Title: Erämaan nuijamiehet - Historiallinen romaani
Author: Ivalo, Santeri, 1866-1937
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Erämaan nuijamiehet - Historiallinen romaani" ***


ERÄMAAN NUIJAMIEHET

Historiallinen romaani


Kirj.

SANTERI IVALO



WSOY, Porvoo, 1922.



SISÄLLYS:

     I. Isän kirje pojalleen.
    II. Veljesten kohtaus.
   III. Erämaan miehet.
    IV. Pohjanmaan viestit.
     V. Ison riistan pyyntiin.
    VI. Vanha ylimys.
   VII. Kuolevan rouvan talossa.
  VIII. Ensi taistelu.
    IX. Kun selkäranka katkesi.
     X. Pitkät hiihdot.
    XI. Eristetyssä linnassa.
   XII. Metsäkylässä.
  XIII. Pakosaunaan.
   XIV. Taistelu Leskisen talossa.
    XV. Putkilahden pidot.
   XVI. Keskeytetty saarna.
  XVII. Hullulle retkelle.
 XVIII. Klaus Flemingin sotaleirissä.
   XIX. Sydänmaalle.
    XX. Kaksi hakumiestä.
   XXI. Pojan kirje isälleen.



I.

ISÄN KIRJE POJALLEEN.


Matalassa mutta viihtyisässä tuvassaan Turun Aningaisten
kaupunginosassa istui eräänä syyskuun päivänä 1596 sotavanhus ja
entinen Turunlinnan alivouti Martti Pietarinpoika Silta kirjoitustyöhön
vaipuneena. Hän kirjoitti kirjettä pojalleen, joka palveli
ratsumestarina kaukana Savon uudessa linnassa, minne hän tiesi airuen
Turusta seuraavana aamuna lähtevän. Sellaisen kirjeen tekohan oli
hänelle, vanhalle kirjamiehelle, oikeastaan vain hetken asia, mutta
Martti oli tätä kirjettä kirjoitellut monta tuntia. Hän oli näet sen
varrella sotkeutunut pieneen, visaiseen juttuun, joka pakotti hänet
alituisesti pysähtymään ja kaivelemaan muistinsa vanhoja komeroita. Hän
sysäsi paperille rivin ja kaksi, mutta vaipui taas miettimään, sukien
hanhensulalla hopealta välkähtävää, harvahaivenista tukkaansa.

Tuo poika, Juhana -- kuningasvainajan kaimaksi ristitty, Martin
esikoinen, -- oli näet viime kirjeessään ohimennen kertonut, että
heillä siellä Olavin linnassa oli vankina muuan erämaan talonpoika,
jonka puheista oli käynyt selville, että mies oli peräisin samasta,
Sysikorven Karmalassa kasvaneesta juuresta, josta oli Martin oma
sukukin, ja poika oli isältään kysynyt, mihin suvun haaroista tämä,
Rautalammen erämaille Savosta päin myöhemmin muuttanut perhe mahtoi
kuulua. Saattoikohan tuo vanki, Erkki Pentinpoika nimeltään, olla
heille läheistäkin sukua? Hänen isänisänsä oli muiden savolaisten
mukana aikoinaan siirtynyt -- Erkki ei muistanut tarkemmin mistä --
sinne pohjoisille sydänmaille, jonne nyt oli kasvanut laajahko
erämaanpitäjä, ja tuossa suvussa kuuluu kulkevan tarina, että se
alkujaan oli Karmalasta peräisin. Jos Erkin puheet sukulaisuudestaan
pitävät paikkansa, aikoi Juhana, niin oli hän isälleen kirjoittanut,
koettaa vapauttaa tuon laatuisan miehen linnan pakkotöistä, joihin hän
oli pari, kolme vuotta sitten joutunut osallisuutensa vuoksi johonkin
erämailla sattuneeseen verokahakkaan.

Tähän sukujuttuun oli nyt Martti-vanhus kiintynyt ja hän koetti sitä
selvitellä vanhojen muistojensa ja niiden vähien kirjallisten
sukutietojen avulla, joita hän aikoinaan oli perinyt isältään, Turun
viimeiseltä arkkiteiniltä, ja joita hän myöhemmin itse oli Sysikorvessa
käydessään täydentänyt. Hän oli luullut tuntevansa sukupuunsa, olipa
joskus ylpeillytkin siitä, mutta sangen mutkikkaaksi se nyt kuitenkin
osoittautui. Se runko, joka parisataa vuotta sitten oli Mustanahon
rinteellä lähtenyt vesomaan »Karmalan ukosta», latvahämäläisten
kuulusta noidasta ja eräpäälliköstä, se oli tällävälin jo levinnyt niin
monihaaraiseksi, oli viskellyt vesoja niin monille tahoille, että eri
oksain lukuisia haaraantumisia oli Martin vajavaisilla apuneuvoilla
miltei mahdoton eritellä ja hallita... Tuo Erkki Pentinpoika saattoi
polveutua Karmalan joko vanhemmista tai nuoremmista oksista, saattoi
yhtä hyvin olla perin etäinen heimolainen kuin jonkun oman orpanan
poika tai pojanpoika.

Hänen isänisänsä muutti siis erämaille Savosta, -- sieltähän niitä
erämiehiä vuosisatain varrella on tullut paljo hämäläisten vanhoille
kalavesille ja kaskimaille, -- otapas niistä selko! Mutta katsotaan!
Yksi vanhan Karmalan pojanpojista, Pentti-niminen, joka sotilaana paljo
maailmaa kulki ja oli mukana Viipurin pamauksessakin, hän joutui sitten
puolustamaan Savon uutta linnaa ryssiä vastaan ja jäi sinne, --
akoittui ja asettui Savonmaahan vanhuuttaan elämään, -- tämän muinaisen
Pentin pesäkuntaa saattaa Vanki-Erkki hyvinkin olla. Mutta se on vallan
epävarmaa, hän voi yhtä hyvin olla toista, nuorempaa haaraa. Eräs
Vahvajärven erämaille asettuneen Karmalan oksan pojista, siis myöhempää
polvea, nai Olavin linnan päällikön, Kylliäisen, tyttären, ja otti
tämän kotitalon Suur-Savossa viljelläkseen. Molemmat suvut ovat
nähtävästi olleet liikkuvaa, seikkailevaa väkeä, -- hyvin on niistä
sirpaleita voinut eksyä erämaillekin, missä lopulta ovat tapelleet
verovoutien kanssa, eivätkä ne ole kumpikaan kovin läheisiä sukulaisia.

Martti-vanhus heitti kynän pöydälle, näihin tutkimuksiinsa jo hiukan
tuskastuneena. Olavin linnan vanki tietää sukunsa juontuvan Karmalasta,
-- hän voi siis olla sieltä paljo myöhemmin lähtenyttä haaraa. Olihan
esimerkiksi Martin omalla isoisällä, Juuritaipaleen Manu-isännällä,
kymmenkunta poikaa, joista yksi, Sillan Pietari, Martin isä, joutui
Kurki-piispan ottopoikana Turkuun lukutielle, mutta toisia veljeksiä
lähti maailmalle, tiettävästi joku Savoonkin päin. Ne joutuivat näet
siellä Sysikorven syrjäkulmalla Juhana-herttuan aikoina ruunun
vihoihin, kun olivat erämailla tapelleet, ja saivat paeta mikä
minnekin. Ehkä on joku näitä poikia tai pojanpoikia sitten kulkeutunut
Savon kautta erämaille, jossa he lopultakin ovat ruvenneet hämäläisten
kanssa sovinnossa elämään ja yhdessä vouteja vastustamaan. Maltapas:
nämä pojat olivat siis setiäni ja Vanki-Erkki voisi niin ollen todella
olla oman serkkuni poika. Mutta noiden veljesten nimethän olen itse
aikoinaan kirjoittanut Agrikolan testamentin kanteen...

Työhönsä innostunut kirjoitusmies hypähti istuimeltaan, sukelsi
vieressä olevaan suureen arkkuun ja läimäytti sieltä auki
paksukantisen, vaskisäpeillä vannehditun kirjan. Lehteili sitä
hellävaroen, jatkaen mietelmiään:

-- Kas niin! Aivan oikein! Yksi nuorempia setiäni oli Pentti-niminen,
-- Erkki Pentinpoika, totta tosiaan, niinhän se olikin! Mene tiedä,
vaikka lie serkkuni poika, Juhanan oma pienserkku, se pakkotöissä
ahertava erämaanmies, joka pari vuotta sitten on joutunut Olavin
linnaan, tarmokkaan Götrik Fincken tyrmään.

Kiireesti tempaisi Martti taas kynänsä ja rupesi tätä oletustaan
pojalleen selittämään. Kotvasen tuota juttua kehiteltyään hän kuitenkin
jatkoi:

»Varmaanhan en tiedä, onko Erkkisi näin läheinen sukulainen. Mutta
olipa hän orpanasi taikka kuinka etäinen heimolainen hyvänsä, vapauta
sinä vain mies tyrmästä, jos voit, ja laske hänet kotiinsa raatamaan.
Verovoudit eivät ole enkeleitä, ja johan tuo miesraukka on kolmatta
vuotta pakkotöissä rikostaan sovittanut. Talot tarvitsevat nyt kylläkin
kotiin miehensä, joita liiankin paljo on sotaväkeen viety, -- raskas on
rahvaalle tämä aika...»

Martti jäi taas sulka kädessään kotvaksi istumaan, miettien niitä
seikkoja, joihin hänen viime sanansa viittasivat. Ja nämä vakavat
muistot suuntasivat hänen ajatuksensa vähitellen sukututkimuksista
aivan toisiin asioihin. Ulkoa, talon edustaiselta mäkiaukealta, kuuluva
rähinä oli kiinnittänyt hänen huomionsa. Pienestä ikkunastaan hän näki
sotamiesparven, jotakin ryysyistä jalkaväkeä, meluten marssivan
soramäen yli pohjoista maantietä kohden. Näkyi olevan ryhmäkunta tuota
villiä, ulkomaalaista palkkaväkeä, jonka kenttäelämä oli raaistanut ja
jolta, jäätyään sovittua palkkaa vaille, kaikki kuri oli höltynyt.
Kaupungissa remutessaan on tuokin parvi tietysti nyt myönyt asepukunsa
ja aseensa -- siitä ryöstösaaliistaan puhumattakaan, jota nuo Viron
sodista palanneet joukot alkujaan toivat mukanaan --, nyt kai se on
matkalla suomalaiselta maalaisrahvaalta ryöstämään niitä
palkkasaataviaan, joita ei ruunu kykene sille säännöllisesti maksamaan.
Eipä epäilystä, tämäkin ryysyjoukko on varmasti matkalla
»linnaleiriin», s.o. talonpoikain luona itsensä elättämään, eikä se
kysy, kuka on velvollinen sille jotakin maksamaan, kuka ei. Se ottaa
sieltä, missä ruokaa tai vaatetta on, kansa saa tyytyä ja -- maksaa!

Meluava ja kiroileva joukko, jota katupojat oppivaisina loitompaa
seurasivat, hupeni Multavierun taa ja Martti painautui taas
papereihinsa. Ja nyt hyppeli hanhensulka keveästi karkeaa paperinpintaa
vastaan, sillä ukko kirjoitti taas innostuneena:

»Vankinne on luultavasti yksi niitä satoja Suomen talonpoikia, jotka
ovat joutuneet epätoivoon ja menettäneet malttinsa sen rajattoman
rasituksen ja raatelun kautta, jota sotaväen pakkoruokinta ja sen
elostelu rahvaan taloissa tälle tuottaa. Se on kaikki vielä tuon
pitkällisen, viheliäisen Viron sodan perintöä, johon kuningas-vainaja
takertui ja jossa mekin, sinä ja minä, vuosikausia olimme mukana.
Siellähän suomalainenkin sotaväki lopulta ja pakosta tottui ryöstämään
elantonsa, -- se tekee nyt samat temput omassakin maassaan, sillä tuo
linnaleirin nimellä kulkeva majoitus-veroitus ei ole muuta kuin
tunnotonta ryöstämistä. Jumala armahtakoon sitä kansaraukkaa ja
niitäkin sotureita, joiden on pakko tuollaiseen elatukseen turvautua.
Muistakaa tekin siellä kansan kärsimyksiä, sen keskuudessa
liikkuessanne, kunnes mahtava marskinne kerrankin laskee tuon kansan
painajaisena olevan sotaväkensä hajalleen...»

Tuosta Suomessa isännyyttä pitävän marski Klaus Flemingin
»mahtavuudesta» oli vanhus vielä lisäämäisillään muutamia kirpeitä
sanoja, mutta hän hillitsi kynänsä ja nielaisi särmikkäät mietteensä.
Niitä on varovaisinta olla paperille panematta, varsinkin hänen...
Klaus Fleming oli näet ollut karsas häntä, Marttia, kohtaan heidän
nuoruudestaan asti, jolloin sattuma oli viskannut köyhän, orvon teinin
ylhäisen, rajun ja raa'an aatelispojan tuttavuuteen, -- Kuitian herra
oli pitkämuistoinen ja pitkävihainen.

Hanhensulkaa heilutteleva vanhus hymähti. Hänelle muistui yht'äkkiä
mieleen, miten nuori, ylpeä ylimys kerran Innamaan pidoissa oli
raivonnut huomatessaan, että häneltä oli hänen iltahempukkansa, kaunis
Kaarina, siepattu pois, -- marski sen kyllä vielä vanhanakin muistaa ja
epäilee, että siinä pelissä olivat hänenkin, Martin, sormet mukana...
Kirjavat ovat olleet senjälkeiset kohtalot niin kauniille Kaarinalle,
joka herttuallisen lempijänsä hylkäämänä jo on toisen aviomiehen leski,
kuin Klaus-herrallekin, josta on paisunut kuninkaan sijainen Suomessa,
-- mutta tuota silloista nöyryytystään ei Kuitian herra unohda...

Tuvassa vallitseva hiljaisuus ja syyspäivän harmaja tuntu vaivutti
Martti-vanhuksen taas näihin uusiin mietteisiin.

Harvoin oli hän noiden nuoruusvuosien jälkeen joutunut marskin
kosketuksiin, joita hän olikin väistänyt. Juhana-herttuan ja sittemmin
kuninkaan hallitusaikana ja hänen jatkuvaa suopeuttaan nauttien oli
Martti elänyt Turun linnassa, jossa hänellä oli ollut erilaisia toimia,
ja hyvin hän olikin siellä menestynyt, ylennyt asteissa, jopa lopulta
linnan alivoudiksi. Sittemmin, kun kaikki Suomen sotaväki tarkoin
tarvittiin Virossa käytyyn pitkään sotaan, oli hänkin taas tarttunut
miekkaan ja turkulaisen neljänneslipullisen päällikkönä, johon hänen
Juhana-poikansakin oli kuulunut, ottanut osaa moniin vaivaloisiin
sotaretkiin. Narvan taistelussa sai hän vihdoin vaikean haavan
lonkkaansa ja palasi silloin raajarikkona, jalkarampana Turkuun,
perheensä luo, astuen taas entiseen alivoudin virkaansa. Mutta kun
Juhana-kuningas kuoli ja Klaus Fleming tuli kaikkivaltiaaksi Suomessa,
silloin oli Martin tähti laskenut -- hän oli menettänyt virkansa. Oli
muka jo liian vanha ja raihnainen... Martti oivalsi hyvin, että
kaikkivaltias marski ei tahtonut pitää nuoruudentuttavaansa
läheisyydessään ja että Klaus Fleming ikämiehenä vielä oli valmis tällä
tavoin maksamaan neljänkymmenen vuoden takaisia kalavelkoja. Mutta
ymmärtäen eropassinsa syyt ei Martti kysellytkään enempää, vaan
muutti Turun linnasta perheineen siihen pieneen taloon Aurajoen
pohjoispuolelle, minkä hänen vastoinkäymisissäkin uljas vaimonsa oli
saanut vanhemmiltaan periä.

-- Paljastaisit kyllä kyntesi pidemmällekin, karhu, jos siihen vain
aihetta saisit, mutisi mietteihinsä vaipunut vanhus itsekseen. Hänen
mielessään asui katkera kauna tuota ylen ylhäistä ja sittenkin
matalamielistä ylimystä kohtaan, mutta hän kätki sen kiukun visusti
sydämensä salaisimpaan soppeen.

Tässä pienessä talopahasessaan, valtavan kaalimaan keskellä, eleli
Martti nyt vieläkin topakan Kerttunsa kanssa, joka yrttitarhaa
viljellen ja taloutta tarkasti hoitaen piti pienen perheen pystyssä.
Lapsia heillä ei enää ollutkaan kotosalla. Heidän molemmat poikansa
olivat jo kasvaneet miehiksi ja niistä oli vanhempi, joka noina
sotaisina vuosina jo varhain tempautui sotilasalalle, ylennyt
ratsumestariksi. Hän oli saanut tulikasteensa isänsä mukana Viron
sodassa, jäänyt sinne vielä isänsä jälkeenkin palvelemaan Antti Boijen
lipullisessa, seurannut sitten esimiestään Ruotsiin, kuningas
Sigismundin kruunajaisiin, jonne Klaus Fleming kuljetti mukanaan
melkoisen suomalaisen joukon ikäänkuin takuumiehikseen, ja nyt oli hän
vihdoin joutunut sen ratsuväkiosaston päälliköksi, joka Antti Boijen ja
Aksel Kurjen osastoista oli lähetetty itärajalle äsken solmitun
Täyssinän rauhan loukkaamattomuutta valvomaan, kunnes raja lopullisesti
käytäisiin.

-- Se poika ihailee Klaus-herraa kuin mitäkin sankaria ... niin,
Fleminghän on kieltämättä voimakas ja miehevä, tehoo sotaisaan
nuorisoon, puheli vanhus itsekseen. -- Ravakka sotaherra, mutta en ole
koskaan hennonut Juhanalle oikein perusteellisesti enkä omasta
kokemuksestani selittää, mitä se mies muuten on ... itsekäs, kavala ja
vallanhimoinen. Pysyköön poika uskossaan, niin lie parempi hänen
itsensä vuoksi...!

Juuri tälle vanhimmalle pojalleen Martti Pietarinpoika nyt kirjettä
kirjoitti. Se ei ollut vielä aivan valmis, mutta hän aikoikin sen
lopettaa vasta sitten, kun hänen nuorempi poikansa Mikael --
piispavainajan, Agrikolan, kaima -- oli tapansa mukaan illan suussa
käynyt vanhempainsa kodissa ja kertonut hänelle päivän uusimmat
kuulumiset, joita Martti vielä tahtoi tuoreiltaan kirjeeseen lisätä. Se
oli pappi, tämä nuorempi poika, isoisänsä ammatin jatkaja ja niinkuin
tämä aikoinaan tuomiokirkon pappeja, piispa Sorolaisen oppilas ja
apulainen. Hän asuikin siellä piispan pappilassa, mutta kävi sentään
joka päivä Aningaisissa vanhuksiaan tapaamassa.

Tuokion kuluttua rupesi jo pihalta kuulumaankin tuttuja, iloisia ääniä.
Siellä kuului Kerttu-äiti, palaten markkinoilta, kaaliksiaan myömästä,
rattoisasti rupattelevan Mikko-pojan kanssa, joka siis jo oli saapunut
iltapäiväkäynnilleen. Ja olihan siellä vielä kolmaskin tarinoimassa,
Mikon pappistoveri ja hyvä ystävä Eero Markonpoika, joka häntä usein,
kirkon asioista innokkaasti keskustellen, saatteli Aningaisiin asti.

Jo kuuluivat rupattajat astuvan tupaan ja nuori, sileäksi ajettu,
vilkaseleinen pappi tuli vanhusta ikkunapöydän ääreen tervehtimään.

-- Terveisiä markkinoilta, isä, sieltä me jo äidinkin kotiin toimme,
virkkoi hintelämpi tupaan tulleista nuorukaisista. -- Kaalit on menneet
hyvin kaupaksi!

-- Hyvä on, poikani, mutta kerroppas nyt päivän kuulumiset, että saan
tähän pistää Olavinlinnaa varten tuoreita uutisia.

-- Vai Juhanalle kirjettä kirjoitat. Niin, nämä Maarian markkinat ovat
tänä vuonna tavallista suuremmat, maalaisia on paljo kaupungissa.
Kerrotaanpa itsensä marskinkin saapuvan nyt Turkuun tiloiltaan
Uudeltamaalta, missä hän kiireellä on rakennuttanut itselleen yhä uusia
sotalaivoja. Monet markkinamiehet kuuluvat aikovan taas pyrkiä hänen
puheilleen, -- valituksille, tietysti.

-- Vai sotalaivoja, matki ukko, Mikon toveriakin, reipasta, tanakkaa
miestä, tervehdittyään. -- Mutta lieneehän toki vielä rauha maassa?

-- Rauha on vielä, mutta kuinka kauan, sitä et osaa sinä, isä,
kirjeessäsi Juhanalle taata. -- Nuoret papit olivat istahtaneet ukon
ääreen arkun kannelle ja eräänlainen alakuloisuuden ilme näytti, ehkäpä
jälkimuistona heidän äskeisestä keskustelustaan, varjostavan molempain
nuorekkaita kasvoja. -- Kuohuntaa kuuluu joka taholta, paukahtaakin voi
minä hetkenä tahansa.

-- Mitä kuohuntaa se nyt taas on? kysyi Martti, jonka vanhat sotaveret
vilkastuivat.

-- Sitä vanhaa vain. Puolasta tulee kuningas Sigismundilta ehtimiseen
tänne määräyksiä, ja toisia, vastakkaisia, tulee Ruotsista,
Kaarlo-herttualta. Joka asiassa yhä isketään ristiin. Kaarlo-herttuan
lähetystölle, jonka oli tarkoitus saada täällä kiinteämpi järjestys
toimeen, antaa marski palttua. Hän julistaa noudatettaviksi Puolan
käskyt, jotka hän on sieltä itse hankkinut, ja hallitsee täällä siten
kuin itsevaltias. Sotaväkeä, jota pitäisi kansan kurjuuden vuoksi
vähentää, hän yhä lisää, hän varustautuu kuin sotaan, vaikka ryssän
kanssa juuri on rauha tehty, rakentaa laivoja ja korjaa linnoja, -- ja
Ruotsissa tekee herttua samoin. Tietysti siitä kerran paukahtaa!

-- Omain miesten kesken, huoahti Marttikin nyt hiukan raskaasti.

Silloin yhtyi Eero-pappikin puheeseen.

-- Ja kansa on tyytymätön. Markkinoille saapuneet talonpojat valittavat
yhteen ääneen hätäänsä, sanovat nääntyvänsä sotilasrasituksen alle,
mutta heidän valituksistaan ei täällä välitetä eikä heitä lasketa
Ruotsistakaan apua hakemaan. Taaskin ovat marskin huovit vanginneet
talonpoikia, jotka ovat yrittäneet purjehtia herttuan puheille.
Pohjanmaalla ovat muutamat jo ajaneet mäkeen lisäveroja vaativat
ryttärit, heillä kun siellä on herttuan vapauskirja. Mutta huovit
repivät, palaten suuremmalla joukolla, ne talonpoikain turvakirjat
kappaleiksi, ja kiskovat moninkertaisen veron. Näkeehän sen, mitä siitä
kehittyy!

-- Niinpä niin, huonot ovat ne oireet, myönsi ukko. -- Olipa tavallaan
onni, että Juhana joutui sinne kauas itärajalle näiltä juonien ja
myllerrysten mailta.

Tuokion istuivat miehet ääneti, katsellen kuinka Kerttu-emäntä
eteisessä juotti ympärilleen tungeksivia vuohia. Mutta Eero-pappi
virkkoi sitten taas äskeistä vakavampana ja miltei kumealla äänellä:

-- Eikä tuokaan vielä pahinta ole. Eihän anneta uskonnonkaan, Lutherin
puhdistetun opin, rauhassa kansaan vaikuttaa. Juonia punotaan,
paavillisten oppien ja menojen palauttamiseksi tehdään täällä työtä
salaa ja julkisesti, lakkaamatta...

-- Joutaako Klaus-herra siihenkin puuttumaan? ihmetteli isä.

-- Vähemmin kai itse, selitti Mikko, -- mutta hänen luvallaan ja
toimestaan täällä taas puuhataan kirkkoihin helyjä ja koristeita
takaisin ja jumalanpalvelukseen roomalaisia menoja, -- hän tahtoo
tietysti siinäkin olla katooliselle kuninkaalle mieliksi. Kansaa
vedetään harhaan...

-- Järjestelmällisesti, piispasta ja konsistoriosta välittämättä,
kuohahti Eero, pystyyn kimmahtaen. Hän näkyi vielä tulisemmin kuin
Mikko kiivailevan puhdistetun opin puolesta ja inhoavan vehkeitä sitä
vastaan. -- Ruotsissa on nyt, senjälkeen kuin Sigismund sieltä lähti,
paavin kätyrit pantu lujille, mutta täällä Suomessa ne saavat marskin
turvin sitä vapaammin temmeltää. Tuokin saksalainen tohtori Samuel,
joka tänne kesällä tuli, pitää joka päivä kokouksia tuvissa ja kujilla,
saarnaten paavillista hapatustaan, aivan piispan kielloista vähintäkään
välittämättä. Ja kun oppimaton kansa vielä vanhoilta muistoiltaan on
mieltynyt noihin koristeellisiin menoihin, jotka puhdistettu oppi
tuomitsee perkeleen keksinnöiksi, niin ei Samuelilta eikä hänen
apureiltaan sen pahempi puutu kuulijoita eikä kannattajia... Tästäkin
on tuleva ankara taistelu!

Nuori mies puhui lämpimissään, hän oli käynyt kasvoiltaan aivan
punaiseksi hiusmartoa myöten. Tämä uskonnollinen kysymys aiheutti näet
Turussa näihin aikoihin ehkä vielä enemmän mielten kiihkoa kuin ajan
valtiolliset ristiriidat. Pari vuotta sitten, pidetty Upsalan kokous,
johon Suomenkin papit olivat miehissä yhtyneet, oli jyrkästi ja
intomielisesti julistanut Lutherin opin ainoaksi maassa sallittavaksi,
ainoaksi autuaaksitekeväksi, ja kansa olisi nyt hyvällä tai pahalla
ollut saatava siihen suostumaan. Osa papistosta, varsinkin nuoremmasta,
olikin aivan tulistunutta tähän tehtävään ja siksi sitä niin
äärimmilleen ärsytti kaikki se vehkeily paavillisen opin puolesta, jota
Klaus Fleming suosi ja kannusti. Tämä uskonnollinen kiivailu ja mielten
kuumennus kärjisti osaltaan myös niitä ajan valtiollisiakin
vastakohtia, jotka ilmankin jo olivat tarpeeksi kärjekkäät.

Tuota uskonkiihkoa ei Martti kuitenkaan puolestaan oikein ymmärtänyt,
hänestä oli melkein yhdentekevää, oliko kirkoissa kuvia tai messuja
enemmän vai vähemmän, eikä hän oikein hyväksynytkään nuorukaisten uhmaa
tässä asiassa. Siksi hän virkkoi:

-- Ehkä sentään vähän liioittelette, pojat, eiköhän vanha ystäväni
Ericus-piispa rauhallisuudellaan ja maltillaan ohjanne näitä asioita
oikealle tolalle.

-- Piispa ei ole tarpeeksi kova, rupesi tuliverinen Eero edelleen
kiivailemaan. Mutta Mikko, joka tiesi, miten suuresti hänen isänsä
ihaili tuota paljo kokenutta kirkonpäämiestä, käänsi puheen toisaalle,
virkkaen:

-- Suokoon Jumala, että olisit oikeassa, isä. Mutta meidän on taas pian
lähdettävä. -- Ja pyörähtäen Kerttu-äidin puoleen, joka nyt lieden
ääressä hääräsi patojen kimpussa, puhui hän: -- Saammeko, äiti, pian
lupaamasi hunajaleivoksen?

-- Olen sen juuri lämmittänyt, maistakaa, jutteli äiti töittensä
keskeltä. -- Mutta mihin teillä on kiire, pojat, lämmittäisin teille
vähän oluttakin.

-- Piispalaan on meidän jouduttava takaisin, luulen, että vanha Ericus
vielä tänään tahtoo jotakin toimia...

Nuoret papit rupesivat hyvästelemään. Mutta Martti kapusi samassa
pöytään nojaten pystyyn kirjoitustensa äärestä, otti kainalosauvansa,
jotka olivat siinä vieressä nojallaan, ja virkkoi:

-- Odottakaa, pojat, tulen mukaanne tavalliselle iltapäiväkävelylleni,
lopetan kirjeeni sitten palattuani.

Hänellä oli toinen jalka aivan kankea ja kuivettunut tuon Narvan
puolustuksessa saamansa vamman johdosta, eikä hän ilman sauvoja päässyt
liikkumaan. Mutta niillä hän liikkuikin liukkaasti ja oli muutenkin
vielä ketterä, virkeä äijä, -- kyllä hän olisi mainiosti vielä linnan
toimissakin kelvannut, ellei häneen olisi osunut mahtajan epäsuosio.

Oli lämmin, kuulakka syyskuun päivä. Joen puoleisella rinteellä,
entisillä »piispan pelloilla», korjasivat turkulaiset vielä
kaalisatojaan ja alempaa rannalta, missä verkkoja oli kuivamassa,
tuoksahti kalantotkujen tunkeaa lemua. Mutta joen etelärinteeltä,
venhevalkamista ja aittalaitureilta, kuului markkinain melua. Sinne
olivat saaristolaiset tuoneet silakoitaan, vakkasuomalaiset
puuastioitaan ja Pohjanmaan rantalaiset lohta ja riistaa, ja Turun
porvarit, miehet ja naiset, hieroivat siellä näiden kanssa yhä
illansuussa kauppoja. Taaempana törrötti synkännäköisiä raunioita ja
alastomia savupiippuja. Täällä Turun hienoimmassa ja vauraimmassa
kaupunginosassa oli näet äsken riehunut tulipalo, eikä palaneiden
talojen tilalle oltu vielä ehditty rakentaa uusia. Mutta alempana,
vanhaa kivisiltaa vastapäätä, oli tori kivipuoteineen ja
raatihuoneineen vielä melkein entisessä, keskiaikaisessa asussaan, ja
siellä oli nytkin markkinain keskus. Väkeä tulvi kirjavanaan
rihkamamyymäläin edustalla, maalaiset tarjoilivat siellä
nahkakiihtelyksiään ja villakankaitaan ja kaikenmoiset kirjavahelyiset
tempuntekijät huutelivat väkijoukossa kääntääkseen yleisön huomion
puoleensa. Siellä torinlaidassa helisteli mustalaisjoukkokin
vaskitiukujaan ja sen vieressä kuului joku saarnamies kiihtyneellä
äänellä julistavan kovakorvaisille markkinamiehille maailman turmelusta
ja iankaikkista kadotusta.

Tätä kirjavaa vilinää katselivat Martti ja molemmat nuoret papit
hetkisen sillalta, jonne olivat tungoksen takia pysähtyneet. Mutta
samassa tempautui heidän huomionsa toisaalle, joensuuhun päin.
Linnantieltä rupesi näet kuulumaan rummutusta ja lähenevän ratsujoukon
kaviontöminää, ja tuokion kuluttua he näkivätkin isonlaisen
ratsuväkiosaston hölkkäävän rantatietä linnasta kaupunkiin päin.

-- Sieltähän taitaa itse mahtava marski ajaa, virkahti Eero Markonpoika
terävästi.

-- Niin näkyy, hän on siis todella saapunut Siuntiosta, vastasi Mikko.
-- Tuollahan hänen laivastonsa tottatosiaan kelluukin linnan selällä.

-- Ilmankos mestari Samuel päivällä olikin niin erityisessä touhussa,
jotakin kai hän valmisteli suojeluspyhimystään varten, puheli Eero
katkeralla äänellä.

Martti vanhus katseli ääneti saapuvaa komeutta, poikain keskusteluun
puuttumatta. Näin ajaa siis Klaus Fleming siinä kuin kuningas hovinsa
ja sotaväkensä keskellä, eikä ole vähäinen tuo sotalaivastokaan, jolla
hän on tänne saapunut. Ehkeivät liioittele ne, jotka väittävät marskin
valmistautuvan purjehtimaan meren yli Ruotsiin, kukistaakseen siellä
katkerimman vastustajansa, kuninkaan sedän. Hänen varustuksensa
tähtäävät pitkälle, ja väsymättä hän aina vain riuhtoo ja häärää.

-- Sillä miehellä on tosiaan suuret tuumat, virkkoi hän ääneensä
ajatuksiaan jatkaen.

-- Suuret, säesti Eero vilkkaasti. -- Se mies tietää mitä tahtoo, ja se
tahto on kova. Puolassa olevan kuninkaan asiata hän täällä ajaa
tarmolla, toimien aina hänen nimessään, mutta tosiasiassa hän sittenkin
kokoo ohjakset omaan kouraansa ja tekee täällä Suomessa mitä itse
haluaa, halliten tätä maata jo omaan lukuunsa. Eikä kukaan
uskalla täällä häntä enää vastustaa, kävipä hänen ikeensä kuinka
sietämättömäksi tahansa ja hänen tekonsa kuinka laittomiksi hyvänsä.
Jos ken yrittää, sille käy hullusti, niinkuin äsken Kankaisten uljaalle
Kaarlo-herralle, -- marskin oveluus ja raskas nyrkki musertaa hänet, ja
ne, jotka tuota uskalikkoa yrittävät kannattamaan, ne lysähtävät
polvilleen...

-- Kuinka kävi sitten Kaarlo Hornille, kysäsi Martti. -- Hän kai
tietääkseni nyt oleskelee kotonaan Kankaisissa.

-- Niin oleskelee, ehätti Mikko selittämään, -- mutta hän on siellä
kuin kotiarestissa. Etkö muista, isä, kuinka Klaus-herra tuonaan
kiepautti asiat ... julisti Kaarlo-herran arvottomaksi neuvottelemaan
kuninkaan edustajain kanssa...

Muistihan Martti tosiaan tuon sukkelan tapauksen. Kankaisten suvun
nykyinen päämies, kuuluisa sotapäällikkö ja sankari Kaarlo Horn oli
joku aika sitten saapunut Tukholmasta herttuan erikoislähetystössä
Turkuun varoittamaan Klaus-herraa hänen omavaltaisuuksistaan, ja hän
oli tässä tilaisuudessa käyttänyt verrattain voimakasta kieltä. Silloin
oli Klaus herra -- tosissaan tai tekeytyneenä -- hirmustunut, syyttänyt
Hornia kuninkaan loukkaamisesta ja käskenyt hänet neuvottelusta pois.
Ja kun kukaan läsnäolevista ei uskaltanut Kaarlo-herraa puolustaa, oli
hänen tosiaankin täytynyt vetäytyä syrjään hänelle uskotusta toimesta,
-- likeltä piteli, ettei marski häntä vangituttanut. Tätä Kankaisten
rehtiä sukua oli Martti aina kunnioittanut; hän tiesi sen kauan olleen
Fleming-suvun ainoan arvovaltaisen kilpailijan Suomessa ja uumosi nyt,
että kun tämäkin suku siis näin oli nujerrettu, oli Klaus-herra
tietenkin paisunut yhä itsevaltaisemmaksi.

Sillalla tungeksiva markkinaväki oli painautunut yhä ahtaammalle
tehdäkseen tilaa saapuvalle ratsujoukolle, ja isä ja poika katkaisivat
keskustelunsa, jääden siihen puristautuneina töllistelevän joukon
keskelle. Jo ajoi näet marski seurueineen hiljaista ravia sillalle,
tervehtien kuin ruhtinas päätään nyökyttäen katurahvasta. Martti
katseli häntä, väkijoukkoon painautuneena, eräänlaisella
uteliaisuudella, -- hän ei ollut moniin vuosiin välittänyt tulla näin
lähelle tuota ylhäistä nuoruudentuttavaansa. Sama sillä oli ryhti vielä
kuin ennen vanhaan: itsetietoinen, varma, karski. Ruumis oli tosin
patvinut, liikkeissä tuntui kankeutta, kypärähatun alta esiinpistävä
tukka loisti harmajalta ja harmaa oli ihon väri, harmaa karkea,
pörröttävä leukapartakin. Mutta siinä leuvassa oli vielä entinen,
luiseva voimansa, koko kasvot näyttivät entistäänkin kovemmilta, kuin
olisivat olleet visaan veistetyt, ja nuo pienet, terävät silmät, joita
nyt tuuheat kulmakarvat varjostivat, ilmaisivat herpautumatonta
valppautta, epäluuloa, mutta samalla ankaruutta. Suoraselkäisenä
ratsastavan marskin oikea käsi oli miekan kahvassa, vasen piteli
ohjaksia, ja sen ote oli luja ja varma.

-- Juureva mies, mies kypärästä kannuksiin asti, kuuli Martti jonkun
vieressään seisovan lausuvan, ja hänen täytyi myöntää se arvostelu
oikeaksi. -- Mutta armoton ja kylmä, lisäsi hän omissa mietteissään --
jaloutta ei ole siinä miehuudessa!

Marski ratsasti raatihuoneelle -- oli kai pormestarille ja raadille
jotakin muistutettavaa tai tiedoitettavaa. Hetken kuluttua sieltä
ilmestyivätkin raadin rummuttajat torille ja kaduille, pärryyttäen
rumpujaan ja julistaen markkinarahvaalle, että marski Klaus Fleming
kutsui ihmisiä koolle tuomiokapitulin saliin, missä ylhäinen herra
halusi rahvasta puhutella.

-- Mikä kansankokous se sellainen on kapitulin salissa, murahti Eero
Markonpoika heti julistajain kutsun kuultuaan. -- Nyt on taas joku
paavillinen juoni vireillä...

-- Tosiaankin, miksi kutsuu hän tuota oppimatonta rahvasta kapituliin,
jossa vain hengellisiä asioita käsitellään, säesti Mikkokin.

-- Tohtori Samuelin sormet ovat siinä pelissä mukana, ole varma siitä;
jotakin jalkakoukkua heitetään taas puhdistettua oppia ja papistoa
vastaan.

-- Siihen kokoukseen täytyy meidänkin mennä, Eero ... kaiketi piispakin
on siellä.

He olivat pysähtyneet kuhisevalle torille, mistä nuorukaiset, uuden
levottomuuden lietsomina, heti rupesivat raivaamaan itselleen tietä
tuomiokirkolle päin. Isä koetti heitä hiukan pidätellä ja kiellellä:

-- Menettekö sinne marskin kokoukseen ... sekaannutte vain noihin
viritettyihin juoniin. Tiedättehän, minkälaista on mennä herrain kanssa
marjaan...

-- Mutta onhan velvollisuutemme valvoa kirkon parasta ja sen opin
puhtautta, vastasi Mikko, sukeltautuen jo väkijoukkoon. -- Hyvästi,
isä, tulen illalla vielä sinulle kokouksen menosta kertomaan.

Martti jäi yksin sauvainsa varassa seisomaan ja lähti tuokion
kuluttua verkalleen ja varovasti painautumaan markkinaväen lomitse
päinvastaiseen suuntaan. Hän köpitti torilta kappaleen matkaa
Luostarinmäkeä kohden, siellä olevaan Kiltankellariin, jossa hänen pari
kertaa viikossa oli tapana tavata eräitä vanhoja aseveikkojaan,
sotavanhuksia, jotka sinne saapuivat oluthaarikan ääressä tarinoimaan.
Nämä kiltanretket olivat nykyjään vanhuksen ainoita huvin ja
virkistyksen keitaita, sen enempää hän ei juuri enää ulkosalla
liikkunut eikä elämältä vaihtelua vaatinut.

Siellä kellarissa oli nytkin vanha pöytäkunta koossa, melkein kaikki
mikä mitenkin raajarikkoisia miehiä. He olivat sotavanhuksia, jotka
olivat vuosikymmeniä olleet mukana Juhana kolmannen pitkällisissä
sodissa, minne tuhansia Suomen miehiä oli jäänyt, mutta mistä nämä
äijät olivat, joskin siipirikkoina, henkensä pelastaneet ja nyt köyhän
eläkkeensä varassa elelivät pääasiallisesti edesmenneissä muistoissaan.

Näitä sotamuistojaan he nytkin pohtivat kiltan hämärässä syvänteessä,
niiden valossa arvostellen nykyistä maailman menoa, joka heistä
tietysti oli entistä huonompaa.

-- Marski on taas Turussa laivastoineen ja sotaväkineen, saattepa
nähdä, että asiat taas lähtevät luistamaan, puhui joku juureva
harmaaviiksi kannua kalistellen. -- Tästä taas toiminta alkaa!

-- Mitä sellaisesta sotaväestä, joka on hajallaan ympäri maan
talonpoikia kiskomassa, intti toinen arpinaama sotavanhus halveksuen.
-- Se saa pian puolustaa itseään talonpoikia vastaan, jotka ovat
totisesti ärtyneet, lisäsi kulauksen otettuaan mies, joka oli
nykyiselle komennolle käärmeissään siitä, että hänenkin oli vaikea
saada vaivaisia eläkekappojaan.

-- Talonpoikain täytyy alistua, kyllä marski siitä huolen pitää,
riiteli Klaus-herran ihailija. -- Katsokaas: kun sotaväki vuodattaa
verensä esivallan puolesta, täytyy niiden, jotka saavat kotona rauhassa
raataa, antaa sille kyllin syötävää ja -- juotavaakin.

-- Minkä esivallan, tiukkasi arpinaama. -- Sehän tässä onkin
solmunpaikka, kun esivaltoja on kaksi, toinen Ruotsissa, toinen
Puolassa, ja ne hankaavat vastakkain.

-- Ja kolmas Suomessa, pisti väliin Martti, joka juuri oli seuraan
istahtanut.

-- Niin, oikein, säesti eräs silmäpuoli sankari, jonka ainoassa
silmässä paloi ihasteleva tuli. -- Meillähän on _täällä_ vain yksi
esivalta, oma marskimme, mitä me muusta välitämme. Hän on meitä
ennenkin kunnialla johtanut, hänen kouransa on luja, -- jos hän käskee,
tartun vieläkin tapparaan, vaikka en toista puolta maailmasta näekään,
tartun vaikkapa itse paholaista vastaan!

-- Ja myöskin Ruotsin hallitusta vastaan, ivaili arpinaama kirpeästi,
-- mitä sellaisesta sotakomennosta lopulta kasvaa, kurjuutta vain
kaikille!

-- Hä, väitätkö Klaus-herran vievän meidät kurjuuteen, -- luukasa,
puhupas pienemmällä suulla, kun hänestä on kysymys! Se herra tietää
mitä tahtoo!

-- Sen hän kyllä tekee, myönsivät toiset varovasti. -- Mutta mikä tästä
tulee...?

Näin ne vanhat sotakarhut siellä kellarin syvänteessä väittelivät,
usein kiivaastikin, ollen monesta asiasta eri mieltä keskenään. Toiset,
useimmat, ihailivat vanhaa sotakenraaliaan, amiraalia ja sotamarskia,
ja olivat valmiit hänen puolestaan vieläkin vaikka tuleen menemään,
toiset taas arvelivat asiain menevän hullusti ja arvostelivat terävästi
nykyistä komentoa. Väliin he siinä haarikan ääressä kimpausivat ja
saattoivat aivan suuttuneina erota, kumminkin parin päivän perästä taas
parhaina ystävinä tavatakseen toisensa samassa kellarissa ja
jatkaakseen samoja kiistojaan.

Martti-vanhusta ne kiltanretket aina virkistivät. Hän ei paljo ottanut
osaa väittelyihin. Kaikki tiesivät, miten marski oli häntä kohdellut,
eivätkä sitä hyväksyneet ja tiesivät myös, että Martin oli näistä
asioista puhuttava varovasti. Mutta hän kuunteli ja nautti, ja kerta
kerralta hänelle ikäänkuin selveni asema: Tästä menosta ei tule lopulta
mitään hyvää, asiat sotkeutuvat, olot huononevat, kerran se tulee
mahtavalle marskillekin tilinteon päivä, olipa hän kuinka kova ja
tarmokas tahansa. Mutta näistä päätelmistään ei hän mitään puhunut, hän
hautoi niitä vain yksin ja hiljakseen.

Hilpeällä mielellä, kuulemiinsa tyytyväisenä, käydä kuupitti Martti
nytkin illan hämärässä Kiltan kellarista kotiinsa Aningaisiin, söi
Kertun kanssa kaalikeittonsa ja valmistautui lopettamaan Juhanalle
Savonlinnaan menevän kirjeensä, saadakseen sen aamulla itärajalle
lähtevälle airuelle. Silloin saapui Mikko-poika kokouksesta, syöksähti
kuin rajuilma tupaan, hengästyneenä, huohottaen ja paahteissaan.
Rahille istahtaen puhkesi hän puhumaan:

-- Oikein arvasimme, isä, Eeron kanssa, taas oli punottu juoni Lutherin
oikeaa oppia vastaan. Nyt se Kuitian herrakin vasta oikean karvansa
paljasti, hän ajaa nyt aivan avonaisesti paavin oppia Suomeen!

-- Senkö tekee, hymähti isä poikansa rajattomalle kiihtymykselle. Mutta
hän huomasi samassa Mikaelin pingottuneista kasvoneleistä, että asia
oli tällä kertaa hänelle erityisen vakava. -- Paavillisuuden
palauttaminenko siis olikin asiana tuossa kokouksessa, jonne
markkinarahvasta oli kutsuttu koolle?

-- Kokous oli järjestetty piispaa ja meitä pappeja vastaan, vastasi
nuori pappi vaimenneella, tärähtävällä äänellä. -- Sen älysin
heti saapuessamme, kun kuulin, mitä eräs marskin heitukoista
markkinarahvaalle esitti. Kansaa loukkaa muka se, että kuvat on
riistetty pois sen kirkoista ja vanhoja juhlamenoja karsittu, ne
pitäisi palauttaa takaisin ... se on kuninkaankin tahto. Ovelaa
puhetta, kun kuulijoina oli vain oppimatonta kansaa, joka ei uskonnosta
paljo muuta älyä kuin ne kuvat ja ulkomuodot. Ja nämä vähätietoisimmat
rupesivatkin kannattamaan tohtori Samuelin ja marskin juonta, --
Klaus-herra itsekin suvaitsi näet puhua siellä kapitulissa tästä
»kansan oikeuksien polkemisesta». Se oli kaikki niin nurinkurista,
lopen viheliäistä...

-- Rauhoituhan poikaseni, tyynnytti isä. -- Klaus-herra on toisinaan
suuri komeljantti, sen olen kauan tiennyt! Mutta hänen paavillinen
kiihkonsa on vain pinnallista eikä sellaisena ylen vaarallista, se on
vain sekin välikappaletta hänen maalliseen mahtavuuteensa. Vanha kettu
pyrkii näillä kiusallisilla tempuilla hierautumaan oppimattoman kansan
suosioon, jonka hän julmuudellaan muuten on menettänyt, niinkuin
toisaalta kuningas Sigismundinkin suosioon, voidakseen sitten sitä
tehokkaammin täällä ajaa omapäisiä, sotaisia suunnitelmiaan. Mutta
talonpoikiin nähden se ei onnistu; kansa vihaa häntä ja hänen
komentoaan.

-- Sama käsitys on piispallakin, ja siksi hän pysyi kokouksessa varsin
rauhallisena. Mutta se on liikaa herkkäuskoisuutta...

-- Eikö Erik-piispa esiintynyt marskia vastaan, kysyi Martti uteliaana.

-- Heikosti esiintyi, muiden täytyi terästää...

-- Vai muiden ... kai siellä Eerokin taas riehahti. Entäs sinä?

Mikko katseli kainostellen ja puoleksi katuvaisena maahan.

-- Puhuinhan siellä vähän minäkin...

-- Ai, ai, poikani, nuhteli isä ihan vakavissaan. -- Sinun ei olisi
ollut mentävä Klaus-herran kanssa sanakarttua vetämään. Hän on
pitkämuistinen eikä muutenkaan rakasta meidän sukuamme. Mitä puhuit
siellä, Mikael, ethän vain kiivaillut?

Ukko uteli näitä ihan huolestuneena, vaistoten, että Kuitian herra
kyllä käyttää pienimmänkin varomattomuuden vanhan kostonsa aiheeksi.
Mutta Mikko vastasi rohkeasti ja innostuneesti:

-- Tietysti kiivastuin, kun siellä ruvettiin kansan edessä meistä
papeista pilkkaakin tekemään. Kokouksessa syystä valitettiin tätä uutta
komentoa, esimerkiksi sellaistakin raakuutta, että sotamiehet kerran
olivat viskanneet luterilaista kuvain kielto-oppia toteuttavan papin
alas kirkon kiviaidan taa. Marski sille vain nauraa hohotti ja neuvoi
viskaamaan papin vielä voimakkaammin takaisin. Minkälaista esivallan
suhtautumista maassa laillistettuun ja ainoaan lailliseen kirkkoon tämä
on! Sellainen sukkeluus tietysti huvitti kadulta kerättyä väkijoukkoa,
sekin nauraa röhötti, mutta silloinpa laukesin minä puhumaan,
osoittaen, että tämä ei ole ainoastaan pappien vaan uskonnonkin
pilkkaamista...

Isä puisteli päätään:

-- Esiinnyit siis suoraan marskia vastaan, sen hän on pistänyt
hampaankoloonsa!

-- Mitä, enkö puhunut oikein, isä...?

-- Ei ole tarvis aina puhua kaikkea, mikä on oikein, ei varsinkaan
Klaus-herraa vastaan. Hänellä on omat oikeusmittansa, ja ellen häntä
väärin tunne, tulee puheistasi vielä jälkipuheitakin...

-- Tulkoon, kärjistyköön ristiriita, sitä nyt soisinkin, voidakseni
vaikuttaa kansassa jotakin tehokkaampaa, herättää untelot ihmiset...
Muuten olen piispan enkä marskin alainen.

-- Ja luulet hänen välittävän enempää piispasta kuin valtioneuvoksista,
joita hän ajaa neuvotteluistaan ulos, huudahti isä. -- Hän pistää jos
tahtoo liian puheliaan pappismiehen linnansa tyrmään, ja siellä et
vaikuta mitään...

-- Mutta silloinpa kaikki näkevät, kuinka hän kohtelee puhdistetun opin
pappeja. Täällä on vielä taisteltava...!

Näin uhmaili nuori pappi uskonnollisessa innossaan ja siinä
taistelu-uhmassa hän lähti vanhempainsa kodista. Mutta Martti jäi
mielessään hautomaan tuota kapitulin kokousta, ja kuta enemmän hän sitä
mietti, sitä levottomammaksi hän kävi. Ja vielä syysillan hämärässä
lähti hän vasten tapojaan uudelleen ulos, suunnaten kulkunsa
piispalaan. Hän tahtoi jo verekseltään tavata vanhan, teininaikaisen
tuttavansa, itsensä Ericus-piispan, saadakseen häneltä selon, kuinka
varomattomasti nuorukaiset todellakin ovat mahtaneet marskia vastaan
esiintyä, onko Mikko ehkä puhunut päänsä puhki...

Piispa Erik Sorolainen, vanttera, karkealuinen, keski-iän mies,
istui työhuoneessaan, johon takkavalkea oli sytytetty, yksin
kirjoituspöytänsä luona, papereittensa ääressä, mutta töihinsä kiinni
pääsemättä. Taas tänään oli häntä häiritty noissa hänelle mieluisissa
kirjoitustöissään ja hänen mielenrauhansa oli särjetty, -- sitä
vartenko tuo outo kokous lie järjestettykin! Ja kun nyt jälleen hänen
ovelleen koputettiin, kävi hän itse aivan huolestuneen näköisenä
avaamaan, varoen uusia Jobin sanomia. Nähdessään Martin siinä
kainalosauvojensa varassa hän toki rauhoittui ja hänen leveille,
rehellisille kasvoilleen levisi ystävällinen hymy. Ei mikään marskin
heitukka, vanha teinituttava vain...

Mutta huolenalainen ilme hälveni vain hetkeksi piispan kasvoilta. Hän
istahti nojatuoliinsa, heitti patalakin päästään pöydälle ja harasi
harventunutta tukkaansa, -- arvasi jo, mille asialle Martti oli tullut.
Ja Martti tiesi, että tuo hänen kunnianarvoisa nuoruudentuttavansa oli
sangen onneton, monelta taholta vatvottu ja vaivattu ihminen, niin
ylhäinen piispa kuin olikin. Hän oli aikansa ristiaallokossa koettanut
sovitella ja rakentaa rauhaa, siihen oli hän elämäntehtävänsä
omistanut, mutta se hänen pyrkimyksensä oli tuottanut hänelle aina vain
uusia kärsimyksiä, pettymyksiä ja nöyryytyksiä. Monta kertaa oli hän
liian sovinnollisuutensa vuoksi ollut menettää hiippansa eikä hänellä
virassaan paljo vaikutusvaltaa ollutkaan. Hän oli opissaankin koettanut
mukautua ajan eri repiviin suuntiin niin pitkälle kuin hänen
omatuntonsa oli sallinut, mutta sillä tavoin ei hän ollut saavuttanut
luottamusta millään taholla. Takavuosina oli hän melko pitkälle
hyväksynyt ja omaksunut Juhana-kuninkaan puolikatoolisen liturgian, --
nöyryyttävää oli hänen sitten ollut siitä luopua, kun Juhanan kuoltua
taas vaadittiin selviä, luterilaisia suuntaviivoja. Upsalan kokouksessa
oli hän pari vuotta sitten ollut läsnä ja allekirjoittanut sen ankarat,
protestanttiset päätökset, mutta siitä hän tietenkin taas oli joutunut
katoolisen kuninkaan ja Klaus Flemingin epäsuosioon, -- viimemainittu
oli häntä usein ja monella tavalla nöyryyttänyt. Joku vuosi sitten oli
Fleming itsessään tuomiokirkossa, kirkkorahvaan läsnäollessa, hänet
raa'asti haukkunut, kun Ericus ei suostunut asettamaan kirkkoon
takaisin kaikkea sen entistä, paavillista prameutta, olisipa omin käsin
lyönytkin piispaa, ellei siinä joku hänen omaisistaan olisi ehtinyt
väliin. Tuo raaka kohtaus oli niin järkyttänyt rauhaarakastavan piispan
mielen, että hän vieläkin vapisi marskin lähettyville joutuessaan.
Mutta hänen uskollisuutensa Upsalan kokouksen päätöksiä kohtaan, ja se
vaino, jonka alaiseksi hän tämän johdosta joutui, ei ollut vapauttanut
häntä kiihkoluterilaistenkaan epäluuloista, jotka aiheutuivat hänen
entisestä sovittelupyrkimyksestään, ja niin oli Ruotsin uusi
arkkipiispa lähettänyt hänelle apulaiseksi, mutta samalla
jonkinlaiseksi tarkastajaksi, puhdasprotestanttisen papin, Pietari
Melartopaeuksen, jonka tuli valvoa, että Suomessa Upsalan rajuimpiakin
päätöksiä tarkasti noudatettiin. Tämä epäluottamus häntä katkeroitti,
mutta vielä enemmän kiusasi häntä se, että maltiton kirkonmenojen
karsinta teki hänen suhteensa kansaankin karsaaksi. Sille kuiskailtiin,
että Herran vitsaus, kato ja köyhyys johtuu siitä, että kirkoista oli
riistetty pyhät kuvat ja sakramentit...

Nämä vanhan teinitoverin monet kiipelit ja vaikeudet muistuivat Martin
mieleen, kun hän kuuli piisparaukan siinä yksinäisenä työhuoneessaan
huokaavan ja valittelevan, että häntä, joka tahtoi kaikille hyvää ja
koetti tasoitella aikansa tarpeettomia särmikkyyksiä, näin joka taholta
potkittiin ja revittiin ja vedettiin yhdestä ristiriidasta toiseen. Ei
ole tosiaan kadehdittava tuo korkea kirkollinenkaan asema...

Tällävälin olivat he päässeet käsiksi siihen asiaan, josta Martti oli
tullut piispan luo puhumaan. Ericus oli jo itsekin ollut levoton
nuorten apulaistensa liian kuuman esiintymisen johdosta tuossa
kapitulikokouksessa, -- se hillitön mieli on heissä Pietari
Melartopaeuksen yllytyksen tulosta, valitti hän, -- eikä hän
tosiaankaan ollut varma, ettei Mikaelin kiivas puhe voisi aiheuttaa
hänelle ikävyyksiä.

-- Marski on nyt mahtavimmillaan, hän on tänä samana päivänä jo Turun
linnassa ottanut aatelisilta ja sotaväeltä uuden uskollisuusvalan,
vaatien heitä seuraamaan itseään ketä vastaan tahansa. Hän ei nyt
suvaitse mitään tekojensa arvostelemista...

-- Mitä on siis tässä tilanteessa tehtävä, hätäili Martti, joka taas
muisti marskin erityisen epäsuosion häntä ja sukuaan kohtaan.

-- Niin, ikävä juttu! huokaili piispa. -- Haluttomasti luopuisin
luotetuimmista apulaisistani, mutta pelkään, että nämä nuoret papit
ovat nyt kiireellä toimitettavat joksikin aikaa pois Turusta, marskin
kätten ulottuvilta. Koetanhan tietysti heitä puolustaa ja suojella,
mutta tiedäthän asemani ... on varmaankin parempi ajoissa väistää
pahinta...

-- Hyvin ymmärrän, myönteli Martti, -- minnekähän sen pojan nyt
toimittaisi! Hän punoi päätään alakuloisena, sillä hän ei olisi
kernaasti eronnut nuoremmastakin pojastaan, joka oli aina ollut hänen
silmäteränsä. -- Pitäisiköhän se koettaa lähettää Ruotsiin asti?

-- Ehkei sentään, lohdutti piispa. -- Antakaamme pojille virkamääräys
joihinkin etäisempiin maalaispitäjiin ... kappalaisiksi tai apulaisiksi
sinne; oleskelu maalaisrahvaan keskuudessa voi tehdä heille muutenkin
hyvää, ja työalaa on kyllin sielläkin. Upotkoot sinne joksikin aikaa,
siellä käyttäkööt ylitsevuotavaa intoaan, kunnes olot täällä taas
rauhoittuvat.

Tuuma oli Martista hyvä, sillä eipä ollut hän varma, etteivät nuo
nuoret huimapäät Turussa sotkeutuisi vielä uusiinkin selkkauksiin, --
kovasti oli Mikko jo uhmaillut. Hän vain tiedusteli piispalta, minne
sopisi Mikon nyt lähteä.

-- Katsotaan, missä meillä onkaan nyt paikkoja auki. Niin, Rautalammen
erämaanpitäjässä on tyhjinä parikin paikkaa; emäpitäjään tarvitaan
kappalainen, se on liian laaja yhdelle papille, ja Laukaan kappeliin
tarvitaan oma pappinsa. Lähetetään pojat sinne ... ne on kyllä
kaukaisia paikkoja...

-- Ei se tee mitään, Mikolla on sielläpäin sukulaisiakin...

-- Hyvä, hän saa lähteä Rautalammelle, vaikkapa jo huomispäivänä,
laitan heti määräyksen kuntoon, -- Eero Markonpoika saa matkustaa
Laukaalle.

-- Ja siellä erämailla ovat pojat tallella?

-- Jos heitä marski kyselee, ilmoitan, että olen heitä jo rangaissut,
-- saan sitten itse taas ottaa vastaan vihat...

Näin kävi, että nuoret piispanapulaiset yhtäkkiä joutuivat Turusta,
Suomen elämän keskustasta, matkustamaan kauas erämaiden uusiin
pitäjiin. Kun piispa heille heti aamulla tämän tiedon antoi,
hämmästyivät nuorukaiset aluksi kovasti, yrittivätpä vastaankin
väittämään. Heistä oli arvotonta ja raukkamaista, että heidät, jotka
selkeästi ja rohkeasti olivat esiintyneet puhdistetun opin puolesta ja
olivat valmiit sen puolesta edelleenkin taistelemaan, näin vivuttiin
tapahtumapaikoilta kuin pahantekijät syrjään, kauas sydänmaille. Mutta
he alistuivat kuitenkin kuuliaisina piispan virkamääräykseen, he olivat
häntä tottuneet aina tottelemaan ja kunnioittamaan. Ja ennen pitkää
olivat he jo innostuneetkin päästessään vaikuttamaan sinne kirkon
ulkosaroille, itse kansan keskuuteen, siellä kylvöä tekemään, sieltä
päin herättämään ja nostattamaan innostusta puhdistettua oppia kohtaan,
jonka innostuksen virittäminen Turusta päin kävi niin työläästi. Ja
tosiasiassa heistä tuntui helpoitukselta myöskin päästä eroon
pääkaupungissa punotuista monista juonista, jotka varsinkin Mikkoa
inhottivat. -- Riehukoot juonet Turussa, sydänmaalta nousee
vastavaikutus, intoilivat pian toverukset. Ja piispan käskystä
ryhtyivät he heti matkalle valmistautumaan.

Mutta piispan luota oli Martti kiirehtinyt Turun iltapimeitä katuja
myöten kotiinsa lopettamaan kirjeensä vanhimmalle pojalleen. Siihen hän
nyt lisäsi pari lausetta päivän uusimmista tapahtumista, sekä
tiedonannon siitä, että Mikko-veli piakkoin matkustaa Sisä-Suomeen,
kulkien sinne heidän alkukotansa, Sysmän pitäjän, kautta ja viipyen
siellä muutaman viikon. Ja hän kehoitti Juhanaa jos mahdollista
asettamaan syysmatkansa niin, että hän voisi Karmalan vanhassa kylässä
tavata veljensä, jota hän ei ollut pariin vuoteen nähnyt.

Nyt oli kirje vihdoinkin valmis aamulla lähtevälle airuelle
joudutettavaksi.



II.

VELJESTEN KOHTAUS.


Karmalan vanha, laajamainen talo, joka oli Päijänteen itärannan
ensimmäisiä viljelyspaikkoja, oli joku miespolvi sitten jakautunut
kahtia. Lahdenpohjassa, Mustanahon alla, oli vanha, matala,
ruskeakylkinen tupa vielä jokseenkin niillä paikoilla, mihin suvun
kantaisä kerran ensimmäisen kalasaunansa rakensi, ja siellä isännöi
tuosta alkuperäisestä korvenraatajasta suoraan polveutuva, juureva,
harvasanainen mies, Tuomas, joka väsymättömänä puski maata ja piti
kovan työkurin perheessään, muusta maailmanmenosta välittämättä. Mutta
synkkämetsäisen Mustanahon taakse, sen toiselle, alavammalle,
paisteiselle rinteelle, oli syntynyt uusi, korkeampi ja komeampi
pirtti, jonka muuan Karmalan nuorempi, yritteliäs perillinen oli
rakentanut siihen Leinosen salmen rannalle. Siitä oli varsinkin sen
nykyisen isännän, Matin, aikana paisunut vauraampi, elävämpi talo kuin
vanha kantatalo olikaan, -- se oli nyt koko pitäjän pulskimpia.

Matti Leinonen, roteva, voimakas, korkeaotsainen uros, oli paljo
maailmalla liikkunut, olipa käynyt seurakuntansa puolesta
valitusmatkoilla Ruotsissa asti, ja hän oli näillä matkoillaan kuullut
ja oppinut enemmän kuin useimmat pitäjäläisensä. Nyt oli hän Sysmän
nimismiehenä sekä johto- ja luottamusmiehenä kotikulmansa kaikissa
asioissa, -- hänen neuvojaan kysymään he tulivat kaikissa
pulmapaikoissaan.

Tämän heimolaisensa tilavaan tupaan oli nuori turkulainen pappi Mikael
Martinpoika nyt poikennut, ollessaan syyskuun lopulla matkalla uuteen
kappalaisenpaikkaansa Rautalammen erämaille. Isänsä neuvosta oli hän
kyllä ensiksi ajanut vanhaan Karmalaan, mutta tästä matalasta tuvasta,
jonka isäntä oli ylen harvasanainen ja yksivakainen turpeenpuskija, oli
hänet kohta opastettu nimismiehen luo ja tämän vierasvaraisessa talossa
hän viihtyi viipymään useampiakin päiviä. Siellä odotteli hän veljeään,
jota isä oli kehoittanut nyt Sysmässä käymään, siellä piti talon
pyylevä emäntä häntä ruokien puolesta hyvänä ja siellä toimekas
Matti-isäntä pidätteli häntä mieluisana vieraanaan ja tarinatoverinaan.
Matti halusi tarkoin kuulla kaikki Turun kuulumiset ja kertomukset
Klaus Flemingin ja Ruotsissa valtaapitävän Kaarlo-ruhtinaan välisistä
riitaisuuksista ja sotavalmistuksista. Pitkään he juttelivatkin pimeinä
syysiltoina takkatulen ääressä ja heidän ajatuksensa maailman menosta
kävivät pääasiassa samaan suuntaan. Ei olleet nyt asiat Suomessa
oikealla tolallaan...

Matti-isännälläkin oli näet vihiä tai aivoitusta siitä, että jotakin
myryä on ennen pitkää tämän kaiken johdosta tuleva, -- ennen kaikkea
siitä, että Klaus-herran komento käy maassa sietämättömäksi. Hän oli jo
viime talvena, valitusmatkallaan ollessaan, tavannut miehiä maan eri
osista, varsinkin Pohjanmaalta, ja kaikki he olivat olleet lopen
tuskastuneet maakuntiin sijoitetun sotaväen majoittamisesta. Asema oli
sen jälkeen kuukausi kuukaudelta yhä kärjistynyt hänen omallakin
paikkakunnallaan, missä Flemingin raaistuneet sotilasparvet yhä
tiheämpään kulkivat vaatimassa ja viemässä talonpojilta aina vain uusia
veroja. Hän itse oli nimismiehenä alituisesti joutunut niiden kanssa
rettelöihin. Talonpojat nääntyivät tuon rasituksen alle ja napisivat,
sotaväki uhkasi tutkaimella, jos ei sille heti muonaa annettu, -- sitä
ei voinut iankaiken jatkua!

-- Onko siis tännekin ryttäreitä majoitettu, kyseli Mikko heidän näistä
asioista tarinoidessaan.

-- On niitä majoitettukin, mutta rasitus ei ole vielä raskain niistä,
jotka taloihin vakituisesti majoitetaan ja jotka sentään aina voisi
mitenkuten saada ruokituksi. Mutta enimmät huovit ja nihdit, jotka
väittävät tämän pitäjän olevan heille linnaleiriksi jaetun, eivät
täällä asusta, -- he elelevät lipullisissaan Hämeen tai Savon linnoissa
taikka aateliskartanoissa ja tulevat monasti vuodessa joukolla täältä
mukamas saataviaan perimään, tulevat yhä useammin, eikä meillä ole
selkoa siitä, kuka heistä on oikeutettu täältä kappojaan kantamaan ja
kuinka paljon. Mutta he vievät mitä tahtovat, -- tapparaa kun
heristävät, niin anna vain pois...! Pahin kiusa on sittenkin näistä
oman pitäjän vapaamiehistä ja knaapeista. Maansa on heillä verottomana,
itse eivät he ruunulle mitään maksa, mutta meiltä, naapureiltaan, he
ryttäreineen ja renkeineen alituisesti vaativat viljaa ja särvintä, --
näitä syöpäläisiä on mahdoton täyttää!

-- Mitä miehiä ne ovat, ihmetteli Mikko, joka ei ollut kuullut
sellaisista mainittavan -- aatelisia, vai...?

-- Aatelisiako lienevät vai mitä, kiivaili Matti, -- sodan siittämiä
syöpäläisiä he joka tapauksessa ovat. Ovat entisiä voudinrenkejä,
värvääjiä ja muita seikkailijoita, jotka ovat hankkineet itselleen
hevosen ja sillä sitten lähteneet sotaan; siellä ovat he ävertyneet
ryöstöllä, ostaneet talonpojilta maita ja saaneet niihin
knaappivaltakirjan, -- kaikki pitää heille nyt olla vapaata! Nyt he
kiskovat toisia talonpoikia, kunnes saavat heidät mailtaan, jotka he
sitten anastavat ja taas muuttavat verottomiksi. Juovat ja reuhaavat ja
ryöstävät yhtenään...

-- Mutta onhan maassa laki, tuumi Mikko.

-- Ei ole nyt lakia heille. Täälläkin on naapurissani, Koskipäässä,
sellainen mahtimies, joka meidät saattaa epätoivoon -- roisto!

-- Vai oikein roisto?

-- Päätä itse, kyllä kai hänestä pian taas kuullaan!

Parin päivän perästä saikin Mikko nähdä tuon pitäjän pahimman
kiusanhengen ja tutustua häneen. Leinosesta oli väet nuotalla, Mikko
odotteli heitä rannassa juuri kotiin palaaviksi. Silloin ratsasti kolme
asestettua ryttäriä pihaan, yksi heistä oikein sulkahatussa ja
vallasviitassa, -- Mikko arvasi, että tuossa se vihattu naapuri nyt
tuli. Se oli herrasteleva, mutta karkeanaamainen ja raakaliikkeinen
mies. Helposti siinä tunsi entisen voutirengin, joka oli keinotellut
itsensä knaapiksi ja nyt vain tavoitteli oikeata aatelisvaakunaa. Hän
astui, veräjällä hevosenselästä noustuaan, komeilevin elein pihalle ja
vaati kovalla äänellä isäntää puheilleen. Ja kun Matti-isäntä ei ollut
pihassa, astui hän kutsumattomana tupaan, jossa vain pari naista oli
kotosalla. Ennen pitkää rupesi sieltä kuulumaan ensin naureskelevaa ja
sitten kovenevaa puhetta ja tuokion kuluttua juoksi talon nuori tytär,
Elisa-neiti, pelokkaana kuin ahdistettu tevana ulos ja riensi
hätäyksissään ikäänkuin Mikon suojaan turvautumaan. Mikko katseli sitä
menoa kummissaan, heti älyämättä, mistä oikein oli kysymys. Hän ei tätä
talon nuorta neitosta, jonka hän oli lukenut pirtin muihin lapsiin
kuuluvaksi, ollut näihin asti paljo huomannutkaan, -- nyt hän yhtäkkiä
näki, että sehän oli kukoistukseensa puhkeamassa oleva immyt, suloinen
ja viehkeä, -- häntä se siis oli Koskipään herra tuvassa kiusannut!

-- Pakoonko juoksit, Elisa, kysyi Mikko melkein kiihtyneenä neitoselta.

-- Niin, kun rupesi ryttäri minua siellä syliinsä istuttamaan...

-- Tuoko höyhenhattu! Kosiiko hän sinua morsiamekseen?

-- Julmuri, pelkään häntä...

Sillävälin oli jo ratsuherrakin saapunut ulos tuvasta ja käveli nyt
alas rantatielle, suoraan neitosta kohti taaskin, puhutellen häntä nyt
imelällä äänellä ja tyttöä peipposekseen mairitellen. Mikko oli hiukan
neuvoton, kun Elisa taas puoli-itkuisena hänen taakseen hiipi,
ikäänkuin suojaa hakien, jotavastoin ahdistaja ei vieraasta vähintäkään
välittänyt.

Mutta samassa kuului ääniä nuottarannasta ja ensimmäisenä astui sieltä
Tahvo, Elisan nuorempi veli, Matin silmäterä-poika törmälle. Hän
kapsahti, niin hentonen kuin vielä olikin, teerevänä pöyhkeilevän
ratsumiehen eteen ja kivahti:

-- Sisartani herkeä ahdistelemasta, herra!

-- Mikäs sinä olet, nassakan tappi, tiehesi siitä! ärähti ratsumies yhä
lähennellen uhkaavasti.

Mutta poika seisoi topakasti paikoillaan, ikäänkuin valmiina
vastarintaa käymään, ja vastasi rauhallisesti:

-- Olen Matti Leinosen poika, ja tässä pysyn.

Ratsumies oli tällä välin jo hiukan talttunut ja hölmistynyt ja virkkoi
nyt vain käskevästä:

-- Kutsu siis isäsi puheilleni, hänelle minulla on asiaa.

-- Tuolta isä tulee.

Matti Leinonen astui silloin juuri esiin rantalepikosta ja Mikko näki
vihan tumman varjon laskeutuvan hänen kasvoilleen, kun hän vieraansa
näki ja ymmärsi hänen yrityksensä. Terävällä äänellä, mutta liiaksi
kiivastumatta, hän, Koskipään Sipiä kohden kävellen, lausui:

-- Elä kiusaa tytärtäni, ei hän sinuun kumminkaan suostu.

Ratsumies rämäytti raa'an naurun:

-- Eikö suostu, sepähän nähtäneen, jahka tässä asiaa vähän
kypsytellään! -- Ja kun Elisa arkaillen vetäytyi pois huoneiden taa,
lisäsi hän voitonvarmana:

-- Tyttö vain vähän kainostelee, mutta sellaisista ne juuri hempeimmät
morsiamet saadaankin!

Matti ei ruvennut enempää väittelemään. Hän kääntyi taas kutsumattoman
vieraansa puoleen ja puhui kylmällä äänellä:

-- Oliko sinulla asiaa minulle?

Koskipää lienee tuntenut jäisen kylmyyden henkäisevän vastaansa tuosta
Matin kysymyksestä, sillä hänen äänensä muuttui heti viralliseksi ja
käskeväksi, kun hän vastasi:

-- Oli, juuri sinulle oli asiaa. -- Hänen karkeat kasvonsa kävivät
samalla ivallisen näköisiksi. -- Kymmenen ratsumiestä, jotka ensi
viikolla tulevat Viipurista, on nyt majoitettava näihin Karmalan kylän
taloihin. Kun sinä olet nimismies, niin on selvintä, että lähetän ne
suoraan tänne.

-- Tänne, meille! huudahti Matti ihmeissään, ja kävi yhä punakammaksi
niskakarvojaan myöten. -- Meidän kylästähän on linnaleiri juuri
maksettu...

-- Ryttärit ovat majoitettavat ... ja'a ne muualle tai pidä ne itse! --
Sipin ääni oli ilkkuva. Hän tiesi hyvin, että kylän toiset, köyhemmät
talot eivät jaksa uusia sotamiehiä semminkään elättää, jotavastoin
Leinosen talossa kyllä vielä varoja on -- ryöstäkööt nyt sen!

-- Mutta tämä pitäjähän on jaettu Hämeen huoveille, Ivar Tavastin
lipulliselle, yritti Matti vielä inttämään. Mutta Koskipää nauraa
röhötti kiukkuäänellä vastatessaan:

-- Vaikka liekin, -- nämä Viipurista tulevat Laukon lipullisen miehet
tarvitsevat ensi viikosta alkaen täällä majoituksen, niidenkin täytyy
elää.

Matti-isännän rinta aaltoili valtoinaan. Hän tiesi, että kymmenen
huovia söisi ja hävittäisi lyhyessä ajassa kaiken sen, mitä hän
edellisistä verotuksista oli saanut perheelleen talven varaksi
säästetyksi. Tuo knaappiraakimus oli nyt kostoksi ja kiristykseksi
keksinyt tämän uuden näännytyskeinon, mutta siihenpä hän ei aikonut
alistua.

-- Siitä majoituksesta ei tule mitään, vastasi hän tuokion kuluttua
päättävästi ilkkuvalle ryttärille.

-- Kun Laukon miehet saapuvat tänne, niin katsonevat he itse, tuleeko
heille täällä murkinaa vai eikö. -- Mahtailevana kohotteli Koskipää
olkapäitään ikäänkuin merkiksi, että asia on nyt selvä ja että hän
aikoo lähteä.

Jopa hän astuikin hevostaan kohti. Mutta tuokion kuluttua kääntyi hän
taas tuttavana naapurimiehenä Matin puoleen, rupesi lipevämmällä
äänellä kyselemään muikunsaantia ja oravain runsautta sekä virkkoi
sitten melkein kuin nuhteleva ystävä:

-- Tiedäthän sinä, Matti, että tuo majoitusasiakin voidaan järjestää,
jos tässä ruvetaan järkevästi puhumaan. Voidaanhan ne Kurjen huovit
tästä saattaa edelleenkin Päijänteen taa, jos niin sovitaan.

-- No niin, sinnehän ne kai ovatkin matkalla kotiinsa, Satakuntaan ...
vastasi Matti hiukan epävarmasti. Mutta ratsumies jatkoi vielä
mairittelevampana:

-- Kunhan asiat puhutaan ja sovitaan. Tiedäthän sen, että Koskipää ei
ole mikään köyhä talo emäntääkään pitämään...

Mikko-pappi, joka oli pysähtynyt vähän alemmas vesakon laitaan,
katsahti silloin Matti-isäntää, jonka kaulajäntereiden hän näki
pingoittuvan ja joka nähtävästi salaa hammastaan puraisi, vielä mitään
vastaamatta. Nyt vasta oli Mikolle oikein selvinnyt, minkälaisesta
kiristyksestä siinä oli kysymys, miten tuo hento tyttö oli siihen
juoneen punottu. Mutta Koskipään isäntä jatkoi vain imelästi, ikäänkuin
tuon hetkisen äänettömyyden rohkaisemana:

-- Tyttö vain kainostelee ... nuori tuo onkin vielä, mutta se vika
lähtee. Ehkä hän arkailee siirtymistään vallassukuun ... siihenkin
tottuu!

Matti tuijotti maahan, näytti taistelevan, mutta hillitsi väkipakolla
luontonsa ja vastasi rauhallisesti:

-- Elisa on lapsi, hän saa vielä täällä kotonaan kasvaa. Turhaan häntä
yhä uudelleen ryöstötaloosi emännäksi tavoittelet. Näet itse, hän sinua
väistää ja pelkää...

-- Se tauti on ohimenevää, urahti Sipi taas rajummin. -- Eikä tässä
muuten pitkiä puheita tarvita, nostan hänet satulaan ja lähden ajamaan.

Jo liikahtivat silloin uhkaavasti sekä isä että poika eikä Mikkokaan
enää voinut pidättäytyä virkkamasta:

-- Naisrauha on valtakunnassa lakina, joka on pyhänä pidettävä...

Ensi kerran kääntyi silloin Sipi talon pappisvieraan puoleen, jota hän
ei ollut näihin asti ollut näkevinäänkään, ja kivahti kärttyisästi:

-- Mikä se on täällä tämä papinsälli, joka sekaantuu toisten
asioihin...?

-- Hän on talon vieras, vastasi Matti kipakasti, -- ja sellaisena on
häntä kohdeltava.

Mutta ratsumies oli jo, älyten epäonnistumisensa, käynyt
kärsimättömäksi; hän helisti miekkahelyjään, pyörähti Mattiin päin ja
tiukkasi vihaisesti:

-- Olkoonpa mikä tahansa. Sinulta nyt kysyn viimeisen kerran: Annatko
minulle mielisuosiolla tyttäresi vaimoksi vai etkö?

-- En, vastasi Matti nyt samaan äänilajiin, -- en koskaan! Olenhan sen
jo ennen sanonut.

Koskipää remahti taas ilkeään nauruunsa:

-- Ka, olkoon asia sitten niin, -- toistaiseksi, pian kyllä älysi
kasvaa! Kuten sanottu, ensi viikolla ovat Kurki-herran ryttärit täällä.

Näin uhkailevana ja enempiä hyvästejä sanomatta käveli ratsumies
ylvästelevin askelin veräjälle, jossa hänen heitukkansa hevosia
pitelivät. Mutta vielä satulasta hän Leinoselle ilkkuen huusi:

-- Jos niitä ratsumiehiä sattuu tulemaan parikin kymmentä, niin on
sinun ne majoitettava ja ruokittava, muista se!

Raa'an naapurin lähdettyä ei hänen käynnistään kotvaan aikaan puhuttu
mitään. Kukin meni ääneti töihinsä ja nuori turkulainen jäi itsekseen
tuota näkemäänsä kohtausta mielessään harkitsemaan. Se hänelle vasta
oikein havainnollisesti osoitti, minkälaisen, kuinka moninkertaisen
kirouksen Klaus Flemingin linnaleiri kansalle oli tuottanut. Kansan
valituksia oli kaupunkilaisväki joskus pitänyt talonpoikain
tavallisena, liioiteltuna ruikutuksena, nyt hän näki, kuinka törkeästi
heitä todella kohdeltiin ja sydämettömästi kiristettiin...

Mutta Mikon mietteet lähtevät tuosta pihakohtauksesta kulkemaan
toisillekin poluille. Talon nuori tyttö, joka niin säikähtyneenä äsken
oli hänen turviinsa paennut Koskipään raakaa kosintaa, se oli
tosiaankin hempeä, herttainen tyttö ... pian naiseksi kehittynyt
neitonen, -- omituista, ettei Mikko sitä ennen ollut huomannut!
Nyt olivat häneltä silmät ikäänkuin yhtäkkiä revenneet auki!
Sulavamuotoinen, älykkäät kasvot, hiukan veitikkaa silmäkulmassa ...
hänpä olisi hauska emäntä jossakin toisessakin kuin Koskipään talossa.
Maalaistyttö, mutta esiintymiseltään noin viehkeä ja hieno...

Istuessaan siinä syyspäivän paisteessa tuvan rappusilla, josta naisväki
alituiseen touhuissaan juoksi ohitse, tuli Mikko samalla ajatelleeksi
omaa kohtaloaan siellä, jonne hän oli lähdössä, -- kovin yksinäiseksi
oli elämä hänelle epäilemättä käyvä. Emäntä on siellä ajan oloon
välttämätön. Kuinka ei Mikko ollut tuota jo Turusta lähtiessään tullut
ajatelleeksi? Hän oli siellä kotona, alituisissa pappistoimissa ja
kirkonkiistoissa hääriessään, verrattain vähän joutunut naisten
seuraan, eikä hän vielä kertaakaan ollut polttanut siipiään. Nyt tuntui
melkein ... no, no, eihän ollut toki vielä mitään tapahtunut. Mutta
hänestä tuntui nyt yhä selvemmin, että jos hän pariksi, kolmeksikaan
vuodeksi joutuu jäämään erämaille, niin kieltämättä hän siellä emännän
tarvitsee!

Yhtäkkiä hän sitten ikäänkuin havahtui ja miltei häveten totesi, että
nehän ovat kovin lennokkaita tuumia, joihin hän siinä hetken
mielijohteen vaikutuksesta antautuu ... mistä ne oudot ajatukset nyt
yhtäkkiä tulivat ja kenen luvalla...! Raaka ratsujunkkari ahdistelee
talon nuorta tyttöä ja peloittelee tuota herttaista lasta... Elisa
pakenee luottavaisena hänen, Mikon turviin, -- eikö siihen
pikiintymiseen muuta tarvitakaan...!

Tällaiset uudet pikamietteet ne rupesivat tuon pihakohtauksen jälkeen
yhä useammin palaamaan ativotalossa viipyvän nuoren papin mieleen, ja
näistäpuolin tapasi Mikko itsensä tuon tuostaankin talon nuoren
neitosen seurasta, milloin tämä kaivolla pesi maitoastioita tai
kesannolla viritti lehmisavua, ja heillä oli silloin omituisen paljon
keskenään juteltavaa. Eikä hän kiirehtinyt lähtöään Leinosen salmelta,
vaikka näyttikin siltä, ettei Juhana-veli nyt sinne saavukaan, ei
hätäillyt saattomiehen hankkimista erämaille, -- hän viihtyi talossa
yhä paremmin ja antoi päivän mennä toisensa perästä. --

Mutta vastoin odotusta saapui kuitenkin eräänä iltana taloon vieras
Savosta, ratsastaen pihaan saattohuovin seuraamana. Ratsumestari Juhana
Martinpoika oli todella isänsä neuvosta lähtenyt Savonlinnasta
tarkastamaan Savilahteen sijoitettua lipullisensa osastoa ja sieltä nyt
poikennut metsätaipaleen poikki Sysikorpeen, sukulaisiinsa. Tämä uusi
vieras jatkoi yhä Mikon viipymistä Leinosen talossa, sillä veljekset
eivät olleet vuosikausiin toisiaan tavanneet. Juhanan saattomies, joka
oli hiljainen ja harvapuheinen, heittäytyi tuvassa nukkumaan ja näytti
siellä viettävän enimmät aikansa, mutta veljekset istuivat pitkään
törmällä tai tuvassa pärevalkean ääressä, keskustellen kotioloistaan ja
yksin jääneistä vanhemmistaan.

Juhana Martinpoika oli harteikas, vaaleaverinen, mutta ruskeaksi
ahavoittunut, rotevaliikkeinen soturi, jonka kasvoja kellertävä parta
reunusti. Kasvot olivat avonaiset ja iloiset; otsassa oli isonlainen
arpi, Viron sodassa saatu, mutta ei sekään noita nuorteita kasvoja
rumentanut. Hänen rinnallaan oli Mikko hintelä ja heikonnäköinen,
kalvahko ja sileänaamainen mies, jonka olemuksessa oli hänen
ikäisekseen liiaksi vakavuutta. Veljeksiksi heitä tuskin olisi tuntenut
muusta, kuin ruskeain silmäin vilkkaasta välkkeestä. Talonväki piti
Mikkoa, hiljaista rauhanmiestä, paremmin omaan joukkoonsa kuuluvana
kuin ratsumestaria, jota se aluksi pelon sekaisella kylmyydellä
kohteli. Näet miekkamiestä, huovipäällikköä, vihatun sotaväen
edustajaa, -- sellaistahan talonpoikaistuvissa kartettiin, vaikkei
Juhana esiintynytkään millään sotilaallisella ylimielisyydellä.
Matti-isäntäkin tervehti häntä ensi näkemällä, töistä palatessaan,
jurosti ja epäillen ... eikö lie niitä yksiä linnaleirin vaatijoita...!

-- Oletko veromatkoilla sinäkin, kysyi hän Juhanalta kylmästi. -- Ethän
vain tästä pitäjästä!

-- En, elatukseni saan linnan varoista, vastasi ratsumies
röyhkeilemättä, talonpoikain epäilyksen ja kammon hyvin ymmärtäen. --
Se meidän linnaherra, Götrik Fincke, ei olekaan kansan kiskojia...

-- Tiespä hänet, murisi Matti, -- mistäpä se hänkään muonansa muualta
saanee kuin rahvaalta...

Linnasta tullut ratsumieskin huomasi pian, että täällä niinkuin muualla
talonpoikain joukossa yksi ainoa ajatus, yksi suuri suuttumus, täytti
mielet: kiukku sotaväen pakkomajoituksen, linnaleirin johdosta ruunun
edustajia kohtaan, jotka alituiseen vaativat talonpojilta uusia veroja,
kyytejä ja muita rasituksia. Hän koetti rauhallisesti selittää asiaa,
osoittaa, että täytyihän niidenkin sotilasten, jotka sotatantereelta
palattuaan olivat toistaiseksi Suomeen majoitetut, elää, kunnes heidät
lasketaan sotapalveluksesta. Tätä rahvaalle kylläkin kiusallista
tilannetta ei kestäne kauan ... ainoastaan siksi, kunnes rauha ryssän
kanssa on lopullisesti saatu vakiinnutetuksi ja rajat käydyiksi.

Mutta Matti-isäntään eivät Juhanan rauhoittavat selitykset tepsineet.
-- Hän rupesi kiivaasti väittämään vastaan:

-- Älä koeta meitä pimittää, -- liian paksua pajunköyttä on itsellesi
syötetty! Rauhahan on ryssän kanssa tehty jo toista vuotta sitten,
sotaväki joutaisi jo kotiinsa. Mutta se mahtava marski, joka nyt maassa
isännöi, ei laske sitä hajalleen, hän pitää sen koossa oman valtansa
tukena, -- hän tahtoo olla herrana maassa ja sotavoimalla puolustaa
valtaansa.

Juhana koetti tyyneesti siihenkin vastailla, että marski Klaus
Fleminghän on Suomessa nyt kuninkaan edustajana, hän puolustaa täällä
vain kuninkaan laillista valtaa. Mutta Matilla oli siitä oma, hyvin
määrätty, käsityksensä, ja hän kiivaili vastaan:

-- Kuningas on kaukana missä lie Puolan maalla, maan hallitus on
Ruotsissa, Tukholman linnassa, mutta sitä ei tämä teidän mahtava
marskinne tahdo totella. Hän tahtoo olla itsevaltias, olla itse täällä
kuninkaana, ja siihen varoja saadakseen hän meitä ryöstelee ja
ryttäreillään säälittä rasittaa.

-- Hän on ehkä liian kova, myönteli Juhana, -- mutta taitava ja
tarmokas herra hän on.

Näin viimeksi tullut vieras hienoksittain puolusteli Klaus Flemingiä,
jonka kuntoa ja voimaa hän sotavuosinaan oli oppinut ihailemaan, mutta
jota hän huomasi kansan katkerasti vihaavan ja johon Mikko-velikin
karsaasti, jopa kauhulla suhtautui. Häneen oli jäänyt ylpeä muisto
tuosta voimakkaasta esimiehestään, varsinkin Ruotsin matkalta, jossa
Klaus suomalaisineen niin tiukasti ja loisteliaasti esiintyi, ja
hänelle selvisi nyt vasta vähitellen, kuinka syvällinen katkeruus
maassa vallitsi tätä liian jäykkänä esiintynyttä ylimystä kohtaan.
Varsinkin kuvasi Matti hänelle vaikuttavasti kansan kärsimykset
nykyisen mielivallan alla, osoittaen siihen kärsimysten mitan monin
paikoin olevan aivan täyttymäisillään.

Näistä asioista he usein keskustelivat ja varsin vakavana kuunteli
Savonlinnan huovipäällikkö, kun omakohtaisenkin uhan synkistämä isäntä
kerrankin puhkesi lausumaan:

-- Te sotaherrat ette usko, että meiltä talonpojiltakin saattaa maltti
taittua, mutta se hetki voi olla lähempänä kuin luulettekaan. Kun
tuonaan olin valitusmatkallani Ruotsissa, oli siellä miehiä Suomen
muistakin maakunnista. Siellä pidettiin, herttuan luota palattua,
yhteistä neuvottelua siitä, että meidän ei lopulta auttane muu, kuin
itse vapauttaa talomme ja kylämme tuosta painajaisesta. Varsinkin
Pohjanmaan miehet uhkasivat tarrata huoviensa niskaan ... ja herttua
meitä varmasti auttaa, jos kerran se rytinä alkaa...

-- Mikä rytinä, kysyi Juhana kummissaan, voimatta kuvitellakaan, että
talonpojat todella ryhtyisivät omankäden oikeuteen marskia ja sotaväkeä
vastaan.

-- Sitä en vielä tiedä, tuleeko siitä rytinää ja millaista. Mutta kun
palaat linnaan ryttäriesi ja esimiehesi luo, niin neuvo heitä
talonpoikia ihmisiksi kohtelemaan. Sano, että minäkään en rupea ensi
talvikaudeksi kymmentä huovia talossani elättämään... Kapula voi
jonakin päivänä lähteä kiertämään Pohjanmaalta, ja silloin ei meitä
mikään pidätä...!

Surulla kuunteli sotilas näitä sydämistyneen sukulaismiehensä uhkaavia,
katkeria puheita, ja hän lupasi varmasti kotiin palattuaan kertoa
myöskin Fincke-herralle näistä vakavista kokemuksistaan. Siihen
kehoitti häntä veljensäkin, joka Turun viesteinä kertoi, että marski
oli sielläkin töykeällä esiintymisellään hankkinut itselleen paljo
vihamiehiä ja että häntä vain pakosta toteltiin, -- kukaan ei häntä
rakastanut. Odotettiin sodan milloin tahansa puhkeavan Klaus-herran ja
Kaarlo-herttuan välillä ja silloin saattoi kyllä tapahtua mitä hyvänsä.

Mutta näiden vakavain keskustelujen lomissa seurustelivat veljekset
noina muutamina yhdessäolonsa päivinä keveämminkin ja hauskemmin
Leinosen salmessa, usein kolmantena talon nuori neitonen Elisa, joka
heidän seurassaan näytti hyvin viihtyvän. Häntä piti Mikko kuin
erityissuojattinaan ja ennen pitkää Juhana-veli huomasi, että
hänen veljensä tunteet Elisa-neitoa kohtaan olivat tavallisia
sukulaistunteita lämpöisemmät. Hän rupesi aavistamaan jotakin ja tunsi
samalla omassa rinnassaan pientä, outoa pistosta.

Tytön lämpöiset silmät hymähtivät näet iloisesti heidän kolmenkesken
tarinoidessaan ja toisinaan tuntui, kuin ne olisivat hymähtäneet juuri
hänelle, Juhanalle; ja se tuntui silloin omituisen hyvältä... Mutta
niiden lämpö oli siis kuitenkin suunnattu hänen pappisveljeensä, -- se
havainto sai toisinaan kesken pilapuheiden hilpeyden kaikkoamaan hänen
huuliltaan. Mutta se hilpeys palasi pian takaisin. Hän tarkkasi
veljensä eleitä, näki hänen hetki hetkeltä yhä syvemmäs pihkaantuvan ja
käsitti, että erämaan pappilaan tarvitaan emäntä ... mitäpä hän,
maailman kulkija, siinä rupeaisi haaveksimaan! Mutta pientä kiusaa hän
ei sentään malttanut olla pappisveljelleen tekemättä.

Elisa laski leikkiä molempain kanssa eikä näyttänyt väliin tietävän
itsekään, kummanko kanssa hän mieluummin kisaili ja kinaili.

Tätä käytti Juhana veli, sotaväessä veitikaksi tottunut leukailija,
hyväkseen, ja heittäytyi toisinaan aivan hempeämieliseksi tytön kanssa
tarinoidessaan. Kun hän huomasi Mikon hiipivän kaivotielle, josta Elisa
oli vettä hakemassa, kiirehti hän navetan takaa edelle ja tuli jo tytön
kanssa tarinoiden Mikkoa vastaan vesisankoa kantaen. Taikka kun Mikko
oli saanut tytön muista erilleen tarinatoverikseen, lennähti hän siihen
kohta kolmanneksi. Nämä oireet oivalsi Mikko pian, ja ne puolestaan
jouduttivat hänen aluksi hauraiden ja hämäräin tunteittensa kypsymistä.
Mutta samalla lähti epäilys ja kade hänen mielessään itämään ja hän
tunsi ajelehtivansa omituisessa ristiriidassa. Velikö, jota hän ei
vuosiin ollut tavannut, jolle hän toivoi kaikkea onnea ja joka
epäilemättä aina hänen parastaan harrasti, hänkö oli tässä nyt äkkiä
joutunut hänen nuorena rusottavan onnensa tielle, hänenkö kanssaan
olisi Mikon kilpailtava tytön suosiosta? Se häntä kiusoitti ja
karkoitti hänen unensa. Sillä eipä hän saanut selvää siitäkään, kumpaa
veljeksistä Elisa enemmän suosi; hän oli iloinen molemmille eikä
näyttänyt ollenkaan ajattelevan, että hänen, joka ennen kaikkea pelkäsi
Koskipään kosintaa, olisi valittava veljeksistä jompikumpi ainaiseksi
suojelijakseen...

Eräänä päivänä, kun Mikko oli ollut Elisan kanssa verkoilla ja siellä
soutajaansa yhä enemmän kiintynyt, päätti hän karistaa kaiken
epävarmuuden pois sekä itsestään että veljestään ja virkkoi senvuoksi
viimemainitulle:

-- Mitä arvelisit siitä, Juhana, jos minä tästä ativotalosta kihlaisin
itselleni morsiamen?

-- Mitäpä ... olethan jo hyvällä alulla. Tee se vain, tyttö on topakka
pappilan emännäksi.

-- Etkä sitä sinä moiti ... en asetu sinun tiellesi...?

-- Minunko! -- Juhana nauroi oikein raikkaasti. -- Mitäpä minä
morsiamella ... kulkija-soturi, ruunun poika, -- minä nauratan tyttöjä
joka syöttöpaikassa, se minulle riittää!

Mikon mielestä hänen naurussaan kuitenkin oli jotakin väkinäistä ja
pingoitettua, -- sen ylimielinen hilpeys ei häntä täysin rauhoittanut.
Ja kun Juhana hetken kuluttua erosi veljestään, näki Mikko hänen
kasvojensa ikäänkuin kovettuvan ja käyvän vakaviksi, miltei
kaihoisiksi... Eikä Mikko ollut varma, oliko soturiveli tahtonut
uhrautua hänen puolestaan, vai laskiko se hänestä leikkiä, vai hautoiko
mielessään sittenkin omia aikeitaan...

Mutta syyspäivät kuluivat ja eräänä aamuna souti Mikolle hankittu
saattaja Leinosen rantaan, -- tänään oli nuoren papin määrä lähteä
jatkamaan matkaansa Päijänteen latvavesille ja sieltä kannasten poikki
kauas Rautalammen erämaille. Saattajaksi jo lupautunut mies oli
kumminkin haluton lähtemään yksin näin pitkälle taipaleelle
syysmyrskyihin, ja teki esteitä. Siitä pihalla neuvoteltaessa astui
Savonlinnan huovipäällikköä seurannut ratsumies, joka nämä päivät oli
enimmäkseen viettänyt pirtissä maaten tai tallissa hoidellen hevosia,
isäntänsä luo ja kuiskasi hänelle jotakin. Juhana nyökäytti päätään ja
astui reippaasti veljensä viereen, virkkaen:

-- Saat minulta soutajan, tämän Erkki Pentinpojan, saat
matkatoveriksesi. En tarvitse häntä itse enää.

-- Mutta miten hän ne matkat tuntee? ihmetteli Matti-isäntä.

-- Tuntee hyvin, hän on ne usein kulkenut, hän on Rautalammelta
kotoisin, ja haluaa nyt palata sinne.

-- Mutta joutaako sinne linnanhuovi? kyseli Mikko vieläkin kummissaan.

-- Joutaa, kun minä luvan annan, vastasi Juhana naurahtaen. -- Eikä hän
varsinainen linnan huovi olekaan, hän on ollut linnan vanki, nyt hän on
vapaa...

Ja Juhana kertoi ottaneensa Savonlinnasta ratsutoverikseen sen linnan
vangin, heimolaismiehen, josta hän oli isälleen kirjoittanut,
tarkoituksessa vapauttaa hänet tällä retkellä, -- kyllä hän
Fincke-herralle Erkin paon sitten tyydyttävästi selittää. Vakavan,
harvasanaisen saattomiehen kasvoilla kuvastui tämän tiedonannon
johdosta vilpitöntä, syvää kiitollisuutta, jota hän turhaan yritti
sanoiksi pukea, isäntänsä kättä tavotellen. Mutta Juhana torjui nauraen
hänen otteensa, taputti miestä olalle ja virkkoi:

-- Mene rauhassa kotikorpiasi viljelemään, Erkki. Yhden ehdon sinulle
kuitenkin panen: Hoitele matkoillanne kuin veljeäsi tätä veljeäni, joka
on hiukan toisesta maailmasta, elä hylkää häntä siellä perilläkään. Ja
sinä, Mikko-veli, rupea sinä tämän Erkin ystäväksi, parempaa et mistään
löydä! Hän on omaa heimoamme, tämän saman Karmalan perua hänkin...

-- Sukulaismies, terve! virkkoi Mikko ihastuneena ja Matti puhui
nuhtelevasti nuorelle ratsumiehelle:

-- Mikset tuota ennen sanonut?

-- Enpä halunnut... Erkki kun on vielä muka vangin kirjoissa. Nyt hän
lähtee erämaille ja sieltä ei häntä enää kukaan kysele...

Nuori pappi tervehti sydämellisesti ja luottavasti uutta saattajaansa
ja heidän välilleen punoutui hiljaa ja sanattomasti siinä jo Leinosen
pihalla heti herttaiset, luottavat suhteet. Sydämellisesti syleili
Mikko veljeään, joka myös samalla teki lähtöä pois Sysmästä, ja virkkoi
tälle:

-- Entäs sinä? Yksinkö lähdet täältä ajamaan laajain metsäin halki
Savoon asti?

-- Onhan minulla ainaiset toverini, ratsu ja miekka, niiden kanssa
kuljen minne vain. Kun sinun venheesi rannasta lähtee, silloin nousen
minäkin pian satulaan.

Jäähyväiset sanottuaan kaikelle talonväelle syleilivät muutamia päiviä
näin yhdessä viettäneet veljekset toisiaan vielä kerran siinä
syksyisellä törmällä, lähteäkseen sitten pitkille matkoilleen, kumpikin
omalle taholleen. Mutta vielä viime sanoikseen kuiskasi Juhana
veljelleen, joka jo oli venheeseen nousemassa, ikäänkuin rohkaisten:

-- Kun ensi kerran tässä talossa yhdymme, silloin kai juhlaa pidetään,
niinhän!

-- Kenties, vaikka vielä ei asia ole selvä. Mutta eletään hyvissä
toiveissa...!

-- Elä vitkastele, muista, Elisaa kiskotaan toisaalle. Siksi lyö
tuumasi lukkoon pian, Mikko! Talo on hyvä ja tyttö vielä parempi!

-- Senpä tiedän. Mutta ensin on minun nyt kiirehdittävä uudelle
työalalleni erämaille.

-- Älä hautaudu sinne -- pääset sieltä talvikelilläkin tänne!

-- Kiitos neuvosta...!

Kirkkaina kohtasivat veljesten katseet toisiaan ja lähtevä päätti
täysin rauhoittuneena, että ei ole jäävän mielessä mitään vilppiä.

Samassa saapui Mattikin siihen veljesten luo törmälle lähtevää
hyvästelemään, rupesi matkamiehen viimeisiä tavaroita venheeseen
nostamaan ja puhui ikäänkuin eroavain veljesten keskustelua jatkaen:

-- Vie terveiset sinne erämaille, Mikko, ja kuuntele, mitä siellä kansa
ajattelee asiain nykyisestä menosta. Muista, niiden on pakko selviytyä,
miten se sitten tapahtuneekin! -- Ja hän huusi ääneensä, venheen jo
irtauduttua rantahiekalta: -- Joko näännyttää linnaleiri meidät, taikka
teemme me siitä lopun, tietäkööt sen kaikki, nykyiselleen eivät olot
voi jäädä! Viekää se viesti kaikkialle, missä kuljette! -- Terve
lähteville ja tervetuloa taloon, koska vain tästä kuljette, ehkäpä
siihen mennessä on jo jotakin selvinnyt!

Mikon, joka istui rannasta jo loittonevassa venheessä, teki mieli
huutaa vastaan, että jotakin on jo selvinnyt... Mutta hän painoi sen
huutonsa omaan hyvätoivoiseen rintaansa.



III.

ERÄMAAN MIEHET.


Kumea jytinä kuuluu riihestä, jossa Apajan talon väki on ruista
puimassa. Se kajahtaa yksitoikkoisena, kuin maanalaisena töminänä
koivikon rintaan asti, jossa viisi miestä joutilaina loikoilee ahteella
tuulen suojassa, syöden kupeeltaan puolukoita. Miehet odottavat
puimisen päättymistä ottaakseen osansa riihimiesten jyvistä ja
pannakseen talon naiset sitten niitä käsinkivillä kiireesti jauhamaan.
Tässä kylässä on nyt elettykin muutamia melkein leivättömiä päiviä. Nyt
he aikovat illallisekseen keittää makean jauhopuuron, jota ajatellen he
jo mielessään etukäteen herkuttelevat, samalla lasketellen kokkapuheita
työssään mustina piruina hikoilevista talonpojista, joiden on heille
ravinto raadettava.

Miehet ovat tähän kylään majoitettuja ja sen elätettäviä huoveja, jotka
näin ahteella loikovat ja valvovat, että kylän väet heille hankkivat
leipää ja särvintä. Eikö sieltä riihestä vähitellen aleta säkkejä
kantaa...?

Jo aukee vihdoin riihen ovi ja nokimekkoinen mies astuu ulos
vilvoittelemaan. Soturien naurunhohotus keskeytyy ... se näkyy olevan
Apajan isäntä, tuima äijä, roteva ja voimakas ... sen kanssa he
mieluummin elävät sovinnossa. Huovit painautuvat nytkin hiljakseen
marjoja suuhunsa poimimaan. Mutta riihestä tullut isäntä on jo kuullut
heidän hohotuksensa ja hänen nokiset kasvonsa ovat vihan vääntämät, kun
hän ne kääntää ahteelle päin ja katselee mahallaan makailevia
laiskureita. Huovit tietävät, mikä isännän sisussa kiehuu: noille
täyttymättömille kärkkyjille tässä täytyy puskea ja raataa henkensä
kaupalla ... siinä ne nytkin vahtivat valmista viljaa.

Oikein miehet arvaavatkin isännän sisun, -- se on harmista revetä --,
ja he odottavat jo tavanmukaista haukkumistulvaa, johon heidän sitten
samalla mitalla on vastattava. Mutta Apajan isäntä vain sylkäisee ja
kääntää kasvonsa järvelle päin, jossa korkeana käy syksyinen kare.
Vaahtopäisinä siellä laineet ajelevat toisiaan, pärskyen korkealle sen
kivikkoniemen rantaa vastaan, jonka alaisessa poukamassa kylänsatama
sijaitsee. Mitä se katselee ... eihän siellä synkällä selällä mitään
näy, ei yhtään venhettä kylän lahdellakaan liiku...

Mutta näkyypähän. Vai mikä se on tuo, joka niemen kärjessä vilkkaa, ja
taistelee karetta vastaan, -- venhe se on! Se pyrkii juuri korkeassa
aallokossa kiertämään niemenkärjen ... airot välähtelevät kuohujen
keskeltä. Kas noin, johan se kääntyykin kylänlahtea kohden, ponnistaa
kauan ja tiukasti vastaiseen, huppelehtaen aallokossa. Ahteella
vetelehtineet soturit painuvat syvemmä metsään puolukoita poimimaan ...
sitä iltapuuroa saa nähtävästi vielä odottaa! Mutta Apajan isäntä
laskeutuu alas järvelle päin riihimäeltä, josta varstain pauke yhä
tömähtelee, astuu vainioiden poikki Kelalan riihtä kohti, jota sen
isäntä juuri näkyy ahtavan ja jonka ovesta jo savu tupruaa. Pysähtyy
siihen antajan viereen, viittaa selälle ja virkkoo:

-- Mikä soutaja tuolla pinnistelee ... ei siinä ole leikin paikka!

Kelalan isäntä, vanhempi, liuhuparta mies, varjostaa kämmenellään
silmiään ja katsoo kotvasen selälle.

-- Saa siinä kiskoa...

-- Eihän meidän kylästä ketään ole nyt kalassa ollut?

-- Kukapa tällaisella tuulella! Ja kannattaapa sitä kalassakaan
rehkiä ... kenelle nuottasi potket, noille jätkille, jotka puolet
saaliista heti kitaansa ahtavat...

-- Niin, halu on mennyt muikun pyyntiinkin, vastaa Apaja alakuloisena.
-- Mutta ketä sieltä sitten puskee ... eihän lie taas uusia
veronottajia...?

-- Taasko uusia, onhan niitä ottajia jo tarpeeksi täällä kylässä. Eikä
se vouti viitsikään syysmyrskyillä tänne soutaa.

-- Outo venhe se vain tuntuu olevan. Kahdessa hangassa kiskovat.

Verkalleen läheni venhe, koettaen hiipiä niemen kaislikkoreunaa myöten
ja ilmeisesti kylänvalkamaan pyrkien. Kun sitä vihdoin rupesi maa
suojaamaan, läheni se jo nopeammin. Riihimiehet lähtivät silloin
laskeutumaan satamaan päin ja astuivat sitä ravakammin, kuta rannemmas
ehtivät.

-- Kolme on miestä venheessä, puheli Apaja kävellessään, -- vierasta
väkeä ... on kuin pappi tuo mustatakkinen, joka perässä viilettää.

-- Pappi se on...

Siinä saapui nyt seurakuntaansa pitäjän uusi kappalainen, Mikael
Martinpoika Turusta. Eihän ollut tosin tästä kylästä kuin parin
neljänneksen taival Rautalammen kirkolle, mutta siksi väsyneitä olivat
soutajat, että laskivat myrskyn käsistä Apajan rantaan, -- toinen
heistä oli sitä erityisesti pyytänytkin. Hän oli näet tästä kylästä
kotoisin ... Kelalan poikia, joka täältä kolmatta vuotta sitten oli
sotamiesten välissä viety vankina maailmalle. Häntä veti voimakas halu
suoraan Apajan kylän rantaan.

Ja outo kohtaus tapahtui nyt siinä tuulisella hiekkarannalla,
nuottatalon kupeella, johon selältä soutanut venhe vihdoin laski. Siinä
tähystelivät kylän miehet kysyvinä ja hieman arkoina perässä istuvaa
nuorta, vierasta pappia, joka heitä siitä tervehti, ehtimättä soutajiin
heti huomiota kiinnittää. Mutta sillävälin nousi keulatuhdon soutaja
verkalleen airojensa äärestä, oikasi pitkästä istumisesta kangistuneita
raajojaan ja kääntyi riihimekkoisiin vastaanottajiin päin.

-- Isä! -- pääsi silloin huudahdus hänen huuliltaan. Ja Kelalan vanha
liuhupartakin huudahti samassa:

-- Erkki ... sinäkö, hengissä ja terveenä!

Äijän ääni värähti monivaiheisesti, hänen näin katkonaisin puhein
rientäessä poikaansa vastaan, joka samassa norjana hyppäsi venheestä
rantahiekalle. Oli siinä tapaamisessa iloa ja yllätystä, vilpitöntä,
korutonta tunnetta, mutta siihen yhtyi samalla riemua pidättäviä,
karvaita muistoja, -- vähältäpä kihosi kyynel nuoren perämiehen
silmään, hänen ääneti katsellessaan sitä isän ja pojan ensi
kättelemistä. Apajan isäntäkin seisoi siinä ääneti ääressä, tuskin
silmiään uskoen. Mutta maihin noussut soutaja rämäytti, ukkojen
ällistystä katsellessaan, raikkaan naurun, joka heti taittoi oudon
lumouksen.

-- Näin sitä nyt maailmalta palataan. Johan siellä Savon linnassa
tulikin tarpeeksi kiviä väännetyksi.

-- Luulimme sinut menneeksi mieheksi ... äiti suri itsensä sokeaksi ...
montahan niitä on iäksi mennyttä! Terve palaamastasi!

Näin änkytti äijä katkonaisesti, voimakkaita mielialojaan vaikeasti
hilliten. Mutta Erkki kääntyi venheen perään päin, jossa nuori pappi
vielä ääneti istui -- hänet vastaanottajat siinä hämmästyksessään
olivat vallan unhottaneet -- virkkaen:

-- Ette tunne vielä uutta pappianne, jonka tänne toimme ... pitäjän
kappalaiseksi määrätty. Nouskaa maihin, pastori, tänne nyt yövytään,
tässä on sukulaistalo.

Paljo oli selittämistä ja kertomista heti siinä myrskyisellä rannalla
jo ennenkuin kylään maltettiin astua, ja vasta vähitellen,
moninkertaisten kyselyjen ja vastausten perästä, rupesi eräkylän
hitaille miehille asema ja tapausten yhteys selvenemään.

Erkki Pentinpoika, Kelalan vaarin vanhin poika, oli niitä Rautalammen
miehiä, jotka kolmatta vuotta sitten äärimmilleen ärtyneinä olivat
nousseet kotikulmaansa silloin kiskovia ruotsalaisia ratsumiehiä
vastaan ja omankädenoikeudella heidät niskastaan pudistaneet. Nämä
erämaan viljelijät, jotka asuivat muusta maailmasta eristettyinä ja
joille leipä oli lujassa, olivat tottuneet omintakeiseen, vapaaseen
elämään salollaan ja he olivat senvuoksi vielä aremmat kuin muiden
maakuntain talonpojat raskaasti hankituista varoistaan. Kenenkään
komentamatta he olivat eläneet ja raataneet korvessaan, ruunun miehet
olivat vain kerran vuodessa saapuneet heiltä veronahkoja ja kappoja
perimään eikä he olleet koskaan tienneet mistään majoitusvaatimuksista.
He olivat saaneet aseinkin puolustaa kovalla työllä raivaamiaan
viljelyksiä -- ken heille tuli väkivaltaa tekemään, se oli heidän
vihollisensa! Kun sitten Rautalammelle oli heidän painajaisekseen
majoitettu osasto Uplannin ratsumiehiä, joiden kieltäkään he eivät
ymmärtäneet, mutta jotka söivät tai veivät kaiken, minkä he
kaskesta tai järvestä saivat irti, silloin heiltä loppui luonto.
Kärsivällisyytensä menettäneet miehet kokoontuivat kirkolle, tarttuivat
aseisiinsa ja hyökkäsivät ahdistajainsa kimppuun. Eräänä yönä he
ajoivat ryttärit tuvistaan metsiin, tappoivat vastaanhangoittelijat ja
pistivät vihatuimmat sortajat avannosta jään alle...

Se oli hätäisesti päätetty, harkitsematon ja epätoivoinen teko,
jonka erämaanlapset pian saivat raskaasti maksaa. Uplannin
huoveista pääsi kaksi metsiä myöten karkuun ja he kertoivat
esimiehilleen ja hallitusmiehille rautalampelaisten tihutyöt.
Klaus Fleming, joka jo silloin oli Suomessa mahtava, julmistui
ja johti itse rankaisuretkikunnan, tuhat miestä, Rautalammen
erämaille. Siellä pidettiin silloin ankarat käräjät ja koko laaja
pitäjä sai moninkertaisilla veroilla ja majoituksilla korvata sen
malttamattomuuden, mikä kirkolla oli tapahtunut. Enin syyllisiä, jotka
olivat käsiksi käyneet ruunun miehiin, etsiskeltiin tietysti
erityisesti, mutta nepä olivat marskia odottamatta hävinneet
laidattomille erämaille. Mestattiinpa kuitenkin silloin Rautalammen
kirkon edustalla koko pitäjälle rangaistukseksi ja varoitukseksi useita
väkivaltaan ryhtyneitä ja toisia vei sotaväki vankeina mukanaan muka
edelleen tutkittaviksi. Apajan silloinen isäntä, tämän nykyisen
vanhempi veli, heitti silloin hänkin henkensä mestauspölkyllä,
ja Kelalan vanhin poika, Erkki, vietiin kahleissa kotoaan
rankaisuretkikunnan mukana, tuntematonta minne.

Ne olivat synkkiä, raskaita muistoja sydänmaan harvalukuiselle,
saloelämässä kovettuneelle väestölle, jonka sydämet tämä tapaus oli
umpimielisiksi paaduttanut. Melkein joka talossa surtiin nyt jotakin
vainajata tai kadonnutta perheenjäsentä, mutta ääneensä ei siitä
kukaan puhunut eikä valittanut. Ne uudet majoitusrasitukset, joita
senjälkeen oli yhtenään jatkunut, katkeroittivat äärimmilleen köyhiä
korvenraatajia, mutta he eivät mukisseet, vaikka heidän vihansa noita
joutilaina vetelehtiviä syöpäläisiä kohtaan nyt oli moninkertainen ja
rajaton.

Tällainen oli mieliala, jonka keskelle Erkki Pentinpoika vankilasta
palasi ja johon pitäjän uusi pappikin sai tutustua. He tunsivat melkein
samanlaisen mielialan kaikkialta taipaleensa varrelta, mutta ne harvat
sanat, joilla Apajan kylän miehet, kun vihdoin taloksi oli käyty,
ilmaisivat sisäiset mietteensä, paljastivat Mikko-papille
pohjattomamman vihan kuin mitä hän missään muualla oli tavannut. Hän
kauhistui sitä katkeruutta ja rupesi ymmärtämään, että sen täytyy vielä
kerran purkautua, kuten Matti oli ennustanut, sitä ei voi padota
millään.

-- Syökää vieraat puuroa, kehoitteli Kelalan isäntä, -- vähän
viljoistamme leiväksi riittää. Ja voita silmäksi, niinkauan kuin
navetassa vielä lypsäviä on huoveille teurastamatta.

-- Niinkö tarkkaan he taas vievät kaikki, kyseli Erkki, vihan puna jo
hänenkin ohimoillaan.

-- Niin vievät.

-- Entäpä kun kaikki ruoka on lopussa?

-- Silloin kuollaan nälkään ... taikka ... otetaan mistä saadaan...

Kun vieraille oli lämmitetty sauna ja he, kylvettyään pois matkansa
vaivat, jälleen palasivat Kelalan pirttiin, oli sinne kertynyt muitakin
kylän miehiä, jotka olivat saapuneet matkamiehiä tervehtimään ja
rintamaa-uutisia kuulemaan. Huoveja vain ei näkynyt, niille oli
toimitettu puurokestit toiseen taloon ja vapaasti siellä nyt siten
voitiin kansan vaivoista keskustella. Mikko, kaupunkilaispoika,
kuunteli järkytettynä heidän kuvauksiaan ja katseli samalla
mielenkiinnolla noita hartevia, vakavia erämaanmiehiä, jotka jo
ulkonäöltään koko joukon erosivat siitä hämäläisväestä, jonka
asuma-alojen halki hän oli taivalta tehnyt.

Tämän kylän, samoinkuin ylemmän Rautalammen laajan salon, väestö oli
näet osaksi hämäläistä, osaksi savolaista juurta ja nuo eri rodut
olivat siellä jo ruvenneet sulautumaan toisiinsa. Hämäläisethän sinne
aluksi olivat tulleet erämailleen ja kalavesilleen, joita olivat
sitkeästi puolustaneet idästä tunkeutuvia savolaisia vastaan, mutta
nämä viimemainitut olivat lopulta korkean ruunun avustuksella päässeet
näitä kalarantoja vakinaisesti asuttamaan. Pitkät riidat, monet käräjät
ja kuumat taistelut erämaiden omistamisesta olivat lopulta vieneet
siihen, että Hämeen rintamaat menettivät nämä entiset takamaansa, mutta
savolaisen uudisasutuksen pesiytyessä sinne asui siellä jo vakinaisesti
monta hämäläistä perhekuntaa, jotka sinne olivat aikomaan lymynneet
ja sisukkaina paikoilleen jäivät. Aluksi ja kauankin oli vielä
karsautta ja vainoa ja kiistaa näiden eriheimoisten välillä kaukana
eräjärvien rannoilla, mutta vähitellen se viha yhteisessä, kovassa
elämäntaistelussa sentään lientyi ja antautui. Savolaispoika otti
vaimokseen hämäläistyttären, punoutui sukulaissiteitä, eikä nouseva
polvi enää hautonut vanhoja vihoja.

Varsinkin se yhteinen rasitus ja hätä, johon linnaleiri viime aikoina
oli sydänmaan raatajat saattanut, sulatti eriheimoiset yhteisiin
harrastuksiin ja ponnistuksiin, eikä Apajan hämäläisperäinen perhe enää
muistanutkaan, että Kelalan naapuriväki oli Savosta päin tullen
aikonaan asettunut sen vanhemmille halmeaukeille. Niistä miehistä,
jotka tänä syysiltana olivat koolla Kelalan väljässä tuvassa, ei kukaan
enää ajatellut, että heidän esivanhempansa olivat aikoinaan vihanneet
toisiaan yhtä katkerasti, kuin he yhteisesti nyt vihasivat marskin
huoveja. He vaihtoivat hyvinä naapureina joka päivä karvaita
kokemuksiaan. Ja tänä iltana kääntyivät he yhä uudelleen vasta Turusta
saapuneen nuoren papin puoleen, kysellen miten siellä luultiin maassa
vallitsevan tilanteen selviävän ja olisiko mitään yritettävä kansan
rajattoman ahdistuksen poistamiseksi. Nuori pappi puisteli neuvotonna
päätään.

-- Jotakin on kuitenkin yritettävä, vakuutti silloin vanha Kelala, --
muuten emme pääse tämän talven ohi.

-- Ja jotakin nyt yritetään, säesti Apaja terästyvällä äänellä. --
Sellaista on jo kuulunutkin...

-- Mistä on kuulunut ja mitä? kyseli Mikko uteliaana, muistaen Leinosen
Matin samansuuntaiset, uhmailevat lausunnot.

-- Kivijärven miehet ovat kertoneet, kun näitä metsätaipaleen takaisia
kaukonaapureita väliin on erämatkoilla tavattu ... kertoneet, että
Pohjanmaan talonpojat eivät aio näitä syöpäläisiä ikuisesti konnuillaan
kärsiä. He aikovat karistaa ne hartioiltaan...

Näitä hämäriä huhuja siitä, että jotakin on tekeillä, oli siis jo
levinnyt näihin kaukaisiin salokyliin asti, totesi Mikko, huomaten
samalla miltei kauhukseen, että tällaisilla tuumilla oli yhä edelleen
maaperää näiden kovasti kuritettujen mutta yhä kiusautuneiden
sydänmaalaisten mielissä. Hän ei kumminkaan osannut siihen mitään
virkkaa, mutta Erkki Pentinpoika, äsken linnan tyrmästä palannut mies,
joka kotiväkensä juttuja näihin asti oli ääneti kuunnellut, hän kävi
nyt harvakseen puhumaan:

-- Saattaahan olla taas monenlaisia tuumia käärmettyneiden talonpoikain
mielissä, mutta täällähän niitä jo yritettiin toteuttaa... Eikö lie
parasta nyt malttaa ja kärsiä ... hullusti kävi silloin viime
kerralla...

-- Hullusti kävi silloin, myönsivät isännät huoahtaen. Mutta heidän oli
ylen raskasta ajatella, että tätä kiusan menoa aina vain jatkuisi,
ilman että mitään helpotusta suunniteltaisiinkaan. He ikäänkuin
hapuilivat, janosivat edes jotakin toivoa, vähäistäkään valkenemista.
Ja yksi heistä virkkoi taas tuokion äänettömyyden jälkeen:

-- Olisiko vielä kerran valittaa ... selittää ruunun herroille, ettei
tätä majoitusta täällä salolla enää kestetä?

-- Valittaa, kenelle? kivahti siihen Apaja melkein suuttuneena. --
Sillekö marskille, joka meitä juuri kiduttaa...?

-- Taikka Ruotsin ruhtinaalle.

Siihen tarttui taas Mikkokin:

-- Taikka molemmille...

-- Onhan sitä valitettu jo molemmillekin, ei auta!

-- Mutta vielä kerran, puhui Mikko miltei hätäisenä, pyrkien, joskin
heikkoutensa tuntien, näin rauhoittavasti vaikuttamaan uusiin
seurakuntalaisiinsa, etteivät he maltittomuuksiin eksyisi. -- Sitten
vasta, jos hätä ei lopultakaan hellitä, mietittäköön muita,
toisenlaisia keinoja...

-- Vielä kerran, matki Kelala katkerasti. -- Pehmeneehän se kivikin
tippuvan räystään alla, mutta pehmenisikö herrain sydän?

-- Tuskin pehmennee, epäili Apaja. -- Mutta koetetaan vielä
valituspaperilla, en pane vastaan, tässähän meillä nyt on kirjamieskin
ääressä!

Alakuloisina ja heikoin toivein ryhtyivät erämaan miehet harkitsemaan
vieläkin uuden valituksen tekoa, ja ennen kaikkea päätettiin koettaa
yhä vakuuttaa Klaus Flemingille, että erämaa nääntyy linnaleirin alle.
Mikko muisti Turussa kuulleensa, että marskin puoliso, Ebba-rouva, joka
oli armelias ja hyvänsuopa ihminen, oli joissakin tapauksissa
puolustanut hätääntyneitä talonpoikia, ja päätti senvuoksi vedota
häneenkin.

Miehet valittiin siis lähtemään pitkälle matkalle vielä kerran yhteistä
asiaa ajamaan, ja Mikko, jolla oli kirjoitusvehkeet mukanaan, kävi jo
sinä yön seutuna päresoihdun liehuvassa valossa laatimaan mielestään
vakuuttavaa ja voimakasta valituskirjaa uusien seurakuntalaistensa
puolesta.

Kyti siis taas pieni toivon kipinä metsäkyläläisten mielissä, kun uusi
kappalainen seuraavana aamuna nousi venheeseen, jatkaakseen
tyyntyneempää selkää pitkin matkaansa Rautalammen kirkolle, ja
talonpoikain lähettiläät samaan aikaan soutivat etelään päin uutta
valituskirjaansa perille viemään. Hauras oli se toivo ja heltymätön
vihan sappi sydämessään silmäilivät isännät taas niitä hyvin syötettyjä
ryttäreitä, jotka, joutilaina vetelehtien, ylempää ahteelta ihmetellen
katselivat nuottarannalta eri tahoille hankkiutuvia matkueita.

Papin venheestä jäi nyt toinen soutaja rannalle, -- Erkki Pentinpoika
sai taas pitkien vaiheiden jälkeen jäädä rakkaaseen Kelalaansa
raatamaan kotoisilla halmeilla. Mutta hänen ja nuoren papin välillä oli
kuljetun taipaleen varrella punoutunut luja ystävyyden liitto, Erkki
oli hintelää kaupunkilaispoikaa koko matkan kuin holhottiaan hoivannut
ja virkkoi tälle vielä vesirajassa erottaessa:

-- Jos sinulle milloin taas matka tulee ja saattomiestä tarvitset,
tässä on silloin lähtijä.

-- Kiitos, Erkki, virkkoi nuori pappi puristaen uuden ystävänsä
kättä. -- Lupaukseesi luotan. Ja jos täällä käy ahdistus teille
ylivoimaiseksi, jos mielistä katkee maltti, niin hiihdä kirkolle, kerro
minulle, neuvotellaan yhdessä...

-- Tuohon käteen, -- tervennä mene!



IV.

POHJANMAAN VIESTIT.


Joulukuun alussa 1596 oli jo Suomessa täysi talvi. Suksikeli oli jo
metsissäkin menettelevä ja selillä se oli mainio, kun partiokunta
Kivijärven miehiä Pohjanmaan itäkulmalta hiihti suuren salon halki
Rautalammen uudispitäjään tuomaan tuoreita uutisia. He hiihtivät
hissuksiin pitkin laajan järven rantoja kylästä kylään, pistäytyivät
pirttien pimennoissa supattamassa isäntämiesten kanssa, kertoivat
kuulumisensa, vannottivat vaikenemaan ja ehättivät edelleen. Ja
rantakyläin isännät valjastivat hevosensa, ajoivat naapuriin
neuvottelemaan, että mitäs te tuumaatte ... ja luimistelivat kulmainsa
alta kyläahteella kyttääviä ryttäreitä. Kuumentava, humaiseva huhu
kulki kulona laajan, talvisen erämaapitäjän laidasta toiseen.

Keskellä viikkoa liikkui Rautalammen kirkollakin siten tavallista
enemmän väkeä ja pappilan tuvassa pistäytyi monenlaista matkamiestä. He
tarinoivat salavihkaa siitä, mitä Kivijärven miehet olivat kertoneet,
ja nuori kappalainenkin kuuli, ulkosalla liikkuessaan, katkelmia niistä
levottomista kuiskeista ja näki miesten silmissä intohimon verestävän,
mutta hän ei päässyt heti perille siitä, mikä heitä nyt niin
erikoisesti kuumensi ja hiihdätti. Vanha kirkkoherra, äreä äijä,
sitävastoin ei huomannut mitään. Hän vain murisi ja torui niitä, jotka
näin joutilaina keskellä viikkoa kyliä kulkivat ja pirtissä suutaan
pieksivät, eikä hän tahtonut heidän hulluista tuumistaan mitään
tietääkään. Mutta eräänä päivänä astuivat apulaispapin kylkeistupaan,
johon Mikko Martinpoika oli Rautalammen pappilassa sijoitettu, Apajan
isäntä ja Kelalan Erkki, vakava, miltei juhlallinen ilme kasvoillaan,
ja he pyörittelivät tärkeän näköisinä tuuheita karvalakkejaan
kämmentensä välissä.

Mikko ymmärsi heti asian vakavaksi ja rupesi, saatuaan tuttavansa
istumaan, kyselemään naapurikylän kuulumisia ja joko olivat sinne
asiamiehet marskin luota palanneet.

-- Jo palasivat, vastasivat miehet yksikantaan.

-- No, luvattiinko helpotusta linnaleiriin?

-- Ei luvattu...

-- Eivät tainneet miehet tavata siellä Ebba-rouvaa?

-- Olivat tavanneet senkin ... rouva oli kyllä ollut armollinen, kertoi
Apaja. -- Mutta kun he olivat marskille itselleen valituskirjansa
antaneet, niin suuttunut oli herra, haukkunut... Likeltä oli pitänyt,
ettei pistänyt miehiämme köysiin, kun oli kuullut, mistä he olivat.

-- Hän muisti viime käyntinsä täällä, lisäsi Erkki selittäen.

-- Niin kai. Ja se on muutenkin tyly ja kova ylimys, se Klaus-herra,
huoahti Mikko, muistellen omia Turun-aikojaan ja pettyneenä hauraissa
toiveissaan.

-- Ja kiukkuinen, kivahti Apaja tulistuneena. -- Oli kironnut, että
hänen ryttärinsä ovat vain täällä hyvin ja runsaasti ruokittavat, --
mitkä herkut heille sitten pitäneekään paistaa! Jos yhtä pitäjää
helpotetaan, silloin käy rasitus toisille sitä raskaammaksi, niin oli
herra tiukannut.

-- Ja sitähän se kyllä onkin, myönsi Erkki hiljaisella, harkitsevalla
äänellä. -- Mutta marski ei suostu väkeään vähentämään?

-- Ei, totesi Mikko, hän kun varustaupi sotaan! Se on auttamaton
umpikuja joka taholla!

-- Mutta se umpi on puhkaistava!

Apajan isännän rauhallisiin silmiin oli syttynyt outo kiilto. Hänen
luisevat, leveät kasvonsa karahtivat tumman punaisiksi eikä hän
malttanut enää istuallaan pysyä, kun hän jatkoi:

-- Ja se puhkaistaan! Nyt se puhkaistaan!

Mikko katsoi kummissaan hiljaisen salolaisen kiihtymystä, aavisti sen
takaa sammumatonta, pohjatonta lieskaa, jotakin pelottavaa ja
ratkaisevaa, ja kysyi melkein säikähtyneenä:

-- Mikä puhkaistaan? Onko jotakin uutta tulossa?

-- Tulossa on, selvänteko on käsissä!

-- Sitäkö ne ovat kuiskineet, nuo täällä kirkollakin liikkuvat miehet,
kyseli Mikko, ruveten jo ymmärtämään. -- Onko teille tullut sanantuojia
ja mistä?

-- Pohjanmaalta, selitti Erkki nyt tyyneemmin. -- Täällä on hiihtänyt
Kivijärven miehiä.

-- Eikä ne ole olleet leikin asioilla, säesti Apaja innostuneena.

Ja siinä innossaan kävivät vieraat nyt ääneti kuuntelevalle nuorelle
papille torvenaan kertomaan laajan korven takaa hiihtäneiden miesten
terveisistä ja kehoituksista. Apajan ääni vavahteli, hänen näytti
olevan vaikea hillitä kuumaa malttamattomuuttaan, Erkki sentään säesti
ja oikoi häntä rauhallisemmin ja asiallisemmin. Siellä suurten salojen
takana, Pohjanmaan Kyrössä, oli pidetty suuria kansankäräjiä ja tehty
suuria päätöksiä. Sinne oli tullut tieto, että Ruotsin ravakka
Kaarlo-ruhtinas on luvannut talonpojille apua, jos he ajavat hiiteen
marskin huovit maakunnastaan -- ja hiiteen ne oli jo ajettu. Siellä
ovat miehet nyt isäntiä maakunnassaan ja heillä on luja tuuma, että he
vapauttavat samasta ikeestä vielä muutkin maakunnat. Mutta niissä
kaikissa on talonpoikain nyt samalla noustava huovejaan häätämään,
muuten tulevat kyröläiset epäröiväin talonpoikainkin niskaan...

-- Sitäkö hiihtivät Kivijärven miehet teille kertomassa? uteli Mikko
henkeään pidellen.

-- Sitä. Jouluneellusviikolla he lähtevät Kyröstä liikkeelle ja
kulkevat aina Turkuun asti, vapauttaen kaikkialla talonpojat marskin
ryttärien painajaisesta.

-- Ja silloinko se alkaa rytinä täälläkin?

-- Silloin on meidänkin oltava valmiina, kirveet ja keihäät ja eväät
mukana. Ja ensi töiksi on tämän oman pitäjän huoveista tehtävä selvä!

-- Vai sellainen on nyt käsky, hoki Mikko hiljaa, henkeään pidellen,
mutta oivaltaen jo, mihin asiat ovat väkipakolla menossa.

-- Sellainen ... eikä se kuulemma enää järkähdä, vakuutti Apaja aivan
jyrähtäen. Mutta hän jatkoi kuitenkin tuokion kuluttua epävarmempana:
-- Mitä sanotte siitä te pastori, on kai meidänkin käytävä mukaan
siihen rytäkkään?

Se oli nyt erämaamiesten suuri ja vakava kysymys. Kansa nousee koko
maassa, pitäisikö heidän, enin kärsineiden, jäädä syrjään? Heitä
peloitti kolmen vuoden takainen kokemuksensa -- ankara oli heille ollut
rangaistus. Mutta silloin he olivat yksin nousseet esivaltaa vastaan,
yksin karanneet omien ryttäriensä kimppuun ja yksin saaneet kestää
vastuun. Nyt on liike yhteinen koko maassa ja sitä tukee Ruotsin
ruhtinas, joka on kuningasvainajan veli ja kansan ystävä...

Tuon kaiken oivalsi Mikko Martinpoika, mutta hän tunsi itsensä liian
nuoreksi ja kokemattomaksi ja epäileväksi mitään varmoja neuvoja
antaakseen. Hän oli läheltä nähnyt marski Flemingin mahtavuuden ja
voiman, tiesi hänet kuninkaan lailliseksi edustajaksi Suomessa ...
häntä peloitti kyröläisten kapinahanke eikä hän tätä pelkoaan
vierailtaan salannut.

-- Joka miekkaan ryhtyy, se miekkaan hukkuu, virkkoi hän ensin
ikäänkuin välittävästi, mutta jatkoi samassa: -- Oletteko itse sitä
vakavaa asiaa kotikylässänne kypsäksi pohtineet?

-- Onhan pohdittu jos punnittukin. Myrtynyt on siellä miesten sisu,
eivät aio he jättäytyä tänne huovien jalkoihin silloin, kun muut ne
päältään karistavat, kertoi Apaja. -- Mutta toisia siellä kyllä
epäilyttää, -- tämä Erkkikin se vain varottaa...

-- Niin, hän on vasta ollut sen sotakomennon kourissa, totesi Mikko,
saaden näin vahvistusta omille epäilyksilleen.

Mutta Erkki rykäisi ja virkkoi:

-- Hullusti saattaa talonpojille taas käydä, -- hullusti käy...! Mutta
jos muut suksille nousevat, niin nousen minäkin.

Miehet kertoivat nyt nuorelle papille vielä tarkemmin eri tahoilta
saamistaan viesteistä. Toisissa erämaanpitäjissä kuulutaan jo hiottavan
karhunkeihäitä ... Laukaassa, Lappajärvellä ... ja rintamailla on juttu
sama. Sysmän kulmalla ovat mielet kuumia, niin ovat matkamiehet
kertoneet, sinne on tuotu uutta majoitusväkeä, siellä ikävällä
odotetaan Pohjanmaan nousumerkkiä.

-- Vai jo Sysmässäkin, innostui Mikko. -- Jokohan lie Leinosen Mattikin
menettänyt kärsivällisyytensä!

-- Sehän siellä onkin kiivain kaikista, niin nimismies kuin onkin,
tiesi Apaja. -- Hän kuuluu äsken saaneen kymmenen ryttäriä omaankin
taloonsa...

Kuumentavana rupesi nyt veri Mikonkin suonissa kiertämään. Sellainen
kidutus on sietämätön, kaikkeen ei voi taipua, päätteli hän. Ja jos
Matti ryhtyy ajamaan ryttärinsä pois, silloin tosiaan on arpa heitetty!
Se mies ei suotta leikkiin käy, mutta jos hän siihen käy, hän joko
vapauttaa talonsa ja pitäjänsä taikka menettää kaikki, talonsa,
perheensä... Siinä ratkee nyt Elisankin kohtalo ... se mielle välähti
salamana Mikon tajuntaan ... jos siellä hullusti käy, silloin joutuu
tyttöraukka varmasti raa'an Koskipään armoille!

Veri kohisi Mikon korvissa eikä hänen mielensä enää päässyt
tasapainoon. Hänestä rupesi tuntumaan, että ne kohtalokkaat,
solmuksi sitoutuvat enteet, jotka nyt näyttivät tosiasioiksi,
välttämättömyydeksi kiteytyvän, ne pian tempaavat hänetkin
pyörteisiinsä, tahtoipa hän taikka ei. Jos jotakin siellä maailmalla
tapahtuu, silloin täytyy kyllä hänenkin olla siellä mukana, omaansa
vaalimassa ... tänne syrjään hän ei voi jäädä, täällä hänellä ei olisi
yön lepoa... Mutta samassa hän säikähti niitä uusia ajatuksiaan ja
päätelmiään: noinko hän yksityisluontoisten unelmiensa ja
mielihalujensa vaikutuksesta jo suunnitteli osanottoaan talonpoikain
arveluttavaan kapinanousuun, hän, jonka pitäisi neuvoa heitä asettumaan
ja malttamaan mielensä...!

Mutta talonpoikaiset miehet katselivat häneen kysyvinä, ikäänkuin
lopullista neuvoa ja apua pyytävinä, -- sitä vartenhan he olivat nyt
kirkolle tulleet. Ristiriitaisten mielialojen vielä sydämessään
kamppaillessa, mutta tuntien ikäänkuin joutuneensa jo talonpoikain
kohtaloon kytketyksi, virkkoi hän lämmöllä:

-- Kyllä tunnen tuskanne ja ymmärrän, että se ei lienny, ellei joku
ratkaisu tapahdu. Siksi en voi teitä kieltää hankkeista, jotka ovat
vaaralliset, mutta joihin kärsimyksenne teidät ajaa. Harkitkaa asiaa
vielä keskenänne, harkitkaa se joka kolkalta. Mutta jos päätätte yhtyä
Pohjanmaan miehiin ja jos nämä todeksi tulevat teitä retkelle
vaatimaan, niin mukaanne lähden silloin minäkin, en teitä jätä...
Voinko olla teille joksikin avuksi, sitä en tiedä; ehkä tarvitsette
joskus kirjamiestä, ehkä sielunpaimentakin ... olen valmis sellaisena
kulkemaan matkassanne ja jakamaan kohtalonne. Mutta ominpäin älkää
mihinkään ryhtykö, odottakaa ensin, mitä muualta kuuluu.

-- Se olkoon sovittu, vastasi Apaja innostuneena ja nuoreen pappiinsa
ihastuneena. Mutta Erkki tarttui hänen käteensä hyvästiksi ja virkkoi
lämmöllä:

-- Kun Pohjanmaalta lähtökäsky saapuu, -- ja varmasti se saapuu --,
silloin ajan minä tänne kirkolle sinua hakemaan, Mikko. Silloin on
rauhanpäivä poissa!

Niillä puheilla lähtivät Apajan kylän miehet Rautalammen pappilasta,
jonne nuori kappalainen jäi levotonna punnitsemaan antamaansa lupausta.
Hän ei näissä asioissa voinut saada mitään tukea eikä neuvoa vanhalta
kirkkoherralta, joka oli kokonaan vetäytynyt kuoreensa eikä vieläkään
talonpoikain hankkeista mitään tiennyt taikka -- tahtonut tietää. Yksin
oli Mikon seistävä päätöksensä takana, yksin odotettava, mitä tuleva
oli.

       *       *       *       *       *

Kului viikko, toista, eikä asiasta sen enempää kuulunut. Mikko liikkui
toimissaan kylällä, puhutteli isäntämiehiä, mutta uusia viestejä ei
ollut saapunut Pohjanmaalta eikä suolaostoksiltaan palanneet
markkinamiehet tienneet muuallakaan mitään kansannousua tapahtuneen.
Mutta sen oivalsi nuori pappi, että tämä oli tyyntä myrskyn edellä, ja
hän tiesi, että nyt Rautalammen taloissa hiottiin isien vanhoja
keihäitä ja terästettiin vasamankärkiä ikäänkuin suurpyyntiä varten.
Vielä eli hänessä kuitenkin heikko toivo, että uhkaava palo sentään
sammuisi alkuunsa.

Mutta eräänä tuiskupäivänä nähtiin parvi lyhytturkkisia, kirvesvöisiä
miehiä hiihtävän viistoon kirkon ohi Rautaselän rantaa pitkin etelään
päin. Heitä oli vain puolensataa miestä, mutta poiketessaan rantakyliin
he vakuuttivat, että heitä on jo viikon perästä tuhat, -- nyt on
siekailematta noustava suksille! Pyrynä lennähti tämä heidän vaativa
viestinsä kylästä toiseen: pohjalaiset ovat saapuneet, johtajanaan
Martti Vilpunpoika Lapualta, he käskevät mukaansa, nyt alkaa retki
etelään! Martti Vilpunpojan partioväki on vain pieni osa sitä valtaista
talonpoikaisjoukkoa, jonka sanottiin lähteneen Kyrön, Lapuan ja
Ilmajoen pitäjistä liikkeelle vapauttamaan maan ryttärien ja voutien
painajaisesta ja joka useita teitä pitkin samosi Suomen Turkua kohden.

Lapualainen neuvoi rantakyläin miehille, mitä heidän on tehtävä, minne
ensiksi riennettävä, missä kokouduttava, ja jatkoi itse nopeasti
nostatusmatkaansa. Mutta jäljellejääväin piti heidänkin matkallaan
nostattaa aseisiin koko pohjoisen Hämeen ja koko Savon rahvas ja
lennossa rientää sovittuihin yhtymäpaikkoihin, -- erämaan miesten oli
yhdyttävä Päijänteen rannalla, Sysikorvessa.

Jo syttyi taas palo erämailla. Pappilaan saapui sanoma, että jo on
vouti vangittu, jo hänen verorenkinsä surmattu; toisissa kylissä ovat
talonpojat iskeneet kuitiksi niihin majoitetut huovit, toisista ovat
nämä kiireisesti paenneet tai lymynneet sakeimpiin metsiin.

Erämaa eli. Pappilan portailta näki Mikko Martinpoika pienempäin
partiojoukkojen hiihtävän pyrynä etelään päin ja joka talosta heihin
uusi lähtijä liittyi.

Levottomana hän sitä katseli ja kuunteli, kuin jo kohtalonsa tuntien,
noita lenteleviä viestejä. Vyöry oli lähtenyt liikkeelle, sitä ei
voinut enää pidättää mikään. Päättynyt oli siis hänenkin rauhantyönsä.
Ja eräänä päivänä ajoi Erkki Pentinpoika Apajan kylästä vihurina
pappilan pihaan, työntyi turkeissa ja kallokkaissa kylkeistupaan ja
huudahti Mikolle:

-- Nyt sitä lähdetään, maisteri! Pitkä retki on edessä.

-- Sinäkin olet jo lähtöinnossa, Erkki, virkkoi Mikko hiukan
epävarmana. -- Epäilit vielä, kun viimeksi täältä lähdit.

-- Nyt ei epäile enää kukaan, kaikki ovat jalkeilla!

-- Ja kaikki varovaisuus on nyt tiessään?

-- Niin on -- tuli mikä tuli! Martti Vilpunpojalla on näet povellaan
sellainen taikakalu, joka innostaa epäilevimmätkin.

-- Mikä se on? kysyi Mikko ihmeissään.

-- Se on Ruotsin ruhtinaan, Kaarlo herttuan kirje kaikille tämänkin
kulmakunnan asukkaille. Siinä hän käskee miehen talosta, kaksi
parhaasta lähteä marskia vastaan ja lupaa lähtijöille viiden vuoden
verovapauden.

-- Vai on jo herttua aivan julkisesti asettunut sotakannalle kuningasta
vastaan, puhui puolittain itsekseen nuori pappi. -- Sota on siis
puhjennut! Silloin kai hän saapuu itse Suomeen meitä auttamaan?

-- Niin saapuukin. Olen itse nähnyt tuon kirjeen, -- sen voimalla nyt
Pohjanmaan miehet kulkevat eteenpäin. Ja kaikkialla syttyy nyt roimuten
koston tuli!

-- Koston tuli, matki Mikko kalpeana ja vakavana, ruveten sullomaan
heiniä kallokkaihinsa. -- Kasvaako kostosta mitään siunausta?

-- Sitä emme tiedä, vastasi Erkki talttuneena, mutta ilman arkailua. --
Retkeä ei vain voi enää peruuttaa kukaan. Lähdetkö matkaan?

-- Olenhan sen luvannut. Kansan mukana tahdon kulkea, vastasi Mikko. --
Minne ajamme siis nyt ensiksi?

-- Sysmään, siellä yhdytään eri tahoilta. Joukko kasvaa joka kylältä,
se kiihtyy kuin nielevä koski. Sellaisen vyöryn voimaa ei voi enää
pidättää, kunpa sen vain voisi järjellä ohjata!

-- Amen, virkkoi Mikko huoahtaen ja kävi sitomaan pitkää villavyötä
hoikan vartalonsa ympäri. -- Siinä meillä olisi tehtävä, suuri ja
tärkeä, jospa vain voimamme siihen riittäisi. Mutta koettakaamme
yhdessä, Erkki!

Mikko tunsi vaistomaista, kasvavaa luottamusta tuota vakavaa, paljo
kokenutta sukulaismiestään kohtaan, joka häneen oli kuin näkymättömillä
siteillä lujasti kiintynyt. Hänen sydämensä vapisi vielä, kun hän
rekeen istui, häntä peloitti tämä alkava, arveluttava retki. Mutta
Erkin rinnalla erämaan taivalta ajaessaan hänen mielensä tyyntyi ja
tasaantui, hän tunsi, että tämän talonpoikaisen ystävän rinnalla on hän
sittenkin kulkemassa oikeaan suuntaan, tehdäkseen parhaansa paljo
kärsineiden seurakuntalaistensa hyväksi.



V.

ISON RIISTAN PYYNTIIN.


Mustanahon rinnettä laskeutui Mikon ja Erkin resla eräänä huurteisena
joulukuun päivänä Sysikorven Leinosen törmälle.

Toisenlainen äänen tohina ja miesten vilinä oli nimismiehen talon
edustalla nyt kuin heidän sieltä syksyllä lähtiessä. Siinä oli rekeä ja
susta, hevosta ja sompaa niin tiheässä pitkin pihoja ja aitovieriä,
että uusi ajaja tuskin enää rakoon mahtui. Jo taipaleella oli tavattu
tätä oudon vilkasta väen liikettä: raidoittain hiihti siellä miehiä
tiepuolen valmiita latuja pitkin, ja rekiin, joissa jo oli
turkkiniekkoja täysi kuorma, otettiin milloin mistäkin veräjän suusta
vielä uusi lähtijä seville tai kannaksille. Kaikki painautuivat etelään
päin, kaikille oli selvillä matkan määrä, kaikkien silmissä kuulsi
varmuus ja uhma. Päitä nyökäytettiin reestä rekeen, harvakseen
puhuttiin. Mutta täällä Leinosen mäellä kävi äänekäs porina. Erämaan
eri kulmilta saapuvain yhtymäpaikka oli näet täällä Päijänteen
itärannalla juuri Leinosen Matin talo. Siellä yhtyivät laajain
korpikulmain kaukaiset eläjät, siellä oli jousimiestä Savon ja Hämeen
rintamaiden välisistä metsäkylistä, sinne samosivat Laukaan
karhuntappajat keihäineen ja Keiteleen nopeat hirvenhiihtäjät, Niinkuin
suurilla markkinoilla tapasi siellä tuttava toisensa kymmenen vuoden
takaa, ja ennen kalahaudoista tai riistamaista riidelleet isännät
löivät täällä kämmentä toisilleen, -- heidät yhdisti nyt yhteinen asia.
Paljo tuli kaikille uusia tuttavia ja kun siinä nyt kerrottiin ja
kehaistiin kunkin kulmakunnan kuulumisia, kävi turina pitkin kujia, ja
pirtistä kuului yhtenään sinne sulloutuneiden retkeläisten äänekäs
porina.

Siinä muurahaiskeossa oli Mikon tovereineen vaikea tavata talon
isäntäväkeä sitä tervehtiäkseen ja lämpimään päästäkseen. He
pujottausivat hiljakseen väkijoukon keskitse muka tupaa kohden, mutta
näkivät samassa pihalle viritetyn nuotion ääressä miesjoukon
lämmittelevän. Tämän keskellä hääri Matti-isäntä itse liukkaana kuin
ainakin, liikkui parvesta toiseen miehiä tarinoittaen, naurattaen ja
avustaen. Hän hymähti iloisesti, kun näki syksyiset vieraansa, ja
hyppäsi muutaman reslan yli heitä kohden.

-- Tulittepahan, -- saatiinhan pappikin matkalle, puhui hän vilkkaasti.
-- Käykäähän tupaan, ehkä siellä joku soppi löydetään levätäksenne.

-- Keritäänhän, vastasi Mikko vitkastellen. Hänen huomionsa oli
kiintynyt väkijoukon suuruuteen ja surinaan. Ja siihen viitaten
Matti-isäntäkin jatkoi:

-- Niin, tämähän siitä nyt tuli, johan sen syksyllä arvasin. Ei
tarvittu kuin pikainen sananviesti, niin miehet olivat koko tästäkin
maakunnasta liikkeellä.

-- Oletko nyt, Matti, tyytyväinen? kysyi Mikko, jonka mielessä tuon
riehahtelevan väkijoukon äänekkyys ja uhma taas herätti vakavia
epäilyksiä.

-- Vähänpä siitä, olenko minä tyytyväinen. Mutta tästä voit nähdä, että
tätä retkeä ei voitu enää välttää. Vuosikausien kärsimysten ja niiden
varrella sydämiin iskostuneen kiukun täytyi päästä purkautumaan, ja nyt
voit itse havaita, kuinka nuo raskasluontoiset ja hitaat sydänmaan
miehet ovat ikäänkuin keventyneet, lauenneet, kuinka ketterinä ja
innostuneina he nyt liikkuvat tässä yhteishankkeessaan, kun kerta perä
tuli puhkaistuksi.

-- Näenpä kyllä, sisäinen into ja pakko heitä ilmeisesti kannustaa,
vastasi Mikko.

-- Usko siihen, että he voivat tämän nousun kautta saada asemansa
paranemaan, puheli Matti edelleen. -- Toisissa se usko on lujempi,
toisissa heikompi, mutta eipä tällä pihalla nyt ketään tarvitse
rohkaista eikä kannustaa, -- pidätellä mieluumminkin pitäisi ja
teroittaa heille yrityksemme vakavuutta. Toiset tahtoisivat jo heti
suinpäin hyökätä edelleen toisia odottamatta. Ja auta armias sitä
sisua, -- siellä palaa kosto!

-- Sen jo näen, huoahti Mikko. -- Sitä mielten kiihtymystä tahtoisin
puolestani liennyttää, sillä pelkäänpä, pelkäänpä...

-- Että se tekee tuhoja, niinkö? naureskeli Matti. -- Sitä ei voida nyt
välttää. Mutta koeta parastasi, pappi, sehän kuuluu virkaasi.

-- Tahtoisin tavata ja puhutella retken johtajia, -- missä he ovat ja
keitä he ovat?

-- Martti Vilpunpoika on kai tuolla tuvassa, vastasi Martti melkein
välinpitämättömästi. -- Mutta johtajat eivät tässä kovinkaan paljo
merkitse. Kansa on noussut omasta sisäisestä pakostaan ja se vyöryy
eteenpäin sen pakon voimalla -- johtajana on yhteinen sisu. -- Mutta
käydään jo tupaan.

Sitä kohden vieraitaan saatellessaan kertoi Matti, -- aina
sekaan heittäen leikkisän tervehdyksen tai kompasanan jollekin
vastaantulevalle tuttavalleen -- nyt tarkemmin, miten kansannousu
siellä Sysikorvessa oli puhjennut. Kohta kun ensi sana Pohjanmaalta
lennähti, oltiin selvillä, että ensiksi on huoli pidettävä näistä oman
kulmakunnan ryttäreistä. Mutta ennenkuin talonpoikaistaloihin
majoitettuihin syöpäläisiin, huoveihin tai nihteihin, käytiin käsiksi,
ajoi mieskunta Koskipäähän, seutukunnan pahimman painajaisen vieraiksi.
Kierrettiin talo, Sipi ei tiennyt mitään varoa, mies heitukkoineen
siepattiin kiinni ja pistettiin lujiin nuoriin.

-- Kai se sentään vastarintaa yritti, tiedusteli Erkki, joka Mikkoa
tupaan seurasi.

-- Ei kerinnyt, yhytimme hänet aamuvuoteeltaan. Mutta kuinka synkästi
se kirosi asian tajutessaan ... en ole sellaista raivoa koskaan nähnyt!

-- Hirteenkö miehen nyt veditte, kyseli Erkki edelleen.

-- Eikö helkkarissa, Ruotsin ruhtinaalle vietäväksi säästämme sellaisen
herkkupalan. Tuollahan se on saunassa salpain takana, -- eikö kuulu
sieltä mökinä nytkin, sen miehen luonto ei vähällä asetu!

Tosiaankin, saunasta kuului melua, mutta niin äänekästä, että Mattikin
pysähtyi sitä kuuntelemaan ja lähti harppaamaan rannalle päin. Niin,
olihan hän asian arvannut, se ei ollut yksinomaa Koskipään Sipin ääntä.
Muutamat retkeläiset olivat edellisenä yönä käyneet ryöstämässä erään
kaukaisemman knaapinkartanon ja tuoneet sieltä tullessaan tynnyrin
olutta, jonka olivat asettaneet saman saunan porstuaan. Ja siellä kävi
alituiseen miehiä tappia vääntämässä ja suuren innostuksensa
aiheuttamaa janoaan sammuttamassa -- siitä ne kävivät isoäänisiksi.
Tästä menosta ei Matti pitänyt -- rohkeutta ja uhmaa oli miehillä
muutenkin tarpeeksi --, ja sillä kiirehti hän nyt juopottelevia ja
rähiseviä miehiä hillitsemään. Nämä kuuluivat siellä pönkätyn oven
takaa tekevän pilkkaa Koskipään vihatusta knaapista, joka nuoritettuna
makasi lauteilla ja jota tuo miesten karkea iva yhä ärsytti. Leinosen
Matti, joka oli ankara järjestyksen mies, ajoi rähjääjät pois saunasta
ja varoitti heitä sinne palaamasta. Mutta kun Koskipää tunsi Matin
äänen eteisestä, niin hänen raivonsa yltyi uuteen vimmaan ja hän karjui
sieltä äänellä, joka kaikui laajasti yli pihan:

-- Tämän olet nyt aikaansaanut, sinä Matti Leinonen, kavala naapuri,
mutta tästä kaikesta saat kerran karvaasti vastata. Niin, minä olen
nuorissa nyt, henkenikin voit nitistää, mutta esivalta, jota palvelen,
se elää. Sinä olet nostanut kansan kuningasta ja marskia vastaan, ja se
tekosi ei jää rankaisematta. Et tahtonut toimia yhdessä esivallan
edustajan kanssa, mutta muista, sen tyttäresi, jota et mulle antanut,
sen löydän kerran, kun sinä itse hirressä roikut...

-- Suus kiinni, taikka ... karjasi Leinonen, mutta naurahti samassa
suuttumukselleen, kääntyen seuralaistensa puoleen: -- Tuollaista se on
kansansortajain kiukku, kun kerrankin tilille joutuvat.

-- Luuletteko, tomppelit, Klaus Flemingin jättävän tämän kolttosenne
kostamatta, torisi ääni edelleen saunasta melkein ilkkuen. -- Laulunne
on oleva lyhyt, hän hirttää teidät omiin suoliinne!

-- Eiköhän siltä pitäisi tukkia ääni tarkempaan, virkahti silloin Erkki
varoittaen, tuota ryöppyä kuunnellessaan. Ja eräs oluenjuojista
tarjoutui heti kirveenkamaralla iskemään pahasuisen vangin varsin
vaiteliaaksi. Mutta Matti ei noista vangin uhkauksista välittänyt, hän
vain komensi kaikki saunan eteisestä pois, sulkien vahvalla pönkällä
senkin oven. -- Karjukoon siellä iltikseen, kyllä tälle törmälle ääntä
mahtuu!

Mutta Mikon sydäntä olivat vangitun, kiukusta puolihullun
huovipäällikön huudot ja uhkaukset pahasti karmaisseet ja ilkeästi soi
tuo rämisevä ääni vielä hänen korvissaan, kun he taas saunatörmältä
astuivat tupaan päin. Sekoittihan knaapiraakimus Elisankin
sydäntyneisiin sadatuksiinsa, talon herttainen tytär on siis yhä vielä
tuon hurjan miehen likaisessa mielessä ja synkissä uhkauksissa! Jos hän
kerran vapaaksi pääsee, jos talonpojat joutuvat tappiolle, kamala on
silloin tosiaan sen tyttöraukan kohtalo, jota Mikko ei nyt vielä ollut
nähnytkään, mutta jonka kuva taas ilmielävänä ja kirkkaana välkkyi
hänen mielessään.

-- Kapinoitte esivaltaa vastaan! -- ne vangin syyttävät kiljahdukset
kajahtivat yhä saunasta, eikähän Mikko voinut kieltää, että se syytös
oli tosi. Oliko siitä siis tällekin talolle tosiaan koituva kauhea
kosto...?

Etsien pälyivät Mikon levottomat silmät, kun hän astui puolipimeään,
väentäyteiseen pirttiin, mistä tunkea ilma lemahti häntä vastaan.
Siellä oli märkiä turkkeja ripustettu orsille kuivamaan, miehiä makoili
pitkin permantoa, toisia turisi äänekkäästi seinäraheilla. Uunin luona
hääri naisia keittohommissa, Matin pyylevä emäntä tuntui siellä
apulaisiaan komentavan, mutta niidenkään joukosta ei hänen katseensa
löytänyt sitä, jota se haki. Oli joku tuttavakin miesjoukossa. Uunin
kupeella aukoi eväitään Apajan ankara äijä ja kurkistihan ovelta
Karmalan vanhantalon isäntäkin, -- ovatpa totta tosiaan miehet tarkoin
mukaan saatu, jos yksin tuo yksivakainen Tuomaskin, joka muuten ei
konnultaan liikahtanut, harvoinpa kirkkoonkaan, oli pistänyt kirveen
vyönsä alle ja lähtenyt miesjoukon meininkejä katsomaan! Ja innostuksen
tulta paloi nyt hänenkin harmaissa silmissään ... toimeliaana oli
hänkin ollut mukana, kun ajettiin huovit Karmalan kylästä pois, niin
kehaisi hän kiilto silmissään Mikolle, joka häntä siinä ohimennen
tervehti ja puhutteli. Sitä hän vain ei oikein ymmärtänyt, miksi
heidän, häädettyään jo häristäjänsä pois omasta pitäjästään, piti
lähteä vielä muihin pitäjiin tappelemaan, hän puolestaan halusi jäädä
tänne kotikontuaan varjelemaan.

-- Jää pois, virkahti Matti naureskellen. -- Hyvä on, kun joku mies
kylään jääpikin naisväen turvaksi, monta niitä ei jää!

Matti vei nuoren pappisorpanansa pirtin perälle, suuren perhepöydän
ääreen, ja raivasi hänelle sen vieressä istumasijan. Siellä oli
arvohenkilöitä muitakin ... ensimmäisenä osuivat Mikon silmät
hämmästyneinä Turun aikaiseen parhaaseen työtoveriinsa ja
kohtalotoveriinsa, Eero Markonpoikaan, joka siinä istui matkamiehen
puvussa turkit levällään, kallokkaat jalassa. Nuoret papit, jotka
kolmikuukautisen eron jälkeen nyt yhtäkkiä tapasivat toisensa heille
näin oudossa seurassa ja vielä oudommalla retkellä, hyökkäsivät syliksi
toisilleen ja kävivät kokemuksiaan kertomaan. Eero oli joutunut näihin
omituisiin olosuhteisiin aivan samoista syistä ja vaikuttimista kuin
Mikko: halunsa päästä lähelle kansaa, pysyä sen täydessä luottamuksessa
ja vaikuttaa siihen oli hänet saattanut yhtymään Laukaan partiomiehiin
ja lähtemään tälle aseretkelle, vaikka se tietysti häntäkin monessa
suhteessa epäilytti. Olipa hän sentään innostuneempikin kuin Mikko
talonpoikain asiasta, ja tämä nyt Mikkoa kummastutti, sillä ennen Turun
aikoina oli Eero Markonpoika ollut verrattain välinpitämätön rahvaan
tarpeista ja mielialoista. Mutta samalla tämä vanhan toverin ja
virkaveljen kohtaaminen näillä retkillä Mikkoa tietysti varmistikin ja
rohkaisi.

Aivan pitkään eivät toverukset kumminkaan nyt voineet keskenään
tarinoida, sillä saman perhepöydän ääressä istui miehiä muitakin, jotka
pian puuttuivat pappien keskusteluun ja joihin Mikonkin oli huomionsa
kiinnitettävä. Toverukset tulivat kosketelleiksi kuningas Sigismundon
ja Södermanlannin herttuan välistä, taas yhä pingoittunutta
ristiriitaa, joka saattoi sangen ratkaisevasti vaikuttaa alkaneen
kansannousun kohtaloon, ja siihen iski heti kiinni pöydän toisella
puolella istuva vilkaseleinen, liukaspuheinen mies, jonka Mikko pian
oivalsi retkeläisten johtomieheksi. Tämä lyhytläntä pukinparta, jonka
tummat, etsivät silmät alituiseen pälyivät ympärilleen ja joka
puhuessaan usein ponnahti pystyyn, oli nyt juuri Martti Vilpunpoika
Lapualta, Savon ja Pohjois-Hämeen nostattaja, ja hän väitti kohta,
että kansannousu on järjestetty ja ajankohdaltaan sovitettu juuri
Kaarlo-herttuan ohjeiden mukaan. Jahka talonpojat ovat tehneet selvän
painajaisistaan, kiskovista huoveista ja nihdeistä, tulee ruhtinas
Ruotsista ja tekee lopputilin rautamarskin kanssa ja järjestää maassa
asiat.

-- Niin, mehän ollaan matkassa juuri Kaarlo-ruhtinaan ja Ruotsin
hallituksen nimessä ja kehoituksesta, virkkoi Eero Markonpoika,
selittäen asiaa tietämättömälle toverilleen.

-- Onko siitä takeita, varmuutta? kyseli Mikko hiukan epäillen.

-- No totta jumaliste, sävähti pöydän takana istuva mustasilmä silloin,
painautuen taas pöydän yli toveruksia kohti. -- Ettekö ole kuulleet
ruhtinaan kirjeestä?

-- Kuullut siitä olen, vaan en ole sitä nähnyt enkä lukenut, vastasi
Mikko. -- Onko se mukananne?

-- Tietenkin, povellani sitä vaalin kuin aarrettani, vakuutti
lapualainen, ja kävi kohta mekkonsa salapoimuista kaivamaan esille
mustunutta, paljo sormittua ja laskoksistaan jo kulunutta
pergamenttipalasta. -- Olen tämän lukenut jo ainakin sata kertaa, mutta
kerta vielä, oli menneeksi...!

Uteliaana keräytyi pirtintäyteinen rahvas siihen pöydän ympärille
kuulemaan tuota paljo puhuttua Ruotsista saapunutta kirjettä, johon
heidän retkensä suurelta osalta perustui. Useimmat olivat sen tosin jo
kuulleet, vaan sen uudelleen kuuleminen heitä aina innoitti, sillä se
heille vakuutti, että he eivät toimineet ominpäinsä esivaltaa vastaan.
Kirje oli näet todella kirjoitettu kuin Kaarlo herttuan, kuninkaan
sedän, nimessä ja puolesta. Kansaa siinä tosiaankin kehoitettiin
nousemaan aseisiin ahdistajiaan vastaan ja usean vuoden verovapaus
luvattiin jokaiselle retkelle lähtevälle. Sellaiseen Ruotsin
hallituksen neuvoon ja kehoitukseen kannatti kylläkin vedota, myönsi
Mikko, joka silmät selällään Martti Vilpunpojan suomalaista
kirjeentulkintaa kuunteli ja itsekin sivulta seurasi pergamentille
piirrettyjä, ruotsinkielisiä rivejä. Mikko pyysi kirjeen ihan omaan
kouraansa: oikein oli sen Vilpunpoika esittänyt, mutta Mikkoa
oudostutti, ettei siinä alla kuitenkaan ollut ruhtinaan
nimikirjoitusta, vaan toinen, erään Mustasaaren kauppiaan nimi.

-- Sen miehen minä tunnen, selitti siihen Leinosen Matti, joka hänkin
taas oli juoksuistaan ehtinyt pöydän ääreen tuon kalliin kirjeen
lukemista kuuntelemaan. -- Tapasin hänet Tukholmassa, kun olin
tämänpuoleisten edustajana valitusmatkalla, ja hän se juuri siellä
meidän asiaamme valtioneuvosten luona ajoi. Rehti mies, hän on vain
jäljentänyt ruhtinaan kirjeen ja pannut varmuudeksi oman nimensä alle.

-- Mutta miksi ei siinä ole ruhtinaan nimeä? tiedusteli Mikko vielä
oudoksuen asiaa.

-- Mitenpä hän ruhtinaan nimen siihen kirjoittaisi, selitti nyt Eero
Markunpoikakin, joka kirjeen oikeaperäisyydestä tuntui olevan täysin
vakuutettu. -- Onhan se herttuan nimissä kirjoitettu...

-- Totta jumaliste, juttuhan on selvä, kiivaili Martti Vilpunpoika,
heittäen utelevaan pappiin miltei nuhtelevan silmäyksen. -- Verovapaus
jokaiselle, joka mukaan lähtee, saat näistä puolin huoveista ja
voudeista vapaana itse viljellä maasi ja itse väkinesi syödä, minkä
kaskesta ja järvestä irti saat... Sellainen on tämä paperi, -- kunhan
me ryttäreistä ensin selvä tehdään!

Martti Vilpunpojan äänessä ja eleissä oli paljo kansaan välittömästi
pystyvää, sen mieltä kiehtovaa ja kiihoittavaa hehkua, ja sillä
henkilökohtaisella vetovoimallaan hän olikin helposti saanut kansan
liikkeelle kaikkialla, missä hän vain kulki. Sokeasti kansa uskoi
häneen, joka lupasi vapauttaa talonpojat heidän rasituksistaan ja viedä
heidät Suomen Turkuun tekemään tiliä kansaa sortaneiden ylimysten
koitoksista. Mikko älysi pian, ettei hänen olisi ollut viisasta
pitemmältä esittää epäilyksiään tuosta ruhtinaan kirjeestäkään,
sydäntyneet miehet eivät sellaista saivartelua ymmärtäneet eikä
suvainneet. Siksi hän vaikeni, uskoen kernaasti, että kirje todella
sittenkin oli Kaarlo-herttuan valtuudella kirjoitettu. Mutta kun
nuoret papit vähän myöhemmin lähtivät kuumasta tuvasta pihalle
vilvoittelemaan, virkkoi Mikko ikäänkuin omain mietteittensä vieläkin
vaivaamana:

-- Emme me virallisessa toimessamme saisi tuollaista kirjettä pitää
täysarvoisena.

-- Mitäs siitä tutkiskelee, vastasi Eero. -- Miehet vain ärtyvät...

-- Mutta entäpä, jos tässä olisi kansaa rumasti huiputettu, yritti
Mikko vielä alakuloisena, -- jos meidän, rehellisiä ollen, täytyisi
käsittää, että se rakentaa toiveensa petokseen...?

-- Ollapa vaikka niinkin, intti Eero, epäsuorasti myöntäen, että häntä
vainosivat samat epäilykset, -- mitenkäpä me voisimme enää muuttaa
asiain menoa, miten pysähdyttää vyöryä, joka on lähtenyt liikkeelle
luonnon pakosta?

-- Ei, Eero, sitä emme voi, tunnusti silloin Mikko. -- Kunpa voisimme
taltuttaa sen vihan voiman, ohjata sen siivolla suvantoon!

-- Koettakaamme sitä, mutta siihen tarvitsemme kansan täyden
luottamuksen. --

Ei ollut Mikko alakuloinen ainoastaan tuon uuden epäilyksensä johdosta.
Häntä kiusasi yhä enemmän se, ettei hän ollut vielä saanut tavata talon
nuorta tytärtä, jonka vuoksi, -- se hänen täytyi itselleen myöntää --,
hän ennenkaikkia oli Rautalammelta lähtenyt erämaan partiomiesten
mukaan. Melua ja nurinaa oli majatalossa joka taholla, hänen
ajatuksensa olivat revityt moniin säikeisiin ja ristiriitaisina ne
edelleen hänessä kamppailivat. Oliko hänkin, kansan paimen, mukana
ohjaamassa sitä petokseen ja onnettomuuteen? Ja miksi? Saattoiko hän
edes toteuttaa sen tehtävänsä, joka hänet pohjimmaltaan oli liikkeelle
ajanut, pelastaa neiden, johon hän oli mieltynyt ja joka kerran oli
häneen turvautunut, raakalaisen kynsistä...?

Joku retkikunta talonpoikia palasi taas hoilaten keskustaloon joltakin
partiomatkalta ja pihantäyteinen samoinkuin pirtintäyteinen väki
ryntäsi sen viestejä kuulemaan. Tuo partiojoukko se oli ollut
pyydystämässä kihlakunnan vihatuinta miestä, sen voutia Matti
Tordinpoikaa, hänen upeasta asunnostaan Jyrängön seuduilta ja samalla
nostattamassa sen puolen rahvasta aseisiin. Viimemainittu tehtävä oli
sille hyvin onnistunut, mutta vouti, yhtä ovela kuin ilkeä mies, joka
liikaveroilla oli kansaa vuosikausia rasittanut ja siltä laittomia
kyytejä vaatinut, hän oli ehtinyt livistää pesästään, -- oli kai
haistanut käryä. Mutta voudin talon olivat partiomiehet ryöstäneet --
saalista oli heillä nyt paljo mukanaan -- ja lopuksi polttaneet.

Kun väkijoukko oli rynnännyt pihanuotion ääreen näitä uutisia
kuulemaan, palasi Mikko, jonka silmä yhä etsien pälyili, takaisin
pirttiin ja siellä hän nyt karsinassa tyttönsä tapasi. Elisa hääri nyt
muiden naisten kanssa siellä talouspuuhissa, täytti juuri aitasta
hakemiaan eväitä matkalle lähteväin talonmiesten kontteihin. Kun tyttö
nyt yhtäkkiä näki edessään nuoren papin, jonka kanssa hän syksyllä oli
monet leikit laskenut, niin hän karahti punaiseksi kasvoiltaan ...
näytti ensi hetkessä säpsähtävän, mutta tuli sitten ujona ja arkana
tuttua sukulaismiestä tervehtimään, ja hetkisen he saivat nyt, sivussa
surisevasta väkijoukosta, siinä keskustella ja uudistaa syksyistä
tuttavuuttaan.

Yksinäisyydessään oli Mikko paljo hautonut mielessään syksyllä
virinneitä utuisia unelmiaan ja ne olivat hänen mielikuvituksessaan
pukeutuneet häilyviin, monenkirjaviin muotoihin. Nyt, kun hänellä taas
oli unelmainsa esine elävänä, kainona ja kukkeana siinä edessään, kävi
hänelle ikäänkuin yhtäkkiä ja väläyttämällä selväksi, että noilla
häilyvillä unelmilla on vain yksi toteutumismuoto, että juuri tässä nyt
hänen onnensa on, tässä hänen on viipymättä lyötävä lukkoon ne
kodinonnen kuvitelmansa, joita hän syyskauden oli mielikuvituksessaan
soinnuttanut. Tätä hetkeä vartenhan hän oli matkalle lähtenytkin. Mutta
matkaa jatkuisi nyt tästä edelleen miesjoukon mukana tiesi kuinka
pitkälle tuntemattomia kohtaloita kohden ... epävarmuuteen ei ole enää
varaa... Ja vain hetkisen Elinan kanssa juteltuaan kävi hän suoraan ja
arkailematta puhumaan tytölle:

-- Kun me tältä retkeltä palaamme, saanko silloin, Elisa, viedä sinut
täältä mukaani?

Tyttö ei hämmentynyt sitä äkkikysymystä niinkään pahasti, kuin Mikko
oli olettanut, tuo kysymys ei näyttänyt olevan hänelle aivan
odottamaton. Hän loi vain katseensa alas ja virkkoi:

-- Minutko, minne?

-- Emännäkseni Rautalammelle. Tässä ei ole aikaa pitkiin puheisiin.
Turvausit minun puoleeni kerran, Elisa, kun sinua ahdisti Koskipään
raaka ryttäri, tahtoisin suojella sinua edelleenkin häntä ja kaikkia
muita vastaan. Odotatko minua?

Kauan ei tyttö kainostellut. Hän kohotti suuret, luottavat, viattomat
lapsensilmänsä nuorta pappia kohden ja vastasi rohkeasti:

-- Odotan kernaasti, odotan ikävällä. Mutta tarvitseeko sinunkin lähteä
miesten matkaan?

Tosiaankin, miksi hän, rauhan mies, oikeastaan lähtikään tuolle
arveluttavalle retkelle, -- tämä houkutteleva kysymys iski nyt voimalla
nuoren papin ajatuksiin. Miksei hän palaisi täältä onnellisena
aviomiehenä kotiinsa, olihan hän matkansa varsinaisen tarkoituksen jo
saavuttanut... Mutta se hävetti häntä samassa tuo uusi ajatus, se
tuntui raukkamaiselta, -- aivanko itsekkäistä syistä hän oli erämaan
miesten matkaan lähtenytkin, vaikka oli itselleen ja heille kuvitellut
ja luvannut, että hän tahtoi heille olla apuna ja tukena retken
varrella, heidän taistellessaan henkensä puolesta? Ei toki...!
Verkalleen hän vastasi:

-- Olen luvannut seurata pitäjäläisiäni, ehkä voin heille olla joksikin
hyödyksi, ehkä estää heitä liiaksi riehahtamasta. Mutta kun retki on
onnella tehty, silloin palaan sinua hakemaan...

-- Jos silloin vielä olen täällä, vastasi tyttö alakuloisesti.

-- Missä olisit? Vai tahtoisitko, että en lähtisikään miesten matkaan?

-- Mentävä kai sinun on, muuten ei isäkään sinuun suostuisi...

-- Niin, Elisa. Kaipauksella nyt lähden, vaan samalla ilolla. Ja täältä
sinut tietysti löydän.

-- Meitä jää tänne vain vähäväkisiä naisia ja lapsia koko kylään ...
virkahti tyttö vieläkin kuin varoittaen.

-- Ja sinä pelkäät...? -- Mikon ääni vavahti, kun hän nyt yhtäkkiä
mielessään kuvitteli, mitä tuolla nuorella tytöllä samoinkuin miesten
jättämäin kyläin muilla turvattomilla naisilla todella saattoi olla
levottomiksi käyneinä aikoina syytä peljätä. -- Pelkäät, että miesten
poissaollessa huoveja voi tulla taloon?

-- Onhan toki Koskipää nyt nuorissa, virkahti tyttö siihen vähän
reippaammin, kun näki, miten raskaasti hänen epäilyksensä oli
vaikuttanut hentomieliseen pappissulhaseen. Mutta tämä jatkoi, yhä
värähtävällä äänellä:

-- Taikka sitäkö, että retki päättyy hullusti ja kosto saapuu
kylään...?

Silloin tyttö jo uljaasti vastasi:

-- Se ei saa päättyä hullusti, eikä pääty, onhan siellä isäkin
johdossa! Tervetuloa vaan takaisin...!

Väkeä oli taas palannut tupaan pihalta, jossa oli kuunneltu
partiolaisten kertomuksia, ja tyttö rupesi vetäytymään uunin luo, jossa
toisia naisia kiireisinä keittiöpuuhissa juoksenteli. Mikko ennätti
vielä ainoastaan pikaisesti kysäistä:

-- Ja silloin siis...?

-- Silloin...!

Elisa hupeni liukkaana naisten joukkoon ja Mikko jäi yksin seisomaan
tupaan taas ahtautuneiden, porisevain matkamiesten keskelle. Hänen
suonissaan veri kuumana kohisi -- olihan hän tuossa jo kosinut ja
saanut myöntävän vastauksen! -- Onnen aallot ne hänen mielessään nyt
ailahtelivat. Hänkö oli muka epäillyt tuon tytön mieluummin valitsevan
sulhasekseen Juhanan, huovipäällikön, -- turhia, turhia olivat ne hänen
syksyiset epäilyksensä... Mutta äskeisetkin epäilykset ja kaikki hänen
sydäntään velloneet ristiriidat olivat nyt tiessään, elämänusko,
mielenrohkeus ja luottamus edessäolevan retkenkin onnistumiseen oli
kuin taikavoimalla hänessä yhtäkkiä varmistunut, vasta nyt kuljettava
taival oli hänelle ikäänkuin kirkkaaksi selvinnyt. Käyköön nyt miten
tahansa, noiden säteileväin silmien vuoksi, jotka olivat häneen
luottamuksella katsoneet, oli hän nyt valmis kansan puolesta
retkeilemään ja omalla tavallaan taistelemaan...

Pohjolan varhainen talvi-ilta oli sillävälin jo käynyt pimeäksi,
tuvassa kävi vaikeaksi tuttujaankaan enää erottaa. Mikko pälyili
turhaan ympärilleen talon isäntää tavatakseen. Vihdoin kuului hänen
tuttu äänensä ovelta. Matti Leinonen astui sieltä tupaan ja Mikko
yritti silloin mielensä kuumassa innossa heti päästä hänen luokseen ja
hänelle, tytön isälle, puhua aikeestaan ja tulevasta lankoudestaan.
Mutta Matti, joka juuri palasi sijoittamasta toisia matkamiehiä
naapuritaloihin, ei häntä nyt nähnyt taikka joutanut kuuntelemaan. Hän
komensi vain tupaan kovalla äänellä:

-- Miehet nukkumaan nyt kaikki, niin pitkälle kuin permantoa
riittää ... aamulla aikaiseen on oltava matkalla! Silloin se alkaa ison
riistan pyynti, eikä näille kotoisille maille palata, ennenkuin huovit
on ajettu hiiteen talonpoikain mailta ja koko marskin sortovalta on
murrettu! Nyt lepoon!

Sitä käskyä toteltiin heti. Mikko makasi virkaveljensä Eero Markonpojan
kanssa, -- heille oli talon puolesta vielä illallinen tarjottu --,
pirtin peräpenkillä, mutta uni vältti kauan hänen silmäänsä. Raskas
kohina kävi tuvassa, jossa kyljikkäin lattialla nukkuva miesjoukko
kuorsasi, ilma oli siellä sakea ja kuumuus sietämätön. Mutta se ei
olisi estänyt väsyneen miehen unta. Hänen mielessään kierteli nyt vain
liian paljo kirjavia kuvia, mieluisia jos outojakin, ja ne kuvat
vaihtelivat siinä nopeasti. Olihan outoa salliman leikkiä jo se, että
hän, rauhallinen pappismies Turusta, äskeinen kapitulin apulainen,
jonka kaikki ajatukset olivat kohdistuneet kirkon ja uskonnon
kysymyksiin, nyt retkeili tällaisella »maallisella», sotaisella
matkalla kapinaväen mukana. Ei hän sitä itse ollut tahtonut eikä
tarkoittanut, tapausten meno oli vain viskellyt häntä mukanaan ja hän
oli antautunut rentonaan niiden viskeltäväksi. Miksi? Mikä oli hänet
tähän arveluttavaan seikkailuun vetänyt? Sairas aikako, jonka rajuimpia
syöksähdyksiä hän muka kuvitteli voivansa lievittää, vaiko säälinsä
kärsivää kansaa kohtaan, vaiko papillinen velvollisuutensa? Ei, ei
mikään niistä, -- nuoren tytön, melkein lapsen, kirkkaat, viattomat
silmät, ne ne olivat häntä vetäneet näihin pyörteisiin... Nyt oli hän
siis onnellinen sulhanen, onnellisin mies epäilemättä koko tuossa
sotaisesta yrityksestään hurmaantuneessa miesjoukossa, mutta oli nyt
sittenkin jo heti jättämässä aarteensa, kulkeakseen esivaltaa vastaan,
rikosten tielle! Voiko siitä hänellekään onnea kasvaa?

Sellaiset ristiinkäyvät mietteet ne Mikkoa valvottivat ummehtuneessa
tuvassa, johon pihalta kuului kumeaa töminää, kun hevoset kylmissään
polkivat lumista tannerta ja helistivät valjaitaan, ja jonka ovi
alituiseen paukahteli, kun vielä uusia retkeläisiä työntyi pakkasesta
sisään. Mutta yli kaiken sen kohinan ja kaikkien epäilysten soi hänen
rinnassaan riemuava sävel: Elisa on hänen omansa...! Ja siihen onneensa
hän lopulta nukahti.

Mutta jo muutamien tuntien perästä hän heräsi uuteen rymyyn ja
ovenpaukkeeseen. Puolipimeässä tuvassa olivat ihmiset jo jalkeilla,
vyöttivät kiireellä turkkejaan ja pörisivät äänekkäästi, tunkien siinä
toistensa ohi ja ylitse ulos, missä suksia jo kalistettiin ja hevosia
juotettiin valjaisiin vietäviksi.

Lieden ääressä seisoi Matti-isäntä jo matkalle vyöttäytyneenä ja hänen
edessään 15-vuotias Tahvo-poikansa, joka hartaasti pyyteli, että hänkin
pääsisi tälle suurelle retkelle mukaan.

-- Nuori olet vielä, Tahvo, kielteli isä, -- jää tänne äitisi ja
siskosi luo, tarvitaanhan se mies meidänkin talossa.

-- Mutta tahtoisin olla asemiesten matkassa, sopersi poika
malttamatonna.

-- Vielä ehdit, nauroi isä, -- liian olet hento niin pitkälle
hiihtämään.

Ja siihen poika alakuloisena alistui, isän rientäessä hommiinsa.

Kiire näytti olevan kaikilla, kiire aamun pimeässä aloittamaan sitä
sotaista taivalta, jota kulkemaan he olivat kokoontuneet. Kiireesti
kapsahtivat nuoret papitkin pystyyn ja riensivät rekeensä.

Pitkä raito rekiä ja suksimiehiä lähtikin jo tuokion kuluttua Leinosen
mäeltä solumaan alas sumuiselle lahdelle, ja se kiemurteli sinne
kapeana, mustana vyönä. Mutta kun jo Matti Leinosen reki, joka
viimeisenä pihasta läksi ja jonka jäljestä papit yhteisessä reessä
ajoivat, oli laskenut törmän alle, silloin pyyhkäisee pari suksimiestä
vielä vinhasti alas ahteelta, huutaen Mattia ja hänelle kauhulla
kertoen:

-- Saunasta on vanki livistänyt!

-- Koskipääkö, -- päästittekö ruojan käsistämme?

-- Menimme häntä sieltä hakemaan, muka mukaamme ottaaksemme, niinkuin
käsketty oli, mutta silloin olikin sauna tyhjä. Siellä kuuluu eteisessä
käyneen miehiä vielä aamutuimaansa tynnyristä olutta siemaisemassa, he
lienevät käyneet itse saunassakin ja jättäneet pönkät hölliksi. Siinä
lähdön hurakassa on vanki karannut.

-- Kirotut juopottelijat, karjaisi Matti synkästi kiroten. -- Sen
miehen me vielä edestämme löydämme -- taikka takaamme! Mutta nyt ei
auta lähteä häntä hakemaan, nyt on painettava eteenpäin!

Mutta tämä viesti kouristi pahasti jälkireessä ajavan nuoren papin
sydäntä. Sinnekö hänen nyt täytyi jättää aarteensa alttiiksi irti
lasketun raakimuksen kostolle!



VI.

VANHA YLIMYS.


Päijänteellä, jossa lunta oli siteeksi kierällä jäällä, oli keli
mainio, ja nopeasti pyyhkäisi erämaan partiokunta sen ylitse
Jämsänpuoleiselle rannalle. Mutta siellä oli retkikuntaa vastassa
sanantuoja, joka sen jakoi kulkemaan kolmelle taholle tehtäväänsä
täyttämään.

Tämä sanantuoja oli Simo Piitulainen, sotilaskarkuri ja seikkailija,
joka oli vuosikausia pakoillut monenlaisia pillojaan Pohjanmaan
korvissa ja siellä nyt parasna miesnä syyskauden valmistellut
kansannousua. Sieltä oli hän ensi kelillä lähtenyt nostattamaan Hämeen
talonpoikia yhteiseen toimintaan ja kehui saaneensakin jo suuria
aikaan. Etelä-Hämeen hidas kansa on jo sekin valmis ajamaan huovit
taloistaan ja hiihtämään vainoojiaan vastaan, ei tarvitse muuta kuin
kipuna tappuroihin, niin ne leimahtavat. Erämaan retkeläisten on nyt
eri teitä samottava sinne heittämään tuo sytyttävä kipuna -- kohta
roihuu palo sielläkin!

Lahden jäällä pitivät retkikunnan johtomiehet, Martti Vilpunpoika,
Matti Leinonen ja eräät muut, nyt neuvottelua Simon kanssa.
Pohjalaisten johtajan, Jaakko Ilkan pääjoukko, kertoi Simo, on
parastaikaa Pohjanmaalta samoamassa Kyrönkankaan yli etelään päin,
Pirkkalaa kohti, josta se aikoo painua Turkuun asti, minne Pentti
Pouttu jo ryntää suoraan Pohjanlahden rantatietä pitkin. Erämaan
miesten on nyt nostatettava ja puhdistettava Häme ja Etelä-Suomi,
vallattava Hämeenlinna, että Ilkan selkäpuoli pysyy vapaana, ja sitten
on senkin riennettävä Turkuun, joka on oleva kaikkien retkikuntain
yhteinen päämäärä. Sitä varten on eri joukoissa nyt heti hiihdettävä
Päijänteen kaikki rantapitäjät; toisten on kuljettava Asikkalan ja
Kalvolan, toisten Kuhmoisten ja Padasjoen kautta. Mutta kolmannen
osaston Sysmästä lähteneitä talonpoikia tuli Martti Vilpunpojan
johdolla oikaista Jämsän jokivartta ylös suoraan länteen päin Yliseen
Satakuntaan ja riennettävä siellä yhtymään Ilkkaisen johtamaan
pääjoukkoon, jonka oli suoritettava ratkaisevin tehtävä. Tähän
viimemainittuun osastoon sijoitettiin Martti Vilpunpojan johtamat
lapualaiset sekä Rautalammen sisukkaat miehet, ja siinä joutui siis
Mikko-pappikin kulkemaan.

Hurinaa ja turinaa oli nyt siinä aukean lahden jäällä, missä eri
pitäjäin miehet ryhmittyivät omiin osastoihinsa eri tahoille
kulkeakseen ja kutakin kyläkuntaa kovalla äänellä huudettiin
keräytymään määräpaikkaansa. Mutta se oli iloista, reipasta hurinata,
rohkeutta ja voiton varmuutta soi noista jään yli kajahtavista
komennoista samoinkuin eroavain miesten jäähyväishuudoista toisilleen.

-- Siis Hämeen kivisessä linnassa nyt ensiksi tavataan, ja siellä
pidetään jymypidot!

-- Linnanmahdit juomanlaskijoina!

-- Ja jos ei yhdytä ennen, niin viimeistään Turussa, jonne nuotan perä
vedetään.

-- Ja jossa marski huoveineen lopullisesti vedetään tilille. Siellä ne
loppukäräjät käydään.

-- Sinne tulee niitä pitämään se Ruotsin ruhtinaskin, joka on meidän
miehiämme!

-- Hei pojat, nyt vain ensiksi selvä knaappien ja ryttärien pesistä.
Terve mieheen!

Näin huihkasivat eroavat miesparvet toisilleen suksille noustessaan.
Taisipa kyllä toisten mielissä pyöriä vakavampiakin mietteitä ja
totisella naamalla eräät isäntämiehet puristivat erojaisiksi uusien ja
vanhain tuttavainsa kämmentä. Missähän tosiaankin tavataan, jos
tavataan, ja minkälaisissa olosuhteissa? Mikä on oleva eri pienten, nyt
erkanevien miesjoukkojen kohtalo, -- tosi on nyt joka tapauksessa
edessä. Sillä piankin voi mikä osasto tahansa tavata huovien tapparat
ja tuliluikut vastassaan.

Erityisen vakavina erosivat toisistaan nuoret papit, vanhat toverukset,
joiden nyt oli seurattava kumpaisenkin joukkoaan ja jotka taipaleen
varrella reslassa olivat paljo keskustelleet siitä hankkeesta, johon he
olivat joutuneet mukaan.

-- Terve, Eero, virkahti Rautalammin pappi, -- koettakaamme parastamme
kansan hyväksi.

-- Hyvästi, Mikko, Jumalan haltuun jättäytykäämme kaikki!

Mutta nämä vakavammat mietteet eivät saaneet yleistä mielialaa
valtoihinsa; se oli edelleen raudanrohkea, miehet olivat hurjan kiihkon
lumoissa ja sitä mielialaa kannusti yhä kasvava koston jano, joka
miehiä sivakoilleen kiirehti.

Pienemmiksi jakaantuneet joukot liikkuivat nyt nopeammin ja
liukkaammin. Mutta sikäli kuin ne etenivät ranta- ja metsäkyläin läpi,
kasvoi niiden lukumäärä taas ehtimiseen. Sillä jokaisessa
syöttöpaikassa, jokaisen tien suussa, jokaisessa kylässä, yhtyi uusia,
ennakolta valmistettuja miehiä etenevän talonpoikaisjoukon riveihin,
kenellä kirves, kenellä karhunheihäs, kenellä nuija aseenaan. Vihurina
oli näet viesti käymässä olevasta kansanliikkeestä kulkenut saapuvain
»nuijajoukkojen» edellä, -- tätä pilkkanimeä olivat edestä pakenevat
huovit ja nihdit jo ruvenneet rahvaanliikettä ivaten käyttämään
talonpoikain huonosti asestetuista parvista, -- ja monen talon
veräjällä seisoivat jo sen miehet valmiina suksilla, odotellen saapuvia
vapauttajiaan ja lyöttäytyäkseen viipymättä heidän matkaansa. Ja jos
jossakin metsäkylässä vähän vielä epäiltiin tai vitkasteltiin, siellä
pakotti talonpoikaisjohtajain uhkaava käsky haluttomatkin heti
liittymään yhteiseen yritykseen.

Jämsän kirkolla se osasto, joka kulki jokivartta ylös länteen päin,
Ilkkaa tukemaan, ensi kerran pitempään lepäsi, sinne yöpyenkin. Siellä
joutui se myös ensi kerran ja odottamattomalla tavalla kosketuksiin
erään esivallan edustajan kanssa.

Oli aamuyö. Suurin osa retkeläisistä nukkui Jämsän nimismiehen tuvassa,
jonka lattialla lepäsi rivittäin miestä kuin rankaa. Silloin lennähti
tuvan ovi yhtäkkiä ryminällä auki ja komentava ääni kuului huutavan
pakkasesta sisään:

-- Hevosia pian valjaisiin, hevosia Porkkalan herralle!

-- Kuka perhana siellä ... kuului murinaa pirtin permannolta.

-- Kuka meitä täällä komentaa?

Miehet heräilivät ja nousivat mikä verkalleen, mikä nuolena pystyyn,
aseisiinsa hyökäten, ja talon isäntä kiirehti puhaltamaan tulta lieden
hiilokseen. Aluksi siinä säikähdettiin ja hölmistyttiin ... peljättiin
jo Porkkalan herran, joka oli vanha sotaherra ja Savonlinnan päällikkö,
huovijoukkoineen piirittäneen talonpojat ja hyökänneen heidän
kimppuunsa. Joku taisi ehtiä siinä pimeän päässä puhua kiireisestä
paostakin ja toinen luikki jo turkki kainalossa ulos suksilleen. Mutta
toisia miehiä riensi kirveet ojossa hevosenvaatijoita vastaan ja he
piankin totesivat, ettei matkustavalla herralla, joka poikineen
kuomussa kulki, ollut kuin pari ratsastavaa saattomiestä mukanaan.
Talonpojat oivalsivat silloin heti yliotteensa sekä kävivät puolestaan
kuomussa torkkuvaa kyydinvaatijaa komentelemaan.

Pienenläntä, susiturkkeihinsa aivan uponnut mies nousi reestä ja astui
ontuen ympärilleen sakovan miesjoukon keskelle. Se oli Savonlinnan
isäntä Götrik Fincke, useille sisämaan talonpojille tuttu herra, joka
oli kotoaan, Lammin Porkkalasta, missä hän oli ollut käymässä, matkalla
takaisin linnaansa ja lääniinsä. Ihmettelevänä ja kysyvän näköisenä
seisoi hän tuokion siinä pimeällä pihalla katsellen ympärillään
häilyviä haamuja, ja virkkoi sitten rauhallisesti, mutta varmasti:

-- Valjastakaa hevoset! Missä on tämän talon isäntä?

Nimismies, joka illalla oli ottanut liittolaismiehenä vastaan
talonpoikaisen kapinajoukon, luvaten itsekin aamulla siihen yhtyä,
astui nyt nöyränä tervehtimään matkustavaa ylimystä, kutsuen hänet
sisään tupaan. Mutta äijä vastasi äskeistä kipakammin:

-- Tuo hevoset, minulla on kiire. Minun on jouduttava jouluksi
lääniini.

Nimismies seisoi neuvotonna. Mutta pihalle kertyneet ja jo entiseen
ytyynsä yltyneet retkeläiset kävivät koppaviksi, huudahtaen vaativalle
herralle:

-- Tässä tarvitaan nyt hevoset toisaalle, tässä ollaankin nyt me
käskijöinä!

Ja muutamat jo taempaa usuttivat:

-- Kyllä me tästä kyytiä annamme niin Porkkalan kuin muillekin
herroille!

-- Niin, antakaa sille päin Porkkalaa...!

Silloin rupesi pieni susiturkkiherra oivaltamaan, että tässä on nyt
jotakin outoa, merkillistä liikettä olemassa. Hän ei tiennyt alkaneesta
talonpoikain noususta vielä mitään. Täyden rauhan vallitessa oli hän
lähtenyt ajamaan Hämeestä etäiseen linnaansa. Kaukaa Pohjanmaalta oli
tosin kuulunut jotakin kumeata huhua rahvaan ärtyneisyydestä huoveja
vastaan, mutta kukaan ei ollut aavistanut, että samaa mielialaa olisi
jo Sisä-Suomessakin. Teerevänä asettui nyt Götrik Fincke, monissa
taisteluissa karaistu, mieleltään uljas joskin ruumiiltaan rampa herra
ärhentävän miesjoukon eteen ja tiukkasi:

-- Mitä tämä on? Mikä hitto teillä on mielessänne?

Götrikin nuori, 16-vuotias poika Knut oli hänkin sillävälin herännyt
kuomusta, kuullut noita uhittelevia ääniä ja astui nyt miekka
kupeellaan kuin taisteluvalmiina isänsä viereen, kutsuen avukseen noita
kahta saattohuovia, jotka olivat jääneet väkijoukon taakse. Mutta isä
rauhoitti häntä parilla sanalla ja virkkoi taas yhä äänekkäämmiksi
käyneille talonpojille, jotka olivat vaatineet häntä pirttiin:

-- Niin, käykäämme tupaan, miehet, siellä kertokaa, minne te olette
matkalla, miksi liikutte täällä tällaisella joukolla?

Ryminällä painui koko miesjoukko pakkasesta pirttiin, jossa sillävälin
oli viritetty roimuava tervastuli, ja siellä kävi retkeläisten keskelle
temmattu ylimys verkalleen riisumaan suuret turkkinsa ja kallokkaansa.
Niiden sisältä ilmestyi hintelä, kuivahko, harmaapartainen äijä, joka
oli perin vaatimattoman ja vaarattoman näköinen ja joka rauhallisesti
nilkutti lieden ääreen ja siellä istahti pölkyn päähän, porisevain
miesten keskelle, joiden silmissä paloi kiihtymyksen tuli.

Tällä välin oli Mikkokin jo noussut nukkumasta, kuullut saapuneesta
vieraasta, ja hän katseli nyt sivulta tuota joukkoa, joka tervastulen
ympärille ryhmittyi. Hänen myötätuntonsa oli heti vanhan, raihnaisen
linnanherran puolella, joka siinä yksin istui hurjistuneiden,
kostonjanoisten miesten ivailtavana, ja häntä rupesi peloittamaan tuon
harmaapäisen ukon kohtalo, joka niin elävästi muistutti hänen omaa,
sodassa rampautunutta ja harmahtunutta isäänsä. Mutta äijä itse ei
näkynyt ollenkaan hätääntyneen tuon monipäisen joukon meluavasta
esiintymisestä. Varsin levollisesti hän siinä sukkasillaan ojenteli ja
lämmitteli reessä kangistuneita raajojaan ja kyseli sitä tehdessään yhä
uudelleen talonpoikain tarkoituksia, kutsuen poikansakin, joka näkyi
tilannetta enemmän oudoksuvan, viereensä istumaan.

Pian oli hän oivaltanut Martti Vilpunpojan talonpoikaisjoukon
johtajaksi, viittasi hänet ystävällisesti luokseen ja virkkoi:

-- Kerropas nyt oikein, minne olette matkalla?

-- Turkuun, vastasi talonpoikain johtaja karkealla, mutta kuitenkin
hiukan talttuneella äänellä.

-- Mitäs sinne näin miesjoukolla?

-- Tekemään marskin kanssa tiliä linnaleiristä ja rahvaan
hävittämisestä. -- Lapualainen oli istahtanut jakkaralle ja heilutti
uhkaavan näköisenä, joskin ilmeisesti epävarmana, tapparaansa
jalkojensa välissä, jatkaen kiihtyvällä äänellä: -- Kansa on noussut
Pohjanmaalla ja koko maassa, se ei siedä enää sortajiaan, se tekee
niistä silppua, -- tekee sitä sinustakin!

Pieni, harmaapartainen äijä silmäili tyyneesti ympärilleen, näki
kiihkoisat katseet, kiiltäviksi tahkotut aseet, kuuli miesten murinan
ja rupesi ymmärtämään. Mutta aivan rauhallisesti, ikäänkuin
hyväntahtoisesti, hän kävi puhumaan:

-- Olette eksyneet hullulle tielle, te erämaan miehet. Raskas on
rasitus ollut kansalle, tiedän sen. Mutta mitäs piruja? Te kuljette
aseissa, ryhmitytte kapinajoukoksi esivaltaa vastaan, syöksette itsenne
onnettomuuteen, -- elkää helkkarissa niin tehkö, tulkaa toki järkiinne!
Ettekö huomaa yritystänne epätoivoiseksi?

Martti Vilpunpoika urahti pari uhkaavaa kirousta, mutta sotkeutui
samalla sanoihinsa, -- hän ei kestänyt hennon, mutta varman herran
tuikeaa, tutkivaa, läpi-iskevää katsetta. Silloin Matti Leinonen
syrjemmältä vakavammin vastasi piiritetylle herralle:

-- Kansa on nääntynyt, sen tiennette, se ei kestä enää linnaleiriä eikä
huovien kiskontaa, se on nyt työntänyt nihdit ja ryttärit niskoiltaan.
Tuli mikä tuli, sorrosta on tehtävä loppu. Ja jos sinä, Savonlinnan
herra, olet kansan mies, niinkuin on sanottu, niin yhdyt meihin ja
Kaarlo herttuaan kukistamaan marskin vallan.

Götrik Fincke vihelsi hiljaa, kuullessaan Kaarlo herttuan nimen
mainittavan. Hän aavisti siitä, että yrityksellä lie sittenkin laajempi
kantavuus kuin hän oli luullutkaan. Mutta hän jatkoi sävyisästi:

-- Olen aina elänyt hyvissä väleissä kansan kanssa ja koettanut
lääniläisteni puolta pitää, kun heitä on liiaksi rasitettu. Ja juuri
siksi tahtoisin teille nytkin parastani neuvoa: heretkää pois aseista.
Herttua ei Ruotsista voi tulla avuksenne jos tahtoisikin, eikä hänkään,
enempää kuin minä, voi hyväksyä kapinaa.

-- Mutta onpa hän meille avunlupauksensa antanut, väittivät aseistetut
miehet nyt pirtin joka nurkasta. Ja taas vedettiin esiin se
Södermanlannin herttuan nimiin laadittu kirje, joka Finckelle luettiin.
Mutta tämä puisteli vain päätään:

-- Teitä on petetty miehet, kuljette omaa turmiotanne kohti. Säälin
teitä, en tahtoisi tuhoanne, ja siksi varoitan vielä kerran: heretkää
pois!

-- Mutta mehän kysymme vain oikeuttamme, intti Matti itsepäisesti. --
Majoitus on laitonta, kiskonta samoin, nyt on herrain siitä kerrankin
vastattava!

Äänekkäästi pirtintäyteinen väki ilmoitti yhtyvänsä Matin puheisiin ja
piiri puristui yhä uhkaavammin pienen linnanherran ympärille. Mutta
tämä nousi sangen rauhallisesti:

-- Rasituksenne on ollut suuri, sen ymmärrän. Mutta sittenkin: Ystävänä
teitä varoitan nousemasta kuningasta ja esivaltaa vastaan.

-- Emmehän nouse kuningasta vastaan, ja Ruotsin hallituskin on
puolellamme. Kuitian marskin ja hänen heitukkansa me vain
karkoitamme...

-- Ja siten uhmaatte juuri esivaltaa, sillä he ovat ruunun
luottamusmiehiä. Ja se on rikos, jota seuraa rangaistus. -- Pieni herra
astui askeleen oven puoleen, jossa hänen turkkinsa ja kallokkaansa
olivat, virkkaen taas virallisemmin: -- Mutta puhuttu on jo tarpeeksi,
nimismies, toimita hevoset, matkalle on jo lähdettävä.

-- Siitä lähdöstä ei tule mitään, hevoset tarvitsemme me, kivahtivat
siihen kuumimmat miehet, ja asettuivat seinäksi Fincken eteen. Tämän
nuori, kuumaverinen poika rupesi jo sitä röyhkeää väkivaltaa vastaan
reuhtomaan ja tapasi miekkansa kahvaa. Mutta isä asetti hänet taas ja
virkkoi aivan rauhallisesti:

-- Tehkää tilaa miehet, minua ette kuitenkaan säikytä. En pelkää
henkeäni täällä enempää kuin sitä olen pelännyt lukemattomilla
sotatanterilla, missä lopulta olen rammaksi joutunut. Tarkoitan
parastanne, miettikää sanojani!

Ja hän astui taas askeleen eteenpäin. Mies-seinä syrjäytyi, epäilevinä
vetäytyivät uhkaajat taaksepäin ja kiivaimpainkin kinailijain kielet
rupesivat sammaltamaan. Poikansa avulla veti ontuva mies kallokkaat
jalkaansa, vyötti rauhallisesti turkit ylleen ja nilkutti miesjoukon
keskitse ulos. Mutta kynnyksellä hän vielä kääntyi tupaan päin ja
lausui vakavasti:

-- Koetan puhua puolestanne ja toimia rasitustenne helpottamiseksi.
Mutta vain sillä ehdolla, että palaatte kauniisti koteihinne. Hyvästi,
miehet!

Hän astui rekeään kohti, jonka eteen nimismies parastaikaa kenenkään
estämättä valjasti hevosta. Miehet jäivät pirtin ovelle keskenään
väittelemään siitä, olisiko Porkkalan herra laskettava ajamaan, vai
olisiko hänet pidätettävä talonpoikain vangiksi. Yksimielisyyteen siitä
ei päästy, mutta kukaan ei kiirehtinyt lähtevää estämäänkään.

Mikko Pietarinpoika, joka henkeään pidätellen oli kuunnellut tuvassa
tapahtunutta keskustelua, sitävastoin oli Fincken perässä astunut ulos
ja seisoi nyt hänen rekensä ääressä, kun matkustajat siihen nousivat.
Götrik-herra huomasi silloin hänen papillisen pukunsa ja virkkoi
ihmeissään:

-- Kuinka sinäkin, nuori pappi, kuljet kapinaväen mukana, -- opastathan
ja johdat laumasi aivan eksyksiin!

-- En heitä johda, en siihen kykene, koetan vain olla heille joksikin
hyödyksi.

-- Jos sitä haluat, niin käännytä heidät takaisin.

-- Luulen, herra, että se on jo liian myöhää...

-- Myöhää -- tuskitteli Götrik -- sehän olisi hirmuinen onnettomuus!
Vai oletko sinäkin saman eksytyksen riivaama kuin he?

-- Olen isoksi osaksi heidän kannallaan. Tunnen heidän kärsimyksensä.
Maltti ei kestänyt enää. Kansa on lopulleen kiusattu, tämä nousu ei ole
yksin heidän syytään.

-- Siinä sinä piru vie olet oikeassa, virkkoi pieni herra nyt
vakavissaan, rekeen istautuen. -- Mutta he sen kaiken kumminkin saavat
maksaa. Hullu juttu! -- Mutta nyt ei auta. Kanutus, poikani, painaudu
viereeni, nyt lähdetään ajamaan!

Pirtissä oli tällävälin taas kiihtynyt, ärtynyt mieliala päässyt
voitolle ja muutamat sydämistyneet, nuoret talonpojat juoksivat hevosen
kuolaimiin, herran lähtöä lopultakin estääkseen, hokien:

-- Ette hitto soi lähdekään. Turkuun teidätkin viemme, siellä ne
käräjät käydään...

Mutta silloin korotti Mikko-pappi hennon äänensä:

-- Tähän rampaan mieheen älkää koskeko, sehän olisi häpeällistä ja
raukkamaista. Hän ei ole teille pahaa tehnyt.

Tuokioksi pihahti kuuma kina pimeällä pihalla.

-- Yhtä luuta vuohensarvi -- herra kuin herra, huudettiin moittivasti
papille. -- Vai laskettaisiin tämä marskin kätyri noin vain menemään,
meitä takaapäin sitten ahdistaakseen.

-- Eikö hemmetissä! Onko hän meidän puolellamme vai meitä vastaan --
vastatkoon?

-- Teidän puoltanne pidän vielä sittenkin, kun te olette lyöneet päänne
kantoon, vastasi vanhus reestään. -- Mutta tätä puuhaanne en voi
hyväksyä.

-- Kuuletteko, kiinni se mies, kiivailivat hurjimmat.

-- Valjaat alas!

Mutta tanakka, roteva mies talonpoikain joukosta asettui nyt Mikon
viereen kuolaimiin, ryntääjiä loitomma häätämään. Se oli Erkki
Pietarinpoika, Savonlinnan entinen vanki, ja hän siitä voimakkaasti
jyrähti:

-- Syrjemmäs, miehet! Minä tunnen Savonlinnan isännän, olen hänen
alaisenaan ollut. Se mies ei ole kansan sortaja, häneen älkää kättänne
satuttako. Vanhus ajakoon rauhassa!

Tämä melkein uskonnolliselta hartaudelta kajahtava varoitus ja vaatimus
vaikutti rytistäjiin taltuttavasti.

-- No, ajakoon. Menköön matkoihinsa, murisivat nyt kiihkeimmätkin.

Siihen keskeytyi väittely pihalla ja kuomureki lähti kahden huovin
saattamana kenenkään estämättä solumaan törmää alas pimeälle joelle.
Miehet kuuntelivat kotvasen aisakellon äänen loittonemista ja rupesivat
sitten valjastamaan omia hevosiaan ja korjaamaan sustensa mäystimiä
Sillä pirtistä oli tullut käsky, että retkikunnan oli senkin lähdettävä
liikkeelle jatkaakseen matkaansa länttä kohden.

Pakkanen oli aamutunneilla yhä kiihtynyt, se paukahteli talon nurkissa,
nirskui anturain alla ja tuntui turkkien läpi pureutuvan luihin asti.
Huuruna nousi henki miesten liikkuessa ja parrat jäätyivät
pörröttäviksi ja kankeiksi. Tässä aamupakkasessa hiihtämään
tuntemattomia kohtaloita kohden nousivat miehet siis nyt suksilleen tai
resloihinsa ja pitkä raito lähti taas verkalleen kiemurtelemaan
talvitietä myöten länteen päin. Ääneti siinä nyt hiihdettiin. Porkkalan
vanhan herran varoitussanat olivat sittenkin vajonneet ja jääneet
pistämään monen miehen mieleen, ja he kävivät nyt taivalta tehdessään
niiden johdosta uudelleen sydämissään niitä samoja hiljaisia käräjiä,
jotka heitä varhemmin olivat vatvoneet, mutta jotka he jo olivat
luulleet päättyneiksi.

Syvimmin ja voimakkaimmin velloivat nuo öisessä kohtauksessa uudelleen
virinneet mietteet nuoren Mikko-papin mieltä, kun hän aamun verkalleen
sarastaessa ajoi raidon loppupäässä huurteisen metsän halki. Hän
saattoi niin hyvin kuvitella, mitä äsken oli liikkunut vanhan, kansalle
ystävällisen ylimyksen mielessä. Tämä ymmärsi epäilemättä täysin kansan
toivottomuuden, hän suri ilmeisesti sydäntään myöten sitä erehdystä,
johon nuo muuten kärsivälliset talonpojat olivat antautuneet, hän olisi
varmasti tahtonut tehdä kaiken voitavansa, vapauttaakseen heidät
toivottomuuteen vieneestä painajaisestaan. Mutta hän ei voinut muuta
kuin varoittaa ... ja hänen täytyi vain varoittaa viimeisiin asti,
vaikka tiesikin varoituksensa turhaksi. Tämän oivalsi Mikko ja ymmärsi
tuon kaiken hyväntahtoista vanhusta vakavasti huolettaneen.

-- Mutta eikö hänkään sitten voi solmun avaamiseksi tehdä jotakin
muuta, eikö löydä hänkään mitään rauhallista ratkaisukeinoa? Ja eikö
löydä sitä kukaan?

Näin kysyi nuori pappi hiljaisissa mietteissään ja vastasi itse:

-- Ei kukaan. Ja silloinhan ovat kaikki varoituksetkin turhat ja
tehottomat. Tapausten meno, hevosen jokainen askel, vie väkisinkin,
armottomasti, väkivaltaista ratkaisua kohden.

-- Ja silloin ei muuta voi tehdä, kuin koettaa taltuttaa intohimojen
raivoa, koettaa lievittää iskujen kireyttä, missä sen vain tehdä voi.

Näin hän ikäänkuin itseään lohdutti ja koetti puolustaa
mukanaoloaan kapinaväessä. Mutta kaukaa aamuseltaan hämärtyvässä,
sinervänhuurteisessa metsässä oli hän näiden mietteittensä keskeltä
usein näkevinään vilahdukselta vanhan isänsä vakavat, surumieliset,
varoittavat kasvot, -- vai olivatko ne Götrik-herran harmaapartaiset,
murheelliset, nuhtelevat kasvot, ne muistuttivat hänestä niin elävästi
toisiaan.



VII.

KUOLEVAN ROUVAN TALOSSA.


Oli jouluaaton aatto v. 1596. Liuksialan kartanosta, joka
vaatimattomana piiloili koivikkomäellä Roineen rannalla Kangasalla,
laskeutui saarnireki alas vesakkoon, kulkusten iloisesti kilistessä
kirkkaassa aamuilmassa. Reen perällä istui turkiksiin peitettynä
hienopiirteinen, jaloryhtinen rouva, joka rinnettä laskeuduttaessa
kohotti vällyjä ylös leukansa alle, arastellen vihaista pohjoisviimaa,
ja hänen rinnallaan naureskeli vilkassilmäinen, iloinen immyt, jonka
poskille pakkanen pian nosti kauniit ruusut. Mutta ajajan penkillä
istui solakka, hentojäseninen nuorukainen, parikymmenvuotias, joka,
puoleksi neitoseen päin kääntyneenä ja hänen kanssaan jutellen, hiukan
huolimattomasti ohjasi hyvin syötettyä ruunaa. He ajoivat vesakon läpi
valtatielle, ja siellä rouva hiukan arkana ajajaa varoitti:

-- Väistä varovasti vastaantulijoita, Henrik, täällä kuuluu nykyisin
olevan liikkeellä kaikenlaista vierasta väkeä.

-- Kaiketi niiden sentään on väistettävä kuningattaren rekeä, vastasi
nuorukainen ylpeästi. Mutta rouva huoahti:

-- Eipä välitä nykypolvi enää kaatuneesta kuningattaresta, hän on sille
kuin jo kuopattu vainaja, jonka ei enää pitäisi liikkua.

-- Kuinka niin, rouva, ovathan naapurit nähdäkseni sentään teille
ystävälliset ja huomaavaiset?

-- Ehkä lähimmät naapurit, jotka meidät silloin tällöin tapaavat. Mutta
muut entiset alamaiseni eivät kyllä enää muista kuningatar Kaarina
Maununtytärtä olleeksikaan. Näinhän sen selvästi viime kesäisellä
matkallani Uudellemaalle, -- siksi en yleensä enää halua Liuksialastani
mihinkään liikkua.

-- Mutta kun liikut, ryhdistäsikin tuntuu silloin kuningatar...

Se ajaja, jonka kanssa Ruotsin entinen kuningatar, Eerikki XIV:nen
leski Kaarina Maununtytär, näin jutteli, koettaen hälventää hänen
alakuloisia mietteitään, oli hänen tyttärensä Sigridin, Sigrid Vaasaksi
sanotun, sulhanen Henrik Tott, ylhäinen aatelismies, lukumies ja
miekkamies, joka kotoaan Lohjalta äsken oli saapunut Liuksialaan
jouluksi morsiantaan tervehtimään ja piakkoin pidettäviä häitään
järjestämään. Ja morsian, Sigrid Vaasa, kauas Suomen sydänmaille
joutunut kuninkaantytär, hän se juuri naureskeli tuossa äitinsä
rinnalla reen perällä, iloisena ja huolettomana siitä, että hänellä ei
enää ollut prinsessan arvoa eikä asemaa. Olihan hänellä hyvä koti,
hyvät naapurit, joiden seurassa hän mainiosti viihtyi, ja hyvä sulho,
jota hän rakasti ja joka siinä nyt jutteli reen sevillä. Mitäpä muuta
hän kaipasi! Mutta äiti pysyi yhä äskeisessä, raskaassa mielialassaan:

-- Ei ole ryhtikään entinen. Mutta johan siitä onkin kolmattakymmentä
vuotta, kuin olen ollut Ruotsin valtaistuimella, jossa sen jälkeen jo
on istunut monta kuningatarta. Olenhan tänne Suomeen karkoitettu ja
haudattu vanha muori, jolla on vain muistonsa jäljellä.

-- Mutta voihan Eerikin suvun tähti vielä nousta, puheli nuorukainen
edelleen rohkaisevasti. -- Vielähän elää poikasi, Ruotsin kruunun ainoa
oikea perijä, ajat voivat vielä muuttua.

-- Ei ne muutu, huokaili rouva. -- Näin poikani Tallinnassa viime
kesänä, -- ei hänestä, Kustaa-raukasta, koskaan tule kuningasta!
Sammunut on Eerikin tähti... Mutta jo kauan sitten olen lakannut sitä
suremasta ja alistunut kohtalooni. Täällä elän ja kuolen, -- suoritan
vain täällä pientä armeliaisuuttani omassa ahtaassa piirissäni.

Armeliaisuustyöhön oli Kaarina Maununtytär nytkin ajamassa; hän oli
matkalla Vääksyyn, Kangasalan Vesijärven rannalle. Siellä oli nykyisin
sairaana talon rouva, tavallaan hänen kohtalotoverinsa, Kaarina
Hannuntytär, ja nuoret kihlatut olivat lähteneet äitinsä mukana
tervehtimään siellä nousevaa nuorisoa. Oli vietävä sairaalle rohtoja ja
Vääksyn rouvan orvoille lapsenlapsille pieniä joululahjoja.

Monet vuodet olivat Kustaa Vaasan vanhimpain poikain, Eerikin ja
Juhanan, aikoinaan kauniit ja kuuluisat, jumaloidut lemmikit viettäneet
vanhuuttaan toistensa naapureina täällä Kangasalla, asuneet siellä
toisiaan tapaamatta, toisistaan mitään tietämättä. He olivat
välttäneetkin toisiaan, vieroneet, ehkä vihanneetkin toisiaan, vaikka
saman kohtalon alaisina elivät. Mutta eroahan olikin heidän välillään.
Olihan Kaarina Maununtytär vihitty ja kruunattu kuningatar, Ruotsin
valtaistuimella istunut kuninkaan puoliso ja laillisten kuninkaanlasten
äiti, vaikka veljesviha ja kateus sitten oli syössyt hänet alas
loistostaan ja arvostaan. Kaarina Hannuntytär, turkulaistyttö,
sitävastoin oli vain kuninkaallisen prinssin jalkavaimo, Suomen nuoren
herttuan Juhanan Turun-aikainen lemmitty, joka kai kerran oli uneksinut
Suomen herttuattaren arvoasemaa, mutta joka sitten oli heitetty kuin
käytetty leikkikalu syrjään, kun Juhana-prinssi oli Puolan
kuningashovista hakenut itselleen ylhäisen puolison. Molemmat Kaarinat
olivat halpasyntyistä sukua, toinen sotilaantytär Tukholmasta, toinen
papintytär Turusta; heidät oli onnen oikku aikoinaan kuin sadussa
kohottanut valtakunnan ja hovielämän ylhäisimmille paikoille, loistoon
ja mahtavuuteen, sitten syöstäkseen heidät siitä korkeudesta alas ja
sijoittaakseen heidät pettyneinä, unhotettuina, hyljättyinä toistensa
naapureiksi kauas Sisä-Suomen syrjäiseen pitäjään. Molemmat olivat kuin
taikavoiman kehittämät metsäkukat kohonneet ympäristöstään äkilliseen,
odottamattomaan, upeaan kukoistukseen, mutta pian olivat he lakastuneet
molemmat ja viettivät nyt iltaansa suuruutensa kuihtuvina muistoina.

Kauan olivat nuo muistot, veljesvihan katkerat perinnöt, pitäneet heitä
vieraina ja karsaina toisilleen täälläkin sydänmaalla. Mutta viime
aikoina oli yhteinen unhotus ja yhteinen suru sittenkin tuonut heidät
lähemmäksi toisiaan. Kaarina Maununtytär oli varsinkin viime kesän
jälkeen, jolloin hän tapasi poikansa, unelmainsa viimeisen toivon,
heikkona, saamattomana, ahdashenkiseksi raukaksi herpautuneena,
vetelänä vesivesana, joka oli vailla kaikkea yritteliäisyyttä ja
tahdonvoimaa noustakseen isänsä istuimelle, varsinkin sen jälkeen oli
Kaarina Maununtytär lopullisesti nöyrtynyt ja oivaltanut kuninkuutensa
lopullisesti kadonneeksi. Jo silloin oli hän ikäänkuin tuntenut
tarvetta lähestyä naapurissa elävää kohtalotoveriaan ja antanut
ylpeytensä mennä. Vähitellen oli jää siten murtunut maailman murjomain
kaimasten välillä.

-- Onko Vääksy kuninkaankartano samalla tavalla kuin Liuksiala? kysyi
nuori kuski matkaa jatkettaessa.

-- Ei, se on vain tavallinen aateliskartano, Kaarina-rouvalle viimeisen
miehensä jälkeen leskitaloksi jäänyt perintö, vastasi reen perällä
istuva entinen kuningatar.

Kaarina Hannuntytär oli sen jälkeen, kuin hänen ruhtinaallinen
ihailijansa oli hänet hyljännyt, ollut kahdestikin naimisissa, ja oli
nyt jo toisen aviopuolisonsa leski. Lapsia hänellä oli eri avioista.
Niistä kolmesta lapsesta, jotka Kaarina Hannuntytär oli synnyttänyt
Juhana herttualle, ei elänyt enää ketään, senjälkeen kuin sekin tytär,
Sofia Gyllenhjelmiksi ristitty, joka oli ollut naimisissa suuren
sotapäällikön, Pontus De la Gardien kanssa, joku aika sitten oli
kuollut. Mutta Pontuksen alaikäiset, isästään ja äidistään orvoiksi
jääneet lapset kasvoivat Vääksyssä äidinäidin hoidossa ja niistä oli
vanhin, Jaakko, jo Henrik Tottille tuttava.

-- Mutta olihan Jaakon äiti kuninkaallisen prinssin tytär, Sigridin
serkku, jatkoi tiedonhaluinen ajaja.

-- Sigridin isä oli Ruotsin kuningas ja hänen äitinsä voideltu
kuningatar, vastasi Kaarina Maununtytär hiukan ylväästi, vanhoilta
muistoiltaan. -- Jaakon äiti oli herttuaallisen lemmikin tytär, jota
hänen korkea isänsä ei saanut lailliseksi perijäkseen tunnustaa.
Vääksyn rouvalla on myöhemmin ollut aviopuolisoita, minulla on ollut
vain yksi puoliso, kuningas Eerik, Sigridin korkea isä.

Nyt oli Vääksyn rouva sairaana. Elämä oli vaatinut häneltä paljon,
kuluttanut hänen kauneuttaan ja elinhermoaan, voimat rupesivat nyt
loppumaan. Monta viikkoa oli hän jo maannut vuoteessa eikä toipumisesta
ollut tietoa. Tämä ennen niin toimekkaan naisen ruumiillinen riutuminen
ja siitä aiheutuvat talonpitohuolet olivat kutsuneet Liuksialan
avuliaan emännän tänä syystalvena jo eri kertoja Vääksyyn, missä hän
hoidollaan ja neuvoillaan lievitti potilaan huolia ja kärsimyksiä.
Tällaiselle armeliaisuuskäynnille oli hän sinne lähtenyt nytkin,
jouluaaton aattona, vaikka aika olikin nyt levoton ja monenlaisia,
epämääräisiä huhuja oli liikkeellä.

Taival taittui nopeasti vankan raudikon hölkätessä, eikä mitään
häiritseviä retkeläisiä näkynyt valtatielläkään. Eräs vastaanajava
naapurinisäntä tiesi kuitenkin kertoa yhtä ja toista levottomuutta
aiheuttavaa juttua. Pohjanmaalta päin oli kulkeutunut tietoja, että
sieltä oli esivallan virkamiehiä vastaan nousseita, hurjistuneita,
asestettuja talonpoikia hiihtämässä joukoittain etelään päin. Olipa jo
lähiseudun aatelisperheitä lähtenyt kodeistaan pakosalle Hämeenlinnaan,
ja toisia valmistautui matkalle lähtemään. Rajuja huhuja oli
Pohjanmaalta lennähtänyt, että sieltä tulevat talonpojat polttavat
kaikki aateliston ja knaappien kartanot ja ryöstävät ne armotta
putipuhtaiksi, juoden ja mekastaen hävittämissään taloissa. Levottomin,
hätääntynein mielin ajoivat senvuoksi Liuksialan väet nyt Vääksyn
pihaan.

Siellä ei tiedetty näistä uhkaavista enteistä mitään, rauhassa siellä
talon väet suorittelivat talvitöitään. Keventynein mielin kiirehti
senvuoksi Liuksialan emäntä sisähuoneisiin sairasta emäntää
tervehtimään, ja nuoret kihlatut joutuivat pian talon nuorten pariin.

Mutta kauan ei oltu näin ativotalossa vierailtu, kun sen pihaan ajoi
Längelmäen puolelta reslallinen hätääntyneitä pakolaisia, jotka
kertoivat pakenevansa idästä päin samoavan talonpoikaisjoukon jaloista
pois. Suksijoukko kuului juuri olevan tulossa Kangasalalle.

-- Mitä joukkoa ne ovat? kysyivät hämmästyneet, pahaa aavistamattomat
talonväet.

-- Julmannäköisiä, kesyttömiä erämaanmiehiä he ovat, ryösteleviä
rosvojoukkoja...

-- Tekevätkö ne ilkitöitä?

-- Vallastalojen rauniot jäävät savuamaan heidän taipaleelleen,
vakuuttivat peljästyneet pakolaiset. -- Ja nuo hurjiintuneet ovat jo
aivan kintereillämme!

Tosiaankin näkyi Sahalahdelta päin nousevan savua hallavaa
talvitaivasta kohden. Ihmiset ällistyivät, eikä nekään, jotka olivat
kuulleet kumeita huhuja Pohjanmaan kansan noususta, ymmärtäneet, mitä
aseellisia talonpoikaisjoukkoja sieltä Päijänteeltä päin nyt oli
tulossa. Mutta pihaan ajaneet pakolaiset hätäysivät yhä itse
näyttämistään savuista, huokasuttivat vain hetkisen hevostaan kaivolla
ja hoputtivat sitä sitten taas juoksemaan, viedäkseen kauhun viestinsä
edelleen kylästä kylään.

Vääksyssä, jonne pakolaisten sanoma oli näin yllättäen saapunut, syntyi
tietysti tavaton hälinä ja hätä. Palkkapiiat juoksivat kuin päättömät
kanat sisään ja ulos, osaamatta ryhtyä mihinkään, pienemmät lapset
parahtivat itkemään ja rengit supattivat salaperäisesti tallissa.
Isännättömässä talossa oli ilmankin usein neuvojen puute, nyt makasi
emäntäkin sairaana eikä voinut antaa mitään ohjeita. Joku käski
valjastaa hevoset, sulloa edes lapset rekiin ja lähteä ajamaan
kirkolle. Toinen kielsi, koska ei sairasta rouvaa kuitenkaan voitu
liikuttaa, ja kun valjastajia sittenkin mentiin hakemaan, olivat he
tipotiessään. Nuori Tott lohdutteli pihalla morsiantaan ja hänen
rinnallaan talon vanhin miespuolinen jäsen, Jaakko de la Gardie, vaikka
vasta alun toisellakymmenellä oleva poika, puuhaili muka vastarintaan
asettumista ja kertoi missä ullakolla oli talon vanhoja aseita, -- hän
oli valmis heti miekkaan tarttumaan.

Lähenevästä vaarasta oli ilmoitus vihdoin viety myöskin sairaan emännän
huoneeseen, jossa Kaarina Hannuntytär makasi suuressa vuoteessa
verettömänä ja voimattomana, mutta kasvoiltaan vieläkin kauniina. Hän
ei jaksanut nostaa päätään patjoilta, ja kun hänelle nyt kerrottiin
hurjan talonpoikaisjoukon tulosta, kävi hän entistäänkin huonommaksi:
hätäysi, yritti nousta, ei jaksanut, ja vaivausi siitä sitäkin enemmän.
Liuksialan emäntä, joka vuoteen ääressä istui, koetti häntä lohduttaa,
mutta potilas vain voihki tuskaisessa hiessä ja hoki:

-- En jaksa, vaivainen, sydämeni halkee, -- kuka pelastaa
lapsiraukat...? Polttavatko ne meidät tähän!

Kuningatar oli levoton itsekin ja kiirehti ulos asioista selkoa
ottamaan. Päästyään selville pakolaisten kertomuksista toimitti hän nyt
tyttärensä sulhoineen heti takaisin Liuksialaan, kehoittaen Henrik
Tottia sieltä viipymättä ajamaan edelleen Hämeeseen päin kutsumaan
aseväkeä avuksi. Itse hän jäi Vääksyyn vaalimaan kartanon alaikäisiä
lapsia ja hoivaamaan heikkoa potilasta, joka puolihoureisena yhä hoki:

-- Lapset raukat, millä he elävät, kun ryöstäjät tulevat ja vievät
kaikki...

-- Ehkeivät sentään tänne tulekaan, lohdutti naapurin rouva, --
eiväthän talonpojat sentään mitään petoja ole. Lepää alallasi vain,
kuomaseni...

Näin koetti hän rauhoittaa yhä heikompana hytkyvää potilasraukkaa,
vaikkei hän suinkaan ollut omassa sydämessään rauhallinen,
muistellessaan omaa, emännättömäksi jäänyttä taloaan, jonne hän nyt ei
voinut palata avuttoman potilaan luota. Mutta turhaan hän sairasta
rauhoitteli; tämä sai kouristuksia kerran toisensa perästä ja vaipui
välillä hervottomana voihkimaan. Viereisestä tuvasta kuului hälinää ja
itkua ... taas oli saapunut taloon kuormallinen jonkun knaappitalon
pakolaisia kertoen, että perästä tulevat erämaan hiihtäjät armotta
hävittävät kaikki aatelisten, voutien ja knaappien kartanot.

-- Katsokaa, musta patsas kohoo tuoltakin kaakon kulmalta, -- niin
viittoilivat pakolaisnaiset ja hätäännyttivät yhä talonväkeä.

-- Ja tuolta, -- paetkaamme kiireesti edelleen, pian ne polttavat
tämänkin talon!

Ja Vääksyn väkeä he mennessään kehoittelivat:

-- Paetkaa tekin jo ajoissa, ne paistavat teidät tupaanne...!

Mutta Vääksystä oli kaikki yritteliäisyys ja toimintakyky kuin
jähmettynyt. Kukaan ei kyennyt pakoa järjestämään, avuttomina ja
neuvottomina jättäysivät heikkovoimaiset naiset ja lapset itkien
paikoilleen. Ja ennen pitkää ajaa hurauttikin jo ensimmäinen
reslallinen aseellisia talonpoikia Vääksyn pihaan, jonne riisuivat
hevosensa. Sitä seurasi toinen reki ja kolmas ja kohta jo
suksimiestenkin pitkä raito.

-- Tässähän on elävännäköinen herrastalo, tässä nyt aattosauna
kylvetään, hihkaisivat hikiset hiihtäjät toisilleen tyhjällä pihalla.

-- Ja eletään reilusti herrain jouluruoilla.

-- Sitten vasta talo tuleen höyräytetään!

Ja ensiksi saapuneen reslan miehet repäisivät jo auki arkituvan oven,
jossa hätääntyneet naiset uikuttivat, karjaisten:

-- Hei akat, nyt on tullut nälkäisiä vieraita. Pankaa kysta pöytään,
hyvää ja paljon!

-- Ja sauna lämmitä, kuin jo olisi!

-- Ja aitat auki, että eväitäkin saadaan. Itse me kyllä nämä
sisähuoneet tutkimme!

Joku palkkapiioista yritti livistää ulos, pakoon juostakseen, mutta
hänen käsipuoleensa tarttui tupaan astuva Martti Vilpunpoika, joka
heilautti tytön miltei kohona takaisin ja ärjäisi:

-- Maltahan, hempukkani, missä täällä on talon isäntä, hä?

-- Ei ole isäntää, inisi säikähtynyt tyttö, -- lesken on talo.

-- No tuo tänne emäntäsi sitten, ja pian!

-- Rouva on sairaana, vuoteessa...

-- Kyllä me täällä rouvat parannamme ja jalkeille nostamme! Tutkitaanpa
paikat.

Hän astui sisähuonetta kohti, jossa kuolemansairas emäntä makasi, ja
tempaisi rajulla otteella oven auki. Siellä näki hän vuoteella kalpean
naisen, joka kuumeisin, kauhua säteilevin silmin tuijotti avatulle
ovelle ja jonka ohkaiset huulet värähtivät, vaikka ääni ei kulkenut.
Vuoteen ympärillä kyyhötti itkeviä lapsia... Raju mies pysähtyi
hetkeksi sen kuvan eteen, peräysi vaistomaisesti askeleen taaksepäin,
mutta ryntäsi taas keskilattialle, ikäänkuin häveten heikkouttaan,
sillä toisiakin miehiä oli jo astunut ovelle. Mutta samassa seisoi
ryhdikäs, kookas, kaunis harmaatukkainen nainen hänen edessään, levitti
kätensä torjuvasti ja kuin vuodetta suojellakseen, sekä virkkoi
käskevästi:

-- Takaisin, miehet, näettehän, täällä makaa talon emäntä hyvin
sairaana.

Miehet peräysivät todellakin ovelle. Mutta Martti Vilpunpoika kysyi
käskijältä:

-- Kuka olet sitten sinä?

-- Minä olen Ruotsin entinen kuningatar, vastasi Kaarina Maununtytär
kopeasti, kohottaen päätään entistä pystymmäksi. -- Minä olen
Liuksialan rouva.

-- Liuksialan ... onko tämä talo Liuksiala?

-- Ei, tämä on Vääksy, lesken talo tämäkin, tuossa lepää sen emäntä.
Säästäkää meitä turvattomia, avuttomia naisia!

Miehet katselivat kysyen toisiaan ja Martti Vilpunpoika peräytyi taas
askeleen, pyöritellen sanoja suussaan. Hän näytti empivältä:

-- Liuksialan kartano, jossa asuu entisen kuningasvainajan leski, on
meidän jätettävä ryöstämättä, niin päätettiin jo Kyrössä. Mutta
Vääksystä siellä ei puhuttu mitään.

-- Säästäkää Vääksykin niinkuin Liuksiala, puhui harmaapäinen rouva
liikutettuna. Talonpojan ilmoitus, että he olivat päättäneet säästää
hänen oman talonsa, oli syössyt oudon, rohkaisevan ilonlaineen hänen
valtavasti tykyttävään sydämeensä ... muistettiinhan siis vielä
kuitenkin Suomessa vanhaa kuningatarta! Heltyneellä ja hellyttävällä
äänellä hän edelleen rukoili: -- Säälikää kärsivää sairasta ja hänen
kotiaan!

Miehet olivat sillävälin hiljaa vetäytyneet sairashuoneesta suurtupaan,
jossa johtajat nyt neuvottelivat keskenään. Mutta ulkoa astui yhä uusia
tulokkaita pirttiin. He saapuivat remuavina ja äänekkäinä ja vaativat
ankarasti pöydille syötävää ja juotavaa, välittämättä mistään
hentomielisistä jutuista. Tähän taloon he, raskaan hiihdon
suoritettuaan, olivat tulleet juuri remutakseen tänä juhlien aattona,
juodakseen ja herkutellakseen, eivätkä he suinkaan aikoneet antaa
jonkun sairaan akan hämmentää tätä päätöstään. Ääni koveni taas heidän
joukossaan, palkkapiiat saivat sen tuhannen kyytiä, kun eivät ajoissa
tuoneet esille olutta eivätkä heti saaneet tulta saunaan.

-- Avaimet tänne, otamme itse, karjuivat miehet, eikä Liuksialan
rouvakaan enää saanut, vaikka tupaan tuli, siellä ääntään kuuluville.
Ja Martti Vilpunpoika neuvoi ikäänkuin hyväntahtoisesti tuota
hätäilevää naista:

-- Antakaa miehille hyvällä ruokaa ja juomaa, mitä tahtovat, ne ottavat
kuitenkin itse!

Sitä neuvoa oli toteltava ja pian olivat yltäkylläiset, meluavat pidot
käymässä Vääksyn molemmissa tuvissa. Joulutynnyrit avattiin ja olutta
kannettiin pöytiin suurin kipoin, jotka pian tyhjenivät ja taas olivat
täytettävät, ja talon jouluruoat, liikkiöt ja paistokset, menivät samaa
tietä. Palkkapiiat juoksivat kuin väkkärät yhä uusia herkkuja esiin
kantaen. Kiireellä piti vielä tappaa ja paistaa pari hiehoa ja
lammasta, ennenkuin miesten nälkä rupesi asettumaan. Ja sitä
asetellessaan he joivat ja juopuivat ja kävivät yhä remuavammiksi.
Toiset pistäysivät vuoron päältä saunassa, toiset mättivät aitoista
rekiinsä leipäsäkkejä ja voipyttyjä, mutta useimmat istuivat kuitenkin
yhtä painoa kuumassa tuvassa olutkippoja kallistellen ja kehuskellen
toisilleen, että näin sitä nyt me vuorostamme... Talon väet, aikuiset
ja lapset, jotka olivat piiloutuneet uunin pimentoon, katselivat sieltä
pelokkain, ammottavin silmin sitä rajua menoa, uskaltamatta
äännähtääkään.

Tämän ryminän jatkuessa istui Liuksialan valtiatar sairaan rouvan
vuoteen ääressä, koettaen häntä rauhoittaa. Mutta tuvan melu ja huuto
kaikui yhtenään sairashuoneeseen ja sen aiheuttama säikähdys ja kauhu
murteli nopeasti heikon potilaan viimeisiä voimia. Hänen tilansa
huononi huononemistaan ja iltapuoleen, kun juopuneiden mölinä oli
kovimmillaan, valtasi hänet taas kouristuksen tuska. Hän pyysi pappia,
kohdisti nyt siihen pyyntöönsä kaiken voihkinansa ja hätänsä. Mutta se
oli vallan toivotonta.

-- Kukapa pääsisikään täältä nyt kirkolle ajamaan, hätäilivät naiset.
-- Rengit ovat tiessään, talli on täynnä vieraita hevosia.

-- Ja kaiketi se kirkkoherrakin jo on pakosalle lähtenyt, niinkuin
kaikki muut.

-- Pappia, pappia! voihkii kuoleva nainen, mutta mistä sen nyt ottaa!

Näin hälysivät talon naiset, juosten edestakaisin ovissa, väännellen
käsiään ja vaikertaen. Kalpeana seisoi Liuksialan rouva kynnyksellä,
keksimättä, miten lievittää sielun ja ruumiin tuskissa kiemurtelevan
potilasraukan hätää.

Silloin kuului tuvan karsinasta, missä muutamia hiljaisempia
retkeläisiä, toisten rymytessä, lepäili seinäraheilla, ääni:

-- Täällä on pappi...

Hiukan ujona, mutta vakavana ja arvokkaana astui Mikko esiin katveesta,
missä hän, joka toisia myöhemmin oli perille saapunut, oli miesten
poristessa ottanut pienet unet. Nyt hän korjasi pukunsa, asetti
papinkauluksen paikoilleen ja pyysi rauhallisesti miehiä vähän
asettumaan. Sitten astui hän Liuksialan rouvan eteen häntä kunnioittaen
tervehtien.

-- Pappiko teillä mukananne, huudahti rouva ihmeissään, mutta samalla
helpotuksesta huoahtaen. -- Käykää sisään, pastori, käykää tänne
kuolevaa lohduttamaan ja vahvistamaan.

Naurun höhötystä kuului oluenjuojain pöydästä ja oudolta tämä
toimitus nyt näissä oloissa tuntui nuoresta papista, joka ei ollut
tupaan saapuessaan kuullut sairaasta emännästä mitään. Mutta hän
käsitti velvollisuudekseen auttaa hätääntynyttä, haki esille
sakramenttilaatikkonsa ja astui sisähuoneeseen, missä kuihtuneena
rauniona lepäsi Juhana kolmannen lemmitty, jonka kukoistavasta
kauneudesta ja kirjavasta elämänsadusta hän oli monet tarinat Turussa
kuullut. Siinä hän nyt tuskissaan kamppaili ja vaimenneella äänellä
voihki, että hurjat raakalaisjoukot syövät ja ryöstävät hänen talonsa
ja tavaransa... Ja noiden raakalaisten matkassa kulkevan papin täytyi
nyt koettaa lohduttaa ja rauhoittaa ja viime tilille valmistaa tuota
seikkailijanaista, joka tuskaili kaatuneen onnensa maallisten rippeiden
katoamista.

Mutta Vääksyn molemmissa tuvissa kohisi mässääväin miesten porina
entisellä pauhullaan ja viimeistä ehtoollista kuolevalle jaettaessa
kuului pyhäin sanain sekaan äänekästä laulun loilotusta ja sakeita
kirouksia. Kotvasen kuluttua kutsuttiin emännän lapset ja lapsenlapset
taas tautivuoteen ääreen polvistumaan ja Mikko-pappi koetti turhaan
vaimentaa pirtin porinaa. Siellä oli Martti Vilpunpoika äsken
julistanut, että matkaa oli taas yötä vasten lähdettävä jatkamaan,
sellaiset verekset terveiset sanoi hän airuen tuoneen Ilkalta, joka
tuon saapuneen viestin mukaan jo oli ehtinyt Pirkkalan Ylöjärvelle. Nyt
siellä tuvassa äänekkäästi väiteltiin siitä, oliko Vääksyn kartano,
jossa päiväkausi näin oli remuttu, lähdettäessä sekin todella
höyräytettävä tuleen. Siitä toiset, maltillisemmat, kieltelivät,
viitaten talon sairaaseen emäntään ja pieniin lapsiin. Mutta niistä
eivät hurjimmat välittäneet:

-- Menkööt mäkeen taikka paistukoot! Onko meidän lapsia muistettu, kun
talosta viimeinen jauhovakkanen on viety... Totta jumaliste tässä
joulunuotio nyt on roihautettava, jahka viimeinen haarikka on
kallistettu.

Martti Vilpunpoika ei uskaltanut käydä estämään tätä miestensä
tulitusintoa, vaikka ehkä itse olisi tahtonutkin säästää talon. Siksi
hän vain komensi:

-- Tehkää talolle minkä tahdotte. Nyt joka tapauksessa pian suksille
kaikki ja taipaleelle!

-- Tuli siis nurkan alle...!

-- Että tästä lähteä nähdään!

Kaameilta ne huudot kaikuivat potilaan huoneeseen. Mikko-pappi yritti
taas järkipuheilla hillitä oluesta hullaantuneita miehiä, mutta se ei
enää ollenkaan onnistunut. Hänelle ivaten nauraa hohotettiin ja
pilkkasanoja sateli häntä vastaan:

-- Vai jo pappia jänestää ... sitäkö varten se mukaan otettiin!

-- Alkuahan tämä vasta on. Monen talon saat nähdä palavan, jos meidän
matkassa mielinet kulkea...

-- Eikä tässä enää paljoa maksa yhden vanhan akan henki. Nyt ovat todet
käsissä!

Tuskaisella ahdistuksella kuunteli Mikko näitä muuten niin sävyisäin
erämaanmiestensä karkeita uhkauksia. Hän jo syvästi katui, että oli
heidän matkaansa ollenkaan lähtenyt. Eihän hän kuitenkaan voinut heidän
syvälle syöpyneestä katkeruudesta kasvanutta hurjuuttaan taltuttaa, --
kuilu näytti aukenevan hänen ja talonpoikain välille. Hänen sydäntään
särki nähdessään talon naisten jo rupeavan kokoamaan hynttyitään talven
selkään paetakseen, ja kauhulla vetäytyi hän lähtöä tekevistä,
räyhäävistä retkeläisistä loitommas, palaten vielä sairashuoneeseen.

Mutta retkeläisten kesken syntyi vielä, ennenkuin he tuvasta
poistuivat, uutta neuvottelua ja väittelyä. Se airut, joka oli tuonut
sanan Ilkan joukon saapumisesta Ylöjärvelle, oli samalla tuonut Martti
Vilpunpojalle käskyn muuttaa matkansa suuntaa ja lähteä samoamaan
etelään päin, Pälkäneen kautta suoraan Hämeenlinnaa kohden. Oli näet
saatu tietoja, että Hämeestä päin oli Satakuntaan tulossa pakoon
ehtineiden herrojen sotaväkeä, Arvid Tavastin ja Knuutti Kurjen
johtamia huoviosastoja, jotka ilmeisesti pyrkivät Ilkan nuijajoukon
kimppuun takaapäin, samalla kuin marski Klaus Fleming itse Turusta päin
aseväkineen riensi sitä vastaan. Talonpoikain pääjoukko uhkasi siten
joutua pahaan puristukseen. Senvuoksi oli Martti Vilpunpojan nyt
kiireellä riennettävä noita Hämeestä tulevia ryttäreitä vastaan, niitä
pysäyttämään ja siten suojelemaan Ilkan joukon selkäpuolta.

Tämä oli järkeenkäypä määräys, mutta monille erämaan retkeläisille se
kuitenkin tuotti pahan pettymyksen. Heitä, jotka olivat toivoneet pian
jo pääsevänsä pääjoukon mukana kulkemaan suoraan Turkuun, kiukutti nyt,
kun heidän olikin poikettava takaisin metsäisille maille. Toiset,
humalapäiset, niskoittelivat, ja johtomiehillä oli tekemistä
masentaakseen heidän vastarintaansa. Retken suunnan muuttaminen tuotti
niinikään monenlaista järjestelyä. Tämän muutoksen oivalsivat kaikki
vakavaksi asiaksi: olihan lähdettävä päätä pahkaa taistelemaan
rynnistävää, hyvinvarustettua ratsuväkeä vastaan, -- ilmitappelu
saattoi syntyä koska tahansa!

Uudet järjestelyt vaativat aikansa. Piti lähettää etujoukko teitä
tutkimaan ja sananviejiä monelle taholle. Mikkoa tarvittiin taas
kirjoitusmieheksi, sillä Ilkalle oli vastauskirje laadittava ja
joulupyhinä kirkoissa kuuluutettavaksi oli valmistettava julistus,
jossa paikkakunnan väestöä kehoitettiin liittymään talonpoikain
liikkeeseen. Illan suussa olivat ne valmistukset vihdoin suoritetut ja
humalastaan hiukan selvinneet, mutta uuteen kiukkuun yltyneet miehet
nouseskelivat pihalla suksilleen. Mutta matkasuunnan muutoksen
aiheuttama suuttumus oli taas kiihoittanut heidän mielensä, ja pirtistä
lähteväin joukosta nousi äänekäs ja yleinen vaatimus:

-- Nyt piru vie ei jätetä Vääksyä polttamatta!

-- Ei jumaliste Laukon herran, joka Hämeestä tulee, pidä ainakaan
täällä saada yösijaa!

-- Tuli olkiin nyt!

Ja sydäntyneet miehet rupesivat jo uunista vetämään kekäleitä
viskatakseen ne lähtiäisiksi lattialle vuodepahnoihin.

Silloin aukeni selälleen sairashuoneen ovi ja Mikko-pappi, joka äsken
kirjoitustyönsä päätettyään oli rientänyt sinne, astui sen kynnykselle
kalpeana, vakavana, juhlallinen ilme kasvoillaan. Hän katsoi miesten
häärintää ja virkkoi:

-- Miehet, -- tuolla on nyt vainaja. Tekö rupeaisitte
ruumiinpolttajiksi?

Miehet ällistyivät, uunista vedetyt kekäleet jäivät liedelle savuamaan.

-- Rauha kuolintalolle, julisti Mikko, -- poistukaamme täältä siivosti
ja hiljaa!

Nyt hänen vaativaa ääntään taas kuunneltiin ja äsken ärtyisät
miehet vetäytyivät nyt ikäänkuin hervoittuneina ja puolihäpeissään
ulko-ovelle. Heidän päästään tuntuivat viimeiset humalahöyryt äkkiä
hälvenevän, kuoleman henkäys tuntui heidät ikäänkuin herättävän. Ääneti
he hakivat eteisestä konttinsa ja keihäänsä ja ehättivät kuin
erityisellä kiireellä suksilleen, hiihtääkseen jo lähteneiden jäljille.

Viimeisenä läksi Mikko-pappi Vääksyn taas tyhjentyneestä suurtuvasta,
jossa naiset ja lapset kuin typertyneinä, vieläkin kauhun ilme
silmissään, katselivat poistuvia miehiä. Hän kumarsi kunnioittaen
Liuksialan rouvalle, joka jäi sinne ympärilleen kertyneitä orpoja
huoltamaan ja joka, kuin pingoituksesta lauenneena mutta yhäkin
epävarmana, kysyi lähtevältä:

-- Onko siis Vääksy nyt sittenkin pelastunut?

-- On. Sen pelasti sen emäntä-raukka kuolemallaan.



VIII. ENSI TAISTELU.


Surullinen joulu vietettiin Hämeen vanhassa linnassa vuonna 1596.
Tuolla pienellä, vanhanaikaisella sisämaanlinnalla ei ollut enää
pitkiin aikoihin ollut sotilaallista merkitystä, mutta hallinnon
keskuspaikkana ja ruunun varastopaikkana oli se kuitenkin edelleen
Hämeen sotaväenkin keskus. Siellä isännöi näihin aikoihin vanha, vakava
Steen Fincke, Götrikin veli, ja hänen apulaisenaan ylpeä ja ylimielinen
ratsumestari Ivar Arvidinpoika Tavast, nuoresta iästään huolimatta yksi
rahvaan pahimpia painajaisia. Tämä viimemainittu, jolla komennossaan
oli ratsulipullinen Virosta palautettua sotaväkeä, oli sen sijoittanut
naapuripitäjiin talonpoikain elätettäväksi ja remuili itse linnassa,
valmistellen siellä läheisten kartanoiden aatelisjunkkarien kanssa
repäiseviä juhlajuominkeja. Muita harrastuksia tai huolia ei linnassa
yleensä ollutkaan. Siellä elettiin sisämaan eristetyissä oloissa,
joihin eivät Klaus Flemingin ja hänen vastustajainsa valtariidat taikka
Turun kirkkokiistat ulottuneet, ja paikkakunnan hidasluontoinen, kankea
kansa kantoi sekin napisematta niskoilleen sälytettyjä raskaita
linnaleirirasituksia.

Elämä meni linnassa verkkaista, tasaista menoaan. Oli taas valmistuttu
joulua viettämään entiseen tapaan: oluet oli pantu, leivottu oli paljo
makeaa ja rasvaista, pitkät pidot oli edessä.

Silloin juuri rupesi ilmenemään tuota hiljaista rauhaa häiritseviä
enteitä. Jouluneellusviikolla saapui ensiksi merkillisiä sanomia
kaukana Pohjanmaalla tapahtuvasta kuohunnasta, ja päivän parin kuluttua
rupesi tuohon hiljaiseen linnaan ajamaan aatelisrouvia perheineen,
jotka olivat Satakunnasta ja Pohjois-Hämeestä paenneet lähenevää,
uhkaavaa ryminää. He kertoivat Pohjanmaan talonpoikain vanginneen tai
surmanneen voutinsa ja huovinsa ja lähteneen aseissa samoamaan etelään
päin. Näistä ensi viesteistä ei linnassa sentään paljoakaan
hämmästytty. Tottapa siellä pohjoisessa sotaväki pitää talonpojat
kurissa, ja mitäpä se jytinä tänne asti vaikuttanee! Mutta eräänä
päivänä ajoi linnaan Laukon herra, Knut Kurki, perheineen ja
asemiehineen, kuvaten aseman jo sangen arveluttavaksi ja vaatien
linnanherroja ryhtymään kiireellisiin sotilaallisiin toimenpiteisiin.
Nopeasti nyt tuhoviestit sakoivat: aatelisten kartanot Satakunnassa
palavat, talonpojat ovat suurin joukoin ja eri teitä matkalla Turkuun!
Jopa kertoivat linnaan paenneet ruununmiehet läheisten Hollolan ja
Hauhon talonpoikainkin käyneen levottomiksi, hosuneen elättihuovejaan
korennoilla ja ajaneen heidät ulos pirteistään. Ja vihdoin lennähti
itseltään marski Flemingiltä, joka silloin juuri oli lähdössä
sotaväkineen Turusta Satakuntaan kapinajoukkoja asettamaan, kiireinen
käsky lähettää Hämeenlinnan seudun ratsuväet pohjoista kohti
pysäyttämään sieltä tulevaa vyöryä.

Joulupidot täytyi nyt jättää toistaiseksi ja kiireen vilkkaa oli Ivar
Tavastin kerättävä kokoon huovinsa, lähteäkseen Knut Kurjen kanssa
päätä pahkaa painumaan pohjoiseen päin.

Linnaan jäi täten enimmäkseen vain lapsia ja naisia, pakolaisperheitä,
joita sinne saapui uusia kuormia joka päivä. Niitä oli vaikea
sijoittaa linnan vanhoihin, ahtaisiin suojiin, sen kylmänkolkkoihin,
ränstyneisiin huoneisiin, joita oli mahdoton pitää lämpiminä, ja siellä
ne häärivät ja hätäilivät toistensa jaloissa, vaikerrellen jättämäinsä
kotikartanojen kohtaloa, jotka nyt olivat joutuneet hävittäväin
talonpoikain jalkoihin. Steen Finckellä oli tuska ja vaiva pitää
järjestystä näin äkkiä ylikansoitetussa linnassaan.

Mutta pahinta oli, että samoihin aikoihin saapui vielä toisia viestejä,
jotka ennustivat, ettei itse Birger Jaarlin vanha sisämaanlinnakaan
ollut talonpoikain hyökkäyksiltä turvassa. Hätääntyneenä ja pohteissaan
ajoi näet eräänä iltana linnaan Itä-Hämeen vouti Antti Tordinpoika sekä
Koskipään Sipi-herra Sysmästä, jotka kertoivat, että heidän molempain
talot oli hävitetty ja että he itse vain hädin tuskin olivat
pelastuneet talonpoikain kourista, jotka nyt Päijänteen molempia
rantoja pitkin ovat hyökkäämässä etelään päin. Varsinkin oli Sipi-herra
kuohuksissaan, kertoen kamalasta vankina-olostaan talonpoikain saunassa
ja näiden tavattomasta lukumäärästä sekä leppymättömästä vihasta. Hän
oli omin korvinsa kuullut heidän aikovan rynnätä ensiksi Hämeenlinnaan,
jonka herrat he uhkasivat armotta hirttää ja jonka muurit he aikoivat
hajoittaa maan tasalle. Molemmat miehet latelivat linnalaisille
värikkäitä, kauhunpitoisia kuvia omista kärsimyksistään, miten heidän
kapinaväen ajamina oli täytynyt kahlata kinoksissa ja viettää yönsä
metsissä, kunnes vihdoin pakolaisina tapasivat toisensa; miten kansa
myöskin Etelä-Hämeessä röyhkeästi osoitti heille vihamielisyyttään ja
kielsi heiltä kyytejä, joten heidän oli pakko paeta kuin henkipatot
kylästä kylään.

-- Päijänteen rannat ovat ilmikapinassa, jyrisi Tord-herra ankaralla
äänellä, -- ja rutto on levinnyt jo linnaa ympäröiviin pitäjiin.
Kaikkialla rahvas liikehtii; missä miehet vielä eivät ole aseissa,
sielläkin he vain odottavat pohjoisten nuijajoukkojen tuloa, yhtyäkseen
näihin ja hyökätäkseen tänne linnaan.

-- Ja täällä ei ole aseväkeä muuta kuin muutamia raajarikkoja
sotavanhuksia, säesti Sipi. -- Millä aiotte sen lumivyöryn torjua?

Nämä uudet kuvaukset ja kysymykset panivat vanhan, raihnaisen
Steen-herran aivan ymmälle ja hätääntymään. Ivar Tavast ja Knut Kurki
olivat todellakin vieneet mukanaan kaikki linnan asekuntoiset miehet ja
kaikki hevoset, eikä hän ymmärtänyt, mistä siihen kiireeseen saataisiin
linnaan riittävästi puolustusväkeä.

-- Mistä se liike on levinnyt Päijänteenkin rannoille ja kuka sitä
siellä johtaa, kyseli Steen-herra ihmeissään, sillä näihin asti ei
siellä päin ollut mitään melua kuulunut. Hän epäili säikähtyneiden
pakolaisten vähän liioittelevan kauhunkuvauksiaan.

-- Liike on lähtöisin Rautalammen erämailta, mutta se on jo levinnyt
joka pitäjään, kertoi Sipi, joka Leinosen saunaan oli kuullut yhtä ja
toista talonpoikain puheista.

-- Johtajina on muuan lapualainen ja Sysmän nimismies, mutta on
joukossa sotilaspakolaisiakin, kirjoitusmiehiä, -- on pappejakin.
Kehuivatpa he jonkun Kaarlo-herttuan lähettiläänkin kulkevan
matkassaan.

-- Vai siis sinnekin ulottuisivat näiden valtiollisten riitain langat,
ihmetteli vanhus. -- Ja Turkuunko hekin aikovat?

-- Turkuun, mutta ensiksi tänne Hämeenlinnaan. Sieltäpäin tänne
välittömin vaara nyt uhkaakin. -- Miten se torjutaan?

Kiperä kysymys vei yörauhan Steen-herralta. Mutta linnan turviin
saapuneisiin pakolaisiin tekivät nämä räikeät kuvaukset aivan
järkyttävän vaikutuksen. Oliko jouduttu ojasta allikkoon, tultu tänne
suoraan hiirenloukkuun? Niin kyselivät ylimysrouvat hätääntyneinä
toisiltaan. Heidän ja heidän lastensa henki on nyt kysymyksessä, sillä
jos julmistuneiden nuijalaisten laumat saavat linnan haltuunsa, niin ne
tietysti eivät jätä sinne ketään elämään. Pelästyneet naiset juoksivat
linnan rappusissa ja voihkivat ja säikyttivät yhä toisiaan, niin että
elämä siellä kävi surkeaksi ulinaksi.

Kiireellä ryhtyi vanha linnanherra silloin keräämään läheltä ja kaukaa
mitä sotaväkeä vielä oli kokoonsaatavissa ja voutien ynnä Koskipään
herran avulla saatiinkin vähitellen jotakin varustusväkeä kokoon,
vaikkei suinkaan riittävästi. Odotettiin tietoja Tavastilta ja
Kurjelta, mutta sellaisia ei saapunut -- mikä lie heidänkään
kohtalonsa!

Jo muutamain päiväin perästä Hämeenlinnasta lähdettyään olivat Knut- ja
Ivar-herrain huovijoukot päässeet kosketuksiin Kangasalta eteläänpäin
hiihtävän talonpoikaisjoukon kanssa. Vastaan tulevilta pakolaisilta he
olivat kuulleet, että tämä nuijajoukko oli verrattain pieni, ja he
ratsastivat nyt voitonvarmoina täydellä vauhdilla sitä kohden,
iskeäkseen vihurina aseleikkiin harjaantumattomain talonpoikain
kimppuun ja tehdäkseen heistä ensikesäisille haaskalinnuille ruokaa.
Tämän osaston hajoitettuaan aikoivat he hyökätä Satakuntaan, marskin
armeijaa vastaan kulkeneen Ilkan pääjoukon niskaan.

Roineen ja Mallasveden selkiä pitkin hiihtävät talonpojat eivät
sitävastoin tienneet mistä ja milloin vihollinen saattoi sukeltaa
esiin. Siksi he varoen liikkuivat ja pysyttelivät, edemmäs ehdittyään,
mieluummin metsämaissa kuin aukeilla selillä, missä tuliaseilla
varustettu sotaväki aina oli paremmalla puolen. Kangasalla saatu humala
ja siitä sekä matkasuunnan muutoksesta aiheutunut alakuloisuus olivat
jo sentään karisseet pois, uusia miesparvia oli taas liittynyt heidän
joukkoonsa ja reippain mielin miehet laskettelivat talvitietä
Hämeenlinnaa kohden.

Silloin palasivat eräänä aamuna yhtäkkiä edeltä lähetetyt tiedustajat
kertomaan, että huovijoukko on tulossa Mallasveden jäällä -- pakkaslumi
vain pöläjää sen ympärillä. Oltiin juuri saapumassa sakeasta
rantametsästä laajanlaisen lahden selälle ja pysähdyttiin nyt siihen
metsään neuvottelemaan. Alas järvelle ei talonpoikain ollut lähdettävä,
siitä olivat he kaikki yksimieliset, mutta erimielisyyttä syntyi
siitä, olisiko heidän ryhdyttävä taisteluun tuossakaan ahtaassa
ryteikkömetsässä, jossa he juuri olivat, vai olisiko heidän palattava
taapäin hakemaan joku edullisempi taistelupaikka. Huovien lukumäärästä
heillä ei ollut mitään tietoa ja koko ilmitaisteluun ryhtyminen
arvelutti ankarasti siihen tottumattomia miehiä. Peräti vakavina siinä
päällikötkin neuvoa pitivät.

Mutta sillävälin käänsivät arimmat miehet jo hevosensa taaksepäin ja
monet suksimiehet tekivät saman tempun. Toiset taas rupesivat
rakentamaan murroksia metsätielle vihollista ainakin viivyttääkseen.
Hajaannusta ja sekasortoa ennätti siten jo syntyä talonpoikain
joukossa, ennenkuin johtajat olivat päässeet päätökseen siitä, miten
oli meneteltävä. Kuului komento- ja kehoitus-huutoja edestä ja takaa,
puita kaatui ryskyen tien poikki ja hätäisimmät miehet haukkuivat näitä
tientukkijoita.

Silloin ajaa porauttivat jo ensimmäiset huovit lahden rannasta ylös
metsätielle, jossa olivat kuulleet talonpoikain hoilaavan, karauttivat
peitset ojossa ja väkimiekat iskemässä eteenpäin. Hiihtäjäin oli
nopeasti väistyttävä tieltä metsään ja sieltä he nyt katselivat
ratsujoukon tuloa. Tie oli kapea, yksitellen tai parittain oli huovien
siinä ratsastettava ja siksi paljon lunta oli jo tiepuolissa, että
hevonen, jos sinne poikkesi, upposi. Mutta vihaisessa innossaan
hyökkäsivät ratsumiehet arvelematta eteenpäin, tavatakseen mölyävän
talonpoikaisjoukon.

Silloin rupesi metsästä, murrosten ja pensaiden takaa, singahtelemaan
erämiesten teräsnuolia huoveja ja heidän hevosiaan kohti ja niitä tuli
pian tien molemmilta puolin. Hevoset korskahtivat, toiset niistä
nuolien iskeminä kompastuivat, ratsumiehet hölmistyivät; he karauttivat
taas eteenpäin, mutta siellä oli edessä tien poikki kaadettuja puita,
joiden yli eivät ratsut päässeet. Siihen oli pysähdyttävä, siitä
käännyttävä ja tähän käännepaikkaan taas suhahtivat yhä tiheämmin
erämiesten vinkuvat nuolet. Etummaisten ryttärien täytyi pyörähtää
takaisin, mutta silloin he joutuivat ajamaan omia perästä ryntääviä
miehiään vastaan... Syntyi ruuhka tiellä, sekasorto ja hämminki;
haavansaaneita miehiä suistui ratsujen seljästä toisten jalkoihin,
hevosia upposi kinokseen, kirouksia ja karjuntaa kaikui laajasti yli
huurteisen metsän. Ja menestyksestään yltyneet talonpojat hyökkäsivät
esiin vesakosta ja survoivat toisiinsa sekaantuneita huoveja
karhukeihäillään ja tapparoillaan.

Vasta kun huovipäälliköt, Tavastin ja Kurjen herrat, ehtivät metsään ja
älysivät tilanteen sekä komensivat miehensä takaisin törmälle, vasta
silloin rupesi ruuhka aukeamaan ja ratsumiehet pääsivät vähitellen
palaamaan metsästä lahden jäätä kohden. Mutta talonpoikain into ja
rohkeus oli sillä välin yhä yltynyt. He ahdistelivat nyt tuhatta
hurjemmin, toisiaan kutsuen ja kiihoittaen, peräytyviä ryttäreitä,
hiihtivät kuin pörriäiset heidän kupeillaan ja kintereillään eivätkä
laskeneet heitä järjestymään vastarintaan. Siinä tekivät työtä tuurat
jos nuijatkin ja huoveja ja hevosia kepertyi tuhkatiheään tantereeseen
toisten tielle, tai kuppelehti haavoittuneita kinokseen. Jo ennenkuin
se osa talonpoikia, joka oli lähtenyt ryteikkömetsästä peräytymään,
ehti palata taistelupaikalle, olivat Hämeenlinnan ylpeät huovit tuhotut
tai ajetut pakosalle ja henkiin jääneet laskettivat hurjaa vauhtia alas
jäälle, jota myöten he uutta rynnäkköä yrittämättä heti ajoivat kauas
selälle, kuin paholaista paeten. Mutta samassa liukuivat talonpojatkin,
joiden yty yhä kiihtyi, metsästä jäälle, patistellen pakenevia ja
ampuen teräskärkisiä nuoliaan heidän peräänsä. Huovipäälliköt
kiroilivat ja koettivat pysähdyttää miehiään, mutta nämä olivat siinä
äskeisessä rytäkässä jo niin hölmistyneet, ettei heitä enää pidättänyt
mikään.

Odottamattoman helposti, melkein tietämättään, olivat talonpojat siinä
siten saavuttaneet voiton, ja heidän riemunsa oli rajaton, kun he
jäältä hikisinä palasivat lahden törmälle, minne taistelusta
myöhästyneetkin sillävälin olivat mantereen puolelta kertyneet. Siitä
nyt ylpeydellä katsottiin, kuinka Ivar Tavastin ja Knut Kurjen
ratsuväki yhtä painoa kiireisesti jatkoi peräytymistään selän
vastakkaiselle rannalle, pienemmän erämiesjoukon sitä edelleen
loitommalla seuratessa. Tehtiin törmälle nuotiot, valmistettiin
murkinat ja metsätielle kaatuneet, haavoitetut huovit ja heidän
hevosensa kerättiin siihen voiton kunniaksi. Oli sentään haavoja
omillakin miehillä ja Mikko-papin asiaksi jäi nyt niitä sitoa ja
loukkautuneita hoidella. Ne saatettiin siitä sitten hevosilla lähimpään
kylään, jonne koko nuijajoukko asettui lepäämään.

Aikomus oli siitä hetkisen levon jälkeen lähteä jatkamaan matkaa
väistyneiden ryttärien kintereille ja innokkaimmat tahtoivat yhteen
ponteeseen hiihtää Hämeenlinnaan asti. Mutta ennenkuin kylästä oli
ehditty liikkeelle, palasivat sinne ratsumiehiä toiselle rannalle
seuranneet hiihtäjät kertoen, että Tavastin ja Kurjen lipulliset olivat
sieltä kääntyneet länteen päin, Lempäälää ja Vesilahtea kohden. Tämä
tieto pani taas nuijamiehet miettiviksi. Aikoivatko ne kiertää sieltä
Ilkan selkäpuolelle, pitäisikö samota sinne niitä vastaan, vai oliko
siellä muuta sotaväkeä, johon he pyrkivät yhtymään? Piru tiesi, mikä
niillä on mielessään, -- ohjeet Ilkan pääjoukosta olisivat nyt tarpeen.

-- Painetaan Hämeenlinnaan, laitetaan juhlat siellä, kehoitti yksi
kiihkeimpiä.

-- Ei me näillä kirveillämme sentään saa sitä kivilinnaa revityksi,
varoitti Vilpunpoika. -- Pitäisi ehkä yhtyä Kuhmoisiin ja Padasjoelle
hiihtäneeseen osastoon ja sitten rytistää yhdessä.

-- Taikka palata Ilkan luo Pirkkalaan, ehkäpä hän siellä apuväkeä
tarvitsee, jos hänellä jo on marskin joukot vastassaan.

-- Sana sinne on ainakin heti laitettava taistelustamme ja voitostamme.
Ja uusia ohjeita pyydettävä. Pappi hoi, kirjettä laittamaan!

Siihen kului se päivä. Sananviejä pantiin hiihtämään poikkimaisin
Pirkkalaan ja päätettiin odottaa kylässä seuraavaan päivään tämän
pikahiihtäjän tuomia tietoja retken jatkamisesta. Kylvettiin ja syötiin
voiton ja joulun kunniaksi, ja elämä tuntui taas makealta. Näin kauas
etelään samonneet erämaan miehet, joille kotoiset joulupahnat
muistuivat mieleen, arvelivat taas lepopäivän ansainneensakin.

Oli näet joulupäivä. Vasta kylään saavuttua olikin huomattu, että
itsenään jouluaamuna oli tapella nujuutettu talvisessa metsässä
Mallasveden rannalla. Kirjoitustöistään päästyään piti Mikko-pappi nyt
senvuoksi saarnan seuralaisilleen ja silloin juhla rupesi juhlalta
tuntumaan.

Nuori pappi oli Vääksystä matkaa tehtäessä reessään käynyt kauan ja
ankaraa sisäistä kamppailua. Hänet oli talonpoikain Vääksyssä osoittama
hurjuus ja julmuus voimakkaasti vieroittanut koko siitä yrityksestä,
johon hän oli mukaan antautunut. Oliko hän näin joutunut toisten
johtoon, voimatta olla seuralaisilleen miksikään todelliseksi hyödyksi,
voimatta toteuttaa niitä tarkoitusperiä, joita varten hän oli matkalle
lähtenyt? Eikö hän ollutkin lähtenyt matkalle itsekkäistä syistä,
voittaakseen oman yksityisen onnensa, joka hänen kuitenkin oli täytynyt
jättää sinne taakseen monille vaaroille alttiiksi? Hänen teki vakavasti
mieli pyörtää takaisin, ajaa Leinosen törmälle, hakea sieltä aarteensa
ja paeta pois. Mutta hän ei voinut, ei saanut paeta. Ja kun talonpojat
niin häätivät sotaväen edestään pois, ei Elisaa toki nyt mikään välitön
vaara uhanne...

Hänen täytyi tehdä parhaansa vieläkin toteuttaakseen matkansa
varsinaisen tarkoituksen. Mutta se tuntui niin vaikealta, usein hän
tunsi sortuneensa itselleen kuuluvalta työalalta väärälle tielle.

Raskaina palasivat nytkin hänen mietteensä entisiin, kotoisiin,
rauhallisiin joulumuistoihin, isän ja äidin hiljaiseen majaan,
kirkonmiehenä meluttomasti suorittamaansa rauhantyöhön. Voimakas
kotikaipuu sai hänet nyt, kun hän joulu-iltana loikoi vieraan tuvan
penkillä sotaisten toveriensa ympäröimänä ja odotteli unta, kokonaan
valtoihinsa. Mutta samalla toi päivällä saavutettu voitto hänen
mieleensä rohkeampiakin, toivehikkaita unelmia. Ehkä tästä sentään
päästään piankin kotoiseen Turkuun, päästään sinne voittavain
kansanjoukkojen matkassa, joiden tarkoitus on syöstä rahvasta sortava,
tyly ja kova Klaus Fleming ohjaksista ja palauttaa maahan lempeämpi
hallitus! Ehkä käy retki nyt nopeasti länteen, Pirkkalaan, ja sieltä
pohjolaisten pääjoukon mukana alkujaan asetettua päämaalia, Turkua
kohti. Ehkä saa hän jo viikon, parin perästä nukkua vanhassa, rakkaassa
vuoteessaan vanhusten rakkaassa tuvassa Aningaisten rinteellä ja kertoa
heille kirjavista seikkailuistaan, odottavasta onnestaan ja
tulevaisista suunnitelmistaan. Silloin käy hän piispankin puheilla ja
neuvottelee, miten voimakkaimmin puhdistettu oppi on, yksissä toimin
oikeamielisen hallituksen kanssa, juurrutettava kansan tajuntaan ja sen
sydämeen...

Näihin kauniisiin kuvitelmiin hän nukahti. Kun hän aamulla heräsi, oli
pikahiihtäjä jo palannut Pirkkalasta. Hän oli tavannut Ilkan suuren,
vankan leirin siellä Nokiankosken rannalla. Pienemmät vastaansa
asettuneet huovijoukot oli tämä talonpoikain pääosasto jo voittanut ja
hajoittanut ja rohkealla mielellä siellä varustauduttiin suurempiin,
ratkaiseviin tehtäviin. Erämaan partiojoukkoa ei Ilkka avukseen
tarvinnut, se noudattakoon ennen annettuja ohjeitaan, yhtyköön toisiin
Sysmästä lähteneisiin osastoihin ja rynnätköön niiden kanssa yhdessä
Hämeenlinnaan. Sitä tietä Turkuun!

Tämä sanoma tiesi Martti Vilpunpojan retkikunnan kulkua Päijännettä
kohti, poikkimaisin Padasjoelle, missä toisten osastojen jo otaksuttiin
olevan. Mikko Martinpoika hymähti eilisiltaisille, rusohohteisille
unelmilleen, -- toiseen suuntaan kävikin taas hänen tiensä! Ja
toisenlaisia vaiheita kohden.

Talvipäivän noustessa oltiin taas taipaleella.



IX.

KUN SELKÄRANKA KATKESI.


Lähes pariviikkoisen eron jälkeen tapasivat ystävykset, erämaan
partiolaisten molemmat papit, Eero Markonpoika ja Mikko Martinpoika,
toisensa Padasjoen pappilassa, minne molemmat olivat vanhan
kirkkoherran vieraiksi majoittuneet. Eero Markonpoika oli tullut sinne
jo muutamia päiviä aikaisemmin, hänen osastonsa oli Päijänteen
etelärannoille ehdittyään ottanut tämän kirkonkylän ja sen lähikylät
keskuspaikakseen, sieltä päin nostattaen Hämeen talonpoikia ja
ryöstellen sen herraskartanoita. Täällä pappilassa he nyt,
hyväntahtoisen, mutta hätäisen ja alituisesti tuskittelevan
kirkkoherran vieraina, eräänä uuden vuoden (1597) ensimmäisistä
päivistä keskustelivat takkatulen ääressä ja vaihtoivat kokemuksiaan ja
mietelmiään. Nojatuolissa keskellä lattiaa istua röhötti Martti
Vilpunpoika, joka retkikunnan johtajana hänkin oli ottanut pappilan
majatalokseen ja josta näinä viikkoina oli paisunut itsemielestään
mahtava mies. Hän oli pukeutunut jostakin aateliskartanosta
ryöstämäänsä turkisreunaiseen, hienoverkaiseen, ihomyötäiseen
asetakkiin, kantoi vyöllään hopeahelaisista kannatinsoljista riippuvaa
herrasmiekkaa ja jaloissaan oli hänellä leveävartiset, keltanahkaiset
ratsusaappaat, joissa kannukset kilisivät. Muuttunut oli lapualainen
rahvaannostattaja puheiltaankin: tuossa hän nyt parille Hämeen miehelle
kehuskeli äskeisiä voittojaan, jotka hän luki kokonaan omiksi
ansioikseen, sekä kertoi uusista, sotilaallisista suunnitelmistaan,
niinkuin sotakenraali ainakin.

Mutta muuttunut oli Eero Markonpoikakin, ei muodoltaan, mutta
mietteiltään. Hän oli käynyt synkkämieliseksi, kertoi jo aikoneensa
palata pois koko retkeltä takaisin kaukaiseen kappalaistaloonsa, mutta
laukaalaiset eivät olleet häntä laskeneet; kertoi pettyneensä ja
kärsineensä ja menettäneensä tulevaisuususkonsa... Talonpoikain hommiin
ei hän enää luottanut ... he ovat riitaiset keskenään, vailla kiinteää
kuria ja järjestystä, hajaantuvat kukin minne haluaa ryöstämään ja
polttamaan, keräävät vain saalista eivätkä saa toimeen mitään yhteistä
päätöstä retken jatkamisesta... Eikä hän uskonut enää omaan
kutsumukseensa, eikä kykyynsä heitä ja heidän asiaansa hyödyttää...
Kaikki hajoo, uskokin taittuu, valitti hän...

Melkoisesti samanlaisethan olivat Mikon omat kokemukset matkansa
varrelta, mutta näin synkästi ei hän kuitenkaan ollut katsellut
tapausten viimeaikaista menoa eikä talonpoikain yrityksen onnistumista.
Olivathan erämaanmiehet toki luoneet painajaisen omilta niskoiltaan,
olivathan he edenneet muita vapauttaen, -- pääjoukko samoo ehkä piankin
Turkuun, jossa nyt toivottavasti saadaan uusi, parempi järjestys
toimeen. Ja täältähän on erämaanmiehillä aikomus Hämeenlinnan kautta
kiertää samaa päämaalia, Turkua, kohden.

-- Niin on aikomus, huokaili Eero, -- mutta tuleeko siitä mitään?
Viikon on tässä nyt viruttu, retkotettu ja mässäilty, pääsemättä sen
pidemmälle. Sanopas, missä ovat retkeläiset?

-- He ovat kai nostattamassa eteläisten pitäjäin talonpoikia yhteiseen
yritykseen, vastasi Mikko.

-- Ryöstämässä he ovat. Kukin ryhmäkunta menee minne haluaa, tekee
monen päivän matkoja toisista mitään tietämättä puhdistamaan vain
aatelisten kartanoita... Nytkin enimmät miehemme ovat partioimassa mikä
Lammille, mikä Sääksmäelle, Tenilään tai Uuteenkylään Uudellemaalle ...
saalista sieltä keräävät kuin mitäkin riistaa...

-- Mutta pian kai ne sieltä palaavat?

-- Palaavat milloin palaavat ... ja lähtevät taas...

Martti Vilpunpoika kuuli omaan ryhmäänsä katkelmia noista nuorten
pappien keskusteluista ja käsitti ne arvosteluiksi itseään ja omaa
johtajakykyään kohtaan. Hän silloin nauraa hohotti heidän
hätähousumaisille, yleistä tilannetta ymmärtämättömille tuumilleen ja
ivaili heidän sekaantumistaan johtajain asioihin. Totta kai kansa
täälläkin ensiksi on herätettävä liikkeelle, muutenhan se helposti
asettuu auttajiaan vastaan ... eikähän yhden sivustan sovi rynnätä
liian pitkälle ennenkuin muut. Nyt juuri odotetaan viestiä Ilkan
pääjoukon etenemisestä Nokialta Turkuun päin, -- silloin noustaan
täälläkin suksille!

-- Vastikäänhän palasi miehiä Uudeltamaalta kertoen, että sielläkin on
jo rahvas valveilla, jatkoi Martti koppavasti. -- Se elää, se
lainehtii, -- sellaista kansanliikettä ei pidätä mikään!

-- Mutta sotaväen päälliköt ehtivät varustautua sillävälin kun täällä
näin vitkastellaan, yritti Eero inttämään.

-- Älkää te papit hätäilkö, uhmasi Martti ylimielisesti, -- hoitakaa
omat hengelliset asianne ... taikka olkaa hoitamatta, ei teitä täällä
oikeastaan tarvita. Me asemiehet tässä kuitenkin asiat hoidamme ja
ratkaisemme. Juokaa olutta ja syökää sianlihaa niinkuin me...

Se retkeläisten elämä olikin nykyisin alituista syömistä ja
herkuttelua; ruoista ja juomista ei ollutkaan puutetta. Kerranhan
saanee toki aina ryöstetty talonpoikakin makean maistaa...!
Kuumennettua olutta kannettiin nytkin suuret haarikat pappilan tuvan
pitkään pöytään, jonka ääreen useampia retkeläisiä jo oli kertynyt
keskustelemaan.

Pihaan hiihti hetken kuluttua lumisia miehiä, parrat kuurassa, tukka
hiessä. Heihin eivät pirtissä olutkestejä pitävät pomot kiinnittäneet
mitään huomiota; niitähän palasi partioparvia alituiseen milloin
miltäkin voutien ja valtain kartanoihin tekemiltään retkillä taikka
hiihti uusia tulokkaita talonpoikain joukkoon. Mutta kun nyt saapuneet
miehet astuivat pappilan tupaan ja harvakseen rupesivat kertomaan
tietojaan, silloin oluen ääressä istujat piankin höristivät korviaan ja
unhottivat haarikkansa.

Miehet olivat pakolaisia pohjolaisten suuresta Nokian-leiristä, --
metsissä harhailtuaan ja huovien ajamina oli heidän täytynyt painua
tänne vieraille kulmille yhtyäkseen muuhun nuijaväkeen. Valtateitä oli
heidän täytynyt välttää, sillä niillä nyt huovit liikkuivat.

-- Mutta miksi helkkarissa pakenitte Nokialta, Ilkan leiristä? kyseli
Martti ylen kummissaan.

-- Ilkka on paennut yön pimeässä ja hänen joukkonsa on hajallaan,
tuhottuna...

-- Ilkkako paennut ... vastaa puheesi mies, jyrähti siihen lapualainen.
-- Itse lienette karkuriraukkoja.

-- Ilkka pakeni, kun hänen päästään kauppoja tehtiin, ja sen jälkeen
pakenivat muut, kuka kerkesi, vakuuttivat tulijat. -- Ja marskin huovit
hyökkäsivät pakenevain kimppuun, -- siinä miestä kaatui kuin heinää.

Martti Vilpunpoika ja muutkin pöytäkuntalaiset olivat karahtaneet
pystyyn ja piirittivät nyt ällistyneinä, silmät varren päässä, kasvot
kysyvinä ja jännittyneinä, kaukaa hiihtäneitä outojen tietojen tuojia.
Ja mies toisensa perästä huudahti:

-- Mutta sehän on mahdotonta, Ilkallahan oli suuri miesjoukko ja
parasta väkeä!

-- Sinnekö Nokialle se marski huoveineen hyökkäsi?

-- Syntyikö siinä tappelu ja joutuivatko meikäläiset häviölle?

Yhä uudelleen saivat Pirkkalasta paenneet miehet nyt vastata
kysymyksiin ja juurtajaksain kertoa Nokian tapahtumat sikäli kuin he ne
tunsivat ja ymmärsivät. Kaikissa suhteissa ei kyllä tapausten meno
ollut heille tunnettu, he kun eivät olleet mitään johtomiehiä. Mutta
joulujen välissä oli joka tapauksessa marski Fleming huovijoukkoineen
saapunut Turusta Pirkkalan Pyhäjärvelle, jonka toisella rannalla
Ilkalla oli suuri leirinsä, ja oli hän heti kuumiltaan hyökännyt
talonpoikia vastaan. Siinä Nokian kosken alla, alavassa rantavesakossa,
oli siten marskin väen hyökätessä käyty pari kovaa ottelua eikä
talonpojat, joiden lukumäärä oli huovien joukkoa suurempi, siinä
häviölle joutuneet, vaikka välistä vetikin lujille. Mutta talonpoikia
lie jatkuva verileikki ruvennut hirvittämään; heitä jänisti; ja silloin
oli herrain taholta heille luvattu sovinto ja hyvät ehdot, -- Ilkkaa he
vain olivat vangikseen vaatineet. Iltapimeällä, vanhan vuoden
viimeisenä päivänä, lähti näiden huhujen leirissä levittyä miesjoukko
toisensa perästä hiljaa hiihtämään Pirkkalan leiriltä ja täyttä luikua
painumaan pohjoiseen päin. Toiset, jotka eivät noista hankkeista mitään
tietäneet, jäivät paikoilleen, nukkuivat tuvissa ja nuotioilla mitään
petosta aavistamatta. Ja silloin aamuyöllä marskin väki hyökkäsi!

-- Ette ehtineet asettua vastarintaan?

-- Ei siinä ollut ketään vastarintaan asettamassa, kaikki ällistyivät,
paeta täytyi itse kunkin vain alta pois minkä sivakasta lähti. Teillä
oli ääretön tungos ja niiltä piti suksimiesten pian poiketa metsiin,
jonne eivät toki huovien hevoset päässeet. Enimmät henkiinjääneet
pakenivat Pohjanmaalle päin.

-- Totta siinä toki pääjoukko pelastui?

-- Emme tiedä; se oli silloin aamuhämyssä uudenvuoden päivänä, jolloin
väkemme viimeksi näimme, vallan päätöntä joukkoa, jonka kintereillä
huovit hosuivat ja kirkuivat. Me painoimme silloin metsään henkemme
hinnalla...

Näitä tarinoitaan saivat matkamiehet kertoa useampaan kertaan eri
kysyjille ja kuulijoille, -- ne jutut vaihtelivat vähän, mutta pääjuoni
oli aina sama: Ilkan väki on hajoitettu! Ennen pitkää toivat toisetkin
miehet, jotka olivat olleet matkalla Nokialle, mutta jo tiellä olivat
kuulleet talonpoikain häviöstä, vahvistuksen näihin synkkiin uutisiin.
Ei ollut epäilykselle sijaa enää, talonpoikain äsken uljaalta,
voittoisalta retkikunnalta oli selkäranka katkaistu ja pää listitty
pois!

-- Ja nyt ajelevat huovit myöskin Hämeenlinnan ja Pirkkalan välisellä
valtatiellä? kyselivät oluthaarikkansa hyljänneet johtomiehet, äänen
vavahtaessa ja parran tutistessa.

-- Kaikki tiet ovat nyt heidän hallussaan, vakuuttivat uudetkin
viestintuojat.

Nopeasti levisi tieto Ilkan pääjoukon tuhoutumisesta Padasjoelle
keskittyneiden nuijamiesten majoituskyliin, aiheuttaen niissä
hämmästystä ja hätää. Äsken vielä rohkeat miehet aivan musertuivat,
alta kulmainsa katselivat uhmaajatkin toisiaan. Joka taholla kyseltiin:
mitä on meidän nyt tehtävä? Mutta kukaan ei osannut vastata. Puhuttiin
kyllä edelleen hyökkäyksestä Hämeenlinnaan, ja johtomiehet, varsinkin
Martti Vilpunpoika, koettivat edelleen ylläpitää mielissä rohkeutta ja
taisteluhalua. Hän vakuutti, että kyllä Ilkka sydämistyneine
pohjolaisineen vielä kokoo väkensä ja ryntää uudelleen Turkua kohti,
hän kuvaili miehilleen, kuinka Klaus Fleming nyt on luultavasti
lähtenyt ajamaan Pohjanmaan pääjoukkoa Kyrönkankaan yli, missä hän
varmaankin polttaa rautakyntensä, ja hänen siellä ollessaan on erämaan
miesten nyt sopiva hetki rynnätä Hämeen vanhaa valtatietä Turkuun, --
Hämeenlinna on vain pikku pysähdys sen matkan varrella. Ei tässä olla
hätäpoikia, maakunta elää ja liikkuu nyt joka taholla, ei sitä niinkään
nitistetä...

Näin hän kehui ja kehoitti, mutta hänen oli vaikea saada enää mitään
intoa miehiinsä. Hämeenlinnan valtaamiseen ei kukaan enää uskonut.
Miesten kesken supateltiin monenlaista ja siellä täällä rupesi
kuulumaan kumeata puhetta sellaistakin, että erämaan partiojoukko on
johdettu harhaan, että sitä on petetty. Miksei heitä jo viedä sinne
Turkuun? Ja missä on se herttua, jonka piti tulla avuksi ja josta on
niin paljo puhuttu...?

Martti Vilpunpoika kuuli näitä kuiskeita ja oivalsi, että häntä odottaa
Ilkan kohtalo, jos tätä näinikään jatkuu ja jos lopuksi hullusti käy.
Ja siksi hän yhä koetti lietsoa rohkeutta miehiinsä, ylläpitää heissä
voiton uskoa, mutta heikkenevällä menestyksellä. Häneen ei enää
luotettu. Mutta kun erämaan miesten joukossa toisaalta joskus
viritettiin sellaista puhetta, että taitaisi olla parasta nyt kaikkien
palata retkeltä ja luikkia metsäteitä kotiin sekä odottaa siellä, mitä
tuleva on, silloin sähähtivät sydänmaalaiset sydäntyneellä kiukulla ja
kammolla moista ajatustakin vastaan: siihen peräytymiseen eivät suostu
ne, jotka kaikkensa alttiiksi pannen ja vapautuakseen sietämättömistä
rasituksista ovat kerran lähteneet asein oikeuttaan kysymään, --
menköön vaikka henki kaikilta, se hanke on ajettava perille! Eikä
heidän autakaan taistelematta alistua, heidän täytyy jatkaa yritystään
ja voittaa, sillä hävinneinä he ovat tuhon omat.

Johonkin yritykseen olisi siinä joka tapauksessa ollut ryhdyttävä ja
viipymättä, sen kaikki käsittivät. Mutta omituinen herpautuminen ja
saamattomuus oli Nokian viestin saavuttua saanut erämaajoukon johtajat
ja koko retkikunnan valtoihinsa. Ei päkähdetty paikoiltaan. Tätä
toimettomuutta selitettiin eri tavoilla. Toisia partiojoukkoja viipyi
vielä nostatus- ja ryöstömatkoillaan ja niitä muka odotettiin. Samoin
odotettiin tietoja vakoilijoilta, joita oli lähetetty Hämeenlinnan
tienoille tutkimaan siellä olevan sotaväen suuruutta ja hommia. Mutta
pääsyy viipymiseen ja saamattomuuteen oli sittenkin se, ettei päästy
yksimielisyyteen siitä, mihin olisi ryhdyttävä, mitä olisi tehtävä.
Niin kului päivä toisensa perästä ja kaikkia painosti tietoisuus siitä,
että ne olivat heille kalliita päiviä.

Raskaasti kului aika niiltä nuorilta papeiltakin, jotka majailivat
Padasjoen pappilassa ja siellä hekin tietysti tilanteesta hiljakseen
keskustelivat. Mikon ystävä ja suojatti Erkki Pentinpoika, Olavinlinnan
entinen vanki, toi heille sinne usein tietoja palanneiden partiokuntain
uutisista ja miesjoukossa vallitsevasta mielialasta. Niinpä hän
eräänäkin iltana kertoi muutaman ryöstömatkalla olleen parven äkkiä
palanneen tyhjin toimin Tuuloksesta päin, kun siellä oli liikkunut Ivar
Tavastin huoveja -- ne eivät olleet kovinkaan kaukana. Kylässä
majailevain miesten joukossa oli tämä tieto tehnyt järkyttävän
vaikutuksen, -- eihän tiedä, koska ne huovit kohti hyökkäävät. Entistä
vakavammiksi olivat siitä johtajatkin käyneet, mutta entistä kiivaammin
he olivat taas kiistelleet keskenään.

-- Eihän tästä mitään tule, virkahti silloin Eero Markonpoika
masentuneesti virkaveljelleen. -- Näethän, ne saartavat meidät tähän
paikkaan!

-- No, ehkäpä saadaan siis taas tapella Ivar Tavastin huoveja vastaan,
niin koetti Mikko rohkaista toveriaan. -- Se on tehty kerran ennen ja
hyvällä menestyksellä.

-- Mutta nyt heitä onkin paljo enemmän.

-- Niin on nyt meitäkin, väitteli Mikko.

-- On täällä miehiä, myönsi Eero, -- tällä joukolla pitäisi tosiaankin
jo saada jotakin aikaan. Mutta miksi ei saada, miksei yritetäkään? Hä?
Siksi, että taisteluun ei käydä, kun miehissä on nykyinen mielialansa,
kun selkäranka on poikki! Myönnä pois, tässä ollaan hullulla tolalla...

Mikko pureskeli hiljaa ohkaisia huuliaan. Hänen täytyi tosiaankin
tunnustaa talonpoikain menestymisen toivot jo vähäisiksi. Ja hiljakseen
hän virkkoi:

-- Mitäpä sinä sitten neuvoisit? Kotiinpaluutako ja alistumista taas
kaikkeen vanhaan kurjuuteen?

Eero Markonpoika mitteli pitkin askelin tuvan lattiata:

-- Pitäisi ryhtyä neuvotteluihin, sovitteluihin sotapäällikköjen
kanssa, niinkauan kuin talonpojat ovat näin uhkaavan suuressa joukossa
koolla. Tiedäthän, että on vallasherrojakin, jotka eivät hyväksy Klaus
Flemingin sortokomentoa ja jotka toivoisivat olojenmuutosta: Koko
Kankaisten suku, Ståhlarm, Boije...

-- Tiedän kyllä, myönsi Mikko, -- mutta eivät he voi asettua esivaltaa
vastaan nousseiden kapinoitsijain puolelle.

-- Mutta he voisivat kuitenkin avustaa siedettävän sopimuksen
aikaansaamista sotaväen ja talonpoikain välillä...

-- Joka sopimus täällä tietysti veisi samaan tulokseen kuin Nokialla,
jatkoi Mikko. -- Antautuneet talonpojat nujerrettaisiin, heidät
syöstäisiin takaisin samaan surkeuteen, josta nyt ovat koettaneet
vapautua. -- Ei, heidän ei tosiaankaan auta muu kuin jatkaa
taisteluaan! Eero Markonpoika käveli edelleen lattialla huohottaen ja
muristen. Hetken kuluttua hän virkkoi:

-- Entä meidän, jotka selvästi näemme, että tämä taistelu vie häviöön,
kurjuuteen, pitääkö meidän sitä sittenkin edelleen avustaa ja ottaa
omallekin vastuullemme sen jatkaminen?

Mikko vastasi siihen päättävästi:

-- Meillä ei ole muuta vaalia kuin pysyä niiden mukana, joiden matkaan
kerran olemme sydämemme kutsusta lähteneet ja joiden kärsimykset me
näimme ylivoimaisiksi, -- auttaa ja lohduttaa heitä, mikäli voimme.

-- Siinä ei ole paljo valoa, huudahti Eero. -- Uskomme kun pettää...

-- Se ei saa pettää. Eihän Jumala tahtone heittää tätä kansaa vielä
entistään raskaampaan kiroukseen, jossa se kokonaan menehtyy.
Toivokaamme vielä!

Mutta paljo toiveiden aiheita ei nuorilla papeilla tosiaankaan ollut,
sen osoittivat yhä uudet uutiset. Vakoojia oli palannut ilmoittaen,
että Ivar Tavast on keräämällään huovijoukolla todella samoamassa
Hämeenlinnasta juuri Päijännettä kohti. Se tieto oli kuitenkin vihdoin
omansa saamaan aikaan jotakin toimintaa talonpoikain joukossa. Martti
Vilpunpojan johdolla he nyt ryhtyivät varustautumaan, vastaanottaakseen
Ivar-herran hyökkäyksen, ja tämä työntouhu, johon viimeinkin oli päästy
käsiksi, se näytti heti valavan talonpoikiin taas uutta intoa ja
päättäväisyyttä. He aikoivat vastaanottaa herrat huoveineen siellä
kuumilla tervehdyksillä, antaa heille uudet, paremmat selkäsaunat ja
sitten samota heidän perässään Hämeenlinnaan ja minne asti tahansa.
Taas oli uhmaa ja iloista rohkeutta talonpoikain hyörinässä.

Martti Vilpunpoika oli valinnut puolustautumispaikaksi Nyystölän kylän,
kirkolta kappaleen etelään päin erään Päijänteen lahden rannalla, missä
talonpoikain pääjoukot jo majailivat. Tämä kylä nyt muonitettiin ja
varustettiin, sinne kerättiin kaikki pyssyt, mitä retkeläiset
matkallaan olivat saaneet herrastaloista ryöstetyiksi, -- pienen joen
varrella olevasta suurimmasta, neliönmuotoisesti umpeen rakennetusta
talosta oli tehtävä oikea linna. Sinne nyt retkeläisiä joka taholta
keräytyi ja keskittyi ja sinne käveli Mikko-pappikin Padasjoen
pappilasta eräänä päivänä talonpoikain uutta innostusta ihailemaan ja
heitä hänkin puolestaan rohkaisemaan.

Mutta kun hän sieltä taas oli kovaksi poljettua rantatietä kävelemässä
takaisin kirkolle, silloin tapasivat hänet Matti Leinonen ja Erkki
Pentinpoika ynnä pari sysmäläistä, jotka olivat häntä hakemassa.
Miesten kasvoilla oli vakava, huolenalainen ilme, ja huoleen tosiaan
antoikin aihetta se uutinen, joka heillä nyt oli Mikolle kerrottavana.

Äsken palanneet vakoojat, jotka olivat tuoneet tiedon Ivar Tavastin
huovijoukon kulusta Padasjokea kohti, ne olivat samalla kertoneet
toisenkin havaintonsa, joka näitä Sysikorven miehiä aivan erityisesti
painosti. Toinen, pienempi huovijoukko oli myöskin ollut liikkeellä
Päijänteen eteläkärjessä, ja siinä olivat vakoojat tunteneet Hämeen
itäisen kihlakunnan voudin, Matti Tordinpojan, sekä Sipin, Koskipään
herran. Mutta tämä joukko ei ollut kulkenut pohjoiseen Padasjoelle
päin, se oli samonnut Asikkalaan ja laskeutunut siellä jäälle,
suunnaten kulkunsa Päijänteen itäiselle rannalle vievälle viittatielle.
Rantakylässä, jossa tämä joukko oli murkinoinut, oli kerrottu sen
olevan lähdössä Sysmään kurittaman tätä kapinan ahjoa ja pesäpaikkaa...

-- Kostamaan, lisäsi Leinonen käheällä äänellä, ylläolevat tiedot
Mikolle kerrottuaan. -- Koskipään herra oli ollut mukana.

Veri tuntui pakenevan nuoren papin kasvoilta, kun hän näitä tietoja
kuunteli, ja häntä rupesi kouristamaan sydänalasta. Heti kun Koskipään
nimi mainittiin, oli hänelle selvää, minne tuota huovijoukkoa nyt
johdetaan, ja häntä karmaisi kohta ankara itsesyytös sen johdosta, että
hän niin hyväuskoisesti oli täällä maita matkaillut, otaksumatta ja
ajattelematta, että hirmuisin vaara saattoi takanapäin uhata sitä, joka
oli hänelle rakkain ja kallein maailmassa. Soinnuttomalla äänellä hän
nyt Leinoselle vastasi:

-- Niin, Sipi tietää kyllä, minne hän matkansa suuntaa!

-- Ja sen voi helposti arvata, minkä selvän hän tekee Karmalan
avuttomissa kylissä. Hän on käärmettynyt äskeisistä kärsimyksistään, ja
hänellä on musta sisu!

Levottomuus viilteli nuoren papin herkkää sydäntä, kun hän muisteli
kirkassilmäistä tyttöään, jota Sipi niin kiihkeästi oli omakseen
halunnut, ja hänestä tuntui, että jotakin olisi hänen vielä viime
hetkessä yritettävä tuon kamalan ryöstön ehkäisemiseksi. Palavin
silmin, melkein läähättäen, asettui hän Leinosen eteen kysyen:

-- Mitä ajattelette, voiko Karmalan kylää enää mikään pelastaa?

-- Sitäpä tässä juuri aprikoimme, halusimme sinunkin neuvoasi kysyä.
Jos solkenaan hiihtäisi tästä selän poikki suoraan Sysikorven rantaa
kohti, silloin voisi sinne ehkä vielä ehtiä ennen huoveja, jotka
kiertävät rantatietä pitkin ja joiden täytyy ratsujaan syöttää. Silloin
saataisiin koettaa kotikylää puolustaa.

Mikon rinta rupesi voimakkaammin aaltoilemaan. Hän sopersi:

-- Jos lähdette sinne hiihtämään, silloin tulen minäkin mukaanne.

-- Sen arvaan, hymähti Matti surunvoittoisesti, tuntien monista
oireista nuoren tyttärensä ja Mikko-papin salaisuuden. -- Mutta osaatko
hiihtää ja jaksatko?

-- Osaan kyllä, olen sitä lapsena paljon harjoitellut. Ja jaksan, --
minä tahdon nyt jaksaa, minun täytyy jaksaa!

Sysmän ruttoliikkeinen nimismies näytti silloin tekevän rohkean
äkkipäätöksen:

-- Siis lähdemme hiihtämään, otamme vielä muutamia naapureita mukaamme.
Mutta jos lähdemme, lähdemme viipymättä, -- täpärällä on kyllä ilmankin
aika!

Toiset innostuivat heti, ainoastaan Erkki Pentinpoika näytti vähän
vielä epäilevän.

-- Mitä mietit, Erkki, tietysti tulet mukaani? kyseli Mikko.

-- Tietysti tulen, mutta...

-- Mutta pelkäät minun väsyvän. Itse en sitä tässä tapauksessa pelkää.

-- En sitäkään, mutisi Erkki. -- Mutta jos täällä sillaikaa linnan
huovit hyökkäävät ja syntyy taistelu, silloin näyttäisi siltä, kuin
olisimme me livistäneet pakoon...

-- Se on totta, myönsi Mikko nolostuneena. -- Ja voimmeko kavaltaa
joukkomme, juuri kun ne joutuvat tulikokeen eteen, sehän olisi
kunnotonta...?

-- Vai mieluumminko antaisimme kostonjanoisen Koskipään polttaa
kotimme, virkkoi eräs Sysmän miehistä. -- Ja tehdä muita pillojaan...?

-- Niin, se olisi jos suinkin estettävä...

Mikko seisoi tuokion siinä talvitiellä kuin kahden tulen välissä,
tuijottaen levotonna Sysikorven miehiin. Mutta silloin taas hymähti
Leinosen Matti lempeästi ja helpottavasti:

-- Eihän ole vielä tietoa siitä, hyökkäävätkö Tavastin huovit tänne ja
milloin, eikä me sitä taistelua voida ratkaista. Siihen nähden voimme
kyllä lähteä aavalle selälle hiihtämään. Mutta onko siitä enää apua, se
on toinen asia.

-- Koettakaamme kuitenkin, kehoitti nyt Erkkikin, joka hänkin täysin
tajusi papillisen ystävänsä hädän.

Sama ajatus oli samoihin aikoihin ruvennut kytemään muutamain
muittenkin Sysikorven miesten mielissä, kun he tiedustajilta olivat
kuulleet Koskipään Sipin retkestä, ja he olivat valmiit hekin heti
lähtemään pitkälle hiihdolle uhattuja kotejaan varjelemaan. Kuri oli jo
siksi höltynyt talonpoikain leirissä, että kukin tuli ja läksi
partiohiihdoille milloin halusi, eikä toiset kyselleet, minne te
hiihdätte. Vitkastelematta lähtivät Sysmän miehet nyt matkalle
varustautumaan, hakemaan majapaikoistaan kontit selkäänsä ja kirveet
vyölleen ja nousemaan suksilleen. He katselivat sitä tehdessään vain
vähän epäillen koilliselle taivaanrannalle, josta puski vihasenlainen
viima ja josta lumia rupesi heittelemään, mutta eivätpä he pientä
lumipyryä olleet tottuneet säikkymään.

Kiireesti vaihtoi Mikkokin pappilassa papillisen pukunsa
talonpoikaiseen, lyhyeen lammasnahkaturkkiin, veti kallokkaat jalkaansa
ja nousi Erkin hankkimille suksille. Keveästi ne tuntuivat taas
luistavan kuivalla lumella, mielikin ikäänkuin keveni, kun hän
sauvoillaan sysäytyi luisumaan myötämäkeä alas jäälle, jossa toiset
häntä jo odottivat. Ja tuo kymmenen miehen joukko lähti tasaisesti ja
varmasti painamaan avointa Päijännettä kohti, pelastamaan, jos vielä
mahdollista, sen takana olevia kotejaan ja omaisiaan.



X.

PITKÄT HIIHDOT.


Pitkän yön ja puolen päivää oli Leinosen joukko hiihtänyt suurta
Päijännettä, jonka yli rotevat suksimiehet vaivatta pyyhkäisivät
rupeamassa. Koko yön oli se sakeassa pyryssä, miesten pysyessä
toistensa kintereillä, puskenut suoraan vastaiseen, niinkuin jo selälle
lähtiessäänkin, koillisen lumimyrskyn pieksäessä kasvoja. Aamun valjuna
valettua olivat miehet ällistyneinä tähystelleet vieläkin sakeana
olevaa taivaanrantaa ja etsineet maata, mutta turhaan. Silloin olivat
he älynneet hiihtäneensä kaaressa. Tuuli oli yöllä nähtävästi
verkalleen kääntynyt -- sen he nyt oivalsivat, -- siirtynyt pohjoisen
kautta kai luoteen puolelle, ja sitä vastaan viilettäessään olivat
miehet joutuneet kehässä kiertämään Tehin selkää ja sen rantoja
karttamaan, eivätkä he nyt tienneet, missä ja millä selällä he olivat.
Silloin he pysähtyivät, solahtivat lopulleen uupuneina suksiltaan ja
retkahtivat kinokseen.

Miehet olivat väsymyksensä lisäksi surun ja suuttumuksen murtamat.
Heidän rohkea yrityksensä porhaltaa yhtä painoa poikki Päijänteen
pääselkäin kotipitäjäänsä, pelastamaan kontunsa ja perheensä katkeran
vihamiehen kostolta, se oli nyt turhiin rauennut; kallis vuorokausi oli
huvennut harhahiihdossa ja nyt he eivät kotirantaan osanneetkaan.
Synkkää kirousta särähteli voimansa suotta ponnistaneiden miesten
korisevista kurkuista.

Muita heikommassa tilassa oli Mikko, joka kyllä sitkeästi oli
pinnistellyt kestääkseen mukana tuon pitkän rupeaman, mutta jolla ei
sittenkään ollut toveriensa voimia. Aamupuoleen oli hän senvuoksi jo
ruvennut jättäytymään jäljelle ja väliin oli hän aikonut heittäytyä
hervotonna hankeen. Mutta Erkki Pentinpoika oli häntä silloin aina
tukenut ja muiden matkassa pitänyt. Nyt Mikko makasi kuin ranka siinä
nietoksessa, johon oli retkahtanut, ja Erkin täytyi puoliväkisin nostaa
hänet istumaan ja pistää hänen suuhunsa pala jäätynyttä silavaa. Mutta
hänen sielunsa oli vieläkin runnellumpi kuin hänen ruumiinsa, ja hänen
rinnastaan nousi tuon tuostaankin raskaita, toivottomia huokauksia.

Kaikki tuntui menneeltä!

Mutta siihen pyryävälle selälle eivät miehet sittenkään aikoneet jäädä
kuolemaan. Levättyään ja eväitään tukevasti haukattuaan lähtivät he
taas verkalleen liikkeelle, pyrkien suoraan yhteen ilmansuuntaan maata
löytääkseen. Puhuri oli sen verran hellittänyt, että siinä jo sentään
näki vähän eteensä, ja nyt päiväsydännä koettivat miehet tarkalleen
pitää suuntansa. Mikkokin seurasi mukana, jäsenet kankeina ja turtina,
seurasi melkein tahdottomana, vaistomaisesti vain tajuten, että hänen
oli henkensä säilyttääkseen pakko pysyä toisten matkassa.

Vihdoin kuumotti vasemmalta, lumiaavikon laidasta, jotakin korkeaa ja
harmajaa. Sitä kohden miehet nyt ponnistivat ja vähitellen sieltä
kasvoi esille huurteinen metsä, karu, kallioinen ulkoranta. Uteliaina
nousivat miehet törmälle, mutta turhaan he sitä paikkaa tunnustelivat;
he painautuivat kappaleen metsään, kaatoivat kelohongan ja tekivät
tulen. Sen ääreen loivat he syvän lumihaudan, jonka pohjan peittivät
havuilla, lämmittivät ruokansa, sulattivat ropeessa juomavettä, söivät
ja vääntyivät nukkumaan. He yrittivät kyllä aluksi vuoron päältä valvoa
tulta hoitaakseen, mutta pian nukkuivat uupuneet miehet kaikki
lämmittävän nuotion ääreen.

Kun kylmän väreet vihdoin herättivät Matin, oli taas pimeä ja honka
kärysi hiiltyneenä ja sammuvana. Hän herätti nopeasti toverinsa,
etteivät he uneensa jähmettyisi, viritti uuden tulen ja verrytti
kangistuneita jäseniään. Ja he rupesivat nyt levähtäneinä miehinä
tyyneesti asemataan aprikoimaan. Missä he olivat, se oli ensimmäinen ja
vaikein kysymys.

-- Olisiko tämä joku Tehinselän saaria, en muista kuitenkaan sieltä
tällaista louhikkorantaa, puheli Leinonen harvakseen. -- Vai olisiko
jouduttu Judinsalon riutoille saakka?

-- Taikka miksei Karilanmaan rannikolle, Asikkalan ulkolaidoille,
virkkoi eräs sysmäläisistä. -- Aivan yhtä mahdollista on sekin.

-- Miten siitä nyt selon otamme tässä pimeässä?

-- Niin, onko nyt ilta vai aamu? Kun näkisi edes, mistä päin päivä
valkenee.

-- Aamua tämä on, sen tunnen luissani, vakuutti Matti, -- toinen aamu
jo siitä, kun Padasjoelta lähdettiin. Kyllä on nyt Koskipää ehtinyt
tehdä puhdasta Karmalan kylästä, ei sinne enää paljo kannata palata!

Raskasta se oli todeta, mutta sinne palaamaan paloi kuitenkin kaikkien
mieli. Ja sitä varten oli seudusta ja suunnasta heti selko otettava.
Leinonen virkkoi tuokion kuluttua päättävästi:

-- Minä lähden hiihtämään tästä oikealle rantaa pitkin, tulkoon ken
tahtoo mukaani, -- tottapa me jonkun tuntopaikan löydämme ennemmin tai
myöhemmin.

-- Ja minä hiihdän vasemmalle, tarjoutui Erkki Pentinpoika. -- Jos tämä
saari on, niin kai me vastakkain tulemme.

-- Oikein, myönsi Matti, lähtekää pari miestä sitäkin suuntaa
tutkimaan. -- Ja toiset lepäilevät tässä ja hoitavat nuotiota, tänne
kaikin palataan...

Kauan viipyivät tiedustajat poissa. Harmajana valkeni aamu ja
iltahämärään asti kului lyhyt talvipäivä, joka nuotiolla odottavista
tuntui toivottoman pitkältä, eikä elämän liikettä kuulunut. Vihdoin
palasi Leinonen tovereineen ja toi tiedon, että hiihtäjät olivat
tuiskussa joutuneet kauas pohjoiseen, aina Jämsän edustaisen
Tiirinselän laitaan, jonka muutamaan ulkosaareen näin lopulta oli
osuttu. Jämsäläisten kalasaunasta, jossa miehet olivat Erkki
Pentinpojan tavanneet, olivat he saaren tunteneet. Erkki oli vielä
poikennut lisätietoja saamaan läheisen mantereen rannalta, jonka he
olivat salmen takaa nähneet kuumottavan, mutta oli hän luvannut pian
palata.

-- Siis on meillä täältä Sysikorven Karmalaan melkein sama matka kuin
Padasjoelta, totesi eräs retkeläisistä synkästi. -- Eipä ole retki
paljo edistynyt, vaikka kaksi päivää on kovasti taivalta tehty.

-- Ei, myönsi Matti. -- Kannattipa meidän tosiaan lähteä Padasjoelta
yön selkään! Olisi yhtä hyvin voitu siellä odotella Ivar Tavastia ja
tapella häntä vastaan kuin nyt tuiskua vastaan.

-- Tuskin olisi ottanut kovemmalle sielläkään... Nuori pappi kuunteli
raskain mielin näitä kohtalotoveriensa puheita, jotka hänelle
lopullisesti todistivat heidän yrityksensä turhaan rauenneen. Vihdoin
hän kysyi:

-- Entä nyt, mihin täältä painumme?

-- Vieläkö jaksat hiihtää? kysyi Matti vastaan.

-- Jaksan taas, vakuutti Mikko.

-- Silloin ponnistamme sittenkin vielä selkien yli Karmalaa kohti.
Itärannalle päästyämme emme enää eksy.

-- Niin, pyritään sinne, kehoitteli Mikko hartaasti. -- Ehkä ehdimme
sittenkin ajoissa, niinhän, Matti?

Niin suurta hätää ja avuttomuutta oli siinä nuoren papin viimeisessä
kysymyksessä, ettei Matti hennonut olla häntä pienellä toivolla
rohkaisematta:

-- Ehkäpä lumimyrsky on hidastanut Koskipäänkin ja hänen huoviensa
kulkua. Mutta kuinka tahansa, käytävä meidän on katsomassa, vieläkö
siellä koti on. Kun palaisi se Erkki...!

Kauan hän viipyi, tuskallisen kauan, sietämättömäksi kävi odotus
taipaleelle ikävöiville miehille. Pimeäksi vaihtui taas illan hämärä,
yön tähdet tuikkivat taivaalla; ilma oli näet vihdoinkin tyyntynyt ja
seestynyt kirkkaaksi pikku pakkaseksi. Sydänyöllä kuulivat
kärsimättöminä odottavat miehet viimeinkin suksien sohinan
rantanäreiköstä ja ikävöidyt hiihtäjät palasivat. Mutta he eivät
palanneetkaan kahden, niinkuin olivat lähteneet, tulijoita oli nyt
neljä miestä.

-- Keitä nämä vieraat ovat, kysyivät odottajat ällistyneinä, ennenkuin
saapujat olivat ehtineet suksiltaankaan nousta.

-- Omia miehiämme ovat, vastasi Erkki, -- Padasjoelta hiihtävät hekin.

-- Mistä ne löysitte?

-- Mantereen rannalta, kertoi Erkki. -- Hiihdimme sinne rantatielle
asti ottaaksemme seudusta selon, ja sitä tietä nämä miehet juuri
pohjoiseen päin pakenivat. Ensin siinä toisiamme vähän arkailimme,
sitten jo tunsimme ja yhdyimme...

Jo tunsivat Leinonenkin tovereineen nuo uudet vieraat. He olivat
laukaalaisia, joiden kanssa yhdessä oli Sysmästä asti taivalta tehty.
Viimeksi tulleiden lepäillessä hetkisen nuotiolla kertoivat he nyt
jännittyneille kuulijoilleen ensi viestinsä ja pakonsa synkät syyt.

Padasjoella oli tapeltu heti Leinosen joukon lähdön jälkeisenä päivänä.
Aamulla oli silloin jo ruvennut huoveja lännestä päin teitä pitkin
parveilemaan ja pian oli saapunut Ivar-herra itsekin pääjoukkoineen...
Niin, siinä Nyystölän kylän pelloilla oli syntynyt taistelu sakeassa
lumipyryssä. Tavastin joukoilla oli ollut mukanaan pari tykkiä ja
niillä hänen nihtinsä heti olivat ruvenneet ampua paukuttamaan...
Minkäpä niille olivat tehoneet talonpoikain harvat tulipyssyt, vaikka
Martti Vilpunpoika olikin asettanut miehensä ovelasti taisteluasentoon
kinosten taa. Erämiehet hölmistyivät pauketta ja vetäytyivät pian
Nyystölän taloon, joka oli ennakolta puolustuskuntoon varustettu. Mutta
eipä ollut pitkäksi aikaa turvaa sielläkään.

-- Tykinluoti iski yhtäkkiä pirttiin ja tappoi pari miestä, siitä
toiset pahasti hätäysivät ja lähtivät juoksemaan. -- Näin kertoivat
pakomiehet toisiaan silloin tällöin täydentäen. -- Mutta pianpa he
huomasivatkin olevansa umpisaarroksessa. Ivar-herra ei kuitenkaan
hätäillyt hyökkäämään ... meitä olikin paljo enemmän, ja olisimme kyllä
tasapäätappelussa pitäneet puolemme. Mutta tykinluodeille, jotka yhä
taajemmin taloon iskivät ja särkivät läävänseinät ja tallinkatot,
niille emme mahtaneet mitään. Silloin rupesivat muutamat meikäläiset
hieromaan Ivar-herran kanssa kauppoja antautumisesta...

-- Ja niin antauduttiin ilman tositaistelua? kysyi Leinonen terävästi.
-- Sen jo arvasin miesten mielialasta.

-- Kotvanhan siinä tingittiin, mutta lopulta olivat miehet suostuneet
antamaan pois aseensa... Herrat olivat vakuuttaneet kaikille luvan
lähteä vapaasti hiihtämään. Ja siihen talonpojat luottivat...

-- Mutta herrat söivät sanansa, arvaili Matti edelleen. -- Entä Martti
Vilpunpoika?

-- Hän kyllä tahtoi jatkaa taistelua, kehotteli kiivaasti, mutta
hänestä ei kai enää välitetty, kertoivat miehet hiukan epävarmasti. --
Emme olleet enää sitä menoa näkemässä, mutta surkeasti siellä lopulta
kävi.

-- Aseensa luovuttaneet miehet pistettiin köysiin, niinkö?

-- Emme köysiä nähneet... Julmaa se vain oli...

Pakolaiset vaikenivat, heidän näkyi olevan raskasta kertoa noita
muistojaan ja vaikeasti heiltä sanat lohkesivat. Toisiinsa he
tuijottivat ja loivat sitten katseensa alas.

Erkki, joka jo matkalla oli kuullut pakolaisilta heidän tarinoitaan,
auttoi heitä silloin, selittäen heidän puolestaan:

-- Nämä miehet eivät olleet enää Nyystölän pihassa silloin, kuin siellä
aseet huoveille annettiin, siksi he eivät tarkoin tiedä, mitä siellä
tapahtui.

-- Olitteko jo aikaisemmin lähteneet karkuun? kysyivät sysmäläiset
hiukan halveksuen.

-- Emme karanneet, vastasivat miehet harvakseen. -- Meidät oli pantu
avannosta vettä taloon vetämään, pihakaivon kun peljättiin kuivuvan ja
luultiin piirityksen ja taistelun venyvän pitkällisemmäksi. Joen
puolelta eivät näet huovit olleet silloin vielä ehtineet Nyystölää
saartaa. Olimme jo kaksi kelkallista vesisaaveja pihaan vetäneet ja
kolmatta kertaa olimme laskemassa törmän alle, kun huoviparvi kuului
karauttavan pellolta siihen joen puolellekin taloa. Jätimme kelkan
joenrantaan ja painausimme kiireesti törmän alle kinokseen. Lumituisku
oli silloin sakeimmillaan, siihen juuri kinosti törmää vastaan, lumi
peitti meidät piankin umpisokkeloon... Siitä sentään jotakin näimme ja
kuulimme...

Nuotioon ei oltu enää lisätty puita, sen oli annettu vähitellen sammua.
Nyt sammutti Leinonen hiilloksenkin ja nousi suksilleen, -- toiset
miehet ymmärsivät siitä, että nyt oli taas lähdettävä pitkälle
taipaleelle. Otettiin tarkat merkit päivänlaskusta ja taivaan tähdistä
ja lähdettiin painumaan itään päin Sysikorven rantaa kohden, -- sinne
seurasivat nyt Leinosen retkikuntaa siihen äsken liittyneet uudet
miehetkin.

Näiden kertomus keskeytyi lähtötouhussa hetkeksi. Mutta kun oli kappale
hiihdetty, sinkoili heille taas kysymyksiä edellä ja perästä
hiihtäviltä miehiltä ja kauempana olevat keräytyivät heidän rinnalleen
hiihtämään, kuullakseen tarkempia kuvauksia Nyystölän taistelun
päättymisestä.

-- Siellähän oli miehiä viiteensataan, ihmetteli Erkki, -- miten ne
huovit sellaisen määrän vangikseen ottivat, elleivät talonpoikia
köysiin sitoneet?

-- Eivät ottaneet vangiksi ketään. Tappoivat ... tappoivat kaikki...!

-- Taivaan isä -- polttivatko miehemme taloon?

-- Eivät edes polttaneet, vastasi Laukaan mies melkein kuin vihaisesti,
ja hänen äänensä vapisi ja vaipui käheäksi. -- Siihen pellolle
mestasivat toverimme, teurastivat...

-- Satoja miehiä, sehän oli kamalaa...!

-- Niin se oli ... päätäni pyörryttää sitä muistellessani vieläkin, ja
pari kertaa meninkin siellä kinoksessa pökerryksiin nähdessäni tuota
julmaa verenvuodatusta, jota toisten uhrien täytyi katsella.

Kertojan ääni kävi nyt taas terävämmäksi, kun hän yksityiskohtaisemmin
kuvaili, miten huovit piirittivät talon, miten asettuivat paljastetuin
miekoin sen portin eteen kahteen riviin ja laskivat niiden välitse
kymmenkunnan miestä kerrallaan kulkemaan ulos pellolle, jossa
Ivar-herra lähimpien heitukkainsa ympäröimänä istui ratsujensa
seljässä.

-- Siinä pellolla niitä sitten listittiin kuin nauriita, kertoi
laukaalainen, jonka ääni tarinan jatkuessa koveni karjunnaksi, mikä
kaameana kajahti kauas yli aution seljän. -- Aina uusi miesrykelmä
astui siihen pellolle Nyystölän umpinaisesta pihasta ja kaatui
valtaherran eteen pyövelien iskemänä...

-- Ja ne olivat meidän miehiä, satoja miehiä...!

-- Tuttuja miehiä, oman kylän ja naapurin miehiä tunsin monta, vaikka
siitä törmältä pellolle olikin matkaa ja ärjyvä myrsky koko ajan
tuprutti lunta.

-- Eikö yrittänyt kukaan enää vastarintaa? tiedusti Matti aivan
kiukussaan.

-- Aseettomat miehet! vastasi kertoja. -- Joku sentään potki ja
ponnisti vastaan ja löi nyrkillä saattohuoviaan, mutta hänet pistettiin
heti puhki ja kaadettiin siihen paikkaan.

-- Kuin eläin! Ja te vain kolossanne makasitte?

-- Hiljaa kuin hiiret, minkäs me teimme, aseettomat olimme mekin. Mutta
monasti luulimme siihen itsekin kauhusta hyytyvämme, toisin ajoin teki
mielemme hypätä esiin ja karjaista...

-- Sitä teurastusta kai kesti koko päivän?

-- Iltapimeään asti. Hämärissä jo sytyttivät huovit Nyystölän kylän
talot palamaan, ja jatkoivat sen roihun valossa sitten vielä
teloitustaan, jatkoivat äänekkäästi hoilaten, olivat kai saaneet olutta
tai viinaa, mikä yhä karaisi heidän luontonsa. Vasta kun talot olivat
multimuksiaan myöten palaneet ja talonpoikaiset vangit loppuneet, vasta
silloin jatkoivat huovit matkaansa kirkolle, jonne nähtävästi yöpyivät.
Mutta eilen näimme takaamme korkean punahohteen -- taisipa palaa
silloin Padasjoen kirkonkyläkin.

-- Miten pääsitte sitten te pakoon sieltä huovien keskeltä? kyseli
Matti uteliaana.

-- Yöllä nousimme pimeän päässä kinoksesta ja ryömimme alas joelle.
Muistimme eräiden erämiesten jättäneen nuotta-talaaseen suksensa,
tempasimme sieltä kahdet ja livistimme metsään. Metsiä myöten sitten
hiivimme yön läpi pohjoiseen päin, kunnes vihdoin uskalsimme laskeutua
rantatielle, -- siellä ei enää ryttäreitä näkynyt.

-- Eikö näkynyt muita pakolaisiakaan?

-- Ei ketään, tuskin lie Nyystölän verilöylystä ketään muita
pelastunutkaan!

Kertoja vaikeni, hänen pingoitettu äänensä olikin jo käynyt vinkuvaksi.
Ja äänettömässä hiljaisuudessa hiihtivät nyt toisetkin, kaikki sen
kamalan tarinan tärisyttäminä ja valtaamina, jonka he siinä öisellä
jäällä olivat kuulleet. Eikä nämä hiihtäjät siinä enää muistaneet omia
äskeisiä kärsimyksiään eikä pettymyksiään, eivät omain kyliensäkään
kohtaloa, heidät oli sitonut ja turruttanut kokonaan se kauhun kuva,
jonka he nyt yön pimeässä selvästi näkivät edessään. He näkivät
parhaiden tuttaviensa, äskeisten hiihtotoveriensa, astuvan verestä
punoittavalle hangelle kuin teuraat verensä vuodattamaan, ja heitä
puistatti sitä ajatellessaan. Siihenkö veriuhriin oli nyt päättynyt
erämiesten epätoivoinen yritys, Nyystölässäkö oli pantu täytäntöön se
talonpoikain häviö, joka Nokialla oli alkanut? -- Kinnas puristi
suonenvedontapaisesti sompaista sauvaa ja jalka potki sivakkaa kahta
vinhemmin, ikäänkuin olisi pitänyt kiirehtiä noiden kauhun mietteiden
alta pois.

Näissä mielialoissa se hiihti Rautalammen nuori pappikin, muistamatta
hänkään enää omaa väsymystään tai omia raskaita huoliaan. Hänen oli
vaikea ajatella ja uskoa, että koko tuo äsken vielä uljas ja uhmaava
eräjoukko, koko harvaan asutun sydänmaan miesväki, oli yhdellä pellolla
lyöty lihoiksi, ja hänen täytyi vielä varmuuden vuoksi kysyä Laukaan
miehiltä:

-- Eihän toki kaikkia retkeläisiä siellä teloitettu?

-- Emmehän voineet laskea teloitettujen määrää. Mutta kaikki, joita
näimme, tapettiin, eikä siinä sen pitempiä käräjiä pidetty. Yksi ainoa
jätettiin henkiin, pappi, meidän kappalainen.

Tämäkään tieto ystävänsä Eero Markunpojan pelastumisesta ei kuitenkaan
kirkastanut Mikon mieltä, joka oli syttä synkempi. Hänestä tuntui, että
jos hän siellä Nyystölässä olisi ollut, olisi hän tahtonut toisten
kanssa kaatua. Ja hänestä tuntui, että hänen olisi siellä pitänyt olla,
nyt juuri olisi pitänyt siellä olla, paljo kärsineitä pitäjäläisiään
viime ahdistuksessa rohkaistakseen ja sitten sortuakseen heidän
kanssaan...

       *       *       *       *       *

Nopeasti jouduttiin nyt yhtenä sekeisenä yönä selän yli Päijänteen
itärannalle. Tätä kotoista rannikkoa hiihdettäessä virkosivat taas
mieltä vellomaan kotoisetkin huolet ja ne tehtävät, joita varten
partiolaiset olivat Padasjoelta liikkeelle lähteneet. Miehet
poikkesivat heti ensimmäisiin rantataloihin kysymään, oliko siellä
huovivieraita näkynyt. -- Ei ollut näkynyt eikä ollut, kertoivat äsken
naapurikylissä käyneet, niissäkään mitään sellaisia kuulunut. Toiveet
virkosivat miesten mielissä: ehkä ehditään sittenkin ajoissa perille,
ehkä vouti ja Koskipää ovat hekin myöhästyneet taikka ehkä eivät ole
uskaltaneet vähällä väellä näin kauas edetä... Ehkä ovat sittenkin
ennallaan talot Mustanahon rinteellä...

Mutta toivo petti. Kun miehet, viimeisen niemen katkaistuaan
jännittynein mielin olivat kiitäneet yli kotoisen lahden ja nousivat
lähimmälle, vanhan Karmalan törmälle, katselivat he oudoksuen entistä
tuttua seutua: ei ollut siellä taloa paikoillaan, joku lato vain ja
riihipahainen. Lähemmäs hiihtäen näkivät he kiukaanraunioiden
töröttävän nietoksesta, -- tuli oli tehnyt tehtävänsä Tuomaiden
vanhoilla asuinmailla! Isä-Tuomaan vanhempi poika makasi raatona
aitta-tiellä. Sen he riiheen kantoivat ja hiihtivät edelleen Leinosen
lahtea kohden. Ei noussut savua mistään, lattea oli Leinosen törmäkin.
Ei elävää olentoa, ei koiraakaan koko autioilla tanhuvilla. Tiet oli
ummessa, tuiskunnut oli vielä vieraitten lähdettyä, -- tuskin olisivat
miehet ehtineet ajoissa perille, vaikkei lumimyrsky olisi heitä
Päijänteelle eksyttänytkään.

-- Kävi, kosti, puhui Matti-isäntä yksikantaan uljaan tupansa raunioita
kohti hiihtäessään. -- Siinä on nyt kotitalo!

-- Mutta missä ovat sen eläjät, huokaili Mikko, joka isännän
kintereillä hiihti tuskaisena läähättäen ja henkensä hädässä
ympärilleen tähyillen.

-- Niin, missä, vastaili Matti soinnuttomasti, sauvallaan kinosta
kuopaisten. -- Eivät ole jälkiäkään jättäneet!

Vesi pyrki kihoamaan silmään miehisen miehen ja hän puraisi hammastaan,
niin että leveä leuka narahti.

-- Onko vihollinen vienyt talon naiset? hätäili nuori pappi raukealla
äänellä.

-- Ja poikani! -- kun olisi ne edes tänne tappanut, huokaili
Matti-isäntä. -- Mutta ei näy vaatteen riepuakaan kinoksessa...

Miehet hiihtivät viipymättä tuskissaan tiedustelemaan naapurikylään,
mutta se oli niinikään autio, ja siitä kolmanteen, jossa vielä joku
talorähjä oli polttamatta, ja siellä he vihdoin tapasivat tuhoa ja
hävitystä ruikuttavia naisia. Kaksi päivää sitten, kertoivat naiset,
oli huoviparvi ratsastanut etelästä päin, tullut Sysmän rannalle
tuimalla tuiskusäällä. Se näkyy ensiksi poikenneen Karmalan kylään,
vanhasta emätalosta oli ensiksi tuli hohtanut, sitten Leinosen
lahdesta. Sieltä oli huovijoukko edennyt näihin kyliin, mutta paljon
laajemmalta ei se tällä kertaa näytä Sysmän pitäjää ryöstäneen.

-- Tässä olivat huovit yötä, joivat ja reuhasivat ja uhkasivat
henkeämme, kertoivat vielä vapisevat naiset. -- Mutta aamulla
kahluuttivat he hevosensa takaisin valtatielle ja sinne mihin lienevät
huvenneet.

-- Oliko Koskipää joukossa?

-- Oli Sipi-herra ja vouti oli, -- kaikki aitat he ryöstivät puhtaiksi
ja uhkasivat taas pian tulla uudelleen...

-- Oliko heillä ketään vankeja matkassaan?

-- Ei meillä näkynyt, mutta toisia huoveja majaili toisissa taloissa.
-- Meiltä tappoivat vanhan isännän, kun se ainoaa hevostaan koetti
pelastaa, muita miehiä ei ollutkaan kotosalla, toisissa taloissa
kuuluvat naisiakin tappaneen, jos ei missä aittoja heti avattu.

-- Ettekö tiedä, minne Karmalan ja meidän väet ovat joutuneet? -- niin
iski Matti vihdoinkin sydämensä pääkysymykseen, joka samalla tavalla
koko ajan paloi Mikonkin huulilla.

-- Emme tiedä mitään, vastasivat nyyhkyttävät naiset. -- Emme ole
liikkuneet täältä mihinkään eikä ketään ole kylässämme käynyt,
sittenkuin vainolainen läksi.

-- Olisivatko raukat paenneet? Ettekö te yrittäneet pakoon?

-- Emme arvanneet paeta, huovit ajoivat yhtäkkiä tuiskun keskeltä
pihaan.

Mahdoton oli naapurikylistä saada tietoja Karmalan kotiväen kohtalosta.
Kaikki olivat kauhun lyömiä, kuin puolitainnuksiin pökertyneitä.
Leinonen kävi tiedustelemassa asiaansa kaukaisemmissakin kylissä,
kävipä kirkollakin. Sai siellä tietää, että Koskipään huovit,
puolenkymmentä rantakylää poltettuaan, olivat yhtä äkkiä hävinneet
omille teilleen kuin olivat tulleetkin; sai tietää muutamain
pakolaisnaisten ja lasten vihollisten lähdettyä hakeutuneen poltetuista
taloistaan kaukaisempiin kyliin, mutta omasta kotiväestään ei hän
saanut mitään tietoja.

Leinonen palasi poltetun talonsa paikalle, jonne myöskin Mikko ja
Erkki, toisia kyliä kierreltyään ja niistäkin turhaan Leinosen väkeä
tiedusteltuaan, taas saapuivat. Muut Päijänteen yli hiihtäneet miehet
olivat hajaantuneet kukin omia kotipaikkojaan katsomaan, olivatko ne
poltetut vaiko vielä pystyssä. Kolmisin he siinä siten nyt liikkuivat
kaamean autiolla pihalla.

Siellä Matti kaivoi raunioita ja kinosta raunioiden ympärillä, etsien
rakkaimpainsa poltettuja luita taikka jäätyneitä ruumiita, eikä hän
tiennyt, soisiko hän niitä löytävänsä vai eikö soisi.

-- Tahvo poikani ... hoki isä väliin itsekseen, kinosta pöyhentäessään.
-- Kunpa olisinkin ottanut sinut mukaani ... hartaasti sitä pyysit!

Hänen rintaansa raateli raskaimmin nuoren poikansa kohtalo. Hävinnyt
oli häneltä topakka, toimelias emäntänsä, hävinnyt armas, iloinen
tyttärensä, kadonnut kaikki muu talonväki -- kaikki, minkä hyväksi hän
oli elänyt ja ponnistanut. Poltettu oli karja omettaan, poltetut
olivat aittaan viljat, mikäli niitä ei oltu ryöstetty, -- ei ollut
Matti-isännällä mitään jäljellä. Täällä hän nyt kaivoi kotinsa
raunioita ja tunsi itse itsensä raunioksi. Mutta yksi kipu oli
sittenkin kaiken kurjuuden keskellä muita pistävämpi, ja hänen
kirvelevästä kurkustaan nousi yhä uudelleen tuo haikea huokaus: --
Tahvo, poikani...!

Muutamia sydänyöntunteja nukkuivat miehet Leinosen syrjemmällä olevassa
saunassa, ainoassa suojassa, jonka Koskipää oli taloon jättänyt
polttamatta, -- samassa sannassa, missä Koskipää itse oli talonpoikain
pilkkaamana saanut viettää muutaman pitkän päivän. Raskasta oli heidän
siellä unestaan herätä -- ei ollut miehillä tietoa, mihin olisi
ryhdyttävä, mistä päästä alettava elämistä. Palasen eväitään
haukattuaan rupesi Matti-isäntä aamun hämärässä taaskin talonsa
raunioita toivottomana tutkimaan ja Mikko, jonka sydäntä raateli hänen
oma suuri surunsa, kaivoi siinä isännän rinnalla, -- mitään jälkiä
vainajista eivät he löytäneet. Erkki oli sitävastoin jo aikaisemmin
noussut suksilleen ja lähtenyt metsään hiihtämään, jotakin jälkiä
etsiäkseen. Aamun valjettua hän sieltä palasi ja virkkoi:

-- Eiköhän jätetä tämä kaivaminen ja hiihdetä metsään kadonneita
hakemaan?

-- Oletko sieltä mitään jälkiä löytänyt? kysyi terävästi Matti, jonka
silmä tuokion välähti, mutta jonka äänestä ei kuitenkaan mitään toivoa
soinut.

-- Olen seurannut muuatta latua, jonka katkelmia vielä sakeimmassa
metsässä voi löytää ja joka vie kauas salolle, -- siinä on monia
sommanjälkiä.

-- Ne ovat Tahvon rihmanpyyntijälkiä, selitti Matti surunvoittoisesti.
-- Ne näin jo eilen ja tunsin...

-- Niin arvelin ensin minäkin, mutta ne vetävät liian kauas korpeen
viedäkseen vain rihmoille, vastaili Erkki harvakseen. -- Olisivatko
talon eläjät sieltä suuren salon halki pyrkineet johonkin
turvapaikkaan...?

-- Siitä on joskus oikaistu sydänmaitse Vahvajärven Juuritaipaleelle,
jossa meillä on sukulaisia, kertoi Matti, -- mutta eivät meidän naiset
olisi sellaiselle taipaleelle omin päinsä lähteneet, jos olisivat
kerinneetkin.

-- Eipä tiedä, intti Erkki yhä, -- siellä näkyvät ladulla koirankin
jäljet, ja talostahan on koirakin hävinnyt...

Jo iski Mikkokin, jonka rinta vähimmästäkin toivosta lämpeni, siihen
uuteen mahdollisuuteen ja kysyi isännältä:

-- Tunsiko joku talonväestä sen oikotien...?

-- On sitä Tahvokin kerran viime talvena hiihtänyt. Mutta mikseivät
olisi kotiväet paenneet tänne oman pitäjän kyliin?

-- He ehkä pelkäsivät tuhon ajavan heitä takaa sinnekin. Matti ei enää
väitellyt. Hän istahti kiukaanraunioille, pyyhkäisi siinä hikeä
otsaltaan ja jäi siihen kuin kangistuneena miettimään. Äsken kirkolla
käydessään oli hän kuullut sellaisen uutisen, että erämailta oli joku
aika sitten tullut uusi partiojoukko, mutta että se oli täältä painunut
Savoon päin, jonka kautta se kuuluu aikoneen samota Viipuriin...
Hänessä oli jo silloin virinnyt ajatus lähteä sitä joukkoa seuraamaan,
siihen yhtyäkseen ja siinä taistellakseen ja kaatuakseen, -- eihän
hänestä kuitenkaan ollut enää uuden elämän alkajaksi. Nyt hän siinä
mietiskeli yhdistää Erkin hataran toivon omaan epätoivoiseen
suunnitelmaansa. Hetken kuluttua hän nousi ja laski kinokseen
pystyttämänsä sukset maahan.

-- Ka, lähdetään siis hiihtämään salolle. Ei ole minulla suuria
toiveita löytää sieltä väkeäni. Mutta yksi menneen kaikki!

Ja Mikon puoleen kääntyen virkkoi hän:

-- Pappi, tuletko mukaan vielä tälle salohiihdolle? Siitä voi tulla
pitkä hiihto!

-- Tulen mukaan, -- minnekäs minä muualle yksin lähtisin, vastasi nuori
pappi avuttomasti. Hän seisoi kuin turtana siinä kinoksessa, tarttui
kuin hukkuva jokaiseen pilkistävään toivoon, hän ei voinut vielä
ajatella loppuun asti sitä synkkää ajatusta, että hänen kirkassilmä
tyttönsä oli vainolaisen ryöstämä ja hänen nuori onnensa tuhottu. --
Eihän ole minulla enää muuta tehtävää kuin koettaa etsiä morsiameni ...
eikä ole enää muusta väliäkään...



XI.

ERISTETYSSÄ LINNASSA.


Kyrönkosken saarilinna Savon sydämessä, Pyhän Olavin suojatiksi
aikoinaan vihitty, oli viistoistasataluvun lopulla jo menettänyt sen
alkuperäisen merkityksensä, jota varten Erik Akselinpoika Tott sen
toistasataa vuotta aikaisemmin oli rakentanut valtakuntain rajalle ja
erämaan laitaan. Erämaa oli tällävälin jo siirtynyt kauas Haukiveden ja
Pihlajaveden seuduilta, valtakuntain todellinen raja samoin. Sillä
asutuksen ja viljelyksen voimalla olivat Ruotsin valtakuntaan kuuluvat
savolaiset liittäneet nuo entiset erämaat ja rajavedet varmasti ja
kiinteästi muun Suomen yhteyteen, eikä venäläisten ja karjalaisten
ryöstöretket enää, niinkuin ennen, näihin seutuihin ulottuneet.
Nimenomaan viimeisen, Juhana kolmannen pitkän, Venäjää vastaan käydyn,
sodan jälkeen oli Savonlinna lakannut olemasta rajalinna. Sillä kun
Pontus-herra lähes parikymmentä vuotta sitten oli valloittanut
venäläisiltä Käkisalmen lääneineen, oli valtakuntain raja siirtynyt
kulkemaan Pielisten kankaita pitkin. Tosin oli itse »Korelan» linna
pari vuotta sitten tehdyssä Täyssinän rauhassa ollut luovutettava
Venäjän tsaarille takaisin ja sen rauhanteon jälkeinen rajankäynti oli
vielä parhaillaan käynnissä, mutta joka tapauksessa oli Savonlinna
joutunut kauas rajalta.

Sen päällikkö ja Savonlinnan läänin käskynhaltija Götrik Fincke ei
siten enää ollut sotilaallisesti tärkeän linnan herra eikä hänellä
siellä ollut tällaiseen tarkoitukseen riittävää väkeäkään. Hänellä oli,
niinkuin jo hänen isävainajallaan, vanhalla, toimeliaalla Kustaa
Finckellä, joka ensimmäisen Vaasa-kuninkaan aikana Olavinlinnassa
isännöi, aivan toiset tehtävät hallintopiirissään: asutuksen yhä
laajentaminen ja juurruttaminen Sisä-Suomen vielä vakinaista asutusta
vailla oleviin takamaihin, viljelyksen levittäminen ja kehittäminen
siellä. Paljo hyvää hän olikin tehnyt laajassa maakunnassaan, jonka
väestöä hän monella tavalla auttoi ja tuki, suoden uudisviljelijöille
verohelpotuksia ja kannattaen heidän siirtolaistaipumuksiaan. Tuo
hyväntahtoinen ukko oli siten lääninsä talonpojille kuin isällinen
ystävä, jonka puoleen he koska tahansa saattoivat kääntyä ja joka
tarkastusmatkoilla usein käydessään heidän luonaan vieraili kuin
vanhain, hyväin tuttavain parissa ainakin. Siten olivat hyvät ja
luottavat suhteet sukeutuneet linnanherran ja rahvaan välillä, --
väittivätpä toiset maakunnat väliin, että Götrik-herra aivan
yksipuolisesti suosi savolaisiaan, suoden heille laajempia oikeuksia ja
etuoikeuksia kuin mitä muualla nautittiin.

Siksipä ukko, tavatessaan Hämeessä joulun alla 1596 joukon
linnaleiristä käärmeytyneitä, kapinajoukoksi yhtyneitä talonpoikia, ei
ollenkaan uskonut, että mikään tällainen esivallanvastainen liike
puhkeaisi hänen läänissään. Tuolta matkalta kiirehti hän kuitenkin,
tajuttuaan talonpoikain vaarallisen kiihkon, yötä päivää linnaansa,
läänistään huolta pitämään.

Rauhallista vielä olikin Savossa, sen hilpeä kansa kohteli häntä,
kotiin ajaessaan, vanhalla herttaisuudellaan, ja itse koskilinnassakin
oli kaikki kunnossa. Siellä oli hänen poissaollessaan isännyyttä ja
päällikkyyttä pitänyt hänen toimelias ja ankara emäntänsä, Inga-rouva,
Boijen sukua, eikäpä siellä nyt paljo sotapäällikkyyttä tarvittukaan.
Sillä linnassa oli aseväkeä vähän. Sen harvain, vakinaisten
linnannihtien lisäksi olivat hänen lankomiehensä, sotaeverstit
Antti Boije ja Aksel Kurki, sijoittaneet Götrikin hoitoon
Olavinlinnaan lipullisistaan pienet osastot ratsuväkeä, jota heidän oli
Länsi-Suomessa vaikea saada mahtumaan linnaleiriin. Näistä osastoista
komensi ensinmainittua eräs kankea saksalainen palkkasoturi Hannu von
Oldenburg ja toista turkulainen ratsumestari Juhana Martinpoika, Sillan
sukua, -- nämä muodostivat linnan esikunnan. Eikä Götrik arvellut tätä
suurempaa sotavoimaa linnassa tarvitsevansakaan, joskin joku laine
toisten maakuntain kapinaliikkeestä loiskautuisi hänenkin lääniinsä.

Joulupyhät oli siten saarilinnassa vietetty kaikessa rauhassa. Jo
kotimatkallaan oli Götrik-herra toimittanut voudeilleen ja
nimismiehille käskyn laittaa heti tiedot linnaan, jos heidän piirissään
jotakin levottomuutta esiintyisi. Mutta mitään sellaista viestiä ei
ollut saapunut, uusi vuosi teki alkuaan ja Götrik-herra, joka ei äsken
ollut Turusta päin saanut mitään tietoja, arveli tuon talonpoikain
kapina-haihatuksen jo Hämeessäkin asettuneen.

Niin istuttiin eräänäkin tammikuun päivänä (1597) linnan arkituvassa
kuin perheen kesken, kaikki esimiehet ja asemiehet ja talon naiset
koolla, lämmittävän pystyvalkean ääressä pieniä puhdetöitä naperrellen.
Silloin lennähti rantavahti tupaan ja kertoi, että vieraita pyrkii
salmen takaa linnaan. Se oli harvinainen tapaus tässä eristetyssä
erämaanlinnassa, jossa harvoin kävi vieraita. Götrik-herra itsekin
kiirehti linnan pihalle saapuvia vastaan. Hän odotti näet jännityksellä
tietoja Turusta ja arveli sanantuojan nyt vihdoinkin saapuneen.

Ulkona oli jäinen usva; synkkänä kohisi virran vesi jäätyneiden
rantojensa välitse, muuten oli erämaa eloton ja harmaa. Sieltä usvan
keskeltä nousi nyt vartijan saattamana linnanpihaan turkkeihin
vyötetty, pyylevä vieras, joka tullessaan puhkui ja huohotti ja jo
ennen tupaan ehtimistään julisti kovalla, hätäisellä äänellä:

-- Suursavossa on kapina, ilmikapina! Minä pakenin henkeni hinnalla...

-- Mitä houritte, kirkkoherra, rauhoitteli Götrik vierastaan
tervehtiessään. -- Mutta käykäähän peremmäs, riisutaan turkit...

Vieras oli Mikkelin suuren emäseurakunnan kirkkoherra Hannus Mikonpoika
Savilahdesta, vanha, puhelias rovasti, jonka pappilassa Götrik usein
matkoillaan oli majaa pitänyt ja jonka hän nyt heti oli tuntenut hänen
puhkuvasta, kimeästä äänestään. Tasainen, järkkymätön maalaispappi,
jota eivät pienet tärinät heilutelleet, mutta nyt näkyi hän olevan
kovasti kiihdyksissään. Siinä kallokkaita riisuessaan laski hän jo
tulemaan suustaan vuolaana virtana pitkää, sekavaa juttua pappilaansa
saapuneista aseellisista miehistä, marski Flemingin kirjeistä, sadoista
asestetuista talonpojista, vangituista airuista ja ennen kaikkea omasta
hirmuisesta säikähdyksestään.

-- Rauhoittukaa, rovasti, istukaa, kehoitteli tarkkaavaksi käynyt
linnanherra, joka ei tuosta torvenaan juoksevasta puhetulvasta vielä
saanut mitään järkevää tolkkua. Hän toimitti vilusta saapuneelle
vieraalleen lämmitettyä olutta, istutti hänet takan ääreen ja kyseli,
asettaen nojatuolinsa hänen eteensä, tyynesti ja rauhoittavasti:

-- Kertokaahan, rovasti, kaikki järjestyksessä. Mikkelin pappilaan
hyökkäsi siis aseellisia miehiä? Mistä päin ne tulivat!

-- Hämeestä päin, Sysmästä, Vahvajärven salolta ne Suursavoon tulivat,
mutta sanoivat samoavansa kauempaa, Rautalammen erämailta...

-- Oliko niitä paljo?

-- Paljo, monta sataa miestä; niitä tuli hevosilla ja suksilla. Outoja
miehiä, kaikki aseissa...

Pappi oli edelleen kovasti järkytetty. Hän oli yön ja päivän halki yhtä
painoa ajanut linnaan ehtiäkseen ja eli vieläkin sen kotipappilassa
saadun pelkonsa vallassa, vaikka jo istuikin linnan paksujen muurien
turvissa. Hänen äänensä värähti aina, kun hän joutui kertomaan noista
rajuista, parrakkaista miehistä, ja hänen silmänsä pälyilivät
hätääntyneinä ympärilleen.

-- Ne täyttävät nyt kaikki Savilahden talot ja uhkaavat tulla
tännekin ... huohotti rovasti.

-- Vai tänne, matki Götrik hiukan hymähtäen.

-- Ja sitten Viipuriin, niillä on suuret tuumat...

-- Mitä ne teille siellä pappilassa oikein tekivät, uteli linnanherra
edelleen. -- Pitelivätkö ne teitä pahoin?

-- Eivät toki pahoin pidelleet ... pappia, vastasi rovasti vallan
loukkautuneena. -- Ensiksi tuli heitä puolenkymmentä aivan siivoina
miehinä pappilaan luettamaan minulla erästä ruotsinkielistä kirjettä,
jonka olivat siepanneet muutamalta vangitsemaltaan marskin airuelta...

-- Vai ovat vanginneet marskin airuen, hylkiöt, sadatteli linnanherra
jo kiukustuen. -- Ja kenelle se kirje oli?

-- Tänne Savonlinnan päällikölle...

-- Älä hittoja, kivahti äijä, heittäen rampautuneen säärensä terveelle
polvelle. -- Vai ovat talonpojat vieneet minulle tulevia kirjeitä!
Ilmankos niitä täällä onkin odotettu! Ja mitä siinä kirjeessä oli?

-- Marski ilmoitti siinä, mikäli sitä vilkaisin, matkustavansa juuri
Pohjanmaalle kapinaa kukistamaan ja käski teidän täällä varustautua,
koska Pohjanmaalta on tännekin lähetetty kapinannostattajia. Ei näy
Klaus-herrakaan silloin tienneen, että Savossakin jo kapinajoukkoja
liikkuu...

-- Sellaisen kirjeen ovat siepanneet, konnat, murisi Götrik yhä
hirmustuen. -- Miksette ottanut heiltä pois sitä kirjettä?

-- Eivät antaneet, vakuutti pappi tiukasti. -- Kun en ruvennut heille
lukemaan teidän, linnanherran, kirjettä, veivät he sen mennessään ja
sanoivat tuovansa sen tänne luettavaksi...

-- Tulkootpa ... kyllä minä! Mitä varten he tänne aikoivat?

-- Aikoivat hakea teidät, linnanherran, mukaansa, päällikökseen marskia
vastaan, -- savolaiset kehuivat teitä laatumieheksi...

-- Savolaiset, sanot. -- Vanha, nilkku linnanherra oli nuolena
ponnahtanut nojatuolistaan ja kivahti syyttävänä kirkkoherran eteen: --
Hä, väitätkö savolaisiakin olleen tuossa kapinaväessä?

Sitä mahdollisuutta, että hänen oman maakuntansa väestöä olisi noussut
aseisiin esivaltaa, s.o. häntä itseään, vastaan, sitä hän ei ottanut
lukuunkaan, sitä hän ei olisi sallinut edes väitettävänkään. Mutta
kirkkoherra vastasi kuin puolustautuen:

-- Oli savolaisiakin, oli varmasti, tunsin monta oman pitäjäni miestä,
kun he uudelleen tulivat... Tietysti heitä nuhtelin ja varoitin, vaan
hepä eivät olleetkaan enää nöyriä ja kuuliaisia lapsiani. Nauroivat
minulle vasten naamaa ja ilkkuivat, että jos siivosti olen ja heidän
puoltaan pidän, saan jäädä virkaani. Mutta knaapit ja voudit ja muut
suuret ja pienet herrat helvettiin, voudit kuitiksi, pois marskikin ja
hänen kätyrinsä...! Niin he kehuivat.

Pieni linnanherra sähisi suuttumuksesta tuota kuvausta kuunnellessaan,
mutta pyylevän rovastin monisanainen tarina ja järkytetty tasapaino
häntä samalla huvittikin, joten hän hieman pisteliäästi kysyi:

-- Miksi sitten pelkäsitte ja pakenitte, vaikka he lupasivat teidän
jäädä paikoillenne?

-- He olivat rajuja ja hurjan näköisiä aseineen ja uhkasivat julmasti,
jos heitä vastaan asetun... Suuttuivathan jo, kun en heidän kirjettään
lukenut, ja aikoivat pian palata vielä suuremmalla joukolla takaisin.
Näiden keihäsvieraiden vihdoin lähdettyä en sen vuoksi pitkään
aikaillut. Sälytin rekeen perheeni -- se on nyt Säämingin pappilassa --
ja läksin yötä myöten ajamaan. Joka talon pihalla oli rivittäin
asestettujen talonpoikain suksia, ja uusia partiolaisia hiihti
ehtimiseen tähän talonpoikaiseen kapinaväkeen yhtyäkseen, -- pelkäsin
henkeäni joka hetki!

-- Oliko niitä täällä Säämingin puolessakin?

-- Väkeä on liikkeellä kaikkialla, vaikkei ihan linnan kuuluvilla.
Mutta Suursavoon ne tuntuvat keräytyvän.

Vanha Götrik Fincke kuunteli näitä suulaan rovastin kauhunsekaisia
tarinoita kuin pahaa satua ja epäili niitä osaksi vieläkin.
Hän oli näet vieläkin valmis väittämään ainakin sen valheeksi,
että kapinaväkeen kuuluisivat hänen omat, hilpeät uskolliset
savolaisensakin, jotka eivät koskaan olleet osoittaneet hänelle mitään
nurjaa mieltä, -- eivät nytkään mitään napisseet, kun hän äsken
Suursavon kautta kulki --, jotka aina olivat totelleet hänen jokaista
käskyään ... että he nyt muka olisivat aseissa häntä vastaan! Noinko
olisi tuo tauti voinut heihinkin tarttua!

Tuokion kuljeskeli pieni linnanherra ääneti tuvassa, muristen itsekseen
kuin karhu pesässään ja ikäänkuin vihaisena äyskien näiden uutisten
tuojallekin. Moniin vuosiin ei kotiväki ollut nähnyt häntä noin
suuttuneena.

Joka tapauksessa ryhtyi virkeä, tarmokas vanhus heti saapuneiden
tietojen aiheuttamiin toimenpiteisiin. Hän lähetti vielä samana päivänä
toisen päälliköistään, Juhana Martinpojan, ratsuväkensä kanssa matkalle
Suursavoon, joka ilmeisesti oli muualta tulleen talonpoikaisliikkeen
keskuspaikka. Juhanan piti koettaa ajaa vieraat väet pois maakunnasta
ja saada savolaiset talonpojat, jos he todellakin olivat tarttuneet
aseisiin, lähtemään siivosti koteihinsa. Samalla lähetti Fincke taas
uudet kirjeet alaisilleen voudeille, käskien heidän ryhtyä pikaisiin
toimenpiteisiin väestön rauhallisena pysyttämiseksi tai järkiinsä
saattamiseksi. Lääninsä pappejakin hän kehoitti nuhteilla ja hyvillä
sanoilla seurakuntalaisiaan neuvomaan ja heistä tukahduttamaan napinan.
Kiivasluontoinen linnanrouva, Götrik Fincken puoliso, joka kirkkoherran
tuomista viesteistä oli kiukustunut paljo enemmän kuin hänen harkitseva
miehensä, kuunteli noita lähtevälle huovijoukolle annettavia neuvoja ja
ohjeita ja piti niitä aivan liian pehmeinä. Hän oli kovaluontoinen,
ylimyshenkinen rouva ja hänen mielestään oli uhittelevia talonpoikia
heti iskettävä esivallan täydellä nyrkillä.

-- Mitäs kirjeistä, mitä varoituksista ja manauksista, marisi hän
miehelleen. -- Lähetä kaikki sotaväkesi lyömään maahan ja kukistamaan
kaikki kapinajoukkoon yhtyneet, olivatpa savolaisia tai muita,
kitkemään yhdellä nykäisyllä heistä koko kapinahenki!

-- Mitäpä enempää sotaväkeä täältä juuri liikenisi lähettää, vastaili
ukko sävyisästi. -- Mutta jos liikenisikin, ei kärpäselle tarvita
moukaria. Talonpoikia täytyy kohdella päättävästi, mutta lempeästi;
hehän voivat houkuteltuina hullautua ja erehtyä, mutta he ovat siltä
pohjaltaan kunnon miehiä, ja -- heidän maksamistaan veroistahan me
elämme...

-- Talonpoikia on kohdeltava kovuudella, intti vain innokas rouva. --
Silloin he nöyrtyvät ja alistuvat, muuten he alituiseen napisevat.

-- Ja uhmaavat esivaltaa, pisti nyt väliin Mikkelin pyylevä
kirkkoherrakin, joka isännän äskeisen pistoksen jälkeen oli ollut
hetkisen vaiti. -- Uhkaavathan ne tuhota marskinkin...!

Kiepsahtipa pieni linnanherra silloin taas rampuudestaan huolimatta
ketteränä ja teerevänä rovastin eteen ja virkkoi:

-- Mutta siihen pitäisi sinun, pappina, ymmärtää syy. Marski on tehnyt
suuria erehdyksiä, paljo aihetta tähän mellakkaan on juuri hänessä. En
häntä ihaile, porsas hän on miehekseen ja raakalainen, sellaisena hän
on kohdellut heimolaisiani Kankaisissa, sellaisena hän on kohdellut
talonpoikia ja tappanut sortotoimenpiteillään heistä viimeisenkin
maltin. Olen häntä monasti varoittanut...

-- Marski Flemingiäkö? kysyi maan mahtimiehelle ylen kuuliainen rovasti
ihmeissään.

-- Juuri häntä, ja juuri tämän linnaleirin johdosta, jota kansa ei ole
jaksanut kestää. Mutta esivaltaa on joka tapauksessa toteltava, ja hän
edustaa nyt esivaltaa Suomessa. Järjestys on senvuoksi palautettava,
lisäsi hän taas rouvansa puoleen kääntyen, -- mutta järjellä ja
taidolla ja kimpautumatta, muoriseni...

       *       *       *       *       *

Juhana Martinpoika, Mikko-papin vanhempi veli, lähti parinkymmenen
huovinsa seurassa ratsastamaan viittatietä Pihlajaveden tuiskuavalle
selälle, painuen hämärää lounasta kohden. Nämä ratsastusmatkat, milloin
itään päin rajalle, milloin etelään Viipuriin päin, milloin
lähipitäjiin majoitettuja sotamiehiä tarkastamaan, ne olivat hänen
alituista työtään ja näillä matkoillaan oli hän seudun väestöön hyvin
tutustunut. Tervetulleena vieraana hänetkin oli, vaikka hän
huovipäällikkö olikin, aina vastaanotettu kaikkialla rahvaan
keskuudessa, ja hänestä oli outoa ajatella, että hän nyt oli matkalla
taistelemaan tuota väestöä vastaan taikka sitä ankaruudella
rankaisemaan. Eikä hän tätä nykyistä tehtävätään muutenkaan oikein
ymmärtänyt: jos talonpoikia on aseissa sadoittain, niin minkä hän
pienellä joukollaan niille tekee... Mutta liiaksi ne huolet eivät
kuitenkaan painaneet huovipäällikön hilpeää mieltä; iloista
sotilassäveltä vihellellen ratsasti hän tasaista hölkkää aavan selän
poikki ja painui sen takana lumiseen metsään.

Linnaan jäänyt vanha Fincke ei hänkään Mikkelin kirkkoherran kuvaamaa
tilannetta tai sen vaikutusta omaan asemaansa voinut heti perin
peloittavaksi käsittää. Miten olisi piru näin riivannut tämän muuten
sävyisän, sopuluontoisen kansan? Kenties vain muutamat nuoret huimapäät
ovat antaneet vietellä itsensä tihutöihin ... kaipa koko liike
viranomaisten varoituksista pian asettuu, -- ei hän voinut ajatella
muuta. Sillä hänen asemansa olisi tosiaankin nolo, jos läänissä
puhkeisi yleisempi kansannousu esivaltaa vastaan. Siksi yksinäiseksi
oli varsinkin talvikelillä Olavinlinna eristetty muusta maailmasta,
ettei hän usein viikkokausiin saanut sinne viestejä miltään taholta, --
mistä saisi hän apuväkeä, jos todella hätä tulisi? Ja hän oli itsekin
sotaisista hommista jo vieraantunut. Ravakka, uljas sotaeversti oli hän
ollut aikoinaan, olipa monista pulista ovelasti suoriunut Viron
pitkissä sodissa. Mutta nyt oli hän vanha ja rampa, oli tänne
sydänmaalle hiukan jo maatunut ja ukottunut ... eipä hän olisi
pitkäaikaisesta sodankäynnistä nyt enää välittänyt. Jos sentään tosi
tulisi, kyllä hän kai vieläkin kynnelle pystyisi. Mutta eipä hän
uskonut tapausten toki vievän mihinkään vakavampiin yhteenottoihin.

Lähipäivinä järkytettiin kumminkin tätä hänen hyvää uskoaan tuntuvasti.
Heti ratsumiesjoukon lähdettyä saapui näet Suursavon voudilta
sanantuoja, joka vahvisti tosiksi kirkkoherran puheet, vieläpä kertoi
kapinajoukon joka päivä nopeasti kasvavan, -- savolaiset menevät mies
talosta Hämeestä saapuneiden talonpoikain puolelle ja ajavat
majoitusväen taloistaan. Vouti oli Suursavossa koonnut tätä sotaväkeä
ja koettanut hillitä kapinaa, mutta hänen oli itsensä täytynyt paeta
talostaan, josta pian sen jälkeen nousi sakea savu, ja vetäytyä
väkineen Sulkavalle päin. Kiireistä apua pyysi hätääntynyt vouti.

Tämä oli Götrik-herralle ikävä uutinen, sillä hän oli toivonut voudin
voivan pysyä paikoillaan Savilahdessa ja siellä yhdessä Juhanan kanssa
rauhoittaa kansan. Hän toraili senvuoksi sanantuojaa ja tiukkasi,
miksei vouti ollut asettanut kapinaliikettä heti alkuunsa.

-- Ei sitä ole niin helppo asettaa, vastaili airut. -- Erämaan
nuijamiehet eivät pitkään haikaile, ennenkuin jonkun voudin renkeineen
hirttävät.

-- Kelvottomat voudit joutavatkin hirteen, kiivaili ukko, ja kyseli,
mikä talonpojilla näytti olevan mielessä.

-- He ovat panneet suksimiehiä nostattamaan Juvan ja Joroisten
talonpojat, ja niiden kanssa he yhdessä uhkaavat hyökätä tänne...

-- Taas tänne, sähähti rampa herra kiukustuneena. -- Vai jo lainehtivat
mielet Juvassakin, johan nyt on pirua! Mutta annahan kun vouti ja Hannu
yhtyvät ja antavat heille selkäkyytiä!

-- Elleivät siellä itse joudu saarroksiin, epäili sanantuoja, kuvaten
edelleen, kuinka hänen oli täytynyt kiertää monia kyliä, joissa miehet
jo olivat täydessä kapinakuumeessa ja hioivat keihäitään.

-- Mene syömään ja nukkumaan! urahti ukko lopulta väsyneelle airuelle.
-- Olet turhista yhtä säikähtynyt kuin pappinne, joka tänne eilen
vapisten saapui...

Mutta tosiasiassa rupesi jo vanha soturi itsekin oivaltamaan aseman ja
linnaa uhkaavan vaaran vakavaksi. Hän lähetti miehiään linnaa
ympäröiviin pitäjiin kutsumaan sieltä talonpoikia linnan nostoväkeen,
mikä asepalvelus vaaran uhatessa kuului heidän velvollisuuksiinsa.
Mutta ainoastaan lähikylistä totteli joku määrä talollisia nyt Götrikin
kutsua, etäisemmistä kylistä ei tullut ketään. Siellä oltiin jo
kosketuksissa nuijamiesten lähettien kanssa ja ivailtiin vain nihtien
kutsua, -- vihurina oli kapinahenki kaikkialle puhaltanut. Palanneet
värvääjät olivat aivan peloissaan.

-- He uhkaavat hyökätä tänne linnaan ja repiä sen alas, koska täällä
muka on huovien pesäpaikka, kertoivat he.

-- Nämäkö meidän omat naapurimme niin uhkaavat? kyseli Fincke, tätä
seikkaa vieläkään täysin tajuamatta.

-- Samat miehet, jotka täältä viikko sitten saivat suolaa ja rautaa.

-- Malttakootpa, -- kyllä minä...!

Mutta ukko ei tiennyt itsekään, mitä hän noille kiittämättömille aikoi
uhata ja miten hän asemastaan selviäisi. Linnan nykyisellä väellä ei
hän ilmeisesti voisi maakuntaa rauhoittaa, tuskin linnaansa
puolustaakaan, jos talonpojat todella hyökkäisivät. Hämeestä ja Turusta
päin ei tietenkään ollut nyt odotettavissa mitään apua, siellä kai
paloi kapinaroihu täydessä liekissä. Vielä malttoi hän muutamia päiviä
mielensä odotellen, tulisiko voudilta tai Juhana Martinpojalta mitään
lohdullisempia tietoja. Mutta mitään sellaisia ei tullut, päinvastoin
pakeni linnaan joka päivä pappeja ja knaappeja, jotka kertoivat
kapinaliikkeen yhä levinneen ja yhä julmistuvan. Pieksämäelläkin päin
on jo kansa noussut, sinne on näet saapunut erikoisia yllyttäjiä
Pohjanmaalta, ja Juvalla keräytyvät miehet aseellisiin joukkoihin.

Linnan naiset ja sinne kertyneet pakolaiset rupesivat hätääntymään,
eikä Götrik-vanhus voinut heitä paljoakaan rauhoittaa. Silloin hän pani
pari nihtiään hiihtämään poikkimaisin Käkisalmeen, jossa rajalinnassa
oli runsaammin sotaväkeä, pyytäen sieltä kiireistä apua. Mutta nihdit
palasivat pian takaisin. He olivat jo alkutaipaleellaan joutuneet
taloon, joka oli kapinaväen hallussa, ja hädin tuskin pelastaneet
sieltä nahkansa.

-- Niitä on jo siis silläkin taholla, totesi Fincke hämmästyneenä. --
Me olemme pian umpisaarroksessa!

-- Niin ollaan, vakuuttivat retkeltä palanneet, ja pakolaiset säestivät
heitä: -- Arvattavasti on Juhana ratsumiehineen jo hänkin joutunut
kapinaväen kynsiin.

-- Ei sitä poikaa niinkään siepata, lohdutteli Fincke, vaikka hän kyllä
epäili omia lohdutuksiaan. -- Mutta jos kapinoitsijat todella ovat näin
lähellä, mikseivät he jo hyökkää linnaa vastaan?

-- He kai odottavat, kunnes talonpojat kaikilta tahoilta, Pieksämäeltä,
Juvalta ja Suursavosta, ovat ehtineet keräytyä ja yhtyä, -- silloin
kyllä saamme heidät täällä nähdä.

Götrik Fincke tajusi nyt tosiaankin olevansa ahtaalla, eristettynä ja
toimettomuuteen tuomittuna. Kiireesti pani hän taas uudet pika-airuet
hiihtämään Saimaan selkiä pitkin etelään päin, Viipuriin, pyytämään
sieltä apuväkeä. Sillä omalla pienellä linnaväellään hän ei kyennyt
lähtemään talonpoikia vastaan eikä hän tahtonut jättäytyä saarretuksi
linnaansa kuin hiirenloukkuun. Nämä hiihtäjät eivät palanneet,
lienevätkö satimeen joutuneet vai päässeet perille, joka tapauksessa
oli Olavinlinnassa nyt heidän matkansa tuloksia ja saapuvaa apuväkeä
odotettava.

Pitkäksi kävi se odotus ja sillävälin saapui joka päivä yhä uusia
tietoja talonpoikaisen kapinaväen lähestymisestä. Silmukka linnan
ympärille vetäytyi yhä kireämmälle, siellä elettiin kuin linnut
häkissä. Vanhan sotaherran kiukku, jota pakolaisten hätäilyt alituiseen
ärsyttivät, kiihtyi nyt sapekkaammaksi; hän tunsi jo itse menettävänsä
entisen rauhallisen harkintakykynsä ja pelkäsi juuri sitä kaikkein
pahimmin.

Eräänä päivänä hänelle ilmoitettiin, että sillan päässä salmen takana
on pari talonpoikain lähettilästä, jotka pyrkivät linnaan hänen
puheilleen. Kiukkuunsa yltynyt ukko empi ensiksi, ottaisiko hän noita
vastaansa nousseita, kiittämättömiä talonpoikia ollenkaan puheilleen,
mutta voitolle pääsi kuitenkin hänessä halunsa saada heidän omasta
suustaan kuulla, mikä heitä riivaa ja mikä heillä on varsinaisena
tarkoituksena. Hän kutsutti senvuoksi talonpoikain airuet luokseen ja
rupesi heitä vanhana, tuttavallisena linnanherrana isällisesti ja
nuhtelevasti puhuttelemaan:

-- Kuinka kehtaattekin tulla eteeni te, jotka olette nousseet minua ja
esivaltaa vastaan? Vastatkaa jos voitte, mitä oikein tahdotte?

Miehet olivat vakavan ja päättäväisen näköisiä, eivät enää niitä
sopuisia, nöyriä talonpoikia, jotka ennen olivat linnassa hänen
puheillaan käyneet. He olivat tulleet talonpoikain suuresta leiristä
Joroisista, näyttivät tuntevan arvonsa ja vastasivat suorasukaisesti:

-- Linnaleirin vaadimme pois, knaappien verovapauden lopetettavaksi, ja
huovit herrojen elätettäviksi. Teitä vastaan emme ole tahtoneet nousta,
emmekä esivaltaa vastaan, mutta marskin valta on kukistettava!

-- Ja tekö sen muka kukistatte, te muikunpyytäjät --, hullusti teidän
käy, varoitti vanhus vielä tuttavallisesti. -- Ja minua vastaanhan te
hyökkäätte, esivalta on tämän linnan minun käsiini uskonut.

-- Me haemmekin toista, parempaa esivaltaa...

-- Ja mistä sen löydätte? Minne aiotte...?

-- Viipuriin.

-- Ja mikä hiton esivalta teillä siellä on? Sama kuin täällä, -- teidät
nujerretaan!

-- Siellä kuuluu olevan se entinen kuninkaanpoika, ilmoittivat nyt
talonpojat, heittäen sen tietonsa esille vankimpana tukenaan. --
Hänelle menemme nyt avuksi ja hänet huudamme siellä kuninkaaksi!

-- Mikä kuninkaanpoika se Viipurissa on, kuningashan on Puolassa
poikineen...

Vanhaa ylimystä nämä puheet yhä enemmän suututtivat, mutta samalla
häntä säälitti talonpoikain tietämättömyys ja sokeus. Väliin he
luulevat Ruotsin herttuan liittolaisekseen, väliin...! Silloin välähti
hänen mieleensä eräs päätön huhu, josta hän joku aika sitten oli juttua
kuullu ... silläköhän huhulla nyt on talonpoikia petetty! Uudelleen hän
tiukkasi:

-- Mitä kuninkaanpoikaa te Viipurista haette?

-- Eerikki-kuninkaan poikaa, vastasivat lähettiläät tietäväisinä ja
kopeasti. -- Hän elää vielä, sen tiedämme, ja hän on nyt meitä vastassa
Viipurissa, siellä hän meihin yhtyy. Yhtykää tekin, sitä talonpojat
toivovat...

Götrik-herra vihelsi pitkään. Oikeinpahan hän oli arvannut. Onnetonta,
maailman murjomaa, munkkien pimittämää Kustaa-raukkaa, Eerikin
maanpakolaista poikaa, häntä oli siis käytetty tässäkin pelissä
syöttinä, hänen nimellään oli talonpoikia pimitetty ja houkuteltu
esivaltaa vastaan. Moittivasti hän murisi:

-- Teitä on siinäkin petetty! Eerik-kuninkaan poika ei ole Viipurissa
eikä hän koskaan nouse Ruotsin valtaistuimelle. Valtakunnassa on
laillinen kuningas, häntä ja hänen käskynhaltijoitaan teidän on
toteltava. Menkää ja kertokaa se lähettäjillenne ja palatkaa sitten
kaikki siivosti kotiinne, silloin koetamme teitä mikäli mahdollista
armahtaa ja lieventää raskaan rikoksenne rangaistusta!

Ukko puhui näin jo varsin vihaisena ja viittasi airueille ovea. Mutta
nämä eivät lähteneet, seisoivat vain pelottomina kiukustuneen herran
edessä, ja toinen heistä virkkoi:

-- Meillä on kirjekin linnan herralle. Siitä tarkemmin näkyy, mitä
talonpojat vaativat.

-- Vaativat...! -- Ärtyneenä tempasi Götrik-herra kirjeen ja rupesi sitä
lukemaan. Hänen niskansa kävi punoittamaan hänen sitä silmäillessään ja
hänen rouvansa, joka tällävälin oli tullut huoneeseen, painautui hänkin
uteliaana miehensä olan takaa lukemaan tuota kapinoitsijain kirjettä.

Se oli ruotsiksi kirjoitettu, talonpojat itse sitä eivät siis olleet
ymmärtäneet, he olivat vain antaneet jonkun joukkoonsa liittyneen
seikkailijan itsensä pimittää. Siinä kehoitettiin Götrik Finckeä
antautumaan ja tulemaan talonpoikain puolelle. Mutta sitä ennen oli
hänen luovutettava heille talonpoikain rangaistaviksi linnassa olevat
huovit. Linnan vanhat nihdit saivat aseettomina mennä matkoihinsa,
mikäli eivät olleet erikoisen syylliset talonpoikain sortamiseen, --
sauva kädessä oli näiden nihtien marssittava sillan yli pois linnasta.
Fincke-herran oli annettava Juvan leirille kirjallinen vastaus,
suostuuko hän talonpoikain vaatimukseen ja luopuuko hän Klaus
Flemingistä sekä hänen ryöstäjäjoukostaan...

-- Kirjallinen vastaus ... kyllä minä teidät kirjaan! sähisi vanha
linnanherra kirjeenlukemisen lopetettuaan, -- se oli hänen ennestään
ärtynyttä mieltään taas rivi riviltä kiukuttanut. Ja Inga-rouva, jonka
silmät vihaa säteilivät, kivahti halveksivasti miehelleen:

-- Tuonkinko vielä siedät ... sehän on röyhkeää!

-- En siedäkään, vastasi ukko kimpautuneena, ja tiukkasi airueilta:

-- Kuka teidät lähetti tällaista kirjettä minulle tuomaan?

-- Se on yhteisen kansan tahto, vastasi toinen airueista ylpeästi, --
ne sanat oli piirretty myöskin tuon muuten nimettömän kirjeen alle.

-- Yhteisen kansan, matki rouva ivallisesti, -- sen saman, joka eilen
on Rantasalmella teloittanut sikäläisen voudin ja koko hänen perheensä
ja polttanut kaikki ruunun talot...

-- Mistä sen tiedät, Inga, kysyi Götrik verestävin silmin vaimoltaan,
ja hänen kirjettä vielä pitelevät kätensä rupesivat vavahtamaan.

-- Juurikään saapui siitä tieto linnaan, vastasi rouva. -- Eivätkö
liene nämäkin miehet suoraan siitä verityöstä tänne saapuneet!

-- Vai niitä poikia olette, ärisi ukko. -- Saatte tosiaankin viedä
kapinoiville talonpojille sopivan vastauksen.

Hän oli miltei sokeaksi kiihtynyt, hänen vanhat verensä sakoivat ja
hänen pieni ruumiinsa nytkähteli, -- niin oli häneen koskenut tuo
entisten uskollisten lääniläistensä hävytön, ruokoton kirje, jossa
häntä puhuteltiin kuin mitäkin tarmonsa menettänyttä eläkevaaria. Ja
hänen äänensä kähisi ja tärisi, kun hän kutsui vartionihtinsä
huoneeseen ja heille komensi:

-- Viekää ulos nämä häpeämättömät miehet, hakatkaa heiltä poikki oikea
käsi kummaltakin ja lähettäkää heidät sitten sellaisina linnasta
menemään... Talonpoikain on vihdoinkin nähtävä, miten täältä linnasta
kapinoitsijain vaatimuksiin vastataan...

       *       *       *       *       *

Talonpoikain joukko läheni lähenemistään, sen sanottiin jo samonneen
Sääminkiin asti, se saattoi muutaman päivän perästä seistä linnan
edustalla. Kiertorengas tiukkeni, mieliala linnassa kävi yhä
matalammaksi. Ja sen isännästäkin näytti ryhti taittuneen. Levottomuus
velloi hänen mieltään, yölläkään hän ei saanut unta. Miltei kaameaksi
kävi olo linnassa; vanha linnanherra nilkutti siellä ääneti,
kasvoiltaan harmajana, huoneesta huoneeseen, ärisi jokaiselle, joka
häntä puhutteli, niin että kukaan ei enää uskaltanut hänen puheilleen
tulla. Rampuudestaan huolimatta kapusi hän monesti päivässä linnan
vartiotorniin katsomaan, eikö jo Viipurista päin tule Saimaan selkiä
myöten apujoukkoa. Ei näkynyt tulevaksi, erämaan linna oli
yksinäisyyteensä hyljätty. Tämä se kai Götrik-ukkoa niin perinpohjin
peloitti ja ärsytti, arvelivat linnalaiset ja huolestuivat siitä
sitäkin enemmän. Mutta yksinäisillä vaelluksillaan pysähtyi vanhus
tuontuostakin henkäisemään, harasi harmajaa tukkaansa ja hoki
itsekseen:

-- Olisi se saanut olla tekemättä, -- kirottua se oli, onhan kuin
näkisin ne edessäni...

Hän oli nähnyt unissaan oman, nuoren poikansa, kalliin silmäteränsä,
kulkevan linnan huoneissa riiputtaen katkaistuja kädentynkiään, joista
verta tippui lattialle, eikä hän tuota kuvaa päivilläkään saanut
mielestään. Kenellekään hän ei niistä näkemistään puhunut, mutta
itsekseen hän katkerasti katui, että oli antanut ärtyneen mielensä ja
airuiden kirjeen johtaa itsensä tuohon julmaan tekoon... Uni karttoi
edelleen öisin hänen silmiään, mutta hän varoikin nukahtamasta, sillä
hän pelkäsi uudelleen näkevänsä nuo verta tippuvat kädentyngät... Ja
siksi hän usein harhaili pimeän päässä linnan suurissa suojissa ja
kapeissa rappusissa, ikäänkuin vahtien jotakin hiipivää tuhoa.

Päivät kuluivat. Talonpojat parveilivat aina lähempänä linnaa,
apujoukkoa ei kuulunut. Eräänä aamuna Götrik Fincke silloin lopen
kiusautuneena virkkoi saksalaiselle ratsumestarille:

-- En kestä tätä enää. Meidän on hyökättävä ärhentäväin talonpoikain
niskaan sillä väellä mikä meillä täällä on, -- kapinaväki on ajettava
ainakin loitommas.

-- Puolisataa ratsumiestä voi korkeintaan lähteä linnasta, useampia ei,
selitti itsepäinen Hannu von Oldenburg. -- Mitä saamme aikaan sillä
väellä, -- minä en ainakaan lähde sellaiseen hyökkäykseen!

-- Mutta minä lähden, vakuutti vanhus järkähtämättömänä ja komensi
ratsunsa esiin. -- Ja sinä tulet mukaan!

Pieni ratsujoukko lähti tosiaankin linnasta samoamaan Rantasalmelle
päin, missä talonpoikain tuhatpäisen pääleirin sanottiin sijaitsevan,
rampa linnanherra ajoi itse joukkonsa etunenässä. Kotvasen kuluttua
pyyhkäisi kuitenkin sen perästä suksimies linnasta, huutaen iloisella
äänellä:

-- Ratsujoukko lähenee Haukiveden selältä. Apua tulee!

Götrik herra palasi silloin linnaansa takaisin, järjestämään tuon
vihdoin saapuneen apujoukon hyökkäystä toiselta sivulta talonpoikain
leiriä vastaan, -- sisukas saksalainen sai pienen joukkonsa kanssa
jatkaa matkaansa. Taas oli nyt linnassa touhua ja toimeliaisuutta, sen
vanha isäntä järjesteli sieltä tarmokkaasti hyökkäysretkikuntia ja
niiden muonitusta, komensi ja määräili rauhallisesti, hätäilemättä,
varmasti, ikäänkuin ei häneltä maltti koskaan olisi ollut
katkeamaisillaan.



XII.

METSÄKYLÄSSÄ.


Tahvo oli hiihtänyt edellä miehekkäänä ja varmana, opastaen äitiään ja
sisartaan, kun he Leinosen törmältä eräänä tuiskuisena tammikuun
päivänä kiireellä painuivat Musta-ahon metsään. Hänhän se näet tunsi
matkan laajan korven kautta Karmalasta Juuritaipaleelle, kun sen kerran
ennen oli isänsä kanssa kulkenut, ja hänhän oli, vaikka vasta
15-vuotias, talon ainoa mies.

Hänpä se myöskin oli kotipirttiinsä lennättänyt sanan sen huovijoukon
tulosta, jossa hän heti oli tuntenut Koskipään mustapartaisen Sipin.
Rihmoiltaan palatessaan vanhan Karmalan ohi oli hän näet vesakosta
nähnyt tuon hurjan ratsujoukon häärivän sukulaistalon pihalla ja oli
samassa arvannut, mikä sillä oli mielessä, -- monesti oli tänä talvena
Leinosen tuvassa pelolla ja vavistuksella puhuttu tuon pakoon päässeen
kostajan mahdollisesta paluusta. Nuolena oli hän silloin viilettänyt
vesakon halki ja ahon poikki kotiinsa ja kertonut näkemistään. Siellä
oli syntynyt sanomaton säikähdys; talon naiset olivat heti olleet
selvillä, että heidän on nyt viipymättä paettava, Elisa varsinkin oli
suin päin syössyt tuvasta suksilleen. Äiti oli toki vielä sullonut
konttiin evästä, tempaissut naulasta turkit ja poronnahkakengät heille
kaikille ja niin oli siekailematta lähdetty painumaan Tahvon vanhaa
rihmalatua myöten kotitalosta korpeen. Sinne oli pian tulen hohde
takaapäin paistanut ja olivat pakolaiset silloin suru sydämessään
oivaltaneet, että vainooja oli nyt ehtinyt perille, -- siellä se nyt
paloi heidän rakas kotinsa, Leinosen muhkea tupa.

Sitä vinhemmin olivat pakolaiset painuneet salon sydämeen, peljäten
kostajan vielä pyrkivän kintereilleen, ja vasta pimeän tullen, vinhan
hiihdon jälkeen, olivat he pysähtyneet neuvottelemaan, minne he tässä
herranilmassa koettaisivat paeta. Tahvo neuvoi Juuritaipaleelle, jonne
hän luuli osaavansa, ja vaikka sinne olikin pitkä ja vaikea sydänmaan
taival, olivat naisetkin suostuneet puskemaan sinne asti mieluummin
kuin Sysmän lähempiin kyliin, jonne huovit ehkä piankin ehtisivät.
Vaikea taival se oli varsinkin Leinosen lihavahkolle emännälle, joka ei
enää vuosikausiin ollut metsässä suksilla liikkunut, yö siihen hiihtoon
oli mennyt ja puolet seuraavaa päivääkin ja monesti oli ollut
pysähdyttävä pahimpiin ryteikköihin lepäämään. Mutta perille oli
sentään tultu ja väsyneinä saavuttu taipaleentakaiseen sydänmaan
sukulaiskylään.

Hämmästystä herätti siellä pakolaisten tulo ja moneen kertaan he saivat
kertoa juttunsa Vahvajärven vanhan Esko-isännän väljässä tuvassa, saman
Eskon, joka nuorena miehenä kerran oli käynyt Kustaa Vaasalta turhaan
peräämässä hämäläisten vanhoja erämaaoikeuksia. Yhä uudelleen heidän
täytyi kertoa tähän kylän suurimpaan taloon keräytyville kyläläisille
pakonsa ja sen syyt, kertoa alusta asti erämaan kansan nousu ja
keräytyminen Leinosen Matin pihaan, miesjoukon sotaanlähtö ja Koskipään
vankinapito -- kaikki, ennenkuin nämä metsäkulmalaiset pääsivät
vähänkään ymmärtämään, mitä oikein oli tapahtunut, mistä vakavista
yrityksistä siellä rintamailla oli kysymys.

-- Matinko sanotte olevan tappelemassa marskia ja hänen huovejaan
vastaan, kyseli Esko-isäntä yhäkin kummissaan, sillä tällä salokulmalla
ei tapahtuneesta kansannoususta vielä ollut vihiäkään, siellä oli koko
joulunaika eletty kuin herran kukkarossa, syvimmässä rauhassa.

-- Niin on, vastasi Leinosen emäntä huoahtaen. -- Siellähän ne ovat
talonpojat nyt joka pitäjästä, joista huovit on ajettu pois. -- Vai
vieläkö teillä täällä huoveja elätetään?

-- Ne lähtivät täältä joulun alla äkkiä Suursavoon, saivat kutsun
sinne, selitti metsäkylän isäntä. -- Sitäköhän se tiesi, kun he niin
suinpäin läksivät?

-- Sitäpä tietenkin...

-- Mutta miten se Koskipää huoveineen sitten teille pääsi ryöstämään ja
polttamaan, jos talonpojat joka paikassa ovat aseissa?

-- Miten lie kiertänyt Päijännettä, -- tulipahan vain! Talon poltti,
karjan se on tietysti tappanut, vienyt viljat... Ja kuka sen tietää,
mitä siellä suurilla tappelupaikoillakin on tapahtunut... -- Leinosen
emäntä huokaili raskaasti ja nieleskeli itkua. -- Viikkokausiin ei
meillä ole ollut tietoja Matista eikä muista Sysikorven miehistä, ei
sittenkuin he meidän törmältä joukolla lähtivät hiihtämään. Lienevätkö
hengissäkään enää!

-- Vai on siis nyt kapina maassa, kapina esivaltaa vastaan,
ihmettelivät kylän miehet vieläkin. -- Hätäähän se tosin meillekin teki
tuo ryttärien elättäminen ja alituisten verojen otto, lopen
tuskastuneita olemme olleet mekin. Mutta aseisiin ei meitä kukaan ole
käynyt nostattamassa.

Melkein kadehtien Karmalan naispakolaiset katselivat Juuritaipaleen
asukkaiden viatonta tietämättömyyttä. Tämä muutenkin eristetty
metsäkulma oli viime aikoina joutunut entistäkin enemmän kulkuteistä
syrjään, sillä valtatie Etelä- ja Länsi-Suomesta Savoon vei nyt
Hollolasta suoraan Jyrängön kautta Mikkeliin, joten ei vanhaa, synkän
salon halki vievää »piispan ratsutietä» enää usein tarvittu. Siihen
Vahvajärven rantamalle, johon eräs Sysikorven Karmalan pojista
toistasataa vuotta sitten oli perustanut ensimmäisen, yksinäisen
uudistalon Hämeen ja Savon latva-asutusten väliselle laajalle
metsätaipaleelle, siihen oli nyt kasvanut melkoinen kylä, jonka
asukkaat vielä enimmäkseen olivat vanhaa Karmalan juurta. Mutta siellä
elettiin edelleen omaa, hiljaista, umpinaista, muusta maailmasta
erilläänolevaa elämää, harjoitettiin kaskenpolttoa ja eränkäyntiä ja
harvoin saatiin ulkomaailmasta tietoja. Eikä noita paljon kaivattukaan.
Siten oli ymmärrettävää, ettei siitä rajusta kansannousustakaan, joka
tänä talvena oli tärisyttänyt Suomen melkein kaikkia osia, metsäkylässä
tiedetty mitään.

Siellä lepäilivät nyt ativotalossa Leinosen kodittomat pakolaiset,
mutta aivan turvallisiksi eivät he tunteneet itseään sielläkään. Usein
puhkesi Leinosen alati itkevä, mieleltään murtunut emäntä kysymään:

-- Tuleekohan se voudin huoviroikka vielä tännekin asti?

-- Tulee varmasti, jos vain arvaa meidän tänne paenneen, vastasi Elisa
alakuloisesti.

Mutta Esko-isäntä lohdutti levottomia pakolaisvieraitaan:

-- Huono olisi huovien nyt ajaa tänne salolle umpiteitä, ei tänne
herrat yleensä vähästä asiasta kulje. Olkaa rauhassa!

-- En saa rauhaa, huokasi järkytetty emäntä ja Elisa säesti häntä
pahanenteisesti:

-- Ja jos huovit saapuvat, polttavat he varmasti tämänkin kylän...

Silloin urahti ukko, jonka vanhat intohimoiset eräveret kihosivat,
uhkaavasti:

-- Mutta täälläpä ovat miehet kotosalla, kyllä me sen kokoisen
huovijoukon vastaamme, joka voudilla kuuluu olleen. Haetaanpa esiin
vanhat aseet, joita ennen eräjärvillä käytettiin, ja pannaan pojat
vuorotellen salotielle vahtimaan. Siellä pyytäkööt riistaa ja
lennättäkööt kylään sanan, jos pahoja vieraita olisi tulossa.

Siitä pojat innostuivat, Leinosen Tahvo oli ensimmäinen vahtihiihtoon
lähtemään. Ja samalla heräili sotainen sisu Juuritaipaleen
miehisissäkin miehissä; he hioivat esi-isiensä vanhat väkimiekat ja
kehuivat, että: tulkoot! Niin rauhoittui vihdoin pakolaistenkin levoton
mieli ja kenenkään häiritsemättä he jäivät elämään yksinäisessä
metsäkylässä.

Mutta jo muutamain päiväin perästä porhalsivat vahdissa olleet pojat
kylään kertoen, että melkoinen miesjoukko todellakin on tulossa
Vahvajärvelle päin. Mutta siinä joukossa ei ole vankeja eikä huoveja,
siinä on vain talonpoikaisia miehiä. Näitä tulokkaita vastaan hiihtivät
nyt kylän miehiset miehet, tulokkaiden aikeista selkoa ottamaan, ja
pian oltiinkin selvillä, että hiihtäjät ovat Rautalammen erämailta
Sysmän kautta saapuvia talonpoikia, jotka kulkevat »nuijamiesten»
yhteisillä asioilla. Siis ystäviä, auttajia, -- ja niitä olikin koko
satainen parvi. Heidät saatettiin kesävieraina parhaisiin taloihin ja
akat pantiin heille kiireellä saunoja lämmittämään.

-- Mutta mitä te tänne salolle kuljette, kyseli Esko-äijä tulokkailta
uteliaana. -- Minne täältä?

-- Savoon, vastasivat keihäsmiehet korskeasti. -- Se on nyt saatava
Savon kansakin nousemaan!

-- Ja Savosta edelleen minne tahansa, jatkoivat toiset. -- Meidän
matkoilla ei ole määrää!

Nyt karisi viimeinenkin uneliaisuus Vahvajärven salokylästä ja kaikki
arkityöt keskeytyivät. Sotatielle sonnustetut miehet majoitettiin joka
taloon ja siellä ne pitkinä puhteina kertoivat suurista aikeistaan ja
kuljetun taipaleensa kuulumisista. He olivat jo toinen Rautalammen
erämailta keräytynyt joukko, jonka Pohjanmaalta saapuneet hiihtäjät
olivat panneet liikkeelle uusia, suuria tehtäviä varten. Oli vihdoinkin
haettava se entisen kuninkaan lempeämielinen poika ja huudettava hänet
kuninkaaksi... Tällä joukolla ei ollut vielä tietoa Nokian eikä
Padasjoen tapahtumista, se liikkui edelleen uhkeissa voiton huumeissa,
kuvitellen, että pian on rautamarski saarrettu Turkuun, ja se viritteli
siten elämänintoa ja virkeyttä myöskin metsäkylän verkkaisiin mieliin.

-- Ja se entinen kuningasko pannaan viralta? tiedusteli Esko sentään
hiukan epäuskoisesti.

-- Sillähän kuuluu olevan toinen valtakunta, jossa asuukin, jääköön
sinne!

-- Ja missä tämä kaikki on päätetty? uteli Esko edelleen.

-- Pohjanmaalla, siellä on pidetty uudet, suuret kansankokoukset...

Eiväthän sydänmaanmiehet osanneet kauemmin epäillä näitä tietoja, joita
itse mukana olleet heille kertoivat -- pari pohjalaistakin kulki näet
rautalampelaisten matkassa -- ja jotka niin hyvin sointuivat heidän
omien sydämensä toivomuksiin. Retkikunnan johtajat lähettivät heti
pienempiä osastoja edellään herättämään Suur-Savon rahvasta yhteiseen
toimintaan ja valmistamaan sen keskuudessa maaperää pääjoukon
tulolle, sekä tiedustamaan, joko toinen erämiesten osasto, joka oli
samanaikaisesti lähtenyt Rautalammelta Pieksämäen kautta kulkemaan
Savonlinnaa kohti, oli kuinka pitkälle ehtinyt. Juuri nämä
partioparvet, joihin sillävälin jo savolaisia oli ehtinyt yhtyä, ne
Savilahteen tultuaan henkiheikoksi säikäyttivät Mikkelin suulaan
rovastin ja sikäläisen voudin, nehän ne myös sieppasivat käsiinsä
marskin airuen ja hänen Finckelle menevän kirjeensä. Mutta pääjoukko
lepäili silläaikaa Juuritaipaleella, kylpi ja piti viikkoista pyhää.
Aivan häiritsemättä ei tämä »nuijajoukko» kuitenkaan saanut salokylässä
pyhiään pitää. Sysmän läpi kulkiessaan oli se jo kuullut siitä
huovijoukosta, joka muutamia päiviä aikaisemmin oli poltellut eräitä
sikäläisiä kyliä ja jonka kerrottiin edelleen näillä mailla liikkuvan.
Täällä korpikylässä siitä Sipin joukosta taas kerrottiin. Suksimiehet
pitivät senvuoksi varansa, olisiko tuo huovijoukko lähtenyt heidän
jälkiään seuraamaan, asettivat vahteja tien varteen lahden takaiseen
metsään, ja aivan oikein, jo seuraavana iltana puhalsivat vahdit sieltä
salamana kylään kertoen, että huovijoukko on tulossa lahden takana.

-- Siinä ovat talomme polttajat! huudahti silloin ensimmäisenä Leinosen
emäntä, joka lapsineen edelleen asui Eskon tuvassa. Ja Elisa huoahti
koko ruumiinsa vavahtaessa:

-- Siinä Koskipää, -- äiti, minä pelkään, paetkaamme!

Mutta talon miehet ja talossa vierailevat retkeläiset nauroivat tuolle
pakolaisnaisten turhalle pelolle, käskivät heidän pysyä vahvassa
turvassa ja sonnustausivat nopeasti ja rohkealla mielellä suksilleen.
He tunsivat ylivoimansa ja kehuivat nyt tekevänsä silppuja huoveista:

-- Kerrankin joutuivat talonpoikain pieksäjät mertaan, nyt eivät itse
täältä pieksämättä selviä.

-- Eivätkä täältä enää mihinkään aja. Me pistämme heidät kuin
alasimelle!

-- Ja silloin he ovatkin sepän pihdeissä!

Nuijamiesten johtajat panivat osan miehistään kiertämään metsän kautta
saapuvain vihollisten selkäpuolelle, etteivät nämä pääsisi pakoon
peräytymään, ja odottivat itse pääjoukkoineen, kylän laidassa kykkien,
huoveja, jotka paksussa lumessa lahden poikki iltapimeässä kahluuttivat
väsyneitä ratsujaan kylää kohden. Oli tiheähkö, nuori näreikkö lahden
ja kylän välillä; siinä juuri oli johtajain aikomus puristaa
vihollisensa kahden tulen väliin ja tehdä heistä »silppuja». Ja
jännittynein mielin ensi kertaa sotaväen kanssa käsirysyyn antautuvat
talonpojat odottivat nyt johtajainsa hyökkäyskäskyä, rynnätäkseen
tuiskuna esiin tuurat ojossa.

Jo tuli käsky, jo ponnahtivat jalat, jo sihahtivat sukset ja miesjoukko
syöksyi pilvenä alamäkeen näreikköä kohti, josta kuului huutoja ja
kähinää, -- kiertojoukko oli siellä siis jo ottelussa. Kimeästi
hyökkääjät kiljaisivat ja etummaiset näkivät jo kuuraisten huovien
hypittävän hevosiaan kinoksessa. Mutta ennenkuin viimeiset suksimiehet
vielä olivat kylän laidasta ehtineet näreikköön asti, juoksi kylästä
naisia ja poikasia tielle, päästellen kirmahtelevia hätähuutoja:

-- Vainolainen on kylässä...!

-- Huovijoukko ryntää Savon tieltä... Tulkaa apuun, miehet!

Joka taholla näkyikin illan hämärässä hätäytyneitä naisia ja lapsia
pakenevan suksillaan mikä rantaan, mikä metsään, -- toiset juoksivat
henkensä hädässä miesten luo näreikön laitaan itkien ja voihkien, että
mikä nyt eteen, minne on paettava...

Hölmistyneinä pysähtyivät kylänlaidasta rynnänneet erämaan miehet,
ryhmittyivät siihen tielle ja katsoivat kuin typertyneinä toisiaan.

-- Ne ovat vietävät kiertäneet kylän, huoviroistot meitä
pyydystävät...!

-- Hyökkäävät kahta kautta, turilaat, saattaakseen meidät satimeen...
Juuri kun me luulimme heidät kiertäneemme...

-- Pirullinen juoni, -- Koskipään keksimä...!

Yhä kuului tappelun nujakkaa syvemmältä näreiköstä ja kylästä kajahti
edelleen peljästyneiden naisten parkumista. Juuri ryntäysvauhdissa
olleet ja siitä äkkiä pysähdytetyt talonpojat eivät tienneet minne päin
kääntyä, mitä tehdä, eikä sitä tienneet heidän johtajansakaan, -- hepä
nyt tunsivat itse olevansa pihdeissä, alasimen ja vasaran välissä!
Hitto soikoon! Kylän laidasta vilahti todella jo ratsastavia huoveja,
pian niitä tuli useampiakin näkyville ja ennen pitkää karahutti
kokonainen ratsujoukko sieltä myötämaata neuvottomia suksimiehiä kohti.

-- Nyt ollaan nuotassa, minne nyt? kyselivät hölmistyneet miehet.

-- Alas jäälle, yhdytään siellä...!

Niin komensivat vihdoinkin joukon johtajat, hekin yhä hölmistyneinä.
Jäällä, paksussa lumessa, eivät huovien hevoset toki voi rynnätä, sen
he oivalsivat, ja siellä aikoivat he neuvotella, mitä olisi tehtävä.

Pari suksimiestä ehtivät huovit siepata siinä tiellä näreikön laidassa,
muut poikkesivat kiireesti tieltä ja pakenivat järven hämärälle
selälle. Sielläkin uskalsivat he vasta kotvasen hiihdon jälkeen
pysähtyä taakseen katsomaan. Huovijoukko oli jäänyt tielle, se ei ollut
takaa-ajoa yrittänytkään... Siinä viipyivät ryttärit hetkisen, ja
näkyivät sitten palaavan kylään, kai sitä polttaakseen. Oliko tuo
joukko jo näreikössä yhtynyt Hämeen tiellä hyökkääviin huoveihin, sitä
eivät talonpojat voineet pimeän päässä nähdä, he seisoivat siinä vain
läähättäen, kiroillen ja riidellen, -- ja vahvajärveläiset odottivat
joka hetki näkevänsä tulen taloistaan leimahtavan...

Mutta ei leimahtanut tulikaan. Miehet pitivät nyt pitkää neuvottelua,
jossa ei kumminkaan päästy yksimielisyyteen, ja lähtivät vihdoin
varoskellen ja verkalleen sekä usein pysähdellen hiihtämään rantaa
kohti takaisin. Siellä tuli heitä vastaan pienin parvin niitä heidän
tovereitaan, jotka olivat tehneet kiertoliikkeen huovijoukon selän taa
ja näreikössä näitä ryttäreitä vastaan tapelleet. Nämä miehet tulivat
vastaan vihaisina ja syyttelevinä, kysellen tiukasti, miksi pääjoukko
oli heidät jättänyt pulaan, yksin tappelemaan Koskipään huoveja
vastaan, -- mitä se oli säikähtänyt, ja miksi se oli raukkamaisesti
paennut...

Saatiin siinä nyt kotvasen selitellä molemmin puolin, ennenkuin
kumpikin talonpoikaisryhmä toisensa ymmärsi ja ennenkuin päästiin
selvyyteen, mitä siinä puolipimeässä näreikössä oikein oli tapahtunut.

-- Sipin huovit pääsivät siis yhtymään noihin kylän takaa kiertäjiin?
kysyivät kylänlaidassa kytänneet miehet.

-- Eivätkä päässeet, he pakenivat omille jälilleen ... vastasivat
siihen näreikössä tapelleet miehet aivan koppavasti. -- Teidän huutonne
kuullessaan he kiireellä käänsivät hevosensa ympäri ja karauttivat
sapelit ojossa meitä vastaan, kuin jos tuli olisi ollut hevosten hännän
alla...

-- Ja te väistitte...

-- Tapeltiinhan siinä ... kuulitte kai sen ... pari miestä kaatuikin
meiltä haavoittuneina, -- mikä siinä auttoi muu kuin väistyä tiepuoleen,
kun teitä ei avuksi kuulunutkaan. Mutta sieltä tiepuolesta tuikimme
ryttäreitä tuurillamme, on siellä ainakin yksi hevosraato vieläkin
tiellä...

-- Ja huovit ajoivat matkoihinsa Hämeen tietä niinkö?

-- Niin, niin, sinne ajoivat, minkä kaviosta lähti! Eivät taakseen
katsoneet enempää kuin tekään, joiden me näimme tänne jäälle pakenevan
kuin teiriparven...

-- Hm... Siellä kylässä ei siis olekaan nyt muita kuin se huovijoukko,
jonka me näimme? -- Tästä pulmakysymyksestä koettivat talonpoikain
johtajat päästä selville.

-- Ei pitäisi olla...

Varovasti, mutta sydäntynein sisuin, hiihtivät silloin miehet taas
yhtenä joukkona takaisin kylään päin, joka hämäränä ja harmajana
kuumotti törmältä öistä taivasta vastaan. Olihan heitä nyt koossa
sellainen joukko, että he muutaman huoviparven nutistavat, kunhan vain'
saadaan selville, missä niitä on...

Kylä oli kuitenkin autio ja äänetön, kun miesjoukko vähitellen, eri
kohdista törmälle nousten, siihen palasi, -- oli kuin nukkuva kylä.
Talot olivat tyhjät, pirtinovet enimmäkseen auki, tulta ei ollut
missään eikä eläjiä näkynyt. Naiset olivat lapsineen paenneet metsiin
tai niittylatoihin ja palailivat sieltä nyt vasta vähitellen, kun
näkivät miestensä jäältä kylään hiihtävän. Käytiin varoiksi talo
talolta, tutkittiin kaikki paikat, vainolaisia ei näkynyt missään.
Muutamissa taloissa oli leipävartaat pudotettu alas ja leipiä niistä
viety, toisista oli viety voita ja suolakalaa tai muuta särvintä. Mutta
navetoissa oli karja koskemattomana, aitatkin olivat säilyneet
ryöstämättä, -- heiniä ja apetta oli vain vähän talleista otettu, muuta
häviötä ei näyttänyt tapahtuneen.

Muutamat taloihin jääneet vanhukset, jotka eivät olleet ehtineet
pirteistään mihinkään paeta vaan olivat hoidelleet sinne jääneitä,
parkuvia lapsia, ne kertoivat nyt palaaville miehille, että huovit
olivat vain hetkisen viipyneet kylässä, syöttäneet ja lepuuttaneet
hevosiaan, syöneet itsekin ja sitten taas nousseet kiireellä hevostensa
selkään sekä ajaneet kylästä pois samaa tietä, jota olivat tulleetkin.
Tiukasti olivat he vain kuulustelleet kylään jääneitä vanhuksia sekä
niitä paria Rautalammen nuijamiestä, jotka he olivat vangeikseen
ottaneet, mutta kenellekään eivät olleet tehneet pahaa.

-- Eivät uskaltaneet, kehaisivat nyt yösydännä kylään palanneet
johtomiehet, tehtyään tulen Eskon tuvan uuniin ja ryhmittyen taas sen
ympärille tarinoimaan. -- Näkivät meitä olevan isomman joukon...

-- Mutta meidän olisi pitänyt uskaltaa käydä heihin käsiksi, murisivat
toiset, näin johtajiaan moitiskellen...

-- Olisi pitänyt ... mutta kun niitä tuli kahta kautta! Mikseivät nämä
kylässä käyneet huovit yhtyneetkään noihin toisiin...?

-- Mene tiedä ... vaikka lienevät yhtyneetkin. Ja vaikka vieläkin
yhdessä hyökännevät...

-- Niin, vara on nyt pidettävä...

Se yö valvottiin Vahvajärvellä ja vartioitiin tiensuita joka taholle,
mutta vihollisista ei enää mitään kuulunut. Aamulla palasivat kylään ne
naiset ja alaikäiset, jotka metsiin paenneina eivät olleet uskaltaneet
vielä yöllä palata. Päivän valjetessa oli tuo rauhallinen, sydänmaan
perimmäiseen pohjukkaan kätkeytynyt metsäkylä, jossa nyt yhtäkkiä niin
paljo outoja vieraita oli liikkunut, jota hurjat huovijoukot olivat
säikähdyttäneet ja jota eilen illalla vielä tuima tappelu tärisytti,
melkein ennallaan. Sen väet ryhtyivät vähitellen arkisiin töihinsä,
vaikka mielet vielä öisen kuohunnan ja säikähdyksen jälkeen
vavahtelivatkin ja vaikka pelästyneitä lapsia oli vaikea rauhoittaa.

       *       *       *       *       *

Arkitöihinsä ryhtyivät eläjät Eskon suuressa pirtissäkin, jossa
huovijoukko näkyi pisimpään elostelleen ja talon ruoilla runsaimmin
herkutelleen. Pian siellä Esko-isäntä, joka iästään huolimatta oli
ollut asemiesten mukana, kuitenkin järjesti kaikki kuntoon. Mutta
talossa vierailleet pakolaisnaiset eivät olleet vielä palanneet, ja
itku kurkussa hiihteli Tahvo, joka hänkin yöllä oli ollut miesten
matkassa, aamusta alkaen halki lähimmät metsät hakien ja huudellen
äitiään ja sisartaan, -- niitä ei löytynyt mistään. Nämä pakolaisnaiset
olivat olleet, kertoivat talonväet, hyvin hädissään ja pelonalaisia
heti tiedon saavuttua huovijoukon tulosta, ja kun muut naiset talosta
pakenivat metsään, oli heidätkin nähty pihalla lähtötouhussa, suksiaan
hakemassa. Varsinkin oli Elisa-neito ollut levoton ja kuin päästään
pyörällä, -- hän niin kovin pelkäsi sitä Koskipään Sipiä, joka oli
uhannut hänet ryöstää ja jonka tiedettiin olevan huovien matkueessa.

-- Ne ovat raukat niin peräti pelästyneet tuon kiertojoukon kylään
tuloa, että ovat paenneet kuka tiesi kuinka kauas sydänmaalle, arveli
Esko isäntä, lohduttaen surevaa Tahvo-poikaa. -- Mutta kyllä ne sieltä
sentään palaavat.

Mutta päivä kului iltaan, eikä pakolaisparat palanneetkaan. Silloin
isäntäkin huolestui ja pani miehiä seuraamaan kaikkia kylästä vieviä
suksenjälkiä, hiihtämään saloa pitkin ja poikki aina peninkulman
laajuudelta. Turhaan. Olisivatko menehtyneet pakkaseen, poloiset, vai
olisiko ... olisiko huovijoukko ryöstänyt heidät matkaansa? Pari
rautalampelaisten hevosta oli kylästä hävinnyt, ehkäpä niillä veivät
vankinsa...? Ukko tiedusteli kylässä yötä olleilta akoilta,
näkivätkö nämä huovien paluun ja oliko heillä muita kuin ne kaksi
rautalampelaista hiihtäjää mukanaan. Mutta kukaan ei ollut huovien
lähtöä nähnyt, pirteissä piiloilleet vanhukset eivät olleet uskaltaneet
ulos pistäytyäkään... Tahvo oli menehtymäisillään surusta.

Viimeisten naistenhakijain joukossa saapuivat sitten seuraavana päivänä
kylään Leinosen törmältä Sysmästä salolle hiihtämään lähteneet miehet,
Matti-isäntä, Mikko-pappi ja Erkki Pentinpoika. He olivat heikoilla
toiveilla lähteneet tietöntä korpea myöten seuraamaan epämääräisiä,
usein häipyviä suksenlatuja. Taipaleen varrella olivat heidän toiveensa
kuitenkin vironneet, kun he näkivät noiden Erkin vainuamain latujen
todellakin johtavan salon halki Vahvajärvelle päin. Ja rohkealla
mielellä olivat he, hämäristä laduista enää välittämättä, porhaltaneet
suoraan metsäkylää kohden, varmasti uskoen tapaavansa sieltä nyt
omaisensa ja armaansa. Silloin kohtasivat he kylän paltaalla nämä
naistenhakijat, kuulivat heiltä kaiken, mitä metsäkylässä oli
tapahtunut, kuulivat omaistensa todella sukulaistalossa olleen, mutta
huovien hyökkäyksen aikana hävinneen, ja heidän muutenkin murtuneet,
mutta toivon ylläpitämät mielet ikäänkuin lyyhähtivät läjään. Heille ei
ollut, niin nyt tuntui, enää suotu tässä maailmassa mitään armoa eikä
lohdutusta...

-- Koskipään huovit ne ovat saaneet naisparkamme käsiinsä ja vieneet
heidät matkassaan, päätteli Matti, voimatta enää synkkämielisyydessään
muuta mahdollisuutta ajatella.

-- Vieneet sittenkin isännälleen iloksi, virkahti Erkkikin, joka oli
peräti onneton, kun hänen hyvä keksintönsä seurata pakolaisten jälkiä
oli näin nolosti päättynyt. Ja hän lähti taas täältä tutkimaan
suksenlatuja, mutta nyt vallan tuloksettomasti.

-- Sai se nyt Sipi koston, hoki Matti isäntä itsekseen, istuen
ativotalon seinärahilla, pää riipuksissa polvien välissä, voimatta
lohduttoman talonväenkään kanssa tarinoihin antautua.

Mutta Mikko-pappi oli kuin tylsynyt, hän ei voinut koota murheellisia
mietteitään mihinkään järkevään ajatukseen, hän tuijotti vain yhteen
kohti kuunnellessaan talonväen kertomuksia huovien tulosta ja menosta.
Hän oli ruumiillisesti lopen väsynyt, lähes viikon yhtämittainen hiihto
ja ponnistelu oli herpaissut hänen siihen tottumattomat jäsenensä, hän
tunsi olevansa levon tarpeessa, mutta ei voinut levätäkään. Herpautunut
oli hänen sielunsakin, uudet kärsimykset ja pettymykset eivät siihen
enää yhtä raatelevasti vaikuttaneet kuin ensi iskujen sattuessa, ne
vain laskeutuivat hänen ylitseen kuin painostava, tukahduttava sumu.
Mutta siinä turtuneisuudessaan rupesi hänestä tuntumaan, että häntä
rangaistaan nyt siitä, että hän itsekkäissä tarkoituksissa, itsensäkin
pettäen, oli lähtenyt teille, jotka hän tiesi luvattomiksi ja vääriksi,
ja hänen vaistonsa sanoi, että hänen täytyy nyt pohjaan asti niellä se
rangaistuksen ja kärsimysten kalkki...

Iltapäivällä palasi Esko-isännän tupaan Tahvo-poika, joka vielä kerran
oli ollut salolla äitiään turhaan huutelemassa, ja siellä tuvassa
tapasi aivan orvoksi jo itsensä luullut poika odottamatta, aavistamatta
isänsä. Hänen ilonsa siitä oli suuri, mutta vielä suurempi oli isän
riemu, kun hän kaikessa kurjuudessaan toki tapasi poikansa, rakkaan
silmäteränsä, hengissä ja terveenä. Taas tuntuivat Matissa veret
pääsevän liikkeelle ja hänen murtuneeseen mieleensäkin palasi rahtunen
elämän ja toiminnan halua.

-- Ei me asiatamme vielä jätetä, Tahvo, virkahti hän poikaansa kädestä
pidellen, -- yhdessä lähdemme nyt kuin hirvikoirat seuraamaan
vainolaisen jälkiä ja hakemaan äitisi takaisin...

-- Niin on tehtävä, kehoitti Erkkikin. -- Ei ne naiset ole maan rakoon
painuneet.

-- Minne luulette huovien ajaneen? kysyi Matti päättävästi, äkkiä taas
Esko-isännän puoleen kääntyen.

-- Täältä kylästä ne tuntuvat häipyneen kahdelle taholle, mutta kenties
ne sittenkin pääsivät meidän huomaamattamme yöllä yhtymään. Tiet on
niin poljettu, että niistä ei voi saada mitään selkoa, ja me viivyttiin
liian pitkään siellä jäällä. Mutta ainakin osa huoveista on ajanut
Savoon päin -- sinnekö lienevätkin olleet matkalla.

-- Sinne ne ovat ajaneet, vakuuttivat toisetkin miehet. -- Näimme
siellä heidän nuotiopaikkansa...

-- Huoveilla on siis sama matka kuin meilläkin, totesivat
rautalampelaiset. -- Hyvä on, sinne Suursavoon me heitä pian seuraamme.

-- Sinne hiihtäkäämme jo heti, yltyi innostumaan Matti, joka taas oli
käynyt malttamattomaksi. -- Tahvo, nyt saat tulla sinäkin isäsi kanssa
miesten matkaan, vielä me ne naisryöstäjät löydämme!

-- Ja iskemme käsiksi silloin, isä! uhmaili poika.

Pidettiin taas neuvotteluja ja Rautalammelta saapunut erämiesten
retkikunta päätti jo seuraavana aamuna lähteä huovien jälkiä hiihtämään
Suur-Savoon päin, jonne se oli alkujaankin matkalla. Sitä kismitti
sydänjuuria myöten, että vihollinen, jonka talonpojat juuri luulivat
olevan heidän kierroksessaan, ovelalla tempulla muutti heidän voittonsa
noloksi tappioksi ja pääsi livistämään. Ja siksi heitä sisu poltti
samoamaan huovien jäljille.

Heidän joukkoonsa liittyi nyt hiihtämään monta Vahvajärvenkin nuorta
miestä, jotka halusivat olla mukana talonpoikain yhteisellä retkellä,
sekä etummaisina Matti poikineen. Ja Mikko-pappi, jolle taas oli
hankittu hevonen ja reki, seurasi mukana hänkin, istuen ääneti ja
erämaan sakeaan metsään tuijottaen reslassa, jonka sevillä Erkki
Pentinpoika piteli ohjaksia.



XIII.

PAKOSAUNAAN.


Se Savon tieltä Vahvajärven kylään tuiskahtanut huovijoukko, joka ajoi
kylänväet sieltä metsiin pakenemaan ja muutti talonpoikaisten
asemiesten jo varman voiton tappioksi, se ei ollutkaan mikään
sysmäläisen Koskipään ratsuväen kierto-osasto, niinkuin kyläläiset
uskoivat, vaan Suur-Savosta sinne poikennut erityinen ratsuosasto,
sama, joka muutamia päiviä sitten oli Juhana Martinpojan johdolla
lähtenyt Savonlinnasta Mikkelin pitäjää rauhoittamaan. Tämä huovijoukko
ei ollut vielä matkallaan tavannut sanottavaa vastarintaa.
Talonpoikaisjoukkoja oli kyllä jo liikkeellä Suur-Savossa, mutta ne
väistivät vielä harvalukuistakin säännöllistä sotaväkeä ja häärivät
sivukylissä. Mikkelin kirkolla, josta kansannostattajat jo olivat
häipyneet, sai Juhana kuulla, että pahan varsinainen itu, Rautalammelta
tullut kapinaväki, majaili vielä sikäläisestä kirkonkylästä pari, kolme
peninkulmaa länteen olevassa metsäkylässä, mistä se yhä lähetteli
partiojoukkoja savolaisia aseisiin yllyttämään. Juhana päätti silloin
tehdä rohkean äkkirynnäkön tuota erämaan suksiväkeä vastaan, vaikka se
kyllä kuvattiinkin hänen omaa osastoaan paljoa suuremmaksi, ottaa selon
sen hommista ja jos mahdollista hajoittaa koko tuon ydinjoukon.
Koskipään rangaistusretkikunnasta hän ei tiennyt mitään vielä kylään
hyökätessään, eipä edes hajoittaessaan hätäytyneet suksimiehet näreikön
rinnassa. Hän sai tuosta toisesta huovijoukosta, joka silloin jo oli
paennut takaisin länteen päin, tiedon vasta kylään palattuaan ja siellä
vankejaan kuulusteltuaan.

Kotvasen hän vain kylässä viipyi miehiään ja hevosiaan lepuutellen,
sillä hän kohta oivalsi, että jos nuo paljo monilukuisemmat talonpojat,
hänen hyökkäyksensä aiheuttamasta ensi typerryksestä toinnuttuaan,
ryhtyisivät häntä saartamaan ja ahdistamaan, hän pienine joukkoineen
pian olisi satimessa. Retkensä päätarkoituksen hän arveli
saavuttaneensa, kun oli talonpoikiin ajanut asianmukaisen pelon, eikä
hän, Götrik Fincken neuvoa totellen, sallinut miestensä polttaakaan
kylää, jonka oma väki näkyi pysyneen rauhallisena. Syödäkseen ja
eväikseen saivat huovit ottaa taloista, minkä vatsaansa ja
satulalaukkuihinsa mahduttivat, ja iloisen iltahetken nämä pitkän
matkan miehet nyt mässäsivätkin miltei autioiksi jätetyissä taloissa.

Mutta suureksi ihmeekseen löysi ratsujoukon päällikkö, näreikköön
tekemästään hyökkäyksestä kylään palattuaan ja ajettuaan sen suurimpaan
taloon, siellä tuttua väkeä, sukulaisväkeä, -- Leinosen naiset. Nämä
eivät olleetkaan muun väen mukana paenneet metsään, eivät ehtineet,
toiset olivat heidän suksensa siepanneet. Suuressa hädässään
piilottuivat he silloin, ratsujoukon jo kylään rynnätessä, heiniin
navetan parvelle ja sieltä seinänraosta Elisa henki kurkussa katseli,
kuinka huovit ajoivat tietä myöten ohi. Silloin hän yhtäkkiä tunsi
joukon johtajan Juhana Martinpojaksi, sulhonsa veljeksi, joka syksyllä
oli heillä vieraillut. Hän ei uskonut silmiään, vaan veti äitinsäkin
raolle; tämäkin tunsi heti Juhanan reippaan ryhdin ja avonaiset,
iloiset kasvot. Miten hän tänne oli huoveineen joutunut, sitä eivät
hätääntyneet naiset ymmärtäneet, mutta heidän tuskanraatelemissa
sydämissään virisi sukulaismiehen nähtyään toivo, että kyllä Juhana
heitä toki puolustaa, jos Sipi käy liian julkeaksi ja julmaksi. Ja kun
Juhana puolenkymmenen ratsumiehen kanssa kotvan kuluttua ajoi takaisin
Esko-isännän autioon pihaan ja siinä taloksi kävi, laskeusivat he
rohkeasti lymypaikastaan tuttavaansa tervehtimään.

-- Miten te olette Karmalan rannalta tänne joutuneet...?

-- Mistä ja minne sinä sotamiehinesi kuljet?

-- Vai on talonne poltettu, -- mitä tiedätte Matista ja Mikosta?

-- Onko Koskipää kylässä? Tuleeko hän takaisin?

Tällaiset kysymykset sinkoilivat nyt vastakkain ja nopeasti niihin
vastattiin. Mutta varsinkin kohdistuivat pakolaisnaisten huolenalaiset
kysymykset tuohon viimemainittuun, heitä kammottavaan mahdollisuuteen,
eivätkä he heti ymmärtäneet tai uskoneet, kun ei Juhana sanonut
tietäneensä mitään Koskipäästä eikä hänen huoveistaan, ennenkuin äsken
juuri vangeiltaan hämmästyksekseen kuuli ja ymmärsi, että Hämeenlinnan
ja Savonlinnan partioivat huovijoukot sattumalta olivat joutuneet aivan
lähelle toisiaan, olleet miltei yhtymäisillään, pienessä, sakeimman
sydänmaan korpikylässä. Eikä hän voinut tuskittelevia naisia täysin
rauhoittaa, päinvastoin hänkin piti mahdollisena, että Koskipään
joukko, jos se oli saanut tilanteesta selon, piankin palaisi kylään
takaisin. Juhana pani pari miestään seuraamaan kappaleen matkaa
Koskipään jälkiä, sillaikaa kuin toiset huovit taloissa lepäilivät ja
söivät. Nämä palasivat mitään ratsuväkeä tapaamatta, mutta kertoivat
sen sijaan talonpoikaisjoukon taas lähenevän jäältä. Siitä Juhana
ymmärsi, ettei hänen joukkonsa ollut mahdollista enää hetkeäkään viipyä
kylässä, vaan rupesi hän kohta hankkimaan kiireistä lähtöä sieltä.
Mutta silloin hätäysivät Eskon tuvassa naiset, jotka tällävälin siellä
olivat kantaneet huoveille ruokaa ja juomaa, entistä pahemmin, ja
varsinkin Elisa kävi pyytelemään:

-- Älä jätä meitä tänne Koskipään kostolle alttiiksi, hän palaa
varmasti takaisin!

-- Mutta ovathan täällä sentään miehet aseissa kylää ja teitä
puolustaakseen, vastaili Juhana.

-- Hekin lähtevät ehkä pian ja me jäämme avuttomiksi. Ota meidät
mukaasi, Juhana, vie johonkin turvapaikkaan...

-- Mukaani, nauroi huovipäällikkö, oudoksuen koko sitä ajatusta, -- Ja
mihinkä teidät veisin, kaikkiallahan riehuu sota...?

-- Oih, me menehdymme levottomuuteemme, voihki Elisa edelleen
sydäntäsärkevästi, ja hänen äitinsä oli yhtä hätäinen. -- Kätke meidät
johonkin...

-- Kätke nyt tässä...!

Huovit olivat sillävälin jo poistuneet tuvasta ja keräytyivät tielle,
siellä hevostensa selkään nousten. Juhana oli todellakin neuvoton. Hän
tunsi, että hänen olisi pitänyt tehdä jotakin noiden sukulaisraukkain
hyväksi, -- tiesihän hän sitäpaitsi, että hänen veljensä mieli omakseen
korjata tuon hennon, nyt levottomuuden raateleman tytön. Hän seisoi
tuvan lattialla naisten edessä miestensä jo sieltä poistuttua eikä
tiennyt mitä tehdä, -- hänenkin olisi ollut kiireellä riennettävä
satulaan... Silloin hänen hilpeä, seikkaileva luonteensa taas sai
hänessä ylivallan. Äkkiä hän antoi pihalla odottavalle alapäällikölleen
käskyn johtaa joukon kylästä pois, luvaten itse heti karauttaa perästä
-- vähän sotasaalista piti muka saada hänenkin! Käski sitten naisten
pukeutua matkaturkkeihinsa ja hakea esille ruokavaroja. Itse valjasti
hän pihalla tallista ottamansa hevosen, sälytti rekeen jauhopussin ja
kuivatun lehmänreiden ja mitä muuta kiireessä löysi, pisti mukaan
kirveen ja muutamat suksetkin ja raanuja mitä käteen sattui, ja komensi
naiset istumaan rekeen.

-- Minne nyt viet meidät, ihmetteli emäntä, toki hyvillään kun edes
johonkin paettiin.

-- On tiedossani kätköpaikka, jos todella täältä pakoon pyritte?

-- Pyrimme varmasti, vakuutti Elisa, jo reessä istuen.

-- No ota sitten ohjakset ja aja...!

Näin tämä pieni matkue lähti yöpimeässä Juuritaipaleelta huovijoukon
jäljestä painumaan Savon tielle, naiset ajaen edellä, Juhana perästä
ratsastaen. Ajoivat niin peninkulman, toista, kuullen huovijoukon yhä
hoilaavan edellään. Mutta kun huovit vihdoin pysähtyivät ja tekivät
metsässä nuotion tienposkeen, siinä yösydämen nukkuakseen rakotulen
ääressä, silloin kehoitti Juhana naisia nousemaan suksilleen, purki
eväät reestä, ajoi molemmat hevoset huovien leiriin ja palasi itse
suksilla naisten luo, joita hän, eväitä selässään kantaen, lähti
salolle opastamaan. Hän oli monesti matkannut tämän metsätaipaleen ja
tunsi sen mutkat. Viime syksynä oli hän Erkki Pentinpojan kanssa tätä
kautta kulkiessaan ja tieltä vähän eksyttyään sattumalta tavannut tällä
salolla hyvin kätketyn, vanhan piilopirtin -- arvatenkin entisten
heimojenvälisten viha-aikain eräretkien jäljiltä. Siinä he olivat Erkin
kanssa yötä viettäneet ja sinne hän nyt oli päättänyt kätkeä
hätäytyneet naiset. Se oli hänestä itsestään vieläkin hurja tuuma,
johon hän asiatta, pakotta antautui, eikä hän ollut varma, eikö naisten
sittenkin olisi ollut parempi jäädä kylään. Mutta kun se tyttö niin
kauniisti pyysi ... hänen silmänsä olivat niin rukoilevasti säteilleet
kyyneleitten takaa... Ja olihan se Mikon morsian...

Kallion rotkossa, kuusten siimeksessä, oli matala, ränstynyt
saunapahanen. Mutta kiuas oli siinä sentään kunnossa ja ovi
tukottavissa, -- hätätilassa siinä pakolainen saattoi elää. Juhana haki
kuivia oksia, sytytti tulen ja nosti sisään eväät.

-- Tänne ei Koskipää osaa, -- tuisku peittää pian suksenladutkin --,
osannevatko tänne Vahvajärven miehetkään. Täällä voitte olla turvassa
ja maata rauhallisina kuin Herran kukkarossa... -- Näin puheli Juhana
rohkaisevasti, kantaen havuja saunan lattialle. -- Mutta iloton tämä on
paikka, kontiokin voi korvessa murahdella, tahdotteko tänne jäädä?

Epäillen ja kauhistuneena katseli ison talon emäntä ahdasta, umpinaista
saunaröttelöä, sen vinoksi painunutta kattoa ja sen homeisia seiniä,
mutta Elisa vastasi varmasti:

-- Tänne jäämme!

-- Voittehan täältä päästä kylään koska tahdotte, tuossahan teillä on
sukset, selitti Juhana rauhoittaen. -- Voitte muutaman viikon tässä
piiloilla siltä varalta, että Koskipää palaisi Juuritaipaleelle.

-- Kiitos, Juhana, täällä kykimme, sopersi tyttö. -- Onhan meillä
eväitä pariksikin viikoksi.

-- Ja pyytäkää rihmoilla riistaa lisäksi. Hyvästi!

Niin jätti Juhana kylästä korjaamansa naiset yksinäiseen pakosaunaan ja
kiirehti itse takaisin miestensä nuotiolle. Huovit olivat matkan
varrella kylläkin älynneet, mitä hommia heidän hilpeällä päälliköllään
taas oli tekeillä, ja lasketelleet siitä pitkin yötaivaitaan karkeaa
pilaa. Ja kun Juhana nyt yksin palasi nuotiolle, rämähtivät harvat
valveilla olevat miehet ilkkuvaan nauruun:

-- Joko sait kylläsi naistesi seurasta? Etkö heitä Suur-Savoon ja
Savonlinnaan asti kuljetakaan, kysyivät tuttavallisimmat soturit.

-- Enpä viitsi, -- lähetin heidät kylään takaisin, vastasi Juhana
hilpeästi naureskellen hänkin.

-- Parasta olikin! Mutta hevosen toki pidit?

-- Varahevonen on hyvä olemassa...

Muutamaksi tunniksi vääntäytyi ratsumestari Juhana Martinpoikakin
havuvuoteelle rakotulen ääreen nukkumaan. Siinä maatessaan miestensä
keskellä häntä huvitti öinen seikkailunsa ja hän ihmetteli vieläkin,
mitä varten hän, sotaväen päällikkö, oli ryhtynyt talonpoikain naisia
kätkemään. Veljensäkö vuoksi, sukulaissäälistäkö? Ehkä, mutta enin
kuitenkin Leinosen tytön kirkkaiden silmien vuoksi... Mietiskelipä hän
maatessaan sitäkin, mikähän hälinä metsäkylässä nouseekaan, kun sinne
väet palaavat ja kun naiset ovatkin kateissa ... ei löydy mistään,
ryöstetyiksi tietysti luulevat! Ja siihen huvittavaan mielikuvaansa
Juhana nukahti...

Mutta jo pienen hetken perästä nousi huovijoukko taas satulaan
ajaakseen Mikkelin kirkolle ja sieltä yhtä painoa kapinan kuohuttaman
maakunnan halki Savonlinnaan takaisin. Sillä siitä oli Juhana jo tällä
retkellään päässyt selville, ettei tätä kansanliikettä Savossakaan
tukahduteta eikä rauhoiteta sentään tämänkokoisella huovijoukolla.



XIV.

TAISTELU LESKISEN TALOSSA.


Kun Rautalammen erämaan nuijamiehet saapuivat Suur-Savoon ja sieltä
etenivät Juvan pitäjään, kasvoi heidän satainen joukkonsa nopeasti,
kylä kylältä, lumivyöryn tavoin niin, että määrä pian tuhanteen
laskettiin. Jo oli näet sillävälin tieto talonpoikain yhteisestä
yrityksestä huoveja ja herroja vastaan sekä linnaleirin lopettamisesta
levinnyt Savossakin kaikkialle, ja sen miehet olivat hekin
herkkämielisinä keräytyneet aseellisiin joukkoihin taistellakseen tuon
vapautuksen puolesta. Götrik-herra oli kuin olikin väärin arvioinut
savolaistensa mielialan: he olivat kyllä suopeita häntä kohtaan, mutta
huoveja ja knaappeja he vihasivat. Siksipä nyt esivallan pienimmät
edustajat ja ne huovijoukot, joita Savonlinnasta oli lähetetty
maakunnan rahvasta kurissa pitämään, saivat nopeasti rientää nousevan
rahvaanliikkeen jaloista pois, ja paenneiden, vihattujen knaappien
kartanoissa nyt nuijamiehet isännöivät ja pitivät juominkeja. Ja
kartanot paloivat, kun he niistä eteenpäin hiihtivät. Talonpojat olivat
nyt rautarohkealla mielellä; menestyksestään olivat he varmoja, olivat
hurjistuneita ja humaltuneita. Sillä heille oli jo Suur-Savoon saapunut
tieto, että Pieksämäen kautta hiihtäneet kansannostattajat olivat
saaneet rahvaan sielläpäin miehissä liikkeelle ja että he
suurilukuisena joukkona ja nopeasti etenivät Olavin yksinäistä linnaa
kohden. Parkunmäellä, parin peninkulman päässä linnasta, oli molempain
joukkojen yhdyttävä, -- ja sitten...

-- Savonlinnaan ja Viipuriin ja sieltä Suomen Turkuun!

-- Huovit kuitiksi ja herrain valta kumoon!

Näin matkalla uhmailtiin. Mutta jo Juvan pitäjässä huomattiin, ettei
tätä voittoretkeä sentään vaikeuksitta kuljeta. Vastaantulevat
hiihtäjät tiesivät kertoa, että Savon herra on vihdoin saanut linnaansa
kauan odottamaansa apuväkeä -- talonpoikaisjoukon olisi pitänyt
porhaltaa sinne aikaisemmin ja tiukemmin. Tuli toisia, jotka kertoivat,
että jo Säämingissä oli ollut kuumia otteluita Pieksämäen osaston ja
linnan huovien välillä, että talonpojat siellä muutamassa tappelussa jo
olivat saaneet selkäänsä ja peräytyneet Joroisiin. Ja samalla
osoittautui, ettei yhtyminen tuohon pohjoisesta tulevaan
talonpoikaisjoukkoon ollut enää niinkään helppoa -- sotaväki oli jo
miehittänyt tiet.

Verkkaisesti ja pienemmin joukoin oli senvuoksi Suur-Savosta tulevain
talonpoikain nyt pyrittävä eteenpäin, sekä vahdittava tiensuita,
etteivät huovit pääsisi selkäpuolelle kiertämään. Näitä huoviparvia oli
jo näkynyt, -- niillä on paha mielessä!

Eräs noin kuudenkymmenen miehen osasto, jota Sysimäen Leinonen johti,
saapui siten muutamana päivänä tammikuun puolivälissä Leskisen taloon,
Juvan kirkolta kappaleen etelään päin, odottaakseen siinä toisia
ryöstelemään hajaantuneita tai perästä samoavia talonpoikaisparvia.
Aikomus oli painaa siitä yhtenä joukkona eteenpäin. Mutta Leskisen
isäntä, joka oli talonpoikiin liittynyt ja heidän asioitaan ajoi,
varoitti... Leinonen oli pienellä joukollaan ehkä kulkenut jo liiankin
pitkälle, linnan sekä jalka- että ratsuväkeä, melkoisia määriä, liikkui
aivan lähikylissä. Leinonen jäi kuitenkin sovitulle yhtymäpaikalle,
luottaen odottamaansa apuväkeen, -- sittenpähän taas kerran tapeltanee,
jos ryttäri ryntää, -- eihän asema muuten selviä! Hän asetti vartijat
eri teille ja lähetti miehiä ryöstäjiä kiirehtimään.

Näiden lähettien ja saapuvain pakolaisten mukana lennähteli taloon nyt
monenlaisia sotaviestejä eri tahoilta. Saapui sanoma, että linnan
huovit olivat erääseen taloon polttaneet Pieksämäen puolen talonpoikia
monta kymmentä. Hammasta purren ja kostoa hautoen tätä kauhunviestiä
nyt Leskisessä kuunneltiin. Mutta olivatpa talonpojatkin toisaalla
vouteja ja knaappeja kovakouraisesti kurittaneet: hirttäneet parikin
pikkuherraa heidän oman talonsa kaivonvinttiin ja sitten sytyttäneet
talon... Nämä julmuudet olivat kiihoittaneet ja ärsyttäneet mieliä
molemmin puolin vastakkain, miehet olivat Leskisessäkin aivan
kuohuksissaan ja lupasivat toisilleen palkkion jokaisen surmatun huovin
päästä. Enin vihattuja olivat huovien päälliköt ja knaapit. Niin
puhuivat talonpojat erityisellä kiukulla ja kostonhalulla siitäkin
huovipäälliköstä, Juhana Martinpojasta, joka äsken oli kiertänyt ja
tuhonnut erään partioivan talonpoikaisjoukon.

Leinosen joukossa edelleen kulkeva nuori Mikko-pappi kuuli näitä kauhun
kertomuksia ja hänen sydämensä kärsi. Mainitun, erityisesti vihatun
huovipäällikön tunsi hän omaksi veljekseen ja hän ajatteli
vavistuksella, että hänen ehkä pitäisi näissä oloissa, näillä
sotateillä, tavata veljensä, joka liikkui linnan asioilla, taisteli
talonpoikia vastaan! Hirmuiseen vihaan ja raakuuteen oli kiihdyttänyt
mielet tämä talonpoikain vapautumisyritys! Ilkkuen kerrottiin Leskisen
pirtissä edelleen, miten Olavinlinnasta oli pantu tykkejäkin niiden
jalka- ja ratsumiesten mukaan, joita oli lähetetty talonpoikia
masentamaan, mutta miten nuo tykit olivat tarttuneet paksuun lumeen,
niin että niitä ei voitu mihinkään liikuttaa. Talonpojat ivailivat
verisesti näitä huovien mahtavia hommia ... eipä sellaisista
vastustajista toki kovin suurta vaaraa lie, kun heidän täytyy siellä
kinoksissa tykkejään kantaa ja vahtia ... uhkasivat pian käydä noita
tuliluikkuja katsomassa. Ja rempsein mielin he, ryöstösaalista
tukevasti syötyään, tuvassa nukkumaan asettuivat.

Mutta heti aamun valjetessa lennättivät vartijat sanan, että Juvan
kirkolta on tulossa Leskisen taloon päin suuri määrä sotaväkeä,
ratsu- ja jalkaväkeä. Leinonen odotti joka hetki apujoukkoaan, mutta
kun sitä ei lopultakaan kuulunut, ei hänen enää auttanut muu kuin
ruveta puolustautumaan siinä majatalossaan ja sillä väellä, mikä
hänellä oli. Hän tukki umpeenrakennetun talon kaikki solat ja portit,
varusti jousimiehensä jokaiselle aukolle ampumaan ja kulki ryhmästä
ryhmään miehiään rohkaisemassa. Mutta perin vakava oli nyt mieliala
illalla vielä remunneiden nuijamiesten joukossa; he käsittivät olevansa
pakotetut siinä paikassa joko voittamaan tai kaikki sortumaan, --
mitään paon mahdollisuutta ei ollut.

Sen käsitti yksin Mikko-pappikin, joka pihalla liikkui asemiesten
joukossa, ja siinä mielialassaan hän ryhtyi pitämään heille
aamurukousta. Hän rukoili hartaasti, kutsui Jumalan, kaikkivaltiaan,
joka ei saata antaa sorron voittaa eikä sorrettujen menehtyä, pienen
miesjoukon avuksi. Hän puhui lämmöllä ja, niinkuin itsekin luuli,
vakaumuksella, siinä valjusti valkenevalla, lumisella pihalla, jonne
miehet toimistaan lakki kourassa seisahtuivat, hän valoi luottamusta ja
lujuutta taisteluun valmistautuviin talonpoikiin, jotka hetken
vakavuuden tuntien häntä hartaasti kuuntelivat. Ja hänestä tuntui,
rukouksensa lopettaessaan, että hän oli todella saanut vahvistetuksi
heidän mielensä ja karaistuksi niissä uskon heidän oikean asiansa
voittoon.

-- Taistelkaa rohkeasti, taistelkaa sitkeästi, Jumala teitä auttaa,
huusi hän lopuksi, ja muuten äänetön piha tuntui kuin kaiun huminana
toistavan hänen aamenensa. --

Jo näkyivätkin vihollisten joukot metsänrinnasta ja Mikko siirtyi
pihalta, taistelevain jaloista, sisään tupaan, jossa naiset äänettömän,
raudanraskaan mielialan vallitessa hiljaa häärivät, ja ryhtyi siellä
juoksulaudan raosta syttyvää taistelua seuraamaan. Hänen sydämensä
palpatti, kun hän näki huovien taloa kohti karauttavan, hän ei ollut
ennen koskaan, vaikka olikin nyt talvikauden kulkenut sotateillä
talonpoikain joukossa, ollut ilmitaistelua näkemässä. Ne ryntäävät jo
tietä pitkin, ne tuntuvat painavan kaikki alleen... Veri silloin
ikäänkuin jähmettyi nuoren papin suonissa, hänen otsaansa kihosi kylmää
hikeä... Tässäpä umpinaisessa talossa, josta ei kukaan pääse
pakenemaan, taitaa nyt olla hänenkin tuomiopaikkansa, päätteli hän.
Sitä mielenrauhaa ja rohkeutta, jota hän oli koettanut vuodattaa
taistelevain miesten mieliin, ei hän kuitenkaan tuntenut omassaan, --
hänen rukouksensakin oli ollut petosta! Kuinkapa hän olisikaan voinut
luottaa voittoon: onnettomuushan seurasi kaikkia hänen askeleitaan,
missä hän vain liikkuikin. Onnettomuutta hän tuottaa kaikille, joiden
mukana hän kulkee tai joihin hän liittyy: talonpojille, sukulaisilleen,
-- armaimmalleenkin! Ja se on kaikki, -- sen hän taas tunsi --,
rangaistusta siitä, että hän tieten tahtoen liikkuu petoksen tiellä,
että hän, vaikka rikoksen tiesi rikokseksi, oli ryhtynyt sitä
kannattamaan ja siten toisiakin siihen kannustamaan. Noiden henkensä
edestä taistelevain talonpoikain laita on toinen ... heidänhän ei
lopulta auttanut muu kuin ryhtyä asein elämistään puolustamaan. Jos
esimerkiksi Matti Leinonen, joka kyllä tajusi talonpoikaisliikkeen
kapinaluonteen, olisi siitä pysyttäytynytkin syrjässä, olisi hän näissä
myllerryksissä ilmeisesti kuitenkin menettänyt kaikki: talonsa,
perheensä, tavaransa, -- eiväthän olleet huovit säästäneet hänen
kotiinsa jäänyttä Tuomas-naapuriaankaan... Vastakohdat olivat niin
kovat ja säälimättömät, niiden yhteentörmäämistä oli mahdoton välttää.
Auttamaton kohtalo oli nostanut aseen talonpojan käteen. Matti-isäntä
ei sille voinut enempää kuin hallalle tai raekuurolle, joka hävitti
hänen peltonsa, hänen oli vain koetettava kamppailla sortumistaan
vastaan. Mutta Mikko itse, hän oli antanut itsekkäiden laskelmain viedä
itsensä mättäältä mättäälle, vaikka tiesikin alla olevan pohjattoman
suon, -- hän oli menetellyt epärehellisesti omaa kutsumustaan ja tätä
kansaraukkaakin kohtaan, sen kapinaan liittyessään. Siksi on rangaistus
hänelle nyt oikeutettu, mutta pitääkö noiden kaikkien talonpoikainkin
sen vuoksi menehtyä...!

Perin vaaralliselta, aivan musertavalta, oli näyttänyt se huovien ensi
raju hyökkäys, joka Mikon otsalle oli nostanut toivottomuuden kylmän
hien. Mutta se ryntäys ei ihme kyllä päässyt sittenkään ulottumaan
taloon asti. Tuo musta rintama horjui ja taipui odottamatta talon
lähettyville tultuaan ja peräytyi hetken kuluttua, -- talonpoikain
nuolet olivat iskeneet liian vihaisesti vastaan. Hetkisen Mikkokin
helpotuksesta hengähti.

Mutta sotaväki, jota sillävälin yhä suurempi joukko oli astunut
metsänrinnasta esiin pellolle, järjestäytyi siinä ja lähti uudelleen,
jalkamiehet nyt kirveineen edellä, taloa eri puolilta sen
valloittamaan. Nopeasti ja karkeasti karjuen juoksivat nyt kirvesmiehet
kentän poikki, -- helppohan heidän täytyi olla iskeä mäsäksi Leinosen
tilapäiset tokeet ja tunkeutua taloon...! Taas kasvoi ahdistus ja tuska
tuota hyökkäystä katselevan nuoren papin sielussa. Ja taas tunsi hän
juuri itsensä syypääksi tulossa olevaan onnettomuuteen, tunsi itsensä
henkipatoksi, jonka pitäisi uhrautua pelastaakseen ne, jotka hän oli
saattanut vaaraan. Hänen olisi nyt juuri pitänyt hyökätä ulos, pitänyt
ukkosen äänellä jyristä hyökkääjille ja taltuttaa nuo taistelevat
miehet ... julistaa heille kaikille kamala erehdys tapahtuneeksi ja
tarjoutua sen sovittajaksi. Mutta hänellä ei ollut siihen voimaa eikä
uskallusta ... olihan hän äskenkin valehdellut, kun toisiin koetti
valaa rohkeutta itse sitä tuntematta... Ja samalla hän tajusi, että
hänen esiintymisestään, jospa hän uskaltautuisikin ulos kentälle, ei
olisi mitään hyötyä. Hänen oli siinä vain katseltava kamalaa
verenvuodatusta ja voimattomana odotettava loppusuoritusta...

Mutta taaskaan eivät sotamiehet päässeet portille asti. Etummaiset
kompastelivat sen edessä lumeen ja jäljempää juoksevat väistivät
nuolisadetta, peräytyivät taas. Olisiko armollinen Jumala sittenkin
talonpoikain puolella, hänen rikoksestaan huolimatta...!

Vielä kolmannen ryntäyksen panee sotaväki toimeen Leskisen taloa
vastaan. Sen päällikkö, huovien etunenässä ratsastaen, johtaa nyt itse
rynnäkköön koko joukkonsa, jota on puoliväliin toistasataa jalka- ja
ratsumiestä, karauttaa viivana talon portille asti. Jo paukkuvat
porttipalkit, jo rämähtää ryntääjien voitonrääkynä... Mutta silloin
itse huovipäällikkö horjuu ... hän on saanut nuolen päähänsä ... putoo
hevosensa selästä. Toiset rientävät häntä pystyyn auttamaan, syntyy
sekasorto hyökkääjäin riveissä, jotka tälläkin kertaa lähtevät
väistymään. Mutta samassa kuuluu Leinosen voimakas ääni pihalta ... hän
komentaa sieltä miehensä ulos ajamaan pakenevia takaa ja antamaan
heille vauhtia... Huovihevoset kompastelevat jaloissaan huppelehtiviin
jalkamiehiin, pakenevia kellahtaa hankeen, talonpojat hyökkäävät kohti,
iskevät tuurillaan, vangitsevat kinokseen sotkeutuneita vihollisia...

Talonpojat voittivat, Jumala oli heidän puolellaan. Rohkealla,
repäisevällä mielellä he kotvan kuluttua palaavat Leskisen tupaan, ovat
taas reippaalla, ylimielisellä tuulella, kehuvat tekoaan ja uhkaavat
antaa vastakin linnan väelle samanlaista kyytiä. Vai taloon yrittivät
ryttärit ... kiittäkööt, kun hengissä pakoon pääsivät...! Jospa olisi
se apuväki ajoissa joutunut, susikuoppaan ne nihdit ja ryttärit nyt
olisi sullottu! Tulkootpa vain toisen kerran...!

Mutta Mikon rinta huohotti edelleen, hänen istuessaan siinä rahilla
juoksulaudan edessä, mistä hän oli taistelun kulkua katsellut, ja hän
kuunteli melkein ihmetellen voittaneiden talonpoikain iloa ja uhmailua.
Itse hän tuskin uskoi tapahtunutta ratkaisua todeksi ... todellako he
kaikki olivat pelastuneet, hänkin...! Eikö sitten hänen rikoksensa
ollutkaan aiheuttanut enää uutta rangaistusta, oliko hän siis hädällään
ja tuskallaan jo saanut sen sovitetuksi...?

Ei ollut. Tuokion kuluttua palasi Matti Leinonen itse tupaan, ja hänen
nuori Tahvo-poikansa talutti sinne köysissä kahta vangiksi saamaansa
linnan huovia, joita isä ja poika nyt rehennellen kaikille näyttelivät.
Ja Mikonkin eteen nuo kytketyt miehet taluttaen virkkoi Matti vankejaan
kiusoitellen ja ylvästellen:

-- Nämä miehethän kertovat olleensa Sysmässä asti partioimassa,
kehuvatpa olleensa sinun veljesikin, Juhanan, lipullisessa.

-- Oliko Juhana äskeisessä ryntäyksessä mukana? kysyi Mikko melkein
kuin häveten.

-- Ei ollut täällä. Vaan sitä ryntäystä, jonka huovit tuonaan tekivät
Vahvajärvelle, sitä oli hän juuri ollut johtamassa, peloittaen kylän
puolikuoliaaksi...

-- Juhanako siellä ... silloinko kun emäntä ja Elisa ryöstettiin,
sammalteli Mikko. -- Eikö sitä ilkityötä sitten tehnytkään Koskipää?

-- Niin, miehet, miten oli sen asian laita? tiukkasi Matti vangeiltaan.

Vangittuja miehiä tutkittiin ja kovistettiin nyt tuvassa tarkempaan ja
he kertoivat juurtajaksain, kuinka he Suur-Savosta olivat tehneet
retken Juuritaipaleen metsäkylään ja sieltä ajaneet asestetut
talonpojat jäälle, naiset metsään. Muutamassa talossa oli siellä ollut
pari naista jäljellä, ja ne oli heidän ratsumestarinsa ottanut
mukaansa.

-- Juhana Martinpoikako? huohotti Mikko aivan hengästyneenä.

-- Niin, niin...

-- Tunnetteko hänet varmasti, minkälainen mies se on, kyseli Mikko
läähättäen.

-- Kuinka emme häntä tuntisi, vastasivat vangit kummastellen. --
Iloinen mies, -- vaalea leukaparta, arpi otsassa.

-- Arpi otsassa, matki Mikko kuin masennettuna ja uteli: -- Hänkö otti
naiset mukaansa?

-- Niin, reessä hän lähti heitä kylästä kuljettamaan, sen näimme,
vaikka edellä ajoimmekin, vastailivat vangit, joilta tuota asiata
heidän mielestään tarpeettomasti tiukattiin. -- Eikö lie vain
piloillaan niitä kiusoitellut, lisäsivät he sitten lauhkeammin, -- se
on sellainen naisten naurattaja...

-- Kiusoitellut, matki Mikko epävarmalla äänellä. -- Mutta minne hän ne
vei?

-- Sitä emme tiedä, kai hyvänään piti ... vastasivat vangit
ivallisesti. -- Me ajoimme edellä, sitten yövyimme nuotiolle.

Mutta Matti Leinonen huudahti nyt reippaasti ja rohkaisevasti
Tahvo-pojalleen, joka suurin silmin kuunteli tuota outoa tarinata:

-- Hei, Tahvo, äitisi on ehkä pelastettu, vielä hänet löydät! -- Ja
papin puoleen kääntyen hihkaisi hän:

-- Kuule, Mikko, morsiantasi ei olekaan Koskipää ryöstänyt, veljesi on
vaimoni ja tyttäreni johonkin pakosalle auttanut. Vielä me häihinkin
päästään, jahka herroista on selvä tehty!

Mutta Mikkoa nuo vankien tuomat uutiset eivät rauhoittaneet eivätkä
hänen mieltään kirkastaneet. Hän oivalsi nyt kyllä, että hänen kaihottu
kaivattunsa ei ollut joutunut Koskipään kouriin, ymmärsi suureksi
ihmeekseen senkin, että hänen oma veljensä oli Leinosen naiset
korjannut pois Juuritaipaleelta. Mutta mitä varten, missä
tarkoituksessa...? Hän oli kyllä tuosta uutisesta ensiksi tuntenut iloa
mielessään hänkin, mutta se ilo oli pian muuttunut kalvavaksi
epäilykseksi. Hän muisti Juhanankin ilmeisen mieltymyksen Leinosen
tyttäreen, muisti hänen väkinäisen naurunsa, kun hän Elisan Mikolle
luovutti ja kehoitti Mikkoa pitämään kiirettä... Vilppi oli sittenkin
hänen mielessään, Juudaksena hän veljeään jäähyväisiksi syleili...!
Sattui tilaisuus, ja hän korjasi avuttoman immen itselleen...

Aivan kiihtyneenä nyt Mikko kimmahti pystyyn, hänen silmänsä paloivat,
hän kävi toista vangeista hartioista ravistamaan ja hoki käheästi:

-- Minne hän ne naiset vei? Mukaansako otti, sanot?

-- Niin otti, reessä kuljetti, mutta Suur-Savossa niitä en enää
nähnyt...

-- Jättikö sinne vai veikö edelleen...?

-- Mistä minä tiedän? Olisiko ratsumestari saaliinsa jo edeltä linnaan
lähettänyt, vai...

-- Vai mitä...?

-- Vai olisiko muuten vain sen yhden yön heidän kanssaan pelihtinyt.
Kerrankos sitä sattuu...

Matti Leinonenkin katseli nyt vuoroin vankia, vuoroin nuorta pappia
kysyvästi ja rupesi epäilemään hänkin. Miksi oli pappi noin yhtäkkiä
kimmastunut? Pelkäsikö hän ... itsepähän veljensä tuntenee, sellaista
joukkoa ne kyllä ovat huovihurjimukset! Mutta ei Matti noita
epäilyksiään sittenkään tahtonut vielä tosiksi uskoa, kovinhan se olisi
ollut rietasta ... vanha emäntäkin mukana...!

Mutta Mikko oli taas murjottu mies. Hän luuli käsittävänsä koko juonen.
Olihan hän jo syksyllä Leinosessa sen oireet oivaltanut. Juhanakin oli
ilmeisesti mieltynyt talon nuoreen tyttäreen ... heillä oli siellä
selvästi silmänheittoa keskenään, eikä Elisa-tyttö, lapsi vielä,
tiennyt itsekään, kumman puolelle hän kallistuisi..

Taas kääntyi Mikko rajusti äsken jo ravistamansa vangin puoleen, ja
kysyi nyt hiljaa ja hätäisesti:

-- Väkisinkö se huovipäällikkö ne naiset Vahvajärveltä vei?

-- Väkisinkö lie ... se on se ratsumestari komea mies ... taisivat
lähteä vikisemättäkin...

Leinonen vei jo vangit parempaan talteen ja miesjoukko hajausi siitä
mielestään joutavasta kuulustelusta.

Taas istui Mikko yksin äänetönnä ja kalpeana seinärahilla,
voitonhuumeisten talonpoikain edelleen toisilleen kehuskellessa
voittoaan, niin että yhtenäinen porina kävi pirtissä, ja
valmistautuessa taas uusiin retkiin ja taisteluihin. Heitä oli Jumala
armahtanut ... eipähän häntä... Hänen rikoksensa oli siis vaatinut
vielä tämän uuden rangaistuksen, uuden kidutuksen, kaikista kauheimman:
sydämeen juottuneen epäilyksen kaikkea sitä kohtaan, jota hän näihin
asti oli pitänyt puhtaana ja jalona, omaa veljeään kohtaan, armainta,
kaivattua impeään kohtaan! Hänestä tuntui, että tätä raatelevaa
epäluuloa hän ei enää kaiken muun kauheuden lisäksi kestä. Mutta hänen
on kai kestettävä sekin...

Jo saapui vihdoin Leskisen taloon se toinen talonpoikain Suur-Savon
osasto, jota siellä niin jännittynein mielin oli sotaväen hyökätessä
turhaan odotettu, ja yhdessä lähdettiin nyt uljain mielin retkeä
jatkamaan. Mikkokin nousi jälleen rekeensä, ääneti ja alistuvana, mutta
sydämessään haava paljo kirvelevämpi kuin minkä mikään miekka tai nuoli
olisi voinut iskeä. Mutta kun Erkki Pentinpoika taas hypähti reen
seville ajajaksi, kuiskasi hän, joka oli ollut mukana vankihuoveja
tuvassa tutkittaessa, alakuloiselle isännälleen rohkaisevasti:

-- Turvaan se on ratsumestari vienyt Leinosen naiset, usko pois! Elä
sure heitä enää, Mikko, pelastanut hän on sulle tyttösi Koskipään
kynsistä...

-- Mistä sen tiedät, Erkki?

-- Tunnen veljesi.

-- Tunnet ... huliviliksi ja naisurooksi hänet toiset huovit tunsivat,
huokaili Mikko.

-- Vaikkapa sitä olisikin, turvaan hän naiset vei, se vyyhti kyllä
kerran selviää...!

Näin koetti Mikko hokea itselleenkin ja vakuuttaa, että eihän hänellä
nyt ollut ollenkaan murheen syytä. Elisa on ilmeisesti pelastettu
Koskipään kourista ... samapa se kenelle ... iloitahan hänen siis
pitäisi... Mutta sittenkin: epäluulon mustat mujeet häntä edelleen
reessä raatelivat, eikä hän saanut sydämensä uutta, kirvelevää haavaa
asettumaan eikä arvettumaan.



XV.

PUTKILAHDEN PIDOT.


Se pieni osasto Aksel Kurjen ratsulipullisesta, joka oli sijoitettu
Juhana Martinpojan johdolla Savonlinnaan ja sieltä tammikuun
alkupuolella 1597 oli retkeillyt Suur-Savossa talonpoikain
kapinahommista selkoa ottamassa, se sai, pyrkiessään palaamaan
Vahvajärven-retkeltään kotilinnaansa, kestää monenlaisia vaaroja ja
vaikeuksia. Suur-Savon talonpojat olivat tällävälin jo joka kylästä
kokoontuneet asejoukkoihin, jotka pitivät päätiet miehitettyinä ja
usein suurilla suksimieslaumoilla ajoivat Juhanan pientä huovijoukkoa
kuin susilaumaa. Ainoastaan pikkukylissä, joihin yllättämällä
porhallettiin, sai tämä ratsuväki nyt väkipakolla ruokaa ja yösijaa,
mutta silloinkin oli sen peräti varoskellen nukuttava ja jo yön selkään
noustava taipaleelle. Vara täytyi näet alituisesti pitää sekä eteen
että taakse ja kummallekin kupeelle.

Kiertoteitä siten samoten saapui Juhana Martinpojan väki vihdoin linnan
lähettyville. Mutta siellä sitä kohtasi sanoma, että sen oli heti
riennettävä Juvalle, yhtyäkseen Hannu Oldenburgin ja muiden linnasta
lähetettyjen sotapäälliköiden joukkoihin, jotka siellä taistelivat
Pieksämäeltä saapuneita melkoisia nuijajoukkoja vastaan. Tämänkään
määräyksen noudattaminen ei kuitenkaan ollut aivan helppoa, sillä
suksimiehiä parveili näillä mailla nyt tiheässä ja Juhanan täytyi
taistella veriset ottelut, pelastaakseen pälkähästä pienen osastonsa.
Juuri näillä retkillä talonpojat oppivat Juhana Martinpojan pientä,
iskevää osastoa pelkäämään ja vihaamaan, ja häneltä meni niihin
rasittaviin retkiin monta päivää. Vihdoin hän kuitenkin selvisi
vihollisistaan ja pääsi lopen väsyneine miehineen Juvan kirkolle, joka
oli linnan sotaväen käsissä.

Tällä oli näihin aikoihin keskuspaikkanaan Putkilahden
kuninkaankartano. Sieltä he olivat tehneet retkiä eri tahoille
talonpoikaisjoukkoja vastaan, sinne heidän oli määrä nyt taaskin
kokoontua ja tuoda tykistönsäkin. Mutta sotaväen eri osastoilla oli
viime päivinä ollut viivytyksiä ja vastoinkäymisiä. Tykistökuormat
olivat tarttuneet lumihankeen ja oli ollut lähetettävä suurempi
miesjoukko vararekineen ja lapioineen niitä perille tuomaan. Toinen
puoli miehistöä oli äsken saanut selkäänsä Leskisen kahakassa, ja
toinen oli saksalaisen Hannu Oldenburgin johdolla muka ollut
hävittämässä parin peninkulman päässä Joroisissa päin majailevaksi
kerrottua pieksämäkeläistä nuijajoukkoa; mutta se oli saanut samota
salot ja korvet löytämättä mitään vihollista, sekä lopuksi melkein
menehtyneenä väsymyksestä palannut tyhjin toimin takaisin.
Putkilahdelle jäänyt pienempi osasto, joka oli ollut viipurilaisen
piispanpojan, Pekka Juustenin komennossa, oli tällävälin sekin joutunut
pulaan ja hätään, kun etelästä, Suur-Savosta päin, saapuvat talonpojat
olivat ehtineet jo aivan naapurikyliin. Juusten oli, silloin
hätäyksissään lähettänyt avunpyyntöjä eri tahoille ja lopuksi oli hän
pannut juomatoverinsa, Juvan kirkkoherran, herra Olavin, tarjoamaan
sovintoa Suur-Savosta tulleille talonpojille, jotka Leskisen talossa
juuri saavuttamansa voiton johdosta yhä olivat ylpistyneet. Ruoka ja
juomakin oli Putkilahdesta tällävälin ruvennut loppumaan, sinne
sijoitetut miehet olivat käyneet kärtyisiksi, napisseet ja uhanneet
lähteä tiehensä. Kiireellä oli Juustenin senvuoksi täytynyt laittaa
pikalähetit hakemaan Olavinlinnasta olutta ja muuta muonaa. Hänellä oli
siten ollut siellä monenlainen hoppu ja hätä. Vihdoin olivat kuitenkin
Oldenburgin miehet palanneet turhalta matkaltaan, mutta palanneet
erämaita rämpimästä peräti huonossa kunnossa, kylmettyneinä, yskäisinä
ja kuumeisina, joten ei heistä arveltu olevan moneen päivään mihinkään.

Nämä surkeanlaiset tiedot Putkilahden oloista sai Juhana Martinpoika
kuulla jo taipaleella niiltä jalkamiehiltä, jotka kiroillen ja karjuen
vedättivät raskaita tykkikuormia Juvan kirkolle päin, ja hän arveli nyt
tapaavansa miehet Putkilahdessa hyvinkin alakärsäisessä kunnossa. Mutta
hänen ja hänen miestensä hämmästys oli suuri, kun he, väsyneillä
ratsuillaan vihdoin ajettuaan kuninkaankartanon pihaan, tapasivat
sikäläisen majoitusväen -- täydessä humalassa. Miehet hoilasivat ja
hoipertelivat pitkin pihoja ja porstuoita, laulaa lallattivat ja
lepertelivät pehmoisia. Toiset hieroivat tappelua tallin ovella, toiset
kaulakkain lumessa kahlasivat ja puhua porisivat kaikki yhtaikaa;
toiset taas olivat jo torkahtaneet kinokseen.

-- Mitä tämä on? kysyivät saapuvat miehet.

-- Tämä on sitä taivaallista sotamiehen elämää -- hei!

-- Täällä on häät ja isot ilot, -- lisää juomaa, taikka laskemme
kannuun verta!

-- Ja sitten taas tapellaan ... missä ovat nyt ne nuijapäät...?

Näin hihkui ja hulisi juopunut sotaväki, hieroi riitaa hämmästyneiden
tulokkaiden kanssa, mutta savolainen hilpeys sai näissäkin pian voiton
ja rasvaisia sukkeluuksia sinkoili nyt ryhmästä toiseen. Näiltä
mölyäviltä miehiltä ei saanut mitään tolkkua asioista; pantuaan
hevosensa korjuuseen riensi Juhana sen vuoksi tupaan päälliköitä
tapaamaan. Mutta siellä oli sama hulina, vielä räyhäävämpi vain ja
äänekkäämpi. Juovuksissa oli joka mies päälliköistä kuormanvetäjiin
asti, toiset nukkuivat tukkeina lattialla, toiset vielä kallistivat
olutkannua ja nauraa hohottivat vakavanaamaisille saapuneille. Järkevää
vastausta ei saanut Juhana keneltäkään. Turhaan hän koetti päälliköille
tehdä selkoa vaikeasta matkastaan ja talonpoikaisjoukkojen
lähestymisestä, -- he vain löivät kaikki leikiksi ja kehoittivat
vastatulleita koettamaan, vieläkö tynnyrin pohjalla mitään
hilkkaisee...

Olihan Juhana ollut mukana monissa sotilasjuomingeissa, joissa monista
olutkannuista päihdyttiin, mutta tätä menoa aivan vihollisen
lähettyvillä hän ei ymmärtänyt, ja kyseli:

-- Miten olette laskenut koko joukon yhtaikaa juopumaan ja
hullaantumaan? Oletteko sairaita?

-- Ei, täällä ei ole enää kukaan kipeä. Aamulla olivat kaikki kipeitä,
mutta nyt ollaan taas terveitä ja reimoja kuin varsat...

-- Ja kuka vastaa, jos talonpojat hyökkäävät?

-- Kaikki vastaamme, -- nyt me vasta tapellaankin! Kaikki olemme
saaneet rohkeutta antavaa tulijuomaa...

Vähitellen kävi vastasaapuneille selväksi, että koko Putkilahden väki
oli saanut juodakseen sitä tulista, poltettua viinaa, mitä Juusten
kylmettyneitä varten oli tilannut muutamia kannuja Olavinlinnasta.
Viinan käyttö juovutustarkoituksiin oli varsinkin Suomen syrjäseuduissa
näihin aikoihin harvinaista. Se oli vielä outoa ainetta, jota
käytettiin enimmäkseen vain rohtona, -- virkistys- ja juovutusjuomana
oli yleensä edelleen Suomen vahva olut. Mutta kun melkein koko väki
Putkilahdessa nyt oli köhäistä ja kuumeista, oli sille heti
muonantuojain linnasta palattua annettu aamutuimaan aika kulaukset
viinaa, ja päälliköt itse olivat ottaneet yhtä rohkeasti tätä rohtoa.
Juotiin olutta sekaan ... se tuntui turkasen lystiltä ... ja ennen
pitkää tyhjennettiin koko saapunut varasto. Mutta seuraus oli
yllättävä; outo tulijuoma rupesi kihisemään siihen tottumattomain
suonissa, se päihdytti kestävimmätkin oluenjuojat, uuvutti toiset
uneen, mutta hullautti useimmat vallan mielettömään humalaan, hurjaan,
riemuavaan ja rautarohkeaan... Juhana Martinpoika oli osunut saapumaan
Putkilahteen miesten juuri ollessa parhaassa hiprakassa ja älyämättä
itsekään, miksi heistä nyt elämä oli näin kevyttä ja huoletonta...
Napina ja tyytymättömyys oli miesten keskuudesta kuin pois puhallettu
ja äsken sairaat soturit tunsivat nyt itsensä voimakkaiksi kuin karhut.

Mutta viina oli nyt loppunut ja vähitellen rupesi raukeus ja kivistävä
kohmelo kellistelemään miehiä kumoon. Juhana istahti päätuvan pitkän
pöydän ääressä turisevain päällikköjen parveen ja ryhtyi taas heille
kuvailemaan, kuinka täpärällä asema todella on, kuinka uhkaavan lähellä
talonpojat liikkuvat, -- saattavat rynnätä kohti koska tahansa...

-- Siitä ei ole vaaraa enää, vastasi hänelle Juusten yliolkaisesti. --
Herra Olavi on ollut sopimassa talonpoikain kanssa, -- he antautuvat!

-- Antautuvat, ihmetteli Juhana, jolla oli retkiltään aivan
toisenlainen kokemus talonpoikain keskuudessa vallitsevasta
mielialasta. -- Yltyneethän he ovat äskeisen Leskisen-kahakan jälkeen.

-- Antautuvat, sopersi Juvan turpea kirkkoherra, joka uskollisesti oli
ottanut osaa Putkilahden iloihin ja oli parasta pataa päällikköjen
kanssa. -- Kävin siitä sopimassa juuri itsensä Leskisen isännän kanssa.
Hän lupasi sen kaikkien talonpoikain puolesta...

-- He heittävät aseensa ... toiset jo pakenevat, solkkasi saksalainen
palkkapäällikkö Hannu von Oldenburgkin, olutkannusta pohjasakkoja
imien. -- Sitten vain napataan miehet kiinni, pidetään lyhyet käräjät
ja hirtetään kaikki...!

-- Mikä se Leskinen on ja miten hän voi luvata kaikkien talonpoikain
puolesta? ihmetteli Juhana edelleen.

-- Lupasi, vannoi, vakuutti Olavi-herra rasvaista kämmentään pöytään
takoen. -- Ja minä lupasin, että kaikki saavat rauhassa mennä kotiinsa,
eikä heitä enää ahdisteta.

-- Mutta miten heidät sitten hirtetään?

-- Hirtetään kaikki, hoilasi Oldenburg ja iski hänkin puolestaan
nyrkkiä pöytään. -- He ovat kaikki kapinoitsijoita...

-- Niin ovat, vaan vielä he eivät ole käsissämme, vastaili Juhana. --
Kunhan eivät he saapuisi hirttämään meitä!

-- Olet pelkuri, soperteli Oldenburg, vaipuen jo väsyneenä pöytää
vasten. -- Me nukutaan nyt kaikessa rauhassa ja sitten lähdetään
linnaan lepäämään ja uutta tulijuomaa maistelemaan...

Mutta kun näitä tarinoita parhaallaan pidettiin kuninkaankartanon
suurtuvassa, saapuivat tykkikuormain vedättäjät vihdoinkin perille ja
kertoivat talonpoikaisten suksimiesten jo puolen peninkulman päässä
kylästä parveilleen heidän ympärillään. Kuormamiehet olivat
hätäytyneitä, vaivoin he olivat saaneet tykkinsä perille ajetuiksi,
nuolia oli sinkoillut heidän niskaansa.

-- Ne voivat rynnätä tänne koska tahansa...

-- Niin talonpojatko, julmettuneet, kyselivät päihtyneet päälliköt
tylsännäköisinä.

-- Niinpä niin, -- ne olivat tietysti jotakin etujoukkoa, joita me
näimme.

-- Ja pääjoukot hiihtävät perästä, niinkö?

-- Tännekö hiihtävät, meidän kimppuumme...?

-- Eikö helkkarissa, olette nähneet unia!

Näin huudahtelivat sotaherrat, hitaasti humalastaan selkiytyen, mutta
vielä sittenkin aseman vakavuutta täysin tajuamatta.

-- Pian siitä unesta heräätte, ehkä jo ennen kuin humalastanne,
varoittivat saapuneet kuormanvetäjät. Eikä Juhanakaan malttanut olla
heidän puheitaan terästämättä.

Tästäkö nyt hälinä nousi kuninkaankartanossa, jossa toiset juopuneet
vielä rymysivät, useimpain jo rankoina maatessa pitkin permantoja.
Järki rupesi silloin lopultakin selvenemään humaltuneiden päällikköjen
sameissa päissä; he käsittivät, että tuho on heille käsissä, jos
talonpojat tähän tajuttomina makaavain sotamiesten leiriin hyökkäävät.
Pidettiin perin vakavaa neuvottelua ja oltiin yhtä mieltä siitä, että
pitäisi lähettää huovijoukko talonpoikia vastaan, sitä loitommalla
pitämään, kunnes sotaväki taas olisi taistelukunnossa. Mutta onko
miehiä, jotka nyt kykenevät satulaan nousemaan, ja kuka heitä kykenee
johtamaan? -- Äsken uhmailevat sotaherrat tunsivat itsensä nyt kovin
heikoiksi. Hölmistyneinä katselivat he toisiaan, maailma pyöri yhtenä
sekamelskana heidän sumentuneissa aivoissaan.

-- Minä lähden, virkkoi silloin Juhana, vaikka lopen uupunut olikin
monipäiväisistä retkistään, eikä vielä ollut ehtinyt uneen päästä. --
En ole pelkuri.

Häntä kismitti vielä saksalaisen palkkapäällikön äskeinen pistos ja
samalla hän käsitti, että toisista ei ollut nyt partiomatkalle.

-- Mutta onko miehiä mukaani pystymään?

Hänen omat ratsumiehensä olivat jo ylen uupuneina retkahtaneet
nukkumaan mikä minnekin, eikä ollut useimpia heistä ollenkaan
mahdollista nyt saada jalkeille. Toisia huoveja turisi kyllä vielä
liikkeellä, vaan he vaivoin pysyivät pystyssä. Mutta kun he kuulivat,
että miestä tarvitaan, kapusivat he sittenkin heti paikalla satulaan ja
siinä he istuivatkin varmasti kuin juotettuina; siinä he ikäänkuin
tunsivat olevansa luonnollisessa asennossaan eikä heitä mikään hevosen
selästä horjuttanut.

Näin sai Juhana muutamia kymmeniä ratsumiehiä kokoon ja läksi illan
hämärtyessä ratsastamaan siihen suuntaan, missä talonpoikain
etuhiihtäjiä oli nähty parveilevan, jättäen sotaväen päällikköineen
Putkilahteen selviämään tuliliemen huuruista. Hän laski menemään
huimempaa vauhtia kuin koskaan ennen, pitääkseen miehensä virkeinä.
Mutta saipa tämä joukko ratsastaa koko peninkulmankin, ennenkuin mitään
talonpoikia tavattiin, ja silloinkin olivat nämä poispäin Juvalta
hiihtämässä, ikäänkuin kiireisesti pötkien pakoon. Muutaman talon luona
joen rannassa Juhana vihdoin yhytti talonpoikain jälkijoukon; heillä
näkyi ollevan aikomus yöpyä siihen taloon, ja hän päätti silloin tehdä
hyökkäyksen, antaakseen väistyville vauhtia ja karkoittaakseen heidät
heti kauemmas Juvalta.

Hiukan levottomana katsahti hän kuitenkin miehiään, joiden verissä
nopea ratsastus taas oli pannut viinan uudella voimalla vaikuttamaan.
Satulassa ne vietävät pysyivät, mutta oliko niistä tosiotteluun, sitä
hän epäili.

-- Tahdotteko tapella, miehet, kysyi hän kuitenkin pinnaltaan
reippaana.

-- Tapella tahdomme, karjahtivat ratsastajat, vaikka kenttä heidän
silmissään heittikin kiekkoa. -- Minne rynnätään?

-- Rynnätään tuiskuna tästä vesakonlaidasta pellolle ja pihaan. Yksi
tuima hyökkäys vain, nuijamiehet ajetaan käpälämäkeen, ja sitten
palataan takaisin!

Sokeina syöksyivät ratsumiehet sitä käskyä totellen taloa kohti, joka
öistä taivasta vastaan harmajana häämötti jokirannalta. Mutta
talonpojat olivat jo huomanneet takaa-ajajansa ja asettuneet
rakennusten suojassa vastarintaan. Syttyi lyhyt vaan tuima ottelu siinä
kuja-aidan kupeilla. Humalaiset ryttärit ryntäsivät sokeasti, mutta
typertyivät talonpoikain vastaiskusta; he hosuivat hurjasti
miekoillaan, karjuivat ja kiroilivat, mutta eivät päässeet eteenpäin,
-- hevoset korskahtivat pystyyn aitaa vastaan. Pihan toiselta puolen
näkyi samaan aikaan kuitenkin talonpoikia kiireisesti laskeutuvan alas
joen jäälle, ilmeisesti jatkaakseen pakoaan, sillaikaa kuin toiset
vielä pitivät puoliaan aitain ja nurkkain takana. Juhana kokosi silloin
muutamia miehiä mukaansa, hyökätäkseen sivulta peltojen yli joelle
pakenevain kylkeen, siten pakovauhtia lisätäkseen. Mutta pellolla
upotti hanki, talonpoikia hiihti siihen lumessa huppelehtavain hevosten
kimppuun ja Juhanan täytyi kiireellä komentaa miehensä peräytymään. He
olivat vielä pökerryksissään, Juhanan täytyi ajaa takaisin heitä
auttamaan, ja niin he lopulta pääsivätkin kujatielle toisten luo. Mutta
Juhanan oma ratsu kompastui samalla, hänen siinä kääntelehtiessään,
muutamaan ojaan, kaatoi ajajan alleen... Hän karisti lunta kasvoiltaan,
katsahti siitä ylös, ja näki turkkipäällisen suksimiehen julmana siinä
edessään juuri tapparalla iskemässä. Juhana uskoi silloin viime
hetkensä tulleen. Mutta talonpoika ei vielä iskenyt, hän painautui kuin
kaatunutta tarkemmin katselemaan...

-- Mikset iske, kysyi kaatunut, koettaen kiskoa jalkaansa hevosen alta.

-- Eikö helkkarissa, ei niin kiirettä...

Jo tunsi Juhana entisen saattomiehensä ja Savonlinnan vangin äänen, --
sehän oli Erkki Pentinpoika, joka tuossa kohotti kirvestään hänen
päätään kohti, mutta samalla ystävällisesti irvisteli. Hänen oli vaikea
yhtäkkiä tajuta tilannetta ja ällistyneenä hän huudahti:

-- Erkki!

-- Puhuppas hiljempaa! -- Siinä oli näet toinen suksimies ääressä ja
hänelle Erkki, ollen pitelevinään maassa makaavaa vankiaan lujasti
kiinni, huusi:

-- Otapas tuo hevonen, minä sitaisen tämän ryttärin...

-- Mitä siitä sidot, mikset tapa! ihmetteli hiihtäjä.

-- Tästä saadaan hyvä saalis, se on huovien päällikköjä, -- viedään
mukaamme!

Mies tempaisi hevosta ohjaksista, nosti sen jaloilleen ja lähti
innostuneesti taluttamaan tätä hyvää saalistaan jokitielle. Juhana oli
sillävälin noussut pystyyn ja tarjosi Erkille käsiään sidottaviksi.

-- Ei hitto sinun ole hyvä jäädä meidän vangiksi! Nouse suksilleni ja
livistä... Mutta ensin sano yksi asia...

-- Mikä. Koskeeko se veljeäni?

-- Koskee, hän on täällä Savossa. Mihin kätkit Leinosen naiset?

-- Siihen eräsaunaan, jossa viime syksynä olimme yötä.

-- Hyvä on. Mikko heitä hakee ja suree. Nouse nyt ja sivalla minut
kumoon...

Juhana olisi tahtonut kysellä enemmän veljestään ja Erkin omista
retkistä, vaan ymmärsi, että siinä ei ollut aikaa. Ja totellen Erkin
käskyä kimmahti hän kärppänä kinoksesta, tölmäsi Erkin kumoon, astui
hänen suksilleen ja hiihti vinhasti metsän rintaan, miehiään kohti.
Sillä hän näki juuri parin suksimiehen porhaltavan ylös joelta
ikäänkuin Erkille avuksi ja tajusi, että hänen oli niiden jaloista
jouduttava pois...

Samassa nousi Erkki kinoksesta, sylki suustaan lunta, päristeli ja
kiroili synkästi... Ryttäri, ruoja, oli odottamatta rynnännyt päälle,
ennenkuin hihna oli solmussa, ja viskannut hänet suulleen hankeen...

-- Livisti, kehnolainen, ja suksenikin vei, syötävä...! Mutta jäipä
siltä toki hyvä hevonen meille saaliiksi...

       *       *       *       *       *

Huovit eivät ajaneet talonpoikia sen edemmäs, mutta nämä pakenivat
kuitenkin yhtä painoa yötä myöten etelään päin. He olivat edellisenä
päivänä saaneet jälkijoukoltaan sanan, että melkoinen sotaväenosasto
oli samoamassa suoraan Viipurista heidän selkäpuolelleen Suur-Savoon.
Saarrokseen joutumista peläten lähtivät talonpoikain etujoukot
senvuoksi palaamaan pääjoukkoonsa. Heidän eri osastonsa olivat viime
päivinä Savossa kärsineet raskaita tappioita, he olivat huomanneet
toivottomaksi päästä yhtymään Pieksämäeltä tulleeseen nuijajoukkoon,
joka pakeni huovien tieltä yhä pohjoisemmas, ja heidän omassa
keskuudessaan oli puhjennut erimielisyyksiä. Olavinlinnaa, josta
Götrik-ukko kuin hämähäkki taidolla ja tarmolla johti lankojaan, ei
heistä kukaan enää uskonut voitavan valloittaa, ja siksi pyrki jokainen
osasto omia teitään pelastautumaan taaksepäin sotaväen tieltä niin
nopeasti kuin voi. Eilen elettiin vielä niin rohkeissa voiton toiveissa
ja ponnistettiin eteenpäin, nyt oli yhteishenki särkynyt ja voiton
toivo sen mukana.

Mutta takaisin Putkilahteen palasi Juhana Martinpoikakin unisine
huoveineen tuolta öiseltä ottelupaikalta, viedäkseen humalastaan
selviytyvälle sotaväelle sen rauhoittavan sanoman, että talonpojat
pakenevat minkä kerkeävät. Ääneti ajoi nyt äänettömäin miestensä
keskellä tuo muuten aina hilpeä huovipäällikkökin, joka oli saanut
oudon ratsun alleen... Taas oli hänen henkensä ollut hiuskarvan
varassa, ihmeellinen sattuma oli, että kirvestä hänen päätään kohti
kohotti juuri mies, joka viime hetkessä hillitsi iskunsa. Se kaikki
vieläkin melkein pyörrytti häntä. Hän oli samalla tavallaan saanut
odottamattomat terveiset veljeltään, joka haaveilijana retkeili noiden
kapinoivain talonpoikain joukossa... Hänen ajatuksensa iskivät
ristikkäin ja harhailivat valtoinaan, kulkivat lapsuuskodin
rauhallisille maille ja niiden vastakohtana taas Putkilahden
rymyjuominkeihin...

Silloin häntä taas nauratti ja hereten vakavammista mietteistään
heläytti hän öisen lumiluonnon keskessä iloisen laulun, johon hänen
torkuksistaan heräävät huovinsakin pian yhtyivät.



XVI.

KESKEYTETTY SAARNA.


Suur-Savon vanhassa, Pyhälle Mikaelille aikoinaan vihityssä kirkossa ei
nyt muutamina pyhinä, sotaliikkeiden kestäessä, oltu jumalanpalvelusta
pidetty. Senjälkeen kuin pitäjän pahasti pelästynyt pyylevä
kirkkoherra Hannu Mikonpoika oli, ensimmäisten kapinamiesten saapuessa
Sysmästä Savoon, kiireesti paennut Olavinlinnaan, ei siellä ollut
sielunpaimentakaan. Vanhoilta heimosotien ajoilta tiheäksi rykelmäksi
rakennettu Savilahden kirkonkylä oli koko tämän ajan ollut
talonpoikaisen kapinaväen keskuspaikkana, kirjavana sotaleirinä, josta
hyökkäyksiä tehtiin Sisä-Savoon päin. Sen miehet olivat olleet linnaa
kohti retkeileväin asejoukkojen matkoilla, ja sen taloissa, joissa vain
naiset ja lapset olivat kotosalla, oli alituisesti majaillut tulevaa ja
menevää nuijaväkeä.

Mutta sunnuntaiaamuna tammikuun 23 päivänä soivat taas tapulista
kirkonkellot, kutsuen ihmisiä jumalanpalvelukseen. Talonpoikain
matkassa kulkenut Rautalammen kappalainen oli näet luvannut pitää
siellä saarnan, ja hän odotteli nyt tuossa vanhassa, kolkossa
pyhätössä, josta sen entiset, paavinaikaiset koristukset oli hävitetty
pois ja jonka värikkäät seinämaalauksetkin olivat kylmänvalkeiksi
sivellyt, sanankuulijoitaan. Mutta niitä ei kuulunut, ainoastaan
muutamia akkoja oli kirkkoon saapunut. Ne talonpoikaiset asejoukot,
jotka eilen olivat tähän kirkonkylään, Juvalta peräydyttyään,
keräytyneet ja joita hän kirkkoon odotti, ne pitivät parastaikaa
kokousta autiossa pappilassa, kirkon viereisessä Kenkäveron saaressa,
ja Mikko-pastori sai pitkään odottaa niiden sieltä kirkkomäelle
joutumista.

Vakavaa neuvottelemista nyt taas talonpojilla olikin. Tämä pääjoukko
oli, Olavinlinnaan turhaan pyrittyään, saapunut Mikkelin kirkolle
idästä päin, Sairilasta, jossa sillä eilen oli ollut kahakka Viipurista
suoraan saapunutta sotaväkeä vastaan. Tämä huovijoukko oli toki paljoa
pienempi kuin mitä alkujaan oli kerrottu, ja oli sen hyökkäys helposti
torjuttu. Tämän johdosta oli eilen vielä oltu rohkealla mielellä ja
aiottu täällä järjestäytyä uuteen ryntäykseen Savonlinnasta saapuvaa
sotaväkeä vastaan sekä estämään Viipurin huoveja siihen yhtymästä.
Mutta pitkäänpä näkyvät talonpoikain neuvottelut nyt venyvän
pappilassa, päätteli sanankuulijoitaan odottava pappi, siellä kai taas
tavan mukaan riidellään eikä päästä yksimielisyyteen. Johto on
talonpojilla monipäistä ja heikkoa, siitä sen onnettomuudet johtuvat...

Jo astui vihdoin jäältä hiihtänyt asemies kirkkoon ja käveli suoraan
Mikko-papin luo, virkkoen:

-- Kotvan saadaan vielä talonpoikia kirkkoon odottaa, jos tuleekaan nyt
jumalanpalveluksesta mitään.

-- Kuinka niin? Hiihdätkö pappilasta, Erkki?

-- Sieltä tulen, vastasi Erkki Pentinpoika alakuloisesti. -- Siellä on
vain riitaa ja turinaa, en usko siellä enää yhteistä päätöstä saatavan
aikaan.

-- Mikä siellä nyt taas kangertaa, tiedusteli malttamaton pappi. --
Onko Fincken sotaväki päässyt yhtymään noihin uusiin huoveihin?

-- Eivätkö lie yhtyneet, linnan väkeä kuuluu jo saapuneen Sairilaan.
Mutta eipä sekään talonpoikia nyt erityisesti huoleta. Pahempi enne on,
että lännestä päin, Hollolasta ja Sysmästä, kuuluu uusi vaara olevan
uhkaamassa.

-- Mikä vaara se sieltä uhkaa?

-- Marski itse kuuluu olevan tulossa tännepäin Hämeenlinnasta. Niin
ovat kertoneet sieltäpäin saapuneet pakolaiset.

Kauan oli Savossa retkeilevä erämaan nuijaväki elänyt tietämättä
mitään Ilkan pääjoukon kohtalosta ja kansanliikkeen kukistumisesta
Länsi-Suomessa. Joku aika sitten vasta oli tämä masentava viesti
saapunut sen kuuluville, mutta melkein samalla oli saapunut tietoja
Pohjanmaan miesten uudelleen jalkeille noususta. Erämaan hiihtäjät
olivat senvuoksi reippaasti jatkaneet retkeään muka Olavinlinnaa ja
Viipuria kohden. Mutta nyt olivat eräät Nokialla vangiksi joutuneet ja
sitten pakoon päässeet talonpojat saapuneet kertomaan tarkempia tietoja
pääjoukon surkeasta häviöstä ja Klaus Flemingin uusista liikkeistä. Hän
oli nyt sotaväkineen tulossa Hollolan kautta Sysmään, jota kapinan
ahjoa hän kuulemma aikoi kurittaa, ja sieltä Savoon... Tämä tieto se
oli pahasti masentanut muutenkin väsähtäneet talonpojat, joista
useimmat nyt tahtoivat jättää koko yrityksensä sikseen ... paeta
saloille metsäläisiksi. Mutta erämaan miehet halusivat vielä yrittää...

-- Siitäkö ne nyt näin pitkään siellä pappilassa neuvottelevat, kysyi
nuori pappi yhä kärsimättömämpänä.

-- Siitä, vastasi Erkki yksikantaan. -- Ja niillä on siellä nyt kova
riita keskenään, toisiaan syyttelevät...

-- Syyttelevät, -- mistä ja ketä?

-- Nämä savolaiset moittivat meitä erämaan miehiä muka siitä, että
olemme heidät pettäneet ja saattaneet onnettomuuteen. Tulimme muka
rymyllä tänne ja lupasimme, että nyt vallataan tuota pikaa Olavinlinna
ja Viipuri ja siellä huudetaan se kuninkaanpoika uudeksi kuninkaaksi...

-- Niin, liekö sitä prinssiraukkaa siellä olemassakaan, myönteli Mikko
nolona.

-- Mene, tiedä! Monet erämiehetkin ovat jo väsyneet ja sysmäläiset
aikovat palata kannaksen taa kotipitäjäänsä varjelemaan. Mutta
suursavolaiset vaativat, että kaikkien on jäätävä tänne tätä
kirkonkylää puolustamaan. Jokainen puhuu omaan pussiinsa...

-- Ja mikä on tulos? uteli pappi.

-- Luultavasti on pakko peräytyä metsiin. Mutta vielä koettavat
rohkeimmat johtomiehet sentään kehoittaa joukkoaan ryntäämään Sairilaan
ja iskemään siellä olevan sotaväen mäsäksi. Se olisi kuitenkin tehtävä
heti, ennenkuin marski selkäämme ehtii...

Näitä ristikkäitä neuvotteluja jatkettiin yhä pappilassa, eikä Mikko
päässyt jumalanpalvelustaan aloittamaan. Ja hän olisi kuitenkin juuri
nyt niin halusta tahtonut puhua pulaan ja sekasortoon joutuneille
talonpojille, rohkaista ja vahvistaa heitä... Hän oli viime aikoina,
sotaisen vaelluksensa varrella, yhä syvemmin ja hartaammin kiintynyt
sotapapin tehtäväänsä, hän oli usein pitänyt miehilleen hartaushetkiä
yötuvissa ja levähdyspaikoilla, oli luullut voineensakin heidän
sydämiinsä tunkeutua ja se taas oli hänen omaa, rikkirevittyä mieltään
hiukan rauhoittanut. Nyt olisi hän tahtonut voimakkaasti puhua koko
kapina joukolle...

Malttamattomana kääntyi hän taas Erkin puoleen, kysyen:

-- Mihin se vanha suntiokin meni? Olisin tahtonut soittaa vielä
uudelleen yhteen.

-- Hävinneen näkyy suntio-ukkokin...

-- Nouse sinä Erkki tapuliin, soita kelloja kerran vielä, ehkä miehet
pappilasta sentään tulevat...

Oli se vähän outo tehtävä partiomiehelle, mutta Mikko-papille mieliksi
oli Erkki valmis kirkonkellojakin soittamaan. Hän oli taas tällä Savon
matkalla pysytellyt tuon kovan onnen painaman nuoren pappissukulaisensa
lähettyvillä, johon hän hänen avuttomuutensa vuoksi yhä enemmän tunsi
kiintyneensä, ajanut taipaleilla hänen rekeään ja opastellut
majapaikoissa häntä yösijaa saamaan. Milloin tapeltiin, silloin
Erkkikin oli asemiesten mukana, mutta hän palasi sieltä aina papin luo,
nostaen suksensa rekeen, -- retkeläiset pitivätkin näitä kahta ihan
yhteen kuuluvina.

Erkki nousi tapuliin ja loi sieltä ensin silmäyksen ympärilleen
avautuvaan, laajaan, lumiseen luontoon. Autio oli järven ulappa ja sen
peltoiset rannat, autiolta näytti tiuhaan rakennettu kyläkin kirkon
takana, vain siellä täällä nousi räppänästä savua hallavaa taivasta
kohden. Mutta pappilansaaressa ja sen edustaisen salmen rannalla oli
paljo liikettä. Siellä oli hevosia pitkä rivi, vielä pitempi oli rivi
pystyyn nostettuja suksia, ja miehiä näkyi siellä ryhmittäin ja
yksitellen liikkuvan teillä ja pihoilla. Siellä pappilan tuvassa näet
miehet vielä neuvotteluaan pitivät, mutta toiset heistä näkyivät jo
tulleen ulos ja neuvottelivat törmällä pienemmissä parvissa... Nyt
nousi jo melkoinen miesjoukko suksilleen ja lähti painamaan järven
selkää länttä kohti...

-- Siinä näkyvät menevän Sysikorven miehet ... eivät jää enää tänne
tappelemaan, sisua polttelee omain kyläin kohtalo, joihin marskin
sanotaan olevan tulossa...

Erkki seurasi silmillään tätä miesjoukkoa lahden länsirannalle asti,
missä se nousi törmälle ja hupeni metsätielle... Eipähän lähtenyt
Leinosen Matti poikineen pakomatkalle, tänne jäi toisten kanssa loppuun
asti tappelemaan, sen oli vannonutkin...! -- Siirtäessään katseensa
läntiseltä rannalta takaisin pappilan saareen näki hän sieltä nyt
toisiakin miesjoukkoja lähtevän hiihtämään mantereelle päin, -- toiset
sieltä resloissaan ajoivat... Kas niin, tuumi Erkki, nyt siellä on
yksituumaisuus lopultakin taittunut, jo lähtee savolaisiakin
metsäkulmilleen, luopuvat koko yrityksestä ... mikä heidät sitten
perineekin...! Parempi olisi ollut, jos olisivat pysyneet koossa ja
yhdessä vielä yritelleet... Nyt jää pappilaan vain meitä erämaan miehiä
ja osa suursavolaisia ... pieni joukko, ei se huoveille enää suuria
mahda... Lähtisivät yhden tien kaikki, kuitiksi tämä retki kuitenkin
tässä sulaa...

Alakuloisena katseli Erkki noita koko talonpoikain yritykselle
masentavia enteitä, ja alakuloisesti näkyi sakastin edustalla seisova
pappikin niitä seuraavan. Häneen Erkin silmät pysähtyivät: paljo on
mies muuttunut sittenkuin Rautalammelta yhdessä lähdettiin ja ajettiin
Sysikorpeen Leinosen nuorta tyttöä tapaamaan. Kirkkaina loistivat
silloin silmät... Posket ovat nyt painuneet kuopille, vaatteet
retkottavat väljinä hänen selässään ja hänen silmissään on kuin
alituinen, hiiltyvä palo... Hento on mies ja mieleltään liian herkkä,
ei hänestä ollut tällaisille retkille ... pian hän loppuun palaa...

Malttamattomana astelevaa ja sanankuulijoitaan odottavaa pappia sieltä
ylhäältä katsellessaan muisti Erkki nyt äkkiä sen varsinaisen asian,
jota varten hän oli tapuliin noussut, ja hän tarttui nyt rutosti kellon
hihnaan. Mutta taitamaton hän oli sitä vetelemään, kello heilahti liian
äkkiä, läppäili epätasaisesti ja töksähtämällä ... oudolta sen ääni
kajahti autioon luontoon, melkein kaamealta se itsestään soittajastakin
tuntui.

Hän pysähdytti sen vuoksi hihnanvedon ja tuijotti taas ulos autioon
luontoon. Oli tyyni pakkaspäivä, savu nousi kylästä suorana taivaalle
ja kaikki oli luonnossa äänetöntä. Äsken lähteneiden miesjoukkojen
äänet olivat vaienneet, -- se hiljaisuus tuntui tapulissa yksin
olijasta miltei peloittavalta. Tuolla kaukana jo hiihtävät viimeiset
pappilasta lähteneet joukot, kiirepä on... Mutta mitä liikettä tuolta
näkyy, itäisen lahden takaa, onpa kuin siellä selkä tuiskuna pyryäisi
-- tyyneessä pakkasessa? Sieltä lappoi mantereen rannalta alas jäälle
miestä ja hevosta kuin pilveä... Savonlinnan sotaväkeä ja Viipurin
huoveja sieltä nyt on tulossa täyttä ravia Mikkelin kirkkoa kohti.

Taas heilahti kellon hihna ja raivokkaasti, hätäisesti lähti nyt kellon
ääni tapulista soimaan, ikäänkuin herättäen kirkonkylän eläjiä ja
varoittaen heitä lähestyvästä vaarasta. Pappilasta riensikin heti
aseväki ulos katsomaan, mikä nyt on hätänä, ja samaan aikaan palasivat
sinne itärannalle lähetetyt tiedustajat kertomaan, että sotaväki on nyt
todella tulossa Sairilasta. Siellä syntyi nyt liikettä ja hälinää, --
pappilassa olevat nuijamiehet näkyivät päättäneen varustaa saaritalon
linnakseen ja ryhtyä siellä taisteluun, joka ei enää ollutkaan
vältettävissä ja jota monet sisukkaimmat miehet koko aamun olivatkin
vaatineet. Sinne riensi vielä myöhästyneitä miehiä kirkonkylästä,
mantereen puolelta, mutta muutamia naisia ja ukkoja näkyi hätäisen
soiton ja saapuneiden vainonviestien hälyyttäminä pakenevan kirkkoon,
jossa oli kerrottu jumalanpalvelusta pidettävän.

Nyt ymmärsi nuori pappikin, ettei hän tänään voi saada talonpoikaisia
asemiehiä sanankuulijoikseen kirkkoon, mutta hän ei sittenkään tahtonut
jättää sinne järjestämäänsä jumalanpalvelusta pitämättä. Kirkonmäki
oli tyhjä, ainoastaan hänen oma hevosensa syödä raksutti sen
seinänvierustalla apetta; harvoja ihmisiä oli kirkossakin, mutta siitä
huolimatta lähti hän sinne toimekkaana tehtäväänsä suorittamaan.

Erkki oli ehtinyt alas tapulista, jossa kellonsoitto oli kilahtaen
katkennut, ja tapasi nuoren papin sakastissa, täydessä papillisessa
asussaan juuri kirkkoon menossa. Pysähdytti hänet ja virkkoi:

-- Sysikorven miehet läksivät äsken kotipuoleensa hiihtämään, eikö
lähdetä ajamaan mekin ja heihin yhtymään? Linnalaiset hyökkäävät kuten
näet...

-- Jumalanpalvelus on tietysti ensiksi pidettävä, vastasi Mikko
täydessä touhussaan.

-- Siihen ei ole enää aikaa, koetti Erkki tarmokkaasti selittää. Mutta
Mikko ei siitä välittänyt.

-- Aikaa täytyy aina olla saarnan pitoon...

Pappi astui kirkkoon ja pian siellä hänen äänensä rupesi alttarilta
kuulumaan. Erkki pysähtyi neuvotonna sakastin pienen ikkunan ääreen,
katsomaan sotaväen saapumista. Se oli jo samonnut selän yli ja
ryhmittyi parastaikaa pappilan saaren ympärille, johon oli huomannut
talonpoikain varustautuneen ja sulkeutuneen. Pappila olikin heille aika
sopiva suojapaikka, siihen ei huomaamatta päässyt hyökkäämään ja sitä
saattoi joka puolelta puolustaa. Mutta kauanko sitä jaksaa puolustaa
tuollaista joukkoa vastaan...

Jäälle keräytynyttä jalka- ja ratsuväkeä oli näet monta sataa miestä,
moninverroin enemmän kuin talonpoikia, ja se kävi kohta pappilalinnaa
joka taholta piirittämään. Pyssyt, joita sotaväellä oli, rupesivat
pamahtelemaan ja kiljaisten hyökkäsivät ratsumiehet tukottua porttia
kohti. Mutta he palasivat pian takaisin, talonpojat olivat kai iskeneet
sapekkaasti vastaan, niinkuin äsken Leskisen pihasta. Mutta samalla jo
hyökkäsi toinen huovijoukko toiselta kulmalta...

Kirkosta kuului koko ajan messuavan papin harras, soinnukas ääni. Erkki
ei tiennyt, mitä hänen siinä olisi tehtävä ... pakoon olisi ollut
kiireellä riennettävä, mutta otapas nyt tuo harras messuaja sieltä
mukaasi...! Mikko on viime aikoina käynyt niin omituiseksi ja
oudonvakavaksi ... aina siitä asti, kun kuuli veljensä vieneen
metsäkylästä Leinosen naiset. Erkki oli kuitenkin hänelle lohduttavasti
kertonut kohtauksensa Juhanan kanssa, kertonut tietävänsä, missä naiset
ovat piilossa ja luvannut johtaa Mikon sinne. Mutta mies ei siitäkään
enää riemastunut, umpimielisenä se aina reessäkin ääneti istui... Ja
nyt se messusi ... taistelun soidessa tuossa kirkontörmän alla! Ei
välitä mies vaaranpaikasta, ei paljo mistään, rukoilee vain yhtenään
kuin pahin pahantekijä ja saarnaa missä vain saa kuulijoita kokoon...
Ei, hän ei kestä tätä, mies pitäisi saada rekeen ja syrjään näistä
taisteluista...

Hyökkäykset pappilaa vastaan olivat sillävälin uudistuneet. Siellä
jytistettiin edelleen, mutta osa sotaväkeä näkyi jo nousevan
vastaisellekin törmälle, kirkkoa ja kirkonkylää kohti... Hitto vie,
tässä ollaan kiinni, nyt on yritettävä vielä viime hetkessä pelastaa
vaikka väkisin papin ja oma henki! -- Erkki astui sakastista
päättävästi kirkkoon.

Siellä oli Mikko jo noussut saarnastuoliin ja saarnata paukutti
parhaillaan: Hänellä ei ollut sanankuulijoinaan kuin muutamia
hätääntyneitä akkoja ja joku äijänrähjä, mutta pappi ei sitä kirkon
tyhjyyttä näkynyt huomaavankaan, hän vain laski tulemaan saarnaa,
ikäänkuin omaa sieluaan tyhjentääkseen... Erkki istahti nolostuneena
suntion penkkiin, eihän hän voinut lähteä pappia pöntöstä kiskomaan...
Mikko puhui nöyrällä, hartaalla äänellä ihmisten välisestä suuresta
vihasta ja heidän pahasta tahdostaan toisiaan kohtaan ... kuinka he
ovat rikkoneet Jumalan säätämät lait sotimalla toisiaan vastaan ja
nyt kaipaavat katumusta ja nöyrtymistä. Hänen äänensä kiihtyi
kiihtymistään, se kajahti pian voimakkaana ja intohimoisena melkein
autiossa kirkossa...

Silloin tempautui yhtäkkiä kirkonovi auki ja pari lumista nihtiä
syöksyi sisään. Mutta pappi ei heistä välittänyt ja ikäänkuin hänen
kiehtovan saarnaäänensä vaimentamina paljastivat soturitkin päänsä,
kuuntelivat kotvan aikaa kunnioittavalla hartaudella ja hiipivät sitten
hiljaa ulos. Mikko jatkoi saarnaansa, purkaen esiin oman sydämensä
patoutunutta tuskaa, raskasta, katkeraa ja syvästi katuvaa...

Erkki älysi mahdottomaksi saada saarnaava pappi enää ajoissa kirkosta
pois ja vetäytyi itse, kohtaloonsa alistuvana, sakastiin, astuen pian
ulos sen edustalla heiniä narskuttavaa hevosta katsomaan. Siinä se söi
rauhallisesti ja häiritsemättä, vaikka kirkonmäellä jo taas oli
äänekästä väenvilinää, -- sotaväkeä keräytyi sinne yhä enemmän.
Satimessa nyt ollaan, käyköön miten tahansa, hoki Erkki itsekseen,
kätki kinokseen sotakirveensä ja kertoi rauhallisesti huoveille, jotka
häntä tulivat kovistamaan ja tutkimaan, olevansa papin kuski --
tuollahan se vielä saarnaa kirkossa... Ja huovit antoivat papinrengin
hoidella hevostaan.

Mutta sillävälin kuin Erkki oli ollut kirkossa, oli asiainmeno
pappilansaaressa jo muuttunut toisenlaiseksi. Siellä ei enää
tapeltu ... liekö siellä joku sopimus tehty, talonpojat näkyivät joka
tapauksessa luopuneen vastarinnasta. Sillä huovien hallussa oli nyt tie
ja portti, josta he ajoivat ulos ja sisään, ja he siellä nyt näkyivät
isäntinä olevan. Saaresta saapuvain sotamiesten puheista Erkki pian
ymmärsikin, että pappilaan saarretut talonpojat olivat luvanneet
luovuttaa aseensa, kun heille taattiin henki ja vapaa lähtö koteihinsa.
Taitaa käydä kuin Nyystölässä, arveli Erkki huokaisten, ja rupesi
hevostaan valjastamaan. Sillä jo vihdoin oli pappikin lopettanut
saarnansa ja astunut ulos kirkosta.

Hänet oli sieltä komennettu ulos. Sillä kun sotaväen päälliköt
seurueineen olivat pappilan saaresta siirtyneet kirkonmäelle, olivat he
ajattaneet väen kirkosta ja kirkonmaalta pois ja ruvenneet itse siellä
omaa toimitustaan pitämään. He rakennuttivat männikköön hirsipuita,
niissä kai hirttääkseen talonpoikain johtajat, ja pitivät sillävälin
kirkon edustalla ylimielistä neuvottelua helposti saavuttamansa voiton
johdosta sekä vangeiksi antautuneiden talonpoikain rankaisemisesta. Kun
Mikko astui ulos papillisessa kauhtanassaan, jonka hän oli vetänyt
turkkinsa päälle, ja lipetit kaulassa, ei häneen kukaan koskenut, hän
sai jäädä siihen ovelle syrjästä katselemaan tapausten menoa ja
kuuntelemaan sotaherrain ilkkuvia puheita.

-- Sytytetään pappila, poltetaan sinne koko kapinajoukko, kuului muuan
päälliköistä ehdottavan. -- Silloin heistä päästään vähimmällä...!

-- Eikä helkkarissa polteta Hannu-herran pappilaa, varoitti toinen. --
Sehän on hyvä mies. Ja tässähän ovat nuijapäälliköt ensiksi hirtettävät
toisille varoitukseksi.

-- Entä ne muut talonpojat...?

-- Heillehän luvattiin säästää henki, kuului joku joukosta virkahtavan.
Mutta toiset rämähtivät pilkallisesti nauramaan:

-- Vai säästettävä heille henki, että taas pian lähtisivät voutien ja
knaappien taloja ryöstämään ja meitä viikkokaupoiksi kinoksissa
juoksuttamaan!

-- Ei, kuitiksi kaikki! Kapinasta tehdään nyt kerralla selvä tili...!

Mikko kuunteli, kirkon ovella seisten, näitä sotapäällikköjen raakoja
keskusteluja, näki hirsipuita pystytettävän petäjäin väliin, kuuli
huovien ilkkuvat naurut, mutta ei vielä heti voinut ymmärtää, mitä oli
tapahtunut ja mihin siinä varustauduttiin. Hän käsitti kyllä
talonpoikain, hetken vastarinnan jälkeen, pappilassa antautuneen, ja
älysi, että hän oli joutunut voitonhuumeessaan hummaavain, talonpojille
katkeraa vihaa kantavain sotilaitten, vihollistensa, keskelle. Hän
tajusi myös oman asemansa vaaranalaisuuden ja talonpoikia kohdanneen
uuden onnettomuuden, mutta että siinä kirkonmäellä nyt juuri
kädenkäänteessä tehtiin ratkaisua monien kymmenien, ehkä satojen,
miesten hengestä, että siellä valmistauduttiin veriseen teilaukseen,
sitä hän ei voinut ajatellakaan.

Mutta kotvan kuluttua kuului eräs noista neuvottelua pitäneistä
päälliköistä julistavan kirkonmäelle kokoontuville sotamiehille kovalla
äänellä:

-- Vangit ovat nyt kaikki tuomitut kuolemaan, tuomitut hirtettäviksi
tai mestattaviksi kapinoitsijoina esivaltaa vastaan!

Vallitsi hetkisen äänettömyys, raskas, painostava äänettömyys,
kirkonmäellä, -- oli kuin sotamiehetkään eivät olisi heti saaneet
itselleen selväksi, mitä tuo julistus merkitsi eikä miten se heihin
vaikutti. Sitten rupesi tuon väen keskuudesta kajahtamaan meluava
hyväksymishuuto, -- muuhan ei sotilaille sopinut, kiihkeä hurraa...
Hehän olivat nyt voittaneet, heidän oli nyt siis kostettava; jos toisin
olisi käynyt, olisi heille kai tullut talonpoikain kohtalo...

Mutta kirkon ovella seisova nuori pappi oli -- tuloksen älyttyään --
tukehtumaisillaan. Hän katseli hätääntyneenä, kuin hukkuva,
ympärilleen, ikäänkuin jostakin apua odottaen. Kylminä ja
välinpitämättöminä häärivät kuitenkin ihmiset siinä, hänen hädästään
välittämättä... Silloin vilahtivat hänen etsiviin silmiinsä yhtäkkiä
Juhana veljen hymyilevät kasvot. Tämä ajoi juuri saaresta päin törmää
ylös sotapäällikköjen kehään ja samassa näki hänkin Mikon kuihtuneen
olemuksen horjuvan kirkon ovella. Heidän hämmästyneet katseensa
yhtyivät...

Mutta Mikon kasvot samassa ikäänkuin jääkylmiksi jäykistyivät, hänen
silmänsä melkein sammuivat, niissä oli vain kolkko, syyttävä,
halveksiva vihan kiilto. Ja hymy jäykistyi silloin Juhanankin hilpeiltä
kasvoilta, joista hän tunsi veren pakenevan, ja hänen rinnastaan kohosi
huokauksentapainen korahdus, kun hän sanaa virkkamatta siirtyi sivummas
toisten päälliköiden taakse...

Tällä välin oli ensi ryhmä vankeja tuotu pappilasta kirkonmäelle.
Erästä vangeista, jonka Mikko tunsi muutaman savolaisjoukon johtajaksi,
kuulusteltiin siinä muka käräjäpaikalla hetkinen ivallisesti ja sitten
vietiin vangit sinne männikköön, jonne hirsipuut jo oli pystytetty.
Mikon edessä musteni maailma, hän astui askeleen eteenpäin, hän tahtoi
huutaa, julistaa rikokseksi tämä teko, johon sotaväki oli ryhtymässä,
mutta hän ei saanut ääntään heti kuuluville. Vihdoin hän, horjahtaen
eteenpäin päälliköitä kohti, parkaisi:

-- Ettehän toki surmaa näitä talonpoikia... Sehän on mahdotonta, se
olisi valapattoutta...

-- Hä, kuului silloin päällikköjen joukosta, -- mikä se on tämä
huutaja?

-- Miksei häntä ole vangittu!

Mikko huojui askeleen eteenpäin, huusi särkyvällä äänellä:

-- Vangitkaa minutkin, olen yhtä syypää kuin nämä talonpojat ja vielä
enemmän...!

-- Kuulkaas pappia, -- mikä liekin miehiään...! ivaili joku lähinnä
seisovista huoveista, ruveten jo Mikkoon käsiksi käymään. Mutta samassa
astui Juhana Martinpoika kalpeana esiin ja virkkoi kuin rauhoittavasti:

-- Se on hullu pappi -- viekää hänet pois!

-- Sekö sama, joka äsken kirkossa paasasi, kysyi huovi.

-- Sama, ei hänellä ole täällä asiaa, puhui Juhana kuin
välinpitämättömästi.

Ja huomaten Erkin peräyttävän hevostaan siihen lähemmäs kirkonovea
jatkoi hän:

-- Tuossahan on hänen hevosensa, ajakoon hiiteen täältä saarnaamaan!

Mutta Mikko ei istunut eteensä peräytettyyn rekeen. Hän katseli vain
kauhuntäyttämin, todellakin kuin mielipuolen jäykin, älyttömin silmin
eteensä mäelle, johon juuri tuotiin toista vankiroikkaa pappilasta. Sen
etummaisena miehenä näet käveli, kädet selän taakse sidottuina,
Leinosen Matti, rinnallaan nuori poikansa, joka melkein ylpeän
näköisenä polki hankea isänsä vieressä. Matin katseessa oli jotakin
ylen kammottavaa. Hän käveli kyllä selkä suorana, ylpeän näköisenä,
mutta hän vilkui usein vieressään astelevaan poikaansa ja silloin
vääntyivät hänen kasvonsa avuttomana hätään ... hän ajatteli
nähtävästi, ei omaansa, vaan hennon, ainoan poikansa kohtaloa...

Mikon jokainen kasvonjäntere oli niin pingoittunut, kuin olisivat ne
olleet katkeamaisilleen vedetyt, ja hänen verestävät silmänsä näyttivät
uhkaavan pullistua ulos päästä. Hän ei voinut ajatella selvää ajatusta,
ei saanut ääntä kurkustaan ... näki vain Matin ja hänen nuoren poikansa
siinä editseen kävelevän mestauspaikkaa kohti, ja hän koetti riuhtaista
itsensä irti Erkistä, joka juuri oli häntä rekeen auttamassa. Hän
tempoi ja yritti juosta saapuvaa vankiroikkaa kohti, käheällä äänellä
sopertaen:

-- Tahvokinko tapetaan, isä ja poikakin...!

Mutta Juhanan ääni kuului silloin törmältä tiukemmin komentavan:

-- Viekää pois pappi! Lähde jo ajamaan!

Erkki painoi silloin papin koko ruumiinsa voimalla reslan pohjalle,
istahti itse viereen ja lähti hänkin henkensä hädässä ajamaan alas
törmältä Sysmään päin vievää tietä myöten. Rinteellä seisovat
sotamiehet katsoivat kummastuneina ja hiukan epäillen tuota oudon
reslan lähtöä, mutta kun se tapahtui huovipäällikön käskystä ja kun
kyydittävä oli pappi, eivät he sitä pidättäneet. Mutta törmältä
kantausi vielä reslan pohjalla makaavan, tuskaansa menehtymäisillään
olevan nuoren papin korviin mestattavain vihlova tuskanhuuto ja jonkun
nihtipäällikön vihaisesti ärjyvä komento:

-- Välemmin tehkää selvä talonpojista, -- kaikesta kapinaväestä! Meidän
on tästä jouduttava kylään voittoamme juhlimaan.

Ja toinen ääni kuului ilkkuen säestävän:

-- Kannattaapa nyt vähän juhliakin, sillä tähän se nyt loppui
savolaisten nousu!



XVII.

HULLULLE RETKELLE.


Mikkelin kirkonmäen kauhunkuvat olivat kuin tuliraudalla poltettuina
syöpyneet Mikko-papin herkkään mieleen ja raatelevasti ne häntä
vihloivat, kun hän Erkin rinnalla ajoi tuolta kamalalta törmältä
länteen päin pitkälle metsätaipaleelle. Hän oli vaipunut reslan
pohjalle kuin horroksiin, mutta oli siltä yhä kuulevinaan korvissaan
teilattavain talonpoikain tuskanhuutoihin sekaantuvaa huovien ilkuntaa,
ja hän näki koko ajan edessään, vaikka makasikin suljetuin silmin,
Leinosen Matin hämmentyneen, hätää huutavan ja poikansa puolesta apua
rukoilevan katseen. Ja Tahvon kirkkaat silmät -- oi, ettei hän voinut
siinä mitään...! Kaikki muut surut ja huolet olivat hänen mielestään
häipyneet, muisto Juhana-veljestäkin, jonka hän äkkiä tuolla
kauhunmäellä, teloittajain seurassa, oli tavannut ja jota hänen
epäluuloinen, sairas mielensä ei ollut voinut veljen silmäyksellä
tervehtiä, vaikka Juhana hänet olikin pakoon pelastanut. Kaikki oman
hengen vaara, kaikki ryöstettyä morsianta koskevat murheet, olivat
hänen tajunnastaan kuin poispyyhityt, siinä asui vain se yksi kaamea
kuva -- Mikkelin kirkonmäki ja siellä tapahtunut talonpoikain
teurastus.

Mutta näistä synkistä, häilyvistä kuvista rupesi yksi hänen sairaassa
sydämessään muita selvemmäksi kehittymään, yksi mielle saamaan muotoa,
ja siihen hän tarrautui kuin hukkuva pelastuakseen... Hän oivalsi jo,
että talonpoikain vapautumispyrkimys oli kaikkialla mennyt myttyyn,
että koko tuo epätoivoinen kansannousu oli lyöty maahan. Talonpojat
ovat nyt hajoitetut ja voitetut maan joka kulmalla, saarretut
surmankierrokseen, niinkuin Nyystölässä ja Mikkelissä, tai tavataan
heidät nyt hajallaan kotikylissään, minne huovien rankaisuretkikunnat
kai parastaikaa kulkevat. Onko nyt kaikkialla pantava toimeen
tuollaisia teurastuksia, onko koko väestö vereen upotettava ...
tapahtuuko se esivallan käskystä ja eikö tuota julmuutta voida
mitenkään ehkäistä...? Mikko tunsi itsensä kuin syypääksi näkemäänsä
omain erämaanmiestensä kamalaan kohtaloon ... olihan hän heidän
mukanaan kulkenut ja heidän erehdystään kannattanut ... jotakin olisi
hänenkin, joka ansiottaan tuolta surmanmäeltä henkensä pelasti,
yritettävä, estääkseen yhä uusia talonpoikaisjoukkoja veriin
hukkumasta...

-- Mutta mitä? Ja miten...?

Sitä hän tuskaisena reessään aprikoitsi. Keneenpä voisi hän,
kapinoitsijoihin liittynyt maalaispappi, mitään vaikuttaa, kukapa
yleensä voisi voittajain kostomielen taltuttaa tai pehmentää...?
Voittavan sotaväen näki hän noita mietteitä yhä uudelleen hautoessaan,
mielikuvissaan vähitellen lopulta personoituvan yhteen ainoaan
henkilöön, kovaan ja armottomaan, joka oli heidän kaikkien käskijä ja
pää ... jonka syystä, jota vastaan, tämä kansanliike oli noussut ja
joka nyt oli voittanut, -- Klaus Flemingin ankara jättiläishaamu rupesi
hänen liitelevissä haavekuvissaan hahmottumaan. Hän säikähti sitä kuvaa
ensiksi -- viimeksi koko maailmassa voisi hän kääntyä tuon jylhän,
kylmän miehen, kansan ja hänenkin sukunsa sortajan puoleen, viimeksi
kaikista ihmisistä kai tuon miehen sydän sulaisi tai heltyisi, -- eipä
se ollut heltynyt koskaan ennenkään, vaikka kansan hätä ja epätoivo oli
koettanut sitä hellyttää... Hänkö nyt armahtaisi tai käskisi raakojen,
voitonhumalaisten huoviensa armahtaa häntä vastaan nousseita
talonpoikia...

-- Ei, ei, ei koskaan!

Mutta Mikko-pappi ei päässyt näin vakuuttautumallakaan tuosta
sairaaseen sydämeensä kerran kehittyneestä mielikuvasta eroon. Hän
koetti järkensä voimalla karkoittaa moisen mahdottoman unelman, mutta
se ei enää hänestä lähtenyt. Hänen täytyi yrittää jotakin, se oli nyt
kuin käsky, se oli hänen suuri velvollisuutensa, ainoa, viimeinen
tehtävänsä enää maailmassa... Hänessähän oli vielä henki, hän saattoi
vielä liikkua ja toimia, hänen on nyt toimittava, yritettävä oman
henkensä uhallakin, -- sehän on vähintä, mitä hän on velkapää tuolle
kurjuuteen syöstylle kansalle.

-- Minun täytyy puhua marskille, rukoilla, varoittaa... Minun on
matkustettava heti Klaus Flemingin puheille, kävi miten kävi...

Hänen järkensä torjui edelleen mahdottomana ja naurettavana koko tuon
ajatuksen, mutta hän tajusi sittenkin olevansa sen kahleissa. Se oli
hänelle samalla ainoa vapauttava ajatus siitä sielunhädästä, joka häntä
niin armottomasti raateli ja jonka kouriin hän tunsi menehtyvänsä...

-- Matkustettava on marskin leiriin, missä se vain onkin, vaikka
Turkuun asti, astuttava pelottomasti ja kaikki vaikeudet voittaen hänen
hirmuisuutensa eteen, kuvattava hänelle, kiroushuutoja säikkymättä,
Mikkelin kirkkomäen verityö ja kansan häviö ja pyydettävä häneltä apua
ja armoa niin hartaasti ja kuumasti, että se pyyntö häneenkin pystyy...

-- Ihminenhän Klaus-herrakin sentään on, hänenkin täytyy voida
heltyä...!

Näin rupesi Mikko jo siinä taipaleen alussa, ikäänkuin valtoinaan
syöksähteleviä ajatuksiaan sitoakseen, suunnittelemaan tuota matkaansa
ja kaikkea sanottavaansa. Se oli oleva hänelle vaikein matka
maailmassa, ehkä vaarallisinkin, mutta sepä olikin oleva hänelle
rankaisumatka, jonkinlainen toiviomatka, pelastusretki. Hänen oli
koetettava tehdä jotakin erehtyneen kansaraukan hyväksi ja sovitettava
samalla omat erehdyksensä, vapautuakseen niistä kauheista muistoista ja
verikuvista, jotka häntä kiduttivat ja söivät.

Tavallinen syöttötaival oli äänettömässä hiljaisuudessa matkaa tehty,
kun päiväsydännä saavuttiin eräälle aholle, samalle, missä
Vahvajärvellä käyneet huovit kolmatta viikkoa sitten olivat yönuotiota
pitäneet. Siinä seisahdutti Erkki hevosensa, viskasi sille tukon heiniä
ja virkkoi reessä istuvalle papille:

-- No, nyt nouse suksille, tästä pääset oikoisimmin piilopirtille...

Mikko heräsi kuin unesta, katsoi saattomiestään suurin, tajuttomin
silmin ja kysyi:

-- Mitä tarkoitat? Miksi pysähdyt?

-- Tottahan lähdet nyt Leinosen naisten luo, jotka veljesi tälle
salolle on kätkenyt...?

-- En lähde, aja eteenpäin...

Tätä Erkki taas ei ensinkään ymmärtänyt.

-- Hä, -- heitähän olet koko talvikauden kaihoillut. Ja siellä saat nyt
itsekin piiloilla, -- tälläkin tiellä liikkuu luultavasti huoveja,
jotka meitä eivät enää säästä.

Mutta Mikko puisteli päätään ja kehoitteli:

-- Ajetaan vain eteenpäin, meidän on jouduttava tärkeämpiin tehtäviin.
Kauas täältä...

-- Minne? Pelkäätkö huovien jo ajavan meitä takaa? Mutta niinkin ollen
on meidän paras poiketa tieltä syrjemmäs, -- kätketään hevonen tuonne
noroon... No, ala nousta...

-- Minä en poikkea mihinkään, julisti Mikko oudon kylmästi, -- suoraan
on minun samottava eteenpäin.

-- Hä? -- Erkki oli siitä itsepäisyydestä ihan ymmällä ja tiukkasi: --
Etkö tahdokaan tyttöäsi tavata?

-- Minä en saa nyt tieltäni poiketa, Erkki, selitti Mikko päättävästi.
-- Tehtäväni minua kutsuu.

-- Mikä hiton tehtävä? Minne sinulla nyt on niin kiire?

-- Klaus Flemingin puheille. Minun on hänet tavattava niin pian kuin
suinkin, ennenkuin verilöylyjä jatkuu...

Erkki vihelteli pitkään, hän rupesi hämärästi tajuamaan haihattelevan
ja hentomielisen ystävänsä ajatuksenkulun ja hänen hurjat aikomuksensa.
Mutta ryhtymättä vielä hänen houreitaan mahdottomiksi kumoamaan jatkoi
hän vallan loukkautuneena:

-- Etkö älyä mitään, mies! Tässä on sinulla nyt tilaisuus tavata
kaivattusi ja lohduttaa heitä... Arvatenkin nämä salolle yksin jätetyt
naiset ovat hyvinkin avun ja lohdutuksen tarpeessa...

Mikko vaikeni tuokioksi. Säälin ja hellyyden tunne rupesi saamaan hänet
valtoihinsa, vanhat muistot, vanha kiintymys pääsi hänessä jo
voimakkaaksi. Menetteleehän hän tosiaan väärin ja mielettömästi, jos ei
nyt käy noiden turvattomain naisten luo, jotka salosaunassa
vapisevat... Mutta miltei rajulla liikkeellä karkoitti hän samassa
luotaan nuo muistot ja mieliteot kuin luvattomina ja kokosi kaiken
tarmonsa siihen ainoaan tehtävään, jonka hän nyt kutsumuksekseen
oivalsi ja joka hänellä oli vielä elämässä suoritettavanaan... Vai
heikoksiko hän tässäkin heittäytyisi... hänen täytyy voittaa ainakin
tämä taistelunsa...!

-- En saa nyt ajatella heitäkään, huudahti hän melkein kuin pahaa
viettelystä väistäen, -- minulla on nyt sydämessäni toinen, tulisempi
poltto, minun täytyy tavata marski Fleming...

-- Ja jättää salolle avuttomaksi kihlattusi, ehkä nääntymään nälkään ja
viluun...! Olet mieletön, Mikko, jos et nyt nouse suksille...

-- Mieletön kenties olen ... hoki Mikko hiljemmin.

-- Ehkä joskus myöhemmin saan palata omaa onneani ajattelemaan, nyt en!

Erkki rupesi tosissaan suuttumaan siinä odottaessaan hangella reestä
nousijaa, -- tämähän on pähkähulluutta! -- Ja hän asetti Mikon sivakat
reen viereen hangelle, nousi jo itse omilleen. Mutta Mikko ei reestä
päkähtänyt, virkkoi vain kuin hätääntyneenä ja ystävänsä houkutuksista
eroon pyrkivänä:

-- Ehkä jäät sinä, Erkki, tänne, -- mitäpä enää minun matkojani
seuraat! -- Ne ovatkin kenties mielettömän matkoja, kaikkensa
menettäneen ... jätä minulle hevonen, koetan ajaa yksin halki maan.

-- Sinä -- yksin...!

Melkein halveksivasti sinkautti Erkki suustaan ne sanat, -- kiukku ja
epätoivo tuon härkäpäiseksi heittäytyneen ystävänsä hulluttelun
johdosta pani hänet siinä jo hiomaan suksiaan hankea vastaan, ikäänkuin
hän olisi todellakin aikonut painaltaa siitä omille teilleen. Mutta
jättää pappi nyt ominpäinsä retkeilemään halki maan, -- eihän siitä
tule mitään! -- Erkki hillitsi sisunsa kuohunnan. Hän koetti vieläkin
taivutella nuorta ystäväänsä, kuvata hänelle hänen aikeensa
mahdottomuuden, todistaa, ettei häntä, kapina joukossa kulkenutta,
suinkaan lasketa marskin puheille ... tyrmään hänet pistetään ... ja
ettei hän saa päättömällä retkellään mitään toimitetuksi talonpoikain
hyväksi. Mutta Mikko piti päänsä, hän tahtoi ehdottomasti ajaa
eteenpäin...

-- No, ajetaan sitten, piru soi, -- pian taitaa se matka keskeytyä! --
Erkki hypähti suuttuneena, mutta sittenkin alistuvana rekeen ja tarttui
ohjaksiin. Hän arveli, että kai se Mikko kuitenkin palaa järkiinsä,
jahka vereksimmät muistot Mikkelin tapahtumista ehtivät vähän hänessä
arvettua. Ja luultavasti joudutaan näillä miehitetyillä teillä ennen
pitkää sellaiseen umpisolaan, että on pakkokin palata. -- Mihinkäpä
tästä minäkään lähtenen yksin seikkailemaan, tässä olen nyt tottunut
sukulaispapin reen sevillä tirppomaan, -- yksi menneen kaikki! Ajetaan,
kunnes pystyaita nousee vastaan...!

Mutta pystyaita ei noussutkaan Mikon rekeä eikä retkeä vastaan.
Sydänmaan taipalilla ei ollut nyt mitään liikettä, ei ryttäreita eikä
muuta, he kulkivat aution, äänettömän erämaan halki. Vahvajärvellä
syötettiin hevosta, saatiin eväitä ja kyseltiin kuulumisia... Ei siellä
mitään sen varmempia kuulumisia ollut, ei marskin tulosta eikä
mahtiherrain aikeista, yhtenäisessä levottomuudessa vain elettiin,
tietämättä, miltä taholta taas sotaväkeä hyökkäisi kylään. Miehet,
jotka olivat olleet nuijaväen matkassa, olivat paenneet tai lähdössä
koko kotikylästään kaukaisiin hirvisaloihin, missä esi-isäinsä tapaan
aikoivat elää eräkävijöinä... Sysikorvessa, jonne Mikko sieltä yötä
myöten ajoi, olivat useimmat talot jo raunioina ja väki pakosalla, ei
siellä marskilla olisi enää paljo rankaistavaa, jos sinne saapuisikin.
Vanha viittatie Päijänteen yli taas oli melkein ummessa, ei ollut nyt
liikkujaa näillä teillä, joita myöten talonpoikain valtainen retkikunta
kuukausi, toista sitten läksi niin toivorikkaana Turkua kohti
samoamaan. Sen mukana silloin Mikkokin kulki, kuvitellen muka voivansa
vaikuttaa jotakin talonpoikain hyväksi... Ja nytkö taas hän sitä samaa
kuvitteli ... samaa tietä taas ajaessaan... Mutta hänen täytyi siinä
ajaa, toisenlainen oli hänellä sisäinen pakko nyt kuin silloin... Hänen
täytyi ajaa vaikka Turkuun asti... Mutta toisenlaiseksi kuvitteli hän
nyt paluunsa Turkuun kuin viimeksi näitä teitä kulkiessaan. Ja
toisenlainen oli nyt hänen käsityksensä siitä ja sen riennoista kuin
syksyllä sieltä lähtiessään. Silloin oli hän kokonaan eläytynyt
sikäläisiin kirkollisiin ja uskonnollisiin kiistoihin, kuvariitoihin,
luterilaisen opin puolustamiseen takaisinhiipivää paavillisuutta
vastaan, -- niistä hän oli innostunut ja riehahtanutkin. Nyt ne kaikki
olivat hänestä niin peräti toisarvoisia asioita, -- pelkkä
ihmisyystunne oli niitä paljo ylempi, ihmisten, onnettomain,
erehtyneiden, elämisensä puolesta turhaan kamppailleiden ihmisraukkain
kohtaloiden ja hengen pelastaminen siitä armottomasta umpikuilusta,
johon he olivat ajautuneet, se oli hänestä nyt hänen ainoa suuri
tehtävänsä ja velvollisuutensa ... niin toivoton kuin se olikin...

Päijänteen länsirannan teillä oli jo ihmisiä liikkeellä, sotaväkeä jos
muutakin väkeä, sitä enemmän, kuta lännemmäs jouduttiin. Mutta Mikon
reslaa ei kukaan pidättänyt, matkustava pappi sai estämättä tehdä
taivaltaan, ja Erkkikin tuli ihmeekseen huomaamaan, että heillä tie ei
noussutkaan pystyyn. Vieläkin hän kyllä usein murisi koko tätä hullun
yritystä, mutta ajoi kuitenkin edelleen papin rekeä ja kertoi
syöttöpaikoissa talonväille kuivasti olevansa hänen kuskinsa. Kun
vahtipartioissaan liikkuvat huovit joskus taipaleella pysäyttivät reen
ja kyselivät vastaantulijalta hänen matkojaan, silloin selitti heille
Mikko-pappi niin tärkeänä ja niin vakuuttavasti olevansa virkamatkalla
oleva pappi ja pyrkivänsä marskin leiriin, että kyselijät enempää
tiedustelematta jättivät hänet matkaansa jatkamaan. Ajoivatpa väliin
kunnioittaen tiepuoleenkin, päästääkseen tärkeän näköisen hengenmiehen
kulkemaan.

Päijänteeltä ylisen Satakunnan rajoille saavuttuaan sai Mikko pian
kuulla, ettei hänen tarvinnutkaan ajaa Turkuun asti marskia
tavatakseen. Klaus Fleming oli, hävitettyään Ilkan joukon, äsken käynyt
Hämeessä ja todennut kaiken kapinaliikkeen jo sielläkin kokonaan
rauenneeksi, sekä sitten, jatkamatta matkaansa sen pidemmälle, palannut
takaisin pääleiriinsä, joka edelleen oli Pyhäjärven rannalla. Niin
kertoivat ilmeisen pelon vallassa olevat ihmiset syöttöpaikoissa, ja
sen tiedon vahvistivat vastaantulevat huovit, joilta hän arkailematta
sitä asiaa kyseli. Sinne oli hänen siis ajettava eikä tätä hänen
pyrkimystään voineet pysähdyttää Erkin jatkuvat varoitukset matkan
varrella eikä syöttöpaikoissa emäntäin kauhistuneet, pelokkaat katseet,
kun he kuulivat matkustajain aikovan ajaa Klaus Flemingin pääleiriin.
Eräässä syöttöpaikassa tapasi Mikko odottamatta tuttavan miehen,
ystävänsä ja työtoverinsa Turun ajoilta, Eero Markonpojan, jonka kanssa
he talonpoikaisliikkeen alussa olivat yhdessä reessä matkustaneet
nuijajoukon mukana ja yhdessä innostuneet tehtävästään sen hyväksi.
Toisessa mielialassa ja toisissa olosuhteissa olisi Mikolla ollut
paljonkin tarinoitavaa tämän kohtalotoverinsa kanssa, paljo kyseltävää
ja tilitettävää. Nyt ei Mikolla ollut siihen mielenrauhaa eikä halua,
ja Eerokin tuntui kuin entistä ystäväänsä kartellen koskettelevan vain
pinta-asioita. Heidän lyhyestä keskustelustaan kävi kuitenkin kohta
selville, että Eero oli paljo jyrkemmin kuin Mikko luopunut
talonpoikain asiasta, luopunut kokonaan heitä kannattamasta ja heidän
hyväkseen uneksimastakin, -- luopunut yleensäkin uneksimasta. Hän
kertoi nyt oikeastaan vain erehdyksestä ja talonpoikain vaatimuksesta
seuranneensa kapinoivia seurakuntalaisiaan ... hän tuomitsi nyt
ankarasti koko heidän hankkeensa, josta he nyt jo ovat saaneet ansaitun
rangaistuksensa. Mikko ymmärsi piankin, millä tavalla hänen entinen
ystävänsä, joka oli Padasjoella joutunut huovien vangiksi, oli
selvinnyt ja vapautunut sotaväen pintehistä, -- kieltämällä oman
osallisuutensa kansannousuun! Nyt oli Eero Turusta, jonne hän
Hämeenlinnasta oli vankina viety, matkalla takaisin entiseen
kappalaisenpaikkaansa, jonne piispa Sorolainen oli hänet taas
lähettänyt, -- Turussa, jossa marskin valta nyt oli kovempi kuin ennen,
ei hänen kaikesta huolimatta ollut hyvä viipyä.

-- Tapasitko marskin itsensä, kerroitko hänelle suoraan talonpoikain
hädästä? kyseli Mikko, tähdäten kohta siihen, mikä hänen omassa
sydämessään askarsi.

-- En totta tosiaan, marskin tapaamista vältin kuin ruttoa, vastasi
Eero torjuvasti. -- Se ukko olisi helposti voinut määrätä minut tyrmään
heitettäväksi. Kiitin onneani, kun hänen heitukoistaan selvisin piispan
suosiollisella avulla Turussa!

-- Onko henkesi sinulle niin kallis? Oletpa, Eero, muuttunut
melkoisesti, sittenkuin viimeksi tavattiin.

-- Me haaveiltiin silloin, -- siitä unitaudista olen todellakin
herännyt. Kansa erehtyi, ja me sen mukana, miksemme sitä tunnustaisi,
-- sen ennätin ainakin minä oppia, kun Padasjoella olin lähellä
hirsipuuta.

-- Ja nyt et enää kansan kohtalosta välitä?

-- Vaikka välittäisinkin, en sekaannu enää valtioasioihin. Meidän on
hoidettava virkamme, saarnattava oikeaa oppia kansalle ja annettava
esivallan hoitaa asiansa.

Tällaisen opetuksen oli verilöylyn läheltä näkeminen antanut Eerolle,
-- sitä hän ei pyrkinytkään salaamaan. Hän näki kyllä entisen
työtoverinsa moittivista, hämmästyneistä katseista, että Mikko tuota
käytännöllistä elämänopetusta syvästi halveksi, mutta arveli
elämänkoulun vielä kerran antavan Mikollekin saman, selvän opetuksen.
Kääntääkseen keskustelun pois itsestään kysyi nyt Eero Markonpoika
vuorostaan:

-- Entä sinä, Turkuunko olet matkalla?

-- Enpä tiedä, menenkö Turkuun asti, vastasi Mikko aluksi vältellen.

-- Mene pois sinne piispan puheille, hän antaa sinulle nuhteittensa
ohessa yhtä hyvät elämänohjeet kuin antoi minulle: »hoida virkasi,
muuhun elä puutu...»

Mikko tahtoi kerralla karistaa entisestä työtoveristaan sellaiset
kuvitelmat itseensä nähden ja virkkoi nyt varmasti:

-- Minä olen menossa Klaus Flemmingin puheille Tammerkoskelle...

-- Mitä sinne, -- pistät suotta pääsi karhun kitaan! Vai aiotko pyytää
armoa?

-- Aion -- armoa tavallaan, armoa kansalle, ennen kaikkea ihmisyyttä!

Lyhyesti kertoi Mikko nyt työtoverilleen aikeistaan koettaa vaikuttaa
marskiin kansaan kohdistuvan rangaistuksen lieventämiseksi, verivirtain
tyrehdyttämiseksi, säännöllisen elämän palauttamiseksi paljo
kärsineeseen maahan. Kertoi käsittävänsä tämän yrityksen ehdottomaksi
velvollisuudekseen, jonka tieltä kaikkien muiden harrastusten täytyi
väistyä. Ja hän innostui lopuksi:

-- Tule mukaani, Eero, puhukaamme marskille yhdessä, koettakaamme
sulattaa hänen sydämensä, -- kaksi voi enemmän kuin yksi!

Mutta Eero oli aivan säikähtäen ruvennut jo virkaveljensä puhuessa
kietomaan villavyötä turkkinsa ympärille, -- rekeen ja taipaleelle
kiirehtiäkseen, -- ikäänkuin peläten, että tuo parantumaton haaveilija
sittenkin jollakin tempulla saisi hänet sekoitetuksi omiin
uhkarohkeihin seikkailuihinsa. Ja ovelle astuessaan virkkoi hän
Mikolle, jonka silmät taas paloivat tuon esittämänsä tehtävän
virittämää uuden tulen hehkua:

-- Minä palaan erämaille kappalaisenvirkaani hoitamaan, -- parasta
olisi sinullekin, jos enempiä haaveksimatta tekisit samoin. Mutta jos
tahdot uskalikkona komeilla ja sekaantua asioihin, jotka eivät sinulle
kuulu, niin tee se, mutta sano rehellisesti, mitä todella luulet sillä
saavasi aikaan, mitä voittavasi?

-- Sitä en tiedä, en uskalla toivoa tuloksista paljoa. Mutta minulla on
paino täällä rinnassani, minun täytyy se saada kevennetyksi...

-- Sekin paino on ulkokultaisuutta, -- tutki sielusi tarkemmin ja palaa
virkaasi! Hyvästi!

Sen keskustelun perästä tutki nuori pappi vielä uudelleen sielunsa,
koetti erottaa siinä rehellisen pyrkimyksen turhasta kuonasta, koetti
riisua ja kurittaa itsensä. Mutta hänen pakottava tunteensa,
käsityksensä velvollisuudestaan yrittää jotakin kansan hyväksi, se ei
niissä uusissakaan käräjissä muuttunut; hänen päätöksensä pyrkiä Klaus
Flemingin puheille pysyi horjumattomana. Ja tämän tapaamisen jälkeen
hän ikäänkuin entistä kiihkeämmin tahtoi kiirehtiä tuota päätöstään
toteuttamaan, hän hoputti Erkkiä yhä nopeammin jokaisessa
syöttöpaikassa valjastamaan uupuvan hevosen, jotta taas taipaleelle
jouduttaisiin. Ja Erkki valjasti, mutta teki sen yhä suuremmilla
epäilyksillä, kuta lähemmäs jouduttiin Näsijärven ja Pyhäjärven välistä
kannasta.



XVIII.

KLAUS FLEMINGIN SOTALEIRISSÄ.


Suomenmaan käskynhaltija ja sen sotaväen päällikkö, Viikin vapaaherra,
valtaneuvos, marski ja amiraali Klaus Eerikinpoika Fleming piti Nokian
taistelun jälkeen, josta jo oli lähes kuukausi kulunut, sotaleiriään
Pirkkalan pitäjässä, Ylisessä Satakunnassa. Siitä keskuksestaan johti
hän tarmolla ja taidolla hänelle peräti vaarallisena hetkenä puhjenneen
kansankapinan kukistamista ja uhatun, joskaan ei horjahtaneen, valtansa
lujittamista. Hän oli sinne koonnut suurimman osan sitä runsaslukuista
sotaväkeä, jonka hän Viron sodan jälkeen, vaikka siitä oli kulunut jo
pari vuotta, yhä kaiken varalta oli pitänyt aseissa valtansa tukena, ja
siitä hän lähetti retkikuntia eri tahoille kukistamaan kapinanpoikasia,
missä niitä vielä milloinkin esiintyi. Itsekin oli hän ratsuväkineen
tehnyt pienempiä retkiä lähiseuduille kansaa peloittaakseen ja
kitkeäkseen siitä viimeisenkin kapinahalun, olipa sitä varten äsken
käynyt Hämeessäkin, jonka hän oli todennut jo täysin rauhoitetuksi, --
hän ei tahtonut palata Turkuun, ennenkuin maassa viimeinenkin
vastarinnan ääni oli vaimennettu. Savossa ei nyt tammikuun lopulla
vielä kaikki ollut selvää, jotapaitsi Pohjanmaalta, kansanliikkeen
ahjopaikoilta, edelleen kuului jotakin kumeaa kohinaa, vaikka
sikäläinen nuijajoukko olikin niin perusteellisesti voitettu ja sen
johtajat hirtetty, -- muuten oli kapina jo tyyten kukistettu.

Marski piti päämajaa Pirkkalan nimismiehen talossa Tammerkosken
rannalla, pienessä kylässä, -- hänen sotaväkensä oli tätä keskustaa
ympäröiviin kyliin ryhmitetty. Nimismiestalon kahdessa suuressa
tuvassa, jotka hänen nöyräselkäinen ja aina puuhakas palvelijansa
Juhana Näf -- kettumaisuutensa vuoksi oli hänelle annettu pilkkanimi
Räf, -- oli läheisistä aateliskartanoista tuoduilla kalustoilla ja
astioilla järjestänyt kutakuinkin siedettävään kuntoon, asusti hän nyt
lähimpäin neuvonantajainsa ja ylimpäin sotapäällikköjensä kanssa, ja,
mieltynyt kuin oli sotaleirielämään, viihtyi ja voi hän siellä
erinomaisen hyvin. Söi vahvasti, joi olutta, ja vastaanotti eri
tahoilta, Turusta, Viipurista, Hämeenlinnasta ja Pohjanmaalta saapuvia
tiedonantajiaan; piti apulaisiaan alituisessa toiminnassa ja lähetti
heidät heti sammuttamaan sinne, missä vielä vähänkin kulon itua ilmeni.
Täältä Tammerkoskelta hoiti hän samalla lujalla kädellä koko maan
hallintoa, johti rajankäyntiä Venäjää vastaan ja kiivasta
kirjeenvaihtoaan Ruotsiin, tänne saapuivat kuninkaan airuet Puolasta
asti hänen luokseen ja täältä hän kuninkaalle tiedotuksiaan ja neuvojaan
lähetti. -- Pirkkalan leiri oli todellakin täksi sydäntalven ajaksi
muuttunut Suomen hallinnan keskukseksi.

Tammikuun loppupäivät (1597) olivat käsissä. Marski oli eräänä aamuna
nimismiestalon päätuvassa noussut vuoteeltaan varhain, niinkuin hänen
tapansa oli, ja takkatulen roihutessa -- hän rakasti lämmintä --
sihteerinsä Kasper Gröningin kanssa suorittanut päivän ensimmäisiä
kiireellisimpiä hallitustehtäviä, ja hän luetutti nyt itselleen
pikalähettiensä yöllä tuomia kirjeitä. Mitään tärkeämpää ei tänä aamuna
ollut... Kirje Paraisista Ebba-rouvalta, joka yhäti huolehti hänen
terveydestään »siellä synkässä erämaassa sen jumalattoman väestön
joukossa, jolla tuskin on oikeita asuntojakaan», -- turhaa huolta ja
vaivaa, Klaus-herra ei ollut vuosikausiin tuntenut itsensä niin
hyvinvoivaksi ja pirteäksi kuin nyt täällä Sisä-Suomessa...! Kirje
Käkisalmesta, jossa kerrottiin rajaneuvottelujen alkuunpääsyn taaskin
sitkistyvän, -- sitä marski tosiaankaan ei surrut, sillä hänestä oli
sitä parempi, kuta pitempään siellä rajalla vitkasteltiin, onpahan
silloin aina enemmän aihetta pitää sotaväki Suomessa koossa! Ja tämän
saman airuen mukana Viipurin kautta kiertoteitse kulkeutunut pieni ja
hätäinen kirjelappu Götrik Finckeltä, Savonlinnasta. Götrik-herra oli
kirjeen lähettäessään vihdoin saanut sinne sydänmaanlinnaansa kauan
odottamaansa apuväkeä ja toimittanut sen heti talonpoikia vastaan,
mutta suuret, kiihkoisat kapinajoukot ovat vielä jalkeilla sekä
Pohjois- että Etelä-Savossa...

Klaus-herra, joka loikoili vuoteensa reunalla villaisessa yönutussa,
vielä tuhruisena ja takkuisena yöunensa jäljiltä kuunnellen Kasperin
hänelle lukemia kirjeitä, murahti ja kirosi:

-- Se nyt on pirua, ettei sieltä Savosta päin jo rupea tulemaan
suoranaisia tietoja. Mikäs tämäkin nyt on -- lähes kahden viikon vanha
kirjelappu...! Sillaikaa on Götrik erämaanlinnoineen jo ehtinyt nousta
tuhkana taivaalle...!

-- Tiet ovat kai vielä kapinaväen hallussa, virkahti sihteeri,
hienosteleva, kapeisiin kaatioihin ja väljään, samettiseen
röyhelönuttuun puettu ja sileäksi suittu kääppänä.

-- Mutta olisihan nyt jo kahdessa viikossa pitänyt ehtiä puhdistaa tiet
ja ajaa talonpojat helvettiin... Mitä se Götrik sitten kirjeensä
lopussa oikein ilmoittaa?

-- Pyytää vain apuväkeä täältäkin Savoon...

Marski murisi, ryki ja syljeskeli:

-- Götrik kehui Pohjanmaan kapinan puhjettua ylvästellen, että kyllä
hän savolaisistaan vastaa, -- siinä sillä nyt on ukolla vastaamista!
Hän on salaa herttuaa ja talonpoikia hännystellyt ... tiedän sen, hän
on liian lähellä tuota petollista Kankaisten sukua. Tuhat tulimmaista,
olisipa meidän sittenkin pitänyt lähteä Hollolasta sinne Savoon päin,
niinkuin aikomuksemme olikin, ja puhdistaa se sekä pään että jäsenten
puolesta...

-- Hollolaan saapuneet tiedothan olivat vallan rauhoittavia, muistutti
sihteeri Gröning, joka osaltaan oli varoittanut isäntäänsä lähtemästä
tuolle kovin vaivaloiselle matkalle Päijänteen itäpuolelle, jonne häntä
itseään ei ensinkään haluttanut.

-- Niin, sikäläiset voudit ja knaapit kehuivat siellä muka
suorittavansa urotekoja, -- olivat kai Sysmässä käyneet ryöstämässä ja
polttamassa...! Mutta miksei tule Savosta suoraan ja oikeita tietoja?
Pitänee lähettää vielä huovijoukko sinnekin...

Näin marski siinä itsekseen vihapäissään rähisi, kirosi usein ja
synkästi, sekä yski sekaan. Oli taas illalla tullut monta olutkannua
kallistetuksi, ja ne vielä hiukan kurkussa kutkuttivat. Rutosti hän
sentään nousi puolimakaavasta asennostaan, oikaisi suoraksi kookkaan
vartalonsa ja astui sihteerinsä luo tuvan suuren pöydän ääreen.

-- Knut Kurki saa lähteä sukulaistaan Savoon tervehtimään ja pintehistä
pelastamaan, puheli hän edelleen kuin itsekseen. -- Vaikka tosin uskon
Fincke-ukon siellä omin voiminsakin selviävän; se on ovela äijä,
monista pulista se on ennenkin puikahtanut ... suotta se vain aina
ruinuaa...

Palvelusintoinen Juhana Näf toi marskille suuret ratsusaappaat, jotka
hän taitavasti veti herransa jalkoihin, puki karkean, sarkaisen
asetakin hänen ylleen -- Klaus-herra ei rakastanut hienoja verkoja eikä
samettitakkeja, hänen pukunsa piti ennen kaikkea olla lämmin, -- ja
kiinnitti miekan hänen vyölleen. Vesiastiakin oli siinä silmäinpesua
varten, mutta sen ohi marski välinpitämättömästi astui; tähän tottunut
palvelija kantoi vesimaljan pois sekä sipsutti sitten nokkelana tuomaan
herralleen kannullisen kuumaa olutta.

-- Ei, minä tahdon nyt syödä, komensi vanhus, pöydän päähän istuutuen
ja miekkansa viereensä pöydälle läimäyttäen. -- Miksei tuoda jo
aamiaista, sianlihaa ja piimää ja rasvakyrsiä, -- hä?

Luokkiselkäinen palvelija juoksi kuin hyrrä tätä käskyä toimittamaan ja
samassa häärikin lauma palvelijoita aamiaista valmistellen. Hetki oli
tavallistakin varhaisempi, siksi ei vielä murkina ollut valmisna, mutta
Näf tiesi vanhasta kokemuksesta, että hänen tuittupäinen herransa
nostaa pahan metelin, jos ateria viipyy silloin, kun hän tahtoo syödä.
Ja hän tahtoi syödä usein ja paljon...

Marski silmäili vielä siinä pöydällä olevia, yöllä saapuneita kirjeitä,
käänteli kuin halveksien kourassaan Götrik Fincken pientä, vanhaa ja
vähän valaisevaa lappusta, joka häntä sittenkin enin huoletti, ja
rupesi taas sihteerilleen toruen äyskimään.

-- Mikseivät tule jo toiset herrat tänne tupaani, Kurki ja kuomani
Iivarinpojat ja ne muut, -- missä ne herrat laiskurit aikailevat, vai
aikovatko nukkua koko päivän ja antaa minun yksin syödä aamiaiseni.
Vikkelämmin, Kasper, nosta heidät pystyyn, kaada jäävettä heidän
niskaansa ja tuo tänne -- niinkuin jo olisivat. Mokomat
vuodesankarit...!

Klaus-herran lähimpään seurapiiriin ja pöytäkuntaan kuuluivat
sotaeverstit Ivar Tavast ja Knuutti Kurki, milloin eivät olleet
partioretkillään, Särkilahden kiivasveriset veljekset Pertteli ja Mauno
Iivarinpojat, jotka tosin eivät paljoa liikkuneet sotaisilla retkillä,
vaan sitä tehokkaammin avustivat marskia ruoka- ja juomapöydän ääressä,
-- juovuttuaan usein tappeluksikin pistäen --, kuului Jaakko
Olavinpoika, Bolstadin herra, joka seurasi Viikin vapaaherraa kuin
uskollinen koira, sekä pari muuta ylimystä. Marski viittasi hienoluisen
sihteerinsä viereensä istumaan. Sillä ateriat olivat hänelle usein
samalla virkaistuntoja, joissa tehdyt päätökset kirjurin kesken
syönninkin piti panna paperille, tai kirjoittaa niistä kirjeitä tai
toimeenpanna yhtäkkiä annettuja ohjeita. Hänellä ei näin ollen ollut
oikeastaan lepoa koskaan, sillä väliin yölläkin komensi marski
kirjurinsa panemaan paperille jonkun tuuman, joka hänelle vuoteessa
maatessaan oli yhtäkkiä päähän pälkähtänyt. Toiset herrat kiirehtivät
toisesta tuvasta, sikäli kuin unisina vuoteiltaan kerkesivät, sisään ja
asettuivat tietyille paikoilleen ruokapöytään.

Marski söi nytkin paljon ja joi syödessään vielä enemmän. Mutta sitä
tehdessään hänen ajatuksensa kuitenkin olivat koko ajan työssä. Nyt hän
varsinkin aprikoitsi sitä ongelmaa, miten Ruotsin Kaarlo-herttua, jonka
hän uskoi koko nuijakapinan aiheuttajaksi, oli saanut vaikutetuksi
kaukaisen Savonkin kansaan, jota Götrik oli kehunut. Hänen asiamiehensä
Pohjanmaalta ovat kai sielläkin hiihdelleet, -- ruotsinkielisiä
kirjureita kuuluu sielläkin olleen kapinaväen joukossa.

-- Mutta erehdys on ruhtinaalliselle herralle sittenkin tullut siinä,
kun hän pani kapinan yllyttäjänsä liian aikaisin liikkeelle, -- näin
jatkoi hän ajatuksiaan ääneensä, pureskellessaan silavaa niin tiukasti,
että rasva suupielistä tippui. -- Nyt meillä on hyvin aikaa täällä
talvella kukistaa ja paljastaa hänen vehkeensä, ennenkuin hän itse
avovedellä pääsee laivoillaan liikkeelle. Ja siihen mennessä on meillä
Uudellamaalla rakennettu uusi; monimastoinen laivasto, jolla taas hänen
kesäiset yrityksensä torjumme.

-- Luuletko siis Kaarlo-herttuan todella hyökkäävän Suomeen, kyseli
hiukan levottomana Laukon pukkipartaherra, viiltäen lohta leivälleen.

-- Hän hyökkää varmasti, ellemme me jo sitä ennen ole vesillä, vastasi
Klaus-herra tyyneesti ja varmasti. -- Sota on välttämätön, ja se alkaa
heti avovedellä. Tämä talonpoikain kapina, jonka langat juontuvat
Ruotsista meidän päänmenoksi, se on ollut vain pieni sivuhyökkäys;
takaiskuksi tarkoitettu, -- edessäpäin esiintyy mestari itse kai
avonaisemmin. Olisikin tämä takatuuppaus tuottanut meille
helkkarinmoista hämminkiä, jos se olisi tullut keväällä, päähyökkäyksen
yhteydessä. Luulenpa ruhtinaan nykyisin siellä Tukholmassa aika lailla
sadattelevan Pohjanmaan talonpoikia, jotka malttamattomasti jo jouluksi
tarttuivat nuijiinsa ja nyt jo ovat maahan masennetut.

Marski puhui harvakseen, mutta varmalla ja voimakkaalla äänellä, ja
kaikki hänen liikkeensä ja otteensa todistivat ripeyttä ja ruumiin
terveyttä. Eipä olleet tämänkään talven rasitukset näyttäneet häntä
kuluttaneen, vaikka hän ikäisekseen oli paljo rasittavia matkoja
tehnyt, rehkinyt sotahommissa ja ratsun selässä hankitaipaleita
katkaissut. Vuodet ja huolet olivat tosin häneen leimansa lyöneet.
Ohkaiseksi oli päälaelta kulunut hänen tukkansa ja hänen pörröinen,
ruokkoamaton partansa oli täysharmaja. Harmahtava oli ihokin, mutta
kasvot olivat luisevat ja lujat, leuka, joka rotevasti pureskeli
ruokaa, oli leveä ja tarmokas, ja silmät, jotka näyttivät sameilta ja
tihruisilta, vilkuivat kuitenkin liukkaasti ja valppaasti joka taholle,
-- hän huomasi kyllä seurueessaan jokaisen liikkeen, jopa jokaisen
kasvojen ilmeenkin. Astuessaan oli hän vähän kankea ja kulmikas, mutta
se ei ollut vain vanhuuden vikaa, hän oli muutenkin jo luonnostaan
hiukan kuin kirveellä veistetty ja höyläämättömäksi jätetty...

-- Mutta jos herttua todella keväällä Ruotsista tähän maahan hyökkää,
on meidän sitä varten ajoissa pidettävä huolta, että selkämme pysyykin
vapaana, jatkoi Knut Laukon herra äskeistä, huolenalaista ajatustaan.
-- Talonpojat eivät saa täällä silloin uudelleen tarttua tapparoihinsa,
siksi ovat he nyt niin perinpohjin nujerrettavat, etteivät enää kykene
kynsiään näyttämään, jos tilanne meille kävisikin täperäksi.

-- Se on totta, matki Jäppilän herra, -- täältä sisämaasta ei saa
silloin kuulua hiiskahdustakaan.

-- Eikä kuulu, vakuutti marski rauhallisesti. -- Talonpojat on jo
nujerrettu, mitä työtä vielä on jäljellä, se on vain pientä kotikuria.
Ja siinä on tärkeintä katsoa, että he, kun se suuri jytistys alkaa,
pysyvät erillään herttuan uusista pauloista.

Murkinan aikana, jota kesti kauan, kävi nimismiehen talossa monenlaisia
asiamiehiä, muonituksenhoitajia, matkalle lähteviä airuita,
armonpyytäjiä ja muita, joiden asiat sihteeri enimmäkseen toisessa
tuvassa ratkaisi, marskia itseään niiden pikkuasiain takia vaivaamatta.
Mutta eräs asioilleen pyrkivä tuntui olevan itsepäinen; sieltä
eteisestä kuului kinastelua ja väittelyä, -- tulokas pyrki tarmokkaasti
ja hellittämättä itsensä Klaus Flemingin puheille.

-- Mikä se sellainen sisukas mies on, huusi sihteerilleen ruokapöydästä
marski, joka tuota jymyä oven takaa kuuli. -- Etkö voi antaa hänelle
potkua, taikka anna jonkun huovin puolestasi potkaista.

-- Potkaista, mutisi Kasper Gröning, joka marskin äänen kuultuaan tuli
sisälle tupaan, -- se on eräs pappi...

-- Ei se saa olla esteenä, uhmaili Klaus-herra, nauraa röhötellen. --
On me annettu ennenkin pappien tehdä häränpyllyjä, -- nehän ne salaa
meitä vastaan vehkeilevät. Mikä sillä on asiana, armonpyyntö, vai?

-- Sellaistakin sanoo olevan asianaan ... kertoo tulevansa Savosta.

-- Vai Savosta, innostui marski, -- laskepas sisään se pappi, kuullaan,
mitä hänellä on sieltä kerrottavana.

Marski siirsi ruokakulhonsa syrjemmäs, joi pitkän kulauksen olutta ja
ojentausi, äänekkäästi röyhtäisten, selkäkenoon seinää vasten, siitä
mukavasta asennosta ikäänkuin puoli-ivallisesti katsellen, minkälainen
paksu sielunpaimen siellä nyt tupaan työntynee.

Se olikin hento, kalvakka, hyvin epävarman näköinen nuori mies, jonka
polvet tuntuivat vavahtavan hänen sisään astuessaan ja jonka silmät
säikähtyneinä, mutta samalla intohimoisina, pälyivät kynttilöin
valaistuun ruokapöytään päin. Saapunut asiamies, Mikko Martinpoika,
kumarsi ja pysähtyi keskilattialle.

-- No, mikä olet sinä miehiäsi, mistä kotoisin, urahti marski pöydän
päästä, puoleksi uteliaana, puoleksi kiusaantuneena.

-- Olen Rautalammen kappalainen...

-- Rautalammen, -- siinä erämaassa olen pari vuotta sitten käynyt yksiä
hirtehisiä kurittamassa, mutta nythän sieltä taas kuuluu Hämeessä asti
käyneen kapinoitsijoita. Et ole tosiaankaan siellä hyvin laumaasi
paimentanut...

Se ensi ryöppy marskin suusta ei ollut omansa nuoren papin rohkeutta
lisäämään ja neuvotonna hän jäikin äänettömäksi, tietämättä miten
lähteä suurta tehtäväänsä esittämään, kunnes marski karjaisi:

-- Asiasi! Tahdot kai puolustautua, että et muka ole syypää
talonpoikain nousuun, mutta minä en sitä paljo usko, -- te papit olette
monin paikoin kansaa villinneet, teidän asianne on myöhemmin vielä
erikseen tutkittava!

-- En puolusta itseäni, sopersi Mikko silloin vastaukseksi hiljaisella
äänellä, -- syyllinen olen kyllä monellakin tavalla, en ole osannut
sanankuulijoitani johtaa oikeaan. Mutta itselleni en rukoile armoa,
rangaiskaa minua ansioni mukaan, -- tuolle eksyneelle kansalle nyt
rukoilen armoa, laupeutta...

-- Mille kansalle, kenen puolesta puhut, mikä kapinajoukko sinut tänne
lähetti, kyseli nyt kipakasti marski, jota asiamiehen ylimalkainen
ruikutus ellotti. -- Mistä nyt tulet?

-- Suur-Savosta...

-- No, se on toki selvä vastaus, nyt annas kuulua, mitä sinulla on
sieltä kerrottavana. -- Milloin sieltä läksit?

-- Olen ajanut yötä ja päivää yhteen menoon suoraan Mikkelin kirkolta.
Siellä tapahtunut hirmuinen teurastus ei antanut sielulleni rauhaa...

-- Mikä teurastus? -- Marski kumartui eteenpäin aivan jo uteliaana
kyselemään, sillä noista Savon tapahtumistahan hän juuri oli odottanut
tietoja. -- Onko siellä ollut taistelu? Milloin? Ja miten siellä kävi?

-- Oli taistelu, vastaili Mikko, marskin mielestä liiankin hitaasti. --
Viime sunnuntaina, kirkon aikaan; taisteltiin Mikkelin pappilassa,
jonne sotaväki saartoi koko talonpoikaisjoukon...

-- Ähäs, nyt sinun juttusi rupeaa joltakin kuulumaan, mikset tuota jo
heti sanonut, intoili Klaus-herra iloisena tuosta vieraan tuomasta
voiton sanomasta. -- Vai saartoivat, kerro tarkempaan, miten sitten
kävi...?

-- Talonpojille oli luvattu henki, jos he antautuvat, mutta heidät
mestattiin kuitenkin kaikki... Minä en saata uskoa, että tämä teurastus
tapahtui teidän tahdostanne, jalosukuinen herra. Kansa on kärsinyt ja
kärsimyksissään erehtynyt, mutta ettehän kuitenkaan voi sallia, että se
lopen hävitetään.

-- Mitä höpiset ... lopen hävitetään! Niskurit ja kapinoitsijat ovat
kai vain saaneet rangaistuksensa, ärähti marski. -- Onko siellä Savossa
kapina jo kaikkialla kukistettu?

-- Talonpojat ovat tietääkseni joutuneet tappiolle joka taholla,
pohjoisessakin, sotaväki on kaikkialla voittanut. Mutta juuri siksi
olen kauhistuneena ja typertyneenä tuosta hirmuisesta, tarpeettomasta
verenvuodatuksesta tullut teitä rukoilemaan: älkää salliko tuon
verenvuodatuksen jatkua, älkää antako voittaneen sotaväkenne surmata
syyllisiä syyttömäin mukana, julistakaa anteeksianto...

Näitä nuoren papin taivuttavia rukouksia tuskin enää ruokapöydän
ympärillä kuunneltiin. Siellä oli itse tuo hänen tuomansa uutinen
talonpoikaisten nuijamiesten kukistumisesta vallannut niin suuren
mielenkiinnon, että koko keskustelu herrain kesken keskittyi siihen.
Mutta saattoiko siihen uutiseen uskoa, tiesipä, mikä tämä
haihattelevana esiintyvä pappi on miehiään ja mihin hän tähtää.

-- Miksei olisi Götrik Fincke itse lähettänyt meille pikaviestiä
voitostaan, epäili aina epäluuloinen Pertteli herra, ja hänen veljensä
Mauno säesti:

-- Ei Götrik ole sellaisissa asioissa hidas...

-- Mutta hän ei tiettävästi itse ollut mukana Suur-Savon taisteluissa,
rampa ja raihnainen mies, selitti Ivar Tavast, joka Fincken hyvin
tunsi. -- Ja hänen alapäällikkönsä ovat tolhoja...

-- Kenties täytyy Knut Kurjen sittenkin lähteä sinne asioista oikeaa
selkoa ottamaan, esitti jo Jäppilän herra.

Silloin kääntyi Klaus Fleming, joka ääneti oli kuunnellut herrain
porinata, taas tuikeana keskilattialla, ikäänkuin vastausta odottaen,
seisovan, syväsilmäisen papin puoleen ja kysyi ärjäisten:

-- Mitä oikein on tapahtunut siellä Savossa ja siinä Mikkelin
taistelussa, kerro selvästi kaikki, niin että voimme päättää
valehteletko!

Iloisena, että pääsi taas varsinaista asiataan ajamaan, kertoi nyt
Mikko, mikäli hän tapausten menoa oli ymmärtänyt, talonpoikain
etenemisen Juvalle ja Sääminkiin asti, heidän peräytymisensä sieltä,
kertoi talonpoikain hajaantumisesta ja jäännösjoukon sulkeutumisesta
Mikkelin pappilaan. Täällä pappilassa ja kirkonmäellä harjoitetut
verityöt kuvasi hän sillä kauhulla ja vavistuksella, joka vieläkin
hänen mieltään vatvoi ja joka oli hänet pakottanut tälle retkelle.
Mutta siinä marski taas äkkiä ja kärsimättömänä keskeytti hänet ja
karjaisi tiukasti:

-- Tuon jo kerroit äsken. Jos juttusi on tosi, ovat asiat Savossa
hyvällä kannalla. Mitä siis oikeastaan väität ja ruihnaat?

-- Talonpojat ovat pahasti esivaltaa vastaan rikkoneet, heidän hätänsä
on heidät eksyttänyt, vastasi Mikko tuota komentoääntä säikähtäneenä,
mutta jatkoi sitten rohkeammin, pakkautunutta sydäntään tyhjentäen: --
Mutta salli niiden, jotka taas tahtovat palata rauhassa viljelemään
raastettuja maitaan ja köyhissä kodeissaan elämään, salli heidän se
rauhassa tehdä! Älä anna enää huoviesi teloittaa noita onnettomia
voitettuja viimeiseen mieheen asti, niinkuin Nyystölässä ja Mikkelissä
tekivät, älä salli heidän hävittää tätä kovia kärsinyttä kansaa ja
sitten istuttaa henkiin jääviinkin niin syvää kauhua ja kirousta, että
se vihana ja kostona periytyy vielä vastaisiinkin polviin. Ole
armollinen noita erehtyneitä kohtaan ... siitä on sinulle oleva
siunaus...!

Klaus Fleming oli kuunnellut papin pitkää juttua ensin mielenkiinnolla,
sitten taas kärsimättömästi, -- häntä ärsyttivät varsinkin Mikon
viittaukset siihen, että talonpojilla muka oli ollut liian raskaat
rasitukset ja että niiden synnyttämä epätoivo olisi heidät aseisiin
nostanut, -- itsehän hän syytti kaikesta herttuan vehkeitä ja
talonpoikain uppiniskaisuutta. Mutta kun Mikko vielä rupesi jatkamaan:

-- Ja ulota säälisi niinkin pitkälle, että heiltä, paljaiksi
ryöstetyiltä, vastaiseksi helpoitat majoitusrasitusta ja veroja ...
silloin kimmahti pörröparta pöydän päästä pystyyn ja jyrisi ukkosen
äänellä:

-- Hä, mies, sinä puhut päättömiä ja puhut pääsi puhki! -- Hänen
niskansa oli käynyt punoittamaan, hänen leveä leukansa väkätti hetken
ja sitten hän jatkoi karkealla, ilkkuvalla äänellä: -- Tämä
teerenpoikako tulee meitä neuvomaan, että kapinantehneet pitäisi jättää
rankaisematta, kun heidän kavala yrityksensä iskeä puukko selkäämme ei
onnistunut...! Ja kun he vihdoin, ryöstettyään ja poltettuaan herrain
ja esivallan omaisuutta, joutuvat tappiolle kapinayrityksessään, jota
kukistaakseen sotamiestemme on ollut uhrattava henkensä ja vuodatettava
verensä, silloin nämä eivät saisi heitä edes kurittaa, vaan pitäisi
lähettää kapinamiehet kauniisti koteihinsa, valmistamaan uusia
vehkeitä, -- ehkä taputtaa vielä olallekin...!

-- Ja kaiken lisäksi olisi vielä palkinnoksi kapinasta helpotettava
näiden nuijapäiden veroja ... säesti Jäppilän herra korkean
suojelijansa sisukkaita puheita. Ja hänen Mauno-veljensä kiirehti
terästämään:

-- Sehän olisi sama kuin kehoittaa heitä: yrittäkää pian uudestaan! Ei,
tällä papilla on pää pehmyt -- tai liian kiero!

Mutta marski Fleming ei pitänyt siitä, että hänen puheisiinsa
puututtiin silloin, kun hän itse oli sanavauhdissa; ja hän humautti
tihruisilla silmillään moittivasti liian palvelushaluisiin Särkilahden
veljeksiin. Hän puhui usein hyvin laajasanaisesti ja perinjuurisesti ja
nytkin otti hän lattialla seisovalle, orvon näköiselle papille oikein
olan takaa selittääkseen, kuinka rikollisesti talonpojat olivat
menetelleet, murhanneet hänen huovejaan, avantoonkin heitä
upottaneet ... polttaneet satoja kartanoita, yrittäneet erottaa hänet,
kuninkaan edustajan, virastaan ja panna kuninkaan vastustajan
sijaan...! Hän kuvasi nuhtelevasti, kuinka he olivat esivallalle
uppiniskaisina antautuneet ilkimysten verkkoihin, jotka valtakunnalle
turmiota valmistavat, ja uhanneet tulla repimään maahan Turun linnan
muurit...

-- Ja tämän kaikenko he olisivat saaneet iltikseen tehdä,
rankaisematta...! Sellaista viisautta ei sinun, keltanokan, olisi
tarvinnut tulla Rautalammelta eikä Savosta meille opettamaan! Kuka
sinut on lähettänyt meille tuota lorua jaarittelemaan, -- vastaa
suoraan ja kiemurtelematta...!

Mikko oli tärissyt kuin vilutaudissa tuota korkean herran pitkää ja
vihaista nuhdepuhetta kuunnellessaan. Marskin puheissa oli aina iskevää
voimaa, ja voimakkuudellaan hänen sanansa nytkin aivan typerryttivät ja
sekoittivat Mikon omat ajatukset ja suunnitelmat. Hän tunsi aivan
maahan vajonneensa eikä uskonut enää saavansa sanaa suustaan, --
kohtalonsa hän aavisti jo päätetyksi. Mutta kun kiukkuinen herra
lopuksi teki tuon suoran, vastausta vaativan kysymyksensä, vastasi
Mikko siihen nöyrästi, mutta avoimin katsein:

-- Kukaan ei ole minua lähettänyt. Omantuntoni pakosta olen tämän
pitkän matkan tehnyt. Olen murjottu mies, sydämeni vuotaa verta,
kaikkeni olen itsekin menettänyt ... mutta kansan teurastamista en
sittenkään voinut nähdä. Minun täytyi jotakin yrittää noiden
onnettomain hyväksi. Ja tiesin, että ainoastaan te, marski, voitte
pakottaa sotaväen säästämään talonpoikia sukupuuttoon häviämästä.

-- Sukupuuttoon ... väitätkö Götrik Fincken hävittävän lääniläisensä
sukupuuttoon, -- hän on savolaisilleen liiankin pehmyt, urahti marski,
mutta hänen ääneensä oli Mikon viimeksi vastatessa sittenkin tullut
hiukan talttuneempi sävy.

-- Ehkä hän itse on lempeämpi, hänen sotapäällikkönsä ovat joka
tapauksessa julmia kostaessaan, vastasi Mikko jo hiukan vapaammin. --
Ja miten voi kansa enää maitaan viljellä ja verojaan maksaa, jos sen
miehet kylittäin ja pitäjittäin surmataan... Kansa on nyt nöyrtynyt...

Marski oli istahtanut penkille ja käynyt taas kuin tuohon jutteluun
vähän väsähtäneenä ja miettiväisenä jyrsimään mehukasta lampaanlapaa,
kulauttaakseen taas kurkustaan alas kannullisen olutta sen päälle. Ja
sillaikaa olivat taas toiset herrat käyneet ääneen, rökittäen
mielestään liian rohkeapuheiseksi käynyttä asiamiestä sanojensa
ruoskilla.

-- Vai lempeyttä nyt vaaditaan, sitäkö talonpojat osottivat, kun
ryöstivät meidän kartanoitamme, puhui Knut Kurki, jonka pari aputaloa
heti kapinan alussa oli tullut ryöstetyksi. -- Ei, antaa huovien
Savossa tehdä puhdasta, siivota ja kitkeä väestöstä uppiniskaisuus
aivan juuriaan myöten. Sen he kyllä tekevätkin, täältä ei tarvitse
sinne lähettää apulaisia eikä hillitsijöitä.

Knut Kurjen ei ollenkaan tehnyt mieli lähteä retkeilemään Savon
tiettömille erämaille ja hän kannatti senvuoksi täyden toimintavapauden
jättämistä sikäläisille sotapäälliköille.

-- Hirsipuu ja mestauskirves ovat noille nuijapäille aivan oikeutettu
rangaistus, intoili Hämeen rauhoittaja Ivar Tavast, joka oli näitä
kurituskeinoja itse runsaasti käyttänyt. -- Ja sinullekin, pappi, joka
tulet tänne meille laverruksiasi latelemaan!

-- Niin, ainakin tyrmään tuo mies joutaa miettimään omatekoisia
valtiollisia viisauksiaan, yritti veistelemään Bolstadin herrakin, joka
aina tahtoi olla muita muuatta astetta edellä ja aina mahtavalle
suojelijalleen mieliksi, mutta ei kumpaakaan aina osannut.

-- Käskykirje Götrik-herralle, että hän listii päät niin monelta
talonpojalta kuin suinkin, -- sen tämä anomus aiheuttakoon, eikä mitään
muuta, uhmaili edelleen omista verkoistaan ylpeilevä Ivar Tavast. --
Niin mekin Padasjoella tehtiin, niskat nurin vain kaikilta, jotka
olivat asetta kantaneet!

-- Vaikka olitte valoin taanneet heille heidän henkensä, pisti
Kurki-herra väliin hiukan myrkyllisesti, -- hän ei sentään,
ritarillisena miehenä, tuollaista sanapattoisuutta oikein hyväksynyt.

-- Mitäs talonpojille annetuista valoista, -- vannopas nyt jotakin
vihaiselle härkälaumalle, joka päällesi käy, ikeen alle sen pistät
kuitenkin. -- Ivar herra joi mahtavan kulauksen olutta; ikäänkuin tuon
elämänohjeensa varmistukseksi.

Marski jyrsi sillä välin lampaan lapaa, kuunnellen ääneti herrain
uhittelevaa keskustelua ja heittäen aina väliin miettivän silmäyksen
sillalla avuttoman näköisenä seisovaan kalpeaan, mutta tulisilmäiseen
pappiin. Tämän aiheettomista puheista ja neuvoista oli hän aluksi
kovasti suuttunut, mutta joku sana Mikon vastauksesta oli herättänyt
hänen päässään eräitä siinä jo ennen liikehtineitä ajatuksia taas
kiertämään. Mistäpä todella lypsetään veroja, ja millä sotaväki
elätetään herttuan hyökkäyksen varalta, jos lehmä tapetaan tai
saatetaan täysmahoksi?

Tarmolla on tämä kapina kukistettava, niinkuin on tehtykin, mutta
myöskin taidolla... Silmällä on pidettävä sitäkin, ettei väestö liiaksi
heikkene ... ja ennen kaikkea, ettei se epätoivossaan taas uudelleen
syöksy herttuan helmaan, jos tämä todellakin pääsisi Suomeen. Se on
tuosta auttajastaan kertakaikkiaan vieroitettava ... sitä oli marski jo
ennen yritellyt, kuvaten kansalle herttuan syypääksi talonpoikain
nousuun ja koko heidän onnettomuuteensa; sille on teroitettava, että
tuo ovela ruhtinas on heidät pettänyt ja uhrannut heidät omiin
tarkoituksiinsa -- niinkuin on tehnytkin...

Ehkä on tuon pappiparan puheissa sittenkin jotakin järkeä, hänen
itsensä siitä tietämättä, mutisi karkeapiirteinen ylimys itsekseen. Ja
hän voi juuri olla sopiva mies vaikuttamaan nyt nöyrtyneiden
talonpoikain mielialaan, -- vaikka hän tässä vain älytöntä lempeyttä ja
armonantoa haihatteleekin...

Kuuntelematta enää toisten herrain väittelyä oli marski kotvan istunut
näissä mietteissään ja virkahti nyt ikäänkuin koko kohtaukseen
kyllästyneenä:

-- Jo on tämän löyhäpäisen papin kanssa tarinoitu tarpeeksi, meillä on
tässä tärkeämpiäkin tehtäviä, -- kirje on nyt laitettava Puolaan Suomen
kapinan lopullisesta päättymisestä. -- Ja viskaten jyrsimänsä
lampaanluun kolisten koirille pirtinnurkkaan, lisäsi hän: --
Kapinoitsijoita on rangaistava ansion mukaan, varsinkin johtajia. Mutta
jos talonpojat näistäpuolin pysyvät siivolla ja viljelevät napisematta
maitaan ja maksavat veronsa, niin saavat sen tehdä. -- Kankeasti
viitaten kädellään pappia poistumaan jyrähti hän tälle: -- Vie sinne
maille sellaiset terveiset -- enin rikollisten asia tutkittakoon sitten
käräjillä. Mutta auta armias, jos he vielä uudelleen nousevat esivaltaa
vastaan taikka vehkeilevät meidän selän takana, yllyttipä heitä kuka
tahansa, -- silloin emme jätä elävää elukkaa heidän kyliinsä, emme
kukkoa tunkiolle kiekumaan. Sano se heille...!

-- Mitä, lasketko tämän röyhkeän kapinanpuolustajan noin vain menemään,
kiivaili Pertteli Särkilahti, kun oivalsi marskin aikovan lähettää
papin takaisin talonpoikain luo terveisiään viemään.

-- Köysiin minä hänet pistäisin, terästi Ivar-herra, jonka päässä jo
väkevä aamiaisolut kihahteli, -- itselleen opetukseksi ja muille
nuijapäille varoitukseksi.

-- Ties mikä hän on lopultakin miehiään, usutti Bolstadin herrakin.

Ja aina palvelushaluinen Juhana Näf kutsui jo tupaan vahtihuovin muka
viemään noin tuomitun asiamiehen parempaan talteen. Mikko näki ne
oireet, mutta ne eivät häntä hänen nykyisessä mielialassaan
säikyttäneet, hän astui kuin rohkaistuneena askeleen lähemmäs ja
virkkoi:

-- Minut sitokaa ja surmatkaa, ehkä sen olen ansainnut. Mutta kansan
kohtaloa helpottakaa, se on epätoivon partaalla...!

Marski naurahti, heitti intoileviin seuralaisiinsa hillitsevän katseen
ja virkkoi papille:

-- Ehkä lienet ansainnut hirttoköyden sinäkin. Mutta nyt mene, aja
suoraan Rautalammen erämaille ja vie äskeiset terveiseni sinne. Sano
noille jukuripäille, että minä kirjoitan samanlaiset neuvot
Götrik-herralle Savoon ja muille käskynhaltijoilleni. Mutta muistakoot
ja varokoot vihaani, jos vielä jotakin yrittävät, he ovat jo ennen
tunteneet kourani... No, ala laputtaa...

Mikko ei oikein ymmärtänyt asiain tätä käännettä ja seisoi vielä
tuokion kuin neuvotonna siinä lattialla. Juhana Näfin täytyi häntä
oikein olasta työntää ja ohjata ovelle, ennenkuin hän typerryksissään
siitä ulos osasi.

Eikä tuota marskin suopeutta ymmärtäneet toiset ruokapöydässä vielä
istuvat herratkaan. He rupesivat Mikon lähdettyä puolittain
pilkallisesti, puolittain moittivasti puhumaan tuosta kapinaväen
näöltään hurskaasta, mutta todellisuudessa koppavasta asianajajasta,
joka nyt näin pääsi erämaan nuijapäille armon evankeliumiaan
saarnaamaan.

-- Liekö ollut koppava, en tiedä, mutta ennen kaikkea hän oli lammas,
virkahti siihen marski naurahtaen. -- Ja oikeata, minun mieleistäni
evankeliumia hän siellä nyt saarnaa.

-- Tiesi tuon taata, epäili sihteeri Gröning, joka juuri tuli sisään
asioiltaan. -- Tuolla toisessa tuvassa tunnustelivat häntä eräät
samaksi papiksi, joka viime syysmarkkinain aikana Turussa puhui ja
paasasi kapitulin salissa teidän korkeuttanne vastaan.

-- Samako mies, kivahti nyt hetkeksi marskikin.

-- Senkö vehkeilijän Aningaisten Martin poika?

-- Sen juuri, se suku on aina vastaasi vehkeillyt, usutti
Pertteli-herra. -- Eikä se poika luultavasti ollut oikeilla asioilla
nytkään.

-- Senkö poika, hoki Klaus-herra hampaittensa välitse ja hiukan kuin
katuen lauhkeuttaan. -- Mutta menköön, lammas hän joka tapauksessa on,
ja meidän asiaa hän nyt tietämättään ajaa.

Terävästi tuijotti hän eteensä, ikäänkuin katsellen kauas
tulevaisuuteen, laski raskaan käsivartensa ponnella pöydälle ja puhui
nyt varsin vakavissaan:

-- Se suuri asia, edessä oleva tiukka ja armoton taistelu, se luo jo
ennakolta varjonsa moniin nykyhetken ilmiöihin, pieniin jos suuriinkin
seikkoihin. Meidänkin on muokattava täällä maata sen taistelun varalta,
niinkuin herttua omalla tahollaan tekee, meidän on varattava selkämme
vapaaksi, on varustauduttava ottamaan vastaan iskuja edestäpäin ja --
iskemään itse. Iskettävä on silloin, piru soi, niin että kypärät ja
otsaluut paukkuen halkeavat...!

Honkainen pöytä paukkui, kun kuumentunut mahtimies siihen, aterialta
nousten, nyrkkinsä pudotti, mutta ei toki haljennut. Toisetkin herrat
nyt nousivat kannujensa äärestä hiukan noloina. He näet eivät voineet
oikein seurata Viikin vihaisen vapaaherran viimeistä, kierteistä
ajatuksenkulkua, eivät käsittäneet, mitä tuon haihattelevan papin
mukana erämaille lähetetyt terveiset saattoivat kuulua siihen
taisteluun Kaarlo herttuaa vastaan, joka nykyisin todellakin loi
varjonsa kaikkiin marskin ajatuksiin ja tekoihin ja jota he tiesivät
hänen hautovan mielessään yöllä ja päivällä. Sen he vain käsittivät,
että hankkeissa oli kiivas, leppymätön, ratkaiseva taistelu niiden
kahden mahtimiehen välillä, jotka kuninkaan poissaollessa nyt
isännöivät Ruotsin valtakunnan eri osissa, ja tämän edessä olevan
valtataistelun rinnalla kaikki muu tosiaankin oli arvotonta...

       *       *       *       *       *

Sillävälin ajoi jo Mikko Martinpoika Pirkkalan Tammerkosken kylästä
hyvää vauhtia itään päin. Ajomies, jonka korvat olivat olleet kuumat ja
jonka sydän oli pahasti läpättänyt, kun hän nimismiestalon pihalla,
huovien ja kaikenlaisen uteliaan aseväen keskellä, aamukauden odotti
marskin majataloon puoliväkisin tunkeutunutta pappia, ei nyt pitkän
matkan tehnyttä hevostaan säälinyt. Hän löi sitä ohjasperillä lanteille
myötä- ja vastamäessä, häntä poltteli halu päästä mahdollisimman pian
ja kauas tuolta sotaväen suurleiriltä, jonka lähettyvillä hän ei
vieläkään tuntenut henkeään turvalliseksi. Vasta kun puolirupeama näin
oli ääneti ajettu, sai läähättävä koni vihdoin astella vastamaassa ja
vasta silloin Erkki Pentinpoika kääntyi reen perällä istuvan Mikon
puoleen, joka näytti siinä avoimin silmin uinailevan.

-- Sinnekö Päijänteelle tästä takaisin ajetaan? kysyi hän
mahdollisimman tyyneesti, ryhtymättä vieläkään tiedustamaan Mikon
rohkean vierailun onnistumista ja miten hän oli selvinnyt sieltä
kontion pesästä.

-- Ei, käännytään pohjoisemmas, ajetaan suorimpia teitä kohastaan
Rautalammen erämaille, kotikulmille!

-- Ja jätetään sukulaisnaiset edelleen yksin pahaiseen pakosaunaan
Sysmän takaiselle salolle, niinkö?

Erkki katsoi uteliaana Mikkoa suoraan kasvoihin, eikö niissä vieläkään
näkyisi järkiinpalaamisen ja entisen arkipapin ilmeitä. Mutta ei,
juhlallisen vakavat ja kylmän järkähtämättömät olivat edelleen Mikon
kasvot, ja hänen silmissään paloi yhä sama rauhaton lieska, joka Erkkiä
oli Mikkelin pappilasta asti vistottanut. Ikäänkuin nöyrästi, mutta
varmasti Mikko vastasi:

-- Emme saa vielä heitä ajatella, suuremmat asiat ja tehtävät meitä
ensin erämaille vaativat. Käännä ensi tienhaarassa pohjoiseen päin,
kysellään kylistä tietä...

Samapa se Erkistä oli minne ajettiin, melkein mieluummin hän puolestaan
taivalsi suoraan kotisaloaan kohti. Mutta Mikon jatkuva päättäväisyys
ja ankaruus, hänen äänetön, jäykkä olemuksensa häntä yhä oudoksutti
eikä hän enää malttanut olla kysäisemättä:

-- Etkö päässytkään painajaisestasi, vaikka marskin puheille pääsit, --
turhako olikin tämä pitkä matkamme?

-- En tiedä vielä, oliko se turha, enkä tiedä, pääsenkö painajaisestani
kokonaan koskaan, vastasi Mikko huoahtaen. -- Mutta sain toki sanoa
sanottavani, sain purkaa pakahtuvan sydämeni, ja paljo se sentään
helpotti. Mutta suurta tehtävääni en ole sittenkään vielä suorittanut,
sitä kestää kyllä ikäni kaiken.



XIX.

SYDÄNMAALLE.


Päiväin pidetessä tammikuun lopulla ja helmikuun alussa rupesi
vähitellen pitkälle hiihdolle jouluksi lähteneitä miehiä palailemaan
etelästä päin Rautalammen kaukaisiin korpikyliin. Niitä tuli pienin
parvin, kaksi ja kolme miestä yhdessä, tuli eri tahoilta, mikä
Pieksämäen puolesta, mikä Laukaan kautta hiihtäen, mikä Sysmästä päin.
He palasivat nyt, ketkä palasivat, noista »suurista eristä», mutta
eivät palanneet korskeina pyyntimiehinä, eivät retkauttaneet, niinkuin
tavallisesti eristä tullessaan, raskasta kantamusta pirtin lattialle
eivätkä ruvenneet kehuen kertomaan metsäseikkailuistaan eikä parhaista
riistamaistaan. Hiljaa ja arkaillen hiihtivät he iltahämärissä metsän
rinnasta navetan taakse, hiipivät pirttiin ja nousivat ääneti,
uupuneina miehinä, uunille nukkumaan. Eikä talonväetkään kiirehtineet
heiltä matkan tuloksia utelemaan, -- he olivat näet jo ensimmäisiltä
etelästä tulleilta pakolaisilta kuulleet, että hullusti on käynyt
taasen, huovit ovat voittaneet, -- hyväpä, kun mies toki hengissä
palasi...

Sillä useimpiin taloihin ei jouluksi mies palannutkaan eikä toisiin
kyliin palannut miestä yhtään. Vielä niitä odotettiin, sillä yksi ja
toinen pääjoukostaan poikennut tai partioissa eksynyt ja metsissä
kierrellyt mies saapui vielä myöhemmin, ja vielähän Savon latvakylissä
taisteluita jatkuikin; mutta palanneet tiesivät monessa tapauksessa
kertoa, että turhaan siihen ja siihenkin taloon elättäjiä odotetaan.
Mikä oli saanut surmansa Nyystölän pellolla, mikä Mikkelin
kirkonmäellä, mikä Juvalla tai Joroisissa, -- palaamaan pääsivät vain
ne, jotka eivät olleet pahimpiin surmanpaikkoihin joutuneet, vaan
olivat sattuneet kulkemaan eri osastoina.

Näissä yleensä jylhän vakavissa salokylissä oli joulun tienoo ja sen
jälkeiset viikot eletty eräänlaisessa äkkiä heränneessä yltiöpäisyyden
humussa, suuren voiton ja paranevain elämänehtojen kauniissa toiveissa.
Olihan huovit ja voudit ajettu pois koko pitäjästä, omat miehet olivat
olleet käskijöinä, kun he lähtivät sataisissa joukoissa entisiä
ahdistajiaan ahdistamaan, elämänilolla ja rohkealla mielellä oli
taloissa kotitöitä tehty... Nyt niissä taas vallitsi toimettomuus ja
tahdottomuus, suru ja tuska tai jäytävä levottomuus painoi leimansa
koko elämään, taikka vatvoi mieliä pingoittunut odotus, aina sen
mukaan, oliko jo tieto tullut isän tai veljen kuolemasta, vai
varrottiinko vielä tuota murjovaa tietoa. Kaikkialla, niissäkin
taloissa, joihin erämies oli palannut alakärsänä ja nolona, vallitsi
synkin epätoivo, eikä vielä osattu ryhtyä mihinkään. Sillä mikä oli nyt
taas voitetuilla talonpojilla edessään, mikä oli oleva niiden kohtalo,
jotka olivat kapinaan ryhtyneet? Sitä toisiltaan kysyttiin, mutta
entisestä kokemuksestahan se jo tiedettiin.

Vielä eivät olleet huovit ja voudit saapuneet näihin erämaankyliin
tuomioitaan tekemään eikä sakkoverojaan ottamaan, mutta heidän
arvattiin minä hetkenä tahansa saapuvan ja tiedettiinpä kylläkin, millä
melulla ja missä mielessä he nyt, kukistettuaan aseisiin ryhtyneet
talonpojat, sinne kostajina karauttavat. Silloin ei ole armoa eikä
sääliä missään, silloin rakennetaan taas hirsipuita, eikä silloin ole
saaliin kiskomisella mitään määrää. Ja silloin ei ole ainakaan kotiin
palanneiden nuijamiesten hyvä viipyä kotosalla... Senpä vuoksi olikin
ainoa toimi, mihin näihin aikoihin noissa murjotuissa kylissä yleensä
kyettiin, se, että niissä pidettiin hätäisiä neuvotteluja, mihin olisi
nyt kotikylistä paettava, -- paettava niin kauas, ettei huovien kosto
eikä rankaisevan esivallan käsivarsi ulotu.

Kovimmin kolhittuja oli Apajan rantakylä. Sieltä oli kaikki miehet
olleet etelänhiihdolla ja harvat olivat palanneet. Mutta muutamia oli
sentään saapunut Savosta päin ja toinen ryhmä tuli vielä myöhemmin
Hämeestä. Nämä miehet tiesivät, että kun huoviroikka erämaille saapuu,
saapuu se ensimmäisenä juuri heidän kyläänsä ja tekee silloin heti
puhdasta. Siksipä ruvettiinkin jo muutaman levähdyspäivän perästä
Apajan ja Kelalan taloista hankkiutumaan uudelle, vakavalle,
vaivaloiselle hiihdolle, -- pakoon kaukaisimpainkin takamaiden taa ja
sydänmaanjärville. Saloa oli toki Rautalammen latva-asutuksen takana
vielä niin kaukaista ja niin syvää, että siellä tuskin pisimmän
kierroksen tehneet erämiehetkään olivat käyneet, ja ettei sinne mikään
voutiroikka osaa. Siellä on, se tiedettiin, suurten soiden ja metsien
takana nimettömiä järviä, joiden lahtiin ei ole koskaan katiskaa
laskettu ja joiden selkiä ei ole koskaan venheillä soudettu. Niiden
välisissä synkissä saloissa, joihin vastaavat Pohjanmaan laidattomat
suot ja joissa ei kontiota vielä koskaan ole häiritty, voivat
henkipatot miehet rauhassa piillä ja rakentaa uutta elämistä, -- sinne
he nyt aikoivat paeta! Ja sitä varten nyt kaikissa taloissa kiireellä
korjattiin verkkoja ja koottiin kontteihin rihmoja ja kirveitä ja
eväitä ja tervattiin kalhoiksi kuluneita suksia. Rinta raskaana, sydän
sydenmustana, äänettömästi ja hälinättä näitä varustuksia tehtiin,
sillä matkalle lähtijät oivalsivat, että näihin vanhoihin, rakkaihin
koteihinsa ei heidän kai tule enää koskaan palattavaksi.

Silloin ajoi eräänä päivänä Apajan pihaan resla, jota veti luukasaksi
laihtunut koni ja josta kankeina pitkän istumisen jälkeen nousi kaksi
miestä: Kelalan talon vanhin poika Erkki, joka Mikkelin kirkonmäeltä
oli papinkuskina pelastunut, mutta sitten taas kadoksiin jäänyt, ja
pitäjän nuori kappalainen, joka hänkin joulun alla oli lähtenyt
nuijamiesten matkaan ja jonka kohtaloista sitten ei ollut paljoa
kuulunut. Kaihoisin mielin heitä nyt Apajassa ja Kelalassa
tervehdittiin, ei sillä riemulla, millä heidän saapuessaan eräänä
tuulisena syyspäivänä. Eikä ollut siellä nyt palanneelle pojalle eikä
papillekaan paljo sanottavaa, jota nämä eivät olisi itse heti
oivaltaneet. Se yksi, viimeinen, surullinen tehtävä täytti nyt kaikkien
mielen: pako kotitaloista! Apajasta, jossa ei nyt ollut pieniä lapsia,
aikoivat kaikki väet, koko perhekunta, lähteä sydänmaalle, sijoittaa
karjan naapureihin ja jättää talon aivan autioksi. Toisiin taloihin,
kuten Kelalaan, kuuluivat aikovan jäädä heikkovoimaisimmat ja ne, jotka
luulivat voivansa todistaa syyttömyytensä.

Mutta äsken palannut pappi kehoitti toivottomia tuttaviaan vilkkaasti
ja hartaasti luopumaan koko pakoaikeesta, väittäen, että he saavat ja
voivat nyt rauhassa koteihinsa jäädä:

-- Tulen suoraan sotamarski Klaus Flemingin luota Pirkkalasta, jonne
Erkin kanssa ajoin juuri huovien julmuutta estääkseni. Ja hän käski
minun tuoda tänne juuri sellaiset terveiset.

-- Klaus-herrako, mikä sen nyt olisi näin muuttanut? Toista hän oli
poikaa, kun kolme vuotta sitten kävi meitä kurittamassa.

Näin epäilivät murjotut miehet heti.

-- Sillä kai on omat syynsä, selitti Mikko tupaan astuen, -- ei tahdo
kansaa hävittää liiaksi sukupuuttoon, tarvitsee veronmaksajia...
Varmasti hän lupasi laatia käskyn alasilleen virkamiehineen, että
antavat talonpoikain raataa taloissaan rauhassa, kun nämä vain itse nyt
rauhassa pysyvät, -- enin syyllisten asia tutkittanee sitten
käräjillä...

Mutta nämä papin vakuutukset eivät tehonneet erämaan paljo kokeneisiin
talonpoikiin. He uskoivat kyllä, että pappi, joka kansan parasta
tarkoittaen oli käynyt itsensä pääpirun puheilla, oli sieltä saanut
jonkunlaiset lupaukset. Mutta pidetäänkö näin annettuja lupauksia, sitä
he suuresti epäilivät.

-- Luvattiinhan Mikkelin pappilaan saarretuille talonpojillekin armo ja
henki, virkkoivat retkeltä palanneet, joilta toverit olivat jääneet
tuolle veriselle kirkonmäelle. -- Mutta päät listittiin kaikilta --
niinkuin nauriilta...

-- Ja vaikka pääherrat tahtoisivatkin säästää veronmaksajiaan, eivät
huovit, kun kerran kylään tulevat, siitä välitä. Heillä on oma
kostonsisunsa ... emmehän mekään heitä paljoa armahtaneet...

-- Eikä ole suurta toivoa siitäkään, miten käräjillä käy, jos
niitä jäämme odottamaan, varoittelivat vanhat miehet vanhoilta
kokemuksiltaan. -- Lainlukijat ovat herrain kätyreitä, he tuomitsevat,
niinkuin toiset herrat tahtovat, taikka kiskovat meiltä määrättömiä
lahjuksia päittemme hintana.

-- Ja kukapa meistä oikein on enemmän tai vähemmän syyllinen, säestivät
toiset. -- Kaikki annoimme elättihuoveillemme köniin, kaikki oltiin
yhtä sisukkaasti tappelemassa...

Miehet eivät papin neuvosta keskeyttäneet valmistuksiaan suurelle
hiihdolle, ja naiset seurasivat huokaillen heidän esimerkkiään: panivat
tavaroitaan kokoon ja sälyttivät niitä kelkkoihin ja poronpulkkiin. He
tahtoivat olla valmiit hiihtämään minä päivänä tahansa, jos vain tieto
tulisi sotaväen lähestymisestä. Mutta Mikko-pappi kehoitti heitä
vieläkin malttamaan mielensä ja pysymään kotona edes siksi, kunnes hän
kirkolla saisi varmempia tietoja sotaväen aikeista.

Itse lähti hän näet kirkolle aloittaakseen uudella voimalla ja innolla
työnsä kovia kärsineiden seurakuntalaistensa hyväksi, ryhtyäkseen
ihmisenä ja pappina auttamaan heitä uuden, vaikean elämän
alkutaipaleella. Siinä rauhan työssä hän nyt toivoi olevansa oikealla
alallaan ja voivansa vihdoinkin erehdysten jälkeen toteuttaa
kutsumuksensa.

Rautalammen kyliin saapuikin pian Savosta päin viestejä, jotka olivat
omansa vahvistamaan tosiksi papin puheet armahduksesta ja elämän
palaamisesta terveisiin uomiin. Savonlinnan päälliköltä, vanhalta
Götrik Finckeltä, saapui Rautalammelle varsinainen lupakirja, että
talonpojat saavat rauhassa ja rankaisematta kodeissaan asua, kun
siivolla pysyvät, ja oli sieltäpäin jo palannut jokunen linnan vanki,
jolle oli Olavinlinnasta tuon lupauksen vahvistukseksi annettu oikea
ruunun vaakunoilla varustettu rauhan-arpa, -- kenellä sellainen on,
siihen eivät enää muka huovit eikä voutirengit koske. Näin kerrottiin.
Ja niitä arpoja oli kuulemma luvattu antaa kaikille, jotka vain
lupaavat olla uudelleen aseisiin tarttumatta.

Jo ruvettiin Apajan taloissakin empimään, voitaisiinko sittenkin jäädä
kotiin elämään, vanhoille rakkaille ja raskaasti raivatuille maille.
Houkutus oli suuri, ja niin pidettiin jo pirteissä uusia neuvotteluja,
olisiko purettava pulkat ja kontit ja käytävä vain kotiaholta uusia
halmeita aukomaan. Kirkolta lähetti nuori kappalainen siihen
kehoittavat terveiset. Mutta samaan aikaan tuli näihin kyliin toisia
tietoja, jotka murjottujen mustista mielistä karistivat ja sammuttivat
nämä heikot toivonvälkkeet. Tuli Pohjanmaalta viesti, että siellä
aiotaan uudelleen rynnistää huovien ja herrain voittanutta valtaa
vastaan ... kuka sen tietää, milloin ja miten näihin uusiin kahakkoihin
erämaillakin taas sotkeudutaan...? Tuli taas kauhunvaltaamia hiihtäjiä
Savosta, sikäläisiä pakolaisraukkoja, jotka kertoivat, että sotaväen
valtaamissa pitäjissä siellä nyt ryöstetään talonpoikain tavarat
puhtaiksi, viedään viimeiset karjantähteet, tyhjennetään aitat ...
ei ole siellä käytännössä mitään armoa, eivät tehoo mihinkään
Götrik-herran jakamat puiset »rauhan-arvatkaan»... Sekasorto on
päinvastoin sanomaton, talonpojat ryöstävät toisiaankin... Ja vihdoin
saapui samalta kulmalta uusien pakolaisten mukana tieto, että sotaväkeä
on tulossa Savosta Pieksämäen kautta Rautalammelle ... niitä samoja
linnan alapäälliköitä, jotka valoistaan huolimatta Mikkelin kirkolla
suorittivat vangittujen talonpoikain teloituksen... Oli jo Pieksämäellä
tilattu hevosia näitä sotamatkueita varten, joiden kerrottiin tätä
kautta samoavan Pohjanmaalle, sen jo puhjennutta uutta kapinata
kukistelemaan...

Silloin oli ainakin Apajan kylän miehille asema ilman muuta selvä:
heidän on sittenkin kiireellä painuttava salolle!

-- Mistä se armo meille tulisi, jota ei Savonlinnan herra saa omille
lääniläisilleen hankituksi, virkkoivat he toisilleen.

-- Meitä erämaan miehiä ne huovit ja nihdit enin vihaavat, me olemme
muka syypäät toistenkin kapinaan, -- nahat he selästämme nylkevät!

-- Eivätkä jyvääkään aittoihimme jätä, kun tästä kautta Pohjanmaalle
kulkevat. -- Uudet tappelut ja kurjuudet täällä ovat edessä, -- salolle
on meidän painuttava ja pian!

Eikä se päätös enää muuttunut. Siihen jo yhtyi Erkki Pentinpoikakin,
joka viimeisiin asti oli pyrkinyt noudattamaan Mikko-ystävänsä
hyväätarkoittavaa neuvoa. Kaikki oli pimeätä ja uhkaavaa, mitään toivon
pilkahdustakaan ei näyttänyt jäävän niille, jotka halusivat kotitupiin
jäädä.

Mutta kun kotipirtin liedeltä tuli sammutettiin ja sen väki muutamana
aamuna hiljaa ja raskaasti nousi suksilleen, hiihtääkseen pois lumiseen
metsään, silloin poikkesi Erkki vielä joukosta, luvaten tavoittaa sen
ensi yönuotiolla. Hän hiihti vielä mutkan kirkolle, sanoakseen
jäähyväiset talviselle matkatoverilleen, pitäjän nuorelle
kappalaiselle.

Siellä pappilassa hän Mikon tapasikin, kertoi tälle kotiväkensä paosta
ja kotitalon jättämisestä autioksi, kertoi lähtevänsä hänkin nyt
erämiehenä ja uudisraivaajana aloittamaan kirjavaa elämätään taas
uudelta pohjalta.

-- Näinkö siis kävi...? virkahti Mikko alakuloisesti, vieraansa
istumaan saatettuaan, mutta ei hän sentään näyttänyt tahtovan
moittiakaan apajalaisten ystäväinsä päätöstä. Ymmärsihän hän sen syyt.

-- Näin kävi, totesi Erkki. -- Ja nyt ei sinun meidän kylän väkeä
tarvitse odottaa kirkkoosi. Tuskin palaamme vanhoihin koteihimme
koskaan, yhteiset matkamme ovat nyt lopussa!

-- Aiotteko paeta niin kauas sydänmaille?

-- Niin kauas ja niin tiettömäin taipaleiden taa, vastasi Erkki. --
Emmekä haluakaan sieltä lähteä tänne, vetämään veroherroja perässämme,
pysymme siellä, minne kerran asetumme, rakennamme sinne uuden
metsäkylän, josta ei kukaan mitään tiedä, ei ystävä eikä vihamies, --
siellä elämme ja sinne kuolemme...

-- Aiotteko jäädä sinne kokonaan, ettekö ajattelekaan paluuta? kyseli
Mikko uudelleen ikäänkuin heräävällä uteliaisuudella.

-- Näin on miesten mieli, vastasi Erkki. -- Kun kerran sinne uudismökit
rakennamme, raivaamme uudet halmeaukeat ja asetumme sinne perheinemme
asumaan, mitäpä kannattaisi tänne taas palata veromiesten ja ryttärien
ryöstettäviksi. Mitäpä se on elämä sen huonompaa sielläkään ... se vain
ero, että minkä järvestä pyydät tai kaskimaastasi korjaat, sen saat
itse pitää ja syödä...

-- Mutta entä talonne täällä?

-- Ehkä asettuu joskus joku sukulainen sitä viljelemään, -- autioksihan
se nyt ainakin on hyljättävä.

-- Ja aiotte elää aivan erillänne koko muusta maailmasta, ihmetteli
Mikko, mutta milteipä kateutta kajahti samalla hänen äänestään. -- Ei
mitään sielunhoitoakaan, ei kuka kastaisi lapset ja vihkisi avioparit
ja hautaisi vainajat...!

-- Niinpä ne erämaille lähteneet ennenkin ovat eläneet... Sitten,
vuosikymmenien perästä, kun korpikylä on vahvistunut, tulee ehkä
jostakin pappi siellä käymään, vihkii vanhat pariskunnat ja siunaa
nurmettuneet haudat... Mutta nyt lähivuosiin emme häntä käymäänkään
halua, sillä hänen perästään tulisi tietysti heti vouti...

-- Mutta muututtehan siten pakanoiksi, väitteli Mikko edelleen. -- Eikö
teillä ole kaipuuta saada kuulla edes saarnaa joskus...?

-- Ehkä on kaipuutakin, mutta paljosta muustakinhan meidän on
kieltäydyttävä. Aikomuksemme kyllä oli jättää lähtömme ensi
maanantaihin, että vielä kerran ensi pyhänä olisimme saaneet käydä
kirkossa ja kuulla sinun saarnaavan... Mutta ei ollut miehillä malttia,
sotaväki voi jo siihen mennessä keritä tänne...

Mikko istui kotvan ääneti siinä puolihämärässä kylkeistuvassa, jossa
hänellä taas oli pappilassa asuntonsa, istui silmät siltaan luotuina,
murheellinen, masentunut ilme kasvoillaan. Sitten virkkoi hän hiljaa:

-- Minä en saarnaa enää Rautalammen kirkossa, ehkä en muuallakaan?

-- No miksi et? -- Nyt oli Erkin vuoro ihmetellä.

-- En saa. Kirkkoherra on sen kieltänyt. Hän ei uskalla ... kun minä
olen ollut kapinaväen matkassa, pelkää siitä kostoa itselleenkin. Hän
on jo asiasta kirjoittanut tuomiokapituliin... Minun on täältä pian
lähdettävä...

-- Lähdettävä täältä? Miksi -- juurihan tulit?

-- Vanha kirkkoherra ei uskalla antaa minun kauan asua pappilassaan ...
voin aiheuttaa ikävyyksiä ... hän on jo kehoittanut minua ensi tilassa
matkustamaan tieheni ... pelkää kovasti, ukkopaha!

-- Matkustamaan, minne? Turkuunko?

-- En voi Turkuun lähteä ilman piispan kutsua. Siellä on nyt muuten
meikäläisiin nähden komento kova...

-- Mutta minne sitten joudut?

-- Samapa se minne! Mitäpä minusta enää...

Mikko oli, Rautalammelle palatessaan, aikonut ryhtyä innolla ja
voimalla papilliseen työhönsä paljo kärsineiden seurakuntalaistensa
keskuudessa, -- kaikki nuo uudetkin unelmat olivat nyt taas rauenneet.
Hän oli toivonut siellä vihdoinkin saavansa rikki vatvottua sieluaan
tyydyttävän toimialan, olipa jo taas uneksinut siellä löytävänsä
kodinkin, -- kaikki kumossa! Mutta Mikko oli jo tähän uuteenkin
kohtaloonsa alistunut: se on kaikki, päätteli hän, jatkuvaa
rangaistusta siitä, että hän oli erehtynyt kansan unelmia kannattamaan
ja tehnyt sen itsekkäässä tarkoituksessa ... hän ei ollut vielä
tyhjentänyt kalkkiaan pohjasakkoja myöten. Hän ymmärsi, että hänen on
se tehtävä, ja alistui nöyrästi...

Mutta Erkki syljeskeli vihaisena uunin kupeella ja murisi, -- tuotapa
hän ei ollut osannut aavistellakaan. Hän tunsi heidän yhteisten
matkojensa varrelta hyvin Mikon hiljaiset, uudetkin unelmat ja niiden
korkeimman pyrintöpäämäärän, joka oli entinen, vanha ja rakas: saada,
sittenkuin hän oli taistelunsa loppuuntaistellut, hakea ja tuoda
kaukaisen pappilan kylkeistupaansa se Leinosen orpo tyttö, jonka he
toivoivat piilosaunassaan säästyneen vainojen kynsistä... Eihän kyllä
Mikko milloinkaan ollut siitä unelmastaan Erkille suoraan puhunut, hän
oli karttanut siihen koskemista, epäillyt jotakin ja hautonut salaa
mielessään niitä omia epäilyksiään. Hän oli kantanut salahaavaa
sydämessään, mutta Erkki oli uskonut sen piankin arpeutuvan. Nytkin oli
Erkki helposti Mikon puheista ymmärtänyt noiden vanhain unelmain yhä
asuvan nuoren papin mielessä ja olipa hän toivonut niiden vielä tänä
keväänä, rauhan palattua, toteutuvankin... Nytkö on kaikki sekin mennyt
mäsäksi...! Vai aikoisiko --? Erkki kysäisi yhtäkkiä iloisemmin:

-- Täältä lähdettyäsi ehkä poikkeat Sysikorpeen, kaiketi Leinosen
naiset jo ovat sinne palanneet piiloretkiltään?

-- Mitä minä sinne ... vaikka olisivat palanneetkin ... virkaheitto
pappi...!

-- Saanethan taas viran ... yritti Erkki lohduttelemaan. Mutta Mikko
puisteli päätään:

-- Mitenkä saan ja missä...? Ja sitäpaitsi, emmehän tiedä, kuka ne
naiset taas on saattanut pelastaa ja missä ne ovat...

Erkki ymmärsi, mihin hänen raskasmielinen ystävänsä tähtäsi noilla
epämääräisillä, mutta katkerasti särähtävillä sanoillaan ... siinä se
haava taas oli aukinaisena! Mikko ei ilmeisesti voinut karkoittaa
mielestään kalvavaa epäilystään sen johdosta, että hänen tyttönsä oli
lähtenyt hänen huovi-veljensä matkaan ja sen ilomielellä tehnyt... Se
oli kaikki, koko elämä, nyt taas Mikkoon nähden umpimutkassa ja
umpisurullista ... surkeampaa kuin saloon painuvain kohtalo! Erkin
olisi pitänyt siinä nyt sanoa kiireiset jäähyväisensä tuolle entiselle
matkatoverilleen ja rientää hakemaan sovitulta aholta kyläläistensä
ensimmäistä yönuotiota, mutta hänen oli vaikea tuolleen jättää tätä
avutonta nuorukaista, jota hän monien vaikeiden retkien varrella oli
hoivannut. Mikko huomasi silloin Erkin neuvottomuuden ja virkkoi
melkein naurahtaen:

-- Lähde sinä vain hiihtämään toisten apajalaisten luo, etteivät sinua
liian kauaksi jätä. Kiitos entisistä yhteisistä retkistä, tottapahan
minä tästä johonkin joudun...

-- Mihin joudutkaan, liian herkkämielinen mies! murisi Erkki. --
Käräjiin sinut vielä vievät ja tyrmään...

-- Vaikkapa niinkin, se lie silloin niin sallittu...

-- Mutta minäpä en sitä salli! -- Ja äkkiä seisaalleen ponnahtaen,
ikäänkuin äkkipäätöksen tehtyään, huudahti Erkki: -- Sinä lähdet meidän
mukana sydänmaalle hiihtämään, sinne perille asti...

-- Teidän vaivaksenne ... ei ole minusta teille apua!

-- Tule papiksemme sinne korpeen, -- vaikkapa seurakuntasi pieneksi
jäisikin. Siinä elät, missä mekin...

Mikon sairasta mieltä tuo ehdotus heti viehätti ja hurmasi. Yhdellä
kertaa hän siten katkaisisi kaikki ongelmansa, häviäisi pois koko
asutuilta mailta, niinkuin nuo pakenevat talonpojat... Ei tarvitsisi
hänen enää kantaa huolta menetetystä virastaan eikä uudesta
paikkapaikasta, ei vaivata piispaa anomuksilla ... eikä myöskään
kiusata itseään eikä tyttöään tyrkyttäytymällä hänelle. Kaikki solmut
selviäisivät, hän olisi haudattu salolle, eikä siitä haudastaan koskaan
enää nousisi...

Hänen nykyiseen tilanteeseensa ja mielialaansa ei mieluisampaa
ratkaisuehdotusta olisi voinut tulla. Hän häviäisi hiljaa pappilasta,
puhumatta sanaakaan pelonalaiselle kirkkoherralle, jonka hän siten
vapauttaisi kaikista huolista... Siellä salolla huolehtisi hän vain
noiden hyvien tuttavainsa, erämaan talonpoikain, sielunhoidosta ja
pääsisi siten kerrankin lähelle tuota kansaa, jonka sielunelämään ja
ajatusmaailmaan hän ei vielä kaikesta huolimatta ollut päässyt
syventymään. Kerrankin täysin reipastuneena hän uunin luona seisovalle
ystävälleen virkkoi:

-- Minä lähden matkaasi, Erkki, lähden apajalaisten kanssa sydänmaille,
jos vain he minusta huolivat!

-- Kun kestänet sitä taivalta tehdä, mikä edessä on, ja maata
viikkokausia havuilla rakotulen ääressä...

-- Minä kestän, olenhan jo tottunut...

Kiireellä rupesi Mikko keräämään vaatteitaan ja muita vähiä tavaroitaan
konttiin ja selkälaukkuunsa, joista Erkki otti toisen oman taakkansa
lisäksi hartioilleen. Hän pani mukaan virsikirjan ja messukirjan ja
kuluneen testamenttinsa, pudotti sakramenttilippaansa konttiin ja
mietti kotvan, pistäisikö hän siihen kirjoitusvehkeensäkin. Missäpä hän
niitä siellä tarvitsisi, kenelle hän sieltä koskaan kirjoittaisi, --
hänhän nyt hautautuu pois maailmasta. Lopuksi tipautti hän sentään
nekin vehkeet laukkuunsa, -- muita sivistyksen välineitä hän ei aikonut
tarvita, jääkööt tänne kirkkoherran hyväksi ne vähät, mitä hänellä
Turusta mukanaan olikin...

Illan hämärässä nousi kaksi matkamiestä pappilan pihalla suksille ja
lähti tien poikki harvakseen painamaan tummaa saloa kohti. Kukaan ei
kysynyt heidän matkansa määrää eivätkä he siitä kenellekään kertoneet.



XX.

KAKSI HAKUMIESTÄ.


Vanhan Karmalan mäeltä, Mustanahon eteläiseltä rinteeltä, kuului eräänä
kirkkaana kevätpäivänä tiukkaa, iloista kirveen kilkutusta. Siinä
veisteli Karmalan juureva, harvasanainen Tuomas rivakasti ja ahkerasti
seinähirsiä uuteen tupaansa, jota hän rakensi huovien talvella
polttaman vanhan tuvan tilalle ja jonka kehä jo ovenkorkuisena seisoi
siinä kauniilla törmällä, hohtaen päivän paisteessa valkoiselta ja
puhtaalta. Työtoverinaan oli hänellä nuori poikansa, vasta
toisellakymmenellä oleva valkotukkainen vesa, varreltaan lyhyt mutta
tanakka, sisukas jurrikka, joka hajallareisin ja hellittämättä pinnasi
hirttä toisesta päästä salvokselle, jonne isä sitä kontion voimilla
veti.

Huhtikuu oli loppuunkulumassa, mutta vielä oli järven selkä talvisen
hangen peitossa ja kinoksia oli vielä kujilla ja vesakossa. Ainoastaan
Mustanahon eteläiselle rinteelle oli päivä sulattanut suuria päiviä ja
hankipuro kuului sieltä jo lirisevän ahdetta myöten alas. Piha oli
täynnä rakennuspuuta. Poltetun tuvan kiuaskiviä oli kasattu uuden
salvoksen viereen ja niillä istui muuan matkamies kontti vieressään,
kuivatellen kevätahavassa kastuneita saappaitaan ja siitä harvakseen
tarinoiden työssään sitkeästi puskevan salvumiehen kanssa.

-- Te sentään poikinenne hengissä säästyitte sotaväen kynsistä, kun
nämä talvella talonne polttivat, virkahti vieras kiviröykkiöltä.

-- Henki sentään minullakin säilyi, vaikka vähissä se jo oli, kun piti
huovien hevosten perässä juosta hytkyttää kytkyessä monta peninkulmaa,
vastasi veistäjä vihaisella äänellä kilkatustensa lomitse.

-- Vai vangiksi veivät?

-- Veivät Hollolaan ja sieltä Hämeenlinnaan asti, -- siellä olin jo
tyrmässä mädätä. Pari kuukautta näet siellä meitä pitivät ... toisia
vankeja sinne kuolikin, mutta hengissä meitä sieltä sentään lopulta
muutamia pääsi...

-- Ja poikako myöskin...?

-- Poikaa eivät sinne toki vieneetkään, lapseksi kai katsoivat ja tänne
jättivät. -- Äitinsä kanssa pääsi tämä poika pirtin palaessa
livistämään metsään. Mutta vanhemman pojan meiltä ruojat tappoivat ...
kun hän koetti aitan ovea varjella...

-- Ja talon polttivat poroksi?

-- Talon ja navetan karjoineen, kaikki... Tuo riihipahanen vain jäi
polttamatta, ja sieltähän minä nämä orvot, poloiset vihdoin palattuani
löysin...

-- Mutta palattuasi rupesit heti uutta taloa rakentamaan, virkkoi taas
vieras, isännän tarmoa ihaillen.

-- Ka, mikä siinä auttoi, vastasi hiestynyt raataja, ojentautuen
hetkeksi työstään, ja vierasta tuikeasti katsellen. -- Elettävähän
tässä on, vaikka kaikki on viety ja hävitetty ... koetettava puskea
eteenpäin ja pitää taloa pystyssä, vaikka verovoudit taaskin
uhkailevat. Raada pois ja koeta elättää perheesi, -- mikäpä muukaan
neuvoksi...

-- Mikäpä muukaan, se on oikein! Raunioillehan sitä on koetettava uutta
elämää rakentaa.

Kyllä vanha Karmala vielä voimiinsa nousee, päätteli matkamies
itsekseen isän ja pojan sitkeyttä ja sisua katsellessaan. Pellot
kynnetään ja kylvetään taas jo tänä suvena, karjaa hankitaan ja
kasvatetaan vähitellen uutta, syksyksi on kai jo omettakin pystyssä...
Mutta tuonne ahon toiseen laitaan, Leinosen törmälle, ei taida talo
hevillä kohota poltetun tilalle ... ei ole enää hengissä niitä, jotka
sinne elämistä pystyttäisivät...

Kotvasen äänettömyyden jälkeen kyseli matkamies taas:

-- Onko Leinosen väestä mitään kuulunut ... eikös ne olleet teille
sukulaisväkeä...?

-- Tämän saman Karmalan perua olivat nekin, vastaili mies salvoksen
päältä, -- kadonneet ne ovat nyt kaikki. Isäntä itse kuuluu surmatun
Suur-Savossa ja poika myöskin, -- sitä se kuljetteli lastaankin sinne
sotaretkille! Mutta se oli aina sellainen liian ponteva ja kiihkoisa,
se Matti...

-- Entä talon naisväki, liekö niitäkään enää hengissä, kyseli
matkamies, tekeytyen aivan tyyneeksi ja kylmäkiskoiseksi, kyseli
ikäänkuin ilman vain puhellakseen, mutta hänen äänessään värähti
kumminkin samalla jotakin erikoista uteliaisuutta ja intoa, jonka
salvumieskin kilkatustensa lomitse huomasi.

-- Eivätkö liene jo kuolleet nekin, vastasi hän hirren nokalta
harvakseen. -- Täältä ne olivat vielä poltetusta talostaan pelastuneet
sukulaisiinsa Juuritaipaleelle, mutta sinnekin olivat Koskipään
ryttärit sittemmin rynnänneet ja siihen rytäkkään ne ovat tainneet
hukkua, -- ei ole kuulunut heistä sen enempää...

Salvoksella kahareisin istuva mies veisteli taas hetkisen tuikeasti,
mutta luimautti aina työnsä keskeltä silmäyksen vieraaseen, joka näytti
vaipuneen entistä väsyneemmäksi ja vakavammaksi siihen kiuaskiville.
Virkkoi sitten:

-- Tunsiko se vieras näitä Leinosen väkiä, -- se Matti oli paljo
maailmaa kulkenut ja ihmisiä tavannut...

-- Tunsinhan minä ... oltiin tässä talvella yhteisillä retkillä, kertoi
vieras vähän kuin varoskellen.

-- Vai olitko retkillä sinäkin ... niin, kaikkihan ne silloin reistaili
ja rytisti. Mutta sinäkin sentään siitä hengissä selvisit?

-- Selvisinhän sinne kotisalolle... -- Vieras ei nähtävästi tahtonut
asioistaan tarkemmin kertoa. Näihin aikoihin, heti kapinan jälkeen,
olivat ihmiset varovaisia vieraille juttelemaan osanotostaan kapinaan,
sillä vieläkin kylissä usein ajelevat voutirengit ja kuljeskelevat
huoviroikat noppivat kiinni kapinamiehiä, vaikka jo olikin eletty monta
kuukautta rauhassa talvisen kansannousun jälkeen. Eikä Karmalan
isäntäkään tahtonut sen tarkemmin matkamiehen asioita udella,
kysäisipähän vain vielä:

-- Mistä kaukaa se vieras olikaan, Rautalammeltako asti?

-- Sieltä, takaperukoilta. Hiihtelen tässä tiedustellakseni muutamain
sotaan hävinneiden sukulaisteni kohtaloa ... mutta eipä niistä taida
tietoja löytyä...

-- Niin, paljohan kuuluu täälläkin päin talvella liikkuneen Rautalammen
miehiä ... eivätkö liene enimmät surman kitaan sortuneet. Sinne ovat
menneet puolet tämänkin pitäjän miehiä...

Kiuaskivillä lepäilevä matkamies oli Erkki Pentinpoika, Rautalammen
Apajan kylän miehiä, joka helmikuulla hiihti kotikylästään yhä
kaukaisemmille takamaille, minne hän kotiväkineen silloin pakeni
huovien odotettua vainoa ja kostoa. Omituiselta hänestä taas tuntui
istuskella täällä Sysimäen rantakylän talonraunioilla, joiden ohi hän
talvella Leinosen joukon kanssa tuiskusta pelastuneena hiihti, -- taas
oli hänen levoton luonteensa ajanut hänet maailmalle seikkailemaan.
Mitä varten hän oikeastaan täällä taas reuhtoi ja ponnisti, kysyi hän
miltei tuskastuneena itseltään, salvumieheltä kuulemiaan uutisia
mielessään hautoen, -- turhapa taitaa olla taas tämäkin hänen
rehkintänsä...

Ja matkamies muisteli siinä lepäillessään lähinnä viimeisiä
vaelluksiaan.

Monta päivää oli Apajasta lähtenyt pakolaisjoukko tehnyt taivalta
yhtämittaa talven selässä sydänmaita kohden, lepäillen vain jonkun
päivän hirsinuotion ääressä ja jatkaen sitten taas tasaista hiihtoaan.
Tuiskut peittivät pian suksien ja kelkkain jäljet, niin ettei
matkamiehet enää takaa-ajajia pelänneet, mutta he painuivat sittenkin
yhä vain kauemmaksi korpeen. Sillä he halusivat päästä rintamailta
siksi etäälle, ettei verovoudeilla vuosikausiin olisi sinne asiaa, ja
he etsivät nyt mahdollisimman sopivaa järvenrantaa ja lehtometsää
piiloon pakenevalle uudisasutukselleen. Kun miehet tätä varten saloa
ristiin rastiin kiertelivät, tapasivat he toistenkin suksimiesten
jälkiä ja saavuttivat pian naapurikyläin pakolaisia, jotka olivat
siellä aivan samalla asialla kuin he. Joukko kasvoi siten pariin,
kolmeenkymmeneen henkeen, ja yhdessä samottiin nyt eteenpäin, kunnes
jouduttiin suuren selän partaalle, missä näytti olevan kalavettä ja
riistamaata aivan riittävästi koskemattoman erämaan keskellä. Mutta
vielä siihenkään järven etelärannalle eivät pakolaiset jääneet, he
kaarsivat rantaa pitkin yhä pohjoisemmas ja painoivat sitten selän
ylitse, seuraten nyt sen toista rantaa, kunnes heidän korviinsa rupesi
kuulumaan kosken kohina, -- ryöpyten laski siinä erämiehillekin
tuntematon erämaanjoki heidän löytämäänsä järveen. Siihen he
pysähtyivät jokisuulle, lehtevälle niemelle, tekivät siihen ensimmäiset
tulet ja tutkivat tienoot tarkoin joka taholle. Ei ollut suksenlatua
missään, ei kiukaanpohjaa lahtien perukoissa, ei kirveellä katkaistua
kantoa, ei jälkeäkään ihmisen käynnistä. Silloin purkivat pakolaiset
vihdoin kelkkansa, ja ennen pitkää rupesi metsä ryskimään, kun miehet
kaatoivat hirsiä ensimmäistä erämaasaunaansa varten.

Hätäisesti ne ensi saunat rakennettiin hankeen kaivetulle maaperälle;
kiuaskivetkin olivat lumen alta kiskottavat, mutta löylykivet
nostettiin kohisevasta koskesta. Mitään lattiata ei ehditty kyhätä,
lauteet olivat käytettävät vuoteiksi. Mutta näissä kosteutta tihkuvissa
saunoissa se talvisydän nyt oli asuttava, sillaikaa kuin salolta
pyydettiin riistaa eväiden jatkoksi ja uusia hirsiä vedettiin törmälle
kuivamaan suvella rakennettavia parempia pirttejä varten. Ja hyvinhän
siinä eläminen aloitettiin ... lämmintä oli ja tuiskunsuojaa, metsä
antoi riistaa runsaasti, ja täydessä turvassa tunsivat pakolaiset
olevansa täällä sydänmaan kaukaisessa kätkössä.

Pappi vain, joka kylläkin reippaasti oli talonpoikaisten pakolaisten
matkueessa hiihtäen halkaissut suuret salot ja kestänyt taipaleen monet
vaivat, usein puhuen leponuotioilla pienelle seurakunnalleen
rohkaisevia ja lohduttavia sanoja, hän vain rupesi tänne perille tultua
sairastamaan. Liekö matkalla vilustunut havunuotiolla vaiko perillä
kosteassa saunassa ... yskimään rupesi mies eikä pystyyn kyennyt ...
siinä kuumeisena makasi.

Erkki oli hoidellut potevaa ystäväänsä viikon ja toisen ja valvonut
öisinkin hänen ääressään ja siinä hänessä oli vähitellen syttynyt tuuma
lähteä taas tälle pitkälle hiihdolleen. Sillä Mikko oli usein
kuumehoureissaan puhunut sellaista, josta hän ei selvillä päin enää
koskaan kenellekään hiiskunut ... oli valitellut ikäväänsä ja
kaipaillut kauas jättämäänsä morsiantaan... Rautalammen kirkolta
lähdettäessä oli Mikko-pappi kyllä Erkille vakuuttanut jättäneensä nyt
kaikki ne mahdottomat lemmen houreet jälkeensä, kitkeneensä ne turhina
tyyten mielestään ... mutta eipähän ollut saanut niitä tarkoin
kitketyiksi. Tuossa aina vain Elisastaan horisi...

Sekavia se Mikko-raukka oli puhunut tautivuoteellaan muutenkin. Vähin
oli hän ollut muka veljeään toruvinaan: »Sinäkin Juhana kuljet täällä
valapattoisten murhaajain joukossa ... niitä olet itsekin ... veljesi
morsiamenkin ryöstit ja raiskasit, sydämetön...» »Kuinka hennoitkaan
riistää minulta kyyhkyseni...?» -- Väliin taas potilaan kuumeinen ääni
oli kuin kirkossa ankarana jyrähdellyt ... hän oli silloin ollut
julistavinaan Herran tuomiota jollekin mahtimiehelle ... eikö lie siinä
itseään marskia puhutellut: »Elä sorra enää sorrettuja ... ne eivät
uusia rasituksia kestä... Muista, me ollaan kaikki kuolevaisia,
tuomiosi kohtaa sinua kohta...» -- Joskus oli hän taas rukoilevinaan
armoa Leinosen nuorelle pojalle, jota vietiin mestattavaksi ... hän oli
silloin itkenyt kuumia kyyneleitä ja nyrkeillään ilmaa iskenyt...

Mutta useimmiten oli Mikko-raukka sittenkin vienolla, kaihoavalla,
surun kalvamalla äänellä valitellut ja vikissyt: »Elisa, tyttöni,
annatko minulle anteeksi ... turhassa epäluulossani ja ylpeydessäni
sinut hylkäsin yksinäiselle salolle...» Ja taas: »Löytäisinköhän hänet
vielä, jos lähtisin hakemaan... Mutta minä en voi lähteä ... en saa ...
enkä jaksa...» Taikka huokaili houriva mies: »Jospa saisin sinut vielä
kerrankaan nähdä ... mutta en saa, ja se on oma syyni...»

Tällaisina sairaan houre-öinä kypsyi Erkin mielessä päätös lähteä
sittenkin sieltä sydänmaan perukoilta, jonne hänkin jo oli luullut
hautautuneensa, ihmisten ilmoille, lähteä hakemaan Leinosen naisia ja
jos mahdollista tuomaan heidät tuolle uudelle saunarannalle... Silloin
hän selvästi oivalsi, että nuoren papin sydämessä on salahaava, syvempi
ja kirvelevämpi kuin hän oli uskonutkaan, että juuri siinä haavassa on
lopultakin vika Mikon sekä raskasmielisyyteen että tautiinkin, -- hän
ei kestä ajatusta, että hänen on ainiaaksi aarteestaan erottava. Tuosta
yskäkuumeestaanhan mies kyllä kostuu, ymmärsi Erkki, mutta
salahaavastaan ei... Sääli ja seikkailuhalu kypsytti siten Erkissä
vähitellen sitä ajatusta, joka hänessä tautivuoteen ääressä oli
vironnut.

Nuori pappi, joka jo oli käynyt pienen seurakuntansa suosikiksi,
kostuikin kevään tullen vilutaudistaan ja hänet muutettiin asumaan
sillävälin valmistuneeseen, uuteen, varsinaiseen, sammalilla tilkittyyn
tupaan, jossa oli sekä uuni että permanto. Mutta Erkki huomasi yhä
selvemmin, että hänen hiljaisen tuumansa toteuttaminen vasta olisi
Mikolle pystyvä ja pysyvä lääke vastaisenkin varalle. Ja hän päätti
taas kerran nousta suksilleen ja lähteä yksin pitkälle hiihdolle.

Näihin aikoihin, huhtikuulla, jolloin kevätpäivä jo rupesi lämmittämään
luontoa ja mielissäkin toiveet virkistyivät, haikailtiin pienessä
siirtokunnassa, jossa jo useampia tupia oli kehällä ja olo tuntui
lupaavammalta, kovasti karjan puutetta. Muutenhan elämä rupeaisi
menettelemään, virkkoivat miehet usein, järvi antaa kyllä kalaa, metsä
riistaa, kaskimaa kaadetaan ja poltetaan, ensi siementä varten jo heti
keväällä pieni pelto muokataan, mutta kun ei ole siitä maitotilkasta
toivoakaan... Silloin oli Erkki eräänä päivänä ilmoittanut korpijärven
asukkaille, että hän lähtee hakemaan Apajasta lehmän ja mullikan...
Lähtee nyt jo hankikelillä ja tuo ne mukanaan kesän tultua. Ja kun
toiset olivat kiellelleet ja varoitelleet sellaisen matkan vaaroista ja
vaikeuksista, peloitelleet, että hän vielä vetää voudit jäljilleen,
ettei hän saa elukoita suurten soiden yli ajetuiksi ainakaan yksin ...
silloin oli Erkki vain naurahtanut ja luvannut, että hän kyllä ne
vaikeudet voittaa... Mutta siitä toisesta asiastaan, siitä, jota varten
hän oikeastaan pitkälle hiihdolleen hankkiusi, siitä ei hän hiiskunut
kenellekään mitään... Sen hän piti omana salaisuutenaan ... onnistuipa
se sitten taikka ei.

Oli kirkas, paisteinen kevätpäivä, kun hän läksi uudelta ahteelta
hiihtämään suuren selän poikki laajaa saloa kohti. Ilma oli tyyni,
hanki kimmeltävä. Väki oli keräytynyt törmälle lähtevää hyvästelemään,
pappi siunasi, kyynel silmänkulmassaan, hänen retkensä... Juuri silloin
oli kuulunut korkealta taivaalta ensimmäisen kiurun viserrys, tuon
näkymättömän laulajan, joka ennusti kesää. Ja silloin vasta oli uudelle
asutukselle ja sille järvelle, jonka rannalle sitä rakennettiin,
annettu nimi -- Kiurun nimi...

Tämän hiihdon hän oli nyt suorittanut aina Sysikorpeen asti. Oli
vältellyt teitä ja pääkyliä, ainoastaan syrjäkylissä hän oli
Rautalammen halki hiihtäessäänkin pistäytynyt. Sikäläiset uutiset oli
hän kuullut: ryöstetyt olivat taas talot, sotaväkeä oli pitkin
talvea samonnut edes ja takaisin, Apajan kylässäkin se oli moneen
kertaan vieraillut; ankaria käräjiä oli pidetty ja etsiskelty oli
nuijamiehiä, mutta tuskin yhtään oli tavattu. Henkiin jääneet olivat
kaikki pakosalla... Nuoren papin luultiin lähteneen uusille
armoretkille, mihin lie sitten häipynytkin, ei ollut kuulunut enää
palkkapitäjäänsä... Erkki oli hiihtänyt siitä edelleen ja nyt hän
Sysmän Karmalan törmällä kautta rantain tiedusteli Tuomas-isännältä
sitä asiataan, jota varten hän oli matkalle lähtenyt.

Mutta huonot olivat täällä kuulumiset, eikä kirkollakaan oltu tiedetty
hänen utelemastaan asiasta sen enempää. Täytyi hiihtää edelleen, hakea,
vaikka heikkenevilläkin toiveilla.

       *       *       *       *       *

Erkki nousi hiukan kankeana kiuaskiviltä, oikaisi koipikenkäinsä
varret, heitti kontin olalleen ja katsoi taivaalle. Johan siinä olikin
levätessä ja rupatellessa sydänpäivä mennyt, iltapuoleen rupee kai taas
sen verran kylmäämään, että suksi metsissä luistaa. Hän sanoi hyvästit
ahkerille kirvesmiehille, jotka työnsä keskeltä vastauksiksi hänelle
vain yksikantaan murahtivat, ja nousi suksilleen. Mutta siinä vielä
kontin viilekkeitä sitoessaan näki hän saanireen laskeutuvan ahon
rinnettä alaspäin taloon ... joku uusi matkamies näkyi ajavan pihaan.
Erkki hiihti jo hiukan vesakkoon päin, mutta pysähtyi sinne
kuuntelemaan oudonnäköisen matkamiehen asiaa poltettuun taloon.

Ajomies pysäytti hevosensa salvoksen kupeelle ja auttoi reestä vanhaa,
rampaa, herrasturkkeihin puettua miestä... Ei se ollut veroherran
näköinen, sotaherroja se ei ollut ollenkaan, päätteli Erkki, ja palasi
lähemmäs... Vieras tuntui kyselevän Karmalan isäntää ja kertoi, kun
Tuomas tuvan kehältä laskeusi häntä tervehtimään, olevansa
tiedustelemassa poikaansa, joka kuluneena sotatalvena oli tänne Savon
rajamaille hävinnyt... Erkki kuunteli korvat hörössä ... yhteiselläpä
ollaan asialla...

-- Paljohan niitä on hävinnyt nyt miehiä tänne ja muualle, monia niitä
nyt haetaan, vastasi Tuomas karkeasti ja lohduttomasti. -- Tuossakin on
juuri muuan hakumies ... ei tunnu löytävän haettavistaan jälkiä
hänkään...

-- Mutta minun poikani on pappi, selitti reestä noussut vanhus, --
pitäisihän hänestä toki tietoja löytyä, sillä mihinkään taisteluunhan
hän ei ole voinut kaatua...

Erkillä oli vanhuksen puhuessa sydän voimakkaasti sykähtänyt ja jalka
irtausi nyt nopeasti mäystimestä. Hän ei vielä lähtenytkään hiihtämään,
sillä hän tiesi jo, ketä tämä uusi hakija kyselee, ja arvasi, kuka
kyselijä on.

Mutta Tuomaskin oli pysähtynyt hämmästyneenä, kun kuuli pappia
haettavan, ja uteli nyt vuorostaan vilkkaammin:

-- Sekö Rautalammen pappi, joka jouluna Leinosesta läksi miesten
matkassa? Ja joka täällä jo syksyllä vieraili...?

-- Sepä juuri -- sukulaismieshän se on näihin Karmalan taloihin,
niinkuin olen minäkin, kertoi vanhus, kainalosauvojensa varaan
ojentautuen. -- Tiedän kyllä hänen syksyllä näissä taloissa muutamia
viikkoja viipyneen ja täällä myöhemminkin liikkuneen ... siksi juuri
täältä lähdin tietoja hänestä hakemaan.

-- Tunsimmehan me Mikko-papin, muisteli nyt Tuomas-isäntä, jonka
rantaan Mikko syksyllä Turusta tullen ensiksi olikin soutanut. -- Mutta
käykäähän lämpimään, vieras, tuonne riiheen, tupaa ei meillä nyt
olekaan ... siellä tarinoidaan!

Mutta vieras oli malttamaton, hän halusi jo niiltä tiloiltaan kysellä,
mitä hänen kadonneesta pojastaan tiedetään, mistä hän mahdollisesti
olisi löydettävissä. Tuomas ei kuitenkaan siihen osannut mitään vastata
hän ei ollut sittenkuin silloin joulun alla sukulaispappia nähnytkään,
oli vain kuullut hänen myöhemmin talvella käyneen Vahvajärven salolla
ja sitten miesten mukana painuneen Savoon päin. Mutta suksiltaan
noussut matkamies tiesi enemmän. Erkki astui nyt rampaa vanhusta, Mikon
isää, tervehtimään:

-- Minäkin tunnen Mikko-papin, kertoi hän. -- Yhteisillä retkillä on
oltu ... kyllä hän vielä muutamia viikkoja sitten oli hengissä ...
terve hän myös varmaankin on...

-- Missä hän on ... kuinka hänet löydän?

Erkki ei tahtonut siinä heti toisten kuullen ilmaista itseään eikä
rautalampelaisten erämiesten uutta, kaukaista uudisasutusta. Hän
senvuoksi vastaili epävarmasti ja vältellen, kertoi, että Mikko oli
pakoon päässeiden erämaan nuijamiesten kanssa vetäytynyt jonnekin
näiden syrjäisempään piilopaikkaan, kuljeskelevia huovijoukkoja
pakoon ... heitä ei nyt ole helppo löytää ... mutta tallella se mies
tiettävästi on... Levotonta isää hän näinikään lohdutteli ja tyyntynein
mielin tämä nyt Tuomaan uudistetusta pyynnöstä kuupittikin
kainalosauvojensa varassa ylempänä rinteellä olevaan riiheen, joka nyt
oli Karmalan väen ainoana asuntona. Siellä saatiin ruokaa pöytään ...
olihan sitä Tuomas toki jo hengenpitimeksi saanut hankituksi, saatiin
lämpimässä levätä, ja siellä kertoi nyt huolistaan hiukan keventynyt
turkulainen matkastaan tänne Sisä-Suomeen ja sen syistä.

Kova levottomuus oli vallannut vanhan Martin ja hänen vanhan vaimonsa
heti, kun he talvella Turkuun olivat kuulleet poikansa liittymisestä
kapinaväkeen. He olivat siitä saaneet tiedon jo tammikuulla Eero
Markonpojalta, joka Padasjoella vangittuna oli tuotu tutkittavaksi
Turkuun ja siellä armoa anottuaan piispan välityksellä pian päässyt
vapaaksi. Eero oli kertonut Mikon lähteneen Padasjoelta hiihtämään
Päijänteen yli Sysmään päin muutamain kapinamiesten matkassa vähän
ennen Nyystölän taistelua... Kovassa tuiskussa olivat lähteneet, kertoi
Eero, ja sille tielle vanhukset jo olivat uskoneet hentovoimaisen
poikansa uupuneen. Jo olivat he häntä silloin kuolleena itkeneet...

Turussa elettiin kuluneena talvena muutenkin raskaita aikoja;
sotilaskomento oli kovimmillaan, ketä vähänkään epäiltiin kapinan
kannattajiksi tai marskin vastustajain ystäväksi, häntä pidettiin
kovilla... Olipa Martti-vanhus, joka ei muutenkaan ollut tuon mahtavan
Klaus-herran suosiossa, saanut peljätä omaakin henkeään, varsinkin kun
oli tiedoksi tullut, että hänen poikansa oli kulkenut ryösteleväin
talonpoikain joukossa. Elettiin tuskassa päivästä toiseen. Kuultiin
talonpoikain kapina masennetuksi, monta heidän johtomiestään tuotiin
Turun linnan tyrmiin... Mikosta vain ei mitään kuulunut.

Vihdoin, maaliskuun puolivälissä, kutsuttiin Martti yhtäkkiä Turun
linnaan, -- linnanhuovi kävi hänet sinne asiata tehden hakemassa.
Marski oli silloin äsken palannut Turkuun pitkältä sotaretkeltään
talonpoikia kukistamasta, palannut kaukaa Pohjanmaalta, jossa syntyneen
toisen kapinan hän juuri oli veriin sammuttanut, ja hän oli nyt mies
mahtavimmillaan. Kukaan ei koko maassa uskaltanut hiiskahtaakaan tätä
ankaraa voittajaa vastaan ja hänen tiedettiin nyt kaikella tarmollaan
valmistautuvan uuteenkin sotaan, sotaan Ruotsin Kaarlo-herttuaa
vastaan, joka yksin rohkeni riidellä häneltä hänen mahtiasemaansa.

Martti ukko oli linnaan lähtiessään uskonut rangaistuksen nyt kohtaavan
itseään poikansa vuoksi, jota hän jo vainajana suri, eikä hänellä ollut
suuria toiveita koskaan enää siltä matkalta palata. Ja ankara
nuhdesaarna oli hänellä ollutkin heti vastassaan, kun hänet tuotiin
sotamarskin eteen linnan kuninkaansaliin ... vanhaksi vehkeilijäksi ja
kelmiksi häntä Klaus-herra raa'asti haukkui, maanpetturiksi, joka muka
oli lapsensakin kasvattanut kapinoitsijaksi... Kuuman hetken oli
Martti-vanhus näin linnassa viettänyt. Mutta yhtäkkiä selvisi hänelle
juuri siellä marskin puheista, että hänen pappispoikansa oli vielä
helmikuun alussa ollut hengissä, että Mikko oli sitä ennen ollut
Savossa ja palannut sieltä Hämeeseen sekä käynyt marskin itsensä
puheilla Pirkkalan leirissä, rukoilemassa voitetuille talonpojille
armoa...

Erkin oli vaikea hillitä kieltään, kun Martti-ukko riihessä, vuoteen
reunalla leväten, kertoi näistä poikansa matkoista, jotka hän, Erkki,
tunsi paremmin kuin kukaan muu, -- kylmät väreet hänessä vieläkin
risteilivät, kun hän muisteli tuota heidän Pirkkalan-matkaansa. Hänellä
posket paloivat ja suoni tykitti valtavasti, mutta hän hillitsi
itsensä, pysyi ääneti, kuunteli vain selkäänsä lepuuttavan vanhuksen
tarinata.

Fleming ei ollut Pirkkalassa Mikkoa tuntenut, vasta perästäpäin hän oli
saanut tiedon, kuka se »hullu pappi» oli ollut, -- onneksi ei tuntenut,
sillä muutenpa olisikin Mikko-poika, joka häntä jo Turussa oli
suututtanut, taitanut joutua siellä nimismiestalossa käpälälautaan.
Silloin oli »hullu pappi» päässyt lähtemään, mutta nyt tahtoi marski
taas Mikon käsiinsä ja puheilleen ... tutkittavakseen muka, hän kun
sanoi epäilevänsä, että Rautalammen niinkuin Laukaankin papit olivat
olleet joissakin suoranaisissa kosketuksissa Kaarlo-herttuan Ruotsista
lähettämäin kapinakiihoittajain kanssa...

-- Vai sinne olisi vaatinut Mikko-papin pakinoilleen, huudahti Erkki,
joka hiljaa itsekseen siunaili heidän yhteistä onneaan, kun Pirkkalasta
suoraan olivat ajaneet kauas erämaille.

-- Niin, huokasi isä, -- yksinäiseen ja pimeään paikkaan hän siellä
linnassa luultavasti olisi joutunut. Mutta muuten koetti kyllä marski
silloin keräillä joka taholta todistuksia herttuata vastaan
kapinayllytyksestä, esittääkseen ne sitten Puolassa olevalle
kuninkaalle, -- hän on vihassaan yhtä sitkeä kuin sisukas!

-- Mutta te toki selvisitte siitä rautamarskin kuulustelusta, kyseli
Erkki edelleen mielenkiinnolla.

-- Niin, hän laski minut, haukuttuaan aikansa, menemään. Mutta vain
sillä ehdolla, että toimitan poikani hänen luoksensa -- niin hän
uhkaavana jyrisi. Klaus-herra oli silloin lähdössä Uudellemaalle, ja
kunnes hän sieltä palaisi, oli minun hankittava Turkuun poikani...

-- Jonka olinpaikkaa ette tienneet...

-- Vakuutin sen hänelle, mutta hän ei sitä uskonut. Ryhdyin silloin
tiedustelemaan Mikko-poikaani, en suinkaan häntä Turkuun hakeakseni,
vaan varoittaakseni tuota haaveilijaa, jos hän vielä hengissä on.
Kyselin kaikilta matkamiehiltä, utelin Turkuun tuoduilta vangeilta,
tiedustelin sinne palaavilta sotureilta, -- olenhan vanha soturi
itsekin --, mutta aina turhaan. Sain vihdoin kuulla Mikon käyneen
Rautalammella, mutta taas kadonneen sieltäkin -- siellä oli niihin
aikoihin liikkunut paljo sotaväkeä --; hän oli hävinnyt tietymättömiin
niissä kapinanjälkeisissä mylläköissä... Silloin valtasi meidät,
vaimoraukkani ja minut, uusi pelko, että poikamme on sittenkin kuollut
taikka menehtyy jossakin vankilassa. Tuota epävarmuutta oli meidän
vaikea kestää, ja aioin jo silloin, raihnaudestani huolimatta, lähteä
matkoille edes joitakin selviä tietoja hänestä saadakseni, mutta en
uskaltanut, -- marski oli käskenyt minun odottaa itseään Turussa...

-- Kuinka siis nyt pääsitte lähtemään, vai marskiko teidät lähetti?
uteli Erkki edelleen.

-- Marskiko, matki vanhus miltei hölmistyneenä, ja katsoi kummissaan
kyselijää. -- Silloinhan se juuri tuli yhtäkkiä Turkuun tieto...?

-- Mikä tieto? -- Erkki oivalsi, että tällä välin oli asiassa joku
odottamaton, ratkaiseva käänne tapahtunut, mutta ei käsittänyt, mikä.
-- Mikä tieto tuli Turkuun?

-- Tieto marskin kuolemasta, luonnollisesti, selitti Martti,
aavistamatta, että se suuri uutinen ei ollut vielä ehtinyt kauas
Sisä-Suomen perukoille.

-- Marskin kuolemasta! huudahtivat riihessä olijat kaikki yhtaikaa.
Yksin hidas ja untelo Tuomaskin karahti pystyyn ja hänen uunin ääressä
häärivä vaimonsa pudotti leipälapionsa.

-- Onko sotamarski Fleming kuollut? -- Näin he huudahtivat yhteen
ääneen.

Erkki oli jäänyt suu ammollaan seisomaan ja sai vasta kotvan kuluttua
äänensä kulkemaan:

-- Missä ja milloin?

-- Johan siitä on pari viikkoa aikaa, -- kotimatkalla Turkuun ollessaan
hän sairastui ja kuoli, -- eikö siitä tänne vielä ole tietoa tullut?

Ei ollut tullut tietoa, matkamiestä ei ollut sattunut sielläpäin
kulkemaan. Mutta nyt tuo tieto yllättävänä iski pieneen, Karmalan
riiheen kokoontuneeseen seuraan, iski ajatuksia seisottavana, mutta
samalla ikäänkuin ahdistuksesta vapauttavana. Samalla tavalla tuo tieto
edellisinä päivinä ja viikkoina oli iskenyt Suomen asukkaiden mieliin
maan kaikissa osissa, minne se vain tuli: tuokioksi lamauttavana ja
ikäänkuin hämmentävänä, mutta sitten kohta hengitystä helpottavana,
painajaisesta päästävänä. Se rautakoura, joka maata vuosikausia oli
pitänyt pingoituksessa, joka oli ollut armoton maahan rutistamaan
jokaisen, joka sitä vastaan vähänkään hangoitteli, tuo kova ja jäntevä
käsivarsi oli siis nyt herpautunut, teräsohjasten pitelijä oli
poissa... Sitä oli vaikea yhtäkkiä käsittää ... tuntui mahdottomalta,
että sellainen koura noin äkkiä hellittäisi otteensa, ja jokaisen
mielessä virisi heti kysymys: mitä sitten, kenen käsiin ja minkälaisiin
joutuu nyt valta...? Mutta samalla kuin noita outoja, vakavia
kysymyksiä mielissä virisi, tuntui niissä ennen kaikkea tuota suloista
keventymistä, jota pingoituksen laukeaminen joka tapauksessa tiesi. Ja
tältä se tuntui ennen kaikkia niiden sisämaan paljo kärsineiden ja
mahtajan uutta kostoa yhäti vapisevain asukkaiden mielissä, jotka enää
tuskin olivat uskaltaneet uneksia huomenta synkkään yöhönsä.

Se Martti-vanhuksen uutinen vaikutti Karmalan riihessä kuin valoa
lupaavan aamun sanoma, eivätkä nuo luonnonlapset osanneet salatakaan
iloaan siitä. Hitaat maalaiset vilkastuivat, he puhuivat ristikkäin,
kukin omaa mielenkipuaan visertäen.

-- Taitaa olla nyt kohta poikki huovien herruus ... ennusteli jo
juureva Tuomas pohteissaan.

-- Mene, tiedä, vaikka tulisi taas raja voutienkin kiskomaalle,
toivoili hänen huolten jo kumaraksi painama emäntänsä.

-- Niin, niiltä on nyt molemmilta poissa se voima, johon he kansaa
painaessaan varasivat, totesi Erkkikin. -- Eikä ole tietoa, tuleeko
heille sitä mahtiaikaa enää.

Mutta ällistyksensä ja ilonsa sekaan muisti hän kuitenkin vanhan
turkulaisen matkantekijän keskenjääneen tarinan, joka niin läheltä oli
kosketellut hänen suojattiansa ja häntä itseään, ja tuokion kuluttua
johti hän taas puheen isä vanhan ponnistuksiin kadonnutta poikaansa
etsiäkseen. Tämä silloin kertoi:

-- Muutamia päiviä sen jälkeen kuin tieto oli saapunut marskin
kuolemasta -- hänen ruumistaan oltiin juuri hakemassa Turkuun Pohjan
pitäjän majatalosta, johon vainaja oli vaipunut, -- läksin minä
matkalle. Mikään ei minua enää pidättänyt. Rannikolla oli kyllä jo
kelirikko, mutta sisämaassa kestivät vielä jäät ja metsätietkin. Kävin
Mikkoa tiedustelemassa Pirkkalasta, jossa vielä on sotaleiri ja
pidetään vankeja, ja ajoin sitten tänne Sysmään, jossa tiesin poikani
sukulaistensa luona oleskelleen.

-- Leinosessahan se vieraili, sen Matin kanssa matkoja teki, kertoi
Tuomas, puolustellen tietämättömyyttään. -- Mutta taloton ja autio on
nyt se Leinosen törmä..

-- Mutta tämä vierashan vakuuttaa poikani toki hengissä olevan. --
Martti kääntyi taas kyselevänä ja tarkempia tietoja anovana Erkin
puoleen, joka ensi tiedoillaan jo heti oli hänen mieltään lohduttanut.
-- Sano, mistä hänet haen, mihin tästä nyt ajan...?

-- Ajakaa kotiinne, niinkauan kuin keliä vielä vähänkään kestää,
vastasi Erkki, -- poikanne on hengissä ja tallella. Aikanaan hän kyllä
teille toimittaa tiedot itsestään.

-- Siitä lohdutuksen sanasta sinua kiitän...

Päivä oli näitä tarinoitaessa jo Karmalan nokiseinäisessä riihessä
kulunut iltaan, tie oli taas kovempi, hanki kantoi suksimiestä.
Vieraitten oli lähdettävä matkalle, ja keveämmällä mielellä he nyt
sieltä lähtivät, kuin olivat tulleet, jättäen isännänkin poikineen
valoisammilla toiveilla veistämään uutta tupaansa. Yhdessä he tekivät
taivalta Leinosen törmälle asti, josta reen oli poikettava alas jäälle
ja suksimiehen ylös korpeen. Erkki näytti turkulaiselle matkustajalle
sen suuren tuvan rauniot, jossa Mikko oli syksyllä niin hyvin viihtynyt
ja jossa hän oli veljensäkin tavannut.

-- Tunnetteko Juhana-poikanikin? kysyi Martti silloin kummastuneena.

-- Tunnen hyvin Savonlinnan ajoiltani..

Ja heidän siinä kahden seistessään samoilla raunioilla, joita
Matti-isäntä ja Mikko-pappi eräänä talvipäivänä niin epätoivoisesti
olivat kaivaneet, ilmaisi nyt Erkki itsensä Martille. Kertoi olevansa
sama sukulaisvanki, josta Juhana syksyllä oli isälleen kirjoittanut,
kertoi Juhanan välityksellä päässeensä vapaaksi linnan pakkotöistä ja
sitten ruvenneensa Mikko-veljen saattomieheksi. Kertoi heidän
yhteisistä matkoistaan ja kärsimyksistään, kertoi teurastuksesta
Mikkelin kirkonmäellä ja sen tärisyttävästä vaikutuksesta nuoreen
pappiin, kertoi heidän yhteisestä »hullusta» retkestään Pirkkalan
leirille sekä paluustaan takaisin Rautalammelle. Ja lopuksi hän kertoi
nuoren papin liittymisestä niihin pakolaisiin, jotka olivat Flemingin
ja hänen huoviensa kostoa välttääkseen karanneet kauas sydänmaille ja
sinne juuri parhaillaan perustivat uutta uudisasutusta.

-- Ja siellä salolla siis kovia kärsinyt poikani nyt on, totesi Martti,
samalla iloisena ja kiitollisena, kun nyt vihdoin tarkoin tunsi hänen
vaiheensa ja hänen nykyiset olonsa.

-- Siellä. Mutta nuo korvenraatajat haluavat siellä toistaiseksi pysyä
kätkössä, paenneet nuijamiehet eivät toivo esivallan edustajia
vieraikseen, selitti Erkki, ikäänkuin tarinatoveriaan varoittaen.

-- Sen käsitän, vastasi Martti. -- Mutta nythän he palannevat sieltä
takaisin kotikyliinsä, kun heidän sortajansa on kaatunut...?

-- Palaavatko vai eivätkö, sitä en osaa sanoa, vastasi Erkki vältellen.
-- Miesten aikomus oli kyllä sinne takamaille jäädä ja pesittyä...

-- Ja poikaniko myöskin...?

-- Heitä aikoi hän pappina palvella siellä salolla. Mutta itse hän
aikoinaan teille aikomuksistaan ilmoittanee, -- minä vien hänelle
terveisenne...

-- Ja siunaukseni, mitä hän päättäneekin: jäädäkö vai palata. Oikean
asian puolesta hän on ponnistellut ja kärsinyt, sen käsitän kaikesta,
kansan puolesta sortajaa vastaan, -- minä kiitän hänen retkiään ja
pyrkimyksiään, vaikka niitä muut moittinevatkin. Mielelläni me
vanhukset hänet tietysti kotiimme ottaisimme, mutta olemme näinkin
rauhalliset, kun tiedämme hänen olevan turvassa, -- saammehan toki
toisen poikamme kotiin.

-- Palaako Juhana Turkuun...?

-- Palaa, häneltä on tullut tieto, että hänen lipullisensa siirretään
Turkuun. Klaus-herrahan kokosi sinne kaikkialta sotaväkensä uutta
taisteluaan varten. Mutta vihjasipa Juhana kirjeessään haluavansa
palata Aningaisiin kaaleja viljelemään...

-- Joko lie suivautunut sotimaan?

-- Ehkä on Mikkelin verilöyly häneenkin vaikuttanut ... en tiedä,
vastasi isä varovasti. -- Mutta kaalien puoleen koetan minä hänen
mielensä kääntää...

Niin pitkään jäivät nämä uudet tuttavukset tarinoimaan Leinosen tuvan
raunioille, että ajomies, joka tiellä hevosta piteli, sitä jo kävi
ääneensä kummastelemaan. Erottava oli heidän siis nyt vihdoin eri
haaroille.

-- Ja tästäkö painut nyt suoraan sitä kaukaista sydänmaata kohti, jossa
poikani on? kysyi Martti, kun he jäähyväisiksi kättä puristivat.

-- En suoraan, minunkin on haettava eräitä vainon aikana kadonneita
omaisiani, minunkin, vastasi Erkki, varsinaisesta tehtävästään mitään
sen tarkemmin kertomatta. -- Lähden nyt jatkamaan etsimääni.

-- Olkoon onni sinulle yhtä suopea kuin minulle, toivotteli Martti
sydämellisesti.

-- Sitä toivon sekä itseni että muitten puolesta, vastasi Erkki, ja
hänen silmässään välähti pieni veitikka. -- Jääkää hyvästi!

Rampa vanhus rupesi jo kapuamaan rekeensä. Mutta kainalosauvoja rekeen
nostaessaan pysähtyi hän vielä ja viittasi ajomiestään malttamaan
mielensä. Hänessä näkyi heränneen uusi tuuma, jonka hän vielä viime
hetkellä tahtoi toteuttaa.

-- Odota, matkamies, vielä hetki, virkkoi hän Erkille ja otti
matka-arkustaan kiireesti esille pienen lippaan, josta hän latoi arkun
kannelle kirjoitusvehkeensä. Keväinen ilta jo hämärsi, mutta laskeneen
päivän kuulaassa valossa rupesi hän siinä vielä kiireellä raaputtamaan
kirjettä pojalleen, ajajan ja matkamiehen sitä kummastellen
katsellessa. Muutamia rivejä hän siihen vain piirsi, mutta hän tahtoi
toki antaa pojalleen mieskohtaiset, kevenneestä sydämestään lähteneet
terveiset ja selvän todistuksen siitä, että hän poikansa teot ymmärsi.

-- Kas niin, puheli ukko, käärien kirjettään kokoon. -- Kun tapaat
poikani, anna tämä hänelle.

-- Perille vien, vakuutti Erkki, -- ja tiedän hänen tästä tuomisestani
iloitsevan.

-- Ja nyt, Herran haltuun! -- Rampa äijä kapusi lopultakin rekeensä,
johon ajomies hänet peitti vällyjen väliin ja joka siten vihdoinkin
pääsi laskeutumaan Leinosen törmältä. Mutta Erkki nousi ylöspäin
Mustanahon rinnettä, suuntautuen öiselle hiihdolle Vahvajärven
salokylää kohden.

       *       *       *       *       *

Sieltä Vahvajärven Juuritaipaleelta, Esko-isännän tuvasta, toivoi Erkki
löytävänsä ne Leinosen orvot naiset, joita hän oli Rautalammen
takamailta asti lähtenyt hakemaan. Mutta pontevan, öisen hiihdon
jälkeen tätä kylää eräänä kirkkaana kevätaamuna lähestyessään huomasi
hän jo etäältä, että paljo muuttunut on sitten viime näkemän tämäkin
taipaleiden takainen metsäkylä. Monet talot olivat poltetut
paikoiltaan, -- sotaväen kosto näkyy tännekin kovasti iskeneen. Perille
tultuaan hän kuulikin, että tänä verisenä talvena oli sotaväkeä moneen
kertaan kulkenut tätä kautta Savon ja Hämeen väliä suuntaan ja toiseen,
etsien ja ahdistellen aseellisia talonpoikaispartioita, ja nuo
huovijoukot olivat ilkkuen rangaisseet taipaleen asukkaita siitä, että
he talvella olivat majoittaneet kapinaväkeä kyläänsä ja yhtyneet
siihen. Mutta miehiset miehet olivat silloin ja koko kevätkauden olleet
kylästä poissa, pakoretkillä... Nyt oli heistä osa palannut, toiset
olivat vielä jääneet vanhoille kalajärvilleen kevätkalan pyyntiin...

Surullisia viestejä, murtuneita, epäluuloisia katseita, vältteleviä
vastauksia sai Erkki nyt vastaansa tässä ennen herttaisessa
metsäkylässä liikkuessaan. Poltettu oli Esko-isännän komea talokin,
mutta isäntä itse oli jo kotosalla, vanhassa tuparähjässä asuen...
Häneltä sai Erkki toki tietoja hakemistaan naisista. Palanneethan ne
olivat jo parin viikon perästä sieltä pakosaunastaan; murjottu emäntä
oli näet ruvennut sairastelemaan ja tänne se sitten oli muutaman
viikon kuluttua kuollutkin... Ne olivat kovia, murheellisia aikoja ne
viikot ... alituiseen tuli viestejä sotaväen saapumisesta, ihmisten
täytyi paeta kodeistaan metsiin ja takamaille. Elisa-raukka, joka ihan
yksin oli perheestään jäänyt, oli tietysti ollut maailman murjoma,
itkenyt vain ... ja pelko Koskipään paluusta oli häntä vielä kaiken
aikaa ahdistellut... Siksi kiirehti hän jo pian äitinsä kuoltua
muutamassa pakolaisjoukossa pois kalajärville ... siellä hän vieläkin
on ... sinne nyt toiset kylän perheet aikovat jäädäkin...

Erkki sai erään kylän pojista oppaakseen Juuritaipaleen takamaille,
missä sen asukkailla vanhastaan oli pyyntisaunansa, eikä ne olleetkaan
kuin muutaman päivänhiihdon takana. Mutta keli teki jo täällä
salollakin aivan loppuaan. Päiväsydämen vain kylässä levättyään jatkoi
siis pitkän matkan hiihtäjä taas sitkasta vaellustaan, jatkoi
sisukkaasti ja herpautumatta, vaikka jo jäseniä uuvutti ja mielikin
toisinaan pyrki mataloitumaan. Silloin hän pilkkasi itseään höperöksi,
joka näin toisten asioilla maita, mantereita, kyliä ja saloja,
kierteli, kenenkään pyytämättä, jopa asianomaisten tietämättäkin.
Eihän hänellä ollut täyttä varmuutta, tekikö hän palveluksen
pappisystävälleen hakemalla hänelle tuota tyttöä, jota mies ei itse
viime talvena käynyt puhuttelemassa, vaikka jo oli muutaman
neljänneksen päässä hänen piilopaikastaan... Eikähän hän tiennyt,
odottiko orpo tyttöraukkakaan enää ollenkaan haihattelevaa sulhastaan,
joka hänet näin pitkäksi ajaksi oli hylännyt ... kenties on Elisa
tällävälin jo hädissään suostunut johonkin toiseen sulhaseen, johonkin
nuoreen pakolaistoveriin, jonka kanssa hän aikoo rakentaa uuden pirtin
Leinosen törmälle ja siellä ruveta isävainajansa viljelyksillä
elämään...

Näinä epäilyksensä hetkinä Erkki verisesti itseään ivaili ja nuhteli,
eikä hän voinut tehdä itselleen selkoa, miksi hän oikein tähän urakkaan
oli ruvennut, mikä häntä oli vetänyt koko talvikaudeksi tuota nuorta
pappia noin palvelemaan... Sukulaismies ja avuton raukka, -- onhan
niitä aina sellaisia! Mutta hänestä oli Mikon luonteessa jotakin niin
puhdasta ja vilpitöntä, että se häntä vaistomaisesti veti puoleensa,
jotakin epäitsekästä ja kaunista, jota hän ei voinut vastustaa. Ja
varsinkin äskeinen keskustelunsa Mikon isän kanssa oli häntä
vahvistanut uskossaan, että hän, niinkuin Mikko itse, ponnisteli oikean
asian hyväksi. Tunsihan hän nuoren papin hivuttavan salahaavan, vaikkei
tämä siitä hänelle ollut muuta kuin kuumehoureissaan valittanut,
tunsihan hän hänen suuren kaipuunsa... Ja tyttö taas, -- häntä Mikko
epäili itsestään vieraantuneeksi, veljeensä muka mieltyneeksi ... no
pian tuo nähtänee, ketä se omakseen toivoo ja odottaa... Mitäpä hän
tässä joutavia mielessään käräjöi, päätteli Erkki silloin aina
epäilyksensä katkaisten, mitäpä hän, yksinäinen seikkailija, muutakaan
toimitti, kuin hiihti maita ja ajoi muiden asioita, -- se häntä
sittenkin huvitti enemmän kuin turpeen puskeminen tai hirsien
veisteleminen...

Näin hän itseään rauhoitteli ja hiihti edelleen salon halki toukokuun
viimeisiä hankirippeitä myöten. Tänne salomaille hänen retkensä nyt
joka tapauksessa keskeytyy kesään asti, sen hän käsitti, kävi hänen
asianajonsa sitten miten tahansa. Sillä hanki petti jo aavemmilla
mailla kokonaan, metsäpurot paisuivat, niin että niiden yli oli pian
vaikea päästä, ja päivä porotti kuumana niskaan. Nyt on tämä taival
pian puskettava, sittenpähän saa taas levätä...

Tässä mielialassa saapui Erkki vihdoin vahvajärveläisten takamaavesille
ja löysi heidän kalasaunansa salojärven rannalta. Yksin hän sinne
saapui, loppumatkalla suksiaan kantaen. Jo metsätaipaleen varrella, kun
hän suunnasta oli selvillä, oli Erkki näet lähettänyt oppaansa
takaisin, että tämä ehtisi kylään, ennenkuin keli kokonaan loppui, ja
hän saapui siten pakolaisten luo itsekin metsiä kiertelevänä,
avuttomana pakolaisena, joka heidän saunoiltaan haki turvaa. Saihan hän
siellä asua ja pyyntiä harjoittaa niinkuin muutkin, yhteistä oli
eränkävijöillä kaikki. Ja hätäilemättä, liikoja retkistään kertomatta,
ryhtyi hän tiedustelemaan sitä pakolaisista, jota hakemaan hän oli
lähtenyt vielä kaukaisemmilta sydänmailta.

Elisa näkyi häärivän siellä pakolaisten keittokodassa, vastakkain
pystyyn nostetuista maloista kyhätyssä suipposuojassa, parin muun
naisen seurassa, jotka nuijamiesten mukana olivat Vahvajärveltä saloon
siirtyneet, ja näytti nöyränä kohtaloonsa alistuneen. Uteliaana katseli
Erkki ensin syrjästä tuota nuorta, tukevaa tyttöä, joka hänelle oli
niin monet hiihdot aiheuttanut, ja pohti mielessään, olisiko tuon
otuksen vuoksi maksanut niin paljo suruja kantaa, kuin hän tiesi nuoren
papin kantaneen, -- tällaisia tyttöjähän kasvaa kymmenittäin joka
kylässä! Itse olisi hän kyllä pian ottanut toisen, jos yhden olisi
kadottanut... Mutta sitä ei tiedä sittenkään, ehkei toinen toistaan
korvaa, vaikkei muodossa eikä mielessäkään ole suurta eroa. Ja tähän
tyllykkään se nyt Mikko on joka tapauksessa silmänsä iskenyt, tätä vain
hän niin hartaasti omakseen kaihoo, että terveys pettää ja järkikin
sekoo...

Jo oli Elisakin huomannut äsken tulleen vieraan tutkivan katseen, oli
samassa kai tuntenut Erkin, joka pari kertaa oli Mikon seurassa käynyt
Leinosen talossa, ja hän karahti samassa kasvoiltaan punaiseksi ihan
hiusmartoa myöten.

-- Hyvät merkit, tuumi Erkki itsekseen. Ja kun tyttö lähti avannosta
vettä hakemaan, oli hän jo rantapolulla vastassa, tervehtien Elisaa
tuttavallisesti.

-- Terveisiä minulla on sinulle tuotavana, virkkoi Erkki jo ensi
sanoikseen.

-- Mistäpä minulle enää terveisiä... -- Ujona ja murheellisena katseli
tyttö alas, ja kun hän taas kohotti silmänsä, oli niissä surumielinen,
kostea kiilto. -- Kuka muistaisi köyhää ja orpoa...?

-- Tulen Rautalammelta päin, -- kyllä jo arvaat, kuka sinua muistelee!

-- Hengissäkö hän on vielä ja terveenä? -- Jo vilkastuivat tytönkin
surulliset kasvot, hän ei kainostellut tunnustaa sulhoansa, vaan näytti
jännittyneenä odottavan vastausta elämänsä ainoaan, suureen
kysymykseen.

-- Terveenä on ja sinua kaipaa, vastasi Erkki rohkaisevasti. Ja se sana
näyttikin kuin taikavoimalla vaikuttavan äsken vielä murheelliseen
neitoon, joka kumminkin vielä hiukan epäilevästi uteli:

-- Mistä hän osasi minulle terveisiä lähettää, eihän hän tiedä, olenko
elossakaan enää.

-- Ei hän tiedäkään, ja sitä hän juuri suree. Siksi lähdinkin sinua
hakemaan...

Ja Erkki kertoi nyt siinä keväisellä rantapolulla lyhyesti nuoren papin
vaiheet heidän erostaan asti Leinosen pirtissä, kertoi heidän monet
retkensä, kertoi paon takamaille ja Mikon kaihoiset hourepuheet, kertoi
potilaan parantumisesta ja omasta lähdöstään muka lehmänhakuun. Tyttö
kuunteli kuumentuvin poskin, unohtaen vesisankonsa tien poskeen,
unohtaen suuret surunsa, kalvavan pelkonsa, orpoutensa ja
yksinäisyytensä. Erkin tarina oli kuin tuota luonnossa helottavaa
keväistä paistetta hänen jo nuorena pimeäksi käyneeseen mieleensä.

Vihdoin Erkki virkkoi:

-- Ei hän siellä takamailla tiedä, että lähdin sinua hakemaan. En
tahtonut siitä hänelle ilmoittaa ... jos en sinua olisi löytänytkään,
taikka jos sinä jo olisit toisiin sulhoihin suostunut...

-- Keneenpä minä ... orpo raukka...

-- Älä sano. Koskipäähän on sinua jo kauan omakseen pyydystellyt...
Entä se sorea ratsumestari, joka sinut pakopirttiin pelasti ... hän oli
kyllä sinuun pihkaantunut hänkin...

-- Hänkö, Mikon veli, sopersi tyttö Erkin puhetta täysin tajuamatta.
-- Hän pelasti meidät, kun suuressa hädässämme häneltä suojaa
rukoilimme ... sinne jätti meidät yksinäiseen korpeen...

-- Eikä tullut enää sinua sinne tapaamaan?

-- Ei tullut hän eikä kukaan, yksin siellä saatiin olla, kunnes äiti
sairastui ja meidän oli pakko pyrkiä takaisin kylään.

-- Niinpä niin, virkkoi Erkki, tytön tarinoista täysin vakautuneena
siitä, että Mikon epäilykset olivat olleet hänen oman sairaan mielensä
houreita, turhia kuvitelmia. -- Nyt olen sinua hakemassa sinne kauas
Rautalammen takamaille, -- lähdetkö?

Kirkkaana kiilsi tytön silmä ja varmana hän vastasi:

-- Lähden, jos vain hän minua kaipaa ja vielä omakseen odottaa.

-- Sinua hän kaipaa, tuskinpa hän mitään muuta kaipaakaan koko
maailmassa. Mutta sinne takamaille on pahat matkat ... viikon saat
soita rämpiä ja ryteikköjä kulkea, ja siellä perillä on vain yksinäinen
uudisasutus ... pakosaunoja pahaisia, niinkuin täällä... Mietipäs
sitäkin, tyttö...!

-- En mieti! vastasi tyttö uljaasti. -- Olen yksin täällä vieraitten
joukossa, omaisiani ei ole missään, ei ole minulla mitään muuta turvaa
kuin sulhaseni... -- Tyttö tarttui Erkin käsivarteen ja jatkoi innolla:

-- Milloin lähdetään?

Erkki naurahti, nyt hän tiesi hakuretkensä täysin onnistuneen, -- hänen
vaivannäkönsä oli palkittu. Mutta tyynnyttävästi ja hiukan
jäähdyttävästikin hän vastasi:

-- No, no, eihän niin tulista kiirettä ole, ei täältä toki vielä päästä
lähtemään. Täällä on meidän nyt pyydettävä kevätkala vahvajärveläisille
ja annettava maitten sillaikaa vähän kuivua pahimmista tulvista.

Mutta kun hän näki kaihoisan, ikävöivän katseen tytön silmässä, lisäsi
hän rauhoittavasti:

-- Ne kuivuvat kyllä pian tällä paahteella, sitä älä surkeile. Ja
sitten lähdetään suoraan poikkimaisin Rautalammelle ja sieltä ylös
takamaille -- odottavan luo.



XXI.

POJAN KIRJE ISÄLLEEN.


Uuden saunalahden, Kiurulahden, perukassa oli Mikko-pappi kokemassa
kotikatiskaa, istuen kelohongan tyvestä koverretussa, pienessä,
vaappuvassa ruuhessa, jota hän siinä tyynessä vedessä airolla varasi ja
meloi. Hän oli ottanut tämän saunatörmän viereisen katiskan samoinkuin
kotilahdessa pidettäväin verkkojen hoidon huolekseen, sillaikaa kuin
miehet keväällä veistetyllä, vakavalla, suurella venheellä kulkivat
selällä ja etäisemmillä apajoilla kalanpyynnissä.

Oli kirkas, tuuleton kesäkuun aamu. Lahden vesi kajasti jo lämmenneenä
porottavan päivän säteitä ja lehtevä törmä loisti heleänä kevätkesän
vehmaan viheriässä tuoreudessa. Mikko katseli meloskellessaan melkein
ylpeänä tuonne törmälle. Siellä oli näet jo suveen päin antautuvalla,
kuivalla männikkörinteellä, puitten suojassa, puolenkymmentä
uudistupaa, jotka sieltä valkoisina pilkistivät päivän hohteessa ja
joiden räppänöistä savua tuprusi, ja rantaäyräällä oli äsken
valmistunut nuottatalas. Siinä rantakivillä pesi joku nainen vaatteita
ja ihmisiä vilahteli petäjäin lomitse uudistupain välisellä polulla.
Miehiä näkyi jo palailevan rihmoiltaan kotiahteelle, selässään raskaat
kantamukset metsälintuja, ja ylempänä törmän laella ryskyivät puut ja
kilkkoivat kirveet, -- sinne oli ruvettu rakentamaan vieläkin uutta
tupaa, jota pappilaksi sanottiin, mutta jota Mikko mieluummin olisi
tahtonut nimittää kirkoksi, siinä kun oli aikomus jumalanpalveluksetkin
pitää.

-- Mitäpä minä, yksinäinen mies, pappilalla teen, saatanhan hyvin asua
yhteispirtissä muiden erämiesten kanssa, niinkuin näihinkin asti, tuumi
hän meloskellessaan nuorta kaislikkoa pitkin. -- Mutta, samapa se,
olkoon pappila, siinäpähän Erkin kanssa, josta tehdään lukkari, sitten
eletään kahden, eihän hänelläkään ole perheestä tietoa. Kun se nyt
palaisi, se Erkki ... hänen kohtalostaan alkavat uudiskylän miehet jo
olla hiukan huolissaan.

Erkki olikin jo ollut matkallaan pari kuukautta, juhannus oli jo
käsissä... Ettei vain olisi vahinko osunut ovelaankin mieheen ...
susilauma hyökännyt jo menomatkalla yksinäisen hiihtäjän kimppuun
jonkun metsäjärven jäällä ... taikka olisiko mies kotimatkalla voinut
korvessa sotkeutua lehmineen niin pahalle suohon, ettei jaksanutkaan
sieltä enää päästä kuivalle maalle...? Vai olisiko veitikka kyllästynyt
metsäläiselämään ja jäänyt sinne rintamaille...?

Näin jo saunarannalla epäiltiin, mutta Mikko ei tahtonut uskoa yhtään
noista epäilyksistä mahdolliseksi, ei ainakaan viimeistä. Se mies ei
joukkoaan petä eikä hän myöskään metsään sorru, hän kyllä vaikeudet
voittaa, mikäli ne voitettavissa ovat... Mutta kovasti Mikko kaipasi
ystävätään ja hänen mukanaan tietoja rintamailta.

Hän oli kyllä uuteen elämäänsä jo näinkin sopeutunut ja sulautunut ja
vakuuttanut sen itselleen ainoaksi mahdolliseksi, viimeiseksi
pelastuksekseen. Hän oli siellä alunperin asettunut toisten pakolaisten
kannalle ja heidän ajatuspiiriinsä sekä totuttautunut siihen
ajatukseen, että täällä hän nyt elää ja kuolee ja että paras maailmassa
hänen onkin täällä erämiehenä elääkseen. Tuossa petäjikkömäellä
hän sunnuntaisin piti pienelle seurakunnalleen täydellisen
jumalanpalveluksen ja askarteli sillävälin ahkerasti arkitöissä --
päivät eivät tulleet pitkiksi ja yöt hän raadannastaan väsyneenä nukkui
yhteistuvassa rauhallisesti. Mutta hän kaipasi sittenkin jotakin ... ei
hän tiennyt oikein mitä... Niin, Erkkiä kai hän vain kaipasi... Mutta
oli siinä ystävän kaipuussa jotakin muutakin, -- hän ikäänkuin
vaistosi, että Erkki toisi hänelle jonkun tiedon niiltä, jotka vielä
olivat hänelle rakkaita ... ja sitä, juuri sitä hän toivoi. Eihän
hänellä ollut syytä eikä oikeutta mitään sellaista viestiä toivoa ...
lehmää ja mullikkaahan se oli Erkki vain lähtenyt Apajasta hakemaan,
muuta ei... Mutta hän odotti ja kaipasi sittenkin, vaikka hän itselleen
moneen kertaan todisteli, että sellainen hämärä toivo on hänelle
vaarallinen ... että sen pettäminen tuottaa hänelle vain uutta
kärsimystä...

-- Ja miksi suotta kaipailen ja ikävöin, nuhteli hän itseään, antaen
pienen ruuhensa vapaasti lipua rantaheinikkoa myöten... -- Näinhän ovat
esi-isämme, monet polvet ja sadat perheet, muuttaneet autiolle salolle,
siellä tyytyväisinä eläneet ja raivanneet viljelystä, puskeneet
sitkeästi, vaipumatta mihinkään hentomieliseen kaihoon. -- Miksikäs
minä...!

Näin kauas laidattomaan korpeen eivät tosin uudisasukkaat vielä ennen
olleet uskaltaneet asettua. Täällä asti on ehkä joskus joku sydämmikkö
erämies hiihtänyt, -- sellaista olivat pakolaiset talvipuhteina
saunassa kertoneet --, mutta hänkin oli palannut täältä kiireellä
takaisin, eikä toista kertaa lähtenyt. Oli muka nähnyt siellä
louhikoissa outoja olijoita, kääpiömäisiä linnunkotolaisia... Metsissä
hiiviskeleviksi heinäkenkä-lappalaisiksi olivat niitä toiset arvelleet,
mutta eristä palannut itse oli väittänyt karvaisen metsähiiden siellä
norossa hiipineen, pahan haltian, joka asusti vuoren onkaloissa ja
nirsuna hallitsi korpeaan, jonne se ei suonut ihmisen tulevan
porkkineen sohimaan...

Hävinneet olivat nyt ainakin jo hiidet ja haltiat näiltä rannoilta,
päätteli Mikko meloessaan, rauha oli siellä häiriytymätön ja syvä.
Joskus vihelsi kyllä kontio sydänkorvessa, mutta sekin katosi yhä
kauemmas, kun sitä miehet keihäineen ahdistelivat, sen pehmoista taljaa
tavoitellen. Jo niitä oli talvella kaadettu, ja hirviä myös! Sudet
loikkivat joskus öisin sauna-ahteelle asti pystykorvaista Peniä
vaanimaan, mutta savun tunnettuaan koikkelehtivat ne törmältä selälle
ja vasta siellä kaukana vaikertaen ulvahtivat. Mutta suurimman turvansa
tunsivat nämä monia kauhuja kestäneet uudisasukkaat kuitenkin siitä,
että pahat ihmiset eivät päässeet heitä ahdistamaan, että heidän pieni
yhteiskuntansa oli veroton ja vapaa...

-- Mitäs minä ikävöisin, lopetti yksinäinen kalamies nuo hiljaiset
ajatuksensa, vihdoinkin saapuessaan katiskalle. -- Tällaista
erakko-onneahan olen oikeastaan kaiken ikäni mieleni hiljaisuudessa
unelmoinut...

Mikko nosti katiskasta ruuheensa leveitä, lihavia lahnoja ja
voimakkaasti porskuvia haukia ja eteni siitä toisen kaislikon rinnassa
olevia verkkojaan kokemaan. Silloin kuului hämmästyneitä huudahduksia
saunatörmältä ja kun Mikko nosti katseensa näki hän puitten välitse
oudon elävän, -- lehmän...

-- Erkki on palannut, tuonut kuin tuonutkin uudiskylään karjan
siemenen...!

Nopeasti lähti hän melomaan maihin, yhä terävästi tähystellen törmälle.
Siellä näkyi todella kaksi punakirjavaa elukkaa ja useampia ihmisiä
hääri niiden ympärillä. Ja kun hän kiireesti meloi rantaan, kantoivat
hänen korviinsa uudisasukkaiden iloiset, hämmästyneet huudahdukset:

-- Mistä tämän lehmänajajan vielä löysit?

-- Taisi olla mielessäsi jo lähteissäsi karjanhakuun!

Mikon mielestä soljui kömpelö ruuhi tänään auttamattoman hitaasti
rantaa kohti, se ei tuntunut nyt koskaan ehtivän valkamaan asti. Erkin
vastauksia ei törmältä kuulunut, mutta Mikko jo ymmärsi, että Erkki oli
tuonut jonkun neidon mukanaan... Kai avukseen ajamaan elukoita erämaan
halki ... ehkä jonkun Kelalan naisia ... niin Mikko koetti päätellä,
mutta hänen sydämensä tykytti valtavasti ja hänen kouransa puristi kuin
kouristuksessa karkeasti veistettyä airoa...

Uudisasukkaat olivat jo melkein kaikki kokoontuneet suurimman saunan
pihalle ja siitä he nyt riemukkaina kehuivat läähättäen törmää
nousevalle papille, että ei vain elukoita Erkki ollut tuonut, vaan
vielä kontissaan suoloja, siemeniä, verkkolankaa ja kaikenlaista muuta,
mitä erämailla tarvitaan... Reilusti hän oli lupauksensa täyttänyt ...
turhia täällä oli pelätty! Saloa samonneet vieraat oli jo viety
lepäämään siihen uuteen, suurimpaan tupaan, jossa nyt heiltä ensi
tietoja matkan varrelta lypsettiin ja kyseltiin tärkeimpiä ulkomaailman
kuulumisia.

Kun Mikko astui tupaan, täytyi hänen hetkiseksi pysähtyä ovensuuhun,
ennenkuin hänen silmänsä tottuivat puolihämärästä erottamaan, missä
päin hänen palannut ystävänsä istui. Mutta silloin nousi uunin kupeelta
nuori nainen, astui askelen saapuvaa vastaan ja seisahtui siihen kuin
neuvotonna. Mikko tunsi kauan ikävöidyn morsiamensa, oivalsi salaa
hautomansa toiveen toteutuneen, ja sulki seuraavassa tuokiossa tytön
syliinsä.

Uusi, iloinen hälinä syntyi tuvassa, naurusuulla kävivät miehet Erkkiä
pistelemään:

-- Vai et itsellesi tuonutkaan tuota kainaloista kanasta!

-- Kas sitä miestä, joka meni papille emäntää hakemaan, vaikka vain
lehmistä puhui...!

Erkki hymyili tyytyväisenä ja kehui:

-- Hyvän emännän me siitä tänne saamme, ja sellaisen, joka ei ikävöi
pois. Juuri tännehän sitä ikävä poltti niin, että tuskin malttoi antaa
jäitten lähteä suotaipaleilta.

Mikko oli istahtanut seinäpenkin pimentoon morsiamensa viereen ensi
tervehdyksiä vaihtamaan, kun sillä välin Erkki pirtintäyteiselle
kuulijakunnalle kertoi matkansa vaiheista ja seikkailuista, joista moni
oli ollut hyvinkin hullunkurinen.

Mutta kauan ei hauskoja muistoja riittänyt, ja hän siirtyi kuvailemaan
ryöstettyjen rintamaakylien tilaa ja niissä elämisensä puolesta
ponnistelevain ihmisten hätää. Kun hän vihdoin kertoi tietonsa Klaus
Flemingin kuolemasta, aiheutti se täälläkin takamaiden takana saman
jymäyttävän hämmästyksen ja yllätyksen kuin kaikkialla muualla
Suomessa. Kaikki muut utelemiset siirtyivät hetkeksi syrjään. Tämän
suur-uutisen johdosta nyt tietenkin heti sukeutui salopirtissä vilkas
keskustelu siitä, oliko pakolaisten näissä muuttuneissa oloissa
ruvettava ajattelemaan palaamistaan vanhoille talonpaikoilleen.

Vastenmielisesti ja epäillen useimmat miehet heti siihen ajatukseen
suhtautuivat. He olivat jo valmistautuneet ja ikäänkuin juurtuneet
talviseen päätökseensä jäädä tänne pysyvästi uudisviljelystä avaamaan.
He olivat jo mielistään kitkeneet ja edesmenneinä haudanneet kaikki
entiset suhteensa, he olivat jo pikeytyneet tähän uuteen asutukseen,
jossa heitä ei esivallan rangaistus eikä veroherrain kiskoma tapaa.
Eikä myöskään ne tarkemmat tiedot, joita Erkki matkaltaan toi, olleet
omiansa tätä heidän päätöstään järkyttämään.

Sinne Suomen rintamaille oli tulossa, kertoi hän, katovuosi. Märkä
kevät oli turmellut syysviljan, ruissadosta ei ollut mitään toiveita,
eikä toukojen tekoon kyetty, kun kaikki hevoset oli menetetty sotaan ja
eläinruttoon sekä kapinaa seuranneihin ryöstöihin. Vaikea kulkutauti,
veritauti, ahdisti ihmisiäkin noissa nääntyvissä kylissä, -- ken ei
siihen sortunut, saattoi kuolla nälkään, sillä ruokavarat olivat
kaikkialta loppuneet eivätkä heikkoväkiset eläjät kyenneet uusia
hankkimaan. Viheliäisyys oli Rautalammellakin ollut sanomaton, kertoi
Erkki, itkua ja valitusta oli hän siellä kohdannut missä vain
liikkuikin.

-- Sinne me ei palata, huudahtivat silloin päättävästi erärannalle jo
pesittyneet nuijamiehet. -- Täällä sentään elämme, siellä on kurjuus ja
surma edessä!

Nekin, joita ikävä vielä jonkinverran veti takaisin vanhoille
asuinmaille, sukulaisten ja tuttavain luo, myönsivät nämä varoitukset
tosiksi. He vain vielä koettivat Erkiltä tiedustella, eikö siellä
sentään, säälimättömän, itsevaltiaan mahtimiehen kaaduttua, nyt
toivottu aikojen keventyvän ja parantuvan.

-- Ei ole siitä tietoa, vastasi Erkki vakavana, koettaen esittää asiat
sellaisina, miksi hän ne oli havainnut. -- Sotaväkeään eivät herrat
vähennä, he kun varustautuvat siihen uuteen sotaan Ruotsin herttuaa
vastaan, jonka sittenkin sanotaan syttyvän; linnaleiriä ja
veronkiskontaa eivät he niinollen voi helpottaa, jospa sitä toiset
tahtoisivatkin.

-- Ja sotaväkikö raastaa talonpoikia entiseen tapaansa?

-- Niin tekee. Ennen kuolemataan oli marski ehtinyt myöntää
verovapauksia useille sellaisille -- talonpojillekin --, jotka
kapinasodassa olivat hänen puoltaan pitäneet, oli tehnyt niistä uusia
knaappeja, ja nämä ne nyt elävät siellä suurina herroina ja kiduttavat
toisia, joiden nyt on maksettava verot heidänkin puolestaan...

-- Ja nepä pikkuherrat osaavatkin olla pirullisia, kun orrelle
pääsevät, muistelivat pakolaiset, siunaten onneaan, että olivat noista
syöpäläisistä irti. -- Mutta kuinka kestävät sitä verotalonpojat...?

-- Minkäpä tekevät, huovin miekka on alati uhkaavana heidän niskassaan.
-- Mutta niin onkin siellä rintamailla mielenkarvaus nyt katkerampi
kuin koskaan ... uutta kostoa vain miehet miettivät... Antaa knaappien
nyt kylvää, ehkä joudutaan tästä taas sadonkorjuuseen, niin kuulin
monen epätoivoisen isäntämiehen taas uhkaavan.

Erkin näitä kertoessa oli nuori pappikin taas noussut esille karsinan
pimennosta, morsiamensa kanssa vastasaapuneen järkyttäviä uutisia
kuuntelemaan, ja hänkin virkahti nyt vallan kauhistuneena:

-- Uutta kapinaako ajattelevat taas ja uhkailevat, nuo onnettomat
ihmiset!

-- Hiljaa pirteissään epätoivoisina uhkailevat, vastaili Erkki
harvakseen, -- tuskin he siihen enää kykenevät...

-- Ja näkiväthän he viime talvena, minkälaista se vieraan sadon
korjaaminen oli...

-- Näkivät ... murjottu mieli vain miettii jos jotakin! Ja nythän he
ovat siellä taas kirkoissa vannoneet uudet valatkin, etteivät enää
nouse esivaltaa vastaan...

-- Millaiset uudet valat siellä nyt on ihmisiltä vaadittu? kyselivät
pirtissä istuvat miehet.

-- Valat sellaiset, että he ovat pirun riivaamina ja pahain ihmisten
houkuttelemina nousseet napinaan ja kapinaan ... hätä ja rasitus heitä
ei ole siihen ajanut, ilkeys vain...

-- Ja sellaista on kotiin jääneiden sukulaistemme täytynyt todistaa,
huudahtivat miehet kiukustuneina. -- Niitä valoja vannomaan me ei
täältä palata!

Se oli kaikkien yksimielinen, luja päätös, jonka kukin kohdastaan
hammasta purren painoi syvälle omaan mieleensä, tappaen siitä
lopullisesti kaiken muun kaipuun ja mielihalun.

Yksinpä Mikko-pappikin vahvisti ilomielin ja rohkaisevasti tuon
erämiesten uudistetun päätöksen, virkkaen Erkin pitkän tarinan
loputtua:

-- Tänne jäämme kaikki. Vapaammin ja onnellisemmin elämme täällä
sydänmaalla, kuin siellä vanhoilla rinta- ja riitamailla. Täällä
kestämme omat kilvoituksemme, ponnistelemme yhdessä ja hylkäämme kaikki
kaipuut...!

Mutta silloin Erkki, joka väsyksiinsä asti oli noista raskaista,
vakavista asioista kertonut, hellitti äänensä leikkisäksi ja virkkoi
papin puoleen kääntyen:

-- Niin, kehupas nyt helpoksi heittää kaipiosi, kun sait sen kaivatun
kainaloosi. Toinen oli äänesi tässä talvella, kun houreissasi makasit
ja hoit: »Kunpa saisin sen Elisan kerran vielä nähdä...»

-- Hoinko sellaista, kysyi pappi hiukan hämillään, mutta samalla
avoimin, iloisin, kiitollisin katsein palannutta ystäväänsä kiittäen.

-- Monena yönä hoit ja yhä uudelleen, vakuutti Erkki, -- ja tiesinhän
minä sen kipusi muutenkin. Sitä oli surku kuulla ja siksipä
lähdinkin...

-- Siksikö läksit? huudahti Mikko aivan haltioihinsa sulaneena ja
rajatonta kiitosta kertovin äänin. -- Sitä joskus salaa toivoin, mutta
en uskaltanut sitä uskoa. Olinhan koettanut sinulta sen salata --.
Siksikö lähdit, Erkki?

-- No, tarvittiinhan tänne sitä karjan ituakin, vaikea on ajanmittaan
maidotta elää... Mutta huonosti sinä sen salaisuutesi peitit ... päätin
silloin yrittää, löytyisikö vielä se Leinosen tyttö...

-- Ja se löytyi!

-- Lopulta löytyi ... toisilta takamailta... Mutta tapasinpa sieltä
toisenkin hakumiehen, joka vuorostaan sinua etsiskeli...

Uteliaana ja jännittyneenä odotti Mikko tietoja tuosta toisesta, häntä
etsineestä hakumiehestä. Mutta Erkki kaivoi kiirehtimättä ja
rauhallisesti mekkonsa alta, poveltaan, vielä jotakin tuomista, ja
ojensi sitten Mikolle pieneksi taitetun, kurttuisen paperin, jonka hän
oli saanut turkulaiselta matkamieheltä hänestä erotessaan Leinosen
mäellä.

-- Tuossa on sinulle kirje, siltä hakijalta!

-- Kirje minulle, tänne...!

Mikko siirtyi lieden luo, jonka valossa hän rupesi lukemaan noita
ulkona pakkasessa, illan hämyssä, hätäisesti piirrettyjä, harvoja
rivejä. Hän tavaili ne tervaksen loimuavassa valossa ensiksi hiljaa
itsekseen ja luki ne sitten toistenkin kuulla hellällä, hartautta
väräjävällä äänellä:

    »Paljo olin surrut sinua, kadonneeksi luultua poikaani, nyt
    en sure enää. Kuuntele vain oman sydämesi ääntä ja pyri sitä
    totellen totuutta kohti, silloin olet oikealla tiellä ja löydät
    rintaasi rauhan. Erkki Pentinpoika, luotettava ystäväsi, kertoo
    sinulle kohtauksestamme ja vaiheistamme. Meitä vanhuksia älä
    murehdi, mekään emme ole enää murheelliset, koska tiedämme sinun
    olevan hyvässä turvassa. Kun olet uskollinen vähässä, silloin on
    tuntosi puhdas ja se on elämän paras palkinto. Työtäsi uuden,
    pienen saloseurakuntasi hyväksi siunaa

                                             Isäsi
                                   Martti Pentinpoika Silta...»

Kyynelkarpalo vierähti Mikon silmästä poskelle ja siitä lieden
reunalle, eikä hän kotvaan aikaan saanut siirretyksi silmiään noilta
rakkailta riveiltä. Hartaudella koko pirtintäyteinen pakolaisjoukkokin
oli kuunnellut Mikon hiljaista lukua ja katseli nyt kuin ihaillen hänen
tervastulen kirkastamia, onnesta loistavia kasvojaan. Mutta vielä eivät
miehet käsittäneet, mistä pappi tuon kauniin kirjeen oli saanut. Heille
Erkki nyt selittäen virkkoi:

-- Tapasin Sysmässä vanhan, ramman ukon, joka tuon kirjeen Mikolle
laittoi.

-- Tapasit isäni, joka oli matkalla minua, kadonnutta poikaansa,
hakemassa ja jonka mieltä rauhoitit ja lohdutit. Kerro hänestä Erkki,
kerro kaikki...!

Päivä oli uudistuvassa vierähtänyt iltapuoleen saakka noita kaikkia
kaukokuulumisia kerrottaessa. Pienen salokylän asukkaat olivat lopuksi
sieltä vähinerin vetäytyneet iltatöihinsä ja sitten syömään ja
lepäämään kukin omiin saunoihinsa, mutta vieläkin oli Erkillä
kerrottavaa pitkältä matkaltaan. Mikko oli varsinkin väsymätön
kyselemään isästään, kotioloistaan, veljestään, Karmalan väestä,
kaikista. Mutta ennen kaikkea hän halusi tarkkoja tietoja Elisan
hakemisesta ja löytämisestä, -- tyttö sai itsekin kertoa vaiheistaan,
suurista suruistaan ja suuresta pelostaan sekä haikeaan kohtaloonsa
alistumisesta. Erkki taas tiesi kertoa senkin, että Koskipää, joka
kosinnallaan ja vainollaan oli tuottanut Elisalle niin paljo surua ja
levottomuutta, nyt oli uuteen taloonsa tuonut vaimokseen vallasnaisen
Hämeenlinnan tienoilta, -- mies tavoittelee sitäkin tietä
aateliskilpeä. Joka tapauksessa oli sekin Elisaan kauan kohdistunut
uhka nyt poissa.

Paljo oli kauan erossa olleella sulhasella ja morsiamella toisilleen
kerrottavaa. Heidän molempain muistelmat, heidän kaihonsa ja toiveensa,
selvitettiin siten puolelta ja toiselta eikä niihin lopuksi jäänyt kuin
yksi hämärä kohta, johon Erkki ja Elisa kumpikin omalta kannaltaan
kaipasivat sulhaselta valaistusta.

-- Miks'et tullut minua piilopirtistäni hakemaan, kun pakopaikkani sait
tietoosi, niin kysyi Elisa vihdoin arasti ja punehtuen. -- Etkö
halunnut tulla? Se kysymys on mieltäni vielä suotaipaleilla
mustentanut...?

-- Niin on omaanikin, vastasi Mikko vakavana ja kuin itseensä
painuneena. -- Olin silloin niin kokonaan noiden Mikkelin näkyjen
järkyttämä, minun täytyi heti koettaa tehdä jotakin, sieluni hätä minua
ajoi eteenpäin...

-- Piilosaunamme ohitse...

-- Tahdoin rangaista itseäni, uhmata ja uhrata henkeni suuren asian
puolesta, -- uskoin siihen kykeneväni...

-- Ja unhotit minut...?

-- Unhotinko? Ainakin koetin ... mikään ei saanut minua silloin
sitoa... Nyt olen oppinut, että minusta ei ole suuriin tehtäviin, että
jos voin jotakin vaikuttaa, voin sen tehdä täällä kätkössä
maailmalta...

-- Olit samalla kuin jonkun pahan haltian lumeissa, pisti Erkki kuin
nuhdellen väliin. -- Järkeä ei siinä sinuun saanut millään...

-- Pahan haltian lumeissa ehkä olinkin ... se haltia vallitsi minua
mustan epäilyksen muodossa...

-- Epäilit Juhana-veljeäsi ... ehkäpä morsiantasikin, ja suotta, torui
Erkki.

-- Suotta kai! Mutta silloin en saanut sitä epäilystä kitketyksi
runnellusta sielustani, jonne se oli syöpynyt.

Elisa naurahti tähän veitikkamaisesti ja virkkoi yhtaikaa anteeksi
anoen ja anteeksi antaen:

-- Näinpä kyllä sen epäilyksesi ituja jo syksyllä kotona Leinosessa,
mutta en uskonut tuon taudin voivan sinua voittaa... Vallattomassa
varomattomuudessani annoin epäilystesi vain versoa -- syy on siis
osaltaan minunkin...

Mikko katsoi eteensä kuin pitkästä sumusta selkenevin silmin ja puhui
vakavasti:

-- Tuhoisaksi se tautini olisi voinut meille käydä, ellei Erkki sitä
olisi huomannut ja sitä pyytämättäni käynyt parantamaan. Mutta antoihan
Juhana epäilyksiini sentään syytäkin, eikö totta?

-- Ei antanut, vähän naljaili vain, vakuutti tyttö. -- Hän kertoi
minulle suoraan, ettei hän minua sinulta tahdo, sinua vain
kiusoittelee... Mutta sinulle hän minut soi ja sinulle hän minut sitten
pelasti, -- eikä se hänelle niin helppoa ollutkaan...

Vasta nyt, kun Elisa avoimin kasvoin ja kirkkain silmin todisti
aiheettomaksi hänen hivuttavan salatautinsa, vasta silloin se oka, jota
Mikko oli koko talven rinnassaan kantanut veljeään vastaan, rupesi
hellittämään, vasta silloin hän tunsi onnensa täydeksi. Mutta samalla
hän tunsi lääkityssä rinnassaan tunnonsoimausta siitä, että hän näin
aiheetta oli epäillyt omaa veljeään, joka kaiken aikaa oli tarkoittanut
hänen parastaan. Ja hän päätti sieltä erämaan syvyydestäkin koettaa
toimittaa anteeksipyynnön veljelleen, -- Elisalta hän sen anteeksiannon
jo tiesi saaneensa.

Kesäinen ilta oli käynyt myöhäksi, pieni erämaan kylä, jota tänään nuo
monet ulkomaailman uutiset olivat virkistäneet, oli jo vaipunut uneen.
Uutisten tuojatkin olivat, väsyneinä viikkoisten metsätaipaleidensa
rasituksista, vihdoin vaipuneet nukkumaan tuohon uusimpaan tupaan,
jossa he päiväkauden olivat matkan vaiheitaan kertoneet. Mutta Mikko ei
ollut vielä mennyt vuoteelleen.

Hän istui ulkona tuvan järvenpuoleisella seinämällä ja kirjoitteli. Hän
oli toisten maata mentyä hakenut esille kirjoituslippaansa, jota hän ei
koko keväänä ollut käyttänyt, oli kaatanut seinää vastaan nostetun
ahkion pöydäkseen ja sen kumotulla, tasaisella pohjalla hän, kelkan
pajulla istuen ja kumaraan painuneena, raaputti hanhenkynällään
karkeata paperia, auringon mailleen painuessa.

Mikko oli jo kirjoittanut veljelleen ilmoituksen naimisiin menostaan ja
sen anteeksipyynnön, josta hän illalla mielessään oli päätöksen tehnyt,
ja nyt hän piirteli vastauskirjettä isälleen. Eihän hän tiennyt, koska
hän saisi nuo kirjeet menemään, ehkäpä vasta syyspuoleen, jolloin joku
kylästä suoriutuisi talvisuoloja hakemaan, tai kenties vasta ensi
suksikelillä, jolloin lähdettiin syysnahkoja myymään, -- mutta se ei
häntä huolettanut. Hänellä oli vain tarve nyt jo heti verekseltään
purkaa paperille onnentunnetta uhkuva sielunsa ja kiitollisuutensa sen
johdosta, että hänelle ansiottaan oli suotu näin rikas ja täyteläinen
elämä.

Luonnossa oli kaikki hiljaista. Linnut olivat yösydämeksi uinahtaneet
laulamasta eikä lahden pinnalla käynyt värettäkään. Päivän kehä oli jo
hetkeksi pistäytynyt pohjoisen vaaran taa, mutta sen punerrus hohti
kauniina koilliselta rannalta ja se loi luontoon leppeän, hillityn
valaistuksen, riittävän voimakkaan, että Mikko siinä kuulaassa
yövalossa ulkona törmällä hyvin näki kirjettään kirjoittaa.

»-- -- Kiitos, isä, ymmärtämyksestäsi ja siunauksestasi.

»Olen iloinen, kun tiedän teidänkin voivan käsittää, että tämä erämaan
elämä, johon kohtalon laineet minut vähinerin ovat ajaneet, on minulle
sopivin ja paras rauhan satama.

»Kerronpa sinulle jotakin täkäläisestä, hiljaisesta, vähän
vaihtelevasta, mutta sittenkin mieltäni tyydyttävästä elämästäni.
Keväällä olin apulaisena ja oppipoikana venettä veistettäessä ja nyt
yrittelen itse uutta venettä tekemään, voidakseni tehokkaammin ottaa
osaa kalanpyyntiin. Välitöiksi rakentelen sahalla ja kirveellä
ensimmäisiä huonekaluja uutta pappilaani varten, joka jo on vesikaton
alla ja joka parin, kolmen viikon perästä valmistuu. Silloin muutan
sinne suureen kirkkotupaan asumaan nuorikkoni kanssa. Kihlasin näet
syksyllä Sysmän Leinosesta, tuntemasi etäisen sukulaisen talosta, jonka
rauniot olet nähnyt, tyttären, Elisan, nyt orvoksi jääneen tytön, jonka
kanssa rupean yhdessä elämään. Erkki Pentinpoika toi äsken tämän
minulle kalliin elämäntoverin eräältä pakolaisrannalta suureksi
ilokseni tänne, ja vaikka en nyt teille vanhuksille voikaan näyttää
uutta miniätänne, pyydän kuitenkin liitollemme siunaustanne. Täällä ei
tietysti ole eikä tänne voida saada toista pappia, joka meidät vihkisi,
sen vihkimisen saan siis toimittaa itse, mutta olenpa varmasti
vakuutettu, että liittomme on näinkin luja ja Jumalalle otollinen. Jos
tänne joskus, ehkä vuosikymmenen perästä, tulee käymään joku pappi,
vahvistakoon hän silloin vihkimisemme, -- täällä erämaillahan kastetaan
lapsetkin usein vasta kymmenen vuoden vanhoina. Minun pienessä
seurakunnassani ei sellaista odotusta kuitenkaan tarvita. Toimin
täällä pappina ja sielunpaimenena kaikissa suhteissa, hoidan
jumalanpalvelukset ja muut papilliset toimitukset säännöllisesti
kirkkokäsikirjan mukaan sunnuntaisin, mutta taas maanantaista aherran
ahkerasti koko viikon seurakuntalaisteni kanssa arkisissa töissä,
kalanpyynnissä ja kaskenpoltossa.

»Olen tänä sotatalvena käynyt kovaa oppia ja koetan nyt sitä käyttää
hyväkseni. Luulin voivani suuremmalla opillani ja kirjatiedoillani
vaikuttaa jotakin hyvää tuohon kovia kärsineeseen ja epätoivoon
ajettuun kansaan, luulin voivani lieventää sen uhkamieltä ja raakuutta
ja auttaa sitä sen oikeissa ponnistuksissa. Uskoin noin ylhäältä päin
voivani siihen täysin sulautua ja vaikuttaa siihen johtavasti ja
kohottavasti. Tämä oli erehdys, tätä tietä en päässyt kansan sydämeen,
en tuntemaan sen tunteita enkä niitä jalostamaan, niinkuin olin
kuvitellut. En senvuoksi voinut sotaretken varrella vaikuttaa paljo
mitään, kärsin vain kauheasti siitä molemminpuolisesta julmuudesta ja
ryöstöstä ja verenvuodatuksesta... Ja kumminkin koetin parastani ...
tunsin sydämessäni kansan pyrkimyksen olevan tosihädän pakottaman ja
toivoin sille menestystä. Mutta samalla ymmärsin, että se oli lähtenyt
väärälle tielle ja että minäkin mukana ollen sitä siinä kannatin, --
siihen ristiriitaan olin, isä rakas, sortua. Vasta nyt alan hämärästi
oivaltaa, että kansan sydämeen on pyrittävä toista tietä, oppipojan
kannalta, jättämällä kaikki, mikä on muualta saatu, sulautumalla
siilien kokonaan, -- silloin ehkä voin saada aikaan jotakin siitä, mitä
olin uneksinut.

»Sukumme on kansan keskuudesta lähtöisin, sen olet minulle, isä,
monesti kertonut, samoinkuin senkin, että se sittemmin on kansasta
vieraantunut. Moni sukumme jäsen on siihen taas pyrkinyt sulautumaan
takaisin, mutta onnistumatta, -- hän on aina tuntenut roikkuvansa
taivaan ja maan välillä. En tiedä, onnistuuko tuo sulautuminen minulle,
mutta sen tiedän, että pyrkimykseni siihen, ehdoton antautumiseni,
tuottaa minulle jo tyydytystä ja onnea. Ja se minulle riittää.

»Peräti vähäarvoiset ovat minulle nyt ne kiistat ja kilvoitukset siellä
suuren maailman keskuudessa, jotka minuakin ennen innostivat ja
kuumensivat ja joiden riitain ratkaisemisesta luulin kaikkien
elämänarvojen riippuvan. Mitäpä ne sittenkään tosielämässä merkitsevät?
Mitä merkitsee kansalle ja meille itsellemme, onko kirkoissa kuvia vai
eikö, josta kysymyksestä Turun-aikoinani tulistuin, mitäpä sillä on
väliä, koettaako mestari Samuel palauttaa kirkonmenoihin joitakin
paavillisia tapoja ja suosiiko joku mahtimies sitä tai tätä opin
vivahdusta? Onko se ihmisten onnen ja sielunrauhan kannalta minkään
arvoista? Kuka voi sanoa, onko Ericus-piispan johtama kirkollinen
välityssuunta, jota siellä eri tahoilta ankarasti moitittiin, oikea vai
väärä, ja mitäpä vaikuttaa meidän ihmisten sisäiseen onneen,
kumminpuolin se kysymys ratkaistaan. Oma sisäinen kamppailuni on
jättänyt minut niihin asioihin nähden aivan kylmäksi. Toiset tiet ja
tekijät vievät siihen mielemme rauhaan ja sopusointuun, joka on onnemme
ehto, ja sisäiseen sopusointuummehan meidän on pyrittävä. Se on ainakin
minulle ainoa tavoittelemisen arvoinen päämaali. Kun sen saavutan, ja
luulenpa olevani nyt hyvällä tiellä, ei mikään muu ole minulle minkään
arvoista.

»Siellä maailmalla, missä intohimojen laineet käyvät korkeina, ei ole
sitä sopusointua helppo saavuttaa. Se ei ollut mahdollista ainakaan
minulle. Täällä salolla, jonne mikään vieras vaikutus ei voi ulottua,
on meille, pienelle pakolaisjoukollemme, myös aivan yhdentekevää sekin,
hoitaako isännyyttä, kantaako veroja ja rasittaako kansaa Klaus Fleming
vaiko joku muu ylimys, voittaako siinä suuressa kilvoittelussa Puolassa
oleva kuningas vaiko Ruotsissa oleva herttua. Meitä se ei liikuta, ja
iloitsemme siitä, että meidän ei sitä tarvitse ajatellakaan. Pysymme
siitä kaikesta visusti syrjässä. Minä koetan hoitaa uskollisesti ja
antaumuksella pientä seurakuntaani ja oppia sen sydämiin sulautumaan,
koetan säilyttää itsessäni sopusoinnun; jos siinä onnistun,
on elämäntyöni menestyksellä suoritettu ja elämäni tarkoitus
saavutettu -- -- --»

Sydänmaanjärven hiljaisella törmällä tätä kirjettä yksinäisessä
kesäyössä piirtelevä mies nosti kumartuneen päänsä ahkion pohjalle
asettamastaan paperista, rupesi varovasti vuoleskelemaan tylsynyttä
hanhensulkaansa ja katsahti sitä tehdessään lahdelle, jonka pinnalla
nyt näkyi pieniä väreitä. Aamutuuli oli herännyt, -- kas, johan olikin
päivän kehä noussut metsäisen vaaran takaa ja se nyt kimallutti noita
tuhansia, lahdelta välkkyviä väreitä, jotka loivat eloa äsken
nukkuneeseen luontoon. Törmällä olivat petäjänrungot ruvenneet
vaskenkarvaisilta hohtamaan ja alavamman notkon vehmaassa lehtimetsässä
virittivät linnut aamuvirtensä. Sydänyö oli kulunut. Mikosta tuntui,
että hän sen nyt oli valvomalla huonosti viettänyt, hänen olisi pitänyt
nukkua niinkuin muut pakolaiset, noustakseen heidän kanssaan taas
aikaisin, päivän töihin... Mutta hän ei ollut nyt voinut olla
purkamatta täyttä sydäntään.

Lehmä ammui pienessä aituuksessa, joka sille ja mullikalle eilen oli
siihen ruohoiselle vietteelle kiireellä kyhätty. Pirtin ovi liikahti
silloin; sieltä astui ulos Elisa, joka taipaleen varrella oli lehmän
hoitajana tottunut nukkumaan herkästi ja heräämään heti sen ensi kertaa
ammahtaessa. Tyttö tuli sieltä törmälle vielä unen pöpperössä,
punoittavin poskin ja katsoi suurin, kysyvin silmin Mikkoa, joka kelkan
pajulla istuen kirjoitteli ahkion pohjalla. Hän oli kuin hölmistynyt ja
virkahti hämmästyneenä:

-- Oletko valvonut koko yön? Teetkö usein niin?

-- En, pulmuseni, nukun tavallisesti niinkuin toiset, harvoinpa kosken
päivilläkään kirjoitusvehkeisiini. Nyt tuli poikkeus, ja sinä olet
siihen syypää.

-- Minäkö? kysyi tyttö ihmetellen.

-- Niin, minun täytyi paperille purkaa iloni ja onneni...

-- Paperille ... ilosi... Minä jo säikähdin, että sinä usein öillä
kummittelet.

-- Älä pelkää -- kohta lähden vuoteelleni. Mene jatkamaan untasi,
Elisa, elukoilla ei ole mitään hätää.

Tyttö meni rauhoittuneena ja Mikko painautui taas paperinsa yli
päättämään kirjeensä.

»Vaikka en tiedä, koska tämä kirjeeni voi täältä lähteä, kiirehdin sen
tällä kertaa lopettamaan. Olen sitä kirjoittanut taivasalla keskellä
yötä -- siitä jo käsität, kuinka kaukana olen pohjoisessa, -- ja minua
määräävä tahto, morsiameni moittiva silmäys, kieltää minua kauemmin
valvomasta. Alistun siihen nöyrästi ... mutta olen samalla tehnyt sen
havainnon, että minun -- ja meidän kaikkien -- on onnemme edellytyksenä
pyrittävä ja päästävä täyteen sopusointuun paitsi itsemme myöskin
ympäristömme kanssa. Koetan ottaa varteen senkin ja toivoakseni se
onkin helppoa. Tuvasta kuuluu erämaan nuijamiesten tukeva kuorsaus. Se
on minulle jo tuttua soittoa, joka pian on tuudittava minut
rauhalliseen sydänmaan uneen...»





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Erämaan nuijamiehet - Historiallinen romaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.