Title: Uusi suomalainen lukemisto
Author: Ahlqvist, August, 1826-1889 [Editor]
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Uusi suomalainen lukemisto" ***


UUSI SUOMALAINEN LUKEMISTO

Toimittanut

Aug. Ahlqvist



G. W. Edlund, Helsinki, 1883.



SISÄLLYS:

I. Suorasanaista eli Proosaa.

   1. Tarinoita. Kirj. _Juteini_
   2. Kultalan kylä viheliäisyydessään. _Keckman_
   3. Arvoituksia
   4. Vuodenajat Lapissa. _Oulun W. Sanomista v._ 1856
   5. Sananlaskuja
   6. Ruohoista ja kukkasista. _Frosterus_
   7. Kultalan kylä hyvässä kunnossaan. _Keckman_
   8. Arvoituksia
   9. Kuningas Eerikki IX:n valloitusretki Suomeen.
      Pyhä Henrikki. _Kajaani_
  10. Peurasta (Porosta). _Keckman_
  11. Sananlaskuja
  12. Metsän jumalat ja haltiat muinaisilla Suomalaisilla. _Krohn_
  13. Hämähäkki. _Lönnrot_
  14. Arvoituksia
  15. Piispa Maunu Tavast. _Krohn_
  16. Pääsiäinen Venäjällä. _Ahlqvist_
  17. Maan, meren kulkija laiva (Satu)
  18. Sananlaskuja
  19. Piplia ja Keisari. _Polén_
  20. Majavasta. _Keckman_
  21. Wiipurin piiritys v. 1495. _Krohn_
  22. Wiipurin Pamaus. _Krohn_
  23. Arvoituksia
  24. Kasanin Tatarilaiset. _Ahlqvist_
  25. Työnteko ja arkielämä Tyrväällä. _Warelius_
  26. Naantalin naisluostari. _Krohn_
  27. Rahoista, _v. Becker_
  28. Eräästä muistopuheesta. _Renvall_
  29. Sopuli. _Oulun W. Sanomista v. 1854_
  30. Suomalaisen kirjallisuuden alku. _Krohn_
  31. Sananlaskuja
  32. Ijankaikkisuuden ihanasta päivästä ja tämän elämän
      kaameasta yöstä. _Kemell_
  33. Elefantti. _Lönnrot_
  34. Arvoituksia
  35. Suomenmaan valtiollinen tila ja asukasten luonne
      16:llä vuosisadalla. _Y. Koskinen_
  36. Kuolevaisuuden tunteet. _Juteini_
  37. Sananlaskuja
  38. Klaus Fleming. _Y. Koskinen_
  39. Porolla-ajaminen. _Andelin_
  40. Sananlaskuja
  41. Rehellisyydestä Suomessa. _Polén_
  42. Työväen ja palkoillisten kohtelusta. _Manninen_
  43. Kaksi nappia. _Hannikainen_
  44. Maanpetoksesta. _Cannelin_
  45. Paavo Korhonen. _Lönnrot_
  46. Woguulit. _Ahlqvist_
  47. Lapuan tappelu. _Blomstedt_
  48. Matka tervaveneessä Oulujoella. _K. A. Castrén_
  49. Sananlaskuja
  50. Silmänkääntäjä. _Hannikainen_
      Loppu-Toivotus. _Kilpinen_

II. Runoutta.

    1. Lasten virsi
    2. Nuorukaisen virsi
    3. Maailman menon turhuudesta. _Cajanus_
    4. Davidin 1 psalmi
    5. Davidin 137 psalmi
    6. Isänmaan edestä. _Suonio_
    7. Maamme. _Runeberg -- Kiljander, Tuokko_ y.m.
    8. Ruhtinaalle. _Franzén -- A. Oksanen_
    9. Savolaisen laulu. _A. Oksanen_
   10. Suomen valta. _A. Oksanen_
   11. Oma maa. _Kallio_
   12. Laulu Suomessa. _Juteini_
   13. Suksimiesten laulu. _Suonio_
   14. Birger Jarlin linna. _Tuokko_
   15. Elämän nautinto. _Juteini_
   16. Kehtoruno. _Lilius_
   17. Kevät. _Granlund_
   18. Kukkasen taivas. _Poppius_
   19. Kedolla. _Gottlund_
   20. Uimalaulu. _Warelius_
   21. Koskenlaskijan morsiamet. _A. Oksanen_
   22. Soidin. _Kallio_
   23. Entisestä ja nykyisestä ajasta. _Paavo Korhonen_
   24. Odysseys ja Nausikaa. _Lönnrot_
   25. Kesän viimeinen kukka. _Moore -- Tuokko_
   26. Mainen kosto. _Erkko_
   27. Tytön muistikirjaan. _Erkko_
   28. Suomalainen sonetti. _A. Oksanen_
   29. Ystävälleni. _Kallio_
   30. Lohdutus haudalla. _Kemell_

Lisäys.

 I. Agricolan kieltä.

    1. Davidin 52:s Psalmi
    2. Isämeidän-rukous

II. Isämeidän-rukous Suomen lähimmillä heimokielillä.

    1. Aunuksen-Karjalan kielellä
    2. Tverin-Karjalan kielellä
    3. Watjan kielellä
    4. Wepsän kielellä
    5. Wepsän kielellä, toisin
    6. Wiron kielellä, Tallinnan murteella
    7. Wiron kielellä, Tarton murteella
    8. Liivin kielen itä-murteella
    9. Liivin kielen länsi-murteella

III. Lyhyitä elämäkerrallisia tietoja niistä kirjoittajista, joiden
     teoksista tähän kirjaan on otettu kappaleita

[Suomalais-ruotsalainen Sanakirja ja Kymmenen runoa Kalevalasta sekä
Suomalais-ruotsalainen Sanakirja niihin on tästä e-kirjasta jätetty
pois, koska ne ovat täydellisemmin saatavissa muualta.]



ESIPUHE.


_Tähän kirjaan on yhdistetty kaksi allekirjoittaneen ulosantamaa eri
teosta. Kummallakin on tarkoituksena Suomen kielen ja kirjallisuuden
opettaminen maamme ruotsiksi sivistyvälle nuorisolle, ja kumpaakin on,
ainakin paikoittain, käytetty rinnan samoissa opistoissa. Tämän tähden
näytti niiden yhdistäminen suotavalta asialta, ja kuin molemmat olivat
loppumaisillaan kirjakaupasta, suostui allekirjoittanut ne
muuttamattomina yhdeksi kirjaksi painattamaan. Ostajalle on tästä
yhdistyksestä suurin etu, sillä tämä kirja ei maksa enämpää kuin
Lukemisto yksinänsä tähän asti on maksanut.

Ne näihin teoksiin kuuluvata kaksi eri sanakirjaa olisi tosin voitu
panna yhteenkin. Mutta Kalevalan sanat olisivat yhteisessäkin
sanakirjassa olleet pidätettävät runomurteen asussa (mikäli tämä tulee
kysymykseen), samoin kuin Lukemiston sanat arvattavasti yleisen
kirjakielen puvussa. Sanastojen yhteensulattamisesta olisi täten sekä
syntynyt sekavuutta ja kirjavuutta teoksessa että tullut tekijälle uusi
vaiva ja kustantajalle uusi rahanreikä, jota jälkimmäistä kirjan hinnan
helppona pitäminen ei suinkaan olisi suvainnut. Näistä syistä ovat
Lukemiston ja Kalevalan sanakirjat, paikka paikoin vaan korjailtuina,
jätetyt olemaan erillänsä ja painetut kumpikin tekstiensä taakse.

Helsingissä, Lokakuun lopulla v. 1883.

A. A._



I. SUORASANAISTA ELI PROOSAA.



1. Tarinoita.


1.

Mies sanoi toiselle, joka suuresti kehui oppiaan: "Jos minä tietäisin
kaikki, mitä et sinä vielä tiedä, niin olisin minä oppinein mies koko
maan piirissä."


2.

"Minkä tähden on teillä harmaapäänä vielä musta parta?" kysyi
matkalainen ukolta. "Sen tähden", vastasi ukko, "että hiukseni ovat
kahtakymmentä vuotta vanhemmat partaani."


3.

Talonpoika löi lapiolla naapurinsa koiran kuolijaksi, jonka tähden hän
joutui oikeuteen. "Mitä varten olet sinä naapurisi koiran lapiolla
tappanut?" kysyi tuomari. "Se puri minua", vastasi talonpoika. "Miksi et
sinä tuota varrella rangaisnut?" sanoi tuomari. "Eipä hänkään minua
hännällänsä purrut", oli vastaus.


4.

Asianajaja, joka ihmisten riidellessä oli rikastunut, teki testamentin
ja lahjoitti kaiken omaisuutensa hulluille, mainiten: "hulluilta minä
sen saanutkin olen."


5.

Kaksi miestä joutui tiellä vastasuin. Yksi sanoi ylpeästi: "pois tieltä;
minä en lurjusta pakene." Toinen äänsi: "mutta minä pakenen", ja meni
tieltä pois.


6.

Ruhtinas kohtasi muinoin tylyn miehen, jonka hän palkolliseksi luuli, ja
kysyi häneltä: "kuka sinun isäntäsi on?" "Itse olen isäntäni," vastasi
mies ynseästi, ruhtinasta tuntematta. "Ah, sinulla on huono isäntä"
sanoi ruhtinas, ja käänsi hänelle selkänsä.


7.

Kuningas tapasi talvella köyhän miehen, jolla olivat melkoisen kepeät
vaatteet pakkaista vastaan. Kuningas alkoi puheen ja valitti viluansa.
"Jos te, armollisin Majesteetti, tekisitte niin kuin minäkin, -- ei
sitten vilu teitä haittaisi", sanoi köyhä. "Kuinkas sinä teet?" kysyi
kuningas. "Minä kannan nyt päälläni kaikki vaatteeni", vastasi köyhä.


8.

Eräs arkaluontoinen herra kaupungissa sai haavan sormeensa. Hän alkoi
suurella kiireellä kutsua lääkärin verta sulkemaan. Lääkäri tuli ja,
nähtyänsä pienen haavan, lähetti kutsujan samalla kiireellä apteekista
lääkitystä tuomaan. Tämän tähden kysyi haavoitettu: "onko haava aivan
vaarallinen?" "Ei suinkaan", vastasi lääkäri; "vaan jos ei joutua tehdä,
niin se paranee lääkityksettä."


9.

Valtakunnan hovissa aterialle istuttaessa kielsi kuningas, pilalla,
panemasta lusikkaa yhdelle herralle, jonka hän tiesi sukkelaksi
mieheksi, ja kuin liemiruokaa eteen annettiin, sanoi hän: "se on konna,
joka ei lientä syö". Herra ei huolinut lusikkaa vaatia, vaan teki sen
itsellensä leivän kuoresta, jonka myös söi, ja sitte sanoi: "se on mies,
joka lusikkansa syö".


10.

Ennen, kuin matkustaja antoi ajaa yli huonon sillan, kysyi hän
kyytipojalta: "eiköhän tässä liene kukaan veteen hukkunut?" "Ei
suinkaan", vastasi kyytipoika. "Menneellä viikolla upposi tähän veljeni;
vaan sekin löydettiin jälleen toisena päivänä."


11.

Ratsasmieheltä, joka hevoistansa vaan yhdeltä sivulta ahkerasti
kannusti, kysyi toinen: "eikö sinulla ole kannuksia molemmissa
kantapäissäs?" "Ei tarvitse", vastasi hän; "kuin minä saan yhden sivun
kulkemaan, niin toinenkin mukaan menee."


12.

Akka haasteli ihmeitä toiselle ja sanoi myös nähneensä kalmistossa
aaveen, joka päätöinnä irvisti hänelle. "Kuinka se sitte irvisti, kuin
ei sillä päätä eikä hampaita ollut?" kysyi toinen. "No, sanoppas sitä
ihmettä, kaima kulta!" vastasi akka.


13.

Varkaan yöllä tultua köyhän miehen majaan ja nurkissa etsien jotakin
saadaksensa, mainitsi köyhä vuoteelta: "mitäs, veikkonen, siellä
pimeässä turhaa etsit, kussa en minä päivälläkään mitään löydä!"


14.

Torppari, joka lähetettiin kantamaan ruohoilla peitetyssä korissa
krapuja isäntänsä ystävälle toisessa kylässä, tahtoi tien vieressä
korinsa sivulla vähän levähtää; mutta nukkui uneen, ja sillä aikaa
menivät kravut korista tiehensä. Surkeilla silmillä katseli hän nyt
tyhjää koria, ja lähti kori kädessä kuitenkin kirjettä viemään. Kirjeen
saaja luki sen, ja sanoi siinä krapujakin olevan. "Kiitos Jumalan, että
ne ovat siellä", huusi torppari; "minä luulin niiden tiellä hävinneen."


15.

Suuri ja lihava herra vaelsi jotenkin myöhään kaupunkia kohdin ja kysyi
talonpojalta, joka, palaten samasta kaupungista, tiellä hänen vastaansa
tuli: "luuletkos minun vielä kaupungin portista läpitse pääseväni?"
"Aivan hyvin, herra", vastasi talonpoika; "pääsin minä siitä aamulla
heinäkuormankin kanssa."


16.

Kauan aikaa kotoa pois oltuansa palasi herra vieraasta valtakunnasta
jälleen kotomaalle, ja kohtasi tiellä talonpojan, kotoisin samoilta
paikoilta. Tältä tiedusteli hän maansa asioita ja kysyi myös: "vieläkö
siellä on niin monta narria kuin ennen?" "Ei enää teidän matkaan
mentyänne", vastasi talonpoika.


17.

Tyhmä mies tapasi ankeriaan hernemaassansa järven rannalla, ja luuli sen
käärmeeksi. Tämän sai hän suljetuksi tuohikonttiin ja vei paatilla
upottaaksensa järveen. Ankerias, veteen päästyä, rupesi mutkaellen
uimaan, jota katsellen mies sanoi "ähäh, nyt saat siellä kimarrellen
kuolla."


18.

Mies valitti lääkärille poikansa kivuloisuutta, josta ei saunakaan ole
auttanut, ja kysyi häneltä neuvoa sen parantamiseen. "Vahvista häntä
ammeessa vilulla vedellä", sanoi lääkäri. "Eikö veteen mitäkään lisäksi
panna?" kysyi mies. "Ei muuta kuin poika", vastasi lääkäri.

                                                _Juteini_ (Judén).



2. Kultalan kylä viheliäisyydessään.


Entiseen aikaan oli Kultalan kylä ollut jotenkin voimakas; ei juuri ylen
rikas, mutta niin että joka talossa elettiin hyvin. Mutta nyt oli siellä
varsin huono tila ja köyhyys. Rikasta eli varakasta ei ollut kuin juuri
muutama talonpoika, krouvari ja mylläri. Muitten tykönä oli köyhyys ja
viheliäisyys silminnähtävät. Sadasta talonisännästä lähetti
kaksikymmentä lapsensa kerjäämään; kuusikymmentä tulivat jotenkuten
aikaan, vaikka sangen velkaantuneet, ja vaan muutamat olivat vielä niin
voimassa, että jaksoivat ulostekonsa maksaa ja pystössä pysyä.

Jo huoneitten ulkonäöstä taittiin arvata, kuinka huonosti sisällä mahtoi
olla. Seinät olivat monessa mutkassa, katot tuulelta raiskatut ja
sillensä jääneet, ilman korjaamatta; akkunanklasit rikki ja reijät
rievuilla kiinni tukitut tahi tuohilla paikatut. Kuin sisälle
mentiin, tuli paha löyhkä eli haju vastaan; likaa oli joka paikassa,
pöydät ja penkit pesemättä, laattia oli sekä rikki että myös musta,
juuri kuin ei olisi koskaan nähnyt vettä; niin siihen oli likaa
paatunut. Samassa tuvassa, jossa ihmiset asuivat, nähtiin porsaita ja
kanoja, ja vielä sikojakin ja vasikoita. Varsin harvat olivat ne, joissa
oli eri huone eli kyökki, kussa ruuat keitettiin, mutta kyökkikaluja eli
keittoaseita oli aivan vähä, ja nekin myös huonoja eli kelvottomia, ja
makasivat siellä ja täällä pesemättä. Kryytimaissa ei ollut yhtään
siivoa tahi järjestystä; hyvä kyllä, jos saatiin potaatteja sikain ja
ihmisten tarpeeksi. Aidat olivat kehnot, ett'eivät estäneet sikoja ja
muita eläimiä sisälle pääsemästä. Huoneitten edessä oli sontaläjiä, ja
niiden päällä ja ympärillä huiskin haiskin peltoaseita, puita, halkoja
ja kaikenlaisia kaluja, joita muutoin ei saatu katon alle. Miehet ja
vaimot kulkivat rikkinäisillä tahi paikatuilla, likaisilla vaatteilla
eli ryysyillä, usein viikoittain ilman silmiänsä ja käsiänsä pesemättä.
Heidän pienet lapsensa saivat usein puoleen päivään asti kätkyessä maata
ilman korjuuta, ja jotka olivat vähän vanhemmat, juoksivat ulkona
melkein alastomina taikka rypivät tunkiolla, tahi sisällä uunin takana.

Ei ollut siis ihme, jos sellainen saastaisuus siitti kaikenlaisia
tauteja. Mutta ennenkuin ymmärtävää ja oikein oppinutta lääkäriä
haettiin, niin mentiin jonkun vanhan ämmän, tahi tietäjän, tahi noidan,
taikka puoskarin, tahi senkaltaisen tykö, joka ei muka niin suurta
maksoa vaatinut. Ja jos isäntä tahi emäntä oli sairas, ett'ei kyennyt
työhön, silloin kävi talouden työt kaikki takaperin. Tässä hädässä
täytyi sentähden myydä talon irtainta kalua tahi viljaa tahi karjaa,
tahi joku osa talon maatakin, taikka rahaa lainata suurta korkoa
(intressiä) vastaan. Ja näin sitten elettiin siksi että velka oli
suuremmaksi kasvanut, kuin että sitä maksaa voitiinkaan: josta
luonnollisesti seurasi ulosotto eli kaiken tavaran poismyyminen
auksjonin kautta, ja niin tultiin vaimoineen lapsineen maantielle.

Varakkaammilla ja rikkaammilla talonpojilla oli toki paremman näköinen
elämä, enemmin tavaraa ja kaluja sekä vaatteita. Mutta tavattiinpa
heilläkin paljo kyllä siivottomuutta ja huolettomuutta. Sillä
alinomaa joka haaralla ympärinsä nähden silmäinsä edessä naapurein
kerjäläis-elämää ja saastaisuutta, harjausivat hekin siihen, ett'eivät
pitäneet juuri paljon parempaa siivoa. Arkipäivinä he olivat likaisissa
ryysyissä; mutta sunnuntaina siihen sijaan he ylpeilivät koreissa ja
tyyriissä vaatteissa. Eikä heillä ollut muuta puhumista, kuin valituksia
pahoista ajoista, esivallasta ja kylän väestä. Sillä kuin melkein kaikki
taloudet kylässä olivat velkautuneet, niin harvat olivat, jotka voivat
maksaa. Ja kuin, sitte viimeisen sodan, seurakunnalla oli suuri, monen
tuhannen ruplan velka, lankesi korkojen ja kaikkein yhteisten ulostekoin
makso varakkaampain niskoille. Tästä he olivat pahoilla mielin ja
murisivat.

Muutoin olivat Kultalassa toinen toistansa vastaan, ja alinomaa kuului
riitaa ja toraa. Yksi ei uskonut toista; kukin kiroili ja soimasi
toista; jokaisella oli aina jotakin pahaa toisesta sanomista. Siellä ei
ollut uskoa eikä uskollisuutta, mutta vaan valhetta ja petosta. Köyhät
kadehtivat rikkaita; rikkaat rasittivat ja vaivasivat köyhiä. Niiltä,
jotka hädässänsä heiltä lainasivat rahaa, ottivat he hävittömästi suuren
korkorahan, 12, 20 ja enemmänkin sadalta, ilman että se heidän
sydäntänsä liikutti taikka omaatuntoansa vaivasi. Köyhät taas puolestaan
kokivat sitä kostaa konnan tavoin; salaa he vahingoitsivat rikkaiden
puita ja istutuksia, varastivat kryytimaan kasvuja ja puiden hedelmiä,
kanoja ja halkoja, ja mitä vaan eteen sattui, jota helposti saattivat
ottaa. Ei siellä ollut sanaan eikä valaankaan luottamista. Avioväenkin
välillä oli alinomaa vainoa, riitaa ja toraa. Tätä näkivät lapset joka
päivä, eivätkä parempaa oppineet.

Vaikka nyt kansa oli näin silminnähtävästi huonossa tilassa, ja vaikka
jokainen moitti esivaltaa ja valitti pahoja aikoja, eikä ollut muka
rahaa kenelläkään, koska tarpeelliset maksot piti suoritettaman, olivat
he kuitenkin ylpeät ja tahtoivat elää suuresti. Eivätpä juuri liialla
työllä itseänsä vaivanneet. Varakkaat, hiljemmin mennessänsä töihinsä
tahi varemmin työstä tullessansa, sanoivat itseksensä: "Jumalan kiitos,
näinpä hyvä on! miksikä itseänsä ylimäärin vaivata, koska aikaan
tullaan!" Köyhät taas ja työmiehet, kesken työtänsä istuen tuon
tuostakin kädet ristissä ja tupakkapiippu suussa, sanoivat: "no
ihmisiähän mekin olemme; levätä tuota nyt aina tarvitsee."

Mutta lauvantaina tahi sunnuntaina oli jokaisella rahaa, krouvissa
juodaksensa ja iloitaksensa. Siellä nyt räyhättiin ja huudettiin:
"tuokaapa enemmin viinaa! hui hai! kortteja tänne!" Ja niin meni kurkun
kautta koko viikon ansaittu saalis, ja vielä enemminkin. Pelatessa yksi
hukkasi rahansa, ja toinen taas joi kaiken voittonsa. Ei arkipäivinäkään
kokonaan unhotettu krouvia: aina sinne sopi pistäytä, sillä ei tämä väki
juuri mielellään sietänyt, että kurkku olisi kuivana. Mutta kotona oli
vaimoilla ja lapsilla tuskin vatsan täytettä. Koska taas oli rahaa
talossa, jos vähänkin, niin piti kahvea laitettaman: silloin keitettiin
ja rustattiin, syötiin ja juotiin, ikään kuin olisi joka päivä ollut
viimeinen. Sanottiin muka: "Herra Jumala, harvoinhan tällainen tila
meitä kohtaa. Saaneehan tuota nyt kerran edes elää vähän paremmin.
Mitäpä tästä elämästä muutoin olisikaan!"

Juhlapäiviä ei puuttunut, ja niitä piti aina vietettämän. Jos
kaupungissa ja likitienoissa oli markkinat, niin sinne piti muka
mentämän katsoaksensa, kuinka siellä krouveissa elettiin, ja
kuullaksensa, mitä uutta maailmaan kuuluu. Sielläpä nousi useimmiten
riitoja, tappeluja ja oikeudenkäymisiä, jotka aina saattoivat sekä ajan
että rahan kulutusta, eikä mitään hyvää tahi hyödytystä. Ei suinkaan
sellainen elämä talon tavarata kartuttanut, vaan pikemmin sitä vähensi.
Ja kuitenkin kirosi ja valitti kukin tämän tähden pahoja aikoja,
esivallan toimituksia ja vielä omankin kylänsä väkeä.

                                          _Keckman_ (Kultala).



3. Arvoituksia.


 1. Hakkaa yöt, hakkaa päivät, ei koskaan lastua saa?

 2. Huutaa yöt, huutaa päivät, ei koskaan ääni sorru?

 3. Iso kukko tervaharja, pyhän pellon pyörtänöllä?

 4. Kahdesti syntyy, kerran kuolee?

 5. Kataja mäellä kasvaa, ylös tyvin, alas latvoin?

 6. Lihainen läävä, luiset lehmät?

 7. Matalampi sikaa, korkeampi hevoista?

 8. Nauraa, mutta ei haasta?

 9. Perhe syöpi, pöytä laulaa?

10. Yksi tynnyri, kahdenlaista olutta täynnä?

_Arvoitusten sanat_. 1. Seinäkello. 2. Koski. 3. Kirkko, tahi
Kellostapuli. 4. Lintu. 5. Hevosen häntä, t. Parta. 6. Suu ja hampaat.
7. Satula. 8. Seinänrako. 9. Porsaat imevät, emä röhkää. 10. Muna.



4. Vuodenajat Lapissa.


Kuin Lapinmaa on niin kaukana pohjan puolella, on sen korkeimmilla
tuntureilla alinomainen talvi. Kevät, suven alku, alkaa tavallisesti
vanhasta Urbanuksen päivästä eli 6:sta päivästä Kesäkuuta ja ylettyy
vanhaan Juhannukseen asti eli 6:een päivään Heinäkuuta, Tämä aika
vastaa Suomessa Toukokuuta. Sinä kuukautena sulavat jäät järvistä, lumi
alhaisista maista, ruohot rupeavat kasvamaan ja lehdet puissa
viheriöitsemään. Ehkä aurinko tähän aikaan paistaa yöt ja päivät
laskeumatta, on ilma kuitenkin öillä niin talvenmoinen, että vetää veden
melkein aina jäänhileesen aamupuolella yötä. Erilainen on kuitenkin tämä
aika eri vuosina. Vuosina 1810, 1820 ja 1850 alkoi suven tulo varhain
Toukokuussa; mutta kevät eli 6:sta päivästä Kesäkuuta 6:een päivään
Heinäkuuta oli kylmä ja yhtä luminen kuin talven aikakin. Vuonna 1856
oli kevät aivan kylmä ja talvikin kesti Urbanukseen asti vanhan luvun
jälkeen. Juhannuksen etuviikolla ajettiin vielä pulkalla, mutta oli
kuitenkin jo niin lämmin, että syvemmätkin järvet, jotka kauemmin jäässä
pysyvät, sulivat. Tenonjoki aukenee aina Toukokuun 10:n päivän ja
Kesäkuun 1:sen päivän välillä. Tänä vuonna alkoivat jäät Tenossa liikkua
31:nä päivänä Toukokuuta suurella tulvalla, ja sitä kesti 4 tahi 5
päivää, ennenkuin joki kerkesi jäistä puhdistua. Heinäkuu ja Elokuu
ainoastaan ovat suviaikaa. Tällä ajalla kasvavat ja tuleentuvat maan
kasvut. Kylminä suvina tapahtuu, että harvat kasvut kerkeävät kypsyä.
Jos suvi on lämmin, niin on se aivan ihana ja suloinen. Erinomattain on
suven aika niin kauan ihanaa kuin aurinko laskeumatta paistaa. Vanhasta
Perttulista alkaa syksy, joka tavallisesti ulottuu kuukauden ajan. Sillä
ajalla on luonto jo kadottanut kauneutensa; kaikki kasvut ovat
lakastuneet, ja odotetaan ainoastaan talven tuloa. Niinkuin syksyt ovat
sateisia Suomessa, niin ovat ne myös Lapissa; mutta ilmat ovat
tuntureilla jo niin kylmiä, että siellä aina pyryää lunta, kuin
alhaisissa maissa vettä sataa. Useana vuonna tulee talvi jo Mikkelistä;
mutta toisina sen tulo viipyy aina Marraskuuhun asti. Niinä vuosina,
kuin näin tapahtuu, tulevat järvien ja jokien jäät heikkoja ja niin
muodoin vaarallisia kulkea. Ikäväksi tulee myös silloin poroin hoito.
Päivät lyhenevät ja pimeydessä on paimenen työläs ja vaivaloinen
juoksennella porolauman perässä, joka tuulisina aikoina on erinomattain
virkku karkaamaan yhdestä paikasta toiseen. Se useasti sulava ja
jällensä jäätyvä lumi tulee monasti paksuksi jääkuoreksi jäkälämaalle,
niin että ruuankin puute pakoittaa poron kulkemaan. Ehkä Toukokuu,
poroin poikimisen aika, on vaivaloinen poroin hoitajille, niin on
pitkällinen talventulo vielä vaikeampi. Talven aika, jonka saa lukea
Mikkelistä Kesäkuun alkuun asti, on aivan epätasainen. Alinomainen
tuisku ja ankara pakkainen ovat talven omaisuuksia. Aivan harvoin on
suojainen ilma. Kuin tunturit menevät pohjaisesta etelää kohden, niin
harvoin alhaisissa maissa muita kuin pohja- ja etelätuulia tunnetaan,
ehkä tuntureilla myös muitakin tuulia kärsitään. Pohjatuuli on talven
aikana aina lämpöisempi kuin etelätuuli; suven aikana on se
perin-vastoin. Ilma on aivan puhdasta; sentähden ottaa pakkainen,
yhdessä sen alinomaa liikkuvan tuulenviiman kanssa, tuntuvaisemmasti
ihoon kuin muissa maamme osissa. Kovaa pakkaista ei erällä kestä enempää
kuin kolme päivää. Jos se kestää enemmän aikaa, on suoja odotettava.
Alku Tammikuuta ja koko Helmikuu ovat kylmimpiä aikoja vuodessa. Pyry ei
hankittele tullessansa, vaan syntyy yht'äkkiä ja taukoaa myös yht'äkkiä.
Ei missään talvisena aikana ole ilma niin muutteleva kuin Lapissa; sillä
yhtenä päivänä on monenmoinen ilma, jonka pohjaisesta tuleva lämmin ja
etelästä tuleva kylmä kaiketi vaikuttaa.

                                     (Oulun Wiikko-Sanomista v. 1856.)



5. Sananlaskuja.


Aika vanhin, avaruus suurin.

Alku työn kaunistaa, lopussa kiitos seisoo.

Ei huuto hädästä päästä, parku päivistä pahoista.

Hyvä kello kauas kuuluu, paha vielä kauemmaksi.

Illan virkku, aamun torkku: se tapa talon hävittää.

Kenen jalka kapsaa, sen suu napsaa.

Lisänä rikka rokassa, hämähäkki taikinassa.

Malttaa köyhä keittää, vaan ei malta jäähdyttää.

Nuorra vitsa väännettävä.

Orahasta touon tunnen, miehen nuoren nousennasta.



6. Ruohoista ja kukkasista.


Taitaako joku ajattelevainen ihminen ilman ihmettä, iloa ja nöyrää
Jumalan kiitosta katsoa ruohoin ja kukkaisten paljoutta, hyödytystä ja
kauneutta! Kaiken maan kansi kasvattaa niitä runsaasti ja niin
moninaisia, että he laatuansa eli erinäisten sukuinsakin puolesta ovat
monia tuhansia. Kaikkivaltias Herra on määrännyt heille erinäiset
asuntosijat, joissa he menestyvät, toiset lämpimihin maihin, toiset
kylmempihin, toiset vuorille, toiset laaksoihin, toiset soihin, toiset
veden pohjassa kasvamaan, tahi avaran syvän meren päällä suuressa
paljoudessa ajelemaan. Kaikki maa on täynnänsä Herran hyvyyttä. Ruohoin
paljoudesta luontokappaleet tietävät valita ne, jotka heille ovat
otollisimmat elatukseksi; mikä yhdelle on vahingollinen ja jonka hän
jättää, sen toinen laatu korjaa ja se on hänelle hyväksi. Ei ole mitään
turhaa ja kelvotointa; yksin sienet ja kuivat jäkälät ja puun naavat
ovat väkevä ruoka muutamille eläimille. Sammal pidetään halpana, mutta
sen juuressa kuitenkin kaikkinainen siemen kuivalla maalla pääsee
juurtumaan; muutoin sen itu kuivettuisi.

Ruohot ovat elatukseksi ei ainoastaan kaikkinaisille eläimille maan
päällä, vaan myös ihmisille. Ne antavat ruuan terveille, ja lääkityksen
sairaille.

Mitä on nisu, mitä ruis, ohra, kaura, herneet muuta kuin ruohot, joiden
siemenet ovat ihmisille paras ruoka? Mitä ovat moninaiset marjat ja
monta muuta ruohon laatua muuta kuin ruoka ja virvoitus? Jos me kysymme
lääkäreiltä, mistä he ottavat ne moninaiset voiteet, niin saamme tiedon,
että parahimmat ja soveliaimmat ovat otetut ruohoista ja yrteistä:
joska me ne oikein tuntisimme!

Muutamat ruohot ovat tarpeelliset vaatteiksi, niinkuin hamppu, pumpuli,
pellava, jotka, koska ne ovat kuluneet, kelpaavat paperiksi, jonka
hyödytys on sangen suuri, sillä sen kautta on myös Jumalan sana
helpommasti uloslevitetty kaikkeen maailmaan: suuret ovat Herran työt
ja sangen hyödylliset.

Niin antaa Jumala maan runsaasti kasvattaa ruohoja kesän pitkään, ja
yksi laatu joutuu pikemmin, toinen myöhemmin, että uutista olisi
elatukseksi ulottuvaisesti.

Kuta enämmin me tulemme tuntemaan ruohoin ja kukkaisten paljouden,
ihmeellisen rakennuksen, hyödytyksen, kauneuden ja kuinka Jumala heidän
siemenensä valmistaa, sitä enämmin ihme meidät voittaa, että
pienimmätkin ruohot todistavat Jumalan viisautta, voimaa ja hyvyyttä.
Salomonin kunnia ja koreus ei ollut näihin verrattava, sametti ja
hienoin silkki on karkea teko sitä vastaan kuin Jumala on kukkaset
kutonut ja kaunistanut. Niin myös heidän hajunsa on juuri suloinen, että
se virvoittaa heikot ja pyörtyväiset, tekee myös koko ilman
terveelliseksi ja suloiseksi. Mutta kenen tähden on Jumala heidät niin
ihmeellisesti kaunistanut niin moninaisella kaunistuksella? Eipä eläimet
kuitenkaan älyä heidän kauneuttansa, eipä he tiedä niistä muuta, kuin
että he niitä syövät ja tallaavat. Eikö ne ole siis ihmisten tähden
kaunistetut, eikö ne ole niin suloisiksi ja hyvänhajullisiksi luodut,
että me ihmiset siitäkin herätetyksi tulisimme tuntemaan meidän luojamme
hyvyyttä, joka meitä kaikella tavalla ilahuttaa? Koska me siis näitä
näemme, niin on se ikäänkuin kukkaset vetäisivät meidän ajatuksemme
puoleensa ja leppeästi sanoisivat meille: "katsokaat meidän päällemme,
älkäät meitä ylenkatsoko; teidän Luojanne on meidät näin kaunistanut
ilahuttamaan teidän silmiänne, antanut meille hyvän hajun teitä
virvoittamaan, tehnyt meidät terveellisiksi, teiltä kipua poisottamaan;
ja mikä ei meistä kelpaa teille ruuaksi, ne kelpaavat muille eläville,
ja muut ovat teille palvelukseksi". Älkäämme siis olko tunnottomat, vaan
iloitkaamme Jumalassa, joka meitä suuresti rakastaa ja ilahuttaa.
Ajatelkaamme myös, kuinka Jumala on kaiken tämän maan kannen valmistanut
yhdeksi suureksi pöydäksi, jolla hän joka päivä ravitsee lukemattomat
sekä ihmiset että eläimet, suuret ja pienet. Kiittäkäämme häntä nöyrästi
ja ottakaamme se opetus, jolla Herra Jesus meitä uskoon oikasee sanoen:
"Jos Jumala näin vaatettaa pellon ruohon, joka tänäpänä seisoo, ja
huomenna pätsiin heitetään, eikö hän paljon enämmin teidän sitä tee, te
vähäuskoiset." Matth. 6.

                  _Frosterus_ (Hyödyllinen huvitus luomisen töistä).



7. Kultalan kylä hyvässä kunnossaan.


Kultalan kylä oli nyt oikea kultakylä. Siellä se seisoi satoisimpain
kryytimaiden keskellä, ikäänkuin peitettynä hedelmäpuilta, piiritettynä
niityiltä ja kultaisilta jyvämailta, juuri kuin Paradiisissa. Tiet
peltoin välillä olivat siivotut ja sileät niinkuin polkutiet
kryytimaissa, ja molemmin puolin maanteitä oli istutettu hedelmäpuita
niin kauas kuin kylän alustaa oli.

Ja joka sinne tuli, ei luullut tulevansa johon-kuhun kylään, vaan
komeaan markkinapaikkaan tahi pieneen kaupunkiin. Sillä huoneet olivat,
jos ei juuri suuret, kuitenkin kaikki hyvin raketut ja hyvässä korjuussa
ylähältä alas asti; akkunat olivat kirkkaat ja selkeät; ovet ja pielet
aina pestyt ja maalatut, huoneet olivat melkein kaikki tiilikatoilla,
sillä yhteisen kylänasetuksen kautta olkikatot olivat kielletyt valkean
vaaran tähden. Koska uutta kattoa pantiin, niin se piti tiilillä
katettaman. Monella katon harjalla myöskin nähtiin ukontulen-johdattaja;
melkein joka akkunassa kukkia; taloin vieressä oli pieniä sievästi
siivottuja kryytimaita ja niissä hyvästi hoidettuja mettiäis-pesiä.

Ihmiset jokaista kadulla tervehtivät ystävällisesti, ja sanoivat
toisillensa sivuitse mennessä vilpittömiä leikkisanoja. Kyllä näkyikin
heidän päältänsä, että he elivät suosiossa keskenänsä ja olivat oloonsa
tyytyväiset. Eikä saattanutkaan olla muutoin. Myös arkipäivinäkin
töissänsä kaikki olivat, ei koreissa, vaan puhtaissa ja sievissä
vaatteissa; ei nähtykään likaisia ryysyjä. Nähtiin kyllä ruskeoita ja
ahvettuneita kasvoja, mutta ei likaisia eikä siivoamattomia pörröpäitä;
voimaa ja terveyttä loisti kaikkein silmistä. Muiden kyläin nuoret
miehet kernaimmin katsovat Kultalan tyttöjä; sillä ne olivat ei
ainoastaan varsin sievät ja näppärät, mutta myös talouden töihin
tottuneet, taitavat ja säästäväiset. Moni rikas muun kylän talonpoika
otti vaimoksensa tytön Kultalasta; jos ei sillä ollutkaan paljo rahaa,
oli kuitenkin paljo hyviä avuja. Ja jos nuori mies Kultalasta aikoi
naimisiin, sai hän valita maakunnan tyttäristä. Harvoin Kultalan mies
sai vasikannahan, jos olikin tyttärellä enemmin tavaraa; sillä se
tiettiin tulevan hyviin käsiin. Sekin varsin paljon kartutti kylän
hyvää oloa ja voimaa.

Ett'ei Kultalassa nähty kerjäläisiä ja joutilaita, on tiettävä. Mutta ei
edes nähty ulkonäöltäkään köyhiä ihmisiä. Sillä vaivaisten-huoneen
asukkaillakin oli kyllänsä syödä ja juoda ja siivo puku. Joka meni
pienimpäänkin, köyhimpään taloon, luuli tulevansa herrashuoneesen.
Laattiat olivat puhtaat, penkit, tuolit, pöydät ilman liatta ja viatta,
akkunat ja peilit aivan kirkkaat -- lyhyesti sanottu, ei ollut niinkuin
monen talonpojan likaisissa huoneissa muissa kylissä. Teki oikein mieli
asua siellä näiden kunnon ihmisten kanssa.

Kesällä, sunnuntaipäivinä, kuin oli kaunis ilma, oli Kultalassa iloinen
elämä. Siellä oli paljo ihmisiä kaupungista. Se suuri, uudesta rakettu
kestikievaritalo, jonka -- kukapas olisi uskonut? -- yksi niistä
kahdesta-neljättä köyhästä kullantekijäin-liittolaisesta oli perinnön
kautta ja ostamalla omaksensa saanut, oli täynnä kaupunkilaisia, jotka
nauttivat virvoituksia. Toiset tulivat tuttavain talonpoikain
huoneisiin: istuivat siellä kryytimaissa, nauttien maitoa, hedelmiä,
mettä tahi mitä oli muita kylän herkkuja; taikka istuivat viheriäisessä
ruohossa leikiten ja iloiten; tahi puhtailla penkeillä huoneiden edessä
varjossa, katsellen sivuitse edes ja taas kulkevia ihmisiä; elikkä he
tulivat pihlajan tykö, kussa kylän nuorukaiset välistä tanssasivat
toisten laulaessa tahi soittaessa. Ymmärrettävä on, että nämät kaupungin
herrasväet eivät olleet kiittämättä ja kostamatta tätä iloa ja
huvitusta, jota he Kultalassa nauttivat, ja kaikki vieraiden varaksi
tehdyt rakennukset ja kaunistukset huoneissa ja kryytimaissa kyllä
maksoivat vaivan ja kulutuksen. Myös talvellakin tuli usein vieraita
reellä ajaen. Ja missä olikaan parempaa tahi hupaisempaa paikkaa?

Muiden kyläin asukkaat tätä näkivät ja kuulivat, ja olivat kummissaan,
miksi heillä myöskin ei ollut niin. He jo luulivat täyteen toteen, että
Kultalalaiset tunsivat taikoja. Mutta siihen sijaan että olisivat
kuulustelleet, millaiset ne taijat olivat, jäivät he vaan istumaan
vanhaan likaansa, ja elivät niinkuin ennenkin. He osoittivat vaan
kateutta ja vainoa Kultalasta puhuessa, ja pilkaten sitä kutsuivat
kullantekijäin kyläksi. Mutta tämä _liikanimi_ ei ollut mikään _likanimi_.

Eivätkä siitä Kultalaiset paljon huolineet. Sillä mihin vaan tulivat,
heitä kohdeltiin kunnialla ja hyvyydellä. He elivät tätä hyvää
elämätänsä, ja olivat niin muodoin iloiset. Koko viikon työtä tehtyänsä
he pitivät sunnuntain oikeana lepopäivänä. Krouviin he nyt eivät
menneet. Olipa heillä kotonansa virvoittavia juomia. Mutta talvella
nuorukaiset usein tanssasivat. Muutamat miehet ja pojat olivat
kouluttajalta, Juhanalta, oppineet viulua soittamaan ja pilliä
puhaltamaan. Ja olivatkin jo melkoiset mestarit. Usein nuoret laulua
oppineet pojat ja tytöt lauloivat yhteisesti suuria, koreita veisuja,
joita tuskin sai kuulla kaupungissakaan. Vanhat miehet ja vaimot kävivät
perheineen illoilla toistensa tykönä, kussa heitä ravittiin
talonpoikaisella ruualla, ja aika vietettiin iloisilla ja
ystävällisillä puheilla. Juopuneista ihmisistä, tappeluista, riidoista,
käräjäinkäynnistä tai muusta ylöllisyydestä tahi irstaisuudesta ei
kuultu puhuttavankaan. Sillä sekä parempi olo että koulussa saatu
parempi oppi oli heidät totuttanut kunniallisempaan ja siistimpään
elämään, jota muutoin ei havaittu muissa kylissä. Jo ensi näöltä
kaupungissa tunnettiin ja eroitettiin Kultalalaiset muista talonpojista.
Heidän pukunsa oli yksinkertainen ja puhdas, ei liian pulska tahi
kallis, heidän puheensa hiljainen ja siivo, heidän käytöksensä oli ilman
ulkokultaisuutta, mutta tarkka, hyväsydäminen ja siisti.

Ei pidä kuitenkaan uskoa, että tämä siisti ja kiitettävä elämä tuli
ainoastaan opetuksesta ja ihmisten paremmasta tilasta; kylän yhteiset
asetukset myöskin paljon vaikuttivat. Sillä muutamat talonpojat,
tultuansa rikkaammiksi, tahtoivat taas ruveta elämään ylöllisesti ja
suunnattomasti. Muutamat tahtoivat tulla ylpeiksi, antoivat
tyttärillensä ylimäärin pulskia vaatteita, pukivat itsensä kalliisiin
verkoihin ikäänkuin kaupungi herrat, ja pyysivät kaikin muodoin elää
suuresti. Toiset rupesivat taas kortteihin elikkä viinaklasiin
krouvissa. Mutta tätä suuresti pahastuivat kaikki kunnon ihmiset, ja he
sanoivat: "joko nyt taas ruvetaan sillä tavalla elämään, ja pitääkö taas
ruveta kaikki menemään takaperin!" Ja oli yhteinen mielipaha ja
närkästys niitä vastaan, jotka luopuivat yksinkertaisesta, kiitettävästä
elämänlaadusta; ja vaadittiin, että kylän hallitusmiesten piti paremmin
ja tarkemmin valvoa hyviä tapoja kylässä.

Tämä hallitusmiehille tehty soimaus ei ollenkaan tehnyt pahaa mieltä
heille, mutta siihen sijaan heitä oikein ilahutti. Ja niin tuli toimeen
yhteinen ankara kylänasetus; siinä oli kielletty kaikki kopeus ja
ylöllisyys vaatteissa ja joka ijälle määrätty hänen pukunsa; kortin
pelille ja kaikelle pelille rahasta ja rahanarvosta, juopumiselle,
sadatuksille ja hävyttömille puheille, tappeluksille ja muulle
vallattomuudelle määrättiin kova rangaistus ja sakko. Tästäpä tuli,
ett'ei kukaan ylpeillyt eikä ylöllisiä noudatellut; että jos tulikin
joskus kellenkään halu tehdä mitään ylöllistä, hävitöntä tahi väärää,
häntä kuitenkin siitä peljätti ja esti häpeän ja rangaistuksen pelko.

Joka vuosi tämä asetus luettiin koko kansalle. Silloin piti vanhain ja
nuorten, miesten, vaimoin ja lasten olla kuulemassa. Jos nähtiin
tarpeelliseksi, niin tehtiin lisäyksiä. Ja koska se oli ylösluettu,
kysyi aina ensimmäinen hallitusmies: "Tahdotteko noudattaa ja seurata
tätä asetusta, joka on hyvän voimamme, sopumme ja kunniamme perustus?"
-- Ja kaikki, sekä vanhat että nuoret, vastasivat yksimielisesti
korkialla ja selkeällä äänellä: _Me tahdomme_.

                                           _Keckman_ (Kultala).



8. Arvoituksia.


1. Akka loukossa, sata hammasta suussa, puree, vaan ei niele?

2. Halli mäellä haukkuu, luut suusta tippuu?

3. Kahdella jalalla astuu, kahdeksalla kantaa?

4. Laattian levyinen, lehden kevyinen?

5. Metso puussa, suolet maassa?

6. Ori hirnui Helsingissä, täällä valjahat välähti?

7. Rautainen lintu, liinainen häntä?

_Arvoitusten sanat_. 1. Häkilä. 2. Loukku. 3. Reki, jolla on kaksi
jalasta, kahdeksan kaplasta. 4. Savu pirtissä. 5. Kengät orrella, paulat
riippuu, t. Kirkonkello ja lämsä. 6. Ukkonen. 7. Neula ja rihma.



9. Kuningas Eerikki IX:n valloitusretki Suomeen. Pyhä Henrikki.


Kuningas Eerikki IX eli Pyhä läksi, asetettuansa järjestykseen
kristillisyyden asiat Pohjais-Ruotsissa ja ei kauan sen jäljestä kuin
oli hallitukseen tullut, eli todenmukaisen laskun jälkeen v. 1157,
Suomea käännyttämään. Suomalaiset olivatkin vähäistä ennen Suomen
niemelle täydellisemmästi muuttaneet. Eerikillä oli sotajoukko myötänsä
ynnä pappeja, ja näiden seassa Upsalan pispa _Henrikki_, jonka arvellaan
häntä tähän retkeen kehoittaneenkin. Laivastolla tuli Eerikki meren yli,
ja luullaan hänen nousseen maalle Turun seuduilla. Muutoin ovat tiedot
tästä Suomelle niin tähdellisestä retkestä vaillinaiset. Kuningas
Eerikin vanha elämäkertomus sanoo: "hänen Suomeen samonneen, joka sillä
ajalla oli pakanainen ja teki Ruotsille suurta vahinkota: tarjonneen
kansalle kristillistä uskoa ja rauhan tekemistä kanssansa: ja kuin eivät
kumpaistakaan tahtoneet ottaa, hänen usein sotineen heitä vastaan ja
heidät miekan terällä voittaneen, kostaen miehuullisesti kristittyin
miesten verta, jota nämät kauan ja usein olivat vuodattaneet."
Suomalaiset, jotka olivat varustamattomat, tulivat tappeluissa
voitetuiksi. Kuningas Eerikki näyttää nyt valloittaneen erinomattain
lounaisen perukan Suomen nientä, eli erittäin niin kutsuttuin
Suomalaisten maan. Pohjaan ei taitanut tulla edemmäs nykyisen Porin
kaupungin seutuja. On moni luullut hänen tällä kerralla Ruotsalaiset
uudisasukkaat Uusmaahan muuttaneen, joka ei kuitenkaan näytä
todenmukaiselta. Ahvenanmaa, joka jo varhemmin kuului Ruotsin vallan
alle, oli kyllä vanhastaan Ruotsalaisilta asuttu, ja ehkä lienee heitä
jo asunut ennestään muutamilla Eteläis-Suomenkin luodoilla ja paikoilla;
mutta se varsinainen uudisasunto on nähtävästi tänne myöhemmin
istutettu. Kuningas Eerikin sydämen mainitaan olleen niin hellän, että
hän purahti itkuun, kuin oli Suomalaiset voittanut; ja kuin kysyttiin
syytä tähän hänen itkuunsa, sanotaan hänen vastanneen: "minä olen
iloinen ja ylistän suuresti Jumalata, että meille soi voiton; vaan sitä
murehdin, että niin monta heidän sieluansa tänäpänä tuli kadotetuksi,
jotka olisivat taitaneet saada ijankaikkisen elämän, jos kristillisen
uskon olisivat tahtoneet ottaa vastaan." Sama Kuningas Eerikin
elämäkertomus sanoo vielä lisäksi: "Eerikin kutsuneen etehensä jäljelle
jääneen lyömättömän Suomalaisten kansan, asettaneen Pyhän Henrikin
kristillisyyden ylläpitäjäksi maahan, säätäneen sinne pappeja sekä
vahvistaneen kaikki muut asiat, jotka kristilliseen uskoon kuuluvat", --
johonka kristillisen uskon vahvistamiseen, sen ajan laatua myöten, taisi
kuulua linnan rakentaminen, joka perustettiin Aurajoen suulle ja oli
_Turun linna_. Vasta saamme nähdä sen yläpuolella kaupunginkin syntyvän,
jota vielä nyt ei ollut. Muutoin rakennettiin nyt arvattavasti
kirkkojakin muutamille paikoille, ja monet syyt viittaavat sitä, että
_Nousiaisten_ kirkko nyt alussa tehtiin emäkirkoksi, josta pitäen
kristillisyyden valo, ikänänsä kuin kaunis aamurusko, tulee vähitellen
nousemaan Suomen kansalle.

Vielä samana kesänä purjehti Eerikki kuningas takaisin kotimaahansa,
jättäen jäljellensä Suomeen Henrikki pispan pappein kanssa ja osan
sotajoukosta, joka, päämiehinensä, arvattavasti jo oli asettunut Turun
linnaan. Tämä Henrikki oli Englannista syntyisin ja neljäs pispa
Upsalassa. Kuninkaan poikettua rupesi hän innolla voitettuja Suomalaisia
uuteen uskoon käännyttämään. On vanha sanoma, tosiko tahi _teeskelty_,
hänen pakanoita kastaneen Turun vierellä olevassa _Kupittaan_
lähtehessä, jota sentähden Pyhän Henrikin lähteheksi kauan kutsuttiin.
Näyttää kuin olisi Henrikki jo alusta alkaen ollut valmis henkensäkin
tässä kristillisyyden työssänsä, jos niin vaadittaisiin, menettämään. Ja
niinpä kävikin seuraavalla talvella. Tästä hänen martyyrikuolemasta on
kaksi erityistä kertomata legendoissa säilytetty. Yksi sanoo hänen
eräälle miehentappajalle kirkon rangaistuksen päättäneen ja tämän
sentähden tappaneen hänen. Toinen taas, joka todenmukaisemmalta näyttää,
kertoo asian seuraavalla tavalla. Henrikki matkoillansa tapasi Köyliön
pitäjässä vaimoihmisen, joka siihen määrään oli pakanallisessa
epäuskossansa kiinteä, ett'ei pitänyt mitään pispan opetuksista, eikä
antanut ruokaa näljästyneelle jumalanmiehelle. Henrikki käski nyt
tulkkinsa väkisin ottaa, mitä tarvittiin, ja jätti lähdettyänsä kaikista
kolminkertaisen makson vaimolle. Heti pispan mentyä tuli tämän vaimon
mies _Lalli_ kotiinsa. Siitä vaimo kertomaan tästä vallattomuudesta,
lisäten pispan vielä muutakin siveyttömyyttä tehneen. Siitä Lalli heti
pispan jälkeen, saavutti hänen Köyliöjärvellä ja kysyi, minkätähden oli
tämänlaista tehnyt. Pispa nosti lakkia ja tervehti; mutta samalla
sivalsi häntä Lalli kirveellä päähän, niin että paikalle kuoli. Lalli
otti nyt pispan hiipan, pani päähänsä, leikkasi häneltä peukalon, jossa
oli kallis kultasormus, ja meni kotiinsa. Legenda sanoo vielä seuraavan,
jota emme uskottavaksi tähän panekaan. Henrikki oli muka aavistanut
kuolematansa ja edeltä lähettänyt seurassaan olevan pojan lähimmäisestä
talosta noutamahan härkäparin, jota ei vielä oltu koskaan sahrain edessä
käytetty. Näiden härkäin piti vetämän hänen ruumista, saada mennä miten
ja minne tahtoivat, ja missä härjät seisahtivat, piti risti
rakennettaman, joka oli Repoilan pellolla Nousiaisissa, mutta missä
uupuivat ja paneusivat maata, siinä piti kirkko rakennettaman, ja se oli
Nousiaisten kirkko, johonka myös pispa haudattiin. Nousiaisista saamme
nähdä Henrikin luut vasta muutettavan Turkuun, josta ne myöhemmin
Wenäjälle viedään. -- Mutta kuin pispan surmaaja Lalli oli päässyt
kotiinsa, niin tapahtui kummia, josta ei tainnut murhatyötänsä kiittää.
Hiippaa kuin rupesi päästänsä ottamaan, niin ei se lähtenyt muuten kuin
että päänahkakin ja tukka kiskottiin irti: samaten ei sormus lähtenyt
kädestä muuten kuin sormen kanssa. Vanhanaikuisessa suomalaisessa
runossa, jossa tätä pispan kuolemata kerrotaan, on luettava, erään
paimenen kotiinsa tulleelta Lallilta kysyneen:

    "Kusta Lalli lakin saanut,
    Mies paha hyvän hytyrän,
    Pispan hiipan hirtehinen?"

Mutta kuin Lalli lakkia päästänsä tavoitti, niin "hiukset himahtelivat",
ja kuin sormuksen sormesta veti, niin "lihat ne liukahtelivat". Tämän
Lallin kotipaikan luulevat muutamat olleen Köyliöllä, toiset taas
_Saaristen_ tilalla Mynämäen pitäjässä. Henrikki tehtiin kuolemansa
jälkeen Pyhäksi; häneltä rukoiltiin paavinajan pimeydessä apua,
erinomattain Suomessa, mutta Ruotsissakin; hänen pulskasti rakennetulle
haudallensa Nousiaisissa tehtiin joukkovaelluksia; hänen kuviansa
kunnioitettiin maaseurakunnissa; hänen muistoksensa pidettiin vuosittain
juhlia, ja ylipään kehuttiin ja kunnioitettiin häntä Suomenmaan
haltiaksi ja holhojaksi. Hän luetaan muutoin Suomen ensimmäiseksi
pispaksi, vaikka hänellä tiettävästi ei ollutkaan muu mielessä, kuin
panna Suomikin Upsalan hiippakuntansa alle. Suomen apostoliksi häntä
pikemmin voisi vertaella, niinkuin hän olikin kristinopin ensimmäinen
martyyri seurakunnassamme. Turun tuomiokapitulin sinetissä on vielä
nähtävä hänen leikattu peukalo sormuksinensa kuvattuna, ja tuomiokirkkoa
nimitettiin perustetuksi "autuaallisen Neitsy Maarian ja Pyhän Henrikki
pispan ja martyyrin kunniaksi". _Ylistaron_ kylässä, Kokemäen pitäjätä,
näytetään vielä eräs vanha huone, jossa Pyhän Henrikin olisi muka
pitänyt saarnanneen vähäistä ennen martyyrikuolematansa.

                                                    _Kajaani_.



10. Peurasta (Porosta).


Tämä Lapin ja Suomen pohjais-puolella oleva haarasarvinen eläin, jonka
lihaa mieluisesti syödään, jonka nahasta Lappalaiset tekevät itsellensä
vaatteita ja turkkeja, ja jota he pitävät hevosenansa, kutsutaan, kuin
se on kesu, _poroksi_ eli _aljuporoksi_, mutta villinä _peuraksi_ eli
_petraksi_; tätä eroitusta ei oteta kuitenkaan aina vaariin, mutta
molempia nimiä sanotaan vuorottaisin. Naarasporon nimi on _vaadin_
taikka _vaaja_. Uros- (eli koiras-) poron nimi on _hirvas_ sekä myös
_härkä_. Muutoin niillä on eri nimet ikänsä jälkeen: _vasa_ eli
_vasikka_ on yhdenvuotinen poro, _vuonilo_ kahdenvuotinen vaadin,
_urakka_ kahdenvuotinen uros, _vuossa_ kolmenvuotinen uros;
kolmenvuotinen vaadin kutsutaan paljaastaan _vaatimeksi; kuntus-härkä_
ja _kuntus-vaadin_ ovat neljän vuotiset porot ja kelpaavat jo silloin
ahkion eteen; _kosotus, maakkana, nimiloppu_ eli _aika härkä_ on
viidenvuotinen ja sitä vanhempi uros. Vaatimen nimi, joka ei vielä ole
poikinut, on _stainakka_, ja mahovaatimen _ruuno_.

Peura (eli poro) kuuluu imettäväin eläväin luokkakuntaan ja on
2-sorkkaisten pääsukua. Sen pituus on kahden kyynärän paikoilla ja
korkeus liki puolentoista; kuitenkin ovat villit eli peurat suuremmat
kesuja, ja metsissä asuvat suuremmat kuin tuntureissa elävät. Pää on
joksikin pitkä; kuono on paksu- ja lyhytkarvainen; silmät suuret ja
ikäänkuin ulos pullistuneet; korvat pitkät ja munanmuotoiset; kaviot eli
sorkat suuret ja leveät. Koko ruumis on peitetty tihiöillä karvoilla,
jotka kaulalla ja häppäillä ovat pitemmät ja valkoiset. Häntä on yli- ja
alapuolelta valkoinen; niin myös reidet takapuolelta ja jalat yli
sorkan. Kuonon ylipuoli ja silmäin ympäristöt ovat mustat; selkä ja maha
mustanruskeat. Muutoin muuttavat he karvansa vuoden jälkeen, niin että
ovat kesällä mustemmat ja talvella valkoisemmat eli harmaammat.
Muutamissa paikoissa, niinkuin Jokmok-nimisessä pitäjässä Lapinmaalla,
kuuluu olevan varsin valkoisia peuroja, jotka semmoisina pysyvät sekä
kesällä että talvella.

Sarvet ovat monihaaraiset, mutta vaatimen sarvet ovat vähän
pienemmät. Ne kaksi haaraa, jotka menevät silmäin ylitse, kutsutaan
_silmän-kaihtimiksi_, mutta hakataan enimmiten pois, sentähden että ne
ovat esteenä poron syödessä eli jäkälöitä jyrsiessä. He pudottavat
vuosittain sarvensa, vaikka ei samalla aikaa; uroot syksyllä ja vaatimet
keväillä, koska ovat poikineet. Vaatimella on neljä udarta. Peuran
kulkeissa eli juostessa kuuluu ääni juuri niinkuin päreitä taitetaan,
jonka sanotaan tulevan siitä, että sivulla olevat pienet sorkat lyövät
itse sorkkaa eli kaviota vastaan.

Näitä eläimiä ei löydy enää kuin Europan, Aasian ja Amerikan
pohjaisimmilla puolilla; mutta ennen maailmassa on niitä löytynyt
Saksankin maalla. Niin kirjoittaa se kuuluisa Roomin sotasankari Julius
Caesar, joka eli vähän ennen Kristuksen syntymää, että Saksalaiset
tekivät itsellensä vaatteita peuran nahoista. Niin myös on 14:ssä
vuosisadassa löytynyt peuroja Ranskanmaan ja Hispanian välillä olevain
Pyreneanvuorten tienoissa. Ei ole sentähden ihmeteltävä, jos niitä olisi
Ruotsin eteläisissäkin maissa ollut, jota on siitä arvattu, että siellä
on muutamissa paikoissa löydetty peuran sarvia.

Peurat eli villit porot ovat mielellänsä enimmiten suurissa joukoissa.
Usein niitä tavataan sata ja enemmänkin yhdessä. Kesuja eli aljuporoja
on Lappalaisilla suurissa laumoissa. Ne ovat heidän rikkautensa, joka
määrätään lauman suuruuden jälkeen. Niitä Lappalaisia tavataan, joilla
on tuhat poroa; mutta tavallinen omaisuus on kaksi ja kolme sataa. Porot
pidetään ulkona joka vuodenaikana, eivätkä tule milloinkaan sisälle
huoneisiin. Kesäisenä aikana niinkuin myös keväillä ja syksyllä muutamat
palkivat (eli hakevat elatuksensa) lumivuorten välissä tuntureissa ja
talvella metsämaissa; niitä kutsutaan _tunturiporoiksi_ ja ne
ovat pienimmät kaikista poroista. Niitä taas, jotka aina palkivat
metsämaissa, kutsutaan _metsäporoiksi_, ja ne ovat pienemmät peuroja,
mutta suuremmat tunturiporoja. Näiden eläinten ruoka on kesällä ruohoja,
lehtiä, marjoja, sieniä ja senkaltaista, mutta talvella peuranjäkälöitä,
joita ne vainunsa kautta tuntevat olevan lumen alla. Koska _naavikko_
(eli jäkälämaa) on niin syöty, ett'ei siellä enää ole _luppoja_ (eli
jäkälöitä), niin Lappalainen hakee poroillensa toisen _palkimen_.[1]
Eikä hän talvis-aikana tarvitse muuta kuin vaan seurata porojansa: johonka
ne pysähtyvät ja rupeavat kaivamaan lumeen, siihen hän saapi tehdä
_kotansa_ (majansa), sillä siinä on poroille jäkälöitä. Lappalaisilla on
koiria, jotka pitävät karjan koossa. Jos porot rupeavat erkaumaan paljon
toisistansa, niin koirat juoksevat haukkuen ympäri ja ajavat ne taas
yhteen.

Juhannuksen aikana ruvetaan vaatimia lypsämään, ja sitä kestää aina
Lokakuuhun asti. Heinäkuussa, joka paras maidon aika on, lypsää
kohtuullinen vaadin neljänneksen kannua vuorokaudessa. Poron maito on
voimallisempi kuin lehmän. Siihen sekoitetaan paljo vettä, jota ilman se
on kovin väkevä syödä. Siitä maidosta, jota ei tuoreena nautita, tehdään
juustoa ja myös voitakin, mutta varsin harvoin. -- Joulun aikana ovat
porot lihavimmat teurastettaa.

Lappalainen saa elatuksensa poron lihasta ja maidosta; sen nahasta tekee
hän vuoteensa ja vaatteensa; suonista lankaa, jolla hän ompelee
vaatteensa; luista saapi hän lusikoita. Kesällä porot kantavat kuormia,
mutta talvella ne pannaan vetämään _ahkiota_ eli _pulkkaa_ (joka on
Lappalaisen veneenmuotoinen reki). Ajaminen ahkiossa on varsin hupainen,
ja poro juoksee nopiasti; mutta siihen pitää olla tottunut. Välistä
tapahtuu, että poro juostessansa suuttuu, kääntyy ympäri ja rupeaa
etujaloillansa pieksämään sitä, joka istuu ahkiossa; hänellä ei ole
silloin muuta neuvoa kuin kaataa ahkio kumoon ja nakkauta sen alle. Poro
pieksää vähän aikaa ahkion pohjaa, siksi että leppyy, ja rupeaa sitten
taas juoksemaan.

Peurain kokousaika on lopulla Syyskuuta eli Mikkelin aikana. Villit eli
peurat kokoutuvat silloin suuriin joukkoihin. Uroot tappelevat niinkuin
koirat ja puskevat toisiansa; välisti tapahtuu, että kaksi peuraa
sarvillansa niin takertuu toinen toiseensa, ett'eivät enää pääse
erillensä, mutta heidän täytyy siihen paikkaan kuolla nälkään. Vaatimet
poikivat Toukokuussa paljaalle maalle tahi lumelle, yhden, varsin
harvoin kaksi vasikkaa. Vasikka, joka on pieni ja hoikkasäärinen, voipi
jo muutamaan päivän perästä seurata emäänsä, joka hellästi hoitaa sitä
ja, jos se on kadonnut, hakee sitä surkeasti röhkyen. Peuroja
pyytäessänsä eli ampuessansa kuuluvat Lappalaiset Norjan puolella
ottavan koiran kanssansa, joka hakee ylös peuran jäljen ja seuraa niitä.
Havaittuaan olevansa liki sitä paikkaa, jossa peura makaa, sitoo
Lappalainen kiinni koiran kuonon, ett'ei se hauku. Jos hän ei ole
kuolijaksi ampunut, mutta vaan haavoittanut peuraa, että se vielä
saattaa juosta pakoon, päästää hän koiran irti sitä ajamaan. Enimmiten
kuuluu peura siiloin kääntyvän ympäri puskeaksensa koiraa, ja sillä
aikaa ennättää Lappalainen uudestaan laahata pyssynsä. -- Koska
semmoinen hanki on, että se kantaa suksimiehen, vaan ei peuraa, ajaa
Lappalainen sitä hiihtäen, ja tappaa sen taikka pyssyllä tahi keihäällä.
Peuroja pyydetään myös ansoilla, ja ne tulevat pian kesuiksi.

Porojen sanotaan elävän 16 ja vielä 21:kin vuoden vanhoiksi. Peurat
taitavat elää vielä vanhemmiksi.

Lopuksi on mieleni tähän panna, mitä 1776 vuoden ruotsinkielisissä Turun
aviiseissa on kirjoitettu _Poronkorjuusta Paltamon pitäjässä_.

"_Kiannon_ kylässä, joka Paltamon kylistä on likinnä Kuusamota, on
talonpojilla poroja. Ensi sulalla päästetään porot metsään poikimaan.
Porot erkauvat toisistaan ja elättävät itsensä koko kesän ruohoilla,
kortteilla, petäjän ja kuusen haoilla ja olletikin haavan lehdillä.
Peuran-jäkälöistä eivät ne sillä aikaa huoli. Syksyllä kokouvat ne taas
suuriin joukkoihin; enimmiten semmoisissa paikoissa, joissa ovat
talvella harjauneet saamaan jäkälöitä. Kuitenkaan ei se aina tapahdu,
mutta talonpojat saavat välistä pari viikkoa ja kauemminkin aikaa hakea
peurojansa.

"Syksyllä, ensi lumella, pyydetään porot taas, sillä lailla että otetaan
kiinni yksi poro, joka on kaikista kesuin, ja sen kaulaan ripustetaan
kello. Tämä kellokas talutetaan aidattuun paikkaan, jota kutsutaan
_poronpelloksi_, ja johonka kaikki muut porot seuraavat. Siellä saadaan
ne ilman suuretta työttä kiinni.

"Talvella elätetään porot tutuilla paikoilla, joissa kasvaa jäkälöitä.
Vanhin ja kesuin poro sidotaan, kello kaulassa, vissiin paikkaan
metsässä, jossa on jäkälöitä, ja kaikki muut porot pysyvät likellä sen
ympärillä; kuin kellokas sieltä talutetaan, seuraavat muut jäljestä.

"Taitavat ja toimelliset maanmiehet kokoavat myös jo syksyllä, paljaalta
maalta, jäkälöitä pieniin läjiin ja rukoihin, jotka talvella viedään
kotiin, poroille elannoksi, koska sattuu olemaan paljo ajoja, ett'ei
niitä saata päästää metsään. Muutamat Iiläiset ja Kemiläiset kuuluvat myös
kokoavan näitä jäkälöitä ruuaksi karjallensa, joka niistä voipi varsin
hyvin. Ennenkuin niitä annetaan karjalle syödä, pannaan ne ensin suuriin
ammeisiin, joihin kaadetaan kuumaa vettä päälle, ja annetaan sitten
hauteena eläimille, jotka niitä kuuluvat mieluisasti syövän.

"Kolmen vuoden vanhoina ruvetaan poroja harjoittamaan ahkion eteen.
Talvella pidetään niitä olletikin vetämään lumessa. Niillä ajaa
talonpoika heinänsä kotiin ja viljansa huuhtamailta; niillä tekee hän
käräjä- ja muut matkansa. Joka talossa, jolla on poroja, taidetaan
syksyllä teurastaa 8, 10 ja vielä 14:kin kappaletta; hyvästä
härkäporosta taidetaan saada 8 leiviskää lihaa ja 2 leiviskää talia."

                     _Keckman_ (Turun Wiikko-Sanomissa v. 1823).



11. Sananlaskuja.


Anna koiralle lihaa, saat luuta takaisin!

Apu lapsesta: kalan perkkaa, kaksi syöpi!

Ei vara venettä kaada, tuki suovaa tuhoa.

Hullun eväs ensin syödään.

Kala se on kiiskikin, lapsi se on tytärkin.

Lyhyet valheen jäljet.

Nosta koira kaivosta: puistaa vettä päällesi!

Parempi kunniata kourallinen, kuin häpeätä helmallinen.

Siihen puuhun lintu lentää, kussa urpia näkee.

Tulee mies meren takainen, vaan ei turpehen alainen.



12. Metsän jumalat ja haltiat muinaisilla Suomalaisilla.


Kaikista jumalallisista olennoista metsän haltiat olivat esivanhempiemme
mielestä armahimmat. Luonnollinen olikin siihen syy. Kansa, joka
pääasiallisesti metsästyksestä sai elatuksensa, tietysti enimmin
tarvitsi siinä piirissä hallitsevain haltiain apua. Ukko, yläilmoissa
jyrisijä, saattoi tosin näyttää mahtavammalle, hirmuttavaisemmalle.
Mutta metsän lempeät antiluojat, jotka jokapäiväisen ravinnon soivat,
pysyivät kuitenkin mieluisempana.

Salojen ylinnä hallitsijana oli _Tapio_, kummun ukko, metsän eli
korven kultainen kuningas, salon herra, maan isäntä. Hän oli jo vanha
halliparta mies; havuhattu oli hänellä päässä; naavaturkki yllä. Korkean
hattunsa tähden sai hän itsekin joskus nimen _Hippa. Kuippana_ oli taas
toinen nimi, joka osoitti, että hän oli pitkä varreltaan niinkuin hongat
hänen kankaillansa. Tarkka oli hän kaikissa toimissansa; tarkkuus olikin
välttämätön omaisuus sille, jolla aina oli tekemistä metsän kesyttömäin
karjain kanssa. Hänen rinnallansa rehotti puolisonsa _Mielikki_ (välistä
myös _Mimerkki_ ja _Simanter_) metsän mieluisa emäntä, viidan eukko,
suon emäntä. Hän oli puhdas, kaunismuotoinen vaimo, siniviitassa,
punasukissa. Mielenlaatunsa oli hyvin lempeä ja antelias, josta syystä
häntä mainittiinkin armaaksi antimuoriksi, mieluisaksi, ehtoisaksi
emännäksi. Samaten oli hänkin ylen tarkka ja taitava.

Monimutkaisissa toimissansa tarvitsivat nämät metsän haltiat paljon
apulaisia, josta syystä Tapiolan väki oli sangen lukuisa. Siellä oli
_Nyyrikki_, Tapion poika, mies puhdas eli kaunis, siniviitassa, punainen
kypärä päässä. Siellä oli Tapion tyttäret. Yksi oli _Hillervo_ eli
_Tellervo_, metsän tyttö tylleröinen, keltatukkainen, korea, jolla oli
utupaita, hienot helmat. Toinen oli _Tuulikki_, mielineiti; kolmas pieni
_Tuometar_. Paitsi sitä oli metsän emännän palveluksessa sadoittain
piikoja, tuhansittain käskynkuulijoita. Heitä sanottiin tavallisesti
kaikkia _Metsän tytöiksi_ tai _Sinipiioiksi_; jälkimäisen nimen olivat
saaneet pukunsa tähden. Jokaisella puulajilla oli yksi näitä piikoja
haltiana. Siellä oli _Hongatar_, hyvä emäntä, _Katajatar_, kaunis neiti,
_Pihlajatar_, piika pieni, _Lemmes_, leppien hoitaja. Mutta tuomi, tuttu
muista puista, armain kaikista kasveista, oli saanut haltiakseen yhden
Tapion omista tyttäristä. Samaten näkyy eri elävälajeiilakin olleen eri
haltiansa. _Käreitär_ esim. oli kettujen emona. _Hongatar_ oli ollut
karhun imettäjänä ja itse metsän emäntä tuudittajana. Oravaa, jonka
hienot nahkaset rahoina kulki, hoiti Tapion oma poika Nyyrikki, ja
Tapion tytär Hillervo piti huolta kalliista sankosta. Paitsi yllä
nimettyjä sinipiikoja oli vielä yksi nimetöin. Mutta vaikka nimetöinnä,
oli tämä kuitenkin suurimmassa kunniassa, sillä hän oli hyvin vireä
toimissaan. Useammin kuin ketään muuta hänen hänen sisaruksistaan
rukoeltiin siis avuksi tätä _metsän piikaa pikkaraista_, simasuuta,
simapillin puhujaa.

Asuntonsa oli Tapiolaisilla suurten soiden takana, Pohjan perillä,
jylhimmän, korven keskellä. Siellä kuumoitti _Tapio_- eli _Tuomivaaran_
eli _Lumimäen_ etelärinteellä, keskeltä varvikkoa, _Metsolan_ eli
_Tapiolan_ talo, muilla nimillä myös _Havulinnaksi, Lumilinnaksi,
Sarvilinnaksi_ sanottu. Linnaa seisoi koko kolme vierekkäin: yksi
puinen, toinen luinen, kolmas kivinen linna. Näissä asuskeli Tapio
väkinensä, aarteinensa. Hänen avarassa aitassaan, jonka kulta-avaimet
aina riippuivat renkaassa itse emännän vyöllä, seisoi kultaisen kunnaan
keskellä, mättään päällä, metinen amme, hapata hihitellen. Toisten
taruin mukaan oli taas siinä kannellinen arkku eli lipas, täynnä simaa
eli mettä, Tapiolan makeata olutta. Siitäpä olikin Mielikki liikanimensä
Simanter saanut, kuin hänellä oli siman lähde hallussaan. Tapiolan
suurinna rikkautena oli kuitenkin hänen karjansa, metsän moninaiset
elävät ja linnut.

Kaikkinapa aikoina ja kaikille pyytäjille ei metsän viljaa suotukaan.
Välistä nukkui metsän emäntä kaiken päivää, eikä viitsinytkään nousta
aittaansa avaamaan. Taikka jos istuikin valvehella, niin istui hän
kaiken väkensä kanssa arkipaidoissa, ryvenneissä ryysyissä, kaskivirsut
jaloissa. Muotonsakin oli musta, pesemätöin, koko katsanto kamala. Sillä
ne näyttivät tulijalle, ett'ei hän ollut heille suotu vieras.

Toista aivan oli, kuin metsään astui tarkka joutsen jännittäjä, rivakka
suksimies, joka osasi hiihtää salon impien iloksi, metsän emännän
mieliksi. Vielä enemmän tervetullut oli hän jos paitsi sitä myös taisi
laulaa mahtavat loihtulaulut ja hyvillä antimilla taivuttaa puoleensa
metsän haltiain mielet. Metsän piika pikkarainen silloin kohta alkoi
soittaa simapilliään, kunne sai metsän emännän herätetyksi unesta. Tämä
nousi kiireesti ja puki päälleen parahat pyhäpukunsa, oikein antipaidat,
onnihameet. Käsiinsä hän pani kultakääreet, sormiinsa kultasormukset,
päähänsä kultapätineet, korviinsa kultarenkaat, kaulaansa heleät helmet.
Samaten muu Tapion väki kaikki kullassa kuhisi, hopeassa hohti. Jopa
metsäkin pyhävaatteisiin puettiin: haavat haljakkoihin, lepät
lempihameisiin, hongat hopeavöihin, koivut kultakukkasiin; kuiviin
kantoihinkin ripustettiin kultakalkkaroita. Koko metsään levisi samassa
makein siman haju. Tapion väki näytti itsensä tällä lailla ensin, istuen
komeimmassa linnassaan, joka oli kivestä, kultaisilla ovilla varustettu
ja kuusi kultaista ikkunaa joka kulmanteella. Sitten he riensivät
aukaisemaan aittansa ja laskivat viljan ulos metsämiehen saaliiksi.

Eikä pysähtynyt Metsolan mieluisain haltiain apu siihenkään, että he
päästivät karjansa ulos ampujan pyydettäväksi. He myös auttoivat häntä
sitä saavuttaessa. Nyyrikki veisti pilkut puihin, rakensi rastit
vaarojen kukkuloille, niin että metsämies osasi juuri sille paikalle,
missä saalista runsaimmalta löytyi. Tuulikki, Tapion tytär, ajoi viljan
ulos piiloista aukeille ahoille. Kuin vilja oli laiska juoksussansa, hän
joudutti sitä koivuisella vitsallaan. Fanipa hän myös kämmenensä
molemmin puolin aidaksi, ett'ei elävät uralta poikkeisi. Jospa he
kuitenkin läksivät syrjään, Tuulikki kaappasi ne korvista tai sarvista
kiinni ja talutti takaisin. Haot kaikki sysäsi hän pois tieltä, katkaisi
vastaan sattuvat puut ja kaatoi aidat, ett'ei mikään olisi kululle
esteenä. Niin-ikään hän laittoi sillat ja portaat vesien, soitten yli,
vieläpä veteli kosken kuohuistakin läpi. Tällä tavoin toi hän viljan
aivan pyytäjän saapuville. Toisin kerroin taas, kuin metsän elävät kovin
arkoja olivat, Tellervo, Tapion toinen tytär, ynnä Mielikki, metsän
emäntä, itsekin tulivat kytkemään ne kiinni, ett'ei pääsisi metsämiehen
likeltä pakenemaan.

Kesäajoin nähtiin saloilla paitsi Tapiolan karjoja myös ihmisten kesyt
karjat. Navetoissa olivat ne, niinkuin jo tiedämme, yksistään Ukon
suojan alla. Ulkonakin hän ilman impien ja lähdeneitojen avulla piti
huolta heistä. Mutta enimmiten oli tämä hoito kuitenkin metsän
varsinaisten haltiain, Tapion väen, toimena. Mielikki, laveakämmen
karjan eukko, laittoi pisimmät piikansa, parahat palkkalaisensa,
Hongattaren ja Katajattaren, ynnä myös tyttärensä Tellervon sekä
Tuomettaren karjalle paimeniksi. Tellervo suki lehmät sileiksi, ja
saattoi ne illalla takaisin taloon, maitolampi lautasilla. Nyyrikki
latoi petäjät latvoinensa, pisti pitkät kuuset portaiksi veteliin
paikkoihin, ett'ei karja niihin uppoutuisi. Jospa ei karja itsestään
kotihin mennyt, Pihlajatar ja Katajatar katkoivat koivuvitsat ja ajoivat
sen odottelevan emännän luokse. Itse Tapio ukko, sillä aikaa kuin lehmät
saloa samoelivat, pani koirillensa (karhuille ja susille) sieraimiin
sienet, ett'ei heille tuntuisi karjan haisu. Samaten sitoi hän heiltä
silmät umpeen, kääri korvat, ett'eivät mitään näkisi eikä kuulisi, mistä
paha himo voi nousta. Jospa he kuitenkin olivat karjasta tiedon saaneet,
hän vei ne kokonaan pois, kätki koloihin, kytki kiinni hopeisilla
hihnoilla ja sitoi kuonot vaskisilla tai rautaisilla turpasuitsilla.

Näin kertovat vanhat runot Tapion väestä. Toiset tarut ja pakanuuden
ajasta vielä säilyneet taikatemput mainitsevat sitä vastaan karjan ja
myös peltojen haltiaksi _Kekrin_ eli _Köyrin_. Oliko tämä Kekri sama
kuin Tapio, vai lieneekö se, niinkuin luultavammalle näyttää, itse
taivaan Ukon liikanimiä, sitä ei nykyänsä vielä voi varmaan päättää.

                                                      _Krohn_.



13. Hämähäkki.


Lahden kartanossa kävi kerran kesällä vanha kersantti, joka oli
kaukaista sukua herralle taikka rouvalle, en muista oikein, kummalle.
Hän viipyi siinä silloin useampia viikkoja heinäajasta syyspuoleen, ja
tuli koko kartanon väelle hyvin merkilliseksi sen kautta, että hän aina
useampia päiviä ennen sanoi seuraavan ilmanlaadun. Minä olin siinä
luulossa, hänen viisautensa tulevan siitä herran kammarin seinällä
riippuvasta klasisesta ilmapuntarista, jonka luonnon ja ilmoitukset hän
muka tajuaisi paremmin kuin herra itse; mutta niin se ei kuitenkaan
ollut. Kuin minä muutamana pyhäiltana rohkenin kysyä häntä siitä,
vastasi hän: "minulla ei ole parempaa ilmapuntaria, eikä tarkempaa
säiden ennustajaa kuin yksi hämähäkki tuolla pihan puolella nurkalla;
jos tahdot tulla kanssani, niin minä siitä paikalla sanon, minkälainen
ilma meille näinä ensi päivinä on tuleva."

Me menimme, ja hän osoitti minulle tavallisen hämähäkin, keskinkertaista
suuruutta. "Näetkö tuota", sanoi kersantti, "kuinka se nyt asuu pesänsä
suulla, juurikuin sisälle menemässä? Kuin se sillä tavoin on, niin on
siitä vissi merkki, että päivän, kahden, päästä tulee sade, niinkuin
meillä nytkin on huomenna sade, koska hämähäkki on juuri pesänsä suulla;
jos hän olisi vähän ulompana, niin sade tulisi vasta ylihuomenna, ja
hänen vieläkin ulompana ollessaan, mutta kuitenkin pesään päin, ikäskuin
yrittämäisillään sinne lähteä, emme taitaisi vielä ylihuomennakaan, vaan
vasta keskiviikkona, sadetta odottaa. Jos nyt tahdot silmällä pitää
hämähäkkiä, niin näet, kuinka hän huomenna juuri ennen sateen tuloa
vetäypi sisään pesäänsä. Jos hän ei kuitenkaan menisi kokonansa sisään,
vaan peräpuoli jäisi ulkopuolelle, niin sateista ilmaa ei tulisi
kestämään päälle kahden taikka kolmen päivän, mutta jos hän menee aivan
näkymättömiin, niin kehnot, sateiset ilmat eivät mene niin pian ohitse,
ja jos hän sisään mentyänsä vielä päälle päätteeksi kokoaa eli kutoo
pesänsä suun kiinni, niin tiettävästi seuraa myrskyiset ja syksyisellä
ajalla kylmät ilmat, mutta talvella lunta ja pakkaista.

"Kuin sitte sateisenakin aikana käyt hämähäkkiä toisinaan katsomassa,
niin näet, että hän hyvän ilman edellä tulee etumaisilla jaloillansa
pesänsä suulle, ja mitä paremmaksi ilma tulee, sitä ulommaksi siirtää
hän jalkojansa, kunnes itsekin, ilman oikein hyväksi tullessa, puolella
ruumiillansa seisoo ulkopuolella. Kuin hämähäkki on ulkona verkkojansa
kutomassa taikka korjaamassa, niin voipi vaikka kuinka suuren veikan
panna, että ilma monta päivää sen jälkeen on kaunis ja selkeä.

"Ulkoilmassa ovat hämähäkit talvisella ajalla, kuin muutkin itikat,
tainnuksissa, mutta huoneen lämpimässä elävät he samoin kuin kesälläkin,
paitsi että he kutistuvat ja kurttuvat, kuin heillä silloin ei ole
ruokaa. Useampia kuukausia elävät he syömättäkin, niinkuin senkin olen
nähnyt ja tiedän perin vissiksi sanoa, sillä kerran panin syksyllä
Lokakuussa suuren hämähäkin klasiin, ja pidin sitä siellä, rievulla
klasin suun sidottuani, aina toiseen keväimeen asti ilman ruuatta. Se
kyllä hoikkeni ja kouristui kokoon talvella, eikä kutonut sillä ajalla,
mutta keväällä eli se kuin ennenkin.

"Jos nyt tästä opit tähdelle panemaan hämähäkin eloa ja toimituksia, niin
sen parempaa ilmaklasia et kaipaa, sillä hämähäkki on paljon tarkempi
sään ja ilman tietäjä kuin kaikki ilmaklasit ovatkaan, ja olisi jo
ainoastansa senkin vuoksi hyödyllinen luomus, vaikka sen elämällä
luonnon järjestyksessä kyllä, lienee joku muukin mahtavampi tarkoitus,
jota emme vielä ole käsittämään tulleet, sillä hämähäkkikin on Jumalan
luoma, ja kaikki kappaleet, mitkä Jumala tehnyt on, ovat sangen hyvät.

"Nyt tulee minun vielä lisätä, ett'ei ilmanlaadun ennustaminen hämähäkin
toimituksista ole minun ilmi saamani ja keksimäni, vaan että se oli eräs
suuri sotaherra, nimeltänsä _Qvatremère Disjonval_, joka sen tuli
ensiksi hoksaamaan. Hän oli vuonna 1787 Hollantiin vankeuteen joutunut,
ja 7 vuotta ikävissään Utrechtin linnassa viettäen kokenut aikaansa
huvittaa hämähäkkien elon ja toimitusten tarkkaamalla; ja siitä, mitä
hän oli tullut heistä oppimaan, taisi hän vuonna 1795 muutamia viikkoja
edeltäpäin sanoa veden tavattoman laskeumisen Reini-joessa. Vuonna 1793
Helmikuun 4:nä päivänä, koska kaikki Hollannin maalla jo luulivat talven
loppuneen, varsinkin kuin päivät olivat erinomattain kauniit ja
lämpimät, ennusti Disjonval suurta ilmanmuutosta, sillä hän havaitsi 3
hämähäkinverkkoa päälletysten, joista ei ollut päivällä ennen alkuakaan
ollut, ja 5 päivää myöhemmin rupesikin vettä kanavissa riittelemään,
kunnes saman kuun 13:nä päivänä kaikki maavedet olivat umpijäässä ja
talvi kovimmallaan.

"Vielä suuremman merkillisyyden saivat hänen hämähäkeistä ottamat
ennustuksensa sodan aikana talvella vuotten 1794 ja 1795 välillä,
jolloin hän niiden kautta saattoi maanmiehensä Ranskalaiset koko
Hollannin maan valloittamaan, jolla keinoin myös itse pääsi
vankeudestansa vapaaksi. Syksyllä edellämainittuna vuotena tiesi hän
ennustaa, niin kylmän talven tulevan, että kaikkein jokein ja kanavain
jäitä pitäisi taidettaman hevosilla kulkea, joka Hollannissa ylen
harvoin tapahtuu. Eikä se nytkään Joulukuun alulla siltä näyttänyt, kuin
olisi hänen ennustuksensa toteutunut, jonka tähden Ranskalaiset jo
rupesivat rauhantekoa Hollantilaisten kanssa tuumaamaan. Ennenkuin
siitä tuli mitään valmista, sai Disjonval salaa laitetuksi sanan
Ranskalaisille, että hämähäkit kerkeämättä ja erinomattain uutterasti
kutoivat verkkojansa monin kerroin, jonka tähden ei suinkaan tarvitsisi
odottaa päälle kahden viikon, ennenkuin kova pakkanen olisi käsissä.
Ranskalaiset uskoivatkin hänen ennustuksensa, luopuivat rauhanteosta, ja
jo ennen Joulukuun loppua tuli niin kova pakkanen, että he 29:nä päivänä
taisivat Waalijoen yli hevosilla ajaa. Mutta kuin pari viikkoa
jälkeenpäin vesi jokiloissa alkoi kohota ja tulla samaskaiseksi,
luultiin ilman jälleen lauhtuvan ja Ranskalaisia hätyyttävän, jos eivät
sitä ennen rientäisi maasta pois. Sentähden lähetti Disjonval jälleen
uuden sanan heille, pakkasen ennen kolmea vuorokautta vielä kovemmaksi
tulevan, ja siinäkin hämähäkit eivät pettäneet häntä. Kolmannella
päivällä tuli kylmä tuuli ja päivällä jälkeen semmoinen pakkanen, että
Ranskalaiset kulkivat jäätä myöten yli Reini-joen Utrechtiin ja
vapauttivat Disjonvalin samassa kuin valloittivat linnankin. Viisi
päivää myöhemmin tuli ilma taas niin lauhaksi eli leudoksi, että
ranskalaisia kenraaleja rupesi peloittamaan, mitenkä saisivat sata
tuhatta sotamiestänsä säilytetyksi Hollannin maassa, sillä heille ei
ollut vielä ennättänyt täyttä ampuvärkkiä tulla. Mutta silloinkin tiesi
Disjonval heitä hämähäkeistänsä lohduttaa ja rohkaista uuden pakkasen
sanomalla, joka ei kauan viipynytkään tulemasta, ja jota seurasi koko
Hollannin maan valloittaminen ja sen joutuminen Ranskalaisten käsiin.
Tästä kertomuksestani huokeasti ymmärtänet senkin, kuinka pienillä
seikoilla usein on suuri vaikutus: jos Disjonval ei olisi vangiksi
joutunut, niin arvattavasti hän ei olisi oppinut hämähäkeistä tulevan
ilman laatua tietämään, ja ilman sitä tiedotta, jonka hän lähetti
Ranskalaisille, olisi sota jo ensi alussansa rauhanteolla päättynyt, ja
Hollanti jäänyt valloittamatta.

"Jos muuten mielesi tekee ruveta hämähäkkejä ilmanennustajina pitämään,
niin on parasta, että itse pitemmän ajan otat vaarin heidän olostansa ja
toimituksistansa kuin myöskin tulevasta ilmanlaadusta; ainoastansa sillä
tavoin totut sukkelasti seuraavan ilman heistä tietämään; niin kaiketi
itse olen tottunut."

                      _Lönnrot_ (Oulun Wiikko-Sanomissa v. 1853).


14. Arvoituksia.


1. Hepo juoksi, ohjat seisoi, kaikki valjahat vapisi?

2. Isä ilman syntymättä, pojat kyydillä ajavat?

3. Kaksi kultaista käkeä, yli orren tappelevat?

4. Lehtoon ei mahdu suureenkaan, peltoon mahtuu pieneenkin?

5. Mies metsään menee, sata seivästä seljässä?

6. Niemi, niemi, saari, saari, saaressa sata pesää, muna kussakin
pesässä?

7. Paita alla, iho päällä, paidan päästä päivä paistaa?

_Arvoitusten sanat_. 1. Virta rantoinensa. 2. Heinäsuova eli Pieles ja
korret. 3. Silmät päässä. 4. Hara, Karhi, t. Äjes. 5. Sika. 6. Kaalimaa,
t. Naurismaa, t. Potaattimaa. 7. Kynttilä ja valkea päässä.



15. Piispa Maunu Tavast.


Kolmentoista virstan päässä Turusta on peninkulmaa pitkä ja puolta leveä
saari, nimeltä _Kuusisto_. Sen itäkulmalla on kumpuinen niemi, joka
muinoin oli luotona, ja kummulla näkyy kaksi seinänrauniota pystyssä
ynnä suuri joukko lohkareita hajallansa maassa. Nämät seinät ja
lohkareet ovat ainoat jäännökset Suomen katoolisten piispain mainiosta
_Kuusiston linnasta_, jossa he muinoin istuivat mahtavana ja loistavana,
ja jonka muurit heillä monta kertaa olivat turvana, veristen Wenäläisten
tai julmain Juuttein hävitellessä maata. -- Kuusistossa oli Turun
piispoilla ollut kartano aina noin vuodesta 1300 asti vaan itse
kivilinna tornineen siihen rakennettiin vasta myöhemmin.

Silloin oli Turun hiipan kantajana _Maunu Olavinpoika Tavast_, kaikista
Suomen katoolisista piispoista kuuluisin, josta eräs muinainen
historioitsija mainitsee, hänen olleen jalon (magnus) ei ainoasti
nimeltään, vaan myös teoiltaan. -- Maunu oli syntynyt v. 1357 Alasjoen
(nyt Tavastilan) kartanossa Mynämäen pitäjää. Hän oli siis Suomalainen
syntyisin, niinkuin kaikki muutkin Turun piispat aina 14:n vuosisadan
lopusta 16:n keskipaikoille asti. Samaten oli hän, niinkuin nimestä sopi
päättää, sukuperäisin oman maamme kasvattama. Tavastit olivat Suomen
vanhimpia aatelissukuja ja siihen aikaan kaikkein mahtavimpia,
rikkaimpia.

Suurisukuisella nuorukaisella oli silloin kaksi tietä tarjona: taikka
rupesi hän ritariksi eli sotaherraksi, taikka antoi päänsä keritä ja
vihkiä itsensä papiksi. Kumpikin tie taisi saattaa mainioksi ja
mahtavaksi. Josko ei katsottukaan oikein sopivaksi korkeavirkaiselle
pappis-miehelle pyytää sankarin nimen sotatantereella, niin oli hän
kuitenkin kuninkaan neuvokunnassa ritarin vertainen ja taisi
hengellisellä voimallansa saada ylpeimmänkin herran niskat nöyrtymään.
Maunu Tavast valitsi jälkimäisen tien. Kotimaassa koulut käytyään, läksi
hän ulkomaille oppiansa lisäämään ja sai maisterin arvon silloin
maailman mainiossa Pragin yliopistossa Bööminmaalla. Sitten oli hän
jonkun aikaa kanslerina silloisella Tanskan, Norjan ja Ruotsin
yhteisellä kuninkaalla, Eerikki Pommerilaisella, jonka suureen suosioon
hän sitten tuli ja aina edelleenkin pysyi. Sieltä kutsuttiin hän
arkkidiakoniksi Turkuun, jossa virassa jo oli v. 1410, jos ei ennen,
vaikk'ei siitä ole tietoa. V. 1412 kuoli Turussa piispa _Bero Balk_, ja
hänen jälkeensä valitsi nyt Turun tuomiokapituli arkkidiakoninsa Maunu
Tavastin. Tämä läksi tavan mukaan Roomaan paavilta vaalin vahvistusta
saamaan, viipyi palatessaan koko talven Pariisissa ja kävi sitten
Tanskanmaalla suosijansa Eerikki kuninkaan luona, joka hänen suurella
kunnioituksella vastaanotti ja runsailla armonosoitteilla lahjoitti.

Piispantoimissaan oli Maunu hyvän ja uskollisen kirkon paimenen
esikuvana. Hänen aikanansa olivat ylimalkaan piispain ja muiden
kirkkoylimysten tavat pahasti turmeltuneena. Suurilla tuloillansa he
elivät ylellisesti, juoden ja mässäten, olivat ahneita, röykkeitä,
vallanhimoisia, ja väärinkäyttivät hengellistä valtaansa maallisten
etuinsa edistämiseksi. Mutta Maunu piispa piti ihan toisellaista elämää.
Hänen tapansa olivat yksinkertaiset ja puhtaat, ylellisyyttä hän ei
suvainnut, vaan käytti saataviansa aina kirkon ja puutteenalaisten
hyväksi. Kaikissa hänen kartanoissaan elätettiin suuri joukko köyhiä ja
vaivaisia, sokeita ja rampoja. Myöskin laitettiin hänen aikanaan
hospitali niitä onnettomia varten, jotka spitalitautia sairastivat. --
Valtaansa ja voimaansa hän ei käyttänyt yksityiseksi hyödykseen, vaan
pyysi sillä aina auttaa Ruotsin valtakuntaa ja varsinkin omaa kansaansa,
jolle hän, niinkuin vasta saamme nähdä, monasti hankki helpoitusta
raskaista kuormista sekä suojaa sortoa ja polkemista vastaan. --
Papistonsa tavoista ja toimista piti hän myöskin tarkan vaarin ja kävi
itse syrjäisimmissäkin paikkakunnissa piispankäräjiä pitämässä. Sitä
tehden täytyi hänen monta vaivaa ja vaaraa nähdä; sillä tiet, missä
niitä olikaan, olivat enimmiten vaan ratsain kuljettavia polkuja.
Sentähden kuljettiin, missä vaan oli mahdollista, järviä ja jokia
pitkin, koskipaikoissa ja kannaksissa kantaen venettä maata myöten,
taikka säästettiin matkat talveksi, jolloin lumihanki oli sileänä tienä.
Suur-Savosta (nykyisestä Mikkelistä) Sysmään matkustaessaan täytyi
piispan kerta viettää yönsä salolla, taivaan kannen alla, sillä koko
sillä välillä ei vielä ollut yhtään ainoata taloa. Mutta sitten
rakennutti piispa siihen paikkaan, Wahvajärven rannalle nykyisessä
Hirvensalmen pitäjässä, uudistalon, jossa olisi suojaa vastaisille
matkaajoille.

Kuinka Maunu piispa kirkkoja rakenteli ja koristeli ynnä
jumalanpalveluksen loistoa enensi, siitä tulee puhuttavaksi toisessa
luvussa. Mutta nyt on ensiksi vielä kerrottava muutamista muista
ansioista, jotka olivat sangen suuret hänen aikalaistensa ja
uskolaistensa silmissä. Katoolin uskon mukaan piti määrätyt päivät joka
viikko ja välin koko viikkokaudet yhtä mittaa _paastota_, s.o. olla
lihaa ja muuta rasvaista ruokaa (arkiruokaa) syömättä, ja tyytyä kalaan
sekä kaaliksiin. Aika-ajoinpa ei saatu mitään muuta nauttia kuin ainoasti
leipää veden kanssa. Paitsi tätä kidutettiin lihaansa jouhista
kudotuilla paidoilla, kovilla vuoteilla ja välistä pieksemiselläkin,
joksi käytettiin monisiimaista, väkäraudoilla varustettua ruoskaa.
Tuskin lienee epäilemistäkään, että Maunu piispa näitä uskonharjoituksia
tarkoin täytti, vaikk'ei siitä meille erikseen ole jäänyt mainetta. Sitä
vastaan häntä nimenomaan siitä kiitetään, kuin oli niin ahkera ja harras
uskonsa vaatimissa alinomaisissa rukouksissa. Katoolinuskoisen oli,
näet, joka päivä luettava säätty määrä rukouksia. Sitä varten oli heillä
helminauha suuremmilla ja pienemmillä helmillä, toiset merkiten
Isämeitiä, toiset Ave-marioita (rukouksia neitsyt Maarialle) y.m., joita
rukoillessa aina laskettiin yksi joka rukouksesta menemään sormien
lomitse, ja niin tiedettiin, milloin säätty määrä tuli täyteen. --
Paitsi yksityisiä rukouksiansa Maunu piispa joka paikassa, mihin tuli,
itse veisasi messun kerran aamusella, toisen illalla ja kolmannen kerran
vielä välillä. Kaikkein näiden jumalisten töiden lisäksi hän
64-vuotisena kävi Palestinan maalla, sillä pyhäin miesten ja vielä
enemmän Wapahtajan haudalle vaeltaminen pidettiin erinomaan otollisena
työnä.

Tässä lueteltuin ansioiden ynnä myös suuren sukunsa ja mahtavuutensa
vuoksi oli hän papistossa rakastettu ja suuressa arvossa pidetty,
niin että hän v. 1421 yksimielisesti valittiin Upsalan arkkipiispaksi.
Mutta ihmeellisesti kyllä hänen suosijansa Eerikki kuningas ei tähän
vaaliin suostunut. Sitä vastaan olisi Maunu kuoltuansa epäilemättä
kerran tullut pannuksi pyhäin miesten joukkoon, jos ei uskonpuhdistus
sitä ennen olisi koko katoolin uskon menoineen karkoittanut Suomen
maasta.

                                                      _Krohn_.



16. Pääsiäinen Wenäjällä.


"Kristos voskres! Kristus on ylösnousnut!" kajahti ääni sunnuntaiaamuna
28 p. huhtikuuta (v. 1856) huoneessani, ennenkuin olin vuoteelta
ennättänyt nousta, ja edessäni seisoi iloisella katsannolla
portinvartia täydessä alaupsierin puvussa, hän on nim. entinen sotamies.
"Totisesti on Kristus ylösnousnut!" tulee tähän vastata, ja sitä ynnä
suun- ja juomarahan antamista en minäkään laiminlyönyt, jonka kanssa
ukko meni toisille talon asukkaille samaa onnellista sanomaa
julistamaan.

Kristos voskres! Meillä on siis pääsiäisen iloinen päivä! Mikä suuri
juhla! Totuuden ankaran ja vilpittömän saarnaajan ovat pimeyden ja
itsevaltaisuuden puoltapitäjät kietoneet, tuominneet ja kuolettaneet.
Synkeä suru sydämessä seisoo koko ihmiskunta tämän sankarinsa haudalla,
epäillen, haikeroiden, todellako ja iäksi päiväksikö pimeys vallan
voitti, koska sen ruhtinat nyt niin riemastelevat. Lyhyt on kuitenkin
tämä heidän riemunsa, sillä juuri kuolemallansa on valon sankari heidät
voittanut ja kahlinnut, epäilemättömänä herää hän kuolluista, valo
levenee kaikelle maailmalle ja kaikki ihmiskunta riemuitsee.

Tämmöinen on pääsiäis-juhlan aine ja sisällys. Eikä Wenäläinenkään puutu
riemua sitä viettäessään. Hän on paastonnut kokonaista kuusi viikkoa ja
etenkin ankarasti viimeisen eli piinaviikon, jolla virkakunnat ja koulut
eivät istu ja jonka kuluessa rahvas ripilläkäymisellä tahi muun
ulkokäytöksen täyttämisellä kokee valmistaa omantuntonsa pääsiäisen
nautinnolle. Silminnähtävällä levottomuudella odottaa jokainen tämän
hirmuisen ajan loppua, ja kaksi viimeistä päivää varsinkin ovat pitkät
kuin nälkävuodet. No, viimein kuitenkin alkaa pääsiäislauantain ilta
pimetä. Jokainen peseksen puhtaaksi, pukeutuu juhlavaatteihin ja astuu
kirkkoon. Ja hyvän aikaa täällä rukoiltua ja tuohus kädessä seisottua
sen kammion ympärillä, joka keskellä kirkon laattiaa kuvaa Kristuksen
hautaa, kaikuu juhlallinen kiitosvirsi, kellot rupeavat soimaan, ja
kaikki todistaa, että se surkea puoliyö on ohitse. Kaikki ehättävät nyt
kotiin, jossa munaröyköt, sianliikkiöt ja viina odottaa. Tuskin yksikään
muistaa nyt enää tämän juhlan kallista alkuperää, jokainen ajattelee
vaan vatsansa ja sen tyydyttämisen päälle, samoin kuin paastonkin aikana
useampi lienee surenut oman vatsansa tyhjyyttä enemmän kuin Kristuksen
viatointa piinaa ja kuolemaa. Sen sijaan heitäksenkin pääsiäisen tultua
jokainen kaikkea nauttimaan, mitä vaan ikänänsä voipi, ja valon ja
vapauden juhla muuttuu kaikenkaltaisen lihallisuuden ja hekkuman
vapaviikoksi. Tätä iloa kestää nim. koko seuraavan viikon, jolloin ei
köyhinkään tee työtä, vaan käypi kestiä, ja kokee varojansa myöten
viinakullalla virvoittaa sieluansa. Joka päivä aina seuraavaan
sunnuntaihen asti kaikuvat kellot koko puolenpäivän-edellyksen, ja kuin
muutamien virstain laveudella seisoo noin 60 kirkkoa, niinkuin esim.
Kasasissa, niin arvaa jokainen, mikä helinä ja humina venäläisessä
kaupungissa pääsiäis-viikolla on.

                                                  _Ahlqvist_.



17. Maan, meren kulkija laiva.

(Satu.)


Oli muinoin kolme veljestä; kaksi kauppiasta, kolmas Tuhkimo
Muuritsa. -- No, sen maan kuninkaalla ei ollut muuta perillistä kuin
yksi ainoa tytär. Tämä kuin joutui täysiaikaiseksi, että oli aika
naimiseen mennä, koki kuningas estellä sitä, kuin oli vaikea erota
ainoasta lapsestansa, ja kuuluutti ympäri valtakuntansa, ei antavansa
tytärtään muille kuin sille, joka maalla ja merellä kulkijan laivan
saisi.

No, laaditaan sitä laivaa ympäri koko valtakunnan; vaan eihän saada
syntymään. Siitä jo rupeaa Tuhkimo Muuritsankin veljet laivan
laadintahan. Vanhin veli palkkasi päiväläisiä paljon ja kulki niiden
kera metsään, sieltä laivan aineita saadaksensa. Mennessään sinne
yhtyi hän tiellä vanhaan akkaan, joka pitkällään makasi liassa; akka
elossa oli vielä, vaan ei ollut hänellä voimaisuutta päästä siitä ylös.
Alkaapa silloin se akka pyytää poikaa avuksensa, sanovi: "auta, hyvä
mies, minut tästä!" -- No, olisihan se autettava ollut; vaan mies ei
malttanut viipyä matkallansa, mutta kulki ohitse akasta, sanoen; "en
minä, akka-rukka, jouda sinua nyt auttamahan; minulla päiväläisiä on
paljo, niitä katsoa pitää." Mennen siitä edellensä ei kauaksi ennättänyt
vielä, kuin tulee ukko häntä vastaan, kysyvi: "minnepä menet, mies?" --
"Laivaa menen laatimahan," vastasi toinen, "maan, meren kulkijata
laivaa." -- "Vai niin," sanoi ukko, "vai semmoinen sinulla on tehtävä:
no otapa minut päiväläiseksi." -- Poika ei kuitenkaan ottanut häntä,
sanoi: "en mie sinusta kuhjuksesta huoli, on minulla päiväläisiä
parempiakin;" ja kulki kiireesti edelleen. Kotvasen käytyänsä tuli sitte
päiväläisilleen eräälle kankahalle metsään, jossa kasvoi kauniita puita
hyvästi; niin ruvetaan siinä nyt laivan tekoon. Laaditaan, laaditaan
laivaa, min kerjetään; vaan ei tahdo työnsä heiltä syntyä; ka, hyvähän
tätä on tämmöistä laivaa saada, mikä sillä tavoin joka paikan kulkisi!
Tuosta kuin ei lisää lähtenyt heidän työstänsä, eikä muuta neuvoa nähty,
jätettiin koko laivan laadinta sillensä, ja lähdettiin kotihin. Siellä
toiset veljet kysyvät kohta: "jokos syntyi laivan teko, kuin sie kotiin
tulit?" -- "Ka, syntyihän se laiva, mikäs sen oli syntyessä; vaan eihän
se maalla kulje," virkkoi työstään tulija; "mikä liekin nyt kuninkaalta
mielen hupsentanut, kuin hän perättömiä vaatii!"

Mitäs siitä; ei malta toinenkaan veli kotonaan olla, vaikka kuuli, miten
oli veljelle käynyt; vaan laitaksen laivan laadintaan hänkin, ja palkkaa
apulaisia paljon, saadakseen työnsä toimeen. Sille kävi nyt samoin kuin
toisellenkin; laiva saatiin valmiiksi, vaan ei saatu maalla kulkemahan.
-- Tuhkimo Muuritsa sillä aikaa asuu kotonansa, uunin rinnalla venyy
rauhassa, ajatellen mielessänsä: "annahan toiset ensinnä koettelevat!"
eikä ole asiasta ollaksensa; vaan kuin tulee keskimäinen veli kesken
työnsä kotiin, tuumii jo vuoronsa Tuhkimo: "annapa mie lähden
koettamahan, eikö syntyisi se semmoinen laiva minulta!" Lähteekin tuosta
nyt matkalle, päiväläistä ei mitään ota eikä evästäkään muuta kuin lihan
luuta konttiinsa vähän ja leipää muutaman veron. Itsekseen vaan menee;
astuu, astuu, tietä pitkin kulkee, niin tulee sen vanhan akan luokse
hänkin, niinkuin toisetkin veljensä. Akka liassa makaa pitkällään yhä ja
rukoelee apua, sanoen: "auta minut, hyvä mies, tästä!" -- "Ka, auttaa
pitää," sanoi Tuhkimo, ja auttoi akan seisomahan jaloillensa. Tämä
päästyään seisahalle antaa siitä hyvästä nyt Tuhkimolle vaskipillin
semmoisen, sanovi: "otahan tämä, vielä sen matkoillasi tarvitset!" --
"Kiitokset antamastanne!" vastasi Tuhkimo, pisti pillin poveensa ja
läksi astumaan edellensä. Siellä tulee nyt matkan päässä vanha ukko
vastaan hänelle niinkuin veljillenkin, ja sanovi: "minnepä menet sie?"
-- "Menen laivaa laatimaan," sanoi Tuhkimo, "maalla, merellä kulkijata
laivaa, millä kuninkaan tyttären saisi." -- "No, ota minut
päiväläiseksi!" virkkaa siihen ukko. -- "Tule vaan, vanha mies," vastasi
Tuhkimo, otti ukon matkaansa; ja läksivät kahden miehen astumahan.

Kotvasen kuljettuansa tulivat sitte kankaalle semmoiselle, kussa kävi
työhön rupeaminen; niin tekee Tuhkimo Muuritsa valkean, saadakseen pataa
tulelle, jotta ruualle päästäisiin, kuin oli nälkä käydessä tullut.
Mutta ukko eroaa hänestä, sanovi "keitähän sie rokka valmiiksi tässä,
mie lähden metsästä kokkapuita katsomahan," ja menikin metsähän
samassa. No, Tuhkimo on keittämisen toimessa nyt kankaalla siinä,
katsoo, korjaelee valkeata, kunne on jo rokka valmiiksi saamaisillaan,
niin rupeaa pataa nostamaan tulelta, kuin tulee äkkiä purjelaiva
semmoinen, kangasta myöten solottaa siihen, se vanha ukko isäntänä
perässä. -- "Joko se on laiva valmiina?" kysyi Tuhkimo ukolta. -- "Ka,
johan," vastasi ukko; "tässä sen näet." -- "No, sepähän työ sinulta
välehen joutui," sanoi Tuhkimo iloissaan siitä; "tule nyt, toverini,
rokkaa syömään, kuin olet semmoisen työn laatinut, lieneehän sinulla
nälkä." -- Ukko seisahuttaa siitä laivansa ja menee Tuhkimon luokse
ruualle. Syödään siinä yhdessä ja tupakoidaan, lepäellään kotvasen niin
vasta menee Tuhkimo Muuritsa laivaa katsomahan, sanoo ukolle: "emmekö
lähde nyt kuninkaan tytärtä saamaan?" Ukko ei lähtenyt, sanoi vaan
Tuhkimolle: "mene vaan yksinäsi, mitä siellä minä vielä teen, eihän
vanhoista kosihin."

No, Tuhkimo Muuritsa kuin ei ukkoa matkaansa saanut, läksi yksinään
laivalla purjehtimahan. -- Laski, laski maata, merta suorahan vaan, niin
tulee vastahan mies, kysyvi: "minnepä matka?" -- "Kuninkaan tytärtä
saamaan," vastasi Tuhkimo. -- "Otapa minut keralla!" pyrki toinen. --
"Kukas sie olet?" kysyi Tuhkimo. -- "Mie olen Lihansyöjä, Luunpurija,"
virkkoi mies, "ota toveriksesi, ehkä matkallasi tarvitset." -- "Tule
vaan, kuin mielesi laatinee!" sanoi Tuhkimo, otti miehen laivaansa; ja
saatiin laivassa purjehtimaan edelleen. -- Kuljetaan vähän matkaa
yhdessä, niin tuleepa vastahan mies ja kysyy samoin kuin toinenkin:
"minnepä miehillä matka?" -- "Kuninkaan tytärtä saamaan," sanoi Tuhkimo;
"kukapas sie olet?" -- "Mie olen Oluen- ja Viinanjuoja," vastasi tämä,
"ota, mies matkaasi." -- "Tule, kuin tulet," sanoi Tuhkimo, "onhan
laivassani tilaa," otti senkin miehen siitä, ja pantiin laiva liikkehelle
taaskin. Tehdään taivalta kolmen hengen siinä, niin tehdäänkin, niin
tulee jo mies niin ikään vastahan heitä, kysyvi: "minnepä miehillä
matka?" -- "Kuninkaan tytärtä saamaan," vastasi Tuhkimo entiseen
tapaansa; "kenpäs sie, mun matkojani kyselijä?" -- "Mie olen
Kylmänlöyhyttäjä," virkkoi mies, "ota kerallasi, ehkä tarvitset." --
"Ka, kuin mielesi laatii, niin tule," sanoi Tuhkimo Muuritsa, otti
Kylmänlöyhyttäjänkin matkaansa, ja saatiin kulkemaan edelleen. -- Eipäs
kovin kauaksi kerjetty, kuin tuli matkaaja vastahan taaskin ja kyseli,
minne olivat menossa. Se mies oli nyt Pitkänjuoksija, ja pyrki
keralla hänkin. -- Mitäs; Tuhkimo Muuritsa kuin oli hyvänsopuisa,
herkkäluontoinen mies, ei tehnyt sillenkään estettä enemmin kuin
toisillenkaan; vaan otti Pitkänjuoksijankin laivaansa, ja lähdettiin
viiden miehen purjehtimahan edelleen aina.

No, nyt ei tule miestä enää mitään; vaan kuljetaan rauhassa edelleen,
kunneka kuninkaan linnahan päästään. Siellä Tuhkimo Muuritsa laivansa
seisahuttaa pihalle, ja käypi itse kuninkaan puheille niissä
työvaatteissaan vaan, joissa hän oli, sanovi: "täällä se nyt, armollinen
kuningas, olisi maan, meren kulkija laiva teidän pihassanne valmiina;
joko lähtenee nyt tyttärenne minulle?" -- "Eihän kiirettä ole
semmoista," vastasi kuningas ja meni katsomahan laivaa pihalle, olisiko
tuo asiaan päin vähäisenkään. No, ihmeeksensä löytää hän sen kaikella
tapaa hyväksi, ett'ei kyllin voi kiittää rakennusta; vaan säälittää
kuitenkin tytärtään antaa niin huonolle miehelle kuin hänestä Tuhkimo
ompi, jonka tautta alkaa esteitä tehdä kaikenlaisia. Hänellä on kolme
sataa syöttöjänistä linnassansa; niin sanoo tuosta Tuhkimolle: "vasta
annan tyttäreni, kuin noita jäniksiäni päivän paimentanet." -- Mitenkäs;
täytyihän Tuhkimon tyytyä tähän, kuin ei muutoin palkkaansa saanut; vaan
eihän se ollut hänelle mielehen kuitenkaan semmoinen kauppa.

Huomeis-aamuna lasketaan jänikset irrallensa kaikki, ja käsketään
Tuhkimo Muuritsan ne paimentaa ja iltaisella kotihin tuoda; muutoin ei
naimis-kaupasta tulisi mitään. No, Tuhkimo laitaksen heitä paimenehen;
vaan tuskin pääseekään jänikset tanhuasta, kuin hajosivat jo sinne,
tänne metsään kaikki, mikä minne, kuka kunne; menepä, niistä pidä selvä!
Kuin ei nähnyt enää päätäkään, läksi Tuhkimo hiljallehen jäljestä ja
käydä huppuroi metsää joutessansa. Siten kuluu päivä iltaan saati, niin
ottaa Tuhkimo sen akan antaman vaskipillin povestansa ja puhaltelee
suotta aikojaan siihen, kuin ei muutakaa tekemistä ollut. Vaan tästäkös
nyt kummat synnytteleksen! Vaivoin saikaan kerran vaan pilliinsä
puhaltaneeksi, niin jänikset samalla tulivat hänen ympärilleen kaikki.
"Ompas kalua tässä kalussa!" arvelee siitä nyt Tuhkimo, soittaa
piipahuttaa välistä aina pillillänsä, kunne saa jänikset kerallaan
linnaan, niin käypi suorastaan kuninkaan eteen, sanovi jänikset
paimentaneensa ja pyytää häneltä tytärtä. -- Ei kuitenkaan annettu
luvattua morsianta vielä sillä; kuningas tekee esteitä yhä, sanovi:
"äsken mie tyttäreni sinulle annan, kuin sie kaikki lihat syönet mitä
linnassani ompi; et saane vaan syöneeksi, niin ei tule naimisestasi
mitään." -- "No, syönmähän lihanne, liekö noita äiä?" sanoi Tuhkimo;
muisti, näet, toverinsa, jotka oli matkaansa ottanut, ja toivoi apua
heiltä. Päästyänsä kuninkaan luota, meni sitte toveriensa luokse, puhui
asiansa siellä Lihansyöjälle, Luunpurijalle, ja pyysi häntä niitä
kuninkaan lihoja syömään. Tämä oli tähän vallan valmis, ja meni kohta
kuninkaan liha-aittaan, oli yötä siellä; niin aamulla katsomaan
tultaessa viimeisiä luita jo imeksi, ja nälkää huuti vielä yhä.

Kerrotaan asia nyt kuninkaalle, että jo on liha-aitta typi tyhjänä; ja
Tuhkimo Muuritsa menee perästä hänkin ja pyytää morsianta, sanoen lihat
jo syöneensä. -- "Äsken sen saat," sanoi kuningas, "kuin sie viinat,
oluet kaikki juonet, mitä mun kellarissani löytyy." -- "No, juonmahan,"
virkkoi Tuhkimo, "janopa tuo on tullutkin paljosta syömisestä, suolaista
oli lihanne aitassa." -- Siitä meni hän toveriensa luokse, kertoi heille
asiansa, ja pani Oluen- ja Viinanjuojan kuninkaan kellaria tyhjentämään.
Toinen kuuli ilomielin tämmöistä käskyä, joi tynnyrit tynnyrien perään
vatsaansa, ja aamulla, kuin katsomahan tultiin, oli jo viimeisiä tappia
imeksimässä, sekä huuti janoansa vaan. Tästähän nyt huolta kuninkaalle
tuli, mitä työtä nyt Tuhkimolle määrätä, kuin se kaikki näkyi
aikoihin saavan; säälitti, näet, vieläkin semmoiselle miehelle tytärtä
antaa. Arveleehan, ajattelee asiata, niin luulee jo keinon keksineensä,
ja sanoo Tuhkimolle, kuin tulee taas tytärtä pyytämähän: "jo nyt annan
tyttäreni, kuin annankin, käyhän miehinesi ensinnä saunassa kylpemässä,
niin saamme häitä pitämähän sitte." Varoilla oli kuningas kuumennuttanut
vaskisaunansa niin variksi, että kymmenen sylen päästä vartiat oli
polttaa, ja luuli Tuhkimo Muuritsan miehinensä sinne nyt sulavan;
vaan mitenkäs kävikään?

Miehet kuin läksivät kylpemähän, niin Kylmänlöyhyttäjä meni edellä,
astui ensiksi ovelle, ja kuin henkäsihen vaan, niin saunan seinät
huurtehesen kävivät. -- Siitä tuli sitte Kylmänlöyhyttäjän jäljessä
toisetkin saunahan kaikki, jossa kylpivät nyt kyllältehen, kuin oli
löylyä nyt parahiksi; mutta kylpemästä päästyään meni Tuhkimo Muuritsa
toverineen kuninkaan eteen ja sanoi: "nyt me, kuninkaisemme, saunasi
kylvimme, saa jo häitä laatimahan!" -- Kuningas ei usko puhetta; vaan
niin saunaan tulee katsomahan, siellä jo on kylvetty ja oltu, ja kaikki
ovat saunan seinät huurassa yltänsä. Säälittää, säälittää kuitenkin
kuningasta, eikä antaisi hän tytärtään mielikaupassa tuommoiselle
kuojukselle kuin Tuhkimo oli, vaan sanoo päästäkseen hänestä: "huomenna
häitä pidämme, siksi pitää sinun elävätä vettä ulkomailta loittoa
tuoda; saanethan tuonkin toimeen, kuin jo vaikeampia olet kokenut." --
Tuhkimolle annettiin siitä putelli käteen, johon hankkia sitä elävätä
vettä hänen; vaan Tuhkimo kantoi putellin toverilleen Pitkänjuoksijalle,
ja käski hänen sillä vettä käymään. No, tämä kuin matkaa teki
joutuisasti, niin ei ollut yö vielä puolessakaan, kuin tulla koikki jo
putellineen veden haennasta linnaan takaisin. Mitäs; nostatetaan
kuningas siitä nyt kesken yönsä valvehelle; ja Tuhkimo Muuritsa pistää
sen putellin, jossa elävätä vettä oli, käteen hänelle. No, eihän se
kuningas mitä temppua osaa Tuhkimolle enää panna, kuin hän kaikki oli
toimeen saanut. Ruvetaan jo häitä laatimaan viimeinkin; ja Tuhkimo
Muuritsa saapi nyt kuninkaan tyttären naiseksensa, niinkuin alusta lupa
oli. -- Sen pituinen se.



18. Sananlaskuja.


Aikaisin kirkkoon, myöhän keräjään.

Ei koira koiran hännälle polje.

Ei siihen puuhun väärää ole, jossa orava on.

Hullu omaansa laittaa, toinen hullu kiittää.

Illasta ilmaa kiitä, vuonna toisna morsianta, kolmanna kotivävyä,
partasuuna poikaasi.

Kaikki köyhän halmeessa itää.

Lupa on leikkiä puhua, ehk'ei tarvis irvistellä.

Minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa.

Olkivuosi ohravuosi, hillavuosi hallavuosi.



19. Piplia ja Keisari.


En tiedä, rakas lukijani, tunnetko uudemman ajan historiata, vai onko
tämä aika sinulle ihan outoa ja pimeätä. Se nyt ei liene sinun oma
vikasi: et ole ehkä ollut tilaisuudessa käydä koulua, etkä myöskään
lukea minkäänlaista kansain historiata. Mutta siihen saat tilaisuuden,
jos kirjakaupasta ihmiskunnan historian ostat, sillä semmoinen löytyy
siellä Suomenkin kielellä. Kallis se ei ole, ja siitä saat paljon
opettavaa ja huvittavaa tietoa. Kuin esim. luet vuoden 1812 tapauksista,
niin hämmästyt, miten silloin sotia käytiin Europassa. Saat siitä lukea
Ranskanmaan keisarista Napoleon I:stä, joka silloin levitti pelkoa ja
hätää koko Wenäjänmaan asujamille. Hän oli vitsauksena Jumalan kädessä
rankaisemaan Kristuksesta ja totisesta Jumalan pelvosta luopuneita
kansoja. Hän oli kukistanut koko Europan mannermaan, mutta Wenäjä seisoi
vielä häntä vastaan. Tätäkin maata hän tahtoi valloittaa ja niinmuodoin
laskea viimeisen kiven siihen suureen Paapelin torniin, jota hän
miekallansa oli rakentanut, luullen olevansa kukistamattoman. Hänellä
oli 617 tuhatta hyvästi varustettua miestä, joilla astui yli
Niemeninjoen ja löi Wenäjän sotajoukot toinen toisensa perään.
Ilmoitukset Napoleonin voitoista ja Wenäläisten tappioista vaikuttivat
surua ja murhetta keisari Aleksanteri I:n hovissa; rohkeus ja uskallus
alkoi kaikilta kadota. Mutta yksi mies oli, joka ei antanut surusanomain
sotatantereelta mieltänsä painaa; hän oli levollinen, rohkea ja
iloinenkin. Se mies oli ruhtinas Galitsin. Keisari Aleksanteri älysi
ruhtinaan rauhallisen mielentilan ja ihmetteli sitä. Kerran sattui
ruhtinas tulemaan keisarin työhuoneesen, jossa silloin ei ollut ketään
muita. "Miksikä te, hyvä ruhtinas, olette niin levollinen ja huoletoin?"
kysyi keisari. Vastaukseksi otti ruhtinas taskustansa pienen piplian ja
ojensi sen keisarille antaaksensa. Keisarin kuin piti juuri ottaa pyhä
kirja käteensä, putosi se laattialle. Ruhtinas otti piplian ylös niin
avonaisena kuin se oli sattunut laattialle pudotessaan jäämään, ja antoi
sen keisarin käteen. Avonainen luku oli Psaltarin 91 psalmi, jonka
ensimäisiä värsyjä keisari silmäeli ja luki heti paikalla ruhtinaan
kuullen: "_Joka korkeimman varjeluksessa istuu, ja kaikkivaltiaan
varjossa oleskelee; hän sanoo Herralle: minun toivoni ja linnani: minun
Jumalani, johonka minä uskallan_." -- "Ah, jospa Teidän Majesteettinne
tätä toivoa ja linnaa etsisitte ja siihen pakonne ottaisitte!" lausui
ruhtinas, kuin keisari mainitut värsyt oli lukenut. Aleksanteri astui
hiljaisesti huoneen toiselle puolelle, rupesi piplia kädessä istumaan ja
luki siitä avaantuneen luvun alusta loppuun asti.

Kohta sen jälkeen keisari määräsi kaikissa valtakuntansa kirkoissa
pidettäväksi yleisen katumus- ja rukouspäivän. Keisarillisen hovin
kirkossa vietettiin myös tämä päivä, ja kaikki hovin jäsenet olivat
siinä silloin läsnä. Pappi, joka rukouksen piti, oli, tietämättä mitään
keisarin ja ruhtinas Galitsinin kohtauksesta, valinnut saarnansa
tekstiksi kaksi ensimmäistä värsyä 91 psalmista. Jälkeen puolenpäivän
kutsutti keisari toisen hovisaarnaajansa tykönsä ja käski hänen lukemaan
jonkun luvun pipliasta. Pappi avasi piplian ja rupesi lukemaan psaltarin
91 lukua. "Taukoa!" huusi keisari, joka luuli ruhtinas Galitsinin
puhuneen pappien kanssa ja käskeneen heitä mainittua lukua pipliasta
keisarille saarnaamaan ja lukemaan. "Kuka teitä on käskenyt tätä psalmia
nyt juuri lukemaan?" kysyi keisari. "Jumala itse," vastasi pappi
vakaisella äänellä, ja katsoi rohkeasti keisaria silmiin. "Mitä sillä
ymmärrätte?" kysyi keisari. "Teidän Majesteettinne käsky tuli minulle
aivan odottamattomasti ja se hämmästytti minua paljon," vastasi pappi.
"Syvästi sydämessäni tuntien, miten tärkeätä se olisi, että täksi
juhlalliseksi hetkeksi saada sovelias luku pyhästä raamatusta valituksi,
lankesin minä polvilleni ja rukoilin Jumalaa minulle osoittamaan ne
värsyt, joita minun nyt pitäisi lukeman, ell'ei Teidän Majesteettinne
itse niitä määräisi. Rukoellessani muistui mieleeni 91 psalmi, joka niin
lujasti tunkihen minun ajatuksiini, että minä katsoin sitä rukoukseni
kuulemiseksi."

Keisari ei virkkanut mitään, vaan vaipui syviin ajatuksiin. Hän
huomasi Herran puhuvan hänelle sanassansa merkillisellä tavalla. Hänen
sieluunsa syttyi tämän sanan kautta järkähtämätöin luottamus Jumalaan,
sotajoukkojen Herraan. Hän uskoi nyt, että Jumala olisi parain tuki ja
turva hädässä, ja tämä usko kasvoi lujaksi vakuutukseksi. Sen uskon
kautta hän itse ja hänen uljas kansansa oppi Jumalaan luottamaan, ja
Jumala kukisti ilman ihmisellisittä aseitta voimallisen Napoleonin ja
hänen suuren sotajoukkonsa tomuun ja tuhkaan, pelastaen siten
Wenäjänmaan vihollisen vallasta.

Ah, jospa keisarit, kuninkaat ja ruhtinaat, samoin kuin kansatkin, aina
ottaisivat pakonsa piplian Jumalaan! Hänessä he löytäisivät vahvemman
tuen ja paremman avun kuin linnoituksissa ja kanooneissa sekä sodan
kaikissa taidoissa ja keksinnöisssä.

                                                  _Polén_.



20. Majavasta.


Niitä merkillisiä eläviä, joita majaviksi kutsutaan, löytyi ennen
maailmassa paljo Suomessa, koska oli enempi ja avarampia autiomaita ja
vähempi ihmisiä. Nyt ei niitä löydy enää kuin harvoin pohjaisissa
maissa, asumattomilla paikoilla. Majava on kyynärän pituinen tahi vähän
pitempi. Pää on munan muotoinen ja turpa eli kuono lyhyt ja paksu.
Etuhampaat ovat yläpuolella maksankarvaiset, ja alapuolella punertavat.
Sillä on lyhyet turpajouhet, pienet silmät, lyhyet, ymmyrkäiset ja
karvoihin melkeen kätketyt korvat, paksu ja lyhyt kaula; selkä on
koukkuinen. Jalat ovat lyhyet, olletikin etujalat, joilla on viisi
eroitettua varvasta, mutta takajaloissa, jotka ovat suuremmat, on
uimanahka varvasten välillä. Häntä, joka on puolen ruumiin pituinen, on
leveä ja latuskainen ja neljänneksi osaksi karvainen; mutta sitten
hännänpäähän asti on suomuja, joidenka välissä näkyy lyhyitä karvoja.
Suomut ovat kuusikulmaiset ja sinertävät. Majava on karvoiltansa
mustanruskea; mutta peruskarva eli villa on vähän keltaisempi. Muissa
maissa sanotaan tavatuksi aivan valkoisia ja aivan mustia majavia, mutta
meidän maassamme ei ole kuulunut milloinkaan näkyneen sellaisia.

Majava asuu mieluisimmasti kaukana ihmisten asuinsijoista, vesissä ja
metsäisissä autiomaissa, jossa hän saapi olla rauhassa ja rakentaa
huoneitansa. Jos joku löytyy ihmisten tienoilla, niin se on yksin ja
asuu luolassa, jonka hän on kaivanut joen tahi meren rannalle. Mutta
autiomaissa ovat ne suurissa joukoissa, ja rakentavat siellä huoneensa
ja majansa, josta niillä ehkä taitaa olla nimensäkin. Ne kokoutuvat
Kesäkuussa tahi Heinäkuussa joen tahi järven rannalle, ja hakevat siellä
asuinsijaksensa laakean eli tasainen ja soisen paikan, joka on
lehtipuiden varjossa, ja olletikin, jos on vähäinen lahti, joka menee
sisälle metsään.

Ett'ei kuivana aikana vesi vähenisi huoneen vieressä, tekevät he ensin
sulun eli tokeen sen paikan alapuolelle, johonka he aikovat rakentaa
huoneensa. Tämän sulun perustukseksi panevat he ensin puita
poikkipuolin, ja pistävät sitte muita seisomaan vinossa virtaa vasten;
niiden päälle pannaan multaa, oksia ja kaikellaista, siksi että sulku on
niin korkea kuin tarvitaan; tämmöinen sulku on neljää tahi viittä
kyynärää paksu, tiheä, ett'ei vesi pääse läpi, ja niin lujasti
kokoonpantu, että se kestää pitkät ajat.

Saatuansa tämän sulun valmiiksi, alkavat he rakentaa huoneensa, mutta
kaivavat ensistä ojan rakennuspaikan ympärille. Huoneen rakennukseksi he
ottavat suurempia ja pienempiä likitienoilla kasvavia lehtipuita,
niinkuin haapoja, koivuja, pajuja ja senkaltaisia, joita he ovat
ihmeellisesti sukkelat kaatamaan, Saadaksensa kumoon korttelia paksun
haavan, ei tarvitse yksi majava enemmin kuin tunnin ajan. Tätä työtä
tehdessänsä seisoo hän takajaloillansa, vähän nojattuna kovaa häntäänsä
vastaan. Etukäpälänsä pitää hän suunpielissä ja poimii niillä ulos
lastuja sitä myöten kuin ne tulevat suuhun. Hän seisoo vähän vinossa
puuta suhteen ja vetäypi jyrsiessänsä vähitellen takaperin ympäri puuta.
Saatuansa puun kumoon, oksii eli vesoaa hän sen sileäksi, niinkuin se
olisi kirveellä veistetty. Sitten jakaa hän sen kyynärän pituisiksi
palasiksi, taikka pitemmiksi tahi lyhemmiksi, sitä myöten kuin puu on
paksu ja hän näkee jaksavansa viedä suuremman tahi pienemmän puun
rakennuspaikalle, johonka hän sen kuljettaa sillä tavalla, että pitää
sen sylissänsä etujalkain välillä ja niin taikka kantaa tahi lykkää sen
edessänsä taikka vetää perässänsä. Vedessä pitää hän puun samalla
lailla, sillä hän uipi takajaloillaan eikä tarvitse ollenkaan
liikuttaakaan etujalkojansa. Mullan ja saven, jonka hän tarvitsee
rakennukseensa, kaivaa hän ylös maasta etukäpälillänsä, kokoaa sen
yhteen kasaan eli läjään, panee etukäpälänsä kahden puolen sen
ympäri ja päänsä sen ylitse, ja lykkää sen niin edellänsä mihinkä
tahtonsa. Jos puita sattuu olemaan tiellä, perkkaa hän ne pois ja tekee
tien selväksi. Sileäksi tulee tie vähitellen mullasta ja savesta, jota,
majavan viedessä, jääpi aina vähä joka paikalle.

Majavain huoneet, jotka enimmiten ovat joen tahi järven eteläisellä,
harvoin pohjaisella puolella, ovat välistä yksinäiset, välistä on niitä
monta yhdessä paikassa. Niillä on myös eri suuruus, sillä välistä asuu
yhdessä huoneessa yksi tahi kaksi paria ja välistä taas aina kuusikin
paria, mutta joka parilla ovat omat vuoteensa ja salatiensä. Tämmöinen
huone on ymmyrkäinen tahi pitulainen, ja kuin se on suurin, 15
kyynärää ympäri lukien. Korkeus on 5 tahi 6 kyynärää. Perustukseksi on
ensin pantu hirsiä melkoiseen järjestykseen, mutta niiden päälle on
huiskin haiskin syösty puita ja multaa. Katto on holvattu eli pyöreä,
mullalla ja turpeilla peitetty ja muutoin niin silitetty ja laitettu,
että siinä tuskin näkee olevan majavan asuinsijan, mutta luulisi vaan
olevan vähäisen mäen. Useammissa huoneissa on kolme kertaa päällitysten,
joissa kussakin on majavan vuoteet, tehdyt kuivasta ruohosta. Nämät
kerrat ovat sentähden, että majava, sen jälkeen kuin vesi joko nousee
tahi laskeksen, muuttaa makauspaikkansa, sillä maatessansa pitää hän
ruumiinsa kuivalla, mutta häntänsä ja takajalkana vedessä. Kahden puolen
huonetta on ovet, toinen maalle päin, toinen veden pohjalle, ja se on
niin syvällä, että se talvella on jään alla.

Tämmöisten suurten huonetten rakentamiseen tarvitaan koko joukko
majavia, joilla on kaikilla eri työnsä: muutamat kaatavat puita ja
veistävät niitä sileäksi, toiset vievät niitä rakennuspaikalle, toiset
latovat niitä järjestykseen, muut kaivavat salateitä tahi tuovat mutaa,
kiviä, savea, ja niin edespäin. Joku on sanonut havainneensa, että
niillä on näitä töitä tehdessänsä päämies, jota kaikki tottelevat;
mutta lieneekö tässä perää? Tuskin uskoisin. Nämät työnsä tekee majava
kesäöinä, kuin on ilma jäähtynyt. Päivillä makaa hän huoneessansa ennen
mainitulla ruohovuoteellansa veden ääressä. Juuri kaukana olevissa
erämaissa, jossa hän saapi olla rauhassa, on hän päivilläkin ulkona,
olletikin, jos on ilma pilvinen ja sateinen. Jos kuivana aikana vesi
vähenee, suurentavat eli pitentävät he tokeen, että enemmin vettä
kokoutuisi, ja jos taasenkin sadeaikana vesi nousee ylön korkeaksi,
aukasevat he tokeesen reiän eli läven, josta liika vesi juoksee pois. --
Nämät majavanhuoneet ovat niin lujat, että kestävät monta miehenikää.

Majava on luonnostansa sekä maa- että vesielävä. Että hän on aivottu
enimmiten oleskelemaan vedessä, näkyy hänen lyhykäisistä jaloistansa,
takajalkoin uimanahasta ja hänen latuskaisesta hännästänsä. Onkin hänen
liikuntonsa mantereella vähän hitaanlainen, vaikka ei kuitenkaan niin
hidas kuin hylkeen; mutta vedessä hän on virkku ja uipi niin nopeasti,
että häntä tuskin voi veneellä saavuttaa tahi seurata. Uidessansa,
olkoon veden alla tahi päällä, hän liikuttaa harvoin etukäpälöitänsä,
mutta pitää ne vedessä leuan alla, ett'eivät estä kulkua, soutaa
takajaloilla ja häntä on melana.

Levätessänsä makaa majava taikka seljällään tahi mahallaan.

Majavan ääni on melkein kuin porsaan ääni; ja sieramistansa hän antaa
äänen, joka on vähän sinnepäin kuin pyyn, vaikka ei niin kova ja heleä.

Ruuaksensa syöpi hän haavan, koivun ja pajupuiden kuoria ja lehtiä,
mutta ei ollenkaan lepän, pihlajan tahi tuomen; tuntureissa, taikka
jossa ei ole lehtipuita, syöpi hän ruohoa ja vähäisiä pajuja, joita hän
sattuu löytämään. Joku on sanonut, majavan myös syövän kaloja, krapuja
ja sellaisia, mutta sitä epäillään; ja jos se jolloin-kulloin olisi
tapahtunut, niin se on mahtanut olla suuren näljän tilassa. Syödessänsä
istuu hän takajaloillansa niinkuin orava, ja nostaa etukäpälöillänsä
ruuan suuhunsa.

Syksyllä. vähän ennen kuin tulee pakkanen ja jää. kokoaa hän
talvitarpeeksensa viheriäisiä haavan ja muiden sanottuin puiden oksia ja
varpuja. Tästä on myös merkki, tuleeko talvi pikemmin tahi myöhemmin,
sitä myöten nimittäin kuin majava rupeaa kokoamaan talvivaraansa. Nämät
hän panee syvälle veteen majansa viereen, ett'ei häntä jää estä
saamasta niitä käsille. Hän ottaa niitä talvella vähitellen ylös
vedestä, jyrsii pois kuoren ja jääneen kapulan viskaa hän taikka tokeen
päälle tahi huoneensa katolle. Kevätpuolella ja suvi- eli suojapäivinä
Helmi- ja Maaliskuussa lähtee hän välistä, jos talvivarat näkyvät olevan
loppupuolella, ulos majastansa puolen tahi neljänneksen peninkulmaa
metsään vereksiä haapoja hakemaan, joita hän kaataa ja tuopi kotiinsa.
Silloin kaivaa hän, jos vaan saattaa, salateitä lumeen, ett'ei kukaan
näe, missä hän kulkee ja asuu.

Majavat elävät parittain, koiras ja naaras yhteisellä vuoteellansa.
Naaraat synnyttävät Maaliskuussa 2 tahi 3 (harvoin 4) poikaa. Neljän
viikon perästä tuopi hän niille jo varpuja heidän syödäksensä, ja kuuden
viikon perästä seuraavat pojat häntä ulos. -- Majavan pojat eivät tule
kesuksi niinkuin monet muut villit eläimet, jos ne kuinka pienenä
saataisiin kiinni, mutta pitävät luontonsa, eivätkä taida oppia mitään
muuta kuin sitä, jota he luonnostansa tekevät. Majavan lihaa syövät ne,
jotka niitä pyytävät. Sen maku sanotaan olevan vähän sinnepäin kuin sian
lihan, mutta häntä kuuluu haisevan ja maistuvan melkeen kalalta. --
Takajalkain välillä on kaksi kolmen, neljän tahi viiden tuuman pituista
pussia, joihinka kokoupi kuista eli rasvaista ainetta, jolla on väkevä
haju ja joka on keltaisen-karvainen, mutta kuivettuaan muuttuu
ruskeaksi. Tämä kuinen aine on se, jota kutsutaan _majavan haustaksi_ ja
jota pidetään lääkityksenä. Meidän maassamme ei saada sitä niin paljon
kuin apteekkeihin tarvitaan, ja sitä tuodaan sentähden muualta.
Wenäjältä tuotava hausta kuuluu olevan parempi kuin se, joka Englannin
kautta tuodaan Pohjois-Amerikasta. -- Majavan nahasta, jota pidetään
hyvin kalliina, tehdään lakkeja, turkin sepaluksia, vaimoväen muffeja,
ja niin edespäin. Olletikin ovat mustat nahat kaikkein kalliimmat.
Karvat ovat kahtalaiset: pitemmistä tehdään sukkia, vanttuita ja
senkaltaista; mutta lyhemmistä, jotka ovat villaiset ja hienommat,
tehdään hattuja, joita kutsutaan _kastorihatuiksi_, sillä majavan
latinainen nimi on _castor_.

Vahingot, joita majavat tekevät, ovat että ne pilaavat lehtimetsiä ja
että heidän sulkunsa eli tokeensa välistä saattavat suuret tulvat eli
vedenpaisumukset matkaan.

Majavia pyydetään monella lailla, niinkuin verkoilla, joita kudotaan
lujasta, hanhen kynän paksuisesta nuorasta ja niin suurilla silmuksilla,
että koiran pää mahtuu sisälle. Tämmöinen verkko on välistä 20 kyynärää
pitkä ja 3 tahi 4 kyynärää leveä eli syvä, ja pannaan joen poikki, jossa
on havaittu majavan kulkevan. Verkko taidetaan myös pantaa heidän
huoneensa eteen, jos on tietty, missä se on. Silloin myös on tavallinen,
että mies seisoo varalla huoneen edessä keihäs kädessä, ja sillä pistää
majavan, kuin se tulee ulos. Huoneestansa ne ajetaan ulos koirilla,
joita sinne päästetään sisälle, ja välistä savulla, jota sisälle
puhalletaan. Välistä tapahtuu, että kuin nuottaa vedetään, niin majava
joutuu nuotan perään. Tuohustamalla on myös saatu majavia, niin myös
ketunsangoilla.

                                   (Turun Wiikko-Sanomista v. 1823.)



21. Wiipurin piiritys v. 1495.


Ensimmäinen tieto Wenäläisten aiotusta retkestä tuli Suomeen Räävelistä
Wironmaalla. Sieltä oli piispa kirjoittanut Turun silloiselle piispalle
Maunu Stjernkors'ille eli Särkilahdelle, ja tämä oli heti saattanut
sanan edemmäksi Ruotsiin, pyytäen kiireisintä apua. Itse puolestansa oli
Maunu, Suomen etevimpänä miehenä, ruvennut varustamaan vastarintaa. Hän
kävi Wiipurissa ja saatuansa siellä tarkempia tietoja Wenäjän joukkoin
tulosta ja paljoudesta, lähetti arpakapulat kulkemaan ympäri Suomen
nientä. Sotaan nyt piti varustautua joka miehen ken vaan oli täyttänyt
viisitoista vuotta. Itse palasi piispa sitten Turkuun tätä nostoväkeänsä
järjestelemään.

Vihoillinen samoisi maahan Rajajoen yli, Syysk. 24 eli Matinpäivänä.
Heitä kuuluu olleen 60,000 miestä, joita ylipäällikkönä johdatteli
ruhtinas Danilo Wasilinpoika Shtjena ja hänen allansa voivoda
(sotapäällikkö) Jaakop Sakarjitsh sekä ruhtinas Wasili Feodorinpoika
Shuiski, toinen tuoden Novgorodin miehet, toinen väen Pihkovan
alustalta. Wenäläisillä oli muassansa kaikellaisia piiritysaseita,
muiden muassa mahdottoman suuria tykkejäkin, muutamat 26 jalkaa
pituudeltansa. Vihoilliset lähenivät murhaten, polttaen, ja uhkaelivat
ennen ei seisahtavansa, kuin olisi itse Tukholmakin tuhkana.

Kun Rajajoen yli tullaan Suomeen, on Wiipurin kaupunki linnoineen ikään
kuin porttina. Sen portin saranat olivat siis ensin auki kiskottavat,
jos Wenäläinen täysin turvin tahtoi mennä lännemmäksi. Mutta
Suomalaisetkin tämän hyvin tiesivät ja olivat Wiipurin suojaksi tuoneet
urhoollisimmat päällikkönsä ynnä paraiten varustetun väkensä. Isäntänä
linnassa istui rohkea Ruotsin ritari Knuutti Posse, ja Suomen miehistä
oli hänellä apuna Henrikki Eerikinpoika Bitz, Pohjais-Suomen laamanni,
Tönne Eerikinpoika Tott, Maunu Frille, Maunu Laurinpoika ynnä monta
muuta. Jokainen oli tuonut muassansa joukon rohkeita, sotaleikkiin
harjauneita palvelijoita, ja Maunu piispakin oli lähteissään jättänyt
Wiipuriin 60 paraita huovejansa. Paitsi tätä varsinaista sotaväkeä oli
jo sinne saapunut suuri joukko talonpoikia Uudeltamaalta, ja toisia oli
pian tulossa. Lokak. 1 p. siunasi Maunu piispa Turun lääniläisten
sotalipun, jonka jälkeen pani heidät idän puoleen marssimaan. --
Kyminkin joen seuduilla oli kaadettu murroksia ja varustettu
vartiaväkeä, Klaus Henrikinpoika Hornin, Etelä-Suomen laamannin, ynnä
Herman Flemmingin, Louhisaaren herran, johdon alla. Niiden piti sitä
rajaa suojella, jos joku vihoillis-parvi Wiipurin ohitse luikahtaisi
sinne. Näin varustettuna odottivat Suomalaiset pelotoinna, vaikk'ei
huoletoinna, verisien vihoillistensa tuloa.

Matinpäivänä, Syysk. 24 p., levisi Wenäläisten leiri "alle Wiipurin
vihannan". Kolmen peninkulman avaralta näkyi Wenäläisten majoja ja
varustusvallia; tuhansittain kihisi vihoillisten väki joka paikassa.
Kolmeen ensimmäiseen viikkoon eivät kuitenkaan vielä saaneet kaupunkia
kaikin puolin saarretuksi (piiritetyksi), niin että apuväkeä ja muita
tarpeita yhä vielä saattoi tulla lisää. Wiipurin kaupunki on, näet,
rakennettu pitkälännän, kapean niemikaistaleen päähän, joka antaa idästä
länteenpäin. Kaupungin takana on salmi, jonka keskellä linna seisoo
saaressa. Etelään päin leviääpi avara selkä, josta Uuraan salmen kautta
päästään ulos merelle. Pohjosessa polvittelee Suomenvedenpohja noin 7
virstaa luoteesen (länsipohjaiseen) päin. Tämän jotenkin leveän selän
yli Wenäläiset eivät voineet päästä; sillä kaikki suuremmat alukset oli
kaupungin väki epäelemättä korjannut pois heidän käsistään. Tullaksensa
Wiipurin läntistäkin puolta ahdistelemaan, ei heillä sentähden ollut
muuta neuvoa, kuin kiertää ympäri koko Suomenvedenpohjan. Tämän selän
luoteisehen pohjukkeesen juoksi Juustilan joki, joka nyt on Saimaan
kanavan suuna. Sekin oli kovin syvä ja leveä, että siitä aluksetta olisi
päästy yli. Vielä täytyi mennä pari virstaa ylemmäksi, missä Watikiven
koskessa (se on kanavaa kaivettaessa kokonaan perattu) oli kaalamo eli
kahlauspaikka. Siitä oli Wenäläisten ollut ennenkin tapana samota
Wiipurin linnan sivuitse.

Estääksensä vihoillisen ylipääsöä siinä paikassa, lähetettiin, yöllä
Lokak. 12 p. vasten, Wiipurista jommoinenkin joukko. Siinä oli 100
aatelis-palvelijaa eli huovia sekä Uudenmaan nostoväkeä 800 miestä.
Päälliköiksi oli pantu Maunu Frille, Niilo Pentinpoika ja eräs
Saksalainen, nimeltä Winholt. He sousivat venheillänsä Lavolaan, joka on
Juustilanjoen suussa, ja astuivat siellä maalle. Mutta samassa levisi
huhu, että nyt Wenäläinen jo tulee. Uudenmaan talonpoika-rahjukset,
jotka eivät ennen olleet sotaa käyneet, tuosta säikähtivät niin
pahanpäiväisiksi, että juoksivat, min vaan käpälät kerkesivät, takaisin
venheisiinsä. Niihin kuin sitten rupesivat kiireissään tunkeumaan, niin
uppoutui puolet aluksia meren pohjaan. Aatelispalvelijat sillä välin
olivat miehuullisesti torjuneet vihoillista päältään ja vihdoin
ajaneetkin hänet pakohon. Tuosta myös rohkenivat talonpojat ja alkoivat
uudestaan tulla rantaan. Veneitä ruvettiin nostamaan ja ajamaan vettä
ulos. Tässä toimessa vielä oltiin, kuin toinen suurempi vihoillis-parvi
karkasi päälle. Niitä ei aatelis-palvelijat kyenneet vastustamaan, vaan
alkoivat yhä tapellen peräytyä rannan puoleen. Sen kuin talonpojat
huomasivat, niin taas kaikki kapuamaan venheisiin: työntävät venheet
rannalta ja lähtevät soutamaan selälle päin. Sillä lailla jäivät rohkeat
aatelis-palvelijat melkein kaikki turmion omaksi; mitkä vihoillinen
teloitti tanterelle, mitkä vei vangiksi mukaansa. Niiden joukossa olivat
retken päällikötkin, paitsi Winholt, joka, veteen hypähtäen, kaappasi
veneestä laahaavan köyden kiinni ja sillä keinoin pelasti henkensä.
Hänen kanssaan palautui vielä 8-10 aatelispalvelijaa, niissä kuusi
Maunu piispan kuudestakymmenestä huovista. Talonpoika-nahjuksia oli
hukkunut noin 100 miestä. Wiipurissa oltiin kovasti vihoissaan näille
Uusmaalaisille, jotka pelkuruudellansa olivat tehneet koko retken
tyhjäksi ja jättäneet niin monta urheata sotakumppalia surman suuhun.
Itse Posse lausui pilkkaellen, että jos 400 Uusmaalaista sattuu
kuulemaan kahden Wenäläisen ääntäkään, niin he jo kohta kiitävät
käpälämäkeen.

Nyt oli Wenäläisillä vapaa pääsö Wiipurin läntiselle puolelle, ja
pian ilmaantui salmen takaiselle rannalle, s.o. Tervaniemelle,
vihoillis-joukko, jossa oli 450 ratsumiestä, ja jalkaväkeä sen mukaan.
-- Samassa rynnättiin itäiseltäkin, Pantsarlahden puolelta kaupunkia
vastaan. Muurin edustalle kuljetettiin risuvihkoja, pitkiä kankia ja
tikapuita, joilla pyrittiin päästä muurin yli. Jommoinenkin joukko,
kahden lipun kanssa, tunkeusi tuohon rantasolukkaan meren ja muurin
välillä, joka oli Mustainveljein luostarin edustalla (missä nyt on
kalaranta). He tahtoivat näin kahdelta kohdin ahdistaa muuria, siksi
että kaupungin olisi pakko jakaa voimansa kahteen osaan. Mutta turhaa
oli Wenäläisten ryntääminen; Suomen väki heidät säikähtämättä syöksi
takaisin, ja vihdoin täytyi vihoillisen tyhjin toimin palauta leiriin.

Tämmöiseen rynnäkköhön ei Wenäläinen nyt pitkään aikaan uskaltanut käydä
uudestaan. Hän sen sijaan

    Pani pyssyt paukkumahan,
    Umpiputket ulvomahan,
    Avokurkut ammomahan.
    Jalot joutset joikumahan,
    Alla Wiipurin vihannan,
    Alla suuren Suomen linnan.

    Ampui kerran, ampui toisen,
    Ampui kerran noin alatse,
    Ampui toisen, niin ylitse.
    Ampui kolmannen kohalle.
    Jopa liikkui linnan tornit,
    Räystähät rämähtelivät,
    Patsahat pamahtelivat,
    Kivet linnan kiikahteli,
    Tornit maahan torkahteli.

Näin laulaa vanha suomalainen runo, ja Ruotsin riimikronika kertoo
seuraavalla tavalla: Wenäläisillä oli muiden seassa kuusi summatointa
tykkiä, joista ammuttiin tynnyrin pohjan suuruisia kiviä. Näillä he
ampuivat kaksi tornia maahan ja muurikin niiden välillä alkoi mureta.
Pian kaatui kolmaskin torni, ja se niin pahasti kaatui, että siihen
kohtaan muuria aukesi rikko, josta mahtui kaksi humalasäkkiä rinnakkain
sisään. Mutta linnanväki ei näistäkään vahingoista vielä ollut millänsä.
Knuutti Posse korjautti ahkerasti pienemmät viat ja tuon suuren rikonkin
eteen laittoi jonkunlaisen varustuksen. Näissä toimissa kului viikko
viikkonsa perästä, Marraskuun loppupäivät olivat jo käsissä eikä Wiipuri
vieläkään valloitettuna. Pian oli talvi tuleva lumineen, pakkasinensa,
jolloin piiritystyötä jatkaa oli vaikea, milt'ei mahdotoin. Siitä syystä
päätettiin Wenäläisten leirissä, uudestansa yrittää rynnäkköä kaupunkia
vastaan. Maksoi mitä maksoikin väkeä, sillä lailla täytyi päästä sisään,
koska heitä oli monin verroin enemmän kuin linnassa suojelijoita.

                                                      _Krohn_.



22. Wiipurin pamaus.


Tuskin alkoi Antinpäivä, Marrask. 30 p., valjeta, niin ilmoittivat
vartiamiehet Wiipurin torneista, että vihoillinen oli tulemassa muuria
kohti. Se läheni kolmena joukkona, kunkin etunenässä liehuva lippu ja
monta tuhatta miestä lipun perässä, ja heidän tullessaan, pitkät keihäät
kädessä, tanner näytti liikkuvalta metsältä. Kukin joukko pyrki
kaupunkihin eri kohdaltansa, kantaen pitkiä tikapuita edessänsä. Yksi
joukko riensi suoraan sitä suurta rikkoa kohti, joka kolmannen tornin
kaatuessa oli muuriin auennut. Tämän joukon lipun kantajana reipasteli
rivakka ja urhea ruhtinas. Hän ryntäysi rikon kautta, kiipesi sieltä
muurin päälle ja muu joukko perässä. -- Sillä välin olivat muutkin
parvet lähenneet muuria. He olivat nostaneet tikapuunsa muurin kupeille
ja niitä myöten myöskin pääsneet ylös.

Nyt näkyi Wiipurin häviöhetki tulleen. Wenäläisiä muurin päällä kihisi;
kolmesta tornista liehuivat voiton merkkinä heidän lippunsa; kahden
pasunan riemuitseva ääni kumisi muurilta yhtenään, kutsuen vereksiä
joukkoja lisään ja rohkaisten tappelussa olevien mieltä. Tällä tavoin
oteltaessa oli nyt kulunut seitsemän tuntia. Wenäläiset jo alkoivat
vetää tikapuitansa muurin päälle ja laskea ne alas sisäpuolelle,
tullaksensa niitä myöten alas kaupunkiin. Mutta äkkiä jyrisytti maata
kauhea pamaus. Yksi torni, joka oli täynnä Wenäläisiä, syttyi tuleen ja
pirskahti miehinensä päivinensä pilviä kohti. Tornin alla oli, näet,
ruutia paljo, ja Posse oli sen saanut sytyksiin. Samassa ryntäsi
kaupungin väki rohkeammin päälle ja rupesi tempaamaan Wenäläisten
tikapuita maahan. Paljo hukkui tällä tavoin Wenäläisiltä väkeä, kuin
juuri paraillaan laskeutuivat tikapuita myöten alas. Ja muihin, jotka
vielä muurin päällä olivat, tuli äkillinen huimaus. Heidän kesken nousi
hirveä huuto ja meteli; he karkasivat muurin ulkopuolelle jääneille
tikapuillensa ja alkoivat niitä myöten laskeuta alas. Mutta kuin
tietysti eivät voineet päästä kaikki kerrassaan, niin syntyi muurin
päällä julma tungos. Taampana olijat hädissänsä eivät malttaneet odottaa
siksi, kuin toiset heidän edessään olisivat kerinneet alas. He rupesivat
tunkemaan ja sysimään, niin että väkeä muurin reunalta rumahteli
satamäärin alas. Tällä tavalla surmattiin monta tuhatta Wenäläistä, ja
mitkä siitä pääsivät eheänä, pakenivat leirihinsä takaisin.

Näin oli Wiipuri nyt pelastettu surman suusta. Kummastuksella katselivat
sankarit, jotka sitä olivat suojelleet, tätä tekoansa, eivätkä oikein
uskoneet itsekään, että ilman erinäistä ihmettä olivat kyenneet
torjumaan päältänsä niin summattomat laumat. He arvelivat nähneensä
ilmoissa pyhän Anteruksen ristin kaupungin ylitse, ja raastuvan katolla
olivat muka liehuneet pyhän Olovin ja Eerikin liput, säikähytellen
Wenäläisten sydämiä. Barbaran yönä, Jouluk. 4. p. vasten, läksi osa
Wenäläisiä matkalle, ja ennen Jouluk. 15 p., Annan juhlaa, oli heidän
leirinsä aivan tyhjänä. Leiri värkkinänsä jäi Suomalaisten käsiin,
siinä oli 34 suunnatointa tykkikiveä, ja puujalat, joiden päällä tykit
olivat seisoneet. Tieto piirityksen lakkaamisesta kerkesi Turkuun
jouluyönä, juuri kuin tuomiokirkossa aljettiin veisata kiitosvirttä: Te
Deum, Wiipurista oli kirje tullut Kyminjoen vartioille, ja ne sen heti
toimittivat Turkuun.

Wiipurin piirityksen aikana oli Wenäläis-joukko käynyt Savoakin ynnä sen
uutta linnaa ahdistelemassa. Mutta, linnan isäntä Pietari Niilonpoika
ajoi heidät takaisin, ennenkuin vielä olivat kerinneet suurta vahinkoa
tehdä. Heidän jäljissänsä samosi hän yli rajankin, ja poltti 800 taloa.

Näin olivat Wenäläisten yritykset joka paikassa kääntyneet turhaksi.
Vaan rajaseuduissa, mistä olivat kulkeneet, oli kuitenkin kaikki
hävitettynä: talot poltetut, vilja ja karja ryöstetty ja paljo asukkaita
tapettu tai viety Wenäjälle. Nekin, jotka heidän käsistänsä säilyivät
metsissä ja korvissa, olivat pakkasesta ja näljästä turmeltuneet
pahanpäiväisiksi; silmät olivat paisuneet nyrkinkokoisiksi ja moni,
lämpimään tultuansa tai ruokaa saatuansa, kaatui kuolijana maahan.

Kansan muistissa on "Wiipurin pamaus" säilynyt näihin päiviin saakka;
kummia tarinoita siitä ynnä Knuutti Possestakin on mennyt suusta suuhun,
polvesta polvehen. Possen hokee kansa olleen taitavan tietäjän, joka
kuin sauvallansa piirsi laivan kuvan rannan hietikkoon, niin siihen heti
syntyi laiva mastoinensa, ja kuin hän pussista pudisteli höyheniä,
muuttui joka höyhen ratsumieheksi täysissä aseissa. Milloin hänen teki
mieli käydä Sten Stuuren puheilla Ruotsissa, hän Wiipurin muurille
nousten vaan heilutti suitsia; samassa ilmaantui hevonen, joka hänet
ilman kautta vei perille ja jälleen takaisin yhden vuorokauden kuluessa.
Jo seuraavan vuosisadan keskellä juttelee myös Ruotsin historioitsija
Olaus Magnus täytenä totena kummallisen tarinan Wiipurin pamauksesta.
Wiipurin lähistöllä, sanoo hän, on maanalainen luola; siihen kuin jotain
heitetään, niin kuuluu samassa kauhea pamaus, ja kaikki lähellä olijat
menevät pyörryksiin, niin etteivät taida puhua, kuulla eikä pysyä
pystyssä. Tätä keinoa käytetään Wenäläisen päälle rynnätessä, ja siitä
kaatuu paljon suuremmat joukot kuin suurimmasta tykinluodista ikinä.
Näiltä pyörtyneiltä vihoillisilta linnan väki ryöstää aseet, vaan ei
viitsi tappaa heitä. Sillä toinnuttuansa he kiireimmiten pötkivät pakoon
eivätkä uskalla koskaan tulla takaisin. Mutta rauhan aikana vartioidaan
tätä luolaa tarkasti, ett'ei siihen oman väen vahingoksi putoaisi
mitään. Toinen tarina Wiipurin pamauksesta tietää, että Posse suuressa
kattilassa puolen vuorokautta keitti sammakoita, käärmehiä, elävää
hopeata, lipeätä ja kalkkia. Sitten oli kätkenyt oman väkensä maan
rakoihin, kellareihin sekä polstareihin, ja vanhalla ukolla
laukaisuttanut sekoituksensa tuleen. Vihoillisia oli siitä kaatunut
tuhansittain, vaan olipa kaatunut Possen omaakin väkeä, jotka eivät
hänen käskynsä mukaan olleet piiloon menneet. Tätä kattilaa oli muka
kauan aikaa pidetty tallella Wiipurin linnassa.

                                                    _Krohn_.



23. Arvoituksia.


1. Herrain herkku, kuningasten ruoka, ei vadilla kanneta, eikä
pöydälle panna?

2. Kaksi maan haltiata, hiihtää hivuttelevat aina yksiä latuja?

3. Kaksitoista varista katolla, yksi ammuttiin, montako jäi?

4. Kilkkaa, kalkkaa luisten lukkojen takana?

5. Kirppuna metsään viedään, möykkynä kotia tuodaan?

6. Mies mullassa, tukka tuulessa?

7. Mies tuvassa, tukka tuulessa?

_Arvoitusten sanat_. Äitinmaito. 2. Aurinko ja kuu. 3. Yksi jäi, se
ammuttu, muut lensivät pois. 4. Kieli. 5. Nauriin siemen ja nauris. 6.
Nauris kasvaessaan. 7. Valkea ja savu.



24. Kasanin Tatarilaiset.


Kasan ei ole aivan Wolgan reunalla, vaan noin 6 virstaa tämän joen
idänpuoleisesta rannasta, pienen Kasanka-nimisen joen varrella. Wolgan
oikea ranta on korkea hietaäyräikkö, vasen (pohjaisen ja idänpuoleinen)
ranne sitä vastaan hyvin matalaa niitty- ja suomaata, jonka joki
tulvillansa ollen monen virstan laajuudelta peittää vedellä, ja keväällä
kokonaisen kuukauden pitää järvenä. Tämä on syy siihen, että kaupunki on
näin kaukana kaupankäynnille niin tarpeellisesta joesta, joka suurina
tulvavuosina tännekin asti tekee suurta vahinkoa esikaupungeissa. --
Kasan on Tatarilaisten perustama. Kuin mongolilais-tatarilainen
maailmanvalta hajosi pienempiin osiin, asettui eräs heidän
ruhtinoistansa tähän Wolgajoen rannalle ja perusti valtakunnan, joka
seisoi noin 300 ajastaikaa eli vuoteen 1552 asti. Monien reistausten
perästä onnistui tällöin Wenäläisille suuriruhtinas Ivan Wasiljevitsin
johdolla Kasanin valtaaminen. Hirmuisen verenvuodatuksen pidettyänsä
hävitti tämä ruhtinas sen entisen linnan, kukisti kaikki mahometiläisten
kirkot ja ajoi kaupungin tähän uskoon kuuluvat asujamet sen edustalla
esikaupungeissa elämään. Pysyttääksensä voiton varmemmaksi rakensi hän
kaupungin entisen tatarilaisen linnan sijalle europalaisen sotataidon
mukaan varustetun linnan useammilla torneilla, jotka samoin kuin
muuritkin vielä seisovat ja ulkonäöltänsä ovat samanlaiset kuin esim.
Savonlinnan tornit Suomessa. Myös muutti hän Wenäjältä rahvasta
kaupungin asukkaiksi, ja siitä ajasta on se niin venäläistynyt, että
siinä paikan entisiä asujia Tatarilaisia ei ole kuin noin kuudenneksi
osaksi koko väkiluvusta.

Nämät Tatarilaiset ovat Krimin Tatarilaisten kuin myös Turkkilaisten
kanssa yhtä kansaa, ja tämä on kielensä puolesta heimolaisuudessa Suomen
kansojen kanssa. Muista kaupungin asujamista keksii oudonkin silmä pian
Tatarilaisen hänen runnokkaasta ja solakasta varrestansa, mustista ja
vilkkaista silmistänsä, ja suoranenäisestä sekä kauniista muodostansa.
Hänen ihonkarvansa ei ole mustempi kuin muidenkaan Europalaisten, ja
monesti näet aivan valkeaverisiäkin Tatarilaisia. Hänen käyntinsä ja
ulkokäytöksensä on tasaista ja hiljaista, jonka tähden se aina
kutjasteleva Wenäläinen kutsuukin häntä haukkumanimellä _havinaksi_
(herraksi). Luonteensa puolesta on hän puhtautta rakastava, tyyni ja
rehellinen; missä hän valehtelee tahi harjoittaa koiruutta, on se muilta
opittua. Kuin hän tavaraa myödessänsä näkee kenen muukalaiseksi,
ilmoittaa hän oikean hinnan kohdallensa, ja jos sitten venäjän tapaan
vielä rupeat tinkimään, sanoo hän: "minä en ole Wenäläinen, olen
mahometiläinen, ja meidän laki kieltää kohtuutointa hintaa ottamasta".
Häpeällä seisot Kristin uskosi kanssa miehen edessä, etkä voi hänen
lauseesensa mitään virkkaa.

Maalla ovat maanviljelys ja karjanhoito Tatarilaisten elatuskeinot,
ja kiivaimmatkin Wenäläiset myödyttävät, että tämä kansa samoin kuin
Tschuvaschitkin ovat paljoa taitavammat ja ahkerammat maanviljelijät
kuin Wenäläinen. Kaupungissa on Tatarilainen yksi kolmesta: joko
kauppamies, käsityöläinen tahi rahtimies. Ensimmäisen luokan
kauppamieheksi jaksaa harva tästä kansasta kiivetä. Sitä enemmän
rakastavat he rihkamakauppaa, ja missä heitä enemmältä löytyy, niinkuin
Kasanissakin, kuluu harva päivä, ett'ei luonasi käy näitä itämaalaisia
saksoja, tulitikkuja, saippuata, halaattia (makuunuttuja),
hyvänhajullisia voiteita ja muuta semmoista kaupalla. Käsitöistä on
saippuan ja nahkan valmistaminen heiltä varsinkin sujuvaa. Kasanin
saippua on ympäri koko Wenäjän kiitettyä, ja täältä tulevat juhdit ja
sahvianit ulompanakin kuuluisat. Molemmat ovat Tatarilaisten tekoa. Vaan
muihinkin käsitöihin on tämä kansa hyvin taipuvaa, niin että harva
työhuone löytynee Kasanissa, olipa sen isäntä Wenäläinen, Saksalainen
tahi muu, jossa ei joku osa työmiehistä olisi Tatarilaisia. Täkäläisen
yliopiston kirjapainossa, jossa on noin pariin kymmeneen työmieheen,
ovat enimmät näistä tätä kansaa (käyttäjä on Saksalainen).

Niinkuin tuttu on ja edellisestäkin näkyy ovat Tatarilaiset Mahometin
uskoa. Kasanissa ja sen esikaupungeissa on heillä kymmenkunta
_metschedejä_ (kirkkoja). Joka kirkolla on kaksi, toisinaan kolmekin,
_mullaa_ (pappia) ja yksi eli pari _aschantia_ (lukkaria). Harvemmassa
löytyy _ahunia_, jotka meidän tiloihin verrattuina vastaavat
kontrahtirovastia, ja piispaa (_mufti_) ei ole koko Wenäjän
valtakunnassa kuin yksi, jolla on istuimensa Ufan kaupungissa. Tällä,
joka myös on korkein tuomari hengellisissä asioissa, on palkka
kruunulta, mutta muilla papeilla ja kirkonpalvelijoilla ei ole
määräpalkkaa; he ovat siihen tyytyväiset, mitä seurakunnan jäsenet
vapaehtoisesti tuovat heille, ja saavat myös osan siitä lahjasta, jonka
jokainen on velvollinen kymmenennellä osalla irtaimesta tavarastansa
vuosittain antamaan vaivaisille ja köyhille. Mahometiläinen on harras
uskonharjoituksissa. Viisi kertaa päivässä pitää hän rukouksia, nim.
auringon noustessa, kello yhden ja neljän paikoilla, auringon lasketessa
ja viimeisen kerran yön alkaessa. Joka sairastaa, on matkalla tahi
muuten ei voi tätä käskyä jolla-kulla ajalla täyttää, hänen täytyy
jäljestäpäin sitä useamman kerran pitää rukouksia, niin että niiden
määrä kunkin päivän päälle tulee täysi. Kaikki muut miehet, sillä
vaimoilla ei ole lupa käydä kirkossa, toimittavat rukouksensa
metschedissä. Tämä on nelisnurkkainen, soikea, kaksinkertainen rakennus
puusta tahi kivestä, jonka alakertaa käytetään monenlaisiin tarpeihin,
niinkuin kouluksi, kauppapuodeiksi j.n.e. Yläkerta on kirkkona. Sen
harjalta nousee korkealle pyöreä kaitainen torni (_minaret_), jonka
nastalla mahometiläisten omituinen merkki puolikuu kullittuna paistaa.
Heillä ei ole kelloja; kirkkoon kutsutaan he siten, että lukkari
minaretin ympäri kulkevasta rautahäkistä joka haaralle huutaa
surullisenkaltaisella nuotilla: _Allah on korkein! Minä todistan, että
Muhamed on hänen lähettiläisensä! Tulkaa rukoilemaan! Tulkaa autuutta
etsimään! Allah on korkein! Muuta Jumalaa ei ole kuin Allah_!
Aamurukoukseen huutaessaan lisää hän tähän: _rukous on parempi kuin
uni_! -- Tämän huudon perästä tulee rahvas metschediin. Sen porstuassa
eli etuhuoneessa on pitkin seiniä hyllyjä, joille sisäänmenijät jättävät
päällyskenkänsä. Itsessä kirkossa ei ole penkkiä; lattia on peitetty
joko kirjaompeleilla koristetulla villaisella tahi vaan oljesta
kudotulla puhtaalla matolla. Paitse tätä ei siinä metschedissä, jonka
minä Kasanissa näin, ollut muuta erinomaista kuin opetusistuimen
kaltainen saarnastuoli, kaksi tavallista kynttiläkruunua, muutamia
lamppuja seinillä ja Mekkaan päin oleva ikkuna, monivärisistä ruuduista
tehty. Matolle istukset seurakunnan jäsenet riveihin, pannen jalat
ristiin allensa. Kellä turbaani on päässä, se irtauttaa sen peräliepeen
hartioillensa riippumaan. Muuten pidetään niin hyvin turbaani kuin
lakkikin päässä. Tätä ei suvaittu kuitenkaan minulle, vaan minun
käskettiin ottaa lakki päästäni, lieneekö tähän syynä ollut tämän muiden
päävaatteuksesta eroava muoto vai mikä muu. Noin kymmenen minuutin ajan
toimitti jokainen yksinäistä hartauttansa, rukoillen ja päätänsä maahan
kumartaen. Rukoillessa pitää mahomettiläinen kätensä lanteillaan,
pyhkäsee vähän väliä niillä silmiänsä ja kasvojansa, ikäskuin unta
karkoittaakseen. Toisinaan asettaa hän kätensä eteensä avonaisen kirjan
tavoin, ja toisin paikoin taas panee peukalojensa päät korvanlehdille,
toiset sormet hajoittaen pystyyn, ja rukoilee näin jonkun ajan. Mitä
nämät äkkinäistä oudostuttavat temput kuvaavat, en tiedä. Rukoiltua
mainitun ajan, nousee mulla saarnastuolille ja lukee siinä luvun
alkoranista. Tämän lukemisen toimittaa hän messunlaatuisella
nuotilla, joka ei kuulu pahalta, ja jonka oppimista sanotaankin suureksi
pääasiaksi papinkoulussa. Sen tehtyä laskeksen hän alas, menee ja
istuksen seurakunnan etunenään, päin Mekkaa osoittavaan ikkunaan, ja
messuaa tässä taas rukouksen. Hän kumartaa useasti, syvään ja kauan,
ja seurakunta tekee hänen mukaansa. Tällä päättyykin jumalanpalvelus,
yleensä kestänyt noin kolme neljännestä tuntia.

Mahometin uskonopista ei tässä ole tilaisuutta puhua. Kerran sanoi muuan
katoolinen piispa eräässä julistuksessansa mahometiläisyyden olevan vaan
"lahkokunnan Kristin uskosta", joka lause hänen tilassansa lienee ollut
vähän liikanaista. Melkein yhtä tahtoi eräs mullakin, jonka kanssa
asiasta puhuin, päättää, sanoen: "me uskomme saman näkymättömän
kaikkivaltiaan Jumalan päälle kuin tekin, kristityt. Vaikka hänellä
on 99 nimeä, ei hänen voimaansa ja viisauttansa kuitenkaan voi täysin
määrin käsittää. Hurskaalle antaa hän onnen ja menestyksen jo tässä
maailmassa ja iankaikkisen elämän tulevassa. Jumalatointa
rangaistakseen antaa hän pahan liikkua maailmassa, ja rankaisee pahateon
vielä tulevassakin elämässä." Tästä tulevaisuudesta oli hänellä
kumminkin mahometiläisyyden tavalliset lihalliset ajatukset. Taivaassa
sanoi hän aina elettävän riemussa ja hyvillä päivillä. Syödä on siellä,
mitä vaan mieli ennättää ja muistaa haluta, ja tämän yltäkylläisyyden
kanssa on se etu yhdistettynä, jota syömärillä tässä maailmassa ei
ole, että ruokahalu aina on hyvä. Helvettinsä kuvaa mahometiläinen yhtä
lihallisesti ja paljon peloittavammaksi kuin kristittyjen kylmä
mieli sen jaksoi ennen aikaan edesasettaa. Rukousten ja muiden
uskonharjoitusten täyttämisellä on hänen kuitenkin paljoa helpompi
välttää helvettiä kuin kristityn.

Kunkin metschedin kanssa on koulu yhdistettynä. Maalla toimittaa mulla
opettajankin virkaa, vaan kaupungissa pidetään tavallisesti koululla
erittäin opettaja, jonka vaivat palkitaan samoin kuin mullankin
vapatahtoisilla lahjoilla. Lapset pannaan kouluun noin 8 vuoden iässä,
ja käyvät sitä noin 5 vuotta, jos heitä ei tarkoiteta mullaksi tehdä.
Täksi oppivaisten täytyy käydä koulua 12-15 vuotta, joista viimeiset
korkeamman opin saamiseksi tavallisesti vietetään Bokharan kuuluisissa
papinkouluissa Aasiassa. Kouluun tulevat lapset päivännousu-rukouksille
ja ovat siinä koko päivän, kaksi kertaa syöden mukanansa tuotua evästä,
josta myös yhteisessä kattilassa keittoruokaakin tehdään. Koulussa
istuvat lapset lattialla samoin kuin kirkossa istutaan. Oppiaineet eivät
ole suuret: sisältäluku, rukousten ulkoaoppiminen ja kirjoitus on
kaikki, mitä tavallisesti vaaditaan. Kuin alkorania ei saa lukea muuten
kuin sen alkuperäisellä s.o. Arapian kielellä ja sen lukeminen
koulussa myös on välttämätöin asia, niin saattaa joku parempipäinen
koululapsi edellämainitun opin lisäksi myös tulla vähän tuntemaan tätä
kieltä. Sen tarkempi tunteminen kuin myös taito Persian kielessä
eroittaa mullan muusta rahvaasta. Mutta jo sekin vähäinen tieto, jonka
yhteinen kansa näin muodoin saa, kohottaa Tatarilaiset suuresti
täkäläisen kristityn rahvaan rinnalla, ja ei vähäinen ole sivistyksen
rakastajan nautinto, kuin näkee esim. vanhan ja köyhän Tatarilaisen
omakielisiä kirjojansa lukevan paljon selvemmästi kuin kirjanluku
juoksee häntä vastaavilta ukoilta esim. Suomessa. Tämän luvuntaidon kuin
myös luvunhalun tässä kansassa todistaa selvimmästi se seikka, että
Kasanissa usein painetaan alkorania suuret painokset ja joka vuosi
tuhansi-määrin hengellisiä kirjoja Tatarin kielellä. Muiden kuin
hengellisten ja taloutta koskevien kirjain painaminen kiellettiin
tältäkin kansalta muutama vuosikymmeninen takaperin, jota kieltoa vielä
(v. 1856) ei ole peruutettu. Tatarilaisten kirjojen sensori Kasanissa on
eräs saksalainen rohvessori. Näiden painamista varten löytyi täällä joku
aika takaperin yksin omituinen kirjapainokin, joka tätä nykyä kuitenkaan
ei taida olla voimassa. Kaikki tämä tapahtuu kansassa, joka ei elä
yhdessä ryhmässä, vaan hajallansa muiden kansojen seassa, jolla ei ole
enemmän pipliaseuroja kuin muitakaan yhdistyksiä ja jonka tila, kuin
sodassa voitetun konsanansakin, on monin puolin määritelty ja tarkasti
katsastettu. Epäilemättä todistaa tämä asioiden laita kansan suuria
luonnonlahjoja.

                                                  _Ahlqvist_.



25. Työnteko ja arkielämä Tyrväällä.


Miesten ja naisten yhteisinä töinä ovat: lehdentaitto, heinänteko,
viljan korjaus ja riihitys, survominen, jauhattaminen, ojanluominen,
sonnan luominen ja hajoitteleminen; "väkipuolukset" (lapsuuttansa
taikka vanhuuttansa heikkovoimaiset) paimentelevat eläimiä, noukkivat
marjoja, katsovat lapsia ja tekevät mitä muuta helppoa työtä on.
Miesten erittäin ovat kaikkinaiset veitsityöt ja kirvestyöt sekä
kotona että metsässä, juhdanajo sekä tiellä että pelloilla,
kylväminen, loukuttaminen, hevoisten holhous, kalastus, metsästys ja
linnustus; vaimoväen ovat karjan ruokkiminen, lypsäminen, keritseminen,
leipominen, keittäminen ja muu ruuanlaitto, klihtaaminen, kehrääminen,
kutominen ja neulominen. Missä miehistä on puutos, siellä ryhtyvät
naiset vähän miehisiinkin töihin, ja vastasukaan, missä naisia on
vähemmäksi, siellä auttavat miehet niiden askareita.

Talvis-aamuina noustaan kello 5 aikaan, viritetään pari kolme pärettä
"pihtiin", joka seisoo pitkän tuolin edessä; välisti poltetaan vielä
yhtä pärettä ovipielessä. Jos nyt tässä valossa, ennenkuin pirtti
savua täyteen tulee, katselet ympärilles, niin näet "lavanalla"
kahdenmaattavia sänkyjä rinnatusten, jalkopäät seinää vastaan:
perimmäinen, jonka tykönä näet ruokakaapin ja seinäkellon ja vieressä
kehdon (missä sitä tarvitaan), on isännän ja emännän vuode. Samallaisen
sängyn näet ovipielen ja pihanpuoleisen seinän välillä; kahta vuodetta
päällitysten ei ole missään. Peräseinässä on lusikkahäkki, jossa
jokaisella hengellä on oma puulusikkansa, oviseinässä parikin
kirveshäkkiä, sivuseinillä kairoja, puraita, sahoja, kerinpuita ja muita
kaluja nauloissa ja häkeissä, niin myös perheen vähäisiä kaappeja. Pöydän
alla on kola, jossa pidetään vasara ja hohtimet, kovasimia, sieroja
j.m.s.; "parvella" säilytetään höyliä, päreorsilla kuivataan päreitä ja
"halko-orsilla" lautoja, jakohirren ja päreortten välillä leipiä
vartaissa. Lisäksi on muutama istuin ja yhtä monta rukkia kuin
vaimoihmistäkin; vasta kevätpuoleen tuodaan kangasaseet (eli
"kangastuolit") pirtin täytteeksi. Pirtti on hyvin lämmin, jos se vaan
jotensakin pitää lämpymänsä. -- Nyt sopii yksin tein kurkistaa
porstuakamariinkin, joka on uudenaikaisesti rakennetussa talossa. Tämä
on monessa talossa kaiken talven lämpymillä, kumminkin niissä, joissa
haltiat eivät taivu pirttiin makaamaan; valoaineena pidetään täällä
osaksi pärettä osaksi kynttilää, ja laattia on melkein yhtä likainen
kuin pirtissäkin; huonekaluina ovat: sänky, samallainen kuin
pirtissäkin, pöytä akkunan alla, pari istuinta, kaappi ja arkku; muun
tilan ottavat maito- ja piimäastiat, viinapullot ja lekkerit j.m.s.
(missä ei ole kamaria lämpymillä, pidetään pytyt pirtin peräpenkillä ja
kellarissa). Muissa kamareissa, joita harvoin lämmitetään, on puhdas
laattia, sohva, tuoleja, pöytä, sivulle levitettävä sänky ja mitä
parasta kalua on talossa. Seinäin saveaminen ja maalaaminen on vasta
näinä vuosina ruvennut tavaksi tulemaan, samaten kuin laattiaryysäkkeet
eli "matot", ja kamarikaluista "piironki" ja "senkit". Rumia kuvia
ripustellaan kauneillenkin seinille. -- Päivän tullessa lakkaavat miehet
puhdetyöstänsä, suurustelevat ja lähtevät ulkotyöhön; vaimoväki korjaa
pihdin loukkoon, lakasee laattian ja siivoilee muitakin paikkoja
pirtissä. Kello 1 jälkeen tulevat miehet päivälliselle, sitten menevät
taas ulkotöihinsä, joista päivän lopulla palaavat "pirtille", taas
käsitöittensä kimppuun. Ehtoota syödään varhemmin taikka hiljemmin,
koska vaan emäntä saa ruuan valmiiksi, ja maata mennään kello 9 aikaan.
Arkipäivinä syödään omin väin pöydän alaisessa päässä (joka on lavanalle
päin), eikä siinä tarvita lautasia enemmän kuin pöytäliinaakaan; astiat
ovat enimmästi puusta, paitsi kivivateja, joita kanssa on puuvatein
rinnalla. Mutta vieraalle laitetaan ruoka pöydän yliseen päähän, liinan
eli "tuukin" päälle, puisen taikka posliinisen lautasen ja veitsen
kanssa: tähän aikaan on jo melkein joka talossa ottimetkin eli
"kahvelit" ja pöytäveitsiä. Isäntä syö vieraan kanssa (sanotaan: "isäntä
vieraan väärti"). Arkiotilassa on vaimoihmisillä, semminkin nuorilla,
tapa seisoa, koska syövät miesten kanssa pöydältä; muutoin ei heillä
olekaan juuri määrätyitä aterianaikoja, vaan ravitsevat itsensä, koska
kerkiävät ja missä sopii. -- Miesten päivätöinä on talvella karjanruuan,
hakoin, poltinpuitten, hirtten ja muitten metsätavarain tuominen, niin
myös kotona puitten ja halkoin hakkaaminen, hevoisten ruokkiminen ja
sonnanveto, jossa viimeksi mainitussa naisväkikin on apuna, kumminkin
luomassa navetosta rekeen. Naiset tekevät käsitöitänsä päivin-puhtein,
niin paljon kuin kerkiävät karja-askareilta ja ruuanlaittamiselta.

Keväällä ja suvella noustaan varhemmin ja mennään maata myöhemmin kuin
talvella. Nuori väki muuttaa Wapun ja Erkin aikaan yövuoteensa pirtistä
ulkohuoneisiin, joissa ilma on raitis ja vilpoinen, Mikon aikaan taas
pirttiin. Suvilaihoja "kattamassa" ja muussa sontityössä, ojia luomassa
ja perkaamassa, lehdessä, heinässä, elopellolla ja pellavain korjuussa
ovat miehet ja naiset eroituksetta; hyväin taloin emännät vaan saavat
olla kotona askareitten ja ruuanlaitoksen tähden. Evästä kannetaan
kontissa, piimää ja kaljaa leilissä ja "plekussa". Kelvollinen isäntä on
ensimmäisenä väkensä edellä suvitöissä, sillä iso eroitus huomaitaan
olevan, jos väki kuulee: "menkääs työhön" taikka "tulkaas työhön".
Heinänaika, joka on Heinäkuun loppupuolella, pidetään raskaimpana;
silloin noustaan auringon kanssa, haukataan vähä "suuruspalaa", ja
ruvetaan niittämään, jota kaikki täysivoimaiset, naiset samaten kuin
miehetkin, niin myös palvelevaiset väkipuolukset, tekevät noin 4 hetkeä.
Se eroitus on kuitenkin, ett'eivät naiset hio vikahdettansa, vaan ovat
jo edeltäpäin valinneet miehistä kukin hiojansa, tavallisesti sen, jonka
muutenkin pitää rakkaimpana; tämän ei tarvitse sentään paljaasta
rakkaudesta hioa vikahdetta, vaan saa heinästä päästyä autetultansa
viinakorttelin, liivikankaan taikka muun vähäisen palkinnon. Koska
aamukaste rupee ruohosta katoamaan ja päivän helle rasittamaan, lakataan
niittämästä, syödään suurusta ja pannaan murkinaunelle pariksi hetkeä.
Sitten haravoitaan, jota lapsimaisetkin tulevat tekemään, ja kannetaan
rukoja loppupäivää; mutta jos ilma on sateinen, niin niitetään toisen
päivän varaksi. Päivällisellä ollaan kello 3 aikaan ja ehtoollisella
työstä päästyä, auringon laskeissa, jonka jälkeen päästään yölevolle;
sadepäivinä ovat murkinaunet pitemmät, ja maataan päivällisenkin päälle.
-- Sen sijaan kuin miehillä on erityisenä tehtävänä kaikkinainen
kirves- ja juhtatyö (aidanpano, kyntö j.n.e.), saavat naiset suvis-aikana
perkaella maita ohdakkeista ja rikkaruohoista ja lisäksi tehdä
kotoaskareita ja käsitöitä, minkä verran joutuvat.

Syksyllä on riihityö mainittavin, johon ruvetaan kohta kuin rukiit ovat
leikatut. Aamuilla ollaan riihellä, siitä päästyä leikataan suviviljoja
ja tehdään muita ulkotöitä. Riihet latoinensa ovat jo vanhastaan olleet
ulkona taloista, vaikk'ei juuri kaukana; nykyisinä aikoina on muutama
rakennettu moisiomaihin. Tavallinen vanhanaikainen riihi on niin
laitettu, että puiminen ja kaikki työ tehdään samassa huoneessa, jossa
elotkin kuivataan, vaikka se välistä on peräti lämmin työväelle. Kiuas
on avoin, sen vieressä "lavanalustan" puoli laattiaa vähää korkeampi
kuin muu laattia, joka on paksuista visuun liitetyistä hirsistä ja
kutsutaan "tapannoksi"; ylhäällä ovat "parret", joille elot
"ahdetaan", kautta riihen, paitsi kiukaan kohtaa, ja vielä ylempänä
"vartaat", pitkin katon alustaa, joihin suvilaihon sitomia ripustetaan.
Täysi riihiväki on neljä vahvaa henkeä ja yksi väkipuolus. Tappamaan
ruvetessa ladotaan elot tapannoille, sitoma sitoman kylkeen, sitten ne
neljä henkeä tappaa varstoilla ja se väkipuolus kääntelee sitomat.
Varstain kluput ovat vähäiset ja käyvät taajaan ja matalalta (muutoin
kolahtelisivat parsiin), kaksi lyö kerroittain samaan paikkaan, lappajat
kulkevat riihen päästä päähän, toinen pari yhtä toinen toista puolta,
siksi että joka paikka on tullut kahteen kertaan tapetuksi. Sitomain
siteet katkotaan kohta alussa taikka sitten kuin on kerta tapettu;
rukiin eloista leikellään latvat paikoin kerran, paikoin vasta kahteen
kertaan tapettua. Sitten pudistellaan oljet ja ajetaan ovesta ulos; nämät
latvat ja muut rehut ja tähät kootaan haravalla ja luudalla lavanalle,
"riiho" (jyvät vihneinensä) jää laattialle. Taas pudotellaan uusia
sitomia parsilta, ladotaan uusi laattiallinen ja tehdään samat temput
toistamiseen; sitten taas kolmanteen ja useampaan kertaan. Koska koko
riihellinen näin on tapettu, lähtee yksi tappajista suurukselle, toiset
jäävät pöyhimään ja puhdistamaan riihoa, josta haravoiten laaisten
perkaavat tähkiä; viimeiseksi lapioitaan riiho läjään kynnys-alle ja
oljet sidellään lyhteiksi. Kaikki tämä työ käy niin sutevasti, että joka
hengelle on aina tekemistä, eikä koskaan tarvitse toisen toista odotella
(sanotaan: "tiellä laiska riihessä on"). Se edellä suurukselle lähtenyt
palajaa riiheen viskaajaksi, koska toiset lähtevät pois. Mainittu työ on
tehtävä tavallisella viskimellä, josta parhaat jyvät lentävät edemmäksi,
vastaiseen seinään asti (nämät kutsutaan "seinäisiksi"); heikommat
jäävät puolilaattiaan (kutsutaan "kieleisiksi") ja vihneet lähimmäksi
viskaajaa. Sitten pohdetaan kumminkin ne kieleiset, jotka ovat
vihneitten rajalla, taikka kaikkikin jyvät, jos oikein puhtaan puhtaita
tahdotaan. Riihessä koottuja tähkiä kutsutaan "periksi", ohran ja
kauran vihneitä "ruumeniksi". Ei ole sanottavaa eroitusta talvilaihoin
ja suviviljain riihitysmuodolla, paitsi mitä kunkin lain eri luonto
välttämättömästi vaatii. Niin pian kuin jyvät ja vihneet ovat saadut
korjuusen, survotaan rehut ja latvat niin myös perät riihen laattialla,
ja kannetaan "ruumenkomiin". Riihityön päätteeksi, koska kaikki viljat
ovat korjuussa, pidetään "surviaiset"; näiksi täytetään riihet oljilla,
joita sitten, koko päivä pitkän aamupuhteen kanssa, survotaan silpuiksi,
omin väin ja päivämiehin. Survojat ovat parittain (niinkuin tappajatkin)
ja kukin lyö kumppaninsa kanssa kerroittain; parit kulkevat toinen
toisensa perässä ympäri riihen laattiaa, väkevimmät edellä, heikoimmat
jäljessä. Riihi survojinensa on jotensakin hyppysalin kaltainen ja olisi
yhtä hupainenkin, jos ei siinä olisi niin kauheasti tomua eikä niin
raskasta työtä. Petkele on ainoa kalu, jolla silppuja tehdään;
silppumyllyä ei ole kenelläkään, enemmän kuin puimakonettakaan. Mutta
viskuri on juuri nimeksi. -- Uudenaikaisissa riihirakennuksissa on luva,
jossa puidaan ja survotaan, mutta näitä ei ole vielä paljoa. Riihen
lämmitys on isännän velvollisuutena. -- Myöhemmin syksyllä on pellavain
ruokkous, josta naiset pääsevät tavallisiin talvitöihinsä; miehet
loukuttavat puhteella. Kyntäminen, aitain ratkominen, hakoin karsiminen,
kasken hakkaus, niitunperkaus, pihannostamus ja kalastus ovat miehillä
päivätöinä, siksi kuin talvikeli tulee. Palkoillisilla on tapa pysyä
paikassansa Pyhäinpäivä-sunnuntaihin asti huolimatta Marraskuun 1:stä
päivästä eli Pyhäinpäivän "santista", jos se on alku- taikka
loppuviikossa.

                                                   _Warelius_.



26. Naantalin naisluostari.


Edellä jo mainittiin, että Maunu Tavast piti hartaimman huolen kaikista
kirkollisista laitoksista. Ottakaamme niistä nyt ensin puheen aineeksi
luostarit ja varsinkin Naantalin naisluostari, joka Maunu piispan
toimesta oli perustettu ja jota hän koko ikänsä suojeli hellimmällä
rakkaudella.

Siihen aikaan, näetten, arveltiin semmoisen elämän olevan pyhimmän ja
Jumalalle otollisimman, kuin kaikista maallisista töistä ja askareista
luopuen vietettiin aikansa alinomaisessa rukoelemisessa, virsien
veisaamissesa ja jumalisten ainetten miettimisessä. Tämmöisiä maailman
toimista eronneita ihmisiä sanottiin _eräkkäiksi_, jos he itseksensä
korvessa elivät, vaan _munkeiksi_ (miespuolet), ja _nunniksi_
(naispuolet), koska asuivat yhdessä, yhteistä jumalanpalvelusta pitäen.
Munkkein tai nunnain asuntoja sanottiin nimellä _luostarit_. Tämmöisiä
luostareita löytyi kaikissa kristikunnan maissa hyvin paljo ja monta
monituista laatua eri säännöillä ja asetuksilla, ja Suomessakin oli
ennen Maunu piispaa neljä, kaikki munkkeja varten. Näiden lisäksi
perusti Maunu vielä v. 1441 uuden Franciskolais-luostarin Raumaalle.
Mutta nämät viisi eivät Suomamalaisten mielestä vielä olleet kylläksi;
he olivat, näin sanoo Naantalin luostarin perustuskirja, jo kauan
halunneet saada myös nunna- eli naisluostarin maahansa. Sillä munkkein
ja nunnain pyhän elämän ja alinomaisen jumalanpalvelemisen uskottiin
olevan autuudeksi ei ainoasti heille itselle, vaan koko heidän
kansalleen, ynnä sen lisäksi tuottavan maallistakin siunausta ja onnea
koko maalle, missä asuivat.

Maunu Tavast oli, heti piispaksi tultuansa, ruvennut hankkeisiin tätä
asiaa varten. Ensiksi aiottiin tätä luostaria Pyhän Annan nunnaston
sääntöin mukaan laittaa ja rakentaa likelle Turun kaupunkia. Mutta siitä
ei tullut mitään, ja Telgen herrainpäivillä v. 1438 toi Maunu piispa
esiin toisen ehdotuksen. Hän anoi lupaa ja apua Brigitan luostarin
perustamiseen, joka sisältäisi sekä nunnia että munkkeja ja siis hänen
mielestänsä olisi hyödyllisempi kansalle "saarnaamisen, ripittämisen ja
anieitten (synnin anteeksianto-kirjain) jakamisen suhteen" kuin paljas
naisluostari. Tähän ehdotuksen herrainpäivillä suostuttiin, ja annettiin
eräs kruunun talo Maskun pitäjässä siksi tarpeeksi. Siihen haetti nyt
Maunu Tavast muutamia munkkeja ja nunnia Wadstenan luostarista ja rupesi
sitä rakennuttamaan; vaan pian nähtiin paikka sopimattomaksi ja
sentähden muutettiin luostari Raision pitäjään _Ailoisten_ eli Ailisten
talon maalle, jonka ritari Henrikki Klaunpoika Djäkn ynnä hänen rouvansa
Lucia Olovintytär Tavast olivat lahjoittaneet siksi tarpeeksi.

Tämä uusi luostari, joka pyhitettiin Pyhälle Neitsyelle, Pyhälle
Johannes Kastajalle, Pyhälle Brigitalle, Pyhälle Annalle, ja joka
nimeksensä sai Vallis Gratiae (Armon lakso), ruotsiksi Nådendal
(Naantali), rakennettiin nyt v. 1443 suurella ahkeruudella ja innolla.
Maunu Tavast omalla kulutuksellansa rakennutti siihen korkean kuorin
sekä sakariston, ja hänen kehoituksestansa tuli muiltakin ylhäisiltä
sekä alhaisilta lahjoja. Luostarin viereen oli kuningas antanut luvan
perustaa kauppalan, jossa olisi krouveja ja ravintoloita sekä
pyhävaeltajia että muita matkustajia varten. Tästä kauppalasta paisui
Naantalin kaupunki, joka nyt on vähäpätöinen, vaan yhteen aikaan oli
niin vaurastunut, että siinä oli kaksi pormestaria. Maunu piispa
sekä auttoi perustamaansa luostaria rakentamisen aikana, että
jäljestäpäinkin yhä lahjoitteli siihen omillansa tai kirkon
varoilla ostettuja taloja, ja väsymättä yllytteli muita semmoiseen
anteliaisuuteen.

Naantalin luostarille niinkuin muillenkin karttui suuria tuloja
testamenteista, joissa kuolevat säätivät jonkun lahjan luostarille
annettavaksi, siksi että heidän sielunsa puolesta pidettäisiin rukouksia
ja messuja; myöskin maksettiin suuret summat hautasijoista luostarin
kirkossa tai hautausmaassa, sillä niin toivottiin pikemmin päästävän
taivaasen. Myöskin oli kaikkein munkeiksi tai nunniksi pyrkijöiden
suorittaminen pääsöraha, joka vastasi heidän yksivuotista elatustaan
luostarissa; useammat paljon enemmänkin antoivat. Paitsi sitä oli monta,
jotka luostarin ankarain sääntöin alle antaumatta vaan pyrkivät
luostarin muurein sisälle, ulkonaisten eli maallikkoveljein ja sisarten
nimellä vanhat päivänsä rauhassa ja hiljaisuudessa viettämään; nekin
antoivat tullessaan runsaat lahjat luostariin. Sen lisäksi sai luostari
kaikki sakot rikoksista, jotka oli tehty sen asukkaita taikka
alustalaisia vastaan. Mutta kaikkein suurin tulo oli anieitten
myömisestä. Papisto, näet, oli sille uskottua virkaa, katuville julistaa
syntein anteeksi antamusta, ruvennut sillä tavoin väärinkäyttämään, että
alkoi rahasta jaella anteeksianto- eli aniekirjeitä, joissa muka oli
suotu niin ja niin monen päivän, kuukauden tai vuoden synnit anteeksi,
aina sitä myöten kuin pahantekijä tahtoi maksaa. Eikä siinä kyllä, että
jo tehdyistä synneistä anteeksiantamusta kaupittiin, saipas sitä myös
ostaa edeltäkäsin vasta aiotuista, tehtävistä pahanteoistaan. Tämmöinen
helppo päästökeino synneistä tietysti kovin viehätti sen ajan raakaa,
oppimatointa kansaa, ja äärettömät summat virtasivat sillä tavoin
munkkien arkkuihin.

Luostariin usein lahjoitettiin kokonaiset talotkin, ja toisia se yhä
osteli lisäksi omilla rahoillansa. Näin oli sille aikain kuluessa
karttunut hyvin suuri joukko maatiloja, varsinkin Turkua läheisissä
pitäjissä: Nummella, Rantamäellä, Raisiossa, Ruskossa, Maskussa,
Liedossa, Piikkiössä, Paimiossa, Paraisissa. Lemussa, Rymättylässä,
Taivassalossa, Sauvossa. Halikossa, Uskelassa, Mynämäellä, Wehmaalla,
Laitilassa, ja Perniössä; vaan oli niitä kaukaisemmissakin Suomen
maakunnissa: Saloisten ja Mustasaaren pitäjissä Pohjanmaalla; Ulvilan,
Eurajoen, Huittisten, Pirkkalan ja Hämeenkyrön pitäjissä Satakuntaa,
Janakkalassa Hämeenmaalla, Pohjan, Karjan, ja Porvoon pitäjissä
Uudellamaalla ynnä Wiipurin tienoilla Karjalassa. Olipa niitä myös
muutamia Ruotsinmaallakin. -- Itse luostarissa oli runsaasti
kaikellaisia, kullasta kuvattuja ja hopeasta huoliteltuja ristejä ja
kalkkeja, pyhäin kuvia ja muita kalliita kaluja ynnä myöskin rahoja.
Näin rikkaana oli aikanansa Naantalin luostari!

Luostarin rakennuksista ei nyt seiso pystyssä muuta kuin kirkko ja
vähäinen palanen munkkihuoneen seinää; mutta ruhkaläjistä on kuitenkin
vielä onnistunut saada jokseenkin selvä käsitys, kuinka avara ja
minkämuotoinen luostari ennen muinoin on ollut. Se seisoi Naantalin
kaupungin vieressä, korkealla Nunnanniemellä, josta näkö on hyvin ihana.
Kaupungista päin tulija astui ensin ulkoportin kautta ulkopihaan
eteläpuolella kirkosta, jonka muurissa oli asuntoja ulkonaisille eli
maallikkoveljille ja sisarille ynnä vieraille. Keskellä pihaa taisi
seisoa aurinkokello ja vaivais-tukki. Kirkon lounaisen kolkan sivuitse
tultiin portin kautta munkkien pihaan, jonka vasempaa kylkeä ympäröivät
munkkien asuntohuoneet, kirjastot y.m. Siitä vei taas aina lukossa
pidetty portti sisimpään eli nunnain pihaan, pohjais-puolella kirkkoa.
Sen ympärillä asuivat nunnat kaksinkertaisessa huoneessa: munkkien
asunto oli vaan yhdellä kerroksella. Nunnain pihaan ei ollut kenenkään
miespuolen lupa päästä paitsi piispan, kuin kävi luostaria
peräänkatsomassa, ja häntäkin sisään päästäessä oli pitkät mutkat ja
temput tehtävät. Munkkienkaan pihaan ei päästetty ketä hyvänsä, sillä
luostarin asukasten piti niin paljon kuin mahdollista olla erillään
ulkomaailmasta. Kirkko, joka vielä seisoo, vaikka sen entiset
koristukset ovat aikaa ryöstetyt, on komea rakennus paksuilla muureilla
sisältään kahdella patsasrivillä jaettu kolmeen eri osaan. Sen
läntisessä päässä oli korkea kuori (nyt kellotornin jalkana), missä
nunnat pitivät jumalanpalvelustaan juhlallisissa tiloissa; munkeilla oli
alttarinsa itäpäässä, jossa nytkin on tallella senaikuinen alttarikaappi
puuhun veistettyine kuvineen. Tavallista jumalanpalvelusta pitäessään
istuivat munkit alhaalla kirkossa, ja nunnat lehterillä eli parvessa
kirkon pohjois-puolella, johon ovi vei suoraan nunnain asunnon
ylikerrasta; munkkein ja nunnain piti nim. kirkossa olla erillään.

Näiden muurein sisässä kului munkkein ja nunnain elämä
jumalanpalveluksessa ja laupeudentöissä. Nunnaksi pyrkijän oli ensin
muutamat vuodet koitteeksi asuminen luostarin yhteydessä; jos hän
määräajan kuluttua päätöksessään pysyi, niin häneltä hiukset leikattiin,
hän puettiin sisarten pukuun ja juhlallisesti vihittiin; sen tehtyä hän
ei enää saanut luostarista erota. Brigitan sääntöin mukaan ei saanut
koeteltava olla 18 vuotta nuorempi, ja varsinaiseksi nunnaksi ei voinut
päästä ennenkuin 25 vuoden ijässä.

Nunnia piti Brigitanluostareissa sääntöin mukaan olla 60 ynnä sen
lisäksi 13 pappismunkkia, 4 diakonia ja 8 palvelijamunkkia (tämä luku
vastaava Kristuksen 13 apostolia ja 72 oppilasta). Harvoin lienee
kuitenkin Naantalissa ollut koko tämä määrätty luku täydelleen; mutta
ett'ei luostarimme kuitenkaan kovin köyhä asukkaista ollut, näkyy siitä,
kuin kerran rutto tappoi siitä 35 henkeä, eikä sittenkään mainita sen
olleen autiona. Koko luostarin päänä oli _abbedissa_ niminen; munkeilla
oli sen lisäksi eri päällikkönsä, jota sanottiin _yliripittäjäksi_
(confessor generalis). Nunnain pukuna oli sarkainen paita, päällyshame
myöskin harmaasta sarasta, samaten tröijykin, jonka hihat olivat niin
pitkät, että sormien hyppysetkin peittivät. Sen yli oli lupa pitää
päällysvaatetta, joka talvella oli vuorattu lampaannahkalla; se pantiin
rinnan päällä puikolla kiinni. Otsa ja suurin osa päätä oli peitetty
myssyllä, joka takana niskassa neulalla kiinnitettiin. Sen päällä oli
huntu mustasta palttinasta, kiinnitetty yhdellä neulalla otsassa, ja
yhdellä kummankin korvan kohdalla; huntuun vielä pistettiin valkea
liinarätti neulalla kiinni. -- Pappismunkeilla oli tunnusmerkkinä
kaapuun rinnan vasemmalle puolelle ommeltu punainen risti ja sen sisässä
pieni valkoinen risti: diakoneilla pieni valkea ympyrä ja sen sisässä
neljä leimunnäköistä punaista tilkkua; palvelijamunkeilla valkea risti.

Brigitan luostareissa vallitsivat ankarat säännöt. Nunnaksi rupeaja
pyhällä valalla vannoi elää naimatoinna sekä olla nöyränä ja köyhänä. Ei
kelläkään luostarin jäsenellä saanut olla puolen äyrin vertaa yksityistä
omaisuutta, eikä hän sormin koskeakaan saanut kultaan ja hopeaan muuten
kuin jumalanpalveluksessa ja tikkaellessa. Aamusella noustua piti
nunnain olla aivan ääneti siksikuin suuri messu oli pidetty, ja
illallinen syötiin myöskin suurimmassa hiljaisuudessa. Paasto oli kova:
yksi paasto kesti Adventista Jouluun asti, toinen alkoi Perjantaina
ennen ensimäistä sunnuntaita paastossa ja päättyi Pääsiäisenä; sitten
taas Pyhänristin päivästä Mikkeliin ja Pyhäinmiesten päivästä
Adventtiin. Päivänä ennen Maarian päiviä, apostolein päiviä ja muutamia
muita juhlia paastottiin vedellä ja leivällä. Paastottomina aikoina
syötiin Sunnuntaina, Maanantaina, Tiistaina ja Tuorstaina lihaa
päivällisellä, vaan silloinkin ei illalliseksi annettu muuta kuin maitoa
ja kalaa. -- Rukouksia pidettiin ja virsiä veisattiin koko päivä vähä
väliä Neitsyt Maarian kunniaksi. -- Siksi että nunnilla yhä olisi
kuolemansa mielessä, oli kirkkotarhassa aina valmiiksi kaivettu hauta,
jonka partaalla abbedissa sisarten kanssa joka aamu kello 9 kävi hiekkaa
heittämässä, virttä veisaamassa ja rukoelemassa. Kirkon ovella seisoivat
ruumispaarit, multaa päällä, joiden sivuitse kulkiessa oli itsekseen
lukeminen: "mullasta olet tullut ja mullaksi sinun jälleen pitää
tulemaan". -- Nunnilla oli kullakin pienoinen kammionsa, jossa hän
makasi olkivuoteella, ilman hurstitta, villavaipan alla. Muiden sisarten
yhteydessä ei hän ollut muuten kuin pöydässä, jumalanpalveluksessa tahi
työssä. Jumalanpalveluksen loma-aikoina sisarekset ompelivat, neuloivat
sukkia, tikkaelivat kirkonkoristuksia, hoitelivat sairaita (eräs
Naantalissa käytetty lääkärikirja on vielä tallella) ja viljelivät
puutarhoja. Munkeillakin oli eri puutarhansa, ja paitsi sen viljelystä
ynnä sairasten hoitoa he myöskin harjoittelivat oppia. Mainioin
Naantalin oppineista munkeista oli loppupuolella 15:ttä vuosisataa elävä
_Johannes Budde l. Reck_, joka käänsi useampia kappaleita Raamatusta
ruotsiksi ja kirjoitti useampain Ruotsin pyhäin vaimoin elämäkerrat y.m.
Luostareissa, ja niin epäilemättä Naantalissakin, aina oli koulut,
joissa ympäristön lapsia opetettiin. Rauman luostarikoulu oli juuri
Maunu piispan aikoina niin suuressa kuulussa, että sinne Ruotsistakin
virtaeli oppilaita.

                                                      _Krohn_.



27. Rahoista.


Vanhimpina aikoina, ennenkuin metallia opittiin rahoiksi mynttäämään,
tehtiin kaikki kaupat vaihtamalla. Ne kalut, jotka pidettiin
yhdenvertaisina, vaihdettiin suuta-suuksin; toisten väli suoritettiin
pienemmillä kaluilla. Senkaltaiset tavarat, joita pystyi vähempiin osiin
jakaella, ja jotka aina pysyivät kohtuarvossansa, olivat soveljaimmat
toisten hintamääräksi ja väliksi; sentähden ruvettiin niitä ensin rahan
asemessa pitämään. Yhdellä kansalla oli yksi lai tavarata rahan
sijaisena, toisella toinen. Jolla karjankorjuu oli paraana
elatuskeinona, se määräsi kauppakaluin hinnat raavasluvulla; niin että
esimerkiksi leiviskä rautaa sanottiin maksavan puolen raavasta, tynnyri
suoloja kaksi raavasta, ja niin edespäin. Toinen, kalansaaliilla elävä
kansa, piti kaloja rahan asemessa; kolmannella, joka viljeli maata, oli
jyvät rahana. Vielä nytkin löytyy Aasiassa, Afrikassa ja Amerikassa
kansoja, joilla tupakat, suolat, pienet näkinkengät eli karinkaukalot ja
muut semmoiset kalut pidetään rahan sijassa. Muutamilla Pohjan puolessa
asuvilla kansakunnilla, jotka saivat vahvasti metsänviljaa, olivat ennen
nahat toisten tavarain yhteisenä hintamääränä. Tämä oli vanhimpain
Suomalaistenkin laita, joiden kielessä _raha_ on vanhimpina aikoina
mahtanut merkitä yhtä kuin nahka nykyisessä kielessämme; sillä
Lappalaiset kutsuvat nytkin nahkoja rahoiksi. Oravan nahoilla
suoritettiin myös ulosteot ensimäisinä Ruotsin vallan aikoina niissä
Suomen maakunnissa, joissa tilojen suuruus oravan jälkeen vielä luetaan.

Sitten, kuin metallit tulivat tutummiksi, otettiin muutamat niistä aikaa
myöten toisten tavarain hintamääräksi, joksi ne myös olivat sangen
soveljaat, osittain sen suhteen, että ne aina pysyivät melkein samassa
arvossansa, osittain sillä, että niitä taittiin särjettää pieniin osiin,
sitä myöten kuin piti maksettaman, ja osittain senkin vuoksi, ett'eivät
niin väleen kuluneet kuin moni muu rahan asemesta kädestä käteen kulkeva
kalu. Vanhan Testamentin kirjat ja muut vanhat historiat näyttävät, että
kuin kultaa, hopeata ja vaskea ruvettiin toisten tavarain hintamääränä
pitämään, tapahtui kauppa ensin sillä tavalla, että ostaja punnitsi
myöjälle niin monta naulaa ja leiviskää jota-kuta metallia, kuin hän oli
ostettavasta luvannut. Mutta sen suhteen, että kauppiaat eivät aina
joutaneet särkemään metallia sellaisiin kappaleisiin, kuin kaupan
teoissa tarvittiin, hakkauttivat muutamat heistä metallinsa jo
edeltäkäsin vissin mitan painaviin murikoihin, ja piirsivät niihin
merkin eli numeron, josta nähtiin, paljonko kukin kappale painoi. Ilman
sitä panivat he myös nimensä, puumerkkinsä tahi jonkun muun merkin
näille metallikappaleille. Muutamilla oli myöskin sellainen vormurauta,
jolla tällaiset merkit yhdellä kertaa niihin lyötiin. Senkaltaisia
vormurautoja ja niillä tehtyjä merkkiä sanottiin _preiliksi_, ja niillä
lyötyjä rahoja _myntiksi_. Ensimäiset myntit eli preilatut rahat olivat
välistä neliskulmaiset, välistä soikeat, välistä pyöreät. Jos kalun
myöjä tahtoi, punnittiin ne, ennenkuin vastaan otettiin; mutta sillä
että rahat niinä rehellisyyden aikoina aina löyttiin täysipainoisiksi,
ruvettiin niitä ilman punnitsematta vastaanottamaan siitä painosta, joka
niissä merkin eli preilin jälkeen piti oleman. Vaan aikaa myöten
alkoivat kavalat ihmiset tehdä niillä kaikellaista petosta. Muutamat
panivat rahoihinsa vähemmän metallia, kuin niissä preilin jälkeen piti
oleman. Toiset sekoittivat kulta- ja hopearahoihinsa halvempaa metallia,
ja muutamat vuolivat toisten tekemiä rahoja pienemmiksi. Näiden ja
muiden petosten suhteen päätettiin, että kaikki maakunnan rahat piti
vannotetuilta virkamiehiltä myntättämän ja senkaltaisella preilillä
tehtämän, että jokainen siitä tunsi ne kelvollisiksi. Ett'ei kenenkään
pitänyt taitaman vuolla rahain ympärystä ja sillä tavalla vähentää
niiden painoa, merkittiin rahan ulkosyrjä kirjoituksella tahi muilla
merkeillä, jotka myntätyissä rahoissa nytkin enimmiten nähdään olevan.
Oikein puhtaasta kullasta ja hopeasta myntätyt rahat havaittiin olevan
pehmeämmät ja kuluvan pikemmin kuin ne, joihin vähä muuta metallia oli
pantu. Sen tähden päätettiin, että määrätty vähäinen osa vaskea piti
kulta- ja hopearahoihin saataman pantaa, ja sillä että pienemmät
hopearahat, joita useimmin pideltiin, tulivat kulumaan enemmän, pantiin
niihin runsaammin vaskea kuin isompiin. Tästä syystä on esimerkiksi
Ruotsin pienissä rahoissa hopea kovempaa ja halvempaa kuin isommissa.
Muutamassa hallituskunnassa Kreikan maalla tehtiin ennen vanhaan
rahoja raudasta, jotka olivat niin raskaita ja vaikeita liikutella,
ett'ei kenenkään tehnyt mieli niitä paljon itsellensä koota, ja että
varkaatkin harvoin viitsivät niihin koskea. Liian raskasta on vaskikin
muiksi kuin pieniksi rahoiksi. Yhtähyvin tehtiin ennen Ruotsissa
suurempiakin rahoja vaskesta, joita, niinkuin jokainen tietää,
_louduiksi_ kutsuttiin.

Kaikkein valtakuntain paraat ja suurimmat rahat ovat olleet kullasta ja
hopeasta. Ne maat, joilla ei näitä kalliimpia metallia ole tarpeeksi
asti löytynyt, ovat hankkineet niitä muualta. Kulta on 15 kertaa
kalliimpaa kuin hopea, niin että esimerkiksi luodin painava kultaraha on
yhtä kallis kuin 15 luotia painava hopearaha. Vaan vasken hinta on aivan
muutteenalainen ja erinäinen erinäisissä maissa. Vuonna 1803 maksoi
esimerkiksi luoti hopeata 50 luotia vaskea Pietarpurissa, mutta 100
luotia vaskea Pariisissa. Paljon tulee myös vasken hyvyyden päälle.

Ensimäiset metallirahat nimitettiin useimmiten painonsa jälkeen, ja
niihin oli preili lyöty ainoastansa metallin hyvyyden ja täyden painon
todistukseksi. Vanhimmat _markan kappaleet_ esimerkiksi painoivat
_naulan_, ja olivat siitä nimensä saaneet, että _markka_ (eli _mark_)
Ruotsin kielessä merkitsee _naulan_. Kuudessa markassa vaskirahaa oli
siis kuusi naulaa vaskea, kolmessa hopeamarkassa kolme naulaa hopeata,
ja niin edespäin. Vielä drotninki Kirstin aikaiset vaskiäyrit olivat
hopeariksin kokoiset. Vanhoista kirjoista nähdään, että Ranskanmaan ja
Englannin entiset hopearahat myöskin olivat naulan painavat. Myntättävän
metallin puutteessa ovat valtakuntain täysipainoiset rahat aikaa myöten
pienennetyt, ja keveämpi eli kehnompi myntti pantu käymään samasta kuin
vanhat painavammat ja paremmat rahat. Ne valtamiehet, jotka sota-aikoina
rahain pienentämisellä kokivat auttaa valtakuntaa ja esivaltaa rahan
puutoksesta, pettivät sen kautta yhtähyvin sekä itsensä että yhteisen
kansan. Sillä jonka kehnommaksi raha tehtiin, sen enemmän sitä
tarvittiin. Jos esivalta olisi sata kertaa kuuluttanut, että uuden
keveämmän myntin piti käymän samasta kuin vanhan painavamman rahan, ei
kukaan kuitenkaan ollut niin tuhma, ett'ei hän raskaampaa rahaa
paremmaksi ymmärtänyt ja isommassa arvossa pitänyt. Ulkomaalla sai
kauppias vähemmän tavaroita uudella kuin vanhalla rahalla. Sentähden
otti hän myös kotimaassa enemmän uutta kuin vanhaa rahaa tavaroistansa,
ja samaten alkoivat myös kaikki muut tehdä. Näin tyyristyivät kaikki
hinnat, rahan kehnotessa. Virkamiehet, jotka saivat kruunulta
palkaksensa yhtä suuren summan uutta kuin vanhaa rahaa, alkoivat
valittaa, ett'eivät tulleet aikaan, jos ei heidän palkkojansa yhtä paljon
lisätty, kuin raha oli halvennut. Ja heillä olikin täysi syy valittaa,
jonka tähden esivallan piti ajoittain lisäilemän heille enämmän palkkaa:
mutta sitä myöten kuin palkat lisättiin, tarvitsi taas kruunu
enämmän rahaa. Esivallan anoessa otti siis kansa maksaaksensa verot
korotuksella uudessa rahassa. Joka oli lainannut toiselle vanhaa
mynttiä, tahtoi maksoansa samassa rahassa, taikka uutta halvempaa rahaa
kurssin jälkeen. Tällaisista asioista tuli monta riitaa, ja esivallankin
täytyi tunnustaa, että uusi raha oli halvempana pidettävä ja että
vanhasta piti väliä maksettaman. Muutama valtakunta ja valtias kehnonsi
vielä senkin kautta mynttinsä, että panetti liiaksi halpaa metallia
rahoihinsa. Pian tuli yhtähyvin tämä petos havaituksi ja kaikkien
aikojen historia on kyllin näyttänyt, että tällaiset rahan halventamiset
eivät ole olleet muuta kuin petosjuonia, joista aina on ollut paljo
vahinkoa kaikille valtakunnan säädyille, ja voittoa ainoastaan
muutamille pettäjöille. Koska Kaarle 12 aikaan Ruotsin valtakunta joutui
aivan suureen rahanpuutokseen, myntättiin 37 miljoonaa pieniä
vaskipolettia, jotka pantiin käymään hopeatalarin arvosta, ja kruunu
lupasi ne oikeilla hopearahoilla takaisin lunastaa. Vaan kuin ulkomaan
kelmit tekivät ison joukon samankaltaisia polettia ja kovin velkaantunut
valtakunta ei voinut lunastaa enemmän kuin osan näistä polettirahoista,
teki kruunu pankrutin ja jätti suuren osan niistä lunastamatta, heidän
vahingoksensa, joiden käteen olivat joutuneet. Samat vaskiset
hopeatalarit, joita muutamia vieläkin maassamme löytyy, kävivät sitten
äyrin eli tengan arvosta. Monta muuta mulkkausta on metallirahoilla
aikojen kuluessa tehty. Muilla kuin esivallalla ei ole oikeutta rahaa
myntätä, mutta joka tahtoo, saapi mynttihuoneessa metallinsa myntätyksi
vähäistä maksoa vastaan.

                     _v. Becker_ (Turun Wiikko-Sanomissa v. 1822).



28. Eräästä muistopuheesta.


Meidän Herrassa nukkunut provasti-vainajamme Gustav Avellan oli syntynyt
maalliseen elämään Nummen pitäjässä vuonna 1742, Lokakuun 28 päivänä.
Isänsä vähän palkan ja siitä tulevan köyhyyden tähden täytyi tämän
poikasen, monen vaivalloisuuden ja puutteen alla, Turun koulun ja
akatemian harjoitukset läpitse käydä, ja lasten opettamisella hänensä
elättää. Jo aikaisin oli hänen mielensä teeskellyt papin virkaan,
jonkatähden hän myös, hyvän valmistuksen jälkeen, v. 1764 vihittiin
papiksi, vanhan isänsä apulaiseksi. Kaksi vuotta siitä (v. 1766)
seppelöitiin hän maisteriksi, kävi kirkkoherran-tutkinnon ja muutettiin
lääninprovastin apulaiseksi Öölannin saarimaihin. Neljän vuoden perästä
(v. 1770) pääsi hän Uudenmaan sotapapiksi ja muutti saarnaamaan
Jakkarbyn kartanoon läsnä Porvoon kaupunkia. Vaan ei hän sielläkään
kauan viipynyt, sillä kahden vuoden takaa (v. 1772) valitsivat Öölannin
Hammarlannin miehet hänen kappalaiseksensa, jossa pitäjässä hän ennen
oli provastin apulaisena ollut; ja taas kaksi vuotta siitä (v. 1774)
kutsuivat Stockholmin suomalaisen seurakunnan kirkkoraati ja jäsenet
hänen kappalaiseksensa. Tässä virassa viipyi hän neljä vuotta, raskaan
työn ja moninaisten toimitusten alla, jotka hän teki sillä ahkeruudella
ja taidolla, että silloin hallitseva Ruotsin kuningas Gustav kolmas
ymmärsi hänen, sekä hyvän taitonsa ja puhtaan elämänsä että väsymättömän
vireytensä ja toimellisuutensa puolesta, ansainneen paremman viran, ja
sentähden v. 1778, ilman vaalitta, määräsi hänen tämän Kokemäen pitäjän
kirkkoherraksi. Näin esivalta tämän hyvän palvelijan palkitsi ja
sanankuulijat häntä rakastivat, että hänen täytyi niin usein paikasta
paikkaan muutella, evankeliumin sanaa siellä ja täällä julistamaan.

Näiden nuoruudenijän monien muutosten jälkeen, 36 vuoden vanhana, tuli
siis provasti-vainaja tämän Herran seurakunnan kirkkoherraksi, ja sai
täällä pysyväisen kotopaikan, josta ei hän koskaan pyytänytkään lähteä.
Hänen vahva aikomisensa oli, täällä rauhassa kuluttaa ne loput
vuosikaudet, jotka elämän ja kuoleman Herra armosta oli hänelle suopa.
Tämän hänelle rakkaan lauman keskellä ovat siis kuluneet hänen
miehuutensa toimelliset ja vanhuutensa väsyneet vuodet. Kaikkivaltiaan
viisaan ja hyvän neuvon jälkeen suotiin hänelle se onni, jota moni
toivoo, vaan harvalle annetaan, saada enämmän kuin puoli sataa
ajastaikaa olla paikallansa yhden lauman paimenna.

Mutta jos teidän sielunpaimenenne monet vuodet ovat kuluneet ilman
muutoksetta, niin on teidän seassanne, kunnioitettavat Kokemäen miehet,
sinä aikana monet muutokset tapahtuneet. Harvat teistä muistavat tämän
kirkkoherran tänne tuloa ja hänen ensimmäisiä toimituksiansa. Se
Herralle pyhitetty huone, jossa hän täällä ensin julisti Jesuksen
evankeliumia, on nyt vanhentunut ja raukeamallansa: toinen, kauniimpi
pyhyyden maja on hänen toimestansa teille valmistettu, jossa me nyt
olemme koossa Herran kasvoin edessä; ja tämäkään ei ole enää uusi. Niin
ovat myös teidän isänne ja äitinne, jotka kuulivat tämän opettajan
ensimmäiset saarnansanat, jo menneet tuonen matkoille, tahi ovat
kumminkin menemällänsä. Uusi suku on kasvanut heidän sijallensa, ja
tämäkin jo taas valmistelee itseänsä hautansa lepokammioon. Monet
lapsukaiset, jotka tämä vainaja oli Jesukselle ristinyt, ovat jo maan
povessa: monet nuorukaiset, häneltä ensi kerran Jesuksen altarin
armolahjoilla ravitut, ovat tuonelan majoissa: monet häneltä yhteen
siunatut parikunnat ovat päättäneet päivänsä. Vihdoin läksi myös hän
itse tuonen tietä kulkemaan, huoaten: Herra Jesus, ota minunkin henkeni!
Autuaat ovat ne, jotka ovat monta Jumalan valtakuntaan neuvoneet! --
Näin vanhat vähittäin katoovat ja kaikki uudistuvat. Eipä ole olevata,
pysyvätä tämän maailman menoissa: kaikki kaatuu, kaikki muuttuu, kaikki
puuttuu, Luojan luotujen seassa. Mutta kiitos Jumalan! Yksi on meillä
pysynyt ja pysyvä, Jesus ja hänen ansionsa autuus, hänen sanansa
suloisuus. Saarnaajat muuttuvat, temppelit raukeavat, sukukunnat
puuttuvat, vaan evankeliumin saarna on muuttumatoin. Taivas ja maa on
hukkuva, mutta Herran sanasta ei pidä piirtoakaan hukkaantuman.

Tämän, nyt Herransa ijäiseen rauhaan menneen palvelijan virantoimitus
näiden hänelle uskottuin seurakuntain keskellä on paremmin tuttu teille,
täällä kasvaneille, kuin meille, kaukaisille. Tultuansa tervehti hän
teitä: minä olen outo ja muukalainen teidän seassanne. Vaan ei hän kauan
vieraana pysynyt; pian tuli hän teidän parhaaksi ystäväksenne. Pian
saitte havaita saaneenne kirkkoherran, Jumalalle ja ihmisille otollisen.
Ijällisemmät teistä kyllä muistatte, ilolla ja kiitoksella muistatte,
hänen, miehuutensa voimain ja ruumiinsa terveyden aikoina, olleen
ahkeran ja väsymättömän, vakaan ja valppaan virkansa töissä. Te
muistatte hänen hyvänä paimenena kainneen laumaansa, palavasta sydämestä
julistaneen teille kaikki taivaan neuvot, kaikki sovinnon sanat sieluin
pelastukseksi. Te muistatte, kuinka milloin lain kovat käskyt, milloin
evankeliumin suloiset sanomat hartaasti vuosivat hänen huuliltansa,
kuinka hän vireästi pyysi seurakunnissansa kartuttaa sekä sisällisen,
elävän uskon voimaa että myös sen hyviä hedelmiä sydämessä ja elämässä:
kuinka hän ahkeroitsi kasvattaa kaunista, raitista, siveää ja jumalista
menoa ja järjestystä kristikunnassa: kuinka lasten ja nuorukaisten
aikainen, hyvä harjoitus Jumalan sanassa ja autuudenopin puhdas
tunteminen oli hänelle mieluinen. Ei hän jättänyt eksyväistä johtamatta,
ei synnin unessa makaavaista herättämättä, ei epäilevää neuvomatta, ei
murheesen vaipuneita lohduttamatta, ei sairaita virvoittamatta eikä
kuolinvuoteella rohvaisematta. Hänen sanansa olivat saarnastuolissa
somaiset, rippikoulussa kauniit, lukusijoilla lujat, sen hengen ja
voiman jälkeen, jonka ylipaimen hänelle oli lahjoittanut. Autuas on se
palvelija, jonka Herra tullessansa löytää näin tehneen!

Nämät hänen hartaat toimituksensa, hänen väsymättömyytensä virkatöissä
ja hyvä oppinsa kaikissa sielunpaimenelle tarpeellisissa asiossa olivat
aikanansa sekä esimiehille, että muille kaukaisillenkin, hyvin tutut ja
hyväksi arvatut; joidenka palkaksi ja merkiksi myös pispa jo vuonna 1810
antoi hänelle hyvin ansaitun provastin nimen ja kunnian. -- Mutta hän
vanheni vuosi vuodelta, ja vanhuus voittaa sankaritkin. Jo nuorempanakin
oli hänen välittäin tauti temmannut virantöistä majansa yksinäisyyteen
synkeitä hetkiä viettämään. Vaan vanhuus kovensi kivulloisuuden ja
lisäsi väsymyksen ruumiin ja sielun vaivalloisuuksiin. Näiden kuormalta
rasitettuna ja vähittäin vaipuvana, täytyi tämän vainajan vihdoin
vaiketa, ja uskoa virkansa ennen iloiset toimitukset nuorempain
opettajain haltuun. Jo seitsemän toista kymmentä vuotta sanotaan
kuluneen siitä, kuin hän viimeisen erän tässä pyhässä sijassa
evankeliumin saarnaajan virkaa toimitti. Siitä ruveten on hänen täytynyt
olla vieroitettuna virkatoimituksista, eroitettuna maailmasta, ja
voimatoinna kuluttaa vanhuutensa monet vuosikaudet kammiossansa,
odottaen ehtoon hetkeä, jona hän saisi ilolla sanoa: "Nyt sinä, Herra,
lasket palvelijas rauhaan menemään sanas jälkeen, sillä minun silmäni
ovat nähneet sinun autuutesi."

Mitä tulee provasti-vainajan yhteiseen elämään, niin todistetaan joka
taholta, hänen olleen puhtaan, raittiin, rehellisen ja toimellisen
kaikissa menoissansa ja kansaelossansa. Joskus hän kukaties näkyi
äkkiseksi, kiivaaksi ja tylyksi; usein kukaties hänen sanansakin
kuuluivat kovalta: mutta sydämensä oli aina ystävällinen, hyvänsuopuinen
ja rauhaa rakastava. Ei hän köyhiä ryöstöllä rasittanut, eikä lesken
viimeistä ropoa rapannut. Ei tyhmät ilot, eikä turhat leikit vietelleet
ja viivytelleet häntä aikaisin virkansa töitä valvomasta. Vakaalla
jumalisuudella ja vahvalla turvalla uskoi hän elämänsä menot ja
muutokset taivaallisen isänsä haltuun, ja käytti aikansa päivät
Jumalalle kunniaksi, kristillisyyden menestykseksi ja lähimmäistensä
hyödyksi, niin myös omaisten onneksi ja lastensa kristilliseksi
kasvattamiseksi; ehkä hänessä, niinkuin muissakin vaimosta syntyneissä,
olivat virheensä, sillä virhe tulee viisaallenkin, ja erhetykset kuka
ymmärtää?

Kohta tultuansa Kokemäen kirkkoherraksi antoi provasti-vainaja itsensä
aviosäätyyn silloin olevan Porin koulurehtorin, sitten Wehmaan
provastin ja kirkkoherran tyttären kanssa, nuoren neitsyen Lovisa
Brander, jonka rakkaan puolisonsa kanssa hänen suotiin suloista avioeloa
pitää aina elämänsä loppuun asti. Tämä rakas puoliso, nyt surevaksi
leskeksi jäänyt rouva, huojensi hänelle huolenkin hetket, toimitti
taitavasti askareensa, ja oli kaiketi miehellensä mieluinen. Heidän
avioliittonsa siunasi Herra kuudella perillisellä, kahdella pojalla ja
neljällä tyttärellä, jotka kaikki rakastettuin vanhempainsa huoneessa
lapsena kasvoivat kuin kedon kukkaiset, menestyivät viisaudessa ja
armossa Jumalan ja ihmisten edessä, ja kaikki täyteen ikään asti
ilahuttivat isänsä ja äitinsä päiviä. Kutka nämät perilliset ovat, ja
kuhunka ne jo nyt ovat hajaantuneet, on teille, tämän pitäjän miehille,
tuttu, niinkuin myös että he vielä tänäpänä surulla kaipaavat hautaan
kätkettyä isäänsä, paitsi yhtä tytärtä, joka kuusi vuotta sitten on
maan poveen tallelle pantu. Tämän provasti-vainajan lasten lapset ovat
nyt luvulta yksi kolmatta. Ja on merkittävä erinomainen Herran neuvo,
että provasti-vainajan koko aikana Kokemäen pappilassa ei ollut yhtäkään
kuoleman tapausta, ei palkoillistenkaan seassa.

Näin oli provasti-vainajamme saanut menestyä ja tulla pitkäijälliseksi
maan päällä, niin että hän jo kymmenettä vuotta oli kaikkein vanhin koko
Turun hiippakunnan papeista. Mutta "ei päivä niin pitkä, ett'ei yö
perässä: niin elämätä kuolema noutaa". Vihdoin lähestyi myös tämänkin,
kauan palvelleen ja vuotten painosta väsyneen uskollisen palvelijan
lähdentöpäivä. Hän oli kauan ollut uskollinen vähän päällä; nyt ymmärsi
korkeuden Isä, hänen olevan valmistuneen ottamaan suurempia tavaroita
vastaan. Katoavaisten sijaan tahtoi Herra nyt uskoa hänelle
katoamattomat, ijäiset osaksi. Hänen vuosilukunsa täytettiin, hänen
päivänsä joutui ehtoolle. Monesti oli hän huoannut korkeuteen: "Vartia,
kuinka kuluu aika? Koska minun kelloni lyö?" Nyt löi hänen kellonsa, ja
hän nukkui.

Jo nuoruudesta ruveten oli provasti-vainajamme kivulloinen ja vilulle
arka, josta hänelle tuli monta surupäivää, jotka hänen monesti estivät
elämän iloa maistamasta ja toisinansa virkansakin töitä mielensä jälkeen
toimittamasta. Tämä kivulloisuus lisääntyi vähittäin, ja otti vihdoin
niin ylikäden, että hän harvoin sai terveyden suloista lahjaa nautita.
Joskus suotiin hänelle muutamat terveemmät päivät, ja ne olivat
riemupäivät ei ainoastansa hänelle ja hänen omaisillensa, vaan myös
sanankuulijoille, jotka ikävöitsivät provastinsa parannusta, saadaksensa
hänen taas nähdä Herran temppelissä virkatöissänsä. Mutta näitä
ilopäiviä ei annettu viimeiseltä usein. Vuosi vuodelta tuli kivulloisuus
katkerammaksi, ja vanhuuden väsyttäväiset vaivalloisuudet kuluttivat
vähittäin niin hänen voimansa ja elämänsä langan, että hänen kynttilänsä
vihdoin hiljaisuudessa sammuuntui, ja hän, elämästä kyllästyneenä,
lunastustansa odottaen, sai lähteä katoavaisuuden majasta maanantaina
viime Syyskuun 24:nä päivänä, 89 vuoden 10 kuukauden ja 26 päivän
ijällä, Kokemäen kirkkoherrana oltuansa yli 54 ajastajan.

Kaikkina hänen maallisen vaelluksensa päivinä ja kaikissa tiloissa oli
Kristus ollut hänen elämänsä, ja sentähden oli kuolema nyt hänellä
voittona. Nyt on hän hyvän kilvoituksen kilvoitellut, juoksunsa
päättänyt ja uskon pitänyt. Herra oli hänen pelastanut kaikesta pahasta
teosta, ja auttanut taivaalliseen valtakuntaansa. Hänellä on jo
vanhurskauden kruunu, jonka Herra, vanhurskas tuomari, on antava ei
ainoastansa hänelle, vaan kaikille niille, jotka kärsiväisesti Herran
tulemista odottavat, ja kuolemaan asti uskollisesti kilvoittelevat.

                                                 _Renvall_.



29. Sopuli.

(_Lemnus norvegicus l. borealis_.)


Kuin muutamat ruotsalaiset ja suomalaiset sanomat ovat epäilleet tämän
elävän suomalaisesta nimestä ja arvelleet merkittävän Sopulilla jotakin
muuta elävätä kuin sitä ruotsiksi kutsuttua _fjell-lemmel_, niin puhumme
tässä nyt mitä tiedämme tästä _sopuliksi_ mainittavasta otuksesta.
Vissiin taisivatkin vanhat Suomalaiset ennen ollessaan pohjais-puolella
Wenäjän maalla kutsua muuta sopuliksi kuin tätä pientä nyt puhuttavaa;
sillä tämän nahkalla ei tietääksemme liene käyty kauppaa. Eivätkö liene
niitten vieläkin Siperian metsissä olevain _sobel_[2] nimisten eläinten
nahkat olleet Suomalaisillakin kaupan kaluina. Niitten hinnan sanotaan
vieläkin olevan 5 ja 30 hopearuplan välillä kappaleesta, joka on
pienempi näädän[3] nahkaa. Kuin näitä eläviä tietääksemme ei ole Suomen
pohjaisimmillakaan mailla, kutsutaan nyt siellä yleiseen sopuleiksi
niitä pieniä ruskeankeltaisia mustankirjavia, vatsan alta valkeita
eläviä, jotka välistä lähtevät suurissa laumoissa kulkemaan
asuntopaikoiltansa. Tämä sopuli on päästä hännän nenään noin korttelin
pituinen ja asuu Ruijan eli Norjan tuntureilla. Vaikka talvi on siellä
kova, sikiävät he kuitenkin enemmin kuin mitkään muut imettävät elävät.
Tunturien lumiset rinnat ovat välistä aivan täynnä reikiä, joissa nämät
asuvat. Sopulit syövät poron jäkälää, ruohoja, vaivais-koivun kukkia ja
kasvuin juuria; mutta talveksi eivät he kokoa elatusta. Ne sikiöivät
monta kertaa kesässä ja emä synnyttää kerralla 5 ja 6 silmitöintä
poikaa. Kuin niitä sikiää miljoonittain, niin alkaa ruoka tältä
paljoudelta puuttua, joka mahtanee pakoittaa heitä kulkuun. Jos emme
väärin muista, oli näitä eläviä tuntureilta mahdottomasti kulussa v.
1840. Niitä ilmausi Rovaniemeen, Kuusamoon ja Pudasjärvelle.
Luonnontutkijat ovat merkinneet näitten 2 ja 3 kertaa lähtevän kulkuun
20 vuoden sisällä. Ne kulkevat suorissa ja leveissä riveissä, joitten
väliä on noin 1 ja 2 kyynärätä. Päivät levähtävät he ja öillä
matkustavat, eivätkä niitä estä joet tahi järvet matkalla, vaan ne uivat
niitten ylitse, kuin näitä tulee eteen; sillä kiertämään ne eivät
ollenkaan lähde. Tyvenellä pääsevät he kyllä uimalla vetten yli; mutta
kuin vähänkään on aaltoa, hukkuu niitä tuhansittain veteen. Kaikki
ruohon ja muut kasvut, mitä vaan eteen sattuu, syövät nämät elävät;
mutta eivät he hävitä ainoastaan mitä maan päällä kasvaa, he kaivavat
reikiä maahan ja syövät kasvuin juuretkin. Niin ovat he tänäkin syksynä
(v. 1853) hävittäneet pottu- ja naurismaita Lapin maalla. Mutta
huoneisiin eivät he toki koskaan tukkeu. Näitten kulku ei ole juuri
terävätä, ja kuin ihminen sattuu tulemaan niitä vastaan, nousevat ne
kahdelle jalalle ja sähisten ikäänkuin haukkua nauskuttavat, vieläpä
tarttuvat kiinni jalkoihin, vaatteisiin ja käteenkin, kuin pääsevät,
eivätkä, niinkuin eivät muutkaan nävertäväiset elävät, voi ennen
irtautua, ennen kuin hampaat yhteen vastaavat. Ne eivät pelkää kissoja
eikä koiria, vaan vastustavat ja tarttuvat puremaan, kuin vaan pääsevät.
Näitten vihollisia ovat ketut, kokot, havukat, näädät, kärpät,[4]
lumikot[5] ja porot, jotka niitä seuraavat matkalla ja syövät
herkkunaan. Sentähden häviää niitä mahdottomasti, ett'ei niitä, kuin
seuraavana kesänä palaavat entisille asuinpaikoilleen, enää ole paljo
jäljellä, jonka vuoksi niitten paluuta ei useinkaan havaita. Näillä
sanotaan myös olevan joku aavistus kovista ja pahoista ilmoista,
joittenka edellä ne lähtevät kulkuun; niin sanotaan näitten eläväin
syksyillä kovain pakkais-talvienkin edellä lähtevän kulkemaan. Emät
kantavat matkalla poikiansa joko suussaan tahi seljässään. Ne, jotka
menevät länteen päin tuntureilta, tulevat Pohjanmereen, eikä pää kiellä
lähtemästä sitä muka yli uimaan. Niin sattuu välistä näitä eläviä
tulemaan kalamiesten veneisiin merestä niinkin paljo, että veneet ovat
uppoamaisillaan. Merellä näkyy niitä tuhansittain hukkuneina, ja rannat
ovat välistä täynnä sopulien raatoja.

                                    (Oulun Wiikko-Sanomista v. 1854.)



30. Suomalaisen kirjallisuuden alku.


Hiljaisen Martti Skyten pääasiallinen ansio uskonpuhdistuksen suhteen
oli se, että hän ei sitä estänyt. Yksi hänen tekonsa on kuitenkin vielä
mainittava, jolla hän välillisesti antoi tälle toimelle sangen suuren
avun. Hän, näet, käytti yhden osan hänelle jätettyjä melkoisia
piispantuloja kustantaakseen hyväavuisten nuorukaisten elatusta ulkomaan
yliopistoissa. Kahdeksan tiedetään nuorukaista, jotka tällä lailla hänen
kauttansa valmistettiin taitaviksi isänmaan palvelijoiksi. Heidän
joukostaan ovat _Mikael Agricolan_ nimi ja työt yli muiden kuuluisat
ja siunatut.

Hän oli köyhän kalamiehen poika, syntynyt 1510 t. 1512 Särkilahden
kartanon tiluksilla Pernoon pitäjässä Uudellamaalla. Ensimmäisen oppinsa
sai hän Wiipurin koulussa, jonka oppinut rehtori, kuin samallaiseen
virkaan Turkuun muutti, taisi viedä tämän oppilaan kanssaan. Aikaiseen
huomasi piispa Skyttekin nuoren Agricolan avut ja otti hänet
sihteerikseen, lähettipä hänet myöhemmin v. 1535 Wittenbergin mainioon
yliopistoon. Neljän vuoden kuluttua palasi Agricola sieltä maisterina ja
Lutherin sekä Melanchtonin hyvillä todistuskirjeillä varustettuna. Kohta
paikalla annettiin nyt hänelle rehtorin virka Turun koulussa, jota hän
taidollansa piti edelleen hyvässä kunnossa ja maineessa, tällä ajalla,
jolla kaikki muut Ruotsin valtakunnan koulut olivat aivan rappiolle
joutuneet. Varsinaisten virantoimituksiensa ohessa hän myös autteli
Skytteä piispankeräjäin pidossa, saarnaten ja selittäen uutta oppia
kansalle näissä tilaisuuksissa. Skyten viimeisinä aikoina, vuodesta 1548
alkaen, uskottiin piispanviran toimitus Agricolalle kokonaan; vieläpä
piispan kuoltuakin sai hän jonkun aikaa pitkittää tätä työtä. Kustaa
kuningas, näet, tässäkin tilaisuudessa taas katsoi viisaaksi, antaa
piispan sijan olla muutamat vuodet tyhjänä, siksi että kansa tällä
tavoin tottuisi pois piispoja välttämättömänä pitämästä. Vasta vuonna
1554 lopetti kuningas jälleen kaitsijattoman loma-ajan Suomen kirkossa,
samassa jakaen maamme kahteen hiippakuntaan, myöskin piispanvallan
vähennykseksi. Turun hiipan soi hän nyt Agricolalle; uudessa Wiipurin
hiippakunnassa, joka sisälsi Karjalan, Savon, Uudenmaan itäpuolen ynnä
Hämeen pohjais-seudut, tuli _Paavali Juusten_, toinen Skyten kasvattia,
ensimmäiseksi piispaksi. Näitä molempia virkaan vihittäessä ei enää
käytetty katoolisia menoja; he ovat siis ensimmäiset evankeliset piispat
meidän maassa.

Kauan aikaa ennen oli jo Agricola nähnyt, että ainoa varma puhdistetun
opin vahvistuskeino oli Jumalan sanan kääntäminen kansan kielelle.
Raamatun suomennos oli sitä tarpeellisempi kuin kouluin jouduttua
rappiolle suuri osa Suomen papistoakaan ei osannut lukea sitä
alkukielellä, eikä myös käyttää aikaisemmin ilmi annettua ruotsalaista
käännöstä. Tähän tärkeään työhön oli Agricola jo Wittenbergissä
ryhtynyt, mutta se valmistui häneltä vasta v. 1543, eikä ilmaunut
painettuna ennen kuin v. 1548. Sitä ennen oli kuitenkin Agricola jo
toimittanut painosta _Aapiskirjan, Katkismuksen_ sekä _Rukouskirjan_,
joka viimeinmainittu paitsi itse rukouksia myös sisälsi koko joukon
muita aineita esim. almanakan, värsyjä, suomennettuja kappaleita
raamatusta sekä kirkkoisäin teoksia y.m. Uuden Testamentin suomennoksen
perästä Agricola vielä toimitti _Käsikirjan, Messukirjan, Davidin
psaltarin_ ynnä valittuja kappaleita _Prophetoista_ suomeksi. Useimmat
näistä kirjoista, paitsi ehkä Uutta Testamenttia ja Psaltaria, kustansi
Agricola omilla vähillä varoillaan.

Kuinka suuri vaiva hänellä mahtoi olla kirjallisista toimistaan, sitä on
meidän nykyisten Suomalaisten tuskin mahdollinen käsittääkään. Muistaa
pitää, näet, että Suomen kieltä ei ollut ennen ikinä vielä käytetty
kirkoissa eikä kirjoituksissa. Eipä ollut myös kieltämme paljon yhtään
suullisestikaan viljelty uskonnollisissa aineissa, koska sekä
jumalanpalvelus että myös opetus kouluissa kävi kaikki latinan kielellä.
Ensimmäisen yrittäjän piti siis sekä säätää Suomen kielelle
oikokirjoitus-säännöt että lisäksi keksiä joukoittain uusia sanoja.
Edellisen suhteen täytyy meidän tunnustaa, että Agricolan kirjat
ovat varsin vaillinaiset; oikokirjoitus niissä horjuu sinne tänne: samat
sanat kirjoitetaan usein samalla sivulla kahdella, kolmella eri tavalla.
Mutta eipä ollut siihen aikaan ruotsin eikä saksankaan oikokirjoituksen
laita yhtään säännöllisempi. Mitä taas sanain keksimiseen ja ylimalkaan
kääntämiseen tulee, niin ne ovat erinomaisella taidolla tehdyt.
Verratkaamme Agricolan suomennokset ja sata vuotta myöhemmin ilmautunut
kokoraamatun käännös, niin näemme, että muutokset eivät ole kovin
suuret.

Nykyisestä kirjakielestämme Agricolan kieli kuitenkin monin kohdin
eriää. Hän oli, näet, niinkuin itse sanoo, paraasta päästä käyttänyt
Warsinais-Suomen murretta, joka on, ja silloin vielä enemmän oli, Wiron
kielen kaltainen sekä sanoiltaan että lyhyiltä, katkastuilta
päätteiltänsä. Syyksi siihen hän ilmoittaa sen, että koska "Soomenmaa"
ikäänkuin on koko Suomen emä, ollen suomalaisen kristityn seurakunnan
ensimmäisenä pesänä ja piispan istuimena, niin piti sen murteen myös
kunniasija saada. Mutta muidenkin maakuntain murteista hän sanoo tarpeen
mukaan ottaneensa puhenparsia ja sanoja. Todella on hänen suomennostensa
kieli nähtävästi sekoitettu Turun ja Wiipurin murteesta.

Agricolan jälkiä rupesivat pian useammat muutkin kirjoittajat astumaan.
Hänen virkaveljensä Juusten toimitti taas uuden katkismuksen ja
messukirjan. Paitsi sitä on hän latinan kielellä pannut kokoon sangen
tärkeän teoksen, nimittäin ensimmäisen Suomenmaan historian.
Kirkkoveisuuta varten, joka Agricolan aikoina vielä oli pysynyt melkein
kokonaan latinaisena, sepitti _Jaakko Suomalainen_ (Turun koulun
rehtori, † 1588) ensimmäisen suomalaisen virsikirjan, jonka sitten
Maskun kirkkoherra _Hemming_ († 1620) myöhemmin uusilla virsillä
lisäsi. Enin osa vanhan virsikirjamme virsiä on heidän työtään, aivan
muuttumatoinna, niinkuin heidän käsistään läksi. Merkillistä on
varsinkin, että Hemming virsissään hyvin usein viljeli kansanrunoistamme
otettua alkusointua sekä kertoa koristuksena. Ulottuipa Agricolan
alottama kirjallinen liike myös kauemmaksikin kirkollista alaa. Tästä
ajasta alkain nähdään joskus, vaikka vielä hyvin harvoin, kuninkaallisia
kirjeitä toimitettavan Suomen kielellä; aivan ensimmäinen oli kirjoitettu
Savonlinnan läänin asukkaille v. 1555. Aikaisemmin jo, yksin ajoin kuin
Uuden Testamentin käännös ilmautui, oli Tukholman suomalaisen
seurakunnan pappi, herra _Martti_, suomentanut koko Kristofer kuninkaan
Maanlain. Uuden, paremman suomennoksen samasta laista toimitti seuraavan
vuosisadan alussa _Ljungo Tuomaanpoika_, Kalajoen kirkkoherra. Edellinen
ei kuitenkaan tullut painoon, ja jälkimmäisestäkin painettiin vaan pari
arkkia. Valtiovarat kuluivat silloin alinomaisiin sotihin, ett'ei
riittänyt tämmöisiin tarpeisiin.

Samassa kuin Suomen kieli kirkossa pääsi valtaan, yritti se siis
virallisellakin alalla astumaan ruotsin sijan. Luultavaa on, että
tämäkin muutos olisi saatu toimeen, jos vaan Suomen miehissä olisi ollut
enemmän intoa. Mutta vanha tottumus ruotsin kielen valtaan näissä
asioissa teki, ett'ei päästykään yrittämistä edemmäksi. Paremman
valppauden sitä vastaan osoittivat Suomalaiset, koska ruotsin kieli
uhkasi kirkollisellenkin alalle tunkeutua. Agricolan jälkeen oli, näet,
Kustaa kuningas, joka viime aikoinaan katseli Suomalaisia epäluulolla,
asettanut ruotsalaisen miehen, nimeltä _Pietari Folling_. Tällä, niin
Juusten aikakirjassaan kertoo, oli aikomuksena jälleen hävittää
jumalanpalveluksesta Suomen kieli, jota ei hän osannut, ja panna oma
kielensä sijaan. Mutta Suomen miehet tekivät hänelle lujan vastarinnan,
jopa onnistui heidän muutamien vuosien perästä saada tuo vihattu piispa
virasta luovutetuksi ja Juusten asetetuksi hänen sijaansa.

                                                        _Krohn_.



31. Sananlaskuja.


Ei sääsken ääni taivaasen kuulu.

Isännän jalka pellon sonnittaa.

Kattila pataa soimaa, must' on kylki kummallakin.

Mies miestä vastaan, kaksi karhua vastaan.

Parempi pyy kädessä, kuin kaksi oksalla.

Rohkea rokan syöpi, kainu ei saa kaaliakaan.

Sanasta miestä, sarvesta härkää.

Viisi virkaa, kuusi nälkää.

Yksi synti varkahalla, yhdeksän luulijalla.

Öillä päivät jatketahan, virsillä vähät oluet.



32. Ijankaikkisnuden ihanasta päivästä ja tämän elämän kaameasta yöstä.

(Tuomas Kempiläisen kirjasta _Kristuksen seuraamisesta_.)


1. Oi sinä autuin asuinsija ylimmäisessä kaupungissa! Oi sinä
ijankaikkisuuden kirkkain päivä, jota yö ei pimitä, vaan yläisin totuus
lakkaamatta kirkastaa! Sinä ijäisen ilon ja turvaisuuden päivä, joka et
muutteista mitään tiedä! Oi, jospa se päivä jo loistaisi ja kaikki
ajallinen olisi jo loppunsa nähnynnä! Se loistaa jo ijäisen kirkkauden
helolla tosin kaikille Pyhille; mutta meille, maailman matkamiehille, se
vaan etäältä siintää. Taivaan asukkaat tietävät, kuinka ihana se päivä
on: mutta Eevan lapset, maankulkeuteen kirottuina, ilmoittavat
huokauksillansa, kuinka katkeraa ja tukalaa tämä elämä on.

2. Lyhyet ja pahat ovat tämän elämän päivät, täynnä tuskaa ja kipua.
Täällä on ihminen monen synnin saastassa, monen himon ansassa, monen
pelvon paulassa, moninaisen surun ajeluna, paljon uuteliaisuuden
vietävänä, paljon turhuuden siteissä, monen erehdyksen saarroksissa:
paljosta työstä uuvuksissa, kiusauksista vaivuksissa, hekumasta
hermotoinna, ja puutosten käsissä rasittuneena.

3. Ah milloinka kaikki tämä paha loppunsa saa? Milloinka synnin kurjasta
orjuudesta irtaalleni pääsen? Milloin ainoastaan Sinua saan ajatella?
Milloin saan Sinusta täydellisesti ihannella? Milloin kaikki esteet
maahan kaatuvat? Milloin minulle oikea vapaus, vapaus kaikesta ruumiin
ja sielun rasituksesta, lahjoitetaan? Milloin tulee kerrankin
järkähtymätöin ja vakinainen rauha, sisällinen ja ulkonainen, joka
haaralta turvattu rauha? Hyvä Jesus! Milloin saan Sinua nähdä? Milloin
viimeinkin valtakuntasi kauneutta katsella? Milloin minulle tulet
kaikeksi kaikessa? Milloin, milloin saan kanssasi olla valtakunnassa,
jonkas ijankaikkisesta ystävillesi valmistit?

4. Vaivaiseksi ja kulkijameksi olen jätettynä vihoillisen maahan,
jokapäiväisen sodan ja kovan onnen käsiin. Huojenna tätä kulkeutta,
lievennä tätä tuskaa; sillä Sinä olet haluni ainoa vaiteltava. Kaikki
maailman lohdutus on minulle rasitukseksi. Sinua, Sinua hartaimmin
ikävöitsen, mutta en voi Sinua saavuttaa. Taivaallisiin soisin
mieluisesti ulottuvani, mutta maalliset asiat ja lihalliset himot minun
polkevat maahan. Mieleni soisi nousevansa ylemmäksi kaikkea; mutta liha
pakoittaa, vasten tahtoani, haluni orjaksi. Näin minä kurja taistelen
alinomaa itseni kanssa ja olen rasitukseksi itselleni: sillä henki
pyrkii ylöspäin, ja liha ainian alaspäin.

5. Oi, mikä sydämen kipu, kuin taivaallisia miettiessäni, parvi
lihallisia ajatuksia yht'äkkiä leuhahtaa! Jumala! elä erkane kauas
minusta, eläkä hyljää palvelijaasi. Lähetä leimauksesi, lasketa nuolesi,
säikytä ja karkoita vihoillisen kuljeet kaikki. Kokoa huomioni luoksesi;
anna unehuttaani maalliset kaikki; anna minun heti himoin ihanat kuvat
sydämestäni kaikki karkoittaa ja niitä kammoa! Rientäös minulle avuksi.
Sinä ijankaikkinen totuus, ett'ei mikään turhuus saako minua horjumaan!
Tullos, Sinä taivaallinen sulo, niin kaikki saastaisuus kasvoisi edestä
pakenee!

6. Anna, anna minulle anteeksi armollisesti, niin usein, kuin
rukoillessani suvatsen minkään muun kuin Sinun mieleeni nousta! Sillä
minä tunnustan, ajatusteni useasti olevan ajelulla. En useinkaan ole
siinä saapuvilla, missä ruumiini on, vaan siellä, mihin mieleni minun
vie. Mikä luontoani suosittelee, taikka totutulle tavalleni kelpaa, se
on nopsa mieleeni joukahtamaan.

7. Oi, kuinka sentähden on tosi, mitä Sinä, ijäinen totuus, sanonut
olet; _Kussa teidän tavaranne on, siellä on myös teidän sydämenne_. Jos
taivasta rakastan, niin ajattelen mieluisesti taivaallisia. Jos maailmaa
rakastan, niin olen mielissäni sen onnesta, ja pahoilla mielin sen
onnettomuudesta. Jos lihallisuutta rakastan, niin mieleni on alinomaa
lihallisissa asioissa. Jos hengellisyyttä rakastan, niin ajattelen
ilolla hengellisiä asioita. Mitä ikään rakastan, siitä mielelläni puhun
siitä mielelläni kuulen puhuttavan, ja sen kuva seuraa minua yleensä.
Mutta autuas on se ihminen, joka Sinun tähtesi luodut kaikki hyljää,
luonnolle väkinäistä tekee, ja lihan himot ristiinnaulitsee
hengellisellä kiivaudella. Sinun eteesi kantaaksensa virheettömän
rukousuhrin leudolla omalla-tunnolla ja kaikesta maallisesta,
sisällisesti niin hyvin kuin ulkonaisestikin, kirvonnunna, ollaksensa
otollisen enkelien seurakumppaniksi.

                                                     _Kemell_.



33. Elefantti.


Ensimmäisen Makkabealaisten kirjan 6 luvussa kerrotaan, kuinka kuningas
_Antiokus Eupator_ "kokosi sata tuhatta miestä jalkaväkeä ja
kaksikymmentä tuhatta ratsasmiestä, ja kaksineljättäkymmentä elefanttia,
jotka sotaan harjoitetut olivat", lähteäksensä niillä Juudaan sotimaan;
ja värsyissä 34-37 luetaan, että hän antoi "priiskoittaa elefantit
punaisella viinalla ja morin marjan nesteellä, kehoittaaksensa heitä
käymään edes ja vihastumaan. Ja jakoi elefantit joukkoin keskelle, että
kunkin elefantin tykö oli asetettu tuhannen jalkamiestä rautalakeilla ja
harniskoilla, ja viisi sataa hevoismiestä. Nämät ottivat vaarin
elefantista, niin ett'eivät he välttäneet pois sen tyköä, ja
kuhunka elefantti käännettiin, sinne myös heidän piti itsensä
kääntämän. Ja kukin elefantti kantoi seljässänsä puutornia, jossa
kaksineljättäkymmentä sotamiestä oli, ja se mies, joka eläintä
ajoi ja hallitsi."

Moni lukija varmaan ihmettelee, kuinka yksi ainoa elävä taitaa
puutornia kantaa ja sen sisässä 32 sotamiestä paitsi ajajata, ja moni
sitä myös taitaisi tuskin todeksikaan uskoa, jos olisi jossain muussa
kirjassa kuin pyhässä raamatussa luettavana. Siitä syystä tulemme nyt
seuraavassa luvussa vähän täydellisempiä tietoja elefantista
antamaan.

Itä-Indian maalla, johon tulee neljättä sataa peninkulmaa Kanaan
maasta idän ja etelän välillä, löytyy vielä nyt, niinkuin siellä
vanhankin testamentin aikoina löytyi, paljo elefantteja, ja niillä on
vielä tänäpäivänä sama ihmeteltävä luontonsa, voimansa ja ruumiinsa
rakennus, kuin niillä Makkabealaistenkin aikana oli. Tämä luomus on
Jumalalta varustettu hirveän isolla ruumiilla, ja tiettävästi on se
suurin kaikista maaelävistä, niinkuin se myös mielensä puolesta on
kaikista luontokappaleista viisain.

Kaikki, mitä elefantista tulemme kertomaan, on sangen ihmeellistä.
Paitsi Itä-Indian maassa tavataan elefantteja Afrikassakin, mutta
Afrikan elefantit ovat toista lajia kuin Indian. Kuin jo sanoimme on
elefantilla hirveän iso ruumis, sen jalat ovat pitkän miehen korkuiset
ja tukevan miehen paksuiset. Tavallinen mies taitaa hattu päässä suorana
sen mahan alatse astua, ja sen koko korkeus maasta selkärankaan on
puolenkolmatta syltä.

Ne elefantit jotka Persian kuningas _Nadir Schah_ vuonna 1745 keisarinna
Elisabetille lahjaksi Pietariin lähetti, olivat vieläkin suuremmat ja
vähää vailla kolmen sylen korkuiset. Semmoinen eläin painaa seitsemän ja
kahdeksankin tuhatta naulaa taikka neljä sataa leiviskää, ja saisi
sentähden hyvästikin panna viisikolmatta härkää toiselle puolelle vaakaa
vastapainoksi.

Sen jalat ovat kuin paksut lihatukit taikka pölkyt, eivätkä pienempinä
ollen taitaisi kannattaakaan semmoista ruumiin painoa, eikä liikuttaa
sitä. Jalkaterää eli sorkkaa ei näy ollenkaan, sillä sääriliha rippuu
kuin pussina ja peittää sen kokonansa, mutta sen alla on kussakin
jalassa viisi kynnellä varustettua varvasta, ja jalkapohjat ovat kuin
raudoitetut lujimmalla sarvenlaatuisella luulla.

Pää sen suhteen on pieni alasrippuvilla suurilla korvilla, kuin teuraan
vuodat. Niitä se liikuttaa vihaiseksi tultuansa ja laksuttaa niitä
kovasti, niinkuin puistettaisiin suurta palttinata taikka lakanaa.

Silmät ovat pienet, mutta sangen vilkkaat, ja niistäkin on selvästi
nähtävä, että hän on hyvin älykäs eläin, joka ottaa vaarin kaikista
asioista, ja melkein kuin ihminen miettii ja ajattelee, vaikk'ei saata
ajatuksiansa sanoilla ilmoittaa.

Ihmeellisin kaikista on kuitenkin elefantin kärsä. Se on kuin hänen
ylihuulensa taikka nenänsä, joka lähtee kuin puolentoista sylen pituinen
torvi kahden kauhean torahampaan keskeltä. Tyveltä on se yhdeksän tahi
kymmenen tuumaisen tukin paksuinen, mutta hoikkenee latvaan päin, ett'ei
päästä ole enää kuin kolmen tuuman paksuinen, keskeä poikki mitaten.

Kärsä on elefantin kallein ja hyödyllisin jäsen, onsi (eli tyhjä)
sisältä. Sillä toimittelee ja tekee se monellaisia töitä, kuin ihminen
käsillänsä. Huulet kärsän päässä ovat sormien asemessa ja niillä on
samallainen tarkka tunto kuin ihmisellä sormen päissä, joka helposti on
ymmärrettävä siitä, mitä elefantti kärsällänsä toimittelee.

Kärsän pää eli suu on onteva eli kovera kuin kauhan pesä taikka pienempi
kuppi, niin että siihen mahtuisi tavallinen lankakerä sisään. Sen reuna
on ympärinsä pallistettu kuin siankin kärsän reuna, ainoastansa sillä
eroituksella, että se on paksumpi ja lujempi, ja juuri tätä pallistusta
sanotaan kärsän huuliksi, joita elefantti käyttää, kuin ihminen
sormiansa. Niillä se poimii kukkia ja sitoo ne kimppuun; ottaa
pienimmänkin rahan maasta ylös; solmitsee ja solmusta irti päästää
nuoran; tempaa korkin puteliin suulta; auki ja kiinni vääntää lukon
avaimellansa; kiinnittää ja aukaisee soljen, ja samalla tavalla tekee
monta muutakin askaretta.

Toisinaan kuin tahtoo ilman loukkaamatta kostaa ihmiselle, joka on
häntä jollain tavalla narrannut, tempaisee elefantti kärsänsä vettä
täyteen ja purskaisee sen kahden ja kolmenkin kymmenen askelen päähän,
kuin parhaasta paloruiskusta, ihmisen päälle, välistä niinkin kovasti,
että kaataa kasteltavansa kumoon.

Semmoinen taju ja ymmärrys on elefantilla, semmoinen voima ja tarkka
tunto hänen kärsässänsä, ja kuitenkin on hän ruumiinsa muodon puolesta
ei mikään kaunis elävä. Kaula on niin lyhyt, ett'ei sitä paljon
eroitakaan, vaan on kuin olisi pää suorastaan ruumiisen liitetty; suu on
kurkun alla kärsän tyvessä paksuimmalla kohdalla. Kummaltakin puolelta
suuta tulevat torahampaat näkyviin, joita on kaksi ja kumpikin kolmen
tahi neljän kyynärän pituinen ja viiden leiviskän painoinen, taikka kuin
hyväkin veistämätöin reen jalaspuu, paitsi että on päästä terävä. Se on
valkea kuin lumi, ja kalliissa hinnassa, koska siitä sorvataan
(varvataan) monenlaisia kalliita kapineita. Näillä hampaillansa
elefantti vihastuneena huokeasti syöksee kenen tahansa läpi.

Elefantin nahka on kyllä paksu ja tukeva, mutta kuitenkin niin hellä,
että kärpäset, paarmat ja sääsket saattavat hänelle isonkin tuskan, ja
että hän on myös arka lyömiselle. Linnuilta rauhan saadaksensa taittaa
hän oksan puusta ja torjuu sillä niitä pois päältänsä. Karvoja hänellä
ei ole seljässä paitsi siellä täällä yksinäisiä harjaksia. Silmäripset
ovat puolen kyynärän pituiset ja tukevan sukkapuikon (sukkavartaan)
paksuiset. Häntä ei ole kuin korvain pituinen, ja sen päässä on iso
harjastupsu.

Semmoinen otus ei kyllä juuri vähällä ruualla eläkään, niinkuin sen
sanomattakin lukija arvannee. Jos Jumala olisi antanut elefantille saman
luonnon kuin sudelle, karhulle, leijonalle, leopartille, pantterille,
tiikerille ja monelle muulle raatelevaiselle pedolle, niin kukapa sen
sitten voisikaan täyttää ja hallita, ett'ei tappaisi ja söisi koko maan
piirin elävät ja lopulta ihmisenkin suuhunsa. Mutta siinäkin on Luojan
hyvyys ja viisaus havaittava, että hän on säätänyt elefantin elättämään
itsensä kasviaineilla. Hän syöpi ruohoja, heiniä, lehtiä, vesoja,
varpuja ja mitä muuta senlaista löytää. Kaikki syömisensä saattaa hän
kärsällään suuhunsa. Oksia ja lehtiä puista syödessänsä pieksää ja
puistaa hän ne sitä ennen kovasti, puhdistaaksensa niitä muuraisista ja
muista itikoista, jotka muuten taitaisivat yhdessä suuhun mennä.
Hämähäkin verkoista puhdistaa hän ne myös visusti kärsällänsä, ennenkuin
suuhunsa ottaa. Elefantti arvattavasti saattaisi kylläkin paljon syödä.
Kotieläimenä pidettäessä keitetään sille tavallisesti 5 leiviskää
riisipuuroa, joka sitten tehdään kakuiksi ja annetaan sille syödä. Ne
kaksi, jotka, niinkuin edellä nimitimme, Persian kuningas lahjoitti
Wenäjän keisarinna Elisabetille, saivat päivän muonaksi 2 leiviskää
riisipuuroa, 2 leiviskää leipää, saman määrän parasta heinää ja yhden
vedron (taikka 4 kannua ja 6 korttelia) viinaa.

Muut elävät karttavat viinaa ja muita väkeviä juomia kuin myrkkyä, mutta
elefantille maustavat ne varsin hyvästi. Kuin häntä tahdotaan kehoittaa
jotain ylenmäärinsä tekemään, taikka kiivaammasti yrittämään kuin
tapansa on, niin näytetään hänelle viinaputelli ja luvataan antaa, kuin
on työstänsä pääsnyt. Parempata kehoitusta ei tarvitse; siitä hän alkaa
heti kaikki voimansa liikkeelle panemaan ja työtä loppuun jouduttamaan.

Tämä elefantin viinaan meneväisyys juuri selittää sen, mitä edempänä
luimme, että kuningas Antioki _antoi priiskoittaa elefantit punaisella
viinalla ja morin marjan nesteellä, kehoittaaksensa heitä käymään edes
ja vihastumaan_, s.o. elefantit olivat asetettuna sotarintaan, ja
heille muistutettiin, että heidän piti viinaa palkaksensa saaman, jos
urhoollisesti täyttivät velvollisuutensa tappelussa.

Mutta jos elefantti jälkeenpäin havaitsee itsensä petetyksi ja hänelle
ei anneta, mitä luvattiin, niin julmistuu hän hirmuisesti, ja on valmis
paikalla surmaaman pettäjänsä, jos tämä ei pääse pakoon, ja vielä
vuoden, kahden ja kolmenkin päästä ottaa hän hengen häneltä, missä vaan
semmoiseen tilaan johtuu!

Narraamista, pilkkaa, lyömistä ja muuta pahaa menetystä elefantti ei
suvaitse ollenkaan, paitsi pieniltä lapsilta, joille hän ei suutu,
ikäskuin tietäisi, ett'ei semmoiset mielettömyydessänsä vielä oikein
älyä, mitä tekevät. Rangaistukseksi heille vetää hän kuitenkin toisinaan
vähäisen vettä kärsäänsä ja purskaisee heidän päällensä, taikka ottaa
pienen vitsasen, ja lyöpi heitä sillä pari kertaa reisille, että
heittäisivät konnuutensa ja lähtisivät pois. Vanhemmalle ihmiselle hän
ei osoita tätä hyvyyttä, vaan lyöpi hänen paikalla kuolijaksi taikka
vähintäänkin raajarikoksi.

Batavian kaupungissa Javan saarella asui kraatari (räätäli, ompelija)
saman kadun varrella, jota kuvernöörin elefantit tulivat kulkemaan,
kuin heitä vietiin juomaan. Sama kraatari söi mielellänsä omenia, ja
sentähden oli hänellä niitä aina pöytänsä vieressä akkunalla. Yksi
niistä elefanteista, jotka katua myöten sivuitse kulkivat, rakasti
myös omenia, ja otti sentähden joka kerta yhden tahi kaksi kraatarin
akkunalta, joka ilman kuumuuden vuoksi tavallisesti seisoi auki.
Kraatari siitä ensittäin ei huolinut mitään, mutta kuin elefantti aikaa
voittaen tuli ahnaammaksi, ett'ei tytynyt yhteen ja kahteen omenaan,
vaan otti joka kerralla useampia, niin pahastui kraatari siitä ja
pisti kerran häntä neulalla kärsään, kuin taas oli omenia ottamassa.
Elefantti veti kärsänsä pois ja meni hiljaisesti joelle juomaan.
Juotuansa veti hän vettä kärsäänsä, mikä mahtui, ja palatessaan
kraatarin akkunan alle tultuansa purskasi hän sen kraatarin päälle, ja
kasti sillä hänen itsensä, hänen ompeluksensa ja koko tupansa
likomärjäksi.

Muuten on elefantti hiljainen ja hyvänluontoinen otus, joka ei tee
kellenkään liikaa, jos häntä ei ärsytetä. Hyvällä pidolla taitavat
pienet lapsetkin häntä hoitaa ja hallita, kuinka tahtovat, ja sitä, joka
kauniisti ja leppeästi häntä kohtelee, rakastaa hän sydämellisesti, eikä
eroa hänestä suurimmassakaan vaarassa ja hädässä. Joka hänelle on kerran
vähänkään hyvää tehnyt, sen pitää hän aina mielessänsä, eikä unhota
häntä tulisimmassakaan vihan vimmassansa. Hän on arvonsa tunteva, taikka
ikäskuin kunnianhimoinen, ja näyttää siltä, kuin vaatisi hän ihmiseltä,
että tämä, tuntein heikkoutensa häntä suhteen, ei yrittäisikään hänelle
mitään ylivaltaa tekemään, taikka häntä ylenmääräisesti työllä taikka
muulla rasituksella vaivaamaan.

Jos hevoisella olisi elefantin äly ja voima, niin mitä se ei monta
kertaa tekisikään järjettömälle isännällensä! Epäilemättä tulisi ennen
pitkää vähän hevoisenisäntiä maailmassa olemaan, jos he eivät tapaansa
parantaisi ja rupeaisi paremmin hevoisiansa kohtelemaan.

Mitä elefantin kiitollisuudesta hyväntekijätänsä kohtaan sanoimme, sen
todistukseksi saatamme seuraavankin tapauksen kertoa. Muutamassa
Itä-Indian kaupungissa oli eräs elefantti joka kerta, kuin kulki
kaupungin torin poikki, tottunut saamaan kaalinlehtiä ja muuta semmoista
pötyä suuhunsa yhdeltä vaimonpuolelta, joka torilla piti kauppaa kaalin
kanssa. Kerran tuli sama elefantti villiin, juoksi vimmoissansa katu
kadulta, polki, särki, tappoi ja hävitti, mitä eteen sattui, tuli
lopulta torillenkin ja kaasi pienet yksinäiset kauppapuodit ylösalaisin
tavaroinensa. Kuin mainittu kaalinkauppias-vaimo näki, mitä hirmuista
ryskettä elefantti piti, juoksi hän kerkeämiseen pakoon ja unhotti
hädissänsä pienen kolmivuotisen tytärlapsensa puotiin, jossa se oli
lattialla leikittemässä.

Kuin elefantti tuli sen puodin kohdalle ja näki lapsen pelvosta
lattialla värisevän ja huutavan, muisti hän heti siinä puodissa usein
syödä saaneensa, tyhjensi kärsällänsä ison korin kaaleista tyhjäksi,
pani lapsen sisään ja nosti sen kärsällänsä tiskille. Jäi sitte vielä
vähäksi aikaa sen viereen ikänkuin odottamaan, eikö kukaan tulisi
lapsesta huolta pitämään. Viimein läksi hän siitä, nuuruksissa ja juuri
kuin katuen ja häveten pahoja töitänsä, hiljaisesti kotiinsa.

Jokainen Antiokin sotaelefanteista kantoi seljässänsä 33 sotamiestä ja
päälliseksi sen miehen, joka eläintä ajoi ja hallitsi. Se sama mies
oli epäilemättä Indian maalta, yhdessä elefantin kanssa sieltä tullut
ja elefantin tavat lapsuudesta tuntemaan harjauntunut. Semmoisia
elefantin johdattajia sanotaan _kornakk'eiksi_. Niitten pitää olla
luonnostansa tasaiset, älykkäät ja tarkat ihmiset, jotka tuntevat
elefanttinsa mielen ja tavat, muuten tämä kornakkiansa ei suvaitse
eikä tottele. Mutta kuin kornakki on mielenperäinen, niin on elefantti
hänelle hyvin kuuliainen, pitää hänen oikein rakkaana ja nostaa hänen
kärsällänsä joka kerta ajoon lähtiessä omalle päälaellensa, josta
kornakki häntä ajaa. Tällä ajaessa ei ole ruoskaa eikä ohjia, eikä
mitään muuta kuin pienoinen, koukkupäinen rautakeppi kädessänsä, jolla
hän viittaa elefantille, mihin pitää mennä ja mitä tehdä.

Elefantti on kaikkein vahvin kuormankantaja ja myös hyvin harras ja
uuttera siihen työhön. Hänen selkäänsä vyötetään konstikkaasti tehty
satula ja sen päälle kahden sadan leiviskän kuorma, jonka hän itse
kärsällänsä nostaa vähitellen selkäänsä ja sovittelee paikallensa.

Suurisukuiset ja rikkaat, joilla on siksi varaa, pitävät elefantteja
matkainsa tähden, ja ajavat niitten seljässä, jota varten he rakentavat
sinne kauniit kamarit ovilla ja akkunoilla, joissa taitavat maata, istua
ja kävellä, kuin muissakin huoneissa.

Niinkuin edellisestä raamatunkin luvusta havaitsemme, käytettiin
elefantteja ennen vanhaan sodassakin, ja niin tehdään vieläkin
monessa Indian maassa. Mutta siitä ajasta alkaen, kuin kruuti tuli
tutuksi, ja tykkejä ruvettiin sotakaluina käyttämään, elefantista
sodassa ei ole suurta apua, sillä hän tavallisesti ammutaan kuolijaksi,
ennenkuin ennättää päälle karata.

Elefantit elävät kahdenkin sadan vuoden vanhaksi, mutta tavallisesti
kuolevat he jo sadan viidenkymmenen vuoden iässä. Kahdenkymmenen vuoden
vanhana ovat he täysikasvuiset ja alkavat poikia, kantavat 80 viikkoa ja
synnyttävät yhden, harvoin kaksi sikiötä kerrallansa.

Metsäelefantit kulkevat isoissa laumoissa, 30 ja 40 eläintä yhdessä
koossa. Aljut elefantit ovat syntyneet aljuista vanhemmista taikka
kuitenkin aljusta emästä.

                                              _Lönnrot_.



34. Arvoituksia.


 1. Kaksikätinen, kaksipäinen, nelisilminen, kuusijaikainen?

 2. Keitto kiehui kalliolla, ilman puitta, valkeatta, kokitta,
    kohentajatta, kattilatta, katsojatta?

 3. Ken vieraalle tupaan tullessa ensiksi kättä antaa?

 4. Ken vieraalle tupaan tullessa ensiksi suuta antaa?

 5. Maito kaatui kalliolle, piimä pirtin lattialle, ei lähde
    vuolten, eikä nuolten, eikä siivellä sipoen?

 6. Mikä näkymätöin tuvassa?

 7. Mikä tekemätöin tuvassa?

 8. Mikä paikka leivästä pitää syömättä jättää?

 9. Pienempi kirppua, raskaampi hevoista?

10. Satajalkainen, seitsenselkäinen, nelikorvainen?

_Arvoitusten sanat_. 1. Ratsastaja ratsuinensa. 2. Muurahais-keko eli
Kusiais-pesä. 3. Ovenripa. 4. Lämmin. 5. Päiväpaiste, t. kuutama. 6.
Lämmin. 7. Seinänranko. 8. Reikä. 9. Tulikipuna. 10. Äjes eli Karhi.



35. Suomenmaan valtiollinen tila ja asukasten luonne 16:llä
vuosisadalla.


Kustaa Waasan kuninkaaksi ruvetessa oli juur'ikään kaksi vuosisataa
kulunut Pähkinäsaaren rauhanteosta, joka vakuutti Ruotsin vallan
Suomessa. Kuitenkin oli tällä rauhanteolla iso osa Suomen kansasta
jäänyt Wenäjän alle, ja Suomen maa, jos tämän nimen avarammin käsitämme,
oli siis pantu kahtia kahden vieraan kansan kesken. Raja oli laskettu
käymään Suomenlahdesta pitkin Raja- ja Sääjokia Wuoksenvirtaan, siitä
Antrein ja Räisälän väliltä Ruokolahden itäistä kylkeä myöten Säämingin
seuduille, josta nykyinen Savon ja Karjalan raja pitkin Puruvettä,
Orivettä ja Juojärveä näyttää valtakuntien rajana olleen. Siitä raja
arvattavasti seurasi Maanselkää ja päättyi viimein Jäämereen, vaikka on
muistettava, että nämät Pohjanperät olivat varsin vähän tunnetut eikä
niitä siis voitu aivan tarkallensa jakaa. Se oli ruotsinpuolinen osa,
josta nykyinen Suomenvalta on syntynyt, mutta Suomenmaan nykyisestä
alasta puuttui silloin vielä isompi osa Karjalata, nimittäin Laatokan
rannikko ja Pielisjärven ympäristöt. Tänänsä pysyivät Waasan aikoihin
asti Suomen itäpuoliset rajat; mutta Ruotsia kohden, jonka kanssa Suomi
oli yksi valtakunta, saattoi ainoastaan aika ja tottumus määrätä rajat
ihmisten ajatuksissa. Aluksi ei Suomen nimikään tavallisesti ulottunut
avarammalle kuin Warsinais-Suomeen, ja kuin näitä Suomenmaan eri
kappaleita yhteisesti mainittiin, niin käytettiin joskus tuo epävakainen
nimitys Itämaat, joka ainoastaan ilmoitti, mitä suuntaa Suomi oli
Ruotsista. Kuitenkin emme erehtyne, jos luulemme Turun hiippakunnan
avaruuden antaneen Suomenmaalle rajoitusta ja määränneen sen kokoa. Tämä
hiippakunta ulottui ensi aikoina pohjaisessa ainoastaan Oulujoelle ja
Oulujärvelle, mutta levisi pian Kaakamajoelle saakka. Kemin pitäjän
toiselle puolelle. Myöskin Kemin ja Uutsjoen Lapit näyttävät aikaa
voittaen tulleen luetuiksi Suomen alle, vaikka oikeastansa kaikki
Ruotsinvallan alaiset Lapit pidettiin yhtenä erinäisenä maana. Jos nyt
näistä seikoista tahtoisimme määrätä Suomen rajat Ruotsia kohden, niin
lähtisimme Tseskemjoesta Norjan rajalta Kaakamajokeen, josta seuraa
luonnon tekemä rajoitus: Pohjanlahti, Raumanmeri, Ahvenanmeri ja
Itämeri. Etelässä Suomenlahti eroitti Suomenniemensä Wirosta ja
Inkeristä.

Näitten rajojen sisällä asui Warsinais-Suomalaisia, Hämäläisiä,
Karjalaisia ja Savolaisia, jotka kaikki jo Opinpuhdistuksen aikana
olivat yhtenä Suomen kansana. Paitsi näitä oli Ruotsin vallan kanssa
muuttanut tänne Ruotsalaisiakin, jotka asuivat, niinkuin nykyänsä vielä,
Suomenlahden ja Merenkurkun rantasyrjää; ja Ahvenanmaassa, joka
Ruotsille likinnä on, olivat Ruotsalaiset asukkaat, jos ei alkuperäiset,
kumminkin Suomen valloitusta aikaisemmat. Mutta kaikki nämät hajalliset
Ruotsalaiset olivat kuitenkin vähälukuiset Suomalaisten asukasten
suhteen, jotka asuivat yhdessä jaksossa maan eläväisenä sydämenä ja
ydinnä. Väen paljoudesta ei meillä ole mitään varmaa tietoa näiltä
ajoilta, sillä sehän jotenkin joutava arvio lienee, kuin eräs
Italialainen Nikolao Bello päättää olleen Juhanan aikoina koko Ruotsin
valtakunnassa 3 miljonaa henkeä ja Suomessa yksinänsä puolen miljonaa.
Oli toki meidän arvata, Suomi siihenkin aikaan enempi kivi kuudes-osa
Ruotsinvallasta.

Onpa tärkeimpiä asioita tutkiaksemme, mihinkä tilaan Suomen maa ja kansa
joutui valloituksen kautta, ja mikä Ruotsia kohden oli valtiollinen
olomme tähän aikaan. Tosin ei ole kiittämistä sen kansan tilaa, jonka
päälle on väkivallalla laskettu vieras uskonto ja vieraat lait ja
laitokset. Mutta pikemmin, kuin olisi voitu luullakaan, mieltyi Suomen
kansa onneensa, jotta kyllä sopinee koko kansakuntaan, mitä entinen
arkkipispa Upsalassa Johannes Magno kehuu Hämäläisistä, että olivat muka
aina rikkomatta pitäneet valansa ja uskollisuutensa Ruotsinvaltaa
kohdin. Eikä ollutkaan, jos asian oikein arvostamme, Suomen miehillä
liioin syytä valittaa. Koska esimerkiksi Suomen heimolaiset Wirossa
joutuivat Saksan ritarien alle kolkkoon orjuuteen, niin Suomen kansa
samalla aikaa tuli kasvatiksi Europan vapaimmalle kansalle, joka
valloitetulle soi samat edut kuin itsekin nautitsi, nimittäin
talonpoikaisen vapauden ja länsimaisen sivistyksen. Aikaa voittaen
kävivät muukalaisten asettamat laitokset meidän kansalle kodikkaiksi,
pispanistuimelle ja muihin virkoihin nousi maan omia miehiä, ja Suomi
eli Ruotsin kanssa veljellisessä sovussa yhden valtakunnan suojassa.
Tosin tälläkin ololla näkyy olleen mustempi puolensa. Sama Johannes
Magno, joka kehuu Suomalaisten uskollisuutta, arvelee, että "he muka
siitä olisivat ansainneet paremman palkinnon, kuin rääkättää kuninkaan
käskyläisillä ja muilla valtikkailla, niinkuin nyt, Jumala nähköön
tapahtuu". Että tässä lauseessa kyllä oli valitettava totuus, saamme
vasta nähdä; mutta yhden seikan näyttää pispa peräti unohtaneen,
nimittäin että Suomen virkamiehet enimmältään olivat itse Suomalaisia ja
että heidän rääkkäyksensä ja vääryytensä tapahtuivat vastoin esivallan
tahtoa, joka kaukaisuudeltansa ei aina voinut Suomen asukkaita kylläksi
suojella.

Paljoa oudomman seikan kertoelee Johannes Magnon veli, Olao Magno,
historiassansa Pohjan kansoista. "Vaikka Suomalaisille" -- kuuluu sanat
-- "eli Suomen pohjaisille kansoille heidän suuren raakuutensa tähden
on kovan rangaistuksen uhalla kuninkaalta käsketty, ett'eivät toistensa
turmioksi saa kotonansa pitää sota-aseita, nimittäin keihäitä,
tapparoita, heittokeihäitä, miekkoja ja pitkiä veitsiä; niin heillä
kuitenkin on oikeus kotitarpeeksensa pitää kirveitä, joilla
valmistavatkin ihailtavia rakennuksia." Sitten hän juttelee, kuinka he
noitten "liian likeisten" Wenäläisten rosvoamisia vastaan puolustavat
itsensä pauloilla, lingoilla, teroitetuilla seipäillä ja suurilla
koirilla. Tämä seikka, -- josta ei kuitenkaan missään muualla mainita,
näyttää meille kovin kummalliselta eikä ole helppo uskoa, että kuningas
olisi ainoastaan keskinäisten tappelujen karttamiseksi riistänyt Suomen
raja-asukkailta -- niistähän Olao Magno tässä puhunee -- heidän
aseensa ja antanut heidät Wenäjän asukasten rosvoamisille alttiiksi.
Todennäköisempi on, että Kustaa kuningas jostakin syystä ei oikein
luottanut heidän uskollisuuteensa, koska muutenkin tämä kuningas
osoittaa kummallisen epäluulon Suomalaisia kohtaan. Mistä tämmöinen
mielenlaatu hänessä oli syntynyt, emme tosin enää voi eroittaa. V. 1556
hän kirjoittaa Juhana herttualle varoituksen liian luottamasta Suomen
talonpoikiin, joilla muka on röyhkeä ja kummallinen luonne, ja
muistuttaa, kuinka Lohjan pitäjässä, kuninkaan ja herttuan sen kautta
kulkiessa, talonpojat olivat juopuneet oluesta, huutaneet ja pauhanneet,
ett'ei kellään muulla ollut sanansijaa. "Sen vuoksi on se mieleeni, rakas
poikani", sanoo tähän kuningas, "ett'et suinkaan ole niitten seurassa,
vaan niitä varot ja kartat niin paljon kuin ikänä voit." Ja kuitenkin
oli Suomi hänelle koko hänen hallitusaikansa kuuliainen, samalla aikaa
kuin Ruotsin talonpojat milloin missäkin maakunnassa nostivat kapinoita
häntä vastaan. Ainoastaan kerran voimme keksiä riidan alkua kuninkaan ja
Suomen talonpoikien välillä, joka todistaa, ett'ei täälläkään kaikin
paikoin tydytty hänen itsevaltaiseen, vaikka viisaasen hallitukseensa.
Tämän asian laita on semmoinen. V. 1552 olivat Lapveden kihlakunnan
talonpojat panneet lähettiläänsä valittamaan kuningan tykönä sekä
muutamista veroista, jotka he arvelivat laittomiksi, että
käräjäravinnoista, joitten luku heidän mielestä oli enennetty.
Tytymättömyys näkyy ulottuneen muuallenkin, Jääsken ja Savon
kihlakuntaan, jopa Hämeesen asti, ja vastahakoisuus rupesi jo työssä
näyttäymään. Eräästä Maunu Pietarinpoika Nyrhistä mainitaan, että hän
oli tahtonut estää muitakin verojansa suorittamasta ja uhitellut
veronkantajata kirveellänsä. Mutta tämä ponnistus kohta herkesi,
kuin seuraavana vuonna Henrikki Klaunpoika Horn ja Kustaa Fincke
pitivät asiasta maakäräjiä Lapvedellä. Tosin nytkin Maunu Nyrhi
tahtoi vastustella ja koetti yllyttää kansaa, samaten kuin yksi
lautakunnastakin, nimeltä Inko Multiainen, useammat kerrat kiisteli,
ett'ei noihin liika käräjihin olisi suostumista. Mutta molemmat
vedettiin paikalla oikeuden eteen kapinallisista puheistansa ja saatiin,
vaikka lautakunta oli vastahakoinen, tuomituiksi pois hengiltä. Viimein,
kuin heitä vietiin mestattaviksi, oli rahvas yrittänyt heidät väkisin
vapauttaa, mutta taipui sen perästä myöntäväiseksi; -- eikä siitä ajasta
havaittu mitään vastahankaa Kustaan säännöksiä vastaan.

Jos nyt Kustaa Waasalla olisikin ollut jonkunmoisia tekosyitä
epäluuloonsa, niin on kumminkin yllämainitusta merkillisestä tapauksesta
helposti nähtävä, ett'ei suomalaisten talonpoikien tytymättömyys
tälläkään kertaa koskenut Ruotsin valtaa, vaan ainoastaan sen haltiaa ja
muutamia tämän antamia sääntöjä. Samaapa sekin kapina näyttää
todistavan, jonka Eerikin hallitessa hänen veljensä sytytteli
Suomenmaassa. Se on kyllä todennäköistä, että Juhana herttuan teki mieli
eroittaa Suomi ominaiseksi valtakunnaksi, mutta tässä hankkeessansa hän
odotteli parahimman apunsa Puolanmaasta, ja vasta tämän toivon tyhjäksi
käydessä mainitaan hänen kutsuttaneen Suomen talonpojat kokoon ja heille
asiansa selittäneen. Mutta jos saamme tämän tapauksen hämäriin tietoihin
luottaa, niin hän ei silloinkaan puhunut heille Suomen itsenäisyydestä,
vaan pyysi ainoastaan apua veljensä vääryyttä vastaan. Suomalaiset
silloin elävällä valalla lupasivat auttaa häntä; mutta herttua itse teki
tämän lupauksen tyhjäksi, koska salpasi itsensä Turun linnaan, jossa
hänen täytyi Elokuun 12 p. 1563 antauta piirittäjien valtaan. Rangaistus
kohtasi ainoastaan Juhanan likeisimpiä palvelijoita; paitsi niitä ei
mestattu ketään muuta kuin eräs kirkkoherra Taivassalossa, joka oli
koettanut pitäjäläisiänsä yllyttää. Mutta Suomen aatelisto, joka jo
seuraavina aikoina näkyy miettivän jotakin eroitusta Ruotsin ja Suomen
välillä, piti tällä kertaa vielä jäykästi kuninkaan puolta.

Ei olisi tätä hyvää sovintoa Suomen ja Ruotsin välillä liioin
kiittämistä, jos olisi siitä seurannut Suomen kansallisuuden
kukistuminen Ruotsin rotevamman ja isomman kansallisuuden alle. Mutta
tätä kovaa kohtausta esteli jo Suomenmaan erillinen asema, joka synnytti
erilaisia tarpeita ja vaati erilaisia hallitusneuvoja. Jo edellisinä,
niinkuin tulevinakin aikoina katsottiin toisinansa tarpeelliseksi pitää
erityisiä maanpäiviä Suomessa, paitsi mitä Suomalaiset saivat Ruotsin
yleisillä valtiopäivillä keskustella valtakunnan yhteisistä asioista.
Kustaa Waasan hallitukseen ruvetessa olivat Ruotsin vallan eri maakunnat
taas ruvenneet itsenäisiksi toimikunniksi, jotka monessa tuumassa
pitivät omat neuvonsa ja nähtävästi tämä laita sopi erinomattain
Suomenmaalle, sen erityisten asianhaarain ja erityisen kansallisuuden
vuoksi. En tahdo kuitenkaan kieltää, että kansallisuutemme vastaisella
ajalla joutui jotenkin ahtaalle ruotsalaisuuden painon alla. Mutta tällä
ajalla vielä oli monta muuta vaaraa, jotka paljoa likemmältä ja
kovemmalta ahdistivat. Nämät vaarat olivat kahta lajia: sisältäpäin
paisuva aatelis-valta, joka uhkasi masentaa talonpoikaisen vapauden,
eikä ollut hillittävä kuin Ruotsin kansan ja Ruotsin hurskaan lain
avulla: ulkoa taas Wenäjän valta, jota vastaan yksin taistellessa Suomen
kansa olisi menettänyt viimeisetkin voimansa, mitkä silloin vielä tyyni
tarvitsi omaa maatansa valloittamassa viljelyksen alaiseksi. Moni, joka
ei ole ottanut näitä seikkoja huomataksensa, on arvellut, että
Suomalaisten suostumus Ruotsin valtaan lähti ainoastaan Suomen kansan
omituisesta luonteesta, joka muka olisi myöntynyt jos millaiseenkin
valtaan, hyvään tai pahaan, hyödylliseen tai vahingolliseen; ja tämän
luonteen nimittävät, kukin eri käsityksensä johdolla, taikka
uskollisuudeksi, taikka saamattomuudeksi. Mutta siihen on muistutettava,
että Suomen kansan tila ei ollut palvelijan alamaisuus, vaan nuoremman
veljen nöyryys, joka ei vielä ollut miehistynyt itsenäiselle
valtakunnalliselle ololle. Tämän luulen kylläksi selkiävän, koska lähden
Suomen kansan luonnetta ja viljelystä sekä maamme hallitusseikkoja
näillä ajoin likemmältä katsastamaan.

Olao Magno historiassansa kiittää Suomalaisten anteliaisuutta ja
hyväntahtoisuutta vieraita kohtaan. "Keskenänsä," lisää hän, "ovat
sopivaiset ja siveät sekä vihastumaan hitaat; mutta jos heitä kauan
suututetaan, niin ovat sitä julmemmat kostossansa. He asuvat
kyläkunnittain, jaettuina pitäjiin ja taloihin. Heillä on kauniisti
raketuita kirkkoja, ja suuri into uusia rakentaa. Papeillensa osoittavat
suuren kunnioituksen, ja maksavat heille kymmenykset kaikista kaluista."
-- Tämä viimein mainittu tapa, joka katoolilaisen pispan silmissä oli
hyvinkin ansiollinen, oli kuitenkin Kustaa Waasan opinpuhdistuksesta
saanut kovan loukkauksen, jotta kuninkaan täytyi v. 1528 kehoittaa
Suomen rahvasta maksamaan papeille, mitä heidän oli vanhuudesta ollut
oikeus saada palkaksensa. Mutta kuin mainittu historioitsija kertoilee,
että Suomen kansa oli paavinaikana "pappiensa opetuksesta niin
perhehtynyt Jumalan lakiin, että muka, peräti heittäen entiset
pakanuutensa erhehdykset, rupesi vapaalla halulla ja mielellä
harjoittamaan kaikkea, mikä hurskasta ja hyvää on," -- niin ei ole
epäilemistäkään, hänen tässä liiaksi ylistävän katoolilaisuuden
vaikutuksia Suomessa. Päin-vastoin on monesta merkistä nähtävä, ett'ei
paavinaika paljon muuttanut Suomalaisten alkuperäistä uskontoa, ja että
vanha taikausko, vaikka toisinansa uudessa puvussa, oli yhä vahvana
voimissa. Koska katoolilaisuus opinpuhdistuksen aikana oli Saksanmaalla
melkein ikänsä-elänyttä ja siis ikäänkuin kypsynyt kumottavaksi, niin se
Ruotsissa vielä oli paraissa voimissansa, mutta Suomessa nähtävästi ei
täyteenkään ikään ennättänyt. Vielä v. 1514, jolloin pispa Hemmingin
autuuttamisen juhla oli Turun kirkossa vietettävä, ei katsottu sopivaksi
harjoittaa kaikkia semmoisessa juhlassa tavallisia menoja, koska
arveltiin Suomessa olevan muka "kärsimätöintä ja kopeata rahvasta", joka
nähtävästi ei vielä oikein taipunut katoolilaiseen hartauteen. Silläpä
täällä paavikunta kaatuikin ilman pauhinatta. Mutta kansan opettamisessa
oli Suomen puhdistusmiehillä arvatakseni ihka alkamatoin työ edessänsä.

                                                   _Y. Koskinen_.



36. Kuolevaisuuden tunteet.


Luoja on itse asettanut kuoleman kamoituksen ihmisen sydämeen sentähden,
että meidän pitäisi karttaman kuolemaa siihen asti, kuin hän itse tahtoo
kutsua meitä maailmasta, koska hänen tarkoituksensa on tullut
täytetyksi. Mutta hän on lahjoittanut meille myös suloisen autuuden
toivon, joka niinkuin valkeuden enkeli lohduttaa meitä ja vahvistaa
sydämiä kuoleman karvautta vastaan, koska tuonen voima elämän ovea
kolkuttaa; meille on lahjoitettu autuuden toivo, niinkuin aamutähti,
meidän tietämme valaisemaan, niin kauan kuin itse valkeuden aurinko
nousee ja iäisyys meidän eteemme avataan.

Ei pidä sentähden kuolemaa murheella ja väristyksellä peljättämän; ei
elämää pidä ylenkatsottaman, eikä enemmän kaikkia rakastettaman; vaan
tehköön täällä kukin itsensä täydellisemmäksi ja mahdollisemmaksi
runsaampaan nautintoon ilon ja riemun valtakunnassa. Ihminen on tosin
heikko, joka ei voi luottaa omaan ansioonsa. Vilpittömän vaelluksen
perästä ja turvaten armoon on hänellä kuitenkin sielun rauha
majanmuutossa.

Mutta sille ihmiselle, joka viettää aikansa hempeyden helmassa, joka on
niin harras maailmalle, että hän taivaan unhottaa, että hän pyörtyneenä
hekumasta juoksee ohitse autuuden oven, että hän uupuneena synnin uneen
jättää osansa hengen hyvästä omistamatta, -- sille ihmiselle, sanon
minä, ovat kuoleman hiljaisetkin kolkutukset niinkuin ukkosen jyrinä
hänen korvissansa; sillä hän on toivotoinna loppuva. Kuolema, jota ei
voiteta eikä lahjoilla lepytetä, on hänelle ankara vihoillinen, joka
riistää hengen ja hajoittaa rikkaudet. Hän on kuoleman hetkellä
surkeammassa tilassa kuin luontokappale, jolle sekä haudan pimeys että
iäisyyden pituus ovat tietämättömät.

En voi minä oikein sanoa pahanelkisen tilaisuutta kuolevaisuutta
muistellessansa. Ahdistus on hänen silloin käsittävä. Hän on niinkuin
ulosviskattuna armon ovesta, jota paatuneessa tilassa turhaan
kolkutetaan. Julmat ovat ajatuksetkin tästä onnettomuudesta, joka ei
vähene unhotuksessa, vaan kasvaa synnin saastaisuudessa; synnin kirous
on kerran, jos ei tässä, niin toisessa elämässä, loppumatta liehuvaksi
tuleksi viriävä. Silloin herää paatuneenkin omatunto ja muuttuu pimeyden
hengeksi, joka vainoo hänen sieluansa, tätä surkeasti onnetointa sielua,
joka painuu rikosten raskaan kuorman alla kohdin kadotusta, jonka kita
on ammollansa nielemään häntä syvyyden pimeyteen. -- Mutta minä palautan
ajatukseni tästä hirmuisuudesta; kauhistus saattaa minun erhetykseen. O!
ei mahda yhtäkään ihmisenlasta löytyä, joka näin tunnon sokeudessa
hekuman ja väärän voiton orjana vaipuisi synnin ansaan.

Meidän sydämemme tarvitsee tässä lepoa ja lohdutusta. Mutta missä me
kuoleman karvautta vastaan levon löytänemme? Itkulla tänne synnytään, ja
tuskalla täältä pois muutetaan. Älkäämme kuitenkaan epäilkö
tunnoissamme; nämät ovat maalliset rasitukset, joiden välillä ihminen
saa monta suloistakin hetkeä havaita, ja taivaassa on meillä vielä itse
autuuden perintö tallella. Tuonen terävät nuolet tosin ruumiin
langettavat, vaan tirskahtavat takaisin säilyvästä sielusta. Lähdettävä
on siis lyhykäisesti tutkimaan onnesta osallisen ja rehellisyydessä
vaeltaneen ihmisen rauhoitettua sydäntä kuolevaisuutta muistellessansa;
noudatettava on muutama silmänräpäys oikeutta ja hyvyyttä rakastavaa
kuoleman retkellä, sitä Herran palvelijaa, joka alkaen nuoruudesta on
ahkeroinnut täyttää taivaallisia käskyjä ja vilpittömästi seurata
omantunnon lakia järjen ja hyvänsuonnon johdatuksella, -- joka on ollut
harras Jumalalle hamasta siitä hetkestä, kuin hän ensimmäisen kerran
kuuli rakasten vanhempainsa huulten lausuvan taivaallisen isän suloista
nimeä ja kiitollisuudella mainitsevan armolahjoja Luojalta, jonka
hyvyyttä hän on tytyväisyydessä ja autuuden toivossa täällä ilolla
nauttinut. Hän saa viimein viljellä toivottua autuutta; sillä Herran
armo ei lopu kuolemassa.

Mitä mahtaa siis kuoleman läheneminen matkaansaattaa sen sydämessä,
jolla on tämä lohduttavainen toivo niinkuin ihanainen ja vähitellen
valkeneva aamurusko, joka auringon lähenemisen ilmoittaa, -- jolla on
turva Jumalassa niinkuin vahva muuri kuoleman päällekarkausta vastaan?
Hän on välttänyt pahaa, ei silmiä palvellen, vaan totuudella pahan
ilkeyden tähden; hän on seurannut hyvyyttä, ei kunnian eikä palkan
pyynnössä, ei kerskatansa, vaan rakkaassa kiitollisuudessa Jumalaa ja
hyvänsuomuudessa lähimmäistänsä kohtaan.

Hyvyyttä harjoittaneen ilo on suuri siitä, että hän on välttänyt pahaa,
mitä hän on taitanut, ja seurannut hyvää, mitä on voinut. Mutta sitä
suuremmaksi nousee hänen ilonsa, koska hän huomaitsee, että elämän ilta
ja autuuden aamu yhdistyvät kuolemassa niinkuin kesäisellä yöllä hämärä
ja päivänkoitto, -- koska hän tietää olevansa osallinen taivaallisen
isänsä suosiosta toisessakin elämässä. Ei hän värise haudan synkeyttä
lähetessänsä, josta on tie tuonelaan. Kaikki murheellinen meno häviää
hänen mielestänsä niinkuin varjo auringon säteissä, koska hän, ylentäen
ajatuksensa korkeuteen, saa havaita, että itse valkeuden isä armon
silmillä hänen puoleensa katsahtaa. Hän mahtaa silloin asua joko
ruhtinaan kiiltävässä hovissa taikka vaivaisen murtuneessa majassa, hän
mahtaa olla puettuna joko ryysyissä ja räpäleissä taikka silkissä ja
kullassa, silloin on kuolema, joka rasittaa kaikkia luotuja maan päällä
ja hirvittää pahanelkisiä, silloin on se hänelle ilolla vastaanotettava
vieras, joka tuo sanoman iäisen päivän koitosta. Hän kohtaa kuolemaa,
joka on tuonelan käskyläinen, niinkuin matkustavainen vieraalla maalla
johdattajaansa, ja muuttaa maailmasta haluten oikeaan isänmaahan, ilman
kuorman rasitusta hartioillansa, kuin ei kuulu täällä yhtäkään
kostonhuutoa, eikä ole tarvetta peljätä, että orpolasten valitus
karkoittaa haudasta hänen rauhansa, että leskein huokaukset kiroavat
hänen luunsa mullassa, että viheliäisten kyyneleet vaativat häneltä
tilintekoa: vaan sen sijaan ilmestyy monta, joilta rakkauden,
kiitollisuuden ja kaipauksen kyyneleet lankeavat siunauksella, niinkuin
virvoittavainen aamukaste, hänen hautansa päälle.

Ei löydy siis yhtäkään, joka taitaisi häntä pidättää mieluisesti
maailmaa hyvästi-jättämästä, tätä maailmaa, jossa elämä on
huikentelevainen, jossa ihmisen olenta on niinkuin varjo ja nautinto
vaan unennäkö. Kuitenkin on ero uskollisista ja rakkaista ystävistä
mieltä musertava. Jaa, se on tosi, työläs on eritä niistä, joiden
seurassa me olemme viettäneet monta iloista hetkeä sielumme
virvoitukseksi, jotka ovat lohduttaneet meitä murheen päivinä ja hädässä
ojentaneet kätensä meidän avuksemme. Mutta myös tämä vaikea rakkauden
vaikutus, tämä oikean ystävyyden tuntomerkki ystäväin eritessä käy
huokeaksi, koska he muistavat, että kuolema on yhteinen tie, jota yksi
viivytellen ja toinen joutuen vaeltaa, vaan ei tule kuitenkaan peräti
eroitetuiksi toinen toisestansa; sillä vähän ajan perästä saa ystävä
ystävänsä uusina alammaisina taivaan valtakunnassa jälleen riemulla
tavata, jossa pyhät olennot armoistuimen edessä heitä vastaan ottavat ja
ihmetellen iloitsevat, että maakin on kantanut niin täydellisiä
hedelmiä.

                                               _Juteini_ (Judén).



37. Sananlaskuja.


Ei kaksi kovaa kiveä hyviä jauhoja tee.

Hiljaa hyvä tulee, ajatellen aivan kaunis.

Isännän silmä hevosen lihoittaa.

Minä herra, sinä herra; kumpi meistä kontin kantaa!

On sappi särjelläkin.

Paha sitä hevoista juottaa, joka ei päätänsä alas paina.

Suuri pala suun repäisee, pieni kylläisnä pitääpi.

Vahingosta viisaaksi tullaan, ei rikkaaksi.

Älä ennen karsinaa tee, kuin vasikan saat.



38. Klaus Fleming.


Klaus Eerikinpoika Fleming oli sitä mainiota sukua, joka 13:llä
sataluvulla oli muuttanut Saksasta Ruotsiin. Jo 14:n sataluvun
alkuvuosina oli tämän suvun toinen polvi, valtaneuvos Klaus
Pietarinpoika, muuttanut Suomeen, jossa hänen etevimmät jälkeisensä
sitten oleskelivat. Hän oli koko Suomen -- eli, niinkuin silloin
sanottiin, Itämaitten -- laamanni ja näyttää vielä v. 1427 elossa
olleen. Tästä alkuisästä lähti kaksi eri haaraa Flemingiä, jotka
molemmat ovat aikanansa olleet Suomen mahtavimpia. Veljekset Eerikki
ja Iivari Fleming Jaakkimanpojat, jotka Kustaa Waasan hallitessa olivat
Suomenmaan etevimpiä, kuuluivat vanhempaan haaraan. Nuorempaa haaraa
taas oli Herman Fleming, Lehtisten ja Louhisaaren herra, joka Juhanan
aikana toimitti monta korkeata virkaa Suomessa, v. 1582 tehtiin
ritariksi ja seuraavana vuotena kuoli Helsingissä. Hermanilla oli kaksi
poikaa, Klaus ja Lauri, jotka vasta tapaamme tämän ajan tapauksissa; ja
näitten jälkeiset nousivat tulevina aikoina suuriin arvoihin.
Joutuisampi, mutta lyhytikäisempi kukoistus oli vanhemmalle haaralle
sallittu. Siitä tehtiin vapaherroja kahdesti; mutta molemmat sarjat
sammuivat toiseen polveensa. Lauri Iivarinpoika Fleming Sundholman
herra, joka Eerikin kruunauksessa tuli vapaherraksi, kuoli jo samana
vuonna Räävelissä, ja Iivari, hänen poikansa, vaipui nuorella
naimattomalla iällänsä kuolemaan. Juhanan kruunauksessa taas
korotettiin Klaus Eerikinpoika vapaherraiseen arvoon, mutta hänenkin
poikansa, Juhana, oli viimeinen miespuoli suvussansa; ja ennen
vuosisadan loppua oli Flemingien vanhempi haara miehiseltä kannalta
kokonaan sammunut. Mutta niin kuuluisaa miestä, kuin tämä Klaus
Eerikinpoika Fleming oli, lienee tuskin mikään aatelis-suku Suomenmaassa
milloinkaan synnyttänyt.

Hänen syntymävuottansa ja syntymäpaikkaansa ei tarkoin tiedetä.
Todennäköistä on, että hän syntyi vuosien 1530 ja 1540 välillä jossakin
isänsä kartanossa Suomessa. Isänsä, josta edellisessä kertomuksessani
on muutamasti puhuttu, kuoli Joulukuussa v. 1548 Kuitian kartanossa
Paraisissa, jonka vanhanaikaiseen kivikirkkoon hän haudattiinkin.
Leski, Hebla Sparre, mainion Ruotsalaisen Sigge Laurinpoika Sparren
tytär, eli vielä monta vuotta ja piti asuntonsa joko Siunnan pitäjässä
Suitiassa, jonka hän naitaessa oli huomenlahjaksensa saanut, taikka
Kuitiassa, jossa siitä ajasta vielä on jäljellä vähäinen harmaakivistä
rakennettu linna. Vuonna 1560 mainitaan hänellä kolme lasta: Klaus ja
Jaakkima sekä tytär Philippa, joista molemmat viimeiset ovat varsin
vähän tunnetut. Jo v. 1578 puhutaan Philippa vainajaksi, ja Jaakkima
Eerikinpoika, joka v. 1561 oli nainut Eerikki kuninkaan jalkavaimon,
Agda Pietarin tyttären, lienee jo ehkä ennen sisartansa mennyt
Tuonelaan. Klaus sillä tavoin sai periä kaikki isänsä jättämät talot ja
tavarat. Kuinka iso tämä perittävä oli, voimme jokseenkin arvata siitä,
kuin pesänjaossa v. 1560 leskirouva Heblan kolmas osa käsitti paitsi
irtonaista tavaraa kivirakennuksen Turussa sekä tiluksia yhdessätoista
eri paikassa, joista yhteinen saalis oli noin 160 tynnyriä jyviä
vuodelta. Pesän rikkautta todistaa sekin asia, että Heblan asunto oli
tykillä varustettu, joita Kustaa Waasa pyysi lainataksensa,
venäläis-sodan uhatessa.

Mutta enemmin kuin rikkaus ja tavara hyödytti nuorta Klausta hänen
vanhempiensa likeinen tuttavuus kuninkaallisen huonekunnan kanssa. Hänen
isänsä oli ollut Kustaan vireimpiä apulaisia vapauttamisen työssä ja
pysyikin suuressa arvossa ja mielisuosiossa, vaikka kuninkaan toisinaan
täytyi häntä kovasti nuhdella voitonpyynnöstä ja kovuudesta alamaisia
kohtaan. Leskenä näkyy Hebla vielä viljelleen vanhaa ystävyyttänsä. Kuin
Kustaa v. 1551 jäi leskeksi toisesta naimisestaan, niin Hebla tarjosi
tullaksensa pienten emottomien lasten holhojaksi, jota kuitenkin
kuningas kohteliaasti kielsi. Kustaa jo seuraavana vuonna valitsi
kolmanneksi puolisoksensa ja lastensa emintimäksi nuoren neiden,
Katarina Stenbockin, joka sitten eli 62 vuotta edemmäksi häntä. Mutta
Flemingiläisten monet ansioteot eivät jääneet unohduksiin. Vuonna 1556
tavataan Klaus Eerikinpoika ensi kerta valtakunnan toimissa. Kuningas
kirjoittaa Turusta Helmikuussa hänelle kirjeen, pyytäen häntä rupeemaan
Savon suksimiesten päälliköksi, koska näillä ei ollut ketään käskijää ja
opettajaa, ja kuningas oli saanut tietoonsa, että Klaus osasi suksilla
hiihtää. Tästä lähtien alkaa hänen toimensa valtakunnan palveluksessa.
Eerikki kuninkaan kruunauksessa v. 1561 tehtiin hänestä ritari ja samana
vuonna hän asetettiin Räävelin maaherraksi orpanansa, Lauri Iivarinpojan
jälkeen, jonka rutto oli surmannut. V. 1563 Tammikuussa määrättiin hän
ylimmäiseksi linnanhaltiaksi Wittensteinissä, josta kuitenkin Juhana
herttuan kapina hänen pian pois joudutti. Kesällä tapaamme hänen
Turunlinnan edustalla, karsinoimassa herttuata. Elokuun 3 p.
kirjoittivat kuninkaalliset sotajoukon päälliköt Niilo Boije, Klaus
Fleming, Antti Sipinpoika, Iivari Maununpoika (Stiernkors) ja Matti
Törne Korppolaisten-vuorelta herttualle kirjeen, jolla soimaavat hänen
väijyneeksi kuninkaan henkeä ja kruunua, sekä vaativat häntä antamaan
itsensä ja linnan väkinensä päivinensä heidän haltuunsa, luvaten
kaikille kunniallista ja kristillistä pitoa. Niinkuin tiedämme, Juhana
jo Elokuun 12 p. heitti puolustuksen, ja nyt kuljetti Klaus Fleming
hänen Gripsholmaan vankeuteen. Seuraavana vuonna 1564 tapaamme
Flemingin laivaston amiraalina, niinkuin isänsäkin ennen oli ollut.
Mutta tämä toimitus ei häneltä tällä kertaa menestynyt. Ala-amiraalinsa,
kaksi ruotsalaista aatelis-miestä, eivät totelleet häntä ja Klaus ei
ollut mies heitä kurissa pitämään, josta tapahtui, että Tanskalaiset
pääsivät Ölannin saarta hävittämään. Hetipä siis Fleming viralta
eroitettiin ja Klaus Kristerinpoika Horn, Joensuun vapaherra, pantiin
hänen sijaansa. Horn ajoi Tanskalaiset Juutinraumalle saakka, ja jätti
taas kolmen päivän perästä laivaston Flemingille. Mutta seuraavana
vuonna näkyy taas Klaus Horn amiraalina tappeluja voittamassa. Fleming
näyttää onnettoman meriretkensä tähden joutuneen Eerikki kuninkaan
vihoihin, ja vielä kaksi vuotta jälkeenpäin sanotaan tämän asian
Eerikissä epäluuloa herättäneen ja hänen uhitelleen Flemingille henkensä
menettämistä. Eipä siis saa kovin ihmetellä, että Klaus ei ollut
Eerikin hallituksen uskollisimpia puolustajoita, Enimmät muutkin
heittivät Eerikin vaipuvan onnen. Iivari Stiernkors, jonka kuningas oli
lähettänyt Suomea pitämään, otti kohta Turun linnan herttuoitten
omaksi ja kokosi niille sotaväkeä. Flemingistä mainitaan, että hän
muutamilla aluksilla lähetettiin Gripsholmaa vastaan, mutta sillä
matkalla luopui herttuoitten puolelle. Palkinnoksi hän Juhanan
kruunauksessa tehtiin valtaneuvokseksi sekä Wiikin vapaherraksi, ja
kummallisesta sattumuksesta tapahtui, että hän nyt sai kuljettaa
Eerikin vankina samatenkuin hän ennen oli Juhanan kuljettanut. Vuodesta
1569 Eerikki pidettiin Turun linnassa, mutta kuin peljättiin Wenäläisten
tahtovan häntä vapauttaa, niin Turku katsottiin liian läheiseksi Wenäjän
rajaa. Juhana siis v. 1571 Heinäkuun 19 p. kirjoittaa herra Klaus
Flemingille, että hänen pitää toimittaman kuningas Eerikki Turusta
Kastelholmaan tai Stäkenlinnaan, ja kuin syksympänä päätettiin muuttaa
Eerikki Kastelholmasta Gripsholmaan, niin luultavasti silloinkin Fleming
oli kuljettajana. Seuraavana vuonna Toukokuun 15 p. saapi Klaus Fleming,
samatenkuin muut Eerikin vartiat, käskyn kuolettaa vankinsa, jos joku
koettaisi sitä vapauttaa.

Tästä ajasta on Klaus Fleming Ruotsinvallan ensimmäisiä miehiä ja nousee
nousemistansa Juhana kuninkaan suosiossa. Naimisellansa Marraskuun 1 p.
1571 hän tuli sukulaisuuteen itse kuninkaalliselle huonekunnalle,
samatenkuin Ruotsin etevimmille suvuille. Hänen puolisonsa Ebba
Kustaantytär Stenbock oli Kustaa Waasan kolmannen puolison sisar sekä
toisen puolison sisarentytär, ja siis Juhana kuninkaan ja Kaarlo
herttuan sekä Leijonhuvudien ja Sturein orpana. Ebban toinen sisar oli
naitu vanhalle kreivi Per Brahelle, Flemingin naiminen sillä tavoin
liitti hänen sekä Waasan huoneelle että kaikille Ruotsin kreivillisille
suvuille. Mutta heimolaisuus ei tällä hämmennyksen ajalla paljon
koskenut ihmisten tekoihin, ja Klaus Fleming näyttää jo ruvenneen omaa
tietänsä astumaan. Eriseurat Ruotsissa olivat nyt syntymäisillänsä.
Aatelis-vallan puhemiehenä oli tuo oppinut ja sivistynyt Eerikki Sparre.
Aateliston leppymättömänä vastustajana seisoi Kaarlo herttua, oppinut ja
valistunut hänkin, mutta suorasukainen ja jäykkä sekä puheissa että
teoissa. Juhana kuningas, niinkuin tiedämme, horjui tälle ja toiselle
puolelle. Tämmöisessä asiain tilassa oli Flemingin olo ja käytös
omituinen. Taikka kasvanut siihen aikaan, kuin ei Kustaa Waasan
esimerkki vielä kehoittanut aatelistoa antamaan pojillensa opillista
kasvatusta, taikka liian aikaisin joutunut virallisiin toimiin, oli
Klaus sekä tavoiltansa että tiedoltansa oppimatoin, vaikka elämän koulu
nähtävästi paljon oli harjoittanut hänen terävää luonnollista järkeänsä.
Tämä raakuus teki hänen ylenkatsottavaksi muitten neuvosten silmissä, ja
Flemingin uljas henki vastasi ylenkatseella. Usein ja tärkeimmissä
asioissa oli hänellä toinen mieli kuin heillä. Kuin Sigismundon lähtö
Puolan kuninkaaksi oli keskustelemuksen aineena, niin Kaarlo herttua
ja Klaus Fleming olivat pian ainoat, jotka siitä varoittivat. Räävelissä
taas oli Fleming kaikista saapuvilla olevista neuvoksista ainoa, joka ei
allekirjoittanut herrojen valituskirjaa. Tästä ja muista syistä
nimittivät neuvokset häntä uskottomaksi veljeksi, mutta Juhana kuninkaan
luottamus häneen oli muuttumatoin. Se on todennäköistä, että Flemingin
raakamainen ja suora käytös enemmin oli Juhanan mieleen kuin muitten
neuvosten sivistys, joka vähitellen hänessä herätti epäluuloa ja
pelkoa. On myöskin arvattava, että Klaus Fleming jäykän luonteensa
ohessa ei kuitenkaan ollut peräti vailla sitä taipuvaisuutta, joka oli
tarpeellinen Juhanan arkaa ja epäluuloista mieltä suosittamaan. Tämänpä
näyttävät myöhemmät tapaukset todistavan. Tuskin voimme uskoa, että hän
sydämensä halulla olisi mieltynyt paavinuskoon; mutta samatenkuin hän
sittemmin Sigismundon käskyllä koki jälleen asettaa katoolilaisuuden,
niin hän epäilemättä Juhanankin kirkollisiin muutoksiin kohta myöntyi.
Olen valmis uskomaan, että tämä ja muu hänen käytöksensä lähti
kiitollisuudesta Juhanan ja Sigismundon suosiota kohtaan; sillä Klaus
oli nähtävästi niitä miehiä, jotka ovat yhtä väkevät ystävyydessä kuin
vihassa. Mutta jota sivistymättömämpi ihmisen sydän on, sitä tylsempi
se on havaitsemaan ja hylkäämään niitä itsekkäitä himoja, jotka
liikkuvat kauniinten avujen karvoissa; ja Flemingissä näkyy näin
aavistamattansa asuneen kappale vallanhimoa, toinen kateutta, olletikin
ylpeyttä iso määrä. Se on tosi, ett'ei häneltä puuttunut jaloa mieltä,
ja että hän osasi lempeä ja laupeas olla ei ainoastaan ystävillensä,
mutta myöskin muille, jotka eivät hänen tiellänsä seisoneet. Mutta
vihansa oli säälimätöin, eikä aina syitä kysynyt. Että hänen ja Kaarlo
herttuan väli jo aikaisin oli käynyt vihaiseksi, voimme molempien
mielenlaadusta arvata. Molemmat olivat jäykät ja suorasukaiset, molemmat
arvostansa arat, ja molemmat katselivat epäluulolla toisiansa.
Vaikeampi on eroitella, mistä Flemingin viha Kankkaan Horneja vastaan
oli syttynyt. Jo entiseltä tiedämme, kuinka Kaarlo Horn v. 1590
syytettiin Ivangorodin kadottamisesta. Juhana, jo ennen kuin asia vielä
oli tutkittu, antoi Flemingin kulkea markkinapaikoissa julistamassa
Hornia valtiopetturiksi. Tutkinnon tapahtuessa alkuvuodella 1591 oli
taas Klaus Fleming sekä päällekantajana että jutunjohdattajana
oikeudessa. Räävelin pelastaja, Narvan pelastaja, tämä Wiron sodan jalo
sankari tuomittiin kuolemaan, ja vaikka hänen henkensä säästettiin, niin
Klaus Fleming oli tässä asiassa nimensä saastuttanut puhdistumattomaksi.

Hänen virkatoimiansa Juhanan aikana tahdon tässä luetella sen verran,
kuin olen voinut tietooni saada. Juhanan hallituksen alkuvuosina kesti
vielä Eerikin alottama sota Tanskan kanssa, ja Fleming näkyy tässä
toimessa milloin maalla milloin merellä. Uudenvuoden aikana 1570 hän
hävitti Trondhiemin paikkakunnan Norjassa ja kesällä samana vuonna hän
voitti muutamia etuja Tanskan laivastolta. Seuraavina vuosina näimme
hänen Eerikki kuninkaan vankikuljettajana ja vartiana. V. 1574 mainitaan
häntä asetetun Suomen ylimmäiseksi käskynhaltiaksi sekä erittäisin
Wiipurin linnan ja kaupungin isännäksi. Kuin nyt, niinkuin tiedämme,
seuraavana vuonna välirauha Suomea varten rakennettiin Rajajoella, niin
Henrikki Horn, Klaus Eerikinpoika Fleming ja Herman Fleming olivat
Suomen etumiehinä tässä tilassa. Kuinka kauan Klaus Fleming tällä kertaa
pysyi Suomen käskynhaltiana, ei selvästi mainita. Kuitenkin jo v. 1576
Klaus Aakenpoika Tott mainitaan Etelä-Suomen, samatenkuin Henrikki
Klaunpoika Horn Pohjais-Suomen käskynhaltiana, ja Fleming oli
arvattavasti muihin toimituksiin joutunut. V. 1582 häntä mainitaan
yliamiraalina ja v. 1588 hän tuli valtioamiraaliksi, joka virka
kuitenkin lienee silloin ollut jotenkin joutilas, kuin ei Ruotsilla
siihen aikaan ollut minkäänlaista merisotaa ja Wironkin melske ajaksi
oli tauonnut. Taidamme siitäkin päättää hänen tällä ajalla paljon olleen
kuninkaan luona, valtaneuvos-virkaansa toimittamassa. Kuitenkin näkyy
hän v. 1586 saattaneen Sigismundon Kalmarista Puolaan, ja Tammikuussa v.
1589 on hän laivoja rakennuttamassa, Mölsta-harjun tykönä Smolannissa.
Syksyn puolella hän saatti kuninkaan Rääveliin ja takaisin, eikä näy nyt
muutamaan aikaan lähteneen kuninkaan luota. Kuinka seuraavina vuosina
Kaarlo Hornia vainottiin, ja mikä toimitus Flemingillä oli tässä
vainossa, olen jo maininnut. Palkinnoksi annettiin hänelle Pohjanmaan
tuomiokunta, joka oli Hornilta riistetty. Jo vuotta ennen, Maaliskuussa
1590, oli hän tullut Uplannin sekä koko pohjaisen Ruotsin laamanniksi,
ja kuin hän, nyt Heinäkuussa 1591 tuli Suomeen, asetettuna
sotapäälliköksi sekä Suomen ja Wiron käskynhaltiaksi, niin hän
nähtävästi oli mahtavin alamainen koko Ruotsinvallassa. Hänen
sotaretkensä Wenäjään enensi hänen kunniaansa, ja valtiomarskin arvo
annettiin samalle miehelle, joka jo ennen oli valtioamiraalina. Juhana
kuninkaan kuollessa oli Suomen ja Wiron hallitus, sekä koko valtakunnan
laivasto ja iso osa sen sotavoimista tämän yhden miehen kädessä.

Olen katsonut tarpeelliseksi lyhykäisesti kertoa näitä Klaus Flemingin
edellisiä elämänvaiheita, koska ne epäilemättä sopivat selitykseksi
hänen loppuelämänsä tekoihin. Vaikea on istua tämmöisen miehen
tuomariksi, tutkimaan, mitkä mietteet ja hankkeet pitivät hänen
sydämensä perää. Hänen vihamiehensä ovat kirjoittaneet hänen
historiaansa, ja varovalla silmällä täytyy meidän tutkia, mikä on
valeellista herjausta, mikä selvää totta. Että hänen tapansa olivat
röyhkeät ja raa'at, emme suinkaan taida epäillä. Puolalaiset herrat,
jotka sattuivat häntä tuntemaan, kuin hän ensi kerran saatti Sigismundon
Puolaan, nimittivät häntä _Hominus Admirabilis_ s.o. kummallinen herra,
kuin piti heidän sanoman _Dominus Admiralis_ s.o. herra amiraali.
Ruuassa häntä mainitaan persoksi, ja Kaarlo herttua, hänen kiivain
vihamiehensä, soimasi häntä syöväksi kokonaisen sianliikkiön ateriaansa
paitsi muuta ruokaa. Siitä oli herttualla tapa sanoa: "sika syöpi sian
suuhunsa". Samaten herttua pilkkasi Flemingin tapaa pyyhkiä nenäänsä
takinhialla. Suomen talonpoikain, jotka, niinkuin kohta saamme nähdä,
eivät olleet hänen ystäviänsä, mainitaan kutsuneen häntä milloin
muotonsa vuoksi "Nokinenäksi", milloin "Suitian Klauksi", koska hän
paljon oleskeli Suitiassa. Muun seassa on sekin hänelle häpeäksi
mainittu, että hän muka ruotsinkieltä niin huonosti puhui, jotta
neuvoskunnassa häntä tuskin ymmärrettiin. Kirjeitänsä sanotaan hän
tavallisesti itse kokoonpanneen, mutta tavaus, puheenparsi ja
sisällyskin mainitaan olleen niissä eriskummaiset. "Koska hän oli
syntymältänsä Suomalainen, niin hänen kirjoituksensa kuuluivat pahalta
ruotsiksi", lausuu eräs historiotsija. Tässä lauseessa ei kumminkaan
näy olevan vähintäkään perää. Kaikki hänen kirjeensä, jotka meidän
aikoihin ovat säilyneet, ovat ainakin yhtä hyvin kirjoitetut kuin
enimmät senaikuisten Ruotsalaisten, vieläpä usein sisällykseltänsä
erinomaisen taitavat ja nerokkaat. Oikeastansa ei tämä asia paljon
ylennä eikä alenna hänen kunniaansa; sillä teoistansahan mies tutaan.
Lieneekö hänen tekojansa samalla tavoin vääristelty, ei ole aina helppo
eroittaa. Toivomista on, että tuleva aika vielä saattaa selityksiä ilmi,
jotka nykyänsä makaavat hämärän peiton alla. Mutta pääasiassa ei tutkija
nytkään tarvinne paljon erehtyä Klaus Flemingin oikeasta mielenlaadusta
ja luonteesta.

                                                  _Y. Koskinen_.



39. Porolla-ajaminen.


Kotoeläinten seassa on poro etuisin Lapissa; tästä elää ja vaatettaa
Lappalainen itsensä. Tämä elävä on suuruudeltansa niinkuin
karjais-mulli; vaalea vatsan alta ja mustantumma kyljiltä, seljältä ja
päästä, pitkillä hoikilla mustan ja vaalean kirjavilla koivilla, vahvan
niskan ja kaulan kanssa. Pää on tavallisen mullin pään suuruinen, ja
siinä on kaksi korkeata ja monihaaraista sarvea. Sen elävän hoitaminen
ei paljon rasita, ainoastaan häntä kaivamisensa aikana varjellaan
sudelta, joka on nopsa heitä surmaamaan, ja ett'ei he hirtä itseänsä
niillä hihnoilla, joilla he yhteen sidotaan, että metsässä yhdessä
seuraisivat. Tämän elävän luulisi pitävän suojassa ja katon alla
hoitamisen hyvänä; mutta tätä ei salli hänen luontonsa, vaan hän tahtoo
taivaan avaran kannen alla päivänsä kuluttaa. Tätä viljellään täällä
tiettömissä maissa. Reki, joka hänelle pannaan perään, kutsutaan
_pulkaksi_ tahi _ahkioksi_. Pulkka on Suomessa vastaava kirkkorekeä,
ja ahkio työrekeä. Pulkka on niin muodoin ajoase, jolla ei kuormia
kuljeteta, ja ahkio kuormareki. Pulkassa on perä ja nojalauta, ja on
rakennuksensa puolesta kapeampi kuin ahkio. Ahkio on perästä leveä ja
avoin. Molemmat ovat siinä yhtäläiset, että ovat niinkuin keskeltä
poikkisahattu vene; kuitenkin ovat puut, joista ne valmistetaan, ei
lautoja, vaan kapeita kelleksiä, jotka veneen tavoin ovat yhteen kaarien
kanssa yhdistetyt, että mukaisemmasti juoksisi ja estyisi kaatumasta.
Ahkion ja pulkan keulassa on linkku, johonka yksi kaulan ympärille
pannusta leveästä nahasta (käsätteestä) sekä etu- että takajalkain
välistä juokseva hihna on kiinni sidottu. Tämä hihna (vuotraippa) on
etu- ja takajalkain kohdalta karvaisella poron nahalla vuorattu. Että
hihna pysyisi etujalkain välissä, heitetään vatsan ylitse hihna
(mahavyö), johonka tämä aisan siassa oleva hihna kiinni sidotaan. Poron
päässä on päitset, joihinka oikealle puolelle sidotaan pitkä nahkahihna,
jota suitsien sijassa käytetään. Ennenkuin ruvetaan ajamaan, viedään
hihna vasemmalle puolelle poroa, josta se heitetään poron niskalle, ja
tästä poro arvaa matkan olevan mielessä. Niin pian kuin hihna heitetään
pois poron seljästä, seisahtaa se ja kääntyy poikki tien. Poro on vireä
lähteissänsä, sentähden ei kauan saa hankkia, vaan kohta istua pulkkaan,
muutoin on poro mennyt tiehensä ja jättänyt kuormansa. Näin irti pääsnyt
poro juoksee niin kauan, joll'ei estettä tule, kuin saa pulkan palasiksi.
Poro ei ajaessa kulje oikoiseen, niinkuin muut ajoelävät, vaan
juoksentelee sinne ja tänne, katsellen ympärillensä; sen vuoksi ei hän
päivässä juokse enämpää kuin neljä peninkulmaa. Lyömisestä ei poro
ajaessa muuta tiedä kuin sen, että seisattuu kohta kuin häntä
kuritetaan. Se kuritus, jonka hänelle ajaja tavallisesti antaa kulun
parantamiseksi on se, että ajaja nousee pulkasta ja muutaman erän
nykäisee kovasti ajohihnasta. Itse kulku ei ole porolla mitään työlästä,
kuin ajaja ainoastansa vähänkin vaaria pitää itsestänsä ajaessaan. Tässä
ei saa niinkuin hevosen reessä surutoinna istua, vaan kulku pitää aina
olla mielessä. Matkalla olevan poron syöttäminen on ikävää. Useasti
heittää kovin ajettu poro itsensä maata ajosta päästyänsä, siksi kuin
tuntee vähänkin virvonneensa ja rupeaa sitte vasta syömään; vähän aikaa
syötyänsä panee hän taas lepäämään ja märehtimään; jos hän senjälkeen
saa vähän huoata, niin on hän taas valmis lähtemään. Koska yösijaa
pidetään, niin porolla on tapana vasta päivän valjetessa ruveta
syömään ja pitämään edellä mainittua ruuan järjestystä. Poron kuorma on
10 leiviskää.

                    _A. Andelin_ (Oulun Wiikko-Sanomissa v. 1854.)



40. Sananlaskuja.


Hiljalleen härkä kyntää, tasaisen jäljen tekee.

Hyvä on ison pinon vierestä lastuja noukkia.

Joka kuuseen kurkoittaa, se katajaan kapsahtaa.

Kaksin kerroin köysikin vahva on.

Koira paljon haukkuu, tuuli enemmän kantaa.

Paljo sillä jauhoja pitää olla, joka kaikkein suun tahtoo tuketa.

Parempi laiha sopu kuin lihava riita.

Pidä silloin pussi auki, kuin porsasta tarjotaan.

Ruvessa porsas kasvaa, läskinä liha syödään.

Työläs kynsittömän on puuhun päästä.

Uipi hauki harjullenkin kyntäjän vakoa myöten.



41. Rehellisyydestä Suomessa.


Niinkuin vuoret antavat maalle tukevaisuutensa ja lujuutensa, niin antaa
rehellisyys ihmisen elämälle vahvuutensa, voimansa ja seisovaisuutensa;
niinkuin kirkas ja kostuttava aamukaste virvoittaa ja elähyttää kaikki
kasvut luonnossa, niin tekee rehellisyyskin elämän ihmisten välillä
raittiiksi, pysyväiseksi, iloiseksi ja suloiseksi. Ota rehellisyys pois,
niin hämmästyksellä olet näkevä, mihinkä ihmiskunta, mihinkä
kansakunnat, mihinkä perhekunnat, mihinkä ihmiset joutuisivat, ja
minkälainen myrkyllinen helvetti syntyisi maailmaan. Kristillisyys
vaatii rehellisyyttä, ja kristillisen uskon moninaisten hedelmäin
joukossa on se juuri paraimpia ja kauniimpia. Jos kristillisyyttä on
vihattu ja vihataan monista syistä, niin on sitä vihattu paljon senkin
tähden, että se on niin kiinteä rehellisyyden seuraamisessa kaikissa,
pienimmissä ja suurimmissa, asioissa.

Tarkoin jos tutkitaan riitain, sotain, vainoin, torain,
eripuraisuuksien, vihain ja kaikellaisen pahan likintä alkuperäisyyttä,
niin niihin on usein syynä puuttuva rehellisyys; keskinäisiä asioita,
koskekoot ne erityisiä ihmisiä tai kansoja, sotketaan ja sekoitetaan
esinnä kaikella, ulkonaisesti rehellisellä tavalla, ja sitten koetetaan
viekkaudella ja petoksella peittää salaisia aikomuksia ja pyyntöjä,
joilla tarkoitetaan maallista voittoa, ja kuin toinen tahi toiset sen
vihdoin selkeästi huomaitsevat, on viekkaus taas näitä riitaisia asioita
selittämässä, rehellisyys hyljätään, ja näin muodoin nousee viha, riita
ja sota viimeiseksi ratkaisijaksi. Perijuurellisesti vaatii rehellisyys
tämmöisen ratkaisijan puolustajaksensa ja voittaa myös vihdoin; sillä
niinkuin kuohu myrskyn perästä meren aalloilla katoaapi, niin liestyvät
ja raukeavat viekkaudenkin paulat. Riitoihin ja sotihin löytyy kuitenkin
paljo muitakin sytytysaineita; elämä on syvä ja lavea, ja siinä liikkuu,
niinkuin pisaroita meressä, tuhannen tuhatta erilaatuista syytä
vaikuttamassa milloin hyvää, milloin pahaa, mutta rehellisyys kaikki
kannattaa ja ylläpitää. Onnetoin sentähden se ihminen, onnetoin se
kansa, joka luopuu rehellisyyden sileältä ja suoralta tieltä ja kulkee
viekkauden liukkaita polkuja; onnetoin tosin se valtakunta, jossa
rehellisyys poljetaan ja petos saapi vallan joko niin, ett'ei sitä
älytä, tai niin, että, jos se älytäänkin, sitä ei saa ilmoittaa!
Semmoinen valtakunta lankeaapi ja häviääpi vihdoin niinkuin Jerusalemin
kaupunki muinoin, ett'ei siihen jää kiveä kiven päälle, nurkkaa nurkan
lomahan.

Mutta mikäs meidän näihin pimeihin ajatuksiin on johdattanut, mikä
vienyt? Löytyykö omassa maassamme semmoisia yleisiä tahi yksityisiä
asiain kohtia ja haaroja, joissa rehellisyyden käskyjä ei seurata? Onko
tässä muinaisista ajoista asti rehellisyydestänsä kiitetyssä maassamme
viekkaus ja petos saanut semmoisen vallan, että se herättäisi yleisempää
surua ja kipua kaikkein rehellisten sydämissä? Ei, Jumalan kiitos, ei
niin suuressa mitassa, että yleistä onnettomuutta kansamme elämälle
olisi vielä pelkäämistä! Katkeralla mielellä täytyy kuitenkin jokaisen
totuuden ystävän tunnustaa, ett'ei meidänkään maassa rehellisyyden
vaatimuksia joka paikassa ja kaikissa asioissa seurata: niinkuin mustat,
synkeät pilvet silloin tällöin peittävät taivahamme ja pimentävät päivän
valon meiltä pohjan asujamilta, niin tulee rehellisyyskin himmennetyksi
moninaisen viekkauden ja petoksen kautta meidänkin kansan seassa.
Vaikea ja mahdotoin olisi luetella kaikkia tapauksia, joiden kautta
rehellisyyttä maassamme rikotaan ja saastutetaan, emmekä sitä tässä aio
tehdäkään. Emme myöskään tällä kirjoituksellamme tarkoita semmoisia
törkeitä teoksia, joita laki pääsee rankaisemaan, niinkuin varkaudet,
murhat, selkeät valheet ja muut semmoiset julkiset petokset ja pahuuden
työt ovat, joita Suomessakin valitettavasti kyllä ei niinkään vähän
harjoiteta, ja jotka kaikki harjoittajoissansa todistavat rehellisyyden
puutosta. Ne heitämme sillensä. Sitä vastoin tarkoitamme enemmin niitä
hienoja salaisia viekkauden juonia ja ansoja, joilla toisten onnea ja
aikaantuloa koetetaan pilata ja sortaa, ja joilla lakia ja sen
rangaistuksia pyydetään saada kierretyiksi ja jopa useasti kierretäänkin
ja siitä sitte salaisesti iloitellaan, kuin on saatu lähimmäinen
petetyksi sanoilla ja puheilla, käytöksillä ja töillä, tavalla tahi
toisella. Samalla kertaa ahkeroidaan kuitenkin olla ulkonaisesti
rehellisiä ja kantaa kunniallista nimeä kanssaihmisten seassa, vaikka
ollaan valmiit tekemään uusia viekkauden ja petoksen töitä, kuin niihin
vaan tilaisuutta saadaan. Mutta kääntykäämme yleisistä puheistamme
tarkemmin katselemaan rehellisyyden kohtia maassamme.

Käykäämmepä silmäilemään seuraelämää, minkälainen se on monessa
kohdassa maatamme ja vaariinotetaanko siinä aina rehellisyyden
vaatimuksia. Emme tahdo virkkaa mitään semmoisista pidoista ja
kestailemisista, joissa seuraelämä muuttuu ylellisen juomisen, syömisen,
törkeitten puheitten, kirousten, raakain laulujen ja loilotusten kautta
oikeiksi kapakkapaikoiksi, ja joissa totisia, rehellisiä ja kunniallisia
ei milloinkaan tavata. Semmoisia pitoja kyllä tapahtuu Suomessa. Me
käännymme vähän siistimmän-näköisiin kanssakäymisiin ja kysymme:
saadaanko niissä joka paikassa ja joka aika vähintäkään hengellistä
ravintoa ja virvoitusta sielulle, saadaanko niissä kuulla rakkautta
Jumalaan, lähimmäiseen ja isänmaahan herättäviä keskusteluja; puhutaanko
niissä kotimaassa tahi muissa maissa tehdyistä hyvistä ja jaloista
töistä neuvoksi ja kehoitukseksi kokoontuneille jäsenille, niinkuin
lapsille ja nuorukaisille? Eipä kuullakaan, eipä puhutakaan, joka on
sangen valitettava asia. Seuraelämämme on monessa paikassa, niinkuin
hallan panema pelto, tyhjä ja köyhä hyvistä hedelmistä: monesti vaan
lörpötetään yhtä ja toista joutavaa illan kuluksi, ja sielua murhaavalla
korttipelillä tuhlataan myös kallis aika, ja sitte erotaan yhtä
onttopäisinä, yhtä tyhjäsydämisinä kuin oltiin yhteen tullessakin. Tämä
ei ole rehellistä kanssakäymistä, sillä sen kautta petetään itseänsä ja
toisiansa ajan turhalla kuluttamisella. Mutta eivät kaikki seurat
samanlaisia ole. Olettehan rakkaat lukijat, jolloin-kulloin sattuneet
semmoisiinkin seuroihin, joissa pilkka, panetus, herjaus, soimaus,
toisen kunniallisen nimen ja arvon alentaminen ja polkeminen on yhteisen
keskustelemisen ylimmäisenä kannattajana. Surkea ja kauhea on se kuulla,
mutta valitettavasti on se tosi. Äkkiä ja pikaisesti niinkuin hius
terävällä veitsellä, leikataan liukkaalla ja kavalalla kielellä toiselta
hyvä nimi, hyvä kunnia, hyvä ansio pois, ja lähimmäinen saatetaan
sillä tavalla useasti syyttömään ja vahingolliseen epääluulon
alaisuuteen. Tämä tapahtuu kaikissa säädyissä välistä hienommasti,
välistä karkeammasti, ja siihen on melkein aina syynä häpeällinen ja
kirottu kateus, joka tahtoo toiselta nyhtää milloin yhdellä, milloin
toisella tavalla rehellisesti ansaitun palkan, tavaran ja kunnian.
Tämmöisistä seuroista on rehellisyys kadonnut, ja niitä karttaa
jokainen kunniallinen ihminen niinkuin myrkkyä. Onpa meidän rehellisessä
ja rakastetussa Suomessa semmoisetkin hävyttömät, kunniansa ja
ihmis-arvonsa myöjät saaneet sijansa, jotka ovat antaneet itsensä
toisten sanain, puheitten, käytösten ja töitten nuuskijoiksi ja
urkkijoiksi, kieliäksensä kaikkia mitä kuulevat, totta ja valhetta,
ja saattaaksensa sen kautta paraimmat ystävänsäkin ja kumppaninsa pahaan
huutoon ja ajalliseen onnettomuuteen. Tämmöisiä Judas Iskarioteja, joita
rehelliset ihmiset eivät suvaitse takamaillensakaan, vaikka he
liehakoitsevalla ystävyydellä pyrkivät päästä joka paikkaan, ei
kuitenkaan mahda maassamme paljo löytyä. Jumala varjelkoon maatamme ja
kansaamme näitten perkeleen palvelukseen myötyin urkkijoitten riivatusta
suvusta!

Mitenkäs raha-asiat seisovat Suomessa, ollaanko niissä joka paikassa
rehelliset? Valitettavasti ei ollakaan, sillä löytyy esim. semmoisia
heittiöitä seassamme, jotka lainaa ottaessa ovat olevinansa rehelliset,
mutta maksaessa on viekkaus ja petos kietonut heidät pauloihinsa. Ei
niinkään vähän seurata sitä viekasta tapaa, että tilan tahi
tavaran oikeana omistajana ollessa hankitaan lainaa, sitte ollaan
lahjoittavinansa tilat ja tavarat jolle-kulle sukulaiselle tahi
vieraalle, ja kuin lainanantaja tahtoo omansa takaisin, niin ota sitä
enää tilattomalta, tavarattomalta petturilta, joka juuri sentähden,
ett'ei häneltä saatais mitään, lahjoitti tahi, oikeammin puhuttu, oli
lahjoittavinansa vääräin ja salaisten suostumusten kautta omaisuutensa
toiselle, joka myös sillä tavalla kääntyy petturiksi. Savossa tiedämme
tämmöisiä petoslahjoja tapahtuneen ja mahtaa niitä sattuneen muissakin
maakunnissa talonpoikaisen kansan seassa, koska olemme kuulleet
talonpoikain takauksia työläästi otettavan vastaan Suomen Pankissa,
juuri tämmöisten petosten kautta. Samasta syystä, ett'ei tila menisi
veloista, asuu ja viljelee moni mieluisemmasti kruununtilaa, kuin menee
sitä perinnöksi hankkimaan. Näin uhrataan paremmat edut perintötalojen
pitämisestä viekasmielisyyden tähden.

Katsokaammepa käräjätupihimme. Eikö siellä monien muiden turhien
juttujen seassa riidellä myös paljon perintöasioista? Niinpä kyllä.
Lapset riitelevät keskenänsä vanhempain jättämästä tavarasta ja
katkaisevat monesti sen kautta heimolaisuuden ja veljellisyden hellät
siteet. Vanhemmat taas kylmentävät usein lasten välin sen kautta, että
lahjoittavat omaisuutensa vennon vieraalle tai jakavat tavaransa
epätasaisesti lasten välillä, ja heittävätpä välistä jonkun lapsistansa
perinnöttä, juuri kuin yksi lapsi olisi heille toista parempi. Näin
muodoin unohdetaan vapatahtoisesti rakkaus, suosio ja sopu maallisen
tavaran tähden, ja se ei ole millään tavalla rehellisesti tehty.

Kaikissa elämän vähempi- ja suurempiarvoisissa kohdissa kärsii
rehellisyys enemmän tahi vähemmän väkivaltaa. Mutta kaupassa ja sen
käynnissä saapi se useammin kuin milloinkaan muulloin jäädä unohduksiin.
Emme puhu semmoisista vääristä kauppiaista, joiden korvan takana
viekkaus aina asuu, sekä myödessä että ostaessa. Myöskin niinkutsutuissa
maakauppiaissa havaitaan ehkä useammin kuin muissa vilppiä ja petosta;
jokainen tietää heillä tavatun vääriä puntareita ja mittoja.
Kaupunkeihin kuin viedään maantavaraa, niin sielläkin koetetaan petosta
tehdä. Semmoisia talonpoikiakin tavataan kauppatoreillamme, jotka
tavarainsa myönnissä havaitaan harjoittamassa viekkautta; vedellä
tehdään voi raskaammaksi, pannaanpa kiviäkin sekaan, ja kuin astioineen
myödään, on päällä joku verta hyvää voita, alla roskaista maitopöperöä.
Kala-astioissa löydetään myös kaloja päällimmäisenä, ruotia alla, eikä
aina samanlaatuisia kaloja koko astiassa. Muunkinlaista viekkautta
harjoittavaisia talonpoikia löytyy maassamme; esim. virkamiesten
palkkoja ja saatavia maksettaessa ei olla joka paikassa rehellisiä.
Huonot herrasmiehet taas tahtovat talonpoikia pettää, missä vaan saavat;
ja hevois-kauppiaat ne vasta oikeat petturit ovat; markkinoilla esim.
kaadetaan äksyin ja laiskojen hevoisten suuhun ja korviin viinaa, että
paremmin kulkevat ja ostaja sillä keinoin petettäisiin.

Isäntäin ja palvelijain keskinäisestä elosta olisi paljo puhumista. Ei
siinäkään aina rehellisyyttä tavata. Hengit ja piiat ovat talonväelle
silmänpalvelijat, varastavat heiltä aikaa laiskuuden kautta ja eivät ole
töissänsä ja toimituksissansa uskolliset. Moni isäntä ja emäntä viepi
palvelijoitansa turmion teille sen kauhean tavan kautta, että
suorittavat vuosipalkan vähitellen viinaryypyillä ja viinan antamisella.
Se tapahtuu kaikki totisen rehellisyyden puutoksesta.

Paljo löytyisi vielä rehellisyydestä poikkeavia seikkoja maassamme,
jos niitä kaikkia rupeaisi kertomaan. Mutta loppukoon jo tämä
kirjoituksemme. Elköön kukaan luulko meidän uskovan rehellisyyttä
maassamme ei löytyvänkään. Ei! moninvertaisesti enemmän löytyy
Suomessakin rehellisyyttä kuin viekkautta, ja sangen kauniisti kuvaa ja
osoittaa Suomen kansan rehellistä luontoa esim. seuraavat, vanhat
sananlaskut: _sanasta miestä, sarvesta härkää_; ja _rehellisyys
maan perii_.

                                                      _Polén_.



42. Työväen ja palkoillisten kohtelusta.


Useampi maanmies valittaa, että työväki ja palkoilliset tulevat ja ovat
tulleet niin peräti veltoiksi työntekijöiksi ja muuten juonikkaiksi,
ett'ei muka enää tahdo saada mistään kelpo palkoillista. Miten lienee
tämän valituksen kanssa: lieneekö se todella niin? Ja jos tällä
valituksella on perää, niin mikähän se lienee syynä tähän heidän
pilaantumiseensa? Se, se olisi tarkoin tutkittava asia; sillä jos
tahdotaan mitä pahaa poistaa, niin ensin on sen syyt tiettävät.

Se on kyllä tietty asia, että työntekijä tahi palkoillinen on yhtä
hyvästi kaikilla ihmisellisillä omaisuuksilla varustettu ihminen kuin
työnteettäjäkin ja isäntä. Ihmisen luonto on sellainen, että se tahtoo
sen osoittaa toiselle, mitä toinenkin hänelle. Jos toinen osoittaa
hänelle tylyyttä, eikä pidä häntä siinä arvossa, jossa kristillinen
velvollisuus määrää häntä pitämään, on hänkin tyly vastaan ja vielä
palkitenkin runsaammasti. Samaten myös, jos yksi osoittaa toiselle
erinomaisempata hyvyyttä, pitää häntä ystävänänsä ja kohtelee häntä
arvon osoituksella, niin tahtoo se moninkertaisesti voimiensa mukaan
osoittaa hänelle samaa takaisin. Asia on totisesti niin. Ja kuin
moniaasta sanotaan, että "se on niin ja niin tunnotoin ihminen, sillä
minä tein hänelle sen ja sen hyvän työn ja kuitenkin on hän minua
vastaan sellainen ja sellainen"; niin tämä tulee siitä, että hän ei
pidä sitä toisen hyvää työtä ja kohtelemista siinä arvossa, kuin se itse
luulee ja toivoo; mutta kuin osoitetaan hyvää toiselle niin paljon, että
se hänen mielestänsä on kylläksi ja yli tavallisuuden, niin kyllä
vissisti hän tahtoo sitä voimiensa jälkeen palkita.

Koska niin on, niin tästä on selkeä jokaisen ymmärtää, että kuin
tahdotaan kenen toisen mieliänsä myöten tekemään, niin sille pitää ensin
osoitettaman jotain mielihyvää, josta hänen luullaan niin paljon
hyvistyvän, että voipi kaikesta voimasta ruveta sitä palkitsemaan. Tätä
tarkoittaa se raamatullinenkin lause: _Mitä te tahdotte, että ihmisten
pitää tekemän teille, se tehkäät te myös heille_.

Sovittaen tätä perustusta nyt isännän ja työväen väliin sanon, että joka
tahtoo itsellänsä olemaan uskollisia palvelijoita ja työntekijöitä, hän
osoittakoon niille ensin kaiken rehellisyyden. Jokainen maanmies ja
isäntä, joka ei näitä kahta hyvyyttä ensin osoita työväellensä, saapi
kyllä ikänsä valittaa ja kohdella kovuudella palvelijoitansa; mutta
siitä ei tule muuta kuin vaan pahennusta. Tämän todistaa jokapäiväinen
koettelemus. Ystävällisen ja rehellisen isännän harvoin kuullaan
valittavan työväkensä kelvottomuutta; mutta sitä vastaan tyly ja
vääryyttä ja viekkautta rakastava aina keksii heissä jos jonkinlaisia
vikoja. Hänellä ei ole muuta tietä luulossansa heidän parantamiseksensa
kuin vielä suurempi röykeys, viha ja viimein kuritus. Onkos ihminen
mikään järjetöin luontokappale, että hänelle ei muu mieltä anna kuin
kuritus? Kuritus on kyllä hyvä ja aivan tarpeellinen lapselle, jolla ei
ole vielä ymmärrystä saattaaksensa häntä soveliaasen kuuliaisuuteen,
mutta sekin pitää tapahtua rakkaudella ja ystävällisesti. Se kuritus ja
korvapuustit, minkä pahankurinen isäntä antaa palvelijallensa, on
tykkönänsä toista laatua. Se ei tapahdu rakkaudesta eikä
ystävällisyydestä, vaan vihasta ja tylyydestä, jonka vuoksi se ei muuta
vaikutakaan kuin vihaa ja tylyyttä. Taitaa päätarkoitus tällä
kurituksella olla se, että saada kuritettava kuuliaisemmaksi ja
pelkäävämmäksi; mutta kuin se tapahtuu ilman rakkaudetta, niin vaikuttaa
se myös semmoista kuuliaisuutta ja pelkoa, jossa ei ole rakkautta: ja
mitä on kuuliaisuus ja pelko, jossa puuttuu rakkautta?! Se on orjallista
kuuliaisuutta ja pelkoa, joka ei milloinkaan tässä asiassa, enemmän kuin
missään muussakaan, ole tarkoituksen mukaista: sillä joka peljäten
työtänsä tekee, ei se tee sitä parhaamman jälkeen, vaan ainoasti niin,
että voisi säästää selkänsä, jonkamoinen työnteko ei milloinkaan tuo
mahdollista hyötyä.

Sen vuoksi on parasta, että koko sellainen järjetöin kohteleminen
heitetään pois, josta ei kuitenkaan voi tulla tarkoitettua hyvää, ja
siihen sijaan jokainen kohtelee palvelusväkeänsä ja kaikkia työmiehiänsä
niinkuin kristillinen velvollisuus vaatii: _ystävällisesti ja
rehellisesti_.

_Ystävällisyyteen_ kuuluu, että annetaan heille oikea arvonsa,
puhutellaan siivosti ja ystävällisesti, neuvotaan työntekoon tarkoin,
niinkuin aivotaan minkin pitävän tehdä, käsketään kauniisti ja siveästi,
ei milloinkaan missään tilaisuudessa äyhkyen ja kiivautta osoittaen, ja
rikoksesta nuhdellaan kohtuullisesti asian mukaan, eikä torumalla, hyvin
selittäen, jos se on ehdollinen pahanteko, semmoisen pahuuden seurannot
hänen sekä itsensä suhteen, ja neuvoen sekä käskein parantamaan
itseänsä, uhaten, jos paremmin edespäin ei itseänsä käytä, eroittaa
hänet työstänsä ja palveluksestansa. Tämä on kyllä voimallinen syy
vaikuttamaan parannusta, jos vaan se ihminen ei ole niin peräti paatunut
pahuudessa; sillä palveleminen hyvää isäntää ei ole vaikea, jota vastaan
eroittaminen siitä ei ole suotuisa. Mutta jos tästä uhkauksesta ei
seuraisi mitään nähtävää parannusta, niin silloin on se ihminen ilkeä,
tuntematoin omaa hyväänsä, ja niin muodoin täydellisesti paatunut, jolle
ei muu autakaan kuin suorastaan poiseroittaminen; sillä parempi on, että
yksi paha eroitetaan joukosta, kuin että koko perhe turmellaan. Kuin
jokainen näin tekisi, niin totta kaiketi pahainkin ja paatuneiden
täytyisi ennen pitkää parantua; sillä kuin ihmistä minkä vian tähden
nähtävästi hyljätään niin paljon, ett'ei kukaan tahdo häntä suojella
eikä työssänsäkään pitää, niin ei ole mitään muuta tietä hänen edessänsä
kuin luopuminen siitä viasta, edes siihen määrään, että voipi tulla
muilta kärsittäväksi.

_Rehellisyyteen_ taas kuuluu, että puolestansa suoritetaan kaikki, mitä
on luvattu ja mitä velvollisuus vaatii. Se on: että palkka maksetaan
puhtaasti ja rehellisesti, ja jos palvelija on näyttänyt erinomaisempata
toimeellisuutta ja ahkeruutta tahi mitä muuta hyvyyttä, niin siitä pitää
hänelle vielä erittäin palkittaman, ansion jälkeen. Tämä on voimallinen
kehoittaja palvelijoillesi kilvan hakemaan etuasi, toivoen sen tulevan
sinulta nähdyksi ja sen perästä palkituksi, koska sellainen
rehellisyytesi on tullut kuuluksi. Mutta katso kanssa tarkasti perään,
tekeekö se ja se palvelija sitä todella ja täydestä uskollisuudesta, vai
onko hän vaan viekastelija ja "silmänpalvelija", mutta takanapäin
laiskoittelee, eikä toimita työtänsä parhaamman ymmärryksensä jälkeen.
Semmoista keksittyäsi pitää jo nuhtelemasi ja sanomasi, semmoisen ei
olevan sinulle mieliksi. Äsken jäi muistuttamatta, että kaikki tämmöiset
nuhtelemiset, varoitukset ja uhkaamiset pitää ensimmältä tapahtuman
kahden kesken, ett'ei ketään muuta ole kuulemassa; sillä ihmisen,
semminkin pahailkisen luonto on sitä laatua, että häntä muiden kuullen
nuhdeltaessa ja moittiessa jostain pahasta, se enemmän pahenee ja
paatuu, joka tulee siitä, että hän katsoo sen julkiseksi häväisemiseksi
ja pelkää sen kautta kadottavansa tavallisen arvonsa. Koettelemuksesta
on havaittu, että palkoillisen jotakin varastettua, on isäntä tällä
tavalla yksinäisyyteen vieden ja ilmoittaen täydellisesti uskovansa sen
ei olevan kenelläkään muulla kuin hänellä, ja hänet pitävänsä ainoana
syypäänä siihen, saanut hänet useasti tunnustamaan koko asian ja pois
antamaan sen varastetun kalun, varsinkin kuin julkista kaipausta ei ole
välillä vielä ehditty nostaa ja on luvattu ei vastapäinkään sitä
kenellenkään muulle ilmoittaa. Tämä on hyvin järkeenkin pystyvä seikka.
Toinen kohta luulee, että: "kuin isännällä tahi sillä, keneltä on
varastettu, nyt jo on täysi usko, että minä sen olen ottanut, niin minä
tulen hänen edessänsä uskomattomaksi ja aina luulonalaiseksi, varsinkin
jos en pois anna sitä kalua; mutta kuin minä annan sen pois, niin uskoo
hän vasta minua paremmin". Sitte hän, lieventääksensä asian pahuutta,
useinkin toimittaa asian niin, että panee sen kalun johon-kuhun
sellaiseen paikkaan, josta se sitten helposti voipi löytyä ja tahtoo
sillä luulettaa, että kalu on ollutkin vaan kateissa, vaikka sitä ei ole
ennen älytty. Näin on hän olevinansa kokonansa vapaa kaikesta
epäluulosta, eikä sitä pidä kalun omistajankaan enää syyttelemän, olkoon
vaan hyvillänsä, että sai omansa tästä "tekokateesta" ja katsokoon vasta
paremmin kalujansa sen ihmisen suhteen. Mutta kuin varastettua kalua
kohta ruvetaan julkisesti kaipaamaan, ja syyttelemään ja päättelemään
yhden tahi toisen ottaneen, niin tämä ei vaikuta muuta kuin paljasta
pahennusta, eikä sitte enää ole toivomista sen itsensä tunnustavan ja
pois antavan. Tämmöinen menetteleminen on kaikissa muissakin, ei
ainoasti palvelijain, varkauksissa hyvä. Tämä ei ole mitään viekkautta,
jota aina neuvon karttamaan, vaan ainoastansa ymmärtäväistä
menettelemistä pahan suhteen, ja tästä saapi jokainen maanmies ottaa
sovituksen muihinkin palvelusväen ja alamaistensa rikoksiin. Jos näin
kahden kesken annetut muistutukset eivät vaikuttaisi mitään parannusta,
niin uhkaa se hänen rikoksensa tehdä julkiseksi koko perheelle, ja jos
sekään ei auta, niin tee kanssa julkinen ilmoitus perheessä ja sen
perästä toimita niin, että pääset erillesi koko ihmisestä,
varoittavaiseksi esimerkiksi muille.

Samalla tavalla kuin palkan rehellisestä maksamisesta sanon myös kaiken
palvelijalle annettavan vaatteen ja ruuan suhteen, että ne pitää
toimitettaman puolestansa _puhtaasti, rehellisesti ja aikanansa_.
Sitte vasta häneltä voit vaatia samaa rehellistä palvelusta takaisin.
Sitte vasta voit rohkeasti nuhdella häntä vioistansa, kuin itse olet
viatoin. Tämän perustuksen todistaa jokapäiväinen koettelemus. Koska
joku isäntä, joka ei ole näin täyttänyt puolestansa, mitä hänen olisi
tullut, yrittää nuhtelemaan palvelijatansa, niin vetää palvelija kohta
eteen: "eipä noita ole kelpo vaatteitakaan; eipä sitä saa kelpo
ruokaakaan syödäksensä; eipä se kuitenkaan palkkakaan tule rehellisesti
ja ajallansa maksetuksi" j.n.e, mitä syytä milloinkin on. Mitenkäs
hänelle sitte enää kehtaat nuhdella, jos tiedät ne totisesti niin
olevankin? Ja vaikka tosin luulisitkin toisin olevan kuin hän syyttää,
niin ajattele tarkasti perään, eiköhän niin lienekin. Ajattele näin:
"jos minä olisin palkoillisena, tyytyisinköhän ja olisikohan minun
velvollisuuteni hyvällä mielellä tyytyä siihen, mitä minun isäntäni
olisi juuri samalla lailla minua kohtaan tehnyt ja antanut, kuin minä
nyt olen tehnyt ja antanut minun palvelijoilleni". Jos näin ajateltuasi
omatuntosi totuudessa päättäisi tyytyväsi siihen, niin sitte vasta voit
sanoa palvelijasi syyttämistä turhaksi ja pitää häntä kelvottomana ja
tuntemattomana ihmisenä ja siis nuhteen ansainneena.

Tästä kaikesta päätän lyhykäisesti: _palvelijalle ja kaikelle työväelle
pitää rehellisesti maksettaman palkkansa ja vaatetettaman hyvästi sekä
ruokittaman terveellisellä ruualla ja muuten täytettämän itseänsä
kristillisellä ystävyydellä ja hyväntahtoisuudella heidän kanssansa_.
Missä työväki tekee työtä omassa vaatteessansa ja ruuassansa, siinä
tietää jokainen sanomattakin ei tarvitsevan isännän niistä vaaria pitää.

Tämänlaisella käyttelemisellä ja menettelemisellä on nyt työväen mieli
hyvitettävä ja kiitollisuuteen kehoitettava. Sitte työ hyvin menestyy,
ja rauha asuu talon jokapäiväisessä elämässä. Eikös tämä kaikki ole
suloista, ja jokaiselta haluttavaa? Varsinkin, koska ne keinot,
joilla tällainen menestys ja rauhallisuus saadaan toimeen, eivät ole
mitkään vaikeat, vaan sitä vastaan aivan huokeat sen suhteen, kuin
tylyssä ja ylpeässä talouden hoidossa on aina hoitajalle huolta ja
harmia, joka vaan lisääntyy päivä päivältä. Tässä, näet sen, ei tarvita
muuta kuin _totista ystävällisyyttä ja totista rehellisyyttä_.
Näistä kahdesta se kaikki tulee ja seuraa. Näistä se tulee semmoinen
varallisuus, että voipi käyttää itseänsä rehellisesti; ja eihän ihmisen
pidä pyytämän enemmän kokoon haalia, kuin rehellisyys myödyttää.
_Tydy osahasi, niin olet onnellinen_.

Kaikki tämä, mitä olen sanonut, näyttää vaan kaiken syyn yksistään
kääntävän isäntäväen päälle, niiden valitusten suhteen, kuin joka päivä
kuullaan isäntäväen ja palvelijain sekä kaiken työväen suhteen. Niin se
tosin onkin. Itseänsä pitää ensin parannettaman, ennenkuin toiselta
voidaan parannusta vaatia. Itseänsä onkin helpompi parantaa, jos vaan
todella tahdotaan, kuin toista, joka usein on mahdotointa. --
Isäntäväellä on myös nykyaikoina parempi tilaisuus olla paremmin
oppinut kristillisessä menettelemisessä ja itsensä tuntemisessa kuin
palvelusväellä, vaikka tosin asia usein on vastoinpäin. Missä sitte
kristillinen elämä saapi sijan, jos ei perheenisäntä ensin anna siihen
alkua ja sijaa huoneessansa ja anna sen loistaa kotoelämässänsä! Tämä
on ainoa keino paremman suosion aikaansaamiseksi maassamme. Ei tässä
asiassa mikään muu ulkomaan kuri ja viisaus mitään auta.
Peräänajatelkaa ja uskokaa se.

                                                   _Manninen_.



43. Kaksi nappia.


Olin kerran huutokaupassa, jossa myötiin erään tuttavan herran taloutta.
Muutamissa hetkissä oli kaikki se ylpeä talous hajoitettu satoihin
eri käsiin. Kullat ja hopeat, sametilla katetut sohvat ja tuolit,
seinillä riippuneet kuvat ja lattian kirjavat peitteet, jotka ennen
olivat ystävyydellä katselleet toisiansa vainajan herran komeissa
huoneissa, olivat revityt erilleen ilman armotta. Ne eivät itse
virkkaneet, taikka minä en kuullut niiden virkkavan mitään. Herran leski
ja lapset olivat ainoat, jotka itkusilmin sitä katselivat ja jättivät
hyvästi jokaiselle eri kappaleelle.

Mitähän sanoisivat nuo kapineet, jos ne voisivat puhella? arvelin minä.
Ja eivätkö ne todellakin mitä puhele, vaikka niiden puhetta ei kuulla?
Tuossa oli vielä vanha kansi, täynnä kullattuja virkanappia vainajan
virkatakista. Minusta tuntui, kuin ne voisivat puhella, niin
järjelliseltä ne näyttivät. Niistä par'aikaa kaksi oli seisattunut
vastakkain, ja ne näyttivät nyt katsovan toinen toisensa silmiin. Toinen
oli vielä kirkas kullattu, vaan toinen kulunut ja tumma. Niiden keskuus
näytti aivan sellaiselta kuin ylpeän esimiehen ja talonpojan. Mikä ylpeä
katsanto oli tuolla kirkkaalla napilla, kuin se katsoa tuijotti yli
olkansa vieressään seisovan silmiin! Todella kuulinkin pian seuraavan
puheen.

"Voit sinä seisoa vähän etempänä", sanoi se kirkas nappi. "Tiedätkö,
mikä sinä olet ja missä sinulla on paikka?"

"Mikä minä sitten olen?" sanoi se tumma nappi; "eikö tässä ole toinen
yhtä hyvä kuin toinenkin!"

"Mitä kaikkia sinä tohdit! Eikö sinulla ole häpyä! Tiedätkö sinä, kelle
niin puhut?"

"Kellenkö? Enkö minä ole sellaisia herroja nähnyt! Ja onko nykyaikana
enää niin suurta eroitusta kansanluokkain välillä? Eikö kaikki ala tulla
yhdenvertaisiksi?"

"Sinäkinkö ehkä yhdenvertaiseksi? Huuti! Jos se ei olisi tällaisessa
tilassa, niin -- Mutta mitä sinä ymmärrät!"

"Minä ymmärrän sen, että tällaisessa tilassa toinen on yhtä hyvä kuin
toinenkin. Mitä parempi te nyt olette?"

"Mitäkö parempi? Kuin olisit nähnyt vähän enemmän, sinä et puhuisi niin.
Sinä ymmärtäisit, missä seuroissa minä olen elänyt, ja missä sinä. Sinä
olet ikäsi istunut herran seljän takana, etkä tiedä mitään, sen sijaan
kuin minä olen aina etunappina saanut nähdä kaiken sen kunnian, joka
herralle tuli elinaikanaan. Mitä sinä tiesit kaikista pidoista, joita
herra piti korkeille vieraillensa? Näitkö sinä, miten kaikki joivat
herran kunniaksi, ja kuulitko sinä ne koreat puheet, joilla herraa
ylistettiin, ja kiitettiin sitä loistoa, jonka hän levitti ympärilleen?
Luitko sinä ne sampanilasit, jotka juotiin, niin että se ankara
juoma valui pitkin minun kirkasta naamaani? Ja näitkö sinä, miten kaikki
ihmiset olivat ihastuneet siitä, että herra oli iloisin isäntä
talossaan, jossa jokaisella oli hauska viipyä ja nautita? Minä arvaan
kyllä, kuinka kaikki nyt itkevät ja valittavat hänen kuolemaansa."

"Antakaa anteeksi, hyvä herra etunappi! Paljon te olette kyllä nähneet,
mutta ettenpä nähneet sitä, jonka minä näin samaan aikaan. Minä, joka
olin herran seljän takana, minä näin aina toista kuin te hänen
edessään. Ne samat herrat, ne samat ihmiset, jotka häntä silmäin
edessä ylistivät, ne irvistelivät hänelle seljän takana, ne
pilkkasivat ja nauroivat häntä ja sopottivat toisillensa, sanoen:
'tuota on aika narri. Sillä, jonka hän näissä juomissa ja ruuissa
hävittää, hän voisi kasvattaa lapsiansa, jotka aikanaan
kunnioittaisivat hänen muistoansa ja tulisivat kunnon ihmisiksi ja
isänmaan kunniaksi.'"

                                              _Hannikainen_.



44. Maanpetoksesta.

(Uudesta suomennoksesta 1734 vuoden Lakia.)


1 §. Joka valtakuntaa vastaan tarttuu sota-aseihin taikka tekee
väkivaltaisuutta valtakunnan kuninkaalle ja herralle, kuningattarelle,
tahi heidän lapsillensa, taikka näytetään syylliseksi salahankkeihin,
joko kotomaalaisen tahi ulkomaalaisen kanssa kuningasta ja valtakuntaa
vastaan, niiden vahingoksi ja turmioksi, taikka koettaa vihoillisen
valtaan petollisesti saattaa valtakunnan alammaisia, maata tahi kansaa,
sotaväkeä, linnoja, varahuoneita, laivoja ja muuta sellaista, niin
menettäköön hän ja kaikki, jotka hänen kanssansa samassa rikoksessa ja
aikomuksessa olivat, oikean kätensä, mestattakoot ja teilattakoot; ja
heidän tavaransa, sekä irtain että kiinteä, menköön kruunulle. Jos eivät
voineet vahinkoa tehdä, menettäkööt kuitenkin henkensä, kunniansa ja
tavaransa.

2 §. Jos joku kirjalla, neuvolla tahi avulla yllyttää tahi auttaa
sellaiseen petokseen, olkoon sama laki.

3 §. Joka tietää petollisissa salahankkeissa oltavan, ja ei niitä estä
niin paljon kuin saattaa ja voipi eikä aikanansa ilmi saata, olkoon myös
saman rangaistuksen alainen.

4 §. Jos hän arvelee ei olevan perustuksia, joilla voisi näyttää
rikkojan syylliseksi rikokseen ja aikomukseen, niin ilmoittakoon kohta
rehellisesti, kaikella varovaisuudella ja rikkojata nimittämättä,
kuninkaalle tahi jollenkin sen virkamiehelle kaikki hänelle tietyt
asianhaarat, että vaara voitaisiin estää ja salahankkeet ilmi saada. Jos
hän sen laiminlyö, rangaistakoon sen mukaan kuin hänen rikoksensa
nähdään olevan. Jos hän jonkun erityisen miehen nimittää, ja sitä ei
voida syylliseksi saattaa, rangaistakoon asianhaarain mukaan.

5 §. Jos se, jolle on uskottu tietää kuninkaan ja valtakunnan salaisia
keskusteluksia ja päätöksiä niissä asioissa, joihin valtakunnan suojelus
ja vakavuus perustuvat, ne ilmi antaa, taikka jos joku ilman luvatta ja
suosiotta antaa niitä kirjoja ulos, jotka hänen sellaisissa asioissa
olisi salassa pidettävä, niin kärsiköön saman rangaistuksen kuin
maanpetoksesta sanottu on.

6 §. Joka vieraalta vallalta ottaa antimen tahi suosiolahjan, ollaksensa
hänelle apuna kuninkaan ja valtakunnan etua vastaan, menettäköön
henkensä ja minkä saanut on. Jos kuninkaan virkamies muutoin ottaa
antimen tahi lahjan vieraalta vallalta ja ei ole ennen, eikä kohta
jälkeen, sitä ilmoittanut ja saanut siihen kuninkaan lupaa, menettäköön
kunniansa ja virkansa ja minkä saanut on.

7 §. Elköön kukaan valtakunnan alamainen antautuko vieraan valtakunnan
lähettilääksi, tahi olko vieraalle lähettiläälle apuna hänen toimeensa
kuuluvissa asioissa. Joka tätä vastaan rikkoo, ajettakoon pois
valtakunnasta ja menettäköön Ruotsin alammaisen oikeudet ja edut.

8 §. Joka itse, tahi muilla apuna, koettaa julkisesti tahi
salahankkeilla valtakuntaan asettaa, auttaa tahi edistää ehdotonta
yksivaltaa, taikka muuta hallitusmuotoa, kuin minkä valtakunnan säädyt
vahvistaneet ovat, rangaistakoon niinkuin maanpettäjä, ja menettäköön
henkensä, kunniansa ja tavaransa.

                                                   _Cannelin_.



45. Paavo Korhonen.


Kaikista nykyisemmän ajan suomalaisista runoniekoista on Paavo Korhonen
kuuluisimman nimen voittanut. Hän syntyi vuonna 1775 _Wihtajärven_
talossa Sonkarinsaareen kylää, Rautalammin pitäjätä. Syntymätalostansa
kutsuttiin häntä loppupuolella ikäänsä _Wihtapaavoksi_, jonka nimen
itsekin muutamassa runossansa omistaa.

Jo nuoruudessaan näytti Korhonen erinomaiset luonnonlahjat siihen, josta
kerran oli kuuluisan nimen saava. Erinäinen tapaus johdatti hänen
ensikerran laulamaan. Rautalammilla oli silloin _Kokki-niminen_ herra
nimismiehenä, joka sitä ennen oli Jämsässä samaa virkaa pitänyt. Kuin
viinankeitto niinä aikoina oli kokonaan kielletty, niin talonpoikain
useinkin piti lahjoilla ja antimilla lumota silmät Kokilta viinakotien
sivuitse kulkiessa. Mutta Kokin kukkaro, jo vanhastaan pahaan tyhjänä
asumisen tapaan totuttua, ei kuitenkaan ottanut oikein täyttyäksensä,
jonka tähden hän suurenteli tulojansa velan otoilla, joita talonpojat
harvoin rohkenivat vastaan olla. Niin velkaantui monelle miehelle, jotka
velat iäksi päiväksi saivat maksamatta jäädä, semminkin kuin Kokki
viimein juoniensa ja kuljeittensa kautta menetti virkansa, palkkansa ja
muut tulonsa. Jollain tavalla kostaaksensa tämän virkaheiton koiruutta
ja lohduttaaksensa muita sekä itseänsä häneltä kärsitystä vääryydestä
teki Korhonen hänestä laulun, joka kyllä koskevalla ja terävällä tavalla
mainii sen mutkia ja konnankoukkuja. Laulu, jonka sanotaan olleen
Korhosen ensimmäisiä kokeita, levisi heti yli ympäri pitäjän, opittiin
pian monelta ja laulettiin halullisesti Kokin koiruuden muistoksi ja
velkojensa maksuksi. Kuin myös tiedettiin Wihtajärven Paavo saman laulun
tekijäksi, niin jopa kokouksissa, häissä, ristiäisissä, talkoissa ja
muissa senlaisissa pyydettiin häntä sitä laulamaan, ja aikaa voittaen
ruvettiin häntä vaatimaan muistakin aineista lauluja tekemään. Ei niin
paikkaa maassa, ett'ei siinä aina kummempiakin tapauksia tahi muuten
mainittavampia asioita ilmaantuisi. Milloin saadaan uusi komea kirkko
seurakuntaan rakennetuksi, milloin kuolee tahi pois muuttaa siitä arvon
ja kiitoksen ansainnut opettaja, milloin elää siinä seurakunnalle
pahoitukseksi moitteen alainen virkamies tahi muu seurakunnan jäsen.
Toisen kerran siunaa Jumala maakunnan hyvällä vuodentulolla, tahi
kurittaa sitä kovalla ajalla, elikkä perustaa kruunu maakunnan hyväksi
uusia laitoksia. Näistä ja monellaisista muista merkillisistä
tapauksista, joista muut kansat tavallisesti suusanoilla seuroissa
tarinoivat, Suomen talonpoikainen rahvas ei niin ilman paljo jaarittele,
ett'ei enemmin tahtoisi niistä joita-kuita runoja tahi lauluja
kuullaksensa. Semmoisista aineista teki Korhonenkin enimmät runonsa,
vaikk'ei niin, ett'ei olisi muihinkin pystynyt. Muutamissa valittaa
tapain turmiosta ja kehoittaa parempihin, toisissa on elatuskeinojen
parannus ja muu kansainen hyöty aineenansa, toisissa syntymämaansa ja
äitinkielensä puolustus niiden ylönkatsojia ja pilkkaajia vastaan.
Vanhain tarina- ja loihturunoin tapaan teki myös muutamia runojansa.

Samoiten kuin oppineitten seuroissa hyviä laulajoita toisinaan
pyydetään joista-kuista seikoista lauluja rakentamaan, niin vaadittiin
Korhoistakin usein milloin mistäkin laulamaan. Semmoisia toimituksia sai
välistä ulkopitäjistäkin kaukana Rautalammilta. Muutamana päivänä tuli
miehiä Maaningalta ja pyysivät hänen runoa laittamaan papistansa, joka
heillä silloin oli pahanilkinen jutunkävijä ja muuten konnankoukkuinen
mies, joilla juonillansa ei tainnut seurakunnalle mieliksi olla ja
joiden kautta viimein virkansakin menetti. Korhonen käski heidän kertoa
kaikki, mitä papista tiesivät ja tahtoivat runoon pantavaksi, joka
kertominen illasta ruveten kesti pitkään yöhön. Sitte ruvettiin maata.
Aamulla jälkeen vuoteelta noustua alkoi Korhonen laulaa pitkän runon,
jossa papin elämä ja kujeet olivat kuvatut ehkä paremmin, kuin miehet
olivat toivoakaan tainneet. Sitte eivät heittäneet häntä, ennenkuin
kirjoitti heille saman runon, jonka kanssa lähtivät kotiinsa, ja josta
sitte kirjoituttivat ja jakailivat jäljennöitä sinne tänne seurakuntaan,
arvattavasti ei pappia itseäkään unohtaen.

Monet muut runoistansa teki Korhonen toimittamalla, eikä pitänyt niistä
sen enempätä jälkeenpäin lukua. Nekin, jotka joutoaikoina itseksestään
moninaisista aineista mietti ja kirjoitti, anteli pitkin pitäjätä pois
luotaan, josta syystä maakunnassa monta tekemätänsä runoa laulettiin,
joita itse ei enää muistanut tuskin tehneensäkään. Kuin häneltä kerran
kysyttiin, paljonko yleensä olisi runoja tehnyt, viittasi pöydän
alalliseen melkoiseen kistuun, sanoen: "saattaisi niitä tulla,
mimmoisia lienevätkin, tuo kistullinen, jos kaikki koottuna siihen
mahtuisivatkaan". Harvat hänen runoistansa syntyivät kirjoituspöydän
ääressä, jossa heti mietittyänsä olisi tainnut paperille piirtää
ajatuksensa. Parahimmat runonsa sanotaan hänen perustaneen yksinäisillä
metsäkuluilla, kalastusretkillä ja muissa töissä ollessansa. Ne sitte,
miten muisteli, kotiin tultuansa kirjoitti paperille, ensi tilassa
jolle-kulle tuttavistansa annettaviksi. Pitopaikoissa ja muissa
iloseuroissa lauloi oluen ja viinan ääressä monta ihan uutta, johon ei
ollut ensimmäistä sanaakaan sitä ennen miettinyt; niin senkin jo
useammasti painetun, joka alkaa sanoilla:

    No miehet, miehet, veikkoset! näin näitä häitä juodaan:
    Lopussa viel' ei entiset, ja toista aina tuodaan.

Näistä harvat taisivat tulla kirjoitetuksi, jonka tähden menivät sitä
myöten kuin syntyivätkin, jos kohta joku kuulijoista jälkeenpäin
olisikin joita-kuita paikkoja muistellut.

Edellä mainitusta jo kyllä on nähtävä, Korhosen ei pitäneen
runomahtiansa missään suuremmassa arvossa. Kuin kerran häneltä
muistiansa myöten kirjoitettiin erästä runoa, sanoi hän unohtaneensa
loppuvärsyt runosta. Niitä hänen miettiessä väliytyi kirjoittaja ja
kysyi, eikö sopisi runoa niillä sanoilla, jotka samassa kertoi,
lopettaa. Heti oli Korhonen valmis myönnyttämään, ja kiitti ehdolle
pantuja vielä sopivammiksi, kuin sanoi olleenkaan ne omatekemänsä,
jotka nyt olivat muistostansa kadonneet.

Isänsä kuoltua tuli Paavo kuin vanhin poika isännäksi taloon. Mutta
luonnostansa huoletointa elämää rakastaen antoi vapatahtoisesti
isännyyden nuoremmalle veljellensä Ristolle, joka olikin ymmärtävä,
toimekas ja uuttera maanmies. Ehkä tähän myös oli syynä Paavon onnetoin
taipumus viinaan, joka keski-iästä seurasi häntä hautaan asti.
Muutamassa runossansa syyttää runonteon ja laulamisen saattaneen hänen
tähän turmelukseen, ja valittaa, kuin ei sitte havaittuansakaan
voinut luopua siitä.

Paavon viinaan-meneväisyydestä oli kyllä vanhalla äitillänsäkin surua,
vaikka muuten vielä vanhoillaankin kiitti Paavoa hyväksi lapseksi, jolta
elinkautenaan ei ollut pahaa sanaa vastaansa kuullut. Tätä äitiänsä
kohteli myös Paavo vielä vanhemmallakin iällänsä lapsellisella
rakkaudella, ja kaikki rahat, mitä metsännahoista sai, sillä hän oli
vireä ja onnellinen ketunpyytäjä, vei äitinsä korjuusen talon tarpeita
varten, kuitenkin sillä välipuheella, että eukon toisinaan piti omasta
kädestään poikaansa ryypyllä virvoittaman. Samaten oli kotiväkensä,
kyläläistensä ja kaikkein muiden ihmisten kanssa suosiossa, sillä
totuutta rakastava, tasainen ja hiljainen luonnostansa, hän ennemmin
kärsei pienen vääryyden, kuin että oman puolensa pitämisellä olisi
tahtonut riitoja toistensa kanssa nostaa.

Yhtä selvä ja teeskelemätöin kuin runoissansa oli Korhonen muussakin
lauseessansa. Rautalammilla on tapana, talonpoikain itse välistä
kirjoittaa sukulaisilleen kuolinpuheita, ja pyytää papin niitä
saarnastuolista lukemaan. Korhoselta kuoli kerran yht'aikaa sisar kuuden
lapsensa kanssa punatautiin, josta kirjoitti seuraavan kuolinpuheen.

"Monta mureellista jälkimuistoa on tässäkin seurakunnassa pidetty sen
luontoa seuraavan kuoleman tapauksista sekä vanhoina että nykyisempinä
aikoina. Nyt meillä taas olisi halu puhua ja jotakin tietä antaa
seurakunnalle yhdestä äitistä, joka kuuden lapsensa kanssa on
lepokammioon saatettu tänä päivänä -- se on Jokelan talon emäntä _Maria
Korhotar_.

"Tämä vainaja on syntynyt isästä _Matti Korhosesta_, joka oli isäntä
Wihtajärven talossa Sonkarinsaaren kylässä ja on jo aikaa sitten
kuoleman kautta pois kutsuttu, ja äitistä _Anna Pulkittaresta_, joka nyt
vielä toivotussa terveydessä elää, ja on emäntä samassa Wihtajärven
talossa. Yhdeksäntoista vuoden iällä tuli tämä vainaja naimiseen
talonisännän _Juhana Jokelaisen_ kanssa samassa Sonkarinsaaren kylässä,
jossa avioliitossa eli 4 kuukautta vajaalle 23 ajastaikaa. Tällä ajalla
syntyi heille kaksitoistakymmentä lasta -- kolme poikaa ja yhdeksän
tytärtä --, joista yksi poika ja yksi tytär on ennen kuolemalta pois
temmattu, ja nyt viimeisen pidetyn sairauden alla yksi poika ja viisi
tytärtä ynnä kuoleman taudin alla syntynyt poikalapsi, jotka kaikki ovat
häntä tänäpänä hautaan seuranneet. Jälkeen jääneitä lapsia on vielä yksi
poika ja kolme tytärtä. Kaksi tytärtä ja se ainoa poika ovat vanhimmat
vainajan lapsista, ja yksi tytär vähäinen.

"Koko hänen ikänsä oli kaksiviidettäkymmentä ajastaikaa, jonka suurella
kärsiväisyydellä ja tyytyväisyydellä kulutti, varustettuna kestävällä
ruumiinrakennuksella, kelpaavalla toimella pereensä ylitse, piisaavalla
ruumiin ravinnolla, hellällä ja lauhkealla sydämellä.

"Jättäen kaikkia näitä maallisia etuja halasi sairautensa lopulla
nautita Herran pyhää ehtoollista, mutta kuin ei aika eikä tila sitä
myötenantanut, niin toivoi loppua ja odotti siunausta. Ensimmäisenä
päivänä helmikuussa kello 11 ennen puolta yötä uloshuokasi hän sen
viimeisen hengen."

Näin lyhyt, selvä ja kaunistelematoin oli se kuolinpuhe, jonka Korhonen
vainajalle sisarellensa kirjoitti. Moni olisi siitä harvoin sattuvasta,
surkeasta tapauksesta, koska yhtenä päivänä äiti kuuden tahi
seitsemänkin lapsensa kanssa haudataan, tainnut kyllä pitkältä ja
liikuttavalta puhua, mutta Korhonen ehkä arveli sopivammaksi ei mainita,
mikä jo ilman oli koko seurakunnalle kyllä tuttu ja kaamea asia. Ei hän
myös ylistä sisarvainajataan muusta, kuin minkä tiesi todeksi.
Jumalisuuden, hyvät avut ja muut semmoiset asiat, joista kuolinpuheissa
tavallisesti paljo lausutaan, vähän tiedetään, heitti Jumalan arvata,
joka tutkii sydämen, ei katso ulkonaista, usein pettävätä muotoa.

Useimmasti Korhosen runoista on nähtävä, hänen tarkalla mielellä
lukeneen niin pyhän raamatun kuin muitakin suomalaisia kirjoja. Myös
kirkossa, ehkä Sonkarinsaarelta sinne luetaan puolenkolmatta
peninkulmaa, kävi ahkerasti ja kuunteli tarkkaan saarnaa, jonka sitte
kotiin tultuansa kirkkoon pääsemättömille selitti. Mutta sen jälkeen
kuin ensikerran 18 vuoden vanhana oli käynyt Herran pyhällä
ehtoollisella ei enää koskaan mennyt armopöydälle, vaikka papitkin
varoittaen ja kehoittaen koettelivat saada hänen mielensä muutetuksi.
Sanat ja varoitukset olivat mitättömät: hän pysyi järkähtämätöinnä
siinä kerran saadussa luulossa, olevansa mahdotoin Herran alttarin
vieras, joka söisi ja joisi kadotuksen päällensä. Ehkä Luojalta
terävällä älyllä varustettu autuudenkin asioita tutkimaan ja
käsittämään, oli mielensä kuitenkin siinä kohdassa pimitetty. Suurin
erhetyksensä näyttää olleen, että pyysi ja toivoi oman vanhurskautensa
kautta joskus tulevansa mahdolliseksi Herran ehtoollisella käymään, ei
muistaen, ett'ei se olekaan vanhurskaille, vaan syntisille annettu,
sillä eihän itsestänsä vanhurskas lunastajata tarvitsisikaan.

Ehkä Korhonen eli jotenkin vanhaksi, ei hänelle kuitenkaan ollut
sallittu kotona kuolla. Lokakuussa vuonna 1840 löysi veljensä hänen
kuollunna veneessä ei kovin kaukana kotitalosta. Arvattavasti oli joku
äkillinen kuoleman kohtaus häntä tavannut.

                                                    _Lönnrot_.



46. Woguulit.


Itäpuolella Uraalin keskimmäistä osaa, 59:n ja 64:n leveyspykälien
välillä, juoksee pitkin vuoren juoksua kolme tahi neljä alhaista ja
kapeata maanseljännettä vierekkäin, jotka ovat kokonaan erillänsä
itsestä Uraalista eivätkä keskenänsäkään missään yhteydessä. Näiden,
paikkakunnan Wenäjän kielessä Uvalleiksi kutsuttujen harjanneitten
välissä syntyy ja juoksee joukko osittain sangen suuria jokia, jotka
kaikki joko välittömästi tahi toisten jokien kautta lankeavat
Irtysch-Obin jättiläis-jokeen, ja joista merkillisimmät ovat: 1) _Tura_,
juokseva lännestä itään ja lankeava Tobol-jokeen; 2) _Tawda_, joka
syntyy kahdesta itäetelää kohti rinnakkain juoksevasta joesta; eteläinen
_Soswa_ ja _Loswa_; Tawda vastaanottaa pohjasta juoksevan _Pelym-joen_
ja lankee samoin Tobol'iin; 3) _Konda_, joka suuri joki hevosenkengän
muodossa juosten kerää ison joukon pienempiä syrjäjokia juoksuunsa ja
lankee Irtysch'iin: 4) pohjainen _Soswa_, syntyvä useamman pienemmän
joen yhtymisestä Uraalin juurella, juoksee melkein latinaisen S:n
muodossa ja lankee ei kaukana Beresov'asta Ob'iin; sen suurin syrjäjoki
lännestä on _Sigwa_ eli _Ljapina_ (voguuliksi _Sakuje_) ja etelästä
vähäistä pienempi _Tapsje_.

Paitse Turan ja eteläisen Soswan seutuja, joissa maanviljelys vielä
menestyy hyvästi, on näiden jokien läpijuoksema maa viljelemätöintä
korpea ja pohjatointa suota, joissa ihminen ei ole yrittänytkään, eikä
mahda koskaan yrittää, vallitsemaan ylivoimaista luontoa. Yleisimmät
puunlaadut näissä äärettömissä metsissä ovat: kuusi, koivu, hopeakuusi
(pinus picea), ketripuu (pinus cembra), saksan- eli lehtikuusi (pinus
larix) ja paju. Näiden metsien ja niin muodoin koko tämän maankin suurin
rikkaus on niissä olevat elävät, niinkuin: majava, jota kuitenkin nyt
enää harvoin tavataan; repo, myös harvassa; naali, elävä pohjempana;
sopuli, jota vielä tavataan sangen suuressa määrässä; ja orava.
Paitse näitä nahkansa tähden metsästettäviä eläimiä ovat tässä
metsäneläjistä vielä mainittavat hirvi ja tavalliset metsälinnut (pyy,
teiri ja metso), joita asujat pyytävät ruuaksensa. Joet, etenkin
pohjainen Soswa ja Obi ovat siunatut kalalla niin monesta laadusta, että
niiden tunteminen ja luetteleminen on mahdotoin sille, joka ei
kauemman aikaa ole elänyt paikalla.

Tässä maassa elää ikivanhoista ajoista _Woguulin_ kansa, joka
läheisten heimolaistensa Ostjakkien kanssa oli jo muinaisina aikoina
kaukaisillenkin kansoille tunnettu _Jugrin_ eli _Ugrin_ nimellä, vaan
itse nimitäksen _Manjsi_, josta niinkuin _Woguulinkin_ nimestä tehtyjä
monia perättömiä selityksiä minä en rupea vielä lisäämään uudella
semmoisella. Nimestä _Wogul_ sanon vaan sen, että sitä paikalla ei
kukaan käytä, sillä Pelym'in tienoossa kutsuvat Wenäläiset Woguuleja
ainoastaan _inorodtsy_ (vierasperäiset, ei-Wenäläiset) eli
_jasatschnye_ (jasakan-maksavat, ei-talonpojat), ja Beresov'an
piirikunnassa kutsutaan heitä ja Ostjakkeja yhteisesti _Ostjakeiksi_.
Herra Regulyn päätteelle, että Woguulit eivät olisi maan alkuperäiset
asukkaat, vaan verrallisesti myöhemmin mistä-kusta etelämmästä tänne
siirtyneitä, ei löydy mitään todistuksia. Päin vastoin todistavat
jokien, järvien ja vuorten nimet ei ainoastaan Woguulien tätä nykyä
asumassa maassa, vaan paljoa etelämpänäkin ja lännempänä, jossa nyt
jo kaukaisista ajoista asuu muita kansoja, että Woguulit ovat
ensimmäiseksi niille paikoille jalan astuneet ja kielellänsä ne
nimittäneet. Woguulin kielen rikkaus nimityksistä tämän maan
omituisille luonnonesineille ja sattumille on myös todistuksena, tämän
kansan siinä kauan asuneen.

Woguulien nykyisen alan eteläisenä rajana ovat Loswa ja Tawda, jonka
jälkimmäisen joen varrella kuitenkaan ei Woguuleja tavata enää muualla
kuin Koschutsk'in valostissa kolme pientä kylää; lännessä on Uraali
heidän luonnollinen rajansa Syrjäänein maata vasten; pohjassa eivät
Woguulit nousee ylemmäksi Soswajoen pohjasta tulevia syrjäjokia, ja
idässä taas ei heidän piirinsä ulotu yhdistyneesen Ob-Irtysch-jokeen
asti muualla kuin Beresov'an kaupungin kohdalla, sillä etelämpänä
ovat Ob'in sekä Irtysch'in molemmat rannat Ostjakkein vallassa.
Hallituksellisessa katsannossa kuuluvat he kahteen lääniin, nim.
Perm'in, jossa heidän alansa on Tscherdyn'in ja Werchoturien
piirikunnissa, ja Tobolsk'in lääniin, jossa heidän maa kuuluu Turinsk'in
ja Beresov'an piirikuntiin. Heidän lukunsa on, verraten siihen suureen
maa-alaan, joka heidän vallassansa on, aivan vähäinen. Tobolsk'in
läänissä löytyy Woguuleja noin 900 veronmaksavaa miehenpuolta, jota
myöten, jos jokaista veronalaista vastaan luetaan 6 verotointa henkeä,
joka lienee kohtuullinen, Woguulien yhteinen määrä Tobolsk'in läänissä
tekisi noin 5,400 henkeä; Permin läänissä taas ei heitä ole yhteensä
enemmän kuin 900 hengen paikoille, ja näin muodoin ei koko Woguulin
kansan luku tee täyttä puolta seitsemättä tuhatta henkeä. Syyt tähän
vähään väenpaljouteen ovat: ilman kovuus ja elämänlaadun vaivaloisuus,
metsänotuksen väheneminen ja siitä seuraava yleinen köyhyys, kuin myös
venäläisten pappien ahnaus, jotka Woguuleilta vaativat niin suuren
vihkiäis-rahan, että moni nuori mies juuri sen puutteesta jätäksen
naimatta. Beresov'an piirikunnassa eläviä Woguuleja haittaa kalym'ikin
(naima-raha, morsiamen isälle maksettava) naidessansa, ja yleisiksi
väenvähyyden syiksi voipi vielä lukea kulkutauditkin, jotka ovat tehneet
suurta tuhoa heidän seassansa. Wenäläisiä lähellä vähenee heidän
määränsä sitenkin, että moni Woguuli annaksen työmiehiksi Wenäläisille,
ja vierastuen omista elatuskeinoistansa perehtyy täällä näiden
elämänlaatuun sekä paloviinaan ja katoaa näin muodoin kansastansa.
Yleisesti valittavat täkäläiset virkamiehet niin Woguulien kuin
Ostjakkienkin ja muiden heidän tavallansa elävien kansojen Siperiassa
vuosi vuodelta vähenevän ja heidän kokonaisen loppumisensa siis ei
kaukana olevan, joka kohtalo tiettävästi on kaikkein semmoisten kansain,
jotka eivät tahdo antautua sivistyksen valtaan.

Elämänlaatunsa puolesta voipi Woguuleja kutsua _asettuneeksi
metsästäjä-hansaksi_. Syrjä-elatuskeinoja on etelässä, Loswa- ja
Pelym-jokien varsilla, joku vähänen maanviljelyä ja karjanhoitoa, ja
pohjassa Soswa-joella kalanpyyntö. Vaan metsänkäynti on ainakin Woguulin
paras ja rakkahin toimitus. Metsästämistä harjoitetaan sekä kodista
käsin että metsään raketuista, noin päivän matkan tahi parin päässä
olevista, majoista. Se alkaa syyskesällä elo- ja syyskuussa hirven
pyytämisellä, joka tähän aikaan vuotta on hyvin lihava. Hirvi asuskelee
kernaasti kuivilla suosaarilla, joissa viheriäinen ruoho on hänen paras
herkkunsa, ja tämmöistä ruohoa paremmin kasvattaaksensa sytyttää Woguuli
useasti senkaltaiset paikat tuleen, josta ne monet metsävalkeat ovat
selitettävät, jotka Siperiassakin hävittävät täällä tosin vielä
arvotointa metsää. Tämmöisissä paikoissa löytää Woguuli pian hirven
jäljet ja koirillensa alkaa hän sitä ajaa perästä, jota ajamista monesti
kestää neljä viisi päivää ja enemmänkin, ennenkuin hirvi laskee ajajansa
niin lähelle, että ampua voi. Jos ampuminen onnistuu, teurastaa hän
saaliinsa paikalla ja rakentaa joko puuhun tahi korkeiden pylvästen
päälle pienen aitan, jossa liha, leikeltynä kaitaisiin ja hienoihin
suikaleihin, kuivaa ja talveen asti säilyy karhuilta ja muilta
raatelijoilta. Mainittuihin hirven-asumapaikkoihin viritetään myös
suuria jousia, jotka eläimen lähestyessä laukeavat ja joita Wenäjän
kielessä tästä kutsutaan "itsestänsä-laukeajiksi". Myöhemmin syksyllä,
kuin nahkaotus on saanut täyden karvansa, kuin soiden ja vetten
jäädyttyä metsänkäynti on helppo ja kuin ensimmäinen lumi hyvästi
näyttää eläinten jäljet, tällöin alkaa oikea metsänpyyntö, joka paraasta
päästä on sopulin ajaminen. Tätä eläintä pyydetään sitten monella lailla
koko talven aina kevääsen asti, kunne lumi alkaa upottaa miestä ja
koiraa. Tässä pyynnössä on hyvä koira verratoin kappale ja semmoinen
maksaakin Woguulien kesken kaksin-, kolmin-kymmenin hopearuplin, eikä
niitä pieniä helmarakkia, joita vanhain naisten kaupunkiloissa nähdään
hyväilevän, pidetä niin hyvästi kuin Woguuli pitää koiraansa, joka
taas kuuliaisuudessa ja uskollisuudessa jättää kauas jäljellensä
mainitut kaupunkilaiset heimolaisensa. Sopulin hinta on hyvyyttä myöten
erilainen: neljästä aina kymmeneen hopearuplaan, ja jasakkaa (veroa)
maksettaessa ottaa hallitus hyvän sopulin vastaan kolmen sielun verona.
Toinen eläin, joka vielä useammin kuin sopuli saa antaa nahkansa
Woguulille on orava, jota tapetaan ympäri vuotta ja yhtä verran
huviksensa kuin oikeaksi työksi. Woguuli ei nim. koskaan liikahda
jurtastansa ilman koiratta, pyssyttä ja kirveettä. Jos hän jalan lähtee
mihin asialle, on hänellä koira muassansa; jos taas venehin, juoksee
koira pitkin joenrantaa, hänen itsensä melomalla hiljalleen matkaa
tehdessänsä. Koira löytää pian oravan ja ilmoittaa haukkumalla sen
isännällensä, joka kuitenkin on ruudilta ja haulilta liian saita
oravaa _ampumaan_. Kirveellänsä kolkuttaa hän puuta, jossa orava istuu.
Jos tämä hypätessänsä toiseen puuhun ei putoa maahan, kertoo metsästäjä
puun kolkuttamista niin kauan, kunne orava enää ei hyppääkään puusta
puuhun, vaan istuu uppiniskaisesti paikallansa. Tällöin hakataan puu
poikki ja sen kaatuessa joutuu otus välttämättömästi odottavan koiran
hampaihin. Oravan hinta vaihettelee täällä 6 ja 10 kopeikan välillä.
Harvemmin saadaan repoa, joka on vaikea pyytää, arvaten vielä harvemmin
karhua. Metsälintuja pyydetään loukuilla, jotka asetetaan ei kovan kauas
kotoa, niin että vaimot ja muu kotona elävä heikompi kansa hyvin voipi
ne hoitaa. Keväällä tapetaan myös paljo vesilintuja, joita pyydetään
merroilla tahi ammutaan jousella, joka kalu vielä löytyy joka talossa.

Kalastaminen, joka Tawdalla ja sen syrjäjokiloilla ei ole kovin antoisa,
tapahtuu siellä tavallisesti talvella, siten että joki soveljaassa
paikassa lähellä kotia kokonansa suljetaan ja suluissa oleviin porttiin
asetetaan suuria, pärepuikoista tehtyjä mertoja. Näitä pyydyksiä
hoitavat samoin vaimot ja muu kotokansa. Vaan pohjaisen Soswan
Woguuleilla on kalastaminen suuremmassa arvossa ja suuremmasta
hyödystäkin. Heti vetten auettua ja tulvaveden laskeutua keräytyvät he
suurissa parvissa joensuu-paikkoihin joko Soswalla tahi Ob-joella, ja
elävät niissä kalastaen koko kesän syyskuuhun asti, niin että hirven
pyytö täällä jääpikin useammalta tekemättä. Tavallisin pyydys on
nuotta, ja sen, joka ei ole nähnyt tämmöistä kalanpyytäjäkylää Soswan
tahi Obin rannalla, on vaikea uskoa sitä kalan paljoutta, joka täällä
vuosittain tapetaan. Woguuli ei koskaan suolaa kalaa, siitä syystä että
hän suolaamisen pitää hyödytöinnä herkunvalmistuksena ja että hänellä
ei ole varaa ostaa suolaa niin paljon kuin siihen tarvittaisiin. Mitä
hän perheinensä ja koirinensa ei paikalla syö -- ja se ei ole vähä --
kuivataan ilmassa tahi savustetaan tulisijan ympärille asetetuilla
vartailla talven varaksi.

Se, joka on matkustanut Wenäjällä, on kyllä pian tullut havaitsemaan,
että kaupunkien kaduilla renikoiden ja muiden senkaltaisten herkkujen
seassa myös myödään hänelle tuntemattomia ruskeita pavunkokoisia
jyviä, joita rahvas, olletikin pyhä- ja juhlapäivinä, syödä raksuttelee
ja joista Wenäjällä kauppamiesten rouvien sanotaan pysyvän niin
hyvässä lihassa kuin he tavallisesti ovat. Nämät jyvät ovat ketripuun
kävyssä kasvavia pähkinöitä, joita saadaan Siperiassa ja joiden
kerääminen tämän maan köyhillä Woguuleilla ja Wenäläisilläkin sen
pohjaisemmissa tienoissa on sangen painava syrjä-elatuskeino. Naula
näitä pähkinöitä maksaa esim. Kasan'issa 7 tahi 8 kop. hop., vaan
paikalla ei puudan hinta ole kalliimpi kuin noin 3 tahi 5 ruplaa
paperissa. Mutta milloin hyvä pähkinävuosi sattuu, voipi yksi perhekunta
niitä helposti kerätä useampia kymmeniä puutia ja näin ilman suuretta
vaivatta lunastaa hyvät rahat.

Niinkuin edellä sanottiin alkavat Loswa- ja Pelym-joella elävät Woguulit
vähän maatakin viljellä, jonka kanssa myös hevoisten ja karjan pito
luonnollisesti yhdistäksen. Wenäläisillä Pelym'issa ja sen seuduilla
on se yleinen valitus, että maanviljely ei näissä tienoin tahdo enää
menestyä. Mutta kokonaista leveyspykälää pohjempana Pelym'ia eli
vähäistä etelämpänä 61:tä pykälää, Massaun paul'issa (kylässä),
Pelym-joelta vähän syrjään, on eräs Woguuli vähitellen raatanut
itsellensä niin hyvät pellot, että hän suurine perheinensä leivän
puolesta tulee omallansa aikaan ja hyvinä vuosina vielä myöpikin isot
määrät eloa. Tämä todistaisi, että maanviljely täällä ahkeralla
raatajalla vielä palkitsee vaivat, ehkä kyllä halla useasti hävittää
hänen toivonsa. Kuitenkin on sanottava, että mainittu paikka on pohjaan
päin viimeinen, jossa maanviljelyä löytyy, sillä siitä noin 30 virstaa
pohjempana oleva Ätimje-paul ei enää viljele muuta kuin naurista ja
sitäkin hyvin vähän. Jälkimmäinen kylä on myös viimeinen tällä kohdalla,
jossa hevosia tavataan.

Hevosen sijassa pitävät Beresov'an piirikuntaan kuuluvat Woguulit
poroja. Harvalla on niitä kuitenkaan enemmän kuin joku kymmenkunta, ja
eräs parin sadan poron isäntä Tapsje-joen latvalla on näissä seuduin
mainio pohatta, ehkä hän Obdorsk'in tienoossa rikasten Samojeedein
rinnalla, joilla tätä omaisuutta on tuhansi-määrin, kävisi köyhäksi
raukaksi. Beresov'an seudussa tavataan kuitenkin varakkaammilla
Woguuleilla jo hevosiakin ja lehmiä, vaikka kumminkin kahden viimeisen
vuoden korkea vesi jokiloissa on tehnyt, ett'ei heinää silloin voitu
tehdä ensinkään, jonka tähden sekä Woguulien että Wenäläisten taas on
täytynyt melkein vähiin hävittää karjansa ja hevosensa.

Maa tahi oikeammiten metsä on Woguuleilla yhteinen, jossa jokaisella,
joka vaan kykenee, on täysi oikeus pyytää mitä ikänänsä voipi.
Pelym-joella, jonne alempana asuvat Wenäläiset talven ajaksi tulevat
metsää pyytämään, eivät Woguulit heitä laske metsäänsä muuten kuin
yhdessä jonkun heikäläisensä kanssa, ja näin yhtyvät Wenäläinen ja
Woguuli pieneksi yhdyskunnaksi, jossa Woguuli Wenäläisen kanssa jakaa
metsästysoikeutensa ja tämä taas pitää hänet leivässä, mutta kaikki
saalis pannaan kahtia. Kalavesi sitä vastaan pidetään tarkemmassa, niin
että kullakin joensuulla tahi muulla kalastuspaikalla ovat tietyt
isäntänsä, joilta Wenäläiset ainoastaan vuokraamalla voivat ne saada
käyttääksensä.

Harvat ihmisten asuntosijat lienevät niin surkeat ulkomuodoltansa kuin
Woguulien kylät eli paul'it ovat. Ne ovat aina raketut kuivalle paikalle
joen rannalla ja enimmiten semmoisiin kohtiin, joissa pienempi joki
yhtyy suurempaan, sillä joensuissa on kalanpyyntö parempi kuin muualla
ja jokia myöten on sekä talvella että kesällä huokeampi liikkua kuin
metsää. Kylät seisovat kaukana toinen toisestansa, päivän matkan,
kahden ja kolmenkin päässä, sentähden että kullakin olisi metsästys- ja
kalanpyyntö-alaa kyllä. Kylässä on tavallisesti vaan kaksi tahi kolme
jurttaa; viis jurttaa on jo suuri kylä, ja isoin paul, jonka minä
matkallani olen tavannut, on edellä mainittu Ätimje-paul Pelym-joella,
jossa on seitsemän jurttaa. Jurtat ovat kahdenlaiset: talvi- ja
kesäjurtat. Edelliset ovat raketut hirsistä, sammalletut ja tuohella
malkojen kanssa katetut. Ne ovat harvoin suuremmat kuin kolmea syltä
kultakin seinältä. Ovi, jonka edessä harvoin on mitään porstuaa tahi
suojaa, on tavallisesti etelään päin, varmaan siitä syystä, että tuuli
siltä puolen on vienompi kuin muut tuulet. Ovenvierus-nurkassa on,
pieni, aivan englantilaisen kamiinin tavoin rakettu, savesta ja ruohosta
kyhätty tulisija, jossa tuli palaa kaiken päivää, vaan jonka torvi
yöksi katolta käsin peitetään tuohella. Lämmintä tästä uunista ei
kuitenkaan tulen sammuttua ole toivomista, sillä se on liian pieni ja
liian huonoista aineista tehty; ja onkin yöllä herätessä näissä jurtissa
aika vilu, kuin ilma sattuu kylmempi olemaan. Valo tulee jurtan
pienestä ikkunasta, joka tavallisesti on lasista, vaan sen puutteessa
myös kalannahkasta tahi paperista ja talvella jäästä. Pitkin jurtan
seiniä kulkee noin puolta kyynärää korkeat, hyvin leveät lavitsat,
samoin kuin Tatarilaisten asunnoissa, jotka ovat katetut tuohella tahi
kaisloista kudotuilla katteilla. Arvollisemman vieraan tullessa
levitetään lavitsalle hänen levätäkseen useampia poronnahkoja. Oudon ei
ole kuitenkaan hyvä levähtää tälle kyllä viehättävälle sijalle, sillä
tavallisesti on se täynnä kirppuja; hänen on parempi istua sille
pienelle rahille, jota pidetään pöydän asemesta. Jokaiseen jurttaan
kuuluu yksi tahi pari pientä, korkeille pylväille rakettua aittaa, ja
aitan takana jo seisoo jylhä kuusikko, jonka huminaa ja raitista hajua
Woguuli niin rakastaa. Kesäjurtat, joihin hän aina muuttaa lämpimän
ajaksi asumaan, vaikka jäisikin talvijurttien paikalle kesäksi, ovat
tuohesta ja Soswa-joella kukkuranmuotoiset. Niissä on tulisija keskellä
jurttaa, ja savu menee ulos sen kohdalle tehdystä reiästä katossa; ne
ovat lattiattomat ja muutenkin vaillinaisemmat kuha talvijurtat.

Tämmöiset ovat Beresov'an piirikunnassa elävien Woguulien asunnot.
Eteläiset Woguulit eli Pelym'in ja Loswan varsilla asuvaiset pitävät
harvoin kesäjurttia, vaan elävät kesän talven hirsistä raketuissa
asunnoissa. Ne eivät eroa Soswalaisten jurtista muussa kuin siinä, että
edellä kirjoitetun tulisijan viereen on muurattu isonlainen pata, jossa
ruoka keitetään ja jonka alta nouseva savu eri torvella johdetaan
tulisijaan, jonka torvesta sekin menee ulos. Näiden eteläisten Woguulien
nähdään jo rakentavan venäläisiäkin tupia, jotka tavallisesti asetetaan
jurtan perään ja ovat kamarin eli vierashuoneen asemesta.

Huonekalut ja muut aseet eivät tällä tavoin elävällä kansalla voi olla
monenlaiset. Paitse koiraa on Woguulilla pyssy kalliin tavara, vaikka
heidän pyssynsä tavallisesti ovat huonointa lajia. Muita aseita on
hänellä: keihäs karhua varten, kirves ja suuri puukko, joka ynnä
tulusten kanssa aina riippuu vyöllä. Paitse kattilaa tahi pataa ovat
kaikki muut astiat, yksin lusikatkin ja kätkyet, tuohesta, jota he
osaavat hyvästi käyttää, ehkä heidän siitä tehdyt kalunsa eivät ole
läheskään niin sieviä kuin pohjaisessa osassa Suomea tuohikalut tehdään.
Venheet pienemmillä joilla ovat yhdestä pölkystä onnennetut ruuhet,
mutta rakennukseltansa hyvin sujakat ja niin matalat, että niitä ei käy
soutaminen, vaan ajetaan eteenpäin melomalla. Soswalla ja Ob'illa ovat
Woguulienkin venheet suuremmat ja mastoniekat, ja kuin koko perhekunta
lähtee vesille, yhdistetään kaksi venhettä rinnakkain ja katetaan
tuohella.

Vaatteus on eteläisillä Woguuleilla yhdenlainen kuin sen seudun
Wenäläisillä, se vaan eroitusta, että heidän pukimensa ovat huonommat ja
repaleisemmat kuin näiden. Soswan Woguulien vaatteus on se hyvin
tunnettu malitsa, joka kesällä on Wenäjän sarasta, talvella
poronnahkainen ja kaksinkertainen, niin että päällimmäisen malitsan
karvapuoli on ulospäin, alimmaisen sisään. Lakista eivät Soswalaiset
tiedä mitään. Kesällä on heillä päänsä ainoana peitteenä pitkä ja paksu
tukka, joka letitetään kahdelle kovasti punotulle letille; talvella sitä
vastaan peitetään pää ja kasvot malitsan kaulukseen ommellulla
kukkarolla, myös poronnahkasta. Jalkineet ovat kesän talven
poronnahkaiset pitkävartiset pieksut, tunnetut nimellä _pimy_,
ollen kesäpimy tehdyt nahkasta, josta karva on ajettu pois, jota vastaan
talvipieksut ovat karvan kanssa ja kaksinkertaiset. Alusvaatteet (paita
ja housut) ovat muutamilla Wenäjän piikosta, useammilla nekin
poronnahkasta. Vaimojen puku on myös poronnahkainen, leikattu melkein
samoin kuin Tatarittarien päällysvaate; päässä on heillä suuri huivi
irrallansa, jolla vieraan lähestyessä peittävät silmänsä samoin kuin
Tatarittaret. Myös ovat heidän lettinsä niinkuin viimeksi mainittujenkin
palmikoidut hohtavilla nauhoilla, helmillä ja muilla helistimillä.
Sormet ovat täynnä vaskisormuksia, joita nähdään miestenkin sormissa.
Merkillistä on, että Woguulittarilla kädet ja jalat ovat koristetut
ihopiirroksilla, jotka ovat monenmuotoisia, aika sieviä kiekuroita ja
jotka tehdään lapsuudessa neulalla pistelemällä ja neulan haavat
ruudilla hieromalla.

Ruuassansa ei Woguuli ole ylen herkullinen tahi hyljeksivä. Hänen ainoa
elatuksensa kesän talven on metsälinnut ja kala, sillä eroituksella,
että ne kesällä ovat verekset, mutta talvella kuivatusta keitetään.
Peuran ja hirven liha on harvemmassa eikä räkkää muiden syödä kuin
varakkaampien. Eteläisille Woguuleille on suolan ja leivän nautinto jo
tullut tarpeeksi, mutta Soswan asujat pitävät näitä aineita vielä
herkkuina vaan, joita isä kirkolla tahi kaupungissa käydessään tuo
jonkun vähän lapsille tuomisiksi niinkuin talonpoika meillä sokuria ja
vehnäistä. Tupakan nautinto on täällä ainoa herkuitteleminen ja niin
yleinen, että Pelym'in Woguuleissa vaimotkin ja tytöt ahkerasti
polttavat tupakkaa ja jälkimmäisilläkin on oma piippunsa; Soswalaiset
sitä vastaan eivät polta tupakkaa, vaan nuuskaavat. Pihkan pureminen on
myös yleinen ja sitä sanotaan terveelliseksi keripukkia vastaan.
Yleisesti voipi Woguuli paljon kärsiä nälkää, ja monesti tapahtuu
hänelle metsästysmatkoillansa, että kattilan puutteessa täytyy useampia
päiviä ja viikkokaudenkin elää raalla kalalla tahi teirinlihalla, joita
hän nautitsee vähimmättäkään valmistuksetta. Vaan ruuan ääreen
päästyänsä on hän mies velkansa takaisin ottamaan: ja se ei ole mikään
kumma, että Woguuli yhdellä atrialla lopettaa neljä viisi teiriä, päälle
vielä ryyppää niiden liemen ja leiväksi syö kuivaa kalaa.

Ruumiinrakennukseltaan ovat Woguulit keskinkertaista kokoa.
Lyhytkasvuisia miehiä nähdään heidän seassansa harvoin, mutta sitä
vastaan sangen usein hyvinkin pitkiä. Kuin metsämies konsanansakin on
Woguuli kevyt jalalta, vaan harteavoimassa ei hänen sanota vetävän
vertoja Wenäläiselle. Muoto on pyöreä, kasvopäät vähän ulosseisovat
niinkuin kaikilla Suomalaisilla, nenä leveä, mutta ei litteä, hiusten
yleisin karva on mustanruskea, ja silmät aukeat ja pyöreät niinkuin
muillakin ihmisillä, ehkä ne useasti ovat pilautuneet siitä paljosta
savusta, jossa tämäkin kansa elää. Mongolilaista, jota muutamat
matkustajat muka ovat olleet löytävinänsä Woguuleissa, en minä heissä
ole havainnut mitään, jos siksi ei luettane sitä, että eteläisissä
Woguuleissa, varsinkin Konda-joella asuvissa, kasvot monellakin seisovat
hyvin ulkona, hiukset ovat pikimustat, ihon karva tummankalvea ja parran
kasvu heikko, jonka pohjaiset Woguulit siten vielä vähentävät, että
karvat nuoruudessa juurinensa nyhdetään pois. Mahtanevat siis mainitut
Kondalaiset olla enemmän sekoitetut vierailla kansanaineilla kuin heidän
pohjaiset veljensä, jotka ulkonäössä enemmän lähenevät muita suomalaisia
kansoja, joka luulo on sitä todenmukaisempi kuin heidän maansa muusta
Woguulien alasta on lähinnä sekä avoinna etelästä ja idästä tulleille
vieraille kansoille.

Sävyltänsä on Woguuli huoletoin ja tyyni luonnonlapsi. Keskenänsä
rupattavat he ja naurelevat alinomaa, ja heidän puheessansa kaikuu
erinomaisen hyväntahtoinen soinne, joka epäilemättä todistaa kateutointa
ja lempeätä mielenlaatua. Tämä koskee olletikin Soswan Woguuleja, sillä
niissä, jotka elävät lähempänä Wenäläisiä ja ovat sivistyneempiä, ovat
nämät paremmat puolet enemmän tahi vähemmän hävinneet. Vaikka ei
kostonhimoinen, suuttuu Woguuli pian pienestäkin loukkauksesta, vaan
leppyy myös pian ja sydämellisesti. Viina päässä on hän kuitenkin
vallatoin, ja tällöin ei ole hyvä hänen kanssansa taistella. Tämmöiseen
tilaan joutuu hän kaikeksi onneksi harvoin, kerran tahi kahdesti
vuodessa kaupungissa käydessään vaan, sillä viisaalla varovaisuudella on
kapakkojen asettaminen ja yleisesti viinan myönti heidän kylissänsä
kovasti kielletty. Yksi suuri vika on Woguulilla kuitenkin ja se on
se, että hän on sanomattoman laiska kaikkeen muuhun työhön kuin
metsänkäyntiin, jonka tähden voguulilainen työmieskin Wenäläisen työssä
saapi vaan puolen sen verran palkkaa kuin venäläinen. Käsitöissä on tämä
kansa sangen typerä. Vaimot kyllä ompelevat vaatteet sekä itsellensä
että miehille, jossa he käyttävät rihmana joko poron suonia tahi
viholaisen kuitua. Vaan miehet eivät ymmärrä tehdä kaikkia omia
kalujansakaan, sillä seppiä ei heidän seassansa löydy missään, vaan
täytyy pyssyt korjauttaa ja muuta taottaa venäläisillä sepillä.
Castrén'in ja Hagemeister'in ilmoitus Ostjakeista, että nämät muka
olisivat hyviä huoneensalvajia, on tuulesta temmattu ja sille nauraa
jokainen Siperialainen, joka kyllä tietää, että täällä pohjan perillä
rakettaessa työmiehet täytyy kaukaa tuottaa, vaikka Woguuleja ja
Ostjakkeja kyllä kihisee ympärillä.

Woguulin uskonnollinen tunto on se ikivanha lumoususko (schamanismi),
joka useammilla muillakin Pohjais-Aasian kansoilla täyttää hengellisen
tarpeen. Hän on tosin kastettu, on saanut kristillisen nimen ja on
kirjoitettu jonkun kirkon kirjoihin; myös vihittää hän itsensä
papilla, kastattaa lapsensa papilla ja luettaa haudan papilla, kuin
joku kuolee hänen perheestänsä, jos nim. pappi sattuu likiseuduille,
joka kaukaisemmissa kylissä ei koskaan tapahdu. Kerran tahi kahdesti
vuodessa kirkolle tullessansa muissa asioissa pistäksen hän kirkossakin,
asettaa tuohuksen jonkun pyhänkuvan eteen ja ristasee siinä vähän
silmiänsä. Vaan muuten ja sisällisesti on hän vielä täysi pakana, ja
kuin ei hän ole saanut vähäistäkään opetusta kristin opissa, ei se
lienekään ihme, että hän vielä luottaa pikemmin niihin voimiin, joiden
avulla hänen esi-isänsä ovat eläneet ja joilta hänkin toivoo onnea
metsänpyynnössä, kuin niihin uusiin jumaliin, jotka vaan vaativat ylen
isoa uhraamista eivätkä metsästykseen näytä mitään vaikuttavan.
Woguulien kristin uskoon kääntäminen aljettiin menneen vuosisadan
alkupuolella, ja se oli enemmän väkivaltaista epäjumalten kuvien
hävittämistä kuin uskon saarnaamista. Siitä saakka ovat he olleet
nimikristityitä, mutta vaikka epäjumalten kuvia ei liene rakettu
uudestaan, kuuluu Woguuleilla vielä olevan vissit uhripaikat metsissä,
joissa uhrataan poroja, metsännahkoja ja hopearahojakin, metsästysonnea
saadakseen jumaloilta. Ehkä näitä uhria ja uhrauspaikkoja pidetään
salassa virkamiehiltä ja yleisesti Wenäläisiltä, tapahtuu kuitenkin,
että Wenäläisetkin ottavat osan uhriin, kuin, joten edellä sanoimme,
yhdessä Woguulien kanssa lähtevät metsälle. Sen pienen yhdyskunnan
jäsenet tekevät tällöin toinen toisellensa uskollisuuden valan karhun
kuonon kautta, s.o. he leikkaavat veitsellä tahi purasevat karhun
kuonoa merkiksi, että joka valan rikkoo, sen syököön karhu, jonka
rangaistuksen tapahtumisesta niin Woguulit kuin Wenäläisetkin ovat
lujasti vakuutetut. Karhun suuresta kunnioittamisesta, joka oli yleinen
Suomalaistenkin esi-isissä eikä liene meidän maassamme vielä nytkään
lopen sammunut, löytyy Woguulien seassa vielä muitakin jälkiä. Niinkuin
Suomen metsäisemmissä tienoissa, joissa tätä eläintä vielä löytyy, sitä
harvoin nimitetään oikealla nimellänsä, vaan mainitaan _mesikämmenen_
nimityksellä tahi millä muulla imarrussanalla, niin välttävät
Woguulitkin hänen nimensä mainitsemista ja kutsuvat häntä tavallisesti
_vanhukseksi_, jolla epäilemättä tahdotaan kunnioitusta osoittaa. Ja
niinkuin muinaisten Suomalaisten Kalevalassa nähdään karhulle pitävän
peijaiset ja juhlallisesti viettävän hänen tappamistansa, niin
talutetaan hän Woguulienkin seassa soitolla, laululla ja pyssyjen
ampumisella kylään, jossa hänen kuoloansa sitten vietetään pidoilla ja
juomingilla.

Jugrin maan kauppa metsännahkoilla oli jo vanhoina aikoina kuuluisa.
Ennen Wenäläisten maahan juurtumista oli se Syrjäänein vallassa, joiden
tosin nykyaikoina on täytynyt jakaa sen voitot venäläisten kauppiasten
kanssa, vaan joilla vieläkin on tämän maan kaupanliikunnossa suuri osa.
Arhangelin läänin Mesen'in piirikunnan Syrjäänit ovat ne, jotka tätä
kauppaa käyvät ja jotka vuosittain kahta tietä kulkevat Uraalin poikki
Beresov'an ja Obdorsk'in markkinoille. Eteläinen näistä teistä menee
Beresov'asta Soswaa ja sen syrjäjokea Sigwaa myöten ja sitten Uraalin
poikki, joka tässä kohden on niin kapea, että viimeisistä jurtista
Beresov'an puolella, Sigwan latvoilla, voipi hyvän kelin aikana poroilla
joutua vuorokaudessa Petschora-joelle, ja niin kevyt päästä yli, että
tätä tietä myöten vuosittain kuljetetaan Petschoralle useampia tuhansia
puutia jauhoa, joka Siperiassa on huokeampi kuin siellä, kuin myös
sieltä taas tänne kaikenlaista raskasta kalua niinkuin: kirveitä,
pyssyjä, patoja j.n.e. Toinen pohjaisempi tie kulkee Obdorsk'ista
Sob- tahi Synje-jokia myöten Petschoraan juoksevan Ussan latvoille (jota
jokea myöten Castrén tuli ensi kerran Siperiaan) ja sitten Ussaa myöten
Petschoralle. Kaikki kauppa tässä maassa tapahtuu rahatta tahi, toisin
sanoen, on vaihtokauppaa, jossa tavaran hinnan yleisenä määränä on
_orava_. Niinkuin Tscheremissien kielessä sana _ur_ merkitsee sekä
_oravaa_ että _kopeikkaa_, samoin Woguulienkin murteissa sana
_līn_ (lēn), niin että esim. riuna on voguuliksi _lou līn_ (10 oravaa),
rupla _schēt līn_ eli _sāt lēn_ (100 oravaa). Vaan kuin oravan hinta
nyt oikeastaan on paljoa suurempi niiden aikojen hintaa, jolloin tämä
käytös kovoi kieleen, lisäävät Woguulit rahaa mainitessaan, erotukseksi
oikeista oravista, Tatarin kielestä otetun sanan _oks'a_ (raha) summan
jälkeen, ja sanovat esim. kymmentä ruplaa: _lou schēt līn oks'a_ (10
sataa oravaa rahaa), jota vastaan _lou schēt līn_ yksinänsä olisi
1,000 oikeata oravaa, joiden arvo nyt on monta vertaa enemmän kuin 10
ruplaa. Syrjäänein ja Wenäläisten kauppaan täkäläisten kansojen kanssa
on juurtunut velkakauppa, joka näille jälkimmäisille ei voi olla muuta
kuin hyvin vahingollinen. Kauppias antaa nim. tavaratansa ostajalle
velaksi tulevan metsänsaaliin päälle, jossa hän arvattavasti lukee
korkeamman hinnan tavarallensa kuin jos se rahalla tahi nahkoilla
ostettaisiin, ja velkaa maksettaessa taas polkee hän velkamiehensä
tavaraa. Se tekee tämän hitaaksi maksamaan, saattaen hänen myömään
tavaransa ennen muille kuin velkojallensa; josta syystä kuin myös
vahinkojen tähden kuoleman tahi petoksen kautta kauppiaan täytyy, uutta
velkaa antaessansa, panna tavarallensa korkea, useasti kaksinkertainen
hinta. Seuraus tästä velkakaupasta on monellenkin Woguulille ja
Ostjakille se, että paljon velkautuansa ja vähäonninen oltuansa
metsänpyynnössä hänen täytyy joko itsensä lähteä tahi poikansa lähettää
velkojalle työhön, joka useasti muuttuu elinaikaiseksi orjuudeksi ja
jossa hän tahi poika hukkuu heimostaan ja kansastansa.

Woguulit eivät jakau sukuihin niinkuin Samojeedit ja moni muu Siperian
kansa, vaan ovat jaetut Wenäläisten tavalla volosteihin, joissa heillä
on omat golovansa ja starschinat. Heidän muinaisesta omavaltaisesta
hallituksestaan ei ole muuta muistoa jäljellä, kuin että Soswa-joella
pari heimokuntaa vaativat _kniäs'in_ (ruhtinan) nimeä. Minä tavatessani
kaksi tämmöistä ruhtinasukuista Woguulia en löytänyt heidän muussa
eroavan toisista kansalaisistansa kuin siinä että heidän silmänsä olivat
puhtaammaksi pestyt kuin muiden; mutta asunto, vaatteus, askareet olivat
heillä aivan yhdenlaiset kuin toisillakin, joilta he myös eivät näkyneet
vaativan mitään erinäistä kunnioitusta. Muuten hallitaan Woguulit ja
muut täkäläiset kansat tavallisilta virkamiehiltä Beresov'asta ja
Obdorsk'ista käsin, joka hallitseminen ei olekaan vaikea heidän
nöyryydellänsä ja kuuliaisuudellaan. Sillä uskollisempia alammaisia ei
löytyne kuin he ovat; joka paikassa kysellään matkalaiselta kuinka
_sorni khan_ (kultainen khan s.o. keisari) voipi, minkälainen hänen
asuntonsa on, pukeupiko hän niihin nahkoihin, joilla he jasakan
maksavat, syöpikö hänkin teiriä ja kuivaa kalaa j.n.e. Eikä näillä
kansoilla suinkaan olekaan syytä toivoa itsellensä parempaa hallitusta
kuin se, joka heillä on. Heidän jasakkansa (veronsa) on hyvin vähäinen
ja tulee heille runsaasti palkituksi jo ainoastaan sen kautta, että
kruunu omasta hinnastansa antaa heille täyden tarpeen ruutia. Suuria
rasituksia virkamiesten puolelta eivät he myöskään kärsi, sillä riitansa
ratkasevat he keskenänsä oikeutta käymättä, ja elävät muuten niin
kaukana virkamiehistä, että nämät eivät näe heitä kuin kerran vuodessa
s.o. jasakkaa maksettaessa; paitse sitä ovat hekin jo tottuneet
kaipaamaan, missä heitä rasitetaan, ja tämä on tehnyt virkamiehet
varovammiksi.

                                                      _Ahlqvist_.



47. Lapuan tappelu.


Nähden tappelun pikaan välttämättömäksi Rajewski keräili laumansa
Lapualle ja odotti siellä sopivasti asettununna, etujoukkonsa
Kauhavalla, Klingspor'in rynnistystä. Entiseen tapaansa tämä oli
heittänyt asian kenraaliajutantti Adlercreutz'in huoleen, joka 13 p.
ennen mainittua heinäkuuta, pika-pikaan kyhättyä siltaa, vei joukkonsa
Härmäjoen yli ja illan tullen saapui Kauhavalle. Vihoillisen etujoukko,
joka päivää ennen oli hyökännyt täällä majailevan suomalaisen etujoukon
päälle ja ajanut sen pakoon, vetäytyi nyt heti, vastarintaan ryhtymättä,
sille metsätaipaleelle, joka noin 3 virstan päästä Kauhavan kirkolta
alkaen ulottuu aina lähelle Lapuan kirkkoa. Sitä takaa-ajamaan ei
antaunut enää yön selkään Adlercreutz, vaan suvaitsi joukkonsa,
enimmästään nuotiotulilla, unen hentoisessa helmassa voimistua seuraavan
päivän koviin ponnistuksiin.

Heinäkuun 14:s päivä koitti näiden nuotioilla nukkuvain sankarein yli.
Sen armas aurinkoinen oli sydänkesäisessä sulossaan jo kohonnut
korkealle, kello aina seitsemään asti ennättänyt, ennenkuin
Adlercreutz'in joukot valmistuivat päivän kunniaa kohti koettamaan.
Neljäs osakunta esijoukkona, pari kanuunaa sen edellä maantiellä ja
Karjalan-jääkärit pitkissä jonoissa molemmin puolin tietä, toinen,
kolmas ja ensimmäinen osakunta taajoissa ryhmissä maantiellä perätysten,
läksi Adlercreutz nyt Kauhavalta Lapualle päin astelemaan. Tiimakausi
oli tuosta kävelty ajellen vihoillisen etuparvia edellänsä, kuin sen
joukot alkoivat lisääntymistänsä lisääntyä ja vastustus yhä ankarammaksi
käydä. Tätä rynnistämään olivat Karjalan-jääkarit liian heikot. Heidän
täytyi peräytyä. Mutta Adlercreutz saapui paikalle. "Eteenpäinhän meidän
pitäisi", kiljaisi tämä, "ja nuo tuhannen heittiöt peräytyvät! Käykää
te, majuri Tujulin, Savon-jääkärien kera esiin; ne varmaankaan eivät
peräydy." Niin olikin. Tujulin käski kaksi pataljoonaa tätä väkeä
kapteinien Brunov'in ja von Fieandt'in johdossa astua Karjalaisten
sijaan, toisen oikealle, toisen vasemmalle puolen tietä, ja nyt eivät
voineet Wenäläiset kululle estettä tehdä. Vaikka maa oli kivistä sekä
epätasaista, metsikkö tiheätä ja vihoillisen vastarinta erittäin
jäykkää, jääkärit tien vartta etenivät niin nopeasti, että Cronstedt
joukkoineen maantiellä töin-tuskin tasalla pysyi. Tuota vauhtia nyt
samottiin ison aikaa, mutta vihdoin saavutti väsymys. Adlercreutz
pysähytti kulun horviksi aikaa. "Voi, voi jalkojani!" valittelivat
melkein yleisesti jääkärit nyt levätessään. Heidän jalkineensa, näet --
samatenkuin muukin puku -- olivat jo niin kuluneet ja ränstyneet, että
monella niitä tuskin sukuakaan jäljellä oli. Adlercreutz kävi
heidän puheillensa ja koki lohdutella heitä, luvaten korjata nuo
vaillinaisuudet. Mutta etevin lohdutus näille oli, kuin vihoillinen
liian likelle tunkeutui ja heidän uudestaan oli liikkeelle lähteminen.
Nyt eivät särkeneet jaloissa enää kivien loukkaamat eikä risujen
repimät, vaan hurraata huutaen töytäisivät he kivien, kantoin yli,
metsikköin, pensahistoin puhki riukeasti edelleen, työntäen vihoilliset
peräytymään, kunnes taasen oli levähtämään asia, taasen vihoillisen
ajoon lähteminen. Jälkeen puolenpäivän lähettivät von Döbeln'in
Porilaiset, joille joutenolo toisten tapellessa ikäväksi kävi, pari
kertaa Adlercreutz'ilta anomaan lupaa saadaksensa astua tämän urhean ja
sitkeän joukon asemalle, jonka muka muuta ei sopinut kuin väsyksissä
olla niin ankarasta ja pitkällisestä ponnistuksesta. Useita kertoja
esittelikin Adlercreutz Savon-jääkäreille tuota Porilaisten jaloa
tarjousta, mutta siihen nämät vakaisesti vaan vastasivat: "Porilaisten
urhoollisuus on ennestään kylliksi tunnettu: myöskin me puolestamme
tahdomme tehdä, minkä voimme, ja taistelu semmoinen kuin tämä tuleepi
meille, jääkäreille. Kuin me peräydymme, vasta silloin, herra kenraali,
toimittakaa sijaisia meille."

Mitä enemmän matka joutui, sitä kiivaammaksi kasvoi vihoillisen
vastarinta. Savon-jääkärien avuksi käski sentähden Adlercreutz kaksi
pataljoonaa Savon-jalkaväkeä, joten loppumatkakin kulki yhtä riukeasti
kuin alku. Miten jäykkää se vastustus oli, jonka kautta Suomalaisten tie
tänä päivänä meni, sopii jo siitäkin arvata, kuin vasta kello neljä
iltapuolella päästiin tämän 15 virstan pituisen taipaleen päähän, noin
l-3/4 virstan paikoille Lapuan kirkolta. Tähän loppuu metsämatka.
Matkustajan silmäin eteen aukenee suuri ja lakea alanko, johon
Kauhavalta tuleva maantie hänen saattelee loivaa ahdetta alas. Ennenkuin
lähdemme katsastamaan, kuinka tuolla alhaalla päivän puuskat päätetään,
luokaamme sinne tarkempi silmäys, paikan luonnetta ja vihoillisen
asentoa utelemaan.

Ahteen likeisin alusta näyttää meille vaihetellen viljavia vainioita,
joilla hiljainen kesätuuli tuudittelee kellastuvia laihoja, ja avaroita
luhtia, joilla heinä, kesän helteesen tuskastuneena, "alla päin"
odottelee niittäjältä surmaansa. Ruskeana juovana jakaa Kauhavan-tie,
etelään pitäessään vähän kaartaen lounaasen, nämät satoisat viljelysmaat
kahtia, kunnes noin virstan päässä vähältä matkaa peittyy silmistämme
parin kolmen torpantapaisen asumuksen väliin, ja näiden takaa jälleen
näkyviimme noustua muutamain satain kyynäräin päästä kokonansa katoo
erääsen tiheään kyläryhmään, jota etäältä katsoen voisi arvata
vähäiseksi kaupungiksi tai kumminkin kauppalaksi. Se on Lapuan
kirkonkylä eli Isokylä, joka siinä niin lavean äkkioudon näköä
eksyttelee. Heti sen takaa kohoaa silmiimme leppyisyyttä käskien,
seurakunnan kirkko, mutta välillä Lapuanjoki kylän varjossa hiljalleen
vierittelee köyhiä vesivarojansa idästä länteen. Otettuaan vieläkin
köyhemmän Nurmonjoen varat etelästä mukaansa, tämä Isonkylän alaisesta
päästä kääntää matkansa luodetta kohden, välkytellen päiväpaisteessa,
tuolla täällä rantatöyrillä töröttävien taloin välistä, kiiltäviä
hopeitansa edessämme. Näistä kylistä nyt vaan erittäin tarkastamme
Alapäätä, noin virstaa alempana Isoakylää ja samalla rannalla. Siitä jos
silmäyksemme peruutamme ja sen jälleen luomme Isonkylän edustalle, niin
tuossa tarkemmin tutkittuamme havaitsemme tienhaaran. Se on
Kuortaneelta tuleva maantie, joka siinä Kauhavan-tiehen yhtyy. Tuota
pitkin jokivartta vastavirtaan seurattuamme astuu silmiimme, runsas
virsta Isostakylästä itään, Liuhtarin kylä, jonka takana portaita
kuljetaan yli Lapuanjoen. Kivenheitto kylästä itään päin rajoittaa
näköalaamme sama mäki, jolta näitä havannoita teemme, ulottuen
alenevana metsikkönä, kaakkoista suuntaa, Kuortaneen-tien poikki
jokirantaan. Se kulma tätä laajaa Lapuan lakeutta, jonka tuolla
Liuhtarin tienoilla mäen alla näemme, ei ole vielä anastettu
viljelykselle, vaan huokuu vetelänä rahkasuona kesäöillä terveyttä
tärväileviä höyryjä seudun asujamille ja viljoille vilua. Sateisina
suvina se ei kanna miestä, saati hevoista, mutta tämän kesän
erinomainen kuumuus sen on niin tuiki koventanut, että, kuten kohta
nähdä saamme, vihoillinen sitä myöten vähin varustuksin tykistöänsäkin
siirtelee.

Kauhavan ja Kuortaneen tiet, yllä sanotulla paikalla yhtyneinä, menevät
Isonkylän halki ja Lapuanjoen yli siltaa myöten, jonka eteläisestä
päästä tie taasen kahdeksi jakautuu, vaikka kylä sen meidän näkyvistämme
varjoopi. Jättäen kirkon tienhaaraan, menee oikeankätinen näitä teitä
Nurmonjoen yli länttä kohden Waasaan, vasemmankätinen, pitäen ensi
aluksi eteläisen suunnan, pitkin viimemainitun joen vartta Ilmajoelle.
Vasemmalla puolen tätä tietä, kirkon vastapäätä, on Isopappila.

Tällä lakealla kentällä vartoili nyt vihoillinen, sotarintaan
asettununna, Suomalaisten rynnistystä. Sotarinnan oikea puoli nojautui
Isoonkylään, vasen Liuhtariin ja keski, johon hevoisväki oli sijoitettu,
jokehen. Molemmille puolin samatenkuin keskellenkin oli Rajewski
varustanut salapatterit, jotka 10 kanuunalla, 2 6:naulaisella
vasemmalta, 4 3:naulaisella oikealta puolen ja 2 haupitsilla ja 2
6:naulaisella tykillä keskeltä saattivat tappelutannerta sivellä
ristiin-rastiin. Tätä paitse väijyi molemmin puolin Kauhavan-tietä lauma
jääkärejä, laihovainioihin kätkettynä, Suomalaisten ryntääviä joukkoja.

Heti yllämainitun ahteen päälle päästyä herkesi Suomalaisten ja
Wenäläisten jääkärien kiivas, 9 tuntia kestänyt ottelu, ja jälkimmäiset
vetäytyivät joutuun pääjoukkoinsa turviin. Adlercreutz asetti
kanuunansa, joita hänellä oli aina 16, mäen rinteesen, ja ankara
tykillä-ampuminen tuosta nyt alkoi molemmin puolin. Mutta ampuväli oli
ylen pitkä, ja siitä siis ei saattanut sen valmiimpaa syntyä. Ainoat
tykit, joiden laukaukset vähän tehoa tekivät, olivat 2 Revolahden
tappelussa Wenäläisiltä anastettua haupitsia. Niillä taitava johtajansa,
kapteini Kurtén, pakoitti vihoillisen hevoisväen Liuhtarin kylän suojaan
vetäymään.

Tarkoin tutkittuaan vihoillisen asennon, Adlercreutz sentähden päätti
ratkaista päivän kiivaan kiistan ripeällä rynnäköllä sekä Isoakylää että
Liuhtaria vastaan yht'aikaa. Nämät jos luonnistuisivat, niin vihoillinen
muka pääsemättömään pulaan puuttuisi, joki takanansa, Suomalaiset
sivuilla ja edessä. Isonkylän rynnistyksen hän määräsi von Döbeln'in
tehtäväksi toisella osakunnalla sekä neljällä 6:naulaisella kanuunalla,
ja Liuhtarin valloituksen saivat ensimmäinen ja toinen pataljoona
Savon-jalkaväkeä sekä kolmas osakunta määräksensä. Tykistön turvaksi
jätti Adlercreutz kolmannen pataljoonan Savon-jalkaväkeä raakeamielisen
everst-luutnantti Loden johdossa ja takavaraan mäelle Savon ja
Karjalan-jääkärit, jotka matkalla Kauhavalta Lapualle olivat tulessa
olleet, sekä ensimmäisen osakunnan, joka kuitenkaan ei vielä tappelun
alkaessa kokonansa ollut perille saapunut. Päälliköksi tälle
valtaväestölle määrättiin eversti Palmfelt.

Ensi aluksi lähti osa Savon-jalkaväen ensimmäistä pataljoonaa kapteini
M. Ehrenrothin johdossa mäkeä pitkin tiedustelemaan vihoillisen vasenta
puolta. Mutta kuin erittäin vahva vastustus siellä metsikössä kohtasi
häntä, lähetteli Adlercreutz vähin erin hänen avuksensa toisen
pataljoonan samaa väkeä ja lopun ensimmäistä pataljoonaa. Hyökkäykseen
Liuhtaria vastaan järjesteli jo paraikaa Gripenbergikin osakuntaansa,
kuin eräs ajutantti, täyttä laukkaa ratsastaen, lennätti sen
odottamattoman sanoman Adlercreutz'ille, että melkoinen Wenäläisparvi
oli nähty Alapään kylän tienoilla. Se kuin olisi voinut töyttää v.
Döbeln'in osakunnan selkään, Isoakylää rynnättäessä, niin Adlercreutz
päätti parasta olevan, viskata takaisin tuon uhkaavan joukon, ennenkuin
rynnäkköön olisi rupeaminen. Tuostakos nyt alkuperäiset hyökkäystuumat
perinpohjin mullistuivat. Gripenberg sai käskyn kahdella pataljoonalla
osakunnastansa käydä Alapäässä näkyneitä vihoillisia ahdistamaan,
heittäen lopun väkeänsä varajoukkoihin, ja kapteini Björnstjerna
lennättää von Döbeln'ille kiellon, ett'ei vielä hyökkäystä alkaisi.

Mutta tämä kielto saapui liian myöhään. Täyteen sotarintaan asettununna
oli von Döbeln Porilaisinensa jonkun aikaa ahteen alla vartoellut
lopullista käskyä Adlercreutz'iltä hyökkäyksen alantaan. Vaan kuin sitä
ei tuokioon kuulunut ja odotus tämän urhean päällikön tuliselle
luonnolle sekä hänen yhtä urhealle ja sotaintoisalle miehistölleen kävi
pitkäksi, näin lähellä vihattua vihoillista ja aivan sen vastapäätä
lakealla kentällä, niin hän omin päinsä jo oli antanut joukoillensa tuon
ikävöidyn käskyn. Sitä hän ei toistaa tarvinnut, ennenkuin osakuntansa,
etujoukko jääkärijonossa, muu väestö taajassa ryhmässä maantiellä ja
kanuunat perässä, täyttä vauhtia töytäsi eteenpäin. Kuin Björnstjerna
pääsi perille, oli sitä mahdotoin enää peruuttaa. Sentähden hän pitikin
tuomansa kiellon omana varanaan, rupesi rynnättäjäin joukkoon ja oli
pian etujoukon ensimmäisiä miehiä. Kauheasti pauhasivat Wenäläisten
kanuunat, sivellen ahkeraan kenttää ja tietä, jota pitkin tuo
miehuullinen von Döbeln'in joukko lähenemistään läheni Isoakylää. Vaan
se ei heidän vauhtiansa hiljentänyt. Vasta kuin torppain ja kylän
välillä laihovainiot alkoivat vilistä vihoillisia täynnä ja rankasti
sataa mustia papuja Porilaisten kupeille, nämät vähän säikähtyen
pysähtyivät. Mutta "eteenpäin, eteenpäin!" kaikui upsierien ääni.
"Hurraa!" vastasi miehistö ja karkasi entistänsä vieläkin riukeammasti
edelleen. Vihoillisen vastarinta, josko jäykkääkin, ei nyt enää voinut
kestää Porilaisten rajua ponnistusta. Rauennunna se vetäytyi kylään, ja
asettui huoneisiin ja huoneiden kujiin. Siellä nyt vasta tappelu
hurjimmalleen kiihtyi, pajunettiset alkoivat verisen paininsa, kiväärien
tyvet tyrmiän kolhintansa. Wenäläistä kaatui, Suomalaista kaatui, mutta
yhtä kiinteään kesti tappelun raivo, kunnes kylä vihoillisista tyhjänä
oli meidän miesten vallassa. Tuli vaikeni tuokioksi, meteli herkeni
hetkeksi, mutta taasen rupesivat rummut käymään, kutsumaan Porilaisia
uuteen ponnistukseen. Silta oli nimittäin vielä rynnistettävänä.
Muutamissa silmänräpäyksissä tuokin oli tehty, Waasan tie valloitettu,
ja vihoillisen vasemmanpuolinen joukko pakenemassa Liuhtariin päin sekä
etelä- että pohjaispuolella jokea.

Rajewski, näet, kuin havaitsi vasemmanpuoleiselle joukollensa
Isossakylässä pahoin käyvän, päätti vetää sen takaisin ja asettaa
sotarintansa toiseen tapaan: oikean puolen metsän ja mäen, vasemman
Liuhtarin kylän nojaan. Tämän muutoksen hän kiihkeimmässä tappelun
melskeessä teki niin taitavasti ja sievään, että hänen vastustajansakin
sitä temppua ihmettelivät. Ainoa hukka, mikä hänelle sen kautta sattui,
oli että 52 miestä joutuivat vangiksi. Nämät kaappasi kapteini von
Fieandt, joka vähäisen parven kera Savon-jääkäriä oli takavarasta
lähtenyt sotakentälle ja nyt osautui sille paikalle, jossa vihoilliset
tuon puheenalaisen tempun takia pahimpaan häiriöön joutuivat.

Tätä Rajewskin uutta asentoa rynnättämään kääntyi nyt von Döbeln'in
Isossakylässä pahoin runneltu osakunta, mutta avuksi lähetti sille
Adlercreutz Gripenberg'in osakuntinensa, joka vihdoin tyhjää
toimitettuansa oli Alapäästä palannut, koska siellä vihoillista ei
laisinkaan ollut. Oli, näet, jokin näkyharhaus sen upsierin pettänyt,
joka Wenäläisten sielläolosta sanan toi Adlercreutz'ille.
Kolmannen osakunnan vasenta puolta suojelemaan käski Adlercreutz
everst-luutnantti Lode'n pataljooninensa sekä Karjalan-jääkärit mäen
vierulle. Kuin sen ohessa Cronstedt'in osakunnasta ensimmäinen ja toinen
pataljoona Savon-jalkaväkeä, joiden avuksi Adlercreutz takavarasta
oli lähettänyt Savon-jääkärit, paitse yllä mainittua v. Fieandt'in
parvea, ja viimein myös Turun läänin rusthollipataljoonankin, -- kuin
nämät sen ohessa mäellä ponnistelivat edellensä uhaten vihoillisen
selkää, niin luonnollista on, ett'ei Rajewski'n kauan sopinut tuota
uuttakaan asemaansa pitää. Mutta hätäkös hänen siitä pinteestä
päästessään olikaan, kuin tie Kuortaneelle takanansa oli auki! Kuten
edellä mainitsin, oli hänellä Cronstedt'in joukkoin vastassa mäellä niin
mahtavat laumat, että niiden oli mahdotoin työntää näitä takaisin sekä
valloittaa Kuortaneen-tien, ja Turun läänin rusthollipataljoona saapui
aivan myöhään apuhun.

Sytytettyään Liuhtarin talot tuleen, suojaksi pakomatkalleen,
peruutti Rajewski vasemmanpuoleiset joukkonsa hevoisväkineen,
tykistöineen palavan kylän taatse, oikoiseen pitkin suota, jonka päivää
ennen sitä varten oli pasinoilla pohjittanut. Täten vihoillinen,
säilyttäen tykistönsä ja kuormastonsakin niin tuiki tarkkaan,
ett'ei mitään suomalaisten saaliiksi jäänyt, pääsi pakenemaan
tappelutantereelta. Häntä takaa-ajamaan lähetettiin Savon- ja
Uusmaan-jääkärit. Mutta päivän kovista ponnistuksista väsyneinä nämät
eivät kauas seuranneet Rajewski'n matkaa, vaan palasivat takaisin noin 4
virstan päästä. Kello oli nimittäin 8 iltasella, kuin tappelu päättyi,
joten siis yhtä mittaa oli marssittu ja oteltu 13 tuntia.

Kauhea ja hirvittävä oli se näkö, jonka vihoillinen Liuhtarissa jätti
jälkeensä. Sinne, näet, oli hän tappelun raivotessa korjannut
haavoitettunsa, jotka täten elävinä jäivät tulen omiksi. Kauheasti
karjuen ja huutaen kokivat nämät kurjat mataa pois liekistä. Suomalaiset
riensivät apuun, mutta turhaan. Koko kylä muuttui pian aavaksi
tulimereksi, johon kenenkään oli mahdotoin tunkeutua. Säikähtyen itsekin
tätä julmaa työtänsä Wenäläiset kielsivät kiven kovaan sytyttäneensä
tulen, niinkuin heidän historioitsijansa vielä tänä päivänäkin tekevät,
väittäen kyläläisiä paloon syypäiksi. Mutta vaikea lienee heidän saada
tätä raskasta syytä hartioiltaan vieritetyksi. Jokaisen on helppo
ymmärtää, ett'eivät Liuhtarilaiset, josko Lapuankin rohkeata sukua
olivat, menestyneet kotonansa tuon ankaran sotametelin keskellä ja
Suomalaisten tykkitulen alla, vaan että niin monta, kuin suinkin
jaloilleen kykeni, oli kotinsa heittänyt ja ampumäärästä loitonnut.
Ett'ei valkea voinut irti päästä kyläntakaisista portaistakaan, jotka
vihoillinen pisti tuleen, kuin hänen Isonkylän sillalta pappilan kautta
paennut joukkonsa oli joen yli päässyt, sopinee siitä päättää, kuin koko
kylä niin yht'äkkiä leimahti täyteen liekkiin.

Liikutetuin sydämin ylistivät Suomalaiset hartailla kiitosvirsillä
taasenkin tappelutantereella sotajoukkoin Jumalata, joka jälleen heille
oli niin loistavan voiton suonut. Veriruskeana aleni aurinko metsän
varjoon, salaten kesäyön sumuihin sen surkean ja verisen näköalan, joka
heidän voittoilonsa olisi tainnut katkerilla kyyneleillä hämmentää. Upo
uupuneina raskaasta päivätyöstään laskeutuivat Adlercreutz'in joukot
levolle toinen osakunta Isoonkylään, jonka heidän urhoollisuutensa
vihoilliselta valloittanut oli, kolmas osakunta muihin kyliin ja neljäs
joen etelärannalle nuotiotulien ääreen. Ensimmäinen osakunta, joka
enimmästään koko päivän oli takavarassa ollut, sai nyt osallensa
etuvartiain pidännän Liuhtarin tienoilla.

Vasta seuraava päivä Suomalaisille tarkkaan paljasti sen haikean
mieshäviön, jonka eileinen voitto heille maksanut oli. Paitse isoa
joukkoa pahoin haavoitettuja, jotka luonnollisesti ennen olivat pois
korjatut, makasi tuolla Isossakylässä ja sen edustalla monta kymmentä
urheata Porilaista kuollunna, niiden seassa 4 upsieriakin, luutnantit
vapaherra Ramsay, M. Blum sekä von Qwanten, ja alaluutnantti
tykkiväestössä Gestrin. Etenkin kaksi ensinmainittua olivat
urhoollisuuteensa ja taitoonsa nähden Porin rykmentin kaunisteita, jotka
jälkeensä jättivät yleisen kaipuun. Ilman näitä olivat Porin rykmentistä
luutnantti Gyllenbögel, vänrikit G. Gripenberg, C.C. Lagermark,
Wirsén, Uggla ja Jägersköld pahoja haavoja saaneet, ja moni muu upsieri
vähempiä loukkauksia. Yhteenlaskien oli Porilaisten mieskato tässä heidän
mainioimmassa tappelussansa 10 upsieria sekä 106 alaupsieria ja
sotamiestä kaatuneita ja pahoin haavoitettuja. Muiden osakuntain
osuudelle ei tullut niin suurta määrää päivän verisistä uhrista, josko
ei kunniatakaan. Savon-jääkärit, joiden ottelu Kauhavan kankaalla on
Isonkylän rynnäkön jälkeen tappelun loistavimpana tapauksena pidettävä,
eivät siinä tilassa -- kummallista kyllä -- kadottaneet kuin yhden
ainoan miehen haavoitettuna. Ei ollut suuri Karjalan-jääkärienkään
mieshukka siellä. -- Kapteini D. Aminoff'ilta Savon-jalkaväestä
sieppasi tykinluoti toisen jalan pois, joka onnettomuus hänelle päivää
jälkeen taistelun tuotti kuoleman. Ylimalkaan päätetään Suomalaisten
miestappio 3:ksi osaksi vihoillisen häviöstä, joka arviolta lienee
tehnyt 400 miestä ja vähän enemmänkin. Jälkimmäistä onkin mahdotoin
oikein paikalle arvata, kuin osa haavoitettuja Liuhtarissa paloi.

Täten Lapuan tappelu kyllä luonnistui Suomalaisille, mutta vielä
paremmin se luonnistua olisi saattanut, jos Adlercreutz tarkemmin olisi
tiedustellut taistelukentän aseman ja, niinkuin majuri Ehrenroth vaati,
valloittanut Kuortaneen-tien, ennenkuin päärynnäkköön ryhtyi. Sama
etu olisi ehkä ennätetty, jos Adlercreutz'in alkuperäiset tuumat,
yht'aikaa voimakkaasti rynnättää Liuhtaria ja Isoakylää, olisivat varteen
käyneet. Kummassakaan tapauksessa ei mikään mahdotoin asia ole, että
Rajewski'n laumat olisivat peri häviöön joutuneet, josko kohta
Suomalaisten miesluku ei ollut enämpi kuin noin 4000, hänen sitä noin
1000 miestä vahvempi. Mutta Ehrenroth'in esityksen hylkäsi Adlercreutz,
en tiedä varmaan mistä syystä, ja hänen omat tuumansa saatti, kuten
yllä näimme, eriskummainen tapaus mitättömiksi. Näyttääpä ikäänkuin
kova onni ennalta olisi päättänyt tehdä kaikki varsinaiset edut
Suomalaisten ponnistuksista tyhjäksi. Mutta sotakunniaa se ei meidän
miehiltä kieltänyt, ja tuossahan toki isänmaan-tunnolle onpi runsaasti
lohdutusta.

                                                _Blomstedt_.



48. Matka tervaveneessä Oulujoella.


Tervaveneemme tuli Niskakosken niskaan. Omistajalleen kallis terva on
säilynyt siis tänne asti. Mutta kentiesi vaarat vasta alkavatkin, kuin
niin pitkiä koskia alkaa tulla eteen. Järvet ovat loppuneet ja nyt tästä
matkattava lähes kymmenen peninkulmaa jokea -- Oulujokea. Jos
laskumiehiä ei ole saatavissa, täytyy odottaa, jahka palaavat
laskemasta. Niinpä on aikaa käydä kosken vasemmalle rannalle juomaan
pottunen olutta Waalassa (Paason kestikievarissa). Ehkäpä kerkeäisi
mennä Myllyrannan rautaruukkiakin katselemaan. Se on muhkea rakennus,
vaikk'ei siinä ole muutamaan vuoteen tehty tehdastyötä. Ei saa
kuitenkaan viipyä kovin kauan näitä katsellessa, sillä ehkä on jo
laskumiehiä palannut ja ukot odottavat. Mutta kuin palaat laskumiesten
rantaan, jossa veneet seisovat, ovat tervamiehet kussakin veneessä vielä
täydessä puuhassa kiinnittäessään rapeita (varalaitoja) kosken kuohuja
varten. Jo pitkin matkaa ovat varppeet olleet veneiden laitoja
kohottamassa; sillä terva painaa koko veneen veteen, jotta tuskin sen
sivun ylilaita on tuumaa ylempänä veden pintaa; tästä syystä varppeet
ovat varsin välttämättömät. Mutta nyt eivät nekään riitä, kuin kosket
tulevat eteen: räpeet nidotaan vitsoilla vielä varppeisiin kiinni.

Kuin joku laskumies tulee hengästyksissään kiireestä käynnistä tai
juoksusta, niin juoksevat kaikki häntä vastaan päästäkseen ensinnä
kosken alle. Joka hänen saa, tarjoo ensinnä viinaa, jos sitä on paikalla
saatavana tai muassa. Sitten avataan eväskontti ja asetetaan voihulikka
ja särvinleili hänen syödäkseen. Laskumies syötyänsä panee voita
perävauluun, jotta mela laskiessa paremmin kääntyisi siinä mieltä
myöten. Kuin se on tehty ja myös katsottu, että kaikki on niinkuin
pitää, lähdetään matkaan. Ken ei ennen ole kulkenut koskia alas, odottaa
vähän tykkivällä sydämellä niiden kuohuja. Ensinnä ne tavallisesti eivät
pauhaa, vaikka virta kuitenkin on väkevä. Koskien niskat näyttävät
tuulessakin tyyniltä, ja vaan n.k. härjänsilmät todistavat virran
käyntiä. Virta vie venettä alas, mutta kuin aallot eivät airojen
liikettä estä, soudetaan tavallisesti kunnes ensimmäinen kuohuva korva
eli putous tulee. Jopa ollaan sen keskellä ja laskumies seisoo vakaana
veneen perässä, lujasti pidellen melaansa. Ei oudon silmä ainakaan
voi eroittaa, missä koski kuohuu veden alla olevista louhikoista, missä
vesi peratussa väylässä vaarattomana putoo. Mutta tottunut laskumies
on oppinut karttamaan veden vaarat, oppinut välttämään uhkaavat surmat.
Tämmöinen kulku surmain keskellä on ihanaa, mutta on se hirvittävääkin.
Kuin veneen keula nakkaa rajuin hyrskyin keskelle, näyttävät ne
suuttuvan tuommoisesta ihmisen puuttumisesta heidän ijankaikkiseen
riitaansa. Ne hyökäävät veneen sivuja vasten ja uhkaavat lennättää sen
väylältä pois. Aaltoja roiskahteleekin sisään ja kastelee paikoin
veneessä olijat; mutta eivät vielä kuitenkaan täytä venettä. Vene
rasahtelee aaltojen väkevistä ponnistuksista, mutta odottamatta saman
aallon, saman putouksen uusia uhkauksia, ehtii se vaan uusiin vaaroihin.
Usein käyvät laidat mataloiksi ja hukka tulee sen veneesen, jonka
laskumies ei tunne väylän näkymättömiä mutkia eikä jäykästi käsitellen
ohjaavaa melaansa arvaa karttaa pahimpia aaltoja. Ihanaa on nähdä
kosken kiirettä loppuunsa; ihanaa on katsella sen rantoja. Väliin
näkee taloja, väliin vilisee silmäin sivuitse viheriöitseviä niittyjä
tai kaskia, joilla karjoja käy laitumella. Nekin katoovat ja kosken
kiire vauhti tuo silmäin katseltavaksi kellahtavia peltoja, joiden
viljoja asukkaat ovat leikkaamassa, taikka viheriöitseviä puistoja.

Kaksi venettä kulki nyt yksissä koskea alas. Kamalan hauskaa oli
edellisessä veneessä olijain nähdä, miten jälkimmäinen vene juoksi
perässä. Väliin näytti keula nousevan pystyyn, väliin ei näkynyt muuta
koko veneestä kuin vähän maston päätä. Toisinaanpa oli kuin olisi
keula vaipunut aaltoihin ja perä kohonnut korkealle syöstyäkseen
syvyyteen sitä paremmalla vauhdilla. Mutta samassa sai se taas
tasaisemman kulkunsa ja hyppi ylimielisnä hyrskyin keskellä. Ei viivytty
kauan Niskakoskea alas tultaessa, vaikka sitä sanotaan peninkulman
pituiseksi. Kosken alle päästyä laskettiin rantaan ja laskumies astui,
palkan saatuansa, maalle. -- Tämmöisiä laskumiehiä on joka kosken
niskassa useampia, ja kuta pitempi koski, sitä enemmän laskumiehiä.
He ovat tavallisesti kosken rantataloista kotoisin, ja ovat jo
nuoruudestaan oppineet ammattiinsa. Usein saa nähdä, kuinka isä ottaa
pienen poikansa kanssaan, kuin lähtee laskemaan. Pojan on tarkkaan
katsominen ja oppiminen väylän mutkiin seisoessaan perässä isänsä
vieressä. Koskenlaskijat ovat vannotetut laskemaan oikeaa väylää ja
heidän ammattinsa ja edesvastauksensa verrattavat junankuljettajain
ammattiin rautatiellä. Harvoin joutuvat veneet, jotka ovat ottaneet
laskumiehen, kareille; mutta luonnollista on, että onnettomuuksia
kuitenkin tapahtuu toisinaan. Tavallisesti ottavatkin tervamiehet
laskumiehen; mutta ne, jotka kymmenittäin kertoja ovat näitä vesiä
kulkeneet, laskevat usein veneensä itse, päästäksensä laskumiestä
palkkaamasta. He toimittavat niin, että pääsevät kulkemaan laskumiehen
laskeman veneen perässä, jotta niin osaisivat väylää kulkea. Sepä ei ole
laskumiesten mieleen, joitten on ammatistaan eläminen. Sanotaan heidän
välistä uskaltavan liikojakin, ainoastaan pidättääkseen tervamiehiä
laskemasta. Niin kerrottiin erään laskumiehen, kuin näki perässään
tulevan tervaveneen, jota isäntänsä itse laski, ajaneen veneensä
väylältä pois, jotta saisi toisen houkutelluksi väärälle ja niin tuhoon.
Itse kaiketi arveli osaavansa väylälle jälleen, kuin ensinnä oli
viekoitellut seuraajansa onnettomuuteen. Mutta miten kävi? Kuin laski
väylältä pois, joutuikin itse louhikolle ja vene heti murskaksi.
Tervamies puolestaan sattui tuntemaan väylän paremmin kuin toinen
luulikaan, eikä antaunut seuraamaan jäljestä, vaan kulki mistä ennenkin
oli kulkenut, ja pääsi niin eheänä kosken alle. Ei kertoma tiennyt,
hukkuiko laskumies tai hänen toverinsa, vai tuliko hengissä ylös ja
saiko oikeudelta ansaittua palkkaansa. Niin kerrottiin; mikä perä
hänessä sitten lienee.

Nyt soudetaan tai purjehditaan, miten tuulet vaan ovat, yhä alaspäin.
Oulujoella on virkeä liike, sillä paitsi tervaveneitä kulkee täällä
paljo lautaveneitäkin. Laudat, joita ne kuljettavat, ovat sahatut
Kajaanissa Ämmän sahassa ja sieltä jahdeilla tuodut Niskakosken niskaan,
josta ne veneissä soudetaan Ouluun.

Lautaveneitä pidetään koskissa vaarallisempina, kuin pitkinpuolin
makaavat laudat eivät suvaitse veneen sujuvan; mutta ne ovat siistimmät
eikä tarvitse peljätä tervaan tahraantumista. -- Ei ole pitkä matka
Niskakoskelta, Utajärven kappelissa, Pyhäkoskelle, joka on Muhoksen
emäseurakunnassa. Koko matkalla Ouluun on Pyhäkoski pisin, ja sen
suvannon (tyynen veden) kanssa, joka jakaa kosken kahteen osaan, sitä
luetaan kahden peninkulman pituiseksi. Kuohut ja putouksetkin ovat
välistä milt'ei jyrkemmät kuin Niskakoskessa. Varsinkin on Pällin korva
siitä suhteesta mainio näillä seuduin. Muinoin sen mainitaan olleen
vielä nykyistäkin vaarallisemman. Sillä vasemman rannan jyrkästi
kohoavassa kalliossa kerrotaan olleen vedenalaisen aukon, jonne yksi
salainen varsi koskea erkani tietymättömiin. Sinne vievä virta oli
vallan voimakas, ja moni, joka ei arvannut sitä niin vaaralliseksi eikä
täydellä tarkkuudella tiennyt varoa sitä, joutui saman salavirran
kitaan. Mutta joku kymmenkunta vuotta sitten, kertoo maine, oli kallion
ylälaidasta lohjennut aika paatonen, joka koskeen pudotessaan sattui
niin, jotta sopi aukon suluksi ja siten poisti paljon Pällin vaaroja. --
Pyhäkosken rantain luonto on varsin vaihetteleva. Muutamin paikoin ovat
rannat aivan jyrkkiä kallioita, joiden korkeus kosken pinnasta lukien
voi olla 6 tahi 8 syltä. Koska semmoiset kallioseinät ovat kahden
puolen, tuntuu matka vähän kamalalta, kuin ei olisi toivomistakaan
pelastua ja päästä rannalle, jos vene kävisi karille ja särkyisi.
Monasti näkee tuolta ylähältä lehmiä tai muita eläimiä tirkistävän
alas koskeen, mutta harvoin kuuluvat kuitenkin putoovan alas.

Pyhääkoskeakin alas kävi kulkumme onnellisesti; mutta kerran
vavahdutti meitä kuitenkin, kuin näimme perässä tulevaan veneesen aika
aallon iskevän sisään. Pelkopa ei ollutkaan aivan perätöin, sillä aalto
melkein täytti veneen ja olisi pian upottanut sen; mutta onneksi olivat
kallioseinät jo loppuneet ja ranta oli tällä paikkaa vähän loivempi.
Eikä myöskään sattunut olemaan louhikoita, niin että hyvästi pääsivät
rantaan viskomaan ämpäreillä vettä veneestä. Tehtyänsä sen eivät
viipyneet kauan, ennenkuin taas joutuivat väylälle. Myöntäminen on, että
tässä ja tämmöisissä tapauksissa tarvitaan mielen malttia ja rohkeutta.
Seudut Pyhäkosken varrella ovat varmaan ihanimpia maassamme. Kaskia,
vuoria, niittyjä ja lehdikoita, taloja, peltoja ja korpia katoo toinen
toisensa perästä, ja uusia kuvaelmia seuraa. Leikkuumiehiä on yhdellä
pellolla; toisen talon luona leikittelee lapsia viheriöitsevällä
törmällä. Emme myöskään saa unhottaa kosken monituisia patoja lohia
varten. Ne näyttävät pistäyvän rannasta vaan härnäämään veden voimia.
Usein saa nähdä jonkun vanhan ukon kontivan patojen päällä, joko
korjaamassa joitakin rikkinäisyyksiä tai kokemassa pyydyksiänsä. Monasti
vievät tulvavedet mennessään ihmisen heikot rakennukset; mutta
väsymätöinnä asettaa hän jälleen uusia rakennuksiansa kadonneitten
sijaan.

Pyhäkosken allakin on seutu varsin ihana. Vedet eivät enää taistele
keskenään, vaan makaavat levollisina sillä alueellaan, jonka jyrkät
rantatörmät ovat määränneet. Lahdelman yläpuolella näkyy koski
vaahtoilevana rientävän viimeistä putoustaan alas; mutta sen toisilla
rannoilla lentelee sadoittain törmäpääskysiä turvallisten pesäinsä
ympärillä. Muutamat rannalla olevat siistit talot tarjoovat tässä täyden
sovinnon kosken riidoista. Ken leikkuun aikana kulkee Oulujokea alas,
kuulee usein pelloilta iloisia lauluja, joihin tervamiehetkin välistä
vastaavat virsillään.

Loppumatkalla Ouluun on vielä muutamia koskia, mutta ne ovat pienempiä.
Mainittakoon niistä kuitenkin vielä Madekoski sentähden, että meidän
siinä oli käydä pahoin. Se, näet, kävi näin. Me tulimme noin 9 aikana
aamulla Madekosken niskaan ja laskimme rantaan laskumiestä saamaan.
Mutta talossa sanottiin laskumiesten menneen heinään eikä ennen iltaa
tulevan kotiin. Aluksi arveltiin odottaa, mutta sitten päätettiin omin
keinoin laskea koskesta alas, kuin se ei ollut neljännestä pitempi ja
koko loppumatka Ouluun tuskin peninkulmaa enempi. Ukot tuumivat aikansa
ja kiistivät muuatta toveriansa laskemaan ensimmäistä venettä. Hän
olikin käynyt Oulussa viimeksi paria vuotta ennen, mutta ei sanonut
kuitenkaan osaavansa laskea, kuin ei ollut tullut niin tarkkaamaan tätä
koskea. Toiset tuumasivat hänen kyllä tietävän väylän, eivätkä
heittäneet kärttämästä, ennenkuin toinen taipui. Niin lähdettiin
matkaan. Hän laski venettänsä edellä ja toinen tuli jäljessä. Matka
näytti käyvän vallan hyvin; mutta kosken loppupuolelle tultua seisahtui
edellinen vene. Me olimme jälkimmäisessä veneessä, ja yksi meistä käski,
nähdessään toisen veneen seisahtumisen, perimiehen laskea toiselle
puolelle muuatta tässä olevaa saarta. Hän, näet, muisteli toisellakin
puolen saarta olevan väylän, joka oli siitä etusampi, että siinä
oltaisiin lähempänä rantaa. Mutta laskumies, hätäyksissään toverinsa
onnettomuudesta ja peloissaan omasta kohtalostaan, ei niin kohta älynnyt
käskyä, ja kuin toinen sieppasi melan, ei vene enään totellutkaan, mutta
virta painoi sen alaspäin entistä väylää myöten. Toisesta veneestä
karjuivat ja viittoivat, ett'ei tultaisi sitä jälkeä, mutta nyt oli jo
liian myöhää kääntyä. Ei ollut suinkaan mieluista virran pakosta
kulkea tuota tietä, kuin sekä väylä että kosken laskukin oli meille
melkeen outoa, niin että edessä oli ehkä surma tarjona. Pian pysähtyikin
vene -- se oli louhikolla. Kosken kuohut painoivat sitä; se kääntyi
kohta poikkipuolin koskea. Siellä pisti kaksi terävää kiveä pohjasta
veden pintaan, ja virta painoi hirvittävällä voimallaan venettä niitä
vasten. Ei siis ollut ajattelemistakaan, että se kauan kestäisi. Yksi
mies kyllä alinomaa ammensi ämpärillä vettä, mutta se eneni kuitenkin
peloittavalla nopeudella. Tutkittuansa vähän karia astuivat ukot koskeen
ja kokivat sieltä nostaa venettä louhilta pois. Ei sekään auttanut, kuin
heillä oli täysi työ pysyä pystyssä virralta, vaikka veneestä pitivät
kiinni. Sauvoimilla koettiin nyt pidättää venettä musertumasta louhikkoa
vasten, kuin nähtiin, ett'ei sitä avutta voitaisi saada irti. Se oli
varsin raskasta, ja tuskin tulemme ilmoisna ikänä niin raskaasen
työhön. Samassa näimme toisen veneen pääsevän kariltansa ja pitkittävän
matkaansa. Meidän sitä vastaan ei ollut ajatteleminenkaan enää
päästä omin voimin irti. Taloja kyllä oli rannalla, jonka vuoksi
koimme miehissä huutaa, että kuuluisi. Huudot ja karjunnat kyllä
houkuttelivatkin eräästä talosta paljon väkeä pihalle katsomaan,
mikä oli hätänä. Niitä näytti olevan ainakin parikymmentä, totta
leikkuumiehiä, jotka tällä aikaa päivää olivat aamiaisen syöntiä varten
talossa. Mutta nämätkö olisivat tulleet apuun!

Eikö mitä; he vaan katsoa tollottivat, ja kuin olivat mielestään
katsoneet tarpeeksi, palasivat huoneisiinsa ruuan ääreen. Se lisäksi
suututti vaarassa hätäileviä. Tervamiehistä toinen itki, toinen kirosi
Oulujokelaisten auttamattomuutta; kumpikin oli suoraan vastaan, kuin me
tahdoimme keventää veneitä tervat koskeen heittämällä. Kukin koki
sauvoimellaan taistella kosken voimia vastaan ja pidättää venettä
katkeamasta. Mutta sitä tehdessämme aina katselimme kamalasti, kuinka
vesi myötäänsä eneni. Kohta alkoi voimia puuttua. Yhden kädet jo
väsymisestä vaipuivat aivan hermottomina alas, ja koski vei häneltä
sauvoimen. Että toistenkin voimat alkoivat loppua näki siitä, kuin virta
yhä enemmin sai veneen valtaansa ja sujutteli, ryskytteli sitä louhia
vastaan. Ei näkynyt olevan muuta keinoa kuin heittäytä koskeen ja kokea
uimalla pelastauta rannalle, ja niin jo mielimme heittää enimpiä
vaatteita päältä. Mutta nytkin oli apu lähinnä, kuin vaara uhkaavinna.
Me, näet, huomasimme pienosen purren tulla leruttelevan kosken
yläpuolelta ja siinä istuvan lihavan, lyhytläntäisen miehen viheriöissä
vaatteissa. Se ohjasi kulkuansa tervaveneen luokse ja tultuansa ottikin
meidät matkamiehet kaluinemme veneesensä, joka kyllä oli pieni, mutta
kuitenkin vei meidät hyvin rantaan. Antamasta avustaan mies ei palkkaa
ottanut; mutta varmaan olisimme olleet kiitollisemmat häntä kohtaan, jos
ei olisi lähtiessään virkkanut: "minä lähdin apuun, kuin näin herroja
olevan veneessä". Rantaan päästyämme menimme taloon -- se sattui olemaan
kestikievaritalo -- saamaan isompaa venettä ja apuväkeä, mutta se ei
oikein onnistunut. Veneen kyllä saimme; mutta ei edes mainittu lihava
isäntäkään tullut enää, eikä ketään muuta. Mainitseminen on kuitenkin,
ett'ei kestikievarissa ollut miesväkeä kotona, mutta vaan lapsia ja
vaimoja. Me rupesimme siis kolmen soutamaan venettä kumppaneittemme
luokse, joista toinen vielä seisoi koskessa venettä kannattamassa,
toinen sauvoimella koki taistella virran sujuttamisia vastaan. Ukot
olivat tullessamme varsin mielissään; sillä he olivat jo vähän arvelleet
meidänkin jättäneen heidät omiin turviinsa. Nyt vyörytimme tynnyreitä
veneestä koskeen, vaikka ukot kyllä panivat nytkin aivan vastaan. Käpeet
sekä varppeet särkyivät eikä niitä ollut aikaa varoa; mutta kuin oli
heitetty kahdeksan tynnyriä koskeen, keveni vene, jotta nousi
louhikolta, ja saatiin sauvoimin, airoin ja köysin rantaan. Jos se olisi
vielä tunnin ollut siinä, olisi se välttämättä särkynyt ja uponnut.
Mutta päästyänsä rannalle olivat ukot taas niin levolliset ja vakaiset,
kuin ei olisi mitään tapahtunutkaan. Ensinnä kääntyivät he koskea
kohden katsomaan tervatynnyreinsä kohtaloa. Kauan katsoivat he, kuinka
ne pyllyilivät koskessa ja viimein soluivat alas. Sitten rupesivat
venettään tarkastamaan, ja tähän jätimme heidät parantamaan sen
vikoja. Me ajoimme maisin Ouluun tämän viime matkan. Oulussa tapasimme
sitten yhden näistä tovereistamme, joka kertoi heidän saaneen
tervatynnyrrinsä eheinä kosken alle ja myös vahingoitta tulleen
Merikoskea alas, joka on juuri Oulujoen suussa.

                                             _K. A. Castrén_.



49. Sananlaskuja.


Ei pyyssä kahden jakoa, koppelossa kolmen miehen.

Halla hanhen siiven alla, talvi joutsenen takana.

Kuin jouhi saadaan, niin hevoista tehdään!

Lupa hyvä, kaksi käteinen.

Routavuonna roudan selkään, sulavuonna lehteen.

Se toista uunista etsii, joka itse uunissa asuu.

Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto.

Tattari taloksi saapi, tattari talottomaksi.

Unta täynnä unnon aitta, viljoa vireän aitta.

Äijä on äitin kauneutta, ei ole äitin armautta.



50. Silmänkääntäjä.

Ilveilys kahdessa näytöksessä.


Jäsenet:

Jussi Oluvinen, ollut talonpoika Oluvilassa.
Liisa, hänen vaimonsa.
Matti Hölmönen, kylänvanhin ja kestikievari Hölmölässä.
Katri, hänen vaimonsa
Mari, heidän piikansa.
Hölmölän kyläläisiä.



Ensimmäinen Näytös.


    OLUVINEN. LIISA.

OLUVINEN. Voin vedon lyödä, ett'ei Liisa minua tuntenut. Nähtyään minut
hän juoksi panemaan päällensä. Ken nyt voi sanoa, ett'ei mies
Helsingissä käydessään tule herraksi! Enkö minä ole herra; ja millainen?
Niin hyvä kuin moni lukien ja laulaen koulut ja kimnasit ja jotkin
halki. Isäni ja äitini minua aina sanoivat tuhmaksi. Vahinko, ett'eivät
nyt ole elossa; saisivatpahan hävetä edessäni. Vaan mitä? Tuossa näen,
Liisa jo tulee, ja kirkkovaatteissaan -- hahaha!

LIISA (Tulee ulkoa ja seisattuu ovelle, nyykistäen polviansa
tervehtiessään.)

OLUVINEN. Kumoron, Liisapetty!

LIISA (Itsekseen.) Ah, mikä nuori, kaunis herra! Varmaan hovin vieraita!
(Kovasti Oluviselle.) Mieheni on poikessa, minä olen yksinäni -- ja olen
odotellut häntä -- --

OLUVINEN. Viipyväksi? hi hi hi! --

LIISA. Ikävöinytkin -- (Hiljaa.) Ah, mikä lusti herra! Voi jos Jussi
-- tulisi!

OLUVINEN (Lähenee Liisaa.) Voi, jos Jussi ei tulisi! (Antaa suuta
Liisalle, joka aina katsoo alas.)

LIISA (Hiljaa.) Mikä makea muisku! Ah! Se ei ollut Jussilta.

OLUVINEN (Tutusti.) Liisa!

LIISA. Mitä? Jussi! Sinä, Jussi? Hui! kuin säikähdin, kuin luulin -- --

OLUVINEN. Sen nyt näin, kuin et edes paennutkaan.

LIISA. Niin, milloin minä ennen sinua olen paennut?

OLUVINEN. Mutta ethän minua tuntenutkaan.

LIISA. Vielä sanot! Ken sinua muut olis tuntenut tuollaissa? Mutta
Jussi! todellako nyt vaatteesi tuollaisiksi olet muuttanut?

OLUVINEN. Ihan todella, Liisaseni!

LIISA. Mitä? Minä en ymmärrä, vai oletko sinä hulluna?

OLUVINEN. Sinulla, Liisa, näetsen, on liian vähä ymmärrystä. Tilallisna
olimme talonpojat, nyt tilatoinna, nyt, näetsen, elämme herroiksi.
Ymmärrätkö sen?

LIISA. Ja syömätä. Voi, voi, Jussi parka! Huomeiseksi ei ole leivän
murua kotona. Ymmärrätkös sinä nyt sen?

OLUVINEN. Sen? Liisa! Sitähän minä olenkin tutkinut, ajatellut ja
aprikoinut koko poisoloni. Mutta sinä, Liisa, et ole nähnyt muuta kuin
tuvasta ulos ja ulkoa tupaan.

LIISA. Vaan jopahan senkin olen nähnyt, ett'ei ole leivän murua kotona.

OLUVINEN. Sen vaan? Ja paljailla silmilläsikin? Ei, eukkoni! Minä,
näetsen, olen kulkenut halki maailman ja oppinut enemmän, kuin isien
isänisät maailman alusta asti.

LIISA. Joko senkin olet oppinut: elämään syömätä?

OLUVINEN. Sinä haastat kuin leikatusta lampaanpäästä! Kaupungissa,
näetsen Liisa, näin minä opin pitävän lehmää sarvesta ja älyn sitä
lypsävän -- viekkauden vaunuissa ja rehellisyyden jalkaisin -- totuuden
hakkaavan puita ja kavaluuden istuvan valkealla.

LIISA. Voi, voi! Jussi, mitä haastelet! Hyödyttääkö nekin meitä?

OLUVINEN. Enemmän kuin luulisit. Liisa, sinä vielä et ymmärrä. Äly ja
viekkaus maailmassa auttavat välemmin kuin työ ja ansio. Esimerkiksi,
näetsen, tuolla metsässä on vanha pölhö; tuhat vuotta se jo on siinä
seissut; mutta kenpä siihen paljon silmiänsä on luonut? Vaan sanoppas
siinä olevan jotain ihmeellistä, sano sen öillä kummittelevan, sano sen
parantelevan pistoksia, hammastautia ja muita kohtauksia: näkisitpähän,
miten virtaisi kansa sitä ihmettelemään ja ihailemaan. Moni maksaisi
hyvät rahatkin päästäkseen sen luo; ja pian tulisi se kuuluisaksi
ympäri maailman, se sama meidän vanha pölhö. Joko nyt ymmärsit?

LIISA. Kaikki, mitä haastat, on synkeämpi syysyön pimeyttä. Kaikkihan jo
olet kadottanut: pellot, metsät ja pölhöt.

OLUVINEN. Hahaha! Sinulla on vähemmän ymmärrystä kuin kaksiöisellä
vasikalla. Kuuletsen nyt, kuin yhdellä sanalla selitän sinulle koko
asian selvemmäksi keväistä päiväpaistetta. Kaupunkiin, näetsen, muinoin
tuli kuninkaallinen ulkomaan suutari, nimeltä Beklin. Koko maailma nyt
tahtoi teettää kenkänsä ja saappaansa sillä. Mutta kaupungin entiset
suutarit jäivät jouten, ihan jouten, Liisaseni. Tuostapa nyt suutarit
ajattelemaan, ja sitä tekisivät vielä nytkin, jos ei eräs älykäs mies
heitä olisi pelastanut. Suutari Pylkkönen keksi, näetsen, yht'äkkiä koko
salaisuuden ja ilmoitti sen maailmalle. Hän, näetsen, eräsnä yönä hävisi
kaupungista ja koko näkyväisestä maailmasta, mutta sen sijaan ilmestyi
uusi, vieläkin kuninkaallisempi ulkomaan suutari Pylkkelin. Alappas
tuiskuta työtä tällekin. Ahaa, liini! kiljaisivat kaikki suutarit kuin
yhdestä suusta, siinäpä se onkin temppu! Pikemmin kuin sumu päivän
noustessa hävisivät samassa kaikki entiset suutarit ja toiset toistansa
muukalaisemmat ja kuninkaallisemmat ilmestyivät niiden sijaan, joita nyt
jo on yhden verran kuin Musti-nimisiä koiria.

LIISA. Mutta Jussi! Virsuakaan et osaa tehdä, sen vähemmin sinusta olisi
suutariksi.

OLUVINEN. Ei tässä osaamisesta ole puhettakaan. Näetsen, Liisa!
Samatenkuin suutarit, muuttuivat viimein muutkin käsityöläiset
ulkomaalaisiksi, sikäli kuin sorvari Surrander, uunintekijä Tegel,
viinankauppias Ruus, yövartiat Rennsteen ja Skrikhalsiander ja muut
sellaiset tulivat ulkomaalta sinne. Ja sen nyt jo meidän Mustikin
ymmärtää, että sellaiset nimet kuin: Palovinerus, Räkänenander,
Korvapuustius, Rahvelianus, Punssioni, Romtotilander, Pohmelius,
Sepelin, Mustileen, Kortpeliander ja Tyhjäkerskonius ja lukemattomat
muut sellaiset, että ne muka elättävät miehensä, vaikka karpeettomalla
kalliolla.

LIISA. Voi, Jussi parka! Nyt näen, ett'et enää ole ymmärryksessäsikään.
Ethän osaa mitään ammattia, pait kyntämistä, ja siihenkin olet laiska.
Nyt olemme hukassa.

OLUVINEN. Hahaha! Liisa! Et sinä sitäkään ole kuullut, ett'eivät ihmiset
kysy kenenkään oppia ja ett'ei oppi tee ketään herraksi, mutta nimi; se,
näetsen, on pääasia. Ihmiset ovat jo ennen maailman alkua keksineet sen,
että kaikki ulkomaalaiset ovat viisaita ja oppineita. Ja koska kaikki
asiat ja kaikki kappaleet tunnetaan nimistänsä, niinkuin kissat ja
koirat ja muut elävät, niin tunnetaan muukalaisuuskin nimestä, vaan
muukalaisuudesta ihmisen oikea arvo. Sentähden, näetsen, kaikki, jotka
muuttavat nimensä muukalaiseksi, tulevat herroiksi, ja sentähden kaikki
muukalaiset nimet ovat herrasnimiä ja kaikki suomalaiset talonpoikaisia,
joita ei auta oppi eikä muut viisaudet. Ymmärsitkö nyt?

LIISA. Ah Jussi, nyt ymmärrän. Sinä muutat nimesi ja tulet herraksi ja
minä, Jussi, minä tulen rouvaksi! -- Ah Jussiseni! Minä olenkin aina
herrassäätyä enemmän rakastellut.

OLUVINEN. Kas se oli oikein sanottu. Nyt sinä puhut kuin ymmärtäväinen
ihminen.

LIISA. Niin, Jussi! Vallassäädystähän minä olenkin.

OLUVINEN. Miten? Minä en ymmärrä, Liisa!

LIISA. Minun isänukkoni äitinäiti oli Ruotsista tullut neitsyt Turun
kaupungin ylimäisessä rahtöörissä.

OLUVINEN. Totisesti sinä siihen sukulaisehesi vielä oletkin ja teet
hänelle kunniata.

LIISA. Mutta Jussi, nyt asiaan! Minulla on nälkä; mistä tulee nyt leipä
meille?

OLUVINEN. Liisaseni! Siinäpä se onkin asia, ett'ei leipä tule
meille, mutta meidän täytyy itsemme mennä sen luo.

LIISA. Miten? Minä en ymmärrä.

OLUVINEN. Me, näetsen, panemme tamman valjaisiin ja menemme matkaan.

LIISA. Matkaan? Mihin?

OLUVINEN. Liisa! Maailma on niin iso, niin pitkä ja leveä, ett'ei
meidän molempien ajatukset sadassa vuodessa saisi joka paikkaa
käyneeksi, jos jäniksinä juoksentelisivat. Ja sinä kysyt, mihin! Liisa,
me menemme nyt kaupunkiin ja tulemme valloiksi!

LIISA. Mitä? Millä me siellä elämme?

OLUVINEN. Millä? Näetsen, me panemme nyt kaikki koko taloutemme rekeen,
ja kaupungissa myömme ne kaikki rahoiksi. Koko talouden, näetsen! Se
tahtoo sanoa: sinä ja minä ja Musti ja kanat, kukot ja kissat ja
porsaat, kaikki.

LIISA. Kuinka? Myötkö sinä minutkin? Ei! Minä en liikahda kotoa.

OLUVINEN. Ei Liisaseni, niin julma minä en ole. Muut raavaat minä vaan
aivon myödä. Tuo nyt kiirusti kaikki pärevakat, joihin ne panemme ja
joissa niitä kuljettelemme.

LIISA. Ah, Jussi! Ostatko minulle sitten uudet hameet ja uuden
silkkihuivin ja uudet -- kultasormukset ja -- korvarenkaat?

OLUVINEN. Kaikki, Liisaseni, kaikki, mitä halajat. Joudu nyt vaan.

LIISA. Ah! Jussi! Nyt rakastan sinua enemmän kuin ketään muita.

OLUVINEN. Liisa! Sinä olet vaimojen esikuva. Tule, laita elävät
vakkoihin -- minä valjastan tamman. Tänä iltana minä vielä teen sinut
talonpojan vaimosta armolliseksi rouvaksi. (Menevät.)



Toinen Näytös.


1. Kohtaus.

    HÖLMÖNEN. KATRI. MARI.

HÖLMÖNEN (Tullen ovesta laulaen.) "Olet kyllä oiva ruoka, siivon
syöjälle suloinen, joka ryypyn ryyppäjäpi" -- -- Se on viho viimeinen
ihme ja kumma! Minä, kylän vanhin ja kestikievari, minä enkö saa olla
isäntä talossani? Ei! se nyt on liikaa. Hoi! Katri, Mari, hoi! hoi!

MARI (Tulee ovesta.) Noh! mitä nyt, isäntä?

HÖLMÖNEN. Mitä? Vielä kysyt. Etkö jo tiedä, minkä Hölmölä ja koko
maailma tietää, Mari, sitä, että sinä olet minun palvelijani; ja että
minä, Matias Hölmölin, kylänvanhin ja kestkievari, minä itse, olen herra
sinulle sekä vaimolleni?

MARI. Muut kyllä tiedän, mutta viimeistä, sen tietänee isäntä itse
paremmin.

HÖLMÖNEN. Sinä, Mari! Sinun pitää kaikki tietämän, Sinun. Etkö jo ole
lukenut raamatusta, että vaimon pitää oleman miehellensä kuuliaisen?
Mari!

MARI. Raamatusta, isäntä, minä en tunne kuin käärmeen ja omenan, joka
viettelee Eevaa. Mutta isäntä, saanko nyt mennä? Emäntä odottaa.

HÖLMÖNEN. Mari! Niinkuin tuulispää nyt lennä ja sano, että isäntä itse,
kuuletsen, itse Matias Hölmölin, tahtoo kaapin avaimet, sen, jossa on
putellit, tiedäthän.

MARI. Sanonko minä, että se seisoo raamatussa?

HÖLMÖNEN. Raamatussa, hihihi Mariseni, raamatussa seisoo, näetsen, kuin
taivaan valtakunnan avaimista, jotka annettiin apostelille Pietarille.
Mutta jättäkäämme raamattu. Nyt vaan ne avaimet; -- vaan Mari! Sinä nyt
olet niin ruskea kuin äsken puhjennut orjantappuran kukkanen päivän
noustessa -- hihihi! (Lähenee Maria, joka menee.) -- Ah! älä johdata
meitä kiusaukseen, mutta -- hänen kasvonsa ovat vietteleväiset, kuin
kypset omenat vieraassa yrttitarhassa. -- --

MARI (Tullen takaisin.) Isäntä, sanoittenko te posteljuonille
Pietarille, vai miten?

HÖLMÖNEN. Apostelille, Mari, apostelille Pietarille. Sinä olisit hyvä
tyttö, Mari, mutta paremmin sinun pitäisi oppia raamattua. (Lähenee
Maria ja taputtelee sen poskia.) Mariseni! nyt avaimet; vasta tahdon
laveammalta sinulle selittää raamat -- --

KATRI (Tullen ovesta.) Matti! Mari! Mitä onnettomat, mitä te
ajattelette? (Mari menee ulos).

HÖLMÖNEN. Ei mitään pahaa, Katriseni! Minä Marille vaan selitän
raamattua.

KATRI. Raamattua, onnetoin! Niinkö sinä palkitset rakkauttani ja
hyvyyttäni! (itkee.)

HÖLMÖNEN. Milloinkas minä en ole palkinnut, kuin vaan olen voinut.

KATRI. Ei! Sitä en voi kärsiä. (Juoksee miehensä päälle, joka pakenee
voivotellen ja pääsee viimein pöydän alle.)

MARI (Tulee ovesta.) Isäntä! Voi, voi, kylänvanhin! Joutukaa! Pihalla
on herroja. Maaherrako lienee vai mikä, vaan se noituu, kiljuu ja
tappelee, ja on jo kolme kyytimiestä lyönyt kuolijaksi -- taisi jo lyödä
minunkin -- voih! voih!

KATRI. Pihalla herroja! Matti, mitä nyt arvelet? Niinkuin tuulessa,
lennä, suoria, joudu!

HÖLMÖNEN. Nyt! Nyt, näetsen, en järkähdä, jos Katri, sinä ja koko
maailma ja maailman herrat olisivat ilmitulessa. Nyt, juur nyt näytän
sinulle ja koko maailmalle, että minä itse, minä itse Matias Hölmölin
olen isäntä talossani, minä, ja saan siis tehdä mitä tahdon, minä itse,
näetsen.

KATRI. Sinä itse! Onnetoin! sekin vielä piti näkemäni, ja sinusta,
Matti! Ei, nyt en enää jaksa. (Repii vaatteensa ja potkii ja menee
itkien ulos.)

HÖLMÖNEN (Yksinänsä pöydän alla.) Alku nyt on tehty, vaan myöhään.
Tämä jo olisi kahtakymmentä vuotta ennen ollut tehtävänä. Kuta kauemmin
ihminen elää, sen enemmän se viisastuu. Ei, nyt jos toiste naisin, jo
ensi päivänä tekisin näin, ihan näin. Saisipahan pitkän nenän, pitkän
sanon minä, kyynärää pitkän -- hihihi -- Vaan mitä! Tuossa kuulen,
herrat jo tulevat -- Ah! tässä olin niin onnellinen -- (_Laulaa_) "Onnen
majat ovat kaikki mustat maalatut mureella" -- --.


2. Kohtaus.

    OLUVINEN ja LIISA, HÖLMÖNEN, sitte KATRI ja MARI.

OLUVINEN. Hoi! Kestkievel! Duusan jievel!

HÖLMÖNEN (Kömpii ylös pöydän alta, mutta kaataa pöydän noustessansa.)
Suokaa anteeksi! Vörloot! vörloot -- armolliset, vapasukuiset!

OLUVINEN. Mitä? Niinkö sinä otat vastaan herroja? Sinun pitää juosta
puolen virstan päähän paljain päin ja päiväkirja kädessä herroille
vastaan.

HÖLMÖNEN. Suokaa anteeksi, armolliset, minä en tiennyt.

OLUVINEN. Tiennyt? Sinun pitää seista koko päivä ja yö pihalla ja
kuullella -- Ei, se on pantava päiväkirjaan.

LIISA (Hiljaa Oluviselle.) Ah Jussi, miksi niin kiljut? Minua
peloittaa, ett'emme niin saa ruokaa.

OLUVINEN. Liisa, ruokaa? Kestkieverissä, näetsen, pitää kiljua, noitua
ja tapella. Se antaa matkustavaiselle suuremman arvon, nimittäin kuin on
vähä entistä. (Ottaa kynän ja alkaa kirjoittaa.)

LIISA. Mutta Jussi, ethän sinä osaa kirjoittaakaan.

OLUVINEN. Liisa, sinä et tiedä. Niitä on paljo, jotka kirjoittavat,
vaikka eivät osaa. (Kovasti, kirjoittaessaan.) "Tie, jota minä
allekirjottaja ajoin ja minun vaimoni, oli sangen kehno ja kunnottomassa
tilaisuudessa. Ja koska lähestyin tätä kestkieveriä, niin tuli vastaani
vihainen koira, joka haukkui niin että vaimoni säikähti, josta kuin
häntä kuritin, hän minulle irvisteli hampaitansa ja tahtoi purra.
Pihalla en nähnyt myös niin sielua, pait mainitun koiran, ennenkuin
kyytimiehet tulivat tuvasta, jotka myös olivat niin hävyttömät, että
riisuttuansa hevoseni juomarahasta haukkuivat minulle ja vaimolleni
takaapäin, kuin siat. Tultuani vierasten tupaan kestkieveri kaatui
lattialle minun jalkoihini ja vaimoni, joka niin muodoin oli
juovuksissa. Sen vuoksi olen tullut viivytetyksi kestkieverin kautta,
niin että minun täytyy olla ruualla ja minun raukaan vaimoni, jonka
tämän kautta nyt saan jättää asianomaisille kruununmiehille tarkemmin
tutkia hänen mainittua vetelyyttänsä. Vielä saan muistuttaa, että
kestkieverin kirjoituskynä oli niin huono, ett'ei tätä kirjoitustani
kukaan voi lukea. Tänä vuonna tässä kuussa. Oluveliiniuslander."

HÖLMÖNEN. Teidän armonne! Teidän vapasukuisuutenne! Rukoilen
nöyrimmästi, suokaa anteeksi! Se on kaikki vaimoni syy.

OLUVINEN. Mitä? Vaimosi? Hyvä ystävä, vaimosta on kaikki paha maailmaan
tullut. Sinulle minä siis nyt annan anteeksi tällä kertaa. Mutta tuo nyt
meille ruokaa, mitä parasta sinulla on.

HÖLMÖNEN. Ruokaa! Niinkuin tulessa. Hoi Katri! Mari! Hoi!

MARI. Mitä nyt, isäntä?

HÖLMÖNEN. Mari! Herroille ruokaa. Voita, leipää, sianlihaa, lohta ja
kaikkea mitä on, pyryllä! (Mari menee. Kyytimiehet kantavat Oluvisen
tavarat sisään.)

HÖLMÖNEN (Katselee vakkoja ja nähtyä ne liikkuvan.) Mitä! Ulkomaan
eläviäkö teillä noissa vakoissa on?

OLUVINEN. Niin, ystäväni, ne ovat ulkomaalta, ja hyvin ihmeellisiä.

HÖLMÖNEN. Kuinka? Suokaa anteeksi, olettenko te silmänkääntäjä?

OLUVINEN (Hiljaa.) Ah! minulle juohtuu jotain mieleeni -- silmänkääntäjä
-- oikein. (Kovasti Hölmöselle.) Niin ystävä, nyt näen, syytä sinua
ei kestkieveriksi ole pantukaan. Minä olen, niinkuin jo arvasit,
silmänkääntäjä, ja tämä minun rouvani on myös silmänkääntärinnä.

HÖLMÖNEN. Minun isäni isän langolla oli poika, jonka vaimon sisaren mies
oli kuullut veljensä puhutelleen miestä, joka Pietarissa käydessään
sanoi kuulleensa haastettavaksi siellä olleen silmänkääntäjän, joka oli
syönyt hevoisenkuorman palavia tappuroita ja juonut tynnyrin tervaa
päälle ikään kuin siirappia, ja sitte oksentaneen niin paljon vettä
kadulle, että ihmiset luulivat hukkuvansa ja pitivät yllä helmojansa --
hi hi hi!

OLUVINEN. Hän oli lapsi minua vastaan. Minä voin tehdä vieläkin
ihmeempiä.

HÖLMÖNEN. Rukoilen nöyrimmästi, näyttäkää meillenkin ihmeitänne.

OLUVINEN. Teille? Ha ha ha! Teille minun ihmeitä joita vaan suurimmissa
kaupungeissa olen näytellyt! Ei, ystäväni! Ne maksavat paljon.

HÖLMÖNEN. Minä kutsun kaikki Hölmölän kyläläiset, ja maksamme niin
paljon kuin voimme.

OLUVINEN. Ei ystäväni, se häpäisisi minun konstini, jos tämmöisessä
pienessä kylässä rupeisin näyttelemään. (Katri ja Mari tuovat ruokaa
pöydälle.)

HÖLMÖNEN. Katri! Mari! rukoilkaa tekin herraa.

MARI. Mitä?

HÖLMÖNEN. Armahtamaan meitä ja koko Hölmölän kyläläisiä.

KATRI ja MARI (Lankeevat polvillensa ja Mari suutelee Oluvisen kättä.)
Armahtakaa meitä köyhiä!

OLUVINEN. Noh! Olkaa nyt huoleta. Ystävyyden vuoksi minä sen teen. Kutsu
nyt pian tänne kaikki Hölmöläiset, me sillä aikaa olemme ruualla.

HÖLMÖNEN. Niinkuin tuulessa, minä juoksen ympäri kylän. (Hölmönen,
Katri ja Mari menevät.)


3. Kohtaus.

    HÖLMÖNEN. KATRI. MARI.

HÖLMÖNEN. Katri, Mari! Hoi lapseni, nyt iloitkaa! Meitä kohtaa
sanomatoin onni, onni, jota ei isiemme isänisät ole nähneet eikä
lapsemme lastenlapset näe; eikä ainoastaan meitä, mutta kaikkia Hölmölän
kyläläisiä. Niin, lapseni!

KATRI. Mitä? Vapauttiko keisari veronmaksosta?

MARI. Vai kielsikö työtä tekemästä -- ah!

HÖLMÖNEN. Ei kumpaistakaan, Katriseni, Mariseni. Nyt saatte nähdä sitä,
kuin vaan kuninkaat ja suuret herrat näkevät ja jota en minä, ettenkä
te, eikä koko Hölmölä vielä unissaankaan ole nähneet.

MARI. Mutta enhän minä tiedä mitään sellaista, jota jo en olisi nähnyt.

KATRI. Ja tänä iltana näin kaikki, mitä oli näkemättäni!

HÖLMÖNEN. Jos tuomiopäivään asti aprikoisitte, ette arvaisi.

MARI. Isäntä! Sanokaa, mitä se on?

HÖLMÖNEN. Mariseni! Siinä se temppu onkin. Minä, näetsen, olen lukenut
kaikki maailman kirjat ja kolmesti raamatunkin halki, ja haastan ruotsit
ja venäjät ja pian koko maailman kielet, minä, näetsen, ja ymmärrän
enemmän kuin koko Hölmölä ja te, Mari ja Katri, yhteiseen, enkä
kuitenkaan voi tätä nyt selittää. Mutta Mari, jos se herra, joka meillä
on, olisi silmänkääntäjä?

MARI. Miten, kääntääkö hän sitte silmiä, ja miten, vai nurin?

HÖLMÖNEN. Hän, näetsen, Mari, kääntää silmät niin, että ne näyttävät
kaikki asiat edestakaisin.

MARI. Voi! Mitä? Sitte tulevat naimattomat naisiksi, emännät piioiksi ja
piiat emänniksi, ah!

KATRI. Jumala varjele semmoisesta onnettomuudesta!

HÖLMÖNEN. Hihihi! Mariseni! Ja vanhat, näetsen, tulevat nuoriksi.

KATRI. Mitä! Vanhat nuoriksi -- onko se mahdollista?!

HÖLMÖNEN. On, Katriseni! Mutta lapseni, se maksaa 50 kopeekkaa hengestä.

MARI. Minä panen koko palkkani, isäntä!

KATRI. Ja minä, Matti, minä panen koko ruplan, ja sinunkin edestäsi,
annanpa vielä ryypytkin, Matti!

HÖLMÖNEN. Mitä, Katri? Minä luulen, silmäni jo ovat käännetyt. Niin hyvä
et ole kahteenkymmeneen vuoteen ollut -- Vaan kuulkaa! Hölmöläiset jo
tulevat! Tulkaa lapseni, tulkaa. (Menevät.)


4. Kohtaus.

    OLUVINEN ja LIISA, sitte HÖLMÖNEN, KATRI, MARI ja HÖLMÖLÄN KYLÄLÄISIÄ.

OLUVINEN. Jokos nyt ymmärsit, Liisa?

LIISA. Ah, Jussi! Niin hyvä ruoka! Mutta millä sen nyt maksat?

OLUVINEN. Hahaha! Liisa, etkö kuullut, silmänkääntäjähän minä olen.

LIISA. Hui! Miten nyt sitä teet?

OLUVINEN. Nuo elävät, näetsen Liisa, niille nyt annamme koreat
muukalaiset nimet, niinkuin itsellemmekin.

LIISA. Mutta Jussi, mistä saat sellaiset nimet?

OLUVINEN. Mistä? Liisa, etkö sinä kuullut, miten se mainio maalari sai
itselleen uuden muukalaisen nimen? Hän, näetsen, tottunut eri maalinkia
sekoittelemaan, keksi sen ankaran konstin, että kirjainten sekoittamalla
entisestä nimestänsä teki uuden ylpeän herrasnimen, jolla hän laajensi
ihmisen taitoa pian sen verran kuin Kuttenperk kirjanpränttäämisen
konstilla.

LIISA. Mainio maalari? Enkä unissanikaan ole kuullut niin sanaakaan
hänestä.

OLUVINEN. Häntä, näetsen, on kohdannut sama onnettomuus kuin äsken
mainitsemaani Pylkköistä, nimittäin se, että aikalaisiltansa on
unhotettuna, mutta jälkeentulevaisemme vielä satojenkin vuosien perästä
heitä kunnioittamisella mainitsevat.

LIISA. Mutta, Jussi! Eläissäsi et ole yhtä ihmisen kuvaa maalannut; ken
sinulle maalaa nyt sellaiset nimet?

OLUVINEN. Liisa! Tiedot ja taidot ne ovat, näetsen, tuhmille. Viisaat
toimittavat asiansa omin ymmärryksinsä. Niin, näetsen, jo olen
itsepäälläni ajatellut ne tarpeelliset nimetkin. Tästedes Liisa, älä
kutsu minua Oluviseksi ja Jussiksi, mutta Oluveliiniuslanderiksi.

LIISA. Mitä! Sekö sinun nimesi! Hui! Se on pitempi nälkävuotta ja
vaikeampi sanoa kuin oma virhi.

OLUVINEN. Yhdellä henkäykselläpähän sen jo sanoin.

LIISA. Minä tarvitsisin syödäkin välillä.

OLUVINEN. Vaan kuule, Liisa! Joukko jo tulee.

HÖLMÖNEN (Tulee ulkoa ja Katri ja Mari ja Hölmöläisiä.) Suokaa anteeksi,
armolliset, vapasukuiset -- Tässä on nyt minun vaimoni Katri, ja minä,
ja minun palkkapiikani Smari, hm! ja muut Hölmöläiset, jotka ovat
rukoilleet minua, heidän skylänvanhinta, rukoilemaan teitä armollisesti
näyttelemään niitä ihmeellisiä eläviä ja kummituksia. Tässä ovat ne
kerätyt rahat, 55 ruplaa 25 kopeekkaa ja tenka.

OLUVINEN. Ei muuta! Se on varsin vähä. (Ottaa rahat ja sitte hiljaa
Liisalle.) Liisa! Joko näet? Ymmärrätkö? (Kovasti.) Vaan koska tulin
luvanneeksi, niin tahdon ystävyyden vuoksi täyttää lupani.

LIISA (Hiljaa.) Jussi! Mitä nyt teemme niin paljolla rahalla? Ah!
muistatko sinä hameet ja sormukset? Minä kuolen ilosta.

OLUVINEN (Joukolle.) Nyt saatte tässä nähdä ihmeellisiä eläviä
kotimaastani Hameriikistä.

KATSOJA. Mitä? Hameriikistä! kuulitko!

TOINEN KATSOJA. Amerikasta, sieltä jossa ihmiset kävelevät päälaillaan
eli jalat ylöspäin.

OLUVINEN (Aukasee vakan.) Tässä on se ihmeellinen eläin nimeltä,
Kukkeliin. Hänellä on monta ihmisen tapaa.

YKSI KATSOJA. Osaako se haastaakin?

OLUVINEN. Se! Se haastaa paremmin kuin moni teistä, mutta joutavia se ei
haastakaan, se ennen on äänetä.

TOINEN KATSOJA. Kas hiis, on kuin meidän kukko.

OLUVINEN. Tässä taas näette toisen yhtä ihmeellisen eläimen, nimeltä
Kanander. Monella ihmisellä ei ole hänen älyä päässä.

MARI. Kanahan tuo on -- ihan kana.

OLUVINEN. Vai kana, vai kana! (Ottaa toisen vakan.) Tässä nyt näette sen
koko maailmassa ihmeellisemmän elävän, nimeltä Kisimirenius.
Viekkaudessa ja laiskuudessa hän on monen ihmisen vertainen. Yksi paha
tapa hänellä on, se on, että hän varastaa. Vaan senkin hän tietää
peittää, kuin ilpo ihminen.

YKSI KATSOJA. Kas hiis! Niin on kuin kissa! Häntä ja pää ja viikset ja
nenä -- niin totta kuin kissa.

OLUVINEN. Tässä on nyt elävä, jota ei löydy muualla koko maailmassa. Se
on minun ainoa koirani eli Mustini. Monella ihmisellä on paljo hänen
tapojansa. Muuten hän voi oppia paljon; mutta oppimatoinna hänellä on,
samatenkuin usealla oppimattomalla ihmisellä, oikeat koiran tavat.

YKSI KATSOJA. Koirahan tuo onkin.

OLUVINEN. Annappas olla, poika! Vai koira on se! Kuulkaa päältä!

KATSOJA. Enhän minä tuota koiraksi sanonutkaan, mutta vaan koiran
näköiseksi.

OLUVINEN. Tässä on nyt vielä se kaikista kummallisin eläin, nimeltä
Porseen. Puhtaudessa on hän monen ihmisen vertainen. Ja meidän maassa
kasvatetaankin häntä esikuvaksensa jokapäiväisessä elämässänsä.

KATSOJA. Sianporsashan tuo on.

TOINEN KATSOJA. Kaikkia ihmeitä on Jumala luonut!

YKSI KATSOJA. Jumalako ne loi? Ne, näetsen, ovat tavallisia eläviä,
mutta se kääntää meidän silmät, siksi ne näyttävät niin ihmeelliselle.

TOINEN KATSOJA. Ei hän sitä oikealla voimalla tee.

YKSI KATSOJA. Hän, näet, on luvannut sielunsa hitolle, joka nyt auttaa
häntä aikanansa, vaan sitte muuttaa hänet samaten kuin hän nyt nuo
elävät. Kentiesi nekin ovat ihmisiä.

TOINEN KATSOJA. Ihmisiä! Voi onnettomia!

OLUVINEN. Nyt saatte nähdä kummimpia asioita, jotka todellakin panevat
teitä ihmettelemään. Ensin minä ajan ulkoa tuon seinän läpi hevosineni
ja rekineni ja vaimoineni tähän tuvan lattialle, jonka sitte muutan
järveksi lainehtimaan, ja viimen juon veden ja teidät koko joukon -- ja
vaimonikin.

LIISA. Minutkin, voi, minua peloittaa!

KATSOJA. Jäi tänne hiis sinun juodaksesi!

TOINEN KATSOJA. Minun juokoon, mutta näytän hänelle minäkin!

MARI. Vaan minä en usko ennen kuin näen.

KATSOJA. Voi, me menemme kuin kärpäset vedessä hänen vatsaansa!

OLUVINEN (Ottaa hiilen ja piirtää kehän seinään.) Tuosta kehästä,
ystäväni, minä ajan. Mutta yhden ainoan välipuheen minä tarvitsen. Se
on, teillä ei saa olla rahaa taskuissanne! Jos kellä on, se antakoon ne
nyt minulle siksi ajaksi, kun pääsen takaisin.

YKSI KATSOJA. Tässä on minun rahani.

TOINEN KATSOJA. Ja minulla ei ole niin kopeekkaa.

MARI. Tuoss' on minun vuodenpalkkani.

OLUVINEN (Joukon annettua rahansa.) Noh, se on hyvä! Mutta pikkusen tempun
vielä pitää muistuttamani: teistä ei yksikään saa mennä ulos, ettenkä
ketään laskea ulkoa, ennen tuloani. Nyt viekää nuo elävät rekeen.
Kestkievari, sinä seisot ovella vartiana.

HÖLMÖNEN. Niinkuin naulattu, teidän armonne. (Oluvinen ja Liisa menevät,
joukko asettautuu kahdenpuolen seiniä, katsoen kehään seinällä.)
Mariseni, syrjäy vähän; kavahda, ett'ei aja päällesi! Kas niin, lapseni.

KATSOJA. Eipäs häntä jo näy.

HÖLMÖNEN. Kova on seinä, lapseni, kova; se, näetsen, on aika hongista,
se.

TOINEN KATSOJA (Avaa vieressänsä olevan ikkunan ja katsahtaa ulos.)
Nyt kavahtakaat, ei näy enää reen kantojakaan.

ÄÄNI OVEN TAKANA (Kolkutus.) Hoi kylänvanhin, kestkievari! Missä
hitolla ovat ihmiset kylästä?

HÖLMÖNEN. Kaikella on aikansa; odottele. (Kolkutus.)

YKSI KATSOJA. Laske, kestkievari, laske. Hän, näetsen, näkee asian
oikein ja voi sen meille selittää.

HÖLMÖNEN (Avaa oven ja mies tulee ulkoa.) Sano, naapuriseni, näetkö
sinä mitä?

MIES. Mitä? Minä luulen, kaikki ihmiset ovat hulluna.

KATSOJA. Näet sinä, tuosta kehästä ajaa hevosella ja reellä.

MIES. Hevosella ja reellä, ken? Ja sekö teillä on odoteltavanakin?

KATSOJA. Ei vaan se, naapuri, mutta vielä kummempiakin.

MIES. Hahaha! Mikä veiari teille sitä on kuvaillut?

TOINEN KATSOJA. Veiari? Naapuri, se oli herra ja rouva, ja niillä oli
ulkomaan eläviä.

MIES. Herra ja rouva ja pärevakkoja reessä ja harmaa hevoinen?

HÖLMÖNEN. Niin, naapuri, ja kotoisin Amerikasta.

MIES. Oikein, hahaha! He tulivat vastaani viiden virstan päässä tästä.

KATSOJA. Tuo pahennos, pettiköhän se meidät?

TOINEN KATSOJA. Hahaha! Vieläkö epäilette?

YKSI KATSOJA. Voi hiis, ja minun ainoat rahani!

TOINEN KATSOJA. Minä otin velaksi nekin; hihihi!

MARI. Ja minä -- kuin vielä suutelin häjyn likaista kättä!

HÖLMÖNEN. Lapseni! Pettäjät rankaisee Jumala, vääryys ei menesty kauan.

YKSI KATSOJA. Todella se käänsikin silmämme. Nythän me vasta näemme
oikein. Kaikki silmänkääntäjät ovat petturia.

                                              _Hannikainen_.



Loppu-Toivotus.


Suokǒn Jumala, ettæ kiukku ja viha katoaisi Suomalaisten sydæmmistæ,
ja tæytttækœ̌n nĭtæ veljellinen rakkaus ja Lempi!

Ettæ itsekukin harjottaisi hyviæ tapoja ja tavollisŭtta nĭn myös
ahkeroitsisi muissa levitellæ sivěllistæ ja Jumalalle otollista
elæmætæ!

Sillæ se kansa văn, joka Jumalata pelkæ̌ ja hyviæ tapoja tavollista
elæmætæ viljelě, se kansa pystyssæ pysyy ja măilman myrskyjæ kestæ̌.

Mutta sa kansa, joka pahă, sivětœntæ, tavotonta elæmætæ pitæ̌, joka
velttona tahrăntŭ rikoksĭn ja paheisĭn, se kansa on jo hukkumaisillăn.
Sen osottă măilman Tosine.

Suokǒn Jumala, ettæ Suomen kansa valistuisi, vaurastuisi ja pystyssæ
pysyisi vuosi-tuhansia etěnpæin jalona, voimakkăna, sŭrena kansakuntana!

                                                 _W. Kilpinen_.



II. RUNOUTTA.



    1. Lasten virsi.


    Jesus armias auttakoon
    Mua lapsirukkaa,
    Vakaisesti varjelkoon
    Joutumastan' hukkaan;
    Antakohon armonsa
    Joka päivä mullen,
    Suokoon siunauksensa
    Yön ja päivän tullen!

    Rakas Jesus, taivaastas
    Katso puoleheni,
    Ole mulle armias.
    Tule turvakseni;
    Mieleni rakastamaan
    Sua taivuttele,
    Tahtoasi seuraamaan
    Mua johdattele!

    Vanhempani rakkahat
    Muista, Jesus, kanssa,
    Jotka mua holhoovat
    Työllä, toimellansa:
    Heitä siunauksellas
    Auta, Jesus, aina,
    Anna heille armoas,
    Menestystä lainaa!

    Auta, heidän mieltänsä
    Voisin noudatella,
    Heille aina nöyränä,
    Kuuliaisna olla;
    Ett' en minä milloinkaan
    Heitä pahoittaisi,
    Vaan ett' ilon ainiaan
    Minusta he saisi!

          (Virsikirjan Ehdotuksesta.)



    2. Nuorukaisen virsi.


    Sinua, Herra maan ja taivaan,
    Mä kiitän, suuri Jumala;
    Vaikk' asut korkealla aivan,
    Mä täällä maassa alhaalla,
    Et hyljää mua kuitenkaan,
    Vaan autat, holhoot ainiaan.

    Sen opettaa sun sanas pyhä,
    Sen osoitat sä teoissas,
    Ett' olet isä sangen hyvä
    Ja armollinen neuvoissas;
    Sentähden myöskin minua
    Et unhota sä huonoa.

    Sä armolastes yhteyteen
    Mun otit tänne tultuan',
    Mua saatit sanas valkeuteen
    Ja ihmetöitäs tuntemaan,
    Ja siunasit mun runsailla
    Ruumiin ja sielun lahjoilla.

    Sä annoit mulle vanhempani,
    Kuin piennä mua holhosit,
    Sä mua heikkoudessani
    Kautt' enkelittes suojelit;
    Ja vielä nytkin kaiken sen
    Sä annat, mitä tarvitsen.

    Voi, jospa tätä armoasi
    Mä aina kiittää muistaisin,
    Ja joka aika tahtoasi
    Uskollisesti seuraisin,
    Mieleni sekä kieleni
    Käyttäisin kunniaksesi!

    Mun anna, Herra, aina muistaa,
    Kuink' aika rientää yhtenään:
    Ei hetkistä kadotetuista
    Takaisin saada yhtäkään;
    Siis auta oikein käytän sen,
    En tuhlaa sitä turhuuteen!

    Suo niin mun nuoruuteni päivät
    Sun tahtos jälkeen vaeltaa,
    Ett' en mä kerran, kuin ne jäivät,
    Sais huolten niistä valittaa!
    Pian on nuoruus kulunut,
    Kuin kedon kukka kuihtunut.

    Kuin maailma ja oma mielen'
    Minulle tarjoo ilojaan,
    Ja häijy henki, viekas, tiellen'
    Viritteleepi verkkojaan,
    O auta, Herra, ett' ei ne
    Minua surmaan saattele!

    Se ilo ainoa, kuin kestää,
    Jok' aina muuttumattansa
    Ei lähde koskaan sydämestä,
    Se ompi täältä kaukana;
    Osoita minulle se tie,
    Kuin siihen ilohosi vie!

    Sinulle, Herra, uskon tieni;
    Sun henkes mua johtakoon,
    Jok' ainokaisen askeleeni
    Ain' oikealle ohjatkoon!
    Sun turvissas kuin olla saan,
    Niin muustapa en huolikaan.

          (Virsikirjan Ehdotuksesta.)



    3. Maailman menon turhuudesta.


    Etkös ole, ihmis-parka, Aivan arka,
    Houkka, lyhytmielinen,
    Ettäs suret suuttumatta, Puuttumatta,
    Töitä tuonen kammoen?

    Se on tapa tappavalla Kuolemalla
    Ain' alusta maailman:
    Hyvät, huonot lankoinensa, Lapsinensa
    Syöksee, sulloo surmahan.

    Syöksee, haaskaa, särkee, sortaa, Mullaks' murtaa
    Kaikki aivan armotta;
    Eipä auta toivotukset, Voivotukset,
    Eikä itku, parkuna.

    Parku poies paneminen, Katsominen
    Kaiken luonnon laatua,
    Katso kaikki katseltavat, Kuunneltavat,
    Kuink' on kaikki kaatuva!

    Eikö kuulla kuolevia, Katoovia,
    Paitsi ihmis-parkoja?
    Ilmassa, vedessä, maalla, Kaikkialla
    Kyll' on kuolevaisia.

    Mitä maassa mateleepi, Käveleepi,
    Kaikk' on maaksi muuttuva,
    Mitä puussa piiskuttaapi, Kuiskuttaapi,
    Pian puusta putoaa.

    Lennä, lintu, minnes lennät, Et sä lennä
    Kauas kuolon kourista,
    Saa se linnun lentävänkin, Rientävänkin,
    Ennättääpi ilmassa.

    Kell' on ruumis raittihimpi, Raikkahampi,
    Kuin se hauillakin lie?
    Surma toki surmeleepi, Turmeleepi,
    Senkin viimeiseltä vie.

    Ruohot raukat raukeavat, Ehkä ovat
    Koreana kukassaan,
    Puut ei pääse vahvimmatkaan, Tuonen matkaan
    Kaikki viimein kaadetaan.

    Kivet kovat kallioilla, Kankahilla,
    Mullaksi murennetaan;
    Rauta, kaikki raateleva, Kaateleva,
    Ruostehelta raadellaan.

    Ei niin vähää väetöintä, Voimatointa,
    Jota surma säästänee;
    Ei niin vahvaa väellistä, Voimallista,
    Ken käsissä kestänee.

    Kannelle jos kaiken ilman Luot sä silmän,
    Vahvuuelle taivahan:
    Kaikki kulkee, kääntyy, pyörii, Vääntyy, vyörii,
    Aurinkokin aikanaan.

    Kerran kääntyy kääntymästä, Vääntymästä,
    Kääntyy kääntymättömäks',
    Kääntyy käskyllä kovalla Kaikkivallan
    Tyhjäksi, tavattomaks'.

    Täm' on tuoni tasaisella Taivahalla,
    Tämä tähtitarhoilla,
    Tämä ikä ihanalla Auringolla,
    Tämä kuulla kuntonsa.

    Siis ei ole olevata, Seisovata,
    Tämän maailman menoissa,
    Kaikki kaatuu, kaikki muuttuu. Kaikki puuttuu,
    Luojan luotuin seassa.

    Hengelliset, hengettömät, Huolettomat
    Muuttelevat menojaan;
    Hetkitellen, päivitellen, Vuositellen
    Lähenevät loppuaan.

    Luodut kaikki katoavat, Lopun saavat
    Laatuinensa, luontoineen;
    Onkos ihme, jos siis kaatuu, Jospa maatuu
    Syntis-raukka syntinen!

    Yks' ei huku, sana Herran, Koska kerran
    Maa ja taivas katoaa;
    Uskovaiset autuuttansa Herran kanssa
    Nautita ijäti saa.

    Tätä aina ajatella, Muistutella
    Pitäisi sun, syntinen,
    Tästä ottaa ojennusta, Huojennusta
    Alla ajan murhetten.

    Mik' on ilo rikastua, Rakastua
    Täällä surun laaksossa,
    Mikä onni oleskella, Asuskella
    Katoovassa kodossa?

    Etsi toista elantoa, Olentoa
    Asunnoissa taivahan,
    Joss' on ilo muuttumaton. Puuttumaton,
    Kartanoissa Jumalan!

    Siell' on riemu rikkahampi, Runsahampi,
    Ilo ilman muutosta,
    Siellä autuus asuskella, Veisaella
    Voiton virttä suloista.

    Vaan kuin kenkään kuolematta, Katoomatta
    Täält' ei sinne tulla saa,
    Miksi suret, sielu parka, Aivan arka,
    Kammoelet kuolemaa?

          _Cajanus. Lönnrot_.
          (Virsikirjan Ehdotuksesta.)



    4. Davidin 1 psalmi.


    Ah, autuas se ihminen,
    Ken välttää vääräin teitä
    Ja karttaa seuraa syntisten,
    Ei noudattele heitä,
    Vaan teillä Herran vaeltaa
    Ja sanaa Herran harrastaa,
    Öin, päivin sitä tutkii!

    Hän on kuin istutettu puu
    Lähellä vetten rantaa,
    Jok' aikanansa kukoistuu
    Ja hedelmänsä kantaa;
    Hänellä työnsä menestyy,
    Vaan jumalatoin menehtyy,
    Kuin akanaiset tuuleen.

    Sill' eivät jumalattomat
    Voi kestää tuomiolla,
    Ei synneissään suruttomat
    Hurskasten seurass' olla;
    Tiet Herra tietää hurskasten,
    Mut retket pahanilkisten
    Ne vievät kadotukseen.

          (Virsikirjan Ehdotuksesta.)



    5. Davidin 137 psalmi.


    Vieressä virtain Babelin
    Surimme orjuudessa,
    Ain' itkusilmin Sionin
    Majoja muistellessa;
    Ei kuultu silloin soittoja,
    Ei liioin lasten lauluja
    Kujilla, kartanoilla,
    Kaunoiset kantelemmekin
    Ripustelimme oksihin,
    Raitoihin rannikoilla.

    Iloinen aika entinen
    Jo oli mennyt meiltä,
    Vankeina maalla vierasten
    Kärseimme pilkkaa heiltä;
    He käskit meitä veisaamaan,
    Ain' yllytit iloitsemaan,
    Kehoitit vaatimalla:
    "No laulelkaa ja soitelkaa,
    Sionin virttä koitelkaa,
    Kuin ennen kotomaalla!"

    Vaan Herran virttä veisata
    Me kuinka taitaisimme,
    Vieraalla maalla iloita
    Mitenkä mahtaisimme!
    Jos vaan et, Jerusalemi,
    Ain' ole korkein iloni,
    Niin älköön soittamahan
    Käteni silloin kääntykö,
    Ei sanat suussa sääntykö,
    Ei kieli laulamahan!

    Vaan koska Jerusalemin
    Taas Herra rakentaapi,
    Siunaapi muurit Sionin,
    Kansaansa armahtaapi,
    Jo kohta virret muinaiset,
    Suloiset soitot ainaiset
    Kaikuvat kaduillamme;
    Myös nähdä saapi Edom sen,
    Ett' ompi Herra entinen
    Viel' aina auttajamme.

    Sen onkin Herra tekevä
    Nyt aivan armostansa;
    Hän jalo, hurskas, väkevä,
    Rankaisee pilkkaajansa;
    Hävinnyt tytär Babeli,
    Voi, kuinka vaan sun käypiki,
    Kuin Herran käsi kostaa:
    Sukusi maahan sullotaan
    Ja kansasi kadotetaan,
    Lapsetkin kapalosta!

    Ylistys olkoon Herrallen,
    Kuin kansaans' aina muistaa,
    Sen saattaa vapautehen,
    Orjuuden kahleet poistaa;
    Kaikk' yhteen ääneen Herralle,
    Autuuden ruhtinaallemme
    Kiitosta veisatkaamme,
    Hänt' uskon kuuliaisuudella,
    Halulla, hartaudella
    Alati palvelkaamme!

          (Virsikirjan Ehdotuksesta.)



    6. Isänmaan edestä.


    O kuningasten kuningas,
    Sä maan ja taivan valtias,
    Myös meidän maalle silmäs luo
    Ja armos runsaat lahjat suo!

    Vähäinen meidän kansa on.
    Maailman silmiss' arvoton;
    Vaan mitä mahtavinkin vois,
    Jos voimaa sult' ei saanut ois!

    Sun edessäs kuin tomu vaan
    On suuruus, voima, valta maan;
    Kuin viittaat, korkein alenee
    Ja alhaisinkin ylenee.

    Juur usein, Herra, valitset
    Aseikses pienet, alhaiset,
    Siks' että sinun voimasi
    Selvemmin heissä näkyisi.

    Kuin tahdoit kansan valitun,
    Niin otit ylenkatsotun:
    Sä Juudan kansan halpasen
    Teit vartiaksi totuuden.

    Ja kaupungeista Juudan maan
    Sai pieni Betlehemi vaan
    Sen armon armoist' ylimmän,
    Messiaan nähdä syntyvän.

    O Herra, kuule meitä myös,
    Tee meissäkin sun armotyös!
    Suuruutta emme rukoile,
    Me vähyyteemme tyydymme.

    Suo kansamme vaan rauhassa
    Sua, Herra, saisi palvella.
    Sun töitäs aina toimittaa,
    Valistua ja valistaa!

                 _Krohn_.
          (Virsikirjan Ehdotuksesta.)



    7. Maamme.


    Oi maamme, Suomi synnyinmaa,
    Soi sana kultainen!
    Ei laaksoa, ei kukkulaa,
    Ei vettä, rantaa rakkaampaa
    Kuin kotimaa tää pohjainen.
    Maa kallis isien.

    On maamme köyhä, siksi jää,
    Jos kultaa kaipaa ken.
    Sen kyllä vieras hylkäjää,
    Mut meille kallein maa on tää,
    Kanss' salojen ja saarien
    Se meist' on kultainen.

    Ovatpa meistä rakkahat
    Kohinat koskien,
    Ikuisten honkain huminat,
    Täht'-yömme, kesät kirkkahat.
    Kaikk', kaikki, laulain, loistaen
    Mi lumoo sydämen.

    Täss' auroin, miekoin, miettehin
    Isämme sotivat,
    Kuin päivä piili pilvihin
    Tai loisti onnen paistehin,
    Täss' Suomen kansan suurimmat
    He vaivat kokivat.

    Ken taistelut ne kaikki voi
    Kertoilla kansan tään,
    Kuin sota laaksoissamme soi,
    Ja halla näljän tuskat toi?
    Sen vert' ei mittaa yksikään,
    Ei kärsimystäkään.

    Täss' on se veri vuotanut
    Edestä meidänkin,
    Täss' ilonsa on nauttinut
    Ja tässä huoltaan huokaillut
    Se kansa, jolle muinoisin
    Kuormamme pantihin.

    Täss' olla meidän mieluist' on
    Ja kaikki suotuisaa;
    Vaikk' onni mikä tulkohon,
    Meill' isänmaa on verraton.
    Mit' oisi maassa armaampaa,
    Mit' oisi kalliimpaa?

    Ja tässä, tässä on se maa,
    Sen näkee silmämme,
    Me kättä voimme ojentaa
    Ja vettä, rantaa osoittaa,
    Ja sanoa: kas tuoss' on se
    Maa armas isäimme!

    Jos loistoon meitä saatettais
    Vaikk' kultapilvihin,
    Miss' itkien ei huoattais,
    Vaan tähtein riemun sielu sais.
    Ois tähän kurjaan kotihin
    Halumme kuitenkin.

    Totuuden, runon kotimaa,
    Maa tuhatjärvinen,
    Elomme sulta suojan saa,
    Sä toivojen ja muistoin maa,
    Ain' ollos, onnen vaihdellen,
    Sä vapaa, riemuinen.

    Sun kukoistukses kuorestaan
    Kerrankin puhkeaa;
    Viel' lempemme saa nousemaan
    Sun toivos, rienaus loistossaan,
    Ja kerran laulus, synnyinmaa,
    Korkeemman kaiun saa.

          _Runeberg. -- Kiljander, Tuokko_ y.m.



    8. Ruhtinaalle.


    Eläköön armias
    Rakkahin ruhtinas
    Suomenkin maan:
    Täälläkin toimea,
    Tapoja, taitoa,
    Parempaa oloa
    Kartuttamaan!

    Pahojen pelvoksi,
    Oikeuden ohjaksi
    Eläköön hän:
    Korvenkin kodassa
    Kullenkin omansa,
    Orvollen osansa
    Säilyttämään!

    Karttaa suo, Jumala
    Kavalain juonia
    Kansan ja maan.
    Hänestä hoivamme,
    Turvamme, toivomme,
    Armahin apumme
    Ain' olkahan!

          _Franzén. A. Oksanen_.



    9. Savolaisen laulu.


    Mun muistuu mieleheni nyt
    Suloinen Savonmaa,
    Sen kansa kaikki kärsinyt
    Ja onnehensa tyytynyt,
    Tää armas, kallis maa!

    Kuin korkeat sen kukkulat.
    Kuin vaarat loistoiset!
    Ja laaksot kuinka rauhaiset,
    Ja lehdot kuinka vilppahat,
    Kuin tummat siimehet!

    Sen salot kuin siniset on,
    Puut kuinka tuuheat,
    Ja kuin humina hongikon
    Syv' on ja jylhä, ponneton,
    Ja tuulet lauhkeat!

    Ja kussa tähdet tuikkavat
    Kovalla talvella,
    Ja kussa Pohjan valkeat
    Suloisemmasti suihkavat,
    Kuin Savon taivaalla?

    Tok' yhtä vielä muistelen.
    Sen suihke armaampi,
    Se silmä on Savottaren,
    Johonka taivas loistehen
    Ja sinens' yhdisti.

    Me emme liioin kerskatko,
    Sanomme kumminkin:
    Muu Suomi, ellös ilkkuko,
    Jos meill' on hoikka kukkaro,
    Jos köyhiks' keksittiin.

    Useinpa pelto kultainen
    Se sulla kellerti,
    Kuin meidän vaivan, viljehen
    Kumohon löi vihoillinen
    Ja poltti tuhkaksi.

    Ja monta kertaa sattui niin.
    Kuin meitä vainot löit,
    Kuin vaimot, lapset kaadettiin
    Ja miehet sortui sotihin,
    Sä rauhan leipää söit.

    Jos kielin voisi kertoa
    Näkönsä vanhat puut,
    Ja meidän vaarat virkkoa,
    Ja meidän laaksot lausua,
    Sanella salmensuut;

    Niin niistäpä useampi
    Hyv' ois todistamaan:
    "Täss' Savon joukko tappeli,
    Ja joka kynsi kylmeni
    Edestä Suomenmaan!"

    Siis maat' en muuta tietää voi
    Savoa kalliimpaa,
    Ja mulle ei mikään niin soi
    Kaikesta, minkä Luoja loi,
    Kuin "armas Savon maa!"

          _A. Oksanen_.



    10. Suomen valta.


    Nouse, riennä, Suomen kieli,
    Korkealle kaikumaan!
    Suomen kieli, Suomen mieli,
    Niiss' on suoja Suomenmaan:
    Yksi mieli, yksi kieli
    Wäinön kansan soinnuttaa.
    Nouse, riennä, Suomen kieli,
    Korkealle kaikumaan!

    Suomalaisen kuokka, aura
    Kyntäneet on Suomen maan;
    Kasvoi vehnä taikka kaura,
    Maa on meidän perkamaa.
    Kelläs täss' ois äänen vuoro
    Meidän maata johdattaa?
    Nouse siis sä, Suomen kieli,
    Korkealle kaikumaan!

    Suomalainen yksin kesti
    Ruton, näljän aikana,
    Yksin miekallansa esti
    Vihoillisen maastansa!
    Suomalain' siis yksin käyköön
    Käsin ohjiin onnensa.
    Nouse, nouse, Suomen kieli,
    Korkealle kaikumaan!

    Äänisjärvi, Pohjanlahti,
    Auranrannat, Wienansuu,
    Siin' on, Suomalainen, mahti,
    Jok' ei oo kenenkään muun,
    Sillä maalla sie oot vahti;
    Älä äantäs halveksu!
    Nouse, riennä, Suomen kieli,
    Korkealle kaikumaan!

              _A. Oksanem_.



    11. Oma maa.


    Vallan autuas se, jok' ei nuorena sortunut maaltaan,
    Hyljätty onnensa kanss' urhoin haudoilta pois!
    Ei sopis miehenä näin mun nuhdella taivahan töitä;
    Mutta mun syömeni taas tahtovi huoata ees. --
    Kuin minä muistan sen yön, jona rakkailta rannoilta luovuin,
    Nousevat silmiini nyt vieläki viljavat veet.
    Ei mun mielestän', ei mee Pohjolan tunturit, joilla
    Lasna ma kuultelin, kuin sampo ja kantelo soi;
    Siell' eli toimessa mies ja Wäinöstä lausuivat urhoot,
    Pojat ja karhut puun juurella painia löit.
    Raittihit talviset säät, revontult' oli taivahat täynnä,
    Kaunihit katsoa kuin aamua alkava koi.
    Oi te kesäiset Pohjolan yöt, joina aurinko loistaa
    Myötään, päilyen veen vienossa taivahan kanss'!
    Teille jos Onnetar sois mun vielä, niin tuntisin kaikki,
    Saaret ja salmet ja myös taivaalla tähdet ja kuun.
    Siellä mun huoleni on ja siellä mun muinaiset muistoin,
    Sinne mun kultani jäi, sinne mun ystävän' myös.
    Huoleti kiitelkööt muut Alppein seutuja kauniiks',
    Kauniimpi, kalliimpi on mulla -- mun syntymämaa!

                                     _Kallio_.



    12. Laulu Suomessa.


    Arvon mekin ansaitsemme
    Suomenmaassa suuressa,
    Ehk' ei riista riemuksemme
    Saavu miesten maatessa;
    Laiho kasvaa kyntäjälle,
    Arvo työnsä täyttäjälle.

    Suomen poika pellollansa
    Työtä tehdä jaksaapi,
    Korvet kylmät voimallansa
    Pelloksensa perkkaapi;
    Rauhass' on hän riemullinen,
    Mies sodassa miehuullinen.

    Opin teillä oppineita
    Suomessa on suuria,
    Wäinämöisen kanteleita
    Täällä tehdään uusia;
    Valistus on viritetty.
    Järki hyvä herätetty.

    Suomen tytön poskipäihin
    Veri vaatii kukkaset,
    Hall' ei pysty harmaa näihin.
    Näit' ei pane pakkaset;
    Luonnossa on lempeyttä,
    Sydämessä siveyttä.

              _Juteini_ (Juden.)



    13. Suksimiesten laulu.


    Ylös. Suomen poijat nuoret,
    Ulos sukset survaiskaa!
    Lumi peittää laaksot, vuoret,
    Hyv' on meidän luisuttaa.
    Jalka potkee,
    Suksi notkee
    Sujuilevi sukkelaan.

    Heräs' tuuli tuntureilla,
    Lehahtihe lentämään, --
    Sukkelat on sukset meillä, --
    Lähtään, veikot, kiistämään!
    Saishan koittaa,
    Kumpi voittaa,
    Eikö tuulta saavuttaisi

    Koti kontion on tuossa --
    Siihen sukset kääntäkää!
    Havuin alla korpisuossa
    Vanhus nukkuu röhöttää. --
    Kuules ukko,
    Oves lukko
    Miehissä jo murretaan!

    Kohoaapi kämmenille
    Metsän kuulu kuningas. --
    Lähtään, otso, painisille,
    Tässä löydät vertojas!
    Hammasluske,
    Keihäsruske
    Kaikuttavi korpea.

    Jo on karhu kaatununna;
    Keihäs sattui rintahan;
    Ukko nukkuu uupununna
    Sikeintä untahan. --
    Riemuellen,
    Soitatellen,
    Viekää saalis kotihin!

    Vaan kuin verivainolainen
    Suomehemme rynnättää,
    Silloin saalis toisellainen,
    Veikot, meitä hiihdättää.
    Käsi sauvan,
    Toinen raudan
    Teräväisen tempoaa.

    Verihinsä kohta nääntyy
    Kuka meitä vastustaa,
    Kenpä pakosalle kääntyy,
    Senkin suksi saavuttaa.
    Pelastettu
    Rakastettu
    Kohta onpi kotimaa!

                   _Suonio_.



    14. Birger Jarlin linna.


    Jo luonto, kuljettua kesäillan,
    Yövaipan ylleen oli heittänyt,
    Ja liepeellensä Hämeenlinnan sillan
    Himmeesen varjohon jo peittänyt.
    Siell' yksin seisoin, silloin nuorukainen,
    Seuduilla näillä vieras, matkalainen.

    Kuin katselin siell' luonnon ihanuutta,
    Outoihin vaivuin ajatuksihin,
    Hempeetä kesäyön mä hiljaisuutta
    Sydämin ihaelin sykkivin.
    Siell' oli näky mitä ihaninta,
    Maa tyyni oli, tyyni järven pinta.

    Vaan mikä tuolla luonnon suloutta
    Jylhällä muodollansa varjostaa?
    Se kohoutuen kohden korkeutta
    Ylpeesti ympärilleen katsastaa.
    Syvälle järveen kuvaupi sen muuri,
    Sisässä maan kuin oisi sillä juuri.

    Hengille luonnon liekö hennommille
    Se peljättävä, paha kummitus?
    Inhoittavalta tuntuneeko sille
    Yörauhassansa seudun kauneus,
    Kuin uhaten näin katsoo kaikkialle,
    Järvelle, maalle sekä taivahalle?

    Ei, hengeksi sen mieleni vaan houraa,
    Olento on se tosi itsestään.
    Se muistuttaapi miestä rautakouraa.
    Jok' ennen voimakkaalla kädellään
    Sen rakensi ja nimess' uskon uuden
    Sen kautta sorti Hämeen vapauden.

    Ei ihme, että tätä miettiessä
    Povessan' tunsin tunteen katkeran:
    Myös syntynyt mä olen Hämehessä
    Ja synnyinmaana sitä rakastan.
    Ken orjuuteen ja sortoon sitä sallis,
    Jok' ain' on ollut sydämelle kallis?

    Näin miettien en huomannut ma aamun
    Taas taivaan kannelle jo astuneen,
    Kuin jylhältä näin linnalt' öisen haamun
    Ja synkeyden kaiken kadonneen.
    Se kirkastunna seisoi aamukoissa
    Ja peljätys kaikk' oli siltä poissa.

    En peljästystä luonnossakaan muussa
    Sen lähellä mä nähnyt ollenkaan.
    Pelotta lintu likimmässä puussa
    Ilolla lauloi aamulauluaan.
    Ja itse jylhän linnan räystähässä
    Näin pienen pääskysen mä pesimässä.

    Mielestän' haihtui haikeus; nyt vasta
    Ma muistin, aamukoissahan sen näin,
    Ett' uskon sätehet se taivahasta
    Johdatti kerta Hämeesenkin päin,
    Ja poistaessaan meiltä pakanuuden,
    Ehk' ankarast', toi oikeen vapauden.

    Maanmiehen kuin ma kuulin sitten siellä
    Kulkeissaan työhön riemull' laulavan,
    Yömatkan päästä matkamiehen vielä
    Kuin tervennä näin tietään kulkevan,
    Niin vielä muistin, pait sen muinaisuuden,
    Sen suojass' olevan maan rauhaisuuden.

                               _Tuokko_.



    15. Elämän nautinto.


    Luonnon suuren lapsukaiset avaruuden alla,
    Nauttikaamme elämätä iloll' ihanalla!
    Pois, pois karvaus!
    Vältä, veikko, huolet!
    Pois, pois valitus!
    Taita tuskan nuolet!

    Rakkaus on tuskan alla rinnassamme täällä
    Aina niinkuin päivänpaiste syksyisellä säällä.
    Pois, pois vihainen
    Väliltämme vaino!
    Pois, pois salainen
    Kateuskin kaino!

    Ilon aamu autuas on nytkin alkavainen,
    Riemun päivä ruskoittaapi kaunis, koittavainen.
    Pois, pois turmelus!
    Hyvin hyvä käytä!
    Pois, pois huokaus!
    Toivoll' onni täytä!

    Kaunis, niinkuin kuutamolla kuljeskellessamme,
    Onpi toivo, sielun valo, vaelluksessamme.
    Pois, pois epäilys
    Erhetyksen yöstä!
    Pois, pois pimeys
    Tunnosta ja työstä!

    Kyllä kalma ennustaapi, ettäs olet multa,
    Että kaikki katoaapi, kauneus ja kulta.
    Pois, pois kuitenkin
    Kuolon pelko peitä!
    Pois, pois pikemmin
    Murhe musta heitä!

    Missä lienee muuttumatta olo maamme päällä!
    Tyytyväisyys onpi vasta onnen täyte täällä.
    Pois, pois viipyköön
    Murhepäivä meiltä!
    Pois, pois pysyköön
    Itku ilon teiltä!

                      _Juteini_ (Juden.)



    16. Kehtoruno.


    Tuutilainen, tuutulainen,
    Lepäele, lapsukainen!
    Levon lainaaja lepyinen,
    Jesus sua siunatkohon!
    Nuku, nuku, nukkeroisein,
    Makaele, maidonjuoja!
    Kuin on maitokin makoinen,
    Unes olkohon suloinen!
    Kuin on kätes kiinnitetty,
    Kupeheses vyöllä vyötty,
    Niin sun Jesus itsehensä
    Uskon nuoralla niveli.
    Jumala sun itse otti
    Liittohonsa lapseksensa,
    Jesus vioista virutti,
    Pyhä Henki pyhitteli.

    Älä itke, enkelisein,
    Vaikeroitse, vaiveroisein!
    Jesus kaunis kumppaninas,
    Pyhät vartiat va'ussas.
    Nuku, nuku, nukkeroisein.
    Makaele, maidonjuoja!
    Liekuttelen linnuistani,
    Ainoata armaistani,
    Kehtos käärin kukkasilla,
    Kasvos peitän kaunihisti.
    Koska olet kyllin saanut,
    Hopeaisein, hienoisesta,
    Heräele, herttukaisein,
    Ilman itkutta isotta!
    Palkkas on pantuna povessa,
    Maito mesimieluhinen.

                _Lilius_.



    17. Kevät.


    Tou'on aika lähenee,
    Kylmät hallat vähenee,
    Päivä kirkkahasti
    Paistaa, ihanasti
    Korkealta
    Taivahalta
    Siintävältä, loistavalta.
    Virta vilpas vieriää.
    Järven laine kieriää
    Hiljaksehen rantaan,
    Pois katoopi santaan.
    Koivut, haavat
    Lehden saavat,
    Tuomet, raidat kukoistavat.
    Pensaat ja puut,
    Niityt ja ha'at,
    Laksot ja muut
    Kuolioiset maat
    Kaunistuvat ihanaksi.
    Saaret, mantereet,
    Luodot, tantereet
    Muuttuu taas jo tuttavaksi.
    Kukkula ja suo,
    Kaikki tyynni tuo
    Hauskuutensa tullessaan.

    Pienet linnut visertää,
    Pyyt ne puissa viheltää,
    Teeret kukertavat.
    Kumppaninsa saavat
    Pikkuisetkin
    Lintusetkin,
    Itse pienet perhosetkin.
    Sorsat ruo'istohon ui,
    Kyttä maahan kumartui,
    Rastas laulaa puussa
    Äijä lahden suussa
    Ruuhessansa
    Verkostansa
    Päästeleepi saalistansa.
    Tuohen ja muun
    Astian tuo
    Ympäri puun
    Lapset ja juo
    Mahlajaansa naureskellen.
    Sitten menemään
    Leikittelemään
    Luikaten ja lauleskellen;
    Kiekot kieppumaan,
    Pallot paukkumaan,
    Mailallansa kukin lyö.

    Paimentorvi paikoin soi,
    Äijä laitumelta toi
    Toukopellollensa
    Pari-hevosensa.
    Lapset kanssa
    Lampaissansa
    Soittelevat huilujansa.
    Nuori kansa tuomistoon,
    Maahan istui ruohistoon;
    Naiset kukkasista
    Kaikenmuotoisista
    Väänsi vaulat,
    Suuret paulat
    Kaunistamaan päät ja kaulat.
    Niin kevät tuo
    Riemuja vaan,
    Uudeksi luo
    Luonnon ja maan
    Hauskuudeksi sydämelle.
    Laihot Toukokuun,
    Kasvut maan ja puun
    Muistuttavat ihmiselle
    Uutta elantoo,
    Uutta olentoo,
    Uutta eloo elämään.

            _Granlund_.



    18. Kukkasen taivas.


    Oli se kaipo kukkasella
              Kaunoisella,
    Vaippakorvalla valitus,
    Ett' ei häntä lentäväksi
              Luoja luonut,
    Eikä suonut soittajaksi;
    Ett' ei kieltä kimalaisen
              Kukka saanut,
    Jolla maistaisi mesiä;
    Että itse iloitsisi,
              Imeksisi
    Hyvän henkensä himoja.
    Vaanp' on Luoja lausununna,
              Luotuansa,
    Kukan korvahan korean:
    Kuin sun neitonen näkevi
              Nuorukainen,
    Sulhaselleen säilyväinen,
    Niin sen silkkisiivillänsä,
              Sinisilmän,
    Näet lentävän lähelle.
    Eipä lintu lentäväinen
              Liukkahampi
    Kuin se neito nurmen päällä,
    Eipä perhonen pikemmin
              Pakeneva
    Kuin se tyttö on tuleva;
    Eipä lumi varvikossa
              Valkoisempi
    Kuin sen käs' on kaunokainen.
    Niinpä tulet tyvestäsi
              Taitetuksi,
    Nouset neitosen nisille.
    Eipä taivas täydellinen
              Täytelämpi
    Nuoren rintoja Rikiinan,
    Eipä mesi mehiläisen
              Mehuisampi
    Kuin on huulet Hilturilla.

                  _Poppius_.



    19. Kedolla.


    Kosket pauhaavat,
    Linnut laulavat
    Kauniilla äänellä keväällä;
    Kaikk' on soreat,
    Kaikk' on koreat,
    Kaunis on kedolla kävellä.
    Lähteet läikkyvät,
    Lehdet leikkivät,
    Kukin on iloinen itsestään;
    Kukat kullassa,
    Madot mullassa
    Tuntevat tulen sisästään.

    Tulkaa, veikkoset!
    Suomen neitoset
    Kauniiksi päätäns' jo koristaa,
    Kukkais-sangoilla,
    Ruusupannoilla
    Tahtovat teidätkin kaunistaa.
    Kukat väilyvät,
    Helmet häilyvät
    Heidän kauniilla kauloillaan;
    Tyttöin parvessa
    Soitan sarvea,
    Alotan päiväni lauluilla.

                      _Gottlund_.



    20. Uima-laulu.


    Lapsukaiset! kaunis päivä paistelee,
    Hauska on nyt juosta järven rannalle;
    Siell' on kirkas laine läikkyväisenä,
    Siellä ulpukkainen uljas hengittää,
    Kaste virvoittaapi kasvut kukkaisten.
    Uiden, melskaten ja vettä viskoen
    Kasvakaa te myöskin kilvoitellen!

    Nuorukaiset! joukossanne joutukaat
    Ulapalle, siihen huolet uppoovat.
    Uimamies on raitis niinkuin tuore puu.
    Muilta muoto, neste kesken kuivettuu.
    Viina velttomaista hiukan hauskuttaa,
    Meitä raikas vetten voima vahvistaa,
    Hauin vilpas ruumis uijan palkka.

    Neidot nuoret! niemen vihriäisen taa, --
    Ett' ei kurkistella liiat silmät saa, --
    Rientäkää, ja vettä viljoin loiskimaan
    Tottukaa, jos että uida taidakaan.
    Tanssi heikontaa ja kasvot kainonee;
    Mutta kauneus ja ruusu poskille
    Uusi uimisesta virkeneepi.

                           _Warelius_.



    21. Koskenlaskijan morsiamet.


    "Äl', armas Annani, vaalene,
    Jos Pyörtäjäkoski pauhaa!
    Sen voimaa en tosin vallitse,
    Ei löydä se koskaan rauhaa,
    Mut kellä sen kalliot tiedoss' on,
    Niin sille se nöyr' on ja voimaton."

    Näin virkkoi Wilhelmi Annalleen,
    Ja itsekin purteen astuu,
    Ja päästi purtensa valloilleen,
    Sen koskessa laidat kastuu,
    Ja Pyörtäjän luontoa katsomaan
    Nyt Wilhelmi vei tätä morsiantaan.

    "Voi, kuinka kirkas on illan kuu,
    Ja välkkyvä virran kalvo!
    Ei linnut liiku, ei oks', ei puu,
    Ei muut kuni tähdet valvo;
    Voi, kuinka nyt kuolema kaunis ois,
    Kuin kultansa kanssa nyt kuolla vois!"

    Näin Anna äänteli hiljalleen,
    Sen silmähän kyynel entää;
    Mut koski se kiihtyvi eellehen,
    Sen voimassa venhe lentää;
    Vaan Wilho on oppinut laskemaan,
    Tää kulku se on hänen riemujaan.

    Jo laski poikana purressaan
    Hän Lyyjoen kaikki kosket,
    Useinpa Pyörtäjä kuohullaan
    Se kasteli hältä posket;
    Ei paatoa löytynyt yhtäkään,
    Jot' ei olis tottunut välttämään.

    Mut kosken kuumassa kuohussa,
    Juur' jossa sen juoksu suorin,
    On, päällä vaahtinen vaippansa,
    Yks' Ahtolan neito nuorin;
    Se Wellamon karjoja paimentaa,
    Ja koskien kuohua katsastaa.

    Sydän on Wellamon neidollai
    Sen vaahtisen vaipan alla,
    Ja lemmen liekki se aallossai
    Voi syttyä niinkuin maalla;
    Ja Wilhoa neitonen Wellamon
    Se katsellut kauan ja liioin on.

    Ja tuosta neitosen rintahan
    On syttynyt outo mieli,
    Povensa kuulevi huokaavan,
    Mut kertoa ei voi kieli;
    Hän kuohujen keskehen istuksen,
    Siin' ainakin Wilhoa vuotellen.

    Niin Wilhon venhe nyt kiiruhtaa
    Kuin Pohjolan vankin myrsky,
    Se kons' on aaltojen harjalla,
    Kons' yltäkin käypi hyrsky:
    Mut itse perässä hän pelvott' on,
    Vaan Annasen poski on ruusuton.

    Ilolla Wellamon neitonen
    Sen vastahan uida täyttää:
    "Se Wilho tuo on! Mut toinen ken,
    Jok' immeltä silmään' näyttää? --
    Voi, voi mua, Wellamon neitonen,
    Sill' ompi jo kultana ihminen!"

    Jo päättää Wellamon neitonen
    Nyt toivonsa turhan kostaa,
    Ja kosken pohjasta paatosen
    Hän äkkiä pintaan nostaa,
    Johon vene Wilhelmin loukahtaa,
    Ja hän kera kultansa kuolon saa.

    Vaan suussa Pyörtäjän vieläkin
    On _Wellamon-neidon paasi_,
    Se paasi, jolla hän Wilhelmin
    Veneen sekä onnen kaasi;
    Mut neitosen itsensä kerrotaan
    Meressä murehtivan rakkauttaan.

                        _A. Oksanen_.



    22. Soidin.


    Vaeltaissan' vainiolla
    Kuulin Annin laulavan,
    Kuulin kuusten takalolla,
    Kallioinkin kaikuvan:
    Tulan, tulan, tee.

    Suositellen mehumiellä
    Annin kumppaniks' mä jäin,
    Sanoen: "ka, laula vielä!"
    Ja se armas lauloi näin:
    Tulan, tulan, tee.

    Niin hän lauloi hymyhuulin,
    Sulosilmin, simasuin,
    Hiljaa hengiten mä kuulin,
    Mutt' en muista muuta kuin:
    Tulan, tulan, tee.

    Taivas leimahti ja loisti,
    Kuin hän istui vieressäin;
    "Suudellaanko?" -- "Toisti, toisti!"
    Lausui hän ja lauloi näin:
    Tulan, tulan, tee.

    Solui päivä; iltatorven
    Liekö kuullut kutsuneen,
    Kuin nyt lähti poikki korven,
    Totta muille lauleleen:
    Tulan, tulan, tee.

    Vapaus on rinnastani,
    Riemu, rauha rientänyt;
    Yöt ja päivät korvissani
    Sama soipi ääni nyt:
    Tulan, tulan, tee.

                _Kallio_.



    23. Entisestä ja nykyisestä ajasta.


    Savon ukko, sarkahousu,
    Pikimusta, pitkäparta,
    Päästi äänen uunin päältä,
    Laski pankolta pakinan.
    Puhe oli aivan pulska,
    Sanat kaikki sarvipäitä,
    Jotka rikkoi miesten mielet.
    Naiset näytti närkästävän.

    Lausui ukko uunin päältä,
    Pani pankolta sanansa:
    "Elettihin ennen meillä,
    Paistettihin paksut leivät,
    Verot markoin maksettihin,
    Talarin talon asiat,
    Kuin ei kuljettu kuvissa,
    Maalatuissa matkusteltu.
    Ajokalut kaikki tyyni
    Voideltihin voitehella,
    Siveltihin juuri sillä,
    Jolla voidellaan venekin.
    Akat vaipoissa vaelsi,
    Villaröijyissä röhötti;
    Ukot sarkakauhtanoissa,
    Kelsiturkissa kohotti.
    Oli kellona otava,
    Kukon virret viisarina,
    Ajan juoksu arvattihin,
    Tulo päivän tunnettihin
    Ilman uuritta tuvissa,
    Seinäkellon kertomatta."

    "Minä miessä ollessani
    Kuin ma kuljin kaupungissa,
    En kauan katuja käynyt,
    Puhutellut puotimiestä;
    Suolat survasin rekehen,
    Rautakangin kannoin siihen:
    Luoti pari painehia,
    Vaimolleni lakkivaate,
    Lapsille lakeripalli,
    Inkivääriä vähäisen.
    Olin ilmankin iloinen,
    Kapineitta kauppamiehen.
    Heti valjastin hevosen,
    Heti kukkaron kuristin,
    Kissannahkan kiinni käärin,
    Koivet solmisin kovasti;
    Enkä ennen lievittänyt,
    Vasta vouvin vaatimalla,
    Veroherran huutamalla.
    Herrat veti vissit viivat,
    Kaksi kuuta kuittihini."

    "Nyt on aika aivan toinen,
    Voudinluku loppumatoin,
    Rahan puute puuttumatoin;
    Monen karja kirjan päällä,
    Alla ausionin hevonen,
    Pannut panttina kylässä,
    Hyvät ryysyt ryöstön alla.
    Herra teillä, toinen meillä
    Ruunun käskyllä kovalla;
    Lautamiehet laukun tuovat,
    Piästikirjat kiidättävät,
    Joista arkit aukiavat,
    Nahka naukuupi punainen;
    Niiss' on rästit räknättynä.
    Nurkissa pahat numerot."

    Ei ukko unessa ollut,
    Ei paljon valetta pannut;
    Vaan se oli sangen vanha.
    Muisti muinoiset asiat,
    Tiesi tämänaikaisetkin,
    Vaikka nuoret naurahteli,
    Pojat pisti pilkkojansa.

                _Paavo Korhonen_.



    24. Odysseys ja Nausikaa.

    (Homeeruksen Odysseian 6:sta runoelmasta.)


    Pallin ruhtinatar nyt vasten piikoa heitti,
    Eipä osannutkaan, syvähän kuohuunpa se lenti;
    Siitäkö parkaistaan -- hereää jumalainen Odysses,
    Nousee istumahan, ajatellen ympäri päänsä:
    Voi polonen, mihin maan ääriin taas joutuna lienen!
    Lieneekö joku villi, vihollinen, vallaton kansa,
    Vai hyvä vieraillen, jumaloitaki pelkeäväinen?
    Impien ääntämisen korvillani vasta ma kuulin,
    Metsänneitojen, joill' on asuntona korkeat vuoret,
    Tai jokien lähteet, noromaat sekä heinävät alhot;
    Vai joko äänteleväin ihmisten mailla ma ollen? --
    Muttapa miks' en käy tiedustelemaan, näkemäänkin!

    Lausunu lähti jo viidastaan jumalainen Odysses,
    Lähti jo vaeltamahan, kuin vuorten leijona julma
    Vaeltaapi läpituultuna, märkänä, päässähän silmät
    Leimuavat tavotellessaan härkää tahi uuhta,
    Tai salon hirveäkin, kun nälkä se häntäki vaatii
    Karjaa vainoamaan, kokemaan lammasnavetatki.
    Niin nyt Odysseen myös tavata piti tyttöjä noita;
    Pois tytöt kaikkosivat eriteillen rantoja myöten.
    Yksin jäi tytär Alkino'on, urouttap' Ateena
    Sillen rintahan loi, pelon pois jäsenistähän otti.
    Seisoi vasta' päin; jo nyt arveli tuossa Odysses,
    Polviinko ruveten ihanaista rukoilisi neittä,
    Vai siltään sulosuin puhuen ja ulompana seisten
    Tiedustais kylätietä ja pyytäis verhoa päälleen.

    Niin eperöidessään sopivaisemmaksi hän päätti
    Seistessään etähämpänä suin sulosin rukoella,
    Taitais suuttua vaan tytär polviin lankeavalle.
    Kohtapa siis hän näin viisaat metiset sanat sääti:
    "Korkea ruhtinatar! joko ihminen vai jumal' ollet,
    Jos vainen jumaloit', avaran taivaan asujoita,
    Niin varmaan sinä Tseyn väkevän tytär Artemi lienet;
    Sen toki muoto sinulla ja varsi ja kasvosi kaunis.
    Mutta jos ihmisten, maan pääll' asuvain, suku sulla,
    Niin ylen autuas sull' isä onpi ja äitisi armas,
    Veljesi myös ylen autuahat; sydämessäpä heillä
    Loppumatoin ilo hehkuilee sinun kauttasi aina,
    Nähdessään kukan semmoisen kisatarhaan käyvän;
    Vaan yli kaikkia muita se mies toki autuas onpi,
    Ken sinun kiilloillaan suostuttaen vie kotihinsa.
    Enp' ole vertaistas nähnyt silmilläni vielä,
    En miest' enkäpä naista -- mä hämmästyn sua varsin.
    Näin palmun norean, joka nousi vihantana maasta,
    Deelossa minä muinen Apollonin alttarin luona --
    Sielläki kun käpäsin, mua seurasi kansaa paljon
    Sillä erällä, jok' on mullen kovan tuottanut onnen.
    Kuin silloin minä oudoksuin sitä palmua siellä,
    Toistapa sen vertaa maan piiri ei päällähän kanna,
    Niin sua nyt mä imehtelen, hämmästyn, ja en tohdi
    Polviakaan halata, mua raskas kohtasi huoli.
    Päivää kaks'kymment' olin eilen mustoa merta
    Uinut, kun mua aalto kuletti ja valtava tuuli
    Saarelt' Oogygian tänne, kuhun loi jumal' äsken,
    Tääll' uudet kokemaan kovat onnet; loppua viel' en
    Näe hetikään, paljon jumalat toki hankkivat uutta.
    Vaan sä nyt armaha', ruhtinatar! kun kärsiny paljon
    Ensiksi sinun näin, muit' en ketäkään minä tunne
    Kaupunkinne väestä ja teidän maan asujoista.
    Neuvo' kaupunkiin, jotakin verhokseni anna,
    Jos vanhaa kääreen repalettaki kanssasi tääll' on,
    Niin sullen suokoot jumalat, mitä mielesi toivoo,
    Antakohot miehen, perehen, yksmieliseyyden
    Armaan! eipä parempata, ei kauniimpata liene,
    Kuin se on, kosk' yksin mielin pitävät taloutta
    Mies vaimon kera, kyllä suruksi kadehtelioille,
    Mutta hyvillen iloksi ja itselleen yli muiden."

    Siihen Nausika'a valos-olka jo vastasi hälle:
    "Kunpa sa, vieras, et liene'kään mies joutava, tyhmä,
    Näet sä, Olympon Tsey jokasellen määräsi onnen,
    Sääti hyvälle ja huonollen, mitä suinki hän tahtoi.
    Sääti sinullen myös, sinä vaan koe tyytyä siihen!
    Meidän kaupunkiin nyt tultuasi sekä maahan
    Saatava kai sinun on vaatteet sekä tarpehet muutki,
    Kuin avun kaipaajan kovaonnisen oikeus onki.
    Kaupunkiin sinun vien, sanon myös kansan nimen sulle:
    Kaupunkimme ja maan asukkaat ovat Faiakilaiset,
    Itse taas olen tyttö mä Alkino'on jalomielen,
    Jonka kädessä on Faiakilaisten valta ja voima."

    Lausunu niin rohkaisi hän piikoja hiussoreoita:
    "Piiat hoi! kunne pakenitte te nähtyä miehen;
    Vai pelkäättekö rannoillemme vihollisen tulleen?
    Syntynyt ei vainen sitä miest' ole, eikäpä synny,
    Ken toki lähtisi maillen urosten Faiakilaisten,
    Vainoamaan kansaa, joka on jumaloillehen armas.
    Loittona myös meren aallokkaan sydämess' elelemme
    Äärimmäisinä; ei meihin muut ihmiset koske,
    Vaan tämä raukka on eksyksissään kulkena tänne,
    Auttaa siis pitänee; yks' on Tsey kaikkien turva,
    Outoin, köyhäinkin; mieleen vähäsempikin anti.
    Laittooten tytöt vieraallen siis syödä ja juoda.
    Viekööten pesemään rantaan tyvenimpähän paikkaan!"

    Niin sanoi; tyttäret seisahtain rohkaisivat mieltään,
    Veivät Odysseen verhakkoon, niinkuin oli heitä
    Käskenä Nausikaa, tytär Alkino'on jalomielen,
    Laittoivat välehen vaatteitaki, kauhtanan, paidan,
    Hankkivat kultaisen potun öljyäkin sulavinta,
    Toimittani urohon joen aaltoihin pesemäänsä.

    Muttapa piioillen puhui noin jumalainen Odysses:
    "Siirtäykää, tytöt, loitommaksi jo, jotta ma yksin
    Saan pestyks' lian pois ruumiiltani, öljyä päälle
    Voidelluks'; iho öljyä ei pitkään ole nähnyt.
    Seistessännepä siinä mä en pese, kun häpeänki
    Paljastautani hiussoreoiden tyttöjen luona."

    Lausui niin; tytöt siirtihevät neidon pakinoille,
    Vaan lian virrassa pesi pois jumalainen Odysses
    Ruumiiltaan ja selästä ja harteiltaan leveiltä,
    Raastellen, repien päästään meren aution ryönät.

    Pestyähän tarkkaan ja siveltyä öljyä päälleen
    Vaattehisin puki, jotk' oli laitellut vapa neito;
    Muttapa Tseyn sikiöinen Ateena somisteli häntä
    Suuremman näköseksi ja vahvemman, hyasintin
    Kukkina loi kauniin kaharan tukan olkia myöten.
    Kuin kullan hopialle silailee taitava seppä,
    Jollen Heefaisto sekä Pallas Ateena on suonut
    Työn kaiken mahdin, tekojen koreimpien taidon,
    Niin urohonkin olille ja päähän lempeä loi hän.
    Käytyähän meren rannallen alas istu'utui mies
    Loistava kauneudelta ja lemmeltään; jalo neiti
    Oudoksuin jo nyt piioillen sanoi hiussoreoille:
    "Kuulkaapas valos-oikaiset tytöt, kuin sanelenki:
    Ei taivaan jumalain kaikkein toki tahtoa vasten
    Mies tuo joutuna lie jumalaisiin Faiakilaisiin.
    Näyttipä ensimmält' olevan joku halpanen raukka,
    Nyt hänen vertaisin taivaallisihin jumaloihin;
    Voi, jos senlainen olis mullen puoliso suotu,
    Tääll' asuvainen mies, asumaan joka jäisiki tänne.
    Vaan tytöt antooten vieraalle jo syödä ja juoda!"

    Lausui niin, piiat sanan kuulivat, tottelivatki,
    Toivat Odysseellen ruokaa sekä juomoa kyllin;
    Siinäpä söi sekä joi kovaonninen, oiva Odysses
    Täysin suin, pitkään kun ei ollut ruokoa nähnyt.

                                    _Lönnrot_.



    25. Kesän viimeinen kukka.


    Nyt kesän viime kukka
    Kukoistaa yksin vaan;
    Siskoistaan ruusu rukka
    Jäi myrskyn maailmaan.
    Ei kukkaa ruusun laista
    Syyslaaksoss' ollenkaan,
    Mi voisi kaunokaista
    Kuvastaa ruskoaan.

    En suojatta ma sallis
    Sun, kukka, kuihtuvan,
    Vaan siskojes luo, kallis,
    Sun soisin nukkuvan.
    Ma lehtes hiljaa heitän
    Haudalle siskojen,
    Ja sunkin sinne peitän
    Vienoisten vierehen.

    Niin itse seuraan sitten,
    Kuin mennyt multakin
    On joukko ystävitten,
    Se mulle rakkahin.
    Kuin kuolon kello soipi
    Jo veikon viimeisen,
    Ken jäädä yksin voipi,
    Maailman murheesen!

        _Moore. -- Tuokko_.



    26. Mainen kosto.


    Sydän, salli koston kuolla!
    Tuolla, tuolla
    Koston kalpa korkealla
    Taivahalla!
    Parhain kosto päällä maan:
    Kiitä kelvotonta vaan!

                 _Erkko_.



    27. Tytön muistikirjaan.


    Runoilijat ne vertaavat
    Sun silmiäsi, neitonen,
    Sinehen taivahan;
    Ja poskillesi laulavat
    He sulaneeksi pilvien
    Punervan purppuran;
    Ja, imarrellen, huulias
    Vertaavat pilven reunuksiin,
    Joist' annat vuotaa hunajas
    Janoovain sulhoin sydämiin:
    Ah neito, ällös vuodata,
    Siis sielustasi sappea!

                  _Erkko_.



    28. Suomalainen sonetti.


    Ei tainnut vanha Wäinämöinen luulla,
    Ett' oisi kenkään laulajoista meillä
    Soveltuva sonettien siteillä
    Runon tekoon Kalevalaisten kuulla.

    Ei istukaan käkömme mandelpuulla,
    Ei Laurat meitä kohtaa kirkkoteillä;
    Ei ihme siis, jos Pohjolan rämeillä
    Ei soi sonetti Arnolaisen suulla.

    Suloinen kuulla kuitenkin tuo oisi,
    Ja tuosta Suomalainen toivojensa
    Tulelle uutta kiihoitusta toisi,

    Jos kautta näiden laulukahlettensa
    Sen kieli, halvaksi havaittu, voisi
    Siteistä muista päästä irrallensa.


                       _A. Oksanen_.



    29. Ystävälleni.


    Sua muistan ensimmäisen
    Leivon lystin laulellessa
    Hattaroissa häilyvissä;
    Muistan myöskin kukkahaisen
    Päätöistänsä pilkistäissä
    Lähtehessä läikkyvässä. --
    Milloin muistelet minua -- milloin?

    Sua muistan kaunokaista
    Suven armahan ajalla,
    Kuin ei öillä sammu päivä;
    Muistan käen kukkuessa,
    Pikku linnun livertäissä
    Laaksoloissa lehtevissä. --
    Milloin muistelet minua -- milloin?

    Sua muistan syksysäällä
    Rajutuulten raivotessa,
    Lehtein puista lentäessä;
    Muistan, koska kuutamolla
    Kuvautuuvi taivas kirkas
    Jäisen järven iljanteessa. --
    Milloin muistelet minua -- milloin?

    Sua muistan, koska korvet
    Vaipan valkeaisen saavat
    Talven tuiman joutuessa;
    Muistan tähtein tuikkiessa,
    Revontulten tuprutessa
    Kuin jos taivas ois tulessa. --
    Milloin muistelet minua -- milloin?

    Sua muistan ajoin kaikin,
    Päivän puoleen pyrkiessä
    Sekä mailleen kulkiessa;
    Muistan hengiteltyäni,
    Muistan täällä, muistan tuolla,
    Tähtitarhan tuolla puolla. --
    Milloin muistelet minua -- milloin?

                       _Kallio_.



    30. Lohdutus haudalla.

    (Mukaelma.)


    Suista surus, kaipaukses.
    Itkus vaikein!
    Muista, ett' on valitukses
    Turha! Haikein
    Murhe ei se mitään auta
    Eikä eronnutta sauta;
    Ei se tule enää, ei,
    Jonka Tuoni täältä vei!

    Liha kaikki lankeaapi
    Niinkuin kukkanen:
    Neitosesta eroittaapi
    Surma sulhasen,
    Nuorukaisen harmaapäästä,
    Ei se imevääkään säästä,
    Jot' ei äiti hautaan sois;
    Morsiamenkin tempaa pois.

    Liha kaikki kerran kaatuu
    Niinkuin heinänen;
    Mainen maaksi jälleen maatuu,
    Mutt' ei taivainen.
    Sinä, josta pidin huolen,
    Elät tähtein tuolla puolen,
    Silmäät sieltä ystävää,
    Hautas luona itkevää!

    Tieto, taito haluaapi
    Täydellisyyteen,
    Sydämemme himoaapi
    Pysyväisyyteen.
    Kuolossako tämä puuttuis,
    Ruumiin kanssa maaksi muuttuis,
    Vaiko turhaan meidät loi
    Luoja, turhaan toivon soi?

    Etpä turhaan meihin, Luoja,
    Kuvaas painanut;
    Ruumis onpi sielun suoja,
    Jonk' oot antanut.
    Tämä peite lankeaapi,
    Kerran maaksi raukeaapi,
    Henki pääsee valloilleen,
    Matkustamaan omilleen.

    Astu Tuonelahan taasta,
    Ajatukseni;
    Haudan tuolle puolen maasta
    Lennä, luontoni!
    Siell' ei tuli, eikä sota,
    Nälkä, eikä kuolon ota.
    Eikä surma sureta,
    Ystäviä erota.

    Ahpa päivää autuasta!
    Toinen toistansa
    Tervehtää saa -- vanhin lasta,
    Morsian sulhaansa!
    Siellä Luojan laupeutta,
    Valtaa, voimaa, viisautta
    Levon maassa laulamme,
    Voiton virttä veisaamme!

    Pian, pian päättynynnä
    Aik' on omakin.
    Kukaties jo jäähtynynnä
    Olen kohtakin. --
    Välttäkäämme harhateitä,
    Että, koska Luoja meitä
    Kutsuu, valmiit oltaisiin,
    Kotiin kaikki tultaisiin!

                  _Kemell_.



LISÄYS.



I. Agricolan kieltä.


1. Davidin 52:s Psalmi.

Mites kerskat sine Tyranni, ette sine taidhat wahingoitta? ette quitengi
Jumalan Laupius wiele iocapeiue pysy.

Sinun kieles ongipi wahingon ielkin, ia leickapi walhellans ninquin
tereue Partaweitzi.

Sine puhut paramin Paha quin hyue, ia Walhen pikemin quin Oikeudhen.
Sela.

Sine puhut kernasti caiki mite cadhotoxen sopiuat, wären Kielen cansa.

Senteden Jumala serkepi sinun iuri coconans, ja murenaa sinun. Ja
Maiasta sinun vlostemmapi, ia ninen Eleuiten maalda hen vlosiwrittapi
sinun. Sela.

Ja ne Wanhurskat sen näkeuet, ia pelkeuet, ia henen ylitzens naurauat.

Catzo, teme on se Mies, ioca ei pitenyt Jumalata henen Turuanans, Waan
vskalsi henen swren Rickaudhens päle, ia oli wäkeue wahingota tekemen.

Mutta Mine pysyn ninquin Hedhelmelinen Oliupw Jumalan Honessa, mine
vskallan Jumalan Laupiudhen päle, aina ia ijancaikisesta.

Mine kijten sinua ijancaikisesta, ettes sen teit, ia mine odhotan sinun
Nimeäs, Sille sinun Pyhes sijte iloitzeuat.


2. Isämeidän rukous.

Ise meiden ioca olet Taiuais. Pyhetty olcon sinun nimes. Lehestulkon
sinun waldakundas. Olcon sinun tactos nin maasa, quin on Taiuais. Anna
meille tenepeiuenä meiden iocapeiuenen leipen. Ja anna meille synnime
andexi ninquin me annama meiden welgholisten. Ja ele iohdata meite
kiusauxen. Mutta päste meite pahasta. Sille ette sinun ombi waldakunda,
ia woijma ia cunnia ijancaikisudhes. Amen.



II. Isämeidän-rukous Suomen lähimmillä heimokielillä.


(Tavallisista poikkeavat kirjamerkit merkitsevät seuraavata: õ tummempaa
o-ääntä; ë tummempaa e ääntä; z vienoa s:ää; š samaa kuin ruotsissa
_sch_; ṭ samaa kuin _tj_ ruotsin sanassa _tjena_; t´, d´, ń, l´,
ŕ, k´, p´ ääniä, joissa i on näiden konsonanttien kanssa yhteensulanut
ja jotka kuuluvat melkein kuin tj, dj, nj j.n.e.; ṅ lopuksi merkitsee
yhtä kuin paljas n suomalaisissa _hangella, honka_.)


1. Aunuksen-Karjalan kielellä.

Taatto meijän, kudai olet taivahil, pühitäh nimi sinun. Tuloov tsarstvu
sinun, liennööv valdu sinun, kui taivahal niugal i maal. Leibü meijän
jogapäiväine anna meile nügöi. I jätä meile vellat meijän kui i müö
jätämmö velganiekoile meijän. I älä saata meidü maanihuoh, a päästä
meidü pahas. Sinun on tsarstvu i vägi i kiitos igäh.


2. Tverin-Karjalan kielellä.

Tuato miiän, kumbane olet taivahaša, hüvitiätšekäh šiun nimi: tulgah
šiun kuningahuš, olgah šiun vällä kuin taivahaša niin i muala; hengen
pideiksi leibiä anna meilä aino; i jätä meilä miiän velat, kuin i müö
jättälemä miiän velganiekoila; i älä šuata meidä vaivah, a piäššä
meidä pahašta; šiun on kuningahuš i vägi i kaunehuš ijin igäh.


3. Watjan kielellä.

Izä med´ee, kumpa õlet taivaiza; pühättü õlkoo nimes sinuu; Iiṭi-tulkoo
sinuu vältas; õlkoo sinuu tahtos nii maaza kul taivaiza; anna meile
tänänne med´ee õkapäivädnee leipäni; ja anna meile med´ee vëlkani
anteehsi kui i möö anteehsi annamme med´ee vëlgaliisile; ja älä saata
meitä manituhseese; a päässä meitä pahassa; kui sinuu on valta ja võima
ja slaava, igäl kõikee.

4. Wepsän kielellä.

Taat meide, kudam oled taivhal! sädkahaze puhthaks nimi sinun. Tulgha
tsarstv sinun; olkha vald sinun i mal kut taivhas. Leib meide kaikutšeks
päivaks anda meile tänambäi. I p´ästa meile velgad meide kut i mö
p´ästam velghiišile meide. Ala anda meid smuutta; a p´ästa meid luukvas.
Ibo sinun om tsarstv i vägi i kuulund igan kaiken.


5. Wepsän kielellä, toisin.

Taatoi meiden, kudam oled taivhal; puhtas nimi sinun. Varastamai
tsarstvad sinun: da linnob vald sinun i mal kut taivhal. Leib meiden
našusnii anda meile tänambäišel päival. I jätä meile völgad meiden, kut
i mö jätämei völgnikoile meiden. I ala anda meid iskušaha; a p´ästa meid
pahas. Sidamed mi sinun om tsarstv i slav igaze.


6. Wiron kielellä, Tallinnan murteella.

Meie iza, kes sa oled taevas, pühitsetud saagu sinu nimi, sinu riik
tulgu, sinu tahtmine sündigu kui taevas nenda kaa maa peal; meie
igapäevane leib anna meile tänäpäev; ja anna andeks meile meie võlad,
kui kaa meie andeks anname oma võlglastele; ja ära saada meid mitte
kiuzatuze sisse, vaid peasta meid ära kuŕjast! sest sinu päralt on riik,
ja vägi, ja au igaveste.


7. Wiron kielellä, Tallon murteella.

Meije Essa taivan, pühhendetus sago sinno nimmi. Sinno riik tulgo. Sinno
tahtminne sündko, kui taivan, nida ka ma pääl. Meije päivalikko leiba
anna meile täämba. Nink anna meille andis meije süda, nida kui ka meije
andis anname ommile süüdlaisile. Nink ärra saatko meid kiusatusse sisse;
enge pästa meid ärra kurjast: Sest sinno perralt om riik, nink väggi,
nink auvustus iggavetsel ajal.


8. Liivin kielen itä-murteella.

Mäd touvõ iza, püvštõd soogõ sin nim; sin voolikšõmi las tulgõ mäd
juurõ; sin toomi las suguug moo päälõ nei iiš kui touvõs. Mäd pävviz
tuoitõg aanda mädõn tämpõ. Un lask jara mädõn mäd süüd nei kui meeg eńts
süülistõn naant süüd jara laskuum. Un äla laskõ sina meidi eńtš juustõ
jara saddõ: pästa meidi amaast äb jõvast. Sinnõn jo um se voolikšõmi un
se joud un se ouv bäs lopaandõkst.


9. Liivin kielen länsi-murteella.

Mäd iza, kis sa vuod touvis! püvaatõd las saag sin nim. Las tulgõ sin
vaalikštõks, sin meel´ las suguug kui touvis nei ka maa pääl. Mäd
jega-pävvist leibõ aanda mädõn tämpõ. Un jeta mädõn mäd vüülgad, kui ka
meig jetaam ummõ vüülgalistõn. Un äla vii meidi k´ertaamiz sizõl, aga
pästa meidi jera siest kureest, jo sinnõn säädõb se vaalikštõks un
se joud un se ouv iggõks.



III. Lyhyitä elämäkerrallisia tietoja niistä kirjoittajista, joiden
teoksista tähän kirjaan on otettu kappaleita.


_Ahlqvist, August_, synt. v. 1826, majisteri v. 1857, tohtori v. 1860.
Suomen kielen ja kirjallisuuden professori v. 1863. Ulosantanut
runoelmia, nimellä _Säkeniä, Muistelmia matkoilta Wenäjällä_ ja
_Suomen kielen Rakennuksen_ sekä melkoisen joukon muita teoksia
kaunokirjallisuudessa ja kielitieteessä Suomen, Ruotsin ja Saksan
kielillä. Käyttää runollisissa teoksissaan salanimeä _A. Oksanen_.

_Andelin, Anders_, synt. v. 1809, vihittiin papiksi v. 1835, tuli
kirkkoherraksi Utsjoelle v. 1853, Paltamoon v. 1859. Kuoli v. 1882.
Kirjoittanut useampia _tutkimuksia Lapin kielestä_, jotka ovat painetut
Suomen Tiedeseuran Acta-kirjoihin, _kääntänyt Lapin kieleen_ vuotiset
evangeliumit ja epistolat sekä muita hengellisiä kirjoja, ja
Suomi-kirjassa julaissut _Kertomuksen Utsjoen pitäjästä_.

_von Becker, Reinhold_, synt. v. 1788. Historian professorin apulainen
Turun yliopistossa v. 1816. Suomen kielenkääntäjä k. Senaatissa
vuosina 1829-1856. Kuoli v. 1858. Ulosantoi ruotsin kielellä mainion
_Suomen kieliopin_, ja toimitti vv. 1820 ja 1821 suurella taidolla ja
menestyksellä perustamiansa _Turun Wiikkosanomia_.

_Blomstedt, Oskar Aug. Frith._, synt. v. 1833, lehtori Oulun
alkeisopistossa v. 1864, filosofian-tohtori v. 1869, dosentti Suomen
ja Unkarin kielissä s.v., kuoli v. 1871. On ulosantanut useampia
kielitieteellisiä ja muita pienempiä teoksia, joista jälkimmäisistä
etevin on _Kuvaelmia 1808 vuoden sodasta_.

_Cajanus, Juhana_, synt. v. 1655. Ylimääräinen professori Turun
yliopistossa v. 1680. Kuoli v. 1681. Häneltä jääneiksi ei tiedetä muita
teoksia kuin tähän kirjaan otettu virsi.

_Cannelin, Gustav_, synt. v. 1815, filosofian-tohtori v. 1844, lehtori
Waasan kymnaasissa s.v., kirkkoherra Mustasaaren pitäjässä v. 1873.
Paitse useampia muita teoksia on hän ulosantanut uuden parannetun
käännöksen _1734 vuoden Lakikirjaa_ ja ensimmäisen _Kreikan kieliopin_
Suomen kielellä.

_Castrén, Kaarle Alfred_, synt. v. 1845, ylioppilas v. 1865,
filosofian-kandidaatti v. 1871. Kuoli v. 1874. Etevin teos; _Muistelmia
1808-1809 vuoden sodasta_.

_Erkko t. Erkkonen, Juh. Henr._, synt. v. 1849, tuli Jyväskylän seminariin
v. 1867, pääsi sieltä v. 1872, kansankoulun-opettaja Rokkalan tehtaalla
Johanneksen pitäjässä, sittemmin Wiipurissa. Teos: _Runoelmia_, 3
vihkoa.

_Frosterus, Juhana_, synt. 1720, majisteri v. 1745, kirkkoherra Sotkamossa
v. 1763, kuoli v. 1809. Hänen kirjateoksistansa on _Hyödyllinen Huvitus
Luomisen töistä_ viime aikoihin asti ollut Suomen kansalle rakas ja
mieluinen kirja.

_Gottlund, Kaarle Aksel_, synt. v. 1796, ylioppilas Turussa v. 1814 ja
Upsalassa v. 1816, Suomen kielen lehtori Helsingin yliopistossa v. 1839.
Kuoli v. 1875. On ulosantanut suuren joukon kirjallisia teoksia sekä
Suomen että Ruotsin kielellä, joista mainittavimmat ovat _Otava_ 2
osassa ja _Runola_.

_Granlund, Juh. Fredr._, synt. v. 1809, kirjanpainaja Turussa vuodesta
1856. Kuoli v. 1874. On ulosantanut useampia vihkosia runoelmia, ja aika
ajoittain toimitellut Turusta ulostulevia sanomalehtiä Suomen kielellä.

_Hannikainen, Pietari_, synt. v. 1813, maanmittari v. 1835. On
ensimmäinen, joka suuremmalla menestyksellä on kirjoittanut komedioja ja
novelleja Suomen kielellä. Etevin hänen teoksistansa on tähän otettu
_Silmänkääntäjä_.

_Judén t. Juteini, Jaakko_, synt. v. 1781, ylioppilas v. 1800,
majistraatin-sihteeri Wiipurissa v. 1813, kuoli v. 1855. On toimittanut
suuren joukon sekä runoja että proosateoksia, enimmät kansalle
kirjoitettuja ja pieninä kirjasina ulosannettuja. Hänen kuoltuansa
ulosannettiin kaikki hänen suomenkieliset teoksensa koottuina 9 osassa.

_Kajaani t. Cajan, Juh. Fredr._, synt. v. 1815, ylioppilas v. 1832,
vihitty papiksi v. 1842, kappalainen Piippolassa v. 1857. Hänen
pääteoksensa on _Suomen Historia_, ulottuva uskonpuhdistuksen
aikoihin.

_Kallio_ salanimi; oikea nimi _Samuel Gustav Berg_, synt. v. 1803,
ylioppilas v. 1822, tuli sokeaksi, kuoli v. 1853. On kirjoittanut vaan
muutamia lauluja, joista useimmat ensi kerran painettuina ilmautuivat
Gottlundin Otavassa.

_Keckman, Kaarle Niklas_, synt. v. 1793, filosofian-tohtori v. 1815, Suomen
kielen lehtori yliopistossa v. 1829, kuoli v. 1838. Hänen mainittavin
teoksensa on mukailema _Kultala, hyödyllinen ja huvittava historia_.

_Kemell, Klaus Juhana_, synt. v. 1805, vihitty papiksi v. 1827,
kappalainen Alavieskassa, kuoli v. 1832. Paitse useampia runoelmia on
hän suomeksi painosta ulosantanut erinomaisen hyvän käännöksen Tuomas
Kempin kirjaa _Kristuksen Seuraamisesta!_

_Kiljander, Kaarle Martti_, synt. v. 1817, vihitty papiksi v. 1842,
saarnaaja Lapinlahden rukoushuoneella s.v., konsistorin-notarl v. 1851,
Nilsiän kirkkoherra v. 1866, tuomiokapitulin assessori. Kuoli v. 1879. On
suomennellut ja mukaillut runoteoksia, joista arvollisimmat ovat
Stagneliuksen _Marttyrat_, Nikanderin _Taikamiekka_ ja Runebergin
_Nadeshda_.

_W. Kilpinen_ salanimi; oikea on _Wolmar Styrbjörn Schildt_, synt.
v. 1810, piirilääkäri Saarijärven piirissä v. 1839, lääketieteen tohtori
v. 1840. On ulosantanut useampia kirjateoksia, joista merkillisin on
käännös _Euklideen Alkeet_. Suomen sanojen kirjoittamisessa poikkee
hän tavallisesta oikokirjoituksesta, niinkuin näkyy hänen tähän
kirjaan otetusta kappaleestansa.

_Korhonen, Paavo_, synt. v. 1775, kuoli v. 1840, oli talonpoika
Rautalammilla. Hänen _Runonsa_ kokosi ja ulosantoi Lönnrot v. 1848.

_Koskinen_ salanimi; oikea on _Yrjö Sakari Forsman_, synt. v. 1830,
filosofian-maisteri v. 1853, tohtori v. 1860, professori yleisessä
historiassa v. 1863, Pohjoismaiden historiassa v. 1875. Senaattori v.
1882. On painosta ulosantanut suuren joukon kirjateoksia, joista
etevimmät ovat _Nuijasota_ ja _Oppikirja Suomen kansan historiassa_.

_Krohn, Julius Leopold_, salanimellä _Suonio_, synt. v. 1835, majisteri
v. 1860, Suomen kielen ja kirjallisuuden dosentti v. 1862, Suomen kielen
lehtori v. 1875. Kunnia-tohtori v. 1882. On kirjoitellut Suomen kielellä
monessa aineessa. Etevimmät hänen teoksistansa ovat _Runoelmia, Kuun
Tarinoita_ ja _Kertomuksia Suomen Historiasta_.

_Lilius, Henrikki_, synt. v. 1683, majisteri Turussa v. 1707, kirkkoherra
Messukylässä, kuoli v. 1745. Paitse tähän kirjaan otettua kaunista runoa
tunnetaan häneltä muutamia muitakin suomen- ja latinankielisiä
runoelmia.

_Lönnrot, Elias_, synt. v. 1802, ylioppilas v. 1822, filosofian-kandidaatti
v. 1827, lääketieteen tohtori v. 1832, piirilääkäri Kajaanissa v. 1833,
Suomen kielen professori v. 1853, josta virasta erosi täysinpalvelleena
v. 1862. Lönnrotin kansan suusta kokoamia ja ulosantamia ovat _Kalevala,
Kanteletar, Suomen Kansan Sananlaskut ja Arvoitukset_. Paitse näitä on
hän ulosantanut suuren joukon muita kirjoja ja sanomalehtiä, joista
tässä vielä mainittakoon kuukauslehti _Mehiläinen, Flora Fennica_ eli
_Suomen Kasvio_ ja suuri _Suomalainen ja Ruotsalainen Sanakirja_. Uuden
suomalaisen Wirsikirjan hankinnassa on hän myöskin ollut hyvin uuttera.
Hän oli näet v. 1863 asetetun ja v. 1871 hajoitetun virsikirja-komitean
tuotteliain jäsen, ja on ulkopuolella tämän komitean tointa
itse-päällänsä ulosantanut _Suomalaisen Wirsikirjan väliaikaiseksi
tarpeeksi_ (Turussa v. 1872), josta toinen laitos ilmautui Helsingissä
v. 1883 nimellä _Wäliaikainen Suomalainen Wirsikirja, uudestaan korjattu
ja neliäänisillä nuoteilla varustettu laitos_.

_Manninen, Antti_, synt. v. 1831, kuoli v. 1866. Oli maanviljelysopiston
johtaja Leväisellä lähellä Kuopiota. Kirjoitteli jo aivan nuorena
sanomalehteen _Suomettareen_, toimitti sitten viimeisinä elinvuosinansa
_Tapiota_, ja ulosantoi omatekoisen kirjan _Taito_ ja _Toimi_ sekä
muutamia muitakin pienempiä teoksia.

_Oksanen, A._, katso _Ahlqvist_.

_Polén, Rietrikki_, synt. v. 1823, filosofian-majisteri v. 1850, tohtori
v. 1860, opettaja Wiipurin kymnaasissa v. 1868, Kuopion lyseissä v.
1875, lehtori Mikkelin lyseissä v. 1877. Toimittanut sanomalehteä
_Suometarta_ vuosina 1852-1856 ja kuukauslehteä _Mehiläistä_
vv. 1859-1863.

_Poppius, Abraham_, synt. v. 1793, ylioppilas Turussa v. 1813, Upsalassa
v. 1817, vihittiin papiksi v. 1823, kappalainen Juvalla v. 1833, kuoli v.
1866. Jätti jälkeensä koko joukon osaksi sangen kauniita runoelmia,
joita hän oli painatellut siellä täällä sanomalehdissä, vaan jotka
koottuina julaistiin Savo-Karjalaisen Osakunnan _Koitar_-nimisessä
albumissa v. 1870.

_Renvall, Gustav_, synt. v. 1781, ylioppilas v. 1801, filosofian-tohtori
v. 1810, Suomen kirjallisuuden dosentti v. 1811, Uskelan kirkkoherra
v. 1819, Ulvilan kirkkoherra v. 1829, kuoli v. 1841. Hänen etevin
teoksensa on _Suomalainen Sanakirja_, ensimmäinen täydellisempi
sanakirja Suomen kielestä. Paitse tätä ulosantoi hän ruotsin kielellä
_suomen kieliopin_ sekä muita kielitieteellisiä tutkimuksia, ja on
myöskin painavasti vaikuttanut siihen suureen virsikokoukseen, joka
arkkipiispa Tengströmin toimesta julaistiin nimellä _Uusia Wirsiä_.

_Suonio_, katso _Krohn_.

_Tuokko_, salanimi; oikea nimi _Antti Törncroos_, synt. v. 1835, ylioppilas
v. 1858, majisteri v. 1864. On julaissut sangen paljon runoelmia, sekä
omatekoisia että käännöksiä. Hänen etevin teoksensa on murhenäytelmä
_Saul_, ensimmäinen säännöllisesti tehty alkuperäinen tragedia Suomen
kielellä.

_Warelius, Antero_, synt. v. 1821, ylioppilas v. 1843,
filosofian-majisteri v. 1847, kappalainen Rantamäellä, kirkkoherra
Loimaalla v. 1867, Turun tuomiokapitulin assessori vuosina 1870-1873.
Etevimmät hänen monista kirjateoksistansa ovat _Enon Opetuksia Luonnon
asioista, Wekkulit ja Kekkulit_, leikkinäytelmä kahdessa näytöksessä,
ja _Kertomus Tyrvään pitäjästä_ (Suomi-kirjassa).



Viiteselitykset:


[1] _Paljin_ on se paikka, jossa poro kesällä _poikii_ (syöpi).

[2] Latinaksi: Mustela Zibelliana.

[3] Latinaksi: Mustela martes.

[4] Latinaksi: Mustela Erminea.

[5] M. Nivalis.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Uusi suomalainen lukemisto" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.