Title: Pikku Mari ja muita kertomuksia
Author: Päivärinta, Pietari, 1827-1913
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Pikku Mari ja muita kertomuksia" ***


PIKKU MARI JA MUITA KERTOMUKSIA

Kirj.

P. Päivärinta



Yrjö Weilin, Helsinki, 1903.



SISÄLLYS:

 Pikku Mari.
 Käkelän pikku Kerttu.
 Tukkimetsässä.
 Pullo-Heikki.
 Kilpelän veljekset.
 Ritulan Siina.



PIKKU MARI.


Oli kaunein kesäsydän. Auerta oli ilmassa ja auringonlämpö, ikäänkuin
suudellen maaemoa, loihti sen povesta kaikellaista kauneutta esiin.
Nurmi vihannoi rehevänä, tumman viheriänä, ja rehevää oli muukin
kasvullisuus. Sinivuokot, voikot ja muut kukkaset heloittivat kaikessa
kauneudessaan.

Ihana ilma houkutteli minut ulos. Lähdin maantietä myöten tavallista
pitemmälle kävelymatkalle. Tiellä ei näkynyt laisinkaan ihmisiä, sillä
maamiehet olivat kaikin mikä missäkin työssä. Olin kävellyt noin
kolmisen kilometriä, kun tapasin maantienojan partaalla istumassa noin
kahdeksanvuotiaan tyttösen. Tytöllä oli kaunis keltainen, pitkä tukka,
mutta se oli aivan ruokkoamatonna ja riippui hartioilla valtoinaan.
Hänen kasvojensa piirteet olivat kauniit ja terävät, silmät vilkkaat,
mutta vaatteet hyvin repaleiset; hame paikoin melkein vyötäreisiin asti
halki.

Kun olin tullut tytön kohdalle, sanoi hän iloisesti: »hyvää päivää.»

Seisahduin.

»Kenenkäs lapsia sinä olet?» kysyin.

»Niin, ettekö tunne minua», sanoi tyttö, nauraa kiherrellen ja väännellä
kiemuroiden itseään.

»En todellakaan tunne sinua», vakuutin.

»Nyt narraatte minua, ihi, hi», sanoi tyttö nauraa hihittäen.

»Kyllä se on totta, etten tunne sinua; mutta voithan nyt sanoa minulle,
kenen lapsia olet, että vasta tuntisin sinut.»

»No senhän minä olen Kalasen-Iskon tyttö. Tottahan tunnette vanhempani.»

»Kyllä tunnen. Onko vanhemmillasi montakin lasta?»

»Onhan meitä neljä, ja minä olen vanhin.»

»Onko teillä oma talo?»

»Eikä ole. Tuolla Rakolan puhdossa me asumme eräässä talossa
huonemiehinä.»

»Ovatko vanhempasi rikkaita vai köyhiä?» kysyin, vaikka tiesinhän jo,
etteivät he suinkaan rikkaita olleet.

»Sitäpä en minä tiedä, mutta arvelen, ettemme taida kovinkaan rikkaita
olla --i--hi--. Mihin te nyt olette menossa?» Näin sanoen katsoi tyttö
minua lempeän veitikkamaisesti silmiin.

»Lähdinpähän vaan huvikseni kävelemään. Mutta etpä sinäkään tunne
minua.»

»Tunnenpa, tunnenpa --i--hi.»

»Sanopas, mistä olen?»

»Tuolta kirkon kohdalla olevasta talosta.»

»Kirkon kohdalla on monta taloa.»

»Siitä keltaisesta --i--hi--hi, ettekös olekin?»

»Siitä olen, oikeassa olet.»

»Enkös tuntenutkin --i--hi.»

»Tunsit, tunsit. Mutta mikäs se sun nimesi olikaan?»

»Mariahan se on vain.»

»Onko se mikään _vain_? Se on kylläkin kaunis nimi noin sievälle
tyttöselle.»

»Enhän minä ole mikään sievä. Minulla on näin resuiset vaatteet», sanoi
tyttö ja katseli repaleisia verhojaan.

»Kyllä silti tyttönen voi sievä olla, vaikkei olekaan eheitä ja kauniita
vaatteita», sanoin häntä lohdutellen.

Seurasi tovi äänettömyyttä.

»Ettepä arvaa, mitä täällä minun helmassani on», sanoi tyttö, taasenkin
ilostuen, ja katsoi hymyssä suin veitikkamaisesti minua silmiin. Hänellä
oli vyöliinakulu, johon hän näytti jotakin käärineen.

»Mistäpä minä tietäisin, mitä sinä sinne olet tallentanut.»

»Onkos teillä lapsia?» kysyi hän sitten, ikäänkuin kääntäen puhetta
toisaalle.

»Onhan niitä kuusi kappaletta», vastasin.

»Mutta ne ovat jo liian suuria.»

»Ei, ei. Vanhin on vähän sinua isompi, muut melkein järkiään sinun
kokoisiasi.»

»Saankos minä jolloinkin käydä teillä?» sanoi tyttö ja katsoi minuun
melkein rukoilevasti.

»Saat, saat, lapseni. Käy vaan niin usein kuin haluat. Siellä on meidän
lapsilla leluja, ja saat niillä leikkiä meidän lasten kanssa.»

»Koska ette arvanneet, mitä täällä minun vyöliinassani on, niin nyt
näytän ne teille», ja tyttö aukaisi käärönsä.

Siellä oli sinivuokkoja, voikkoja, lemmenkukkia, katinliekoja ynnä muita
kukkia. Siellä oli myös muutamia mustikoita, mesimarjoja ja juolukoita.
Näitä oli hän raapinut kokoon, huolimatta vähääkään siitä, olivatko ne
kypsiä vai raakiloita. Ja marjakokoelma olikin suureksi osaksi heikkoja
raakiloita.

»Saankos tarjota nämät teille, että veisitte ne lapsillenne minulta
tuliaisiksi?» sanoi tyttö iloisesti.

»Enhän minä toki raski sinulta näitä ottaa.»

Tyttö hypähti ylös, syöksähti luokseni ja sanoi:

»Teidän täytyy ystävyytemme ja tuttavuutemme vuoksi ottaa nämät», ja
samassa hän tuppasi ne minun takkini taskuun.

Tuo lapsen avonainen sydän ja mieli huvitti minua sanomattomasti.

»Tunnetko sinä rahaa, pikku Mari?»

»Kerran antoi vieras minulle ymmyriäisen lantin, jota sanottiin
viisipenniseksi, mutta äiti otti sen pois. Sitä sanottiin rahaksi.»

Otin kukkarostani puolimarkkasen ja ojensin sen tytölle. »Tuosta saat
nyt vähäisen rahaa.»

Tyttö otti rahan käteensä, katseli ja pyöritteli sitä.

»Tämä on paljon pienempi kuin se raha, jonka vieras minulle antoi. Tämä
ei taida tehdä paljon mitään. Mutta miksi se on niin valkea, taitaa olla
tinaa?»

Vakuutin hänelle, että tämä tekee paljon enemmän kuin se hänen
viisipennisensä.

»Mutta kun se oli niin paljon isompikin ja ruskea.»

»Vaikka.»

»Paljonko tämä sitten oikeastaan tekee?» kysyi tyttö epäröiden.

»Se tekee kymmenen kertaa niin paljon kuin sinun viisipennisesi»,
vakuutin hänelle.

»Voi, niin paljon. Kun ei vaan äiti tätäkin minulta ottaisi», sanoi
tyttö pyöritellen ja suudellen rahaa.

»Mitä nyt aiot sillä tehdä?»

»Ostan uuden katkismuksen, kun entinen on aivan resuna», sanoi tyttö,
tarttuen käteeni ja kiitellen monikertaan.

»Osaatko sinä jo lukea?»

»Osaanpa hyvinkin. Sisältä luen hyvästi ja katkismustakin puoliväliin.»

       *       *       *       *       *

Joitakin viikkoja oli kulunut. Kun kerran palasin kotiin asioiltani, oli
pikku Mari meillä leikkimässä lapsiemme kanssa.

»Hyvää päivää! Nythän olen jo täällä», sanoi tyttö iloisesti ja tuli
minua tervehtimään.

»Ole vain, semmoinenhan se oli puhekin», sanoin hänelle, taputtaen hänen
vaaleankeltaista päätään.

Sitten laskeusi hän lattialle leikkimään toisten lasten kanssa.

Sanoin vaimolleni, että hän laittaisi erikseen lapsille ruokaa. Kun
ruoka oli valmis, kutsuttiin lapset syömään ja niin pikku Marikin.

»En minä tule», esitti hän.

»No mikset?»

»Minulla on niin huonot vaatteet.»

»Ei se mitään tee, tule nyt vaan.»

»Sepä kummaa on, kun täällä ollaan niin hyviä; muualla haukutaan minua
aina resuteiniksi», sanoi tyttö.

Kun lapset olivat päässeet syömästä, tuli pikku Mari kädestä pitäin
kiittelemään ateriasta.

»Jopa teillä on hyvää ruokaa; onko teillä aina semmoista? Meillä ei ole
milloinkaan niin hyvää ruokaa», sanoi tyttö sievästi niiaillen.

»Kyllä meillä aina on semmoista. -- Jää nyt tänne minulle tytöksi, niin
saat aina semmoista ruokaa», sanoin hänelle.

»En, en, en.»

»No, minkätähden et?»

»Äiti on niin hyvä.»

»Hyvähän minäkin olen sinulle.»

»Kyllä tekin olette hyvä, mutta ette niin hyvä kuin äiti», vakuutti
tyttö.

Meidän tyttösillä oli posliinipäisiä nukkeja, joilla he yhteisesti
leikkivät.

»Voi, voi, kuinka kauniita ne ovat. Minun nukkeni, jonka äiti teki, on
vaan tuommoinen vaatepäinen tallukka; se ei ole mikään näihin
verrattuna», arvosteli tyttö.

Kuiskasin muutamalle tytölleni, että he antaisivat yhden nuken pikku
Marille lahjaksi, ja lupasin ostaa heille toisen. Sitten poistuin.

Tovin ajan perästä juoksi pikku Mari luokseni nukke kädessä.

»Tuo teidän Saimi antoi minulle tämän nuken; saanko sen pitää?» sanoi
Mari ja katsoi niin toivovasti silmiini.

»Kun se kerran on sinulle annettu, niin saathan sinä sen pitää.»

Mari tarttui minua käteen ja kiitteli ja niiaili moneen kertaan.

»Paljonkohan tämä on maksanut?» kysyi hän sitten.

»Pääkin on maksanut puolitoista markkaa», sanoin hänelle.

»Montako viisipennistä siihen menee?» tiedusteli Mari.

»Kolmekymmentä.»

»Voi, kuinka paljon! Minä en saa koskaan niin paljon rahaa», sanoi Mari
ja painoi nukkea rintaansa vasten.

Vaimoni antoi tytölle omain lastemme vanhan vaatekerran. Kun se puettiin
hänen päälleen ja kun hänen kullankeltainen tukkansa oli siivottu ja
palmikoitu, oli Mari hyvin kaunis lapsi.

»Mitähän äiti sanoo, kun minä menen näin komeana kotiin», arveli tyttö.

Ilta alkoi hämärtää, ja Mari lähti kotiinsa nukkeineen.

       *       *       *       *       *

Pikku Marista oli nukke niin mieluinen, että se piti olla aina hänen
näkyvissään.

Aika oli niin kulunut, että oli jo talvi. Usein nousi Mari yölläkin
katsomaan nukkeansa. Kuutamoiltoina hän pistäysi ulos nukkeansa
ihailemaan, kun huoneessa ei nähnyt. Avojaloin hän käväisi siellä, eikä
hän välittänyt kylmästä, lumesta eikä purevasta pakkasesta niin mitään.

Kun hän oli saanut nukkensa katselluksi, kapaisi hän huoneeseen ja
kääriintyi peittoihinsa maata.

Kerran hän meni taasenkin ulos nukkeansa katsomaan. Silloin hän huomasi,
että lähimmässä talossa on valkea irti. Yösydän oli, ja kaikki nukkuivat
sikeintä untansa.

Mari ei pitkin aprikoinut. Hän viskasi nukkensa hangelle ja alkoi
avojaloin juosta vilistää taloa kohden. Hän pääsi tupaan, sillä ovet
olivat auki. Siellä hän rupesi huutamaan niin paljon kuin jaksoi:
»Valkea on irti, herätkää, herätkää!»

Talon väki kavahti ylös ja hädin tuskin he puolialastomina pelastuivat
ovien ja akkunain kautta hirveästä kuolemasta. Valkea oli jo niin
suuressa vauhdissa, että porstuassakin liekit leimahtelivat. Sen kautta
syöksyi pikku Mari ulos, mutta hän sai valkean vaatteisiinsa.
Pelastunut, talon aikainen poika huomasi vaaran. Hän sieppasi tytön
syliinsä ja vyörytteli häntä lumihangessa. Sitten hän kantoi lapsen
kotiinsa.

Vaikka tytön vaatteitten palo olikin saatu niin pian sammumaan, paloi
kuitenkin hänen lanteensa pahanpäiväisesti.

Pian kertyi palopaikalle ihmisiä suuri joukko. Rivakasti ryhtyivät he
sammutustyöhön, ja suurilla ponnistuksilla saatiin muut huoneet
varjelluksi, mutta asuinrakennus paloi perustuksiaan myöten.

Melkein ensimäisinä saavuin minäkin palopaikalle. Sinne tultuani
kerrottiin minulle, kuka tulipalon oli ensiksi huomannut ja ken oli
hälyyttänyt vaaranalaisen väen hereille, pelastautumaan hirveästä
kuolemasta. Myös kerrottiin minulle, kuinka pikku Mari oli saanut tulen
vaatteisiinsa ja kuinka hän oli nyt kauheissa tuskissa kotonaan.

Kun väkeä oli melkein liiaksikin sammutustyössä, menin katsomaan Mari
raukkaa.

Hän oli tuskittelemassa vuoteessaan, nukke käsissään. Heti kun hän
kannettiin kotiin, oli hän pyytänyt, että hänen nukkensa käytäisiin
hangelta hakemassa.

Kun astuin huoneeseen, koki raukka minulle hymyillä tuskansa välistä.

»Näin minun asiani nyt ovat. Voi, voi, kun polttaa ja kihelmöitsee»,
päivitteli tyttö kylläkin tuskaisesti, mutta ei hän parkunut eikä
huutanut.

Olin tottunut antamaan ensimäistä apua kaikenmoisissa tapaturmissa.
Tuotin kylmää vettä huoneeseen ja aloin moninkertaisilla pehmeillä
kylmillä kääreillä peitellä palaneita paikkoja. Heti tyttö rauhoittui,
ja kun kääreet vähänkään lämpenivät, muutin ne uudestaan.

Istuin aamuun asti tytön vuoteen vieressä, muutellen kääreitä, ja
silloin oli viho jo poistunut palopaikoista. Voideltiin sitten palaneet
paikat liinaöljyllä ja pantiin paksusti puuvillaa päälle; lakanalla
käärittiin ne kiinni.

Mari oli nyt niin rauhallinen ikäänkuin ei hänelle olisi mitään
tapahtunut, sillä hän ei tuntenut enää kipua.

»Voi, kuinka te olette minulle hyvä. Olisin tainnut kuolla, ellette
olisi minua hoitanut.»

»Jos olisit jäänyt minulle tytöksi, et olisi palanut», sanoin
leikilläni.

»Niin, mutta silloinpa olisi palanut toisen talon koko väki», sanoi
tyttö oikeuden varmuudella.

»Niin olisi käynyt, lapseni», myönsin.

Hankkiuduin lähtemään.

»Käyttekö minua enää katsomassa?» kysyi tyttö ja katsoi minua niin
rukoilevasti silmiin.

»Käyn, käyn; kyllä käyn», vastasin.

»Saankos minä vielä käydä teillä?» kysyi tyttö.

»Saat niin usein kuin haluat, kunhan ensin paranet.»

Hankin kalkkilinjamenttiä ja rupesin sillä voitelemaan ja hoitelemaan
pikku Marin palaneita paikkoja, ja pian alkoikin vamma näyttää
paranemisen merkkejä.

       *       *       *       *       *

Tapaus liikutti niin paikkakuntalaisia, että päätettiin panna
pieni rahankeräys toimeen pikku Marin hyväksi. Keräys tuotti
seitsemänkymmentäviisi markkaa. Rahat annettiin minulle jätettäväksi
pikku Marille. Odotettiin, kunnes hän oli täydellisesti parannut.
Silloin kutsuttiin hän meille.

»Katsopas, lapseni! Tässä saat noin paljon rahaa», sanoin ojentaen
samassa hänelle setelitukun.

»Mitä nämät ovat? Ovatko nämät lankanippujen kuvia?» kysyi tyttö
selaillen seteleitä.

»Ei, kyllä ne ovat oikeita rahoja», koetin vakuuttaa.

»Paljonko nämät sitten tekevät?»

»Ne tekevät seitsemänkymmentäviisi markkaa.»

»Montako viisipennistä näissä on?»

»Näissä on tuhat viisisataa viisipennistä.»

»Voi kuinka paljon; en minä osaa niin paljoa lukeakaan. Mutta miksi
minulle niin paljon rahaa annetaan?» sanoi tyttö.

»Kun pelastit toisen talon väen palamasta.»

»Kaikkeakin häntä... Minähän tein vaan mitä tehdä pitää.»

»Pidä vaan ne rahat, sinä olet ne kunnialla ansainnut», kehoitin häntä.

»Saisiko näillä rahoilla uudet vaatteet?» kysyi tyttö.

»Saa niillä vaikka lehmän», vakuutin.

»Voi, voi, me saamme nyt lehmänkin. Minä vien rahat isälle ja äidille ja
käsken heidän mennä heti lehmänostoon», sanoi pikku Mari ja alkoi juosta
kotiinsa, niin että kantapäät vilisivät.



KÄKELÄN PIKKU KERTTU.


Se oli silloin kun Pohjanmaan rautatietä tehtiin. Työväkeä tulvasi
paikkakunnalle idästä ja lännestä ja kaikilta maailman tuulilta.
Kokoontui silloin yhteen ryhmään monenkaltaisia ihmisluonteita, joilla
oli erinäiset käsitteet sekä uskonnollisissa että kansallisissa ja
taloudellisissa asioissa, aina sen mukaan, minkälaiset käsitteet kunkin
kodissa ja paikkakunnalla olivat vallitsemassa.

Suuri ahdinko tuli paikkakunnalla asumuksista. Vaikka paikkakuntamme on
tiheään asuttu, ei kuitenkaan ollut riittää asumuksia tuolle
mahdottomalle väenpaljoudelle. Niinpä täytyi osan heistä asua saunoissa
ja riihissä; kaikissa pienimmissäkin mökeissä ja tölleissä oli silloin
majamiehensä, ja kaikkialla sai hyvä sopu antaa sijaa.

Kylän takalistolla oli eräs torppa. Tässä pienessä asumuksessa vallitsi
kaikkialla puhtaus ja hyvä järjestys. Torpan isäntä ja emäntä olivat
täsmällisiä ihmisiä, jotka eivät laiminlyöneet mitään tehtäviään ja
velvollisuuksiaan. Paitsi näitä olivat he kristillismielisiä ihmisiä ja
viettivät hyvin säännöllistä elämää. Muutamana iltana astui torpan
tupaan kolme miestä. He olivat kookkaita miehiä ja sangen jykevää tekoa.
Heidän kasvonsa olivat jotenkin karkeapiirteiset ja hyvin ahavoituneet.
Eräällä heistä oli useampia pahoja arpia kasvoissa ja toisellakin
miehellä pari semmoista.

»Saisiko tässä talossa majapaikkaa?» kysyi joku heistä.

»Mistä miehet ovat kotoisin?» kysyi torpan isäntä, mitellen ja
tarkastellen heitä kiireestä kantapäihin saakka.

»Olemme Etelä-Pohjanmaalta», vastattiin.

»Ei käy antaminen teille majapaikkaa», sanoi isäntä yksikantaan.

»Minkätähden ei?»

»Etelä-Pohjanmaalla on pahoja tappelijoita, enkä minä tahdo sellaisten
kanssa olla tekemisissä», sanoi isäntä.

»Emme me tahdo teidän kanssanne tapella.»

»Mutta minä näen, että olette aika tappelijoita, kun kasvonne on niin
isoissa ja rumissa arvissa», arveli isäntä.

»Kyllä me muiden kanssa tappelemme, kun niin sattuu, mutta siivot ja
rauhalliset ihmiset meiltä kyllä rauhan saavat.»

»Miksi sitä sitten tarvitsee tapella kenenkään kanssa?»

»Maailmassa on niin paljon pahoja ja ylpeitä ihmisiä, jotka tahtovat
olla muita parempia, ja semmoisia emme kärsi. Vaadimme, että meitä
pidetään ihmisinä niinkuin muitakin.»

»Saattaapa niinkin olla», sanoi isäntä.

»Mitenkä sen majapaikan laita onkaan, isäntä hyvä?»

»Kun lupaatte noudattaa ihmisten tapoja, niin jos ma antaisin teille
majapaikan muutamiksi viikoiksi koetteeksi.» -- -- --

Miehet poistuivat, mutta pian palasivat he takaisin, kantaen
kamuskoitaan, joita he olivat lähteneet noutamaan, ja nyt oli Käkelän
torpassa kolmea henkeä enemmän asukkaita.

Käkelässä oli viidennellä vuodella oleva Kerttuniminen tyttö. Lapsi oli
ketterä, täyteläinen ja kaunis tyttönen. Hänellä oli suuret siniset
silmät ja paksu kullankeltainen tukka. Tyttö oli järkevä ikäisekseen ja
hyvin puhelias. Usein hän sai sukkelilla mietteillään ja kummallisilla
kysymyksillään vanhemmat ihmiset nauramaan ja kummastelemaan, mistä nuot
kaikki lapsen mieleen johtuivat.

Ensimältä lapsi näytti pelkäävän ja kammovan noita partaisia ja
karkeatekoisia miehiä. Mutta kun miehet koettivat kaikin tavoin
lähennellä lasta, leperrellen hänelle hyväilysanoja ja mairitellen häntä
kaikilla mahdollisilla keinoilla, rupesi tyttö vähitellen kesyttymään ja
mieltymään heihin.

Kun miehet tulivat työstä, toivat he Kertulle minkä mitäkin tuliaisiksi.
Milloin heillä oli kompiaisia, kulloin joitakin puusta vuoleskeltuja
leluja, joita he olivat ruokalevon aikana pukarrelleet.

Pian kävi asia semmoiseksi, ettei Kerttu enää yhtään kammonut heitä. Kun
miehet tulivat illalla työstä majapaikkaansa, oli Kerttu jo heitä
vastassa lepertelemässä heille lapsellisia mietteitään. Hän kiipeili
heidän polvilleen, kaivelemaan miesten taskuja, etteikö siellä taas
jotakin olisi, samassa silitellen heidän karkeaa naamaansa ja tuuheaa
partaansa. Miehet kiikuttelivat ja hyssyttelivät lasta polvellaan,
samassa laulaa jurrotellen oppimiansa lauluja, jotka eivät suinkaan
olleet ihanimpiin sävellaatuihin lasketut. Usein kävi niinkin, että
Kerttu nukkui miesten polville, ja silloin riisuivat he lapsen ja
kantoivat hänet hellävaroin kamariin vuoteeseensa.

Kun Käkelän isäntäväki huomasi, etteivät nuot majamiehet olleetkaan
mitään rivoja ja pahanilkisiä ihmisiä, ei heidän muuttamisestaan
tullutkaan mitään, vaan he olivat Käkelässä kolmatta vuotta yhteen
mittaan.

Eräänä kertana sanoi Kerttu miehille: »Mutta eihän Kerttu vielä tiedä
kyläisten nimiäkään, jotta Kerttu voisi teitä nimeltänne puhutella.»

»Mikä sinun nimesi on?» kysyi hän siltä, jonka naamassa oli enimmän
arpia.

»Mattihan se on.»

»Nyt tiedän. Matti, Matti se on.»

»Entäs sinun?» kysyi tyttö siltä, jolla oli vähemmän arpia.

»Jussi.»

»Jopahan tiedän sinunkin nimesi. Entäs sinun?» kysyi tyttö arvettomalta.

»Jaska minun nimeni on, lapsukaiseni», sanoi Jaska ja koppasi samassa
lapsen syliinsä.

Kerttu pyöräytti itsensä Jaskan sylistä ketterästi lattialle.

»Nytpä tiedän, nytpä tiedän. Maa-maa-maa Matti, juu-juu-juu Jussi,
jaa-jaa-jaa Jaska», sanoi Kerttu, samalla sormellaan osoitellen kutakin
heistä erikseen.

»Kenestä sinä enimmän pidät, Kerttu?» kysyi joku heistä.

»Isästä ja äidistä tietysti.»

»Kenestäkäs meistä enimmän pidät?»

»Matistapa tietenkin.»

»Minkätähden juuri Matista?»

»Hän enimmän tuopi namusia ja puuhevosia ja lehmiä. Hän enimmän pitää
minua sylissään ja kiikuttelee minua polvellaan», sanoi Kerttu.

»Olemmeko me toiset sitten pahoja Kertulle?» kysyi Jaska.

»Ette tekään ole pahoja, mutta ette kuitenkaan niin hyviä kuin Matti»,
sanoi Kerttu ja käpäisi samassa Matin syliin.

Matti hyväili lasta kaikella hellyydellä. Hän silitteli Kertun
kullankeltaisia kutreja, taputteli hellävaroin hänen poskiaan ja
kiikutteli lasta polvillaan, laulaa jurrotellen samalla noita juroja
laulujaan.

Kerttu oli lapsen lempeydellä ja ystävyydellä tehnyt syvän vaikutuksen
noihin karkeihin, raakoihin miehiin, joiden ihanteena oli juominen ja
tappelu. Tuntui siltä, etteivät he uskaltaneet Kertun ystävyyttä
kadottaa eivätkä pahoittaa hänen mieltään, näyttämällä lapselle entisiä
rivoja tapojaan. Miehet tulivat kotiin työstä aina täsmällisesti
iltasella, ja he olivat kaikissa toimissaan lauhkeita kuin lampaat.

Majamiesten ja isäntäväen väli oli käynyt niin hyväksi, että edellisillä
oli oikein ikävä, kun miehet olivat päivät poissa työmaallaan.

Joskus kesällä veivät miehet lapsen mukanaan työmaalle. Siellä he
pitivät erinomaista huolta hänestä. Vaatteistaan laittoivat he Kertulle
olopaikan, jossa hän sai istua tai maata, aina sen mukaan, kuinka häntä
halutti. Miehet hankkivat ja hakivat hänelle sorasta monenmuotoisia ja
-värisiä kiviä, joilla lapsi sai leikkiä.

Kun se aika tuli, että marjat kypsyivät, toivat miehet tullessaan
iltamilla Kertulle marjoja. Useinkin kävivät he työstä päästyään
hakemassa niitä puolenkin penikulman päästä, varsinkin hilloja, joita ei
lähempänä ollut.

Eräänä iltana kun miehet asettelivat maata lauhturillensa, mässäsi ja
mylleröitsi Kerttu heidän keskellänsä, tehden heille kaikenlaisia
viattomia, lapsellisia kysymyksiä, jotka olivat useinkin hyvin sattuvia
ja syvällisiä. Lapsen äiti tuli ottamaan Kerttua pois.

»Mitä sinä siinä hälppäät ja häliset? Tule pois nukkumaan omalle
vuoteellesi, että miehetkin saavat nukkua», sanoi äiti.

»Ei, ei, antakaa lapsen olla; hän huvittaa meitä suuresti», sanoivat
miehet yhteen ääneen.

Äiti poistui.

Miehet sijoittelivat nyt itseään ikäänkuin laittautuakseen todellakin
nukkumaan.

»Nytkö te rupeatte nukkumaan?» kysyi Kerttu.

»Nyt.»

»Mutta ettehän te ole vielä siunanneetkaan», sanoi Kerttu.

»Emme ole», sanoivat miehet vähän häpeissään.

»Ettekö te siunaa milloinkaan maatapannessanne?»

»Ei ole tullut siunatuksi.»

»Kuinka te uskallatte siunaamatta panna nukkumaan?» sanoi Kerttu ja
katsoi kiinteästi miehiä silmiin.

»Siunaako Kerttu?»

»Joka ilta maatapannessani ja joka aamu noustuani.»

»Mutta jos ette ole ennen siunanneet, niin siunatkaa nyt», jatkoi hän
sitten.

»Me emme osaa.»

»Ettekö ennen lapsinakaan ole siunanneet?»

»Kyllä, sillä äitimme opetti meitä siunaamaan, mutta se on unohtunut.»

»Jos ette osaa, niin kyllä Kerttu opettaa. Sanelkaa te minun perässäni.»

Ja Kerttu alkoi:

»Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen! Jumala anna hyvää yötä, hyvän yön
sanomaa, lepoa, rauhaa ja terveyttä. Ja anna kaikki minun syntini
anteeksi poikasi ansion tähden. Amen.»

Miehet sanelivat Kertun perässä sana sanalta jokaikisen sanan.

»Kas niin! Nyt olitte kilttejä ja saattepa nähdä, että nukutte oikein
hyvin», sanoi Kerttu ja meni kamariin nukkumaan.

»Hyvä Jumala tuota lasta!» sanoi Matti Kertun mentyä, ja hänen mielensä
tuntui murtuneen.

Todellakin viettivät miehet levollisemman ja rauhallisemman yön kuin
koskaan ennen. Lapsen viaton, rukoileva siunaus oli heihin tehnyt syvän
vaikutuksen. Heidän sieluunsa oli tunkeentunut ikäänkuin uusi, ennen
tuntematon valonsäde. Nukkuissaankin näkivät he kauniita unia ja heidän
sielussaan soi tuo lapsen opettama iltasiunaus niin kauniilta ja
valoisalta.

Semmoisenaan kului aika kuukauden, toista. Sama ystävyys, sama sävyisyys
ja sopusointuisuus vallitsi isäntäväen ja majamiesten välillä kuin
ennenkin. Majamiehet olivat erinomaisen palvelevaisia ja osaaottavaisia
talonväen toimissa ja askareissa. Kun heillä oli vaan vähänkin aikaa,
tekivät he kaikenlaista apua talonväelle.

Isäntäväki ei voinut kyllin ihmetellä noiden puolivilleiltä näyttävien
miesten sävyisyyttä ja hyvänluontoisuutta. Varsinkin kummailivat he
sitä, kun heidän juro luonteensa mukaantui tuon hälpän ja kielikellon
tyttösen mukaiseksi, että he voivat hänen kanssaan leperrellä ja
leikkiä.

Eräänä kertana kävi niin, etteivät miehet tulleetkaan oikealla ajalla
kotiin. Isäntä ja emäntä odottelivat heitä myöhäiseen yöhön, kummailivat
ja paapottivat, mikä nyt miehille on tullut, kun eivät kotiin
tulleetkaan. Kerttu valvoi uskollisesti vanhempiensa kanssa, eikä mennyt
maata, vaikka vanhemmat olisivat kuinka kehoittaneet. Kertulla se vasta
hätä oli. Ehtimiseen hän päivitteli, mihinkä Matti, Jaska ja Jussi ovat
joutuneet, kun eivät kotiin tulleetkaan? Tyttö kärtti vanhempiaan, että
he menisivät miehiä hakemaan, mutta tätä eivät he katsoneet
tarpeelliseksi.

Vihdoin väsyivät he odotukseen ja menivät maata.

Aamupuolella yötä heräsi isäntäväki hirmuisesta melusta eteisessä.
Sieltä kuului kolinaa, jyrinää, vastustelemisia ja karkeita kirouksia.

»Miks'en minä saa tulla huoneeseen niinkuin tekin, senkin ruojukengät»,
kuului eteisestä.

»Et sinä saa tulla tuossa tilassa», kuului vastustava ääni.

Se oli Matin ääni.

»Minkälaisessa tilassa, sanopas.»

»Olethan juovuksissa.»

»Mitä parempia te itse olette, olettehan tekin juovuksissa.»

»Olemmepa kylläkin, mutta me osaamme olla siivolla, mutta tuommoinen
viiripää kuin sinä olet... Meillä on siivoa väkeä, joka ei suvaitse
tuommoisia renttuja. Mitä Kerttukin sanoisi, kun pääsisit huoneeseen
pitämään pahaa elämää; aivanhan hän kuolisi peljästyksestä.

»Renttuja! Sanotko minua rentuksi!»

»Mikäs muu sinä sitten olet?»

»Yhtä hyvä kuin kaikki te muutkin ja kenties parempikin, mutta minä
näytän, että minä menen huoneeseen niinkuin tekin», äysti vastustaja.

»Sen sinä kuitenkin jätät tekemättä.»

Nyt tartuttiin ovenripaan, mutta samassa alkoi eteisessä aika jytinä.

»Pääsetkös ulos täältä.»

»En.»

»Siinä tapauksessa täytyy minun auttaa sinua», kuului kiivas ääni.

Miehet veivät hangottelijan pihalle ja kokivat hillitä hänen raivoaan,
mutta mies ei lannistunut, vaan kävi päälle niinkuin tiikeri.

Vihdoin pääsivät miehet eteiseen ja saivat oven salpaan, mutta mies piti
siellä pahaa elämää, jyskytti ja hakkasi ovea, uhaten särkeä sen, ellei
vaan sitä avattaisi. Ei ollut muuta neuvoa, vaan Matin täytyi mennä
häntä asettamaan.

»Älä sinä luule, ettei sinua voida kurittaa; säälistä ja ihmisten rauhan
tähden on sinua kärsitty», sanoi Matti.

Mies ei totellut tätä varoitusta, vaan jatkoi päällekäymistään.

Matti lyödä läimisti miestä kämmenellään naamaan ja tollankoppina lensi
mies pihalle selälleen.

Matti hyppäsi heti katsomaan, mitenkä miehen kävi. Mies oli liiallisesta
päihtymyksestä, paljosta riehunnastaan ja saadusta iskusta niin
herpaantunut, että hän nukkui kohta. Kun Matti näki, etteivät asiat
senkään pahemmasti olleet, kantoi hän miehen heinävajaan, sillä oli
jotenkin kylmä ilma ja alkoi sataa tihistää. Sitten sulkivat miehet
eteisen oven ja hiipivät hiljaa kuin hiiret tupaan ja asettausivat
lautturilleen maata.

Pitkistä ajoista oli miesten helmasynti saanut vallan. He olivat
tuottaneet kaupungista viinaa, ryypiskelleet sitä toveriensa kanssa ja
tulleet kelpo humalaan. Siitä oli seurauksena, että syntyi riita
semmoinen, että jo tapella kahautettiinkin. Matti, joka oli pahin
tappelupukari, sai kahakassa naamaansa useita verinaarmuja.

Kerttu ei ollut koko metelin aikana herännyt, ja miehet olivat siinä
uskossa, ettei isäntäväkikään ollut tiennyt tästä mitään. Vaikka miehet
olivatkin aika humalassa, toivoivat he kumminkin hiljaisella
käytöksellään voivansa isäntäväeltä ja Kertulta peittää tämän ensimäisen
rikoksen, jonka he majapaikassaan olivat tehneet.

Aamulla kun talonväki heräsi, nukkuivat miehet raskaasti lautturillaan.

Kerttu oli ensimäinen tarkastelemaan heitä.

»Miksi meidän miehet haisevat nyt niin pahalta? Eivät he ennen ole
tuommoiselta löyhkältä haisseet», sanoi Kerttu nuuskien heitä.

Kertun siinä nuuskiessa ja hälistessä alkoivat miehet kähmiä ja hieroa
silmiänsä. Kun Kerttu tämän huomasi, alkoi hän puhutella heitä.

»Miksette te illalla tulleet kotiin?»

»Me viivyimme kylässä.»

»Mutta miksikäs teidän henkenne löyhkää niin pahalta?»

»Löyhkääkö se? Eihän se löyhkänne pahemmalta kuin ennenkään.»

»Nyt valehtelette. Löyhkää se, ja minäpä tiedän, miksikä se löyhkää.»

»Sanopas, Kerttu.»

»Te olette juoneet viinaa. Mutta miksikäs Matin naama on verissä?»

»Lankesi.»

»Nyt taas Matti valehteli; Matti on tapellut.»

»Älä nyt, Kerttu, ole niin nenäkäs; tule tänne meidän keskellemme
maata», sanoi Matti vältellen.

»En tule, koska haisette niin ilkeältä. Ja muutenkin olette viime
aikoina olleet minulle tylyjä.»

»Mitenkä niin?»

»Ette ole tuoneet minulle yhtään leikkikalua.»

»Se on totta, lapsi kulta, mutta kerran tuon minä sinulle oikein hyviä
leluja», sanoi Matti.

»Minkälaisia?» utaisi Kerttu, ja hänen silmänsä kirkastuivat.

»Semmoisia kauniita nukkeja, tanssivia poikia ja mikäpä sen vielä
tietää, mitä kaikkea minä tuon», sanoi Matti.

»Milloin sinä tuot?»

»Jahka ma käyn kaupungissa, sillä täällä ei niitä ole.»

»Milloin sinä käyt?»

»Enpä vielä tarkkaan tiedä, mutta sittenkun tässä joudun.»

Kerttu tuli miettivämmän ja suopeamman näköiseksi, eikä pitänyt enää
niin tarkkaa poliisitutkintoa miesten yöllisistä rikoksista.
Miestenkin sydäntä helpoitti, kun huomasivat Kertun myöntyvän
anteeksiantavaisuuteen, sillä olipa heillä paha omatunto, varsinkin kun
Kerttu luki niinkuin kirjasta heidän yölliset rettelönsä.

       *       *       *       *       *

Kylässä liikkui tulirokko, tuo lasten ankara surma. Vaikka Käkelä olikin
syrjässä isosta kylästä, osui tauti kuitenkin sinne, ja Kerttu sairastui
siihen. Kertun isä kävi penikulman päässä olevalta lääkäriltä neuvoja
kyselemässä. Lääkäri antoikin tarpeellisia ohjeita sairaan hoidossa ja
kirjoitti lääkkeitä. Vaikka noita apukeinoja koetettiin tarkoin seurata,
tuli Kerttu kuitenkin hyvin heikoksi. Yöt ja päivät valvoi joku aina
Kertun vuoteen ääressä. Paljosta valvomisesta uupuivat vanhempain
voimat.

Kun majamiehet tuon huomasivat, tarjoontuivat he vuorostansa valvomaan
sairasta.

Eräänä yönä istui Matti Kertun vuoteen vieressä, hartaasti pitäen
silmällä, tarvitsisiko Kerttu jotakin. Huonosti palava talikynttilä loi
himmeää valoa huoneeseen.

Yhtäkkiä avasi Kerttu silmänsä ja loi katseensa Mattiin.

»Matti», kuiskasi Kerttu tuskin kuultavasti ja ummisti silmänsä.

»Niin, kullannuppuseni, tahdotko mitään?» kysyi Matti hellästi.

»Ottaisin juomaa», kuiskasi lapsi.

Hellävaroin nosti Matti karkeilla käsillään sairaan istumaan vuoteeseen
ja antoi hänelle virkistävää juomaa. Sitten valahti Kerttu jälleen
maata.

Hellästi katsoi Matti Kerttua, kun tämä siinä voimatonna ja taudin
kanssa kamppailevana puolihorroksissa heikkona riuvotti. Hän otti vaarin
jokaisesta lapsen nykäyksestä, väreestä, jopa silmälautain
värähtelemisistä.

Jonkun ajan kuluttua rupesivat Kertun kasvot värähtelemään ja huulet
liikahtelemaan; näytti siltä kuin hän olisi tahtonut jotakin sanoa.
Hetken perästä avasi sairas silmänsä ja katsoi Mattiin.

»Etpä sinä tuonutkaan minulle niitä leikkikaluja», sanoi lapsi, ummisti
silmänsä ja näytti vaipuvan uneen.

Tämä kävi kipeästi niinkuin puukonpisto Matin sydämeen. Hän tunsi,
kuinka paha asia on, kun lapselle jotakin luvataan, eikä pidetä
lupaustaan. Noin heikkona sairaanakin ollessaan muisti lapsi hänen
lupauksensa, jota hän ei ollut täyttänyt. Lapsi luotti häneen
ehdottomasti ja syyttää nyt häntä epärehellisyydestä. Kenties painaa se
raskaana taakkana hänen mieltään ja lisää painoa hänen ankaralle
taudillensa.

Kun aamu tuli, saapui äiti Kerttua hoitamaan ja Matti lähti pois.

Sinä päivänä ei Matti mennytkään työhön, vaikka toverit menivät, sillä
hän oli kovin uupunut, kahtena yönä kun oli perätysten valvonut Kerttua;
Matti tarvitsi nyt lepoa.

Kun toverit palasivat illalla työstä, syntyi heidän keskensä neuvottelu,
mitä noiden Kertun kaipaamien lelujen kanssa olisi tehtävä.

Lähimäiseen kaupunkiin oli tekeillä olevan rautatien suuntaa myöten
neljä penikulmaa ja maanteitse olisi matka tullut paljoa pitemmäksi.

»Onhan hankala lähteä niin pitkää matkaa kävelemään vähäpätöisen asian
takia; paitsi sitä voipihan sen toimittaa myöhemminkin sopivassa
tilaisuudessa», esitteli Jaska.

»Mutta minä en voi ottaa omalletunnolleni asian viivytystä, sillä se
voisi maksaa tuon pikku enkelin hengen», sanoi Matti.

»Kuinka niin?»

»Onhan lapsi niin heikko, että sen elämä riippuu hiuskarvan nenässä.
Voisihan olla, että meidän epärehellisyytemme vaivaisi taudin ohessa
häntä niin, että tämä mielenpainon lisä tekisi olon niin tukalaksi,
ettei hän voisi sitä kestää. En minä teitä vaadikaan lähtemään, kyllä
minä sen matkan teen», arveli Matti.

»Sanotaan rautatien varrelle kokoontuneen kaikenlaisia roistoja, jotka
koettavat muiden kustannuksella elää, rosvoten mitä vaan käsiinsä
saavat, käyttäen tavasta väkivaltaakin», muistutti Jussi.

»Mitäpä siitä; kyllä minä ainakin kolme miestä ulohtaalla pidän»,
ylvästeli Matti.

Matti hankkiutui lähtemään.

»Näinkö myöhään yötä vasten aiot lähteä?»

»Ei ole aikaa viivytellä, sillä joka minuutti on kallis.» -- --

Vettä satoi ankarasti ja vinha, kylmä tuuli vihelteli huoneitten
nurkissa. Tästä huolimatta syöksyi Matti yön pimeyteen. -- --

Seuraavan yön aamupuolella koputettiin kiivaasti eteisen ovea. Kun
mentiin avaamaan, astui Matti huoneeseen. Hän oli märkänä kuin kuikka ja
väsyksissä kuin koira, joka on pari päivää metsällä isäntänsä kanssa
hypännyt. Heti huoneeseen saavuttuaan istui hän lavitsalle ja vohvotti
niinkuin vasta kyydistä palannut hevonen. Toverit katsoivat Mattia
kummeksuen. Verta näkyi Matin lakin alta valuvan hänen leveälle
naamalleen.

»No, miten niiden lelujen laita on?» kysyivät toverit.

»Hyvästi; lelut ovat täällä.»

»Eipä niitä näy.»

»Ovat tuolla eteisessä.»

»No, minkätähden sinä olet noin onnettoman näköinen; vertakin valuu
lakkisi alta ja olet märkänä kuin kuikka, vaikkei enää sadakaan?»
kysyivät toverit.

»Olisittepahan itse olleet siinä löylyssä, ette tuommoisia kyselisi.
Matka kävi onnellisesti. Perille päästyäni ostin lelut ja lähdin heti
paluumatkalle. Mitään vastuksia en tavannut tiellä, ennenkuin tässä
lähellä kylää. Noin kolme kilometriä tästä hyökkäsi metsästä kolme
miestä kimppuuni. Toivoen kohta pääseväni perille en arvannut pitää
varaani, ajatuksissani kun kävelin. Tämän tähden pääsi eräs heistä
tietämättäni aivan lähelle minua. Hän tarttui minua kurkkuun, kähisten:
'Rahasi tänne, taikka...!' Samassa löi toinen kangella päähäni. Menin
toiselta jalalta polvilleni. Hyppäsin ylös ja kieraisin itseni irti
kuristajastani. Samassa annoin hänelle kämmenelläni semmoisen
läimäyksen, että hän lensi tuotakin tuokemmaksi kovaan kivikkoon
selällensä. Kankimies heilutteli sillä välin kankeansa huimaavaa
vauhtia, mutta kun olin vapaallani, ei hän osannut minuun. Syöksyin
käsiksi häneen, sain kangesta kiinni, nykäisin sen pois hänen käsistään
ja aloin sillä huimia molempia miehiä takapuolille, sillä en uskaltanut
heitä luille lyödä. Molemmat miehet lähtivät nyt käpälämäkeen niin
kiireesti kuin kerkesivät, ja niin olin heistä päässyt», selitteli
Matti.

»Eivätkö lelut menneet säpäleiksi tuossa kahakassa?»

»Eivät menneet, sillä nähdessäni mitä tulee ennätin ne pistää muutaman
kiven suojaan.»

»Mutta entä tuo kastuminen?» utaisivat toiset.

»Nuot veitikat olivat hyvin harkinneet asiansa. Niinkuin tiedätte, on
tällä välillä syvä puro, joka sateesta paisuneena oli tulvillaan. Ettei
heidän uhrinsa pääsisi heidän käsistään pakenemaan kylään, olivat he
kiskoneet puron yli laitetut portaat pois. Eihän minulla ollut muuta
neuvoa kuin täytyi kahlata puron yli, ja vettä oli niin paljon, että
menin muutamasti umpeenkin.»

»Eivätkö lelut kastuneet?»

»Eivät. Pidin niitä käsissäni korkealla pääni päällä», sanoi Matti.

»No, mutta riisuhan nyt toki nuot märät vaatteet yltäsi ja pue kuivat
päällesi; aivanhan sinä palellut», muistuttivat toverit.

»Niinpä kylläkin, kylmältä alkaa tuntua.»

Matti riisui nyt kylmät ja märät vaatteet ja pukeutui kuiviin. Hän pesi
kasvonsa ja toverit sitoivat jotenkuten päässä ammottavan haavan.

»Olen unhottanut kysyä, miten Kerttu voipi», sanoi Matti ikäänkuin
säpsähtäen.

»Kerttu on samanlainen kuin ennenkin, mutta sangen heikko hän on.»

Nyt noudettiin eteisestä lelut tarkasteltaviksi. Matti oli ostanut niitä
koko joukon. Niitä oli pari posliinipäistä, vaatetettua isoa nukkea,
tanssiva rummunlyöjäpoika, haukkuva koira ja juokseva, kärryjä vetävä
poika.

»Me lähdemme nyt viemään nämät Kertulle», sanoi Jussi.

»Sen te toki jätätte tekemättä; tahdon ne itse viedä. Olenhan niistä
enimmän vaivaa nähnyt», sanoi Matti lujasti.

Sitten hän meni kamarinovelle, raoitti sitä ja kysyi kuiskaamalla
valvovalta äidiltä: »Kuinka lapsi voipi?»

»Kerttu oli juuri valveella ja kysyi kuiskaten, eikö Matti ole jo
tullut? Sitten hän taasen raukesi unen horroksiin», vastasi äiti.

Kertulle oli, näette, ilmoitettu, että Matti on mennyt leluja noutamaan.

Matti nouti nyt lelunsa ja istui niiden kanssa sairaan lapsen vuoteen
ääreen, odotellen milloin Kerttu havahtuisi. Himmeästi valaisevan
kynttilän valossa katsoi Matti niin hartaasti sairasta lempilastaan.

Kauankaan ei viipynyt, ennenkuin Kerttu avasi silmänsä. Hänen katseensa
sattui Mattiin, ja lapsen suu näytti menevän vienoon hymyyn.

»Matti on tullut», kuiskasi hän sitten.

»Niin, kullannuppuseni. Matti on tullut ja on tuonut Kertulle leluja»,
sanoi Matti, samassa ojentaen lelut Kertulle.

Silminnähtävästi ilostuivat sairaan lapsen kasvot. Vapisevilla käsillään
hän kokoili ne rintansa päälle ja painoi niitä hellästi rintaansa
vasten. Pian kuitenkin rupesivat ne tuntumaan liian paljoilta, ja hän
käski ottaa pois kärryt, koiran ja rummunlyöjäpojan, mutta nukkeja ei
hän raskinut antaa; niitä hän painoi hellästi rintaansa vasten
edelleenkin.

Sitten loi Kerttu riutuvan katseensa Mattiin ja kuiskasi: »Matti on
hyvä.» Samassa vaipui hän unenhorroksiin.

Siinä oli Matille kylläksi kiitosta. Sairaan lapsen yksinkertainen,
koruton lause teki Matin sieluun syvemmän vaikutuksen kuin pitkät
ylistelyt ja korulauseihin puetut imartelut monelle ylemmillä asteilla
olevalle henkilölle, joka niitä on oppinut viljalta niittämään. Nyt
tiesi Matti, että pienokainen luotti häneen eikä pitänyt häntä enää
epärehellisenä, sanaansa pitämättömänä miehenä.

Kyynelkarpaleet vierähtivät Matin silmistä hänen karheille poskillensa,
ja hän vetääntyi huoneesta pois. Silminnähtävästi rupesi Kerttu nyt
virkistymään. Ei kulunut montakaan vuorokautta, ennenkuin hän alkoi
tahtoa ruokaa ja puhe alkoi selvitä. Nämät merkit nähtyään iloitsivat
vanhemmat, mutta eivät suinkaan miehet vähemmän.

Sitätehden kuin Kerttu parani ja vahvistui, tahtoi hän hyljätyt lelunsa
yksitellen haltuunsa. Ja kun lapsi parani täydellisesti, ei suinkaan
Matilta silloin puuttunut Kertun ystävyyttä ja hyväilemisiä.

Miehet olivat rautatien työssä niin kauan, kunnes se tuli valmiiksi, ja
koko tämän ajan pitivät he Käkelässä majaa. He olivat niin perehtyneet
paikkakunnan oloihin, että he jäivätkin siihen ainaiseksi asumaan. Kukin
heistä perusti itselleen torpan, naivat ja niin rupesivat elämään
ominaista perheellistä ja vakavaa elämää.



TUKKIMETSÄSSÄ.


Oltiin tukkimetsässä. Iso tukkiyhtiö oli kruunulta ostanut laajan
tukkimetsän kaikkein syvimmästä Suomen salosta. Penikulmaa lähempänä ei
ollut minkäänlaista ihmisasuntoa ja netkin, mitkä olivat sen matkan
päässä, olivat kolme toisistaan etäällä olevaa kurjaa mökkirähjää,
joiden asukkaat olivat tiheistä kylistä lähteneet ahtautta pakoon,
levittääkseen viljelystä tuohon synkkään korpeen. Pitäjän kirkolle oli
salosta lähes neljä penikulmaa.

Kun tukinhakkuu ja vedätys alkoi tuolla ikivanhalla aarniosalolla,
virtasi sinne mahdoton väenpaljous kaikilta ilmansuunnilta. Miehiä tuli
suksilla, jalan ja hevosilla. Heillä oli kirveet kainalossa ja
eväskontti selässä; hevosmiehet olivat varustautuneet lujilla sekä
etu- että takareillä ja riittävillä köysivarastoilla.

Kun ensimäiset saapuivat perille, oli heidän ensi tehtävänsä hakata
aukea paikka tiheään petäjikköön ja ruveta rakentamaan siihen
metsäsaunaa, sillä eipä ollut lähitienoissa, missä olisi saanut lämmintä
majapaikkaa yöksi kovasta työstä väsyneelle ja useinkin vilustuneelle
ruumiillensa. Ei kauan viipynytkään, ennenkuin kookas sauna oli
valmiina, sillä eipä ollut puutetta rakennusaineista. Sylintäyteisiä
petäjiä lyötiin päälletysten ja niitä koetettiin jotenkuten varatakin
mukaan tuodulla seinävaralla. Sammalista oli paha puute, talvi kun oli,
mutta pian siihenkin keino keksittiin. Muutamia miehiä meni ikivanhaan
korpeen ja he nyhkivät sieltä kuusenluppoja, joita Tapio oli sinne
runsaasti varannut. Näitä pantiin sammalen asemasta hirsien väliin, ja
ne kyllä täyttivät tarkoituksensa. Tuosta väliaikaisesta asunnosta ei
suinkaan tullut mikään taidelaitos. Sillä ympyriäisinä lyötiin hirret
päälletysten ja salvettiin vain koirankaulaile. Lähellä olevalta
kalliolta saatiin kiviä kiukaaksi ja ensi yötä jo vietettiin tuossa
uudessa lämpimässä majassa.

Tämä uusi sauna ei kuitenkaan kauaksi riittänyt sille väenpaljoudelle,
jota sinne myötäänsä tulvaili. Täytyi tehdä ehtimiseen uusia, ja niin
muodostui tuonne synkkään saloon ikäänkuin jonkunmoinen intiaanikylä.

Omituista elämää viettivät tuolla kaukaisessa umpisalossa tukkimiehet.
Ilta- ja aamupuhteet kertoilivat he kaikenlaisia satuja näkemistään ja
kokemistaan pärevalkean loimottaessa, ja kaikesti eivät nuo kaskut
olleet juuri siveellisintä laatua, sillä olihan enin osa miehistä tuota
kulkevaa kansaa, joka ikänsä oli siirtyillyt työpaikasta toiseen ja
niissä oppinut yhtä ja toista rivoakin.

Tässä tukkileirissä ei ollut ainuttakaan naista ja se synnytti miesten
mielissä jonkunmoista kaipiota, sillä olivathan he oppineet olemaan
yhteydessä kauniimman sukupuolen kanssa.

Tämmöisenään kului aika kuukauden päivät. Silloin tuli muutaman
tukinajajan muassa leiripaikalle eräs Riikka-niminen nainen, joka oli
ennenkin ollut tuommoisissa paikoissa kahvinkeittäjänä. Hän oli vanha
tuttu usealle miehistä.

Mikä ilo nousikaan nyt miehissä, kun Riikka saapui perille! Jokainen
olisi tahtonut häntä syleillä ja käsissään kantaa. Hänelle laitettiin
erityinen makuusija, jota ei kukaan muu saanut käyttää, sillä se oli
ikäänkuin jokin pyhäkkö.

Riikalla oli mukana puolen hehton säkki kahvia ja monta isoa
sokeritoppaa ja kaikki tarpeelliset kahvinkeittokojeet.

Miehet rakensivat Riikalle heti pienen kodan tulisijoineen, jossa hän
sai kahvia keittää, ja halulla he härppivät tuota lämmintä
mielijuomaansa. Eikäpä se kumma ollutkaan, jos tuossa särpimettömässä
paikassa, vilusta kohmettuneena, joikin särpimekseen ja viluunsa jonkun
lämpimän kupin.

Tukinhakkaajien joukossa oli pari oikein renttumaista miestä. Toista
heistä nimitettiin »Matka-Matiksi» ja toista »Riento-Jussiksi». Nämät
nimet olivat he saaneet siitä, kun ei heillä ollut kotia missään, vaan
he kulkivat paikasta toiseen, missä vaan isompaa työpaikkaa oli. Tällä
tavalla kulkeentuivat he maakuntain ääristä toisiin. Joka paikan he
tunsivat ja joka paikassa heidät tunnettiin.

Jo aikaisin olivat he tutustuneet ja kiintyneet niin toisiinsa, että
olisi luullut heidän olevan veljeksiä, vaikkeivät olleet sukua ei syntyä
toisilleen.

Kaikki mitä heillä oli, oli yhteistä, sillä mitä toisen paremman onnen
sattuessa onnistui saamaan, siihen oli toinenkin osallinen.

He olivat juopporenttuja, jonka takia heillä ei ollut kunnollista
vaatetta päällä, ainoastaan ränsistynyt repaleinen puku, josta ei ollut
paljon ruumiin suojaa.

Huolimatta kaikesta tästä viheliäisyydestä, olivat he sangen iloisia ja
kokkapuheisia ja tämän tähden olivat he koko tukkileirin ilona. He
kärsivät vaikka minkälaista leikkiä ja pilapuhetta, mutta pisteleviä ja
halveksivia juttuja eivät he suvainneet. Jos joku semmoista yritti, sai
hän kohta tuta, kuka käski, sillä nämät toisillensa vieraat veljekset
olivat osaavia ja liukkaita tappelijoita ja kun he raivostuivat, silloin
oli leikki kaukana.

Työmaalle tultuaan ei näillä velikullilla ollut ruokaa eikä rahaa, vaan
he saivat yhdeltä ja toiselta ensimäiseen maksuun asti ruokavaroja
lainaksi ja aina he rehellisesti maksoivat velkansa.

Riikallekin olivat he vanhoja tuttuja. Kun he menivät ensi kerran Riikan
luo, ilostuivat he molemmin puolin.

»Kah! Onhan täällä Matti ja Jussikin», huudahti Riikka iloisesti.

»Missäs lika muualla kuin rattaassa. Mutta antakaa, Riikka, nyt meille
kahvia», sanoi Matti.

»Mikseikäs vanhoille tuttaville.»

»Mutta meillä ei ole taaskaan rahaa», sanoi Matti.

»Ei tee mitään; kyllähän te aina maksatte», vastasi Riikka.

Tavallista rataansa kulki elämä tukkimetsässä, eikä mitään erinomaista
tapahtunut. Se oli vaan semmoista oloa kuin niissä oloissa on
mahdollista. Se vaan antoi tukkimiehelle puheenainetta, kun Riikka
kevättalvella kävi nolommaksi ja vähäpuheisemmaksi. Hän haeskeli
yksinäisyyttä ja vältteli muiden seuraa. Riikka ei ollut niin innokas
kahviakaan keittämään kuin ennen; usein kävi niinkin, että kahvia ei
ollut saatavissa silloinkaan, kun tukkimiehet olisivat sitä halusta
juoneet.

»Mikähän Riikalle on mahtanut tulla, kun hän on niin alakuloinen»,
arveli eräänä kertana Matka-Matti Riento-Jussille.

»Sen ties taivas, mutta oikein hänen asiansa eivät ole. Eikö liene
jotenkin kipeänä», vastasi Jussi.

»Minua huolettaa hänen tilansa. Ajatteles, jos hän tulisi sairaaksi
täällä sydänmaalla, mikä silloin neuvoksi tulisi.»

»Älä muuta, äläkä toista. Minäkin olen sitä samaa miettinyt.»

»Eiköhän olisi paras, että kysyttäisiin häneltä itseltään, mikä häntä
vaivaa?»

»Taitaisipa olla», myönsi Jussi.

Molemmat miehet vartoivat aikaa, milloinka saisivat Riikkaa tavata
yksinään, ja tilaisuuden tultua menivät he hänen luoksensa.

»Mikä Riikkaa vaivaa, kun olet niin alakuloinen etkä välitä muista
mitään?» kysyivät miehet.

»Mitä, eihän minua mikään vaivaa... Miksi sitä kysytte?» sanoi Riikka,
ja selvästi näki, että hän oli kovasti hämmästyksissään.

»Kysymmehän vain. Ajattelimme, että jos tulisit sairaaksi, mikä silloin
olisi neuvona», sanoivat miehet.

»Ei minua mikään vaivaa, saatte olla aivan huoletta», sanoi Riikka ja
poistui tavallista tulehtuneempana.

Vaikka Riikka näin teetteli itsensä terveeksi, ei hän kuitenkaan saanut
tukkimiehistä levottomuutta poistetuksi, sillä hänen alakuloisuutensa ja
yksinäisyydenhalunsa yhä vaan jatkui, vieläpä pahenikin.

Kun kevät kului ja lumi alkoi pehmetä, ei Riikka noussutkaan koko
päivään ylös, ja hänen pahoinvointinsa näytti yltyvän.

Tämä havainto huoletti kovin tukkimiehiä, mutta enimmän kuitenkin Mattia
ja Jussia.

»Eiköhän olisi parasta, että käytäisiin tarkastamassa kesken päivin,
kuinka Riikan laita on? Kovinpa sen tila näytti aamulla epäiltävältä»,
esitteli Jussi Matille.

»Sitä juuri mietin tässä minäkin. Käypäs katsomassa», sanoi Matti,
samassa kun suuri petäjä kaatui ryskyen maahan.

Toista käskyä ei Jussi tarvinnut, sillä paikalla, kun hän kuuli Matin
myönnytyksen, alkoi hän juosta livistää metsäsaunoja kohden.

Perille päästyään ohjasi Jussi askeleensa Riikan luo. Tämä ei vieläkään
ollut noussut ylös. Siinä hän vaan yhä loikoi kippuroiden ja väännellen
itseänsä.

»Voi hyväinen aika! Mikä sinulle on tullut, kun olet noin kipeä? Minua
rupeaa peloittamaan... Sano minulle, mikä sinua vaivaa?» koetti Jussi
osanottavasti utaista päästyään Riikan luo.

»Voi, hyvä Jussi! Et sinä voi minua auttaa, ja kenties minä kohta
kuolen», sanoi Riikka tuskitellen.

»Eihän nyt toki. Onhan täällä paljon ihmisiä, jotta ethän sinä aivan
avutta ole», takaili Jussi.

»Voi, voi -- ethän sinä ymmärrä ... mi-minä saan -- oi Jumalani! -- --
pi-pikkusia.»

Ei salaman isku taivaalta olisi kovemmin vaikuttanut Jussiin kuin tämä
tieto. Yhdellä kertaa selvisi hänelle kaikki. Maailma musteni hänelle
silmissään, ja hän vapisi niinkuin kahila virrassa. Oli luultu ja
peljätty Riikan sairastuvan johonkin muuhun vähemmän vaaralliseen
tautiin, joka ei olisi kaivannut niin hellää hoitoa. Mutta nyt! Mikä
neuvoksi? Ei koko tukkileirissä ollut ainuttakaan naishenkilöä, joka
semmoisessa tilaisuudessa voisi apua antaa, ja kuka miehistä siihen
toimeen pystyisi. Nämät ajatukset risteilivät yhtenä myrskynä Jussi
paran aivoissa, eikä hän ollut tajuta, mitä tässä olisi tehtävä.

Kun Jussi vihdoin toipui, lähti hän juoksemaan työmaalle niin paljon
kuin sääristä pääsi. Suoraa päätä töhmisti hän Matin luo. Jussi oli
hyvin hätääntynyt, sen Matti heti huomasi.

»Mitä sinne saunoille kuuluu?» kysäisi Matti.

Jussi kuiskasi jotakin Matin korvaan, sillä pari muuta miestä oli siinä
lähellä.

Matti kävi kalpeaksi, ja kirves putosi hänen kädestänsä.

»Mikä nyt on hätänä?» kysyi toinen läsnäolevista miehistä.

Matti kuiskasi jonkun sanan miehen korvaan. Sekä Matti että Jussi
lähtivät nyt niin äkkiä juoksemaan saunoja kohden, että lumi pölisi
yhtenä suitsuna.

Perille päästyään siivosivat ja puhdistivat he kaikkein pienimmän ja
somimman saunan. Hätäpikaa puhkaisivat he kattoon reiän ja asettivat
siihen pohjattoman silakkanelikon torniksi; tämän sentähden, ettei
tarvinnut pitää ovea auki, silloin kun saunaa lämmitettiin. He
laittoivat saunaan pehmeän vuoteen heinistä ja hevosenloimista.

Sinne kantoivat he tuskittelevan Riikan ja kokivat parhaansa mukaan
hoitaa ja lohdutella häntä, luvaten antaa apuansa, minkä vaan suinkin
voivat.

»Voi, voi minun selkääni, kuinka se on kipeä», päivitteli Riikka.

»Hyvä Jumala! Onko se kovinkin kipeä?» sanoi Jussi ja alkoi hivutella ja
painella hellävaroin kipeää selkää.

Tämä rauhoittikin Riikkaa, ja hän vaipui uneen.

Miehet rupesivat keskenään hiljaa puhelemaan.

»Jos niin onnellisesti kävisi, että lapsi syntyisi, mihin sen
käärisimme?» sanoi Jussi.

»Minulla on laukussani puhdas paita, ja käyn sen varalta noutamassa»,
sanoi Matti.

»Mutta kun se on ainoa vaatekappale, mihinkäs lapsi silloin kääritään,
kun sitä pestään?»

»Hätä keinon keksii. Kunhan nyt päästään vaan ensimäisestä hädästä»,
sanoi Matti ja lähti paitaansa noutamaan.

»Pahin asia on se, kun ei meillä ole minkäänlaista lääkettä antaa
sairaalle. Eikö sinun pulloosi ole säästynyt enää tippaakaan?» tuumaili
Matti takaisin tullessansa.

»Mitä vielä. Enemmänkin sitä olisi mennyt, kun vaan olisi ollut.
Pakanalla on kuivat laidat. Mutta minä luulen tietäväni keinon»,
tuumaili Jussi.

»Annapas kuulua.»

»Ei ole kulunut kuin pari vuorokautta siitä, kun pehtorin asiamies kävi
kirkolla hänen hevosellaan, ja minä luulen, että hän on tuonut sieltä
miestä väkevämpääkin», arveli Jussi.

Miehet rakensivat oven eteen sisäpuolelle salvan, ettei joku
varomattomuudessa olisi päässyt sisälle tulemaan.

Jussi jäi nyt Riikan luo, ja Matti lähti kahvia polttamaan ja
keittämään.

Juuri kun hän sai keitoksensa valmiiksi, tuli pehtori kotiin. Oitis kävi
Matti hänen kimppuunsa, ilmoitti hänelle, mitenkä asiat olivat ja mitä
oltiin vailla, ja aivan oikein sai Matti pehtorilta puoli litraa hyvää
konjakkia ja vielä puhtaan lakanankin. Ilomielin juoksi Matti
saalistensa kanssa sairashuoneeseen. Kahvista ja konjakista tehtiin nyt
hyvänlainen »plörö» ja tarjottiin tuskittelevalle sairaalle.

Tämä helpoitti tuskia, ja sairas vaipui taasen uneen.

»Tuntuisipa oikein hyvältä ottaa tuosta pullosta aika kulaus», sanoi
Jussi suutaan maiskutellen.

»Siitä ei ole puhettakaan; nyt tarvitaan lääkkeet parempiin suihin»,
sanoi Matti.

Miehet kokivat parhaansa mukaan pitää kaikista huolta. Sinkkinen
hevosämpäri pestiin, puhdistettiin ja täytettiin lämpimällä vedellä ja
vietiin saunaan.

Kulovalkean tavalla oli työmaalla miehestä mieheen lentänyt tieto, miten
Riikan asiat olivat, ja tämä herätti yleistä hämmästystä.

Kun ilta tuli, vetääntyivät miehet saunoille. Kaikin kokivat he välttää
melua ja hiljaa hiipien toimittivat he tehtäviään. Joku tuli saunan
ovelle, raoitti sitä ja kuiskasi hiljaa: »Onko tullut mitään muutosta?»

»Ei vielä», kuiskasi Matti vastaan.

Ennen maatapanoa tuli Tölin Matti saunan ovelle. Matti oli
vanhanpuoleinen mies ja monen lapsen isä.

»Minkälainen on asiain meno? Ovatko tuskat lievät ja pitkäveteiset vai
tiheät ja tuimat», kysyi Töli kuiskaten.

»Tiheät ja tuimat ovat», vastasi Matti, sillä Jussi oli hivuttelemassa
taasenkin Riikan selkää.

»Hyvä siitä tulee, kun joutuu», sanoi Töli ja lähti pois.

Vanhalla miehellä oli kokemusta.

Aamulla aikaisin, ennenkuin leiri oli herännyt, oli Töli jo saunan
ovella.

»Mitä tänne kuuluu? Onko asia päätöksessä?» kysyi hän.

»Kuuluu, kuuluu. Kaikki on hyvin», vastattiin.

»Poika vai tyttö?»

»Poika ja pulska.»

Juoksujalkaa lähti Töli pois. Pian oli tietona kaikilla, että
tukkileiriin oli tullut yksi mies lisää. Kukin heistä tahtoi nähdä,
kuinka tuo heikko joukko voi. Tungettelemalla tungettelivat he saunalle
katsomaan tuota outoa tapausta. Rauhallisena makasi uusi tukkimies
äitinsä rinnoilla, käärittynä Matka-Matin puhtaaseen paitaan. Jussi,
joka oli kätevämpi Mattia, oli ottanut lapsen vastaan, pessyt sen
varatussa sinkkiämpärissä, käärinyt Matin puhtaaseen paitaan ja pannut
äitinsä viereen.

Tyytyväisenä oli Riikkakin, kun tuskat olivat loppuneet ja kun oli
päässyt tuosta pälkähästä. Hän määräsi, että Matin ja Jussin tuli
keittää hänen kahvivaroistaan koko tukkileirin miehistölle kahvit
varpajaisiksi.

Kevät oli jo niin kehittynyt, että vedet alkoivat aukeilla. Laumoittain
poistuivat miehet nyt tältä synkältä työmaalta, niin hevos- kuin muutkin
miehet. Kernaasti olisivat he vieneet mennessään Riikankin pienoisineen,
mutta hän oli niin heikko, ettei sitä voitu tehdä. Ei voitu häntä
yksinkään jättää synkälle salolle. Kun tuli kysymys, ken jäisi häntä
hoitamaan, tarjoontuivat siihen toimeen Matti ja Jussi.

Riikan paraneminen kävi hyvin hitaasti. Toinen miehistä oli aina hänen
luonaan vartomassa, jos tuo heikko joukko jotakin tarvitseisi. Toinen
miehistä tavallisesti oli puuhaamassa minkä mitäkin taloudentarvetta.
Useat kerrat kävivät he penikulman päässä olevasta torpasta noutamassa
maitoa hoidettavallensa. Miehet rakensivat muutamia pajumertoja, joilla
pyysivät kaloja eräästä kahden lammen välillä olevasta purosta. Tämä
toimi onnistuikin niin hyvin, että heillä oli myötäänsä tuoretta kalaa.
He haeskelivat myös lampien rannoilta vesilintujen pesiä ja saivat
niistä tuoreita munia. Näin tavoin oli noilla synkän salon asukkailla
tavasta oikein herkulliset ateriat. Jonkun viikon kuluttua toipui Riikka
niin paljon, että hän voi toimittaa emännän tehtävät, ja tämä helpoitti
paljon miehiä, sillä kovin kömpelösti heiltä kävi emännöiminen.

Riikka päivitteli useasti, kuinka paljon vaivaa miehet hänestä näkivät.
Mutta miehet vaan sanoivat: »Kuinka me olisimme voineet jättää sinut
tänne salolle lapsinesi kuolemaan.»

Kun juhannus alkoi lähetä, oli Riikka niin voimistunut, että päätettiin
lähteä vuovaamaan kirkolle. Riikalla oli niin paljon kapistuksia ja
kahvikojeita, ettei niitä voitu mukaan ottaa. Ne koottiin kaikki
saunaan, eikä niitä voitu sieltä pois saada, ennenkuin talvella.
Kaikeksi onneksi oli lapsi niin hyväjuoninen, että se nukkui päivät ja
yöt, kun sai vaan ruokaa ja muuta hoitoa.

Matti kantaa keikkaisi koria, jossa lapsi makasi. Jussilla oli iso
alustaan solmittu nyytti, jossa oli välttämättömimpiä tarpeita, ja
Riikka käveli tyhjiltään, sillä olipa hän vielä jokseenkin heikko.

Juhannuksen aattona pääsi tämä nelihenkinen matkue kirkolle. Heti kun
majapaikka oli hankittu, lähti Matti rovastille kertomaan synkän salon
tapahtumia. Hän kirjoitutti lapsen pitäjän kirkonkirjoihin ja panetti
sille nimeksi _Salo_, sillä tuskinpa kukaan jäsen pitäjässä lienee
syntynyt niin synkässä salossa ja semmoisissa oloissa kuin tämä
seurakunnan lisäjäsen.

Tarkkaan, yksityisseikkoja myöten, kyseli rovasti kuinka tuo kaikki
kävi. Suuresti ihmetteli hän, kuinka semmoisissa oloissa niin vaikeat ja
tärkeät asiat voivat käydä päinsä.

Juhannuspäivänä kastettiin tämä uusi tulokas heidän majapaikassaan.
Kummeina olivat talon isäntä, emäntä ja molemmat tyttäret. Poikakummeina
juhlallisesti seisoivat Matti ja Jussi.

Kun ristiäiskahvit oli leivosten kanssa juotu, sieppasivat Matti ja
Jussi viilekkeillä varustetut tukkipussit selkäänsä ja alkoivat
maantietä myöten kävellä keikkaista kauas sydänmaalle tukkijoelle,
laulaa lojotellen tukkipojan laulujaan.



PULLO-HEIKKI.


Hän oli isätön ja äiditön poika raukka, jommoisia Jumala paratkoon, on
paljonkin tässä matoisessa maailmassa. Tietysti ei hänkään ollut
syntynyt isättä ja äidittä, mutta kumpaakaan ei hänellä sanan oikeassa
merkityksessä ollut.

Paikkakunnan kaunein impi oli hänen äitinsä ollut. Nuoret miehet
pyörivät alati hänen kintereillään ja joukossa oli rikkaita talonpoikia,
jospa renkimiehiäkin. Pahin tässä kaikessa kuitenkin oli se, että Hinni
oli vaan -- piikatyttö. Vaarallinen lahja köyhälle tytölle on kauneus,
sillä köyhyys alentaa useinkin hänen arvoansa, vaikka hän olisi kuinka
suuria avuja Luojaltansa saanut.

Niin oli Hinninkin laita. Monta rehellistä sydäntä lienee löytynyt
noiden ihailijain joukossa, mutta Hinni ei välittänyt kenestäkään yhtään
mitään; oli niinkuin hänen sydämessään ei olisi ollut sijaa yhdellekään.

Jonkun vuoden kuluttua rupesi Hinniä piirittämään eräs rikkaan talon
ainoa poika; komea nuorukainen oli hänkin ihmisekseen. Hän valloitti nyt
Hinnin niin erikoisomaisuudeksensa, etteivät muut ihailijat saaneet
tulla maille halmeillekaan. Rikkauteensa ja voimiinsa luottaen osasi
Kairalan Risto pitää kaikki muut ulohtaalla. Eräs torpan poika pyrki
kumminkin Hinniä lähentelemään, ja tämä osoittikin pojalle jonkunmoista
myötätuntoisuutta. Kun Risto tämän huomasi, pieksi hän poika raukan niin
pahanpäiväiseksi, että oli vähällä henki mennä. Tästä työstään sai Risto
maksaa pojalle sovinnoita parisataa markkaa. Tätä tekoa piti Hinni niin
pahana, että hänen sydämensä kylmeni Ristoa kohtaan. Mutta ajanoloon
onnistui Riston taasen sukeltautua Hinnin suosioon. Tästä lähtien olivat
Hinni ja Risto aina yksissä. Yhdessä he tulivat aina nuorison tansseihin
ja muihin kisa- ja leikkipaikkoihin. Niissäkin he olivat aina yksissä;
olipa niinkuin heidän mielestään ei muita olisi ollut olemassakaan.
Yhdessä he myös lähtivät niistä paikoista poiskin, katsomatta vähääkään,
lähtikö muita vai ei. Heidän käytöksensä oli niin julkinen, että kylällä
jo kolistiin, että Hinni ja Risto ovat kihloissa.

Hinni kai kuvaili mielessään, kuinka onnelliseksi häh nyt tulee, kun
pääsee niin ison talon emännäksi, sitten kun aika tulee. Päälle
päätteeksi on hänen sulhasensa kylän pulskin poika. Niinhän se on.
Kyllähän rikkaudella aina on vetovoimaa, vaikk'eivät asiat muutoin
olisikaan niinkuin niiden tulisi olla.

Kului aikaa vuosi, toista. Risto lakkasi seurustelemasta Hinnin kanssa,
ja Hinni alkoi istuskella yksin kotonaan ja usein hänen kalpeilla
poskillaan nähtiin kyynelten uria, mutta Risto kulki rentona ja uljaana
nuorison kokouspaikoissa ja paljon vapaampana kuin ennen.

»Mihinkäs Hinnin olet jättänyt?» kysyi kerran eräs talontyttö Ristolta.

»Mitäpä hänestä», sanoi Risto yhtäkaikkisesti.

Tyttö leimahti punaiseksi; kai häntä lienevät miellyttäneet Riston sanat
ja eikö liene välähtänyt hänen sydämeensä joku toivonsäde.

Kului aikaa. Hinnin tila kävi yhä surullisemmaksi ja hänet täytyi
eroittaa pois palveluksestaan. Hän siirtyi nyt erään leskivaimon mökkiin
ja mietti siellä surullista tilaansa. Ei kukaan käynyt häntä katsomassa,
eikä kukaan säälinyt häntä; ainoastaan torpan leski koki häntä hoidella
ja lohdutella.

Eräänä kertana tuli mökkiin tuo torpan poika. He istuivat kauan Hinnin
kanssa kahden ja molemmat itkivät, niin että olivat vedeksi sulaa. Kai
he molemmat tunsivat, kuinka paljon paremmin kummankin asiat voisivat
olla, jos ei rikkauden voimakas loiste olisi päässyt heidän sydäntensä
tunteita häiritsemään. Kovin murtuneelta näytti poika poislähtiessään.

Hinni lähetti lesken kutsumaan Ristoa käymään hänen luonaan.

»Mitä minulla on hänen kanssaan tekemistä?» oli Risto vaan ylpeästi
sanonut ja kääntänyt selkänsä.

Kun Hinni sai tämän tietää, mursi se hänen viimeisetkin voimansa.

Aika tuli, ja Hinni synnytti pojan. Hän kävi niin heikoksi, että hän
kauan aikaa väikkyi elämän ja kuoleman välillä. Kun hän vihdoin siitä
toipui sen verran, että voi liikkua, ei hänellä ollut muuta neuvoa kuin
lähteä kylälle lapsi sylissä, sillä leski ei voinut enää häntä elättää.
Katkeralta tuntui Hinnistä kulkea talosta taloon, anellen ihmisiltä
apua, mutta mikään muu ei auttanut. Hän oli koettanut vedota Ristonkin
omaantuntoon, että hän antaisi jotakin apua, mutta Risto oli vaan
tylysti sanonut:

»Elättäköön kakaransa miten tahtoo, mitä se minuun kuuluu!»

Hinni heikkoni vaan heikkonemistaan. Hän ei voinut kestää sitä häpeän ja
tuskan painoa, mikä hänen tuntoaan alati rasitti. Pian hän sairastuikin
ja kulkea retustaminen talosta taloon sekä kehnoilla vuoteilla kylmien
huoneitten nurkissa viruminen jouduttivat hänen tautiaan.

Hinni ei tahtonut lapselleen pettäjänsä nimeä, vaan pani hänelle tuon
torpanpojan nimen, ja niin tuli pojasta Heikki.

Jonkun ajan kuluttua oli Kairalassa häät, sillä Risto oli nainut sen
tytön, joka Ristolta oli kerran kysynyt, mihinkä hän oli Hinnin
jättänyt. Kun hääilo oli parhaillaan, tuli Kairalaan tieto Hinnin
kuolemasta. Sen kuultuaan näytti Risto pari kertaa nielaisevan tyhjää,
vaan sitten hän oli taas niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, yhtyi vaan
iloisiin tanssin pyörteisiin.

Surkeaan tilaan jäi nyt Heikki raukka. Silloin ei ollut mitään
vaivaishoitolaitosta, vaan saamattomia köyhiä kuljetettiin talosta
taloon. Tämmöinen retki se oli edessä Heikki raukallakin. Kylläpä sen
arvaa, miten pieni, heikko lapsi tuli hoidetuksi. Jos jossakin talossa
oli tunnollisia ihmisiä, jotka parhaansa mukaan kokivat hoidella
hinteräistä lasta, olivat toiset taas semmoisia, etteivät välittäneet
koko hoidokista niin mitään. Päiväkaudet sai lapsi märkänä ja
siivottomana nälissään itkeä nyrryttää kenenkään huomaamatta ja
sydämelle käymättä.

Lapsi olikin niin hinterä, kivulias ja ruvissa, että kaikki päättelivät,
ettei sillä ole pitkiä aikoja elettävissä.

Mutta ihme kumma! Nuo ennustukset eivät toteentuneetkaan. Kaikista
vaivoista, kiusauksista ja vastuksista huolimatta jäi poika kuin jäikin
elämään. Hinteräisenä, kivulloisena hän tosin pysyi, mutta eli vaan
edelleenkin.

Kun hän kasvoi isommaksi, että voi syödä vahvempaa ruokaa ja pitää vähin
itsekin itsestänsä huolta, rupesi hän äkkiä hyötymään.

Tultuaan siihen ikään, että voi itsenäisesti ja vapaasti liikkua, sai
poika itse pitää toimeentulostansa huolta. Melkein kelvotonna sai hän
kävellä retostella talosta taloon elatustaan hankkimassa. Muutamissa
taloissa säälittiin häntä ja pidettiin useita vuorokausia. Toisissa ei
hänestä juuri paljon välitetty, annettiinhan vaan kuiva leipäpala tai ei
sitäkään. Kaikesta tästä huolimatta hyötyi poika kuitenkin niin, että
hänen poskensa olivat pulleat kuin limpunleipäre; oikein ne hyllyivät
juostessa ja kävellessä. Tämän takia rupesivat ihmiset poikaa kutsumaan
Pullo-Heikiksi.

Heikki oli lyhyenläntä kasvultaan, mutta muuten jäntterää rakennetta.
Hänellä ei näyttänyt olevan terävää ymmärrystä ja hän tuntui sangen
hitaasti rupeavan käsittämään asioita. Kun hänelle selitettiin jotakin,
niin hän katsoa töllötti avosuin puhujaan eikä näyttänyt ymmärtävän
juuri mitään; hän oli perinyt isänsä paksun pään.

Ei Heikin elämänalku ollut juuri kehittävää ja kasvattavaa laatua. Usein
häntä pilkattiin, nimiteltiin ja nyrvittiin niinkuin koiranpenikkaa.
Parempiosaisten poikaset useinkin aivan asiatta lyödä mukiloivat häntä,
ja silloin itkeä nyrrytteli Heikki tiimakaudet yhtämittaa.

Tämmöisissä oloissa kasvaen, sai poika semmoisen käsityksen, ettei
hänestä tule minkäänlaista miestä vaan että koko hänen tuleva elämänsä
on yhtenäistä kurjaa kärsimistä. Näiden ajatusten vallitessa oli poika
hyvin jörömäinen ja vähäpuheinen. Jos joku yritti hänelle jotakin puhua,
vastasi hän vaan yksikantaan: on taikka ei. Talojen välit hän kulki aina
yksin ja maatapäisenä. Ei hänellä ollut mitään nuorten poikasten
ilveitä, leikkejä eikä koukkuja; hän kulki tietään niinkuin vanha,
kaikki elämänkärsimykset ja vaivat kokenut ukko.

       *       *       *       *       *

Paikkakunnalla oli eräs hiljakkoin nainut mökin mies, jota kutsuttiin
Kirves-Mikoksi. Nimensä hän oli saanut siitä, kun hän oli roteva
kirvesmies. Mikko teki vuodet melkein läpeensä urakalla salvutöitä;
ainoastaan parhaana kesäsydännä hän oli kotitöissään.

Oli Vapunpäivän aika. Kirves-Mikko oli nytkin salvamassa muutamalle
talolle luuvariihtä, ja salvos oli likellä tietä. Kaukaa näki Mikko, kun
Heikki alakuloisena tulla retosti tietä myöten salvokselle. »Mistäs nyt
Heikki poika tulee?» kysyi Mikko iloisesti pojan tultua salvoksen
kohdalle.

Poika seisahtui ja katsoa töllötti avossa suin Mikkoa.

»No mistä sinä tulet?» kysyi Mikko toistamiseen.

»Tuoltahan minä Tulppolasta...» sanoi poika.

»Mihinkäs aiot mennä?»

»Seinälään.»

»Levähdä nyt tässä, eivätkö ne jalat ole puutuneet», kehoitti Mikko.

Mitään vastaamatta istui Heikki ikäänkuin vaistomaisesti hirsikon päälle
päivänpuolimaiselle seinustalle. Pian alkoi poika siinä nuokahdella.

»Hyvä Jumala tuotakin poika raukkaa! -- Ei suinkaan hänkään saa kävellä
kukkasten ja ruusujen päällä -- -- -- Se tuhannen roisto -- --» puheli
Mikko itsekseen.

Tovin ajan perästä herätti Mikko pojan. Poika ikäänkuin säikähti ja
katsella töllisteli Mikkoa.

»Saitko sinä Tulppolassa einettä?» kysyi Mikko.

»Eihän tuota...», sanoi poika.

»Sinulla taitaa olla hyvin nälkä», arveli Mikko.

»Onhan tuo...»

Mikko nosti eväskonttinsa kuusenoksalta alas, kantoi sen lastukon päälle
seinänvierustalle ja kehoitti poikaa syömään.

»Mitä te minulle...», sanoi poika empien.

»Tule nyt vaan, tarvitseehan Heikkikin syödä», kehoitteli Mikko.

Ujostellen ja epäröiden asteli Heikki kontin luo ikäänkuin olisi
epäillyt, että onkohan tämä nyt vaan oikein totta.

Hyvällä halulla söikin poika Mikon eväitä. Tovin päästä hän pytjähti
kyljelleen seinustalla olevan lastukon päälle ja nukkui heti raukeasti;
luultavasti raukaisi ruoka häntä.

Mikko pani hirsiä kiinni toisella puolella salvosta, ettei olisi
häirinnyt poikaa.

Kun alkoi iltakalve tulla, herätti Mikko pojan, ettei hän vilustuisi.

»Mene nyt jo Seinälään, muuten tulee sinulle kylmä», kehoitti Mikko.

»Siellä on niin paljon poikia, jotka aina rääkkäävät minua», sanoi poika
pelkäävästi.

»Mene nyt vaan sinne ja pysyttele jossakin nurkkapielessä; minäkin tulen
sinne yöksi ja minä kyllä pidän huolta, ettei sinulle mitään pahaa
tapahdu», takaili Mikko.

Poika lähti kävellä telsimään.

Kun Mikko työnsä lopetettuaan meni Seinälään, jossa hän piti yömajaa,
oli jo jotenkin hämärä. Heti kun hän astui huoneeseen, ilmestyi Heikki
hänen kintereilleen. Talonväki ei ollut häntä ennen nähnyt, luultavasti
oli poika jossain piiloitellut Mikon neuvon mukaan.

Aikainen talonväki ei näyttänyt pojasta pitävän hyvää eikä pahaa,
olivathan vaan niinkuin koko poikaa ei olisi ollut olemassakaan; emäntä
vaan antoi pojalle ruokaa silloin kun muukin väki illasteli.

Illallisen jälkeen tuli muista huoneista tupaan talon poikavesseleitä.
Kun he huomasivat Heikin, alkoivat he heti käydä hänen kimppuunsa, mutta
tämän nähtyänsä poika juosta vilkaisi Kirves-Mikon turviin.
Poikaviikarit kapittivat jäljessä ja Heikin luo päästyänsä pukkasi eräs
heistä Heikkiä niin, että poika tollahti ison matkan päähän. Samassa
sanoi sysääjäpoika:

»Mitä sinä, Pullo-Heikki, täällä teet?»

Heikki oli itkuun purskahtamaisillaan, mutta Kirves-Mikko sieppasi hänet
luokseen ja hääti poikaviikarit ulommaksi hänen kimpustaan. Mikko
nuhteli poikia ja uhkasi sanoa heidän vanhemmilleen, elleivät he antaisi
köyhälle orpopoika raukalle rauhaa. Hän selitti poikasille, kuinka
Heikki on Jumalan luoma niinkuin hekin, vaikkei hänellä olekaan
vanhempia eikä kotia niinkuin heillä.

Kun väki asetteli maata, ei Heikin makuusta huolehtinut kukaan mitään.
Poika jäi yksin istua nyrryttelemään takkapenkille. Kun Kirves-Mikko
tämän huomasi, käski hän pojan tulla viereensä maata.

Poika kähnähti vähän, mutta ei liikkunut paikaltaankaan.

»Tule, tule vaan, kyllä me kahdenkin sovimme tässä makaamaan»,
kehoitteli Mikko.

Hitaasti lähti poika kävellä kähnimään Mikon vuodetta kohden ja sanaa
lausumatta hän pytjähti Mikon viereen maata.

Kun aamu tuli, söi Mikko eineensä ja lähti työpaikalleen. Poika jäi
vielä huoletonna nukkumaan; tuskinpa hän lienee koko elämänsä aikana
nukkunut niin hyvällä makuusijalla ja niin turvallisesti kuin nyt.

Kirves-Mikolla ei suinkaan ollut tarkoitus ottaa huostaansa turvatonta
poika raukkaa, hän tahtoi vaan ihmisellisestä vaistomaisuudesta osoittaa
myötätuntoisuutta viattomasti sorrettua kohtaan. Tästä syystä oli koko
poika olemuksineen nyt unhottunut kerrassaan pois hänen mielestään.
Vihellellen hän teki ja iloisesti tuota mielityötään, niin että lastut
huristen lentelivät hänen kirveensä iskuista.

Kun aika oli kulunut lähelle puolta päivää, ilmestyi Heikki taasenkin
salvokselle. Kehoittamatta istui hän nyt hirsiläjän päälle vastapäätä
Mikkoa.

»No, kah! Johan Heikki on taas täällä!» sanoi Mikko iloisesti.

»Johan minä...»

»Saitko sinä einettä Seinälässä?» kysyi Mikko.

»Sainhan minä, ja oli niin hyvä maata», sanoi poika.

»Oltiinko sinulle siellä pahoja?»

»Eikä oltu.»

»Eivätkö pojatkaan?»

»Ei pojatkaan», vakuutti poika.

»Sepä hauskaa; nythän Heikistä alkaa tulla jo mies», sanoi Mikko
iloisesti.

Keskustelu taukosi nyt siihen, ja Mikko yhtyi taasen rivakasti työhönsä.

Ääneti katseli poika Mikon työtä, mutta tuota katselemista ei hän tehnyt
enää ujostellen eikä arkaillen töllistelemällä. Hänen suunsa ei ollut
auki, ja koko katsannossa näytti olevan jotakin tyytyväisyyden ja
itseluottamuksen ilmettä.

Kun poika oli tovin tuota tehnyt, sanoi hän yhtäkkiä:

»Kyllä ei minusta tule miestä.»

»No, herrainen aika! Mikseikäs sinusta miestä tulisi, onhan monesta
muustakin tullut», sanoi Mikko.

»Kun kaikki minua sortavat ja pilkkaavat», sanoi poika surullisesti.

»Eivätpähän kaikki, enpähän minäkään», sanoi Mikko.

»No, ette te.»

»Eivätkä Seinäläisetkään.»

»Eivät Seinäläisetkään enää», myönteli poika.

»Niinpä he vähitellen lakkaavat kaikin sinua sortamasta, ja sinusta
tulee kuin tuleekin mies», vakuutteli Mikko.

Taas taukosi keskustelu siihen, ja Heikki katseli mielihyvillään Mikon
toimia.

»Miksi te olette niin hyviä minulle», kysyi nyt poika.

»Kaikkien ihmistenhän tulee olla hyvät toisilleen, ja ihminenhän
Heikkikin on ja onhan Heikkikin hyvä minulle», sanoi Mikko.

»Mitäs minusta», sanoi poika, yhä vielä epäillen.

»Älä niin sano, vaan tule nyt katselemaan, mitä täällä meidän
kontissamme on», sanoi Mikko.

»En minä nyt enää», sanoi poika empien.

»Tule nyt vaan, kyllä meidän kontti kestää», kehahti Mikko.

Kun he olivat syöneet, olisi Mikko niin mielellään vähän levähtänyt
ruuan päälle, mutta poika ei antanutkaan hänelle rauhaa.

»Onko teillä emäntää?» kysyi poika.

»Onhan tuo.»

»Entäs taloa?»

»On meillä talopahainenkin.»

»Missä se on?»

»Se on kaukana täältä, penikulman päässä sydänmaalla, Ulpukkalammen
rannalla», selitteli Mikko.

»Onko siinä peltoakin?»

»On sitäkin vähän.»

»Ja niittyäkin?»

»On pikkusen niittyäkin», selitteli Mikko.

»Taitaa olla eläimiäkin», utaisi poika edelleen.

»On kaksi lehmää», vastasi Mikko.

»Entäs, onkos teillä lapsia?»

»On niitäkin kaksi, poika ja tyttö, ja poika on jo neljännellä.»

»Mitkäs niiden nimet ovat?»

»Pojan nimi on Mikko, isän kaima, ja tytön Anna, äidin kaima», selitteli
Mikko pojalle tarkoin ikäänkuin hän olisi ollut poliisitutkinnossa.

»Milloinkahan minä saisin käydä teillä?» tiedusteli Heikki.

»Eipä sitä tiedä, jospa siellä saisit käydäkin jonakuna kesänä», sanoi
Mikko -- -- --

Poika perehtyi Mikkoon niin, että hän kävi salvoksella joka päivä.
Pitemmiltäkin matkoilta hän tuli sinne, sillä hän kulki ympäristön
taloissa yötä olemassa ja hakemassa iltasta ja einettä, mutta puolisensa
hän söi aina salvoksella Mikon kanssa. Eräänä kertana istui poika kauan
aikaa hirsiläjän päällä miettivän ja alakuloisen näköisenä.

»Mitäs Heikki nyt miettii?» kysyi Mikko.

»Kun ei ole mitään semmoista työtä, jota minäkin voisin tehdä», sanoi
poika alakuloisesti.

»Ole huoletta, kyllä sitäkin saadaan. Tulehan nyt ensin kontille»,
lohdutteli Mikko.

»Minkäslaista työtä se sitten olisi, jota minäkin voisin tehdä?» utaisi
poika syömästä päästyä.

»Voisitkohan sinä noita lastuja kokoilla tuohon latoon?» kysyi Mikko.

»Miksen», sanoi poika iloisesti ja hyppäsi ylös ja alkoi hapuilla
lastuja syliinsä.

»No, no, älähän nyt päätäsi seinään lyö. Paras on levätä vähän syönnin
päälle; kyllä vielä on aikaa työtäkin tehdä», sanoi Mikko jäähdytellen
pojan liikanaista työintoa.

Kun Mikko ryhtyi työhönsä, rupesi poikakin lastuja kantamaan. Kun hän
oli jonkun ajan tuota tehnyt, kysyi hän äkkiä:

»Mutta onkos teille mitään apua siitä, jos minä näitä lastuja kokoan?»

»On, on.»

»Saatteko te nämät lastut itsellenne?» sanoi poika ja katsoi kysyvästi
Mikkoa silmiin.

»Kyllä saan. Minä myön ne paikkakunnan mökkyreille, ja sillä keinoin
saadaan konttiin evästen lisiä», toimitti Mikko.

»No sitten ei mene minunkaan työni hukkaan», sanoi poika tohtuneena ja
alkoi kantaa lastuja.

Kun lastut tulivat vihdoin kannetuiksi, kysyi poika: »Mitäs minä nyt
teen?»

»Nyt on ilma jo niin lämmennyt, että kuori on hirsistä irti. Rupea
senvuoksi repimään kuusihirsistä kuoria ja vie ne tuonne latoon
kuivumaan», kehoitti Mikko.

»Mitä niillä tehtäisiin?» utaisi poika.

»Kannat ne kerppuina kylän karvarille, niin hän antaa sinulle niistä
rahaa», sanoi Mikko.

Heti ryhtyi poika työhön.

Kun poika oli saanut tavaransa myödyksi, toi hän Mikolle kourallisen
vaskilantteja.

»Ei, ei. En minä ota niitä, nehän ovat sinun ansiotasi, pidä ne itse»,
sanoi Mikko.

»Mitä minä niillä tekisin, minä tahdon maksaa ruokani», sanoi Heikki
itsepintaisesti.

»Älä ole hauska rahojesi kanssa, kun ei ole mitään pakkoa niitä
kuluttaa, kyllä sinä silti saat minun kontistani syödä. Kokoile nyt niin
paljon rahoja, että saat kengät jalkaasi», kehoitteli Mikko.

»Mitähän minä nyt tekisin, kun ei ole enää lastunkantamista eikä
parkinkiskomista?» kysyi Heikki eräänä kertana.

»Enpä nyt oikein tiedä, jokohan rupeisit soittelemaan», arveli Mikko
leikillisesti.

»Mutta kun minulla ei ole, millä minä soittelisin», muistutti Heikki.

»Minun täytyy yönseutuna tehdä sinulle torvi», lupaili Mikko.

Kun he menivät Seinälään taasenkin yöksi, hakkasi Mikko lepänkappaleen
tienvierestä ja vei sen mennessään yöpaikkaansa. Siellä hän kaverteli
lepästä oikein rattisuisen torven. Hän laittoi sen hienompaan päähän
ohuesta katajanlastusta kielen, ja torvi rupesi heti törähtelemään.
Heikki oikein vapisi innostuksesta ja pyhästä kunnioituksesta, kun kuuli
todellakin torven ääntelevän. Mikko antoi Heikinkin koetella torven
tenhovoimaa, ja sitä ihastusta ja riemua ei voi kielin kertoa, mitä
poika nyt tunsi. Mikko selitti, ettei torvi vielä ollutkaan valmis. Hän
poltti torven kupeeseen kaksi pientä reikää ja sanoi sitten Heikille,
että hänen tuli pitää soittaissaan sormiansa noiden reikien päällä ja
vuorotellen nostella niitä ja sulkea reiät jälleen, niin torvi antaa
aina eri äänen.

Tuo torvi oli jonkunmoisen klarinetin muotoinen rakennus. Kaiketi ei
Mikkokaan ollut mikään soittokoneitten mestari, että hän olisi äänet
voinut ääniasteikon mukaan sovittaa, mutta kuitenkin osui niin olemaan,
että perusäänestä ensimäinen ääni oli kvartti ja siitä ensimäinen ääni
ylöspäin kvartin iso terssi, ja niin muodoin oli tuossa koko koneistossa
vaan kolme ääntä.

Poika ei malttanut nukkua yökausiin, sillä torvi oli aina mielessä. Hän
oli ylhäällä jo ennen Mikkoa ja valmiina lähtemään salvokselle.

Sinne tultua kysyi hän: »Miten minä nyt tällä soitan?»

»Sinä puhallat torveen, aukaiset ja suljet reiät sormillasi, ei siinä
muuta tarvita», sanoi Mikko.

Poika istui hirrentyvellä ja alkoi harjoitella.

Kun hän piti aluksi etumaisen reiän auki ja sulki sen heti kiinni, äänti
kvartti ensin ja sitten perusääni. Kun hän sitten vipautti toistakin
reikää sormellansa, muodostui sävelikkö tämän kalttaiseksi: Tuu, tuu,
tuutia tuu. Samana päivänä oli Heikille jo pysyvä sävel muodostunut,
eikä se siitänsä koskaan muuttunut.

»Missä minä tällä torvella soittelisin?» kysyi Heikki eräänä kertana.

»Noo -- -- soittele häntä nyt pitkin teitä, sinne ja tänne kaikilla
teillä ja kujilla, äläkä unhoita käydä minullekin soittamassa», esitteli
Mikko.

Poika lähti nyt kävellä telsimään pitkin tietä, puhaltaen vahvasti
torveensa, ja nyt hänen poskensa vasta pullollaan olivat. »Tuu, tuu,
tuutia tuu» kuului nyt kaikilta teiltä, kujilta ja talojen pihoilta.
Ihmiset tutustuivat tuohon Heikin säveleeseen, niin että he sen
kuultuaan sanoivat: »Pullo-Heikki sieltä tulee.» Heikin soittotaito teki
hänen repaleisen elämänsä paljon paremmaksi. Ihmiset eivät enää
kiusoitelleet eivätkä nyrvineet poikaa niinkuin jotakin yhteiskunnan
hylkiötä, vaan rupesivat pitämään häntä tuutiatuineen ja pulloposkineen
yhteisenä hupinaan, ja niin annettiin hänelle mielellään ruokaa ja
turvaa.

Heikki ei unhoittanut varminta ja parasta ystäväänsä Mikkoa, vaan
tuontuostakin hän pistäysi Mikon salvokselle.

»Menettekö te nyt kotiinne kesäksi?» kysyi poika eräänä kertana Mikolta,
kun riihi alkoi olla jo harjapäällä.

»En minä nyt menekään, minä olen ottanut ison asuinrakennuksen urakalla
salvaakseni», selitti Mikko.

»Missä se on?» kysyi poika.

»Se on kaukana, et sinä sitä tiedä», sanoi Mikko umpikuljuun.

»Mihinkäs minä nyt kesäksi joudun?» tiedusteli poika, ikäänkuin
muistuttaen Mikkoa, että hän on luvannut hänet viedä kotiaan katsomaan.

»Rupea Seinälään paimenpojaksi.»

»Eivät he huoli minusta», arveli poika.

»Kyllä. He puhuivat jo kerran siitä minulle, ja sinullahan on valmis
paimentorvikin», sanoi Mikko.

Niin kelvoton ja nuori kuin Heikki vielä olikin, pääsi hän kuin pääsikin
Seinälään paimenpojaksi. Kyllä silloin Takaliston kylän saloilta kuului
yhä vaan tuutiatuu -- -- --

Kun syksy tuli ja karjat otettiin sisälle, ilmestyi Heikki yhtäkkiä
Kirves-Mikon salvokselle. Siinä oli kymmenen muuta miestä työssä ja
Mikko viidentenätoista. Ällistellen katseli Heikki noita miehiä, etsien
heidän seastansa Mikkoa. Kun hän hänet vihdoin huomasi, päästi hän heti
torvestaan iloissaan tuutiatuun.

»Jopas taasenkin on Heikki maissa», sanoi Mikko ja tuli poikaa
tervehtimään.

»Voi, voi, kuinka paljon täällä on miehiä; ovatko he pahoja?» sanoi
Heikki ja katsoi Mikkoa niin kysyvästi ja luottavasti silmiin.

»Eivät he ole pahoja; he ovat kaikki minun palkkaamiani miehiä»,
vakuutti Mikko.

Tämän kuultuaan poika rupesi yhtämittaa puhaltamaan torvestaan
tuutuutuutiatuuta.

»Menettekös te tulevana kesänä kotiinne käymään?» kysyi Heikki eräänä
kertana Mikolta.

»Kyllä varmaankin menen», vakuutteli Mikko.

»Saankos minä tulla silloin teidän kotianne?» kysyi Heikki.

»Kuinkas muutoin. Olenhan minä luvannut Heikin käydä mökkiäni ja
perhettäni katsomassa», myönteli Mikko.

Pojalle tuli nyt hyvät päivät. Hän tuli yhteiseksi iloksi koko
miehistölle. Kaikin vaalivat he poikaa ja vuorottain oli hän heidän
eväskontillaan syömässä. Harvoin hän kävi kylillä soittelemassa ja
ruokaansa etsimässä. Mutta muiden salvumiesten vuoteelle ei hän pannut
maata, vaikka kuinkakin olisivat koettaneet häntä kehoittaa ja
narrailla; Kirves-Mikon kupeilla hän vaan tahtoi yönsä viettää, eikä
Mikko häntä siitä estänytkään.

       *       *       *       *       *

Tähän aikaan oli Kirves-Mikon asuntoon tullut eräs muutos. Siihen saakka
oli hänen asuntonsa ollut vaan omin luvin kruununmaalle tehty mökki,
mutta nyt oli Mikko hakenut mökilleen laillisessa järjestyksessä
täydellisen asukasoikeuden, ja ensi kesänä oli maat mitattavat ja
pyykitettävät. Mikon oli siis mentävä kotiinsa valvomaan etujaan, jouti
taikka ei.

Niinkuin hepo kesää odotti nyt Heikki sitä hetkeä, jolloin päästäisiin
lähtemään tuonne Mikon kotiin. Kun kesänkielessä tuli urakka valmiiksi
ja kun Mikko ilmoitti Heikille, että nyt sitä lähdetään meidän mökkiä
katsomaan, ei Heikin ilolla ollut rajoja. Hän hyppeli ja pyöri
ympäriinsä, ja kyllä silloin saatiin kuulla tuutiatuuta.

Heikki oli silloin kahdeksan vuoden ikäinen. Hän oli Seinälässä
ollessaan kiskonut parkkia ja sillä tavalla lisännyt lanttejaan, niin
että oli voinut hankkia kengät jalkaansa, ja muuta vaatetta oli annettu
talosta. Oikein miehen alulta näytti poika nyt juoksennellessaan Mikon
ympärillä. Senkin seitsemän asiaa oli hänellä kaikenlaisiin
syrjämutkiin, eikä häntä näyttänyt yhtään uupumus haittaavan tuolla
penikulman pituisella matkalla.

Kun tultiin Kirves-Mikon pihalle, oli se Heikistä paras paikka
maailmassa. Kaikki epäsuotuisat kohdatkin olivat juuri niinkuin niiden
tuli olla, ja tuo pieni tupakin näytti hänestä paremmalta kuin Seinälän
isot rakennukset. Tämä kai tuli siitä, että se oli hänen parhaan
ystävänsä koti, sillä olihan Mikko osoittanut hänelle enemmän kuin
kukaan muu ihmisyyttä ja myötätuntoisuutta.

»Voi, kun saisin täällä aina olla!» huudahti poika ikäänkuin peljäten,
ettei hän saisi sinne ainaiseksi jäädä, ja kaivaten pysyväistä
myötätuntoisuutta kurjaa olentoansa kohtaan.

Pihalle tuli Mikon vaimo lapsineen jo tulokkaita vastaanottamaan.

Mikko poika oli jo aika vikkelä poikavesseli, mutta Anna vasta huonosti
kävellä taaperteli äitinsä käsipuolessa.

»Olethan sinä tuonut vieraitakin mukanasi», sanoi vaimo Mikolle
iloisesti.

»Olenhan minä tuonut. Tämä on minun Heikki ystäväni, tulkaapa nyt
tervehtimään, lapset, vierasta», kehoitteli Mikko.

Lapset tulla hitustelivat Heikin luo ojennetuin käsin; ujostellen he
katsella töllistelivät kahden puolen toisiaan.

»Tulkaa nyt huoneeseen, että saatte lepoa ja ruokaa», kehoitteli emäntä.

Kun tulokkaat olivat syöneet kelpo aterian, panivat he lepäämään ja
Heikki nukkui pari tiimaa, mutta herätessään tuntui hänestä niin
rauhalliselta ja turvalliselta.

Seuraavana päivänä tuli maanmittari apumiehineen paikalle, ja
mittaaminen, jyvittäminen ja tangoittaminen alkoi. Metsään lähtiessään
sanoi Mikko Heikille: »Pidä nyt huolta lapsista, että emäntäkin pääsee
asioihinsa.»

Ilomielin täyttikin Heikki tuon tehtävänsä, ja lapset pian perehtyivät
Heikkiin, niin että he pitivät häntä ikäänkuin veljenänsä. He tottelivat
Heikkiä kaikissa niinkuin ainakin vanhempaa johtajaansa. He kulkivat
ahoilla poimimassa kukkasia, marjoja, pyöreitä somia kiviä ja mitä muuta
heille mieluista oli. Nämät he kantoivat talouspaikkoihinsa ja leikkivät
niillä. Hän antoi lasten törähytellä tuohon mainioon torveensakin, jota
hän ei ennen ollut antanut kenenkään tehdä. Erinomaista huolta piti
Heikki siitä, etteivät lapset päässeet lähelle tuota syvävesistä
järvenrantaa ja ettei heille tulisi mitään vaaraa ja vahinkoa.

Emäntä oli hyvin tyytyväinen nykyiseen asemaansa, kun hänen ei
alituisesti tarvinnut pitää huolta lapsista, vaan sai nyt vapaasti
työskennellä.

Vaikka Heikki olikin jo kahdeksanvuotias, ei hän tuntenut vielä
iitäkään, vaikka olisi tiellä vastaan tullut; kukapa hänestä olisikaan
huolta pitänyt. Tämä seikka huoletti Mikkoa ja emäntää kovin, sillä
heidän mieleensä oli ikäänkuin itsestään juurtunut semmoinen
vaistomainen tunne, että Heikki ei kuulu kenellekään muille kuin heille.
Tuntui siltä kuin poika olisi heillä syntynyt ja kaiken ikänsä heidän
luonaan ollut. Samanlainen tunne lienee Heikilläkin ollut. Tuo pojan
lukemattomuus saattoi isäntäväen huomaamaan, että nuo vaistomaiset
tunteet asettivat heille velvollisuuksiakin.

Kuitenkaan ei isäntäväen mieleen vähääkään juolahtanut, että tuo orpo ja
kaikkien hylkimä ja ylönkatsoma poika raukka olisi heiltä pois ajettava,
varsinkin kun he huomasivat, millä rakkaudella ja luottavaisuudella tämä
turvitteli heihin.

Tähän kaikkeen nähden ruvettiin nyt poikaa kirjalle opettamaan. Emäntä
ohjasi häntä alulle ja isäntäkin, silloin kun hänellä oli joutohetkiä.

Tämä oli Heikille kova pähkinä purra. Vapaana ja valtoimena ja aivan
ohjaamattomana retostellen ilotonta elämänsä aamua yksin maailmassa, ei
hänellä ollut vähintäkään tietoa tuosta välttämättömästä ja tärkeästä
ihmisen tehtävästä. Nyt tulivat nuot monilukuiset ja monimutkaiset
kirjaimet äkkiä hänen eteensä, ja niitä hänen piti oppia tuntemaan. Ne
olivat Heikin mielestä niin yhdennäköisiä ja samassa sanomattoman
erilaisia, että niistä oli ihan mahdoton selvää saada. Kuitenkin oli
Heikki nöyrä ja tottelevainen ohjaajilleen ja koki tankata kirjaimia
päähänsä, silloin kun häntä siihen käskettiin. Vissit tiimat päivässä
täytyi Heikin tehdä tuota mielestään tukalaa työtä.

Kun poika pääsi pois lukuhommastaan, oli hän niinkuin maasta irti.
Sutii, lähdettiin nyt heti ulos lasten kanssa leikkimään. Heikillä oli
harras halu tehdä jotakin työtä. Hän oli ottanut tavakseen uurastaa
kivikkomäkeen järvenrannalle peltoa. Maalla ei ollut kuin yksikerrassa
kiviä, ja nekin enimmäkseen pieniä. Rautakangella hän väänteli pienimpiä
kiviä ja vyörytteli mitä jaksoi järveen. Voi sitä iloa, mikä lapsille
tuli, kun kivi jyrkkää mäkirinnettä vierien mennä molskahti järven
syvään veteen. Silloin lapset kaikin riemuiten räpyttivät käsiään ja
huutain hoilaten hyppäsivät jäljessä ja uudella innolla lähtivät toista
kiveä irti kiskomaan.

»Mitäs ne lapset siellä järvenrantatörmällä puuhaavat?» kysyi isäntä
eräänä kertana.

»Me teemme sinne oman pellon», selitti Heikki tohtuneena.

»Katsosta vaan näitä nuoria työpukareita. Eipä vaan vähää ole pää
väärässä, mutta varokaahan, ettette järveen putoa», sanoi isäntä
nauraen.

»Kyllä varotaan», sanoi Heikki.

Kun sitten väsyttiin pellontekoon, istuttiin kivelle lepäämään tai
mentiin marjailemaan, ja silloin kuului ehtimiseen tuutiatuu.

Isäntä kulki päiväkaudet metsissä maanmittarien jäljessä, ja emäntä
toimi muissa hommissa. Ainoastaan niiton- ja leikkuunajaksi
keskeytettiin maanmittaustyöt.

Eräänä kertana olivat lapset taasenkin pellonteossa. Heikki oli niin
innostunut työhönsä, ettei huomannut ensinkään, että talon poika ja
tyttö livahtivat pois pellontekopaikalta. Nämät olivat menneet
venevalkamaan, jossa oli lukossa oleva vene. Poika meni veneeseen ja
alkoi peräpuolessa melalla loria vettä, mutta tyttö jäi rannalle
seisomaan. Kuinka poika siinä lienee loraillut, yhtäkkiä hän pulskahti
päätänsä myöten järveen. Kun tyttö päästi kauhean hätähuudon, huomasi
Heikki heti, että lapset olivat poissa ja että nyt on hätä käsissä.
Nopeasti kuin nuoli juoksi hän rantaan ja käsitti heti vaaran suuruuden.
Siinä oli rannalla verkkovapeita pystyssä; niihin oli jokaisen yläpäähän
lyöty erityinen puunaula, josta verkot pantiin riippumaan, kun niitä
ahdettiin kuivaamaan. Tuommoisen vapeen sieppasi Heikki käteensä ja
juoksi veneenperään. Ilma oli kirkas ja järvi tyyni kuin peili. Oitis
hän näki, kuinka poika maata kellotti järven hiekkapohjassa. Heti työnsi
Heikki vapeensa kiinni pojan vaatteisiin, kieraisi vavetta muutaman
kerran ympäri ja alkoi nostaa poikaa järven pohjasta ylös. Aivan
helposti nousikin poika vedenpintaan, jossa Heikki sai hänet käsiinsä,
ja niin hän nosti pojan suulleen veneen pohjalaudoille. Suureksi avuksi
oli tuo puunaula vapeen päässä. Sillä kun Heikki kiersi vavetta,
takertuivat pojan vaatteet lujasti siihen, niin että poika pysyi kiinni
vapeessa.

Tähän saakka oli Heikki toiminut niin kylmäverisesti kuin ei olisi
mitään tapahtunut; lieneekö itse mitään siitä tietänytkään. Mutta nyt
hän vapisi niinkuin haavanlehti. Hän koetti käännellä poikaa puolelta
toiselle, jolloin tämän suusta pulpahti vettä.

Sillä välin oli tyttö huutain juossut kotiinsa, ja emäntä kiiruhti
hädissään rantaan. Mutta Mikko poika olikin jo istumassa veneen
pohjalla, ja Heikki piteli häntä kiinni. Poika hengitti jo
täydellisesti, mutta hän oli vielä heikko ja ikäänkuin pökerryksissä.

Äiti ei tiennyt, itkeäkö vai nauraa, niin valtavasti vaikutti häneen
vaaran suuruus ja ilontunne poikansa pelastumisesta.

Hetken aikaa annettiin pojan siinä toinnutella, mutta kun hän siitä
vähän elpyi, kantoi äiti hänet huoneeseen, missä häneltä riisuttiin
märät vaatteet yltä ja puettiin kuivat päälle.

»Voi, voi, Heikki, kuinka huolettomasti sinä pidit lapsia silmällä, kun
oli tuommoinen vaara yksin päivin tulla», sanoi emäntä hieman
nuhtelevaisesti.

Vaikkei nuhde ollut sen kovempi, vaikutti se kuitenkin Heikkiin niin,
että hän purskahti valtavaan itkuun. Hän tunsi kipeästi, kuinka
tottelematon ja huolimaton hän on ollut suurimpia hyväntekijöitänsä
kohtaan. Hän itki yhtämittaa koko rupeaman, eikä häntä oltu saada
vaikenemaan, vaikka isäntäkin kotiin tultuaan koetti häntä lohdutella
parhaan taitonsa mukaan, lukien juuri Heikin ansioksi sen, että poika
pelastui.

       *       *       *       *       *

Aika on vierähtänyt useita vuosia eteenpäin. Mikon asuntoa ei enää
sanotakaan mökiksi. Maanmittarien työ on aikoja sitten loppuun
suoritettu, ja suorat rajapiirteet kulmakivineen osoittavat selvästi,
minkävertaisen maapalasen omistajaksi Kirves-Mikko on tullut Luojamme
lahjoittamasta yhteisestä maasta. Mökistä tuli nyt erityinen
Kirves-Mikkola niminen talo, joka juteusi yhteen tuon entisen
tilallisten yhteiskunnan kanssa.

Tällä välin oli Heikkikin miehistynyt kelpo lailla. Lyhyenläntä hän oli
vieläkin ruumiiltaan, mutta hyvin juurevaa laatua. Työtä hän oli tehnyt
pesässä vointinsa mukaan ja päivästä päivään, vuodesta vuoteen hän aina
varmistui sen mukaan kuin ruumiilliset voimat kehittyivät. Ei hän ollut
sen enempää kysynyt, saako hän talossa olla, eikä talonväki ollut
pyytänyt Heikkiä vähän vähääkään edelleen talossa olemaan; se tuli
kummaltakin puolelta ikäänkuin itsestään.

Heikki oli nyt rippikoulun iässä.

»Eikö Heikkiä jo haluttaisi mennä muualle onneansa etsimään, olethan nyt
jo niin vaurastunut, että voit tulla toimeen missä tahansa?» sanoi
isäntä eräänä kertana Heikille.

Heikki ei vastannut siihen mitään.

Mutta tämän puheen kuultuansa tuli Heikki sanomattoman noloksi ja
umpikuljuiseksi. Hän ei puhunut kenellekään mitään, olla nuhjusteli vaan
yksinään ja miettivän näköisenä; oli niinkuin joku raskas murhe olisi
häntä painostanut.

Kolmen vuorokauden perästä hän ilmestyi arkana ja ujona isännän kamarin
ovipieleen. Siinä hän pelokkaan näköisenä sijoitteli jalkojaan.

»Mitäs Heikki nyt tuumailee, kun niin miettivän näköisenä seisoskelee?»
kysyi isäntä.

»Niin, minä tuota vaan ajattelen, että eikö teillä enää työtä olekaan,
kun minun pitää lähteä pois?» sanoi Heikki ujosti.

»Kukas sinua on käskenyt pois lähtemään?» sanoi isäntä kummastellen.

»Sanoittehan te, että saisin mennä muualle, jos tahtoisin, mutta minä en
tahtoisi», sanoi Heikki värisevin äänin.

»En minä sitä tarkoittanut, että sinun olisi mentävä; sitä vaan, että
jos sinua ei haluttaisi meillä olla, niin saisit mennä muualta parempaa
onneasi etsimään», selitteli isäntä.

»Kyllä minua haluttaisi olla», sanoi Heikki, vähän häpeillen.

»No, ole sitten Jumalan nimessä niin kauan kuin haluttaa; ole niinkuin
kotonasi», sanoi isäntä.

Heikki lähti pois.

Nyt hän tuli taas iloiseksi ja avomieliseksi. Hän toimi, hyöri ja pyöri
kaikilla talouden aloilla ja teki työtä niinkuin viisi miestä.

Rippikoulun aika alkoi lähestyä. Tämä antoi Heikille paljon lisähuolta.
Milloin vaan vähänkin oli loma-aikaa, koetti hän kaikin voimin iskeä
kirjaimia päähänsä ja saada niiden avulla sanoja kokoon. Vaikka hän
olikin jokseenkin paksupäistä laatua, takertui sinne onttoon otsaan
kuitenkin yhtä ja toista sananmutkaa ja ongelmaa. Näin tavoin oli Heikki
suurella työllä ja vaivalla tullut siihen määrään lukutaitoiseksi, että
hän rippikoulun alkaessa voi jotenkuten kirjaa sisältä lukea.
Katkismuksen hän oli hatarasti päähänsä päntännyt.

Näin varustettuna lähti hän nyt rippikouluun. Mutta ensi luetuksessa
hylkäsi papisto hänet huonon lukunsa takia.

Nyt vasta Heikille takkalo tuli. Kovin kovasti koski se häneen, kun hän
tuli noin vaan hyljätyksi rippikoulusta. Hän tuli niin alakuloiseksi ja
noloksi, ettei viikkokausiin nähty hänen suutaan naurunhymyssä. Siihen
sijaan hän luki nyt kahta ahkerammin kaikkina joutohetkinään. Varsinkin
pyhäpäivät hän oli niin ahkera, että tuskin jouti syömään. Kyllä työ
näytti kovalta, sillä leuka jätisi ja tuskanhiki valui kasvoilta. Oli
omituista nähdä, kuinka moneen mutkaan ja soppeloon vääntyili Heikin
pullea naama, kun hän koki sanoja päähänsä päntätä. Silmiä myöten olivat
kasvojen lihakset liikkeessä tuossa tärkeässä, mutta vaikeassa työssä.

Tuommoisella ahkeruudella voitti Heikki niin paljon, että häntä
rippikoulun tullessa voi sanoa välttäväksi lukijaksi; katkismuksenkin
oli hän jotenkin tarkoin iskenyt päähänsä.

Näillä tiedoilla varustettuna lähti Heikki toisen kerran onneansa
koettelemaan. Kun papisto oli tutkimuksensa tehnyt, sanoi rovasti:

»Lukusi on kyllä välttävä, mutta oletko käynyt kiertokoulussa?»

»No, enhän minä...», sanoi Heikki, ja hänen pulleat poskensa leimahtivat
punaiseksi kuin turkinpippuri.

»Mikset ole käynyt? Siellä pitää käydä, et sinä muutoin pääse ripille»,
sanoi rovasti jyrkästi.

»Mitenkäs minä siellä ... orpopoika? Ja leipä on ollut kerjäämisessä»,
sanoi Heikki ujosti.

»Niin no -- oma asiasi, saat mennä», sanoi rovasti, heiluttaen päätään
taaksepäin ja nakaten samassa kirkonkirjan lehden nurin.

Raskaalla mielellä, mutta vähän äkätuulella, lähti Heikki astelemaan
Kirves-Mikkolaa kohden, yhtä täysinäinen eväskontti selässä kuin
mennessäkin.

»Kuinka siellä nyt kävi?» utaisi emäntä Heikin kotiin tultua.

»Yhtä hyvästi kuin ennenkin, ei paremmasti eikä pahemmasti», sanoi
Heikki yksikantaan.

Tämä viimeinen koulumatka ei näyttänyt vaivaavan Heikkiä hetikään niin
paljon kuin ensimäinen, näyttipä siltä kuin ei hän olisi piitannut koko
kovasta onnestaan yhtään mitään.

Kuitenkaan ei hän lukemasta herennyt.

Uusi Testamentti tuli nyt hänen lempikirjakseen, mutta hän luki sen
ohessa katkismustakin ja virsikirjaa. Ahkerasti hän oli joutohetkinä
noiden kirjojen ääressä.

Kun rippikouluaika taasenkin tuli, kysyi emäntä: »Eikös Heikki ala
hankkia rippikouluun...?»

»Mitäpä minä sinne...»

»Kuinkas muutoin», arveli emäntä.

»Eihän ne ota kuitenkaan, ja mitäs ja milläs minä nyt kiertokouluun,
kahdeksantoista vanha mies?» arveli Heikki.

»Mutta ethän sinä saa akkaakaan, ellet käy ensin ripilläsi», sanoi
emäntä puolileikillään.

»Mitäpä tämmöinen mies akalla... Hyväpä, kun omankin henkensä elättää»,
arveli Heikki jurosti. -- -- --

Pieni oli vielä Kirves-Mikkola talokseen, mutta työvoimia oli siinä
sivussa lisääntynyt ikäänkuin tietämättä. Itse isäntä oli parhaissa
voimissaan, ja hänellä sitäpaitsi oli intoa, halua ja kykyä vaikka
minkälaiseen työhön. Heikistä oli juteentunut vankka ja roteva työmies
taloon ja hän riehui työn ääressä niinkuin rämekarhu. Molemmat isännän
lapsetkin kykenivät jo keveitä töitä tekemään, ja emäntä myöskin autteli
voimiensa mukaan.

»Eikö sinun, Heikki, tee mielesi lähteä Amerikkaan, johon muut niin
innolla rientävät?» sanoi isäntä kerran.

»Mitäpä minä siellä... Kyllä täälläkin on Amerikkaa minulle», arveli
Heikki.

»Noo -- kokoaisit rahoja.»

»Mitäpäs minä niillä rahoilla...? Onhan tässä teillä hyvä ruoka ja
riittävä vaate», tuumaili vaan Heikki.

»Mutta kun tämä meidän tupakin on niin pieni, että se tahtoo käydä
ahtaaksi», sanoi isäntä.

»Ei se mitään tee; tehdään uusi ja isompi, onhan hirsiä ja miehiä»,
arveli Heikki.

»Mutta hevostapa ei ole», muisti isäntä.

»No niin, se hevosen asia, mutta ehkäpä sekin vielä saadaan», sanoi
Heikki.

»Peltommekin ovat vielä niin pienet, että tahtoo väkisinkin toisina
vuosina pyrkiä pettu pöydällemme», sanoi isäntä, ikäänkuin tehden
tarkkaa luetteloa Heikille talonsa puutteellisuuksista.

»Tulkoon vaan, mutta parempi on kaarnakin kotoinen, kuin on vieras
vehnäleipä. Minä en pelkää pettua; me teemme lisää peltoa, niin pettukin
loppuu pöydältämme», sanoi Heikki luottavasti.

Kun Kirves-Mikkolaiset yksistä neuvoin tekivät uutteruudella työtä,
vaurastui heidän elämänsä vähitellen, mutta varmasti. Vuosi vuodelta
tuli aina lisää joku peltotilkku ja niittylampare; ilmestyipä
navettaankin jokunen hatasarvi ja sonnimullikka entisten lisäksi, ja
pettuleipä tuli aina harvemmin pöydälle.

Kun kolmisen vuotta oli näin ponnisteltu, toi isäntä eräänä kertana
nuoren hiirakkotamman taloon. Voi, minkä ilon se toi tullessaan noille
salon yksinkertaisille asujamille! Jokainen sitä helli, taputteli,
silitteli ja ruokki. Hevonen perehtyi pian noihin hyväluontoisiin
ihmisiin niin, että se juoksi kaikkialla heidän jäljessään ikäänkuin
koira. Erittäinkin piti Heikki elukasta hyvää huolta. Hän kantoi sen
eteen mehevimmät, pehmeimmät ja makeimmat heinät ja suki, pesi, puhdisti
ja loimitti sitä. Hevonen olikin lihava kuin hylje, ja sen karva kiilsi
kuin sametti. Lyhyet kotiajot se suoritti niin virkusti ja rajusti, että
sitä katseli oikein ilomielin.

Eihän muuta, ensi talvena ruvettiin hirrenhakkuuseen ja -vetoon. Kun
vetomatka ei ollut pitkä, kertyi niitä pian rakennuspaikalle tarpeeksi
asti.

Nyt ryhdyttiin rakennushommiin ja Mikko, tuo aimo salvomies, opetti
Heikkiä ja poikaansa. Heikistäkin tuli välttävä kirvesmies, joka teki
kunnollista työtä, vaikka se hitaastikin kävi, kun täytyi tarkkaa tehdä.

Keväällä kylvöntekoon ruvetessa oli salvos harjapäällä ja vesikatossa.

»Olen ajatellut -- tuota noin, että etteköhän te voisi minuttakin
valmistaa noita huoneita, tehdä heinää ja leikata?» virkkoi Heikki
eräänä kertana isännälle.

»Mihinkäs sinä sitten aiot mennä?» kysyi isäntä kummastellen.

»No enhän minä mihinkään ... ajattelin vaan, että kun minusta ei ole
paljonkaan apua nikkaroimisessa ja kun voitte heinän tehdä ja vähät
leikkuut leikata, niin -- niin mietin itsekseni, että minä saisin olla
aina pellonteossa, että talo paisuisi ja petäjäinen poistuisi», tuumaili
Heikki.

»Saathan sinä tehdä, kuinka tahdot. Yhtähän se on, pieksi sutta tai
petäjää, taloon päin se kumminkin on», sanoi isäntä ja nauraa hymähti.

»Ottaisinkohan minä ensin käsiini tuon vierumäen pellon alun, jota minä
poikasena jo aloittelin ja josta ei ole sen parempaa sittemmin tullut?
Siinä olisi meillä aina siemenenvara», ehdoitteli Heikki.

»Ryhdy vaan siihen. Yhtähän se on, veti tukasta tai parrasta, kunhan se
vaan yhteen kokoon päin käypi; kyllä me pidämme huolen huoneenlaitosta,
niitosta ja leikkuusta», myönteli isäntä.

»Olen ajatellut sitäkin, että meillä on kovat ja ahtaat peltomaat,
emmekä voi parhaalla tahdollammekaan niitä tarpeeksi asti levittää.
Mutta meillä on tuolla lammen eteläpäässä tuo Jalkasuo, joka on
avullista, savipohjaista viljelysmaata, ja siitä olisi hyvä vedenmeno
lampeen. Minusta tuntuu siltä, että meidän täytyisi kuivata se
Jalkaräme, jos mielimme talostamme taloa tulevan», esitteli Heikki.

»Johan sinä nyt mahdottomia tuumailet! Ensin aiot raivata tuon
kivikkomäen järvenrannalla ja sitten jo olet ajatuksissasi Jalkasuolla.
Ei veikkonen, vähät voimat eivät kaikkeen riitä», sanoi isäntä
naurahdellen.

»Yksi ensin, toinen sitten. -- -- Hyvä tahto voipi paljon», sanoi Heikki
ja lähti.

Työnjako seurasi nyt itsestään. Heikki meni järvimäelle kiviä
vääntelemään ja isäntä rupesi höyläilemään uuteen rakennukseen ovia ja
akkunoita ja apunaan piti hän nuorta Mikkoa. Koko kesänä ei hän ollut
tuosta työstä pois muulloin kuin kylvön, niiton ja leikkuun aikana. Näin
tavoin valmistui syksyksi uudessa rakennuksessa kaksi huonetta
asuttavaksi. -- Isäntä itse nikkaroi, muurasi ja teki kaikki mitä
tarvittiin; hän oli mies, joka pystyi kaikkeen.

Mutta olipa Heikilläkin järvimäen rinteellä jo laajalta kivikasoja,
jossa oli koko lailla työnlisiä Hiirolle tulevana talvena.

       *       *       *       *       *

Aika on taasenkin vierähtänyt eteenpäin. Kirves-Mikkolassa on tapahtunut
paljon muutoksia. Uusi tupa on kaikin puolin valmis, ja Heikilläkin on
siinä ominainen kamari. Järvenvierulle on ilmestynyt semmoinen pelto,
että siihen kylvetään kaksi tynnyriä ohria, eikä siinä ole koskaan
pannut halla. Jalkarämeen halki on kaivettu kaunis viemäri, ja sen
toisella puolen on pitkiä, suoria sarkoja, joista toiset savettuina
kasvavat rehevää ruista ja kauraa ja vanhimmat kedot uhkeaa heinää;
niissä paikoissa oli Heikki teutunut.

Talon tyttärestä, Annasta, oli kasvanut soleva ja miellyttävä neito.
Huhuja alkoi kuulua, että Seinälän Yrjö likentelee Annaa. Kun tämä puhe
tuli Heikin korviin, tuntui hänestä siltä, että Anna olisi Yrjölle liian
hyvä. Kun Heikiltä kysyttiin, mihin hän tuon luulonsa perusti, vastasi
hän: Yrjö oli minulle poikasena paha, ja minä pelkään, että hän on
Annallekin paha. Hänelle vakuutettiin, että Yrjö on vakaantunut kelpo
mieheksi, silloin Heikki sanoi: »No ottakoon hän hänet sitten.»

Eräänä syksynä toi isäntä Heikin kouraan sata markkaa rahaa.

»Pitäähän sitä Heikillekin jolloinkin palkkaa maksaa; tuossa on rahaa
vähän tarpeisiisi», sanoi isäntä.

Ikäänkuin unissaan otti Heikki rahat vastaan, ja isäntä meni kamariinsa.
Kauan aikaa katseli Heikki yksinään noita rahoja mietiskellen. Vihdoin
selkeni hän, nousi ylös ja lähti astelemaan isännän kamariin.

»Mitä minä näillä teen, onhan minulla ruoka ja vaate talosta? Ottakaa
takaisin nämät rahat, paremmin te nämät tarvitsette», sanoi Heikki
ujostellen.

Isäntä ei tiennyt mitä ajatella. Puoliväliin toistakymmentä vuotta oli
Heikki tehnyt palkatonta työtä, oli tehnyt niinkuin mies, ja nytkään ei
hän tahtonut ottaa vastaan tuota vähäistä palkkiota.

»Otahan nyt edes puoletkaan», sanoi isäntä hämmästyksestä selvittyään.

»Enkä ota, mutta jos suvaitsette, niin otan markan, että vaan ostan
kasakkia juhlatupakaksi», sanoi Heikki, joka oli joutohetkinään ahkera
nurkantakaisia visapiipussaan kydettämään.

Ja markan Heikki ottikin ja muut rahat laski isännän eteen pöydälle ja
meni pois.

Huhut Annan ja Yrjön suhteesta alkoivat toteentua. Eräänä kauniina
talvipäivänä ajaa karautti Kirves-Mikkolan kartanolle pulskalla
hevosella ja reellä pari miestä; he olivat Seinälän sulhasväkeä. Kun he
astuivat huoneeseen, tuli talonväki heitä tervehtimään, mutta kovin
ujosteli ja punasteli Anna sitä tehdessään.

Mitä siitä. Kihlajaisethan siinä tuli kuin tulikin, eikä kellään ollut
mitään vastaansanomista; asia lieneekin jo ennen varaselta ollut
hiljaisuudessa sovittu. Heikki otti nyt kasakkinsa juhlallisesti esiin,
avasi sen ja pani seisomaan kamarinsa pöydälle. Salakähmää oli hän
pannut puhtaan paidankin päälleen ja nyt hän karisti perskat pois
känäpiipustaan ja täytti sen kasakilla. Heikiltäkin tultiin kysymään,
olisiko hänellä mitään vastaansanomista, jos Anna nyt vietäisiin pois.

»Mitäpäs minulla... Mutta sen sanon, että Annaa pitää hyvästi kohdella;
hän on hyvä tyttö», tuumaili Heikki.

»Hyvästi minä aionkin häntä pitää», sanoi sulhanen naurussa suin.

Mutta Heikin silmistä vierähti pari kyyneltä, joita hän koki tuhria
näkymättömiin karkealla kädenseljällään.

Juhlallisesti tarjosi Heikki kasakkia sulhasjoukollekin. Hänen
mielikseen pistivät he piippuunsa, ja Heikki näytti olevan hyvin
itsenäinen ja hyvällä tuulella.

»Kas vaan! Oikeinhan Heikilläkin on kaupungin tupakkaa», sanoi sulhanen
piippuun pannessaan.

»Ei minulla monasti...», sanoi Heikki.

Heikki tuli nyt totisen näköiseksi ja näytti miettivän jotakin. Yhtäkkiä
puhalsi hän paksun savun suustaan ja sanoi samassa: »Poimitaan se mehevä
marja kaukaisiltai kankahilta», ja samassa katsoa vilkaisi hän Annaa ja
Yrjöä silmiin, ja nyt nähtiin Heikin pulloposket olevan hymyn vuoksi
hyvin kikkeränä.

Asiat menivät tavallista rataansa, ja tuo Kirves-Mikkolan metsäkukka
vietiin vankkaan Seinälän taloon.

Mutta muutakin vielä tapahtui Kirves-Mikkolassa. Nuori Mikko oli
kasvanut pitkäksi, pulskaksi mieheksi. Hän oli hyvätapainen ja siivo
nuorukainen. Jo pitemmän aikaa olivat kylän neitoset luoneet häneen
halukkaita silmäyksiä. Eipä aikaakaan kun alettiin kuiskia, että Mikko
lähentelee Seinälän Sannaa. Sitä ei pidetty ensimältä totenakaan, mutta
kuiskeet eivät vaan lakanneet. Koko jutun loppu oli kuitenkin se, että
Seinälän rikkaan talon tyttö parin vuoden päästä tuotiin
Kirves-Mikkolaan, tuohon aloittelevaan uutistaloon miniäksi.

Isoja häitä ei pidetty. Mutta kun puhemies morsiamen ja sulhasen kanssa
ajoi kartanolle, otettiin heidät ystävällisesti ja avosylin vastaan.
Hyvästi vieraat syötettiin, juotettiin ja kaikin puolin hoidettiin.

Taaskin otti Heikki kasakin esille ja asetti sen pöydälleen. Kun vieraat
sinne tulivat, tarjosi Heikki kohteliaasti heille kasakkiaan.

»Kauanpa Heikillä kaupungin tupakka piisaakin, vai oletko sinä uutta
ostanut?» kysyi puhemies.

»Enhän minä, mutta eihän sitä niin huvasti...», arveli Heikki,
puhallellen paksuja savuja kasakistaan.

Näin tavoin ei Kirves-Mikkola tullut paljonkaan tappiolle, vaikka
menettikin Annan.

       *       *       *       *       *

Jalkaräme oli jo laajalti viljelty. Uhkeasti kasvoi se savettuna sekä
viljaa että heinää. Siellä oli Heikki monta, monta vuotta yksin
mullostellut. Talo oli paisunut siihen määrään, ettei pettua enää
koskaan näkynyt pöydällä, ja navettaan oli ilmestynyt kaikkiaan
viisitoista möököstä. Oli talossa leipää ja leivänsärvintä, ja Seinälän
Sanna oli hyvin tyytyväinen oloonsa, vaikka tulikin rikkaasta Seinälästä
tähän pieneen korpikotiin.

Nuori Hiiro, vanhan Hiiron varsa, oli jo aikoja sitten kasvanut vankaksi
hevoseksi. Sekin oli saanut varsan, hiirakko-oriin, joka oli Heikin
lempieläin.

Heikki oli nyt jo vanhanpuoleinen mies. Kun hän oli päivät päästään
kesäisinä aikoina myllehtinyt tuolla Jalkarämeellä, istuskeli hän sieltä
tullessaan iltamalla takkakivellä, vedellen ahkeraan savuja piipustaan.
Useinkin oli muu väki levolla, kun hän tuli kotiin Jalkasuolta.

Eräänä iltana palasi Heikki tuosta mielityöstään tavallista myöhemmin
kotiin. Muut olivat jo menneet levolle, mutta Heikki istui nytkin
lämpimälle takkakivelle vetelemään savuja ja mietiskelemään omia
mietteitään.

Kuinka Heikki siinä nyt istuskeli ja mietiskelikään, kuuli hän äkkiä
kartanon takana olevasta hevoshaasta Hiiron kellon kiihkeän soimisen;
oli niinkuin se olisi täyttä laukkaa hypännyt jotakin pakoon.
Vaistomaisesti hypähti Heikki ylös ja syöksyi hakaan kellon ääntä
kohden. Oli syyskuun puoliväli ja kuu valaisi taivaalta.

Mikä näky! Hiiro kiersi täyttä laukkaa yhtä rengaskiertoa ja susi hypätä
loikki vähän ulompana samaan suuntaan. Varsa hyppäsi emänsä edellä, ja
emä näytti pitävän erinomaista huolta siitä, ettei varsa vaan jäisi
takapuolelle.

Hetkeäkään arvelematta syöksi Heikki sutta vastaan. Kun susi oli kovassa
vauhdissa, tuli se Heikkiin palliksi, ja siinä sai hän sitä hännästä
kiinni. Susi koetti riistää itseään irti, vaan häntä oli Heikin kourissa
niin lujasti kuin ruuvipihdissä. Silloin heittäysi susi selälleen,
käpertyi Heikin käteen ja pureskeli sitä pahanpäiväisesti. Mutta samassa
sai Heikki tupestaan puukon oikeaan käteensä, kuotaisi sillä pedon mahan
halki ja heti oikaisi susi konttinsa.

»Vai tulet sinä, penteleen vonkale, taas meidän Hiiroa hätyyttämään»,
karjahti Heikki työnsä tehtyään.

Kun Hiiro huomasi vaaran olevan ohi, päästi se oikein höröttävän
hirnauksen ja tuli aika vonkaa varsansa kanssa Heikin luo. Siinä se
sitten hökötti ja tuhri turvallaan Heikkiä ikäänkuin kiitellen, kun tämä
pelasti hänet varsoineen niin suuresta vaarasta.

Heikki ei uskaltanut heittää hevosia hakaan, vaan toi ne tullessaan
kotiin ja pani talliin.

Tähän saakka ei Heikki ollut tuntenut mitään kipua kädessään, mutta kun
hän jälleen istui takkakivelle rauhaan, tuli se tuimille tuskille ja
verta tippui haavoista ehtimiseen. Hän ei voinut mennä maata, istui vaan
takkakivellä tuskitellen kättänsä.

Kun väki nousi ylös, tapasivat he Heikin kurjassa tilassa. Suuri lätäkkö
oli verta lattialla ja Heikki ätyröi haavojansa.

»Herra Jumala, mikä sinulle nyt on tullut? Missä olet itsesi
haavoittanut?» hätäili emäntä Heikin nähtyänsä.

Muukin väki kerääntyi Heikin ympärille.

Hätimmiten selitti Heikki, mitä oli tapahtunut, ja kaikki kauhistelivat
sitä kuullessaan.

Kuten parhaiten taittiin, puhdistettiin Heikin käsi verestä ja sidottiin
moninkertaisilla puhtailla liinarievuilla ja niin saatiin verenvuoto
pysähtymään.

Heikki oli nyt niin heikko ja valju, että hänet täytyi laittaa vuoteelle
maata. Kipu yltyi yltymistään, ja käsi alkoi ajettua. Kolmen vuorokauden
kuluttua oli käsi kuin tukki, ja Heikki tunsi kuoleman lähenevän.

Hän kutsui silloin isännän luoksensa ja pyysi ujosti, että tämä noutaisi
papin hänen luokseen.

Isäntä lupasi ilolla täyttää sairaan toivomuksen ja heti lähti hän
matkaan.

Pitäjään oli hiljakkoin tullut nuori pappi rovastille apulaiseksi, ja
tämä se nyt lähti sairaan luo. Kun hän tuli Heikin huoneeseen, tervehti
hän sairasta ystävällisesti ja kysyi: »kuinka voitte?»

»Huonosti.»

»Sielun vai ruumiin puolestako vointi tuntuu huonolta?» utaisi pappi.

»Molempain.»

»Teillä ei taida olla paljonkaan hyviä töitä, joilla luulisitte
ansaitsevanne Jumalan armon?» arveli pappi.

»Eihän niitä paljoa... Erään työn tiedän kuitenkin tehneeni, jota en
luule Jumalan minulle viaksi lukevan.»

»Mikäs se olisi?»

»Se kun pelastin isäntäni pojan hukkumasta», sanoi Heikki.

»Kuinka se tapahtui?»

Heikki selitti nyt kaikki juurtajaksain.

»Luuletteko tällä teolla ansainneenne Jumalan armon?» kysyi pappi.

»Mitäs sitä senvertaisella... Huonosti käypi, jos ei Jumala minua
armostansa auta», sanoi Heikki.

»Onko teidän tunnollanne mitään erityistä, joka teitä vaivaa?» utaisi
nyt pappi.

»Ei mitään erityistä, mutta kuitenkin tiedän joka päivä rikkoneeni
Jumalaa vastaan. En ole elänyt niinkuin hänen pyhä oikeutensa vaatii ja
sentähden tiedän ansainneeni iankaikkisen kadotuksen, jos ei Jumala
minua laupeudessaan armahda», tuumaili Heikki.

Pappi huomasi nyt, että hänen edessään oli murtunut ja katuva sielu. Hän
rupesi laveasti puhelemaan Jumalan suuresta rakkaudesta katuvaisia
syntisiä kohtaan, kuinka Hän tykönsä kutsuu kaikkia, jotka työtä tekevät
ja ovat raskautetut, ja kuinka hän ei heikkoa ruokoa särje eikä
suitsevaa kynttilää sammuta.

»Mutta mitenkäs minun kanssani on, kun en minä ole tullut osalliseksi
Herran ehtoollisesta? Sitä juuri minä tahtoisin pastorilta tietää»,
sanoi Heikki.

»Kuinka se niin on? Olethan jo vanhanpuoleinen mies», sanoi pappi
hölmistyen.

»Niin se on; minä en ole käynyt ripilläni», vakuutti Heikki.

»Te ette siis osaa lukea?»

»Kyllähän tuota sentään jotenkuten», arveli Heikki.

Pappi luetti koetteeksi Heikillä Uutta Testamenttia ja kyseli häneltä
ulkoa katkismusta sieltä täältä.

»Ihmeellistä! Tehän osaatte lukea hyvästi sekä sisältä että ulkoa.
Ettekö te sitten ole yrittänytkään kouluun», sanoi pappi ihmetellen.

»Kyllä on yritetty kahdestikin, mutta minua ei huolittu», sanoi Heikki.

»No, joko silloin osasitte lukea niin hyvästi kuin nytkin?» kysyi pappi.

»Kyllä.»

»Minkä sanottiin vikana olevan, kun ei huolittu?»

»Kun en ollut kiertokoulua käynyt. Mutta mitenkäs minä kiertokouluun...?
Olin isätön, äiditön orpopoika.»

»Mitä, ettekö te olekaan tämän talon miehiä?» kysäisi pappi.

»Olenhan minä laillani, mutta ei minulla ole hituistakaan osaa tähän
taloon. Aivan avutonna kerjäläispoikana otti tämän talon isäntä minut
huostaansa ja kasvatti mieheksi. Sitä hyvää työtä olen kokenut sittemmin
työlläni maksaa. Kuitenkin luulen saavani tässä olla kuolemaani saakka,
joka ei tunnu kaukana olevankaan», tuumaili Heikki.

»Isäntä sanoi teidän taistelleen suden kanssa», sanoi pappi.

»Taistelinhan minä, ja sillähän se tuo käsikin on tuommoinen...», sanoi
Heikki.

»Eikö se teistä tunnu hyvältä työltä?» kysyi pappi.

»Eipä tuo, pelastin vaan Hiiron ja varsan», sanoi Heikki.

Pappi tutkisteli nyt laveasti Heikin käsitystä uskosta ja syntein
anteeksi saamisesta. Sitten hän kysyi:

»Luuletteko nyt kuolevanne?»

»Niin luulen.»

»Ja luulette myös hukkaan joutuvanne?» kaiveli pappi syvemmälle ja
syvemmälle.

»Niin luulen, ellei Jumala armahda. Pelkään, että hän lukee minulle
viaksi, kun en ole käynyt ripillä», selitteli Heikki tilaansa.

Pappi huomasi edessään olevan yksinkertaisimman ihmisen, mitä suinkin
olla saattaa, mutta joka yksinkertaisuudestaan huolimatta käsitti
kristinopin perustukset paremmin kuin moni oppinut ja rikkiviisas. Pappi
mietti tovin itseksensä. Sitten kävi hän kutsumassa koko talonväen
Heikin kamariin. Hän piti pitkän ja liikuttavan puheen, kuinka hän on
löytänyt murtuneen, totisesti uskovan kristityn, joka pienen muotoseikan
vuoksi on tullut suljetuksi pois seurakunnan yhteydestä, ja että hän nyt
tarkoin sairaan tilaa tutkittuansa aikoo omalla vastuullaan ottaa hänet
seurakunnan jäseneksi ja jakaa hänelle pyhän ehtoollisen. Tähän tekoonsa
pyysi hän läsnäolevia seurakunnan puolesta todistajiksi.

Kun pappi oli ehtoollisen antanut, tuntui Heikistä kuin raskas kivi
olisi vyörähtänyt pois hänen sydämeltään ja tyyni rauha ja tyytyväisyys
astunut sijaan.

Sitten tiedusteli pappi Heikiltä, mikä hänen nimensä on, että hän voipi
kirkonkirjoihin merkitä hänet ripille lasketuksi mieheksi.

»Pullo-Heikiksi minua on kaiken ikäni sanottu», vastasi Heikki.

»Ei suinkaan se ole teidän oikea sukunimenne», sanoi pappi oudoksuen.

»Hinni Kelpala kuuluu äitini nimi olleen», sanoi Heikki.

Pappi kirjoitti sen muistiin.

Nyt rupesi pappi tarkastelemaan Heikin ruumiillista tilaa. Hän otti
kääreen pois haavojen ympäriltä, pesi ja puhdisti sen kuivuneesta
verestä ja muusta liasta ja kääri koko käden olkapäätä myöten
puhtaisiin, paksuihin kääreihin. Pappi neuvoi vieressä seisovaa Sannaa,
miten on meneteltävä, ja määräsi, että kääreet on muutettava neljä
kertaa päivässä.

Pappi lähti nyt pois ja isäntä meni häntä kyytiin. Pappilan
kotiapteekista lähetti nuori pappi voitehia isännän mukana Heikin käteen
ja neuvoi, kuinka niitä käytetään.

Ihme kumma! rupesi käsi vähitellen parenemaan, vaikka kaikki luulivat
Heikin olevan mennyttä miestä. Kauan eli Heikki vielä sen jälkeen
kaikkien kunnioittamana.

Pitkin ikäänsä piti hän torveansa suuressa arvossa. Juhlallisesti se
riippui hänen vuoteensa kohdalla naulassa. Paljosta ja ahkerasta
pitelemisestä oli sen pinta mustunut ja tullut kiiltäväksi ikäänkuin se
olisi kiilloitettu.

Kun kesäilloin tultiin työstä ja Heikki sattui olemaan mietteissään,
sivui hän torvensa, meni tuvan takana olevan jylhän kuusikon reunaan
isolle kivelle istumaan, ja silloin saatiin taasenkin kuulla: »Tuu, tuu,
tuutia tuu», niin että metsä kahjahteli.



KILPELAN VELJEKSET.


Kilpelän uudistalo Hämeessä oli synkällä sydänmaalla isonlaisen
Vierujärven rannalla. Talo sijaitsi eteläänpäin viertävällä rinteellä.
Vihreätä koivu- ja lepikkometsää oli laajalti ympäristössä, mutta
taampana oli laaja, neitsyeellinen ikihongikko, jossa ei vielä koskaan
ollut kirveenisku kalskahdellut.

Neljä vuotta olivat Kilpeläiset asuneet tässä yksinäisessä salon
sydämessä. Mutta vaikka asutusaika ei ollut sen pitempi, näkyi
kuitenkin, että siinä oli paljon saatu aikaan. Mäellä seisoi puhdas,
vanhoista hongista salvettu rakennus, jossa oli tilava pirtti ja
toisessa päässä kaksi kamaria; tarpeelliset ulkohuoneet olivat myös
kunnossa. Suuri ala peltoa oli tehty tuohon vieruun kankaaseen, jossa ei
ollut kiviä kuin yksi kerros. Siinä kasvaa rehoitti jo hyötyisä ohra ja
peruna. Taaempana oli iso kaski, jossa rehevänä kasvoi ruishalme.

Paikka oli mehevä; mansikoita ja muita marjoja kasvoi ympäristössä.
Järven rannalla oli nuottakota, johon isonlainen nuotta oli ahdettu.

Useasta ehkä tuntuu kummalliselta, kun niin vähässä ajassa on saatu niin
paljon aikaan, mutta Kilpeläiset olivatkin oikeata hämäläisväkeä, joka
ei suinkaan kammonut työtä eikä vähästä säikähtynyt.

Sopii luoda silmäys tuon uudistalon henkilökuntaan. Iisakki, perheenisä,
oli iältään noin kuudenkymmenen vuoden paikoilla. Pituudeltaan oli hän
yli kolmen kyynärän, ja hartiat olivat leveät kuin kuopankatto. Kun hän
jykevillä kourillaan tarttui työhön käsiksi, ei silloin raskaskaan
taakka näyttänyt paljon painavan. Hänen vaimonsa nimi oli Saara, kookas
ja roteva oli hänkin. Rinnakkain olivat he pitkäaikaisen elämänsä
taistelot taistelleet, yhtenä ilonsa iloinneet ja surunsa surreet.
Heillä oli kolme lasta, kaksi poikaa ja yksi tytär. Vanhimman pojan nimi
oli Aaro, nuorimman Pentti; tyttärestä oli tehty äitinsä kaima.

Samaa maata olivat lapset kuin vanhemmatkin. Kumpainenkin pojista oli
neljä tuumaa yli kolmen kyynärän. Niin jykeviä eivät he vielä olleet
kuin isäukko, mutta täyteläisiä ja noreita he olivat kuin salon siroin
honka. Saara tyttö oli myös kookkaimpia ja rotevimpia naisia mitä olla
taitaa.

Suvun yleisenä tunnusmerkkinä oli suuret siniset silmät ja
vaaleankeltaiset kutrit. Vanhuksilla oli tosin jo hapset harmaantuneet,
mutta nuoremmassa polvessa olivat ne täydessä kukoistuksessaan.
Muutenkin olivat he kaikin puolin kauniita ja miellyttäviä ihmisiä. Aaro
oli täyttänyt kaksikymmentäkolme, Pentti kaksikymmentä ja Saara
kahdeksantoista vuotta.

Piikoja ja renkejä olivat Iisakki ja Saara olleet, kun he naimisiin
menivät. Kättensä työllä olivat he itsensä elättäneet ja lapsensa
ihmisiksi kasvattaneet. Lopusta olivat he olleet muonarenkeinä
muutamassa kartanossa ja tulleet siinä hyvästi toimeen.

Kun lapset kasvoivat aikuisiksi, pisti Iisakille mieleen, että olisi
parempi, jos olisi oma kontu, vaikkapa kehnompikin, jossa saisi mielensä
mukaan raataa; jäisihän tehty työ perillisten hyväksi, joka muuten nyt
menee hukkaan.

Kun tämä kerran selkeni Iisakille, lähti hän sydänmaalle etsimään
talonpaikkaa. Semmoisen hän löysikin Vierujärven rannalta, ja hänen
valintansa onnistui hyvin.

Oitis muutti perhe tälle uudelle talonpaikalle ja työtä alettiin tehdä
ankarasti. Heidän jättiläisvoimiensa ja ahkeruutensa edessä eivät paljon
kaakarrelleet kivet eikä kannot. Heidän kävi tekeminen työtä paremmin
kuin monen muun, sillä tarkkoja kun olivat, oli heillä säästössä viljaa
ja varoja niin paljon, ettei heidän tarvinnut elatuksesta huolehtia,
vaikk'eivät ensi vuosina maasta mitään saaneetkaan.

Kun kesäisin tuli sievä ilta, pistäysi perhe järvelle nuottaa vetämään,
ja muutamalla kierroksella saivat he tuosta kalarikkaasta vedestä niin
paljon kaloja kuin talouden tarpeissa meni. Eikä niitä kaupaksi
kannattanutkaan pyytää, sillä mihinkäpä niitä olisi täällä synkällä
salolla myöty. -- Tämä kalainen järvi edisti paljon heidän
toimeentuloansa särpimen puolesta, sillä ei heillä ollut vielä kuin pari
lehmää.

Rauha, rakkaus ja yksimielisyys vallitsi perheessä, ja tämäkin auttoi
suuresti heidän töitään ja pyrkimisiään. Nuoret rakastivat ja
kunnioittivat vanhempiaan kaikella rakkaudella ja kuuliaisuudella. Isän
pieninkin viittaus oli kylliksi, eikä kenenkään mieleen jolkahtanut
tehdä mitään vastaväitteitä. Eipä kummakaan, jos niin oli, sillä tuolla
synkän korven keskellä ei nuorilla ollut mitään viettelevää seuraa, joka
olisi voinut istuttaa heihin turmioon ja väärälle jäljelle viepiä
intohimoja. Ainoastaan metsän tuore ja puhdas siimes ja linnut
lauluineen olivat heidän ainaisina seurakumppaneinaan. Näistä ja
toistensa kanssa seurustelusta saivat he hupinsa, ja siinä oli heille
kylläksi. -- --

Perheen miespuolisella henkilöllä oli jokaisella jykevä ja tarkka
luodikkonsa. Näitä he hoitivat niinkuin silmäteräänsä ja ne olivat
tulleet heille niin rakkaiksi kuin olisivat ne olleet heidän toinen
sielunsa. Tarpeeseen olivatkin nämät aseet tuolla synkällä salolla, kun
petoeläimet tahtoivat liika usein lähennellä heidän taloaan, vaanimaan
heidän kotieläimiään. Usea kontiokin sai heille turkillaan maksaa
liikanaisen rohkeutensa. Kun semmoinen vaara oli tarjolla, kävivät isä
ja pojat yksissä neuvoin otson kimppuun. Pojilla oli pyssyt mukanaan,
mutta isä oli varustettuna keihäällä, siltä varalta, jos luoti sattuisi
pettämään. Vaikka kukin heistä oli varma ampuja, ei luoti aina
sattunutkaan, ja silloin sai isä keihäällään vastaanottaa metsänkiivaan
raivoisan ryntäyksen.

       *       *       *       *       *

Harvoin kulki mitään viestejä ja tietoja muusta maailmasta tuohon tiestä
syrjässä olevaan uudistaloon. Aikaisemmin oli vain kuulunut, että Venäjä
uhkasi nostaa sodan Ruotsia vastaan. Kuitenkin olivat nämät tiedot
ainoastaan kaukaisia kulkupuheita ja semmoisinaan ei niistä paljonkaan
välitetty.

Jonkun ajan kuluttua meni Kilpelän Iisakki kirkolle, jonne oli kolme
penikulmaa matkaa. Siellä sai hän tietää, että nuot huhut alkoivat
toteutua. Venäjän tiedettiin varustelevan ja aikovan rikkoa rauhan ja
rynnätä rajan yli Suomeen. Tämä tieto sai kaikki ihmiset huoliinsa,
mutta syvimmin se tuntui koskevan Kilpelän Iisakkiin. Raskaalla mielellä
palasi hän kirkolta kaukaiseen, yksinäiseen kotiinsa. Heti huomasivat
kaikki, että perheenisä oli tavallista synkempi. Kuitenkaan ei kukaan
tunkeutunut utelemaan syytä hänen raskasmielisyyteensä, koska he kaikin
kunnioittivat melkeinpä arastellen häntä. He tiesivät ennestään, että
kyllähän isä kuitenkin asiansa selittää, kun hän katsoo soveliaan ajan
tulleeksi.

Iisakki oli väsynyt matkan vaivoista ja hän tarvitsi ruokaa ja lepoa.
Kun hän oli levännyt, tuli hän pirttiin ja synkkä varjo pimitti hänen
otsansa. Hän istuuntui pöydän päähän penkille, ja muu perhe kokoontui
lähitienoolle, sillä he arvasivat isän nyt rupeavan kertomaan
kirkkokuulumisia.

Iisakki päästi ensin syvän, pitkän huokauksen ja sitten hän alkoi puhua:

»Huolettavia uutisia on minulla teille kerrottavana. Kovat ajat ovat
kansallamme odotettavissa. Ei voi edeltäpäin arvata, mitä kärsimyksiä
aika tullessansa meille tuopi. Venäjä varustelee ja aikoo tulla maahamme
suuren sotajoukon kanssa. Maamme on aivan varustamaton ja vähäinen
sotaväkemme on hajoitettuna ympäri maata ja Ruotsista ei ole paljon apua
toivomista, sillä Tanska on myös julistanut sodan Ruotsia vastaan.
Isänmaa on vaarassa ja se tarvitsee jokaisen poikansa torjumaan
vihollisen ryntäystä. Jumala rankaisee meitä kovakorvaisuutemme tähden,
kun emme ole ottaneet vaaria hänen varoittavasta äänestään. Itse olen jo
liian vanha aseisiin tarttumaan, niin mielelläni kuin sen tekisinkin,
mutta Jumala on minulle lahjoittanut kaksi vankkaa poikaa, ja toivon,
että he ilolla tarjoavat voimansa isänmaan palvelukseen.»

Kun isä oli puheensa lopettanut, kavahti Pentti ylös ja löi jykevän
nyrkkinsä pöytään ja sanoi: »Se ei saa tapahtua; vihollinen on
torjuttava pois maasta.» Aaro sieppasi luodikkonsa seinältä, puristeli
ja tarkasteli sitä.

»Semmoiset aseet eivät sodassa kelpaa; kyllä se antaa aseet, joka
työnkin. Mutta mitä te mietitte, aiotteko uhrata itsenne isänmaan
palvelukseen», puheli isäukko.

»Se on hartain halumme, jos vaan te annatte suostumuksenne siihen»,
sanoivat veljekset innostuneina.

»Jumala teitä noista sanoistanne siunatkoon! Nyt voin rauhassa ja ilolla
kuolla, kun minulla on tuommoisia poikia», sanoi ukko, pyyhiskellen
kyyneleitä silmistään.

Äitiin ja sisareen tekivät nämät tiedot ja tuumat päinvastaisen
vaikutuksen. Heidän sydäntään ahdisti kovin se tieto, että rakkaat pojat
lähtisivät tuolle vaaralliselle retkelle, jossa voipi käydä niinkin,
ettei sieltä hengissä palata. Mutta kun he olivat tottuneet alistumaan
kaikissa isän tahtoon, eivät he nytkään panneet ainoallakaan sanalla
sitä vastaan.

Hetimmiten ruvettiin laittamaan pojille varustuksia matkaa varten.

Viikon päästä lähtivät jo veljekset eväillä ja vaatteilla varustettuina
matkaan. Sydämelliset jäähyväiset otettiin, ja isä varoitti heitä
muistamaan sitä pyhää velvollisuutta, jota he nyt menivät täyttämään.
Äiti ja sisar vuodattivat runsaita kyyneliä, vaan sekä isän että poikain
mieli oli aivan murtumaton.

Nuorukaiset suuntasivat matkansa Hämeenlinnaa kohden, ja perille
päästyänsä kirjoitettiin he kohta sotarulliin ja sijoitettiin
harjoituskomppaniaan.

Nuot kauniit, voimakkaat ja siivot nuorukaiset herättivät pian huomiota
ympäristössään, erittäinkin päällystössä. Tämän tähden kohdeltiin heitä
ystävällisesti ja sävyisästi. Jonkun kerran sattui niin, että joku
miehistä, joka oli oppinut olemaan kaikissa päälläpäsmärinä, yritti
voimiinsa luottaen saamaan veljeksiä valtansa alle, mutta nämät
työnsivät hyökkääjän niin voimakkasti pois luotaan, ettei hänen tehnyt
mieli enää toista kertaa koettaa.

Kauan ei ollut aikaa uusia tulokkaita sotatemppuihin harjoittaa, sillä
Venäjä julisti sodan ja alkoi marsittaa joukkojaan rajaa kohden. Näin
oli 1808-1809 vuoden sota alkanut. Kun siellä täällä hajallaan olevat
Suomen sotajoukot oli saatu hätäpikaa kootuiksi, lähetettiin osa niistä
rajalle päin vihollista vastaan, ja niiden joukkoon komennettiin Aaro ja
Penttikin. Niin tultiin Kymin joelle, jossa oli silloinen valtakunnan
raja.

Kun vihollinen hyökkäsi rajan yli, perääntyi Suomen joukko
vähälukuisuutensa vuoksi sen edestä. Siellä täällä syntyi kuitenkin
pienempiä kahakoita, joissa suomalaiset sitkeästi pitivät puoliaan,
vaikka kohta heidän täytyi väistyä ylivoiman alta.

Näissä kahakoissa osoittivat Pentti ja Aaro erinomaista kuntoa ja
uljuutta. Muutamassa kahakassa saartivat venäläiset suomalaisten
kapteenin, joten tämä oli vähällä joutua vangiksi. Tämän vaaran
huomasivat veljekset. Hätäpikaa kokosivat he joitakin miehiä
ympärillensä ja ryntäsivät kapteenia auttamaan. Vihollisen rivi
murrettiin ja kapteeni pelastettiin.

Näin tavoin herättivät veljekset rohkeudellaan alusta saakka
päällikköjen huomiota.

Veljekset rakastivat toisiaan todellisella veljenrakkaudella.
Tappelunkahakoissa olivat he aina rinnakkain siellä, missä ottelu oli
tuimin. Jos toinen oli vaarassa, siinä oli jo toinenkin, eikä siinä
suinkaan säästetty iskuja.

Kauan eivät veljekset saaneet olla tässä osastossa. Sillä kun Viaporia
alettiin varustaa riittävällä miehistöllä, komennettiin muiden muassa
veljeksetkin sinne varustusväkeen. Siellä he asuivat molemmat samassa
teltissä, sillä paljon varustusväen takia ei ollut linnoitusten
huoneustoissa kaikille tilaa.

Näin kului aikaa joitakin viikkoja. Pentti alkoi käydä vähäpuheiseksi ja
synkkämieliseksi. Tämä kummastutti kovin Aaroa, ja hän koetti keksiä
syytä siihen, mutta turhaan.

»Miksi sinä, veliseni, olet tullut niin kummalliseksi?» kysyi Aaro
eräänä kertana Pentiltä.

»Kuinka kummalliseksi?»

»Ethän tuota enää puhu, et pukahda mitään, vaikka olit aina ennen
puhelias ja iloinen. Istua nollotat vaan itseksesi miettivän näköisenä
ja ajatuksiisi vaipuneena. Pahoin pelkään, että sinua on ruvennut sota
peljättämään.»

Pentti näytti säpsähtävän. Hän hyppäsi kiivaasti istualtaan ylös ja loi
tuiman silmäyksen Aaroon.

»Semmoistako minusta luulet? Olenko antanut aihetta sinulle semmoiseen
otaksumiseen? Siltäkö sinusta on näyttänyt käytökseni niissä kahakoissa,
joissa olemme seisoneet vihollisen kanssa silmä silmää vasten? Ei
veikkoni! jos joka mies pelkäisi sotaa ja tappelua sen verran kuin minä,
eipä silloin olisi joukossamme ainuttakaan pelkuria», vakuutti Pentti.

Jonkun ajan kuluttua rupesi Pentti kulkemaan öillä ulkona ja usein hän
tuli vasta aamun koittaessa telttiin.

»Missä, Herran nimessä, sinä öillä kuljet? Saatat
ajattelemattomuudellasi henkesi vaaraan», sanoi Aaro kerran Pentille,
kun hän palasi telttiin.

»Eipä siitä pelkoa; siitä saat olla aivan huoleti.»

»Mutta missä sinä sitten kuljet ja luihnaat? -- Sinun retkesi eivät ole
kunnollisia retkiä.»

»Sinun ei tarvitse sitä peljätä», sanoi Pentti, ja siihen se asia sillä
kerralla jäi.

Muutaman viikon kuluttua oli Pentillä kourakaupalla kultarahoja, kun hän
palasi aamulla telttiin. Niitä hän näytteli ja tarjosi niistä puolia
Aarolle.

Aaro hämmästyi. Hän katsoi tuimasti Penttiä silmiin ja kysyi kiivaasti:
»Mitä tämä merkitsee?»

»Etkö tuota nyt ymmärrä? Sitä se merkitsee, että tässä on rahoja, jotka
ovat meille kylläkin hyvään tarpeeseen», sanoi Pentti.

»Mutta mistä olet nuot rahat saanut? Ne eivät ole kunniallisia rahoja.»

»Löysin.»

»Valehtelet.»

Aaroa kovin huolestutti Pentin nykyinen käytös. Hänkin vaipui syviin
mietteisiin, ja raskas huokaus kohosi hänen rinnastaan. -- »Jumalani...
Olisiko se mahdollista?» pääsi Aarolta ikäänkuin itseksensä. Sitten hän
taasen vaipui ajatuksiinsa ja silminnähtävästi kalpeni hän.

Vihdoin näytti Aaro havahtuvan mietteistään. Hän oikaisi itsensä
suoraksi ja kuiskasi Pentin korvaan tuskin kuultavasti: »Isänmaan
pettäjä.»

»Kuinka niin?» kysyi Pentti vaaleten.

»Olet myönyt nahkasi ja isänmaasi viholliselle.»

»Älä joutavia puhu. Ota nyt puolet näistä rahoista», sanoi Pentti, mutta
hänen äänensä vapisi.

»En ikinä ota äyriäkään niistä rahoista, sillä ne ovat hirveän rikoksen
palkka; kirous ja rangaistus seuraa niitä», sanoi Aaro lujasti.

Sinä päivänä ei puhuttu monta sanaa, ja veljesten väli oli iäksi
rikkoontunut. Tosin pyyteli Aaro, että Pentti heittäisi pois tuon
vaarallisen ja liukkaan tien, jolle hän oli antautunut, mutta Pentti ei
vastannut siihen ainuttakaan sanaa.

Seuraavana yönä poistui Pentti taasenkin teltistä, mutta hän ei
palannutkaan enää takaisin.

Kun aamuhuuto tuli, ei Penttiä ollutkaan. Kysyttiin Aarolta, mihin hän
on joutunut, mutta Aaro vastasi vain: »En tiedä, olisiko saanut
päälliköltä lomaa.»

Pentti ei palannut enää koskaan, ja vihdoin poistettiin hänet
miesluettelosta.

Täytyy muutamalla sanalla selittää, miten Pentti joutui tuolle jäljelle.

Kuten ennen on jo mainittu, oli Pentti hyvin komea mies. Eräänä kertana
oli hän lähetetty suojeluskirjalla varustettuna kaupunkiin jollekin
kapteenin asialle. Heti kaupungin rantaan päästyään huomasi hän kauniin
venäläisen naisen, joka häntä alituisesti tähtäili. Kun Pentti lähti
liikkeelle, seurasi nainen hänen jäljessään. Muutaman hetken päästä
laski joku kätensä Pentin olkapäälle. Pentti säpsähti ja katsoi
taaksensa. Siinä seisoi tuo äskeinen nainen ja eräs venäläinen sotamies;
tämä oli laskenut kätensä Pentin olkapäälle.

»Tämä neiti on kovasti mielistynyt teihin ja haluaisi likemmin tutustua
kanssanne», sanoi sotamies selvällä suomen kielellä.

»Kuinka olisi mahdollista tutustua neidin kanssa, sillä minä selvästi
huomaan, että hän on venäläinen ja asuu täällä kaupungissa vihollisten
keskessä», sanoi Pentti ihmeissään.

»Siitä pidetään kyllä huolta, että saatte yön aikana kohdata toisenne.»

»Millä tavalla?»

»Teille hankitaan venäläisen sotamiehen puku, jonka puette päällenne,
ennenkuin lähenette kaupunkia, ja mies, jonka tapaatte kappaleen matkaa
rannasta jäällä, sanoo teille tunnussanan.»

»Mitä ihmisiä tämä neito sitten oikeastaan on?»

»Ei tällä kertaa sen parempi kuin venäläisen kapteenin
taloudenhoitajatar.»

»Vaikka neito onkin erinomaisen viehättävä, on hän kuitenkin vierasta
kansallisuutta ja vihollisemme joukkoon kuuluva. Niin ollen ei kannata
ryhtyä tuohon vaaralliseen seikkailuun ja antautua toimiin, joissa
saattaisi vielä henkensäkin menettää», päätteli Pentti.

»Älkää sanoko niin. Asia kyllä kannattaa miettimistä. Neito on
äärettömän rikas ja hän on suurta sukuakin, vaikka isänmaansa rakkaus on
hänet saattanut nykyiseen asemaansa. Hänellä on ollut loistaviakin
naimatarjouksia, vaan hän on ne kaikki hyljännyt. Mutta heti teidät
nähtyään mielistyi hän teihin ja tahtoisi nyt tutustua likemmin
kanssanne. -- Miettikääpä tätä asiaa», selitti tulkki.

Koko tämän keskusteluajan oli neito hyvin levoton ja vuoroin punastui ja
vaaleni. Hän sijoitteli levottomasti itseään paikasta toiseen, katsellen
vuoroin Penttiä, vuoroin tulkkia silmiin, saadaksensa selvän
asiainmenosta.

Pentti mietti hetkisen. Kovaa taistelua taisteli hänen sisällinen
ihmisensä. Loistava tulevaisuus, rikkaus ja kunnia oli hänen silmäinsä
edessä tarjona, mutta toiselta puolen kielsi isänmaanrakkaus ja
velvollisuus häntä vastaanottamasta tuota loistavaa tarjousta. Pentti
oli ikäänkuin kahden tulen välissä. Vihdoin teki hän päätöksensä. Hän
lupasi tulla, mutta ei ennen kuin neljäntenä yönä.

Kun tulkki käänsi tämän Pentin päätöksen neidolle, välähti tämän
silmissä ilonleimaus ja hänen kasvonsa menivät mitä viehkeimpään hymyyn.
Hän tarttui Pentin käteen, puristi hellästi ja kauan sitä, mutta neidon
käsi vapisi. Tehtyään hennon ja sievän kumarruksen erkanivat he.

Tämä kohtaus se saatti Pentin vähäpuheiseksi Aaron luona ollessaan,
sillä olipa hänellä nyt miettimisen aihetta.

Kun Pentti ensi kerran lähti yölliselle retkelleen, oli kaupungin
rannassa sama sotamies häntä vastassa, joka oli ollut tulkkina hänen ja
neidon välillä. Hän saatti Pentin perille asti, eikä mitään vastuksia
ollut. Vahtisotamiehetkin olivat saaneet käskyn päästää esteettä sisälle
yölliset kulkijat. Neito ei kapteenilta salannut, mihin seikkailuun hän
oli antautunut, vaan selitti seikkaperäisesti hänelle kaikki
asianhaarat. Kapteeni ei ensinkään pannut pahaksensa tuota seikkailua.
Hänen mieleensä juohtui, että kun hän saisi Pentin suostumaan tuohon
alkaneeseen yritykseen, saisi hän Pentistä oivallisen välikappaleen,
jota hän voisi apunaan käyttää sotatarkoituksiinkin. Sillä hänhän tunsi
Suomen sotavoimat, niiden tarkoitukset ja vehkeet; ja hän tunsi maan
kauttaaltansa, sen vuoret, virrat ja järvet. Ottaen kaikki nämät lukuun,
edisti kapteeni minkä voi Pentin ja neidon yhtymistä.

Eräänä kertana tuli kapteeni yöllä siihen huoneeseen, jossa Pentti ja
neito olivat. Pentti säikähti tuota kohtausta, niin että oli henkensä
heittää. »Älä pelkä, älä pelkä», koki kapteeni hokea, ja mukana oleva
tulkki sai selittää, ettei kapteenilla ollut mitään pahoja tarkoituksia.

Tulkin avulla koki kapteeni kaikella venäläisellä liukkaudella Pentille
selittää, kuinka edullinen tarjous hänellä nyt oli, jommoista ei tule
osaksi edes yhdelle tuhannesta. Tästedes ei Pentillä tulisi olemaan
mitään puutetta. Hän saisi haltuunsa suuret omaisuudet, paljon kunniaa
ja kauniin puolison. Osoittaakseen Pentille tulevan elämän esimakua,
antoi hän hänelle kourakaupalla kultarahoja.

Hurmaantuneena kaikesta siitä loistosta ja rikkaudesta, mitä edessään
näki, alkoi Pentti taipua viettelykseen, vaikka hänen omatuntonsa
soimasikin häntä isänmaanpetoksesta.

Toisenlaista oli nyt Pentillä edessä kuin mitä oli oppinut ennen
näkemään. Kaikki paikat huoneissa kuhisivat silkistä ja kulta loisti
huonekalujen koristuksista. Jos istui johonkin sohvaan tai nojatuoliin,
kuhahti niihin kainaloita myöten. Ja entä sitten tuo ihana naikkonen,
jommoista hän ei ikinä ennen luullut tavanneensa!

Näistä kaikista hurmaantuneena oli Pentti täydellisesti voitettu ja
keveällä sydämellä lähti hän noita Juudaksen penningeitä viemään
veljensä Aaron luo. Näitä venäläiseltä kapteenilta saatuja kultarahoja
hän sitten Aarolle näytteli.

Kukaan ei Viaporissa tiennyt, mihin ihmeeseen Pentti oli joutunut.
Yleiseen kumminkin luuloteltiin, että hän olisi karannut. Aaro yksin
tiesi, kunne Pentti oli vajonnut. Tämä tieto teki Aaron sydämelle niin
kipeää, ettei hän tahtonut voida elää. Ei uni eikä ruoka hänelle
maistanut, ja kaikki oudoksuivat, kun hän laihtui, niin ettei hänestä
ollut muuta kuin varjo jäljellä. Aaron sielua painoi sanomaton tuska ja
ahdistus, kun hänen veljensä, jota hän niin verrattomasti rakasti, piti
joutua isänmaanpettäjäksi. Hänestä tuntui siltä kuin hänkin olisi ollut
osallinen tuohon hirveään rikokseen, koska hänen suvussaan oli
tuommoinen petturi. Pois oli nyt Aaron sydämestä haihtunut veljellinen
rakkaus. Hän kirosi mielessään Pentin ja vihasi häntä enemmän kuin
mitään vihollista. Kaikki tämä tunto ja tieto kävi sitäkin raskaammaksi
Aarolle, kun hän sai sen yksin kantaa, sillä ei hän hirvinnyt
yhdellekään ihmiselle avata sydäntään.

Vähitellen alkoi Aaro kuitenkin kostua, mutta ääretön viha ja ylönkatse
Penttiä kohtaan jäi hänen sydämeensä vallitsemaan.

Tämmöisenään kului aika siihen saakka, kun Viaporin antautuminen
tapahtui. Yhtä raskaalla mielellä kuin muutkin sotilaat laski Aaro
antaumisessa aseensa maahan.

Kun Aaro pääsi Viaporista vapaaksi, meni hän Suomen sotajoukkoihin ja
joutui Adlercreutzin osastoon. Kaikissa niissä taisteluissa, mitä sillä
osastolla oli kestettävänä, oli Aaro aina mukana ja hän osoitti entistä
uljuutta ja rohkeutta. Mutta synkkämielinen, vähäpuheinen ja miettivä
oli hän aina silloin, kun ei ollut tappelun tuoksinassa.

Tuli sitten Salmen tappelu. Vihollinen kävi suuremmalla miesvoimallaan
ankarasti päälle, mutta sitkeästi pitivät suomalaiset puoliaan.
Vihollisen joukosta karautti silloin eräs ratsumies muiden edelle,
seisautti hevosensa ja huusi selvällä suomen kielellä: »Antaukaa,
suomalaiset, vastustuksenne on turha, sillä meille on tulossa iso
apujoukko.»

Tämän äänen kuultuaan säpsähti Aaro.

»Isänmaan pettäjä!» mutisi hän itsekseen.

Samassa nosti hän aseensa poskelleen, laukaus kuului ja päätään myöten
suistui ratsastaja hevosen selästä maahan, ja hevonen hyppäsi täyttä
laukkaa vihollisten joukkoon.

Samassa kun Aaron kivääri laukesi ja kun hän huomasi ratsastajan
putoovan, kaatui hän itsekin tunnotonna maahan niinkuin luodin
lävistämänä. Lähellä olevat luulivat hänen todellakin saaneen luodin
rintaansa, eivätkä tappelun tuoksinassa pitäneet hänestä sen enempää
lukua. Mutta Aaro olikin vain pyörtynyt, sillä hänen luotinsa oli
kaatanut isänmaan kavaltajan, hänen oman veljensä -- Pentin.

Kauan makasi Aaro tunnotonna, mutta kun tappelun tuoksina läheni häntä,
tointui hän pyörtymyksestään. Kun viholliset tämän huomasivat,
kääreentyivät useat heistä ottamaan Aaroa vangiksi. Siinä tuli tuima
ottelu, ja Aaro kaasi yhden vihollisen, haavoitti toisen ja raivasi
itselleen pääsyn omiensa luo.

Suomalaiset olivat voitolla tässä tappelussa, mutta aralta ylipääliköltä
tuli perääntymiskäsky, juuri kun voitto näytti varmalta.

Salmen tappelun jälkeen korotettiin Aaro alaupseeriksi.

Kaikissa niissä kärsimyksissä, vaivoissa ja taisteluissa, joita Suomen
sotajoukko sai kokea perääntyessään vihollisen edessä aina Länsipohjaan
Ruotsin puolelle, oli Aaro osallisena. Oravaisten tappelussa oli hän
yksi niitä, jotka uimalla merenlahden poikki samosivat omiensa luo.

Aaro oli Länsipohjassa mukana Hörneforsin tappelussakin. Hän taisteli
Dunckerin rinnalla ja raivosi niinkuin karhu, jolta pojat on riistetty,
levittäen kauhua ja tuhoa vihollisten keskessä. Mutta kun Duncker sai
kuolinhaavan rintaansa ja kaatui, raivasi Aaro tiensä vihollisen rivien
läpi ja pääsi eheänä siitäkin pälkähästä.

Silloin kohta tehtiin Haminan rauha, mutta Aaro ei päässyt lähtemään
vieläkään omaistensa luo Hämeeseen, vaan hänen täytyi viipyä
Länsipohjassa talven yli. Keväällä kun rauha oli vakaantunut, läksi Aaro
muiden mukana rakkaille synnyinseuduilleen.

Paljon oli Kilpelä Aaron poissa ollessa muuttunut. Kovasti oli isäukko
jo vanhennut, samaten äitikin, mutta ankaroita työihmisiä olivat he
vieläkin, sillä he olivat noita kovia tervasjuurakoita, joihin ei ikä
hevillä pysty.

Muuttunut oli Aarokin. Ennen niin iloinen ja vehmas nuorukainen oli
tullut juroksi ja vähäpuheiseksi. Sodan ankarat vaivat ja kärsimykset
olivat häntä kovasti runnelleet. Sota-asioista ei Aaro ottanut paljon
puhuakseen, sillä isänmaan menettäminen kalvoi kovasti hänen sydäntään.

Todellista syytä Pentin kuolemaan ei Aaro ollut koskaan kenellekään
maininnut; yksinkertaisesti oli hän kotiinsakin ilmoittanut Pentin
kaatuneen Salmen tappelussa.

Aaro, päästyään vakaantumaan taloudellisiin toimiin, haki itselleen
elämänkumppalin, köyhän ja iäkkään, mutta siveän palvelustytön. Moni
rikas ja ylpeä neito kadehti tytön onnea, mutta Aaro ei heistä
välittänyt; hän teki valintansa vaan oman sydämensä vaatimusten mukaan.

Tarmokkaasti ja yksistä neuvoin ryhtyivät he taloudellisiin toimiin, ja
se heiltä menestyikin.

Vanhukset alkoivat heikontua, niin etteivät voineet enää työtä tehdä,
mutta heille tuli nyt muuta mieluisaa tehtävää, sillä he saivat ruveta
vaalimaan ja hoitelemaan Aaron lapsia, noita Kilpelän nousevia nuorteita
vesoja.

Ainoastaan vaimolleen kertoi Aaro seikkaperäisesti Pentin vehkeet ja
millä tavalla hän sai surmansa.



RITULAN SIINA.


I. Rukkaset.

Ritulan talo oli suuren kylän laiteella. Se ei ollut mikään kuuluisa
rikas, mutta ei rutiköyhäkään. Sen isäntäväki kuului tuohon vakavaan
kristillismieliseen suuntaan, joka on niin kauan kunnialla kansaamme
pystyssä pitänyt. Heillä oli vain kaksi lasta, poika ja tyttö; pojan
nimi oli Leonart, mutta häntä sanottiin sekä kylän kesken että kotona
lyhemmittäin vain Nartiksi. Sisaruksista oli Nartti vanhin; tyttären
nimi oli Siina.

Näitä lapsiaan vanhemmat koettivat kasvattaa parhaan taitonsa mukaan
Jumalan pelvossa. Jok'ikinen päivä piti lasten lukea joku määrätty
kappale raamatusta, ja vanhemmat kokivat sitä sitten selittää ja heidän
mieliinsä painaa. Sitäpaitsi viljeltiin Ritulassa paljon muutakin
kirjallisuutta ja sanomalehtiä. Näiden avulla pääsivät Nartin ja Siinan
henkiset voimat jo aikaisin kehittymään.

Lapset olivatkin siivoja, hiljaisia ja tottelevaisia, eivätkä koskaan
panneet vanhempiensa tahtoa vastaan.

Näin tavoin kului aika niin, että Nartti oli kahdenkymmenen- ja Siina
seitsemäntoistavuotias. Nartista oli sukeentunut kookas, voimakas ja
uljas nuorukainen; sitävastoin ei luonto ollut Siinalle jakanut noita
lahjojaan niin suuressa määrässä. Ensi näkemältä teki hän kaikkiin
vastenmielisen vaikutuksen. Hiusmarto oli melkein liian matalalla, nenä
lähti liian jyrkästi otsasta ja aivan tarpeettomasti oli se noussut
korkeaan kyömyyn. Hipiäkään ei ollut semmoinen kuin sen monen mielestä
olisi pitänyt olla. Jotenkin mustantymperä se oli ja sen himmeän verhon
seasta rusotti hieman jonkunmoista punaa. Mutta tarkemmin katsoessa
näytti hänen hipiänsä siltä kuin hienonhieno läpikuultava samettinukka
olisi sen peittänyt. Vartalo hänellä oli solakka ja hento ikäänkuin
kaikkein hienoimmista pontimista kokoonpantu. Hänen käyntinsä oli
notkeata ja sulavaa ja niin keveätä, ettei hänen askeltensa ääntä
kuulunut; olisi luullut jonkun hengen siinä liihoittelevan.

Kun hän jotakin puhui, oli ääni hienoa, sulavaa ja hiljaista; se
kuulosti melkein kuiskutukselta.

Nuorison joukossa oli Siina ujo ja kartteleva. Hän haki aina jotakin
syrjäistä soppea ja siellä hän yksinään istua nuhjusteli, välittämättä
muiden nuorten hommista ja riennoista yhtään mitään. Mutta mitä enemmän
toiset nuoret saivat seurustella hänen parissaan, sitä enemmän kiintyi
heidän huomionsa häneen. Sattuiko joku häntä puhuttelemaan, herätti
oitis hänen pehmeä, kuiskuttava äänensä myötätuntoisuutta, mutta sitäkin
enemmän hänen järkevät ja täsmälliset vastauksensa. Jos hän jossakin
liikkui, olivat kaikkien silmät kääntyneet katsomaan tuota lyhyenläntää
solakkaa, hentoa ja notkeaa olentoa.

Ei ollut kulunut vielä täyttä vuottakaan siitä, kun Siina ilmestyi
nuorison joukkoon, ennenkuin kaikki kylän nuorukaiset olivat
ehdottomasti kiintyneet häneen. Eivät nuorten leikit ja kisat olleet
mistään kotoisin, ellei Siina ollut joukossa. Sattuiko hän joskus
jäämään niistä pois, tunsi jokainen nuori mies salaista kaipuuta
sydämessään.

Kerran tuli toisesta pitäjästä eräs pulska, keikarimainen nuori mies
käymään Lenulan pitäjässä. Hän oli hyvin itsetietoinen paremmuudestansa
ja etevämmyydestänsä muiden nuorten miesten suhteen. Tämä tieto määräsi
hänen käytöksensä muita kohtaan. Hän oli röyhkeä ja suulas puheissansa,
eikä suinkaan kaikesti punninut sanojansa, olipa muiden mieli musta tai
valkea.

Pyhäpäivä oli. Heti kylään tultuansa haki hän nuorison seuraa. Siellä
oli hän suuna, päänä, eikä näyttänyt välittävän kenestäkään vähän
vähääkään, hölisi ja lausui vain arvosteluita kaikista, mitä hänen
päähänsä sattui pöllähtämään. Kylän nuoriso oli hämmästyksissään
tuommoisesta käytöksestä. Salaperäisesti silmäilivät he toisiaan, ja jos
jollakin oli toiselle jotakin sanomista, teki hän sen kuiskaamalla.

Joukossa oli tietysti Ritulan Siinakin. Kun keikari hänet huomasi, astui
hän Siinan eteen.

»Äkkimakea sinä olet», sanoa mällisti hän Siinalle vasten silmiä
vähääkään häikäilemättä.

Kalman kalpeaksi kävi Siina, ja kaikki muutkin hämmästyivät
sanomattomiksi, vilkaisten toisiansa silmiin. Keikari käänteli vaan
itseänsä pöyhkeänä kuin kukko rikkatunkiolla.

Kun ensimäinen hämmästys oli mennyt ohi, sanoi Siina hiljaisella
sointuvalla äänellä:

»Miksikä te niin sanoitte? Sanokaa minkä tähden minä olen äkkimakea...
Olkaa hyvä... Itsenikin olisi varsin hyvä tietää, minkä vuoksi minä olen
äkkimakea...»

Tämän jälkeen lähti Siina notkein, hennoin askelin kävelemään keikarin
edestä toisten luo.

»Kyllä on melkein hävytöntä tuolla tavalla esiintyä, semminkin nuorta
neitosta kohtaan», sanoi joku kylän pojista.

Yleinen nurina kuului nuorison joukosta.

»Minä teen mitä tahdon, enkä välitä kenestäkään yhtään mitään», sanoi
keikari uhmaillen.

»Sanotteko niin! Mutta jos semmoisia mielipiteitä kannatatte, niin on
paras, että poistutte seurastamme, sillä me emme aio sallia, että
tuommoisia hävyttömyyksiä viskataan aiheettomasti viattomia ja
kunniallisia ihmisiä vastaan», sanoi eräs roteva nuorukainen, astuen
samassa keikarin eteen.

Tämä, toisesta pitäjästä kotoisin oleva Räimälän rikkaan talon ainoa
poika, joutui nyt itsekin hämilleen. Hän huomasi, ettei täällä
käynytkään laatuun rikkautensa ja etevämmyytensä nojalla pilkata ja
ylönkatsoa ihmisiä. Hän kävi hiljaiseksi ja ujoksi, eikä vähään aikaan
lausunut ainuttakaan sanaa. Vihdoin sanoi hän alakuloisesti: »Minä
satuin sen ajattelemattomasti sanomaan.»

»Ei koskaan pidä ajattelemattomasti semmoisia sanoja suustaan päästää...
Ihminenhän Siinakin on ja paraitapa onkin», sanoi poika.

Tuo kohtaus oli saanut nuorison niin hämilleen ja raskasmieliseksi,
ettei heidän haluttanut seurustelua enää jatkaa, vaan he erkanivat ja
itsekukin meni kotiinsa.

Räimälän Kaalu ei tiennyt mitä tehdä. Ei hän kehdannut seurata nuoria,
kun nämät lähtivät pois, vaan ypö yksikseen hän jäi nyt miettimään
tilaansa.

Hänen sydäntänsä kaiveli kovasti, kun hän oli tullut noin suuresti
nolatuksi.

Oikeastaan oli hänellä muutakin asiaa, ei ainoastaan kyläilemisen halu.
Hän oli tullut naimiskauppaa hieromaan rikkaan Piirolan Hiljan kanssa ja
sitä tarkoitusta varten aikoi hän viipyä Lenulassa useita viikkoja.

Hilja oli kylän parhaita tyttöjä. Hän oli kookas ja kaikin puolin pulska
ihminen. Luonteeltaan oli hän tunnettu sävyisäksi ja muuten siveäksi
käytökseltään. Hän oli rotevaliikkeinen ja sangen kätevä kaikissa
naisten töissä; hän oli Siinan parhaita ystäviä.

Kun Piirolan Hiljakin oli tuossa nuorisojoukossa ja kun tuossa
ensimäisessä kohtauksessa noin nolosti kävi, ahdisti Kaalun sydäntä
kovin. Hän ei ollut Hiljaa koskaan ennen tavannut; tämä oli vasta
tunnustelukohtaus. Hiljaa miellyttääkseen oli hän etevämmyyttään, tuota
pöyhkeilemistään ja keikaroimistaan harjoittanut, mutta se menikin päin
mäntyyn; selvästi oli hän huomannut, kuinka Hiljan otsa rypistyi tuon
viimeisen tapauksen jälkeen.

Siinä istui Kaalu nyt yksinään miettien ajattelemattomuuttaan ja kovaa
onneaan. Näinköhän hänen piti tyhjin toimin ja suurella häpeällä palata
kotiinsa? Kaalusta tuntui siltä, että Piirolan suuret rikkaudet
luiskahtivat aivan hänen ohitsensa ja kaikki tämä hänen oman tyhmyytensä
takia. Surulliset ajatukset vaivasivat nyt Kaalua.

Vihdoin hän päätti, ettei hän asiaa siihen heitä, vaan koettaa sen saada
perille ajetuksi. Hän lähti kävelemään kestikievariin, johon hän otti
majapaikan, sillä ei hänen mielestään sopinut Hiljan kanssa tuon
kovanonnen tapauksen perästä suoraa päätä mihinkään tuumiin ryhtyä.

Viikkokaudet käveli nyt Kaalu kylillä. Kun hän sattui tapaamaan jonkun
nuorukaisen tahi neitosen, tekeytyi hän niin kohteliaaksi kuin suinkin
mahdollista. Hän tervehti heitä ystävällisesti ja puheli heille mitä
imartelevimmin. Näin tavoin tahtoi hän voittaa takaisin, mitä hän
töykeydellänsä oli menettänyt.

Eräänä iltana kävi niin, että Ritulan Siina kauppamieheen mennessään
tuli tiellä Kaalua vastaan. Jo kaukaa tunsivat molemmat toisensa ja
kummankin sydän rupesi kovasti pamppailemaan. Kevyenä ja notkeana tulla
hipsutteli Siina solvailijaansa vastaan. Mutta jo kaukana kohotteli
Kaalu lakkiaan ja kumarrellen sanoi hyvän päivän. Kun he tulivat
vastakkain, tarttui Kaalu Siinan käteen ja pyysi anteeksi tavatonta
käytöstänsä häntä kohtaan. Siinan käsi hieman vapisi, mutta Kaalun
mielestä se tuntui niin pehmoiselta ja lämpöiseltä.

»Mitäpä siinä on anteeksi annettavaa -- enhän voi olla parempi kuin
olen, eikä se ole minun vikani», sanoi Siina melkein kuiskaavan
hiljaisesti.

Tähän ei Kaalulla ollut mitään sanomista, sillä mikään lauselma ei
tuntunut sopivan tuohon Siinan terävään muistutukseen.

Niin he erkanivat, mutta kauan katseli Kaalu Siinan jälkeen, joka
keveänä mennä liihoitteli tietä eteenpäin.

Tuo kohtaus kävi niin kipeästi Kaalun sydämeen, ettei hän voinut enää
vierailujaan sinä päivänä jatkaa. Hän palasi majapaikkaansa ja koko
yöntienooksi oli Kaalulle päänvaivaa tuon yksinkertaisen kohtauksen
vuoksi.

Ensi pyhänä kokoontui kylän nuoriso erääseen taloon, ja sinne ohjasi
Kaalukin askeleensa. Ujona ja ystävällisenä ilmeni hän heidän seuraansa,
jopa niin ujona, että toisien täytyi kehoittaa häntä tulemaan
ovipielestä peremmäksi. Näyttipä siltä kuin Kaalusta olisi kaikki
paremmuutensa tunne kadonnut. Seurustelu kävikin laatuun, sillä ei nyt
ollut mitään semmoista, joka olisi ristiriitaisuutta ja hankaluuksia
nuorison kesken synnyttänyt. Kaaluakin kohtelivat kaikki ystävällisesti
niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, eikä koko viimepyhäisestä
rettelöstä lausuttu sanaakaan. Siina ja Hilja seurustelivat myös Kaalun
kanssa; kaikki näytti unhoittuneen.

Räimälän talo oli Piirolassa hyvissä kirjoissa rikkautensa takia --
mikseikäs, sillä kyllähän rikkaat toisensa tuntevat --; hyvissäpä sen
ainoa perillinenkin.

Kun Kaalu eräänä päivänä ilmestyi Piirolaan, otettiin hänet sangen
ystävällisesti vastaan. Isäntäväki vei hänet heti vierashuoneeseen,
syöttivät, juottivat ja hoitivat vierasta niinkuin parhaiten taisivat.
Isäntä oli aina vieraan parissa, kysellen häneltä yhtä ja toista
Räimälän talouden asioista, samalla ilmoitellen sitä ja tätä omasta
taloudestansakin. Paljon tuli siinä ilmi asioita molemminpuoliseksi
suureksi tyytyväisyydeksi.

Hyvä oli alku, mutta Hilja näytti vaan kylmältä ja yhtäkaikkiselta. Ei
hän monasti silmää näyttänyt, ja jos Kaalu yritti hänelle jotakin puhua,
vastasi hän vaan lyhyesti ja meni pois.

Vanhukset kehoittivat Kaalua jäämään taloon yöksi, mutta hän ei voinut
sitä tehdä, semminkään kun Hilja näytti niin kylmältä. Kaalu lähti
majapaikkaansa, mutta isäntäväki pyysi häntä pistäymään toiste talossa.
Vanhukset eivät halunneet mitään sen paremmin, kuin että he olisivat
saaneet tyttärensä naitetuksi niin kuuluisaan ja rikkaaseen taloon. He
taivuttelivat ehtimiseen tytärtään siihen suuntaan, kehuskellen sitä
onnea, mikä siitä seuraisi. Eikä Hilja olisi juuri vastenmielinen
ollutkaan tuohon tuumaan, ellei olisi ollut tuota kohtausta Ritulan
Siinan kanssa. Se halvensi paljon Kaalua hänen silmissään ja hän piti
koko miestä tyhmänä ja tunnottomana pöyhkeilijänä.

Kaalu rupesi nyt tiheämmin käymään Piirolassa, ja vanhukset
taivuttelivat väliaikoina Hiljaa. Vihdoin kesyttyi Hilja siihen määrään,
että hän kohteli Kaalua paremmin. Asia kehittyi siten, että kihlajaiset
päätettiin pitää parin viikon päästä.

Kaalu ilostui nyt niin tästä uuden onnensa koittehesta, että hän jäi
vielä viikoksi Lenulaan. Kun hän useinkin oleskeli yksin majapaikassaan,
pyöri hänen mielessään Ritulan Siina. Hän haki Siinan seuraa ja väliin
kävi hän tämän kotonakin, vaikka hän muutoin enimmiten oleskeli
Piirolassa Hiljan parissa. Mutta mitä useimmin Kaalu seurusteli Siinan
luona, sitä enemmän alkoi tämä miellyttää häntä. Hiljassa ei ollut sitä
hentoa ja sulavaa notkeutta, kuin Siinassa. Entäs sitten se vieno ja
heläjävä, hieman värähtelevä ääni ja järkevä puhetapa, joka kaunisti
Siinaa. Ritulan talossa vallitsi kaikkialla hyvä puhtaus ja järjestys,
mutta erittäinkin Siinan huone oli niin siisti ja aistikkaasti
järjestetty, että näytti siltä kuin se olisi itsestään semmoiseksi
muodostunut.

Piirolassa sitävastoin vallitsi tavallinen arkipäiväinen siivo, eikä
Hiljan kamari ollut sen aistikkaampi kuin muutkaan huoneet.

Kun Kaalu vertaili näitä näkökohtia toisiinsa, havaitsi hän niissä
suuren eron. Kaikki tämä ja Siinan aistikas vaatteus vaikutti sen, että
Kaalu rakastui Siinaan korvia myöten. Ei Siina nyt näyttänyt Kaalusta
ensinkään »äkkimakealta.»

Kaalun käyntiretket Ritulassa tihenivät tihenemistään. Iltamilla teki
hän Siinan kanssa pitkiä kävelyretkiä, sillä Siina ei tahtonut kieltää
Kaalulta ihmisellistä kohtelua. Kerran kävi tämmöisellä retkellä niin,
että Kaalu yhtäkkiä pysähtyi Siinan eteen. Molemmat seisahtuivat. Kaalu
katsoi kiinteästi Siinaa silmiin ja otti häntä kädestä kiinni.
Ehdottomasti takaantui Siina pari askelta ja näytti hyvin
hämmästyneeltä. Samassa vetäisi hän kätensä pois Kaalun kädestä.

»Minun sydämelläni on eräs asia, joka siellä raskaasti painaa», sanoi
Kaalu.

»Mikäs se sitten olisi?» sanoi Siina, tarkistaen kuuloaan ja
huomaavaisuuttaan.

»Asia on sitä laatua, etten tiedä, uskallanko sitä ensinkään sanoa.»

»Olisi sitten ollut paras, ett'ette olisi ollenkaan sitä ilmoittanut»,
sanoi neito.

»Mi-mi-nä ra-kastan teitä sydämestäni», änkytti Kaalu.

Siina kalpeni, vetääntyi taammaksi, eikä voinut vähään aikaan virkkaa
mitään.

»Kuinka te rohkenette semmoista sanoa? Te, jolla on jo melkein kihlattu
morsian. Te, joka olette minua niin suuresti pilkannut ja halveksinut.
Luuletteko, että naisen sydän on teidän leikkikalunne, jonka kanssa
saatte menetellä niinkuin haluttaa. Teillä on häilyvä sydän, joka ei
pidä mitään pyhänä, eikä minua haluta sitoa kohtaloani niin horjuvaan
mieheen. Hävetkää toki vähän ja menkää morsiamenne luo ja pitäkää pyhänä
liittonne, jonka kerran olette solmineet», sanoi Siina.

Kaalu oli niinkuin puusta pudonnut. Hän luuli kuvitellun etevämmyytensä
nojalla olevansa oikeutettu saamaan kenen tytön suostumuksen hyvänsä. Ja
nyt tuo Ritulan hento tyttö antoi hänelle rukkaset.

Äänetönnä lähtivät he kävelemään Ritulaa kohden. Kartanoon vievälle
portille tultuaan ojensi Kaalu kätensä hyvästijätöksi Siinalle, ja
äänetönnä puristi tämä hieman Kaalun tarjottua kättä.

Kaalu lähti nyt tallustelemaan Piirolaa kohden, mieli syttäkin
mustempana.

Sinne tultuaan oli hän vähäpuheinen ja jörömäinen. Tämän huomasi talon
väkikin ja he ihmettelivät, mikä on mahtanut sulhasmiehelle tulia, kun
hänessä on tapahtunut sellainen mielenmuutos.

Niine puheineen lähti Kaalu pötkimään oitis kotimatkalle Räimälään,
Monenlaisia mietteitä pyöri nyt hänen päässään ja mieli oli apeana.
Kuitenkin lohdutteli hän itseänsä sillä, ettei toki Hiljan tietoon
tulisi hänen seikkailunsa Ritulan Siinan kanssa. Niin muodoin olisi
hänellä jäljellä Piirolassa turvapaikka, mihin olisi hyvä paeta
tappionsa jälkeen; olihan siellä hänellä melkein kihlattu morsian.

Kun määräaika oli kulunut, ajoi Kaalu puhemiehen kanssa korskuvalla
hevosella Piirolaan kihlajaisia viettämään. Heti kartanolle tultua
huomasi Kaalu, etteivät asiat ole enää niinkuin ennen. Vieraita ei tultu
kartanolle vastaanottamaan, eikäpä hevostakaan riisumaan eikä talliin
viemään; itse he saivat hevosen riisua ja sitoa omiin rattaihinsa
kiinni. Sitten he astelivat perheentupaan. Isäntä ja emäntä tulivat
vieraita tervehtimään ja veivät heidät kamariin. Kun kahvit oli juotu ja
tupakat pantu, alkoi puhemies esitellä asiaansa.

»Tämä meidän pitäjän uljain ja rikkain poika on katsonut hyväksi tulla
kainaloiseksi kanakseen valitsemaan teidän kultanuppustanne ja pyytää
nyt teiltä hänen kättään.»

»Me olemme antaneet täyden vallan tyttärellemme, tehköön hän itse kuinka
tahtoo», sanoi tytön isä kylmänvoittoisesti.

»Kun asiat niin lienevät, niin olkaa hyvät ja kutsukaa Hilja tänne»,
pyysi puhemies.

Mutta Kaalu kävi yhä kalpeammaksi. Ujostellen tuli Hilja huoneeseen. Hän
seisahtui ovipieleen ja oli tavallista punaisempi.

»Käypäs istumaan tänne peremmäksi, Hilja. Meillä olisi sinulle vähän
asiaa», kehoitti puhemies.

»Pysynpä minä tässäkin», sanoi Hilja ujosti.

»Me olemme tulleet tänne perustelemaan ennen solmituita asioita ja
tuomaan sinulle tämän uljaan nuorukaisen kihloja. Talon ja pojan tunnet
jo ennestään, ettei minun tarvitse enää niitä ruveta selvittelemään»,
tuumaili puhemies.

Kihlat olivat kamarin pöydällä. Niitä oli kaksi isoa silkkisaalia, kolme
vankkaa kultasormusta ja naisen kultakello. Nämät otti puhemies käteensä
ja tarjosi niitä Hiljalle.

»Joko te olette asianne suorittanut Ritulan Siinan kanssa?» sanoi tyttö
pisteliäästi, eikä ottanut kihloja vastaan.

»Minä kyllä en ymmärrä, mitä nuot sanat tarkoittavat, mutta ota vaan
nämät kihlat vastaan ja päätetään kaupat. Minä takaan, ettet lyö kättäsi
poroon, kun pääset tämän Räimälän Kaalun kanssa elämäsi päiviä
viettämään», koki puhemies puhella, saadakseen asiansa hyvään loppuun.

»En ikinä, sillä olen huomannut, että koko mies on tyhjä kerskailija ja
pöyhkeilijä, joka luulee saavansa naissydämen kanssa leikitellä kuinka
kulloinkin haluttaa», sanoi neito ja pujahti samassa ovesta ulos.

Kaalusta tuntui siltä kuin kokonainen jäävuori olisi paiskattu hänen
sydämeensä. Kaukaan aikaan ei hän kyennyt puhumaan mitään, ja
hämilläänpä oli puhemieskin.

»Mikähän lienee Hiljalle tullut, kun hän on niin muuttunut?» sanoi Kaalu
vihdoin ja kohautti vähän itseään.

»Mitä tuo lienee tuolta Ritulasta kuullut; kuului hän jotakin puhuvan
'äkkimakeasta', parempansa moninkertaisesta solvaisemisesta ja jotakin
semmoista, jota en täydellisesti ymmärtänyt», sanoi Piirolan isäntä.

Nolona lähti nyt sulhasväki pois, eikä siinä pitkiä hyvästijättöpuheita
pidetty; kylmä, mykkä kädenanto vain, siinä kaikki.

Kun Piirolan Hilja ja Ritulan Siina tapasivat sen jälkeen ensi kerran
toisensa, itkivät he sylitysten kauan aikaa, sillä heidän sydämessään
tuntui siltä kuin he olisivat suuresta vaarasta pelastuneet.


II. Siinan vaikutus nuorisoon.

Ritulan Siina rupesi nyt tuntemaan oman arvonsa. Selvästi huomasi hän,
että hänellä on vaikutusvaltaa nuorisoon. Hän tiesi tarkoin, ettei hän
suinkaan ollut mikään kaunotar, eikä sen nojalla voisi muiden huomiota
puoleensa vetää. Mutta hän tunsi omaavansa muita lahjoja, joita usein
puuttuu hyvinkin kauneilta neitosilta.

Tämän tietonsa ja itsearvonsa tunnossa ei Siina enää ensinkään
ujostellut toisten nuorien seurassa. Notkeana ja hentona liihoitteli hän
kuin keijukainen ja häikäilemättä puheli hän sointuisalla pehmeällä
tavallaan kenen kanssa tahansa.

Varsin merkillistä oli, että kun ulkopitäjistä tuli nuoria miehiä
Lenulaan naimapuuhissa, takertuivat he melkein poikkeuksetta Siinaan,
kun vaan kerrankaan sattuivat hänen pariinsa tulemaan. Seurauksena
tuosta kaikesta oli useinkin se, että aiottu naimiskauppa jäi sikseen.

Kun Siina kohteli vieraitaan aina ystävällisesti ja sävyisästi, ottivat
nuoret miehet asian siltä kannalta, että Siina osoittaa heille erityistä
huomaavaisuutta. Ja semmoisesta otaksumisesta seurasi, että he rupesivat
Siinalle rakkaudentunnustuksiansa tekemään.

Mutta Siinapa ei ollutkaan niin vain ensi oksalta ammuttava. Oitis
rupesi hän selittelemään, kuinka väärän käsityksen vieras oli hänestä
saanut. Hän oli muka päättänyt aina olla naimatonna. Vieraalle olisi
parasta, että hän menisi sen neitosen luo, jota varten hän oli tänne
tullutkin.

Tavallisesti kävi niin, että nuoren miehen sydän oli kylmennyt
tarkoitettua impeä kohtaan, ja apealla mielellä palasi hän kotiinsa.

Tämmöisiä tapauksia sattui niin usein, että ne rupesivat herättämään
yleistä huomiota.

Joku muistutti kerran Siinalle, miksikä hän niin paljon eroittaa
aiottuja avioliittoja.

»Enhän minä ole heitä hakenut enkä pyytänyt heitä tarkoittamistaan
tytöistä erkanemaan; päinvastoin olen kehoittanut pysymään sen neitosen
kimpussa, jota varten ovat tulleetkin», sanoi Siina vähän
loukkaantuneena.

Tulipa taas kerran vieraasta paikkakunnasta eräs pulska nuorukainen
käymään Lenulassa. Päätä pohkaa takertui hän Keimalan Tiinaan kiinni.

Tiina oli kaunis tyttö Jumalan luoman puolesta, mutta hän oli pahassa
maineessa epäsiveellisyytensä takia. Hän oli muuten räivä ja
rivopuheinen, kuten semmoiset tavallisesti ovat.

Tähän tyttöheisakkaan mieltyi tuo upea nuorukainen niin, ettei hän
lyönyt ei laskenut muualle kuin Keimalan Tiinan pariin, eikä hän
välittänyt muista kylän neitosista yhtään mitään.

Tiina ylpeili tuon pojan voitettuaan ja julkisesti käveli hän tämän
kynkässä seurapaikoissa.

Tämä harmitti Ritulan Siinaa. Hän sovitti niin, että hän tuli
kohdanneeksi tuon pojan.

Siina pani nyt kaiken viehättäväisyytensä ja vaikutusvaltansa
liikkeelle. Hän kohteli nuorukaista ystävällisesti, puhua leperteli
hänelle kaikenlaisia asioita sointuvalla tavallaan sekä kehoitti pojan
käymään häntäkin katsomassa.

Jo ensi näkemältä teki Siinan olento poikaan hyvän vaikutuksen. Kutsua
noudattaen meni hän tapaamaan Siinaa. Yhä suurempaa huomaavaisuutta ja
kohteliaisuutta osoitti Siina nuorukaiselle. Ja ennenkuin poika lähti
Ritulasta iltasella pois, oli hän täydellisesti mieltynyt tyttöön.

Keimalan Tiina alkoi haihtua pois hänen mielestään, ja Siina sai siellä
yhä enemmän sijaa. Hän ei hakenutkaan enää Tiinan seuraa, mutta Siinan
luona käymiset tihenivät.

Ei ollut montakaan vuorokautta vielä kulunut, kun poika jo teki Siinalle
rakkaudentunnustuksen.

Siina selitti nyt pojalle, ettei hän sitävarten ole ollut hänelle
ystävällinen, että siitä semmoisia asioita koituisi, vaan että hän on
ystävällinen kaikille ihmisille; samassa hän selitti haluavansa olla
aina naimatonna.

Paikalla nousi poika ylös, ojensi kätensä Siinalle hyvästijätöksi ja
pötki suoraa päätä kotiinsa käymättä edes Keimalassa.

»Jopahan taasenkin sait eroitetuksi rakastavaiset toisistaan»,
muistutettiin nytkin Siinaa.

»Sen tein aivan tahallani», sanoi Siina.

»Miksikä niin?»

»Poika olisi ollut liian hyvä mies Keimalan Tiinalle, ja minä en
sallinut asian niin käydä. Poika kiittää kerran minua siitä, että
eroitin hänet semmoisesta ihmisestä kuin Keimalan Tiina on», sanoi Siina
levollisesti.

»Taisit mieliä poikaa itsellesi», sanottiin.

»Se on väärä syytös. Hänet olisin saanut vaikka kymmenin kerroin, jos
vaan olisin halunnut», sanoi Siina päättävästi.

»Kosiko hän sitten sinua?»

»Sepä nyt on tietty -- kuinkas muutoin», sanoi Siina oman arvonsa
tunnossa.

»Mikset häntä sitten ottanut? Pulska poika eikä kuulu olevan
varatonkaan», muistutettiin.

»Hän ei sopinut minun luonteelleni.»

»Mitä hänessä sitten oli moittimista? Siivo ja höyli poika.»

»Te ette ole oppinut tuntemaan ihmissydämiä. Törylän Erkillä on
itsepintainen ja taipumaton luonne, joka ei anna vähääkään perään, minkä
hän kerran luulottelee oikeaksi, ja semmoista en minä tahdo», selitti
Siina.

Todellista aikomusta ei Siinalla ollutkaan olla ja elää naimatonna.
Mutta hän oli mielestään perin tarkka tuntemaan ihmisiä. Aivan pian otti
hän selvän kaikista oudoistakin henkilöistä, kun hän vaan sai hetken
heidän kanssaan keskustella, Ja paikkakunnan nuoret miehet tunsi hän
muka niin tarkkaan, että olisi voinut niinkuin kirjasta lukea, mitä
kunkin sydämen pohjalla liikkui.

Niin ainakin Siina luuli ja tähän luuloon hän lujasti luotti.


III.

Siina valitsee.

Omassa pitäjässä oli Nytkälä-niminen talo. Se oli pitäjän vankimpia.
Siinä oli neljä poikaa, ja nuorimman veljen nimi oli Tuomas eli Tommi
niinkuin häntä yleiseen nimitettiin. Veljekset olivat kaikki muut
tunnetut hiljaisiksi ja siivoiksi nuorukaisiksi, mutta jo aikaisin
huomattiin Tommissa rajupäisyyttä. Muutkin veljekset olivat välttävän
näköisiä ja kookkaita miehiä, mutta Tommi oli heistä kaikkein komein.

Jo varhaisesta lapsuudesta oli Tommi Ritulan Siinasta kylän somin poika.
Iän varttuessa oli Tommi aina Siinan ajatusten ja tarkoitusten esineenä.
Tommi oli paria vuotta nuorempi Siinaa, joten hän oli vielä ikäänkuin
kehityksen alainen, ja Siina tarkoin tähysteli, mitä tuosta tulisi.
Kukaan kuolevainen ei tiennyt mitään noista Siinan mietteistä, sillä hän
oli järkevä tyttö, joka osasi kätkeä kaikki mielitekonsa sydämensä
syvimpään sopukkaan.

Tommi kehittyi yhä rajupäisemmäksi. Hänellä oli taipumusta ryyppimiseen,
ja vankka mies kun oli, joutuivat ihmiset välistä hänen kanssaan
helisemään. Pohjaltaan hän kuitenkin oli hyväluontoinen nuorukainen. Kun
nuot rajuuden puuskat olivat menneet ohi, katui hän katkerasti tekojaan,
jopa niin että hän väliin itkikin. Hän pyysi anteeksi niiltä, joita
vastaan oli rikkonut ja aikoi vakaasti ruveta hillitsemään rajua
luontoansa.

Tämän kaiken huomasi Siina, vaan ei se vaikuttanut hänen
mielipiteeseensä yhtään mitään.

Ritulan ja Nytkälän talojen väliä oli siksi pitkältä, etteivät Siina ja
Tommi usein tavanneet toisiansa, semminkään kun Tommi ei ollut halukas
pyhinäkään kylissä kulkemaan. Enimmiten istui hän kotona, lueskellen
kirjoja.

Eräänä kauniina kesäisenä pyhäiltana tuli Tommi kylille ja niin osui hän
kylän nuorison joukkoon. Vähääkään häikäilemättä astui Siina oitis
Tommia tervehtimään ja sanoi: »Näkeepä Tomminkin kerran nuorten
joukossa.» Samassa ojensi hän kätensä Tommille tervehdykseksi.

Tommi tarttui tarjottuun käteen, mutta Siina ei niin pian heittänytkään
hänen kädestään irti. Tommista tuntui tuo käsi niin pehmoiselta ja
lämpöiseltä. Häntä oudostutti Siinan ystävällinen ja lempeä tervehdys,
sillä ei hän ollut koskaan semmoista osakseen saanut. Tommi ei ollut
vielä koskaan ollut tekemisissä vähän vähääkään neitosten kanssa. Siinan
hän kyllä tunsi näöltään sekä tavoiltaan, mutta jotakin
vastenmielisyyttä oli hän aina tuntenut sydämessään tyttöä kohtaan.

Nuoriso leikki vapaassa luonnossa viheriällä kentällä. Siellä juostiin
leskeä, oltiin ruohonäkkisillä, kätkettiin sormusta ynnä muuta
semmoista; oli siinä iloa ja hauskuutta.

Tommi istui syrjässä kivellä, katsellen toisten iloa. Hänen mielestään
ei koko joukossa ollut niin hentoa, notkeaa ja kekseliästä neitosta kuin
Siina. Tommi lämpeni hitaasti, mutta varmasti ja ei aikaakaan, kun hän
jo yhtyi toisiin, ja pian oli hän leskeä juostessa Siinan parina --!

Tommin kylillä käymiset rupesivat nyt tihenemään. Hänestä tuntui siltä,
ettei ollut oikein hyvä olla, ellei vaan Siina sattunut olemaan toisien
joukossa. Ei hän tiennyt, miksikä se niin oli, mutta semmoiselta se vaan
tuntui.

Vähitellen rupesi asia Tommille selkenemään. Mitähän jos...? mutta nuot
veljet... -- -- --

Ei kovinkaan paljon aikaa kulunut, ennenkuin kylässä alkoi kuulua
huhuja, että Siina ja Tommi ovat -- kihloissa. Eikä kumpikaan heistä
koettanutkaan sitä tyhjäksi tehdä. -- Mitäs siitä, julkinen asia.

Tommia oli vaivannut ajatus veljistään. Kuinka kävisi tuoda vaimo niin
monilukuiseen perheeseen. Eikä erotakaan sopinut; olisi jäänyt pienelle
osalle. Mutta kylläpä Siina nyt jo osasi asioita johtaa.

»Mitäpä tuosta huolehdit, tule meille, onhan tässä tilaa.»

»Mutta tuo Nartti?»

»Mitäpä hän meitä haittaa, ihminenhän hänkin on. Ellei muuten sovi,
jaetaan talo kahtia tai maksetaan Nartti pois», perusteli Siina uutta
talouttaan.

»Millä rahoilla?»

»Oletkos ajattelematon? Tottahan sinäkin kotoasi jotakin saat. Muuten on
meillä lupa tehdä työtä ja pyrkiä eteenpäin.»

Siihen täytyi Tommin tyytyä. -- -- --

Kun asia tuli vakavana totena kyläläisten tietoon, kummailtiin sitä
suuresti. Siinalla oli ollut heidän mielestään loistaviakin tarjouksia,
paljonkin parempia kuin Tommi, ja kaikki hän oli vaan karkoittanut
luotaan! Tommi ei ollut missään hyvässä maineessa kyläläisten kesken
rajupäisyytensä vuoksi ja Siinalle hän vaan kelpasi -- hänelle, joka
muiden suhteen oli ollut niin sanomattoman vaatelias.

Ei voitu Siinan vaalia kyllin ihmetellä.

»Kuinka sinä, ystäväni, tuohon Tommiin voit mieltyä?» kysyi eräs ystävä
Siinalta.

»Mitä moitittavaa hänessä sitten olisi?»

»Hän ryypiskelee ja on tavasta rajupäinen», sanoi ystävä.

»Kyllä minä hänet taltutan. Muuten on se minun oma asiani, eikä kuulu
sinulle vähän vähääkään. Kyllä ymmärrän, että tämä on ensimäinen kontti,
joita aiotaan minulle ruveta kantamaan, mutta sen sanon edeltäpäin,
etteivät ne minuun tee toivottua vaikutusta. -- Minä olen vaalini
tehnyt», sanoi Siina päättävästi.

Siihen kontinkantamiset sitten jäivätkin, sillä tieto Siinan päätöksestä
oli levinnyt kylälle.

Siina oli kihloissa ollessaankin yhtä ystävällinen ja kohtelias kaikille
ihmisille kuin ennenkin.

Silloin hän sattui kerran seurustelemaan erään arvossa pidetyn pojan
kanssa. He keskustelivat kauan, ja Siina oli avosydäminen kuten
ennenkin. Vihdoin esitteli poika, että tekisivät pienen kävelyretken
ihanan kesäillan viileässä. Siina suostui siihen, ja niin lähdettiin
liikkeelle. He eivät hakeneet syrjäpaikkoja, vaan kävelivät yleisillä ja
julkisilla teillä.

»Kuinka sinä voit tuohon Tommiin yhtyä», sanoi poika, ottaen Siinan
kädestä kiinni.

»Mitä moitetta hänessä sitten olisi?» kysyi Siina, samassa vetäisten
kätensä pois pojan kädestä.

»Semmoinen rajupäinen jörö.»

»Yhdellä on yksi vika, toisella toinen. Tommi on pohjaltaan
hyväsydäminen, ja kun hän oppii hillitsemään rajun luontonsa, tulee
hänestä miesten parahia. Siinä on varmasti minun osani, ja kukaan ei voi
asiaa toiseksi muuttaa», sanoi Siina lujasti ja päättävästi.

Kun Tommi sai tietää, että Siina oli ollut kävelyllä tuon pojan kanssa,
tuli hän sanomattoman mustasukkaiseksi. Ajatuksiinsa vaipuneena kulkea
myrrysteli hän yksinään eikä puhunut kellekään monta sanaa.

Yhtäkkiä levisi kylälle tieto, että Tommi oli pieksää mukiloinut tuon
pojan pahanpäiväiseksi, jopa niin, että poika joutui vuoteeseen.

Yleensä luultiin, että Siina ottaa nyt eronsa Tommista, mutta niin ei
käynyt. Tapauksen tietoonsa saatuaan haki Siina heti Tommin käsiinsä.
Sanaa lausumatta kävelivät he Ritulaan ja sulkeutuivat Siinan kamariin.

»Kuinka voit tuommoista tehdä? Oikein saa hävetä käytöstäsi», sanoi
Siina nuhtelevasti ja katsoi kiinteästi Tommia silmiin.

»Mitä hänen sitten tarvitsee tulla siihen liehtaamaan ja
sukoistelemaan», sanoi Tommi jyrkästi.

»Oletko todellakin niin yksinkertainen, että voit tuommoiset asiat siltä
kannalta ottaa! Pitääkö minun tekeytyä vihamieliseksi kaikille ihmisille
senvuoksi, kun olemme päättäneet kohtalomme yhdistää? Sinä olet aivan
syyttömästi lyönyt viatonta nuorukaista, sillä mitään sen enempää ei
siinä kohtauksessa ollut kuin tavallinen kohteliaisuus, jota me olemme
velkapäät kaikille ihmisille osoittamaan», sanoi Siina.

»Sinä siis aiot hyljätä minut», sanoi Tommi jurosti.

»En, sitä en tee, vaikka vielä mitäkin tulisi. Mutta sinun tulee pyytää
anteeksi ja muutenkin hyvittää hänet, sillä minä en suvaitse, että
jättäisitte noin ruman rikoksen sovittamatta», sanoi Siina ja samassa
kiersi hän kätensä Tommin kaulaan.

Tommi heltyi ja tuli nöyräksi kuin lammas; Siina olisi voinut kääriä
hänet vaikka sormensa ympärille. Kyyneleet vierivät Tommin silmistä ja
hän lupasi mennä oitis sovittamaan rikoksensa.

Siina kävi usein hoitelemassa syyttömästi rusikoidun pojan haavoja,
mitkä eivät kovin pahoja olleetkaan, ja pian toipui potilas.

Tällä tavoin saatiin tuo ruma asia sovitetuksi niin, ettei se mitään
pahempaa jälkeä jättänyt.


IV.

Hankauksia.

Häät pidettiin ja Tommi siirtyi Ritulaan asumaan, sillä hän oli
lunastanut Nartin osan, ja Siinan vanhemmat luovuttivat kaiken
taloudenhoidon nuorelle parille.

Ankaraa huolta piti nyt Siina kotinsa järjestyksestä ja puhtaudesta. Ja
hän saikin talon tässä suhteessa vähitellen siihen kuntoon, että Ritulaa
mainittiin esikuvaksi monessa ympäristön pitäjässä.

Ei sitä vierasta käynyt Lenulassa, joka ei olisi pistäynyt katsomassa
tuota kuuluisaa Ritulaa. Ja yhtä kohtelias, vierasvarainen ja
ystävällinen oli emäntä kaikille, niin köyhille kuin rikkaillekin.
Köyhiä ei hän tosin vienyt vierashuoneeseen, mutta aina oli hänen
kätensä ojennettuna auttamaan heitä ja hartaasti otti hän osaa heidän
suruihinsa. Muutoin kehoitti hän heitä istumaan, istui itse heidän
rinnallensa ja kuunteli kärsivällisesti, mitä heillä kullakin oli
sanomista.

Arvokkaammat vieraat vei hän heti vierashuoneeseen, jossa hän koetti
saada heidät viihtymään.

Kun hänen itsensä täytyi mennä laittamaan vieraille suunavausta, komensi
hän Tommin sillä välin pitämään vieraille seuraa.

Tommi koki kyllä parhaansa mukaan huvittaa ja viihdyttää vieraita, mutta
hiljainen ja juro kun hän luonteeltaan oli, ei se ottanut onnistuakseen.
Yritettiinkö jotakin puhelemaan, loppui se aivan pian ja ikävä
äänettömyys sai taas vallan. Mutta kun emäntä joutui vierasten pariin,
kyllä silloin kielet pääsivät valloilleen ja ikävyys haihtui.

Isännästä oli vastenmielistä tuo ylöllinen vierasten käynti. Hän oli
luonteeltaan säästäväinen ja tarkka, ja hänelle kävi peloksi, että
alinomainen vierasten kestitseminen tuottaa häviötä taloudelle. Tämäkin
osaltaan vaikutti siihen, että isäntä oli niin vastahakoinen ja
juromainen vieraita kohdellessaan.

»Ei meidän taloutemme kestä tuota alituista tavaran ja ajan hukkaa, joka
meillä on tullut melkein jokapäiväiseksi tavaksi alinomaisten vierasten
vuoksi», sanoi isäntä.

Emäntä päästi iloisen naurunhohotuksen.

»Sanotko -- ajatteletko niin? Eivät vieraat kuluta kovinkaan suuria
summia. Hyvästi järjestetyssä talossa on aina jotakin, jota sopii
vieraille suunavaukseksi tarjota. Ole koko asiasta aivan huoletonna,
kyllä minä itse huolehdin sinunkin puolestasi. Sen vaan voin sinulle
vakuuttaa, ettemme me sen takia maalta merelle joudu. Meidän tulee
osoittaa kohteliaisuutta kaikille ihmisille. Miltä se tuntuisi
sinustakin, jos olisimme ihmisiä kohtaan tylyt ja jurot kuin
puukonnielijät ja siten poistaisimme kaikki vieraat luotamme», selitteli
emäntä.

Isännällä ei ollut siihen mitään sanomista ja siihen hänen täytyi
tyytyä, vaikka vähän vastenmielisesti.

Rakastivatko Siina ja Tommi toisiaan?

Tommi rakasti vaimoansa melkein liiaksikin. Hän oikein jumaloitsi häntä,
ja siitä seurasi, että hänellä oli melkein aina hienoa mustasukkaisuutta
vaimoansa kohtaan. Ainoa vastenmielisyys, mikä tavasta ilmeni hänessä
vaimoonsa, oli tuon ankaran puhtauden vuoksi, jota emäntä ehdottomasti
kaikilta vaati, mutta äänetönnä koetti Tommi kärsiä sitäkin.

Siina rakasti myös ehdottomasti miestään, vaikka tavasta olikin
erimielisyyttä heidän välillänsä. Kun vaan Tommi totteli häntä kaikissa
ja alistui hänen tahtoansa noudattamaan, niin oli kaikki hyvin. Mutta
tämäkin alistuminen tuntui Tommista vastenmieliseltä. -- -- --

Lenula oli luonnonihana paikka. Viljelykset olivat laajat ja hyvästi
hoidetut. Talot olivat hyvästi raketut, ja puhtaus vallitsi kaikkialla.
Aivan kylän laidassa oli iso kalarikas Lenujärvi. Kylä sijaitsi sen
itäpuolella, ja viljelykset ulottuivat aivan järven rantaan saakka.
Kaunis oli näköala järvelle, joka kesäisinä aamuina aukesi
peilikirkkaana monine kauniine, lehtevine saarineen ja useine pitkine
niemineen ja lahdelmineen katsojan eteen. Kaunispa oli järveltäkin
katsella tuota muhkeata kylää viljavine vainioineen, ja melkein sen
keskellä sijaitsevaa korkeahuippuista valkeaksi kalkittua kivikirkkoa.

Tuon luonnon ihanuuden vuoksi tuli Lenulaan aina paljon herrasväkeä
kesävieraiksi. He majoittuivat sinne tänne kylässä, mutta mieluimmin
valitsivat he majapaikakseen järveä likimpänä olevia taloja. Järven
viileä henki loi vilpastusta kesän kuumuuteen ja kalastelemaan mennessä
pääsi pikemmin järvelle. Heillä oli melkein kaikilla kalastusneuvoja
mukanaan, yhdellä yhdenlaisia, toisella toisenlaisia. Kun sää oli
kaunis, näki järvellä useita valkopurjeisia venheitä kiitävän, yhden
sinne, toisen tänne.

Luonnollistahan on, että kesävieraat tutustuivat ympäristöönsä, niinpä
Ritulaankin. He mieltyivät oitis siihen puhtauteen ja täsmällisyyteen,
mikä talossa vallitsi. Ensi katsannolta teki emännän ulkonäkö heihin
vähän vastenmielisen vaikutuksen, mutta kuta enemmän he tutustuivat
hänen sisälliseen ihmiseensä, sitä miellyttävämmäksi hän heistä tuli, ja
tuo ulkokohtainen vastenmielisyys haihtui kuin tuhka tuuleen.

Kesävierasten joukossa oli useita ylioppilaitakin. Eräs heistä varsinkin
kiintyi Siinaan, sillä hän tapasi naisen, jolla oli selvä käsityskanta,
ja hyvä arvostelukyky. Hän löysi emännässä vastakaikua omille
mietteillensä ja senvuoksi hän usein tuli Ritulaan puhelemaan emännän
kanssa. Useista asioista olivat he yksimielisiä, mutta tavasta tuli
heille ristiriitaisuus aatteissa, ja se sai heidät joskus sanakiistaan.
Siina ei suinkaan vähällä kummalla antanut periaatteistaan itseänsä
luovuttaa. Ja kun hän oikein periaatteellisesti selvitteli omaa
kantaansa ja samassa koetti järjellisesti kumota vastaväittäjänsä
mielipiteitä, jäi tämä useinkin tappiolle.

Isäntä katseli tuota ylioppilasta vähän karsaasti, sillä hän piti häntä
liian tunkeilevana.

»Mitäs tuo valkolakki täällä aina tekee, mitä hän tahtoo ja toimittaa?»
sanoi isäntä kerran emännälleen.

»Jokos taas! Eihän hän mitään muuta tee kuin keskustelee minun
kanssani», sanoi emäntä.

»Hän joutaisi hyvällä syyllä olla poissa meidän talosta, mokomakin
tyhjäntoimittaja», sanoi isäntä jurosti.

»Herrainen aika! Enhän minä voi olla niin epäkohtelias, että ajaisin
hänet pellolle, sillä tuleehan meidän hyvästi kohdella ihmisiä», sanoi
emäntä ja siihen se asia jäi.

Eräänä pyhäaamuna tuli ylioppilas taasenkin Ritulaan. Oltiin juuri
kirkkoon lähdössä. Kun emäntä oli vierasta tervehtinyt sanoi hän
hänelle:

»Pyydän anteeksi, etten voi tehdä seuraa teille, sillä olen juuri
kirkkoon lähdössä.»

Vieras näytti hämmästyneeltä ja hammastensa välistä mutisi hän:

»No, kaikkea häntä nyt.» Kuitenkin poistui hän talosta.

Seuraavana päivänä oli ylioppilas jo taasenkin Ritulassa. Emäntä otti
kohteliaasti vastaan ja vei vierashuoneeseen.

»Miksikä te tunnuitte eilen olevan tyytymätön, kun minä menin kirkkoon?»
kysyi emäntä oitis, kun he olivat istuutuneet.

»Niin. -- Minusta tuntui vähän oudolta, kun te niin ajatteleva ihminen
viitsitte tuommoisiin mennä», sanoi ylioppilas vähän häikäillen.

»Minkälaisiin?» kysäisi emäntä, ikäänkuin hän ei olisi täydelleen
ymmärtänyt ylioppilaan odottamatonta lausetta.

»Tuommoisiin kuin kirkkoonkin.»

»Mitä! Ettekö siis pidä kirkosta?»

»En.»

»Ettekö uskonnostakaan?»

»En.»

»Jopa te olette onnettomin ihminen, mitä maan päällä on», sanoi emäntä
kauhistuksissaan.

»Kuinka niin?»

»Eipä siinä luulisi olevan kysymisen varaa. Onnettomin ihminen on se,
jolla ei ole uskoa Jumalaan.»

»Koko jumaluus on vaan tyhjää lorua, jolla koetetaan tuhmia,
sivistymättömiä ihmisiä peljätellä», sanoi ylioppilas.

»Ettekö usko sielun kuolemattomuuteenkaan ja tulevaiseen elämään?»

»En.»

»Kurjaakin kurjempi ihminen olette. Turhaanko Jumala loi ihmisen
sielulliseksi olennoksi, kun ei ihmisellä olisi muuta elämää kuin tämä
ajallinen lyhyt ja viheliäinen elämämme?»

»Mikään Jumala ei ole ihmistä luonut, koska Jumalaa ei ole
olemassakaan», sanoi ylioppilas kolkosti.

»Mistä ihminen sitten on tullut?»

»Hän on kehittynyt itsestään.»

»Kuinka te voitte järjellisenä ihmisenä semmoisia päätelmiä tehdä?
Pitäisihän toki ymmärtää, etteihän mitään voi tekemättä tulla. Luontokin
kaikissa vaiheissaan ja nytkin kukoistavassa ihanuudessaan todistaa,
ettei kaikki tämä ole itsestään kehittynyt, vaan niillä on täytynyt olla
joku suuri, viisas ja voimallinen luoja», tuumaili emäntä.

»Niin se sanoo, joka ei niitä asioita ymmärrä», tokaisi, ylioppilas.

»Herra varjelkoon minua teidän tavallanne näitä asioita ymmärtämästä. Ei
ole vielä maailmaan mitään niin ihanaa oppia ilmestynyt kuin kristinoppi
on. Mihin ihmisraukka hädän ja tuskan aikana viheliäisyydessään ja
tuskassaan pakenisi, ellei hän tietäisi, että hänellä on armollinen
Jumala, joka anteeksi antaa kaikki synnit ja rikokset, kun vaan
katuvaisena hänen Poikansa turvissa anoo häneltä armoa ja
anteeksiantamusta.»

»Voihan ihminen rauhoittuneena elää tuommoisitta taikatempuittakin»,
väitti ylioppilas.

»No, millä tavalla?»

»Siten, että koettaa noudattaa totuutta ja oikeutta, eikä tee
kenellekään vääryyttä.»

»Se on väärä turva, joka ei ole vielä koskaan kestänyt koetuksen aikana.
Ei ole mikään viisaustiede voinut antaa turvaa ja lohdutusta
hätääntyneelle sielulle, mutta kun kannamme surumme ja tuskamme Herran
eteen, niin saamme kohta omantunnon rauhan», sanoi emäntä.

»Omatunto -- mikä se on?»

»Ettekö ole koskaan tunnossanne semmoista ääntä kuullut, joka teille
sanoo, mikä on oikea ja mikä väärä?»

»Noo -- kyllähän, mutta sen olen saanut tietopuolisesta opista», sanoi
ylioppilas.

»Oletteko seurannut tätä ääntä?»

»Kyllä melkein; mitenkäs muuten tietäisin, mikä on oikein, mikä väärin.»

»Siinäkin asiassa on teissä erehdys. Tuota ääntä, joka povessanne
liikkuu, ette ole saanut sinne maallisilla tiedoillanne, vaan se on
Jumalan laki, jonka hän jo luomisessa istutti ihmisen sydämeen. Mutta
minä huomaan, että te olette tuon omantuntonne mietteillänne tehnyt
hyvin venyväksi, ja uskon, ettei tämä voi teille aina selvästi sanoa,
mikä on oikein ja mikä väärin. Jos teidän käsitteenne pääsee leviämään
kansaan, niin on sen perikato lähellä, sillä kansat, jotka ovat
Jumalansa hyljänneet, ovat aina hävinneet. Tekisitte viisaasti, jos
rupeaisitte tarkemmin miettimään asiaa, ettekä levittäisi tuota
turmiollista oppianne», puheli emäntä vakavasti.

»Enpä minä olisi uskonut, että te olette noin kovin jumalinen», sanoi
ylioppilas.

»Selvästi tunnen, etten ole kylläksikään jumalinen, ja sitä olen
paljonkin surrut. Kun nyt olette avonaisesti epäuskoisen sydämenne
paljastanut, niin minun täytyy ilmoittaa, etten halua teidän kanssanne
enempi seurustella», sanoi emäntä päättävästi.

Ylioppilas joutui hyväisestään hämilleen.

»On varsin ikävä, että asia niin päättyi, mutta luulen, että te ette ole
minua täydellisesti ymmärtänyt», sanoi ylioppilas.

»Aivan täydellisesti -- saatte mennä», sanoi emäntä.

Ja niin lähti tuo materialistinen uskonsankari.


V.

Kohtaus.

Kaukaan aikaan ei tuo Ritulan emäntään kiintynyt ylioppilas käynyt
talossa.

»Pääsimmehän toki tuosta tungettelijasta viimein eroon», sanoi isäntä
emännälleen eräänä kertana.

»Kaikista huonoista ihmisistä täytyy totuuden ihmisten eroon päästä»,
sanoi Siina.

»Niinkö se on? Minä olen ollut huomaavinani, ettet sinä pidä minusta
mitään tuon ylioppilaan ohella», sanoi Tommi yksinkertaisuudessaan.

»Erehdyt ystäväiseni; sinusta pidän enemmän kuin kaikista muista
yhteensä. Mutta minua kummastuttaa tuommoinen ajattelematon
mustasukkaisuus, kun et sinä soisi maailmassa olevankaan muita kuin
sinut ja minut.

»Ei veikkonen! Kaikki kansalaiset, veljet ja sisaret, ovat luuta meidän
luustamme ja sentakia olemme me velvolliset heitä ihmisellisesti
kohtelemaan», sanoi Siina.

Kului joku aika. Vähitellen teki ylioppilas taasenkin tuttavuutta
taloon. Ensimältä tuo vanha tuttava arasteli; oli niinkuin hän olisi
häpeillyt entisiä mielipiteittensä ilmauksia. Mutta kun hän pääsi
emännän kanssa puheisille, oli hän olevinaan katuvainen syntinen. Hän
koetti selittää, kuinka hän oli aivan yhtä mieltä emännän kanssa uskon
asioissa, mutta hän oli vaan tahtonut koetella emäntää saadakseen
tietää, mitä mieltä hän oli.

Kun emäntä tämän kuuli, suli hänen sydämensä heti, ja entinen ystävyys
alkoi jälleen.

Melkein myötäänsä oli nyt ylioppilas Ritulassa vieraana. Sattuiko joku
muu vieras olemaan talossa kun hän tuli, poistui hän heti, sillä hän
tahtoi yksinomaan olla kahden kesken emännän kanssa.

Emäntä useinkin illan siimeksessä päivän töistä päästyänsä meni
kävelemään virkistääkseen itseänsä.

Kerran muutamana kauniina kesäiltana meni hän järven rannalle
kävelemään. Äkkiarvaamatta ilmestyi hänen eteensä mieshenkilö. Emäntä
hämmästyi pahanpäiväiseksi, mutta samassa huomasi hän, ettei tulija
ollut kukaan muu kuin tuo ylioppilas.

Tämä teki emännälle nöyrän kumarruksen, lausuen samassa hyvän illan.
Puhellen niitä näitä, esitteli hän, että istuttaisiin lähellä olevalle
turvepenkille, että saataisiin haastella.

Ylioppilas koetti nyt kaikenlaisilla imarteluilla ja melkein
intohimoisesti puhua leperrellä emännälle.

Yht'äkkiä kumartui hän emännän puoleen ja sanoi kuiskaamalla:

»Minä rakastan teitä sydämeni pohjasta», ja samassa hapuili hän Siinan
kättä omaansa.

»Mitä te nyt puhutte! Minä olen rakkauteni luvannut yhdelle ainoalle
miehelle, ja se riittää. Minulla ei ole rakkautta antaa kenellekään
toiselle», sanoi Siina lujasti.

»Eihän toki niin. Luulen teidät tuntevani», sanoi ylioppilas ja samassa
hän kietoi kätensä Siinan ruumiille.

Siina kauhistui kovin tuota tekoa. Hän riuhtaisi itsensä irti tuosta
tungettelijasta, ja niin hän seisoi muutaman askeleen ulompana tuota
hävytöntä nuorta miestä.

»Oletteko tuommoinen! Missä teidän oikeuden ja totuuden tuntonne nyt
on?» sanoi Siina, ja hänen kasvonsa olivat tavallista punakammat
äkkinäisen hämmästyksen takia.

Ylioppilas ei uskonut vielä tuotakaan. Hän luuli Siinan käytöstä vain
tavalliseksi naisen oikuksi, jommoisia hän ehkä oli ennen tavannut.

Hän hyökkäsi nyt Siinaan käsiksi ja koetti häntä valloittaa.

Äkkinäisellä voimain ponnistuksella riuhtaisi Siina taasenkin itsensä
irti ja samassa läimäytti hän aika korvapuustin ylioppilaalle. Mutta kun
sekään ei auttanut, päästi hän kamalan hätähuudon.

Samassa syöksyi pensaikosta esiin roteva mies. Tämä oli Siinan veli
Nartti, joka myöskin sattui olemaan iltakävelyllä tuossa kauniissa
järvenrannan metsikössä.

Kun Nartti ilmestyi uhkaavana ylioppilaan nokan eteen, hämmästyi tämä
kelpo tavalla.

»Tuhannen peeveliä! Oletteko todellakin tuommoinen roisto, että
hätyytätte naitua naista!» huudahti Nartti, sillä hän oli oitis
huomannut asian oikean laidan.

»Enhän ole mitään pahaa tehnyt, tahdoin vain naista naurattaa», sanoi
ylioppilas puolustellen itseään.

»Kyllä minä panen sinut tuolla tavalla naisia naurattamaan senkin
roisto. Tuossa on sinulle ensimäinen ja tuossa toinen», sanoi Nartti
mäjäytellen ylioppilasta korville puolelle ja toiselle. Kun hän pääsi
ylös kompuroimaan, oli uusi mäjäys aina valmiina; ei silloin ollut
ylioppilaan hienot sääret maassa lujasti kiinni.

Vihdoin täytyi Siinan mennä Narttia hillitsemään.

»Anna hänen nyt jo olla, onhan hän jo kyllikseen saanutkin rangaistusta
huonosta työstään», sanoi Siina, ja niin pääsi ylioppilas taasen
jaloilleen.

»Vai olet sinä tuommoinen tihulainen kaikkine sivistyksinesi ja
oppinesi! Luuletko, ettei kansan lapsissa ole suurempaa siveellistä
voimaa kuin sinunlaisissasi on? Ellei niin olisi, olisi kansan perikato
käsissä, sillä semmoinen mädännäisyys ei voi kauan pystyssä pysyä»,
haukuskeli Nartti vielä kaupanpäälliseksi.

Häpeissään lähti ylioppilas turvottunein naamoin mennä lurjustelemaan
pois.

Siina ja Nartti lähtivät nyt kotiaan. Siina oli vielä hätääntyneen
näköinen, ja Tommi huomasi oitis, ettei emäntä ollut tavallisissa
oloissaan.

»Mikä sinua nyt vaivaa, kun olet noin tuohtuneen näköinen?» kysyi Tommi.

Siinasta oli tuo juttu niin tavatonta laatua, että hän ei olisi
mielellään siitä tarkkaa selkoa tehnyt. Muuten hän oli vielä niin
hätäyksissään, ettei hän olisi kyennytkään siihen. Mutta Nartti selitti
juurtajaksain koko tapahtuman.

»Enkö minä ole kauan aikaa epäillyt tuon ainaisen tungettelijan
tarkoituksia? Hän on ollut mielestäni niin vastahakoinen otus, etten ole
häntä hyvällä omallatunnolla kärsinyt. Mutta tulehan vielä kerrankin
tänne mokomakin saikarasääri, niin kyllä minä sinulle lähtöpassit
annan», tuumaili Tommi.

Siinasta oli tuo kohtaus niin häpeällistä laatua, ettei hän olisi sen
suonut tulevan yleisön tietoon. Hän rupesi pyytelemään, että asia
pidettäisiin salassa, koska se ei olisi kenellekään ylösrakennukseksi.
Siinan esitys hyväksyttiinkin yksimielisesti.

Kuitenkaan ei asia pysynyt salassa. Kohtauksen oli sattunut huomaamaan
eräs poikaloppi, joka onkiretkellään oli kaukaa nähnyt koko tapauksen.
Tämä kohta levitti tiedon ympäri kylää.

Ylioppilas parka joutui nyt pahempaan kuin pulaan. Kaikki rupesivat
häntä sormellaan osoittelemaan ja säätyhenkilöt eivät voineet kyllin
halveksia ylioppilaan halpamaista käytöstä.

Ei ollut hänellä muuta neuvoa kuin laputtaa pois koko paikkakunnalta ja
heittää kaikki kesävierailut sikseen.


VI.

Muutoksia.

Ritulassa tuli nyt huomattavia muutoksia. Emäntä joutui nyt äidiksi.

Kynä ei voi kertoa sitä ilon ja autuuden tunnetta, jota Siina nyt tunsi
sydämessään. Parin viikon kuluttua tunsi hän jo kykenevänsä kaikella
äidillisellä lemmellä ja rakkaudella vaalimaan pienokaistansa, tuota
kallista taivaan lahjaa, joka oli hänen huostaansa uskottu. Kyllä ei
pienokaisen tarvinnut puutteessa olla. Pieninkin lapsen kirahdus herätti
jo äidin huomion, ja oitis riensi hän tutkimaan, mitä pienokainen oli
vailla.

Kun äiti voimistui niin paljon, että hän voi jotakin toimia, saatettiin
lapsi pyhään kasteeseen, jossa hänelle nimeksi annettiin Aila.

Olisi luullut Tomminkin nyt hyvinkin ilostuvan tuosta uudesta onnesta,
mutta niin ei ollut kumminkaan laita. Vaikka hän ulkonaisissa asioissa
täyttikin kaikki aviomiehen tehtävät perhettänsä kohtaan, pysyi sydän
kuitenkin kylmänä, sillä siellä kalvoi pieniä matoja. -- Tuo, tuo
tohvelin alla oleminen ja liikanainen siisteyden vaatimus.

Joitakin aikoja ennen lapsen syntymistä, oli Tommi vaihtanut hevosia.
Tuo hevonen oli kotikasvatti ja Siinan lempihevonen.

»Kuinka sinä omin päinesi saatoit vaihtaa tuon uskollisen palvelijan
vieraisiin käsiin? Eikö vähääkään käynyt sydämellesi luovuttaessasi sen
tuolle Koni-Mikolle, joka ei muuta tee kuin kulkee markkinoista
markkinoihin pieksäen ja ruoskien hevosraukkoja niin, että ovat
puolikuolleina hänen käsissään? -- Sinun on paikalla mentävä purkamaan
tuo tunnoton kauppa», komenteli Siina.

»No, minähän voitin alintain sata markkaa tuossa kaupassa», puolusteli
Tommi.

»Vaikka olisit voittanut vielä kaksisataa, niin kauppa on kuitenkin
purettava, sillä minä en salli sitä, että uskollinen eläin joutuu
rääkkääjän käsiin», sanoi Siina lujasti.

Ei Tommille muuta neuvoksi kuin purkaa kauppa.

»Kas, nyt sinä olit taasenkin kiltti, minun oma Tommini», sanoi Siina,
kun Tommi oli tuonut Pollen kotiin.

»Kiltti!» murahti Tommi ja lähti kävellä jurpottelemaan pois. Mutta
entistä jurommaksi ja vähäpuheisemmaksi kävi Tommi.

Kerran möi isäntä kesällä viisi tynnyriä rukiita.

»Kuinka sinä minun tietämättäni menet tänä aikana viljaa myömään? Oletko
tehnyt lukua, riittääkö hinkalossa viljaa talouden tarpeiksi uutiseen
saakka? Minä luulen, että jos sinun haltuusi yksinomaan jää talouden
hoito, rupeaa hiiret hinkaloissa pian koppia lyömään», tuumaili Siina
Tommille.

»Jo nyt on kumma paikka! Kyllä minä olen huono isäntä, kun en saa kohta
rikkaa ristiin panna ilman sinun luvattasi», nureksi Tommi.

»Ei sinun tarvitsekaan. Meitähän on kaksi ja 'yhteisöthän ne ovat
satimet karjamailla.' Mitä se sitten sinua haittaa, vaikka taloudelliset
asiat punnitaankin yhteisesti, sillä kaksi voipi paremmin asiat harkita
kuin yksi?» sanoi Siina.

»Haittaapa se. Eihän noiden muiden isäntien tarvitse olla tuommoisen
komennon alla», tuumaili Tommi.

»Olkoon muualla miten tahansa, mutta meillä sen täytyy niin olla», sanoi
Siina yksikantaan päättävästi, ja siihen se asia jäi.

Tämmöiset kohtaukset painuivat syvälle Tommin sydämeen. Ja vielä
päälliseksi tuo ankara puhtaus ja järjestys, josta hän alituisesti sai
muistutuksia. Kaikki nämät yhteensä vaikuttivat sen, että Tommi tunsi
olevansa liika henkilö perheessä, jolla ei ole muuta tekemistä, kuin
olla alituisesti voimattomana välikappaleena vaimonsa käsissä. Hän ei
saanut olla minkään määrääjänä, ei minkään kaupan tekijänä, vaan
kaikissa häntä käskettiin, velvoitettiin ja komennettiin.

Tuntien tämmöistä sortovaltaa harjoitettavan, ei perillisen
syntyminenkään voinut hänen synkkää mieltään ilahuttaa.

Kun lapsen syntyminen oli onnellisesti tapahtunut ja äidin henki
pelastunut, tunsi Tommi tehneensä kaikki velvollisuutensa.
Synkkämielisenä ja vähäpuheisena oleskeli hän melkein yksinään, eikä
kutsuttunakaan monasti käynyt vaimoaan ja lastaan katsomassa.

Hento vaimo ei täydellisesti parantunut kaukaan aikaan lapsivuoteesta.
Tällä välin makasi Tommi usein yönsä väen puolella. Ei hän suurin
välittänyt makuusijastaan, kääräisi vaan jotakin päänsä alle ja kytjähti
penkille maata. Useakin tarjosi Tommille vuodettansa, mutta Tommi sanoi
vain: »Kiitoksia paljon, pitäkää itse vaan vuoteenne, kyllä minä tässä
toimeen tulen.»

Isännällä oli omalla puolellaan kylläkin komea ja pehmeä vuode, mutta
hän tunsi itsensä siellä niin vieraaksi ja ikäänkuin armoilla eläjäksi.

»Mitäpä minä siellä tekisinkään, en minä kuitenkaan osaa olla niinkuin
vaaditaan», ajatteli hän itsekseen penkillä maatessaan.

Täällä väen parissa tuntui Tommista kaikki niin kodikkaalta ja
tutunomaiselta, eikä kummakaan, sillä semmoisissa oloissa hän juuri oli
kasvanut ja mieheksi varttunut.

Väki kummasteli isännän elintapaa. Toiset arvelivat, ettei isäntä
tahtonut maata toisella puolella, kun emäntä makasi siellä heikkona
pienokaisensa kanssa, mutta toiset pudistelivat epäillen päätänsä.

Ensimältä ei emäntä tiennyt mitään tuosta Tommin elämän käänteestä,
sillä hoitajatar ei tahtonut rasittaa häntä millään taloudellisilla
huolilla. Sitä hän vaan oudoksui, kun isäntä niin harvoin kävi heitä
katsomassa. Mutta hoitajatar osasi senkin sillä lailla selittää, ettei
isäntä hennonut häiritä heitä käynneillään niin heikkoina ollessaan.

Noin kolmen kuukauden kuluttua toipui emäntä niin, että hän rupesi
ottamaan osaa talouden toimiin. Silloin selkeni hänelle kaikki. Hän sai
tietää, ettei koko tällä pitkällä ajalla ollut isäntä montakaan yötä
maannut omalla vuoteellaan, vaan melkein aina väen puolella penkillä.

Siina vaivasi päätään monenkaltaisilla kysymyksillä ja otaksumisilla,
mikä mahtoi isännän tuommoiseen käytökseen syynä olla. Varsinkin
tämmöisenä aikana, jolloin olisi luullut olevan syytä ilostua entistä
enemmän. Itse puolestaan ei hän luullut antaneensa Tommille mitään
aihetta siihen kammoon, jota hän osoitti vaimoaan ja lastansa kohtaan.
Hän oli laittanut kotinsa semmoiseen järjestykseen, että siinä olisi
luullut viihtyvän kenen hyvänsä. Mutta ehkäpä isännän kaihtemiseen ja
jörömäisyyteen olikin syynä se, ettei hän tahtonut häiritä läsnäolollaan
perheensä rauhaa heidän heikkoina ollessaan.

Näitä mietti Siina, mutta eipä hän täyteen selvyyteen sittenkään päässyt
tuosta perheen rauhaa uhkaavasta elämän käänteestä.

Eräänä kertana tuli Tommi juron näköisenä lapsikamariin. Siellä oli
kaikki niin valoisaa, puhdasta ja siistiä. Valkoiset, suoraksi silitetyt
akkunakaihtimet estivät liikanaisen valon huoneeseen tunkeutumasta,
pitseillä reunustetut puhtaat lakanat valaisivat sekä emännän vuodetta
että pienokaisen kehtoa; oli niin puhdasta, ettei tomunhiukkaakaan
näkynyt missään. Tommista tuntui siltä kuin pyhä siimes olisi
varjostanut koko huonetta.

Hän tunsi itsensä aivan mahdottomaksi siellä asustelemaan. Hän ei
luullut parhaalla tahdollaankaan voivansa niin elää ja olla, ettei hän
saisi vaimoltaan alinomaisia nuhteita ja muistutuksia.

Kun isäntä näiden tunteittensa kanssa taisteli, seisten keskellä
lattiaa, astui emäntä samassa huoneeseen.

»Kah! Olethan sinä nyt kerrankin täällä! Istuhan toki, että saadaan
haastella kahden kesken», sanoi emäntä iloisesti.

»Mitäpä puhelemista meillä olisi?» sanoi isäntä jurosti, mutta istui
kuitenkin.

»Sanotko niin? Kenellä sitten olisi keskenään puhelemista, ellei juuri
isännällä ja emännällä?» kummasteli Siina.

»Mitä me sitten puhelisimme?» kysyi Tommi.

»Ajattelin puhua siitä, miksi sinä olet nykyään niin kummallinen», sanoi
emäntä.

»Kuinka kummallinen?»

»Kummalliselta tuntuu minusta se, kun makaat yösi tuolla väen puolella,
ajellen pitkin kovia penkkejä, etkä vietä öitäsi omalla vuoteellasi,
jonka luulisin toki olevan siinä voimassa, että siinä sopisi paremmin
levätä.»

»Minä en viihdy täällä», sanoi Tommi jurosti.

»Sano, ystäväiseni, mikset voi viihtyä. Minä olen kaiken voitavani
tehnyt, saadakseni asuntomme niin mukavaksi ja siistiksi kuin suinkin,
että viihtyisit paremmin luonamme. Mutta enimmän kummastuttaa minua, kun
nyt juuri luulisi sinulla olevan enemmän aihetta iloon kuin koskaan
ennen, ja sinä osoitat päinvastoin mitä suurinta tyytymättömyyttä ja
suvaitsemattomuutta. Ja mikä kaikki on tähän kummalliseen käytökseen
syynä?» puheli Siina surumielisesti.

»Hym!» hymähti vaan Tommi ja alkoi astella ulos huoneesta.

Siina oli koettanut saada selvää miehensä mielentilasta, mutta tämä
suljettu kirja jäi hänelle yhtä hämäräksi kuin ennenkin.


VII.

Pahenee.

Näiden tapahtumain jälkeen makasi isäntä jonkun aikaa omalla
vuoteellaan, mutta vähäpuheinen ja miettivän näköinen hän oli. Jos
emäntä hänelle jotakin puhui, vastasi hän vaan: on tai ei.
Taloudellisiin kysymyksiin virkkoi Tommi vaan jurosti: »Mitäpä minusta.»

Tommin sielussa liikkui sen ohessa kuitenkin säälintunne vaimoansa
kohtaan. Tämän tähden ei hän hennonut vaimolleen aivan vasten silmiä
purkaa sydäntänsä eikä ilmaista, mikä raskas taakka oli vähitellen
kertynyt painostamaan hänen mieltään.

Kun isäntä aamulla heräsi vuoteeltaan, meni hän oitis väen puolelle.
Syömässä hän kävi säännöllisesti toisella puolella, mutta kun ateria oli
päättynyt, siirtyi hän muiden mukana väen puolelle, sillä siellä hän
tunsi viihtyvänsä. Työtä teki hän kahden edestä, mutta taloudellisiin
asioihin ja toimiin ei hän ottanut vähintäkään osaa; ne kaikki jäivät
emännän huostaan.

Kerran meni hän taas monesta ajasta lapsikamariin. Pienokainen makasi
siinä niin autuaan ja viattoman näköisenä ja hymyili nukkuessaan
niinkuin pieni enkeli.

Kauan seisoi isä lapsensa kehdon ääressä, ja monenlaisia mietteitä
liikkui hänen mielessään. Hän tunsi sanomatonta rakkautta ja sääliä
lasta kohtaan. Hän olisi tahtonut ottaa lapsen syliinsä ja paeta hänen
kanssaan kauas pois. Mutta samassa tunsi hän itsensä kykenemättömäksi
siihen. Hänessä ei olisi miestä hoitamaan lasta sillä hellyydellä ja
rakkaudella, minkä tuo toimi välttämättömästi vaatisi. Ehdottomasti
täytyi hänen itselleen tunnustaa, että lapsen äiti pystyi siihen
kymmeniä kertoja paremmin kuin hän. Ja hän alkoi jo huomata, että
harvapa äiti piti lapsestaan niin hellää huolta kuin hänen vaimonsa.

Näitä miettiessään olisi hän niin mielellään suudellut nukkuvaa
pienokaista, mutta tämä tuntui hänestä pyhyyden loukkaukselta, eikä hän
uskaltanut huulillaan koskettaa tuota enkeliolentoa. Hetken aikaa seisoi
Tommi vielä kehdon luona, katsellen tuota nukkuvaa viatonta lapsukaista,
jolla ei ollut mitään huolia, murheita ja elämän suruja.

Suuret kyyneleet valuivat isän silmistä kaikkea tätä miettiessään.

Elämä ei käynyt entistä eheämmäksi Ritulassa. Isäntä rupesi taasenkin
makailemaan yönsä väentuvan penkeillä, eivätkä mitkään Siinan rukoukset,
kehoitukset ja selitykset voineet asiaa toiseksi muuttaa.

»Olkoonpa hän nyt niinkuin haluttaa, kylläpähän kerran siitä
puhkeaakin», tuumaili Siina vaan rauhallisesti.

Itseksensä hän puuhaili vaan entiseen tapaansa talouden toimissa
niinkuin ei olisi mitään tapahtunut. Sama puhtaus, sama säntillisyys
vallitsi nyt Ritulassa kuin ennenkin, ja vieraita kävi talossa niinkuin
ennenkin.

Mutta yhä synkkämielisemmäksi kävi isäntä. Ainuttakaan kertaa ei hän
tullut enää emännän puolelle vuoteeseensa, vaan makaili tuvan penkillä.
Kun emäntä sen huomasi, toimitti hän väen puolelle erityiseen kamariin
isännälle vuoteen.

Nyt tuli isäntä oikeaan oloonsa. Oli niinkuin suuri kuorma olisi
pudonnut hänen hartioiltaan. Siellä hän tunsi viihtyvänsä omassa
rauhassaan, jossa ei tarvinnut ketään arkailla.

Alettiin kummailla, miksi isäntä oli niin usein työstä poissa, vaikka
hän ennen niin ahkerasti oli käynyt työssä tahi ainakin ollut sitä
johtamassa. Kun väki tuli työstä, ilmestyi isäntäkin joukkoon ja
tavallisesti oli hän erinomaisen hilpeällä ja iloisella tuulella. Hän
keskusteli jokaisen kanssa erikseen ja kaikille oli hänellä viskata joku
leikkisana.

Väestä tuntui siltä kuin isännästä olisi kadonnut kaikki jurous ja
synkkämielisyys, ja hän saanut takaisin entisen hilpeän luonteensa.
Kukaan ei kaukaan aikaan voinut sanoa, mikä tämän kummallisen muutoksen
oli aikaansaanut.

Vihdoin huomattiin, että isännän kieli alkoi iloisimmillaan ollessaan
-- -- sammaltaa, ja siitä älyttiin, että hän oli ruvennut
yksinäisyydessään ryypiskelemään.

Tämä havainto teki Ritulan väkeen hämmästyttävän vaikutuksen. Emäntään
se koski niin kovasti, että hän tuli oikein sairaaksi. Hän luuli nyt
keksineensä syyn Tommin synkkämielisyyteen ja perheensä kammoamiseen,
mutta se ei johtunut ensinkään hänen mieleensä, että tuon turman
perustus ja alkulähde oli juuri hänessä itsessään.

Kaukaan aikaan ei Siina puhunut miehellensä mitään koko tuosta
surullisesta ja suomattomasta asiasta. Mykkänä kantoi hän vaan raskasta
kuormaansa, surren ja murehtien perheensä tulevaista tilaa. Hän koki
tiedustella kaikella naisen neuvokkaisuudella noita turmion lähteitä,
saadaksensa tuketuiksi ne. Mutta kaikki tämä oli turhaa työtä, sillä
Tommilla oli senkin seitsemän asiamiestä, jotka yhdellä tai toisella
tavalla hankkivat hänelle tuota haluamaansa ilolientä.

Ei kauan viipynytkään, ennenkuin Tommin ryypiskeleminen kävi niin
julkiseksi, että hän oli myötäänsä humalassa. Eikä hän huolinut keltään
vähääkään peitellä taikka salata tilaansa.

Tähän tilaan tultuaan kävi hän usein emännän puolellakin. Eräänä kertana
tapasi hän salissa emännän istumassa surullisen näköisenä. Yhtä puhdasta
ja siistiä oli siellä kuin ennenkin.

»Kah! täällähän sinä istut yksinäsi kuin lintu häkissään. Ja kaikki on
niin hienoa ja puhdasta. Saanhan nyt kai kerran sylkeä tuohon lattialle,
sillä minä olen vaan Tommi, raskaan työn tekijä, joka ei osaa
hienostella», sanoi Tommi ja -- ptrui! sylkeä roivasi hän puhtaalle
matolle aika roivauksen.

Surumielisenä nousi Siina ylös, otti pyyhkeen ja siivosi huolellisesti
syljen pois lattialta. Hän ei lausunut sanaakaan; meni vaan hiljaisena
istumaan samaan paikkaan.

»Senhän minä tiesinkin! Minä en kelpaa asumaan sinun koristellussa
pyhäkössäsi, sillä minä olen vaan Tommi. Minä vaan likaisin ja tahrisin
sinun korusi. Mutta tiedä se, etten minä aio ruveta sinun tahdottomaksi
välikappaleeksesi enkä keppihevoseksi, jommoiseksi näyt aikovan minut
tehdä. Minä en saa tehdä enkä toimia mitään ilman sinun armollista
lupaasi. Mutta nyt saat olla ja elää, puuhata ja päättää niinkuin itse
tahdot. Minusta ei ole enää mitään haittaa sinulle, ja minun puolestani
saat pitää semmoisen puhtauden kuin suinkin haluat», puheli Tommi
ärtyisästi.

Hän nousi ylös istualtaan ja alkoi kävellä salin lattialla. Hän yritti
mennä lapsikamariin, mutta Siina huomattuaan, missä tilassa Tommi oli,
oli jo varaselta ottanut avaimen pois suulta.

»Senhän minä tiesinkin. Minä en saa kohdata omaa lastanikaan, jota niin
sanomattomasti rakastan. Minusta ei ole sinulle elämänkumppaniksi, sillä
minä olen vaan Tommi», sanoi isäntä ja meni pois.

Koko sillä ajalla ei emäntä lausunut luotuista sanaa, sillä hän älysi,
ettei isäntään tuossa tilassa puhe vaikuttaisi niin mitään.

Isännän mentyä purskahti emäntä valtavaan itkuun. Nyt selkeni hänelle
kaikki. Tommi oli purkanut sydämensä painon kokonaan. Siina älysi, mistä
isäntä oli itsellensä kerännyt kaiken juroutensa, umpimielisyytensä ja
kylmyytensä, ja hän huomasi jännittäneensä jousta liian kireälle, jopa
niin että se oli aivan katkeamaisillaan. Hän syytti itseään
ajattelemattomuudesta ja liiallisesta luottamuksesta itseensä ja
kykyynsä hillitä muiden ihmisten luonteita. Hän älysi, ettei hän kyllin
tarkoin tuntenut miehensä luonnetta, vaikka luuli niin tehneensä. Tämä
kaikki painosti kovasti emännän mieltä.

Seuraavana aamuna meni emäntä toiselle puolelle isännän kamariin. Isäntä
istui vuoteen laidalla nolon näköisenä, pää käsiin nojattuna. Hän
säpsähti hyväisestään emännän tuloa.

»Hyvää huomenta, ukkoseni! Kuinka nyt voit?» sanoi emäntä iloisesti.

»Onpahan niinkuin tuossa», sanoi Tommi jurosti, eikä hievahtanut
paikaltaan.

Emäntä otti tuolin, siirsi sen lähelle isäntää ja istuutui siihen.

»Kuinka sinä olet tuommoiseen tilaan joutunut? Etkö vähääkään ajattele,
kuinka suureen vaaraan olet itsesi ja perheesi saattanut?» aloitteli
emäntä.

»Kuinka suureen vaaraan?»

»Pitäisihän järjellisen ihmisen kysymättäkin älytä, minkälaiset vaarat
tuommoisesta elämästä seuraa. Ensinnäkin menetät terveytesi, ihmisyytesi
ja kunniasi, ja sitten saatat häpeään koko perheesi. Samalla joutuu
vaaraan koko talouskin, kun työt jäävät takapajulle ja välistä
tekemättäkin», selitteli emäntä.

»Sinun hallussasihan johto on tähänkin asti ollut, eikä minulla ole
ollut mitään sanomista. -- Siinäpä häntä nyt olet voiminesi ja
toiminesi. Minusta ei ole enää mitään haittaa», sanoi Tommi.

»Oikeastaan asia ei niin ole. Kyllä sinunkin toimesi on paljon
vaikuttanut taloudessamme, mutta minä olen luullut, että minunkin
pitäisi saada asioista tieto. Siinä luulossani olen kuitenkin pettynyt»,
sanoi emäntä.

»En minä vielä koskaan ole purkanut sinun tekemiäsi kauppoja», sanoi
Tommi kolkosti.

Tämä kävi emännän sydämelle kipeästi kuin puukon pistos, sillä se
muistutti häntä ilmielävästi siitä, että hän oli mennyt liian pitkälle.

»Asiamme on sillä kannalla, ettei se oikeuksiamme puolustellen siitänsä
parane, sillä meissä kummassakin on vikaa. Parasta on, että kumpikin
koetamme korjata vikojamme ja hillitä itsekkäitä sydämiämme. Tehdään nyt
keskenämme sydämellinen sovinto ja ruvetaan elämään säännöllistä,
kristillistä elämää», ehdoitteli emäntä.

»Eipä se taida paikka siitä parata. Minulla ei ole enää voimaa eikä
hallituskykyä, sillä kymmeniä vuosia on minua kiduteltu ja polteltu kuin
mitäkin kelpaamatonta otusta», tuumaili Tommi.

»Kuule nyt, ystäväiseni! Minä tunnen kylläkin katkerasti, että minä olen
liiaksi pitänyt sinua valtani alaisena. Koetetaan saada yhdyselämä
jälleen voimaan. Sinä saat tästäpuolin elää ja olla perheesi kanssa
niinkuin tahdot; asua ja elostella huoneissa niinkuin haluttaa. Enkä
minä enää nuru siitä, jos joskus vahingossa satut jotakin likaamaan.
Taloudessa saat tehdä ja toimia niinkuin parhaaksi näet. Sen vaadin
kuitenkin, että heität tuon turmiollisen ja perikatoon vievän
ryyppimisen pois», esitteli emäntä.

»Tämä kaikki on kylläkin kaunista, mutta se on jo liian myöhäistä»,
murahti Tommi.

»Mutta ajattelehan toki pientä viatonta lastasi, jonka Jumala on meidän
huostaamme uskonut. Ajattele sitä surkeutta, mihin saatat lapsesi
tuommoisella elämälläsi, hänet, joka ei sinulle ole mitään pahaa tehnyt.
Saatatko hänetkin syöstä onnettomuuteen, kärsimään puutetta ja
kurjuutta?» koetti emäntä hellyttää isännän paatunutta sydäntä.

Tommi ei vastannut mitään.

Kun emäntä huomasi, ettei hänen puheilleen ollut isännässä mitään sijaa,
lähti hän murheellisena pois.

Mutta emännän mentyä pulpahti isännän silmistä viljavat vedet ja hän
itki hyvän aikaa niinkuin lapsi.


VIII. Katoaminen.

Näiden tapahtumain jälkeen näytti isäntä parantavan tapojaan. Hän rupesi
harventelemaan ryyppimistään ja käymään vähin töissäkin. Kävi hän
tavasta toisella puolellakin ja oleili siellä hyvät ajat. Kun niin
sattui, pistäysi isäntä lapsikamariinkin, ja silloin hän katseli kauan
aikaa lastansa syviin mietteisiin vaipuneena.

Synkkämielinen ja vähäpuheinen oli hän nytkin, ja emännän kanssa ei vaan
päästy pitkiin keskusteluihin. Entinen vastenmielisyyden tunne makasi
Tommin sydämessä ja vieraaksi tunsi hän itsensä tässä piirissä. Pitkät
hetket istui hän virkkamatta sanaakaan.

Tämmöisenä pysyivät olot vuoden, toista, mutta Tommin ryyppyvälit eivät
siitänsä harvenneet, eikä hänen elämäntapansa tullut entistä ehommaksi.
--

Jonkun ajan kuluttua rupesi Tommin tila entistä enemmän pahenemaan. Hän
ryypiskeli niin ankarasti, että hän oli yhdessä pöhnässä kuukausittain.
Emäntä itki ja murehti ensimältä, niin että oli vedeksi sulaa, mutta
Tommi vaan nauroi, joi ja rallatteli. Jos hän oli jonkun päivän
väkijuomia saamatta, oli hän mitä surkeimmassa tilassa. Hän vapisi
niinkuin kahila virrassa, eikä vuorokausiin ottanut suuhunsa kuivaa eikä
märkää. Silloin ei hän puhunut kenellekään luotuista sanaa eikä kärsinyt
luonansa ainuttakaan ihmistä.

Eräänä aamuna kun väki nousi ylös, ei isäntää ollutkaan vuoteellaan.
Luultiin, että hän oli mennyt viinanhakuun, eikä siitä sen enemmän
huolehdittu. Mutta kun kului viikko, toista, eikä isäntää alkanut
kuulua, ruvettiin pahoin papuilemaan. Häntä etsittiin ja kyseltiin
kaikkialta, mutta turhaan. Kukaan ei ollut nähnyt hänen lähtevän eikä
kukaan ollut tavannut häntä tiellä; isäntä oli kadonnut niinkuin kaste
maahan.

Useat arvelivat, että hän oli tehnyt itsemurhan, mutta Siina väitti
lujasti, että sitä hän ei ole tehnyt.

Apeaksi tahtoi käydä emännän mieli, mutta hän torjui epätoivoa kaikin
voimin. Vähitellen voitti hän takaisin entisen mielenlujuutensa ja
ryhtyi tarmokkaasti talouden toimiin, ja kaikki sujui nyt paremmin kuin
viimeisinä aikoina isännän kotona ollessa.

Emäntä oli kaiken aikaa pitänyt hyvää huolta vanhemmistaan, ettei heiltä
suinkaan mitään puuttuisi, ja koki tehdä heidän vanhuuden päivänsä niin
murheettomiksi kuin suinkin mahdollista.

Kun hän taasenkin eräänä kertana meni vanhuksien kamariin, olivat he
hyvin surullisen näköiset.

»Sinulla on nyt, lapseni, kovat ja murheelliset ajat», sanoi isä
surumielisesti.

»Niin, isä. Minä en tarkoin tuntenut hänen sisällistä ihmistänsä, vaikka
luulin tuntevani. Luotin liiaksi omiin voimiini ja uskoin voivani
muuttaa hänet toiseksi ihmiseksi, mutta niin ei käynyt. Olkaa kuitenkin
huoletta, kyllä asiat käyvät päinsä, vaikka näinkin ovat», koki emäntä
lohdutella vanhempiansa.

Tämmöisenä kului aikaa vuoden paikkeille. Siina koki yhä hiljaisesti
kuulustella, mihinkä isäntä olisi joutunut. Hän kävi pappilassakin
tiedustelemassa, olisiko hän ottanut sieltä papinkirjaa, mutta sitä hän
ei ollut tehnyt.

Vihdoin tuli Lenulaan eräs mies, joka oli ollut asioittensa takia
liikkeessä laajoissa piireissä. Hän kertoi nähneensä Tommin poliisina
eräässä maamme isoimmassa kaupungissa. Oli niinkuin raskas paino olisi
pudonnut Siinan sydämeltä, sillä nyt hän tiesi, että Tommi oli vielä
elävien kirjoissa, ja siinä oli hänelle kylliksi.

Hän tuli nyt niin iloiseksi mielessään.

Ja pian oli hänen päätöksensä tehty. Hän kutsui veljensä Nartin
luoksensa ja rupesi esittämään hänelle, että hän ottaisi Ritulan
talouden haltuunsa pitemmäksi ajaksi.

»No, mihin sinä sitten aiot?» kysyi Nartti kummeksien.

»Miestäni hakemaan», sanoi Siina melkein iloisesti.

»Joko hänet sitten olet saanut tietoosi?»

»Jopa tietenkin, ja minä olen velvollinen menemään hänen luokseen. En
tiedä, kuinka kauan tulen siellä viipymään, sillä Tommilla on pieni
virka eräässä kaupungissa», selitteli Siina.

»Entä lapsi?»

»Hänet otan mukaani.»

Nartti suostui emännän ehdoitukseen, ja niin oli asia päätetty.

Molemmin menivät he nyt vanhusten kamariin. Siellä selitti Siina heille
kaikki, mitenkä asiat nyt olivat. Hän sanoi Nartin jäävän heitä
hoitamaan ja itse menevänsä miehensä luo. Molemmin he vakuuttivat, ettei
vanhuksilla suinkaan tulisi mitään puutetta olemaan.

Vanhukset eivät oikein ymmärtäneet, oliko tämä elämänkäänne hyvä vai
paha. Molemmilta puolilta virtaili asia sekaisin heidän mieleensä.
Toiselta puolelta tuntui pahalta, kun Siina lähtee tuolle epävakaiselle
retkelle, mutta toisaalta taasen tuntui hyvältä, kun hänen miehensä oli
tiedossa. Kuitenkin he nöyrinä alistuivat kohtaloonsa.

Kauan ei Siina neuvotellut itseksensä. Päättävästi hän rupesi
kapineitaan kokoilemaan ja varustautumaan matkaan niin pian kuin
mahdollista.

Aila oli silloin noin neljän vuoden ikäinen. Hän oli hyvin kaunis, terve
ja ketterä lapsi. Terävä-älyinen hän oli myös ja ymmärsi jo kaikki
jokapäiväiset asiat. Hän oli jo saanut tietoonsa, että hänellä oli isä,
mutta tämä oli mennyt pois. Alituisesti oli hän äidiltään kysellyt:
missä isä on ja milloinka hän tulee kotiin.

Äiti hyväili lastaan iloisesti ja puheli hänelle, että nyt mennään isän
luo, sillä isä on löytynyt. Aila ilostui tuosta, niin että hän nauroi,
hyppeli, hykerteli käsiään ja halaili äitiään.

Emäntä selitti väelleen, että hän on pakoitettu joksikin aikaa lähtemään
pois kotoa ja Nartti tulee sillävälin hoitamaan taloutta. Väki olikin
tyytyväinen siihen, sillä he tiesivät Nartin olevan sävyisän ja
kunnollisen miehen.

Pitemmittä mutkitta lähti emäntä lapsensa kanssa tuolle tuntemattomalle
matkalle.


IX. Löydetty.

Kun Siina tuli kaupunkiin, hankki hän heti majapaikan itselleen. Hän
pyysi talonväen pitämään lapsestaan huolta ja lähti itse oitis
kaupungille miestänsä etsimään. Kadulta kadulle rientäessään tarkasteli
hän jok'ikisen poliisin, minkä vain näkyviinsä sai. Sitä teki hän
puolilta päivin iltamyöhään, mutta miehensä näköistä ei hän tavannut.
Seuraavana päivänä hän vielä jatkoi etsimistään, mutta turhaan. Nyt
rupesi hän epäilemään olevansa surkeasti petetty.

Mutta kuitenkaan ei hän langennut epätoivoon. Seuraavana aamuna meni
Siina taasenkin kaupungille. Kun hän tapasi ensimäisen poliisin,
seisautti hän hänet.

»Sallikaa minun kysyä teiltä, onko tässä kaupungissa yhtään Tuomas
Ritula-nimistä poliisia?» tiedusteli Siina.

»On, kyllä on. Miksi sitä kysytte?» sanoi poliisi.

»Ilman vaan, olisi ollut vähän asiaa.»

»Oletteko hänen vaimonsa?»

»En. Olen vaan hänen tuttavansa», sanoi Siina kierellen, sillä ei hän
tahtonut, että Tommi olisi ennakolta saanut tietää hänen olevan
kaupungissa.

»Missä hän sitten nyt on, koskei häntä näy poliisintoimissa?» jatkoi
Siina.

Poliisi kertoi hänelle, että Ritulalla on kolmen vuorokauden loma. Hän
selitti myös tarkoin, missä Ritula pitää majapaikkaa.

Voi, kuinka keveällä sydämellä Siina nyt riensi majapaikkaansa. Hän oli
niin iloissaan, että olisi syleillyt koko maailmaa.

Seuraavana päivänä haki hän Tommin majapaikan, mutta siellä sanottiin,
ettei hän ole nyt kotona, eikä tule kotiin ennenkuin illalla.

Ei tuntunut pitkältä Siinasta tuo lyhykäinen odotusaika, eikä hän
aikonut mennä miestään tapaamaan ennenkuin aamulla.

Kuuden tienoissa meni Siina miehensä kortteeriin. Kun hän tuli huoneen
ovelle, oli se lukossa. Hän alkoi hiljaisesti koputtaa ovelle, mutta kun
ei mitään kuulunut, sitten kovemmasti.

Samassa tuli siihen talon palvelijatar.

»Mahtaakohan Ritula olla kotona, kun ei huoneesta mitään kuulu?» kysyi
Siina.

»Kyllä hän on kotona. Hän tuli jo illalla kotiin», vastasi palvelijatar.

Hän rupesi nyt lujemmasti koputtamaan ovelle, mainiten samassa Ritulan
nimen.

Pian tultiinkin ovea avaamaan. Tämän huomattuaan poistui palvelijatar.

Oven auettua astui Siina huoneeseen.

Tommi ällistyi niin tuota odottamatonta näkyä, että oli vähällä kaatua.
Sanaakaan lausumatta vetääntyi hän perälle huonetta ja istui
hermostuneena tuolille. Kumpikaan ei vähään aikaan puhunut ainuttakaan
sanaa.

Vihdoin toipui Tommi hämmästyksestään.

»Mikä sinut tänne osoitti? Enkö täälläkään saa olla rauhassa? En
suinkaan nyt ole ollut sylkemässä hienoille lattioillesi enkä tahrimassa
huoneitasi», sanoi Tommi ärtyisästi.

»Älä niin sano, Tommi! Minä en tiedä tehneeni sinulle mitään pahaa; sinä
olet paennut omaa itseäsi. Mutta minä olen velvollinen etsimään sinua,
vaikka vielä mihin menisit, sillä minä olen Jumalan edessä vannonut
rakastavani sinua kaikissa elämän vaiheissa kuolemaani asti», sanoi
Siina lujasti ja istuuntui ovipieleen tuolille.

Tommi näytti hyväisestään hämmästyvän Siinan rohkeasta ja lujasta
puheesta. Hän jäi sanattomaksi ja näytti miettivän, pää käsiin
nojattuna.

»Aiotko sitten jäädä tänne?» kysyi Tommi kolkosti.

»Se on tarkoitukseni, enkä aiokaan sinua enää koskaan jättää, kun kerran
olen sinut löytänyt», sanoi Siina.

»Kyllä sinun on lähteminen täältä», sanoi Tommi tylysti.

»Kyllä aivankin kernaasti, kun vaan yhtenä lähdetään», myönti Siina.

»Se ei tule koskaan tapahtumaan», sanoi Tommi jyrkästi.

»Niinpä minä jään tänne sinun luoksesi», sanoi Siina päättävästi.

»Kuinka se käypi päinsä? Mitenkä silloin käypi lapsen ja talouden?»
sanoi Tommi ikäänkuin säpsähtäen Siinan lujaa päättäväisyyttä.

»Ole niistä huoletta. Nartin olen ottanut taloutta ja vanhuksia
hoitamaan ja Ailan olen ottanut mukaani. Ei siis ole mikään estämässä
minun tänne jäämistäni», sanoi Siina toimeliaasti.

Kun Tommi kuuli, että Aila on täällä, näytti hän taasenkin säpsähtävän.

»Miksi lapsi ei sitten ole täällä», sanoi Tommi itseään kohauttaen.

»Pian kait minä hänet tänne noudan», sanoi Siina ja samassa hän
syöksähti ketteränä ulos.

Tovin päästä palasi hän lapsen kanssa.

»Tuossa on nyt isäsi, jota olet niin hartaasti kaivannut», sanoi äiti,
osoittaen Tommia.

Aila ei ollut mikään ujo lapsi. Hän juoksi heti isänsä luo, ja tämä
nosti lapsen polvellensa.

»Oletko sinä minun isäni? Äiti on sanonut, että sinä olet kiltti isä.
Mutta miksi sinä jätit meidät ja tulit näin kauas, vaikka meillä on
siistimpi koti kuin tämä?» leperteli lapsi isälleen, silitellen hänen
tuuheaa partaansa.

Tommi ei voinut sanoa mitään. Hän hyväili ja siljoitteli tuota kaunista
ja ketterää lasta, ja suuret kyyneleet vierivät hänen silmistään.

Tommi silmäsi kelloaan. Kiireesti laski hän lapsen lattialle, hypähti
ylös, pisti virkapuvun päällensä ja sanoi mennessään: »Minun täytyy olla
neljännestunnin päästä poliisikonttorissa.»

Siina rupesi paikalla taloudellisiin toimiin niinkuin ainakin kotonaan.
Hän pesi ja siivosi huoneen joka paikasta ja laittoi sen järjestykseen
kaikin puolin. Talon emännältä kävi hän kyselemässä, mihinkä aikaan
Tommi kävi päivällistä syömässä. Samassa ilmoitti hän, ettei emännän
tarvitse Tommin ruuasta enää pitää huolta, sillä hänen vaimonaan tahtoo
hän itse ryhtyä hoitamaan Tommin taloutta.

Kun Tommi tuli kotiin, hämmästyi hän hyväisestään siitä aistikkaasta
järjestyksestä mikä hänen asunnossaan nyt vallitsi. Maukas ateria
höyrysi pöydällä, ja isosta aikaa istuivat he molemmat taasenkin samassa
ruokapöydässä.

»Onko tämä emännän laittama puolinen?» kysyi Tommi.

»Eikä ole. Minä tämän laitoin, eikä emännän tarvitse enää sinun
ruuastasi huolta pitää», sanoi Siina.

Koko ruoka-aikana ei Tommi puhunut mitään. Hän näytti vaan
synkkämieliseltä ja mietti itsekseen: »Jokohan taasen alkaa entinen
leikki.»

Jonkun aikaa meni elämä tämmöisenään. Tommi oli synkkä ja vähäpuheinen,
mutta Ailan kanssa leikki ja leperteli hän milloin vaan vähänkään oli
aikaa. Hän toi kaupungista palatessaan useinkin makeisia ja
leikkikaluja. Lapsi suostuikin niin isäänsä, että hän oli aina jo ovessa
vastassa, kun tämä tuli kotiin.

»Eiköhän ole parasta, että lähdemme Ritulaan takaisin; siellähän meillä
on oma koti, jossa olisi niin hyvä olla», esitteli Siina miehelleen
eräänä iltana.

»Johan olen ennenkin sanonut, ettei se käy päinsä», sanoi Tommi jurosti.

»Samantekevä, kyllä kai minä täälläkin toimeen tulen», sanoi Siina
yhtäkaikkisesti.

-- -- -- Mutta kuinka Tommi oli päässyt poliisiksi?

Silloin kun Tommi lähti Lenulasta, oli vanhalla kirkkoherralla nuori
apulainen. Kirkkoherran poissa ollessa meni Tommi pappilaan ja otti
apulaiselta papinkirjan. Tämä unohti kirkonkirjoihin merkitsemättä, että
papinkirja oli otettu. Apulainen muutti pian toiseen paikkakuntaan, ja
niin ei kirkollisvirasto tiennyt mitään Tommin papinkirjan-otosta.

Kun hän oli ollut joitakin aikoja kaupungissa työssä, tuli eräs poliisin
virka avonaiseksi. Tommi haki sitä. Ja kun huomattiin, että hän oli
kookas, hyväsävyinen, lujatekoinen mies ja omasi hyvän käsialan,
valittiin hän poliisiksi.

Virkatoimissaan ei Tommi nauttinut koskaan väkijuomia, mutta
loma-aikoina siemasi hän aika tavalla. Esimiehensä kunnioittivat häntä
ja luottivat häneen ehdottomasti, sillä hän oli terävä-älyinen ja sai
useinkin ilmi salaisimmatkin rikokset.

Siina kyllä heti huomasi, kun hän ensi kerran tapasi Tommin, että tämä
oli ollut juopottelemassa, vaikkei hän siitä tahtonut mitään sanoa. Hän
oli sanomattoman iloinen, kun ei Tommi virassa ollessaan ryypiskellyt,
mutta hän pelkäsi noita loma-aikoja.

Jonkun kuukauden kuluttua tuli taas loma. Kun Tommi oli syönyt
illallisensa, sanoi hän pistäyvänsä jollakin asialla ja niin hän
poistui. Myöhäiseen yöhön odotti Siina miestään kotiin tulevaksi, mutta
häntäpä ei kuulunutkaan. Siina kävi levottomaksi. Seuraavan päivän
kuulusteli hän miestään, mutta turhaan. Hän toivoi miehensä tulevan
kotiin illalla, mutta sekin toivo petti.

Koko seuraavana yönä ei hän voinut silmäntäyttä nukkua, sillä miehensä
häntä kovin huolestutti.

Puoli neljän aikana aamulla hän jo nousi ylös ja lähti kaupungille
miestänsä etsimään.

Siina kulki niitä ravintoloita myöten, jotka pidettiin öilläkin auki.
Neljännessä semmoisessa tapasi hän paljon miehiä, jotka siellä tupakan
savun seassa lasejaan kilistivät, poristen sitä ja tätä. Heidän
joukossaan istui Tommikin parhaana miehenä. Kyllä hänellä nyt puhetta ja
iloisuutta riitti.

Kun Siina ujona ja keveänä kuin yöperhonen astui ovesta sisään, kääntyi
kaikkein huomio häneen.

»Hoh, perhana! Mitä hameväellä täällä on tekemistä!» huudahti eräs
juomaveikoista.

Silloin havahtui Tommikin ja loi silmänsä ovipuoleen.

Paikalla nousi hän ja meni vaimonsa luo.

»Peijakas! Ethän toki meidän nähtemme aikone suudella
tohvelisankariasi», huudahti eräs joukosta.

»Jos minun akkani tuon tekisi, niin kyllä minä...», ärisi toinen.

»Lähde nyt minun kanssani kotiin», sanoi Siina kuiskaavalla äänellä.

Tommi pyörähti takaisin, otti lakkinsa ja lähti nöyränä kuin lammas
Siinan kanssa pois.

»Hyi, lempsatti, tuommoista miestä! Oikein hävettää», mutisi joku mies
heidän jälkeensä.

Sopipa katsoa tuota paria, kun he varhaisena aamuhetkenä kävelivät
autioita katuja myöten kotiansa kohden. Mies kookas, hartiakas, voimakas
ja sorea kuin korven honka, nainen lyhyenläntä, hento, notkea ja kevyt
kuin haamu kävelevät tuossa rinnakkain, vaimo tyytymättömänä ja
nurkuvana, mies häpeilevänä, tottelevaisena ja nöyränä. Sopipa kuulla
heidän haasteluansakin tuossa kävellessään.

»Missä, herran tähden, sinä olet kaiken tämän aikasi viettänyt?» kysyi
vaimo hiljaisella, kuiskaavalla äänellä.

»Missäkö minä olen ollut? Minä olen tehnyt työtä», sanoi Tommi
puolustellen.

»Mitähän työtä sinä lienet tehnyt», sanoi Siina epäuskoisena.

»Etkö tiedä, että minä olen poliisi, ja poliisilla on paljon työtä --
öisinkin», soperteli Tommi.

»Poliisi! Onko sinulla nyt virka-aika? Olet saanut lomaa levätäksesi
raskaasta työstäsi ja tuolla tavalla käytät nämätkin hetket! Mies ei
ajattele yhtään, mihinkä epätoivoon saattaa vaimonsa ja lapsensa.
Vuorokausittain saa olla sydän kourassa, hakea, surra ja peljätä. Eikä
mies ole tahallaankaan koko tästä tuskasta. Jonkun verran olet voittanut
kunnioitusta ja luottamusta ihmisiltä ja olet kaiken tämän
menettämäisilläsi», puheli Siina nuhtelevasti.

»Mitä sinä sitten minun kunniastani tahdot? Samahan se sinulle on»,
sanoi Tommi synkästi.

»Vai niin, sanotko niin! Kenestä minä sitten tahdon, jos en sinusta?
Sinun kunniasi on minunkin kunniani. -- Se on koko perheemme kunnia, ja
minä en pidä perheemme kunniaa niinkään vähässä arvossa», tuumaili Siina
edelleen.

Tommi ei vastannut enää mitään, kai hän tunsi, että hänellä on löyhät
perusteet käytöstänsä puolustaakseen. Hiljaisena, sanaakaan lausumatta
kävellä törkki hän vaan harha-askelin vaimonsa sivulla.

He tulivat kotiin. Aila nukkui vielä. Aurinko valaisi noustessansa
nukkuvan lapsen kauniita kasvoja. Tommi seisahtui vuoteen viereen ja
katseli häntä kauan. Kyyneleet rupesivat vuotamaan miehekkään miehen
silmistä ja hän näytti hyvin miettivältä. Mitä miettikään hän nyt siinä
seisoessaan nukkuvan, viattoman lapsensa ääressä? -- Taisteliko hyvä ja
paha keskenään hänen sielussaan? -- Kuka ties -- --

       *       *       *       *       *

Tulirokko alkoi liikkua kaupungissa. Kaikilla keinoilla koettivat
vanhemmat suojella Ailaa joutumasta tuon ankaran ja murhaavan taudin
kynsiin. Lasta ei päästetty ollenkaan toisten lasten pariin. Ovi
pidettiin aina lukossa, ja jos joku pyrki poliisin puheille, ei häntä
laskettu sisälle, vaan hän sai ajaa asiansa eteisessä.

Vaikka oltiin näin varovaisia, löysi tauti kuitenkin tiensä taloon. Aila
sairastui tuohon vaaralliseen tautiin. Ei voi sanoin kuvata vanhempien
pelkoa ja ahdistusta, kun he huomasivat, että Aila todellakin sairastui
tulirokkoon. Paikalla haettiin lääkäri ja tarkasti noudatettiin hänen
määräyksiään. Toivottiin, että tauti ehkä saadaan alussa tukahutetuksi,
kun ajoissa turvauduttiin lääkärin apuun, mutta niin ei käynyt. Tauti
paheni vaan päivä päivältä. Lääkäri kävi kahdesti päivässä tutkimassa
sairaan tilaa ja antamassa määräyksiänsä.

Tommi haki virkavapautta, eikä poistunut yöllä eikä päivällä lapsensa
sairasvuoteen tyköä. Siinäpä istui äitikin. Tommi kehoitti Siinaa
menemään joskus lepäämään mutta ei hänkään hennonut lähteä pois rakkaan
lapsensa luota, joka siinä kamppaili elämän ja kuoleman välillä.

Ehtimiseen kyselivät he lääkäriltä, mitä hän sairaasta arveli, mutta hän
pudisteli vaan epätoivoisena päätään.

Siina tuli nyt kummalliseen mielentilaan. Hänen sielussaan risteili
kaksi vastakkaista virtausta; siellä taistelivat suru ja ilo keskenänsä.
Kova suru ja pelko lapsen kuolemasta ja toisaalta ilo siitä, kun Tommin
sydän tuntui rupeavan vähitellen pehmenemään.

Näin kului aikaa toivon ja pelon välillä kolmisen viikkoa. Erinomaisella
hellyydellä ja alttiiksiantavaisuudella hoiteli äiti sairasta lastaan.
Vaikka Tommikin oli melkein aina saatavilla, ei hän omia vaivojaan
pitänyt minään verrattuina äidin vaivoihin. Kovin kömpelöksi ja
saamattomaksi huomasi hän itsensä tuommoisissa asioissa ja hän tunsi
sydämessään sanomatonta kiitollisuutta vaimoansa kohtaan.

Kun lääkäri taasenkin noina ahdistuksen aikoina kävi lasta
tarkastelemassa, selkenivät hänen kasvojensa piirteet iloisiksi.
Vanhemmat, jotka ottivat vaarin jok'ikisestä lääkärin kasvojen väreestä,
huomasivat tuonkin valoisan ilmeen.

»Voi, herra tohtori, onko mitään toivoa lapsen pelastuksesta?» kysyi
äiti.

»Lapsi jää elämään, mutta hyvää hoitoa hän vielä kauan tarvitsee, jos
mieli on tämän toivon toteentua», sanoi lääkäri oikaisten itsensä
suoraksi.

Sanoin ei voi kuvata, minkä ilon tuo toivon sanoma synnytti vanhempien
sydämissä. He itkivät ja nauroivat sekaisin, halailivat tohtoria ja
kokivat kaikin tavoin iloansa ilmoittaa. Juro Tommikin koetti tehdä
voitavansa tuossa yhteisessä ilon osoituksessa ja tunteitten
ilmaisemisessa.

»Voi, herra tohtori! Me tahdomme tehdä kaikki, uhrata kaikki, mitä
suinkin meidän voimissamme on, kunhan vaan lapsi paranee», sanoi Tommi,
ja tuntuipa siltä kuin hän olisi tullut oikein kaunopuheiseksi.

Huolellisesti lääkärin määräysten mukaan hoidettuaan lasta, huomasivat
he jo muutaman vuorokauden kuluttua lapsen rupeevan tointumaan.

Kun lapsi tuli terveeksi, tunsivat he sydämessään sanomatonta
kiitollisuutta Jumalaa kohtaan. -- -- --

Elämä tuli nyt Siinan ja Tommin välillä ehommaksi entistään. Tommi ei
ryyppinyt enää ensinkään, ei edes loma-aikoinaankaan. Hän tuli
puheliaammaksi vaimolleen ja keskusteli mielellään hänen kanssaan
yhteisistä asioista. Tästä selvisi Siinalle, että hänen miehensä
paatunut sydän oli täydellisesti sulanut häntä kohtaan, ja tästä
havainnosta iloitsi hän suuresti. Molemmin rakastivat ja hellivät he
parantunutta lastaan, ja hän oli heidän ilonsa ja toivonsa.

Eräänä kertana tuli Tommi virkatoimistaan kotiin erinomaisen hilpeänä ja
iloisena. Heti kun hän oli riisunut virkapukunsa yltään, tuli hän
vaimonsa luo ja tarttui hänen käteensä.

»Etpä arvaa, hyväiseni, mitä minä nyt olen miettinyt?»

»Vaikea minun on tietää, mitä sinä, ukkoseni, milloinkin mietit», sanoi
Siina ja hyväili miestään.

»Nyt lähdetäänkin Ritulaan», sanoi Tommi iloisesti.

Siina hämmästyi kovin kuullessaan äkkiä tuon sanan. Koko täälläolonsa
ajan oli hänen sydämensä salaisena, hartaana toivomuksena ollut päästä
takaisin tuohon rakkaaseen kotiinsa. Ja nytkö tuo toivo toteentuisi? Hän
tarttui mieheensä syliksi, halaili ja hyväili kauan aikaa häntä.

»Tiesinhän minä, että sinä kuitenkin pohjaltasi olet minun oma hyvä
mieheni», virkahti hän viimein.

Tommi otti heti virkaeron, ja niin alettiin panna tavaroita kokoon. Ja
pian oltiin tiellä.

Kovin hämmästyttiin Ritulassa, kun eräänä syyskuun kauniina päivänä
Tommi emäntänsä ja lapsensa kanssa tulla tömähti kotiin. He eivät
kirjoittaneetkaan tulostansa, ja sentakia oli se niin odottamaton
yllätys.

Voi, kuinka iloiselta Tommista tuntui, kun hän pääsi takaisin tuohon
siistiin kotiin, jonka hän omalla tuhmuudellaan oli niin katkeraksi
itselleen saattanut.

Nartti oli kaikki taloudelliset asiat toimittanut hyvin, ja sisällinen
järjestys oli yhtä oivallinen kuin ennenkin.

Iloisesti meni Tommi tervehtimään vanhuksia, sanoen: »Terveisiä meidän
harhamatkoiltamme. Mutta nyt me jäämmekin kotiin ja rupeemme elämään
uutta elämää.»

Kyyneleet vuotivat vanhusten silmistä tuon kuullessaan.
Mielenliikutuksen vuoksi eivät he voineet puhua mitään, pudistelivat
vaan hartaasti heidän käsiään.

Yksissä neuvoin ryhtyivät nyt isäntä ja emäntä talouden toimiin, ja se
kävikin kyllä laatuun.

Eräänä iltana istuivat isäntä ja emäntä kahden kesken huoneessa.

»Sanopas nyt, ukkoseni, miksi sinä olit niin sitkeä lähtemään kotiin
sieltä kaupungista?» kysyi Siina mieheltään.

»Olin niin tavattomasti elänyt näillä seuduilla, etten voinut
ajatellakaan takaisintuloa häpeästä punastumatta, mutta kun kerran
silmäni aukenivat, ei tämä tuntunut painavan mitään», sanoi Tommi.

Tommi ei enää koskaan syljeskellyt lattialle eikä muuten tahrinut
huoneita. Päinvastoin ihanteli ja kiitteli hän sitä puhtautta ja
säntillisyyttä, josta hänen vaimonsa niin suurta huolta piti. Nyt tunsi
Tommi sydämessään, kuinka kallis aarre hänellä oli, vaikka hän
tyhmyydellään oli sitä hyljeksinyt. Kaikki Siinan kärsimykset ja alttius
selkenivät nyt eheäksi kuvaksi hänen sielunsa silmäin eteen, ja hän
tunsi sanomatonta rakkautta vaimoansa kohtaan.

»Voi, rakkaani, kuinka paljon vaivaa sinä olet nähnyt, saadaksesi
minusta oikean ihmisen», sanoi Tommi kerran tarttuen vaimoonsa syliksi.

Siinä he vuodattivat kuumia kyyneleitä, mutta ne olivat pitkän taistelun
jälkeen saavutetun voiton kyyneliä -- olivat ilon helmiä. -- -- --

Pian huomasivat kyläläiset, että Tommista oli tullut aivan toinen
ihminen, ja he alkoivat osoittaa hänelle kunnioitusta ja luottamusta.

Vieraita alkoi käydä Ritulassa niinkuin ennenkin. Ja kesävieraatkin
kävivät entistä uulaa alituisesti Ritulassa, eikä Tommi kertaakaan
nurkunut, että he kuluttavat talon varoja. Hän oli nyt hilpeä ja
leikkisä isäntä, ja vieraat pitivät paljon hänestä ja hän vieraista.

Aila yleni ja kasvoi kauneudessa, siveydessä ja hyvissä tavoissa.
Kansakoulun läpikäytyään ja tultuaan seitsemäntoista vuoden ikään, oli
hän paikkakunnan kaunein impi. Hän joutui naimisiin nuoren, kunnollisen
rovastin apulaisen kanssa.

Kyläläiset olivat asiain huonoimmillaan ollessa ilkkuneet, että »eipä se
Ritulan Siina noin vaan taltuttanutkaan Tommia, niinkuin luuli.» Mutta
kerran voi Siina sanoa noille ilkkujille: »Mutta taltutinpa minä hänet
kuitenkin.» -- -- --

Entä Nartti?

Piirolan Hilja oli vielä naimatonna. Kun hän kuuli Siinan ja Tommin
palanneen kotiin, tuli hän heti tervehtimään noita vanhoja ystäviään.
Kauan syleilivät nyt Siina ja Hilja toisiaan sanattomina ja kyyneleet
valuivat kummankin silmistä. Paljon oli heillä keskenään puhelemista
niin pitkän väliajan perästä, Hilja oli vielä pulska ihminen, vaikka
iästä lähempänä kolmeakymmentä. Kun naimiskauppojen Räimälän Kaalun
kanssa kävi niin onnettomasti, tuli Hilja niin vaativaksi valinnassaan,
etteivät naimistarjoukset hänelle kelvanneetkaan joka oksalta, vaikka
niitä oli viljalta.

Nartti oli luonteeltaan hiljainen, eikä liikkunut juuri koskaan kotoaan
poissa. Ei hän hakenut milloinkaan toisten nuorten seuraa.

Kun Piirolan Hilja kävi usein Ritulassa Siinaa tervehtimässä, tuli
Nartti tahtomattaankin Hiljan pariin. Hän tähysteli syrjästä tuota
pulskeata neitoa, ja hänen hidas luonteensa rupesi vähitellen
lämpenemään.

Kuinka olikaan, pidettiin parin kuukauden päästä Hiljan ja Nartin
kihlajaiset. Piirolan vanhuksillakaan ei ollut mitään tuota yhtymistä
vastaan, sillä he tiesivät Nartin kunnolliseksi ja siivoksi mieheksi;
eikä hän ollut rutiköyhäkään. Päinvastoin olivat Piirolan vanhukset
hyvillään, kun saivat niin kelvollisen kotivävyn, sillä heille alkoi
ison talouden hoito käydä jo vaivaksi, vanhoja kun olivat.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Pikku Mari ja muita kertomuksia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.