Title: Oukkari - Kertomus kansan elämästä
Author: Päivärinta, Pietari, 1827-1913
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Oukkari - Kertomus kansan elämästä" ***


OUKKARI

Kertomus kansan elämästä


Kirjoittanut

P. PÄIVÄRINTA


J. V. Hissa, Lapua, 1889.



SISÄLLYS:

    I. Syntyähän sitä täytyy.
   II. Eipä se paljon parannut.
  III. Parempaan päin.
   IV. Yhä edelleen.
    V. Toiset tuumat.
   VI. Kivelle meni.
  VII. Uudet tuumat.
 VIII. Eteenpäin vaan.
   IX. Yhä vaan.
    X. Elämää vaan.
   XI. Odottamaton pulma.
  XII. Onni onnettomuudessa.
 XIII. Kotoisia kohtauksia.
  XIV. Valoisampia aikoja.



I.

Syntyähän sitä täytyy.


Savossahan se Juho Oukkari näki ensimäisen päivän valkeuden, niinkuin
moni muukin ennen häntä ja hänen jälkeensä. Mitään erin-omaista
kerrottavaa ei siitä ole, sillä se kävi aivan samalla tavalla kuin
kaikkein muidenkin tulo tähän matoiseen maailmaan. Ensitöikseen huutaa
rämisti poika kelpolailla, antaen siten ensiaikoina kylliksi huolta
heikolle äidille ja työtä kylän kummitädeille. Lapsi oli terve, pyöreä
ja lihava pojan pullukka, ja kummitädit kilvan ihmettelivät, kuinka hän
on isänsä näköinen. Kun lapsi vähän kasosi ja vöyristyi, oli hän yhtä
kaunis ja täyteläinen kuin mikä muu lapsi hyvänsä; olisipa hän
syntymänsä ja näkönsä puolesta kelvannut kuulumaan vaikka vapaasukuiseen
säätyyn. -- Kyllä kai -- mutta, mutta.

Niin. Onnetar ei ollut suonut Oukkarille ylhäistä syntyperää. Hänen
vanhempansa olivat tuota köyhää tilatonta väkeä, jota niin runsaasti
Savossakin löytyy. Toisen huoneen nurkassa, muiden jalvoissa ja tiellä,
kokivat he lapsiensa kanssa aikaansa viettää. Ei ollut lihavat päivät
vasta maailmaan tulleen vanhemmilla. Isä koki kyllä ahkerasti olla
vieraan työssä ja äitikin vuovasi minkä suinkin voi, mutta työtä oli
niukalta ja palkat olivat huonot. Talvella, työttömänä aikana, täytyi
ottaa kesätyön päälle viljaa, jos mieli oli päivästä toiseen päästä. Kun
parassa aikanakin maksettiin vaan kappa jyviä päivältä, puoleksi rukiita
ja ohria, meni kesä velkoja maksaissa, eikä talven varaksi tullut mitään
kokoon.

Tällä tavalla sitä kuitenkin mennä kilkuteltiin eteen päin. Jos ei ollut
isot varat, niin eipä vaatimuksetkaan olleet suuret, sillä eihän oltu
paljolle totuttukaan. Pettua pantiin leipään ja kun sen höysteeksi
saatiin pisara hapanpiimää ja muikun suolavettä, oli kaikki hyvin. Kun
saatiin joku kappa jyviä, jauhettiin ne käsikivillä petäjäisen
höystöksi. Jauhamisen vaivojen palkinnoksi ja päätökseksi keitettiin
tavallisesti selvästä viljasta puuroa ja silloin oli oikein riemu- ja
juhla-päivä.

Niin. Olisihan sitä tällä tavalla menty, eikä elämä olisi tuntunut
pahaltakaan eikä puutteenalaiselta, tavalliselta menolta vaan, mutta
pahempaa seurasi perästä. Tuli, näette, kova katovuosi ja sitä seurasi
tuhoa tuottava kulkutauti. Tämä työnsi tuhansia näljän ja puutoksien
kanssa taistelevia ihmisiä tuonen tuville. Se sulki apajaansa isän sekä
kaksi heidän lapsistansa ja niin he peitettiin maan mustiin multiin.

Leski jäi nyt nuorimman poikansa kanssa, tuettomana ja turvattomana,
avaraan, mutta samassa ahtaasen maailmaan. Kovin suri hän ensimältä
miehensä kuolemaa, mutta päähän se tulee vihdoin surullekin.

Vaikka olikin kovat ja ahtaat ajat, tuli leski kuitenkin pikku poikansa
kanssa toimeen kuta kuinkin. Hän oli ahkera ihminen ja koki ansaita
talvisina aikoina käsitöillään ja kesällä isompaa työtä raatamalla.

Jo aikaisin opetti hän poikansa lukemaan ja pojalla olikin niin ankara
halu siihen, että äidin täytyi häntä opettaa, vaikkei olisi kaikesti
joutanutkaan. Lukemiseen opettamisen ohessa opetti äiti myös pojallensa,
mitä hyötyä lukemisesta ihmiselle on. Hän kertoi nuorelle ja
halulliselle oppilaalleen Jumalasta ja Jumalan Pojasta, kuinka he
rakastavat kaikkia ihmisiä, kun ihmiset vaan heitä rakastavat ja kuinka
hyvät ihmiset pääsevät kuoltuansa Jumalan luo taivaasen. Poika kuunteli
suurella halulla äitinsä opetuksia ja ne painuivat syvälle hänen
lapsi-sydämeensä. Tämä kiihoitti suuresti pojan lukuhalua, sillä hän
tahtoi kirjasta tulla tuntemaan vielä paremmin Jumalaa.

Heidän mielestään olisi elämä ollut varsin hyvä, mutta Jumala oli toisin
säätänyt. Kun poika oli kahdeksan vuoden vanha, kaatui äiti kovaan
tautivuoteesen. Poika ei liikkunut koko sairastuksen aikana vuoteen
äärestä; tuskin malttoi hän syödä ja nukkuakaan. Usein rukoili hän
lapsellisella rukouksella, ettei Jumala ottaisi pois hänen äitiään. Äiti
puheli siinä paljon pojalle, kehoittaen häntä pelkäämään ja rakastamaan
Jumalaa kaikkena elin-aikanaan.

Kun aika joutui, katkasi tuonen rautakoura äidin elämänlangan ja niin
jäi poika vähäväkisenä orvoksi tähän maailmaan.

Kun poika näki, että hänen äitinsä ainakin kuoli, itki hän niin kovin,
että oli vedeksi sulata, eikä häntä oltu saada pois kuolinvuoteen
vierestä. Vaikkei hän ollutkaan sen vanhempi, ymmärsi hän kuitenkin,
kuinka paljon hän nyt oli kadottanut. Kuka häntä nyt hoitaisi ja
holhoisi, kuka puhuisi Jumalasta? Hän oli jo tullut tuntemaan, että
maailma oli tyly ja kova. Ei yhdelläkään toisella ollut sitä lempeä,
rakkautta, sitä uhraavaisuutta ja alttiiksiantavaisuutta häntä kohtaan
kuin äidillä oli ollut. Mihin hän nyt pakonsa ja turvansa ottaisi?

Tämmöisiä mietti ja tunsi poika. Eipä kummakaan, jos mieli kävi mustaksi
ja apeaksi.

Lähimmät ihmiset rupesivat pitämään äidin kuoltua pojasta huolta. He
sioittivat hänet erääsen taloon siksi aikaa, kunnes köyhäinhoito
kerkiäisi hänet vastaan-ottamaan.

Voi kuinka toisenlaiseksi nyt muuttui pojan elämä. Ruokaa ja juomaa
kyllä oli, mutta ihmiset olivat niin vieraita ja kylmiä. Hän älysi, että
häntä pidetään liikana kappaleena ja vastuksena, joka on joutunut
syrjästä heidän lisäkuormakseen ja vastuksekseen. Hänelle tuotiin ruokaa
uunin pankolle ja karsinaloukkoon tehtiin hänelle makuuvuode. Ei äiti
koskaan niin tehnyt eikä eroitellut. Yhdestä kupista he söivät ja
yhdellä vuoteella makasivat ja silloin oli niin hyvä olla. Voi kuinka
mielellänsä hän olisi mennyt äitinsä luo, puutostakin näkemään, kun vaan
se olisi käynyt laatuun, mutta sepä ei ollutkaan mahdollista. Näitä
muistellessaan itki poika monta itkua.

Köyhäinhoidon johtokunnan kokous tuli. Siinä sioitettiin poika erääsen
avonaiseksi tulleesen ruotuun toiselle puolen pitäjästä.

Kun poika kuuli mihin hän nyt joutuu, kävi hänen mielensä kovin apeaksi.
"Kunpa tässäkään edes olisi saanut olla," mietti hän. "Olisivathan
ihmiset täällä tutumpia ja ehkä vähitellen tottuisi sorron-alaiseen
tilaansa. Mutta nyt pitää mennä toiselle puolelle pitäjästä, jossa ei
tunne ainuttakaan ihmistä, eikä tiedä minkälaisia he ovat, ovatko he
hyviä vai pahoja."

Vaikkei poika ollut sen ijäkkäämpi, vaivasi nämät ajatukset kuitenkin
häntä myötäänsä, ikäänkuin jonakuna vaistomaisena aavistuksena.

Muuton aika tuli. Pojalla oli huonot ketineet, sillä eipä äidinkään
voimat olleet riittäneet poikaa hyvästi vaatettamaan. Kun oli kireä
talvi-ilma, käärästiin hänen ympärilleen vanhat turkkikulut ja sitten
lähdettiin häntä kiidättämään ruotuunsa. Talo, johon hänet vietiin, oli
pitäjän varakkaampia ja niin isoveroinen, että se muodosti koko ruodun.
-- Kitsala oli talon nimi.

Kun poika tuli taloon, huomasi hän aivan pian, ettei hänen aavistama
pelkonsa turha ollut. Kartanolle tultua käyskenteli siinä kookas,
täyteläinen ja itsestään pitävän näköinen mies. Hän oli hyvissä
tamineissa ja kaikista näkyi, ettei hän ollut laihoja päiviä nähnyt.
Arvokkaasti käveli hän pihalla paikasta toiseen, kopistellen yhtä ja
toista pihalla olevaa työkalua.

"Ahaa! Täältäkös se nyt tulee tämä meidän uusi perintö-ruhtinas?
Harmillista -- --! Kun viitsisivät tehdä työtä, niin ei tuommoisia
olisi. Milloinkahan noista tuommoisista hylkiöistä pääsee... Viekää
häntä huoneesen, ettei palellu tähän meidän pihalle -- -- haukkuisivat
sitten," sanoi pihalla oleva mies, huomattuansa tulijat.

Oitis käsitti poika, että se on hänen tuleva isäntänsä, ja tämä tunto jo
viileskeli hänen sydäntänsä.

"Nytkös se meidän kotiristi tulee! Niinhän se on paljaskin kuin
nauta...; koetapas ottaa tuo turkkikapura päältäsi, että nähdään mitä
sieltä alta tulee... Enkö minä sitä arvannut...; ei mitään muuta kuin
puoli-alastoin pojan mukura vaan -- --. No, no, parempaahan ei ollut
ajattelemistakaan... -- Viitsisivät tehdä työtä, senkin laiskat, niin ei
tulisi tuommoisia," sanoi lihasta hyllyvä nainen pojan huoneesen tultua.

Tämän keksi poika uudeksi emännäkseen.

"Äläpä nyt siinä vesittele. -- Kyllä näitä tämmöisiä on nähty...;
parempaahan ei ollut odottamistakaan. -- Alaston ja nälkäinen, sehän on
tavallista. Syötä ja vaateta sitten kaikki laiskat ja laiskojen
penikat ... kyllä siinä käskee kestää, -- -- Tuossa on vaatetta
päällesi, ettei kenenkään tarvitse sanoa, että meillä olet viluun
kuollut," puheli emäntä toistamiseen, sittenkuin hän oli palannut
takaisin joltakin asialtaan.

Hänen käsissään oli vanha ja monikertaan kulunut miehen röijy ja
kuluneet, kauhean suuret, senkin seitsemään kertaan paikatut
vaimonpuolen kenkärajat. Nämät laski hän lattialle pojan eteen ja käski
pukea ne yllensä.

Nyyhkien ja kyynel silmissä koki poika raiska tukkia kuivettuneita
kenkärajoja jalkoinsa, jotka kaikessa avaruudessaankin olivat niin
kuivettuneet ja rajottuneet, etteipä niissä tahtonut olla sitä rakoa,
mihin niinkään pienen jalan olisi pistänyt kuin pojalla oli. Kun hän
nämät oli saanut jalkoihinsa tukituksi, antoi emäntä hänelle röijykulun
ja vaativalla äänellä käski pojan panna sen päälleen. Poika koki totella
ja tukkia pieniä käsiänsä röijyn pitkiin hihoihin. Kun hän oli sen
saanut tehdyksi, sitoi emäntä sen nuoran palasella kiinni.

"Kas niin! Nythän ei kukaan voi syyttää, ettei meillä vaatetta anneta,"
sanoi emäntä, kun poika oli saanut yllensä sovitelluksi emännän mielestä
niin arvokkaat lahjat.

Emännän poismentyä nousi poika uunin pankolle istumaan, sillä olipa
hänellä vielä jotenkin kylmä, pitkällä tulotaipaleella vilustumisen
tähden. Siinä hän istui kuin pellon peljäte, sillä eipä hän ensinkään
ollut ikäisensä ihmisen näköinen. Pitkät röijyn hihat riippuivat niin
pitkällä, että ne ulottuivat liki lattiaa. Niihin pistetyt pienet kädet
eivät salkinneet niissä niin mitään ja sen vuoksi näytti siltä kuin
röijy olisi ollut jonkun halon ympärille käärästynä. Suuret ja
kuivettuneet vaimonpuolen ruojupieksut ne kuitenkin näkyivät röijyn
lievetten alta. Ne riippuivat pankon laidalla niin palvelleen ja
ansiokkaan näköisinä; oli niinkuin ne eivät olisi välittäneet yhtään
mitään niistä pikku jalvoista, mitkä niiden sisään oli pistetty.
Pitkälle riippuvat, pojalle vyöksi laitetut ja pitkästi kehinneet
hamppunuoran päät täydensivät vielä tätä kuvaa.

Siinä istuissaan tunsi poika katkeruudella, mitä hänellä on
odotettavissa. Kuumat kyyneleet rupesi tulvaamaan hänen silmistänsä,
mutta kauvan ei hän saanut antaa niidenkään rauhassa vuotaa, sillä pari
melkein saman ikäistä isännän ja emännän poikaa kuin hänkin, tulivat
huoneesen. Melkein samassa tuli heidän äitinsäkin.

"Äiti, äiti, kuulkaa! Onko tuo se uusi istukas, jonka sanoitte meille
tulevan -- onko se?" sanoi toinen pojista, pyörien äitinsä ympärillä.

"Ole nyt vaiti... Olipa tuo nyt mikä tahansa," sanoi äiti.

"Onko se, sanokaa, äiti -- onko se?" kiilasi vaan poika.

"No, onhan se ... mitäpä te hänestä... Kyllähän te vielä häneen
kerkeätte vähemmälläkin tutustua," sanoi äiti ja alkoi poistua poikainsa
kanssa.

Äidin mennessä pitelivät pojat kiinni äitinsä hameesta ja katsoivat
vielä mennessäänkin olkansa yli tuota uutta istukasta, ikäänkuin he
olisivat peljänneet häntä.

Pian tuli ilta ja poika yhä istui pankolla. Väki tuli työstä,
kopistellen lumisia jalkineitaan ja nakellen työaseitaan minkä mihinkin.
Oitis huomasivat he pankolla istuvan ja vesittelevän pojan.

"Ahaa! Tuossapa meille taitaa olla oikein avullinen pihti-Mikko. Ihan
paikallaan jo tuossa pankolla ... ei muuta kuin pistää päreen vaan
pihtiin, niin kaikki on hyvin," räyhähti eräs rengeistä, joka ensin
huomasi pankolla istuvan pojan.

"Niin oikein. Mutta minä luulen, ettei hän ole niinkään hyvä
pihti-Mikoksi, kuin sinä luulet. Katsos vaan, kuinka märkä hän kuitenkin
on; silmistäkin tippuu lähteen verosta vettä; hän kai kastelee
vesitulvallaan kuivatkin päreet vesilie'oiksi," säesti toinen.

"No, no! Kylläpä hänet kuivaksi saamme, jos ei muutoin, niin nostamme
hänet yön-ajoiksi orsille; kyllä vesi kuivaa. Onpa hänellä hyviäkin
puolia, esimerkiksi niin laajat alustimet, että kyllä kait pystyssä
pysyy. Onpa hän vielä monipuolinenkin, sillä hän kelpaa kesällä pellon
peljätteeksi ja talvella pihti-Mikoksi," lisäsi kolmas.

Samassa rupesi emäntä kantamaan illallista pöydälle. Suurilla
visakupeilla kantoi hän höyryävää velliä useaan paikkaan pitkälle
petäjäiselle pöydälle. Kuppien välille asetteli hän leipää ja
järvimuikkuja. Kun hän oli saanut ruoan pannuksi, kokoontui väki pöydän
ympärille ja alkoi härppiä velliä, rusennellen leipää ja muikkuja samaan
joukkoon.

Sitten toi emäntä pojallekin velliä pienellä puukupposella ja leivän
kipeneen sekä tölisköisen puulusikka kolhon. Hän asetti ne pojan viereen
pankolle ja sanoi:

"Tuossa on sinullekin illallista. Syö nyt ja levähdä, että huomenna
jaksat asiaa tehdä."

Poika ei saattanut syödä vähääkään, niin oli hänen mielensä paha. Kuta
enemmän hän tilaansa mietti ja ajatteli, sitä mustemmalta näytti hänen
tulevaisuutensa.

Miehet kantoivat nyt huoneesen kylmettyneitä pärepuita ja muudan veti
sinne rikkaantuneen työreen korjattavaksi.

"No, pihti-Mikko! Tuleppas nyt ammattiisi, valkeaa näyttämään, että
nähdään kuinka taitava sinä olet ammatissasi," sanoi eräs miehistä
pojalle.

Poika kyhnäytti itseään.

"Älähän nyt ... anna hänen nyt vielä olla... Katsokoon tämän illan
syrjästä, miten se käypi, että oppisi taitavammaksi ammatissaan," sanoi
toinen.

Ja pankolle jäi poika.

Miehet pälkkivät pärepuita, toiset kiskoivat sulanneista lohkareista
päreitä ja pari miestä korjasi rikkinäistä rekeä, jonkun heille
näyttäessä päreellä erityistä valkeaa.

Maatapanon aikana kynttivät kaikki maata vuoteelleen, mutta pankolla
istui poika, vellikuppi, leipäpala ja lusikka vieressä, sillä ei hän
voinut niihin kajota. Kauvan muiden maata pantuakin istui hän vielä
siinä, miettien tilaansa, mutta viimein voitti hänet väsymys ja hän
kytkähti pankon viereen lattialle makuulleen, käärästen jotakin ryysyä
päänsä alle. Hänelle ei oltu, näette, laitettu minkäänlaista makuusiaa.

Aamun tultua nousi väki ylös, kuten tavallisesti. Päreesen otettiin
valkea ja itsekukin alkoi kiireenkynttä tukkia vaatteita ylleen.

Joku heistä huomasi pankon vieressä nukkua käyröttävän pojan.

"Kas pihti-Mikkoa! Onpa hän kaatunut, vaikka hänellä onkin niin laajat
jalustimet, että niitä voisi veneinä käyttää nuotan vedossa," sanoi hän,
potkaisten samassa poikaa.

Poika kavahti istualleen unen toreissa ja raapi korvallisiaan, eikä
tiennyt miten päin maailma nyt oli.

Ryske ja pauke yltyi nyt huoneessa. Eipä kummakaan, sillä olihan sekin
pieni osa maailmasta, joka siinä elehti, jospa kohtakaan ei se
käsittänyt kaikkia yhteiskunnallisia tehtäviään. Mikä veti pärepuun
lohkareita eteensä ja alkoi niitä repiä, kuka koetti koverrella ja
näverrellä jotakin puun palasta, tarkoittaen saadakseen siitä jotakin
hyödyllistä ja tarpeellista kalua, vaikkei niistä juuri usein mitään
semmoista tullutkaan, mutta oltiinhan kuitenkin touhussa ja eteenpäin
piti pyrkiä, meni sitten syteen tai saveen.

Kun tuli se aika, että väen piti lähteä töihin, alkoi emäntä kantaa
einettä pöydälle. Kesäpiimää, leipää ja muikun silakkata kantoi hän.
Miehet kääreentyivät pöydän ympärille, rusentelivat leipää, kastoivat
sitä silakkaan, pistivät suuhunsa, ryyppäsivät kesäpiimää päälle ja niin
tuli ruumis ravituksi ja työkelpoiseksi.

Emäntä silmäsi uutta istukastakin. Siinä se pankon vieressä istui ja
kyhni korvallisiaan.

"Eikö se vietä...! Eihän sille ole kelvannut illallinenkaan...; aivan
koskemattahan on tuossa leipäpalanen ja vellikuppi -- -- luulee ne
suuriakin olevansa... -- Sukkelaan siitä ylös ja lasta liikuttamaan...
Kyllä minä sinun... Vai rupeat sinä tässä laiskuttelemaan ja äkäilemään
-- -- -- kyllä minä sinun... Jatketaanpas aterian väliä, niin nähdäänpäs
sitten, kelpaako ruoka... Ylös siitä sukkelaan, sanon minä," säyhysi
emäntä.

Poika raiska koki kömpiä ylös minkä kerkesi. Polvilleen hän ensinnä
nousi ja siitä seisoalleen. Hän ei ensinkään tiennyt, mistä oli kysymys
ja mitä piti tehdä, mutta sen hän vaan ymmärsi, että häntä käsketään ja
häneltä jotakin vaaditaan. Sen vuoksi hän neuvottomana raapi
korvallisiansa, seisoen selin emäntään.

"Mitä siinä töllistelet ja saivarilta neuvoa kysyt? Laita itsesi
sukkelaan lasta liikuttamaan," sanoi emäntä, sorasten jalallaan pojan
isoihin kenkäruojuihin.

Poika lähti liikkeelle, tietämättä mihinkä hän meni. Oven suussa tuli
emäntä häntä vastaan, kantain sylissään kehtoa lapsineen.

"Äläpäs mene -- -- palaa heti takaisin, liikuttamaan lasta...; tänne
näin, likelle pöytää, ja etkä saa liikkua koko päivänä kätkyen luota,
sanon minä, et muutoin kuin minun luvallani, sanon minä. Joudathan
jotakin tehdä ruokasi edestä, sanon minä. Ja, jos et tottele, sanon
minä, niin saat nähdä... Ilta- ja aamupuhteina saat miehille valkeaa
näyttää, sanon minä," sanoi emäntä kaikkien sanomisien, uhkaustensa ja
vakuutustensa ohella.

Emäntä laski kehdon lapsineen lattialle pöytälavitsan eteen. Poika istui
lavitsalle, tarttui kehdon korvuksiin ja alkoi liikuttaa. Tätä teki hän
lakkaamatta, huolimatta siitä, nukkuiko tai valvoi, nauroiko vai itki
lapsi. Myötäänsä se vaan kehto liekkui, sillä jos ei käsi aina ollut
kehdon korvassa, oli suurikenkäinen pieni jalka kuitenkin kehdon
jalaksella.

Liikutettava lapsi oli toisella vuodella oleva poika. Hän oli tuon
liikuttamistaidon monet mutkat oppinut tuntemaan jo jotenkin tarkoin.
Milloin tahtoi hän rajumpaa, kulloin hiljaisempaa liikutusta; olipa
aikoja, jolloin ei hän tyytynyt kumpaankaan, huutaa rämisti vaan ja
nakkeli itseään kehdon liikkumisen mukaan puolelta toiselle, niin että
luuli hänet ylenkuppuraisiaan lentävän kehdosta tuotakin tuokemmaksi.

Välisti tuskaantui lapsi monestakin syystä. Milloin kasteli hän siansa
ja tuli sen vuoksi tyytymättömäksi, kulloin hänellä oli jano tai nälkä
ja tuskaantuipa hän tavasta alin-omaiseen liikutukseenkin. Oli miten
oli, mutta kaikista näistä vastahakoisuuksista sai istukas nuhteita ja
toria, vaikkei äitikään, viimein hätään tultuansa, voinut kaikesti lasta
tyydyttää muutoin kuin puutetten poistamalla.

Huonot arvolauseet sai poika emännältä ensimäisen päivän työstä.

Kun ilta taasen tuli ja miehet metsästä kotiin tulivat, täytyi pojan
todellakin ruveta pihti-Mikon virkaa toimittamaan. Vaikka se oli niin
yksinkertainen tehtävä, ei se ollut kuitenkaan pojalle niin helppoa kuin
outo luulisi. Päreet olivat tavasta tuoreita, niin etteivät ne ottaneet
oikein palaakseen, vieläpä ne olivat hyvän päälle kierojakin ja
sentähden pyrki tuli aina ylilaitaan ja uhkasi sammua. Pitkät röijyn
hihatkin tekivät vastusta, sillä vaikka ne olivatkin käärityt niin ylös,
että pikku käsi niistä pilkisteli esille, tahtoi tuo kurikkamoinen
käärös kuitenkin valua liian alas ja peittää pienen, pärettä pitävän
käden. -- Ei ollut hyvä mitenkään. Välisti oli karsi pitkä ja valo
huono. Tavasta oli valkea liian kaukana tai liian likellä tehtävästä
työstä. Kaikista virheistä ja puutoksista sai poika solvaisevia ja
sättiviä sanoja. Ja vaikka hän koki kaikkensa tehdä, parantuaksensa
ammatissaan, tuli kuitenkin joskus yhtä ja toista rötöstä.

Pahinta oli se, että poika olisi niin hartaalla halulla tahtonut katsoa,
kuinka mikin työ tehdään. Hänen olisi haluttanut tulla tietämään, kuinka
reen pajun kaula tehdään, miten astia uurretaan ja muuta semmoista.
Mutta kun hän näitä parhaaltansa mietti ja aprikoitsi, sammuikin valkea
ja hän sai tavallisesti tuosta huolimattomuudesta oikein tuntuvia
muistutuksia.

Niin. Sittenkuin päivä tuli ja valkean-näyttö loppui, ja kun miehet
olivat metsään menneet, alkoi pojalla taasen toinen leikki
kurikka-hihoineen ja suurine kenkineen. Emäntä kantoi, näette, taasenkin
kätkyeineen päivineen nuorimman tuutulapsensa uuden istukkaan hoteisiin.
-- Molemmat sekä liikutettava että liikuttaja tutustuivat yhä enemmän
toisiinsa. Kun lapsi näki, että tuo ankara liikuttaja on taasenkin hänen
kehtonsa ääressä, rupesi hän jo varaselta juonikkaaksi. Kun uusi istukas
koetti häntä liikuttaa ja tyynnyttää, palkkelehti sikiö vaan liikutuksen
tahdin mukaan laidalta toiselle. Tavasta kävikin niin, että poika pudota
moksahti kehdon laidan ylitse suin päin lattialle. Siinä se sitten
huusi, että kieli suussa tärisi. Tavallisesti emäntä riensi hätään, kun
kuuli huudon, ja auta armias, minkä löylyn uusi istukas silloin sai,
vaikkei hänessä ollut syytä vähääkään.

Kun pikku Janne -- se oli pojan nimi -- jolloinkin nukkui, istui poika
uunin pankolle suurine kenkineen ja pitkähihaisille röijyilleen. Silloin
poika otti kirjan käteensä ja lueskeli sitä. Siinä oli niin kummallisia
asioita, joita kaikkia ei hänen pikku ymmärryksensä käsittänyt. "Jumala
rakastaa kaikkia ihmisiä", sanottiin kirjassa, "mutta rakastiko se
häntäkin -- koska hänen on niin paha olla ja koska ihmiset ovat niin
pahoja ja katsovat häntä ylön?" mietti poika. Olisivat ne hetket
kuitenkin hänelle olleet oikein nautinto- ja hupa-hetkiä, jos hän olisi
siinä yksinäisyydessään saanut miettiä. Olisihan ollut niin hyvä
kirjasta katsella, minkä kaltainen se Jumala oikeastaan on, josta hänellä
oli niin hämärä käsitys ja rakastaako se häntäkin, vaikka hän on niin
pieni ja kurja. Mutta sitäkään ei hän saanut rauhassa tehdä. Talon pojat
ne silloin olivat aina hänen kimpussaan, tehden kaikenlaista kiusaa
pankolla istuvalle ja kirjaa katselevalle uudelle istukkaalle. Milloin
he nykkivät kirjaa hänen käsistänsä, kulloin hänen isoista kengistään ja
isosta röijystään. Tavasta nakkelivat he tuota heidän mielestään itseään
niin paljon halvempaa poikaa puunpalasilla, kenkärajolla ja millä
milloinkin, joita sattuivat käsiinsä saamaan. Jos sitten poika sattui
jolloinkin torjumaan heidän ilkeyksiään, tästäkös nämät huutain ja
hoilaten menivät äitillensä kantelemaan, kuinka istukas-poika oli räähkä
ja häijy, ja pieksi heitä. Tavallisesti tuli äiti paikalla poikiensa
puolesta kostamaan ja silloin sai poika semmoisen tukkapöllyn, että
kyllä kait olisi luullut muistavan vasta olla koskematta parempiinsa,
vaikkapa he vielä vääryyttäkin tekisivät. Pojat olivat tavallisesti
äitinsä mukana, hekumoimassa, kun halpaa istukasta äiti rangaisi.

Nämät luku-hetket olivat kuitenkin kaikkine kiusauksineen ja
vastuksineen kaikkian parhaampia pojan nykyisessä elämässä. Eihän aina
tullut riitaa ja kinastusta talon poikien kanssa, ja silloin hän sai
lueskella ja mietiskellä tilaansa. Ja vaikkapa asia oli pahimmillaankin,
oli siinä kuitenkin jotakin vaihettelevaisuutta tuon yksitoikkoisen
liikuttamisen sekä valkean näyttämisen suhteen. Sen tähden koettikin
poika saada pikku Jannen nukkumaan kertakaan päivässä, mutta se ei
kaikesti onnistunut. Sillä kun lasta alinomaa liikuteltiin, heräsi hän
melkein aina, kun poika lakkasi liikuttamasta, vaikka näytti nukkuvan
sikeintä unta. Kuitenkin onnistui se joskus ja silloin helpotti pojan
henkeä.

Semmoista oli pojan elämä. Jos ken häntä milloinkin löylyytti tahi
sätti, oli hänen viimeinen sanansa tavallisesti: "Ei tuosta tule ihmistä
pahastakaan." Tämä alin-omainen arvostelu sointui pojan korvissa niin
kummalliselta ja masentavalta. Hän rupesi vähitellen älyämään, mikä väli
kuitenkin hänellä ja muilla ihmisillä oli. Hän vertaili itseään talon
saman-ikäisiin poikiin ja suuren eron huomasi hän olevan itsensä ja
heidän välillä. Heillä oli hyvät, ehyet ja parhaan kokoiset vaatteet,
eikä tuommoiset pitkähihaiset aikamiehen röijykulut. Kengätkin olivat
parhaan kokoiset ja niin mukavan näköiset, oikein varsisaappaat;
olivatpa ne toista kuin hänen suuret ruojukenkä-rajansa. Saivat maata
pehmeillä ja lämpymillä vuoteilla, ja syödä isänsä ja äitinsä kanssa
kamarissa. Hänelle tuotiin vaan jotakin ruoan jäännöstä pankolle ja
yönsä sai hän viettää mihin loukkoon milloinkin pääsi pitkäksensä
käyrähtämään. -- Eikäpä heidän tarvinnut pikku Janneakaan liikuttaa,
eikä valkeaa näyttää, saivat olla miten haluttivat... Heitä ei
haivallettu, pölyytetty eikä toruttu koskaan...; saivat tehdä pahaakin,
eikä sittenkään... Jokainen heitä vaan kilvan palveli, hyvitteli ja
mielitteli, eikä kukaan ainuttakaan kertaa sanonut, ettei heistä ihmistä
tule.

Niin, väliähän sitä oli hänellä ja talon pojilla, olipa oikein
kosoltakin. "Ehkäpä hänestä ei tulekaan ihmistä," mietti hän. "Eivät
suinkaan sitä muutoin alituisesti hokisi ja tottapa he tietävät, mistä
ihminen tulee, mistä ei ... eivät kai sitä aina muutoin -- -- eivät
hokisikaan ... tottapa he tietävät..."

Näitä miettiessään mitteli poika mielessään omaa itseään ja vertaili
kokoansa ikäänsä. Hän tuntui mielestänsä niin pieneltä, nykertyneeltä ja
kuivettuneelta, vertaillessaan itseään muihin saman-ikäisiin poikiin.
Mikä suuri väli. "Toiset olivat isompia ja lihavampia, ja raskaampiakin
kai ne olivat kuin hän --. Heistä kai tulee ihmisiä -- ... ehkäpä jo
lienevätkin, mutta mitäs minusta tulee? Ei mitään..."

Näitä mietti poika itsekseen ja vähitellen juurtui häneen se ajatus,
ettei hänestä ihmistä tulekaan, ja Jumalakinhan rakastaa vaan ihmisiä.
Äiti-vainaja muistui niin elävänä hänen mieleensä. Hän oli ainoa ihminen
maailmassa, joka häntä oli rakastanut niin sanomattoman suurella
rakkaudella, mutta tuonen kylmä käsi vei senkin pois. -- Voi, voi!

Poika rupesi katsoa tuijottamaan suuriin kenkärajoihinsa ja pitkiin
röijynsä hihoihin. Niitä hän katsoi ja katsoi, eikä huomannut mitään
muuta ympärillänsä. Jos kuinkakin hän katsoi niihin, ei hän kuitenkaan
muuta ymmärtänyt, kuin sen, että ne olivat muistuttavina todistajina
hänen huonoudestansa. Viimein raukesi hän katkeraan itkuun näitä kaikkia
miettiessään.

Tavasta oli pojalla sekin halu, että yrittää jotakin tekemään. "Jospa
edes olisi veitsi, että saisi kovertaa lusikkaa itselleen, tai jotakin
tuommoista niverä-piippua. Mutta ei; mistäpä semmoinen tulisi. Kaikki
sanovat, ettei hänestä ihmistä tule, mutta kukaan ei häntä ohjaa, eikä
anna hänelle minkäänlaista asetta. Kyllähän renki-Pekan puukko on tuolla
seinän raossa, tuolla noin, akkunan yläpuolella, mutta kukapa siihen
tohtisi koskea, sillä onhan hän kahdeksan vuotta jo palvellut taloa
parhaimpana renkinä, ja hän on kai jo päässyt ihmiseksi --- niin, niin,
kukapa sitä tohtii ja uskaltaa..." mietti poika.

Viettelys se kuitenkin oli pojalle. Lakkaamatta katsoi hän siihen,
vaikka pikku Jannekin itki. Se näytti niin lupaavalta ja viettelevältä;
oli niinkuin puukko olisi sanonut: tässä on sinun tulevaisuutesi. Niin,
siinähän se puukko oli ja siinä myös poika mietteillensä, mutta
renki-Pekka -- puukon omistaja, tuo, joka oli jo ihminen...? Olihan hän
nyt sydänmaalla tervaksia särkemässä oikein viikkokunnissa.

Poika ei voinut viettelystä kestää. Päivästä toiseen katsoi hän vaan
tuota seinänraossa olevaa veistä. "Mitähän, jos minä ottaisin tuon ja
koettaisin vuoleskella sillä jotakin? Eihän ne kuitenkaan tiedä, eikähän
tässä mitään muutoinkaan tule. Otan, kun otankin ja koetan nakerrella
minkä voin," mietti hän edelleen.

Poika nousi penkille ja koetti kurottaa, mutta ei vaan ollut ylettyä;
ylettyi kuitenkin viimein, kun hyvin kurotti ja varpailleen nousi, ja
renki-Pekan puukko oli kun olikin hänen kädessään.

Voi kun nyt oli hyvä pojan mielestä. Vaikka pää olikin niin paksu kuin
perunapulkin, sai sillä kuitenkin lastuja irti. Poika pukarti nyt niin,
että lastuja pirisi ympäri huonetta.

"Voi, voi! Kun on ottanut renki-Pekan puukon, tuolta seinän raosta --
tuo istukas... -- Tylsyttää sen -- ja, ja särkee. -- Minä menen äidille
sanomaan," huusi Kalle niminen talon poika, kun näki istukas-pojan
vuolta jykertelevän loukossa.

Huutain hoilaten lähtivät pojat pois huoneesta.

Kauvan ei viipynyt, ennenkuin emäntä tuli toukosessa tomussa poikain
kanssa takaisin.

"Eikö sen ryökäle ... kyllä minä sinun ... no uskaltaakin se... Vai otit
sinä sen renki-Pekan terävän veitsen kalutaksesi ja tylsyttääksesi ...
voisitpa katkaistakin sen," säyhysi emäntä ja otti veitsen pois pojalta,
tuppien samassa häntä niskaan jotenkin kovasti.

Sitten nousi hän penkille ja pisti veitsen niin korkealle seinänrakoon
kuin ylettyi.

"Annahan sen veitsen vaan olla siinä ... näenhän minä, jos sinä sitä
siitä ... senkin mokoma... Jos kosket, niin kyllä minä sinun..." sanoi
emäntä säyhyten.

Hän sieppasi kainaloonsa kätkyen, jossa pikku Janne nukkui ja lähti
poikineen ja kuormineen ulos huoneesta. Ovessa hän kääntyi vielä poikaan
päin ja sanoi: "Muistakin kantaa puut huoneisin!" -- Se olikin ollut
alusta aikain pojan yhtenä työlaatuna.

Kun miehet olivat ulkotöissä ja piiatkin navetassa, jäi poika yksin
huoneesen. Hän unehtui siihen miettimään tilaansa, eikä muistanutkaan
mennä puita kantamaan. Hiljaisena istui hän siinä ja viljavat kyyneleet
vuotivat hänen silmistänsä.

Semmoisessa tilassa oli poika, kun emäntä tuli tovin ajan päästä
huoneesen.

"Oletkos nyt puita kantanut...? Olisikin kumma, kun totteleisit. Sitäkös
nyt siinä vesittelet, kun et saanut renki-Pekan puukkoa taittaa...?
Pääsetkös siitä...", sanoi emäntä pojalle, tuuppien häntä niskasta.

Vesissä silmin lähti poika hitaasti kävellä telsimään ovea kohden. Hänen
suurten ja pitkäin kenkärajainsa ylöspäin keulalle kääntyneet nokat
keijahtelivat pojan astellessa säännöllisesti ylös- ja alaspäin, juuri
kuin korkeakeulaiset sukset, joilla pyritään mäkijyrkännettä ylös. --
Kuitenkin tulivat puut kannetuiksi ennen pimeän tultua.

Ennenkuin miehet kerkesivät lauvantaina metsästä tultuaan huoneesenkaan
tulla, olivat talon pojat jo porstuassa huutamassa, että istukas oli
ottanut renki-Pekan puukon.

"Minunko puukkoni? -- Ka sen vie ... senkin täikassia -- --! Uskaltaakin
se ryökäle ottaa sen tylsyttääkseen... Olisi sen vielä katkaissut,"
melusi renki-Pekka ja tormasi huoneesen tultuansa penkille,
tunnustelemaan ja tutkimaan tuota niin suureen vaaraan joutunutta
puukkoansa.

"No, ei tuo tuolle toki mitään suurempaa vaaraa ole saanut, mutta
tykyttänyt on pakana, kovasti tykyttänyt -- joka oli niin kovin
terävä... Mutta otahan se vasta, senkin kutjale..." sanoi hän sitten.

"Niin, ja arvelepas, minkälaiseksi se olisi sen pannut, ellen minä olisi
saanut sitä siltä pois," sanoi emäntä, joka juuri oli tullut huoneesen.

"Olipa hyvä, että satuitte näkemään ... muuten nyt puukotta ... ja niin
kauvan kuin se on ollut ... viisi vuotta," sanoi renki-Pekka, hyvillänsä
tuosta onnesta.

"Minä sen ensiksi näin ja sanoin äidille," sanoi Kalle poika, ikäänkuin
hän olisi tahtonut ilmoittaa, että hänelläkin on iso osa tuossa suuressa
pelastustyössä.

"Parasta on, ettet sitä enään tuohon seinään ... ottaa vielä ... mikä
sen tietää... Parasta on, että vien sen kaappiini ja annan aina sieltä
sinulle, kuu tarvitset," esitteli emäntä toimellisesti.

"Parasta se on," sanoi renki-Pekka ja kaikki muutkin sanoivat, että se
on parasta.

Ja kaappiinsa, lukon taa, vei emäntä niin suuressa vaarassa olleen
puukon.

Minkälainen sitten oli tuo puukko, jolle niin iso arvo annettiin ja
josta niin suurta melua pidettiin? Ei se juuri niin häävi ollut,
tuommoinen päre-puukko vaan. Pääkin siinä oli niin paksu, etteivät
pitkätkään sormet olleet sen ympärille ylettyä, sillä terä oli pistetty
ymmyrkäiseen koivuhalon palaseen, josta hädin tuskin kuori oli pois
raavittu. Eipä terän kanssakaan ollut paljon paremmasti laita. Sen
teränsuu oli niin mylääntynyt ja paksu, että se oli kuin silahkan maha.
Muutoin oli se sekä päineen että terineen niin piintynyt ja mustunut
kärpästen jätteistä ja muusta liasta, ettei siinä missään näkynyt
alkuperäistä väriä.

Ei Pekkakaan sillä muuta tehnyt kuin päreitä vaan kiskoi. Ja yhtä
kykenemätön hän olikin muuta parempaa työtä tekemään kuin puukkonsakin
muihin tehtäviin. Mutta vaikka niin oli, olisi se pojalle kuitenkin
ollut suuresta arvosta, sillä olisihan sillä kumminkin jotakin saanut
nakerretuksi puusta irti, synkän aikansa ratoksi, mutta sitäkään hyvää
ei hänelle suotu.

Tästäpuoleen pidettiin oikein erin-omaista huolta siitä, ettei poika
mitään muuta terä-asetta käsiinsä saanut kuin kirvesnyrhin, joka oli
hänelle puiden pilkkomista varten uskottu. Poika oikein kadehti
renki-Pekkaa, kun hän sai pitää puukkoa. Hän olisi niin mielellään
tahtonut olla renki-Pekan veroinen, mutta poika ei tiennyt sitä, että
Pekka oli käynyt samaa koulua kuin hänkin ja juuri sen vuoksi jäänyt
noin tökeröksi.

Niin oli pojalla tukala aika, ettei ollut toimeen tulla. Kaikki häntä
sättivät ja kiusasivat. Eivät kaikesti tyytyneet suullisiin parjauksiin
ja halventamisiin, vaan yksi ja toinen kävi häntä nykimässä ja
repimässä, kun hän vaan vähänkin rauhassa istui. Tyyneellä, mutta
raskaalla mielellä koki poika kaikki kärsiä; eipä sekään ollut kaikesti
hyvä, sillä silläkin häntä pilkattiin ja kiusattiin. Mutta yhä
hartaammin mietti poika, että kun hänestä ei tule ihmistä.

Talossa oli Pirjo niminen piika. Hän oli jo useat vuodet palvellut
talossa ja oli jo ikäpuoli ihminen. Nykyään palveli hän kyökkipiikana.
Hän oli ainoa henkilö talossa, joka sääli poikaa. Aina kuin muut
pilkkasivat ja kiusasivat häntä, koki Pirjo pitää hänen puoltaan;
useinpa hän häväisikin, kun joku kävi kovin rajusti pojan kimppuun. Kun
niin sopei ja sattui, toimitti hän pojalle jotakin ruoan lisäksikin,
sillä mielipahalla näki hän, kuinka huonolla ruoalla emäntä häntä piti.
Ensimältä ei hänkään piitannut pojasta hyvää eikä pahaa, mutta
vähitellen rupesi pojan sortotila käymään hänen sääliksensä ja kuta
enemmän aika kului, sitä enemmän tämä sääli kasvoi. Tavasta, kun Pirjo
sai tilaa, puheli hän pojan kanssa ja koetti häntä rohkaista elämän
kovalla tiellä.

Tämä Pirjon ystävyys lievensi paljon pojan katkeraa mieltä. Hän perehtyi
niin Pirjoon, ettei hän olisi muualla ollut kuin hänen parissaan, mutta
siitäkin sai hän emännältään nuhteita, ja sitäkin ainoaa ystävyyttä
täytyi rajoittaa.

Talviset ajathan ne kumminkin menivät, mutta kesäisinä aikoina oli
pahempi. Talvella eivät toisetkaan poikaset ja tyttöset olleet niin
paljon ulkona kuin kesällä. Ja jos he joskus kävivätkin mäen laskussa,
olipa istukkaallakin asiansa ulos puiden pilkkomisen ja kantamisen
tähden. Ja vaikka heidän toimensa olivatkin niin erilaiset, ajoi heidän
yhteinen vainoojansa, pakkanen, heidät kuitenkin yhteisesti huoneesen.
Toisin oli laita kesäisinä aikoina. Silloin ei pakkanen pureskellut
tassuja ja korvia; lempeä lämpö siveli vaan korvia ja koko olentoa, ja
tuore elonvirta tuntui virtaavan koko elimistön lävitse. Se oli niin
elähdyttävää ja virkistyttävää, ettei sieltä malttanut poissa olla ja
kotikiireet tuntuivat silloin olevan kaukana.

Näihin yleisiin lasten riemuihin ei istukas saanut ottaa osaa niin
paljon kuin talvisiin ulkona käymisiin. Hänen täytyi olla vaan aina
pikku Jannea liikuttamassa, silloinkin kuin toiset pihan nurmella
telmivät ja iloitsivat. Voi kuinka mielellään poikakin olisi mennyt
heidän seuraansa ja heittänyt viheriäisellä nurmella heidän kanssaan
kuperkeikkaa, huolimatta suurista ja rikkinäisistä ruojukenkä-rajoistaan
ja pitkistä takin hihoistaan niin mitään. Mutta eipä se käynyt laatuun,
sillä lakkaamatta piti hänen olla pikku Jannea liikuttamassa ja siihen
oli annettu käskevä, uhkaava ja vaativa käsky, ja pitihän hänen totella,
vaikkei hänestä kohtakaan ihmistä tullut.

Pitkältä tuntuivat pojasta päivät tuolla ummehtuneessa huoneessa. Hän
veti kätkyen akkunan luo, istui penkille ja liikutti jalallaan kätkyttä,
tirkistellen akkunasta ulos. Toiset iloitsivat ja leikkivät siellä
luonnon uudistuksen helmassa, niinkuin lampaan vuonat, leikkien sitä ja
tätä, ja kaikkien oli niin hyvä olla -- parempi kuin ennen moneen aikaan
-- paljonkin parempi kuin ennen. Mutta pojalla tuvassa ei ollut parempi.

Pikku Jannea liikuttava jalka se välisti unehtui liikuttamattomaksi tätä
kaikkea nähdessään. Tavasta vetäysi hänen suunsa nauruun, ja tuskinpa
hän olisi muistanut tehtäväänsä ja ammattiansa ensinkään, ellei pikku
Janne olisi kirkunallaan herättänyt poikaa unelmistaan. Silloin uneutti
hän leikkivän joukon, kevään ihanuuden, oman nuoruutensa,
lapsimaisuutensa ja elämänsä, kääntyen hoideltavaansa päin, koettaen
siten tyydyttää häntä ja itseään. Hän koki hoitaa ja vaalia lasta, kuten
parhaiten taisi, kokien kouhotella hänen kuumentunutta ja ummehtunutta
makuusiaansa. Tavasta lapsi hänelle naurahtelikin, sillä mistäpä hän
olisi tiennyt, että se oli vaan istukas, joka häntä näin huolellisesti
hoiteli.

Huolellisemmasti entistänsä hoiteli nyt poika pikku Jannea, sillä olihan
lapsen hyvä hänen oma hyvänsäkin. Sillä kuta tyyneempi lapsi oli, sitä
enemmän oli pojalla tilaa katsella akkunasta toisten iloa nurmikentällä.
Huolellisemmasti ja osaa-ottavammasti hoidettuna nukkui lapsi useammin
kuin ennen. Silloin sai istukas tilaisuutta mennä porstuan ovelle
katselemaan, kuinka toiset pihalla leikkivät ja telmivät. Usein hän
kyllä heiltä kuuli, kuinka hänellä on pitkät röijyn hihat ja suuret
kengät ja että hän on istukas, mutta mitä huoli poika kaikista niistä,
sillä olihan hän semmoisiin tottunut kuin härkä sääskiin. Siinä oli
kyllä, kun hän sai haukata raitista ilmaa ja katsella viheriäistä pihaa
ja kaikki muut, yksin oman huonoutensakin, unhotti hän silloin. Sen
etemmäksi ei poika uskaltanutkaan mennä, sillä olipa hänen korvin
kuunneltava, josko lapsi heräisi, ja silmin katseltava toisien
temmellystä ja kesän tuoksuvaa ihanuutta. Väliin oli lapsi niin
lyhyt-uninen, ettei poika uskaltanutkaan mennä porstuan ovelle asti,
vaan hänen täytyi tyytyä akkunasta katsomiseen. Niissä tapauksissa oli
hän lyhimmätkin hetket polvillaan akkunan alla penkillä, katsella
tirkistellen silmiään räpäyttämättä ulos, huolimatta yhtään mitään
siitä, jos ei pihalla ollutkaan toisia telmäämässä. Siinä akkunan alla,
aivan multahirren vieressä, lekotti hyötyisiä voikkokukkia ja niissähän
oli pojalle kyllin ihailemista. Nuot voikukat palkitsivat kaiken
tyhjyyden ja poika olisi niin mielellään kurottanut kätensä pitkistä
takkinsa hihoista ja ottanut ne omaksensa, mutta eihän hän voinut, sillä
olihan likaantuneita, savustuneita ja rikkinäisiä akkunanruutu-repaleita
edessä, joita hän ei suinkaan uskaltanut särkeä vähäpätöisen asiansa
vuoksi. Niissä tiloissa tyytyi poika katselemiseen ja Jannen
lyhyt-aikaisiin hoitelemisiin.

Tämmöistä oli pojan elämä ja toiminta useampana ensimäisenä vuotena,
mutta höltyihän se loppupuolella kuitenkin sen kautta, että hän pantiin
karjaa paimentamaan. Ei ollut sekään hauskaa tointa, mutta kuitenkin
parempaa entistä. Olihan toki raitista ilmaa haukattavana yllin kyllin;
vilppaisempikin oli paljon kuin tuolla huoneessa, eikä tarvinnut
päiväkausia istua yhdessä paikassa kehtoa liikuttamassa. Saihan siellä
vapaasti hypellä mättäältä mättäälle, kiveltä kivelle, juosta vasikkain
kanssa kilpaa ja silpoilla puihin, ja tämä oli pojan mielestä iso muutos
parempaan päin. Pirjo toimitti usein hänen mukaansa tuon niin halutun
veitsen ja pojasta tuntui siltä kuin hän olisi päässyt hyvin arvokkaasen
taideteokseen käsiksi.

Poika oli jo viidennellätoista ikävuodellaan. Viimeisinä vuosina oli hän
paljon kasonnut ja vahvistunut, vaikkei sitä poika itsekään suuresti
huomannut, sitä vähemmin muut, heidän mielestään kun pojasta ei
kuitenkaan tule ihmistä.



II.

Eipä se paljon parannut.


On eräs sunnuntai syyspuolella kesää. Paimeneen on poika taasenkin
menossa -- mitenkäs muutoin; kukas sinne muista pyhänä menisi kuin
istukas-Jussi, hänhän on siihen ikäänkuin vihitty. Pieni kontti oli
hänellä seljässä, johon emäntä oli pistänyt pojalle evääksi palasen
leipää ja suolamuikkuja. Pirjo oli myös pitänyt paimenen eväästä huolta
ja salakättä pistänyt pojan konttiin kipeneen voita ja maitopullon;
omasta puolestaan oli poika varannut konttiin ison tuohisen.

Ilma oli kaunein mitä siihen vuoden aikaan olla saattaa. Aamu-aurinko
paistoi lämpymästi, eikä pienintäkään tuulenhenkäystä tuntunut.

Omituista oli, että poika oli tänään niin iloinen ja tyytyväinen;
tuskinpa hän eläissään oli niin keveällä mielellä ollut. Aina oli ennen
paimeneen meno tuntunut hänestä vastenmieliseltä, mutta nyt oli hän
oikein hyvillään, kun sinne pääsi. Tyytyväisenä hääri poika kontti
seljässä ulos lasketun karjan ympärillä, ohjaten niitä kujan suuhun,
jota myöten vainion halki mennen, päästiin metsään. Olipa pojalla
syytäkin tähän tyytyväisyyteen. Ensikerran ruodille tulon jälkeen oli
hänellä omat vaatteet yllä, oikein häntä itseään varten tehdyt. Tosin
olivat ne kokoiltu vanhoista aikamiesten vaatteista, mutta siitä huoli
poika viisi, sillä olihan ne raatari häntä varten tehnyt ja oikein
mitatkin hänestä ottanut, ja silloin oli tuntunut niin oudolta ja
somalta. Ja kun vaatteita tehdessä oli käännetty nurja puoli päälle,
eivätpä ne näyttäneet niinkään huonoilta, tuskinpa uutta huonommilta --
ja eihän kaikilla muillakaan aina niin uusia ole. -- Oli miten oli,
mutta olivathan ne kuitenkin toista kuin nuot vanhat ja kuluneet,
aikamiesten suuret mekot, joita hän oli tähän saakka vaatteinaan pitänyt
-- sopivat niin hyvästi yllekin ... ja mistäpä tietävät, että ne
vanhoista ovat tehdyt...

Olipa hänellä parhaan kokoiset kengätkin, oikein varrelliset saappaat --
paikatut tosin, mutta sittenkin ne olivat parhaan kokoiset, eikä
tuommoiset varrettomat ruojurajat, joissa olisi ollut kokoa vaikka
nuottaveneeksi.

Tämmöiseltä pojan mielestä tuntui, kun hän ajeli lehmiä metsään; vieläpä
se tuntui semmoiseltakin, että tämä muutos parempaan päin on hänen oma
ansionsa. --

Pojan vaatetten parannus tapahtui seuraavalla tavalla. Joka vuosi oli
rovasti lukusioilla kaivannut ruotupoikaa, kun häntä ei oltu moneen
herran vuoteen lukusioilla käytetty. Isäntä ja emäntä olivat aina
silloin vakuuttaneet rovastille, että he kyllä ovat pojan lu'usta huolta
pitäneet ja pitävät vastakin ja että poika lukea osaa, sen he kyllä
takaavat. Tällä he ensimältä pääsivätkin läpi, mutta rovasti kävi yhä
kiinteämmäksi ja eräänä kertana täytyi jo naapurin emännänkin todistaa,
että kyllä se osaa. Mutta rovasti ei viimein uskonut todistuksiakaan ja
uhkasi kirkkoraadin jäsenillä noudattaa, jos vaan poikaa ei tuotaisi
ensimäisiin lukusiin.

Tästäkös nyt hätä käteen isännälle ja emännälle. Tiesiväthän he pojan
olevan hyvän lukemaan, vaikkei se suinkaan heidän ansionsa ollut.
Lukemisen tähden eivät he siis olleet poikaa lukusioille viemättä, mutta
kun hän oli niin huonoissa ketineissä, eivät he kehdanneet häntä
semmoisenaan ihmisten ilmoille viedä.

Kun ensimäiset lukuset lähestyivät, rupesivat isäntä ja emäntä
aprikoimaan, mikä tässä neuvoksi tulee.

"Mikäpä siinä auttaa, täytyy teettää pojalle vaatteet ja kengät," arveli
isäntä.

"Kylläpä se olisi liika kulutus... Eiköhän Kallen vanhat...?" tuumi
emäntä.

"Eihän tuolla Kallellakaan...; kovin on huonot arkivaatteet --
paikatut... Täytyy katsoa omaakin arvoa -- -- häväisisivät vielä... Ei
muuta neuvoa kuin uudet...; saahan nuot sitten pois," intteli isäntä.

"En tottavie antaisi uudesta, en vaikka ... vielä -- --. Omat pojatkin
kasvavat ja vaatteet eivät mahtuisi päälle -- -- menisivät hukkaan
-- --. Ennen teetän sinun vanhoista vaatteistasi ja sittenkin ne tulevat
liian hyvät," tenäsi emäntä.

"Teetä sitten mistä tahdot, kun ne vaan tulevat semmoiset, ettemme saa
häpeätä," sanoi isäntä vähän tyytymättömänä ja lähti pois.

Tästä keskustelusta sitten seurasi se, että kun oli muutakin
raataroittamista, kutsuttiin raatari taloon ja silloin sai istukaskin
vaatteen parannusta. Isäntä haki Kallen vanhat saappaat ja paikkautti ne
renki-Pekalla ehyiksi; kun ne sitten vielä voideltiin, eipä poika ollut
mielestänsä koskaan ennen semmoisissa kengissä kävellyt; oikeinhan ne
pitivät enintä vettäkin.

Kun sitten tuli ensimäiset lukuset, vietiin istukas-Jussikin sinne. Muun
talonväen muassa asteli hänkin urhoollisesti pappien eteen. Kun poika ei
niin pitkään aikaan ollut käynyt lukusioilla, otti itse rovasti hänet
koetellaksensa. Solkenaan ja ujostelematta luki poika sisältä ja ulkoa.
Kun rovasti tämän huomasi, koetteli hän hänet oikein tarkoin, mutta
poika ei vaan takertunut.

Luettamisen lopetettuaan, kohotti rovasti silmälasejaan ja asettui hyvin
juhlalliseen asemaan.

"Nyt minä huomaan, että olette totta puhuneet. Te olette kunnollisesti
pojan kasvattaneet, sillä hän on parempi lukija, kun osasin aavistaakaan
--; se olkoon teille kunniaksi sanottu," sanoi sitten rovasti.

"Kyllähän sitä -- ... onhan tuota koetettu sen voiman mukaan kuin, tuota
-- niin, Jumala on antanut," sanoi emäntä liikutettuna, kyyneleitä
pyyhiskellen silmistänsä.

Kun rovasti oli Kallen luettanut, sanoi hän:

"Kuinka se on ymmärrettävä? Ruotipoika oli hyvä lukemaan ja oma poikanne
ei osaa paljon mitään."

Samassa katsoi hän emäntää terävästi silmiin.

"Tuota -- eikö se saa sanaa?" sanoi emäntä punastellen.

"Juuri hän vaivalla sanan saa kokoon, mutta kovin on heikko Kallen luku.
Se minua kummastuttaa, kun ruotipoika osaa niin hyvästi lukea. Missä nyt
on vika?" sanoi rovasti perään-antamattomasti.

"Kyllä sitä on tuota meidänkin poikaa opetettu, mutta lieneehän sillä
huonompi pää kuin tuolla ruotipojalla," koki emäntä sanoa.

"Ruvetkaa pitämään parempaa huolta omien poikiennekin lukemisesta, sillä
ei se käy Iikaltakaan paremmasti. Rippikoulun aika lähenee, eikä poikain
luku näytä edistyvän siitä siihen," sanoi rovasti ja päästi heidät
menemään.

Punastellen lähtivät isäntä ja emäntä väkensä kanssa pois pappien
edestä.

Kovin sekavat tunteet olivat isännällä ja emännällä kotiin tultua.
Ruoti-poika oli heille tuonut kunniaa, omat pojat häpeää. Kyllähän he
tunnossaan tunsivat, että väärällä tavalla olivat itsellensä anastaneet
kunnian ruotipojan hyvästä lukutaidosta, mutta mitäpä siitä, tuottihan
se kuitenkin kunniaa, sillä eiväthän muut tienneet, miten asiat
oikeastaan olivat, kuin ainoastaan kotiväki. Kauvan aikaa sinne tänne
tuumiteltuansa, päättivät he kun päättivätkin, että lukusiksi laitetut
vaatteet ja kengät saisi poika myötyriksi pitää, koskeivät he joutuneet
häpeään hänen tähtensä. -- Omille pojille hankittiin kotiin opettaja,
jonka tuli heitä opettaa lukemaan. -- -- --

Tällä tavallahan ruoti-poika sai asianmukaista vaatteen parannusta, joka
hänen mieltään nyt niin ylenti karjaa metsään viedessänsä.

Paitsi tätä oli pojalla muutakin mielessä. Hänen sydämessään oli
kiitollisuuden tunne, ja tämä oli ensimäinen sitä laatua, mitä hän oli
eläissään, äitinsä kuoltua, tuntenut. Isäntäväkeänsä kohtaan ei hän
tuota tunnetta kantanut, sillä liian syvälle oli pojan sydämeen painunut
se halveksiva ylönkatse, jolla he olivat häntä kohdelleet, ja niinkuin
sanottu, piti hän omana ansionaan tuon vaatteen parannuksen, eikä
suinkaan isäntäväen hyvyytenä.

Se oli Pirjo, jota hän muisti. Hän oli ainoa ihminen äitinsä kuoltua,
mikä häntä oli säälinyt, lempeydellä ja rakkaudella kohdellut. Useasti
oli poika miettinyt, millä tavalla hän voisi hyväntekijälleen
kiitollisuuttansa osoittaa, mutta mitään semmoista ei hän keksinyt. Nyt
se oli hänelle selvinnyt, ja miehevänä ja iloisena ohjasi hän karjaa
metsään.

Hänellä oli tiedossa eräs aho, jossa hän oli useasti ennenkin paimenessa
ollessaan käynyt, ja sinne hän nytkin ohjasi karjan. Etelään päin
jotenkin jyrkästi kallistuvalla multavalla mäkivierulla kasvoi runsaasti
ihmeen suuria ja meheviä mesimarjoja. Siinä hän oli useasti ahminut
vatsansa täyteen näitä maukkaita luonnon antimia, pitäen niin oikein
herkkupäiviä, appaen niitä kuivan leipäkannikkansakin särpymeksi.

Kun poika pääsi tähän haluttuun paikkaansa, riisui hän kontin
seljästänsä, otti sieltä esille ison tuohisen ja nosti sitten kontin
puun-oksalle. Karja hajausi mäen ympäristöllä olevaan laaksoon, eikä se
siitä liikkunut päiväkausiin, sillä siinä oli kyllitellen mehevää
ruohoa.

Poika rupesi nyt noukkimaan mesimarjoja tuohiseensa. Viljaa oli niin
varalta, ettei hauelle kelvannut kuin kaikkein suurimmat ja kauniimmat.
Tätä teki hän niin kauvan, että tuohinen oli kukkurapäänä. Sitten meni
hän konttinsa luo, otti sen oksalta alas ja rupesi syömään.
Voimallisesti juohtui taasen Pirjon hyvyys hänen mieleensä. Ilman hänen
huolenpidottaan olisi hänellä nytkin karu ateria, ei muuta kuin
suolamuikkua ja kuivaa leipää vaan.

Mielihyvällä veti hän kontista esille voipalan ja maitopullon. Oikein
hekumoiden veti hän veitsellä voita leipänsä päälle ja alkoi vinhasti
haukata kannikkaansa, tavasta ryypäten palan painoksi maitoa pullosta.

Mesimarja-tuohinen siinä ison kiven päällä, aivan silmäin edessä, iski
silmää pojalle hänen syödessään.

"Äläpä siinä nyt niin näyttele itseäsi, en minä ota sinua kuitenkaan...
Pirjolle sinun täytyy mennä...; hän on niin hyvä. Onhan minulla muuta
ruokaa yllin kyllin ja se on Pirjon ansio --; en teitä nyt tarvitse,
olkaa niin punottavia ja viettelevän näköisiä kuin vielä olettekin
-- --. Pirjolle vaan koreasti, kun päästään kovaan kotiin.

"Kyllä minä tiedän, että pojatkin ... ja emäntäkin ... mutta minkä
edestä...? Ei tule mieleenkään...; Pirjo nämät saa ja hän ansaitseekin
saada, sillä hän on niin hyvä.

"Voisipa käydä niinkin, että Kalle väkisinkin -- Iikka ei ole niin paha
-- mutta nyt ei hän tule saamaan, sen takaan ... ei sen kalu soikoon
tulekaan, sen takaan tällä paikalla", mietti poika pureskellen
evästänsä.

Kun päivä alkoi illalle käydä, lähti poika karjaa kotiin viemään. Kontti
seljässä kokoili hän jälkimäisiä matkaan ja pian mennä rakutettiin kotia
päin. Yksi ja toinen karjasta poikkesi kuitenkin syrjään, nähdessään
siellä jonkun mehevän palan, koettaen vielä päälle tarpeenkin raahnia
siitä itsensä täytettä, jota niukka talvi oli hyväksi katsonut tarmonsa
takaa väljennellä. Vielä sittenkin kuin poika huiskansa kanssa oli jo
aivan kintereillä, koki elukat pitää turpaansa maassa, vaikka koko muu
runko oli menossa toisaalle päin; ainapa siitä viimeryöväyksestä
kuitenkin jotakin jäi kielen päälle.

Kun sitten kerran kurssille päästiin, mennä nolpateltiin hyvässä
järjestyksessä kotia kohden.

"Ei Kalle saa, vaikka olisi kuinkakin rikas... Minkä hyvän työn
edestä?... Ei minkään... Mitäs -- Ei osaa lukeakaan ja yhtäkaikki kehtaa
-- no julkeaakin se," mietti poika vielä lehmien jäljessäkin
kulkiessaan, oman arvonsa tunnossa.

Näitä miettiessään arvosteli hän itseänsä ja vertaili Kalleen. Hänen
korvissaan soi: "ei sinusta tule ihmistä," mutta kun hän katseli entistä
parempaa pukuansa, kehkeentynyttä kasvuansa ja ruumistansa, muistellen
entistä ja nykyistä aikaansa, huomasi hän itsessänsä tapahtuneen
jonkunlaisen muutoksen parempaan päin. Hän ei ollut mielestänsä lyhempi
eikä kehnompikaan muita samanikäisiään; päinvastoin oli hän monta muuta
täyteläisempi ja vantterampi ja olipa olemassa joku ihminen, joka soi
hänelle kaikkea hyvää. -- Tulkoonpa nyt Kalle marjoja ottamaan.

Kun hän näitä ajatteli, tuntui pojasta, että voisi olla valhe- ja
sortopuhetta kaikki tuo, mitä hän oli pitkin ikäänsä kuullut
julistettavan, ettei hänestä muka ihmistä tulisi. Hän puristeli
nyrkkejänsä, katseli sivuillensa ja piti jokseenkin paljon itsestänsä.
-- -- "Ehkäpä minä kasvan ja vahvistun ihmiseksi, niinkuin kaikki
muutkin ihmiset ja tulen kuitenkin ihmiseksi -- ainakin renki-Pekan
veroiseksi -- enhän paremmaksi tahtoisikaan ... eikä minua sitten enään
niin paljon pilkata ... -- Tulkoonpa vaan Kalle väkisin ottamaan,
niin..."

Karja tuli kotiveräjälle; piiat olivat karjaa vastaanottamassa ja poika
konttineen käveli asuinhuoneen eteiseen. Siinä riisui hän kontin
seljästänsä ja otti sieltä esille marjatuohisensa. Juuri kuin hän oli
sen lattialle nostanut, tuli Kalle huoneesta eteiseen.

"Mitä sinulla tuossa on?" kysyi hän oikeutetun käskeväisyydellä.

"Missä?" sanoi paimen, napuloiden konttia auki.

"Tuossa tuohisessa, pöllö."

"Näethän sen kysymättäkin, viisas."

"Sinun pitää antaa nämät minulle", sanoi Kalle, tapaillen ottamaan
tuohista käteensä.

"Et saa koskea niihin, ne ovat minun," sanoi poika ja vanui
marjatuohiseensa kiinni.

"Sinun! Mikä sinä sitten olet? Meidän istukashan sinä olet ja kaikki
mitä sinulla on, on myös meidän -- olethan meidän elätettävä," sanoi
Kalle ja terenteli tarttumaan tuohiseen toistamiseen.

"Et saa, nämät annan Pirjolle," sanoi poika ja oman arvon tunteen
nostama vihan puna nousi hänen kasvoillensa.

"Sinultako lupaa kysyisin, mokomalta meidän istukkaalta," sanoi Kalle
likennellen poikaa tuohisineen.

"Koetapahan sinä tyhmä, lukematon rikas," sanoi poika yhä enemmän
punehtuen.

Kalle törmäsi käsiksi ja tarttui tuohiseen kiinni. Kova temmellys alkoi,
Kahtaanne päin vedettiin tuohista, poika koettaen suojella sitä, kuten
parhaiten taisi ja Kalle kokien anastaa tuohista kaikilla mahdollisilla
keinoilla. Taistelu kävi yhä ankarammaksi ja lopputulos kaikesta tuosta
oli se, että marjat kaatuivat ja pirisivät ympäri lattiaa kaikenlaisien
rikkojen sekaan. Siellä ne nyt olivat, eikä niistä hyötynyt Pirjo, ei
Kalle, eikä kukaan.

Viha nousi ruoti-pojan päähän. Hänen sydämensä oli niin täysi, että hän
luuli sen halkeavan. Hän tunsi taasenkin saaneensa kärsiä syyttömästi
sortoa, vääryyttä ja väkivaltaa, ja tämä hänen sydäntänsä pakotti.
Epätoivon vimmassa karkasi hän Kallen kimppuun ja alkoi häntä
myllyyttää. Kalle koki panna parastansa puoliaan pitääksensä, mutta
tällä kerralla ei auttanut rikkauskaan, vaan hän jäi kun jäikin
alakynteen ja ruoti-poika löylyytti häntä oikein kelpolailla.

Kalle päästi viimein hädissään aika parakan. Tämän kuultuaan tormasi
isäntä porstuaan.

"No, mitä sen vietävää te täällä teette?" kysyi hän tuimasti.

"Tuo istukas pieksää minua ja haukkuu lukemattomaksi rikkaaksi," ehätti
Kalle itkunsa seasta sanomaan.

Isännän ei tarvinnut muuta kuulla. Hän otti ruoti-pojan niskasta kiinni,
repi häntä tukasta, pieksi ja potki.

"Vai niin, vai sillä tavalla sinä palkitset kaiken sen hyvän, kun olemme
sinua näin monta vuotta elättäneet ja kärsineet... Kun kehtaatkin, sen
hävytön," sanoi isäntä hammasta purren.

Sitten otti hän poikaa käsipuolesta kiinni ja viskasi hänet
säälimättömän kovalla kädellä portaan päähän nurin niskoin.

"Saat nyt mennä mihin tahdot ja muista, ettet astu jalkaasi koskaan
meidän kynnyksen yli -- senkin hävytön... Siitä minä sinulle lukematonta
rikasta annan, lurjus," sanoi isäntä voimallisen voiton riemulla.

Surkeasti itkien kömpi poika ylös porrasten päästä. Hän ymmärsi, ettei
isännän teko ja puhe leikintekoa ollut ja ettei ollut muuta neuvoa kuin
lähteä pois talosta. Tosin ei talo tuntunut hänestä miltään hauskalta
eikä kodikkaalta, sillä ankaraa sortoa ja ylönkatsetta oli hän kaiken
aikaa osakseen saanut, mutta se oli kuitenkin laillaan hänen kotinsa,
koska ei hänellä mitään muuta semmoista ollut. -- Näin surkean lopun sai
pojan itserakkaus.



III.

Parempaan päin.


Itkeä nyrrytellen suuntasi poika askeleensa maantielle vievälle kujalle.
Tielle päästyänsä istui hän metsän suojaan kivelle, miettimään onnetonta
tilaansa. Hän ei ollut sanonut kenellekään hyvästikään lähteissään,
mutta se ei häntä vaivannut, sillä ei hän tuntenut olevansa heille
kiitollisuuden velassakaan. Mutta Pirjo, häntä olisi poika tahtonut
tavata, sanoa hyvästi ja kiitellä häntä kaikesta hyvyydestä, mitä hän
oli osoittanut häntä kohtaan. "Kunpa olisivat edes antaneet sen
marjatuohisen hänelle antaa, mutta ei ... vaikka olihan se aivan omani
--. Takaisin on mahdoton palata, sillä pieksäisivät ja haukkuisivat
vielä enemmän," mietti poika ja hänen surunsa yhä vaan lisääntyi.

Samassa rupesi kuulumaan jalan kapsetta toisaalta päin. Poika kääntyi
sinnepäin ja oikein hän säpsähti, kun näki Pirjon sieltä tulla kapsivan.
Pirjo ei ollut uskaltanut suoraan lähteä pojan jälkeen, vaan oli
kaaratellen rientänyt hänen eteensä, ettei häntä huomattaisi.

"Voi Junnu raukka! Käyt niin kovin säälikseni, kun he ovat niin pahoja
sinulle ... nytkin aivan syyttömästi... Toin vähän evästä, että saat
edes kerran nälkäsi sammuttaa -- -- ja, ja sukat, että tarkeneisit,"
sanoi Pirjo ja istui pojan viereen kivelle.

Poika pillahti uudestansa itkemään. Kaksinkertaisella kauhulla aukesi
nyt hänen eteensä kurja ja turvaton tilansa, kun oli joku, joka säälien
otti osaa siihen sortotilaan, jota hän alusta alkain oli saanut kärsiä.
Tähän sekaantui vielä kiitollisuuden tunne Pirjoa kohtaan ja tämä teki
pojan surun hellemmäksi ja sydämellisemmäksi, poistaen sieltä pois
paljon sitä mielen katkeruutta, jota jo niin nuorena oli hänen
sydämeensä niin runsaassa määrässä juurrutettu.

"Älä itke, Junnu! Kyllä Jumala pitää huolen köyhistä ja orvoista," koki
Pirjo lohdutella.

"Kun kaasi ne marjatkin...; teillehän minä ne olisin antanut ja sitä
varten ne poiminkin," sanoi poika itkunsa seasta.

"Minä tiedän sen -- tiedänhän minä sen ... minä kuulin kaikki, kun
Kallen kanssa inttelit...; se on yhtä hyvä kuin olisin ne saanut -- ole
siitä huoletta... Vedä nämät sukat jalkoisi, että syksympänä
tarkenet...; eihän sinulla ole sukkia olemassakaan. Tässä on voinpala ja
leipää, että saat pureskella, kun kovin nälkä tulee," toimitti Pirjo ja
pisti nyytin pojan käteen.

"Mihin päin aiot mennä?" lisäsi hän sitten.

"Eiköpä tuota tuonne kirkolle päin," sanoi poika.

"Koe nyt jo lähteä, pitkä on matka ja tulee yö. Minunkin pitää mennä,
etteivät arvaisi. Hyvästi nyt ja olkoon Jumala kanssasi!" sanoi Pirjo ja
puristi pojan kättä.

Poika katsoi Pirjon jälkeen niin kauvan kuin häntä näkyi. Hänestä tuntui
kaikki niin autiolta ja tyhjältä; oli niinkuin hän olisi kadottanut
kaiken toivonsakin, jos hänellä jotakin semmoista olisi --. Löytäisikö
hän maailmassa enään ainuttakaan säälivää sydäntä -- niin, löytäisikö?

Kitsalasta oli kirkolle matkaa kaksi peninkulmaa, josta heti talosta
lähtien peninkulma asumatonta taivalta.

Muistaissaan matkan pituutta ja lähenevää yötä, havahtui poika
haaveksimisistaan. Hän kapsahti kiveltä ylös ja alkoi astella nurpotella
tietä myöten. Alkoi jo hämärtää ja matka oli pitkä. Tämän tähden
kiirehti hän kulkuaan minkä voi. Mutta ilta pimeni pimenemistään;
päälliseksi meni vielä paksuun pilveen ja vettä rupesi sataa vihmomaan.

Eipä olisi poika raiskalla ollut muuta neuvoa, vaan olisi täytynyt yöpyä
taivas-alle, ellei joku kovan-onnen sortama mies olisi viime keväänä
rakentanut mökkiään puolivälille talotonta taivalta. Tämä muistui nyt
pojan mieleen ja hän koki kaikin tavoin ehättää sinne. Kuitenkaan ei se
ollut helppo tehtävä, sillä vettä rupesi satamaan kuin saavista kaatain
ja oli pimeä kuin säkissä; sitä paitsi oli mökki hyvän matkan päässä
tieltä. Vihdoin löysi hän sinne vievän polun ja alkoi sitä myöten
kompuroida mökkiä kohden.

Mökki oli sangen pieni, kokoon kyhätty veistämättömistä pölkyistä. Ei
ollut asumus loistava, mutta voi kuinka hyvältä se kuitenkin pojan
mielestä näytti, semminkin kuin niiden muutamien lasinsirpaleiden
lävitse -- jotka akkunan virkaa toimittivat -- näkyi valkea.

Poika koperoitsi oven ja kömpi mökkiin. Heikko valkea palaa kituutti
liedellä ja loi hiukan valoa pieneen ja kurjaan asuntoon. Useita lapsia
oli mökissä ja semmoinen ahtaus, ettei käsi kääntynyt, jalka
jakaantunut; tuskin mahtui poika oven sisäpuolelle seisomaan.

"Kenen poika sinä olet, joka näin myöhään ja tämmöisellä säällä olet
liikkeellä?" kysyi Tukalan Antti, mökin isäntä, pojalta.

"Oukkarin Juho vainajan," sanoi poika,

"Sinäkö olet Kitsalassa ollut ruoti-poikana?"

"Minä."

"Miksi lähdit siitä pois kesken aikaasi ja näin sopimattomalla ajalla."

"Minä en _lähtenyt_, he _ajoivat_ minut," selitti poika.

"Tottapa he luulivat sinussa jotakin syytä olevan -- mitäs teit?"

"Rikokseni ei ollut sen suurempi, kuin että tänään paimenessa ollessani
noukin tuohisellisen mesimarjoja. Nämät olisin antanut Pirjolle, sillä
hän on minulle ollut niin hyvä, mutta talon poika tahtoi ne anastaa
minulta. Minä tietysti panin vastaan, mutta siinä mylläkässä kaatuivat
marjat. Minä tuskaannuin siitä ja pölyytin vähän vääryyden tekijää.
Tästä hän huutaa mölyämään. Isä tämän kuultuaan tuli hätään, pieksi
minut pahanpäiväiseksi, nakkasi ulos ja käski mennä," selitti poika.

"Niinhän se on. Meidän, köyhäin, täytyy aina sortoa ja vääryyttä
kärsiä... Mutta paras olisi sinun kuitenkin ollut olla kostamatta, sillä
olethan vielä niin nuori ja turvaton. Paljon olen minäkin eläissäni
kärsinyt, mutta nyt olen oma herrani ja isäntäni, ja tuntuu niin
hyvältä, kun ei ole muiden tiellä ja jalvoissa --. Säälikseni käyt poika
parka, mutta minä en voi sinua auttaa," sanoi mökin isäntä.

"Saisinko minä kuitenkin olla tässä yötä," pyysi poika murtunein mielin.

"No, kyllähän, mutta ei meillä ole mitään sinulle antamista.
Makuusiastakin tulee puute, sillä ei tässä tahdo kaikki sopia
pitkäksensä," sanoi isäntä.

"En minä suuria vuoteita tahdokaan ... enhän ole niille tottunut ...
kyllähän minä tuolla nurkassa pöydän allakin -- ... ja onhan minulla
vähän evästäkin, jota Pirjo toimitti," sanoi poika.

Nyt asetuttiin maata. Isäntä ja emäntä asettausivat hekin lapsineen
lattialle pitkäkseen, kun ensin oli levitetty joitakin likaisia ryysyjä
alustaksi ja pään-alaseksi, sillä minkäänlaista vuodetta ei mökissä
ollut. Kun näin oli talon perhe pitkälleen pannut, tuli paikat niin
täyteen, ettei pojalle todellakaan jäänyt muualle tilaa kuin pöydän
alla, jonne hän kömpi; hän pisti nyyttinsä päänsä alle ja käyrähti sinne
maata.

Pian vaipui talon väki makeaan ja rauhalliseen uneen, usea ankarasti
kuorsata päristäen.

Poika oli rasitettu kovin paljoilta murheilta ja huolilta, sentähden ei
hän saanutkaan unta. Ajatukset pyörivät vaan sinne tänne ja hänen
vastainen elämänsä tuntui niin toivottomalta ja mustalta. -- Myrskysade
pieksi mökin seiniä ja tämä synkenti vielä enemmän hänen ennestäänkin
synkkää mieltänsä. Voi kuinka onnellisilta nuot nukkujat tuntuivat pojan
mielestä. Olihan heillä kuitenkin oma suoja päänsä päällä, josta ei
kukaan voinut heitä yönselkään ajaa, jospa ei muuta rikkautta ollutkaan.
He rakastivat toinen toistansa, uhrasivat kaikki toinen toisensa eduksi
ja kärsivät kaikki yhteisesti. Hänellä ei ollut mihinkä päänsä
kallistaa, ei isää eikä äitiä, ei sukulaisia eikä tuttavia, ei yhtään
ystävää ja auttajaa, yksin vaan tuetta ja turvatta, ja paha, tyly,
tunnoton, armahtamaton ja kova, tuntematon maailma edessä. -- Voi toki
kuitenkin -- ---!

Näitä miettiessään nukahti poika kuitenkin viimein.

Aamulla kun hän heräsi, olivat mökin isäntä ja emäntä jo askareissaan.
Tämän huomattuaan hypähti poika ylös, avasi nyyttinsä ja rupesi
pureskelemaan einepalaa. Useat talon lapsista olivat myös jo nousseet
makuultaan ja nämät kääreentyivät pojan ympärille, nähdäkseen hänen
suuhunsa. He katsoivat tarkasti pojan silmiin ja näyttivät lukevan joka
palan, minkä tämä pisti poskeensa. Poika ei voinut tätä nähdä
säälimättä; hän jakoi palan kullekin ja pian olivat hänen vähät
eväsvaransa pistetty poskeen.

Sitten lähti poika taipaleelle, kiitellen isäntää ja emäntää yösian
edestä.

Raju-ilma oli tauvonnut ja oli kaunis kirkas päivä. Monenlaiset
ajatukset risteilivät nytkin pojan mielessä tietä kulkeissaan. Kuitenkin
oli hänen mielensä verrattain keveämpi eilistä. Olihan mökin asukkaat
olleet hänelle niin ystävällisiä ja sääliväisiä. He eivät haukkuneet
häntä istukkaaksi, eikä ruotilaiseksi, ottivat vaan osaa hänen
kurjuuteensa ja olisivat suoneet hänelle kaikkea hyvää.

Ensimäinen kylän talo oli aivan tien vieressä. Oikeastaan se ei
ollutkaan talo, vaan varakas, Käkelä niminen torppa. Siihen kääntyi
poika. Isäntä oli portailla istumassa, kun poika tuli paikalle.

"Oh? Kenen poika-ressu?" äyhähti tuo jokseenkin lihava Käkeläinen.

"Oukkarin Juho-vainajan."

"Kitsalan ruoti-poika, vai?"

"Niin."

"Oletko jo irti Kitsalasta?"

"Olen."

"Karannut, vai?"

"Ei kun pantu."

"Teit kai jonkun rötöksen -- taisit näpistellä, luulen ma?"

"En minä ole ikänä varastanut, enkä vastakaan varasta," sanoi poika ja
pillahti itkemään.

"Ohoh! Älä tuota niin kovin pahakses pane; minä arvelin vaan, sillä
sinunlaisesi kyllä osaavat semmoista tehdä. Sen parempi sinulle, kun
olet rehellinen; sen uskonkin nyt, koska niin kipeästi otti. Mutta
tahtoisinpa tietää, minkä vuoksi Kitsalaiset sinut pois panivat?"
hövelsi ukko.

Poika kertoi koko jutun alusta loppuun.

"Sen parempi sinulle, kun niin on. Eihän se ole rikos eikä mikään, jos
sortajaansa vähän pölyyttää; sen parempi, kun on miehessä vähän
kuraassia. Mutta voitko vakuuttaa, etteivät Kitsalaiset tule sinua takaa
ajamaan?" sanoi isäntä.

"Eivätkä tule," sanoi poika nyrpeissään.

"No, no, sen parempi sinulle -- sehän on hyvä, oikein hyvä," sanoi ukko
hymysuin.

"Mitähän paremmuutta tuossa kaikessa minulle olisi?" sanoi poika
kyllästyneenä.

"No, no, poikaseni. Ei niin, ei niin. Voipipa siitä olla hyvääkin. Minä
olen juuri tuommoista poikasta vailla kuin sinä olet. Kohta alkaa nuotan
veto ja siinä minä tarvitseisin tuommoista poikaa. Voisithan alasia
vetää ja muuta pientä tehtävää toimittaa, mutta sukkela siinä pitäisi
olla ... saakelin sukkela -- oletko sukkela, vai?" selitteli isäntä.

"Kyllähän tuota," sanoi poika hämillään, sillä hän ei osannut
aavistaakaan, että hänelle nyt jo jotakin paikkaa tarjottaisiin.

"Joko nyt tahdot ruveta yrittämään? Sen parempi sinulle, jos olet
joutuisa ja nöyrä. Paljoa en voi palkkaa luvata, mutta jos näen
kannattavan, niin voinhan antaa vaatteen apua ja muuta semmoista --.
Suostutko tuumaani, vai häh?"

Pojan sydän sykähti semmoisesta äkkinäisestä ilon puuskasta, että hän
pillahti taasenkin itkemään. "Minäkö, tämmöinen orpo, turvaton, kaikilta
ylönkatsottu ja hyljätty kurja raukka, saisin näin pikaan semmoisen
paikan, jossa työlläni saisin ruokani ansaita ja niin elää muiden
armoitta ja ettäkö vielä saisin vaatteen apuakin," ajatteli poika
itkunsa sekaan.

"No, no, poika. Ei niin, ei niin. En minä väkisten...; saathan tehdä
kuinka tahdot; minä sanoin vaan," sanoi ukko.

"Kyllä minä tahdon," sai poika itkunsa seasta sanoneeksi.

"Mitä siinä sitten vesittelet...? Eihän tämä mikään hirveä asia ole...;
kyllähän semmoista ennenkin... Mutta minä näen, että sinulla on hellä
sydän ja se on sen parempi sinulle... Ei oikea äkäpussi hevillä itke,
vähästä kummasta ei ensinkään... Saattaisihan sinusta tulla hyvinkin
nöyrä -- saattaisipa vaan. Lähde nyt tupaan, että saan sinut muillekin
näyttää ja että saat ruokaa. Tänään ei sinun tarvitse mitään tehdä,
syödä ja levätä vaan; huomena sitten aloitamme asian teon," hälisi tuo
hyvä ja omituinen ukko.

Sitten otti hän poikaa kädestä kiinni ja talutti hänet huoneesen.

"Kas tässä on parhaallainen poika, jota olemme ollut vailla. Hän tuli
hakematta, ikäänkuin kutsuttu. Kelpaako tämä muille, vai?" sanoi ukko.

Poika pelkäsi kovasti, että jos ei hän kelpaisikaan.

Pojan ympärille kääreysi nyt emäntä, aikainen poika ja tyttö. Heille
piti pojan tehdä tarkka tili entisestä ja nykyisestä elämästään,
vanhemmistaan ynnä muista; missä isäntä suinkin voi, autti hän poikaa.

"Kyllä kai -- -- miks'eikäs. Hänestähän saattaisi tulla hyvinkin näppärä
poika. Eihän se hänen vikansa ole, jos hän köyhänä on syntynyt ja
ihminenhän köyhäkin on... Koetetaan vaan ottaa," sanoi emäntä.

Voi kuinka iloiseksi poika nyt tuli. Hänellä oli nyt jo turvapaikka,
jota ei hän luullut koskaan saavansa. Ja ihmisetkin tuntuivat niin
hyviltä ja ystävällisiltä, aivan toisenlaisilta kuin tuolla Kitsalassa.
Hän sai muun väen kanssa oikein pöydässä syödä, eikä uunin pankolla
jäännöksiä, niinkuin Kitsalassa. Illan tultua sai hän panna pehmoseen ja
lämpöiseen vuoteesen maata --; niin, olipa tämäkin toista kuin hänen
entisessä kodissaan, jossa ei hänellä koskaan vakinaista makuusiaa
ollut, vaan hän sai käyrähtää paljaan puun päälle mihin nurkkaan
milloinkin pääsi, jotakin ryysyä käärästynä pään alle. -- Sanalla
sanoen: pojasta tuntui nyt kaiken haaran kautta niin hyvältä, ettei hän
tahtonut todeksikaan sitä uskoa ja samalla tuntui siltä kuin uuden
elämän alku hänelle koittaisi. -- Viimein vaipui hän makeaan ja
levolliseen uneen.

Käkelän isäntäväki oli itsekin monta kovaa kokenut. Hekin köyhinä
syntyneitä, olivat saaneet kokea melkein samaa kuin nuori Oukkarikin ja
moni muu. Molemmin olivat he köyhiä naimisiin mentyänsä, mutta he olivat
terveet ja itseensä luottavat. Matti oli onnistunut saamaan
keinotelluksi itselleen karun, mutta laajatiluksisen torpan maan.
Ilomielin antoi maan-omistaja tuon hyödyttömän maapalstan Matille kovia
päivätöitä vastaan. Monta surkeaa esimerkkiä nähtyään, kuinka moni
torppari oli varomattomuutensa takia joutunut onnettomaksi
maan-omistajan ahneuden tähden, oli Matti varova kirjain teossa ja
laitti ne niin vakaville pohjille, ettei maan-omistaja parhaalla
tahdollaankaan voinut missään tapauksessa päästä kaikkia hänen hikeään
syömään.

Pahaa ilvettä ja mahtia pitivät ihmiset Matilla, kun hän tuohon karuun
korpeen rupesi tyhjänä miehenä mökkiänsä perustamaan, mutta näistä huoli
Matti viisi, eikä hän ensinkään peljännyt, mitenkä siinä kävisi, teki
työtä vaan.

Mutta suuriksipa kävivät ihmisten silmät kymmenen vuoden kuluttua, kun
Matti alkoi elää kellitellä omistansa. Nyt oli heillä kymmenkunta
lypsävää lehmää, pari hevosta ja viljaa syödä ja säästää. --
Maan-omistaja kovin kadehti Matin toimeentuloa. Useat erät koetti hän
jos jollakin syyllä saada torppaa pois tai lisätä maksuja, vaan se ei
ensinkään onnistunut, Matti kun oli edeltä päin asiansa vakavalle
kannalle perustanut.

Kun Käkeläiset olivat itsekin köyhinä eläneet ja sitten tyhjin käsin
elämänsä alkaneet, eivät he ylpistyneet hyvän toimeentulonsa vuoksi,
eivätkä katsoneet kaikkian köyhintäkään ihmistä ylön, vaan kokivat
säälitellen lievennellä heidän hätäänsä ja puutoksiansa, minkä suinkin
voivat.

Nöyränä koki poika tehdä kaikki mitä hänelle käskettiin ja mihinkä hän
suinkin kykeni. Kömpelösti ja huonosti se kävi ensimältä asian teko, kun
hän ei ollut muuhun tottunut kuin lasta liikuttamaan ja karjaa
paimentamaan. Kuitenkaan eivät Käkeläiset tuskaantuneet pojan huonoon
saattoon, vaan kokivat neuvoa ja ohjata häntä parhaan taitonsa ja
ymmärryksensä mukaan. --

Palkollisista pitäin kohtelivat Käkeläiset poikaa siivosti ja
ystävällisesti. He eivät antaneet hänelle yhtään halveksivaa ja
moittivaa sanaa, vaan kaikki pitivät häntä niinkuin hän olisi ollut oman
perheen jäsen. Tämä oli pojasta ensimältä niin outoa, ettei hän tiennyt,
oliko hän taivaassa vai maassa.

Ensimäinen käsityö, jota poika sai ruveta tarentelemaan, oli nuotan
kutominen. Kovin kömpelösti se kävi ja silmätkin tulivat juoksusilmiä.
Kävipä usein niinkin, että jäi ottamattomia silmiäkin, ja näitä saivat
sitten tottuneemmat verkkomiehet korjailla. Uutterasti koki poika
harjoitella tätä uutta työn-laatua, vaikka tukalalta se tuntui, jopa
niin tukalalta, että selkäkin tuntui kokoon kämertyvän ja hiki päällä
valui. Viimein edistyi hän niin paljon, ettei juoksusilmiä tullut, eikä
ottamattomia silmiä jäänyt. Mutta oikein navakkaa verkkomiestä ei
hänestä koskaan tullut, kun ei ollut saanut siihen lapsuudesta pitäen
harjoitella.

Muuta käsityötä ei poika saanut Käkelässäkään opetella. Ei ollut Käkelän
ukko itsekään mikään mestari niissä asioissa, vaikka kovaa työtä raatoi
hän niinkuin karhu. Sitä ja tätä hän kuitenkin kosasi, mutta löyhää,
törkyistä ja tavatonta tuli jälki. Sentähden katsoi ukko muidenkin
käsityön tarpeen itsensä kannalta, luullen heidänkin tulevan aikaan
samalla opilla kuin hän itsekin on tullut, eikä sen vuoksi suvainnut
muidenkaan ryhtyvän niin vähän tuottavaan ja epä-onnistuneisiin
yrityksiin. Käkelässä teetettiinkin kaikki talon kalut erityisillä
mestareilla, ja piti ukko käsityötä erityisenä ammattina.

Kun sitten ruvettiin nuotan vetoon, oli poika niinkuin uudessa
maailmassa. Hän sai olla muiden kanssa yhdystyössä ja he pitivät häntä
vertaisenaan. Hänelle oli teetetty uudet saappaat, oikein uudesta
nahasta -- noin paksunlaiset ja ne tuntuivat niin lämpymiltä ja
mukavilta. Niillä saatti astua veteenkin, eikä yhtään kastunut jalka,
päivän päälle vaan vähän neentyivät, mutta ei yhtään palellut, vaikka
oli syksyinen kylmä vesi. -- Tuntui niin hyvältä ja miehevältä --,
melkein renki-Pekan veroiselta. -- Ja muikut ne niin sulisivat ja
lipittivät nuotanperässä; näytti siltä kuin ne olisivat iloissaan ja
lystiksensä lipisseet, vaikka peloissaanhan ne taisivat niin tehdä. Voi
kuinka lysti niitä oli nuotanperästä vakkaan panna ja sielläkin ne vielä
hyppelivät ja lipisivät.

Jouluksi sai poika uudet vaatteet ja nyt hän oli mielestänsä kohta
aikamies -- melkein muiden veroinen... Tuntui siltä kuin hänestä tulisi
ihminen.

Kumma kyllä, ei kukaan Käkeläisistä ollut muistanut pitää mitään lukua
pojan lukemisesta. Tämä seikka pisti ukon päähän joulu-iltana. Hän
oikein säikähti tämän seikan muistaissaan.

"Mitenkäs se onkaan -- tuota noin. Osaatko sinä lukea ensinkään?" kysyi
ukko pojalta yht'äkkiä.

Poikakin säikähti noin äkkinäisestä kysymyksestä ja ei kerinnyt siihen
niin pian vastaamaan.

"Häh -- vai?"

"Kyllähän tuota vähän."

"Vähänkö vaan -- -- niinkö? Noin ison pojan pitäisi osata jo paljon...
Kumma kun en tuota ennen ole ... -- annas koetan," sanoi ukko ja sivalsi
Uuden testamentin pöydältä.

"Noh, tuosta noin," sanoi ukko, osoittaen sormellansa ensimäistä kohtaa,
mikä sattui eteen aukenemaan.

"Ja -- minä -- kaikene -- tavarani -- kulutane -- köyhäine --
ravinnoksi," tankkasi ukko edellä, kun ei poika niin rivoon kerennyt.

"Ei se niin ole."

"Häh -- kuinkas?"

Poika luki solkeensa useita värsyjä.

"Mitä? Oletpa pianaikaa parempi kuin minä itse -- osaatko ulkoakin?
sanoi ukko ihmetellen.

"Osaahan tuota."

"Mihin asti?"

"Kirjani yli."

"Ovatpa ne Kitsalaiset opettaneet sinut kuitenkin hyvästi kirjalle...;
ovathan he kelpo ihmisiä," päätteli ukko.

"Ei minua Kitsalaiset ole opettaneet."

"Kukas sitten?"

"Äiti-vainaja; sitten olen itsekseni paimenessa ollessani lukenut,"
sanoi poika ja vesikierteet nousivat hänen silmiinsä.

"Sen parempi sinulle. Tulevana vuonna rippikouluun -- -- -- Saat olla
meillä niin kauvan kuin haluttaa," arveli ukko hyvillään.



IV.

Yhä edelleen.


Vuosia on kulunut. Juho Oukkari ei ole enään poikanen vaan aikainen
mies. Leveä-hartiainen, lyhyenläntä, tanakka mies on hän. Kaikki
pienuudesta pitäen kohdanneet puutokset ja kärsimiset eivät olleet
voineet turhaksi tehdä hänen kehkeentymistänsä.

Oukkari ei ole enään Käkelässä. Siinä on hän ollut yhteenkolmatta
ikävuoteensa asti. Siinä oli hän käynyt kunnialla rippikoulun, siinä
kasonnut mieheksi ja saanut luottamusta, arvoa ja kunnioitusta. Hyvä ja
ystävällinen väli oli koko ajan vallinnut Käkeläisten ja Oukkarin
välillä; ei ainuttakaan harkkasanaa oltu koko sillä pitkällä ajalla
vaihdettu. Alusta alkain oli hänen vaatteistansa pidetty hyvää huolta,
niin että hänellä aina oli ehyet, terveet, puhtaat ja lämpymät verhot.
Rahapalkkaakin hänelle maksettiin viimeiseltä hyväsestään ja se tuntui
Oukkarista joltakin.

Eräänä kertana tuli Käkelään Römölän isäntä.

"Minkälainen on tuo Oukkari-vainajan poika?" kysyi hän Käkeläiseltä.

"Mitä parasta olla saattaa," vastasi Käkeläinen.

"Mutta Kitsalan isäntä sanoi, ettei hänestä tule ikänä ihmistä.

"Hym! Mitä Kitsalaisista. Ketä he juuri ihmisenä pitävät, paitsi
itseään? -- Hänestä on tullut jo ihminen, ja kelvos on tullutkin,"
vakuutti ukko.

"Vieläkö teidän haluttaa häntä pitää? Ottaisin hänet rengiksi."

"No, kyllähän tuota --. Mutta olenhan ajatellut, että tulisimme aikaan
poikasemmallakin, mutta miten voisimme erota," sanoi Käkeläinen.

"No, mutta ellette te häntä enään niin välttämättömästi tarvitse, niin
minä koetan saada hänet rengikseni. Minä maksan hyvän palkan, sillä olen
minäkin luullut huomanneeni hänet kelpo pojaksi."

Oukkari kutsuttiin saapuville.

"Mitä sanot? Römölä tahtoo sinua rengikseen," sanoi Käkeläinen pojan
tultua.

Poika säpsähti, sillä mitään semmoista ei hän ollut odottanut.

"Mitä sanot?" kysyi ukko toisen kerran, kun poika ei vastannut
ensimäiseen kysymykseen.

"No, ettekö te sitten enään...? Minä luulin, että te vielä..." sanoi
poika punastellen.

"Enhän minä sinua ... mutta kun tulisimme poikasella toimeen... Eikähän
sinua vähällä palkalla ilkeä, niin..." sanoi Käkelän ukko hämyillen.

"Kun te ette enään, niin kyllä kaiketi minä," sanoi nuori Oukkari
ujosti.

"Niin, rupea vaan meille, minä maksan hyvän palkan. -- Kyllä meilläkin
on työtä ja ruokaa," sanoi Römöläinen.

Hän esitteli Oukkarille, mitä hän antaisi palkkaa ja kysyi, olisiko hän
siihen tyytyväinen.

"Onhan sitä siinä liiaksikin," sanoi nuorukainen, katsettaankaan
lattiasta kohottamatta.

Kun sitten muutto-aika tuli, täytyi hänen muuttaa Römölään. Vaikealta se
tuntui, sillä olihan Käkelän isäntä ja emäntä olleet hänelle niinkuin
toinen isä ja äiti, ja muu väki niinkuin veljet ja sisaret. Vesissä
silmin jätteli hän kaikki hyvästi ja lähti astelemaan Römölää kohden.

Nyt oli Oukkari alhaisesta tilastaan kohonnut rengiksi, oikein
isopalkkaiseksi rengiksi. Tuo yhteiskunnan liika, joka oli ollut
tarpeettomana rasituksena ja vaivallisena kuormana useankin mielestä,
oli kuitenkin siitä huolimatta käynyt semmoiseksi kaluksi, että häntä
voitiin nyt edullisesti käyttää.

Juho itsekään ei ollut huomaamatta tätä ylennystään. "Olenhan nyt jo
niinkuin muutkin ihmiset, vaikkeivät sanoneet minusta ihmistä tulevan
-- -- ainakin renki-Pekan veroinen ... jos en vähän parempikin ... eihän
hänellä niin isoa palkkaakaan ... olenhan rippikoulun käynyt mies ja
ensikerrallapa tuota pääsi, hyvinpä pääsikin, etunenässä vaan, vaikka
hyvätkin käyvät useita vuosia... Kitsalan Kallekin kahdesti," mietti
Juho itseksensä ja kummaili itsekin, kun hänestäkin tuli semmoinen
ihminen, jota tarvitaan.

Römölä oli varakas talo. Isäntä ja emäntä olivat hyvän luontoisia ja
niitä harvinaisia rikkaita ihmisiä, jotka pitävät työmiestäkin ihmisenä
ja antavat heille arvoa. Tämän tähden ei Juhosta paikkojen vaihdos
tuntunut niin pahalta kuin hän pelkäsi. Kuitenkin oli hänellä ensimältä
ikävä Käkelään ja sen vuoksi kävikin hän siellä niin usein kuin
tilaisuus salli. Pian perehtyi hän kuitenkin uuteen kotiinsa.

Vaikka Juho olikin jo näin nuorena saanut luottamusta, ja sai suuremman
palkan kuin moni muu, ei hän ollut kuitenkaan mikään monipuolinen mies.
Kun hän ei ollut nuoruudessaan saanut minkäänlaista ohjausta ja oppia
minkäänlaiseen teollisuuteen, eipä vielä saanut itsekseenkään
harjoitella siihen, jäi hän tökeröksi, niinkuin moni muukin, ja niin oli
kun olikin hänellä "peukalo keskellä kämmentä". Kuitenkin oli hän nyt
mies, omatakeinen mies, ja tämän voimasta oli hän hankkinut itsellensä
tuon jo poikasesta pitäin niin kovin halutun puukon, sillä eihän kuka
voinut häntä sitä itsellensä hankkimasta estää.

Niin teki Oukkari, mutta mitäpä siitä oli enään hyvää. Salaa muilta,
aivan ypö yksinänsä, koetteli hän vuolta jykerrellä ja valmistella yhtä
ja toista kaluntapaista, sillä tunsipa hän vielä nytkin itsessänsä
jonkunlaista puutetta siinä suhteessa ja samassa halua jotakin opetella.
Mutta "ruuna" aina vaan tuli, yritti hän vielä mitä yrittikin. Näitä
yrityksiään ei hän tuonutkaan koskaan muiden näköön, vaan särki ne
palasiksi, ja niin ne menivät samaa tietä kuin syntyneetkin olivat.

Näin tavoin supistui Juhon puukon virka päretten kiskomiseen ja vitsojen
karsimiseen. Ennestään jo tiedämme, että hän oli jonkunlainen verkon
kutoja. Ja kun vielä lisäämme, että hän oli oppinut lisäksi nuotan
tiheimmässä perukassa tekemään silmän yhdellä pistolla -- joka taito oli
hyvinkin tarpeellinen, kun ei töpelö sormen pää mahtunut pieneen silmään
-- niin ovat kaikki käsityöt luetellut, mitä Oukkari-poika kykeni
tekemään. -- -- Eipä vielä aivan kaikki, sillä Kitsalasta paimenessa
kulkiessaan oli hän oppinut tekemään hyviä tuohisia.

Mutta vaikka Juho olikin näin tökerö käsityön tekijä, raatoi hän isoa
työtä kahden edestä. Kun hän pääsi kovan työn rintamaan, kas silloin oli
hän oikeassa elementissään. Siinä hän raatoi kuin karhu, hellittämättä
ja helpottamatta vähääkään, oli paikka kova tai pehmeä. Poissa piti
silloin olla keppamiesten. Aamusta varhain, illasta myöhään, myllehti
hän yhtä ahkerasti ja samoin teki hän, oli yksin tai kaksin, joukossa
taikka itsekseen. Ei häntä tarvinnut nukittaa eikä nakittaa, vaan hän
teki aina yhtä uutterasti, olipa asiat miten olivat; työ oli vaan hänen
käskijänsä. -- Niin, kelpasipa Römöläisen semmoista renkiä pitää.

Tämä olikin Römölän isännän mielestä pää-asia, sillä eipä koko pitäjässä
harrastettu eikä harjoiteltu yleiseen käsityön tekoa.

Juho ei ollut mikään mallikas mieskään, niinkuin ennestään tiedämme.
Päälle päätteeksi oli hänellä niin leveät kämmenet, että kun hän puristi
vanhan virsikirjan pitkän painoksen kouraansa, ei sitä näkynyt eikä
kuulunut.

Kun hän oli pienuudesta pitäin oppinut yllänsä pitämään tavattoman
suuria aikamiesten vanhoja mekkoja, oli hän siihen niin tottunut,
etteivät parhaankokoisetkaan vaatteet ottaneet häntä aikaisenakaan
oikein seuratakseen. Ne näyttivät olevan ikäänkuin Juhon vieressä, ei
erin kaukana, mutta ei oikein lähelläkään. Aina ne näyttivät vaan
hänestä erilleen pyrkivän, eikä hän huolinut niitä suurin kohennella.
Tavasta hän kuitenkin rinnuksista riuhtasi takkiansa lähemmäksi, kun se
kovin kaukana miehestä avonaisena reuhotti ja kohautti molemmin käsin
housujansa, kun ne kovin alas valuivat. Paidankaulus se ei koskaan ollut
huivin alla, vaan huivi oli paljaalla kaulalla, niinkuin mikäkin vanne,
joka on pantu jonkun pölkyn päähän, estämään sen hajoamista. Kengätkin
ne tahtoivat olla läntässä milloin yhdelle, kulloin toiselle puolelle.

Niinkuin arvata sopii, ei Oukkari ollut kaiken tämän tähden mikään
tyttöjen hempukka. Eikäpä Juhokaan heistä näyttänyt piittaavan niin
mitään, eleli ja oleili vaan itseksensä omaa elämäänsä, niinkuin tyttöjä
ei olisi olemassakaan.

Kylän kulkija ei Juho ensinkään ollut. Se ei tullut kysymykseenkään että
hän olisi yöllä kyliä kulkenut, sillä sitä ei hän koskaan tehnyt. Mutta
päivilläkään ei hän halunnut kodistansa mihinkään liikkua,
tilaisuudenkaan tarjoutuessa. Pyhäpäivätkin istui hän tavallisesti
kotona, lueskellen ahkerasti raamattua, virsikirjaa ja muita kirjoja.
Nuorten hommista, puuhista ja leikeistä ei hän välittänyt suurin mitään,
mutta kun he kisapaikaksensa valitsivat Römölän taloa lähellä olevan
tasaisen hiekkanummen ja kokoontuivat siihen iloansa pitämään, pistäysi
Juhokin toisinansa sinne. Ei hän kuitenkaan osaa ottanut toisien iloon,
seisoi vaan ullankanteella ja katseli heidän iloaan. Kun sitten sattui
miellyttävä ja riehakka kohtaus, vetäysi Juhonkin suu nauruun, mutta
ääneensä se ei koskaan päässyt.

Sattuipa sitten niin, että eräänä kesäisenä pyhä-iltana Kitsalankin
pojat tulivat Römölän luona oleviin nuorten kisoihin; Oukkari sattui
myös olemaan siellä. Toisten siinä remutessa, sattui Kalle vihdoin
huomaamaan Juhon.

"Kas vaan! Eikö totta vieköön meidän istukas-Jussikin ole täällä ... eipä
olisi uskonut," räyhähti Kalle, kävellen samassa Juhon luo ja potkasten
häntä kintuille.

Paheksumisen nurinaa rupesi kuulumaan joukosta.

Juhon ahavoitunut leveä naama lensi entistäkin punaisemmaksi. Hänen
huulensa värähtelivät ja kaikki luulivat, että hän ankarasti kostaa tuon
julkean hävyttömyyden.

"Minä en ole enään teidän istukkaanne, enkä teidän kiusattavanne ja
potkittavanne; ne ajat ovat menneet. -- Voisin ehkä kostaa tuon
hävyttömyytesi, mutta minä en tahdo," sanoi Juho vaan sävyisästi.

Hän oli oppinut hillitsemään itsensä.

Kaikki kummastelivat Juhon mielen malttia ja tyyneyttä noin sokaisevassa
kohtauksessa. Heidän kunniantuntonsa tuli loukatuksi tuon Kallen
hävyttömyyden tähden niin, että he rupesivat yksistä neuvoin häväisemään
Kallea ja tämä kävi viimein niin ankaraksi, että Kitsalan pojat
katsoivat parhaaksi pötkiä sääriinsä.

Kun sitten palkollisten pestuu-aika taasen tuli, kutsui isäntä Juhon
kamariinsa.

"Mitenkä se on, Juho, vieläkö haluat olla meillä renkinä?" kysyi isäntä.

"Kyllähän tuota -- ... mitäpä se hyppelemälläkään paranee."

"Kuinkas sen palkan kanssa on?"

"Kyllä sitä siinä on, mitä minulla nyt on ollut," sanoi Juho lakkiaan
pyöritellen.

Sillä ne olivat kaupat tehty, eikä siitä sen enempää puhuttu. Ja niin
kauvan kuin Juho Römölässä oli, ei niistä rengin-kaupoista piitattu
yhtään mitään. Isäntä ei pyytänyt ei koskenut Juhoa, eikä Juho kysynyt,
saako hän olla vielä talossa tahi ei. Kun palkan makson aika tuli,
maksoi isäntä palkan ja siihen oli Juho tyytyväinen. Sitten oli hän
edelleenkin Römölässä niinkuin kotonaan ainakin.

Eräänä vuonna koetti eräs talon isäntä saada Juhon rengikseen, luvaten
vielä isomman palkan kuin hänellä Römölästä oli.

"Kyllä siinä on palkkaa minun laiselleni miehelle, enkä minä lähde tästä
talosta pois," sanoi Juho ja siihen se asia jäi.

Tämmöistä elämää elänyt, tämmöistä aikaa viettänyt oli Juho Römölässä jo
yhdeksän vuotta ja sen enempää ei oltu koskaan kysytty ei käsketty. Yhtä
yhtäkaikkinen oli Juho koko ajan tyttölöille kuin muullekin maailman
humulle; oli niinkuin hän olisi katkeroitunut jostakin syystä maailman
menoa vastaan.

Mutta kaikella on rajansa. Tulipa Juhon kymmenentenä palvelusvuotena
Römölään uusi piika, tuolta toisesta Nätkinän kylästä; Riettuksi häntä
kutsuttiin. Hän oli tuommoinen luja jässäkkä, joka ei vähästä kummasta
rutistunut korviansa riputtamaan, eikä vaivojansa valittamaan. Leveä- ja
punaposkisena, lyhyt ja paksuvartaloisena raatoi hän paksuilla
käsivarsillansa kaiket päivät mitä raskaampia maantöitä, kertaakaan
uupumatta ja nurkumatta.

Heti kun Riettu Römölään tuli, huomasi hän, ettei Jussi ole Pekkoja
pahempi. Vähät huoli hän siitä, etteivät Juhon vaatteet tahtoneet
seurata miestä, jos ei paidankaulus pysynyt huivin alla ja jos eivät
kengänkannat olleet aina niin suorassa; ne olivat pikku asioita hänen
mielestään, sillä Riettu katseli, minkälainen hän oli työnrinnassa;
samasia tähtäili Juhokin Rietusta. -- Oli miten oli, mutta he eivät
katselleet huonoilla silmillä toisiansa, eikä Juhosta Rietun paksu
vartalokaan näyttänyt miltään muulta kuin semmoiselta, jommoisen sen
ollakin pitää.

Kuitenkaan nämät eivät tulleet milloinkaan muiden näkyviin, sillä
kumpikin heistä oli olevinaan, niinkuin ei mitään olisi.

Vaikka niin oli, viihtyivät he kuitenkin aivan hyvin, silloin kuin he
yksissä olivat. Oliko heistä toinen tahi toinen poissa joltakin
työpaikalta, tunsi siellä ollut sydämessään salaista kaihoa ja ikävää.
Ei ollut oikein selvillä, mitä se oli, mutta painoi se vaan mieltä niin
oudosti ja sydän-alassa tuntui niin somalta. -- Ja Riettu se kohteli
Juhoa niin ystävällisesti ja miellyttävästi. Ei hän koskaan halveksijan
lailla pisteliäästi Juholle puhunut, vaan aina hänen puheensa oli
jonkunmoista kunnioitusta ja myötätuntoisuutta Juhoa kohtaan.

Tämmöisessä myötätuntoisuudessa kului aikaa toista vuotta. Tällävälin
oli kuitenkin jotakin muidenkin silmiin pistävää ilmi tullut. Ei oltu,
nimittäin, koskaan nähty, että Juho olisi kenenkään muun piian kengistä
pitänyt semmoista huolta kuin Rietun. Joka ilta kuin Riettu riisui
jalkansa, tarkasteli Juho, olivatko kengät rikki tai tervan puutteessa.
Molemmissa tapauksissa korjasi Juho puutteen ja ehyenä ja täydessä
voimassa löysi Riettu kenkänsä aamusilla ylösnoustuansa uunin pankolta.
Samoin olivat asiat päinvastaisessa tapauksessakin, sillä eipä
Juhollakaan ollut nyt koskaan rikkinäisiä vaatteita, vaan erinäisellä
huolella olivat ne aina eheiksi paikatut. Ketkä näitä kaikkia tekivät,
ei Juhon ja Rietun mielestä ollut olevinaan ensinkään selvillä, vaikka
muut kaikki sen älysivät, ja kuitenkin Juho ja Riettu sen parhaiten
tiesivät.

Tällä menolla kului aikaa pari vuotta.

Eräänä pyhä-iltana sattui niin, että kaikki muu väki luisti pois, mikä
mihinkin, ja Juho ja Riettu jäivät kahden huoneesen.

"On nyt niin lämmin ja kaunis ilma," aloitteli Riettu.

"Niin on, mutta onhan nyt kaunein kesäkin," sanoi Juho, katsellen
häpeillen ulos ikkunasta.

"Kaikki ovat menneet kylään, tai mihin lienevät menneet," jatkoi Riettu.

"Paitsi me," jämäytti Juho.

"Niin, paitsi me ... mehän olemme täällä kotona, vaikka kaikki muut ovat
menneet. Ja se on kumma: ei minun haluta mennä mihinkään," jatkoi
Riettu.

"Eikä minunkaan."

"Se on kummallista -- -- ... miksi me molemmat, sinä ja minä, olemme
niin yhdenlaisia...; oikein minusta on kumma! -- -- ettei haluta
kyläänkään," tuumaili Riettu.

"Niinköhän."

"Niinpä se on," sanoi Riettu vähän kylmentyneenä Juhon
yhtäkaikkisuudesta, joka yhä vaan katseli ulos akkunasta.

Seurasi pitkä äänettömyys ja Juho naputteli sillä välin sormellaan
akkuna-ruutua.

"Mitenkä on, Riettu, kävisiköhän se...?" sanoi Juho viimein ja kääntyi
Riettuun päin.

"Miks'ei se kävisi," sanoi Riettu, mutta hän kävi entistä punaisemmaksi.
-- -- --

Seuraavana pyhänä tuli Juho aamulla varhain isännän kamariin.

"Kävisiköhän se ... -- minä olen ajatellut..." aloitteli Juho.

"Mikä niin?" kysyi isäntä, ollen vielä unen horroksissa.

"Minä olen ajatellut -- tuota noin, että..."

"Että mitä?"

"Että tuo Riettu."

"Minä arvaan...; olenhan sen huomannut. -- Sinä tahtoisit kai sanoa,
että menisitte naimisiin."

"Niinhän sitä."

"Ja"

"Enhän minä olisi uskaltanut, mutta..."

"Mutta tahtoisit minua puhemieheksi?" autteli isäntä.

"Niinhän sitä..."

"Mutta eihän kerkeä enään täksi pyhäksi -- muutoin aivan mielelläni,"
sanoi isäntä.

"Eihän sillä niin kiirettä..." sanoi Juho ja lähti pois kamarista.

Mitään muutosta Juhon ja Rietun elämässä ei huomattu seuraavalla
viikolla; he olivat vaan, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, eikä
vakava isäntäkään siitä mitään virkannut.

Kovinpa ihmiset ällistelivät ensi pyhänä, kun Juho ja Riettu
kuulutettiin avioliittoon.

"Kuka olisi uskonut, että tuo meidän istukaskin..." sanoi Kitsalan
emäntäkin.

"Mitä kummempi asia se on kuin monen muunkaan," tokaisi siihen
Käkeläinen.

"Niin, mitäs teidän ... kyllähän teidän," sanoi emäntä hieman häveten.

"Mitä väliä siinä on...? -- Ihmisiähän hekin ovat," sanoi Käkelän ukko,
käänsi halveksivaisesti selkänsä emännälle ja lähti mennä pynttäämään
pois.

Mieliharmissaan lähti Kitsalan emäntä hamppasemaan toisaanne päin --
orleanssi vaatteet ne pieksivät kinttuja niin ahkerasti, huolimatta
siitä vähääkään, vaikka helmukset olivat saaneet lisäpainoa ja väriä
kaikenlaisesta rapakosta ja liasta.

"Nuokin nyt ... tuommoinen tollisko tuommoisen sarsi-Rietun, jolla ei
ole yllä muuta kuin villavaatetta, mukaistaanhan mullikin puskee ...
kyllähän minä tiedän kuinka siinä käypi: laittavat vaan uusia istukkaita
taasen ja ehkä mekin saamme niistä osamme... Ja tuo Käkeläinenkin
sitten..." mutisi Kitsalan emäntä itsekseen, arvostellen maailman menoa
omalta kannaltaan.

Kun kuulutukset olivat laillisessa järjestyksessä loppuun tulleet,
pidettiin Juhon ja Rietun häät. Ei ne olleet mitkään loistavat, mutta
siirappi-viinaa niissä oli runsaasti ja kaikkian enimmän sitä tarjottiin
Römölän ja Käkelän isäntä-väelle.

Näin oli Juho kohonnut niin paljon, että hän oli etevämpi renki-Pekkaa,
sillä olipa hänellä nyt oma puukko, niinkuin Pekallakin, mutta vieläpä
Riettukin, jonkalaista Pekalla ei ennen ollut, eikä vastakaan saanut.

Edelleenkin oli Juho Riettuneen Römölässä, niinkuin ei olisi mitään
tapahtunut; alkuperäisillä puheilla olivat he talossa niinkuin renki ja
piika ainakin.

Ajan-oloon kävi kuitenkin niin, että eräs Oukkari tuli entisten lisäksi
Römölään, ja tämä ei ollut Juhon ja Rietun mielestä oikein sopevaa
siihen asemaan nähden, missä he tunsivat olevansa. Vaikkei talon
puolelta tätä vastaan tehty pienintäkään muistutusta, vaivasi se asia
kuitenkin Juhon ja Rietun mieltä, sillä myötäänsä täytyi kuitenkin
jonkun henkilön olla heille erotetussa huoneen nurkassa hoitelemassa
vaativaa pikku Oukkaria, jos heidän mieli oli myötäänsä olla työssä.



V.

Toiset tuumat.


"Kuinkahan se on...? Näinköhän se käypi laatuun? Minusta tuntuu, etteivät
asiat ole oikein... -- Tuo lapsihan se...", aloitteli Riettu eräänä
iltana maata pannessaan puhelemaan.

"Niinkö sinustakin...? Niin minustakin," sanoi Juho.

"Vaikkeivät isäntä ja emäntä ole mitään sanoneet, olen minä kuitenkin
huomaavinani, ettei ole niinkuin ennen," jatkoi Riettu.

"Niin minäkin."

"Eiköhän meidän ole elämäämme muuttaminen? Rupeaisimme vaikka
huonemiehiksi," esitteli Riettu.

"Eihän toki huonemiehiksi...; ei sekään hääviä... Parempihan toki
torpparinakin..." arveli Juho.

"Niin, niin. Parempihan olisi oma mökki kuin toisen huoneen nurkka ...
vaikkapa huonompikin -- eihän olisi muiden tiellä. Mutta eivät hekään
kaikki niin hyviä päiviä elä," arveli Riettu.

"Maailma on niin monittain...; eläväthän Käkeläisetkin ... -- onhan
ihmisessä itsessäänkin useinkin vikaa," puolusteli Juho jo kauvan
hautuneita mielipiteitään.

"Kunhan saataisiinkin hyvä torpan maa, semmoinen kuin Käkeläisilläkin --
voi kun olisi hyvä; sittenhän emme olisi muiden tiellä ja saisimme elää
itsenäisinä ja tehdä työtä omalla maatilkullamme --; olisihan se niin
hyvä -- Juho kulta," tuumaili Riettu, halaillen Juhoa.

"Älähän nyt tuossa -- olenhan sitä jo kauvan miettinyt. Kiverän isäntä
kuuluisi ottavan torpparin, ja olen miettinyt mennä hänen kanssaan
kaupantekoon," ilmoitteli Juho.

"Niinkö? Sittenhän ajattelet samaa kuin minäkin. -- Voi Juho-kulta! Mene
heti kaupantekoon, että päästäisiin itsenäisiksi ja saataisiin oma mökki
-- olisi niin hyvä. Mene Kiverän luo jo huomenna, tuumailemaan asiasta,"
hopitti Riettu.

"Maltahan nyt -- kyllähän minä, kun joudun," sanoi Juho ja käännähti
toiselle kyljelle.

Huomen päivän illalla oli Juho Kiverässä kauppaa hieromassa.

"Kyllä kaiketi minä -- miks'eikäs, kun vaan kaupoissa sovitaan --
miks'enkäs minä... Koko hakapalstan saat haltuusi, mutta maksuja myös
täytyy olla -- sehän on tietty... Eihän sitä toki muutoin," tuumaili
Kiverä kaupanteon aikana.

"Enhän minä muutoin toki tahdokaan, -- kuinkas muutoin," myönteli Juho.

"Senhän minä tiedänkin --... Olethan sinä... Kyllähän sinä osaat työtä
tehdä -- kyllähän minä uskallan, mutta hyvä kirjuri meidän pitää saada,"
tuumaili Kiverä.

"Mistähän se saataisiin?"

"Kyllähän niitä on, kun kirkolle mennään -- onhan niitä, mutta kyllä
siltavouti, Kiskonen, on hyvä, paras näillä tienoilla; sopiihan mennä
hänen luoksensa," esitteli Kiverä.

"Kyllä kaiketi, mutta emmeköhän ota mukaamme Käkeläisenkin?" ehdoitteli
Juho.

"Mitäpä me hänellä...? Kyllä kaiketi se siltavoutikin... Hän on
ymmärtäväisempi kuin kaikki Käkeläiset yhteensä...; kyllä hän ymmärtää,"
vastusteli Kiverä.

Lähdettiin sitten yksistä tuumin kirkonkylään torpan kirjoja teettämään.

Siltavoudin luo sitä sitten mentiin ja hyvästipä siellä otettiinkin
kirjain teettäjät vastaan.

Niinkuin käytännöllinen mies ainakin, ryhtyi siltavouti heti työhön;
Kiverä selitteli ehtoja ja kirjuri laati ne paperille. Ensimäiseksi
vuodeksi pantiin vain päivätöitä joka viides viikko omassa ruoassa,
toisena joka kolmas ja kolmantena joka toinen viikko. Tämmöisenä
pysyivät sitten päivätyöt kaksi vuotta, mutta sitten piti torpasta olla
joka päivä mies talon työssä. Kun nämät ehdot olivat paperille pantu,
esitteli Kiverä kirjaan pantavaksi vielä seuraavan määräyksen:
"Maan-omistaja olkoon oikeutettu tekemään torpalle sittemmin
koroituksia, jos hän sen tarpeelliseksi näkee."

"Koroituksia!? Mitä ne koroitukset ovat? Minun mielestäni on siinä
kylläksi koroituksia, kun joka päivä mies on työssä," sanoi Juho ja
kohotti päätään ylemmäksi.

"Mitä, vaadinkos minä torpasta heti täydet päivätyöt, vaikka olisin
voinut...? Eikähän se niin vaarallista ole, mutta sinä et ymmärrä -- --
ainahan se on tavallista... Ja enkähän minä suinkaan väkisten...;
kyllähän minä muitakin -- --... Vai mitä te arvelette, eikö se ole aivan
tavallista?" tuumaili Kiverä, kääntyen viimeistä kysymystä tehdessään
siltavoudin puoleen.

"Joo. Kyllä sitä paljon käytetään 'almänninkein' vuoksi," sanoi
siltavouti, kohottaen päätänsä ja silmälasejansa.

"Mitä ne almänninkit ovat, onko semmoisia Käkeläisenkin torpan
kirjoissa?" kysyi Juho tohtunnena.

"Kyllä niitä on aina ja ovat ne Käkeläisenkin ... kuinkas muutoin,"
ehätti Kiverä sanomaan.

Niihin selityksiin tyytyi Juho ja niin tehtiin kauppakirjat valmiiksi,
oikein kaksipuoliset, joista toisen sai Kiverä, toisen Oukkari.

Kiverä ei ollut ennestään mikään kartanon omistaja, mutta muutoin
varakas mies. Hän oli muualta vasta paikkakuntaan muuttanut ja oli
nykyään ostanut Laholan laajan, mutta rappiolla olevan tilan. Hän oli
paljon kulkenut maata ja tullut tuntemaan torppari-olot kovimmissakin
muodoissa. Hän aikoi nyt ottaa usiampia torppareita laajalle
maatilallensa ja niillä hyödyttää itseään.

Voi kuinka vapaalta ja itsenäiseltä Juho nyt mielestänsä tuntui,
astellessaan vaimonsa luo, kun oli torpan kirjat lakkarissa.

Oitis ryhtyi Juho toimeen. Hän oli hyvin säästäväinen mies. Koko pitkän
palveluksensa ajalla ei hän ollut hukannut ainuttakaan penniä muihin
kuin välttämättömiin tarpeisiin... Tämän tähden oli hänellä säästössä
useammat sadat markat. Näillä teetti hän huoneet ja muut tarvittavat
kalut, sillä eipä hän töpelyytensä vuoksi kyennyt koemmin huoneen
nurkalle kuin muuhunkaan parempaan puutyöhön. Itse ryhtyi hän heti
innolla hirsien, halkojen ja aidaksien hakkuusen, ja sitä hän kyllä
osasi. Kesällä kaatoi hän kaskea, raatoi peltoa, raivasi niittyä, pani
aitaa --; niin, kyllähän sitä aina työtä on, semminkin niin uudessa
talossa.

Ensi syksyn tullessa päästiin oman katon alle asumaan ja se tuntui
joltakin. Keväällä kaadettu kaski oli saatu paloksi ja kylvetyksi.
Varoja oli vielä jäljellä, että voitiin ostaa viljaa talven varaksi ja
laakkasarvinen kyttökin mylvi navetassa. Olihan hyvä elämän alku, toivoa
ja elämää täynnä, ja kahta kertaa paremmaksi ja onnellisemmaksi tunsi
Juho itsensä renki-Pekkaa, joka vielä naimatonna yhä koki olla
kötyytellä joutuisasti pienenevällä palkalla renkinä; silmin nähtävästi
ei ollut enään kaukana se aika, jolloin hänestä tulee vakinainen
istukas.

Oukkarin torpan tilukset olivat todellakin laajat, mutta karut ne
olivat. Siitä huoli Juho kuitenkin viisi, mutta itseensä luottavana teki
hän vaan työtä, laskematta vähääkään lukua, oliko siinä vähän vai paljon
työtä, oliko maa karua taikka lihavaa. Tämmöinen itsensä uhraavaisuus ja
ponnisteleminen ei voinut mennä vastaavitta hedelmittä ja heidän
toimeentulonsa vaurastui aika ajalta.

Pitkin aikaakin oli Juho ahkera lukemaan, mutta nyt päässeenä oman kodin
rauhaan, jossa etäisyyden vuoksi eivät vieraatkaan juuri usein
häirinneet, tuli tämä kaikkina joutohetkinä hänen varsinaiseksi
työkseen. Tästä sai hän yhä enemmän ja enemmän uutta valoa. Sillä
vaikkei hänen ymmärryksensä ollutkaan juuri terävintä laatua, selkeni
hänelle kuitenkin ajan-oloon yksi ja toinen ennen ymmärtämätön kohta ja
paikka, jopa semmoisiakin, joita ei hän osannut aavistaakaan. Viimein
vakaantui tämä tieto Juhossa syväksi uskonnolliseksi vakuutukseksi; ja
panipa hän niissä asioissa monen viisaammankin häpeään. Nyt hän rupesi
käsittämään, minkälaista rakkautta se on, jolla Jumala ihmisiä rakastaa
ja kuinka äärettömästi hän on häntäkin rakastanut hamasta lapsuudestaan,
vaikka hän ymmärtämättömyydessään ensinnä nurkui tätä Jumalan
järjestystä vastaan. -- Voi kuinka onnellisilta ja itsenäisiltä he nyt
mielestänsä tuntuivat.

Tämmöisissä oloissa oli kulunut aikaa kymmenkunnan vuotta. Oukkarin
elämä oli niin vaurastunut, että he elivät ja tulivat toimeen omasta
varasta. Vaikka päivätyöt olivat niin raskaat, ei niistäkään ollut
jäänyt koko ajalla ainuttakaan päivää rästiksi, sillä Juho oli
vuonnavuotuistansa palkannut miehen niitä tekemään.

Koska tällä ajalla ei Kiverä käynyt torpassa ainuttakaan kertaa, mutta
nyt tuli hän sinne eräänä päivänä. Juhoa kummastutti tämä tapaus kovin,
eikä hän ymmärtänyt oliko se hyvä tai paha, mutta oudolta se vaan
tuntui. Niin arvokkaalle vieraalle koettiin heti toimittaa istuinta,
samassa kehoittaen häntä istumaan.

"Te tulette tässä hyvästi toimeen," aloitteli Kiverä.

"Kyllähän, Jumalan kiitos, kun tekee kovasti työtä," myönteli Juho.

"Kyllä teillä on hyvä torppa," kehuskeli Kiverä.

"Kyllähän... Työnteollahan ne karutkin maat paranevat," arveli Juho.

"Teidän täytyy nyt jo ruveta tekemään koroituksia," sanoi Kiverä.

"Mitä? -- Eivätkö kaikki päivätyöt ole rehellisesti tehdyt?" kysyi Juho
ällistyneenä.

"Noo -- kyllähän, mutta..."

"Mitä siinä sitten on puhumista?"

"Onpa siinä. Kuka näin laajatiluksisen ja hyvän torpan antaa sen
vertaisella maksulla?"

"Kovalla työnteolla tässä elää kituuttaa, mutta ei sen kadehdittavaa
elämää luulisi olevan. Minusta on tästä maksua kylläksi ja ovathan ne
torpan kirjoissa määrätyt," selitteli ja puolusteli Juho.

"Niin, mutta minä pidätin itselleni oikeuden tehdä koroituksia, jos ma
tahdon ja minä tahdon...; se on sanottu --. Jaa-a," sanoi Kiverä
voitollisesti.

"Semmoisiako ne teidän almänninkinne olivatkin?" sanoi Juho
alakuloisesti, sillä hän alkoi käsittää mitä nuot koroitukset ja
almänninkit merkitsivät.

"Niin, semmoisia ne olivat. Jokaisen täällä tulee pitää itsestänsä
huolta," sanoi Kiverä ilkkuen.

Tämä vaikutti Juhoon niinkuin salahman isku. Hän alkoi käsittää, mikä
nyt on edessä ja että heiltä aiotaan riistää elämisen mahdollisuuskin.
Kaikki vastukset, vaivat ja ponnistukset, joita hän oli perheensä eduksi
uhrannut, näytti nyt raukeevan tyhjäksi, ja kauhea epätoivo ja tyhjyys
tuntui ammottavan kitaansa, nielläksensä kaikki yhdellä nielauksella.
Kaiken tämän tähden ei Juho voinut sanoa kaukaan aikaan mitään, istui
vaan kumarassa, tukien toisella kädellään päätään.

"Minkälaisia koroituksia te sitten tahtoisitte panna?" kysyi hän vihdoin
epätoivon ponnistuksella.

"Kaksi tynnyriä rukiita, kaksi leiviskää voita vuosittain ja joka toinen
päivä hevospäivätyö lisäksi entisille päivätöille," luetteli Kiverä
koroituksiaan.

"Siihen en voi mennä, koska on sula mahdottomuus saada niitä maksetuksi.
Tässä on työtä niukasta elämisestä nukkaan asti ja jos siihen vielä
lisämaksuja tulee, niin on varma perikato edessä," sanoi Juho ja
kyyneleet herahtivat hänen silmiinsä.

"Siihen en minä voi mitään... Olkoon kauppa sitten purettu," sanoi
Kiverä kylmästi.

"Ja kuitenkin voitte, jos tahdotte. -- Seuratkaa nyt omantuntonne ääntä
ja antakaa kaupat olla entisellään," sanoi Juho, turvaten pyytelemiseen
ja Kiverän omaantuntoon.

"Minkä minä olen sanonut, siinä minä pysyn, siinä eivät auta tunnot
eivätkä itkut," sanoi Kiverä pilkallisesti ja meni vihoissaan pois.



VI.

Kivelle meni.


Tuli kova katovuosi. Oukkarikin on niittänyt torpas taan hallan paneman
laihon, huonomman kuin moni muu -- eipä kummakaan, sillä olihan se
syrjäinen paikka. Se oli viimeinen niukka sato, jonka hän torpastaan
korjasi, sillä Kiverä hääti todellakin hänet pois pesiltään. Oukkari ei
ollutkaan enään omissa pienissä ja rakkaissa huoneissaan, vaan hän oli
perheensä kanssa loisena eräässä pienessä syrjäisessä talossa. --
Huoneetkin olivat menneet "almänninkeihin".

Kovat ajat tulivat nyt tilattomalle kansalle. Tilalliset kokivat tulla
toimeen niin vähällä työväellä kuin suinkin mahdollista oli. Tämän
tähden ei köyhä kansa saanut työtä ja jos joku saikin, eivät saaneet
muuta palkkaa kuin ruoan ja silläkin oli työmiehiä tarjona vaikka kuinka
paljon. Seuraus siitä oli se, että työmiesten perheet jäivät lumelle
suin ja muuta neuvoa ei ollut kuin että heidän täytyi lähteä mierolle.

Oukkari oli kuitenkin tänä tukalana aikana paremmassa asemassa kuin moni
muu vertaisensa. Torpastansa oli hän kuitenkin saanut jotakin pöhnää
leivän lisäksi ja paitsi sitä oli heillä lehmiä, joista oli iso apu
heidän elämiselleen.

Vaikka seuraavat vuodet eivät olleet katovuosia, ei työväen tila siitä
paljon parannut, sillä kova katovuosi oli maakunnan niin tyhjentänyt,
ettei se ollut siitä ensinkään toipua ja työpalkat olivat niin pienet,
ettei perhe niistä paljon kostunut. Oukkarikin koki raataa niinkuin
orja, niin paljon kuin voimat vähänkin riittivät, mutta ansiot eivät
riittäneet perheen toimeentuloksi, sillä se oli käynyt jo
monilukuiseksi. Tämän tähden hupenivat hänen entiset varansa
hupenemistaan; lehmä lehmän perästä, kalu kalun jäljestä meni, ja
viimein menivät kaikki niin tarkkaan, ettei ollut jäljellä muuta kuin
tyhjät kädet ja alaston, nälkäinen joukko.

Pitäjässä oli tapana, että kaikki itselliset pantiin tilallisien
holhouksen alaisiksi; yhdellä isännällä oli tavallisesti useampia
itsellisiä perheitä kaitseltavana. Semmoisen holhouksen alle pantiin
Oukkarikin.

Nämät holhouksen alle pannut henkilöt eivät saaneet isäntänsä
kirjallisetta luvatta liikkua paikkakunnastansa mihinkään muuanne
työn-ansiota etsimään, vaikkeivät omassa pitäjässä olisi palkakseen
saaneet mitään muuta kuin ruoan. Tilalliset kyllä osasivat näitä
sääntöjä hyväksensä käyttää, niin etteivät työmiehet nytkään juuri
paljon työpalkoistansa kehuneet. Tämän tähden vallitsi monessa perheessä
kova hätä ja puutos. Usealla ei ollut vieläkään muuta neuvoa kuin että
latoa ja turjustaa lapsiliutansa isoon koriin ja lähteä kelkalla niitä
vetelemään pitkin tietä, elääkseen armoleivästä. Mutta kun kerjääminen
on kovasti kielletty, kävi tämänkin elinkeinon tavallisesti niin, että
he tuotiin kyydillä kotipaikoillensa ja kustannukset sai kunta
suorittaa. Tämmöistä ja nälkäkuolemaa välttääkseen, turvaannuttiin
yleiseen pettuleipään, jolla tavallisesti ei ollut muuta höysteenä kuin
yhtä karvaat kyyneleet kuin leipäkin oli.

Oukkarikin koki ponnistella kaikki voimansa, saadaksensa perheellensä
elatusta, mutta vähäksipä näkyivät miehen voimat. Hän mietti päänsä
ympäri löytääksensä jotakin keinoa, joka auttaisi tässä tukalassa
tilassa, mutta eipä sitä ollut helppo löytää. Vihdoin päätti hän mennä
vieraisiin paikkakuntiin parempaa työn-ansiota hakemaan. Siinä
tarkoituksessa meni hän kaitsija-isäntänsä luo, saadaksensa häneltä
lupaa hankkeillensa.

"Mitäs Oukkari nyt asioitsee?" kysyi kaitsijamies viran-omaisesti.

"Olisihan sitä vähän, aikoisin -- tuota..."

"Mitä aikoisit?"

"Aikoisin mennä ... kun tuota täälläkin niin huonosti... Kun antaisitte
kirjan, niin menisin..." aloitteli Juho arasti.

"Mihin menisit? Sano asiasi suoraan, en minä jouda yhden asian kanssa
kauvan venyttelemään," sanoi isäntä.

"Menisin muualta työtä etsimään, kun saisin kirjan...; niinhän tuota
täälläkin vähän..."

"Ei ajatustakaan. Pysy vaan koreasti paikoillasi; kyllä täälläkin on
työtä, ken sitä vaan tehdä haluttaa," sanoi isäntä kaikella
virkamahtinsa painolla.

"Joukko kuolee nälkään, enkä minä kerjäämäänkään..." sanoi Juho ja lähti
alakuloisena pois.

Huomena meni Juho nimismiehen luo, pyytämään häneltä työkirjaa, mutta
tämäkään ei sitä antanut, kun ei ollut kaitsijamiehen lupaa.

Katkeralla mielellä palasi Juho kotiin. Sinne päästyänsä huusivat lapset
leipää, mutta sitä ei ollut antaa. Tämä teki kovin kipeää Juhon
sydämelle ja koko seuraavana yönä ei hän voinut nukkua silmän täyttä.
Omasta näljästään ei hän suurin lukua pitänyt, mutta vaimo ja lapset kun
kärsivät, sitä ei hän voinut kestää. Epätoivo tahtoi valloittaa sielun
ja mielen. Hän oli kaikkensa koettanut, kaikkensa yrittänyt, ajatellut
sinne ja tänne, mutta aina vaan oli suo siellä, vetelä täällä ja apua ei
kuulunut kustaan. -- -- --

Täysi kesä oli jo. Aamulla sivui Juho tyhjän kontin selkäänsä ja alkoi
astella pois kylästä niine kirjoineen. Ei kukaan muu kuin hänen vaimonsa
tiennyt, mihin hän meni. Tuskan pakottamana täytyi Juhon, huolimatta
kaikista säännöistä, lähteä ulompaa hakemaan edullisempaa työtä. Pitkät
matkat kuljettuaan, tapasi hän vihdoin S----n pitäjässä kuokkatyötä. Hän
sai mielestänsä edullisen urakan ja alkoi siinä raataa kuin nälkäinen
karhu.

Kun hän oli siinä ollut noin kolmisen viikkoa, tuli nimismies
kyselemään, onko Juholla passia. Tästä hämmästyi Juho niin, että hän
lensi punaiseksi kuin leppäkerttu. Hän ei voinut sanoa ainuttakaan
sanaa, ja hän oikein vapisi pelvosta.

"Onko sinulla passia, vai eikö ole? Sano suoraan," sanoi nimismies
virka-innossaan.

"Ei minulla ole mitään passia...; minä en saanut, vaikka tahdoin," sanoi
Juho vapisevalla äänellä.

"Se on huono puolustus; sen enemmän on syytä epäillä sinun
rehellisyydestäsi," sanoi nimismies.

"Kyllä minä rehellinen mies olen," puolusteli Juho itseänsä.

"Samaa sanoo suurin konnakin itsestänsä," sanoi nimismies.

Pitemmittä mutkitta pisti nimismies Juhon kiinni ja passitti hänet
vangin-kyydillä vietäväksi sen nimismiehen luo, josta Juho ilmoitti
itsensä olevan.

Mustaakin mustemmaksi kävi nyt Juhon mieli. Hän oli vankina, vaikkei hän
ollut neulan edestä yhdellekään ihmiselle mitään pahaa ja vääryyttä
tehnyt. Sallimus ja koko maailma näytti hänet kietoneen pauloihinsa,
kiristääkseen, piirittääkseen ja ahdistaakseen häntä joka puolelta, niin
ettei ollut mitään mahdollisuuden toivoakaan siitä pois päästä. Entinen
elämänsäkin muistui nyt Juhon mieleen aina lapsuudesta saakka. Ruusujen
ja kukkasten päällä kävelemistä ei sekään ollut, mutta ei häntä
kuitenkaan koskaan ennen oltu vangittu. Kaikki tämä kävi niin Juhon
sydämelle, ettei hän vankirattailla istuessaan voinut katsoa vastaan
tulevia ihmisiäkään silmiin, vaan koki vältellä heidän katseitaan niin
paljon kuin voi. Yö- ja syöttöpaikoissa oli kaikkian pahin, sillä
silloin oli hän kaikkien uteliaisuuden esineenä. Kaikki häntä katselivat
niinkuin lehmä uutta konttia ja melkein kaikki kyselivät Juho raiskalta,
mitä pahaa hän oli tehnyt, koska oli kiinni pantu ja nyt vangin kyydillä
kuljetettiin. Pitkiä selityksiä eivät he tosin Juholta saaneet, vaan
mitäpä sekään Juhon surua auttoi.

Koko sillä ajalla, kun hän kotimatkalla viipyi, ei Juho voinut syödä
yhtään palaa, vaikka ruokaa kyllä oli tarjolla. Ei hän myös silmää
ummistanut niinä kolmena vuorokautena, mitkä matkalla kuluivat, niin
apeana oli hänen mielensä.

Kun he tulivat kotipitäjän nimismiehen luo, ei tämä ollut kotona, eikä
sanottu tulevan ennenkuin illalla. Päiväkauden sai hän istua kytkettynä
väentuvan penkillä, kaikkein katseltavana ja arvosteltavana. Yksi ja
toinen kuiski toisille: "Mitähän pahaa Oukkari on tehnyt, koska on
kiinni pantu?"

Juho kuuli kaikki nämät kuiskeet ja ne kävivät kipeästi hänen
sydämelleen kuin puukon pistokset. -- Häntä luullaan nyt varkaaksi,
kenties murhamieheksikin, mietti hän.

Kun nimismies tuli kotia, meni hän heti väentupaan Oukkaria katsomaan,
sillä hän oli jo saanut asiasta tiedon. Hänkin oli kuullut noita
ihmisien kuiskeita ja arveluita. Niin paljon kuin ihmisiä saapuvilla
oli, hyömäsi nimismiehen perässä väentupaan, kuulemaan, mitä tämä
Oukkarille sanoisi.

Nimismies otti vanginkuljettajan mukana olevan matkapassin ja silmäili
sitä.

"Se siitä tulee, kun lähtee passitta toisiin pitäjiin työhön," sanoi
nimismies ja päästi Juhon irti.

"Eikö sillä sen pahempaa rikosta ollutkaan?" kyseli monikin nyt
toisiltaan kummastellen; tuntuipa siltä, että he olisivat mieluummin
kuulleet Juhon olevan ison rikoksen tekijän, kuin viattoman miehen.

Kovin alakuloisena lähti Juho astelemaan majataloansa kohden. Tuntui
siltä, kuin hän todellakin olisi joku iso pahantekijä ja että häntä
ajettaisiin takaa ja pantaisiin taasen kiinni. Tämän tähden säikähti hän
jokaista lentoon pyrähtävää lintustakin. Jos hän näki jonkun ihmisen
metsäisellä tiellä vastaansa tulevan, pökäsi hän suoraa päätä metsään,
ettei vastaan tulija häntä huomaisi. Väsymys ja uupumus rupesi häntä nyt
niin mielenliikutuksen kanssa yksissäneuvoin vaivaamaan, että kaikki
esineet rupesivat näyttämään ihmisiltä ja hänen täytyi poiketa muutamaan
metsätaloon, jonka saunaan hän kenenkään huomaamatta hiipi, sillä nyt
oli jo yö. Sen penkille oikaisi hän väsyneen ruumiinsa ja vaipui
levottomaan uneen.

Kun aurinko nousi, hiipi hän kenenkään huomaamatta saunasta ulos ja
alkoi astella pesäpaikkaansa kohden.

Nälkäisenä olivat siellä vaimo ja lapset. Ei heille jäänyt Juhon
lähtiessä muuta syömistä kuin muutamia pettuleipiä ja pianhan semmoiset
varat olivat syödyt. Kovalla oli nälkä pitänyt perhettä sillä aikaa, kun
Juho oli ollut poissa, mutta olihan kuitenkin hengissä pysytty. Vaimo
oli kokenut kaikin tavoin ansaita suurus-hiukkaa petäjäisen sekaan ja
armelijaat emännät antoivat hänelle joskus hiukan muikun silakkata ja
piimä-pisaretta, etteivät kaikenai hiukeneisi. He olivat odottaneet,
että isä lähettäisi heille vähänkään varoja, että saisivat ankaraa
hätäänsä lievitetyksi, mutta kovin kummaksi kävi heille, kun isä tuli
näin äkki-arvaamatta ja aivan odottamatta kotiin.

Nolona istui Juho jakkaralle kotiin päästyänsä. Ei hän eikä vaimonsa
puhuneet isoon aikaan ainuttakaan sanaa, sillä vaimokin aavisti,
etteivät asiat ole oikeassa.

"Pianpa sieltä tultiinkin," sanoi vaimo vihdoin.

"Pianhan tuota."

"Eikö saanut sielläkään työtä?"

"Kyllä kaiketi, mutta..."

Siihen jäi keskustelu hyväksi aikaa.

Pitkän ajan päästä rupesi Juho hitaasti kaivamaan poveansa. Vihdoin sai
hän näkösälle liivin povitaskun, joka oli äimällä ja nuoralla ommeltu
kiinni. Tätä rupesi hän varovasti ratkomaan auki. Sen tehtyään veti hän
taskusta esille kokoon käärityn likaisen rievun, joka oli vielä langalla
kiinni solmieltu. Sitä hän nyt rupesi auki kehittelemään ja kun se oli
vihdoin tapahtunut, otti hän sieltä muutamia setelirahoja ja ojensi ne
vaimollensa.

"Tuossa on vähän rahaa, että saat itsellesi ja lapsille ruokaa," sanoi
hän sitten.

Vaimo oikein säikähti. Hän ei ollut osannut aavistaakaan, että Juho
olisi sillä ajalla mitään saanut kokoon.

Vapisevin käsin rupesi hän rahoja levittelemään ja ihmeekseen huomasi
hän niitä olevan kolmekymmentä markkaa. Tämän summan oli Juho ennen
kiinnipanoansa kerinnyt ansaita ja isäntä, jolle hän kuokki, oli
rehellisesti maksanut joka pennin, mitä hän oli ansainnut, vaikka
hänellä olisi ollut hyvä tila juonitella Juhon äkkinäisen kiinnipanon
vuoksi.

Vaimon mielestä se oli paljon, odottamattoman paljon. Kaukaan aikaan ei
oltu niin rikkaita oltu; hätäkö nyt elää ja olla. Vaimon huolet
poistuivat kerrassaan niinkuin tuhka tuuleen ja lapsetkin tulivat
iloisiksi kuin käki metsässä; oliko kumma, sillä olivathan he kuulleet
saavansa ruokaa.

Heti meni vaimo talosta ruokavärkkiä ostamaan. Pian palasi hän sieltä;
pari kappaa perunoita ja muutaman naulan muikkuja toi hän tullessaan.

Pian olivat perunat kuorineen padassa kiehua porisemassa. Lapset eivät
tahtoneet malttaa odottaa niiden kypsymistä. Terävillä tikuilla
pistelivät he pataan heti kun perunat rupesivat kiehumaan; olipa äidillä
koko työ, saadaksensa lapsia pysytetyksi ulohtaalla niin kauvan kuin
perunat kypsyivät.

Kauvan ei viipynyt, ennenkuin ne isossa puukupissa höyrysivät pöydällä.
Niiden höyryävä tuoksu tuntui lasten mielestä niin hyvältä, että oikein
vesi kielelle valui.

Lapset kääreentyivät perunakupin ympärille niine käskemisine ja äiti
kiiruhti heidän perässään, pitämään järjestystä. Eivät ne lapset
joutaneet kuorimaan ja perkkailemaan perunoita. Olipa se mikä rupinen
tahi muu vikanainen peruna tahansa, mutta armotta se rutistettiin
kouransilmässä rikki ja pudotettiin muikun silakkakuppiin. Siitä ne
sitten paksujen puulusikoiden avulla luisuivat hyvästä putouksesta alas
ja pettuleipäkin sai siinä samassa semmoisen kyydin, ettei äsken ollut
mointa saanut.

Perunain ääreen päästyänsä näki vaimo ihmeekseen, ettei Juho tullutkaan.
Tavallisesti oli hän aina niine käskemisine tullut syömään, kun näki,
että ruoka oli pöydällä ja että muutkin menivät.

"Tule nyt Juho, sinäkin syömään...! Tietystihän sinullakin on nälkä,"
sanoi vaimo.

Juho ei liikahtanut paikaltakaan. Hän istui vaan yhdessä ja samassa
paikassa, mihin hän oli kotiin tullessa istunut. Pää käteen
nojauntuneena oli hän aloittanut istumisensa ja niin hän istui vieläkin.
Kun joku ulkonainen asia häiritsi häntä mietteissään, kohautti hän vähän
itseään ja tuhrasi käsiseljällään nokkaansa.

Niin hän teki nytkin, kun vaimonsa perunakupille kutsui.

"Etkö kuullut?" sanoi vaimo, kun huomasi, ettei Juho ollut kuten ennen.

Juho ei liikahtanut entistä enempää, tuhrasi vaan taasenkin nokkaansa ja
jäi entiselleen. Vaimon mielestä näytti siltä kuin joku luonnoton asia
olisi painamassa hänen mieltään, ja niinhän olikin.

"No, tule nyt, Juho, perunat loppuvat ja sinä jäät ilman," kehoitti
vaimo, kun näki, ettei Juho ollut taallaankaan.

"Enhän minä -- en tarvitse," sanoi Juho, vähän itseään liikuttaen.

Niin. Juholla oli jotakin toista miettimistä kuin nälkä, perunat muikun
silakoineen ja kaikki muut hyvät yhteensä. Hän oli ollut vankina ja
sehän oli jotakin hirveää, joka saatti kaikki ruumiilliset tarpeet ja
puutokset tuntumattomaksi. Kova sielun tuska raivosi hänen sydämessään
ja hän tunsi itsensä kaikkian kurjimmaksi ja vihelijäisemmäksi
ihmiseksi, mitä maa kantaa, huonommaksi renki-Pekkaakin, sillä eihän hän
toki ollut koskaan vankina ollut.

"Voi voi! Ethän sinä ole enään entiselläsi, et kuule etkä näe enään
yhtään mitään, olet vaan niinkuin kuollut, eikä sinusta saa mitään
selvää," sanoi vaimo ja siihen se hänenkin syömisensä jäi.

"Mikä sinua vaivaa, kun sinä olet noin kummallinen?" kysyi hän sitten
miehensä luo astellen.

"Panivat minut kiinni ja toivat vankina vallesmanniin," sanoi Juho.

"Herra Jumala...! Panivat kiinni!? Ethän, herran tähden vaan noita
rahoja...? ilmankos niitä olikin niin paljon," sanoi Riettu ja hän
oikein vapisi kauhusta.

"Sinäkinkö semmoista... Ettäkö minä...? Älä minusta semmoista luule...
Vaikka paikalle kuolisin, en sittenkään... Kovalla työlläni olen rahat
ansainnut," sanoi Juho ja katsoa muljautti Riettua silmiin.

"No miksikä ne sitten sinut kiinni panivat?"

"Kun ei minulla ollut kirjoja."

"Senkö vuoksi vaan? Eihän se ole rikos, eikä mikään... Olethan yhtä
kunniallinen mies kuin ennenkin. En minä tuommoisen asian vuoksi antaisi
surulle noin suurta valtaa," sanoi vaimo ilostuneena, kun kuuli, ettei
Juho ollutkaan mitään rikosta tehnyt.

"Niin, vain kun ei enään saa omassa vapaudessakaan olla, panevat kiinni,
vaikkei ole mitään pahaakaan tehnyt. Millä me nyt elämme, kun ei pääse
muualle työtä hakemaan? -- Kuolema kai tässä..." sanoi Juho ja kyynelet
valuivat alas hänen karkeita poskiansa myöten.

Siihen jäi Juho miettimään ja suremaan. Hänestä tuntui elämä niin
tukalalta, pahalta ja kiusalliselta, jopa täydelliseltä orjan
elämältäkin. Tästä halusi hän päästä ja hän koetti keksiä keinoja tästä
pelastuakseen, mutta niitäpä ei vaan löytynyt, vaikka kuinkakin olisi
koettanut päätänsä vaivata. Hänen mieleensä muistui heidän entinen
rauhaisa torppansa, jossa sai elää ja olla aivan oman mielensä mukaan,
eikä siellä ollut kenenkään tiellä ja nyrvittävänä, eikä kukaan tullut
kiinni panemaan. Voi kuinka hyviltä ja vapailta ne ajat tuntuivat
Juhosta. "Jospa sen olisi saanut pitää ja siinä asua ja olla, niin,
jospa. Vääryydellä ja kavaluudella oli sekin heiltä viety, ja sitten oli
Kiverä myönyt heidän hikensä ja vaivansa muille korkeasta hinnasta.
Koettaisiko aloittaa uudestaan, mutta mitenkäpä aloitti, lapsia oli jo
paljon ja eikä ollut muuta kuin tyhjät kädet ... mitenkäpä aloitti --?
Ja jos alottaiskin, niin mistäpä saisi maata...? Kukapa antaisi, ei
kukaan, ja vaikkapa antaisivatkin, niin pettäisivät taas kuitenkin,
niinkuin ennenkin."

Näitä mietti Juho ja hänen mielensä kävi entistäkin katkerammaksi ja
synkemmäksi. Tässä piirissä pyörivät ja risteilivät hänen ajatuksensa,
eivätkä ne osanneet ulos siitä sokkelosta. Vaikka kuinkakin hän olisi
koettanut niitä toisaalle johtaa, eivät ne kuitenkaan mihinkään muualle
lyöneet eivätkä laskeneet.

Siinä istui Juho sen päivän ja melkein koko yönkin; vasta aamupuolella
yötä kömpi hän vuoteesen maata.



VII.

Uudet tuumat.


Kolmannen päivän aamuna kotiin tulonsa jälkeen, pisti Juho pettua
konttiin, nakkasi sen selkäänsä, otti kirveen olallensa ja alkoi astella
metsää kohden. Hän oli nyt mielestänsä keksinyt pelastuskeinon tästä
orjan ahdistuksesta. Entistä elämäänsä muistellessaan, oli hänen
mieleensä muistunut, kuinka onnelliselta Tukalan Antti näytti joukkonsa
keskellä, silloin kuin hän Kitsalasta pois ajettiin ja oli siinä yötä.
Vaikka asunto näyttikin silloin niin kurjalta ja pieneltä hänen
mielestään, olivat he kuitenkin oloonsa tyytyväisiä ja omassa
vapaudessaan, eivätkä olleet kenenkään käskyläisiä ja vallan-alaisia.

Tämä muisto elvytti Juhon. Hänkin aikoi laittaa itsellensä ja
perheellensä mökin, vaikka kuinka huono ja pieni se vielä tulisikin,
vaikkapa pienempi kuin Tukalan Antin. --

Tätä mökin paikkaa lähti Juho nyt haeskelemaan. Suurin ei hän
kenellekään puhunut mietteistään ja keksinnöistään, vaan piti ne omana
tietonaan.

"Mihin sinä nyt menet?" kysyi vaimo, kun näki Juhon hankkivan itseänsä
matkaan.

"Menen mä häntä," sanoi vaan Juho ja siihen selitykseen sai vaimo
tyytyä.

Kauvas kruunun salolle asteli Juho, aina tuonne Lemmesvaaran liepeille.
Sen eteläisellä rinteellä oli niin tiheää korpea, ettei päivä päässyt
läpi paistamaan; siellä korven juurella oli saman niminen lampi kuin
vaarakin oli.

Kaukana oli se paikka muista ihmis-asunnoista. Kahta peninkulmaa
lähempänä ei ollut ainuttakaan taloa.

Siinä korven ja vaaran rajamailla riisui Juho kontin pois seljästänsä ja
rupesi katselemaan, mitä siellä sisällä on. Hän otti sieltä esille
petäjäistä, suoloja ja muutamia muikkuja. Sitten hän otti lakin pois
päästänsä, pani kätensä ristiin ja siunasi. Hyvällä halulla söi hän
karuja eväitänsä, sillä hänelle oli tullut kiivas nälkä,
tallustellessaan pitkän matkan. Syötyään joi hän tuohilipillä vettä
Lemmeslammista. Syönnin jälkeen rupesi häntä raukaisemaan ja hän
kytkähti kuusen juurelle pitkällensä, pannen kontin päänsä alle.

Kun hän oli siinä vähän nukahtanut, hyppäsi hän ylös ja lähti
katselemaan mökin paikkaa. Siellä hän samoili ristirastiin vaaran
rinteitä, kierteli lammin-rantoja ja korpia, mutta niin mukavaa paikkaa
ei hän vaan mistään löytänyt, kuin se, missä hän oli syönyt ja levännyt
ja missä hänen konttinsa riippui kuusen oksalla --; oikeinpa se jo
tuntui Juhosta kodikkaalta.

Siinä löi hän kirveensä ensikerran petäjän kylkeen, aloittaaksensa uutta
taloa. Juhlalliselta tuntui Juhosta se hetki. "Olihan tämä kruunun, eikä
kenenkään muun... Kaukanakin oli tässä poissa muiden tieltä, johon ei
ihmisien vääryys ja ahneus ylettyisi orjuuttamaan ja rasittamaan. Kukaan
ei voi häntä tästä pois ajaa, eikä kiinni panna."

Näin mietti Juho työtä alkaissaan ja hän oikein iloitsi tästä
vapaudestaan.

Kolme vuorokautta voi Juho vaan olla sillä kerralla mökkinsä työssä,
sillä karu eväs ei riittänyt sen pitemmäksi ajaksi.

Kun Juho tuli kotia, kysyi Riettu: "Missä sinä nyt olet ollut?"

"01en ma häntä vaan ollut," sanoi Juho, eikä siitä sillä kerralla sen
selvempää tullut.

Riettu koki panna miehellensä ruokaa mitä parasta voi: petäjäistä,
perunoita ja muikkuja.

"Ostamme, Riettu, kaikella rahallamme viljaa ja panemme paljon
petäjäistä sekaan ... aion olla kauan omassa ruoassa," sanoi Juho,
ahkerasti pistellen ruokaa suuhunsa.

"Tehdään vaan niin, mutta mitä sinulla todellakin on mielessä?" sanoi
vaimo.

"No, saahan tuon sinulle sanoa, vaikkeihän tuota sinunkaan muille...
Minulla on taasenkin uuden talon alku ... semmoinen pieni," sanoi Juho
iloisesti ja hänen suunsa vetäysi oikein hymyyn.

"Älähän nyt toki narraa minua, Juho; mitenkäpä me enää saisimme
pahaisenkaan mökin ja kukapa meille maata antaisi?" sanoi vaimo
epätoivoisasti.

"Enkä narraa...; se on totinen tosi. Enkä minä Kiverältä, ja muilta
laisiltansa maata tahdokaan, minä otan sitä isommasta talosta," vakuutti
Juho.

"No mistä vainen?"

"Kruunulta."

"Kruunulta! Onko keisarillakin maita?" kysyi Riettu ihmeissään, joka ei
juuri paljon tiennyt kameraalillisista asioista.

"Silläpä sitä onkin oikein oloksi asti," sanoi Juho.

"Missä se talonpaikka on?"

"Tuolla Lemmesvaaran kupeella."

"Enhän tiedä missä koko Lemmesvaara onkaan...; onko se kaukana?"

"Onpa sinne... Ei ole ainuttakaan taloa kahta peninkulmaa lähempänä,"
sanoi Juho arvokkaasti.

"Olkoonpa vaan, vaikka kuinka kaukana tahansa. Kunhan vaan saadaan oma
mökki, vaikkapa vaan pahanenkin, ja omaa maata palanenkaan haltuumme,
niin siinä on kyllä. Voi, voi, Juho, kuinka hyvä mies sinä olet --
aikapa tässä nyt suremaan, vaikka kiinnikin panivat, kun ei ole
kuitenkaan mitään pahaa tehnyt," sanoi vaimo iloisesti, kietoen kätensä
miehensä kaulaan.

Hän tiesi nyt varmasti, ettei Juho häntä narrannut ja toivon säde
valaisi hänenkin epätoivoista sydäntänsä.

Seuraavana maanantaina lähti Juho taasen astelemaan, kontti selässä,
Lemmesvaaraa kohden. Sinne päästyänsä, teki hän ensitöikseen erään
tuuhean kuusen juurelle hakokotuksen, johon hän sitten kokoili kuivia
sammalia. Tässä lepäsi hän yönsä, sillä kesäiset ilmat eivät olleet
kylmät.

Vaikka Juho oli ollut vaan kolme päivää talonpaikalla työssä, oli
hänellä kuitenkin jo huoneen alkua. Vaaran rinteeltä oli hän puukangilla
vieritellyt kiviä kivijalaksi ja niitä saatuansa, rupesi hän lyömään
hirsiä kokoon; niin tulivat multahirret paikoilleen.

Tätä aloitettua työtänsä rupesi Juho nyt innolla jatkamaan. Hänellä ei
ollut piilua, seinävaraa, luotilautaa, vääntiötä, kuorimarautaa eikä
sahaa, mitkä työ-aseet ovat salvumiehelle niin välttämättömät -- ei
muuta kuin kirves vaan, mutta sillä huimi hän tarmonsa takaa.

Turhiapa nuot niin monilukuiset työ-aseet Juholle olisivat olleetkin,
sillä eipä hän olisi edes tiennyt, mitä kummia kaikilla noilla
tehtäisiinkään. Entisen torppansa huoneet ja muut tarpeellisimmat kalut
oli hän silloin voinut teettää säästetyillä palkkarahoillansa, mutta
milläpä hän nyt teetti, kuin ei ollut muuta kuin suuri joukko ja kaksi
tyhjää kättä. Täytyipä nyt itse tehdä mitä voi, vaikkapa jälki kuinka
huonoa vielä olisi tullutkin.

Tästä kaikesta saattamattomuudestansa ei Juho nyt joutanut suurin lukua
laskemaan, sillä hänen piti saada oma mökki, tulkoon se sitten kuinka
huono tahansa.

Ei hän yrittänytkään pälkkimään ja veistämään hirsiä kirveellään, hän
vaan ne kuori ja koloi. Sitten hän vyörytteli ne teloja myöten mökin
alun seinälle. Koiran kaulalle hän sitten telskitti hirsien salvointen
kohdat. Tavasta muljautti hän hirren suullen, tunnustellaksensa, joko se
läheneisi toisen hirren selkää. Kun se painui likimaihinkaan, oli Juho
tyytyväinen, sillä varauksista ja muista tiheyksistä huoli hän viisi.
"Pannaan rohtua rakoon, onhan metsässä niitä," mutisi Juho itseksensä
tyytyväisenä. Tulivatko nurkat yhtäpitkät, se oli Juholle yhden tekevä
ja tämän yhtäkaikkisuuden vuoksi tulivatkin toiset nurkanpäät
kyynärittäin pitempiä kuin toiset.

Ei Juhon rakennus ollut suuri, kahdeksakyynäräinen vaan. Ei voinut
vankkakaan mies yksin hallita pitempiä, sylintäyteisiä ja satavuotisia
korven honkia. Työtäpä oli niitäkin väännellessä ja seinälle pusatessa.
Kovin pakotti hartioita illalla maata pannessa, mutta kun pääsi
pitkäkseen sammalvuoteelle hakokotukseen, tuntui niin hyvältä ja
mukavalta.

Ei Juho saanut rakennustaan erin korkeaksikaan, sillä ei hän voinut
yksin hirsiä korkealle saada. Hätinä sai hän sen niin korkeaksi, että
pitkällainen mies voi suorana seisoa kurkihirren alla. Kun hän sai
harjavuolen pannuksi, rupesi hän veistelemään onsista petäjistä kouruja
vesikattoa varten. Niitä riittävästi saatuansa, latoi hän ne katoksi.

Voi kuinka hyvä nyt oli Juhosta, kun oli oma suoja. Vaikka kuinkakin
olisi myrsky raivonnut ja taivas vettä valunut, ei vaan ne tuntuneet
tuvassa, eikä sade niskaan valunut. Sinne hän muutti sammalvuoteensa ja
siellä oli niin hyvä levätä, olipa ulkona minkälainen ilma tahansa.

Sitten tuli muurin teko. Puulapiolla kaivoi hän savea ja vaaranrinteeltä
sai hän kiviä ja hiekkaa. Mökin teelmän luo teki hän maahan kolon ja
siihen hän kantoi kontilla hiekkaa, ja savea ja vettä isolla tuohesta
tehdyllä töselöllä Lemmeslammesta. Kolossa hän sitten polki paljain
jalvoin aineksia niin kauvan, että siitä vihdoin tuli jonkunlaista
muurisaven tapaista. Sitten hän vyörytteli kiviä mökkiin, eikä ollut
arka niitä valikoidessaan, sillä mistäpä Juho tiesi mikä niistä mihinkin
paikkaan sopi. Niitä hän koki sovitella paikoillensa kuten parhaiten
taisi, ja puulastalla lapikoitsi hän savea rakoihin. Kun hän oli melkein
pari viikkoa muhjannut uunin teon kanssa ja päätänsä vaivannut
miettimisellä, miten siitä hyvä tulisi, sai hän uunin valmiiksi. Ei se
ollut mitään sievintä laatua, mutta uuni, tai oikeimmin kiuvas se
kumminkin oli.

Niinkuin ennestään jo tiedetään, ei Juho ollut mikään erin-omainen
mestari semmoisiin töihin, mutta sen käytännöllisempi hän oli. Mökin
siaa tiheään korpeen peratessaan, hakkasi hän kantojen päät
tasapäisiksi, varustellen siten jo istuimia mökkiinsä. "Nepä eivät säry,
eivätkä lapset voi niitä kaadella ja kolistella ... ja mistäpä tässä
paremmat nikkarit tulevat," mietti Juho ja hän oikein iloitsi
keksinnöstään.

Eräästä talosta kylällä oli hän saanut pari vanhaa navetan pientä
akkuna-purria tienatuksi. Pienet ne olivat ja rikkeimiä ruutujakin
niissä oli, mutta olipa niissä kylliksi kokoa muuttaa toisesta päästä
terveet ruudut rikkeinten siaan, ja yhtäkaikki oli niissä ruudullisissa
päissä yllin kyllin kokoa Juhon uuden rakennuksen akkunoiksi. Tätä
lasimestarin virkaa toimittaissaan särkyi kuitenkin Juholta muudan
tarpeellinen ruutu ja toista ei ollutkaan sialle panna. "Voi
voikanenkin," sanoi Juho silloin ja raapasi korvan taustaansa.
Neuvottomaksi ei hän kuitenkaan nytkään tullut, sillä pitemmittä
miettimisittä pisti hän rikkeimmen sialle kahdesta vastakkain ommellusta
tuohesta toisen, ja sillä se asia oli autettu. Näin varustetut akkunat
kantoi hän sitten mökillensä ja alkoi sovitella niitä paikoillensa.
Kirveellä alkoi hän seinän ulkopuolelle reikien pieliin jyskyttää
jonkunmoista lovea, johon vanha navetan akkunapuite mahtuisi
kokonaisuudessaan rikkeimine ja terveine ruutuineen; kuitenkin koki hän
sovittaa terveet ruudut seinässä olevien läpien kohdalle.

Oven teki Juho myös mökkiin omalla laillaan. Hän, näette, veisteli
hienollaisia kuusia litteiksi ja sovitellen liitteli niitä jonkunlaiseen
puitteen muotoon. Tämän kokoon saatuansa, naulasi hän niihin
puunauloilla niin monin kerroin tuohilevyjä, että niitä tuli paria
tuumaa paksusti. Sen hän sitten sovitti puusaranoilla ovenreiälle, ja
niin oli ovi valmis.

Lattiasta huoli Juho viisi. Hän kantoi vaan kontilla hiekkaa permannolle
ja levitteli sen kantojen väliin, ja sillä se sai kelvata.

Kuusi viikkoa oli Juho telminyt uuden mökkinsä rakentamisessa, ja siihen
oli hän uhrannut sielunsa ja ruumiinsa voimat niin tarkkaan, ettei
niistä olisi ollut muruakaan muuhun suuntaan pois antaa. Mutta senpä
hedelmänä olikin nyt uusi ja aivan oma mökki, jonka kanssa ei Juho
luullut olevan kenenkään muun tekemistä kuin hänen oman itsensä, ja se
oli hänen mielestänsä nykyisissä oloissa iso asia.

Kun hän oli uuden keksintönsä saanut näin pitkälle toteuntumaan, riensi
hän keveällä mielellä sitä vaimollensa ilmoittamaan, esitellen, että
muutettaisiin omaan mökkiin.

Sitä iloa ei voi kukaan kuolevainen kuvailla, minkä tämä uutinen
vaimossa vaikutti. Toivotonna oli hän jo maailman menoa kauvan
katsellut, ja tuntenut olevansa perheensä kanssa auttamattomasti
pinnistettynä siihen kuiluun, jossa he ovat kaikkien syötävänä, mutta
eipä kukaan heidän. Hänkö -- hekö... Heilläkö olisi nyt oma mökki --
ihan semmoinen, jota ei voisi enään kukaan heiltä mielivaltaisesti pois
ottaa, eipä itse Kiveräkään... Tämähän oli vaimonkin mielestä jotakin
suurta ja kekseliästä Juhonkin puolelta ajateltuna, ja näitä tuntiessaan
ei hän voinut muuta kuin ihaella Juhonsa suurta miehuutta, pontevuutta
ja kekseliäisyyttä.

Eihän muuta. Ehdottomasti suostui vaimo Juhon esitykseen, että
muutettaisiin heti omaan mökkiin. Olihan hänkin kyllikseen saanut nähdä
ja tuntea, minkälainen on olla toisen huoneen nurkassa ja muiden
isäntävallan alaisena. Olihan hän ihmisenä ja perheen äitinä kokenut
toimia perheensä eduksi ja siinä uhrata kaikki voimansa ja tarmonsa,
mutta yhtäkaikki oli heidän täytynyt olla alla-airoin ja muiden
armoilla.

Tämän ilosanoman palkinnoksi Juholle ei ollut vaimolla muuta antaa kuin
vanhentuneet käsivartensa. Nämät kiersi hän miehensä kaulaan, ja tämän
teki hän yhtä suurella rakkaudella, helleydellä ja varmuudella, kuin jos
sen olisi tehnyt joku nuori, vasta naitu, urhoollista ritariaan
syleilevä aatelis-nainen.

Eipä tuo Rietun syleily ollut vaikutukseltaankaan vähäisempi, sillä
vedet kiertyivät Juhon silmiin ja eikä hän hennonnut häiritä tätä
sydänten kohtausten lämmintä tulta.

Kun näin oltiin yksimielisiä majanmuuton suhteen, ei siinä pitkiä
neuvotteluita tarvittu, vaan ryhdyttiin tuumasta toimeen. Ei siinä
liioin tarvittu pitkää aikaa muuttamisen varustamiseen, sillä pian
olivat vähät tavarat koolla. Juho pani kontin pohjalle pienen padan,
vähäisen suola- ja jauhopussin ja päällimmäksi pettuleipiä. Sitten
kieppasi hän kontin selkäänsä, koppoi nuorimmasta vanhimman lapsen
syliinsä ja alkoi astella. Vaimo kääri nuorimman lapsen ryysyihin, otti
sen syliinsä ja kiirehti Juhon jälkeen; vanhimmat lapset saivat kävellä
perässä. Siinä se sitten oli.

Ei ollut mikään helppo tehtävä kuitenkaan tuo majanmuutto. Ei oltu vielä
kovinkaan pitkältä menty, kun jo kävelevistä nuorin lapsi alkoi
nihkailla ja ehtimiseen valittaa väsymystänsä. Koettiin usein istahtaa
ja viihdyttää lasta sekä kehoittaa häntä kaikin tavoin jatkamaan matkaa,
mutta ei tämäkään keino kauvaksi auttanut, sillä yhä tiheämpään
päivitteli lapsi uupumistaan. Vaikka Juholla oli ennestäänkin kyllä
tarakkaa, ei ollut muuta neuvoa kuin nostaa uupunut lapsi kontin päälle
istumaan; sitten sitä taasenkin mennä ponnistettiin eteenpäin.
Minkäänlaista tietä ei ollut. Kylästä lähtein oli tosin karjan-polkuja,
mutta pian nekin loppuivat. Aivan poluttomia maita ja korpia samottiin
nyt Lemmesvaaraa kohden. Juho kömpi edellä, taivutellen ja taitellen
puunoksia pois tieltä, että joukko pääsisi jäljessä, ja joukko se
seurasi Juhoa niin luottavasti ja turvallisesti kuin olisi hän heitä
vienyt johonkin isoon palatsiin. -- Niin paljon kuin mahdollista, koki
Juho vältellä veteliä soita ja rämeitä, mutta kaikesti ei se ollut
mahdollinen. Oli niin laajoja nevoja, että olisi peninkulmittain
jatkunut matka, jos olisi lähtenyt niitä kaikkia kiertämään; sen vuoksi
täytyi rämpiä joskus niiden ylikin. Usein pudottiin vyötärettä myöti
vetelään suohon, mutta sieltä kömmittiin jälleen ylös ja vuovattiin
eteenpäin.

Matka oli siksi pitkä, ettei voitu yhteen menoon perille päästä.
Lapsetkin alkoivat ehtimiseen nälkäänsä ja väsyänsä päivitellä. Tämän
tähden täytyi muutaman ison suon poikki päästyä ruveta ruokailemaan ja
levähtämään. Kun oli mättäille istuttu, otti Juho vaimon seljässä
olleesta kontista, jossa oli kaikenlaista keveämpää kamuskaa, ison
tuohisen ja lähti kävelemään. Lähtiessään kehoitti hän joukkoansa
odottamaan niin kauvan, kun hän palaa takaisin. Kauvan ei hän viipynyt
sillä retkellä. Tullessaan toi hän tuohisen täyden kypsiä suomuuramia.
Kontti otettiin nyt käsille ja sieltä vedettiin esille pettuleipiä ja
suolapussi. Niiden ympärille kokoontui nyt perhe. Poikkeuksena noista
niukoista ruokavaroista loisti keskellä muurama-tuohinen niin
viettelevän ja viehättävän näköisenä. Nuorimmat lapset eivät olleet
koskaan ennen semmoisia nähneet ja heitä se enimmän ihmetytti;
käsittivät kuitenkin sen, että suuhunpantavia ne olivat. Juho murti
pettua palasen kullekin ja niin oli ateria alkanut. Pettua kastettiin
suolaan ja haukattiin hyvällä halulla. Juho kehoitti, että otettaisiin
tuohisesta palalle painoa. Kun lapset panivat ensikerran suuhunsa
muuramia, eivät he tienneet mitä sanoa ja ajatella. Koskaan eivät he
ennen olleet saaneet niin makeata ja hyvää särvintä ja pettu se huilasi
nyt taasen niin mielellään kurkusta alas.

"Voi, isä! Mitä tämä on?... Ei ikään me ole näin hyvää ruokaa saaneet...
Onko siellä uuvessa ko'issa tämmöistä särvintä...? Isä, onko?! -- Onko
teillä vielä tämmöistä, onko, isä --? Antakaa vielä," hälisivät lapset
yhteen ääneen, pyörien isänsä ympärillä, samalla nykien häntä takin
liepeestä.

Juho ei voinut vastustaa lastensa pyyntöä, niin väsynyt ja uupunut kuin
hän olikin. Hän otti tyhjennetyn tuohisen ja lähti toisia muuramia
korvesta noukkimaan. Ja lapset ne niin iloisesti ja luottavasti
hyppelivät ja iloitsivat; olihan syytäkin, sillä oltiinhan nyt menossa
omaan kotiin.

Kun Juho palasi täysinäisen muurama-tuohisensa kanssa, tyhjensivät
lapset sen riemuissaan, sillä olihan nyt entistä parempi.

"Ken ei syrji syötyään, sille ei sikiä sian porsaat, eikä kasva lampahan
karitsat," sanoo sananlasku. Syrjälleen paneminen täytyi tapahtua
Oukkarinkin perheessä tämän syömisen jälkeen. Sillä vaikkei ateria ollut
sen väkevämpi, raukasi se nälistyneet ja väsyneet lapset niin, etteivät
he voineet paikalta päkähtää. Kun heitä kehoitettiin lähtemään,
päivittelivät he, etteivät jaksa kävellä. Heidän silmänsä laukkasivat ja
luppailivat, ja viimein heistä yksi ja toinen kellistyi mättään koloon
nukkumaan. He olivat ryystäneet tuohisen pohjalta hyvästi kypsyneistä
muuramista valunutta nestettä ja tämä oli mennyt heidän heikkoihin
jäseniinsä. -- Niin, olihan heidän ateriallansa nyt oikein juomisiakin.

Ei vanhemmat parhaalla tahdollaankaan voineet tälle odottamattomalle
pulmalle mitään, vaikka mieli paloi matkaa jatkamaan. Ei ollut muuta
neuvoa, kuin että heidänkin täytyi panna pitkäkseen, odottamaan lasten
heräämistä. Väsyneetpä heidänkin raajansa olivat, mutta siitä eivät he
olisi mitään huolineet, kun vaan olisivat päässeet eteenpäin samoamaan;
kyllähän he semmoisia olivat oppineet elämässään näkemään.

Lapset nukkuivat kauvan. Iltakin alkoi lähetä ja matkaa oli vielä
pitkästi. Suurella vaivalla saatiin he viimeinkin hereille, mutta kovin
raukeita he vielä sittenkin olivat. Kuitenkin lähdettiin matkaa
jatkamaan, mutta kovin kävelevät lapset päivittelivät kinttujaan
kipeiksi ja muutakin väsymystään. Ja tosiaankaan ei heidän tilansa juuri
kadehdittavalta näyttänyt. Risut, kivet ja kannot olivat repineet heidän
paljaat jalkansa rikki, niin että veri juoksi pitkin kinttuja, sillä
heillä ei ollut minkäänlaisia jalkineita.

Ilta läheni ja ilma rupesi jäähtymään, mutta vielä oli pitkästi matkaa
uuteen kotiin. Kaiken muun hyvän lisäksi rupesi vielä kylmäkin
hätyyttämään vetelissä soissa rämpiviä, läpi märjiksi kastuneita lapsia.
Kipeästi kävivät edellä meniöiden sujuttamat ja takaisin ponnahtavat
varpujen nauvahdukset, risujen reväisemiset, kantojen kopsahdukset ja
kivien kömähtelemiset rikki revityihin ja kylmästä turtauneisin
raajoihin, mutta eteenpäin piti vaan päästä. Voi kuinka mielellään Juho
ja Riettu olisivat ottaneet nihkaa tekevät ja paapattavat lapsensa
kuormansa lisäksi, mutta heillä oli jo tarakkaa liiaksikin, eikähän
heillä ollut ylimääräisiä voimia.

Ilman kylmeneminen vaikutti sen, että maasta nousi niin ankara sumu,
ettei parin kolmen sylen päähän voinut toista ihmistä nähdä. Tämä teki
vielä hankalammaksi ennestäänkin jo niin vaivaloisen matkan. Täysi työ
oli vanhuksilla saada koossapidetyksi yhä jäljemmäs jääviä lapsia.
Viimeiseltä ei ollut muuta neuvoa, kuin että täytyi heitä kädestä
taluttaa.

Olisipa luullut, että niin synkällä, oudolla, poluttomalla sydänmaalla
ja niin paksussa sumussa vielä eksyminenkin tulisi vaaraksi kaiken muun
hyvän lisäksi, ja tätä vaimo kovin pelkäsikin. Turha oli kuitenkin se
pelko, sillä vaistonsa avulla osasi Juho määräpaikkaansa yhtä varmasti
kuin joku tuiki tarkka maanmittari.

Aurinko kohoitteli laitaansa synkän korven yli, valaisten paksun ja
synkän sumun vaalean savun kaltaiseksi usvaksi. Tämä näky virkistytti
majanmuuttajat ponnistelemaan viimeiset voimansa ja pian olivatkin he
perillä.

Voi kuinka hyvältä tuntui Juhosta ja Rietusta, kun he saivat laskea
raskaat tarakkansa oman mökkinsä eteen. Oli niinkuin kaikki se
sortovalta, jota he elämässään olivat niin runsaassa määrässä osaksensa
saaneet, olisi heidän hartioiltaan yhdellä kerralla pois vierähtänyt.
Sanomaton ilo ja vapauden tunne valtasi heidän mielensä, sillä olivathan
he nyt taasenkin vapaita ja itsenäisiä ihmisiä ja aivan riippumattomia
kenenkään oikuista ja mielivallasta. Molemmin he itsekseen päättivät
hiljaisuudessa, että he kaiken voimansa ja tarmonsa takaa koettavat tätä
uutta vapaata elämää perustaa.

Kauvan ei kuitenkaan ollut aikaa tunteitten vallassa olla. Kova väsymys
vaivasi niin lapsia kuin vanhempiakin; täytyi ruveta toimimaan niin,
että saatiin tuota niin välttämätöntä ruumiin lepoa.

Juho avasi mökin oven ja perhe astui "sisälle". Varaselta oli hän
laittanut sinne sammalista vuoteita perhettänsä varten. Hyvältä tuntui,
kun sai oikaista väsyneet raajansa pehmeälle sammalvuoteelle ja vielä
aivan omassa mökissä. Turtaantuneet ja kangistuneet jäsenet alkoivat
vähitellen lämmetä ja norjeta, ja oikein tykytti selkää ja muita
raajoja, niin hyvää teki lepääminen. -- Pian nukkuivat he kaikin
virkistävään uneen.



VIII.

Eteenpäin vaan.


Aurinko oli jo korkealla, kun he heräsivät. Juho ja Riettu tunsivat
itsensä virkistyneiltä ja sydän oli toivoa täynnä. Juhlalliselta tuntui
se hetki, kun he oman mökkinsä edessä kannon nenässä istuivat kauniina
kesä-aamuna. Ilma oli tyyni ja aurinko loimotti pilvettömältä taivaalta
täydellä terällä, valaisten ja lämmittäen kolkkoa korpea. Linnut
lauloivat ja visertelivät aamuvirttänsä liiaksikin lähellä uutta taloa
olevissa puissa. Hyönteiset surisivat, survoivat, pyörivät ja tanssivat
suurissa parvissa mökin ympärillä olevalla aukiolla. Yksi ja toinen
lintu tuiskahti puusta alas ja noukasi lennosta hyörivän hyönteisen
suuhunsa, lentäen sen kanssa poikiensa luo pesään, siten hankkien heille
einepalaa. -- Niin, olihan luonto heille avoinna, niinkuin kaikille
muillekin.

Tämä näky teki Juhoon syvän vaikutuksen. "Voi kuinka Jumala on hyvä!"
huudahti hän. "Katsokaat taivaan lintuja, eivät he kylvä, eivätkä niitä,
eivät myös kokoo riiheen, ja teidän taivaallinen Isänne ruokkii heidät.
Ettekö te paljon enempi ole kuin he," lisäsi hän sitten raamatun omilla
sanoilla.

Kauvan eivät he joutaneet kuitenkaan tätä vakuuttavaa ja ihanaa luonnon
kauneutta nauttimaan, sillä elämän velvollisuudet kutsuivat heitä
toimintaan. Piti ruveta einettä hankkimaan --; niinkuin lintuisetkin
olivat tehneet.

Riettu rupesi virittämään tulta ja Juho meni Lemmeslammesta noutamaan
vettä padalla ja tuohisella. Juhlallisen hetken kunniaksi keitettiin
selvästä viljasta nytkin puuro; sopihan nyt juhlia, sillä olihan se
ensimmäinen ateria heidän toisessa kodissaan.

Lapset olivat nukkuneet yhtä kytkää aina siihen saakka kuin puuro tuli
valmiiksi, mutta nyt he herätettiin syömään. Makeata tuli puuro, vaikka
silmänä oli vaan suolavettä ja vaikkei särvin ollut sen parempaa kuin
Lemmeslammin vettä. Kummako se, sillä kauvan oli siitä, kuin perhe oli
selvää puuroa syönyt.

Talouden parantamisen puuhat tulivat nyt joka-aikaiseksi huoleksi. Kesä
kyllä oli jo jotenkin kulunut, mutta ei kuitenkaan niin, ettei vielä
voinut kaskea kaataa. Tähän työhön ryhtyivätkin Juho ja Riettu nyt
kaikkein ensiksi. Lemmesvaaran rinteelle alkoivat he halmetta hakata
yksistä neuvoin. Eipä kauvan viipynytkään, ennenkuin heillä oli
semmoinen ala aukiona, etteivät luulleet sen enempää voivansa kylvöön
saada.

Nyt ruvettiin hankkimaan huoneita lisää. Oli päätetty hankkia pari
vasikkaa talveksi, että saataisiin ajanoloon lehmiä. Piti ruveta niiden
varalta hankkimaan navettaa ja rehulatoa. Navetta rakennettiin paljoa
isompi kuin tupa -- --; mikäpä sen tietää, vaikka talo vielä
paisuisikin, täytyi olla varuillansa. Ja eipä ollut nyt konstikaan
isompaa huonetta tehdä, sillä olihan heitä nyt kaksi, että voitiin
pitempiä hirsiä liikutella. Rakennukseltaan ei uusi rakennus tullut
yhtään parempi kuin tupakaan, sillä eipä Riettu ollut parempi
rakennusmestari kuin Juhokaan, mutta navetta siitä kumminkin tuli.

Vaikka navetan teko oli vienyt paljon aikaa, piti kuitenkin saada vielä
rehu-vajakin, sillä tarvitsihan laittaa kesän aikana rehua aiottuin
vasikkain varalla. Kasken poltto ja muut kiireiset työt estivät, ettei
rehusuojaa joudettu perin vankkaa tekemään. Vedettiinhän vaan neljä
hirrenkaitturaa rakennuksen pohjaksi. Niihin hakkasi Juho kirveellä
jonkunlaisia lovia ja pystytti niihin pönkkien turviin patsaat. Sitten
vedettiin toiset neljä hirttä; nekin lovitettiin ja patsaat
ruodotettiin. Patsasten neniin hinattiin lovitetut hirret, kurki-hirsi
pantiin ja veistetyitä kouruja katoksi, ja niin oli vajan ulko-asu
valmis. Sisustamatta se kuitenkin vielä oli, sillä Juho tahtoi siihen
rakentaa vielä oikein parvekkeen erilaisia tarpeita varten. Ympäri
rakennusta kiertävä aita rakennettiin muka sitä varten, etteivät eläimet
saisi syödä vajaan kertyneitä varoja, vaikkeihän siellä mitään eläimiä
ollut, joku sattumalta sinne osaantunut kulkuhevonen toisinaan vaan.

Tosin tämä rakennus tehtiin vaan väliaikaiseksi, mutta vahva ei siitä
tullutkaan rakenteeltaan. Vähimmälläkin tuulella vapisi se kuin sarpa
virrassa ja kovemmalla tuulella heilui se niin kovasti, että luuli sen
siinä paikassa kaatuvan. Juhossa ei ollut miestä koneellisesti
pöngitsemään huojuvaa vajaa, mutta kuitenkin koki hän tukea sitä maahan
lyödyillä tu'eilla minkä voi. Paljon ei se siitäkään parannut, mutta
vähän kuitenkin. Semmoiseksi se sitten jäi kauaksi aikaa, sillä:
"Siltään on sikasen kärsä, kun se kerran kesken jää."

Sitten poltettiin kaski ja laitettiin kylvökuntoon. Kun vielä oli
hankittu rehua vasikkain varalta ja pantu talteen uuteen vajaan, olivat
tärkeimmät talon kesätyöt tehdyt.

Uudessa talossa ei ollut ensimältä minkään muunlaista astiaa kuin pata
ja tuohinen, ne mitkä tullessa tuotiin. Juurisaavi koselo ja
rappeentunut ämpäriresu, perheen entiset ja ainoat astiat, jotka Juho
mökille jälestäpäin kuljetti, eivät suuresti lisänneet talon niukkoja
astiavaroja.

Juhossa ei ollut miestä tätä puutetta poistamaan, sillä hän ei osannut
senkään verran puuta toisiinsa liittää, että hänen tekemänsä astia olisi
pitänyt pieniä kivejäkään; eipä hän olisi saanut astiaa niin paljon
kokoonkaan, että pitämistä olisi voitu edes koettaakaan.

Vaikka niin olivat asiat, ei kuitenkaan Juholla mennyt käsi päähän, eikä
hän tullut neuvottomaksi. Hän oli käytännöllisempi mies nyt kuin koskaan
ennen, eikä häntä estänyt mikään pulma, sillä hän tahtoi kaikista
vastuksista huolimatta perustaa oman vapaan ja muista riippumattoman
elämän.

Juho oli kaikessa tökeryydessään varttunut erittäin hyväksi tuohisen
tekijäksi. Jo Kitsalassa ollessaan oli hän paimenessa kulkiessaan siihen
taiteesen itseään harjoitellut. Puukkoa ei hän tosin Kitsalasta mukaansa
saanut, niiden pyhyyttä kun niin ankarasti valvottiin. Kuitenkin
kaiketenkin onni Juhoa ohjasi. Hän, näette, tapasi retkillään usein
toisia paimenpoikia, mitkä eivät olleet niin tarkan yhteiskunnan
kasvatuksen alaisia kuin Juho. Heillä oli veitset mukanaan ja heiltä sai
Juhokin tavasta niitä lainaksi. Laittipa Pirjokin joskus hänelle veitsen
mukaan salaa Kitsalassa ollessaan. Niissä tiloissa koetettiin usein, ken
parhaan ja pitävämmän tuohisen saapi. Tässä ammatissa harjaannuttiin
niin, että raaka-aineetkin tutkittiin ja valikoitiin tarkoin
kilpailemaan ruvetessa. Tuohen piti olla paksua, pehmeää, nuorteaa ja
pieni-ällästä. Kyllä kaiketi varjokkaissa korveissa oli hyvinkin
paksutuohisia koivuja, mutta niiden tuohi oli rauskaa, haurasta ja
tiheää ja pitkä-ällästä, eikä niinmuodoin kelvannut kelpo tuohisen
aineeksi. Korven sydämeen ei yritettykään aineita etsimään, vaan
etsittiin ahojen laidoilla olevia urpakoivuja ja nämätpä useinkin saivat
nahkansa heittää tuohi-teollisuutta harjoittaville paimenpojille. Totta
kyllä, etteivät nämät tämän käsityön harjoittelijat olleet mitään
mittaus-opillisia yrittelijöitä, sillä eihän heillä semmoisista ollut
mitään tietoa. Kuitenkin he osasivat aivan tarkoin niitata tuohilevyjen
kulmat, samassa valvoen, ettei tuohinen vaan tulisi laidoiltansa löysä.

Tätä opittua taitoaan käytti nyt Juho tökeröisyytensä palkinnoksi.
Pehmeimmät, nuorteimmat, tuhteimmat, paksuimmat ja ällittömimmät tuohet
valitsi hän aineikseen ja ajanpitkään rakensi hän leväys-aikoina mitä
kauneimpia ja tiviimpiä tuohisia semmoisen paljouden, ettei niitä
suinkaan ollut vähä; olipa semmoisiakin joukossa, jotka vetivät
ummelleen kaksi kappaa.

Jonkun ajan kuluttua oli Juholla uuden navetan perällä semmoinen kasa
tuohisia, ettei niiden olisi luullut mihinkään mahtuvan. Nämätpä sitten
olivatkin astioina talon kaikissa tarpeissa, olivatpa ne minkä laatuisia
tahansa. Niinpä olivat ne suola- ja jauho-kopsina, vesi-, ruoka- ja
sarvin-astioina, aina vaan, missä asiassa milloinkin vaan astiaa
tarvittiin.

Kun näin oli varattu, mitä varata voitiin, täytyi Juhon lähteä
pois kotoa. Kotiin jäävistä ruokavaroista huoli hän viisi.
Petäjänkuori-levyjä oli kylläksi puiden oksilla kuivamassa ja saihan
toisia metsästä, elleivät entiset riittäisi. Juho oli Lemmeslampeen
tehnyt jonkunmoisen katiskan tapaisen. Vaikkei se häävi ollutkaan, eksyi
sinne kuitenkin aina joku sydänmaan oppimaton ja pöllö kala, sillä eihän
heitä kukaan ollut milloinkaan käynyt kiusaamassa ja kavaloiksi
opettamassa. Niinpä sai perhe joskus lammesta petäjäiselle höystöä ja
tätä pidettiin tarkasti kuin yrttiä, etteihän vaan kovin pitkiä välejä
tulisi. Kun vielä päälliseksi metsä antoi marjoja särpimeksi, niin
mitäpä Juholla oli syytä huolehtia kotiin jääneen perheensä eväistä. --
Kyllä kai elävät, sillä yhteisestihän täytyi kärsiä uutta taloa
tehdessä.

Niin, se seikka ei ollut ensinkään syynä Juhon poismenemisellä. Hänellä
oli toiset tuumat, sillä eihän heillä ollut vielä vasikoita ja kuitenkin
oli niitä varten jo navetta tehty ja rehua laitettu. Niitä täytyi nyt
lähteä hankkimaan yhdellä tai toisella tavalla, muutoinhan ei päästäisi
koskaan karjaan käsiksi ja eikä toimeentulo koskaan paraneisi.

Juho lähti nyt hakemaan semmoista työpaikkaa, mistä saisi ansaita rahaa
vasikkain hinnaksi taikka suorastansa vasikat. Talosta taloon kulki hän
näitä etuja kyselemässä, mutta turhaan, sillä kaikkialla tarjottiin
hänelle vaan jyväkappa päiväpalkaksi. Tämmöiseen kauppaan ei Juho voinut
suostua, sillä eihän hän sillä tavalla olisi saanut vasikoita.

Kun hän oli aikansa kulkenut ja kysellyt, eikä mitään semmoista
tienestiä löytänyt, alkoi hän käydä epätoivoiseksi koko vasikkojen
saamisesta. Epätoivossaan päätti hän lähteä pitkän sydänmaan poikki
polkutietä menemään toiseen pitäjääsen etsimään, että eikö tuota sieltä
löytyisi vasikka-työtä. -- Ei hän peljännyt kiinnipanoakaan.

Puolivälissä taivalta oli Heikale niminen uudistalo. Nämät olivat
pitkällisen taistelun jälkeen päässeet siihen asemaan, että he
tarentelivat jo pitämään vierasta väkeäkin, lisätäksensä viljelyksiään.
Heillä oli puute viljasta ja rahasta, mutta he olivat kasvattaneet
eläimiä ja niitä he olisivat antaneet työpalkaksi, mutta eivät he olleet
ketään sillä kaupalla saaneet.

Tähän saapui Juho väsyksissä myöhään illalla. Hyvän-illan sanottuaan
istahti hän penkille ja huokasi raskaasti.

"Mistäs sitä ollaan?" kysyi Heikaleen isäntä.

"Tuolta ollaan vaan oman pitäjään Metsäkulman takalistolta," sanoi Juho.

"Mihin sitä ollaan matkassa?"

"Olenpahan vaan kuljeskellut etsimässä, mistä saisi ansaita työllä rahaa
tai vasikkata."

"Rahaa meillä ei ole, mutta elukkata meillä kyllä olisi työstä antaa,"
sanoi isäntä.

"Näinköhän?" sanoi Juho ja oikasi itsensä suoraksi, tuhraten nokkaansa.

"Kyllä olisi, kun vaan kaupoissa sovittaisiin," sanoi isäntä.

"Mikäpä olisi sopeissa... Minkälaista elukkata teillä olisi?"

"Isompata, pienempätä, vanhempata, nuorempata, mikä vaan sopisi."

"Pitäisi olla lehmäsiä."

"Niitä ne juuri ovatkin."

"Minkäslaista työ on...? Minä en ole juuri mikään mestari," sanoi Juho
pelvollaan.

"Oja-työtä."

"Sitä kyllä voin tehdä, mutta oja ei tule minulta oikein suoraa," sanoi
Juho yhä vielä arkana.

"Ei haittaa mitään, sillä vedellä on notkeat niskat... Mutta vielä on
eräs paha juttu... Oma ruokako?" puheli isäntä.

"Ei suinkaan minun eväilläni paljon työtä tehdä," sanoi Juho nolosti.

"Meillä on petäjä-leipä," sanoi isäntä vähän häpeissään.

"Eikö sen pahempaa? Kyllä siihen olen tottunut... Se ei haittaa mitään,
kun vaan pääsen talon ruokaan," sanoi Juho jo vähän ilostuneena.

"Kun vaan siihen tyydytte, niin aivan kernaasti saatte ruveta talon
ruuassa työhön. Nyt lepäämme ja aamulla katselemme elukat ja työn,"
sanoi isäntä.

Sattumalta olivat semmoiset ihmiset tavanneet toisensa, mitkä toinen
toistaan tarvitsivat. Yhteiset puutokset ja ponnistukset olivat
pysyttäneet heidät samalla arvo-asteella, jonka vuoksi he pian
ymmärsivät toisensa, vaikka ensimältä huonouttansa häveten vähän
ujosteltiin.

Juhon sydän tuli nyt niin keveäksi, että tuntui siltä kuin monen
leiviskän painoinen kuorma olisi sieltä pois pudonnut. Olihan nyt toivoa
saada vasikat, joita hän niin hartaasti halusi -- "niin ja miks'eikäs
sitä vasikkain ja ojaamisen hinnoista sovittaisi, koska häntä tähänkin
asti," mietti Juho. Hän tunsi itsensä niin virkistyneeksi ja
voimistuneeksi, että hän olisi paikalla tarttunut työhön kiinni, kun
vaan olisi ollut päivä. -- "Ei ole kuin petäjäleipää -- no kaikkiakin
häntä sitten peljätäänkin, ikäänkuin ei se kelpaisi ja sillä toimeen
tulisi," tuumaili Juho iltasta syödessään ja puri pettua niin vinhasti
ja hyvällä halulla kuin se olisi ollut ranskan pullaa.

Aamulla lähdettiin elukoita katsomaan, ennenkuin ne metsään laskettiin.

"Siinä ovat, valitkaa mitä vaan haluatte, nuorempata tai aikaista
elukkata," kehoitti isäntä.

"Minä haluan vasikoita; aikaisiin ei varani ja voimani riitä...; yhden
aikaisen hinnalla saan hyvässä lykyssä kaksi vasikkata," arveli Juho.

"Olkoon sitten niin," sanoi isäntä.

Ja kaksi viimetalvista vasikkaa valitsi Juho.

Nyt lähdettiin ojamaata katsomaan. Ojattava maa oli korpi-rämettä ja
hyvin vesiperäistä. Siinä oli paljon pystyssä olevia tuoreita puita ja
liekojakin oli maassa runsaasti. Ennenkin oli siinä kaivaa rääpöstetty
vähän ojaa, niin että ojamaan kovuus oli kaikki näköisällä.

Ikäänkuin aavistaen, oli Heikaleen isäntä miettinyt, että korvesta voisi
ehkä tulla viljamaa. Omilla voimillansa koetti hän tätä aatettansa
toteuttaa, mutta pian huomasi hän, että yhtäällä on yhden jälki. Hänen
tointansa, apuansa ja työtänsä tarvittiin joka paikassa ja tämän tähden
ei hän voinut mitään uudistusta aikaan saada. Tämä pulma se oli
Heikaleen isännän saanut miettimään, että eiköhän tuota saisi elukoilla
uudistyön tekijää, vaikka onkin petäjäleipä syötävänä.

"Paljonkohan tällaiseen maahan kaivaisitte ojaa kahdesta vasikasta?"
kysyi isäntä.

"Niin paljon kuin tahdotte."

"Vaan pitäisihän olla joku määrä."

"Pankaa sitten semmoinen."

"Se on vähän vaikea, sillä pitäisihän tietää, montako penniä syleltä ja
montako syliä," mietti isäntä.

"Mitä niillä tiedoilla tehtäisiin?"

"Eihän muutoin tiedä, kuinka paljon kahdella vasikalla ojaa saapi,"
väitteli isäntä.

"Minä en ymmärrä penni- ja sylilaskuja, vaan kyllä minä ojaan mutkille
ja muuten, ja niin kauvas kuin vasikalla pääsee...; sanokaa sitten kun
piisaa," vakuutti Juho.

Siihen selitykseen tyytyi isäntäkin ja hyvällä syyllä kylläkin, sillä
eipä hänkään ollut mikään pätevä laskumies.

Nyt ryhtyi Juho työhön täydellä innolla. Korpi huiskui ja lekahteli, kun
hän siellä ryskäsi ja huimi. Märjässä maassa väänteli hän sylin kanssa
juurineen kaatuneita puita ja poikkihakatuita liekoja. Tämän tähden oli
hän yltä päältä niin murassa ja rapakossa, ettei hänessä ollut muuta
valkosta näköisällä kuin silmävalkuaiset. Tuskin malttoi hän hetkeäkään
huovahtaa syömän-aikoinakaan, ja aamulla ani varahin, ennen muiden
ylösnousemista, oli hän jo työssä. Illasta oli hän niin myöhään kuin
vaan vähänkin näki. Mutta väsynyt olikin Juho iltasilla taloon
tullessaan. Usein kävi niin, ettei hän voinut kättään ojentaa
oven-linkkua avatakseen. Niissä tapauksissa täytyi hänen kolkuttaa, että
huoneessa-olijat tietäisivät tulla ovea avaamaan.

Ensimäisellä viikolla kävi Heikaleen isäntä katsomassa Juhon työtä.
Tosiaankaan ei ollut oja erin suoraa ja kaunista, mutta kokoa siinä oli
hyvällä varalla ja sitä näytti tulevan rutosti, niin kovaan maahan
nähden.

Luottaen kokemuksesta saatuun vahvaan uskoon, että vedellä on notkeat
niskat, ei isäntä piitannut mitään vähäisistä mutkista; kokoahan siinä
oli hyvästi ja se oli pää-asia. Kaiken tämän tähden ei hän pitkin
pistätellyt Juhon työtä katsomassa, sillä näkihän hän, että ojaa sitä
tulee; paitsi sitä oli hänellä itselläänkin kylliksi työtä ja hommaa,
niin ettei hän suinkaan pitkin joutanut muiden kintereillä pyörimään.

Kun aikaa oli kulunut useampia viikkoja Juhon työhöntulosta, arveli
isäntä, että kyllä pitäisi käydä katsomassa taasen vasikkain ansaitsijan
työpaikkaa.

Tällä välin oli Juho möyrästänyt työpaikalla mielensä mukaan ja jälkeä
sitä oli tullut.

Suuriksi kävivät isännän silmät, kun hän huomasi, mikä muutos korvelle
oli tullut. Ennen hyllyvä ja porahteleva korpi oli muuttunut
miehenkantavaksi maaksi ja torvenaan vaelsi vesi Juhon kaivamia ojia
myöten tiehensä. Tätä näkö-alaa oli näinkin lyhyessä ajassa karttunut
niin paljon Juhon työstä ja sehän se isännästäkin oli kumma.

Näitä katsellessaan ja ymmärtäessään tuli hän niin ymmälle, ettei
tiennyt mitä ajatella ja päättää; olipa pelkoa, etteivät vasikat enään
piisaisikaan. Kiireen kynttä lähti hän pois eikä puhunut Juholle
hiotuista sanaa.

Oli siinä peninkulman päässä eräässä uudistorpassa asumassa tavaton
kirjamies, jonka taitoa koko paikkakunta ihmetteli. Hän tiesi sanoa,
kuinka monta ohranjyvää menee pääksyttäin ryssänvirstaan ja annakan
osasi hän lukea niin tarkkaan, ettei lukematta jäänyt ainuttakaan
pilkkua. Kaikki kuun syntymiset ja auringon pimenemiset osasi hän
selittää niinkuin viisi sormeansa. Olipa hän oppinut ennustamaankin,
milloin aurinko tulee semmoiselle paikalle, jolloin se ennustaa tuhoa
tai onnea.

Tämän luo laputti nyt Heikaleen isäntä hädässään. Tietomies lähti hänen
mukanaan, tähystelemään, onko Juho todellakin kaivanut ojaa niin paljon
kuin vasikoista olisi pitänyt kaivaa.

Isäntä ja tietomies tulivat yhtenä Juhon työmaalle. Juho ei ollut
millänsäkään heidän tulostaan, kaivoi ja myllehti vaan, niinkuin ei
olisi mitään tapahtunut.

"Minusta näyttää, että Juho on enemmän tehnyt kuin tehdä olisi pitänyt
kahdesta vasikasta," sanoi annakka-mies.

"Niin minustakin tuntuu."

"No, miks'ette häntä kiellä?"

"Enhän itsekään tiedä mitenkä se on ... onkohan nyt jo liian paljon?"
sanoi isäntä.

"0npa vaan... Jos ette tahdo maailmaa nurin saattaa, ja kaikkea
omaisuuttanne menettää, niin teidän tulee hänet hyvän-sään aikana
kieltää. Eikö se ole oikeus ja kohtuus?"

"Kyllä kaiketi, mutta en vieläkään käsitä, mitä te oikeastaan
tarkoitatte," sanoi Heikaleen isäntä.

"Mitäkö minä tarkoitan -- --? sepä on kumma. Asiahan on aivan selvä:
Oukkari on tehnyt työtä liiaksi kahdesta vasikasta," sanoi tietomies.

"Niin, vain kokonaisuudessaan ... onkohan hän jo liiaksi...? Mitä minun
pitäisi tehdä?"

"Ei mitään muuta kuin antaa hänelle ensinnäkin vasikat ja korvata sitten
liika työ," selitti tuo rehellinen tietomies.

"Paljonkohan minun pitäisi vielä korvata?" kysyi isäntä peloissaan.

"Noo ... ehkä noin tynnyri ruista," arveli luottamusmies.

"Eihän se paljon olekaan, kun katselee tätä työ-alaa...; luulin
enemmänkin ... kyllä minä sen mielellänikin," tuumaili isäntä
luottavasti.

Siitä sitten lähdettiin Juhon luo. Parhaaltansa oli hän sylikaupalla
vääntämässä kantoja.

"Kuule, Juho. Sinun ei tarvitse enään vasikoista kaivaa," sanoi isäntä.

"Näinköhän," sanoi Juho ja oikasi selkänsä suoraksi.

Hän näytti kummastelevan, että joko nyt on loppu.

"Niin; olet tehnyt työtä liiaksikin ja nyt saat heittää," sanoi isäntä.

"Onkohan? -- Enhän ole luullut vielä toistakaan vasikkaa ansainneeni...;
onkohan niinkuin sanoitte?" sanoi Juho ja katsoi isäntää silmiin
kysyvästi.

"Niin on. Vasikat olet nyt ansainnut," vakuutti isäntä.

"Mutta olenkohan niistä jo kylläksi tehnyt?" arveli Juho yhä epäillen.

"Olet kuin oletkin, siitä et pääse mihinkään. Onhan tässä ojaa niinkuin
luodevettä, enkä minä liikoja tahdo," vakuutti isäntä.

"Jokohan niin ... tuumitaanpahan sitten, mutta ojaani en minä voi kesken
heittää," sanoi Juho, ja taasen lyödä läimäytti hän työ-aseellaan niin
että korpi kajahti.

Kun Juho tuli kotiin ja kolkuttamalla saanut oven aukeamaan, oli isäntä
häntä vastassa.

"Olet kaivanut vasikkain edestä ja vielä muutakin ... lisäksi -- --;
vasikat ovat nyt sinun ja toivon että ylimääräisestä työstäkin
sovitaan," tuumaili isäntä kotiin tulleelle vasikkain tienaajalle.

"Näinköhän? Oletteko laskeneet, mitä vasikka ja ojasyltä maksaa?" arveli
Juho.

"01en laskenut ja tullut siihen päätökseen, että saat vasikkain
päälliseksi vielä tynnyrillisen rukiita," selitti isäntä.

"Eihän toki! Kyllä kai ne vasikatkin... Entäs oman perheenne leipä?"
arveli Juho salaperäisesti.

"Se ei kuulu väliimme. Söimme me mitä söimme, se ei kuulu sinuun. Mutta
ruistynnyrin annamme sinulle liiasta työstäsi kuitenkin, ajattele siitä
mitä vielä ajatteletkin. Mun ei auta, ja se on sanottu, mikä on
sanottu", sanoi Heikaleen isäntä, vähän liiaksi itsetietoisesta.

"Kylläkaiketi minä, mutta olisinhan minä vielä..." sanoi Juho
ällistellen.

Niin sen kävi kuin Heikaleen isäntä oli sanonut ja päättänyt: vasikat
olivat nyt Juhon ja vieläpä ruistakin talven varaksi. Juho ei ollut
osannut aavistaakaan, että hän nyt olisi jo vasikat ansainnut ja sitä
kummemmalta tuntui hänestä koko juttu. Hän hommasi nyt lähteä vasikoita
yksin kotiinsa viemään, mutta Heikaleen isäntäväki katsoi sen perin
mahdottomaksi. Sentähden laittivat he Juholle kumppanin avuksi, jonka
piti saattaa hänet perille asti. Juholle pantiin kovasti evästä konttiin
kotimatkan varalle. Ja kuin eronhetki tuli, oli Juhon oikein vaikea
erota niin hyvistä ihmisistä. Kyyneleet kierähtivät hänen silmiinsä, kun
hän hyvästijätöksi mykkänä puristi isännän ja emännän kättä. -- -- --

Sitä iloa ei voi kukaan kuvailla, mikä Oukkarissa nousi, kun Juho
vasikoineen kotiin tuli. He eivät olleet saaneet minkäänlaista tietoa
sen koommin kuin Juho kotoa lähti, mihin päinkään hän on mennyt.
Vasikatkin heillä muistuivat usein mieleen, mutta sen ajatuksen kokivat
he kuolettaa, sillä semmoinen rikkaus tuntui heistä peräti
mahdottomalta. Mutta nyt. Isä tulikin näin pian ja äkki-arvaamatta
kotiin, kahden kauniin vasikan kanssa. Kilvan hyväilivät vaimo ja lapset
isää ja vasikoita ja tämä teki elämän niin iloiseksi, hauskaksi ja
rattoisaksi. Kahdenpuoliset kärsimykset, vaivat ja ponnistukset
unhotettiin taasenkin ja nautittiin vaan hetken tuottamaa iloa ja
riemastusta. -- Niin. Tuskin suurin sotapäällikkökään voittoretkiltä
kotiin palattuansa on suurempaa riemua ja sydämellisyyttä voinut
perheensä keskessä aikaan saada kuin Juho nyt.

Vasikoista pidettiin erin-omaista huolta. Itsekukin koetti tarjota
niille mehevimmän palan ja Juho sanoi, ettei niiltä suinkaan petäjävelli
saa puuttua.



IX.

Yhä vaan.


Kauvan ei joudettu tässä riemun valossa hekumoimaan. Kova talvi oli
tulossa ja täytyi varustella sitä vastaan-ottamaan. Huoleksi ei se kyllä
Oukkarin isäntäväelle käynyt, mutta olisihan ollut peräti huonosti
tehty, ellei olisi mitään huolta pidetty pitkän talven varalta. Tosinhan
heillä oli tynnyri ruista petäjäisen höystöksi ja se oli heistä paljon,
mutta kuitenkin älysivät he, ettei se riitä lukuisan perheen
elatukseksi. Petäjänkuori-levyjä oli kyllä varattu suuri karsinallinen
navetan nurkkaan, niin ettei niistä puutetta tullut, mutta pitihän
haalia jotakin särvinvärkkiäkin.

Ruvettiin kokoilemaan kaikenlaisia marjoja, mitä saatavissa oli. Tässä
työssä oli osallisina kaikki lapsetkin, mitkä vaan kynnelle kykenivät.
Pian oli suurin osa suuresta tuohisjoukosta täytetty monenlaisilla
punapintaisilla marjoilla. Lemmeslammen vettä saivat marjoilla täytetyt
tuohiset vielä niin paljon kuin niihin mahtui, ja siinä oli niiden
höysteleminen ja maustaminen.

Lemmesvaaran kylkeen kaivoi Juho luolan alle jotenkin välkeän kuopan.
Tänne sioitettiin marjatuohiset ja tämä oli tästä lähtien talon
varsinaisena kellarina. Eikä tämä semmoiseksi turhanpäiväinen ollutkaan,
sillä kylmä oli kallioinen luola; eikä siellä talvella mikään
jäätynytkään, sillä Juho laitti jonkunlaista katosta kuopan päälle ja
piti aukon aina suljettuna ja peitettynä.

Syksympänä ruvettiin ansojen punontaan ja linnun pyyntiin. Tökeröisiä
tulivat ansat ja tökerösti kävi pyytäminenkin. Juho oli niin kömpelö ja
tottumaton siihen toimeen, ettei koko tuumasta olisi tullut niin mitään,
ellei Riettu olisi ollut hieman nokkelampi ja kätevämpi; vanhimmat
lapset jo myös vähin auttivat. Ei se pyynti käynyt sittenkään
rivakkaasti ja sälevästi. Paksuja olivat seljäspuut, paksuja
viritystikut ja ansat. Vihit tehtiin niin korkeita ja vankkoja, että ne
melkein olisivat pidättäneet lehmikarjan --; sen vuoksi kai niin
tehtiin, etteivät linnut ylitse pääsisi.

Vaikka pyydykset olivat tämmöisiä kölsyjä, käpertyi kuitenkin yksi ja
toinen metso, koppelo, ukko- ja akkateeri, pyy ja riekko ansaan. Ne
harvat loukkaat, mitkä olivat pyydystämässä, olivat niin kömpelösti
tehdyt, ettei niillä saatu ainuttakaan päätä.

Jospa Juho olisi voinut pyssyä käyttää, olisi hänellä ollut kyllitellen
metsänriistaa tarjona kaikesta nimestä, metsän kultaiseen kuninkaasen
saakka. Niin, kyllä kaiketi, mutta mistäpä tuli Juholle pyssyt, ruudit,
lyijyt? Ja jospa niitä olisi ollutkin, mitäpä hän olisi niillä tehnyt,
sillä koko elämänsä ajalla ei hän ollut laukassut pyssyä kuin yhden
ainoan kerran, eikä osannut silloin riihen seinäänkään; siitä saakka
pelkäsi Juho pyssyä pahemmin kuin kuolemaa.

Niin. Saatuja lintuja ei suinkaan hauskoin pidetty. Pikkuisen keitettiin
tavasta lintua petäjäisen särpymeksi ja tuntuipa se liemineen antavan
petäjäiselle aika kyydin, sillä eipä se nyt joutanut suussa pyörimään.
Mitä vähänkin voitiin säästää, suolattiin ne ja paistettiin; näin
laitettuna pantiin ne tuohisiin ja vietiin kuoppaan talven varaksi.

Näin tavoin oli heille karttunut melkoiset määrät lintua ja marjoja.
Hyvällä ja iloisella mielellä ottivat he vastaan kovan ja pitkän talven.
Tästä kaikesta hyvästä kiitteli Juho usein Jumalaa, kun hän on heitä
niin paljon auttanut ja heille näin paljon hyvyyttä uskonut.

Kesällä ei tietty ahtaudesta mitään, kun tarjettiin maata heinävajassa
ja navetassa. Mutta ahtaalta tuntui ensi-alussa maja, kun perhe
talven tullen sinne kokoontui. Ei siellä ollut paljon käden eikä jalan
siaa, mutta siellä sitä kuitenkin oltiin ja toimeen tultiin. Ei tuota
rakennusta tehdessä ollut mikään arkkitehti mitään piirustusta antanut,
eikä laskenut lukua, kuinka monta kuutiojalkaa siinä tulee ilmaa kunkin
huoneessa olijan osalle. Paljon ei sitä olisi osaksi tullutkaan, sillä
makuulla kun oltiin, oli kylki kyljessä kiinni, ellei vaan kannot
sitä estäneet. Ei siinä kyllä ollut venttiilejä, eikä muita
ilmanvaihtotorvia, mutta onneksi oli Juho semmoinen rakennustaituri,
että hän kyllä oli kohti miettimisin osannut rakentaa niin, että siinä
oli kylläksi ilmanvaihtoa hataruutensa tähden; lakeen heitetty reppana
täydensi sen vielä täydellisemmäksi.

Siellä pärevalkean ääressä luki Juho vanhaa raamattuansa, virsikirjaansa
ja katekismoansa. Hän opetti lapsiansa lukemaan ja silloin istuivat
lapset piirissä kantojen nenissä, isä keskellä; näyttipä se
jonkunmoiselta koululta. Ei kukaan lapsista niskoitellut ainuttakaan
kertaa, kun isä antoi merkin, että nyt lukeminen alkaa, vaan hiljaisina
kokoontuivat he hyvässä järjestyksessä niinkuin luokalle ainakin. Niissä
tilaisuuksissa opetti Juho lapsillensa kykynsä mukaan Jumalan pelkoa ja
rakkautta, samassa tyrkyttäen heille, minkälainen ihmisen velvollisuus
on lähimmäistään kohtaan. Tällä ei kuitenkaan ymmärrettäkö sitä, ettei
Juho milloinkaan muulloin olisi lapsilleen puhellut Jumalasta kuin
lukuhetkillä, ei, sillä se oli hänen ainaisena huolenansa ja
tehtävänänsä, mutta luku-ajoilla oli se välttämätön tehtävä.

Semmoinen koulu se Oukkarin lapsilla oli.

Paljon ei työtä tehty Oukkarissa talvella. Juho vaan hakkaili
tarvittavat pirttipuut ja vähän aidaksia, joita hän luuli tarvittavan
syksyllä raivaamallensa niitylle. Koetettiinpa pyydystellä jäniksiäkin
särpymen lisäksi, mutta ei yksikään pitkäkorva takertunut heidän
pyydyksiinsä, niin kömpelösti olivat ne laitetut. Syksyllä oli Juho
kyhäillyt muutamia katoksia puiden alle ja viritellyt niihin ansoja.
Niitä kävi hän tavantakaa katsomassa ja korjailemassa; joskus hän niiltä
retkiltään toi jonkun koppelon tai teeren.

Siihen rajoittuivat talon talviset ulkotyöt.

Sisätöistä ei ollut puhettakaan. Lukuun-ottamatta sitä, että niin
pienessä mökissä olisi ollut mahdoton mitään semmoista yrittääkään,
olivat he -- kuten tunnetaan -- niin kykenemättömiä mihinkään
käsityöhön, ettei semmoista voinut tulla kysymykseenkään. Ei kuulunut
mökistä karstan karsketta, ei rukin surinaa, eikä pirran pauketta; ei
siellä myös kirves kapsahdellut, ei höylä hissahdellut eikä saha
karnahdellut. Kuitenkin kuului mökistä joskus jotakin outoa kolketta,
joka ei suorastaan kuulunut käsitöihin, vaikka se oli laillaan
sisätyötä. Silloin kuin tuo kolke kuului, survottiin mökissä isossa
haapaisessa huhmarissa puu-petkeleellä petäjän kuoria hienoksi. --
Semmoinen oli talon mylly, semmoiset syötävät suurukset. --

Näin elettiin Oukkarissa talven yli ilman ihmisten avutta, muiden turvan
tuottamatta. Kaikki ihmiset ihmettelivät, että millä herran voimalla he
hengissä pysyvät, kun Juhoa ei talvikautena näkynyt kylillä apua
etsimässä. Usea oli hommassa lähteäkseen katsomaan, oliko heistä enään
ainuttakaan päätä hengissä. Pelkkään aikomiseen nuot huolehtimiset
kuitenkin jäivät ja oukkarilaiset jäivät kuin jäivätkin oman onnensa
nojaan. Juho huolehti kaikkian vähimmän tämmöisistä asioista, sillä
petäjäistä oli yllin kyllin; olipa selvää viljaakin pitkin talvea
silloin tällöin linnusta keitettyyn laimeaan liemeen velliksi vispata,
ja marjoja ja marjavettä pistettiin suuhun petäjäiselle kyytimieheksi
--. Hätäkös silloin oli. Se vaan, että talossa oli keväällä aika kasa
oikein isoja ja paksuja rukiin-olkeja, jopa niin isoja, että olisivat
kelvanneet vaikka minkälaisen huoneen seinälle, nimittäin kuorituita --
petäjiä.



X.

Elämää vaan.


On kulunut joku aika. Eteenpäin on pyritty Oukkarissa ja eteenpäin on
laillaan mentykin. Juho on vointinsa mukaan koettanut purastaa peltoa.
Paljon ei sitä karttunut, sillä kovaa vastarintaa tekivät kankaan kivet
ja ikikorven kannot. Vähitellen karttui sitä kuitenkin, niin että
voitiin kylvää perunaa ja vähän muutakin viljaa. Niittypalasia oli Juho
myös kokenut raivata korven laiteille, mutta eipä sitäkään paljon
tullut, sillä: "yhtäällä on yhden jälki", varsinkin uutta taloa
tehdessä.

Hyötymään päin sitä kuitenkin oltiin yhdessä ja toisessa suhteessa.
Rukiita oli saatu ensimäisestä halmeesta kokonaista kaksi tynnyrillistä
ja se oli paljon; toista kaskea oli kaadettu. Vasikat olivat kasonneet
aikaisiksi elukoiksi; ne olivat poikineet ja lypsivät nyt maitoa.
Petäjät seisoivat yhtä uljaina ja hyväntahtoisina kuin ennenkin,
tarjoten nahkaansa yhtä alttiisti kuin ennenkin perheen tarpeeksi, jos
muutoin entiset petäjä-varat puuttuisivat. Lintumaat sekä marikot olivat
entisessä kunnossa; siis entiset edut olivat aivan samat kuin ennenkin
ja mitä oli työn kautta hyödytty, se oli pelkkä voitto.

Kun näin hyvästi asiat olivat, oltiin hyvässä toivossa. Juho jo usein
puhui uuden ja paremman asuinhuoneen teosta, mutta siltäänpä se aina
jäi.

"Jospa meillä heti alussa olisi ollut näin vapaa ja ominainen
talonpaikka, niin toisin olisivat nyt asiamme ... olisi parempi tupakin,
vaikka hyvä tämä näinkin on, parempi kuin mitenkään muutoin... Jospa
oltaisiin edes nuorempia," arveli Juho joskus.

Eipä kummakaan, vaikka Juho tavasta näin arvelikin. Hän oli jo ikämies.
Päälliseksi olivat koko elämänaikaiset ankarat ponnistukset, nälkä ja
kärsimiset hänet ennen aikaansa vanhantaneet. Kai tunsi Juho voimansa
vähenevän edellä mainituita sanoja lausuissaan.

Niin. Olihan hieman edistytty kaikilla aloilla, mutta eräässä suhteessa
oli taloudellinen edistys suurin ja huomattavin. Talon emäntä, Riettu,
oli, näette, siunatussa tilassa, ja kun kesä tuli kauneimmilleen,
lahjoitti hän perheelle yhden henkilön lisää. Tämä oli kuudes heidän
elävistä lapsistaan ja tytär se oli.

Tuskin koko elämässään oli Juho ollut niin tukalassa tilassa kuin nyt.
Ei ollut ajattelemistakaan saada lasta hengissä viedyksi kirkolle
kastettavaksi. Kastamatta ei hän tahtonut missään tapauksessa lasta
jättää, sillä Juhosta tuntui synti ja pakanuus pääsevän pesimään
perheesen, jos vaan lapsi jäisi pitemmäksi aikaa kastamatta.

"Mutta mitenkä saada pappi tänne näin synkälle salolle, johon oli niin
pitkä matka ja johon ei ollut minkäänlaista tietä, eipä edes
polkupahastakaan? Ja jospa jotenkin saisi papin, mistä saisi kummit,
sillä eipä ole ihmisiä lähellä, ja kukapa turhan-päiten lähtisi
semmoista vaivaa näkemään?" mietti Juho.

Vuorokauden vaivasi Juhoa nämät ajatukset, mutta sitten teki hän
päätöksensä.

Ensinnä rupesi hän pitämään kummeista huolta, sillä papin saantia ei hän
niinkään paljon epäillyt. Kolmen neljänneksen päässä Juhon mökistä oli
toinenkin uudis-asukas. Tämä oli Juhon esimerkistä rohkaistuneena
ruvennut haluamaan päästäksensä oman turpeen mieheksi. Kappaleen aikaa
jälemmin kuin Juho, perusti hänkin mökkinsä kruunun metsään ja tuli niin
Oukkarin likimmäiseksi naapuriksi. Kirveläksi kutsuttiin tätä uutta
naapuritaloa.

Näiden likimmäisten naapureinsa puoleen kääntyi Juho ensi hädässään. Hän
meni Kirvelään, esitti asiansa ja pyysi sekä isäntää että emäntää
tulemaan kummeiksi vastasyntyneelle lapsellensa, luvaten papin noutaa
kotiinsa. Ilolla lupasivat he sen tehdä ja Juho lähti sieltä suoraan
metsiä myöten samoamaan pappilaa kohden. Päästyänsä likimmäiseen taloon,
meni hän huoneesen ja pyysi arasti isäntää ja emäntää kummiksi.

"Kyllähän sitä pitäisi, mutta onhan sinne niin pitkä matka, eikähän
sinne osaisikaan, kun ei ole tietä eikä mitään," sanoi isäntä, pyörien
selin Juhoon, maahanluoduilla silmillä.

Emäntä myös ei ollut Juhoa näkevinäänkään, kuljeskelihan vaan siinä
maatapäisenä.

Juho ymmärsi oitis, ettei heidän haluta. Alakuloisena lähti hän. Pihalla
tapasi hän talon rengin ja piian.

"Ehkä nuot... He eivät ole rikkaita," ajatteli Juho.

Hän läheni heitä ja pyysi kummeiksi.

"Ei häntä tiedä ... mutta voisihan sitä sentään... Mietitäänpä häntä
tässä asiaa," sanoi renki, mutta Juho luuli huomanneensa, että renki ja
piika vilkasivat pilkallisesti toisiansa silmiin.

Eräässä toisessa talossa kävi Juho samalla asialla ja samansuuntaisia
vastauksia sai hän siellä kuin edellisessäkin talossa. Sitten ei hän
puhunut kenellekään mitään koko kummijutusta. -- --

Päivä oli puolessa, kun Juho astui sisälle kirkkoherran virkahuoneesen.
Hän oli myöhän joutunut kotoaan lähtemään ja asiainsa sekä pitkän matkan
tähden oli hänen täytynyt olla välillä yötä.

"Mitäs Oukkarille kuuluu?" kysyi kirkkoherra tavallisuuden mukaan.

"Kuuluuhan sitä... Minulle taas on syntynyt pikkunen," sanoi Juho.

"Nyt vielä!?"

"Niinpä meidän Herramme on nähnyt hyväksi tehdä."

"Eipä silti. Mitä hän tekee, se on kaikki hyvin tehty. Mutta mitä te
oikein tarkoitatte, lasta kastetuksi, vai mitä?" sanoi kirkkoherra.

"Semmoinen on tarkoitukseni."

"Onko lapsi täällä?"

"Eikä ole, se on kotona."

"No kuinka sitten voidaan kastaminen toimittaa, kun ei lapsikaan ole
täällä?" sanoi kirkkoherra kummastellen, ja katsoi kysyvästi Juhoa
silmiin.

"Tarkoitukseni oli, että tuota ... niinkuin että ... pyytää kirkkoherraa
sinne kotiin lasta ristimään," puheli Juho.

"Miks'ei lasta tuotu tänne?"

"Sitä ei voi; heikkoa lasta ei voi hengissä tänne saada."

"Panisitte hätäkasteesen."

"Kukapa senkään tekisi; ... ei pistättele meillä vieraat."

"Kyllä se on mahdoton, että minun lähteä sinne; niin pitkä matka, eikä
tietä minkäänlaista."

"Mentäisiin sen mukaan kuin jaksettaisiin... Oltaisiin välillä yötä."

"Kuka minulle kaikki tämmöiset vaivat maksaa?" sanoi kirkkoherra,
ikäänkuin huomaamatta, sillä hän oli jo tuntonsa kanssa ahtaalla.

"Semmoiset vaivat maksetaan vanhurskasten ylösnousemisessa... 'Minkä te
teitte yhdelle näistä pienimmistä, sen te teitte minulle'. Muistakaa
näitä Vapahtajan omia sanoja," muistutti Juho terävästi.

Vesikierteet nousivat kirkkoherran silmiin. Hän tarttui syliksi
ryysyiseen Juhoon ja virkahti:

"Olette oikeassa, veliseni. Te olette antaneet minulle terveellisen
muistutuksen; kiitos siitä! -- Kun minä otan vähän ruokaa, niin sitten
heti lähdemme," sanoi kirkkoherra.

Juho meni väenpuolelle odottamaan ja kirkkoherra toimitti hänellekin
ruokaa.

Kirkkoherra oli hyvänluontoinen mies ja valmis palvelemaan ja auttamaan
kaikkia, samassa kuin hän uskon vakuutuksella ja tunnon rauhalla teki
työtä sielun hoidossa, eikä vaan palkan edestä ja elääkseen. Mutta
vaikka näin oli, tuntui tuo matka hänestä liialliselta ja
vastahakoiselta, jopa siihen määrään asti, että oli horjahtua pois
oikealta laidalta.

Pian tuli kirkkoherra ja sitten lähdettiin tallustelemaan Juhon mökkiä
kohden.

Kirkkoherra oli paljon nuorempi Juhoa, norja ja voimakas mies.
Ravakkaasti ja kepeästi käveli hän ja kulkeminen tuntui hänestä
leikinteolta.

Kankeasti ja kömpelösti kävi rapistuneen ja vaivoistaan väsyneen Juhon
kulku, mutta varmasti. Sääliksi kävi kirkkoherran, kun hän paksuissa,
monikertaan paikatuissa sarkavaate-pantuksissa ja tuohivirsuissa mennä
väännätteli eteenpäin kuumalla kesähelteellä.

Paljon ei puhuttu taipaleella.

"Tokkohan vaan jaksatte kävellä perille asti?" sanoi kirkkoherra
muutamasti.

"Olenpa minä tämän välin niin monasti ... kunhan vaan itse jaksaisitte,"
arveli Juho.

"Eikö noihin teidän virsuihinne mene vesi?" kysyi kirkkoherra eräällä
vetisellä rämeellä.

"Tottahan menee jos tuleekin... Pahemmin on teidän laitanne, sillä
teidän kengissänne ei ole tuloreikiä ja menopaikkoja kyllä löytyy,"
arveli Juho.

Pian ilmestyi kaksi vastakohtaa. Juho virkistyi sitä paremmaksi
kävelijäksi, mitä enemmän hän kulki, mutta kirkkoherra teki uupumusta.
Kangistuneet ja köntistyneet jäsenet norjenivat ja notkistuivat vaan
Juholla, kun hän sai niitä kiusailla ja liikutella, jota vastaan
kirkkoherran vähemmän kärsineet ja harjoitetut raajat alkoivat uupua ja
veltostua.

Juhon vauhti kävi viimein niin sietämättömäksi, ettei kirkkoherra ollut
mitenkään voida perässä pysyä. Kivi kiveltä, kanto kannolta ja mätäs
mättäältä otti Juho semmoisia harppoja, että olisi luullut jonkun jousen
häntä nakkelevan.

"Ai, ai, Juho! Älkää kävelkö niin hurjasti, minä en voi seurata," sanoi
kirkkoherra viimein.

"Joko nyt?" sanoi Juho ja hiljensi vauhtiansa.

Illalla ehdittiin muutamaan taloon ja jäätiin siihen yöksi.

"Meidän pitää lähteä auringon noustessa, että kerkeän palata huomenna
kotiin," sanoi kirkkoherra Juholle.

"Kyllä."

"Herätä sinä minua, jos en minä itse heräisi, pyyteli kirkkoherra.

"Kyllä."

Kovin kipeinä ja kankeina olivat kirkkoherran kintut, kun Juho hänet
aamulla herätti. Tuntui siltä, ettei niillä ensinkään voi kävellä.
Kuitenkin lähdettiin taipaleelle. Kaikessa kömpelyydessään ja
kankeudessaan oli Juho nyt verrattain parempi kävelymies kuin
kirkkoherra. Vähitellen vertyivät kirkkoherrankin jalat niin, että
voitiin mennä tavallista kytkää.

"Onko täällä kummejakaan?" kysyi kirkkoherra, kun oli kappaleen aikaa
kävelty.

"Eiköpä niitä liene," sanoi Juho, eikä kääntänyt päätänsäkään, kävellä
telsi vaan.

Se oli ainoa haastelu, mitä tällä viime taipaleella puhuttiin.

Nyt tultiin perille. Mikä näky. Kauhean korkean vaaran kupeella,
pienessä jylhän ja synkän korven silmässä on Juhon asumus, mataloine
asuin-, navetta- ja vaja-huoneineen. Kevätkesän aamupäivän aurinko
lempeästi ja lämpymästi valaisi ja lämmitti kolkkoa ja jylhää seutua ja
Lemmeslammen tyyni ja peilikirkas pinta näytti siltä, kuin se silmää
iskien olisi kuiskinut: täälläkin asuu ihmisiä, joilla on sydän.

Kirkkoherra oli kyllä kuullut puhuttavan Oukkarin yksinkertaisesta ja
alkuperäisestä elämästä ja asunnosta, mutta tämmöiseksi ei hän ollut
sitä käsittänyt; mielikuvitus kertomusten johdosta oli synnyttänyt
väärän kuvan. Omituisilta siis näyttivät todellisuudessa nämät talouden
huoneet jo päältäkin päin, pitkine tasaamattomine nurkkineen ja
veistämättömine hirsineen.

Pihalla vastaan-ottamassa oli koko Oukkarin lapsiliuta ryysyvaatteineen,
ja sieltä täältä pilkisti heidän paljas ihonsa repaleisten ryysyjen
alta. Kullakin heillä oli aivan uudet tuohivirsut jalvoissa, ja siitä
piti ymmärtää, että he olivat oikein juhlatamineissaan. Etunenässä
seisoi Kirvelän Tahvo lakki kourassa; hänelläkin oli uudet virsut
jalvoissa ja yhtä monikertaan paikatut vaatteet päällä kuin
Oukkarillakin. Syvästi kumartaen toivotti hän kirkkoherran
tervetulleeksi.

Kirkkoherra astui esille ja tervehti vastaan-ottajia. Sitten rupesi hän
pyrkimään huoneesen ja Juho avasi tuohi-ovensa. Köykkysissään astui
kirkkoherra sisälle. Huoneessa oli melkein pimeä, sillä ne muutamat
lasinsirpaleet, jotka Juho oli seinään sovittanut, olivat savun ja lian
kanssa niin piintyneet, ettei tiennyt juuri, oliko huoneessa ikkunoita
olemassakaan. Sitten vasta kun silmä oli tottunut tuohon ankaraan
hämärään, huomasi parilla seinällä jotakin mustan-punaiselta kuultavaa
pientä reikää.

Heti kun kirkkoherra oli huoneesen astunut, painoi Juho oven kiinni.
Köykkysissään yritti kirkkoherra astumaan eteenpäin, mutta ensimäisen
askeleen otettuansa, kompastui hän kantoon ja kaatui ylönkuppuraisiaan.
Ponnahtaen siitä ylös, löi hän päänsä kattoon, sillä hän oli tavallista
pitempi mies.

"Antakaa oven olla auki. Täällä on niin pimeä, etten näe vähääkään
eteeni ja loukon itseni palasiksi," kehoitti kirkkoherra ulkopuolella
ovenvartiana olevaa Juhoa.

Juho totteli ja nyt rupesi kirkkoherra paremmin näkemään eteensä.

Omituinen näky aukeni kirkkoherran eteen täälläkin. Korkeita kantoja oli
siellä täällä permannolla, eikä minkäänlaista lattiaa ollut, paljas maa
vaan kantojen välillä. Perällä makasi talon emäntä lapsivuodettansa.
Vuoteena oli hänellä vanha rikkinäinen takareki, jonka päällä oli
joitakin kirveellä veistetyitä lautoja. -- Joiltakin mastopuun
hakijoilta oli särkynyt takareki, jonka vuoksi he heittivät sen
kelpaamattomana metsään. Tämän sattui Juho löytämään ja hänen mielestään
oli väärin, että semmoinen taideteos saa jäädä metsän hyväksi. Sentähden
kantoi hän sen kotiinsa ja nyt hän oli sovittanut sen tärkeään
toimeensa, ja semmoisena oli se talon ainoana ylellisyys-tavarana.

Siinä ei vielä kaikki. Tämän omituisen, ryysyillä peitetyn vuoteen
kohdalle seinään oli lyöty jotenkin pitkä, koukkupäinen ja tukeva
puunaula. Pitkästä vitsasangasta riippui naulan koukussa tavattoman iso
tuohinen. Se oli tehty eri tavalla kuin tavalliset tuohiset. Ensinnäkin
oli se tavattoman pitkä leveytensä suhteen ja kaksinkertainen joka
paikasta, paikoin useamman kertainenkin. Tuohia oli pantu pitkittäin ja
poikittain ja selvästi näki, että se oli tehty useammasta kappaleesta.
Lutasimia oli siinä tavallista enemmän, laidoillakin, ja paikoittain oli
niitä pantu ristiinkin, ikäänkuin koristukseksi. Huomiota herätti sekin,
kuin siinä joka paikassa oli tuohen ihopuoli päälläpäin, aivan
päinvastoin kuin tavallisesti.

Oitis herätti tuo kummallinen koukusta riippuva tuohinen kirkkoherran
huomion. Hänen ajatuksensa pyörähtivät juuri miettimään tuon kummallisen
esineen merkitystä, mutta samassa sai hän elävän ja todellisen
vastauksen kysyville mietteillensä. Pieni, kireä ja äkkinäinen kirahdus
kuului kummallisesta tuohisesta, ja vaimo ojensi heti kätensä ja alkoi
liikuttaa riippuvaa tuohista. Kirkkoherra oikein säpsähti tuota outoa
ilmiöä. "Kehto", mutisi hän puoli-ääneen. Vaimon liikutellessa
pienokaistaan, huomasi kirkkoherra, että tuossa uuden-aikaisessa
kehdossa oli tuohen ihopuoli kehdon sisäpuolella samoin kuin päälläkin
päin. -- Juho oli ollut näin juhlallisessa tilassa oikein
taitelijatuulella.

Kirkkoherra oli nähnyt kylläksi. Hän kömpi ovesta ulos, missä Juho ja
Tahvo, ynnä talon lapset olivat uskollisesti vahtia seisomassa.

"Ketä tässä kirjoitetaan kummeiksi?" kysyi kirkkoherra.

"Eipä tässä näy muita vieraita, kun tuo naapurin isäntä," selitti Juho.

"Eikö hänen emäntäänsäkään?"

"Hän olisi kyllä kernaasti tullut, mutta hän tuli kipeäksi, kovin
kipeäksi, juuri kun piti lähteä ... ei kyennyt lähtemään," selitti
Kirvelän Tahvo.

"Mistä nyt kummeja saadaan?" kysyi kirkkoherra.

"Otetaan mitä on. Kirkkoherra rupeaa yhdeksi, Tahvo toiseksi ja kyllä
minäkin rupean...; mistäpä tässä nyt enemmän... Pilkkana pitivät muut
kummiksi kutsutut," selitteli Juho.

Kirkkoherra kirjoitti sitten kummeiksi mitä saatavissa oli.

"Huoneessa ei saata lasta kastaa, siellä ei sovi," sanoi kirkkoherra.

"Jos niin on, niin toimitetaan kastaminen täällä ulkona, onhan nyt
kaunis ilma," arveli Juho.

"Parasta on. Laittakaa tänne kaste-vettä," toimitti kirkkoherra.

Juho lähti liikkeelle. Suorastaan meni hän navettaan. Pian palasi hän
sieltä. Hänellä oli tuohinen kädessä ja hän kiirehti sen kanssa lammesta
vettä noutamaan. Sieltä tultuaan asetti hän vedellä täytetyn tuohisen
aivan metsän rintaan pitkän kannon päähän.

Tämän tuohisen oli Juho vasituisesti tehnyt kastemaljaa varten. Se oli
tehty samaan malliin kuin tavalliset tuohiset, mutta yhtäkaikki oli Juho
osannut laittaa sille sen merkityksen, minkä tämmöinen juhlallinen
tilaisuus vaati. Hän, nimittäin, oli ottanut tuohen hilsepuolelta pois
ensimäisen yli asti lähtevän ohkasen hilsekerroksen ja tehnyt tuohisen
nurin päin, niin että hilsepuoli oli sisällä ja ihopuoli päällä. Kun
tähän sitten pantiin vettä, näytti siltä kuin vesi olisi peljännyt
tuohisen pintaa, sillä niin erillään se siitä koki pysytellä.
Hopeakirkkaana seisoi vesi tuohisessa, korkeammalla keskeltä kuin
laidoilta ja helmeili ympäri reunojansa niin kauniisti, että olisi
luullut kaikkein kauniimman helminauhan käärityn tuohisen reunoille.

Juhlallinen oli hetkikin, mutta kylläpä Juhokin oli kaikki taitonsa
pannut liikkeelle, saadaksensa kaikki oikein juhlalliseksi.

Kirvelän Tahvo nouti nyt lapsen mökistä ja toimitus alkoi. Tahvo piti
lasta, ja Juho ja hän asettuivat kahden ison petäjän väliin, jotka
olivat niin parhaanlaisen matkan päässä toisistansa, että he parhaaksi
mahtuivat niiden väliin: lapset pilkistelivät mikä minkin puun takaa,
kummastellen tätä outoa toimitusta.

Koko toimituksen ajan lauloivat linnut monenkaltaisilla äänillänsä
iloisia ja kauniita säveleitänsä puiden latvoissa, niin että koko seutu
tuntui olevan yhtenä sävelistönä. Lempeä, mutta jotenkin navakka tuuli
humahteli ja suhahteli petäjäin latvoissa ja oksissa, ja tämä tuntui
siltä, kuin tuuli olisi yhtynyt lintujen lauluun ja soittanut passoa
sekaan.

Kuinkahan lienee niin sattunut, mutta samassa kun kirkkoherra kysyi
kummeilta: "Tahdotkos sinä kastetta tämän uskon tunnustuksen päälle?"
lentää tohautti muutamia teeriä aivan pihan aukian äärimmäisien puiden
latvaan, vaikkei suinkaan ollut se vuoden-aika, jolloin teeret puissa
istuvat. Metsän asukkaat näyttivät itsekin oudostuvan tätä asemaansa,
sillä ne kääntelivät itseänsä joka suunnalle niinkuin viiri, päät ja
pyrstöt pystyssä. Niidenkin petäjien latvoissa oli muutamia, joiden
välissä Juho ja Tahvo lapsen kanssa seisoivat.

Kun kirkkoherra pani vettä omituisesta kastemaljasta lapsen päähän,
sanoen: "Minä kastan sinun, Kreeta, nimeen Isän" j.n.e., kuikistelivat
teeret pitkäkaulaisina puista alas, ikäänkuin tiedustellen, mitä kaikkea
siellä alhaalla on tekeillä. Sitten ne muutaman kerran ännähtää
kuhauttivat ja lähtivät lentämään.

Koko toimitus tuntui kirkkoherrasta Väinämöisen soitolta. Hänen
mielessään väikkyi semmoinen tunne, että Lemmeslammen pinnalle
nousisivat rynttäillensä Ahto Vellamonsa ja tytärtensä kanssa, sillä
Tapioa ja metsän kultaista kuningasta ei hänen mielestänsä puuttunut,
koska Juho ja Tahvo hänen mielikuvituksissaan, paksuissa
paikkanutuissaan seisoessaan puiden seassa korven varjokkaassa
siimeksessä, näyttivät hänestä semmoisilta.

Toimitus tuli nyt päätetyksi. Lapsi oli tullut otetuksi kristillisen
kirkon ja seurakunnan jäseneksi. Niinkuin tiedämme, oli hän tyttö ja
hänestä tehtiin äidin kaima, sillä ennestään ei heillä semmoista ollut;
mutta tuskinpa yksikään lapsi on juhlallisemmin kastettu kuin tämä.

Juho rupesi laittamaan kirkkoherralle ruokaa, sillä eihän emäntä nyt
miten voinut sitä tehdä. Kahden pitkän kannon päähän pihalle asetti hän
kirveellä veistetyn laudan, jolle hän alkoi tuoda ruokavarojansa. Hän
oli hankkinut tätä tarvetta varten vähän melkein selvää leipää. Aivan
uusissa tuohisissa kantoi hän laudalle voita ja viiliä kuopasta. Olipa
hänellä vielä varastossa tuoresuolasta lahnaakin, sillä hän oli
onnistunut Lemmeslammesta saamaan niitä muutamia joku päivä sitten. Kun
hän oli vielä tuonut laudalle puukkotölänsä ja tökeröisesti tehdyn
puulusikka-koliskon, niin oli pöydän kattaminen päättynyt.

Juho kehoitti nyt kirkkoherraa syömään. Nälkä kaivelikin kirkkoherran
sydän-alaa, sillä hän ei ollut voinut syödä aamulla, varhain kun
yöpaikasta lähdettiin. Mielellään totteli hän kehoitusta ja istuuntui,
ei pöydän, vaan laudan ääreen. Voi ja viili oli niin puhdasta, että
kirkkoherra oikein ihmetteli sitä mielessään, vertaillessaan tätä
vastakohtaa heidän muuhun elämäänsä. Viilissäkään ei ollut ainutta
rikkaa, eikä tomun hiukkaa. Paksu päällinen oli vaan puhdas ja valkea
kuin kiko, ja hieno-röyhelöinen pinta osoitti, että piimiminen oli niin
hyvässä järjestyksessä onnistunut kuin se suinkin onnistua saattaa.

Hyvällä halulla pisteli kirkkoherra ruokaa suuhunsa omituiselta
pöydältä, kummallisista astioista ja oudossa ruokasalissa. Viili se
seisoi jäykkänä ja jyrkkälaitaisena pohjaa myöti kuin seinä, eikä
lievahdellut vähintäkään siihen koloon, josta kirkkoherra ahnaasti
poskeensa pisteli; petunsekainen leipäkään ei yhtään kaakarrellut vanhan
viilin mukana alas mennessään.

"Kuinka te olette noin hyvää voita ja viiliä voineet saada?" kysyi
kirkkoherra syömästä päästyään.

"Lehmäthän niitä antavat," sanoi Juho, oudoksuen kirkkoherran kysymystä.

"Minä tarkoitan sitä, kun voi on niin puhdasta ja maukasta, ja viili
niin hyvästi piimynyttä," oikasi kirkkoherra.

"Ei käy lehmän-antiin paneminen sekaa niinkuin leipään ... tuota --: ja
-- ja meillä on hyvä kuoppa," selitti Juho viattomasti.

"Tuohisissako te piimitätte kaikki maitonne?"

"Joka tipan, mitä ei muutoin syödä."

"Onko teillä ensinkään muita astioita kuin tuohisia?" kysyi kirkkoherra.

"On pata ja juurisaavi."

"Kirnu?"

"Sekin on tuohesta ... mutta saattaahan tuota silläkin..." arveli Juho.

"Kyllä teillä on viheliäisin ja kurjin elämä, mitä olla saattaa." arveli
kirkkoherra.

"Kuinka niin?" kysyi Juho loukatun tunnolla ja rengautti silmänsä
suuriksi kuin suitsirenkaat.

"Teidän asuinhuoneenne on niin kurja, etten ole koskaan moista nähnyt,
ja teidän koko elämänne osoittaa suurinta kurjuutta ja puutosta, sillä
teiltä näyttää puuttuvan välttämättömimmätkin elämän tarpeet," sanoi
kirkkoherra avonaisesti.

"Näinköhän arvelette? ... minä ajattelen toisin -- mikäpä meillä täällä
olisi hätänä? Olemmehan itsenäisiä ihmisiä, eikä kukaan täällä meitä
sorra, polje eikä tee mitään vääryyttä. Päinvastoin on Jumala antanut ja
uskonut meille liiankin paljon ja kaikesta hyvyydestään kiitämme häntä.
Loistoa ja ihmisten seuraa emme kaipaa ...; syömme mitä saamme ja olemme
osaamme tyytyväiset, sillä meillä on Jumala, johon luotamme ja hän kyllä
pitää huolen meistä," tuumaili Juho luottavasti,

"Olette oikeassa siinäkin asiassa. Suurin onni ihmiselle on se, että on
osaansa tyytyväinen ja pelkää Jumalaa," sanoi kirkkoherra ja tarttui
Juhon käteen, merkiksi, että hän on täydellisesti ymmärtänyt Juhon
tarkoituksen.

Kun kirkkoherra oli einehtimisensä päälle vähän levähtänyt, hankki hän
itsensä paluumatkalle. Emännän ja joka lapsen jätteli hän erikseen
hyvästi, ja Kirvelän Tahvo odotti lakki kourassa vuoroaan; viimeiseksi
jätteli kirkkoherra hänet hyvästi, lämpymästi kättä puristaen.

Nyt lähti kirkkoherra vuovaamaan kotiansa kohden Juhon opastamana, sillä
eihän hän kuuna kullan valkeana olisi omin neuvoinsa osannut sieltä
takaisin tulla.

Kotoa lähteissään sieppasi Juho ison sangallisen tuohisen kuopasta ja
otti sen mukaansa; se oli tiviisti peitetty tuohi-kannella. Se riippui
sangastaan koko taipaleen joko Juhon käsikoukussa tai muutoin kädessä.

"Mitä teillä tuossa tuohisessa on?" kysyi kirkkoherra, kun he olivat jo
pitkät matkat kulkeneet.

"Onpahan."

Se oli ainoa sananvaihto, mitä talottomalla taipaleella heidän keskensä
puhuttiin.

"Kyllä tästä osaan jo itsekin, saatte palata takaisin," sanoi
kirkkoherra Juholle ensimäisiin taloihin tultua.

"Ei ole vississä...; vielä on sekavia, tiettömiä paikkoja ... vien
perille saakka...; periltä olen teidät noutanutkin," sanoi Juho.

Myöhään illalla päästiin pappilaan. Tuohisine päivineen tunkeusi Juho
kirkkoherran jäljessä virkahuoneesen. Väsyneenä istahti kirkkoherra
tuolille, mutta Juho jäi ovipieleen seisomaan. Kirkkoherra kehoitti
häntäkin istumaan, mutta Juho tuhrasi vaan nokkaansa ja sioittteli
jalkojaan.

"0tin tämän tuohisen," alkoi hän tovin päästä. "... Muuta antamista ei
minulla ole suurista vaivoistanne... Siinä on voita -- -- pyydän sen
saada jättää teille," sanoi Juho matalalla äänellä.

"Ei, en missään tapauksessa minä ota teidän voitanne," sanoi
kirkkoherra, hypähtäen ylös tuolilta.

"En minä olisi sitä uskaltanutkaan ... mutta kun sanoitte meidän voin
olevan semmoista, että sitä saattaa syödä," sanoi Juho, taasen tuhrasten
nokkaansa.

"Kyllä kaiketi, mutta kuitenkaan en voi sitä ottaa. Kenties on se ainoa
voi, mitä teillä on, ja eihän teillä muutoinkaan ole isot varat; voinne
tarvitsette kyllä itse," vastusteli kirkkoherra.

"Ei se tee mitään ... olkoon vaan viimeinen ... ei haittaa...; kyllä
lehmät toista antavat. -- Onhan meillä lehmiä... Tänne minä sen jätän,
vaikka kuinka vastustaisitte. Te olette tehneet suuren rakkauden työn
-- -- antaisin enemmänkin, mutta minulla ei ole...; minun tuntoni sanoo
sen..."

Näin sanoen laski Juho tuohisensa kirkkoherran virkapöydän alle
lattialle. Sanaa sanomatta puristi hän kirkkoherran kättä ja kyyneleet
vyöryivät hänen karkeita kasvojansa myöten. Sitten poistui hän hitain
askelin.

Kyynelet kiertyivät kirkkoherrankin silmiin Juhon pois mentyä. "Hänellä
ei ole maallista rikkautta eikä viisautta, mutta hän omistaa suuren
aarteen, jota ei kaikilla ole -- hän pelkää Jumalaa ja hänellä on
rehellinen sydän," mutisi kirkkoherra. -- -- --

Jonkun vuorokauden kuluttua löysi Juho eräänä aamuna mökkinsä edestä
pari kantamusta jauhoja. Ei ollut Juhon vaikea arvata kenen toimesta
jauhot olivat tuodut. --



XL

Odottamaton pulma.


Joku määrä on taaskin aikaa kulunut. Elämä Oukkarissa ei ole entisestään
paljon muuttunut, se vaan, että lapset olivat kasvaneet isoimmiksi ja
vaativat enemmän ruokaa ja vaatetta, mutta isoja työn-apuja ei heistä
vielä ollut. Talouttakin oli koetettu parantaa niin paljon kuin oli
voitu, mutta se kävi niin hitaasti, ettei elämä siittänsä parannut, jos
ei juuri pahennutkaan, ja pettu ei vaan leivästä poistunut. Kun
edistyminen kävi näin tasan varttuvain leivänpurijain kanssa, jäi uuden
tuvan laittaminenkin yhä kaukaisemmaksi ajatukseksi, mutta toivoa ei
kuitenkaan heitetty.

Oukkarissa ei juuri usein nähty vieraita, mutta eräänä syksynä
syyskierän aikana nähtiin se kumma, että Oukkarin pihalle ajettiin
oikein hyvissä värkeissä olevalla hevosella; näyttivätpä reessä olevat
miehetkin herrasmiehiltä.

Juho oli tullut juuri ansateiltään. Hän oli laskenut lintukonttinsa
mökin eteen ja könttinyt mökkiin, jossa hän istui väsyksissä kannon
nokkaan.

Kun hän kuuli, että kartanolle tuli joku hevosella, raotti hän mökin
ovea, nähdäkseen, keitä tulijat olisivat.

Äkkiä vetäsi hän mökin oven kiinni ja sanoi hätääntyneellä äänellä:
"Herra Jumala! nimismies ja lautamies! He eivät varmaankaan ole hyvällä
asialla ... -- mitähän pahaa minä olen tehnyt!"

Samassa nykästiin mökin ovi auki.

"Ohhoh! Täällähän on niin pimeä, ettei eteensä näe; ottakaahan toki
valkea," sanoi nimismies sisään kömpiessään.

Juho otti valkean päreesen.

Oudoksuen katseli nimismies huoneen sisustusta, jossa niin monta
ihmishenkeä asui.

"Eihän täällä käsi käänny, ei jalka jakaannu. Täällähän on väkeä kuin
helluntain epistolassa, niin että aivan silmämunalta paistaa," sanoi
nimismies.

"Eihän täällä perin väljä ole," koki Juho sanoa, vaikka hän vapisi niin
ettei ollut sanaa suustaan saada.

"Kylläpä teillä on kurja asunto!" arveli nimismies.

"Eihän tämä taida monenkaan mielestä häävi olla, mutta meillä ei ole
tämän parempaa," koki Juho sanoa, vaikka ääni tahtoi tukehtua kurkkuun.

Juho olisi niin mielellään kysynyt, mitä asiaa vierailla oli, mutta ei
uskaltanut, sillä hän pelkäsi saavansa kuulla jotakin hyvin hirveää;
ehkäpä ovat tulleet häntä kiinni panemaan. Tästä tukalasta tilasta
päästi hänet nimismies.

"Olemme tulleet tänne ikävän asian kanssa," aloitteli hän.

Juho istahti kannolle, sillä hän ei voinut seisoa, eikä vastannut
mitään.

"Olemme tulleet häätämään teitä pois mökiltänne," pitkitti nimismies.

"Mitä pahaa me sitten olemme tehneet?" huusi Juho tukahtuneella äänellä.

"Te olette omin lupinne asettuneet kruunun metsään asumaan ja sen vuoksi
häädetään teidät tästä pois," selitti nimismies.

"Eikö kruunun metsässäkään, vapaalla maalla, joka ei ole kenenkään oma,
saa köyhä ihminen asua?" kysyi Juho kauhistuen.

"Ei saa ilman luvatta. Eikä olisi mikään vissi, että hakemallakaan
olisitte lupaa saaneet, sillä kruunu pitää metsiään isossa arvossa, eikä
anna niihin mielellään uudisasutuksia perustaa. -- Ja kyllä kruunulla on
täysi omistusoikeus maihinsa," selitti nimismies yhä.

"Minä en niitä asioita ymmärrä, mutta minusta tuntuu niin
kummalliselta... Tekeekö kruunu itse peltoa ja niittyä metsäänsä?" utasi
Juho jo vähän toipuneena.

"Ei suinkaan, mutta kruunu suojelee maitansa metsien vuoksi." vastasi
nimismies.

"Tuota noin ... -- ettäkö kruunu metsien vuoksi ei anna maitaan
viljellä...? Mutta -- sen mukaan kuin minä ymmärrän -- kansa ei voi
lisääntyä ilman leivättä, ja leipää ei saada, ellei maata viljellä.
Kruunulla on tässäkin pitäjäässä paljon viljelykseen kelpaavaa maata,
muttako ei anna niitä viljellä metsien vuoksi...? Vaikken minä niitä
asioita ymmärrä, tuntuu kuitenkin niin oudolta ja somalta -- --. Kuinka
se on, sanokaa te, joka ymmärrätte: onko maa kruunun vai kansan?"
tuumaili Juho, joka kerran vertyneenä oli uteliaampi ja puheliaampi nyt
kuin kenties koskaan ennen.

"Luultavasti maa on paremmin kansan kuin kruunun ja paljonhan kansalla
onkin maata, jota se saapi viljellä, paljon enemmän kuin kruunulla. Sitä
paitsi kruunu tarvitsee myös omansa," sanoi nimismies.

"Kyllähän on kansaa, joilla on maata hallussaan, mutta paljon on, joilla
ei olekaan ja ne nääntyvät puutoksiinsa. Mutta kuinka se on? Onko kansa
kruunua varten vai kruunu kansaa varten?" kysyi Juho taas.

"Luultavasti ne ovat yhtä tarpeelliset niin toinen kuin kumpainenkin,
sillä ei suinkaan kruunua tarvittaisi, jollei kansaa olisi; toisaalta
taas ei ole koskaan krunnutonta kansaa; siis tarvitsevat ne toinen
toistaan."

"Vai niin! Mutta kumpi on kruunulle parempi: sekö, että maassa on paljon
väkeä, vaan se, että on vähän?"

"Tiettävästi on se kaikille hyödyksi, kun on paljon väkeä."

"Niin, mutta kun tahdotaan paljon väkeä, niin niille pitää antaa
maata...; muutoin liiat ihmiset, tuota, kuolevat nälkään... Mutta mitä
se kruunu metsällä tekee, onko sillä niin paljon taloja, että se
tarvitsee semmoisen joukon metsää polttopuita varten?" sanoi Juho
totisena.

Nimismies naurahti.

"Tuskin te tiedätte, mikä kruunu onkaan?" sanoi hän sitten.

"En minä häntä niin tarkoin tiedä, mutta eiköhän se vaan ole korkea
esivalta," arveli Juho.

"Likipitäin. Ja nyt saat tietää, ettei kruunu polttopuikseen metsiä
tarvitse, vaan se myöpi pölkkyjä metsistään. Pitäisihän sinun se
tietämään, sillä olethan itsekin usein ollut tukkitöissä," selitteli
nimismies.

"01en kyllä ollut muiden töissä, vaan en koskaan omasta puolestani...
Olen luullut isäntäin vaan myöneen metsiään kauppiaille... Mistä minä
sitten tiedän, että kruunu... Mutta minun mielestäni ei kruunu pidä
juuri niin tarkkaa huolta metsiensä myömisestä. Voi sitä petäjän
paljoutta, mikä näilläkin laajoilla kruununmetsäsaloilla kaatuneena
maassa mätänemässä makaa; parhaat puut ovat siellä ja kuka niistä nyt
hyötyy? Olisi kai niistä saanut vaikka montakin kirkkoa. Niillä maar
rahaa olisi saatu, kun ne aikanaan olisi myöty," päätteli Juho.

Juho oli unhottanut pelkonsa ja hämmästyksensä keskustelun ajalla niin,
että hän voi vapaasti puhella ja hänellä oli semmoista salaista luuloa,
että hän on puheessa voittanut nimismiehen ja hän ei uskallakaan häätää
häntä pois mökiltään.

Seurasi hetkinen äänettömyyttä.

"Niin, tässä kuluu aika turhia jaaritellessa. Teidän täytyy muuttaa
täältä pois ensi puolipastoksi. Ellette silloin ole muuttaneet, olen
minä pakoitettu repimään teidän mökkinne," sanoi nimismies virallisesti.

"Oikeinko se on täyttä totta?" kysyi Juho hyväsestään jo masentuneena.

"Enpähän minä nyt toki leikilläni semmoisia puhu --. Tässä on
kuvernöörin häätämiskäsky," sanoi nimismies, ottaen paperin taskustansa
ja tarjoten sitä Juholle.

"Mikä siinä on oikeastaan syynä, että meidät mökiltämme?... En tiedä
mitään pahaa tehneeni," sanoi Juho nolosti, sillä hänellä alkoi kapuilla
tosi hätä.

"Äskettäin jo sanoin, että olette omin lupinne asettuneet kruunun
metsään asumaan. Siinä syy, jonka vuoksi teidät pois ajetaan. On sitä
vikaa teissäkin, eikä vaan aina kruunussa," sanoi nimismies voitollisen
pisteliäästi.

"Enhän minä kruunua...; esivalta olla pitää... Mihinkä sitä, jos ei
lakia ja asetuksia... Enhän minä muuta, kun sanoin, että köyhä kansa
tarvitseisi maata... Ei suinkaan vallesmanni nyt siitä..." höpötti Juho
hätäyksissään, sillä kaiken muun hädän lisäksi pelkäsi hän puhuneensa
pahasti esivallasta, ja joutuvansa siitä kiinni.

"Ettehän te ole mitään liikoja puhuneet; olkaa siitä huoleti," sanoi
nimismies, jota Juhon tukala tila alkoi säälittää.

"Kiitoksia, hyvä vallesmanni...! Mutta keneltä minun olisi pitänyt
pyytää lupaa mökkini perustamiseen tänne kruunun salolle?" kysyi Juho.

"Kuvernööriltä tietysti. Jos hän olisi hakemukseen suostunut, olisi hän
velvoittanut maanmittarin mittaamaan ja paaluttamaan teille maat; muussa
tapauksessa olisi hän hyljännyt koko pyyntönne," selitti nimismies.

"Kuka niitä semmoisia ymmärtää ja mistä ne rahat sitten...?" sanoi Juho
nolona.

"Tässä on tämä kuvernöörin häätämispäätös, saatte valittaa sitä vastaan,
jos niin tahdotte," sanoi nimismies, ojentaen paperia Juholle.

"Mitäs, herran tähden minä ... kyllähän minä esivaltaa... Enhän osaa,
enkä tahdo valittaa muille kuin teille -- --. Mutta se minua
kummastuttaa, että mistä se kuvernööri tietää, että me täällä...;
taitaahan se esivalta kaikki tietää... Kovin paha mieleni on kuitenkin,
kun pitää pois mökeiltään," sanoi Juho värisevin ja tukehtunein äänin.

"Ei kuvernööri tiedä, missä kaikissa mikin asuu, mutta Kiverä on
kirjoittanut kuvernöörille ja vaatinut teidän häätämistänne," sanoi
nimismies.

"En täälläkään rauhassa...! Joka paikassa minua vainotaan ja ahdistetaan
kuin metsän petoa. Miksikä lienen syntynytkään tähän maailmaan ja mihin
minä onneton nyt joudun huonon joukkoni kanssa?" puhkesi Juho valittavin
äänin sanomaan.

Hän sortui nyt kauhean surun valtaan. Entinen kolkko, kova ja hyödytön
elämän taistelu aukesi yhtähaavaa hänen eteensä, ja synkkä, toivoton
tulevaisuus haamoitti kaikkine sortovaltoineen mustana irvikuvana hänen
edessään. Hädissään koetti hän ajatella sinne tänne, hakien jotakin
pelastuksen keinoa, mutta kaikki turhaan, sillä apua ei kuulunut
kustaan.

Näitä tuntiessaan ja miettiessään, valtasi Juhon oikein äänekäs itku. --
Vaivattu, ahdistettu ja vanhentunut karhea sydän murtui elämän kuorman
alla, ja puhkesi päällekin päin näkyväksi myrskyksi murtuissaan.

"Eihän tämmöisen talon tähden sovi noin kovin pahakseen panna; hennoohan
tästä lähteä," sanoi nimismies.

"Tämä on yhtä isosta arvosta meille kuin paras hovi monelle muulle...;
me emme tahtoisi parempaa ... me tyytyisimme tähän...; mihin me nyt
joudumme?" koki Juho änkyttää.

Nimismies oli hyvänluontoinen mies. Kovin kävi hänen säälikseen Juhon
suru ja hätä. Hänkin rupesi miettimään jotakin keinoa, joka voisi auttaa
Juho-parkaa tukalasta tilastaan. -- Semmoisen luuli hän nyt
löytäneensäkin.

"Älkäähän nyt niin kovin sureko, ehkä tässä joku keino keksitään," sanoi
nimismies lohdutellen.

"Jos vaan voitte, niin auttakaa meitä; nyt on apu tarpeesen," sanoi Juho
rukoilevasti.

"Hakekaa tämä mökkinne kruunun torpaksi," kehoitti nimismies.

"Saisimmeko sitten tässä asua niinkuin tähänkin asti?" kysyi Juho
toivovasti.

"Saisitte aivan vapaasti, vieläpä paljon helpommalla verolla kuin
uudistalolaiset."

"Mutta enhän ymmärrä, enkä osaa mitään, miten ja missä sitä
haettaisiin ... eikä ole varojakaan," sanoi Juho, alkaen taasenkin
nolottumaan.

"Mutta jos minä ottaisin sen asian ajaakseni."

"Voi hyvä vallesmanni...! Tehkää se, hyvä vallesmanni... Voi kun te
olette hyvä, vallesmanni... -- Mutta milläs minä teille palkan maksan,
hyvä vallesmanni?" höpisi Juho iloissaan, tietämättä itsekään mitä hän
oikeastaan sanoi.

"Kyllähän niistä sovitaan. Jos satutte saamaan lintuja ja tuotte jonkun
linnun, sitten kuin asia on päättynyt -- jonka minä luulen onnistuvan --
niin sillä se on maksettu," sanoi nimismies.

"Voi, vai linnuilla! Kyllähän niitä täältä saloilta saamme. Kytkin on
minulla mökin edessä lintukontti, sen annan nyt aluksi," sanoi Juho
iloissaan.

"Ei, ei; en minä sitä tarkoittanut. Minä en tahdo mitään, ennenkuin asia
on päässä," eitti nimismies.

"Kyllä teidän täytyy tämä kontti rouvallenne tuliaisiksi... Konttineen
lintuineen pitää se teidän...; kyllähän me näitä..." väitti Juho ja
ottaa piti nimismiehen.

Nimismies lähti nyt pois ja hän oli Juhosta kirkkoherran jälkeen paras
mies maailmassa.

Juhon suru ja pelko lakkasi nyt siihen paikkaan. Elämän huolet eivät
vaivanneet häntä nyt kovemmin kuin ennenkään ja hän luotti niin lujasti
nimismiehen lupaukseen, että piti jo itseänsä oikein laillisena mökkinsä
omistajana, jota ei kukaan enään voisi häneltä pois ottaa. -- Tunsipa
hän olevansa paljon viisaampikin entistänsä.



XII.

Onni onnettomuudessa.


Juho on nyt talonsa herra ja isäntä, sillä nimismies on pitänyt sanansa
kuin mies. Hän on kun onkin hakenut ja saanut Juhon mökille kruunun
torpan oikeudet. Juholla oli nyt oikein kuvernöörin sinetillä varustetut
kirjalliset vakuutukset, että mökki oli todellakin hänen ja ettei kukaan
voi sitä häneltä pois ottaa. Tämä tieto ja tunto vieritti Juhon elämän
kuormasta pois isoimman ja raskaimman kiven, ja elämä tuntui nyt niin
keveältä ja huolettomalta.

Mökkinsä vakuutuskirjaa piti Juho erinomaisen isossa arvossa. Tosin ei
hän tiennyt sen sisällöstä ainuttakaan sanaa, mutta hän uskoi
nimismiestä, että se se on, jonka voimasta mökki on hänen. Isoa,
kaunista, punaista sinettiä katseli hän ihmeen sekaisella
kunnioituksella, sillä hän ymmärsi, että sekin vaikuttaa asiaan sangen
lujasti ja mahtipontisesti. Juho teki tälle talon kalliimmalle ja
arvokkaammalle kappaleelle tuohesta litteän kannellisen laatikon ja
sekin sai sen arvon, että hän sovitti tuohen ihopuolen sekä sisä- että
ulkopuolelle. Sinne pisti hän arvokkaan paperinsa ja sulki laatikon
kannella. Sitten vei hän laatikon kuoppaan, pisti sen erityiseen luolan
koloon ja sulki huolellisesti kolon kivellä. -- Tarkkaa huolta piti hän
arvopaperin tallessa pysymisestä. Tuon tuostakin kävi hän kuopassa
katsomassa, oliko kivi kolon suulla ja oliko laatikko kolossa. Tavasta
kävi viettelys niin suureksi, ettei Juho malttanut olla ottamatta
laatikkoa kolosta. Silloin aukasi hän kannen ja veti varovasti paperin
esille. Saatuansa sen laskokset auki, katseli hän kauvan ääneti ja
ajatuksiinsa vaipuneena sen punaista sinettiä. Kun hän viimein siitä
autuaallisesta nautinnostaan havahtui, nosti hän tavallisesti paperin
ylös, samassa ulottaen sen vähän ulommaksi, ja katsoen siihen vielä
tosi-ihastuksella; silloin sanoi hän: "Ottakoonpa vielä, ken tahtoo,
minulta taloni pois." Sitten kääri hän paperin laskoksiin, pisti sen
laatikkoon, lykkäsi kannen kiinni, pani luolan koloon, sulki sen kivellä
ja lähti pois.

Paljon oli Juho vanhentunut ja heikontunut. Työnteko kävi hitaaksi,
kankeaksi ja heikoksi. Uuden asuinhuoneen tekoa ei hän enään
ajatellutkaan, sillä hän tunsi jo voimainsa määrän. Eipä hän sitä
suuresti kaivannutkaan, sillä hän oli tyytyväinen entiseen asuntoonkin.
Niittyä ja peltoa ei enään tullut lisää ja Juholla oli kyllitellen työtä
entisten voimassapitämisestä. Kun näin asiat olivat, ei voitu karjaakaan
lisätä; kahdella lehmällä vaan oltiin, kuten alussakin, ja nämät olivat
heidän elinehtonsa. -- Vanhin poikakin, josta olisi työn-apua ollut,
meni vieraan palvelukseen, nähtyään, ettei tässä tuosta tuohon tultu.
-- -- --

Eräänä kesä-iltana odotettiin Oukkarin lehmiä kotiin tulevaksi, mutta
niitä ei tullut. Odotettiin paljon sivu tavallisen ajan -- koko yökin,
ei sittenkään. Aamulla varhain lähti Juho hakemaan niitä. Hän samosi
salot, kulki korvet, kapusi kalliot, rämpi rämeet, nevat ja suot, mutta
turhaan. Väsyneenä palasi Juho illalla kotiin.

Seuraavana aamuna meni hän Kirvelän Tahvoa pyytämään avuksensa lehmiä
hakemaan. Yhdessä lähtivätkin nämät tasaväkiset likimmäiset naapurukset
epätietoiselle retkelleen. He suuntasivat matkansa Oukkaria kohden,
aikoen painaa sieltä toisille maille, missä Juho ei ollut ennen käynyt.
Heiltä estyi kuitenkin tämä pitempi matkasuunnitelma, sillä Oukkariin
tullessaan löysivätkin he molemmat lehmät, mutta kontion kaatamina. --
Lemmeslammen korven laidassa oli metsän kuningas ne ruhtonut ja
peittänyt rahkamättäillä.

Juho ei näyttänyt olevan taallaankaan koko tapauksesta, mutta kovin
kauhistuivat Tahvo ja Riettu tuota ankaraa tuhoa. Riettu päivitellä
pälpätti ja itkeä killisteli yhtenään, eikä loppua surusta näyttänyt
ensinkään tulevan. Nyt on muka elämä kaikki, kun ainoat lehmät _metsä_
kaati, ja mistäpä toiset enään saataisiin, sillä työ ja tuskapa oli
ollut entisiäkin saadessa, vaikka silloin vielä oltiin nuorempia ja
voimakkaampia työntekijöitä. Mikäpä muu nyt neuvoksi tulee kuin
nälkäkuolema, sillä lehmien turvissahan melkein yksin-omaan on henkeä
pidetty ja elää kituuteltu.

Tähän suuntaan paapatti Riettu katkeamatta ja Tahvo säesti häntä,
tavantakaa lausuen Rietun surun sekaan jonkun surkuttelevan ja säälivän
sanan, ja nämät lisäsivät vettä Rietun myllyyn.

Olisipa niin kovan kohtauksen luullut vaikuttavan masentavasti
Juhoonkin, mutta hän ei vaan ollut taallaankaan koko jutusta. Hän koki
vaikittaa ja lohdutella vaimoaan niin paljon kuin voi, mutta kun se ei
näyttänyt mitään auttavan, meni hän ulos. Kuoppaansa meni hän silloin.
Siellä otti hän esille taasenkin arvopaperinsa ja katseli kauvan ja
hartaasti sen punaista lakkaa. Kun hän sieltä palasi, oli Riettu jo sen
verran tyyntynyt, että hän voi kuunnella muiden puhetta.

"Mitäpä me noita lehmiä suremme, kyllähän Jumala meille toisia antaa,"
sanoi Juho luottavasti.

"Kyllähän Jumala hyvinkin sinulle lehmät sarvista tänne taluttaa;
kovalla työlläsipä piti entisienkin alku ansaita," sanoi Riettu
epäilevästi.

"Sinä, Riettu, teet syntiä Herraa vastaan. Häneltähän tulee onni ja
onnettomuus ja hänen tahdostaan saamme me mitä saamme. Väärin on nurkua
Herraa vastaan," sanoi Juho nuhtelevasti.

Riettua rupesi hävettämään. Hänestä rupesi tuntumaan siltä, että Juho on
sittenkin oikeassa ja hänen surunsa haihtui siihen paikkaan.

Niin. Juho luotti Jumalaansa ja mökkinsä vakuutuskirjaan ja niissä oli
hänelle kylläksi; mitä huoli hän silloin lehmistä, karhuista ja muista
elämän suruista.

Pian oli kylälle levinnyt tieto, että karhu oli kaatanut Oukkarin
molemmat ja ainoat lehmät. Säälin tunne kävi monenkin mielen lävitse,
sillä yleiseen tiedettiin, kuinka niukkaa ja karua elämää Oukkarissa
eletään. Toisissa ei tämä tieto vaikuttanut yhtään mitään; heistä oli
saman tekevä, oliko Oukkarissa lehmiä tai ei, kaatoiko ne karhu tahi oli
kaatamatta, elettiinkö siellä hyvästi vai huonosti; kaikki oli heistä
yhtäkaikki.

Toisena iltana lehmien löytämisen jälkeen katosi Oukkarin alun
toisellakymmenellä oleva, Matti niminen poika. Hänet oli vielä myöhän
nähty olevan peltoa purastamassa muka, mutta nyt hän oli kadonnut kuin
kaste maahan, eikä tietty, oliko hän joutunut puuhun vai pitkään.
Koetettiin huhuilla ja huudella, ja kun ei siitäkään apua ollut, puhalsi
Juho jo useat kerrat tuohiseen ämyriinsäkin, jota vaan hätätilassa
käytettiin. Vaikka Juhon torvi oli maan kuulu vahvasta äänestään ja
vaikka se oli aina eksyksiin joutuneen kotimökille ohjannut, ei
kuitenkaan Mattia kuulunut. Levotonta yötä täytyi nyt ruveta viettämään
Matin vuoksi, sillä oli jo niin myöhäinen, ettei voinut lähteä häntä
etsimäänkään.

Aamulla varhain auringon noustessa tuli Matti, mutta hän ei ollut yksin,
sillä hänellä oli kumppanina Römölän Vilho niminen poika. Vilho oli
vähän vanhempi Mattia ja hänellä oli kädessä pienireikäinen oravapyssy.
Ilo loisti poikien silmistä.

"Missä sinä olet ollut? Koko yön olemme sinua peljänneet; ja missä sinä
olet Vilhoon yhtynyt?" sanoi Juho vähän nuhtelevaisesti.

"En minä ole ollut missään pahuudessa... Me -- me olemme, isä, ampuneet
karhun," sanoi Matti loistavin silmin.

"Karhun! Älä narraa," sanoi Juho, hypähtäen ylös makuultaan.

"En minä narraa ... emmekö olekin, Vilho?" sanoi Matti.

"Olemme me ampuneet karhun, tosi se on. Ellette usko, niin lähtekää
katsomaan," vakuutti Vilho.

Juho pisti päälleen ja sitten lähdettiin karhua katsomaan.

Kun tultiin haaskoille, makasi siinä iso uros-karhu verissään. Metsän
kuningas peitettiin vahvasti kuusen havuilla ja jätettiin siihen, sillä
mitäpä he sille muuta voivat.

"Kuinka te uskalsitte, tuommoiset poikanulikat, käydä niin vaarallisen
elävän kimppuun?" kysyi Juho ihmetellen.

"Uskalsimmepa tuota vaan," sanoi Vilho hymyssä suin, heilutellen
uljaasti pyssyänsä.

"Ei lavaa ei mitään."

"Mistäpä semmoisen olisimme saaneet ... tuolta kuusenjuurelta vaan..."
sanoi Vilho, viitaten taampana olevaa tiheä-oksaista kuusta.

Juho meni katsomaan ampumapaikkaa ja pojat seurasivat jäljessä.

Kuusi oli maahan asti oksainen ja hyvin luppoinen. Ainoastaan muutamia
havuja oli pantu haaskan puolelle suojaksi.

"Tässä me vahtasimme ja tästä minä ammuin... Veitsenikin on jäänyt
tuohon...; sen päällä oli pyssynsuu," sanoi Vilho, ottaen veitsensä ja
pistäen sen tuppeensa.

"Mutta jos otso olisi tullut tältä puolen?"

"Mutta sepä ei tullut... Korvesta päinhän se..."

"Kuinka se kävi? -- kertokaapas."

"Minä tulin jo hyvään aikaan illalla teidän mökkinne saataville. En
uskaltanut näyttää itseäni teille, sillä pelkäsin, että olisitte estänyt
aikeeni. Piilostani tähtäilin Mattia, saadakseni puhutella häntä ja
kumppanikseni, sillä enhän olisi osannut yksinäni haaskalle. Ilokseni
huomasinkin hänet kaivelemassa kangasta. Heti annoin hänelle merkin,
että tulisi luokseni. Kun hän tuli, esittelin hänelle asian ja hän
suostui kohta tuumaani. Matti olisi käynyt teille ilmoittamassa
lähtönsä, mutta minä estin sen, sillä tiesin, että te ette päästäisi
häntä.

"Haaskalle päästyämme laitimme heti tämän vahtipaikan ja rupesimme
vahtimaan..."

"Eikö hyvin peljättänyt?" keskeytti Juho.

"Eipä pahoinkaan; tuntui tuo vähän oudolta sydänalassa, mutta hätää se
ei tehnyt."

"Mitäs olisitte tehneet, jos karhu päälle?..."

"Päätimme kipasta puuhun, ennenkuin otso kerkiäisi."

"Entä sitten? Kertokaa!"

"Kun viimeinen ämyrinne törähdys myöhän illalla kuului, yritti otso jo
silloin tulemaan haaskalle. Mutta kun se sen kuuli, seisahtui se ja
alkoi hiipiä metsään takaisin; tämän teki otso niin varovasti ja hiljaa,
että tuskin risahdusta kuului. Harmiksi tahtoi käydä, mutta ei ollut
muuta neuvoa kuin täytyi ruveta odottamaan, että eikö tuo vielä tulisi.
Päivä jo alkoi ruveta sarastamaan, eikä vielä kuulunut mitään. Ikäväksi
alkoi käydä aika ja tuumailimme jo kuiskimalla toisillemme, että
lähtisimme pois. Mutta samassa tuokiossa rupesi metsästä kuulumaan
jonkulaista kähnimistä. Sydän sykähti silloin ja minä vedin pyssyni
hanan vireille, sekä panin uuden nallin piikkiin.

"Kauvan ei viipynytkään, ennenkuin otso tuli näköisälle. Hiljaa hiipien
se tuli ja näytti hyvin varovaiselta. Rauhattomana pyöri hän ympäri ja
tarkasteli kätköänsä joka puolelta. Sitten se rupesi rivosti syytämään
sammalia pois haaskan päältä, ja saatuansa sen paljaaksi, laskeusi se
käpälillensä ja alkoi levollisen näköisenä aterioida.

"Otso oli melkein aina selin meihin, paitsi silloin kuin se
tarkastellessaan ympäri pyörähteli; selin se oli meihin nytkin, kun hän
syödä ahmi. Minä en uskaltanut sitä ampua takaapäin, kun pyssyni oli
kovin pienireikäinen, odotin vaan sitä hetkeä, jolloin se kääntyisi
päin. Tukalalta tuntui aika; emme tohtineet oikein hengittääkään, mutta
karhu ei vaan kääntynyt.

"Tästä tukalasta tilasta päästi meidät pieni sattumus. Matti liikahti
vähän, korjatakseen huonoa asemaansa. Tätä tehdessä risahti joku kuiva
risu poikki. Vaikkei risahdus ollut sen isompi, huomasi otso kuitenkin
sen. Se käännähti sivuttain meihin, mutta ei noussut käpäliltään
jalvoilleen; se näytti kuuntelevan tarkasti; silloin tähdin minä korvan
sisään ja laukasin.

"Kauheasti karjasten hyppäsi otso pystöön kahdelle jalalle, mutta kaatui
heti. Tätä teki se useat kerrat, mutta vihdoin jäi se liikkumattomaksi.

"Tällä välin kipasimme me puuhun. Tähän saakka emme peljänneet
sanottavaa, mutta kun otso kuolon tuskissa mellasti, niin kauheaksi
alkoi käydä. Olen kuullut sanottavan, että karhulla on yhden miehen
mieli ja yhdeksän miehen voima. Emme sittenkään vielä uskaltaneet puusta
pois laskeuda, vaikkei karhu enään liikahtanutkaan. Luulimme, näette,
että se kavaluudella heitti itsensä kuolluksiin, saadaksensa meidät
kynsiinsä. Vasta sitten kuin oli jo melkein selvä päivä, tulimme
vakuutetuksi, että karhu oli todellakin kuollut, ja silloin uskalsimme
laskeutua puusta alas."

Näin kertoeli Römölän Vilho hymyssä suin, mutta Oukkarista oli tämä niin
kauheata, että tukka pystyyn nousi. Olivathan pojat poikamaisuudessaan
antautuneet silmin nähtävään hengenvaaraan. -- -- --

Kyllä Oukkarissakin kovasti peljättiin Matin yöllistä poissa oloa, mutta
Römölässä se vasta hätä oli Vilhon äkkinäisen katoamisen tähden.
Pienestä poikapahasesta pitäin oli Vilho pyssyä viljellyt ja
metsästäjänä oli hän jo saavuttanut mainetta tarkkana ampujana ja
oivallisena lintu- ja oravamiehenä; olipa hän koirainsa avulla jo eräänä
kertana kaatanut ilveksenkin. Vilho tunsi itsekin, että hän on
saavuttanut metsästäjän mainetta. Tämä kiihoitti kunniantuntoaan ja hän
himoitsi saadaksensa maineensa täydelliseksi. Kauvan oli hän mielessään
miettinyt, kuinka pääsisi karhun kimppuun ja saisi sen kaadetuksi; jos
se onnistuisi, olisi hän tarkoituksensa voittanut. Hän ei kuitenkaan
ilmoittanut kenellekään tätä uhkarohkeaa mielipidettänsä, sillä hän
oivalsi, että kaikki olisivat pitäneet hänen mietteitänsä pelkkänä
hulluutena ja kokeneet ehkäistä hänen aikeitansa, jos semmoinen
tilaisuus sattuisi tarjoontumaan.

Kun hän sitten kuuli karhun kaataneen Oukkarin molemmat lehmät, päätti
hän mielessään, että mennä sinne onneansa koettelemaan. Niin salaa kuin
suinkin voi, otti hän pyssynsä ja ampumaneuvot mukaansa, vähän evästä
taskuunsa ja pökäsi suoraan metsään, ettei kukaan häntä näkisi.

Kun sitten ei Vilho yöksi kotiin tullutkaan, kuten ennen tavallisesti,
tuli koko talon väki pahaan hätään. Hypättiin naapureissa ja kaikilta
ihmisiltä kyseltiin, että eikö kukaan olisi heidän Vilhoa nähnyt. Ja kun
ei mitään muuta tietoa saatu, kuin että joku oli hänet aamulla varhain
nähnyt pyssyn kanssa metsään menevän, niin yltyi pelko ja hätä kahta
kauheammaksi. Mutta huomena se vasta kukkurilleen nousi, kun ei Vilhoa
vielä nytkään ollut kotiin saapunut, vaikka päivä oli jo hyväsestään
kulunut. Kymmenenkin laisia turmia koetettiin keksiä, joissa hän olisi
tuhonsa saanut, ja itsekukin koetti olla mestari arvaamaan oikean turman
laatua. Vilho oli vanhempiensa nuorin lapsi ja hekin kävivät kovin
levottomiksi ja lohduttomiksi. Viimeiseltä ei isä voinut muuta tehdä,
kuin ruveta Jaakopin tavalla voivottelemaan: "Voi minun poikaani, voi
minun poikani."

Suuriksi kävivät Römöläisten, semminkin vanhempien silmät, kun Vilho
myöhemmin illalla tuli kotiin ihka elävänä, vieläpä aivan
vahingoittumattomanakin.

"Missä, Jumalan tähden sinä olet ollut...? Kun saattaakin semmoisen
murheen laittaa meille, eikä sanokaan edes kenellekään..." sanoi vanha
isä nuhtelevaisesti, kun näki Vilhon.

"Älkää olko, isä, millännekään, minä olen kaatanut karhun viime yönä,"
sanoi Vilho iloisesti.

"Karhun! Älä joutavia narrittele," sanoi ukko kulmiaan rypistellen.

"Oikein totta; kuinka minä teille voisin valehdella," vakuutti Vilho.

"No, herran tähden, missä sitten... Kerro ... sano," sanoi ukko,
remauttaen suuret harmaat silmänsä seljälleen, niin että tuuheat
kulmakarvat nousivat siansa ylemmäksi.

"Tuolla Lemmesvaaran korvessa, Oukkarien lehmien haaskoilta..." sanoi
Vilho.

"No voi sun poikaa! Onpas sinussa miestä tulossa, mutta siitä hyvästä
annan minä Oukkarille lehmän," sanoi ukko ilosta liikutettuna.

Römölässä kääntyi nyt pelko ja murhe suurimmaksi iloksi ja riemuksi.

Kauvan ei joudettu miettimään ja iloitsemaan, sillä saalis oli saatava
kotiin. Vankka ruuna pantiin aisoihin ja vielä läpi-yötä lähdettiin
otsoa noutamaan. Vaikka Vilho oli väsyksissä, ei hän voinut olla mukaan
lähtemättä, sillä "saalis miehen virkuttaa".

Vaikea kulku oli Lemmeskorpeen ja pitkiä kierroksia täytyi nevojen
vuoksi tehdä, mutta eihän lujaa tahtoa voinut mikään estää.

Iloisesti hälisten tuotiin otsoa huomena kylään.

Sattui niin, että otson kanssa tulla rytistettiin kylään Käkelän kautta.
Käkelän ukko oli jo hyvin vanha ja hän oli istumassa portailla heidän
tullessaan. Ukko ei ollut kuullut ensinkään, että Vilho on karhun
kaatanut.

"Lehmän raatoko, vai?" kysyi Käkelän ukko, kun näki, että rekeen oli
peitetty jokin isompi esine.

"Ei kuin karhu," sanoi joku hiljaisesti, seisottaen hevosen kartanolle.

"Hääh? Karhuko kaatanut taas?" kysyi ukko, sillä hänen kuulonsa oli
käynyt huonoksi.

"Eikä ole ... karhu on nyt kaadettu itse," sanoi Vilho hilpeästi
kimakalla äänellä.

"Kuinka ... karhuko kaadettu, vai?" sanoi ukko, kallistaen korvaansa.

"Juuri niin," huudahti Vilho melkein ukon korvaan.

"Annas katson... Eihän toki liene tarkoituksesi puijata vanhaa miestä,"
sanoi ukko ja alkoi kömpiä ylös.

Hän mennä köntysteli suoraa päätä reen luo ja kohotti peittoa; sitten
pyyhkäsi hän kämmenellään pitkin otson lihavaa selkää.

"Tosi...; ei mitään vilppiä. Onko meidän kylässäkin semmoisia miehiä?
Jos on, sen parempi heille -- ... Kuka -- hääh...?" sanoi ukko ja
oikaisi itsensä suoraksi.

"Minun luodistani sai otso surmansa," sanoi Vilho.

"Kas pertanan poikaa ... miespä sinusta ... sen parempi sinulle... Mutta
mistä -- hääh?" tuumaili ukko.

"Lemmeskorvesta," selitti Vilho.

"Oukkarin lehmien haaskoiltako, vai?"

"Juuri sieltä."

"No, sen parempi Oukkarille. Mutta minulla on eräs ehdoitus sinulle,
poikaseni: riisukaa hevonen, pankaa talliin ja kauroja eteen... Metsän
kuningas meidän tupaan...; siellä nyljetään se ja siitä hyvästä minä
pidän aika peijaat. Mitäs sanot, vai hääh?" esitteli ukko.

"Karhu on minun poikani kaatama; paitsi sitä olen siitä hyvästä luvannut
Oukkarille lehmän. Näiden syiden vuoksi en voi sitä kunniaa myöntää
kenellekään, vaan otso on vietävä meille ja siellä nyljettävä," sanoi
Römölän isäntä, joka oli tullut karhua vastaan-ottamaan ja oli juuri nyt
paikalle saapunut.

"Ettetkö anna, hääh...? Mutta minä annan Oukkarille toisen lehmän, kun
vaan karhu nyljetään meillä. Mitä sanot, hääh? Tahdotko turhaksi tehdä
köyhän vahingon palkkion, vai?" sanoi ukko vakavasti ja katsoi kysyvästi
Römölän ukkoa silmiin.

"Se on päätetty. Minä en tahdo kova-onnisen Oukkarin etuja vähentää...
Riisukaa hevonen valjaista ja viekää talliin; sitten otso pirttiin --
heti, pojat!" sanoi Römölän isäntä.

Tuumasta toimeen. Pian oli otsolta komea turkki riistetty ja myöhään
yöhön juotiin iloisesti karhun peijaita, ylistellen nuorta päivän
sankaria. -- -- --

Oukkarissa elettiin vaan entistä tavallista elämää, kappaletta kuivempaa
vaan, sillä pienen lapsenkaan suuhun ei ollut maitotilkkaa antaa. Riettu
tahtoi olla vielä pahalla päällä tapahtuneen kovan-onnen vuoksi.

"Kun et korjannut edes niitä haaskojakaan, olisihan niistä jotakaan
ruoan-apua saanut," sanoi Riettu eräänä kertana.

"Mitäpä me niistä... Minkä Jumala on sallinut tapahtua, ei voi ihminen
sitä toiseksi tehdä...; eikäpähän niistä olisi paljon tainnut ruoan-apua
kointua ... kovin oli karhu raadellut," arveli Juho.

"Kyllä tässä kuolema tulee ... ei tässä muu neuvoksi tule...; tietäähän
sen ... ei maidon märkää," päivitteli Riettu yhä.

"Vielä mitä ... -- onhan meillä talo," lohdutteli Juho.

"Tämmöinen talo, pettuleivän talo, lehmätön talo! Miksikähän Jumala
meitä niin kovasti kohtelee?" kiilasi Riettu edelleen.

"Mitä meidän syrjäisten Jumalan töihin tulee? Kaikki mitä hän tekee, se
on sangen hyvin," sanoi Juho luottavasti.

Toviin aikaan ei puhuttu mitään.

"Olisit edes nylkenytkään... Olisi kerrankaan saanut oikeat kengätkään
jalkaansa," nurkui Riettu yhä.

"Eihän sitten olisi saatu karhuakaan ammutuksi... Nyt kun kärsimystäsi
koetellaan ja pitäisi nöyrtyä Jumalan tahdon alle ja kantaa nurkumatta
ristiänsä, rupeat sinä nurisemaan ja tulet vaateliaammaksi kuin koskaan
ennen...; se ei ole oikein, hyvä Riettu," vakuutti Juho.

"Mitähän tuosta mesikämmenen kaatamisesta sitten oli hyvää...? Ja
puhuisi häntä _metsästä_ kunnioittavammasti ... kylläkait se
vastakin ... jos sattuisi vielä joskus jonkun elikon saamaan," tinki
Riettu yhä, alkaen itkeä tihistää.

"Ei suinkaan se enään... Onhan karhu korvista ammuttu läpi...; mitenkä
se vielä...? Sinä olet nyt epäuskoinen, ikäänkuin ei Jumalaa
olisikaan...; paha ja kärsimätön olet myös...; en minä nyt sinun
kanssas..." sanoi Juho ja lähti kävelemään pois.

Tämä keskustelu tapahtui ulkona navetan luona -- huono paikka, sillä
navetta muistutti Rietulle niitä hyviä aikoja, jolloin heillä oli kaksi
lehmää ja tämä muisto saatti hänet aina pahalle tuulelle ja nurisemaan.

Samassa kuin Juho sanoi viimeisen sanansa ja kääntyi menemään pois,
alkoi metsästä kuulua iloista puheen hälinää. Molemmin he heti
oivalsivat, että ihmisiä oli heidän mökilleen tulossa. Riettu koki
pyyhkiä kuivaksi itkusta vetistyneitä silmiänsä ja Juho heitti
menemisensä siihen. Molemmin he katselivat metsään päin, odotellen,
keitä sieltä tulisi.

Samassa tuli näkyviin kaksi miestä ja yksi nainen. Kumpikin mies talutti
nuorasta lehmää perässään ja nainen jäljessä ajeli niitä. Lähemmäksi
tultua tunsivat he molemmin, että tulijat olivat: Römölän Vilho, Käkelän
renki ja piika.

"Hyvää päivää! Me tuomme teille lehmiä," sanoi Vilho iloisesti,
nähtyänsä Juhon ja Rietun.

"No minkä vuoksi...? enhän minä ymmärrä..." sanoi Juho hätäyksissään.

"Isä antoi lehmän sentähden kuin minä sain ampua karhun teidän
haaskoiltanne ja Käkelän ukko silti kuin otso nyljettiin hänen
tuvassaan. Näin tavoin tahtoivat he palkita, kun karhu kaatoi teidän
molemmat lehmänne," selitti Vilho, pitäen pulskaa lehmää nuorasta
kiinni.

"Katsopas, Riettu! Karhun kaatamisesta oli kuitenkin meillekin jotakin
hyvää, ja Jumalalla oli sittenkin antaa meille lehmiä, vaikket sitä
uskonut," sanoi Juho iloisesti.



XIII.

Kotoisia kohtauksia.


Vaikka edellä on jo kerrottu yhtä ja toista Oukkarilaisten
koti-elämästä, sietää se kuitenkin vielä tarkastelemista.

Oukkarissa ei juuri usein käynyt vieraita, semminkään ensimältä, mutta
kuitenkin sattui joskus niin, että joku kauvas sydänmaan saloille
sortunut hevosenhakija tuli yötä pitämään Oukkariin, saadaksensa jotakin
suojaa päänsä päälle, tahi että joku metsästäjä tuli sinne väsyneitä
raajojansa lepuuttamaan.

Tulipa vieraat mistä syystä vielä tulivatkin, aina he tapasivat talossa
vierasvaraisen ja ystävällisen isännän ja emännän. Mitä parasta talossa
oli, sitä tarjottiin vieraalle. Kaikesti eivät vieraan varat olleet
suuret, mutta tarjottiin sitä mitä oli, sillä: "Sitä lintu linnulle,
mitä linnulla itsellään." Sattuipa joskus niinkin, ettei ollut muuta
tarjottavaa kuin petäjäleipää, suolaa ja maitosinukkaa, mutta sitä ei
hävetty, tarjottiin vaan ja hyvästä sydämestä tarjottiinkin. Pää-asia
oli vaan se, ettei yksikään vieras saanut jäädä ruokkimatta. -- Vuode
laitettiin ahtaasen mökkiin semmoinen vieraalle, että siinä voi raajansa
suoraksi oikaista, vaikka useinkin osa talonväestä sai nurkassa istua
kykkien yönsä viettää.

Muutamana kertana kopeusi niin-ikään eräs hevosenhakija Oukkariin
yötänsä viettämään. Tarpeesen olikin saada jotakin suojaa yllensä, sillä
sade-ilma oli tulossa.

Vieras otettiin ilolla vastaan, kuten tavallista oli.

On jäänyt mainitsematta, että Oukkarin tupaa käytettiin kolmenlaiseen
tarpeesen, sillä siinä asuttiin, kylvettiin ja puitiin elot. Juuri
samana iltana kuin vieras taloon saapui, oli Oukkarin väki kylpeä
peidellyt.

Kuten ennenkin, tehtiin vieraalle kantojen väliin lattialle vuode.

Vieras ei ollut tottunut tämmöisiin oloihin. Kun niin pienessä mökissä
oli paljon ihmisiä ja kun vielä päälliseksi siinä oli illalla kylvetty,
tuntui hänestä niin hirveän tukalalta, ettei hän voinut unta saada.
Vesimärkänä oli hän palavasta ja henkeä ahdisti. Kun kerran tämmöinen
tukaluus ja unettomuus vaivasi, ilmestyi siihen pian muutakin lisäksi,
rupesi, näette, lattialta kömpimään syöpäläisiä vaatteisin, jossa ne
kuhnivat ja kähnivät, tehden olon aivan sietämättömäksi ja tukalaakin
tukalammaksi. Talon väki nukkui vaan niin makeasti ja raskaasti, kuin he
olisivat maanneet parhaassa huoneessa höyhenpatjoilla; kuorsaamisen
hyrinä kuului vaan joka paikasta ympäri mökkiä.

Mökissä oleminen kävi vieraalle vihdoin sietämättömäksi. Hän hiipi
hiljaa ulos, saadaksensa hengittää edes raitista ilmaa. Ilma oli
muuttunut melkein rajumyrskyksi. Vettä satoi taivaan täydeltä ja tuuli
vinkui puiden latvoissa, sujuttain tavasta vahvatkin puut lähes luokan
muotoon, josta asemasta ne taasen vonkuen ponnahtivat entisiin
asemiinsa, sujuakseen yhä uudestaan.

Kauvan ei vieras joutanut miettimään, sillä hänen täytyi hakea jotakin
suojaa tulvanaan tulevaa sadetta vastaan, sillä mökkiin ei hän tahtonut
takaisin mennä. Kiireesti ohjasi hän askeleensa vajaa kohden ja sinne
päästyänsä kapusi hän ylisille ja kuoppausi siellä oleviin heiniin
maata.

Unta ei tullut sielläkään, sillä myrsky ulvoi ja pauhasi vonkuen
heikosti rakennetun vajan patsaissa, nurkissa ja onkaloissa, heilutellen
ja rusautellen sitä sieltä ja täältä. Joka hetki pelkäsi vieras vajan
kaatuvan ja tämän tähden ei hän voinut silmää ummistaa.

Näin tavoin oli yö kulunut lähelle aamua. Silloin tuli yhä rajumpia
myrskyn puuskia ja vaja vapisi, rutisi ja heilui entistä kovemmin. --
Yht'äkkiä kaatui se ylönkuppuraisiaan, patsaineen, parvineen, kattoineen
päivineen. Vieras säikähti pahanpäiväiseksi, sillä katon kourut ja
patsaat tulivat kolisten hänen niskaansa. Onneksi ei hänelle tullut
mitään vahinkoa, syvälle kun oli kuoppaantunut heiniin ja niin pääsi hän
pelkällä säikähdyksellä.

Ei ollut vieraalla muuta neuvoa kuin palata mökkiin, mutta siellä
nukkuivat kaikki mökin asukkaat niin rauhallista ja lepeellistä unta,
ettei missään muuallakaan sen paremmin nukuta.

"Onkos hullumpata...! Eipä se koskaan ennen ole kaatunut," sanoi Juho
aamulla ja rupesi levollisesti samaan tapaan rakentamaan vajaansa.
-- -- --

Ei ollut Oukkarin lapsilla isoja hupeja eikä isoja huvittelupaikkoja.
Kesäisinä aikoina olivat kyllä ahot, vaarat ja salot avaroita paikkoja,
joissa lapset saivat vapaasti temmeltää. Viattomia leikkejä ja ruumiin
liikkeitä ei isä kieltänyt, mutta tarkan vaarin otti hän kaikista
lastensa toimista, teoista ja puheista ja liikoja ei hän suinkaan
kärsinyt lastensa tekevän.

Niin, kyllähän kesällä oli lapsilla parempi, mutta toista oli talvella.
Ketineet olivat huonot ja kylmät olivat talviset ilmat. Mökki taasen
kantoisine lattioineen oli niin ahdas, ettei siinä olisi sopinut
tikahtamaan, jos mielikin olisi tehnyt.

Usein käypi niin, että hätä neuvon keksii, ja niinpä tässäkin. Navetta
oli välkeämpi kuin tupa, eikä sen lattialla ollut kantojakaan. Keskelle
lattiaa oli Juho laittanut pöngän, kannattamaan kattoa, joka alkoi
painua sisään. Tämän hienokaisen tuen oli Juho kuorinut, jonka vuoksi se
oli jotenkin sileä.

Navettaa ja katon pönkää käyttivät nyt lapset hyväksensä, kun he
tahtoivat leikkiä. Hiljaa toisillensa kuiskien ilmoittivat he, milloin
sitä lähdettiin. Hiipien pujahtivat he yksi toisensa perästä ulos
mökistä ja navettaan piti heidän matkansa. Useallakaan heillä ei ollut
kengän aanaakaan jalvoissa ja muutoinkin vilkkui paljas iho, mutta vähät
siitä. Paljain jalvoin vaan tarvottiin paksussa lumessa ja kovassa
pakkasessa navettaa kohden.

Vanhimmat lapset ottivat joskus nuorimmankin, hädin tuskin kävelemään
ruvenneen lapsen mukaansa, ottamaan osaa yhteiseen iloon. Enimmiten
koetettiin kumminkin lähteä pienokaiselta salaa, sillä eihän aina olisi
viitsitty ottaa häntä mukaan. Harvoin tämä viaton pettäminen kuitenkaan
onnistui, sillä pienimmistäkin toisien lasten liikkeistä ja kuiskeista
huomasi pienokainen, mitä heillä oli tekeillä. Yrittivätkö toiset
silloin pujahtelemaan mökistä ulos, päästi pienokainen semmoisen
parakan, että hänet täytyi välttämättömästi ottaa mukaan. -- Eihän lapsi
tahtonut olla poissa niistä iloisista ja hauskoista hetkistä, joita
navetassa vietettiin.

Sattui niin, että eräänä talvena tuli muudan mies Oukkariin muutamaksi
ajaksi majaa pitämään. Hän tarvitsi jotakin rakennusta varten melkeän
joukon tavallista isompia puita. Hän oli kruunun metsistä ostanut niitä
ja oli nyt hakkaamassa ja kokoamassa erään kumppanin kanssa ostetuita
puitansa.

Tämän huomioon otti heti lasten umpimieliset salaviittaukset ja
ulospujahtelemiset. Hän otti selvän lasten vehkeistä ja huomasi, että he
kulkivat navetassa leikkimistä varten.

Eräänä päivänä pyrkivät vanhimmat lapset taasenkin nuorimmalta salaa
menemään navettaan. Mutta tämä älyten, mihin sitä taaskin mennään, nosti
nytkin semmoisen porun, että kylläkaiketi riitti. Jo olivat vanhimmat
menneet, mutta vähäväkisin heistä, kuten tavallista, jäi jälkeen. Ei
ollut hänelläkään minkäänlaisia jalkineita, eikä paljon muutakaan
vaatetta. Tämä palasi takaisin ja väänsi syliinsä parkuvan sisarensa, ja
alkoi retostaa häntä ulos. Pienimmällä ei ollut minkään muunlaista
vaatetta yllä kuin rikkein paita satkale.

Taavetti -- se oli vieraan nimi -- seurasi heidän menoansa. Pihalla oli
paljon lunta, sillä oli ollut iso pyry. Vanhimmat lapset juoksivat
paljain jalvoin navettaan, niin että lumi pölisi, eivätkä piitanneet
koko lumesta yhtään mitään. Vähän vaikeammaksi tuli vähäväkisemmän,
toista kantaa retostavan kulkeminen. Hänellä olisi ollut tietämistä
itsessäänkin ja kuitenkin täytyi hänen toista kantaa. -- Pihalle
tultuaan kaatuivat sekä kantaja että kannettava ylönkuppuraisiaan
lumikinokseen. Kun kinos oli kylmällä pyryllä viime yönä muodostunut,
oli se niin pehmeä, että he molemmin muksahtivat sinne umpipäähän, niin,
ettei heitä ensimältä näkynyt ensinkään; pian kuitenkin rupesi
kinoksesta näkymään soristelevia pikku käsiä ja jalkoja. Ei valitettu,
ei itketty, eikä huudettu apua; ylös vaan pyrittiin ja yritettiin
uudestaan. -- Ja navettaan sitä mentiin -- nurkumatta mentiin.

Vieras halusi omin silmin nähdä, minkälainen leikki- ja ilopaikka
lapsilla oli navetassa, jonne he kaikkien vastuksien lävitse niin
innokkaasti ja hartaasti pyrkivät.

Hän meni navetan ovelle.

"Voi, voi...! Taavetti tuli," sanoi joku lapsista ja he lakkasivat
leikkimästä.

"Älkää olko millännekään...; leikkikää vaan ... -- olenhan minä teidän
ystävänne ... ja minä sitten annan taasen kyytiäkin..." kehoitti vieras.

Ujous katosi lapsista vähitellen, sillä he olivat perehtyneet vieraasen
ja kutsuivat häntä nimeltänsä vaan Taavetiksi.

Hiljolleen läheni kaksi heistä keskellä lattiaa olevaa patsasta ja
asettuivat niin, että he tulivat vastakkaa toisiansa, patsas välissä.
Sitten ottivat he patsaasta kiinni ja alkoivat hiljolleen pyöriä patsaan
ympäri. Pyöriessään lauloivat he omituisella nuotilla seuraavaa omaa
kyhäämäänsä laulua:

    "Remputa, rämpytä, ramputa rallaa,
    Näin sitä meilläkin ympäri pannaan.
    Patsahan ympäri tanssimme kaikin,
    Toisetpa kohta jo vuoronsa saikin.
    Hauskapa meidän on leikissä olla,
    Kenpä nyt tahtoisi tanssihin tulla?"

Ensinnä kävi pyöriminen hitaasti, ikäänkuin ujostellen, mutta vähitellen
se yltyi, samassa kuin laulun tahtikin tiheni; viimeiseltä vauhti oli
niin kiihkeä, etteivät voimat olisi sen enempää myöntäneet.

Toisien tätä tehdessä katsoivat muut lapset hymyillen toisien menoa ja
huojuttelivat ruumistaan tahdin mukaan --; täydellinen tyytyväisyys
loisti heidäukasvoistaan. Tuo vähäväkinen parikin, mikä oli alastonna
juuri lumikinoksesta noussut ja viimeiseksi paikalle saapunut, oli
unhottanut kaikki vastukset ja kommellukset, mitkä heitä tänne tullessa
olivat kohdanneet, ja ilo loisti heidän silmistään. Paljaaseen ihoon
takertunut vitilumi sulasi parhaaltaan ruumiin lämmön vuoksi, ja
lokoillen putoili se punottavasta ihosta, mutta mitäpä siitä -- mitä se
oli sen hauskuuden suhteen, jota täällä saatiin nauttia.

Kun kukin oli laulun tahdin mukaan saanut pyöriä patsaan ympäri,
lähtivät he tyytyväisinä pois.

Juho oli kyllä ottanut huomioonsa lasten navettaleikit; hän oli
salakättä tarkastellut niitä, mutta kun huomasi ne olevan viatonta
laatua, ei hän hennonnut kieltää heitä.

Tuo toisen kantaja sairastui nyt kovasti. Kova kuume nousi hänen
ruumiisensa. Koko ruumis vapisi kuin sarpa virrassa ja heleä tuskan-puna
nousi hänen kasvoihinsa. Hän ei taipunut panemaan makuulle, vaikka
vanhemmat, vieras ja toiset lapsetkin siihen kehoittivat.

Parina päivänä sairastumisensa jälkeen piti hän erin-omaisen tarkan
huolen siitä, milloin toiset lapset menevät navettaan leikkimään. Sinne
sitä piti hänenkin päästä, vaikkeivät voimat olisi riittäneetkään.
Vavisten seisoi hän ja katseli toisien pyörimistä hymyillen, voimatta
kuitenkaan itse osaa ottaa tuohon hauskaan iloon. Toisena päivänä piti
toisien lasten kantaa hänet pois, koska hän ei omin voimin pysynyt enään
pystyssä. Silloin täytyi pikku Tiinan panna makuulle.

"Kuule, Antti, kuule!" sanoi pikku Tiina huomena itseään vähän isommalle
veljelleen.

Kutsuttu meni ja kallisti korvansa likelle sairasta.

"Sanokaa minulle, milloin menette leikkimään tuonne navettaan ... minun
olisi vähän parempi," kuiskutti pikku Tiina.

Puhuteltu oikasi itsensä ja meni kuiskuttamaan jotakin toisien lasten
korvaan.

Syvin hiljaisuus ja alakuloisuus saavutti sisarukset.

Kappaleen ajan kuluttua meni vanhin sisaruksista pikku Tiinan luo,
kiersi kätensä hänen kaulaansa ja kuiskasi hänen korvaansa:

"Nyt me menemme."

"Menkää te vaan, minä en jaksa ... mutta kun kuulen, niin minun on
parempi," sanoi pikku Tiina ja painoi raukeat silmänsä kiinni.

Näin tapahtui useana päivänä.

"Kuulkaa!... Menettekö te taas sinne ... tuonne navettaan...? Onko se
meidän kukko jo tullut kotia? -- -- Se on niin komea, komeampi kuin
pappilan," sanoi pikku Tiina eräänä päivänä toisille lapsille.

Lapset olivat viime kesänä käyneet vanhempiensa kanssa kirkolla; silloin
olivat he käyneet pappilassakin. Ihmetellen olivat lapset katselleet
kanakarjaa ja sitäkin enemmän karjan ylpeää isäntää, kukkoa, mikä
korkeasti kirkuen näytti heidän mielestänsä hirmuisen mahtipontiselta ja
käskevältä. Olipa kanakarja lasten mielestä jotenkin yhtäläinen
kyläläisien itsiensäkin kanssa, koskapa he olivat puolikesuja ja
kuitenkin siksi arkoja, etteivät kiinni antaneet, mutta kukko oli vaan
komea ja käskevä.

Kun he tältä kyläretkeltä kotiin tulivat, tuli huuhkaja aivan Oukkarin
mökin viereen ja alkoi siinä huuhkata jyryyttää. Ensimältä säikähtivät
lapset tuota rumaa ääntä niinkuin jotakin hirmua. Mutta kun Juho heille
näytti linnun ja selitti, että se on heidän kukko, rupesivat lapset
todellakin pitämään huuhkajaa omana omaisuutenaan ja kukkonaan. Sen
äänteleminenkin tuli heille niin kodikkaaksi ja oli heidän mielestään
paljon kauniimpaa kuin pappilan kukon.

Syksyin, keväimin tuli huuhkaja säännöllisesti Oukkarin mökin luo ja
ilmoitti säännöttömällä rumalla äänellänsä läsnäolonsa. Silloin aina
lapset menivät ihastuksella kukkoansa katsomaan ja kuuntelemaan; eipä
kummakaan, sillä olihan se heidän mielestään paljon parempi pappilan
pöyhkeilevää ja ylpeätä kukkoa.

Tätä kaipasi nyt pikku Tiina, sillä eihän huuhkajaa ollut taaskaan
kuulunut pitkiin aikoihin, talvi kun oli -- ja Tiinan oli niin paha
olla, kun poltti kovasti ja tuntui kovin tukalalta. Olisihan ollut
parempi, kun olisi kyennyt menemään navettaan, toisien kanssa laulun
mukaan pyörimään patsaan ympärillä, mutta sitäpä ei kyennytkään
tekemään, eikä kukkoakaan kuulunut -- -- -- oli vaan niin tukala, paha
ja ikävä.

"Nyt on talvi, ei meidän kukko ole vielä tullut," sanoi Kaisa niminen
sisar sairaalle siskolleen, hellästi puristaen häntä kaulasta.

"No, menkää te sitten navettaan leikkimään ... minunkin on sittemmin
parempi ... tottahan meidänkin kukko tulee, kun aika joutuu ja silloin
on parempi -- -- Tiinaa väsyttää," sanoi sairas ja hän vaipui
hermottomana vuoteelleen.

"Nyt me menemme taasenkin navettaan," sanoi Kaisa sisar eräänä päivänä
osan-ottavalle, sairastavalle siskolleen.

"Niinkö -- navettaanko patsaan ympärille?...

"Meidän kukkoko -- --? onhan se komea, komeampi kuin pappilan -- sitä
oli niin hyvä katsoa...; hyväpä oli siellä patsaan ympärilläkin olla,
mutta enhän voi," sanoi sairas katkonaisesti. Samassa valahti hän
maaperävuoteellensa ja elämän kovuus oli uhrinsa ottanut.

Siihen jäi toisien lastenkin meno navettaan ja tänään ei ollut ketään
patsaan ympärillä pyörimässä.

Pikku Tiina se vietiin navettaan, mutta kalpeampana ja tyyneempänä
entistään. Eipä hän pyrkinyt enään patsaan ympärille pyörimään, eikä
mahtavaa kukkoaan kuulemaan; tyyneenä ja rauhaisena makasi hän vaan isän
veistämällä laudalla navetassa.

Seuraavina päivinä kävivät toiset lapset kuten ennenkin navetassa, mutta
nyt eivät hekään pyörineet patsaan ympäri, vaan syleilivät rakasta
siskoaan ja leikkikumppaniaan, mikä oli heidät jättänyt. -- -- --

Niinhän se oli. Pikku Tiina haalattiin kirkolle ja olipa vähältä, ettei
hän ollut nyt yhtä suuri kuin muutkin onnellisemmat. Hautausmaan
syrjäiseen kolkkaan oli hiekkakankaasen kaivettu kolo hänellekin, samaan
tarhaan kuin kaikille muillekin, ja siihen kytkähti pikku Tiina lepoonsa
yhtä hyvästi kuin mikäkin muu yhteiskunnan paras pohatta. -- Siinä
suhteessa oli pikku Tiinallakin täydelliset yhteiskunnalliset oikeudet.
Totta kyllä on, ettei saattojoukossa ollut mitään loistavaa seuraa,
mutta oli siinä kuitenkin isä, äiti ja sisarjoukko, ja he ehkä tiesivät
ja tunsivat köyhän kohtalosta enemmän kuin koko maailma yhteensä.

Niin. Vähitellen haihtui Oukkarilaisista tuokin surun tunne, sillä
olihan se vaan sallimuksen tahto. Olisihan annettu vaatetta ja ruokaa
Tiinallekin kyllitellen, jos olisi voitu. Olisihan kaikki elämän tarpeet
ja mukavuudet laitettu koko perheellekin, kun vaan olisi voitu. Oli
yritetty kaikki mitä oli voitu, mutta sittenkin oli kaikenlaisia
vajavuuksia ja puutoksia. Katkeralta tosin tuntui Oukkarin vanhuksista
ajatus, että eiköhän se olisi voinut toisinkin olla, mutta eiväthän
parhaalla tahdollakaan voimat riittäneet ja minkäpä sille sitten tekee.
-- -- --

Yhä enemmän kiintyivät jäljelle jääneet Oukkarin lapset tuohon heille
vasta tulleesen ja osaa-ottavaan tukki-Taavettiin. Eipä kummakaan, sillä
eihän usein oltu Oukkarissa vieraita nähty, sitä vähemmin semmoisia,
joilla olisi hevonenkin. Jos hän milloin ajoi mökille, ei hän sinne
salaa päässyt, sillä lapset siitä kyllä huolen pitivät, ettei niin
saanut käydä.

Tämä Taavetti oli lapsille koko lohdutus tämän surun aikana, sillä
olihan hän niin ystävällinen.

"Mitenkähän on, saako pikku Tiina pyöriä patsaan ympäri, vaikka hän on
kuollutkin?" kysyivät lapset eräänä kertana Taavetilta.

"Saa se; paljon paremman patsaan ympärillä pyörii Tiina nyt kuin teistä
yksikään," sanoi Taavetti ja kyyneleet valuivat hänenkin silmistänsä.

Sittenkuin Taavetti taaskin lähti hevosellaan metsään ajamaan, oli koko
Oukkarin lapsiliuta hänen kannaksillaan.

"Kyllä se niin on, että teidän täytyy nyt kotiin palata, sillä olettehan
alastomia kuin nykityt linnut," sanoi Taavetti kappaleen matkan päässä
lapsille, jotka kaikin mokomin kokivat pysytellä kannaksilla.

"Ei ... antakaa meidän vielä olla... Ei meillä ole vilu ... kyllä me
vielä..." kokivat lapset sanoa, vaikka huulet olivat siniset ja vaikka
kylmän tähden hampaat värisemisestä niin kalisivat, ettei puheesta
tahtonut tulla mitään. Vihdoin lähtivät he juosta vilistämään takaisin,
että lumi suihtusi, ja niin oli saatu taaskin haluttua kyytiä.

Eräänä tämmöisenä kertana oli Kaisa niminen tyttö taasenkin Taavetin
kannaksilla. Hän koetti pelkästä säälistä häätää puoli-alastonta lasta
palaamaan takaisin, mutta tyttö ei vaan taipunut.

"En minä ennenkuin vaarakupeen kivellä..." sanoi hän vaan ja olla
jauvotti kannaksilla.

Vaarakupeen kiven kohdalla pudottikin tyttö itsensä kannaksilta,
niinkuin luvannutkin oli, mutta kaatui kinokseen.

Tytön yllä ei ollut muuta kuin kulunut läningin tapaan kursittu vaate;
joku hakaspari piti sitä takaapäin kiinni.

Tytön kaatuissa lumipurkuun, aukesivat nuot hakasparit ja läninkiresu
soljahti pois päältä vyötäreitä myöten. Silloin huomasi Taavetti, ettei
tyttöraiskalla ollut edes paidan ransaakaan. -- Aivan paljain ihoin
muljahti hän hankeen.

Vieras säikähti tuosta kolttosesta niin, että hän seisotti hevosen ja
riensi apuun.

"Ei, ei... Kyllä minä tästä..." sanoi tyttö ja samassa hyppäsi hän ylös,
vetäsi läninkiresun ylleen ja lähti juosta vilistämään mökkiä kohden,
niin että lumi pölisi.

Vieras hämmästyi tuosta tepposesta niin, ettei hän voinut toviin aikaan
paikalta liikkua. Hän katsoa tuijotti tytön jälkeen niin kauvan kuin hän
pääsi mökin ovesta sisälle.

Kun vieras palasi metsästä, juoksi tyttö häntä vastaan pihalle.

"Pääsinpä minä sieltä itsekin," sanoi hän, nauraa virnistellen ja oli
niin iloinen kuin ei olisi mitään tapahtunut.

Tämmöisiä yhä uusia näkö-aloja aukesi ehtimiseen vieraan eteen
Oukkarissa, ja hän suuresti kummaili sitä mielessään, etteivät kaikki
Oukkarin lapset olleet kuolleet elämän puutoksiin. -- -- --

Juho piti aina vaan sangen tarkkaa huolta lastensa kasvatuksesta:
etenkin heidän rehellisyyttänsä piti hän tarkasti silmällä.

Äidin kanssa kävivät lapset joskus kylällä, niinkuin kirkossa ja
lukusioilla, sillä Juho, ainoana työmiehenä, ei joutanut niin
vähäväkisen ja hidaskulkuisen joukon johtajaksi.

Näiltä retkiltänsä toivat lapset kotiin tullessansa minkä mitäkin kalua
ja esinettä. Häävejä ne eivät tosin olleet, mutta onhan lapsi aina
halukas omistamaan ja haltuunsa saamaan semmoista, jota ei hänellä
itsellään ole, vaikkeivät ne muiden mielestä olisikaan mistään arvosta.
Nämät eivät olleetkaan sen parempia kuin muilta hyljätyitä ja pois
nakatuita mitättömiä ja arvottomia kappaleita, niinkuin rikkeimiä
pulloja, posliinin- ja kivikupinpalasia ja muuta semmoista. Kuitenkin
olivat nämät Oukkarin lapsista suuresta arvosta heidän tavarastossaan,
sillä eihän heillä itsellään mitään semmoista ylellisyystavaraa ollut.
Näitä mielikalujaan kokoilivat he rikkaläjistä, nurkkien takaa ja mistä
milloinkin sattuivat niitä löytämään, eikä äiti ollut millänsäkään koko
tuosta lasten tavaran kokoamisesta.

Kaukaan aikaan ei Juho näistä uusista tavaranlisistä tiennyt yhtään
mitään, sillä lapset pitivät niitä piilossa jossakin metsänkolossa
Lemmesvaaran rinteellä. Tämä oli heidän talospaikkansa ja se oli oikea
juhla, kun he kesäisinä aikoina kokoontuivat joskus hetkeksi näitä
aarteitansa ihailemaan. -- Vaikkei näistä tämmöisistä isä ollut koskaan
mitään puhunut, oli lapsilla kuitenkin vaistomainen aavistus, ettei hän
niitä suvaitsisi; tämän tähden pitivät he aarrettansa isältä salassa.

Muutamana kesänä kävi Riettu erään poikansa kanssa lähimmässä
kaupungissa. Hänellä oli sinne jotakin asiaa ja pojan otti hän mukaansa
huvikseen, eikä sitä varten, että hänestä mitään apua olisi ollut. Poika
olikin vaan kymmenvuotias ja siis tasaväkinen vanhanpuoleisen äitinsä
kanssa jalan kävelemään tuota kymmenen peninkulman pituista matkaa.

Kiireesti ei matka kulunut, mutta perille sitä vihdoin kumminkin
tultiin.

Voi kuinka paljon katselemista oli äidillä ja pojalla kaupungissa.
Tuntui siltä kuin eivät he olisi valveellaankaan, vaan näkisivät unta
jostakin satumaailmasta. Kuinka toisenlaisia olivat nuot monikertaiset,
isoilla akkunoilla varustetut ja komeiksi maalatut pytingit, kuin heidän
mökkinsä tuolla Lemmesvaaran korvessa. Ja entä ihmiset sitten? He
näyttivät noiden yksinkertaisten sydänmaan asukasten mielestä niin
kummallisilta, hienoilta, heikoilta ja pyntätyiltä, että Riettu
poikineen pelkäsi heidät raukeevan yhteen tyhjään kuin saippuarakot,
jotka hetken loistavat kauneilla väreillänsä, mutta pian sitten
sammuvat.

Niin. Eipä Riettu poikineen juuri hyvää ajatellut viimein koko tuosta
ihmeellisestä kaupungista. Kaikkialla luulivat he näkevänsä
teeskentelyä, tekokopeutta, luuloittelevaisuutta ja käskeväistä
komentavaisuutta, jotka kaikki kuitenkaan eivät heidän mielestään olleet
mitään muuta kuin tyhmien, tai oikeimmittain kokemattomien varalta
keksityitä juonia.

Kauniit rakennukset ja niissä asuvat hienohenkiset ja -tuntoiset
asukkaat rupesivat inhottamaan Riettua ja poikaa. Katukivet ja maa
tuntuivat polttelevan heidän jalkojansa ja koko heidän vähäpätöisyytensä
tuntui kutistuvan kokoon, ja tulevan niin pieneksi ja mitättömäksi.
Pois, pois vaan teki heidän mielensä näiltä turhuuden markkinoilta,
missä eivät he luulleet tunnolla olevan mitään siaa. Tuonne kovaan
kotiin paloi heidän mielensä, sillä siellähän sai olla vapaana, muiden
pilkkaamatta, käskemättä, komentamatta ja huonouttaan häpeämättä, niin,
ja vetää vapaata, raitista Jumalan ilmaa keuhkoihinsa, ja olla laillansa
maailman valloittajana.

Semmoista sekavaa tunnettahan sitä oli heillä kaupungin menosta, ja
eivät he itsekään tienneet, oliko se oikein vai väärin, mutta
semmoiselta se heistä tuntui.

Kun näin asiat olivat, koki Riettu kiireen mukaan toimittaa niin, että
he pääsisivät lähtemään tuonne metsämökkiin, joka oli heidän ominainen
ja omavaltainen maailmansa.

Kun tämmöiset mielipiteet kerran pääsivät vallalle noissa ensikertaa
kaupungissa kävijöissä, eipä kauvan viipynyt, ennenkuin Riettu poikineen
oli taasenkin tallustelemassa kotiansa kohden.

Kaupungissa ollessaan oli pojalla hyvä tilaisuus kartuttaa tuota heidän
-- lasten -- omatakeista tavarastoaan. Hänen mielestään oli niin paljon
tarpeettomana pois viskattu semmoista tavaraa, joka heille muka olisi
isosta arvosta. Niitä hän kokoili suurella mielihalulla sieltä täältä ja
pani omaan kassaansa. Paljon arvokkaampi oli tämä kokoelma kuin se, mikä
siellä kotona oli. Paitsi kauniita, oikein kullatuita posliinin palasia,
oli siinä melkein eheitä kahvikuppeja ja vateja, aivan terveitä
hajuvesi-pulloja, kauniine nimileimoineen ja palkintomerkkeineen;
samaten tyhjiä kengänmuste- ja ruo'astensailytysrasioita, mitkä
tyhjennettyinä olivat pois viskattu. Näitä hyvyyksiä oli viimeiseltä
karttunut pojalle niin paljon, että hänen oli mahdoton voida niitä
kaikkia kotiin viedä. Tämän tähden täytyi pojan tehdä kalujensa kanssa
valikoiminen, mitä hän veisi ja mitä jättäisi, mutta vaikea tehtävä se
oli. Senkin seitsemään kertaan hän niitä katseli, käänteli ja väänteli,
punnitsi sormissaan ja mietti, mutta tolkkua ei tahtonut tulla, sillä
olisihan kaikki olleet vietäviä, mutta voimat kun eivät riittäneet.
Viimein täytyi hänen jonkunmoinen vaali tehdä ja näitä valituitakin
karttui niin paljon, että niissä oli kyllä hänelle kantamista.

Näistä pojan puuhista ei Riettu tiennyt mitään. Vasta kotimatkalla kysyi
hän pojalta, mitä tämän pussissa oli, kun se niin kalahteli. Poika
selitti kokoilleensa kaupungissa ollessaan ulosviskatuita kapineita ja
vievänsä ne toisille lapsille tuliaisiksi. Siihen selitykseen Riettu
tyytyikin ja sitten ei niistä puhuttu koko kotimatkalla mitään.

Iso ilo nousi Oukkarissa, kun Riettu ja poika tulivat kotiin. Juho ja
lapset kokoontuivat tulleitten ympärille ja tulvanaan sateli kysymyksiä
ja vastauksia kahden puolen. Ilo ja tyytyväisyys loisti jokaisen
kasvoista. Eipä kummakaan, sillä olihan kaksi heidän perheensä jäsenistä
käynyt tuossa ihmeellisessä kaupungissa, josta he niin usein olivat
kuulleet puhuttavan.

Kun ne vähät makeiset olivat jaettu lapsille, mitkä Riettu oli mukanansa
tuonut, koetti Juho pojan pussia ja sanoi:

"Mitäs täällä on?"

Se kalahti Juhon mielestä niin oudosti.

"Mitä lienee poika kaupungista kokoillut toisille lapsille tuomisiksi,"
sanoi Riettu.

"Kokoillut kaupungista...! Niinkö --?" sanoi Juho vaaleten.

"Niinpä juuri...; mitäs kummaa siinä sitten olisi?" sanoi Riettu
huolimattomasti.

"Mitäkö kummaa...? Minusta tuntuu, että puheessasi oli jotakin
semmoista, jota ei siinä saisi olla. -- Kokoillut, se on sama kuin itse
ottaa ja itse ottaminen ei ole mikään muu kuin varkaus. Hyvä Jumala...!
Ja mitä lienevät vielä tuolla pussissa?" puheli Juho hätäyksissään.

"Ei niitä ole varastettu," sanoi Riettu yhtäkaikkisesti.

"Ovatko ne sitten pyydetyt, vai?" sanoi Juho ja katsoi terävästi Riettua
silmiin.

"No, ei niitä juuri ole pyydettykään, mutta eivät ne sen veroisia taida
ollakaan," arveli Riettu.

"Vaikkeivät ne olisi tinanapin veroisia yhteensäkään, niin sittenkään ei
niitä ole lupa omin lupinsa ottaa... 'Joka varastaa neulan, se varastaa
naulan ja joka varastaa naulan, se varastaa naskalimen ja joka varastaa
naskalimen, se varastaa muutakin.' -- Vähästä alkaa synnin juuri ja
rikoksen tie, ja ne ovat hyvät juurtumaan... Minä tahdon nähdä ne synnin
saaliit," puheli Juho totuudessa.

Pelvollaan oli poika, kun hän vapisevin käsin näpläsi monikertaan
nuoralla solmieltua pussiansa auki. Hänellä kyllä oli tieto, kuinka
ankaran tarkka isä oli tämmöisissä asioissa, mutta kun hän oli äidin
kanssa kulussa, joka ei tämmöisistä asioista piitannut yhtään mitään,
luuli hän ilman haitatta voivansa lisätä tuota heidän yhteistä
omaisuuttansa oikein arvokkaalla lisällä. Pojan aikomus olikin isän
tietämättä viedä saadut kalunsa yhteiseen varastoon, mutta näin pitkä
poissa-olo kotoa ja kotiin tulon ilo oli tämän aikeen pojan mielestä
haihduttanut, niin että hän huomaamatta toi pussinsa kaikkein
nähtäväksi. Näin tavoin oli lapsiin juurtumaisillaan pahe, jota he itse
tuskin paheeksi tiesivätkään, nimittäin: he tahtoivat isältänsä jotakin
salata ja toimia omin päinsä.

Kun poika oli saanut pussin auki, kukisti isä sen sisällön kaikkien
nähtäväksi. Yhä enemmän hämmästyi hän, sillä hän ei ollut osannut
aavistaakaan pojan tuomisia niin arvokkaiksi kuin ne hänen mielestänsä
olivat; niissä oli hänestä moninkerroin enemmän arvoa kuin neulassa,
naulassa ja naskalimessa.

"Jumala sentään! Mitä minun pitää nähdä...? Tuommoisia kaluja otetaan
omin lupinsa ... tuommoisia kaluja, melkein terveitä posliini-astioita
ja sitten aivan terveitä tuommoisia rasioita ... jos lienevät hopeasta,
kun ovat niin kauniita... Pitääkö minun lapsistani tulla varkaita?
Voi...! Pitääkö minun nähdä heidät kaakissa riippuvan?... Voi Riettu!
Huonosti sinä valvot lasten rehellisyyttä," puheli Juho murtunein
mielin.

"Kaikki nuot ovat jo hyljätyitä ja ulosviskatuita kaluja," rohkeni
Riettu muistuttaa.

"Sanotko niin?... Sinä puolustat...! -- Kuka tuommoisia kaluja
tarpeettomina pois viskaa? Minä en salli, että lapsista tulee
epärehellisiä ja varkaita... Poika saa viedä ne takaisin kaupunkiin,"
sanoi Juho päättävästi.

"Tottahan nuot posliinin palaset ainakin saavat jäädä ... ei suinkaan
niillä kuka mitään tee," sanoi Riettu.

"Ei mitään saa jäädä...; nekään eivät ole meidän rehellisesti saatua
omaisuuttamme... Pois, pois, kaikki pois -- ne polttavat minua," sanoi
vaan Juho lujasti.

Tämän sanottuaan alkoi Juho syytää romua takaisin pussiin ja ne sinne
saatuansa, solmieli hän pussin suun rihmalla niin lujaan kuin taisi.

Huomena sai poika lähteä tallustelemaan takaisin kaupunkiin. Nurpolla
nokin asteli hän poispäin kodosta, kantaen seljässään tuota luvattomasti
anastettua tavarapussiaan. Ennen lähtöä oli isä poikaa varoittanut, että
hänen tulee kokia saada pannuksi kukin kalu siihen paikkaan, mistä hän
ne ottikin, ja että hänen tuli tuoda kirjoitettu todistus siitä, että
hän on kalut takaisin tuonut. -- -- --

Pojan tällä matkalla ollessa oli Juho erittäin umpi- ja raskasmielinen;
oli niinkuin joku raskas rikos olisi painanut hänen tuntoansa.
Äänetönnä, sanatonna teki hän työtänsä. On taikka ei, oli hänen
vastauksensa, jos Riettu tahi lapset häneltä jotakin kysyivät.

Toisien lasten omatunto heräsi, nähdessään, kuinka kaupungissa käyneen
veljen tavaran kokoamisen kävi. Isän murheellinen mieli kävi lapsille
sääliksi ja kauhukseen huomasivat he, että he olivat tehneet vasten isän
tahtoa ja opetuksia ja tällä teollaan saattaneet hänet murheelliseksi.

Tämän tunnon valossa tunnustivat he isälle, että heillä on jo
ennestäänkin ollut tuommoisia kaluja ja on vieläkin.

"Näyttäkää ne minulle," sanoi isä murtuneella äänellä.

Lapset lähtivät tunnossaan lyötyinä kävellä nolpottelemaan edellä ja
raskain askelin seurasi isä heidän jäljessään. Talospaikalleen veivät he
isän.

Sinne tultua katseli Juho kauvan ja sanaa sanomatta lasten erikoista
omaisuutta.

"Mistä ja mitenkä olette nuot saaneet?" kysyi isä viimein kolkosti.

"Kylästä olemme ulkoa kokoilleet, kun äidin kanssa olemme käyneet
siellä," sanoivat lapset hiljaa.

Juho ei puhunut mitään. Äänetönnä lähti hän kävelemään mökille, mutta
pian palasi hän sieltä, tuoden mukanansa vanhan säkkikulun. Siihen syysi
hän kaikki lasten kalut, mitkä he olivat kylästä kantaneet. Sitten lähti
hän saaliinsa kanssa astelemaan mökille ja alakuloisina kävellä
nurpottelivat lapset jäljessä.

"Olet kai tiennyt näistäkin, vai?" sanoi Juho vaimollensa, näyttäen
hänelle pussia ja katsoen häntä terävästi silmiin.

"Olenhan nuista," sanoi Riettu alakuloisesti, sillä eipä hän uskaltanut
enään inttää oikeaksi sitä tekoaan, että oli antanut lasten omin lupinsa
kokoilla leikkikalujaan.

"Niin kauvan on epärehellisyys jo saanut pesiä seassamme ja se on sinun
syysi, Riettu!... Eipä ole takeita, voidaanko tästä rikoksen tiestä
enään kunnialla perääntyä. -- -- Pahasti olette, lapset, tehneet,
samaten pahasti olet sinä, Riettu, tehnyt, kun olet tietesi sallinut
tämmöistä tapahtua," sanoi Juho murtuneella mielellä.

Tämän sanottuaan lähti hän pussineen kävelemään kuoppaa kohden, jossa
hän tuon niin vaarallisia kaluja sisältävän pussin asetti aivan mökkinsä
vakuutuskirjan viereen. -- -- --

Suuriksi remahtivat kaupungissa Oukkarin Rietun ja pojan entisen pienen
majatalon emännän silmät, kun poika näin pian taasenkin ilmestyi heille,
väsyneen ja nälkäisen näköisenä, kantain samaa pussia takaisin, minkä
hän oli lähtiessään vienyt.

"No, mitä nyt? Miksi näin pian taas tänne tulit, vai unohtuiko jotakin?"
utasi emäntä hämmästyksissään pojalta.

"Eikä unohtunut ... tulin tuomaan näitä takaisin," sanoi poika ja
kalautti pussiaan.

"Mitä ne sitten ovat?" kysyi emäntä.

Poika kukisti pussinsa sisustan lattialle.

"Tuotako joutavaa romua...!? Minkä vuoksi ne piti takaisin tuoda?"

"Isä niin tahtoi, kun nämät olin ominluvin ottanut," sanoi poika
alakuloisesti.

"Ahaa! Sinulla on rehellinen isä ja hän tahtoisi, että sinustakin tulisi
rehellinen... Kyllä isä oikeassa on," sanoi emäntä, sillä hän ei
tahtonut isän hyvää tarkoitusta pojalle turhaksi tehdä, vaikka Juho
tuntuikin hänen mielestään turhan tarkalta tässä asiassa.

"Isä käski nämät viedä samoille paikoille, mistä ne otinkin, mutta miten
ne kaikki muistaisin," sanoi poika vesiä silmistään pyyhiskellen.

"No no -- no no... Ei hätää, ei hätää. Koeta nyt viedä niitä paikoilleen
niin tarkkaan kuin muistat ja joita et muista, viskaa ne johonkin...; ei
se niin vaarallista ole," sanoi emäntä.

Poika väänsi pussin selkäänsä ja lähti. Myöhän illalla hän vasta palasi
väsyneenä ja nolona. Emäntä tarjosi hänelle ruokaa, mutta poika ei
syönyt monta palaa ja ainuttakaan sanaa sanomatta kytkähti hän hänelle
tehtyyn vuoteesen maata. -- Kova alakuloisuus näkyi hänet valloittaneen.

"Isä käski minun tuoda täältä kaupungista kirjan, todistukseksi, että
minä olen kalut takaisin tuonut," sanoi poika aamulla ylösnoustuaan.

"Mitä joutavata."

"En tohdi muutoin kotiin mennä... Isä ei pidä sitä joutavana."

"Keneltä tuo kirjallinen todistus sitten pitäisi saada?" kysyi emäntä
hämillään.

"Sitä en tiedä...; jos te antaisitte."

"Minä en osaa kirjoittaa, ja mitäpä sitten minun todistukseni auttaisi,"
sanoi emäntä.

Samassa tuli eräs kaupungin poliisi huoneesen. Tämä oli talon tuttava ja
pistäysi usein virkamatkoillaan tervehtimässä talonväkeä. Emäntä kertoi
pojan historian hänelle alusta loppuun saakka ja pyysi, että hän
kirjoittaisi tuon välttämättömän todistuksen.

Hymyssä suin kuunteli poliisi emännän kertomusta. Näytti siltä, että hän
olisi taipuisa ivaamaan pojan niinkuin isänkin yksinkertaisuutta. Mutta
kun hän loi katseensa poikaan, joka arkana ja vapisevana kuunteli
emännän kertomusta ja arasti katseli vuoroon emäntää, vuoroon poliisia,
ikäänkuin hänen henkensä olisi riippunut keskustelun päätöksestä, ei
poliisi puhunut mitään, vaan kirjoitti tuon vaaditun todistuksen ja
painoi sinettinsä sen alle.

Poika tuli nyt niin iloiseksi kuin käki; näytti siltä kuin raskas taakka
olisi pudonnut hänen seljästänsä. Oitis rupesi hän hankkimaan itsensä
kotimatkalle.

"Mihin sinulla niin kiire on? Levähdä nyt täällä tämäkään päivä, että
jaksat sitten kävellä," sanoi emäntä pojalle.

Poika totteli, vaikka vastahakoista se näytti olevan. Hänellä oli nyt
mielestänsä semmoinen aarre, jota ei hän olisi vaihtanut koko maailman
tavaroihin ja rikkauksiin, nimittäin tuo poliisin antama todistus, joka
puhdisti hänen epäilyksen alle joutuneen maineensa ja rehellisyytensä ja
jonka voimasta hän toivoi isänkin rupeavan häntä rehellisenä lapsenaan
taasenkin pitämään, kuten ennenkin.

Tapaus oli herättänyt huomiota niissä kaupungin alhaisissa piireissä,
mihin tieto asiasta oli levinnyt. Heidän säälikseen kävi pojan kurja,
nälkäinen ja puoli-alastoin asu ja paljon vaivaa tuottava nöyrä, mutta
ankara ponnistus, jolla hän koki sitä epäluuloa päältään poistaa, joka
häntä oli kohdannut. Hätäpikaa kokosivat he keskenänsä vaatetta ja
ruokavärkkiä, antaaksensa ne pojalle, että hän olisi kyennyt kotiinsa
menemään. Näillä he sitten puettivat hämmästyneen pojan kireestä
kantapäähän saakka ja jäipä niitä jäljellekin niin paljon, että pojan
pussi tuli niistä täyteen.

"En minä näitä ota," sanoi poika.

"No miks'ei?" kysyttiin.

"En uskalla."

"Miks'et uskalla?"

"Isä luulee..."

"Niin, niin! Isäsi on tarkka mies ... annetaan näistäkin todistus,"
sanoi joku ja alkoi kirjoittaa todistusta.

"Ei, älkää kirjoittako," sanoi poika hätäisesti.

"Minkätähden ei?" kysyi kirjoittaja.

"Onkos teillä tämmöistä punaista lakkaa kuin tässä on?" sanoi poika,
näyttäen poliisin antamaa todistusta, sillä punanen lakka oli hänen
mielestänsä vähintään sen arvoinen kuin sinetti hänen isänsä torpan
vakuutuskirjassa.

"On, on -- kyllä on," vakuutettiin pojalle.

"No sitten..." sanoi poika luottavasti.

Todistus tehtiin ja sinetillä varustettuna annettiin se pojalle, joka
sen otti luottamuksella vastaan.

Näin varustettuna uusilla tavaroilla ja eväällä, lähti poika kirjoineen,
todistuksineen kävellä nyhjertelemään kotimökkiänsä kohden. -- -- --

Kun poika tuli kotiin, loi isä häneen epäilevän, tutkivan ja kysyvän
katseen. Kaukaan aikaan ei yksikään puhunut luotuista sanaa.

Vihdoin katkaisi isä tuon tuskallisen ja synkän äänettömyyden.

"Mistä nuot vaatteet?" sanoi hän värisevällä ja sisällistä tuskaa
osoittavalla äänellä, osoittaen sormellansa pojan vaatteita.

"Kaupunkilaiset lahjoittivat nämät minulle," sanoi poika pelokkaasti.

"Ja mitä tuossa pussissa on?"

"Siinäkin on vaatetta... Panivat sinne, mitkä eivät päälle," sanoi poika
ja rupesi avaamaan pussiansa.

"Ei, älä avaa sitä ... anna sen olla kiinni... Minä en tahdo nähdä sen
sisustaa," sanoi Juho puolituimasti.

Taasenkin hetki äänettömyyttä.

"Onko sinulla mitään todistusta," sanoi isä alakuloisesti; nähtävästi
hän pelkäsi, ettei mitään semmoista ollut.

"On kaksikin," sanoi poika ja alkoi hitaasti kaivaa taskujansa.

Vihdoin veti hän sieltä esille rievulla päällystetyn pienen kääryn, joka
oli monikertaan langalla solmieltu kiinni. Kauvan meni pojalta kääröä
auki näplätessä, jota tehdessä isä kärsiväisesti odotteli. Kun poika
vihdoinkin sai kääröksensä auki, ojensi hän paperit isälleen.
Sananlausumatta otti hän ne vastaan ja nousi hitaasti ylös. Pojan tuoman
pussin hän otti käteensä ja alkoi astella mökistä ulos.

"Mihin sinä menet?" kysyi Riettu.

"Menen mä häntä," sanoi Juho, eikä mitään muuta.

Synkkänä kuin sadetta uhkaava pilvi, tallusteli Juho kuoppaansa kohden.
Sieltä otti hän torpan vakuutuskirjansa vierestä toisen pussin, joka
sisälsi lasten leikkipaikalta takavarikkoon otettua tavaraa. Saatuaan
molemmat epäilyksen-alaiset pussit haltuunsa, lähti hän pussineen ja
kirjallisine todistuksineen kävellä teilaamaan kylää kohden.

Niin. Pappilaa kohden kävi Juhon tie. Hänen tunnollaan oli raskas taakka
ja tästä tahtoi hän päästä, jos suinkin mahdollista olisi. Hän oli ollut
huomaavinaan vaimossaan ja lapsissaan vilppiä ja tämä häntä kovin
vaivasi. Hän ei saanut lepoa eikä rauhaa, ennenkuin hän pääsi sen asian
kanssa selville. Hänellä oli nyt muka kirjoitettuja todistuksiakin
heidän rehellisyydestänsä ja luotettavaisuudestansa, vaan Juho ei
huolinut niitä uskoa, koska ei hän itse osannut kirjoitusta lukea ja
sentähden täytyi hänen mennä niitä kirkkoherralla luetuttamaan.

Pusseineen, päivineen astui Juho kirkkoherran kamariin.

"Mitäs Oukkarille kuuluu?" kysyi kirkkoherra, kun oli Juhon hyvänpäivän
vastannut.

"Eihän tuota... Joutaisiko kirkkoherra minua vähän kuulemaan?" sanoi
Juho ujosti.

"Kyllä minulla aikaa on; puhukaa vaan," sanoi kirkkoherra.

Juho yritti monet kerrat jotakin sanomaan, mutta sanat takertuivat
kurkkuun ja siihen se jäi koko yritys sillä kerralla.

"Puhukaa vaan! Mitä teillä olisi minulle asiaa?" kehoitti kirkkoherra,
kun näki Juhon hämmingin.

"Olisihan sitä asiaakin, kun ma rohkeneisin ja voisin puhua... Voi, hyvä
kirkkoherra ... minä -- minä luulen, etteivät Riettu ja lapset ole
rehellisiä," sanoi Juho murtuneella mielellä.

"Mistä te semmoisia luuloja olette saaneet?"

"He kantavat kotiin semmoista tavaraa, jota eivät he voi toteen näyttää,
mistä he ovat niitä saaneet... Hyvä Jumala...! Ettäkö minun perheessäni
olisi varkaita," sanoi Juho hätäillen.

"Sepä olisi tosiaankin ikävä asia, jos se niin olis mutta saattaisihan
se ollakin vaan pelkkää luuloa, koska ette itsekään ole sen asian kanssa
selvillä," sanoi kirkkoherra. "Mutta minkälaista tavaraa he sitten ovat
kantaneet?" kysyi hän sitten.

"Tässäpä niitä on," sanoi Juho ja kukisti lasten leikkipaikalta otetun
romun pussista kirkkoherran nokan eteen.

"Tuommoista mitätöntä romuako se vaan onkin," sanoi kirkkoherra
naurahtaen.

"Semmoista vaan, mutta eipä se ole rehellistä tietä meille tullut,"
sanoi Juho tohtuneena.

"No, mutta tuommoista viskataan joka talosta kelpaamattomana ulos ja
silloin on se kaikkien yhteistä tavaraa, jos ken sen jonkun väärtiksi
katsoo," vakuutti kirkkoherra.

"Niinhän se taitaa olla teidän mielestänne, kun eivät teidän ole
niitä ... mutta toista on minun kanssani, sillä minun lapseni ovat niitä
omin lupinsa ottaneet, ja minä en tahdo, että he... Ja -- ja onhan tässä
vielä muutakin. Riettu kävi pojan kanssa kaupungissa, ja sieltä he
toivat paljon arvokkaampaa kalua kuin tämä ja eivät voineet sanoa mistä
he...; minä pelkään, että nekin ovat... Hyvä Jumala! onko minunkin
perheessäni...?" sanoi Juho ja kyynelet vyöryivät hänen silmistänsä.

"Toivat kaupungista...? Ovatko ne myös täällä muassanne?" kysyi
kirkkoherra hämmästyen, sillä hänen ajatuksensa alkoivat käydä
hajalleen.

"Eivätkä ole ja ovat. Kun he tulivat kaupungista, laitin pojan viemään
takaisin, mitä hän oli ominluvin anastanut, varoituksella, että hän
ottaisi todistuksen siitä, että hän on ne takaisin tuonut, mutta hän toi
sieltä palatessaan paljon enemmän tavaraa, kuin takaisin vei," sanoi
Juho.

"No, saiko hän sitten todistusta," kysyi kirkkoherra.

"Siinäpä se on. Papereita poika kyllä toi matkalta palattuaan, mutta
mitä minä heistä ymmärrän; voisivathan olla vääriä, tuommoisia
mitättömiä vaan, ja sitä vastenhan minä lähdin, että te lukisitte..."
sanoi Juho.

"Antakaapas tänne," sanoi kirkkoherra kokottaen.

Kirkkoherra luki ja hänen suunsa meni hymyyn.

"Mitä siinä seisoo?" kysyi Juho vaaleten.

     "Minä Mikko Nuuskinen todistan, että Oukkarin poika K----n
     pitäjästä on tänään takaisin tuonut täältä ennen ottamansa
     hylky-tavaran: kaulattomia ja pohjattomia pulloja,
     posliini-astiain palasia, käytetyitä ja tyhjennetyitä
     hajuvesipulloja, kengänmuste-rasioita ynnä muuta hylkyromua,
     todistaa K----ssa

      M. Nuuskinen, poliisi.",

luki kirkkoherra ääneensä.

"Se on hyvä, että poika on vienyt anastamansa kalut takaisin, niinkuin
käskin, mutta täällä on vielä toinenkin kirja, jonka poika toi...
Hänellä oli hyvät vaatteet palatessaan ja hänellä vielä oli tämä
pussi...; eiköhän ne...?" sanoi Juho ahdistuneena, ojentaen paperin
palan kirkkoherralle, ja puistaen pussista pojan tuomat vaatteet
lattialle.

"Ettäkö vielä toinenkin ... saapas nähdä -- --. Antakaapas se tänne,"
sanoi kirkkoherra maltittomasti.

Juho ojensi toisen paperin vavisten.

Kirkkoherra luki:

     "Sääliessämme Oukkarin pojan vaikeaa tehtävää, olemme antaneet
     hänelle vaatetta päälle ja vieläpä viedä kotiinkin toisille
     lapsille, todistetaan. K----a 21 päivä lokakuussa 18--.

      Sohvi K. K----ssa."

"Noo, onhan se poika tuonut todistukset, näen mä, mutta voinko luottaa,
että ne ovat oikeat," arveli Juho.

"Kuinkas muutoin? Sopiihan sitä uskoa muitakin ihmisiä ja onhan näissä
oikein sinetitkin," vakuutti kirkkoherra.

"Minä saan siis olla aivan vakuutettu, etteivät ne ole...?"

"Saatte, saatte. Ei niissä ole yhtään sielun seulomista teille. Kyllä
poika on rehellisesti asian toimittanut ja vaatteet saanut," sanoi
kirkkoherra, rauhoittaaksensa rauhatonta Juhoa.

"Mutta mitä mä teen näiden kylältä koottujen kalujen kanssa?" kysyi nyt
Juho, nokkaansa tuhrasten.

"Jos ette viitsi niitä kantaa kotiinne lapsillenne leluiksi, niin
nakatkaa ne jonnekin nurkan taa --; ei suinkaan niillä kukaan mitään
tee," neuvoi kirkkoherra.

Juho rupesi nyt kokoilemaan pusseihin lattialle kukistettua romua. Kun
hän oli ne saanut kokoon, nousi hän hitaasti ylös, tuhrasi taasenkin
nokkaansa, jätteli kiitellen ja kostellen kirkkoherran hyvästi ja lähti
astelemaan kotimökkiänsä kohden. Kun hän pääsi pappilan takapihan taa,
tyhjensi hän lasten talospaikalta ottamansa romun sinne. Hänen
omatuntonsa oli vielä niin arka, ettei hän voinut niitä kotonaan nähdä.

Paljon keveämmällä sydämellä asteli Juho nyt kotiaan kohden kuin hän
kylään tullessa oli. Hän oli ollut kovissa omantunnon vaivoissa luullun
perheensä epärehellisyyden tähden. Kaikin tavoin oli hän siitä koettanut
selvää ottaa, kuitenkaan sitä saamatta, sillä kotiväkensä selityksiin ja
todistuksiin ei hän voinut luottaa. Hädissään meni hän sielunpaimenen
luo, päivittämään hänelle tukalaa tilaansa ja saamaan häneltä neuvoa ja
lohdutusta. Molempia hän saikin päälle toivonsa, ja tämä kevensi hänen
sydäntänsä.

"Saat antaa kaikki nämät vaatteet toisille lapsille, Riettu ... poika on
ne rehellisellä tavalla saanut," sanoi Juho kotiin tultuaan, ojentaen
vaatepussin vaimollensa.



XIV.

Valoisampia aikoja.


Joku vuosi on vierähtänyt. Sama tupa, samat muutkin huoneet ovat
Oukkarissa kuin ennenkin. Samat elämisen keinot, samat elämän tavat,
samat mielipiteet vallitsevat perheessä kuin ennenkin. Karjakaan ei ole
karttunut kahta lehmää isommaksi, siis sekin asia oli entisellään. Se
muutos oli vaan tapahtunut, että toinenkin poika oli mennyt
palvelukseen, jonka vuoksi Juho joutui yhä ahtaammalle, kun ainoa
työn-apu meni pois, ja hän itse alkoi käydä voimattomaksi.

Vaikka Oukkarilaiset olivat yhteiskunnan alhaisemmilla asteilla, oli
heillä kuitenkin eräs sukulainen, joka eli toisenlaisissa ja paljon
paremmissa olosuhteissa kuin he. Rietulla oli, näette, sisar ja tämä oli
pienestä tyttösestä pitäin ollut Pietarissa. Jonkun kaukaisen sukulaisen
kanssa oli hän sinne kulkeunut. Tämä sisar ei ollut käynyt
kotipuolessaan sen koommin kuin hän sinne meni. Tavasta oli hän sieltä
kirjoittanut, josta tiettiin, että hän oli kymmeniä vuosia ollut
palveluksessa eräällä ylhäisellä venäläisellä perheellä.

Kun kesä oli ihanammallaan, tuli Rietun sisar käymään kotipuoleensa.
Päästyänsä kirkolle, kyseli hän, missä hänen sisarensa miehensä ja
lastensa kanssa asuu. Saatuansa sen tietoonsa, urkki hän kyselemällä
tietoja heidän varallisuudestansa, elämästänsä, asunnostansa,
lapsistansa, ynnä muusta, mikä vähänkin koski heidän elämäänsä. Sitten
tuli salaperäinen tiedusteleminen, kutka ovat olleet avuliaampia ja
auttavampia ihmisiä hänen köyhiä ja kurjia sukulaisiaan kohtaan. Tässä
urkkimistaidossa, oli hän semmoinen mestari, etteivät ihmiset huomanneet
hänen mitään tietoja urkkivankaan, sillä hän kierteli ja kaarteli
kyselemisissään kautta rantain ja niin kieroon ja ristiin toisien
asioiden kanssa, etteivät he älynneet Oukkarilaisia olevan
kysymyksessäkään. -- -- --

Suuriksipa remahtivat Oukkarilaisten silmät, kun eräänä kauniina
pyhäpäivänä näkivät metsäntäydeltä tulevan ihmisiä heidän mökkiänsä
kohden, sillä sisar oli saanut kaikki Oukkarilaisten hyväntekiät
liikkeelle. Heidän hämmästyksensä kävi vielä suuremmaksi, kun he tuon
ison ihmisjoukon seassa huomasivat kirkkoherran, nimismiehen ja erään
rouvas-ihmisen, jota eivät he tunteneet. Tulijain joukossa olivat myös
Römölän ja Käkelän ihmiset; molempien talojen ukotkin lykkäsivät sauvan
kanssa itseään muiden mukaan. Joukossa oli useita nuoria miehiä, joilla
oli isot kantamukset seljässä.

Hitaasti ja arvokkaan näköisesti läheni joukko. Kaikki mökin asukkaat
olivat kerääntyneet pihalle, katsomaan tuota uutta ja kummaa. Nyt läheni
joukko. Kantajat laskivat kannettavansa maahan ja kiireisin askelin
asteli tuo tuntematon rouvas-ihminen Rietun luo. Päästyään niin lähelle
ryysyistä ja hämmästynyttä mökin emäntää, että hän ylöttyi, vanui hän
syliksi häneen, puristi häntä hellästi rintaansa vasten ja painoi
kasvonsa Rietun repaleisiin vaate-ryysyihin. "Voi rakas sisareni!" hoki
tuo rouvaksi luultu ehtimiseen ja kyynelet juoksivat hänen silmistänsä.

Riettu oli kuin puusta pudonnut. Hän oli niin hämmästyksissään, ettei
kyennyt toviin aikaan sanomaan ainuttakaan sanaa. Hänen kasvonsa
vapisivat ja värisivät suonenvedon tapaisesti ja se osoitti, että hän
olisi jotakin sanonut, vaan ei voinut, sillä puhuimet eivät totelleet
tahtoa.

"Sisareni Annako...? Todellakinko sisareni Anna? Voi ihme toki sentään
-- toki sentään... Johan nyt kaikkea...!" sai Riettu vihdoin
änkyttäneeksi.

Sitten kuin siitä oli päästy, tervehti emännän sisar Juhon ja lapset, ja
sitten alkoi yleinen tervehtiminen.

"Kylläpä te, raukat, elätte täällä kurjaa elämää," sanoi täti, kääntyen
talonväen puoleen.

"Mikäpä meillä täällä on hätänä," sanoi Juho loukatun tunnolla.

"Älä niin sano, sisareni... Me elämme täällä omassa vapaudessamme,
emmekä ole mitään vailla... Ja ... ja minulla on hyvä mies ja hyvät
lapset," sanoi Riettu, ikäänkuin poistaakseen sisaren luuloa, että hän
olisi muka huonoissa naimisissa.

"No, no... Eipä silti -- eipä silti. Mutta ettehän kuitenkaan väittäne,
että teillä on kaikkia elämän tarpeita yllin kyllin, ja minun käypi niin
säälikseni. -- Mutta kuinka nyt saataisiin jonkunlaisia pöytiä ja
istuimia, sillä tässä tulee nyt oikein juhla-puoliset? Täällä ulkona
olisi niin hyvä ... tuolla puiden suojassa, sillä tuonne mökkiin ei
mahdu, eikä siellä näe... Onhan nyt kaunis ilma," tuumaili tuo talouden
pitoon tottunut sisar, kurkistettuaan ensin mökkiin.

"Pian niitä Juho saapi," sanoi Riettu luottavasti.

Oitis ryhtyikin Juho toimiin ja useita nuoria miehiä yhtyi samaan
puuhaan. Paaluja lyötiin maahan ja niiden päälle soviteltiin veistetyitä
lautoja. Samoin tehtiin istumien kanssa, mutta enimmiten voitiin ne
sioitella pitkien ja paksujen kantojen nokkiin. Kun laudat loppuivat
kesken, otettiin navetan luona olevan vajan katolta lisää. -- Pian
olikin pöydät ja lavitsat valmiina.

Sillä välin oli täti ankarasti toimessa. Hän oli hakenut talon ainoan
padan, puhdistanut sen ja nyt se oli jo paikoillansa Lemmesvaaran
rinteellä olevassa piisissä, jonka muutamat miehistä olivat hätäpikaa
kivistä kokoon kyhänneet. Hän purki kiireesti miesten tuomia myttyjä ja
veti sieltä esille puhtaita, valkoisia ja kiiltäväksi silitettyjä
pöytäliinoja ja salveetteja. Pikaisesti levitti hän liinat paalujen
neniin rakennetuille korkeoille pöydille ja asetteli salveetit
paikoillensa. Toisista mytyistä otti hän posliini-lautasia, lusikoita,
veitsiä ja kahveleita, ja asetteli ne paikoilleen. Pian purki hän
ruoka-aineitakin aluksi pöydälle ja sitten hän kehoitti sekä vieraita
että talonväkeä syömään.

"Entäs sinä itse...? Kyllä minä jään pois ja kannan ruokia ... mene sinä
syömään," esitteli Riettu hyvyydessään.

"Mitäs sinä Riettu-rukka ... itse minä tahdon olla emäntänä, kun kerran
olen tilaisuudessa kestitsemään rakkaan syntymäseutuni ihmisiä ja teitä,
ainuvia sukulaisiani. -- -- Istu sinä vaan pöytään, kyllä minä
palvelen," sanoi sisar hilpeästi.

Kutsutut istuivat pöytään.

Kyllä löysi täti mytyistänsä ruokia, joita hän kiidätti pöydälle.
Kaviarit [Kaspian meressä ja Volkavirrassa olevan ison kalan mätiä. Mäti
on mustaa ja pidetään erinomaisena herkkuna.], monenkaltaiset konservit
[suljetuissa läkkirasioissa säilytettyjä monenkaltaisia liha- ja
kalaruokia], kellarilohet, kravunlihat, koviksi keitetyt munat,
lihamakkarat ja muut semmoiset ilmestyivät yksi toisensa perästä
pöydälle. Tuolla talon ainoalla padalla jonka alla jo iloinen valkea
räiski, ei ollut muuta virkaa kuin että täti lämmitti siinä lihalientä,
jota hänellä myös oli pulloissa mukana ja pian oli sekin vehnäleivosten
kanssa pöydällä.

"Ei tässä ole muuta lämmintä ruokaa, mutta syökää aristelematta mitä
siinä on... Minun kyökkini ei ole oikein reilassa," sanoi täti hilpeästi
lihalientä tuodessansa.

"Kyllä tässä on jo liiaksikin," sanoi kirkkoherra ihmetellen.

Pian sen jälkeen ilmestyi pöydälle useamman laatuisia viinejä pikarien
kanssa.

"Tässä ei kerkeä kaikkia... Ottakaa näistä ruoan väliin, että ruoka
paremmin maistaisi," sanoi täti viinejä tuodessaan.

"Mutta kuule, Anna!... Etkö sinä tahdo, että viiliäkin...?" sanoi
Riettu.

"No, jos sinulla vaan on...; eipähän tässä särpimet liiaksi haitanne,"
arveli täti.

"Emme me niin köyhiä toki ole, ettei meillä viiliä..." sanoi Riettu,
kiepsahtaen pöydästä ylös ja astellen kuoppaa kohden.

Pian palasi hän sieltä, tuoden tullessaan useampia isoja tuohisia,
joissa oli puhdasta ja vankkaa viiliä kuin minkä mänkkiä. Äkkiä ilmestyi
niitä sinne tänne pitkin pöytää ja lusikoita työnnettiin niihin
ahnaasti. Jälkihippeiksi kantoi täti pöydälle monenlaisia sylttejä
[sokerin kanssa keitettyjä ja höystettyjä monenlaisia marjoja], joita
kylläisinäkin vielä ahnaasti maisteltiin,

Paljon oli syömämiesten joukossa semmoisia, jotka eivät osanneet
kahvelia käyttää, mutta sitä enemmän veistä ja hyppysiä. Kävipä usean
niinkin hullusti, että kun he rupesivat oromaan pöytäveitsellä ja
kahvelilla, putosivat ne kalinkalia heidän käsistänsä maahan. Sitten
eivät he enään yrittäneetkään koko konstia, vaan ottivat omat veitsensä
ja alkoivat entisellä totutulla tavalla toimittamaan ruokaa suuhunsa;
hyvinpä se usealta kävikin laatuun, sillä eivätpä he suinkaan muita
vähemmälle jääneet. Oukkarin väki tuskin oli nähnytkään tuommoisia
pitkiä ja leveäkärkisiä veitsiä, sitä vähemmin noita noin pieniä
monihaaraisia aseita, joita heidän eteensä oli nyt syömä-aseiksi pantu.
Käyttämättömäksi ne heiltäkin jäivät ja ihmetellen he, niinkuin moni
muukin, katselivat, kuinka kätevästi niitä kirkkoherra ja nimismies
käyttivät. Ja nälilleen jäivät Oukkarilaiset keskellä herkkupöytää,
sillä heidän kävi niin kovin häpeäkseen, kun he olivat tädin sukulaisia.

Kun vieraat olivat syöneet ja nousseet pöydästä ylös, kiittelivät ja
kostelivat he vierasvaraista emäntäänsä kymmenin kerroin, sanoen, ettei
Oukkarissa ole ennen syöty semmoista ateriaa ja ei ehkä vastakaan syödä.
Täti hymyili vaan.

Muiden pöydästä noustua, otti emännöitsiäkin jonkun palan. Kauvan ei hän
kuitenkaan velvollisuuksiltaan saanut tyydyttää luonnon tarpeitaan,
sillä hänellä oli vieläkin velvollisuuksia --; eihän ollut kahvia.
Kiireesti hyppäsi hän ylös ja kiirehti Lemmesvaaran kupeelle laitetun
piisin luo, keittämään kahvia, Eipä sekään kauvan viipynyt, sillä olihan
täti ammatissaan taitava.

Kun kahvit oli aterian täytteeksi -- tai oikeimmittain tyhjennykseksi --
juotu, rupesi täti toisiin tuumiin. Myttyjä ja säkkejä aukoi hän nytkin,
mutta ei hakien enään niistä ruokia ja juomia, mutta vaatteita. Isompaa
ja pienempää esinettä veti hän niistä esille, silmät loistaen
tyytyväisyydestä. Saatuansa käsille, mitä hän oli hakenut, saapui hän
kutsuvierastensa ja talonväen luo. Sitten rupesi hän jakelemaan lapsille
vaatteita ja tätä teki hän niin kauvan, että jokainen heistä sai uuden
pukimen. Riettukin sai sievät uudet vaatteet, mutta Juholle ei ollut
tädillä semmoisia antaa. Kuitenkaan ei hän ollut Juhoakaan unhottanut,
sillä hänelle oli täti tuonut sopivaa kangasta, josta hän sai itse
teettää vaatteet. -- Tädin lahjoittamat vaatteet eivät olleet
turhanpäiväisiä korukaluja ja kalleuksia, vaan ne olivat asianmukaisesti
vahvasta ja lujasta vaatteesta tehdyt, ja soveltuivat hyvin
Oukkarilaisten oloihin.

Kovin hämmästelivät vieraat ja talonväki, nähdessään sitä aulista
anteliaisuutta, melkeinpä tuhlaavaisuutta, millä suuren kaupungin
ylellisyyksiin tottunut sukulainen kohteli köyhiä ja halpoja omaisiaan.
Tämä hämmästys kävi vieläkin isommaksi, kun emännän sisar veti
taskustansa esille lompakon, ja alkoi vedellä sieltä esille kauniita
seteleitä. Sata ruplaa latoi hän niitä tyyneesti pöydälle.

"Saapa nähdä, mitä hän noin paljoilla rahoilla aikoo tehdä, vai pistikö
häneen nyt semmoinen turhuus, että tahtoo näytellä rikkauksiansa?"
ajatteli usea vieras, nähdessänsä rahat.

Mutta pian loppuivat nämät arvelut, kun täti otti rahat käteensä ja
sanoi:

"Tämä on aivan pieni lahja, verraten sydämeni haluun ja tahtoon, jolla
tahtoisin köyhiä sukulaisiani auttaa. Voi kuinka mielelläni antaisin
enemmänkin, mutta hitaasti karttuu palvelemalla saatu kassa. Ota vastaan
teitä säälivän sukulaisen pieni lahja ja käytä sitä niukan
toimeentulonne parantamiseksi," sanoi hän ja ojensi rahat Juholle.

Juho oli niin ällistyksissä, ettei hän voinut sanoa paljon mitään. Hänen
kasvonsa värähtelivät ja mutuilivat suonenvedon tapaisesti, mutta sanoja
ei vaan tahtonut tulla. "Millä minä ... mitä minä...?" sai hän vihdoin
suurella vaivalla änkytetyksi.

Silloin huomasivat vieraatkin täydellisesti, ettei maailman kaupungin
hurmaava elämä ollut voinut tukauttaa sisaren rakkautta köyhiin
sukulaisiinsa ja synnyinseutuun. -- Kauvaksi aikaa jäivät hekin
äänettömiksi.

"No, en minä olisi uskonut, että tuosta Annasta tuommoinen... Mutta sen
parempi hänelle. -- Viitsiikö kukaan minua kuunnella ... minua... häh?"
sanoi Käkelän ukko vihdoin.

"Kyllä kuunnellaan, puhukaa vaan," sanoi joku joukosta isolla äänellä.

"Oukkari on köyhä, mutta rehellinen mies, vai?" sanoi Käkelän ukko,
katsoen toisia vieraita silmiin.

"Kyllä niin on," myönnettiin.

"Ja hän on hyvä työmies, ahkera ja säästäväinen, eli kuinka?"

"Niin on."

"Hän asuisi ja toimittaisi paremminkin, mutta hän ei voi, vai mitenkä?"

"Niin se on."

"Niin se on, eikä se siitä parane. Minun ajatukseni on semmoinen, että
meidän tulee auttaa Juhoa. Hänen perheellään on kovin kurja asunto,
tehkäämme hänelle parempi huone. Hänellä on nyt kyllä lahja-rahoja, ne
käyttäköön hän pellon ja niityn lisäämiseksi... Onhan tässä puita omasta
taasta, vai eikö ole?" puheli ukko.

"On, on," huudettiin.

"No, mitä arvelette?"

"Suostutaan, suostutaan; tehdään vaan Oukkariin parempi tupa," sanoi
usea ääni yht'aikaa.

"Sen parempi teille... Se on päätetty asia -- siitä ei enään mitään,"
sanoi ukko ja oikaisi kumaraiset hartionsa suoraksi.

Anna käveli kiireesti Käkelän ukon luo.

"Kiitos teille, joka köyhiä ja sorretuita muistatte!" sanoi hän,
puristaen ukon kättä.

"Etkö sinä luule muistaneesikaan, vai?" sanoi ukko, tuhrasten karhealla
käsiseljällänsä kyyneleet silmistänsä.

"Lähdetkö sinä tädin kanssa Pietariin? Siellä saat vielä koreammat
vaatteet ja syödä makeampaa ruokaa kuin nyt," sanoi Anna sitten pikku
Rietulle, silitellen hänen päätänsä.

"En minä lähde ... täällä minun on hyvä olla isän ja äidin kanssa,"
sanoi tyttö, takertuen kiinni äitinsä hameesen.

"Hyvä Jumala, mikä rakkaus tuolla lapsellakin on vanhempiinsa ja kovaan
kotiinsa!" sanoi kirkkoherra. -- --

Vieraat rupesivat hankkimaan poislähtöä. Kiitellen, kostellen jättelivät
he järkiään hyvästi talonväen ja tuon vierasvaraisen emännän sisaren,
sillä hän aikoi joksikin ajaksi jäädä vielä Oukkariin.

Niin vieraat lähtivät.

Täti järjesteli siellä kaikki jääneet ruoat ja muut kapineensa. Hän
jätti kaikki ruokain jäännökset taloon, laitteli ne kuoppaan ja neuvoi
sisartansa, kuinka niitä käytetään. Sitä tehdessään viskoi hän pois
tyhjiä säilyke- (konservi-) rasioita.

"Tuossa on samanlaisia rasioita, joita minä kaupungista toin," sanoi
Pertti poika.

"Ole sinä siinä taas... Tahdotkos uusia sen ikävän asian...?" sanoi isä
hätäisesti. Selvästi näkyi, ettei Juho suvainnut mitään siitä asiasta
virkattavan.

"Mitä ne sitten olivat, joita kaupunkiin takaisin vietiin?" kysyi täti.

Vaikka koetettiin kaikin tavoin kierrellä, ei täti kuitenkaan
helpottanut, kerran asian päästä kiinni saatuansa, ennenkuin koko juttu
oli hänelle juurtenjaksain kerrottu.

Koko kertomuksen ajan oli Juho hyvin levoton. Nähtävästi pelkäsi hän,
että täti tulee huomaamaan, että hänen joukkonsa on epärehellinen ja
sitä ei hän olisi tahtonut.

"Nyt saatte kaikki nämät, eikä näitä tarvitse koskaan takaisin viedä,"
sanoi täti naurussa suin lapsille, kun oli kuullut kertomuksen. Sitten
kokoili hän kaikki tyhjät säilyke-rasiat ja antoi ne lapsille.

Lapsista oli tämä verraton saalis, parempi kuin uudet vaatteet ja muut
lahjat yhteensä. Olivathan nämät nyt aivan heidän omiansa, joita he
saivat vapaasti pidellä, eikä isäkään pakottanut niitä pois viemään.

Heitettyään kaikki tuomansa astiat, lasit, veitset ja kahvelit,
pöytä- ja käsiliinat Oukkariin, lähti täti muutaman päivän takaa Juhon
saattamana pois, ja meni jälleen Pietariin. -- -- --

Tarpeettomiksi jäivät tädin lahjoittamat oudot pöytäkalut Oukkarissa. Ne
käärittiin huolellisesti riepuihin, pantiin tuohiseen ja säilytettiin
kuopassa torpan vakuutuskirjain vieressä. Tavasta tarkastettiin niitä,
etteiväthän ne vaan pilaannu. -- Entisillä kaluilla entisenlaista ruokaa
söivät he vaan edelleenkin. -- -- --

Kun tuli lumikeli, tuli miehiä ja hevosia Oukkariin. He hakkasivat
hirsiä ja siirtelivät niitä kartanon paikalle. Kyläläiset olivat
pitäneet sanansa ja puuhailivat nyt Oukkariin uutta tupaa. Oukkariin ei
mahtunut paljon miehiä kerrallaan, vaan he kulkivat siellä vuorotellen
niin kauvan, että luulivat olevan hirsiä riittämiin asti. Keväällä tuli
salvumiehiä kirveineen, piiluineen, sahoineen ja vääntiöineen.
Juhannukseksi oli avara tupa oikein kamarin kanssa valmistunut niin,
että ne olivat vesikatossa ja lattioissa.

Voi kuinka somalta ja mahtavalta tuo rakennus Oukkarilaisista tuntui,
vaikkei se suinkaan uljainta laatua ollut. Kesä-asuntoa siinä jo
pidettiin, vaikkei ollut vielä oveja ja akkunoita, eipä takkaakaan.
Siellä maattiin ja asuskeltiin ja siellä luki Juho kirjaansa ja opetti
lapsiansa.

Syksympänä toivat kyläläiset ovet ja akkunat sekä asettivat ne
paikoillensa. Samassa tuli muurarikin ja hän muurasi tupaan oikein
uloslämpiävän uunin keittotakkoineen ja kamariin pienen, sievän takan.

Näiden valmiiksi tultua muutettiin koko elanto uuteen tupaan. Tuntui
niin somalta, oudolta ja välkeältä; oli niinkuin olisi muutettu kurjasta
luolasta suurimpaan ja ihmeellisimpään hoviin mitä maailmassa on. Oli
niin oudon valoisaakin, että oikein silmiä tahtoi huikaista, kun
avaroista ja kirkkaista lasi-akkunoista päivä niin vapaasti usealta
taholta pääsi huoneesen virtaamaan. Vakoiset seinät ja katto sekä
peileille nikkaroidut ovet, ruusatut akkunain ja ovien pielet
vuorilautoineen, näyttivät niin ihmeen kauniilta ja ihanoilta, että he
luulivat elävänsä unissaan. -- Käveleminen se ensin tahtoi takeltaa
lattialla, kun entisessä majassa oli kantoja, joita oli opittu
kiertelemään ja väistelemään. Kun vaan mielestä unehtui, että oltiin
uudessa asunnossa, tuntui siltä kuin tässäkin olisi kierreltäviä ja
väisteltäviä kantoja, ja silti se jalka toisinaan niin oudosti
töpsähteli. Mutta kuin oikein tajuihinsa tultiin, huomattiin, että
käveltävänä olikin nyt oikein höylätyistä lankuista tehty sileä ja
valkoinen lattia, jossa ei mitään kantoja ollut. Silloin tavallisesti
naurahdettiin ja sanottiinpa tavasta: "Kah nyt taas."

Kaiken puolesta tuntui niin hyvältä. Oli niin lämmin, puhdas, valoisa ja
välkeä, ja illoin valaisi iloinen takkavalkea huonetta; näytti niin
iloiselta ... eikä savua eikä mitään. -- Eipä ensimältä voitu nukkua
oudostamisen vuoksi, mutta sitten se kyllä kävi laatuun, sillä
kaikkiinhan ihminen oppii. -- -- --

Tarkkaan käytti Juho tädin antamat rahat viljelysten levittämiseksi,
niin tarkkaan, ettei ainuttakaan penniä niistä muihin tarpeisin
käytetty. Juho itsekin tuntui nuortuvan, sillä valoisammat ajat olivat
luoneet häneen uutta elämäntoivoa ja intoa. Uuden toivon elähyttävän
voiman vahvistamana ryhtyi hän innokkaammin taasen työhön, vaikka olikin
jo vanha mies. Sillä tavoin alkoi korven-rinta vähitellen paeta ja
pellonlaita levetä. Kauvan ei viipynytkään, ennenkuin pellolla oli joku
auna lisempää ja niityllä useampi heinäpieles.

Palveluksessa olevista pojista oli tullut kelpomiehiä. He olivat hyviä
työmiehiä ja heille maksettiin hyviä palkkoja. Käsistäänkin olivat he
niin varttuneet, että kykenivät tekemään kaikenlaista talouskalua. --
Eipä kummakaan, sillä eiväthän he koskaan olleet ruotilaisina. Tämän
korkeamman yhteiskunnallisen asemansa vuoksi olivat he vapaasti saaneet
puukkoa käyttää ja harjoitella käsitöitä.

Kummallakin heillä oli pieni säästönsä, sillä he eivät tuhlanneet työllä
ja hiellä ansaituita rahojansa mihinkään joutaviin. Kun he sitten
näkivät, että kurjassa kodissakin on jotakin elämän toivoa ja että
siellä voidaan enemmän jo eläimiä elättää, hankki toinen heistä
vanhuksilleen hevosen, toinen lehmän.

Nytkös kelpasi Oukkarissa elää. Uusi tupa, oma hevonen ja kolme lehmää.
Semmoisen rikkauden haltiaksi eivät he olleet viimeiseltä koskaan
toivoneetkaan pääsevänsä. Tosinhan he olivat muiden avulla siihen
onnelliseen tilaan päässeet, mutta mitä se haittasi, sillä eihän se
ollut vääryydellä saatu. -- -- Voi kuinka hyviä ihmiset kuitenkin ovat
-- semmoisilta ne asiat Oukkarilaisista nyt tuntuivat.

Yhä puohasi ja mullosti Juho ja nythän se kävikin laatuun, kun oli oma
hevonenkin; vanhimmat kotona olevat lapsetkin rupesivat häntä vähin
työssä auttamaan.

Vihdoin näkivät palveluksessa olevat pojatkin parhaaksi tulla kotiin.
Tuohiset astiat alkoivat vähitellen ammatistaan poistua ja uusia sieviä
puuastioita alkoi ilmestyä siaan. Mutta Juho ei luopunut tuohisistaan,
sillä missä hän vaan omissa tarpeissaan astiaa tarvitsi, käytti hän aina
tuohista. Korvenlaita yhä pakeni ja sen kanssa petäjäleipäkin.
Huuhkajaakaan ei ole enään kuulunut, sillä se on paennut korven kanssa,
mutta nuorimmat lapset sitä vielä ikävällä muistelevat. -- Tämän kaihon
palkitsee kuitenkin heille moninkerroin se seikka, kun he saavat kyytiä
oman hevosen kannaksilla, jopa välisti reessäkin.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Oukkari - Kertomus kansan elämästä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.