Title: Ristin tie - Runoja
Author: Kouta, Aarni, 1884-1924
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Ristin tie - Runoja" ***


RISTIN TIE

Runoja


Kirj.

AARNI KOUTA


Otava, Helsinki, 1922.



     »-- Kaikki suuri tapahtuu hitaasti; ei edes rypäle eikä viikuna
     valmistu silmänräpäyksessä. Jos tähän vuodenaikaan virkkoisit;
     'Tahdon nyt heti viikunan!' niin vastaisin, että siihen vaaditaan
     aikaa. Suo viikunapuun ensin kukkia, käydä sitten raakaleille ja
     sitten kypsyä. -- Ellei nyt edes viikuna valmistu silmänräpäyksessä
     eikä edes tunnissakaan, kuinka silloin voit vaatia, että ihmissielu
     kypsyisi niin lyhyessä ajassa ja vaivatta? Älä kuvittele
     sellaista mielessäsi, sanon sinulle!»

                                                        Epiktetos.



SISÄLLYS:

Graalin malja

HENKI JA AINE

  Ruusu-Risti
    1. Ristin tie
    2. Opetuslapsi
    3. Voitto
  Runo
  Henki ja aine
    1. Aine
    2. Henki

LUOVA SANA

  Luova sana
  Sana
  Taide
  Milloin kypsä ihmiskunta?
  Se on täytetty!
  Saul

VALKEUS YÖSSÄ

  Joulupuu
  Simeon temppelissä
  Valkeus yössä
  Vangittu valo
  Joulu-yö sankarin haudalla

KUOLEMAN PORTEILLA

  Isäni muistolle
  Viisaat neltseet
  Deevojen laulu
  Golgatalla

SATU SIINTÄVÄ TÄHTIEN...

  Satu siintävä tähtien...
  Ylösnousemus
  Lucia
  »Lumimadonna»
  Lähtö
  Enemmän olet kuin elontyöni!

MAA-EMO

  Maa-emo
  Auringolle
  Elon sähkö
  Sydänkesä
  Aurinkoinen syys

PILVIEN PIHOILLA

  Lentoretki
  Kuolinlento

VÄINÄMÖINEN

  Väinämöistuli
  Väinämöinen
  Vänrikin sankarit
  Kamppaileva Karjala
  Yön uhatessa
  Juhani Ahon muistolle



    GRAALIN MALJA


    Salass' on pyhän Graalin ylhäinen malja.
    Sen ympäri soitot ei soi, ei nalja,

    ei nauru kaiu, vain vaieten ylväät
    pyhän temppelin nousevat valkeat pylväät.

    Ikipuistot siimekseensä sen sulkee,
    sävel hartauden hämärässä sen kulkee,

    soi kuin vesi suihkuvan lähteen, mi lankee
    solisten alas paadelleen. Sydän ankee

    inehmon pimennossa on puiston, mi puhuu,
    taruaan tuhatvuotista hälle huhuu.

    Humisten pyhät puut puhuvat tarun julki,
    hämäriin tuhatvuotten min temppeli sulki.

    Pyhän maljan ne tietävät korkean mahdin,
    ne tuntevat sen kuninkaallisen vahdin.

    Useammat vartijoiks' sen ovat halvat,
    ritarillisuus riitä ei, kalskuvat kalvat.

    Se vaalijans' itselleen iäks vaatii,
    sitovat ikilait ritarillensa laatii.

    Elämäks hänelt' ottaa ja vaatii se valan,
    hänen nähdä se suo olemuksensa salan.

    Elämän yli hälle vallan se antaa,
    hänet korkeuteen ylimaalliseen kantaa.

    Hänen eestänsä poistaa se ääret ja rajat,
    hänen nähdä suo luonnon se salaiset pajat.

    Hänen nähdä se suo, mit' on vuossadat luoneet,
    pyhät luomisen työt sekä työnteko-huoneet.

    Elämään iankaikkiseen silmät se avaa,
    sen eess' oman itsensä tuntohon havaa.

    Epäpuhdas sen liekkejä nähdä ei saata,
    hän maasta on tullut ja etsii maata.

    Ketä ei voi koskettaa elon saasta,
    ylös taivaille taasen hän nousevi maasta.

    Hänen sielussaan tuli Graalin palaa,
    pyhän maljan tuon sydämeensä hän salaa.



    HENKI JA AINE



    RUUSU-RISTI


    1. Ristin tie

    Aniharvoin aurinko paistaa teille,
    jotk' Kohtalon Herrat määräsi meille.

    Kukin ristiään saa pimennossa sen kantaa.
    Osan ansaitun Iki-Oikeus antaa

    joka-ainoallen, ylöspäin joka halaa,
    kenen rinnassa vain tuli kaipuun palaa.

    Ken ei hekumaa hae, naurua, naljaa,
    ken kärsimyksen ei katkeraa maljaa

    tyköänsä pois arkana tahdo työntää,
    erehensä ken tuntee, ja erheensä myöntää.

    Viat, tahrat ken tunnostaan tahtovi pestä,
    ken tuomiota Iki-Herran ei estä.

    Ken itsensä uskovi Iäisen huomaan,
    ken käy olemustansa uudesti luomaan.

    Ilomielin ristinsä alle hän taipuu,
    hänen henkensä täyttää vain Korkeuden kaipuu.

    Kun Ristin Tielle hän käynyt on kerran,
    hänen tahtonsa täyttää ain tahtoa Herran.

    Pysyväistä maan päällä ei häll' ole majaa,
    varastonsa on tyhjä ja aittansa vajaa.

    Hopeoita hän huoli ei, kultia kerää,
    hänen henkensä Korkeuksissa vain herää.

    Hän vältä ei vaivaa, ei kuormaansa kiellä,
    pyhityksen hän kulkevi kaidalla tiellä.

    Hän jättänyt jälkeensä on elon harhat,
    pyhät paistavat päällänsä tähtien tarhat.


    2. Opetuslapsi

    Hän kauan sitten jätti harhat elon,
    ain uupumatta kulki Päivää kohti,
    mi häntä niinkuin kirkastukseen johti,
    hän arvoituksist' elämän sai selon,
    hän kulki kuilut kuoleman ja yön,
    hän näki sarastavan aamunkoiton,
    aavisti taisteluiden jälkeen voiton,
    iäisten piirien hän näki työn.

    Olento oudon Valon häntä johti,
    he yhdess' syvyydet ja huiput kulki.
    Avautui kaikki, mikä ennen sulki
    hält' olemuksens', seesteisenä hohti
    ylt' ympärillään luonto iäinen.
    Ei ollut kehää, piiriä, ei alaa,
    min syvintä hän nähnyt ei ois salaa,
    hän oli kansalainen Kaikkeuden.

    Hän kaikkialta haki kotimaata,
    hän ihmisessä näki pelkän veljen,
    näin aukaisi hän eestään joka teljen,
    ei mikään sitoa hänt' enää saata.
    Hän kaikkein auttajana aina on,
    milloinkaan tääll' ei ristiään hän jätä,
    hän etsii niitä, joill' on tuska, hätä,
    jotk' kadottivat Elon Auringon.


    3. Voitto

    Hän maksanut on elon kalliit lunnaat,
    hän voittanut on kuoleman ja yön.
    Kohoovat eessään Kirkastuksen kunnaat,
    iäiseen sopuun sointuu järki, syön.
    Ristinsä raskas ei oo enää kantaa,
    hän alati voi lahjoittaa ja antaa,
    rajaton niinkuin kevään kukkeus uhkee
    hengessään Voima voittamaton puhkee.

    Kultaisin sätein Päivän kehrä palaa
    päällänsä vaipumatta varjoon öin,
    se ristin, muinoin mustan, kultaan valaa,
    se kaunistaa sen runsain ruusuvöin.
    Puu musta puhkee purppuraan ja kultaan,
    säteillen seitsenkukka tulvii tultaan,
    kaikk' ympärillään väräilee ja elää.
    Näin aine ei, vaan Henki yksin helää!

    Iäinen Henki on, se taivaat täyttää,
    se muodot muovaa, uutta yhä luo,
    se voimat herättää ja niitä käyttää,
    läpäisee aineen, määrän sille suo.
    Se ohjaa maailmoiden oudon juoksun,
    se täyttää valonsäteen, kukkain tuoksun,
    se kaiken olevaisen muotoon valaa,
    kaikk' elollinen siihen jälleen palaa.

    Se synnyttävi elon alkusolun,
    se kehityksen huippuun kaiken vie,
    me kunnes päässä pyhityksen polun
    seisomme, päättynyt on Ristin tie.
    Korkeimmat kehät sädehtien aukee,
    aineemme Hengen aurinkohon raukee,
    aurinkoon, joka tuliruusun tavoin
    säteillen työhön luomisen on avoin.



    RUNO


    Se unten herkimpäin on ikuistus,
    katoovan muotoon iäiseen se muovaa,
    sen yllä väikkyy outo kirkkaus,
    sen olemus on jumal'unta luovaa.
    Se juuriaan ei juonna ihmissukuun,
    luojansa nostaa jumalain se lukuun,
    mut syämistä käy sentään sydämiin,
    kohoaa maasta ylös taivaisiin.

    Yön säteistä sen sisin sielu on,
    sen lieskoissa on taivaan tähtitulta,
    se liitossa on kera auringon,
    mut vieras silt'ei sille maan oo multa.
    Se maahan niinkuin kevään sade lankee,
    luo lohtua, kun miel' on ahdas, ankee,
    kohottaa katseen tähtitarhain taa.
    Pois murheet väistyvät, ja murheen maa.

    Sielumme sisimmän se valaisee,
    maat oudot, jumalaiset meille näyttää,
    sen valoss' sateenkaaret säteilee,
    henkemme ikihehkullaan se täyttää.
    Uudeksi olemuksemme se muovaa,
    sen lentimet soi voitonvirttä luovaa,
    siipensä kohottaa se kimmeltäin
    yön halki taivaan tähtitarhaa päin.



    HENKI JA AINE


    1. Aine

    Tulenliekki ihmisen henki on,
    säde luomisen loistavan auringon.

    Iät ollut, kuuluva kaikkeuteen,
    ajaks vaikka vangittu aineeseen.

    Iät ollut, ja kestävä ikuisiin,
    itu, kätketty maa-emon uumeniin,

    mut päänsä nostava päivää päin,
    sisar tähtien, yössä kimmeltäväin.

    Veli Luojan valkean auringon,
    povess' outo kaipio tutkimaton.

    Alas syöstynä yöhön ja aineeseen
    iät pyrkii se luomisen valkeuteen.

    Levon hetkeä lainkaan ei itselleen suo,
    sädesillat siintävät maasta se luo

    avaruuksihin, tähtitarhojen taa,
    koti kahleiden, harhojen sille on maa.

    Rajaton, syvä, Jumala-syntyinen,
    ylös pyrkii se Alkunsa lähteillen.

    Ylös kaipuunsa tähdäten tähtiä päin
    jumaluuteen vihdoin yhtyvi näin.


    2. Henki

    Inehmon Henki, syösty yöhön aineen,
    kotiinsa täältä jälleen halajaa,
    se alta kahleittensa rautapaineen
    pihoille pilvein yhä palajaa.
    Se kammitsoista maisten harhain kauhun
    keveesti kohoo lailla uhrisauhun
    päin tähtitarhaa, yössä kimaltavaa,
    mi palaavalle jälleen porttins' avaa.

    Avautuu palaavalle tähtitarhat,
    sävelten teitä kun se saapuu vain,
    ei sido sitä maa, ei öiset harhat,
    on sillä lentimet näät jumalain.
    Ei alas varjoihin se vajoo illan,
    se löytänyt on tuollepuolen sillan,
    se saavuttanut taas on jumaluuden,
    se Hengen-laulun laulaa jälleen uuden.

    Sen alkulähteisiinsä jälleen liittää
    sävelten, runon rata aineeton,
    sen Hengen-hehku voimat uudet siittää,
    se uudelleen on Poika Auringon.
    Välille maan ja taivaan luo se siteet
    niin herkät kuin on heljät tähtikiteet,
    näin synnyttäen Hengen säveleitä
    se aineessakin astuu taivaan teitä.

    Se runon mahdilla luo Hengen-taivaan,
    se alhaalla jo astuu autuuteen;
    se milloinkaan ei vaivu enää vaivaan,
    ei alistu kuin orja aineeseen.
    Se valtias on Hengen sekä aineen,
    kuin kantamana sävelien laineen
    se kulkee maahan oudon aamunkoiton,
    se aineess' sotien saa Hengen voiton.



    LUOVA SANA



    LUOVA SANA


    Ei luotu Sanaa. Sana kaikki loi!
    alussa maailmoille muodon soi. --
    Se muotoon kaiken ilmenevän muovaa,
    se jumalain on juurta, Voimaa luovaa.

    Kaaoksen alku-yöss' se salamoi,
    maat, taivaat, Valon valtameret loi.
    Säen, jumalpätsistä mi sinkos yöhön,
    lepäävät luovat voimat pani työhön.

    Maailmat loi, ja niitä hallitsee,
    loi Valon, Ajan vaihteet vallitsee!
    Maat murskaa myös, ja raunioilla kerran
    jylisee sinisalamoina Herran.



    SANA


    Sana, taivaat mi loi, jumalallinen Järki,
    pimeän iki-yön joka ukset särki
    aluss' aikojen, kiireelle korkeuden kuvun
    pyhän auringon nosti, ja tähtien luvun
    lukemattoman vahvuuden helmassa luki,
    rajat ainehen rasti, ja säihkyen puki
    tomun, maan elon välkkyvään valtiasverhoon.
    Sana, min tajunnassa ihmisen suvun
    syvä synty on, alkujen alku ja juuri.
    Sana luova, siunaava, säihkyvä, suuri,
    mi kätkenyt on idun tammen terhoon,
    maan uumenihin elon voiman, mi nostaa
    pimeästä pinnalle laihon laajan.
    Sana, sinkoova ukkosen välkkyvän vaajan,
    mi leimahtaa idän ääristä länteen,
    Sana lahjomaton, joka rankasee, kostaa
    tihutyöt, virittää vihan jousen jänteen.
    Sana siunaava, hurskaan mi kulkua johtaa,
    hänen polkunsa päällä tähtenä hohtaa,
    Sana, joss' inehmot jumaluuden kohtaa.

         *     *     *

    Sana kuolematon, jumalallinen valta,
    meret, maat joka täyttävi, sen Jumalalta
    suku ihmisten sai, välill' luodun ja Luojan
    side ainoa, jot' ole muille ei suotu.
    Sanan voimalla luojaksi nousta voi luotu,
    rakentaa ylt'ympärilleen ikisuojan,
    meret hallita, vallita maan sekä aineen,
    avaruuksihin nousta ja lannistaa laineen,
    pihat pilvien nähdä, ja kuiluihin syöstä,
    omistaa hedelmät tuhatvuosien työstä,
    joit' yksikään hältä ei riistä, ei ryöstä.
    Vapauttaa vangitut henget hän voi,
    alas taivaista hän tulen siunaavan toi,
    Sanan, jonka valtaa ei vangita saata,
    joka yössämme loistaa ja lohduttaa maata.



    TAIDE


    Sen alku kaaoksen on tuollapuolla,
    sen syntysanat lausui luova Järki,
    sen olemus ei koskaan saata kuolla,
    se kaikkialla eestään esteet särki.
    Se aina etsii ilmennyksen alaa,
    sisintä hehkuaan se meilt' ei salaa,
    se jumalten on kaunein leikkikalu,
    sit' aineen puoleen luomisen vie halu.

    Elämän voimalla se aineen täyttää,
    säteensä siunaten se siihen valaa,
    katoovaa työhön ikuiseen se käyttää,
    se pimeydessä liekehtien palaa.
    Iäiseen valkeuteen se meitä johtaa,
    auringot toisensa sen tiellä kohtaa,
    ajasta iäiseen se raivaa rataa,
    min yli öisten tähtein siinto sataa.

    Muodoissa kimmeltää se lumikiteen,
    ylentää avaruuksiin templin ylvään,
    välille maailmoiden solmii siteen,
    pystyttää hartauden pyhän pylvään.
    Valloille ikuisille uhritulta
    suitsuttaa, kimmeltää kuin oudoin kulta,
    maan uumenissa joka uinuu untaan,
    kohoten kerran Valon valtakuntaan.



    MILLOIN KYPSÄ IHMISKUNTA?


    Milloin kypsä ihmiskunta?
    Milloin jumalien unta
    toteuttaa mainen kansa?

    Silloinko, kun tieto, taito
    korkeimpaan on noussut kukkaan?
    Selvillä kun kaikki salat
    sill' on, konsa kaikki alat
    mahtaa voi se mahdillansa?
    Konsa hunaja ja maito
    kaikkialla vuotaa, hukkaan
    silt' ei mene pisaraakaan?

    Tasapaino kun on vaakaan
    tunteen sekä järjen saatu,
    juurtunut kun luontoon raakaan
    lempeempi on luonnon-laatu?

    Kuljettu on puoli tiestä
    silloin, muttei yltään iestä
    puistanut viel' ihmiskunta.
    Elä viel' ei jumalunta.

    Milloin kypsä ihmissuku?

    Silloin, kun ei enää huku
    toisen käden kautta kukaan.
    Kun käy kaikki määrään samaan,
    veljinä kun kaikki mukaan
    käyvät rauhaa rakentamaan.
    Kuollut kun on himo saaliin,
    yhtyneinä yhteen maaliin
    tähtää kaikki tulevaiseen.

    Silloin uneen jumalaiseen
    yltänyt on ihmissuku,
    jok' ei koskaan sorru, huku.



    SE ON TÄYTETTY!


    Se on täytetty!

            Ah, syvin hetki on lyönyt!
    sylihin sydänpäivän käy sydänyö nyt!
    sylihin elämän tyly kuolema taipuu.
    Se on täytetty! Täyttynyt korkein on kaipuu,
    johon tähdännyt on iät ihmisen suku.
    Se on täytetty! Tuskasta, tuskien alta
    iankaikkinen noussut on rakkauden valta.
    Se on täytetty! Ah, vihan yöhön ei huku
    polo kärsinyt, kärsivä ihmiskunta.

    Se on täytetty!

            Ristin juurella unta
    uneksii tulevasta sen valkeimmat sielut.
    Ovat täytetyt kolkoimmat kuilut ja nielut,
    välisillat on valmiina vastaisuuteen.
    Suku tuomittu katseensa taas jumaluuteen
    kohottaa tuhatvuosien tuskien yöstä.
    Katohon sitä koskaan ei jälleen syöstä,
    katohon väkivallan ja koston ja vihan,
    se kirkastetun sai hengen ja lihan.

    Se on täytetty!

            Maapallo hetkestä tästä
    jumalallisen Rakkauden elämästä
    osan sai, jota siltä ei riistää saata.
    Kadotuksehen syöstä ei ihmisten maata!
    Vapauttajan veri virrat väilyy
    iät ilmoissa sen, sydämissä säilyy
    säde auringoiden Auringon.
    Se on täytetty! Täytetty rakkauden on
    pyhin työ, joka kuoleman vallat murskas,
    johon ain rakentuu elo henkisin, hurskas,
    joka vieroo vihaa ja itsekkyyttä,
    rakentaa tulevaisinta ihmisyyttä!

                     Pitkäperjantaina 1921.



    SAUL


    Soita, David, soita, soita,
    murhetta ei henkein voita.
    Henkeni, mi Herran työhön
    valittiin, nyt vaipuu yöhön,
    joka ympärillein lankee.

    David, soita, David, soita,
    mieleni on musta, ankee.
    Milloinkaan ei enää koita
    vapahtava päivä mulle,
    muinoin Herran voidellulle.

    Syvemmälle yhä vajoo
    sieluni, sen siteet hajoo
    pimeään, min ääret kajoo
    ihmisten ei enää maita,
    eessä polku outo, kaita,
    min ei missään näy päätä.
    Tuonen varjoa ja jäätä,
    minne katseeni vain kiintyy.
    Silmähän vain yksin siintyy
    toivottuuden aukeet aavat.
    Kirveltävät kipeet haavat,
    jotka elo iski, saavat
    elinvoimain lamaan, lakoon.
    Kuvat hurjat kulkee, pakoon
    niit' en pääse, aivoissani
    suonet paisuu, veri sakoo,
    kuumeisesti sydän takoo.
    Pedon lailla raivoissani
    koetan ma kahleitani
    murtaa, mutta raivoon suotta.
    Viikot vaihtuu, vuosi vuotta
    seuraa, yhä kierrän samaa
    kehää, joka henkein lamaa.

    Harppuasi, David, soita!
    Sieluni ei salamoita
    enää iske, ikivarjoon
    uppoo se ja unhon yöhön.
    Zebaothin kruunun tarjoon
    sulle, saata sit' en kantaa,
    kelpaa en ma Herran työhön,
    rikoin käskyänsä vastaan.
    Sit' ei saata anteeks antaa
    mahdit maiset, vallat taivaan,
    tuomittu oon iäks vaivaan
    kulkiessain elon rantaa.
    Kuolemalla ainoastaan
    Herran vihan sovittaa voin.
    Siksi kirveltävin haavoin
    kuljen, hourun yöhön vajoon.
    Katselen ma aamun kajoon,
    sammuu kirkas päivän kulta!

    Soita, David, hetkeks sulta
    lohdun saan, sa kruunun multa.
    Soita, hoivaa Herran tulta,
    heläjöivin hopeekielin
    soita, astu nöyrin mielin
    tielle, jolle Jahve johtaa
    askelesi, ylläs hohtaa
    iät Ylimmäisen tuli.
    Sydämesi siinä suli,
    taipui tahtos Herran tahtoon
    niinkuin kaarna merten vahtoon!



    VALKEUS YÖSSÄ



    JOULUPUU


    Minut korvesta pirttihin kannettiin,
    mut korpeen mun juureni jäivät.
    Hopeat, korut oksille annettiin,
    niiss' siinnän nyt yöt sekä päivät,
    ma virkistän vanhain ja nuorien mieltä,
    ma haastan korpien hiljaista kieltä,
    huminaa salometsien, suurten ja sankkain,
    johon heimoni jäi, rotu veljien vankkain.

    Kohoamme kohdussa korpien vyön,
    pyhä aurinko päällä, ja tähdet yön,
    humisee kesät, talvet yllämme tuuli,
    tuhannet tarut kaukaiset korvamme kuuli.
    Suku ihmisten ympärillämme vaihtuu,
    kevät saapuu ja syys, suvi, talvikin haihtuu,
    me yksin elämme iästä ikään,
    ei rikkoa voi ikirauhaamme mikään,
    ei myrskyinen syys, sävel paimenen torven,
    on kuolematon rotu korkean korven.

    Ase ihmisen meidät vaikk' kaataa voi,
    humisten ikilaulumme sentään soi,
    tuviss' ihmisien sävel korpien soittaa,
    sävel ihmeellinen, sanat kaikki mi voittaa,
    inehmon sanat, jotka voi vilppiä haastaa,
    levon, rauhan toisen rinnasta raastaa,
    sanat valheelliset, tylyt, jotka vain saastaa
    levittää ylt'ympäri, huokuen hyytä,
    kateutta karsasta, soimaa ja syytä.

    Sävelissämme soi lepo lempeä, lauha,
    syvä kuin sinervän salon suunnaton rauha,
    lepo luonnon, mi kutsuu ja kiehtoo kuin syvyys,
    herättää, hymyää kuten korkein hyvyys.
    Sanomaa Jumalan ikirauhan me tuomme:
    tylyt torjumme vallat, ja valkeutta luomme,
    teot ihmisien hyviks tahdomme muuttaa,
    elon hetteisiin hänen juurensa juuttaa.
    Inehmossa mi ainetta, maahan se vaipuu,
    vie korkeuteen hänet henkensä kaipuu.



    SIMEON TEMPPELISSÄ


                »Herra, nyt sinä lasket palvelijasi
                rauhaan menemään sanasi mukaan;
                sillä silmäni ovat nähneet pelastuksesi.»

                                         Luuk. 2:29-30.

    Pyhäkössä temppelin varronnut oon
    monet vuodet; mun henkeni kaipuu
    mua ohjannut on elon aurinkoon.
    Iäkäs olen, varteni vaipuu,
    povin hehkuvin Herraa oon sittenkin uottanut,
    lupaukseensa järkähtämättä ain luottanut,
    odotukseni vihdoinkin loppunut on,
    näen kirkkautensa nyt auringon!

    Ikirakkaus tähtien tarhasta
    alas astui, nyt ihmissuku
    vapahdettu on aineen harhasta;
    joka etsii, hän Tieltä ei huku!
    Jumalallisen rakkauden täyttyi nyt työ,
    ota kuoleman katkesi, valkeni yö,
    valohon pimeästä käy ihmisen tie,
    Isän laupiaan luokse se jälleen vie.

    Vajonnut oli henkemme aineeseen,
    himot askeleitamme vain johti,
    nyt kuljemme taasen kirkkauteen,
    Jumalaa, Elon alkua kohti.
    Kotihin vapahdettuina jälleen me riennämme,
    me toistemme tuskia, haavoja liennämme,
    tuli rakkauden ikivoimamme on,
    radan rastii se maast' ylös aurinkohon!

    Ylistetty, sun liekkisi nähdä ma sain,
    olen nähnyt Rakkauden Herran,
    janoten jota mielin nääntyvin hain,
    ylistetty, kun saavuit sa kerran!
    Sinä voittanut kuolon oot kammoittavan,
    elo täyttävi tyhjyyden ammoittavan;
    lepohon nyt lasket sa palvelijas;
    elo, kuolema on Sinun vallassas!



    VALKEUS YÖSSÄ


    On kuin läpi maapallon aurinko loistais,
    vaikk' kylmä ja valju on viileä yö,
    on kuin kajo taivahan tyynenä toistais
    valon herruuden, välkkyvi tähtien vyö.
    Masennettu on yö! pimennossa ei piillä
    pyhä aurinko saa, ota säiläsi, viillä
    rata siintävä idästä läntehen hamaan!
    Joka katse nyt tähtäävi tähtehen samaan.

    Joka katse tähtää nyt tähtehen Elon,
    katos halla, nyt karkonnut kuolema on.
    Ilo täyttävi rinnan, ei tuntehet pelon,
    ylivalta nyt ainut on auringon.
    Sydämet säde päivän nyt huumaa ja hurmaa,
    paha poistuvi, vahva ei heikkoa surmaa,
    väkivalta nyt väistyvi, jäljelle hyvyys
    jää niinkuin jää yöhön vain tähtinen syvyys.

    Valon määrättömyys, joka heijastut yöhön,
    ikäs on lyhyt tuokio, hetkinen vain,
    jätät jälkesi sittenkin vuossatain työhön,
    povess' ihmisien elät piilossa ain.
    Ah, kerran on aikasi astua julki,
    tuhatvuosia valtias vaieten kulki,
    tuhatvuosia orjankaapua kantoi,
    valons', äänensä vaientaa yhä antoi.

    Ja antavi ain, jyristen se ei haasta,
    alas käy kuten kyyhky se liihottain,
    maa vieras on sille ja mainen saasta,
    asukkaaksi se jää tykö puhtaimman vain.
    Läpi maapallon hälle se loistavi yössä,
    pitopöydässä juhlii ja arkien työssä.
    Elon halki tienviittana tyynenä hohtaa,
    Isän luo läpi kuoleman porttien johtaa.



    VANGITTU VALO


          Yhä vankina on
          valo auringon,
    meni mailleen jo marraskuussa.
          Hämäriss' sinertää
          lumihelmet ja jää,
    kevyt kuura kiiluvi puussa.

          Säkenöi syvä yö,
          revon roihut lyö
    yli taivaiden sähköistä tultaan.
          Avaruus salamoi,
          yö hetkeksi voi
    ylt'ympäri puhjeta kultaan.

          Salamoi syvä yö,
          ikitähtien vyö
    säkenöi tuhansin jalokivin.
          Ylös kuu kohoaa,
          valo sen kuvastaa
    kinoksiin kotikoivujen rivin.

          Vaikk' kahleissa on
          säde auringon,
    koko kaikkeus kuitenkin hohtaa.
          Valo tähtien vyön
          läpi kuolonkin yön
    valonlähteille henkemme johtaa.

          Valon lähdett' ei näy,
          mut esteettä käy
    läpi kaikkeuden henkemme vapaa.
          Sido ei sitä maa,
          valon siivet se saa,
    Isän istuimen ylhäällä tapaa.

          Valon varjo on yö,
          vapauttaen lyö
    läpi yön säde huomenen koiton.
          Avaruus salamoi,
          koko kaikkeus soi
    ilolaulua valkeuden voiton!



    JOULU-YÖ SANKARIN HAUDALLA


    Varjossa kuuravalkeen kuusen hauta,
    kimaltaa yllä tähtikirkas yö,
    yö rakkauden; -- ei raiu enää rauta,
    ei kalskahtaen kalvat enää lyö.
    Viihdyttäin kuusi varjoo urhon unta,
    kajastaa iäisyyden aamunkoi,
    ikuista rauhaa uottaa ihmiskunta,
    kaikkeuden juhlakellot kaukaa soi.

    Soi joulukellot yössä avaruuden,
    yöss' syntyi jumalainen rakkaus,
    sytyttää mieliimme se toivon uuden,
    se liitost' uudesta on lupaus.
    Pois vainon muistot ikirakkaus pyyhki,
    yön tähtiin katseemme se kohottaa,
    rauhatta rintamme ei enää nyyhki,
    kiitämme korkeuden Jumalaa.

    Ylistys olkoon korkeuden Herran,
    vanhurskas, vakaa mieli inehmon!
    Me kamppailimme, -- koittava on kerran
    seesteinen, tyyni aika auringon.
    Urohon unta, joka silmäns' sulki
    varjostaa kuusi valkee, kuurainen,
    yön juhlakellot soittavat nyt julki
    sanomaa hyvää rauhan, rakkauden!



    KUOLEMAN PORTEILLA



    ISÄNI MUISTOLLE

    (Hänen paariensa ääressä.)


    Kaunis kuin aurinko on, joka länteen laskien vaipuu,
    vaipuu varjohon yön, outoon valkeuteen,
    kaunis on muistosi niin, mut kauniimpi vieläkin kaipuu,
    mieliin mi mentyäs jää, jää elon murheeseen.

    Murheen sa tunsit, tunsit, ah elon ankaran taiston,
    tietäen kuitenkin, ett' taistelu voittohon vie,
    näit ikivoiton sa kangastavan läpi elämän vaiston.
    Ah, yli päivien työn kangasti kaikkeuden tie.

    Niin kävit, horjumaton, elon halki sa kuolemaa kohti,
    kuljit kirkkauteen, ah Isän laupiaan luo,
    muitakin matkalla ohjaten, Mestari kun sua johti,
    Mestari ainoa tuo, meille mi voimansa suo.

    Kauniina siksi kuin päivä, mi länteen laskien vaipuu,
    vaipuu varjohon yön, outoon valkeuteen,
    kauniina kangastaa siks muistosi, kirkkaana kaipuu,
    mieliin mi mentyäs jää, jää elon orpouteen.

                   Ruotsinpyhtää, tammik. 22 p:nä 1921.



    VIISAAT NEITSEET


    Lumivalkeat vaatteemme on, loka, saasta
    ole seurannut niitä ei myötämme maasta.
    Pyhä, paistava, puhdas on päällämme puku,
    elon tahroihin ei sädesiinto sen huku.
    Elämän läpi käymme kuin käy läpi harhain
    olennot ihanat ikitähtien tarhain.
    Alahalta vain puoleksi löysimme majan,
    kävi kaipuumme ain yli ainehen rajan,
    alati Elävän Veden lähdettä haimme,
    säkeneitä sen suonien juoda me saimme;
    -- elo meille vain oli ainaista iltaa,
    iäti vaelsimme me vahvuuden siltaa.

    Iäti vaelsimme me Auringon maita.
    Oli polkumme ohdakkeinen ja kaita,
    -- hävis tieltämme näin joka sulku ja aita.
    Sitoneet lopuks meitä ei mitkään siteet,
    ylt'ympäri kiilui vain tähtien kiteet,
    Elämän pyhät Auringot huikaisten paloi,
    olemukseemme hehkua, voimaa ne valoi.
    Palamasta ei lamppumme liekit laanneet,
    me emme velttoina varroten maanneet,
    odotimme ain ylkämme ylhäisen tuloa,
    häähetkemme suurta ja säihkyvää suloa.

    Me heitimme yltämme maalliset verhot,
    keveästi kuin kimmeltävät tuliperhot
    kohosimme me tuollepuolen rajan,
    yli maan, vapahiksi kahleista ajan.
    Korut, kiiluvat morsiuskruunut kutoo
    yön tähdet ja kuudan meille, ei putoo
    vähinkään timanteista sen, pelkkää tulta,
    valonvälkettä on olemuksemme kulta.
    Yhä kirkkaammin lamppumme yössä vain hohtaa,
    maan oudon äärille meidät ne johtaa; --
    me säästimme öljymme matkalla elon,
    senvuoks hopeat pyhän lamppumme helon
    hävittää hämärän sekä kuoleman pelon.

    Me kuoloa emme ollenkaan tunne,
    elon kaikkialla vain kohtaamme, kunne
    avaruudessa kulkee tuikkiva tiemme.
    Läpi kaikkeuden elon viestiä viemme.
    Alahalla me kuljimme jäässä ja yössä,
    Elämän, Valon Herran me oomme nyt työssä.
    Olemuksemme kuin sädeseitti on hento,
    ei tunne kahleita henkemme lento.
    Joka hetki me varroimme tuloa Herran,
    sitehemme nyt vihdoin on kirvonneet kerran,
    maat, taivaat me kiedomme nyt valovöihin,
    niin outo on puhjennut valkeus öihin.
    Läpi kaikkeuden ajatuksemme lentää,
    Valotaivaasta toiseen ne välkkyen entää,
    edessämme ei yhtään oo sulkua, rajaa,
    vapahdettuina Henkemme laulut kajaa,
    säveltulvilla täyttäen taivaan ja maan.
    Sädehtii pyhät lamppumme loistettaan.



    DEEVOJEN LAULU


        [Deeva, sanskriitinkielinen sana, joka merkitsee
        »loistavaa», s.o. loistavaa henki-olentoa, enkeliä.]

    Elon heititte maisen, jäi taaksenne harhat,
    edessänne aukeaa luomisen tarhat.
    Kukin täällä on luoja, mielenne kuvat
    olennoituvat täällä ja toteutuvat,
    näkyvän kuvan aatoksenne ain muovaa,
    olemuksenne puhdasta voimaa on luovaa.
    Eron tunnette välillä pahan ja hyvän,
    tulevan kehityksenne kätkette jyvän
    sisimpäänne täällä, te täällä luotte
    joka muodon, min taas alas aineeseen tuotte.

    Ole kuolemaa ei, eri asteissa jatkaa
    joka luotu vain kehityksensä matkaa
    monet vuostuhannet. On kaukana määrä,
    moni astutaan matkalla askele väärä.
    Tulijat polot murheen ja harhojen maasta!
    palava olennostanne aineen on saasta.
    Halujen, himojen tuli tultamme halaa,
    sädeloistossa Hengen pätsistä palaa
    pyhitettynä sielunne, jonka kulta
    säkenöi ylimaailmallista tulta.

    Tulijat polot murheen ja harhojen yöstä,
    iankaikkiseen vaivaan ei yhtäkään syöstä,
    sovittaa kukin saa elämänsä vain erheen,
    jokamies jäsen on jumalallisen perheen.
    Osat sen lopuks ain Kokonaisuuteen yhtyy,
    tee turhaan ei työtä, ken työhön ryhtyy.
    Jumalallinen työ avaruutemme täyttää,
    jokamiestä Mestari työhönsä käyttää.
    Kukin ryhtyköön Rakkauden Herran työhön,
    ole aikaa ei yhdenkään vaipua yöhön,
    elämänne ei tääll' ole harhaa, ei unta,
    lähestyy Isän iäisen valtakunta.

    Mäkihin ylös nostakaa katseenne, nähkää,
    työ taivaallinen tekemässä on tähkää:
    ylenee yli maapallon risti, mi loistaa
    veriruusuissa, joidenka hehku poistaa
    inehmon tylyn, kylmän ja karsaan mielen,
    häness' soinnuttaen pyhän rakkauden kielen.
    Sen siunaavat käsivarret varjoo
    maanpiiriä, kaikille rauhan se tarjoo.
    Sen juurella murheen murtamat nyyhkii,
    joka silmästä kyynelet poies se pyyhkii,
    kuten rakkauden, sopusoinnun syli
    sädehtii valotulvaa se maapallon yli.

    Mäkihin ylös nostakaa katseenne, nähkää:
    työ Rakkauden tekemässä on tähkää!



    GOLGATALLA


    Jyly ukkosen käy, salamain sini lyö
    läpi vahvuuden; vaipuu varjojen yö
    yli maan, tulisilmänsä aurinko sulkee,
    väristys läpi luonnon kaamea kulkee.
    Avaruuksissa myrskynpuuskat entää,
    jyristen kovat kalliot kahtia lentää,
    alas maahan palmut kuin korret taipuu;
    -- on kypsynyt ihmiskunnan kaipuu.
    Repeää pyhäkössä temppelin vaate,
    on täytetty maailmankaikkeuden aate,
    sotineet Valon Henget on viimeisen sodan,
    Elon Herra on murtanut kuoleman odan.

    Elon, Kaikkeuden Herra, mi muodon halvan
    puki yllensä, särkenyt jälleen on salvan.
    Sitehet sido Hengen nyt ei jalopeuraa,
    soturit jumal-valkeuden Häntä taas seuraa.
    Juur ristillä pilkattu, voimaa vailla,
    kuningas iankaikkinen nyt Valon mailla,
    kuningas, joka aurinkojen radat johtaa,
    hänen kiireellään tulet tähtien hohtaa.
    Koko Kosmoksen elähyttävä voima,
    tosi Ihminen, tietävien jumaloima,
    Jumal-Rakkaus, hetkeksi vangittu lihaan,
    tien näyttävä rakkauteen, ei vihaan,
    elon, kuoleman voittanut ihmisten vuoksi,
    kaikk' ohjaava Isän istuimen luoksi.

    Jyly ukkosen käy, salamain sini lyö,
    meit' yllätä enää ei iäinen yö.
    Elo pallolla tällä tään koommin muuttui,
    jumalrakkauden itu maahan sen juuttui.
    Elostamme pois Golgatan verta ei pestä,
    valumasta sen virtoja kenkään ei estä,
    avaruuteemme niist' iäks jäljet jäivät,
    kohoaa inehmoin yli Risti yöt, päivät,
    elämän läpi matkamme maaliin se johtaa,
    läpi kuoleman silmäämme sammuvaan hohtaa.

                             13-16/1. 1922.



    SATU SIINTÄVÄ TÄHTIEN...



    SATU SIINTÄVÄ TÄHTIEN...


    Olet kuin uni marmorin-hohtava mullen,
    satu siintävä tähtien.

    Minä murhe, kärsimys katkera sullen,
    kato lehtien, jotka syksyn tullen
    vihurin kera kuolinkarkeloon lähtien
    vihannat kesä-puistomme
    hävittää, kedot kukkivat autioittaa.

    Sinä yksin kamppailla sait sekä voittaa!

    Minä runtelin herkimmät, hennoimmat muistomme,
    arimmat ajatuksemme tallasin lokaan,
    tylyn tungin orjantappuran okaan
    sydämeesi. Ma ruususi hehkuvat raastoin,
    ma kieltä korskeaa, onttoa haastoin,
    minä uhmasin, kamppailin kaikkia vastaan,
    oman itseni kaataen ainoastaan.

    Sekä sun.

    Osas sittenkään ollut ei unhoitetun,
    ei lyödyn, mi mentyään varjohon vaipuu.
    Olit öitteni äänetön, ainoa kaipuu.
    Kuten tähti sa pilkkopimeään nousit,
    lumivalkean joutsenen lailla sa sousit
    Manan virtaa, min väikkyvä, väijyvä uoma
    elämäin oli lämmötön, lemmetön luoma.
    Epätoivohon toivon muistoja toit,
    epäsointuhun kauneuden sointua loit.
    Kajo, kuultava varjohon vaivan ja huolen,
    säde, jonka siintoon ma siunaten kuolen.



    YLÖSNOUSEMUS


    Timantti puhtain, joka puhkes illan,
    eloni illan ensi varjon tullen!
    ma viime lauluni nyt laulan sullen,
    säteistäs solmin tuollepuolen sillan.

    Et kiinnitä mua maahan etkä multaan.
    Kaikk', kallein muinen, ympäriltäin haihtuu,
    katoova kaikki tähtisiintoos vaihtuu; --
    iäksi kiinnitän sun sieluin kultaan.

    Timantti kallein, loistos peittyi multa
    melskeessä elon turhuuksien turun.
    Sun näki silmä, suurentama surun,
    sun sisin siintosi on tuskain tulta!

    Sa jumalten oot kallein leikkikalu,
    et turha, välkkyvä vain ajanviete.
    Sa syämen kärsineen oot syvin miete,
    sun säihkysi on sielus syvin halu.

    Kimallat niinkuin kenttäin autuasten
    ens aamukaste; tienoot oudot näytät
    minulle, hehkullasi henkein täytät.
    Vavisten painan sinut syäntäin vasten.

    Timantti tumma, pyhin, puhtain nainen,
    säkenöit oudon jalokiven lailla.
    Jos kadotan sun, kaikkea oon vailla,
    sa lahja elon ehtoon jumalainen.

    Sun siintos askeleitain aina johtaa,
    maan päällä viet mun jumalten jo juhlaan.
    Sinulle kaikkeni, ah kaiken tuhlaan,
    sun sielus sieluni yöss' siintäin kohtaa!



    LUCIA


    Sa saavuit suortuvillas säteet yön,
    ah, talven tytti tähti-seppelpäinen!
    seuduista saavuit öisten tulten vyön,
    miss' siintää vahvuus outo, välkkyväinen.

    Etäällä, korkealla kotis on, --
    siell' loistaa tyynet tähtisaattoin tulet.
    Tienoilta kätköön käyneen auringon
    maan päälle, vieras valkee, vaiti kulet.

    Halk' äänettyyden polkus pyhä käy,
    sa kuljet kimmeltävää tähtirataa,
    ei avaruudess' askeleitas näy,
    yön oudot säteet jälkes umpeen sataa.

    Tähdestä tähteen kulkee sentään ties,
    sun askeleittes alla kiiluu kiteet!
    Silmiisi konsa katsoo mainen mies,
    sielunsa sitoo äänettyyden siteet.

    Valoa pelkkää olemukses on, --
    hän iäti on henkes valkeen vanki,
    unohtaa kukat, kesän auringon;
    harteilleen kasvaa hyy ja talven hanki.

    Lucia, tähtitytti tyynen yön,
    et tunne päivänpaistetta, et kesää,
    sa Henki luova öisten tulten työn,
    ei sulla kodin lämpöä, ei pesää.

    Sielussa yksinäisen suojan saat,
    sen täytät näyillä sa tähtitarhain.
    Vieraita sulle tuoksuvat on haat,
    vieraita kuvat ihmismielen harhain.

    Lucia, suortuvillas säteet yön
    sa saavut, tulet tähti-seppelpäänä
    seuduista öisten vahvuuksien vyön,
    elämä syttyvä miss' uinuu jäänä.

                 H:ki, jouluk. 13 p:nä 1921.



    »LUMIMADONNA»


    Nuor olet nainen, silmäs suuret tuiskaa
    ruskeeta tulta, ripses roihut salaa.
    Autuuden aavistusta huules kuiskaa,
    kiireelläs kirkastuksen kehät palaa.

    Muut' tunne et kuin hyytä sekä jäätä,
    koruinas kiiluu öiset tähtitulet.
    -- Olentos säihkyy sentään suven säätä,
    sisimpääs päivänpaisteen oudon sulet.

    Sua saartaa kaikkialla luonto karu,
    jok' askelettas kiertää kipu, surma.
    Siks laupias oot niinkuin joulun taru,
    sun sielus täyttää tähtitaivaan hurma.

    On kiirees kirjaeltu linnunradoin,
    käyt maaliis kipenöivää tähtitietä,
    tulia yön on ympärilläs sadoin,
    et hengetöntä hetkeä sa vietä.

    Synnyttää sielus joka hetki tulta,
    pyhiä aatokses luo auringoita,
    sinulta elämän ah saamme, sulta,
    luovassa voimass' ykskään sua ei voita.

    Ruusuihin kesken jäätä parmaas puhkee,
    hangissa vaalit valtaa suven suuren.
    On elos iankaikkinen ja uhkee,
    kinoksiin, jäähän säikeet käy sen juuren.

    Sa kuoloss', yössä, kylmän kalskahtaissa
    vain voimakkaammin välkehdit ja palat.
    Sun henkes kulkee oudoiss' suven maissa,
    elämän, rakkauden sa tunnet salat.

                 Uudenvuodenpäivänä 1922.



    LÄHTÖ


    Et viipynyt vierelläin, kuten tähti
    olemuksesi loistava luotani lähti,
    olit ylhäinen liiaksi maalliseen majaan,
    tuvan vain näen tyhjän, ja pöytäni vajaan.

    Toki en kapinoi, valittaa olis väärin,
    ei autuutta laskea voi ajanmäärin,
    sama hetkenkö viivyit vai tuhat vuotta.
    Sotimaan ikivaltoja vastaan käy suotta.

    Lumo kauneutes yhä sieluni täyttää,
    liki lienet tai loitolla, aina vain näyttää
    kuin luotani oisit sa vaaksan päässä.
    Tuless' syämeni onko vai lieneekö jäässä?

    Siroutta ma siunaan sun kättesi somain,
    hyvin tiedän, että et koskaan oo omain,
    hyvin tiedän, että et suo mulle suuta.
    Leluiks lapset vain pyytävät tähtiä, kuuta.

    Tai lienenkö lapsi, mi varjoja tapaa,
    sua saavuta en, toki henkein on vapaa.
    Sätehillä oon tähtien leikkiä lyönyt,
    mua yllätä koskaan ei tähdetön yö nyt.

    Olet päiväini, öitteni paistavin tähti,
    olentos vaikk' kauaksi luotani lähti;
    sinun loistosi täytti mun pirttini vajaan.
    Säde siinnostas runoniekan jäi majaan.



    ENEMMÄN OLET KUIN ELONTYÖNI


    Enemmän olet mulle kuin on elontyöni,
    pysyvämpi kuin tahtoni täyttyneen tulos.
    Olet mulle päiväini paiste, ja yöni
    ikirauha on suuri ja siunaava sulos!

    Elämän runo oot, olet täyttymys unten
    ikikaipauksen, pyhä, säihkyvä soihtu!
    Olet askel yllä unhojen lunten,
    elon sammumaton, salaperäinen loihtu.

    Elämän sätehet toit kuoleman yöhön,
    syvimmät olemukseni selvitit salat,
    loit tahtoa taistoon ja tarmoa työhön.
    Tulenpatsaana ain elon-yössäni palat!

    Pyhä patsas oot elämän ikitulen,
    yli aarteiden kätkettyjen salamoit sa.
    Palat huikaisten, eessäsi silmäni sulen,
    kumarrun tomuhun. Ah, kaikkeni loit sa!

    Runon kauneuden pyhän kaipuun sa täytit,
    elämän salat suurimmat poves sulki.
    Yli yön elämän iankaikkisen näytit,
    salat kuoleman haastoi sun huulesi julki.

    Enemmän olet mulle kuin on elontyöni,
    pysyvämpi kuin tahtoni täyttyneen tulos.
    Olet mulle päiväini paiste, ja yöni
    ikirauha on suuri ja siunaava sulos!



    MAA-EMO



    MAA-EMO


    Maa-emo mahtava, kaitsija, kantaja,
    ah, elonantaja
    kukkea-kulma.
    Oot ikinuori, ain yhä nuortuva
    kellervä-suortuva
    laihojen kullan.
    Toisinaan voit tyly olla ja julma!
    Voit vavisten vihanpuuskassa syöstä
    pursuavat tulivirrat ja työstä
    ihmisien lopun tehdä, mullan
    antimet niin hävittää, ett' tienoon
    autioks teet, talot, töllit voit kaataa.
    Mut inehmot väsymättömät raataa
    kunnes peittyvät parmaasi vienoon
    vihreään verhoon versovain tarhain.

    Ehtymätön poves on, emo parhain.
    Myöhään ja varhain,
    kuullossa kuun, kiloss' auringon armaan
    paisuvan parmaan
    kuormaa kullan-välkkyvää kannat.
    Suot elon kaikille, kaikille annat
    antimes, ain olet työssä, et lepää,
    lahjojas meiltä et milloinkaan epää.
    Kasvatat korkeat korvet, ja sankat
    suot salot nousta. Säät rae-rankat
    lannista ei sua, vuoretkin vankat,
    vyöttämät jään, katat laitumiks karjain,
    ain ylös huipuille hyisien harjain
    käy jäkälää poro etsimään. Marjain
    runsaus maat, mäet, mättähät peittää.

    Kun kesän aurinko kultansa heittää
    kentties ylle, niin kypsyvi heelmät,
    täyttyvi työsi ja tahtosi teelmät.
    Maa-emo mahtava, ah elonantaja,
    kaitsija, kantaja.
    Sun kamarallasi kehtomme kiikkuu,
    polkumme liikkuu,
    hoivissas elontaipaleen kuljemme,
    kunnes suljemme
    silmämme uupuneet lepohon kerran,
    kunnes raukee
    ruumiimme, ah, poves silloin aukee
    sulkien meidät huomahan Herran.



    AURINGOLLE


    Pyhä, valkea, valtava aurinko!
    lukemattomat vuossadat liidimme jo
    kehäkulkua ympäri silmäsi siinnon.
    Edelleen yhä liidämme, pistettä kiinnon,
    levon ei radallemme oo laisinkaan luotu,
    kipenöivä, kiihkeä kierto vain suotu.
    Läpi yön, pimeän, ikipakkasen, jään
    avaruutehen syöksymme tähdittyvään.

    Ylt'ympäri vain avaruuksien yö,
    kipinöitänsä auringot kaukana lyö,
    välähtää vasamat elon syttyvän, uuden,
    radat luomisen aukeavat, jumaluuden,
    iki-Hengen, mi maailmat muotoihin muovaa,
    tulenvirttänsä yössä laulavi luovaa.

    Ylt'ympäri vain avaruuksien yö,
    joka hetki jatkuvi luomisen työ.
    Joka hetki Henki aineeseen liittyy,
    yhä tähtitarhoja uusia siittyy,
    syliss' yön, pimeän elo puhkeevi kukkaan,
    pisaraa mene pienintäkään ei hukkaan,
    ei lankea milloinkaan kuoleman aatot,
    salamoi sydänyöss' iki-aurinkosaatot.

    Pyhä aurinko, voimasi valtava vie
    elämään yhä meitäkin, aukee tie
    edessämme halki vahvuuden öiden,
    läpi tähtien tuikkivain, välkkyväin vöiden.
    Lukemattomat vuossadat liitänyt lie
    maa ympäri silmäsi siunaavan siinnon.
    Tukikohdan Hengessä löydämme, kiinnon,
    levon pistehen, ah, pyhä, paistava lies.
    Iki-Henkeä kohti vie meitä sun ties!

                      Vuodenvaihteessa 1922.



    ELON SÄHKÖ


    Säkenet elon valtavan sähkön
    läpi luonnon taas salamoi,
    kukat puhkee, kussa ne kulkee,
    sävel lintujen ilmoissa soi,
    avaruuksien syttyvi jäihin
    pyhä aurinko, elpyvi maa,
    kuten morsian hohtava häihin
    se itsensä kaunistaa.

    Kukat kulmillensa se kietoo,
    sitelee siniseppeleet,
    purot valkohuntuina vaahtoo,
    häälaulua laulavat veet.
    Jumaluuden laulua luovaa,
    sävel jonka on loppumaton,
    joka muotoja uusia muovaa.
    Iankaikkinen, ah elo on!

    Niin syvästi joskus se herpoo,
    kuten iäksi kuollut se ois;
    vain hetki, ja haihtuvat harhat,
    Manan varjot on väistyneet pois.
    Iäks kuoleman varjot hukkuu
    sylihin elon auringon;
    kuten luonto, mi talven nukkuu,
    niin henki on myös inehmon!

    Säkenet elon oudon sähkön
    salamoi olemuksessa sen,
    ei alkua, loppua sillä,
    se voima on ikuinen.
    Joka ruohossa, korress' se elää,
    solun täyttävi jokaisen,
    -- se henkenä iäti helää
    yli tyhjyyden kuilujen.

                            Keväällä 1921.



    SYDÄNKESÄ


    On kuin valon hohtavin huntu
    leviäis yli metsäin ja maan,
    kesän kypsän tuoksuva tuntu
    kedot täyttäisi kukkasillaan.
    On kuin pyhä, valkein soisi
    sävel kentiltä autuuden,
    valon Herran viestiä toisi
    alas vangeille ainehen.

    Sävelet valon vaikeimman taivaan
    väräjöi läpi kaikkeuden yön,
    ne luovat lohtua vaivaan,
    niit' uottavat orjat työn.
    Ne liitävät kuin valon kyyhkyt,
    ne vaivamme virvoittaa,
    ne lientävät orpojen nyyhkyt,
    ne kahleemme kirvoittaa.

    Ne katseemme vie valon puoleen,
    unohtuu pimeys sekä jää,
    sätehensä ne heittävät huoleen,
    ne tähtinä kimmeltää.
    Valonairuet oudosta maasta,
    miss' säihkyy ainainen koi,
    teit' ei voi seurata saasta,
    valo teitä vain seurata voi!

    Suven siunaavan sulotuntu
    olemustanne kuvastaa,
    on henkenne hohtava huntu,
    min kätkössä uinuu maa.
    Välisiltana hengen ja aineen
    alas astutte aineeseen,
    ja lailla laulavan laineen
    kohoatte taas korkeuteen.

       Ruotsinpyhtää, kesäk. 11 p:nä 1921.



    AURINKOINEN SYYS


    Kuin talven valtaa peljäten
    aurinko hehkuu syksyinen.

    Puun lehdet puhkee purppuraan
    sen kera kilvan loistamaan.

    Levolle illan tuuli käy.
    Ei pilven varjoakaan näy,

    ei liiku lehti, oksa, puu,
    kirkastumistaan kirkastuu

    kaupungit, kylät, metsät, maa,
    kaikk' hohteen oudon, kuulaan saa.

    Vöihinsä valo varjoton
    verhonnut kaikkeuden on.

    Valkeuden Herra taivaistaan
    nyt saapuu maata siunaamaan.

    Aurinkosaatoss' saapuu hän,
    Jumala valon, elämän.

    Miss' astuu, syttyy tähtivyö,
    edestään väistyy kuolo, yö.

    Kuin kerran aluss' aikojen
    työ jatkuu jälleen luomisen.

    Taas kaikuu: »Syämeen inehmon
    iäinen valkeus tulkohon!»

    Ja sydämiimme syttyy koi,
    yön halki joka salamoi.

    Heräämme valoon, elämään
    kuin yötä ei ois ensinkään.

    Ei hävitystä, kuolemaa; --
    kaikk' ihmeellisen hohteen saa.

    Kaikk' uppoo outoon valohon
    kuin loistoss' syksyn auringon.



    PILVIEN PIHOILLA



    LENTORETKI

    (Santahaminassa, toukok. 13 p:nä 1921.)


    Aurinko yllä, ja allamme maa!
    Kohoaa, kohoaa
    avaruutehen ain yhä korkeammalle
    kone, halki ilmojen nuolena kiitävä.
    Kedot, kukkulat jäävät jalkojen alle.
    Yhä korkeammalle ja korkeammalle!
    Alapuolella pilvenhattara liitävä,
    yli pilvien, usvien, auringonsumun
    sylihin ylä-ilmojen jäätävän humun
    kohoaa kone kiitäen päivää päin
    läpi ilmojen kirkkaina kimmeltäväin.

    Yhä korkeammalle ja korkeammalle,
    meri, mantereet jäävät jalkojen alle!
    Sinertää alapuolella siintävä laine,
    yläpuolella, ympäri ilmava aine,
    ohut, jäätävä, min läpi säihkyen sataa
    tuhannet sätehet tulivirtojen lailla
    kutoen merenpinnalle auringon rataa.
    Avartuu vedet välkkyvät määrää vailla,
    näy saarta ei, salmea, niemekettä,
    vain taivasta pelkkää ja välkkyvää vettä.
    On kuin inehmon olis haihtuneet surut,
    humisten syvät soi iankaikkiset urut,
    heläjää sävelet avaruuksien soiton,
    pyhät, korkeat, puhtaat kuin valkeuden koiton,
    sävel valtava kuin elon alkavan yöstä,
    hopean helähdys ikitähtien vyöstä,
    säen, syöksyvä auringon ainaista rataa,
    ylähältä mi lohtuna lempeenä sataa
    yli maan, läpi yön valon väyliä luoden,
    valon valkeiden valtojen viestejä tuoden.

    Edelleen läpi ilmojen kiihtyen kiitää
    kone vain. Hajahattarat allamme liitää,
    ylös hetkeksi hyökkää, ja jälleen haihtuu,
    katoaa meri, maisema toiseksi vaihtuu.
    Kohoaa meren helmasta kallioranta,
    petäjikköä kasvaa sen karkea santa,
    kohisten lumivalkeat kuohut lyö kiviin.
    Puut järjestyvät pian ryhmiin ja riviin,
    satamiss' alusten liput kirjavat liehuu,
    vilisten väenpaljous allamme kiehuu.
    Leviää torit alla ja kaupungin kadut,
    kapeat kuten hangella suksien ladut,
    kimaltaa pyhät temppelitornit ja nirkot,
    taloryhmät, puistojen puut sekä kirkot,
    keot kuin kerikansan ja muurahaisväen.

    Vilahtaa jo rinne vihreän mäen,
    hämärtää läpi terhenien salo sankka,
    jalan alla koivikko korkea, vankka.
    Läpi kenttien käy joen hopearihma,
    putouksen yllä kultainen vihma
    värisee vesihelmien, tanssien, telmien
    kedon kukkivan kautta ne eespäin ryntää.
    Talonpoika peltomaatansa kyntää,
    lato laidassa vihreän niitun puuntaa.

    Yli metsän ja maan kone kulkunsa suuntaa,
    keveään, keveämmin entistä kiitää,
    pian laineiden harjoilla jälleen liitää.
    Urut ilmojen ylhäisten soimasta lakkaa,
    väsyneesti, kuin uupuen potkuri hakkaa,
    kohahtaa vesi vaahtoinen, kimmelpää,
    satamaan kone mykkänä seisomaan jää.



    KUOLINLENTO

    (Sanoman saapuessa majuri Mikkolan ja luutnantti
    Durchmannin tuhosta Alpeilla.)


    Ihmisen ei jalka astu
    kätköön hautakammionne,
    kumpunne ei koskaan kastu
    kyynelistä, kohtalonne
    vyöryyn jään ja lunten hukkuu,
    katoo öisten kuiluin sumuun,
    vuosisadat siellä nukkuu,
    häipyy vuorivirtain humuun.

    Vilinässä vuorivirtain
    syöksyy syvään kuilun yöhön
    niinkuin lastu kevyt, irtain,
    joka joutuu vetten vyöhön,
    ajelehtii, hetken häilyy
    ryöpyissä ja vaahtoon vajoo,
    tyynnä taivas päällä päilyy,
    pärskeet rannan paasiin hajoo.

    Uskalsitte ylvään lennon
    alttiiks antain elon urheen.
    Surma särki siiven hennon,
    vieri kotiin viesti murheen.
    Poiss' on urhot! turhaan kysyy
    miks ja missä katkes matka?
    Vait on vuoret, vaiti pysyy,
    kertomust' ei kenkään jatka.

    Alppivirrat yksin pauhaa,
    kuuluu kuilun yöstä kumu.
    Sankareille laulaa rauhaa
    vuorten vapaan tuulen humu,
    kertoo tarun urhoin työstä,
    jot' ei kuullut, nähnyt kukaan.
    Kohoo maine kuilun yöstä,
    kiitää kauas tuulten mukaan.



    VÄINÄMÖINEN



    VÄINÄMÖISTULI

    6. XII. 1920.


    Joka suomalaisen se rinnassa palaa
    näkymättömän liekin lailla,
    se päivään pyrkii, se herruuteen halaa,
    se valtaa ei olla voi vailla.
    Tuhatvuosiksi sen tukahuttaa voi,
    hämäriin ajanjaksoihin loiston se loi,
    tuli voimakas sen yhä varjohon tyytyi,
    pojat sen viluhun valituksetta hyytyi,
    mut hoivasi sittenkin kalleinta tultaan,
    mi puhkeeva kerran ol' liekkeihin, kultaan.

    Pojat sen koki monta hyhmää ja hyytä,
    mut henkensä tulta he vaali.
    Povess' ollut heillä ei soimaa, ei syytä,
    oli kaukana vain elonmaali.
    Sisin hehku valonsa sittenkin loi
    tuhatvuosien taa, sekä voimansa soi
    yhä kestää, minkä vain harvat kestää,
    omalt' tieltä meit' yksikään voinut ei estää.
    Pyhin hetkemme kun oli koittanut kerta,
    me uljuutta emme säästäneet, verta.

    Tuli Väinämön ohjasi unhosta meitä,
    salast' ohjas se esiin ja julki.
    Vapahan rodun astuimme ylväitä teitä,
    tukenamme maan Hengetär kulki.
    Se voitosta voittohon joukot vei,
    sen tiellä estettä ollut ei,
    kukin käytti miehen mieltä ja kättä,
    kävi eespäin suorana, pelkäämättä,
    kun kypsänä läikkyi henkemme laiho,
    satavuosien kun oli täyttynyt kaiho.

    Tuli Väinämön meiltä ei sammua saata,
    salass' ain poven pohjass' se palaa,
    yhä suojaa se kansaa ja synnyinmaata,
    yhä intoa mielihin valaa,
    roduks Hengen meidät se kasvattaa, --
    me emme halpoina kulkea saa.
    Sytytämme ihmisen korkeat soihdut,
    tutut meille on vanhat ja uudet loihdut,
    rodun henkisen työt yhä täytämme,
    tulisäilää Väinämön käytämme.



    VÄINÄMÖINEN


    Hän oli ennen kuin ol' Suomen suku,
    hän tajunnassaan heimons' unelmoi,
    ol' hälle tuttu luote, loihtu, luku,
    siks hengessään hän Hengen kansan loi.
    Ei kansaa, joka vainon teitä kulki,
    vaan rodun, joka salat saattoi julki,
    mi laulut laati, suori suuren soiton,
    mi kamppaeli eestä valon voiton.

    Se taisteli vuoks vapaan ihmisyyden,
    vuossadat vaikka kantoi kahleita,
    se tuntenut ei ääntä itsekkyyden,
    se palveli vain valon valtoja.
    Se olemusta etsi jumaluuden,
    se Hengen-laulun lauloi korkeen, uuden,
    se tulevaa loi suuruutensa aikaa.
    Se toteutti Väinämöisen taikaa!

    Kahleemme katkoi Väinämöisen tuli,
    se antoi aineen, Hengen vapauden,
    sen paahtehessa pohjan hanget suli,
    virittyi kannel vapaa, valtainen.
    Keväämme koitti, katosi pois kirsi,
    taas kansamme soi vapauden virsi,
    ei vainon valkeat, ei miekan melske,
    ei sävel sotien, vaan hengen helske.

    Ei taiston tulet Väinämön oo tulta,
    vaan viisauden lujat luottehet,
    henkemme niiss' on yksin helein kulta,
    tietomme taika, taidon tuottehet.
    Vuoks vapauden jos tartuimmekin miekkaan,
    rakenna emme enää heikkoon hiekkaan.
    Käytämme yksin hengen vapaan kalpaa,
    pimeyden voimien se teot salpaa!



    VÄNRIKIN SANKARIT


    Heimomme tietäjä ne kerran näki
    hengessään, esiin heidät loihti, loi.
    Maa vaarassa kun ol', sen sankarväki
    riemuiten viime verens' sille soi.
    Ne taistelivat ylivoimaa vastaan
    Sven Dufvat, Stoltit, Munterit ja muut,
    vaikk' kuolo tuloksena ainoastaan,
    unelmaa voiton hymys sentään suut.

    He vaikkei voittaneet, niin voiton unten
    he hehkun jälkipolvillensa soi.
    Se uhmas valtaa pakkasten ja lunten,
    halk' aikain urhot siitä voimaa joi.
    Sen suojass' sankarrotu kasvoi, karttui
    äänettä hetkeänsä uottaen,
    ne sankarit, jotk' kalpaan vihdoin tarttui,
    maan vastaisuuteen, valoon luottaen.

    Ne sankarit, jotk' kulki taiston teille,
    kun uhkas vieras sekä oma mies,
    ne, jotka vapauden voitti meille,
    kun solvattuna sammui kotilies,
    kun kaikkialla kasvoi väkivalta,
    kun orjuus uhkasi ja orjan ies,
    he tulen tempasivat taivahalta,
    he yksin silloin tehtävänsä ties.

    He Dufvain, Stoltein, Munterein ol' juurta,
    he kamppaeli keskell' yön ja jään.
    Mit' unelmoitu tääll' ol' koskaan suurta,
    se heissä vihdoin puhkes elämään.
    Min hengessänsä näki runoniekka
    kansansa kunniata laulaissaan,
    sen teki vasta myöhäispolven miekka,
    mi vapautti kansan sekä maan.



    KAMPPAILEVA KARJALA


    Mykistyi käsissäs sävel kannelten,
    virity ei virttesi taika.
    Mikä sorti äänesi suloisen?
    Sävelen ole nyt ei aika!
    Sotahan sävelniekkasi suuret suori,
    iäkkäät urohot sekä sankari nuori,
    sotien sävel virtesi vienot salpaa,
    kätes käyttää nyt kylmänä iskevää kalpaa.

    Sodit puolesta soittosi nyt sorean,
    sodit eestä virtesi vapaan.
    Näen taas kuten muinen sun kamppailevan,
    isien yhä isket sa tapaan!
    Isätkin sotahan Valon suorivat ennen,
    he soittelivat sotateillensä mennen, --
    idän vartio ol' rotu Karjalan vakaa,
    sama vartio taas vapautemme takaa.

    Sodi, Karjala, vartio lännen maan,
    koko ihmiskunnan on voittos.
    Sotivat isät, soittivat kanneltaan,
    ilo ihmisyyden on soittos.
    Sodi suorana, koskaan ei Karjala kaadu
    rotu laulujen, loihtujen maaksi ei maadu.
    Valon vuoksi on vuotanut Karjalan veri,
    hedelmät sinun töistäsi ihmisyys peri!

    Pian helkkyy taas kantele polvillas,
    pian laulusi laaja taas kaikuu.
    Rotu Karjalan, suuri on kunnias,
    Valon vuoksi sun rautasi raikuu
    Vuoks ihmisyyden sun tapparas tultaan
    nyt tuiskavat, poikasi peittyvät multaan.
    Mut mullasta, maastakin turpeen alta
    kohoaa ylös taivaille laulusi valta.

                        Marrask. 26 p:nä 1921.



    YÖN UHATESSA


          Yö uhkaa, myrskysää
    idästä ukkospilviään taas nostaa.
          Voi miestä, pois ken jää,
    maan vapaus kun täytyy jälleen ostaa.

          Voi miestä, joka myö
    halvasta veljiensä veren hinnan,
          kun hetki vaikein lyö,
    kun käytävä on kamppailemaan rinnan!

          Kun miesten kuntoa
    maa, kansa, koti, vapautemme kysyy.
          Mies, joll' on tuntoa,
    nyt mielin vakain vartiossaan pysyy.

          Hän katseen tyynen luo
    tuhoa, turmaa, kuolemaakin kohti,
          säikyttää minkään suo
    ei mieltään, voiton vuoksi kaikki tohti.

          Verensä viimeisen
    vuoks veljesveren vuotaneen hän antaa,
          puolesta vapauden
    kaikkensa maalleen uhriksi hän kantaa.



    JUHANI AHON MUISTOLLE

    8. VIII. 1921.


    Sinä tunsit korvet syntymämaan,
    sävelet salometsien sankkain,
    tarut taisit valkean, tuoksuvan haan,
    samosit laet vaarojen vankkain.
    Oli tuttavias veden, metsien väki,
    tuhatvuosien taa sinun silmäsi näki,
    näki kansasi ammoisen alkukehdon,
    pyhät puut näki, leppeän uhrilehdon,
    sävel virren miss' sointui, ja kantele soi,
    suvun suurimmat miss' syvät luotteensa loi.

    Syvimmät rodun luotteet ilmi sa toit,
    tämän maan salat suurimmat hengessäs loit.
    Olit peltojen poika ja kulkija korven,
    tajusit sävelet ujon paimentorven,
    kuvasit kesäpäivää ja talven yötä,
    kera kansasi kärsit ja teit iät työtä.
    Ilojas ilot sen oli, murhees sen murheet,
    oli ylpeytes sen taistelut urheet,
    idän iskuja torjuit, sen hyytävää hallaa,
    sadot meiltä mi vie, sekä vainiot tallaa.

    Katajaisen sa tunsit kansasi juuret,
    vakavimmat sen mietteet, sen miel'alat suuret.
    Matit korvessa tunsit, sen Liisat, sen Maiat,
    sinä Taikurit tiesit, ja taikurein taiat.
    Sinä, Taikuri suurin, mi pohjan jäässä
    hymysit kuten vain hymytään suven säässä.
    Isien pyhä puu sinun suullasi puhui,
    kevähän kevähästä se kertoi ja huhui,
    kevähästä, mi talvien takaa koittaa,
    kevähästä, mi kerran saapuu ja voittaa
    pyhän voittonsa kansalle laulun ja työn,
    joka yöss' sotien ikivallat lyö yön.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Ristin tie - Runoja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.