänyt häitään, ja edellisenä lauantaina
hänen vaimonsa, pieni mustasilmäinen kaunotar, jonka kasvot olivat
epäsäännöllisyydessään viehättävät, oli viettänyt suuren osan
päivästään Naisten Aarreaitassa. Vastanaineiden piti lähteä Denisen
seurassa Valognes'iin kuukauden häämatkalle virkistämään lapsuuden
muistoja.

-- Niin, Jean vastasi, -- Thérèseltä on jäänyt yhtä ja toista
ostamatta. Ja sitten on vielä vaihtamistakin... Kun hänellä ei ollut
itsellään aikaa, niin minä tulin tuomaan tavarat ja selittämään
sinulle...

Pépékin ilmestyi veljensä viereen.

-- Ja Pépékin täällä! Entä koulu!

-- Niin, Jean sanoi, -- eilen päivällisen jälkeen en enää raatsinutkaan
viedä häntä takaisin kouluun. Lapsi parka oli jo muutenkin niin
pahoillaan, kun hänen täytyy jäädä yksin Pariisiin meidän lähtiessä
Valognes'iin.

Denise hymyili heille suruistaan huolimatta. Hän luovutti rouva
Bourdelais'n eräälle myyjättärelle ja palasi veljiensä luo, jotka
odottivat häntä nurkkauksessa, missä onneksi ei ollut paljon väkeä.
"Lapset", joiksi Denise vielä heitä sanoi, olivat jo kasvaneet
suuriksi. Pépé oli täyttänyt kaksitoista ja oli pitempi sisartaan,
mutta hän oli yhtä hiljainen ja lempeä kuin ennenkin vaikuttaen
koululaispuvussaan siltä kuin kaipaisi hyväilyjä jatkuvasti. Jean oli
tullut hartiakkaaksi ja oli päätä pitempi kuin Denise, mutta hänen
kauneutensa oli entisellään, ja hänen pitkä, vaalea tukkansa oli
koristetaiteilijoiden tapaan kammattu. Denise oli yhtä hento kuin
ennenkin, kiurunkokoinen, kuten hän itse sanoi, mutta yhtä kaikki hän
kohteli vielä veljiään kuin levoton äiti lapsiaan, hoitaen ja
varoittaen, napitti Jeanin nuttua, jottei tämä näyttäisi kulkurilta,
tarkasti oliko Pépéllä puhdas nenäliina. Kun hän näki Pépén surullisen
katseen, hän torui lempeästi veljeään:

-- Kas niin, kultaseni, täytyy olla järkevä. Ei koulua sovi noin vain
keskeyttää. Loma-ajaksi otan sinutkin mukaan. Tahtoisitko jotain, sano!
Tai ottaisitko mieluimmin rahaa?

Sitten hän kääntyi Jeaniin sanoen:

-- Ja sinäkin, suuri poika, luulottelet hänelle, että olemme lähdössä
huviretkelle. Ei saa olla noin ajattelematon.

Hän oli antanut vanhemmalle veljelleen neljätuhatta frangia, puolet
säästöistään, kodin perustamista varten, ja Pépén kouluttamiseen meni
suuria summia. Kaikki hänen tulonsa kuluivat nyt niinkuin ennenkin
veljien tarpeisiin. Eikähän hänen elämällään muuta tarkoitusta
ollutkaan, sen jälkeen kun hän oli uudistanut valansa elää
naimattomana.

-- No niin, sanoi Jean, -- alkaaksemme, tässä on nyt ensiksikin
Thérèsen ruskea päällystakki, joka...

Mutta siihen hän keskeytti, ja kun Denise kääntyi katsomaan, mikä
siihen oli syynä, hän huomasi Mouret'n, joka seisoi heidän takanaan.
Jonkin aikaa hän oli jo katsellut siinä, kuinka Denise oli äidin tavoin
kohdellut noita suuria poikia, kuinka hän käänteli heitä ja korjaili
niinkuin pieniä lapsia, joille muutetaan paitaa. Bourdoncle, joka oli
tarkastavinaan myyntiä, tarkkaili heitä syrjästä seuraten
mielenkiinnolla kohtausta.

-- Ovatko nämä teidän veljiänne? Mouret kysyi hetken vaiti oltuaan.

Hän puhutteli Deniseä kylmästi, jäykkänä ja vakavana. Denisekin koetti
pakottaa äänensä kylmäksi ja suunsa vakavaksi, kun vastasi:

-- Kyllä... Vanhempi on juuri mennyt naimisiin, ja hänen vaimonsa on
lähettänyt hänet tänne ostoksille.

Mouret oli ääneti. Sitten hän huomautti:

-- Nuorempi on kasvanut paljon. Muistan nähneeni hänet eräänä iltana
teidän seurassanne Tuileries'n puistossa.

Hänen puheensa oli hitaampaa ja hänen äänessään oli kevyt värähdys
hänen sanoessaan tämän. Denise kumartui itku kurkussa muka korjatakseen
Pépén vyötä. Veljet olivat punastuneet ja katsoivat hymyillen johtajaa.

-- Teidän näköisenne he ovat, Mouret jatkoi.

-- Eivät toki! huudahti Denise. -- Paljon kauniimpia he ovat.

Kuinka paljon hän heistä pitikään! Mouret katseli vielä vähän aikaa
heitä ikäänkuin verratakseen heitä toisiinsa. Mutta hänen voimansa
olivat lopussa ja hän kääntyi mennäkseen. Sitten hän äkkiä palasi
kuiskatakseen Deniselle:

-- Pistäytykää myynnin loputtua työhuoneeseeni. Haluan puhua kanssanne
ennenkuin lähdette.

Tämän sanottuaan hän todella jatkoi tarkastusmatkaansa. Taistelu alkoi
hänessä uudestaan, häntä hermostutti jo, että oli pyytänyt Deniseä
tulemaan. Mikä hänen päähänsä oli mennytkään kun hän oli nähnyt tytön
veljiensä kanssa! Mieletöntä se oli, sillä eihän hän enää jaksanut
tehdä päätöstä eikä edes tiennyt mitä tahtoikaan. No niin. Sopihan
sanoa jäähyväiset, ja sillä siitä pääsi. Hän liittyi jälleen
Bourdoncleen, joka näytti jonkin verran rauhoittuneen, mutta joka
kumminkin vähän väliä heitti häneen tutkivia silmäyksiä.

Denise oli palannut rouva Bourdelais'n luo.

-- Sopiiko päällystakki? hän kysyi.

-- Sopii kyllä, hyvin... Nyt olen jo tarpeeksi ostanut. Kyllä lapset
kysyvät varoja.

Päästyään vapaaksi Denise vihdoinkin malttoi kuunnella Jeanin
selityksiä ja saattaa hänet osastolle, joista hänen olisi ollut vaikea
selviytyä yksin. Ensiksikin ruskea päällystakki oli vaihdettava
toiseen, valkeasta verasta tehtyyn, mutta samankuosiseen ja -kokoiseen.
Denise otti käärön ja meni veljiensä seuraamana valmiiden vaatteiden
osastolle.

Osasto oli pannut näytteille kaikki vaaleat pukunsa, kevyet silkkiset
ja villaiset kesäviittansa. Mutta yleisön huomio oli kääntynyt
muuanne ja ostajattaria oli täällä verraten vähän. Myyjättäret olivat
melkein kaikki uusia. Clara oli kuukausi sitten kadonnut teille
tietymättömille, talossa tunnetun asiakkaan, miehen, ryöstämänä,
sanoivat toiset, toisten mukaan katukulkurien vapaata elämää
viettämään. Margueritekin teki lähtöä, sillä hän oli nyt vihdoinkin
päättänyt mennä johtajattareksi Grenoblen pieneen muotikauppaan, missä
hänen serkkunsa odotti häntä. Aurélie rouva istui yksin muuttumatta
samassa paikassa puristettuna kuperaan silkkihaarniskaansa ja
majesteettiset kasvot yhtä juhlallisena kuin ennenkin, hiukan
kellastuneena niinkuin antiikin marmoripatsaalla. Mutta kasvojen
liikkumattomuudesta huolimatta hän oli syvästi suruissaan poikansa
Albertin huonosta käytöksestä, ja hän olisi eronnut palveluksesta ja
mennyt maalle asumaan, jolleivät hänen säästönsä olisi vähitellen
kuluneet tuon tyhjäntoimittajan tempauksiin, jotka jo uhkasivat
nielaista Rigolles'in maatilankin. Kodin rikkinäisyys tuotti siten
hedelmäänsä äidin jatkaessa yhä naistuttaviensa kanssa huviretkiään ja
isän soittaessa torvea. Bourdoncle loi Aurélie rouvaan tyytymättömiä
katseita, ihmetellen ettei tällä ollut sen verran älyä, että olisi
peräytynyt ajoissa. Lhommein hallitsijasuku oli kohta elänyt aikansa.

-- Kas, tekö siinä! Aurélie rouva sanoi liioitellun kohteliaasti,
huomatessaan Denisen. -- Tahdotte vaihtaa päällystakin? Tietysti, aivan
heti... Ja nämäkö ovat veljenne. Johan he ovat aika miehiä!

Ylpeydestään huolimatta hän olisi voinut vaikka langeta polvilleen
Denisen eteen. Valmiiden vaatteiden osastolla niinkuin muuallakin
puhuttiin vain Denisen lähdöstä, ja Aurélie rouvan oli paha olla, sillä
hän tiesi, ettei hänellä ollut muussa turvaa kuin entisen myyjättärensä
ystävyydessä.

-- Kerrotaan, että aiotte erota... Eihän siinä toki perää liene?

-- Aion kyllä, vastasi Denise.

Marguerite kuunteli. Sen jälkeen kun hänen häänsä oli määrätty
pidettäviksi, tyytymättömyys ja elämään kyllästyminen olivat
kuvastuneet vielä selvemmin kuin ennen hänen happamilla kasvoillaan.

-- Oikeassa olette, sanoi hän. -- Kunniallisuus ennen kaikkea! Onneksi
olkoon!

Ostajia saapui. Aurélie rouva suuttuneena Margueriten sanoista käski
hänen pitää myynnistä huolta sekaantumatta muiden puheisiin. Kun Denise
otti itse päällystakin kantaakseen, rouva aivan säikähti, väittäen
ettei sitä voinut mitenkään sallia ja kutsui asiatytön avuksi. Mouret
oli Denisen neuvosta palkannut osastoille kantajat säästääkseen siten
myyjiltä tämän vaivan.

-- Menkää saattamaan neitiä, johtajatar sanoi pannen päällysvaatteen
hänen käsivarrelleen.

Kääntyen uudestaan Denisen puoleen hän sanoi:

-- Pyydän teitä, miettikää vielä ennenkuin lähdette... Olemme kaikki
siitä suuresti pahoillamme.

Jean ja Pépé, jotka hymyillen odottivat tässä naisten tungoksessa,
seurasivat sisartaan. Nyt he menivät morsiuskapio-osastolle valitsemaan
puoli tusinaa paitoja samanlaisia kuin Thérèsen edellisenä lauantaina
ostamat. Mutta siellä oli niin paljon väkeä, että oli vaikeaa päästä
eteenpäin.

Täytyi pysähtyä ensiksi kureliivinäyttelyyn, sillä siellä rouva
Boutarelin käynti oli nostanut suuren melun. Tämä Etelä-Ranskan rouva
oli jälleen käymässä Pariisissa, mutta tällä kertaa hän oli saapunut
miehensä ja tyttärensä seurassa, ja oli näiden kanssa aamusta alkaen
kyntänyt osastoja ostaakseen tyttärensä kapiot. Loppumattomasti
neuvotellen perhe oli saapunut valkotavaraosastolle, ja tyttären
tutkiessa suurella mielenkiinnolla alusvaatteiden salaisuuksia äidin
oli alkanut tehdä mieli kureliiviä ja hän oli toisten huomaamatta
pujahtanut viereiseen huoneeseen koettamaan. Herra Boutarel, suuri,
kiivas mies, säikähti pahanpäiväisesti, kun ei nähnyt vaimoaan, ja
jättäen tyttärensä siihen hän lähti etsimään löytäen hänet vihdoin
koetussalista, jonka ovelle hänet kohteliaasti pyydettiin istumaan.
Koetushuoneet olivat pieniä, ahtaita kammioita, joihin ei päästetty
miehiä, ei omien vaimojensakaan vaatteita arvostelemaan. Myyjättäriä
juoksi edestakaisin, ovet aukenivat ja sulkeutuivat paljastaen joka
kerta vilahdukselta sisähuoneen salaisuuksia; naisia paitasillaan tai
muuten vähissä vaatteissa. Miehet odottivat haukotellen istuen pitkässä
jonossa. Herra Boutarel suuttui kuultuaan ettei pääsisi sisään ja vaati
vaimoaan takaisin. Turhaan häntä koetettiin rauhoittaa; hän ei
tyytynyt, ennenkuin rouva Boutarel jätti koettamisen kesken ja palasi
hänen luokseen läsnäolijoiden naurun ja ilvehtimisen tervehtimänä.
Silloin vasta Denise pääsi veljineen ohi.

Kapioille varatut huoneet seurasivat toisiaan pitkässä jonossa
levittäen ostajakunnan nähtäväksi kaikki valkeat vaatekappaleet,
joita naisen puku kätkee alleen. Kureliivit, kaikenmuotoiset
ja kaikenhintaiset, pitkävartaloiset ja lyhytvartaloiset,
palttinaiset ja silkkiset, paisuttivat upeita muotojaan silkkisten
mannekiinivartaloiden kantamina. Rasioistaan kohosivat valkeana
vaahtona kaulukset, kalvosimet, koristeliinat, poimukaulukset, solmiot
ja muut hienotekoiset vaatteiden lisät. Omassa salissaan yönutut ja
aamupuvut, liinaiset, silkkiset ja pitsiset, venyttelivät veltosti
soljuvia laskoksiaan kuin lemmenmuistojen raukaisemina. Ilmavina
liehuivat hameiden helmat, toiset lyhyet, polviin päättyvät, toiset
pitkäliepeiset, laahaten hienopoimuisina maata. Sitten seurasivat
paidat, korkeakauluksiset yöpaidat, avokaulaiset ja hihattomat
päiväpaidat, karkeammat ja hienommat, yksinkertaiset palttinaiset ja
ohuet batistiset, jotka sulavasti liukuivat povea ja lanteita myöten.
Kainostelematta nainen riisuutui täällä julkisesti, vähävarainen heitti
yltään yksinkertaiset palttinansa, rikas säätyläisnainen pitsireunaiset
batistinsa; naisen elämän ylellisyys tuli näkyviin poimutelmineen,
kirjauksineen ja nypläyksineen eksyen mitä kallisarvoisimpiin ja
aistillista turmelusta ilmaiseviin oikkuihin. Sitten nainen puki
jälleen vaatteet ylleen; valkotavarain kuohuvat aallot kätkeytyivät
hameiden salaperäisesti kahisevien poimujen alle, uutuudesta jäykkä,
ompelijattaren kädestä lähtenyt paita, rasian mukaan taitetut
alusvaatteet, kaikki nuo pöydille heitetyt palttinat ja batistit
lähtivät ammentamaan elämän lämpimästä kosketuksesta eloa,
katosivat hämärän peittoon verhoamaan rakkaudesta sykkivää sydäntä.
Morsiuskapio-osaston viimeisessä salissa oli kapalovaateosasto, jossa
naisen hekumaa uhkuva valkeus vaihtui lapsen viattomaan valkeuteen.
Puhtaus ja ilo kuvastui kaikessa, nuoren, äitinä heränneen naisen
autuus. Kapalovaatteet pehmeine aivinoineen, flanelleineen ja
villaisine peittoineen, herttaiset pienet paidat ja myssyt,
ristiäismekot ja kasmirviitat, joiden untuvareunat olivat kosketukselle
hienot kuin vastasyntyneen lapsen iho, kertoivat kehtojen lempeää
tarinaa.

-- Tiedäthän minkälaisia paitoja, sanoi Jean, joka suuresti ihastuneena
katseli alusvaatenäyttelyä.

Valkotavaraosastolla Pauline huomattuaan Denisen veljineen juoksi
tervehtimään heitä. Tiedustelemattakaan Deniseltä hänen asiaansa hän
alkoi vilkkaasti puhella kysellen liikuttuneena minkä verran perää oli
taloa kiertävissä huhuissa. Myyjättäret olivat riidelleet asiasta,
toiset olivat väittäneet uutisen todeksi, toiset perättömäksi.

-- Jäättehän toki? Minne minä joudun, jos te lähdette!

Kun Denise sanoi aikovansa lähteä seuraavana päivänä, hän huudahti:

-- Ei siitä tule mitään! Kenties itse luulette niin, mutta minä tiedän,
ettei siitä tule mitään... Hyvänen aika, nyt kun minulla on pikkuinen
poika, niin täytyyhän teidän nimittää minut alajohtajattareksi.
Baugékin on sitä mieltä, ja hän luottaa ehdottomasti teihin.

Pauline vain nauroi eikä ottanut uskoakseen. Sitten hän haki käsiinsä
pyydetyt paidat ja kuullessaan, että Denise kävisi vielä
nenäliinaosastolla, hän antoi tavarat osaston apulaisnaiselle
kannettaviksi. Tämä oli entinen neiti de Fontenailles, joka nykyään oli
naimisissa Josephin kanssa. Hänelle oli annettu armosta tämä paikka, ja
hän liikkui nyt osastolla yllään paksu musta pusero, jonka olkapäähän
oli merkitty suuri numero keltaisella villalangalla.

-- Seuratkaa neitiä, sanoi Pauline hänelle.

Sitten palattuaan Denisen luo hän toisti kuiskaten:

-- Alajohtajattareksi, eikö niin?

Denise sanoi nauraen suostuvansa laskeakseen leikkiä hänkin.

Kantajan seuraamana hän meni veljineen alakertaan ja osui matkallaan
villakangasosastoon, joka sijaitsi valkealla flanellilla ja veralla
verhotussa gallerian nurkassa. Liénard, joka vastoin isänsä tahtoa
oli vielä tavaratalon palveluksessa eikä suostunut palaamaan
kotikaupunkiinsa, puheli kauniin Mignot'n kanssa, joka oli ruvennut
kaupanvälittäjäksi ja joka häpeämättä kävi Aarreaitassa entisiä
tuttaviaan tapaamassa. Tietenkin heidän keskustelunsa koski Deniseä,
sillä tämän tullessa he vaikenivat kohteliaasti tervehtien. Muutkin
Denisen matkalla kohtaamat myyjät kumarsivat syvään, sillä kuka tiesi
mikä tytöstä vielä tuli. Kuiske kävi ja vetoja lyötiin kahta
kiivaammin. Voitolliselta hän näytti myyjien silmissä ja
avioliittopuolueen edustajat kävivät jo niin rohkeiksi, että uskalsivat
panna juomingit vetoon. Denise oli kääntynyt valkeiden kankaiden
galleriaan, jonka päässä nenäliinaosasto oli. Hänen ohitseen vilahtivat
valkeiden pumpulikankaiden, sertinkien, madapolamien, aivinain,
musliinien ja tarlataanien lainehtivat kasat, liinakankaiden
suunnattomat pakkapinot, kaiken maailman lakana-, pöytäliina-, pyyhe-,
esiliinakankaat. Ja tervehdykset jatkuivat. Tie aukeni Denisen edessä.
Palttinaosastolla Baugé riensi häntä vastaan tervehtiäkseen talon hyvää
haltijatarta. Kuljettuaan peitto-osaston poikki, jossa peitot liehuivat
suurina lippuina riippuen katosta, hän saapui nenäliinaosastolle, jonka
komeutta yleisö kilvan ylisti. Joka paikassa oli valkeita patsaita ja
pyramideja, kaikenmuotoisia rakennelmia, yksinomaan nenäliinoista
pystytettyjä. Irlantilaiset ja kiinalaiset nenäliinat, nimikoidut,
pitseillä reunustetut ja kirjauksilla koristetut, yhtyivät
oudonmuotoiseksi satujen kaupungiksi, joka kajastuksena kuvastui
valkohehkuvaa itämaan taivaan taustaa vasten.

-- Tusinanko tahdot? Denise kysyi veljeltään. Choletlaisia, eikö niin?

-- Niin luulen, samanlaisia kuin tämä, Jean vastasi ottaen kääröstä
nenäliinan.

Jean ja Pépé olivat koko ajan seuranneet Deniseä aivan hänen
lähellään niinkuin saapuessaan lapsina Pariisiin. Tavaratalo, jossa
Denise liikkui kuin kotonaan, herätti heissä levottomuutta, ja
vaistomaisesti he nytkin turvautuivat isoon sisareensa antautuen hänen
suojeltavikseen. Ihmiset katsoivat heihin ja naurahtivat, kun näkivät
hoikan ja vakavan nuoren tytön johtavan arvokkaana kahta suurta poikaa,
jotka ujostellen seurasivat häntä, vaikka toinen oli jo parrakas mies,
toinen puvusta päättäen koululainen. He olivat kaikki kolme niin
toistensa näköisiä, heidän tukkansa oli niin täydellisesti samaa
vaaleaa vivahdusta, että gallerioissa kuiskittiin:

-- Nuo ovat hänen veljensä... Hänen veljiään ovat...

Denisen etsiessä nenäliinaosastolla myyjää Mouret ja Bourdoncle osuivat
sinne, Mouret pysähtyi tytön eteen sanomatta kuitenkaan mitään. Samassa
rouva Desforges ja rouva Guibal kulkivat ohi. Henriette säpsähti. Hän
katsoi Mouret'hen, katsoi Deniseen. Nämä puolestaan katsoivat häneen.
Tähän sanattomaan katseeseen päättyi heidän yhteinen draamansa,
niinkuin useimmiten sydämen draamat päättyvät, väentungoksessa
välähtävään silmäykseen. Mouret poistui. Denise yhä myyjää hakien oli
veljiensä seuraamana kadonnut osaston perälle. Henriette huomattuaan
neiti de Fontenailles'in, joka seurasi Deniseä apulaisen työtä tehden,
sanoi vihaisella äänellä toverilleen:

-- Katsokaapa, minkä hän on tehnyt tuosta onnettomasta. Loukkaavaa
kerrassaan! Markiisittaresta! Hän pakottaa tämän seuraamaan koirana
tuota kadulta löytämäänsä naista.

Hän koetti tyyntyä ja sanoi välinpitämättömäksi tekeytyen:

-- Mennään katsomaan silkkinäyttelyä.

Silkkiosasto näytti lemmelle pyhitetyltä suurelta huoneelta, jonka
rakastavan naisen oikku oli verhonnut lumivalkeaksi ja joka näytti
tahtovan kilpailla valkeudessa lumenkin kanssa. Naisen ihon kaikki
maidonväriset valkeudet kuvastuivat siinä, lanteiden sametit, pohkeiden
pehmeät silkit ja poven hienopintaiset satiinit. Pylväiden välissä oli
valkeita sametteja, ja niiden kermanväristä taustaa vasten satiinit
ja silkit hohtivat posliinin- ja metallinvalkeina, kun taas
sisilialaissilkit ja fulardit huojuttelivat köynnöksinä läpikuultavia
vivahduksiaan alkaen norjattaren vaaleudesta päätyen italiattaren tai
espanjattaren auringonpaahteiseen ruskeuteen.

Favier mittasi fulardia vaalealle "kaunottarelle", jolla ei osastolla
tiedetty muuta nimeä. Monena vuonna hän oli ilmestynyt aika-ajoin
tänne, eikä kukaan vielä tietänyt hänestä mitään, ei säätyä, ei nimeä,
ei osoitetta. Eikä kukaan sitä paitsi koettanutkaan päästä niistä
selville, vaikka jokainen hänen käydessään teki arveluja aikansa
kuluksi. Hän laihtui ja hän lihoi, hän oli nukkunut yönsä hyvin tai hän
oli mennyt myöhään levolle; kaikki hänen tuntemattoman elämänsä
vaiheet, vähäiset niinkuin tärkeätkin, ulkonaiset tapahtumat ja sydämen
liikutukset, joutuivat, mikäli ne kuvastuivat hänen olemuksessaan,
pitkien keskustelujen alaisiksi. Tänään hän näytti sangen iloiselta, ja
Favier palattuaan kassalta, jonne oli saattanut kaunottaren, sanoi
Hutinille:

-- Hän menee kenties uusiin naimisiin.

-- Onko hän siis leski? kysyi Hutin.

-- En minä tiedä... Mutta muistatte kai tekin, että hän oli kerran
surupuvussa... Tai kenties hän on voittanut pörssissä.

Kukaan ei lisännyt siihen mitään. Vähän aikaa vaiti oltuaan Favier
jatkoi:

-- Oma asiansa on... Kenellä tässä olisi aikaa pitää huolta kaikkien
ostajien asioista.

Hutin näytti miettivältä. Hän oli edellisenä iltana joutunut
johtokunnan kanssa riitaan, ja hän tiesi, että hänen tuomionsa oli
langetettu. Hänet aiottiin erottaa myyntinäyttelyn jälkeen. Jo aikoja
sitten hän oli tuntenut horjuvansa. Viimeisen inventoimisen jälkeen
häntä oli nuhdeltu siitä, ettei hän ollut saavuttanut edeltä määrättyä
tulosta. Mutta syy ei ollut siinä. Koko osasto oli vähitellen työntänyt
hänet ulos totellen olemassaolon taistelun lakia, joka määräsi
alempiarvoisten sodan ylempiään vastaan ja jonka perustukselle talo oli
toimintansa rakentanut. Favier'n kavala myyräntyö oli tuottanut
hedelmää. Johtajan paikka oli luvattu jo hänelle. Hutin tiesi sen,
mutta hän ei silti vihannut vanhaa toveriaan. Päinvastoin hän kohteli
melkein kunnioittavasti tätä kylmäveristä miestä, joka oltuaan aina
nöyrä ja kuuliainen, kun Bouthemontin ja Robineaun kumoamisesta oli
ollut kysymys, oli nyt osoittanut niin suurta tarmoa oman asiansa
ajamisessa.

-- Niin, jatkoi Favier, -- tiedätte kai, ettei hän lähdekään. Hänet on
nähty isännän kanssa puhelemassa... Siinä menetin samppanjapullon.

Hän puhui Denisestä. Yhä lisääntyvästä ostajatulvasta huolimatta asia
oli kaikkien suussa, ja silkkiosasto varsinkin oli kuohuksissaan, sillä
siellä oli lyöty suuria vetoja.

-- Hitto vieköön! tiuskaisi Hutin kuin unesta heräten. -- Hullu olin
kun annoin hänen mennä... Nyt olisin koko pohatta!

Ajattelematon tunnustus sai hänet punastumaan, kun hän näki Favier'n
nauravan. Tehdäkseen sanansa tyhjiksi hänkin oli nauravinaan, väittäen
että Denise oli panetellut häntä johtokunnalle. Mutta hänen teki mieli
purkaa vihaansa jonnekin ja nähdessään, etteivät myyjät jaksaneet
hallita ostajakunnan hyökkäyksiä, hän kiivastui heille. Samassa hän
huomasi rouva Desforges'in, joka kulki hitaasti osaston poikki rouva
Guibalin seurassa, ja hän veti jälleen suunsa hymyyn.

-- Ettekö tarvitse mitään tänään, hyvä rouva? hän sanoi.

-- En, kiitos, vastasi Henriette. -- Kävelen vain huvikseni. Olen
tullut katsomaan.

Mutta saatuaan hänet pysähtymään Hutin alkoi hiljaa puhella. Hänen
mieleensä oli äkkiä johtunut uusi ajatus, ja päästäkseen tarkoitustensa
perille hän vuorotellen imarteli rouva Desforges'ia ja panetteli taloa.
Hän oli kyllästynyt nykyisiin oloihin. Sellainen epäjärjestys täällä
vallitsi, että mieluummin erosi kuin rupesi sitä kestämään. Henriette
kuunteli ihastuneena. Luullen tekevänsä Aarreaitalle vahinkoa
houkuttelemalla silkkiosaston johtajan sen palveluksesta hän tarjoutui
puhumaan hänen puolestaan Bouthemont'ille ja hankkimaan hänelle
vastaavan paikan Neljässä Vuodenajassa, kun tämä jälleen pystyi
jatkamaan toimintaansa. Asiasta päätettiin kuiskaten, sillä aikaa kun
rouva Guibal katseli näyttelyä.

-- Saanko antaa teille orvokkivihkon, Hutin jatkoi ääneen osoittaen
pöydällä olevaa paria kolmea kaupantekiäisvihkoa, jotka hän oli
hankkinut kassasta tuttavilleen annettaviksi.

-- Ei kiitos! huudahti Henriette peräytyen. -- Minä en tahdo olla
häissä mukana.

Sutkaus nauratti heitä kumpaakin, ja he erosivat hymyillen
merkitsevästi toisilleen.

Kun rouva Desforges lähti etsimään rouva Guibalia, hän huomasi äkkiä
hämmästyksekseen edessään rouva Martyn. Tämä oli tyttärensä Valentinen
kanssa jo parin tunnin ajan kiertänyt tavarataloa tavallisen
ostokiihkonsa vallassa ja kuten aina menettänyt lopuksi tasapainonsa ja
tajuntansa. Hän oli käynyt huonekaluosastolla, josta näytteillä olevat
valkeat huonekalut ja valkealla telttakankaalla verhotut seinät
muodostivat nuoren tytön huoneen, lyhyttavaraosastolla ja
punontateososastolla, joka oli koristeltu valkeilla ripsuilla ja
monimutkaisiksi kuvioiksi järjestetyillä nappi- ja neula-asetelmilla,
ja trikootavaraosastolla, jossa Naisten Aarreaitan nimi oli rakennettu
valkeista sukista kolmen metrin korkuisilla kirjaimilla punaisista
sukista muodostetulle taustalle. Mutta varsinkin rouva Marty oli
vastaperustettujen osastojen innokas ihailija. Hän oli viettänyt
kokonaisen tunnin muotitavaraosastolla, joka oli sijoitettu uuteen
halliin ensimmäiseen kerrokseen, tyhjennyttänyt kaapit ja koettanut
itselleen ja tyttärelleen kaikki hatut, reunalliset ja reunattomat,
kapotit ja baretit. Hän oli hyökännyt vasta-avatulle jalkineosastolle,
joka oli solmio-osaston takana alakerran gallerian perällä, ja siellä
hän oli penkonut lasiset näytekaapit ylösalaisin ja ihaillut
untuvareunaisia, korkeakantaisia silkkitohveleita ja valkeita,
korkeakantaisia silkkikenkiä, jotka olivat herättäneet hänessä
sairaalloisen himon.

-- Voi ystäväni, hän huokasi, -- mikä erinomainen hattuvalikoima. Olen
valinnut itselleni kapotin ja tyttärelleni toisen... Ja heidän
jalkineensa! Verrattomia, vai mitä, Valentine?

-- Erinomaisia, tyttö vastasi täysikasvuisen naisen varmuudella. --
Heillä on kenkiä kahteenkymmeneen frangiin viiteenkymmeneen, oikein
hyviä.

Apulainen seurasi heitä vetäen perässään tuolia, joka oli kuormitettu
tavaroilla.

-- Kuinka herra Marty jaksaa? rouva Desforges kysyi.

-- Hyvin, mikäli minä tiedän, rouva Marty vastasi säikähtäen toisen
ilkeätä kysymystä, joka niin odottamatta tuli keskelle hänen
innostustaan. -- Siellä hän yhä on. Setäni aikoi käydä tänään hänen
luonaan.

Mutta samassa hän keskeytti ja huudahti aivan haltioissaan:

-- Katsokaa kuinka herttaista!

Rouvat olivat kulkeneet yhdessä vähän matkaa ja saapuneet tekokukka- ja
sulkaosastolle, joka sijaitsi keskusgalleriassa silkkiosaston ja
käsineosaston välissä. Heidän edessään aukeni kirkkaassa valaistuksessa
hurmaava tekokukkanäyttely ison tammen kokoisen vihkon muotoisena.
Alhaalla oli pienissä kimpuissa orvokkeja, kieloja, hyasintteja ja
päivänkukkia, kaikkia kevään valkeita vivahduksia. Niiden seasta kohosi
suurina vihkoina valkeita ruusuja, sisälehdet heikosti ihonvärisiä,
komeita valkeita pioneja, hienonhienolle punalle vivahtavia, ja
töyhtöinä rehenteleviä keltatähtisiä krysanteemeja. Yhä korkeammalle
nousivat varret kannattaen valkeita, salaperäisinä huojuvia liljoja,
kukkivan omenapuun oksia ja suuria sireeninterttuja, joiden
yläpuolella, toisen kerroksen tasalla, heilui valkeita kamelikurjen
sulkia, kevyitä ja ohuita kuin kukkien kuvuista lähtenyt henkäys. Yksi
osaston nurkka oli omistettu kokonaan oranssikiehkuroille ja
seppeleille. Lasisista kastepisaroista kimmeltävien tekokukkien
musliini-, silkki- ja samettilehtien ja kupujen keskellä lenteli
hopeisten ohdakkeiden ja tähkien ympärillä outoja, hattujen koristeiksi
tarkoitettuja tropiikin lintuja, purppuranvärisiä ja mustapyrstöisiä
tangaralintuja ja taivaankaaren kaikissa väreissä hohtavia kolibreja.

-- Ostan omenapuun oksan, rouva Marty sanoi. -- Ihanaa, vai mitä?... Ja
tuo pikkulintu, katsohan toki, Valentine! Sen minä otan!

Mutta rouva Guibalia kyllästytti jo tämä liikkumattomuus keskellä
myllertäviä joukkoja, ja hän sanoi:

-- No niin, jääkää te ostamaan. Me lähdemme liikkeelle.

-- Älkäähän toki, odottakaa minua! huudahti rouva Marty. -- Minäkin
tulen... Ylhäällä kuuluu olevan hajuvesiosastokin. Siellä minun täytyy
käydä.

Edellisenä päivänä kunnostettu hajuvesiosasto oli lukusalin vieressä.
Rouva Desforges halusi nousta sinne hissillä välttääkseen
porraskäytävien tungosta, mutta siitä ei tullut mitään, sillä hissiä
piiritti valtaisa ihmisjoukko. Yhtäläistä oli tarjoiluhuoneen
ovellakin, jossa tungos oli sellainen, että erityisen tarkastajan
täytyi valvoa nälkäistä yleisöä ja päästää sisään vain pieniä ryhmiä
kerrallaan. Hajuvesiosaston läpitunkevat tuoksut jo alkoivat tuntua.
Väiteltiin Bonheuristä, talon erikoissaippuasta. Myyntipöytien
lasikansien alla ja hyllyköiden kristallisilla lasipinnoilla oli
hiusvoidetölkkejä, tahnoja, pöydillä ihojauhe- ja ihomaalirasioita,
öljy- ja hajuvesipulloja, kun taas harjat, sakset, kammat ja
pienet taskupullot olivat suljettu omaan erityiseen kaappiinsa.
Valkotavaranäyttelyn kunniaksi myyjät olivat koristaneet osaston
valkeilla posliinitölkeillä ja lasipulloilla. Eniten herätti huomiota
huoneen keskellä oleva hopeinen suihkulähde, jonka hieno, orvokilta
tuoksuva hajuvesisuihku helisi kirkkaasti pudotessaan metallisäiliötä
vasten. Hieno lemu levisi siitä ympäriinsä, ja naiset kastelivat ohi
kulkiessaan siinä nenäliinansa.

-- Kas niin, sanoi rouva Marty ostettuaan suuren määrän hiusvesiä,
hammastahnaa ja hiusvoiteita, -- nyt olen valmis. Mennään nyt tapaamaan
rouva de Boves'ia.

Mutta hänen täytyi pysähtyä vielä pääportaiden keskuslavalle
katsomaan japanilaistavaroiden näyttelyä. Tämä osasto oli kasvanut
tavattomasti, siitä kun Mouret oli järjestänyt ensimmäisen pienen
japanilaistavaroiden näyttelypöydän arvaamatta edes itsekään kuinka
suurta huomiota se oli herättävä. Harvat osastot olivat lähteneet niin
vähäisestä alusta ja alkaneet niin vaatimattomasti. Nyt se oli täynnä
vanhanaikaisia pronssi- ja norsunluuteoksia sekä lakeerattuja
tavaroita, ja sen vuotuinen liikevaihto nousi puoleentoista miljoonaan.
Idässä kauppamatkustajat tyhjensivät temppelit ja palatsit
tyydyttääkseen yhä kasvavaa menekkiä. Tällä tavalla syntyi yhä uusia
osastoja ja tavaratalolle uusia tulolähteitä entisten lisäksi. Nyt
esimerkiksi oli kuolleen talvikauden vilkastuttamista silmällä pitäen
luotu kirjaosasto ja leluosasto, joille ennustettiin suurta
tulevaisuutta ja joista varmaankin aikaa myöten oli koituva
naapuriliikkeille häviötä. Neljässä vuodessa oli japanilaistavaroiden
osasto kasvanut niin tärkeäksi, että se houkutteli puoleensa kaikki
Pariisin taiteenharrastajat.

Rouva Desforgeskin lankesi vihastaan ja lupauksistaan huolimatta
kiusaukseen ja osti viehättävän hienon norsunluutyön.

-- Lähettäkää se minulle kotiin, hän sanoi kiireesti läheisessä
kassassa. -- Yhdeksänkymmentä frangia, eikö niin?

Nähdessään, että rouva Marty tyttärineen viivytteli taas, tällä kertaa
ala-arvoisten posliinitavaroiden pöydän ääressä, hän sanoi tälle vetäen
rouva Guibalin mukaansa:

-- Löydätte meidät lukusalista... Minua todellakin haluttaa istua vähän
aikaa.

Mutta lukusalissa rouvat eivät saaneetkaan istuinta. Ison pöydän
ympärillä ei ollut ainoatakaan tyhjää tuolia. Lihavia herroja istui
siellä lukemassa, selkä kenossa ja levitellen suurta vatsaansa,
ajattelemattakaan että heiltä olisi voitu vaatia hiukan kohteliaisuutta
näitä rouvia kohtaan, joiden oli tuolien puutteessa pakko seisoa.

Muutamat naiset kirjoittivat, nenä paperissa kiinni, ikäänkuin
kätkeäkseen kyhäelmänsä hatun kukkien alle. Rouva de Boves'ia ei
näkynyt, ja Henriette tuskastui jo, kun hän samassa huomasi herra de
Vallagnoscin, joka oli tullut hakemaan vaimoaan ja anoppiaan. Tämä
tervehti ja sanoi:

-- Varmaankin he ovat pitsiosastolla, sillä sinne he aina tarttuvat...
Täytyy käydä katsomassa sieltä.

Sitten hän meni hankittuaan sitä ennen rouville tuolit.

Pitsiosastolla ahdinko kävi tunti tunnilta yhä sietämättömämmäksi.
Suuri valkotavaroiden näyttely oli koonnut sinne mitä talossa oli
hienointa ja kalleinta virittäen ostajille vastustamattoman satimen,
josta heidän järkensä hämmentyi. Koko osasto oli järjestetty valkeaksi
kappeliksi. Hohtoharsoja ja pitsejä huojui katossa kuin taivaan laella
aamuauringon valoa lieventävät pilvenharsot. Patsaiden ympärillä
kierteli ihmeellisiä kudoksia leviten kuin pyörivän tanssijattaren
kevyet hameet. Kaikille pöydille, joka paikkaan olivat pitsien hyöteet
sirottaneet hienon lumensa. Oli espanjalaisia silkkipitsejä, kepeitä
kuin tuulessa lentävät untuvat, Brysselin leveälehtisiä ja
hienosilmuisia nypläyksiä, Venetsian raskaampimallisia kirjauksia,
Bruggen ja Alençonin kuninkaallista, miltei jumalaista rikkautta
uhkuvia kudoksia. Kauneuden jumala näkyi pystyttäneen tänne valkean
tabernaakkelinsa.

Rouva de Boves käveltyään kauan tyttärensä seurassa osastolla ja
eksytettyään kerta toisensa perästä kätensä hyllyviin kasoihin, joiden
koskettelemiseen hän antautui sairaalloisen himon pakosta, oli
vihdoinkin pyytänyt Delochelta alençonpitsejä nähdäkseen. Deloche oli
ensin näyttänyt hänelle valealençonia, mutta rouva ei tyytynyt; hän
tahtoi oikeaa eikä huolinut edes kapeammastakaan, jolla oli hintana
kolmesataa frangia metri, hän halusi kevyempää, sellaista, josta
maksettiin tuhat frangia metriltä, ja pyysipä vielä lisäksi
seitsemän- ja kahdeksan sadan frangin nenäliinoja ja viuhkoja. Pöydälle
levitettyjen tavaroiden arvo oli korkea. Eräässä osaston nurkassa
Jouve, joka yhä seurasi rouva de Boves'ia tämän harhailemisesta
huolimatta, seisoi liikkumattomana tungoksessa, välinpitämättömän
näköisenä, mutta seuraten silmillään jokaista hänen liikettään.

-- Onko teillä puseronkauluksia? kysyi kreivitär Delochelta. --
Näyttäkää niitä, olkaa hyvä!

Kauppa-apulainen, jota hän jo oli kaksikymmentä minuuttia pidättänyt,
ei uskaltanut kieltää mitään tältä muhkealta rouvalta, joka puhui
mahtavasti. Mutta hän alkoi epäröidä, sillä myyjiä oli kielletty
tyhjentämästä tiskille kallisarvoisien pitsien laatikoita ja
edellisellä viikolla häneltä oli varastettu niitä kymmenen metriä.
Rouva de Boves'in ylpeä ryhti vaikutti kumminkin häneen, hän totteli ja
käänsi hetkeksi selkänsä ottaakseen kaapista pyydettyjä kauluksia.

-- Katsohan, äiti, sanoi Blanche, joka vieressä tarkasti
huokeahintaisia valenciennespitsejä, -- noita voisi ottaa lakanoihin.

Rouva de Boves ei vastannut. Tytär käänsi hitaasti äitiä kohden pehmeät
kasvonsa, juuri kun tämä pisti päällystakkinsa hihaan pitsikäärön.
Blanche ei tuntunut hämmästyvän, vaan astui äidin eteen peittääkseen
hänet katseilta, kun samassa Jouve ilmestyi heidän väliinsä ja
kumartuen kreivitärtä kohti kuiskasi kohteliaalla äänellä hänen
korvaansa:

-- Olkaa hyvä ja seuratkaa minua!

Rouva de Boves aikoi ensin vastustella.

-- Miksi niin, herra?

-- Olkaa hyvä ja seuratkaa, toisti järjestyksenvalvoja korottamatta
ääntään.

Kasvot tuskasta värähtäen kreivitär heitti nopean silmäyksen
ympärilleen. Tehden päätöksensä hän hillitsi sitten itseänsä ja kulki
Jouven vieressä ylpeänä kuin kuningatar, joka antautuu halvan
adjutantin suojeltavaksi. Yksikään läsnäolijoista ei huomannut mitään.
Deloche, joka jälleen oli palannut tiskinsä ääreen, katseli suu auki.
Oliko mahdollista! Noin hieno rouva! Blanche seurasi kalmankalpeana
äitiään viivytellen väentungoksessa epäröiden, oliko hänen
velvollisuutensa pysyä äidin luona vai oliko hänen paettava, sillä hän
pelkäsi, että hänetkin pidätettäisiin. Kun hän näki äitinsä katoavan
Jouven kanssa Bourdonclen työhuoneeseen, hän jäi odottamaan oven
taakse.

Bourdoncle, jonka asiana oli ratkaista säätyhenkilöitä koskevia
varkausjuttuja, oli erottuaan Mouret'sta juuri tullut huoneeseensa. Jo
aikoja sitten Jouve oli ilmoittanut hänelle epäluulonsa rouva de
Boves'in suhteen, eikä Bourdoncle nyt hämmästynytkään, kun Jouve
parilla sanalla selitti hänelle asiansa. Hän oli sitä paitsi niin
tottunut tällaiseen, ettei hän enää uskonut ketään. Kun himo valtaa
naisen, hän kykenee vaikka mihin, oli hänen tapansa sanoa. Mutta
tietäen, että nyt kysymyksessä oleva varas oli isännän tuttavia, hän
kohteli tätä hyvin kohteliaasti.

-- Hyvä rouva, hän sanoi, -- tällaiset heikkouden hetket eivät
hämmästytä meitä... Pyydän teitä ajattelemaan mitä seurauksia
erehdyksestä voi olla. Jos joku muu olisi nähnyt teidän pistävän
pitsejä...

Mutta kreivitär keskeytti hänet suuresti närkästyneenä. Hänkö olisi
varastanut! Tiesikö Bourdoncle ketä puhutteli? Kreivitär de Boves hän
oli, ja hänen miehensä, kreivi de Boves, hevoshoidon tarkastaja, on
käynyt hovissakin...

-- Tiedän, tiedän kyllä, hyvä rouva, Bourdoncle sanoi rauhallisesti. --
Minulla on kunnia tuntea teidät... Suvaitkaa ensiksikin antaa takaisin
pitsit, jotka olette ottanut...

Mutta rouva de Boves ei sallinut hänen jatkaa, vaan väitti yhä vastaan
kasvot kiihtymisen kaunistamina ja kunniallisuudessaan loukatun
ylhäisen naisen katkeria kyyneliä vuodattaen. Kuka tahansa muu kuin
Bourdoncle olisi horjunut erehdystä peläten, sillä kreivitär uhkasi
haastaa hänet oikeuteen herjauksesta.

-- Varokaa, herra, mieheni voi vetää asian ministerinkin
ratkaistavaksi.

-- Kas niin, Bourdoncle sanoi kärsimättömästi, -- te ette näy olevan
sen viisaampi kuin muutkaan. Täytyy siis tehdä ruumiintarkastus.

Rouva de Boves ei vieläkään myöntänyt, vaan sanoi järkähtämättömästi.

-- Oikeassa olette, tarkastakaa vain. Mutta varoitan teitä. Siitä voi
olla talollenne ikäviä seurauksia.

Jouve meni kureliiviosastolta hakemaan kahta myyjätärtä. Palatessaan
hän ilmoitti Bourdonclelle, että rouvan tytär odotti yhä ovella, ja
kysyi pitikö hänetkin pidättää, vaikka hänen ei tiedetty varastaneen.
Bourdoncle, säädyllisenä kuten aina, julisti vastaukseksi, ettei
sopinut häväistä äitiä lapsensa nähden. Sitten miehet vetäytyivät
viereiseen huoneeseen myyjättärien riisuessa kreivitärtä. Paitsi hihan
alençon pitsiä, jota oli kaksitoista metriä, hinta tuhat frangia metri,
he löysivät poven lämpimästä nenäliinan, viuhkan ja kaulaliinan,
pitsejä yhteensä neljäntoistatuhannen arvosta. Jo vuoden ajan rouva de
Boves oli varastanut voimatta vastustaa valtavaa himoaan. Kohtaukset
olivat käyneet yhä arveluttavammiksi, kehittyneet hänelle elinehdoksi,
niin ettei hän enää muistanut noudattaa varovaisuuttakaan. Hän antautui
nautinnolleen sitä suuremmalla kiihkolla, kun tiesi panevansa vaaran
alaiseksi nimensä, ylpeytensä ja miehensä korkean viran. Nyt kun tämä
ei enää sulkenut häneltä rahalaatikkoaan, hän varasti, vaikka ei ollut
rahanpuutteessakaan, varasti varastamisen himosta, niinkuin voi
rakastaa rakastamisen himosta, yksinomaan suodakseen tyydytystä
sairaalle hermostolleen, joka oli turmeltunut suurmyymälöiden
suunnattomista kiusauksista.

-- Olen joutunut pahanilkisten juonien uhriksi, hän huusi. -- Joku on
pistänyt vaatteisiini pitsejä. Oh, vannon sen Jumalan kautta!

Hän oli heittäytynyt tuoliin ja itki raivoissaan, väärin napitetun
pukunsa vaivaamana. Bourdoncle lähetti myyjättäret pois ja sanoi
sitten:

-- Suostumme pitämään tämän ikävän asian salassa perheenne tähden.
Mutta ennenkuin menette täytyy teidän allekirjoittaa tunnustus: "Olen
varastanut pitsejä Naisten Aarreaitasta", ja siihen teidän tulee lisätä
pitsien laji ja hinta sekä päivämäärä... Paperin saatte takaisin heti,
kun olette tuonut minulle kaksituhatta frangia köyhiä varten.

Rouva de Boves oli noussut ja väitti kiivaasti vastaan:

-- En ikinä kirjoita! Mieluummin kuolen.

-- Ette kuole, hyvä rouva, ette ollenkaan. Mutta jos ette suostu, minun
täytyy turvautua poliisiin.

Seurasi hirveä kohtaus. Rouva de Boves puhkesi herjauksiin ja
valituksiin änkyttäen, että oli häpeällistä kiduttaa onnetonta naista.
Kauneudestaan ja ruhtinaallisesta vartalostaan huolimatta hän oli
vihanpurkauksissaan raivokkaampi kuin rahvaannainen. Sitten hän koetti
hellyttää tuomarinsa sydäntä rukoillen häntä hänen oman äitinsä
nimessä. Hän uhkasi langeta hänen jalkojensa juureen, madella maassa
hänen edessään saadakseen armon. Kun Bourdoncle ei sittenkään taipunut,
vaan pysyi kylmänä tottumuksen karkaisemana, hän istuutui ja kirjoitti
vapisevalla kädellä. Kynä viskasi paperille sanat "olen varastanut"
äkäisesti raapaisten sen hienoa pintaa, niin että oli vähällä pistää
paperin puhki rouva de Boves'in toistaessa yhä käheällä äänellä:

-- Siinä on, herra, siinä on! En kestä väkivaltaa.

Bourdoncle otti paperin, taittoi sen huolellisesti kokoon, pani sen
kreivittären nähden laatikkoon ja sanoi:

-- Te näette, ettei se ole ainoa laatuaan, sillä nuo rouvat, jotka ovat
väittäneet tahtovansa mieluummin kuolla kuin kirjoittaa, jättävät
useimmiten paperinsa lunastamatta. No niin, saatte sen takaisin milloin
haluatte. Teidän on itsenne päätettävä, onko se kahdentuhannen
arvoinen.

Rouva de Boves korjasi pukuansa, ja koko hänen entinen rohkeutensa
palasi, kun hän oli kärsinyt rangaistuksensa.

-- Sallitte nyt kai minun mennä? hän kysyi kuivasti.

Mutta Bourdoncle oli jo muuta tekemässä. Jouven raportin johdosta hän
päätti erottaa Delochen palveluksesta. Myyjä oli typerä eikä osannut
pitää varkaita silmällä. Hän ei koskaan oppisi hallitsemaan
ostajakuntaa. Rouva de Boves toisti kysymyksensä ja saatuaan luvan
lähteä hän heitti Bourdoncleen ja Jouveen murhaavan katseen. Karkeiden
sanojen tulvasta, joka pyrki kohoamaan hänen huulilleen, hän valitsi
yhden, murhenäytelmien sanavarastosta lainatun ja sinkosi sen
painokkaasti:

-- Kurjat! hän tiuskaisi paiskaten oven mennessään.

Blanche oli odottanut koko ajan ovella. Koska hän ei tiennyt mitä sen
takana tapahtui ja näki Jouven ja myyjättärien kulkevan edestakaisin,
hän joutui aivan suunniltaan ja rupesi ajattelemaan santarmeja, käräjiä
ja vankilaa. Samassa hän näki hämmästyksekseen Vallagnoscin tulevan,
miehensä, jota hän ei vielä oikein uskaltanut sinutellakaan, oltuaan
vain kuukauden naimisissa. Tämä rupesi kyselemään häneltä hänen
kalpeuttaan ihmetellen:

-- Missä on äitisi?... Oletko eksynyt hänestä? Etkö osaa vastata!
Pelkäätkö jotain.

Blanche ei keksinyt hädissään kunnollista valettakaan, vaan kertoi
kaikki kuiskaten:

-- Äiti ... äiti... Hän varasti...

-- Mitä, varasti?

Mutta lopulta hän ymmärsi, ettei ollut kysymys leikistä. Hänen vaimonsa
kalpeat, pelosta värähtelevät kasvot ilmaisivat sen.

-- Hän pisti pitsejä hihaansa, noin ... jatkoi Blanche sopertaen.

-- Näitkö siis sen! Ja katsoit vain! Vallagnosc kuiskasi kauhistuen,
kun ymmärsi, että Blanchekin oli ollut rikokseen osallinen.

Heidän täytyi vaieta, sillä ihmiset alkoivat jo kääntyä katsomaan
heitä.

Tuskainen epäröiminen sai Vallagnoscin hetkeksi liikkumattomaksi.
Sitten hän teki päätöksensä ja aikoi avata oven mennäkseen Bourdonclen
puheille, kun huomasi Mouret'n, joka kulki gallerian poikki. Hän muutti
mieltään ja käskien vaimonsa odottaa tarttui vanhan toverinsa käteen ja
kertoi hajanaisin sanoin hänelle tapahtuman. Mouret vei hänet kiireesti
työhuoneeseensa rauhoittaen häntä mahdollisten seurauksien suhteen. Hän
vakuutti Vallagnoscille, ettei tämän ollut tarpeellista sekaantua itse
asiaan, ja selitti miten tällaisissa tapauksissa meneteltiin
ihmettelemättä vähääkään varkautta, ikäänkuin olisi sitä jo kauan
ennustanut. Mutta Vallagnosc päästyään vangitsemisen pelosta ei voinut
nähdä asiaa hänen kannaltaan. Hän oli heittäytynyt nojatuoliin, ja nyt,
kun hän sai aikaa ajatella, hän rupesi valittamaan kohtalonsa kovuutta.
Oliko mahdollista! Rosvojen perheeseen hän siis oli joutunutkin. Hän
oli mennyt mielettömään avioliittoonsa yksinomaan ollakseen apelleen
mieliksi. Hämmästyen hänen lapsellisen kiivasta mielenpurkaustaan
Mouret katseli hänen itkuaan muistellen kuinka toveri oli ennen
teeskennellyt pessimistin ivallista välinpitämättömyyttä maallisia
rientoja kohtaan ja sanonut, että vain paheessa oli hiukan
mielenkiintoa. Haihduttaakseen ystävänsä huolet Mouret rupesi laskemaan
leikkiä saarnaten ystävälleen samaa välinpitämättömyyden oppia, jota
tämä itse oli kertonut tunnustavansa. Vallagnosc suuttui. Hänen oli
mahdotonta toteuttaa elämässään julistamiaan periaatteita, sillä hänen
poroporvarillisesta kasvatuksesta pilaantunut luontonsa nousi
voittamattomasti kapinaan tapojenturmelusta vastaan. Heti kun tämä
kerskaileva epäilijä joutui itse inhimillisen kurjuuden kanssa
tekemisiin, hän lakkasi nauramasta ja hänen kylmä ivansa laimeni.
Kaikki oli inhottavaa! Hänen sukunsa kunnia oli tahraantunut iäksi, ja
maailma tuntui laukeavan liitoksistaan.

-- Kas niin, rauhoituhan toki, Mouret sanoi säälien. -- Älä viitsi
saarnata enää pessimismiä, koska siitä ei näy olevan sinulle
lohdutusta. Mutta minun mielestäni sinun pitäisi mennä nyt tarjoamaan
kätesi rouva de Boves'ille. Viisaampaa se olisi kaikin puolin kuin
nostaa tästä meteli... En olisi, hitto vieköön, uskonut sinua noin
herkäksi entiset mielipiteesi muistaen!

-- Niin, Vallagnosc huudahti ajattelematta, -- eihän se mitään, jos
olisi muista kysymys!

Mutta hän nousi päättäen seurata toverinsa neuvoa. He palasivat yhdessä
galleriaan, juuri kun rouva de Boves tuli ulos Bourdonclen huoneesta.
Juhlallisesti kreivitär otti vastaan vävynsä tarjoaman käden, ja
Mouret, joka kohteliaasti kumartaen tervehti häntä ohikulkiessaan,
kuuli hänen sanovan:

-- He pyysivät anteeksi. Kauheita tuollaiset erehdykset!

Blanche seurasi heitä kävellen heidän takanaan. He katosivat
tungokseen.

Mouret lähti syviin mietteisiin vajonneena yksin eteenpäin. Hänelle
alkoi käydä selväksi, että häntä kohdannut kosto oli täydellisesti
oikeutettu. Voitollisen kiusaajan jalkoihin langennut ostajakunta,
jonka hulluus puhkesi tällaisiin rikoksiin, oli saanut Denisestä
kostajansa. Hän pysähtyi keskusportaiden ylimmälle askelmalle upottaen
katseensa alhaalla kihisevään ostajalaumaan.

Kello oli jo lyönyt kuusi. Päivän kallistuessa iltaan galleriat olivat
pimenneet vähitellen ja hallit verhoutuneet varjoihin. Hämärän keskellä
syttyivät sähkölamppujen pallot valaen osastojen pohjukkoihin kirkkaan
kuutamonsa. Niistä lähti silmiä sokaisevaa valkeutta, ja ne
karkoittivat armottomasti varjot. Kun kaikki lamput paloivat, kohosi
ihastuksen humina joukkojen keskeltä.

Valkotavaroiden näyttely tuli tässä valaistuksessa satumaisen ihanaksi.
Suunnaton valkeuden tulva tuntui syttyvän tuleen ja muuttuvan valoksi,
se heijastui Monsignyn gallerian palttinoissa ja musliineissa
loistavana kuin itäisellä taivaalla päivänkoitteen ensimmäinen
valojuova ja leimahti Michodièren gallerian punoksista ja nauhoista,
napeista ja soljista, helmistä ja hopeoiduista pronssiesineistä
päivänpaisteessa kylpevien kaukaisten vuorenhuippujen kirkkaudella.
Mutta varsinkin oli valo valloillaan keskusgallerian liekehtivässä
hohteessa, patsaita kiertävissä valkeissa harsoissa, portaita
verhoavissa valkeissa kudonnaisissa, katossa liehuvissa valkeissa
peitoissa, pitsien ilmassa parveilevissa valkoperhosissa. Unelmien
tähtitaivaana se tuikki, paratiisin häikäisevää selkeyttä se kuvasi,
valonruhtinattaren häissä riemuitsevaa paratiisia. Ja keskellä liehui
silkkihallin teltta valkeine verhoineen, pitsikankaineen ja
hohtoharsoineen kätkien valkeuteen satujen valkohipiäisen morsiamen.

Mouret katseli kansaansa, joka liikkui valkeuden keskellä. Se kuvastui
mustana valon taustaa vasten. Ihmismeren pinta kohosi kuin huumeessa
hyökyen myrskyisen myyntipäivän tyyntyessä. Ihmiset alkoivat poistua.
Myyntipöydät hukkuivat jäännöskankaiden alle, kulta helisi kassojen
raha-arkuissa ostajajoukkojen siirtyessä ovea kohti voimattomina,
tyrkittyinä, tyydytettyään halunsa ja häveten huvituksiaan moisessa
paikassa. He olivat kokonaan hänen, talon hallitsijan hallussa,
he tottelivat häntä hurmaantuneina tavaroiden runsaudesta,
huokeahintaisuusjärjestelmästä, palauttamismahdollisuudesta,
mainostuksesta ja mieltä hivelevästä kohteliaisuudesta. Äiditkin olivat
jo alistuneet hänen valtikkansa alle, hän hallitsi kaikkia itsevaltiaan
karkeaotteisesti, joka oikkunsa mukaan voi tuhota kotien onnen ja
rauhan. Hän oli luonut naisille uuden uskonnon ja pystyttänyt jumalalle
temppelin, missä heidän sielunsa kirkot hylättyään viettivät
joutoaikansa, rauhattomuuden ja tyhjyyden tunnit, jotka kirkonmenojen
puutteessa olivat jääneet täyttämättä, ja tarjosivat suitsutusta
kauneuden kuolemattomalle jumalalle. Jos Mouret olisi sulkenut heiltä
ovensa, niin kadulla olisi noussut meteli, alttariltaan ja
jumalanpalveluksestaan karkoitettujen kapina. Hän näki heidät
myöhäisestä ajankohdasta huolimatta vieläkin samoamassa suunnattoman
rautaverkon silmukoissa pitkin riippusiltoja ja kierreportaita. Rouva
Marty tyttärineen korkeimmalle kiivenneenä vaelsi huonekalujen
keskellä; lapsilaumansa pidättämä rouva Bourdelais kierteli alakerrassa
voimatta riistäytyä korutavaraosastolta; rouva de Boves riippuen
Vallagnoscin käsivarressa ja tyttärensä seuraamana kulki hiljalleen
tavaratalon poikki uskaltaen vieläkin pysähtyä tiskien eteen ihailemaan
kankaita. Mutta alhaalla tunkeilevasta taajasta joukosta, tuosta
elämästä paisuvien ja haluista sykkivien povien merestä, jonka
pinnalla orvokkivihkot keinuivat, Mouret ei nähnyt muuta kuin
rouva Desforges'in, kun tämä rouva Guibalin seurassa viivytteli
käsineosastolla ostamassa hänkin mustasukkaisesta vihastaan huolimatta.
Ja viimeisen kerran Mouret tunsi olevansa heidän herransa, näki heidät
matelemassa sähkövalossa jalkojensa juuressa, silmäili laumaansa, jolta
oli saanut rikkautensa.

Hän lähti kulkemaan gallerioihin, niin täydellisesti ajatuksiensa
vallassa, että heittäytyi pahimpaan tungokseen. Kun hän kohotti
päätään, hän huomasi olevansa uudessa muotitavaraosastossa, jonka
ikkunat olivat Dix-Décembrenkadulle. Hän pysähtyi ikkunaan katsomaan
ostajajoukkojen poistumista. Laskeva aurinko kultasi valkeiden talojen
kattoja, ja sinitaivas kalpeni viileän tuulen virkistämänä. Aarreaitan
sähkölamput heittivät hämärtyvälle kadulle valoaan, joka siellä näytti
kalpealta ja elottomalta kuin taivaanrannalle syttyvien tähtien
tuike auringon laskiessa. Oopperan ja Pörssin suunnalla hukkui
liikkumattomien vaunujen kolminkertainen jono varjoon; valjaat vain
välähtelivät paikoin lyhdyn syttyessä ja sytyttäessä kipinän
hopeoitujen kuolaimien pintaan. Yhtä mittaa kuului livreepukuisten
palveluspoikien huutoja, ja vaunujen jonosta erosi silloin tällöin
yhdet poistuakseen katua pitkin kavionkapseen kaikuessa. Jonot
supistuivat pienemmiksi, kuudet ajoneuvot lähestyivät samaan aikaan,
vaunujen ovet paiskattiin kiinni, ruoskat läjähtivät ja kävelijät
juoksivat hätäisesti kadun poikki selvitäkseen pyörien tungoksesta.
Tila väljeni sitä myöten kuin ostajakunta hajaantui kaupungin kaikille
suunnille puhdistettuaan tavaratalon tyhjäksi. Mutta Aarreaitan
katonharjat suurine kultaisine kirjaimineen ja ilmaan kohoavine
lippuineen leimusivat vielä laskevan auringon tuleen sytyttäminä, ja
tavaratalo näytti niin suunnattoman suurelta, että se muistutti
mainoskuvien hirviötä, paperille kuvattua yhdyskuntarakennusta, joka
nielaisi ympäristön talot ja litisti maan tasalle taivaanrannalla
siintävät metsäiset kummut. Pariisin henki ja elämä tuntui rauhoittuvan
ja lauhtuvan illan pimetessä, häilyi hiljaa hyväillen viimeisten katuja
vierivien vaunujen rinnalla ja nukkui sitten yön pimeään.

Mouret seisoi yhä samassa paikassa, katse kaukana. Hänessä oli
tapahtunut suuri muutos. Naisen voittaja, Pariisin kukistaja, tunsi
keskellä voitonriemuaan sydämensä heikkenevän ja tahtonsa horjuvan,
tunsi itse joutuvansa mahtavamman vallan alaiseksi. Hänessä heräsi
mieletön halu heittää aseensa, luopua voitosta ja tunnustaa toisen
herruutta ja osoittaa siinä samaa epäjohdonmukaisuutta kuin
sotasankari, joka palattuaan voittajana taistelusta taipuu noudattamaan
lapsen oikkua. Kuukausien kuluessa hän oli ponnistanut vastaan, tänä
aamuna vielä hän oli vannonut tukahduttavansa rakkautensa, ja nyt, kun
hän oli päässyt mahtavuutensa kukkulalle, hänen päätään huimasi ja hän
luopui vastarinnasta tavoitellakseen epätoivoisesti sitä, mikä ennen
oli näyttänyt hänestä mielettömyydeltä. Hänen hetkessä syntynyt
päätöksensä oli jo seuraavassa hetkessä kasvanut niin lujaksi, ettei
mikään tuntunut hänestä tärkeämmältä.

Illalla, kolmannen pöytäkunnan noustua aterioimasta, hän odotti
työhuoneessaan. Väristen kuin nuori poika, jolla on voitto tai tappio
kysymyksessä, hän käveli edestakaisin voimatta rauhoittua ja palasi
alinomaa ovelle kuuntelemaan tavaratalosta kohoavia järjestämistyötä
suorittavan henkilökunnan ääniä. Vähäisinkin askelten kopina sai hänet
säpsähtämään. Kerran hän jo riensi ovelle vastaan.

Se oli Lhomme, joka lähestyi hitaasti tekemään tiliä päivän tuloksesta.
Tänään oli keräytynyt niin paljon hopeaa ja kuparia ja kuorma oli niin
painava, että hänen oli täytynyt ottaa avukseen kaksi kantajaa. Hänen
takanaan Joseph ja eräs tämän tovereista kantoivat ähkien ja puhkien
selässään suurta säkkiä; kassanhoitaja itse käveli ensimmäisenä kantaen
paperi- ja kultarahoja, paperirahoja salkussa, kultarahoja kahdessa
pussissa, jotka riippuivat hänen kaulassaan ja joiden painosta koko
hänen ruumiinsa horjui. Hitaasti hän oli tullut tavaratalon poikki
myyjien tervehtimänä. Käsine- ja silkkiosastot olivat tarjoutuneet
nauraen auttamaan häntä, verka- ja villakangasosastot olivat katsoneet
ahnaasti hautoen toivoa, että hän kompastuisi ja kylväisi kullan ympäri
lattiaa. Ukon oli täytynyt nousta portaita ja kulkea pitkin
riippusiltoja, kuljettaa ilmojen halki tämä rikkaus, jota myyjät nenä
pystyssä ja suu auki hartaasti katselivat. Toisessa kerroksessa
valmiiden vaatteiden, hajuvesien, pitsien ja huivien osastot olivat
kumartaneet häntä niinkuin kirkossa uskovaiset kumartavat
ehtoollisleipää. Kuhina lisääntyi ja kasvoi kultaista vasikkaa palvovan
kansan mahtavaksi meluksi.

Mouret avasi oven, ja Lhomme astui sisälle kantajien seuraamana.
Hengästyneenä hän lepäsi hetken ja sanoi sitten kajahtavalla äänellä:

-- Miljoonakaksisataaneljäkymmentäseitsemän frangia
yhdeksänkymmentäviisi centimea.

Vihdoinkin oli siis päästy miljoonaan, yhdessä päivässä kerättyyn
miljoonaan, josta Mouret oli kauan uneksinut. Mutta nyt hän ei tuntenut
välittävänsä siitä. Hän teki vihaisen liikkeen ja sanoi odotuksissaan
pettyneen miehen kärsimättömyydellä:

-- Vai miljoona. Hyvä on, pankaa se tuohon.

Lhomme tiesi, että Mouret tahtoi mielellään tarkastaa tuottavimpien
päivien rahatulokset, ennenkuin ne vietiin keskuskassaan. Hän laski
kuormansa pöydälle. Säkit ja pussit täyttivät sen kokonaan rutistaen
alleen paperit ja ollen vähällä kaataa mustepullon. Pakkauksista
vierivät kullat, hopeat ja kuparit muodostivat suuren kasan, joka vasta
ostajakunnan käsistä lähteneenä oli vielä eloa ja lämpöä täynnä.

Kassanhoitaja kääntyi loukkaantuneena isännän tylyydestä lähteäkseen,
kun samassa Bourdoncle saapui iloisesti huutaen:

-- Kas niin, tällä kertaa päästiin perille; miljoona on käsissämme!

Mutta huomatessaan Mouret'n kuumeisen levottomuuden hän ymmärsi mitä
oli tekeillä ja vaikeni. Hänen silmissään välähti ilo, ja hetken aikaa
vaiti oltuaan hän jatkoi:

-- Olette siis päättänyt, eikö niin? Oikeassa olette. Olen samaa mieltä
kuin tekin.

Mouret astui hänen eteensä ja ärjyi jyrisevällä myrskyisten päiviensä
äänellä:

-- Kuulkaahan, kunnon ystävä, olette liian hyvillänne... Luulette kai,
että olen nyt mennyttä kalua, ja hiotte hampaitanne. Mutta älkää siihen
luottako. Minua ei ole niinkään helppoa syödä.

Mouret oli siis arvannut. Hämmästyneenä tästä jyrkästä hyökkäyksestä
Bourdoncle änkytti:

-- Mitä tarkoitatte? Laskette kai leikkiä. Ainahan minä olen ollut
teidän innokas ihailijanne.

-- Älkää valehdelko! Mouret huusi vielä kiivaammin. -- Typeryyttä se
oli, kun taikauskossamme pelkäsimme, että naimisiinmeno oli onnettaren
karkoittamista. Onneksemme se on meille päinvastoin, terveydeksi ja
tasapainoksi!... Niin kyllä, ystäväni, aion naida hänet, ja jos joku
uskaltaa hiiskahtaakaan, heitän hänet ulos. Tekin, Bourdoncle, saatte
kyllä käydä kassalla niinkuin muutkin.

Hän osoitti ovea, ja Bourdoncle lähti. Denise tuli häntä vastaan
ovella. Bourdoncle tervehti syvään kumartaen ja katosi.

-- Vihdoinkin tulitte! Mouret sanoi hiljaa.

Denise oli kalpea liikutuksesta. Hänen mielenahdistuksensa oli käynyt
vieläkin tuskaisemmaksi Delochea kohdanneen onnettomuuden johdosta.
Kuullessaan Delochen omasta suusta ikävän erottamisuutisen hän oli
tarjoutunut puhumaan hänen puolestaan, mutta Deloche oli kieltänyt
sanoen tahtovansa kadota onnellisten tieltä oltuaan heille vain
kiusaksi. Silloin Denise oli itkusilmin sanonut hänelle hellästi
säälivät jäähyväisensä niinkuin sisar veljelleen. Unhoon hän itsekin
tahtoi joutua. Hänen täälläolonsa oli lopussa ja hänen voimansa
alkoivat pettää. Sen verran häneltä vielä vaadittiin tahdonlujuutta,
että jaksoi kestää eron. Jos hänellä oli rohkeutta tarpeeksi murskata
sydämensä, niin tuokion kuluttua hän olisi vapaa menemään, pakenemaan
kauas itkemään.

-- Johtaja, te sanoitte tahtovanne tavata minut, hän sanoi tyynenä
niinkuin aina. -- Olisin sitä paitsi itsestänikin tullut kiittämään
teitä kaikesta hyvyydestänne.

Huoneeseen astuessaan hän oli nähnyt kirjoituspöydälle lasketun rahojen
paljouden, ja se loukkasi häntä. Rouva Hédouinin kuva tuntui katsovan
heitä ikuista hymyään hymyillen.

-- Yhäkö te siis pysytte lähtöpäätöksessänne? kysyi Mouret vapisevalla
äänellä.

-- Pysyn, herra. Pakosta.

Silloin Mouret tarttui hänen käteensä ja hänen hellyytensä puhkesi
sanoiksi murtaen pitkäaikaisen tekokylmyyden sulut.

-- Jos pyytäisin teitä vaimokseni, Denise, lähtisittekö silloin?

Mutta Denise oli vetänyt kätensä pois ja huudahti epätoivoisesti,
ikäänkuin suuren tuskan vallassa:

-- Oi, herra Mouret, pyydän teitä, älkää sanoko niin! Älkää lisätkö
tuskiani! Jumala tietää, että juuri sentähden lähden, ettei sellainen
onnettomuus tapahtuisi!

Hän jatkoi puolustuspuhettaan sopertaen hajanaisia sanoja. Hän oli
kärsinyt tarpeeksi talon juoruissa. Vieläkö hänen piti omissa
silmissään ja muiden silmissä näyttää kunniattomalta naiselta! Sekö
vielä puuttui! Ei ikinä. Sellainen hulluus oli estettävä, ja hän pystyi
estämään sen. Mouret kuunteli häntä tuskissaan toistamiseen toistaen:

-- Tahdon sitä ... tahdon sitä...

-- Se on mahdotonta... Entä veljeni! Olen vannonut eläväni naimatonna.
En toki voi tuoda teille kahta lasta, vai mitä?

-- Minäkin otan heidät veljikseni... Suostukaa, Denise!

-- En, en, antakaa minun olla! Tuotatte minulle tuskaa.

Mouret tunsi voimiensa pettävän. Tämä viimeinen este teki hänet
hulluksi. Eikö Denise siis näilläkään ehdoilla luopunut kiellostaan?
Alhaalla tuhannet apulaiset häärivät kuninkaallisten rikkauksien
keskellä, työn touhusta kohoava jyske särki hänen korviaan. Ja tuo
rahojen paljous tuossa! Hän olisi tahtonut heittää sen kadulle.

-- Menkää sitten, sanoi hän itkuun purskahtaen... -- Menkää
rakastettunne luo... Siinä on syy, eikö niin? Johan te olette sanonut
sen minulle. Minun olisi pitänyt uskoa ja jättää teidät rauhaan.

Denise ei jaksanut kestää tällaista epätoivonpuuskausta. Hänen
sydämensä suli, ja rajusti kuin lapsi hän heittäytyi Mouret'n kaulaan
nyyhkyttäen hänkin ja kuiskaten:

-- Oi, herra Mouret, teitähän minä rakastan!

Naisten Aarreaitan mahtava jyske oli kuin kaukaisten väkijoukkojen
tervehdys. Rouva Hédouin hymyili heille. Mouret oli painunut
kirjoituspöydälle istumaan keskelle rahakasoja, joita hän ei enää
nähnyt. Hän ei päästänyt Deniseä sylistään, vaan painoi hänet hurjasti
sydäntään vasten sanoen, että nyt tämä sai lähteä kuukaudeksi
Valognes'iin, jottei henkilökunnalla olisi syytä panetteluun. Sitten
hän lupasi tulla itse hakemaan morsiantaan taluttaakseen hänet kädestä
valtakuntansa porteista sisään.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Naisten aarreaitta" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home