Title: Erämaan taistelu - Historiallinen romaani
Author: Ivalo, Santeri, 1866-1937
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Erämaan taistelu - Historiallinen romaani" ***


ERÄMAAN TAISTELU

Kirj.

Santeri Ivalo


WSOY, Porvoo, 1909.



SISÄLLYS:


    I. Mustanahon rinteellä.
   II. Piispa tarkastusmatkalla.
  III. Heimolaiskansan luona.
   IV. Kalajärville.
    V. Erämaan taistelu.
   VI. Maailmalle.
  VII. Kovassa on korven leipä.
 VIII. Kaukaisten kuohujen laine.
   IX. Piispa rauhan tuomarina.
    X. Marski Kaarlo Knuutinpoika Turussa.
    XI. Viipuriin.
   XII. Krister Niilonpoika Vaasa.
  XIII. Jumalan tuomio.
   XIV. Kaarlo Knuutinpoika saapuu Viipuriin.
    XV. Rauhan retkillä.
   XVI. Rajankäynnissä.
  XVII. Tupaantuliaiset.
 XVIII. Terve kuningas!
   XIX. Karmalan lähteellä.



I. MUSTANAHON RINTEELLÄ.


Helteisesti paahtoi päivä Mustanahon eteläistä rinnettä, jonka tiheään
sekametsään oli avattu pienoinen halme, ikäänkuin ruskahtava täplä
lehdon vihreään pintaan. Lehdon takana kohosi tumma, syvien varjojen
uurtama, havumetsää kasvava kivikkoharju, joka pohjoiskylmiltä suojasi
lehtevän rinteen. Mutta siitä alaspäin loivasti laskeutuvan koivikon
lävitse pilkisti esiin järven aukea pinta.

Tuo vähäinen viljelystilkku ikäänkuin ujosteli pienuuttaan laidattoman
lehdon liepeessä, jykevän vaaran alla. Mutta ne, jotka aholla työtä
tekivät, eivät pienuuttaan arastelleet. Vanhaan kaskeen oli siinä
peltopalasta raivattava, ja siinä työssä ahersi nyt kevätkesäisen
aamupäivän helteessä sen talon väki, jonka savu koivunlatvain välitse
kiemurteli sinervälle taivaalle, -- itse tupa oli ikäänkuin kätkeytynyt
lahden metsäiseen poukamaan.

Kolme oli halmeella raatajaa, neljäs sen laidassa aitaa pani.

Vanhin ajoi hevosta vakoa pitkin ja hallitsi koko hartevan ruumiinsa
voimalla raskasta, jykevää puuauraa. Hänen luisevat kasvonsa, joita
reunusti harva parta, olivat melkein mustat keväisen ahavan poltosta.
Päivän ruskeaksi polttama tukka kihermöi niskassa takkuisina
suortuvina. Harvaa, harmahtavaa parranreunaa myöten tipahti silloin
tällöin hikikarpalo kuin tiettyä vakoaan pitkin karvaiselle rinnalle,
joka auki valahtaneen mekonrinnuksen alta punaisena hohti.
Hievahtamatonta lujuutta kuvastui miehen koko jännittyneestä
vartalosta, joka oli auran kurkeen niin kiintonaisesti kumaraan
painunut, ettei se suoraksi oiennut silloinkaan, kun terä kannon
juureen töksähti ja pysähtyi. Niiltä tiloiltaan mies vain
hartiavoimalla kyntövehkeensä kohotti ja ärjäisi, suupielestään
puhaltaen, hevoselleen, joka taas painautui raskasta käännöstään
vetämään.

Se mies oli Tuomas, Karmalan kyhmyniskainen isäntä, Sysikorven kova
raivaaja. Rupeaman aloitettuaan hän sen loppuun asti raatoi kertaakaan
levähtämättä, kupeilleen katsomatta, ja samaa työn kuria hän vaati
toisiltakin pellonperkkaajilta, pojiltaan.

Näistä eräs hänen lähellään, ahon puolella halmetta, muokkasi kuokalla
maapohjaisten kivien kupeita. Se oli tanakka pojanpätkä, karkeilta
kasvoiltaan ja kankealta ruumiinrakenteeltaan kuin isänsä pienoiskuva,
ja Tuomaaksi hän oli ristittykin, isänsä kaimaksi. Niinkuin isä auransa
ääressä, niin poika kuokkansa varressa heltiämättä kumarassa heilui,
heilui kuin vipukone pysähtymättä, selkäänsä oikaisematta. Hän oli
isältään oppinut, että työn aikana ei ollut lupa ajatella, puutuiko
nuori selkä vai katkesivatko ehkä sivut, työtä vain piti tehdä. Työtä
kovaa ja armotonta vaati korpi, jos mieli siitä viljelystä muokata. Ja
viljelystä piti muokata, se on elämisen ehto, niin oli opettanut isä.

Mutta halmeen alasyrjässä, lehdon laidassa, minne tuore vesakko huokui
edes hiukan viileyttä, siellä seisoi kolmas raataja, Tuomaan nuorempi
poika, kuokanvarteensa nojautuneena. Hän katseli ja kopisteli joka
puolelta kantoa, joka hänen olisi ollut juurineen kiskottava irti.
Mutta sen kannon juuret olivat sitkeät ja syvällä ja hänen jäntereensä
olivat hennot ja heikot. Heino -- eli Henrikki, joksi hänet oli
kirkonpyhimyksen mukaan kastettu -- loi siitä työstään kaipaavan
katseen ylös Mustanahon rinteelle. Juuri tuossa, mistä tumma harju
lähtee nousemaan vihannasta lehdosta, on raikas lähde, ja nuori
kuokkija mietti nyt itselleen asiaa, jonka nojalla päästä pistäytymään
koivikon viileään siimekseen.

Heino tuli äitiinsä, niin isä usein ivaili. Hän oli kasvoiltaan aivan
toista tekoa kuin veli: vilkaspiirteiset, liikkuvat lihakset, leuka
vielä haiventa vailla, silmät pyöreät ja pirteät, ne pälyivät
alituiseen ympärilleen, viihtymättä muuta kuin tuokion kerrallaan tuon
ikävän työn ääressä.

Taas hän tokaisi pari kertaa multaa kuokallaan, väänti kantoa puolelle
ja toiselle, iski kerran sen sitkeää juurta, mutta siinä iskussa ei
ollut uskoa eikä voimaa.

Yhtäkkiä kuitenkin vilkastui veitikan katse. Tuolla halmeen toisella
syrjällä pani vielä kolmas nuori mies aitaa uuden raivauksen ympärille.
Hän haki aina väliin metsästä aidaksia ja seipäitä ja hänen kirveensä
kalkutus kajahti iloisena takaisin tuosta jylhästä, äänettömästä
ahosta. Se oli pitkä, solakka, mutta samalla harteva ja voimakas mies;
notkeat olivat liikkeet hänen raataessaan, kepeät askeleet hänen
astuessaan. Hänen huuliaan varjosti jo pehmeä parranpohja, hänen
katseensa oli valoisa ja vapaa, ja tuontuostakin hän työnsä keskestä
helähdytti hilpeän vihellyksen. Hän kutsui silloin Peniä, koiraansa,
joka mättäiden alta myyriä kaivoi ja aina toisinaan juoksi metsään
oravaa haukkumaan.

Tämä nuori mies oli Lauri nimeltään, Tuomas-isännän veljen,
Viljo-vainajan poika, Karmalan vanhin perijä. Hänen isänsä oli
puolikymmentä vuotta sitten kaatunut kahakoissa kalajärvillä, sinne oli
silloin haudattu hänen äitinsäkin, ja orvoksi jäänyt raatoi nyt setänsä
talossa, serkkujensa kanssa saman kurin ja komennon alla.

Taas oli Peni aholle loitonnut ja sieltä kuului sen tuttava, ärhentävä
haukunta. Aidanpanija iski silloin kirveensä aitaan, tempasi jousensa
ja viinensä, jotka siinä seipäässä riippuivat, ja painui kiireellä
metsään Penin haukunnan perille.

Nuori kannonheiluttaja oli nähnyt orpanansa kaari kädessä katoavan
metsään ja siitä se oli yhtäkkiä hänen katseensa kirkastunut. Miksei
hänkin? Hän katsoi tovereitaan: he raatoivat siinä kumarassa niinkuin
olivat aamuvarhaisesta asti raataneet, sivuilleen vilkaisematta...
Heino hyppäsi kantonsa äärestä, keikahti pensaan taa ja hävisi
vesakkoon.

Hän käveli ensiksi kappaleen ylöspäin ahon rinnettä, mistä Penin
haukunta kuului, ja pysähtyi tuokioksi vaaran laelle. Tuntuipa toki
tuulenhenkikin sen harvaan havukkoon.

Vanha karsikko oli siinä aholla, jonka rinteellä muinoisin oli ollut
kalmisto. Kuumuutta huokuivat nyt tasa-selkäiset, vanhat uhrikivet,
joille ennen vainajain ateriat oli asetettu, mutta jotka nyt
piiloilivat katajapensaiden välissä. Nuoria näreitä oli kasvanut jo
sillekin sileälle kentälle, jossa näiden salojen ensimmäiset erämiehet
muinoin kuuluivat Tapiota lepytelleen. Mutta erään vanhan pihlajan,
pyhän puun, kylkeen oli naulattu laudoista karkeasti veistetty risti.
Äidin isä-vainajan, joka aikoinaan oli tietäjänä kuulu, kerrottiin
kerran vaihtaneen ne laudat kirkon alttariaidasta, panneen toiset
sijaan, ja tuoneen ne tänne karsikkoon. Mutta Heinon äiti oli niistä
tehnyt ristin ja sen ääressä se äiti vielä usein iltaisin ja öisinkin
kävi polvistumassa ja helminauhaansa lukemassa, kun ei pirtin hälinältä
siihen rauhaa saanut. Oli sen Heinokin joskus nähnyt.

Peni oli vaiennut. Heinosta tuntui kaamealta hiljaisuus autiolla aholla
ja hän käveli väleen alas notkoon, lähteelle, josta uhriväen ennen
sanottiin uhrivetensä hakeneen. Lippi oli lähteen vieressä, himoiten
joi hiestynyt nuorukainen raikasta ruostevettä ja istahti sitten veden
viereiseen siimekseen, vitsasta vääntämään, oli muka höltynyt kuokasta
varsi...

Halmeella raatoivat toiset edelleen. Päivä nousi yhä ylemmäs, yhä
kuumemmin se paahtoi kummankin Tuomaan kumarata selkää. Mutta kotvasen
kuluttua pysähtyi taas kyntömiehen hevonen: kivi oli vastassa, suuri,
maaperäinen kivi, se oli kierrettävä. Kyntäjä huoahti, pyyhkäisi
hihallaan pölynpeittoisia silmiään, tunki mekon syvemmäs suolivyön alle
ja karisti hiekan pois virsuistaan. Sitä tehdessään katseli hän
kynnöstään: ei ollut suuri se halmeaukea, mutta vasta oli siitäkin
pieni kolkka käännetty. Tuolla alempana vesakon rinnassa on toki maa
muheampaa...

Isä-Tuomas siirsi katseensa alas lehdonlaitaan, josta Heinon piti
kantoja korjata. Kuokka siellä oli kannon varassa, mutta kuokkijaa ei
näkynyt. Hän katsoi toista laitaa, aitoviertä: poissa on aidanpanijakin
jousineen. Entistään synkemmäksi kävi ankaran raatajan katse: tuon
havainnon hän sai tehdä harva se päivä, milloin muodossa, milloin
toisessa. Ei ollut noissa pojissa oikeaa raatajan sydäntä eikä sisua,
sitä, jota kysyttiin, jos mieli korvesta leivän lähteä.

-- Heinokin, se vetelys! -- puhui kumarahartiainen kyntömies
harvakseen, heittäessään ohjasperät hevosensa lanteille. -- Laurista en
välitä, sen kuitenkin Ukko aina turvaansa ottaa, mutta omalle pojalleni
pitää olla apu, siitä on korven raataja tehtävä vaikka kurilla!

Hän läksi auransa luota kävelemään lehtoon päin, ukkosen ilme
kasvoillaan. Vesakon rinnassa tulikin jo Lauri koirineen häntä vastaan,
-- kahta oravaa hän sormessaan kiikutti. Ne ynnä kaarensa hän viskasi
aidalle, tarttuen taas kirveeseensä.

-- Aikako tässä nyt on parhaalla työrupeamalla oravia ammuskella,
ärähti setä hänelle vihaisesti.

-- Ainahan niistä pieni apu on, kun veronperijä taloon tulee, vastasi
nuori liuhuparta leikkisästi.

-- Huono apu, ei se kesäorava taloa pystyssä pidä, murahti Tuomas
pyyntimiehen ohi koivikkoon astuessaan. -- Ja sinne vielä Heinonkin
houkuttelet!

Vesakon laidasta kääntyi isä-Tuomas lähteelle. Aivan oikein, sen
partaalla, pehmoisella nurmella, makasi nuori veitikka koivujen
viileässä siimeksessä, makasi siinä uneen vaipuneena, kädessään vesa,
jota hän oli käynyt vitsakseksi vääntämään. Siihen oli mies uupunut,
väsyneenä pitkän rupeaman raadannasta, -- aikomus lie ollut levätä vain
tuokio, mutta uni oli voittanut.

Isä pysähtyi hetkeksi koivun taa. Ehkä kävi hänen hiukan säälikin
poikaa, hentohan tuo oli vielä, hoikkaluinen, vasta seitsemästoista
kesä menossa. Mutta ankaruus ei hänen katseestaan sulanut: miehen
täytyy karaistua, jos mieli työllä elää, vetelyys ei kelpaa talossa,
jonka on pakko korpea avata.

Isä tempasi puoleksi väännetyn vitsan makaavan kädestä ja suomaisi
sillä nurmella nukkuvaa poikaa. Isku sattui hartioihin, vitsan kärki
läiskäytti lähteen vettä. Säikähtyneenä karahti nuorukainen pystyyn.
Hän katsahti isäänsä kerran: siinä katseessa oli hämmästystä ja kauhua.
Katsahti toisen kerran, ja jo leimahti silmästä kiukkua ja uhmaa. Isä
näki sen, hän aavisti siinä katseessa jotakin, jota hän ei täysin
ymmärtänyt eikä sen vuoksi myöskään hallinnut, ja hän suomaisi
uudelleen vitsallaan, karjaisten:

-- Ole luimistelematta, suori pellolle!

Mutta Heino ei liikahtanut. Tuo kuri, joka ei enää kohdannut vallatonta
poikaa, vaan jo mieheksi varttumaisillaan olevaa nuorukaista, nosti
tämän sydämeen ennen tuntemattoman katkeruuden ja kapinan tunteen, se
ikäänkuin sytytti kipunan, joka siellä sisässä kihelmöi ja poltti. Hän
ei sanaakaan virkkanut, mutta hänen täytyi kuitenkin jollakin tavoin
viihdyttää sitä polttoa, ja hän tarttui kaksin kourin vieressään
kasvavaan koivunvesaan, ikäänkuin tempaistakseen sen juurineen irti
maasta. Mutta sepä ei lähtenyt ja nuoren, voimattoman kiukkunsa
kiihkossa hän käsillään vetäisi solmuun kasvavan koivun.

Isä katseli ihmetellen sitä nuoren vekaran sisua ja virkkoi jo
rauhallisemmin:

-- Niskoitteletko, nulikka! Ala astua työhön!

Totellen, mutta mielessään nöyrtymättä, läksi Heino vesakosta halmeelle
astumaan. Mutta poikansa jäljessä kävellessään puhui isä vielä,
ikäänkuin yleisenä, ainaisena elämänohjeenaan:

-- Näinkö sinä luulet leivän vain maatessa kasvavan Karmalan ahoilla!
Usko minun sanani: Totuudessa täällä täytyy jokaisen työtä tehdä,
katsomatta, tapaako väsymys vai helle, -- raada! Siemen on saatava
kylvetyksi muokattuun maahan, siitä se on leipä ja vero otettava.
Kovalle se panee, orjansa meistä maa tekee, tekee jumalavita, mutta ei
auta, sitä meidän on toteltava!

Hän oli näin puhuessaan jo halmeen laitaan astunut, ja asettui auransa
ääreen kyntämään. Silloin kuului lehdosta, aidan takaa, siitä, mistä
lehmitie kulki Mustanahon rinnettä alas taloon, yhtäkkiä voimakas,
hiukan ivalliselta kilahtava ääni:

-- Pakkoko on heittäytyä yksinomaan sen nokisen kasken ja matalan
mullan varaan, kun on metsää ja järveä, mistä rennommin elää, ja
ehommin.

Kaikki halmeella raatajat kääntyivät karjapolulle päin tuota uutta
juttelijaa kuuntelemaan, ja hetkeksi katkesi siihen sekä tora että
työnteko, -- nuori Tuomas yksin vain heilui mistään välittämättä kuin
vipu kuokkansa varressa. Polulle ilmestynyt puhuja oli talon vanhin ja
talon vaari, poikain ukko, Tuomaan isä, Karmalan Erä-ukon nimellä
tunnettu koko pohjoisessa Hämeessä ja ennenkaikkea Lapinkorvessa. Hän
oli jo miespolven ajan ollut Hämeen erämiesten itsemäärätty johtaja,
kaukaisimpain takamaiden tuntija, teiden tietäjä, taikojen taitaja.
Aikoinaan hän oli ollut Karmalan isäntä hänkin, vaan jo useita vuosia
sitten hän oli, menetettyään toiset poikansa kahakoissa kalajärvillä,
jättänyt isännyyden talossaan Tuomaalle, pojalleen, joka oli kiintynyt
kotoisiin talontöihin ja maan muokkaamiseen. Itse hän oli ennen kaikkea
metsämies ja kalastaja. Nepä toimet olivatkin vielä hänen kotikorpensa
pääelinkeinoja silloin, kun hän nuorena miehenä hallitsi Mustanahon
rinteitä ja sieltä johti erämatkueet salolle kalan ja riistan pyyntiin,
eikä hän ollut vanhemmitenkaan voinut näistä mielitöistään luopua. Eipä
ollut hän sittenkään, kun kotoisen kasken ja pellon viljelys Hämeen
pohjoisen asutusmaan laidassakin vähitellen voitti vanhat elinkeinot,
osannut itseään turpeeseen sitoa, vaan kierteli yhä edelleen
enimmäkseen saloa, ansojaan virittäen ja loukkujaan rakentaen, taikka
souteli järvellä rysillään, milloin yksin, milloin lemmikkipoikansa
poika, Lauri, soutajana tai nuolen noutajana.

Hän oli nyt käynyt hakemassa lehdeksiä lehdosta ja palasi sieltä,
korkea kantamus korkeilla hartioillaan, karjapolkua pitkin taloon.
Mutta hän oli pellon ohi astuessaan kuullut kappaleen tuota
perhekeskustelua, joka hänen mieltään melkoisesti kiinnitti, ja
pysähtynyt siihen hänkin sanansa väliin pistämään. Nyt hän astui
näkyville aidan taa ja kävi veräjän nojaan ryntäilleen lepäämään. Se
oli komea tuo ukko, joka siinä nyt seisoi, selässään mahtava lehtikupo:
kookasvartaloinen, leveärintainen, valkopartainen uros, päätään pitempi
kaikkia muita. Ja pystyssä hän sen korkeaotsaisen päänsä pitikin, eikä
olleet hartiatkaan vielä kyyryssä niinkuin hänen pojallaan, vaikka hän
kantoikin niillä vuosia jo toisen mokoman. Terävänä loisti katse
harmaiden kulmien alta, mutta siinä oli samalla lempeää leikkiäkin, kun
hän sieltä aidan luota iski silmää suosikilleen, Laurille. Ja nyt sen
näki, keneltä tuo nuori aidanpanija oli rotevan vartensa ja valoisan
katseensa perinyt, -- hänessä oli ukkonsa ryhtiä paljon ja ukkonsa
eleitäkin.

Iva väikkyi vielä vanhuksen huulilla, kun hän toisten ollessa ääneti
koivikosta puhettaan jatkoi:

-- Ei, Tuomas, kyllähän leipä hyvää on syödä ja tihuntijyviksi se on
aivan tarpeellista, mutta luissasi sen tunnetkin. Elä heittäydy
yksinomaan sen varaan, minkä sinulle halla ja vouti ja pappi siitä
talven elämiseksi säästävät. Salolta täällä on eletty ennenkin ja
sieltä se on särvin edelleenkin hankittava, nähtiinpä se hyvin viime
talvenakin. Anna sinä vain Laurin kaarineen lehdossa liikkua, kyllä hän
sillä rupeamansa maksaa.

-- Maksaa minkä maksaa, -- oravaparin ja näädän, taikka, kun onni on
hyvä, metson ja joskus revon, -- eläpäs siitä ja elätä talo ja
perhekunta!

Näin vastasi Tuomas auransa äärestä, jota hän taas, kiven kierrettyään,
sovitteli vaolle. Hän lausui sen matalalla äänellä, rauhallisesti,
mutta aidalle asti saattoi kuitenkin nähdä, että hänellä otsasuonet
sakoivat ja että hienot väreet viiltelivät hänen koviksi kangistuneita
kasvonjäntereitään. Tämä oli hänelle näet arka kysymys, se oli hänestä
ihan hengenkysymys. Muuta hän ei tässä maailmassa paljoa väittänytkään
ymmärtävänsä, mutta tämän asian hän ymmärsi selvästi, hän tunsi sen
sekä ruumiissaan että sielussaankin. Eläminen on saatava varman,
vakinaisen viljelyksen pohjalle, perheet, ennen kaikkea nuori väki, on
totutettava siihen ajatukseen ja tietoon, että kotikaskesta ja pellosta
on elettävä, sen hyväksi on kaikki puuha, ja kova, hellittämätön työ
omistettava, -- ellei siitä eletä, niin on elämisen pohja pilalla! Se
oli hänen elämänkokemuksensa ja juuri siksi, että hänessä oli niin
lujana tämä usko, juuri siksi oli tämä kysymys hänelle niin arka, --
hänen hitaat verensä eivät paljon muulloin kuumenneetkaan, kuin milloin
yritettiin järkyttää tätä hänen uskonsa ja työnsä ja koko olemuksensa
pohjaa.

Siksi hänellä nytkin jo tuokion kuluttua rinta aaltoili, kun hän
melkoista kipakammin lisäsi:

-- Veden ja metsän antimien varaan ei saa heittäytyä se, jonka on talo
pystyssä pidettävä. Se on satunnaista saalista, mutta perheen nälkä ja
voudin vero ei tule sattumoisin.

Mutta aitaan nojaava ukko pysyi yhä leikkisällä päällä vastatessaan:

-- Monestipa on vielä kapahaukia ollut orrella, kun jo hinkalo on ollut
tyhjä. Eläkä puhu pahoja metsoista, makeilta ne sinunkin suussasi
maistuvat.

Taisipa kuulua pientä, hillittyä naurahdusta Laurin puolelta halmetta,
ja se jo kuohahdutti Tuomaan mielen. Se kuohahti aina varsinkin
silloin, kun vanhojen eräaikojen ihailijat, niinkuin hänen isänsä,
tahtoivat nuortenkin, kasvavan polven, mielistä haihduttaa sen uskon
pellonviljelykseen, johon kuitenkin ajoi kova pakko, ja siten ikäänkuin
vastustivat sitä, mihin hän itse ankaralla työllä ja kurilla pyrki.
Siksi hän nyt, painaen auransa yhä syvemmälle maahan ja kiirehtien
väsynyttä juhtaansa, torvenaan vastasi:

-- Elä siitä metsostasi ja opeta lapsetkin siihen kuljeskelevaan
laiskottelemiseen! Kautta Maarian, totta se helpompaa on, on kevyempää
ja vilpoisempaa kierrellä lehtoja, ammuskella lintuja ja vipuja
viritellä, taikka meloa katiskoita kokemassa, -- on se helpompaa
vetelälle miehelle, kuin viertää kaskea tai muokata pelloksi
kivikkoahoa. Ei kihoo hiki hartioista, eivät katkeile sivut. Mutta sitä
myötenpä se onkin pyyntimiehen sato. Montako hirveä olette viime
vuosina näiltä saloilta kaataneet, missä ovat nytkin ne kevätkalat?
Tyhjinäpä pysyvät sinunkin ansasi, isä, useimpina aamuina, ja sitä
tyhjemmiksi ne katiskatkin käyvät, kuta useampi talonpaikka on avattu
tänne Päijänteen rannalle. Sinun nuoruudessasi saattoi eränkäynti vielä
talon elättää, nyt se ei riitä. Mutta talo on pystyssä pidettävä --
työllä!

Hän vaikeni, suimaisi hevostaan suitsienperillä ja lähti taas uutta
vakoa kääntämään päättävästi ja varmasti. Se oli merkki pojillekin taas
työhön ryhtyä. Eikä ukkokaan kotvaan aikaan siihen poikansa puheeseen
mitään vastannut. Hänen täytyi myöntää, että Tuomaan tuumissa on paljon
perää. Kun hänen isävainajansa aikoinaan oli Karmalan lahdenpohjaan
ensimmäisen saunan rakentanut, silloin olivat nämä Mustanahon lehdot
vielä riistarikkaat, silloin viihtyivät täällä vielä majavat ja saukot,
ja antavia olivat kotilahtien apajat. Silloin ei vielä kotaa eikä
kaskea savunnutkaan joka poukamassa, vieraan koiran haukuntaa ei
pyyntimailla kuulunut eikä häirinnyt eränkävijää kirkonkellojen
kalkutus. Metsät olivat koskemattomat ja koluamattomat vielä keskisen
Päijänteen rannoilla. Asui silloinkin kyllä jo kalastajia ja
metsänkävijöitä vakinaisesti näillä rannoilla pyyntiään harjoittaen ja
kauempana korvessa kuljeskelevia lappalaisia verottaen, mutta sille
eräasutukselle oli tilaa kyllin. Huoletta sai mies päivän ja viikonkin
saloa kiertää, toista pyyntimiestä tapaamatta. Mutta sitten asettui yhä
uusia perhekuntia näille entisille takamaille, levottomat ajat, sodat
ja verot ajoivat Hämeen rintamaiden eläjiä edemmäs korpeen. Ja perheet
kasvoivat, ei riittänyt sauna enää, niinkuin ensimmäiselle tulokkaalle,
piti rakentaa tupa ja ometta ja ometan taa kaataa kaski ja vuoden
perästä jo uusi. Pälviä aukeni lehtoon, polkuja pyyntimaille. Tulivat
papit ja veronkantajat, kirkon rakensivat Sysikorven harjulle, missä
ennen vain rautio karhunkeihäitä kengitti, panivat nimismiehet sarkoja
jakamaan ja saatavia punnitsemaan... Sitä myöten kaikkosi riistakin
näiltä uusilta rintamailta, karja porkkasi Tapion puhtaat lehdot, ja
yhä pitempiä päivämatkoja täytyi erämiehen ruveta kulkemaan saalista
tavatakseen.

Se oli totta, elämisen ehdot olivat muuttuneet, se täytyi Erä-ukon
myöntää, miettiessään siinä aidan varassa poikansa puheita. Ja totta se
oli, että pakko oli opettanut nuoremman polven yhä laajentamaan
halmemaitaan ja vanhoja kaskiaan pelloiksikin perkkaamaan, --
leipäviljaa tarvittiin sitä enemmän, kuta kauemmas erämaa siirtyi.
Hidasta ja vastahakoista se ryhtyminen maan kovassa kamarassa
myyrästämään kyllä oli ollut, mutta pakko siihen oli ajanut.

Mutta se ei ollut sittenkään kokonaan totta -- ei! Ei ollut totta, että
elämisen pakko oli tuominnut näiden seutujen asukkaat jo yksinomaan
maan multaan turvautumaan. Siihen oli tämän nykypolven saamattomuus,
yrittämättömyys ja arkuus ennen kaikkea syynä, sen tunsi vanha erämies
syvästi sydämessään. Pelättiin erämaan vaivoja, kartettiin sen vaaroja,
hätäiltiin voutien kappoja, ja niin pureuduttiin kiinni maan kamaraan!
Mutta vielähän antoi toki kotikorpikin riistaa sille, joka ottaa osasi.
Ja siellä kauempana erämaissa, hämäläisten takamailla, siellä oli salon
viljaa vielä määrättömästi, kun vain sen hakijoita tuli. Ne ulottuivat
nuo hämäläisten vanhat takamaat niin kauas pohjoiseen, kuin vain mieli
teki mennä ja menijässä oli miehuutta. Mutta siinäpä juuri oli vika, --
ei kyetty enää erille!

Vakavana oli ukko kotvasen näitä ääneti miettinyt, ja vakavana hän nyt
virkahti:

-- Vähiltä muistoiltasi puhut, Tuomas, erämiehen elämästä. Kautta
Maarian, se ei ole laiskan elämää! Lintu ei tule liikkumatta, kala ei
jalan kapsamatta, miestä se kysyy pyyntimiehenkin rupeama, mutta se
kysyy häneltä sen lisäksi vielä toista taitoa, tarmoa ja oveluutta kuin
turpeen kuokkijalta. Ja vieläkin muuta häneltä kysytään. Ennen
karaistiin jo poikain luonto erämaan vaivoissa, nyt niitä miehiset
miehet välttävät. Miksei lähde nykyinen väki Lapinkorpeen? Siellä on
omilla takamaillamme antavat kalavedet, sieltä hirven ja majavankin
löydät, sieltä veronahat ja kapahauet saat kärkkyjille ja itsellesi
talven eväät, saat tuskailematta ja -- omaa vertasi ruoskimatta! Mutta
siihenpä juuri miestä ja miehuutta kysytään toisenlaista, kuin on
näillä nykypolven kuokkamiehillä, jotka eivät enää osaa eivätkä uskalla
omaansa pitää eikä puolustaa.

Tuomas ajoi hevostaan päätään edes kääntämättä. Hän oivalsi kyllä,
mihin ukon sanat tähtäsivät, mutta hän murahti vain hiljaa siitä aidan
ohi kyntäessään:

-- Miehuuttapa todellakin -- tappelemaan savolaisten kanssa! Mutta
niistä eräretkistä jo luulisi olleen tarpeeksi tuntua tässäkin talossa.
Vieläkö sinne nytkin!

Mutta nämä sanat saivat Erä-ukon kiivastumaan. Tuomas oli hipaissut
taas hänelle perin arkaa kysymystä, noita kalajärvien kahakoita, jotka
olivat olleet monen miehen surmana ja jotka eniten olivat vieroittaneet
hämäläisten mielet pois erämailta. Hän koroitti nyt komean äänensä
puhuessaan:

-- Vielä nytkin, ja siihen sitä juuri miehuutta tarvitaankin. Vai
pitäisikö meidän ikiajoiksi jättää hämäläisten vanhat takamaat, joista
meillä on runsas elanto tiedossa, ilman muuta savolaisille riistäjille,
jättää vain senvuoksi, että he eivät häikäile tulla toisten maille
tappelemaan, -- sepä olisi todellakin sitä nykypappien opettamaa
miehuutta! Kyllähän erämailla surmia on, on siitä surun tuntua ollut
tässä talossa muilla ehkä enemmän kuin sinulla. Siellä on minulta kaksi
poikaa, siellä on sukuani monta. Mutta sittenkin meidän on muistettava,
että nuo takamaat ovat meidän ja sen otukset omamme. Luovutapas
takamaasi, pian se silloin tulee savolainen ja ottaa sinulta
rintamaasikin ja korjaa sadon pelloltasi, jota vuoden olet tonkinut!

Nyt oli keskustelu livahtanut arimmalle asteelleen, siihen kysymykseen,
mistä Pohjois-Hämeen rintamaan asukkaiden kesken aina väittely sukeusi,
milloin heitä kaksi tai kolme erimielistä yhteen sattui. Viime
vuosikymmeninä olivat nuo vuotuiset, vanhaan Lapinkorpeen Sisä-Suomen
vesistöjen varsille tehdyt tuottavat pyyntiretket, joihin rintamaan
eläminen vielä suureksi osaksi perustui, joko jääneet kokonaan pois
taikka supistuneet lyhyiksi, vähäntuottaviksi salomatkoiksi. Tämän oli
vaikuttanut se, että savolaiset Saimaan asutuilta rannoilta olivat
ruvenneet näille samoille hämäläisten erävesille retkeilemään ja siellä
nostaneet riidan näiden takamaiden vanhojen omistajain kanssa. Tuolla
etäällä erämaissa oli noiden eriheimoisten pyyntimiesten kesken siten
usein syntynyt kahakoita ja usein verisiä tappeluitakin kalavesistä ja
pyyntimaista. Ja nuo miestensyöjät tappelut olivat viime aikoina aivan
suivauttaneet hämäläiset koko eräkäyntiin. Mutta heidän joukossaan oli
kuitenkin toisia, jotka edelleen vaativat, että erämaille oli sittenkin
lähdettävä ja että noita vanhoja takamaita oli hellittämättä heimolle
kuuluvina puolustettava. Ja Karmalan Erä-ukko, tuo vanha takamaiden
tuntija ja isien vanhan, vapaan elinkeinon ihailija, hän oli tietenkin
erämatkojen innokkain puoltaja. Sen tiesivät pellolla raatavat
pojatkin. Ja kun he nyt taas kuulivat ukon äänen kiihtyvän ja näkivät
hänen tempovan valkoista partaansa, niin jopa herkesivät Lauri ja
Heinokin raatamasta, tarkemmin kuunnellakseen syntynyttä väittelyä. He
olivat koko sydämestään ukon puolella ja ikävöivät hartaasti päästä
hekin kerran mukaan noille pyyntimatkoille, joiden iloista ja vaaroista
vanhemmat miehet olivat heille niin usein kertoneet. Siksi he niin
innostuneina kuuntelivat, kun ukko heidänkin tunteensa sanoihin
sovitti. Mutta isä-Tuomas painoi vain hartiavoimalla raskasta
kyntövehettään turpeeseen, virkahtaen:

-- Ka, tarpokoon salolle tappelemaan ketä haluttaa, sinne jääköön tai
silmäpuolena palatkoon! Meidän väki halmeella raataa ja pitää taloa
pystyssä, vaikkapa ilman linturokkaakin!

-- Ja puree petäjää, kun leipä loppuu eikä ole mistä särpimen ottaa.

Niin vastasi ukko. Mutta jo tuokion kuluttua hän sentään taas
vakavammin lisäsi:

-- Jää sinä vain, Tuomas, tänne tonkimaan, tänne jäit aina
nuorempanakin miehenä. Ja tarvitaanhan se mies talossa naisväen avuksi
kotitöitä hoitamaan. Mutta kalajärville tästä nyt taas tänä kesänä
toiset lähtevät, sinne lähtevät jo miehet koko rintamaalta, kyllänsä
saivat jo viime talvena tapellessaan täällä kotona nälän ja tautien
kanssa. Ja perille asti on nyt lähdettäväkin, muuten ollaan pian iäksi
vailla takamaita. Niinpäin on mieli naapureissakin vanhain erämiesten
kesken. Suopellon Sipi on varova mies, eikä hän tappeluita rakasta,
mutta jo hänenkin pirtissään verkkoja korjataan, ja Ilvesmäessä on jo
kevätkausi vuoltu vasamoita. Nyt sitä käydään valmistuksiin käsiksi
Karmalassakin ja Pertunpäivän aikaan lähdetään, -- se olkoon sillä
sanalla jo selväksi puhuttu.

Tuomas ei päätään kääntänyt, mutta hänen niskalihaksensa näyttivät
harmista pullistuvan, kun hän ukon uhman kuuli, -- hän kyllä tunsi
poikainkin mieliteot. Mutta Lauri, nuori metsämies, jonka sydämessä
isoisän jokainen sana oli vahvan vastakaiun tavannut, ei enää jaksanut
hillitä sitä kuohahtavaa intoa ja iloa, minkä Erä-ukon lupaus oli hänen
mielessään synnyttänyt, hänkin jo puuttui vanhempain puheeseen ja
virkahti nuortealla innolla:

-- Tässä on, ukko, mies mukaasi Lapinkorpeen tulemaan, ei pidätä minua
enää mikään, jos vain erämaille lähdetään.

Mutta tämä nuorukaisen innostus sai hänen setänsä suuttumuksen jo
läikähtämään yli laitojensa:

-- Mene, suori jo soita rämpimään, vähänpä sinun raadannastasi talo
hyötyneekin. Sinne sinua lienee talonvanhin jo vuosikausia houkutellut,
sielläpä sukusikin on. Mutta me toiset jäämme taloa raatamaan, --
kuokkikaa, pojat!

Ukko naurahti. Hän tiesi, ettei Tuomas voinut Lauria pidättää erämaille
lähtemästä. Mutta hän katsahti nuorinta kuokkijaa, joka halmeen
alasyrjässä seisoi kysyvin, levottomin, kaipaavin katsein, ikäänkuin
udellen, mikähän hänen kohtalonsa olisi oleva. Ja ukko virkkoi:

-- Niin, iskekää vahvasti turvetta! Mutta eiköhän teitä sentään ole
kahdessa Tuomaassa kylliksi tämän halmeen haltijoiksi. Antaa Heinon
tulla mukaan järville, takamaiden taipaleita oppimaan.

-- Heinonko -- ei! -- Isän ääni oli terävä, melkein kostoniloinen. --
Riittää jo, jos yksi Karmalan pojista heittäytyy korvenkulkijaksi.
Toiset tarvitaan työssä. Kyllähän Heinolla mieli palaa kaikkiin
kujeisiin, näkeehän sen jo silmänpälynnästä, mutta kotona hän silti
pysyy. Työhön hänen täytyy oppia, jos ei hyvällä, niin kurilla. Niin,
niin, usko se sillä sanalla, poika, täällä minä sinut työssä pidän,
pidän näillä kourillani. Sillä vesana vitsa väännettävä.

-- Voit sen vääntää vaaraksikin, virkahti ukko vakavammin. -- Mutta
koeta kuriasi, itsepähän olet poikasi isäntä. Me lähdemme Laurin kanssa
salolle kesäkuntiin, ja taas on talveksi särvintä Karmalassa.

Näin sanoen oikaisihe ukko aidalta ja läksi lehtikuormaansa taloon
kantamaan. Sorainen polku rasahti raskaiden askeleiden alla ja lepikko
suhisi, kun hän sen lävitse taakkaansa veti. Vesakon halki astuttuaan
saapui vanhus törmälle, johon rantapensaikon yli näkyi saarien ja
niemien lomitse kappale aavaa Päijännettä. Sinne vanhus katseensa
suuntasi. Selkä päilyi siellä melkein rasvatyynenä keväisen puolipäivän
paahteessa, vedet siintivät sinertäviltä pilvettömän taivaan alla, ja
helakasti niihin kuvastui saarten nuori vehreys. Se muistutti eräjärven
rauhaa ja kasvatti vanhan pyyntimiehen mielessä yhä syvemmän kaipauksen
sinne suurille salovesille.

Mutta hänen vesiä katsellessaan terästyi vähitellen hänen silmänsä
yhteen kohti ja samalla ikäänkuin särkyi hänen mielensä iloinen rauha.
Mitä venheitä sieltä selän yli soutaa, mitä matkuetta...? On kuin
kirkkovenheitä! -- Kauan seisoi ukko yhdessä kohden liikahtamatta. --
Niin, kolme venhettä sieltä peräkkäin soutaa, kuten näyttää, suoraan
Mustanahon korkeaa kohden. Mitä ovat ne kulkijoita? Läksivätkö
Jämsänjoen uudiskylän väet keskellä viikkoa kirkolle, -- pyhäisin
sieltä joskus ovat tänne soutaneet, itsellään kun siellä ei vielä
kirkkoa ole. Ei, ne ovat muuta väkeä, venheet ovat kuormitetut, niissä
on paljon tyhjiltään istujia, joilla on kirjavat vaipat ja höyhenet
hatussa, -- herrain joukkoa ovat. Ja noin, eikö olekin keihäskasa
venheenkeulassa, kuin voutien veroroikalla, -- mutta eihän se vouti
sieltäpäin kulje, ja vastahan se syksyllä tulee. Vai olisiko...

Ukon kasvot sitä mukaa kovettuivat, kuta kauemmin hän lähenevää
venhekuntaa katseli. Hän muisti nyt Marketta-emännän viime pyhänä
kirkolta palatessaan kertoneen, että tänne odotetaan suuria
kirkonvieraita Suomen Turusta, sanoiko piispankin tulevan. Jokohan
lienee sitä pappisjoukkoa -- niin, eikö olekin siellä risti kohotettu
keskimmäisen venheen kokkaan kuin lehtipurje myötäisellä!

Ukko rypisti otsaansa tyytymättömänä ja vetäisi vitsakset, joilla hän
lehdeksiä kantoi, tiukemma olkapäilleen. Sitä joukkoa on yhä enemmän
ruvennut liikkumaan täällä takamaan laidassakin, ei niistä ennen ollut
paljoa vastusta!

Mutta tuokion kuluttua suli vanhuksen kasvojenilme taas
rauhallisemmaksi. Hän näki venheiden suuntaavan matkansa toisiin
lahtiin, ohi Mustanahon rinteen, nähtävästi kirkolle pyrkivät. Sinnepä
menkööt, siellä komentonsa pitäkööt, kunhan nämä kotoiset lehdot heiltä
rauhaan jäävät. Sinne menee kai Marketta niitä kuulemaan, Tuomas ei
jouda, muita ei haluta, -- sinne painukoot ohi Karmalan vanhojen
karsikkokumpujen!

Venheet katosivat niemen taa ja vanhus pääsi taas jatkamaan matkaansa
kotilahden poukamaan, jossa talo solkikoivujen suojassa piiloili. Eikä
hän koko piispankomentoa sen enempää ajatellutkaan. Hänen mieleensä
palasi taas äsken halmeella sattunut keskustelu ja sen ristiriidat ja
vaikuttimet täyttivät hänen mielensä kokonaan. Päätös, että hän kerran
vielä, vaikkakin vanhana ja ikäloppuna, lähtee Lapinkorpeen, elähdytti
häntä yhtä lämpimästi kuin äsken Lauria, sinne hän ikävöi nuoruutensa
ja miehuutensa mieliretkille ja toimimaille, eräjärville!

Nyt se päätös oli toteutettava!

       *       *       *       *       *

Mutta lehtojen keskelle raivatulla halmeaukealla raatoi edelleen isä
poikineen, päivän yhä korkeamma kohotessa taivaalle, yhä kuumemmin
hartioita paahtaessa. Eri mielikuvat risteilivät siellä raatajain
mielissä. Isän ajatukset kuvastuivat hänen liikkeistään selvästi joka
kerta, kun hän raskaan puuauransa hartiavoimalla kohotti ja sen taas
entistä syvemmä painoi poltetun maan kovaan kamaraan. Ja poika-Tuomaan
kuokka näytti uskollisesti näitä isän mietteitä säestävän. Laurin
kirves taas kalkahti iloisesti ahon rinnassa, kun hän rankaa aidaksiksi
halkoi, ja hilpeästi hivelivät hänen mietteensä sitä tulossa olevaa
pyyntiretkeä, jota ei nyt kestäkään päivän eikä viikon, vaan keväästä
syksyyn yhteen menoon. Koko kesän saa hän miesjoukossa eriä samota,
tarvitsematta pölyssä kuokkia ja kuunnella sedän kuria!

Mutta nuorimman vesan, Heino-laiskurivekaran, mietteet, ne ne olivat
kaikkein levottomimmat hänen siinä nyt vihapäissään kannon juuria
katkoessa. Hänen nuorta sydäntään valvoi isän ankara kuri ja tuo jyrkkä
eräretkikielto; hänen sisässään iti uhman siemen ja hän tunsi, miten se
kasvoi ja koveni, vaikkei se vielä tarkkapiirteistä muotoa tavannut.
Tuontuostakin lennähtivät hänen katseensa tuon säälimättömän kyntäjän
puoleen, joka uhkasi hänet tähän kuokkaan kytkeä, mutta samalla hän
tunsi, että sen uhkauksen hän tyhjäksi tekee. Väliin hän säikähti
itsekin tuota sisuaan, mutta se ei jättänyt häntä rauhaan, joka
kuokaniskulta se uudisti hänelle kysymyksen:

-- Miten, milloin? Miten, milloin?



II. PIISPA TARKASTUSMATKALLA.


Se piispanmatkue, jonka Erä-ukko oli Mustanahon alaiselta luhtatörmältä
nähnyt Päijänteen selällä liikkuvan ei sittenkään jättänyt käymättä
Karmalankaan lahtea. Pari päivää se viipyi Sysimäen kirkolla, jossa
piispankäräjiä pidettiin ja juhlalliset jumalanpalvelukset
toimitettiin. Mutta toisen päivän iltana palasivat kirkolta kiireellä
kotiin Karmalan Marketta-emäntä ja Enni-neito, ainoat, jotka talosta
olivat kirkolle joutuneet, ja kertoivat miehille, että koko retkikunta
saapuu aamulla Karmalan rantaan.

-- Mitä ne täältä hakevat? kysyi aamiaisen aikaan ukko tyytymättömänä,
viskaten kuirin tyhjään piimähulikkaan ja nousten murkinalta.

-- Täältä kuuluvat poikkimaisin jatkavan matkaansa Savon puolelle,
selitti Enni, vilkasliikkeinen, ketterä tyttö, talon ainoa tytär ja
ainainen ilonpitäjä. Hän oli Heino-veljeään vanhempi, mutta Tuomasta
nuorempi; jälkimmäisen oli hänellä tukeva varsi ja roteva työinto,
mutta edellisen liukas kieli ja kasvojen pehmeä hipiä. -- Tänne on
kuulutettu kaikkia rantakyläin talonpoikia tuomaan aamulla hevosensa
piispan matkuetta varten, täältä painuvat salolle. -- Niin tiesi tyttö
lisätä.

-- On siinä taivalta hevosille jos miehillekin, murahti ukko nyrpeänä,
-- Ja siksikö täällä nyt on emännillä tuota keskiviikkoista
juhlatouhua, niille vierailleko siinä taikinata vastataan ja juustoja
paistetaan?

Sen kysymyksen hän heitti talon kalvakkaalle, kärsivännäköiselle
emännälle, joka ääneti kuin varjo hyöri pirtin ja aitan väliä, yllään
valkoinen mekko, päässään valkoinen huntu. Mutta vastausta ei ukko
kysymykseensä saanut eikä sitä paljoa odottanutkaan. Hänen miniänsä,
Karmalan Marketta-emäntä, ei näet usein suutaan puheeseen avannut,
harvoinpa kysymykseenkään vastasi. Hän oli, tämä Tuomaan vaimo,
umpimielinen ja harvasanainen; hän oli kivulloinen, ja hänen
umpimielisyytensä luultiin siitä johtuvan. Mutta olipa hän muutenkin
vähän omituinen. Harras oli hän kirkossakävijä, tiheään hän
rippituolissakin polvistui, ja mustaa rukousnauhaa, jota hän aina
kaulassaan kantoi, hänen sormensa alinomaa hypeltivät. Mutta siitä
huolimatta hänen usein iltaisin ja öisin nähtiin nousevan Mustanahon
harjalle, pakanain vanhaan karsikkoon, jossa hänen kerrottiin väliin
loveen lankeilevan ja isältään oppimillaan loitsuilla puhuttelevan
maahisia ja metsän haltijoita. Mutta vanhan pihlajan kylkeen ripustetun
ristin ääressä hän sielläkin sillävälin polvillaan rukoili.

Aina ei ollut Karmalan emäntä näin umpimielinen ollut. Erä-ukko muisti
senkin ajan, jolloin hän sulavasuisena liikkui sillan liitoksilla. Se
oli siihen aikaan, jolloin ukon vanhempi poika, Viljo, vielä eli.
Viljo se olikin oikeastaan metsämatkoillaan Marketan löytänyt vanhan
taikoja-raution sysimökistä ja hänet veljelleen vaimoksi hommannut.
Siihen vanhempaan veljeen se oli tainnut Marketta oikeastaan olla
mieltynyt, eikä Tuomas-juurikkaaseen, -- senvuoksi myöskin kälysten
välit usein olivat olleet kipakat Karmalan pirtissä, selvästi sen ukko
vielä muisti. Mutta vasta sinä kesänä, jolloin Viljo kaatui
kalajärville, oli emännän luonteessa ja käytöksessä jyrkkä muutos
tapahtunut. Niiltä päiviltä asti oli hän käynyt kalvakkaaksi ja
umpimieliseksi. Kun ukko oli saapunut syksyllä kotiin, jätettyään kaksi
poikaansa sotanurmen alle, tuntui Marketta tuosta tuhosta jo tietävän,
-- hän oli, niin sanottiin, nähnyt näkyjä lovessa maatessaan Mustanahon
karsikossa ja uteli ensi sanoikseen vain hätäisesti, että onko se
totta... Silloin oli tuossa hennossa naisessa jotakin ikäänkuin
särkynyt, hän oli niiltä ajoilta käynyt entistään puhumattomammaksi ja
yksin ääneti liikuskellut kuin kone töissään tuvassa ja tanhualla.
Siitä asti eli hän sitä omaa elämäänsä, jonka salateitä ei kukaan
päässyt tutkimaan, ja ikäänkuin muistojaan hautoen yhä riutui ja
näivettyi. Sekä oman tuvan väki että vieraat kohtelivat häntä senvuoksi
jonkinlaisella pelokkaalla kunnioituksella, mutta samalla he häntä
rakastivat. Sillä pyytämättä tuo sairas emäntä usein tuli apuun,
milloin jollakin hätä oli suurin, ja jos naapurillakin suru yritti
ylivoimaiseksi käymään, niin hänelle silloin aukenivat Marketan mykät
huulet lausumaan lohdutusta.

Nyt hääri Marketta-emäntä tavallista toimekkaampana, siistien tupaansa
ja pihaansa ja valmistellen taloon juhla-ateriaa, siltä varalta että
piispa hänen pirtissään murkinoisi. Talon miehet murtivat suuta koko
sille vierailulle, mutta Marketasta se käynti oli suurin kunnia, mikä
hänen talolleen saattoi tapahtua. Varsinkin ukkoa tuo ylimääräinen
juhlatouhu suututti ja senvuoksi hän ennen pirtistä lähtöään vielä
hiukan kiusoitti hurskasta emäntää, jonka hän tiesi ankarasti
noudattavan kaikkia kirkollisia sääntöjä ja muotoja. Hän näki Marketan
kaloja pataan mättävän, muisti siitä, että nyt mahtoi olla paastopäivä,
perjantai, ja virkkoi:

-- Mikset piispalle linturokkaa anna, toimmehan Laurin kanssa eilen
kotiin koko kantamuksen teirejä, -- kyllä niiden maun ymmärtää
hengellistenkin herrain suu.

Sen verran aukenivat nyt Marketan huulet, että hän melkein kauhulla
vastasi:

-- Lihallako saastuttaisin paastopäivän!

-- Eihän lintu lihaa ole, vastasi siihen ukko ilkahtaen. -- Niin sanoi
ainakin lukkari tässä eräänä talvena kerran, kun hänelle perjantaina
verolintuja vein ja hänen emäntänsä niitä heti kävi pataan kynimään.
Linnut luotiin samana luomispäivänä kuin kalat, sanoi laulumies, siksi
ovat linnut luettavat kaloihin eikä lihoihin. Niin sanoi ja rokan söi,
ja jos se lukkarilta kävi päinsä, niin miksei meiltäkin.

Mutta nyt ei emäntä enää vastannut siihen viisasteluun, tiesihän hän
ukon, eihän sille kirkonmenoista mikään pyhää ollut. Hän vain Ennin
avulla taloustöissään yhä liukkaammin liikkui, kuta etemmäs aamu ehti,
ja tuokion kuluttua tuli jo naapurin emäntäkin, Suopellon puuhakas
Leena-muori, heitä askareissa auttamaan.

Mutta kun miehet aterioituaan pihalle astuivat, oli sinne jo ruvennut
kertymään kylältä miehisiäkin miehiä, jotka kirkon kuulutuksen mukaan
toivat piispan joukkueelle kyytihevosia, -- toisia uteliaita tuli
niiden lisäksi. Ja hetken kuluttua souti jo muuan jämsäläisten
kirkkovenheistä, joka piispan tavaroita toi, Karmalan lahteen
Mustanahon alle, ja sen soutajat kertoivat, että perästä tulee
toisilla venheillä piispa itse ja koko hänen matkueensa. Siten nyt
aamurupeamalla Karmalan törmällä kuhisi väkeä enemmän kuin tavallisina
pyhinä kirkolla, -- piispan tuloa siinä odotettiin.

Häiriytyiväthän siinä tietenkin talon arkityöt aamurupeamalla, kun
miehet jäivät ahteelle vieraita haastattamaan. Mutta pilalle ei niiden
isä-Tuomas sentään antanut keskeytyä. Hetkisen ääneti seistyään
tarinoivan miesjoukon laidassa nykäisi hän poika-Tuomasta hihasta ja
lähti astumaan ylös halmeelle, kynnökselleen. Sen enempää ei hän
kirkonmenoista eikä piispallisesta komeudestakaan välittänyt. Minkä
kirkko välttämättä vaati, sen Tuomas täytti: maksoi tihunnit, kävi
pääpyhinä kirkolla ja meni ripillekin silloin kuin muut. Mutta sen
pakon täytettyään katsoi hän olevansa niistä velvollisuuksistaan
kuitti. Ennen ei hän ollut sapatinvietostakaan välittänyt. Mutta kerran
oli joku kateen mies hänet papille ilmiantanut siitä, että hän pyhän
Laurin päivänä oli kaskeaan viertänyt, ja Tuomas oli siitä saanut
maksaa sievät sakot. Senjälkeen varoi Tuomas tarkasti sunnuntaityötä.
Hän heittäysi joka sunnuntaiaamu, milloin ei ollut pakko kirkkoon
mennä, makuulleen ja nukkui iltaan asti. Mutta arkena katsoi hän
oikeudekseen raataa, tuli piispa tai pappi, ja siksi hän nytkin ahon
laitaan nousi. Niin oli sovittu, että Lauri lähtee talon puolesta
Tuomaan hevosella piispaa kyytiin ja Tuomas haki viidakosta nyt
senvuoksi nuoren sälkönsä, valjasti sen auransa eteen ja rupesi sitä
työjuhdaksi opettamaan.

Mutta Erä-ukko jäi toisten poikain kanssa törmälle kylän miehiä
haastattamaan, ja kookkaana ja komeana hän kulki siellä miehestä
mieheen puhellen siitä asiasta, joka hänen sydäntään lähinnä lämmitti,
-- Pertunpäivän aikaan kalajärville toimeenpantavasta suuresta
eräretkestä. Hän innosti epäilijätkin mukaansa, muistuttamalla heille,
kuinka tukalaa on talvikauden särpimettä elää. Herkkiä olivatkin taas
mielet eräretkille taipumaan, ja ukko lisäsi tulta innon alle,
kuiskahtaen, että nyt mennäänkin sinne perille asti, missä
koskemattomia ovat vielä hämäläisten vanhimmat apajat.

Siitä puhuttiin keväisellä törmällä, mutta puhuttiinpa siinä muistakin
-- liukkaasti luisti tarina. Puhuttiin piispasta ja hänen matkueestaan,
ihmeteltiin, että mies äijän iässä lähtee selkähevosella kulkemaan sitä
kahden päivämatkan pituista asumatonta salotaivalta, joka oli Hämeen
itäisimmän ja Savon läntisimmän asutuksen -- Sysimäen ja Savilahden --
kirkkojen välillä. Kerrottiin myös niistä käräjistä, jotka piispa oli
äsken kirkolla pitänyt ja niistä manauksista, joita hän siellä oli
rahvaalle antanut, ja sen yhteydessä kerrottiin siitä mahdista, mikä
piispalla on.

Jämsäläisten soutajain joukossa oli muuan vilkas ja verevä mies, joka
parhaiten osasi vastailla niihin moniin kysymyksiin, joita kaikkia
ulkonaisia oloja tuntemattomat sisämaan miehet puheen varrella
viskelivät. Se oli Tuiran Vilppu Jämsänjoen uudisasutukselta, tuttu jo
ennestään Päijänteen itäpuolellakin, jossa hän milloin oli luvattoman
maakaupan pitäjänä liikkunut, milloin piillyt pillojaan, -- hänellä
kerrottiin näet olevan varsin kirjava entisyys, vaikkei hän vielä vanha
mies ollut. Jo poikasena oli hän Hollolan markkinoilla Saksan kesteihin
yhtynyt, palvellut sitten merirosvolaivassa, liikkuen monilla merillä,
senjälkeen kujeilijana kulkenut Ruotsin puolella, kunnes oli takaisin
kulkeutunut Suomeen ja asettunut erämaan laitaan, missä eivät häntä
mahtimiehet tunteneet. Tämän verevän veitikan ympärille nyt salokyläin
miehet kertyivät kuulemaan, kun hän kuvaili Maunu-piispan valtaa ja
vaikutusta Suomessa.

-- Vai sellainen mahtava mies on piispa, -- niin joku virkahti. --
Ilmankos sen ääni niin komealta jyrähteli, kun hän kirkossa puhetta
piti. Ja komea tuo oli nähdäkin, päästä ja rinnalta kiilsi hopea ja
kulta.

-- Mutta leppoisasti se puhui, rauhaan kehotti ja keskinäiseen
sovintoon, kielsi toisen toistaan sortamasta. -- Näin muisteli naisista
muuan. Mutta miehistä taas joku kertoi:

-- Mutta oli sen sentään äkäisempi ääni, kun hän seurakuntaa tiukkasi
papille ja kirkolle kymmenyksiä maksamaan. Kaikesta maksa pois
kymmenys, elä mitään unohda, osa vie papille, jos mitä saat vedestä tai
maasta.

-- Ja osaa se pappi kuitenkin ottaa osansa kehoittamattakin, lisää aina
vain kärkkyy, vaikka miten pullean mitan viet, -- niin lisäsi kolmas
odottaja.

Mutta taas puuttui pakinaan Tuiran Vilppu, hän, joka aina asiat tiesi
paremmin kuin muut ja joka ei pappeja rakastanut enempää kuin muitakaan
herroja. Hän virkkoi:

-- Puolustihan piispa pappia, kun kymmenveroista oli kysymys, mutta
antoi se sentään nuhteista osan hänellekin. Kuulitteko, kuinka hän
pappia torui siitä, että tämä emäntänsä luonaan pitää pappilassa,
emäntänsä ja lapsensa. Ei se sentään niitä kokonaan pitämästä
kieltänyt, vaikka niin on säädetty. Tietäähän piispakin, että mihinkäpä
se ihminen luonnostaan pääsee. Mutta siitä oli piispa äkäinen, että on
emäntä pappilassa asunut. Siirtäköön kylälle ja käyköön siellä sen
pakinoilla, niin käski. Ja pois ajoi!

Nauramaan remahti törmäntäytinen väki. Eivät he pappinsa kohtaloa
säälineet, vaikkeivät he tuota naimiskieltoa ymmärtäneetkään.
Tiesivätpä he, että korvaa se pappi vahinkonsa toisaalla, kyllä se osaa
elämän makeat maistaa. Väkevää sille pitää olut olla, kun se
talonpoikain kesteissä käy, ja sitä juodessaan se turisee niinkuin
muutkin syntiset. Vasta kun sunnuntaina valkoisen paidan päälleen
vetää, silloin se on pyhä mies. Ja helposti tulee sille leipä,
kymmenykset hän perii talonpojilta, ja eri maksun vielä kaikesta, minkä
toimittaa.

-- Kun maailmaan synnyt, niin näädännahka papille ja kun kuolet, niin
jo kaksi karpiota viljaa! Katkerana sen lausui muuan salon mies. He
eivät, nämä korvenlaidan eläjät, yleensä kirkollisesta menosta paljoa
ymmärtäneet, eivät siitäkään piispallisesta komeudesta, jota heille
eilen oli näytetty. Se oli heidän käsityksensä mukaan kaikki kuuluvaa
siihen yhteen ulkonaisen esivallan käsitteeseen, joka heitä painosti ja
kaavoihinsa pakotti ja jolla oli monet eri ilmestysmuotonsa: vouti ja
pappi, vero ja kymmenys, laamanni ja piispa...

Ja kun Vilppu kävi väkijoukolle kertomaan niistä moninkertaisista
juhlamenoista ja kirkollisista komeuksista, joita saa nähdä Turun
kirkossa, jossa on kymmenkunta eri alttaria ja joka alttarilla monta
pappia ja tuomioherraa toimessa, niin sydänmaan miehet sitä kuuntelivat
äänettöminä ihmetellen, mutta innostumatta, lämpenemättä. Se oli heille
vierasta komentoa. Hiljaisissa mielissään he ajattelivat, että mahtaa
se olla suuri ja voimakas tuo esivalta, jolla on niin paljon rikkautta
ja mahtia, -- mitä hyötyä hänestä sitten raatavalle rahvaalle lienee!

Innostuneimpana kaikista kuunteli Vilpun kuvauksia nuori,
valkotukkainen Enni, joka tuvan helteestä oli laskeutunut törmälle
miesten pariin. Hän nyhti siinä pienen aituuksen viereltä nuorta
nurmea, ja syötti sitä pystypäiselle, hoikkakoipiselle hirvenvasalle,
jonka ukko ja Lauri keväällä hirvenajosta palatessaan olivat metsästä
tuoneet hänelle elätiksi. Suurilla, säikähtyneillä silmillään eläin
aidan raosta mulkoili ahteella loikovaa miesjoukkoa ja vavahteli
vankilansa ikävää. Neitonen taputti hellästi hienokarvaisen tevanan
päätä, mutta hänen silmänsä olivat toisaalla; ne olivat kiintyneet
vilkkaaseen, verevään kertojaan, joka siinä oli kuuntelevan miesjoukon
keskustana. Eikä tyttö tiennyt itsekään, tarkkasiko hän tuota tarinaa
Turun tuomiokirkon kullatuista pyhänarkuista, vaiko tarinoitsijaa,
jonka ääni sulavana sointui ja jonka silmänluonnissa oli eloa...

Mutta katkesipa kertomus, -- ylempää törmältä kuului huuto:

-- Jo soutaa venheitä Karmalan lahdelle.

-- Sieltä piispan matkue tulee!

Miehet kavahtivat katsomaan, kuinka salmen läpi selän puolelta kaksi
venhettä laski lehteväin rantain lomitse Mustanahon alaiseen lahteen ja
kiireisellä soudulla suhahti Karmalan valkamaan. He kurottausivat
toistensa olkapäiden yli nähdäkseen ja uteliaisuutta paloivat heidän
silmänsä. Mutta siellä he pysyivät törmällä, rantaan laskeutumatta ja
ainoastaan Marketta-emäntä meni Leena-muorin kanssa vesirajaan asti
venheestä nousevaa piispaa tervehtimään. Korven kansa tunsi kyllä
kunnioitusta mahtavaa piispaa ja hänen seuruettaan kohtaan, mutta se
sitä sittenkin mieluummin noinikään matkan takaa katseli, -- sen
kunnioituksen seassa asui mielissä vielä paljon arkuutta ja
epäluuloisuuttakin.

Kun seurue oli rannalle noussut, ryhtyi se kohta törmälle alttaria
pystyttämään. Piispalla oli näet tarkastusmatkoillaan aina mukanaan
alttari, jonka ääressä hän kolmesti päivässä piti messun, milloin
talonpojan pirtissä, milloin ulkona taivasalla. Loistava oli se seurue,
joka ryhmittyi siihen alttaritörmälle, mistä väki verkalleen oli
loitommas koivikon laitaan painunut. Oli puolikymmentä pappia ja
munkkia, joiden väljät viitat nurmikkoa laahustivat, ja sama määrä oli
asemiehiä, joiden vaskiset kypärät ja kiiltävät tapparakeihäät
välkkyivät päivänpaisteessa. Mutta itse piispa siinä kansan edessä
riisui päältään nahkareunaisen matkaviittansa ja apupappi heitti hänen
hartioilleen hohtavan valkoisen piispanlevätin, jonka reunustaan oli
kullalla kuvioita kirjailtu. Hänen kaulaansa kiinnitettiin pitkä,
koruompeleinen virkahuivi, rinnalle ripustettiin leveä risti ja päähän
nostettiin korkea, kupera hiippa. Piispansauvan tempasi hän käteensä ja
niin hän astui alttarille pappiensa keskelle, jotka hekin olivat
vetäneet messukasukat pappisviittainsa päälle. Ja messu alkoi.

Törmälle kokoontunut kansa oli tuota menoa sivulta katsellut, harvat
hartaana, kaikki ääneti. Mutta kun piispa astui alttarille ja kantavan
äänensä korotti, niin kävipä kuin hiljainen humaus väkijoukon läpi, --
tuo hetken juhlallisuus vaikutti sittenkin välittömästi salon lasten
mieliin. Ja kuiskaus kuului koivikon rinnasta:

-- Onpa kuin ukko jumala!

-- Senpä onkin sijainen!

Piispa Maunu Tavast oli näihin aikoihin jo yli seitsemänkymmenen vuoden
iässä, tukka oli harmaa, harmaat olivat ryppyiset kasvotkin, mutta
varsi oli vielä taittumattoman suora ja miehevää terästä tuntui
jäsenten liikkeissä niinkuin teräväjuovaisten kasvojen piirteissäkin,
kun hän kansalle puhumaan kävi. Hän oli jo kolme vuosikymmentä johtanut
kotoista suomalaista hiippakuntaansa, ja hän tiesi kyllä, mikä työala
hänellä siinä oli, kun hän koetti juurruttaa vielä luonnon tilassa
elävän kansan keskuuteen ristinoppia, sen käsitteitä ja sen tiedollista
valistusta. Liian heikosti se oppi oli vielä Hämeenkin kansan tajuntaan
painunut; hän kohtasi näillä matkoillaan vielä joka askelellaan
pakanuusaikaista taikuutta ja kylmyyttä uutta uskoa kohtaan. Mutta
siksi hän ei voimiaan säästänytkään, syventääkseen rahvaan mieliin
ristinopin käsitteitä, siksi oli hän nytkin iästään huolimatta lähtenyt
vaivalloiselle kiertomatkalle Suomen asutun rintamaan laitaseuduille,
joissa hän tiesi vanhojen velhotapojen vielä yleisesti rehoittavan,
Päijänteen ja Saimaan vesistöihin, joiden välisten laajain,
asumattomien erämaiden halki hänen oli taivallettava.

Nuo tuolla koivikon laidassa, hitaita ne ovat vastaanottamaan sitä
siementä, jota kirkko jo kaksi vuosisataa on heidän mieliinsä koettanut
sirotella, sen tunsi vanha piispa nytkin puhuessaan Karmalan törmällä.
Hitaasti itää kylvö kylmissä mielissä. Mutta ne lämpenevät
kuitenkin vähitellen. Ja Maunu-piispa tiesi, että sitä muinaisia
luonnonhaltijoita vielä hapuilevaa "kerettiläisyyttä", jota väestön
mielissä paljon asui, ei käynyt kitkeminen pois kirkon käytettävissä
olevilla rangaistuskeinoilla, ei pannalla, ei sakoilla eikä
polttorovioilla, eikä hän senvuoksi niihin turvautunutkaan. Hän pyrki
sanan voimalla sanankuulijainsa sydämiin ja siksi hän, poiketen
katoolisen kirkon jumalanpalvelustavoista, puhui kansalle sen omalla
kielellä, koettaen siten sille oppiaan ymmärrettäväksi tehdä. Ja hän
kehoitti pappejaan samoin tekemään, -- kunpa vain niiden oma valistus
riittäisi nostattamaan ituja heidän opetustyöstään! Tämän kansan, joka
nyt tuolta loitolta koivikon laidasta epäillen kuuntelee, sen saa kyllä
lähestymään, jos opettajan oma olemus siinä kykenee ylläpitämään uskoa
ja antaumusta!

Ilmeistä oli, että piispan puhe Karmalan törmälläkin syvästi
kuuntelijoihin vaikutti. Hänen lopetettuaan seisoivat miehet sanaa
puhumattomina tiheässä ryhmässä ja läksivät sitten yhtä äänettöminä
yksitellen hevosiaan juottamaan. Heistä tuntui, että he olivat
ruvenneet tajuamaan jotakin korkeaa ja kaunista, vaikkeivät vielä
osanneet sanoa, mitä se oli. Mutta naisista monet vetistelivät ja kun
piispa messupukunsa riisuttuaan astui seurueineen tupaan, ennen kuin
lähti haukkaamaan vierasvaraisen emännän tarjoamia keitoksia, silloin
kyyneliin heltynyt Marketta polvistuen kynnyksellään hänen lievettään
suuteli, ja piispa siunasi lempeästi tuon sanankuulijoistaan
hurskaimman. Mutta sillaikaa kuin seurue tuvassa aterioitsi, pistäysi
Marketta vikkelänä pihalle, mihin piispan juhlapuku oli kivelle
laskettu, ja hänen keritsimensä välähtelivät nopeasti, kun hän
messukasukan helmasta pienen helmisen helpeen leikkasi, viedäkseen sen
karsikkoonsa Mustanahon laelle. Siellä hän pyhiä aarteitaan --
alttaripaaden muruja ja käärmeen käräjäkiviä -- säilytti pienessä
pussissa, jossa uskoi asuvan haltijoita hallitsevan voiman.

Mutta jo astui pihalle piispan veljenpoika, ritari Olavi Niilonpoika
Tavast, Hämeenlinnan linnanvouti, joka huovien päällikkönä piispan
matkueessa kulki. Hän kiirehti nyt kyytimiehiä kuormittamaan hevosensa
ja satuloimaan toiset piispan seuruetta varten. Sillä matkalle oli
jouduttava, päivän taival oli pitkä.

Paljon olivat rantakyläin talonpojat hevosia piispaa varten tuoneet,
mutta vähiksi kävivät ne sittenkin. Jo täytyi Olavi-herran lopulta
lähettää asemies hakemaan Tuomas-isännän halmeelta sekin nuori
sälköhevonen, jonka kyntömies oli raskaan puuauransa eteen valjastanut.
Synkän kirouksen päästi karkea maanmuokkaaja, kun hänen oli auran
edestä varsansakin riisuttava ja jätettävä kynnöksensä kesken, ja hän
murahteli rinnusta aukoessaan.

-- Ei heille riitä kymmenyksetkään talonpoikain saaliista, piispoille
ja papeille. Vielä työpäivän raatajalta pilaavat, hevosenkin valjaista
vievät!

-- Mutta tuleehan hevosesi takaisin parin kolmen päivän perästä,
lohdutteli pystykypäräinen asemies.

-- Tulee jos tulee ja jos ei tule, niin kärsiköön talonpoika vahingon.
-- Mutta ennenkuin Tuomas ohjakset käsistään päästi, huusi hän
jyrisevällä äänellä luokseen pellolle Heinon, joka siellä ahteella
aamukauden miesten tarinaa oli kuunnellut ja kaikkea piispanmatkueen
komeutta katsellut. Hänelle hän virkkoi: -- Mukaan lähde sinäkin,
Heino, sälköä kotia saattamaan, mutta selkään varo menomatkalla
nousemasta, vekara!

Hepo vietiin halmeelta, ja Heinon kuokkaan kävi nyt isä-Tuomas käsiksi.
Mutta Heino loikkasi kohona veräjän yli ja viiletti taloon niin
kiireesti, että lahkeet vain vilkkuivat vesakossa. Mieluisampaa
tehtävää hänelle ei olisi isä voinut antaa kuin lähettää hänet piispan
matkueen mukaan, sen tarinoita ja kaskuja kuuntelemaan ja näkemään
maailmaa suuren salon takanakin, Savilahden oudoilla kylillä. Ja hän
kiiruhti kenkimään, ettei isä vain ehtisi käskyjään peruuttaa ja että
hän pian joutuisi toisten kyytimiesten matkaan, jotka jo ratsujoukon
jälkiä jalan kujasta lehtoon laskeusivat.

Mutta kujan suussa, lehdon liepeessä ja puolittain sen peitossa, seisoi
hajareisin Karmalan juureva Erä-ukko, katsellen tuota poistuvaa
komeutta. Hänen tähystävistä silmistään välähti kätketty viha. Hän ei
tiennyt, miksi häntä kiukutti tuo lempeä mies, joka ei kenellekään
pahaa tehnyt; mutta hänestä tuntui, että hänen oma mahtinsa ja
vaikutuksensa heikkeni sitä myöten, kuta hanakammin salokyläin kansa
heittäytyi piispan puheita kuuntelemaan. Itse ei hän uskonut
ristiniekan mahtiin. Nytkin hän, kun retkikunta oli saloon huvennut,
melkein vahingoniloisena siirsi silmänsä katsomaan, kuinka puolenpäivän
jälkeen pilven lonka nousi läntiselle taivaalle, illaksi sadetta
ennustaen. Ja ukko mietti ilkkuen itsekseen:

-- Mahtaneeko piispa paljoakaan kaikella kirkkokomeudellaan, saa nähdä,
osaako tuo edes poutaa matkapäivikseen loihtia!



III. HEIMOLAISKANSAN LUONA.


Tanner tömisi ja kangas soi, kun piispan monikymmenlukuinen matkue
ratsain ja jalan taivalsi varjoisia metsäteitä myöten kohti kaukaista
itää, ja kauas kaikkosi jänis ja peura polkutien varrelta, jossa
erämaan rauhaa häiritsi matkamiesten meluava lauma. Siimekseen
peittivät päivän korven korkeat petäjät, mutta se läntinen pilvenlonka
ei toki sadetta nostanut, se vaipui kuivana alas, kertoen kauas
taaksepäin jääneen Karmalan Erä-ukolle piispan luontoakin hallitsevasta
mahdista.

Vasta kun päivä oli mailleen menossa, saavuttiin rajasalon
Vahvajärvelle ja sen rannalla, Juuritaipaleessa, antoi piispa vihdoin
vaahtoavan ratsunsa seistä. Hän tunsi sen rinteen jo entuudestaan.
Kerran nuorempana, näitä samoja matkoja talvikelillä tehdessään, oli
hän samalla rannalla yönsä viettänyt havumajassa kinosten keskellä,
roihuavan hirsitulen ääressä. Nuotion siihen nytkin miehet rakensivat,
mutta piispalle pystytti Olavi Niilonpoika teltan törmän korkeimmalle
kunnaalle. Väsyneet hevoset laskettiin laitumelle järven ruohoiselle
rannalle, ja kun iltamessu oli pidetty, uupuivat sekä papit että
maallikot uneen lehtivuoteilleen, joiden vierestä liekit vähitellen
hiillokseksi laskeutuivat, paistaen sieltä kuin savuava kankaansilmä
kevätkesän valjuun yöhön.

Mutta alempana järven partaalla valvoivat saattomiehet vuorotellen ja
vartioivat rantaruohoa jyrsiviä hevosiaan, etteivät ne loittonisi liian
etäälle sydänmaahan, mistä kontio saalista haisteli. Niinpä istui
aamuyöstä siellä rantakivillä Suopellon suulas ruotumies tarinoiden
Karmalan nuoren Laurin kanssa, jota jo miesten kirjoissa pidettiin.
Suopellon Sipi oli jo ikämies, vaikka vielä liikkuva olikin, ja hän
muisti kotikylänsä ja heimonsa vaiheet kaukaisesta lapsuudestaan asti
selvemmin kuin kukaan muu, muistipa vielä isänsä ja ukkonsakin tarinat
heidän aikaisiltaan ajoilta. Ja niistä hän nyt katkelmia kertoi
nuorelle ystävälleen valvonnan ratoksi, jutteli kaskuja noista Savon
miehistä, joita he nyt olivat lähdössä heidän asuinpaikoillaan
tervehtimään, mutta joita Hämeen väet eivät muuten koskaan tavanneet
muualla kuin sotaisissa kahakoissa erämailla. Heimojen välit olivat
perin vihamieliset. Siksipä oli silläkin salotaipaleella, jota he nyt
olivat kulkemassa, niin vähän liikettä, että tuskin kovalla maalla
tien pohjaakaan tuntui, siksi ei ollut salon molempain puolien
raja-asukkaillakaan mitään yhteyttä keskenään, siksi he karttoivat
toisiaan milloin toistensa kuuluville tulivat. Joskus vain ihmeeksi
joku satunnainen matkustaja, turkistenostaja tai ruunun lähetti, kulki
tämän talottoman korven poikki toisesta asutuksesta toiseen, leväten
silloin aina yönsä Vahvajärven Juuritaipaleessa.

-- Eipä liene näin lukuisaa matkuetta koskaan tämän taipaleen kautta
kulkenut, virkahti Lauri, tähystellen öiselle selälle, johon kelmeä
taivas kuvastui.

-- Harvoinpa viime aikoina, eikä minun muistini varrella koskaan,
vastasi verkalleen Suopellon Sipi. -- Mutta ennen aikaan ovat näitä
välimaita kyllä vielä suuremmat miesjoukot samoilleet, kulkeneet sekä
näitä taipaleita että yleensä saloa pitkin ja poikki. Eikähän siitä
taida vielä niin ylen paljon aikaakaan olla. Isävainajani ne vainon
ajat vielä hyvin muisti.

-- Vainon aikoja olivat siis nekin, virkkoi Lauri.

-- Nepä ne vasta olivatkin. Sehän on eri heimoa tämä Savon kansa kuin
meidän väki, mistä lieneekin sieltä Karjalan meren kupeilta tänne
kulkeutunut. Mutta jo silloin ennen vanhaan, kun siellä suurten koskien
takana elivät, tekivät he miesjoukoilla suuria ryöstö- ja hävitysretkiä
meidän, hämäläisten, rintamaille. Kuuluvat ollen sotaisia, viekkaita
miehiä -- ja niinpä ne ovat vieläkin --, nekun illan hämärässä kylän
laitaan, metsään, hiipivät, ja sieltä sitten yön tullen ihmisten
maatessa taloihin hyökkäsivät, ryöstivät karjan, veivät viljan ... ja
sitten taas palasivat laajojen salojen halki omille mailleen... Niin,
paljon niistä ryöstöretkistä on vanhoilla miehillä vieläkin muistoja.
Niin ne meidänkin esivanhemmilta polttivat kotitalot etelämmästä
Hämeestä, ja silloin ne ovat isoisät joukkoineen Sysikorpeen
muuttaneet. Monta kertaa saivat näet vanhempamme ruveta uuteen paikkaan
uusia saunoja salvamaan, kun vanhat olivat poltetut, ja uutta karjaa
kasvattamaan sen sijaan, minkä vainolainen oli vienyt mennessään näiden
samain salotaipaleiden taa.

-- Mistä niillä oikein oli ne vihat? tiedusteli Lauri, kun vanhus
vaikeni. Ja tämä huudahti:

-- Mistä! -- ne oli ikivanhoja vihoja, heimovihoja, kostovihoja, isiltä
aina pojille perittyjä. Toisen heimon miehet särkivät toisilta
pyydykset erämaissa tai tappoivat ajoporon tai veivät hevosen tai
ryöstivät naisen orjakseen. Ja toinen kosti, hävitti hänkin puolestaan
ja ryösti toisen heimon kylät. Monelta Hämeen mieheltä ovat
silloin karjalaiset tukan kerinneet, viedessään hänet raatajaksi
kotirannoilleen, mutta moni Karjalan neito on myös Hämeen kylissä
vääntänyt jauhinkiveä ja ikäväänsä itkenyt.

-- Ne siis meidänkin miehet tekivät ryöstöretkiä näiden taipaleiden yli
Karjalaan?

-- Tekivätpä tietysti, luontohan se karkeni heilläkin. Väliin taisivat
nuoret miehet vain huvikseen näillä ryöstömatkoilla hiihdellä, mutta
joskus kuuluvat Hämeenkin puoleiset tehneen oikein satojen miesten
voimalla suuria sotaretkiä Karjalan rannoille, luiset kypärät päässään,
hirvennahkaiset kilvet kädessään. Ja julmasti kuuluivat ryöstäneenkin
ja hävittäneen silloin vainolaistensa kyliä, armotta tappaneen kaikki
elävät, ja tavaraa paljon kotiinsa kuljettaneen. Onhan niitä sen ajan
ryöstötavaroita vieläkin tallella vanhoissa taloissa.

Kauan istuivat hevospaimenet ääneti näihin muinaiseläjäin
muistovaiheisiin vaipuneina, katsellen, kuinka etäällä järven selällä
valju taivas ja tumma vesi sulivat yhteen. Mutta taas Laurin mielessä
virisi uusi kysymys:

-- Mutta ovathan savolaisetkin tätä samaa kansaa kuin mekin?

-- Samaa kai ovat, myönnytti Sipi, -- hyvin me heidän kielensä
ymmärrämme, täällähän ne naapureinamme elävät. Mutta toista ovat
heimoa, vihakkain ovat joutuneet. Kuta lännemmäs savolaiset sieltä
suurien selkien poikki kulkivat, sitä useammin heidän kanssaan yhteen
törmättiin. Juuri näidenkin järvien rannoilla ovat silloin savolaiset
ja hämäläiset partiomiehet toistensa retkiä väijyneet, kuin ilves
puusta vaanii ohitse kiitävää peuraa. Ja näitä heimosotia kesti kauan,
monta miespolvea, niin ovat vanhat kertoneet. Ne lienevät lakanneet
vasta vähitellen ja pakolla sen jälkeen kun uudet vieraat tulivat tähän
maahan, ne vieraat, jotka laskivat veronalaisikseen sekä meidät
hämäläiset että myöskin savolaiset.

-- Niin, Ruotsin miehet.

-- Niinpä niin, heidän soturinsa ja herransa, heidän pappinsa, heidän
voutinsa. Mutta ei ne hämäläisten ja savolaisten kahakat vielä
siihenkään kokonaan päättyneet. Ei hetikään! Se möyry ja melu, joka
nytkin melkein joka vuosi kuuluu kalajärviltä, mitä se on muuta kuin
niiden vanhojen vihojen peruja.

-- Mutta savolaisethan ne nyt työntyvät meidän takamaillemme.

-- Niin ne ovat ennenkin tehneet, vaikka ennen ne saattoivat tulla
suoraan rintamaille. Vanha on tämä nykyinen viha, eikä se ole lauhtunut
koskaan.

Lauri oli kuunnellessaan noita tarinoita heimonsa vanhoista
taisteluista ja kärsimyksistä mielikuvituksessaan muodostellut niistä
jo kirjavia taistelukuvia. Hän näki heimonsa ja isänsukunsa vuoroin
maahan masentuneena, vuoroin koston tuleen tuprahtaneena. Ja hän
ajatteli jännityksellä, että hän nyt juuri oli kulkemassa noiden
ikivanhain vainolaisten kotoisille kylille, näkemään läheltä nuo samat
vihatut miehet, jotka olivat niin paljon surua hämäläisten koteihin
miespolvien varrella tuottaneet ja joista hän lapsuudestaan asti oli
vain hirmujuttuja kuullut.

Mutta hänen toverinsa nousi:

-- Katso, tuolla rupeaa taivas jo päivännousun puolella ruskottamaan.
Meillä on ehkä vielä aikaa vähän hiilloksen vieressä loikoa, nouskoot
taas toiset miehet hepoja paimentamaan, kunnes piispa lähtee
taipaleelle.

Sipi kävellä köpitti rannalta nuotion luo, missä matkue sikeää unta
veteli, ja herätti sieltä pari nuorempaa miestä valvomaan. Mutta Lauria
ei enää nukuttanut. Hän asteli Vahvajärven hietikkorantaa pitkin ja
katseli, miten aamutuulen ensimmäiset väreet lahden pintaa elpymään
herättelivät ja miten itäisen rannan takaa metsä vähitellen raskaasta
yötummuudestaan kirkastui ja ikäänkuin kuultavaksi kävi, kun sieltä
aurinko verkalleen nousi. Hänen mielessään risteili yhä äskeisen
tarinan luomia kuvia: ryöstömatkoilla hiihtäviä keihäsmiehiä,
metsänrinnassa kykkiviä hiipijöitä ja savuavia tuvan raunioita, ja hän
ajatteli, että vielä on kerran hänenkin aikansa, kerran se kostaa
hänkin sukunsa surmat ja surut...

Lauri teki lehdon kautta mutkan, ajaen sinne painuneet hevoset
rannemmas kokoon, ja palasi sitten männikön läpi törmälle, missä Heino
nyt vuorostaan hoiti vartian virkaa. Mutta toisaalta, telttamäeltä,
näki hän samalla piispan jo kävelevän nuotion ohitse rantaan päin,
siihen, mistä ruohokenttä sileänä vesirajaa kohden luisui. Siihen äijä
pysähtyi katsomaan, kuinka aurinko parastaikaa nousi petäjikön takaa ja
pani lehtevät rannat ikäänkuin kylpemään hopeankarvaisessa vedessä.

Sitä katseli aamuvirkku vieras ja taas katseli hän kaunista, vehmasta
nurmikkorinnettä. Ja Lauri, joka oli vesakon rintaan pysähtynyt, kuuli
hänen itsekseen virkahtavan:

-- Olisipa tässä majatalon paikkakin mukava, tässä sileä piha ja tuossa
valmis valkama!

Mutta samalla huomasikin piispa Laurin ja viittasi hänet puheilleen:

-- Tiedätkö, nuori mies, onko tämä järvi Hämeen vaiko Savon puolta?

Ujostellen astui nuori talonpoika mahtavan hengenmiehen luo ja vastasi:

-- Taitaa olla melkein siltä väliltä. Meidän takamaihin tämä järvi aina
on luettu, mutta nyt savolaiset joka kohdassa pyrkivät työntymään
meidän erämaille ja vesille.

Piispa hymähti. Taas sama valitus, jota hän pitkin matkaansa oli Hämeen
rintamaan laitaa kulkiessaan joka kylässä kuullut. Saattoihan hän jo
arvata kuulevansa sen tältä juuri miehistyvältä nuorukaiseltakin, jolla
kuitenkaan ei voinut olla paljoakaan omaa kokemusta takamaariidoista.
Ja piispa kysäisi äkkiä:

-- Vihaatko sinäkin jo savolaisia?

Veret kohosivat nuorukaisen ohimoille, olipa kovin äkkiä tullut se
kysymys. Mutta äskenpä hän juuri oli sitä ajatellut, ja hetkeäkään
empimättä hän nyt vastasi:

-- Vihaan!

-- Miksi, -- mies sinun iälläsi jo?

-- He ovat sukuni vihollisia, meitä ovat he aina vainonneet, minulta
isän tappoivat -- ja äidin.

Piispa kuunteli kummissaan Laurin lyhyttä vastausta, joka kumminkin
sisälsi hyvin riittävät vaikuttimet hänen vihaansa.

-- Vai tappoivat, milloin ja missä?

-- Puolikymmentä vuotta sitten, kalajärvillä.

Tutkivasti tarkkasi piispa nuorukaisen avonaisia kasvoneleitä: hän luki
niistä tyyntä, mutta samalla lujaa päättäväisyyttä.

-- Ja sinä olet päättänyt sukusi kostaa, niinkö? Aiot kalajärville
sinäkin, siellä haet vainolaiset käsiisi ja isket heidän kimppuunsa --
niinkuin isäsi aikoinaan?

Nuori mies ei vastannut, mutta hänen rävähtämättömät silmänsä
kertoivat, että jokseenkin niin hän tulee tekemään, -- niinpä tekisi
hänen sijassaan joka mies.

Mutta vanha piispa vaipui hetkeksi mietteisiinsä. Noin se juuri viha ja
kosto kulkee perintönä polvesta polveen, suvusta sukuun, -- milloin se
talttuu, miten se päättyy? Piispan tiedossa olivat jo nuoruuden ajoilta
asti olleet nuo alituiset riidat ja veriset erämaan kahakat molempain
naapuruksina eläväin heimojen välillä ja piispanaikanaan hän oli usein
surren ja huolestuneena siihen asiaan huomiotaan kiinnittänyt. Hän
oivalsi varsin hyvin, että tuo riitainen, sotainen elämä oli omansa
hidastamaan kristinopin ja valistuksen levenemistä rintamaiden
laidoille. Se juuri ylläpiti siellä enemmän kuin mikään muu mielten
kesyttömyyttä ja tapojen raakuutta ja lietsoi raja-asujaimiin
alituisesti niitä entisten pakana-aikain intohimoja, joita kirkon olisi
pitänyt kitkeä sydämistä pois. Noiden riitaisuuksien tasoittaminen oli
juuri Maunu-piispan nykyisenkin tarkastusmatkan tärkeimpiä
tarkoituksia. Hän nytkin siinä hiljaisissa mietteissään harkitsi, miten
hänen parhaiten olisi koetettava sitä toteuttaa. Ja silloin hän tuli
ajatelleeksi, että jos saataisiin vakinaista, rauhallista asutusta
tänne molempain heimojen välimaille ja siten entisten riistariitojen
sijaan liikettä ja rauhallista yhteyttä asutusten välille, niin se
epäilemättä vähitellen vaikuttaisi katkeruutta sulattavasti ja oloja
tasoittavasti. Esivallan pitäisi pyrkiä vakinaisesti asuttamaan nämä
erämaat, silloinpa loppuisi vähitellen kiista takamaista! Ja hän
virkahti ääneensä, puolittain itsekseen, puolittain Laurille:

-- Tähän Juuritaipaleeseenkin pitäisi saada talo, vakinainen asutus,
sittenpä olisi täällä majapaikkakin matkamiehille. Sitä ajatelkaa
tekin, nuoret miehet, se olisi teille paljoa hyödyllisempää kuin
kostoretket kalajärville. Ja sellaiselle uudisasutukselle minä kyllä
verovapaudenkin hankkisin, sillä se pohjustaisi tänne rauhan heimojen
välille.

Lauri katsoi piispaa kummastellen. Hänellekö se tuota kaikkea jutteli.
Mutta piispakin havahtui samassa mietteistään. Hän näki auringon
kohoavan jo petäjikön yläpuolelle ja muisti, että päiväntaival tänään
on pitempikin kuin eilen.

-- Aika on koota hevoset ja tuoda ne leiritulille, lausui hän nyt,
katkaisten äskeiset haaveensa. Samassa hän näki Heinon, joka siinä
syrjästä oli kuunnellut piispan Laurille lausumia sanoja ja jonka
silmät uteliaina pälyivät. Tälle hän nyt virkkoi: -- Ja sinä poika, käy
herättämässä nukkujat nuotion äärestä. Maltas ... etkö ole sinäkin
Karmalasta, oletteko veljekset?

-- Emme, vaan veljesten lapset.

-- Onko sinullakin jo sukuvihaa savolaisiin, aiotko sinäkin
kalajärville kostamaan?

-- E-en, vastasi Heino verkalleen, uskaltamatta kuitenkaan kertoa, että
mieli hänellä kyllä tekee, mutta isä ei laske.

-- Se on oikein, ei vihasta siunausta kasva. Niin, mene, herätä
saattoväki aamumessuun!

Pian olikin leiri jalkeilla ja tuokion kuluttua taas painumassa
havumetsän halki ja rimpisoita kierrellen yhä etemmäs itään.

Kun piispan saattue illan suussa läheni Savilahden kyliä ja metsästä
rupesi puitten lomitse vilkkumaan sinistä vettä ja harmaita
halmeaukeita, silloin kävivät taipaleensa iloisessa tarinassa kulkeneet
hämäläiset saattomiehet vakaviksi ja harvasanaisiksi, ja ääneti nyt
vesakon läpi vaellettiin aukeneville maille. Olipa jännittävä tuo
hetki, kun nyt saavuttiin vanhojen vainolaisten asuinmaille ja siellä
oli yhdyttävä noihin samoihin miehiin, joiden kanssa vain ase kädessä
ennen oli keskusteltu; ja taisipa joku vähän arkaillenkin sinne astua,
muistellen niitä iskuja, joita ennen oli antanut tai saanut.
Savolaiskylän hurtat päästivät hirmuisen äläkän, kun metsästä
loppumaton miesjoukko rupesi esiin lappamaan, ja tuossa paikassa olivat
kaikki järvenrannan eläjät, miehet, naiset ja lapset, ulkona
kylänraitilla katsomassa piispan upeaa saattuetta, -- harvoinpa näille
kaukaisille rannoille pienempikään vierasjoukko nähtäväksi kulkeutui.
Ihmeissään, suut selällään, metsäkylän asukkaat aitojen takaa tuota
saattuetta kurkistelivat, ja kun se oli ohi kulkenut, juoksivat he sen
perästä kirkkomäelle asti, jonne opas seurueen ohjasi. Se oli
vilkkaampaa väkeä kuin Hämeen kansa, sen huomasi piispakin kohta sekä
puheista että liikkeistä, mutta hän kuuli myöskin jo tällä ensi
tapaamalla, kuinka savolaisten joukosta heti ihmettelynhuudahdusten
ohessa singahteli pistopuheita hänen hämäläistä saattoväkeään vastaan.

-- Työntyypä tänne hämäläisiä rysänvarkaitakin!

-- Lienevätkö nyt hölmöläiset tulleet täältä asti meidän pyydyksiämme
kokemaan?

-- Mutta täällä voivat puntaripäät pian itse loukkuun tipahtaa!

Niin Savon miehet naapuriheimon vieraita tervehtivät. Hämäläiset olivat
näet usein hävittäneet savolaisten pyydyksiä, kun nämä olivat tuoneet
niitä niille takamaille, joita hämäläiset ominaan pitivät, ja siitä nyt
Savon miehet heti vihojaan purkivat. Mutta piispan saattomiehet eivät
mitään vastaan virkkaneet, hehän eivät nyt olleet omilla asioillaan, ja
kun Olavi Niilonpoika perille tultua saattoi heidät yöpymään kirkkoa
vastapäätä olevaan Tarvaisen taloon, joka oli suurin kylässä ja jossa
matkalaisten oli tapa vierailla, niin he pitempiin puheisiin
puuttumatta hevosensa aituukseen veivät ja tuvan lattialle levolle
laskeusivat. Mutta sen varansa vanhemmat miehet kuitenkin yölläkin
pitivät, että nukkuessaankin toisella silmällä valvoivat, sillä
savolaisten vieraanvaraisuuteen he eivät luottaneet.

Mutta vanhaan piispaan nuo pistosanat, joilla hän kuuli savolaisten
tervehtivän hämäläisiä naapureitaan, koskivat vielä syvemmin kuin
asianomaisiin itseensä. Hän tunsi hyvin ne ulkonaiset syyt, jotka tuon
heimovihan niin katkeraksi olivat tehneet. Vielä satakunta vuotta
sitten oli tämä Savon kansa ollut Suuren Novgorodin venäläisten
pajarien veroväkeä, vasta Pähkinäsaaren rauha oli Savon maakunnan
liittänyt Rooman kirkon ja Turun piispan vaikutuksen alaiseksi, ja
siellä olivat siten sekä uudet yhteiskunta-olot että kirkolliset
käsitteet kansan mieleen vielä höllemmin juurtuneet kuin Hämeen maassa.
Ennen oli Ruotsin ja Novgorodin välisen rajan katsottu kulkeneen juuri
niitä samoja saloja myöten, joiden yli piispa nyt oli ratsastanut ja
jotka erottivat noiden toisilleen vihamielisten heimojen, karjalaisten
ja hämäläisten, asuma-alat. Mutta senjälkeen kun Savon kihlakunta oli
lopullisesti Ruotsille luovutettu, oli osa tuota karjalaista kansaa,
lohkaistuna irti heimostaan, joutunut saman herruuden alle, joka jo
paljoa ennen oli valloittanut Hämeen maan. Tästä alkaen ja sen pakosta
olivat savolaiset myöskin ruvenneet asutustaan lännemmäs siirtämään.
Kun he rajankäynnin jälkeen olivat menettäneet vanhat Pielisen puolessa
olevat takamaansa ja kalajärvensä itäiselle, s.o. Novgorodin, puolelle
rajaa, oli heidän täytynyt ruveta hakemaan uusia pyyntimaita
pohjoisesta ja lounaasta. Mutta siellä he olivat pian osuneet
hämäläisten vanhoille takamaille ja joutuneet tappeluihin niiden
omistamisesta. Tuo kehityskulku se juuri, sen sijaan että se olisi
vetänyt Saimaan savolaiset kiinteämmin läntisen vaikutuksen alaiseksi,
oli puhaltanut uuteen liekkiin vanhat heimovihat ja lietsonut mieliin
sen katkeruuden, jonka piispa nyt näki niin korkeana kuohahtavan
kummallakin puolella rajasaloa.

Ja sitä vanha piispa suri. Kirkolla piti siinä kesytystyössä, jota nämä
olot kaipasivat, olla suuri ja ratkaiseva tehtävä. Mutta murheekseen
piispa havaitsi, että hänen papistonsa vaikutus oli täällä kovin
vähäinen. Hän antoi sen vuoksi jo heti ensimmäisenä aamuna Suur-Savoon
tultuaan siitä ankarat nuhteet Savilahden pitäjän ja Juvan kappelin
papeille, jotka häntä vastaanottamaan olivat kokoontuneet Savilahden
pappilaan. Näitä asioita hän aikoi saarnoissaan selitellä sille
savolaiselle kansallekin, jota oli sangen lukuisasti piispankäräjille
kokoontunut, kehoittaakseen sitä naapuruussovintoon, rauhaan ja
veljesrakkauteen.

Näitä tehtäviään piispa juuri mietti kesäisenä sunnuntai-aamuna, istuen
seurueensa keskellä ennen jumalanpalveluksen alkamista Savilahden
pappilan avarassa tuvassa. Hän rupesi jo pukeutumaan piispalliseen
asuunsa ja lähetti sanan lukkarille, että kelloja saisi jo ruveta
"yhteen" soittamaan, kansaa kirkkoon kutsumaan. Silloin ryntäsi hänen
kotikappalaisensa hengästyneenä pappilan tupaan ja kertoi
hätääntyneenä, että naapuritalon, Tarvaisen, pihalle kokoontunut
kirkkorahvas oli mitä suurimmassa mielenkiihkossa ja että siellä
ilmikahakka jo oli puhjennut sen ja piispan hämäläisten saattomiesten
välillä.

-- Muuan mies on jo lyöty veriin ja kirveitä ja seipäitä heilahtelee
siellä miesten käsissä, -- kuulkaa noita huutoja!

Säikähtynyt pappi repäisi oven auki, ja aivan oikein, sieltä
naapuritalon pihalta kuului kumeaa melua ja kiihtyneiden miesten
nähtiin aidasta itselleen aseita taittavan.

-- Mitä on sitten tapahtunut? kysyi piispa, kiinnittäen kiireesti
piispanviittansa hartioilleen ja koukeropäisen sauvansa tempaisten.

-- En sitä ymmärrä, vastasi pappi. -- Pientä kahnausta oli aluksi ja
yhtäkkiä se leimahti...

-- Tulkaa, käykäämme tuon kiihoittuneen kansan luo!

Ja piispa lähti kiireisin askelin, mutta juhlallisen vakavana astumaan
kirkkomäellä olevasta pappilasta rinnettä alas kylätientakaiseen
taloon, jonka umpeenrakennetulta pihalta äänet kuuluivat ja josta
naisia ja lapsia ulisten juoksi pakoon. Papit ja munkit seurasivat
hänen perässään, aivan pelokkaina toisiltaan kysellen, mitä oli
tapahtunut, mitä oli vielä tapahtuva. --

Mitä oli sitten todella tapahtunut tuona varhaisena keväisenä
juhla-aamuna majatalossa, jossa hämäläiset saattomiehet olivat yönsä
viettäneet?

Ei oikeastaan mitään sanottavaa, mutta kumminkin niin paljon, että
vanha piispa näki, kuinka vaikea sen veljessovun aikaansaaminen oli,
jota hän oli aikonut juurruttaa mieliin, kuinka herkkä kiihkon henki
oli liekkiin leimahtamaan nytkin, vaikka hän itse oli saapuvilla.

Kun hämäläiset saattomiehet, yön tuvan lattialla nukuttuaan, aamulla
olivat nousseet hevosiaan juottamaan, oli jo piha ollut kirkkoväkeä
mustanaan, ja terävin, tylyin silmäyksin oli heitä aidan takaa ja kujan
suusta tähystelty. Mutta Hämeen miehet eivät olleet siitä välittäneet.
He tunsivat liian hyvin seisovansa vieraalla pohjalla, ja
savolaisten kanssa pakinoihin antautumatta olivat he aitan kupeelle
päivänpaisteeseen istahtaneet, lujasti yhdessä ryhmässä pysyen.

Siihen olivat taas savolaiset heidän ympärilleen kertyneet, ja hetkinen
oli siinä kylmiä katseita vaihdettu, sanoja ei monta.

Mutta jo astui eräs savolaisten nuoria miehiä, -- lyhyenläntä jurrikka,
pää kuin vaanivalla pyyntimiehellä hartioiden välissä, -- ihan siihen
aitan kynnykselle, missä Karmalan Lauri istui Suopellon isännän
vieressä, tähysti Lauria tarkoin, ikäänkuin jotakin erityisesti
tutkiakseen, ja jäi siihen verestävillä silmillään Laurin rintapuolta
tutkimaan.

Hän tarkasti sitä vaskisolkea, jolla Laurin hurstimekon rinnus oli
kaulantiestä kiinnitetty ja joka muodosti paksusuomuksisen käärmeen
kuvan. Vihdoin jo kysäisikin:

-- Mistä sinulla tuo solki on?

Tuo nenäkäs lähenteleminen kävi jo Laurin sapelle ja hän vastasi vähän
tiukasti:

-- Sitäkö himoitsisit, -- omanipahan se on!

Solkia oli joka miehen mekossa, mutta Laurin solkeen näkyivät nyt
muutkin savolaiset ylen terävästi huomionsa iskeneen; heitä kertyi pian
suuri joukko siihen Laurin rinnusta tarkastamaan. Ja uteliain, jonka
hämäläiset pian tunsivat Tarvaisen pojaksi, jatkoi ikäänkuin itse
ärtyen ja ärsyttäen:

-- Omahan se on ryöstettykin tavara, -- tuttu on tuo vaski tässä
talossa!

Ja toiset säestivät:

-- Vai sillä soljella tulit Savoon rehentelemään!

Nyt vasta välähti eräs muisto Laurin mieleen. Hän oli soljen saanut
lahjana ukoltaan, joka sen muutamia vuosia sitten oli kalajärviltä
palatessaan tuomiseksi tuonut. Sinä kesänä siellä juuri olivat olleet
savolaisten kanssa viimeiset suuret tappelut, mutta ukko ei ollut
hänelle tarkemmin kertonut, mistä hän soljen oli saanut, oli vain
käskenyt Laurin sitä tarkoin säilyttää. Varmaankin solki oli sodasta
saatu, varmaankin nyt savolaiset sen tunsivat jonkun kaatuneen
heimolaisensa omaksi, koska ryöstökalusta puhuivat. Mutta samalla kuin
se juttu Laurille selvisi, ymmärsi hän myöskin noiden verestäväin
silmäin kiukun. Toiset Hämeen miehet eivät koko juttua käsittäneet
muuksi kuin riidan haastoksi, ja suutahtaen vastasi jo Suopellon
rauhaisa Sipikin kipakasti Tarvaisen pojalle:

-- Eriä loitommalle, se solki pysyy siinä missä on.

Mutta kuumaveristä Savon miestä se vastaus yhä ärsytti, hän hierausi
uhmaillen yhä lähemmäs Lauria ja kiljahti:

-- Mutta entäpä jos ei pysykään, jos talo periikin tavaransa.

Ja hän rupesi Laurin mekonrinnustaa tapailemaan. Mutta kiukustuneena
karahti silloin nuori hämäläinen pystyyn, viskasi ärhentäjän luotaan,
niin että tämä heilahti loitommalle, ja huusi:

-- Varo hyppysiäsi, kuritta ei kukaan Karmalan miesten rinnuksia
kopeloi!

Se oli kahakan alku. Pystyyn olivat ponnahtaneet sekä Hämeen miehet
että savolaiset ja uhkaavina he siinä vastakkain seisoivat. Samalla
käveli talosta siihen eräs vanhempi savolainen, laiha ja luiseva,
päässään valkoinen kuikannahkalakki ja silmissä sama verestävä kiilto
kuin äskeisellä ärhentäjällä. Nuoremmat Savon miehet vähän
syrjäytyivät, laskeakseen hänet aitan luo, -- siitä ja miehen ryhdistä
saattoi heti nähdä, että siinä on savolaisten johtomies, Tarvaisen
isäntä, jonka vanhimmat hämäläiset kylläkin kalajärviltä tunsivat. Tämä
nyt keskusteluun puuttui ja virkahti:

-- Vai Karmalan miehet täällä huutelevat Tarvaisen pihalla, vai tänne
lähetti Erä-ukko piimäsuunsa meille pajattamaan Hilppa-vainajan
vaskissa, sama ukko, joka Hilpan salolle tappoi.

Tämä viittaus hämäläisten vihattuun eräjohtajaan leiskautti uuteen
tuleen savolaisten jo kuumenneet veret, ja uhittelevana läheten
virkahti savolaisista yksi:

-- Niitä penikoita on vähän nokitettava!

Hämäläiset olivat käyneet vakaviksi, he näkivät toden olevan
kysymyksessä. Kehään he asettuivat Laurin ympärille, jonka kimppuun
savolaiset erityisesti pyrkivät. Eikä Heino-poika enää voinut hillitä
kiukkuaan, hän huudahti:

-- Tulkaa, ne penikat osaavat purra niinkuin ukkokin, jonka hampaat
tunnutte tuntevan!

-- Purepas, maitohammas, karjaisi siihen tuo lähinnä seisova riidan
aloittaja ja iski samassa nyrkillään Heinoa vasten suuta, niin että
veri turskahti ikenistä ja poika tantereeseen kepertyi.

-- Pure nyt, hampaaton nulikka! ilkkui iskijä. -- Ja tulkaapa vielä
kerran kalajärville, niin saman kyydin saatte kaikki!

Toisetkin savolaiset kävivät kiihoittuneina vieraisiinsa käsiksi. Mutta
jo olivat nämäkin aseen käteensä löytäneet ja Suopellon Sipi astui
esiin halkoa heilutellen ja virkkoi:

-- Näinkö Savossa on tapana kohdella vieraita, jotka aseitta kylään
tulevat. Hyvä, nyt tulkaa, mutta kaatua tässä pitää useampia Savon
miehiä siihen, mihin meitä yksi!

Savolaiset taittoivat aidasta aseita ja toiset hakivat pirtistä
kirveitään, -- kaikki huusivat ja melusivat.

Tällä kohdalla se oli piispan kotikappalainen ohi kulkiessaan kahakan
nähnyt ja kiiruhtanut siitä pappilaan sanaa viemään. Mutta sillä välin
kiihtyi jo tora ilmi tappeluksi, seipäät sinkoilivat molemmin puolin,
verta vuotavana juoksi viereiseen Kylliäisen taloon eräs savolainen,
joka halosta oli iskun niskaansa saanut, yleinen meteli ja juoksu
vallitsi taloissa ja kylätiellä.

Silloin astui kookas piispa pirtin kupeitse pihalle, astui täydessä
messuasussaan pappiensa seuraamana aittaa kohden ja hänen voimakas
ääneni jyrähti yli metelin:

-- Asettukaa miehet! Pyhän Jumalanäidin nimessä, rauha!

Kuin jähmettyneinä jäivät tappelijat pitkin pihaa sen äänen pakosta
paikoilleen seisomaan, ken halko ojossa, ken seivästä taittaen, jäivät
kuin lamautuneina katsomaan tuota tappelun keskelle astunutta loistavaa
ilmiötä. Ja heidän kuohahtaneet verensä jäähtyivät samassa, kun
piispavanhus silmät säkenöivinä jatkoi:

-- Aseet alas, seipäät pois! Lakit päästänne miehet, polvillenne pyhän
ristin eteen!

Hän kohotti rinnallaan riippuvan kultaristin. Ja nuo juurikään niin
tulistuneet, niin rutirohkeat miehet tottelivat kuin lapset
vastaansanomatta hänen käskyjään ja kuuntelivat päät kumarassa, kun
piispa surua ja suuttumusta värähtelevällä äänellä heitä nuhdellen
puhui:

-- Oletteko kristittyjä te, jotka Herran päivänä pyhän temppelin
juurella käytte tappelemaan toistenne verta vuodattamaan! Veljinä
teidän pitäisi täällä kristillisessä seurakunnassa elää, sovinnossa
toisianne auttaa ja Jumalan valtakuntaa edistää. Mutta te elätte kuin
pimeät pakanat, joilta kirkko armonsa kieltää, te olette kirouksen ja
kuoleman ansainneet. Nöyrtykää ja rukoilkaa, onnettomat, että pyhä
Neitsyt pehmittäisi sydämenne suuren paatumuksen, niin että vielä
olisitte kelvolliset hänen huoneeseensa astumaan ja armoa pyytämään!

Välittömästi ja syvästi vaikutti piispan juhlallinen ryhti ja ankara
ääni vielä enemmän kuin hänen sanansa äsken kiihtyneisiin mieliin;
kaikki tunsivat yhtäkkiä olevansa ikäänkuin hänen henkisen valtansa
alla, ja heidän oli siihen alistuttava. Hiljaa ja ääneti käveli jo
tuokion kuluttua tuo juurikään niin meluisa joukko, miehet, naiset ja
lapset, ylös mäelle kirkkoon päin, piispaa nöyrästi seuraten.
Hämäläisetkin astuivat sinne toisten jäljestä kiinteässä ryhmässä,
sillä siellä hekin tunsivat parhaassa turvassa olevansa. Ja pian
kajahtivat kirkosta hartaan messuvirren sävelet yli hiljaiseksi käyneen
kylän aina metsään ja järvelle saakka.

Mutta jo piispan puheen aikana oli Lauri nostanut nurmelta nuoren
orpanansa, jonka verinen pää hervottomana retkotti, ja kantanut hänet
rantaan, jossa hän Heinoa valellen virotti ja pesi hänen paksuiksi
turvonneita huuliaan. Pian siellä poika virkosikin, ja syljeskeli vain
ja sadatteli, kun olivat häneltä kurkkuun asti etuhampaan iskeneet.

Mutta hetken kuluttua astui orpanusten luo siihen venhevalkamalle
ääneti ja varpaillaan nuori tyttö, joka toi saunasta liinasen, millä
Heinon kasvoja kuivata. Se oli solakka ja hento tyttö, lapselta hän
vielä etäämpää katsoen näytti, mutta kun hän siitä oikaisihe ja
silmille valahtaneen keltaisen tukkansa päälaelle sitoi, niin jo näki,
että siinä oli tyttö naisen ikään ehtimässä. Pehmeät olivat hänen
hienosti ahavoituneet poskensa, ja säälivä veitikkamaisuus näytti
väikkyvän tytön silmässä, kun hän vieraan virkoamista katseli. Hän oli
hänkin ikäänkuin säikähdyksistään tointunut ja iloitsi siitä itse.

Sanaakaan siinä ei puhuttu. Vasta kun tyttö, liinansa kivelle
jätettyään, lähti astumaan poispäin rannasta, virkahti hänelle Lauri,
jonka mieli jo äskeisestä kahakasta oli aika lailla rauhoittunut:

-- Oletko tämän talon väkeä, tyttö?

-- Olenpa kyllä, miksi niin?

-- Et kohtele meitä samalla tavalla kuin muu kotiväkesi, -- kuin
veljesi äsken.

Tyttö katsahti vierasta vähän arasti, ikäänkuin epäillen, sopisiko tuon
vainoheimoisen kanssa tarinoihin ryhtyä, vai pitäisikö siitä enempää
puhumatta palata. Mutta eipä näyttänyt olevan pelkoon aihetta, tyttö
pysähtyi ja vastasi:

-- Oma syysi se oli, miksi panit uhmalla rintaasi Hilppa-vainajan
soljen, kun meidän taloon tulit. Ärsytit sillä Ohto-veljeni, joka
muutenkin on kärkäs tappeluun.

Kummastellen katseli Lauri tuota outoa impeä, joka häntä siinä
hiljakseen nuhteli. Ja ikäänkuin itseään puolustaakseen hän vastasi:

-- En tiennyt solkeni olevan tästä talosta peräisin, olen sen saanut
lahjaksi.

-- Mutta täällä tuo käärmevaski heti tunnettiin, minäkin säpsähdin
aamulla, kun sen rinnassasi näin, -- anna minulle se solki!

Lauri katsahti uudelleen tyttöä, nyt tarkemmin ja kauemmin. Ja hän
jäikin siihen äänettömäksi katsomaan. Olipa niin herttainen ja valoisa
tuo immyt siinä hänen edessään, leppoisa oli äänensointu ja nuo
kirkkaat silmät, iloa niissä oli, mutta ne tuntuivat sen lisäksi
puhuvan jotakin muutakin, vaikkei hän älynnyt, mitä ne puhuivat.

-- No, annatko? -- Tyttö näytti melkein loukkautuvan tuosta Laurin
viivyttelystä, näytti ihmettelevän, että mies todellakin epäröi hänelle
soikea antaessaan.

Nyt Laurikin jo naurahti ystävällisesti:

-- Veljesi olisi solkeni väkisin vienyt, mutta väkisin sitä ei tuosta
ota kukaan, jos minussa henki lie. Mutta sinä, tyttö, sinä sitä pyydät
-- ota!

Ja hän rupesi solkea kauluksestaan irroittamaan. Mutta hän ei sitä
vielä irroittanutkaan, vaan virkkoi:

-- Entä sinä, mitä annat minulle sijaan, jos sinulle solkeni jätän?
Miksipä sen palkkiotta sinulle antaisin!

Punaiseksi karahti nyt tyttö. Hän mietti taas pakoon juosta -- eipä
tiedä, vaikka tuo mies hänet syliinsä koppaisi! Mutta hän ei kuitenkaan
juossut pakoon, paikoiltaan vain vastasi:

-- Saat toisen soljen sijaan...

Ja tyttö pistihe saunaan ja tuli sieltä tuokion kuluttua pieni
valkoinen solki kädessään.

-- Vaihdatko?

-- Näytäs, virkkoi Lauri viivytellen. -- Minun solkeni on sodasta
tuotu...

-- Mutta tämä on hopeainen, eikä siitä tappelua synny.

-- Vaikka se on saatukin savottarelta! Oli menneeksi, kädestä käteen,
noin!

Se oli silmänräpäyksen kädenvaihto, mutta Laurista tuntui, kuin se
pikainen hipaus olisi sytyttänyt tuleen hänen verensä, niinkuin taulaan
hipasemalla tuluksesta kipuna lentää. Hänen olisi tehnyt mieli tarttua
tuohon pehmeään kämmeneen ... mutta seuraavassa tuokiossapa juoksi jo
tyttö ahdetta ylös taloa kohti. Siellä törmällä hän pysähtyi kumminkin
vielä hetkeksi ja virkkoi ilkkua äänessään:

-- Nyt luullaan Karmalan poikaa pelkuriksi, kun hän uhattuna heitti
pois voittosolkensa.

Hetkeksi Lauri säpsähti, hänen mieleensä vilahti ajatus, että oliko
tuolla velholla todellakin petos mielessä... Ei, hän naurahti jo
samassa omalle epäilykselleen, katsellessaan törmällä seisovaa tyttöä.
Velho hän on, onpa totta tosiaankin, mutta hänellä on toinen mahti, ei
viekkauden. Ja hän vastasi:

-- Onpa minulla toinen voittosolki sijassa, näytänpä sen soimaajille.
Ja jos sittenkin viekastat, tulen hakemaan omani pois.

Silloin törmällä seisova impi ojentautui suoraksi, miltei ylpeäksi, ja
uhmaa oli hänen äänessään, kun hän huudahti:

-- Tule, mutta väkisin ei Hilpan solki enää täältäkään lähde.

-- Entä pyytämällä, lähteekö?

-- Koeta!

Sulaksi oli taas heltynyt tytön ääni, kun hän sen viimeisen sanansa
virkkoi, mutta samassa hän juoksikin jo törmältä pois ja hävisi
asumusten taa. Nuorukainen seisoi yhä rannalla, pieni hopeasolki
kouransilmässään ja katseli ylös ahteelle, jonne tuo kirkas ilmestys
oli kadonnut. Se oli poissa, mutta hänen oli vaikeata siirtää silmiään
siltä paikalta, josta äsken oli kajahtanut tuo heleä ääni: "Koeta!"

Tuokion vain oli se kohtaus kestänyt, vaikka se jätti pitkät muistot
nuoren hämäläisen mieleen. Sillävälin oli Heino, vesikivellä yhä
istuen, hautonut turvonneita poskiaan ja kuivaillut ikenistään tippuvia
veriä. Vähitellen tukki kylmä vesi verenvuodon, ja hän oli jo kohta
ihmisen näköinen, kun kääntyi Laurin puoleen ja kysyi:

-- Joko se tyttö meni? Ja mitä se nauroi?

-- Niin kuka?

-- Tuo tyttö, joka liinan toi, -- tuohon kivelle sen heitän. Kuulinhan
minä, kun se nauroi.

-- Nauroiko, -- lienee sinun leuoillesi nauranut. Tule, mennään jo
taloon. Vieläkö ikeniä kirvelee?

-- Vielä ikeniä ja sisuakin. Eiköhän me sitä iskijää vähän tärähdytetä,
ennenkuin täältä lähdetään.

-- Kovasti kielsi piispa tappelemasta, eikä sinussa tärähdyttäjää
olekaan; anna siis kirvellä vain ja kärsi.

He olivat jo saapuneet Tarvaisen pihalle, missä tuo äänekäs rähäkkä
äsken oli soinut. Nyt oli piha äänetön ja tyhjä. Mutta Laurin katseet
harhailivat joka soppeen, hän näytti etsivän jotakin, jonka hän olisi
vielä kerran tahtonut nähdä, ennenkuin hämäläiset saattomiehet lähtivät
Savilahdesta palaamaan salolle. Mutta ei kuulunut ketään, ei pihalla,
ei kujalla, ei ovien takana.

-- Ketä sinä haet? kysyi Heino kummissaan.

-- Haenko -- en ketään. Kirkkoon näkyy kaikki väki menneen, mennään
mekin.

Nuorukaisten kirkkorinnettä noustessaan kajahti heitä vastaan vanhan
piispan voimakas ääni, kun tämä siellä hirsiseinäin sisäpuolella
kehotteli eksynyttä kansaa rauhaan ja veljesrakkauteen. Ja siellä
kirkon lattialla makasi äskeinen riitarahvas polvillaan nuhtelevan
ristirinnan edessä, hartaana ja nöyrtyneenä. Mutta aseensa se oli
heittänyt kirkon edustaiseen asehuoneeseen, niinkuin kirkollinen
järjestys sääsi ja vakaa tapa vaati.

Kirkosta palatessaan tunsi piispa, että tuo kansa, joka nyt
kirkkomäeltä hajaantui kyläteilleen ja venheilleen, oli tällä hetkellä
hänelle ja hänen rauhanopilleen altis ja sula. Mutta murheellisena hän
kuitenkin iltapäivällä istuskeli pappilan kuistilla ja katseli kauas
Saimaan selälle, jota myöten nyt savolaisten kirkkovenheitä palaili
piispankäräjiltä. Hänen mielensä oli matala, toivoton tunne sitä
kalvoi. Niin, ehkä tällä hetkellä on mieli sovinnollinen ja nöyrä
noilla, jotka nyt kirkolta soutavat verekset manaukset muistissaan, --
sitä mietti piispavanhus. Mutta ehkä jo huomenna, kun manaaja samoja
Saimaan vesiä kulkee Viipuriin päin ja saadut nuhteet kalpenevat
mielestä, ehkä jo silloin pieni sanakiista nostaa uuteen kuohuun
hillittömät veret ja sytyttää tappelun tuiman ja tulisen luonnon,
niinkuin aamulla Tarvaisen pihassa. Ajatukset palaavat vanhoille
pakanallisille raiteilleen, kun vanhat käsitteet edelleen sydämissä
asuvat...

Mitä auttaa yksi kirkonmessu, jos se hetkeksi saisikin sydämet
sulamaan, -- niin kyseli piispa itseltään. Äsken juuri, hautausmaata
siunaamasta palatessaan, oli hän omin silmin nähnyt näyn, joka hänet
vielä murheellisemmaksi painoi kuin aamuinen kahakka. Muutaman saunan
ohi kävellessään hän kuuli sieltä kovaäänistä posmitusta; hän avasi
oven ja näki siellä taikurin loitsuluvuilla ja veren sanoilla koettavan
tyrehdyttää verenjuoksua sen miehen niskasta, joka Tarvaisen
pihatappelussa oli siihen haavan saanut. Väki seisoi pakanallisessa
hartaudessa taikurin ympärillä, -- sama väki, joka äsken kirkossa niin
nöyränä oli polvistunut ristin edessä ja kuunnellut, kuinka sitä
varotettiin noitatemppuihin turvautumasta. Mitä auttoi, että hän ajoi
poppamiehen ulos ja nuhteillaan taikuutta kuritti? Huomenna se väki on
taas loitsujensa uskossa, niin, ehkä jo tänään... Se on toivotonta...

Mutta se ei saa sittenkään olla toivotonta, päätteli vanha piispa,
nousten kuistille kävelemään. Täytyy tehdä tarkempaa työtä, täytyy
kyntää syvemmälle. Harvalukuinen papisto siihen ei täällä erämaan
laidassa riitä eikä kykene, ennen kaikkea ei kykene! Mutta se ei saa
sittenkään olla toivotonta!

Ja Maunu-piispa kutsutti silloin puheilleen yhden niitä
saarnaajaveljesten munkkeja, jotka hän Turun dominikaaniluostarista oli
mukaansa ottanut, isä Klemetin, -- hänet hän tiesi sekä kansan elämään
ja tapoihin perehtyneeksi että hurskaaksi, pitkämieliseksi, työssään
sitkeäksi kirkon mieheksi. Tämän munkin hän tuskaisissa mietteissään
oli valinnut siihen kyntötyöhön, jonka hän nyt niin välttämättömäksi
havaitsi.

Pitkä, harraskatseinen, avokasvoinen munkki astui kunnioittavasti
kumartaen piispan eteen, joka virkkoi hänelle juhlallisesti:

-- Tahdotko olla todellinen domini canis, veli Klemetti, tahdotko
antautua tehtävään, jossa työsi ehkä näkymättömänä kuluu, tuottamatta
sinulle ulkonaista kunniaa, kenties tuottamatta sinulle työtulostenkaan
tyydytystä?

-- Mitä käskette, piispa?

-- Jää tänne Savon kansan keskuuteen, kulje sen kylissä salolta
salolle, opeta kansaa sen omissa tuvissa, sen arkielämän ja raadannan
ohessa, opeta sitä sanoillasi ja elämälläsi ymmärtämään ristinopin
käsitteitä ja tarkoituksia, vihamaan pahaa ja rakastamaan hyvää ja
karttamaan sotaa ja verenvuodatusta. Se on vuosien tehtävä, -- tahdotko
jäädä kiertäväksi munkiksi Savoon?

-- Olen koettava, mitä voin, teidän pyhyytenne. Lähden jo tänään, vielä
on kirkkovenheitä rannassa.

Piispa tiesi, että isä Klemetti oli antautuva ehyeltään siihen
tehtävään, jonka kerran omakseen otti. Mutta hänen katseensa ei
sittenkään vielä kirkastunut. Työtä on niin paljon, liian paljon, ja
yhden miehen voima on vähäinen...!

Kauan hän istui näissä mietteissään kesäisellä kuistilla. Iltaan jo
aurinko laski. Silloin kuuli hän sivulta kavioiden kapsetta ja hetken
kuluttua ajoi ratsujoukko pappilan ohi läntistä metsää kohden. Siinä
hänen hämäläiset saattomiehensä nyt lähtivät paluumatkalle salon halki
kaukaisia kotejaan kohden.

Piispa viittasi ratsastajat pysähtymään ja kysyi:

-- Lähdettekö nyt yötä vasten taipaleelle?

-- Nyt lähdemme, vastasi Suopelto. -- Hevoset ovat jo levänneet.

-- Miksette viivy aamuun asti, miksi yöksi ajatte erämaahan?

Karkea talonpoika pyöritti hetkisen kielellään vastausta siihen
kysymykseen ja virkkoi sitten:

-- Niin, katsokaas, piispa, meistä on turvallisempaa maata yömme
salolla kuin täällä. Meitä ei ole täällä kovin hellästi hyvästelty,
jospa ei tervehdittykään.

Ja piispan täytyi myöntää, että hämäläisillä oli arkailuunsa aihetta,
aihetta olla luottamatta siihen mielenmuutokseenkaan, jonka
savolaisissa oli päivän nuhdesaarna vaikuttanut. Syvällä, syvällä ovat
vihan juuret, syvältä ne olisi kitkettävä! Huoahtaen hän vastasi:

-- Ehkäpä olette oikeassa, leppymättömiksi jäävät siis välinne! --
Mutta huomatessaan Heinon siinä ajettunein leuoin ratsastavan sälkönsä
selässä, virkahti piispa vähän säälien nuorukaiselle, joka hänen
saattajanaan oli runnelluksi tullut:

-- Vai sinua ne löivät, poika, vaikka et kostaa aikonutkaan. No, etpä
olekaan oikein tappelijan näköinen, jos et korven raatajankaan. Mikä
olikaan nimesi?

-- Heino.

-- Heino, -- ei sellaista nimeä ole pyhässä kalenterissa. Henrikki sinä
olet, Henrikki Tuomaanpoika Karmalasta. Sepä kelpaisi vaikka papin
nimeksi, eikö niin?

Kummissaan katseli nuorukainen piispaa, joka noin näytti ikäänkuin
arvaavan hänen mielensä salaisimmat, utuiset toiveet. Mutta piispa
huomasi hänen säteilevistä silmistään arvanneensa oikein ja jatkoi:

-- Jos Turkuun joskus tulet, poika, niin saat kysyä Maunu-piispaa,
kyllä sinut silloin muistan, Henrikki Tuomaanpoika Karmalasta.

Sitä puhetta eivät hämäläiset ratsumiehet ymmärtäneet ja piispakin
hymähti mieleensä juolahtaneelle mietelmälle. Ja vakavana hän taas
heille jäähyväisiksi lausui:

-- Menkää rauhassa, Hämeen miehet, Pyhä Neitsyt turvananne!

Saattomiehet ajoivat edelleen läntistä saloa kohden. Hetken kuluttua
kuuli piispa tantereen töminästä, että he kylän laitaan ehdittyään
ratsastivat täyttä neliä. Ja hän ymmärsi heidän pyrkivän niin pian kuin
mahdollista tarpeellisen matkan päähän tästä asutuspaikasta, jonka
äärillä he eivät tunteneet matkaansa turvalliseksi. Niin, syvällä,
syvällä asuu heimoviha! --

Vasta pitkän matkaa saloa ratsastettuaan asettuivat hämäläiset
saattomiehet illan hämärässä käyden peräkkäin ajamaan metsän kapeita
karjapolkuja pitkin.

Viimeisenä joukossa ratsasti tällä kertaa Karmalan miehevä Lauri.
Matalat olivat toisten ratsastajain mielet ja ilottomat heidän
mietteensä, -- hänen mielessään sitävastoin vain risteilivät tällä
erämaantaipaleella valoisat kuvat, jotka karkoittivat kaikki kaunan ja
tappelun muistot. Ja niistä liehuvista mietteistä muodostui pian yksi
ainoa kirkas kuva, joka painui sitä selväpiirteisemmäksi hänen
mieleensä, kuta kauemmin hän sitä muistoissaan hiveli. Se oli kuva
keltatukkaisen immen, joka seisoi törmällä ja helakasti nauroi.
Ratsastaessaan siinä varjoisia metsäpolkuja pitkin pujotti hän nyt
mekkonsa rinnukseen sen pienen hopeasoljen, jota hän siihen asti oli
kouransa silmässä pitänyt, eikä hän luullut kenenkään sitä huomaavan.
Mutta hänen edellään ratsastava toveri älysikin hänen mekostaan
hopeasoljen ja kysäisi:

-- Vaihdoitko savolaisilta itsellesi uuden soljen?

-- Vaihdoin.

-- Katsoppas vain, taitaa olla hopeainen. Annoitko mitä väliä?

-- En, kädestä käteen vain, vastasi Lauri verkalleen.

Mutta itsekseen hänen teki mielensä lisätä: Eipä tiedä, ehkä annoin,
ehkä otinkin jotakin väliä.



IV. KALAJÄRVILLE.


Korkeiden kuusten latvat huojahtivat väliin hiljaa hentoisen tuulen
hengessä, mutta asettuivat taas liikkumattomiksi, ikäänkuin
kuunnellakseen sitä askelten raskasta töminää, joka niiden juurelta
soi. Joskus tuntui se tuulenhenkäys aavimmilla ahoilla maanpintaan
asti, vilvoittaen hetkisen niiden kulkijain kuumaa ihoa, jotka siellä
kuusten lomitse nopeasti astuivat. Mutta laaksoissa ei latvakaan
heilahtanut eikä lepattanut haavankaan lehti.

Matkue kierteli kuin jättiläiskäärme kivikkojen ja murrosten välitse
näihin esteisiin hetkeksikään pysähtymättä. Jonon päässä kulkevan
johtajan tarkka silmä haki näet jo kaukaa oppaikseen tunnetut
merkkipetäjät tai kallionsärmät, milloin ei kuusenkyljissä näkynyt
vanhoja rasteja taikka tuntunut portaitten pohjaa suossa, ja hän
viuhtoi vinhaa vauhtia taas niiden merkkipuiden ohitse. Eikä siinä
auttanut jonon viimeistenkään jäljemmäs jättäytyä, vaikka olisi väsynyt
jalka taikka raskaalta tuntunut taakka hartioilla; ei varsinkaan tällä
louhisella Matokankaalla, jossa kerrottiin kolmen tangon pituisen
erämaan käärmeen nielaisevan kitaansa yksinäisen erämiehen kuin itikan,
vieläpä suksineen, sompineenkin. Eteenpäin piti vain painaa, kunnes
ehdittiin sammaleiselle Jumalanmäelle, jolla vanhalla lepopaikalla oli
lepytetty erämaan haltia.

Etumaiset saapuivat jo tälle ylängölle, jonon johtaja hellitti
könttinsä viilekkeet ja pudotti raskaan taakkansa sammaleiselle
kalliolle; toiset, sitä mukaa kuin perille joutuivat, tekivät samoin.
He olivat enimmäkseen nuoria miehiä, joku vanhempi jässäkkä joukossa.
Avopäin he astuivat, hurstisen mekon rinnus auki, mutta konttiinsa
sidottuina oli useammilla miehillä silti turkitkin, sillä he tiesivät,
että helle on poissa, kun he syksyllä palaavat; ja nahkaiset olivat
heillä kapeat kaatiotkin, jotka ruojukenkäin pulteilla olivat tiukasti
pohkeille sidotut. Miesten perästä tulivat sieltä naiset, toiset
reippaasti jutellen, toiset jo huohottaen konttiensa alla.

Tämä hämäläisten erämatkue oli nyt kulussa kalajärville suuremmalla
joukolla kuin moniin vuosiin. Se oli jo näinikään saloa astunut
muutaman päivätaipaleen ja läheni nyt vanhojen takamaittensa
ensimmäisiä eräjärviä. Kiire oli perille päästä, retki oli
piispanmatkan vuoksi hiukan myöhästynyt, paras kala-aika oli käsissä.

Tulen iski joukon johtaja kuiviin risuihin -- siksi riippui miehen
vyöllä aina visapääpuukon vieressä nahkainen tuhnio -- ja naiset
kävivät viipymättä päivällistä valmistamaan. Pitkä rupeama oli astuttu,
nälkä kurni suolia, ja vasta ensi nälän lähdettyä pääsi tarina irti
tuossa monipäisessä joukossa.

-- Tältä aholtahan ei ole enää kuin päivän taival Venheheittoon, niin
virkahti naisten puolelta Leena-emäntä, joka ennenkin oli nämä
taipaleet kulkenut.

-- Kun hyvin astutaan, ollaan huomenna näihin aikoihin hämäläisten
vanhoilla venhevalkamilla, vastasi hänen miehensä, Suopellon Sipi.

Suopellosta olivat näet molemmat vanhukset kalajärville lähteneet.
Luonto heitä sinne veti, ja talon nuorempi väki taas ei sinne tahtonut.
Näillä vanhuksilla oli kolme tytärtä, jotka kaikki olivat kotivävyn
taloon ottaneet, ja siellä ne nyt kaikki myyrästivät ja riitelivät
yhden pirtin ahtailla tiloilla, joten vanhuksista oli hauskempi ainakin
kesät erissä viipyä.

-- Ja siellä päästään pian verkkoja kastelemaan ja rantakalaa syömään,
iloitsi Leena-muori edelleen.

Mutta silloin miehet iskivät toisilleen silmää ja hymähtivät salavihkaa
palaa purressaan. He tiesivät näet asian paremmin, tiesivät, ettei tänä
kesänä jäädäkään näille lähimmille haukivesille, vaan painetaan monen
selän yli kaukaisemmille takamaille, sinne Nilakan rannoille asti,
missä ei taas muutamiin vuosiin olekaan kuljettu. Ja Pilvenperän vanha,
vanttera isäntä vastasi leveästi ilkkuen:

-- Vai aikoisi se Leena jo huomenna päästä nuottaa järveen lappamaan!

-- Niin, no mitä vitkasteltaisiin?

Taas miehet toisiinsa katsoivat. Oli kai nyt jo parasta ilmaista koko
eräjoukolle se kotona keväällä tehty, mutta miesten kesken salassa
pidetty päätös, jolla oli omat tarkoituksensa, -- niin arveli Karmalan
kookas Erä-ukko, jonon johtomies, joka siinä padan ääressä ääneti
linnunluuta nakersi. Ja hän virkahti nyt rauhallisesti:

-- Ei, akat, ei tänä kesänä Venheheitossa verkkoja kastella, sieltä on
meillä vielä pitkä soutu edessä.

Äänettömästi se tieto erämatkueessa vastaanotettiin. Taisipa siitä
useimmilla jo ollakin aavistus, mutta nuorten miesten mielissä se
ilmoitus sittenkin riemua herätti. He nyt vain ikäänkuin odottivat
lähempiä tietoja niistä aikeista, joiden pääsisällön ukko näin oli
ilmaissut. Mutta levotonna kysyi Leena:

-- Ettäkö siis todella Kylmäjärville asti soudetaan. Lienevätköhän
siellä apajat sen antavampia?

Ukko rykäisi. Hän oli jo mielessään selvillä siitäkin, ettei tällä
kertaa jäädä edes niille Kylmävesillekään, joista Leena puhui. Mutta
tuo epäilys kaukaisemman retken tarpeellisuudesta oli ensiksi mielistä
kitkettävä. Siksi hän rykäisi ja vastasi:

-- Ovat ne antavampiakin, mutta tässäpä ei olekaan nyt vain siitä
kysymys. Tässä on nyt katsottava, kenen takamaita ovat rannat siellä
pohjoisemmilla haukivesillä.

Jo kuului huokaus naisten joukosta ja sitten hiljaista supatusta. Ja
vieläkin Leena-muori siellä äänessä pysyi:

-- Ei siellä onni ainakaan ennen ole ollut suotuisampi kuin näillä
lähemmillä vesillä, ei kalaonni eikä -- muukaan onni.

Kaikki älysivät, mihin muori puheellaan tähtäsi, mutta Erä-ukolle tuo
akkaväen kapinahenki jo pisti vihaksi. Kimmahtaen hän vastasi:

-- Kyllä täällä kalaonnesta vastataan ja juuri nyt on meidän huolta
pidettävä siitä, että voimme vielä muustakin vastata. -- Hän viskasi
jyrsimänsä metsonreiden koirille kauas näreikköön ja jatkoi: --
Helpointahan kai olisi kotilahdesta nuottaa vetää, eikähän naiset
riistasta välitä, kun se on haettava, vasta silloin, kun sitä ei enää
aitassa ole. Mutta jos ei sinne etäisemmille kalajärville vieläkään
kyetä, niin sitten sinne ei ole enää vastakaan asiata, jos mielikin
tekisi. Silloin ne vanhat erämaat väleen jo ovat lopullisesti muitten
hallussa, meidän ei ole silloin tarvis lähteä enää hakemaan haukia eikä
majavia sieltä -- eikä pian lähempääkään!

Ukon puhetta kuunteli innostuneena koko miehinen joukko, joka sen
ymmärsi ja hyväksyi. Alistuvaisina naisetkin nyt ääneti aterioivat. Ja
tuokion kuluttua nousi ruokapaikalta vakavana Suopellon Sipi, joka
väittelyn ajan oli ääneti istunut. Hänet tiesivät kaikki rauhalliseksi,
kaikkea liikaa riehahtamista välttäväksi mieheksi, mutta hänkin selitti
nyt päättäväisenä:

-- Niin, suvulle ovat näet etäisemmätkin takamaat säilytettävät,
vaikkapa vielä meidän polvellemme riistaa lähempätä riittäisikin.
Takamaat ovat heimon omat, meidän on ajateltava myöskin lapsiamme ja
suojeltava heidänkin oikeuttaan.

Ukkokin nousi nyt aterialta, tarttui tanakkaan keihässauvaansa, jonka
varrelle oli kuvattuna suden pyynti ja karhun kaato, jymäytti sillä
kivipohjaista tannerta ja virkkoi kuin vapautunein iloisin mielin:

-- Niin, Sipi, juuri siksi me soudetaankin nyt niin kauas, että
Maanselkä vastaan töksähtää!

Eikä Leenakaan enää napissut, mitä lie mielessään miettinytkin. Mutta
eräs nuori tyttö virkahti vielä naisten joukosta:

-- Soudetaan vaikka Maanselän yli, kunhan vain ei savolaisten kanssa
tappelemaan käydä.

Se oli Karmalan Enni, joka oli otettu mukaan soutajaksi erämatkalle,
kun Tuomas-isä ei Heino-poikaa pelloltaan laskenut. Tyttö virkahti sen
ikäänkuin ilkamoiden, mutta tuntuipa vähän värähtävää levottomuuttakin
hänen äänestään, -- kuvaukset Savilahden kirkolla tapahtuneesta
tappelusta olivat häntä niinkuin monta muutakin taas säikähdyttäneet.
Ja ehkäpä värähti nuoren neidon äänessä pelkoa siitäkin, että tuo
kaukainen retki voisi tuottaa vaaran jollekin, joka oli hänen
mielelleen erikoisesti rakas.

Mutta heti hän sai vastauksen nuorten miesten kehästä. Siellä nauroi
ääneensä Tiuran Vilppu, joka jämsäläisten joukossa oli kalajärville
seikkailemaan lähtenyt. Hän nyt reippaasti virkkoi, ikäänkuin tytön
puhe olisi häneen erityisesti kohdistunut:

-- Miksei tappelemaankin, jos savolainen meidän maillemme työntyy. Eipä
me silloin pakoon juostane, vaan isketään kiinni kuin korven kontioon
ja ajetaan savakot pois sillä voimalla, etteivät enää ainakaan toiste
tule.

-- Onpa meitä tällä kertaa miestäkin matkueessa, tulkoon savolainen
nyt, veriset apajat se nyt Nilakasta vetää! -- Niin säesti Ilvesmäen
sisukas Aapo, joka juuri tappeluja etsien oli eriin lähtenytkin. --
Hei, silloin meillä vasta on helluntai, kun taas kerran tapella
saadaan!

Mutta tämä uhma ei miellyttänyt vakavampia miehiä ja tanakkavartinen
Pilvenperä virkkoi naapurilleen nuhdellen:

-- Tappelua ei haeta, jos eivät savolaiset sitä hae. Mutta eiköhän
niillä vielä olekin siksi tuoreessa muistissa viimeinen käyntinsä
Nilakalla, että sen jo uskovat ja pysyvät loitommalla meidän apajoilta.

Mutta tämä toivo pani Suopellon Sipin pudistelemaan päätään.

-- Ei ne pysy, siihen älä luota. Savolaisissa on sisua. Et ollut mukana
Savilahdella piispaa saattamassa, siellä se heidän sisunsa taas
nähtiin. Suorastaanpa uhkasivatkin tänä kesänä erämaillemme tulla.

Erä-ukko vain ei ryhtynyt enää väittelemään siitä, tulevatko
savolaisetkin taas kalajärville vai eivätkö, eikä hän ilmaissut
mieltään, toivoiko hän heidän tulevan vai eikö. Heittäytyessään
hetkeksi selälleen sammalikkoon, virkahti hän vain:

-- Siellä perilläpähän se nähtäneen, ovatko savimiehet siellä, vai
eivätkö. Mutta jos siellä ovat, niin juuri siksi täytyy meidänkin
siellä olla!

Se oli kuin päätöslauselma ja siihen katkesi keskustelu Jumalanmäellä.
Ainoastaan naisten kehästä, padan luota, kuului vielä jokunen
tukahdutettu huokaus, kertoen siitä tuskasta ja niistä kärsimyksistä,
joita äidit ja puolisot niin usein ja niin syvästi olivat saaneet
tuntea noiden miehiä syöväin erämaakahakkain johdosta.

-- Pitääkö noiden veritöiden aina vain uudistua!

Ja Suopelto kuului siellä kuiskien naisia lohduttavan:

-- Ehkä eivät toki uudistukaan kahakat, onhan meitä nyt sellainen
joukko, ettei luulisi savolaisen selkää syyhyttävän, jospa se vielä
kalajärville tuleekin. Jollakin tavoinhan nämä riidat on loppuun
saatava. Ehkäpä ne loppuvatkin nyt, kun savolaiset näkevät, että me
emme omastamme hellitä...

Mutta Karmalan Lauri, joka jännittynein mielin oli miesten keskusteluja
kuunnellut ja jonka nuorta eräintoa viritti halu tuntea tarkemmin
entiset Lapinkorven riidat, siirtyi isoisänsä viereen istumaan ja
kysäisi:

-- Millä syyllä ne savolaiset näille järville pyrkivät, selvästihän ne
ovat meidän?

-- Meidän, vastasi Erä-ukko varmasti, ja kuten Lauri oli arvannut,
innostui hän pian kertomaan: -- Meidän miehet siellä ovat monen polven
ajan vuosittain hiihtäneet verottamassa lappalaisia, jotka olivat
Hämeen veronalaisia, ja sillä he jo ovat ottaneet tämän korven
takamaakseen. Lappalaisia kierteli näissä saloissa vielä viljalta
nuoruuteni päivinä. Missä savupatsaan näimme kohoavan näreiköstä,
siihen me kohti hiihdimme ja kotaan kävimme, ja nöyrästi luki
lappalainen veronahkansa meidän kelkkaamme. Eikä siellä vieraan suksen
latuja koskaan näkynyt. Ja kun sitten lappalaiset hävisivät näiltä
saloilta vähiin, siirtyen kauemmas pohjoiseen korpeen, niin vuosittain
me täällä käytiin sittenkin kevätkalan pyynnissä; saunat rakennettiin,
loukkupuut kaadettiin ja takamaan kaski vierrettiin. Eikä siellä
muitten kaskia eikä saunoja koskaan savunnut, meidän yksin olivat
hirvimaat, meidän apajat; rauhassa me siellä ukonmaljat juotiin, kun
kevätohra oli maahan kylvetty... Kerran sitten osui tänne meidän
takamaille outoja kulkijoita, Savon puolen miehiä, -- mikä heidät
lieneekin tänne opastanut! Ja sen kerran perästä ne ovat tänne
useamminkin tulleet, ja aina sitä rohkeammin, kuta enemmän meikäläiset
ovat arkailleet ja veltostuneet.

-- Sinä muistat siis, ukko, vielä senkin ajan, jolloin savolaiset ensi
kerran takamaillemme tulivat?

-- Muistanpa kyllä, olin mies nuori ja verevä silloin, korpeen joka
kevät hiihdin, sen arvaat. Tulimme niin eräänäkin kevännä, kuten
tapamme oli, pyydysmaillemme Iisveden pohjoispäähän, jossa meillä oli
majat ja nuotta. Silloin se ihme nähtiin: jo on vieras valkamillamme
käynyt! Poltetut olivat saunat, viety oli nuotta, rikotut talaat!
Kummastellen sitä katselimme ja synkästi kirosimme salakavalaa
lappalaista, jonka uhkasimme karvoineen kärventää, -- luulimme näet
tuota tekoa lappalaisen ilkityöksi. Ketään ei enää näkynyt
pyyntimaillamme. Kyhättiin siis uusi sauna, rakennettiin katiskat uudet
ja käytiin pyyntiin kuin ainakin, eihän pelkurilta lappalaiselta sen
isompaa vihaa osattu odottaakaan! Mutta eräänä yönä ... niin, silloin
me nähtiin ensi kerran savolaiset.

-- Hyökkäsivätkö yöllä?

-- Niin, syrjästä olivat kai meitä iltakauden väijyneet, ja kun oli
menty maata, syöksyivät he kavalasti nukkuvien kimppuun. Tappoivat
toisia, haavoitettuja rääkkäsivät, meitä, jotka saloon pakenimme,
ajoivat koirineen takaa kuin metsän petoja, -- suurta matkuetta ei
meitä näet sillä kertaa erissä ollutkaan. Saaliimme veivät, uudetkin
saunamme polttivat...

-- Entä te?

-- Hölmistyimme tietysti, yhtenä kauhuna oli silloin koko Hämeen
rintamaa. Emme älynneet aluksi, mistä niitä sellaisia raatelevia eläjiä
oli takamaillemme tullut. Mutta pian siitä virkosimme, läksimme
seuraavana kevännä suuremmalla joukolla erämaille -- ja jo loimusivat
tulena savolaisten saunat, jotka he olivat järven toiselle rannalle
rakentaneet, ja monta vainajaansa itkivät ne heistä, jotka sieltä sinä
kesänä pakoon pääsivät. Silloin oli toki vielä pontta Hämeen pojissa!

Sen kiitoksensa ukko singautti ikäänkuin moitteeksi tätä nykyistä
polvea vastaan. Mutta hetken kuluttua hän mietteittensä keskeltä
lisäsi:

-- Sellaista se oli, kun savolaiset ensi kerran meille tulivat. Ja sen
kerran ne riittäväksi uskoivat moneksi vuodeksi. Mutta nuo ensi tiensä
he löysivät taas, ja taas he jättivät julmat jälkensä. Tulivat kuin
varkaat pimeällä, vaanivat luotojen takana, yksinäistä jousimiestä
metsässä väijyivät. Olen hirviajoissa talvella tavannut petäjään
kytkettyjä luurankoja, joista korpit ovat lihan nokkineet -- siihen
ovat savolaiset sitoneet hämäläisen pyyntimiehen, kun ovat hänet erissä
tavanneet. Toisilta ovat he silponeet jäsenet ja syöttäneet ne
koirillaan, -- raaka, raaka on niillä luonto!

Siihen ukon ja Laurin ympärille olivat vähitellen hämäläiset erämiehet
kertyneet kuuntelemaan noita synkkiä kuvauksia entisiltä eräajoilta, ja
vihasta pingoittuivat siinä monen nuoren miehen jäntereet ja sappeen
kiihtyi mieli. Mutta kiihkeimpänä kaikista kuunteli noita tarinoita
Lauri, joka vanhuksen vaiettua vielä värähtävällä äänellä kysyi:

-- Salaako ne hyökkäsivät savolaiset silloin viime retkelläkin, jolloin
meidän talon väki sinne järville jäi?

Mutta Karmalan ukko oli jo noussut sammalvuoteeltaan ja rupesi
konttiaan olalleen kohottamaan lähdön merkiksi. Hän ei näkynyt tahtovan
sitä tarinata enää jatkaa, ja synkkäpilviset ja harmajat olivat hänen
kasvonsa, kun hän viilekkeitä rinnalleen sitoen vastasi:

-- Vaanien tulivat silloinkin. Mutta nyt ei ole tässä enää tarinaan
aikaa, meidän on jouduttava matkaa jatkamaan. Korjatkaa eväät ja --
taipaleelle!

Mielellään olisivat miehet siinä syönnin päälle vielä hetkisen
levänneet, kernaasti olisivat ukon kertomuksiakin kuunnelleet. Mutta ei
auttanut, kankein jäsenin siitä täytyi pystyyn kavuta ja taas taakkain
alle paneutua; pitkiä ettoneita ei ukko koskaan suonut eräjoukolleen.
Tuokion kuluttua tuo pitkä jono olikin taas liikkeellä, uutta laaksoa
myöten kiemurtelemassa uudelle kankaalle ja siitä alas suonlaitaan,
aina vain kauemmas pohjoiseen. Pian oli leiripaikka tyhjä, tulet
sammutetut ja ainoastaan koirat siellä vielä hetkisen jyrsivät niille
heitettyjä luita ja lähtivät sitten nekin kiireen vilkkaa oikaisemaan
miesten jäljille kostean notkon läpi. Sieltä eräkulkueelle
tuontuostakin haukuntaa kuului, kun pystykorvat juostessaan olivat
yhyttäneet jäniksen taikka hongan latvassa kyyhöttävän mustan metson,
jolle ohimennessään äkäisesti ärähtivät.

Ukko kulki jonon päässä, jossa hänen vanha, taattu paikkansa oli. Mutta
kun oli pari kangasta kuljettu ja kahlattu yli keväiseltään vetelän
noron, silloin huusi hän luokseen pojanpoikansa, Laurin, joka taempana
nuorten miesten joukossa käveli, ja virkkoi tälle verkkaisella,
matalalla äänellä:

-- Sinä kyselit äsken sitä eräretkeä, jolle isäsi jäi -- isäsi, setäsi
ja äitisikin. En ole siitä sinulle ennen tarkemmin kertonut, en ole
hennonutkaan, nuori olet mielestäni ollut. Enkä ole siitä retkestä
paljon muillekaan kertonut, vaikka juuri se retki on näinä vuosina
lähtemättä mielessäni asunut ja sydäntäni syönyt. Se kesä on näet
mustin muistoni näiltä eräretkiltäni, joita on ollut monta. Nyt olet
itse samanlaisella matkalla, olet jo miesten kirjoissa, aika on, että
tunnet sinäkin savolaisten oikean sisun.

Ukko käveli hetken ääneti, tarkkasi vanhoja tiemerkkejä ja survoi
keihäänvarrellaan suosammalta. Sitä tehdessään vilkaisi hän
tuontuostakin pojanpoikaansa, joka leveärintaisena ja rotevana hänen
jäljessään astui, vilkaisi hellin ja samalla ylpein mielin. Tästä
pojasta oli hän kasvattanut seuralaistaan erämiehenä, hänessä hän
toivoi hämäläisten vanhojen sukumuistojen elävän ja elpyvän, tuohon
voimakkaaseen vesaan hän tahtoi valaa vanhan tammen mehua, istuttaa
miehuutensa avut, rohkeuden ja raudan ja sukunsa perinnäisen koston.

Verkalleen alkoi hän kertoa, aluksi katkonaisesti, joskus pysähtyen
muistoissaan, mutta sitten taas pian vilkastuen, kiihtyen, ääntään
koventaen, niin että Laurin jäljestä kulkijatkin toistensa kintereille
kiirehtivät ukon tarinaa paremmin kuullakseen, vaikka hän luuli yksin
pojanpojalleen puhuvansa.

-- Siitä on nyt kuudes kesä kulumassa. Meitä oli suurenlainen matkue
hämäläisiä sinä vuonna kalajärvillä. Oli kuljettu Nilakkavesille asti,
niinkuin tapa oli, milloin olivat yhdessä koko seutukunnan miehet.
Karmalastakin oli meitä neljä henkeä. Pariin vuoteen ei ollut
savolaisia salolla näkynyt eikä niitä osattu odottaakaan, sillä oli
kuultu heidän jo ruvenneen hakemaan itselleen vielä pohjoisempia
takamaita. Rauhassa siis riistaa pyydettiin ja vedettiin nuottaa, --
ehkäpä liiankin vähän varottiin vainolaisen viekkautta ja omainkin
heittiöiden ilkeyttä.

Ukko ikäänkuin töksähti inhottavaan muistoon ja sylkäisi synkästi,
ennenkuin jatkoi:

-- Joukossamme oli silloin eräs lurjusluontoinen mies, joka toisten
naisia nauratteli ja toisten ansoja koki. Pidimme käräjät siellä
tavallisessa tuomiosaaressamme, ja mies julistettiin joukostamme
karkoitettavaksi, ajettiin pois koko kalarannaltamme. Tuo heittiö se
korpea kierrellessään sitten löysi savolaisten saunan; heitä oli
pienoinen joukko saapunut muutamaan kaukaiseen lahteen, eivätkä he
meistä mitään tienneet, ennenkuin petturi heidät savullemme opasti.
Suohon olisi ajoissa pitänyt upottaa se heittiö, mutta suohon tuo taisi
sittenkin lopulta kuolla, savolaisetkin kun hänet yksin korpeen
hylkäsivät...

-- Hänkö vainolaiset saunallenne toi ja yölläkö taas? -- kysyi Lauri
jännittyneenä.

-- Ei ollut yö, oli iltapäivä. Kotarantamme oli silloin autio, miehistä
olivat toiset ilveksenajossa, toiset ansoillaan, meitä oli taas toisia
venheillä verkkoja laskemassa. Äitisi minulle souti, selvästi sen vielä
muistan. Savolaisten vaanijat kai sen hetken havaitsivat otolliseksi
ryöstölleen; he hiipivät metsästä aittoihimme ja rupesivat sieltä, kuin
varkaat ainakin, meidän saaliitamme tyhjentämään. Taakoiksi ne sitoivat
ja selkäänsä sälyttivät, -- aikoivat kai niine hyvineen livistää
tiehensä. Mutta eivät ehtineet, -- kunpa olisivat ehtineetkin!

-- Miksi niin?

-- Silloin olisi toki osattu pitää vara. Parahiksi nyt meidän
ilveksenajajat palasivat salolta, -- heitä oli puolikymmentä miestä,
isäsi ja setäsi niiden joukossa, -- kun törmällä yhdyttivät oudolla
asialla olijat. He suuttuivat tietysti, juoksivat kohti aseet ojossa,
eivät tienneet vainolaisia kolmea kertaa lukuisammiksi. Savolaisilta
oli silloin tie ummessa, he viskasivat taakkansa selästään, tarttuivat
keihäisiinsä ja tappelu syntyi... Me kalamiehet kuulimme majarannasta
tuohitorven töräyksen, -- se oli sovittu hätämerkki -- ja arvasimme,
että nyt on paha merrassa. Minä tunsin heti Viljo-vainajan kiirehtivän
äänen. Soudimme saunalahteen päin joka taholta minkä vain airoista
lähti, avuksi koetimme ehättää, ja ensimmäisenä meidän venhe lahden
suulle saapuikin.

Ukko oli kiihtyessään kiirehtinyt vauhtiaan ja ojenteli keihästään
korpikuusia kohti, ikäänkuin osoittaakseen, miten hän venheensä perästä
suuntaili kiihkoiset katseensa lahden pohjaan, jonne hän vasamana olisi
tahtonut lentää vainolaisten surmaksi.

-- Siellä riehui juuri tappelu saunan luona ahteella. Näkyi olevan
riitaa tavaroista, jotka savolaiset olivat maahan heittäneet, ja he
ahdistelivat tuurillaan tuimasti meidän miehiä, jotka näitä omia
tavaroitaan koettivat takaisin korjata. Karhunkeihäs oli sedälläsi
kädessään, ja sillä hän torjui vainolaisten tuuria, peräytyen
verkalleen seinään päin, jonka vieressä isäsi kirveellään vainolaisten
piikkejä katkoi. Meikäläisistä makasi jo yksi nurmella, toisen näin
kaatuvan, saunan kynnykselle retkahti...

Taas voittivat vanhuksen murheiset muistot ja katkaisivat hänen
puheensa. Talttuneemmin hän sitten jatkoi:

-- Savolaiset olisivat nyt kenenkään ahdistelematta voineet iltikseen
mennä saaliinensa tiehensä, mutta heidät näkyi vallanneen petomainen
murhainto. Miesjoukolla he keräytyivät setäsi ja isäsi ympärille,
kymmenen oli siinä kahta vastaan. Saunan kierrettyään syöksivät he
sivulta setäsi kimppuun; hän kaatui monen tuuran lävistämänä. Silloin
pääsi huuto lahdelta lähestyvistä venheistä, ja silloin viholliset
huomasivat meidän rantaa kohti laskevan. Useimmat heistä nähtävästi
sitä säpsähtivät, koska jo kiireesti juoksivat pakoon. Mutta vielä jäi
vihollisten johtaja isäsi kimppuun, joka yhä seinän varassa puoliaan
piteli, vaikka hän nähtävästi jo haavoitettu olikin. Muistat isäsi,
mies minun mittaiseni, väkevä kuin karhu; jos hän olisi voimissaan
ollut, olisi hän hoikkasäären savolaisen yhdellä iskulla nujertanut.
Nyt hän vain koetti vasemmalla kädellään hätyyttäjää luotaan torjua.
Mutta hän horjahti...

Ukon ääni, joka taas oli sitä mukaa kovemmaksi paisunut, kuta enemmän
hän kertoessaan innostui, sortui nyt käheäksi. Hänen kasvojensa
lihakset olivat jähmettyneet koviksi jäntereiksi, hän puri leveitä
leukojaan vastakkain, niin että narskuivat vanhat hampaat, hän oli
kamala nähdä, kun hän hetkeksi taapäin seuralaisiinsa kääntyi. Mutta
olipa taas entistä enemmän terästä hänen äänessään, kun hän tuokion
kuluttua kertomustaan jatkoi:

-- Venheemme oli rantaan tulossa, sen vauhti hiljeni tiheässä
kaislikossa, se pysähtyi liejukkoon. Hyppäsin kaislikkoon, maihin
harpatakseni. Mutta jo oli äitisi tuimassa tuskassaan keulasta
kapsahtanut minua ennen veteen, hän kahlasi rannalle, juoksi miestään
kohti. Isäsi silloin vielä, vaikka horjuikin, yhä hääteli pois
savolaista äärestään, mutta juuri kun me kuivalle maalle ehdimme,
survasi vihamies keihäänsä haavoitetun rintaan -- ja kääntyi samalla
pakosalle. Äitisi ehti jo törmälle, häntä vainolainen hurjasti potkaisi
ohi karatessaan ja hupeni sitten metsään... Minä tempasin aseen jonkun
kaatuneen vierestä ja ryntäsin pakenevain jälkeen. Näin meikäläisten
toistenkin verkkovenheiden samassa rantaan saapuvan, koirat kuhisivat
jo kupeillani ja miehiä viittasin perästäni rientämään...

Melkein juoksuun oli ukko nyt kertoessaan kiirehtänyt vauhtinsa, joten
kuuntelijain oli vaikea häntä seurata ja kuulla hänen ääntään, joka
taas rämähti särkyneeltä. Nyt hän pysähtyi seisomaan, ikäänkuin palaten
takaisin nykyhetken todellisuuteen, kuivasi hihallaan hiestyneet
kasvonsa ja virkahti, kun retkeläiset väsyneinä hänen ympärilleen
olivat ehtineet:

-- Sitä se oli savolaisten sisu sillä kertaa, sellaiseksi muodostui
kahakka kalakotamme kupeella. Kun me miehet metsästä palasimme
vainolaista takaa-ajamasta, silloin vasta oikein näimme, minkä jäljen
se oli kotarannallemme jättänyt. Kylmänä makasi saunan edessä setäsi ja
kaksi muuta Hämeen miestä, joiden ääressä nyt venheistä nousseet naiset
itkivät. Isäsi oli vielä hengissä, mutta viimeisiä kertoja hänen
puhkaistu rintansa kohosi siinä äitisi sylissä, johon hänen päänsä oli
nostettu. Mutta kirveen vartta puristi hänen kouransa vielä niin
lujasti, ettei se siitä irtautunutkaan, -- miehen mukana asekin
kuopattiin.

Laurilla aaltoili rinta saman verran kuin kertoja-ukolla itsellään, ja
vaivoin sai hän kootuksi henkeä kysäistäkseen:

-- Entä äitini ... niinhän olette kertonut, että hän joutui samaan
hautaan?

-- Niin joutui, huoahti Erä-ukko, lähtiessään taas verkalleen taivalta
jatkamaan. -- Iltayöstä hänen valituksensa muuttuivat hourailuksi ja
aamulla hän oli vainaja. Lieneekö vainolainen häntä niin pahasti
potkassut, vai sattuiko tuo kamala näky ja puolison kuolema häneen niin
syvälle, ettei hän sitä iskua kestänyt, sitä ei kukaan osannut sanoa.
Eipä sitä ollut helppo kestää muidenkaan, -- ei! Kaikki kolme
sukulaistani, kaksi poikaani ja miniäni, sain peittää yhteiseen
hautaan, yksin oli minun erämailta syksyllä palattava Karmalaan, minun,
joka iältäni jo silloin parhaiten olisin hautaan joutanut, -- ei se
ollut helppoa! Mutta kaikkein kaameimmin kaivoi mieltäni sittenkin
muisto siitä, kuinka Viljo seinänvierustalla horjuen hääteli tuuraa
luotaan, lahdelta apua katsoen, ja vainon mies vain sisukkaana survoi
haavoitettua rintaa ... ja kuinka minun sitä täytyi katsoa, enkä voinut
ehtiä apuun...

Rauhallisemmin, riehahtelematta käveli nyt ukko salotietä eteenpäin.
Hän oli melkein kuin väsynyt siitä voimainponnistuksesta, minkä tuon
kamalan muiston kertominen oli häneltä vaatinut, hän oli ikäänkuin
suorittanut surullisen velvollisuuden ja sen tehtyään talttunut.

Mutta hänen äskeinen kiihkonsa oli nyt vuorostaan tarttunut hänen
pojanpoikaansa, jolle hän nuo mustat muistonsa oli puhunut. Nyt
hehkuivat Laurin silmät, kuohuen sykki hänen suonensa ja koston muikeat
myrkyt velloivat syvältä hänen nuorta mieltään.

-- Ukko, sanokaa -- niin puhui hän kotvasen kuluttua kuiskaamalla, --
sanokaa, tapasitteko vainolaiset vielä, kun heitä metsässä ajoitte
takaa?

Hiljaisella äänellä ukkokin vastasi:

-- Tapasimmehan osan heistä. Muutamat savolaisistakin olivat ottelussa
haavoittuneet ja haavat viivyttivät heidän pakoaan. Pari heistä yritti
silloin vastarintaan asettua, mutta...

-- Mutta?

-- Kosto tapasi heidät jo siinä. Jättipä vanha savolainen siihen
poikansa kuolleena mättäälle ja itse pakeni, -- niin en olisi minä
koskaan tehnyt.

Taas käveltiin hetkinen ääneti. Nuorukaisen vellottua mieltä vaivasi
tällä hetkellä ennen kaikkea eräs aavistus, epäilys, jonka perille hän
vielä tahtoi päästä. Hän kysyi:

-- Ukko, oliko se isä, joka näinikään poikansa hylkäsi, oliko se
Savilahden Tarvainen?

Terävänä kalskahti Erä-ukon lyhyt vastaus:

-- Oli.

-- Sama, joka isäni kuoliaaksi survaisi?

-- Sama.

-- Ja se poika, joka metsään kaatui, sekö oli Tarvaisen Hilppa?

-- Niin lienee ollut hänen nimensä. Vimmoissani viskasin hänen
ruumiinsa muurahaiskekoon, mutta saaliikseni hänen rinnastaan päästin
sen soljen, jonka sinulle olen antanut. On kai se sinulla tallessa?

Vähän viivytti nuorukainen vastaustaan:

-- Tallessa on.

-- Sen annoin sinulle kostosi merkiksi, -- nyt sen ymmärrät jo sinäkin,
että kostoa on se kipu, joka nämä vuodet on mieltäni jäytänyt. Nyt sen
ituja on jo sinunkin rinnassasi. Mutta muista, se viha ei ole yksin
sinun, sitä ei ole sinulle ainoastaan isäsi jättänyt, se on suvun,
jossa se on perintönä kulkenut polvesta polveen ja joka sen nyt on
meille uskonut. Minultakin se viha kerran sinulle periytyy, ja sinun
tulee siitä suvulle vastata. -- Olet nuori vielä, et ehkä täysin
ymmärrä, kuinka raskas se perintö on, jota johtavan suvun täytyy
heimonsa puolesta kantaa; siinä kysytään sekä miestä että mieltä. Mutta
kerran olet sen kyllä täysin ymmärtävä.

Mutta nuori hämäläinen tunsi tällä kertaa heimonsa yhteisen vihan niin
valtaavana ja niin syvällä sydämessään, kuin jos hän, niinkuin ukko,
olisi sitä siellä vuosikausia kantanut ja hautonut ja paaduttanut.
Hänestä tuntui, kuin olisi hän tällä iltapäivätaipaleella elänyt vuosia
vanhemmaksi, kuin olisi hän nyt yhtäkkiä päässyt käsittämään elämänsä
suuren tehtävän.

Mutta Laurin niissä mietteissä luoviessa puhui ukko vielä, ikäänkuin
noita koston mietteitä yhä säestäen:

-- Sen jälkeen en ole savolaisia tavannut. Heidän autiot saunansa me
silloin poltimme, mutta senjälkeen ei ole Hämeestä niille järville asti
kuljettu. Mutta kerran vielä vainolaisiin yhdytään, joko nyt tai vasta.
Ja silloin, Lauri, silloin se isketään syvälle koston keihäs, ja
silloin ne samalla lopullisesti suvulle peruutetaan nämä sen takamaat,
joita emme saa uhrata, vaadittakoonpa siihen vielä vaikka paljonkin
verta ja miesten surmaa.

Näin opetti vaarivanhus pojanpojalleen, heidän samotessa sisämaan
aavoja erämaita, lietsoen sitä vihan kipunaa, jonka hän nuoressa
mielessä jo syttyneen tiesi.

Mutta tuo kipuna, jonka Erä-ukko näin sytytti kasvattipoikansa mieleen,
viritti tulta monen muunkin nuoren miehen rintaan, niiden, jotka olivat
ehdättäneet jonon päähän Erä-ukon kertomuksia kuulemaan. He polkivat
tunnin tuntinsa perästä aavoja suomaita, jotka kävivät sitä
vetisemmiksi, kuta kauemmas pohjoiseen ehdittiin, ja heidän mielessään
kävi vähitellen kirkkaaksi tajunta siitä, että he eivät kulkeneetkaan
nyt vain pyyntiretkelle, mutta myöskin kostoretkelle. Ja kun miehet
vihdoin illan suussa väsyneinä retkahtivat kosteille havuille yönuotion
ääreen, silloin tunsi Lauri, jonka silmästä sakeat mietteet
karkoittivat unen, käden, joka hänen kouraansa puristi. Hän kohosi
ryntäilleen konttinsa päälle, joka hänellä päänalaisenaan oli, katsoi
vierustoveriaan: Se oli Tuira, Jämsän erämiesten verevä veitikka, joka
hänkin posket pohteissa istualleen nousi ja hiljaa kuiskasi:

-- Lauri, me kostamme isäsi! Leimuamaan oli näet ukon taipaletarina
saanut Tuiran Vilpunkin herkästi syttyvän sydämen ja hänellä oli tarve
jo tuoreeltaan ilmaista se intonsa toverilleen, jonka rinnassa hän
tiesi saman tulen palavan. Ja hän lisäsi:

-- Tuntea saakoon vielä tänä suvena Tarvaisen joukko, jos se eriin
tulee, että viha elää Hämeen miehissä. Tuohon käteen!

-- Niin, Tuira, me kostamme.

Herkkämielinen toveri nukahti samassa siihen päätökseensä. Mutta Laurin
mielessä risteilivät kirjavat kuvat, jotka nopeina toisiaan ajoivat. Ja
yhtäkkiä välähti silloin muita kirkkaammaksi uusi kuva, joka, mistä
lieneekin mieleen tullut, hetkiseksi karkoitti siimekseen kaikki Laurin
suuret aikeet ja suunnitelmat. Se oli törmällä seisova tyttö, joka
punanauhaa kutriinsa sitoi...

Lauri säpsähti. Kuinka pääsi tuo melto muisto juuri nyt himmentämään
hänen mieheviä mietteitään...? Tarvaisen tyttö, verivihollisen sikiö,
joka hänet hetkeksi oli hempeillä silmillään lumonnut, -- pois mokoma
muisto! Tuo tytön isähän se juuri teurasti haavoitetun miehen ja
aseettoman naisenkin surmasi, äidin armaan, ja syöksi koko suvun
pitkään suruun, -- juuri siihen mieheen, siihen sukuun, oli Laurin
koottava vihansa armottomin kosto! Kosto hänelle, kosto koko heimolle,
-- ei armon ajatusta kenellekään!

Niin päätteli nuotion luona lepäävä nuorukainen ja se päätös oli luja
ja pyhä. Mutta vielä ennenkuin pehmeäsiipinen unetar oli ehtinyt hänen
luomensa kokonaan ummistaa, loihti se hänen hallavalle taivaalle
tähystäväin silmiensä eteen taaskin uusia, liiteleviä, nopeasti
vaihtuvia kuvia: Mustapintaisia miehiä, jotka ikenet irvissä puremaan
työntyivät ja joita hän henkensä hinnalla luotaan hosui, niinkuin
kerran hosui kontiota, joka Mustanahon laidassa oli talon hiehoa
ahdistellut. Mutta näitäkin mielikuvia ylempänä liiteli yhä, kaikista
kielloista huolimatta, ilkamoiva immyt, joka kädellään viittoi ja
kuiski:

-- Tule, koeta!

Ja siihen mielikuvaan hän lopultakin nukahti.

Seuraavana päivänä saapui erämatkue Veneheittoon, josta pitkät vesistöt
johtivat monen vuolaan virran kautta ja avaran selän poikki kauas
Maanselän rinteille saakka. Siellä oli hämäläisten vanha valkama, sinne
olivat heidän venheensä maihin vedetyt ja huolellisesti pensaisiin
peitetyt; mutta heidän yhteinen eränuottansa oli vielä syvemmäs
korpeen, kallioiden rotkoihin, kätketty. Kiireellä nyt venheet
tervattiin ja korjattiin ja työnnettiin vesille ja niihin nyt pyydykset
ja eväät kannettiin; mutta keuloista pistihe esiin kuin aidaskasa
keihäitä, tuuria ja tarpoimia.

Venheet olivat lujat ja hankavat, soutajat piipivoja. Soudettiin päivä
ja soudettiin toinen, ohi soudettiin monen tunnetun verkkomatalan ja
nuotta-apajan, ja vaikka Iisveden aavoja viiletettäessä monen soutajan
silmä kaihoillen katseli tuttuja saunarantoja ja vanhoja kaskiaukeita,
niin ohi niidenkin huopasi Erä-ukko, joka etumaisen venheen perässä
istui ja väylät selvitti autioiden saarien lomitse.

Eteenpäin, kaukaisemmille kiistavesille! Jo sauvottiin virrat ylös
Nilakan päähän ja erään lahden suulla seisautti ukko selällä venheensä
ja viittasi melalla lahdenpohjaan, missä petäjäin siimeksessä helotti
sievoinen nurmikkoranta:

-- Tuossa näette sen nuottatalaan jalustan, jonka juurella ennen aina
perhepata porisi. Noiden petäjäin alla on hautakumpu, siinä olivat
saunat vieressä.

Hartaana, sanan puhumattomana, katseli hämäläinen erämatkue tuota
rinnettä, jossa sen omaiset muutamia vuosia sitten olivat kärsineet ja
kaatuneet. Sinne olivat silloin saunat pystyyn jääneet, sen jälkeen
olivat savolaiset käyneet nekin polttamassa.

Mutta ukko viittasi jo airomiehiä jatkamaan soutuaan ja virkkoi:

-- Käymme uudelta saunarannaltamme näitä kumpuja erikseen katsomassa,
nyt vain painetaan kiireellä eteenpäin.

Ohi siis soudettiin siitäkin lahdesta. Tuolle vanhalle pyyntirannalle
ei näet Erä-ukko enää tahtonut kalamajaa rakentaa, hän tunsi vähän
etempänä vielä syvemmän lahden, kulkijain silmiltä vielä kätketymmän,
ja sen pohjassa kapean niemen, jota oli helppo maan puoleltakin
vartioida. Sen hän oli tienpääkseen valinnut ja sen lehtevään rantaan
hän nyt venheet laski.

Törmällä oli tasainen tanner, jossa kasvoi tuuhea pihlaja. Sen viereen
ukko venheestä astui ja virkkoi:

-- Tässä on pyhä puu, sen alle meidän on hyvä tavaramme nostaa.

-- Mutta ei tässä muuten ole paljon sateelta suojaa, virkkoi vähän
pisteliäästi Suopellon Leena, katsellen törmällä kasvavaa katajaista
ryteikköä. Hän olisi tahtonut pysähtyä lähemmäs vanhoille, valmiille
saunoille eikä malttanut nyt olla sitä tyytymättömyyttään
ilmipurkamatta.

-- Ei, muori kulta, vastasi ukko leikkisästi. -- Mutta ne saadaan,
saadaan!

Mutta nuori väki oli uuteen majarantaan ihastunut ja joku liuhuparta
sieltä jo huudahti:

-- Heti nyt pojat rantakalan pyyntiin!

-- Hei, verkkoja kastelemaan! intoili toinen, purkaen jo kontistaan
talvella kudottuja verkkoja.

Mutta ukko pysähdytti vinhalla kädenliikkeellä heidän ennenaikaisen
innostuksensa, urahtaen:

-- Ei, pojat, verkkoihin ei saa koskea, pyyntipaikkoihin ei vielä
kajota! Näillä rannoilla asuvat vielä vainolaisten vihat, he täällä
viimeksi ovat rähjänneet; lehdot ovat lumotut, vedet ovat pilatut.
Ensiksi on karkoitettava kateen kirot!

Uteliaana odotti erämiesten nuori väki saadakseen nähdä noita haltijain
lepyttäjäisiä. Kotona, rintamaan laidassa, jossa valta jo oli papeilla
ja uskovaisilla, ei niitä enää monesti toimitettu. Mutta Erä-ukko ei
hätäillyt. Vasta kun konteista pala oli haukattu uudella kalarannalla,
rupesi hän antamaan määräyksiään.

Kahden venheen tuli ensi töiksi lähteä soutamaan järven rantoja, toisen
itään, toisen länteen, tutkimaan, oliko vainolaisista vaaraa.
Vanhoille, kokeneille erämiehille, Suopellon Sipille ja Rapalan
Kaapolle, se tehtävä uskottiin, ja heille naiset soutajiksi lähtivät.

-- Pelutkaa joka lahden perukka, joka salmi soutakaa! varoitti
Erä-ukko, -- sillä vasta silloin tiedetään, voidaanko täällä rauhassa
pyytämään ruveta.

Mutta nuorten miesten tuli lähteä pienissä parvissa jousineen ja
koirineen metsään, katselemaan Mielikin maita, ja joka ryhmään lähti
mukaan vanhempi metsänkävijä, joka tunsi pyyntimiehen luvut ja tiesi,
miten riistan oikullinen haltija on suositeltava.

-- Eri kulmilta te metsä kiertäkää, Olkkola ja Voipala ja Raskula ja
Pohjola ja Koskipää. Ja muistakaa, Tapiota ei taivuteta kovalla
äänellä, vaan sievällä kululla, kauniisti pyytäen...

Mutta Erä-ukko itse jäi Pilvenperän, taitavan kalamiehen, kanssa
uudelle valkamalle puhdistamaan pyydyksiä ja pyyntivesiä, niinkuin
vaati erämiesten peritty tapa.

Kaikki läksivät iloiten tehtäviinsä ja reippaana sieppasi Laurikin
luupäisen jousensa metsämiehiin yhtyäkseen. Mutta hänet isoisä
pysähdytti, virkkaen:

-- Sinä jää tähän, jonkun ne täytyy pyyntiluvutkin oppia, kun me vanhat
edestä kaadumme.

Ja kohta seisoi pihlajan juurella ainoastaan kaksi vanhusta ja
liuhupartainen nuorukainen, joka loi kateellisia katseita metsään
painuvain pyyntimiesten jälkeen. Mutta pitkään ei Karmalan ukko
vitkastellut käydessään käsiksi pyhiin tehtäviinsä. Nuotan hän nurmelle
oikaisi, verkot viritti vesileppiin, rysät rannalle sovitti ja itse
souti hän mutkan lahdelle, jonne heitti puisen kalankuvan, -- niin hän
Veteistä lepytteli ja sulatteli vihan kiroja, ankaralla äänellä hokien:

    Lähde nyt hiisi hiihtämähän,
    Painainen pakenemahan,
    Veden lempo lentämähän...

Lauri katseli kummissaan ukkojen temppuja, katseli tarkoin, näkisikö
todella pahasuisen Ikiturson taikojen pakosta nousevan vedestä ja
lentämään lähtevän. Mutta Vesihiiden manattuaan pitkällä loitsulla
vastaisilta apajoiltaan sulattivat vaarit sanansa lempeämmiksi ja
kauniisti pyyteli Pilvenperä:

    Ve'en Ahti ruohorinta,
    Satahauan hallitsija,
    Anna meille antimesi,
    Vetisen pihan väkeä...

-- Kuunteletko tarkasti, kysyi Erä-ukko rantaan soutaessaan Laurilta,
jonka silmästä hän ehkä luki epäilyksen itua. -- Loitsuun täytyy
antautua ehyeltään, vasta silloin se tehoo.

Mutta kun pyydyksiä käytiin puhdistamaan, niin jo tarvittiin Laurinkin
apua. Vaari löysi pian katajikosta mitä haki, -- muurahaispesän, ja sen
läpi pyydykset lapettiin kuin vedestä, karistettiin sitten puhtaiksi ja
haudottiin hetkinen vielä nuotion savussa. Se oli hidasta työtä, mutta
kun se oli tehty ja viisikanta viilletty nuotan uuteen perälautaan,
silloin olivatkin verkot valmiit kasteltaviksi lepytetyissä vesissä,
silloin käytiin hakemaan kevätkalaa. Saunalahdelle verkot laskettiin,
eikä raskasta nuottaa ollut kolmen miehen helppo saada veteen
potketuksi eikä sieltä nostetuksi, mutta tulihan kuitenkin se yksi
apaja vedetyksi, satalauta kastelluksi. Illan suussa jo verkotkin
koettiin, ja jo oli Laurinkin into herännyt. Sillä antava oli veden
haltija, runsas rantakala kannettiin törmälle patoihin pantavaksi,
juhla-ateriaksi erämiehille, joita jo kohta odotettiin retkiltään
palaaviksi. Iltaan oli näet jo ehditty, päivän pyörä läheni lahden
läntistä, korkeavaaraista rinnettä ja lehdon linnut lopettelivat
viserryksiään yöoksilleen hankkiutuen.

Aimo tuli loimusi kalapatain alla, joihin ukot vielä varistivat
pihapihlajasta muutamia lehtiä, ja tyytyväisinä vanhat arpojat niiden
ääressä lepäilivät, varmassa uskossa, että he nyt tehokkailla
taioillaan olivat hankkineet eräjoukolleen hyvän pyyntionnen.

Jo palasivat metsämiehet retkiltään ja pian venheetkin rantaan
laskivat. Ja hyviä viestejä ne toivat tullessaan. Ei näkynyt savua
kaukaisillakaan rannoilla, ei ollut venheen keula mistään taittanut
kaislikoita, ei missään näkynyt verestä nuotionpohjaa eikä ruotokasaa.
Viljalti saalista olivat taas metsämiehet tavanneet, suopeaksi oli
keksitty metsän hippa, havuhattu. He toivat jo tullessaan koppeloita ja
teiriä ensi päiväin eväiksi ja tiesivät jo salot, missä asui peura, ja
savikkorannat, joissa pesi majava.

Keitto nostettiin tulelta, nälkäisinä kertyivät miehet sen ympärille.
Mutta ensiksi ammensi kuitenkin Erä-ukko rasvaista rokkaa kauhallisen
pieneen tuohiseen, jonka hän rannasta työnsi veden varaan kellumaan. Ja
eräjoukon katsellessa, kuinka siellä aalto keinutti haurasta astiaa,
luki vanhus vielä viimeisen lukunsa:

    Veden kultainen kuningas,
    Veden ukko, vaahtoparta,
    Tule, syö kevätkaloa...

Nyt oli haltija lepytetty, vihan luotteet olivat lumotut, ja hilpeästi
virkahti johtaja, itse lusikan vyöltään sivaltaen:

-- Nyt miehet mekin syömään kevätkaloja! Huomenna saunoja salvamaan!

Melkein juhlallisen hartaasti se järven ensi saalis nautittiin,
niinkuin kirkossa pyhä leipä, -- tämäpä olikin kalamiesten sakramentti.
Harvakseen puhuttiin, hiljaa puhuttiin siitä, mihin ensi katiskat oli
rakennettava ja mistä löytyvät lähimmät apajat. Rauhallisesti istuttiin
vielä illallisen jälkeenkin hetkinen rantapenkereellä, vaikka päivä jo
oli painunut läntisten vuorten taa. Lämmin oli poutapäivän ilta,
leppoisan vihannat olivat rannat, rauhaa tuntui henkivän luonto, eikä
eränkävijäin mieleen tällä hetkellä johtunut, että näillä samoilla
rannoilla niin usein olivat riehuneet vihan kirot ja veriset kiistat.
Jos olivat ennen riehuneetkin, nyt oli ainakin näille rannoille
loihdittu lempeä haltija, suopeus ja onni!

Niin heistä tuntui. Mutta siinä istuessaan he näkivät, kuinka korvesta
päin lahden suulle yhtäkkiä liiteli mustasiipinen kokko, joka hetkisen
ilmassa yhdessä kohden siipiään lepatti ja sitten vasamana iski alas
tyynipintaisen järven rantaan, niin että vesi laajalti porskui. Mahtoi
iskeä ruohokossa lepäävää haukea, päättelivät rannalta katsojat. Mutta
eipä se nousekaan sieltä heti ... taisi olla ukkohauki, jonka selkään
se kyntensä upotti. Niinpä oli... Siellä riehui vedessä tuima taistelu,
kokko koetti kohota siipiensä varaan, iski nokallaan, ja pieksi vettä
niin, että höyhenet pölähtivät laajalle sen kupeilta. Vesi porisi, kun
sitä hauki pyrstöllään takoi, pyrkien syvemmälle, vetääkseen sinne
iskijänsäkin...

Vihdoin kokko verkalleen kohosi vesirajasta ja liiteli läheistä
vuorenrinnettä kohden, kohosi sinne ilman saalista, kynsiään räpytellen
ja vaivalloisesti siipiään lekuttaen, ja katosi yöharmaan vaaran taa.



V. ERÄMAAN TAISTELU.


Rivi rivin viereen kertyi saunarannan kalamiehille kapahaukia, jotka
kuivuivat korkealle pystytetyissä riu'uissa päivänpaisteisella
törmällä. Kiihtelyksen toisensa päälle kasasivat liikkuvat metsämiehet
nahkoja -- kärpän, näädän, majavan, ilveksen ja oravan nahkoja --
piiloaittaansa korven laitaan. Tehonneet olivat ukkojen loitsut,
riistaa riitti sekä järvessä että salolla, vihamiestä ei kuulunut
kiistelemään hämäläisiltä heidän pyyntimaitaan eikä hätyyttämään heitä
heidän uusilla saunoillaan.

Siksi olikin mieli reipas ja rohkea pyytäjillä. Aluksi oli kyllä
hämäläismatkue varoskellen erissä kulkenut, joukossa oli järvelläkin
soudettu ja vartijoita oli pidetty öisin mäellä. Mutta nyt sydänkesän
mentyä käytiin jo yksin ja kaksin kaukaisillakin katiskoilla ja
noustiin maihin oudoissakin salmissa, -- eipä ollut vainolaista
kuulunut eikä enää sinä suvena paljon odotettavissakaan.

Niinpä soutelivat Karmalan Lauri ja Jämsän Tuira kepeällä haapiollaan
usein kahden kauas pohjoiseen päin, suuren Saunaselän yli erääseen
saarirypäleeseen asti, jonka salmiin he olivat katiskoitaan rakentaneet
ja jonka lahdissa oli vesilintuja viljalti. Ja eräänä aamuna he,
katiskat koettuaan, soutivat vielä senkin laajan veden poikki, joka
niiden saarten takaa aukeni, ja laskivat vasta maihin järven
pohjoiselle rannalle, missä eivät olleet ennen käyneet. Näitä
pyyntimaita he nousivat tutkimaan, -- Tuiran Vilppu, tuo levoton sielu,
joka aina uutta haikaili, hän se tänne Laurinkin vietteli, vaikka jo
iltapäivä oli käsissä, kun he perille ehtivät.

Se oli karua maata, ylen synkkä oli kivikkosalo kävellä, ei se
pyyntimiehenkään mieltä innostanut. Vähän näkyi riistaakin liikkuvan
noissa harmaissa havulinnoissa ja maahiisien korkeissa kivikoissa.
Muuatta kivikkorinnettä kiertäessään näkivät metsämiehet toki
porolauman, joka suon rannassa naavoja järsi, ja se heidän intonsa
hetkeksi herätti. Niitä oli siinä monia kymmeniä sarvipäitä, näyttipä
etäältä katsoen siltä, kuin olisi suonlaita heilahdellut, kun siinä
porot päitään huojuttivat. Toverukset hiipivät lähemmäs vastatuuleen,
aikoen lähettää nuolen edes jonkun härän kylkiluiden väliin. Mutta
arkoja olivat otukset: risahti pienoinen oksa, pystyyn heristivät
peurat päänsä ja jo rupesi elämään erämaan rinne. Koko lauma loikkasi
kuin harmaja pilvi nevan yli näreikköön; hetkisen vain kuului sieltä
vesisuon loisketta ja kavion kilkettä ja taas oli äänetön hiisimäen
laita, niinkuin ei siinä mitään elämää olisi ollutkaan.

Nuoret miehet katsoivat vähän noloina toisiaan, ikäänkuin kysyen,
lähdetäänkö otuksia toiselta kulmalta kiertämään. Mutta ei se heitä
innostanut.

-- Huonoa se on kesäpeuran nahka, liha ei kelpaa mihinkään, virkkoi
Lauri.

-- Niin, paremmat ovat pyyntimaat omalla saunarannallamme, vastasi
Vilppukin. -- Mutta eikö liene lappalaiskota täällä lähellä, sillä
lappalaisen lauma se varmaankin oli tuo, -- mitähän jos käytäisiin
korvenpoikaa katsomassa?

-- Voi olla kaukana lappalainen, jos onkin, eipähän mistään näy savua.

-- Ei näy, palataan venheelle.

Mutta siihen oli päivä kuitenkin mennyt, yöksi täytyi erämiesten
kiirehtiä venheelleen, ettei lehdon liekkiö, virvatulena palaen, heitä
vieraasta metsästä tapaisi. Siinä he nukkuivat yön autiolla rannalla ja
vasta aamulla he läksivät kotiinpäin palaamaan, nyt vaihteeksi toisia,
itäisempiä selkiä soudellen.

Liikkumatonna päilyi järvi, tuskin värettä sen pinnalla heilahti.
Ainoastaan lokki, joka vesirajassa liiteli ja aina väliin siipensä
kasteli, särki joskus tuon kirkkaan kalvon, josta heijastava kilo
melkein sokaisi soutajain silmät. Auerta oli etäämpänä taivaanrannalla,
ja sen hämärästä kuumottivat kaukaa itäisen rannan loivat harjut.
Painostavan äänetöntä oli luonnossa kaikki, tuntui melkein
helpotukselta, kun joskus kuului jostakin kaukaa edes kaakkurin
surunvoittoinen valitushuuto.

Tuota hämärää itäistä rantaa, joka venheen edetessä vähitellen kävi
selväpiirteisemmäksi, tähystivät soutajain raukeat katseet. Se oli aina
epäilyttävä tuo itäranta, sinne ne tulevat savolaiset aina omilta
pyyntivesiltään, milloin tulevat, sen tiesivät Hämeen miehet. Mutta
eipä ole heitä nyt kuulunut ... ei näkynyt nytkään hienointa haikuakaan
noista rantalehdoista, jotka vähitellen erottautuivat tummasta
takalistosta.

Mutta tuon uupumuksen keskellä vilkastui kuitenkin vähitellen
perässä istuvan Laurin katse. Hän oli jo kauan tähystänyt erästä
kallionkielekettä, jonka sivulta siinti lahti ja joka sen vuoksi
selvemmin tarttui erämiehen terävään silmään. Pitkään aikaan hän ei
puhunut mitään, mutta ei myöskään silmäänsä toisaalle kääntänyt.
Vihdoin hän Vilpulle virkkoi:

-- Katsopas tuota kalliota, tuota lehdon laidassa olevaa töyrästä, on
kuin siinä joku elävä liikkuisi.

Tuira pyörähti katsomaan.

-- En näe mitään. -- Mutta miten olikaan, sinne takertui hänenkin
katseensa. Kädellään varjosti silmiään hänkin, souti taas kappaleen,
katsoi, vilkastui:

-- Mutta on todella siellä jotakin elämää. Olisiko peura, joka hioo
sarventynkiään näreen kylkeen, vai liikkuisiko täälläpäin peurain
isäntä, lappalainen? Vai olisiko se vain koivu, jota rantatuuli
heiluttaa.

Kului pitkä hetki.

-- Ei se ole koivu, virkkoi Lauri, -- soudetaanko lähemmäs katsomaan?

Nuorukaiset katsahtivat äkkiä toisiaan ja ymmärsivät heti toistensa
ajatukset. Jos siellä ihmisiä liikkuu, niin tuskinpa ne ovat muita kuin
savolaisia, ja silloin heidän ei ole sinnepäin soudettava itseään
ilmaisemaan, -- sehän on erämiesten ensimmäinen sääntö. Mutta
sittenkin, -- uteliaisuus ja seikkailuhalu oli jo ehtinyt herätä
nuorissa mielissä, ja se kävi niissä heti ylivoimaiseksi -- se on
tutkittava tuo liikkuja, selko on asiasta otettava! Niin he sen
kysymyksen ratkaisivat.

-- Olkoonpa lappalainen tai viholainen, vaikka olisi vesihiisi,
soudetaan kohti! -- niin virkkoi Vilppu jo voitettuna.

-- Anna huhkia siis!

Hetkisen kohisi vesi keulan edessä, väleen lyheni välimatka rantaan. Ja
taas pysähtyivät nuorukaiset katsomaan: Ei se ollut vesihiisi, ei
löntystävä lappalainenkaan, muu olento siellä rantalehdossa
liikkui, väliin peittyen vesojen varjoon, väliin taas ilmestyen
päivänpaisteiselle törmälle.

-- Se on nainen, -- kas, kassa jo näkyy, virkahti Lauri vilkkaasti.

-- Vierasta väkeä on siis täällä, -- nyt kiireesti eräjoukkoa
varoittamaan!

Tämä oli toki Tuirankin ensimmäinen ajatus, vaikka hän kyllä olikin
lietomielinen hetken lapsi. Mutta kumma kyllä meloi Lauri pysähtymättä,
arkailematta, edelleen ja taas rupesi Vilppukin soutamaan, pyörähtäen
kuitenkin alinomaa katsomaan tuota utuista ilmiötä.

Se oli nainen, sinihelmainen, keltatukkainen, selvään sen jo näki, ja
pian oli hänkin venheen keksinyt. Hän seisahtui työstään jyrkälle
törmälle ja katseli liikahtamatta selälle. Tuiraa vieläkin epäilytti
mennä kovin lähelle tuota rantaa, jossa nyt siis oli arveluttava
asutus, ja hän nosti aironsa vedestä; mutta Lauri yhä huopasi
rannemmas, toverin ymmärtämättä, mikä outo yty hänet oli vallannut.
Eipä tiennyt Tuira, että Lauri jo kaukaa oli ollut erottavinaan
vartalon ja liikkeet, jotka hän entuudestaan tunsi, ja että hän noin
arvelematta huopasi siksi, että hän tahtoi varmasti nähdä, oliko
rannalta katselija todella se, joksi se hänen silmäänsä kaukaa
kuvastui, vai oliko tämä hänen oman mielikuvituksensa kepposia.

Se se oli, -- Savilahden impi. Silmiä varjostavan käden alta tunsi
Lauri jo varmasti nuo ruskahtavat, pehmeät lapsenkasvot, joita reunusti
ohrankeltainen hius. Eikä hän aprikoinut, miten tyttö oli tänne
ilmestynyt, ei ajatellut, ettei se tietysti yksin ollut tällä autiolla
rannalla, yhä vain lähemmäs hän huopaili. Mutta jo virkahti Tuira:

-- Älä melo, -- mertaan joudutaan!

-- Maltahan, ei ole vielä vaaraa, -- tunnen tuon tytön, vastasi Lauri
verkalleen.

-- Tunnet! -- velhonnut lienee sinut veden neito!

-- Ei ole veden väkeä, Savilahdesta hän on kotoisin.

-- Siis savotar sittenkin, savijoukko on täällä!

Tyttö seisoi liikahtamatta kalliolla ja sulavana hänen nuortea
vartalonsa kuvastui vesakon vihantaa taustaa vastaan. Pianpa silloin
Tuirankin epäilykset voitti uteliaisuus ja kisailunhalu ja hän antoi
kepeän haapion soljua vanhalla vauhdillaan ihan kallion reunaan asti,
jonka siimekseen se pian peittyi. Siinä he nyt toisiaan vastakkain
katsoivat, eikä kotvaan aikaan sanaakaan vaihdettu venheen ja rannan
välillä. Tyttö se kuitenkin ensimmäisenä virkkoi:

-- Mistä soudatte, Hämeen miehet?

-- Täällähän me on kesäkausi soudeltu, vastasi Tuira. -- Mutta mitä
väkeä olet sinä?

Tyttö naurahti, Lauriin katsoi:

-- Etkö tunne enää?

-- Tunnenpa soljenvaihtajan Savilahden rannalta. Mutta...

-- Mutta mitä, -- peloittaako?

-- Enpä olisi suonut sinua täällä näkeväni, -- milloin tulitte?

-- Vasta eilen valmistui sauna, ensi kylpyyn haen nyt vastoja. Vai et
olisi suonut minua näkeväsi!

-- En täällä, -- tulitte hämäläisten vanhoille erävesille, täällä ei
sovinto säily.

-- Miksei säily, onhan täällä vettä useammillekin!

Siihen tytön kysymykseen eivät Hämeen miehet vastaamaan käyneet, ne
asiat eivät naisille kuuluneet. Ja keveämmäksi käänsikin heti
Vilppu-veitikka keskustelun:

-- Tule venheeseen, tyttö, tuttujasi tapaamaan!

Tyttö nauroi.

-- Veisitte ehkä väkisin mukaanne!

-- Tokkopa pahoin vikiseisit?

-- Tulkaapas koettamaan, nouskaa törmälle!

Laurin veret olivat ruvenneet kuumenemaan, hän meloi venheensä kallioon
kiinni ja tarttui sen halkeamassa kasvavaan rantakoivuun, virkkaen:

-- Jospa tulisin, huudonko päästäisit, tyttö, vai pakoonko juoksisit,
-- niin, mikä olikaan nimesi?

-- Anja.

-- Vai suostuisitko sulhasiin, tulisitko Hämeeseen emännäksi?

Tyttö punastui, peräytyi vähän, ja viskaisi ylpeästi niskaansa taapäin.
Hän oli ihana siinä kalliolla seistessään, posket hohteissaan, käsi
puuskassa, lehtikerppu kainalossa. Hetkeksi hän näytti suutahtaneen,
mutta suli taas leikkisäksi, vastaten:

-- Ei tulla sillä tavoin, ei lähde tämä tyttö karkaamalla sulhasille,
eikä ryöstämälläkään!

-- Mutta miten?

-- Käy, kysy Savilahdesta, jos tietää tahdot!

Vilppu oli sen keskustelun ajan seisonut keulateljolla ja kummissaan
kuunnellut toisten outoa lemmenkiistaa. Ja hänen lieto mielensä oli
siinä heti vainunnut seikkailun tilaisuutta, -- tässähän voisi
savolaisille kepposet tehdä! Tämä oli juuri sitä, jota hän rakasti ja
jota hän jo eräretkellä oli kaivannutkin, -- tuossa tuokiossa syttyi
hänen herkässä mielessään rohkea tuuma! Enempiä miettimättä hän tarrasi
kiinni rantakoivun runkoon, viskautui voimakkaalla nykäyksellä kallion
alimmalle särmälle ja kapusi siitä kuin orava tytön luo törmälle.

-- Nyt tulet kuitenkin hämäläisten haapioon, -- huudahti hän
kiivetessään ja yritti tyttöä syliinsä koppaamaan.

Mutta Anja oli kohta nähnyt soutomiehen liikkeen ja arvannut hänen
aikeensa. Notkeana kuin kärppä pyörähti hän kalliolta alas lehdon
puolelle, heitti sieltä vielä helakan naurun taakseen, ja hupeni kuin
metsänpiika vehmaaseen vesakkoon. Tuira kahmaisi tyhjää käsivarteensa,
suuttui, loikkasi tytön jäljestä lehtoon, mutta otusta ei ollut enää
kuuluvissakaan. Ja seuraavassa tuokiossa törähti jo koivikosta, lahden
partaalta, tuohitorven kimeä ääni, -- tyttö varoitti sieltä omaisiaan.

Turhiin oli huvennut Tuiran hurja tuuma kaapata kassapää savolaisten
rannalta ja viedä se saaliinaan toverilleen kainaloiseksi kanaksi.
Tyhjänä hän lehdosta palasi ja laskeusi nolona kalliolta venheeseen,
jossa Lauri yhä liikahtamatta seisoi ja moittien palaavaa toveriaan
katseli:

-- Tuhmasti teit nyt, Tuira, taitamaton oli ryöstöyrityksesi.

Ei käynyt Vilppu tekoaan puolustamaan, airoihin hän vain rivakasti
asettui, veteli voimakkaasti pois selälle ja viittasi Laurille, että
tämä viilettäisi lähimmän niemen taa, josta ei haapio savolaisten
lahteen näy, jos he torvenäänen kuultuaan lähtisivät nuorukaisia
takaa-ajamaan. Ääneti he soutivat. Vasta niemen kärjen sivuutettuaan
pysähtyivät he rantapehkojen lomitse katsomaan taakseen. Ei näkynyt
venhettä tulevaksi. Mutta siihen kallionkielekkeelle, josta Tuira äsken
oli koettanut sinihelmaisen tytön haapioonsa siepata, siihen ilmestyi
kohta laihaluinen, harvapartainen äijä, jonka Lauri heti tunsi
Savilahden Tarvaisen isännäksi, ja hänen perästään pari muutakin
miestä. Siinä he seisoivat hetkisen, näkyivät keskustelevan vilkkain
liikkein, mutta kotvan kuluttua he painuivat takaisin lehtoon samoja
jälkiä kuin tyttö äsken.

Lauri siirtyi nyt airoihin, soutamaan kaukaista kotirantaa kohti, ja
hän vetelikin niin hartiaväellä, että hauraan haapion laidat notkuivat
ja piukkivat pihlajaiset airot. Vakava oli hän katseiltaan. Olihan
tällä heidän soudullaan tapahtunut jotakin ratkaisevaa, toteutunut oli
juuri se, jota hämäläiset kevätkauden olivat varoneet: vihollinen
tavattiin näiltä samoilta vesiltä, ja sille nuorukaiset nyt olivat
itsensä ilmaisseet. Pyynnin rauha oli nyt poissa, taas oli soudettava
sotavesiä... Mutta vielä olivat Laurin mietteet vakavat muistakin
syistä: Savilahden leppymätön vainomies on täällä, koston tilaisuus on
auennut, miehen tehtävät ovat edessä... Mutta täällä on myöskin tyttö
Savilahden rannalta. Ristiriitaisina, sekavina risteilivät taas tunteet
nuoren miehen povessa ja hänen oli vaikea itselleen selittää, mikä
tunne oli voimakkain.

Kotvanen oli soudettu, kun Tuira huovatessaan puhui:

-- No, nyt sitä ehkä saadaan näillä järvillä tapellakin, savolaiset
tulivat sittenkin tarjolle!

Niin, siihen sitä kai nyt on varustauduttava, ajatteli Lauri,
palautellen muistoihinsa ne pyhät päätökset, jotka hän eriin
kulkiessaan oli tehnyt, kun kuuli kuvaukset isänsä kuolemasta näillä
vesillä. Mutta se ajatus ei ollut enää puhdas, ei iloinen ... eikä hän
toverinsa puheeseen mitään vastannut. Mutta Tuiran Vilppu jatkoi,
ikäänkuin äskeistä varomattomuuttaan nyt puolustellen:

-- Olisivat ne meidät kuitenkin keksineet, kun kerran täällä ovat, jos
eivät tänään, niin huomenna. Saattoipa olla hyväkin, että me savakoista
selon otimme ennenkuin he meistä. Nythän tiedämme minkä teemme.

Lauri myönsi mietteissään toverinsa tosia puhuvan, vaikka hän juuri
äsken vielä oli nuhdellut, kun Tuira pakotti tytön torveensa
turvautumaan ja savolaisten huomion herättämään. Mutta kun Lauri yhä
ääneti souti, heittäysi Tuira jo hilpeäksi:

-- Vai etkö olisi suonut minun tyttöä säikäyttävän? Mistä minä tiesin
sinulla niin tosia lemmenkisoja olevan savottarien kanssa! Kun sinun
kuhertavan kuulin ja tyttö vieressä viserteli, arvelin, että mitäs
tässä pitkistä puheista, otetaan neito mukaan, koska siinä turhia
kainostelee, -- niinhän ne ennen vanhaankin hämäläiset tekivät ja hyviä
emäntiä saivat. Ja niistä sitten tapeltiin...

Lauri souti edelleen äänettömänä omissa mietteissään. Tuira sai aina
vain yksin olla äänessä, ja hän kysyi nyt suoraan:

-- Olisit kai tytön ottanut, jos hänet venheeseen olisin saanut?

Lauri katseli sivulleen lehteviä rantoja, joiden ohi haapio liukui, ja
vastasi nyt harvakseen:

-- En tiedä mitä olisin tehnyt -- tuskin olisin häntä Saunarantaan
tuonut... Tarvaisen tyttäriä se on, vainolaisen perhettä. Näin hänet
tuonoin Savilahdessa, kun piispaa kyyditsin, puhuttelin kerran ... en
tiennyt, mikä hän oli ... ja minusta tuntui, että mieluisempaa impeä en
osaisi kainaloisekseni löytää, -- en sitä kiellä. Mutta ne ovat turhia
ne kuvittelut. Hänen isänsähän isäni tappoi, sitä pesuutta ukkoja koko
eräväkemme eniten vihaa, sukuni surmanheimoa hän on, ja kostamatta ovat
vielä sen heimon viimeiset kolttoset. Ei ole tässä aika lemmenhoureita
hautoa! Kostoon minua haastaa isäni surma, kostoa olen vannonut koko
suvulle -- ja sitähän sille lupasit sinäkin...

-- Niin lupasin, ja nyt onkin koston aika käsissä.

-- Nyt olkoon! -- Lauri huudahti sen melkein kiljaisten, mutta samalla
oli surua hänen äänessään, kun hän matalammin jatkoi:

-- Säpäleiksi särkykööt siis kaikki hempeät mietteet, kunis on kostettu
isäni kumpu. Ja siksi olkoon meidän keskeinen koko tuo kallioniemen
tarina, sehän ei kuulu kotisaunan väelle...

Lauri kiskoi oikein olan takaa, ikäänkuin ajaakseen airoihin sen
mielensä kiusan, joka hänen mietteitään velloi, ja vaahdoten halkoi
haapion keula selkävesiä. Mutta hän ei saanut sillä tasaantumaan niitä
voimia, jotka hänen sisässään kamppailivat, ja hänen äänensä kähisi
katkerana, kun hän tuokion kuluttua tiuskaisi:

-- Sukuni kirotko vai velhojen luotteet minut lienevät ajaneet jo
kahdesti tuon naisen pariin! Mutta pois hänet mielestäni kitken ja
kostettu pitää olla oma sukuni, ennenkuin hänet kolmannen kerran
näen! --

Jo kuulsi viimeisen selän takaa kotilahden tuttava suisto, ja ennen
pitkää nuorukaiset laskivat pienen haapionsa suurten matkavenheiden
lomaan saunarannalle. Hiukan epävarmoina he kotiväkeään tervehtivät,
sillä olipa kuin satua se, mitä heillä oli tältä retkeltään
kerrottavana, -- eikä kuitenkaan se ollut satua, vaan ankara
todellisuus, joka pakostakin nostaa myryn koko eräväessä, sen he
tiesivät. Ukko tuli ensimmäisenä heitä vastaan rantaan ja torui heidän
viipymistään, -- eilisestä asti olivat he suotta vesillä virkailleet.
Ja kun Lauri mainitsi heidän käyneen tutkimassa pohjoisia rantoja,
urahti ukko:

-- Mitä te siellä, luulin teidän jo savolaisia tavanneen!

Silloin se oli heti tosi tunnustettava.

-- Olemme heitä tavanneetkin, savolaiset ovat tämän saman Nilakan
rannalla.

Lauri ei, kumma kyllä, kertonut sitä sillä kiireellä, jota asian
merkitys edellytti, ja siksi ukko vielä epäilevänä kysyi:

-- Mitä olette tavanneet ja missä?

Rannassa olevia erämiehiä saapui nyt muitakin nuorukaisten venheelle,
jossa he oivalsivat outoja asioita kerrottavan. Mutta ukko tiukkasi
aivan ankarasti:

-- Hä, savolaisiako olette nähneet? Missä?

-- Järven itärannalla.

-- Kertokaa!

Tuira viskeli ääneti haapiosta saaliitaan rannalle ja kävi sitten siitä
vettä äyskäröimään, -- hän antoi Laurin kertoa juttunsa mitä myöten
halusi. Ja Lauri kertoikin tarkalleen koko heidän retkensä, kertoi,
kuinka he kallioniemen ohi soutaessaan näkivät vastoja taittavan
naisen, -- sen lahden pohjassa oli nähtävästi savolaisten sauna.

-- Jospa lie ollut lappalainen, epäili ukko vieläkin.

-- Savotar oli, puvusta hänet tunsimme ja puheestakin ymmärsimme...

Erä-ukko vilkastui, mutta miehistä toiset säpsähtäen huudahtivat:

-- Puheesta, -- puhuttelitteko vainolaisen akkaa? Olisitte väistäneet
katalaa!

Lauri keskeytti kertomuksensa, kun hän Tuiran hymyilevän näki, ja
lisäsi lyhyesti:

-- Hän keksi venheemme jo kaukaa. Ja pois soutaessamme näimme miehiäkin
samalla törmällä. -- Ja hän lisäsi vielä vakavana ukkonsa puoleen
kääntyen: -- Yksi niistä oli Suursavon Tarvainen!

-- Sen jo arvasin, virkahti Suopelto, joka jo hänkin oli rantaan
ehtinyt uutisia kuulemaan. -- He uhkasivat tulla, syyskalalle
tulivatkin!

Kuin kuloviesti se tieto levisi venhekunnasta toiseen, jotka juuri
pyynniltään palasivat, ja hälinän ja hämmingin se synnytti hämäläisten
saunarannalla. Naiset sitä toisilleen hätä-äänellä huutelivat, ja
miehetkin jättivät kalanperkkuunsa kesken ja keräytyivät neuvottelemaan
törmälle, missä Lauri ja Tuira saivat vastata satoihin kysymyksiin.
Mutta Suopellon Leena-emäntä asettui kädet puuskassa miesten eteen ja
huusi hätääntyneen päättäväisyydellä:

-- Huomisaamuna ajaa Suopellon nuottakunta tavaransa venheeseen ja
lähtee soutamaan kotiin päin!

Miehet hymähtivät ja Sipi koetti säikähtyneitä naisia rauhoittaa:

-- Eihän vielä niin kiirettä ... tässä nyt asiat ensiksi tuumataan!

Mutta Erä-ukko oli istahtanut nuotion äärelle ja ammensi itselleen
rauhallisesti kupillisen kalakeittoa padasta. Hänen kasvojenilmeissään
ei näkynyt hämmästystä eikä hätääntymistä, hänen mietteensä näyttivät
kulkevan omia teitään, ja joskus valaisi salainen hymykin hänen
parroittuneita kasvojaan. Olipa niinkuin hän juuri tätä uutista olisi
odottanutkin, kuin olisi nyt tullut se hetki, jota hän kesäkauden oli
toivonut ja jota hän nyt tahtoi edullisimmin käyttää.

Mutta muiden erämiesten ateria ei ollut yhtä rauhallinen, ja he
kokoontuivat kaikki ukon ympärille, johon olivat tottuneet
turvautumaan, -- hänenhän se oli tiedettävä, mitä nyt on tehtävä.
Heidän keskensä oli siitä jo heti kiistaa sukeutunut. Ilvesmäki tahtoi
suoraa päätä soutaa järven itärannalle ajamaan savakot pois,
Pilvenperän mielestä oli sitä rantaa päinvastoin vältettävä niin kauan
kuin suinkin. Mutta Erä-ukko söi keittonsa levollisesti loppuun ja
virkkoi sitten:

-- Ensiksi on tietysti otettava asiasta tarkka selko; emmehän vielä
tiedä, onko täällä savolaisia yksi perhekunta vaiko koko erämatkue. Ja
parasta on, että tiedustajat lähtevät liikkeelle jo tänä yönä.

Vakoojiksi valittiin kohta pari kokenutta metsänkävijää ja Tuira heille
oppaaksi otettiin. Mutta heidän matkalle varustautuessaan puhui vanhus
levotonta joukkoaan tyynnyttäen:

-- Huomisiltaan palaavat tiedustajat takaisin ja siihen mennessä me
muut täällä pysymme koossa. Vartijat valvomaan nyt, joutoväki
nukkumaan, -- sittenpähän nähdään, mihin täällä ryhdytään! --

Mutta seuraavana iltana eivät olleet tiedustajat vielä palanneet, ja
yöksi jäi silloin nuotio palamaan pihlajan alle hämäläisten pihalle.
Sen ääressä valvoi vakavia miehiä, odottaen malttamattomina
tiedustajain paluuta, valvoi vielä, kun syyskesän aamu kylmänä ja
kelmeänä valkeni. Vakavana nousi vihdoin päivän rusko itäisen vaaran
takaa ja kirkasti ensiksi lahden läntisen rinteen ylimmät lehdot, jotka
näyttivät palavan punaisena tulena. Mutta kylmää oli se tuli, ja lahden
peittävä usva tuntui sen valossa sitä paksummalta, jäätyneeltä, --
melkein puistatti valvoneita miehiä. Vasta kun päivänsäteet lahteen
ulottuivat ja vähitellen ajoivat sieltä sakeat, itsepäiset, hitaat
sumupilvet pakosalle, vasta silloin tuntui elämän lehahdusta luonnossa,
vasta silloin kuului myös selältä airojen loisketta. Ja silloin
nousivat miehet nuotion äärestä vastaanottamaan yökunnista palaavia
tovereitaan.

Nämä kertoivat päiväkauden kuljeskelleensa louhikossa savolaisten
kotalahden seutuvilla, jonne olivat kurkistelleet vuorten harjuilta ja
mäntyjen latvoista. Mutta illan suussa olivat he hiipineet sen lahden
rinteelle, jonka toisella rannalla savolaisten uusi sauna oli. Yksi
sauna oli siellä vain, eikä venheitäkään ollut rannassa monta, mutta
miehiä siellä sentään kuhisi patatulella kymmenkunta, ehkä enemmän, ja
naisia lisäksi. Ja iltamyöhällä saapui rantaan vielä eräs venhe, jossa
oli puolikymmentä miestä, eikö liene urkkimasta palannut. Hyvin
varoskellen siellä savolaiset tuntuivat liikkuvan, väleen he savunsa
sammuttivat, korkealle venheensä yöksi vetivät, -- niin kertoivat
vakoojat.

-- He tietävät meidän joukkomme suuremmaksi, päätteli Ilvesmäki heti
innoissaan, -- odottavat meidän vieraissa käyvän, miksemme kävisikin!

-- Taikka varustautuvat yöllä tänne hyökkäämään, Tarvainen poikineen on
matkassa, -- vastaili Pilvenperä päätään punoen.

Mutta niistä arveluista välittämättä kääntyivät taas neuvottomat
erämiehet ukon puoleen, joka heti tiedustajain palattua oli saapunut
saunasta ahteelle. Lauri koetti tarkata vaarinsa kasvonjuonteita,
ymmärtääkseen, mitä mietteitä hänessä liikkui, -- hän ne kyllä aavisti,
mutta ei ollut niistä oikein selvillä. Mutta värähtämättömin piirtein
kuin ainakin puhui johtaja vanhus verkalleen:

-- Oikein arvasit, Suopelto, uhmalla ovat savolaiset meidän
takamaillemme taas lähteneet, -- jos olisi tarve ajanut, olisivat kyllä
jo keväällä tulleet. Riitaa haastavat. Hyväpä oli, että me joukolla
tänne saavuttiin, eikä täältä nyt kesken lähdetä, savolaisille ei
takamaita jätetä, -- sitä myöten on juttu selvä! Pyyntiä jatketaan,
syysapajat vedetään, talveksi vasta me kotiin palataan.

Siinä oli vastaus siihen pääkysymykseen, joka eräväkeä enin oli
huolettanut. Mutta se vastaus ei heitä vielä tyydyttänyt, ja ikäänkuin
kaikkien puolesta Suopelto kysyi:

-- Mutta miten? Ajetaanko savolainen pois Nilakan rannoilta, käydäänkö
tappeluun, vai odotetaanko hiipijäin syyspimeällä tänne hyökkäävän, --
sydämikköjä he ovat, vaikka olisivat harvalukuisempiakin.

Niin, siihenpä juuri olisi Laurikin tahtonut vastauksen kuulla. Ja kun
hän huomasi vanhuksen sitä vältellen kiertävän, niin hän jo yskän
älysi. Kaikki tiesivät useimpain vastustavan tahallista verityöhön
käymistä, mutta pitkän kostonsa aietta ei ukko silti tahtonut uhrata.
Sen Lauri nyt oivalsi, kun vanhus vastasi:

-- Ei käydä tappelemaan, jos ei toinen tappelua haasta, mutta aseissa
liikutaan tarpeen varalta. Pyyntiin soudetaan kuin omilla takamaillamme
ainakin, mutta soudetaan joukolla, ei enää venhekunnittain. Tulkoon
silloin Tarvainen, jos tahtoo! Huolellisesti on kesän saaliit
kätkettävä, saunalle ei jätetä mitään, kun nuotalle lähdetään, vartijat
valvovat yöt, maattakoonpa kotona taikka nuottanuotiolla. Silloin
olemme valmiit, tulkoon Tarvainen, jos nahkaansa syyhyttää.

-- Ei siitä ole takeita, ettei synny tappelu sittenkin, arveli Suopelto
vielä epäilevänä.

-- Syntyköön, silloin me isketään, silloin puhdistetaan takamaat
savolaisista! Heidän on silloin syy ja vastuu.

Ukko pääsi siihen, mihin pyrki. Erämaille jäätiin, se oli pian kaikkien
mieli. Saaliit kätkettiin nyt salommas, venheisiin varattiin aseet ja
eväät ja joukolla vesille lähdettiin. Ja turvan tunne voitti siten taas
vähitellen huolestuneetkin retkeläiset. Mutta entistä rauhan elämätä ei
ollut enää erämiesten elämä takamailla. Milloin vain metsästäjä kuuli
oksan risahtavan tai otuksen loikkaavan kaukana näreikössä, silloin oli
hänen aina kyyristyttävä varomaan vaanivaa vihollista. Kalamiesten oli
joka salmen suussa pälyttävä eteen ja taakse ja kummallekin kupeelle,
eikä ollut yöunella koskaan täyttä lepoaan. Kukapa sen tiesi, milloin
kyyryselkä kyttä nukkuvain nuotiota kiersi. Mutta pyyntiä sittenkin
jatkettiin, nuottaa vedettiin kaukaisillakin apajoilla eikä
vainolaisista enää jälkiäkään tavattu. Ehkä ovat säikähtäneet ja
painuneet takaisin omille järvilleen, -- niin jo naisia lohdutettiin.
Ja kohta läheni kuitenkin kotiinlähdön aika, pitkiksi ja koleiksi
kävivät syksyn pimeät yöt, pian tulee pakkanen avuksi, se jo naisiakin
rauhoitti ja rohkaisi.

-- Pian se koittaa Leenankin päivä, niin vakuutti Suopellon emäntä
ilolla matkueelleen.

Eikä sitä voinut Erä-ukkokaan kieltää, vaikka hän vielä tavallisesti
vastasi:

-- Vielä ei puhuta kotiinlähdöstä mitään, tänä vuonna viivytään erissä
niin kauan kuin vain syyspyyntiä kestää.

Hänellä oli se tuntu, että vielä sitä sittenkin jotain tapahtuu,
ennenkuin "Leenan päivä" koittaa, ja hän tiesi toistenkin aina vain
vaistomaisesti sitä tapausta odottavan, -- muutamain toivovan, toisten
varovan.

Ja se, mitä hän odotti, se tapahtuikin.

Eräänä tuulisena syyspäivänä soutivat hämäläiset nuottavenheitään sitä
saariryhmää kohti, jonka kupeitse Pielavedet Nilakkaan yhtyvät; siellä
olivat heidän antavimmat syysapajansa. Tavallisuuden mukaan oli
etumaisen venheen kokassa keulamies salmia pälymässä, vaikka vierasta
ei ollut koskaan näkynyt, ja venheet kiertivät juuri erästä saarta,
jonka toiselle rannalle he aikoivat nuottansa potkea. Sitä kiertäessään
pysähtyi silloin yhtäkkiä etumainen venhe ja siitä kuului hiljainen
huudahdus...

Se oli laskenut suoraan savolaisten nuottarannan eteen, -- vasta
silloin kun muutkin sen keulamiehenä oleva Laurikin huomasi,
ilmoittaen:

-- Siinä on vieras!

Käskemättä seisahtui nyt soutu toisissakin venheissä, ja kun ne hiljaa
etumaisen tasalle lipuivat, jäivät kaikki sanattomina katsomaan edessä
olevalle rannalle. Hiekkaisella äyräällä oli siinä rinnakkain
puolikymmentä kalavenhettä, ja ylempänä törmällä lekutti tuuli pienen
nuotion liekkiä, jossa kai rantakalaa keitettiin. Ja väkeä istui ja
astuskeli nuotion ympärillä.

Se oli savolaisten kalatuli, sen soutajat heti näkivät. He olivat kai
juuri siitä apajan vetäneet ja aikoivat ehkä nyt rannalla aterioida,
ennenkuin uudelle lähtevät.

Hämäläiset istuivat hetkisen ääneti venheissään. Vasta kotvasen
kuluttua kuului hätäinen, kuiskahtava naisääni kehoittavan:

-- Huovataan takaisin, ennenkuin he meidät keksivät!

Mutta miesääni vastasi samalla:

-- Jo ne meidät ovat nähneet!

Lauri silmäsi keulapuulta perässä istuvaa ukkoa, hakien hänen
katsettaan. Uuden, kauniin tulen näki hän nyt syttyneen vanhuksen
silmään, joka terävänä tarkkasi törmää, missä savolaiset juuri
hytkähdellen kääntyivät selältä saapuvaa nuottamatkuetta katsomaan.
Järähtipä vähän maltitonna vanha ääni, kun hän tuon kuiskivan
keskustelun katkaisi ja vihaisesti virkkoi:

-- Ei koskaan käydä siihen häpeään, että savolaisten edestä
pyörrällettäisiin. Eteenpäin!

Mutta pystyyn olivat venheissä kohonneet hämäläiset nuoret miehet, he
arvasivat nyt sen ratkaisuhetken tulleen ja laskivat kiireesti
vihollistensa lukumäärän. Ja ensimmäisenä Tuira laskuistaan tuloksena
lausui:

-- Soudetaan kohti -- pidämme me noille puolemme!

Ukon käskyä totellen olivatkin soutajat jo taas airoihinsa tarttuneet
ja rinnakkain soluivat venheet aallokossa sitä salmea kohti, minkä
rannalla savolaiset nyt levottomasti liikkuivat lepotulellaan. Mutta
supatusta jatkui yhä venheissä. Niissä väiteltiin, hätäiltiin ja
uhmailtiin, ja ääneensä jo pyysivät naiset, että ohi soudettaisiin
vihollisten rannasta, tappeluun käymättä. Mutta kun johtajavenhe oli
savolaisten hiekkarannan tasalla, silloin viittasi taas Erä-ukko
soutajiaan seisauttamaan aironsa. Mitä vaarilla oli mielessään, sitä
eivät soutajat tienneet. Mutta he tottelivat, ja jylhä äänettömyys
vallitsi nyt venheissä, joita aalto hiljaa solutti rantaa kohti.
Äänetöntä oli rannallakin, mihin savolaiset olivat kokoontuneet
tuijottamaan outoja vieraitaan, joilta he eivät mitään hyvää
odottaneet.

Siinä eräjärven aution saaren kupeella, kaukana syksyisessä
sydänmaassa, olivat nyt kerran taas vastakkain niiden vihamielisten
sukulaisheimojen edustajat, jotka vuosisatoja olivat katkeraa kaunaa
toisiaan vastaan kantaneet ja myrtyneet ja leppymättömiksi paatuneet,
-- siinä he silmästä silmään toisiaan mulkoilivat. Usein olivat he
kostonsa kiihkossa toisiaan hakeneet; nyt eivät olleet hakeneet, vaan
sattuma oli heidät vastakkain viskannut. Mutta tulus ja piikivi olivat
siinä sittenkin liian lähekkäin, tarvittiin vain sysäys, ja kipuna oli
herkkä syttymään roimuavaksi tuleksi. Oliko iskettävä se tuhoisa
kipuna?

Kotvasen kesti tuota juhlallista äänettömyyttä. Vihdoin virkahti
hämäläisten suurimman venheen perästä Karmalan ukko karkealla äänellä,
jonka kaiku järeänä ponnahti takaisin rantapenkereestä:

-- Taas lähditte Savon miehet hämäläisten vesiä porkkaamaan. Eikö
teillä ole järviä omilla takamaillanne?

Se sana iski kuin vasama savolaisten parveen, jossa nyt heti virisi
levotonta liikettä. Vikkelänä heilahti siellä ryhmästä toiseen vanha
mies, jonka hämäläiset vaaleasta kuikannahkalakista heti Tarvaisen
isännäksi tunsivat. Ja yhtä kova kuin ukon, mutta kiihkoisampi, oli
Tarvaisen ääni, kun hän tuokion kuluttua rannalta vastasi:

-- Omillapa tässä olemme vesillämme, en näe täällä hämäläisten
merkkikiviä. Mutta te lienette harhaan kulkeneet, koska meidän apajalle
soudatte.

Vastaus venheestä tuli viipymättä:

-- Me tunnemme vetemme, emme me harhaan souda. Hämäläisten ovat täällä
vanhimmat apajat, meidän ovat olleet täällä ensimmäiset saunat ja
katiskat, nämä maat ovat meidän veromaitamme.

-- Näytäpäs, mistä veromaasi alkaa, -- suden ovat nämä maat mittaamat!
Mutta savolaiset ne lähinnä näitä vesiä asuvat, tottapa takamaat
rintamaihin kuuluvat.

-- Niin kuuluvat, hämäläisten rintamaihin. Missä asuivat savolaiset
silloin, kun me täällä ensiksi lappalaisia verottelimme ja pyynnissä
kävimme, -- työnnyitte tänne sitten jäljestä kuin varkaat toisen
halmeelle! Mutta sen te tiedätte, että takamaitamme me emme jätä.

Savolainen päästi silloin ilkkuvan äänen:

-- Jätittepähän jo, pakoon täältä livistitte, vuosikausiin ei teitä ole
täällä näkynytkään.

Mutta jo kiihtyi ääni hämäläisten venheessäkin:

-- Ette ole jääneet tänne silloin tekään, kun Hämeen miehet ovat täältä
lähteneet, -- hiiloksina ne ovat olleet silloin teidänkin saunanne ja
hiiloksiksi jäävät vastakin, jollette sovinnolla näiltä rannoilta
suoria.

-- Nähtäneen, kuka täältä ensiksi suoriaa!

Tämä heimojohtajain sananvaihto oli kalskahtanut terävästi ja kylmästi
kuin teräs, isku aina vastauksena iskuun; ääni oli vain jännittynyt,
kiihtynyt, kuin purevain tapparain nälkä, sinkoillessaan edestakaisin
salmiveden yli. Tähän johtajain väittelyyn eivät muut kummaltakaan
puolen puuttuneet, henkeään pidellen sitä miehet kuuntelivat, ihaillen
iskujen voimaa, ja pelokkaina naiset kuin piiloon kyyristyivät. Sillä
kärjistyihän väittely pian uhkailuksi, ja Savon pojat näkyivät jo
venheistään tapailevan tuuriaan. Airoissa istuvat hämäläiset odottivat
taas jännittyneinä ukon enempiä käskyjä.

Mutta silloin tarttui hämäläisten toisen venheen perästä Suopellon Sipi
keskusteluun. Hän puhui rauhallisella, maltillisella äänellä, ikäänkuin
tasoitellakseen äskeistä kiivautta:

-- Toden sanoit, Suur-Savon Tarvainen, rajat ovat käymättä meidän ja
teidän takamaiden välillä. Joskus on sitä yritetty, mutta ei näille
vesille asti. Me hämäläiset kyllä vanhat takamaamme tunnemme, mutta
sovinnossa olisi kuitenkin kerran varmasti määrättävä, mitä myöten Savo
erissä kulkee, mitä myöten Häme, -- vettä riittää vielä molemmille.

Tämä puhe asetti heti jo kohonneita kuohuja, ja pian nähtiin, että
Suopellon sovinnollisella tuumalla oli kannatusta molemmin puolin. Eräs
leveänaamainen, punapartainen Savon mies murahti hyväksyvästi Suopellon
puheelle ja astui askeleen rannemmas. Se oli mies Juvan metsäkylästä,
Pouta-Paavo nimeltään, taitava takoja ja tunnettu runoseppä. Erämaan
riidat kiusasivat pahimmin hänen kyläkulmaansa, joka enin takamaista
eli, ja siksi häntä sovinnon puhe enimmin miellytti.

-- Se on järjen puhetta, virkkoi hän arkailematta. -- Raja olisi
käytävä takamaitten välille, sittenpä vasta kukin omansa tietäisi ja
saisi rauhassa raataa ja pyytää. Ja siitä olisi sovinnossa päätettävä.

Alas venheisiin nähtiin, kuinka Savon miehet nyt eri ryhmiin asettuivat
supattelemaan. Heidän joukossaan näkyi olevan eri mieliä. Tarvaisen
kuultiin siellä terävästi väittävän.

-- Joko pehmeni taikoja-rautio. Rajan me panemme siihen mihin soudamme
ja mistä pyydämme, kukapa ne muut rajat täällä pyhittää!

Mutta Poutanen kuului pitävän puoliaan:

-- Olen minä takonut ja olen minä tapellutkin, mutta sanankin voimalla
olen toimeen tullut. Jos täällä ensiksi miesten kesken takamaista
sovittaisiin, niin sitten pyydettäisiin ruunua rajat panemaan.

Hämäläiset istuivat ääneti venheissään, joita aalto yhä rannemmas ajoi.
Oudolta heistäkin tuntui tuo Suopellon esittämä tuuma, eipä oltu ennen
koskaan savolaisten kanssa noinikään sovinnossa keskusteltu; tora oli
syntynyt aina, kun oli tavattu, ja toraa seurasi tavallisesti tappelu.
Mutta tuo ajatus, että piti määrätä rajankäynnillä varmoiksi molempain
heimojen takamaat, se ei sittenkään ollut uusi, sen kyllä keski-iän
miehetkin muistivat. Sitä oli jo ennenkin hankittu, ja parikymmentä
vuotta sitten oli joku esivallan edustaja sellaisen rajankäynnin
alullekin pannut, yksi sen ajan rajapyykki -- Tähkäveden Naulasaaressa
-- oli vieläkin kaikkien tiedossa. Mutta siihen se rajankäynti olikin
huvennut, sen muita määräyksiä ei enää tunnettukaan. Mutta itse tuo
ajatus oli senkin jälkeen mielissä kytenyt ja siksi juuri Suopellon
tuuma nytkin paljon vastakaikua sai. Itse hän siitä rohkaistuna jatkoi:

-- Eihän yrittänyttä laiteta, -- saisihan asiasta miesten kesken puhua.

Mutta kysyen katselivat Hämeen miehet Karmalan jykevää ukkoa, joka
viimeisen keskustelun aikana ääneti oli venheensä perässä istunut.
Hyvästi he tiesivät, ettei tämä tuuma johtajavanhusta ensinkään
miellyttänyt. Lauri sen varsinkin tiesi, kuinka syvästi vanhan
erämiehen intohimoinen mieli moisia tinkimistuumia halveksi, ja hän
luki sen inhon nytkin ukon tyytymättömistä katseista. Liian syvät
olivat ne haavat, joita savolaiset olivat hänen pitkän ikänsä varrella
hänen sydämeensä iskeneet; heidän kanssaan hän ei voinut sovitella
koskaan. Hänen lyhyt oppinsahan oli aina ollut: vainolainen on
kostettava, tungettelija on ajettava tiehensä! Sen Lauri tiesi, ja
juuri sen vuoksi hän ihmetteli, että ukko niin kauan ääneti istui,
lausumatta sitä repäisevää, ratkaisevaa sanaa, jota nuoret miehet
häneltä odottivat ja joka oli tekevä lopun turhasta haastelusta.

-- En luule sovinnon puheista savolaisten ja meidän välillämme mitään
kystä syntyvän, -- uhmalla he nytkin tänne tulivat...

Kaikki luulivat Ukon näin kylmästi kieltäytyvän keskusteluista, ja
rannalla jo Tarvainen teerevänä omille sovinnonpuhujilleen ilkkui:

-- Siinä kuulette Karmalan noidan sovinnon!

Ja alakuloisena Suopeltokin huokasi:

-- Syntyneekö kystä siitä ainaisesta torastakaan!

Mutta kaikkien ihmeeksi Ukko rauhallisesti jatkoi:

-- Mutta kun lienee savolaisilla jotakin vakavaa rauhasta ja rajoista
puhuttavana, kun lienee heillä vilpitön mieli, niin voin minä sitäkin
puhetta kuunnella, sittenpähän näkyy, mitä siitä syntyy.

Helpotuksen huokaus pääsi naisten rinnoista, kun he sydän ahdistuksessa
soutoteljoillaan istuivat ja tuskaisina odottivat, mihin tämä väittely
päättyisi. Kummastellen katselivat nuoret miehet toisiaan, pettymystä
ja kiukkua kuvastui monenkin silmistä ja turhaan koetti Laurikin
ukkonsa harmaista kasvoista lukea, mitä tämä viimeisellä puheellaan
tarkoitti. Mutta savolaisten rannalla supateltiin hetkinen hiljaa,
väiteltiin ja väisteltiin, ja vihdoin astui Suur-Savon Kylliäisen
isäntä, joka hänkin oli savolaisten johtomiehiä, pari askelta rannemmas
ja huusi:

-- Meillä on se mieli, että koetetaan asiat kerran sovinnossa
selvittää. Jos lienee teissä, niinkuin tuntuu, sama tuuma, niin
soutakaa maihin -- puhutaan!

Syntyi hetken äänettömyys. Hämäläiset oivalsivat, että Savon miehet nyt
tunsivat heikommuutensa ja siksi noin sovinnollisiksi heittäytyivät, ja
se heistä monta suututti. Mutta Suopelto piti asian jo selvänä, hän
antoi merkin soutajilleen ja samassa hänen venheensä aallokosta
laskikin jo rannalle, toki kappaleen matkan päähän savolaisten
valkamasta. Vielä viipyi salmella ukon venhe, ja sen liikkeitä ne
toisetkin yhä odottivat. Mutta jo tarttui Erä-ukko huoparimeen ja
lausui elpyen:

-- No, hyvä, lasketaan siis maihin, katsotaan, mitä merkitsee
savolaisten sovinto. Mutta muistakaa, miehet, aseet mukaan maihin
noustessamme, sitä myöten vain heidän aikeisiinsa luotan!

Niin seisoivat hetken kuluttua Hämeen miehetkin saman saaren rannalla,
jossa paloi savolaisten rantatuli, seisoivat ääneti vakavana, tummana
joukkona, joka ei siinä itseään oikein kodikkaaksi tuntenut. Mutta
Suopelto, Pilvenperä ja muutamat muut sovinnon miehet nousivat ylemmäs
törmälle savolaisten luo, pannakseen alulle sen neuvottelun takamaiden
erottamisesta, jota varten he olivat maihin tulleet. Siinä vaihdettiin
jo sana ja toinen, mutta perin kankeasti se tarina luisti; epäilystä
huokui sanoista ja sanain lomista, kaarrellen karttoivat sovinnonkin
miehet liiaksi lähestymästä toisiaan. Rantahiekalla lähenivät toisiaan
sitävastoin nuoremmat miehet, toistensa aseita tarkastellen, mutta
vielä tylympinä he silmäyksiä vaihtoivat, sanoja eivät yhtään.

Tästä parvesta astui tuokion kuluttua törmälle neuvottelevain miesten
luo Karmalan ukko, asettui tapparansa varaan miesjoukon eteen seisomaan
ja kysyi:

-- Kuinka kulkee tarina? Mistä te oikein puhutte?

-- Siitä, mitä myöten kummankin heimon olisi pyydettävä, vastasi
Suopelto neuvotonna, kun ei ruvennut keskustelua alkuunkaan saamaan.

-- Vai siitä! No, kumman ovat siis nyt aluksi apajat tämän saaren
ympärillä, se kai lienee ensiksi selviteltävä? -- Tällaisen kekäleen
heitti ukko ilmeisesti tahallaan neuvottelevain miesten keskelle ja
jatkoi sitten itse: -- Mehän tiedämme, että nämä apajat, joihin juuri
nuottaamme soudimme, ovat hämäläisten vanhoja apajia, monet peräthän me
tälle rannalle olemme vetäneet. Vai eikö ole niin asia?

Se väite tärähti terävänä mieliin molemmilla puolin ja kuumensi heti
taas veret. Poutanen koetti kyllä tovereitaan rauhoittaa ja Suopelto
virkahti melkein moittivasti:

-- Siitähän nyt juuri olisi sovittava.

Mutta silloin ukko kiivastui:

-- Minä en rupea tinkimään siitä, mikä on omani -- minä sen pidän.
Tässä ei ole valittava muuta kuin: joko lähtevät savolaiset taikka me
tältä apajalta pois. Mutta minä en lähde!

Jo kuului suuttumuksen surinaa savolaisten joukossa. He ryhmittyivät
taas sivummas ja Tarvaisen äijä se taas äkäisenä ärähti:

-- Ehkä lähdet, jos lähetetään!

-- Ka, jompikumpi lähtenee!

Taas olivat jo yhtyneet miehet toisistaan loitonneet ja murjottivat
karsaina vastakkain. Siellä törmällä älyttiin, ettei ukko suostu
sovintoon muilla ehdoin kuin että savolaiset peräytyvät. Mutta alempana
vesirajassa olivat nuoret miehet sillävälin yhä enemmän ärtyneet.
Siellä he jo viskelivät kompasanoja vastakkain, sana syntyi sanasta ja
siitä virisi pian äänekäs kina. Joku savakko siellä ivaili hämäläisiä
naistenvarkaiksi, viitaten kai Tuiran kesäiseen onnistumattomaan
ryöstöyritykseen, ja sille toiset tyrskähtivät nauramaan. Mutta se se
kävi kuumaverisen Vilpun sapelle, hän astui esiin ja uhmaili
ivailijalle:

-- Käy miehen vastukseksi, jos et itse liene naisuros!

Vastaukseksi lennähti vain kivi savolaisten parvesta Tuiraa kohti, joka
sen toki kiireisellä liikkeellä sai väistetyksi. Mutta siitä
hytkähtivät Hämeen miehet, he tarttuivat tuimina aseisiinsa, ja samalla
kuului törmältä, jossa neuvottelijatkin olivat kääntyneet rantatoraa
kuuntelemaan, ukon ääni melkein ilkkuvana:

-- Kas niin, pojat, sen jo arvasin. Näin meitä vastaanottavat
savolaiset, jotka meidät rauhan miehinä rannalle kutsuivat!

Ja hän lähti kiireesti törmältä alas astumaan, ikäänkuin johtaakseen
noita kiihtyneitä nuoria miehiä, ja virkkoi laskeutuessaan:

-- Mutta kun me kerran tänne on tultu, niin täällä me nyt pysymmekin!

Silloin suhahti nuoli kentän poikki, savolaisten rannalta, muutaman
pajupehkon takaa. Ja ampuja oli kyllä tiennyt, kehen hän tähtäsi:
rautapää nuoli iski Karmalan ukon vasempaan olkapäähän, kun hän juuri
keskirinnettä alaspäin astui, siihen iski ja upposi syvälle
kainalolihaksiin, joihin värähtämään jäi.

Tuskan tuntien vanhus horjahti ja nojasi viereistä koivua vastaan.
Mutta se nuolen isku löi samalla kuin salamanisku molempiin
miesjoukkoihin. Savolaiset ensin tuokioksi nolostuivat, ja Pouta-Paavo
kuului siellä valittavalla äänellä moittivan miehiään, mutta samassa jo
heilahtivat aseet esiin heidänkin parvestaan, ja ahteella syntyi pian
määrätön hälinä.

Mutta ainoastaan hetkeksi oli ukko koivun kylkeä vastaan hervahtanut.
Tuokion kuluttua hän oikaisihe taas suoraksi, kiskaisi verisen nuolen
irti kainalostaan ja huusi sitä huiskuttaen melkein riemuavalla
äänellä:

-- Tätä se oli savolaisten sovinto, siinä näette salakytän nuolen!
Mutta etpä osunut sydämeen, sinä pelkuri pensaantakalainen, vielä on
pystyssä Karmalan Erä-ukko ja vielä iskee sen oikea käsi. Nyt
eteenpäin, Hämeen miehet, pois ajetaan nyt katalat rannoiltamme!

Mutta jo hänen sitä puhuessaan olivat Hämeen miehet vihansa vimmassa
rynnänneet eteenpäin tuota kavalaa tekoa kostamaan, ja tuliteräisinä
välähtivät heidän aseensa laskeutuvan syyspäivän hohteessa. Tuossa
tuokiossa koko ranta riehui yhtenä tuiskuna, kuin jos olisivat sinne
kaikki hiisien hirmut lasketut irti intohimoissaan temmeltämään. Ja
rynnätessään huusivat Hämeen miehet:

-- Erä-ukkoa ampuivat, katalat!

-- Sitä varten ne meidät tänne hakivat!

Yksin Suopellon Sipikin, joka vielä tuokio sitten oli rakennellut
rauhaa, syöksyi nyt miestensä etunenässä, keihäs ojossa, savolaisia
vastaan, karjuen:

-- Nyt ei ole sovintoa eikä armoa, nyt ilkityö kostetaan!

Odottamattoman nuolen vaikutuksesta hetkeksi typertyneet Savon miehet
asettuivat vastarintaan, torjuakseen hämäläisten hurjan hyökkäyksen.
Tulinen tosiottelu leveni pitkin ahdetta; siellä kaikui huutoja ja
kirouksia, miehiä jo voihkien kaatui ja koko sitä temmellystä säesti
venheistä katselevain naisten avuton ulina. Mutta ylinnä soi Karmalan
ukon riemahteleva yllytysääni:

-- Ajakaa järveen kuokkavieraat, juuri niin, näytetään nyt savakoille,
mistä raja kulkee...!

Mutta taistelun näin ahteella soidessa riehui pajukon luona
vesirajassa, siinä, mistä vihan nuoli oli lentänyt, yhtä tuima ottelu,
leppymätön ja toivoton, vaikkei sitä törmälle näkynyt. Karmalan Lauri
oli seisonut hämäläisten sivustalla rantahiekalla, silloin kun tuo
kavala nuoli ukkoa kohti lennähti, ja sieltä nähnyt jousimiehen, joka
laukaistuaan kiireesti laski maahan aseensa. Rajaton inho oli hänen
mielensä täyttänyt, hänet oli sytyttänyt uusi ja vanha kosto, ja
tovereitaan odottamatta oli hän kirves koholla juossut hietikon yli ja
pajukon läpi ampujan kimppuun. Samassa hän ampujan tunsikin; se oli
Tarvaisen kiilusilmäinen Ohto, savolaisten sisukkain mies, jonka kanssa
hän jo ennen oli käsirysyssä ollut, -- häntä tavoitti nälkäisenä Laurin
isku. Mutta vaaniva savolainen oli ajoissa nähnyt hyökkäävän
nuorukaisen, oli väistänyt hänen iskunsa ja tarttui nyt hänen
rinnukseensa, painaakseen hintelämmän miehen käsivoimalla alleen.
Kotvan kesti sitä hurjaa sylipainia. Mutta vähitellen taipuivat Laurin
nuoremmat jäntereet, hän painui polvilleen... Mutta hän ei tahtonut
kostamatta kaatua, hänen mieleensä välähti isänsä surma ja sukunsa
suru, hän ponnisti yhä polviltaankin, nosti koholle pitelijänsä ... ja
juureva mies roiskahti rantakiven yli, keikahti selälleen vesirajaan.
Laurilta oli pudonnut kirves, hän tempasi vihollisensa siinä vieressä
lepäävän jousen ja iski sen vaskitetulla varrella voimansa takaa Ohtoa
otsaan. Kuului kamala parahdus, veri tulvahti esiin ja punersi
rantaveden...

Läkähtymäisillään läähätti Laurin rinta, hän tapaili henkeään, päätä
huimasi, -- tuo ponnistus oli ollut liian kova. Mutta samalla näki hän
kahden savolaisen rientävän kaatuneelle Ohdolle avuksi; hän kääntyi
törmälle päin, juoksi, kompastui, lankesi, -- hervonnut oli ottelussa
polven jänne... Ja siinä hän nyt makasi, surmaniskua odottaen.
Savolaiset juoksivat häntä kohti, -- mutta perille asti eivät ehtineet,
se isku ei tullut...

Lauri nousi, katsoi. Tuiran Vilppu se oli hänen avukseen ehdättänyt ja
pysähdyttänyt viholliset. Mutta peräytyessään nostamaan toveriaan
vesirajasta viskasi savolaisista toinen juuri sillä hetkellä keihäänsä
Tuiraa kohti; se upposi syvälle apumiehen reiteen, ja Laurin oli nyt
vuorostaan kannettava pahoin haavoittunut ystävänsä venheille, missä
itkevät naiset jo toistenkin haavoja sitoivat. Palatessaan ahteelle
näki Lauri jo taistelun talttuneen. Hetken se vain olikin kuumana
riehunut, nyt jo savolaiset väistyivät. He eivät olleet kestäneet
Hämeen miesten vinhaa hyökkäystä, itsensä Tarvaisen siellä nyt täytyi
kehoittaa:

-- Venheille, Savon miehet, soutamaan!

Mutta Erä-ukko liehui muita pitempänä omiensa keskellä ja huusi
ilkkuen:

-- Soutamaan, pakosalle, sanoinhan sen jo, -- älkääkä palatkokaan enää!

Mutta se iva puraisi syvälle savolaisten sisukasta johtajaa. Hän
kääntyi vielä kerran taaksepäin, antaakseen iskun tuolle vihaamalleen
noidalle, joka vaikka verta vuotavana vielä hänen jäljessään tappara
ojossa juoksi. Mutta se hetken viivähdys maksoi savolaisten
valkotakkiselle johtajalle hengen. Hänen omat miehensä loittonivat
hämäläisten takaa-ajamina hänen ympäriltään, hän eksyi umpimutkaan ja
yrittäessään vihdoin paeta sai vaahtosuinen vanhus toisen vanhuksen
tapparasta viimeisen iskunsa. Siihen seisahtui ukkokin, katsoi
kaatunutta vihollistaan ja hänen silmässään salamoi tyydytetty kosto.

Henkiin jääneet savolaiset juoksivat sillävälin sekasortoisena laumana
venheilleen, jotka heidän naisensa jo olivat vesille työntäneet,
tyrkkivät hädissään toisiaan, kahlasivat syvälle veteen ja viskausivat
siellä suinpäin aluksiinsa. Siinä kuppelehti miehiä päällekkäin, toisia
juoksi vielä rantaa myöten takaa-ajavain edestä, ja viimeisten
savolaisten oli uimasilleen heittäydyttävä pelastuakseen edes siten
rannasta loittonevain venheittensä perään...

Pakenevain kintereillä olivat Hämeen miehet voittonsa hurmaamina
juosseet rantahiekalle asti ja survoivat sieltä vielä keihäitään
pakoon ehättäviin venheisiin, joissa vallitsi sanomaton sekasorto ja
joita johdotta jääneet savolaiset koettivat henkensä hinnalla
vasta-aallokkoon soutaa. Mutta vesille eivät hämäläiset enää lähteneet
pakenevia tavoittamaan, siksi uupuneita jo olivat hekin, siksi syrjässä
olivat heidän omat venheensä. He vain riemulla tuota pakoa katsoivat ja
aina väliin vielä nuolen lennättivät loittoneviin aluksiin.

Tässä miesjoukossa seisoi Laurikin, vielä taistelun huumaus korvissaan.
Mutta hänen huuliltaan ei riemun huutoa lähtenyt. Erään venheen
keulateljolle kyyristyneenä näki hän nuoren tytön, jota hän ei
tuoksinan aikana ollut hetkeäkään muistanut. Nyt vasta palasivat
muistot. Se ei itkenyt, tuo kalpea tyttö, ei ulissut toisten naisten
tavoin eikä käsiään väännellyt, mutta sitä raskaammalta näytti hänen
äänetön surunsa. Verkalleen käänsi hän päänsä venheestä rannalle päin
ja hänen kauhua kertovat katseensa sattuivat Laurin tähystävään
silmään. Vedetön, mutta valittava, murheen murtama, oli se
jäähyväissilmäys, ja sellaiseksi se, kun venhe samassa salmesta kääntyi
saaren taa, nuorukaisen sydämeen painui.

Jotakin särkynyttä tunsi Lauri rinnassaan, kun hän riemuavain
toveriensa keskeltä taas saareen päin kääntyi. Mutta suruksipa muuttui
siellä ahteella toistenkin riemu. Melkein joka talon miehiä makasi
siellä vainajina taikka haavojaan valitellen. Hengettömänä lepäsi
siellä Olkkolan isäntä, nuolenpää vieressään, viimeisiä henkäyksiään
veti Voipalan nuori perijä, ja Koskipää oli kaatunut katajikkoon, johon
hän vihollisen oli ajanut ja iskenyt. Surun sortamina seisoivat omaiset
näiden jäykistyneiden ruumiiden luona, ja valitellen koettivat naiset
nurmella lepääväin verihaavoja tukkia. Haavoitettunsa olivat viholliset
toki saaneet mukaansa, mutta montapa makasi heitäkin kuolleina
rinteellä.

Mutta sen hävityksen keskellä istui Karmalan vanhus, vielä tappara
kädessään, kivellä Tarvaisen luisevan ruumiin vieressä, jonka
kangistuneista suupielistä vielä tursui verensekainen vihan vaahto, ja
onnellinen hymy kirkasti Erä-ukon partaiset kasvot. Mutta kalpealtapa
hän sentään näytti itsekin ja voipuneelta, ja huolestuneena Lauri,
rannasta hänen luokseen astuessaan, kysyi:

-- Miten on laitanne, ukko, onko haavanne tukottu?

-- Ei se mikään haava ole, nuolen naarmu vain, ei se tukkoja kaipaa,
vastasi vanhus halveksuen.

-- Mutta katso, mekkosi on paksussa hurmeessa, vieläkin vuotaa verta!

Nyt sen vasta ukko itsekin huomasi, ja pian siihen kertyi muitakin
avaamaan hurstista paitaa. Sieltä löytyi karvaisen rinnan kupeelta
ruosteisten nuolensärmäin repimä haava, syvä ja sälöinen. Mutta vanhus
ei vieläkään sitä tosiasiaksi arvannut. Ja sillaikaa kuin hänen
haavaansa tukettiin, puhui hän lepokiveltään rohkaisevia lohdutuksen
sanoja sureville, masentuneille erämiehille:

-- Älkää itkekö kaatuneita, sulo on sotahan kuolla. Raskaalta tuntuu
kyllä vainajia nähdä, mutta se hinta meidän oli maksettava, jotta
savolaiset kerrankin saataisiin älyämään, ettei heidän ole näille
vesille pyrittävä. Nyt on erämaa taas meidän ja meillä se pysyy, jos
vain huolellisesti apajoitamme varjelemme...

Mutta Ukon rohkea riemu ei muuhun eräväkeen tarttunut. Surevina
suorittivat Hämeen miehet viimeiset tehtävänsä tällä taistelun
anteella: korjasivat venheisiin haavoittuneet ja hautasivat vainajansa,
-- kaatuneet viholliset he jättivät maan päälle makaamaan. Sitten he
kiireisesti lähtivät soutamaan pois tästä kalman saaresta, jota he nyt
Sotasaareksi sanoivat, soutamaan samoja salmia, joita savolaiset äsken
olivat kulkeneet. Tuuli oli illaksi tyyntynyt, autiona siinsi taas
kellervälehtoinen hiekkarantasaari suuren eräjärven keskessä, ja
ensimmäinen kaarne laskeusi pian lennostaan tuolle hiljaiselle
rannalle, jossa äsken oli soinut intohimojen mylvivä pyörre.

Etuvenheen perässä, vanhalla kunniapaikallaan, tahtoi Erä-ukko nytkin,
voitosta palatessaan, istua, vaikka hän olikin verenvuodosta kalpea ja
vaikka vihavoimaan ruvennut haava estikin häntä muuta kuin yhdellä
kädellä perää pitämästä. Sairaaksi hän ei tahtonut heittäytyä, ei,
suoraksi hän selkänsä oikaisi, kun hän siinä uupumusta tunsi, ja
suorana hän venhekuntansa kotilahteen viiletti. Mutta ennenkuin rantaan
ehdittiin, niin jopa putosi huopari hervonneesta kädestä, vilun väreet
vanhusta puistattivat ja taluttamalla oli ukko vietävä saunaan,
nahkaselle vuoteelleen.

Huolestuneina valvoivat monet väsyneet, murheiset Hämeen miehet tänä
iltana rantanuotiolla. Jokohan sittenkin teki pillojaan viholaisen
lemmonnuoli, mistä sitten apu saadaan, jos auttaja kaatuu? -- niin he
toisiltaan kyselivät. Aamuyöstä kutsui ukko Laurin ja Suopellon
luokseen. Nämä näkivät heti, että haavakuume oli yöllä yltynyt ja
nopeasti myrkyttänyt vanhat veret; hämäräksi oli jo käynyt
johtajavanhuksen silmän kiilto, ja heikentyneellä äänellä hän heille
puhui. Mutta mieli oli vanhuksella terve.

-- Minun aikani on kypsi, sanoi hän, -- kostettu on sukuni surma,
voitettu vainon mies, joudan pois. -- Hän kääntyi sitten pojanpoikansa
puoleen ja virkkoi lempeästi: -- Kostoa neuvoin tuonoin sinullekin,
kostoa ja vihaa, siihen olen kasvanut. Mutta sinulla on nousuaika
edessäsi ... sitä olen yökauden ajatellut ... tuota eilistä
muistellessani. Niin, ehkä olet, Sipi, oikeassa, ehkei tämä ainainen
tora lopultakaan elätä. Punnitkaa itse, onko rauha parempi kuin sota;
minä en voinut sopia, ehkä voitte te...

Hänen raukea silmänsä pysähtyi taas pitkäksi hetkeksi Lauriin. Ja hän
jatkoi:

-- Katselen sinua, Lauri: sinussa on vartta, on mieltä, on miestä, erän
kovat kestät, tapellakin osaat... Mutta ei ole sinussa sittenkään samaa
sisua kuin oli isässäsi ja minussa. Toinen aika voi vaatia toista
miestä. Sinun ajettavaksesi jää kerran meikäläisten asia; aja se
heimosi onneksi, vaikkapa rauhan teitäkin. Mutta muista: niitä maita,
jotka ovat ostetut heimosi verellä, niitä älä heimolta hinnatta heitä!

Niin hän puhui, ja taas valaisi nuortean auvon ilme hänen kasvonsa,
joilta jo kuumeen hehkukin kelmeni. Vielä hän kuitenkin riemahtaen
virkkoi:

-- Kostamatta en kuitenkaan katoa ... kostin jo itse!

Ja se ilon ilme jäi hänen kasvoilleen, kun hän siinä hiljaa,
valittamatta, makasi ja aamun valetessa hiljaa kuoli. --

Muutamia päiviä myöhemmin souti hämäläinen erämatkue jo myödyttäviä
vesiä kaukaisilta haukijärviltään etelää kohti. Myrskyisiksi kiihtyivät
syystuulet suurilla selillä, ne repivät puut rannoilta lehdettömiksi,
ne kaatoivat honkia palolla ja läikyttivät laineita lastissa olevain
venheiden varpelaitojen ylitse. Mutta väsymättä kiskoivat kovettuneet
kourat aluksia aallokon halki, ja kun virtavesille saavuttiin, niin
levähtämättä laskettiin kohisevat kosket ja suvannoilla nostettiin
lehtipurje avuksi.

Kotikyliin paloi näet mieli syksynpimeiltä saloilta. Kotimatkalle
olivat hämäläiset -- vanhalle johtajalleen saunarantaan kummun luotuaan
-- lähteneet heti kun haavoittuneet suinkin jaksoivat taivalta tehdä.
Savolaisten pelko ei heitä siihen enää ajanut, nämä olivat näet
sota-illan jälkeen kiireesti paenneet soittensa taa. Mutta avuttomiksi
Hämeen erämiehet sittenkin itsensä tunsivat ja alakuloisiksi: paljon
verta, monta uhria oli taas tämä kalaretki vaatinut, suru asui
kotiinpäin soutavain miesten mielissä.

Mutta yhtä painoa he eivät vieläkään päässeet kulkemaan
rintamaankyliinsä asti. Kun he saapuivat Venheheittoon, jossa
tavallisuuden mukaan saaliista suurin osa kätkettiin rotkoihin, sieltä
suksimiesten talvikelillä haettaviksi, niin huomattiin, että Tuirassa
ei ole vielä miestä pitkien metsätaipaleiden poikki kotiinsa
kävelemään. Muut haavoittuneet olivat jo kutakuinkin kostuneet, hänen
reidessään oli vielä tuuranreikä auki, ja huonoksi se oli vienytkin
verevän miehen. Sairasta ei tietysti voitu yksin salolle jättää, mutta
pitempään ei erämatkue myöskään malttanut sinne jäädä. Siitä pulmasta
kauan neuvoteltiin miesten kesken. Vihdoin virkahti Suopelto:

-- Jonkun on jäätävä Vilpun kanssa tänne, kunnes talvella täältä
saaliit haetaan. Kuka jää Jämsän miehelle kumppaniksi?

Lauri oli jo aiemmin tarjoutunut jäämään henkensäpelastajan toveriksi
salolle, mutta siitä tarjouksesta ei Vilppu huolinut; hän tiesi, että
Lauria tarvittiin viemään suruviestiä Karmalaan ja hoitamaan Erä-ukon
hänelle jättämiä tehtäviä. Poissa oli vanha leikkiluonto nyt
veitikalta, siinä hän lepäsi avutonna lehtivuoteella Kihosjoen
partaalla ja virkkoi katkerasti neuvottomina ääneti seisoville
miehille:

-- Ei tarvitse jäädä kenenkään, jo joudan tästä yksin kuolemaan!

Mutta silloin kuului neuvottelevain miesten kehään arka naisääni, joka
sivulta kuiskasi:

-- Minä jään.

Miehet kääntyivät katsomaan. Se oli Karmalan nuori Enni, joka oli
sydäntään pidellen kuunnellut miesten puheita sen kulkijapojan
kohtalosta, jota hän kenenkään tietämättä mielessään rakkaana piti.
Ihmetellen huudahti Lauri:

-- Sinäkö, Enni, jättäytyisit salolle?

Punaisiksi olivat karahtaneet neitosen kasvot, kun kaikki olivat häntä
katsomaan kääntyneet, -- hän ujosteli nyt havaitessaan, että oli näin
yhtäkkiä salaiset tunteensa toisille ilmaissut. Mutta Tuiran Vilppu,
joka oli maannut väsyneenä ja välinpitämättömänä, hän nyt kuin elpyen
istualleen kimmahti, hänen raukea katseensa kirkastui ja vanhaan
tapaansa hän taas iloiten virkkoi:

-- Jäisitkö Enni, jäisitkö todella toverikseni salolle talvikaudeksi,
-- me kahden vain!

Nyt voitti tyttökin ujoutensa, ja rohkeana hän astui haavoitetun
viereen:

-- Jäänpä vaikka moneksikin talveksi, -- etkö sitä arvannut?

-- Enpä uskaltanut, mutta nyt en joudakaan kuolemaan! Tule, jäädään
tänne takamaille elämään, tänne sauna saakaamme! Nyt kyllä pian haavani
paranee enkä ikävöi enää Jämsänjoelle!

Miehet katselivat iloisesti hymyillen tätä kohtausta autiolla
jokirannalla, ja pian virkkoi Pilvenperä:

-- Taitaa olla lemmen liitto siinä tekeillä, perhekunnan alku
takamaille, eipä sitä apua arvattukaan!

Mutta Suopelto puhui innostuen:

-- Se on oikein, koskapa yhteen kuulutte, niin perustakaa vain kotinne
tänne takamaille. Me kyllä teille tänne jykevän pirtin rakennamme ja
eväitä heitämme, ettei hätä heti heiluttele. Ja vaikkei ole pappia
aviotanne vihkimään, niin yhtä pyhä se liittonne silti on, kun sen koko
erämatkue vahvistaa, -- voittehan sitten joskus tulla papinkin luo,
samalla kuin lapsenne ristitte, silloin on yksi tie ja kaksi asiaa.

Siinä oli Kihoskosken kupeella komea kuusikko ja sen rinteellä tiheä
lehto, johon hyvästi saattoi saunan kätkeä, -- siihen eräjoukko kävi
yhteisvoimin nuorelle väelle salopirttiä rakentamaan, ja parissa
päivässä se oli jo valmis. Ensi tuli tehtiin uuden tuvan uuniin, sen
valossa Leena-muori nuorikolle ensi taikinan vastasi ja hilpeät
hääjuhlat siinä joukolla vietettiin.

Mutta erojuhlat samalla. Sillä seuraavana aamuna läksi hämäläisten
erämatkue painumaan lounaisille metsäpoluille, jättäen kaksi nuorta
ihmistä pitkän talven ajaksi yksinäiselle salolle, missä ei kymmenien
peninkulmain kuuluvilla muuta ihmistä asunut. Mutta rohkeina jäävät
lähteville hyvästinsä lausuivat, ja iloisina he sulkivat ovensa
syysmärkään poistuneiden jälkeen, kätkeytyen niin kahden oman tupansa
lämpimään.

Hetkeksi pysähtyi vielä erämatkue Kihoskosken harjulle katsomaan,
kuinka Tuiran salopirtistä nouseva savu hienona hiveli syysmetsän
märkiä latvoja, ja kyynel silmissään virkahti Leena-muori:

-- Ei ole niillä raukoilla mihin turvautua, jos tulee vieraaksi tauti
tai korven kontio.

Mutta vakavana vastasi Sipi:

-- Toisiinsa turvautuvat. Rohkeutta siltä kysytään, joka noinikään
salolle pirttinsä perustaa. Mutta niin ne ovat erämaat asutettavat,
niin ne ovat asutetut ennenkin, ja ehkä on eletty onnellisempinakin
silloin kuin nyt rintamailla!

Mutta syrjemmässä muista seisoi Karmalan Lauri ääneti katsellen tuota
erämaan keskeltä hienosti kiemurtelevaa savua, ja kaihoten, kadehtien
hän ajatteli ystävänsä onnea. Noin olisi hänkin tahtonut saada kerran
mielittynsä keralla jäädä sydänmaan saunaan, kahden vain, syrjään
ihmisten kiistoista ja kilvoituksista. Mutta se hänen hiljainen
unelmansa, se oli kostoon särkynyt. --

Usein oli suru erämiesten matkassa kotosalle kulkenut ennenkin, mutta
harvoin olivat suruviestit niin suuret olleet kuin tänä syksynä. Niitä
kulki nyt joka kylään niiden matkueiden mukana, jotka rintamaan
laidassa eri tahoille haaraantuivat.

Mutta raskain viesti oli Laurilla vietävänä, hänen yksin astellessaan
lehtoa pitkin Karmalan lahteen. Etäältä vaarojen takaa kumahteli kuin
haudasta kirkonkellojen soitto, -- oli lauantai, pyhäksi soitettiin, --
ja hän ajatteli, että saavat ne nyt pitempäänkin soida, kuolinkellot.
Penikin käveli siinä vakavana hänen rinnallaan, ikäänkuin sekin tuntien
raskaaksi sen viestin, joka heillä oli kotiin vietävänään.

Mutta kun Lauri kotipihalle saapui ja tarinaansa kertomaan kävi, niin
tunsi hän mielessään kylmän puistatuksen. Kenenkään silmä ei siellä
itkuun sulanut, harvan sanan sai hän vastauksekseen, -- tuntui melkein
kuin se hänen tuomansa tuonenviesti jo olisi ollut tuvassa tunnettu. Ja
niinpä hänelle emäntä jo ennen kuin Lauri suunsa avasi virkkoikin:

-- Taasko tappelitte, veriin miehiä menetitte, vaarinkin sinne jätitte.
-- Niin, jo sen tiedän, nähnyt sen olen, nähnyt vihanvenheitä
vierekkäin rannalla ja ruumiita olen nähnyt hautoihin laskettavan.
Mutta missä on Enni, vihkimättä lapsen salolla naititte...

Lauri tiesi kyllä, että tuo sairaalloinen emäntä Mustanahon karsikossa
usein loveen lankeili ja kaukaisia asioita katseli, -- olihan se
ennakolta nähnyt senkin tappelun, johon häneltä mies ja lanko oli
kaatunut, ja siitä asti se olikin noin kummaksi käynyt. Mutta kaameata
oli Laurista sittenkin kertoa sanomiaan tuolle kylmälle tietäjälle,
joka jo salatkin tunsi. Eikä lämpimämpi ollut sedänkään vastaus, kun
Lauri tälle vaarin kuolemanviestiä kertoi. Tylysti Tuomas vain virkkoi:

-- Surmaansa kai se isä ikäloppuna läksikin sieltä savolaisten
tappeluista hakemaan, eihän se malttanut lähtemättä olla. Sen siitä nyt
taas näitte!

Laurilla hyyti sydäntä; nyt hän vasta oikein tunsi orpona liikkuvansa
näillä setänsä pihoilla, joista äänetön kylmyys häntä vastaan huokui.
Painostavalta hänestä oli siellä kyllä ennenkin tuntunut.
Raskasmielisenä oli setä aina ahertanut siinä ilottomassa
raadannassaan, ja kuin haamu oli tuo kärsivännäköinen emäntä siellä
ennenkin liikkunut umpisuisena ja umpimielisenä. Mutta nuoresta
erämiehestä tuntui sittenkin siltä, kuin joku erityinen, äänetön, salaa
jäytävä suru ja entistä raskaampi apeus olisi nyt näillä kotituvilla
asunut ja häntä vastaan lehahtanut. Se ikäänkuin puristi kokoon
Laurinkin nuoren sydämen, hänet valtasi melkein pakko saada edes jonkun
kanssa puhua, kertoa ja kuulla. Hetken tuvassa levättyään käveli hän
senvuoksi ulos tanhualle, mistä kuului havukirveen yksitoikkoinen
nakutus. Poika-Tuomas siellä pölkyn ääressä heilui ja häneltä Lauri
kysyi:

-- Missä on Heino? -- Hän tahtoi toki saada tarinoida nuorimman
orpanansa kanssa, joka ei mikään tuppisuu ollut.

Mutta Tuomas ei vastannut, nakutti vain ääneti poikki pieniä
kuusenoksia. Vasta kun Lauri uudisti kysymyksensä, ärähti juro raataja
melkein äkäisesti:

-- Heinoko... Karannut!

-- Mitä puhut, karannutko kotoaan, uteli Lauri hämmästyneenä. -- Miksi
ja minne?

-- Maailmalle, minne lienee livistänyt, helpompia päiviä hakemaan kai!

Laurin täytyi hämmästyksensä kesken hymyillä, sillä hän tunsi noista
sanoista niin hyvin isä-Tuomaan lyhyet puheenparret, jotka jo olivat
hänen kuvaansakin syöpyneet.

Mutta vielä hän kysyi:

-- Milloin se lähti?

-- Tässä kesällä, yöllä livisti, jälkiään ei jättänyt...

Enempää ei Tuomas tiennyt kertoa. Mutta Lauri ymmärsi jo siitäkin tuon
tuvassa vallitsevan mielialan, isännän ärtyisän äänen, emännän
laihtuneen hahmon. On siis surua täälläkin, jäytävää surua ja soimuuta.
Ja hän istahti hetkeksi tanhuan aidalle havumiehen viereen, katseli
rantakedon yli järvelle, missä syysmyrsky vesiä myllersi ja
vaahtopäisiksi särki aallonharjoja, ja hän ajatteli, että eipä ole
oikeastaan ihmekään, jos Heino kotoaan karkasi. Sillä itsestäänkin
hänestä tuntui, että hauskempi kuin täällä on sittenkin siellä
syyssateisella salolla, -- ilman tovereitaan, joustaan ja Peniään,
hänkin tänne menehtyisi!

Samassa hänen silmänsä sattuivat siihen aituuksen nurkkaan, missä Ukon
Ennille kasvatiksi tuoma tevana vielä vankina kohotteli korkeata
kaulaansa korkean aidan tasalle. Poissa on nyt Ennikin, Karmalan ainoa
ilolintu; kesykki on yksin jätetty siihen, eikä hoitajaa ole enää
odotettavissakaan. Lauri käveli aituuksen luo, purki veräjän ja astui
taputtamaan arkaa hirvenvasaa, joka suurilla silmillään tätä outoa
lempeyttä katseli. Mutta kun hirvi tuokion kuluttua aukinaisesta
veräjästä astui nurmelle ja sieltä pitkin harppauksin loikkasi lehtoon
päin, niin eipä Lauri sitä pidättämään käynyt, vaan ajatteli:

-- Mene vapauteesi, ilotontahan täällä on sinunkin!



VI. MAAILMALLE.


Niin, Karmalan nuorin poika, Heino, oli karannut isänsä kodista.

Eräänä sydänkesän päivänä oli Karmalan lahdelle saapunut outoja
kulkijoita. Ne olivat olleet kuljeskelevia teinejä.

Sauvat kädessä, pussit selässä he olivat tulleet, hilpeinä miehinä
olivat taloksi heittäytyneet ja talon nuorimmasta olivat pian
tuttavansa tehneet. Heino oli heidän juttujansa kuunnellut, kuunnellut
heidän tarinoitaan Turun koulusta, jossa lukeminen oli työnä ja jossa
miehestä tehtiin pappi tai lainlukija, ihaillut heidän elämänsä
vapautta ja kadehtinut heidän kepeätä mieltään. Ja nuoret miehet olivat
Heinon nähdä pirtin nokiseen seinään piirtäneet niitä samoja
koukeroita, joita koulussa luettiin ja kirjoitettiin, ja antaneet
hänelle muutaman nahkalevyn, johon itse olivat harjoituksekseen
kirjaimia piirustaneet.

Ahmien oli poika sitä kaikkea katsellut ja kuunnellut ja hänen
sydämessään oli polttavaksi kiihtynyt se jano, jonka hän jo kesäkauden
oli siellä jomottavan tuntenut ja joka piispanretken jälkeen ei
sammumaan ruvennutkaan. Ne tarinat, joita piispan saattomiehet olivat
Savon matkalla salon pojille kertoneet kaukaisen maailmansa oudoista
oloista: linnoista, luostareista, kaupungeista ja niiden kepeästä
elämästä, olivat syöpyneet syvälle Heinon mieleen. Kun hän sitten
aamusta iltaan raatoi isän kovan kurin alaisena halmeella ja
heinärannassa, pyörivät hänen yksinäisen ikävänsä mietteet noiden hänen
mieleensä painuneiden kuvien ympärillä, ja niiden keskeltä välähti
hänen muistoihinsa aina väliin vanhan piispan mahtava olento kuin
pilvien päällinen ilmestys. Ja hän kertasi usein ajatuksissaan niitä
kehoittavia sanoja, joita tämä hänelle oli puhunut: "Kun tulet
Turkuun..." Mutta kenellekään hän ei niistä mielikuvistaan saanut
kertoa ja siksipä Heino, varsinkin erämiesten lähdettyä Pertunjuhlain
jälkeen kalajärville, tunsikin Karmalassa entistä syvemmin ilottoman
yksinäisyytensä.

Ehkäpä olisivat kuitenkin nuo muistot ajan oloon kalvenneet nuorukaisen
mielestä, mutta nyt tulivat nuo kuljeskelevat teinit ja virittivät
jutuillaan hänen mieleensä aivan uuden kaipion. Toinen heistä oli pitkä
roikale, Pietari nimeltään, aina laulussa suin, aina kompasana
huulillaan, ja hän se varsinkin iloisilla jutuillaan voitti puoleensa
Heinon herkän mielen. Tämä Pietari se eräänä iltana, kun Karmalan
tuvassa illallista syötiin, muiden iloisten juttujensa sekaan yhtäkkiä
kysäisi:

-- Eikö lasketa Heinoa teiniksi kouluun, koska hänellä näkyy hyvä halu
olevan?

Mutta vihaisesti pöydän päässä istuva isä-Tuomas silloin vieraaseensa
päin kääntyi ja ärähti:

-- Ei! Ja jos te käytte semmoisia juttuja hänen päähänsä ajamaan, niin
väleen suoriatte taipaleelle tästä talosta!

Mutta toinen teini, Paavali, jossa oli jo paljon papin alkua, virkkoi
siihen isännälle melkein kiivastuen:

-- Mikäs häpeä se olisi, jos pojasta pappi tehtäisiin?

-- Pappiko, sanoit, -- herra! huudahti isä.

-- Niin, miksei pappi tai ruunun mies, -- sitä tietä sinne kiivetään.
Heinolla on pää terävä, pian hän latinat oppii.

Niin leperteli taas Pietari-teini, Heinon korvien yhä enemmän
kuumetessa. Mutta silloin kävi Tuomas-isän niska taas punoittamaan,
hänen leukansa väkätti vähän aikaa ja sitten tulivat sanat:

-- Jo olette te maailmankiertäjät tarpeeksi tässä talossa virkailleet,
jo joudatte taipaleelle. Tämän talon poikia ei herroiksi opeteta eikä
siitä asiasta toista kertaa puhuta enää tässä talossa, kun lienee
minulla valta. Heino suorii viikatteineen heinänurmelle ja te laputatte
matkoihinne, -- saatte uskoa jo sillä sanalla!

Todeksi sen silloin ymmärsivät sekä Paavali että Pietari, ja vielä yötä
vasten he läksivät astumaan vihaisen isännän tuvasta toiseen kylään.
Mutta veräjälle kantoi heille Marketta-emäntä vielä eväiksi salaa
juuston ja leivän, -- jokaisesta teinialmusta oli kirkko luvannut
jonkun päivän synninpäästön armeliaalle antajalle, sen tiesi hurskas
emäntä.

Teinit läksivät, ja taas kuluivat päivät hitaina ja harmaina Mustanahon
rinteellä. Mutta Heinon mielestä ei isän ankarin uhkauskaan ollut
pystynyt karkoittamaan hiljaisia mietteitä, jotka nyt olivatkin
entistään elävämpiä. Heinänteko loppui. Viimeisen kuivan ruon suovaan
kannettuaan oli Heino eräänä päivänä istahtanut aitovierelle ja
ruvennut puukkonsa kärjellä tuoheen piirtelemään niitä samoja
koukeroita, joita oli teinien hänelle antamassa nahkalevyssä, -- sitä
hän aina povellaan kantoi. Nuo kirjaimet olivat hänestä kuin oppaita
opin tielle, ja niitä piirrellessään virisi hänessä taas halu lähteä
kuljeskelevain teinien matkassa maailmalle. Se halu kävi joskus hänessä
melkein ylivoimaiseksi. Mutta isän silmä oli häntä jo turhaan suovalta
etsinyt, ja kun se keksi hänet aidan kupeelta kykkimästä, karjaisi
ankara mies lähemmäs astuen:

-- Mitä taas kökötät siinä parhaalla työrupeamalla, vetelys?

-- Johan loppuivat heinäruot, vastasi Heino, koettaen piilottaa
pergamenttipalastaan.

-- Nyt on nuotalle lähtö, sinua tässä vain on soutajaksi etsiskelty. Ja
mitä kääröjä sinulla on siinä kourassasi, näytä!

Heino vastasi arasti:

-- Se on kirjoitusta, isä!

-- Kyllä minä sinut kirjaan! Eikö liene niiden teinien kujeita,
arvasinhan, vitsahousun koukeroita...!

Ja isä repäisi vihaisesti kahtia Heinon kalliin pergamentin, viskasi
palat pensaaseen ja ärjäisi:

-- Kujeet pois, nuottarantaan astu! Taasko luimistelet, -- mutta sen
sisun minä sinusta pehmitän, vekara, niin että tiedät, mitä ilve maksaa
ja mitä työ!

Taas oli näet Heinon silmässä välähtänyt se uhkamielen salama, jota isä
ei suvainnut. Poika keräsi kiireellä pensaasta revityn lehtensä
palaset, ja samalla hänessä ikäänkuin päätökseksi kypsyi tuo salaa
kytenyt tosiuhman halu. Ja rantaan päin kävellessään hän itsekseen
hoki:

-- Se jo riittää, nyt tiedän, minkä teen, ja nyt sen teen!

Sitä mielessään hokien souti nuorukainen tänä iltana raskasta
nuottavenhettä; hänen sydämensä ympärille ikäänkuin kasvoi umpinainen
kuori, joka sitä nopeammin kovettui, kun isä tuontuostakin vielä hänen
voimattomuuttaan ivasi:

-- Tuomas vetää hartiaväellä, hänen soutuaan nuotta tottelee, -- mutta
katsopas tämän vätystäjän näykkimistä!

Koetti harvapuheinen äiti toki nuorimpaansa puolustaa:

-- Heino on heikompaa tekoa ja nuorempikin, vielä...

-- Ja laiskempi, murahti isä. -- Mutta tiedän minä rohdon sille
taudille.

Mutta se uhkaus vain terästi Heinon sisua, se vain tuki hänen
päätöstään.

Sumuinen, kostea oli yö, kun nuottamiehet kotiin saapuivat ja väsyneinä
pirttiin pitkälleen retkahtivat. Mutta Heinolla oli silmät auki, hänen
siinä uuninkupeella veljensä vieressä maatessaan, hänessä painiskelivat
pitkin yötä yhä mielen uhma ja kodin rakkaus. Äiti tuntui levottomasti
nukkuvan; olipa kuin hän olisi aavistanut poikansa mietteet, ja kerran
hän jo nousi, seisoi tuokion Heinon vuoteen vieressä ja viskasi raanun
hänen peitokseen. Ja silloin horjahti pojan äskeinen, luja päätös.
Mutta taas kuului isän kuorsaus uunilta, ikäänkuin toruvana sekin, ja
silloin paatui jälleen nuori sydän. Niin hän taistellen makasi: ei
ollut rauhaa nukkua, ei ollut tarmoa nousta.

Jo pilkisti päivä räppänän raosta ja valoi punaa päreorsille. Heino
säpsähti: isä herää kohta, nousee, äskeinen päätös on mennyt, -- suoria
vain vanhan kurin alle, ilman iloa, ilman armoa...!

Ei, vielä on aikaa, vielä nukkuu perhe, vielä voi hän tavata etelään
päin kulkeneet teinit... Melkein vavisten nousi Heino, hiipi ulos ja
seisoi hetkisen neuvotonna pihalla. Mutta tuvasta kuului isän rykäys:
poika juoksi aittaan, otti sieltä leipäparin ja suolakaloja väliin ja
laskeusi rantaan, jossa ukon hänelle veistämä pikkuvenhe piiloili
pajukossa. Sen hän potkaisi irti vesikiviltä...

Se oli tehty, ja tuntuipa kohta kuin helpommalta, kun hän nousevan
päivän kultaamaa lahtea myöten souti selälle ja niemestä etelään
kääntyi. Tuoreen metsän tuoksu lehahti rannoilta, raitista oli
hengittää aamuinen ilma, kevyttä oli soutu nyt, ei työlästä, niinkuin
iltayöstä nuottavenheessä.

Heino tiesi, minnepäin teinit olivat kulkeneet, ja heitä tapaamaan hän
souti. Mutta kotikyläin kuuluvilla ei hän tahtonut taloissa käydä, ja
hän souti senvuoksi selän yli toisensa perästä, jättäen kauas
autereeseen ne saaret, jotka kotilahteen kuulsivat. Vasta kun päivä
korkeimmilleen nousi, leväytti poika airojaan ja laski venheensä
selällisen saaren nurmikkorantaan. Hiukan hitaasti kulki siellä veitsi
läpi kotoisen leivän, kun hän rannalla murkinoimaan kävi, ja siltä
miehestä tuntui, kuin olisi pala syödessä kurkkuun takertunut ja vesiä
silmiin nostanut. Mutta kyyneleinä eivät ne vedet päässeet vuotamaan,
ennenkuin väsynyt soutaja jo nukkui päivänpaisteiselle nurmelle.

Sikeään hän nukkui. Mutta se mielen levottomuus, joka häntä oli
yökauden vellonut, se elpyi nyt unelmiin. Hän oli kulkevinaan
Mustanahon rinnettä notkoon, mutta jyrkiksi kävivät rinteen seinät,
eikä kohta näkynyt kapeasta laaksosta harjanteiden välitse muuta kuin
kipene sinistä taivasta. Kolkkoa oli metsä, kalliot tuntuivat
laskeutuvan vastakkain, kuin puristamaan yksinäistä vaeltajaa; hän
olisi tahtonut palata, mutta ei voinut, eteenpäin piti hänen vain
astua, kunnes hän seisoi jyrkkäreunaisen rotkon partaalla, jonka
mustasta syvyydestä kohisi kumea ääni. Tuska valtasi vaeltajan, ja
epätoivossaan läksi hän kiipeämään pystyjyrkkiä kalliosärmiä myöten
ylöspäin, muualle ei hän enää päässyt. Kapusi, kapusi -- jo aukeni
ylimmän kallion laelta näkyviin laaja selkä ja sen takaa avara maisema.
Ja hänen sydämensä täytti valtava riemu. Sillä vauras oli tuolla talo
vihantain ketojen keskellä, kypsänä siellä lainehti vilja; veräjän
suussa polki tannerta liinaharja-ratsu ja uhkuvautareisina kulkivat
lehmät rantalaitumella. Se oli kuin onnen maa, joka kehoitteli: tule ja
ota! ja hän ojensi kätensä tuota läheiseltä näyttävää rantaa kohden.
Mutta se olikin kaukana, kaukana, ja hänen kupeillaan olivat kalliot
pystyt ja alla oli musta vesi. Siellä oli kyllä kallion alla hänen
pieni ruuhensa, mutta rinne oli liian jyrkkä. Sitäkö myöten hänen piti
laskeutumaan lähteä ... jalka livetti, se tuskin kalliota hipaisikaan.
Hän putosi, solui syvälle ja tunsi jo kostean usvameren, johon hän
upota uhkasi... Vielä pilkisti etäältä vihanta ranta, mutta itse hän
siihen kylmään usmaan upposi ja käsillään hän hapuili, tavatakseen
jotakin, johon tarrautua ja siten pelastua...

Heino seisoi jo pystyssä törmällä, kun säikähtyneenä unestaan heräsi...
Siinähän oli venhe rannalla ja rauhallisna lainehti järvi. Mutta päivä
oli jo painunut rantakoivikon taa, ja viileä iltatuuli hänen ruumistaan
siimeksessä kylmi. Väleen hän nyt unen kuvat silmistään karisti,
karkaisi mielensä ja souti taas eteenpäin outoja selkiä pitkin.

Seuraavana päivänä hän jo katseli talonsavuja ja poikkesi Päijänteen
itäisiin lahtiin teinituttaviaan kysymään, sillä sitä tietä hän heidän
kulkevan tiesi. Mutta ei kuulunut siellä rantatiellä teinejä kulkeneen,
ja yksin oli hänen painettava yhä edelleen, vaikka pian loppuivat eväät
ja matalaksi laskeusi mieli. Jo joutui hän tiheämmin asutuille
rannoille ja sinne hän venheensä heitti, lähteäkseen jalkaisin yhä
vahvistuvaa valtatietä myöten talojen väliä taivaltamaan. Ne olivat
Hollolan pitäjän vanhoja rintamaita ja yhä vaikeammaksi kävi hänen
sieltä tuttaviaan teinejä löytää.

Eräänä päivänä ehti hän ison aukean partaalle, missä hän vesien
keskeltä näki korkeat kiviset seinät ja jyrkät, suipot harjat, -- sen
hän arvasi Hämeen kuuluisaksi linnaksi. Nyt luuli hän jo joutuneensa
sen uuden maailman kynnykselle, jota hän oli etsimään lähtenyt, ja hän
käveli rohkeasti siltaa kohti, siitä linnaan mennäkseen. Mutta eipä
häntä sinne sisään laskettukaan. Siltaa vartioiva mies kyseli hänen
asiaansa, ja kun ei salon poika sitä osannut selittää, niin
keihäsniekka hänet muitta mutkitta pyörähdytti takaisin.

Silloin laukesi sisämaan kaukaiselta lapselta luonto, jota niihin asti
heikkenevä toivo oli ylläpitänyt, ja alakuloisuus pääsi lopultakin
voitolle. Hänestä tuntui nyt, niinkuin tuonoin unessa, tie pystyyn
nousevan, ja hänen rintaansa tuntui painavan tuska niinkuin kallio
rotkotiellä. Verkalleen käveli hän järven rantaan, -- jalatkin
laahustivat nyt väsymyksestä kankeina, ne eivät tuntuneet enää
eteenpäin kantavan, -- ja matalampana mieleltään kuin koskaan ennen
istahti hän mättäälle. Minne nyt? Kerjäämäänkö edelleen, -- tylyltä
tuntui maailma ja kolkolta, ja hän muisti kaivaten, kuinka lämpöisenä
tuli aamuisin kiilsi kotituvan tuhkasissa, joihin äiti kävi liekin
puhaltamaan. Vai pitäisikö palata takaisin pohjoiseen, hakea venhe
kätköstään ja katuvaisena kotirantaan soutaa, nöyrtyneenä, avutonna
astua ankaran isän eteen ja hänen armoilleen antautua, -- ei, minne
tahansa muualle, sinne vain ei!

Näin synkkänä rannalla istuessaan kuuli Heino yhtäkkiä törmältä,
pensaan kupeelta, äänen:

-- Poika hoi, tulepas tänne!

Se puhuttelija oli silmäpuoli ukko, joka törmällä verkkojaan korjasi.
Mutta hänen toinen silmänsä vilhui ystävällisenä, niinkuin olisi äijä
Heinon huolet huomannut. Ja heti hän kävikin kyselemään nuoren kulkijan
matkoja. Heino ei ollut muualla missään matkansa määristä puhunut,
mutta nyt oli hänellä mieli niin raskas, että tuntui hyvältä sitä
keventää, -- hän kertoi, ihan sydämensä avaten, verkkoukolle kaikki
mielensä toiveet ja pettymykset, pakonsa ja aikeensa tavata teinit,
joita ei enää löytänytkään. Käpy kääntyi ketterästi verkkoukon kädessä
hänen kuunnellessaan, mutta melkein ankara oli hänen äänensä, kun hän
yhtäkkiä virkkoi:

-- Heimosi heitit, läksit herraksi kiipeämään! Mutta taidatko jo
temput, joita siihen tarvitaan?

-- Niin, lukemistako, -- en vielä.

-- Muutakin! Osaatko valehdella ja pettää? Vähän sitä sydänmaalla
oppii. Mutta jos osaatkin, ei riitä sekään. Uskallatko varastaa?

Kummissaan katseli Heino verkonkutojaa, ymmärtämättä, puhuiko se
leikkiä vai totta, vai oliko mies löylyn lyömä. Mutta ukko vain jatkoi:

-- Sitä sinun täytyy oppia, jos mielesi maailmalla herrana menestyä.
Talonpojilta täytyy sinun oppia ottamaan, mitä tahdot, nimessä ja
toisessa, ja oppia ottamaan niin ovelasti, että et siitä hirteenkään
joudu. Ja onko sinulla omaatuntoa?

Ukko puhui aivan vakavissaan, melkein katkeralla äänellä, kuin syvää
elämänviisauttaan sanellen, mutta olipa Heino sentään hänen ainoassa
silmässään näkevinään edelleenkin hyväntahtoista veitikkaa. Siksi hän
vastasi reippaammin:

-- On kai.

-- Pane pois se, jos mielit maailmalla puolesi pitää. Et saa katua
mitään, et muita ajatella kuin itseäsi, muuten joudut sitä katumistasi
katumaan. Jos jo karkaamistasi kadut, niin laputa ajoissa kotiisi
takaisin! -- No, mitä mietit? Minne aiot kävellä, tuostako itäänpäin,
talonpojaksi takaisin, vai tästäkö länteen, Turkuun?

Jo oivalsi Heino, että pilkkanaan häntä verkkoukko piti, ja hän
ajatteli itsekseen, että mikseipä hän kestäisi siinä missä muutkin ja
oppisi sitä, mitä maailmalla tarvitaan. Päättävästi hän vastasi:

-- Eteenpäin kävelen, kun kerran kulkemaan lähdin.

-- Vai niitä olet miehiä. No mene, pian sinä toverisi löydät. Tuosta
kylästä, joka järven toiselta rannalta paistaa, tapaat teinit,
luultavasti samat, joita haet. Idästä päin ne äsken sinne kulkivat.

-- Tätäkö valtatietä vain?

-- Samaa leveää tietä. -- Nyt hymähti verkkoukko jo ihan sulana, hän
oli vain ajan kuluksi vähän poikaa viivytellyt, ja siksi hän ei ollut
kysyjälle heti sanonut sitä, mitä tämä tietää tahtoi. Mutta vielä hän
lisäsi: -- Mene tervennä, mutta muista neuvoni, niitä maailman rannalla
tarvitset!

Mutta Heino käveli jo notkein jaloin, joista nyt väsymys oli kaukana,
järvenrantaa kierrellen valtatietä myöten. Sen kahden puolen oli siihen
Birgerin vanhan linnansaaren edustalle syntynyt röttelöinen
esikaupunki, jossa kalasteleva ja kaupusteleva väestö linnan turvin
eli. Pian tapasi hän tuttavansa teinit, jotka ilolla härkäpojan
matkaansa ottivat ja naureskellen hänen tarinaansa kuuntelivat. Ja
poissa olivat samalla pojan mielestä huolet ja katumiset ja apeat
mietteet, ja maailman hän jo tunsi itselleen aukenevan.

Yhdessä nyt teiniveljekset iloista taivalta tekivät, -- pyhä Pietari ja
Paavali ja pieni Henrikki-pyhimys oppipoikana matkassa, -- niin he itse
retkensä kuvasivat. He keräilivät talonpojilta teiniapuja, vierailivat
päivän ja pari taloissa, joissa heitä hyvänä pidettiin, mutta nielivät
murkinan sielläkin, missä kiertäjiä karsaasti kohdeltiin. Pietarilta ei
koskaan luonto lamautunut, ei silloinkaan, kun joku äkäinen isäntämies
heille venhekyydin asemesta vitsakyytiä tarjosi; hän kiskaisi vain
silloin pussinsa tiukemmas olalleen ja vihelsi salolle astuessaan.
Mutta kujan suusta saattoi hän silloin, talonväen työhön lähdettyä,
palata lehdon kautta aitalle takaisin ja itse sieltä ottaa sen
voimukulan tai makean lampaanreiden, jota ei kitsas isäntä tahtonut
koululaisille antaa, -- ja hän kehui silloin, että niin Jumala itarat
rankaisee! Väliin hän taas, kun taival oli pitkä ja suolia hiukaisi,
loikkasi aidan yli naurishalmeelle, tutkiakseen, kuinka pitkälle
kasvullisuus oli ehtinyt. Mutta jos tie näytti tekevän kovin suuren
mutkan, irroitti hän omin luvin venheen nuottarannasta ja souti
matkueensa suoraan järven yli, lohduttaen tovereitaan, että kyllä
omistaja venheensä sieltä hakee ja on taas onnellinen, kun sen löytää.

Ja toiset seurasivat oppivaisina hänen neuvojaan, ja Heinosta tuntui,
että jo hänelläkin omatunto rupesi venymään, minkä verkkoukko oli
tarpeelliseksi väittänyt.

Mutta Paavali oli ääneltään ja varreltaan papillinen mies ja osasi
taloissa niin hurskaaksi heittäytyä, että harvoin emännät hänen
pussiinsa olivat pistämättä kalakukkoa tai leipäjuustoa; joskuspa
tipahuttivat sinne räävelinkillinginkin, jonka salaa kaivoivat isännän
nahkamassin pohjalta. Hän osasi ihanasti messuta, ja jos tarpeen paikka
sattui, niin säikkymättä hän ripinkin kuunteli ja sakramentit jakoi,
vaikkei teineillä sellaiseen papilliseen toimitukseen mitään oikeutta
ollut. Mutta Paavali tiesi saavansa siitä hyvän käteisen tunnustuksen,
-- miksei hän niin ollen olisi auttanut miestä mäessä ja naista sielun
tuskassa!

Taipaleilla tehtiin tuttavuutta matkamiesten kanssa, ja yhdessä sitten
talottomat tiet astuttiin ja tasattiin talonpoikain eväitä. Hattulan
kirkolta tuli toivioretkeläisiä, jotka palasivat syntejään heittämästä
siellä olevan ihmeitätekevän pyhimyskuvan juureen, ja heidän kanssaan
teinit yhtä matkaa kulkivat. Mutta lähempänä Turkua liikkui paljon
näitä pyhissäkävijöitä, jotka joko tuomiokirkon pyhäinjäännöksiä olivat
kumartamassa käyneet ja anekirjat itselleen ostaneet taikka sille
asialle menivät. Heillä oli mieli herkkä, ja almunsa he teineillekin
antoivat. Siellä myös valtatie yhä leveni ja asutus tiheni, ja vaikka
näillä mailla kouluteinejä jo enemmänkin liikkui, niin riitti sitä
sentään aina jotakin pitkämatkaistenkin pusseihin. Pulleat ne olivatkin
nuo haarapussit ja aika painavat, kun nuoret pitäjänkiertäjät eräänä
syyspäivänä Aurajoen ahdetta pitkin astellen kulkivat kaupunginojan yli
ja Hämeen tullin kautta saapuivat Turun kaupunkiin.

Siellä oli matkan määrä. Hölmistyneenä kaukaisen sydänmaan lapsi
pysähtyi pussi selässään keskelle Hämeenkatua katsomaan siellä liehuvaa
liikettä ja hurinaa. Oli juuri rälssimiesten vuotuinen aseidenkatselmus
Turussa näinä päivinä, ja tavallisen kaupunkiliikkeen lisäksi liikkui
sen vuoksi kaduilla nyt joukoittain aatelisia ja rälssimiehiä,
ritareita ja knaappeja, asemiehiä ja vaakunankantajia, kaikki
kiiltävimmissä kypäreissään ajellen parhailla ratsuillaan ja
väläytellen kotoisissa pajoissa vasta karaistuja ja tahkottuja
aseitaan. Sitä Heino katsomaan pysähtyi. Mutta hänen toverinsa häntä
kiirehtivät.

-- Kerkeät tähän komeuteen kyllästyäkin, -- nyt joudu!

-- Minne?

-- Majapaikkaa hakemaan, niistä tulee tiukka, kun teinit kaikki
kaupunkiin keräytyvät. Nyt vain hurskaaksi naama ja lipeväksi suu, niin
sitä pyritään parhaiden porvarien pirtteihin!

       *       *       *       *       *

Eräänä kylmänä talvipäivänä käveli teini Henrikki Tuomaanpoika Aurajoen
yli vievää siltaa myöten sen pohjoispuoliselta rannalta itse kaupunkia
kohden. Tuuli puhalsi kylmästi joen jäätä pitkin, ja mekkosillaan
kulkeva teini katsoi kadehtien tuuheissa turkeissaan jäällä ajavaa
talonpoikaa, muistellen, että noissa lämpimissä se hänkin Mustanahon
rinteeltä viime talvena halkoja ajoi, -- nyt ei ole lammasnahoista
tietoa! Vielähän! Kun olisi tietoa edes lieden lämpimästä ja
eineleivästä, mutta ilkeimmilleen oli nyt nälkä suolissa yltynyt, --
eipä ollut teinille kankurin koukkuleuka akka enää tänä aamuna
suupalaakaan antanut.

Mutta vaikka kylmästi puhalsikin pohjoinen sarkamekon läpi, ei nuori
teini silti askeleitaan kiirehtinyt. Hän oli nyt menossa tuttaviensa
teinien, "pyhän" Pietarin ja Paavalin, majataloon kirkon taakse, heiltä
pyytämään ruoka-apua; nämä teinit näet asuivat vauraan porvarin
pirtissä, jossa aina sentään nälkäiselle vieraallekin ateria annettiin.
Mutta vitkastellen ja vastahankaisesti Heino sinne käveli; hänen oli
samalle asialle täytynyt mennä joskus jo ennenkin, ja nuo vanhemmat
teinit, jotka jo olivat ylemmässä katedraalikoulussa, pyrkivät silloin
aina pilkkailemaan hänen, maalaismoukan, pikkukoululaisen, ainaista
pulaa ja paranematonta saamattomuutta.

-- Mikäs siinä auttaa, kun hätä käskee, mutta ei tämä hauskaa ole.
Ehei, ei ole tämä lukutyökään ylen iloista eikä helppoa!

Niin huoahti värjöttävä nuorukainen itsekseen siinä lumisella sillalla,
eikä hän astunutkaan enää eteenpäin. Hän painautui kylmää kaidepuuta
vastaan katselemaan joensuuhun päin, mihin joukko saksain laivoja oli
talveksi jäätymään jätetty, ja siinä vieressä olevaa umpeenrakennettua,
suurta, harmaata kivilinnaa, jonka särmikkäät tornit ja terävät harjat
nyt peitti paksu lumi. Raskaina hänen alakuloiset mietteensä siinä
yksitoikkoista uraansa kulkivat.

Yhtä vähin tavaroin ja tiedoin, yhtä orpona ja yksinäisenä kuin hän oli
kyllä moni muukin suomalainen maalaispoika saapunut Turkuun ohdakkeista
opillista uraansa alottamaan; yhtäläisissä olosuhteissa oli saanut
siellä koko teiniaikansa nälän ja puutteen kanssa taistellen jäystää
tieteiden alkeita ja papiksi valmistautua. Siellä piti oppia ja
edistyä, asua jonkun porvarin pirtinnurkassa ja syödä haarapussista
niitä teinialmuja, joita maalta oli kerätyksi saanut -- niinkauan kuin
niitä riitti. Ynseäksi lienevät kyllä käyneet usein Turun porvarit ja
käsityöläiset muillekin teineille, ja monesta syystä he kyllästyivätkin
näihin kärkkyviin majamiehiinsä, jotka vallattomuuksissaan monesti
tekivät porvareille kepposia. Mutta olipa sitten tainnut tavallista
huonompi onni Heinolle sattua. Hän oli joutunut asumaan kaupungin
laitaan pahasuisen kankurin akan mökkiin, joka häntä kyllä luonaan
piti, niinkauan kuin pojan pussissa jotakin kalisi, ja aina väliin
keitonkin laittoi, mutta sitten heti uhkasi ajaa teinin ulos pakkaseen,
kun tältä leivät ja särpimet loppuivat. Niin se oli uhannut tehdä
nytkin, eikä ollut padastaan kauhallistakaan Heinolle aamiaiseksi
antanut.

Nuoren miehen täytyi kuitenkin hymyillä tuon alakuloisuutensa keskellä;
Se muistutti paljon Suopellon Leenaa, tuo kankurin kipakka muija --
yhtä sisukas ja topakka se oli. Ja tämä muisto sulatti taas hänen
mielensä sovinnollisemmaksi, se toi mukanaan monet muutkin muistot
suuremmistakin vaikeuksista, jotka hän oli voittanut, ja hän kääntyi
taas rohkeammin matkaansa jatkamaan. Päiväkin pilkisti jo esiin
Vartiovuoren takaa ja valaisi kirkkaaksi Pyhän Gertrudin kiltan
korkean, lumikattoisen kivirakennuksen ja ylhäällä Vestinvuorella
olevan pyhän Olavin luostarin, jotka raatihuoneen ja tuomiokirkon
ohessa näyttivät hallitsevan tuota matalaa, kinoksien keskelle
painunutta kaupunkiyhteiskuntaa. Tottakai tässä kylässä on apua
hänelle, koska on ollut niin monelle muullekin, ajatteli Heino. Ja
päättäväisesti käveli hän nyt tuohon sokkeloiseen, kapeakujaiseen
kaupunkiin, jossa talot olivat kylikkäin yhteen puristetut ja päädyt
vain, joista myymäläluukut saranoilla auki laskettiin, olivat kadulle
päin. Ja hän ihmetteli taasenkin, miksi noiden ihmisten täytyy asua
niin ahtaasti, ettei jää pihanurmeakaan talojen välille, ei muuta kuin
kapea, likainen katu. Nyt sunnuntaiaamuna olivat myymälätkin suljetut,
niihin arkena ladotut kiiltävät rihkamat eivät nyt houkutelleet
maalaispoikaa pysähtymään; hän kiirehti edelleen kapeita, mutkikkaita
kujasia myöten tuomiokirkon taa. Harvassa liikehti ihmistä ulkosalla
tänä tuulisena pakkaspäivänä. He olivat kai kaikki vetäytyneet
lämpöisiin tupiinsa, joiden juoksulautaiset ikkunat olivat suljetut ja
joiden räppänistä kohosi vieri vierestään savupatsas, -- tuuli
heilutteli savupatsaita ja muodosti niistä yhtenäisen, tuota matalaa
kaupunkia peittävän hunnun.

Ihanan lämmön tunsi Heinokin ruumiissaan astuessaan hetken kuluttua
pakkasesta siihen tilavaan tupaan, jossa hänen matkatoverinsa istuivat
räiskivän takan ääressä ja selvittelivät roomalaisia auktoreita. Nämä
kelpo teinit, jotka olivat Heinon monesta pulasta auttaneet, ne taas
miehelle, hänen hätänsä kuultuaan, aterian hommasivat, vieläpä
varastoistaan makean madekukon evääksikin antoivat -- pitihän teinien
toisiaan auttaa. Mutta sen ohessa he häntä nytkin nuhtelivat:

-- Joulun edellähän kävit maaseudulta eväitä keräilemässä, kuinka ne
sinulta taas ovat lopussa? Jakelit kai niitä tuhmasti muille!

-- Vähän jakelinkin, tunnusti Heino, -- olinhan minäkin muilta apua
saanut. Mutta sitten otti opettaja osansa; tuli, kyseli mitä olin
pussiini kerännyt, ja parhaat paistit se siitä vei emännälleen,
puutteessa näet valitti hänkin perheensä olevan. Ja osansa on tietysti
kankurin akkakin ottanut.

-- Niin, mikäpä siinä niinollen muu neuvoksi lienee kuin katkaise
lukusi taas ja lähde maakuntaan hiihtämään, uutta evästä hakemaan.

-- Niin täytynee, kun vain tarkenisi! huoahti Heino. Ja hän lisäsi
vähän kateellisesti: -- Hätäkös tässä teillä on tilavassa tuvassa, kun
porvarilta joka päivä keiton saatte, -- olisipa minullakin sellainen
suosija-porvari!

-- Vielä sen saat sinäkin, koska kuulut luvuissasi hyvin edistyvän,
lohdutti Pietari-teini. -- Eikö sinulla ole täällä ketään kotipuolesi
miestä porvarina tai muuna?

-- E-ei, ei ketään.

Hyvälahjaisia, uutteroita maalaisteinejä ottivat Turun äveriäämmät
porvarit tai tuomiokapitulin papit usein suojateikseen, antaen heille
tuvassaan asunnon ja ruoan ja auttaen heitä siten voittamaan niitä
puutteita ja kärsimyksiä, jotka opin tielle antautuvien taipaleen
muuten tekivät alituiseksi retustamiseksi, kieltäytymiseksi ja
kerjäämiseksi. Heinonkin mielessä oli, hänen Turkuun tullessaan, asunut
rohkea toivo, että hänkin siellä sellaisen suosijan löytäisi. Se toivo
oli jo rauennut, ja hän oli iloinen, että oli sen toki tovereiltaan
salannut, koska se ei kumminkaan toteutunut. Ja alakuloisena hän
lisäsi:

-- Ehkäpä siksi, kun kotoani karkasin, minulle tämä taival näin
rosoiseksi käy.

Mutta silloin välähti taas veitikka Paavali-teinin papillisessa
silmässä, ja hän virkkoi kuin säälivänä Heinolle:

-- Ainako sinua vain tuntosi soimaa siitä paosta? Niin, syntihän se
olikin, mutta hävitä pois se synti!

-- Hävitä, miten? kyseli Heino kummissaan.

-- Pitkän matkanhan olet tänne kulkenut, se sinulle varmasti hyväksi
luetaan. Tule, kävellään kirkkoon, siellä menet kaimasi, Pyhän Henrikin
kuoriin, kerrot papeille vaeltaneesi tänne aneita saamaan, --
suuremmatkin synnit siellä kuitataan!

Epäillen kuunteli maalaispoika toveriensa puhetta, mutta tuomiokirkkoon
hän hetken perästä heitä kuitenkin kyrsä kainalossaan seurasi. Sinne
oli teinien aina muutenkin tapana mennä, kun koulusta vapaina
kuljeskelivat, kuuntelemaan kauniita messuja, joita siellä pyhät, aret,
aamusta iltaan pidettiin milloin missäkin niistä monista, kullalla ja
maalauksilla koristetuista kappeleista, joita ylhäiset hengen miehet
taikka rikkaat maallikot olivat sinne rakentaneet. Mutta Heino näki
siellä muidenkin astuvan anepöytäin luo ja saavan päästön synneistään,
sekä entisistä että vastaisista, -- miksipä ei hänkin? Siellä oli
nytkin pappi, joka tätä tointa työnään hoiti; hänelle korven poika
asiansa kertoi, ja siellä Henrikki Tuomaanpojalle heti luvattiin 80
päivän aneet kaikista tunnetuista ja tuntemattomista synneistään,
koska hän katuvaisena oli saapunut pyhän Henrikin alttarin luo.
Portinviereisestä anehuoneesta hänelle siitä oikein kirjakin luvattiin.
Mutta sieltä hän kuitenkin tuokion kuluttua palasi nolona toverinsa
luo.

-- Anekirjasta lahja vaaditaan, mitäs minulla on lahjana antaa!

Mutta Paavali-teini ei ollut neuvoton:

-- Anna tuo matikkakukkosi, sano, että se on Huittisten lukkarin
emännän leipoma, kyllä se papillekin kelpaa.

Ja se kelpasi. Heino oli siten viimeisellä eväällään ostanut itsensä
irti kauan jäytäneistä tunnonvaivoistaan; siitä oli hänellä nyt
tuomiokirkon kuitti kädessään. Eikä hän tiennyt, uskoivatko nuo
toverit, jotka veitikka silmässään häntä olivat tähän temppuun
opastaneet, tuon kuitin tepsiväisyyteen, -- uskoivat kai, koska heidän
itsensä jo muutaman vuoden perästä oli pappeina astuttava aneita
myymään. Itsessään hänessä se usko ei ollut syvä, mutta eipä hän
myöskään osannut epäillä; kukaan muukaan ei epäillyt paavillisen kirkon
menoja. Ja hän kuvitteli nyt, että hänellä siitä todellakin lauhtui
tunnon soimuu ja varsinkin äitiään kohtaan tuntemansa jäytävä ikävä,
hänestä tuntui todellakin, että hän nyt keveämpänä miehenä kirkosta
palasi kuin sinne meni.

Mutta Pietari-teini kiusoitti vielä hiukan nuorta teini-ystäväänsä.

-- No, nyt ei sinulla taas ole kyrsääkään jäljellä, nyt ei muuta kuin
aamulla hiihtämään!

Mutta pahasti se huoli ei enää Heinoa painanut, ja lohduttaen huudahti
nyt Paavali-teinikin:

-- Älä toki huomenna lähde, ei sinun tarvitse nyt lähteä viikkokausiin.
Nythän ovat Heikin-messut tulossa Turkuun, nyt ei ole muutamaksi ajaksi
teineilläkään hätää. Maalaiset saapuvat tänne kuormineen, ja niistä
toki aina jotakin lähtee kotipuolen pojalle. Ja silloin saat nähdä
täällä pyhän kaimasi luut ja itsensä piispan saat nähdä niitä palvovan.
Lähdet sitten vasta markkinain jälkeen pitäjille.

Mutta Paavalin puheesta oli yksi sana terävästi iskenyt Heinon mieleen.
Innostuen hän kysyi:

-- Tuleeko piispa Turkuun silloin? Eikö hän ole enää Ruotsissa?

-- Ei, johan hän tuli kotiinsa Kuusiston linnaan viimeisellä
avovedellä, vaikkei hän ole täällä käynyt. Mutta varmasti hän
Heikin-messuksi Turkuun saapuu.

-- Enpä lähdekään teinimatkoille sitä ennen, vaikka yhtä nälkää siihen
asti näkisin!

Niin Heino päättävästi huudahti. Hän oli ensi aikoinaan Turkuun
tultuaan kerran toisensa perästä kysellyt tovereiltaan ja
majatalostaan, missä on Suomen piispa, missä hänet saisi nähdä. -- Hän
on Ruotsissa, niin olivat silloin kaikki hänelle vastanneet; siellä on
piispa ollut kesästä asti, sinne kuuluu talvikaudeksi jäävän. Ja he
olivat kertoneet, että Suomen piispa oli Tukholmassa mukana niiden
valtakunnan ylimpäin aatelisten ja kirkkoruhtinasten neuvotteluissa,
jotka siellä nyt rakentelivat maan hallitusta ja järjestivät
valtakunnan repaleisia asioita. Nuori teini, jonka hiljaisia unelmia
surkeasti särki tuo piispan pitkäaikainen poissaolo, oli silloin
tarkempaankin kysynyt noista merentakaisista valtiollisista asioista,
joista siellä kotona erämaan laidassa ei oltu paljon mitään tiedetty.
Ja hänelle oli silloin kerrottu, että Ruotsin kansa oli viime aikoina
tyyten suivautunut siihen nykyiseen kuninkaaseen, joka ei ollut oman
maan miehiä, vaan vieras, juutilainen, mikä lienee ollut, ja jonka
ulkomaalaiset voudit kansaa veroilla kiskoivat ja kiduttivat. Nuo
voudit ja vieraat herrat olivat Ruotsin talonpojat vihdoin, jaloa
johtajaansa Engelbrechtiä seuraten, ajaneet maastaan pois,
valloittaneet heidän linnansa, hirttäneet heidän huovinsa, -- siitä oli
viime syksynä Turussa paljonkin puhuttu. Ja itsensä kuninkaan, sen
juutinmaalaisen Eerikin, oli silloin täytynyt nöyrtyä, ja pyhästi oli
hän silloin luvannut hallita kansaa ryöstämättä ja sortamatta ja maan
omien miesten avulla. Niin oli vihdoin sovinto saatu aikaan, ja kaksi
Ruotsin ja Suomen miestä oli asetettu maan hallintoa hoitamaan; toinen
oli vanha mies, Vaasan vanhaa sukua, Krister Niilonpoika nimeltään, ja
toinen oli Suomesta syntyisin oleva nuori ylimys, ritari Kaarlo
Knuutinpoika, Bonden ylhäistä sukua. Ja niitä asioita auttamaan oli
Maunu-piispakin kesällä, heti tarkastusmatkaltaan palattuaan, Ruotsiin
lähtenyt, ollen jäsen valtakunnan neuvostossa.

Näin oli Heinolle kerrottu ja näin oli kehuttu nyt pysyväisen rauhan
Ruotsiin palaavan. Silloin oli Heinokin piispaa takaisin odottanut.
Mutta sitten oli jo taas tullut uusia viestejä. Kuningas ei ollut
pitkää aikaa sanojaan pitänyt, hän oli valapattona taas kätyrinsä
päästänyt kansaa kiusoittamaan. Tämän johdosta oli hänet viimeinkin
julistettu menettäneeksi Ruotsinmaan kruunun, ja uusi hallitus oli
kokoonpantu kotoisista miehistä. Ja taas oli silloin kerrottu Suomen
piispan pitemmäksi ajaksi, koko talveksi, jäävän sinne meren taakse,
missä olot olivat levottomat ja maan hallitus vaappui kuin vavan
nenässä. Kansa ei tänään tiennyt, kuka sitä taas huomenna hallitsee.

Sieltä oli nyt siis kuitenkin Suomen piispa viimeisellä avovedellä
palannut kotoiseen hiippakuntaansa, -- niinhän teinitoverit nyt
Heinolle kertoivat. Hän oli silloin Turussa käymättä purjehtinut
suoraan Kuusistoon, josta hän laajaa laumaansa paimenti, ja siksi ei
ollut Heino kuullut hänen paluustaan. Mutta kun hän nyt siitä tiedon
sai, niin iloisestipa hytkähti hänen sydämensä, ja hän kuvitteli heti,
että se uutinen oli hänelle armon palkinto siitä, että hän oli
karkaamisrikoksensa sovittanut. Taas virkosivat hänessä heti uuteen
vauhtiin jo rauenneet unelmat ja toiveet.

-- Vai niin on ankara halusi nähdä piispaa, että viikon sitä varten
nälässä olisit? -- ihmetteli Paavali-teini, kun he talvipäivän
hämärtyessä yhdessä valoisasta tuomiokirkosta astuivat pimeille ja
kapeille kaduille ja piispan kivisen kaupunkitalon ohitse rannalle päin
kävelivät. -- Tässä se ukko asuu, kun Turussa on, -- lisäsi papinalku,
-- mutta tuomiokirkossa hänet Heikin-messun aikana parhaiten näet, hän
se näet itse pyhät luut siunaa.

-- Mutta etäältä vain saat häntä nähdä, hänellä on silloin paljon
pappeja ympärillään ja seurakuntaa vielä enemmän.

Niin kertoi taas toinen toveri. Mutta Heino ei enää heidän
kertomuksiaan paljoa kuunnellutkaan. Hän vain itsekseen ajatteli,
vieläköhän se piispavanhus mahtoi kaikkien matkojensa takaa muistaa
sen, mitä hän kerran ohimennen Savilahdessa lausui, -- muistaa hän oli
luvannut! Eikä hän enää pakkastakaan tuntenut astuessaan taas sillan
yli yksin takaisin kankurin ilottomaan mökkiin, missä pussi oli tyhjä
ja liesikin kylmänlainen, -- häntä lämmitti taas uudella voimalla vanha
toivo.

Jo alusta viikkoa rupesikin markkinaväkeä kertymään Turkuun talvisille
Heikin-markkinoille, jotka tammikuun lopulla, pyhän piispan
kuolinpäivänä, vietettiin ja joille kansaa tavallisuuden mukaan saapui
kaukaistenkin salojen takaa. Sisämaan asukkaat toivat näet nyt
hevoskuormittain, kymmeniä rekiä peräkkäin ajaen, Suomen Turkuun
kaupaksi niitä maalaistuotteita, joita maan kullakin kulmalla parhaiten
oli ja joita kesä- ja syyssadosta asti oli säästetty; mistä voita ja
viljaa, mistä lintuja ja nahkasia, mistä suolakalaa, mistä kapahaukia,
mistä vihdoin puuastioita. Pororaidoilla pohjoisempain seutujen
asukkaat tavaroitaan markkinoille toivat, sijoittaen uljaat sarvipäänsä
Aurajoen jäälle; mutta köyhimmät pyyntimiehet saapuivat vain suksilla,
selässään kantaen ne nahkakiihtelykset, joita he olivat syksyn varrella
saaneet säästetyiksi, vaihtaakseen niillä itselleen suolakarpion tai
rautaisen padan. Koko Aurajoen suun varsi muuttui yhdeksi ainoaksi
kuhisevaksi markkinapaikaksi, jonne talveksi Turkuun jääneet
Saksan kestit, niinkuin kaupungin omat porvaritkin, pystyttivät
myymäläkojujaan, tarjotakseen niistä sisämaan asukkaille tarvetavaroita
ja kirjavata rihkamaa. Niiden kupeella markkinakujeilijat temppujaan
tekivät, tanssittivat rengastettuja karhuja ja nielivät tulensulaa
tinaa, houkutellakseen maalaisilta heidän harvoja äyrejään. Mutta
täpösen täynnä näitä maalaisia majamiehiä olivat nyt porvarien tuvat,
ja talojen ahtailla pihoilla tungeksi reki reen vieressä, joiden
ääressä huurteiset hevoset heinää purivat. Kapeilla kaduilla kilisivät
kulkuset ja poronkellot, ja siellä soi hälinä ja melu, kun ulkomaan
haljakkaan puetut kestit tavaroitaan kehuivat ja maalaiset
pitkävartisissa kallokkaissa ja valkopintaisissa lammasnahkaturkeissa
lumisilla kujilla kauppoja hieroivat tai kapakassa siemaistun kuuman
oluttuopin voimalla toisiaan jutteluttivat.

Heikin-messua odotettaessa suoritettiin näin Heikin-markkinat. Se oli
ilon aikaa teineillekin, joille tuttavat markkinamiehet olivat
tuliaisina kotipuolesta tuoneet leipäsäkin tai vuohensorkan tai
villasukat tai palttinapaidan ja jotka vielä reestä rekeen kiertelivät
kysellen kotikyläin uutisia ja kärkkyen lisää evään apua. Sieltä sai
Heinokin taas kankurin pirttiin kannetuksi evästä monen viikon ajaksi.
Hän ei tosin kotikulmansa miehiä tavannut, sieltä Päijänteen takaa
eivät olleet miehet Turun markkinoille lähteneet, mutta Padasjoen ja
Hollolan markkinamiehiltä sai hän toki kuulla yhtä ja toista
kotipuolensakin asioista. Sai kuulla, että taas oli viime kesänä
kalajärvillä kovasti tapeltu ja miehiä sinne paljon menetetty, että
halla oli taas syyskesällä käynyt vikuuttamassa viljahalmeita, ja että
köyhyys ja puute siten taas tänä talvena vallitsi Sysikorvessa. Ja
uutisten lisäksi tipahti aina almukin viluisen sydänmaanteinin pussiin.

Mutta tämän markkinatouhun keskellä ajatteli Heino sittenkin eniten
itse sitä tuomiokirkossa pidettävää juhlamessua, johon piispankin
tiedettiin saapuvan. Siihen jo teinitkin valmistautuivat, heillekin oli
siellä juhlatehtävät varattu. Heidän tuli tuomiokirkossa päämessua
odotettaessa veisata rahvaalle pyhän Henrikin muistovirsi, ja sitä he
nyt koulutuvassa iltaisin harjoittelivat, laulaen sekä latinaksi että
suomeksi siitä, miten

    Muinen upoksis pimeyden all'
    Makais surkija Suomen maa.
    Osuit sit' armas aurinko jäll'
    Paistamaan pakanain maall'.
        Iloidse siis Suomen maa
        Tähden laupjan lahjan,
        Et Christin kanssa yhteyden sait
        Kautt' Herran sanan saarnan. --

Jo ehtikin tuo suuri juhlapäivä. Aamulla varhain saatettiin teinitkin
heille määrätylle paikalle tuomiokirkkoon. Silloin se jo oli puolillaan
toivioretkeläisiä, jotka olivat kauempaa saapuneet suutelemaan pyhän
Henrikin luita. Mutta jo kauan ennen messun alkamista oli kirkko täynnä
kaupunkilaisia ja maalaisia, ja pian täyttyi kirkon luminen pihakin
korkean umpimuurin sisäpuolelta, jossa väki uskollisesti pakkasessa
seisoi, odotellen saada kuulla edes kaikua kirkossa pidettävästä
piispanmessusta ja nähdä edes vilahdukselta kirkkopyhimyksen hopealla
silattuja luita. Ja tämän odottavan juhlayleisön joukossa loikoi siellä
kinoksissa sokeita ja rampoja, jotka ojennetuin käsin armeliailta almua
anoivat -- ja saivat. Mutta Heino seisoi itse kirkossa teinien parvella
ja terästi teräviksi silmänsä, nähdäkseen tarkoin nuo kuulut
juhlamenot. Tuhannet tulet oli sytytetty tuohon muuten puolihämärään
kirkkoon, johon värikkäiden ikkunalasien kautta vain säästäen päivän
valoa hiipi. Kuoripojat lauloivat lumivalkoisissa vaipoissaan parvella,
vihkivettä sirotettiin vähän perästä tungoksessa ahertavan rahvaan
ylitse ja pyhää suitsutusta höyryytettiin niin sakeaan, että se pian
raskaana täytti korkean kirkon ja huumasi odottavain aistit. Mutta itse
pääalttarilla piti kolmattakymmentä pappia, kaniikkia ja tuomioherraa
yhtämittaa juhlallista jumalanpalvelusta; kulta ja hopea kiilsi
kirjailluista messukasukoista, sitä säteili alttarien pyhimyslippaista
ja monihaaraisista kynttiläkruunuista.

Tähän pappiensa loistavan seurueen keskuuteen nyt astui Kuusistosta
Turkuun saapunut Suomen piispa päivämessua pitämään suuren
kirkkopyhimyksen kunniaksi. Hänen värähtävä, voimakas äänensä kaikui
sieltä korkeakuorista ulos pihalle asti, kun hän siunasi juhlarahvaan
ja julisti kunniaa Jumalalle ja maalle rauhaa. Hartaana kuunteli kirkko
ja piha, kun hän sitten kansalle suomeksi saarnasi Pyhän Henrikin
muistosta ja elämäntyöstä. Siihen korkeakuoriin se sitten saarnan
loputtua Henrikin kappelista kannettiin tuo kuulu hopeoitu arkku, jossa
olivat nuo kalliit luut, siellä se avattiin ja sieltä sen messupapit
kantoivat kansan keskelle kirkkoon, kaikkien nähdä. Väkijoukko ryntäsi
ääreen, ja hurskaaseen mieleen sulaneet miehet ja naiset polvistuivat
suutelemaan noita hopeoituja luita. Pihallakin odottava väkijoukko sai
osansa tuosta juhlallisesta menosta, sinnekin tekivät messupapit
kierroksen, näyttääkseen kokoontuneelle rahvaalle tätä Suomen kirkon
kalleinta pyhimysaarretta.

Päivä siihen meni, -- vihdoin teki kuitenkin pitkä juhlamessu loppuaan.
Piispa itse saattoi pyhän arkun takaisin sen raudoitettuun
hautaholviin, joka lujasti lukittiin. Viimeiset messun sävelet
kajahtivat alttarilta, ja niitä säesti vielä valkoisten kuoripoikain
kirkas ylistyslaulu.

Silloin hiipi Heino toisten teinien joukosta ja tungeskelevan
väkijoukon keskitse tuomiokirkosta ulos ja kiipesi muurin reunalle
siihen portin suuhun, josta hän tiesi varmasti piispan läheltä
näkevänsä, kun tämä nyt juhlasaatossa oli kirkosta palaava. Hän oli
etäältä kirkossa piispan nähnyt, tuntenut nuo tarmokkaat, harmajat
kasvot, jotka hän niin hyvin muisti Savilahden matkalta, mutta hän
olisi tahtonut tietää, vieläkö piispa hänet tunsi ja muisti, niinkuin
oli luvannut, ja siksi hän näkyvän paikan itselleen valitsi.
Kirkkorahvas ryntäsi hänen ohitseen, asettui ahdinkoon kadun kahdelle
puolelle, mutta sitkeästi poika kapealla muurinreunalla paikkansa
piti...

Nyt sieltä astui jo piispa kirkosta pappissaattueensa etunenässä,
astui verkalleen hiippa päässään, risti rinnallaan, kourassaan
koukkupää-sauva, josta jalokivet kimaltelivat kylmän talvipäivän
valossa kuin lumikiteet keväisellä hangella. Heino ei silmäänsä
räpäyttänyt... Vakavana kulkee piispa, kupeilleen katsomatta, -- ei se
häntä näe, ei tunne! Mutta näkeehän ... juuri tuossa Heinon ohi
astuessaan siirtää vanhus silmäyksensä sivulle, ja hänen tyyni, terävä
katseensa osuu nuoren teinin hakevaan silmään, pysähtyy siihen
tuokioksi, näyttää lauhkeasti hymyilevän...

Piispa oli tuntenut hänet! -- riemu täytti Heinon kauan kaihonneen
mielen, ja hän ryntäsi nyt väkijoukon mukana piispansaattueen jäljestä
juoksemaan. Mutta tuolla se saattue jo loittoni tuomiokapitulin taloa
kohden, ja markkinahurina tempasi pian sen näkyvistä hintelän teinin
temmellykseensä. Mutta hänpä ei ollut enää mielestään köyhä eikä
avuton, -- piispa tuntee hänet, ja muistaa kyllä sanansa!

Siihen Heino luotti ja siksi hänen sydämensä niin voimakkaasti sykähti,
kun muuatta päivää myöhemmin kerrottiin, että Maunu-piispa Turussa
viipyessään tulee tarkastamaan sitäkin alempaa pappiskoulua, jonka
lattialla Heino muiden teinien joukossa istui. Kolakassa, holvatussa
koulutuvassa siellä poikaparvi kuunteli, kuinka opettaja korkealta
istuimeltaan latinalaisia lauseita luki ja niitä taas perästään
teineillä luetti ja patukkansa avulla näiden päähän takoi. Se vieras
latinahan se oli aluksi ollut Heinolta niinkuin monelta muultakin
suomalaiselta maalaispojalta opintien heti pystyyn nostaa, kun hänen
salolta tultuaan suoraa päätä oli siihen ollut iskeydyttävä käsiksi.
Opettajalla ei ollut armoa, selkänahkainsa uhalla piti salonpoikain
ruveta sulattelemaan Donaton kielioppia ja sanaharjoituksia, tuntuipa
se kuinka mahdottomalta tahansa. Mutta ihme kyllä, ne alkuvaikeudet oli
voitettu, nyt jo teinit laulelivat latinalaisia lauluja, ja latinaksi
heidän jo täytyi vastata latinalaisiin kysymyksiin, -- menipä miten
meni. Ja nyt heidän piti siis itselleen piispalle näyttää, mitä oli
opittu. Mutta pelkäämättä Heino sitä tarkastusta odotteli, hän oli
oppinut latinat siinä missä muutkin ja enemmän kuin monet, ja hänen
vanha toivonsa kannusti...

Jo astui piispa puolihämärään koulutupaan, jossa pojat pahnoillaan
istuivat, ja kävi heidän tietojaan kuulustamaan. Mutta kuulustelunsa
sekaan hän aina kyseli oppilailta, jotka hän yksitellen eteensä
kutsutti, myöskin heidän kotipaikkaansa, heidän varallisuusolojaan,
heidän vanhempiaan, lausuipa hän kaikille rohkaisevan, ystävällisen
sanankin.

-- Tuosta laumastahan sitä valmistettiin paimenia hänen kotoiseen
karjaansa.

Väliin hän langetti vakavan moitteen, kun vastaus kovin kompasteli,
mutta toiselle pojalle hän leikkisäksi herkesi, kysäisten:

-- Mitä se on: Deus est in coelo, sed Deus non est in coelo?

Ja kun teini tyhmänä seisoi hänen edessään, virkahti hän naureskellen:

-- Niin, otappas siitä selko, siksi kun ensi kerran tarkastamaan
saavun!

Jo tuli Heinonkin vuoro. Hiukan notkahtavin polvin hän korkean
kateederin edessä seisoi, kun vanha piispa hänelle virkkoi:

-- Kas niin, sinut tunnen, poika Sysikorven taipaleelta, erämaan
laidasta, -- mikä olikaan taas isäsi talon nimi?

-- Karmala, vastasi Heino arasti.

-- Niin, sinä olet Henrikki Tuomaanpoika Karmalasta, kyllä muistan.
Sieltä lähdettiin suoraan Savoon, jossa sinulta iskettiin pari hammasta
suusta, -- näytäs, siinä on aukko vieläkin hammasrivissä! Niin,
siellähän me sovittiin, että sinä sovit eräjärville paremmin papiksi
kuin tappelijaksi. -- Saatko kotoasi mitään kouluapua?

-- En, vastasi poika verkalleen. Hän ei uskaltanut kertoa kotoaan
karanneensa.

-- Koti kaukana, koti köyhä, -- tavallinen juttu! Lue ahkerasti, ja jos
edelleen hyvin opit regula Donati, niin saat tulla Kuusistosta
kouluapua hakemaan...

Heinolla riemusta kohisivat korvat. Nyt hän tiesi jo itselläänkin
suosijan olevan, jopa mahtavamman kuin muilla teineillä. Ja kun toiset
teinit piispan lähdettyä ihmetellen ja kadehtien tulivat kyselemään,
miten korven poika itsensä mahtavan piispan suosioon oli päässyt,
kertoi hän heille vasta nyt koko sen kotoisen tarinansa, joka hänet
teiniuralle oli työntänyt.

Hän oli nyt "piispanteini", taival oli edestä tasaantunut.

Eihän Heino jokaisen pikkupuutteensa sattuessa ilennyt kävellä piispan
Piikkiön pitäjässä olevaan, muureilla varustettuun Kuusiston
saarilinnaan, missä hän tunsi itsensä niin pieneksi lukuisan
palvelijakunnan, asemiesten ja huovien keskellä. Taloudenpitäjät tuossa
komeassa linnassa kohtelivat näitä kerjääviä teinejä, joita piispan
suosituksella alituisesti sinne arkituvan ateriapöytään saapui, usein
nyrpeästi ja vierovasti. Mutta kun oma eväs oli aivan lopussa, ja
kankurin akka Heinoa tuvastaan hääteli, silloin hän talvisia jääteitä
myöten aina Turusta Kuusistoon käveli, ja silloin oli hänellä siellä
aina ruoka tiedossa ja lukueväs taas kaupunkiinkin muutamain viikkojen
ajaksi.

Piispanlinnaan hän siten piankin kotiutui. Kun koululla oli juhlalomia
ja toiset pojat hiihtivät teinipitäjiinsä täyttämään varastojaan,
silloin viipyi Heino Kuusistossa päiviä ja viikkoja, ja pian häntä
linnanherratkin siellä taloon kuuluvana kohtelivat, kun näkivät hänen
piispan suosiossa olevan.

Maunu-piispan kirjasto varsinkin oli Heinolle kuin aarremaailma; siellä
hän usein pitkään viipyi katsellen noita paksuihin, vaskitettuihin
kansiin sidottuja jymykirjoja, joihin munkit olivat käsin piirustelleet
kauniita kirjaimia ja värikkäitä kuvia ja jotka vitjoilla olivat
pöytiin lukitut.

-- Roomasta toin nämä suuret kirjat, kun siellä kävin paavilta hiippani
saamassa, niin kertoi eräänä päivänä vanha piispa, astuessaan
kirjastoonsa, jossa nuoren suosikkinsa tapasi. -- Niiden hintaa et voi
arvatakaan, siinä ovat monen kylän maat. Nuo pienemmät niteet ovat
Pragista, jossa nuorena opiskelin ja väittelin oppineiden seurassa.

-- Sieltäkö kaukaa on tämä kaunis arkkukin? kysyi Heino arasti,
katsellen kultavanteista lipasta, joka oli kohokkeella kirjapöydällä.

-- Vielä kauempaa, poikaseni, pyhästä maasta asti olen sen tuonut.
Katso nöyrästi sitä arkkua, siinä on sirunen pyhän haudan kivestä.

Nöyrällä kunnioituksella Heino katselikin piispan aarteita, jotka tämä
pitkiltä matkoiltaan oli kerännyt, nöyrää kunnioitusta tunsi hän tuota
ylhäistä, ystävällistä kirkkoruhtinasta kohtaan, jonka hän tiesi
nauttivan hurskaan ja oppineen nimeä kaikissa Pohjoismaissa. Mutta
Heino oli jo Kuusistossa saanut nähdä, ettei Maunu-piispa ollut
ainoastaan kirkon korkea ruhtinas, vaan että hänen käsiinsä kulkivat
myöskin Suomen maallisen hallinnon ohjakset. Usein oli hän nähnyt Turun
linnanherran, Hannu Kröpelinin, ajavan jään yli Kuusistoon kyselemään
vanhan piispan neuvoja, ja alempia käskynhaltijoita ja vouteja
kutsuttiin sinne vielä useammin saamaan piispalta neuvoja tai nuhteita,
milloin olivat kansaa liian rajusti kiskoneet. Piispalle tekivät näet
talonpojat valituksiaan virkamiesten ja aatelisherrain sorrosta, ja
usein hän otti heidät suojelukseensa. Tällaisia valittajia oli
tänäänkin käynyt piispan luona, ja niistä hän nyt siirtyi nuorelle
teinillekin puhumaan, istahtaen lepäämään kirjastonsa nojatuoliin.

-- Tyytymätöntä on kansa siellä kaukaisessa sisämaassa, miehiä on taas
Pohjois-Hämeestä täällä veroistaan valittamassa. Oletteko todella niin
köyhiä siellä kuin sanotte?

Nuori teini kävi melkein hämilleen siitä luottamuksesta, jota ylhäinen
herra hänelle kysymyksellään näin osoitti, mutta arkailematta hän
kuitenkin vastasi:

-- Elettäisiinhän siellä muuten, mutta tyhjiksi käyvät talot aina, kun
vouti on vieraillut. Ja milloin erämaille ei uskalleta lähteä...

-- Tiedän, lausui piispa keskeyttäen. Ja hän lisäsi melkein kuin
itsekseen: -- Ei, en ole tavannut kapinan henkeä koskaan tuon väestön
joukossa. Vain taloudellinen köyhyys ja elämänehtojen puute sen
kärsimättömäksi tekee. Minä tahdon lähettää heidän valituskirjansa
Ruotsiin ja puolustaa heille veronhelpotusta. Jotakin heidän hyväkseen
on tehtävä. Mutta jotakin outoa siellä maakunnassa kuitenkin nyt
kuohuu, siitä kertovat kaikki voudit. Siitä meidän täytyy ottaa
tarkempi selko. Ensi kesänä saat sinäkin, Henrikki Tuomaanpoika, tehdä
teinimatkan Satakuntaan, kertoaksesi minulle sitten, mikä siellä kansan
oikeastaan niin levottomaksi tekee. Sillä meidän on suojeltava tämä
rauhaisa hiippakuntamme niiltä myrskyiltä, jotka meren takana yhä
intohimoja lietsovat.

Niin puheli vanha piispa lepäillessään, puoleksi itsekseen, puoleksi
suojatilleen. Hän oli hiukan levoton niistä talonpoikain ja
virkamiesten välisiä kahakoita koskevista uutisista, joita nykyisin
alituiseen maakunnasta saapui. Monta talonpoikaa, jotka malttamattomina
olivat lääninherrojaan vastaan niskoitelleet, oli piispa jo armahtanut,
koettaen yleensä lieventää aikansa tuomioistuinten ankaruutta, joiden
ohjeena vielä oli: silmä silmästä taikka käsivarsi tai selkänahka tai
henki pienimmästäkin rikoksesta. Ja hänellä oli valtaa siihen, hän oli
"Jumalan armosta Suomen piispa", mutta samalla todellisuudessa sen
korkein maallisenkin hallinnon keskus. Mutta hän ei voinut salata
huoltaan, että kansan ja virka-aatelin välit yhä näyttivät
kiristyvän. --

Näin pääsi nuori teini tänä talvena Kuusistossa vieraillessaan
silmäilemään niihin moniin ja monenlaisiin toimiin, jotka Maunun
Tavastin vanhoja hartioita rasittivat. Mutta keväämmällä, kun jäät
sulivat Itämerestä ja laivaliike alkoi, joutui Heino-teini yhä useammin
ja pitempään Kuusistossa vierailemaan ja yhä tarkemmin tutustumaan
niihin Suomea ja koko valtakuntaa koskeviin kysymyksiin, joihin
Maunu-piispa oli kiintynyt. Silloin palasi näet kesäksi Suomessa
käymään Maunu-piispan aviottomana syntynyt poika, Olavi, joka kyllä
kulki piispan veljenpojan nimellä, mutta, jonka koko Kuusisto hänen
omakseen tiesi ja jota hän ulkomaiden yliopistoissa kustansi. Tämä
nuori Olavi-maisteri, pitkästä ajasta taas kerran kotiinsa palattuaan,
rakasti nuoruutensa huvituksia, kalastusta ja metsästystä, ja
soutumiehekseen saaristoon hän otti usein mukaansa Heinon, kun tämä
piispanlinnassa majaili. Ja kun he päivän olivat vesillä retkeilleet ja
illalla palasivat Kuusiston lämpimiin suojiin, silloin istahtivat
oppinut maisteri ja vanha piispa takan ääreen iltatarinaa pitämään
niistä suuren maailman monenkirjavista kuulumisista, joiden vilkkailla
luomasijoilla Maunu-piispa itse oli nuorempana viipynyt ja joiden
myöhemmistä vaiheista nyt nuori maisteri ihastuneena kertoi. Mutta pian
livahti tarina tavallisesti takaisin kotimaan oloihin ja tapahtumiin,
sen taloudellisiin ja valtiollisiin vaikeuksiin, jotka olivat vanhan
piispan sydämen huolena, ja silloin oppinut maisteri kuunteli ja
teräväsilmäinen vanhus kertoi.

Aikansa valtiollisiin tapahtumiin ei Maunu Tavast tosin ottanut osaa
samalla tavalla kuin monet muut piisparuhtinaat, jotka usein
rautapaitoihin pukeutuivat ja aseväellä kävivät kuninkaitakin
asettelemaan ja erottelemaan. Maunu-piispa rajoitti vaikutuksensa sanan
ja tiedon voimaan, -- kilvan Ruotsin kilpailevat ylimykset hänen apuaan
ja suosiotaan tavoittelivat. Se oli kaikille tuttua ja siihen viitaten
Olavi-maisteri eräänä iltana, kun he taas istuivat piispan työhuoneessa
takan ympärillä, vanhukselle virkkoi:

-- Sinäkin olet siis nyt hylännyt kuningas Eerik Pommerilaisen. Minä
tuskin sinun iälläsi olisin lähtenyt näille uusille, oudoille vesille.

Heino-teini, joka tapansa mukaan uunin katveessa istuen kuunteli näitä
oppineiden herrojen keskusteluja, näki vanhan piispan harmaapintaisten
kasvojen vilkastuvan, kun Olavi-maisteri kotimaansa valtiollisia
kiistakysymyksiä kosketteli.

-- Minun täytyi, poikani, vastasi piispa lämmöllä. -- Sinä olet liian
kauan ollut isänmaastasi poissa, Olavi, et tiedä, mitä sen kansa on
sillä välin saanut kärsiä. Laillista kuningastamme, rakastetun
Margareetan poikaa, puolustin viimeisiin asti; vielä senkin jälkeen
tuin hänen kruunuaan, kun hänet kaikki muut jo olivat hylänneet. Mutta
sitten en häntä enää tukea voinut. Minä näin, että en saattanut luottaa
enää hänen hyvään tahtoonsakaan, hän petti kaikki, petti valansakin, ja
uusilla kärsimyksillä hän kansaansa uhkasi. Hän oli arvoton kruunua
kantamaan, hänen täytyi suistua.

-- Ja nyt kannatat nuorta seikkailijaa, virkkoi Olavi-maisteri hiukan
pisteliäästi.

-- Nuorta kyllä, mutta en seikkailijaa. Valtionhoitajamme on
olennoltaan kuninkaallisempi kuin voideltu Eerik. Kaarle Knuutinpoika
on ystäväni, senhän tiedät. Hänen luonteensa ja lahjansa tunnen, itse
olen hänen kasvatustaan ohjannut. Olisipa hän kuninkaasta syntynyt! --
nyt on hänen tehtävänsä moninverroin vaikeampi, kun hänen täytyy nousta
vertaistensa joukosta ja kestää heidän kateensa ja juonensa. Mutta
juuri siksi häntä kannatankin kaikella voimallani, sillä hänen
tehtävänsä isänmaaraukan pelastamiseksi sekasorrosta, muukalaisvallasta
ja perikadosta on jalo ja suuri. Jospa sen kaikki Ruotsin ja Suomen
herrat, hengelliset ja maalliset, ymmärtäisivät!

-- Tehokaspa kannatuksesi mahtaa ollakin, olen jo nähnyt useampia
Kaarlo-marskin airuita tällä lyhyellä ajalla purjehtivan Kuusistoon.

Maunu-piispa huoahti.

-- Niin, monessa asiassa hän neuvoja tarvitsee. Hän olisi tahtonut
pidättää minut koko talven luonaan Tukholmassa, mutta enhän voinut
hiippakuntaani koko vuodeksi jättää, puolen vuotta siellä jo olin.
Mutta tukea hän tarvitsee, tuo nuori mies, kaikki ylimykset häntä
siellä repivät siksi, että hän heidän vertaisensa on, -- vain kansa
häntä rakastaa.

Heino huomasi nurkastaan, ettei Olavi-maisteri isänsä kantaa kaikin
puolin hyväksynyt, vaikkei hän enää ruvennut vastaankaan väittämään.
Tuo Pariisin yliopiston oppineiden piirien edustaja näkyi olevan
enemmän tiedemies ja jumaluusoppinut kuin valtioasiain ymmärtäjä, ja
hän kääntyikin taas kertomaan noista etäisemmän suuren maailman
suurista tieteellisistä ja kirkollisista kiistakysymyksistä, joista
taas Maunu-piispa kaukaisessa hiippakunnassaan oli vieraantunut. Hän
kertoi hartaasti kuuntelevalle vanhukselle ja nuorelle teinille niistä
mullistavista, puhdistavista liikkeistä, joita tähän aikaan kirkon
keskuudessa oli syntynyt ja jotka tähtäsivät uudistamaan monia
käsitteitä ja tapoja, mitkä väärinkäytöksiksi olivat paavilliseen
kirkkoon juottuneet. Hän kertoi Juhana Hussin oppilaista Pragissa ja
siitä oikeudenkäynnistä, joka oli tätä mestaria vastaan viritetty,
kertoi, kuinka uudet, vapaammat aatevirtaukset kaikista pakkokeinoista
huolimatta raivasivat itselleen tilaa aikalaisten mieliin, -- kertoi
siitä valittaen, huolestuneena, sillä hän oli paavin kirkon uskollinen
poika, mutta kertoi samalla tunnustaen, että noissa uusissa
virtauksissa on jotakin elävää ja repäisevää voimaa, jota ei auttanut
olkansa takaa halveksua. Ja vielä hän kertoi, kuinka jo vanhoissa
yhteiskunnissakin nuortumisliikettä tapahtui, kuinka rautapukuisten
ritarien raaka aika vähitellen uusien olojen pakosta jätti tilaa
elpyville, vilkkaille porvarisaineksille kaupungeissa, ja kuinka nuo
rautaritarit itse, tuodessaan ristiretkiltä liikkuvampaa elämää ja
kansojen keskeistä yhteyttä vanhoihin elämänmuotoihin olivat loihtineet
hereille ne uudet ainekset ja aatteet, jotka nyt elinvoimaisina
pinnalle pyrkivät.

-- Feodaalisen ylimysvallan liitokset ruskavat! -- niin huudahti
Olavi-maisteri, itsekin kertomuksistaan melkein tahtomattaan lämmeten,
ja nousi kävelemään ikkunan luo, jonka läpi sadepilvien lomitse
pilkistävä aurinko laskeutuessaan keväisen metsän taa, nyt heitti
kelmeitä säteitään piispan avaraan työhuoneeseen. -- Ja mikä on
pahempi, hierarkisenkin vallan saranat vinkuvat, kun sen päämiehet,
keskenään kiistellen, eivät jouda niitä hoitamaan.

-- Niin, aika ei pysähtymään ehdi, sen kehitystä olisi vain oikeaan
ohjattava, -- vastasi vakavana vanha piispa, joka ehkä selvemmin kuin
hänen taistelujen keskessä elänyt poikansa aavisti tulossa olevan
murroksen. Mutta hän lisäsi hymähtäen: -- Mutta täällä kaukaisessa
pohjolassamme emme vielä näistä murtavista voimista mitään tiedä, ja
meille se onkin onnellisinta. Meillä on vielä niin äärettömän paljon
tehtävää istuttaessamme tähän nukkuvaan kansaan tiedon ensimmäisiä
alkeita, alkuperäisimpiä käsitteitä hyvän ja pahan tiedon puusta. Se
tehtävä kysyy monen miehen työn ja iän, -- sen hyväksi saat sinäkin,
Olavi, vielä kirkon päämiehenä täällä laajan tietovarastosi käyttää,
siihen työhön saat uhrata sekä syvän oppisi että nuortean tarmosi.

-- Minäkö -- eihän minusta kirkon päämieheksi ole! vastasi maisteri
hiukan punastuen, viitaten siihen, että aviottomasti syntyneitä ei
katolinen kirkko ylempiin papillisiin arvoihin laskenut.

-- On kyllä, siitä on meillä jo paavin kirje, -- jotakin olemme toki
mekin täällä kaukana pohjan kulmilla puuhanneet.

Mutta oppineen maisterin katsetta ei se uusi uutinenkaan kirkastanut.
Hän virkkoi:

-- Jos kelpaisinkin, oi, pientä on täällä kaikki, kuihtunutta, maahan
matalaan painavaa, sovellunko tänne minä? Täällä te kiistelette siitä,
kuka ylimyksistänne kulloinkin olisi korkeimpana kukkona linnan
huipussa, -- kiskaistaksenne hänet taas sieltä alas heti kun olette
hänet sinne huippuun saaneet. Minä pelkään, että menehtyisin näissä
ahtaissa, hengettömissä oloissa, minulla ei ole samaa kaivavaa
sitkeyttä kuin sinulla.

-- Se tulee, kun työhösi kiinnyt, vastasi vanha piispa, ikäänkuin omia
kokemuksiaan kertoen. -- Työ vetää mukaansa, ja varsinkin työ sellaisen
kansan puolesta, jota omanaan rakastaa, -- sen saat nähdä. Pientä on
sinusta ehkä nyt perustella kirkkoja aution erämaan laitaan taikka
puuhata uutta luostaria Pohjanlahden karulle kalliorannalle, mutta kun
työhön tartut, niin se on sinusta tärkeää, suurta, elämäntehtäväksi
arvokasta, -- minä en unelmoi enää suurempaa. Kunpa riittäisi minulla
ikää ja voimia saada päähän asti suunnittelemani mielityöt, silloin
onnellisna hautaan laskeutuisin ja tyytyväisenä siellä lepäisin.

-- Niin, minä tiedän, virkkoi Olavi-maisteri taas innostuneemmin, --
sinä perustat tänne juuri uutta naisluostaria. Kuulin siitä jo
Vadstenassa, jonka birgittalaissisarilta sinulle terveiset toin. Se on
suuri työ, kaunis työ, sinulle arvokas, -- niin, paljon olet sinä
tehnyt Suomen kirkon hyväksi!

Heino ymmärsi, että kirkon miehet puhuivat siitä suuresta, uudesta
luostarista, joka parastaikaa oli tekeillä Karinkylässä Maskun
pitäjässä ja jonka asioissa rakennuttajat alituiseen näihin aikoihin
juoksivat Kuusiston linnassa, -- se oli vanhan piispan mielityö ja
suurimman huolenpidon esine hänen elämänsä ehtoopuolella. Sen Heino
hyvin tiesi, mutta paljon vaikeuksia se vanhukselle myös näytti
tuottavan: rakennusvaroja oli vaikea saada kokoon, kansa kitui
muutenkin jo suurten verojen alla. Ja huoahtaenpa vanha piispa nytkin
virkkoi:

-- Paljon on keskeneräistä, paljon tekemätöntä työtä. Mutta olkaamme
uskollisia vähässä, ehkä vähitellen satoa kypsyy.

Ilta kävi jo myöhäksi, vanha piispa nousi, makuuhuoneeseensa
kävelläkseen, ja rupesi Olaville hyvää yötä toivottamaan. Mutta samalla
hän huomasi nuoren teinin, joka maisterin tarinan aikana oli siihen
uuninkatveeseensa unehtunut. Piispa näki nyt, kuinka innostuneina
säteilivät nuorukaisen silmät kaiken sen johdosta, mitä hän oli noiden
oppineiden miesten keskusteluista kuullut, ja tälle hän nyt virkahti:

-- Entä sinä, nuori mies, tekisikö sinunkin mielesi sinne suurille
opinsijoille, koskapa noin palavat silmäsi? Niin, moni köyhä poika
Suomesta siellä on ennenkin opiskellut, ja apua hän on siihen saanut,
jos hän lahjoiltaan ja tarmoltaan sitä on ansainnut. Osoitapas sinäkin,
mihin kykenet, -- mutta siihen täytyy antautua ehyeltään, koko
sielullaan!

Heino ei osannut mitään vastata. Hän tunsi mielessään voimakkaan
laineen, samanlaisen kuin silloin kerran, kun piispavanhus oli häntä
Savilahden rannalla puhutellut. Mutta se tuntui hänestä nyt vieläkin
kaukaisemmalta, hän oli nyt jo kokenut enemmän kuin silloin...

Hiljaisena, uneen vaipuneena kohosi suuri piispanlinna, kun Heino
päätalosta iltamyöhällä pihan yli kulki siihen matalampaan
sivurakennukseen, jossa hänellä linnanpalvelijain joukossa oli
makuusijansa. Hän viivähti vielä tuokion linnanpihalla, katsellen sen
korkealta multavallilta selkien yli kevätyön kelmeätä taivaanrantaa.
Siitä, mitä hän piispantuvassa oli kuullut, hauteli hän nyt mielessään
monta muistoa. Mutta varsinkin oli Olavi-maisterin kuvaus siitä
rappiotilasta, johon katolinen kirkko siellä suuressa maailmassa kuului
olevan uppoamassa, häneen syvälle painunut. Ja sitä muistellessaan hän
ajatteli, että olipa hän itsekin juuri täällä hurskaan piispan
pyhitetyssä talossa joskus vaistomaisesti tehnyt hiljaisia havaintoja,
jotka hänen maalaismieleensä olivat luoneet samanlaisia, joskin hämäriä
mietteitä ja epäilyksiä, kuin ne, joihin oppinut maisteri viittasi.
Seurustellessaan siellä nuorten pappien ja piispanapulaisten piireissä
kotoisissa arkioloissa oli hän heidän ajatuskehänsä ja harrastuksensa
huomannut paljoa vähemmän ihanteelliseksi, hurskaaksi ja pyhäksi, kuin
miksi hän tuota kirkonmiesten elämää kaukaa syrjästä oli kuvitellut. He
olivat ihmisiä hekin riitoineen ja intohimoineen, juonineen ja
juoruineen, ihmisiä, joiden oli juhlahetkinä tarvis peittää
heikkoutensa ja haprautensa loistavan pukukuoren ja ulkokullaisuuden
alle, jotta heidän olemuksensa oppimattoman kansan silmissä näyttäisi
edes vähänkään sopusointuiselta sen opin kanssa, jota he julistivat.

Kesäksi vaihtui kevät. Viileässä koulutuvassa, jonka holvatun katon
alla olevista juoksulautaikkunoista tunkeutui sisään ainoastaan
säästävästi valoa ja yhtä niukasti suven lämpöistä, kuivaa ilmaa,
jatkoivat kalpeaposkiset kouluteinit yhä edelleen kankeita,
latinankielisiä harjoituksiaan, ja opettaja takoi siellä patukan avulla
heidän päähänsä munkkien silotettuja lauseita ja Donaton mutkikkaita
sääntöjä. Mutta vapauden toivo elähdytti toki jo nuorten lukuorjainkin
mieliä, ja he jakelivat nyt lukutuntien lomissa taas keskenään niitä
pitäjiä, joihin kukin heti kesäloman alettua lähtee kiertelemään
talonpoikain luo ja keräämään teiniapuja taas syksyisten lukuaikain
varalle. Kukin teini valitsi mieluimmin kotoiset seutunsa
kulkupitäjikseen, ja ne vanhemmat teinit, joilla jo ennen oli pitäjiä
ollut, saivat ne nyt edelleenkin ominaan pitää. Siten hankkiutuivat
ystävysteinit Pietari ja Paavali taas kiertämään kauas Hämeen
pohjoisten rintamaiden harvaanasuttuja laitoja, -- sieltä oli saalis
ollut hyvä. Ja kun vihdoin eräänä päivänä teineille vapauden hetki löi
ja he ryntäsivät ummehtuneesta koulutuvasta ulos, rientääkseen miltei
suoraa päätä pussit selässä taipaleelle, silloin virkkoi Pietari
nuorelle suojatilleen, Heinolle, joka ääneti ja vakaamielisenä kulki
toveriensa myllertävässä laumassa:

-- No, tuletko taas yhtä matkaa meidän kanssa Päijänteen rantoja
kiertämään? Me lähdemme nyt heti ja kuljemme Sysikorpeen asti.

Mutta Heino pudisteli ääneti ja surumielisesti päätään. Ihmeissään
toinen kysyi:

-- Etkö tule sinne, kotipuoleesi, omaisiasi tapaamaan? Missä on sinulla
sitten teinipitäjäsi?

-- Toisaalla, -- Hämeen ja Satakunnan rajoilla.

-- Miksi niin?

Mutta jo oli Paavalikin sitä keskustelua kuulemaan saapunut, ja hän
ymmärsi välemmin Heinon asiat ja mietteet.

-- Mielesi taitaisi tehdä meidän matkaan, mutta et uskalla, niinkö? --
virkkoi hän nuorukaiselle, joka oli katseensa maahan luonut. -- Pelkäät
luisevan isäsi kyhmyistä karahkaa, kun karkaamalla kotoasi läksit.
Mutta johan sen synnin olet pyhältä Henrikiltä anteeksi saanut!

Heino ei vastannut. Hän ei kehdannut ilmaista toisille sitä ikävää,
joka nyt hänen mieltänsä jäyti, kun hän näki kaikkien toveriensa
riemuiten kotiinsa hankkiutuvan, mutta ei hän voinut tänään myöskään
tapansa mukaan vallattomaksi heittäytyä, -- sydän ei siihen taipunut.
Pietarikin jo näki, että tosiapea oli nyt veitikan mieli, ja kävi häntä
rohkaisemaan:

-- Oikeassa olet, älä tosiaankaan kumartaen kotiisi palaa, älä almujen
anojana, täyttyyhän pussisi muualtakin. Palaa sinne kotikorpeesi
vasta kerran, kun olet pappi tai muu virkamies, ja silloin astu
kumartelematta kotiorren alle ja lausu: Tässä on nyt se poika, joka
karkasi! Kyllä sinut silloin karahkattakin vastaanotetaan.

Heinon silmä välähti, toveri oli sanoiksi tulkinnut juuri ne uhmaavat
mietteet, jotka hänen omassa mielessään liikkuivat, ja siitä vahvistui
yhä hänen päätöksensä, että juuri niin hän tekee! Mutta kun toverit
tuokion kuluttua haarapussit selässä ja sauvat kädessä astuivat
kaupungin pahaltahaisevia, kuivuuttaan pölyäviä kujasia myöten
Hämeentulliin päin, niin saatteli Heino heitä kappaleen matkaa
kaupunginojan toiselle puolelle, siihen tiehaaran asti, mihin
Maunu-piispan toimesta spitaalitautisten sairaala oli rakennettu.
Siellä he hyvästelivät. Mutta ennenkuin he erosivat, tempasi Heino
vielä Pietari-toverinsa syrjään ja virkkoi tälle hätäisesti:

-- Kuule, jos Karmalaan asti kuljette, niin vie äidille tuo pieni
käärö. -- Ja hän antoi toverilleen tuohikäärön, jossa oli pieni
vaskiristi, lisäten: -- Se on ostettu pyhän Henrikin kappelista, sano
niin äidille...

-- Sen hänelle annan, ole siitä varma. Ja mitäpä muuta viestiksi
virkan?

Hiukan karhenti nyt nuorukaisen kurkkua ja lyhyeen hän lähtevälle
vastasi:

-- Terveiset vain, -- sano, että usein häntä muistan...

Hän pisti jo kättään poistuville jäähyväisiksi. Mutta vielä tuokion hän
viivähdytti toverin kämmentä ja lisäsi:

-- Mutta muista: isältä salaa ... aivan salaa!

Heinon piti itsensä jonkun päivän perästä lähteä muutamassa Ulvilan
venheessä, joka oli tuonut maalaistavaroita Turkuun, purjehtimaan
pohjoiseen, ja jatkaa sieltä jalan omiin teinipitäjiinsä, ja hän palasi
nyt yksin verkalleen helteistä maantietä myöten kaupunkiin takaisin.
Sillan yli astuttuaan kankurin ilotonta mökkiä kohti näki hän siinä
sillan korvassa, törmällä, ryhmän mustapintaisia, vanuketukkaisia
miehiä ja naisia liassa loikovan. Kaupungin joutokansaa oli siihen
ryhmittynyt katsomaan noita outoja, vierasrotuisia, kiertäviä ihmisiä,
joita nyt ensi kerran Suomessa nähtiin ja joilla oli siinä hyvät
markkinat, kun he temppujaan tehden taikauskoisten ihmisten käsiin
katsoivat ja heille heidän vastaisia kohtaloitaan ennustelivat.
Uteliaana astui Heinokin lähemmäs ja jo livahdutti hänkin äyrisen
mustalaisakan massiin ja ojensi kätensä noidan tutkittavaksi.

-- Kiemurainen kulku, -- niin taikuri hoki -- monta mutkaa matkassa.
Itse onnesi mestaat -- itse sen sepitätkin ja itse suvullesi uran avaat
-- pitkän radan, jyrkän radan...

Heino käveli edelleen, hymähdellen itsekseen akan ennustuksille. Itse
hän kyllä onnensa sepittää, sen hän oli jo alulle pannut, mutta miksipä
hän sen itse mestaisi! Ei, loruja laverti akka; piispan suosiossa
pysyen aikoi hän sitä onneaan aina vain sepittää ja yhä ylemmäs kiivetä
alkamallaan taipaleella. Ei hän aikonutkaan jäädä maalaispapiksi
erämaan laitaan, niinkuin piispa kerran oli kuvaillut -- ei, edemmäs ja
ylemmäs hän aikoi pyrkiä, pyrkiä niitä samoja teitä myöten, joita
Olavi-maisteri oli kulkenut ja joista hän niin houkuttelevasti oli
kertonut. Sen tien ovat muutkin kulkeneet, miksei hänkin! -- Niin hän
siinä yksin kävellessään rohkeana suunnitteli, ja innostuen niistä
mietteistään hän huiskaisi kädellään ja huudahti:

-- Sinne, kauas ja korkealle!



VII. KOVASSA ON KORVEN LEIPÄ.


Ei ollut onnea Karmalan kumaraharteisella Tuomaalla hänen muokatessaan
Mustanahon vanhoja kivikkohalmeita pehmeämmiksi peltosaroiksi. Sivujaan
säälimättä hän oli kuokkinut karua rinnettä, sitkaan oli hän kyntänyt
vinot vakonsa ja kylvänyt niihin ne siemenet, jotka hän kevätverosta
oli säästetyiksi saanut. Mutta kitsaasti palkitsivat näinä vuosina
hänen vaivansa nuo raskaasti raadetut sarat. Harvana nousi ohra
laiholle laihasta maasta, ja kun se vihdoin terää teki, niin armotonna
väijyi sitä viereisestä notkosta nouseva halla. Se oli korjannut sadon
sinä syksynä, jolloin ukko oli takamaille kuollut, ja hätä olisi
vieraillut Karmalan pirtissä sitä seuraavana talvena, elleivät
erämiesten kalajärviltä kalliilla hinnalla saamat saaliit olisi
ehtineet hyvään apuun. Sama vilu huokui nytkin jo toisena kesänä
hyytään samoille halmeaukeille; se oli jo pahasti nipistellyt notkon
laidasta vielä vihantia teriä, ja sekeiset, tuulettomat illat uhkasivat
samaa tuhoa ylemmillekin rinteille. Siksi oli Tuomas-isäntä
kaimapoikansa kanssa jo kiivennyt sirppeineen Mustanahon ylälaitaan,
siellä lainehtivan viljan kimppuun, vaikkei se vielä aivan kystäkään
ollut, ja he latoivat siellä nyt eräänä elokuun päivänä ensimmäisiä
vaaleankellertäviä kuhilaita riviin. Kahden he vain siellä raatoivat,
vähiin oli näet viime vuonna supistunut työväki Karmalasta. Poissa oli
Erä-ukko lehtoja kiertämästä, poissa Enni-tyttö viljapellolla
visertämästä, poissa Heino-heittiö, -- hänen nimeään ei suvainnut
Tuomas-isäntä mainittavankaan Karmalan pihoilla eikä halmeilla. Ja
äsken oli Laurikin lähtenyt pitkille pyyntimatkoille, lähtenyt viemään
lehmää Vilpun uudismökkiin Kihoskosken rannalle ja samalla parin,
kolmen toverin kanssa keräämään salolta syysnahkoja ja särvintä. Yksin
liikkui surumielinen emäntä pirtissä ja pihalla taloustöissään, kahden
raatoivat Tuomaat ulkotöissä, äänettöminä ja vakavina niinkuin ainakin.

Mutta jo seisahdutti poika-Tuomas hetkeksi sirppinsä ja näytti jotakin
kuuntelevan, kumminkaan työasennostaan suoraksi nousematta. Silloin
heristi isä-Tuomaskin korviaan melkein säikähtyneenä ja kysäisi:

-- Mitä kuuntelet -- askeleitako?

-- Taisi pettää korvani, vai olisiko joku otus aholla loikannut; ei
kuulu enää mitään.

-- Ettei siellä vain metsä liiku, viime viikollahan se Suopellosta
hiehon repi.

-- Töräyttäisi kai silloin jo paimenkin torveaan...

Ei kuulunut mitään aholta. Sirkka vain pientareella hioi unista
lauluaan, ja yksinäinen leppälintu piipitti orpona norossa. Taas
painautuivat sirppimiehet työhönsä. Mutta se pieni säikähdys nykäisi
taas Karmalan isännän mietteet kulkemaan niitä samoja rosoisia latuja,
joita myöten ne viime aikoina alinomaa olivat kuin kehässä kiertäneet.
Se tässä vielä tarvittaisiin, että kontio karjan kaataisi, tirppomista
tässä on kyllä muutenkin, jos mieli perhekunnan hengissä ja talon
pystyssä pitää... Lauri ylpeili viime talven, että eräriistan avulla
sitä taas rintamailla elettiin, ja tottahan se oli, että muuten olisi
saatu purra Karmalassakin silkkaa petäjätä, kun vilu vei koko kauniin
sadon. Mutta leipään tässä on turvauduttava sittenkin, parempi on toki
vilua vastaan tapella kuin savolaisia ... eivätpähän ole erämiehetkään
tänä kesänä kyenneet lähtemään kehutuille kalajärvilleen, niitä jäi
viime kesänä sinne liian monta... Ja ehkä se nyt sentään lähdenorokin
armon antaa ... siksi se kypsyisi kyllä tuo alalaitakin, kun me kahden
sinne leikkaamaan joudumme, kun vain se siksi säilyisi. Silloin se
olisi taas talven leipä tiedossa, vaikkei kylvö suurta ollut, --
olisi ... kun vain sitä vieraat eivät liiaksi puolentaisi!

Vihaisesti puraisi isä-Tuomaan sirppi, kun hänen mietteensä tälle
kohdalle ehtivät. Hän muisti, että siitä vähästä, minkä halla viime
kesänä säästi vikautumatonta eloa, vei vouti heti runsaamman puolen,
jäännös oli siemeneksi säästettävä, syötäväksi ei jäänyt mitään. Vouti
tuli silloin juuri tähän aikaan taikka jo heti Laurinmessun jälkeen,
pani vain puimaan kuhilaat halmeelta, jyvät venheeseensä kannatti ja
ilkkui sitten pois soutaessaan... Niiden määriä ei tiedä kukaan,
lisääntyneet ovat verot joka vuosi ja viime aikoina tuhottomasti;
voudit taitavat ottaa, minkä tahtovat, milloin milläkin nimellä...
Monet niillä on ilveensä: rahassa ovat muka määrätyt verot otettaviksi,
-- mistä meillä salolla rahaa on, harva on killinkiä nähnytkään, sen
vouti hyvin tietää. Mutta kun ei ole rahaa, niin ottaa hän tavaran ja
panee sille minkä hinnan ilkeää, -- ja punnita herra kyllä ilkeää, kun
saa punnita talonpojan aitasta! Ei ole määrää millään! Jospa vielä oman
osasi saisitkin maksetuksi, niin on muka muilta rästejä jäänyt,
naapureilta, ja nekin pitää sinun silloin täyttää, jakokunnan täytyy
muka vastata koko ruodun verosta! Ei sitä täytä kukaan, kun se noin
ottamaan rupee, ja minkäs teet, -- katsele vain, kun se talven varasi
tyhjentää ja petäjän työntää perheen kouraan... Tämä oli se katkera
muisto, joka kalvoi Tuomas-isännän sydäntä ja johon hänen ajatuksensa
aina palasivat, mistä lienevätkin kiertämään lähteneet: raada, raada,
muille raadat, itse nälkää näet! Vielähän siitä selviää metsän
kontiostakin, kun panee karjalle hyvän paimenen, mutta verokarhusta et
selviä millään. Kun sen joukko taloon saapuu, silloin on tullut tuho.
Siksipä juuri isä-Tuomaan sydän nytkähti, aina kun hän näki poikansa,
jolla kuulo oli tarkempi, työstään kuuntelemaan jäävän. Sillä jos ahon
rinteeltä, kylänpolulta, askeleita kuului, niin silloin sen tiesi, että
vieras on tulossa. Ja harvoin oli vieras tervetullut Karmalaan, sillä
tavallisestipa se oli joku kantomies, jos ei itse Hollolan vouti, niin
joku hänen rästimiehiään, taikka papin kymmenysten perijä tai
tuomarinkappain kantaja, -- aina se kavensi talon laihoja varoja. Mutta
taas pysähtyi poika-Tuomas kuuntelemaan, nyt ihan pystyyn kohoten ohran
keskestä. Hänen korvansa eivät olleet valehdelleet äsken, askeleita oli
kaikunut kankaalta, vaikka ne sitten pehmeämmällä maalla olivat
vaimenneet. Nyt ne kopahtivat jo aivan läheltä kivikkoahon rinteeltä,
isäkin sen jo ojentautuessaan kuuli.

-- Tuntuu olevan tulijoita kaksi, virkkoi poika-Tuomas, tarkaten
lähenevää töminää.

-- Kun olisi saatu yksikin riihi puiduksi, niin olisi siemenviljan
vaikka korpeen kätkenyt, huoahti isä masentuneena. -- Nyt taas
pahimmoilleen tulivat, kyllä ne nyt taas kylällä odottavat, kunnes koko
halme on leikattu ja puitu.

-- Mutta jospa eivät olekaan tulijat vouteja?

-- Ketäpä ne olisivat. Mutta tuli ketä tahansa, me pysymme työssämme.

Niin virkkaen painautui isä taas syvälle ohransa kimppuun, ikäänkuin
piiloutuakseen vihatuilta vainoojiltaan. Ja poika painautui sinne
myöskin. He eivät olleet kuulevinaankaan, kuinka askeleet lähenivät,
kopisivat kivikossa lähteen kohdalla ja jo pysähtyivät aidan kupeelle,
-- eivät päätään kohottaneet, eivät taakseen katsoneet. Mutta apeina he
ajattelivat: siinä se on nyt taas ryöstäjä ääressä.

Jo kuului vieras tervehtivän ... ei se ollut Hollolan voudin ääni, sen
isä-Tuomas heti tunsi. Vieras oli kai joku hänen renkejään.
Murahdettuaan lyhyen "jumal-antakoon" jatkoi hän edelleen työtään.
Vieraita oli kaksi, sen hän kuitenkin jo ennätti huomata, herroja
olivat, tasalaattainen sulkahattu oli ainakin toisella päässään ja
hartioillaan väljä herrasviitta. Pian jo vieraista toinen kysyi:

-- Onko teistä kumpikaan Karmalan isäntä?

Hyytymään tuntuivat veret käyvän isä-Tuomaassa, sillä hän arvasi, että
nyt se alkaa se ruunun miehen asia. Alakuloisena kohottausi hän
työstään ja iski sirppinsä lyhteeseen, kääntyen hidastelevin liikkein
veräjälle päin. Poika-Tuomas se vain edelleen leikkasi, mutta
tyytymättömänä luimisteli hänkin kulmainsa alta vieraita, joiden hän
odotti jo tuossa paikassa rupeavan jakelemaan talonväelle niitä tylyjä
käskyjään, jotka hänkin jo hyvin tunsi voutien entisiltä matkoilta, --
kahdesti vuodessahan ne vähintään vieraiksi saapuivat. Mutta mikä
ihme ... eipä ollutkaan niillä nyt vanhoja tapojansa! Mahtoivat olla
uusia miehiä, sillä varsin sävyisästihän se väljäviittainen puhui:

-- Miten kasvavat halmeet nyt Sysikorvessa, tuleeko viljaa tarpeeksi
talven varalta?

Ei ymmärtänyt kumaraniskainen isäntäkään sitä puhetta. Hän katseli ylen
epäilevästi vieraita, miettien, mikä heillä lienee nyt oikein mielessä,
eikä hän vastannut mitään. Mutta vieraista taas toinen jatkoi:

-- Tässäkö sinulla on viljasi kaikki?

Jo luuli Tuomas asian ymmärtävänsä. Hän vastasi kuivasti:

-- Tietänette, paljonko talonpojille viime vuonna siemenviljaa jäi!

Veräjään nojautuva mies näytti sen tietävän ja virkkoi:

-- Halla vei viime vuoden sadon.

-- Ja vouti vei loput, vastasi Tuomas terävästi. -- Minkä jättänee
nytkään!

Mutta vieras veräjältä puhui sävyisästi:

-- Niin, rajusti ovat kuulemma voudit viime vuosina talonpojilta veroja
raastaneet, siitä on monesta paikasta valitettu. Mutta nyt ei saa vouti
enää liikoja ottaa...

Suu auki kuuntelivat sekä isä että poika sitä puhetta, liikahtamatta,
hölmistyneinä. He eivät ymmärtäneet mitään, ja vasta kotvasen kuluttua
sai isä hämmästyneenä kysyneeksi:

-- Ettekö te olekaan sitten maarahain ottajia?

Veräjän luona seisova mies pudisteli päätään, eivätkä pellolla olijat
huomanneet epäilevää värähdystä hänen äänessään, kun hän vastasi:

-- Emme, me emme mitään veroja ota, me vain otamme selkoa siitä, mistä
voudit ovat liikoja perineet.

Se oli isä-Tuomaasta niin ihana sanoma, että hänen oli sitä vaikea
todeksi uskoa. Ja vielä hän vieraitaan epäilikin, kysyessään:

-- Keitä te sitten olette?

-- Me ollaan tarkastusmiehiä... Vähän pyörähteli leuka viittaniekalla
nyt hänen puhuessaan, hänen tuntui olevan hiukan hankala tuohon
äkkikysymykseen vastata. -- Niin, minä olen hauptmanni, neuvoston
Ruotsista lähettämä, tämä toinen mies on apulaiseni. Hallitus on
talonpoikain valitusten johdosta määrännyt ruunun veroja
huojennettaviksi, ja me nyt tarkastamme voutien jälkiä. -- Ja ikäänkuin
vielä puhettaan varmentaakseen vetäisi hän laukustaan pitkän
pergamentin, jossa oli paljon kirjoitusta. -- Tässä näette ruunun
sinetin...

Tuomas katseli kuin lehmä konttia tuota juhlallista kapinetta, josta
hän ei mitään ymmärtänyt. Mutta hän tunsi taas verensä sulavan, ja hän
rupesi verkalleen uskomaan, että mahtaa sitä olla vielä talonpojallekin
sentään oikeutta ja armoa. Ja viittaniekka virkkoi rohkaisevana:

-- Tule nyt taloon selvittämään, minkä olet veroja maksanut, ja me
sinulle selitämme, minkä verran näistä puolin maksat, -- enempää ei saa
vouti enää periä.

-- Niin, käykää taloksi! -- Se oli kaikki kuin kaunista unennäköä
Tuomaasta. Vieraiden puheet soivat kuin sovittava kanteleen soitto
hänen kiusautuneeseen mieleensä, ja sitä myöten kuin hänessä epäilys
uskoksi muuttui, kirkastuivat nyt kerrankin hänen syväjuovaiset,
kovettuneet kasvonsa. Hän tiesi, että valituksia veroista ja voutien
elämöimisestä oli taas viime talvena tehty piispalle ja hallitukselle
Päijänteen talonpoikainkin puolesta, -- ne ovat siis tehonneet ... onpa
se toki herrallakin herra, turvattomallakin Jumala!

Siitä päivästi tuli rattoisa lepopäivä Karmalan muuten ilottomaan
tupaan. Viisivanteisen olutkipon sai emäntä täyttää kerran toisensa
perästä ja pöytään sai hän kantaa parasta, mitä aitassa oli, vieläpä
pistettiin lahjatkin matkamiesten laukkuihin. Ja iloisena teki tuo
muuten raskasmielinen emäntä työtä käskettyä, häneltäkin näkyi nyt
kerran luonto vähän lauhkeammaksi sulaneen. Ei tiennyt isäntä, että tuo
luvattu verohelpotus ei ollut sitä keventymistä aiheuttanut, eipä
aavistanut, ettei hänen emäntänsä uskonut vieraittensa olevan ihan
niitä, joiksi he itsensä sanoivat. Toinen vieraista oli vain ometan
ovella salaa emännän kouraan pistänyt pienen tuohikäärön ja suihkaissut
hänen korvaansa lyhyet terveiset, ja niistä se oli ilo nyt tullut
umpimielisen naisen raskaaseen katseeseen, niiden palkaksi hän nyt
piirakkaat paistoi ja vieraille vierrettä kantoi.

Paisteista oli sen päivän jälkeen, vielä vieraitten lähdettyäkin, elämä
Karmalan hiljaisella törmällä. Raudanrohkea oli juron isännän runneltu
mieli, hän raatoi nyt iloisesti ahonlaidassa ja yksin poika-Tuomaankin
innoton katse oli saanut oudon kiillon. Ja vaikka norosta nouseva halla
taas eräänä yönä vei melkein puhtaaksi vielä vihantana olevan ohran
halmeen alasyrjästä, niin eipä masentunut karmalaisten mieli siitäkään,
-- ainahan sen hallan saa asettumaan, kun kerran voudin suuhun on
kuolaimet löydetty. Ja sellaiset Tuomas-isällä nyt oli povellaan;
ruunun vieraat olivat lähtiessään hänelle antaneet kirjan, jota on
voudinkin toteltava... Ei uskonut naapurin isäntä, Suopellon Sipi,
silmiään, kun hän nyt eräänä päivänä Karmalaan tuli ja näki siellä
vilkkaat miehet, jotka puheliaina vastaan astuivat. Hän oli huolet
mielessään tullut puhumaan siitä taloudellisesta hädästä, johon tuo
viimeinen halla taas oli koko seutukunnan painanut, tullut
neuvottelemaan, että vieläköhän olisi lähdettävä syyspyyntiin
kalajärville, sillä hän ei ymmärtänyt, miten nyt muuten talven yli
päästään. Mutta siitä hädästä ei Karmalan Tuomas tiennyt mitään,
reippaana hän naapuriaankin rohkaisi, kertoen hänelle vieraittensa
käynnistä ja veronhuojennuksesta.

-- Ihmeellisiä taikureita ne vieraat ovat olleet! tuumaili Suopelto,
nähdessään emännänkin nyt entistä ketterämpänä sillalla liikkuvan.
Mutta hän ei ruotumiehenä tahtonut paljastaa tietämättömyyttään eikä
ruvennut senvuoksi epäilemäänkään. Mutta Tuomas pirteänä tiukkasi:

-- Mitä taikureita, oikeahan heillä oli asia, onhan se toki vielä
maassa hallitus! --

Viikkokausi, toista, niin rohkealla mielellä Karmalassa työtä tehtiin,
leikattiin vikaantunut vilja ja ahdettiin terveinä säilyneistä jo
ensimmäiset aumat riiheen. Paljoahan siitä ei tullut puhdasta viljaa,
mutta tulipa aina jotakin viluttuneen jatkoksi. Sen parhaiten säilyneen
riihen olivat Tuomaat nyt eräänä aamuyönä puineet, ja poika ajoi juuri
halmeelta uusia kuhilaita riiheen kuivumaan, sillaikaa kuin isä tuon
edellisen kalliin sadon säkkiin mätti, kannettavaksi jauhinkiville,
jotta jo illaksi valmistuisi makea uudispuuro, -- pitkään olikin näet
kalaruoilla eletty. Silloin pysähtyy poika-Tuomas yhtäkkiä kuormansa
ääreen riihen kupeelle ja huudahtaa:

-- Voudin venhe laski rantaan!

-- Kenen, kyseli epäilevästi isä, joka juuri lyhteitä kuivamaan ahtoi.

-- Hollolan voudin, suuri joukko miehiä jo törmälle nousee.

Isäkin ehti sitä ulos katsomaan. Tuttua väkeä! Aseelliset miehet,
sulkaniekkahatuissa, astuivat törmälle ja läksivät suoraan
suuntautumaan riiheen päin, josta savun nousevan näkivät. Mutta
Tuomaspa ei hätääntynyt.

-- Nytpä tulkoot, virkkoi hän. -- Nytpä tiedämme, minkä verran heille
veroa annamme, eivät jyvääkään saa enempää.

Ja jäykkäniskaisena seisoi hän riihensä ovella, kun vouti kohti astui
ja tapansa mukaan ärjymään kävi:

-- Riisu väleen hevosesi valjaista, me sitä tarvitsemme.

-- Vai hevosia te nyt olette tulleet ottamaan, vastasi Tuomas melkein
pilkallisesti, muistaen, että siinä kalliissa kirjassa, jota hän
povellaan kätki, kiellettiin vouteja talonpojilta ilmaisia kyytejäkin
vaatimasta.

-- Niitä tarvitaan, kun tästä käymme toisissa kylissä, mörähti vouti.
-- Välemmin, meillä on kiire. Hä, etkö ymmärrä, nyt on syysveron kanto,
sen tiennet.

Mutta Tuomas ei pitänyt kiirettä, verkalleen hän vastasi:

-- Jahka tästä nyt katsotaan, mitä teillä on oikeus ottaa, mitä ei.

-- Meilläkö oikeus ottaa...?

-- Niin, se vanha raasto on nyt lopussa, jo se täällä tiedetään, älä
yritäkään meitä säikyttää. -- Niin puheli Tuomas voitonvarmana, ja
voudinrengille, joka oli ruvennut hevosta kuorman edestä päästelemään,
hän tiukemmin virkkoi: -- Älä koske siihen hevoseen, ne eivät enää
olekaan teidän retusteltavinanne!

-- Hä, eivätkö ole...!

Julmistuneena astui vouti, joka ei ollut tottunut talonpoikain
vastaväitteitä suvaitsemaan, hevosen luo, repäisi luokin längistä ja
viskasi rengilleen ohjakset, isännälle ärjähtäen:

-- Niskoittelemaanko käyt, hölmö, vai mitä viisastelet!

Mutta Tuomas ei säikähtänyt, hän virkahti pojalleen:

-- Älä hellitä suitsista, Tuomas. Ja sinä vouti, liiku siivommin!
Luulet meitä hölmöiksi, jotka emme tiedä, että korkea ruunu on jo sinun
elämöimisellesi rajan pannut. Sen maksamme, mikä teille tulee, mutta
emme kahmaloakaan enempää kuin kulttikirjassa sanotaan.

Vouti katseli melkein ällistyneenä talonpoikaa:

-- Missä kirjassa?

-- Tässä! -- Tuomas kaivoi nyt poveltaan "tarkastajilta" saamansa
kuitin ja näytti sitä ylpeästi kiukuissaan ärhentävälle voudille. Mutta
tämä tempasi pergamenttipalan talonpojan kädestä, ilkkui ilkeästi sen
paloiksi repäistessään ja karjaisi nyt täydeltä kurkulta:

-- Siinä kuittisi -- kulkurien kujeita! Suori aitalle kaivamaan esiin
jyväsi ja voisi, mutta niskoittelemisestasi saatkin nyt maksaa
kaksinkertaisen veron, jotta vastakin muistat, mitä meillä on oikeus
ottaa. -- Ja rengeilleen hän virkkoi: -- Siinähän on täysi jyväsäkki,
kantakaa se venheeseen. Ja nyt eteenpäin!

Mutta Tuomaskin oli jo tulistunut. Hän ei nyt niinkään hevillä särkenyt
sitä hyvää uskoaan, joka kerta oli hänet läpeensä lämmittänyt, hän piti
siitä kiinni kuin hengestään, luullen voudin vain vanhoilta
muistoiltaan ärjyvän. Kuumeentapaisesti karahti hän kaksin kourin
kalliiseen säkkiinsä, jossa oli perheen ensimmäinen uudisvilja, sen
ainoa puhdas leipä, ja huusi vihan vaahto huulillaan:

-- Sitä säkkiä ei liikuteta. Revit ruununmiesten verokuitin, siitä
vielä vastaat, mutta kaksia veroja et kisko sittenkään enää tästä
talosta, niinkuin ennen, siitä minä...

Mutta keskenpä katkesi isä-Tuomaan lause. Vimmastunut vouti oli antanut
viittauksen rengeilleen, nämä tarttuivat sähisevän talonpojan
hartioihin, väänsivät hänet tantereeseen ja kävivät ratsuruoskillaan
selkään peittoamaan vanhaa miestä, niin että pölysi ruumeninen
riihimekko. Ja sillä välin pauhasi kiukustunut veronkantaja:

-- Irti minä pölytän uppiniskaisuuden teistä Hämeen härkäpäisistä
talonpojista. Siinä tunnet nyt luissasi, mitä myöten minulla on valta
veroja ottaa! Iskekää kovemmin, ja jos vielä kerran murahtaa moukka,
niin ruumeniksi survokaa sen luut! -- Ja nyt aitalle nahkoja ja haukia
hakemaan ja mitan täytyy tulla täyteen!

Siinä makasi tantereella tyrmistyneenä kumaraniskainen isäntä, kun
voudin heitukat, häntä vielä viimeisen kerran suomaistuaan, kävivät
hänen viljasäkkiään venheelleen kantamaan. Hän ei enää mukissut, hän
katseli vain tylsästi, kun toiset asemiehet hänen aitalleen astuivat ja
sieltä itse kävivät talon vähiä säästövaroja veroikseen mittaamaan ja
ilkkuen kaikki orret tyhjiksi työnsivät. Mutta kävellessään kihelmöivin
hartioin sitä raastoa äärestä katsomaan, oli hänellä vain yksi tunne:
hän tahtoi hakea kirveensä ja sillä iskeä, halkoa, teurastaa... Hänen
sydämeensä kovettui kauhea viha, joka sieltä tappoi kaikki muut
tunteet, työn innon, talonvastuun, kotihalmeen rakkauden, kaikki. Ja
kun ilkkuvat verottajat vihdoin, aitan tyhjennettyään ja vielä pirtistä
kuormansa kukkuraksi talon kattilan kannettuaan, poistuivat Karmalan
pihalta, vieden voudin ratsuksi talon ainoan hevosen, silloin seisoi
Tuomas tyhjän aittansa edustalla, puiden vaahdossa-suin kahta
nyrkkiään, ja hänen silmässään paloi silloin outo lieska, joka jo
poika-Tuomastakin peloitti.

-- Ne pieksivät minut omalla pihallani, -- niin puhui hän harvakseen,
-- se löyly ei minusta enää lähde!

Eikä se uusi lieska kyrmyniskaisen Tuomaan silmästä enää sammunutkaan.
Hänen raskas luontonsa oli nyt heilahtanut saranoiltaan pois, eikä hän
tahtomallakaan sitä enää tasapainoon saanut. Monta kertaa hän tapasi
nyt tämän päivän jälkeen itsensä työnsä äärestä joutilaana seisomasta
ja uhman mietteitä hautomasta, -- hän, joka ei ennen koskaan sallinut
poikainsakaan työn keskestä miettimään jäädä! Ja kun Suopellon Sipi ja
muut miehet, joilta vouti niinikään taas armottomasti oli veroja
ryöstänyt, hänelle kertoivat, että nuo veronhelpottajat olivat todella
olleetkin kujeilevia teinejä, jotka jostakin aatelistalosta olivat
saaneet vaateapuna vanhan ritariviitan ja sulkahatun ja jotka
talonpoikain mieliksi olivat syrjäkylillä monessa paikassa sen saman
juttunsa jutelleet, niin ei hän heitä ollenkaan uskonut. Hän piti siitä
asiasta oman päänsä eikä siitä ensinkään keskustelemaan antautunut.
Mutta kun miesten kesken muuten väiteltiin liioista veroista, jotka
Turun itara linnanherra Hannu Kröpelin oli moninkertaisiksi nostanut,
ja joita vouti vielä tunnottomasti lisäili, niin silloin ei Karmalan
Tuomaskaan enää niinkuin ennen tuppisuuna miesten piirissä istunut,
vaan laski kiihkeänä ilmoille koko patoutuneen katkeruutensa ja puhui
harvakseen, mutta voimakkaasti:

-- Mikä tulee tästä lopuksi? Pusket kivikkoahoa koko miehuutesi
voimalla, raadat kuin henkesi kaupalla kesät ja talvet ja tappelet
hallan ja kontion kanssa. Mutta sittenkin: tyhjä on aittasi, syö
perheinesi petäjätä, vouti vie kaikki! Kenelle raadat, kenen puolesta
pusket!

Ja kylän miehet myönsivät hänen ilmeisiä tosia vaikeroivan. Jo nyt
syksystä olivat petäjähuhmaret käynnissä kaikissa taloissa, eikä kukaan
tiennyt, miten talven yli päästään. Tuskamielellä säesti Suopellon
Sipikin Tuomaan valitusta, virkkaen:

-- Kuolema on edessä täällä rintamailla, nälkä tuo taudit mukanaan,
ruttokin on ruvennut taas liikkumaan. Mutta minkäs teet? Valitat, ei
sinua kukaan kuuntele, väistät verottajaa, se perii verosi toisilta, ja
kaikilla on sama hätä! Ei ole armoa missään...

Tällainen oli mieliala hallaöiden ja voudinretkien jälkeen pitkin koko
Hämeen pohjoisen rintamaan asutusta. Eivätpä tienneet ne nuoret teinit,
jotka kujeillessaan olivat sydänmaan talonpojille väläytelleet toiveita
veronhelpotuksesta, kuinka äärettömän tulenarkaan kohtaan he olivat
koskeneet, eivät tienneet, minkä pohjattoman pettymyksen he olivat
korven raatajain rintoihin ajaneet, kun nämä taas havaitsivat
perättömiksi tuon kauniin unelman. Eivätkä he tienneet, että se kipuna,
jonka he vallattomuuksissaan olivat epätoivoisiin mieliin heittäneet,
sinne jäikin kytemään ja että sillä kipunalla oli ääretön syttymisvoima
ja sytyttämiskyky. --

Karmalan tuvassa oli toivottu, että kun Lauri palaa pitkältä
pyyntimatkaltaan, niin hän tuo taas niinkuin viime syksynä sieltä
erämailta runsaan elämisen avun, jonka varassa toki talvi kestetään, --
isä-Tuomaskin sitä miltei häveten ajatteli. Lauri palasikin eristä jo
pikemmin kuin oli odotettukaan huolten painamaan kotiinsa, mutta laiha
oli tällä kertaa hänen laukkunsa, eikä kuulunut nyt saaliita saloonkaan
kasatun. Eikä hän palannut erämaista yksin. Enni ja Vilppu astuivat
hänen perässään Karmalan veräjästä pihalle, astuivat vakavina,
harvapuheisina, kuin surun murtamina vanhuksina. Poissa oli
veitikka-hymy nuoren Ennin pehmeiltä tytönkasvoilta ja tuvan penkille
ehdittyään hän ilmi itkuun herahti. Poissa olivat veret Vilpunkin
poskilta ja hilpeys vilkkaasta silmästä. Ääneti hän nyt jousensa
naulaan ripusti ja oven suuhun istui, päätään kumarassa kiikuttaen. Ja
kun talonväki kysymään kävi, miksi he olivat saunansa jättäneet,
vastasi hän vain enempää selittämättä:

-- Savolaiset polttivat saunan!

Kotiväen oli senvuoksi ensiksi tulokkaille omat masentavat kuulumisensa
kerrottava. Ääneti, neuvottomina istuivat erämiehet, kuullessaan, miten
huutava hätä täälläkin oli joka talon ovella. Mutta kun puolenpäivän
tienoissa Suopellon vanhukset saapuivat Karmalaan eräuutisia kuulemaan
ja ryhtyivät kyselemään tarkempia tietoja siitä savolaisten käynnistä,
silloin hypähti äkkiä Vilppu suoraksi rahiltaan, astui Ennin luo ja
virkkoi:

-- Ei ole minulla nyt mielen rauhaa jäädä tänne tupaan loikomaan,
köyhyys on täällä ja suru niinkuin meilläkin. Soudan jo heti Päijänteen
yli Jämsän joelle, entisille asuintiloilleni, katsomaan, olisiko siellä
elämisestä parempaa tietoa. Jää sinä tänne, täältä sinut haen!

Hän pyysi isännältä pikkuvenheen lainaksi ja läksi niin enemmittä
puheitta yksin soutamaan syksyiselle selälle. Yksin jäi Enni törmälle
poistuvaa venhettä katsomaan, ja kun se oli huvennut saarten taa,
notkahti hän sateiselle törmälle istumaan, ja taas sulivat itkuun
turvonneet silmät.

Mutta sisällä tuvassa tiedusteli Suopellon Sipi sillä välin yhä
tiukemmin Laurilta noita erämaan kuulumisia, savolaisten vierailua,
korven kahakkaa, -- kaikki näet arvasivat siellä taas kahakan
tapahtuneen. Ja kotvasen kuluttua kävikin Lauri kertomaan:

-- Iloisina elivät vielä Tuiran väet siellä piilopirtissään Kihoskosken
poimukassa, kun meitä neljä pyyntimiestä sinne saapui; sitä iloisempana
meitä Ennikin tervehti, kun me hänelle lehmän toimme. Sen tarpeessa hän
juuri olikin, kun oli kevätkesällä lapsen saanut...

-- Lapsen, missä se nyt on? kysyivät uteliaina kuuntelijat.

-- Kuollut on, kolmikuisena... Siitä pojastaanhan niillä silloin iso
oli ilo, siitä nyt suru on suuri. Onni tuntui tuvassa asuvan. Tuiralla
oli hyvät pyyntimaat ja lohivedet siinä ihan pirttinsä äärellä,
sievoisen kaskenkin hän oli sinne kaatanut, ei ollut hätää mitään. Ja
joukolla me nyt siellä eränpyynnissä kuljettiin, runsaasti saalista
joka päivä tuotiin tupaan.

-- Ettekä savolaisista tienneet mitään?

-- Emme mitään, aina siihen asti, kun tässä viime viikolla eräänä
päivänä arvasimme vieraan maillemme tulleen. Koirat tapasivat kontion
siellä Perkuvaaran kaltaalla, ja viiden miehen voimalla painuimme kauas
salolle metsän kuningasta ajamaan. Iltaan asti ajoimme, -- silloin iski
Ilvesmäen nuoli sen lapaan, ja keihäillä me siihen noroon vihdoin
karhun kellistimme. Siinä olivat silloin koiratkin kaikki ääressä,
Vilpun Halli vain oli poissa. Arvelimme kontion käpälällään sen
runnelleen, mutta jo silloin Vilppu vainusi pahaa, siksi taitavaksi hän
toverinsa tunsi... Saaliin nyljettyämme läksimme illan suussa astumaan
kotiin päin, yöpyäksemme ylemmälle kankaalle muutaman lahden perukkaan.
Mutta juuri kun siihen kankaalle saavuimme, niin siinä olikin
sammalaukealla Halli -- vainajana. Ei ollut sitä surmannut kontion
käpälä, nuolen sen rinnasta löysimme.

-- Vainolaisen arvasitte ääressä olevan?

-- Johan sen tiesimmekin, savolaisen oli nuoli. Yö oli jo käsissä
silloin, ja väsyneet olivat miehet, mutta ei malttanut Vilppu siihen
enää yöksi jäädä, kotiinsa, pirtilleen, piti hänen viipymättä päästä.
Läpi pimeän korven, poikki märkien soiden siitä yötä myöten painuttiin
Kihoskoskelle päin... Hidasta oli astua pimeää metsää, aamu jo idästä
sarasti, kun vihdoin kosken kohinan kuulimme. Mutta lounaasta kajasti
samalla toinen valo ... siellä paloi Tuiran pirtti.

-- Vainolainen oli sinne jo ehtinyt?

-- Meitä hän lienee syrjästä väijynyt ja meidän jälkiämme sitten
Kihoskoskelle kulkenut, kaiketi saaliita ryöstämään. Ne ryösti ja
pirtin poltti.

-- Entä Enni -- hän oli kai kotosalla?

-- Lehmää kuuluu olleen juuri savulla lypsämässä, kun kuuli pirtiltä
outoja ääniä. Siihen oli kiulunsa heittänyt ja pirtille katsomaan
juossut, -- lapsi näet siellä vasussaan nukkui... Mutta ovella oli
vastassa outoja miehiä, ne olivat ilkkuen käsiksi käyneet avuttomaan
naiseen... Mukaansa lienevät aikoneet hänet ryöstää, koska jo rantaan
päin, kosken alle, Vilpun venheen luo, olivat häntä lähteneet
raastamaan. Ennin oli siinä täytynyt nähdä, kuinka vainon mies
lehmitulelta toi palavan kekäleen ja sen pirttiin viskasi, missä lapsi
äitiään itki ... nähdä, miten tuprahti tuleen tupa...

-- Siihen lapsen polttivat, katalat! No nyt sen jo ymmärtää Ennin
surun!

Itkuun oli jo herahtanut Suopellon Leena ja kostea oli silmä yksin
Karmalan kylmämielisen emännänkin, kun hän tuvasta ulos hiipi törmälle,
paljon kärsinyttä lastaan lohduttamaan. Vihaa liekehtivät miesten
silmät, ja kumealla äänellä kyseli jo isä-Tuomaskin:

-- Miten pelastui Enni petojen kynsistä, etteivät häntäkin tappaneet?

-- Sitä ei Enni-raukka itsekään tiedä, tainnoksiin oli hän raastajainsa
käsiin vaipunut, tapellessaan hurjasti päästäkseen lastaan pelastamaan.
Lienevätkö puristajat hänen tukehtuneen luulleet vai säikähtäneetkö
lienevät jotakin risahdusta metsästä, en tiedä. Tuntuu vain siltä, kuin
olisivat kiireellä paenneet pillomuspaikaltaan, koska eivät enää
venheelle asti malttaneet mennä, vaan jalan läksivät saaliineen salolle
luikkimaan.

-- Talo paloi siis vielä, kun te kotiin ehditte, kyseli Sipi, --
vainolaiset olivat kai vasta lähteneet?

-- Pohjiaan myöten se oli jo palanut, raunioissa vielä liekehti lieska.
Valittavana voihki Vilpun rinta, kun hän niitä palavia raunioita
kaiveli ja Enniä nimeltään huusi, niin että raikui synkkä korpi. Sinne
vuoteelleen hän näet luuli vaimonsakin palaneen. Mutta hetken perästä
kuului hiljainen valitus rannasta, -- sieltä me Ennin löysimme, silloin
vasta hän tainnoksistaan virkosi ja samalla lastaan huutamaan kävi...
Ne olivat kirmakat ne huudot siinä kytevän hiiloksen partaalla,
jota nyt molemmat vanhemmat sauvoilla kaivoivat, hakien palanutta
lastaan ... vieläkin ne äänet sisuani vihlovat. Tekipä mielemme huutaa
meidänkin, sivullisten, miehisten miesten...

-- Mutta ettekö lähteneet vainolaisten jäljille, kysyi kärsimätönnä
Sipi, joka henkeään pidellen oli Laurin tarinaa kuunnellut. -- Eihän ne
olleet kovin kauas voineet ehtiä.

-- Lähdimme tietysti, sepä olikin ensi työmme. Hurjana Vilppukin
yhtäkkiä hiiloksen äärestä hyppäsi ja kostoa karjumaan kävi. Ennille
teimme rotkoon taljoista vuoteen, sinne hänelle eväät jätimme ja itse
lähdimme soutamaan, yön valvoneet miehet. Arvailimme näet savolaisten
majailevan sen lahden seutuvilla, jonka viereisellä kankaalla olivat
Hallin ampuneet. Siellä olikin heidän yötulensa; mutta aamu oli sinne
joutuessamme jo pitkälle ehtinyt, pystyssä olivat siellä miehet --
heitä oli kolme miestä ja yksi poikanen --, he näkivät jo kaukaa meidän
tulomme ja kerkesivät muuatta saarta kiertäen pakosalle soutamaan.

-- Mutta saavutitte kai katalat? uteli Sipi.

-- Yksihankainen oli Vilpun haapio, edeltä ehtivät savolaiset suurelle
selälle. Mutta sen yli mekin heidän vanavedessään viiletimme. Väsyneet
olivat nukkumattomat miehet, vuorotellen siinä venheen pohjalla vähän
unta otettiin, mutta aina oli veres mies airoissa, toinen perässä,
emmekä me vainolaisia näkyvistämme päästäneet, vaikka he koettivat
meitä eksytelläkin selän takaisiin salmivesiin. Ja kun he vihdoin
itäiseen mantereeseen laskivat, niin sinne laskettiin mekin... Menoa
oli se edellisen päivän karhunajo, mutta vielä hurjempi metsänajo siinä
nyt alkoi ... koirat edellä, miehet perässä, emmekä me otusta
kuuluvistamme päästäneet. Savolaiset painuivat suoraan kotikyliään
kohden, mutta sitä me emme säikkyneet, perästä vain laskimme yli soiden
ja kankaiden. Henkensä edestä he pakenivat, sen he kyllä tiesivät,
mutta koston sisu ajoi taas meitä...

-- Seurasitteko heitä aina kylään asti?

-- Sinne asti, -- se savolaisten metsäkylä ei olekaan kuin vajaan
päivämatkan päässä meidän kalajärviltä. Iltamyöhällä aukenivat maat ja
vilahti taloja järven rannalta, jossa myrskytuuli ulvoi. Huutaen
pakenijat sinne kyläänsä karkasivat, herättääkseen nukkuvat eläjät, ja
liikkumaan siellä rupesi törmä, kun me vaaran rinnettä alaspäin
laskeusimme. Säpsähdimme silloin, että jokohan mertaan juostiin,
pysähdyimme hetkiseksi halmeiden taa. Mutta yli ohransängen viiletti
Vilppu, enkä minäkään häntä yksin jättänyt. Akkoja siellä juoksi
avokintuin tuulessa, hulmuavin hurstein, hiukset hajallaan ...
tuvistaan pakenivat miehetkin, me vain jäljestä kylän keskelle asti...

-- Ja tappeluko syntyi vihdoin?

-- Ei ollut aikaa tappeluun, keihäsjoukko jo rannalta meitä kohti
kulki, ja ylen uupuneet olivat meidän miehet. Mutta nuotiot me tehtiin
savolaisten taloista, ja kun taas vaaran laelle palasimme, niin näimme,
että korkealle puhalsi siellä syysmyrsky loimuavia liekkejä...

-- Eivätkä joutaneet savolaiset teitä enää ahdistelemaan?

-- Ei heitä kuulunut. Pimeäksi oli jo käynyt yö, ja tuokion saloa
takaisinpäin tarvottuamme retkahdimme me muutamaan ryteikköön
huoahtamaan ... ja nukuimmekin aamuyöhön asti. Emme tienneet,
lienevätkö viholliset meitä yöllä hakeneet. Mutta venheemme me
seuraavana iltana löysimme siitä, mihin olimme sen jättäneet, ja
soudimme sillä Kihoskosken rannalta Enniä hakemaan. Siellä se yhä itki,
eikä ole sen jälkeenkään paljoa itkemästä laannut.

Kauan vallitsi äänettömyys Karmalan tuvassa, kun Lauri oli
kertomuksensa lopettanut. Ensimmäisenä sen katkaisi Tuomas-isäntä, joka
verkalleen virkkoi:

-- Ei ole elämisestä sielläkään takamailla. Johan se on koettu. Olen
tässä epätoivossani tänä syksynä sitäkin miettinyt, olisiko jättää
autioksi talo ja kaataa kaski niin kauas saloon, ettei sinne vouti
osaisi. Mutta surkeus näkyy olevan sielläkin, ei armoa missään!

-- Ei armoa missään, toisteli Suopellon Sipikin. -- Kovassa on korven
leipä! Täällä halla ja vouti, siellä verikoura savolainen. Mistä
lopulta elät?

Pystyyn karahti silloin Karmalan ankara isäntä. Hän oli ikäänkuin
saanut uuden puhdin siitä päivästä asti, jolloin hänet vouti pieksätti,
usein hänellä sen jälkeen loiskahti loukattu luonto, ja nytkin hän
melkein karjaisi:

-- Sitä on meidän hallitusherroilta kysyttävä! Onhan se esivalta
maassa, kysytään siltä, pitääkö meidän kuolla nälkään vaiko toisemme
salolla tappaa? Sama on surkeus joka talossa. Eikö miehiä saada
liikkeelle sitä kysymään?

Mutta Suopelto ei kohonnut kumarasta asennostaan; siitä polviensa
välistä hän vain vastasi:

-- Niin esivallaltako? On siltä kysytty ennenkin, on valitettu
äskenkin, -- mikä on ollut apu? Missä lienee koko esivalta enää...
Kysytään vain, kysytään kerran vielä, mutta kylmäksi taitaa se meille
jäädä.

Kylmää tuntui huokuvan aukinaisesta juoksulautaikkunasta tupaankin,
jossa masentuneiden miesten keskustelu vähitellen talttui ja vaimeni.
Ulkoa, tihkuvasta syyssateesta, saatteli emäntä sisään tyttärensä, joka
yhä itki poltettua lastaan ja särjettyä onneaan, vaikka lapselta vielä
itsekin näytti, -- saatteli hänet vuoteelle ja siihen loimella
pehmoisesti peitti. Ääneti hän äänettömässä tuvassa liikkui, sulki
juoksulaudan, puhalsi tulen hiilokseen, sytytti päreen ja viritti
liedelle valkean. Ja hahlaimesta riippuvaan perhepataan kaatoi hän
tuohisesta jauhoja, joihin oli sekoitettu puoleksi hallan imellyttämää
eloa, toiseksi jauhettua petäjänkuorta.



VIII. KAUKAISTEN KUOHUJEN LAINE.


Oli kekrin aatto. Jo aamusta päivin oli Enni lämmittänyt saunan
Karmalan rannassa, hautonut vastat ja lyönyt löylyn, ja hän sulki nyt
sievästi saunan oven ja sipsutti hiljaisin askelin törmälle. Henkiä ei
saanut häiritä, kun ne saapuvat kekrisaunaan kotoiselle kylylle, niin
oli ukko-vainaja aina opettanut, ja siksi Enni nyt vain varpaisillaan
ja vähän arasti törmälle hiipi. Sillä talon vainajille oli se
ensimmäinen löyly nyt lyöty, heille oli haudottu uudet vastat ja
levitetty lauteille puhtaat oljet, -- se oli tapa vanha ja varma
vainajain päivänä.

Törmälle pysähtyi nuori nainen tuokioksi, loi kaipaavan katseen
sumuiselle selälle, -- sinne hän silmäillä muisti sekä selvällä että
sumulla. Mutta ei näkynyt venhettä lahdelle soutavan, poissa viipyi
aina se kaivattu alus.

Tyhjänä oli juhlaksi puhdistettu talo, kun hän sinne ehti, ja Enni
astui suoraan omettaan, jossa hän arvasi äidin elukoille kekrirehuihin
vierrettä sekoittavan, että ne talven taudeilta säilyisivät. Sieltä
kävelivät he yhdessä Mustanahon kalmistoon, äidillä tuohisessaan
kauhallinen kalakeittoa, Ennillä tuopponen olutta, jota oli kesäisestä
panoksesta tilkka kekriin säästetty. Ääneti he kulkivat, hiljaa
laskivat kantamansa henkien eväät syksyn kosteille sammalille, ja
hiljaa he myös rinnettä alaspäin laskeusivat, risuja rasauttelematta,
kivikoissa kolajamatta.

Silloin olivat jo miehetkin työstään palanneet, ja Tuomas-isäntä puhui
tuvassa työvaatteita riisuessaan:

-- Taitaa olla jo eläväinkin aika saunaan mennä, vaikkei olekaan nyt
juhla-aterioille kiirettä. Ennen oli kekrinä kystä pöydässä, niin että
notkuivat laudat, -- nyt on särjen tintti herkkuna ja rasvana
kuorerokka.

-- Ihme juttu, kun kaikkosivat riistatkin lehdosta, valitteli Lauri,
joka erätönnä oli metsältä palannut. -- Lienevätkö lentäneet linnutkin
ruttoa pakoon, niin arveli ainakin Pilvenperän Aapo, jolta syöjäsurma
eilen äidin vei.

-- Monta niitä haudataan taas huomenna syöjän surmaamaa, syöjän tai
nälän...

Näissä synkissä tarinoissa perhe käveli alas kekrisaunaan, jossa
henkien arveltiin jo kyllältään kylpeneen. Siellä löi nyt isäntä itse
vihaisen löylyn, ikäänkuin sillä harmejaan ja vaivojaan hautoakseen, --
hädintuskin muu perhe sitä juhlahellettä kestikään lauteilla, jotka
kuin pilvenä peitti kirmakka höyry.

Mutta juhlavastain vinkuessa lennähti yhtäkkiä saunan ovi auki, ja
sieltä kuului sakean huurun keskeltä reipas ääni, joka huudahti.

-- Ennätinpähän kekrisaunaan, kun parhaani panin, -- onko sijaa
lauteilla soutaneen miehen?

Jo äänestä kaikki tulijan tunsivat, ja ilon huuto pääsi nyt taas kerran
Enninkin umpinaisiksi painuneilta huulilta. Se tulija oli Vilppu, ja
taas oli veitikka verevä ja sula, ja hänestä tarttui pian rohkeampi
mieli matalamietteisenä kylpevään talonväkeenkin. Kiirehtiessään löylyn
makeaan lämpöön puhui hän nyt laupein ja rohkaisevin sanoin
nuorikolleen, joka hänen kengänkautojaan availi:

-- Nyt heitetään surut taas hoikemmille, Enni, nyt tästä alkaa taas
elämä uusi. Pojan meiltä polttivat katalat, mutta Enni, syntyypä uusi.
Ja vähät me metsäpirtistä enää välitämme, toiset pirtit tässä pian
saataneen ja niissä sileä elämä, -- kehno ikänsä köyhänä raatakoon!

-- Joko sinulla ovat uudet tuvat tiedossa? kyseli Lauri, ystävänsä iloa
ihmetellen.

-- Tuvista ei tietoa ole, mutta elämän me silti ehommille urille nyt
työnnämme, ja silloin kyllä tuvatkin löytyvät. Sellaiset ovat nyt
viestit läntisistä pitäjistä. Siellä eivät aio talonpojat enää
heittäytyä huolissaan huokaamaan eikä nälkään kuolemaan, eivät aio
antaa enää voutien iltikseen nylkeä raatajan kettä, siellä ovat tuumat
jo lukossa, että tästä viheliäisyydestä tehdään tiukka loppu.
Kärsinevätkö tätä nykyistä kurjuutta enää Sysikorvenkaan miehet, kun
kuulevat muiden paremmille päiville pyrkivän, -- sekin pian kuullaan.

-- Minkähän aikovat niiden länsipitäjäin miehet tehdä, kun tulee vouti
veronottoon, ihmetteli edelleen Lauri. Mutta Vilppu vain suloisesti
vihmoi vastallaan selkäänsä, vihelsi ja virkkoi:

-- Tule huomenna kirkolle, siellä sen kuulla saat. Huomennahan on
kaikkien kirkkopyhimysten päivä, tokihan sinne silloin rahvasta
karttuu, otetaanpa siellä männikössä ne asiat puheeksi.

-- Niin mitkä asiat? kysäisi jo isä-Tuomaskin, hiukan hellittäen
vihaisesta vastoittamistyöstään.

-- Ne, että ajetaanko voudit ja herrat hiiteen, vai annetaanko heidän
edelleen kansaa kiskoa ja kiduttaa.

Ja siinä vitsottaessa pitkään suloisessa kekrikylyssä kertoi Tuiran
Vilppu nyt Karmalan väelle tarkempaan, mitä hän tällä kuukauden
kestäneellä matkallaan oli kokenut ja kuullut. Köyhyys oli ollut sama
Jämsänjoella kuin Sysikorvessa. Ei tarjoutunut siellä pakolaiselle sen
onnellisempia elämänoloja. Mutta jo siellä vanhoissa naapureissaan
liikkuessaan oli Vilppu tuntenut sitä uhkaavaa ja uhmaavaa humua, joka
monessa pitäjässä nyt täytti kadon ja verottajain epätoivoisiksi
ärsyttämäin talonpoikain mielet. Siellä oli jo hänelle kerrottu eräästä
Huovi-Taavetiksi sanotusta Satakunnan miehestä, joka oli liikkunut
myöskin pohjoisen Hämeen läntisissä pitäjissä ja kiusautuneilta
talonpojilta kysynyt, aikoivatko he kauankin tätä kitumista kestää. Se
Taavetti oli monet vuodet seurannut Eerikki Puke nimistä ritaria hänen
miehenään Ruotsissa ja ollut hänen kanssaan mukana Ruotsin kansan
vapaudentaistelussa sortavia herroja ja vieraita vouteja vastaan.
Sieltä olivat talonpojat ajaneet herrat käpälämäkeen ja hankkineet
itselleen siedettävät olot. Mutta kotipuoleensa palattuaan oli Taavetti
nähnyt kotoisten talonpoikain samalla tavalla huokailevan verokuormain
alla ja herrojen kynsissä, ja hän oli naapureilleen ihmetellyt, että
kestättekö te sitä, mitä eivät Ruotsin rahvaat kärsi. Uuden toivon oli
hän siten sytyttänyt kiusautuneisiin mieliin, ja siitä oli sanoma
lentänyt kylästä kylään ja pitäjästä pitäjään...

Sitä humua oli Tuiran Vilppukin kuullut ja kuulustellut; hänen mielensä
oli herkkä syttymään, ja hän oli, liikkuva mies, lähtenyt kulkemaan
sinne läntisempiin pitäjiin, Lempäälään ja Vesilahdelle asti, ja siellä
oli hän Taavetin tavannutkin. Asiat oli puhuttu siellä miesten kesken
pitkin ja poikki, ja palavana miehenä oli sieltä nyt Vilppu palannut.
Huovi-Taavetin yksinkertainen neuvo oli se, että kansan pitäisi jo
vihdoin itsensä nousta kysymään, mitä myöten oli annettava voutien ja
aatelisherrain raastaa talonpoikain aittoja, nousta miehissä joka
pitäjästä ja hiihtää talvikelillä niin kauas, kunnes vastaus löytyisi.
Kansa oli siellä jo valmis nousemaan, sen oli Vilppu nähnyt, ja hän oli
itse nyt kuljeskellut Hämeen itäisemmät pitäjät vieden niihin Taavetin
viestit...

Hänen näitä kertoessaan Karmalan saunan lauteilla rupesivat vähitellen
Tuomas-isännän silmät kiiltelemään, -- Vilpun sanat olivat sattuneet
kyrmyniskaisen miehen rinnassa vielä verestäviin säikeisiin, ne olivat
ikäänkuin palkeina puhaltaneet kytevää hiilosta. Ja kun taas tuli puhe
siitä, että täälläkin Sysikorvessa olisi miehet nyt saatava jalkeille
tuota yhteistä asiaa ajamaan, niin jopa loikkasi Tuomas kohona alas
lauteilta ja huudahti puhtaan valkoisiin pyhävaatteisiin pukeutuessaan:

-- Johan sen sanoin, itsensä ukko-ruunun puheille meidän on päästävä ja
joukolla sinne onkin lähdettävä, ei tule apua, jos mies tai kaksi
valittamassa käy. Kokoon ne saadaan kyllä Sysikorven miehetkin, itse
käyn vielä tänä iltana naapureihin sanan viemässä, ja huomenna puhutaan
kirkkomäellä vielä muistakin asioista kuin kirkon pyhistä. -- Ja
kaimapojalleen hän huudahti: -- Vedä välemmin kaatiot koipiisi, Tuomas,
joudu sanaa viemään kylille sinäkin, tässä on nyt totuus asiana
kerrankin!

Lauri kyseli Vilpulta vielä tarkempaan läntisten miesten aikeista.
Mutta isä-Tuomas oli jo mielestään tarpeeksi kuullut. Saunasta
rientäessään puhui hän vielä itsekseen:

-- Ne löivät minua, herjat, omalla pihallani; käydäänpä koettamassa,
minkä kestävät _heidän_ hartiansa! Ja jos ei muuten apua tule,
niin tapellaan! Isän into tarttui välittömästi hänen poikaansakin, ja
kotiväkensä ihmeeksi poika-Tuomaskin nyt kuin kekrihumalassa
tantereella teutaroi ja hihkaisi:

-- Tässä vielä tapellaan ja isketään kuin kivikkoahoa vuotien selkää!

Ilokseen näki Sysikorven kirkkoherra pyhäinmiestenpäivänä tavattoman
runsaasti laskevan venheitä kirkkorantaan ja miehiä mustanaan
kasaantuvan kirkkomäelle, missä eri kulmalaisten oli tapana kuulumisia
kysellä ja missä kuljeksivat rihkamasaksat pientä, luvatonta kauppaansa
pitivät. Mutta kauan ei se väki messussa viihtynyt, kylmäksi se jäi
pyhäin miesten muistoille, joita pappi koetti parhaansa mukaan
selitellä. Tuo väki ei juuri rakastanut pappiaan eikä koko kirkollista
komentoa. Kirkko oli sen mielestä sitä samaa verottajajoukkoa, jota
voutikin; raskasta oli maksaa kymmenykset kaikesta mitä saatiin, ja
pappi vaati kuitenkin noina köyhinä vuosina kymmenykset siitäkin, mitä
ei oltu saatukaan, -- sitä paitsi vielä alituiseen "ruokalisänsä" ja
muut pikkusaatavansa. Messussa kansa pistäysi, koska niin oli säädetty,
mutta toiset mietteet sen mielissä kuohuivat. Sen älysi pian pappikin,
kun näki seurakuntansa keräytyvän männikkömäelle, missä nyt pitkään
pohdittiin niitä terveisiä, joita Vilppu oli läntisistä pitäjistä
tuonut.

Kaikissa taloissa oli köyhyys ja hätä nyt se ainoa asia, joka mielet
täytti, ja siksi herätti Vilpun viesti kohta kirkkomäellä vilkasta
vastakaikua. Nälän mukana kulki ruttokin, kauhea spitaalitauti; noita
onnettomia potilaita, joilta lohkeilivat jäsenet pois ja jotka
hajullaan tekivät elämisen yhteisissä tuvissa terveillekin
sietämättömäksi, niitä oli taas tänä nälkäsyksynä ilmestynyt useaan
taloon. -- Epätoivo jo kietoili kansan valtoihinsa. Jotakin on
yritettävä elämisen puolesta, siitä oli tuo kokoontunut kirkkorahvas
innostuneesti yksimielinen, ja se kuunteli kuin vapautussanaa Taavetin
lähettämiä terveisiä.

-- Onko tässä hankkeessa mitään kohtuutonta tai väärää? kyseli Vilppu,
väen intoihinsa lietsottuaan. Ja kirkkoväki huuteli vastaan:

-- Ei ole, täytyyhän olla herroillakin raja ja talonpojallakin elämä!

Oli kuitenkin jokunen sataisessa miesjoukossa, joka tuota etäälle
tehtävää retkeä ja siitä tulevaa apua epäilikin, ja näiden puolesta
virkahti siellä miettiväisenä Suopellon Sipi:

-- Ehkä vähän korjautuisi elämä täälläkin korven laidassa, kun
saataisiin verot alenemaan ja voudit ihmisiksi liikkumaan. Mutta meillä
on vielä toinen kipu pahempi. Täällä et elä sittenkään ilman takamaiden
apua, kalajärviltä olisi saatava talven särvin ja veronahka, muuten
pysyy kurjuus rintamailla aina, onhan se jo nähty. Ei olisi hätää
nytkään, jos olisi suvella erämaille kyetty. Mutta siellä ovat
savolaiset väijymässä meidän vanhoilla pyyntimailla, sieltä ei tule
enää elämisen apua. Tuiran Vilppu, sinäpä sen erämaan elämisen
vereksimmältä tunnet! Hanki meille takamaamme takaisin, silloin sinua
seuraamme, kuinka kauas tahdot!

Tämä puhe iski syvälle sydänkorven miehiin, he tunsivat kaikki, että
siinä on sittenkin heidän hätänsä arin paikka. Erämaa jäi mahoksi; ken
sinne yritti, se sai henkensä kaupalla siellä tapella ja sittenkin
tyhjänä palata. Epäilevinä äsken jo innostuneet miehet taas Tuiran
ympärille ryhmittyivät. Hetkeksi painuikin noloksi Vilpun vilkas naama,
mutta taas se kirkastui, ja hän viskasi yhtäkkiä epäilijöille
kysymyksen:

-- Kenen on syy, että meiltä takamaat häviävät? Minulta polttivat tänä
syksynä savolaiset salolta pirtin, pojan polttivat, lehmän tappoivat,
tavarat kaikki puhtaiksi ryöstivät, niin olen tyhjä nyt tässä edessänne
kuin nuo kaksi kämmentäni. Kyllä minä sen eräkurjuuden muistan. Mutta
kenen on vika? Kenen olisi valvottava, että saisimme vanhoilla
pyyntimaillamme rauhassa liikkua ja perheinemme elää ja eräriistaa
kerätä -- kenen?

Ällistyipä jo Sipikin sitä tuiman miehen kipakkaa kysymystä.

-- Kenen valvottava, vastaili hän harvakseen, -- kenenpä se olisi
valvottava muun kuin ruunun, esivallan. Mutta eipä se siitä välitä!

Mutta tiukkana miehenä jatkoi nyt Vilppu:

-- Niin, juuri ruunun. Mutta jos ruunu ei välitä siitä, saako
talonpoika omansa pitää, vai ryöstääkö sen murhamies, niin mitäs
sitten? Ja nämä herrat, jotka antavat savolaisten iltikseen meidän
takamaita rosvota ja apajamme anastaa, ne ovat samoja herroja, jotka
täältä rintamailta kuitenkin verona ovat viimeisen vakkasi vieneet.
Mutta niiltä herroilta meidän juuri on kysyttävä, antavatko he meidän
pitää omamme, antavatko he meidän elää.

Se sattui, -- ruunun herrojen tehtävähän se takamaiden puolustaminenkin
olisi, sen kansa selvästi tunsi. Mutta Suopelto vielä kyseli Vilpulta:

-- Mitä tarkoitat, -- onhan täältä niistä takamaista ruunun miehille jo
monesti valitettu.

-- On valitettu, mutta vähät ne valittajista välittävät, kun sinne sinä
tulet tai minä. Mutta mennäänpä miesjoukolla ... vaaditaanpa sataisella
voimalla, -- eiköhän tule apu!

-- Ja jos ei tule hyvällä, niin tulee pahalla!

Karkea ääni miesjoukon perältä näin murahti. Kaikki kääntyivät sitä
uhmaajaa katsomaan, -- se oli Karmalan kumarahartiainen Tuomas, joka
oli tunnettu hiljaiseksi raatajamieheksi, harvoin hän miesjoukossa
suunsa avasi. Nyt avasi, ja kaikki tunsivat, että jo on nyt asia
vakava, kun noin on suuttunut Karmalan karhukin. Mutta tämä jatkoi
vieläkin:

-- Hiihtämään lähtevät ainakin Mustanahon miehet, kun kapula saapuu,
eikä siihen enää pitempiä puheita tarvita!

-- Tulee mukaan muitakin, säesti muuten pitkämielinen Pilvenperä, jonka
taloon nälkä ja tauti nyt oli tuonut täyden kurjuuden.

Ja kun iltahämärässä erottiin kirkonmäellä, oli päätös jo tehty, että
ensi kelillä odottavat Sysikorven miehet lähtövalmiina lännestä tulevaa
kapulakäskyä, hiihtääkseen aseissa sovittuun yhtymäpaikkaan
Vesilahdelle. Tuiran Vilpun piti taas heti järven jäädyttyä lähteä
läntisiin pitäjiin Taavetin kanssa yhdessä yhteistä retkeä lopullisesti
valmistamaan, ja pian hän, nuorikkonsa kanssa pappilassa käytyään, taas
tämän Karmalaan suremaan jätti. Mutta niin hän oli nyt korpimiesten
suosion voittanut, että hänelle yhteisellä kustannuksella hevonen
matkalle hankittiin ja eväät rekeen laitettiin, -- Tuira nyt
tunnustettiin retken johtajaksi.

Mutta kotoisissa pajoissa kengitettiin tämän syksyä keihäitä ja
hiottiin tukevia tuuria ja jalkaviksi sukset painettiin ja paahdettiin.
Ja kun voutirengit joulun alla tulivat Sysikorvesta rästejä perimään ja
uutistaloja verolle panemaan, niin he kohtasivat kansan puolelta
jäätävää, ivallista kylmyyttä ja ynseää ylimielisyyttä. Tyhjin toimin
he saivat useimmista taloista palata, kiittäen onneaan, että
selkänahkansa säilyttivät Turhaan he akoiltakin utelivat, mitä nyt
pajoissa taotaan, mille retkille tuuria hiotaan. Heille vastattiin
vain:

-- Taitaa lähteä miesjoukko nyt emäkarhun kaadantaan, kontion kuuluisan
pesille!

Joulu meni, kapula tuli, ja eräänä harmajana talvi-aamuna hiihti sankka
miesjoukko Suuren Päijänteen lumisia aukeita kuin sopuliparvi suoraan
päivänlaskua kohden. Kirveet olivat miesten vyöllä ja sauvain nenissä
kimaltelivat vastalasketut keihään kärjet. Se oli kuin talvisille
erille lähtevä matkue, vaikka se tällä kertaa painui päin rintamaita ja
vankkenevaa asutusta. Elämistään etsimään tämäkin eräjoukko hiihti,
vaikkei nyt salojen riistaa hakemaan, vaan valloilta kysymään
elämisensä oikeutta.

Jonon etumaisena tyrkki rautapäistä sauvaansa harvaan mutta hartaasti
Karmalan harteva Tuomas, joka aina vakavana asiaansa antautui, oli työ
mitä laatua tahansa. Hänen ladussaan lasketti Suopellon Sipi,
katsellen, kuinka pontevasti juron maamyyrän jalka nyt potki sotaista
sivakkaa, eikä hän malttanut olla puoleksi leikillä virkahtamatta:

-- Et sinä Tuomas ennen usein kotoasi hiihtämään lähtenyt, et hirven
ajoon etkä kontiota kiertämään.

-- En, mutta voudin ajoon hiihdän, ne löivät minua kerran...

-- Ja siitä on yhä myrtynyt mielesi. Entäpä jos löisivät nytkin ja
raudalla löisivät...?

-- Yksi menneen kaikki! Kysyn vain, saanko talossani elää ja jos en
sitä saa, niin sillä mitalla heiltä mittaan, millä he minulta, -- meni
puuhun tai petäjään!

Samaa katkeruutta ja uhmaa kytivät toistenkin hiihtäjäin mielet. He
eivät olleet niin aivan selvillä siitä, mikä kantavuus tällä heidän
retkellään oikein oli oleva, harvat heistä käsittivät, että se
kansanliike, johon he nyt olivat liittyneet, oli omavaltainen liike
esivaltaa vastaan, oli kapina. He luulivat hiihtävänsä juuri
esivallalta suojaa saamaan ilkivaltaisia vouteja ja kiskovia
lääninherroja vastaan. Mutta sapettuneissa sydämissään he samalla
tunsivat, että nyt kerran liikkeelle lähdettyään he vuorostaan eivät
sortajiaan säästä eivätkä kärsimyksiään kostamatta jätä. Eikä se joukko
siinä mielentilassaan arkaillut taivalten pituutta eikä talviyön
pimeää. Nuotion ääressä havuvuoteilla sydänyön nukuttuaan nousi se jo
samaan pimeään taas aloittamaan uutta pitkää rupeamaa, oppaanaan otava
ja lämmittäjänään sydämien pitkä kärsimys.

Ja kun tuo Päijänteen takainen miesjoukko eräänä aamuna vihdoin
pitkältä hiihdoltaan saapui Pyhäjärven rantaan ja nousi sen loivaa
rinnettä sille harjulle, jolta Vesilahden pieni, harmaja kivikirkko
törötti metsän keskellä, kuin erakko saaressa, silloin se näki, että
sama tuli jo oli ajanut talvipakkasessa koolle monen pitäjän miehet.
Mustanaan kuhisi siellä lumisilla teillä ja talojen pihoilla
keihäsmiehiä, koko seutukunta oli jo talonpoikaisen kapinaväen hallussa
ja pois olivat sieltä kauhuissaan karanneet sekä ruunun edustajat että
ne aateliset, joilla näissä pitäjissä kartanoita oli. Mutta kuhisijain
joukossa näkyi siellä asua ja pukua monenlaista: ylämaalaiset olivat
hiihtäneet lappalaisten tapaan neulotuissa umpipeskeissä ja
poronnahkakallokkaissa, etelämpää tulleet lyhyissä lammasnahkaturkeissa
ja kapeissa kaatioissa; metsäkyläläisten suksien vieressä oli
kinoksessa karhunkeihäs, lännen miehillä oli tanakka tappara. Eri
joukoissa ne siellä nyt näkyivät vilkkaasti tarinoivan, niin että
kuului yhtenäinen porina pitkin talvista kenttää.

Myöhään olivat Sysikorven miehet kapulan saaneet, muita myöhemmin he
sen vuoksi nyt olivat perillekin ehtineet. Eivätkä he heti päässeet
ymmärtämään, mistä siinä oikein poristiin tuossa sataisessa parvessa,
sen vain näkivät, että kiihtyneitä olivat mielet ja riitaisia miehet.
Viimeksi tullutta joukkoa ei siinä hälinässä paljon huomattukaan, ja
varsin kummissaan nuo pitkän matkan kulkeneet miehet hiihtivät
kärtyisästi kuhisevan joukon ohi kylän laitaan ja rupesivat
eväskonttejaan taloihin kantamaan.

-- Kas, kun mököttävät miehet siinä kuin lautapäät härät, virkkoi
Laurille suksiltaan Suopelto.

-- Mitä mukisevat, -- malta, tuolla on Vilppu...

Lauri oli nähnyt pyyntitoverinsa siellä muutamassa miesjoukossa
käsillään huitovan ja kävi häntä nyt puheilleen viittomaan. Sieltä
tulikin verevä mies, mutta mustana hahmoltaan ja muikein verin. Hän
näkyi olevan aivan palavissaan, pakkasesta huolimatta hän nyt viskasi
turkkinsa auki ja tervehti kotikulmansa miehiä ikenet irvissä:

-- Kunhan ette olisi turhaan hiihtäneet pitkää matkaa, Sysikorven
miehet!

-- Miksi turhaan, uteli Lauri kummissaan, kaikkien kertyessä majatalon
edustalle.

Vilppu istahti kynnykselle, kohautti hartioitaan, ikäänkuin halveksien
koko juttua ja vastasi:

-- Semmoinen virsipä täällä nyt vierii sataisessa miesjoukossa, että
istutaan tässä näinikään mitään yrittämättä, jäädään tähän kiinni kuin
juuristaan suopetäjät!

Vielä eivät korven miehet ymmärtäneet tuttavansa sapekkaita sanoja.

-- Mitäs tässä siis odotettaisiin? kysyivät he.

-- Piispaa muka ja hänen pappisjoukkoansa ja linnan huoveja, ne ovat
tulossa tänne sovintoa saarnaamaan, -- tiedetään se herrojen sovinto!

-- Mitä se piispa tähän kuuluu, mehän olemme tulleet voutiherroilta
oikeuttamme kysymään, murisi Karmalan Tuomas. Ja siitä taas Vilppukin,
jolta mieli jo oli matalaksi painunut, innostui:

-- Sinäpä sen sanoit, mitäpä piispan saarnat meidän asiaamme auttavat.
Mutta nämä etelän viisaat tahtovat kai odottaa täällä rautaratsuja
niskaansa. Tänään juuri oli aiottu lähteä hiihtämään Turkuun päin -- ja
olisihan meitä nyt kerran tässä joukkoa koolla asiaamme ajamaan! --
mutta silloin tuli piispalta viesti, ja jäniksiksi herkesivät heti
miehet. Siinä nyt jököttää joutilaana satapää uros!

Näin kertoi kuumaverinen johtomies survoen kiukussaan keihästään
hankeen. Kummissaan sitä kuuntelivat korven miehet, suuttuneina heistä
nuoremmat heti Vilpun puolelle asettuivat, ja Karmalan Tuomas, joka
asiasta ymmärsi sen verran, ettei häntä aiottukaan laskea vihattujen
voutien kimppuun, joita peittoamaan hän oli liikkeelle lähtenyt, jo
karjaisi niin, että kajahti aukea kirkkomäki:

-- Jääkööt tänne akkamiehet odottamaan, mutta nouse suksillesi sinä,
vävypoika, tottapa täällä on niitäkin miehiä, jotka uskaltavat hiihtää
voutien pakinoille!

Se jyrähtävä ääni kuului etäämpänäkin neuvotteleviin miesjoukkoihin,
jotka nyt kääntyivät viimeksi tulleita katsomaan. Ja pystyyn karahtaen
huusi niille nyt Tuiran Vilppu voitonvarmana:

-- Täällä on miehiä, jotka uskaltavat lähteä asiansa perille asti
ajamaan!

Mutta Suopellon Sipi oli sillävälin liikahtanut toisiin miesjoukkoihin,
joissa hän nyt tuttavuutta teki, ja Laurikin siirtyi toisten miesten
seurassa sinne hänen rinnalleen uutisia kuuntelemaan. Ja ne asiat,
joita Sysikorven miehet näin kuulivat Vesilahdella kauemmin viipyneiltä
partiojoukoilta, ne olivat toki vähän toisenlaiset kuin Vilpun
suuttuneet sutkaukset.

Satakunnan miehet olivat jo pilanneet sen hyvän yrityksen, johon monen
pitäjän talonpojat olivat päättäneet yhdessä ryhtyä hiihtääkseen
Turkuun asti, -- niin kertoivat miehet. Pyhän Nuutin päivänä oli aiottu
liikkeelle lähteä, mutta juuri muutamia päiviä ennen olivat sattuneet
käräjät Sastmolaan, ja sinne oli paljon rahvasta kertynyt. Eikä se
rahvas siellä enää malttanutkaan toisia odottaa. Se oli jo käräjillä
jyryämään käynyt, ajanut kiireellä käpälämäkeen sieltä tuomarit ja muut
käräjäherrat ja lähtenyt omin päinsä aatelisten kartanoita ryöstämään
ja Turkuun päin hiihtämään. Ei ollut Huovi-Taavettikaan malttanut sitä
kärsimättömäin kiihkoa hillitä, hän oli hiihtänyt mukaan, ja sillä hän
olikin päänsä mestannut, -- nyt kuului olevan jo Turun linnassa,
nuorissa, johtajamies. Herrat, joiden taloissa talonpojat mellastivat,
olivat näet paenneet Turkuun, ja sieltä olivat linnan huovit pian
vastaan hyökänneet talonpoikaisparvien kimppuun. Mutta huovien mukana
oli tullut Turusta myöskin Suomen piispa -- niin kerrottiin edelleen
Vesilahden kirkolle kokoontuneiden hämäläisten joukossa, -- ja hän
kuului sovinnollisilla puheillaan saaneen sen aikaan, ettei tappelua
syntynytkään huovien ja talonpoikain välillä. Hän oli kutsunut
talonpojat puheilleen ja taivuttanut heidät palaamaan siivolla
kotiinsa, luvaten hankkia heille veronhelpotusta. Ja niinkuin akanat
tuuleen olivatkin Satakunnan talonpojat heti sen jälkeen hajaantuneet
ympäri maakuntansa, ainoastaan heidän johtomiehensä olivat linnan
herrat kiinni napanneet ja Turkuun vieneet.

Näin olivat Vesilähteen kokoontuneille hämäläisille kertoneet
lännestäpäin poikkimaisin rientäneet hiihtäjät, ja siitä olivat heti
hölmistyneet Pohjois-Hämeen miehet. Koko liike oli Satakunnassa siis jo
loppunut, hämäläiset olivat omille nojilleen hylätyt, ja Turun
linnanherra oli ratsuväkineen parastaikaa valtatietä kulkemassa
Hämeeseen, -- senkin olivat hiihtäjät kertoneet. Jopa olivat silloin
nytkähtäneet Hämeen miehet, muutamat olivat aikoneet suoraa päätä
pakosalle lähteä. Mutta sitten oli juuri edellisenä yönä saapunut
heidän yhtymäpaikkaansa Vesilahdelle vielä uusi viesti, piispan airut.
Tämä oli tuonut vanhalta Maunulta terveiset, että hämäläiset pysyisivät
rauhallisina koolla, kunnes piispa heidän puheilleen ehtii, hän oli
luvannut Vesilahdella heidän valituksiaan kuunnella ja oli rauhan
miehille turvan taannut.

Nämä vakavat kuulumiset ne olivat epävarmuuden ja eripuraisuuden
siemenen kylväneet keihäs kädessä ja intomielellä kokoontuneiden
miesten parviin ja niistä Sysikorven myöhästynyt matkue sai vasta
vähitellen täydet selvät. Niistä siellä yhä miehet neuvottelivat, eri
parviin ryhmittyneinä. Mitä oli nyt tehtävä?

Miesjoukoissa kulkiessaan oli Lauri huomannut, että niissä liikkui
kolmenkinlaista mieltä. Muutamat murjottivat synkkinä hioen sivakoitaan
hankeen ja supattivat keskenään, että taitaa olla parasta lähteä tästä
hiihtämään kotiin ... pilassahan retki kuitenkin on, hitto jääköön
tänne huovien surmaksi! Mutta terävästi ivailivat näitä akkamiehiä
toiset, sydäntyneemmät, ja Lauri kuuli heidän katkerin sanoin
pistelevän:

-- Heitetään vain koko yritys näin miehuuttomasti kesken, kyllä siitä
voudit yhä julmemmiksi yltyvät!

-- Ja miksi tieltä pyörrettäisiin? Antaa piispan kulkea heitukkoineen
valtateitä myöten, hiihdetään me poikkimaisin voutien kartanoihin ja
Turkuun asti.

-- Turkuun, Turkuun! -- niin kuului vaativa huuto monelta taholta, ja
kärsimättöminä nuoret miehet keihäitään pyörittelivät.

Mutta vanhemmat ilvesturkkiset isäntämiehet olivat kokoontuneet vielä
eri parvena kirkon edustalle seisoskelemaan. Sinne yhä useampi epäilijä
yhtyi, ja siinä joukossa se Suopeltokin näkyi parhaiten viihtyvän.
Siellä puhuttiin:

-- Turvassa voimme odottaa piispan tuloa, se ukko kyllä sanansa pitää.
Hänelle saatamme vapaasti huolemme kertoa ja puhua suut puhtaiksi. --
Vähäväkisiä olemme yksin linnan huoveja vastaan käymään. Mutta jos ei
piispasta tuntuisi apua tulevan, niin onpa meillä vielä aika
suksillekin nousta. -- Onpa aika sitten, kun olemme täällä huovien
satimessa! -- niin pisteli Vilppu, sen joukon ohi astellessaan. --
Silloin kyllä herrat tietävät, minkä meille tekevät.

-- Ei ole meidän pakko mennä saarrokseen, pysytään loitommalla. Mutta
katsotaan, -- talonpoikain puolta se on piispa ennenkin pitänyt.

Se suuri kunnioitus, joka kansan kesken vallitsi vanhaa Maunu-piispaa
kohtaan, ja luja luottamus hänen oikeamielisyyteensä näytti lopultakin
tuovan ratkaisun kiisteleväin miesten parviin. Useimmat kallistuivat
ilvesturkkisten tuumaa kannattamaan, ja jo saapui Suopelto
sysikorpelaistenkin majataloon selittämään, että siinä on järjen tuuma,
sitä on nyt toteltava. Mutta Vilppu ja toiset johtajamiehet olivat
sillä välin, nähdessään joukkonsa taipuvan tuohon piispan temppuun ja
siten aikovan uhrata herrojen vihoille heidät, niinkuin satakuntalaiset
Taavettinsa, tämän varalta jo syrjemmässä keränneet hurjaluontoisimmat
miehet ympärilleen ja hiihtivät nyt ylpeinä esiin kirkonmäen alle,
julistaen ilkkuvina ja raudanrohkeina yhä neuvotteleville parville:

-- Tässä lähtee miesjoukko tutkimaan herrain pesiä, niinkuin päätetty
oli, tulkoon mukaan, kuka uskaltaa!

Ja miehiä, joiden mielissä ylinnä loiski kiukku ja katkeruus, jotka
kerrankin halusivat kiusata kiusaajiaan ja kostaa kärsimyksensä, niitä
yhtyi useampiakin lähteväin joukkoon. Laurikin seisoi siinä suksillaan
ja katseli tuota hurjistunutta parvea. Häntä toinen käsi kielsi siihen
yhtymästä: Suopellon tuuman hän viisaimmaksi tunnusti ja hän ymmärsi
sen surun, jonka näki vakavain miesten silmissä. Mutta toinen käsi
häntä käski: hän oli nuori mies itsekin, kuumiksi olivat hänenkin
verensä kiihtyneet... Hän näki tuossa juurevan setänsäkin seisovan
innokkaimpana lähteväin joukossa, näki halveksivan moitteen Vilpun
silmässä, -- ja hän tyrkkäsi yhtäkkiä voimakkaalla sauvansysäyksellä
suksensa soljumaan lähteväin ladulle ja laski jo seuraavassa tuokiossa
sen mukana kirkkorinnettä alas Pyhäjärven jäälle.

Vilppu johti joukkonsa metsien poikki suoraan Pirkkalaan päin, jonka
voudintalossa hän, miehiään innostaakseen, ensi yön aikoi vierailla.
Laukon kartanon, josta Kurki-herra poikineen oli Turkuun paennut ja
jonka jo talonpojat olivat ryöstäneet, hän jätti sivulle ja laski
Pirunvuoren jyrkiltä rinteiltä alas Sotkan virralle ja siitä
poikkimaisin Nokian koskea kohden, jonka niskassa vihatun voudin talo
sijaitsi. Ei ajatellut tämä joukko, joka tammikuun pakkasessa pyrynä
hiihti halki huurteisten metsäin ja poikki lumisten aavain, enää
oikeuksiensa puolustamista eikä esivallan apua. Särkynyt oli yhteinen
suunnitelma, pilattu retken alkuperäinen aie; mutta tuo joukko tahtoi
kuitenkin tyydyttää pettyneet intohimonsa, kostaa, riehua, ryöstää...

Illalla keihäsniekat Nokialle ehtivät ja kävivät rymyllä taloksi. Vouti
oli paennut, naisia oli enimmäkseen vain talossa ja heidät ajoivat
hurjistuneet talonpojat kiireellä käskyjään täyttämään. Ruokia piti
kantaa pöytään, mitä parasta talossa oli, siihen piti kantaa talon
väkevintä olutta, tervastuli piti liedelle sytyttää, ja uhman ilo
mielessään kävivät vero-orjat kerrankin verottajan varoja maistelemaan.
Kopeina he komentelivat, ja tiheään kierteli haarikka janoisessa
joukossa. Ja uhmaavana luisti siellä tarina.

-- Liian usein ovatkin voudit meillä isäntinä, nyt ollaan kerran mekin
isäntiä voudin talossa. Hei, akat, tuokaa koko tynnyri tupaan, -- nyt
ei olla enää köyhiä eikä kurjia! -- Niin intoili ensimmäinen, jonka
päässä kihahti voimakas humala! Ja Vilppu yhä rohkaisi joukkoaan:

-- Eikä me köyhiksi enää ruvetakaan. Hiiteen me ajamme voudit ja herrat
koko maakunnasta, pois huovit ja heitukat! Mihinkäs me niitä
tarvitsemme, vouteja taikka veroja! Syömme itse, minkä saamme metsästä
taikka maasta, syökööt herratkin omiaan!

Ja eräs vanha erämies puhui sydänmaan oloihin innostuneena:

-- Ei ole meillä erämaissa vouteja eikä pappeja, ei piispoja eikä
kuninkaitakaan, ja hyvin tullaan ilmankin toimeen; itse käräjämme
käymme ja saaliit jaamme, -- miksei tultaisi ilman niitä toimeen
rintamaillakin. Mikä hyöty meillä on ruunun ja kirkon herroista, ei
muuta kuin aina vain maksamista, veroa!

Jo herkesi Tuira naurusuulle ja virkkoi:

-- Ja jos kuninkaan tarvitsemme, niin valitsemme sen itse.

Leikki pystyi hyvin huumautuneisiin miehiin. He jatkoivat:

-- Itse valitsemme, ja sille jos veron maksamme, silloinpa tiedämme
kelle se tulee. Mutta kenen me tästä nyt kuninkaaksemme panemme?

-- Tuiran Vilpun, hän yhä johtajamme olkoon!

Mutta silloin taas Vilppu kävi vakavampana puhumaan:

-- Olkoon sijansa pilallakin! Mutta sen sanon vakavissani, että kun me
nyt päivää pari kolme olemme retkeä tehneet, silloin yhtyvät kyllä
meihin nekin arat, jotka nyt Vesilahdella herrain huoveja odottavat, ja
miehet tulevat mukaamme koko laajasta Hämeen maasta. Eikä ne ole
Satakunnan miehetkään vielä vihojaan sulattaneet, vaikka jo kotiin
hiihtivät, suksilleen pääsevät vielä hekin. Silloin ei ole Turun
herroilla muu neuvona, kuin pakene pois takaisin Turunlinnan muurien
turviin ja pysy siellä. Mutta talonpojat ovat silloin heistä irti ja
irti me pysymmekin, omien keihäittemme varassa. -- Akka, anna tappisi
tiheämmin vuotaa!

Myöhään yöhön istuivat hämäläiset hiihtäjät voudin väljässä tuvassa,
rohkeista tuumistaan tarinoiden. Vilkkaiksi kuumenivat verkkaiset
veret, vetreiksi sulivat jäykät mielet. Muutamat vetäysivät vihdoin
raheille nukkumaan, levätäkseen uusia retkiä varten. Mutta toiset
jatkoivat juominkeja huolehtimatta huomisesta päivästä.

Silloin, puolenyön aikaan, rupesi kosken kohinan sekaan kuulumaan
kavioiden kopsetta ulkoa jäätyneeltä tieltä. Siitä eivät ensiksi
välittäneet huumautuneet talonpojat. Mutta jo erotti Vilppu naisten
supatusta eteisestä, kuuli heidän kuiskivan, että "jo ratsumiehet
tulevat". Silloin ponnahti hän kuin ammuttu vasama pystyyn pöydän
äärestä ja juoksi kohona ulos, synkästi karjaisten:

-- Joko ne herjat huoveille sanan veivät!

Ja kotvasen kuluttua ryntäsi hän takaisin tupaan, huutaen hengästyneenä
joukolleen:

-- Ylös, miehet, ja suksille! Huovit ajavat taloon...! Ulos, muuten
ollaan merrassa!

-- Huovit...!

Hölmistyneinä nousivat puolijuopuneet talonpojat olutpöydän äärestä ja
toiset kömpivät unisina makuultaan pystyyn hakemaan turkkejaan ja
tuuriaan, -- he eivät tätä uutta hälinää heti ymmärtäneet ja
valittelivat, että tyhjentämättä jäi viimeinen kipollinen. Mutta tuskin
olivat he ulos ehtineet hakemaan suksiaan pimeältä kinokselta, kun jo
parikymmentä ratsumiestä pihalle karahti ja huutaen talonpojilta tien
sulki. Siinä oli ritari Jaakko Illen komentama osasto Hannu Kröpelinin
linnanhuoveja, joka pääjoukon kulkiessa valtatietä Vesilähteen oli
saanut sanan talonpoikaisjoukon yöpymisestä Nokialle. Ja tuo nuori,
roteva ritari se nyt siinä kiroili ja komensi:

-- Pysykää alallanne, moukat, muuten teiltä listimme päät. Nyt on asia
Vesilähteen takaisin!

Hetkeksi talonpojat liikkumattomiksi pysähtyivät ja vastakkain
seisoivat nyt huovit ja talonpojat ääneti pimeällä pihalla. Pakkanen
oli yön kuluessa purevaksi kiihtynyt, se puistatti lämpöisestä tulleita
miehiä, joiden päässä vielä oluthuurut kohisivat, eivätkä he tienneet,
pitikö siinä totella vai tapella. Mutta Vilppu, joka muutamain miesten
kanssa ensiksi oli suksilleen ehtinyt, lähti painumaan kosken rantaa
ylöspäin, kehoittaen:

-- Tänne päin, miehet, huonot huoveja totelkoot!

Mutta pitkälle ei sitä tietä paettu. Koski siinä mutkan viskaa, taas
oli vastassa kuohuva vesi ja takana huovien parvi. Keihäineen
kääntyivät silloin rysänpohjaan ajetut talonpojat huoveja vastaan ja
siinä iljangolla, kohisevan veden partaalla, syntyi pian mökä ja melu.
Kun Lauri, joka toisten jäljestä vasta pirtistä pääsi, ehti törmälle,
näki hän siellä vedenrajassa huovihevosten kompastuvan jäätiköllä ja
miesten suksiltaan kaatuvan. Mutta lyhyeen sitä tappelua kesti.
Nopeasti tarttuivat huovit vielä vastusteleviin talonpoikiin, sitoivat
heidät satuloihinsa kiinni ja lähtivät tuomaan pihalle, jonne
talonpojista useimmat olivat jääneet, kahakkapaikalle ehtimättäkään.

-- Joko nyt lähdette piispan pakinoille, ilkkui Ille-herra, lähtien
edellä ratsastamaan Vesilahden tielle.

Siihen oli päättynyt Hämeen miesten lyhyt unelma voitokkaasta
hiihtoretkestä herrojen Turkuun. Kuulakka oli pakkasyö, jonka keskessä
nuo äsken vielä niin rohkeat miehet nyt huovien saattamina surullista
taivalta tekivät. Kylmiä valoja välkkyi selkeiseltä taivaanlaelta, joka
ikäänkuin tuntui laskeutuvan lähemmäs lumista maata. Jää vonkui
kiristävän pakkasen pihdeissä, kun tuo äänetön saattue laskeusi
järvelle, jonka rannat upposivat harmajaan hämärään. Kuin kuolleeksi
kangistunut oli luonto, ainoastaan sukset vaikeroivat pakkaslumessa, ja
teräviltä kaikuivat jäästä raudoitettujen kavioiden iskut.

Raskasta se taival oli nyt hiihtää Hämeen miesten, jotka päivällä
kepeästi kuin lentäen olivat oikaisseet yli lumisten aavain. Eikä
ainoastaan pakkaslumi suksissa hangotellut, eikä yksin yökylmä henkeä
salvannut, -- mieli oli miehillä sitäkin raskaampi, katkenneet olivat
kaikki paranevan elämisen toiveet. Kankeana liikkui Laurinkin jalka
mäystimessä, hänen hiihtäessään siinä nyt keihäättömäin talonpoikain
keskellä. Tuolla asteli edellä kalvosimistaan huovin satulaan
kytkettynä hänen hilpeä ystävänsä, Tuira, retken suosittu johtaja,
siinä nyki hänen setänsä, Karmalan Tuomas, entistä kumarampana
kahlettaan, siinä olivat nyt huovinkytkyessä myöskin Kangasalan ja
Lempäälän rohkeimmat hiihtäjät. Muu joukko nuoritta hiihti, mutta
huovien huurteiset hevoset teutaroivat heidän ympärillään, edessä ja
takana, ja tallasivat heidän suksilleen.

Väsynyt välinpitämättömyys oli vallannut Laurin mielen. Ei hän
aprikoinut, mikä oli oleva retkikunnan kohtalo tuon lyhyen hiihdon
jälkeen, ei hän harkinnut, mitenkähän oli päättyvä se päivä, jonka
ensimmäinen väre idän kaukaisesta hämärästä virisi, tuskin hän
huomasikaan, kun tie jäältä taas mantereelle kääntyi ja kävi
mutkittelemaan rinnettä myöten ylöspäin Vesilahden kirkolle, -- hän
muisti nyt selvästi vain setänsä katkeran vastauksen Suopellon Sipille,
kun Päijännettä hiihdettiin: Yksi menneen kaikki!

Vasta kun kirkkomäeltä välähtivät esiin nuotiotulet, silloin hän
ikäänkuin havahtui: hänestä näytti siellä nyt kaikki niin kokonaan
toiselta kuin päivällä. Ei näkynyt nyt talonpoikain suksirivejä eikä
keihäskasoja kinoksessa, vaan oudot hevoset siellä purra narskuttivat
heinää kummallisten kuomurekien kupeella, ja hevosten luona liikkui
outoja miehiä, miekat vyöllä ja kannukset saappaissa... Sitä pysähtyi
Lauri ihmeissään katsomaan, sillävälin kuin sekä toiset hiihtäjät että
ratsastavat vartijat hänen sivuitseen riensivät, -- kaiketi tupiin
kiirehtivät pakkasesta --, ja pian huomasi hän yksin seisovansa
aamuhämärällä tiellä. Päivällä tänne Vesilahdelle jääneitä miehiä ei
näkynyt missään, nuo oudot liikkujat olivat siis kaikki huoveja...
Etäämpänä vesakon rinnassa näki hän parin hiihtäjän painuvan aika hujua
metsään ja hän oli liikkeistä tuntevinaan heidät tovereikseen Nokian
matkalta, -- Lauri survaisi jo suksiaan seuratakseen noita pakenevia
pois koko näiltä tulilta.

Mutta hän pysähtyi vielä. Hän näki yksinäisen jalkamiehen saapuvan
tietä myöten, kulkeakseen hänen ohitseen pappilaan päin. Se oli kyllä
vieraan pukimissa sekin, väljä kaulusvaippa hartiollaan, mutta Laurista
tuntui, että tuota hinteloa miestä hän kyllä uskaltaa puhutella. Ja hän
kysäisi ohikulkijalta:

-- Minne ovat täältä Hämeen miehet lähteneet?

Vieras pysähtyi, ei vastannut, vaan katseli siinä aamuhämärässä Lauria
pitkään, katseli ikäänkuin tunteakseen. Ja hän virkkoi:

-- Etkö sinä ole Karmalan Lauri?

Ja samalla hän ojensi Laurille kätensä tervehdykseksi. Lauri tunsi
äänen, katsoi vierasta kasvoihin ja huudahti:

-- Miten olet täällä sinä, -- Heino!



IX. PIISPA RAUHANTUOMARINA.


Pitkän retken oli vanha Maunu-piispa taas tänä vuonna talvipakkasessa
tehnyt Sisä-Suomen laajoille maille, valvoakseen parhaalla tavalla sen
seurakuntansa onnea, jota hän oli lempeästi johtanut jo yli
kolmekymmentä vuotta ja jonka hän nytkin tahtoi mahdollisimman vähällä
turmiolla opastaa pois äkillisen eksymyksensä tieltä. Heti kun
pakenevat virkamiehet ja aatelisherrat olivat saapuneet Turkuun
kertomaan siitä vaarallisesta kapinasta, johon Satakunnan talonpojat
olivat kohta joulun jäljestä nousseet, ryöstäen voutien taloja ja
aatelisten kartanoita, oli hän kutsunut sekä julmistuneet linnanherrat
että aateliset ja virkamiehet puheilleen Turun piispantaloon,
neuvotellakseen, mitä nyt olisi tehtävä. Hän tunsi näet hyvin tuon
kapinaliikkeen syyt ja säikeet, hän oli äskenkin kuullut talonpoikain
kesken vallitsevasta mielenkuohusta Henrikki-teiniltä, joka oli ollut
teinimatkalla juuri noissa kuohahtavissa Satakunnan pitäjissä, ja hän
tiesi, että syy tähän järjestyksen särkymiseen ei ollut yksinomaan
talonpoikain. Turun linnanherra, ahnas tanskalainen Hannu Kröpelin, oli
tunnottomasti rahvaalta liikaveroja kiskomalla ajanut sen näin
epätoivon partaalle. Tuo kansa oli katovuosien johdosta nälkiintynyt ja
hätääntynyt, se oli siis altis yllyttäjille ja valmis mihin tahansa,
sitä ei yksin kurilla ojenneta. Onnettomuuden alkusyyt olivat
tutkittavat, olot olivat korjattavat, jos mieli pysyväisesti rauhoittaa
äärimmilleen ärsytetyn kansan mielet, -- niin selitti herroille vanha
piispa. Ja hänen mielessään oli heti, kun tuhoviestit olivat tulleet,
syntynyt rohkea tuuma koettaa henkilökohtaisen arvonsa vaikutuksella,
sanan voimalla ja ilman aseväen apua asettaa tuo korkealle
kuohahtanut kansanlaine, joka ilmeisesti oli hyökyä siitä suuresta
kansanliikkeestä, mikä äsken meren toisella puolen oli tapahtunut.

Maunu-piispa oli sen vuoksi ilmoittanut kostonjanoisille
aatelisherroille, jotka parastaikaa Turussa keräilivät rautapukuisia
ratsumiehiä hyökätäkseen niskoittelevain alustalaistensa kimppuun, että
hän lähtee itse retkelle mukaan, ja hän oli kieltänyt heitä veritöihin
ryhtymästä, ennenkuin hän oli saanut kapinakansaa puhutella. Muristen
ja ivaillen olivat talonpoikain ryöstöistä ärtyneet aatelisherrat
kuunnelleet tätä piispan tuumaa, ja vanha, hätääntynyt Hannu-herra,
joka jo pelkäsi kapinajoukon tuossa paikassa hänen linnaansa työntyvän,
oli kironnut ja vannonut, että kapina ei asetu muuten, kuin että
talonpojat kaikki rinnakkain hirtetään. Mutta siksi suuri oli
Maunu-piispan arvo ja vaikutus kuitenkin aatelistenkin joukossa että
he, vaikka haluttomina, hänen tahtoonsa alistuivat, -- piispa
seurueineen lähti talvikelillä Turusta ajamaan hiihtäviä talonpoikia
vastaan ja aateliset huoveineen sekä linnanherra ratsuväkineen seurasi
häntä kuin saattoväki, totellen hänen käskyjään.

Tällä retkellä oli Maunu-piispa nyt sydän-Hämeessä, majaillen
Vesilahden pappilassa, johon hän edellisenä iltana oli lännestä päin
ajanut. Hänen tuumansa oli ollut rohkea; helposti se olisi pettää
voinut, sillä liian kiihkoisina olivat nyt vastakkain nuo eri ainekset,
herrat ja talonpojat, joiden välinen juopa muutenkin oli niin syvä.
Mutta Maunu oli tuntenut voimansa. Piispallisella arvollaan ja sanansa
mahdilla hän oli jo Satakunnassa riisunut aseet hurjistuneilta
hiihtäjiltä eivätkä kiukkuiset aatelisherrat olleet haarniskaväellään
päässeet hyökkäämään talonpoikain taloihin, heidät orjikseen
masentaakseen. Siellä Satakunnassa oli hänen avukseen kyllä ehtinyt
talonpoikain hatara johto ja hajanainen järjestys, mutta olipa hän heti
eilen hämäläisten kapinaleirillekin saavuttuaan huomannut, että rauhan
sanalla saa senkin taipumaan. Hänen neuvoaan totellen oli
Vesilahdellakin suksimiesten joukko rauhallisesti asettunut viereiseen
kylään odottamaan huomisaamua, joksi piispa oli sen puheilleen
kutsunut, kyselläkseen sen valituksia ja luvaten sille turvallisen
olon.

Päivän valkenemista ja rauhankäräjäin alkamista piispa nyt aamutuulia
odotteli Vesilahden pappilassa, Hän oli tapansa mukaan ani varhain
noussut vuoteeltaan ja istuskeli nyt papin nahkoitetussa nojatuolissa
mietteisiinsä vaipuneena, ottamatta osaa seurueensa tarinoihin. Hän
harkitsi siinä niitä havaintojaan, joita hän taas tällä retkellään oli
tehnyt kansan elämästä ja sen suhteesta läänitysherroihinsa ja
virkamiehiinsä. Syynä tuohon välien kireyteen, voutien ryöstöihin,
kansan katkeruuteen, on isoksi osaksi hallituksen kaukaisuus ja
heikkous, päätteli hän. Se ei voi arvostella, minkä verran rasituksia
köyhä kansa kestää, sen käsivarsi ei ulotu tänne asti hillitsemään
virkamiesten vallattomuutta, pitäisi olla itse maassa täällä voimakas
hallituskeskus... Ja siitä vanhan piispan mieleen muistuivat ne suuret
tuumat, joita eräällä hänen suurella edeltäjällään, Tuomas-piispalla,
oli ollut: luoda Suomen itsenäinen, hyvin järjestetty kirkkovaltio,
jonka kohtaloita, niin hengellisiä kuin maallisia, johtaisi yksi
käsi... Tuomas-piispan rohkea unelma suuresta pohjoisesta
piispanvaltakunnasta oli taittunut, särkynyt Nevajoen veriseen
tappeluun jo puolitoista vuosisataa sitten. Mutta Maunu-piispa tunsi
tällä aamuhetkellä, että jos se silloin olisi toteutunut, voisi hänkin
nyt Turun ruhtinaspiispana ehkä hallita tätä kotoista kansaansa niin,
että se tuntisi itsensä onnellisemmaksi ja kohtaloonsa tyytyväisemmäksi
kuin nyt...

-- Vanitas vanitatum...! -- Näin huoahtaen keskeytti piispa
ajatuksenlentonsa, karkoitti mielestään turhat suuruudenmietteet ja
kysyi, seurueensa puoleen kääntyen:

-- Eikö siellä ulkona jo kohta päivä valkene?

-- Vielä on aamu pimeä, vastasi hänen kotikappalaisensa, ovea raottaen.

-- Mutta lähetetään jo joku tiedustamaan, miten ovat Hämeen miehet
yönsä viettäneet mäen takaisessa kylässä, vieläkö siellä on rauha
mielissä. Käske Henrikki-teini tänne.

Piispa oli retkelle lähtiessään ottanut mukaansa, asemiehekseen ja
kirjurikseen, nuoren Heino-teinin, jonka vilkkaaseen luontoon hän oli
mieltynyt. Ja kun Heino nyt väentuvasta piispan eteen saapui, virkkoi
tämä hänelle:

-- Käy ilmoittamassa hämäläisille Mäkisalon taloihin, että he joka
pitäjän puolesta valitsevat pari valistunutta talonpoikaa, jotka heidän
valituksensa täällä esittävät. Nämä miehet tulkoot heti päivän
valjettua pappilaan, ja saa tänne muukin väki tulla.

Mutta ennenkuin Heino ennätti tuvasta lähteä, kuului kovaa rymyä
ovelta, ja sisään työntyi lumisena ja parta kuurassa roteva Ille-herra,
ja hänen perässään joukko muita aatelisherroja. Jaakko Ille oli juuri,
joukkonsa edellä ratsastaen, saapunut Nokialta, ja hän ryntäsi nyt
verekseltään piispalle kertomaan talonpoikaisjoukon viimeisestä
ryöstömatkasta ja kahakasta kosken partaalla. Hän olisi kyllä voinut
ajaa koskeen koko kapinajoukon, kehui hän, mutta piispan käskyä
totellen oli hän tuonut sen vankina tänne, täällä oli ryöstäjäin toki
rangaistuksensa saatava. Ja toiset aatelisherrat, joiden mielestä tämä
talonpoikain ilkivaltaisuus taas todisti ankarampain toimenpiteiden
tarpeellisuutta, säestivät lumisen ritarin puheita. Heinokin jäi siihen
kuuntelemaan, kuinka Turun linnanherra, vanha Hannu Kröpelin,
miekkaansa kalistellen kävi piispalle selittämään:

-- Sellaista on se väki, jonka kanssa teidän pyhyytenne uskoo
sovinnollisten neuvottelujen kautta tuloksiin päästävän! Ryöstäjiä he
ovat ja kapinoitsijoita, heidänkö valituksiaan tässä taas ruvettaisiin
kuuntelemaan! Ei, kuria he tarvitsevat ja aseväen komentoa. Parisataa
ratsumiestä talonpoikain niskaan Mäkisaloon, siinä on heille
neuvottelua kylliksi, ja siihen loppuu väleen kapina!

Ei ollut Hannu-herra kovin sotaisen näköinen tepastellessaan siinä
hajalla reisin suurissa sudennahkaturkeissa ja poronkoipikallokkaissa.
Mutta hän olisi silti tahtonut veriin masentaa nuo talonpojat, jotka
kapinansa syyksi väittivät hänen, Hannun, liikaa veronottoa, ja joiden
puolta hänestä piispa suotta piti. Ja hän tiesi toisten aatelisherrain
vilkkaasti kannattavan hänen kostoaikeitaan. Polttaneet olivat
talonpojat kartanon Pohjois-Suomen laamannikunnan laamannilta Henrikki
Klaunpoika Djekniltä ja siitä oli nyt kiihkomielisenä tämäkin muuten
kyllä rauhallinen, ulkomailla oppia ja sivistystä saanut mies. Maskun
kihlakunnan tuomarin Pietari Karpalaisen oli täytynyt yösydännä lähteä
pakosalle pakkaseen kartanostaan, ja hän kantoi siitä nyt koston
kiukkua talonpoikia kohtaan. Samoin oli laita Hannu Pietarinpojan,
Lepaan herran, joka keikarimies tällä sotaisella retkelläkin komeili
Flanderin verassa ja hohtavissa hopeasoljissa; samoin Hartikka Garpin,
jonka pullealle varrelle miekkavyö ei oikein hyvin soveltunut, ja
monien muiden. Mutta tulisimpana kaikista ärhenti Hannu-herran
kintereillä nuori 18-vuotias Klaus Kurki, joka oli pukeutunut
rautahaarniskoihin, vaikka ne vielä hänen hennolla vartalollaan
väljiltä tuntuivatkin. Isänsä, vanhan Jaakko Kurjen, kanssa oli hänen
täytynyt suinpäin Laukon kartanosta paeta kymmeniä peninkulmia
kuohumistilassa olevan maakunnan halki Turkuun, jonne isä nyt oli
sairaaksi jäänyt, mutta josta nuori Klaus oli palannut muka
alustalaisiaan kurittamaan. Hän oli jo eilen iltamyöhällä ratsastanut
Laukkoon, nähnyt sen ryöstettynä ja autiona, ja hänen intohimoiset
silmänsä säteilivät sydäntynyttä kiukkua, kun hän Hannu-herran puheen
rohkaisemana intoili:

-- Laukonkin ovat talonpojat tyhjäksi ryöstäneet, hyvityksen minä siitä
vaadin isäni nimessä. Ja minä sen otan tämän miekkani terällä!

Ja rauhallinen Klaus Henrikinpoikakin virkkoi, piispan puoleen
kääntyen:

-- Niin, kurin tarvitsevat talonpojat, iltikseen ei heidän voi sallia
polttaa ja ryöstää, muutoin loppuu heiltä pian kaikki kunnioitus
esivaltaa kohtaan.

Mutta vanha piispa pysyi tyynenä tämän kannuksiaan kalistavan
aatelisjoukon keskessä ja virkkoi tuokion kuluttua vain heitä
rauhoitellen:

-- Tutkitaan asia, syylliset saakoot rangaistuksensa täällä niinkuin
Satakunnassakin, ennen kaikkea johtajat. -- Ja Jaakko-herran puoleen
kääntyen kysyi piispa: -- Nokian ryöstäjät ovat siis vangitut?

-- Viittä heistä tuodaan tänne parastaikaa kahleissa, muille ei nuoria
riittänyt, vastasi Ille.

-- Heidät siis käräjillä tutkitaan ja tuomitaan.

Tähän piispan liian lempeään päätökseen ei kuitenkaan Hannu-herra
vieläkään tahtonut tyytyä. Hän kiukkuili yhä toisten herrain
säestämänä:

-- Mitä käräjistä, kapinoitsijoista on ennenkin tehty lyhyt juttu, --
niin tehtäköön nytkin!

Mutta piispavanhus ei sitä väittelyä enää jatkanut. Hän iski toraa vaan
linnanherraan kylmän katseen, joka tämän kohta vaikenemaan saattoi, ja
uudisti rauhallisesti:

-- Syylliset tuomitaan, villitsijät rangaistaan, syyttömiä ei! Tässä
huoneessa saatte pian valituksianne esittää, mutta talonpojat saakoot
sen myöskin tehdä. -- Henrikki Tuomaanpoika, käy, vie Hämeen miehille
ne viestit, jotka sinulle vietäviksi annoin. --

Tätä piispan viestiä viemästä palasi Heino mäentakaisesta kylästä sinä
hämäränä aamuhetkenä, jolloin hän yhtäkkiä aavistamattaan tapasi
Vesilahden kirkkotiellä kasvinveljensä ja orpanansa, Laurin, jota hän
ei lähes kahteen vuoteen ollut nähnyt ja jota hän ei suinkaan ollut
odottanut tapaavansa kapinarahvaan joukossa Pyhäjärven vesistöjen
varsilla. Kauan seisoivat siinä lumisella tantereella nuoret
kasvinkumppalit, ensi sanat vaihdettuaan, ääneti vastakkain,
hämmästyksestä mykkinä molemmat. Kuumana höyrysi hengitys
pakkasessa, jäätyen niin asemiehen verkakaulukselle kuin talonpojan
lammasnahkoihin, mutta sanakin tuntui jäätyneen suuhun molemmilta.
Heinolle se asema kumminkin ensiksi rupesi selvenemään, hän virkkoi,
orpanansa kysymykseen vastaamatta:

-- Vai on teitä miehiä täällä Päijänteen takaakin, -- sinä kuljet kai
ukon matkassa?

-- Ukonko, matki Lauri verkalleen, -- etkö tiedä, ukko kaatui jo toissa
kesänä kalajärvillä?

-- Kaatuiko ukkokin, kuulin sinne miehiä jääneen. Entä äiti, vieläkö
hän elää, kaipaako minua?

-- Harvoin puhuu, enemmän itsekseen kaivannee. -- Mutta Lauria vaivasi
eniten se asia, josta hän jo äsken oli ensi kysymyksensä tehnyt, joka
Heinolta oli vastaamatta jäänyt, -- siihen hän taas palasi: -- Me
kuulimme sinun teininä kulkeneen, emme tienneet sinun palvelevan linnan
huovina, miekkaniekkana.

Nuhdetta oli noissa Laurin sanoissa, sen oivalsi Heino heti. Vilkaisten
lyhyttä asemiehen miekkaansa, joka hänen vyöllään riippui, vastasi hän:

-- En ole linnan väkeä, kuljen piispan seurueessa, hän minut mukaansa
otti. Mutta entä sinä, yksinkö olet Karmalasta kapinaväessä?

-- Yksin -- en. Isäsi on täällä ja veljesi.

-- Isäkö, mitä hän täällä, mikä liikutti hänet havupölkyn äärestä?

-- Etpä näy tietävän, mitä täällä on viime aikoina koettu, -- isääsikin
löivät voudit hänen omalla pihallaan.

-- Vai löivät...

Varsin outo oli todellakin Heinolle se ilmakehä, jossa Laurin ajatukset
näkyivät liikkuvan, ja nyt hänelle vasta ikäänkuin hämärästi rupesi
selvenemään, että he seisoivat siinä vastakkain edustaen eri leirejä,
toisilleen vihamielisiä joukkoja, vaikkei hän vielä voinut tarkemmin
tajuta, miten tämä oli tapahtunut. Ja kun Lauri häneltä kärsimätönnä
uteli, milloin huovijoukko oli Vesilahdelle tullut, mihin Hämeen miehet
olivat huvenneet ja mitä nyt oli tekeillä, niin Heino hänelle lyhyesti
vastaukset antoi, mutta hänen ajatuksensa pyörivät aina vain siinä
ihmeellisessä seikassa, että hän nyt kuului joukkoon, jota vastaan
hänen oman kotinsa väki oli aseissa kulkenut. Ja taas hän virkkoi:

-- Mutta en nähnyt isää hämäläisten joukossa Mäkisalossa, josta juuri
kävin miehiä kutsumassa piispan puheille, -- missä hän on?

Lauri vitkasteli tuokion vastatessaan:

-- Isäsi on tuossa talossa. -- Ja hän viittasi kädellään viereistä
taloa, johon ratsumiehet äsken olivat vankinsa kuljettaneet.

-- Tuossako? Mutta siellähän majailevat huovit. Kuule -- mitä hän
siellä?

Silloin Lauri kertoi orpanalleen koko sen eilisen hiihtoretken
Pirkkalaan ja sen lyhyen ja surullisen lopun. Siksi on nyt köysiin
kytkettynä siellä Karmalan isäntäkin, siksi hän itse huovien unohtamana
seisoo autiolla tiellä...

Vakavaksi oli Heino käynyt tuota Laurin kertomusta kuunnellessaan.
Hän muisti äskeisen kohtauksen pappilan tuvassa, aatelisherrain
kostonhaluisen kiukun ja piispan luvan, että syylliset ja johtajat
rangaistaan. Eipä hän kovin hellästi ollut ankaraa isäänsä näinä
vuosina muistellut, mutta häntä puistatti sittenkin ajatus, että hän
ehkä pian saisi nähdä isänsä muitten kapinanjohtajain joukossa
roikkuvan hirsipuussa Turun Vartiovuoren laella. Ja hän virkahti
puolittain itsekseen:

-- Isäkin ryöstömatkalla tavattu!

Se huudahdus pisti terävästi Lauriin ja purevasti hän tokaisi:

-- Loppuu se kerran luonto talonpojaltakin!

Siihen ei Heino pystynyt mitään vastaamaan. Kankeammin lähti
kasvinveljesten tarina luistamaan, he tunsivat molemmat, että vanhat
veljestenvälit eivät enää olleet entisellään, nuo eri leirit heitä
erottivat. Ja tuokion kuluttua he jo erosivatkin, Lauri rientääkseen
hämäläisten luo mäentakaiseen kylään, Heino tekemään piispalle tiliä
käynnistään kapinaväen yötulilla. Aamu rupesikin vihdoin valkenemaan,
idän kylmällä taivaanrannalla jo hattarat hienosti ruskottivat, ja
kirkonmäelläkin saivat huurteiset puut vaalean punan, -- pian oli
käräjäin aika alkaa.

Mutta kiirehtiessään ylös pappilanmäelle tunsi Heino outoa
rauhattomuutta mielessään. Teinien iloisessa parvessa oli hän jo kauan
tottunut elämään omaa huoletonta elämäänsä erillään kotiväestään ja
heidän harrastuksistaan, menemään, minne virta vei... Nyt viskasivat
yhtäkkiä nuo Laurin viestit hänen eteensä joukon vakavia kysymyksiä,
joiden parissa hänen mietteensä jäivät myllertämään, ristiriitoja,
joihin hänen tunteensa sekaantuivat. Hän kulkee täällä asemiehen
verassa -- ja hänen isänsä on köysissä huovien majatalossa...! Heino
pysähtyi äkkiä kävelystään, seisoi hetken pääsemättä edes tai taakse,
ja pyörähti vihdoin ympäri, juosten oiustietä siihen taloon, jossa
vangitut talonpojat olivat. Ometan ovella seisoi siellä viluinen huovi
vartijana, ja hänelle Heino lausui:

-- Minulla on viesti vangeille.

Huovi tunsi piispanmiehen ja vastasi:

-- Vie, ja vaikka veisit vartioitavat mukanasi piispalle, en tuota
surisi tässä pakkasessa...

Heino potkaisi pönkän ovelta ja astui kolkkoon, pimeään navettaan,
jonka parissa soimessa puolikymmentä miestä maata retkotti -- sinne
olivat Illen huovit vankinsa viskanneet. Miehet nukkuivat ja heräilivät
vasta verkalleen, kun valoa ja pakkasta tunkeusi ovesta. Heino tunsi
isänsä ankarat, luisevat piirteet, joita hän niin monesti oli peläten
karttanut, ja virkkoi hiljaa:

-- Isä!

Miehet katsoivat kummissaan nuorta miekkamiestä, mutta vastausta ei
joukosta kuulunut. Vasta kun Heino uudelleen isänsä nimen mainitsi,
kohosi Tuomas ryntäilleen pahnoilta, ja nyt Heino melkein säikähti
hänet tarkemmin nähdessään. Verestävissä silmissä oli vihainen tuli, ja
lianmustilla kasvoilla oli kuin jähmettynyttä raivoa. Sitä ei Heino
entuudestaan tuntenut, hän ei tiennyt tuon uuden tulen palaneen isänsä
silmässä siitä päivästä asti, jolloin hänet Hollolan vouti pieksätti.
Ja melkein arkana hän nyt kuiskasi:

-- Pakene, isä, vielä pääset, ennenkuin sinut herrat hirttävät.

Mutta pahnoilla makaavalta mieheltä, joka oli yhä kiukustuneempana
katsellut asemiehen puvussa komeilevaa karkuripoikaansa, jonka hän nyt
näin odottamattaan näki, pääsi karkea, katkera nauru:

-- Hirttäkööt, pankoot sinut, huovipenikan, silmukkaa vetämään! Mene
herrojesi pariin, täällä ovat talonpoikain pahnat.

Ilkkuva nauru säesti soimesta sydämistyneen talonpojan sanoja, ja
nolona, mieleltään vielä äskeistään murheellisempana, peräysi Heino
pois ovelle. Hän tunsi ikäänkuin puristusta rinnassaan, häpeän punan
hän poskillaan tunsi ja käveli nopeasti poispäin, estääkseen itkun
kurkkuunsa tunkeutumasta. Eikä hän kiireellä poistuessaan huomannut --
eikä huomannut sitä kylmissään käsiään takova vahtisoturikaan, -- että
hänen jäljestään ovesta livahti ulos mies, joka nuolena nurkan taa
puikahti ja sille tielleen hävisi. Mutta se pakenija ei ollut Karmalan
Tuomas, se oli tuo aina valpas ja vikkelä Tuiran Vilppu, joka jo oli
tuntenut nuoran kaulaansa kiristävän ja siksi nyt oven raosta luiskahti
kuin silmukasta irti ulos avaraan maailmaan. -- --

Pappilan tupaan kertyi jo parhaillaan vakavanaamaisia talonpoikia, kun
Heino sinne ehti ja kirjuripöydän luo hiipi. Epäilevin, harhailevin
katsein he siinä seisoivat, pappien ja asemiesten hääriessä heidän
ympärillään, mutta lujaa päättäväisyyttä ja heltiämätöntä tarmoa
kertoivat heidän värähtämättömät kasvonsa. Tiheänä parvena he siinä
seisoivat, mutta vielä sankempi parvi seisoi keihäittensä varassa
ulkona. He olivat päättäneet, että asiataan perille ajamatta he eivät
jättäydy noiden herrojen armoille, jotka heitä nyt luimistelivat
vihaisin silmäyksin kypäräsuojustensa takaa, -- piispan sanaan he
luottivat, mutta lujina he olivat vannoneet asiansa puolesta
seisovansa, tuli mikä tuli.

Jo astuikin piispa papin sisähuoneesta tupaan ja tervehti vakavana
tuota kovapiirteistä rahvasta. Hänen äänensä soi tyynenä mutta samalla
ankarana, kun hän aluksi kävi talonpojille osoittamaan, kuinka suuren
rikoksen he olivat tehneet sekä maallista että hengellistä esivaltaa
vastaan, nostaessaan kätensä korkeata ruunua ja sen edustajia kohtaan.
Esivalta on Jumalasta, huusi hän, ken miekkaan ryhtyy, se on tuomittu
miekkaan hukkumaan. Mutta taas hän lauhkeammalla äänellä käski
talonpoikain kertoa, mikä heidät oli eksyttänyt, mitä he valittavat.

Silloin purkausi esiin vakavasta parvesta valitusten tuikea tulva.
Täysi oli talonpoikain sydän, kauan he olivat kaivanneet tilaisuutta
esittää ruunun edustajille kärsimyksiään ja katkeruuttaan. Vuorotellen
puhuivat nyt eri pitäjäin vanhimmat luottamusmiehet, peittelemättä he
kuvasivat voutien kaikki omavaltaisuudet, liiat verot ja luvattomat
kannot. Joka kulmalta olivat valitukset ylimalkaan samat: kansa nääntyy
verotaakan alle, kato ja tulvat eivät jätä mistä elää, millä sitten
lapsesi ruokit, millä kylvät kaskesi, millä tyydytät täyttymättömät
voudit...

Piispa antoi talonpoikain vapaasti puhua ja hillitsi aatelisherrain
kärsimättömän kiukun, kun nämä olkapäitään kohautellen yrittivät
katkaista nuo pitkät ruikutukset. Hän tunsi ankaran totuuden huokuvan
kiusautuneiden talonpoikain sanoista, ja kun viimeisen pitäjän puhemies
oli vaiennut, lupasi hän vakavasti käyttää kaiken vaikutuksensa,
hankkiakseen hallitukselta talonpojille siedettävämmät vero-olot. Mutta
silloin ei enää Turun kiukkuinen linnanherra voinut sappeaan salata:

-- Hyvä on, karjaisi hän, -- mutta lienee näillä käräjillä toki
toinenkin asia. Kuka maksaa Laukon ryöstön, kuka Pirkkalan voudin
rosvotut tavarat, missä ovat näiden ruikuttajain joukossa ne, jotka
taloja ovat polttaneet -- tutkittakoonpa sekin asia!

Talonpojat vaikenivat, mutta ääneensä kävivät nyt aatelisherrat
kuvailemaan talonpoikain väkivallantöitä. Ja ennen kaikkea he kävivät
kapinan johtajia tiukkaamaan, heidät he ainakin tahtoivat saada
käsiinsä, joskin piispa pyrki talonpoikaisjoukot liialla lempeydellään
vapauttamaan. He tiesivät jo voudeiltaan, että varsinkin eräs
Vilppu-niminen mies Jämsänjoelta oli Hämeen talonpoikia kapinaan
yllyttänyt, ja hänet he nimenomaan tahtoivat rangaistavakseen, muille
peloitukseksi. Eivätkä talonpojatkaan voineet kieltää Vilpun heidän
johtajanaan olleen.

-- Siis tuotakoot vangit saapuville, virkahti piispa käskevällä
äänellä. -- Mitä väkivaltaisuutta yksityiset talonpojat ovat tehneet,
se tutkittakoon sitten kevätkäräjillä, kiihoittajat kuulustellaan nyt
heti.

Syntyi vilkasta liikettä käräjätuvassa. Talonpojat kävivät
levottomiksi, neuvotellen, saattoivatko he näinikään etumiehensä
uhrata. Mutta aateliset odottivat uteliaina saadakseen nähdä
kapinanjohtajan ja hänen apumiehensä.

Hetkisen kuluttua toivatkin jo huovit neljä miestä, käsistään köysiin
kytkettyinä, piispan eteen, joka virkkoi:

-- Filippus Tuira Jämsästä, astu ensimmäisenä esiin!

Vangeista ei yksikään liikahtanut. Talonpojat katsoivat kummissaan
toisiaan, mutta kovaäänisiksi kävivät aatelisherrat, kun pian selvisi,
että Nokialla tavattu kapinanjohtaja ei ollutkaan enää vangittujen
joukossa. He ahdistelivat vartijoita, huovit syyttelivät toisiaan ja
talonpoikia ja Hannu herra kysyi jo pisteliäästi piispalta, vieläkö hän
nytkin neuvottelee tällaisten kujeilijain kanssa. Vihdoin selvisi, että
Vilppu oli karannut silloin, kun piispan asemies oli vankien luona
käynyt.

-- Kuka asemiehistäni? kysyi piispa kummissaan.

Kalpeana nousi silloin Heino kirjuripöydästä ja tunnusti vankeja
puhuttelemassa käyneensä, mutta kielsi ketään vapaaksi laskeneensa.

Herrat häiläsivät harmistuneina, syytellen petturiksi teiniä, jonka
piispa oli armoihinsa ottanut. Tiukkaan katseli Heinoa nyt piispakin,
kysyen:

-- Yksin kävit vankien luona, -- mitä varten? Selitä!

Ääneti seisoi Heino vielä hetken tuijottavan miesjoukon ympäröimänä.
Helppo ei ollut hänen siinä ruveta kertomaan asiataan kotipuolensa
talonpojille eikä tuttavilleen Turun huoveille, hän tunsi asemansa
näiden vihamielisten joukkojen välissä vielä kahta kierommaksi kuin
aamulla orpanaansa puhutellessaan. Arasti hän katseli Lauria, jonka
silmät ovensuusta melkein ilkkuvan näyttivät, ja sitten taas piispaa.
Mutta käskevä oli piispan katse, vastata hänen täytyi.

-- Kävin isääni tapaamassa, virkkoi Heino hiljaa.

-- Isääsi? matki piispa hämmästyneenä. -- Isäsi on siis noiden
vangittujen joukossa?

Heino vain päätään nyökäytti. Mutta mielenkiinnolla jatkoi piispa:

-- Kuka noista on isäsi, näytä hänet minulle!

Aroin askelin astui Heino lattian poikki isänsä luo, jonka silmässä yhä
paloi tuo samainen raivon ilme ja joka, pitäjäläisiään häveten, nyt
halveksuen nuorukaista katseli. Heino tunsi, kuinka kotoisten
talonpoikain katseet häntä polttivat, ja kuuli aatelisherrain ilkkuvan
naurun. Mutta piispa kääntyi vangitun Tuomaan puoleen ja kysyi:

-- Hän on siis poikasi, tämä nuori teini?

Ääni kurahteli Tuomaan kurkussa, kun hän vastata yritti, ja vasta
karjaisemalla hänestä sanat lähtivät:

-- Minun lienee siittämäni, kakara, mutta meidän miehiä hän ei enää
ole. Kotoaan karkasi, työtä pakoon lähti, hulttio, herrain penikaksi
heittäysi, nyt jo kansan kurittajana kulkee...

Piispaa ei se isän raaka tuomio miellyttänyt, hän keskeytti Tuomaan
puheen nuhtelevalla äänellä:

-- Ei ole poikasi pilassa silti, jos hän on oppia saanut, siksi et
häntä hylkiä saa.

Mutta kiihtyneestä talonpojasta lähtivät nyt sanat torvenaan:

-- Pilassa hän on, heimonsa häpäisi, mätämuna. Ei riitä herroille se,
että talonpojan alastomaksi nylkevät ja leivän perheeltä vievät, --
vielä lapsenikin vetivät herraksi laumaansa. Mutta sillä pojalla ei ole
enää asiaa Karmalan maille, luotani kiroon tuon käenpojan, joka
pesässäni kasvoi...

Vakaviksi olivat käyneet talonpojat ankaran isän puhuessa, vaiennut oli
aatelistenkin nauru. He tunsivat noista kovista sanoista sen syvän
kuilun, joka vallitsi näiden kahden kansanaineksen välillä, oivalsivat,
että leppymätön on talonpoikain viha. Surumielisenä nojasi vanha
piispakin päänsä käteensä, hän kauhistui tuon kuilun syvyyttä, joka
noin armotta verisiteetkin katkoi.

-- Olet raivostunut, mies, vaikene! lausui hän Tuomaalle ja kävi sitten
alakuloisena jatkamaan toimitustaan ja vankeja vastaan tehtyjä
syytöksiä kuulustelemaan. Heidät määrättiin Turkuun vietäviksi ja
Vilppu julistettiin rauhattomaksi mieheksi, joka oli vangittava missä
tavataan.

Heino oli sillä välin päässyt vetäytymään asemiesten siimekseen ja
hetken kuluttua hän miesjoukkojen taitse hiipi ulos. Hänen päänsä
kohisi, hänen rintansa aaltoili; hän ei olisi tahtonut katkaista
välejään heimonsa kanssa, mutta muut ne katkaisivat... Hyvä, siis
katketkoot! -- Taas tunsi hän suonissaan uhkuvaa uhmaa, ja kun hän
hetken kuluttua ovella tapasi Laurin, jonka silmästä hän nyt sääliä
luki, niin kylmä ja vieras oli hänen vastasilmäyksensä ja sydän
kivettyneenä hän orpanalleen virkkoi:

-- Sinä saat nyt suuremman perintö-osan Karmalasta, nauti onneksesi!

-- Etkö aio siis enää kotiin palata? kysyi Lauri.

-- Isähän sen kielsi, -- täytyy kai tästä siis tosissaan herraksi
ruveta. Mutta jos joskus vielä Sysikorpeen palaan, niin toista olen
herraa kuin nyt, ja toisin minua kohdellaankin...

Ja hän astui nyt pää kenossa asemiesten riviin pöydän päähän, ritarien
taakse.

Pappilan tuvassa jatkuivat sillä välin yhä piispankäräjät. Vielä
viimeisen haikean valituksensa olivat näet talonpojat piispalle
esittäneet, sen, joka heidän toimeentuloaan raskaimmin painosti:
erämaa-asiansa. Ja innostuneena oli piispakin taas käynyt tässä asiassa
talonpoikain puolesta puhumaan. Hän milteipä nuhteli Turun linnanherraa
siitä, ettei tämä ollut aikoinaan tuota rajariitaa selvittämään
puuttunut. Mutta yli olkansa silloin kopea Hannu-herra julisti, ettei
hän koko talonpoikain takamaariitaan puutu, ja yksin Djekn-ritarikin,
Pohjois-Suomen laamanni, ivaten talonpoikia neuvoi:

-- Ajakaa tunkeilijat pois jos jaksatte, jos ette, väistykää sieltä
itse, -- muuta neuvoa en tiedä!

Mutta tästä ivasta jo Suopelto suuttui ja avasi sanaisen lippaansa. Hän
kertoi, kuinka monesti siellä erämaassa oli tappelulla isien oikeuksia
puolustettu, kuinka paljon miehiä sinne oli kaatunut niissä otteluissa,
hän huusi ylvästeleville herroille:

-- Tietäkää, herrat: jos ei esivalta, jonka nimessä meiltä veroja ja
kuria vaaditte, puutu eikä kykene meidän maitamme ryöstäjiltä
suojelemaan, niin silloin mekään emme siitä esivallasta mitään tiedä,
vaikka meidät kaikki köysissä Turkuun vietäneen.

Herrat karahtivat kiukuissaan pystyyn, ja moni talonpoikakin jo
ajatteli, että jopa meni viisas Sipikin vipuun. Mutta piispa ei
moittinut hänen rohkeita sanojaan, hän nousi päinvastoin lämmenneenä
pöydän päästä ja virkkoi herrojen puoleen kääntyen:

-- Talonpoika on oikeassa, ruunun on huoli pidettävä maakuntarajoista.
Ja jos te hallinnon edustajat ette siihen pysty, niin otan minä kirkon
ja rauhan edustajana tämänkin asian huostaani. -- Ja talonpoikain
puoleen kääntyen hän jatkoi: -- Kotiinne palatkaa rauhan miehinä
korpianne viljelemään. Mutta valitkaa sieltä luotetut erämaantuntijat
ajamaan asiatanne Turkuun. Sinne saapuu pian mies, joka sekä tahtoo
että kykenee teitä avustamaan, -- kääntykää suoraan marski Kaarlo
Knuutinpojan puoleen, jolle minäkin asiastanne puhun; hän on lempeä ja
viisas herra, hän on pitävä huolen, että kerran palaa rauha
erämaillekin.

Tämä piispan lohduttava lupaus valoi käräjäin lopuksi keventävän
sovinnontunnon talonpoikain raskaisiin mieliin. Kapinan jatkamista ei
ajatellut enää kukaan, ja kun talonpojat vielä piispan kehoituksesta
olivat seuranneet häntä messuun Vesilahden kirkkoon, jossa hän rukoili
siunausta rauhalle ja sovinnolle, lähtivät nuo äsken vielä niin
kiihtyneet ja kovat miehet sovinnollisina ja sulanein mielin piispan
rauhankäräjiltä. Mutta onnellinen kiilto haaleassa silmässään istui
vanha piispa vielä samana iltana kuomurekeensä ja lähti seurueensa ja
linnan huovien saattamana pitkälle paluumatkalle Turkuun. Hän oli taas
rauhan apostolina saanut tehdyksi kotoiselle kansalleen uuden
palveluksen, saanut hillityksi sen kuohahtaneet himot ja estetyksi
veljessodan ja verenvuodatuksen.

Mutta jo ennen kuin piispa rekeensä istui, olivat hämäläisten
talonpoikaisjoukot pieninä parvina hajaantuneet Vesilahden kirkolta
ja lähteneet leppoisin mielin hiihtämään kukin taholleen niihin
Pohjois-Hämeen pitäjiin, -- Kangasalle, Lempäälään, Pirkkalaan ja
Päijänteen varsille --, joista he viikko sitten viha ja kosto
mielessään olivat nousseet sotaisille suksille.

Pitkänä jonona hiihtivät taas Sysikorven miehetkin kaukaista kotiaan
kohden, hiihtivät vitkaan mäkisiä maita, taivaan peittyessä sakeisiin
pilviin ja tuulen tupruttaessa heidän ympärilleen kuivaa lunta. Tuuli
kiihtyi pyryksi, se kiersi järvipaikoilla hiihtäjät yhtenäiseen
huumaavaan, sakeaan pyörteeseen, niin että mies tuskin edeltäjäänsä
näki, vaikka hänen suksenkärkensä toisen kannoilla kalisivat. Mutta
sakeampi oli mielikin näillä hiihtäjillä kuin muilla. Sinne olivat
heidän joukostaan jääneet parhaat miehet: suosittu johtaja oli
huvennut, ei kukaan tiennyt minne, ja Karmalan nuori Tuomas hiihti
siinä miesjoukossa nyt epävarmana ja orpona. Hän oli aina tottunut
kulkemaan isänsä latua, eikä hän ymmärtänyt oloaan, kun isä nyt oli
poissa, -- poissa, kulkemassa toisaalle, ehkä viimeistä retkeään...

Harvaan puhuttiin, pitkään taivalta tehtiin. Vasta kun saavuttiin
siihen yksinäiseen uudismajaan Päijänteen läntisellä rannalla, jossa
tulomatkallakin oli yö vietetty, ja siinä puolisen päivää levättiin,
ennenkuin aamulla painuttiin Päijänteen aukeille, vasta silloin aukeni
herkemmäksi tarinavarasto hiihtäjäin joukossa. Uudistalon väki tiesi
näet kertoa, että jo edellisenä päivänä oli siitä yksi Vesilahdelta
palaavia miehiä hiihtänyt ohi ja laskeutunut suoraan pyryiselle
Päijänteelle, ja se mies oli ollut Tuiran Vilppu Jämsänjoelta, -- hän
tunnettiin.

-- Pelastipahan nahkansa vikkelä mies, intoili silloin Suopelto
iloissaan, vaikka hän Vesilahdella olikin toista tuumaa ajanut kuin
Tuira.

-- Ja kyllä sille nyt nahka edelleenkin säilytetään, puheli Lauri taas
mieleltään reippaampana. -- Kuuluttakoot häntä kirkoissa kuinka paljon
tahtovat, saamme me sukkelan miehen huoveilta säilymään Sysikorven
laidassa. Jos hakija sinnekin tulee, silloin hiihdetään hirvenajoon
erämaille, sieltä ei vouti suksimiestä ota, sen takaan!

-- Taikka saatetaan mies taipaleiden taa Karjalan maille, -- on siellä
maailmaa piillä vainotun miehen.

Se viesti toi taas uuden toivon ja innon alakuloisena palaavaan
miesjoukkoon, ja nyt ruvettiin siinä jo vaihtamaan ajatuksia tehdyn
retken tapahtumista ja merkityksestä ja elämän uusista toiveista.
Siellä kerrottiin nyt lepäiltäessä talonväelle ja toisilleen
juomaretkestä Pirkkalaan ja kahakasta kosken partaalla, käräjistä
pappilassa, herrojen kiukusta ja piispan veronhuojennuslupauksesta.
Siihen lupaukseen kansa luotti, juhlallisesti oli sen vanha kirkon
päämies antanut suurelle, kokoontuneelle rahvaalle, -- hän oli sanansa
pitänyt talonpojille turvan luvatessaan, ehkä pitää hän tässäkin.
Onnellisesti oli retki lopultakin päättynyt, niin päätteli Suopellon
Sipi, hyviä uutisia on retkeläisillä kotiin vietävänä. Ja miehet
rupesivat jo suunnittelemaan, miten he nyt keväämmällä piispan
kehoituksen mukaan käyvät vanhoilta eräntuntijoilta keräämään tietoja
entisistä rajapyykeistä erämailla ja todistuksia hämäläisten
ikiaikuisista takamaaoikeuksista ja sitten valitsevat luotetut miehet
lähtemään sen lempeän Kaarlo-marskin luo eräasiataan ajamaan ja
rajankäyntiä pyytämään ... sitkeät miehet, jotka eivät kesken
palaakaan, kun kerran asialle lähtevät.

Rohkealla mielellä ja hyvin toivein miehet niitä vastaisia hankkeitaan
suunnittelivat. Laurikin otti innostuneena osaa näihin vanhempain
miesten suunnitelmiin, kuvaillen muita vilkkaamminkin, kuinka siitä
eläminen taas varmenee, kun saadaan rajat takamaille ja rauha
naapuriheimon kanssa. Eivätpä sitä muut arvanneet, ja tuskin tajusi
Lauri selvästi itsekään, että hänellä siihen intoonsa oli omat
erityisetkin virikkeensä, toivo saada kerran rauhan miehenä käydä
savolaisten luo, kysymään sinihelmaista neitosta, jonka kuva niin
kotoisissa askareissa kuin pitkillä pyyntiretkillä yhä vain usein hänen
mielessään asui... Mutta toiset ihailivat sitä Laurin intoa ja
virkkoivat:

-- Siinä taitaa olla yksi mies marskin puheille lähtemään ... no, hänpä
onkin jo nuoresta asti erämies ollut ja on Erä-ukon innon perijä...

Eheäksi iloksi olisi toivehikas mieli sulanut Sysikorven miehiltä,
ellei olisi ollut se yksi huoli ja suru, joka vielä kaikkia painoi,
mutta jota he mainita välttivät. Siinähän jökötti pirtin nurkassa
toisten tarinoidessa murheen murtamana ääneti Karmalan poika-Tuomas,
pyyhkäisten aina toisinaan hihallaan verestävää silmäänsä. Tallella
olivat siinä muitten talojen isännät, reippaina he kulkivat taas
kotisalojaan kohti... Karmalan isäntä se vain toisaalle kulki...

-- Liian synkästi se Tuomas Heino-poikansa kirosi, virkkoi illan suussa
Suopelto kuitenkin pakinan sekaan. -- Käräjillä kerrottiin, että poika
olisi laskenut isänsä huovien ometasta pakosalle, mutta Tuomas oli vain
kiukkuaan kähissyt eikä lähtenyt.

-- Se ei herroja suvussaan suvaitse, vastasi Pilvenperä, -- eikä niitä
taidettaisi meilläkään kärsiä.

-- En heitä rakasta minäkään, myönsi Sipi, -- mutta sydäntä tuntui
Heinolla vielä olevan, ei ollut hän hylännyt isäänsä, niinkuin isä
poikansa.

He eivät osanneet mitään hyvää isä-Tuomaan kohtalosta toivoa, kovin
olivat olleet kostonjanoisia herrat, ja piispankin hän oli suututtanut.
Ja vaikka miehet koettivat surevaa poikaa vielä lohduttaa, kuvaillen,
että eihän se Tuomas toki mitään kuolemansyntiä ollut tehnyt, ehkä se
sieltä vielä pelastuu, niin he eivät uskoneet niihin lohdutuksiinsa
itsekään, ja tämä oka se yksin jäi karmimaan heidän mieltänsä ja pani
heidät masentuneina ajattelemaan kotikyliinsä palaamista.

Mutta kun miehet siinä uudismökissä päivän tuiskusta levättyään ja
illallisen syötyään makuulleen hankkiusivat lämpöisen pirtin
permannolle, silloin kuului yhtäkkiä rymyä pihalta; vielä yksi mies
kuului sauvansa kinokseen iskevän ja kolisten pimeässä eteisessä oven
kääkkää hakevan. Mikähän lie matkamies...? Tuli oli liedestä jo
sammunut, ainoastaan päre paloi seinänraossa, valuttaen pitkää
karstaansa ja valaisten hämärästi nokisen tuvan. Jo työntyi pirttiin
lumenpeittoinen mies, seisoi siinä ovella karistellen jääpuikkoja
harvasta parrastaan ja turkinkauluksestaan... Makaavat miehet katsoivat
tunteakseen tuota kumaraa kulkijaa mutta katveesta, uunin kupeelta,
ponnahti kuin ammuttuna makuusijaltaan pikku-Tuomas ja syöksyi tulijaa
vastaan:

-- Isä, te pääsitte pakoon!

Silloin tunsivat toisetkin Karmalan juron raatajan, joka verkalleen
kehitteli villavyötään lumisen turkkinsa ympäriltä ja siristi tuohuksen
valoa. He huudahtivat:

-- Ilmi elävänä siinä on huovien vanki. Millä ihmeellä pääsit heidän
kynsistään, miten Turun hirsinuorilta säästyit?

Mutta Tuomaalla ei ollut kiirettä vastata noihin moniin, pirtin eri
seinämiltä sateleviin kysymyksiin. Vasta harvakseen ja melkein
vältellen hän puhui:

-- Huimasti hiihdin tavatakseni teidät vielä tältä puolen Päijänteen,
-- tapasinpahan!

-- Mutta miten sinä hiihtämään pääsit?

-- Eivät näkyneet huovit huolivan minusta. Mukaansa kyllä jo ottivat,
mutta ensi syöttöpaikassa he köydet ranteestani hellittivät ja
sanoivat: mene!

-- Etkä sinä vitkastellut! Mutta sanoivatko huovit, kenen käskystä he
sinut irti laskivat?

-- Piispan käskystä, sanoivat. -- Oli kuin Tuomas-äijä tuon kysymyksen
takaa olisi vainunnut muutakin ajatusta, kuin minkä se sisälsi, jotakin
epäilystä, jota hän itsekin oli hiihtäessään hautonut. Hän katsoi
terävästi kysyjää ja virkkoi: -- Miksi niin?

-- Ilman vain. Ehkäpä jo ennättivät huomata, että et sinä Tuomas mikään
johtomies ollutkaan etkä tuumain keksijä!

Hilpeään nauruun hellitti se pila makaavat matkamiehet, eikä Tuomaskaan
näkynyt sitä pistosta pahakseen panevan. Ja Suopellon Sipi virkkoi taas
kotvasen kuluttua:

-- Eiköhän lie sittenkin Heino-poikasi ansiota tämä vapautesi, vaikka
hänet niin kylmästi kirosit. Se poika näkyi olevan hyvissä väleissä
piispan kanssa.

Suuttumusta, miltei kauhua näkyi se sana yhtäkkiä ajavan Tuomaan
luiseville kasvoille, hänen silmänsä seisahtuivat ikäänkuin
tuijottamaan, eikä hän kotvaan aikaan mitään virkkanut. Käheästi hän
sitten lausui:

-- Niinkö luulet, Sipi...? Olisiko sittenkin se vekara puolestani
puhunut...? Oma poikanihan tuo on ... synkästi hänet kirosin ... kovin
kuohahti silloin sappeni, kun hänet huovien joukossa näin...

Eikä Tuomas näyttänyt siitä mietteestään pääsevänkään irti, vaikka
toiset jo sen puheen jättivät. Oli kuin jokin jäytävä vaiva olisi hänen
mieltään kalvanut, jokin pistävä tunne, jota hän ei kuitenkaan
katumiseksi myöntänyt. Ja kauan aikaa päreen karstaa katseltuaan
virkkoi hän vielä itsekseen:

-- Heimostaan pois herkesi poika ... suotta hän sinne Mustanahon maille
enää pyrkiköön, siellä on talonpojan työpaikka, ei herran! Kestäköön
kironi!

Toiset eivät hänen tuumiinsa enää puuttuneet, he nukkuivat jo mies
toisensa perästä turkkipeittojensa alle. Ja niillä puheilla kävi
Karmalan Tuomas jäätyneitä eväitään aukomaan. Mutta tuo jäytävä tunne
ei palaa pureskellessakaan hänestä poistunut, ja vielä makuulleen
laskeuduttuaan uunin kupeelle, onnellisen Tuomas-poikansa viereen, ja
katsellessaan, kuinka päretulen sammuttua vielä viimeinen karsta kuin
tuskissaan kiemurrellen hiillosti, hän itsekseen huoahtaen hoki:

-- Olisiko sittenkin se vekara...? Poikanihan se on, oman perheeni
peruja!



X. MARSKI KAARLO KNUUTINPOIKA TURUSSA.


Turun linnan korkeimman tornin laella seisoi eräänä kirkkaana kesäisenä
aamuna kaksi nuorta aatelisherraa katsellen Ruissalon vihantain
lehtirantain ohitse merelle päin, jossa tasainen suvituuli keinutti
loivia laineita. He tähystivät Kuusiston väylältä tulevia venheitä.
Venheitä sieltä saapuikin, purjeessa ja soutaen, mutta sitä alusta,
jota he odottivat, ei kuulunut.

Jo siirtyikin toinen herroista sataman puolelle, katselemaan sitä
uljasta laivastoa, joka siellä ankkurissa kellui: toistakymmentä
pyöreäkaarista, pyhimyskeulaista alusta, joiden mastonnokkiin
nostetuista viireistä kuulti keltainen ruuhi, -- Bonde-suvun vaakuna.
Rannassa, laivojen kohdalla, kuhisi vilkasta liikettä: sieltä kajahti
korkeilta telakkapuilta kirveiden kalke vastapäiselle rannalle,
häiriten aamukäen kukuntaa; siellä soutelivat merimiehet edestakaisin
laivain ja laiturin väliä, ja kimakkaääniset kaupustelijat tyrkyttivät
heille rannalta tavaroitaan. Yhteen laivaan oli jo alempi raakapurje
nostettu, se odotti vain lupaa nostaa ankkurinsa, pyyhkäistäkseen
väljille vesille.

-- Kärsimätönnä nykkii "Merikarhu" vitjojaan, virkkoi nuorista miehistä
toinen, joka hajalla säärin seisoi tornin keskeltä kohoavaan
viiritankoon nojautuneena ja kalisteli leveästä hopeavyöstään riippuvaa
miekanhuotraansa kiviseen permantoon. Hän oli karski soturi, ei aivan
roteva varreltaan, mutta katseiltaan tuima ja liikkeiltään terävä.
Ruskea parta törrötti hänen leuoiltaan karkeana kuin sänki pellosta, ja
kädellään hän sitä vielä usein levitteli, joten se hänen muotonsa
hurjaksi teki. -- Hänen tietäväisyytensä näkyy käyneen verkkaiseksi
liikkeiltään. Johan hänen olisi pitänyt moneen kertaan Kuusistosta
tänne ehtiä.

-- Hänen tietäväisyydellään on monet raudat tulessa, eikä hän aavista,
kuinka hauskat uutiset häntä täällä odottavat. -- Niin vastasi taas
toinen herra, rintavarustuksen reunalla seisova kookas uros,
heilutellen kädessään olevaa pergamenttikääröä, jonka hän aina
toisinaan kehitti auki, silmäillen siinä olevia rivejä. Nuori hän vielä
oli, ryhti oli jalo, jäsenet kauniin sopusuhtaiset, mutta hänen
sileiksi ajetuilla, lempeänavonaisilla kasvoillaan, jotka hän
puhuessaan käänsi toverinsa puoleen, näkyivät jo pitkän kokemuksen
tarmojuovat, ja silmistä loisti terävä äly. Upeasti oli hän puettu:
väljän, pitkän verkalevätin liepeet, jotka olivat nahkasilla
reunustetut, hulmusivat tuulessa, ja levätin alta pilkistävästä
silkkikuteisesta, sinervästä ihotakista hohtelivat hopeaiset nyplät;
yksin kengistäkin kimaltelivat hopeasoljet hänen kävellessään. Päässä
oli hänellä leveävanteinen lierihattu, jonka valkoinen sulka korkealla
liehui ja joka puoleksi varjosti nuo vilkaspiirteiset kasvot, joiden
ilmeet mielialojen mukaan nopeasti vaihtelivat.

Se mies oli Kaarlo Knuutinpoika Bonde, Ruotsin marski ja äskeinen
valtionhoitaja, sen ylimyksistä ylin ja sen kansan suosikki. Äsken oli
hänet kohtalon vallaton laine syössyt pois siitä suuresta vallasta ja
vaikutuksesta, joka hänellä nuoruudestaan huolimatta jo vuosikausia oli
maassaan ollut. Hän oli nyt melkein kuin maanpakoon karkoitettu
syntymäseutunsa, Suomen, syrjäiselle rannalle, muiden jakaessa sen
vallan ja arvot, jotka vielä äsken olivat hänellä olleet. Mutta eipä
ollut mies silti masennuksissaan, rohkeana säteili nytkin hänen kirkas
katseensa, kun hän tuokion kuluttua lisäsi:

-- Mutta saisi hän jo tulla. Viipymättä pitäisi pikkuisen
Kristoffer-kuomani saada se vastaus kirjeeseensä, jonka hän ansaitsee,
-- hän ja hänen juonivat apurinsa.

Mutta hänen toverinsa liikahti levottomasti viiripatsaan varassa ja
tuuhensi taas kämmenellään tuimia viiksiään. Tämä sotainen ritari oli
Kaarlomarskin ystävä ja toveri Tukholman loistoajoilta, Eerikki
Akselinpoika Tott, ylhäistä aatelisperua, joka kerran Eerikki-kuninkaan
hovipoikana oli kotimaastaan, Tanskasta, Ruotsiin tullut, mutta
herransa kukistuttua olikin jäänyt sinne kansallisen valtionhoitajan
ystäväksi ja intohimoiseksi kannattajaksi. Hän oli nyt, marskin
menetettyä valtansa, seurannut tätä Suomeenkin, uskollisena toverina ja
hänen sotaväkensä päällikkönä. Tämä intohimoinen mies se nyt,
ilmipurkaen pitkän kärsimättömyytensä, puhumaan kävi:

-- Minua kiukuttaa tämä asemamme naurettavaisuus, sillä itse olemme
siihen syypäät. Itse sinä talutit tuon pienen saksalaisen, jolle kansa
vihelsi ja nauroi, alttarin eteen kruunattavaksi, sinä hänelle
kuninkaan vaalissa äänesi annoit ja hänestä kuninkaan teit. Ja nyt...!
Ei, se oli tuhmuutta! Jos olisimme viime kesänä päättävällä liikkeellä
silpaisseet vehjeherrain verkot poikki ja pistäneet lukkojen taa sekä
Krister-enot että Jöns-piispat, niin me emme nyt olisi tällä kolkolla
rannalla, vaan katselisimme rauhallisesti Tukholman linnasta
Mälarinjärven hymyileviä vesiä. Me olisimme puhtaasti voineet luottaa
sotaväkeemme, ja kansa olisi sinua tervehtinyt yhtä suurella
kiitollisuudella, kuin se Kristofferia tervehti ivalla ja vihalla.
Näethän, kuinka nämä jäykät suomalaisetkin innostuneina
uskollisuudessaan sinua kannattavat, -- niiden avulla voimme vieläkin
tehdä jotakin tehokkaampaa kuin kirjoittaa purevan kirjeen!

-- Mitä esimerkiksi? kysäisi marski.

-- Esimerkiksi ajaa petollisen Kristofferin sinne, mistä hän on tullut.
Muistatko, kuinka kerran, herrain pahimmoilleen juoniessa vastaasi,
lähdimme ratsastamaan Tukholman rantatorille? Monta ei ollut
ratsumiestä mukanamme, mutta kun sinä kypärän päästäsi nostit ja kansaa
tervehdit, niin yhtenä äänekkäänä merenä huusi koko tori, koko
kaupunki, koko maa ... muistatko, mitä se huusi?

Hehkumaan olivat käyneet nuoren marskin kasvot ystävän puhuessa, hän
näytti hyvinkin hyvästi nuo tervehdyshuudot muistavan. Mutta hän
pakotti itsensä rauhalliseksi ja kylmäksi ja vastasi:

-- Ei, Eerikki, kansan huudoissa ei ole vielä kaikki, niitä ei ollut
meidän lupa liian paljon kuunnella. Luulen kyllä, että viime kesänä
olisimme voineet lyödä rikki hääriväin herrain juonet, ehkäpä vielä
tähänkin kesään mennessä, mutta ajan oloon emme. Liian suuri on tuo
kadehtivain ylimysten joukko, joka ei suvaitse, että sen vertaisista
yksi kohoo paljon ylemmäs muita. Olin jo kauan oivaltanut, että tämä
keikahdus oli välttämätön, ja vanha ystäväni Maunu Tavast sen minulle
sitovasti selitti, -- siksi talutin itse pienen Kristofferin Upsalan
tuomiokirkkoon. Enkä sitä kadu, -- jousta en tahtonut jännittää
liiaksi, en virittää itseni vuoksi uutta kansalaissotaa, joka varmasti
olisi syttynyt.

-- Et sitä voi välttää kuitenkaan, jos et aikone kokonaan heittäytyä
kateellisten vihollistesi armoille, virkahti Eerikki-ritari melkein
halveksuen.

-- En, sitä en aio, mutta minä voin odottaa hetkeäni.
Katsastetaan, kuinka pitkälle vehkeilijät saavat ohjatuksi uuden
kuninkaan valapattouden tiellä, kuinka kiusaavaksi he ajavat taas
muukalaisvallan. Jos silloin kansan tahto ja maan etu vaatii, että minä
taas ohjaksiin tartun, niin en arkaile levittää leveää rintaani taas
kaikkien sala-ampujain juonille. Silloin voimme iskeäkin ja syvälle,
jos tarvitaan. Mutta nyt pidetään vain pihdeissä herrojen peukaloita.
Ja sillä välin lepään mielelläni tässä maassa, jossa olen syntynyt ja
kasvanut ja jossa parhaat ystäväni ovat. Sinusta tämä maa voi olla
kolkko ja karu, minulle se on rakas. Hyvin täällä viihdyn.

-- Vaikkapa uneliaassa toimettomuudessakin!

-- Ei, tehtävää meillä on täällä kyllin; ehkä saat sinäkin taas pian
pienen seikkailun, niin tyynnyt ja tyydyt!

Vasta muutamia kuukausia oli Kaarlo Knuutinpoika nyt viipynyt Turun
linnassa, jonka hän entuudestaan hyvin tunsi. Siellä oli näet hänen
isänsä, valtioneuvos Knut Bonde, ollut linnanherrana silloin -- vuonna
1409 -- kun Kaarlo syntyi. Siellä oli häneltä isä kuollutkin, -- hänen
vasta viisivuotiaana ollessa, mutta äiti, joka oli ylhäistä Sparren
sukua, oli uusiin naimisiin mentyään muuttanut Ruotsiin. Nuori Kaarlo
oli senjälkeen elänyt monet lapsuuden vuodet isoisänsä jäykän, sotaisen
Tord Bonden ankaran kurin alla Viipurissa ja silloin perinpohjin
tutustunut ja mieltynyt tähän maahan, jonne hän nyt taas vallasta
syöstynä oli joutunut. Tällä väliajalla oli nuoren Kaarlon ura ollut
loistava. Tuskin oli hän hilpeänä nuorukaisena palannut Ruotsiin
monivuotiselta ulkomaanmatkaltaan, jonka varrella hän oli opiskellut
ritaritapoja ylimysten hoveissa ja tieteitä Leipzigin yliopistossa, kun
hän siellä joutui niiden valtiollisten tapausten pyörteeseen, jotka
siihen aikaan maata velloivat, ja sai pian osalleen tehtäviä ja
velvollisuuksia, jotka oikeastaan olisivat kuuluneet paljon kypsemmälle
iälle kuin hänen silloisille vuosilleen. Hän oli nähnyt kansansa
epätoivoisena kärsivän Eerikki Pommerilaisen taitamattoman hallinnon ja
tanskalaisten voutien kynsissä ja hän oli silloin, ylhäisen sukunsa
edustajana, liittynyt siihen kansalliseen vapausliikkeeseen, jonka
johtajaksi Taalainmaan talonpojat olivat saaneet jalon ritarin,
Engelbrekt Engelbrektinpojan.

Kaivaten muisteli nyt Kaarlo Knuutinpoika noita ensi innostuksensa ja
saavutustensa kauniita aikoja, jolloin tanskalaiset maasta
karkoitettiin. Mutta ajan virran nopeat laineet viskasivat pian nuoren
ritarin erilleen entisistä kapinaliittolaisistaan. Jo Eerikki-kuninkaan
hallituksen aikana tuli hänestä valtakunnan marski, ja Eerikin kruunun
suistuttua oli hänet 28-vuotiaana valittu valtionhoitajaksi,
hallituksen esimieheksi, -- kuninkaan nimi vain puuttui. Mutta sitä
mukaa kuin kansan suosio marskia kohtaan kasvoi, kasvoi myös toisten
ylimysten kateus ja viha. Ja taas oli laine läikähtänyt. -- Kaarlo oli
nyt maanpakolaisena Suomessa, jonka hän vallasta erottuaan oli
läänityksekseen pidättänyt. Eikä hän ollut vielä monta kuukautta tuon
vallan juurelta ollut poissa, kun Ruotsista jo tuli sanomia, että
kateen ja koston käsi pyrki riistämään häneltä nekin vallan tähteet,
jotka hän itselleen oli syrjäytyessään säilyttänyt.

-- Selvästi tuntuvat kiukkuisen Krister-enosi likaiset sormet
noiden uusien juonien takaa, virkkoi hetkisen vaitiolon jälkeen
Eerikki-ritari, jonka mietteet olivat seuranneet ystävän
ajatuksenjuoksua, sillä niin hyvin he toistensa tuumat tunsivat. -- Se
ukko kantaa kostoa sinua vastaan hautaansa asti aina siitä päivästä
saakka, jolloin me hänen joulunviettonsa keskeytimme, -- hän punoo
vehkeitään Viipurista, ja taitava hän onkin punomaan.

-- Sen tiedän, vastasi marski. -- Hän on sukulaiseni, isäkseni häntä
olen sanonut ja hän minua pojakseen, mutta pahempaa verivihollista
minulla ei ole. Hän on jo tänä kevännä, heti senjälkeen kuin me
Tukholmasta lähdimme, käynyt laivoillaan Viipurista pienen
baijerilaisen puheilla, houkutellakseen kuninkaan rikkomaan sanansa, --
sen tiedän. Ja siinä on ukko onnistunut ja luulee kai minut jo lopen
masentaneensa. Mutta maltapas, enorähjä, ehkä käymme me pian Viipurissa
tervehtimässä sinun vihaisuuttasi, jahka ensin olemme opettaneet
kuninkaan sanassaan pysymään! Mutta taitavasti, -- taidokkaasti hekin
verkkonsa kutovat!

Nuori marski tiesi hyvin, että hänen vastustajistaan kiihkein oli vanha
valtiodrotsetti Krister Niilonpoika Vaasa, kunnianhimoinen ja sydämikkö
mies, joka ei koskaan voinut unohtaa sitä, että hänen nuori
sukulaisensa, tuo "Saksassa koulutettu hanhenpoika", kuten hänen oli
tapana sanoa, oli hänen edellään kohonnut asteelta toiselle,
valtaneuvokseksi, marskiksi, valtionhoitajaksi. Sen kiukkunsa
kiihoittamana oli hän muiden ylhäisaatelisten -- ennen kaikkia piispa
Jöns Oxenstjernan -- avulla pitkin matkaa vehkeillyt Kaarloa vastaan.
Mutta hänen juonensa eivät olleet onnistuneet, kerran toisensa perästä
oli Kaarlo ne ripeällä liikkeellä katkaissut, niinkuin silloin toissa
jouluna, jolloin Krister-herra Ruotsissa valmisteli salaliittoa
valtionhoitajaa vastaan. Kaarlo sai asiasta vihiä, pani huovinsa juuri
Pyhän Nuutin päivänä vangitsemaan Kristerin hänen vuoteeltaan
Refvelstan kartanosta ja sulki hänet tyrmään joulujuhlia lopettelemaan.
Silloin oli Kristerin täytynyt nöyrtyä syvälle, luopua kaikista
suurista läänityksistään ja vetäytyä Viipurin linnaan, jonka Kaarlo
hänelle tyyssijaksi jätti, -- mutta ainoastaan toistaiseksi senkin.

Sen jälkeen kun Kaarlo, valtionhoitajan virasta luovuttuaan, oli
lähtenyt Suomeen, yritti Krister nyt lopullisesti hänet kukistaa, --
siihen tähtäsi se toimenpide, jonka johdosta marski nyt oli vanhan
ystävänsä, Maunu-piispan, neuvottelemaan kutsunut. Kaarlo oli uudelta
kuninkaalta pidättänyt läänityksekseen koko Suomen, siinä joukossa
Viipurin linnankin, joka vielä toistaiseksi oli Krister Niilonpojan
hallussa. Ainoastaan sillä ehdolla oli hän vallan käsistään jättänyt ja
kuningas oli sen lisäksi kirjallisesti ja valallisesti vakuuttanut,
ettei uusi hallitus, s.o. Kaarlon viholliset siinä, enää jälestäkäsin
saaneet vaatia valtionhoitajaa tilille hänen hallituksestaan. Nämä
ehdot kuningas tinkimättä pitikin niin kauan kuin marski Tukholmassa
viipyi ja kansansuosiollaan aina uhkasi hänen asemaansa. Mutta heti,
kun marski oli etäämmällä, rupesi hänen vihollistensa vaikutus
kuninkaaseen tuntumaan. Krister-äijä ei tahtonut luopua Viipurista.
Kaarlo-marski kysyi kuninkaalta, miksi hänen läänityksensä viipyy.
Vastaus tuli -- se kirje oli marskilla juuri kädessään, -- mutta se
sisälsi Kaarlolle haasteen tulla vastaamaan erinäisiin syytöksiin,
joita hänen hallitustaan vastaan nyt kuitenkin oli tehty. Ja sen
sijaan, että kuningas lupauksensa mukaan olisi käskenyt Kristerin
luovuttaa Kaarlolle Viipurin linnan, vaati hän nyt pelkäämäänsä marskia
luopumaan sekä Viipurin että Turunkin linnoista. Kylläpä Kaarlo ne
sormenjäljet tunsi!

Tämä valapattoinen menettely oli marskin mielen kuohuksiin nostanut,
vaikka hän sen kuohun saattoi kätkeä kylmän kuoren alle. Mutta
tuittupäinen Eerikki-ritari ei sitä voinut. Hän oli takertunut Kaarlon
äskeisiin viimeisiin sanoihin ja pureskeli niitä kauan hampaissaan.
Vihdoin hän virkahti:

-- Taitavasti, sanot sinä, -- minusta tuntuu, että sinä liialla
taitavuudellasi herkeät pehmeäksi. Täällä sinä hiot pergamenttikääröä
kourassasi ja odotat piispasi neuvoja, -- hiiteen pergamentit, hiiteen
piispat, ainoastaan rohkea, tarmokas toiminta tepsii noihin
viekasteleviin herroihin ja heidän nukkekuninkaaseensa, senhän jo
tiedät. Tässä ei tarvita korkeasanaisia vastauskirjelmiä ollenkaan, --
kypärä päähäsi, laivoihin viisisataa miestä, niin meidän sopii ilmestyä
vastaamaan pikku Kristofferille ja kysymään: Pidätkö valasi,
saksalainen, vai nostatanko taas Ruotsin rahvaan aseisiin -- Suomessa
on jo asema selvä --!

Kaarlo Knuutinpoika naurahti, -- se oli hänen itsensä rakentama tuo
vastaussuunnitelma, johon Eerikki Akselinpoika nyt oli niin innostunut.
Mutta hän vastasi:

-- Kyllä tiedän, mikä tuohon juonijoukkoon pystyy. Kuningas ei tahdo
asettaa takeita hengestäni, kun minut luokseen kutsuu, -- ne takeet
asetan siis itse. Mutta voimakeinoja on taidolla käytettävä, ne eivät
kahdesti tehoo.

-- Mitä epäilet? Kuninkaan haastekirjehän on ilmeinen nöyryytyksen
uhkaus. Meillä ei ole niinollen muuta keinoa kuin näyttää, onko meillä
kyntemme jäljellä. Jos on, niin herrat nöyrtyvät, jos ei, silloin tartu
rukousnauhaasi! Mutta väkemme on valmis, se on hyvin harjoitettu, --
jos minä tässä määräisin, olisin jo matkalla ajamaan petollisen
baijerilaisen pois koko maasta!

-- Ei niin kiirettä, Eerikki, aikamme ei ole vielä kypsä. Mutta siinä
olet oikeassa: kyntemme täytyy taas baijerilaisen nähdä, muuten hän ei
tottele! -- Mutta katsopas tuonne salmen suuhun, eikö sieltä kolmihanka
souda?

-- Siinä tulee tietäjäsi, vastasi Eerikki-ritari, katsellen lähenevää
venhettä, jonka keulan edessä vesi vaahtona kohisi. -- Neuvottele nyt
hänen kanssaan, mutta älä toimia unohda!

-- Ole huoletta, veli, pahemmin kirvelee kuninkaan petollisuus minun
rintaani kuin sinun, vaikkei minun ole tapana riehahtaa eikä toisaalta
raskasmielisyyteenkään vaipua. -- Tule, nyt laskeudumme linnan suojiin.

Jyrkkiä kiviportaita laskeutuivat miehet linnan asuinkerrokseen. Tornin
alemmalle parvelle pysähtyivät he kuitenkin vielä tuokioksi katsomaan
sitä vilkasta elämää, joka nyt Turun linnassa kuhisi. Muutamia linnan
osia korjattiin, ja rakennustyöläisiä kiipeili siellä kuin muurahaisia
keollaan, kantaen kiviä ja savea. Linnan pihalta helähti huovien ääniä,
ja sieltä vilahteli töissään hääriväin naistenkin helakoita pukuja. Ja
laskusillan palkit tömähtelivät alituiseen, kun siitä linnanportin läpi
asemiehiä tuli ja meni.

Toisenlaista oli elämä nyt Turun linnassa kuin vanhan, itaran Hannu
Kröpelinin aikaan, joka oli päästänyt linnan rappeutumaan, --
toisenlaisessa kunnossa olivat jo sen asuinhuoneetkin, jotka marski
omalla kustannuksellaan oli korjauttanut, peitättäen seinäverhoilla
saviset muurit ja valkaisten nokiset katot ja holvikaaret.
Laskeutuessaan asesaliin juttelikin Kaarlo leikkisästi toverilleen:

-- Kerrotaan Hannu-ukon kuolleen siitä harmista, kun satakuntalaisten
kapinan jälkeen piispan kehoituksesta kansalta liian raskaita veroja
huojennettiin. Hannu keräsi itselleen verorahoja rautaiseen arkkuun,
raskimatta käyttää äyriäkään linnan korjaamiseen ja kiduttaen
linnuettaankin täällä puolinälässä. Sen arkkunsa hän aikoi viedä
mukaansa Tanskaan, jonne vielä uhkasi palata. Mutta eipä ehtinyt ...
tänne kuoli ukko, tänne hänen arkkunsa jäi!

-- Sinun hyväksesi!

-- Minkä saita haalii, sitä piru vaanii. Mutta me emme leiviskäämme
kätke arkkuihin, joiden aarteille vieraat nauravat. Mikä tulee, se saa
mennä, iloisesti on taas elettävä Turun linnassa, elettävä niin, että
täällä vieraatkin viihtyvät!

-- Näkyypä se jo varustuksista, että täällä nyt rahoja pyörimään
pannaan, virkahti Eerikki, viitaten asesalin koristekaarisiin
kynttiläkruunuihin ja silkkipatjoilla peitettyihin penkkeihin.

-- Enkä kuitenkaan pane Turun linnaa kuntoon muuta kuin väliaikaisesti,
vastasi marski. -- Sillä Viipurin linnaan minä asettua tahdon, siellä
ovat nuoruuteni parhaat muistot, siellä suuren Novgorodin naapurissa on
vaikutusalaa toimivalle miehelle, -- sieltä täytyy Krister-äijän
poikineen kauniisti siirtyä, jos ei hyvällä niin pakolla!

He kävelivät linnan huoneiden läpi, joissa vilisi palvelijoita,
seuranaisia ja kirjureita, suureen ruokasaliin päin, johon marski oli
käskenyt saapuvalle vieraalleen aamiaispöydän kattaa. Mutta sinne
kävellessään poikkesi marski vielä makuuhuoneeseensa, jossa hänen
korkea, kattopäällinen vuoteensa oli kuin omapäinen rakennus
rakennuksen sisällä. Sen vieressä seinällä riippui miekka, ja tämän luo
marski käveli, vetäen verkalleen terän huotrasta.

-- Mikä tuo taikatemppusi on? kysäisi uteliaana Eerikki-ritari, -- olen
nähnyt sinun sen jo ennen tekevän.

-- Niin, minä olenkin vähän taikauskoinen, vastasi marski hymähtäen. --
Tämä miekkani on Tord Rörikinpojan perintöä, -- muistat isoisäni,
sotakarhun, -- ja se osaa puhua.

-- Miekkasi puhua -- no, mitä se siis haastaa? kysäisi ritari
ivallisesti.

-- Se ei puhu aina, vaan joskus. Tahdotko kuulla sen tarinan, monelle
sitä en ole kertonut.

-- Anna tulla vain!

-- Kerran oli Tord-ritari Viipurista sotaretkellä novgorodilaisia
vastaan Laatokan takaisilla mailla. Hän joutui saarroksiin, eksyi
joukostaan ja yöpyi haavoitettuna muutamaan karjalaiseen sysimajaan.
Tord-herra oli taikojamies, ja niin oli sysimökin ukkokin; he
vaihtoivat siinä ritarin lepäillessä taitojaan ja tietojaan ja heistä
tuli hyvät tutut, -- hyvin palkitsi isoisäni sydänmaan raution
vierasvaraisuuden. Hän oli jättänyt katkenneen miekkansa raution
mökkiin -- näet, terä onkin tavallista lyhyempi, -- ja kerran sitten
toi seppä sen hänelle Viipuriin takaisin. Mutta hän oli sen silloin
uudelleen pajassaan karaissut, takonut sen taikaluvuin, ja tähän miekan
kamaraan hän oli piirtänyt nuo kummat kuviot...

-- Näytä, siinä on kuin kuu ja tähdet...

-- Mitä lienevät ne merkit, sitä ei Tord-isä minulle koskaan
selittänyt. Mutta hän kertoi, että nuo tummaan teräkseen piirretyt
hämärät merkit joskus itsekseen käyvät selväpiirteisiksi, ikäänkuin
hohtamaan. Ja sen olen nähnyt minäkin, -- silloin puhuu Tord
Rörikinpojan miekka. Mutta se puhuu valitettavasti vain niin harvoin.

-- Milloin se on sinulle puhunut?

-- Silloin, kun on mielessäni kypsynyt joku rohkea päätös, silloin voin
miekastani nähdä, onnistuuko se... Kun nuorena hurjapäisenä päätin
yhtyä kapinoiviin talonpoikiin ja keräsin aseväkeä ympärilleni Eerikki
Pommerilaista vastaan, silloin ensi kerran näin noiden juovain
kirkastuvan. Ja kun minun täytyi nousta entistä asetoveriani Eerikki
Pukea vastaan, joka kapinaa hieroi, ja kukistaa hänet, silloin näin,
että niin oli tehtävä. Kunpa vain ymmärtäisin nuo salaperäiset merkit!
Niissä on jokin ennustus, kertoi Tord-vanhus --, mutta kukaan ei ole
osannut niitä selittää.

-- Omien mielikuviesi hohteen olet tainnut innossasi nähdä tuosta
teräksestä, kun jotakin tuumaa olet kauan hautonut, virkahti Eerikki
Akselinpoika. -- Minun miekkani puhuu myöskin, mutta se puhua välkähtää
vain silloin, kun sen käsken, mutta silloin se puraiseekin puhuessaan.

-- Purra voi silti tämäkin teräs, vastasi siihen Kaarlo, taas miekkansa
seinään sovittaen. -- Sen tiedät, mutta sitäkin varten on sen karaissut
suomalainen rautio-noita. -- Mutta kuka siellä?

Marski oli naulan luota kääntyessään nähnyt nuoren asemiehen seisovan
ovella. Se oli piispan väkeä, Henrikki Tuomaanpoika, miehistyneenä,
ruskettuneena, leuoiltaankin jo parroittuneena. Hän oli jo kotvan ajan
seisonut ovella ritarien puhellessa, ja nyt hän syvälle kumartaen
virkkoi:

-- Hänen korkeutensa Turun piispa tervehtää ja käskee ilmoittaa
saapumisestaan.

Marski silmäili terävästi kumartavaa nuorukaista, ikäänkuin
tutkiakseen, oliko tämä asiaankuulumaton hänen perhesalaisuutensa
perille päässyt. Mutta värähtämättömin ilmein seisoi Heino
ovenpielessä, kun teräväkatseinen ylimys hänen ohitseen astui ja kutsui
sisähuoneesta puolisoaan vierasta tervehtimään.

Kaarlo Knuutinpoika Bonde oli näihin aikoihin, vaikka oli mies vasta
kolmenkymmenen korvissa, jo toista kertaa naimisissa. Ensimmäisen
puolisonsa kuoltua oli hän Tukholmassa valtionhoitaja-aikoinaan nainut
Kaarina Kaarlontytär Gumsehufvudin, joka nyt toimekkaana emäntänä Turun
linnassa hyöri. Sydämellisen ystävällisesti tämä vastaanotti vanhan
piispan, joka hengästyneenä holvirappusista nousi, ja saatteli hänet
kunniasijalle nojatuoliin istumaan.

Mutta piispa kiinnitti tutkivasti, vaikka samalla miltei isällisen
hellästi, katseensa marskiin, jonka kasvojen piirteistä hän koetti
tämän mielialoja lukea. Hän oli marskin kehitystä tämän lapsuudesta
asti opettajana ja neuvonantajana seurannut, tiesi hänen onnensa nyt
laskeutuneen aallonpohjalle ja tunsi hänen vihamiestensä jatkuvat
vehkeet ja juonet, ja hän koetti nyt tutkia, miten nuori ylimys nämä
vastoinkäymisensä kesti. Maunu tunsi nuoren ystävänsä suuret lahjat,
mutta myöskin hänen rajattoman kunnianhimonsa; itse hän oli marskia
aikoinaan vallan huipulta väistymään neuvonut, jotta tämä sitä
varmemmin taas kerran pääsisi harjalle nousemaan, ja häntä nyt vain
huoletti se, ettei arvostaan arka ylimys ärsytettynä malttamatonta
askelta astuisi.

-- Noo, kysyi hän harvakseen, -- tulevatko huonot uutiset tällä kertaa
idästä, Viipurista, vaiko lännestä, Tukholmasta?

-- Mistä tiedät, isä, uutiset huonoiksi?

-- Ymmärsin sen viestistäsi, näen sen katseestasi.

-- Niin, ehkä niitä voisi yhtähyvin sanoa hyviksikin uutisiksi,
virkahti marski miettiväisenä. Mutta hänen sotaisa ystävänsä kiirehti
lisäämään:

-- Hyviä ne ovat, yksinomaan hyviä. Nyt saadaan taas pitkistä ajoista
haarniskaan pukeutua ja hiukan heilauttaa pikku Kristofferin kultaista
tuolia.

Mutta vanha piispa puisteli päätään:

-- Sellaisia uutisia en sanoisi hyviksi. Mutta kertokaa, -- viestit
tulevat siis uudelta kuninkaalta?

-- Niin, vaikka ehkä kylläkin välillisesti Viipurista.

Ja marski kertoi vanhukselle äsken saamansa kuninkaallisen
haastekirjelmän sisällön ja siirtyi sitten siihen kysymykseen, miten
hänen piti tuohon haasteeseen vastata. Pitikö hänen vastata kirjeellä,
jossa hän selvin ja jyrkin sanoin osoittaa kuninkaan vaatimukset
ristiriitaisiksi juhlallisesti solmitun sopimuksen kanssa, vai oliko
hänen oltava mitään selitystä antamatta, nostettava laivaston ankkurit
ja purjehdittava aseväellä haasteeseen vastaamaan.

Piispavanhus istui kauan suureen nojatuoliinsa vaipuneena. Sitten hän
lausui:

-- Eerikki-ritari tahtoisi heti nostaa purjeet ja huutaa: "quos ego!"
-- eikö niin? Mutta sinä itse, Kaarlo, mietit, olisiko edellinen
vaihtopuoli ehkä viisaampi. Arvasinhan! Muistelepas, Eerikki, kaimaasi,
pommerilaista kuningasta. Äidiltään hän peri kolme kruunua; mahtavampaa
hallitsijaa ei ole pohjola tuntenut. Mutta hän luotti liiaksi
ulkonaiseen mahtiinsa, hän ylvästyi -- ja kaatui. Kaatui niin syvälle,
että hän nyt Gotlannista käsin rosvoilee omain entisten alamaistensa
kyliä, -- hän uhmasi, ja hänet hylkäsi Jumala.

-- Mutta kehuuhan hän, niinkuin koko vitalijoukko, olevansa Jumalan
ystävä, joskin ihmisten vihollinen, viisasteli Tott-ritari.

-- Se on herjausta, hän on juuri esimerkki siitä uhmasta, jonka
Jumalakin hylkää, virkkoi vanha piispa ankarana. Sitten hän kääntyi
taas marskin puoleen, puhuen: -- Palatakseni sinun asiaasi, ovat
minusta molemmat tuumat hyviä, mutta ei kumpainenkaan riitä yksin.
Kirjoita ensin, purjehdi sitten. Rohkea rokan syö, se on totta, mutta
vasta jos hän taitavasti sitä tapailee.

Marski ymmärsi piispan tarkoituksen: Kaikki muodollisuudet on
täytettävä, mutta kun siten oikeutettu vaatimus on tehty, niin sitä on
voimalla tuettava. Vanha piispa näkyi hetkeksi mietteisiinsä vaipuneen
ja rupesi sitten verkalleen puhumaan:

-- Mutta minusta tuntuu, ettei sinua pahin vastus sittenkään uhkaa
sieltä, kuninkaan taholta...

-- Vaan mistä?

-- Juuret ovat toisaalla, eivätkä ne lakkaa alituiseen uusia
juonenvesoja työntämästä. Vanha kettu Viipurissa tapailee lakkaamatta
"hanhenpojan" kaulaa.

-- Tiedätkö siitä taas jotakin uutta, isä? kysyi Kaarlo jännittyneenä.
-- Juoniiko Krister vielä yhdessä Pommerilaisen kanssa?

-- Se on typeryyttä, jos hän sen tekee. Mutta sinun kimppuusi hän
pyrkii mitä tietä tahansa, sen varmasti tiedän. Minulla oli juuri äsken
vieraita Viipurista, kun venheesi saapui, niiden vuoksi vähän
viivästyinkin. Krister-herra koettaa nykyisin houkutella Suomen
aatelisiakin vaatimaan, ettei tätä maata yhdelle miehelle -- sinulle --
läänitettäisi, koska siten näillä rajamailla muka hallituksen voima
heikkenee valtakunnan vihollisia vastaan, ja että kuningas siis
pidättäisi täällä linnat itselleen...

Marskin vilkkaasta silmästä välähti terävä salama, hän oivalsi tuossa
tuokiossa koko juonen:

-- Siis säestystä samaan virteen, joka jo herrojen haastekirjasta soi.
Vai pitäisi Suomen aatelistenkin sotkeutua siihen vyyhteen, -- kyllä
tunnen kömpelöt sormet! Hän on siis kääntynyt sinunkin puoleesi, isä?

-- Minä en sano mitään muuta, kuin että pidä silmällä vanhaa kettua,
jos mielit täällä valtasi säilyttää. Krister kuvaa sinut villitsijäksi,
joka tahtoo nostaa talonpojat isäntiään vastaan, -- se on nykyisin
Suomessa arka kysymys, varsinkin sen jälkeen kun sinun avullasi äsken
veroja on alennettu ja pappienkin kymmenyksiä kavennettu...

-- Ahaa, hän on siis todella kysynyt sinunkin kannatustasi pimeille
hankkeilleen!

Jo olivat nousseet tummat veret nuoren ylimyksen lujapiirteisille
kasvoille. Hänen oli vaikea suuttumustaan hillitä, ja kärsimätönnä hän
odotti piispalta tarkempia tietoja. Mutta tämä vastasi vältellen:

-- Älä kiivastu, kettua ei tapaa ärtyneen karhun käpälä. Krister-herran
lähettiläitä on käynyt täälläkin Turussa, se on totta -- ei, älä
riemastu! -- he ovat jo poissa, kehoitin heitä kiirehtimään, ennenkuin
sinut suuttumaan saavat. Ja ymmärrä toki: ukko taistelee pro aris et
focis. Viipuri on hänellekin rakas, hän on hallinnut siellä kohta
kaksikymmentä vuotta. Neuvoni on: tarmolla, mutta kiivastelematta,
tulee sinun katkaista hänen lankansa, niinkuin olet tehnyt ennenkin.
Muista sekä itään että länteen: Fortiter in re, suaviter in modo!

Maunu käytti usein keskustellessaan marskin kanssa latinankieltä, jota
viimemainittukin puhui kuin paras piispa, vaikka hänen uransa olikin
toisaalle suuntautunut.

-- Mutta kuinka pitkälle, quousque tandem, minulla pitää sitä malttia
riittää!

Eerikki Akselinpoika mitteli jo siltaa sotaisin askelin ja murisi, että
mitä tässä vitkastellaan, miksei jo satulaan nousta ja ajeta Viipuriin.
Ja itsensä marskin oli yhä työläämpi hillitä mieltään. Hän oivalsi
selvästi, kuinka arkaan paikkaan tuo vanha juonenpunoja nyt oli
tahtonut iskunsa tähdätä. Suomen aatelistosta oli suurin ja vaikuttavin
osa heimolaisuuden siteillä Maunu-piispaan kiinnitetty ja hänen
neuvoistaan riippuvainen. Vielä eli piispan veljiä kolme, niiden
joukossa vanha valtaneuvos ja Hauhon tuomari Niilo Tavast, jota Suomen
aatelisto Nestorinaan kunnioitti, ja hänen pojistaan oli varsinkin
Olavi Niilonpojalla, joka oli liukas ja liikkuva ritari, suuri vaikutus
ympäristöönsä. Ristiinkäyvien naimisten kautta olivat tähän laajaan
sukuun moninkertaisesti punoutuneet Djeknin, Särkilahden, Finken ja
Illen suvut, vieläpä sattuivat Kirveen, Kurjen ja Svärdin suvutkin
siihen etäämpää monella tavalla, ja Ståhlarmit ja Footangelit
polveutuivat myös Tavastien vanhemmista haaroista. Kaikki nämä
aateliset, jotka ylpeinä lukeutuivat piispan heimolaisiksi, tunnustivat
hänen johtavan vaikutuksensa ja tottelivat hänen neuvojaan. Tämän
vaikutuksen oli siis kavala Vaasa-herra koettanut kääntää Kaarlo
Knuutinpoikaa vastaan, masentaakseen hänet sitä varmemmin maata
matalammas. Ukko oli tosin laskenut väärin, sen marski heti oivalsi,
sillä piispa oli hänen vilpitön, isällinen ystävänsä. Mutta jo tuo
katala yritys osoitti marskille, kuinka laajalta juonenlangat kulkevat.

-- Tässä on isku iskettävä itse verkon virittäjään, lausui hän vieläkin
kuohuksissaan.

-- Niin, toimi tarmolla, mutta harkitse ensin...

Maunu-piispan terveet neuvot ne taas voitolle pääsivät, kun siinä
jälleen rauhallisemmin keskusteltiin ensi tehtävistä. Paljastaakseen
Kristerin hankkeet päätti Kaarlo lähettää Olavi Niilonpojan käymään
Suomen aatelisten puheilla ja sitten Viipurissa asti, viemässä marskin
terveiset, että ellei Krister mielisuosiolla ja enempää vikuroimatta
luovuta Viipuria Kaarlolle, tulee viimemainittu aseväellä omansa
ottamaan. Mutta Tukholmaan purjehtimaan päätti marski viipymättä, vielä
samana päivänä, päästää vitjojaan jo repivän "Merikarhun", viemään
kuninkaalle marskin kirjallisen vastauksen, jossa hän myöskin lupasi
tulla mieskohtaisesti haasteeseen vastaamaan, joskin aikaa ja tapaa
ilmaisematta. Mutta jo muutamia päiviä myöhemmin aikoi hän itse
koko laivastollaan ja Turun linnan miehistö mukanaan seurata
sananviejälaivaa Ruotsiin, -- ajakseen asiansa sillä ponnella ja
väellä, että herrat uskoivat hänellä kyntensä vielä tallessa olevan. Ja
sillaikaa kun nyt juhla-ateria syötiin Turun linnassa, lennähtivät jo
käskyt oikealle ja vasemmalle valmistamaan näiden päätösten
toimeenpanoa.

Aamiaisen jälkeen oli marskin tavallinen aika ottaa vastaan anojia ja
asiamiehiä, jotka heti sen jälkeen, kun hän oli Turkuun asettunut,
olivat tottuneet hänen puoleensa kääntymään, -- harvoin hän avutta tai
hyvättä neuvotta asiamiehen luotaan laski. Siellä oli nytkin asesalissa
useampia odottamassa, ja vaikka marskin mieli tällä hetkellä oli
levottomana toisaalle kiintynyt, laski hän niitä nytkin puheilleen.

Sieltä tuli Porvoon saariston kalastajia valittamaan sitä hävitystä,
minkä heille tekivät vitaliveljesten ryöstölaivat, joita lakkaamatta
Suomenlahdella risteili ja jotka vielä saivat suojaa Raseporin
linnassa. Tämän linnan herra, juro ja itsepäinen mies, joka ei mistään
esivallasta välittänyt, vaan yhä mertarosvoilevaa Eerikki Pommerilaista
kannatti, oli marskin setä, ja Kaarlo lupasi käyttää kaiken
vaikutuksensa setäänsä, että tämä toki alustalaisiaan suojelisi. Toinen
asiamiesryhmä oli lähetystö Rauman porvareita, jotka tulivat pyytämään
kaupunginoikeuksia uudelle yhteiskunnalleen. Kaarlo tunsi jo ennakolta
heidän asiansa, jonka hän oli harkinnut oikeaksi, ja hän myönsi
Raumalle samat purjehdus- ja kauppaoikeudet kuin oli Turulla. Ja
tyytyväisinä palasivat nämäkin asiamiehet kotipuoleensa kehumaan
marskin hallintoa.

-- Onko vieläkin asiamiehiä? kysyi marski näiden poistuttua vähän
kärsimättömänä, sillä hänen mielensä paloi toisiin tehtäviin. Ovihuovi
ilmoitti, että vielä pyrki eräs lähetystö Sisä-Suomesta marskin
puheille. Silloin nousi Eerikki-ritari, joka tuskastuneena odotti
marskia päättämään Tukholmaan otettavasta miehistöstä, ja huudahti:

-- Nyt ei enää ole aikaa talonpoikain ruikutuksia kuunnella, tulkoot
syksyllä!

Mutta vanha piispa oli käynyt uteliaaksi ja kyseli ovihuovilta
talonpoikain asiaa. Ja kun tämä kertoi talonpoikain puhuneen joistakin
takamaariidoista, niin huudahti piispa marskille:

-- Ei, näitä asiamiehiä älä lähetä pois heitä kuulematta, heidän
asiansa vaatii kaiken huomiosi. Minä olen heille itse luvannut, että
juuri sinä tahdot ja voit korjata sen laajapohjaisen pahan, johon
heidän valituksensa perustuu.

Marski tunsi jo osaksi entuudestaankin tämän erämaakysymyksen, josta
piispa hänelle nyt lyhyesti kertoi. Jo lapsuudessaan Viipurissa oli hän
noista korven kahakoista kuullut puhuttavan, ja valtionhoitajana hän
oli käsitellyt talonpoikain valituksia samasta asiasta, vaikka se
muitten huolien vuoksi sitten oli siellä siimekseen häipynyt. Heti hän
nyt oivalsi, minkä suosion tämän kysymyksen selvittäminen taas saattoi
hänelle talonpoikain keskuudessa tuottaa. Ja kun sydänmaan lähettiläät
kohta hänen eteensä tuotiin, tervehti hän heitä sillä rohkaisevalla,
ystävällisellä tavallaan, jolla hän aina heti talonpoikain sydämet ja
luottamuksen voitti.

Heitä oli kolme miestä: Suopellon vakava Sipi, Karmalan nuori Lauri,
joka kuuluisan eräsukunsa edustajana oli korvenlaitalaisten
luottamusmieheksi nyt päässyt, ja kolmantena Sysikorven kirkkoherra,
joka oli laatinut Hämeen talonpoikain valituskirjan ja sen vuoksi
asiamieheksi oli valittu, vaikkei hän muuten kansan erityisessä
suosiossa ollutkaan.

Turpeana kasvoiltaan astui kirkkoherra kiiltäväksi kuluneessa
kauhtanassaan ensiksi talonpoikain asiata ylhäiselle ylimykselle
selvittämään. Mutta hengen mies kompasteli ja tankkasi, ja vasta lähti
jutusta selvä tulemaan, kun Suopelto ääneen kävi ja kertoi heimonsa
kärsimyksistä sen vaikeassa taistelussa takamaittensa puolesta ja siitä
taloudellisesta hädästä, johon erämaanriita oli rintamaat saattanut.
Hän kertoi tarkemmin ne viimeiset taistelut, joihin miehiä oli paljo
sortunut, lapsia uudispirtteihin poltettu ja kaikki pyyntineuvot
menetetty, ja kuvasi, mikä etu siitä ruunullekin olisi, jos nuo laajat,
riistarikkaat salot rauhallisesti asutetuiksi saataisiin, jos
rajankäynnin kautta lopetettaisiin heimosota.

Marski, joka itse oli kuulu kaunopuhuja koko Pohjoismaissa, kuunteli
ihaillen oppimattoman talonpojan korutonta, mutta voimakasta puhetta ja
lämpeni sitä kuunnellessaan. Nyt hän vasta tuli oikein oivaltamaan
tämän liian kauan laiminlyödyn erämaa-kysymyksen kantavuuden. Karkean
talonpojan puhuessa hänelle selvisi, että se ei ollut elinasia
ainoastaan laajalle Sisä-Suomelle, vaan että sillä asialla oli suurempi
yleinen merkitys, kuin nuo kovia kärsineet talonpojat aavistivatkaan.
Sillä kysymys siitä, mihin asti Ruotsin valtakunnan alue ulottui noilla
Suomen asumattomilla erämailla, ja mihin asti noissa tuntemattomissa
sydänmaissa novgorodilaisten vaikutus päättyi, oli varsin epäselväksi
jäänyt. Avosilmäinen valtiomies aavisti, että sen kysymyksen lopullinen
ratkaisu kerran tulisi riippumaan siitä, miltä taholta ja milloin nuo
kaukaiset erämaat asutettiin. Ja kun Suopelto oli sanottavansa
lopettanut ja ojensi marskille hämäläisten valituskirjan, tarttui
ylhäinen herra ojennettuun talonpojan kouraan ja virkkoi:

-- Tuossa on käteni, minä en jätä tätä teidän asiaanne, ennenkuin
Lapinkorvessa on selvä raja käyty savolaisten ja hämäläisten erämaiden
välille. Ja vaikka minun nyt juuri on lyhyeksi ajaksi lähdettävä
matkalle Ruotsiin, niin panemme asian alulle jo heti.

Talonpojat kiittivät marskia hänen lupauksestaan ja kiitollisina he
vilhuivat piispankin puoleen, jonka arvasivat heidän asiansa puolesta
puhuneen. Mutta marskin mielessä näkyi äkkiä jokin uusi mielle
syntyneen, ja hän kysäisi talonpojilta:

-- Entä savolaiset, haluavatko hekin rajankäyntiä?

-- He ovat vihollisiamme, emme heistä paljon tiedä, mutta ainakin
toiset heistä sitä toivovat, vastasi Suopelto.

-- Mutta he kuuluvat Viipurin linnalääniin, ja siellä on vielä
linnanherrana Krister Niilonpoika. Hänellekin on teidän valitus tehtävä
siitä, että hän sallii alustalaisensa tulla teidän alueellenne
ryöstämään ja polttamaan, hänenkin on taholtaan ryhdyttävä tätä vyyhteä
selvittämään. Hänen puheillaan on teidän ensiksi käytävä.

-- Meidänkö lähdettävä Viipuriin asti? lausui pappi epäillen. --
Viipurin Kristeriä sanotaan vihaiseksi herraksi.

-- Niinkö sanotaan? naureskeli marski. -- Mutta minun vastuullani
voitte sinne huoletta mennä, silloinpahan nähdään, puuttuuko hän asiaan
vai onko meidän se hoidettava yksin. Mutta muistakaa, teillä on minun
sanani, tulkaa vain luokseni, kääntykööt asiat miten hyvänsä. --
Päivän, parin perästä saatte hakea täältä suojeluskirjan, ja sitten
vain onnea matkalle Viipuriin.

Talonpoikain lähetystö läksi marskin luota hyvin toivein. Mutta
moittien kysyi marskilta vanha piispa:

-- Miksi lähetit miehet tuon tylyn pirttikarhun luo?

Kaarlo hymähti:

-- Onhan se asian oikea meno. Mutta sitäpaitsi: minua huvittaa kuulla
ukon kiukusta, kun hän minun lähettäminäni saa nämä valittajat
niskaansa.

Mutta vanha piispa oli taas vakavaksi käynyt ja huoahti:

-- Molemmilta puolin, maan kummaltakin kulmalta, siis aina vain
ärsytystä, pistoksia, vahingoniloa, niin pikkuasioissa kuin suurissa,
-- viha liekitsee Viipurin ja Turun välillä! Kuinka kauan sitä on
jatkuva?

Piispan näin puhuessa oli Kaarlokin vakavaksi käynyt. Hän oli seisonut
hetkisen ikkunasyvennyksessä, seisonut mietteisiinsä vaipuneena, mutta
nyt hän astui sieltä esiin tuimana kauniilta kasvoiltaan ja virkkoi
lujasti:

-- Niin kauan, isä, kunnes toinen meistä on masennettu, Krister Vaasa
taikka minä! Siihen kärjistyy asema. Ja ehkä vielä pitempäänkin. Mutta,
veli Eerikki, nyt on meidän juuri huolta pidettävä siitä, että tässä
taistelussa emme masennu me!

Oli puolipäivämessun aika, ja piispa käveli tavoilleen uskollisena
rukousta pitämään linnan kirkkoon, jonne toisetkin häntä seurasivat.
Mutta astuessaan makuuhuoneensa ohitse ei marski malttanutkaan olla
sinne sisään poikkeamatta; hänellä oli ikäänkuin aavistus, että nyt
puhuu jo Tord Rörikinpojan miekka. Ja katso: eivätkö hohtaneetkin nyt
selväpiirteisinä nuo salaperäiset viisikannat, jotka satavuotias
karjalainen sata vuotta sitten oli siihen säilän lappeelle taikoen
takonut... Ei, ei se voinut olla himmeän sarvi-ikkunan läpi kuumottava
päivänsäde, joka nyt kirkasti tuota mustunutta rautaa, ei, se puhui
taas, tuo pureva teräs...!

Säihkyvin mielin marski messuun riensi, vaikkei hän siellä nyt vanhan
piispan leppeitä sanoja paljon kuulemaan joutanut. Hän kertasi siellä
nyt itsekseen uhmailevin mielin noita karvaita sanoja kuninkaan
kirjeestä... Vai niin, ettei "Turun eikä Viipurin linnoja voida enää
ruunulta pois antaa" ... vai ei voida! Vai ei voida nyt muuta kuin
juonitella! Mutta sinun, hoikkaluisen baijerilaisen, olisi ehkä
kuitenkin hyvä valojasi vähän pitempään muistella, sillä niiden
purkaminen voi käydä sinulle liian kalliiksi! Sinä olet toki liian
hento Kaarlo Knuutinpoikaa kukistamaan, vaikka nyt kruunua päässäsi
kannatkin...!

Humajavan messun sävelistä oli Kaarlo Knuutinpoika taas kuulevinaan sen
hurmaavan huudon kaikua, josta hänen toverinsa äsken oli tornissa
muistuttanut ja joka kerran oli kajahtanut häntä vastaan Tukholman
rantatorin väkijoukosta. Hän muisti sen hyvin, kovinkin hyvin. "Terve
kuninkaaksemme, Kaarlo Knuutinpoika!", niin oli huutanut tuo
hurmaantunut kansa. Ja hän muisti, kuinka vaikea hänen oli ollut
hillitä mieltään, säilyäkseen alistumatta noiden huutojen houkutukseen.
Mutta taas tällä hetkellä, piispan kirkkomessua kuunnellessaan, Kaarlo
itsekseen rukoili ja hoki:

"Kuningas Kristoffer, älä liiaksi ärsytä minua, etkö näe, että sinä
siten lietsot sitä vaarallista kipunaa, joka sydäntäni polttaa ja jota
hillitsemään minun täytyy koko kylmäverisyyteni käyttää! Ole huoletta
vielä, toistaiseksi se kipuna ei syttymään pääse! Juuri oman onneni,
oman kunnianhimoni vuoksi minä en nyt puhalla liekkiin sitä kapinan
soihtua, jonka kyllä puhaltaa voisin ... siitä syttyisi ehkä omakin
rovioni! Mutta muista, Kristoffer, ainoastaan toistaiseksi tuon kipunan
kätken, eikä se sammumaan pääse. Kerran se leimahtaa, eikä sen voimaa
silloin voi vastustaa kukaan, en itse eivätkä muut, ennenkuin koristaa
näitä kiharoitani Ruotsin kruunu ja tämä kourani valtikkaa puristaa...
Mutta ei vielä ... taltu, tulinen polttoni, taltu vielä...!"

Sillä välin kuin Turun linnassa seuraavina päivinä suurella touhulla
varustettiin laivastoa ja miehistöä vesille lähtemään, viipyivät
Sisä-Hämeen lähettiläät Turussa toimitellen asioitaan ja katsellen
Suomen pääkaupunkia. He olivat jo saaneet marskilta turvakirjeen
Krister Vaasalle Viipuriin vietäväksi ja varustautuivat hekin taas
taipaleelle lähtemään. Kaupungilla liikkuessaan olivat he kaikkialla
huomanneet sitä heille vierasta kiihkoa, joka nyt ihmisten mielet
täytti, jakaen heidät kannattamaan toista taikka toista niistä
mahtavista ylimyksistä, jotka nyt Suomen eri kulmilla isännöivät ja
vallasta taistelivat. Useimmat oli Kaarlo Knuutinpoika reippaalla,
kansanomaisella käytöksellään puoleensa hurmannut, mutta olipa
niitäkin, jotka hänen menestystään epäilivät ja tahtoivat ajoissa
kallistua tarmostaan tunnetun Krister Niilonpojan puolelle. Marskin
tähti oli nyt laskemassa, eikä ollut takeita, jaksoiko hän enää siitä
kohota... Tuntui, kuin olisi alemmissakin porvaripiireissä käynyt
kiihoitusta häntä vastaan, vaikkei se voinut särkeä hänen nauttimaansa
suurta suosiota.

Sysikorven miesten toverina ja oppaana kulki näinä päivinä kaupungilla
Heinokin, joka sitä varten oli Kuusistosta, piispalta, vapauden saanut.
Hänellä oli vielä teiniaikansa ylemmässä katedraalikoulussa kesken,
mutta kesäajat niinkuin muutkin loma-aikansa vietti hän nykyisin
piispan asemiehenä Kuusistossa, kuuluen jo vakinaisesti piispanlinnan
väkeen. Hän nyt korven miehille näytteli Turun merkillisyyksiä, sen
kivikartanoita ja luostareita ja sen ulkomaan verkaan puettuja
kauppasaksoja, joiden silkillä reunustettu viitta yksin maksoi
kokonaisen nahkakiihtelyksen, jommoisen kokoon saadakseen erämies sai
viikkokausia saloa polkea. Hän myös heille hetken valtiollisista
kiistoista kertoi, ollen sydäntään myöten uljaan Kaarlo Knuutinpojan
innokas kannattaja.

Eräänä päivänä opasti nuori asemies kaukaiset vieraansa pyhän Gertrudin
kiltan kellariin, joka oli tuomiokirkon lähellä olevan kiltan kivitalon
maakerroksessa, ja siellä hän korven miehille tarjosi haarikan vahvaa
Lyypekin olutta, -- haarikan ja toisen, itse vielä useamman kallistaen.
Maailman taipaleella oli hän näet jo oluenkin maun oppinut ja omistanut
kaikki kapakkatavat. Ja siellä kellarissa hän nyt maalaisystävilleen
äänekkäästi kuvasi, kuinka hyvällä tolalla heidän erämaa-asiansa oli,
kun sen mahtava marski oli käsiinsä ottanut.

-- Häneltä onnistuu kaikki, mihin hän vain ryhtyy, niin kehui Heino
tietäväisenä. -- Vaikeudet hänen tieltään itsestään väistyvät, kuin
kerran Punaisen meren aallot Mooseksen kansan edestä!

Lämmeten hänen kuvauksiaan kuuntelivat maalaiset, joiden karkean
luonnon myös vähitellen sulatti väkevä juoma. Mutta sivulta, paksun
kivipylvään kupeelta, kuului silloin, ikäänkuin vastauksena Heinon
kehumiseen, ilkahtava ääni:

-- Kun eivät vain ne aallot sittenkin pään yli valahtaisi!

-- Hä?

Kiukustuneena Heino pystyyn kimmahti ja kääntyi, lyhyen
asemiehen-miekkansa kahvaan tarttuen, siihen pöytään päin, josta tuo
pilkallinen pistos tuli. Siinä istui, nenät vastakkain, kaksi
rääveliläisten markkinasaksain pukimissa olevaa miestä; he istuivat
siinä jo hyvässä hiprakassa, eivätkä näyttäneet Heinon liikettä
huomaavankaan. Heino arveli heidän silloin omia juttujaan puhuneen ja
istahti taas paikoilleen, huutaen paksunaamaista kapakoitsijaa tuomaan
uutta juomaa.

Mutta hänen verensä oli jo kuohahtanut, luonto oli noussut, ja kun
kapakan isäntä tuli miesten tinaisia oluttuoppeja täyttämään,
huudahtikin Heino hänelle rehennellen:

-- Vie pois kaljasi, äijä, tulisempaa juomaa nyt tarvitaan. Laske
tynnyristäsi meille kuumaa Espanjan viiniä, että erämaan pojatkin
kerran saavat maistaa polttavan marjan mehua!

Ensi kerran maistoivatkin nyt Sysikorven miehet etelän huumaavaa
nestettä, mutta tarjoojan veret se kuitenkin ensiksi kuumensi. Hän
kohotti maljansa korkealle ja huusi koko kellarin halki:

-- Nyt juodaan ritareista jaloimman malja, Kaarlo Knuutinpojan, marskin
ja valtionhoitajan!

Mutta taas kuului kivipatsaan kupeelta tuo pilkallisesti pureva ääni:

-- Joka oli valtionhoitaja, mutta potkun sai...

-- Kuka uskaltaa...!

Nyt oli nuori asemies jo juossut lattian poikki siihen pöytään, josta
ivasanat tulivat, ja siellä hän hehkuvana haastoi:

-- Kuka uskaltaa puheeseeni sekaantua, se vastatkoon omista puheistaan.

Puolihumalainen mies, joka nuo pistosanat oli lausunut, katsoi Heinoa,
näki hänen olevan piispan väreissä ja vastasi:

-- Olethan piispan väkeä, kenen urakalla siis kehut täällä sitä
ritaria, jolta itse piispakin on siivet leikannut ja joka täällä nyt
maanpaossa on?

-- Marskiko... Suomi on hänen läänimaansa!

-- Kauan ei taida hänellä olla täälläkään maita!

-- No kenellä sitten?

-- Sillä, jolle ne kuuluvat, Krister-herralla!

-- Vakooja! -- karjaisi Heino kiihkoissaan. -- Kuulkaapa muutkin näitä
Krister-herran urkkijoita, jotka täällä piiloilevat Räävelin saksain
saroissa...

Yleisen huomion oli tämä kohtaus herättänyt hämärässä kellarissa, jossa
porvareita ja asemiehiä eri pöydissä istui, ja pian kyllä kuultiin,
kummalla herroista siellä kannatus oli.

-- Jokeen juonenpunojan joukko!

-- Vartiovuorelle vaasalaisen miehet!

Sellaisia huutoja jo kellarissa kuului, ja kiltan isäntä koetti
kiireellä saatella nuo hänen kapakkarauhalleen vaaralliset saksat ulos.
Mutta Heino oli saavuttamastaan kannatuksesta yhä kiihtynyt, hän
ojenteli siinä nyt haarikkaansa suoralla käsivarrella ja huusi pakoon
pyrkiville ilkkuen:

-- Kaarlo Knuutinpojan malja, hänen, joka pian lähtee laivastollaan
Viipuriin, pistämään Krister-herran pussiin kuin silmättömän
kissanpojan, hukuttaakseen hänet lähimpään rapakkoon!

Kapakkaväki nauroi kurkun täydeltä. Mutta lähtevistä miehistä toinen
löi ohi livistäessään nyrkillään Heinon haarikkaa, niin että se
rämisten seinään lensi...

Hetkeäkään ei Heino silloin viipynyt, hän paljasti miekkansa ja juoksi
salamoivin silmin ulos paenneen jälkeen, joka jo katua pitkin harppasi
tuomiokirkkoon päin. Kapakasta juoksi väki kadulle, kauppiaiden
myymälöistä pistäytyivät ostajat ulos katsomaan tappelua, -- sellaista
huvitusta kyllä Turussa useinkin tarjottiin. Pakenija huomasi pian,
että nuoren asemiehen jalat olivat nopeammat ja hädissään hän silloin
kirkkomäelle kiirehti, tuomiokirkosta suojaa hakemaan, -- kirkon
pyhyyden tuli toki jokaiselle suojaa suoda. Mutta sokea oli
suuttumuksesta nyt takaa-ajava asemies; hän ei ajatellut paikan
pyhyyttä, ei kirkon kynnyskään häntä pysäyttänyt, hän ryntäsi sinne
sisälle solvaajansa jälkeen, miekka ojossa, kasvoilla hurja kiihko.
Keskikäytävällä hän pakenijan tapasi ja siellä hän iski...
Haavoittuneena kaatui mies kirkon kiviselle permannolle.

Ääretön hälinä syntyi nyt kirkossa ja kirkon edustalla. Tuomiokirkon
kattoholvin alla oli verta vuodatettu, sen pyhyys oli häväisty...!
Typertyneenä kävi kansanjoukko haavoittunutta ulos kantamaan ja vasta
kotvasen kuluttua herättiin kysymään, mihin ilkityöntekijä oli
joutunut? Hän oli hävinnyt, juossut ulos, huvennut väkijoukkoon...

Pyhän Gertrudin kiltan kellarin edustalla väänteli pulleanaamainen
kapakoitsija käsiään, vaikerrellen sitä vahinkoa, mikä hänelle oli
tullut, kun vieraat hälinässä maksamatta olivat menneet. Mutta
Sysikorven miesten päästä oli humala äkkiä huvennut, hölmistyneinä he
kävelivät katua pitkin ja kuuntelivat kuvauksia tuosta kauheasta
tapauksesta, kirkon häpäisemisestä ja siitä ankarasta rangaistuksesta,
joka nyt hurjaa asemiestä odotti. He pelkäsivät siihen juttuun itsekin
sekaantuvansa ja vallan kalpeana virkkoi Sysikorven kirkkoherra
Suopellon Sipille:

-- Nyt viipymättä taipaleelle, täällä ei ole meidänkään enää hyvä olla.

-- Haetaan kortteeripaikasta kontit ja papin hevonen, vastasi Sipi ja
alkoi astua alas rantaan päin.

Päät kumarassa ja mielet matalina he astuivat, surren tuota verityötä,
johon heidän hyvä tuttavansa oli etelän viinin hurjistamana eksynyt.
Mutta rantakatua kävellessään he yhtäkkiä huomasivat, etteivät he
päässeetkään siitä eteenpäin; suuri väkijoukko täytti koko laivasillan
ja rantakadun Saksan kestien myymäläkojuihin asti, ja heidänkin täytyi
pysähtyä siihen katsomaan samaa, mitä muut katselivat.

Ja katselemisen arvoista se todella olikin. Uljas laivasto oli lahdella
nostetuin purjein ja laivojen kannet olivat aseväkeä mustanaan; vieri
vieressään seisoi siellä kiiltäväkypäräisiä miehiä, joiden pitkät
peitset muodostivat kuin tiheän vesakon vesille. Toisiin laivoihin
vielä rantalaiturilta ratsuja talutettiin. Mutta muita korkeampana ja
kookkaampana kellui laivaston keskellä marskin komea, valkoiseksi
maalattu johtajalaiva, jonka keulaa koristi pyhän Nikolauksen,
merimiesten suojeluspyhimyksen, puusta veistetty rintakuva. Siihen
juuri ankkuria ylös vivuttiin ja sen peräkohokkeella seisoi Kaarlo
Knuutinpoika itse hopealta hohtavassa haarniskassaan, päässään
kullattuun kaareen huippeneva, avonainen kypärä. Hänen vieressään
seisoi tummissa teräsvarusteissaan hänen sotaisa toverinsa Eerikki
Akselinpoika, jonka kypärä kasvojen kohdalta muodosti koukeron
kotkannenän, tehden hänet peloittavan hirviön näköiseksi. Tähän laivaan
päin linnan naiset rannalta liinojaan heiluttivat, ja sitä kohden
kajahtivat rantarahvaan onnentoivotushuudot. Siihen viitaten puhuivat
porvarit rannalla:

-- Siinä menee nyt Suomen marski vastaamaan kuninkaan haasteeseen.

-- Sellaisella joukolla vastata kelpaakin!

Jo soljuivat ensimmäiset noista lyhyistä, leveistä, laattapohjaisista
laivoista verkalleen hienossa maatuulessa merelle päin, ja vähitellen
kävi katselijain muodostama ihmismuurikin rannalla höllemmäksi, joten
Sysikorven miehet pääsivät soljumaan laiturin luo. Sen äärestä juuri
viimeistä laivaa työnnettiin vesille. Silloin juoksee vielä
rihkamasaksain myymäläkojujen lomitse alas laiturille asemies, jolla on
viitta hartioillaan kuin matkalle-lähtevällä ja joka heiluttaa
pergamenttikääröä kädessään, väläyttäen samalla näkyville piispan
värejä. Väkijoukko antaa auliisti tilaa juoksijalle, laivaa seisotetaan
keksin varassa silmänräpäys ja hengästynyt asemies, jonka hattu on
silmille valahtanut, harppaa laiturin poikki ja loikkaa kaidepuun yli
laivaan.

-- Kerkesipähän vielä, virkkaa joku väkijoukosta jännityksellä, sillä
samassa hetkessä jo laiva ulkonee laiturista ja tuuli täyttää sen
purjeet, kiidättäen sen lahdelle toisten laivain perästä, jotka jo kuin
joutsenparvi uivat Ruissalon lehteväin rantain ohi.

-- Oliko se Heino, kysäisi silloin kuiskaten Suopellon Sipiltä Karmalan
Lauri, kun he taas hajaantuvan väkijoukon välitse pääsivät kulkemaan
kortteeripaikkaansa päin.

-- Niin tuoko viimeinen viestintuoja? vastasi Sipi. -- Heinon se oli
näköinen, vaikka sillä oli hattu silmillä ja viitta pukunsa päällä.

-- Mutta miten hän kolttosensa jälkeen pääsi juoksemaan tiheän
väkijoukon lävitse, miten uskalsi hän hypätä huovien laivaan, surman
suuhun...?

-- En ymmärrä, -- äläkä kysele. Me emme puhu kellekään koko asiasta, se
olkoon meille aivan vieras juttu. Me haemme nyt vain kontit
kortteeripaikasta ja luikimme yhtä painoa Hämeentullista ulos
maantielle, -- tästä Turun elämästä olemme jo tarpeeksemme saaneet.

Pian istui Sysikorven pappi jo hevosen selässä -- hän näet
selkähevosella taivalta teki, toiset lähettiläät jalan -- ja hänen
molemmilla puolin kävelivät talonpoikaiset miehet, laukut selässä,
sauvat kädessä, aloittaen taas pitkän taipaleen. Ja kun he
kaupunginmäeltä vielä silmäyksen taakseen heittivät, silloin näkivät he
juuri Kaarlo Knuutinpojan uljaan laivaston viimeisten purjeiden
vilahtavan saariston vihreäin, lehteväin nienten taa.



XI. VIIPURIIN.


Hidasta oli näin syyskesän aikana pääsy lautalla Kymijoen yli. Lautta
oli pieni, lauttamies vanha, ja liikettä oli tällä Turun ja Viipurin
välisellä valtatiellä paljon. Siinä oli törmällä ja majatalossa
vuoroaan odottelevaa kulkijaa monenlaista. Oli kotoisia ja ulkomaan
saksoja, jotka matkustivat markkinoille, joita kirkkojuhlain aikana eri
pitäjissä pidettiin, oli talonpoikia, jotka rannikolta hakivat suoloja
syyskalastukseensa, oli karjalaisia laukunkantajia ja aatelisherrain
asemiehiä ja ennen kaikkea oli veronkantomiehiä, jotka palasivat
kesäveroja kiskomasta. Kun näiden viimemainittujen aina täytyi ensiksi
päästä joen yli, vaikka olisivat viimeksi tulleetkin, saivat
talonpoikaiset kulkijat usein kiltisti odottaa.

Vuoroaan odottelivat erään kesäisen päivän Kymin läntisellä äyräällä
Sysikorven lähetystön miehetkin. Sillaikaa kuin Sipi ja pappi
majatalossa tekivät tuttavuutta toisten matkamiesten kanssa, jotka tien
tomuja oluella huuhtelivat, istuskeli Lauri virran törmällä, katsellen
kuinka asestetut ratsumiehet siellä kuormitettuja hevosiaan lautalle
vetivät ja sitä tehdessään hoilasivat, niin että multaiset rinteet
kajahtivat ja törmäpääskyset säikähtyneinä koloihinsa viilettivät. Hän
oli tavannut siellä siivonnäköisen miekkamiehen, joka sanoi olevansa
Viipurin linnan tallirenkejä ja jolta hän kyseli, mihin näitä tavaroita
nyt niin tukuttain joen taakse vietiin.

-- Viipuriin viedään, selitti tallirenki, Tapani. -- Jos Viipuriin
saakka kulkenet, saat nähdä näitä kuormia paljonkin, sillä kovasti
sinne nyt kesäveroja joka taholta kerätään.

Lauri ihmetteli, kuinka niitä veroja täältä Kymin takaakin nyt
Viipuriin kerättiin, hänelle oli kerrottu, että juuri Kymijoki oli
Suomen läntisen ja itäisen käskynhaltijakunnan, Hämeen ja Karjalan,
rajajoki. Mutta Tapani selitti, että kun herrat nyt ovat riidassa
keskenään, niin he eivät paljon välitä, vaikka toistensakin alueilta
veroja kantavat; varsinkin oli Viipurin isäntä, äkäinen Krister-herra,
nyt oikein uhmalla pannut veroväkensä liikkeelle.

-- On se Hämeen voutikin väkineen tuolla majatalossa, lisäsi Tapani. --
Mutta heikompi kun on tällä kertaa voimiltaan, niin eipä kykene
estämään meitä saaliitamme joen taakse viemästä, vaikka mielikin
tekisi.

Ihmetellen Lauri tiedusteli, mikä sellaisesta kaksinkertaisesta
verottamisesta lopuksi tulee. Siihen vastasi Tapani:

-- Sen herrat selittäkööt, ne, jotka nyt kiistelevät, kumpi heistä on
mahtavampi maassa. Jos kovin suuttuvat, iskevät ehkä pian sotaväkineen
vastakkain... Kuules tuotakin mökää tuvasta, siellä ovat jo pikkuherrat
tainneet keskenään suuttua...

Majatalosta kuuluva melu johtuikin todella siitä, että siellä jo
Krister Niilonpojan verottajat olivat joutuneet riitaan Hollolan voudin
ja hänen miestensä kanssa, jotka eivät lopultakaan olleet jaksaneet
hillitä sappeaan nähdessään, miten viipurilainen heidän veromaansa
puhtaaksi raastoi. Nyt saapuivat sieltä tuvasta melunpitäjät ulos
pihalle, jossa he yhä toraansa jatkoivat. Mutta sen kestäessä hakivat
Hämeen puolen veromiehet hevosensa rantaniityltä ja hankkiutuivat,
heikommuutensa tuntien, vielä hyvän sään aikana lähtemään matkoihinsa
riitapaikalta, -- he tiesivät kyllä, kuinka väleen sellaisessa
tilaisuudessa miekatkin saattoivat esiin välähtää. Mutta satulaan
päästyään uskalsivat he jo viipurilaisille uhata:

-- Nuo kuormat teiltä vielä takaisin peritään ja korkokin niistä
kannetaan!

-- Tulkaapas ottamaan! ilkkuivat Viipurin miehet.

-- Pian tullaankin, -- meidän marski ei olekaan niitä miehiä, joka
kurittamatta antaa rosvojen nylkeä verotalonpoikiaan.

-- Vai rosvoksi Krister-herraa sanot...!

Jo yrittivät Viipurin miehet karata lähdössä olevain kimppuun, mutta
nämä väistivät viisaasti, ajoivat kujaa myöten metsänrintaan, toisten
heidän pakoaan naureskellessa. Mutta vielä sieltä kujalta Hämeen herra
huusi:

-- Ilkkukaa sitten, kun marski on teistä käräjät pitänyt ja teidät
herranne ympärille hirttänyt!

-- Köyttä on Viipurissa sentään ensiksi teille ja maanpakolaiselle
marskillenne...!

Niin uhmasivat eri herrain miehet vastakkain. Mutta kun hämäläiset
veroherrat jo olivat hyvää vauhtia ajaneet pois kiistapaikalta, kääntyi
Sysikorven kirkkoherra, joka hänkin oli säikähtyneenä ja oluen
punottamana tuvasta tullut ulos pihatoraa kuuntelemaan, jälelle
jääneitä puhuttelemaan. Jo alkumatkalla oli mukavuuteen tottunut
kirkkoherra ollut tämän Viipurin-matkansa johdosta vähän levoton, sillä
paljon liikkui nyt maakunnissa tuota ylimielistä, raakaa miekkajoukkoa,
joka tietkin turvattomiksi teki, ja hän ajatteli kauhulla, rupeaako nyt
matkan jatko olemaan tuota vielä pahempaa melua ja tappelua. Ja
huolestuneena hän kysyi:

-- Veroistako teillä tuli riita Hollolan voudin kanssa?

-- Veroista ja muusta, vastasi karski huovipäällikkö. Mutta hän
katsahti samalla hiukan epäluuloisesti pappia ja hänen tovereitaan ja
lisäsi: -- Entä te, jotka täällä sotkeudutte aseväen jalkoihin, kumman
herran miehiä te olette?

-- Emme kummankaan, vastasi Suopelto, -- omia olemme vain miehiämme.

-- Mistä?

-- Päijänteen varrelta, Lapinkorven rajalta. Teidän linnanherrallenne
olemme juuri viemässä hämäläisten valituksia.

Niin selitti Sipi, mutta silloin rämähtivät raa'at veromiehet
nauramaan:

-- Vai valituksia Krister-herralle, ja tietenkin veroista, -- tuohesta
teillä lienee pää! Tiedättekö, minkä hän viime kevännä teki Jääsken
miehille, jotka niinikään veroista valittamaan tulivat? Hän käski
heidän odottaa pikkuisen -- sulki heidät tyrmäänsä -- ja lähetti sillä
välin uudet verottajat Jääskeen ottamaan talonpojilta uudet maarahat.
Sitten hän näytti valittajille, mitä veromiehet taas olivat sieltä irti
saaneet, ja ärjäisi: Valehtelittepahan, talonpojilla on mistä maksaa!
Ja raippalöylyn hän linnan pihalla näille ruikuttajille annatti, --
eivätkä he ole tulleet enää takaisin!

Silmät pullollaan kuunteli pappi näitä kuvauksia Viipurin ankarasta
herrasta, jonka pakinoille hänetkin nyt oli lähetetty, ja yhä pahemmin
rupesi häntä tuo matka huolettamaan. Muiden asioillahan hän liikkui,
ajatteli hän, ja siitä saattoi kumminkin tulla hänen viimeinen
retkensä! Ja aivan hätääntyneenä hän nyt verohuovilta kysyi:

-- Ehkei ole hyvä meidän nyt Viipuriin matkustaakaan!

Toinen älysi papin pelkäävän ja rupesi sen vuoksi häntä yhä pahemmin
peloittelemaan:

-- Menkää, jos selkäänne syyhyttää. Mutta sen sanon jo etukäteen, ettet
sinä, pappi, hevosen selässä perille asti aja; tällä taipaleella on
matkamiestä monta, jotka hevosen tarvitsevat ja ottavat. Eikä ole tämän
maantien kulkijoille mikään ihme ottaa henki aseettomalta, jos jonkin
äyrin luulevat hänen massistaan löytävänsä. Tiepuoleen vain ruumiit
viskataan, -- sellaisia raatoja näkyi metsätaipaleilla monta, kun me
tänne ajoimme! -- Lähtekää vain taipaleelle, jos halunne on kova, --
mutta minä varoitan, meidän herraa älkää suututtako, jos perillekin
pääsette, silloin ei suojele sinua papin kauhtanakaan ukon vimmalta.

Kylmät väreet puistattivat pelästyneen papin ruumista, joka jo oli
kipeytynyt hevosen selässä kiikkumisesta. Hän oli kuullut ennenkin sekä
näistä Karjalan vaarallisista metsätaipaleista että Krister-herran
vihoista, ja hänessä kypsyi tällä hetkellä päätös: minä palaan
takaisin Hämeeseen! Ja tuota pikaa kävi kirkkoherra houkuttelemaan
tovereitaankin keskeyttämään matkansa -- turhahan se kuitenkin on!

-- Olkoon mikä on, vastasi siihen Suopelto, asiamme me perille ajamme!

Samaa päättäväisyyttä kertoi nuoren Laurinkin katse. Mutta kirkkoherra
kuunteli asemiesten hoilausta lautalla ... ei, hän ei lähde ollenkaan
tuon vuolaan virran ylitse! Ja juuri silloin, kun lähetystön vuoro
vihdoin tuli lautalle päästä, satuloitsi hän kiireellä hevosensa, nousi
sen selkään ja huusi lyhyet jäähyväiset tovereilleen. Äsken kuljettua
taivalta hän lähti täyttä neliä takaisinpäin karauttamaan, niin että
viitanhelmat hulmusivat. Ja vastaantulijat hyppäsivät säikähtyneinä
tiepuoleen katsomaan, istuiko papin ratsun lautasilla itse punainen
paholainen, koska hän noin hurjasti pakoon ajoi! Ei, pappi vain koetti
kiirehtiä, tavatakseen ensi syöttöpaikassa vielä Hollolan veroväet ja
päästäkseen sitten heidän matkueessaan Päijänteen kotoisille rannoille
palaamaan.

Kahden jatkoivat matkaansa Sysikorven talonpojat autioiden seutujen
halki, eivätkä he kertaakaan ajatelleet kesken taipaleelta kääntyä,
vaikka kyllä levottomat olivat tiet ja joukkoa monenlaista oli
liikkeellä. Ja eräänä iltana aukeni heidän eteensä Suomenvedenpohjan
selkä ja sen saarelta kuumotti kuulakkaa iltataivasta vastaan jylhä,
jykevä, särmikästorninen linna. Lahdenpohjan kierrettyään he saapuivat
pian siihen kallioniemeen, jonka kärkeen Viipurin kaupunki oli
rakennettu, ja astuivat Karjaportin kautta kaupunginmuurien
sisäpuolelle. Jo matkan varrella oli heille majapaikaksi neuvottu
eteläisen sataman varrella, suola-aittain luona, olevaa Hepolan tupaa.
Sinne he nyt kallioiden ylitse mutkittelevaa Karjalankatua myöten
kävelivät, kunnes Raatihuoneen mäellä kääntyivät Mustainveljesten
luostariin päin. Sen vierestä he Hepolan löysivät ja auliisti antoi
Hepo-Kaaperi yösijan tuvassaan Hämeen miehille, kaupoillaan kulkevain
karjalaisten joukossa.

Lähtipä Kaaperi, suulas, iloinen mies, itse pitkämatkalaisten oppaaksi,
kun nämä jo heti aamulla aikoivat linnaan pyrkiä, linnanherran
puheille, -- heillä oli se usko, että he täälläkin, niinkuin Turussa
muutamassa päivässä asiansa ajaisivat. Kolmen kävelivät he niin
rantakatua pitkin, joka kiersi kallioisen niemen alavaa äyrästä ja
jonka varrella porvarien talot olivat sikin sokin, kävelivät siinä
katsellen talonpäätyihin avatuille myymäläluukuille ladottua rihkamaa.
Mutta rannan puolella katua olivat aitat, joissa Kaaperi kertoi
Itämeren suurten hansakaupunkien, Lyypekin ja Räävelin, pitävän suuria
varastojaan. Vilkas oli liike satamassa, toinen oli täällä hurina kuin
Turussa, josta Hämeen miehet juuri tulivat. Laivoja oli sekä laiturin
varrella että ankkurissa ulompana selällä, oli monenkokoisia ja
näköisiä. Suurimmat olivat noita hansalaisten laivoja, jotka toivat
suoloja, rautoja ja kankaita ja joiden raskaita lasteja sitten
karjalaiset rahtimiehet Viipurista soutivat Vuoksen väyliä pitkin ja
Laatokan yli Syvärinjokeen saakka. Itse oli näet Hansaliitto -- niin
kertoi Kaaperi sydänmaan miehille -- katkaissut kauppansa pääväylän
Novgorodiin, sulkenut Nevajoen, mutta tuon oman kieltonsa kiersivät
yksityiset hansakauppiaat alituiseen tuomalla tavaroitaan Viipuriin ja
niitä sieltä salaa sisäväyliä myöten soudattaen Novgorodin
markkinoille. Siihen määrin kannattava oli tuo Itämaiden kauppa, ja
siksi juuri oli Viipurista tullut noin vilkkaan liikkeen keskus. Sen
rantakadulla kuhisi nytkin ulkomaista saksaa monenkinnäköistä:
hansalaisia kapeissa, ihonmyötäisissä pukimissaan ja venäläisiä
pitkissä, väljissä kauhtanoissaan, -- siinä he suomalaisella rannalla
kauppoja hieroivat ja posmittivat vieraita kieliään.

Niemen kärjessä oli kaupungin kirkko, ja sen sivuutettuaan
saapuivat matkamiehet tiheään talorypäjäkseen, joka oli syntynyt
mantereelle vastapäätä linnansaarta ja josta Karjaportilta ja
harmaidenveljien luostarista tuleva pääkatu johti suoraan
linnansillalle. Aamu oli jo pitkälle ehtinyt, mutta vielä oli pystyyn
vivuttuna sillan linnanpuoleisessa päässä oleva laskusilta, ja
matkamiesten täytyi senvuoksi pysähtyä siihen Suomenveden rannalle,
pohjoisen sataman varrelle, vipusillan laskemista odottamaan. Siinä oli
heidän edessään nyt korkeana ja juhlallisena Viipurin vanha linna, joka
kuin harmaja möhkäle kohosi suviseltaan vihantarantaisten salmivesien
keskeltä.

-- Tuo korkea rakennus on Olavintorni, neuvoi Kaaperi, osoittaen
jyrkkäseinäistä, neliskulmaista tornia, joka muodosti Torkelin
perustaman linnan mahtavan pääosan. Alkujaan olikin tuo torni ollut
linnan yksinomaisena varustuksena, mutta sittemmin oli saaren rannoille
rakennettu paksu, kivinen muuri, joka nyt pystyjyrkkänä vyönä kiersi
umpeen saaren kaikki rannat vesirajaa myöten. Ja tälle muurille oli
uusia torneja rakennettu. Niistä oli kaupunkia vastapäätä, itäisellä
rannalla, pyöreä vahtitorni, jonka alitse juuri kulki linnaan se
pääportti, joka nyt vielä öiseltään oli suljettu. Mutta sieltä portin
takaa ja Olavintornin edustaiselta linnanpihalta kuului hevosten
hirnuntaa ja miesten huutoja salmen toiselle rannalle saakka.

-- Onko siellä aina tuommoinen mölinä? kysyi Lauri ihmetellen
Hepo-Kaaperilta, kun he siinä hirsikasalla lepäilivät.

-- Ei, siellä mahtaa olla nyt jotain erityistä tekeillä. -- Mutta
käykää itse katsomassa, nythän sieltä näkyvät jo nostosillan laskevan.

-- Etkö sinä tulekaan linnaan mukaamme? kysyi Sipi, joka jo oli
toivonut Kaaperista sinnekin saattajan saavansa.

-- En, -- ei sinne asiatta kukaan mene, eikä vähällä asiallakaan!

Kimakasti vinkuivat paksut rautavitjat, kun raskasta hirsisiltaa alas
vivuttiin, ja ihmisiä näkyi jo kaupungista linnaan kävelevän. Sinne
lähtivät nyt siis Hämeen miehetkin, ja portin sisäpuolelle he
pääsivätkin. Mutta siihen sisämuurin kupeelle, linnan pihalle, he
jäivät seisomaan kuin puristettuina ahtaaseen rakoon -- edemmäs eivät
päässeet. Sillä piha oli täynnä satuloituja hevosia ja rautapaitaisia
ratsumiehiä, jotka siinä nyt kiireellä laukkujaan satuloihin sitoivat
ja selkään istumaan jouduttausivat. Sydänmaan miehet eivät sitä
menoa ymmärtäneet. Mutta tuokion kuluttua vaikeni yhtäkkiä melu:
Olavintornin pääkäytävästä kuului kannusten kilinää, ja sieltä
astui ulos lyhyenläntä, kumara ja kuiva ritari, kahden nuoremman
kiiltohaarniskaisen ylimyksen seuraamana. Vielä ketterin askelin astui
tuo vanha mies pihan poikki eikä hän paljon asepojan apua tarvinnut,
kun hän satulaan kiepsahti, lähtien etumaisena ajamaan ulos portista
sillalle, jonka paksut pohjapalkit kumeasti kajahtivat, kun koko
ratsujoukko johtajaansa sinne seurasi.

Neuvottomina seisoivat hämäläiset autioksi jääneellä linnanpihalla
katsellen poistuvaa ratsujoukkoa, -- ei näkynyt siellä enää kuin pari
tallirenkiä, jotka pihalta heinänjätteitä haravoivat. Mutta ilokseen
tunsi Lauri näistä toisen samaksi hyvätuumaiseksi Tapaniksi, jota hän
Kymin törmällä oli puhutellut, ja häneltä he nyt kävivät kysymään,
miten linnanherran puheille mahtaisi päästä.

-- Linnanherranko, hämmästeli Tapani, -- tuossahan juuri näit hänen
ajavan portista ulos poikineen.

-- Sekö oli itse Krister-herra!

-- Itse oli, itse lähti täältä talonpoikia kurittamaan.

-- Kurittamaanko talonpoikia?

Niin, Tapani kertoi nyt tarkemmin tuon ratsastusmatkan aiheen. Kapinaan
olivat nousseet Karjalan talonpojat, Jääsken miehet ja muut, olivat
listineet linnan veroherroja kuin halmenauriita, ja niiden luo
joukkoineen vierailemaan lähti nyt juuri linnastaan Krister
Niilonpoika.

Näistä kertomuksista pääsivät pian Hämeen miehet ymmärtämään, että
heillä olikin edessään pitkä odotusaika, jos mielivät Viipurin
linnanherraa tavata, -- ja tavata heidän häntä täytyi! Oli heillä nyt
aikaa Viipuria katsella, sekä yksin että Kaaperin seurassa.

Vasta muutamia vuosikymmeniä oli Viipurilla ollut oikeat
kaupunginoikeudet, mutta se oli iältään jo vanha kaupunki, kertoi
Kaaperi. Se oli, tämä nykyisellä paikallaan noin sata vuotta sijainnut
kaupunki, puristettu ahtaalle ranta-alueelle muuriensa sisäpuolelle, --
täällä ei näet koskaan voitu elää ihan turvallisina idän levottomalta
naapurilta, Suuren Novgorodin ruhtinasvallalta, jonka kanssa Ruotsin
ritarit alituiseen olivat olleet sotakannalla. Nyt oli kuitenkin
muutamia vuosikymmeniä rauha vallinnut näilläkin rajamailla, ja sen
varassa oli kaupunki jo päässyt melkoisesti vaurastumaan.

Näitä kertoi Kaaperi pitkämatkaisille matkamiehille, heidän nyt
viikkokausia hänen majassaan majaillessaan. Itse ei hän ollut kaupungin
varsinaisia suurporvareita -- ne olivatkin enimmäkseen noita
hansalaisten laivoissa Viipuriin kulkeutuneita saksalaisia, -- hän oli
vain ajurinammatin pitäjä, joka venheillä ja hevosilla kuljetti
hansalaivain lasteja, milloin vain maista laivoihin, milloin
laivoista aina Laatokan vesille saakka. Mutta pitipä hänkin sentään
ranta-aitassaan suolakauppaa niille maalaisille, jotka eivät vielä
olleet isompain porvarien majamiehiä -- kaikki viipurilaiset pitivät
suolakauppaa, siitä oli kaupunki saanutkin "suolakaupungin" nimen. Ja
hän oli valpas, virkeä mies, joka osasi sydänmaan talonpojille selittää
monta asiaa, joita nämä eivät ennakolta tunteneet.

Eräänäkin iltana hän majatuvassaan oman valtiollisen ymmärryksensä
mukaan selitti heille sen riitaisuuden ja kahnauksen syitä, jota
erämaan miehet kaikkialla näillä vanhoilla rintamailla kulkiessaan
olivat nähneet, mutta eivät vielä täysin ymmärtäneet. Kahta kukkoa ei
sovi samalle rikkaläjälle, ne tappelevat siinä, kunnes toinen kaatuu,
selitti Kaaperi. Kaksi mahtavaa miestä on nyt Suomessa, eivätkä he voi
toisiaan suvaita edes maan vastakkaisimmissa äärissäkään. Ja molemmat
heistä vaativat Viipuria linnaläänikseen. Kaarlo-marskia oli jo
Viipuriin linnanherraksi odotettu, mutta ei tiedä nyt, miten käy.
Aatelisetkin menevät aina sen matkaan, jonka luulevat vankimman olevan,
ja nyt sanotaan Suomen herroista Kristerin olevan paremmalla puolella.
Hän kävi keväällä laivoillaan Tukholmassa, ja sieltä palattuaan hän
rupesi oikein uhmalla linnaansa muonittamaan ja varustamaan, ei kuulu
aikovan siitä lähteä hyvällä eikä pahalla.

-- Jo Kyminjoelta asti olemme kuulleet sellaista humua, että täällä
sotaa varotaan, -- ihanko sitä todella odotetaan? kysyi Lauri.

-- Me porvarit emme siitä mitään tiedä, vastasi Kaaperi varovasti, --
mutta kukapa tuntenee herrojen aikeet, tuskin ne suottakaan
varustautuvat.

Sydänmaan talonpojat jäivät hetkeksi miettimään, miten heidänkin suuren
rajankäyntiasiansa kävisi, jos täällä herrat vielä rupeaisivat
keskenään sotimaan ... kummastahan silloin lopultakin apu lähtisi. Ja
Kaaperin puheista teki Sipi äkkiä kysyvän johtopäätöksen:

-- Tuntuupa siltä, kuin Kaaperi-isäntäkin enemmän pitäisi sen marskin
puolta, -- taitaisipa hän olla teille mieluisampi herra?

Mutta majatalon isäntä aivan hätkähti, kun hänen selityksistään oli
sellainen käsitys saatu, ja hän kiirehti melkein hätäisesti torjumaan:

-- Pyhän Nikolain ja kaikkien pyhäin nimessä, enhän ole mitään sanonut,
älkää hiidessä semmoista kenellekään puhuko. En sekaannu herrojen
riitoihin, ajan rahtia ja myyn suoloja enkä välitä, kuka linnassa
herrastaa. Taisihan kyllä sinä aikana, kun marskin suku Viipurissa
isännöi, porvarikin usein saada myydyksi linnaan voisaavin taikka
lohitynnyrin, -- nyt et myy mitään, kaikki sinne kiskotaan
talonpojilta. Mutta on se tämä Krister-herrakin porvarien puolta
pitänyt, kun on riitoja sattunut Räävelin tai Novgorodin saksain
kanssa, ja uusia kauppaetuja se on meille hansalaisilta hankkinut, --
ei, minä en puhu mitään, vaikka joskus saisinkin vähän liiemman veron
maksaa.

Tuli oli Hepo-Kaaperin tuvassa jo sinä iltana matalaksi laskeutunut
näiden juttujen aikana, ja sekä matkamiehistä että talonväestä rupesi
toinen toisensa perästä jo makuulleen hankkiutumaan. Silloin työntyi
vielä ulkoa pimeästä syyssateesta tupaan uusi vieras, märkänä kuin
uitettu kissa, tervehti ja vetäytyi uunin kupeelle, katveeseen,
vaatteitaan kuivailemaan. Kaaperi kutsui oudon vieraan taloksi, käskipä
lähemmäs tultakin käymään ja kyseli, mistä kaukaa vieras kulkee.

-- Lastivenhettä olen Juustilasta soutanut, -- myöhäksi kävi, ennenkuin
kaupunkiin ehdittiin, vastaili vieras harvakseen, yhä katveessa pysyen.
Mutta Laurista oli tuo ääni helähtänyt tutulta, hän siirrähti
takkatulen luota vierasta lähemmältä katselemaan, ja häneltä oli
samassa päästä hämmästyksen huudahdus... Sillä eikö se ollut hänen
eräystävänsä, Tuiran Vilppu, tuo märkä, kalvakka olento, joka siinä
uunin reunalla lymyili ja pyrki hatunreuhkalla silmiään peittämään.
Mutta vieras tempasi hänet viereensä uuninkiukaalle istumaan ja
kuiskasi:

-- Nyt vaikene, Lauri ... tässä ollaan nyt hiiden hinkalossa!

Vilppuhan se oli, vaikkei tuntunut olevan mies nyt omalla asiallaan.
Huohottamalla hän vieläkin hengitti, ja hänen silmänsä pälyivät arasti
ympärilleen, kun hän yhä kuiskaten jatkoi:

-- Monesti olen merrassa ollut, mutta niin lähellä hirsipuuta kuin nyt
en ole ollut koskaan, -- siksi nyt liikutaan näin hyssyksittäin. Tuo
eväitäsi tänne pala, minulla on taas kiire käpälämäkeen, kunhan kolon
löytäisin...

-- Vai ovat niin asiat, -- linnan huovitko ovat kintereilläsi? kyseli
Lauri hämmästyneenä.

-- Jos eivät jo ole, niin tulevat... Ellen tässä nyt pääse maailmalle
livahtamaan, niin nuori leski on huomenna Karmalassa.

Lauri toi kontistaan tuttavalleen vähän eväitään, joita he Sipin kanssa
olivat Kaaperilta ostaneet niillä harvoilla äyreillä, joita hämäläiset
olivat heille matka-avuksi keränneet. Mutta ei ollut Vilpulla nyt
malttia siinä kuin muutama suupala haukata. Ja pureskellessaan hän
puhui:

-- Nyt pitää saada venhe vaikka mistä, tästä on jouduttava vesille, muu
ei auta.

-- Lainataan isännältä, hänellä on venhe tuossa muurin takana
aittarannassa.

-- Jos venheen tiedät, tule, neuvo minut siihen, pyytämään vain ei
ruveta.

-- Mutta Kaaperi on rehti mies...

-- Tunnen, mutta nahkojaan pelkäisi hänkin, jos asiani kuulisi... Tule!

Talonväki oli sillävälin jo makuulleen mennyt, viimeiset kekäleet vain
enää liedessä kiiluivat. Kenenkään huomaamatta hiipi silloin Laurikin
äsken tulleen jäljestä ulos, uteliaana kuulemaan, mihin kolttosiin
hänen hilpeä ystävänsä taas oli joutunut, koska köysi jo noin läheltä
tuntui niskaa puristavan. Lauri tunsi jo pimeässäkin Hepolan pihat ja
portit, osasi opastaa toverinsa matalan muurin ylitse rantaan, löysi
venheen, löysi airot ja ääneti he rannasta aallokkoon laskivat. Mutta
siellä oli myrskyinen sadeyö pimeä kuin hauta, hän ei käsittänyt, mihin
he siinä säässä osasivat soutaa. Mutta Vilppu hengitti vesille
päästyään vapaammin, ja pian oli entisellään hänen äänensä, kun hän
selälle päin soutaen virkkoi:

-- Nyt ei enää hätä heiluttele, tästä pimeästä eivät Krister-herran
koiratkaan enää miestä vainua. Nyt vain kysytään, mihin soudetaan,
selkää on joka taholla, -- saat sinäkin jo maihin jäädä, jos tahdot.

-- Tulenpahan Kaaperin venhettä takaisin tuomaan, vastasi Lauri. Ja kun
Vilppu kyseli jotakin lähdössä olevaa laivaa, johon hän vanhana
meripoikana merimieheksi pyrkisi, muisti Lauri päivällä nähneensä erään
rääveliläisen aluksen, joka luovi satamasta Uuraan salmelle ja jäi
sinne selän taa yöksi ankkuriin.

-- Siispä sitä kohden soudetaan, intoili Vilppu sitä rohkeampana, kuta
väljemmältä oli pimeää vettä häntä rannasta erottamassa. -- Kyllä
laivan löydämme, ja Räävelissä olen taas herran kukkarossa, siellä on
pakolainen paremmassa turvassa kuin luostarin suojassa.

-- Oletko jo luostarissakin ollut? kyseli Lauri voimatta hillitä
uteliaisuuttaan. Taistelutoveriaan ja sukulaistaan ei hän ollut
tavannut sitten kuin viime talvena, jolloin tämä Sysikorvesta
paetessaan Ennin Karmalaan itkemään jätti, ja nyt ilmestyi mies äkkiä
kuin kuusta pudonneena hänen eteensä.

Vesilahdelta palattuaan oli Vilppu Laurin kanssa talvisydämen
Sysikorvessa hirviä ajanut ja muutamia viikkoja huoletonta elämää
viettänyt. Eikä hän ollut hätkähtänyt sitäkään, että häntä kirkoissa
kuulutettiin, eipä häntä siellä kukaan ilmiantanut. Mutta keväämmällä
oli sitten voutien huoveja ruvennut kylillä liikkumaan ja eräänä
hankiaamuna oli Leena hiihtänyt Suopellosta tuomaan sanaa Karmalaan,
että jo ovat hakijahuovit Vesilahden kapinanjohtajan jäljillä. Silloin
loppuivat Vilpulta rauhan päivät, ja Lauri oli hänet itse silloin
saattanut Juuritaipaleeseen, josta Vilppu läksi yksin hiihtämään
Suursavon kautta itään päin, paetakseen kauas Karjalan maille. Sen
jäljestä ei ollut hänestä Lauri mitään kuullut, ja siksi hänellä paloi
halu tuntea noiden pakoaikojen vaiheet.

Mutta Vilppupa ei kiirehtinyt hänen äänellisiin eikä äänettömiin
kysymyksiinsä vastaamaan. Hän vaikeni itsepäisesti, tarkaten vielä
kerran vakavana ympäristöään, ja sillävälin hän vain souteli
voimakkaasti ulapalle päin. Mutta kaukaiselta kajahti jo yövahdin ääni,
kun tämä Viipurin muurien takana iltatuntien kulumista hiljaiselle
kaupungille julisti, ja viimeiset tulet näkyivät jo sammuvan
Raatihuoneen mäen ja Katanpään kallioiden taloista, -- määrätuntia
myöhempään ei näet kaupunginlaki sallinut taloissa tulia poltettavan.
Ulkona syksyisellä selällä ei taas kuulunut muuta kuin sadetuulen
tohinaa. Silloin vihdoin Vilppu avasi sanaisen lippaansa ja kävi
toverilleen kertomaan ne uudet merkilliset seikkailunsa, jotka hänestä
taas olivat pakolaisen tehneet ja hänet silmukan suulle saattaneet. Ja
hän kertoikin ne leikkisästi, keveästi, ikäänkuin tuo kaikki ei olisi
enää häntä koskenutkaan...

Vilppu kertoi Saimaan suuret selät poikki hiihdettyään avoveteen asti
keväällä Viipurissa virnailleensa, -- vähän oli työtä, vähän palkkaa!
Mutta heti ensi sulalla rupesi hän soutumieheksi muutamaan karjalaiseen
lastivenheeseen, joka saksain tavaroita Viipurista kuljetti sisäjokia
myöten, Juustilan ja Yläveden väylää pitkin Tiurinlinnaan ja
Käkisalmeen ja siitä aina edelleen Laatokan yli Syvärinjoelle ja
Ilmajärvelle sekä Suureen Novgorodiin asti. Puolelle kesää oli hän
ollut tällä monivaiheisella retkellä, jossa hauska oli ollut ja hyvä
oli ollut ansio, eikä hän tästä ammatista aikonutkaan heti erota. Mutta
kun hän sieltä turkislastilla oli taas kesällä palaamassa Käkisalmen
kautta Viipuriin, uutta saksain varastoa Itämaille hakemaan, niin hän
eräänä sunnuntaina joutui Jääsken kirkolle ja tarttuikin sinne.

-- Mitä sinä siellä? kysyi Lauri, joka jo matkansa varrella ennen
muisti tuon pitäjän nimen kuulleensa.

-- No siellä olivat asiat taas sellaiset, että ne minut viipymään
viehättivät. Siellä oli rahvas kirkkomäellä koolla, kovin kiihtyneessä
mielentilassa näkyivät olevan pitkähihaiset karjalaiset, kirjamiestä
kyselivät. Heitä kuohuttivat ne uudet ja moninkertaiset verot, joita
heiltä Viipurin linnanherra kiskotti, -- kahdet kesäverot se oli jo
ottanut samana kesänä ja miehiltä oli loppunut luonto. Minä kuuntelin
niitä heidän valituksiaan ja jopa heille kirjamieheksi rupesinkin.
Sillä synkkää oli se komento, jonka alle he olivat joutuneet, -- jos
olivat julmat Hannu-herran voudit Hämeessä, niin vielä sydämettömämmin
liikkuivat Kristerin verohuovit Karjalassa ... itse näin, kuinka he
lehmän laitumelta iskivät ja aitasta kantoivat pois naisten
pyhähameetkin.

-- Sinä kirjoitit siis heidän valituskirjansa, ja siitä Krister-äijä
suuttui? kyseli Lauri malttamattomana.

-- Suuttui siitä, että valitettiin hänestä kuninkaalle Ruotsiin, --
suuttui ja lähetti taas uudet verottajat talonpoikain taloihin. Silloin
minä sanoin Jääsken miehille: Tätä menoa ei meidän puolessa kärsitty,
siellä käytiin kengittämään keihäitä.

-- Niin, taisitpa sanoa vielä vähän muutakin, -- ja jääskeläiset
tottelivat neuvojasi?

-- Minua kesäkauden kestinään pitivät, ja kävin minä sieltä päin
nostattamassa aseisiin naapuripitäjäinkin miehiä. Eikä verohuoveilla
ollut sinne viikkokausiin asiaa, verissä päin sieltä palasivat ne,
jotka pakoon pääsivät. Mutta nyt syyspuoleen tuli linnanherra itse
sinne koko huovijoukkoineen kysymään, mihin hänen veronsa ja
verottajansa ovat joutuneet. Vakava tuuma miesten kesken oli ollut
lähteä tuurin ja keihäin herrain väkeä vastaan ja pienellä miesjoukolla
heitä siis odottelin. Mutta kun metsästä välähtivät huovien haarniskat,
niin jopa suli pehmeäksi luonto Karjalan miehiltä... Kävivät herralle
polvea notkistamaan ja itkivät: "Tuo Hämeen mieshän se meitä usutti,
hän se valituskirjatkin laati..."

-- Olihan se vähän samanlaista jo Vesilahdella!

-- Mutta Jääskessä he minut suoraan päänsä päästimeksi linnankarhulle
luovuttivat, ja Krister-äijä oli niin äkäinen, että siinä paikassa oli
minulta miekallaan pääkallon halkaista. Ja huovihevosen jäljestä sain
kytkyessä juosta Viipuriin asti, -- henki oli mennä siinäkin kyydissä,
ennenkuin toisyönä linnaan ehdittiin.

Tästä taas Lauri vilkastui ja kysyi:

-- Onko linnanherra siis jo palannut?

-- On, osan väkeään hän vain jätti Karjalan miehiä masentamaan ja uutta
rangaistusveroa ottamaan. Minut tuotiin linnaan hirtettäväksi ... jo
näytettiin minulle sen ilon paikkakin, odotettiin vain paria
karjalaista tovereikseni. Siksi aikaa oli minut tietysti tyrmään
pistettävä. Mutta siinä veroinnossaan olivat linnan heitukat sysänneet
verotavaroita siihenkin hinkaloon, jossa minua oli säilytettävä, ja ne
oli ensiksi siirrettävä muualle.

-- Ja sitä et sinä ruvennut odottamaan?

-- En kauan. Kädet minulla olivat tiukkaan sidotut, mutta jalat olivat
vapaat. Kun niin seisoin holviaukon suulla, huovien ympärilläni
touhutessa, katselin kupeilleni... Muurin reunalle ei ollut kovin pitkä
harppaus, sen päälle jaksoin loikata, ja muurin alla, huimaavan
syvällä, tiesin rannan ja vesirajan olevan. Yksipä on, kuolenko köyteen
vai rantakiviin, ajattelin itsekseni, hyppäsin muurin laelle, juoksin
sen yli ja viskausin päistikkaa pimeään syvänteeseen... Kiire jo
olikin, huovi oli perässäni muurille loikannut ja tapaili sitä
kahlenuoraa, joka sidotuista käsistäni roikkui.

-- Etkä iskenyt päätäsi mäsäksi?

-- Sitä itsekin ihmettelin ... sattui siihen kohtaan syvä vesi. Siellä
pimeässä aallokossa kuppelehdin kädet köysissä ... mutta tuokion
kuluttua tunsin ajauneeni muurin juurelle kivikkoon. Siinä makasin ja
kihnutin terävään kivensärmään köyttä poikki, sillaikaa kuin huovit
ylempänä muurilla hoilasivat ja toisilleen minun jo hukkuneen
vakuuttivat. Mutta kun käteni olivat irti, uin siikana salmen yli
kaupungin rantaan ja pakenin Mustain veljien luostariin, jonka raskasta
portinläppää kolkutin väsyneenä ja märkänä.

-- Mutta sinne päästyäsihän olit turvassa!

-- Siinä luulossa minäkin siellä levolle kävin, -- mutta mitä vielä!
Vihainen linnanherra kuuli heti aamulla minun luostariin paenneen,
kutsui mustain päämiehen puheilleen ja uhkauksilla oli hän vaatinut
vanhaa munkkia luovuttamaan minut pois luostarinsa turvasta, -- niin
sydämikkö on äijä! Kovin kuului päämunkki sitä vaatimusta
vastustelleen, luostareissa kun pitäisi vainotuillakin tyyssija olla,
mutta taipua hänen oli täytynyt.

Vilppu hymähti katkerasti, muistellen, kuinka hän siellä nukkui kuin
pyhimys vahvassa turvassa, ja sillävälin oli sopimus tehty siitä, että
hänet seuraavana aamuna luostarista linnaan luovutetaan, -- ritari oli
siinä kirkkoakin mahtavampi! Mutta taas hän hilpeästi jatkoi
kertomustaan:

-- Onni on, että nuo joutilaspäiväiset munkit ovat löyhäsuisia lärppiä.
Kun päivällä heräsin, juorusi yksi heistä heti minulle koko jutun.
Siinä siis pelastukseni! ajattelin, nyt ei Krister-herra kaulani
venytystä enää toistaiseksi lykännekään! Hän oli jo pannut huovinsa
luostarinportille minua vartioimaan, -- siellä kai ne seisovat vieläkin
sateessa, sääli miehiä! Mutta minä kävin sairaaksi.

-- Tosissasiko?

-- Tosissanikin, luitani vilusti, pyysin rohtoa ja nukuin. Mutta nukuin
vain sen verran, että näin jo munkkien levolle lähtevän, -- en tiedä,
tokko he vahtivatkaan minua niin ylen tarkasti. Siinä rakennetaan nyt,
kuten lienet nähnyt, uutta kivistä taloa vanhan puuluostarin viereen,
ja minut oli pistetty kiviseen koppiin. Niihin tehdään ikkunatkin ...
se oli kyllä kapea rako vain siinä minun kopissani, mutta leveäkös minä
olen mieskään, varsinkaan näin syömättömänä. Ryömin telineille, sieltä
pudottausin Hepolan talon katolle, joka on luostarinmuurin vieressä, --
portilla vahtivat huovit eivät tietenkään sinne sateiselle taivaalle
tähystelleet...

Vilppu vaikeni ja jopa siitä Lauri ymmärsikin, miksi seikkailijalla oli
sellainen hätä käpälämäkeen ollut. Mutta tuokion kuluttua heläytti
Vilppu niin iloisen naurun, että se kajahti kuin vesihiisien joi'unta
pimeillä selillä.

-- Mitäs naurat? kysyi Lauri kummissaan.

-- Sitä melua, joka nyt aamulla syntyy Mustassaluostarissa, kun minua
ruvetaan hakemaan ja huutamaan, kun linnan huovit koviksi käyvät ja
kiroilevat hurskaille miehille, -- sen melun jo arvaan! Varo sinä vain,
Lauri, että et joudu siihen sekaantumaan etkä vastaamaan öisestä
soudustasi!

-- Kukapa minut täällä tuntee ja soutuni tietää!

-- Hyvä olisi. Mutta siirrypäs airoihin sinä, nyt minulta tuntuu jo
eväs paremmin luistavan kuin äsken Kaaperin tuvassa.

Ääneti soutivat nyt toverukset tuokion pimeää selkää. Sitten rupesi
Vilppu vuorostaan suupalojensa lomaan kyselemään Laurin matkoja ja
hämäläisten eräasian enteitä. Hän kertoi Sysikorvesta paetessaan
viipyneensä muutamia päiviä Suur-Savon kylillä ja siellä savolaisia
puhutelleensa, -- eivät he olleet häntä kalajärviltä tunteneet, vaan
auliisti olivat hänelle avun ja evään antaneet, kun kuulivat miehen
ruunun huoveja pakenevan. Ne ovat tuuman miehiä Savon miehetkin, kun
heidän kanssaan noinikään sovinnossa juttelee, selitti Vilppu, -- ei
uskoisi heitä samoiksi tappelijoiksi, kuin ovat kalajärvillä.

-- Eikö sinua siellä kukaan tuntenut? kysyi Lauri hiukan aralla ja
epävarmalla äänellä.

Sen arkuuden Vilppu heti oivalsi ... vieläpähän on miehellä se
kallioniemen impitarina muistissaan, -- ja hymähtäen hän vastasi:

-- Tunsi yksi, -- hänelle sinulta viestit vein, vaikket noita muistanut
mukaani pannakaan. Ja hyvämuistiseen mieleen ne tuntuivat siellä
joutuvan. Ei ole Tarvaisen tytär vielä sulhasiin suostunut, mutta pidä
kiirettä, Lauri, jos häntä omaksesi mielit, pian se voidaan sieltä
siepatakin.

-- Puhuiko hän sellaista sinulle? kysyi Lauri vilkastuen.

-- Eiväthän ne miehettömiksi heittäydy isojen talojen koreat kassapäät.
Mutta jotain se puhuikin, kun hänelle kerroin sinun muiden erämiesten
kanssa nyt rajankäyntiä ja rauhaa puuhaavan.

-- No mitä virkkoi?

-- Kun tullee rauhan miehenä, sanoi, niin voin hänelle saunan lämmittää
-- mutta tulkoon ajoissa! Eikä se ollut leikkiäkään kaikki, sen näin.

Lauri souti nyt sanaa puhumatta, hänen mietteensä olivat yhtäkkiä
ruvenneet kulkemaan omia uriaan, jotka jo olivat kaukana hänen
levottoman toverinsa seikkailuista. Mutta Vilppu tarkkasi sillä välin
tyystin tyyntyvää selkää, jonka pimeästä, sateen vähän tauottua,
hämärät rannat vähitellen rupesivat häämöttämään. Hän oli näkevinään
jotakin korkeaa siellä sivulla keulan edessä ja kääntäen venheen sitä
kohti virkkoi hän yhtäkkiä vilkkaasti:

-- Onkohan se tuo, se sinun rääveliläinen laivasi? Tuolta kuultavat
mastot taivasta vastaan.

Siinä se oli, vaikka Laurin silmän oli sitä vaikeampi erottaa kuin
Vilpun, joka ennenkin oli meren aavoja tottunut tarkkaamaan. Ja laivaa
kohden kulki nyt venhe hyvää vauhtia.

-- Aiotko herättää laivamiehet? kyseli Lauri, kun lähestyttiin tummaa
alusta.

-- Eikä hiidessä, -- me liikumme pehmeästi kuin peltohiiret, emme
herätä ketään. Kas näin! -- sano Ennille terveiset, että mies on
tallessa!

Venhe laski laivan luo, ja Vilppu huopasi sen keulan viereen, kopeloi
siinä hetkisen, löysi ankkurivitjan ja kiipesi sitä myöten kuin vanha
laivuri ainakin pimeälle kannelle. Lauri, joka airoissa istui, näki
hänen sieltä vain kättä hyvästiksi viittovan, ja sitten hävisi hiipivä
hahmo, ikäänkuin hupeni sen mustan rungon sisään.

-- Taisipa mies ruumaan pudottautua, tuumi Lauri, laivasta poispäin
soutaen --, jokohan nahkansa pelasti taaskin veitikka!

Mutta itsellään oli hänellä nyt kova työpaikka edessä kiskoessaan yksin
voimainsa takaa venhettään vastalaitaiseen, joutuakseen ennen
päivännousua kaupunkiin takaisin. Mutta siinä kiskoessaan ei hän noita
ponnistuksiaan muistamaan joutanut. Vilppu oli kirjavia juttujaan
kertoessaan hipaissut hänen mieleensä jo puoleksi maatuneita muistoja,
jotka nyt taas kirkkaiksi välähtivät ja jotka syyssateessakin hänen
verensä kuumenemaan saivat. Ja hän loi siinä nyt eteensä kirkkaita
tulevaisuuden kuvia, miten hän pian, ruunun miesten avulla
selvitettyään Lapinkorven riidat, solmii sovun vanhojen vihaheimojen
välille, miten hän eräänä päivänä saapuu savolaisten vieraiksi, astuu
Tarvaisen taloon, eteiseen keihäänsä jättää, ja virkkaa: "No nyt tulen
rauhan miehenä rauhan miesten luo"... Mutta rannassa lämpiää silloin
tuttu sauna, ja vastaksia taittaa lehdosta tuttava käsi...

Ne kiertelivät edestakaisin, nuo mieluisat mielikuvat, karkasivat
virvatulina ja palasivat taas. Eikä Lauri niissä mietteissä soutaessaan
huomannutkaan, kuinka vähitellen yön pimeä vesiltä väistyi ja hallavana
valkeni pilvinen taivas, -- siinä oli pian kaupunki hänen edessään, ja
aamu oli jo alkanut, kun hän venheensä aittarantaan laski. Silloin hän
harkitsi parhaaksi olla yrittämättäkään enää muurin ylitse pihaan ja
tupaan, jossa kai jo väki oli liikkeellä. Sen sijaan hän haki aitan
kupeelta onkensa, jolla hän joutopäivinään oli rannasta särkiä
narraillut, ja rupesi ongelle, ikäänkuin sitä varten olisikin aikaisiin
tuvasta noussut. Tuuli hajoitteli juuri harmaita pilviä ja päästi
päivänkin pilkistämään märkään luontoon, ja särjet söivät nälkäisinä,
joten niitä oli ilo rannalle nykkiä. Mutta niitä nykkiessään silmäili
Lauri usein selän taakse, jossa juuri rääveliläiseen laivaan märkiä
purjeita nostettiin, -- nyt se pyyhkäisikin jo salmen lävitse aukealle
merelle päin!

Vahingoniloa tunsi onkimies mielessään, kun hän vähän myöhemmin kuuli
kavionkapsetta muurin kupeiselta tieltä ja näki huoviparven linnasta
päin karauttavan. Niillä on jo tieto luostarivangin karkaamisesta ...
päätteli Lauri itsekseen ... kas noin, hätäpä tuntuu olevan
hakijoilla... Yksi huoveista ajoi Laurinkin luo rantaan kysyen, eikö
ollut hän nähnyt luostarista päin pakenevaa miestä.

-- Mistä minä ... tässä olen hetken vain särkiä aamusyönniltä nykkinyt.

Kyselijä oli tyytymätön ja kiukkuaan purkaen rupesi hän Laurille
tiukkaamaan:

-- Mikä teidät tietää ... yön olet sateessa ollut, näet, mekkosi on
märkä, vaikka lienet sinä karkurin pakoon auttanut.

Jopa läplätti vähän Laurin sydän, mutta silmiään siimasta kääntämättä
hän vastasi:

-- Vähän satoi vielä kun Kaaperin tuvasta rantaan tulin, -- ketä te
sitten haette?

Kiire ajoi huovin edelleen ratsastamaan, mutta vähän epäillen hän vielä
taakseenkin Lauria katseli. Mutta aivan levollinen ei ollut enää
Laurinkaan mieli, ja tuokion kuluttua hän jo saaliineen astui tupaan ja
rupesi siellä liedellä kalakeittoa murkinakseen keittämään. Ei näkynyt
Sipiäkään, kaupungille kuului menneen. Syötyään lähti Laurikin taas
jaloittelemaan, katselemaan, mitä sinne kaupungille nyt oikein kuului.

Raatihuoneentorilla seisoskeli harvinaisen sakea miesjoukko
keskustellen siitä viimeöisestä tapauksesta, joka uhkasi turmiota koko
kaupungille. Krister-herra kuului näet heti aamulla äissään uhanneen,
että ellei pakolaista kiinni saada, niin hän kiskoo kovan sakkoveron
porvareiltakin, joita hän kapinanjohtajan auttajiksi epäili. Siellä
sisällä raatihuoneessa kuuluivat nyt pormestarit ja raatiherrat siitä
huolestuneina neuvottelevan ja kirjuri luki juuri portailta julistusta,
että karkuri on kiinni otettava, missä vain tavataan, ja auttaja myös,
jos sellaista on.

-- Minkähän nuo tuolle tekisivät, jos kiinni saisivat, kysäisi Lauri
vieressään seisovalta sepältä.

-- Nahan nylkisivät ja hirressä kuivaisivat...

Puistattipa vähän korven poikaa, kun hän tuota kuria ajatteli, ja hän
jo melkein säpsähti, kun hetken kuluttua joku häntä kylkeen töyttäsi.
Se oli toki vain Suopelto, joka aamukauden sanoi Lauria kaupungilta
hakeneensa.

-- Etkö ole kuullut, että linnanherra jo on palannut retkeltään.
Meidän on aika joutua asiaamme ajamaan, että sitten jo pääsemme
taipaleellekin.

Lauri olisi ehkä vielä antanut suuttuneen linnanherran jonkun päivän
rauhoittua, mutta eipä huolinut hän ruveta Sipille epäilyksiään
kertomaan, virkahti vain:

-- Vai jo on palannut herra. No, mennään siis linnaan.



XII. KRISTER NIILONPOIKA VAASA.


Paksuun villavaippaan kääriytyneenä istui tervaksista roimuavan
pystytulen ääressä Viipurin linnan vaakunasalissa linnanherra
Krister Niilonpoika Vaasa, potkiskellen aina väliin raskaalla
hirvennahkasaappaallaan halkoja edemmäs takkaan, niin että kannus joka
kerralta vihaisesti kilahti. Hän istui syvällä nahkaisilla
reunustetussa nojatuolissaan ja syviin tyytymättömyyden mietteisiin
vaipuneena. Hänen kuivanluisevilla kasvoillaan ei ilmettä liikahtanut;
hänen pienet, vaalearipsiset silmänsä olivat puoliummessa, ja joskus
vain hän kädellään harasi harvaa, harmajaa tukkaansa. Herra oli
viluinen nyt pitkän syysratsastuksensa jälkeen, ja siksi oli hän noin
villaisiin kääriytynyt; mutta lämmintä hän yleensäkin rakasti,
hirsituli paloi hänen takassaan miltei yhtämittaa talvet ja kesät, ja
sen ääressä hän enimmäkseen murjotti kotosalla ollessaan.

Loitompana pöydän luona, ikäänkuin liikaa kuumuutta paenneena, istui
Viipurin linnanvouti, Björn Degen, Kristerin vanha asetoveri ja uskottu
mies, tyyni ja tasainen herra. Äsken oli Krister-herra maininnut häntä
aasiksi ja käskenyt hänen mennä hiiteen, mutta Björn odotti lähempiä
ohjeita. Hän sai näet aina vastaanottaa tuittuisen isäntänsä tiheäin
suuttumusten ensi puuskat, mutta hän oli niihin jo tottunut eikä niitä
enää säikähtänyt. Hänen kanssaan kahden kesken oli Krister-herralla
tapana istuskella pitkät illat shakkilaudan ääressä, -- he nököttivät
siten ääneti nenät vastakkain ja siirsivät kumpikin nappulan tunnissa,
miettien taas toisen tunnin uutta siirtoa. Mutta jos onni lopulta oli
voudille suosiollinen ja hän herrastaan matin teki, niin silloin
saattoi Krister polkien ja karjuen ajaa ystävänsä ulos, ikipäiviksi
pois koko linnasta! -- komentaakseen hänet seuraavassa tuokiossa
takaisin sisälle uutta ottelua koettamaan. Siihen oli Björn-herra
tottunut. Ja tottunut hän oli siihenkin, että hänen kiivasverinen
isäntänsä, kiukustuneena jostakin vastoinkäymisestä, ajoi ensimmäiset,
pahimmat vihansa häneen, kunnes sai oikean asianomaisen höyhentääkseen.
Harvoin oli linnanvouti kuitenkaan sellaista ryöppyä niskaansa saanut
kuin juuri tänä aamuna, jolloin tieto tuli kapinanjohtajan paosta
mustain veljien luostarista, -- sitä kiukkua oli kestänyt kauan.

Mutta Björn Degen ei ollut sen alle luhistunut, ja varsin rauhallisena
hän nytkin, herransa taas hetkisen äänettömänä lepäillessä takan
ääressä, istui häneen selin, katsellen peräseinän vaakunakoristeita ja
odotellen uutta ryöppyä. Se vaakunasali oli suuri, holvattu huone
Olavintornin keskiosassa, harmaja, iloton ja hämärä. Kivisiä seiniä
peittivät siellä täällä karhuntaljat ja villaiset loimet, joita öisin
peittoina käytettiin, mutta peräseinällä, uunia vastapäätä, oli
Vaasan-suvun kookas, komea vaakunakilpi, raudoitetusta tammesta
rakennettu. Ja sen toisella puolella riippui Kristerin teräksinen
haarniskapuku ja vaskinen kypärä, mutta toisella puolella pitkä,
kullalla kirjailtu ja nahoilla reunustettu vaippa, jossa uumenien
kohdalla oli leveä vyö, jonka soljesta jalokivi hohti. Se oli Kristerin
drotsettiviitta, hänen juhlapukunsa niiltä suuruuden ajoilta, jolloin
hän oli Tukholman linnassa maan ylimpiä hallitusmiehiä, -- se kirottu
"hanhenpoika" vain aina häntä ylempänä.

Degen-herra katseli, kuinka vyösoljen jalokivi takkatulen lieskasta
säteili, ja hän ihmetteli, kauanko isäntä nyt malttoi noin ääneti
istua. Hänen luonaan oli näet äsken käynyt mustainveljien luostarin
priori, jota hiljaista hengenmiestä linnanherra oli ankarasti sättinyt
siitä, että tämä luostaristaan oli laskenut vapaaksi linnasta karanneen
vangin, jota Krister oli käskenyt tarkasti vartioida. Tuon ärsyttävän
tapauksen seutuvilla ne takan ääressä istuvan vanhuksen vihaiset
mietteet vieläkin liikkuivat, sen vouti hyvin oivalsi, ja aivan oikein,
jopa äijä sieltä hetken kuluttua taas ärähtikin:

-- Degen, laadi kirjallinen julistus siitä, mitä äsken jo
suusanallisesti ilmoitin herrankoirain kavalalle preesekselle.

-- Mitenkä siis?

-- Niin, että minä peruutan luostarilta ne niityt ja maatilat, jotka
olen sille lahjoittanut, peruutan rangaistukseksi siitä, että priori
on vastoin lupaustaan tahallaan laskenut vapaaksi vaarallisen
kapinamiehen...

-- Tahallaan, -- mutta jos hän valittaa päällikölleen? -- sellaisen
epäilyksen julkilausui Degen.

-- Valittakoon vaikka paaville! Jos hänellä onkin oikeus pakolaista
suojella, niin ei ole oikeutta laskea menemään. Ja lisää vielä:
esivallalle petollisessa tarkoituksessa! -- Ukko liikahteli jo
uudelleen ärtyen villaistensa sisällä ja jatkoi: -- Huolimattomille
vartioille annetaan kullekin kaksikymmentä paria raippoja, ja katso,
että he ne rehellisesti saavat!

Sisään huoneeseen astui nyt keski-ikäinen mies, ritaripuvussa, mutta
hanhensulka kädessään. Hän oli ryhdiltään ja vähän kumaralta varreltaan
melkoisesti Kristerin näköinen, ja siltä näytti, että hänen
silmissäänkin pälyi linnanherran synkkää katsetta. Se olikin
linnanherran vanhempi elossa oleva poika, Niilo Kristerinpoika, joka
isänsä komennon alla otti osaa linnan ja läänin hoitoon, mutta josta
isän ankara kuri oli itsenäisyyden vähiin kuivetuttanut. Niilo-ritari
oli nyt linnan asesalissa ollut puhuttelemassa erinäisiä linnanherran
puheille tulleita asiamiehiä, joita Kristerin matkoilla-olon aikana
olikin kertynyt koko joukko, ja hän kertoi nyt isälleen, mitä asioita
niillä milläkin oli.

Siellä oli pari lyypekkiläistä kauppiasta, joiden lastialukset
Hansa-liiton vartiolaivat olivat saaneet kiinni Suomenlahdella ja
ottaneet takavarikkoon, koska laiva oli kuljettanut Viipurin kautta
tuodun luvattoman kauppalastin Novgorodista. Nyt he pyrkivät
Krister-herran miehiksi ja palvelijoiksi, saadakseen sillä nimellä
häneltä suojeluskirjan, jonka avulla riitelisivät lastinsa takaisin.
Viipurin linnanherran alustalaisten laivoja ei näet uskaltanut
Hansa-liittokaan takavarikossa pitää. Sellainen temppu oli hyvin
tavallinen, ja siihen kauppaan oli ahnas Krister-herra varsin hanakka,
mutta runsaat hyvittäjäiset hän siitä hätääntyneiltä vaati.

-- Puolen lastin hinta meille, sehän on vanha taksa, -- niin hän nytkin
pojalleen neuvoi.

Sitten siellä oli Viipurin pormestari ja kaksi raatimiestä pyrkimässä
Krister-herran puheille ja Niilo-ritari kysyi, saisiko heidät laskea
sisään. He olivat tulleet sen viimeöisen tapauksen johdosta
selittämään, että Viipurin porvaristo oli siihen aivan viaton, ja
pyytämään, että porvareita ei tämän asian vuoksi toki rangaistaisi.

-- Ei, heitä en nyt ota puheilleni, murisi vanha herra takkatulensa
äärestä, -- olkoot vielä toistaiseksi tarpeellisessa pelossa, se heille
hyvää tekee. Kutsun heidät jonkun päivän perästä puheilleni ja ilmoitan
samalla, paljonko heidän nyt on hankittava viljaa ja suoloja linnaan,
-- niitä tarvitaan täällä tänä talvena tavallista runsaammin.

Viipurin pormestarina oli Antti Degen, Björnin veli, ja tuntuipa tämä
tyly vastaus vanhasta voudista sangen nöyryyttävältä, mutta hän oli
tottunut ääneti nielemään pahemmatkin nöyryytykset.

Vielä oli, kertoi ritari, asesalissa odottamassa rääveliläinen
rihkamasaksa, joka oli tavattu maaseudulla kaupustelemassa ja tuotu
linnaan tuomittavaksi. Hänen maksettavakseen määräsi Krister
kohtuullisen sakon, -- mies voi kiittää suojeluspyhimystään, kun sillä
nahkansa ostaa! -- Ja lopuksi oli siellä vain pari hämäläistä
talonpoikaa, jotka sanovat jo kauan Viipurissa odottaneensa.

-- Hämäläistä, sanot, mitä ne meihin kuuluvat? ärähti Krister
äkeissään, mutta samalla vähän hämmästyneeksi ja uteliaaksi käyneenä.

Ja kun ritari kertoi heidän tulleen puhumaan jostakin rajankäynnistä ja
viimeksi Turusta saapuvan, heristi vanhus yhä tarkempaan korviaan,
vainuten heti jotakin juonta näiden outojen kaukamatkaisten asiasta.
Hän käski ovella seisovan heitukan saattaa hämäläiset eteensä.  Kotvan
olivatkin jo Sipi ja Lauri odottaneet linnan kolkosti kumajavassa
etuhuoneessa, asesalissa, jonka kivipermannolla kannusniekat
ratsumiehet ja sarkapukuiset jousimiehet kolisten kävelivät ja jonka
mustuneilla seinillä pitkistä puunauloista ja monihaaraisista
hirvensarvista riippui rautaselkäisiä jousia ja pitkävartisia
tapparoita. Niiden välissä oli vanhoja ruostuneita kilpiä ja särkyneitä
vaskikoristeita, osoittaen, että oli siinä suuressa asesalissa ennen
ollut enemmänkin loistoa, -- nyt vallitsi siellä harmaja vakavuus ja
painostava kolkkous. Sieltä kutsuttiin nyt yhtäkkiä Hämeen miehet
sisälle ankaraksi kuvatun linnanherran eteen, joka puolittain selin
oveen istui eikä sanaakaan vieraille tervehdykseksi lausunut. Värähtipä
senvuoksi Sipinkin ääni nyt vähän pahemmin kuin Turussa, kun hän tälle
jurottajalle kävi talonpoikain takamaajuttuja selittämään ja
valittamaan Savon-puolisten väkivallantöistä.

Nuo valitukset ja talonpoikain vaatimus, että Kristerin olisi
ryhdyttävä suojelemaan hämäläisten oikeuksia, ne suututtivat nähtävästi
alunpitäen entisestään ärtyisellä päällä olevan vanhuksen, sillä jo
Sipin puhuessa viskeli hän villaisiaan vähemmäksi päältään ja niiden
alta ilmestyi pieni äijä, jonka eleet olivat kiukkuiset ja terävät.
Vielä ei ollut Sipi sanottavaansa lopettanut, kun Krister kääntyi oveen
päin nojatuolissaan ja iski katseensa talonpoikiin, virkkaen:

-- Mikä tuhma bundte geschihte teillä on juteltavananne! Sano lyhyesti:
kuka olet ja kuka sinut tänne lähetti?

Sen hän lausui huonolla suomenkielellä, sillä Krister Niilonpoika Vaasa
ei ollut pitkän oleskelunsa aikana Viipurissa kansan kieltä edes
auttavasti oppinut ja hän sekoitti aina puheeseensa viipurilaiseen
malliin kaikki ne kolme kieltä, ruotsin, saksan ja suomen, joita siellä
rinnakkain viljeltiin. Hämmästynyt talonpoika, joka luuli kylläkin
selvästi puhuneensa, ojensi Kristerille valituskirjansa, ilmoittaen,
että he olivat Hämeen talonpoikain asialla.

Mutta Krister-herra ei välittänytkään heidän asiastaan tarkempaa selkoa
ottaa. Hän rupesi puhumaan:

-- Te talonpojat olette kaikki yhtä uppiniskaista joukkoa, das ist
dasselbe, oletteko hämäläisiä vaiko karjalaisia. Ette tahdo verojanne
maksaa, vaan tappelette milloin ruunua vastaan, milloin keskenänne, ja
sitten te tulette valittamaan, -- minä olen jo kyllästynyt tähän
katzenjammeriin!

Sipi luuli ukon sittenkin ymmärtäneen heidän asiansa väärin ja virkkoi:

-- Emmehän nyt veroista valita, emme pyydä muuta, kuin että saisimme
saloillamme rauhassa elinkeinoamme harjoittaa ja että takamaiden rajat
selviksi määrättäisiin.

-- Hä -- kivahti ukko -- pitäisikö minun tästä lähteä teidän
sumpmarkeille rajoja käymään sen vuoksi, että ette voi siellä
sovinnossa elää! Ja mitä rajoja siellä tarvitaan! Erämaat ovat ruunun
omia, kiittäkää onneanne, että saatte siellä kalastella, te niinkuin
savolaisetkin. Jos ette osaa siellä siivolla liikkua, niin tapelkaa,
ryöstäkää ja polttakaa, se on, djeflar i mej, yhdentekevää meille!

Hän kääntyi jo selin Hämeen miehiin, ikäänkuin siten heille
ilmoittaakseen, että sillä vastauksella heidän on lähdettävä. Mutta
pitkän matkan kulkeneet miehet, jotka niin kauan olivat odottaneet
pääsöä linnanherran puheille, eivät niin vähään tyytyneet. Sipi virkkoi
rauhallisesti:

-- Savolaiset, jotka ovat maillemme hyökänneet, kuuluvat tähän
käskynhaltijakuntaan, siksi odotamme täältä apua.

-- Hä, odotatte, napisette... Kyllä minä teille avun tiedän!

Näin puhuen viittasi Krister-herra ovella seisovalle heitukalleen, että
tämä ajaisi talonpojat ulos. Mutta keihäsniekka ei ollut vielä ehtinyt
liikahtaakaan, kun jo Lauri, joka oli ääneti kuunnellut linnanherran
vihoja, astui askeleen eteenpäin ja kuumenneena virkkoi:

-- Jos ei täältä raja-asiaamme apua tule, niin tulee sitä toisaalta.

Silloin pyörähti Krister-äijä kuin neulan pistämänä ympäri, keikahti
kuin kärppä Laurin eteen ja tiuski hänen nenänsä alla:

-- Mitä mukisee der Bube? Mistä muualta se apu tulee, vastaa! Hä?

Lauri totteli käskyä ja vastasi rohkeasti:

-- Kaarlo-herralta Turusta. Hän ymmärtää talonpoikainkin tarpeet, ja
häneen me luotamme.

Uhkaavasti leimahtivat silloin Krister-herran pienet, vilkkaat silmät,
ja käheänä hän sähähti:

-- Vai Kaarlo-herran luo aiotte mennä, vai hän suosii talonpoikia, --
kyllä tunnen sen kapinavirren! Entäpä jos minä pidän huolen, että ette
sinne menekään!

Hänen äänensä vapisi kiukkua, hän ärtyi yhä enemmän, ja sulina tulivat
jo hänen suustaan puhtaat suomalaiset sanat, kun hän jatkoi:

-- Vai oletteko te vehkeilijät jo marskin luona olleet, hänen
asioillaanko te kuljettekin, ahaa, niinkö?

Sipi koetti selittämällä korjata Laurin tekemän varomattomuuden. Mutta
hän ei ehtinyt ääneen päästä, ennenkuin Krister-herra yhä yltyvän
vihansa kuumentamana jatkoi kuumaa puhettaan:

-- Teissä härkäpäisissä suomalaisissa talonpojissa asuu niskoitteleva
henki, mutta kautta Maarian, kyllä minä sen teistä kitken. Täällä te
juoksette marskin asioilla vakoilemassa ja sitten vehkeilette
verotalonpoikain kesken minua vastaan. Mutta minä teen solmun sekä
vehkeistänne että ruikutuksistanne, siksi lujia tyrmiä on toki
Torkkelin vanhassa linnassa, -- niissä saatte miettiä, miten
Kaarlo-herra teitä auttaa mahtaa!

Mutta se uhkaus nosti kuohuun jo Sipinkin luonnon. Hän veti esille
Turun marskilta saamansa turvakirjan ja lausui tyynesti:

-- Ei meitä niinkään tyrmään suljeta, me olemme Kaarlo-herran
suojeluksessa.

Mutta se ilmoitus ei suinkaan taltuttanut suuttunutta herraa, se
päinvastoin häntä vieläkin ärsytti.

-- Juuri sitä arvasin, juuri tuo kirjasi todistaa teidän väärällä
nimellä linnaani tunkeutuneen.

Ja taas hän viittasi heitukalleen, mutta nyt rajusti:

-- Tyrmään, hetipaikalla, siellä saavat moukat mädätä, kunnes heidän
herransa on tästä maasta ajettu.

Ukon viimeisen purkauksen aikana oli nuori, uljas, vaaleaverinen ritari
astunut huoneeseen ja pysähtynyt sanatulvaa kuulemaan. Se oli hänen
nuorempi poikansa, Juhana Kristerinpoika, vielä nuoruuden vuosissa
oleva, uljasotsainen, vapaakatseinen mies. Hän nyt kummissaan kysyi:

-- Mitä ovat talonpojat tehneet, kun sinut noin suuttumaan saivat, isä?

-- Bonden kätyreitä he ovat, samaa joukkoa kuin Olavi Tavast, jonka
eilen sinun kehoituksestasi, pehmeästi kyllä, laskin menemään, --
tuossa näet heidän mainekirjansa! Välemmin, huovi, vie miehet tyrmään,
ja vastaa hengelläsi, etteivät karkuun pääse, niinkuin se äskeinen
kapinamies!

Nuori ritari vaihtoi kysyvän katseen Degen-voudin kanssa, joka hänkin
melkein säälien, mutta tapansa mukaan vaieten, katseli, kuinka siinä
huolistaan valittamaan tulleita talonpoikia tyrmään raastettiin. Mutta
Krister seurasi itse huoveja rappusille asti valvoakseen, että nuo
ylpeät Hämeen miehet todellakin tyrmään vietiin, ja sieltäkin hänen
käheäksi käynyt äänensä vielä jyrisi poistuvain jälkeen.

Mutta kun ukko sieltä palasi takkatulensa luo, tapasi hänet ankara
yskänkohtaus, -- hän oli liiaksi ärtynyt, hengästynyt, ja silloin se
kohtaus hänelle helposti tuli. Vieläkin yritti hän vihojaan puhumaan,
mutta sanat tarttuivat kurkkuun, hän oli läkähtyä ja vaipui kasvot
sinervinä, silmät verestävinä, hervotonna nojatuoliinsa. Se ei ollut
hänen pojilleen eikä Degen-ukolle mitään outoa, se oli heille tuttu
suuttumuksen huippupiste, ja silloin oli heidän aina kutsuttava
saapuville suoneniskijä, joka laski vanhuksesta pois liikoja vihaisia
veriä, ja peitettävä rykijä turkiksiin, hikoilemaan ja rauhoittumaan.
Niin he nytkin tekivät.

Ja koko linnan läpi lehahti silloin ikäänkuin hetkisen helpotuksen
henkäys, -- ankara isäntä oli taas ainakin pariksi päiväksi ankkuriin
saatu! Hänen tuittupäinen kiivautensa rasitti näet aina kuin uhkaava
painajainen linnan koko väestöä, josta se oli karkoittanut kaiken
naurun ja elämänilon, luoden vain kylmän pelokkuuden koko ympäristöön.
Nyt on herra taas saanut kohtauksensa, nyt hän on vuoteessa! -- niin
kulki salailoinen supatus linnassa suusta suuhun.

Siellä Krister Niilonpoika nyt makasikin hämärässä vuodehuoneessaan
sänkyuudinten takana sävyisämpänä ja kesyttyneenä, makasi monien
patjojen alla ja joi verta tyynnyttävää rohtokeitosta. Eipä kumma,
että se kohtaus taas oli tullut, sillä kovin paljon olikin nyt
kuumaveriselle vanhukselle kasaantunut yhtaikaa suuttumuksen ja
mielenliikutuksen syitä. Niitä hän nyt tyyntyneempänäkin siellä
muistoissaan hautoi.

Ensin se jääskeläisten verokapina. Ja sitä kurittamasta palattuaan oli
häntä vastassa linnassa ollut monta tuskastuttavaa viestiä. Pahin
niistä, Tukholmasta tullut, oli tiennyt kertoa, että hallitus siellä
taas oli -- marskin käynnin jälkeen -- asettunut uudelle kannalle hänen
viipurilaiseen läänitykseensä nähden, jonka kuningas hänelle jo
keväällä oli luvannut; nyt se on taas kaikki hyvin epämääräistä. Ja
joskin Krister oli kaikissa tapauksissa, vaikkapa aseväellä, päättänyt
pitää linnansa, niin tuo kuninkaan horjuvaisuus häntä kuitenkin
ärsytti. Mutta vielä enemmän oli häntä kiukuttanut se viesti, jonka
jalosukuinen ritari Olavi Tavast oli samaan aikaan tuonut Turusta hänen
veriviholliseltaan marskilta: Kaarlo Knuutinpoika tulee muka vain
omansa ottamaan, hyvällä tai pahalla! Tulkoonpa se mahtaileva nulikka,
koettakoonpa täällä komennella! -- olisi sen asiamies kumminkin pitänyt
salpojen taa sulkea, vaikka liekin piispan veljenpoika! Mutta olipa hän
toki vastauksenkin saanut: "Niin kauan kuin veri suonissani virtaa, ei
Kaarlo Knuutinpoika Viipurin linnaan astu, sen vannon kautta sieluni
autuuden", niin oli Krister vastannut lähettiläänä käyneelle nuorelle
Tavastille hänet linnastaan lähettäessään.

Näiden harmien lisäksi oli sitten tullut talonpoikain johtajan
kaksinkertainen pako, joka Kristeriä sitä pahemmin harmitti, kun hän
vainusi pakolaisen saneen salaista apua, eikä hän tiennyt keltä. Ja nyt
kaiken kukkuraksi tuli tuo hämäläinen poikanulikka julistamaan hänelle,
Krister Niilonpojalle, vasten kasvoja, että kansa luottaa enemmän hänen
katkerimpaan vihamieheensä, kuin häneen, Kristeriin, itseensä, jota ei
siis pidettäisikään mahtavimpana herrana Suomessa, -- johan sitä
vähemmästäkin saattoi verensalpakohtauksen saada!

Mutta eipä edes vuoteessaankaan, nahkasten välissä vanha toimenmies
malttanut kokonaan lepuuttaa väsymätöntä tarmoaan eikä hillitä
levottoman mielensä lentoa. Makuukammioonsakin hän kutsui poikansa ja
linnanvoudin, jaellakseen heille, joskin nyt heikolla ja talttuneella
äänellä, käskyjään:

-- Degen, puhui hän, -- vie sana veljellesi, pormestarille, että
suolaporvarit nyt heti lähtevät syysretkelleen Danzigiin, jottei vain
talvi tapaa, ennenkuin linna tarpeensa saa. Sillä kuka takaa, ettei
"hanhenpoika" yritä lentää tänne jo talvikelillä, -- kun hän minun
kutsuni kuulee!

Mutta tämän asian yhteydessä vaivasi eräs aivan uusi tuuma vielä vanhan
Kristerin väsymättömiä aivoja. Hän viittasi nuorimman poikansa luokseen
ja kuiskasi:

-- Ei siitä päästä vähemmällä, kuin että sinä, Juhana, matkustat
Antti-herran laivassa Danzigiin, ostamaan muutamia niitä tuliputkia,
joilla ne siellä ulkomaiden sodissa nyt ampuvat leveidenkin salmien
yli. Viime kesänä näytteli minulle eräs Lyypekin kauppias sellaista
kirnua laivassaan ja Viipurin muureilla se olisi piirityksen aikana
hyvä kapine.

-- Mutta kuka täällä osaa sellaista käyttää?

-- Sinun se juuri täytyy oppia. Matkusta Flanderiin asti, jos et
lähempää saa, ja tuo tullessasi tarpeeksi sitäkin tulihiekkaa, jota
putkessa poltetaan. Parempi vielä, jos putkisepän mukaasi saat. Niillä
lähetämme Kaarlo-keikarin toiseen maailmaan jo ennen kuin hän on
Viipuria lähellekään ehtinyt.

Nuoren ritarin ei ollut vastenmielistä lähteä isänsä ilottomasta
linnasta asioimaan hauskoihin hansakaupunkeihin, ja tällä kertaa pojat
ihailivat isänsä sisua, joka pani hänet hankkimaan linnaansa noita
uuden ajan merkillisiä keksintökoneita. He lupasivat tarkoin täyttää
hänen käskynsä ja tahtoivat jo jättää isänsä yksin hikoilemaan ja
tyyntymään. Mutta vielä viittasi vanhus heidät jäämään ja kysyi tuokion
kuluttua:

-- Mihin luulette "Filpuksen" paenneen, kaupungissa hän ei ole ja
maakylät olen tarkoin haettanut? -- Ja kun pojat eivät osanneet siitä
mitään arvella, jatkoi vanhus: -- Hän on ehkä paennut merelle päin,
johonkin laivaan... Niilo poikani, kirjoita Lyypekin ja Räävelin
porvareille, että jos sellainen "Filpus" sinne ilmestyy, niin on hän
pantava kiinni ja lähetettävä Viipuriin. Ja hänen auttajansa, -- kuule,
ovatko hämäläiset varmassa tallessa?

-- Ovat, mutta ethän heitä epäile, isä?

-- Säilytä heitä tarkoin. Sillä pojalla oli viekas katse ... ja
suoneniskijä kertoi, että hänet aamulla oli tavattu märkänä rannassa...
He ovat kaikissa tapauksissa Bonden väkeä, ja tahdonpa näyttää heille,
kumpi meistä kahdesta lopultakin on mahtavampi Suomessa!

Niin kiukkuili vanhus, vaikka makasi heikkona vällyjensä välissä. Ja
kaiken hänen kiukkunsa takana ja kaikkien toimiensa kannustimena oli se
yksi ainoa suuri viha, jonka hänen mielensä täytti, -- viha tuota
Suomen toisessa laidassa elävää sukulaisylimystä kohtaan.

Mutta silläaikaa kuin linnanherra lämpimässä vuoteessaan vähitellen
rauhoittui kuuman verensä vihoista, tekivät talonpoikaislähettiläät
tuttavuutta sen uuden asunnon kanssa, jonka Krister oli heille antanut
vastaukseksi Hämeen kansan haikeihin valituksiin. Se oli linnan
pohjakerroksessa, kellarien ja halkovajain välissä, -- Lauri arvasi
heti, että se oli sama lokero, joka Vilppua varten toissayönä oli
tyhjennetty, mutta jonka kohtalon oikku nyt yhtäkkiä oli Vilpun
soutajan talvisuojaksi kääntänyt.

Siellä he istuivat kostealla permannolla eikä varsinkaan hyväuskoisen,
sovintoa rakastavan Sipin mieli ottanut kuohumasta asettuakseen. Heillä
oli oikea asia, vakava asia, jota ajaakseen he esivallan puoleen
kääntyivät, ja sen vuoksi -- tyrmään! Synkkänä hän puhui:

-- Vaivainen näkyy olevan se, joka herrojen apuun turvautuu. Koetettiin
kurjuutta väistää, takamaiden tappeluita ja miesten surmaa, mutta yhtä
hyväpä olisi meidän tainnut olla tapparain varassa ajaa asiamme
Lapinkorvessa ja vaikka kaatua tasapäässä tappelussa, kuin mädätä
tällaiseen lokeroon!

Sipi potkaisi raudoitettua ovea, -- se ei hievahtanutkaan, -- vankoilla
lukoilla oli se salvattu. Pieni kolo oli vain oven päällä ilma-aukkona
ja lakeisena, mistä tunkeusi sisään hämärä valo.

-- Linnanhäkissä ollaan, eivätkä tiedä lähettäjät, kunne katosivat
asiamiehet.

Niin puhui katkerana sydänmaan vakava ja vapaa talonpoika. Mutta ääneti
viskausi Lauri olkivuoteelle ja hänen mietteensä kiertelivät
linnanherran huudoista ja tyrmän pimennosta pois aamuisiin unelmiinsa,
jotka nyt kuin ilkkuvina irvinaamoina hänelle nauroivat. Mikä olikin
ajanut hänet, metsänkävijän, kotoisilta hirvimailtaan kiertämään
herrojen rappusissa, linnoissa ja tyrmissä? Olihan se ukko-vainajan
perintö vakavana laskettu hänen nuorille hartioilleen, olihan
hämäläisten yhteinen asia hänenkin asiansa. Mutta eipä sittenkään se
ollut häntä taipaleelle lykännyt, -- sen hän nyt siinä hiljaisissa
käräjissään myönsi --, ei takamaiden pyynti eikä rajojen varmuus, ei...
Toinen toivo oli näiden vaikutinten alla kytenyt syvemmällä hänen
sydämessään, vaikka hän sitä monivaiheisella matkallaan harvoin oli
muistamaan joutanut, toinen, oma asia hänet oli kannustanut hankkimaan
rauhaa ja sopua savolaisten ja hämäläisten väleihin... Vielä aamulla
oli se unelma häntä lämmittänyt...

-- Tähän taisi päättyä unelma, -- niin hän nyt huoahti, -- tässä on nyt
niiden retkien tulos!

Ja Lauri hymähti katkerasti, katsellessaan, kuinka Suopelto turhaan
potki raudoitettua petäjätä. Mutta rauenneinakin nuo mieluisat mietteet
häntä vielä lämmittivät ja rauhoittivat, ja kourassaan puristaen
pientä, hopeaista mekonsolkea nukahti hän pian olkipahnoilleen, --
hänellähän olivatkin vielä rästinä edellisen yön unet.



XIII. JUMALAN TUOMIO.


Meni syksy, tuli talvi. Pakkanen löi jäähän Viipuria ympäröivät lahdet,
panipa riitteeseen virtavat salmetkin ja peitti lumillaan linnan jykeät
muurit. Linnan pihalla sytytettiin hirsitulet lämmittämään ja
valaisemaan töissään häärivää linnanväkeä, ja paksuissa susiturkeissa
polkivat Olavintornin vartiat jäätynyttä tornin lakea, etsien turhaan
rintavarustuksen takaa suojaa merituulen viimoilta. Mutta teinipojat
saapuivat kaupungista linnaankin vääntämään Betlehemin tähteään, ja
yksin tyrmässä tirppovat vangitkin kuulivat joskus tallirenkien tuvasta
heidän helakoita joululaulujaan.

Siellä ne näet yhä istuivat linnan tyrmässä Sysikorven miehet, eivätkä
he tienneet vapauteen pääsemisestään mitään. Linnanherra oli näet
yhtaikaa tuomari ja toimeenpaneva valta, ja hän oli vain käskenyt
tallentaa tarkoin marskin miehet.

Mutta eräänä päivänä heti joulun jäljestä leväytti se vartiahuovi, joka
heille oli ruokaa tuonut ja joskus halkojakin tyrmän lämmittämiseksi,
oven auki ja käski miehet ulos, -- työhön! Niin oli linnanherra nyt
käskenyt; kaikki väki, mitä linnassa oli, yksin naiset ja vangitkin,
piti komennettaman työhön, jäitä sahaamaan ja uusia rintavarustuksia
rakentamaan. Kaupunkilaiset olivat saaneet käskyn lujittaa kaupunkia
kiertävän muurin, ja salmen vastapäisellekin rannalle, missä oli linnan
latokartano, oli ruvettu varustuksia rakentamaan. Linnanherra, joka
syystalven oli murjottanut takkatulensa ääressä kuin karhu pesässään,
oli taas ponnahtanut tuhattulimmaiseen toimintaan ja pannut koko
linnansa liehumaan.

Tyrmässä istuneille vangeille oli tämä työkäsky mieluinen vaihtelu, he
vain ihmeissään vartialtaan kyselivät, mistä tämä yhtäkkinen muutos nyt
johtui. Eikä ollut vartiakaan salaperäinen kertomaan sitä vähää, minkä
hän tiesi. Airut oli äsken tuonut linnaan useita kirjeitä, ja niistä
tämä hälinä johtui, -- linnanherra oli niistä suuttunut niin, että oli
ollut silmät repiä viattomalta viestintuojalta. Ja nyt linnassa
kerrottiin, että kuningas oli tainnut sittenkin lopullisesti määrätä
tämän Viipurin linnan marski Kaarlo Knuutinpojalle. Tämä oli viime
syksynä saapunut suurella laivastollaan Tukholman linnan alle, ja siitä
olivat herrat siellä niin säikähtäneet, että olivat tinkimättä
suostuneet marskin kaikkiin vaatimuksiin.

-- Sen laivaston me syyskesällä lähtevän näimme, kehui Lauri
innoissaan. -- Mutta Krister-ukko ei taida aikoa sittenkään linnastaan
luopua?

-- Ei hinnalla millään, vakuutti vartia. -- Mutta marski kuuluu aikovan
tulla aseväellä linnan ottamaan. Hänen apumiehensä, ritari Eerikki
Akselinpoika, värväilee parastaikaa lisää väkeä koko Länsi-Suomesta ja
Viron puolelta, saapuakseen tänne suurella sotajoukolla Viipuria
piirittämään. Niin ovat kertoneet airuet ja siksi täällä nyt
sellaisella kiireellä talvisydännä varustuksia lisäillään ja uutta
väkeä harjoitetaan, -- näettehän, kuinka siellä komennetaan nahkapoikia
linnanpihalla.

-- Ja siksi meidätkin nyt sillantekoon laskettiin. Eipä hullummaksi,
ahdasta olikin yöt päivät siellä yhdessä kolossa elää!

Niin iloitsi Sipi. Heidät pantiin näet muiden vankien kanssa
rakentamaan siltaa linnansaarelta salmen yli Tervaniemen latokartanoon.
Ja Hämeen miehet mursivat mielitöikseen kiviä rantakallioista ja
vetivät niitä kivikelkalla silta-arkkuihin, sillä nythän he, vaikka
vartioituinakin, saivat toki olla ihmisten ilmoilla, keskustella
toisten vankien ja veropäiväläisten kanssa ja kuulla, mitä maailmassa
tapahtui. Mutta linnan oma väki oli tyytymätöntä tähän uuteen touhuun
ja murisi usein salaa työnsä sekaan. Liian pingoitettua oli sen
mielestä tämä pakotettu toimeliaisuus, koskaan mies ei jaksanut
tyydyttää kaikkea, mitä ankara isäntä häneltä vaati. Miehistössä oli
vain pelkoa isäntäänsä kohtaan, suosiota ei.

Niin kului sydäntalvi ja aurinko rupesi jo korkeammas taivaalle
kohoamaan, lämmittäen lumisia maita. Eräänä kevättalven päivänä
näkivät Hämeen miehet, vetäessään tapansa mukaan kelkalla kiviä
silta-arkkuihin, että sinne samaan työhön oli taas ilmestynyt kaksi
uutta vankia, -- Krister-herra piti tänä talvena hyvää huolta, etteivät
hänen tyrmänsä tyhjinä olleet. He katsoivat ensiksi kaukaa noita uusia
tulokkaita: talonpoikaisia miehiä olivat hekin, ja tutuilta he
tuntuivat liikkeiltään, vaikkei turkinkaulusten alta kasvoja näkynyt.
Illalla he kyselivät vartialtaan, mitä vieraita nämä uudet olivat, ja
saivat tietää heidän olevan Savon puolen talonpoikia, -- lienevät
valittaneet Kristerin uudesta ylimääräisestä sotaverosta, ja sellaiset
vieraat ankara herra tyrmään pisti ja työhönsä pani. Seuraavana päivänä
katsoivat hämäläiset työtovereitaan vielä tarkemmin.

-- Mutta onhan tuo leveänaamainen punaparta Pouta-Paavo, virkkoi Sipi,
joka Sotasaaren neuvotteluista sovinnon-savolaisen hyvin muisti.

-- Se on, myönsi Lauri. Mutta hän puolestaan tähysteli tarkempaan tuota
toista, lyhyttä, hartevaa jässäkkää, ja virkkoi hetken kuluttua:

-- Eikö ole arpi tuon tanakamman miehen otsassa, lakkiturvelon alta
sitä vähän näkyy?

-- Arpi on -- tuttujapa ovat Savon miehiä! Se on Tarvaisen poikia tuo,
sama mies, joka kerran Savilahdella rinnukseesi kiinni kävi.

Yhä uteliaampina katselivat nyt Hämeen miehet uusia kohtalotovereitaan,
jotka omaa kivikelkkaansa kiskoen aina väliin heidät jäällä
sivuuttivat. Ja he näkivät pian, että jo savolaisetkin heidät tunsivat
vanhoiksi vastustajikseen kalajärviltä, sillä supattavan kuuluivat
hekin keskenään. Mikä vallaton salliman oikku oli nämä erämaiden
taistelijat viskannut vastakkain yhteiseen vankityöhön, sitä
he molemmin puolin ihmettelivät, mutta sanaakaan eivät nämä
vihollisheimojen edustajat vielä toisilleen puhuneet, eivät hyvää eikä
pahaa. Ja ikäänkuin toisistaan tietämättä he iltahämärässä vartijainsa
saattamina kumpikin eri koppeihinsa painuivat.

Mutta muutamana päivänä pantiin heidät kaikki yhdessä suurta kuormaa
kohottamaan, joka oli kinokseen kaatunut ja tarttunut, ja silloin ei
oudoksi jääminen enää vedellyt. Puolittain leikkisästi virkahti siinä
ensimmäisnä Suopellon Sipi:

-- Näkyivät pudonneen Savon miehetkin tänne yhteiseen loukkuun.

Ja yhtä leikkisästi vastasi Poutasen mies:

-- Ei näy katsovan sudenkuoppa, minkä metsän eläviä se pohjalleen
ottaa. Te kuulutte jo kauan tässä kolossa olleen?

-- Syksystä asti, vastasi Sipi. -- Mutta mikä ajoi savolaiset nyt
sydäntalvella tänne Viipuriin herroja vihoittamaan?

-- Luultavasti sama asia mikä teidätkin.

-- Joko on siis Savon puolessakin kyllästytty takamaiden taisteluihin,
sillä niistä me lähdimme valittamaan ja rajankäyntiä anomaan.

-- Niinpähän ovat vähän asiat meilläkin.

Tähän keskusteluun ottivat aluksi osaa ainoastaan Poutanen ja Suopelto.
Nuoremmat miehet väänsivät ääneti koivukangilla kiveä rekeen, kumpikin
puoleltaan, mutta toisiinsa paljon katsomattakaan. Mutta kun he vihdoin
olivat kelkan kohdalleen saaneet, niin jo virkahti Tarvaisen Ohtokin
vähän terävästi:

-- Eipä ole kumma, jos kyllästytään, kun eivät hämäläisille enää
takamaat riitä, vaan he jo tulevat kyliä polttamaan.

Hämeen miehet katselivat kysyvinä puhujaa, mutta enempää hän ei
selittänyt. Vasta kun he hetken kuluttua vaivaloisesti kiskoivat
raskasta kuormaa kinoksesta tielle ja sitä myöten sillalle päin, kävi
Poutanen verkalleen tekemään selkoa heidän matkansa lähimmistä
aiheista.

Viime syksynä oli tapahtunut yhteentörmäys savolaisten ja hämäläisten
välillä aivan molempain rintamaiden laidassa, Vahvajärvillä, jonne
kummaltakin taholta oli lähdetty syyskalan pyyntiin, kun ei kauemmas
erämaihin uskallettu. Hämäläisten oli täytynyt peräytyä ja he olivat
niin suuttuneet siitä, kun eivät kotimetsän laidassakaan saaneet
talvikalaa pyydetyksi, että olivat heti uhanneet kostaa. Samaan aikaan
kuului Sysikorven pappi palanneen kotiinsa kertoen, että turhiin oli
rauennut hämäläisten lähettilästen matka herroihin, ja vähän myöhemmin
oli tullut salokyliin sanoma, että toiset lähettiläät ovat vangitut,
ehkäpä jo hirtetytkin.

-- Siellä sai silloin epätoivo vallan, sen jo arvaan, lausui Suopelto,
hyvin oivaltaen odottavan kotiväkensä tunteet ja tuumat.

-- Niin lienee saanut, jatkoi Paavo,-- sillä heti ensi talvikelillä
hiihti odottamatta, aavistamatta, joukko Hämeen nuoria miehiä
Savilahden laitakyliin, polttivat talot ja ajoivat eläjät
talvipakkaseen...

Katkeralla äänellä sitä muuten sovinnollinen Savon mies kertoi, ja
Tarvaisen Ohto lisäsi heti uhmaillen, että heillä oli samassa ollut aie
hiihtää polttamaan koko Sysikorven asutus. Mutta siinä oli kuitenkin
tuumattu tarkempaan miesten kesken ja silloin oli nähty, että kovin
olivat jo savolaisistakin enimmät suivautuneet noihin alituisiin
ryöstöretkiin. Päätettiin panna miehet verekseltään valittamaan
esivallan edustajille tuosta hämäläisten väkivallanteosta ja pyytämään
takamaihin rajoja. Ja sillä asialla he nyt olivat.

-- Niin, köyhyyttä ja hätää ne erämaantaistelut ovat meidänkin kyliin
tuoneet, lisäsi Paavo vielä. -- Verottaja vie, minkä kotoinen kaski
antaa, eläminen olisi saatava salolta, mutta sinne ei kyetä, -- siitä
täytyy tehdä selvä!

-- Sen me olemme jo kauan älynneet, virkahti Sipi. -- Mutta mikä
selvyys hänestä syntynee, kun ei esivallalta tämän parempaa apua lähde.

Näitä kertoessaan ja keskustellessaan olivat miehet jo saaneet rekensä
sillan luo ja istahtaneet kiville vakavina miettimään sitä kovaa
kohtaloa, jonka heidän molempain rauhallinen sovinnon-yritys nyt oli
osakseen saanut. Krister-herra oli ollut savolaisille melkein yhtä tyly
kuin hämäläisille, eikä hän ollut luvannut heille mitään apua. Mutta
kun Savon miehet onnettomuudekseen vielä olivat ruvenneet valittamaan
siitä, että Säämingin salon savolaisia olivat äsken Laatokan puoleiset
karjalaiset käyneet ryöstämässä, joten rahvas silläkin kulmalla
tuskassa elää eikä jaksa veroja maksaa, niin oli heti Krister-ukolla
hahmo muuttunut. Ja tuota pikaa hän oli määrännyt valittajat linnaan
pakkotyöhön, muka verorästejään lyhentämään, -- siellä raatakaa yhdessä
hämäläisten ruikuttajain kanssa, niin oli hän ilkkuen kiljunut!

Ja siinä he nyt yhdessä raatoivat. Vartia tuli heidän kuormaansa
kiirehtimään ja taas he koivukangilla väänsivät raskaita kiviä
silta-arkkuun ja miettivät ääneti avutonta kohtaloaan.

Mutta sen kevätpäivän perästä, jolloin he ensi kerran olivat näin
puheikkain joutuneet, yhtyivät Savon ja Hämeen miehet usein linnan
töissä ja niistä lepäillessään ja keskustelivat rauhan miehinä
yhteisistä asioistaan. Molempia kohdannut tyly sydämettömyys, yhteinen
ikävä ja yhteiset huolet lähensivät tällä vankinaolon ajalla toisiinsa
noita vihamielisten heimojen edustajia, jotka ennen vain katkerina
vainolaisina olivat toisiaan ase kädessä erämaissa tavanneet. Vielä he
tosin kauan toisiaan jonkunlaisella epäluulolla ikäänkuin etäältä
puhuttelivat, ja varsinkin luimistelivat Savilahden Ohto ja Karmalan
Lauri, vierekkäin sattuessaan, karsaasti kulmainsa alta toisiaan. Nämät
nuoret miehet olivat juuri heimojensa johtajasukujen pitkän, katkeran
vihan ja karmivain surumuistojen edustajia, eivätkä he toisiaan
nähdessään voineet olla alituiseen ajattelematta kahakkaa Savilahden
rannalla ja Sotisaaren veristä tappelua ... heidän sydämensä eivät
tahtoneet sulaa sovintoon edes yhteisessä vankityrmässä.

Mutta eräänä päivänä, kun he kahdessa kiveä arkkuun kiskoivat ja
Tarvainen sitä tehdessään paljasti päänsä hikeä pyyhkäistäkseen,
virkahti jo Lauri seivästoverilleen:

-- Taitaapa olla tuo otsasi arpi minun iskemäni oman jousesi selällä.

Savon mies luimahutti silmänsä kerran epäluuloisena Lauria kohti, mutta
eipä hän ilkkumista hämäläisen katseessa havainnut. Ja hetken kuluttua
hän naurahtaen vastasi:

-- Onhan niitä arpia saatu jos annettukin. Taistelussa täytyy iskeä,
olen iskenyt minäkin.

-- Olet, olet, -- ollaanko kuittina?

-- Ollaanpa vain, vastasi Savon mies verkalleen ja melkein kuin
häveten, -- hän varmaankin muisti, että hän oli tuon vieläkin
punottavan, suuren arpensa saanut avonaisessa taistelussa, mutta itse
oli hän piilosta Laurin ukon ja hämäläisten johtajan ampunut. Ja
ikäänkuin johtaakseen muistot siitä laukauksesta loitommas hän jatkoi:
-- Jalkani lipesi siinä vesikivillä, muuten olisi ehkä tämä arpi sinun
otsassasi. Mutta huimasti sinä löit nuoreksi mieheksi, paljon kului
aikaa, ennenkuin pääkoppani umpeen kasvoi.

Lauri oli hyvillään, kun oli saanut sen ensi kankeuden katkaistuksi, ja
jatkoi jo rohkeammin:

-- Kasvavathan ne haavat umpeen, ja missä arpi on, siitä kohden on luu
lujempaa. Sinne jäivät erämaille sinä kesänä molempain heimojen
johtajamiehet ja siitä päivästä asti tästä rajan käynnistä ruvettiin
puhumaan, -- paljon sinne erämaihin on miehiä menetettykin!

Se lyhyt keskustelu työn lomassa liennytti paljon sydänten katkeraa
kaunaa, ja iloisemmin, avonaisemmin katsein jo nuoret miehet työtään
jatkoivat, keskustellen yhteisestä kohtalostaan. Ja Lauri siunasi jo
hiljaisissa mietteissään sitä salliman oikkua, joka heidät oli tänne
yhteen ahtaiden linnan muurien sisään sulkenut, sillä hän toivoi siitä
vielä lujemmankin sovun kasvavan. Mutta kun Suopellon Sipi saapui
arkulle kivikelkkaansa vetäen ja näki nuorten miesten siinä kahden
sovinnonsanoja vaihtavan, niin hän silmänsä suuriksi leväytti, heitti
jukon olaltaan hankeen ja astui kolmanneksi arkun luo tarinoimaan:

-- Se on oikein, pojat, parempi laihakin sopu kuin paksu kauna, --
varsinkin täällä herrain pihdeissä. Antaa harmien kuivettua, ja
ajatelkaamme tosissamme eteenpäin niitä asioita, joista voi onnea ja
elämistä molemmille heimoille kasvaa. Jos täällä me sovinnot sidomme,
niin ne kestävät kyllä kotonakin, ja silloin on takamaan rauhakin
taattu.

-- Ja silloin me voimme koreasti kiittää Krister-äijää, joka meidät
tänne linnaansa kiviä vääntämään jätti, -- niin huudahti Pouta-Paavo,
joka jo hänkin oli arkulle ehtinyt ja tuumien kulun tajunnut.

Iloisiksi olivat käyneet nuo vanhemmat miehet, jotka jo kauan olivat
hautoneet heimorauhan ajatusta. Nuoret miehet eivät enää puhuneet
mitään, mutta heidän kasvoistaan ja eleistään nähtiin kyllä, että
sovintoon ovat jo hekin kypsät. Ja he yhtyivät jo ääneensäkin Sipin
sanoihin, kun tämä vielä lopuksi virkkoi:

-- Joku ratkaisu tässä linnassa pian pakostakin tapahtuu, sen sanovat
kaikki, ja silloin se ratkee meidänkin asia. Niinpä arvelevat linnan
miehetkin, että jymyherra meitä täällä vain työjuhtinaan pitää, mutta
totta tuo kerran meidät irtikin laskee, kun herrat ovat välinsä
selvittäneet. Ja jos ei laske, niin paetaan. Mutta silloin palataankin
yhdessä kotipuoleen ja sanotaan: nyt kahakat pois, nyt ruvetaan
sovinnolla erissä kulkemaan, sen me olemme päättäneet Viipurin linnassa!

Näitä keskusteluja Hämeen ja Savon miehet sen päivän perästä usein
jatkoivat, istuen iltojakin yhdessä siinä suuremmassa, valoisammassa
vankikopissa, johonka he nuoren Juhana-herran suosiosta olivat päässeet
yhteen muuttamaan. Juhana-ritari oli näet usein talonpoikaisvankien
kanssa tarinoinut ja huomannut heidät kunnon miehiksi, joita suotta
tyrmässä rääkättiin, ja hän oli heille suonut monta helpotusta. Siellä
he nyt, kuin kotoisessa pirtissä, iltaisin lämpimän lieden ääressä
puutöitä nakertelivat ja suunnittelivat, miten he omasta aloitteestaan,
jos ei ruunulta apua tule, koettavat takamaarajoistaan sopia, ja he
kertoivat toisilleen kukin oman puolensa muistoja ja kokemuksia. Sinne
oli Pouta-Paavo saanut Talli-Tapanilta vanhan kanteleenkin, ja sillä
hän usein iltain kuluksi soitteli kotisalonsa surumielisiä säveliä,
virittäen miesten mieliin uuden, voimakkaan koti-ikävän, mutta samalla
rauhalliset, sovinnolliset tunteet. Ja monena iltana oli kasaantunut
kiviselle permannolle pieni pino palaneiden päreiden tynkiä, ennenkuin
miehet jutuistaan malttoivat makuulleen erota. --

Linnan suuressa asesalissa, huovipihalla ja tallituvassa, kehittyi
sillä välin pingoittunut mieliala sitä kireämmäksi, kuta kauemmas kevät
ehti. Toukokuun ensimmäisen päivän, pyhän Valpurin päivän, tiesivät jo
kaikki siksi taitepäiväksi, jolloin linnassa joku ratkaisu oli
tapahtuva. Siihen päivään asti, niin oli kuningas luvannut, sai Krister
Niilonpoika pitää hallussaan Viipurin linnan, mutta silloin se olisi,
kesällä tehdyn uuden sopimuksen mukaan, Kaarlo Knuutinpojalle
luovutettava. Siihen päivään asti oli marskikin luvannut linnaansa
odottaa, silloin hän oli uhannut tulla ottamaan sen hyvällä taikka
pahalla, ja sitä varten hän oli nyt talvella vankan miehistön Turkuun
koonnut. Mutta Krister-herra vannoi yhä synkempänä, että Viipuria hän
ei ikinä marskille heitä. Jännittyneinä siis kaikki niin kaupungissa
kuin linnassa tuota taitepäivää odottivat, rehkien siinä rajussa
toimeliaisuudessa, jonka linnanherra tämän uhkaavan ajan varalta oli
vireille pannut.

Mutta siitä työn nurinasta, joka nyt Viipurissa kaikkialla kohisi,
puuttui intoa ja iloa. Porvarit murisivat, kun heidän täytyi
ranta-aitoistaan jäätä myöten linnaan kuljettaa pitkiä kuormia viljaa
ja särvintä. He tiesivät, että Krister-herra on ovela kaupoissaan;
suuretkin tavaravarastot hän usein kuittaa porvariston pieneen
tottelemattomuuteen... Mutta he murisivat hiljaa salmen takana, ja
ankaran herran edessä he varpaillaan seisoivat. Pahempaa murinaa kuului
näihin aikoihin itse linnan pihoilla. Linnan miehet rakentelivat siellä
muureille heittokoneita, joilla vastustaa piiritysjoukkoa, he löivät
jään läpi paaluja väylävesiin, estääkseen marskin laivastoa lähelle
pääsemästä, mutta he supattivat sitä tehdessään keskenään, että olisi
se parempi, jos tulisi linnaan isännänmuutos...

Vanhalle linnanherralle ei siitä mielialasta uskaltanut kukaan kertoa,
mutta hän näkyi sen vaistomaisesti tuntevan, hän vainusi ilmassa
peitettyä kapinanhenkeä. Ja siksi hän yhä pahemmin kiukutteli,
kuljeskellessaan suurissa hirvennahkasaappaissaan ja tuuheissa
ilvesturkeissaan tarkastamassa tekeillä olevia varustuksia, -- häntä
melkein harmitti, ettei kukaan hänelle ääneensä käynyt liikatyöstä
valittamassa, ja hän takoi rautapääsauvaansa kevätiljankoon, haukkuen,
että työ sujuu laiskasti, innotta. Eikä hän suinkaan myöntänyt, että
hän itsekin tunsi syvemmällä mielessään jotain epävarmuutta. Onhan
Torkkelin linna kovemmatkin kestänyt, hoki hän itselleen, onhan hän
itse tuimemmassakin tulessa ollut, kaikkihan on nyt hyvin varustettua,
-- tulkoon marski äärille, kyntensä hän poltta...! Mutta näin
kehuessaan luki Krister samaan aikaan miestensä kasvoista jotain kylmää
aavistusta ja tunsi sitä omassa povessaankin.

Kaiken lisäksi tuli sitten pieni harmin sattuma.

Pääsiäisyönä vietettiin Kristuksen ruumiin juhlaa linnan kirkossa,
johon koko linnanväki, vapaat ja vangitkin, oli keräytynyt. Linnanherra
oli täydessä ritariloistossaan, poikineen ja naisineen, saapunut
yömessuun. Hän oli polvistunut Neitsyt Maarian seinäkaapin eteen, jossa
pyhä kuva säilytettiin, mutta jonka puuleikkauksilla ja maalauksilla
rikkaasti koristetut ovet vielä olivat suljetut. Tuolla kuvalla oli
ihmeitätekevä voima: sen kerrottiin linnan ratkaisevina hetkinä
valauttavan silmästään kirkkaan kyyneleen linnan ja sen haltijan onnen
puolesta. Sydänyön hetkellä piti nyt linnanpapin avata nuo kauniit ovet
ja paljastaa kallis kuva koko kirkkorahvaan nähtäväksi, ja sitä hetkeä
kirkossa äänettömänä odotettiin, miehet oikealla, naiset vasemmalla.
Valahtaako kyynel jumalanäidin silmästä, lentääkö pyhä henki kyyhkysenä
läpi kirkon...? Messun sävelet olivat juuri kuorosta vaienneet, eikä
kuulunut yön hiljaisuudessa muuta kuin etäinen läppäys harmaidenveljien
luostarista, kaukaa kaupungin takaa.

Silloin äkkiä katkaisi kumea rymähdys äänettömyyden. Se kuului
viereisestä linnansalista, vaakunasalista, josta Krister äsken oli
kirkkoon astunut. Moninkertaisena uusiutui kaiku tyhjissä, pimeissä
holvihuoneissa, jopa itse kirkossakin vahakynttilät vavahtivat. Pappi
kaikkosi peljästyneenä pyhänkuvan luota, ja polvistuneet hyppäsivät
seisoalleen keskellä rukoustaan, -- kaikkien katseet kääntyivät
kauhuissaan sille ovelle päin, joka johti suureen vaakunasaliin.

Vasta tuokion kuluttua uskalsivat huovit tuohukset kädessä mennä
katsomaan, mikä siellä oli kolissut linnanherran autiossa salissa.
Ensiksi he eivät mitään nähneet, mutta sitten he huomasivat liehuvain
tulien valossa, että peräseinän lattialla oli outo kasa: siellä
makasi Krister Niilonpojan vaakunakilpi hänen kultakirjaillun
drotsetin-pukunsa puoleksi peittämänä; vanha haarniska oli auki
lattialla ja kypärä oli vierinyt nurkkaan. Irtautunut oli seinästä se
rautainen väkinaula, josta tuo raskas vaakunakilpi oli riippunut, se
oli romahtanut maahan ja silpaissut mennessään Kristerin juhla-asunkin,
-- siitä se jyrinä, joka kalpean pelon oli ajanut kirkkoyleisöön.

Krister-herra kiirehti vielä samana yönä naulauttamaan kilpensä
paikoilleen, ja syyksi jykeän väkinastan irtautumiseen selittivät
herroista toiset sen, että vaakunasalin muurit olivat kovasta
lämmityksestä liiaksi kuivuneet, toiset taas arvelivat, että joku oli
varmaankin pimeänpäässä kilpeen koskenut. Mutta niitä selityksiä ei
kukaan uskonut. Tämä roiskaus käsitettiin enteeksi ja varoitukseksi,
huonoksi enteeksi linnanherralle, jonka kilven ei enää kauan uskottu
Viipurin vaakunasalissa riippuvan. Tieto tuosta Neitsyt Maarian oudosta
ilmestyksestä levisi salaman nopeudella kaupunkiin ja kyliin ja
kaikkialla ihmiset ristivät silmänsä ja sanoivat:

-- Viipurin linnan antaa jumalanäiti nyt toisiin käsiin.

-- Hän on hylännyt Vaasan suvun!

Eikä Krister-herra kaikella ankaruudellaan saanut sitä käsitystä
taikauskoisen rahvaan mielestä lähtemään.

Ja ikäänkuin vastauksena tuohon enteeseen rupesi Viipuriin heti
pääsiäisen jälkeen saapumaan hälyyttävä viesti toisensa perästä.
Huhtikuun puolivälissä tuli tieto, että Eerikki Akselinpoika oli jo
talvikelillä lähtenyt suuren sotajoukon kanssa kulkemaan itäänpäin
Turusta, jossa marski itse kuului vain avovettä odottavan laivoihinsa
noustakseen. Ja Suomenlahdelta, jossa jäät usein pysyivät kauas
toukokuulle, olivat pitkät suvituulet jo huhtikuun lopulla ajaneet
meren auki. Ratkaisun hetki läheni.

Krister-herra jakeli vinhasti määräyksiään takkatulensa äärestä -- alas
pihalle hän ei enää laskeutunut -- ja sieltä piteli hän terästahtonsa
voimalla edelleen kaikkia alustalaisiaan kovan kurin ja työn pihdeissä.
Pikipatoja oli jo kannettava muurin laelle, siellä tarvittaessa
kuumennettaviksi hyökkääjäin varalle. Saksasta tuodut tuliluikut oli
pystytettävä tornien aukkoihin, kaikki oli valmistettava pitkänkin
piirityksen varalta.

Jo saapuikin sanoma, että Eerikki Akselinpoika sotaväkineen majaili
Virolahdella. Saapui toinen, että hän sieltäkin oli jo liikkeelle
lähtenyt, -- saattoi ehkä päivän parin perästä ehtiä linnan alle ja
majoittua latokartanon rakennuksiin.

-- Ne rakennukset on poltettava sieltä pois, siellä jäivät varustukset
liian heikoiksi, -- niin komensi Krister pojalleen Juhanalle, joka
hänelle tämän viimeisen pikaviestin toi.

Ja ukon ennestään kiihtynyt toiminta-into leimahti nyt kuumimpaan
liekkiinsä. Hän kutsutti heti linnanvoudin puheilleen ja kysyi tältä:

-- Kuinka pitkäksi ajaksi on meillä nyt muonaa linnassa, jos vihollinen
estää laivojamme linnaan pääsemästä?

-- On hyvin kolmeksi kuukaudeksi, jos linnassa on sen nykyinen väki,
vastasi Degen.

-- Mutta linnassa ei saa olla nykyistä määrää väkeä, urahti ukko
kipakasti. -- Linnan täytyy kestää kuusi kuukautta, seitsemän, uuteen
jääntuloon asti, ja siksi on naiset ja lapset vietävä linnasta pois
juuri tällä hetkellä!

Linnanvouti pudisteli päätään, lähtiessään tätä käskyä viemään
linnueelle, jonka mieltä hän tiesi sen taas kovasti sapettavan. Sillä
huoveista olivat useimmat naineita miehiä, ja kuka elätti heidän
turvattomat perheensä, kun ne linnasta pois lähetettiin.

Mutta Kristerin käsky oli ehdoton. Hän seisoi hetkisen hirsituleen
tuijottaen ja pyörähti sitten äkkiä poikansa puoleen, käyden tätä
tarkasti silmiin katsomaan... Kuusi kuukautta oli hän sanonut,
seitsemän, mutta hän epäili sitä itsekin, ja hän tahtoi tutkia,
epäilikö poikakin... Niin, epäilystä oli nuoren Juhanankin silmässä, ja
siitä ukko taas tuliseksi ärtyi.

-- Epäilykselle ei saa antaa tilaa, huusi hän, rautaisina meidän täytyy
seistä... Ei, Kaarlo kuomaseni, tähän Viipurin linnaan sinun kompastua
täytyy! Luulet korkeallekin lentäväsi, mutta muista, Tarpeian kallio
oli ennenkin aivan lähellä Kapitooliumia, -- ja se kallio olen nyt
minä!

Degen palasi annettua käskyä toimittamasta, ja hänelle nyt linnanherra
kumealla äänellä puhui:

-- Mitä muita tarpeettomia suita meillä vielä on linnassa, niistä
kaikista on eroon päästävä!

-- On linnassa kahdeksan vankia, vastasi vouti, -- mutta niitä voimme
piirityksen aikanakin työhön käyttää.

-- Ei, niihin ei ole piiritysaikana luottamista, ne on poistettava.

-- Laskemmeko heidät siis menemään! kysyi vouti.

-- Menemään! -- viipottaako päätäsi, vouti, vangitko menemään, suoraan
vihollisten puolelle!

-- Mitenkä siis?

-- Mitenkä, -- onhan meillä hirsipuu!

Kavahtaen vetäytyi jäykkä linnanvouti, jolla kumminkin oli kansan
kesken "kovasydämen" nimi, hän kun arkailematta aina täytti herransa
kovimmatkin käskyt, nyt askeleen taapäin. Eikä hän kotvaan aikaan
mitään puhunut. Krister näki hänenkin epäilevän ja kivahti:

-- No, mitä viivyt?

Vakavana astui silloin tasatuumainen vouti herransa eteen ja virkkoi:

-- Vankien joukossa on karanneita huoveja ja rääveliläisiä pettureita,
-- heidät hirtettäköön! Mutta siellä on neljä sydänmaan talonpoikaa,
jotka ovat vain tulleet valittamaan taloudellisista huolistaan...

Krister katkaisi kiivaasti voudin sanat:

-- He ovat Bonden kätyreitä, heillä on kyllä hyvä halu karata marskin
luo, mutta he eivät pääse... -- Ja kun vanha vouti yhä seisoi
liikahtamatta paikoillaan, jatkoi Krister, hilliten vielä sen kiukun,
joka hänen silmästään jo leimahti, kääntyneenä Juhana-poikansa puoleen:

-- Vanhuuttaan rupesi Björn-Karhu meltomieliseksi, käy sinä Juhana ja
toimita tuo asia!

Mutta nuori ritari, joka allapäin oli isänsä käskyä kuunnellut, nosti
nyt surumielisenä päänsä ja vastasi:

-- En voi, isä. Tunnen talonpojat, he eivät ole hirsipuuta ansainneet.

-- Mitä tämä on...?

Hetkisen muljottivat Krister Niilonpojan silmät liikkumattomina,
ikäänkuin hän ei olisi ollenkaan ymmärtänyt, että hänen, Krister
Niilonpojan, käskyjä vastustettiin Viipurin linnassa. Mutta vähitellen
kohosivat veret hänen päähänsä, ne tuntuivat puristavan umpeen hänen
kurkkunsa, joten häneltä melkein karjahtamalla lähti ääni:

-- Tottelemattomuutta, kapinanhenkeäkö tällä hetkellä linnanherraa
vastaan! Vai niin, sanojani ei enää totella, eikö minulla ole enää
käskijävaltaa Viipurin linnassa...? Mutta minä näytän että on, --
heitukka, kutsu teloittaja tänne!

Mutta ovella seisovan soturin kääntyessä verkalleen ja haluttomasti
saamaansa käskyä viemään astui nuori Juhana isänsä luo ja vielä
pysähtyi ovinihtikin kuulemaan, kun ritari puhui:

-- Isä, älä jännitä jousta liiaksi, älä anna käskyä, joka ehkä vastaasi
nostaa sen tyytymättömyyden hengen, jota jo on linnassa olemassa...

-- Uhkailetko?

Ankara herra tunsi, että hänen poikansa puhui totta, että
tyytymättömyyden kipinä minä hetkenä tahansa saattoi linnassa liekkiin
leimahtaa. Mutta hän julmistui nyt pojalleen juuri sitä enemmän, kun
hän ei tuota tahtonut todeksi myöntää. Hän vaati, niinkuin aina
ennenkin, että häntä, ja yksin häntä, oli toteltava, käskipä hän mitä
tahansa. Ituunsa hän nyt senvuoksi tahtoi uppiniskaisuuden tappaa ja
osoittaa linnalle, ettei hän armahda omaa poikaansakaan, jos tämä häntä
vastustaa...

Vanha ritari sivalsi miekan huotrastaan ja kohotti kiiltävän
aseensa, sen niskoittelevaan poikaansa survaistakseen. Jo hän oli
iskemäisillään, kun hän vielä kerran katsahti nuoren Juhanan kasvoihin:
niistä olivat poistuneet heleät veret, ne olivat kalpeat, surumieliset,
mutta ne eivät anteeksi pyytäneet. Silloin katkesi hänen oma katseensa,
jännittynyt käsivarsi hervahti ... hän tapaili henkeä, veri oli taas
tunkeutunut päähän. Ja yhtäkkiä tapasi ukon taas hänen vanha
kohtauksensa, koristen rupesi rinta rykimään, vanhus peräytyi ja
lutistui kuin vyyhti takaisin nojatuoliinsa, miekan pudotessa
kilajavalla valituksella alas permantoon.

Degen-vouti ja Juhana kiirehtivät linnanherraa tukemaan, että hengitys
kulkemaan pääsisi, ja lähettivät heti ovinihdin suoneniskijää hakemaan,
mutta se oli jo myöhäistä. Äkillinen yskänkohtaus, joka ei nyt
ollutkaan päässyt rinnasta esille, sulki hengen... Ukko aukoi suutaan,
koetti päätään kohottaa, mutta tuokion kuluttua hänen päänsä
retkahtikin hervotonna alas nojatuolin reunapuuta vastaan.

Krister Niilonpoika oli kuollut. Neuvottomina, hätääntyneinä seisoivat
hänen poikansa ja Degen-vouti jäykistyvän ruumiin vieressä, kun hetken
kuluttua suoneniskijä ja Niilo Kristerinpoika ja muuta linnanväkeä
vaakunasaliin riensi.

Krister Niilonpoika on kuollut, -- se sanoma levisi samalla hetkellä
yli koko linnan ja sen työmaiden, synnyttäen kaikkialla hämmästystä,
säpsähdystä, huolta. Kysymyksiä se viesti viritti monenlaisia, mutta
surua tai kaipausta ei missään, -- helpotuksen huokaus vain pääsi
kaikkien rinnasta. Vahti, joka kuuritornin portilla seisoi, katsoi
sanantuojaa tutkivasti, iski sitten silmää ja vihelsi tuokion kuluttua
hilpeän sävelen, jommoista ei vuosikausiin oltu Torkkelin linnassa
kuultu. Ja hän kertoi sen uutisen ilosanomana kaikille, jotka portista
kulkivat. Mielistä ikäänkuin laukesi pitkäaikainen jännitys ja putosi
raskas painajainen. Mitä nyt oli tuleva, sitä ei kukaan kysynyt, sillä
tulipa mitä tahansa, poissa oli kaikissa tapauksissa se synkkä varjo,
jonka ärtyisän äijän olemus oli ympäristöönsä heittänyt!

Hetken kuluttua soivat kuolinkellot sekä linnan että kaupungin
kirkoissa, ja alttarien ääressä luettiin yksivakaisia sielumessuja.
Mutta kadunnurkissa ja tiskipöytäin ylitse puristivat porvarit
toistensa kättä, virkkoen:

-- Kuule, miten kilkkavat kellot!

-- Eivät kilka kuin surunkellot. Mutta rauha hänen levottomalle
hengelleen!

Ja kun maalaiset viimeisiä talvikelin jätteitä myöten ajoivat
Karjaportista ulos, niin he tullin takana sivalsivat virkkuaan vitsalla
ja hihkaisivat metsänrinnassa.

Mutta Viipurin linnan sisäpihalla, tallin luona, seisoivat lapiot
kädessään Kristerin talonpoikaisvangit, luoden katvepaikoilta pois
jääiljankoa, ja vain harvakseen, hiljaisella äänellä he sanan
vaihtoivat. Mutta kun Tapani tuli tallista, asettui hän kahareisin
lapiomiesten eteen seisoman ja sanoi:

-- Jos linnanherra vielä näihin aikoihin eläisi, niin olisi teidän
kaikkien niska muuatta tuumaa pitempi.

Tapani oli näet jo kuullut ovinihdiltä syyn vaakunasalissa
tapahtuneeseen riitaan ja ukon kiihtymykseen, ja kertoi siitä nyt
vangeille, joiden selkäpiitä kylmät väreet karmivat.

-- Mutta tulipa toinen tuomari väliin, virkkoi vakavana Pouta-Paavo. Ja
Sipi lisäsi:

-- Niin, se oli Jumalan tuomio!

Ja tämä Sipin sana kulki tallista tupaan ja tuvasta turulle ja kaikkien
mielissä se uskovan vastakaiun löysi. Jumalanäiti se näin rankaisi
julmurin syntisen aikeen; olihan Pyhä Neitsyt jo pääsiäisyönä
Krister-herraa uhmailustaan varottanut, mutta tämä ei ollut sitä
totellut. Ja Viipurin linnakirkon Maaria-neitsyen puisen veistokuvan
ihmeitätekevään voimaan uskoi kansa siitä päivästä pitäen entistään
kiinteämmin. --

Seuraavana aamuna -- se päivä oli viimeinen huhtikuuta -- keskustelivat
Viipurin linnan pihalla Kristerin vangit työnsä lomassa siitä, mihin
heidän nyt olisi ryhdyttävä. Yhdessä oli vältetty kuoleman vaara,
yhdessä he nyt aikoivat joko pakoon luikkia, -- ja se olikin jo varsin
helppoa, -- tai odottaa Kaarlo Knuutinpojan tuloa Viipuriin. Kumpi oli
tehtävä? Silloin ratsasti pihaan täyttä neliä eräs Kristerin huoveja ja
huusi viskautuessaan alas vaahtoavan hevosensa selästä:

-- Eerikki Akselinpojan joukot ovat neljän tunnin matkan päässä
Viipurista, ennen iltaa ne ovat täällä.

Ja hän kiirehti viemään sitä viestiä linnan huoneisiin, joissa
Krister-vainajan pojat juuri voudin kanssa neuvottelua pitivät. Hetken
kuluttua laskeusivat nämät ritarit kaikki kolme Olavintornista alas ja
vanhan linnanvoudin Björn Degenin ratsua käytiin kiireesti satuloimaan,
-- viisi ratsumiestä komensi hän mukaansa. Hän aikoi -- niin tiesi jo
linnanväki -- ratsastaa Eerikki Akselinpoikaa vastaan ilmoittamaan,
että Krister Niilonpoika Vaasa on kuollut ja että hänen poikansa
aikovat, kuninkaan määräystä totellen, pyhän Valpurin päivänä luovuttaa
Viipurin linnan Kaarlo Knuutinpoika Bondelle.

-- Huomiseen viipyköön Eerikki-ritari, silloin hän vastarinnatta saa
linnan avaimet, silloin olemme me jo täältä poissa, -- niin virkkoi
lähtevälle voudille vakavana synkkämielinen Niilo Kristerinpoika.

-- Se on siis varma päätöksenne, -- isänne ei olisi siihen koskaan
suostunut, muistutti melkein varoittaen Degen-herra, vaikka hän kyllä
nähtävästi oli asiallisesti samaa mieltä.

-- Sen tiedämme, -- hänellä oli vanha valtakirja tähän linnaan, hän
puolusti ikimuistoista oikeuttaan. Mutta meille ei ole tätä linnaa
läänitetty, siksi emme tahdo uhmalla taisteluun käydä.

Niin virkahti hiukan alakuloisena Niilo-ritari, mutta hänen nuorempi
veljensä lisäsi reippaasti ja päättäväisesti:

-- Ja me lähdemmekin kaipauksetta tästä linnasta, Degen, nuoruutemme
täällä ei ole ollut iloinen. Onneksi meille on meri näin aikaisin
auennut, me purjehdimme pois iloisempiin maihin!

Sanaa puhumatta viskausi silloin vanha vouti satulaan, puristi
sieltä vielä nuorukaisten kättä, ja ratsasti pois miehineen.
Talonpoikaisvangit näkivät linnan huovien toisilleen iloisesti silmää
iskevän, ja heillä itsellään oli samalla päätöksensä valmis: he
odottavat Viipurissa vielä marskin tuloa, hän saapuu sinne kohta.

Kävellessään myöhemmin päivällä kuuriportin luo näkivät he Krister
Niilonpojan suurta purjelaivaa kiinnitettävän kaupunkiin vievän sillan
varrelle, portin luo. Ja samaan aikaan rupesivat linnan miehet siihen
kantamaan Krister Niilonpojalle kuuluvia tavaroita, arkkuja, aseita,
muonaa ja vaatteita. Sillalle ja salmen rannalle keräytyi tiheä joukko
uteliaita kaupunkilaisia sitä lähtötouhua katsomaan ja linnan joutoväki
seisoskeli vartiotornin jalustalla ja sen viereisellä muurilla ääneti
seuraten tuota miehistön äänetöntä toimitusta.

Niin kului päivä iltaan ja yhä lastasivat linnan huovit laivaan
Krister-vainajan tavaroita, -- paljon niitä olikin kertynyt
kahdenkymmenen vuoden aikana. Ilta oli harmaja ja hämärä, melkein
syksyisen kolkko. Pilvinen taivas kuvastui tummaan veteen, jossa vielä
mustuneita jäätelejä kuin aaveita uiskenteli ja jonka kylmiä laineita
merituuli läikytti. Silloin kuului sillalle linnasta päin hienoista
hyminää, ja kaikki muurilla olijat kääntyivät sinne pihalle
katselemaan. Sieltä kannettiin itseään linnanherraa nyt pois
Olavintornista, ja avopäin pysähtyivät pihallaolijat kaikki saattueen
reunalle, kun se verkalleen laskeusi portille päin.

Etumaisena astui joukko harmaavelimunkkeja, vaipan huppu pään ja
kasvojen yli vedettynä. He kävelivät hitaasti, kaksi miestä rivissä,
kantaen käsissään pitkiä vahakynttilöitä, joiden liekit tuulessa
lepattivat, ja surunvoittoista, yksitoikkoista, talttunutta hautavirttä
he astuessaan hyräilivät. Heidän jäljessään kulkivat Kristerin
vanhimmat vartijanihdit, kantaen hänen suurta, raskasta, tammista
vaakunakilpeään, hänen ritarihaarniskaansa, kypäriänsä ja
miekkaansa. Mutta linnanpappi, joka lähinnä arkkua kulki, heilutti
suitsutusastiaansa verkalleen, surunvoittoisesti, ikäänkuin kaihoten ja
kainostellen. Itse arkkua kantoivat huovit, jotka olivat miekkansa
vyöltään riisuneet, ja arkun perässä astuivat sitten rinnakkain,
paljainpäin, vainajan pojat, katseet maahan luotuina, sekä heidän
huntupeittoiset naisensa, -- useampia ei...

Kenenkään silmässä ei kyyneltä näkynyt eikä hiiskahdustakaan kuulunut
monisataisesta ihmisjoukosta, kun arkkua pohjoisesta linnanportista
ulos sillalle kannettiin. Vasta kun se oli laivaan nostettu ja huovit
sen siellä hautaliinoilla laskivat syvään ruumaan, vasta silloin kuului
hiljainen kuiske kansan joukosta. Siellä virkettiin:

-- Siinä menee nyt mahtava Krister Niilonpoika, -- päivän noustessa
nostetaan jo purjeet!

-- Hänet kuulutaan vietävän Vaasa-suvun hautakammioon Tukholmaan.

-- Rauha hänen hengelleen!

Rauhaa vainajan levottomalle hengelle munkitkin vielä laivan kannella
hiljaa hyräilivät, ja lepattava liekki heidän vahakynttilöistään
kuvastui alas tummiin vesiin, jossa sitä aalto särki ja velloi. Mutta
pian ruuman luukut suljettiin, tulet sammuivat, ja väkijoukko sillalta
läksi verkalleen painumaan kaupunkiin päin.

Tämän väkijoukon mukana kävelivät kaupunkiin nyt Krister-vainajan
talonpoikaisvangitkin, jotka tuota hiljaista surutoimitusta olivat
kuuritornin viereiseltä muurilta katselleet. Kukaan ei heitä enää
pidättänyt, vahtisoturikin oli heille kättä pistänyt ja sanonut:
menkää! He kävelivät Hepo-Kaaperin vieressä taas hänen tupaansa
suola-aittain luo odottamaan Kaarlo Knuutinpoikaa, jonka tiedettiin
viikon perästä laivastollaan saapuvan Viipuriin. Ja siinä sillalla
astellessaan virkahti Savon mies silloin vielä vakavana vakavalle
Hämeen miehelle:

-- Eipä tainnut ylväs Krister-herra koskaan uskoa, että hänelle tällä
tavalla tulisi lähtö Viipurin linnasta.

-- Eipä tainnut, vastasi hämäläinen. -- Toista ukko tarkoitti
uhmaillessaan, että elävänä hän ei lähde koskaan linnastaan ja ettei
hän koskaan sitä toiselle jätä.

Vieressä kulkeva Kaaperi lisäsi:

-- Se oli nyt Jumalan tuomio!



XIV. KAARLO KNUUTINPOIKA SAAPUU VIIPURIIN.


Olavintornissa vahtina kulkeva vartia oudosteli eräänä toukokuun aamuna
omia silmiään, katsellessaan linnan alla ja ympärillä leveneviä selkiä
ja hienosti vihannoivia metsämaita. Hänestä eivät nuo selät olleet
koskaan olleet niin suuret kuin nyt, hänestä oli nyt tornista katsoen
joka taholla entistään paljon enemmän, paljon laajemmalta metsiä ja
mäkiä, -- näkihän hän tuolta salojen takaa järvensilmiä ja kunnaita,
joita hän ei ollut koskaan ennen huomannut. Mistä ne olivat sinne
tulleet, sitä ei vartia ymmärtänyt, sillä hän ei tullut ajatelleeksi,
että tuo raikas toukokuun aamu oli niin harvinaisen kirkas ja tuo
keväinen ilma niin läpikuultava, että se kantoi katseen tavallista
kauemmas.

 -- Hoi vartia, eikö sinulla ole jo asiaa puhaltaa torveesi? kuului
yhtäkkiä miehevä ääni kysyvän linnan alemmalta parvekkeelta.

-- Ei, ei näy vielä mereltä purjeita, huusi vartia vastaan, merelle
silmäillen.

Ne purjeet olisivat nyt kyllä kaukaakin näkyneet, jos niitä siellä vain
olisi ollut. Vartialla oli näinä päivinä erityisenä tehtävänä
tarkastaa, milloin marski Kaarlo Knuutinpojan laivasto, joka oli
Turusta matkalla, saapuu Viipurin edustalle, jotta linnassa ja
kaupungissa ajoissa tiedetään vastaanottajaiset valmistaa. Ja tuo mies,
joka häneltä sitä taas kyseli, se oli ritari Eerikki Akselinpoika Tott,
marskin ystävä ja hänen maaväkensä päällikkö, joka jo toista viikkoa
oli Viipurin linnassa majaillut ja nyt kärsimätönnä sinne herraansa
odotteli.

Pyhän Valpurin päivänä oli Tott, sopimuksen mukaisesti, marssinut
joukkoineen Viipurin linnaan, jonka avaimet vanha Degen-vouti häntä
vastaan sillalle toi, -- täyspurjeinen laiva oli silloin juuri
kuljettanut entistä linnanherra-vainajaa ulos Uuraan salmesta. Samana
päivänä oli Eerikki-ritari kiinnittänyt Kaarlo Knuutinpojan vaakunan
vahtitornin portin päälle ja kiirehtinyt panemaan linnaa auttavaan
kuntoon isäntänsä ja hänen perheensä varalle.

Laivasto viipyi -- tuulet olivat nyt keväällä huonot Suomenlahdella --
ja siksi Olavintornin vartian niin monesti päivässä täytyi huutaa alas
utelevalle ritarille: Ei näy vielä purjeita.

Mutta liian kauaksi unehtui Olavintornin vahti sittenkin tänä aamuna
silmäilemään noita mantereen puoleiselta taivaanrannalta siintäviä
kaukaisia, uusia vesiä, -- kun hän sieltä vihdoin taas kääntyi merelle
päin, niin jo tulikin hänelle kiire vaskitorveensa tarttua. Sillä
siinäpä oli salmen suussa pullea, valkoinen raakapurje ... oli toinen
ja kolmas, ne kasvoivat siihen nopeasti ikäänkuin merestä...

Vilkkaan liikkeen synnytti se törähdys heti niin hyvin linnan pihoilla
ja silloilla kuin sen viereisessä kaupungissakin. Eerikki-ritari oli
samassa tuokiossa jalkeilla, jaellen joka taholle käskyjään, ja hetken
perästä jo vallitorneihin ja muurinkulmauksiin juhlalippuja
pystytettiin, tallipihalla suittiin kiiltäviksi ratsuja ja
siltakaiteelle levitettiin punaisia raanuja. Ritari itse kiirehti jo
kaupungin puolelle, jonne laivain piti laskea, mutta vielä sinne
lähtiessään muistutti hän huoveilleen:

-- Kun laivat laskevat satamaan, silloin te laukaiskaa peräkkäin kaikki
nuo tuliluikut, jotka Krister-herra on linnaan Kaarlo Knuutinpojan
vastaanottajaisiksi hankkinut, -- juuri hänelle niiden pitääkin nyt
komeasti soida!

Kaupungissakin olivat pormestarit ja raatiherrat kovassa puuhassa
pukeakseen punaisilla veroilla ja vihreillä vesoilla juhla-asuun sen
rantakadun, jota myöten uuden linnanherran tuli saareensa ajaa.
Hansa-saksojen rannalla olevat rihkamakaupat suljettiin, ja kirjavissa,
helakanvärisissä, ihonmukaisissa pukimissaan ja suippokärkisissä
kengissään kerääntyivät porvarit perheineen rantalaiturille, saapuvia
aluksia odottamaan. Siihen kertyivät vähitellen kaikki Viipurin
asukkaat, ylhäiset ja alhaiset, saksalaiset ja suomalaiset, kertyivätpä
sinne kaikki kaupungissa olevat majamiehetkin -- koko ranta oli pian
kirjavanaan uteliasta väkeä.

Jo paukahtivat Kristerin tykit linnan valleilta, ja ankkuriin
laskeneista laivoista läksivät nopeat venheet rantaan soutamaan.
Ensimmäisenä saapui korkeasta johtajalaivasta marski itse perheineen
laiturille, jonka reunalla kaupungin vanha pormestari, tummanpunaiseen
virkaviittaansa ja neliskulmaiseen laakalakkiinsa pukeutuneena, hänelle
saksankielisen tervehdyspuheen saneli. Siellä kilpailivat molempain
luostarien päälliköt, mustain pitkänkalvakka priori ja harmajain
paksunpullea guardiaani, sorvaillessaan latinalaisia tervehdyssanoja
uudelle linnanherralle, joka samalla kielellä ja yhtä sorvatulla
kohteliaisuudella heille vastasi. Mutta sysäten syrjään hengen miehet
tunkeusi pian laiturin reunalle vanha linnanvouti Björn Degen, joka oli
liian hartaasti Krister Niilonpoikaa palvellut ja senvuoksi hiukan
levotonna vanhan linnanväen puolesta riensi uudelta herralta suopeata
suosiota anomaan.

-- Vanhat unhotetaan ja uutta aikaa ajatellaan nyt eteenpäin Viipurin
linnassa! vastasi marski voudille, häntä ystävällisesti taputtaen. Ja
kun hän näki voutivanhuksen takana hänen nuoren, kukoistavan tyttären
punastuneena ja lapsekkaan iloisena polviaan notkistavan, niin jo
valtasi marskin vallaton hilpeys. Hän nosti tuossa tuokiossa
voimakkailla käsivarsillaan koholle tuon hennon immen ja suuteli
kaikkien nähden hänen kukkivia poskiaan, virkkaen vilpittömällä,
sydämestä lähtevällä ilolla:

-- Näin minä Viipuriani tervehdin!

Silloin kävi hurmaantunut huumaus koko väkijoukon läpi. Ja vaikka ehkä
laiturin monet muut hienohelmat kadehtivat pienen Kaarinan onnea, niin
yhtyivät hekin kaikki siihen yleiseen, iloiseen, välittömään
riemuhuutoon, joka nyt koko rannalta marskia vastaan kajahti.

Jo ensi näkemällään oli komea, leikkisä marski siten kaikkien
viipurilaisten sydämet valloittanut. Liian yksitoikkoisen harmajaa ja
synkänvakavaa olikin ollut nyt päättynyt aika Viipurissa Krister
Niilonpojan ankaran komennon alla. Sen ajan nuoriso ei varsinkaan ollut
tiennyt mitään niistä iloista, jotka sen iälle luonnostaan kuuluvat,
naisia linnassa tuskin oli huomattu ollenkaan, he olivat siellä saaneet
kuin häkissä kalveta käsitöittensä ääressä. Sen raskaan lumouksen
taittoi marski heti, ja siksi hehkui nyt toivokkaana, innokkaana häntä
vastaanottamaan saapuneiden nuorten ritarien mieli, siksi kukki uuden
toivon puna nyt nuorten neitosten poskilla.

Mutta ylempää rannasta, ratsujen luota, jossa Eerikki Akselinpoika
turhaan oli odottanut marskia satulaan nousemaan, pujottelihe hän
vihdoin malttamattomana porvarien ja aatelisten hääriväin joukkojen
lävitse laiturille, iski ystäväänsä olalle ja huudahti:

-- Terve, Kaarlo, karjalaiseen valtakuntaasi, sitä ei meidän edes
valloittaakaan tarvinnut!

-- Tiedän, Eerikki, sivuutimme Kristerin ruumisarkun merellä.

-- Kerrankin ymmärsi ukko väistyä oikeaan aikaan ja lopullisesti. Ja
sinun retkiäsi seuraa aina onni! Uusi linnasi odottaa sinua -- tule,
nouse satulaan!

Uljaan näköinen oli marski ratsastaessaan nyt kiiltokypäräisen
seurueensa keskellä, päätään pitempänä kaikkia muita, linnaan päin.
Merituuli ja kevätahava oli ruskeaksi paahtanut nuo hienopiirteiset
kasvot, jotka hän yleisölle paljasti nostaessaan tervehdykseksi
sulkareunaista hattuaan, -- hän näytti tosiaankin nuoruuden ja
miehevyyden perikuvalta. Mutta uljas oli hänen seurueensakin. Aivan
hämmästyneinä katselivat etenkin sydänmaan talonpojat, jotka hekin
olivat Hepo-Kaaperin tuvasta rientäneet ulos uutta linnanherraa
tervehtimään, tuota moninaista komeutta: loistavia kilpiä ja värikkäitä
viirinauhoja, liehuvia lippuja ja tuulessa heiluvia töyhtöjä.

He olivat, yhdessä kaikki Savon ja Hämeen talonpoikaislähettiläät,
asettuneet juhlasaattuetta katsomaan sillan korvaan sille törmälle,
josta Lauri ja Sipi ensi kerran olivat Viipurin linnaa ihmetelleet.
Harvakseen he siinä sanasen vaihtoivat, torvien pauhu esti heitä
pitempään puhumasta. Mutta kun saattueen pää soittajineen oli jo
ehtinyt sillalle, jossa linnan rummut saapuvia tervehtivät ja jossa
linnan pappi tarjosi Kaarlo Knuutinpojalle suolaa ja leipää, silloin
viittasi yhtäkkiä Lauri sormellaan kahta saattueessa rinnakkain ajavaa
ratsumiestä ja huudahti:

-- Katso, Sipi, katso sinäkin, eikö ole tuo laitimmainen ratsumies
minun kasvinveljeni, Karmalan entinen Heino? Ja hänen vieressään ajaja,
katso...!

Vanha talonpoika varjosti silmiänsä kämmenellään, ja todeksi hän sen
näki. Siinä ratsasti Karmalan hento Heino-poika remseänä rotevampain
ratsumiesten joukossa, taputellen rauhoittavasti kämmenellään
hevostaan, joka näytti hiukan arastelevan siltapalkkien pauketta.

-- On kautta pyhän Yrjänän, ja hänen rinnallaan ajaja ei ole kukaan muu
kuin Tuiran Vilppu, ilmielävänä kuin minä tässä. Katso, jo Vilppu
meidät keksiikin, katso, jo suu hymyyn kääntyy ... nyt hän Heinoa
reidestä nykäisee...!

-- Mutta pyöriipä, pyöriipä Heinon silmä, hän ei nähtävästi ymmärrä,
miten me täällä olemme. Mutta Vilppu näkyy ymmärtävän, se hirtehinen
arvaa meidän tänne kiikkiin jääneen, katsos, miten hän melkein ilkkuen
meille silmää iskee, se veitikka!

Saattue kulki ohi, ja sanattomina jäivät nyt Sysikorven miehet siihen
vastakkain ihmettelemään, miten nuo heidän molemmat seikkailevat
tuttavansa, joiden kohtalosta he omain vastoinkäymistensä ohessa olivat
usein huolestuneina keskustelleet, nyt tuossa ajoivat Kaarlo
Knuutinpojan komeassa juhlasaattueessa, hänen asemiehinään. Missä he
olivat toisensa löytäneet, mitä olikaan siellä maailman rannalla
tapahtunut, sillaikaa kuin korven miehet talvikauden olivat raataneet
Viipurin linnan varustustöissä? Olihan Heino-parkaa odottava kohtalo
hänen malttamattoman kolttosensa jälkeen Turun tuomiokirkossa ollut
hyvinkin uhkaava. Ja Vilpun oli Lauri itse yösateessa viime syksynä
soutanut kurjassa tilassa vieraaseen laivaan, -- miten olivat he
pälkähästään pelastuneet ja taas kunnian kukkuloille kiivenneet?

Sitä kyselivät Sysikorven miehet turhaan toisiltaan ja juhlasaattueen
painuttua linnaan päättivät, hekin sinne lähteä tuttaviaan tapaamaan.
Mutta siellä linnanpihalla oli nyt sekava mylläkkä ja hälinä. Siellä
miehet huutelivat, kiroilivat ja nauroivat, uudet tulokkaat kun eivät
tienneet, mistä he tilaa saisivat itselleen ja ratsuilleen, -- siinä
melussa eivät talonpoikaiset miehet tuttaviaan tavanneet. Vasta
iltasella he sillalta Heinon kohtasivat, kun tämä juuri oli lähdössä
kaupungista kasvinveljeään hakemaan, ja yhdessä he nyt nousivat
vallille katselemaan juhlakokkoja, joita kaupunkilaiset marskin
saapumisen kunniaksi juuri rannoille ja kukkuloille sytyttivät.

Iloinen oli se yhtyminen, ja kysymyksiä sateli siellä niin ristikkäin,
että tuskin toinen ennätti vastauksen saada, kun jo toinen sitä odotti.
Pianhan Sipi ja Lauri saivat kertoneeksi lyhyen tarinansa, jonka Vilppu
jo heti olikin arvannut. Mutta kirjavat olivat noiden kirjavapukuisten
kannusniekkain vaiheet, vasta vähitellen ja lypsämällä korven miehet
niiden perille pääsivät, kun he pitkään istuivat kevätiltana,
tarinoiden Viipurin linnan ulkovallilla, johon salmen takaa hohtivat
juhlatulet.

-- Luulimme sinun suoraan loukkuun juoksevan, kun näimme sinun Turun
rannassa sotamiesten laivaan loikkaavan, virkkoi Lauri orpanalleen,
hänen vaiheitaan udellen.

-- Olihan siinä kova ristikuulustelu ensiksi kestettävä, kun kaikki
huovit utelemaan kävivät, mitä piispan asemies tekee marskin laivassa.
Mutta pahasti en hätäillyt, kun olin kerran kirkonmiesten kynsistä
päässyt. Koetin ensiksi keksiä kysyjille pikkuvalheita, mutta lopuksipa
siinä ei auttanut muu, kuin tunnusta pois koko totuus!

-- Entä laivamiehet, eivätkö sinua nuoriin panneet?

-- Ei ne sotakarhut sitä kirkkojuttua niin pahana pitäneet, heillä on
itsekullakin sellaisia pikkusyntejä sydämellään, -- toiset heistä jo
heti kahakalleni nauroivat ja minua kiittivätkin siitä, kun olin
marskin puolta pitänyt. He olivat kaikki silloin rohkealla, reippaalla
päällä marskin retkelle päästyään. Eikä minua kukaan ahdistellut,
vaikka kuului juttuni kyllä tulleen marskinkin tietoon. Hänkin oli vain
hymähtänyt sille kyydille, minkä Kristerin vakooja Turussa sai.

-- Mutta mihin sinä siellä Tukholmassa jouduit, uteli Lauri edelleen,
-- ethän siellä ketään tuntenut?

-- Oleskelinpa vain Turun huovien parissa ja odottelin heidän
seurassaan, kun herrat linnassa neuvottelivat. Jos olisi siellä sota
syttynyt, niinkuin jo puhuttiin, niin mukaan olisin lähtenyt minäkin.
Kuningas kuuluu näet koettaneen peräytyä valoistaan. Eräänä aamuna
päivän noustessa kutsui hän marskin puheilleen ja lupasi tälle silloin
kaikki läänityksensä, mutta kolmea tuntia myöhemmin, kun neuvosto
kokoontui, tahtoi hän riistää marskilta sekä Turun että Viipurin.

-- Vai niin on epäluotettava kuningas, ihmetteli Sipi.

-- Niin tuntuu olevan, mutta ei auttanut vikuroiminen sillä kertaa.
Tästä Viipurin linnasta kuuluu olleen kovin tinka, kuningas kun oli sen
jo Krister-herralle luvannut. Mutta marski ei siitä peräytynyt. Kerran
oli siellä jo kiivastuttukin, niin kerrottiin. Joku valtaneuvos oli
uhkaillut pistää Kaarlon vähän ahtaampaan paikkaan, mutta silloin oli
tämä astunut ikkunan luo ja näyttänyt lahdella kelluvaa laivastoaan, --
hänen ei tarvinnut kuin viitata, niin kohta olisi viisisataa miestä
linnassa. Eikä me olisi vitkasteltukaan silloin maihin juosta...
Silloin täytyi kuninkaan taas pyörtää sanansa ... totta jumaliste, se
oli ihanaa aikaa! Ja sitä juhlaa, kun marski taas palasi voittajana
laivastoonsa, uusi sopimuskirja kourassaan ... auta pyhä Egidius,
kuinka siinä ryypättiin sakeinta, tulisinta espanjalaista...!

-- Et toki silloin ketään vaivaista missään kirkossa pistänyt, veisteli
Lauri tuon juomakertomuksen johdosta, ja ääneensä toiset nauroivat,
Heino itse eniten. Mutta Sipi uteli yhä teinipojan tarinan jatkoa:

-- Kauanko siellä Tukholmassa silloin mässäsit?

-- Vierrettiin siellä monta viikkoa, kunnes laivasto taas eräänä
päivänä teki matkaa takaisin Turkuun. Olisin ehkä silloin jo voinut
marskin mieheksi päästä, mutta enpä uskaltanut näin verekseltään palata
tuomioherrain näkyville. Jäin Tukholmaan. Mutta sielläkin tuntuivat jo
liian monet juttuni tuntevan ja senvuoksi nousin muutamana päivänä
erääseen Rääveliin menevään laivaan, -- vaihdoin piispan aseviitan ja
siihen kuuluvat helpeet muutamiin kolikkoihin. Räävelissä taas rupesin
rikkaan saksalaisen kauppiaan rengiksi, -- siellä ei entisiä vaiheitani
kysytty ja siellä tulin suomenkielellä hyvin toimeen. Siellä elin kuin
herran kukkarossa; kaikki teinilukuni ja pappisaikeeni olivat kerta
kaikkiaan tuomiokirkon ristikäytävälle katkenneet, enkä niitä
surrutkaan. Mutta siellä Räävelin satamassa tapasin sitten muutamana
päivänä suolakuormaa tehdessäni -- tämän Vilpun, joka seisoi siinä
hajareisin suolavajan varassa, seisoi nukkavierun näköisenä ja pää
riipuksissa, kuin olisi raajarikkoisten pyhimystä, herra Marttinusta
avukseen huudellut.

-- So, so...

Vilppu pyrki vastaan väittämään, mutta hilpeällä naurulla tervehtivät
salon miehet tuota Heinon kuvausta karjalaisten kapinanjohtajan
ulkonaisesta asusta, -- jokseenkin samanlaisenahan hän oli ilmestynyt
Hepo-Kaaperin tupaankin. Ja Lauri virkahti:

-- Taisivat olla silloin kapeanlaiset kaatiosi, sinua kuulutettiin
kiinniotettavaksi sekä idässä että lännessä.

Mutta Vilppu ei myöntänyt Räävelissä enää olleensa ollenkaan
avuttomassa tilassa. Hän kertoi:

-- Silloin yöllä, jolloin sinusta, Lauri, erosin, silloin teki kyllä
vielä mieleni rukoilla sekä Marttia että Jaakoppia ja kaikkia pyhiä
järjestään. Sillä enpä tiennyt, miten minua vieras laivuri aamulla
kohtelisi, mereenkö minut viskaa vai Kristerin kouriin vie. Mutta kun
aamulla olin kuullut ankkuria vivuttavan ja purjeita nostettavan, niin
jopa rohkeampana kapusin kannelle ja kiroilin, että minut muka jo
kaupungissa oli unhotettu laivaan nukkumaan... Ja kun parin päivän
perästä Räävelin laiturilla seisoin, silloin jo ilovirttä veisasin,
sillä Kristerin silmukasta olin silloin irti.

-- Eikö sinua Krister-herra Räävelistäkin luovutettavaksi vaatinut,
kyseli Sipi. -- Hän kuuluu sinua kyllä kaikkialta kyselleen.

-- Kyseli Räävelistäkin, lähettipä ankarat kirjeet sinne raadille, että
"Filpus" on laitettava Viipuriin. Mutta vapaakaupungit ovat mahtavia
puolestaan, ne eivät luovutakaan niin hevillä miestä, joka niistä on
turvaa hakenut, kuin Viipurin luostarit. Ja kun Krister talvemmalla
uudisti uhkauksensa, että hän Räävelille ihmeet näyttää, elleivät sen
porvarit minua luovuta, silloin olin jo toisen herran miehiä, silloin
oli minulla jo Kaarlo Knuutinpojan turvakirja povellani!

Mutta juuri sitäpä sisämaan miehet eniten kyselivätkin ja ihmettelivät,
miten pakolaisten Räävelistä pitäin oli onnistunut päästä marskin
miehiksi. Vilppu selitti senkin nyt varsin luonnollisena asiana.
Kuullessaan Kristerin häntä Viipuriin vaativan oli Vilppu lähettänyt
Kaarlo-marskille laajan valituskirjan, jossa hän oli selittänyt
suurimman syntinsä olevan sen, että hän Kristerin kiskomisista ja
jumalattomasta komennosta oli talonpoikain puolesta valituksen
hallitukselle tehnyt. Hän tunsi Kristerin ja marskin välit! Ja vielä
samana syksynä toi airut Turusta Räävelin raadille mahtavan kirjeen,
jossa marski kielsi sitä miestä Viipuriin viemästä.

-- Niin, siitä silmukasta toki helposti suoriusin, -- jatkoi Vilppu --,
ja olisin silloin mieluimmin palannut kotiin Päijänteelle, ellei marski
olisi minua jo miehekseen pestannut. Mutta vaikeampi oli saada
suojeluskirja Heino-pojalle, jonka nimi vielä roikkui Turun
tuomiokirkon ovella.

-- Taisipa siellä olla sinunkin nimesi, vastasi Heino.

-- Jos olikin, niin tunnusta pois, että minä sinullekin armon hankin.

-- Tunnustan, tunnustan, rehellisesti me olemme toisiamme auttaneet. Ja
tässä nyt ollaan mahtavan herran mahtavina miehinä.

Reippaasti löi Heino kohtalotoveriaan olalle, nousten kävelemään
vallille, johon vastapäisten rantain komeilta kokkotulilta nyt keväisen
salmen takaa kuuluivat kisailevain nuorisojoukkojen laulut. Liikkeelle
lähteäkseen nousivat jo talonpoikaisetkin miehet, sillä pian oli heidän
aika linnasta poistua ennenkuin portit suljettiin. Mutta Lauri ei ollut
vielä orpanansa vaiheista täysin selvillä ja siinä astellessa hän vielä
uteli:

-- Ilman muutako sinulle piispa leppyi ja armon soi?

-- Eihän se ihan ilman muuta, -- hän kuuluu lukeneen tuon
kirkkorikokseni kaikkein pahimpain kuolemansyntien joukkoon. Mutta
marski oli puolestani puhunut, -- hän tarvitsi silloin paljon
uskollista väkeä, hankkiutuessaan tälle Viipurin retkelle. Sen ehdon
olivat kuitenkin tuomioherrat panneet, että minun pitää jonkinlainen
katumuslahja Turun tuomiokirkolle maksaa.

Nauraen puuttui silloin Vilppu taas puheeseen:

-- Siinäkin sinä minulta hyvän neuvon sait, kun kehoitin sinua
tuomiokirkolle testamenttaamaan perintötalosi, jota sinulla ei olekaan.

-- Niin, osuuteni Karmalaan, johon isä minut jo palaamasta kielsi.
Mutta kuulostihan se komealta lahjakirjassa: osuuteni perintötalooni...

Salon miehet eivät tienneet, tuliko heidän tosina vai ilveinä pitää
kaikkia noita seikkailijain juttuja. Mutta uskoahan niitä lopultakin
täytyi, kun miehet siinä heidän edessään marskin väreissä reippaina ja
huolettomina tepastivat. He kertoivat vielä jään yli kevättalvella
hiihtäneensä Räävelistä Porkkalaan ja sieltä Turkuun, jossa olivat
saaneet aseet ja ratsut. Siksi myöhään keväällä he kuitenkin olivat
Turkuun saapuneet, että sieltä Eerikki Akselinpojan maajoukko jo oli
ehtinyt liikkeelle lähteä, ja sen vuoksi he olivat päässeet marskin
laivoihin, joka olikin kahta komeampaa.

-- Ja tänne nyt jäämmekin marskin miehiksi, kehui Vilppu vielä lopuksi,
kun he vallilta linnanpihalle laskeusivat. -- Tänne ei meihin ulotu
vieraiden vihat eikä kirkkojenkaan kirot, -- kertokaa niin
kotiväellekin, kun salolle palaatte, kertokaa, että tallessa ovat
iloiset pojat!

Niin rehenteli reippaana veikeä mies. Mutta kun hän samassa kävi
hiljemmin kyselemään, milloin Sysikorven miehet kotipuoleen aikovat,
näkyi sentään silmänluonnista, että sinne hänelläkin ikävä paloi,
niinkuin heilläkin. Mutta Olavintornin vartia töräytti jo puolenyön
hetkeä, ja kiireesti marskin asemiehet silloin saattoivat
maalaisvieraansa vahtiportista sillalle. Linnan pihoilla ja käytävissä
oli silloin jo tauonnut touhu ja hälinä, jota iltamyöhään oli jatkunut,
ja Torkkelin vanha varustus lepäsi taas rauhallisena yöunessaan,
ikäänkuin siinä ei mitään isännänmuutosta olisi tapahtunutkaan, ei
riehunut vallanjanon intohimoja eikä niiden ajamina koskaan olisi
varustauduttu veljestaisteluun.

Muutamia päiviä kului vielä, ennenkuin Hämeen ja Savon miehet, jotka
nyt olivat päättäneet yhdessä ajaa takamaa-asiansa, marski Kaarlo
Knuutinpojan luona, hänen puheilleen pääsivät.

Tämä oli näet nyt toimihaluisen luonteensa täydellä innostuksella
ryhtynyt kokoomaan käsiinsä uuden lääninsä ohjaksia ja asettelemaan
siellä asioita Krister Niilonpojan jäljiltä sille tolalle, mille hän ne
tahtoi saada. Viipurin linna oli toisessa asemassa kuin Ruotsin kaikki
muut läänitysalueet sikäli, että linnanherra isännöi siellä täysin
itsevaltiaana, valtakunnan hallitusta kuuntelematta. Hän läksi
sotaretkelle Suurta Novgorodia tai hansalaisia vastaan, kun sen
tarpeelliseksi näki, ja solmi taas rauhan vihollisen kanssa aikana ja
ehdoilla, jotka hän yksin arvosteli. Hän teki itsenäisiä kauppa- ja
purjehdussopimuksia vieraiden ruhtinaiden kanssa, kielsi yhtenä vuonna
kaupankulun Nevajoella -- rangaistakseen itäistä naapuria -- ja salli
sen taas toisena -- osottaakseen läntiselle suosiotaan. Hän kutsui
Novgorodin tai Lyypekin edustajia Viipuriin tekemään sopimuksia
merirosvouksen hillitsemisestä tai viipurilaisten kauppaoikeuksista, --
ja sekä Ruotsin että vieraiden maiden hallitukset tunnustivat tämän
Viipurin erikoisaseman. Se perustui näet siihen, että tämä linna oli
niin etäällä valtakunnan hallituskeskustasta ja että sillä oli niin
tärkeä raja-asema. Mutta Krister Niilonpoika oli tätä erikoisasemaansa
usein väärinkin käyttänyt, joten hän lopulta oli kiristänyt välinsä
sekä Novgorodin tasavallan että Hansaliiton kanssa, -- ilmisotaakin oli
viime aikoina pelätty, ja siitä oli, kuten porvarit nyt marskille
valittivat, Viipurin kauppa pahasti kärsinyt.

Kaarlo Knuutinpoika ryhtyi heti ensi hallituspäivästään noita välejä
selvittämään ja pani viipymättä alulle uudet neuvottelut naapurivaltain
kanssa, rakentaakseen tuon ikävöidyn kaupparauhan pysyväiseksi ja
samalla hankkiakseen, jos mahdollista, kotikaupunkinsa Viipurin
porvareille pääsyoikeuden Novgorodin kauppakeskustan, Gotenhofin
mainioille markkinoille sekä jäsenyyden Räävelin kauppakiltassa. Hänen
lähettiläänsä lähtivät jo matkalle itään ja länteen, ja heillä oli
edellytyksiä onnistumiseen, -- olihan marski Kaarlo Knuutinpoika itse
Itämerta isännöivän Kalparitarikunnan kunniajäsen, ja hänen nimellään
oli Novgorodissakin komea kaiku.

-- Saat nähdä, Degen, kuinka sulina hansalaiset nyt ehdotuksiimme
vastaavat, ne samat, jotka Kristerille vain hampaitaan näyttivät. --
Niin puhui marski eräänä päivänä, lähettiläät liikkeelle saatuaan,
voudilleen Björn Degenille, joka linnan vaakunasalissa linnanherran
apumiehenä toimi nyt niinkuin ennenkin, vaikka nyt toinen vaakunakilpi
salin peräseinää konstikin.

-- Niin, Krister pyrki kaivautumaan pikkuasioihin, oli turhan tarkka,
mutta sillä hän vastustajansa ärsytti, vastasi Degen, joka mainitusta
entisen herransa luonteenpiirteestä kylläkin usein oli saanut kärsiä.

-- Ja ärsyttäminen on toki huonoa valtiotaitoa, lisäsi marski. --
Tosiaan hän oli liian tarkka, -- eihän täällä linnassa ole edes
asumuksia miehistöllemme, se on taas huonoa säästäväisyyttä!

-- Mutta onko aikomus pitää linnassa sekä sen vanha väki että Eerikki
Akselinpojan miehet? kysyi vouti kummissaan.

-- Kaikki -- meidän täytyy voida näyttää naapureillemme, että meillä on
pohjaa, jolta puhumme.

-- Mutta kustannukset kasvavat silloin kaksinkertaisiksi, ehkä
kolmin...

-- Ei kitsailla, kyllä tulevaisuus maksaa, jos eivät nykytulot riitä!

-- Niinollen ei ole tosiaankaan täällä asumuksia talveksi
puolellekaan...

-- Niitä rakennetaan uusia, Degen, korkeampia, tilavampia. Revitään nuo
vanhat röttelöt pois, -- kutsu puheilleni huomiseksi savimestari!
Täällä tarvitaan nyt linnassa muitakin uudistöitä, ennen kaikkea
enemmän valoa, enemmän ilmaa!

Näin puhuen kääntyi marski innostuneena jalosukuisten seuralaistensa,
Eerikki Akselinpojan ja Olavi Niilonpojan puoleen, jotka sivulla
seisoivat tarinoiden öljytystä nahasta tehdyn ikkunan luona, joka laski
huoneeseen kellervän valon. Heille hän nyt virkkoi:

-- Niin, me tarvitsemme tänne enemmän valoa, väriä, elämää, täällä on
vielä kaikki liian synkkää. Siksi valkaisemme sisältä nämä mustuneet
seinät ja ulos istutamme puiston tuohon tornin edustaiselle kalliolle!
Ja meidän pitää saada tänne linnaamme kootuksi nuoruutta, iloa,
ritarielämää! Jo olenkin tilannut Laatokan puolelta oivalliset
metsästyshaukat, joita heti opettamaan käydään, ja Lyypekistä
palatessaan tuo lähettilääni kellarit täyteen reininviiniä.

-- Suunnittelet pitoja ja metsästysretkiä, -- ole huoletta, kyllä siten
pian saat joutoväkeä ympärillesi enemmänkin kuin toivot. -- Niin
virkahti Eerikki-ritari hiukan pisteliäästi.

-- En enempää, vastasi marski leväyttäen sylinsä auki, -- kokoontukoon
tänne vain ympärilleni vaikka koko Suomen aatelisto, kyllä sille täällä
tilaa ja tointa löydämme! Miksi emme, Eerikki, hankkisi nuoruutta,
kauneutta, ritaritapoja, soittajia ja leikareita linnaamme, -- ei tämä
maa niin kylmä ole, että täällä pakosta kaikkien hentojen tunteiden ja
hilpeyden pitäisi kontettua ja jäätyä! Ei, Viipurin linnan pitää taas
elää!

Kaarlo Knuutinpoika puhui noista aikeistaan aivan lämmenneenä, astellen
hehkuvin poskin edestakaisin suuren vaakunasalin permannolla. Mutta
hänen sotainen ystävänsä Eerikki katseli uteliaana ja epäillen tätä
marskin kuumenemista ... tuossa innostuksessa oli hänestä sittenkin
jotain keinotekoista, pakotettua. Sillä Eerikki Akselinpoika vainusi,
että Kaarlo ei ollut noihin uusiin tuumiinsa innostunut niiden itsensä
vuoksi, vaan upottaakseen niihin sen jäytävän tulen, joka hänen poveaan
yhtenään poltteli ja jota hän ei tahtonut liekkiin päästää. Eerikki
ritari tiesi kyllä, mikä se kipuna oli ja kuinka se poltti, -- hän oli
äskeisellä Tukholmanmatkallakin nähnyt, kuinka kovaa taistelua marski
sisässään kävi, painaakseen alas ne rohkeat unelmat, jotka
houkuttelevina virvatulina hänen sielussaan liiankin usein
leimahtelivat. He olivat sillä retkellä taas läheltä nähneet, kuinka
heikkojen jalustain varassa oli se ulkonainen kuninkuus, jota maan
harvat ylimykset itsekkäissä tarkoituksissa pönkittivät, -- kevyt
puhallus olisi kyennyt kaatamaan kumoon koko tuon täperän rakennuksen.
Mutta marski ei ollut tahtonut sitä puhaltaa kumoon, hän tahtoi yhä
säilyttää sen malttinsa, jota hänen vanha piispa-ystävänsä oli hänelle
neuvonut, ja odottaa aikaansa. Mutta tuo sisällinen taistelu oli sitkeä
ja kova, sen Eerikki-ritari oivalsi; ja kun marski nyt suunnitteli
itselleen iloja ja viihdytyksiä Viipuriin, virkahti hän hiukan
terävästi:

-- Sinä aiot koettaa täällä nuorisoleikkeihin ja nais-iloihin upottaa
ikäväsi ja veltostuttaa toimintasi tarmon!

Kaarlo Knuutinpoika tunsi ystävänsä piston, mutta hän oli jo itse
ennakolta ajatuksissaan siltä kärjen taittanut. Jo silloin, kun hän
viime syksynä oli viekoitusten huumaavain suitsutusten keskeltä
Tukholman rannassa astunut alas viileään laivaansa palatakseen Suomeen,
vilautettuaan vain vastustajilleen voimaansa, jo silloin hän oli
voittanut itsensä ja siinä voitossaan hän aikoi johdonmukaisena pysyä.
Ja hymähtäen hän nyt ystävälleen vastasi:

-- Vaikkapa niinkin, Eerikki. Me keräämme ympärillemme intohimojen
viihdykettä, me tahdomme laittaa elämämme niin siedettäväksi kuin
suinkin, -- eikö se ole järkevää?

Mutta tulinen ritari jatkoi vieläkin pistävästi:

-- Ja annamme siten hyödyttömänä täällä karreksi palaa sen tulen, jolla
voisimme maailmat mullistaa. Me pukeudumme velttoon valhenaamariin ja
koteudumme siihen, sen sijaan että sen jo viskaisimme pois ja
antaisimme veremme tositoimissa koskena kuohua ja kohista.

Hetkeksi kävivät marskin kauniit kasvot vakaviksi, hän tunsi
hyökyaallon rinnassaan. Mutta hän tiesi sitä hallitsevansa ja vastasi
lohduttavasti ritarille:

-- Ei, Eerikki, sitä koskea on täällä niin paljon, että sitä riittää
siihenkin aikaan, jolloin se valtoinaan kuohua saa, -- sitä vain täällä
taiten vaalikaamme! Mutta juuri siihen tarvitsemme ympärillämme elämää,
tointa, liikettä. Lähdemmekö illalla, Eerikki, ratsastamaan,
kaataaksemme aamulla kontion Suokorvesta, se on näinä päivinä riehunut
siellä talonpoikain karjassa?

-- Lähtekäämme vain, päiväksihän siitäkin on viihdytystä.

-- Hyvä, karhunjahtiin siis jo tänään puolilta päivin. Ja kun siihen
kyllästymme, purjehdimme Suomenlahdelle merirosvoja ahdistamaan. --
Puolileikillä näin marski lohdutteli kuumaveristä ystäväänsä, joka
pahemmin kuin hän itse pelkäsi pitkästyvänsä täällä erämaan rajalla.
Mutta taas hän kääntyi vakavampana Degen-ukon puoleen: -- Muuten meillä
on täällä kyllä tositoimia kotosaliakin, jotka huolenpitoamme vaativat.
Sinä mainitsit, että täällä on joku talonpoikaislähetystö kauan
odotellut saadakseen jonkun asiansa ajetuksi?

-- Niin, ainakin kahdeksan kuukautta.

Marski oli jo ruvennut riisumaan päältään väljähihaista samettista
kotinuttuansa, pukeutuakseen ratsastuspukuunsa, -- Eerikki-ritari oli
näet jo heti lähtenyt karhunajo-retkeä valmistamaan. Nyt Kaarlo
yhtäkkiä, ikäänkuin jonkun hämärän aavistuksen herättämänä, pysähtyi
linnanvoudin eteen ja kysyi uteliaalla hämmästyksellä:

-- Mitä tuhmia haastat, -- kahdeksanko kuukautta!

-- Niin, toiset noista erämaanmiehistä tulivat tänne jo viime syksynä.

-- Erämaan...!

Haalistunut muisto, jonka muut huolet ja riennot taas olivat umpeen
ajaneet, palasi nyt vähitellen marskin mieleen. Hänelle kävi yhtäkkiä
selväksi, keitä nuo kauan odottaneet talonpojat ovat, ja samalla hän
oivalsi senkin, että Krister-herra oli nähtävästi nuo erämaan
asiamiehet talvikauden vankinaan pitänyt. Hänen tuntonsa soimasi häntä
siitä, mitä hän oli unhottanut ja laiminlyönyt, ja hän lähetti nyt
kiireesti huovin hakemaan talonpoikaislähettiläät heti puheilleen.
Sillä välin Degen-vouti marskille kertoi, miten salon vieraita oli
linnassa kohdeltu ja kuinka lähellä hirsipuuta nuo viattomat talonpojat
jo olivat olleet, kun Krister-herran hänen oma kiukkunsa oli korjannut
pois. Sitä marski varsin vakavaksi käyneenä kuunteli, sillä hän muisti
nyt taas, mikä merkitys sillä erämaakysymyksellä oli, jonka
selvittämistä Lapinkorven asiamiehet kulkivat pyytämässä, ja hän päätti
nyt rutosti ja ravakasti ajaa talonpoikain toivomukset perille. Jo
ennenkuin nämä hänen puheilleen saapuivat, kääntyi marski senvuoksi
Olavi Niilonpoika Tavastin puoleen, joka hänen seurueessaan oli
Viipuriin tullut, ja virkkoi tälle:

-- Sinä tunnet tietysti Hämeenlinnan voutina nuo talonpoikain
erämaariidat ja heidän takamaataistelunsa. Niistä on meidän nyt tehtävä
loppu, sinun on juuri tänä kesänä otettava se juttu selvitettäväksesi!

-- Siis käytävä raja Hämeen ja Savon takamaiden välille, -- sepä ei
olekaan mikään pieni patikkamatka.

-- Juuri niin, selvä ja varma raja on sinne käytävä. Ja laskenpa
tunnonasiaksesi, että sen tehtävän huolellisesti ja ymmärtävästi
loppuun asti ajat, -- se on suurempi kysymys kuin me nyt ehkä
luulemmekaan! Saat täällä jo tehdä tuttavuutta niiden talonpoikain
kanssa, joiden pariin sitten kesällä joudut, ja linnueestani saat
valita mieleisesi miehet matkallesi.

-- Ehkäpä olisi Viipurissa ensi kesänä iloisempaa kuin salolla
sääskisodassa, vastasi hilpeä ritari. -- Mutta olkoon menneeksi, minä
lähden!

Kädestä taas marski puristi talonpoikaisia miehiä, kun heidät nyt hänen
eteensä saatettiin, ja avoimin, luottavin katsein he hänen puoleensa
kääntyivät, -- hän oli jo voittanut savolaisten sydämet yhtä ehyeltään
kuin ennen hämäläisten. Ja vielä kerran kuunteli hän heidän
erämaavalituksiaan, jotka nyt molemmilta puolin kohdistuivat siihen,
että esivallan toimesta takamaille vihdoinkin raja käytäisiin.

-- Se käydään tänä kesänä, vastasi marski heille päättäväisesti, --
tämä jalo ritari Olavi Niilonpoika tulee sitä nyt teille käymään. Ja
syksyllä sitten pidetään maakuntakäräjät Hollolan Lahdessa, jonne itse
saavun ja jossa rajankäynti vahvistetaan.

Hetken kuluttua marski kertoi jo tarkemmin talonpojille sen menettelyn,
jonka hän nopeasti oli mielessään suunnitellut. Sekä hämäläisten että
savolaisten tulee nyt jo heti keväällä valita luotetut miehensä
edustajikseen rajankäyntiin. Mutta sen lisäksi on puolueettomiksi
lautamiehiksi kutsuttava neljä Pohjanmaan talonpoikaa, jotka
Sisä-Suomen takamaat tuntevat. Juhannuksen aikaan tulee kaikkien näiden
kokoontua Tähkäjärven Naulasaareen, joka rajan eteläpääksi jo tunnetaan
ja tunnustetaan. Sinne saapuu silloin myöskin Olavi Niilonpoika
miehineen, ja sieltä käydään raja sitten etelästä pohjoiseen, sitä
mukaa kuin asianomaiset itse ja valitut lautamiehet siitä sopivat, ja
rajapyykit merkitään rajakirjaan, joka sitten tuodaan maakuntakäräjille
vahvistettavaksi. Ken sen jälkeen toisen heimon puolelle rajaa
pyyntimatkoille lähtee, se rangaistaan kihlakunnanoikeudessa kuin varas
ainakin.

-- Ja siitä tulee silloin ikuinen raja ja ikuinen rauha, huudahti
marski lopuksi itsekin innostuneena. Mutta sydänmaan miehet kuuntelivat
sitä marskin puhetta kuin kaunista soittoa, -- suunnittelihan hän
heidän omien sydäntensä hartaimpia toivomuksia, joiden he nyt vihdoin
toteutuvan toivoivat. Ja siksi he mielissään siunasivat talonpoikain
ystävänä Viipurin uutta herraa, kun he hänen linnastaan hetken kuluttua
palasivat. Mutta silloin paloikin jo Viipurissa pitkään viipyneiden
talonpoikain mielissä ylivoimaisena ikävä päästä vihdoinkin
taipaleelle, kotimatkalle. Nopeasti he nyt asiansa kaupungissa
toimittivat, heittivät hyvästit Hepo-Kaaperin tupaan ja sitoivat jo
samana päivänä kontinviilekkeet rinnalleen ristiin. Mutta ennenkuin he
kääntyivät kaupungin portille, poikkesi Lauri vielä rantakadulle
saksain rihkamakauppoihin, joissa myytiin noita monia kauniita
kiiltokaluja, joita novgorodilaiset kauppiaat olivat kuljettaneet aina
Persiasta ja Arapiasta asti ja Viipuriinkin kaupan tuoneet. Ja siellä
hän kaivoi esille mekkonsa syvimmästä poimusta ne säästöhopeansa,
joihin hän Turkuun tuomansa revonnahat oli vaihtanut. Nyt hän antoi
niiden mennä, -- osti saksalta hopeaiset vyöllisvitjat, sellaiset
pitkät kiertovitjat, jommoisia hän oli nähnyt Karjalan naisten
mieluisimpina koristeinaan käyttävän. Sipi katsoi suurin silmin sitä
ystävänsä tuhlaavaisuutta, arvasi jonkun kotipuolen immen nyt nuoren
miehen muistoissa asuvan, ja virkahti:

-- Taidatpa kihlat ostaa?

-- Varalta ostan, jos tarve sattuisi...

Karja-portilla odottivat heitä jo Savon miehet, joiden kanssa
alkutaival oli päätetty yhdessä kulkea, -- heidän oli vielä keskenään
sovittava läheisen rajankäynnin valmistuksista ja siihen valittavista
luottamusmiehistä. Sinne saapuivat myöskin Vilppu ja Heino
kotiinlähteviä omaisiaan hyvästelemään, ja varsin vakavina linnan
asemiehet nyt maantietä astuivatkin iloisten korvenmiesten rinnalla.
Vilppu rupesi jo heti ensi sanoikseen kertomaan, että hän aikoo pyrkiä
Olavi-ritarin mukana rajankäyntiin, päästäkseen samalla käymään
Karmalassa, jossa häntä odotti vaimo ja lapsi, -- jo oli näet talvella
poika syntynyt sen poltetun sijaan, siitä oli hän viestin saanut,
vaikkei hän ollut lastaan vielä nähnyt. Hän puhui, Ennille terveiset
laittaen, pitkään ja lämmöllä niistä kotitoiveistaan. Mutta ääneti ja
murjottavana kulki hänen vieressään Heino, puhumatta mitään
kotiintulostaan taikka terveisistäkään. Hänelle senvuoksi Lauri
virkkoi:

-- Entä sinä Heino, etkö pyri mukaan sinäkin, kotipuoltasi näkemään
taas pitkästä ajasta?

Heino ei nostanut silmiään tiepuolesta, jonka nuorta nurmennukkaa hän
näytti hyvin tyystin tarkastavan, ja vastasi hiljaa:

-- Eipä taida minun olla sinne tulemista ... vihalla minut isäni
kirosi, vihalla taitaisi taas Karmalasta ajaa.

Mutta Sipi näki nuoren miehen mielen ylen matalaksi vajonneen,
ilmeisesti koti-ikävä häntäkin vaivasi, eivätkä hänen ahavoituneet,
parroittuneet soturinkasvonsa sitä täysin voineet salata. Ja nuorta
miestä rohkaistakseen kävi Sipi silloin iloisemmin puhumaan:

-- Eipä tiedä niitä vihoja, luulenpa Tuomaan sisussa katumistakin
nähneeni, kun hän arvasi sinun hänet Vesilahdelta auttaneen. Tule pois
kotikulmille sinäkin, Heino, ehkä siellä pian hääjuhlatkin saadaan, --
Lauri jo Viipurista kihlat osti!

Jo vilkastui Heinokin ja kysyi:

-- Saadaanko, Lauri, häät, joko sinulla on siellä siippa tiedossa?

-- Mistäpä minulla, joka maailman jaloista palaan. Mutta kuka
tietää...?

Lauri ei ollut matkatovereilleen vielä sanaakaan hiiskunut sydämensä
sarastavista toiveista, eipä hän ollut Tarvaisen pojalle uskaltanut
vielä viitatakaan, että hän tämän sisaren tunsi ja juuri sitä impeä
mielessään ajatteli. Mutta Vilppu, joka yksin niistä Laurin salaisista
toiveista tiesi, iski nyt tovereilleen silmää ja kävi hilpeästi
veistelemään:

-- Ehkei se kana ole sentään niin aivan katsomatonkaan. Minä arvaan,
että kun siellä korven laidassa nyt hääjuhlat syntyvät, niin niistä
tulevatkin oikeat jymyhäät, -- niissä tahdon minäkin olla mukana
nuodemiehenä.

Ja reippaampana silloin jo Heinokin huudahti:

-- Kun laittanet iloiset häät, Lauri, niin jo tulen kerran minäkin
kotikylillä käymään ja äitivanhaa näkemään. Tuohon käteen!

Niillä puhein kääntyivät marskin asemiehet palaamaan takaisin tuohon
harmajaan linnaan, joka korkeana ja vakavana maantielle asti näkyi ja
joka näytti hallitsevan koko ympäröivää luontoa. Mutta talonpoikaiset
miehet lisäsivät vauhtiaan ja riensivät kevein askelin kuusikkoa kohti,
johon tie painui ja joka heitä kuin vanha, ikävöity tuttava tervehti
pihkaisella tuoksullaan. Iltapäivän liikahtamaton, melkein painostava
tyyneys vallitsi metsässä, kun he sinne ehtivät, aurinko paahteli
lämpöisenä keväiseltään heräävää luontoa, ja äsken palanneet
muuttolinnut heläyttelivät vielä kirkkaita, mutta talttuvia
viserryksiään, ennenkuin oksilleen yölepoon heittäytyivät. Notkosta
nousi ilmaan lämpöinen, leppoisa kosteus, sen tuores, suokorpea
muistuttava tuoksu täytti oudoksestaan huumaavalla riemulla
matkamiesten mielet, jotka tuota salon tuntua niin kauan olivat
umpinaisessa linnassa ja likaisessa kaupungissa ikävöineet, ja he
vetivät kuin ahmien keuhkonsa täyteen tuota kanervain ja vehkain lemua,
josta niin kauan olivat olleet erossa.

Jäljelle jäi heistä nyt levottomasti hyörivä linna ja touhuissaan
ärhentelevä, tomuinen kaupunki. Mutta vielä kuitenkin miesten jäljestä,
kun he näin hilpeinä metsätietä astuivat, tuli sieltä humusta viimeinen
tervehdys. Kuului takaa kavioiden kopsetta, keihäsniekka ratsujoukko
pyrähti tietä myöten pilvenä talonpoikain ohi. Se oli marskin
metsästysseura; hän ajoi siinä nyt Eerikki-herran ja muutamain muiden
nuorten ritarien parissa karhua Suokorvesta kaatamaan. Nopeasti
viiletti kepeä, kirjava ratsujoukko ohi, mutta marski ehti kuitenkin
tuntea tuttavansa miehet ja huutaa heille vielä tienmutkasta
kääntyessään:

-- Terveiset salolle, salon miehet!

Kavioiden kopse loittoni ja loppui, ja tie kääntyi harjun taa, johon ei
enää Olavintornin korkein huippukaan päässyt kuultamaan. Päivä laskeusi
latvojen siimekseen; ja illan viileä rauha valtasi ehyeltään luonnon ja
luonnonmiesten mielet.



XV. RAUHAN RETKILLÄ.


Tarvaisen törmänrinteellä Savilahden rannassa oli pitkän matkan
miehille, omille ja vieraille, lämmitetty tulinen kyly. Sieltä
suuresta, mustapintaisesta rantasaunasta kuului ylös mäelle asti
tuoreiden kevätvastain hilpeä läiske ja sen keskeltä miesten äänekäs
tarina, kun he lauteilla pitkästä ajasta verkalleen hautoivat
hartioitaan ja kummissaan kuunteleville kotimiehille matkansa vaiheista
kertoivat. Tuhka tiheään sähähtivät uunin tulikuumat kivet, ja aina kun
joku helakanpunaisen alastomana astui ovesta saunan edustalle
vilvoittelemaan, tulvahti hänen mukanaan uksesta ulos paksu, valkoinen
höyry ja keväisen koivikon vehmas tuoksu.

Lauri oli jo ensimmäisenä kylpenyt ja pukeutunut saunarannassa, ja hän
nousi nyt siihen mäelle leppeään iltatuuleen virvoittelemaan. Siitä hän
katseli noita maisemia, jotka hän niin hyvin muisti ensimmäiseltä
Savon-käynniltään. Tuolla oli kirkko, jossa piispa oli rauhan sanoja
saarnata paukutellut, vaikkeivät hänen puheensa olleetkaan syvälle
pystyneet, tuossa pihanlaidassa aitta, jonka rappusilla Hilpan soljesta
oli riita syntynyt ja jossa Heino etuhampaansa menetti. Noilla
vesikivillä oli Lauri huuhdellut kasvinveljensä turpuneita huulia, ja
tässä rinteellä, juuri tässä, oli hän ensimmäisen ja ainoan kerran sen
Savon immen kättä puristanut, jota hän nyt oli tapaamaan tullut, mutta
jota hän ei vielä ollut nähnyt, vaikka jo puolilta päivin oli
Savilahdessa viipynyt.

Omituiselta tämä kaikki nyt Laurista tuntui, hänen seistessään siinä
mietteissään vieraalla törmällä. Vielä Viipurista lähtiessään ei hän
ollut tiennyt, pääsisikö hän ja milloin sen immen asuinmaille, jonka
muistoa hän mielessään kantoi. He olivat Sipin kanssa aikoneet
rantatietä kotiinsa palata. Mutta juuri siinä tiehaarassa, josta
Saimaan-vartisten vanha kauppatie kääntyi Lappeelle, oli Tarvaisen Ohto
pysähtynyt ja Hämeen miehille virkkanut: Lähtenette Savilahden kautta
Sysikorpeenne palaamaan, niin saadaan me Tarvaisessa saunakin
matkamiehille lämpiämään. Ja Pouta-Paavo oli siihen lämmöllä lisännyt:
Yhteinenhän meillä on nyt asia, yhdessähän voimme rauhan miehinä nämä
taipaleet kulkea ja siten rakentaa sovinnon heimojen kesken...
Vilkkaasti oli Suopellon Sipi siihen sovinnon tarjoukseen tarttunut, ja
he olivat siinä ikäänkuin hiljaisen sopimuksen tehneet, että nyt ne
haudataan pois vanhat vihat ja vainoajan muistot. Ja rajusti oli Laurin
rinta iloa sykähdellyt, kun taival siten kääntyi kulkemaan niitä
rantoja kohti, joilla hänen mielitiettynsä asui. Yhdessä he olivatkin
niin astuneet Lappeen loivalle rannalle, jossa oli Saimaan savolaisten
markkinapaikka ja venhevalkama, ja siellä he olivat pian tavanneet
Suursavon venheitä, joissa yhtenä edelleen olivat Savilahteen
soutaneet. Nyt he olivat perillä ja vierasvaraisena isäntänä oli täällä
Tarvaisen Ohto Hämeen miehet taloksi kutsunut ja ativoväkenään heitä
kohdellut.

Mutta turhaan oli Laurin silmä tulohetkestä asti sitä kassapäätä
pälynyt, jonka hän mietteissään oli omakseen valinnut. Ei hän ollut
Anjaa kysellä osannut, mutta senverran hän oli sivulta kuullut, että
joku talon naisia oli lähtenyt hakemaan metsästä kotiin lehmiä, jotka
nyt ensi kertoja olivat laitumella ja vielä hidastelivat lypsylle
joutuessaan. Ja kun Lauri nyt saunasta noustessaan kuuli aholta
karjankellojen iloista kalketta, arveli hän sieltäpäin tyttönsä
tapaavansa ja läksi talon kupeitse kulkemaan kellon ääntä kohden
halmeen laitaa pitkin, missä äsken kylvettynä orasti helakanvihreä
ohranlaiho.

Vesakon laitaan hän käveli ja pysähtyi veräjälle, mistä kuja vei
lehmitarhaan, -- siinä hän kuunteli rautakellon lähenemistä. Jopa
vilahtikin punakylkistä karjaa leppien lomitse, ja hän kuuli notkosta
helakan äänen kutsuvan myöhästyviä nautoja:

-- Tui Tuirikki, tui Mairikki, osaatkos lypsylle Omena...!

Tuttu oli ääni. Ja tuossahan seisoi jo huutaja itse lehdossa,
kellokasta kupeellaan iloisesti sarvesta työntäen. Paimen oli suota
tarpoessaan sonnustanut hameensa ylös vyötäreilleen, joten paljaat,
tukevat pohkeet polvia myöten valkoisilta välkkyivät, ja palmikosta
auki valahtaneen tukkansa hän oli sitaissut solmuun päälaelle. Hän oli
siten pitkän, rotevan, voimakkaan näköinen nainen, kun hän siinä
mättäälle nousi ja metsäänpäin huhui:

-- Hei Heluna, tui Tuirikki...

Oliko se sama immyt, jonka Lauri viimeksi oli eräjärven kallioniemellä
nähnyt hentoisella kädellään silmiään varjostavan? Leveämpi oli tämä
lanteiltaan ja poveltaan pyöreämpi kuin se solakka tyttö, jonka kuva
oli Laurin muistoihin jäänyt. Mutta kun paimen kääntyi kujalle päin ja
yhtäkkiä tunsi veräjään nojaavan nuoren miehen, silloin jo heti näki
poskien helakasta punasta ja silmien iloisesta säteilystä, että sama on
impi kuin silloin. Tytöltä katkesi lehmiä kutsuva ääni, mutta
hämmästymättä, ujostelematta hän jäi Lauria silmiin katsomaan. Ja hän
se ensiksi puheeseenkin ryhtyi:

-- Tulitpa, Hämeen mies, sittenkin Savon maille.

-- Tulin niinkuin lupasin. Mutta miksi et tullut sinä tuvan ovella
kättä pistämään?

-- Tulivathan muut ... ja kylyn minä lämmitin, niinkuin lupasin,
koskesta löylykivet kokosin.

-- Muistat siis vielä vanhan sopimuksemme, -- muistatko sen kokonaan?

Tyttö naurahti, laskeusi mättäältä, valautti vyötäreille sidotun
hameensa suoraksi ja hosaisi kellokasta, joka oli silmät selällään
jäänyt katsomaan, vierasta, -- mikähän lie tuo, joka paimenen veräjälle
pysäytti eikä karjaa kujalle laskenut!

-- Niin senkö solkisopimuksen? virkahti tyttö, nyt vähän arasti.

-- Sen ... sovittiinhan, millä ehdoilla soljet takaisin vaihdetaan.
Oletpahan sitä muistanut, koska sulhasiin et ole suostunut, vaikka
niitä kilpaa kuuluu Savilahdessa käyneen!

-- Mihinpä tästä lienee kiire ollut, hyvä on ollut kotonakin olla.

Mutta tytön katse, kun hän sen taas kohotti, kertoi jo avomielisesti,
että Hämeen mies oli enemmänkin hänen mielessään ollut, kuin suu
myöntää tahtoi. Lauri näki sen ilmeen tytön silmässä, hyppäsi veräjän
yli ja astui jo rohkeammin tytön luo, puhuen:

-- Nyt tulee loppu hämäläisten ja savolaisten riidoista, nyt voidaan
naapurusten kesken ruveta sovinnossa elämään.

-- Sinäpähän sitä sovintoa kuulut puuhanneen...

-- Ja tiedätpä syynkin, miksi. Siksi, että sinulta kysymään pääsisin:
Kestääkö sopimuksemme, otatko kihlat Hämeen pojalta?

Tyttö ei väistänyt suoraa kysymystä, vaan kysyi vastaan:

-- Oletko siitä asiasta Ohdolle puhunut?

-- Puhun sinulle ensiksi. Tuletko emännäksi Sysikorven Karmalaan, vai
tehdäänkö uusi tupa uudismaille?

-- Oho, vai siitäkö vain pitäisi valita! -- Neito asettui hetkeksi
jäykän näköisenä ylpeään asentoon, kääntyi puolittain selin ja
keikautti kenoon päänsä. Mutta tuokion hän vain niin seisoi, -- heti
herahti se ylpeys helakkaan nauruun ja hilpeänä hän jo taas jatkoi: --
Mutta jos se valittava on, niin tehdään tupa uudismaille, siellä ei ole
kyty kylmä eikä nato naljasilmä...

-- Sen jo arvasin, siellä me myyrästetään omaa halmetta ja kuljetaan
omilla katiskoilla...

Niin kuvaili Lauri jo innoissaan, ja naurusuuna neitonen samaa säveltä
jatkoi:

-- Ja sinne tuodaan Tuirikki Tarvaisesta omaan omettaansa ammumaan...

-- Ja sille seuraksi hieho Sysimäeltä...

-- Ja tui lehmiä tui! -- tarhaan Heluna! Veräjä auki, nyt lypsylle, --
sitten katsotaan, kelpaavatko kihlat!

Lehmät olivat ammottavin silmin, ikäänkuin hämmästyneinä, keräytyneet
siihen keskustelevain ympärille ihmettelemään, miksi heidän saattajansa
siihen veräjälle oli viivästynyt. Rotevasti tempasi nyt tyttö aidakset
veräjästä ja ajoi karjansa lehmitarhaan, johon jo toisiakin naisia
kiuluja kalistellen talosta saapui lehmitulia virittämään. Yksin jäi
Lauri vesakon laitaan seisomaan ja omaa onneaan siinä ikäänkuin
oudoksumaan. Onko tämä savolaisten mannerta, jota hän nyt polkee, onko
hän todella sulhasmiehenä vainolaisheimon talossa, hänenkö on impensä
tuo, joka iloisena lehmisavulla liehuu, -- tosiako ovat siis vuosien
kauniit unelmat?

Tosia!

Ja sen uhkuvan ilonsa innossa päätti Lauri vielä samana iltana
selvittää tytön naittajalle sen juttunsa, josta hän tytön itsensä
kanssa oli tuossa siunaamassa sopinut.

Taas hän käveli halmeen reunaa myöten pihalle, mutta nyt ravakasti,
toimeliaana. Suopellon apuun oli hänen tässä oudossa asiassaan nyt
turvauduttava, häntä hakemaan Lauri kiirehti. Siellä istuikin
hirsikasalla Sipi pohteissaan löylyn jäljeltä, kuivaten vieläkin
hikoavaa tukkaansa. Hänen luokseen Lauri suoraan käveli ja niin mahtoi
nyt olla vakava ja tärkeä nuoren miehen kasvojen ilme, että Sipi
häneltä heti huolestuneena kysyi:

-- Mitä, onko taas jotakin tapahtunut?

-- On! vastasi Lauri, -- tarvitsen apuasi heti.

-- Mitä olet tehnyt?

-- Olen kosinut Tarvaisen tytärtä, -- nyt on sinun puhemiehekseni
ruvettava ja Ohdolta hänen sisartansa minulle pyydettävä.

Suu auki jäi punottava kylvynlepääjä katsomaan nuorta ystäväänsä ja
pitkäaikaista kohtalotoveriaan, joka nyt vilkkain elein hänelle outoa
asiataan selitti. Sipin leveät kasvot, joita matkalla isosti vaalennut
poskiparta reunusti, venyivät pitkänlaisiksi hämmästyksestä, ja vasta
pitkän ajan kuluttua hän sai virkahtaneeksi:

-- Mitä puhut, poika? Täälläkö olet jo kosissa käynyt ... savotarta
mielit...! Mistä sen löysit?

Ei ollut Lauri koskaan heidän pitkän, yhteisen vaelluksensa varrella
sydämensä salaisista toiveista Sipille sanallakaan maininnut, -- eihän
hän ollut itsekään uskonut niiden voivan toteutua. Nyt istahti hän
Sipin viereen hirrelle ja kertoi hänelle lyhyesti lempensä lyhyen
tarinan. Ja kun Sipi sitä melkein epäilevän näytti, lisäsi hän:

-- Ei, ei se ole leikkiä, Sipi, tämän talon tytär on omakseni
lupautunut, ja ennenkuin tästä talosta lähdemme, tahdon hänet jo
morsiamekseni julistaa!

-- Vai hänelle sinä ne vitjat ostit...! -- Jo rupesi Sipi vähitellen
yhtä ja toista ymmärtämään ja sitä myöten myöskin uskomaan. Hän hiveli
harvakseen saunassa oiennutta partaansa ja puheli edelleen: -- Vai
siksi suostui Erä-ukon perijä hakemaan sovintoa savolaisten kanssa,
tuota olenkin väliin kummastellut... Vai savottaren tuot sinä, Lauri,
Karmalaan...

-- Miksen savotarta naisekseni ottaisi, rakennammehan me nyt rauhan
heimojen kesken!

-- Ja lujennamme sen lankoussiteillä, -- ei ole hullu se tuumasi,
vaikka se oudolta tuntuu. Mutta mihin sinulla sellainen kiire on?

-- Miksi vitkasteltaisiin, kun kerta mailla ollaan. Syksyllä,
rajankäynnistä palattua, käydään hakemassa nuorikko täältä. Mitä
epäilet, Sipi, etkö tahdo puolestani puhua?

-- Puhun, puhun, kunhan tästä toivun... Ei, ei ole tuumasi huono, kun
tarkemmin sitä ajattelen, -- juuri niin ne onkin heimojen välit eheiksi
rakennettava, juuri niin on voideltava vanhat, vihavoivat haavat! --

Tuvassa olivat emäntäväet sillävälin vieraiden kunniaksi juhla-aterian
valmistaneet. Siellä oli jo uljaat, kaksikorvaiset, katajaiset haarikat
kannettu pöytään, ja kylän väkeäkin oli jo kertynyt koko joukko
kuulemaan pitkämatkaisten uutisia ja näkemään sitä ihmettä, kun
Tarvaisen tuvassa Hämeen miehiä vieraina kestittiin. Eivät olleet
savolaiset sitä ensiksi ymmärtäneet, epäillen ja vieroen he olivat
aluksi nurkkain takaa kurkistelleet niitä miehiä, joita he ennen vain
tappeluissa olivat tavanneet. Mutta kun Viipurista palanneet savolaiset
olivat kertoneet, mitä he matkallaan olivat kokeneet ja oppineet, ja
kun Ohto-isäntä itse, jonka hämäläisviha oli kiivaimmaksi tunnettu,
kutsui vieraat väljään tupaansa juhla-iltaiselle, silloin astuivat jo
kotimiehetkin hämäläisiä lähemmäs, ja jopa joku heistä näille kättäkin
pisti, joskin arkaillen vielä. Mutta haarikat läksivät kiertämään
tukevan honkapöydän ympärillä, ja vähitellen vetreytyi kankea
kielenkanta ja suli epäilys ja arkuus karuista mielistä.

Mutta vakavana ja harvapuheisena istui alkuillasta outojen
isäntämiesten keskellä, seinäpenkillä, Karmalan Lauri, odottaen
jännityksellä, miten ja milloin Sipi ottaisi ajaakseen sen hänen suuren
asiansa, jonka hän tänä iltana oli luvannut selvittää. Jo vihdoin näki
hän Sipin heittävän lusikkansa purtiloon, nousevan paikoiltaan ja
vievän Ohto-isännän ulos puheilleen. Silloin Lauri tiesi, mitä se puhe
nyt koskee, ja sitä kuumempina hänen korvansa nyt kohisivat, kuta
kauemmin miehet ulkona viipyivät. Mutta lopultakin sieltä miehet
pirttiin palasivat, vakavina ja äänettöminä, ja varsinkin olivat
Suopellon eleet niin juhlalliset, kun hän paikoilleen juhlapöytään
astui, että kylmäksi karahti Laurin selkä. Aterioivain surisevan joukon
huomiokin kiintyi heti häneen. Etäälle pöydän päähän Sipi istahti,
Lauri ei päässyt häneltä viestejä kyselemään, eikä hän ymmärtänyt, mitä
Sipi tarkoitti, hyvääkö vai pahaa, kun hän tuokion kuluttua äänensä
koroitti ja puhumaan kävi.

Hän tuntui kiittävän kesteistä ja kutsuvan savolaisia puolestaan rauhan
miehinä Hämeenkin puolella käymään... Sitäkö vain...! Laurin oli
verensä kohinalta vaikea Sipin puhetta maltillisesti kuunnella. Mutta
johan se Sipi muutakin puhuu: Rauhan kämmen on lyöty, sanoo, se uudella
liitolla nyt vahvistettakoon... Hämeen poika on katsonut itselleen
verevimmän immen Savon kassapäiden joukosta ... tämän talon tytärtä nyt
pyytää Karmalan perijä kainalonsa lämmittäjäksi... "Ohto, sinä olet
naittajamies ... ota kihlat, katso hinta, sinulta me vastausta
odotamme..."

Höröllä korvin oli koko juhlaväki sitä puhetta kuunnellut, ja nyt kävi
väljässä pirtissä kuin humahtava supatus karsinasta ovensuuhun ja
eteiseen asti, missä naisväki tungeskeli, tuota outoa uutista udellen.
Kaikkien silmät kääntyivät Lauriin päin, joka vakavana koetti seinän
varassa istua, ja sitten hänestä taas Ohdon puolelle, jolta kaikki nyt
vastausta odottivat. Ja hänelle nyt hämmästyneitä kysymyksiä sateli:

-- Anjaako Hämeen puolelle pyydetään?

-- Kosiinko tuli tänne Karmalan poika?

-- Ottaako Ohto kihlat?

Mutta kaikkipa tiesivät, että kun puhemies noin julkisesti tyttöä
kosii, silloin ovat kaupat jo ennakolta selvät, eikä kukaan enää
ihmetellytkään, kun isäntä tuokion kuluttua Sipin kosintaan vastasi:

-- Paljon pyydätte sovinnon lunnaiksi, Hämeen miehet. Mutta ne lunnaat
kuuluvat jo luvatun, mikä siinä heimon auttaa muu kuin maksaa ne pois.
Heläytä pöytään kihlasi, Suopellon Sipi, niin vielä täällä tämän
iltamme iloksi kihlajaiset juotaneen.

Helpommin kulki taas Lauriltakin hengitys, kun hän nyt pöydän takaa
nousi ja Sipin luo kihloja antamaan kiirehti. Mutta pirtintäyteinen
väki hääri ja hulmusi; siinä ihmeteltiin, siinä tiedusteltiin, toiset
huusivat kytyä, toiset natoa, ja morsianta itseään kysyivät useimmat.
Vihdoin ryntäsivät kaikki ulos hakemaan talon tytärtä, joka noin
yhtäkkiä, odottamatta oli vieraalle heimolle miehelään luvattu.
Suostuuko hän itse sinne lähtemään, vai onko todella tyttö heimosovun
lunnaiksi kysymättä luvattu?

-- Missä on Anja, missä hän itkee?

Aitastaan löydettiin vihdoin tyttö, eikä itkemästä, vaan naurusuisena
hän siellä keltaista tukkaansa suki. Siellä hän oli jo pannut valkeinta
varrellensa ja helmoillensa hempeintä ja nyt hän sitoi vaskipannan
päähänsä ja soljen rintaansa kiinnitti. Ja kun naapurintytöt häntä
surkutellen läksivät pihalle saattamaan, silloin Anja itse juosten
kartanolle kapsahti ja virkkoi uhmaten surkuttelijoille:

-- Huonommat itkien miehelään menkööt, ilolla Tarvaisen tyttö
valitultaan kihlat ottaa!

Ja reippaana hän kummissaan tähystävän pihayleisön halki astui tupaan
veljensä viereen kihloja ottamaan. Koreana hän siinä nyt vieraiden
edessä seisoi, päässä panta, helmoissa helpeet, ja se solki, jonka hän
oli rintaansa pistänyt, oli suuri vaskisolki, jossa oli käärmeen kuva.
Sen savolaiset heti Hilppa-vainajan soljeksi tunsivat ... siksi he
supattivat toisilleen:

-- Morsiamelleen on kosijamies antanut voittosolkensa sovinnon
merkiksi!

-- Ja kas ... nyt jo Anja kihlavitjat vyölleen sitoo! --

Näistä Savon ja Hämeen pääsukujen yhdistävistä kihlajaisista puhuttiin
paljon molempain heimojen kesken, ja heimosovinnon liittona tätä juhlaa
jo heti pidettiin. Ja näihin juhliin viitattiin vielä vastakin, milloin
yrittivät särkymään naapuriheimojen välit. Sillä ne olivat iloiset
kihlajaiset, joita kesti pääksytysten kaksi päivää ja joiden varrella
miesten kesken sovittiin rajankäynnistä ja takamaiden jaosta. Ja
taipaleelle asti uudet sukulaiset Sipin ja Laurin saattoivat, kun nämä
vihdoin kolmantena aamuna läksivät astumaan laajan erämaan poikki
kotoisia kyliään kohden. --

Vahvajärven Juuritaipaleeseen Sysikorven matkamiehet tavallisuuden
mukaan yöpyivät. Mutta kun he kahden siinä nuotion ääressä olivat
kesäisen yön viettäneet, niin eivätpä he heti aamulla lähteneetkään
taivalta jatkamaan.

Lauri oli noussut aamukeittoon rannasta vettä hakemaan. Mutta rantaan
mennessään hän pysähtyi hetkeksi törmälle tuota yöpymäpaikkaa
katsomaan, pysähtyi samalle rinteelle, jossa hän kerran oli piispan
hevosia paimennellut ja kuunnellut heimonsa vanhoja tarinoita. Tuntuipa
niin houkuttelevan viehkeältä nyt taas tuo tyyni lahdenpohja
salovaarojen välissä, niin herttainen, syvä rauha tuntui vaalivan tuota
korpikuusien poimussa piilevää aamupaisteista nurmiaukeaa, että se
ikäänkuin sitaisi mieheltä askeleet ja ajatukset. Aivan vieressä siellä
kuului harjun takana kevätkäki kukahtelevan, mutta alempana rannassa
seisoi kurki märän mättään nokassa katsellen kuin miettijämies lahden
suulle, jossa pienet aallot toisiaan kepeästi ajelivat, niinkuin
olisivat ne olleet kevätsulaa ihastelevaa Ahdin väkeä, -- mikään ei
siellä luonnon syvää hiljaisuutta häirinnyt. Siksi Lauri siihen melkein
kuin lumoutui.

Mutta jopa laskeusi Sipikin nuotiolta siihen törmälle ja kysäisi
Laurilta:

-- Näetkö lahdelta mitään, vai muisteletko näillä rannoilla taas viime
kesänä käynyttä tappelun rysyä?

-- Muistin vain piispan tästä Juuritaipaleesta kulkiessaan
virkahtaneen, että tällä törmällä olisi talonpaikka mukava ja kaunis.

-- Niin sanoi silloin piispa, ja tähän se uhkasikin uudistalon puuhata,
jotta saataisiin majatalokin matkamiehille. Mutta unehtuneenpa näkyy
ukolta se tuuma.

Niin nyt Sipikin muisteli. Mutta Laurin mieli oli kovasti kiintynyt
siihen uudistalo-aatteeseen. Hän jatkoi hetken kuluttua:

-- Vähällä tälle taipaleelle talonpaikan saisikin. Tuohon pirtti aukean
laitaan, sauna tähän törmän alle, halme vesakkoon, mäen laitaan, --
pehmyt siinä olisi multa pelloksikin muokata...

-- Ja mäelle aitta emännän tarpeisiin, eikö niin?

Näin lisäsi leikkisästi Sipi, joka jo oli ruvennut ymmärtämään
ystävänsä ajatusten juoksua. Ja hän jatkoi:

-- Taidatpa jo itsellesi ja nuorikollesi ajatella sitä uutta saunaa ja
naurishalmetta. Miksei, kyllähän talonpaikka on mainio, ja kalainen on
järvi vieressä, mutta mitäpä varten sinä tänne salolle muuttaisit,
onhan sinulla Mustanahon alla jo valmiit tuvat ja perkatut halmeet.

Mutta varsin tosissaan kääntyi nyt Lauri Sipiin päin:

-- Ne eivät ole omia perkkaamiani ne halmeet, setäni ja Tuomas siinä
ovat hikensä valaneet. Enkä ole koskaan itseäni oikein iloiseksi
tuntenut siellä setäni ja tätini tulilla, eipä taitasi Anjakaan siellä
viihtyä. Minua on luontoni aina vetänyt salolle, erämieheksi!

-- Se oli isäsikin luonto ja ukkosi myös. Jos todella, Lauri, salolle
aiot asuntosi rakentaa, niin etpä tätä taivalta sopivampaa talonpaikkaa
löydä. Ehkä eivät sitten enää tulisi kalamiehetkään tänne rintamailta
tappelemaan, jos täällä olisi talo ja asutus. Mutta yksinäistä ja
autiota on salolla elämä, sen tiedät.

-- En sitä säiky, uudispirttiin minä kaikissa tapauksissa elämiseni
perustan, se on jo sovittu...

Aamiaisen haukattuaan kävelivät miehet vähän laajemmalti järven rantoja
katselemassa. Mutta palattuaan takaisin nuotiotörmälle haki Lauri
kontistaan kirveensä ja rupesi enempää miettimättä läheisestä
männiköstä jykevää honkaa hirreksi kaatamaan, ja iloisesti kajahti
kohta kirveen kalske erämaan metsästä ulos aukealle lahdelle. Hän oli
päättänyt jo heti, ennenkuin matkaansa jatkoi, kyhätä siihen suviselle
rinteelle, metsän laitaan, uuden pirtin kehän, salvoksen pohjan vain
merkiksi, että hän siitä nyt itselleen on pirtinpaikan valinnut ja
vallannut. Hetken kuluttua kilahti siellä jo Sipinkin kirves hänen
vieressään kaukaisen sydänmaan männikössä, valkoiset lastut sinkoilivat
pitkin keväisen kosteaa kanervikkoa, ja ryskyen kaatuivat suuret puut.
Ja kun miehet illalla, päivän raadettuaan, auringon lähtiessä
lounaiseen laskemaan, herkesivät työstään, silloin oli juuri sille
paikalle, missä piispa kerran matka-alttarinsa ääressä piti
aamumessuaan Vahvajärven rannalla, kohonnut hirsikerros hirsikerroksen
päälle, ja tilavan tuvan kaunis kehä loisti jo puhtaana ja valkoisena
vihannan kevätnurmikon laidassa, kuivalla, paisteisella kankaalla.

-- Siinä nyt kuivukoon kehän pohja, virkkoi Lauri iloisena, taas
yönuotiota sytytellessään. -- Siitä käyn pian salvostani jatkamassa.
Ennenkuin rajankäyntiin lähdetään saan kyllä tupani vesikaton alle, ja
syksyllä pitää pirttini olla valmiina!

-- Ja ensi talven siinä jo nuorikkosi kanssa elät, -- virkkoi Sipi, --
onneksesi olkoon! Sitten voi piispakin matkoillaan maata yönsä
lämpöisessä tuvassa Vahvajärvellä.

Yön vielä levättyään uuden tuvan salvoksen ääressä läksivät
pitkämatkaiset patikkamiehet vihdoin astumaan viimeistä
päiväntaivaltaan Sysikorven kotoisiin kyliin. Ja kun puolenpäivän
jälkeen metsässä rupesivat kuulumaan kotikarjan kellot, ja polut
rupesivat hajaantumaan eri tahoille ja maat aukeammiksi käymään,
silloin puristivat vuoden yhdessä vaeltaneet talonpojat, vanha ja
nuori, toistensa kättä jäähyväisiksi, ja painuivat kumpikin omalle
puolelleen Päijänteen lahtea kauan kaivattuja kotitalojaan kohden.

Peni haukahti Karmalan pihalla, tunsi tulijan askeleet ja vieri keränä
veräjälle, jossa se kohona hyppeli kauan poissa viipynyttä isäntäänsä
vastaan. Ja pihalla ja tanhualla tapasi Lauri kaikki niin entisellään,
kuin jos hän sieltä eilen olisi kotikorpeen lintuansoilleen lähtenyt ja
nyt yöpyynnin jälkeen kotiinsa palannut. Pirtistä maitoaittaan näkyi
kulkevan pihan yli talon yksivakainen, surukatseinen emäntä, ehkä vielä
entistään kalvakkaampana, mutta äänetönnä ja ilmeettömin kasvoin
niinkuin aina. Mustanahon laidassa raatoivat molemmat Tuomaat,
kumarassa niinkuin ennenkin, sieltä vilkkuivat vain valkoiset mekot,
kun he kuokkaa heiluttivat. Mutta sisältä tuvasta kuului pirran läiske.
Lauri arvasi, että siellä hänen nuori orpanansa kangaspuissa istuu, ja
sinne hän ensiksi kiirehti ikävöityjä terveisiä viemään.

Siellä istuikin Enni aukinaisen juoksulaudan ääressä, vuoroin kädellään
pirtaa piukahutti, vuoroin vieressään olevaa kehtoa keinutti. Kalvakka
oli nyt hänenkin pehmeä poskensa, ja väsynyt surun piirre näytti jo
kovettuneen hänen suunsa ympärille. Hän melkein säikähti, kun näki
Laurin tupaan astuvan, ilostui hetkeksi, mutta taas vaipui katse
alakuloiseksi. Hänen huulillaan pyöri kysymys, mutta hän ei näyttänyt
uskaltavan sitä sanoiksi pukea, ei ilmaista kysymyksenä sitä sydämensä
toivoa, jonka hän jo iäksi taittuneen luuli.

-- Kysy pois, virkahti silloin Lauri, tajuten nuoren serkkunsa surun,
-- kyllä sinulle hyvät vastaukset annan, sen jo etukäteen lupaan.

-- Mitä, oletko tavannut Vilpun ... elääkö hän vielä ... elääkö,
missä...?

-- Elääpä kyllä ja entistään ehompana, sinua muistelee ja lastaan,
vielä tänä kesänä hän teitä tervehtimään tulee... Älä itke, Enni, älä.

Enni oli kangaspuilta kääntynyt kehtoon päin ja hyrskähti siihen
nukkuvan lapsensa yli kuin pitkän, yhtäkkiä katkenneen tuskan jälkeen
tyrskivänä itkemään, -- hänen mielensä ei kestänyt tasallaan sitä
äkillistä ilon uutista kuulla. Mutta siitä ilonitkunsa keskestä hän
katkonaisesti puhui:

-- Leskeksi luulin jo itseni, isättömänä syntyneeksi peipposeni
pelkäsin... He vainosivat Vilppua kaikkialta, luulin heidän hänet jo
tavanneen ja tappaneen... Viipyköön hän nyt vielä, jos hänen asiansa
vaativat, kunhan hänen elävän tiedän ja omiaan muistavan. -- Ja
kirkkaina kohotti Enni kyyneleiset silmänsä kehdosta, nauroi itkunsa
sekaan ja vaati:

-- Mutta kerro, Lauri, kerro missä hänet tapasit, miten hän nyt elää,
vieläkö hänen henkeään väijyy vaara!

Ja Lauri kertoi. Hän sivuutti lyhyempään Vilpun monivaiheiset
vaaranretket, mutta jutteli laajemmin ja hilpeästi hänen
pelastumisestaan Rääveliin ja hänen kunniakkaasta paluustaan Kaarlo
Knuutinpojan asemiehenä Viipuriin, sekä sukulaismiesten iloisista
yhtymisistä. Ja sitä mukaa kuin hän kertoi, löysivät taas kukkaiset
veret tiensä Ennin äsken vielä niin kalpeille kasvoille, hänen
silmiinsä tuli eloa, toivoa, riemua, -- nyt hän ei enää kysellyt,
kuunteli vain. Ja kun lapsi sillävälin kehdossaan heräili, nousi Enni
kangaspuilta, laskeutui polvilleen kätkyen viereen ja puristeli
pienokaistaan rintaansa vasten, hokien:

-- Et ole isätön, sinä vesani pieni, et ole orvoksi maailmaan syntynyt,
taattosi elää, luoksemme tulee. Vielä alkaa meillekin, Matti, onnen
aika, ison onnen aika, kuuletko, Matti...!

Kun Lauri taas tuokion kuluttua poistui tuvasta, niin läiski siellä
taasen pirta, mutta nyt reippaasti, pirteästi. Iloa ja onnea kertoi sen
jokainen isku, jota säesti hiljainen, mutta riemua täyteläänä raikuva
kehtolaulu.

Pihalla, maito-aitan ovella, odotteli Lauria niinkuin monesti ennen
talon surumielinen emäntä, joka oli tulijan nähnyt, mutta tahtoi hänet
muista erillään tavata. Hänelläkin oli oma kysyttävänsä, sen Lauri
tiesi, hänenkin välinpitämättömyyteen vaipunutta mieltään vaivasi toki
eräs huoli ... hänen maailmalle lähtenyt, hyljätty poikansa.

-- Heinon olet tavannut, sen kasvoistasi näen, puhui emäntä. -- Missä
hän on, miten hän elää?

Mutta kun Lauri kävi kertomaan Heino-pojan seikkailuista ja monista
vaiheista, keskeytti hänet emäntä, virkkaen:

-- Niin, niin, hän on purjehtinut suurten merien yli ja punainen kalma
on hänen kintereillään kulkenut. Paljon tuskaa olen hänen tähtensä
tuntenut, ohkaiseksi on kulunut rukousnauhani, kun hänen henkensä
puolesta täällä olen palunnut. Missä hän nyt on?

-- Viipurissa, siellä on yhdessä Vilpun kanssa, terve hän on ja reipas,
ja äidilleen laittoi terveiset.

-- Mutta mitä hän aikoo ... pappia ei hänestä siis enää tule?

-- Ei, mutta hyvin hän näyttää silti menestyvän. Kenties tulee Heinokin
syksyllä kotipuolessaan käymään.

Silloin emäntä melkein säpsähti:

-- Tuleeko, mitä hän täältä hakee, miksei hän pysy siellä maailmalla,
jonne kerran läksi. Miksi katkoo taas suuren uransa?

Ällistyneenä kuunteli Lauri tuota muuten harvapuheisen tätinsä
sanatulvaa, -- miksei äiti soisi poikansa kotiin palaavan, mitä taas
emäntä oudoilla puheillaan tarkoittanee...! Tunsihan Lauri jo
entuudestaan Marketta-emännän sairaalloiset mielikuvat, hänen hämärät
aavistuksensa ja oudot ennustuksensa. Mutta entistä hehkuvampi kiilto
näytti nyt olevan emännän syvälle painuneissa silmissä, entistä
levottomammat olivat nyt hänen eleensä, katkonaista, hätäistä oli hänen
puheensa. Ja rauhoittaakseen sairaalloista emäntää kävi Lauri taas
hänelle kertomaan Heinon vaiheista, kertomaan reippaasti, iloisesti,
niinkuin ne Heino itsekin oli kertonut. Rauhallisemmin sitä nyt emäntä
aitan kynnyksellä istuen kuunteli. Mutta kun Lauri oli lopettanut
kertomuksensa, istui Marketta vielä kauan äänetönnä, miettiväisnä,
ikäänkuin jotakin omaa, syväpohjaista tuumaansa hautoen, ja puhui
sitten harvakseen, melkein kuin itseksensä:

-- Hänen levoton, vaihteleva verensä, se on vielä eräretkien perintöä,
sitä yhä pelkään. Mutta minun on varjeltava häntä uudelleen uraltaan
suistumasta; minun on se tehtävä, vaikkapa oman henkeni hinnalla...

Sitä ajatusten lentoa ei Lauri voinut seurata. Hän oivalsi tätinsä
käyneen vielä entistään omituisemmaksi ja nousi hetken kuluttua aitan
kulmakiveltä, jättäen tätinsä yksin noihin omiin, kaukaisiin
mielikuviinsa.

Aholle päin käveli nyt Lauri, sinne, missä Tuomaat, isä ja poika,
sivuilleen vilkumatta yhä raatoivat, vaikka jo lehdon koivut heittivät
pitkät iltavarjot halmeen harmajalle pinnalle. Entisellään näyttivät
miehet olevan. Mutta kun Lauri lähemmäs astui, niin hän pian näki, että
olipa sentään jo pahasti harvennut sedän paksu takkutukka ja että nuo
kapeat huulet, jotka ennen aina olivat työn aikana pysyneet niin
tiukasti ja vihaisesti ummessa, nyt hiukan lerpattivat hänen
raataessaan. Ja kun setä Laurin näki ja häntä kohden työstään
kohottausi, niin eipä enää aivan suoraksi oiennutkaan tuo tanakka
varsi. Itseään säälimättä oli Tuomas siinä ikänsä raatanut, ja se
armoton työn kuri oli hänestä liian aikaisin vanhuksen tehnyt. Niin
päätteli Lauri itsekseen. Mutta toisilta hän myöhemmin kuuli, että tuo
toistalvinen hiihtomatka Vesilahdelle, se oli Karmalan karhun
taittanut. Ei ollut kotitöihinsä tottunut raataja kestänyt sen retken
mielenliikutuksia, ei vangin kahleita eikä odottamatonta vapautustaan,
-- sen talven jälkeen oli häneltä katkennut hammas ja lähtenyt hius.

Poika-Tuomaan työtä ei vieraan tulo keskeyttänyt, mutta setä vääntäysi
toki Laurin viereen pientareelle, kyselemään, missä sitä näin pitkään
oli viivytty. Ja Laurin kerrottua lyhimmittäin matkansa vaiheet, istui
kumara isäntä vielä hetkisen ääneti hänen vieressään ja virkkoi sitten
melkein surunvoittoisesti:

-- Taidatpa nyt tulla ja ottaa isännyyden käsiisi tässä talossa,
koskapa akottuakin aiot.

-- En setä, en ole sitä aikonut, vastasi Lauri.

-- Aio sinä vain minun puolestani, minä rupean jo vanhenemaan. -- Vähän
kammelsi nyt Tuomaan kieli, hän ei ollut tottunut pitempään puhumaan
tällaisista hellemmistä asioista. Varsinkaan hän ei ollut Laurin kanssa
koskaan tuttavallista tarinaa pitänyt. -- Jätän jo mielelläni
isännyyden, työn ja vastuun, nuoremmalle miehelle. Eipä silti, että
aikoisin työstä herjetä ... ei se minulta käy. Mutta ottakoon jo
notkeampi, liikkuvampi mies talonasiat hoitaakseen --, nuorena ne piti
minunkin ottaa, kun sinun isäsi ja setäsi kalajärville kaatuivat ja
ukko eläkkeelle heittaysi. Nyt on minun aikani heittäytyä eläkkeelle.
Se on minulle huolettomampaa, minä olen jo vanha!

Mutta kun Lauri nyt selitti sedälleen, että hänellä on aivan toiset
aikeet, jotka hän jo osaksi on alullekin pannut, niin ei Karmalan
isäntä sitäkään hämmästynyt.

-- Sinä oletkin nuoresta asti ollut erämiehiä niinkuin oli ukkosi,
virkkoi hän, -- taitaa todella olla onnellisempaa sinulle, että korpeen
asetut. Ja taitaa se olla kotitalollekin parempi. Sinä voit elää
eristä, talon täytyy elää kovasta työstä. Saat perintösi Karmalasta,
jos sen niinpäin tahdot, ja Tuomas rupeaa täällä silloin isännäksi,
ottaa akan, antaa eläkkeen meille vanhoille...

Nyt isä-Tuomas koroitti äänensä, niin että kuokanvarressa heiluvan
pojankin vihdoin täytyi kääntyä kuuntelemaan toisten puhetta. Ja
hänelle nyt isä-Tuomas jatkoi:

-- Niin, Tuomas, sellainen on nyt mieleni, että sinä rupeat ensi
syksystä Karmalaan isännäksi ja minä jättäydyn syytingille. Sinä saat
ajaa hevosta, minä tartun kuokkaan, sinä saat riidellä voutien kanssa
ja kantaa kymmenykset pappilaan ja pitää talon pystyssä, minä kuuntelen
vain syrjästä, havupölkyn luota...

Poika-Tuomas katsahti isäänsä kummastuneena ja epäillen, että laskiko
tosiaan hänen isänsä leikkiä, -- katsahti toisen kerran ja jo ymmärsi
täyden toden olevan kysymyksessä. Hän seisoi siinä hetkisen
tyhmistyneenä, ymmärtämättä mitään, sitten hän tarttui kuokkaansa,
arvellen, että totta kai se niin pitää olla, koska sen isä sanoo ... ja
käveli työtään jatkamaan. Ja sillä se asia oli päätetty, ensi syksystä
oli Tuomas Tuomaanpoika oleva Karmalan perintötalon isäntä.

Mutta Lauri huomautti vielä sedälleen, kun he olivat jääneet kahden
pientareelle, että onhan tällä toinenkin poika... Synkäksi kävi siitä
isän katse. Ei se leimunnut vihaa nyt, niinkuin kerran Vesilahden
pappilassa, alakuloisuutta se kertoi, ja alakuloinen oli isän äänikin,
kun hän vastasi:

-- Se poika jätti kotitalonsa muiden raadettavaksi... Olisin ehkä
minäkin vielä pyörtänyt kironi, jos hän olisi kotiin palannut ... mutta
ei ole hän tullut! Olkoon talo Tuomaan, niinkuin on puhuttu!

Sitä virkkaessaan oli vanhus ikäänkuin entistään pienemmäksi vaipunut,
surua ja ehkä katumustakin kertoivat hänen kuihtuneet kasvonsa.
Eikä enää entistä varmuutta eikä ankaruutta kuvastunut hänen
liikkeistäänkään, kun hän hetken kuluttua nousi ja läksi taloon päin
astumaan, käskien poikansakin jo lopettamaan työnsä. -- Taltuttanutpa
on maailman taival Karmalan isännänkin, arveli Lauri, kumarana kulkevan
setänsä jälkiä lehdon halki pihaan astuessaan, -- se oli siis kuitenkin
kovempi kuin hän!

Jäykkänä, harvapuheisena, ikäänkuin elämään väsyneenä kävi Karmalan
perhe illallispöytään, eikä monta sanaa aterian varrella vaihdettu. Oli
tosin Laurin tulo tuonut talonväen mieliin ikäänkuin uuden, raikkaan
tuulahduksen, joka heitä kutakin oli elähdyttänyt ja heidän mietteensä
uusille urille kääntänyt. Mutta näkyville sitä mieltään ei kukaan
laskenut, ja siksi vallitsi tuvassa se sama entinen kylmä äänettömyys
ja jäykkyys, joka niin usein ennenkin oli ajanut Laurin jousineen ja
koirineen yksin korpeen ja joka oli hänestä metsämiehen tehnyt. Yhtä
puhumattomina vetäytyivät kaikki aterian jälkeen levolle: isäntä
uunille ja poika-Tuomas hänen jalkopäähänsä, emäntä ja Enni peräseinän
penkille. Laurille oli vuode tehty entiselle paikalleen uunin kupeelle,
missä hän Heinon rinnalla lapsuusunensakin oli nukkunut, ja niinkuin
ennen kiertäytyi Peni haukotellen hänen jalkojensa luo. Pitkästä ajasta
makasi nyt Lauri taas kotipirttinsä permannolla, muistellen siinä
elämiään harmaita vuosia ja rakennellen mielikuvituksessaan
iloisemmaksi, valoisammaksi, elävämmäksi sen tuvan, jonka hän itselleen
ja nuorikolleen aikoi perustaa, -- siellä piti naurunkin saada
helähtää, vaikkapa ei olisikaan aina huolta vailla huominen päivä.

Se oman, iloisen onnenkodin tunne hänen mieltään hiveli, ja suloisesti
painoi jo uni hänen luomiaan. Mutta vielä kerran Lauri hymähti,
ennenkuin nukkui. Hänen muistoonsa välähti näet yhtäkkiä isäntä-sedän
aikeet, joista tämä äsken pientareella oli puhunut, eikä Lauri voinut
olla kuvittelematta mielessään, minkälaiseksi elämä Karmalassa oli
muodostuva, kun isä-Tuomas luopuu isännyydestä ja jättää sen pojalleen.
Mitenkähän siitä serkku-Tuomas selviää, hän, joka on aina tottunut
kulkemaan isänsä vaossa? Ei koskaan edellä, aina jäljessä, ei koskaan
omassa vaossaan, aina isänsä. Näistä puolin siis tuo juureva poika
painaa raskaan auran terää multaan ja ränstynyt isä kaivaa eläkeukkona
vieressä ojaa. Ja kun he Mustanahon laidasta taloon murkinalle
laskeutuvat, silloin kävelee kai poika-Tuomas edellä ja hänen perässään
köpittää isä samassa tahdissa...

Mutta kerran putoo kai isä-Tuomas pois, ja hänen tilallaan rupeaa
ahopellolla nykyisen poika-Tuomaan poika astumaan isänsä jälkiä, yhtä
juurevana, yhtä luisevana ja tuumissaan yhtä lyhyenä. Ja tämä poika
kasvaa hänkin kerran mieheksi, kasvaa vartevammaksi isäänsä, jolta taas
häneltä vuorostaan kovassa työssä ovat sivut taittuneet ja haivenet
harvenneet. Silloin kai taas näiden osat vaihtuvat, poika-Tuomas
astelee ahopellolla isäntä edellä ja isä-Tuomas eläkeukkona perässä. Ja
niin jatkuu sitä vuorottelua yhä edelleen, polvi polvelta, Tuomas
Tuomaalta, kun siinä Mustanahon laidassa isien tapaan raadetaan kovassa
työssä ja pidetään hiellä ja kurilla ja hartiavoimalla pystyssä
Karmalan vanhaa perintötaloa.



XVI. RAJANKÄYNNISSÄ.


Kaarlo Knuutinpojan määräämä rajankäyntimatkue oli Olavi Niilonpojan
johdolla lähtenyt Naulasaaresta liikkeelle heti juhannuksen jälkeen ja
teki nyt kesäsydännä matkaa pohjoiseen päin Savon ja Hämeen rintamaiden
välistä saloa pitkin ja siitä edelleen ylös Lapinkorpeen. Se oli
suurenlainen retkikunta, joka näin Sisä-Suomen autioita matkasi
selventämään kahden heimokansan välisiä, ikivanhoja, katkeroita
riitoja. Olavi-ritari oli ottanut mukaansa, paitsi kirjuriaan, kuusi
rotevaa huovia -- Tuiran Vilppu oli niistä yksi -- ja vähäksi hän
sittenkin väliin seurueensa tunsi, milloin kalajärvistään kiistelevät
sisämaalaiset oikein vihaisesti vastakkain kimmahtivat. Hänen suuressa
johtajavenheessään, joka aina etumaisena souti, kulkivat myöskin
Pohjanmaalta kutsutut lautamiehet, ja heistä vanhin, jota retkeläiset
Halliparraksi sanoivat, istui enimmäkseen varmana perässä. Tätä suurta
johtajavenhettä, jota kantamaan vetotaipaleiden yli tarvittiin
kokonainen miesjoukko, seurasivat sitten pikkuvenheillään Savon ja
Hämeen erämiehet, joita melkoinen joukko oli tähän rajankäyntiin
lähtenyt. Oli näet sovittu molemmin puolin, että tänä kesänä ei
etäämmille eräjärville kalaan yritetä, ennenkuin raja on käyty. Sen
sijaan oli nyt joka pitäjästä miehiä lähtenyt rajamatkalle valvomaan
heimonsa ja paikkakuntansa oikeuksia.

Siten oli retkellä mukana edustajia kaikista niistä Hämeen pitäjistä,
jotka Lapinkorvessa eränkäyntiä harjoittivat -- Sääksmäen ja Pälkäneen
pitäjiä myöten etelään ja Saarion ja Kulsialan pitäjiä myöten länteen
-- ja joille tämä eränkulku oli vanhastaan totuttu ja välttämätön
elinkeinonapu kotoisen maanviljelyksen lisäksi. Savon puolella, Saimaan
vesistöjen varsilla, jossa vielä ei ollutkaan kuin kaksi pitäjää,
Savilahti ja Juva, siellä harjoitti taas koko asutus eränkäyntiä ja
tälle verrattain nuorelle asutukselle olivatkin takamaiden pyyntivedet
vielä välttämättömämmät, -- siksipä savolaiset juuri niin itsepäisesti
pyrkivätkin työntymään yhä pohjoisemmas ja lännemmäs. Eri pitäjien
takamaita ja kalavesiä oli hyvinkin sekaisin toistensa joukossa ja
juuri senvuoksi niillä kaikilla olikin niin tärkeitä etuja tässä
rajankäynnissä valvottavana, siksi ne olivat kaikki sinne edustajansa
valinneet, heti kun Kaarlo Knuutinpojan julistus oli heidän kirkoissaan
kuulutettu. Ja siksi syntyi myös tuossa kymmenkunnan venheen matkueessa
monen kulmakunnan, monen kielimurteen välistä väittelyä ja riitaa
melkein aina, kun Olavi Niilonpoika uutta pyykkikiveä pystyttämään
kävi.

Kaikkien niiden pitäjäin eränkävijät, jotka tässä rajankäynnissä olivat
edustetut, olivat eri aikoina ja eri määrin saaneet tuntea niitä
haittoja, häiriöitä ja häviöitä, joita varman rajan puute takamailla
miespolvien kuluessa oli aiheuttanut. Mutta kaikki eivät olleet niin
tuhoisasti kärsineet noista alituisista erämaakahakoista kuin
rintamaiden laitapitäjäin asukkaat, joita kova pakko vihdoin olikin
ajanut rajankäyntiä anomaan. Näiden edustajat ne senvuoksi sekä
väittelyissä että sovitteluissa nyt etumaisina kulkivat, nepä myöskin
kovan kokemuksen opettamina koettivat aluksi ylläpitää sitä
naapurisovintoa, joka molemmin puolin oli suotavaksi havaittu. Mutta
kaikissa elivät vielä entisten vainoaikain mielialat tuoreina, ja
epäluuloista, karttelevaa oli sen vuoksi eriheimoisten yhteistoiminta
tässä rajankäynnissäkin. Koskaan eivät Savon ja Hämeen miehet samaan
valkamaan venheitään laskeneet, kun yöksi nuotiotulille asetuttiin,
vaan aina he jonkun lahden tai salmen väliinsä jättivät, ja selkiäkin
soutaessaan jättivät he tavallisesti tarpeeksi vettä venheiden välille.
Sillä herkkiä olivat vanhat intohimot liekkiin leimahtamaan aina kun
jonkun riitarannan ohi soudettiin tai kun tunnettiin jonkun lahden
pohjassa poltetun saunan rauniot. Koettivathan kyllä Pouta-Paavo
yhtäältä ja Suopelto toisaalta tuota katkeruutta tasoitellakin, mutta
surukseen täytyi heidän toisilleen virkkaa:

-- Ei ole vielä pakko opettanut kaikkia uskomaan sitä, mitä se meille
on neuvonut.

-- Ei, nuo eivät vielä oivalla, mitä maksaa riita ja mitä sovinto!

Mutta kun etäisempäin pitäjäin miehet näkivät Sipin ja Paavon näin
keskenään tuttavallisesti keskustelevan, niin he sekä ihmetellen että
pisteliäästi toisilleen kuiskivat:

-- Vai kelpaa jo sysikorpelaiselle vainon mies tarinatoveriksi!

-- Kelpaa kai siksi, kunnes savolainen taas häneltä nuotan vie ja
saunan polttaa!

Ja tämä jälkimmäinen, epäluulon ja kinan kanta, se pian molemmin puolin
yleisimmäksi pääsi. Alkumatkalla ei kuitenkaan, kun venheitä kiskottiin
vetotaipaleiden poikki ja vanhaa rajaa vielä vähän muistettiin,
ilmeistä toraa syttynyt. Kuljettiin suoraan pohjoiseen, vedettiin raja
Vahvajärveä pitkin ja sovinnossa jätettiin Juuritaipale, jossa Karmalan
Laurilla oli uudispirttinsä jo kattopäällisenä, Hämeen puolelle. Mutta
kun Veneheitosta, hämäläisten vanhasta valkamasta, oli soudettava
eteenpäin niitä vesiä, joilla savolaisten myöskin oli viime vuosina
ollut tapa kalassa kulkea, silloin alkoivat vaikeudet. Molemmilta
puolin näytettiin, millä rannalla heimolla kulloinkin oli ollut
kalasaunansa ja nuottatalaansa, ja nuo tiedot kävivät tietysti heti
ristiin. Miehet kiistelivät, mielet kiihtyivät. Mutta pohjalaiset
lautamiehet, joista varsinkin vanha Halliparta oli ovela ja varma mies,
auttoivat kumminkin Olavi-ritarin lopultakin löytämään keskitien, johon
riitelijät, vaikkapa muristen, tyytyivät. He rakensivat silloin
kiireellä pyykkipatsaan jonkun selkäsaaren kunnaalle tai kallioniemen
kärkeen ja soutivat siitä salmia ja virtoja ylöspäin, oikaisten korpeen
ja kankaille silloin, kun vesistöt mutkittelivat. Molempain heimojen
erämiehet soutivat johtajavenheen perässä, kappaleen matkan päässä
toisistaan, mutta soutivat päätään pudistellen, sillä he jo epäilivät,
mitenkähän siitä vastainen pyyntimies tuon rajan tuntenee...

Päästiin näin Hankavetten ohi ja soudettiin Kylmäjärven selkiä pitkin,
jotka nyt heinäkuun paisteessa lämpöisinä helottivat. Iloisena ohjasi
siellä Olavi Niilonpoika itse johtajavenhettään noita pitkulaisia,
lehtevärantaisia selkiä ja mutkittelevia salmia pitkin, aikoen ne
tapansa mukaan jakaa kahtia kilpailevain heimojen kesken. Mutta silloin
rupesi kuulumaan hänen perästään äänekästä mökää, ja kun hän muutamassa
salmessa kääntyi taaksepäin seuralaisiaan katsomaan, niin istuivat nämä
airot pystyssä venheissään ja huusivat:

-- Tästä me emme eteenpäin souda, nämä ovat hämäläisten ikivanhoja
vesiä!

-- Meidän takamaitamme ei saa halkaista!

Oli taas laskettava saaren rantaan kuuntelemaan molempain riitapuolien
väitteitä. Mutta tällä kertaapa ei neuvotteluissa päästy yli eikä
ympäri. Savolaisetkaan eivät tahtoneet hellittää näistä kalaisista
vesistä, näitä virtoja myöten oli heidän välttämätön kulkea suuremmille
pyyntijärvilleen. Ja kun lautamiehet tunnustivat hämäläisten oikeudet
vanhemmiksi, niin uhkasivat savolaiset päistikkaa soutaa kotiinsa ja
palata takaisin toisilla vehkeillä pyyntipaikkojaan puolustamaan...!

Neuvottomina seisoivat rajankävijät saaren korkeimmalla harjulla,
katsellen ympäröiviä maisemia, ja he koettivat turhaan saada
kiisteleviä sopimaan. Siinä tingittiin päivä iltaan asti, mutta yhtä
hellitämättömiä olivat molemmat heimot; äänekäs tora kaikui vain yli
aution selän, eivätkä sovinnon puhujat saaneet enää sananvuoroakaan.
Silloin, illan suussa, suuttui vihdoin Olavi-ritarikin, joka muutoin
aina oli milloin leikkisällä, milloin vakavalla sanalla saanut
sekasolmun avatuksi, suuttui ja huusi kuumenneille kiistelijöille:

-- Tämä tora jo minulle riittää. Olen parhaani koettanut teille rajaa
saadakseni, -- nyt palaan minä tästä paikasta takaisin ja jätän
rajankäynnin sikseen. Sopikaa sitten miten tahdotte! Aamulla käännetään
meidän venhe tästä Ilottomasta salmesta etelään päin, jääkää tänne
sitten vaikka tappelemaan!

Mutta eipä edes se uhka saanut kiihtyneitä erämiehiä peräytymään.
Savolaisten puolelta vastattiin heti suuttuneelle ritarille:

-- Kääntyvät tästä vedet itäänkin, sinne soudamme me!

Mutta hämäläiset heille ilkkuivat:

-- Menkää! -- me pidämme eräjärvemme omin väkimme, niin me olemme
pitäneet ne ennenkin! -- Ja kiihkoisimmat heistä jo intoilivat, että
annetaankos savolaisille vähän kyydin apuakin sinne itään päin...

Olavi-ritari oli mennyt telttaansa, joka oli pystytetty saaren
etelärannalle, ja äkämystyneinä, synkkähahmoisina seisoivat eri
heimojen erämiehet parvittain pienen lahden äyräällä, jonka eri
puolille he olivat venheensä vetäneet, heitellen vastakkain vihaisia
katseita kapean veden yli. He tunsivat kyllä kaikki mielessään, että
hullusti nyt kävi, hukkaan meni kesä, hukkaan hyvä yritys, mutta
kovettunut luonto ei sittenkään peräytymään taipunut. Päivä laskeusi
pilviin, kylmiltä kuultivat taas nuo äsken vielä kirkkaat vedet, ja
korkeat, metsäiset rannat loivat niihin kolakan varjon, kertoen, mistä
tämä järvi oli Kylmän nimensä saanut.

Karmalan Lauri, joka ääneti istui ylempänä törmällä, vihojaan purkavain
heimolaistensa sivulla, näki silloin Tuiran Vilpun toimekkaana astuvan
ritarin teltan luota hämäläisten valkamaan. Turhaan oli Lauri koettanut
käyttää vaikutustaan rauhoittaakseen kiihtyneitä miehiä. Ennen ne toki
olivat häntäkin kuunnelleet, ja raja-asiamiehenä ja johtajasuvun
perijänä olikin hänellä ollut heimolaisiinsa melkoinen vaikutus, mutta
nyt olivat liiaksi kiihtyneinä miehet, niihin ei vaikuta nyt kukaan,
sen hän tiesi. Ja siksi hän huusi Vilpullekin tämän ohi astuessa:

-- Älä yritäkään taivuttaa Hämeen miehiä peräytymään, he siitä vain
ärtyvät!

Vilppu pysähtyi Laurin eteen ja katsoi häntä pitkään, melkein
moittivasti:

-- Entä sinä -- tiedätkö, mitä tämä rajankäynnin raukeaminen merkitsee?
Tietysti rupeavat eri heimojen erämiehet nyt entistä vihaisemmin taas
takamailla kahakoimaan, anastaakseen väkisin ne vedet, joita ei
jaetuiksi saatu. Naapurisovusta ei välitä kukaan, ennenkuin taas kaikki
kalasaunat molemmilta puolin on poltettu ja tappeluissa kaatuneet
pyyntimiehet kuopattu. Sitä se merkitsee! Entä sinunkin kihlasi...?

-- Mitäpä minusta, kun on tässä kysymys heimon vanhoista oikeuksista...

Lauri oli kyllä selvillä siitä, että hänenkin oma onnensa oli katketa
rapsahtava siihen toraan, joka taas oli syttymään päässyt. Hän oli tätä
rajankäyntiä ilolla odottanut, sen päätyttyä hän oli vasta pääsevä
siihen kotoiseen rauhaansa, jota hän niin hartaasti ikävöi.
Reippaalla, toivokkaalla mielellä oli hän pirttinsä Juuritaipaleessa
valmiiksi salvanut, mutta paljon oli siellä vielä keskeneräistä ja
aloittamatontakin, ja siksi oli hän niin haikeasti odotellut sitä
päivää, jolloin rajankäynti päähän asti saataisiin ja hän pääsisi
Tarvaisen tyttären uuden pirttinsä lämmittäjäksi hakemaan. Ja nyt...
Tarvaisen tyttären! Kaikki näytti lohkeavan pirstaleiksi!

Ne Laurin alakuloiset mietteet oivalsi Vilppu hyvin, vaikkei tämä
niistä mitään virkkanut, ja häntä säälitti jo ystävänsä kova onni.

-- Olen minäkin ... ja näet, tuossa Sipi juuri vielä haastattaa
oman kylänsä järkevimpiä isäntiä; siinä on Rapala ja Olkkola ja
Nuolenmaa ... näet, kuinka ne hänelle vain nauravat! Se on turhaa, he
lähtevät aamulla rajankäynnistä pois!

Vilppu katseli rannassa pohteissaan hääriviä miehiä ja oivalsi pian
Laurin oikeassa olevan. Mutta hänen levoton mielikuvituksensa teki
sittenkin ankaraa työtä. Hän oli ennen ollut eräretkilläkin
innokkaimpia tappelumiehiä, vieras oli hänelle sovinnonhierojan virka,
mutta nyt hän tahtoi kuitenkin koettaa, eikö hän voisi sittenkin tehdä
kotikansalleen sitä palvelusta, jolle se ei tällä hetkellä itse osannut
arvoa antaa, -- ja samalla nimenomaan vanhalle erätoverilleen. Tuokion
kuluttua hän jo virkahti Laurille, kääntyen takaisin telttaan päin:

-- Annahan olla, eiköhän tästä sittenkin saada retkeä eteenpäin
solumaan!

Hän meni Olavi-herran puheille. Tämä oli jo todella lopen suuttuneena
talonpoikain riitoihin antanut miehilleen käskyn aamulla kääntää keulan
etelään päin, mutta hän kuunteli nyt kuitenkin vielä, mitä tuolla
iloisella asemiehellä, johon hän matkan varrella oli oppinut
mieltymään, oli hänelle ehdotettavana. Ja Vilpun ehdotus huvitti heti
hilpeää ritaria: hän muutti kuin muuttikin äskeisen päätöksensä.
Ratkaisevimmin lie siihen kuitenkin vaikuttanut asian tyynempi
harkinta, -- Olavi-ritari muisti, kuinka tärkeänä tehtävänä Kaarlo
Knuutinpoika hänelle tämän rajankäynnin oli uskonut. Mutta sukkelan
asemiehen suunnitelman mukaan hän päätti yllättää kiistankuumat
talonpojat.

Aikaisin olivat kaikki venekunnat aamulla jalkeilla, lähteäkseen
kotimatkalle keskenjääneeltä rajankäynniltä. Mutta muita ennen oli tänä
aamuna kuitenkin johtajavenhe vesillä; siinä istui jo Olavi-herra
matkavalmiina, kun Savon ja Hämeen miehet vasta nouseskelivat
sammuneiden nuotioittensa äärestä. Aamu oli pilvinen, taivaalta oli
maata vasten laskeutunut tahmea talma, ja sumun läpi näkivät
talonpojat, miten johtajavenhe vesille laski. Mutta sieltä selältä,
sumun keskeltä, kuului Olavi-ritari maissa vielä viipyville
venhekunnille julistavan:

-- Me jatkamme rajankäyntiä, koska sen hallitus on tehtäväksemme
antanut. Seuratkoon meitä kuka tahtoo, palatkoon ken haluaa. Mutta
tuossa näette tämän saaren harjulla rajapatsaan, ja siitä kulkee raja
edelleen keskeltä selkää pohjoiseen, jonne nyt lähdetään uutta patsasta
pystyttämään. Hän seisoi venheensä perässä ja viittasi kädellään
korkeaan kivikumpuun, joka sumun läpi saaren harjulta kuulsi, -- sen
olivat nihdit Vilpun johdolla siihen yöllä rakentaneet. Varmalla
äänellä ritari sitten komensi:

-- Eteenpäin!

Ja johtajavenhe läksi soljumaan sumukkoon. Ällistyneinä katselivat
talonpojat, niin savolaiset kuin hämäläiset, sen loittonemista,
katselivat tuota valmista, korkeaa kivikumpua ja katselivat taas
toisiaan. Mutta vain hetken he niin ääneti seisoivat. Venhekunta
toisensa perästä rupesi jo vesille joutumaan, kiirehtiäkseen
johtajavenheen perään, ja jo laski niistä viimeinenkin Ilottomasta
salmesta selälle. Synkästi kiroillen varsinkin hämäläiset tätä taivalta
soutivat, ja päätään punoen he katselivat jäljelle jäävää kivikumpua,
jonka he käsittivät omalle, vanhalle takamaalleen pystytetyksi. Mutta
se asia oli jo ratkaistu, eivätkä he uskaltaneet rajankäynnistä
poiskaan jäädä, sillä he pelkäsivät etujensa ja oikeuksiensa silloin
vielä pahemmin joutuvan kärsimään.

Onnistunut oli Vilpun yllätysneuvo. Ja kun päivä oli salmivesiä taas
pohjoiseen päin soudettu ja kun illalla yövyttiin vesistön ylempään
päähän, johon nihdit kävivät uutta rajakiveä pystyttämään, silloin ei
kukaan enää riitaa haastanut, -- se oli silloin jo myöhää!

Kankaita katkaisten ja virtoja sauvoen saavuttiin siitä Iisveden
laajoille selille. Siinä oli vettä jakaa niin Hämeen kuin Savonkin
puolelle, ja riittävästi jäi riistamaita ja kalahautoja kuitenkin
molemmille, -- siksi sujui siellä soutu nopeammin. Mutta myrtyneitä
olivat yhä erämiesten mielet, ja kun ehdittiin kalaisen Nilakan
niskaan, niin jo rupesi taas sekä vanha viha että veres ärtymys
ilmoille pursuamaan. Nämä olivat juuri niitä kaukaisia kala-apajoita,
joista enimmät erämaankahakat olivat aiheutuneet ja jonne useimmat
urhokkaat erätaistelijat olivat heimovihan uhreina uupuneet. Raskaat
muistot nousivat siellä soutajia vastaan, katkerat vainon muistot,
jotka valoivat uutta sappea jo ruvettuneisiin haavoihin ja taas
jäähdyttivät sovinnon mielen ja rauhanhalun.

Karvasta polttoa tunsi Laurikin rinnassaan, kun hän oikean hangan
puolella soutaessaan katseli noita sivulle jääviä, karuilta näyttäviä
Nilakan rantoja. Nehän olivat hänellekin niin suruntutut nuo rannat,
että hänestä melkein tuntui, kuin olisivat tänne kaatuneiden erämiesten
haamut viittoilleet hänelle sieltä etäältä ruskahtavain rantaleppäin
takaa ja ankarapiirteisin kasvoin nuhdelleet häntä siitä, että pojasta
oli polvi pehmennyt. Nuo vainajathan olivat ensimmäisen Lapinkiertäjän
oikeudella omikseen ottaneet nämä järvet ja rannat ja jättäneet ne
perinnöksi pojilleen ja poikainsa pojille. Ja nämä pojat ne nyt täällä
soutivat savolaisten rinnalla, tinkien näille pois niitä apajoita ja
hirvisaloja, joita puolustaen isät olivat kaatuneet!

Tuosta kallioniemen takaa aukeni se lahti -- selvästi sen Lauri vielä
tunsi --, jonka ahteella hänen isänsä oli yksin ja haavoittuneena,
kalasaunan seinään nojaten, taistellut tunnottoman vainolaisen
murhanhimoa vastaan ja jonne hän lopulta oli kaatunut. Tuossa juuri
näkyi se ryteikköranta, jota hänen äitivainajansa oli sydämensä
äärettömässä tuskassa kahlannut, turhaan koettaen miehelleen avuksi
kerjetä. Ja kun siitä edelleen puolen rupeamaa tuttuja vesiä
soudettiin, silloin jo kuumotti luoteen kaukaisesta hämärästä sekin
rannikko, jonka eräässä poukamassa hän itse oli hämäläisten erämatkueen
mukana kärsinyt kaiken sen tuskan ja surun, jonka savolaiset heille
olivat tuottaneet, ja jonne ukko-vainaja, hämäläisten kuulu johtaja,
oli petollisen savolaisnuolen sortamana turpeen alle kuopattu. Siitä
ohi soutaessaan näki Lauri kuin ilmielävänä edessään ukkonsa tarmoa,
voimaa ja oikeutettua vihaa uhkuvat kasvot, näki ne säkenöivinä ja
punoittavina kuin silloin, jolloin Erä-ukko Sotasaaren rannalla kohotti
kirveensä ja huusi: "Hei, Hämeen pojat, tällaista rauhaako te
suvaitsette?"... Siinä oli voimaa, siinä isäin vihassa, se ei tuntenut
sääliä, ei armoa, ei tinkimistä! Ja nyt...!

Lauri koetti muistella ukkoaan toisenlaisenakin, sellaisena, jommoisena
hän lehtivuoteella kuumeessaan makasi ja kehoitti vihansa perijää
hakemaan rauhaa vainolaisten kanssa... Sitähän neuvoa oli Lauri
totellut. Mutta tuo edellinen mielikuva oli voimakkaampi, se himmensi
jälkimmäisen ja tuntui nuhtelevan: "Olinko sellainen voimani päivinä,
tahallaan minut väärin ymmärsit, Lauri. Käskinhän sinun ennen kaikkea
puolustamaan hämäläisten oikeutta, luovuttamatta pois mitään siitä,
minkä omaksemme tiedämme. Mutta sinä; ... vainolaisen suosiota olet
hakenut, hänen ativoihinsa olet nöyränä pyrkinyt ... savottaren
silmäkulmain koreutta vain olet ajatellut, et heimosi oikeutta..."

Noiden muistorannan autereisesta hämärästä lähteväin, nopeasti
vaihtuvain mielialojensa vallassa ja viskelemänä souteli Lauri tunnin
toisensa perästä. Väliin kuumensi häpeän puna hänen poskensa, väliin
hän alakuloiseen välinpitämättömyyteen vaipui; joskus täytyi toisten
soutajain häntä soimata, kun hän liikoja kiirehtien venäjäksi veteli,
joskus taas hänen käsivartensa melkein hervottomina liikahtelivat.
Oliko hän siis todella lemmenunelmainsa takia uhrannut miehen tehtävät
ja isien luottamuksen, eikö se asia ollutkaan yhteinen, jonka vuoksi
hän oli herroja kumartamassa kulkenut? -- siitä hän sydämessään nyt
hiljaisia käräjiä kävi. Mutta miten hän siinä käräjöikin ja vastakkain
punnitsi vanhain vainovesien synnyttämiä mielikuviaan, jäljelle jäivät
vallanpaikasta taistelemaan aina vain hänen ukkonsa loistavat silmät,
kun tämä Hämeen miehiä taisteluun kehoitti, ja Anjan iloinen hymy, kun
tyttö kallioniemen kärjeltä katseli haapiossa soutavia tuttaviansa...

Menneitä sotamuistoja koski tällä taipaleella keskustelu Laurin
venheessä niinkuin kaikissa muissakin venheissä, jotka nyt Nilakan
selkiä soutivat. Nämä vedet oli Erä-ukko nimenomaan Hämeen omiksi
julistanut, niiden puolustamiseksi oli paljon verta vuodatettu, -- nyt
halkaistiin nämäkin kalaiset vedet kahtia. Siitä kasvoi taas katkeruus,
vanha viha iskostui mieliin. Ja kun lautamiehet laskivat Hengenmäen
alle tai Armosaaren rantaan, johon Olavin nihdit kävivät rajapatsasta
rakentamaan, eivät erämiehet enää viitsineet maihin noustakaan
riitelemään, venheistään he vain karsain silmin muljottivat sitä
toimitusta sekä toisiaan. Kumealla äänellä kuultiin silloin tanakan
Pilvenperänkin venheestään virkahtavan:

-- Nurin käy tämä rajankäynti, meiltä menevät ikivanhat takamaat!

-- Tässä tingittiin alusta liiaksi, parempi olisi ollut Ilottomasta
palata ja vaikka tapella, niin vakuutti Ilvesmäkikin kiukuissaan.

Lauri tunsi ne moitteet syytöksiksi häntäkin vastaan ja verestetyt
muistot virittivät hänessäkin nyt heimoushengen taas uuteen voimaan, --
hänkin olisi taas tällä hetkellä ollut valmis tappelemaan heimonsa
oikeuksien puolesta.

Näissä mietteissä edelleen soudettiin tuttuja selkiä. Muutaman salmen
suussa kiintyivät Laurin silmät hirvipariin, joka niemen kärjestä oli
lähtenyt laajanlaisen selän yli uimaan. Rauhallisesti huopaili emähirvi
edellä, poikahirvi sen vanavedessä pulikoi. Mutta kun ne yhtäkkiä
huomasivat sivulta tulevat venheet, toisen toisensa perästä, silloin
taittui nopeasti pystypäiltä matkan suunta; emä läksi uimaan lähintä
rantaa kohden sellaista vauhtia, että aalto kahtia halkesi sen rinnan
edestä, ja poikanen ponnisti hurjasti perästä, toisinaan aivan
koholleen vedestä kimmahtaen.

Sitä katsellen ja selin keulaan soutaen ei Lauri tullut huomanneeksi,
että nyt olikin ehditty niihin salmivesiin, joista kapeammat väylät
läksivät johtamaan Pielaveden avaroille aukeille. Sivulleen katsahtaen
hän nyt yhtäkkiä tunsi saaret ja salmet, muisti ne ilmikirkkaasti. Hän
nousi koholleen katsomaan: Siinä oli keulan edessä Sotisaari, jonka
hiekkarannalla oli riehunut se lyhyt mutta verinen taistelu, joka
molemmilta heimoilta oli johtajat vienyt. Olavi Tavastin venhe oli jo
laskemassa saaren länsipuoliseen salmeen, jonka mukaan siis tuo
hämäläisten voittosaari olisi savolaisten puolelle jäänyt. Yhtenä
jonona välähtivät silloin Laurin mieleen sotasyksyn kirjavat
muistot ... juuri tuo apajahan oli syynä ollut väittelyyn ja toraan,
oliko hämäläisten nyt sekin uhrattava...? Voimakkaalla äänellä hän
yhtäkkiä ritarin venheeseen huusi:

-- Oikealta kädeltä laskekaa, tämä saari ja apaja on meidän.

Hyväksyvä humina kuului hämäläisten venheistä. Mutta jo oli
savolaistenkin aluksessa mies seisomaan noussut ja sieltä kajahti nyt
karkea ääni:

-- Ei koskaan Hämeen puolelle sitä saarta anneta, jossa Tarvaisen äijän
luut lepäävät.

-- Mutta mepä sen taistelun voitimme, vastasi Lauri vielä tyynellä,
mutta kuitenkin jo mielenkiihkon koventamalla äänellä. -- Kalliin
hinnan me siitä saaresta maksoimme, meille se kuuluu.

Mutta Savon mies -- se oli Tarvaisen Ohto -- ei salannut enää
kiukkuaan, kipakasti hän ärjäisi:

-- Takaisin me sen olemme ottaneet, meidän on luoma kumpu saaren
laelle, hämäläisellä ei ole ollut sinne enää asiaa eikä ole...!

Tämä saattovenheiden välinen lyhyt väittely muistutti niiden mielestä,
jotka olivat olleet mukana Sotasaaren taistelussa, paljon sitä Karmalan
ukon ja Tarvaisen vanhan isännän terävää sananvaihtoa, joka tässä
samassa salmessa silloin oli kalskahtanut kuin teräskalpain iskut, --
ja nämä nykyiset väittelijät olivat niiden silloisten poikia.
Käskemättä pysähtyivät venheet, ja Olavi-ritari, joka ei tuntenut
riidan syytä, mutta joka tuon katkeruuden tajusi, päätti taas laskea
maihin, juuri sen riidanalaisen saaren rannalle.

-- Iltakin on jo käsissä, yövytään tähän ja sovitaan riita maissa. Ehkä
halkaistaan kahtia tämäkin toran saari! -- niin virkkoi hän
leikkisästi.

Mutta erämiehet eivät nyt leikkiin taipuneet, kumpaiseltakin taholta
sähähti heti kiivas vastaväite:

-- Ei, sitä saarta ei jaeta!

-- Ennemmin vaikka tapellaan vieläkin kerran!

Ja aivan ärtyneessä mielentilassa, vihaisin liikkein ja kiiluvin silmin
nousivat eräjoukkueet maihin kappaleen matkan päähän kyllä toisistaan,
mutta sentään siksi lähelle, että pistopuheet toisesta valkamasta
toiseen kuuluivat. Niitä rupesikin nyt heti ristikkäin singahtelemaan,
ja kuumaverisimmät molemmista heimoista lähenivät toisiaan ärsytellen,
-- se ikäänkuin helpotti oman mielen saonnutta kiukkua.

-- Nelinkontin ja uimalla taisivat savimiehet viimeksi tältä rannalta
lähteä, -- miten lähtenevät nyt!

-- Se nähdään sitten, kun hölmöläiset ovat täältä hiidessä, -- nyt
ollaankin taas tasaväkisiä!

-- Ja osaahan se pienempikin joukko pensaan takaa ampua.

-- Mistä?

Tuo viimeinen, tuittupäisen Ilvesmäen heittämä letkaus sattui liian
kipeästi Tarvaisen Ohtoon, jolle tuo pensaslaukaus oli arka paikka ja
jolla veret jo muutenkin kiehuivat. Kuin kiimainen metso karahti hän
nyt joukkonsa keskeltä esiin hietikolle ja haastoi hämäläistä
uudistamaan sanansa. Ja tämä jatkoikin purevasti:

-- Pensaan takaa, sanoin, mutta siinäkin voi pää haleta, onhan sinulla
vieläkin otsassasi poikenluoma...

Nyt riehui Ohdon luonto jo täydessä raivossaan. Hän teutaroi
tantereella ja huusi:

-- Tulkoon tänne ottosille se, joka uskaltaa rehtitaisteluun
kamppaamatta käydä, tulkoon se silloinen hameuros, ja toinen meistä
tantereeseen jääköön.

Lauri oivalsi yhtä hyvin kuin kaikki muut, että juuri häntä Ohto
taisteluun haastoi, ja hän tunsi, että hänen oli heimonsa edustajana
vaikea siitä haasteesta vetäytyä. Mutta hän viipyi tuokion ... ja loi
kysyvän katseen vieressään seisovaan Sipiin.

Mutta ilkkuen jo Ohto jatkoi:

-- Ei kuulu miestä, sellaisia ne ovat Hämeen uroot...

Jo tunkeusi Ilvesmäki miesjoukosta esiin, ja hänen eteensä syöksähti
nyt Laurikin ärhentävää haastajaa vastaan --, yleinen rysy molempain
heimojen välillä näytti siinä auttamattomasti syntyvän, toisen kerran
samalla sotasaarella.

Mutta silloin kuului rannasta, riiteleväin välistä -- siitä, mihin
Olavi-ritarin johtajavenhe oli laskettu -- jyrähtävä ääni, joka
käskevästi huusi:

-- Lapsettaako teitä, ikämiehet, kun tyhjästä sodan teette. Asettukaa,
nyt ei olla veritöillä, vaan rauhan matkoilla!

Se sana vaikutti heti jäähdyttävästi, miehet pysähtyivät hiukan noloina
tätä nuhtelijaa kuuntelemaan. Se oli tuo harmaapartainen lautamies,
joka oli venheen nokassa seisomaan noussut ja nyt tappelunhierojat
palautti järkiinsä. Mutta kun Halliparralle kerrottiin, mistä tämä
riita oli syntynyt, niin hän ei sitä enää ivannut, vaan astui miesten
keskelle ja virkkoi lauhkeammin:

-- Meillä oli myöskin siellä Pohjan perillä aikoinaan tällaiset
samanlaiset katkerat veljesriidat kalavesistä ja ansametsistä, tapella
nujuutettiinkin sekaan. Mutta nyt me emme siellä enää keskenämme
tappele, vaan sovinnossa yhdessä käymme kalajärvillämme, -- vaikkei ole
siellä rajoistakaan tietoa.

Ikäänkuin helpotuksen tuntein äskeisen kiihkon jälkeen keräytyi nyt
miehiä molemmilta puolin Halliparran ympärille, ja jo kohta Sipi
kysäisi:

-- Mikä teihin sen mielenmuutoksen toi? -- Täällä on sovinto hidas
syntymään!

Halliparta katseli tuokion miesjoukkoa, joka jo oli melkoisesti
tyyntynyt, mutta jonka keskeltä hän yhä vieläkin vihaisia katseita
näki, ja hänessä syntyi tuuma johtaa noiden tulistuneiden eriheimoisten
ajatukset hetkeksi kaukaisempiin asioihin ja tasaisemmille tanterille.

-- Kerronko teille sen meidän puolen tarinan? kysyi hän.

-- Kertokaa, kertokaa, kehoittivat sekä savolaiset että hämäläiset,
joista toiset jo äskeistä rähäkkäänsä näyttivät hiukan häpeävänkin. Ja
he istuutuivat kiville ja kanervamättäille odottamaan ukon tarinaa.

Tämä seisoi vielä tuokion miettiväisenä, katsellen salmelle, jossa
suvituuli kepeästi laineita keinutti --, vielähän oli iltaa kappale
jäljellä! Muutamat erämiehistä olivat lähteneet kaislikon rintaan
verkkoja laskemaan iltakeittoa varten ja palailivat sieltä nyt rantaan.
Halliparta odotti, kunnes miehet olivat rantaan meloneet, ja virkkoi
sitten:

-- Se on pitkäkin tarina ja ankara tarina, mutta kerronpahan siitä
tässä illan kuluksi vähän, sillaikaa kuin varraskalat verkkoihin
kertyvät...

Hän sytytti risuista ja sammalista sääskitulen, jotta sen savu pitäisi
silmiin pyrkivät mäkäräparvet vähän loitommalla, istahti sitten
savutulensa viereen miesten keskelle ja alkoi:

-- Meillä on siellä Pohjanmaalla monta virtaa, jotka rinnakkain mereen
laskevat, -- siksi vieraat maakuntaamme sanovatkin Kymmenen virran
maaksi. Ylempänä virtojen latvoilla ovat meidän takamaamme ja
haukivetemme, ja entisaikoina joutuivat eri jokivarsien asukkaat siellä
sydänmailla usein kiistaan ja kahakkaan keskenään parhaista kalavesistä
ja nuottarannoista, -- niinkuin tekin. Mutta teillä ovat toki
takamaaolonne paljon onnellisemmat kuin meillä, te saatte keskenänne
riitanne riidellä ja sopia, tarvitsematta kolmatta, vierasta, varoa.
Meidän haukivesillemme tulee yhtäkkiä vielä vieras -- ja vie kaikki!

-- Vieras? kysyivät kuuntelijat kummissaan, eikö se Pohjanmaa olekaan
tätä meidän samaa maata?

-- Samaahan se on, vaikka on siitäkin riitaa. Kaukaisen Novgorodin
ruhtinaat väittävät, että muka suuri osa Pohjanmaata kuuluukin heille,
ja sillä nimellä, peruuttaakseen itselleen meidän lohijokemme, nuo
ruhtinaat usuttavat Maanselän takana asuvat karjalaiset hyökkäämään
kalajärvillemme ja jokisuihin asti. Se on kauppakansaa tuo Vienan
karjalaisten heimo, se puhuu kyllä tätä meidän kieltämme omalla
murteellaan, mutta se on sotaisaa, rajua joukkoa. Sen miehet tulevat
muka rauhan miehinä meidän markkinoillemme, mutta rauhan miehinä
lähdettyäänkin palaavat he muutaman viikon perästä rannikolle takaisin,
ryöstävät tavarat, surmaavat miehet, polttavat talot, vievät naiset ja
lapset vangeikseen ja elämöivät kuin kaarneet haaskan kimpussa...

Halliparta-vanhus keskeytti tuokioksi kertomuksensa. Hän ei
ollut aikonut kertoa noista vienalaisten hyökkäyksistä suurin
asejoukoin Pohjanmaan rantakyliin, ainoastaan heidän jokavuotisista
temmellyksistään Maanselän viereisillä takamailla ja kalavesillä. Mutta
koko rajankäyntiretkikunta istui nyt äänettömässä jännityksessä hänen
ympärillään, odottaen hänen tarinaansa, ja tuokion kuluttua taas
Halliparta jatkoikin:

-- Siellä on Pohjanmaalla kolme laajaa pitäjää, kuten kai olette
kuulleet, Kemi, Ii ja Liminka. Iin ja Limingan kalavedet ovat Maanselän
kupeella vierekkäin, ja näiden pitäjäin pyyntimiesten välillä ne sen
vuoksi ovat riidat olleetkin kovimmat. Kun me liminkalaiset joskus
vähän myöhemmin keväillä jouduimme kalajärvillemme, niin silloin siellä
aina tapasimme iiläiset, jotka olivat anastaneet meidän apajamme.
Riitoja syntyi silloin ja tappeluita. Eräänäkin kevännä oli hankia
myöten saavuttu kalajärville niinkuin tavallisesti keskipaaston aikaan,
-- siinä jo iiläiset meidän putailta kevätkalaa pyysivät, ja siitä
syntyi heti nujakka. Meitä liminkalaisia oli yli puolensataa henkeä,
iiläisiä oli vähemmän, ja näiden jälkimmäisten täytyi senvuoksi
kiireellä lähteä kalasaunoilta tiehensä ja siirtyä vielä etäisemmille
haukivesille. Syttä synkempinä he läksivät uusia kalasaunoja
rakentamaan, uhaten ja sadatellen siellä salolla erottiin.

Pari viikkoa siitä sai kuluneeksi, niin jo tuli pyyntipirtillemme
Maanselän takaisia karjalaisia rihkamoitaan kaupustelemaan. Epäillen
heitä kohtelimme, sillä vanhastaan jo heidän kavaluutensa tunsimme,
mutta pyhästi Vienan miehet nyt vannoivat ja vakuuttivat, että nyt on
rauha solmittu, nyt ei enää ryöstetä eikä tapella... Jatkoimme siis
pyyntiä. Silloin jo aavistimme, että parasta olisi tainnut olla pysyä
iiläisten kanssa sovinnossa, mutta pilaile olivat nyt särkyneet välit.
Ja itseksemme ilkuimme, että jospa palaakin vainolainen, niin ei se nyt
meidän, liminkalaisten, kimppuun käy, vaan harvalukuisampia iiläisiä se
nyt ahdistamaan rupeaa...

Mutta tulipa se meidänkin niskaamme ja hirmuna tulikin. Vasta
jäljestäkäsin saimme tietää, että karjalaiset olivat kyllä ensiksi
iiläisten järville hyökänneet, polttaneet heidän saunansa ja heidän
saaliinsa ja pyydyksensä ryöstäneet, -- mutta eivätpä iiläiset,
vihoissaan kun olivat, siitä meille sanaa laittaneet. He olivat, sikäli
kun eivät olleet kahakassa kaatuneet, paenneet hankia myöten korpeen ja
sinne kätkeytyneet...

Mutta tuosta ensi verivoitostaan lienevätkin karjalaiset hurjistuneet,
-- he samosivat nyt salon halki meidänkin pirteillemme. Oli
palmusunnuntaiaamu, muistan sen vielä hyvin, kaunis ja kirkas kevätaamu
se oli. Muutamia miehiä oli meiltä jo metsässä loukkuja kokemassa,
mutta enimmät eräväet nukkuivat vielä pirtissä. Silloin hyökkää korven
laidasta partaista miestä kuin pilveä, keihäät sauvoina, kirveet
vyöllä, -- samojakin miehiä oli siinä joukossa, jotka pari viikkoa
sitten olivat kaupoissa käyneet ja rauhaansa vannoneet. Eihän siinä
vastarintaa meidän puolelta ensin yritettykään, rauhallisesti
koetettiin vain vieraita puhutella. Mutta karjalaiset nyt mahtailivat,
että nämä ovat muka heidän riistamaitaan, siksi muka ottavat he nyt
veroinaan meidän saaliit ... ja ottamaan kävivät. Sitä ei tietenkään
meidän miesten sisu suvainnut; käytiin aseisiin mekin. Mutta
vähäväkisiä olimme, vainolainen meidät nujersi, köysiin sitoi, hangelle
heitti.

Ja silloin se juhla alkoi --, pintaani karmii vieläkin, kun sitä
muistan. Sillaikaa kuin toiset heistä meidän eväillämme mässäsivät,
kiskoivat toiset huvikseen Limingan miehiä jaloista korkeaan
petäjänoksaan ja rakensivat risuista tulen alle, -- elävältä siten
meikäläisiä kärvensivät ja polttivat. Mutta jos kuka ei siitä
kidutuksesta kuollut, ennenkuin nuora poikki paloi, sille sitoivat he
köyden tiukkaan pään ympärille, painoivat kartun köyden alle ja
kiersivät, kiersivät, kunnes silmät pullistuivat onnettoman päästä...!
Se oli petojen iloa! Ja kun he toiselta vangiltaan olivat viiltäneet
vatsan auki, niin että suolet maahan roikkuivat, niin pakottivat he
hänet vielä niinikään kiertämään tuota savustuspetäjäänsä, kunnes mies
vihdoin kuolleena hangelle kepertyi...

Teitä puistattaa se meno, näen sen, -- mitäs sitten minua, jonka täytyi
sitä vierestä katsoa, nähdä veljiäni rääkättävän ja odottaa omaa
vuoroani! Näin, kuinka vaimoni ja lapseni surmattiin. Naiset he
riisuivat alasti hangelle ja sitoivat heidät tuohon samaan petäjään ja
siinä heitä pieksivät ... toisilta he rinnat leikkasivat irti ja toisia
raastoivat mukanaan, orjikseen... Mutta lapset, joita niitäkin eräillä
perheillä oli mukanaan haukivesillä, ne he potkivat itkevinä pirttiin,
löivät pönkän ovelle ja sytyttivät pirtin palamaan, -- sitä täytyi
meidän vanhempain köysissä maaten katsella! Kun lapsiraukoista joku sai
ikkunan juoksulaudan auki ja siitä pyrki pakenemaan, niin tyrkkäsi
ilkkuva partaniekka keihäillään hänet sinne takaisin, palavaan
pirttiin...

-- Hirmuista, huudahtivat vihdoin kuuntelijat, aivan kauhun tuskassa;
heitä vanhan Halliparran julma kertomus jo suorastaan kidutti. --
Kuinka saatoitte tuota kaikkea katsella, huoahti joku joukosta.

-- Täytyi, köysissä oltiin. Mutta emme me sitä lopulta sentään
saattaneetkaan katsella. Kun vainolainen ilkeimmillään riehui, silloin
karkasimme hangelta ylös ja poltimme palavan pirtin kekäleihin köytemme
poikki ja tempasimme aseiksemme tulisia hirsiä. Siihen uuteen
taisteluun meistä useimmat kaatuivat, ja helpompaahan se toki olikin
heille kuin tuo kidutuskuolema, -- kaatoivathan he toki vainolaisiakin
mennessään. Puolenkymmentä miestä meitä vain pääsi pakenemaan hankea
myöten saloon, jossa saimme varoitetuksi niitäkin pyyntimiehiämme,
jotka juuri ansoiltaan palasivat. Näin pelastui meitä kaikkiaan korpeen
parikymmentä miestä, eikä täyteen sitäkään. Siellä synkimmässä
korvessa, muutaman suosaaren havumajassa, tapasimme myöhemmin myöskin
lymyilevät iiläiset ja kuulimme heidän tarinansa. Ja silloin, siellä
autiossa, keväisessä metsässä, siellä tehtiin se liitto ja vannottiin
se sopimus, että keskenämme me rannikkopitäjäin eläjät emme enää
koskaan tappele, vaan yhdessä kuljemme kalajärville ja yhtä puolta
pidämme yhteistä vainolaista vastaan.

Sen sopimuksen olemmekin siitä asti pitäneet. Yhdessä hiihdämme
keväthankea haukivesillemme, ja niin lähekkäin ovat meillä siellä
saunarannat, että kun torvi yhdestä nuottakunnasta soi, niin väleen
sinne toinen avuksi ehtii. Kirveet vyöllä, keihäät nuottavenheissä,
niin meidän täytyy siellä pyyntiä harjoittaa, eikä vartiatta nukuta
yhtään yötä. Mutta missä Ahti antaa antimensa iiläiselle, siellä sen
saa liminkalainenkin...

Kertoja vaikeni.

Kului tuokio syvässä äänettömyydessä, kun Halliparta tähän tarinansa
katkaisi. Mutta vielä tarkemmin olisivat nyt Hämeen ja Savon erämiehet
tahtoneet kuulla noista Pohjanmaan ankaroista taisteluista. Kiistan
halu oli nyt hävinnyt nuorista miehistäkin, hekin jo häpesivät äskeistä
keskenäistä ärtymystään, ja heistä juuri muuan vielä vanhalta
pohjolaiselta kysyi:

-- Entä sen vainokevään jälkeen, oletteko saaneet olla rauhassa?

-- Rauhassa emme tiedä olevamme koskaan, emme pyyntimaillamme emmekä
kotikylissämme, -- vainolainen voi hyökätä minä yönä tahansa. Ja on se
taas hyökännytkin, tapellut, tappanut, polttanut, ryöstänyt. Joka talvi
tavataan heidän suksenjälkiään laitakylillämme, mutta he tietävät jo,
että me pidämme varamme ja autamme toisiamme, tietävät, että me
kostaakin osaamme... Ääni vaimeni vanhukselta. Mutta tuokion kuluttua
hän reippaammin virkkoi:

-- Mutta kyllin tarinaa täksi illaksi. Johan on aika kalamiesten kokea
verkkonsa, -- sytyttäkää te nuoret miehet hirsituli, kas, päivä jo
laskee, on jo yönuotion aika!

Näin puhuen nousi tarinamies kanervamättäältä sääskisavun äärestä ja
läksi rantaan päin kävelemään, luoden muistoista surumielisiksi käyneet
katseensa tyyntyneille salmivesille, jotka olivat iltahohteeseen
rauhallisina nukahtaneet, -- hän ei sinä iltana tahtonut kertoa
enempää.

Eikä Halliparran savutulen luota, jonka ympärille miesjoukko vielä jäi
istumaan, kotvaan aikaan ääntäkään kuulunut. Maahan olivat miehet
katseensa luoneet, he muistelivat ehkä äskeistä, pikkupistosten
johdosta syntynyttä kahakkaansa, -- kovempi tosi on toki niillä
miehillä, joiden tuolla kaukana pohjoisen rannikon lakeudella on
alituiseen taisteltava kotiensa, lapsiensa, olemassa olonsa puolesta.

Illan vilpastuessa oli teltastaan saaren laelta Olavi-ritarikin astunut
alas rantaan ja hämmästyneenä pysähtynyt hartaana ja oudoksestaan
hyvässä sovussa istuvan miesjoukon keskelle, jääden siten Halliparran
tarinaa kuuntelemaan hänkin. Ja pian oli se kertomus tempaissut
hänetkin mukaansa, ääneti seisoi hänkin siinä vielä koivun kylkeen
nojautuen. Oli kuin jonkinlainen lumous olisi hetkeksi vallannut
Sotisaaren suvisen rinteen, kuin olisivat täällä turpeen alla lepäävät
entiset erämiehet Halliparran tarinan kautta kehoittaneet jälkeläisiään
veljessopuun.

Sen lumouksen katkaisi ensiksi Halliparta itse, kun hän rannasta palasi
sammalsavulle ja virkkoi:

-- Paistetaanko yhteisessä hiilloksessa tänä iltana rantakala koko
rajajoukolle, -- vai vieläkö kukaan riitaa haastaa?

-- Ei haasta, kuului hiljainen vastaus miesjoukon toiselta jos
toiseltakin laidalta, ja nuorimmat miehet nousivat samassa yhteistä
nuotiota rakentamaan.

Olavi-ritari katseli ihmetellen tuota sovinnon mielialaa, joka nyt
vallitsi äsken vielä niin kuumankiihkoisessa eräväessä. Ne ovat luonnon
ihmisiä, nämä sydänmaan asukkaat, ajatteli ritari, suuria lapsia vielä,
jotka hetken tunnelma sytyttää tai rauhoittaa, miten sopii, ja joiden
herkän mielen pistävä kompasana yhtä pian ajaa malttamattomiin
tekoihin, kuin kaunis pyhimystaru tai sääliä herättävä kertomus
taivuttaa sovintoon ja sydämellisyyteen. Eikä hän huomannut, tuo
erämiehiä paljon oppineempi ritari, että hän noissa mietelmissään
kuvasi koko aikakautensa herkän luonteen, oma "ylempi" säätynsäkin
siihen mukaan luettuna. Nytkin oli itse karski ritarikin herkäksi
käynyt, hän istahti talonpoikain keskelle, söi heidän kanssaan
vartaassa paistettua rantakalaa ja iloitsi siitä yhteisestä ateriasta
yhtä paljon kuin he. Mutta aterian aikana hän sentään miesjoukolle
virkahti:

-- Mutta se rajakivi, mihin se lopultakin pystytetään näillä nyt jo
unhotettujen riitain mailla?

Kylmiksi jäykisti se kysymys taas hetkeksi jo sulaneet miehet: kenen
oli sittenkin peräydyttävä ja luovutettava kilpailijalle tuo muistojen
saari? -- Kumpainenkaan heimo ei mielialan muututtuakaan sitä tahtonut
tehdä. Mutta Vilppu, joka tämän jäykistymisen näki ja tunsi kotiväkensä
mielet ja mielialat, hän käsitti heti, että tässä on sukkelalla
tempulla taas vältettävä uusi kiista. Hän astui hilpeänä miesjoukon
keskelle ja virkkoi vilkkaasti:

-- Jätetään rajojen väliin tämä riidan saari, joten se ei tule
kuulumaan toiselle eikä toisellekaan heimolle, -- jätetään näiden
salmien apajat rauhoitetuiksi vesiksi, joista ei pyydä Savo eikä Häme,
onhan täällä apajoita ilmankin tarpeeksi.

Kysyvinä katselivat rajankävijät Jämsän miestä, joka oli yhtä tunnettu
sukkeloista keksinnöistään kuin ilveilevistä koirankujeistaan, -- he
eivät heti älynneet, oliko hänen puheensa nyt totta vai ilvettä. Ja
Tavast-ritarikin murahti:

-- Miten rajojen väliin? Sinä höpiset!

-- En, vakuutti Vilppu. -- Yksi pyykkipatsas nostetaan tuohon salmen
taakse läntisen saaren laelle ja toinen itäiselle mantereen rannalle,
-- totta tämä saari salmineen silloin välille jää! --

-- Ja raja kulkee silloin tässä kohden kaksihaaraisena, tehden
silmukkeen Sotisaaren ympäri, puheli nyt Olavi-ritari, oivaltaen
nihtinsä tuuman ja innostuen siihen heti. -- Silloin jää todellakin
tämä saari väliin vainajille.

-- Ja tästä tulee silloin Pyhäsaari, jonne ei kukaan totkujaan tuo eikä
rihmojaan viritä, -- tuuma on hyvä!

Niin kannatti sitä ehdotusta Pohjanmaan lautamies, ja ennen pitkää oli
se voittanut kiisteleväin talonpoikainkin suosion. Ja vielä samana yönä
soutivat lautamiehet rakentamaan rajakivet kahdelle puolelle
Sotasaaren. He rakensivatkin ne röykkiöt nyt niin korkeiksi, että ne jo
kaukaa kuumottivat näihin erämaan salmiin saapuville ja muistuttivat,
että niiden välillä on vainajain saari, jonka rantoja ei saa rähinällä
häiritä ja jossa sorsain ja oravain on annettava rauhassa pesiä ja
poikia. --

Aamulla jatkettiin rajankäyntiä taas rauhanmiehinä Pielaveden avaroille
ulapoille. Niiden latvavesille venheet jätettiin ja jalan lähdettiin
siitä painumaan saloa myöten edelleen Maanselän kylkiä kohden. Näillä
vesillä ja suomailla ei enää riitaa rajoista syntynyt, sillä ne seudut
tunsivat Pohjanmaan lautamiehet paremmin kuin Savon ja Hämeen
eränkävijät,-- he olivat siellä usein talvisin hiihdelleet peuranajossa
ja lappalaisia verottamassa. Ja jakaessaan näitä kaukaisia saloja
savolaisille ja hämäläisille, ilmoittivat he samalla, että sinne ne
tulevat talvisin Pohjanmaankin pyyntimiehet, joilla näissä metsissä,
niinkuin ylempänä Oulunjärven rannoilla, on verolappalaisiaan, --
eivätkä etelän miehet siitä riitaa nostaneet.

Sillä synkät heistä olivat jo nämä kaukaiset salot, kovin vetelät
olivat nevat ja karut olivat kalliokankaat. Ja kun he venheistä
lähdettyä parin päivän kuluttua saapuivat Maanselän rinteelle, jonka
mahtavia kallioraunioita sanottiin hiisien läjäämiksi linnoiksi, niin
jopa ruvettiinkin siihen suurta laakakiveä rajannavaksi pystyyn
nostamaan, -- päähän asti oli tultu eikä edemmäs pyritty! Mutta juuri
kun miesjoukko siinä hiisien tarhassa iloisin mielin ja hilpeästi
hoilaten rajanpäätä rakensi, kuului alempaa notkosta napsahdus, kuin
jos säikähtynyt peura yhtäkkiä olisi juoksustaan pysähtynyt ja
etujalkainsa varaan töksähtänyt. Rajanpanijat juoksivat rinteelle
katsomaan.

-- Ei se ole peura, huudahti ensimmäinen, joka notkon laitaan ehti --
muu se on elävä.

-- Kaksin jaloin juokseva, -- se on lappalainen akkoineen!

Pieni, matalajalkainen lappalainen siellä todella säikähtyneenä juosta
lyntysti henkensä edestä pakoon suonlaitaa pitkin, päässään
neliskulmainen punakairalakki, yllään leveä poronnahkapeski ja
kädessään käppyrä katajajousi, -- juoksi vesakkoa kohti sellaista
himppua, että poronkoipiset töppöset vain vilkkuivat pensaiden välissä.
Ja hänen vielä pienempi ja latuskaisempi nuolenhakija-akkansa polki
hänen perässään pehmyttä suota vielä tuskaisemmassa hädässä, niin että
vesi rinnoille roiski.

Naureskellen sitä erämiehet vuoren rinteeltä katselivat. He tunsivat
kyllä vanhastaan lappalaiset, joita hämäläisetkin viime aikoihin asti
olivat erämaillaan verotelleet. Mutta vähitellen olivat lappalaiset
vetäytyneet ja kätkeytyneet yhä pohjoisempiin saloihin suurten soitten
taa, joten heidän vaivaisia kotiaan ei ollut enää maksanut etsiskellä;
lappalaisten verotus oli heiltä siten jo siirtynyt Pohjanmaan ja
Kainuun pirkkalaisten asiaksi. Siksi erämiehet nytkin vain
välinpitämättöminä ja naureskellen katselivat pakoon viilettäviä
metsäläisiä, kuvitellen, missä tuskassa nuo pienet ihmiset mahtoivat
juosta, kun kai luulivat koko tämän miesjoukon saapuvan heidän vähiä
nahkasäästöjään veroinaan jakamaan. Mutta Pohjanmaan vanha lautamies
virkahti vilkastuneena:

-- Siinä näette, tästä alkavat jo meidän liminkalaisten veromaat,
noilta löntöstäjiltä me talvella hiihdämme oravannahkamme hakemassa.

Ja Olavi-ritarikin siihen lisäsi:

-- Niin, tästä joudamme me palaamaan, täällä näkyvät jo olevan oudot
eläjät.

Rauhassa saivat lappalaiset juosta kodalleen. Rajankäyntiretkikunta
kääntyi Maanselältä eteläänpäin laskeutumaan ja samosi nopeasti soiden
ja salojen yli venheilleen takaisin. Mutta vielä kun se venheille ehti
ja lehtipurje myötäisellä keulaan nostettiin, vielä silloin muisti
Suopellon Sipi pakoonjuosseen metsäläisen ja virkkoi kuin manaten:

-- Helpolla pääsit, lappalainen, laske nyt palkaksi hihastasi auki
tuulen solmu, että se meidät väleen selän yli lennättää, laske
ensimmäinen solmu ja toinen solmu, mutta kolmatta, myrskynsolmua, sitä
älä avaa...

Nopeasti sujuikin nyt paluumatka alaspäin myötäisiä virtoja; kosket
hujautettiin alas, niin että rannat vain ohi vilistivät, ja
viivähtämättä nyt selätkin soudettiin. Sillä eipä tarvinnut nyt
pyykkisaarista tinkiä, tarkastettiin vain menomatkalla käydyn rajan
suunta, ja ainoastaan joskus, milloin se kovin epäselvältä näytti,
lisättiin uusi paasi. Tyytyväisiähän erämiehet eivät siihen käytyyn
rajaan olleet kummaltakaan puolen, mutta myöhäistä siitä nyt oli
napista, vaikka usein olisi mielikin tehnyt.

Ja takaisinpäin näin rajavesiä soudettaessa ja yöpaikoissa levättäessä
katseli jo yksi ja toinen erämies, -- muistellen kotikulmansa köyhyyttä
ja sen raskaita veroja, -- mihin salmeen tai pohjukkaan hänen olisi
sopivinta rakentaa kalapirtti, ruvetakseen siellä läpi vuoden
uudishalmeen viljelijänä ja erämiehenä elämään. Näihin asti oli
vainolaisten pelko estänyt halullisia takamaille asettumasta, -- nyt
ehkä uskalsi sinne paremmin muuttaa. Suurin joukoin oli viime aikoina
erämailla ollut käytävä milloin käytiin, siksipä olivatkin maat tällä
kulmalla jääneet kyläin yhteismaiksi. Nyt rajankäynnin jälkeen saattoi
kai ken tahtoi kalarannan tai halmelehdon omakseen vallata, niin miehet
päättelivät.

-- Tuo olkoon minun nimikkoni, Lohikoski, koska siitä menomatkalla
lohen sain. Sen rannalle kerran saunani rakennan, noiden havuhonkain
väliin ja kaadan kaskeni tuohon kosken rinteelle.

Niin kehaisi jokunen Hämeen mies, eikä hänen oikeuttaan siihen rantaan
kukaan käynyt riitelemään. Sillä saipa toinen vapaasti tehdä toisessa
paikassa samanlaisen julistuksen.

-- Tähän salmeen minä ensi kesänä katiskani isken, siinä lahna kutee!
Ja siinä ovat vieressä myöskin mainiot oravimaat!

-- Olkoon se vain sinun Oravisalmesi!

Oli tilaa kaikille vielä erämailla, vaikkapa takamaa näin
miehenosuuksiin olisi jaettu, -- kunhan vain siellä päästiin rauhassa
pyytämään ja viljelystä alulle panemaan. Nyt toivottiin päästävän. Ja
kun salolle muuttaja pitkiksi ajoiksi tiesi ruunun maarahoista vapaaksi
pääsevänsä, niin edisti tämä rajankäynti jo heti ja voimakkaasti näiden
Sisä-Suomen erämaiden asuttamista. --

Nopeasti taivalta alaspäin tehtiin, mutta syyspuoli kesää alkoi silti
jo olla käsissä, kun retkikunta ehti takaisin Möhökosken alle, missä
hämäläisten ja savolaisten vedet ja väylät erosivat, ja mistä vain
kapea selkä oli soutaa Veneheittoon, hämäläisten jalkataipaleen suulle.
Kosken alle, suvannon rannalle, kirkaspintaiseen, lehtorantaiseen
poukamaan, laski eräänä pilvisenä elokuun aamuna Halliparta
johtajavenheen ja siihen kerääntyivät sen ympärille nyt loivalle
nurmirannalle erämiesten pikkuvenheet, sitä mukaa kuin virrasta alas
soluivat. Siihen oli näet Olavi-ritari käskenyt kaikkien vielä
kokoontua, ennenkuin rajankäynnistä eri suunnille erottiin. Siinä hänen
kirjurinsa vielä laatimastaan rajakirjasta luki Savon ja Hämeen
edustajille niiden saarien ja niemien, virtojen ja vaarojen nimet,
joihin nyt oli pyykkipatsaat nostettu ja joita myöten uuden rajan piti
kulkea. Ja siinä Olavi Niilonpoika itse vielä muistutti molempain
heimojen edustajia saapumaan syksyllä Hollolan maakuntakäräjille, joita
marski Kaarlo Knuutinpoika itse oli luvannut tulla pitämään ja joilla
raja lopullisesti ja "ikuisiksi ajoiksi" oli vahvistettava.

Kylminä, äänettöminä, innottomina kuuntelivat erämiesten edustajat
tuota virallista toimitusta. Vastaan he eivät puhuneet, mutta
tyytyväisiä he myöskään eivät olleet. Liian paljon oli heidän
mielestään tätä rajaa varten täytynyt uhrata vanhoja oikeuksiaan;
varsinkin hämäläiset käsittivät, että tämä rajankäynti oli heidän
heimoltaan vienyt kovin paljon heidän isiensä valtaamia takamaita.
Eivätkä he olleet tällä rajamatkalla hyvään naapurisovintoonkaan
päässeet paljon luottamaan, useinhan oli tälläkin ruunun retkellä
heimojenvälinen katkera riita puhjennut ilmiliekkiin ja osoittanut,
kuinka syvällä ja syttyvänä vielä vanha viha kyti. Joskushan oli kyllä
sovinnon sävel kauniina kaikunut mielissä, niinkuin silloin Sotasaaren
rannalla, jolloin kuunneltiin Halliparran kertomusta ja paistettiin
yhteinen varraskala. Mutta monesti olivat rajamiehet senkin jälkeen
tunteneet, että pieni pisto jo olisi taas riittävä särkemään kaiken
ulkonaisenkin sovinnon. Niin herkässä piili ikivanha heimokauna, sen he
nytkin eron hetkellä tunsivat.

Suvannon rannassa, Möhökosken alla, irroittivat nyt savolaiset
varppeita venheittensä laidoista ja valmistausivat itäiselle reitille,
kotikylään kohden soutamaan. Lauri lepäili ylempänä rinteellä Hämeen
miesten joukossa ja katseli siitä lähteväin touhua. Hän tunsi
pettymystä mielessään hänkin. Särkyneet olivat hänen toiveensa luoda
eheitä, sovinnollisia välejä riitaisten heimojen keskuuteen, huvenneet
olivat tällä retkellä monet hänen kauniit unelmansa. Tarvaisen Ohtoa,
jonka kanssa hän jo Viipurissa oli kättä puristanut ja jonka tuvassa
hän oli iloiset kihlajaiset juonut, ei hän nyt Sotasaaren sanakiistan
jälkeen ollut kertaakaan puhutellut. Ohto oli välttänyt häntä ja hän
Ohtoa, mutta arpiotsaisen savolaisen katseissa oli Lauri taas monesti
nähnyt sen ilkeän kiillon, jonka hän niin hyvin muisti heidän ensi
yhtymisestään, -- ei, kestäviä, hyviä sukulaissuhteita hän ei tuon
syväsappisen miehen kanssa saa koskaan rakennetuksi!

Mutta sitä unelmistaan kauniinta ja armainta, jota hän vuosien halki
oli povessaan vaalinut, ei hän sittenkään laskenut särkymään. Sen hän
toteuttaa aikoi, riehuipa myrsky tai paistoi päivä. Ja kun hän nyt näki
Ohdon venheen suvannon rannalta jo lähtöä tekevän, astui hän varmoin
askelin hänen luokseen vesirajaan ja virkkoi:

-- Sanani olen sisarellesi antanut, että tänä syksynä tulen hänet
vaimokseni hakemaan, sen tiedät. Oli meidän miesten väli mikä tahansa,
minä tulen Mikon messun aikaan Suur-Savoon.

Tarvaisen arpiotsainen Ohto luimisteli kotvasen Lauria kulmainsa alta
eikä hetken aikaan mitään virkkanut. Harvakseen hän sitten vastasi:

-- Taisi olla liian kiireinen se kauppa, en sinua enää puheilleni
odottanut.

-- Minä olen oppinut sanassani pysymään, virkahti Lauri. Ja hänen
puheessaan oli uhkaa, että hän sen sanansa pitää kaikissa tapauksissa,
hyvällä tai pahalla.

Toisen kerran luimautti häntä Tarvaisen mies nyt tukkansa alta. Hänellä
näytti sisu käskevän purkamaan kaupat hämäläisen kanssa, mutta hän ei
kehdannut sitä sentään omalta väeltään tehdä, olihan hän julkisesti
suostumuksensa antanut julkiseen kosintaan. Sivulle kääntyen hän nyt
senvuoksi vastasi:

-- Sanassani pysyn minäkin, -- itsepähän Anja ne kaupat hieroi, itse
niistä vastatkoon!

-- Me vastaamme niistä yhdessä.

Enempää ei puhuttu, -- kylmä ja kankea oli sekin lyhyt keskustelu.
Eivätkä vastaiset langokset toistensa kättäkään enää puristaneet, kun
he siinä valkamassa erosivat. Ohto nousi jo vesille työnnetyn venheensä
perään ja lähti viilettämään itäistä selkää kohti, ja Lauri astui
synkkänä muodoltaan, mutta päättäväisin askelin, törmälle, josta
hämäläisetkin jo eväitään kokoilivat. Siellä astui häntä vastaan
Suopelto, joka oli tarkasti sivulta seurannut Viipurin-toverinsa kylmiä
jäähyväisiä, ja jännityksellä hän nyt Laurilta kysyi:

-- Milloin ovat häät Savilahdessa?

-- Mikonpäivän aikaan, tule sinne, Sipi!

Suopelto oli jo pelännyt toisenlaista vastausta ja iloisiksi hänen
leveät kasvonsa kävivät, kun hän Laurin lujan sanan kuuli.

-- Oikein, Lauri, virkkoi hän, -- yhtä kylmää ei pidä miehen
säikähtää, eikä montakaan. Se on totta, että syvemmälle maahan täytyy
riitavainajain luiden maatua, ennenkuin eheiksi ummistuvat nämä vanhain
vihain jäljet; uuden polven täytyy sitä ennen kasvaa vanhojen
haudoille. Mutta se uusi polvi on juuri luotava, ja siitä kasvaa uusia
miehiä, ole siitä huoletta, Lauri!

Jo näkyi Olavi Niilonpojan johtajavenhe laskevan rannasta suvannolle,
ja kiireesti kävivät nyt Hämeen miehetkin kantamaan konttejaan
aluksiinsa, soutaakseen viimeisen vesitaipaleen kotikyliinsä päin. Jo
Sysikorven venheitäkin rannasta työnnettiin, kun vielä mies
hengästyneenä tulla torvesi lepikkojen välitse ja juoksi siihen
lähdössä olevaa alusta kohti. Se oli Tuiran Vilppu, joka nyt läähättäen
kertoi:

-- Olinpa vähällä myöhästyä ja yksin jäädä jalkamieheksi --, en tiennyt
teidän niin kiirehtivän.

-- Missä olet sitten käynyt? kysyi Lauri kummissaan hiestyneeltä
mieheltä.

-- Kihoskoskella kävin, vanhaa pirtinpohjaani katsomassa, poikkimaisin
tästä juoksin...

-- Tuon ruostuneen kirveenkö sieltä vielä löysit?

-- Vielä sieltä löysin paljon muutakin. Koivut löysin, joiden välille
olin tehnyt kiikun, missä eukkoni ennen poikanen sylissään minua aina
metsästä odotti ... löysin rotkon, johon Ennin makaamaan jätimme, kun
kiirehdimme vainolaiselle lapseni polttamista kostamaan... Rakas on
minulle se paikka ... siellä lohet vielä hyppivät koskessa, ja
teirinpoikue kukersi sen halmeen laidassa, joka minulta silloin jäi
puoleksi kaatamatta...

Lauri näki veitikan katseiden nyt vakavina olevan, onnen ajan muistot
näiltä hiljaisilta saloilta hänen mielensä nähtävästi täyttivät. Ja hän
virkkoi Vilpulle:

-- Taidatpa jäädäkin tänne pirttiäsi taas pystyyn salvamaan?

-- En ... en nyt...

-- Mielesi palaa vielä Viipuriin, huovien iloiseen elämään?

-- Ei sinnekään, -- teidän venheeseenne nyt pyrin, onko aironpaikkaa
joutilasta?

-- Mitä, kysyi Lauri hämmästyneenä, hylkäätkö Olavi-herrasi ja koko
huovinurasi, Karmalaanko palaat?

-- Enpähän ensi kertaa elämänuraani vaihtane. Karmalaan tulen ja jään.
Eroluvan sain jo Olavi-herralta, vapaa mies olen taas.

Ja siinä venheitä vesille viimeisteltäessä kertoi Vilppu jo taas
kyllästyneensä soturinammattiin, -- perheensä luo, Ennin ja poikansa
luo, sinne hän halusi jo asettua. Ja olihan siihen hänen päätökseensä
vielä muitakin syitä, viittaili veitikka Laurille veikeämmin. Siksi
usein hän oli elämänsä taipaleilla joutunut ristiriitaan esivallan
edustajain kanssa, että hän varoi siitä vielä kerran tilille
joutuvansa, jos aina vain siellä näkyvillä pysyisi, -- täällä korven
laidassa hänelle kyllä marskin turvakirja riitti. Arpa oli nyt
heitetty, tahallaan oli hän Olavi-ritarin venheestä pois jäänyt, niin
kertoi Vilppu taas iloisena ja lisäsi:

-- Nyt seuraan sinua, Lauri, Karmalaan ja sieltä häihisi Savoon. Ja
iloisesti on nämä häät vietettävä kaikista kahnauksista huolimatta, sen
minä takaan!

Lauri hymähti:

-- Kun sinä sen takaat, niin uskoa kai täytyy. Mutta kuinka tahansa,
tuosta saat airon, terve taas toveriksi salolle! Ja nyt kova soutu
kotiin päin!



XVII. TUPAANTULIAISET.


Kellastunut oli lehti ja mustunut maa metsässä, jonka läpi hääjoukko
saatteli Lauria ja Anjaa Savilahdelta heidän uudismökilleen Vahvajärven
rannalle. Koivunlatvat olivat jo melkein alastomat, mutta haavat olivat
vielä koreimmassa, punaisenruskeassa juhlapuvussaan, kimaltaen
kirkkaina suontakaiselta rinteeltä tielle. Marjanvarsista oli lehti
varissut, mutta punaisina, mehevinä hohtivat karpalot suolla ja
kypsänpulleat puolukantertut aholla. Syksy oli tullut. Mutta se ei
ollut sumuista, kosteata, masentavaa syksyä; raitis oli ilma
metsässäkin, tuores ja terve, sen olivat yökylmät puhdistaneet ja
pohjan vihurit tuulettaneet. Raitis oli myöskin hääjoukon mieli,
iloinen ja kevyt. Enimmäkseen vain nuori väki olikin lähtenyt
vastanaineita salopirttiin saattamaan, -- matka kun oli vanhemmille
liian pitkä --, ja leikkiä lyöden se taivalta teki ja kajautti
lauluillaan kellastunutta saloa. Edellään se ajoi Anjan nimikkolehmää,
parittain kantoivat saattajat korennoilla morsiustalosta tuotuja
myötäjäisiä ja uuden talon tarpeita, mutta itse juhlapari käveli
joutilaana, kunniaväkenä, joukon keskellä.

Kankeathan ne häät olivat olleet Suur-Savon Tarvaisessa. Ei ollut kyllä
Ohto-isäntä säästänyt suuren talon varoja juhlia valmistaessaan: siinä
oli saanut härkä jos lammaskin henkensä heittää, mahtavat lohet oli
pöytiin kannettu ja vankkaa oli ollut kotihalmeen ohrista pantu olut.
Ja paljon oli vieraita juhliin kertynytkin; oli tullut savolaisia
laajan pitäjän joka kulmalta, ja miehissä olivat Sysikorven
hämäläisetkin, syystyöt lopetettuaan, lähteneet johtajasukunsa perijän
aviojuhlille salotaipaleen taa. Mutta vaikka häihin oli tultu
ilman riidan mieltä, niinkuin vaati tapa vanha ja hyvä, ja vaikka
Ohto-isäntäkin oli varonut liikahaarikkaa kallistamasta, niin jäykkää
oli ollut eriheimoisten seurustelu näissä suurissa häissä. Ikävöiden
olivat senvuoksi sekä vastavihityt että nuori väki molemmista heimoista
odottaneet sitä hetkeä, jolloin häälahjat oli annettu ja itkuvirret
veisattu morsiamelle jäähyväisiksi. Silloin päästiin kulkemaan salolle
päin Laurin uuteen tupaan, -- sillä taipaleella se vasta oli ilo ilolle
tuntuva, sen he arvasivat.

Ja he olivat sen arvanneet oikein. Helpottavalta oli heti syksyiseen
metsään tultua kaikista tuntunut; siellä lepoahoilla lyötiin mukana
kannettavasta tynnyristä tappi auki, ja nyt vasta iltikseen kierteli
viisvanteinen kippo häärahvaassa. Vasta nyt sai Vilppukin lupauksensa
täytetyksi, että näistä häistä oli sittenkin tehtävä iloiset häät. Hän
kiusaili siellä Heino-toveriansa, joka vaskitetussa kypärässä ja
hirvennahkaisessa miekkavyössä kulki talonpoikaisen häärahvaan
seurassa, hän nauratteli nuorta Enniä, joka nyt hänkin ensi kerran
elämässään iloisena ja onnea säteillen iloisten joukossa ilkamoi, ja
nuorelle avioväelle hän antoi iloisia neuvojaan, -- Vilppu puhalsi nyt
todellakin äänekkään riemun hereille koko tuossa korpea samoilevassa
joukossa. Murahtaen pysähtyi kontio, joka vaaran rinteellä mustikoita
mauskutti, tuota melua kuuntelemaan, kuopaisi sitten tyytymättömänä
maata ja lonkkasi syvemmäs kankaalle, josta jäkälää jäystävä porolauma
loikkasi suolle sellaista vinhaa, että kavionkilke tielle asti kajahti.

Mutta kun sen hilpeän päivätaipaleen jälkeen saavuttiin Vahvajärven
rannalle, niin jo vaihdettiinkin leikki työhön ja reippaasti kävi nuori
väki, niin hyvin Hämeen kuin Savon heimo, käsiksi niihin taikoihin,
jotka uudella tuvalla oli luvattu suorittaa, ennenkuin loppukarkeloihin
saatiin käydä. Tupa oli jo Juuritaipaleessa valmis, sen oli Lauri itse
veistänyt, veistänyt kuin hyväillen sileiksi karkeat petäjät, ja
korkealle oli hän nostanut kurkihirren näkymään loitos yli rauhaisan
lahden. Mutta rannassa oli sauna vielä kattoa ja kiuasta vailla, ja
ometta oli kiireellä kyhättävä asunnoksi ammuvalle Helunalle, joka
Karmalasta mullikkaa toverikseen odotti ja jolle jo kesällä korkea
heinäsuova oli järven rantaan koottu. Ja aitta oli tehtävä mäelle,
mihin ripustaa nuorikon huomenvaatteet ja kuivamaan pingoittaa
kaadettavain karhujen taljat ja oravakiihtelykset.

Taas rytisi vavahdellen Vahvakorven metsä, kun hirsiksi kaatuivat
suuret petäjät, ja niiden kupeilla kalskahtivat veistäjäin kirveet.
Naiset vetivät miesten apuna hirsiä salvokseen, johon nopeasti kerros
kerroksen päälle kohosi. Mutta kun pitkät rupeamat siten oli työtä
tehty, iskettiin illalla kirveet hirsiin kiinni, ja silloin Laurin
uuden pirtin paksut siltapalkit tömisivät karkeloivien poljennasta, ja
iloinen nauru kajahti pimeälle lahdelle. Silloin viritti myös Juvan
luiseva Pouta-Paavo, joka hänkin oli lähtenyt vankilatoveriaan uuteen
tupaan saattamaan ja joka päivän rannassa oli nuorelle ystävälleen
venhettä veistänyt, virsivipunsa ja lauloi illan ratoksi niitä
laulujaan Ilmarisesta seposta ja Lieto pojasta Lemminkäisestä, joita
hän kotoisilla Karjalan mailla oli oppinut. Jokena juoksi hänen
laulunsa. Ja sitä jatkoi toisaalta Suopellon Sipi, laulaen hän niitä
vereksempiä lauluja Kurjen Matista ja hänen pirkkalaistensa
lapinretkistä, joita Hämeen puolella tunnettiin. Mutta toimekkaana
puuhasi uuden, sähisevän uunin ääressä talon nuori Anja-emäntä,
valmistaen talkooväelle illallista niistä metsän makeista antimista,
joita erämiehet aina aamutuimaansa lehdosta hakivat, ja häntä
Leena-muori auliisti auttoi ja opasti.

Talkootöitä lopetettiin eräänä iltana Juuritaipaleen pihalla, kun Penin
ääni ärhentävänä kuului viereiseltä kankaalta, -- vieraita se haukkui.
Juostiin katsomaan: Jokohan sieltä saapuvat Karmalan vanhukset, jotka
eivät olleet häihin jaksaneet tulla, mutta jotka Laurin uuteen tupaan
olivat luvanneet tuoda hänen kotiperintönsä? -- Ei ollut tulija
Karmalan väkeä, mutta tuttu kulkija se silti oli. Hän saapui sieltä
puettuna harmajaan munkinviittaan, joka vyötäreiltä oli nuoranpätkällä
sidottu. Se oli Klemetti-isä, sydänmaalaisten suosittu ystävä, jonka
Maunu-piispa muutamia vuosia sitten oli erämaan laitaan jättänyt
savolaisten opettajaksi. Hän astui sieltä metsästä nytkin iloisena ja
ystävällisenä häärahvaan keskelle, astui avopäin, virsut jalassa ja
selässään oli hänellä se pieni pussi, jossa hän kantoi astian pyhää
öljyä ja toisen pyhää hostiaa, antaakseen sairaille ja kuoleville
lohdutuksen, missä sellaisia tapasi.

-- Tule taas tervennä joukkoomme, isä, huusivat savolaiset ilostuneina.
He tiesivät, että Klemetti-isä tänä kesänä oli käynyt Pyhän Henrikin
haudalla Rantamäellä ja samalla Maunu-piispan puheilla Turussa,
tekemässä tiliä toimestaan, ja he arvasivat hänen niiltä matkoiltaan
nyt palaavan. Ja Laurikin häntä kädestä puristi, virkkaen:

-- Terve uuteen talooni!

Mutta munkki viskasi ohkaisen pussinsa selästään, istahti talkootyöstä
lepääväin keskelle ja puhui:

-- Tiesin täällä talon löytäväni ja jopa arvasin Anjan ja Laurin siitä
tapaavani, mutta enpä uskonut ehtiväni hääjuhlain rääpiäisiin. Sen
parempi, kun kerkesin, minulla on tähän uudistaloon terveisetkin
tuotavana. Mutta, Anja-emäntä, onko sinulla oluttilkka vielä jäljellä
janoiselle kulkijalle?

-- Vielä on tilkka häätalon tuomisia...

Juodessaan viskasi hän rohkaisevan sanan nuorelle emännälle ja
puhutteli leikkisästi Savilahden kassapäitä, -- kaikkien ystävä hän
oli, ja varsinkin nuorten, joiden kehitystä hän oli koettanut lempeällä
kädellä ohjata. Kiertävä harmaamunkki tiesi ja tunnusti, että puhdas
uskonnollinen jälki hänen käännytystyöstään tämän salokansan
keskuudessa ei ollut suuri. Mutta metsäkyliä kierrellen oli hän
alituisesti tuon kansan keskessä seurustellut ja siten sen mieliin ja
käsitykseen paljon vaikuttanut, -- siten hän oli opettanut sitä
kunnioittamaan sitä ristin oppia, jonka nimessä hän täällä kuljeskeli.
Hän ei ollut leipäpappi, joka salokyläläisiä sakotteli laiminlyödystä
kirkonkäynnistä taikka tihuntirästeistä, köyhänä tuli hän köyhään
tupaan, söi talonpoikain pöydässä eikä hän opetustoimestaan mitään
palkkaa vaatinut. Siksi kansa häneen luottikin enemmän kuin
virkapappiinsa, häntä se mieluummin rippi-isänään käytti ja hänen
neuvostaan se jo hätänsä hetkellä ristinmerkin teki, vaikka sydämessä
asuikin vielä pakanallisen viisikannan kuva.

-- Niin, Lauri, piispa muistaa vieläkin tämän Juuritaipaleen, -- puhui
munkki, annettuaan Anjalle haarikan takaisin, -- hän se sinulle viestin
laittoi!

-- Mitä, piispako? kummasteli Lauri.

-- Niin, piispa kyseli minulta näitä Hämeen ja Savon rintamaiden
välejä, ja silloin hänelle mainitsin, että sinä juuri olet uudispirtin
rakentanut tähän Vahvajärven rannalle, jossa hän kahdesti on yönsä
taivasalla viettänyt. Hyvin hän tämän paikan muisti, kertoi itse tänne
aikoneensa majatalon perustaa ja siksi tämä sinun uudispirttisi hänen
mieltään ilahdutti. Ja ennenkuin Turusta lähdin, antoi hän minulle
tämän kirjan sinulle, Lauri, tuotavaksi...

Munkki veti poveltaan suuren, sinetillä varustetun pergamentin, jonka
hän Laurin kouraan pisti. Kummastellen sitä kaikki katsoivat ja
ällistyneenä Lauri kysyi:

-- Mikä kirja se on, isä ... mitä siinä luetaan?

-- Siinä lahjoittaa piispa sinulle kaikki nämä Vahvajärven maat, kun
sinä vain matkamiehille yösijan majassasi annat...

-- Sepä on sievä huomenlahja, virkahti Suopelto innostuneena.

-- Kiitetty olkoon piispa, lausui Laurikin, vieläkin ihmeissään tästä
odottamattomasta häälahjasta. Ja Anja kietaisi kiitollisena
käsivartensa vanhan oppi-isänsä kaulaan.

Mutta munkki kertoi vielä tarkemmin piispan toivovan, että tällaisten
uudisasutusten kautta Savon ja Hämeen kansojen kireät välit vähitellen
korjautuvat ja että liikekin molempain heimojen välillä siten käy
helpommaksi ja yleisemmäksi. Ja ainakin tästä nuorukaisjoukosta näytti,
että sen toivon ei toki pitäisi olla mahdoton.

Iloisella, rohkealla mielellä taas tänä iltana karkeloihin käytiin. Jo
olikin viimeinen karkelo-ilta. Kovalla työllä ja kiireellä oli
talkooväki nyt lauantai-iltaan saanut Laurin uudistaloon tarpeelliset
ulkorakennukset pystyyn; Heluna oli omettaansa viety, Anja sai ripustaa
häälahjansa ja kotitalonsa tuomiset uuteen aittaansa, ja ensi löyly
lyötiin talkooväelle tänä iltana Laurin uudessa saunassa. Huomenna,
sunnuntaina, piti häärahvaan lähteä palaamaan Juuritaipaleen
uudistalosta, toisten itään, Saimaan puolelle, toisten länteen,
Päijänteen rannoille. Viimeiset iltakisat nyt kylvyn jälkeen pidettiin
valkoseinäisessä tuvassa leikkiä lyöden ja iloiten.

Mutta toisten iloihin ei tänä iltana Tuiran Vilppu ottanutkaan osaa.
Hän istui ääneti nurkassa tarkastellen Laurin rihmasia, lämsiä ja
vasamakasaa, -- ne oli pyyntimies ensiksi uuden pirttinsä seinälle
ripustanut. Ihmetellen katseli Lauri tätä iloisen toverinsa outoa
alakuloisuutta ja kysyi:

-- Mitä mietit, Vilppu, kadutko jo kauppojasi, kun Viipurin ilot
heitit?

-- Katselen kateella tätä sinun uudistaloasi. Tällainen onnenpesähän se
oli jo minullakin Kihoskosken rannalla ... mutta ei ole enää.

Perheensä luo päästyään oli Vilppu yhä varmistunut päätöksessään jäädä
pysyväisesti kotikulmalleen halmeenraatajaksi ja pyyntimieheksi. Mutta
Karmalaa hän ei oikein kodikseen tuntenut, häntä painosti siellä
samalla tavalla kuin Lauria ja niinkuin tämä olisi hänkin tahtonut taas
salolle elämänsä perustaa. Siksi hän oli nyt alakuloiseksi käynyt,
nähdessään näinä päivinä Laurin kotoista onnea uudessa uudistalossa.
Sen Lauri hyvin oivalsi ja virkkoi:

-- Mutta nostetaanpa sinunkin tupasi pystyyn taas Kihoskosken rannalle!
Paremmin siellä nyt uskallat asua, kun raja on käyty; eikähän tästä
meiltä ole sinne kuin päivän astunta saloa, -- ihan naapureiksihan me
jouduttaisiin!

-- Kun sen taas jaksaisi pystyyn saada, huoahti Vilppu, -- sinne
mieleni tekisi. Mutta tuomet vesovat jo siellä vanhan kiukaani
sijoilla.

Jo oli karkeloväkikin kertynyt tätä keskustelua kuuntelemaan, ja sille
nyt Lauri kehoittaen huudahti:

-- Toimitetaanko talkoot Kihoskosken rannallekin, rakennetaanko
Vilpulle tupa sen poltetun tilalle, yhdessä molempain heimojen
voimalla!

-- Mukaan tullaan, tuuma on hyvä!

Auliina innostuivat kaikki sitä hanketta avustamaan. Ja sillä hetkellä
se päätettiin, että ensi kevännä, kun kalajärville lähdetään,
pysähdytään päiväksi pariksi Veneheittoon ja silloin rakennetaan
miesvoimalla Vilpulle uusi tupa Kihoskosken äyräille, ja entistään
ehompi. Kättä lyötiin päälle. Eikä ollut enää Vilppukaan kisoista
syrjässä, ja iltakauden pälyi ilon kyynel Enninkin suruista sulaneessa
silmässä. --

Kaipaavana valmistautui seuraavana päivänä tuo puolen viikkoa yhdessä
viettänyt hääjoukko toisilleen jäähyväisiä sanomaan. Oli kirkas,
lämmin, päivänpaisteinen sunnuntain aamupäivä, lauhkea "kesäinen"
syksypäivä, ja hääjoukko oli ryhmittynyt sen sulosta nauttien
istumaan siihen Vahvajärven kauniille nurmikentälle, joka ensimmäisenä
olikin houkutellut Laurin tähän uudistaloa ajattelemaan ja johon
keltarantaiset selät tyyninä siintivät. Siinä kuunneltiin vielä
Pouta-Paavon soittoa, -- hän oli näet ottanut kanteleen mukaansa näihin
tupaantuliaisiin ja näppäili nyt hiljaa sen kieliä päiväpaisteisella
rinteellä.

Mutta siinä kanneltaan sormiessaan innostui soittaja vähitellen itse
omasta soitostaan. Hän rupesi pehmeillä sävelillään manaamaan esiin
Vahvajärven hyvät haltijat tätä uudistaloa suojelemaan. Ja soittonsa
säestämänä herahti hän laulamaankin, kutsuen lehdonhaltijat vaalimaan
pientä perhettä erämaan kätkössä. Hän toivotti sille

    Lehot laajat leipämaiksi,
    ahonvieret vehnämaiksi
    kukkamaiksi kummunvieret;
    salon hiekat hernemaiksi,
    salon mullat maltahiksi...

Mutta hänen kanteleensa kajahti myöskin erämaan yksinäistä ikävää, sen
korven raskasta kohinaa autioina iltoina, jolloin eläjän mieli siellä

    On kuin laaka lammin ranta,
    kuin pimeä pilven ranta,
    kuin on alli aallokossa
    uiessa vilua vettä...

Syvään, surunvoittoiseen erämaantunnelmaan vaipuneena kuunteli
rinteellä istuva hääjoukko tätä Paavon sydämestä lähtevää laulua ja
tunsi kaksinkerroin erohetkensä ikävän, ikävän jättää nuori pari yksin
tänne korven kätköön. Ja sydämestään yhtyi se laulajan toivotuksiin,
kun tämä lopuksi taas erämaan luontoa lauhkeaksi kehoitti uuden tuvan
eläjille ja metsään päin kääntyen manasi:

    Lepy lehto, kostu korpi,
    lempeä salo sininen!
    Anna rauha rahvahalle
    salon pirtille sovinto...!

Se oli korven kansan korkeinta jumalanpalvelusta, herkemmin se soitto
ja laulu salon lasten sydämiä liikutti kuin kauneinkaan kuorivirsi tai
mahtavin messu kirkossa. Sen tuo kansa nyt täyteläästi tunsi;
kylmimmänkin kuoren alta löytyi nyt sydän, peitetyinkin tunne
purkausi nyt ilmi ja kyynele kimalteli tänä sunnuntaiaamuna monen
takamaataistelijan silmässä. Sen hartauden oivalsi myöskin
munkkivanhus, joka avopäin istui hääjoukon keskessä kuunnellen, kuinka
vanha laulaja pakanallisia haltijoita uuden talon suojelijoiksi manasi.
Hän oli jo tottunut alistumaan tähän salon kansan piintyneeseen tapaan,
että se hänen Jumalansa rinnalla yhä vanhoja haltijoitaan palveli, eikä
hän voinut eikä tahtonut nytkään häiritä sen syvää, kaunista hartautta,
-- se oli hänestä jumalanpalvelusta sekin!

Laurin vieressä rinteellä istui Pouta-Paavon soittoa kuunnellen hänen
orpanansa, Heino, ja tämänkin huijaripojan mielen nuo korven säveleet
välittömästi ja syvästi vaikuttivat. Heti talkootaloon tultuaan oli hän
riisunut pois sotilastakkinsa ja nostanut kypäränsä naulaan, johon hän
leveän miekkavyönsäkin oli ripustanut; kirveeseen oli tarttunut hänkin,
liehuen puolen viikkoa toisten rinnalla veistotöissä. Silloin jo oli
hänen mielessään toisinaan herännyt kaipuu takaisin kotoiselle salolle,
jota hän kirjavan maailmantaipaleensa varrella harvoin oli joutanut
muistelemaankaan. Mutta kun hän nyt Laurin uudistalon pihalla kuunteli
kotikanteleen hillitysti helähtäviä, surumielisiä säveliä, kasvoi se
kaiho hänessä ylivoimaiseksi. Ja sen tunnelman vallassa kääntyi hän,
kun Paavo oli lopettanut laulunsa, Laurin puoleen ja virkkoi, koettaen
tehdä äänensä leikkisäksi:

-- Sinä olet, nyt, Lauri tämän järven isäntä, mitähän jos minullekin
sen jostakin lahdenpohjasta mökinpaikan antaisit.

-- Sinulleko...? -- Lauri katsoi pitkään orpanaansa, jonka muuten
hiukan jo herrastavassa ja ylimielisessä käytöksessä hän oli
huomannut joitakin epävarmuuden merkkejä. Heino oli ensiksi, kun
Savilahdella tavattiin, kehahtaen hänelle kertonut, kuinka suuria
tulevaisuudentoiveita hänellä oli sillä uudella uralla, johon sattuma
niin äkkiä oli hänet lukutieltään nykäissyt. Kaarlo Knuutinpojan
suosioon hän oli jo vajaassa vuodessa päässyt saman verran kuin ennen
Maunu-piispan, olipa hän jo viime kesänä väliaikaisesti toiminut
linnanvoutinakin. Hän oli hyvissä väleissä ja suosittu vieras
Degen-ukon perheessä, jonka vanhempaa tytärtä -- jalosukuista neitosta
siis -- hän uhkasi kosia, -- sitä tietä oli hän aikonut yhä ylemmille
virka-asteille kiivetä... Tosissaanko Heino nyt miettisi jättää nuo
korkeat tulevaisuudentuumansa ja palata kaukaiselle salolle
uudisasukkaaksi, -- ei, pilaa hän puhuu, niin päätteli Lauri ja jatkoi:

-- Taitavat toki asemiesten pidot ja linnanneitosten kisat Viipurissa
sinulle makeammilta maistua kuin halmeenraadanta tai pyyntimiehen
retket, -- niitähän et kestänyt ennen nuorempanakaan.

Heino ei heti vastannut; oudot ristiriidat hänen mielessään
risteilivät. Hän katseli tuota rinteellä hartaassa tunnelmassa lepäävää
nuorukaisjoukkoa, ja hänestä tuntui, että onnellisempina nämä nuoret
nauttivat noista kotoisista iloistaan kuin kiiltopukuiset linnanritarit
ja neitoset juhlajuomingeistaan ja palkattujen leikarien soitosta. Se
tunne oli hänessä tällä hetkellä voimakas ja syvä, ja vakavin katsein
vastasi hän Laurille:

-- En tiedä, salo tuntuu vetävän minuakin puoleensa. Ihmettelin ensiksi
Vilppua, kun hän kypäränsä hylkäsi, nyt en ihmettele enää, -- ei ole
hauskaa olla aina muitten käskettävänäkään.

-- Vai vetävät sinuakin lapsuutesi maat... Kyllähän täällä lahtia
löytyy sinullekin, jos tahdot kotisaloon palata, mutta muistapas: kovaa
on korvessa raataa...

Heino ei enää vastannut. Hän kummasteli itseäänkin: oliko metsän rauha
ja kellastunut syksyluonto hänet lumonnut, vai loihtiko hänet
Pouta-Paavon äskeinen laulu...?

Hän katseli, kuinka Peni ahon rinnassa tuvan kupeella surunvoittoisesti
ulisi, pää pilviä kohti nostettuna. Mutta yhtäkkiä Peni siitä pystyyn
karahti ja karkasi ärhentävästi haukkuen metsätielle päin, ilmeisesti
vainuten uuden kulkijan. Pihanurmella istunut häärahvas nousi ylös ja
siirtyi tuvan taa metsän rintaan katsomaan, ketä sieltä kulki. Jo
kajahti tervehtivänä Laurin ääni, -- tuttuja olivat tulijat, Karmalan
väki sieltä vihdoinkin saapui. Isä-Tuomas asteli siinä edellä,
mullikkaa nuorasta vetäen, ja poika-Tuomas käveli mullikan perässä,
sitä vitsalla hosuen; molemmilla oli selässään korkeat jymykontit
täynnä työkaluja ja talontarpeita, jotka heidät vielä entistä
kumarammiksi painoivat. Innottomin kasvoin he pysähtyivät uuden tuvan
eteen taakat selässään, -- juuri sellaisina Heino isänsä ja veljensä
lapsuutensa ajoilta asti muisti. Mutta viimeisenä jonossa ja jalkojaan
väsyneesti laahaten saapui sieltä Heinon äiti, kalpeana ja kylmänä
niinkuin ainakin. Kontti oli hänelle ilmeisesti liian raskas. Mutta
hänen silmänsä pälyivät ympärilleen, kun hän pihalle astui, ikäänkuin
hakien jotakin. Ja kun ne vihdoin Heinoon sattuivat, silloin nuo
katseet jäykistyivät ja kävivät ankariksi.

-- Sinäkin tulit, äiti, vaikka heikoilta voimasi näyttävät, virkahti
Heino, nyt ensi kerran pitkien vuosien takaa emoaan tervehtien.

-- Sinua juuri tapaamaan tulin, vastasi Marketta. Melkein viluinen oli
hänen tervehdyksensä, mutta noissa levottomissa katseissa näytti
sittenkin piilevän jotain syvää polttoa.

-- Arvasit minun Laurin häihin tulleen, äiti?

-- Arvasin ja tiesin, tiesin, että minua täällä tarvitset. Aiotko
Karmalaan?

-- En ole aikonut, äiti...

Omituinen oli se yhtyminen. Äiti, hento nainen, pysyi kylmänä ja
jäykkänä, poika sitävastoin, soturi ja maailmankiertäjä, suli pehmeäksi
kuin vaha. Heino tunnusti nyt, että juuri äitiään tapaamaan hän oli
näihin häihin lähtenytkin, mutta syliinsä ei häntä emo sulkenut, ei
kotiinsa käymään kutsunut. Jonkunlainen arka, kankea mieliala laskeusi
siitä äsken niin herkkämieliseen hääjoukkoon, ja melkein kiirehtien
kaikki nyt kävivät viimeistä juhla-ateriaa syömään uudistuvassa,
joutuakseen sitten taipaleelle. Vielä oli siinä nuori väki aikonut
kaikkein viimeiset karkelot lyödä ennen eroaan, mutta niistä ei nyt
tullut mitään. Ääneti istuttiin, kuiskaillen harva sana vaihdettiin, --
viimeksi tulleiden ylen vakava, raskas mieli oli ilon karkoittanut.

Mutta äkkiä siirtyi pirtin perältä kumara isä-Tuomas ovelle, Heinon
viereen. Hänellä näkyi olevan hyljätylle pojalleen jotain sanottavana,
joka hänen mieltään painoi.

Oudostellen sitä katselivat sysikorpelaiset, jotka tunsivat Tuomaan
heltymättömän mielen, ja vaikeaa näkyi vanhan miehen olevankin saada
sanotuksi sitä, mikä hänen kielellään kammelsi. Vihdoin kuului hän
kuiskaavan:

-- Kuulin sinun äidillesi sanovan, että et ole aikonut Karmalassa
käydä.

Isän äänessä oli nyt outo, katuva, melkein anteeksipyytävä sävy, joka
Heinon mielestä heti sulatti kaikki vanhat kaunat, ja hän vastasi:

-- Enhän ole tuota varmasti päättänyt...

-- Muistan minäkin ne Vesilahden käräjät, mielessäni olen jo ne
silloiset sanani peruuttanut, -- kiivas olin silloin, nyt olen vanha.
Tullet kotitaloon, Heino, mahdut sinne Tuomaan rinnalle. Taikka jos
tahtonet oman pirtin perustaa, kuten Lauri, niin on Karmalassa maita
jakaakin...

Siihen heidän ympärilleen oli jo kertynyt kotikulman miehiä, jotka
oikein läheltä tahtoivat kuulla, oliko Karmalan karhu todellakin
pehmennyt, ja Lauri nyökkäsi heille iloisesti päätään, että näettehän
sen... Mutta Heinon ohimoissa kohisivat veret kuumina, hänen äskeinen
mielialansa sai hänet taas ehyeltään valtoihinsa, ja sulalla äänellä
hän nyt isälleen puhui:

-- Kaipuuta tunnen todellakin kotoisille mailleni, äsken vielä mieleni
suri sitä, ettet sinä, isä, minua kotiin tahdo. Ehkäpä kääntyykin tästä
nyt tieni Sysikorpeen päin...

Tämän puheen aikana oli Karmalan sairaalloinen emäntäkin pirtin perältä
ovensuuhun astunut. Kaikki tiesivät, kuinka haikeasti hän oli kotoa
paennutta nuorimpaansa ikävöinyt, ja he iloitsivat nyt siitä riemusta,
jonka isän ja pojan sovinto mahtoi hänen mieleensä tuoda. Mutta sitä
suurempi oli hääjoukon hämmästys, kun Marketta nyt aukinaisen oviaukon
kynnykselle asettui ja miltei vihaisesti kähisevällä äänellä virkkoi:

-- Ei tule mitään siitä sopimuksesta, Heino ei palaa Karmalaan!

Sanattomaksi vaikeni isä, ja miltei tyhmistyneenä kysyi Heino:

-- Äiti, etkö sallisi minun syntymäkotiini palata, sinun luoksesi...?

-- En, vastasi äiti kiihkeästi, -- siitä ei sinulle onnea kasvaisi,
sinun tiesi on pantu toisia uria kulkemaan. Vai siksikö sinua viikon
pienenä vihkivedessä pesin, siksikö tuskalla olen askeleitasi
maailmalla vaalinut, että sinä pehmeänä tieltäsi pyortäisit. Tuon jo
sisässäni tunsin, juuri senvuoksi tänne tarvoin sinua varoittamaan,
vaikka voimani vaivoin kestivät perille asti. Heino, vyötä vyöllesi
miekka, jonka pois olet riisunut, ja palaa sinne, mistä olet tullut!

Aivan säikähtyneinä jähmettyivät nyt häävieraat tuota muuten
harvapuheisen emännän outoa puhetta kuuntelemaan, -- hän olikin, tuo
laiha, vanhahko nainen, melkein kaamean näköinen, seisoessaan siinä
vapisevana, mutta uhkaavan näköisenä uuden pirtin kynnyksellä. Hänen
silmänsä, joita kiersivät mustat renkaat, paloivat kuumaa tulta, jota
ei katsoa kestänyt. Melkein säikähtyneenä nyt Heinokin, äitiään
rauhoitellen, hänen viereensä astui ja virkkoi:

-- Miksi kiivastut äiti, mitä tarkoitat?

Mutta kalpea nainen ei häntä enää katsonutkaan, hänen hiilostavat
silmänsä tähtäsivät ulos syksyiseen luontoon ja matalaksi painui nyt
äsken riehuva ääni, kun hän outoa puhettaan jatkoi:

-- Tuskalla sinut synnytin ja henkeni hädässä olen retkilläsi
puolestasi taistellut, ettet poikkeaisi siltä radalta, jonka sinulle ja
sinun suvullesi olen valinnut. Etkö näe noita tappelevia joukkoja,
joita erottaa ääretön erämaa, -- ken kerran on toiseen joukkoon käynyt,
hän ei enää saa toiseen palata. Toisen tie käy poljettuja polkuja
pitkin, ylhäällä päivänpaisteessa. Rosoinen ja kivikko on toisen tie,
nälkää, kylmää ja kyyneleitä on sen raskaan raadannan varrella. Tätä on
meidän talonpoikain kuljettava, mutta tuo paisteinen rinne, herrojen
kuja, -- etkö ymmärrä siellä pysyä, sinä ja sukusi! Mitä välität meidän
matalain iloista, mitäpä meidän voimattomain vihoista, -- ota miekkasi
ja mene...!

Kimeäksi oli kiihoittunut heikon naisen ääni, se oli lopuksi kirmaisten
kiljahdellut, ja nyt se yhtäkkiä katkesi niinkuin liiaksi pingoitettu
kanteleen kieli, joka tuokion vielä valittaa, ennenkuin vaikenee. Vielä
värähtivät Marketta-emännän verettömät huulet, kun hän kaatui kokoon
kynnyksen eteen pihalle, jossa suonenvedon vavahdukset hänen jäseniään
nykkivät.

Säikähtyneet häävieraat olivat loitommas vetäytyneet, ja siellä he nyt
ristivät silmiään, sillaikaa kun Heino ja Klemetti-isä kävivät
pyörtynyttä auttamaan. Ja kammoksuen he ikäänkuin taikoja luotaan
hosuivat ja toisilleen kuiskailivat:

-- Loveen lankesi taas Karmalan emäntä!

-- Vitsahousun valtoihin vaipui! Se kuuluu loveen langenneen usein
kotonaankin Mustanahon karsikossa.

-- Siellähän se on oppinut nuo oudot taikansa, joista hän nytkin puhui,
häijyjen henkien avulla!

-- Auta Jeesus ja Maaria...!

Mutta hölmistynyttä hääjoukkoa rauhoittaen virkkoi vanha harmaaveli,
nostaen kaatuneen emännän kynnyksen edestä:

-- Hän on sairas, rukoilkaamme hänen sielunsa puolesta!

Ja ääneensä latinaista rukousta sanellen kantoi hän tuon hennon naisen
kuin lapsen käsivarsillaan mäelle Anjan uuteen aittaan, jonka lattialle
Enni nahkaisista vuoteen laittoi, ja sinne jäi munkki yksin potilaan
ääreen polvistumaan.

Ei tullut hääjoukolle lähtöä uudistalosta vielä sinä sunnuntaina. Päivä
oli siinä hälinässä jo iltapuolelle kulunut, eivätkä hämäläiset voineet
sairasta emäntää salolle jättää. Pelon valtaamina supattelivat nyt
vieraat hiljaa pirtissä ja pihalla, kertoen toisilleen sekä Karmalan
emännän että muiden ihmeellisistä loveenlankeemisista, kertoivat
juttuja ukoista ja akoista, jotka olivat itsensä herjalle heittäneet ja
kaukaisia asioita ennustelleet, sotia ja ruttoja, -- juttuja toistaan
kamalampia. Niillä he herkät mielensä vieläkin aremmiksi säikyttivät,
niin että veret kasvoilta pakenivat.

Illan suussa palasi harmaavaippainen munkki aitasta häärahvaan luo
kertomaan, että Marketta-emännän taudinkohtaus oli ohi, hän oli jo
tuntoihinsa herännyt, rukouksiinsa heittäytynyt ja pyhää ehtoollista
pyytänyt. Hän on hurskas nainen, herja henki ei hänen suunsa kautta
puhunut, vaan Pyhä Neitsyt, jota hän ikänsä on palvellut. Niin vakuutti
munkki ja kehoitti häärahvasta hiljaa makuulleen käymään.

Mutta Heinon silmää uni karttoi. Isä Klemetin jäljessä käveli hän nyt
aittaan sairaan äitinsä luo. Hän olisi tahtonut tarkemmin kysyä, mitä
äiti, jonka pohjattoman hellyyden poikaansa kohtaan hän tunsi, oikein
oli noilla oudoilla sanoillaan tarkoittanut.

-- Äiti, mitä olet hiljaisissa mielikuvissasi minusta nähnyt? kysyi hän
kuiskaten vuoteen ääreen astuttuaan.

-- Älä kysele, kielteli Klemetti-isä, -- äidilläsi on jo rauha.

Tyyni ja nöyrä niinkuin ennen vanhaan olikin nyt Marketan katse, ja
kädet olivat hänellä kuin rukouksessa rinnalla. Hän näytti siinä vain
hartaasti kuuntelevan, kuinka munkki hänen viereensä polvistuneena luki
rukouksen toisensa perästä ja sitä tehdessään hiljaa kalisti
rukousnauhaansa. Mutta raskaasti kohoili jo riutunut rinta, ja se
rauha, joka hänen kasvoilleen oli laskeutunut, näytti niitä jo
jäykistävän. Pilveen laskevan auringon rusko loi läntiselle
taivaanrannalle vain kapean, hohtavan viivan, ja sitä kohden oli
sairaan sammuva katse aitan oviaukon läpi kiintynyt Ja sinne se
vähitellen ikäänkuin hämärtyi, raukeni ja sammui. Vihkiöljyllään
voiteli munkki kuolevan kasvot, ja kun hän sen oli tehnyt ja vuoteen
äärestä siirtyi, silloin Heino näki, että siinä nahkasilla makasikin
hänen äitinsä jo vainajana, -- Heino oli häneltä vielä ikäänkuin
odottanut kysymykseensä vastausta! Mutta munkki painoi vainajan
pitkäripsiset luomet syviin kuoppiinsa sammuneille silmille, teki
ristinmerkin otsalle ja rinnalle, tarttui Heinon käteen ja talutti
hänet, aitanoven suljettuaan, mäeltä alas pirttiin, elävien joukkoon.

Aamun ensi valkeamalla hankkiutui vihdoinkin Laurin tuvalla kauan
vieraillut häärahvas lähtemään Juuritaipaleesta, jossa kalma
käynnillään lopulta oli katkaissut pitkän ilonpidon. Vakavana ja
paljain päin seisoi se keltaisen vesakon laidassa katsellen, kuinka
männikkömäeltä vainajan ruumista alas kannettiin, kuinka se nostettiin
vitsaksista kiireellä kyhätyille paareille ja siihen valkealla
palttinalla peitettiin. Kotikirkolle, siunattuun maahan, oli näet
Karmalan emäntä haudattavaksi vietävä, ja paareja kantamaan kävivät nyt
nuo vakaiset Tuomaat, isä ja poika, -- heidän osansa oli aina kuormia
kantaa, missä vain kulkivatkin. Mutta saattueen etupäähän asettui
kulkemaan avopäinen munkki, joka ristiä korkealla kädessään kantoi, --
hän palasi nyt Sysikorpeen vainajaa hautaan saattamaan.

Pirtin kulmalla lausuivat jäljellejäävät näin hautasaattueena
poistuvalle hämäläisjoukolle jäähyväisensä. Siinä seisoi nyt Heinokin
peitettyjä paareja katsellen, ja tuokion kimalteli kostea pisara hänen
silmäkulmassaan. Mutta tuokion vain. Isänsä käsiäkään hän ei nyt
jäähyväisiksi puristanut, ne olivat paareissa kiinni, kylmästi he vain
toisilleen päätään nyökkäsivät, ikäänkuin molemmat ymmärtäen, että ne
eiliset puheet olivat olleet vain hetken mielialan puheita. Ja kun
surusaatto oli länteen päin varjoisalle notkotielle painunut, silloin
juoksi Heino kiireellä tupaan ja sitaisi taas leveän miekkavyönsä
uumenilleen ja nosti vaskitetun kypärän päähänsä.

Varreltaan ylväänä ja kannussaappaitaan kilautellen astui Heino siten
taas Kaarlo Knuutinpojan asemiehenä pihalle ja kävi reippaasti
kasvinveljelleen jäähyväisiä sanomaan.

-- Et tainnut tosissasi ajatellakaan sitä pirtinpaikkaa näiden järvien
lahdilta, virkkoi hänelle Lauri hiukan pisteliäästi.

-- Leikkiä laskin, eihän olisi minusta tänne myyrästäjäksi. -- Niin
Heino nyt orpanalleen vastasi. Eilen se hänelle ei ollut leikkiä ollut.
Mutta se eilinen metsän lumous ja kotikorven ikävä, jonka kanteleen
säveleet hänessä olivat melkein ylivoimaiseksi virittäneet, oli nyt
katkennut, katkennut samana hetkenä, jona äiti velhopuheensa lopettaen
pihalle kaatui, ja nyt aamunraikkaassa valaistuksessa hänestä koko tuo
eilinen mieliala näytti miltei naurettavalta. Miksi jäisi hän tänne
salolle talonpoikain pikkuhuoliin uppoamaan, toisaallahan oli hänen
maailmansa, ja sen houkutukset häntä taas kutsuvat! Ja hän lisäsi
Laurille:

-- Pois kuoli äitikin, jonka vuoksi tänne ikävöin, taitaa olla minulle
tarpeeksi pirtinpaikkaa Viipurin linnassa!

-- Sinne siis menet ja jäät?

-- Sinne. Muokkaa sinä täällä korven rantaa, minä muokkaan siellä
maailman rantaa, johon kerta olen viskattu.

-- Äitisi neuvoako tottelet? kysäisi vielä Lauri, siihen eiliseen
ennustukseen viitaten.

-- Houreissaanhan puhui muoriparka, -- vastasi Heino vähän punastuen --
sairashan tuo oli jo tullessaankin. Mutta siellä kaukana on nyt
kuitenkin minun kaskeni, -- ja kasurini on tässä!

Hän heilautti hyvästiksi kepeästi miekkansa huotraa ja harppasi samalla
kankaalle, jonne savolaisten joukko jo edeltä oli astunut ja jossa se
juuri hupeni louhisen harjun taa.

Tuokion seisoi Lauri vielä pirttinsä kulmalla kuunnellen viimeisten
vieraittensa askeleiden kopajavan kankaalla ja häviävän sammaleiseen
notkoon. Sitten astui hän tupaan, jossa Anja vieraiden jäljiltä
asetteli uuden kotinsa harvoja tavaroita paikoilleen. Pöydän luo oli
pysähtynyt nuori emäntä, -- siihen oli Juvan Poutaselta jäänyt kantele,
jolla hän eilen oli koko hääjoukon mieleen niin syvän korven tunnon
soittanut, ja sitä nyt Anja katseli.

-- Unehtuikohan kantele ukolta, virkahti Anja Laurille, kun tämä tupaan
astui, -- pitäisiköhän se vielä hänelle jäljestä juoksuttaa?

-- Taisipa hän tahallaan sen jättää meille kotoiseksi soitoksi, vastasi
Lauri mietteissään.

Ja Anja antoi sen jäädä siihen pöydän kulmalle. Hän näppäili hiljaa sen
kieliä, kosketteli niitä ikäänkuin arasti kerran ja toisen, tavoitellen
sitä surumielistä, humajavaa, valittavaa, mutta samalla lohduttavaa
säveltä, jota Pouta-Paavo eilen soitteli, uudelleen ja uudelleen
toistaen samaa lyhyttä säejaksoa, samaa surua ja samaa lohdutusta. Ja
sitä näppäillessään hyräili hän itsekseen:

    Lepy lehto, kostu korpi...
    anna rauha rahvahalle,
    salon pirtille sovinto.

Mutta Lauri laski silloin pehmoisesti kämmenensä kanteleen kielille,
tarttui Anjan käteen ja virkkoi:

-- Nyt työhön, arki on alkanut. Soiton me säästämme tänne pirttiimme,
sen pyhäiseksi iloksi.

-- Niinpä kyllä, tuossa kirveesi, minä otan kassaran!

Ja he kävelivät rinnakkain ahon laitaan, kaatamaan sinne syksyn
ruskeankeltaista vesakkoa uudistalonsa ensimmäiseksi kaskeksi, ensi
kevännä sen siinä viertääkseen ja raivatakseen siitä ensimmäisen
viljelyksen Vahvajärven rannalle.



XVIII. TERVE, KUNINGAS!


Viipurin linnassa pidettiin huhtikuun loppupäivänä 1448
maakuntakäräjät, joissa taas kerran sovitettiin ja ratkaistiin Hämeen
ja Savon väestön välisiä riitoja erämaista ja uudelleen vahvistettiin
noiden Sisä-Suomen molempain heimojen takamaiden rajat. Sen vuoksi
liikuskeli nyt Torkkelin vanhassa linnassa lukuisasti talonpoikia sekä
Hämeen että Savon puolelta, sitä varten oli sinne aatelisia ja
rälssimiehiä joukoittain saapunut vierailemaan Kaarlo Knuutinpojan
iloisessa hovissa, sitä varten piti linnan uuteen loistoon somistetussa
asesalissa nyt kaksitoistamiehinen lautakunta, johon kuului puoleksi
talonpoikia, puoleksi rälssimiehiä, juhlallista istuntoaan suuren
tammipöydän ympärillä, muun rahvaan sitä seinänvierustoilta
kuunnellessa.

Pöydän päässä istui Kaarlo-marski itse puheenjohtajana ja ratkaisi,
molemminpuoliset väitteet kuunneltuaan, lautakunnan avulla kaikki
yksityiskohdat varmasti ja selvästi. Jo olikin tuo pitkä rajakirja
kohta kohdaltaan tarkastettu, ja marski kysyi nyt juhlallisesti
kokoontuneelta rahvaalta:

-- Onko kaikilla nyt tieto siitä, miten tämän rajan tulee kulkea?

-- On, vastasi yksiäänisesti koko huoneentäyteinen väkeä.

-- Esittäköön valituksensa nyt vielä se, kenellä valittamista on,
sittemmin se on myöhää.

Ei kuulunut ääntäkään suuressa huoneessa. Ja marski kääntyi nyt hänen
kirjurinaan toimivan linnan alavoudin puoleen, virkahtaen:

-- Henrikki Tuomaanpoika, lue vielä kertaan rahvaalle tämä rajakirja,
nyt siihen ei enää saa jäädä mitään epäselvää eikä hataraa.

Hataraksi oli näet monin paikoin vielä jäänyt sen edellisen
rajankäynnin tulos, jota Olavi Niilonpoika Tavast oli johtanut, se oli
nyt lähes kuuden vuoden perästä ollut parsittava ja korjattava. Jo
tuolta kesäiseltä rajankäyntiretkeltä olivat sekä savolaiset että
hämäläiset tyytymättöminä palanneet, ja kun sitten maakäräjät oli
pidetty Hollolassa rajakirjan vahvistamista varten, väittivät molempain
heimojen edustajat käytyä rajaa vääräksi, -- se ei ollut tarkka, eikä
sitä kesäretkellä tarkaksi saakaan, sanoivat he. Ja käytäntö oli pian
todistanut, että näissä väitteissä oli perää. Jo ensimmäisinä kesinä,
kun molemmilta puolin oli sulassa sovinnossa uudella vauhdilla
takamaille pyyntiin riennetty, oli heti riitoja syntynyt pyyntimiesten
välillä. Ja niiden kesken, jotka nyt asettuivat vakinaisiksi
uudisasukkaiksi takamaille, kesti noita riitoja ja rettelöitä,
suuttumusta ja katkeruutta, alituiseen. Kumman olivat apajat ja
kaskirinteet selillä ja saloilla, joissa pyykkipatsaita oli harvassa?
Siitä tingattiin, ja itse patsaista väitti milloin hämäläinen, että se
oli tuotu hänen oravimailleen, milloin taas savolainen, että se häneltä
vei kalaisen kosken. Koetettiinhan siinä sovitellakin, mutta jo syntyi
eräänä syksynä muutamassa riitasalmessa verinen kahakka, -- vanhoihin
tappelutemppuihin oli siten ollut lopulta turvauduttava, suru ja
sydäntyminen oli suuri molemmin puolin.

Mutta silloin oli hiihtänyt miehiä sekä Sysikorvesta että Savilahdesta
Vahvajärvelle, Laurin uudispirtille, huolestuneina neuvottelemaan,
miten tuo tuho olisi korjattava. Auliisti oli Lauri katkaissut talviset
loukkuretkensä ja hirvenajonsa ja ruvennut riiteleväin heimojen
sovintomieheksi. Hän oli parin erämiehen seuraamana taas käynyt Kaarlo
Knuutinpojan pakinoilla, joka oli määrännyt uuden rajantarkastuksen
talvella, suksikelillä, tapahtuvaksi. Ja kuusi Pohjanmaan miestä oli
sen johdosta uudelleen hiihtänyt tuon pitkän korpitaipaleen ja
oikaissut ja tarkemmaksi määrännyt rajan. Tämän rajantarkastuksen
tulokset ne olivat nyt vahvistettavina niillä maakuntakäräjillä, jotka
marski huhtikuun lopulle 1448 oli kutsunut kokoon Viipuriin ja joita
linnan asesalissa nyt parhaillaan pidettiin.

Linnan alivouti Henrikki Tuomaanpoika -- Karmalan Heino -- luki nyt
harvakseen äsken lopullisesti valmistuneen, uuden rajakirjan, ja hänen
vaijettuaan virkkoi taas marski:

-- Tämä raja siis nyt kestää ikuisiksi ajoiksi. Nyt sen lautamiehet
allekirjoittavat, ja silloin onkin tämä tärkeä toimitus päättynyt.

Kirjuri levitti pöydälle kankeat pergamenttilaatat, ja lautakunnan
jäsenet kävivät nyt toinen toisensa perästä siihen piirustamaan
puumerkkinsä. Eivätpä näet rälssimiehistäkään monet osanneet
nimeään kirjoittaa, ja talonpoikaiset miehet raaputtivat kankeasti
niitä samoja merkkejään, joita he kotona puukolla viilsivät
poronvasainsa korviin ja verkkopulikkoihinsa. Marski Kaarlo
Knuutinpojan piti viimeisenä kirjoittaa nimensä molemmille heimoille
annettaviin rajakirjakappaleisiin, -- toimituksen jälkeen oli hän
sitten vieraanvaraisena isäntänä kutsunut sekä lautakunnan että yleisen
rahvaan juhla-aterialle linnaansa.

Mutta se toimitus ei päässytkään vielä päättymään. Juuri kun
Juuritaipaleen Lauri seisoi orpanansa vieressä pöydän luona
piirtääkseen puumerkkinsä rajakirjaan, lennähti asesalin ulko-ovi auki,
ja sisään työntyi rymyllä ja huohottaen matkapuvussa oleva, kovasta
ratsastamisesta hiestynyt airut, joka kiirehti suoraan pöydän päähän
marskin eteen, teki syvän kumarruksen ja lausui:

-- Jalosukuiselle marskille ja valtaneuvokselle, Viipurin
linnanherralle Kaarlo Knuutinpoika Bondelle viestejä valtaneuvostolta
Tukholmasta.

Niin sanoen kaivoi hän syvältä poveltaan suuren, nelitaitteisen
kirjeen, joka oli rihmasilla lujasti sidottu, -- rihmain päät oli
vahvoilla vahasineteillä lukittu.

-- Tulet suoraan Turusta, niinkö? -- kysyi marski, aavistaen heti tämän
viestin tuovan tapahtumille uuden käänteen.

-- Niin, ja Turkuun olen tullut Tukholmasta vuoroin jäitse, vuoroin
venheellä. Minulla oli käsky kiirehtiä minkä voin, mutta kelirikko on
minua paljon viivyttänyt.

-- Hyvä, tule sisään kertomaan suulliset tietosi. Odottakoon lautakunta
täällä, palaan kun joudun.

Niin sanoen kiirehti marski yksityishuoneistoonsa linnan ylempään
kerrokseen, joka Olavintornissa nyt oli aivan uuteen asuun laitettu ja
asuinhuoneiksi komeasti sisustettu.

Lautakunta ja käräjärahvas jäi ällistyneenä suureen asesaliin, jossa
toimitus näin yhtäkkiä oli keskeytynyt.

Siellä nyt juttusille käytiin. Lauri, "Vahvajärven lautamies", joka
nykyisin oli hämäläisten ensimmäinen luottamusmies, jäi puumerkkinsä
piirustettuaan pöydän päähän tarinoimaan Heinon kanssa, -- vähän
olivatkin orpanukset ehtineet näinä toimituspäivinä toisiaan tavata:
Heino kyseli kotipuolen kuulumisia ja Lauri kertoi. Hän oli jo
kertonut, että hänellä jo kolme poikaa pallerehti Juuritaipaleen pirtin
permannolla Anjan valppaassa hoidossa. Mutta halmemaat eivät yhtä
nopeasti ottaneet lisääntyäkseen uudistalon ympärille, isäntää pyrki
luonto edelleen enemmän vetämään pyydysmaille kuin kaskelle. Sama oli
juttu Kihosvirran partaalla, missä Tuiran Vilpulla nyt oli uusi, uljas
pirttinsä, jota eivät enää savolaisetkaan ahdistelleet, he kun itse
olivat sitä rakentamassakin olleet. Vilpusta oli tullut kova lohimies,
kertoi Lauri, Kihoskosken antimia hän sekä söi että möi, mutta usein he
Laurin kanssa myöskin erissä toisensa tapasivat ja ajoivat yhdessä
päivän, pari ilvestä tai hirveä tai kiersivät talvella kontion
pesäänsä.

-- Entäpä Karmalassa, miten siellä eletään? -- niin uteli Heino
syntymäkotinsa oloja.

-- Ennallaan, yksitoikkoisesti, vakavasti. Tuomas-veljesi otti heti
äitisi kuoltua taloon emännän, ja pieniä Tuomaita olen jo nähnyt siellä
pyllerehtävän. Setä raataa yhä itseään säästämättä pitkät rupeamat,
mutta ränstymään hän on käynyt siitä pitäen, kun isännyyden käsistään
heitti.

Heino kyseli yhä lisiä kuulumisia.

-- Muistakinko? Pappi juo ennallaan kuumaa olutta, jota hän sanoo
terveytensä vaativan, mutta yhä miedompana sitä nyt jo hänelle hänen
emännöitsijänsä antaa. Ilvesmäki haastoi toissa syksynä savolaisten
kanssa tappelua takamailla ja menetti toisen silmänsä. Ja Suopellossa,
niin, siellä vietettiin viime jouluna suuret hautajaiset, Sipi sieltä
maahan kannettiin.

-- Vai jo kannettiin, mikä tappoi terhakan miehen?

-- Tervennä hän vielä viime kesänä Leenansa kanssa takamailla kävi,
mutta sieltä palattuaan rupesi hän potemaan. Sanovat kannuskäden
lappalaisen, jonka hän oli erissä tavannut, häneen noidannuolen
ampuneen.

-- Ja nyt olet sinä siellä yksin Hämeen pohjoisten erämiesten johtaja,
virkahti Heino hiukan ivallisesti kasvinveljelleen.

-- En tiedä, mikä olen, -- minullehan nuo asioitaan ovat ajettaviksi
uskoneet, siksipä tännekin nyt tulin. Mutta parempi on, että minuun
savolaisetkin luottavat; pikkuriitoja olen siellä siten usein saanut
sovitetuksi.

-- Niin, sinullahan on savakko emäntänä. Mutta hänen arpiotsa veljensä,
joka minulta kerran hampaan katkaisi, malttaako hänkin sovinnossa
pysyä?

-- Pysyy, kun ei riitaa haasteta. Eikä ole Ohto tullut itsekään sitä
haastamaan, Anjan vuoksipa ei iljenne. Mutta harvoin me langokset
olemme yhteen yhtyneet, hirvenajossakin teen kierroksen välttääkseni
hänen riistamaitaan, sillä vanha luontonsa Ohdolla yhä on.

-- Ja sinusta tuli siis sovinnontekijä, virkkoi Heino lopuksi
naureskellen, nousten istuimeltaan ja heittäen hanhensulkansa pöydälle.
-- Ukko sinusta aina ennusti sodan urosta.

-- Olen minä sotinutkin, mutta hänpä itse minut rauhan teille neuvoi.

-- Taisi se sittenkin olla enemmän Anjan ansiota, hän vei sinulta
sotaluonnon silloin kerran, kun rantakivillä minun ikeniäni kuivattiin,
kyllä sen muistan... Mutta tule, käydään marskia odotellessa linnaa
katselemaan, tämähän on sinullekin vanha tuttu talo!

-- Vietinhän minä yhden talvikauden täällä Krister Niilonpojan
vieraana. Siitä on nyt ummelleen kuusi vuotta siitä keväästä, jolloin
me Sipin kanssa vihdoin pääsimme täältä salolle palaamaan.

-- Kuusi vuotta, niin on siitä, kun Kaarlo-marski Viipuriin tuli. Mutta
etpä tunne enää linnaa entisekseen niiltä ajoilta, sen takaan!

He kävelivät, sydänkorven talonpoika ja hieno linnanherra, rinnan ulos
asesalista ja laskeusivat linnanpihalle.

Kuusi vuotta oli kulunut, -- se näkyikin Laurista; hän oli niiltä
ajoilta paljon miehistynyt jos metsistynytkin. Sakeana peitti nyt
vaaleanpunainen parta hänen leukansa ja kasvonsa aina ahavan ruskeiksi
polttamia poskipäitä myöten, hänen jäsenensä olivat patvineet ja
kovettuneet korven kovassa työssä, ja silloisen nuorukaisen hakeva
katse oli muuttunut vakavaksi ja tutkivaksi -- se oli metsämiehen
katse, joka terävänä tunkee läpi lehdikkojen ja kuloheinän, osatakseen
vasaman varmasti otukseen. Mutta solakka hän oli vielä pitkältä
varreltaan niinkuin nuorempanakin, ja päänsä hän pystyssä kantoi kuin
suku-uros ainakin, -- hänessä oli nyt vielä entistä enemmän
ukkovainajansa vartta ja näköä. Pieneltä ja hintelolta hänen rinnallaan
Heino näytti, ojennellessaan siinä istumisesta uupuneita, hentoja
jäseniään, joita Flanderin verasta neulotut ruumiinmukaiset ihokkaat
kuin valettuina peittivät. Ehkä olivat hänen kasvonsa sentään entistään
kalvakammat, hän kun linnan alivoutina oleskeli enimmäkseen siellä
muurien sisällä ja väisti kevätahavan, ehkä hän tuntui käytökseltäänkin
entistään hiotummalta, -- vanhat ratsusaappaansakin hän oli näet
vaihtanut polvihousuihin ja solkikenkiin, ja vanhan huovinmiekan
sijalla heilui nyt hänen helmikoristeiselta vyöltään lyhyt tikari.

Heino näytti pihalle, Olavintornin kupeelle, rakennettua suurta, uutta
kivirakennusta.

-- Siinä on nyt tilaa useammille sadoille linnanmiehille kuin ennen
Kristerin aikuisissa, ahtaissa puupirteissä. Mutta tuossa pienemmässä
talossa ovat meidän, voutien ja kirjurien, perheasunnot.

-- Niin, perhettähän sitä on jo sinullakin, virkahti siihen Lauri, --
vaikka en ole vielä eukkoasi nähnytkään.

-- Tänään näet hänet marskin pidoissa, miesten neuvotteluissa ei ole
tapa linnanrouvain liikkua.

Heino pani pienen painon "rouva" sanaan, sillä eipä hän olisi
suonut, että Lauri muitten kuullen olisi jalosukuisen herra Björn
Degenin tytärtä hänen "eukokseen" maininnut. Mutta sitä eroa ei
salon mies oivaltanut, joskin hän tiesi, että hänen kasvinveljensä
tuon naimiskaupan kautta oli siirtynyt paljon ylemmäs niihin
herraspiireihin, joihin hän jo viraltaankin kuului. Kaikestahan näkyi,
että Heino jo oli täällä linnassa mahtimies ja marskin erityisessä
suosiossa, -- siihen viitaten Lauri heidän edelleen astellessaan
virkahti:

-- Etpä taitaisi enää vaihtaa tätä taloa mökinpaikkaan Vahvajärven
rannalta?

-- En enää...

Olavintornin suvenpuoleisella seinämällä, jossa Kristerin aikaan oli
ollut rykelmä puisia huoneröttelöitä, muokkasivat linnanrengit
parastaikaa maata marskin uudessa linnanpuistossa, irroittaen
talvipeitteitä niiden ulkomaisten puiden ja pensaiden ympäriltä, joita
Kaarlo oli puistikkoonsa tuottanut ja istuttanut. Mutta keskellä
puutarhaa oli kiviseinämillä ympäröity lammikko, jossa uiskenteli
punaselkäisiä kaloja, jommoisia Lauri ei ollut koskaan verkoillaan
Suomen järvistä saanut.

-- Taitaapa olla tekemällä siihen lampi tehty ja kalatkin...

-- Ei ne ole tekemällä tehtyjä, ne ovat ulkomaan rotua, oikaisi Heino
naurahtaen.

-- Paljon täällä on ulkomaanrotuista, elävää jos elotontakin, vastasi
Lauri, katsellen kytkyessä vinkuvia hoikkajalkaisia metsäkoiria ja
puistoon pystytettyjä koristepatsaita. -- Eikä ne huvit vähiä maksa!

-- Meidän marski ei varoja säästä. Katsopas tuotakin laivastoa, ja yhä
uusia rakennetaan! -- Hän viittasi sisäsatamaan, josta kohosi
kokonainen mastometsä. Siihen oli Kaarlo Knuutinpojan laivasto, hänen
ilonsa ja ylpeytensä, talveksi koottu. Se oli siinä vielä vahvasti
jäätyneenä, mutta jo kiipeili siellä miehiä aluksia tervaamassa ja
köysiä korjaamassa pian alkavaa purjehduskautta varten.

Ulkomuurin reunaa he nyt astuivat ja Lauri näytti Heinolle sekä sen
äyrään, josta Vilppu kerran aaltoihin loikkasi, että sen portinpielen,
mistä he savolaisten kanssa yhdessä olivat katselleet Krister-äijän
lähtöä viimeiselle merimatkalleen. Mutta kun he siitä taas pihalle
laskeusivat, tapasivat orpanukset siellä Juvan Poutasen, Laurin toverin
vankila-ajoilta, joka muuatta muurinkolkkaa tyystin tarkasteli.

-- Haen tästä sitä entistä asuntoamme, virkkoi Paavo saapuville
serkuksille, -- eikö täällä Viipurissa enää tyrmiä tarvitakaan?

-- Ne ovat nyt Olavintornin pohjalla, kertoi Heino, -- mutta autioina
ne ovat enimmäkseen marskin aikana olleet.

Linnanpihalla löivät aatelisten vieraiden asepalvelijat painia. Pihan
reunamille oli nyt rakennettu oikeat katsomot, joista marskin
vieraineen talvisin oli tapana katsella huovien hurjia asetansseja ja
hyppyjä palavain nuotioiden yli taikka nuorten ritaripoikain
esteratsastuksia.

Painijain ohi nousivat nyt kävelijät kolmisin takaisin Olavintorniin,
sen vaakunasaliin, mistä Krister-herra ennen tulikuuman, nokisen
takkansa äärestä tiuski asiamiehilleen. Mutta eivät todella tunteneet
erämiehet sitä enää entisekseen, -- tuo kolakka huone oli heistä nyt
niin valoisa ja suuri. Kirkas lasi oli näet nyt noiden korkealla
katonrajassa olevain ikkuna-aukkojen peittona, joita ennen peitti vain
juoksulauta tai öljytty kangas, ja valtoinaan pääsi nyt keväinen päivä
valaisemaan noita kuvallisilla kangasverhoilla peitettyjä seiniä.

-- Onpas siinä komeutta, virkahti Lauri, viitaten siihen peräseinään,
josta kerran Krister-vainajan vaakunakilpi oli Pääsiäisyönä pudota
romahtanut. Sukukuvien kupeille oli äsken näet marskin varuspuvut ja
asekokoelmat ryhmitetty ja riippui siinä asenaulassa marskin miekkakin,
jota linnanherra ei näinä rauhaisina aikoina vyöllään kantanut.

Siinä heidän katsellessaan juolahti äkkiä Heinon muistoon tarinan
katkelma, jonka hän kerran Turun linnassa oli sattumalta kuullut ...
tarina marskin miekan taiasta. Hän paljasti sen huotrasta. Mutta
myöskin talonpojat olivat marskin miekkaa katselemaan lähestyneet ja
Savon miehen silmä oli heti terävästi tarttunut niihin merkkeihin,
jotka miekan kamaraan oli taottu. Ja yhtäkkiä hän innostuen virkkoi:

-- Siinä ovat kamarassa karjalaisen velhon merkit!

Hämmästyneenä katsahti häneen Heino ja lausui:

-- Niin, se on karjalaisen raution takoma. Mutta mistä sen sinä tiesit?

-- Minussa on sepänvikaa minussakin, rautio oli isänikin ja hän oli
Karjalasta kotoisin. Noita merkkejä olen paljon nähnyt, sellaisilla oli
seppien siellä ennen tapana takomansa loihtia ja karaista.

-- Ja mitä nuo koukerot tuossa sitten merkitsevät? kysyi Heino, vaivoin
hilliten uteliaisuuttaan.

-- Siinä on vain yksi merkki, vastasi Paavo, tarkalleen kamaraa
katsellen. -- Se on suku-urhon merkki, päällikön...

-- Kuninkaan! Onko tämä siis ollut jonkun ruhtinaan miekka?

-- Jos lie vain siksi aiottu. Miksi niin? -- Huvikseni vain kyselen...

Heino jäi pitkäksi kotvaksi siihen paikkaan seisomaan, marskin puoleksi
paljastettu miekka kädessään. Hänen teki mielensä rientää suoraa päätä
marskille kertomaan tuosta sydänmaanmiehen selityksestä, mutta samassa
täytyi hänen kiireesti ripustaa miekka naulaan takaisin. Asehuoneesta
näet kuului juoksua ja hälinää, ja nuori asepalvelija ilmestyi ovelle
ilmoittamaan:

-- Marski kutsuu voutia puheilleen.

Miehet siirtyivät asesaliin, missä niin aateliset kuin talonpojatkin
nyt pienissä parvissa supattelivat. Tärkeitä uutisia oli airut tuonut
mukanaan, se jo tunnettiin, mutta mitä nuo hänen tuomansa suuret
kirjeet olivat sisältäneet, sitä ei vielä kukaan tiennyt. Pitkin
harppauksin kiirehti Heino yläkerrokseen linnanherran kutsua
noudattamaan ja kuulemaan noita kaukaisia viestejä.

Korkeaselkäiseen nojatuoliinsa vaipuneena istui siellä Kaarlo
Knuutinpoika yksin, suuri sinettikirje edessään pöydällä, toinen
pienempi kirje levällään polvella. Hän näytti siinä liikkumatta
lepäävän niinkuin puolinukuksissaan. Mutta hänen kasvonsa eivät olleet
nukkujan kasvot, ne väreilivät päinvastoin erinomaista eloisuutta,
kuvastaen miehen sisässä vaihtelevia mielialoja, ja hänen katseissaan,
jotka ikäänkuin hyväillen hivelivät polvella olevaa kirjettä, oli oudon
terävä loiste. Heinon astuttua huoneeseen kohahti marski nojatuolistaan
ja virkkoi vilkkaasti:

-- Onko mitattu jäitten paksuutta? Milloin voimme laivoilla merelle
päästä?

Heino oli luullut asian koskevan aivan toisia kysymyksiä ja vastasi
melkein pettyneenä:

-- Lujat ovat vielä jäät, ei ole tullut sadetta koko kevännä, ja talvi
oli kova. Kuluu ainakin viikko, toista, ennenkuin laivaliike aukenee
Viipuriin.

-- Viikko, toista! Se on kokonainen iankaikkisuus hetkellä, jolloin
meidän pitäisi heti, tuossa paikassa, päästä aukeille vesille! --
Maltitonna käveli marski lattian poikki, nousi ikkunakohokkeelle ja
silmäili ulos päivänpaisteiselle lahdelle, joka vielä valkoisena
kimalteli tiukassa lumi- ja jääpeitteessään. Ja kuin itsekseen hän
siinä puhui: -- Ensi kerranpa tunnen nyt tämän Viipurin linnan
vankilakseni, karkoituspaikakseni, johon mies on sidottu käsistään ja
jaloistaan -- jääkahleilla!

Heino kuunteli ääneti tuota marskille outoa kärsimättömyydenpurkausta,
jonka hän arvasi johtuvan äsken saapuneista kirjeistä, mutta hän ei
uskaltanut tyydyttää uteliaisuuttaan kysymällä, mitä viestejä airut oli
tuonut. Mutta tuokion kuluttua kääntyi marski voutinsa puoleen
virkahtaen tyynesti:

-- Lähetä heti kaikki, jotka linnasta joutavat, korjaamaan koko
laivasto purjehduskuntoon. Mutta malta... Se ei riitä sellaisenaan,
meidän täytyy saada mukaamme tuhat miestä ja hevosta.

-- Kyllä Viipurista laivoja saamme, virkahti Heino rohkaisevasti.

-- Niin, välimme ovat hyvät porvariston kanssa. Käske appesi,
pormestarin, hankkia meille pari kaunista laivaa lisäksi, -- vaakunani
on perään maalattava. Tykit sijoitetaan laivoihin.

-- Entä miehistö, saako se uudet asepuvut, -- purjehditaanko itään vai
länteen?

Näin koetti Heino kautta rantain päästä marskin aikeiden perille. Joka
kevät oli Kaarlo Knuutinpojan tapana tehdä laivastollaan retki
Suomenlahdelle, milloin kurittamaan Eerikki Pommerilaisen merirosvoja,
milloin Inkerin rannalle jäähdyttämään Novgorodin härnäävää
esiintymistä, milloin taas Rääveliin tervehtimään kalparitarien
suurmestaria tai Raaseporiin vierailemaan juron setänsä luo. Kun itään
purjehdittiin, silloin kelpasi miehistölle kotoinen arkipuku, mutta
läntisille retkille pukeuduttiin komeaan juhla-asuun.

-- Uudet, uljaat puvut, huudahti marski vastaukseksi. -- Parhaat aseet,
kiiltävimmät varustukset! Sillä länteen nyt purjehditaan, kauas sinne
suureen, kaivattuun länteen, jossa on miehen toiminnan ja maineen
paikka, -- siellä nyt miehen kuntoa kysytään!

Heinokin sävähti innostuksiinsa isännän lauseista, vaikkei hän vielä
matkan varsinaista aihetta tarkemmin tuntenutkaan, ja hän kääntyi jo
lähteäkseen toimittamaan hänelle annettuja tehtäviä. Mutta marski
pidätti hänet:

-- Vielä asia. Valmista nopein ratsumies viemään vastaviestiä
Tukholmaan. Hänen tulee matkustaa Turun kautta ja viedä kirje myöskin
sinne, piispalle. Ja nyt lautakunnan luo, minä seuraan mukana.

He laskeusivat kapeita kiertoportaita marskin työhuoneesta suoraan
vaakunasaliin, sieltä asehalliin mennäkseen. Mutta kun marski kulki
salin poikki kiinnitti hän nyt silmänsä miekkaansa, -- se oli hänestä
vähän oudossa asennossa. Ja hän pysähtyi äkkiä, otti sen kiireisellä
liikkeellä naulasta ja kiinnitti sen vyölleen. Sen tehtyään paljasti
hän miekkansa puolitiehen, aivan niinkuin Heino äsken oli tehnyt, ja
hän kääntyi äkkiä ikkunaan katsomaan, oliko se sieltä tuleva
päivänsäde, joka nyt noin kirkasti tummuneen teräkseen, vai läksikö se
hohde itse kylmästä raudasta ... puhuiko taas Tord Rörikinpojan
miekka...?

Mutta Heinolla sykähti sydän samanverran kuin hänen isännälläänkin. Hän
ei voinut enää olla marskille kertomatta sitä miekan salamerkkien
selitystä, jonka hän äsken oli Savon mieheltä kuullut. Hän lausui
hiukan arasti:

-- Äsken kertoi minulle eräs sydänmaan talonpoika noiden merkkien
merkityksen.

Ja kun marski loi häneen kysyvän, ankaran katseen, lisäsi Heino:

-- He tahtoivat katsella linnanherran aseita, silloin hän nuo merkit
näki.

Edelleen pysyi marskin katse läpitunkevana. Mutta hänen sydämessään
piilevän taikauskon idättämä uteliaisuus voitti pian moittivan
ankaruuden, ja hän astui askeleen lähemmäs voutiaan kysyen:

-- Mitä luuli salon mies noiden koristeiden merkitsevän?

-- Se on vanha karjalaispäällikköjen merkki, sanoi hän...

-- Ja se tietää mitä?

-- Kuningasta!

Taas loi marski terävän silmäyksen voutiinsa, ikäänkuin tutkiakseen,
mikä oli totta hänen sanoissaan, mikä palvelijasielun imartelua. Mutta
hän ei löytänyt vilppiä Heinon avonaisesta katseesta.

Marski seisoi vielä hetkisen puoleksi paljastettua miekkaansa
katsellen. Oli kuin olisi rohkeata riemua kaikuva sävel soinut hänen
sydämessään ja hän puheli hiljaa:

-- Ehkäpä. Mutta omituista... Tord Rörikinpojan miekka on juuri Suomen
sydänkorvessa karaistu!

Mutta samassa hän ikäänkuin väkinäisellä liikkeellä katkaisi sen
lumouksen, johon päivän säde ja salomiehen ennustus olivat tuokioksi
hänen mielensä vaivuttaneet, pudotti aseen huotraansa, kiinnitti soljen
tiukempaan ja virkkoi:

-- Ase kelpaa siihen, mihin sitä käyttävä käsi kykenee, niin sen
tulkitsi Eerikki-ystäväni. Nyt pian nähdään, mihin se kykenee. Tule!

Kylmänä ja rauhallisen näköisenä astui marski asesaliin, istahti
selkätuoliinsa pöydän päähän ja silmäili tyynesti tuota kokoontunutta
rahvasta, joka niin syvässä äänettömyydessä odotti vastausta
kysymyksiinsä: "Mitä on tapahtunut, mitä on tulossa?" ettei
hiiskahdustakaan kuulunut suuressa holvatussa huoneessa. Yksin marskin
ääni siellä kajahti, kun hän taas puhumaan kävi:

-- Olemme nyt lopettaneet maakuntakäräjäin tärkeimmän asian; toiset,
pienemmät kysymykset lykätäänkin toisiin aikoihin. Meitä vaativat
valtakunnan asiat nyt matkalle Ruotsiin.

Ja saman hiljaisuuden vallitessa jatkoi hän vähän terävämmällä
äänensävyllä:

-- Maasta on kuningas kuollut, siitä kertoi äsken saapunut viesti.

Se sana laukaisi tuon odottavan jännityksen, se sai aatelisherrat
hypähtämään istuimiltaan, ja talonpoikain joukosta kuului kohta
hillittyjä huudahduksia:

-- Kuningas kuollut!

-- Maa on siis hallitsijatta!

Mutta marski jatkoi -- kylmänä, tyynenä, talttuneena -- puhettaan:

-- Valtaneuvokset kokoontuvat pian Tukholmassa maan hallituksesta
päättämään, ja meitä on kutsuttu niihin neuvotteluihin. Siksi saatte te
nyt palata kotiinne. Joko on lautakunta allekirjoittanut erämaan
rajakirjan?

Heino kiirehti vastaamaan:

-- Jo. Puuttuu vain teidän nimikirjoituksenne, marski.

-- Siispä sen piirrän.

Ja hän veti pergamentit luokseen ja tarttui hanhensulkaan. Mutta äkkiä
hän pysäytti kätensä, uusi mielijohde oli hänen aivoihinsa iskenyt. Hän
lausui:

-- En allekirjoita rajakirjaa täällä, teen sen vasta Tukholmassa, -- se
tehoo siten paremmin.

Lautakunta ei ymmärtänyt, miksi marski tämän suurella vaivalla laaditun
rajakirjan vahvistamisen lykkäsi näin epämääräiseen tulevaisuuteen, ja
aatelisetkin arvelivat tuota hänen päätöstään joksikin oikuksi. Mutta
marski lisäsi:

-- Sekä Savon että Hämeen miehet valitsevat nyt edustajansa, kolme
kukin, jotka seuraavat meitä Tukholmaan ja sieltä palatessaan tuovat
rajakirjat mukanaan. Siellä ehkä nyt Suomen talonpoikiakin tarvitaan.
-- Ja Heinon puoleen kääntyen käski hän: -- Ota rajakirjat mukaasi
Tukholmaan, vouti, vaadin ne sinulta siellä sillä hetkellä, jonka
sopivaksi näen.

Eikä ollut suuressa asesalissa kuin yksi mies, joka Kaarlo Knuutinpojan
ajatusten lentoa tällä hetkellä saattoi seurata ja joka arvasi hänen
tällä lykkäyksellä tarkoittavan: "Viipurin linnanherrana en enää näitä
asiakirjoja allekirjoita, sen teen pian kuninkaana, -- silloin ne
tehoovat paremmin!" Sillä värettäkään siitä, mitä hänen sydämessään
liikkui ja liekitsi, ei marski näkyville laskenut, ei pikaisinkaan
kasvojenilme eikä käden malttamaton liike ilmaissut sitä intohimon ja
kunnianjanon polttoa, joka häntä kalvoi, kun hän siinä toimituksen
päätyttyä rauhallisesti tarinoi aatelisherrain kanssa. Heino yksin
juoksujensa lomitse syrjäsilmällä seurasi marskin askeleita, kun tämä
tuon tuostakin astui asesalin ikkunasta silmäilemään ulos jäisille
selille taikka kun hän kutsutti saksalaisen kyökkimestarinsa puheilleen
ja hänelle komensi:

-- Nyt kanna kellarista esiin viinilekkerit vanhimmat ja parhaat, niitä
ei sinun enää säästää tarvitse, sinä itara kellarikarhu!

-- Vanhimmat reiniläisetkö nyt talonpoikaispitoihin? kuului mestari
moittien ja vastustellen väittävän. Mutta marski taputti häntä olalle
ja vakuutti:

-- Sekä reiniläiset että espanjalaiset, -- lyö vain tapit auki minun
vastuullani. Nyt vietetään jymyjuhlat, kuuletko mestari, ehkä viimeisen
kerran Viipurissa!

Hetken kuluttua hyökkäsikin jo valkopukuinen kyökkipäällikkö
palvelijalaumoineen sisään kattamaan pöydät herroille vaakunasaliin ja
talonpojille, kaupungin porvareille ja linnaväelle suureen asesaliin.
Ja melkein kärsivän näköisenä kantoi kellarikarhu molempain huoneiden
nurkkiin nuo juhlalliset, kauan säästetyt tynnyrit; hän olisi tahtonut
säästää niitä vieläkin, mutta linnanherraa täytyi totella.

Surulla ei siten Kaarlo Knuutinpojan linnassa valmistauduttu kuninkaan
kuolinviestiä viettämään. Jäykät olivat olleet koko ajan tuon vieraan,
sanapattoisen kuninkaan, Kristoffer Baijerilaisen ja Kaarlo-marskin
välit, joka viimemainittu oli hallinnut "Viipurilaista valtakuntaansa"
tuosta Juutinmaalla majailevasta kuninkaasta aivan välittämättä. Suomen
aatelisto, jopa kansakin, oli myös tiennyt mahdollisimman vähän nyt
manalle menneestä hallitsijastaan, joka ei ollut koskaan Suomessa
käynyt, ja jonka he vain tunsivat itaraksi herraksi, joka vaati
itselleen hyvittäjäiset jokaisesta myöntämästään läänityksestä.
Suomalaisille oli heidän suosittu marskinsa ollut varsinainen
hallitusmies, -- hänenhän olisi pitänyt olla kuninkaanakin!

Mielenkiinnolla keräytyivät maakäräjäin loputtua Suomen aateliset,
jotka osaksi näiden käräjäin johdosta olivat Viipuriin saapuneet,
osaksi siellä muutenkin asemiehinä majailivat, nyt marskin ympärille
tarkempia valtakunnanuutisia kuulemaan. Kärkkäimpiä kyselemään oli
hänen nuori orpanansa Tord Bonde, Raaseporin äkäisen herran
uljasmielinen poika, ja hänen vävynsä Eerikki Eerikinpoika
Gyllenstjerna, jonka häitä marskin tyttären kanssa oli pari vuotta
sitten komeasti Bonden ruotsalaisilla tiloilla vietetty. Nämä molemmat
ylhäiset ritarit pitivät asuntoa marskin hovissa ja tiesivät kohtalonsa
riippuvan hänen kohtalostaan. Heille marski nyt kertoi, että
Kristoffer-kuningas oli kuollut jo talvella, vaikka kelirikon vuoksi
siitä sanoma Viipuriin nyt vasta keväällä kerkesi. Tanskalaisliiton
ystävät Ruotsissa -- nuo Kaarlolle vihamieliset ylimykset, jotka tämän
liiton avulla itse tahtoivat maan ohjaksissa pysyä -- olivat silloin
talvella Jönköpingissä asettaneet väliaikaisen haalituksen Ruotsiin,
s.o. he olivat itse tuon hallituksen muodostaneet.

-- Siis Pentti ja Niilo Oxenstjerna? kysyi innoissaan marskin nuori
orpana.

-- Ja Juho Pentinpoika, äskenvalittu arkkipiispa, Krister Vaasan
tyttärenpoika, kolmantena, tietäähän sen! Mutta he eivät nyt nähtävästi
tunne maata lujaksi jalkojensa alla, muuten he eivät olisi minua
Tukholmaan kutsuneet. Heillä ei ole kansan kannatusta.

-- Jota heillä ei ole ollut koskaan, täydensi nuori Eerikki
Eerikinpoika. -- He siis todella kutsuvat sinut nyt Ruotsiin?

-- Lyhyesti, virallisesti kutsuvat valtaneuvoston kokoukseen, jossa
maan hallituksesta päätetään. Nämä uniooniherrat tarvitsisivat tietysti
taas ulkomaisen nimikuninkaan, saadakseen itse vallan loistossa kylpeä,
mutta eivät ehkä nyt keksi sellaista eivätkä uskalla enää omin päin
kauemmin hallita. Maa huojuu, kansa on levoton...

-- Ja sinä lähdet heille nyt ulkomaista nimikuningasta ehdottamaan,
veisteli Eerikki, joka tunsi appensa kiukun noita kavaloita herroja
kohtaan ja myöskin tiesi, kuinka hartaasti maa jo kaipasi omaa,
kotoista kuningasta.

Marski hymähti. Hän ei vielä aatelisherroille käynyt kertomaan sen
toisen kirjeen sisällöstä, jonka hän oli saanut, eikä ilmaisemaan
heille aikeitaan. Salassa täytyi toistaiseksi palaa sen
kärsimättömyyden kipunan, jonka hänen vanhan asetoverinsa Eerikki
Akselinpojan yksityiskirje, jossa tämä kutsui marskia äkkiliikkeellä
ratkaisemaan vaappuvat kysymykset, oli hänessä ilmiliekkiin sytyttänyt!
Mutta ne Suomen aatelisista, jotka olivat olojen kehitystä viime
vuosina seuranneet, aavistivat kyllä, mihin suuntaan marskin mietteet
kävivät, ja he tiesivät, että Ruotsin kruunu oli nyt kypsä kotimaisen,
rohkean miehen päähänsä nostaa.

Mutta linnan loistopukuinen ovinihti leväytti jo vaakunasalin
kaksoisovet auki ja julisti:

-- Hänen pyhyytensä, dominikaanien guardiaani saapuu...

Kutsuvieraat kaupungista rupesivat nyt toinen toisensa perästä
saapumaan marskin pitoihin: kaupungin pormestarit tummanpunaisissa,
kalliista Englannin verasta valmistetuissa virkavaipoissaan,
hengelliset herrat, mustat ja harmajat, kaupungin saksalaisten
porvarien edustajat kiiltävissä damastipuvuissaan ja heidän naisensa
pitkissä, ruumiinmukaisissa, selästä tiukkaan napitetuissa
laahushameissa, joita jo juhlahuoneisiin kertyneet köyhemmät
aatelisrouvat kateellisina katselivat. Saapuipa sieltä kaupungin
mustakyntinen "muistikirjan pitäjäkin" ja nukkavieru koulumestari, --
alivouti oli, isäntänsä mielialan älyten, tänään laittanut laajalle
kutsut. Marski ja hänen ylhäinen rouvansa ottivat vaakunasalissa
vieraat vastaan ja osoittivat heille kullekin paikkansa.

Kaarina-rouva, joka aikansa ankaroita ylimystapoja tarkalleen
noudatti, oli näet paikat juhlapöydässä jo etukäteen määrännyt.
Vaakunasaliin, jossa olivat paksuimmat pöytähopeat ja jykevimmät
haarakynttiläjalustat, sijoitettiin aatelisherrat perheineen sukunsa
iän ja arvon mukaan: Tavastit ja Djeknit ja Kurjet lähimmäs isännän
korkeaselkäistä kultatuolia, alemmas Ronkaiset, Illet, Karpalaiset ja
Bitzit. Mutta nuo aatelissuvut kilpailivat aina arvosta keskenään, ja
sen vuoksi oli kekseliäs Kaarina-rouva sinne tänne pistänyt aatelisten
väliin hengen miehen, kirkkoherran tai priorin, tai punaisen
pormestarin. Syrjemmäs, samaan saliin, oli katettu pienempi pöytä
nuorelle, naimattomalle väelle, asepalvelijoille ja aatelisneidoille,
ja sinne oli hän isännäksi asettanut Tord-ritarin, -- Kaarina-rouva
tahtoi karvaan kokemuksen opettamana, pitää oman, nuoruutta ja
kauneutta liiaksi ihannoivan miehensä niin kaukana kuin mahdollista
tuosta nuorten neitosten kehästä. -- Asesaliin olivat pöydät katetut
porvariston edustajille, talonpojille ja linnaväelle. Ne pöydät olivat
pitkät, ja vaikkeivät niissä maljakot olleetkaan samaa hopeaa kuin
vaakunasalissa, eivätkä kannut yhtä hohtavat, niin samat olivat nyt
sielläkin nuo runsaat ruoat ja yhtä vahvaa oli se vanha viini, jota
marski tänään oli käskenyt säästämättä tynnyreistä laskea.

Hanakasti maljoihin käytiin, ja pian hellitti etelän mehu
suomalaisenkin kankean kielenkannan. Ja se ajatus, joka nyt kuninkaan
kuolinviestin saavuttua päiväkauden oli kaikkien mieliä jännittänyt,
mutta joka ei vielä ollut kenenkään kielelle kerinnyt, sekin pääsi nyt
sanoiksi pukeutumaan ja voimakkaasti ilmoille purkautumaan.

Marski oli aterian ajan istunut vaakunasalin pöydän päässä, iloisena
isäntänä vierailleen seuraa pitäen. Mutta hän muisti toisetkin
vieraansa, tempasi pöydältä hopeisen juomasarvensa ja meni juomaan
asesalissakin aterioivain menestykseksi. Ja talonpoikain pöytään hän
hetkeksi istahtikin ja Heino, joka tässä huoneessa isäntänä istui,
kuuli hänen Pouta-Paavoa puhuttelevan ja kyselevän karjalaisista
taikatavoista ja näki myöskin marskin kilistävän maljaa hänen
kasvinveljensä, Juuritaipaleen Laurin kanssa, jota hän kutsui
hämäläisten johtomiehenä Tukholman retkelle häntä seuraamaan. Silloin
kuului yhtäkkiä talonpoikain pöydästä karkea ääni, joka huusi:

-- Terve kuninkaaksemme, Kaarlo marski!

Se oli Pouta-Paavo, joka niin lämmenneenä huusi. Mutta
tähän yksinäiseen huutoon yhtyi kohta asesalin pöytäkunnasta
monikymmenkertainen ääni:

-- Terve kuninkaaksi sinä, talonpoikain ystävä!

-- Kaarlo Knuutinpojan me kuninkaaksemme huudamme!

Ja se huuto siirtyi asesalista vaakunasaliinkin, kaikilta kulmilta se
nyt kajahti. Aatelisetkin, jotka olivat kateellisia ja riitaisia
keskenään, kunnioittivat kuitenkin kaikki Kaarlo Knuutinpoikaa itseään
ylempänä, entisenä valtionhoitajana. Iltakauden he olivat tuosta
toiveestaan keskenään supatelleet, vaikkei itse sanaa ollut kukaan
huuliltaan ääneensä saanut. Kerrankin saattoivat sekä talonpojat että
aateliset nyt yhteen ääneen innostua:

-- Eläköön kuningas, Kaarlo kuningas!

Silmät paloivat nyt partasuumiehillä, jotka kauan olivat kaivanneet
kotoista kuningasta maahan --ja kukapa se voisi olla, ellei Kaarlo
Knuutinpoika! posket hehkuivat parrattomilla asemiehillä, jotka
maljojaan korkealle kohottivat. Ja tuo huuto ja huumaus kiskaisi
itsensä marskinkin hetkeksi huimaavaan pyörteeseensä, -- hän kuuli
noista äänekkäistä verkaviittain ja sarkatakkien riveistä, kuuli
rumpujenräminän ja huilujensoiton keskeltä tuon yhden ainoan, kauan
kaihoamansa huudon: "Eläköön kuningas!" Se oli hänestä onnen ja maineen
ja tulevaisten voittojen huumausta, hänen teki mieli edes hetkeksi
antautua hervotonna noiden suuruusunelmainsa ihanaan pyörteeseen.

Liikahtamatta hän lattialla seisoi, hopeasarvi kädessään, tuon melun
keskellä. Vasta kun hänen vävynsä tuli häntä siihen kädestä
onnittelemaan, vasta silloin hän ikäänkuin havahtui ja jyrkällä
kädenliikkeellä vaati äänettömyyttä. Tuokion kuluttua hän puhui
vakavasti, yleisen hiljaisuuden vallitessa:

-- Te huudatte esille sydämienne vilpitöntä toivoa, hyvät herrat ja
Suomen miehet, sen näen ja uskon, ja uskollisuuteenne aina luotan.
Mutta täällä ei ole paikka huutaa kuningasta, se tapahtuu toisaalla ja
tapahtuu sen mukaan, mitä maan onnen harkitaan vaativan. Siitä neuvosto
Tukholmassa pian neuvottelee ja herrainpäivät valitsevat sitten
kuninkaan ja siihen me kaikki alistumme. Meitäkin on nyt Suomesta
kutsuttu maan pääkaupunkiin näistä vakavista asioista neuvottelemaan,
-- tulkaa sinne, Suomen ritarit ja talonpojat, siellä huutakaa...! Minä
tunnen teidän mielenne laadun, ja tietäkää te, että sitä luottamusta,
jonka minuun panette, sitä en petä; valmis olen leikkiin käymään, jos
tarvitaan, ja teihin suomalaisiin silloin parhaan toivoni rakennan,
sillä minä tiedän, että te olette sanoissanne sitkeitä ja uskossanne
lujia. Yhteinen on nyt asiamme: me tahdomme Jumalan avulla karkoittaa
vieraan ikeen valtakunnasta ja masentaa sen kätyrit, -- jos tarvitaan,
niin taistelkaamme sen suuren asiamme puolesta yhdessä! Ja sillä
voimalla, minkä teidän kaikkien innostus meille antaa, on yrityksemme
onnistuva. Mutta huutakaamme ajallamme, ensin toimikaamme.

Näin puhui marski ja hänen nuortea, mehevä, kirkas äänensä kantoi hänen
sanansa laajojen salien joka soppeen. Sillä kaunopuheisuudellaan, josta
hän oli kuulu, oli hän jo ennenkin monet voitot voittanut, ja
hiiskahtamatta jäi Suomen rahvas nytkin hänen rohkaisevia neuvojaan
tottelemaan. Mutta katkaistakseen sen liian juhlallisen tunnelman,
jonka hänen sanansa olivat synnyttäneet, muutti hän taas äänensä
leikkisäksi, kohotti hopeasarvensa ja lausui:

-- Yhteisten ponnistustemme menestykseksi siis juokaamme! Nyt iloitaan
tämä haihtuva keväinen yö, kiertäkööt tiheämmin maljat, tyhjentykööt
useammin! Hei, huilut soimaan taas ja leikarit laulamaan. Huomenna
käydään käsiksi vakaviin asioihin, ja me tiedämme silloin kaikki, että
me toisiimme luottaen olemme lujia!

Taas täyttivät edeskäyvät maljat ja haarikat ja marskin käskyä totellen
istuivat vieraat paikoilleen juhlia jatkamaan. Harppuniekat
ammattilaulajat kutsuttiin sisään ja he lauloivat vuoroin
sankaritarinan, vuoroin purevan pilkkapätkän, houkutellen kuulijain
tunteet milloin kyyneleinä, milloin nauruna esille. Miehet humaltuivat,
yleinen hurma soi valoisissa saleissa. Mutta huovien huoneessa vaati
kuumennut liikavoima miehiä pian ottosille käymään, ja joskus temmelsi
siellä koko tuvantäysi yhtenä humuna.

Vartia Olavintornissa löi puoltayötä, ja kohta sen jälkeen aukeni ovi
asesaliin, ja siitä astui sisään kalpea mies. Juopottelijat
säikähtivät; vanha taika näet tiesi, että puoliyön hetkellä usein
vitsahousu ilmestyy juomaseuraan. Mutta ei se tulija ollut nyt manalan
miehiä, se oli linnan pappi, joka saapui hämmästyneen näköisenä
kertomaan, että linnan kirkossa olivat ihmeitä tekevän Jumalanäidin
silmät yhtäkkiä käyneet vettymään. Sekä aateliset että aatelittomat
hyökkäsivät linnankirkkoon sitä ihmettä näkemään, ja katso: kosteat
olivat Pyhän Neitsyen silmät ja kasvot... Hän oli taas ihmeensä
näyttänyt, merkkinsä antanut, niinkuin hän, linnan suojelushenki, sen
suurten onnentapausten edellä oli ennenkin tehnyt. Eipä kukaan joutanut
epäilemään, oliko ehkä liehakoiva linnanpappi itse tuohon kosteuteen
syypää, ei -- kyynel oli pyhimyksen kuvalta valahtanut! -- ja
innostuneet juhlavieraat kävivät, rintansa ristittyään, linnanherralle
ääneensä onnea toivottamaan:

-- Jumalanäitikin on puolellasi, marski!

-- Hän tahtoo siunata retkesi!

Mutta kun oli kirkossa käyty, jatkettiin juominkeja taas ja
perusteellisesti niitä jatkettiinkin totuttuun tapaan. Juoda piti,
kunnes uuvuttiin, eikä ollut linnanpalvelijoille outoa, että he saivat
kantaa kaatuneita sekä aatelisia että aatelittomia viereiseen
huoneeseen, johon heitä kuin rankoja lattialle pinottiin. Pöydänisännän
oli pysyttävä selvänä, ja hänen asiansa oli vain katsoa, että juotavata
riitti, niin kauan kuin vielä viimeisiäkin pystyssä kesti pöytäin
ääressä.

Mutta miesten juodessa ja juopuessa nousi Kaarlo Knuutinpoika hiljaa
kunniatuolistaan ja käveli ulos juomahuoneista, joista naiset jo
aikaisemmin olivat poistuneet. Hän nousi vilvoittelemaan kuumentunutta
päätään Olavintornin laelle. Aamu sarasti silloin jo kelmeänä,
valaisten verkalleen vielä hämärän peitossa olevia selkiä ja
laidattomia metsiä. Sinne ulapalle päin marski taaskin katseensa loi.
Mutta hänestä tuntui, että väyliä peittävä jää ei ollut enää yhtä
valkoista kuin eilen, siellä etäällä salmien takana, siellä näytti
hänestä jotakin liikkuvan, ikäänkuin olisi jääpeitto siellä hiljaa
keinunut. Pyörryttikö kuuma espanjanviini noin hänen kokenutta päätään,
vai ... vai oliko todella ihme tapahtunut, oliko Pyhä Nikolaus,
merenkulkijain suojelushenki, tosiaankin kuullut hänen kiihkeän
rukouksensa ja käynyt murtamaan selkien jääpeitettä auki yhtenä
yönä...?

Melkein vavisten kääntyi hän vartian puoleen ja kysyi:

-- Mikä liikehtii tuolla etäällä Uuraan selällä, näetkö?

-- Näenpä kyllä, jäät siellä liikkuvat. Eilisestä puoleltapäivin on
puhaltanut navakka lounainen ja se näkyy jo saaneen rikki merijäät; se
ahtaa niitä nyt kaakkoista rantaa kohti.

-- Mutta siitähän pian meriliike aukenee?

-- Jos tätä tuulta kestää, voi väylä aueta muutamassa päivässä...

Olipa todellakin suopea Nikolaus hänen avukseen rientänyt, ajatteli
marski kiitollisessa mielessään. Meri aukenee, laivasto pääsee
kyntämään Suomenlahden ja Itämeren selkiä aina Tukholman linnan alle...
Ja päivänruskoinen tulevaisuus kirkastuneissa silmissään laskeusi
marski taas alas tuosta hänelle rakkaaksi käyneestä, uljaasta tornista,
josta hän niin usein pitkinä iltoina oli erämaan luontoa katsellut. Hän
kiirehti nyt makuuhuoneeseensa lepäämään huomisten töiden varalta.

Silloin oli vastaus lähetettävä sekä neuvostolle että Eerikki
Akselinpojalle, sen kutsukirjeen kirjoittajalle, vastaus varma ja
lyhyt:

-- Minä tulen!

Eihän se Pyhä Nikolaus ihan yhtenä yönä eikä päivänä hävittänyt pois
jäitä Viipurin väylältä, mutta ne päivät, jotka vielä kuluivat siihen,
kunnes meriliike pääsi alkamaan, tarvittiin hyvinkin laivojen
siistimiseen, miehistön varustamiseen, eväiden ja aseiden hankkimiseen.
Kiire oli ... voudit ajoivat kuin sukkulat linnan ja kaupungin väliä;
kiire oli, yötä päivää istuivat vaatteenneulojat työpöydillään; kiire
oli lähiseudun aatelisilla ja rälssimiehillä, jotka näinä päivinä
riensivät Viipuriin marskin retkelle mukaan päästäkseen, kiire oli
porvareillakin, jotka marskin sotajoukolle sen tarpeita hankkivat ja
tiesivät tältä isännältä hyvän tilin saavansa. Ne suomalaiset
talonpojat, jotka maakäräjiltä olivat Viipuriin jääneet, seuratakseen
marskia hänen Tukholman-matkalleen, katselivat ihmetellen tätä joka
taholla kiehuvaa toimeliaisuutta, ja milteipä jo matkakuume heihinkin
tarttui. Kasvinveljeään ei Lauri näinä päivinä ehtinyt paljoa
näkemäänkään; ainoastaan ohimennen Heino kerran portista ratsastaessaan
hänelle suhkaisemaan ehti:

-- Laivoilla tavataan ja sitten Tukholmassa!

-- Tuletko mukaan sinäkin, -- kuka linnanvoudiksi jää?

-- Saa Degen-ukko palata kaupungista linnaan, minä tahdon olla
kuninkaanvaalissa mukana minäkin.

Jopa joutui lähdön päiväkin; se oli toukokuun seitsemäs päivä. Jäät
olivat pois väylältä, ainoastaan sirpaleisia telejä uiskenteli vielä
satamassa, jossa laivat täydellä miehistöllä ankkurissa vain odottivat
merkkiä nostaakseen purjeensa. Päivä paahtoi suvisen kuumasti, mutta
suven tulosta ei rannoilla vielä paljoa tiedetty, sillä sateeton ja
kuiva oli ollut kevät, routa piili vielä maassa, ja se oli kevään
myöhästyttänyt. Siellä sataman rannalla oli aamusta asti liikuskellut
uteliasta joukkoa, odotellen linnasta soivaa merkkiä ja Kaarlo
Knuutinpojan lähtöä laivoihinsa. Puolenpäivän aikaan vihdoin jymähtikin
sieltä Krister-vainajan järein tykki, purjeita ruvettiin nostamaan
mastoihin, ja samassa marski uljaan ritariseurueen saattamana
ratsastikin linnanportista ulos sillalle. Ritarit olivat pukeutuneet
haarniskoihinsa ja kypäreihinsä ja kantoivat keihäitä pystyssä kuin
sotaan lähteäkseen, -- eivätpä he tienneetkään, ennenkuin matkan määrä
oli saavutettu, päättyisikö se retki verettä.

Taas oli Viipurin rantakatu lehdeksillä ja lipuilla juhla-asuun puettu,
taas olivat suljetut saksojen rihkamakojut, taas keräysivät porvarit
naisineen ja lapsineen satamalaiturille, nyt suositulle linnanherralle
jäähyväisiä huutamaan. Kannattipa heidän hänelle kiitokset lausuakin,
sillä tuntuvasti oli kaupunki noina rauhan vuosina hänen hallintonsa
johdolla kehittynyt, ja porvareilla oli ollut taattu tuki, keneen
turvautua sekä ahnaasti kilpailevia hansalaisia että myöskin kotoisia,
kiskovia herroja ja vouteja vastaan. Mutta he eivät sittenkään
toivottaneet häntä takaisin tulevaksi, sillä he tiesivät, että hän nyt
oli menossa suurempiin tehtäviin. Ja ne taajat joukot, jotka rantakadun
täyttivät, huusivat senvuoksi hänelle, kun hän ohi ratsasti:

-- Tervennä lähde!

-- Lähde kuninkaaksi!

Ja kun pormestarit ja raatiherrat häntä laiturin reunalla kumarrellen
hyvästelivät, lausuivat he:

-- Onni matkoillesi, jalo marski, muista laupeudella Viipurin
kaupunkia!

-- Sitä muistan, vakuutti lähtevä ylimys, -- luja on välillämme
ystävyyden side.

Siunaten lausuivat Viipurin hengenmiehetkin lähtevälle marskille
jäähyväiset. Sillä anteliaasti hän oli kirkkoa ja luostareitakin
auttanut; nytkin, juuri ennen lähtöään, hän oli lahjoittanut
omistamansa Naistenkaivon tilan Viipurin mustilleveljille, jotka siitä
syystä saattokulussa olivat saapuneet rantaan häntä kiittämään.

-- Pyhä Dominicus siunaa tiesi, -- niin toivottivat he hänelle.

Kaipauksella hyvästelivät yksin kaupungin naisetkin Kaarlo
Knuutinpoikaa: iloiset olivat ne vuodet olleet, joina hän oli
Viipurissa hovia pitänyt ja heidän kaikkien lemmikkinsä ollut. Nytkin
riitti häneltä heille leikkisä sana, kun hän laiturilla vielä viimeisiä
jäähyväisiä heitti, sittenkun hänen puolisonsa ja perheensä jo olivat
laivaan soutaneet. Mutta syrjemmässä toisista hienopukuisista naisista
seisoi siellä kalpea immyt, jonka silmät kertoivat pohjatonta surua ja
joka ujosti lähtevälle ojenteli pientä vuokkosvihkoa. Häneen sattuivat
marskin katseet juuri, kun hän oli venheeseen nousemassa, -- se oli
sama impi, joka kukkivana punaposkena oli häntä tervehtinyt, kun hän
kuusi vuotta sitten laivastaan tälle samalle laiturille astui, ja jonka
hän silloin oli koholle nostanut, suudellakseen noita vereviä poskia...
Värähtivätpä vähän uljaan ylimyksen kasvot, kun hän nuo silmät nyt noin
surevina näki, hän oivalsi yhtäkkiä unhottaneensa jotakin,
laiminlyöneensä ritarivelvollisuuden, -- hän ritareista ensimmäinen! Ja
hän astui vielä viime hetkessä kalpean neitosen luo, virkkoen:

-- Kaarina, kukkasi anna...!

Neito ojensi hänelle ääneti vihkosensa.

-- Ja kätesi jäähyväisiksi!

Kaikki laiturillaolijat tunsivat, että hellä lemmensuhde oli monet
vuodet vallinnut tämän neitosen, Kaarina Degenin, ja marskin välillä,
jotka, paitsi pidoissa ja tanssiaisissa, liiankin usein olivat toisensa
tavanneet linnan voutirakennuksessa, Kaarinan sisaren luona, joka oli
alivoudin, Henrikki Tuomaanpojan, puoliso. Useimmat myös tiesivät,
ettei tämä lemmensuhde ollut seurauksittaan mennyt ja että kukoistavan
immen kasvot olivat kalpeiksi käyneet siitä, että hän isänsä talossa
Viipurissa oli salaa hoidellut Kaarlo Knuutinpojan lasta. Viime vuosina
oli tämä väli marskin puolelta kylmennyt, -- hän oli huikentelevainen
lemmenasioissaan, -- ja neitonen oli yhä kuihtunut siitä, että hän
yksin unhotettuna oli suremaan jäänyt. Nyt sen marski muisti...

Hän tempasi surevan neidon käden ja seisoi siinä tuokion melkein
neuvotonna. Neidon saattajana oli rantaan tullut hänen serkkunsa,
Martti Degen-vainajan poika, nuori Euergisle, jonka Kaarlo tiesi
kauniiseen orpanaansa syvästi mieltyneeksi. Hänen puoleensa marski nyt
kääntyi ja virkkoi:

-- Sinähän olet uneksinut saavasi puolisoksesi tämän kauniin immen ...
eikö totta? Tahdotko nyt pyyhkiä surun kyyneleet Kaarina-serkkusi
silmästä?

Nuori mies, vasta poikavuosista päässyt, hämmästyi korkean herran
kehoitusta ja sopersi hiljaa:

-- Tahtoisin kernaasti, jos Kaarina tahtoo. Mutta me olemme orpanukset.

-- Ei siitä hätää, vastasi marski reippaasti, -- sen asian järjestän
minä piispan avulla. -- No, Kaarina?

Tyttö ei vastannut mitään, entistään kalpeampana hän siinä seisoi,
katse kiinteästi maahan luotuna. Mutta marski jatkoi:

-- Se on siis sovittu, ojentakaa toisillenne kätenne. Myötäjäisistänne
minä pidän huolen ja ne tulevat olemaan hyvät. Se on sovittu, -- onnea!
Ja hyvästi!

Vuokkokimppu kädessään hyppäsi marski venheeseen ja souti laivaansa,
jonka ankkurivitjoja samassa ruvettiin ylös kelaamaan. Mutta koko
rantayleisö hurrasi hurmaantuneena, heilutti lakkejaan ja liinasiaan ja
huusi:

-- Tervennä lähde, onni retkillesi!

-- Lähde kuninkaaksi, Kaarlo!

Aina vain sama lauhkea lounainen, joka oli puhdistanut Kaarlo
Knuutinpojalle Viipurin väylät ja ajanut jäät Uuraan salmesta, teki yhä
pyhän Nikolauksen puolesta palvelusta marskin kauniille laivastolle,
kun tämä jännitetyin purjein luovi Suomenlahden aukeille, hukuttaen
pian korkean Olavintorninkin peränsä taa hämärtyvälle rannikolle. Sama
suojeluspyhä kuljetti edelleenkin taitavasti ja hellävaroen yli
keväiseltään rauhallisesti aaltoilevan meren nuo paksukeulat laivat,
joista kirkkaisiin kevätiltoihin kajahti rautarohkealla mielellä
purjehtivan asejoukon reipas laulu.

Kun uljas laivasto viikkoa myöhemmin laski Tukholman ulkosaaristoon,
oli sitä vastassa jo pääkaupungista laivoilla saapuneita ylimyksiä ja
ritareita, Kaarlo Knuutinpojan kannattajia, jotka olivat rientäneet
häntä kiirehtimään ja rohkaisemaan. He toivat hänelle viestit Kalmarin
luostarin hurskaalta abbedissalta, joka jo ennen kuninkaan kuolemaa oli
näyssä nähnyt Kaarlo Knuutinpojan kruunajaisten tapahtuvan ennen
ensimmäisen vuosipuoliskon päättymistä. He kertoivat, millä
jännityksellä Ruotsin kansa häntä nyt odotti maassa valitsevan,
kiusallisen epävarmuuden tilan lopettajaksi. Mutta marski pysyi
levollisena ja leikkisänä tämän touhun keskellä, eikä sitä janoa, joka
hänen sydäntään poltti, kukaan nähnyt, -- hän retkeili siinä kuin
huvimatkalla taikka niinkuin se, joka on asiastaan varma. Ja niin laski
laivasto eräänä päivänä Tukholman linnan edustaiselle selälle.

Oli juuri Pyhän Ruumiin juhlapäivä. Kansaa kuljeskeli ulkosalla
rannoilla lepopäiväänsä viettäen. Koko kevään oli Ruotsissa niinkuin
Suomessakin vallinnut tuskastuttava kuivuus, joka oli estänyt toukoja
oraalle nousemasta ja hidastuttanut kaiken kasvullisuuden. Kirkoissakin
oli sadetta rukoiltu, mutta sitä ei ollut tullut; routa pysyi vielä
maassa täällä lännen lämpimämmillä rannikoillakin, vaikka pinnan jo
poltti paahtava päivä. Koko luonto janosi sadetta. Ja nyt samalla
hetkellä, jolloin Kaarlo marskin laivaston valkopurjeet vilahtivat
Tukholman satamaan ja odottava kansa kiirehti sen tuloa tervehtimään,
juuri nyt rupesivat taivaalle kertyneet pilvet pudottamaan maahan
pehmeitä vesiään. Ja kun laivasto linnan alle laski, olivat nuo pisarat
jo kasvaneet viehkeäksi lämpöiseksi, virkistäväksi sateeksi, joka kuin
taikavoimalla nuorensi kuivuutta kärsivän luonnon, nosti pystyyn
peltojen nuutuneet idut ja kuin kevätlehdon vastaksilla huuhteli
puhtaaksi metsän, johon sitten yhtenä yönä puhkesi kirkkaanvihanta
hiirenkorva.

Rantaäyräillä odottava väki antoi kesäsateen valella hartioitaan ja
nautti siitä kaivatusta kasteesta. Se keräytyi sataman varrelle
saapuneen laivaston komeutta ihailemaan, ja sieltä kajahtivat sen
tervehdyshuudot:

-- Maan isä on tullut, onnen tuo hän mukanaan. Kristofferin aikana oli
meillä petäjäaika, nyt alkaa taas vilja-aika! Terve, Kaarlo, tuttavamme
vanha!

Ja kun Pyhän Ruumiin kiltan jäsenet kulkivat saattokulussa Tukholman
kaduilla, pysähtyivät hekin pyhimyslippaineen kevätsateessa
rantalaiturille ja tervehtivät ankkuriin laskevaa laivastoa huutaen:

-- Terve Jumalan valittu!

Kohta marskin Tukholmaan saavuttua kiirehtivät hänen ystävänsä panemaan
alulle ne valtaneuvoston neuvottelut, joita häntä odotellen oli lykätty
viikosta toiseen, ja lyhyiksi ne nyt supistuivatkin. Maaperä oli
itsestään muokkautunut Suomesta tulevalle ylimykselle pehmeämmäksi kuin
hän oli uskaltanut toivoakaan; hänen oli vain ojennettava kätensä ja
siihen rohkeasti tempaistava heiluva valtikka. Tanskalaisliiton
ystäville, marskia vastustavalle Oxenstjernan suvulle, oli näet asema
käynyt aivan mahdottomaksi. Sen uskollisimpia kannattajiakin siirtyi
nyt Kaarlo Knuutinpojan puolelle, niinpian kuin tämä oli ratsastanut
Tukholman torille ja tervehtinyt hurraavaa kansaa. Oxenstjernat
ymmärsivät vetäytyä syrjään luopuen ulkomaisista kuningasehdokkaistaan,
ja valtiopäivät kutsuttiin viipymättä koolle kotimaista miestä
kuninkaaksi valitsemaan. Se vaali oli näet herrainpäivillä tapahtuva,
ja vaikka vielä oli niitäkin kadehtijoita, jotka epäilivät kenelle
äänensä antaisivat niin jo tiesi jokainen mies ja nainen Ruotsissa,
miten se vaali oli päättyvä.

Sen ajan toukokuun lopulla ja kesäkuun alussa, jolloin valtiopäiviä
valmisteltiin ja jolloin Kaarlo Knuutinpoika jo kävi käsiksi
valtioasiain hoitoon, viipyi hänen uljas laivastonsa taistelukuntoisena
Tukholman selällä, antamassa pontta asiain menolle, ja siinä
laivastossa kuninkaan vaaliin saapuneet suomalaiset herrat ja
talonpojat sijoitettiin kansalaistensa luo kaupunkiin. Olipa korven
miehilläkin nyt aikaa katsella tätä valtakunnan sydäntä, josta
Suomeakin hallittiin, sen kauniita kirkkoja, sen vilkasliikkeistä
elämää ja ennen kaikkea tuota "Stockholman linnaa", jossa heille
saapuneet sekä mieluiset että raskaat määräykset aina oli päivätty.
Pitkäksi heille ehkä sittenkin olisi aika käynyt, ellei heitä
suomalaisten aatelisten ohessa olisi kutsuttu Suomen talonpoikaista
rahvasta näillä valtiopäivillä edustamaan, -- muita edustajiahan sieltä
ei ajan lyhyyden vuoksi ollut ehtinyt saapua, vaikka Suomen rahvaalla
jo olikin nimenomainen oikeus kuninkaanvaaliin. Paljoa eivät
umpisuomalaiset talonpojat keskusteluista ymmärtäneet, mutta sen he
tiesivät ja sen he aina kotonakin ylpeinä saattoivat kertoa, että
mukana olivat olleet hekin Suomen marskia valtakunnan hallitsijaksi
huutamassa.

Vaali tapahtui eräänä kesäkuun poutapäivänä pyhän Gertrudin kiltan
suuressa tuvassa, joka oli herroja täysi. Valitsijamiehiä oli valittu
70, mutta ainoastaan 9 heistä antoi äänensä unioonipuolueen
edustajille, muut kaikki Kaarlo Knuutinpojalle ja nuo harvat vastaäänet
hukkuivat siihen voimakkaaseen huutoon, jolla kansa Kaarlo Knuutinpojan
kuninkaakseen kutsui. Riemulla se vaalin tulos vastaanotettiin ja
iloisin toivein siirtyivät valtiopäivät heti vaalin jälkeen läheiseen
Suurkirkkoon, jonne saattokulussa seurasivat sydänkorven talonpojatkin.
Ja sydän heillä sykähti, kun he siellä näkivät, miten, heti sen jälkeen
kuin "Te Deum laudamus" oli voimakkaasti laulettu, heidän nuorekas,
suosittu marskinsa, jalona ja kauniit kasvot rauhallisina, astui
valtiopäiväin eteen pääkuorin luo ja polvistui siihen ristiinnaulitun
kuva kädessään. Eikä vavahtanut hänen voimakas äänensä, kun hän siinä
Jumalan temppelissä varmana hallitsijavalansa saneli ja laskien
Karjalassa taotun miekkansa ristin juurelle lupasi puolustaa oikeutta
ja vainota vääryyttä ja suojella niitä, joita väkevämmät sortavat...
Suomeksikin luki uusi kuningas Suomen talonpojille sen valansa, ja
heistä tuntui, että näin ei voi elävän Jumalan edessä puhtain mielin
vannoa kukaan muu kuin heidän oma marskinsa... Eivätkä he hartaudessaan
uskoneet vilppiä olevan siinäkään, kun Suurkirkon täyteinen aatelisia
ja aatelittomia sormet pystyssä yhtä pyhästi vannoi uskollisuutta
uudelle hallitsijalleen ja lupasi häntä hengellään ja verellään
puolustaa.

Vakavana astui sitten äsken valittu kuningas kirkosta ja käveli
linnaan, torin laitaan, jossa odottava kansanmeri häntä riemulla
tervehti. Kun Kaarlo Knuutinpoika seisoi siinä linnan rappusilla, josta
Oxenstjernat juuri kuljettivat tavaroitaan pois, ja hänen ruskea
tukkansa hulmusi tuulessa ja aurinko kirkasti hänen voimakaspiirteiset
kasvonsa, silloin täytti Suomen talonpoikain mielen niin voimakas
riemu, etteivät he uskoneet äsken valitun hallitsijankaan tuntevan sitä
hetkeä suuremmaksi onnensa hetkeksi kuin miksi he tunsivat.

Vaali oli lopussa, kuningas oli vetäytynyt linnan suojiin, ja meluava
kansa kapakkoihinsa juhlapäivää juhlajuomingeilla viettämään. Silloin
tuntui suomalaisista erämaan talonpojista, että he olivat tehtävänsä
täällä täyttäneet, ja heidät valtasi halu päästä jo palaamaan kotiin
Suomeen, köyhille kaskiahoilleen, -- kauan oli heitä sinne jo vetänyt
ikävä ja viivästyneet kesätyöt. Eräs raumalainen laiva teki seuraavana
aamuna lähtöä Turkuun, ja siihen he mukaan mielivät pyrkiä. Mutta
heidän oli kuitenkin ensiksi saatava kalliit rajakirjansa
allekirjoitettuina käsiinsä, ja he läksivät sitä varten hakemaan
alivouti Henrikki Tuomaanpoikaa, jolla ne kirjat olivat ja jonka piti
auttaa heitä pääsemään äskenvalitun maanisän puheille. Kauan kyseltyään
löysivätkin he vihdoin Heinon linnan maakerroksesta, palvelijain
puolipimeästä arkituvasta. Hän istui siellä vähän nyrpeän näköisenä
toisista syrjässä katsellen, kuinka korupukuiset hovipalvelijat siellä
keikailivat ja vain olantakaisesti kohtelivat Suomesta tuotua entisen
marskin kirjuria. Hänelle he nyt kuuden miehen voimalla asiansa
esittivät.

-- Hä, nytkö jo rajakirjoja tahdotte? huudahti Heino. -- Ettekö tiedä,
että täältä vielä huomenna matkustetaan Mooran kedolle ja Upsalaan,
jossa vasta kuninkaan kruunu nostetaan hallitsijaksi valitun päähän.
Ettekö tule kruunajaisjuhliin?

-- Jo riittää meille näitä juhlia, vastasi Lauri. -- Kuningas on
valittu, meidän tekee jo mielemme palata kotiin. Huomenna pääsisi
laivalla lähtemään Suomeen.

-- Pääsisikö huomenna...?

Miettiväksi jo Heinokin kävi. Viipurin linnan hilpeä ja toimekas vouti
oli nyt huonolla tuulella. Siellä hän oli ollut marskin uskottu mies,
toinen mies linnanherrasta, kuten hän itse oli kehunut, kaikkialla
välttämätön. Mutta täällä! Täällä hän oli vain muiden suurempain
jaloissa, joiden tieltä hänet oli linnanpalvelijain arvoluokkaan
syrjäytetty, eikä täällä hänestä kukaan välittänyt. Pieni linnanvouti
oli tässä uudessa kuninkuuden loistossa kokonaan unhotettu, toiset nyt
hyörivät hänen isäntänsä ympärillä. Siitä oli synkistynyt Heinon mieli,
joka oli kuvitellut itselleenkin jotain sirua herransa loistosta.

-- Vai pääsisi huomenna, toisti hän verkalleen miettiväisenä. -- Hyvä,
koetetaan siis pyrkiä kuninkaan puheille, mahtaisikohan tuo vielä aueta
tie.

-- Olisikohan marski niin ylpistynyt, ettei meitä enää puheilleen
laskisi, epäili Lauri.

-- Siellä ovat nyt monet herrat vastassa, ennenkuin kuninkaan puheille
päästään. Mutta tulkaa! --

Kaarlo Knuutinpoika oli juuri palannut työhuoneeseensa pitkästä
neuvostonistunnosta, jossa samat ylimysherrat, jotka aamulla olivat
hänelle uskollisuusvalan vannoneet, nyt jo iltapäivällä olivat
rakennelleet vaikeuksia uudelle hallitsijalle, asetelleet ehtoja
uskollisuudelleen ja tinkineet itselleen yksityishyvityksiä siitä, että
he vertaisensa miehen kuninkaakseen tunnustivat. Sapekas arkkipiispa,
joka oli koettanut saada kuninkaan vaalin toistaiseksi lykätyksi,
oli uhmaillen ja uhkaillen ratsastanut koko Tukholmasta pois
piispanlinnaansa. Se oli ollut kaikki taas sitä vanhaa juonittelua, ja
Kaarlon katseessa oli nyt, riemupäivänsä huumauksen hetkellä, jolloin
kansan ilonhuudot vielä kadulta hänen korviinsa kaikuivat, surumielinen
pettymyksen ilme. Hän katseli liikahtamatta pöydällä edessään olevia
vallan ulkonaisia merkkejä, kruunua, valtikkaa ja valtaomenaa, jotka
huomenna kruunajaisissa oli hänelle annettava, ja hän virkahti hiljaa:

-- Ehkä olisi minun ollut viisainta hyljätä nämä korut.

-- Sitä mietin paljon tänne Turusta purjehtiessani, virkkoi siihen
hänen vieressään istuva vanha Maunu-piispa, joka hänkin marskin
kutsusta oli näihin juhliin saapunut nuorta ystäväänsä hänen
kunnianhetkellään tukemaan. -- Mutta minä tiesin, että tuon
kultapäähineen loistoa on mahdoton vastustaa sen, joka sen päähänsä
nostaa voi. Ja ehkä on sittenkin parempi näin, ajattelin, ehkä taittuu
nopeammin kateen kärki, kun kerran kansa on itselleen kuninkaan
huutanut ja valtikan hänen käteensä antanut.

Turun vanha piispa oli jo näinä päivinä saanut nähdä, kuinka karvas oli
ylimysherroissa kateensappi. Vielä muutamia päiviä sitten olivat nuo
herrat rakennelleet salaliittoakin Kaarlo Knuutinpoikaa vastaan,
tarkoituksena vielä viime hetkellä raivata heidän vihaamansa ylimys
syrjään ... olivatpa koettaneet houkutella vanhaa piispaakin
vehkeihinsä mukaan. Mutta Maunu oli marskille heidän aikeensa
paljastanut, ja Kaarlo oli taas kerran heidän verkkonsa repäissyt
rikki. Mutta siitäkin oli vanha piispa tajunnut, kuinka tosiaankin
kateenmujeilla sekoitettu oli vastavalitun kuninkaan ilonmalja, ja hän
jatkoi melkein säälien:

-- Niin, Kaarlo, vallan kukka ei ole vailla okaitaan, sen tiedät jo
ennestään. Tarvitset tarkoin kaiken sen voiman, maltin ja tarmon, minkä
olet näinä välivuosina Suomessa koonnut ja säästänyt, säilyäksesi
ehyenä noiden juonien keskellä. Ylvästelemättä kanna kruunuasi, muista,
että Tarpeian kallio oli lähellä Kapitoliumia!

Kaarlo ei vastannut. Mutta ikkunan luota, meluavan kansan iloja
ihailemasta, astui nyt esiin toinen Kaarlo Knuutinpojan luotettu
nuoruudenystävä, Eerikki Akselinpoika Tott, jonka tuima katse näinä
välivuosina oli vielä entisestään terästynyt. Hän huudahti.

-- Ylvästelemättä, mutta lujuudella! Rautakouria tarvitsevat nämä
juonittelevat herrat, niiden puristamina he kiltisti rivissä astuvat.
Mutta jos heille hetkeksikään pehmeäksi herkeät, silloin viskautuvat he
sinun ylitsesi. Voimaa ennen kaikkea!

-- Voimaa kyllä, matki piispa, -- mutta myös kylmää harkintaa. Fortiter
in re, suaviter in modo!

Vastavalittu hallitsija heilautti syrjään väljän, purppuranvärisen
vaippansa, johon hän jo kuninkuutensa merkiksi oli pukeutunut, nousi
pöydän äärestä ja lausui:

-- Kansalle olen luvannut sen eturintaan käydä, luvannut sen sekä
Suomessa että täällä, sitä en pettää voi; minun on astuttava eteenpäin,
oli tiellä okaita tai kukkia! Ja eteenpäin astunkin varmasti, -- onhan
minulla tukenani sekä voimaa että malttia, kun te, ystäväni, rinnallani
pysytte: sinä, Eerikki, asettani hoitaen, ja sinä Maunu-piispa järkeäni
jäähdyttäen.

Karski soturi taputti hyväksyvästi ystäväänsä olalle. Mutta vanha
piispa vastasi surumielisesti:

-- Minusta ei ole enää kauan neuvonantajaksesi. Kuninkaanvaalissasi
tahdoin olla mukana, sen ilon tarvitsi vanha sydämeni, mutta siihen
toimeni päättyvätkin. Minä olen jo vanha. Nyt palaan Suomeen ja jätän
sielläkin pian tehtäväni ja hiippani nuorempiin käsiin, itse vetäydyn
pieneen Tuskulumiini, jonka Naantalin lempiluostarini rinnalle olen
rakentanut, siellä on jo aikani päästä lepoon.

Mutta vastavalittu kuningas kävi innokkaasti tätä vanhan piispan
päätöstä järkyttämään.

-- Ainakin yhdeksi talveksi lupaa minulle vielä neuvojasi ja apuasi,
pyysi hän, -- nyt niitä juuri tarvitsen tässä mettiäispesässä!

Ja piispa taipui nöyrästi, hän oli tottunut ystävänsä hyväksi itsensä
uhraamaan.

-- Yksi talvi menköön, jos voin täällä parhaalla tavalla hyödyksesi
olla. Mutta muista, monta talvea ei minulla enää olekaan jäljellä!

Tällainen oli mieliala uuden kuninkaan työhuoneessa, kun Suomen
talonpojat hänen puheilleen laskettiin. Tuttavana ja ystävänä heitä
kuningas tervehti, virkahti leikkisästi Pouta-Paavolle, että "toden
sinä miekastani luit", veisteli toisille, että tällaisiin pitoihin hän
tahtoi heitä Tukholmaan tuoda, sekä kyseli, eivätkö miehet enää
halunneet seurata häntä Upsalaan, kruunajaisiin. Mutta pian hän jo
viittasi Heinon tuomaan esille rajakirjat allekirjoitettaviksi, lausuen
vakavana:

-- Niin, oikeassa olette, työhönsä, toimeensa, palatkoon jokainen,
juhlain humu on ohimenevää, työn jälki se vain jäljelle jää!

Mutta piirrettyään nimensä rajakirjan alle ja nimensä alle lyhyen sanan
"Rex", vilautti hän taas veitikan silmäkulmastaan, virkahtaen
talonpojille:

-- Siksi pidätin rajakirjanne allekirjoittamatta tänne asti, että
voisin ne allekirjoittaa Ruotsin kuninkaana. Nyt se raja kestää
paremmin. Nyt voitte taas lähteä erämaillenne isienne elinkeinoja
jatkamaan, takamaitanne talokunnittain viljelemään ja niistä
valtakunnalle uusia rintamaita valloittamaan. Se tehtävänne on
hyödyllinen ja tärkeä.

Mutta Kaarlon näin talonpojille heidän rajakirjojaan antaessa oli vanha
piispa käynyt puheisiin Laurin kanssa, jonka hän nyt sai tietää siksi
talonpojaksi, joka oli hänen mielituumansa toteuttanut ja perustanut
uudisasutuksen Savon ja Hämeen väliselle metsäkannakselle. Ja hän
kääntyi nyt Kaarlon puoleen, lausuen:

-- Yksi pyyntö vielä kuninkaalle. Tälle talonpojalle, joka Sysikorven
salotaipaleella majataloa pitää, olen luvannut verovapauden hänen
tilastaan. Vahvista, kuningas, tämä lupaukseni!

Kaarlo tarttui hanhensulkaan ja kirjoitti heti omakätisesti
verovapausluvan Lauri Viljonpojalle Juuritaipaleen tilasta. Ja hän
lausui, antaessaan vapauskirjan Laurille:

-- Sen teen mielelläni. Minäkin tunnen sinut rajarauhan innokkaimmaksi
ajajaksi. Puolusta vastakin siellä erämaan laidassa hyvää sopua
kotikansani molempain heimojen kesken, jotka minulle ovat yhtä rakkaat.

Jo kumarsivat talonpojat lähteäkseen poistumaan kuninkaan luota. Mutta
Viipurin alivouti, Heino, viivähti vielä ovella, ikäänkuin epäillen,
voisiko hänkin tällä sovinnon hetkellä tuoda esille sen asiansa, joka
häntä oli painanut siitä asti, kun hän nyt Maunu-piispan eteen oli
astunut. Vanhaa piispaa hän ei näet ollut tavannut senjälkeen, kun hän
kerran tämän hyväntekijänsä luota Turusta rikollisena pakeni. Nyt hän
yhtäkkiä, sanaa puhumatta, notkisti polvensa piispavanhuksen edessä,
katseet maahan luotuina.

Lempeä piispa ymmärsi heti, mitä hänen entisen suosikkinsa mielessä
liikkui, ja virkkoi lohduttaen:

-- Oivallan, mitä tahdot sanoa ja anoa. Nouse, Henrikki Tuomaanpoika,
mene rauhassa, olen sinullekin anteeksi antanut, -- olen oppinut
anteeksi antamaan paljon inhimillistä heikkoutta!

Liikutettuna suuteli Heino piispavanhuksen kättä. Mutta Kaarlo
Knuutinpoika naurahti tuon kohtauksen nähdessään. Hänen muistiinsa
palasivat sen alkusyyt, Krister-ukon vehkeet ja suomalaisen teinin
kuumaintoinen uskollisuus, joka tämän lahjakkaan nuorukaisen sitten
hänen palvelukseensa oli tuonutkin. Ja hän lausui Heinolle
tuttavallisen ystävällisesti:

-- Se syntisihän sinut toi minun miehekseni. Ja mehän pysytään edelleen
yhdessä, eikö niin?

Mutta kun Heino ääneti ja miettiväisenä seisoi paikoillaan, jatkoi
kuningas:

-- Mitä, etkö aiokaan jäädä asemiehekseni Tukholman linnaan, vai
haluatko mieluummin takaisin Viipuriin?

Silloin purki Heino avonaisesti isännälleen ne mielensä hiljaiset
mietteet, joita hän täällä Tukholmassa oli kantanut ja hautonut:

-- Vieraaksi tunnen itseni täällä, seikkailuvuotenikin ovat jo
takanapäin. Mutta ei ole minulla myöskään enää halua jäädä Viipuriin,
kun et sinä, kuningas ole siellä.

-- Mitä sitten aiot, ilmaise toivosi suoraan!

-- Olen marskia uskollisesti palvellut, anna, kuningas minulle
voudinvirka Hämeessä, sinne kotipuoleeni ikävöin, -- pohjoisen Hämeen
voudinpaikka on vapaa.

Tuokion katsoi marski pitkään nyt alakuloista, muuten aina hilpeää,
apumiestään ja virkkoi:

-- Pyyntösi on kohtuullinen, sen tahdon täyttää. Sinä ikävöit takaisin
Suomeen, niin tekisin kai minäkin sinun sijassasi. Milloin haluat
matkustaa?

-- Huomenna, yhtä matkaa talonpoikain kanssa.

-- Saat aamulla valtakirjasi hovikansleriltani, -- hän antaa sinulle
myöskin muutamia Reinin kultaisia matka-avuksi. En tahtoisi sinusta
luopua, mutta en voi sinua myöskään pidättää, -- tämän linnan voutia en
voi sinusta tehdä.

Ja miesten poistuessa lisäsi kuningas vielä:

-- Onni matkoillenne, Suomen miehet. Kuka tietää, ehkä tarvitsemme
vielä toisiamme, ehkä tapaammekin vielä toisemme Suomessa, -- jos taas
tummuu miekkani teräs...

Nämä viimeiset sanat lausui nuori kuningas puolittain itsekseen,
puolittain Heinolle, joka viimeisenä ovelta poistui. Heino kuuli ne
sanat ja ymmärsi sen ajatuksen, jonka ne kätkivät, -- hetkeksi osuivat
entisen linnanherran ja hänen voutinsa katseet tuttavallisina,
ymmärtävinä vastakkain. He hymähtivät toisilleen. Mutta poistuessaan
huudahti Heino vielä:

-- Terve kuningas! Suomesta aina ystäväsi löydät.

Ovi sulkeutui, ja Ruotsin äskenvalittu hallitsija seisahtui tuokioksi
pöytänsä luo. Olipa kuin pieni kaihon oka olisi pistänyt siellä
purppuraviitan alla, -- hänessä välähti elävänä tunne, että tuossa
menivät ne, jotka sittenkin muodostivat hänen valtansa uskollisimman
tuen. Vanha piispa ymmärsi hänen viivähtävän katseensa ja virkkoi:

-- Niin, Suomen talonpojissa on jokin voima, joka heihin sitoo sen
miehen, joka tuon karun kuoren alle on päässyt pilkistämään.

-- Sen kuoren alla on sydäntä, ehkä on siinä se voima!

Mutta ainoastaan tuokion kuningas niin viivähti. Sitten istahti hän
taas työpöytänsä ääreen ja kutsui sisään kanslerinsa, suorittaakseen
hänen ja molempain neuvonantajainsa kanssa yhdessä ne kiireellisimmät
hallitusasiat, jotka vaativat ratkaisuaan jo ennenkuin kuningas ehti
matkalleen Upsalaan, kruunajaisiinsa.

Vielä näkivät Suomen talonpojat seuraavana aamuna, laivarantaan
kävellessään, kuinka suuri ja loistava se saattoseurue oli, joka linnan
edustalle kokoontui äskenvalittua kuningasta odottamaan ja ryhmittyi
häntä saattamaan Mooran kedolle, missä kansan, vanhan tavan mukaan,
piti valittu kuningas kuninkaaksi huutaa. Kesäaamun raikkaassa
valaistuksessa välähtelivät linnanrinteeltä alas satamaan asti ritarien
kirkkaat haarniskapuvut ja korkeat töyhtökypärät. Kookkaat ratsut,
jotka olivat päätään myöten verhotut kirjaviin, hopealla kirjailtuihin
verkaloimiin, polkivat siellä levottomina kivitettyä tannerta,
ratsastajain vaakunakuvaiset kilvet kimaltelivat, kun he tungeskelivat
korkeiden tankojen nenään nostettujen lippujen ympärillä tai
piirittivät korkeapyöräisiä vaunuja, joissa kuningattaren ja
hovinaisten piti kruunajaisjuhliin ajaa. Siinä oli taas kerran koko
Ruotsin ja Suomen aatelisto koolla kunnioittamassa kotimaista
kuningasta, -- jota vallan huipulta alasrepiäkseen nuo ylimykset
kenties jo samalla hetkellä vehkeilivät.

Näkivät Suomen talonpojat laivan kannelle noustessaan vielä senkin,
kuinka Kaarlo Knuutinpoika linnastaan laskeusi tuota loistavaa
seuruetta ja sitä ympäröivää kansanjoukkoa tervehtimään, ja
korkeasulkaista hattuaan heiluttaen ratsasti odottavain
valta-aatelisten keskellä. He näkivät, kuinka tuo kiiltävä kulkue hänen
perässään läksi solumaan punakankaalla verhotun sillan poikki ja
loittonemaan ihmisaaltojen välitse virran pohjoiselle rannalle.

Sinne se saattue hupeni, eikä sen loisto enää erämaan miehiä
lämmittänytkään. Siinä oli heistä jotain levotonta, liiaksi
suurentelevaa, ja noista kiiltokylkisten hurraahuudoista kajahti heidän
mielestään joku kirkuva sävel, joka heidän umpisuomalaisissa korvissaan
yhtä hyvin saattoi merkitä "ristiinnaulitse" kuin "terve kuningas!" Ja
kun heidän raumalainen laivansa hetkeä myöhemmin lipui saaristoväylää
myöten merelle päin, kotimaansa rantaa kohden, katselivat he
kaipauksetta, kuinka etäisyyteen häipyivät hurraatahuutavaa kansaa
täynnä olevat mäet ja Tukholman linnan liputetut tornit.



KARMALAN LÄHTEELLÄ.


Karmalan vanhoille halmeaukeille, Mustanahon rinteelle, astelivat
eräänä pilvipoutaisena heinäkuun päivänä rannasta päin tässä talossa
rinnakkain ylenneet orpanukset ja kasvinveljet, Heino ja Lauri, taikka
täydellisemmin sanoen Hämeen pohjoisen kihlakunnan vouti Henrikki
Tuomaanpoika ja Juuritaipaleen majatalon omistaja Vahvajärven salolta,
Lauri Viljonpoika. He olivat yhdessä palanneet Tukholmasta,
kuninkaanvaalista, Turun ja Hämeenlinnan kautta syntymäpitäjäänsä,
Lauri kiirehtiäkseen vihdoinkin pitkiltä valtuusretkiltään kotoisille
riistamailleen, ikävällä odottavan perheensä luo, Heino hankkiakseen
itselleen asunnon uudessa voutikunnassaan. Nyt heidän oli erottava
toisistaan ja vanhasta kotitalostaan, ja he kävelivät halmeelle
sanomaan jäähyväisiä siellä kyntötöissä puskevalle Tuomasisännälle,
jonka valkoinen piikkomekko sieltä vilahteli leppien lomitse.

Pari päivää olivat näet orpanukset nyt viipyneet Karmalassa, jossa isän
kuoleman jälkeen pesäkin oli ollut selvitettävä, ja nyt veti toisen tie
salotaipaleen poikki itään ja toisen, Heinon, venheellä etelään,
Hollolan Lahteen, missä hänen oli vastaanotettava uusi virkansa.

-- Noustaan aholle, sillaikaa kuin soutajani murkinoivat, minun tekee
vielä mieleni nähdä äitivainajani vanha karsikko, virkkoi Heino. --
Harvoinpa tänne taidan vasta kulkeutua, vaikka naapuriksi jäänenkin.

-- Miksi harvoin? kysäisi Lauri, joka orpanansa jäljessä halmeen ohi
ahonrinnettä ylöspäin astui.

-- Kylmääpä tuntuu olevan kohtelu täällä kotitalossakin. Ei ole minulle
veli-Tuomas monta sanaa virkkanut ja hänen emäntänsäkin on umpisuinen
ja raskasmielinen. Näet, tuolla pihalla hän pää kumarassa kulkee tuvan
ja maitoaitan välillä aivan kuin äitivainaja, -- kuuluneeko se oikein
Karmalan komentoon!

-- Kova työ pään kumaraan painaa ja mielenkin raskaaksi tekee.

-- Niin taitaa. Mutta kylmää ja tylyä täällä on kansa joka taholla, --
toisenlaiseksi olin sen lapsuuteni muistoilta kuvitellut.

Heino oli uudeksi kodikseen ja virka-asunnokseen nyt tällä matkalla
ostanut talon vanhasta kotipitäjästään, Suopellon Sipi-vainajan vanhan
talon, josta perilliset pesäjaon jälkeen olivat lähteneet eräjärvien
rannoille uudismaita viljelemään. Isännän kuoltua olivat siellä näet
vävyt keskenään riitautuneet, eikä ollut Leena-muorikaan jaksanut heitä
enää koossa pitää, -- silloin he olivat päättäneet myödä kantatilan ja
rakentaa itselleen uudismökit takamaille, -- niin kauas toisistaan,
ettei akkojen tora salojen yli kuulu! Heino oli parahiksi
kotipitäjäänsä ehtinyt ostamaan tuon vauraan talon, ja hän oli ensin
mielessään iloinnut siitä ajatuksesta, että hän loppuiäkseen,
nuoruusintoilujensa jälkeen, pääsisi asettumaan vanhalle
kotikulmalleen, jossa hänellä oli lapsuudentuttavansa ja jossa häntä,
Sysikorven poikaa, virkamiehenäkin ystävyydellä ja luottamuksella
kohdeltaisiin.

Mutta niissä toiveissaan hän oli jo tällä lyhyellä käynnillään
pettynyt. Epäluuloa oli häntä vastaan huokunut, missä hän kulkikaan.
Kun hän saapui talonpoikaistaloon, entisiin naapureihinsa, olivat
vanhat lapsuudentuttavat kartelleet häntä, ja jäykästi olivat
isäntämiehet häntä vieraana tervehtineet. Hän oli koettanut heittäytyä
tuttavalliseksi, oli kertonut heille nuoruudenmuistojaan Karmalasta ja
iloisia juttuja vaelluksiltaan, mutta eipä ollut hän saanut hymyä
nousemaan ukkosten kasvoille; loitommas olivat hänestä lapsetkin
vetäytyneet, kun hän oli tupaan astunut. Ja hän oli kuullut talonväkien
syrjässä, nurkan takana, tylyllä äänellä toisilleen supattavan:
"Karmalan poikia sanoo olevansa tämä uusi vouti, mikä lieneekin..." Ja
toinen oli vastannut: "Niitähän se on, mutta herraksipa herkesi,
heimostaan luopui..."

Masentavalta se oli Heinosta tuntunut, ja hiukan katumapäällä hän jo
ajatteli asettumistaan tänne kotipitäjäänsä. Syvältä tuntui juopa hänen
ja kotiväenkin välillä, -- omanaan he eivät häntä enää pitäneet.

-- Ethän tuota voine kummeksiakaan, vastasi hänelle Lauri, kun Heino
ahon rinnettä noustaessa tuota tylyyttä valitti, -- eihän täällä ole
totuttu herroilta mitään hyvää kokemaan, eikä varsinkaan voudeilta.
Sinä olet nyt herra ja vouti, -- täällä astut ulkomaan verassa ja
kapeissa kaatioissa, ei sinua korven pojaksi tunneta.

-- Mutta saman tuvan lapsiahan silti olen, miksi minua vieraana ja
epäillen kohdellaan vain siitä syystä, että olen vähän koulua käynyt ja
kuningasta uskollisesti palvellut ja häneltä viran saanut?

-- Sinä olet siirtynyt toiseen säätyyn, vastasi Lauri harvakseen, mutta
varmasti, -- sinun eivät ole enää meidän raskaat työhuolemme eikä
kärsimyksemme, sinä elät meidän työstämme, -- siksi et kuulu enää
meihin, siksi olet vieras. Ja eikö meillä ole syytä vouteja vihata?
Tuossa riihen edessä pieksätti muutamia vuosia sitten Hollolan vouti --
sinun edeltäjäsi -- oman isäsi niin, ettei hän siitä enää koskaan
oikein kostunut. Silloin raskivat isäsi luut, -- kenen luita
pehmittänet sinä voutina, sitä ei vielä kukaan tiedä!

Heino ei enää vastannut, tuo esimerkki selvitti hänelle paljon kansan
ja virkamiesten välistä vastakohtaa; hän oivalsi nyt paremmin sen syvän
juovan, jonka hän oli joka askeleellaan tuntenut lapsuuden tuttavainsa
ja itsensä välillä. Mutta Lauri oli päässyt sananpäästä kiinni ja
jatkoi:

-- Meillä on leipä lujassa, kovaa on, kun sen silloin vielä vieras vie,
elääkseen sillä ylellisyydessä ja humussa. Näinpä marskin juhlassa
Viipurissa heitukkain kantavan juomahuoneeseen nassakoita, joista
jokainen kuului maksaneen saman verran kuin pikkutalo erämaan laidassa,
ja yöllä näin heidän kantavan juhlahuoneesta ulos saksanhaljakkoihin
puettuja ritareita, joiden humala oli tullut maksamaan enemmän, kuin
erämies koko talvipyynnin nahkasistaan saa. Tähän herrasjoukkoon kuulut
jo sinä, et meihin...

Mutta Heino kiirehti jo edellä, ikäänkuin orpanansa puheita paeten,
ahon laelle, missä ennen oli ollut tuo vanha, lapsia kammottava
karsikko, jossa Heinon äitivainaja oli käynyt kumartamassa pihlajaan
kiinnitettyä pyhimyskuvaansa ja jossa hän öisin, muiden maatessa, oli
kummia näkyjään nähnyt. Poissa oli nyt jo ristin kuva vanhan pihlajan
kupeelta, ja karsikon alalaidan oli Tuomas jo kaskekseen viertänyt ja
vääntänyt aitakiviksi vanhat käräjäkivet, joiden ääressä metsämiehet
ennen olivat pyyntiluvuillaan Tapiota lepytelleet. Mutta vielä löytyi
kivenkolosta viipale jotakin emäntävainajan sinne kantamaa
alttarikankaan palasta. Sitä orpanukset katselivat ja Lauri virkkoi:

-- Äitisi oli tietäjäsukua.

-- Paljon hän taisi tietääkin, vastasi Heino muistelmiinsa vaipuneena.
-- Perää näkyi olleen siinäkin äitivainajani ennustuksessa, että minun
urani tulisi kulkemaan toisia maita kuin teidän. En sitä tiennyt
silloin, kun kerran näiltä mailta pakoon karkasin!

Mutta hän näkyi tahtovan katkaista nuo muistonsa, jotka hänen mielensä
nyt alakuloiseksi painoivat, ja lisäsi:

-- Mutta jopa lienevät soutajani suurustaneet, astutaan jo halmeelle ja
taloon.

Siellä halmeella ajoi veli-Tuomas avopäin ja mekonrinnus auki laiskaa
juhtaansa, painaen hartiavoimalla raskasta kyntövehjettään kovaan
rinteeseen, ja hänen vieressään, ojan partaalla, nosteli hänen
paitasillaan leikkivä poikansa, viisivuotias ahavan ruskeaksi polttama
jukura, jykevää kuokkaa, jota hän ei vielä paljon koholleen saanut.
Mutta pojan hajareitisessä asennossa oli jo raatajan ryhtiä, kun hän
siinä savimöhkälettä jyysti, -- siitä ja leveäluisista kasvoista ja
tukan valkoisista harjaksista sen jo näki, että siinä oli isänsä
pienoiskuva, vastainen halmeenraataja.

Tuomas ei joutanut vieraita huomaamaankaan, kun nämä veräjälle
saapuivat, hän oli niin kumaraan auransa kurkeen painunut, niin
huohottavana kohosi hänen rinnastaan joka henkäisemällä työnpainon
raskas hengitys. Orpanukset pysähtyivät veräjälle, antaen miehen
rauhassa vakonsa päähän kyntää, ja Heino kysäisi serkultaan:

-- Tähän halmeelleko se isä kuolikin?

-- Tästä ne hänet olivat keväällä eräänä päivänä löytäneet. Oli tullut
tänne aitaa korjaamaan ja tuossa aidan vieressä, kirves kädessään, hän
oli maannut, kun emäntä oli sattumalta ohi kulkenut, -- siihen oli
vanhus työnsä ääreen väsähtänyt. Vielä oli ollut miehessä henkeä
vähäisen, kun hänet täältä tupaan ja vuoteeseen kannettiin, mutta sinne
saavuttuaan hän jo oli kohta sanaa puhumatta kuollut.

-- Eihän se isävainaja voinut vuoteessa eikä työtönnä kauan elää!

Jo oli Tuomas vakonsa päähän kyntänyt, pysähtyi auraansa kääntämään ja
näki vihdoin vieraat. Mutta työstään hän ei silti silloinkaan
herjennyt, hän vain pyyhkäisi hikikarpalon otsaltaan ja rupesi uutta
vakoa ajamaan.

-- Hyvästi nyt, Tuomas, huusi hänelle silloin Heino veräjältä, -- me
teemme jo lähtöä talosta!

-- Hyvästi, murahti kyntömies kumarasta asennostaan, hevostaan
seisauttamatta, suoraksi ojentumatta. Hän maiskautti suullaan,
kiirehtien laiskankankeaa vetäjää, ja taas hänen hengityksensä rupesi
kohisemaan yksitoikkoisena, raskaana raatajan hengityksenä.

Päivä oli hiottavan helteinen, vaikka aurinko piiloilikin ehkäisten
pilvien takana, luoden sieltä harmahtavan, painostavan valaistuksen
luontoon. Lämmennyt oli jo Heinokin astellessaan, ja kun nyt orpanukset
halmeenveräjältä läksivät vesakon läpi rantaan päin painumaan, virkahti
hän:

-- Tuossa on lippi lähteen partaalla, odota, juonpa siitä kulauksen.

Hän laskeusi polvilleen lähteen reunalle, niinkuin hän ennen poikanakin
oli juodessaan tehnyt, kauhasi tuohella raikasta ruostevettä ja joi.
Joi uudelleen, eikä malttanutkaan nousta siitä heti edelleen rantaan
kävelemään. Tuohon samaan vedenkalvoon muisti hän nähneensä
kuvastuneina nuorukaisen iloiset kasvot, kirkkaat silmät, ja hän
ikäänkuin ihmetteli, kun ei niitä sieltä enää löytynyt.
Lapsuudenmuistot tempasivat hänet mukaansa, hän istahti kerran vielä
siihen koivun alle, mättäälle ja siihen hän jäi.

Lauri oli pysähtynyt pensaikkoon, oli sen alta jalallaan potkaissut
esiin vanhan, vioittuneen jousenselän, jossa oli vielä palanen
hirvensuonesta punottua jännettäkin jäljellä. Hän katseli tuota
ruostunutta rautaa ... taisipa olla se hänen vanhoja jousiaan niiltä
ajoilta, jolloin hän poikasena Erä-ukon seurassa näistä kotikuusikoista
ammuskeli oravia ja koppeloita. Metsään oli häntä luonto aina
poikavuosista vetänyt, sinne hän usein halmeeltakin maatöistä hiipi,
sepä hänestä oli erämiehen tehnytkin...

Mutta hän viskasi ruostuneen raudan takaisin pensaaseen, hyppäsi puron
yli ja virkkoi orpanalleen:

-- Joko lähdetään?

Heino ei vastannut. Hän istui kuin kiinnikasvaneena mättäällä,
tuijottaen lähteen yli viereiseen vesakkoon, -- hän näytti tuijottavan
muutamaan nuoreen koivuun, jonka varsi oli omituiseksi umpikääkäksi
kasvanut, eikä hän siitä silmiään siirtänyt. Tuo koivu oli hänelle
tuttu; monet rientävät muistot ja toistensa kintereillä viilettävät
mielikuvat se nyt hänen mieleensä nosti. Juuri tuon koivun luonahan oli
kerran hänen elämänuransa taittunut ja luiskahtanut siltä raiteelta,
jolla talonpojan elämä on säädetty kulkemaan polvesta polveen, uusille,
oudoille radoille, jotka hänet olivat kotiaholtaan kauas vieneet ja
vieroittaneet hänet kotiheimostaan... Tuossa viidakossahan hän oli
seisonut hammasta purren silloin, kun ankara isä oli häntä kohden
vitsasta heiluttanut ja häväisten ajanut hänet takaisin helteeseen
raatamaan, ja siinä hän oli nuoressa sydämessään vannonut, että hänen
piti päästä näistä ahtaista pihdeistä pois avarampaan maailmaan...
Juuri tuossa oli hän kihisevässä vihassaan tarttunut koivun vesaan ja
sen kiukussaan solmuun kiskaissut... Siinä oli koivu, siinä sen
umpikääkkä! Piispanretkeläiset ja kuljeksivat teinithän ne sitten hänet
maailmalle houkuttelivat, mutta tässä lähteellä oli tuo itsetiedoton
ikävä ensiksi syntynyt, tässä olivat jo alkujaan särkyneet hänen ja
hänen kotoisen heimonsa välit...

-- Tuota koivuako katselet? kysyi Lauri melkein ivallisena, kun hän
serkultaan turhaan vastausta odotti.

-- Sitä! -- Jo laukesi Heinosta se lumous, johon solmukoivu hänet
hetkeksi oli kietaissut, mutta vieläkin oli hänen vaikea irtautua
noista muistoistaan. Ja hän lisäsi selittäen Laurille: -- Tuon koivun
vedin vihoissani solmuun silloin poikasena kerran, kun isäni minut
karahkalla tästä lähteen vierestä nukkumasta herätti.

Lauri purskahti ääneensä nauramaan:

-- Muistanpa minäkin sen ripityksen, -- setä ei suvainnut unta työn
aikana! Se oli sama päivä, jona ukko minut ensi kerran erämaille
lupasi, siitä alkoivat eränkäyntini.

-- Ja alkoivat minunkin retkeni. Minkähänlaiseksi olisikaan elämäni
kääntynyt, jos isä minutkin silloin olisi laskenut erämatkalle, jonne
halusin, enkä olisi teinejä tavannut enkä heidän jälkeensä karannut?

-- Olisit kai tapellut kalajärvillä niinkuin me muut, ehkä olisit sinne
kaatunut, niinkuin monet, tai sinne uudismökkiin asettunut, niinkuin
Vilppu.

Mutta Heinokin kimpaisihe nyt pystyyn mättäältä, heilautti
ohimennessään käppyrää koivua ja virkkoi:

-- Siinä kasva minun muistokseni! -- enpä kadu sitä uraani, johon minut
viskasit; siinä jatkan, minä ja sukuni. Jos ei täällä sovita hyvin
yhteen kotiheimon kanssa, niin sovitaanpa sitten huonosti; mitellään
voimia, katsellaan karsaasti toisiamme, -- nähdäänpä, kumman kateet ne
syvemmäs sattuvat, kumman selkä ensiksi sujuu! Tule!

He astuivat vesakon läpi sille samalle törmälle, josta Erä-ukko eräänä
kesäpäivänä otsa poimuissa oli katsellut piispanvenheiden tuloa. Siihen
näkyi vasemmalta talo viljelyksineen, mutta suoraan edessä oli
saunaranta ja venhevalkama... Sinne Lauri pysähtyi ja lausui
orpanalleen hyvästit.

-- Tässä tiemme eroavat. Soutajasi ovat jo venheessä, näet, sinua
viittovat. Minä haen konttini tuvasta ja sitten saloa kohti!

Ja Lauri läksi metsämiehen nopein, äänettömin askelin painumaan taloon.
Mutta Heino laskeusi loivaa rinnettä verkalleen alaspäin ja astui
vesirajassa kasvavan pajupehkon ohi venheelleen. Sinne saapuessaan loi
hän vielä katseen kotoiselle törmälle, -- niin oli hän tehnyt
silloinkin kerran, kun hän tuosta pehkon takaa potkaisi irti haapionsa
ja hyppäsi siihen, yksin soutamaan avaraan maailmaan.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Erämaan taistelu - Historiallinen romaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.