Title: Rajankäyntiä nykyisen kirjallisuutemme suunnista
Author: Siljo, Juhani, 1888-1918
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Rajankäyntiä nykyisen kirjallisuutemme suunnista" ***


RAJANKÄYNTIÄ NYKYISEN KIRJALLISUUTEMME SUUNNISTA

Kokeillut

Kimmo [Juhani Siljo]



Otava, Helsinki, 1914.



RAJANKÄYNTIÄ.

(Vuoropuhelu.)


INTO IHAMIELI, hovineuvos (in spe).

KALLE, itsellismies.


INTO I.: Salli minun vilpittömänä ystävänäsi lausua julki sydänsuruni:
huolimatta kaikesta siitä henkisestä kukoistuksesta, mikä versoo
ympärillämme; huolimatta kaikkien kansalaisten, sekä miesten että
naisten, osoittamasta ihailusta ja hellävaraisesta rakkaudesta nuoren
-- tai suoraan sanoen: nyt vasta alkavan -- kulttuurimme tuoksuvimpia
kukkasia kohtaan, sinä nähtävästi kannat sydämessäsi penseyttä sitä
kohtaan. Tällaisina vakavina, syvästi velvoittavina aikoina on
tuollainen, -- kuinka sanoisinkaan -- yhteistunteen puute omiaan
huolestuttamaan, varsinkin kun muistaa että sinäkin olet kerran
sykkivin sydämin painanut ohimoillesi valkolakin, toivon liiton ylevän
merkin, ja kun vielä -- --

KALLE: »Saktoo vähän», sanoo savolainen kippari, kun laivat törmäävät
yhteen. Minä olen hiturainen kyllä, enkä edes aina tiedä, miten
sanoisin julki ihastukseni. Mutta mitä niihin uuden uutukaisen
kulttuurimme tuoksuvimpiin kukkasiin tulee, niin ymmärtänet kai, ettei
jokainen voi viihtyä niiden keskellä aivan kuin kotonaan.

INTO I.: Niin, ystäväni, tosin kaikki mikä on hienoa ja ikäänkuin
ilmestystä korkeammasta ilmapiiristä, tosin se on vain harvoja
valittuja varten; ja tosin ne, jotka näkevät ikuisuuden pyhäisessä
valaistuksessa tämän ahdistusten alhon, tosin ne ovat omalla ylevällä
tavallaan onnelliset siitä traagillisesta tietoisuudesta -- ah, täytyy
kuitenkin huudahtamani: usein liian traagillisesta! --, että ainoastaan
muutamat valitut sydämet ihmiskunnan satojen miljoonien joukossa
iloitsevat siitä elämän hymyilystä, mikä heidän sielulleen on ihastus,
ja itkevät silloin kun heillä on suru; -- tosin siis näin on. Mutta
eikö meidän, jotka pyrimme aineellisuuden yläpuolelle, kuulemaan
iäisyyksien säveliä ja näkemään paratiisillisen elämän värikisailua
nuoren neitosen haihtuvimmassa hymyssä, eikö meidän ole ihana
velvollisuus yllättää osanotollamme nämä kauneusunien tulkit keskellä
elämän arkea ja murhetta?

KALLE: Saktoohan taaskin. -- En minä totta puhuen rakasta niitä, jotka
ovat marttyyrejä jo eläessään. Mutta jos selvään huomaan jollakin
kengän puristavan jalkaa, niin aivan minä kärsin hänen kanssaan, ja
tunnen taas helpotusta, kun hän jotenkuten pääsee pinteistään. Ja osaan
minä iloitakin iloitsevien mukana. Mutta kyllä minussa kärsii ja
iloitsee aine silloin kun sielukin. Mitä puhut aineen yläpuolelle
pyrkimisestä? Minä tahdon sanoa: aine on ihanaa senvuoksi, että siitä
voi luoda yhä ihanampaa. Ja aineesta on lähdettävä.

INTO I.: Aiotko todellakin jäädä ikipäiviksi tuolle asteelle? Mutta
kaikkien aikojen suuret henget -- --

KALLE: Ne jotka minä tunnen -- tosin: minä en kirjanoppineena ole
arvollinen päästämään sinun kenkäsi pauloja -- näyttävät järjestään
olleen muutakin kuin kauniisti kimmeltävää sielueetteriä. Eetterillä ei
ole mitään muotoa, mutta he ovat aina ilmenneet tosi-ihmisen hahmossa.
Ja aineellinen sisällys on pitänyt heidän sielunsa koossa.

INTO I.: Mutta musiikki, ystävä? Mutta rakastavan sielun
sanattomat romanssit? Todella aikaansa seuraava kirjailija -- ja
kirjallisuudessammehan uusaikaisen ihmisen sielu väräjää täysin vapaana
kaikista aineellisuuden siteistä --, todella aikaansa seuraava
kirjailija pyrkii ennenkaikkea lauseittensa sulosoinnutukseen. Voiko
mikään aine kohottaa mieltäsi sellaisen ihanuuden värisyttävään
nautintoon, kuin esim. sen ja sen sekä siveltimen että kynän taikurin,
sekä romaanin että näytelmän mestarin helkkyvä ja piirteiltään
kuitenkin niin madonnamaisen säännöllinen suomenkieli? On kuin siitä
astuisi itse kielen hengetär eteesi hyväilevänä ja läpikuultavana,
huulillaan seraafinen hymy. Silloin emme enempää kysy; me raukenemme
itsekkäine pyyteinemme kuin lumi auringonpaisteessa.

KALLE: Minäpä sanon toisen vertauksen: todella alkuperäinen
kielitaiteilija tehoaa meihin kuin aurinko keväiseen nurmeen; hän
sulattaa meistä lumen ja roudan, ja sen lisäksi, jos meissä on
kelvollista kylvömaata, saa meidätkin vihertämään ja työntämään oraita.
Siitä meidän »itsekkäät pyyteemme» vasta itsetietoisesti heräävät. --
Mutta apropos niistä »todella aikaansa seuraavista kirjailijoista»;
mitenkähän on, eikö lammasten pitäisi seurata paimentaan tai ainakin
kulkea hänen edellään hänen tahtonsa mukaan? Kummallinen minusta on
tämä »lauma ja paimen»-järjestelmä, mutta se ainakin tuntuu vallan
nurinkuriselta, että paimen pyrkii noudattamaan laumansa oikkuja,
jättäytyen sen häntäpäähän. Tuollainen kirjailija, joka sinulle
nähtävästi on kirjailijan ihanne, on epäilemättä ajan ilmiö, -- tämän
ajan, joka ennenkaikkea huutaa vapaata yksilöllisyyttä. Sellainen
kirjailija »pyrkii lauseittensa sulosoinnutukseen». Niinpä niin. Mutta
hän tekee mitä ikinä aika häneltä vaatii. Hänen onnensa on siinä, että
hän laumansa takana häärien osaa lukea sen salaisimmat toiveet --
tosin: kuinka vähän salatut ne silti ovat! -- ja selittää ne sille
paremmin kuin se itse. Ja hän imartelee laumaa siitä, että sillä on
sellaiset toiveet. Hän tyytyy siihen, mihin aika tyytyy ja hän määkii,
täynnä yhteistunnetta, aikalaistensa kuorossa. _Se_ musiikki on
todella usein sangen aineetonta; -- kuinka aineettomat halut sen sitten
lienevät herättäneet.

Epäilemättä pyrkimys lausetyylin musikaalisuuteen on hyvä sille, jolle
se on luonteenmukainen. Mutta pidätkö musiikkia aineettomana taiteena?
Paitsi että eräs niistä »kaikkien aikojen suurista hengistä» on
arvellut niin aineellista taidetta kuin arkkitehtuuria jähmettyneeksi
musiikiksi, voit ottaa huomioosi muutakin: aineellisuuteen kuuluvat
kaikki ihmisen sielulliset ominaisuudet, jotka pysyvästi muodostavat
hänen yksilöllisen luonteensa. Eetilliset ja älylliset ominaisuudet
ovat pusertuneet esiin aineesta. En usko, että siinä olennossa syntyy
edes aitoa musiikkia, josta tämä sielun aineellinen sisältö puuttuu.
Aine ja henki, -- henki ja aine: yksi ja sama asia. Missä ei ole
toista, siinä ei ole toistakaan. Eikä siitä mitään synny, -- paitsi,
tietysti, »rakastavan sydämen sanattomia romansseja».

INTO I.: Sinä pilkkaaja, -- ah, sinä viillät verille minun sieluni.
Miksi pilkkaat?

KALLE: Niin todella, eihän saisi pilkata. Ei saisi hymähtääkään »näinä
vakavina, syvästi velvoittavina aikoina». Ihmiset ovat tulleet niin
äärettömän hauraiksi ja arkahermoisiksi. Korukapineita. Ja varomaton
tutkistelija tulee usein syylliseksi kuin lapsi, joka rikkoo lelunsa,
saadakseen selville sen sisällön, -- katso, siinä ei ole sisällystä,
tai on parhaassa tapauksessa namusia ja tinakuulia. Hän rikkoo, eikä
arvaa tehneensä väärin.

    »Oletko hauras?
    Varo _lapsen_ käsiä silloin!»

Viillänkö verille sielusi? Toivon joka tapauksessa, ettei haavasta
vuoda hiekkaan sen kalliimpaa nestettä kuin maitoa tai marjamehua --
suo anteeksi, etten pidä esteettistä verta kovin suuressa arvossa. --
Mutta muuten, ei minusta olisi liikaa aikamoinen suonenlyönti koko
tälle aikakaudelle, jotas niin ihannoit. Ei siltä, että sillä olisi
suonissaan liikaa verta; mutta se vähä, mikä sitä on, ei ole juuri
kaivo-vettä sakeampaa, -- joskin usein sameampaa. Senvuoksi potilas
olisi saatettava rehellisesti tuntemaan oma heikkoudentilansa, jota se
itse tietysti ylpeillen pitää vain hienostuneen kulttuurin asteena. On
kuin kalmanhajua kaikkialla, vaikka hääkammioiden ilmaahan meidän
pitäisi hengittämän. Ehtineekö sitten ukkosilma ennenkuin koko maailma
mätänee.

Olen ratkennut tässä puhumaan mietteitäni. Mutta salli minun jatkaa.
Sinun edustamasi ajatuksethan elävät kaikkialla: ilmassa, jota
hengitämme, ruuassa, jota syömme, makulatuurissa, jolla pidämme yllä
sieluriepuamme.

Ainettahan minun piti ylistämäni. Verevyys ja rasvainen, myhäilevä
hyvinvointi sellaisenaan ei kuitenkaan ihastuta minua. Muistan
lapsuudestani erään pojanpöljäkkeen, jota vihasin sydämestäni: sen
poskinahka oli niin tiukalle pingoittunut, että olisi millä hetkellä
tahansa odottanut veren lähtevän tippumaan sen läpi; paksut huulet
näyttivät aina imeskelevän jotakin ja silmät seisoivat tyhminä. Se
poika peri varmaan isältään leipurin ammatin tai kiipesi senaattiin.
Sitä verevyyttä kunnioitetaan yhteiskunnassa kansalaiskunnon nimellä;
kun se työntyy taiteen n.s. pyhitettyyn maailmaan, syntyy pitkä,
juhlallinen hiljaisuus, ja vain jotkut taisteluintoiset kukonpojat
uskaltavat aidan takana hioa nokkaansa »poroporvarillisuuden» tuhoksi.
-- Sitä verevyyttä pidetään aina arvossa, sillä se ei saa ketään
levottomaksi. Mutta se ei ole kulttuurivoima: sen rasvaprosentti on
liian suuri.

Vielä toiseenkin suuntaan rajoitus verevyyden ihannoimiselle! Veren
vaistojen varassa eläminen tekee ihmisestä narrin ja sokean elukan,
ellei eetillinen itsetunto ja intuitiivinen näkemys opasta hänen
rientoaan, avaa hänelle hänen oman kohtalonsa näkölinjaa. Sinä
taiteellisesti hurmattu mies kai sinä omalta kannaltasi voit
sydämestäsi yhtyä tuohon vanhaan, kuuluisaan huudahdukseen, johon minä
omaltani: »Mikä ihana asia onkaan perspektiivi!»

INTO I.: Tietysti, ystäväni, tietysti. Ah ylimaallinen taide, joka
iäisyyden perspektiivissä värisytät polvistuvan palvelijasi sydäntä! Ja
juuri eetillisenkin perspektiivin näkökulmalta -- vaikka eetillisyys
tietysti on vain taiteen almu elämälle -- pitäisi olla erittäin
kiitollinen uusimmalle kirjallisuudellemme. Voisin mainita koko joukon
kauas kantavia nimiä, jotka edustavat ikuisesti taattuja ihanteita.
Siveyden, totuuden, henkisen rakkauden, naisasian aatteet -- kuinka
kauniita voittoja ne ovatkaan saavuttaneet hengen aseiden avulla viime
aikoina.

KALLE: Kyllä niin. Mutta jutellaanpa niistä suuruuksista tuonnempana.
Minä en oikein luota niihin ikuisesti taattuihin ihanteisiin,
jotka kuultavat sanojesi takaa; minä luotan vain yksilöllisen
persoonallisuuden ihanteeseen, joka muodostuu yksinomaan noista
eetillis-älyllisistä ominaisuuksista rehellisissä elämänkoetuksissa.
Siinä eivät auta ne ulkopuoliset ihanteet, se salonkihenkevyys
ja salonki-ihmisen hienotunteisuus, joita avuja nykyisellä
kirjallisuudellamme onkin oikein tuhottomasti. Ainoastaan yksilöllinen
ja tiivis luonne on jotain oleellista, jotain josta voi pitää
turvallisesti kiinni, se on kaikesta aineesta kehittyneintä ja
kestävintä. Se ei haihdu eetteriksi onnenauringon paahteessa, eikä
muutu tuhkaksi tulessa. Jos siihen yhtyy taiteellisia avuja, niin
sellaisella yksilöllä on parhaat edellytykset päästä taiteen
ehdottomiin saavutuksiin. Kellään muulla ei.

Tämän sisäisten ominaisuuksien maaperän on hedelmöityttävä
ulkopuolisesta aineellisuuden maailmasta. Kun nyt on puhe
kirjallisuudestamme, niin sanonpa, mikä minusta nykyään on lohdullisin
tosiasia: se, että kirjallisuutemme on lähtenyt nousemaan niin
juurevasti, niin laajalta pohjalta. Että sen peruskivinä ovat Kalevala,
Kanteletar, Kivi, n.s. kansankirjallisuus. Sopii toivoa, että kerran
koko rakennus kohoaa samasta graniitista, joskin erimuotoisista
ja -kokoisista järkäleistä, erilaisin värivivahduksin.

INTO I.: Hm, no jaa, tosin, -- tosin Kalevala ja Kanteletar, Kivi ja
kansankirjallisuus muodostavat, voipa sanoa, klassillisen
kirjallisuutemme; tosin ne myös ovat kantaneet maamme mainetta
yli merten ja maitten. Mutta ystäväni, älä sulje silmiäsi
näkemästä sitäkään rohkaisevaa tosiasiaa, että uudenaikaisessa
kirjallisuudessamme on teoksia, miesten niinkuin naistenkin, jotka ovat
voitokkaina, kotkansiivin kiitäneet ulos suureen maailmaan, vieden
mukanaan viestin modernien hengenvirtausten saapumisesta meidänkin
penseään Pohjolaamme. Niin että jos me pyrimme vaatimaan
sivistyksellemme kansalaisoikeutta yleismaailmallisen kulttuurin
valtakunnassa, niin tämä uudenaikainen, eurooppalainen kirjallisuutemme
olkoon meidän lähetystömme, meidän lippumme ja meidän aateliskilpemme!
Minä olen kansallisesti, minäkin, erittäin innoitettu, mutta minä
kysyn, ja mielestäni täydellä syyllä: esiintyykö todella ymmärtäväinen
ja sivistynyt henkilö, vaikka kuinkakin kansallishenkinen, esiintyykö
hän, sanokaamme, eurooppalaisessa juhlatilaisuudessa ilman frakkia tai
smookingia, ilman kiiltonahkakenkiä ja hansikkaita? Eikö hän voi
selittää ulkomaalaisille diskreetisti hymyillen: nimeni on se ja se,
olen kotoisin sieltä ja sieltä? Eivätkö kysyjät tyydy siihen ja
iloitse, että siltäkin maailmankolkalta tulee ihmisiä, jotka esiintyvät
_comme il faut_?

KALLE: Arvattavasti. Enkä minä nyt tahdo väittää sinua vastaan muuta
kuin että parhaat kirjamme eivät olekaan yhtä omiaan kansainvälisiin --
tai edes kansallisiin -- juhlatilaisuuksiin, juhlapuheiden aiheiksi,
juhlatunnelmaa ylläpitämään, kuin koruttomien arki-ihmisten iloiksi.
Jääköönpä vaan -- toistaiseksi -- tämän vuosisadan kirjallisuudelle tuo
juhlallinen, ulkomainen lähettilästoimi -- suurihan se virka ei missään
tapauksessa ole, eivätkä peruskivien laskijat haudoissaan sitä kunniaa
kadehtine; pääasia että nuo vanhat peruskirjat -- todellakin: monen
mielestä jo klassilliset, s.o. kirjastojen unhoon kelpaavat -- jäävät
edustamaan kasvavan kansan tietoisuudessa todellista suomalaista
sielua.

Sellainen »työnjako» kai olisi paras mahdollinen, ainakin kunnes ajan
hammas on nakerrellut pölyksi tuon hansikaskäsien kirjoittaman,
frakkipukuisen kirjallisuuden.

»Maalaiskuosi» minusta on yhä edelleen kirjallisuudessamme
verrattomasti tyylikkäämpi kuin »moderni» herrasasu. Siinä, että
maalaiskuosi on melkein _yksin_ vallitsevana, on epäilemättä ikävä
puutos, mutta onhan kuitenkin pääasia, että pohja on hyvä. Turmiollisin
ja epäoikeutetuin kanta nykyiseen kirjallisuuteemme nähden on minusta
-- luvallasi sanoen -- tuo sinun omaksumasi, jolta joudutaan
päättömästi ihannoimaan melkein mitä tahansa ulkomaalaista
tuontitavaraa -- »modernien hengenvirtausten» tekonimellä. Mitähän joku
suomalainen maalaispoika tai -impynen, joka on istunut kaikki Pariisin
kahvilat ja maleksinut Italian taidemuseot ja Wienin ja Berliinin
teaatterit, ja ottaa sitten ja kirjoittaa suuren romaanin, (jossa
ainakin yhden pääsankareista täytyy olla ulkomaalainen), -- mitähän
sellainen tavallisesti osaa löytää »hengenvirtauksista»? Jos hän on
ollut lähes typötyhjä tynnyri lähtiessään vyörymään, niin hän palaa
»opintoretkeltään» vielä tyhjempänä, joskin helisten.

INTO I.: Siis suljettakoon kaikki Euroopanpuoleiset ovet ja ikkunat,
siis katkaistakoon kaikki liikeyhteys edistyneempien maitten kanssa,
siis lakattakoon pyrkimästä sille yleisinhimillisen sivistyneisyyden
tasolle, josta suuret esitaistelijammekin ovat uneksineet!

KALLE: Sitä en toivo. Mutta jos tuosta tärkeästä liikeyhteydestä emme
hyödy muuta kuin ulkonaisen kosmopoliittisen sävyn ja joitakin
muukalaisia maneereja, niin se on meille vain vahingoksi. Nousukkaisuus
sitäpaitsi on pahempi haihtumaan kuin sipulin maku ja se kuultaa
läpi viekkaimmankin teeskentelyn. Luulen, että vain aniharvat
poikkeukselliset yksilöt voivat kasvaa tuollaisista ulkomaisista
opintoretkistä. Useimmilla ei ole edellytyksiä sulattamaan
henkilökohtaisesti omikseen syvempiä vaikutelmia hengen virtauksista,
jos pääsisivätkin likelle niitä.

INTO I.: Mutta onhan niin moni tuonut loistavan tyylin mukanaan taiteen
keskuspaikoista.

KALLE: Niin: useimmiten hatun, takin ja kaatiot. Mutta mikäli meillä on
kestävää kirjallista tyyliä, niin kotona se on muovattu ja kotoisesta,
arkisesta puheenparresta. Muu »tyyli» on heikon inspiratsion
hätävalhetta. Luullakseni monen romaani- ja draamatehtailijan olisi
verrattomasti terveellisempi tehdä vuotuinen ulkomaanmatkansa jonnekin,
sanokaamme, Kuopion takalistoille, oppimaan sekä tyyliä että rehellistä
elämännäkemystä. Sellainen mielenmuutos voisi herättää perusteltuja
toiveita, -- vaikka moni »suuri kirjailija» saisi silloin alkaa uransa
aivan alusta, sällinnäytteistä.

INTO I.: Niinkuin meille ei olisi siunautunut jo enemmänkin kuin
kylliksi noita kömpelöitä talonpoikaisjuttuja, joissa ei ole mitään
tunteen sähkökipinöimistä eikä fantasian iloa! Tahtoisit varmaan
perustaa oikein kirjallisen käsiteollisuuskoulun?

KALLE: Käsiteollisuus-taipumukset ovat paljon suuremmat siellä
ylhäällä, uusaikaisen muotikouluutuksen saaneiden keskuudessa,
kuin alhaalla, usein kyllä raskaskätisissä kansankuvaajissa.
-- Mutta käsität minut täydelleen väärin. Tarkoitan vain
kirjailija-yksilöllisyyden tehostumista. Tahdon sanoa, että monella
kirjailijallamme ei ole edellytyksiä ensinkään enemmän saamaan
herättäviä ja vapauttavia vaikutelmia ulkomaisesta hengenelämästä kuin
eläytymisestä omaan rotuun ja maahan. On opittava kotona mitä voi,
ennenkuin lähtee meren taa kalaan. Oma yksilöllisyys on -- ja pitääkin
olla -- jokaiselle kallein asia. Mutta se tehostuu sitä mukaa kuin
yksilö alkaa tuntea itsessään määrätyn rotuluonteen laajenevan ja
tiivistyvän. Hänen ei suinkaan tarvitse ilmaista tätä kehittymistään
ulkonaisesti, esim. taitelijana valitsemalla ennakolta määrätyn
aihepiirin. Aihe on ulkonainen asia; ratkaiseva seikka on yksilön
sisäinen näkemyskyky ja eetillinen luonne.

INTO I.: Eetillinen, eetillinen! Sitä käsitettä ei ole minun
estetiikassani.

KALLE: Sitä minäkin. Sinusta se on taiteessa irrallinen hyve. Ei sen
kuitenkaan tarvitse sinua vieroittaa minun ajatuksistani. Eetillisyys,
-- ei se ole muuta kuin varmalle intensiivisyyden asteelle kehittynyt
sisäinen näkemys. Ei se ole »taiteen almu elämälle», -- ja vielä
vähemmän se taipuu uhrautumaan niiden »asiain» juoksupojaksi, joita
sinäkin tunnut taiteessa sietävän. Mutta siitä tuonnempana. -- On siis
vain otettava oppia siitä, -- siitäkin, -- mitä omassa maassa on saatu
aikaan. Kehityksen täytyy tapahtua elimellisesti omalta maaperältä.
Siltä kannalta juuri on itsekunkin kirjailijan tarpeellista löytää se
elämänpiiri, jota tuo edellämainittu klassillinen kirjallisuutemme
edustaa. Partioretket siihen maailmaan voivat virkistää monen aistimet,
jotka uusaikainen kouluutus on lamauttanut horroksiin. Sekin on jo
suuri voitto. Ja uskaltautuminen rehevien läheisten vaikutelmien
lumopiiriin on kehitysmieliselle yksilölle vaarallisin ja terveellisin
koetus: siinä on kysymys juuri oman erikoisuuden tavoittamisesta.

Suomalaisen kirjallisuuden pitäisi mielestäni kokonaisuudessaan
kuvastaa suomalaista sielua, -- tietysti sen eri kehitysasteilla, eri
vivahduksina. Luulen, että jokainen tervevaistoinen ihminen, mikäli hän
löytää kirjallisuudestamme jotakin mielenkiintoista, löytää sen
etupäässä juuri kansanelämään pohjautuvasta kirjallisesta taiteesta.
Siinä on aina tunnettavana suomalainen sielu, joskin se tavallisesti
puhuu vielä vähälukuisin elein. Kuinka harvoin niin onkaan laita
tässä muka korkeammalle asteelle ehtineessä uusaikaisessa
kirjatuotannossamme! Vain minimaalisen pienessä osassa sitä on
suomalaisuus kehittynyt henkiseksi sävyksi. Tyypillinen »moderni»
suomalainen kirjailija on »_flach im Instinkte_» -- vaistoltaan
herpaantunut --, Nietzschen kielellä puhuen. Mutta jos kirjailijan
välttämättä täytyy lainata itselleen näkö- ja kuulokyky -- siltä usein
näyttää --, niin hänen olisi varmaankin terveellisintä hiukan nöyrtyä
ja ottaa tämä laina vastaan kotoiselta taholta: siten hän aikaa
voittaen voisi, vaikkakin muiden turvin, saada kiinni siitä
luonteenvaistosta, jonka hän on sekavien vierasten vaikutusten alaisena
menettänyt ja joka kuitenkin yksin voi tehdä hänestä taiteilijan.
Kauniina esimerkkinä siitä, että perin yksilöllinenkin ja
elämäntunnoltaan nykyaikainen kirjailija voi pysyä luonteensävyltään
tiiviisti suomalaisena, on K.A. Tavaststjerna; uudemmista
suomenkielisistä kirjailijoista vain jotkut harvat sietävät vertailua
hänen kanssaan niin taiteilijakykyyn kuin puhdasrotuisuuteenkin
katsoen. Kiven runoudesta taas näemme, ettei kansanlapsen suinkaan
tarvitse elää yksinomaan siitä kouraantuntuvimmasta taiteen materiasta,
minkä runsaus muutamien lahjoille kyllä on ollut liiallinenkin, vaan
että hän voi kohottaa luomiensa keskeltä näkyviin myös oman henkisen
yksilöllisyytensä. Kivellä ei luultavastikaan ollut mitään
systemaattisesti järjellä jäsenneltyä maailmankatsomusta, mutta hänellä
oli synteettinen elämännäkemys, oman kohtalon rajojen yli kantava
elämäntunto: hänen runoudessaan päilyy laajentuneen minuuden
mikrokosmos. Jos et sanojani muuten usko, niin lue uudelleen (ja lue
muunkin takia) esim. »Seitsemän veljeksen» loppuluvut, »Lea»,
»Kullervo», lyyrillisiä runoja. Eihän meille Kiven jälkeen ole tarjottu
ainoatakaan näytelmää -- ei murhe- eikä huvinäytelmää --, joka
osoittaisi kehittyneempää henkistä luonnetta, -- kyvyn aitoudesta
puhumattakaan. Me tämän vuosisadan lapset, mehän olemme äkkiä keksineet
itsemme kovin traagillisiksi, me olemme jo kehdoissamme valmiita
murhenäytelmän sankareita (ja sankarittaria); mutta me emme ole saaneet
itsestämme puserretuksi ainoatakaan murhenäytelmää, mistä
persoonallinen kohtalontunto puhuisi niin voimakkaasti kuin Kiven
»Kullervosta», -- mitä puutteita sillä teoksella muuten lieneekin.
Kivellä oli sekä harvinaisen hedelmällinen humoristinen äly että syvä
uskonnollinen mielenlaatu, -- molemmat korkeimman ihmistyypin
pääominaisuuksia, -- molemmat avuja, joita nykyisellä ihmistyypillä on
nihki vähän.

INTO I.: Mitä sinä, mitä sinä nyt! Sinulla on riivaajainen! En ole
tahtonut puhetulvaasi keskeyttää, mutta nyt minun oikeudentuntoni
vaatii minua avaamaan suuni. Epäätkö meiltä -- huomaa, mitä sanon
»meiltä»: minä puhun viimeiseen hetkeeni saakka kokonaisen sukupolven
puolesta ja se puhuu minun suuni kautta! -- epäätkö meiltä
uskonnollisen mielenlaadunkin? Eikö sinulla ole korvia kuulemaan,
kuinka uskonnollinen, niin, suorastaan legendaarinen, myyttejä luova
henki humisee nuoressa kirjallisuudessamme, joka tapailee korkeuksia
aivan uskonnollisen elämänkäsityksen pohjalta kohoten?

KALLE: Totta toinen puoli sanoistasi. Mutta luulen sinun sittenkin
sekoittavan käsitteitä. -- Tällä erää sentään pyydän saada itsepäisesti
jatkaa äskeiseen sävyyn; hymyile sinä toisella suupielelläsi ja lohduta
itseäsi näin ajatellen: »tjaa-ah, tämä on hetkellistä kuohaa, jonka
takia ei kannata tehdä itseään levottomaksi: näenhän, miten
_minun_ ihanteeni keräävät ympärilleen päivä päivältä enemmän
seurakuntaa -- sekä miehistä että naisista!» -- Minä siis jatkan ja
sanon: todella, turhan tähden emme vilpittöminä hetkinämme häpeä
raihnaisuuttamme, -- »me näpertelijäin sukukunta!» Mutta jos sinua
hermostuttaa se, että aina ja joka paikassa vedotaan samoihin asioihin
ja henkilöihin, niinkuin juuri Kiveen, niin en osaa vastata muuta kuin:
täytyy, -- niinkuin vesivarassa olevan täytyy turvautua ainoaan airoon,
minkä on haaksirikkoisesta laivasta tavannut käteensä.

»Klassillisella» kirjallisuudellamme on yhä tärkeä, jatkuva tehtävä:
elämännäkemyksen uudistaminen. Kuten olen kokenut selvittää, tämä
tarkoittaa vain aistimien virkistämistä, _yksilöllisen_ näkemyksen
ja tunne-elämän tehostamista, -- ei minkään univormupukuisen
kirjallisen kansalliskaartin perustamista.

Vielä väitän, että kaikki tervevaistoiset kulttuurityöntekijät ovat
jonkinlaisessa mieskohtaisessa suhteessa siihen maaperään, mikä on
tuottanut pääasiallisen osan suomalaista kulttuuria: maaseutuun.
»Sivistynyt» kaupunkilaisuus on yhä -- ikävä kyllä -- vain
tähkäpäidenpoimija sivistyksemme vainioilla. Se ei jaksa elää
omintakeisesti. Se on riippuvainen sekä maaseudusta että (varsinkin)
ulkomaista. Se edustaa kaikkea, mikä nykyajassa on raukeata ja
näivettynyttä. Kaikki, mikä esim. kaupunkilaiskirjallisuudessamme on
omintakeista ja todellista taidetta, liittyy sävyltään paljon
likeisemmin maalaisuuteen kuin »moderniin» kaupunkilaisuuteen. Niinpä
ainoa kypsä kaupunkilaisepiikkamme on syntynyt liitossa niiden
maalaisluonteisten virtausten kanssa, jotka ovat meille antaneet
parhaan osan uudempaa kirjallisuuttamme. Lyyrillistä runoutta on
tietenkin melkein mahdoton varmasti eritellä alkuaineisiinsa; mutta
voipa huoleti sanoa, että ne tunnut, jotka lyriikkamme herättää
väkevimpinä, ovat kotoisin salojen jylhyydestä, heleistä maakylistä,
koskien partailta ja raskaasti vyöryväin ulappain ääriltä, -- vaikka ne
joskus kyllä ovat voineet tiivistyä kaupunkilaiselämän ahjossa. Meidän
jokseenkin runsas, raukea ja tympeä boheemirunoutemme sensijaan elää
pääasiallisesti poimimalla tähkäpäitä lyriikkamme varsinaisten
elomiesten jäliltä; ne sameat »hengenvirtaukset» taas, jotka lirittävät
sen kivikkouomassa, tulevat suorastaan kaiken maailman hallarämeistä.
Ja kuinka vähän draamallista meidän kaupunkilainen »kulttuurielämämme»
on! Tässä on juuri sen onttouden ilmeisin todistus. Varhempi n.s.
realismimme tuotti joitakuita hyviäkin kaupunkilaisnäytelmiä, mutta
senjälkeen kun se n.s. yksilöllisyys tuotiin suurella tohulla ja
symbaalien räikinällä maahan, on draaman runotar ollut vaiti ja
pukahtamatta.

INTO I.: ??

KALLE: Nii-in! Vaiti ja pukahtamatta. Probleemit ovat ratkaistut, -- ja
draamallisia yksilöllisyyksiä ei ole saatu maata tömisyttämällä
syntymään. Ei uusromantiikka eikä uusrealismi ole sitä mahtanut.
Ei erotiikka eikä estetiikka ole auttanut kirjailijoitamme pysymään
tukevasti näytelmän runoratsun selässä. »Suurkaupunki» otti
näillä -ismeillään ja -iikoillaan johtaakseen sivistyselämäämme;
mutta se ei ole vielä tähän päivään asti sinetöinyt omatekoista
valtakirjaansa, se ei ole antanut meille persoonallisesti pätevää
draamaa. Sen draamasikiöt ovat kuolleina syntyneet. Mitä huomattavia
yrityksiä sillä alalla tältä vuosisadalta on, ne ovat syntyneet
maalaiselämän ja luonnon inspiroimina. Summa summarum: minä väitän,
että jos meillä vielä syntyy kirjallinen renessanssi -- niinkuin muiden
taiteiden alalla on syntynyt ja yhäkin jatkuu --, niin se on ottava
ydinvoimansa väkevämmästä maaperästä kuin kaupunkilaiselämästä. Se
tuuloittaa kirjallisuuden hääkammiot ja kuohuttaa uudet veret
kiertämään runoniekkain suonissa. -- Ja onhan toki jotakin liikettä
siihen suuntaan.

INTO I.: Pidä uskosi. Ja hyvä, jos se toteutuu, tai ainakin olisi
oikeus myönnettävä myös sille pyrinnölle. Mutta salli minun sentään
epäillä tuon niin sanotun kaupunkilaisuuden ja sen kannattaman
intiimimmän sielunelämän tappiota. Sallithan?

KALLE: Kernaasti. Mutta epäilehän hieman kokeeksi myös sen »intiimimmän
sielunelämän» totisuutta, vaikka ei pelättäisikään sen häviötä, --
eihän se häviä! -- Joko epäilit?

INTO I.: Johan hieman...

KALLE: No etkö saanut tuntosarviasi mahtumaan mihinkään loveen? --
Tunnemmehan nimeltään n.s. suurkaupunkilaiselämän hehkuvan
intensiteetin. Oletko taattu sen elinvoimaisuudesta? Tai edes sen
todellisuudesta? Eikö siitä hajahda fosforin ja spriin -- yhteensä
siis: espriin -- tuoksu enemmän kuin intohimossaan liekitsevän veren?
Uskon kyllä, että summattomasti se elämä on ehtinyt jo tupruttaa
yläilmoille savuna sakeinta suomalaisverta; sillä tummat pilvethän ovat
raskaina massoina kasaantuneet alttarien ylle. Mutta minkälaista parkua
ja vaikerrusta -- liian raukeasti hillittyä -- ovatkaan täynnä uhrien
joutsenlaulut! Heikkoa näkyy se sakeakin veri sentään olleen, kun ei
intohimon ankarin puserrus ole siitä purkanut kuuluviin miehisen miehen
totista kiukkua ja kapinaa.

Mitä väriyhtymiä kyllä onkaan leimahdellut kauas ajan yöstä! Kaikki
nykyisen taiteen kokkikirjan koristeelliset sävyt: rieskanvalkeasta
sinipunervaan. Basillittoman veren punaa vain ei. -- Ja mitäs, väri kun
väri. -- Mutta näiden oman sydämensä marttyyrien kasvoille nousee
itsensäkuristajan kamoittava ilme; ja se ei ole enää koristeellista, se
on jo -- kuinka sanoisin -- säädytöntä ja tuhmaa: sellaiset asiathan
pitäisi suorittaa kulissien takana. -- Mutta sitten he lyöttäytyvät
usein vielä haikeiksi ja käyvät veisaamaan virsiä -- lohdutukseksi ja
anteeksiantamukseksi maaemolle, jonka kasvojenpiirteitä he tuskin
muistavat, -- kansalleen, jonka kohtalo heillä on kovin raskaana
sydämellään, vaikka se on antanut heille vain heidän surullisen
yksinäisyytensä. -- Ja kun kohtaus on ohi, niin marttyyrit laskeutuvat
alttarilta ja syövät ja juovat kuten tavalliset porvarilliset ihmiset.
Sellaista on eräillä asteillaan se _fin de sièclen_ eurooppalainen
»intiimi sielunelämä», joka on vihdoin meilläkin päässyt kukoistamaan.
Kainous on kai todellakin liian miehekäs hyve, jotta se voisi saada
valtaa tässä ajassa. Tuo vimmattu halu omien kiihkojen ja oman
surkeuden seulomiseen ja vatvomiseen ja erittelyyn -- niin loistava
todistus suvun kehutusta poikkeusihmisylpeydestä! -- se on näet
vähemmän syntyisin inhimillisestä tunnustajanöyryydestä kuin tarpeesta
herättää mielenkiintoa tai sääliä. Kysymyksenalaiseksi jää, onko siinä
koskaan ollutkaan mitään totista intohimoa, -- epäilemättä siinä kyllä
on ollut erästä toista, nykyajan ihailluinta hyvettä, josta näin
säädyllisessä seurassa ei kuitenkaan sovi puhua muuta kuin vihjaillen.

INTO I.: Johan sinunkin sanasi alkavat hajahtaa fosforilta.

KALLE: Niinpä kyllä, huomaan. Etkähän sinä oikeastaan taida -- noin
periaatteellisesti -- olla intohimoisten luonteiden edustaja, --
paremminkin sen kulttuurielämän seraafisen puolen ihastelija ja --
makustelija; niin että suo anteeksi jos olen paasannut tässä sinulle
silmät korvat täyteen näin kuumista asioista. Nuoruuttahan sentään
toivonet sinäkin lisää; ja sen mukana sietäisi tulla uusi intohimoisen
elämäntunnon sykähdys -- kunhan ei sellainen, joka päättyy parkuun ja
vaikerruksiin jumalille ja maaemolle siitä, että kaunis leikki kääntyy
joskus karvaaksi. Joka leikkiin käy, hän suoriutukoon siitä niin
kunnialla, etteivät katsojat nolostu hänen surkeista eleistään. Tämän
kai pitäisi olla sivistyneisyyden ensimäinen puntti ja pykälä. Ja
muuta, porvarillista kunniaahan taitelijaihmisellä ei ole.

Meidän n.s. individualistisen kirjallisuutemme lyhyt, mutta huikea
historia näyttää ainakin syrjäläisestä sangen nololta: ensin suuret
eleet ja sampanjakuohuiset monoloogit jumala Minän ihanuudesta; sitten
koristeellinen talttumus ja koottujen herooisten kokemusten kylmäpäinen
kuvailu -- sen pitäisi olla suvun varsinainen voimannäyte ja todistus
älyn ylivallasta, mutta se paljastaakin meille vain naisten aivot ja
miesten lampaansydämet. Siihen samaan dekoratiiviseen asenteeseen --
kuinka ikävään kuitenkin! -- ovat vähitellen jähmettyneet monet muutkin
kuin nuo roihuavan temperamentin profeetat ja profetissat. Samaan
lopputulokseen, sydämen köyhyyteen, hiukan -- tai ehkä hyvinkin --
hysteeriseen hermoelämään on painumassa koko tosi-moderni, naisten
siipien alla kasvanut kirjallisuutemme.

INTO I.: Naisten? Jokohan niin? Ja pahaksiko he muka ovat olleet?

KALLE: Paljon sekä hyväksi että pahaksi. -- Naiset, -- tai uskaltanen
sanoa: nainen, kun asianomaiset itsekin niin mielellään käyttelevät
tätä kollektiivikäsitettä, -- tai naisliike, sanoisimmeko niin, ovat
todella hyvin paljon saaneet aikaan kirjallisuudessamme. Suomi ei
todellakaan ole turhaan edistysmaa. Kirjallisuudellemme naisliike on
lahjoittanut sekä miehekkäitä naisia että naisekkaita miehiä, -- ja
paljon indiviidejä siltä väliltä, molempaa sukupuolta.

Alkakaamme naisten hyvistätöistä. Täytyypä myöntää, että naisten
parhaat ovat olleet ja ovat uudemman kirjallisuutemme miehekkäimpiä,
rohkeimpia ja tinkimättömimpiä yksilöitä. Jo eräiden tyylillinen
itsenäisyys on perin huomattava. Ja vielä suuremmaksi kunniaksi heille
lankeaa se, että kun monet n.s. kansalliskirjallisuutemme isistä
painoivat väsyneen päänsä ryntäilleen ja torkkuivat, tai jaarittelivat
puuta heinää, niin edelliset kajosivat lujakätisesti ihmisen arimpiin
kohtiin. Ja kyllä hekin ovat osanneet ajatella kylmästi aivoillaan,
mutta heillä on ollut myös laaja ja lämmin sydän. He ovat olleet
todellisia poikkeusihmisiä, sekä naisten keskuudessa että miehisiin
ammattitovereihinsakin verraten. Mutta siitä he ovat palkkansakin
perineet: solvaukset ja siveelliset tuomiot, kun taas heidän
tosinaiselliset sisarensa ovat puolueensa tai klikkinsä jumalattarina,
sekä mies- että naiskäsien kantamina ja kruunaamina rientäneet
juhlahumussa voitosta voittoon.

INTO I.: No koskeeko tuo oikeastaan meitä miehiä? Senhän voisimme
jättää naisten keskinäiseksi kiistanaiheeksi.

KALLE: Kyllä se koskee meitäkin, jos tahdomme tuntea oman historiamme;
tuo edellinen, rohkea nainen on sanonut paljon siitä, mitä mies -- joko
arkuudesta tai velttoudesta tai lahjattomuudesta -- on jättänyt
sanomatta. Jälkimäinen, seppelöity nainen on ollut tosimodernin
kirjallisuutemme ylivaltias kuningatar, tai oikeastaan enemmän: fatum.
Mutta ei suinkaan mikään transcendentaalinen fatum, vaan niin
immanenttinen kuin mahdollista. Todellisena taiteen hengettärenä hän on
astunut alas korkeuksistaan ja ottaen päälleen ihmisen lihallisen
muodon huumannut kaikki alaisensa. Hän on tuonut kirjallisuuteen oman
minuutensa lukemattomine muunnoksineen; hän on täyttänyt jälkimäisillä
kaikki arvopaikat: madonnan temppelikuorista diivan hotellihuoneeseen
ja kurtisaanin salonkiin asti. Väkisinkinhän siitä syntyy hienosyistä,
intiimiä, »eurooppalaista» taidetta, arki-ihmiset naisten joukossa
saavat jäädä tyhmempien hengetärten huomaan.

INTO I.: Pilkkapuheisiisi en halua vastata. Mutta totta kai kuitenkin
myönnät sen verran, että kirjallisuutemme on viimeisen vuosikymmenen
aikana erinomaisesti rikastunut ja vilkastunut mielenkiintoisista
yksilöistä ja rikkaista sävyvivahduksista -- ja se on minusta jo hyvin
tyydyttävää. Totta sen myönnät?

KALLE: Totta myönnän, -- täydellä suulla. Mielenkiintoisia yksilöitä?
Kyllä, -- aina aluksi. Ja rikkaita sävyvivahduksia: saman luonteen --
tai luonteettomuuden.

Ja tavallaan ehkä mielenkiintoisin näistä tämän hengettären
kasvateista, näistä »vivahduksista», on se miehinen madonnanpalvelija
Suomen tuiman taivaan alla, se loppuun saakka uskollinen, se seraafinen
monitaituri, josta äskettäin niin kauniisti puhuit. Esteettisen
erotismin tragikoomillisin monstrum! Miehinen tyyppihän kyllä on
nykyajasta melkein olemattomissa, ja puolivälinilmiöitä, kuinka
sanoisimme: hamehousuja, kuin kissoja Vilkkilässä. Mutta tämä
ystäväinen tuntuu olevan miltei kemiallisesti puhdas sukupuolestaan.
Sellainen ei tarvitsisi ei hametta eikä housuja, eikä sittenkään osaisi
arkailla alastomuuttaan. -- No kun on niin puhdas! Mutta sellainen on
jotain -- yliluonnollista.

Ja summattoman yliluonnollinen on sekin metafyysillinen päämäärä, jota
eurooppalaiset kirjailijamme kai tästäpuoleen, hänen jälkiään
noudattaen, tavoittelevat: tila, jossa me ikiuskollisina,
sukupuolettomina rakastamme omaa rakkauttamme. -- Emmekö olekin näin
joutuneet päistikkaa keskelle nykyaikaisen kauneudenpalveluksen pyhiä
lehtoja, pudonneet sinne kuin mitkäkin rosmot vuorenkupeelta? Eikö
edessämme ole juuri sen kuuluisan taiteellisen uskonnon kunniaportti,
vai?

INTO I.: Hm, hm!

KALLE: Uskaltaisiko ottaa ja astua sisään. -- Eihän kysymys ole
pelkästä uskonnosta, vaan _taiteellisesta_ uskonnosta, ja sen
eteen sosialistikin polvistuu. -- Mutta olenpa siitä kunniaportista
nähnyt suoltuvan sisään monen, jollen juuri suden, niin kuitenkin ketun
lammasnahoissa, ja arvioin nyt, etten ole Mikkoa pahempi.

Ihana onkin näköala edessämme. Tämähän on silkkaa renessanssia!
Ajatella, että meidänkin kalseassa nälkämaassamme! Ja nyt jo, kun
pimeimmät perukat tuskin ovat ehtineet kunnolleen tottua selvän
ruisleivän onneen.

Niin, tällaista siis näemme: Klassillinen tai romanttinen maisema
ylevää tyyliä. Puilla, rakennuksilla ja ihmisillä herooiset
rotupiirteet. Mutta kuulutaan puhuvan suomea -- »eurooppalaista
suomea». Mistä se puhe ja laulu ja laklatus? Kaikkialta: maasta,
vesiltä, puista, taivaan kaarelta. Papukaijatkin tunnustavat tunteensa
papukaijattarilleen -- seraafisella suomenkielellä, tosin ranskalaisin
sitaatein.

Madonnia, diivoja piedestaaleilla, leposohvilla, mitä moninaisimmissa
asenteissa. Jumalanpalvelusta täällä harjoitetaan. Täällä on pyhä
kolmiyhteys: isä Eros, -- joka joutavasta pojanvekarasta on patvinut
aimo patriarkaksi; säädyttömät, aidantakaiset suut kyllä parjaavat
häntä parittelijaksi, mutta he saavat tuomionsa --; poika
Yli-ihminen, -- joka, siipiratsun selässä, lennättää vapahtamaan
ihmiskuntaa matalasta maankamarasta; säädyttömät panettelevat häntäkin,
sanoen hänen ratsastavan rankkitynnyrillä, mutta he eivät tule
vapahdetuiksi --; ynnä tytär Naiskauneuden Henki, -- varsinainen
palveltava, jonka eteen jokainen kiltisti kumartuu; hänen sukujohtonsa
tosin on hiukan epäselvä, äidistä kun ei ole tietoa, -- vaikka olisi
aidan takaa tullut ja sinne jälleen kadonnut.

Mitä näemme, kuulemme ja tunnemme edelleen: palvelustaan toimittavia
uskovaisia, molempaa sukupuolta, juhlakoruisina; tanssien hulmetta,
musiikkia, pöydän ilojen ylistystä puhein ja lauluin; viinien, myskin,
pyhän savun ja myrrhan tuoksuja. Jumalaisetkin ovat ahkerasti mukana.
Myös ylijumalatar, aluksi marmorisen ylpeä, sulaa ja taipuu
iltapuolella.

Sanalla sanoen: juhlatunnelma.

Ja kaikin puolin erittäin opettava juhla. Saamme perinpohjaisen
todistuksen siitä, että nainen -- eroottinen nainen -- on yli-ihmisen
yli-ihminen. Suomalaista miestä varsinkin on moitittu jäykäksi. Se on
vale ja väärä puhe. Katso hänen notkeuttaan lemmenleikin kaikissa
koetuksissa! -- Vaikka todella: leikkiä se ei enää hänelle ole,
niinkuin hänen jumalattarelleen. -- Ihaile hänen jalkansa kepeyttä yhä
kaameammassa kuolonkarkelossa: kultaisen kytkyen hän ansaitsisi
kaulaansa, niinkuin hyväoppinen sylikoira.

Näes: ilta on langennut maille ja toinen näytös alkanut ja riemun
humala huuhtonut pois kaiken jäykän teeskentelyn. »In vino veritas»,
näemme kyllä. Historian todellinen kulku paljastuu meille hienoimpia
hermojaan myöten. Täällä ei ainoastaan esitetä, vaan täällä tehdäänkin
historiaa: modernin miehen kehityshistoriaa. Eikä sitä missään muualla
tehdäkään.

Mutta tulokset tunnemme jo. Ne ovat se öinen parku ja aamuinen tyhjän
sydänpussin penkominen, josta äsken oli puhe. Ja ihme: jumalattaretkaan
eivät enää leikittele. He ovat asettuneet järkeilemään ihmisen
»kohtalosta». -- Kun runoton aamu avautuu harmaana, lepäävät kaikki
pyhät lintuset -- kaikki iltaruskoiset unelmat -- kynittyinä ja
raadeltuina näyttämöillä. Arvasinhan, että ketunhäntäkin on salaa
häilähtänyt kunniaportista sisään.

INTO I.: Noo, noo. Pidätkö asemaa näin toivottomana?

KALLE: Itsehän asianomaiset pitävät sitä sellaisena. Itsehän he
väittävät olevansa auttamattomasti sen mahdin lumoissa, jonka orgiat,
milloin ruumiillisempina, milloin »sielullisempina», toistuvat
suurimmassa osassa nuorinta kirjallisuuttamme; itsehän he vakuuttavat,
etteivät heidän hermonsa kestä leikkausta irti erotismista. Ja mitäs
siitä, jos edes heidän miniatyyrielämänsä siinä ahtaassa piirissä
pysyisi jollakin tavoin mielenkiintoisena. Mutta suomalaisen hermot
eivät näy kestävän rakkautta. Ja hänen verensä laimenee siitä
nopeaan; hän ei jaksa loppuun saakka ylläpitää edes viehättävää
kevytmielisyyttä. Hänen koristeelliset asenteensa ensimäisen,
ehkä todellisenkin, hurmauksen mentyä ovat yhtä suurta taidetta
kuin räätälin mallikuvat. Hänen kokeensa suoriutua älyllisellä
(= älykkäälläkö?) leikittelyllä elämystensä tilityksissä on kiduttavaa
kuin elävänleikkely; sillä siinä ei ole sittenkään todellista
temperamentin vapautta. -- Mutta ehkä enimmän perversi tulos tämän
suvun rakkaudenjumaloinnista on tuo useinmainittu veretön saalas,
jolla tuskin milloinkaan on muuta ollut kuin värisevä hartaus
vahakuvamadonnien edessä, ja joka juuri verettömyytensä keventämänä on
keinotellut itsensä eroottisen metafysiikan huipulle.

INTO I.: Koetapa vaan häätää isä Erosta ja madonnia pois. Toivoakseni
hänen vaikutuksensa tuohon suuntaan ei ole ulottunut niin laajalle kuin
luulottelet; ja sitäpaitsi, arvattavasti hänen vallallaan on kaikkina
aikoina ja kaikkien kansojen keskuudessa ollut syvempi perustansa, jota
ei kukaan ole jaksanut juurittaa pois.

KALLE: Hullun yritystä se olisikin. Hallitkoon hän! Ja kukin
noudattakoon painolakiaan! Mutta pitäköön myös huolen ryhdistään
loppuun saakka -- ja sieluntunnustustensa vilpittömyydestä.

Eros oli ennen kiltti, banaalin leikkisä säätyläispoikanen. Kun ei
kukaan kasvattanut hänestä rehellistä miehenvastusta, niin hän oppi
nopeaan viekkauden ja kaikki nerokkaan hotellinisännän avut: hän osaa
loihtia tekoparatiiseissaan esiin sekä maailmallisia että uskonnollisia
mielialoja, aina kundiensa tarpeiden mukaan. -- Mutta jos joku
poikkeusmies pystyy voittamaan hänet viekkaudessa ja varjelemaan
verensä läpi hänen mauttomain huvitustensa, niin kukaties hänestä vielä
tulee rehtikin mies, kukaties hän joskus kyllästyy ikuiseen ilveilyjen
sommittelemiseen. Eroksen -- niinkuin muidenkin kulttuurin loiseläinten
-- voittamiseen tarvitaan vaan juuri niitä taivaanlahjoja, joita
tarkimmin saa etsiä Diogeneslyhdyllä.

INTO I.: Taisit päästä taas rakkaaseen moraaliisi!

KALLE: Kuulepas: mitä ne ovat ne ihanteelliset »asiat», -- totuuden,
siveyden, naisliikkeen, keuhkotaudin y.m.s. -- joita sinunkin puhtaasti
esteettiset hermosi sentään sietävät jonkunlaisena taiteen kilpenä, --
muka »velvoittavien olosuhteiden» takia --, ja joihin kai
pseudoindividualismikin enteistä päättäen vielä turvautuu,
noposteltuaan luiksi omat esteettis-eroottiset elämyksensä? Tuollainen
asia taiteessa on kuin esim. ruumiin vapaata liikuntoa vaivaava
umpisuolen lisäke, joka haitatta poistetaan. Ei sellainen aatteellinen
taide tuuliajolla olevan hätävarana mitenkään nosta miestään.

Mutta »moraali» -- tahdon paremman puutteessa käyttää vanhaa,
pannanalaista käsitettä eetillisyys --, siis eetillisyys ei ole mikään
»asia». Se ei ole mikään ulkonaisella silmällä todettava ominaisuus.
Päinvastoin. Eetillisellä luonteella ja persoonallisella tyylillä on
sama salaisuus: se ei ole missään näkyvissä niin, että jokainen
poropeukalo voisi sitä osoittaa: »tuossa se niksi on»; mutta sokeakin
tuntee vaistollaan sen läsnäolon niinkuin sähkövirran. Eetillisyys on
syntynyt suuren runouden mukana, se kuuluu runouden elimistöön.
Eetillisyys on runouden hengitys.

Mies, jolla on hyvät keuhkot, hengittää vapaasti ja vaivattomasti. Ne
toimivat niin huomaamattomasti, ettei hän usein muistakaan niiden
olemassaoloa; -- niinkuin velvollisuutensa täyttäjää ei ole syytä
muistaa niinkään usein kuin velvollisuutensa laiminlyöjää. --
Keuhkotautinen taas, joka mielellään salaisi muilta sairautensa,
muistaa joka hetki keuhkojaan ja koettaa suurella huolella ja vaivalla
päästä samaan hengityksen tasaisuuteen kuin tervekeuhkoinen. Me
seuraamme myötätuntoisina hänen ponnistuksiaan, kun huomaamme hänen
taistelevan vakavasti itse tautia vastaan; mutta jos huomaamme, että
hänen huolensa onkin etupäässä vain saada salatuksi luontevan naamion
taa tilansa -- viis itse taudista! --, niin me kylmenemme melkoisesti.

Hyväkeuhkoinen kirjailija sietää tarpeen tullen elämän
kellarikerrostenkin ilmanalaa. Mutta hän ei tunkeudu sinne pannakseen
näytteille urhoollisuutensa tai ihmisrakkautensa, tai hekumoidakseen
hädän ja mätänemisen tunteissa; sitä tekee vain diletantti tai
dekadenttinen luonne: moni turmelee itsensäkin saadakseen osalleen
saman säälin, mistä nuo kurjat elävät. Puhdasverinen taiteilija ei
viihdy siellä useammin eikä kauempaa kuin mitä todellinen inhimillinen
mielenkiinto vaatii. Hän ei taitelijana harjoita hyväntekeväisyyttä.
Hän on liian ylpeä omistaakseen itselleen elämän lapsipuolten vaistoja,
vaikka hän intuitiivisesti ymmärtääkin ne yleensä paremmin kuin se,
joka tekeytyy heidän kohtalotoverikseen. -- Luulen että huonokeuhkoinen
voi usein paremminkin »akklimatisoitua» mihin ilmanalaan tahansa, --
paitsi raakaan, puhtaaseen ulkoilmaan. Mutta hän »akklimatisoituu»
helposti myös sellaisen ympäristön vaistoihin ja älylliseen tasoon.
Ja pöyhkeässä eksentrisyydessä yli varojensa eläjää luonto usein
rankaisee sillä, että kääntää näkyviin hänen sisäpuolensa: erittäin
ahtaan sovinnaisuusihmisen. Kun sitten sellainen ehtii n.s.
älyllisyyden asteelle kehityksessään, niin millä hysteerisellä tarmolla
hän pingoittaakaan traagillisen aspektinsa yli maan ja taivaan!
Millä nälkäisen reportterin tarkkanäköisyydellä hän onkiikaan
turvattoman lähimäisensä kohtaloista esiin vähäisimmät pettymykset,
paisuttaakseen niistä aivokoneistossaan tärisyttäviä draamoja! Millä
ammattinsataitavan mestarin tyydytyksellä hän naulaakaan kohtalon
marttyyreina ristinpuihin pieneen elämäänsä tyytyväisiä ihmisiä yhden
toisensa jälkeen! -- Mutta sellainen taide ei saavuta luonnollisen
hengityksen vapautta.

INTO I.: Vain pieni kysymys jälleen väitteidesi väliin: onko tällainen
-- vaikka pingoitettukin -- traagillisuuden etsiskely suorastaan
epämoraalista, -- jos nyt taidetta välttämättä on katsottava moraalin
kannalta?

KALLE: »Moraalin» kantahan väitteitteni mukaan on taiteen oma kanta: se
tuomitsee kaiken teennäisyyden ja muun hätävalheen. Teennäisyys, kuinka
lahjakkaasti se käytteleekin taiteen mekaniikkaa, on todistus sekä
sisäisestä epävapaudesta että herkän aistin puutteesta. Sitäpaitsi,
eihän sovi turhanpäiten kiduttaa muiden hermoja, jos omiaan
koetteleekin.

Taiteen eetillisyys on sen hienoin ja salaisin esteettinen
makuvivahdus. Ja sitä ovat pseudoindividualismin poroporvarit häätäneet
pois -- »sovinnaisuutena»! Käsite »sovinnaisuus» on vaarallinen kuin
kaksiteräinen miekka!

Aika on saanut makustella jo niin lukemattomat makusuunnat ja
vivahdukset. Sille olisi jo terveellistä maistaa totisten kohtalojen
runoutta. Sen sietäisi jo saada nähdä niitä suuria, rohkeasti
yksilöllisiä luonteenpiirteitä, jotka kokoavat kaikki vivahdukset, niin
temperamentin kuin älynkin, ja jotka voitollisina kasvavat yli kaiken
elämysten runsauden, -- yli erotismin kiirastuli-tuskienkin!

On laulettu Prometheus-vaivasta. Mutta missä hän itse on?

Tantalos kyllä kurkottelee käsiään meissä itsekussakin. Mutta hänen
tragiikkansahan tiedetään ikuiseksi: miksi vaikertaa sitä?

Keskinkertainen, »traagillinen» taide ei vapahda luojaansa, eikä
vaikuta kyllin omanvoiton-pyytämättömältä syrjäiseen: se vetoaa
salaisesti tämän sääliin. Mutta taide, -- sehän on ylijäämä siitä
voimasta, millä ihminen voitti ajallisen kohtalonsa.

Kirjallisuutemme on tuuma tuumalta raivannut tien vapaaksi jokaisen
mahdollisen luonteenvivahduksen astua esiin. Mutta eikö joskus ole
aika, että näytetään vivahdusten sisäinen yhteenkuuluvaisuuskin, jos
sitä on? Jos sitä on, niin eikö silloin pidä olla myös sitä sielullista
jännevoimaa, joka lopullisesti tilittää sukupolven pyrkimyksen? Sen
tilityksen suorittaa vain uskollinen luonne, -- ei virheettömin, vaan
vapautunein ja tahdoltaan puhtain ajan lapsista; ja pätevin ilmaisu
sille on se, missä kukin murros-aika on ennenkin lukenut oman
todellisen historiansa: draama. Sellainen jalo draama-tyyppi kuin
»Mäster Olof» on juuri siksi niin kantava, että siihen on
jyrkkäpiirteinen yksilö seestyneimmällä hetkellään tiivistänyt oman ja
oman aikansa kuohunnan, projisioiden puolueettomasti oman itsensä
laajempaan elämänpiiriin.

INTO I.: Mutta johan nykyaikana on sovittu siitä, ettei draama ole
nimenomaan ainoa paras kirjallinen taidemuoto.

KALLE: Miksei. Voihan lyhyt runo olla parempi kuin pitkä näytelmä.
Muoto syntyy sisästäpäin; jos taiteellisesta tuotteesta sanomme, että
se on yksinkertaisesti hyvä, niin arviointimme sisältää senkin, että
teoksen muoto on ainoa paras, -- nim. sille elämänsisällölle. --
Mutta minä väitän, että hyvän draaman syntyminen on todistus
synteettisimmästä runoilijapersoonallisuudesta. Se vaatii aluksi ja
lopuksi sitä, mikä ihmisessä on aina kalleinta: samaista luonteen
uskollisuutta. Se rankaisee kipeimmin, vaikka huomaamattomimmin,
kirjailijan sisäiset laiminlyönnit.

Mitä draaman uudestasyntymiseen meillä tulee, niin meidän näyttää
olevan parasta tyytyä hurskaisiin toivomuksiin. On kai harvinaista,
että lukkarista tulee pappi --.

Mutta kunhan nyt aluksi päästäisiin irti siitä varhaisvanhasta,
näivettävästä ja luonnettapistävästä nihilismistä, joka peittää
alleen vihertäviäkin maita kuin lentohiekkapilvi. Sietäisi todella
paljon vapauttaa ja vahvistaa sitä henkistä sävyä, jota kutsutaan
»suomalaiseksi psyykeksi». Yksi sen -- ainakin kirjallisuudessa hyvin
menestyvä -- kalvetustauti on tuo nihilismi toisinpäin käänettynä:
huumorin puute. Eikö niin sinustakin?

INTO I.: No jaa, en tiedä. Onhan meillä oivallisia kaskunkertojia, on
älyniekkoja, joilla ei ole pienimpiäkään taipumuksia murjottelemiseen,
on iloisia komediainsepittäjiä, joilla ei peukalo ole keskellä
kämmentä.

KALLE: On, onpa kyllä. On kyllä suku sitäkin tavaraa.

Eikä toki ihme. Pitäisihän meidän kuuluman erikoisilla huumorin
lahjoilla armoitettuun kansaan. Ehkäpä Kivi hyvinkin vaistosi oikein,
arvioidessaan suomalaiset maailman humoristisimmaksi kansaksi.

No niin, meillä on siis kaskunkertojia, ehkä oivallisiakin, on
suruttomia älyniekkoja sekä ammattinsa tuntevia komediainsepittäjiä,
suku itsekutakin lajia. Minä tahtoisin lisätä, ollakseni kriitillisestä
innostani huolimatta sentään puolueetonkin: on meillä myös huumorin
oraita.

Äskeisessä luettelossasi et näes vielä päässyt huumoriin asti.
Kaskunkertoja voi sukkeluudellaan, eleillään viehättää yleisöään. Ja
hyvä niin. Mutta hän ei _eo ipso_ ole humoristi. Eikä paremmin ole
älyniekkakaan, jos hänen ylevin avunsa on älyn pääskykepeys. Suuret
humoristit ovat luullakseni järjestään aikanaan murjotelleetkin, -- se
ei tietysti useinkaan ole sairautta, kuten monet uskovat, vain todistus
temperamentin syvyydestä. Tuskin tarvitseisi esimerkkejä mainita:
Shakespeare, Cervantes, Burns, Gogol, Kivi, Fröding, kaahmaistakseni
joukosta ensimäiset. Strindbergin synkkä intohimo rauhoitti usein
kiihkoaan välkkyvän huumorin suvannoissa. Ibsenin karhuniloittelun
pohjalta taas kumisee hänen totinen paatoksensa, joka myös on
ilmeisesti »murjottelussa» avartunut. Saksalaiset ovat enimmäkseen
»Weltschmerzin» tai yksivakaisen eepillisyyden runoilijoita, mutta
useimmissa on kuitenkin henkäys huumoria. Ranskan todelliset humoristit
ovat vanhain aikain miehiä: Villon, Rabelais; Ranskan nykyisemmässä
kirjallisuudessa on älypäisyys, »henkevyys», siro mutta usein
teennäinen tunneleikki voitolla: se voi hetkensä huvittaa, mutta ei
yritäkään vapauttaa syvemmälle patoutuneita kohtalontuntoja. Siltä ei
puutu häikäilemättömyyttä, mutta rohkeutta.

Mutta huumori vapauttaa, vapahtaa. Huumorikin on maailmankatsomus. Se
on maailmankatsomuksista sovinnollisin, vaikka ei suinkaan
leväperäinen. Se on ylpeä ja rohkea maailmankatsomus, mutta salaa
hymyllään sekä ylpeytensä että rohkeutensa, etteivät yksivakaiset ja
heikot sitä säikkyisi. Se tietää senverran, ettemme elämän viimeisestä
tarkoituksesta tiedä mitään; mutta se ymmärtää sen lisäksi, että
ihminen on paljon kestänyt ja voi kestää vielä enemmän, että kukin
noudattaa paino- ja vetovoimalakiaan kuten maa ja kuu, eikä pääse
kohtalostaan nurkumalla. Se ei lyö leikiksi olemisen päämäärää, jonka
palvelukseen sekin tuntee olevansa syntynyt, mutta kyllä ihmisen
tärkeyden ja turhat pyyteet, jotka se tuntee voittavansa: tässä
kaksoistunnossa on sen nöyryys ja ylpeys, ja se silta, joka yhdistää
sen uskonnolliseen mielialaan.

Huumori on -- mutta minä huomaan, että jos tahdon tyhjentää tämän
sanan, niin saan kiertää sitä kauan, niinkuin mirri kuumaa puuroa; on
kai lopultakin tyydyttävä vain aavistukseen siitä, mikä itsekin on vain
aavistus.

Aavistus oikeuden täyttymisestä siinäkin, missä ahdas järki on
keksivinään ikuisen vääryyden ja järjettömyyden.

Olemme tottuneet pitämään suomalaista kansanmiestä jurona; ja
epäilemättä syystäkin. Vielä enemmän olemme moittineet häntä osaansa
tyytymättömyydestä, tympeydestä ja turhasta napinasta; eikähän hänessä
tietysti niitäkään ominaisuuksia ole liian vähän. Mutta uskon, että
kukin n.s. sivistysihminen voisi häneltä, -- tai t.s. kansan
ydinainekselta -- oppia vielä paljon aivan henkisiä avuja: ennen
kaikkea sitä mielen tasapainoisuutta, millä solutaan elämän pahojen
säiden läpi. Hän kyllä kiusaantuu ja kiukustuukin ja voi sanoa turhan
sanan vaivoistaan; mutta luulenpa, että hän voisi sälyttää hartioilleen
monta prosenttia koko maailman syntitaakasta, ennenkuin hänestä
liukeneisi niin paljon surun kyyneliä kuin mitä tyypillinen nykyajan
traagillisuuden runoilija vuodattaa yksien lemmenkaihojensa murtamana.
Surkeampi ja tylsistymään alttiimpi on se ihmistyyppi, josta Heidenstam
täydellä pilkansyyllä, ensin hahmoiteltuaan ne:

    »-- -- -- stora, starka karlar,
    som dricka öl och äta stek»,

laulaa edelleen:

    »De säga, att de lida:
    Vad pressar deras bröst så hårt?
    Att skriva vers är det så svårt,
    att hjärtat börjar svida?
    När skalden på en timma
    kan gråta full en fingerborg,
    då tror man sist att skaldens sorg
    är att han ej kan rimma.»

Kansanmiehen ovat katkerat koettelemukset yllyttäneet synkkään
satiiriin ajallista sekä iankaikkista kohtaloa -- sortavaa maan
mahtimiestä sekä välinpitämätöntä taivaan valtiasta -- vastaan. Mutta
sikäli kuin hän on alkanut tulla toimeen omillaan ja päässyt vapaan
miehen itsetuntoon, hän on käsittänyt humoristisen elämänviisauden
ylemmyyden. Hän on tullut tuntemaan, että avoin hymyily on paras
sotisopa pahuutta vastaan ja peloittavin voimannäyte; että se on
ulospäin yhtä tehokas kuin katkera sana, mutta sisäänpäin, hänelle
itselleen, enemmän kuin hätäpuolustus: suoranainen voitto. Satiirin
suola on epäilemättä erittäin tarpeellinen apu alkeellisimpien
ihmisoikeuksien suojaamiseksi, -- varsinkin näin raakana aikana kuin
meidän. Mutta huumori on laajempi ja ihmistä itseään tyydyttävämpi,
siksi myös positiivisempi avu: se on näet sisimmältään hänen
luottavaisin tapansa suhtautua omaan itseensä ja sisäisiin
kohtaloihinsa.

Vain puhdas tunto on altis humoristiseen katsomustapaan. Ja sellainen
katsomustapa laajentaa joka hetki mielenkiinnon piiriä. Se saa oman
pienen minän suuret surut unhoittumaan, ja herättää uteliaisuuden -- ja
siitä sykähtävän osanoton -- kaikkia Luojan käsialoja kohtaan. Se
vapahtaa meidät ulos ristiriitaisten pyyteidemme saarroksesta, mutta
sitoo meidät suureen ihmisyyteen vapaaehtoisella yhteydentunteellamme.
Se on eetillisen kuten älyllisenkin luonteen hienostunein ilmaus.

Miten on jälleen »modernin psyyken» laita? Edellä usein mainitusta
luonteen raukeudesta saa selityksensä nykyajassa ylen tuntuva terveen
ja kirpeän satiirin puute. Ja milloin sitä ilmestyy, niin huolestuneet
yhteiskunnan tuet hyökkäävät hätärumpujen luo, voittaakseen sen äänen.
Ja niin voimakkaita kapinallisia maa ei näy kasvavan, että ne todella
voisivat nostaa sotalipun. Ajan tympeydestä enin kiusatut kokevat
kohentaa aikalaisiaan suurpiirteisellä paatoksella. Ja, kaunistahan
sekin. Mutta paatos on sittenkin epäilystä vastaan hiukan turvatonta;
ja sen kintereillä kiitää hysterian syöjätär, niellen sen ellei huumori
sitä ehdi pelastaa hoiviinsa.

Tahtoisin väittää: me kiinalaistumme. Kenkä puristaa kyllä itsekunkin
jalkaa, mutta se on kiinalaista, -- siroa, nousevan muodin mukaista.
Jalkoja on kavennettava, on luotava meillekin rotujalka. Kipua kyllä
sopii kaunosanaisesti kuorossa valittaa, sillä se on musiikkia; mutta
kenkä on pyhä kalu, sitä ei sovi heittää jalastaan eikä sen mittoja
muutella. Ennen näivettykööt räpylät.

Kun viha ja kapinallisuus on näin vähissä, -- missä sen nimellistä
sentään tapaa, se on sangen umpimähkäistä, -- niin saati sitten
voittoisa huumori. Onhan sen oraita, kuten sanottu, siellä täällä.
Mutta kuka on oikeastaan nostanut sen täyteen mahtiinsa? Joku maan
hiljaisista, joku kansakunnan nimettömistä ehkä. Mutta niistä, joiden
pitäisi edustaa henkisiä suuntia, joilla kuuleman mukaan tulisi olla
korkeammat maailmankatsomukset, -- kuka niistä on jaksanut laajentaa
huumorin lahjan persoonalliseksi maailmankatsomukseksi?

Kyllä moni mielellään kirjoittelee komedioja ja ilveilyjä
itsensä-ulkopuolisista aiheista. Mutta kuka on kyllin seestynyt
suhtautuakseen omaan sisäiseen maailmaansa samalla myhäilevällä
ymmärryksellä kuin lähimäisten eloon ja oloon, -- vetämättä samalla
suutaan klovnin-virnistykseen? Ollakseen persoonallista, huumorin ei
tietysti tarvitse olla nimenomattain omaan minuuteen kohdistuvaa
subjektiivisuutta. Päinvastoin: kuta varmemmin se laajentaa
valta-aluettaan yli välittömien elämysten, kuta johdonmukaisemmin
»objektiivista» se on, sitä luotettavammin se vaikuttaa sisäiseltä
maailmankatsomukselta, -- maailmankatsomukselta, joka vapahtaa miehensä
sisäisistä pulmista ja ajan tullen voittaa jokaisen humoristinkin
sydämessä asuvan raskasmielisyyden. Edellämainitut suuruudet
vahvistavat tätä vakaumusta huumorista. Suuri humoristi -- kuten muukin
suuri taiteilija -- projisioi aina omaa minuuttaan siihen maailmaan,
jonka hän luo. Niin on varmaan nerokkaan Tanskan prinssin tuska,
ivamieli ja ylivaltainen iloittelu poreillut Shakespearen omassa
sydämessä jo kauan ennenkuin hänen mielikuvituksensa tavoitti Hamletin
hahmon. -- Lyyrillinen itsekohtaisuus huumorissakin taas on kuin
luovutettu lunnas tai kuin sinetti, joka täydentää uskontunnustuksen
pätevyyden.

Kun meillä nyt on niin runsaasti juuri välittömiin subjektiivisiin
elämyksiin pohjautuvaa kirjallisuutta, kun meillä on niin viljalti
yhteiskunnan »sovinnaisuuksista» y.m. sorrosta vapautuneita
temperamentti-ihmisiä, niin eiköhän olisi kohtuus odottaa, että
mieskohtainen elämäntilityskin alkaisi jo kääntyä tunnoiltaan
vapautuneemmaksi? Kukaties sielu silti pysyisi yhtä draamallisessa
vireessä -- joskin joustavammassa, --, vaikka sen pinnalla välkehtisi
joskus naurun tai edes hymyn väre; en tarkoita kuitenkaan sitä
tylsämielistä naurua ja hymyä, jonka varassa hervoton luonne koettaa
pysytellä mielenkiintoisena viimeiseen asti. -- Kukaties vielä
voitaisiin ottaa ne totiset ihanteet, kysymykset ja »päivän polttavat»,
jotka koskevat koko yhteiskunnan elämää, hiukan vähemmän juhlallisesti,
hiukan arkipäiväisemmin, ja siksi hiukan lämpimämmin: vähäisellä
huumorin höysteellä. Mikäli niihin jollakulla on totista harrastusta.
-- Kenties jälleen virkistyisi epiikan henki, joka niukin naukin,
henkihieverissä, on läpäissyt kirjallisuutemme »punaiset vuodet» ja
josta ei luulisi eläjää tulevan ilman lemmenliittoa huumorin kanssa.

Tämä näkemyksen ja tunteen uudistus tapahtuu siis uskoni mukaan vain
kirjallisuutemme luonnolliselta pohjalta: siten, että se niin
sanoakseni suurempi teknillinen helppous, millä suomalainen sielu ehkä
jo toimii, ottaa käyttövoimansa maalaiselämän kokoomista pääomista.
Runottaren ei tarvitse pelätä talonpoikaistumista. Se voi luoda muodot
niin hienot kuin haluaa, ja jos sisältö saakin uuden sävyn, niin kyllä
maalaissielussa on henkistä ylimyksellisyyttä niin paljon kuin terve
individualismi suinkin kaipaa. -- Tätä tietä ovat kehittyneet
kirjallisuutemme kantavimmat kyvyt ennen kuten nykyäänkin; ja
toivottavasti tältä pohjalta tapahtuu yleinen lämmön ja rehdin
miehuuden nousu, ennenkuin kylmenneitten aivojen jääkausi alkaa.

Sillä aivot eivät vielä kohota ihmistä luomakunnan herraksi. Aivojen
voima ei sinään ole edes älyä. Inhimillinen älykkyys on synteettisempi
lahja; siihen kuuluvat yhdessä kaikki ne ominaisuudet, joita olen
pitkin matkaa kokenut selvittää korkeimmalle ihmistyypille
luonteellisiksi: intuitiivinen eetillisyys, huumori ja uskonnollinen
mielenpohja, -- ja jotka itse asiassa ovat saman jumallahjan eri
vivahduksia.

Kuten huumori elävöittää silmää ja tekee älyllisen terävyyden
joustavaksi, niin se hienostuttaa myös niin sanoakseni eetillistä
makua. Uskonnollinen mieli taas on eetillisyyden pohjavoima.
Uskonnollisuus ja huumori ovat kaksoissisaruksia. Että ne usein ovat
ainesosina toisissaan, siitä ovat varsinkin monet kansanmiehet --
luullakseni tyypillisimmät suomalaisista -- ilmeisinä todistajina.
Minkä uskonnollisuus syventää huumoria, sen taas huumori vapauttaa
uskonnollisen tunteen yksivakaisuutta ja antaa rikkaampia värejä sille.
Uskonnollisuus ja huumori ovat yhdessä elämän todellinen suola. Ja
samasta juuresta ne lähtevät; niiden yhtymäkohta on se aavistus
maailmanmenossa täyttyvästä oikeudesta, josta edellä olen puhunut.

Laajimmilleen kasvaneena uskonnollinen tunne velvoittaa yksilön
ikäänkuin vastaamaan koko maailmanmenosta: »sinun kohtalossasi on
kysymys itse elämän periaatteesta; jos sinun sisäinen mikrokosmoksesi
kestää, niin kestää kosmos; jos sinä lankeet, niin mikä velvoittaa
ketään muutakaan pysymään voittoisana pystyssä?» Jottei heikko
kuitenkaan sälyttäisi liiallista kuormaa kannettavakseen, vaan olisi
sitä uskollisempi vähässä, niin se esittää hänelle saman velvoituksensa
rohkaisevammassa muodossa: »käytä elämän lahja ja leiviskäsi parhaasi
mukaan!» Tässä minusta on uskonnon ensimäinen ja viimeinen vaatimus, --
muu on sitten mielialaa.

INTO I.: Vain sana taas. »Muu on mielialaa.» Mutta eikö uskonto ole
kokonaan mielialaa, -- kauneudenhartautta, rakkautta? Velvoitushan
kuuluu etiikkaan.

KALLE: Mutta mielialakin on joskus tunnettava vaatimuksena, jos aiotaan
näyttää toteen se. Ja tuo uskonnollinen velvoitukseksi selkeentynyt
tunne on eetillisen vaiston lähtö- ja tukipiste.

Nykyajan esteettinen uskonnollisuus on ollut ja on liian yksinomaisesti
mielialaa. Siitä puuttuu useimmiten sitä persoonallista elettä, josta
puhuu sydämen intohimoinen tarve. Se on raukeata tai ainakin hieman
koristeellista tunnelmaa. Ja ennenkaikkea se on ylen rajoitettua, se on
hartautta maisemien tai (varsinkin!) naiskauneuden edessä. Se on
tähtien ja madonnain kumartamista. Se on usein kaunista sellaisenaan,
mutta pitemmän päälle hiukan epäluotettavaa: siinä ei ole välitöntä
suhtautumista ihmiselämään. Kuta paljaampana inhimillisyys avautuu
näkyviin uskonnollisesta tunnustuksesta, sitä kauniimpaa se lopultakin
on. Uskonnollisia käsitteitä ja mielikuvia ja tunnustuskaavoja kyllä
tulvii nykyajassa. Ei ainakaan meidän kirjallisuudessamme
maailmankaikkeus luojineen ole ollut muulloin niin muodissa kuin
nykyään. Mutta onko aikamme kyllin alkuperäinen mieleltään omaksuakseen
totisen lapsensuhteen elämän luojaan? Ja kyllin vaatimaton ja syntyään
muistava, tunteakseen hartautta sen todellisuuden edessä, mikä leviää
kauneuden pyhättöjen ulkopuolella? Tätä sopii ainakin kysyä.

Tuntuu siltä kuin nykyisimmän uskonnollisuuden kanssa yksilöllisyys ei
mielellään tekisi liittoa; luonnollisesti seuraus edellisen
koristeellisuudesta. Tuskin saavatkaan uskonnollisten luonteiden nimeä
ja arvoa esim. ne realistisen kauden pelottomat, jotka sydän täynnä
tuskaa ja rakkautta avasivat meille näkölinjat arkielämän runouteen?
Mutta kyllä ne temppelien sulohämyssä polvistujat, joiden katse
harhailee korkeuksiin siksi, etteivät he jaksa rakastaa köyhää kotiaan.

Ilmeisesti aikamme sisimmät uskonnollisetkin juonteet jälleen ovat
perua siitä köyhästä kodista. Maaseutu on anteliaasti kestinnyt
kirjallisuuttamme huumorilla runsaudensarvestaan; ja uskonnollinen
mielikin, mikäli sitä on, on maaseudun lämpöisin lahja meille. Sydämen
yksinkertaisuus ei hevin menesty kulttuurin kultavasikkain ympärillä.

INTO I.: Niin, niin, sieltähän yksinkertaisten luota kaikki hyvä tulee!
Sieltä varmaan vielä Messiaskin meille, vai?

KALLE: Sinäpä sen sanoit! Se on todella minun yksinkertainen uskoni.

Messiaastahan on puhuttu, ehkä häntä joku odottelee vieläkin. Eipä hän
taida maanittelemalla sentään ilmestyä, ja saattaa olla Jumalan
kiusaamista puhua niin suurista asioista. Kun eivät niinkään arvolliset
kuin Aabraham ja Saara rohjenneet oikein uskoa saavansa enkelin kautta
luvattua perillistä, -- tosin he silloin olivat jo iälliset.

Mutta jos ottaisi uskoakseen odotuksen täyttymiseen, niin en ymmärrä
muuta kuin että sen tulevan suuren pitäisi ennenkaikkea kohottaa
suomalaisuus synteettiseksi henkiseksi sävyksi. Että hänen pitäisi
omaksua perinnökseen isien --

INTO I.: Ja äitien! --

KALLE: Aivan niin: -- ja äitien kokoomat pääomat. -- Pääomat ja
sydänomat. -- Että hän siis edustaisi suomalaista temperamenttiä,
kasvaisi syvimmälle omaan maahan painuvista juurista -- ja kohottaisi
latvansa niihin korkeuksiin, joissa yksinäisyys on voima ja rauha. Vain
siitä, joka on luu kansansa luusta ja liha sen lihasta ja joka elää
loppuun saakka uskollisesti oman kohtalonsa, vain siitä voi odottaa
uuden ajan alkajaa. Sillä hänen tulee puhdistaa ja koota, ja vetää
jyrkät ääriviivat sille maailmankuvalle, minkä hän luo omista ja oman
kansansa kohtaloista. Se suurpiirteisyys tulee rakentumaan juuri
rikkaista yksilöllisistä näkemyksistä sisäisten luonteenvaistojen
varaan, -- eikä ole sukuakaan sille kuolleelle »monumentaalisuudelle»,
jota nykyään arvoitetaan nimenomaan kansalliseksi, koska se on
epäyksilöllistä ja perustuu asiakirjoihin. -- Se on samalla
intuitiivistä ja plastillista, -- uskallan näet arvioida suomalaisen
näkemyksen erittäin plastilliseksi --, mutta ei välitä siitä
luonnepiirrosten tekoklassillisuudesta, joka mukamas ylentää muutamat
nykydraamat malleiksi alottelijoille, ja jossa kaikki olisi ehkä
hyvinkin paikoillaan, jos siihen vielä lisäksi tulisi itse pääasia:
samainen intuitiivinen näkemys.

Mutta turhia! Toiveet ovat hurskaat ja hyödyttömät. Aika vaahtoaa
edelleen, ja jos me ravintoa pyydämme, niin saamme kiltisti maistella
niitä vähiä terveen veden kalasia, joilla ajan virta silloin tällöin
armahtaa nälkäämme; mutta monet niistä suurista meidän lienee
otollisinta päästellä verkoistamme jälleen niiden omaan elementtiin.

Meidän on kai paras vartoa nöpöttää, ja sillävälin -- olla uskolliset
vähässä. Luulen, että hyvällä tahdolla voitaisiin esim. paljon
puhdistaa edes sitä elementtiä ja tehdä se viihtyisämmäksi kaikille,
kiiskille niinkuin viattomalle salakallekin. Saisihan kiiski silti
kiiskinluontonsa pitää, kun vaan antaisi hengitystilan toisellekin.

Mutta näissä vesissä on hyvillä syöntipaikoilla -- ehkä liian makeista
ulkomaanruuista -- syntynyt jonkunlainen virma tai sokaiseva
humaltumus, että häätää pois toisiaan saaliin ääriltä, vaikka
itsekullakin lajilla ja perhekunnalla olisi kyllä syödä siitä. »Me
olemme vetten valtiaat, sillä meillä on voima!», häristelevät yhdet ja
painuvat liki pohjaa kyrmyniskaisina vaanimaan. »Me olemme laajinta
lajiperää ja hetken herrat, emmekä sure huomista: après nous -- meidän
jälkeemme rutto!» ilkamoivat toiset herkuiltaan. »Mutta me olemme
korkein laji, sillä me olemme kylmät ja halveksivaiset!» ja nämä
kolmannet tuijottelevat värisevin katsein ja jäykistyvät verettömien
pahansuopaan vihaan.

Mutta pyrkii olemaan niin, että kauneimmat kalat viihtyvät muualla ja
tulevat omillaan toimeen. Kunhan nousee se suuri merestä ja tekee
puhdasta!

No niin, minusta ainakin sietää kysyä: eikö ole asema joteskin
tällainen? Eikö klikki- ja puoluehenki ole mennyt kuin häkä tavallaan
älykästenkin ihmisten yläkertaan? Sitä ei syrjäläinen oikein käsitä,
mutta niin tuntuu olevan, käry sen sanoo. Ja kyllähän häly nykyisen
sivistyshistoriamme sisäisistä draamoista tuolloin tällöin saavuttaa
laajemmankin julkisuuden. Sitä _on_ sentään draamallisuutta vielä
modernienkin verissä. Ja diplomatia on hienosyistä kuin kulttuurimaassa
konsanaan.

Ties kuinka paljon meillä onkaan valtioita valtiossa, kirjallisia
pikkuruhtinaskuntia. Ja maan suurimmat kyvyt itsekussakin. Arvaa sen,
että jotakin siinä syntyy, kun näin kilvalla tehdään kulttuuria.
Ihmetöitä siinä syntyy, eikähän vähemmällä pääse eteenpäin. »Kehitys»
ei oikein sovi nykyiselle, sähköajan ihmiselle, -- vaikka
»luonnontieteellistä maailmankatsomustahan» tunnustetaan.

Kun haastattelet yhtä seurakuntaa, niin kuulet pian, että se toinen
puolue ei ole elämäniässään muuta tehnyt kuin syntiä ja lahjattomasti
sitäkin! No, onhan edes »temperamenttiä» siinä puheessa. Ja sitten
jännitetään tietysti kaikki hyvä tahto, ettei mistään pirahtaisi
kuuluviin sanaa kiitokseksi noille syntisille. Ryötät häiriötä vain
saattavat kunnon ihmisten laskuihin. -- -- Ja muutamille tulee synniksi
jo pelkkä olemassaolo ja se, että rohkenevat jotakin tehdä, --
vaikkeivät jalkaansa astu päivän sankarien teille.

Mutta omassa seurakunnassa, koko maailman eteen siellä uurastetaan. Ja
ihmeitä syntyy.

INTO I.: Mutta eikö kuitenkin ole luonnollista, että henkiheimolaiset
liittyvät läheisesti yhteen, edustamaan määrättyjä suuntia ja ajamaan
laajakantoisia asioita? Ja hienoinen oman arvon liioittelu, -- sehän on
usein, kuten tiedetään, omiaan innoittamaan ihmistä yhä ylevämpään
hengenlentoon.

KALLE: Ei ole kysymys etupäässä henkiheimolaisuudesta. Hyvä, jos sitä
olisi jossakin, -- oikein taattua ja totista. -- Ja millä heimokunnalla
_on_ mitään »suuntaa»? Tai laajakantoisia »asioita ajettavana»? En
näe niitä, ainakaan sellaisia, jotka kohottaisivat jonkun tyhmän
ryhmänä koko kiistatanteren ylle.

»Hienoinen» -- usein hyvinkin karkea -- omahyväisyys on todellakin
innoittanut yksiä ja toisia kajahtaviin ohjelmajulistuksiin. Mutta
tuskin etemmä.

Eiköhän se mitä heterogeenisimpiä ihmisiä kokoova »henkiheimolaisuus»
tavallisesti ole -- klikkihenkeä.

Mitä ovat klikit? Olen kuullut sattuvan sanan, jonka tahdon lainata
tähän: klikit ovat »kalkkiutumia» taiteen elimistössä.

Klikit ja puolueet rakentavat paljon turhia kiusoja muiden, sekä
syyllisten että syyttömäin tielle. Mutta äskeisestä määritelmästä
selviää, että kipeintä turmiota nämä kalkkiutumat harjoittavat
sisäänpäin, niihin elimiin, joiden loisiksi ne ovat lyöttyneet. Ne
vähitellen kuivettavat sykkivät suonet ja kurovat kokoon sydänpussia.

Otan rohkeudekseni lausua edelleen eräitä arveluja. Luulen näistä
kalkkiutumailmiöistä (otaksun ensinnäkin niitä todella oleviksi ja
olleiksi) osittain selviävän sen, miksi niin monet suurta lupaavat niin
vähässä määrin täyttävät lupauksiaan. Vaikka ponnistelevatkin johonkin
suuntaan, eivät vapaudu rehtiin täysimittaisuuteen kuitenkaan.

Sillä ensinnäkin klikkihenki on erittäin viekas opas teoreettisuuteen.
Se rajoittaa alkuaan vapaankin yksilön mielenkiinnon ja ihailun niihin
temperamentteihin, jotka ovat omassa seurakunnassa edustettuina. Se
vaatii kaihtamaan jokaista muuta temperamenttiä, -- vaikka mielessään
tuo kahlittu voi parhaina hetkinään kyllä myönnellä, että »asuu ihmisiä
vuortenkin takana». Heikon veren on niin mieluista taipua teoriain
turviin. Kaikki omat ja ystävien pyrinnöt ja kyvyt, varsinkin
muodolliset, merkitään lakitauluihin sääntöinä, joista ei hevin armoa
anneta vieraalle. Vähitellen itsekritiikin kärki tylsyy ja omantunnon
valppaus omia tekoja ja pyyteitä kohtaan uinahtaa rakkaitten ystävien
tuuditukseen. Pääasiaksi jää, että taiteenpalveluksen hyväksytyt
ulkonaiset muodot täytetään (-- mutta täyttyvätkö ne teoriain mukaan?);
henkinen suunta ja sisällön arvo ei ole niin arka pykälä. Ja kun on
kysymys »vuortentakaisesta» miehestä, niin sisäinen pyrkimys ei paina
ylös toista vaakakuppia, jossa ovat muodolliset lainrikkomukset.

Toisakseen tämä teoreettinen muodollisuus luullakseni hyvinkin
kannustaa toiseen turhuuteen, hutiloimiseen, monia, joilla on
ulkonainen käsite »vapaus» keppihepo-pegasuksenaan.

Niin että eiköhän »kalkkiutuminen» yhtähyvin kuin lahjojen
hutiloiminenkin ole ottanut meidän kirjalliselta taiteeltamme monta
kaunista voittoa, ehkä kauneimpia?

Kuinkahan moni voi kehua itselleen tehneensä totta kyvyistään alusta
loppuun --.

Kuinkahan monen _ei_ olisi syytä rukoilla edes sydänkammioissaan:
»Herra, varjele minua ystävistäni!»

-- Vai mitä sinä sanot --?

INTO I.: Hm, hm!

KALLE: Niin, niin: hm, hm! Paha kai olisikin, jos muuta sanoisit. Jos
sanoisit »jaa», niin se olisi paha, jos sanoisit »ei», niin sekin olisi
paha, sillä se ei taitaisi olla totuus.

Olkoot nyt nämä asiat tällään. Parasta kai on jo minun lepuuttaa
kieltäni ja sinun korvaasi. Sitten koetan, jos sallit, hetken kuluttua
jatkaa kirjallisuus-kysymyksen häntäpaästä: arvostelemisesta. -- Olet
kuunnellut pitkään, -- ties kuinkakin hartaasti, vai? Oletko jotakin
ottanut onkeesikin?

INTO I.: Hm, hm! -- Olen minä huomannut, että sinäkin sanot: »me!»

KALLE: Monin paikoin, hohoi, monin paikoin --!

       *       *       *       *       *

INTO I.: Vai arvostelemisesta saan nyt silmäni korvani täyteen. Saanko
luvan arvata, ettet arvoita arvostelemista kovinkaan arvokkaaksi, --
paitsi tietysti omaa puoskaroimistasi.

KALLE: Se tietty. Varsinkaan en sellaista »arvoittamista», joka vasta
antaa taiteelle sen arvon tai arvottomuuden. -- Ja mitä arvosteleminen
on? Tiedät kyllä, jos uskallat sanoa.

INTO I.: En uskalla, sano sinä, uljas!

KALLE: Pahansuopuutta.

INTO I.: Kas niin, kas niin, pyhä veli! Arvasinhan, minä arvasin. Mitä
vielä?

KALLE: Joutilaisuutta.

INTO I.: Prikulleen! Mitä vielä?

KALLE: Sangen kohtuullisia älyn lahjoja. -- Mitä vielä? -- Vaivoin
salattua kaunaa, klikkipeliä, puoluemoraalia, teeskenneltyä
ihanteellisuutta, valheretoriikkaa, »tärkeyttä» -- »viktisyyttä», kuten
myös sanotaan, -- lahjattoman maineenhimoa, lavertelua ja
koulupoikatieteellisyyttä, loiseläimen rakkautta uhriinsa, sitä, että
Pegasus on heittänyt selästään, y.m., y.m.s. kauniita taipumuksia,
pyyteitä ja vajavaisuuksia. Sinä jo mainitsit puoskaroimisesta.

Siinähän sitä jo olisikin aluksi »arvoa». Näitä arvoja kun jakelee
taiteenkin hätäavuksi -- --

Mutta katsokaamme, mitä se sitäpaitsi _saa_ -- ja jossain
tapauksessa _voikin_ -- olla. Tämäkin mitali on kuvitettu kahden
puolen.

Se saa ja voi ja se pitäköön ylpeytenään olla taiteen aseveli
porvarillisuutta vastaan. Porvarillisuuden ikuisesti sama, ihmisen
sisimpiä tarpeita vastaamaton hyötymoraali olkoon arvostelunkin
perintövihollinen. Sen kukistaminen on tietysti mahdottomuus. Mutta jos
arvostelu ottaa toimiakseen elävänä suojamuurina porvarillisuuden sekä
julkista ahdistelua että salaista käännytysintoa vastaan, niin sillä on
elämäntehtävä, yhtä pitkä kuin taiteenkin.

Ei ole ehkä ensinkään tappioksi taiteelle, jos sen edustajat
»julkisessa sanassa», akatemioissa y.m., nauttivat jonkinlaista
yhteiskunnallista arvoa, käyvät porvarillisessa maailmassa kohtalaisen
»normaaleista» ja vakavista henkilöistä. Jos heillä lisäksi on ne
elimet, joilla taidetta tajutaan, sekä rehti rakkaus siihen, niin he
voivat vaikuttaa positiivisemmin kuin monet hurmahenget, jotka pyhässä
yksinkertaisuudessaan puhuvat taidetyöstä kuin yleisesti tunnustetusta
ammatista konsanaan.

Taiteen itsensä ei sovi käydä herättelemään hurskaan unta nukkuvaa
yhteiskunnallista oikeudentuntoa. Sillä taide puhuu _eleillä_, ja
se kieli on vallasväelle latinaa, ja vieläkin oudompaa. Yhteiskunnan
pylväille on puhuttava suurisuisilla mörssäreillä kovarakeisinta
järkeä, muita aseita vastaan he ovat kyllin raudoitetut. Tuollaisten
porvarillisesti jokseenkin täysikäisten taiteen tulkkien työksi, -- he
kun voivat tarpeen tullen käytellä käsitteitä ja järkipäätelmiä -- jää
siis hoidella tätä mörssäritulta.

»Taidekysymyksessä yhteiskunnallisen kehityksen kannalta» heidän
senvuoksi on ensinnäkin havaittava toinen puoli ja toinen puoli
(molemmat »puolet», huomaa tarkoin, _puolustukseksi_ taiteelle):
sivistys- ja juriidishistoriallinen sekä kansallistaloudellinen.
Siksipä hänellä pitää olla koko joukko tietoja, proosallisia tietoja.
Hänen pitää, kysymyksen edellistä »puolta» esittäessään, tietää
mainita, että moni muu, nykyään hyvinkin arvokas ammatti on aikoinaan
lähtenyt yhteiskunnan vakavien tarkoitusten ulkopuolelta, siis
rekisterin »alapuolelta». Paitsi että tiede --, jota moni porvari
nykyään kunnioittaa sen sisäänastuessa nousemalla seisomaan, joskus
laskeutumalla polvilleenkin, -- on palvellut monta kovaa koevuotta
teologian palkkapiikana, olisi puhuttava monen vieläkin kunniallisemman
elinkeinon merkillisistä vaiheista. Onhan kauppalainsäädännön
historiassa jaloa yhteiskuntaoikeutta valaisevia esimerkkejä hyvin
paljon: tapulioikeudet, tulliseikat y.m. Lääkärinammatti kai on
aikoinaan ollut hyvinkin hengenvaarallinen, -- en tarkoita erityisesti
potilaille, vaan heidän parantajilleen hengenvaarallinen. Leipurin-,
räätälin-, teurastajan- y.m.s. ammateista minä en ainakaan tällä haavaa
muista tätä asiaa koskevia seikkoja; ehkä joku tietää niitä.
Tositaiteelliseksi työksi laillistettu maantierosmous, sotilasammatti,
on tunnettu alkujuuriltaan niin ilmeisesti jumalaiseksi, että se on
aina ollut yhteiskunnan perustus ja ylpeys; mutta menepä yksityinen ja
ala käyttää julkisesti oman käden oikeutta, niin pian sinut »kutsutaan
järjestykseen», jottas ymmärrät... -- Tällaisilla esimerkeillä vedotaan
juriidiseen järkeen; porvarillista sydäntä taas voi vaihteeksi
järkyttää kuvailemalla sitä liikuttavaa huolenpitoa, millä niin monet
vaatimattomat arki-ihmiset kuolinvuoteiltaankin muistavat kaukaisten
maitten pakanoita --.

Mutta vielä tehokkaampi taiteen puolustajan on vedota siihen niin
sanomaani kansallistaloudelliseen puoleen. Nerokas ja dialektista
metoodia nasevasti käyttelevä asiain tuntija voi otollisella
hetkellä todistaa taiteen vaikutuksiltaan _lähes_ tieteellisen
kansallistalouden veroiseksi. -- Tässä kansallistaloudellisessa
puolessa on oikeastaan jälleen kaksi, -- sanoisinko: kaksi pykälää.
Pääpykälä on taiteemme vaikutus »kansainväliseen mielipiteeseen».
Luemmehan usein sanomalehdistä, että »jälleen on ulkomailla huomattu se
ja se etevä taiteilija». Taiteilijasta on siellä suuressa maailmassa
johduttu hänen kotimaahansa ja koko sen taiteeseen, ja on tyydytyksellä
»pantu merkille», että sielläkin päin aletaan nousta kansainväliselle
kulttuuritasolle. Suuret sivistyskansat pitävät meitä pian miltei
pikkuserkkuinaan. Ja sehän on suuri ansio, -- ei niin taiteelle, kuin
yleensä »meille», s.o. maan ja kansan virallisille edustajille. (Jos
miehellä on hyvä juoksijahevonen, niin enemmänhän siitä mies saa
kunniaa -- ja kultaa -- kuin hevonen itse.) Kun näet hätäpäivät päälle
saavat, niin »me» luotamme »eurooppalaiseen opinioon»: onhan »meillä»
henkinen arvomme, jota ei saa loukata, onhan meillä taiteemme
kilpenämme, joka tunnetaan ja tunnustetaan -- Euroopassa. -- Ja sen
sanan päälle me ryyppäämme.

Toinen pykälä, tärkeä sekin taiteen puolusmiehen muistaa, on taiteen
välittömästi kansaamme hyödyttävä ja ylentävä vaikutus. Onhan esim.
kirjallisuus omiaan innostamaan penseätä nuorisoa lukutaitoon, joka on
hyödyllinen kaikissa ammateissa, sitäpaitsi se tarjoaa usein
tarpeellisia tietoja sekä ohjaa ylevämpään mielenlaatuun, -- onhan
kyllä kirjoissakin monenlaisia. -- Entä kuvaavat taiteet! Esim.
punainen aapiskukko, -- kuka laskee sen historiallisen arvon jo tähän
asti! -- Ja niin poispäin. -- Ja jos kaikkien sivistysahjojen seinät
saisivat kielen ja inhimillisen puhelahjan, mitä ne taitaisivatkaan
lausua ja todistaa: isänmaallisista juhlista, joissa kansallisen
taiteen hengetär on kunniavieraana istunut pöydän yläkulmalla ja
hurmannut alttiita sydämiä. -- Ja edelleen: jos estetiikan
professoreilla onkin kyllin ainesta menneitten aikojen taiteessa, niin
rakastaahan yleisö sukkelia, henkeviä ja tuoreita arvosteluja; ja kun
nyt monilla sanomalehdillä on erityiset henkilöt tyydyttämään tuota
yleisön mielihalua, niin onhan aivan tarpeellista, että on
taiteilijoitakin, jotka synnyttelevät näitä henkilöitä varten aina
uutta, aina uutta arvosteltavaa.

Näin monelta kannalta peloton arvostelija voi »arvoittaa» taidetta
porvarillisen hyötyihmisen edessä. Voipa hän, kun oikein yltyy,
kansallisesti huolestuneita taiteen isiä vastaan väittää, että
taidettakin on kohdeltava kunniallisena elinkeinona, jonka _pitää_
kannattaa sellaisessa maassa, missä mikä tahansa taiteen
_selostaminen_ kannattaa; että runoruhtinaan kuuluisa sana
»viheriästä oksasta» on vihdoinkin runoiltava uudelleen: saakoon taide
itsekin käydä jo siitä jalantuesta, siitä viheriästä oksasta; että
taiteella on aivan oma tarkoituksensa, jota se ei saa hetkeksikään
laiminlyödä: kun _tiedettä_ harjoitetaan vain sen itsensä takia ja
arvioidaan _vain tieteen_ kannalta, niin mitä järkeä on siinä,
että _taiteelta_ evätään nuo luonnolliset oikeudet, -- taiteelta,
joka kuitenkin yleensä liittyy paljon likeisemmin elämän vaatimuksiin
kuin tiede.

Mutta jos arvokas arvostelija-ystävämme riihaantuu oikein äärimmilleen,
niin hän yllyttää nuoria, todelliset edellytykset omistavia taiteen
taimia: »Puskekaa eteenpäin, pojat! Kerran kuitenkin on päästävä sen
tien päähän, millä te nyt rynnistelette. Ei sovintoa virkahengen
kanssa! Jos te taivutte pakosalle, niin mikä muukaan sukupolvi on
velvollinen jäämään uskolliseksi? Jos ette pääse eteenpäin, niin
pysähtykää tien oheen ja tarttukaa lapioon ja kuokkaan: se on hiljainen
ja ylpeä, ja omaa mieltänne tyydyttävin vastalauseenne!» -- Ja sitten
hän lausuu heille rohkeasti palan -- Runebergia: Sandelsin sanat
sillankorvalta Sven Tuuvalle.

Tähän saakka esittämäni katsantokannat voin koota siihen yleiseen
ponsilauselmaan, että arvostelu ei saa olla syntynyt niinkään taiteen
vajavaisuuksien takia kuin yleisön henkisen elimistön puutteellisen
kehityksen vuoksi. Siksi sen täytyy osata puhua eri kannoilta ja eri
äänilajeissa. Turtuneinta paksunahkaisuutta sen pitää kovistella edellä
esitetyin keinoin: järkiopetuksella ja ivalla. Tämä on sen
lähetystehtävän ulkonainen puoli.

INTO I.: Puoli --.

KALLE: Niin, »puoli», -- tai oikeastaan: tuskin kolmanneskaan. Sillä ne
sisäiset »puolet» vaativat sittenkin enimmän huomiota.

Pääasianaan arvostelu pitäköön yleisön johtamista taiteen sisimpään,
taiteen näkö-, kuulo- ja ajatuselinten välittämistä niille, jotka
pitävät itseään maallikkoina eivätkä uskalla -- usein eivät taidakaan
-- ottaa itse välittömästi vaikutelmia. Mutta arvostelu varokoon
tekemästä karhunpalveluksia taiteelle. Sen sopii aina muistaa, että
»yleisökään» ei ole alusta loppuun eloton möhkö, jota täytyy nuijimalla
herätellä ja purettaa kuin sylivauvaa. Yleisön kainous kyllä tunnetaan:
»emmehän me osaa arvostella, emmehän me osaa käytellä taiteen
mittapuita, meidän käsityksemme on tietysti aivan subjektiivinen».
Kunpa arvostelu olisi aina edes niin korkealla. Kunpa arvostelija aina
tietäisi, että _hänenkin_ käsityksensä on subjektiivinen -- ja
että niin tulee ollakin. -- Mutta olen varma siitä, että juuri tämä
yleisön tottumattomuus artikuloimaan vaikutelmiaan -- jotka kyllä usein
voivat olla syvemmät ja itsenäisemmät kuin ammattikriitikon -- on
johtanut arvostelijoita siihen itsepetokseen, että heidän monopoolinaan
on taiteen selittely ja arviointi. Heillä kun on aina valmiina
kielellä termit ja arvosanat, niin helppohan heidän tosin on antaa
alkeisopetusta ja loistaa herkkäuskoisten edessä. Nykyään kyllä melkein
kuka tahansa kyllin häikäilemätön suoriutuu julkisen arvostelun
ulkonaisista pulmista: historiallisia tietoja antavat moninaiset kirjat
ja kun tulee puute kauniista ja tyhjänsanovista lauseparsista, niin
vilkaisee vain päivän sanomalehteä.

Mutta arvostelija, joka tahtoo olla _selittäjä, valaisija_, joka
ei itse tahdo loistaa, vaan avata tietä taideteoksen sisäiselle
valolle, hänellä täytyy olla sitä, mikä on harvinaisinta: sisäistä
näkemystä. Muun puolesta hän sitten kyllä tulee toimeen.

Olisi jo melkoinen edistysaskel, jos jokainen »arvoittaja» tajuaisi
paremmin kuin nimetön ja asiaton »maallikko», miltä kannalta yksityinen
taideteos on otettava. Miltä kannalta filoloogi tarkastelee
kielitieteellistä tutkimusta? Ei suinkaan siveysopin tai yleisen
terveydenhoidon kannalta! _Ainoastaan_ filoloogiselta! Mitä
mittapuita filosoofi (ja asianymmärtävä maallikkokin) asettaa
filosoofiselle teokselle? Kansantaloudenko mittoja? Ei, vain
filosoofisen tiedon ja ajatuksen. -- Niinikään tunnustetaan
karjanjalostukselle oma päämääränsä, jota kohti esim. teoloogin teoriat
eivät sitä kanna ensinkään. -- Mutta miten suhtautua taidetuotteeseen!
Siinä kumma! Mutta selviää sentään sekin: suhtaudutaan kaikilta
»kannoilta». Arvostelija ja vakavammat yleisöstä painavat älypäänsä
yhteen ja selittävät esim. kirjaa: »_Puhtaasti taiteelliselta_
kannalta ottaen tämä teos ansaitsee kiitosta; mutta sen
_filolooginen_ puoli ei ole aivan tyydyttävä; ja myöskin
_kansallisen_ taiteen ja _siveysopin_ kannoilta meidän täytyy
lausua epäilyksemme.» Historiallisen kertomuksen sitten on vielä
kavuttava tieteellisyyden muuri, tiedon kultasäkit selässään kuin
Makedonian Filippoksen aaseilla. -- »Puhtaasti taiteelliselta kannalta
ottaen...» -- huomaa jo ensi sanoista, että ne herrat eivät ole
tottuneet ottamaan mitään -- puhtaasti!

INTO I.: Rakas ystävä, minä olen jo hiukan levoton sinun puolestasi.
Etköhän potkiskele nyt pussissa: kun vähän aikaa sitten olit täynnä
eetillistä intomieltä --?

KALLE: Nii-in, mutta puhuinhan taiteen omissa nimissä, koinhan
takitilaan selittää eetillistä luonnetta puhtaan taiteen omaksi
luonteeksi, eetillisyyttä sen jaloimmaksi aistiksi. Kiivailen nytkin
vain käsitteiden sekoittamista vastaan ja pyydän suojata tuhmuudelta
taidetta, joka on siveellistä aina, milloin sillä ei ole epämoraalisen
tendenssin tai luonteettomuuden tunnusmerkkejä. En näe olevani
pussissa.

INTO I.: Entä se kansallistaloudellinen propaganda, jota juuri pääsit
suosittelemasta arvostelijoille, entä se?

KALLE: Se ei ole taideteosten selittämistä, vaan taiteen n.s.
periaatteellisen, poliittisen ja kansallisen arvon todistelemista
sellaisena aikana, jolloin sen elinehdot ovat uhatut, -- ja sellaiselle
mahtiväelle, joka muuten välittää viisi itse taiteen sisäisistä
arvoista.

Näitä sisäisiä arvoja, siis taiteen olemusta, etsiessään arvostelija
sensijaan ajattelee sitä yleisöä, jolla on omakohtaista taiteentarvetta
ja joka pääosaltaan ei nähtävästi kuulu maan suurellisiin. Silloin
hänen täytyy tarkoin pysytellä taiteellisen katsomustavan piirissä,
jottei sekaantuisi vieraisiin käsitteisiin. Siellä sisäpuolella hänen
sitten sopii antaa älynsä loistaa, kyllä siellä tilaa on tarpeen
mukaan. Ja parhaiten hän palvelee sekä taidetta että yleisöä, jos ei
vartavasten laskeu omalta koroitetulta asteeltaan kansantajuiselle
tasolle, vaan koettaa selvästi ja yksinkertaisesti -- niin että
kansakin voi häntä ymmärtää -- sieltä ylhäältä tulkita hienointa
käsitystään taideteoksesta. -- Eikö näes varsinainen kansantajuisuus
ole sitä, että puhuja heittää ajatusten painolastin laidan yli ja
pieksää tuulta tyhjillä sanoilla --? Se on vain sääliä: ettei rakkaan
yleisön elimistö mitenkään rasittuisi.

Eräs käsite-ero taiteen selittäjäin ja »arvoittajain» olisi muistettava
ennen muuta: nim. ero »kansallisen» ja »suomalaisen» välillä.
Jokaiselle on päivänselvää, ettei kaikki Suomessa tehty -- siis
jollakin tavoin »suomalainen» -- ole »kansallista». Mutta
viimemainittua käsitettä on kuitenkin erinomaisen helppo käytellä
otollisissa tapauksissa. Sillä »kansallisen» tunnusmerkit
ovat sangen ilmeiset: sellainen on todistettavasti esim. kirja,
jonka sivuluku alkaa nousta sinne 400-500:n seuduille ja jossa
_ei_ ole määrätyitä, sopusointua häiritseviä ominaisuuksia.
_Suomalaissävyinen_ kirja minun mielestäni on sensijaan yleensä
ulkonaisesti vähemmän tukeva, mutta sisäisesti positiivisempi: se vähä,
mitä siinä on sivuja, on täysiveristä taidetta. Käsitettä »suomalainen»
(= luonteeltaan suomalainen) on siis paljon vaikeampi käytellä, se kun
on määriteltävä aivan sisäisin tunnusmerkein.

Mutta se ero mielestäni arvostelijan olisi kuitenkin huomattava, vaikka
se on vaikeakin. Sietäisi nim. _henkistä sävyä_ tarkata enemmän
kuin yleensä tehdään; t.s.: ajemmin esittämäni mietteet vaativat
arvostelijaa suhtautumaan taiteeseen rotutuntoisemmin. Jos rotutunto on
kirjallisuudessamme kitulias, niin vielä vaivaisempi, jos mahdollista,
se on kritiikissä. Ainakin tässä suhteessa kirjailijat ja heidän
arvostelijansa suggeroivat toinen toistaan. Kuinka yli olkain toisiaan
katsellaankin, niin salaisesti kuitenkin tehdään toisilleen mieliksi:
ollaan »moderneja». -- On vallan merkillistä esim. verrata
ameriikkalais-saksalaisen Meyerin tutkimusta suomalaisesta
kirjallisuudesta useimpiin kotimaisiin samanaiheisiin teoksiin. Kuinka
vähän ravitsevia ja rohkeita ajatuksia onkaan suomalainen kirjallisuus
herättänyt jälkimäisten tekijöissä, kuinka pinnallinen ja tehoton
heidän näkemyksensä on! Muukalainen, vaikka hänellekin jää laajoja
aloja suomalaisesta sielusta hämäriksi ja suljetuiksi ja vaikka hän
toiselta puolen taipuu liian varomattomiin arviointeihin eräistä
uuden ajan individeistä, hän on kuitenkin tuonut ilmi verrattomasti
syvempää -- ja tietoisampaa! -- suomalaisen temperamentin tajua kuin
suomalaiset itse. Germaanina hän on kyllin yksilöllinen katsoakseen
kirjallisuuttamme sisästäpäin, ja kyllin ajan muotisuunnista
piittaamaton, antaakseen luonteen puhtaudelle tarpeellisen kunnian.

Mutta tyypillisin meikäläisistä taiteentulkeista on se, joka ei mitään
pyydä omalle sisimmälle minälleen, joka vihkiytyy kerrassaan
»aatteiden» palvelukseen, -- yksi »kansallisen taiteen», toinen muun
valtasuunnan; kolmas, laajanielu, ahmii taas hyvään makoonsa kaikki,
mitä suinkin taritaan.

Tämä on sitä, että taiteeseen ei suhtauduta puhtaan inhimillisyyden
kannalta. Mikä lähtee mistäkin dilettantismista.

INTO I.: Dilettantismiin kai jokainen arvostelija lopultakin jää; ja
eiköhän hän tee alunperin parhaiten, totuttautuessaan mahdollisimman
vähän omakohtaiseen arvioimiseen, -- eipä tule tehneeksi silloin suurta
vääryyttä ketään kohtaan.

KALLE: Eikä suurta oikeutta ketään kohtaan. -- Mutta tuollainenkin
itseydestään luopunut tekee sentään helposti vääryyttä, varsinkin hyvin
yksilölliselle taiteelle: hän luovuttaa niin helposti ne perintökirjat,
joilla hän ihmisenä voisi vaatia jotakin omalle itselleen, luovuttaa ne
pois jonkin ryhmäkunnan tai vieraan aatteen hyväksi. Ja silloin
tapahtuu vääryys, eikä hän huomaa sitä. Itsekieltämys ei läheskään aina
ole moraalia.

Sillä vain temperamentti-ihminen ymmärtää toistaan. Ei sellainen
vaahtoava ja roihuava, -- sillä hänellä ymmärrys on tavallisesti
vähissä ja hän talttuu liian kesyksi aikanaan. Vaan sellainen, jolla
on tiiviit omakohtaiset elämäntunnot, ja joka niihin luottaen rohkenee
sekä myöntää että kieltää.

Leväperäisin ihminen ei ole sisäisesti laajin, -- tai hän on sitten
kerrassaan sortunut pois saranoiltaan. Ja se, joka aina myöntää, ei
koskaan myönnä täysin keuhkoin. Eikä toisella ihmisellä ole hänen
tunnustuksensa tarvetta.

Ahdasmielisyyttä meidän kritiikissämme kyllä on, vieläpä hyvällä idulla
kaikkia niitä muitakin arvostelijahyveitä, joita tämän keskustelumme
alussa mainitsin. On ymmärryksen jos hyvän tahdonkin rajallisuutta, --
mutta vähän oikeudenmukaisen valinnan uskallusta ja vaistoa.

Vähän eetillistä rohkeutta tulkitsemaan sitä itse luonnon säätämää
oikeutta, että vain elinkelpoiset saavat periä maan.

INTO I.: No nythän sinä korkealle sijalle nostit arvostelijan.

KALLE: En liian korkealle, mutta tarpeeksi korkealle, että taivaan
puhtaat tuulet ylttyvät häneen. Hän ei ole se luonto, joka raivaa
tarpeettomat tieltä -- vaikka moni arvostelija pitää sellaista uskoa
itsestään. Heikkojen oma heikkous, turhien oma turhuus kaataa heidät
aikoinaan. -- Hän on vain osa luonnon elimistöä, ei tärkein, mutta
kyllin tärkeä ollakseen velvoitettu valppauteen -- ja kehitykseen,
hänkin. -- Olen jo puhunut yleisön »purettamisesta». Se ei ole
arvostelijan tehtävä. Hänen tehtävänsä -- nim. ruuan valintaan nähden
-- on olla sinä elimenä, joka mahdollisimman selvien omakohtaisten
kokemusten perusteella, siis mahdollisimman varmalla pätevyydellä
arvioi, mitä inhimillinen luonto ottaa sulattaakseen, mitä ei.

Kehittynyt aisti määrää myös sen tavan, millä hän tuo ilmi
sanottavansa. Hän suhtautuu »aiheeseensa» samalla tavoin kuin
taiteilija omaansa: oman kokoutuneen ja herkenneen mielensä pohjalta.
Hän ei tökkää peukaloitaan teoksen liitteisiin, hajoittaakseen
rakennelman yleisön jalkoihin; hän tutkii mieluummin silmillään ja
tuntosarvillaan, ja uskoo, että yleisökin voi jotain nähdä. Hän
ilmaisee enemmän äänensä sävyllä, tyylin vaihtelevilla eleillä --
hänelläkin saa ja pitää olla eleitä -- kuin niillä summittaisilla,
kaikkein kansantajuisimmilla laatusanoilla, joita esteettinen
agronoomisielu niin mielellään käyttää.

INTO I.: Agronoomi --?

KALLE: Jotain sinnepäin --. Tarkoitan sillä tuota esteettisen
tieteen »tulokset» tuntevaa, jolle taide-kritiikki on hänen
tieteensä kansantajuistuttamista. Minulla on niin korkea käsitys
arvostelemisesta, että se on lähes yhtäläisessä suhteessa
käsitteelliseen estetiikkaan kuin itsenäinen maanmuokkaus
agronoomitieteeseen.

Onpa oikeastaan syytä puhua, kuten onkin puhuttu, »arvostelun
runottaresta».

On tiettyä, että hyvä runoilija -- eikä aina tarvitse olla kovin
hyväkään -- tekee pian arvostelijastaankin runoilijan. Tai ainakin
runollisen. Se ulkonainen runollisuus ei sentään arvostelijalle ole
aivan tarpeellinen; sensijaan, jos hänen mieli syventää arvostelun
käsitettä, hänessä täytyy olla kappale runoilijaluontoa. Siitähän
oikeastaan olenkin jo puhunut: taide vaatii tulkiltaan ulkonaisista --
puolueiden, teoriain -- rajoista vapautunutta persoonallisuutta,
temperamenttiä, intuitiivistä katsomustapaa ja sanallisiksi eleiksi
herkistynyttä tyyliä; siis aivan runoilija-avuja -- ainakin jonkun
prosentin itsekutakin. Niistä on kantavin taiteen propaganda aina
syntynyt, ei tiedoista ja järkeilystä; ja sillä arvioinnilla on sama
tendenssi kuin vapaalla runoudella: mieskohtaisen elämäntunnon
suggeroiminen yleisöön. Kriitikko vaan lainaa pääteeman taiteilijalta,
ei keksi sitä suoraan elämästä.

Esimerkkinä synnynnäisestä kriitikkorunoilijasta tahdon mainita Oscar
Levertinin. -- Suurempia arvostelijoita kyllä on, -- runoilijoista
puhumattakaan. -- Minulla on hänestä se käsitys, että hänessä on liian
paljon tuota ulkonaista runollisuutta: sanaloistoa, hiukan ohkaista
kauneuskaihoa, liian paljon myös kamari-ihmistä ja nähtävästi varman
rotutunteen puutetta; sekä että hän on runoilijaluonne, mutta
kriitikkona ainakin yhtä välitön ja persoonallinen kuin runoilijana.
Hän käytti epäilemättä suurimman osan runoilija-pääomaansa taiteen
selittämiseen, vieläpä mielestäni hedelmällisemmin kuin omaan
alkuperäiseen luomistyöhönsä. Hänen näkemyksensä on usein arvostelussa
plastillisempi kuin runossa ja hänen sielullinen asteikkonsa pääsee
vasta edellisessä täyteen laajuuteensa. Hänen synteettinen
runoilijatajunsa tuli hänen päävoimakseen taiteen luonteistamisessa.

Tätä synteettistä luonteiden ja hengensuuntien tajuntaa ei
arvostelussamme ole tarpeeksi. Sillä ennenkuin siihen pääsee, täytyy
osata valita. Täytyy valppaalla vaistolla eroittaa akanat jyvistä, ja
lahjomattomalla oikeudentunnolla nimittää totuutta hyveeksi ja
tyhmyyttä tyhmyydeksi.

Mutta meillä moni arvostelija pitää hyveenä sitä, kun puhuu monta
lipevää sanaa kirjan kymmenestä prosentista hyviä ominaisuuksia, mutta
unohtaa tai mainitsee vain sivumennen ne loput yhdeksänkymmentä
prosenttia puutteita ja syntyvirheitä. -- Tällaista säälimoraalia
näyttää noudattavan moni sellainenkin, jota ei siihen houkuttele
puolueintressit. Pelkästä hyvänsuopuudesta tai -- tylsyydestä.

Tälläkin asialla on tietysti puolensa jos toinenkin. Jos nuo kirjan
edelliset kymmenen prosenttia ovat taiteen ydinavuja, niin silloinhan
kirja verrattain hyvin vastaa puolestaan ja rehti arvostelu rientää
sitä tukemaan, -- vaikka sitten yhdeksänkymmentä prosenttia --
tai vieläkin enemmän -- taiteen _qvantumia_ olisi jätettävä
»rästiksi», tulevaisuuden suoritettavaksi mahdollisuuden mukaan.
Silloin arvostelun ei siedä takertua pikkuseikkoihin, ainakaan
hylkivässä mielessä. Sillä kuinka monelta voidaan vaatia edes puolet
täysistä sadasta prosentista kerrallaan. Ja hekin alkavat olla niitä
arvostelun yltämättömiä.

INTO I.: Tokihan lienee asetettava juuri nuo kansakunnan suurimmat,
»arvostelun yltämättömät», niiksi täysarvoisiksi mitoiksi, joihin
pienempiä kykyjä heidän saavutustensa mukaan verrataan? Jos olet vielä
se »kotimaisesti» innoitettu, joka äsken olit, niin tässä pykälässä me
voimme luullakseni täydelleen yhtyä.

KALLE: Että siis kuitataan summamutikassa noille taivaan armoittamille
täydet sata prosenttia -- vain siksi, että he ovat kansakunnan
suurimmat! -- Sinäpä sen sanoit; niin on tehty, ja tehdään kai
edelleen. Mutta epäilen seurauksia, -- ne ovat voineet olla sekä heidän
omalle että heidän katveessaan kasvaneiden taiteelle vahingoksi. Ja
yleisön käsitteet ja arvostelun periaatteet se väärä kunnioitus
suurimpia kohtaan on kovertanut ontoiksi.

Se arvostelija-tyyppi, jonka nyt olen ottanut puheeksi, on tehnyt
ikäänkuin sopimuksen laajimman yleisön kanssa, -- useinhan he
puhuvatkin monikon ensi persoonassa: »_me_ lausumme onnittelumme,
-- _me_ emme ole tyytyväiset j.n.e.» ja kääntyvät joka tilassa
hienon tuttavallisesti seurakuntansa puoleen: »Te tiedätte, mitä
nykyaika voi jo vaatia taiteelta.»

Tuo mainittu salainen sopimus sisältää vaatimuksena -- paitsi
sopimuksentekijäin keskinäistä harrasta kunnioitusta -- sen, että
taiteessa ei saa olla niitä ydinavuja liiallisesti. Ne voivat ikäänkuin
-- vaatia lukijalta jotakin; mutta kun kerran kirjasta rahan maksaa,
niin eihän se muuta saa enää pyytää. Varsinkaan ei mikään saa häiritä
»muodon» sulavuutta.

Tämän vaatimuksensa yleisö suggeroi helposti arvostelijaan --
tai päinvastoin ehkä on tapahtunut. Ja vähitellen arvostelija
unohtaa ei vain säälin vaan oikeudentunnonkin syrjäteiden tarpojia
kohtaan, säästääkseen kaiken intonsa niille, joilla on suurimman
kansantajuisuuden lahja. Tämä taas on sitä, että on luovuttu
persoonallisista tunteista ja ajatuksista, kuten ennen selitetty; että
joko tepastellaan suurten mestarien kerran raivaamilla yhteismailla,
joihin lauma on ammoin tottunut, tai muualta hankitaan helposti sulavaa
ravintoa. Tällaisessa yleisön-taiteessa arvostelija voi keksiä koko
joukon toisen, kolmannen, neljännen arvoluokan hyveitä; ydintä vaan ei,
ja vähät siitä. Teos on hyvä, koska se on _tarkoitettu_ taiteeksi.
Ja vallan kiitettävä, jos sillä on ne yleisimmät -- nykyään jo kyllä
joka toisen kirjoitustaitoisen vallassa olevat -- muodolliset »ansiot»:
että »suomenkieli soi ja helisee», että puuaines on siloista ja
oksatonta, että puhe käy kauniissa kaarteissa.

Arvostelija kuvastelee mielellään omaa älyään, omaa »tyyliään»
sellaisessa sukulaistaiteessa. Älyä ja tyyliä kun onkin niin runsaasti
siunautunut heille. Jo yksistään kiitollisena siitä, että saa loistaa
-- varsinkin jos kirjantekijä luovuttaa syvät lunnassanansa hyvin
helpolla hänelle -- arvostelija antaa teokselle suopean siunauksensa.

Eikähän siinä mitä pahaa: vain se, että totisille kyvyille riittää
sitten vähemmän sitä »siunausta»; ja se, ettei arvostelu sellaisena
pysty kasvattamaan kirjailijoita.

INTO I.: Tuo sana minun on todella ilo kuulla. Niin juuri, kasvattaahan
arvostelun kyllä pitää, -- vaikka minusta etupäässä mieltä ylentävällä
kiitoksella.

KALLE: Tuskin kirjailija sentään kovinkaan monen kiitosta tarvitsee tai
tuntee siitä itsensä ylennetyksi. Pääasia hänelle, että saa oikeutensa
olla olemassa ja hengittää.

Kasvattavassa mielessä kai arvostelija kyllä usein pitelee kirjailijaa.
_Joskus_ sellainen kasvatus voi olla mahdollinenkin.

Tuskin koskaan arvostelu on synnyttänyt neroja. Mutta kyvyn
itsekasvatuksessa kriitikolla voi olla osansa, niinkuin yleisönkin
kypsyttämisessä. Jos itsenäisyyteen kamppaileva kirjailija saa täyden
luottamuksen arvostelijan intuitiiviseen ymmärrykseen, niin tämä auttaa
häntä epäilemättä paljon oikeille perille. Useinhan syrjäinen,
ajatteleva ja varmavaistoinen ihminen ymmärtää toista monisyistä
luonnetta selvemmin kuin tämä itse itseään. Ja korkeallekin kehittynyt
yksilö hyötyy paljon varsinkin sukulaistemperamentin arvioinneista.
Kuka tietää kuinka paljon viime vuosisadan loppupuolen eurooppalainen
kirjallisuus tehostui ja varmeni rohkeiden kriitikkokykyjen
vaikutuksesta. Paljon siitä on puhuttu ja paljon siinä puheessa
nähtävästi on perää. Goethen ja Schillerin kirjeenvaihto y.m.
vuorovaikutus todistaa pätevästi samaa asiaa.

Mutta sellainen kritiikki, sekin on sentään pitkän yksilöllisen
kehityksen tulos. Ja se vaatii avomielistä vuorovaikutusta kykyjen ja
viisasten välillä.

Jokaisen omaan kutsumukseensa uskovan täytyy rohkaistua kysymään Jobin
kanssa tietoviisailta: »Kuoleeko viisaus teidän mukananne?»

Ja toinen portinkolkutin meidän kaikkien nykyaikaisten itsetunnolle on
myöhemmän runoilijan huudahdus:

    »O ihr Guten, auch wir sind
    thatenarm und gedankenvoll!»

»Mekin, ystävät, olemme teoista köyhiä ja ajatuksia täynnä!»





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Rajankäyntiä nykyisen kirjallisuutemme suunnista" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.