Title: Uudesta Maailmasta - Hajanaisia matkakuvia Amerikasta
Author: Gripenberg, Alexandra, friherrinna, 1857-1913
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Uudesta Maailmasta - Hajanaisia matkakuvia Amerikasta" ***


UUDESTA MAAILMASTA

Hajanaisia matkakuvia Amerikasta


Kirj.

ALEXANDRA GRIPENBERG


Suomentanut Hilda Asp


G. W. Edlund, Helsinki, 1891.



SISÄLLYS:

 New-Yorkissa.
 Pääpiirteet Washingtonin naiskokouksesta.
 Orjuuden ajoilta.
 Spiritistit ja salaperäisyyden harrastus Philadelphiassa.
 Niagara.
 Ole Bullin ja Longfellowin kodit.
 Mark Twainin seurassa.
 Harriet Beecher-Stowe.
 Indianapolissa.
 Vaalikokous Chicagossa.
 "Kristillinen tiede."
 Kalliovuorten poikki.
 Opettajakokous San Fransiskossa.
 Tyynen meren rannalla.
 Ameriikan Kiina.
 Sierra Nevadan runoilija.
 San Fransiskon suomalaisten luona.
 Yosemite.
 Mormoonien luona.
 Kansalaisemme Ashtabulassa.
 Kodit ja tavat Uudessa mailmassa.



NEW-YORKISSA.


-- Ei tämä ole Ameriikka. Suomi tämä on! -- tulimme ehdottomasti
ajatelleeksi eräänä koleana Maaliskuun aamuna ensi kerran katsellessamme
Ameriikan rannikkoa.

Rannat korkeat, vakavat, lumipeitteiset, taivaalla pohjoisen talvipäivän
vaalakat värit ja eilen vielä päivänpaisteessa sinipintana välkkyvä
Atlantti jääkentäksi jähmettyneenä. Jos emme olisi katselleet tuota
maisemaa valtamerta kyntävän höyrylaivan kannelta, samalla kun eri
kielien sekotus surisi ympärillämme, olisimme voineet luulla olevamme
Kallaveden selällä tai Leppävirroilla.

Mutta Suomea ei ollut se vilkas liike, jonka kohtasimme, heti kun
pääsimme niin likelle New-Yorkia, että maailmankaupungin kuohusta
meihinkin hyrskettä ulottui. Pienet näppärät jäänmurtajat ruhjoivat
tieltämme ohutta jääpeitettä ja niiden kölivesissä puhkui meidän suuri
laivamme sataman suuta kohti. Vedellä kelluvan kaupungin näköisenä
kaarteli New-Yorkin maankuulu satama tuhansine aluksineen edessämme.
Ylemmäksi kaikkea muuta ympärillään kohosi jättiläismajakka "The statue
of Liberty"[1] käsivarsi vakavasti taivasta kohti ojennettuna. Hänen
takaansa näkyi suuren kaupungin perspektiivi kirjavine liikekuvine
yksitoikkoisine katto- ja savupiippu-jonoineen.

Päästyämme tullihuoneen kiirastulesta keinuimme mylvähtelevällä
höyrylautalla Hudsonjoen yli New-Yorkiin. Viikko oli vierryt siitä
kamalasta lumimyrskystä, joka 1888 talvella riehui Pohjois-Ameriikassa.
Kadut olivat täynnä likaisenharmaata lumisohjoa; päivänpuolella huuhteli
vesi seinuskäytäviä, jäätävä tuuli tunkeusi päällysvaatteiden läpi ja
ilma tuoksui lumelta. Kirjavina keväänmerkkinä keskellä talvikuvia
olivat hedelmien myyjät kadunkulmissa; orvokkeja ja ruusuja he
ohikulkeville tarjoelivat, Floridanruusuja jos jonkin värisiä,
vienoimmasta punavivahduksesta tummimpiin kirsikanpunaisiin.

Meidän päämaalinamme oli Millerin hotelli, johon Washingtonin
kansainväliseen naiskongressiin aikovat Euroopan edustajat olivat
kutsutut asumaan. Kun meitä ei vielä ollut kahta enempää saapunut ja kun
eivät juhlallisuudet, joilla New-Yorkin nais-yhdistykset aikoivat
kunnioittaa kokousta ja meitä, vielä olleet alkaneet, oli meillä aikaa
kaupungin katselemiseen.

New-Yorkista saisi varmaankin mahtavamman suurkaupungin vaikutuksen, jos
sitä ei näkisi juuri valtamerimatkaa päättäessään. Merellä on silmä
tottunut rajattomaan näköpiiriin ja muu kaikki tuntuu vesi-erämaahan
verrattuna ahtaalta, New-Yorkilta puuttuu Ameriikan kaupungeista enin
erityistä luonnetta. Et siellä huomaa samaa hämmästyttävää omituisuutta
kuin Philadelphiassa, kveekkarien kaupungissa, jossa jokainen punaisista
tiileistä rakennettu talo viheriäisine akkunaluukkuineen ja valkeine
portaineen on ihan toisensa näköinen. Ei se ole, niinkuin Boston,
Englannin kaupunkien jäljennös, etkä siellä tapaa mitään Itaalian
kaupungeista muistuttavaa, niinkuin Washingtonissa. Ei ole sillä
Chicagon perin ameriikkalaista tai San Fransiskon hurmaavan omituista
leimaa. Niinä kolmena eri kertana, jolloin siellä oleskelimme, näimme
sen talviasussa, kevätvihantana ja syyskesän rehevässä loistossa. Joka
kerta koetimme turhaan saada siitä muista isoista kaupungeista eroavaa
kokonaisvaikutusta. New-York on mielestämme vaan tavallinen
suurkaupunki.

Euroopan kaupungeista sen erottaa ainoastaan katuvilinässä huomattavat
erilaiset ihmiskasvot. Kaikista Euroopan kansoista täällä näet edustajia
ja sitten vielä sinimekkoisia kiinalaisia liikkumattomine kasvoineen ja
paksuine, valkeapohjaisine jalkineineen; jaapanilaisen tunnet
vilkuvista, älykkäistä silmistään, villatukkaisen, paksuhuulisen
neekerin rinnalla kulkee pähkinänruskeita mulatteja, hiukan vaaleampia
kvadrooneja ja oktrooneja, joiden ihon väri vaan rahtusen vivahtaa
keltaselle. Noiden eri ihmisrotujen tekemää vilkasta, etelämaista
vaikutusta lisäävät vielä hedelmäröykkiöt, joita tähänkin vuoden-aikaan
summittain oli hedelmien myyjillä katujen kulmissa. Keltaisia
banaanikimppuja, sinervänviheriöitä rypäleitä, tuoksuvia oranssikasoja,
jäykkiä ananashedelmiä. Entä kukkaset sitten! -- ruusuja,
heliotrooppeja, orvokkeja uhkumalla.

Hedelmien ja kukkien keskellä seisovat pähkinäinmyyjät vasuineen.
Ameriikka on pähkinöiden luvattu maa. Siellä on kokkos- ja
öljypähkinöitä, herne-, voi-, pehko- ja hikkorypähkinöitä. Erittäin
suosituita ovat hernepähkinät ja katupojat osaavat niitä syödessään
sujauttaa kuoret suustaan yhtä taitavasti kuin venäläiset hellittelevät
pureksimalla verhot aurinkokukan siemeniltä. New-Yorkin kaduilla ratisee
joka nurkassa pieniä hiilipannuja, joissa hernepähkinöitä paahdetaan.
Yhtä mieluisana herkkuna pidetään "popcornia", paahdettua maissia.
Lännessä näkee usein puistojen ja yleisten kävelypaikkojen porteilla
seuraavan varotuksen: -- Pusseja ei saa ottaa mukaan. Syökää
hernepähkinänne ja paahdetut maissinne ulkopuolella! -- Kärsivällisesti
suvaitsee vieras ameriikkalaisen tielleen kylvämät pähkinänkuoret.
Vaikeampi on katsella miesten yleistä tupakanpureksimista ja suvaita
naisten ja lasten kumikaramellien imeksimistä. Onneksi ovat
raittiusseurat viime aikoina alkaneet pontevasti vastustaa edellistä
epäkohtaa ja koulut koettavat yhtä innokkaasti raivata pois oppilaistaan
imemistapaa.

Vilkas katuelämä saa kulkijan lempeämielisemmäksi itse kaduillekkin,
joiden järjestys ei suinkaan ole parasta laatua. Sanottiin niitä vaan
kerran viikossa lakaistavan -- ja siltä ne näyttivätkin. Tunkiokasoja,
posliiniastiain palasia, oljilla täytettyjä puulaatikoita ja
poisviskatuita talouskaluja vetelehti katukäytävillä. Pienemmät talot
olivat jokapäiväisesti yksitoikkoisia keltaisine tai viheriöine
akkunaluukkuineen. "City "-osassa[2] on sanomalehti-yhtiöiden omia
yhdeksän-, yksitoista- ja kolmetoista-kertaisia kivijättejä. Niitä
lukuun ottamatta eivät rakennukset kuitenkaan ole yhtä suuria, eivätkä
yhtä komeita kuin Chicagon Cityssä. New-Yorkin Wallstreetilla, keskellä
sen melua ja vilinää alat aavistaa, millaisia ameriikkalaisten
uhkarohkeat, mielettömän nopeat kauppatemput ovat. Noissa savuttaneissa,
rumissa asumuksissa, joilta puuttuu sekä historiaa että runollisuutta
voi yhdessä päivässä tulla miljoonamieheksi, tai keppikerjäläiseksi.
Täällä et saa jokapäiväisyyden tunnolle siitäkään lievitystä, että
-- niinkuin Lontoon Cityssä -- luulet kuulevasi historian
hieroglyyfivaipassaan seuraavan askeleitasi. Täällä on kaikki uutta,
kuohuvaa, kiirehtivää nykyisyyttä. Kattojen yläpuolella vetää höyryhepo
liikemiehiä, työväkeä, koulunuorisoa, väkeä jos jonkinlaista eri
puuhiin. Jyrkkää porrasta myöten nouset tornimaiseen asemahuoneeseen,
saat lippusi luukulta, astut asemasillalle -- ja kiidät seuraavalla
silmänräpäyksellä pois. Yli kattojen ja savupiippujen vie tiesi, tehden
tuon tuostakin äkkijyrkän, kaarimaisen käänteen.

-- Vaan yksi ihmishenki viikossa -- vastattiin kysymykseemme, tapahtuuko
usein onnettomuuksia.

Kattojen tasalla kulkeva rautatie turmelee New-Yorkin kaduilla
etäisemmän näkyalan, se pimittää ja rumentaa ne. Ainoastaan Broadwaylla,
Fifth Avenuella ja Madison Squaren varrella on näköala avonainen.
Broadway on puotikatu ja jälkimäisten varsilla asuu ylimystö.
Rakennukset ovat näiden katujen varsilla kauniita, suklaatinruskeasta,
vaalean vihertävästä tai harmaasta kivestä. Kun puut Madison Squarella
ja Central Parkissa ovat täydessä lehdessä, on näillä kaduilla useine
kauniine kirkontornineen monta viehättävää kohtaa. Central Park (Keskus
puisto) New-Yorkin ylpeyden esine, ansaitseekin sille tuhlatut
ylistykset. Lontoon Hyde Park on suurenmoisempi ja tarjoo kauniimpia
näköaloja, mutta Central Parkissa on luonto hymyilevämpi ja vapaampi.
Varhain keväällä, kun puisto on vihantana, tuntuu aikainen aamuajelu
siellä oikein hurmaavalta. Täällä seisoo se kuulu obeliskikin, jonka
Egyptin khediivi New-Yorkille lahjoitti. Se on 69 jalkaa korkea ja
muuttokustannukset nousivat noin 600,000 dollarin paikoille.

New-York on saarelle rakennettu ja sen tulevaisuus herättää senvuoksi
levottomuutta. Se kasvaa kasvamistaan joka vuosi sekä siirtolaistulvan,
takia että luonnollisella lisääntymisellä, eikä sillä kuitenkaan ole
kasvamisvaraa. Kaupungissa on nyt jo noin 1,300,000 asukasta ja
elantotarpeet ovat hyvin kalliit.

Mutta tämä saari-asema luo kaupungille mainioita näköaloja Hudsonjoelle
ja merelle päin. Kauneimpia niistä on näköala Brooklyn sillalta. Tämä
insinöritieteen jättiläisteko kantaa niskallaan kaksia rautatiekiskoja,
kahta ajo- ja kahta jalkatietä. Jo vuonna 1855 eversti Adams sen
rakentamista tuumi, mutta vasta 1866 työhön ryhdyttiin ja silta avattiin
liikkeelle 1883. Se on 85 jalkaa leveä ja pisimmällä kohdallaan se on
5,460 jalkaa pitkä.

Ihanana, auringonpaisteisena päivänä me ensikerran seisoimme sillalla
katsellen Hudsonjokea, joka vyöryttelee vesiään sen mahtavien kaarien
alatse. Etäältä näkyi vapaudenjumalatar, takanansa siintävä meri. Tämän
jykevän kuvapatsaan ihanuutta kirkastaa klassillinen tyyneys.
Bartholdin, patsaan luojan, sanotaan saaneen aiheensa siihen eräästä
muinais-aikaisesta veistokuvasta, jonka suuruus oli vaan kolmannes
luonnollisesta koosta. Nykyinen isonnettu jäljennös on jaloista soihdun
ylimpään huippuun 137 jalkaa korkea, ja patsaan jalustin on 83 jalkaa
korkea. On laskettu, että täysikasvuiset ihmiset voisivat puikahdella
jättiläis-immen sierainten kautta ulos ja sisään, sekä että neitosen
alahuulella seisova kuuden jalan mies ulottuisi täsmälleen sen
silmäkulmille.

New-Yorkissa, samoin kuin kaikissa Ameriikan kaupungeissa on kauniita
kauppapuoteja. Tuntee melkein taidenautintoa kulkiessaan jonkun
etevämmän kauppahuoneen varastoja katselemassa. Tapaat niissä samaa
hienoa vaistia, kun ranskalaisilla on värivivahdusten sovittelemiseen.
John Wanamakerin, erään Philadelphian suurkauppiaan jokainen
puodin-akkuna, jokainen eri varastosali on palanen nykyaikaista
muoto-oppia. Ameriikkalaiset tunnustavat kuitenkin itse, että
kauneuden-aisti vasta viime aikoina, piirustus-, taide- ja
teollisuuskoulujen tultua yleisemmiksi, on alkanut kehittyä heillä.
Philadelphian näyttely v. 1877 antoi heille paljo opittavaa sillä
alalla. -- Ennen -- sanovat he -- me enin suosimme koreudellaan
häikäiseviä väri-sovituksia. -- --

Mutta olipa sillävälin tullut eloa ja liikettä Millerin hotelliin. Joka
suunnalta tulvi edustajia, eurooppalaisia ja ameriikkalaisia. Yhdessä
huoneessa sorahutteli Ranska kieltään: toisessa Skotlanti nukkui akkuna
avoimena, vaikka ulkona laskettiin kylmä-asteita; kolmannessa luetteli
Irlanti isänmaansa kärsimyksiä; neljännessä Englanti selitti Englannin
politiikin kristillistä suuntaa. Nais-asian ystävät New-Yorkista ja sen
ympäristöltä kulkivat huoneesta huoneeseen ja heidän mukanaan puikki
sanomalehtien tiedustajoita ja piirtäjiä. Washingtonista saapui tulevan
kokouksen sihteeri, miss Rachel Foster, ollakseen kokoustoimikunnan
puolesta läsnä New-Yorkin juhlallisuuksissa.

Neljä vuorokautta oli aikaa ennenkun kokous Washingtonissa alkoi ja
sillä ajalla piti suoritettaman kolme kokousta, yhdet päivälliset, yhdet
juhlat, vastaan-otot ja lukemattomia yksityisiä vierasteluja. Ei missään
osata ahtaa ohjelmaa niin täyteen kuin maissa, joissa aika on rahaa.

Koko tätä puuhaavaa pikkumaailmaa johti mrs[3] Devereux Blake,
New-Yorkin valtion äänestysoikeus-yhdistyksen puheenjohtaja. Hän on
ruhtinaallisen komea nainen, hiukan kylmämäinen olennoltaan, mutta
kasvot ovat älykkäät. Ollen etelävaltioista kasvatusmaiden-omistajan
tytär, kuuluu hän niin sanoakseni Ameriikan ylimystöön. Sen huomaa hänen
liikkeittensä hienosta, luontevasta suloudesta, josta Ameriikan hienon
maailman naiset tuntee. Usein se sulous tosin on tyhjän pintapuolisuuden
kuorena, mutta mrs Devereux Blake on maailman nainen jalostettuna. Hän
on saanut ajatuksia.

Juhla Euroopan edustajille pidettiin Stuartin hotellissa. Mrs Rogers,
Albanyn edustaja, johti vieraat sinne ja juhlasalissa oli
vastaan-ottajana mrs Blake. Hotellin komeissa huoneissa tungeskeli
useampia satoja ihmisiä, sekä naisasian ystäviä että uteliaita
muassamenijöitä; enimmästi kaupungin virkamies-, koulu-, kirjailija- ja
taiteilijapiireistä. Kunnian-arvoisia tuomareita, kalpeita
taiteilijoita, arvostelevan näköisiä professoreja, kevytjalkaisia,
liukaskielisiä sanomalehtimiehiä; äidillisesti hymyileviä harmaahapsisia
rouvia ja oikea ruusutarha nuoria tyttöjä, hienoine, kapeine kasvoineen,
mustatukkaisia, mustasilmäisiä loistoruusuja.

Vieraita oli seitsemän. Skotlanti, mrs Scatcherd, oli kelpo rouva
vankinta anglosaksilaisrotua, köyhien naisten hyväksi hyörivä väsymätöin
työntekijä. Hänen vieressään seisoi Englanti, mrs Ashton Dilke paksussa
tummanvihreässä silkkipuvussa ja kotimaansa naisten lempipäähine,
niskahattu päässä. Hän oli Pohjois-Englannin vapaamielisten
valtiollisten nais-yhdistysten lähettämä. Mrs Moore, täysverinen
irlannitar, oli armaassa isänmaassaan vähää ennen lähtöään istunut
keveässä vankeudessa siitä syystä, että oli ottanut osaa valtiolliseen
mielen-osotukseen, eikä sentään pitänyt asiasta suurempaa melua kuin
moinen tapahtuma kannatti. Hänen vasemmalla olallaan heloitti
irlantilaisten valkea- ja viheriä nauharuusu.

Norja, rouva Magelssen-Groth, oli oikea norjalaisnainen, punaposkinen,
kaunis ja reipas. Hänen rinnallaan hohti jotain kummallista
herneviheriätä ja tiilinpunasta, joka sittemmin huomattiin mrs Zabel
Barnes Gustafssoniksi, Lontoon naisten ehdottoman raittiusseuran
edustajaksi. Suuren, sateenvarjonkokoisen hatunreunan alta pilkisteli
kuitenkin niin herttaiset ja hymykuoppaiset kasvot, että kamala pukukin
unohtui. -- Madame Bogelot Pariisista, Ranskan naisvankien innokas ja
toimekas ystävä, ei kelpaisi pariisittaren kaavaksi. Hänen musta
villapukunsa ei loistellut silmää ärsyttävällä sukevuudella eikä hänen
hyväntahtoisissa, älykkäissä kasvoissaan näkynyt veikistelemisen
merkkiäkään.

Kuusi nuorta valkopukuista tyttöä, Ameriikan naisyhdistysten keltainen
nauha nappilävessä, oli emäntinä ja he kuljettivat vieraiden luo
vähitellen kaikki esiteltävät henkilöt. Syvä kumarrus kummaltakin
puolelta, lausutaan: "very happy to see you" sekä "how do you like
America?"[4] kumarrellaan taas ja sama juttu uusitaan yhä uudestaan.
Läsnäolevien joukossa oli mrs Frank Lesliekin, useampien itseansaittujen
miljoonien omistaja. Hänen miehensä perusti "Frank Leslies Paper"
nimisen aikakauskirjan, mutta sairastui parantumattomaan tautiin. Vaimo
ryhtyi rappiolle joutuneeseen liikkeeseen, laajensi sen ja sai sen
odottamattoman kukoistavalle kannalle. Nyt hänellä on palveluksessaan
satamäärin uutistenkokoojia, taiteilijoita ja kirjailijoita ja itse hän
johtaa suurta kustannus-yhdistystä.

Kun esittelemiset, joita kesti melkein kaksi tuntia, olivat päättyneet,
alkoivat puheet. Mrs Blake kuvasi nerokkaasti nais-asian kehitystä
Ameriikassa vuoden 1848 jälkeen, jolloin ensimmäinen pieni kokous
pidettiin Seneca Fallsissa. Vaikka miehet, sellaiset kuin Garrison,
Frederick Douglas ja Robert Purvis kannattivat naisten asiaa, pilkattiin
heitä kuitenkin. Kun Elizabeth Cady Stanton uskalsi vaatia
äänestys-oikeutta naiselle, pudisteli nais-asian harras ystävä,
kveekkarinainen Lucretia Mottkin päätänsä sanoen: -- Elizabeth ystävä,
liikoja jo vaadit! -- Mutta orjien vapautuksen hyväksi työskennellessään
edistivät naiset omaa kehitystään ja aika alkoi käsittää heidän
vaatimuksiansa. Nyt he seisovat vaalipöydän luona vaatien oikeutenaan,
että he, yhteiskunnan äidit, pääsevät mukaan laatimaan niitä lakia,
joita he itse tottelevat ja joita heidän tulee opettaa lapsensa
tottelemaan.

Lopuksi lausui puhuja lämpimiä tervehdyssanoja vieraille, jotka vuoronsa
jälkeen niihin vastasivat, ja sitten juhla vähitellen päättyi.

Seuraavana päivänä oli kolme kokousta, yksi aamulla, yksi
puolenpäivän-aikaan ja yksi illalla. Oikeimmin vietti New-Yorkin valtion
äänestysoikeus-yhdistys nyt vuosijuhlaansa ja useasta kaupungista oli
saapunut edustajia. Yleisöä oli noin 600 henkeä tai enemmän. Kukkaisilla
koristetun puhujalavan alapuolella istui rivissä sanomalehtien
tiedustelijoita ja piirtäjiä, joiden kynät koko ajan herkeämättä
rapsuttivat. Mrs Blake, tummansininen silkkipuku yllään, istui
korkeaselkäisessä nojatuolissa puheenjohtajan paikalla.

Vuosikertomus luetteli yhdistyksen toimet kuluneen vuoden ajalla.
Tärkeinnä päämaalina oli pidetty kunnallisen äänestys-oikeuden
ulottamista naisille, samaa oikeutta äidille kuin isällekkin lapseensa,
sekä että saataisiin poliisimatroonia, jotka ottaisivat hoitoonsa
poliisien käsiin joutuneet naiset. Luettiin myös New-Yorkin valtion eri
kaupunkien nais-yhdistysten vuosikertomukset.[5] Kun eri valtioilla on
erilaisia lakeja, on nais-yhdistysten toiminta eri valtioissa hyvinkin
eroavainen. Useammat työskentelevät kunnallisen äänestys-oikeuden
saavuttamiseksi. Sitä oikeutta ei, näet, ole naisilla muualla kuin
yhdessä valtiossa ja kahdessa territooriossa: Kansassissa,
Wyomingissa[6] ja Washingtonissa. Niillä seuduilla, joilla naisilla on
jo sekä yllämainittu oikeus että kouluneuvostoihin pääsy, koetetaan
kaikin tavoin kehittää naisia kansalaisvelvollisuuksien suorittamiseen.
Samalla puuhataan väsymättömästi ja hyvin järjestetysti valtiollisen
äänestys-oikeuden laajentamista naisille. Luonnollista onkin, että
nais-asia kohdistaa tärkeimmäksi päämaalikseen tämän asian, maassa,
jossa tietämättömimmällä työmiehellä on oikeus viedä äänensä
vaalipöydälle. Sen lisäksi on siirtolaisten ja tietämättömien mustien
lukuisuus alkanut synnyttää levottomuutta Yhdysvalloissa ja on ruvettu
miettimään, eikö olisi syytä ehkäistä näiden vaikutusta antamalla
naisille äänestys-oikeus. Vuonna 1880 oli Yhdysvalloissa noin 21,5
miljoonaa maassa syntynyttä naista ja siirtolaisia 6,5 miljoonaa. Kun
viimeksimainitut enimmäkseen ovat miehiä, sattuu, niinkuin Minnesotassa,
että heidän ääniensä määrä mainittuna vuonna 40,000 äänellä voitti
synnynnäisten ameriikkalaisten äänet. Samoin kuin tämä epäkohta uhkaa
pohjoisvaltioita, uhkaa etelävaltioita neekerien ylivalta. Georgiassa
y.m. valtioissa on mustilla usein yhtä paljo tai enemmän ääniä kuin
valkeilla, joilta orjien vapautussodan aikana sortui miehiä tuhatmäärin.

Ulkomaalaiset edustajatkin kertoelivat, miten nais-asiaa kunkin maassa
oli edistetty.

Viimeisenä päivänä piti yhdistyksen puheenjohtaja vastaanotto-pidot
eurooppalaisille edustajille. Myös "Sorosis", eräs hienonhieno
naisklubbi, kutsui heidät vuosikokoukseensa. Sitä pidettiin
Delmonicossa, New-Yorkin maankuulussa ravintolassa ja päättyi
päivällisillä samassa paikassa.

Ihailtavat New-Yorkilais-emäntämme eivät heittäneet huoliansa meistä
vielä toisena aamunakaan, kun kaupungista lähdimme. He seurasivat meitä
Washingtoniin asti ja tiellä he keksivät lukemattomia vieraanvaraisuuden
näytteitä. Monta ameriikkalaista edustajaa yhtyi meihin tiellä ja
vihdoin meitä oli koko vaununlasti "keltanauhan naisia", joiksi
nais-yhdistysten jäseniä nimitetään Ameriikassa.

Hyvin hauskaa oli nähdä Ameriikan naista puhujalavalla. Onhan Euroopassa
totuttu pitämään häntä äärimmäisen miesmäisyyden irvikuvana
bloomerpuvussa,[7] mieli täynnä tuimaa sappea vahvempaa sukupuolta
vastaan. Luullaksemme Ameriikan nainen kuitenkin todellisuudessa tekee
eurooppalaiseen kaikista vähin sellaisen vaikutuksen, näki hänet sitten
julkisuudessa esiintyvänä tai kodin piirissä. Puhuessaan hän tosin
mielellään, kansalaistensa tavalla, käyttää sattuvia sukkeluuksia ja
toisinaan hän sirottelee sanoihinsa pieniä viattomia sutkauksia miesten
hirmuvallalle. Mutta se tapahtuu mitä hauskimmalla, herttaisimmalla
tavalla ja kuulijat käsittävät täydellisesti puhujan tarkotuksen.

Todellinen, hurmaava kaunopuheliaisuus on hänen kansassaan yhtä
harvinaista kuin muuallakin, eikä hän luullaksemme siinä kohden ole
muiden maiden esim. Englannin tai Ranskan naisia etevämpi. Mutta
julkiseen esiintymiseen tottuminen on sen sijaan hyvin yleistä.
Ameriikatar ei kuole pelkoonsa yleisön kuullen puhuessaan. Hän
käyttäytyy sellaisissa tilaisuuksissa tyynen luontevasti, usein
viehättävällä sulolla. Huomattava erotus on kuitenkin vanhemmilla ja
nuoremmilla naisilla. Vanhemmilla on enemmän käsiliikkeitä, heidän
käytöksensä ja lausumistapansa on levottomampaa laatua, nuoremmat
seisovat tyyneinä käyttäen vaan silloin tällöin jotain sopivaa, varmaa
liikettä, lausuttava on tarkemmin punnitussa muodossa ja tähtää
tarkemmin asian ydintä. Vielä on tosin Ameriikan naisilla
perinpohjaisuuden ja aineen tarkan käsittelyn alalla paljo opittavaa
maansa miehiltä. Luullaksemme heidän heikommuutensa tässä suhteessa on
täällä kuitenkin vähemmän huomattava kuin muualla, syystä että kansalle
luonteen-omainen vilkkaus saa miehetkin sekottamaan kaskuja,
sukkeluuksia ja vertauksia esitelmäänsä, joka siten usein tuntuu
pintapuoliselta ja keveästi harkitulta.

Enimmästi ovat nais-asiata esittelevät puhujat tummissa tai mustissa
pukimissa, useimmin silkissä, päässä tavallisesti niskahattu (bonnet),
sillä enimmät heistä ovat kolmekymmentä täyttäneitä naisia. Täällä
niinkuin muuallakin ottaa harva ylhäisimpien piirien nainen osaa
nais-asian työhön; enimmät sen ajajat ovat nuorenpuoleisia,
perinpohjaisen kasvatuksen nauttineita naisia tai vanhoja, ennen
hyväntekeväisyys- ja raittiusseuroissa, uskonnollisissa tai orjuutta
vastustavissa yhdistyksissä työskennelleitä naisia. Joka paikassa
viljalta tavattavissa erilaisissa naisklubbeissa taas usein on jäseninä
hienon maailman naisia; siksi monessa klubbissa vallitseekin loistoisa
komeus.



Pääpiirteet Washingtonin naiskokouksesta.


Se seikka jo sinänsä on onni, että saa elää aikana, jolloin suuri aate
välinpitämättömyyden, nurjuuden ja ennakkoluulojen peitosta tunkeutuu
ilmoille.

Se ajatus varmaan oli valtavimpana meissä naisissa, jotka 24 päivä
Maaliskuuta 1888 kl. 3 jälkeen puolenpäivän kokoonnuimme komean Riggs
Housen ravintolan "punaisessa salissa" Washingtonissa. Ensimmäinen
kansainvälinen naiskokous oli tuonut yhteen noin 60 hiljaista, melkein
juhlallisena odottavaa naista, Ameriikan naismaailman parasta. Euroopan
lisä oli niin pieni, että se hukkui joukkoon. Sekä matkanmaksut että
myrskyinen Maaliskuu olivat vaikuttaneet, että ainoastaan 7 naista
sieltä oli saapunut. Suurta kummastusta herätti se seikka, että
syrjäiset Pohjoismaat olivat lähettäneet kolme edustajaa, ja kun Norja
ja Suomi nimiä huudettaessa nousivat seisomaan, kulki aaltomainen
uteliaisuuden ja kummastelemisen liike läsnäolevan naisjoukon läpi.

Jokainen siellä olevista naisista oli ihmiskunnan palveluksessa tehnyt
suuremman tai pienemmän työn.

Ensimmäisenä istui mrs Elizabeth Cady Stanton, "Naisten kansallisen
äänestysoikeus-yhdistyksen" presidentti. Mainittu yhdistys oli kokouksen
toimeenpanija. Mrs Stanton on 74 vuoden vanha rouva; lumivalkeat kiharat
lepäelevät näppärästi järjestettyinä molemmin puolin hänen huomattavia
kasvojaan, joita katsellessasi muistat menneen vuosisadan muotokuvia.
Saman yhdistyksen varapresidentti, miss Susan B. Anthony johti kokousta.
Nämät kumpikin ovat vanhoja ystäviä orjuudenvastustus-ajoilta, jolloin
he työskentelivät yhdessä. Mrs Stanton on pelkkää filosofiaa, miss
Anthony pelkkää järjestämiskykyä. Siksi he yhdessä ovat tehneet
jättiläistöitä. Jos kysyt mrs Stantonilta jotain nais-yhdistysten työtä
koskevaa, taputtaa hän olallesi lausuen: -- kysytään Susanilta! -- Jos
perus-aatteellisessa pulmassa käännyt miss Anthonyltä neuvoa kysymään,
vastaa hän heti: -- ystäväni, mrs Stanton sen paraiten tietää. --
Kumpikin he ovat vanhaa kveekkarisukua. Miss Anthony on enemmän
suosiossa ja erittäinkin nuorten lemmikki; ne häntä sanovat "Aunt
Susan'iksi" (Susan-tädiksi).

Hänen vieressään istui sihteeri, miss Rachel Foster.[8] He kaksi ovat
eroamattomat ja kaunista on katsella miss Anthonyn hopeanharmaata päätä
sihteerin kukoistavien kasvojen rinnalla.

Siellä istui mrs Lucy Stone, joka jo kuudettakolmatta vuotta toimittaa
"The Woman's Journalia"[9] ja on yksi nais-asian etuvartioista. Pyöreine
kasvoineen ja yksinkertaisine hameineen hän on suomalaisen maapapin
rouvan näköinen. Siellä oli miss Frances Willard, raittius-apostoli,
joka edustaa miljoonien tahtoa. Hän johtaa suurta "The Woman's Christian
Temperance Unionia"[10] sekä Kansainvälistä naisten raittius-yhdistystä.
Edellisen yhdistyksen sanomalehdellä "The Union Signal'illa" oli vuonna
1888 lähes 40,000 tilaajaa.

Siellä nähtiin vanha, ylhäisen näköinen mrs Julia Ward Howe, eräs
Ameriikan vanhimmista ja arvokkaimmista naiskirjailijoista. Hänen
rinnallaan istui mrs Mary Livermore, joka orjainvapautussodan aikana oli
väsymätön sairaanhoitaja ja sairaalanjohtaja. Hänen kirjansa "Minun
historiani sodasta" kuvaa liikuttavalla tavalla sodankauhuja ja naisten
sankaritöitä sotalasareeteissa ja haavoitettujen keskellä
taistelukentällä. Hän on samalla etevä puhuja, erittäin uskonnollisella
alalla. Nuoremmista oli etevinnä mrs May Wright Sewall Indianapolista,
erään klassillisen tyttökoulun johtaja, Hän on selväjärkinen,
nopeatuumainen ja ponteva nainen; järjestämiskykyä hänellä on uskomaton
määrä. Hän ja miss Foster asettuvat arvattavasti nais-asian johtajiksi,
kun kerta vanhat muuttavat manalaan.

"The Woman's Tribunin"[11] toimittajan, rouva Clara Colbyn siellä näki.
Kun kokous päätettiin pidettäväksi, lausuttiin se toivomus, että joku
Yhdysvaltojen monista naislehdistä ottaisi toimittaakseen jokapäiväiset
keskustelukertomukset. Mrs Colby muutti suuria siekkailematta lehtensä
toimiston Beatricen kaupungista Nebraskasta Washingtoniin -- noin 3
vuorokauden rautatiematkan päähän. Täten toivottiin saatavan luotettavat
ja kelvolliset keskustelukertomukset kokouksesta. Ja rouva Colbyn 12-16
sivuinen, vilkas lehti täyttikin kaikki oikeutetut vaatimukset. Lukuun
ottamatta pikakirjoituksella hankittuja kokouskertomuksia oli siinä oman
maan ja ulkomaalaisten edustajien sekä muiden etevien naisten ja miesten
elämäkertoja, kirjeitä, sähkösanomia ja runoja sellaisilta nais-asian
ystäviltä, jotka itse eivät olleet päässeet kokoukseen.

Miss Anthony lausui vieraille tulotervehdyksen. Erittäin hän puhui
"meren takaisille vieraille", joiksi hän muiden maiden edustajia
nimitti. Nämät olivat: Englannin edustajat mrs Laura Ormiston Chant,
jota sanotaan maansa kaunopuheisimmaksi naiseksi, mrs Butlerin jälkeen
hän nykyään on maansa etevin työntekijä siveellisyys-asian alalla; mrs
Ashton Dilke ja mrs Zadel Gustafson. Skotlannin: mrs Alice Scatcherd.
Ranskan: madame Isabelle Bogelot, Norjan: rouva Sophie Magelssen-Groth.
Saksan: mrs Clara Neymann. Irlannin: mrs Margaret Moore. Kanadan: mrs
Bessie Keefer. Intian: Pundita Ramabai.

Tämä omituinen nuori leski herätti suurinta huomiota ja
myötätuntoisuutta. Hänen kasvonsa ovat pyöreät, iho ruskeahko, poskiluut
korkeat, silmät lempeät ja -- niinkuin sanotaan -- puhuvat. Hänen
naurunsa on lapsellisen heleä ja paljastaa aina loistavan valkean
hammasrivin, hänen murteellinen Englannin kielensä on sominta, mitä
kuulla saa. Kotimaansa tavan mukaan on hänellä julkisesti esiintyessään
valkea leskenpukunsa yllään. -- Ramabai oli tullut Englantiin ja
Ameriikkaan kootakseen rahoja kodin hankkimiseksi n.s. lapsileskille,
joita Intiassa on niin viljalta. Jokapaikassa hän tapasi runsaasti
myötätuntoisuutta ja perusti Intiaan palattuaan aikomansa laitoksen.
Hänellä on laajat ja perusteelliset tiedot ja kotimaassaan hänellä on
oppineen, "Sarasvatin" arvo. Englannissa hän opetti sanskritin kieltä
eräässä kollegessa.

Tässä ensimmäisessä kokouksessa "punaisessa salissa" keskusteltiin,
olisiko pysyvä kansainvälinen naiskongressi suotava. Puheenjohtaja teki
tehtävänsä hyvin ja lausunnot olivat vilkkaat ja sujuvat, kenties
kuitenkin vähemmän asiaan supistuvat kuin meille pohjoismaalaisille on
tavallista. Kello 7 olivat valtakirjat jätetyt kokoukselle, keskustelut
päättyneet ja valmistava valiokunta määrätty.

Seuraavana päivänä saarnasi viidessä kirkossa naispapit ja illalla
avattiin yleinen kokous jumalanpalveluksella. Kokoushuone, Albaughn
suuri opera, oli kukilla kaunistettu, lippuja liehui katosta ja
rivilöiltä. Toista tuhatta ihmistä oli koolla ja harras hiljaisuus
vallitsi pastori Annie Shawin esitelmän aikana samoin kuin jokaisen
viiden naispapin vuoroonsa rukoillessa. Maan tapojen mukaan alotettiin
sekä itse kokous että _jokainen aamu- ja iltapäivä-istunto_ rukouksella
ja virrenveisuulla.

Osanottoa ja innostusta, joka vallitsi maanantaina 26 p. keskusteluja
aljettaessa, ei käy sanoin kertominen. Kun mrs Stanton, 74 vuotiaan
arvokkaisuudella, mustassa silkkipuvussa, valkea harsohuivi kaulassa,
nousi alottajaispuhetta pitämään, tervehdittiin häntä kaikuvilla
käsientaputuksilla. Miehet ja naiset nousivat seisomaan, heiluttivat
nenäliinojaan ja itkivät. Mrs Stantonin puhe ei ollut loistavaa
kaunopuheliaisuutta, mutta sen ytimenä oli järkähtämätön vakuutus ja
neron tuli sitä elähytti. Hänen muistelmansa niistä 40 vuodesta, jotka
olivat kuluneet ensimmäisestä naiskokouksesta Seneca Fallsissa 1848,
olivat liikuttavat. Erittäin hän kuvasi surullisen leikkisästi sitä
halveksimista ja niitä solvauksia, joita nais-asian ystävät muinoin
saivat pitää hyvänään.

-- Lucy Stone, -- sanoi hän tyynellä alttoäänellään, -- miss Anthony ja
minä me muistamme vielä ne ajat, jolloin yleisö tervehti meitä
mädänneillä munilla, eikä kukilla ja käsientaputuksilla niinkuin tänään.

Lavalla hänen ympärillään istui tusinamäärä hänen aikalaisiansa, jotka
yhdessä olivat työskennelleet nais-asian ja orjuuden poistamisen
hyväksi. Mrs Stantonin lopetettua puheensa, esiteltiin ulkomaalaiset
edustajat yleisölle, joka ystävällisesti tervehti kutakin. Sen jälkeen
alkoi se vaatia useoita lemmikkiään esille. Toinen toisensa perästä
talutettiin heistä näkyville hurrahuutojen ja suosion-osotusten
kaikuessa. Frederick Douglas, entinen orja, sittemmin kongressinjäsen ja
yksi nais-asian vanhimmista ystävistä astui esille. Samoin Robert
Purvis, aivan kuin Sauli muinoin, päätään pitempi muita ympärillään.
Mary Grew sitten nähtiin, harmaassa kveekkaripuvussaan, lempeine
lapsensilmineen ja valkeine kutrineen. 85 vuotias Amy Post astui
tutisten, mutta suoraselkäisenä ja punaposkisena yleisön nähtäväksi.
Hänen kotinsa oli muinoin ollut lukemattomien karkulais-orjien
pakopaikka. Siellä näit puhujan ja kirjailijan Henry Blackwellin; hän on
muuten ainoa mies Ameriikassa, joka on sallinut vaimonsa Lucy Stonen
avioliitossakin pitää oman nimensä muuttamattomana. Puolisot toimittavat
yhdessä tyttärensä kanssa "Naisten lehteä". Henry Blackwellin käly,
pastori Antoinette Blackwell, Yhdysvaltojen ensimmäinen naispappi,
siellä myös nähtiin.

Kaikki nämä vanhukset olivat yhdessä työskennelleet orjien vapautuksen
hyväksi, -- työskennelleet sen aatteen palveluksessa, joka Ameriikassa
raivasi alaa ja valmisti mieliä toiselle, vieläkin suuremmalle
aatteelle. Tämä uusi aate ei enää koskenut yksityistä luokkaa tai rotua,
-- ei, se koski koko ihmiskuntaa. Liikutus valtasi mielen, kun katseli
noita uskollisia työntekijöitä, jalojen aatteiden uhraavia palvelijoita,
heidän noustessaan puhumaan siitä, mikä oli ollut heidän elonsa elämänä.
Me nuoremmat itkimme peittelemättä, mutta me itkimme ylpeyden, toivon ja
kiitollisuuden kyyneliä, tuntien sydämmessämme uutta intoa kaikkeen,
mikä elämässä on ylevää ja suurta.[12]

Maanantain kokoukset alkoivat ja päättyivät rankan sateen huuhtoessa
katuja. Illan ohjelmassa oli tärkeä aine: _kasvatus_. Mrs May Wright
Sewall esitti arvokkaan ja laajoihin tutkimuksiin perustuvan kertomuksen
korkeamman naissivistyksen nykyisestä kannasta Yhdysvalloissa. Mrs
Sewall on itse saanut perinpohjaisen kasvatuksen ja hänen esitelmänsä
oli perusteellisuuden ja aineen tarkan tuntemisen kannalta tuomiten
ehdottomasti siinä kokouksessa paras. Pundita Ramabai kertoi hindunaisen
asemasta ja naissivistyksen suuresta edistyksestä viime vuosina
Intiassa. Professori Rena Michaelisin esitelmä yhteiskasvatuksesta oli
innokas ja sujuva. Se vaikutti kahdenkertaisella voimalla, sillä puhujan
suloinen ja samalla reipas esiintymistapa oli ilmi-elävä puolustus hänen
aatteelleen. Hän on saanut tietonsa yhteiskoulussa ja on itse nykyään
opettaja kollegessa, jossa kumpaakin sukupuolta kasvatetaan yhdessä.

Tiistain aineena oli _hyväntekeväisyys_. Keskusteluja johti mrs Harriet
Shattuck, pieni Massachusettsilais-rouva, niin pyöreä, soma ja näppärä,
ettei olisi uskonut hänen koskaan saastuttaneen naisellisuuttaan
julkisten kokousten johtamisella. Kun hyväntekeväisyyttä jo ammoisista
ajoista on pidetty naisen ominaisena alana, voi sitkeinkin
vanhoillaolija hyvällä omallatunnolla kuunnella puhujien kertovan, mitä
kaikkia oli toimitettu yhteiskunnan kurjien, sen lapsipuolten, hylkyrien
hyväksi. Samaa voi sanoa iltakokouksesta, jossa _raittiustyöstä_
keskusteltiin. Sen päiväisistä puhujista mainittakoon Clara Barton,
Ameriikan Punaisen Ristin-yhdistyksen perustaja. Hänen rinnallaan
kimalteli Euroopan hallitsijoiden ja Punaisen Ristin-yhdistysten
lahjoittamia ritari- ja kunniamerkkejä. Mrs Quintonin esitelmää naisten
työstä indiaanien hyväksi kuunneltiin hartaudella. Mutta ei mitään voi
verrata siihen kiihkeään innostukseen, jonka Frances Willard herätti.
Lieneekö toista naista, niin rakastettua, jumaloittua kuin hän on. Mutta
harva on tehnytkään niin paljo kuin hän ja hänen sielunjaloutta
todistavat kasvonsa vaikuttavat nekin jo saarnan tavalla. Hänen
sihteerinsä ja oikea kätensä miss Anna Gordon, selitti lämpimästi ja
hyvästi "kuinka me voitamme lapset", kuinka raittius-aate on saatava
lapsissa eläväksi, heidän lapsellista katsantotapaansa vahingoittamatta.
Mrs Barney, Maailman-Nais-raittiusyhdistyksen vankienhoito-osaston-jäsen
puhui liikuttavan kaunopuheisesti poliisimatroonien välttämättömyydestä.

Keskiviikkona tarkastettiin naisten toimia eri _ammattien_ ja
_teollisuuden_ alalla. Mrs Laura Johns Kansasista oli puheenjohtajana.
Eurooppalaisesta tuntui tämän päivän keskustelut kenties kaikista
huomattavimmilta. Ihmeteltävältä kuului, mitä nämä naiset olivat tehneet
maanviljelyksen, karjanhoidon, tehdasteollisuuden ja viininviljelyksen
aloilla, samoin lääkäreinä, sanomalehtien toimittajina, lakimiehinä,
pappeina ja opettajina jos minkälaisina. Kun vertasi kuulemaansa siihen
mitä silmin näki näistä hauskoista, herttaisista ja ystävällisistä
naisista, niin tuli entistä varmemmin huomaamaan, että käytännöllisyys
on Ameriikan naisen pääominaisuus. "Emansipatsioonistaan" huolimatta on
hänessä kiireestä kantapäähän asti joka verenpisara käytännöllinen ja
tuskin hän mitään niin syvästi halveksii kuin epäkäytännöllisyyttä.

Keskiviikon suosituin puhuja oli mrs Leonora Barry, työväenluokasta
lähtenyt nainen, joka itse on hankkinut itselleen sivistyksensä ja
aseman ja nykyään on yksi suuren "Työn ritarit" nimisen
työväen-yhdistyksen toimekkaimmista jäsenistä. Hänen vilkas, omituinen
puhetapansa muistutti mieleen metsän huminaa, puron sointuista lorinaa,
tai mitä vaan on raitista ja alkuperäistä olemassa. Eräs vanha rouva,
mrs Esther Warnerkin herätti lämmintä myötätuntoisuutta kertoessaan
yksinkertaisesti ja herttaisesti farmernaisten töistä.

Valpas ja huomaava kokoustoimikunta oli luultavasti peljännyt, että nämä
kaksi kokouspäivää tuntuisivat yksitoikkoisilta. Ohjelmaan oli senvuoksi
soviteltu viulunsoittoa ja soololaulua. Taiteilijat olivat nuoria
naisia. Ei mahtanut kuitenkaan kukaan pitkästymistä valittaa
kokousviikon aikana. Uudet puhujat ja uudet keskustelu-aineet ja yhä
kasvava ja vaihtuva innostus estivät yleisön ikävystymästä.
Kokous-ohjelmien pääkohdiksi oli aina soviteltu 20-25 minuutin pituisia
esitelmiä. Muut lausunnot eivät saaneet osalleen enempää kuin 10
minuuttia kukin.

Torstai oli päivänpaisteinen ja kirkas, oikea kevätpäivä lempeine
tuulineen ja äskenpuhjenneine lehtineen. Nytkin, auringon loistaessa,
istui yleisö kuumassa, täyteen sullotussa kokoussalissa yhtä innokkaana
kuin sadepäivinäkin. Päivän aineina olivat _työn järjestäminen_ ja
_naisen laillinen asema_. Frances Willard puhui taas mainiosti. Hänen
yhtymiskehotuksensa naisille vaikutti mahtavasti, sillä jokainen tiesi
kuinka suurenmoisen elävän koneiston kehottaja itse järjestämiskyvyllään
on luonut.

Mrs Louise Thomas, jo ennen mainitsemamme newyorkilaisen naisklubbin
presidentti, kertoi klubbinsa toimista hyväntekeväisyyden, taiteen ja
kirjallisuuden y.m.s. alalla. Enin huomattava oli kuitenkin mrs Devereux
Blaken kuvaus niistä laillisista epäkohdista, jotka sitovat Ameriikan
naista. Erittäin hän kosketteli sitä luonnotonta kohtaa, että _naidulla_
äidillä ei lain edessä ole mitään merkitystä lapsiansa koskevissa
asioissa, mutta _naimattomalla_ äidillä on täysi valta lapsiinsa. --
Kahdessa eri esitelmässä intiaani- ja mormooninaisten asemasta saatiin
kuulla monta uutta ja huvittavaa seikkaa. Perjantai aamuna ryhdyttiin
_siveellisyyskysymykseen_, ja vakavia, liikuttavia sanoja lausui moni
nainen, joka oli tutkinut asiaa usealta eri katsantokannalta. Tohtori
Caroline Winslow, eräs Yhdysvaltojen vanhimmista naislääkäreistä, puhui
naisen hienolla arvokkaisuudella ja vakavasti jalomman, puhtaamman
avioliittokäsitteen välttämättömyydestä. Kristityn velvollisuus on elää
siveellisesti sekä avioliiton ulkopuolella että avioliitossa. Frances
Willard, mrs Saxon, Ameriikan paras ja mrs Ormiston Chant, Englannin
paras naispuhuja tämän aran kysymyksen alalla, liikuttivat kukin syvästi
yleisöä. Kokousta johti arvokkaasti mrs Elizabeth Boynton Harbert
Chicagosta.[13]

Perjantai ilta kävi vilkkaaksi, sillä keskustelu-aineena oli _nainen
valtiollisella alalla_ ja onhan valtiollisilla asioilla se ominaisuus,
että tekevät lämpimästä kuumaa ja kuumasta kiehuvaa. Puhe sujui kuin
voideltu. Mrs Isabella Beecher Hooker, Harriet Beecher Stowen sisar,
lausui voimakkaasti ja asiallisesti, millä perustuksella Ameriikan
naiset vaativat Yhdysvaltojen perustuslakien nojalla itsellensä
äänestysoikeutta.

Lauvantain kokous oli viikon loistokohta. Se oli "tienraivaajien" päivä,
Lava oli kukkatarhana ja siellä istui noin 40 vanhaa naista ja herraa,
40 kaikkein armainta hopeatukkaista, reipasta vanhusta. Yleisö nousi
seisomaan kuin yksi mies, nenäliinoja liehutettiin ja hurraahuudot
kajahtelivat, kun kuushenkinen nuorten naisten lähetystö pastori Annie
Shawin johdolla heille kantoi kauniita kukkakoreja. Mrs Sewallin puhe
vanhuksille oli mestarillinen. Se oli kunnioittavainen, hellä, hupainen
ja uhkui nuoren sukupolven vapaaehtoista, sydämmellistä kiitollisuutta
poistuvalle polvelle. Vanhusten vastaukset olivat tietysti liikuttavan
juhlalliset, sillä 40 vuoden työ, kokemus, ilot ja surut lisäsivät eri
painon joka sanalle.

Illalla jatkettiin keskustelua naisen valtiollisista oikeuksista. Miss
Helen Gardenerin, tiedemiesten tutkimisille nojautuva esitelmä
"Sukupuoleisuus aivoissa" oli illan paras. Oppineen taidolla ja samalla
ominaisesti hän todisti, että väitös naisten aivojen huonommuudesta oli
olettamista, sillä uusimmat tutkimiset sitä eivät suinkaan ole
todistaneet. Esitelmän mukana seurasi koko joukko hyväksymislauseita,
joita tunnetut ameriikkalaiset tiedemiehet käsikirjoituksen luettuansa
olivat siihen liittäneet.

Sunnuntain kokouksessa me eurooppalaiset saimme hämmästyä, kuullessamme
miten laajasti, perinpohjaisesti ja tunnokkaasti Ameriikan naiset ovat
tutkineet uskonnollisia asioita. Ohjelmassa oli virrenveisuuta, rukous,
keskusteluja ja kolme esitelmää: "Uskonnosta ja tieteestä", esittäjä
pastori Antoinette Blackwell, "Äidinrakkaus jumaluuskäsitteessä",
esittäjä mrs Mathilda Gage sekä "Nainen ensimmäisen kristillisen kirkon
aikana", esittäjä mrs Beecher Hooker.

Illalla, kokousten lopettajaisissa, piti mrs Zerelda Wallace, erään
Yhdysvaltojen lempikirjailijan Lew Wallacen äiti, ytimekkään esitelmän
"Vaalilipun siveellisestä merkityksestä". Hänen näyttäytyessään
puhelavalla, alkaa yleisö heti huutaa: -- the mother of Ben Hur! The
mother of Ben Hur! (Ben Hurin äiti! Ben Hurin äiti! -- Ben Hur on
Wallacen suosituin teos). Rouva Wallace oli kauvan ollut epäselvillä
siitä, pitikö äänestys-oikeutta ulotettaman naisillekkin vai ei, mutta
sai ratkaisevan mielipiteen seuraavalla tavalla: Indianan naiset
lähettivät senaatille raittiutta koskevan pyyntökirjoituksen, joka alkoi
sanoilla: "_Me allekirjoittaneet emme vaadi äänestys-oikeutta"_ -- -- --
Mrs Wallace oli itse pyynnön perilleviejänä, mutta senaati kohteli sekä
pyyntöesitystä että sen tuojaa niin halveksivalla tavalla, että hän
huudahti: no niin, jos miehet pitävät näin vakavaa asiaa
jonninjoutavana, täytyy naisen päästä lainlaadintaan! -- Sen jälkeen hän
on ollut "keltaisen nauhan armeijassa" innokkaana työntekijänä.

Mrs Stanton lopetti kokouksen pitkällä, juhlallisella
hyvästijättöpuheella ja siten oli tämä muistorikas, unohtumaton viikko,
ensimmäinen laatuansa, muuttunut menneheksi.

Kokonaisuudessaan oli tämä kansainvälinen naiskokous onnistunut erittäin
hyvin. Tosin ei Eurooppa ollut lähettänyt ainoatakaan etevimmistä
naisistaan, mutta ne kertomukset eri maiden naisvapautuksen työstä,
jotka kokouksessa luettiin, olivat luullaksemme huolellisesti tehdyt.
Ameriikan naisilla oli loistavat edustajat, eikä ainoakaan maan
etevimmistä naiskansalaisista ollut jäänyt pois. N.s. naisten
itsensäjumaloimista huomasi vaan poikkeustiloissa, eikä sillä ollut
tilaisuutta ilmaantuakkaan, kun usiammat puhuivat toimista kokonaisen
suunnan tai yhdistyksen hyväksi, eivätkä omia yksityisiä töitään. Eikä
pikku töitä ylistetty yli arvonsa, sillä monen kokouksessa olleen naisen
teot olisivat miestenkin keskuudessa täys-arvoisia. Tosin tuntui moni
lause suomalaisen korvissa tyhjältä korupuheelta, mutta tuo ylistely
lähti kansan tavasta, eikä ollut naisten vika. "We like to say nice
things to each other",[14] lausuvat ameriikkalaiset, sekä miehet että
naiset. Eikä meidän tarvitse mennä pitkälle Suomen rajojen ulkopuolelle,
jos tahdomme tavata kansoja, joista korulauseet ja kiitokset maistuvat
yhtä hyviltä. -- Kaikki tapahtui tyynesti, ankarassa järjestyksessä,
eikä liioittelemista huomannut nimeksikään. "Siellä näet", sanoi eräs
Washingtonin lehti, "satamäärän vanhahkoja, ja nuorenpuoleisia naisia,
kaikki ovat sievästi puetut, mutta veikistelemishalua et huomaa,
arvokkaisuutta ja tyyneyttä vaan tapaat, kasvoista loistaa äly,
perinpohjainen sivistys ja lähimmäisen tuskille lämmin osanotto".
Järjestys-ohjelma oli oivallinen, sitte kun oli päästy ensipäivästä
monine eri suunnalta tulleine edustajineen. Koko vuoden olivat
varapresidentti, miss Anthony, sihteeri, miss Foster ja toimeenpanevan
valiokunnan puheenjohtaja mrs Sewall, jo tehneet valmistustöitä. Oli
lähetetty 10,000 kutsumuskirjettä, 10,000 kehotusta, 10,000
ilmotuslistaa, 4,000 kirjettä, painettu 17,000 ohjelmaa, hankittu 100
muotokuvaa, suunniteltu yhtä monta elämäkerta-kirjoitusta. Menoja oli
karttunut 10,000 dollaria ja ne suoritettiin vapaaehtoisilla
rahalahjoilla ja sisäänpääsömaksuilla. Yhdeksän eri toimikunnan
huostassa oli soitannon, koristusten ja rautatiepiljettien hankkiminen,
vierasten vastaan-otto ja hoito, ravintolat y.m. Naispuolinen
pikakirjuri apulaisineen piti huolen keskustelukertomuksista
ja mrs Clara Colby johti, valkea esivaate edessä, pientä
tiedustelija-armeijaansa "Kiggs Houseen" tilapäisesti sijoitetussa
toimituspaikassa. Edellisellä viikolla oli tärkeimpien puheiden
pääseikat lähetetty maan etevimmille lehdille, niin että ne voivat heti
seuraavana aamuna sen jälkeen, kun puhe oli pidetty Washingtonissa,
painattaa sen lukijoilleen.

Yksimielisyys, hyväntahtoisuus ja innostus vallitsivat. Jokaiseksi
lomahetkeksi kokoontuivat edustajat hotellinsa saliin. Siellä haettiin
tuttavia, solmittiin ystävyysliittoja. Siellä yhtyi kelpo nainen yhdeltä
ilmansuunnalta vertaiseensa, joka tuli toisaalta. Sitten käytiin
toistensa huoneissa vieraisilla. Naiduilla naisilla oli melkein
jokaisella miehensä ja lastensa valokuvat mukanaan ja niitä piti toisten
välttämättä katsella. Usein sait kuulla seuraavantapaisen keskustelun:

-- Minä olen mrs N. Y:stä.

-- Minä olen mrs Y. N:stä.

-- Eihän nyt, oletteko te naimisissa? Minä luulin teitä naimattomaksi!

-- Minuako? Jolla on miesten paras miehenä (the nicest husband in the
world)! -- Ja sitten täytyi ystävysten tietysti katsella toistensa
perhevalokuvia ja yhdessä vuodattaa pieni kyynel "vauvan" viimeistä
pikkusukkeluutta muistellessaan. Naisten sananparreksi tullutta kateutta
näkyi perin vähän. Ansainneet saivat kyllä sydämmellistä ihailua ja
teeskentelemätöntä kiitollisuutta osalleen. Miss Anthony kuitenkin enin,
sillä hänen vaatimatoin, väsymätöin työnsä luo rakkautta yhtä
luonnollisesti kuin päivänpaiste loihtii kukkia ilmoille. Jokaista
varten hänellä oli lempeä sananen. Sattui kuitenkin usein, että hän
kesken vilkkainta puhettaan laski kätensä puhuteltavan olalle,
tuttavallisesti kysästen: -- my dear, mikä teidän nimenne onkaan? --
Kymmenittäin, usein sadottain esiteltiin hänelle päivässä naisia;
jokaisen muistaminen erikseen ei ollut mikään helppo asia.

Läsnäolevista olivat muutamat perin kummallisia. Muuan tohtori W.,
keski-ikäinen nainen, kävi miehenpuvussa ja mrs L. oli tunnettu siitä,
että oli pyrkinyt Yhdysvaltojen presidentin-ehdokkaaksi. Nuo
liiallisuuksien tavottelijat eivät kuitenkaan häirinneet juhlamieltä.
Kaikenlaiset nais-yhdistykset olivat lähettäneet edustajia. Kokouksella
oli niin laaja perustus, että jokainen valtiollinen ja uskonnollinen
suunta voi lemmekkäästi yhtyä samalla lavalla. Sen lisäksi saapui pitkin
kokous-aikaa likeltä ja etäältä tulvimalla vieraita, enimmäkseen naisia,
jotka itse toimivat joko naisasian, raittiuden, kasvatuksen,
lähetystoimen, sairastenhoidon tai hyväntekeväisyyden alalla.

Ensi kokouksessa valittu valiokunta oli ollut ahkerassa puuhassa koko
viikon. Oli ehdotettu kansainvälistä naisyhdistystä, joka liittäisi
yhteen ja järjestäisi kokonaisuudeksi _kaikki_ ja _kaikenlaiset_
nais-yhdistykset. Valiokunta oli suunnitellut sen säännöt ja ohjelman ja
ehdottanut sen presidentiksi mrs Millicent Garrett Fawcettia Lontoosta.
"Sellainen yhtyminen", sanoi valiokunta lausunnossaan, "auttaisi naisia
välttämään oman työnsä ihailemisen vaaraa, sillä he saisivat täten
vertaamistilaisuuksia, he näkisivät, mitä naiset muissa maissa ovat
tehneet ja huomaisivat aina jonkun oppimista tarjoovan alan."

Sanomalehdet olivat ylipäänsä ystävällisellä tuulella. Toisinaan tarttui
sanomalehtiherroihin kuitenkin polttava ivakuume. Niin kuvasi esim.
muuan lehti surkeilla valitusvirsillä sitä hamevaltaa, joka Riggs
Housessa vallitsi. Kaikki miehet muka hiipivät nurkkia pitkin.
Saappaidenkiillottaja oli lähtenyt tiehensä, viinikauppias mennyt
hirteen ja ravintolan nostolaitosta hoitava poika mietti keinoa, miten
helpoimmalla ja hauskimmalla tavalla pääsisi pois täältä murheen
laaksosta, -- "sillä" -- niin kuului tuo marttyyri sanoneen -- "olkoot
nämä naiset, jos ovatkin, maailman viisainta vaimoväkeä, ei niissä siltä
ole yhden yhtäkään, joka olisi mies löytämään tien omaan huoneeseensa."

"Valkea talo", presidentin asunto, avasi salinsa edustajille;
ajanmerkki sekin, niin vähä kuin Grover Clevelandin ja nais-asian
välillä muuten lieneekin yhtymiskohtia. Kaksi upporikasta senaattoria,
Palmer ja Stanford, piti kumpikin iltaman edustajille. Senaatin
äänestysoikeus-valiokuntakin vastaanotti heidät sekä muutamia etevimpiä
muista kokouksen naisista. Mainioita puheita pitivät siinä tilaisuudessa
rouvat Stanton, Scatcherd, Blake ja Ormiston Chant; viimeksimainittu sai
vakavat senaattorit kyyneleitä vuodattamaan. Hänen loistava puhekykynsä
hurmasi nuoret ja vanhat, oppineet ja oppimattomat.

"Riggs Housen" omistajat mr ja mrs Spofford olivat kokouksen
toimeenpanijoille erittäin ystävälliset: koko laitoksensa he
antoivat naiskokouksen käytettäväksi, samalla myöntäen tuntuvan
hinnan-alennuksen. Kaksi viikkoa oli ruokasali koristettu kaikkien
maiden lipuilla. Juhlamieli vallitsi joka sopessa. Ei kukaan mahtanut
katua tuloansa, oli matka ollut kuinka pitkä tahansa. Itse kokous jo
sinänsä oli mukanaolijalle vahvistusjuoma, se lisäsi hänessä uskoa
kalliin nais-asian järkähtämättömään oikeuteen ja totuuteen. Kaivaten
erosivat Euroopan edustajat uusista ystävistään, juhla-ilosta ja nyt jo
kevätkoreudessaan loistelevasta Washingtonista, jatkaakseen kukin
kulmallaan huomioitaan Uudessa Maailmassa.



Orjuuden ajoilta.


Ameriikan pohjois- ja etelävaltioiden välisen sodan loputtua lakkasi
myös "abolitsionistien"[15] puolue olemasta. Mutta vielä nykyäänkin on
vanhempien ihmisten joukossa miehiä ja naisia, jotka ihastuksella
muistelevat niitä aikoja, jolloin karanneita orjia ruokittiin ja
vaatetettiin heidän kodissaan ja heidän nimeensä liitettiin ivaten
lisänimi "abolitsionisti."

Niinkuin elämässä totutaan moneen muuhunkin asiaan, niin oli Ameriikassa
totuttu orjuuteen ja tottumus esti huomaamasta sen julmuutta ja
luonnottomuutta. Moni, jonka vääryys ja sorto muualla olisi saanut
vimmastumaan, katseli orjuutta omassa maassaan välinpitämättömänä tai
suvaitsi sitä auttamattomana asiana. Jumaliset vetosivat raamattuun.
"Salliihan raamattu orjuuden". Käytännölliset selittivät, että
teollisuus ja maanviljelys etelävaltioissa kerrassaan menettäisivät
merkityksensä, jos kiellettäisiin orjia pitämästä. Ilman-ala oli, muka,
liian rasittava valkoisille, ja jos mustille, jotka osittain kuumuuden
takia, osittain piintyneestä laiskuudesta tekivät työtä hitaasti, jos
heille maksettaisiin palkat samojen perus-aatteiden mukaan kuin
valkoisille työntekijöille, joutuisivat maan-omistajat häviöön.

Neekerejä tuskin pidettiin ihmisinä. Heitä varten oli kirkossa eri
penkit ja herran-ehtoollista heille annettiin eri alttarilta tai eri
päivinä kuin muille. Rautateillä heidän täytyi ajaa eläinvaunuissa.
Vielä vuonna 1844 sai Pohjois-Karoliinan valtiossa se, joka antoi
orjalle kirjan tai sitomuksen tai opetti häntä kirjoittamaan lain mukaan
rangaistukseksi 39 paria vitsoja, jos hän oli vapaa neekeri, jos
rikoksellinen oli valkea, pääsi hän 200 dollarin sakolla. "Sillä",
sanotaan mainitussa laissa, "se, joka opettaa orjia lukemaan tai
kirjoittamaan, tekee heidät tyytymättömiksi heidän kohtaloonsa ja
yllyttää heitä kapinaan". Arvossa pidetyt papit ja piispat julkasivat
saarnoja "sellaisia koteja varten, joissa pidettiin orjia" ja
saarnoissaan he, raamattuun vedoten, kehottivat orjia alammaisuuteen ja
nöyrään kärsivällisyyteen. "Ei kukaan kristitty", sanotaan yhdessä
sellaisessa saarnassa, "uskaltane väittää, että orjuus ei ole Jumalalle
otollinen laitos". Eräässä toisessa sanotaan orjalle: "joko sinä kärsit
syyllisenä tai syyttömästi rangaistustasi. Jos olet syyllinen, niin on
ankarinkin rangaistus oikea. Jos olet syytön, niin olet joko tehnyt
jonkun muun synnin, josta Jumala nyt sinua rankaisee, tai pitää Herra
kärsimyksesi täällä maan päällä sinulle tarpeellisina. Etkö olisi
Hänelle kiitollinen, Hän kun antaa sinun kärsiä rangaistuksesi täällä
alhaalla, jotta sitte kuoleman jälkeen voisit astua Hänen
valtakuntaansa."[16]

Paenneitten orjien lymyttäminen ja auttaminen oli niin suuren sakon
uhalla kielletty, että muutamilta toisinaan meni koko omaisuus sen
suorittamiseen. Moni varakas perhe joutui mierontielle, kun sääli ei
sallinut pakenevan orjaparan ilmaisemista. Georg Washingtonkin oli niin
aikansa katsantotavan vallassa, että hän säälimättömän ankarasti ajoi
takaa Virginiasta Kanadaan asti erästä karannutta naisorjaansa ja sen
lasta.

Sanalla sanoen: orjuuden välttämättömänä-pitäminen oli kansanmieleistä,
orjuuden vastustaminen taas oli kansalle hyvin vastenmielistä.
Abolitsionisteja alussa pilkattiin, myöhemmin vainottiin. Heidän
harrastustaan pidettiin mielettömyytenä, epäkäytännöllisenä
innostelemisena, hulluutena ja -- kenties etupäässä -- sivistyneelle
ihmiselle sopimattomana. Neekerit olivat niin halveksittuja ja kuuluivat
muka rotuun, joka oli niin paljo valkoista rotua alempana, että heidän
puolustajansa sai pitää hyvänään osan mustaparoille tulevasta
ylenkatseestakin. Jos joku etevä mies liittyi orjuuden vastustajiin,
huudahtivat ihmiset päätään pudistaen: sääli, sääli, että niin lahjakas
mies taas on joutunut abolitsionistien hullutettavaksi! -- Nykyään
tuollaiset lausunnot kieltämättä tuntuvat perin omituisilta. Mutta kukin
meistä on aikansa lapsi. Luultavasti on monikin hyvä ja aikanaan
valistuneena pidetty ihminen tyynesti katsellut noita- ja
inkvisitsioonioikeuksien tuomiopäätöksien toimeenpanoja.

Tähän yleis-inhimilliseen asiaan liittyi Ameriikassa vielä se omituinen
valtiollinen pulma, johon kysymys orjien lakkauttamisesta ehdottomasti
oli kietova pohjois- ja etelävallat. Kysymys koski eri valtojen
oikeuksia Unioonin rinnalla. Kuinka pitkälle ulottui valtioiden oma
päätösvalta? Kuinka paljon sai Uniooni sekaantua eri valtioiden
asioihin? Sattuu vielä nytkin että etelävaltalaisten kanssa
keskustellessa kuulee lauseita sellaisia kuin tämä: "orjuus _oli_
kirouksena, mutta mitä se pohjoisvaltioita koski", -- ja tietämättänsä
puristaa lausuja kättään nyrkiksi, samalla kun silmistä hehkuu tulisin
viha. Yhdysvaltojen perustuslain n.s. "14 lisäpykälä" suojeli
pohjoisvaltojen mielestä kaikkien, myöskin neekerien vapautta.
Etelävallat olivat toista mieltä, -- ja sota oli välttämätöin. Vielä
nytkin on nykyisten puolueiden, demokraattien ja republikaanien
erimielisyyden ytimenä sama mielipiteitten eroavaisuus, vaikka nykyiset
republikaanit ovatkin melkoisesti muuttuneet Abraham Lincolnin, -- ja
vielä enemmän George Washingtonin ajoilta.

Tätä nykyä ovat vanhat abolitsionistit ainoastaan menneisyyden
jäännöksiä. He ovat loppuun käytetyitä työaseita, mutta nimitys, jonka
ennen saivat pilkkanimenä, on muuttunut heille kunnianimeksi. "Hän
kuuluu erääseen meidän vanhimmista abolitsionistiperheistämme", kuullaan
usein kunnioituksella sanottavan sekä miehistä että naisista. Tosin
vallitsee vielä monta ennakkoluuloa mustia vastaan, etenkin entisissä
orjavalloissa. On esim. niinkin käynyt, että eräässä suuressa
kokouksessa kaksi vuotta takaperin, sanomalehtienkirjurit käskivät
ilmottaa puheenjohtajalle, ett'ei yksi ainoakaan heistä tule saapuville,
joll'ei käsketä pois neekerityttöä, joka tungoksen takia oli sijoitettu
heidän pöytänsä ääreen. Aivan äskettäin tapahtui, että muutamalla
yhdistyksellä oli valittavana mustan jäsenen vastaan-ottaminen tai
puheenjohtajan -- vanhan abolitsionistin -- eroaminen. Yhdistys luopui
kernaammin puheenjohtajastaan. Mutta vaikka monella valkealla vielä
onkin ennakkoluulonsa mustia vastaan, niin on _orjalaitos_ semmoisenaan
jo aikoja sitten tullut kansalle vastenmieliseksi. Eräs äiti, jonka
lapsuus oli kulunut abolitsionismin ensi aikoina, antoi 12 vuotiaalle
pojalleen "Setä Tuomon tuvan" luettavaksi. Poika sanoi: -- "äiti, kirja
on hyvin hauska, mutta eihän se voi mitenkään olla tosi. Kuinka meidän
vapaassa Ameriikassamme olisi voitu sellaisia julmuuksia tehdä? Sittehän
me olisimme tulleet todellisesti vapaiksi vasta orjuuden lakkauttamisen
jälkeen." --

Muutamia on Ameriikassa, jotka olkapäitään kohauttaen arvelevat, että
abolitsionistit kiihotuksillaan herättivät -- tosin oikeutetun -- mutta
tuiki tarpeettoman sodan. Ennen pitkää olisi muka orjienpito
käytännöllisistä syistä tullut mahdottomaksi. Orjien omistajat olisivat,
näet, itse ruvenneet huomaamaan, että orjien työ ei taloudellisesti
kannattanut. Se vaan näytti edulliselta, aivan niin kuin vanhan-aikuiset
maanviljelyskalut näyttävät uusia halvemmilta, mutta ajan pitkään
tulevatkin kalliimmiksi, sillä niitä käytettäessä ei säästy niin paljo
aikaa kuin uusilla koneilla. Sitä paitsi -- sanovat nämä jälkiviisaat --
on paljoa parempi kärsivällisesti odottaa yleisen mielipiteen
vaatimusta, kuin mahtisanoilla yllyttää muutoksiin. Ennemmin tai
myöhemmin olisi orjuus siveellisestikkin muka muuttunut mahdottomaksi,
niin valtavasti olisi yleisen mielipiteen pakko vaikuttanut orjien
omistajiin.

Kuuluvathan tuollaiset lauseet erinomaisen järkeviltä ja maltillisilta,
mutta olisikohan tuollaista tyyntä viisautta lausuttu, jos asia olisi
koskenut puhujien omia äitejä, vaimoja ja sisaria? -- --

Philadelphiassa meitä kutsuttiin tapaamaan muutamia vanhoja
abolitsionisteja mr Robert Purvisin luona, joka aikoinaan on ollut
orjuuden vastustajien etevimpiä johtajia, mutta nyt kunnioitettavana
harmaapää vanhuksena elää rauhassa muistoineen.

Monta henkeä ei sinä iltana kokoontunut hänen kauniiseen, mukavaan
kotiinsa: meitä oli vaan muutamia seurusteluystäviä, unitaaripappi,
jonka seurakuntaan isäntä kuului ja kaksi vanhaa naista Robert Purvisin
aikalaisista ja työkumppaneista, miss Mary Grew ja miss Adeline
Thompson. Edellisellä oli lempeät, siniset lapsen silmät ja lumivalkeat,
sileästi korvien taakse kammatut hiukset. Vanhanaikaisessa
kveekkaripuvussaan hän enemmän näytti rauhalliselta isoäidiltä kuin
entiseltä puhujalta ja esitelmienpitäjältä. Hänen ystävänsä, miss
Thompson, sitä vastoin oli suoraselkäinen kuin sotamies, hänen
liikkeensä olivat uhkavarmoja ja päätään hän tuon tuostakin heitti
reippaasti taaksepäin. Hänessä oli viehättävä jälkiheijastus
viisikymmentä vuotta sitte kuluneista ajoista. Suuri kimppu tummia
kiharia aaltoili kahden puolen ryppyisiä, mutta vieläkin miellyttäviä
kasvoja ja hänen musta, kukilla koristettu silkkihameensa oli mitä
kummallisinta kuosia leveine kauluksineen ja puhkahihoineen. Muuten hän
oli sekä omituinen että herttainen vanha neiti ja kertoili viehättävällä
tavalla entisistä ajoista.

Illan sankari oli kuitenkin isäntä itse. Vaikka olikin sekaverinen, oli
Robert Purvis nuoruudessaan ollut miehellisen kauneuden ja
ritarillisuuden ihannekuva. Huolimatta 74 vuodestaan on hän vieläkin
henkilö, joka ehdottomasti vetää kaikkien silmät puoleensa. Etelämaista
tulta on hänen silmissään, etelämaista tulisuutta hänen mielevässä
puhelussaan. Katsellessaan hänen suurta kaarevaa nenäänsä, puhtaita,
jaloja kasvonpiirteitään, lumivalkeata, kiharaa tukkaa ja oliivinväristä
ihoaan, ei tulisi epäilleeksikään, että hän sukuutuu halveksitusta
mustasta rodusta. Nuoruudessaan hän oleskeli paljon Englannissa ja
liikkui silloin ylhäisimmissä piireissä. Sieltä hän on perinyt
hienon-arvokkaan käytöksensä, johon Ameriikasta on yhtynyt miellyttävä
leikillisyys.

-- Sanokaa minulle, -- pyysi eräs läsnäolevista nuorista naisista --
kuinka vanha te oikeastaan olette, mr Purvis?

-- Teidän kanssanne puhuessani olen 25 vuotias, -- vastasi hän hiukan
veitikkamaisesti kumartaen.

Hänen vaimonsa ja tyttärensä suorittivat emännän tehtävät arvokkaalla ja
herttaisella tavalla. Tytär on ainoa lapsi vanhuksen edellisestä
avioliitosta mulattinaisen kanssa ja hänellä on isän omituinen ihonväri.
Hän nauttii sekä isänsä takia että itse tähtensä suurta luottamusta ja
hänelle on uskottu monta luottamustointa niissä lukuisissa
naisyhdistyksissä, joita Philadelphiassa, samoin kuin useimmissa muissa
Ameriikan kaupungeissa, on niin viljalta. Robert Purvisin perhe-elämää
on aina kehuttu esikuvaksi kelpaavana. Heti naimisensa jälkeen vihastui
hän siitä, että hänen vaimonsa ei sallittu hänen kerallaan mennä
äänestämään, niin kovasti, että ei siitä päivin ole käyttänyt omaakaan
äänestys-oikeuttaan, -- yhtä epäkäytännöllinen kuin ritarillinen tapa
käsitellä asiaa. -- "Joko on meillä molemmilla äänestys-oikeus, tahi ei
kummallakaan", sanoo hän vielä nytkin ja silmästä leimahtaa äkkiä
salama, "enkä tahdo minä ennen laskea vaalilippuani uurnaan, kuin
vaimoni ja tyttäreni voivat seurassani astua sen ääreen."

Keskustelu kääntyi pian muinaisiin aikoihin ja isäntää pyydettiin
kertomaan jotain. Robert Purvis hymyili, mutta esteli alussa. Hän ei
muka ollut mikään puhuja, parempi olisi, että hänen vanhat ystävänsä
miss Grew ja miss Thompson ottaisivat kertoakseen. Mutta kun estelyt
eivät auttaneet, suoristausi hän arvokkaannäköisesti ja alkoi:

-- Ne olivat ne ajat, jolloin maan-alainen rautatie pantiin käytäntöön
pohjoisvaltioissa. Sillä me abolitsionistit tarkotimme salaista
järjestelmää kuljettaa pakenevia orjia toisesta valtiosta toiseen.
Meillä oli etelässä uskotut lähettiläämme, joiden puoleen onnettomat
henkipatot ensin kääntyivät. Nämä lähettivät heidät sitten pohjoiseen
päin, ensiksi Philadelphiaan, jossa Mary Grew, Adeline Thompson,
Lucretia Mott, hänen miehensä James Mott sekä muita jaloja naisia ja
miehiä oli valmiina vastaan-ottamaan, lymyttämään ja lähettämään heidät
edemmäksi. Rochesterissa oli meillä tuo nyt 80 vuotias Amy Post, jonka
talossa varmaan aina tiesi voivansa löytää yhden tai useampia pakolaisia
kellariin tai ylisille kätkettyinä. Sieltä oli vielä hyvä joukko matkaa
Kanadaan, mutta välitienoillakin oli avuliaita ystäviä, valmiita
rikkomaan tapoja ja lakia totellakseen korkeampaa lakia, joka heidän
sydämmissään hallitsi.

Siihen aikaan karkasi muudan nuori, älykäs mulatti Virgiiniasta.
Kätkettyään ja autettuaan häntä Philadelphiassa, lähettivät James ja
Lucretia Mott hänet "Rautatietä" pohjoiseen päin. Alussa kävi kaikki
hyvin ja Amy Post otti hänet vastaan avoimin sylin. Pahaksi onneksi oli
orja taitava työn tekijä ja hänen isäntänsä oli ansainnut suuria summia
käyttämällä häntä maksusta muilla työssä. Etsiskelemiset olivat sen
vuoksi tavattoman pontevat ja viimeinen "asioitsija", jonka piti
lähettää mies rautatiellä Kanadaan, ei hädissään tiennyt muuta keinoa
vaan lähetti hänet hienoreikäisessä tynnyrissä edemmäksi. Tynnyri tai
astia lähetettiin parin tusinan muun, nauloilla täytetyn tynnyrin mukana
Kanadaan. Mutta takaa-ajajat olivat jo tulleet niin lähelle pakolaista,
että saapuivat viimeiseen piilopaikkaan vähäistä myöhemmin kuin tynnyrit
olivat matkalle lähetetyt. "Asioitsijaa" hätyytettiin, eräs
rautatienmies ilmaisi salaisuuden ja samassa tuokiossa lähetettiin
sähkötietä käsky, että naulatynnyrit pysäytettäisiin matkalla ja
tutkittaisiin, ennenkuin ehtivät Kanadan rajalle. Niin tapahtuikin.
Mutta kaikeksi onneksi olikin selittämättömästä erehdyksestä se tynnyri,
johon mulatti oli kätketty, jäänyt pysäyttämättä ja lähetetty
Kanadaan. Kun ei tynnyrissä ollut mitään osotetta, asetettiin se
tavaramakasiiniin. Päivä kului toisensa perästä, eikä kukaan tullut sitä
noutamaan, sillä "asioitsija" oli kiireesti ilmottanut ystävilleen
Kanadassa, että yritys oli rauvennut tyhjiin sekä että hänellä ja heillä
ei enää ollut muuta tehtävää kuin varoa omaa nahkaansa. Vihdoin kolmen
päivän kuluttua saivat ystävät tietää takaa-ajajien pettymyksen.
He alkoivat aavistaa asian todellista laitaa, kiirehtivät
rautatien-asemalle kyselemään ja löysivät vihdoin miesraukan puoleksi
tukehtuneena, näljästä ja janosta nääntyneenä, mutta vielä elossa
ahtaassa vankikopissaan. Hänen pienet eväsvaransa olivat loppuneet jo
toisen päivän aamuna, töintuskin hän voi liikahtaa istuvasta asemastaan,
häntä vaivasi kamala epävarmuus kohtalostaan, mutta siitä kaikesta
huolimatta ei hänen edes johtunut mieleensäkkään ilmottaa
olinpaikkaansa. Niin valtavasti vihasivat nämä pakolaiset orjuutta ja
herrojaan, että mieluummin kärsivät kuoleman, kuin palasivat takaisin.

-- No niin, mitenkäs mulatin sitten kävi?

-- Ooh, hän virkosi vähitellen Kanadan-ystävien hoidosta ja tuotti
meille paljo kunniaa. Kertomus hänen matkastansa naulatynnyrissä kulki
ympäri maata ja tuli meille hyödylliseksi orjien-omistajia vastaan.
Arveltiin, että orjia varmaankin kohdeltiin julmemmin kuin osattiin
aavistaakkaan, koska karanneet ennemmin olivat valmiit kuolemaan
tuskallisen kuoleman kuin palasivat herrojensa luo.

-- Kertokaa nuoresta P:stä -- pyysi miss Grew. Robert Purvis näytti
olevan hämillään. Hän yskäsi ja alkoi uudelleen: -- eräs mies Georgiassa
oli kuuluisa kovuudestaan orjilleen. Yksi niistä päätti vihdoin paeta ja
tuli meidän luoksemme Philadelphiaan. En tiedä, olimmeko me sillä kertaa
tavallista hitaammat toimissamme, tai olivatko lain palvelijat
tavallista nopeammat. Pääasia oli, että he saivat orjaraukan kynsiinsä
ja veivät hänet pois. Minä olin siihen aikaan -- mr Purvis hymyili --
nuori ja kuumaverinen. Vannoin pelastavani sen miehen, tapahtukoon se
sitte vaikka lainvalvojain nenän edessä. Miehen karkaamiseen liittyi
raskauttavia seikkoja, joten asiasta ruvettiin käymään oikeutta.
Tietysti olin minäkin haastettu, pahasti kun olin asiaan sekaantunut.
Kävin toisesta asian-ajajasta toiseen saadakseni apua. He kohauttivat
olkapäitään. Asiani, eli oikeimmin neekerin asia oli toivoton, eikä
heillä ollut halua siihen ryhtyä. Huomattuani, ett'ei laista ollut, avun
toivoa, päätin, nuori ja rohkea kun olin, ottaa lain omaan käteeni.
Mustalle ajurilleni, James Mottille ja parille muulle ystävälle uskoin
salaisen tuumani ja ryhdyin valmistuksiin. Oikeudenkäyntipäivänä
kohtasimme toisemme, pakolainen ja minä, silmänräpäyksen ajan lakituvan
eteisessä, kun häntä vartioittuna vietiin oikeuden eteen.

-- Oletko valmis valitsemaan elämän tai kuoleman? -- sain tilaisuuden
hänelle kuiskata.

-- Olen, massa, -- vastasi mies, hampaitaan kiristäen.

Lakituvassa kohtasi minua liikuttava näky, sillä pakolaisen nuori kaunis
vaimo, mukanaan heidän ainoa lapsensa, vuoden vanha poika, oli seurannut
miestään ja oli tuotu lapsineen arestista yhdessä hänen kanssaan.
Tuomari, kunnioitettava kelpo vanhus, oli heltymäisillään joka kerta kun
sattui silmäilemään itkeentynyttä, epätoivoista äitiä, mutta
monivuotinen palvelus oikeushuoneissa oli karaissut hänen sydämmensä,
eikä tuomiota lievennetty. Istunto loppui, kun vielä oli lausuttu
muutamia nuhteita ja varotuksia tuomitulle, että hän nöyrästi kärsisi
ansaitun rangaistuksen.

-- Hän ei koskaan tule sitä kärsimään! -- huudahtin minä. Yht'äkkiä olin
syöksynyt tuomitun luo, ystäväni hänen vaimonsa luo. Silmänräpäyksessä
tempasimme heidät hämmästyneen ja valmistaumattoman vartijaston käsistä
ja suorastaan viskasimme heidät vaunuihin, jotka minun salaisesta
käskystäni seisoivat oven ulkopuolella, kaksi nopeinta hevostani
eteenvaljastettuina. Ja seuraavan silmänräpäyksen kuluttua laukkasivat
hevoset nuolen nopeudella pohjoiseen päin. Luonnollisesti meitä ajettiin
takaa, mutta onni oli meille myötäinen, ystävät auttoivat meitä pitkin
matkaa ja perhe pelastettiin.

Pappi pudisti päätään, kun Robert Purvis, melkein hengästyneenä,
säihkyvin silmin, kädet elehtelevinä oli kertomuksensa lopettanut. --
Niin, niin, -- jatkoi hän tyynemmin, huomatessaan papin paheksivan
katseen -- se oli tavaton teko, muuksi en sitä sano. Mutta te, ladyt ja
gentlemanit, ette käsitä, mihin vääryys ja julmat lait voivat meidät
pakottaa.

-- Mitenkä pakolaisten kävi?

-- Miehestä tuli taitava ja suosittu koneseppä. Myöhemmin, orjien
vapautuksen jälkeen hyötyi hän ja tuli rikkaaksi. Useita vuosia
myöhemmin tuli luokseni nuori mies, mulatti, hienosti puettu ja
kauttaaltaan gentlemanni.

-- Te ette tunne minua, -- sanoi hän hämillään, -- mutta uskalsin tulla
luoksenne, koska...

-- Terve tultuanne -- sanoin minä -- kasvonne näyttävät minusta
tutuilta, mutta luulempa ett'emme ole ennen tavanneet toisiamme.

-- Olemme kyllä -- vastasi hän -- Philadelphian lakituvassa 25 vuotta
sitten. Minä olen P:n, sen orjan poika, joka karkasi Georgiasta ja jota
te autoitte oman henkenne uhalla.

-- Teidän pitäisi puhua näille nuorille naisille Grimkén sisaruksista,
-- huomautti vanha miss Thompson.

Robert Purvisin korkea otsa synkistyi. Hän alkoi taas: -- useita vuosia
takaperin asui New-Orleansin läheisyydessä rikas kasvatusmaan-omistaja
Grimké molempine tyttärineen. Vaikka olivat kasvatetut etelässä, jossa
orjuus joka puolella heitä ympäröitsi, tuli sisarista, Sarah ja Angelina
Grimké, hartaita orjuuden vastustajia. Isänsä kuoleman jälkeen
vapauttivat he kaikki orjansa, myivät tilansa ja alkoivat matkustaa
ympäri maata pitääkseen esitelmiä orjuutta vastaan. He olivat vielä
nuoret, jokseenkin kauniit ja aikaansa nähden erittäin sivistyneitä.
Suurella kaunopuheliaisuudella ja tulisella innolla puolustivat he
vapautta ja joka paikassa tungeskeltiin heitä kuulemaan. Vihdoin he
tulivat Philadelphiaan. Huhu oli kulkenut heidän edellään ja mielet
kaupungissa olivat kuohuksissa heidän saapuessaan. Toiset heitä
puolustivat, toiset vastustivat. Molempien sisarten puhetaito oli
hankkinut heille monta kannattajaa ja orjien omistajat ystävinensä
olivat vimmoissaan sisarten menestyksestä. Ennenkun sisaret olivat
ehtineet pitää kokoustansa, kutsuivat orjuuden puolustajat kokoon suuren
rahvaan kokouksen, jossa he kaikilla mahdollisilla keinoilla yllyttivät
kansaa -- tai oikeimmin kaupungin roskaväkeä -- näitä kahta naista
vastaan. Syntyi siitä meteliä. Useimmat työn-antajat olivat helposti
ärsytetyt, sillä heille oli orjuuden pysyttäminen edullista, koska he
sen kautta luulivat voivansa pitää työpalkat alhaisina. Mutta
kiihottajien onnistui saada puolellensa itse mustatkin sekä
tietämättömät köyhät valkoiset. Mustille he uskottelivat, että suuri
joukko vapautetuista neekereistä kuolisi nälkään ja kurjuuteen, koska
vaan harva heistä oli kasvatettu itse itseänsä jollakin toimella
elättämään. Valkoisille työmiehille taas valitettiin, että työpalkat
alentuisivat uskomattomiin, jos työ-aloille päästettäisiin vapautettuja
orjia, jotka mitättömästä maksusta suostuisivat tekemään kaikista
raskaimpiakin töitä. Me abolitsionistit saimme tietää tästä kokouksesta
ja kokoonnuimme James Mottin luo neuvottelemaan siitä, mitä olisi
tehtävä. Useat ehdottivat, että esitelmää ei pidettäisikään, mutta sitä
ehdotusta sisarukset itse vastustivat. He harrastivat palavalla innolla
asiaansa ja luottivat siihen että he nyt niinkuin ennenkin voittaisivat
kuulijat puolelleen juuri sillä, että oikeata asiaa puolustivat.
Raskaalla mielellä me myönnyimme ja kokous päätettiin pidettäväksi
seuraavana päivänä. Suuria kansanjoukkoja tungeskeli käytävissä ja sali
oli täynnä paljoa ennen esitelmän alkua. Alussa kävi kaikki hyvin, mutta
sisaret eivät olleet vielä ehtineet pitkälle esitelmässään, kun ulvova,
meluava ja kiviä nakkaava väkijoukko piiritti talon. Turhaan puolusti
sisällä oleva yleisö sisaria. Melu kasvoi, akkunoita särjettiin.
Yht'äkkiä kajahti ulkoa riemu-ulvonta, tuikea palonhaju levisi saliin,
tulta ja savua alkoi tunkeutua suljettujen ovien läpi sisään. Villitty
roistoväki oli sytyttänyt talon palamaan. Hädin tuskin pelastuivat
Grimkén sisarukset ja heidän ystävänsä. Moni puristui pahasti
tungoksessa, joka syntyi, kun tuli huomattiin.

Robert Purvis istui äänettömänä, huulet yhteen puserrettuina.

-- Sisarukset -- jatkoi hän lyhyen vaitiolon jälkeen -- jatkoivat
matkaansa yöllä ja ryhtyivät jo seuraavassa valtiossa taas
lähetystyöhönsä. He elivät ja vaikuttivat vielä monta vuotta. Toinen
heistä kuoli nuorena. Toinen joutui naimisiin ja sai nähdä
nuoruuden-unelmansa orjuuden lakkauttamisesta toteutuvan. Philadelphian
käytös näitä jaloja, uhraavaisia intoilijoita kohtaan, jotka olivat niin
paljon edellä aikaansa, niin itseään muistamattomat, niin pelottomat,
niin uskolliset ihanteilleen, on ollut häpeäpilkku kristilliselle
sivistykselle. Grimkén sisarukset olivat kuitenkin niin paljon raakuutta
korkeammalla, että se ei voinut heitä vahingoittaa. Heissä oli sitä
ainesta, josta muinoin marttyyrejä luotiin. Eivätkä he siihen aikaan
olleet ainoat, jotka uhrasivat kaikki edistääkseen asiaa, jota pitivät
oikeana. Vuonna 1837 paistettiin muuan orja lähellä St. Louisin
kaupunkia pienellä tulella kuoliaaksi. Pappi Elijah Lovejoy, tunnettu
orjuuden vastustaja, toimitti samaan aikaan sanomalehteä Altonissa. Hän
luki St. Louisin lehdissä lyhyen kertomuksen tapauksesta, matkusti itse
paikalle, hankki tiedon kaikista tapahtuman seikoista ja julkasi
lehdessään lavean, totuuden mukaisen kertomuksen rikoksesta. Hänen
vaimonsa itki ja pyysi häntä olemaan varovaisen, sillä he olivat köyhät
ja Lovejoyn oli täytynyt neljännen kerran ostaa uudet painotarpeet;
edelliset oli rahvasjoukko hävittänyt, raivoissaan lehden orjille
ystävällisestä suunnasta. Pian hän sai tuntea, että viha ei tällä kertaa
tyytynyt edes siihen uhriin. Hänen henkensä oli vaarassa, hän pysytteli
kotonaan ja pyysi kaupungin hallitukselta apua. Yhtä hyvin olisi hän
voinut turvautua orjan polttajiin. Järjestyksen valvojat tekeytyivät
sokeiksi ja kuuroiksi, kun orjuuden vastustajat tarvitsivat apua. Hänen
ystävänsä neuvoivat häntä pakenemaan, mutta hän vastasi: -- ei, elämäni
ratkaiseva hetki on tullut ja sitä en voi paeta. Minä pelkään Jumalaa,
sen vuoksi en pelkää tekoni seurauksia.

Eräänä päivänä hän työskenteli painossaan muutamien hyvien ystävien
kanssa, sillä latojat olivat hänet jättäneet. Silloin piiritti
roistojoukko painon ja sytytti sen tuleen. Lovejoyn astuessa ulos
palavasta talostaan karkasi lauma hänen kimppuunsa. Viisi kuulaa sattui
onnettomaan ja hän sortui kuolleena maahan ainoastaan 32 vuoden vanhana.
Kun hänen äitinsä sai kuulla poikansa kuolleen, sanoi hän: -- hyvä on.
Parempi kuolla aatteilleen, kuin pettää ne... --[17]

Siten kertoeli Robert Purvis, loihtien meille toisen kuvan toisensa
perästä vanhojen abolitsionistien elämästä. Kaikki hänen harrastuksensa,
hänen paraat muistonsa olivat muinaisuudessa. Hänen asunnostaankin sen
huomasi. Huoneessa riippui Wendell Phillipsin, William Lloyd Garrisonin,
Frederick Douglasin ja Toussaint L'Ouverturen y.m. kuuluisien
abolitsionismin puhujain ja johtajien kuvia. Etenkin kubalaista orjaa,
sotapäällikköä, puhujaa, kapinoitsijaa L'Ouverturea hän innokkaasti
puolusti. Frederick Douglasista kertoi hän seuraavan hauskan jutun: --
Douglas oli mulatti ja oli paennut herransa luota. Herra oli samalla
hänen isänsä. Siihen aikaan oli Douglas kaunis, uljas mies ja kävi
mielellään komeasti puettuna. Eräänä päivänä hän käveli Bostonin
parhaimmalla kadulla puettuna oivallisiin majavannahka-kauluksisiin
turkkeihin. Tämä suututti kovin erästä hienon maailman naista. -- Mikä
hävyttömyys! -- sanoi hän. -- Moni valkoinen miesraukka istuu
vankihuoneessa siitä, että on varastanut esim. halvan meloonin ja tuo
rehentelee ihmisten silmissä majavannahka-kauluksessa, vaikka on
varastanut paljoa enemmän kuin melooneja. Onhan hän varastanut itsensä!
--

Robert Purvis ja Douglas ovat ainoat eloon jääneet lukuisasta,
voimakkaasta ystäväpiiristä, joka aikanaan oli abolitsionistien ytimenä.
Nyt on heidän aikansa mennyt, heitä ei enää tarvita. Mutta heidän
muistojensa läpi väreilee voiton-ilo. He ovat päässeet pyrintöjensä
päämaaliin ja ovat samalla työtänsä tehdessään kylväneet jaloja
siemeniä, joista uusia, orjien vapautustyön vertaisia, vapautta ja
oikeutta puoltavia aatteita taas on kasvava. Ihmis-elämälle siinä on
kylliksi.



Spiritistit ja salaperäisyyden harrastus Philadelphiassa.


Kuten kaikki anglosaksit harrastavat ameriikkalaisetkin innokkaasti
uskonnollisia kysymyksiä. Tämä seikka yhteydessä sen vapauden kanssa,
jonka maan lait suovat eri uskontunnustuksille, on saanut aikaan
vierasta hämmästyttävän joukon eri uskonlahkoja. Spiritismikin[18] on
täällä löytänyt suotuisaa maata. Päinvastoin kuin Saksassa, jossa
spiritismiä useimmiten käsitellään n.s. tieteelliseltä kannalta, lienee
sillä Ameriikassa suurin ja melkein ainoakin merkityksensä uskontona.

Lähinnä Bostonia pidetään Chicagoa ja Philadelphiaa spiritismin
pesäpaikkoina. Olimmekin sen tähden erittäin hyvillämme saadessamme
kutsut rikkaan ja Philadelphian spiritistisissä piireissä hyvin tunnetun
mrs J:n luo.

Hänen asuntonsa oli kaupungin pohjois-osassa Diamond-kadun varrella,
uusi vaaleanvihreä kivirakennus ihastuttavalla paikalla. Sisällä
vallitsi ylellinen komeus: taideaarteita, kallista kiinalaista ja
japanilaista posliinia sekä huonekaluja, joista jokainen jo sinänsä oli
taideteos.

Synnynnäisen philadelphialaisen silmissä oli tällä kalliilla ja hienolla
talolla kuitenkin hyvin vähän arvoa, sillä se ei ollut kaupungin
ylimyksellisessä osassa -- eteläisessä, -- jossa kaikki ylhäinen veri
asui ja vallitsi. Erehtyypä, jos luulee vapaassa Yhdysvaltojen
tasavallassa ylenkatsottavan arvonimiä, sukua ja verta. Ja
kiihkeimmillään on näiden hullutuksien jumaloiminen Philadelphiassa,
rehellisen kveekkariveljen, William Pennin, perustamassa
kveekkarikaupungissa. Voi niitä, jotka osotteensa jälkeen eivät saa
kirjoittaa tuota tärkeätä lisäystä "Etelässä".

Seurassa oli mr ja mrs B., molemmat innokkaita spiritistejä, mrs M.,
kuuluisa meediumi (välittäjä), sekä muutamia nuoria naisia ja herroja.
Mrs J. itse oli noin 40 vuotias rouva, käytökseltään vakava ja arvokas,
joskus tylyyteen saakka kankea; valkeat, kiharat hiukset, tavattoman
vaalea iho ja vaaleansiniset, läpinäkyvät silmät; katse lakkaamatta
tuijottava ja kuitenkin hajamielinen, niinkuin piintyneitten
spiritistien katse aina on.

Meille sanottiin heti tultuamme, että sekä mrs M:n, välittäjän, että mrs
J:n luona oli tänään käynyt niin paljon vieraita (henkiä), ett'ei voitu
enää saada toimeen mitään istuntoa. Tarjoutuivat kuitenkin
hyväntahtoisesti kertomaan omista kokemuksistaan saadakseen meille asian
selväksi.

Keskustelu siirtyi pian henkien näkemiseen ja joku kysyi, miltä mrs
J:stä tuntui näkyjä nähdessään.

-- Aivan samalta, kuin elävien ihmisten kanssa puhuessani. Minä näen
jotakin nyt.

-- Koska?

-- Nyt, tällä hetkellä. Teidän tuolinne takana.

Mrs J. kuljetti mietiskellen etusormeansa ylös ja alas pitkin
käsivarrellaan olevaa timanttista rannerengasta. Hänen silmänsä
näyttivät tuijottavan tuoliin, mutta mahdotonta oli selittää tuota
avaruudessa leijailevaa katsetta.

-- Vieressänne seisoo gentlemanni, -- sanoi hän hitaasti ja
yksitoikkoisella äänellä, -- nuori, mustanhiveinen, kaunis, korkea,
kirkas otsainen. Hyvin pitkä; kaunis, voimakas vartalo. Hän seisoo
nojaten kädellään teidän oikeaan olkapäähänne... Hän katselee teitä...
Nyt pudottaa hän kukkakimpun teidän helmaanne. Kauniita, ihmeellisiä
kukkia ... en ole milloinkaan nähnyt samanlaisia, enkä tiedä niiden
nimestä. Hän katselee teitä hellästi ja iloisena. Nyt hän puhuu. Hän
sanoo: -- _nuoren rakkautemme muistoksi_.

Spiritistit kuuntelivat hartaina. Mrs M. hymyili surumielisesti
hyväksymisensä merkiksi. Vilkas mrs B. löi käsiään yhteen ja katseli
ihmetellen mrs J:tä.

-- Niin, -- hymyili tämä -- moni ei usko ennenkun joku elinkysymys tulee
ratkaistavaksi. Muistan kerran Washingtonissa... Muuan vanhanpuoleinen
korkea-arvoinen mies tuli luokseni varustettuna erään ystäväni antamalla
suosituskirjeellä. -- Hän on suuresti teidän neuvojenne tarpeessa -- oli
kirjeessä. -- Tehkää mitä voitte hänen hyväksensä. -- Katsoin kirjeen
tuojaan. Mies oli hieno, iäkkäänpuoleinen, hovimiehen tapainen herra. --
Tahdotteko auttaa minua mrs J.? -- kysyi hän innokkaasti. -- Tarvitsen
suuresti teitä. -- En, -- sanoin minä. -- Mutta ystävänne sanoi... --
Ystäväni ei voinut tietää, mitä minä tiedän. Teidän kätenne ovat veren
tahraamat. -- Hän säpsähti ja vaaleni, mutta hymyili vapisevin huulin:
-- Minun käteni veren tahraamat? Mrs J., tiedättekö, kenen kanssa
puhutte? -- Puhun murhaajan kanssa, -- sanoin minä. -- Takananne seisoo
indiaani. Hän sanoo teidän murhanneen hänet ja vietelleen hänen
vaimonsa. Mutta hän sanoo myöskin, että vaimo ei ole unohtanut
häväistystään, vaan miettii kostoa, ja silloin, kun te vähin sitä
pelkäätte, ottaa hän teiltä hengen. -- Hän horjui ja ohkui, aivan kuin
olisin pistänyt veitsen häneen. -- Jumalan tähden, älkää hiiskahtako
siitä mitään Washingtonissa, -- änkytti hän, -- jos sen teette, olen
hukassa.

-- Mitä te teitte? Puhuitteko siitä?

-- En! Minä en sano koskaan, mitä näen sellaisina hetkinä. Mainitulla
miehellä on vielä korkea virkansa, eikä kukaan aavista, mitä minä tiedän
hänestä. Toisen kerran -- siitä on jo kauvan -- seisoin eräänä iltana
peilin edessä panemassa talteen 200 dollarin suuruista rahasummaa, jonka
mieheni oli antanut minulle erästä matkaa varten. Silloin seisoi äkkiä
vieressäni nuori, noin 18 vuotias tyttö, joka sanoi: -- lähettäkää nämä
rahat mr X:lle (hän mainitsi erään rikkaan philadelphialaisen nimen).
Teette siten hyvän työn. -- En totellut häntä, sillä minusta tuntui
mielettömältä lähettää 200 dollaria miehelle, jolla oli miljooneja.
Mutta ilta illalta uudistui näkyni, ja lopulta en enää voinut
vastustella. Kirjoitin kirjeen mr X:lle, kerroin, mitä olin nähnyt ja
pyysin häneltä anteeksi tungeskelevaisuuttani. Hän vastasi, ett'ei
mikään rahasumma koskaan ollut tullut sopivammin. Seikat, joita hänen
täytyi pitää salassa, olivat saattaneet hänet rahapulaan, niin suureen.
ett'ei kukaan olisi uskonut häntä, miljoonan omistajaa, jos hän olisi
puhunut siitä. Summa, jonka olin lähettänyt, oli _juuri niin suuri, kuin
hän tarvitsi_, tullakseen autetuksi satunnaisesta ahdingostaan. Tyttö
oli hänen tyttärensä, joka oli kuollut kuuden vuoden ijässä ja joka nyt,
jos hän olisi ollut elossa, olisi ollut 18 vuotinen.

-- Minkä näköisiä ne ovat, nuo henget?

-- Minä muistan -- puuttui mrs B. puheeseen -- kun mr B:n ja minun piti
mennä naimisiin. Mr B. tahtoi saada onnentoivotuksia ensimmäiseltä
vaimoltaan, joka oli kuollut kaksi vuotta ennen ja minä tahdoin nähdä
isäni ja sisarukseni. Me menimme Bostoniin erään kuuluisan välittäjän,
mrs K:n luo. Hän kulki koko ajan ympäri ja puuhasi suuressa
vastaanotto-salissa, jossa me ja muutamia muita istuimme. Hän ei ollut
hetkeäkään hiljaa, vaan kulki levottomana edes takaisin herkeämättä.
Hänen poikansa istui pienessä pimeässä kamarissa salin vieressä.

-- Minkätähden ei hän istunut siellä, missä oli valoista?

-- En tiedä. Lopuksi sanoi mrs K.: tuolla minun poikani luona kamarissa
on joku teitä varten, miss. -- Menin sinne, ja tuskin olin avannut oven,
kun useita vuosia sitten kuollut pieni veljeni suoraa päätä putosi alas
tai oikeammin nousi ylös lattiasta ilmielävänä silmieni eteen. Minä
huudahdin: -- Willie, Willie, Willie! Oletko se sinä? Kuinka se on
mahdollista? -- Hän nauroi, taputti minua molemmin käsin, tarttui
kaulaani ja kuiskasi: -- sisar, sisar! Olen niin iloinen. Tahdoin tulla
tervehtimään sinua. -- Samassa hetkessä oli hän kadonnut ja pitkä,
vanhanpuoleinen herrasmies, jota minä en tuntenut, seisoi hänen
sijassansa. Hän oli jotakuta muuta vierasta varten. Kuinka välittäjä
olisi voinut loihtia esiin veljeni, jos Willie itse ei olisi tahtonut
tulla? Kuinka hän olisi voinut tietää, miten vanha veljeni oli,
millaiselta hän näytti, millaisia vaatteita hänen oli tapana käyttää
-- -- --? Se oli merkillinen aamupäivä. Ystäviä tuli tavattoman
runsaasti. Toisinaan oli koko huone täynnä niitä. Niitä oli nurkissa,
pöydillä ja tuoleilla, katossa, joka paikassa.

-- Sama nainen, mrs K., joksi hän itseänsä nimittää, -- sanoi eräs nuori
tyttö puoliääneen -- on petturi. Äitinikin uskoi häntä. Hän ja hänen
poikansa tulivat Philadelphiaan ja äitini pyysi heitä asumaan meillä.
Ensi iltana sanoi mrs K. tuttavallisesti äidilleni: -- hyvä mrs P.,
olettehan te jo kauvan sitten huomannut, että meidän toimemme on
elinkeino, niinkuin kaikki muutkin toimialat. Mekin noudatamme
tilaamisen ja valmistamisen yleistä lakia ja minä toivon, ett'ette
hyödyttömillä ilmaisemisilla turmele meidän mainettamme.

-- He ovat petturia -- sanoi mrs J. yksitoikkoisesti, -- ja minä tiedän
mitä keinoja he käyttävät henkien manaamiseen. Mutta en tahdo pilata
heidän mainettansa. He ansaitsevat hyvästi ja moni uskoo heitä.

Joku kysyi, mitä hyötyä spiritisteillä on näyistänsä.

-- Oh, meillä on ihmeellinen hyöty kaikissa asioissa, sekä suurissa että
pienissä, -- vakuutti mrs B. -- Kerran kadotin kultavitjat, muiston
äidiltäni, enkä löytänyt niitä, vaikka etsin joka paikasta. Silloin
menin erään välittäjän luo, jossa, kun hän on näkemisissään, on erään
indiaaninaisen, squawin, henki.

-- Kuinka sen tiedätte?

-- Hänen puheestaan -- vastasi mrs B. avomielisesti.

-- Toisinaan käyttää hän sangen kummallisia lauseparsia, kun hänen
pitäisi mainita asioita ja esineitä, joita hän, indiaaninainen kun on,
ei ole koskaan nähnyt. No niin, menin hänen luoksensa ja vaikka en
maininnut mitään vitjoistani, sanoi hän heti: -- te olette kadottanut
jotakin hyvin rakasta, mutta te ette ole etsinyt sitä oikeasta paikasta.
Teidän teltassanne riippuu yksi teidän _kiiltävistä nahoistanne_ (hän
tarkotti silkkiläninkejäni). Tunnustelkaa tarkasti, näin -- (hän
kuljetti kättään pitkin hameensa lievettä). Mutta -- lisäsi hän -- te
ette tiedä, että varas murtautuu siihen taloon, jossa te asutte. Pankaa
lukon taakse tavaranne ja varokaa mustanhiveistä miestä. -- No niin,
menin kotia, tutkin kaikki silkkiläninkini ja kas, yhden liepeessä
vuorin ja päällisen välissä oli vitjat. Ne olivat pudonneet sinne
ratkenneen sauman läpi. Olin silloin naimaton ja asuin pensioonissa. 8
viikkoa keskusteluni jälkeen indiaanihengen kanssa tuli sinne muuan
mustanverinen, hieno herrasmies ja pyysi päästä asumaan pensiooniin.
Sekä emäntä että me muut ihastuimme niin häneen, että hän samana päivänä
otettiin vastaan ilman puoltolauseita. Mutta seuraavana aamuna oli hän
ainaiseksi lähtenyt ja hänen kanssansa menivät kaikki mrs S:n hopeat,
enin osa naisten jalokivistä ja silkkiläningeistä ja 200 dollaria...
Eikö se ollut ihmeellistä, että se nainen voi edeltäpäin sanoa sen?

Mr B. ja muuan nuori nainen kiistelivät Shakespearesta.

-- Luuletteko, nuori ystäväni, -- huudahti mr B., -- että Shakespeare
olisi tullut siksi, mikä hän oli, jos hänessä ei olisi ollut joku henki?
Se viisaus, joka on hänen teoksissansa, on nähtävästi suurempi, kuin
mitä yksi ihminen olisi voinut tuottaa. Hänen viisautensa on enemmän
kuin 600 vuotta vanha.

-- Minusta tuo tuntuu alhaiselta ja luonnottomalta, -- vastasi hänen
vastustajansa, -- että noin koetetaan tehdä mitättömäksi kaikki korkea
ja suuri, mitä ihmisnero on luonut. Jos me näkymättöminä voimme tehdä
nerontöitä, miksi emme voi tehdä niitä näkyväisinäkin? Te saarnaatte
aina, mr B., että ystävämme toisella puolella ovat täydellisesti
samanlaisia, että heissä ei tapahdu mitään muutosta, että heillä on
samat virheet ja hyveet, sama kyky pahaan ja hyvään. Teidän
väitöksissänne on ristiriitaisuutta.

-- Ristiriitaisuutta tietämättömyydelle, -- alkoi mr B. innokkaasti,
mutta hänen vaimonsa laski hiljaa kätensä hänen polvellensa ja kutsui
meitä ystävällisesti luoksensa seuraavana iltana.

Mrs J. ei luvannut tulla. Hänen miehensä oli Englannissa, hän oli useina
öinä perätysten saanut sanomia häneltä ja oli valmis matkustamaan meren
yli, kenties hyvinkin pian.

-- Onko eversti J. lähettänyt sähkösanoman? Onko hän sairas?

Halveksivia sivukatseita spiritistein puolelta.

-- Mrs J. on _nähnyt_, -- selitti mrs B. ystävällisesti, -- ja ääni on
sanonut hänelle: valmistaudu pian matkustamaan.

Seuraavana iltana istuimme B:n perheen hauskan huvilan vierashuoneessa.
Useimmat edellisenä iltana mukana olleista olivat nyt poissa. Meitä oli
vaan kuusi. Maanviljelijä C. oli vanhanpuoleinen hyvänluontoinen mies,
jolle vaatteet, kädet ja jalat näyttivät tuottavan suurta puuhaa ja
vaivaa. Hänen kasvoistaan näkyi selvästi, ettei miestä liian suuri järki
vaivannut. Hänen 9 vuotias tyttärensä, välittäjä, oli kalpea,
mustanhiveinen, hoikka tyttö. Hänen suurissa mustissa silmissään oli
kova pelon-ilmaus; hän oli sairaan eläimen näköinen, joka haluaa juosta
pakoon ja kätkeytyä yksinäiseen paikkaan. Hänen pukunsa oli korea ja
huoleton. Mustat kiharat valuivat järjestämättöminä tulipunaiselle
röijylle, joka oli reunustettu vaaleilla turkiksilla ja hänen musta
samettihameensa vivahti likaisen ruskealle. Hän istui hiljaa tuijottaen
nurkassa ja vastasi yksitoikkoisesti kaikkiin kysymyksiin.

Paitsi mr ja mrs B:tä oli läsnä mr B:n poika hänen ensimmäisestä
avioliitostaan, pitkä, kaunis nuorukainen sinisine silmineen, joista
veitikkamaisuus pilkisteli.

Asetuimme pienen pyöreän pöydän ympäri, jonka läpimitta oli noin kaksi
jalkaa, ja mrs B. ryhtyi muutamiin valmistuksiin.

-- Minkätähden laskette alas ikkunanverhot ja sammutatte lampun?

-- Henget eivät tule koskaan, kun on valoista.

-- Miksei?

-- Well,[19] olisi liian pitkä sitä selittää. Lyhyesti sanoen: samasta
syystä kuin muutamia nesteitäkin voidaan säilyttää ainoastaan pimeässä
huoneessa, mutta haihtuvat auringonpaisteessa.

Oli tukahuttavan lämmin ilta. Ikkunat olivat auki, mutta tuskin
tuulenhenkäystäkään tuli huoneeseen. Keltaväristen, silkkisten
oviverhojen lävitse virtasi viereisestä huoneesta valoa, mutta vaan niin
vähän, että töintuskin ihmiset erotti.

-- Tytöt ovat menneet maata, meitä tulee siis olemaan kuusi, -- sanoi mr
B. ja nykäytteli ruumistaan hermostuneena. Hän oli kalpea ja
jännityksissään. -- Kolme herraa ja kolme naista. Se on hyvä. Vuorottain
nainen ja herra.

-- Minkätähden niin?

-- Well, sen selittäminen veisi liian paljon aikaa. Lyhyesti, siten
syntyy enemmän sähköä.

Sanottiin, että ystävät rakastivat soitantoa ja pelilaatikko kierrettiin
soimaan. Sieltä tulla helisti "Koti kallis", "Jumala suojaa
kuningatarta", "Terve Columbia" y.m., mutta jos henget olivat
musiikinsuosijoita, mahtoi tuo soitanto enemmän ajaa heitä pakosalle,
kuin houkutella luokseen.

-- Etkö näe mitään, -- kysyi mr B. välittäjältä.

-- En, sir.

-- Onko hän hiljan nähnyt jotain?

-- Yes, ma'am.[20] Meillä oli eilen illalla siunattu istunto, loppui
kello 2 yöllä. Kaupungista tuli meille muutamia gentlemania; tahtoivat
tietää liikettään koskevia asioita. Tyttäreni näki ihmeellisiä asioita
ja herrat palasivat hyvin lohdutettuina kaupunkiin. Meillä oli
naputuksia ja useampia henkiä tuli puheillemme. Tyttärelläni on
istuntoja toisinaan joka päivä. Hän ei sentään nykyään näe yhtä paljo
kuin ennen; hän on vähä raihnainen tähän aikaan. Otin hänet pois
koulusta ja hän lepää melkein koko päivän. Hän syökin hyvin vähän.

-- Etkö näe mitään? -- kysyi mr B. Hänen kätensä liikkuivat ylös alas
pöydällä kuin rumpukapulat.

-- Minä olen aina tällainen, -- selitti hän -- kun meillä on istuntoja,
mutta en ole vielä saanut selville, mikä henki minun luokseni tulee
tällä tapaa. Ystäväni (tytölle), näetkö mitä?

-- En, sir.

-- Oh, kyllä sinä näet, -- kehotteli isä. -- Puhu pois vaan. Mitä näet?

-- En mitään, sir.

-- Kun vähän odotamme, niin sinä kyllä näet jotain, -- lohdutti isä.

-- Naputus! -- huudahti mrs B.

-- Toinen! -- huudahti hänen miehensä.

-- Tiesinhän minä sen, -- sanoi maanviljelijä tyynesti riemuiten. -- Kun
tämä lapsi on mukana, lähestyvät ystävät aina. --

-- Ystävät! -- sanoi mrs B. hellästi, kumartuen pöydän yli. -- Me olemme
niin iloiset siitä, että olette tulleet. Me toivomme niin hartaasti,
että Suomesta tullut rakas ystävämme saa nähdä jotain.

-- Oletteko tyytyväiset tässä huoneessa? -- kysyi mrs B.

-- _Yksi_ naputus, se merkitsee: emme, -- sanoi mr B.

-- Tahdotteko istua itämaisessa huoneessa?

-- Ei se ollut muuta kuin minun käteni, jota liikutin pöydällä, --
huomautin minä. -- Meidän kätemme ovat kosteat kuumuudesta ja me olemme
kaikki hermostuneet pitkästä istumisesta.

Syntyi tyytymättömyyden suhina.

-- Odottakaa, kysytään vielä kerran, -- sanoi mrs B. -- Ystävät, antakaa
anteeksi että kysyn vielä kerran. Ystävämme ei tiedä teistä mitään ja
teidän täytyy sen vuoksi antaa anteeksi, että hän ei usko meitä.
Vastaatteko, jos kysyn missä tahdotte istua? Täälläkö?

Ei vastausta.

-- Tahdotteko istua itämaisessa huoneessa?

Hiljaisuus.

-- Ystävät, ettekö tahdo vastata? Meidän takiamme, niin että saamme
ystävämme vakuutetuksi teidän olostanne.

Ei vastausta. Pöytä oli närkästynyt. Mrs B. puhui nöyrästi anteeksi
anoen, mutta henget olivat kuin hemmotellut lapset. He eivät vastanneet.

-- Niitä ei saa kohdella epäluuloilla, -- sanoi mr B. kiivaasti. --
Sitten ne eivät tule. Ne vaativat luottamusta.

-- Ei ole hätää, -- sanoi mrs B. sovittaen. -- Tulkaa, mennään
itämaiseen huoneeseen. Minä luulen ihan varmaan ystäviemme tarkottavan,
että menisimme sinne.

Me menimme erääseen huoneeseen talon itäisellä puolella. Siellä oli
vielä pimeämpi, vielä kuumempi, sillä vanhoja kastanjapuita seisoi
akkunoiden edessä yötuulta estämässä.

Tuskin olimme sinne istahtaneet, kun pöytä jo keikahti.

-- He tulevat! He tulevat! -- huudahti mrs B. -- Ystävät, minä olen niin
iloinen tulostanne, iloinen siitä, että olette antaneet meille anteeksi!

Pöytä keikahti taas.

-- Ketkä täällä ovat? -- kysyi talon isäntä. -- Onko Annie täällä?

Pöytä kolkutti kolme kertaa lattiaan.

-- On. Oh, minä olen niin iloinen!

-- Kuka Annie on?

-- Minun vaimoni, -- vastasi mr B.

-- Pappa, nähkääs, on mormooni -- selitti nuori Yrjö-herra,

-- Hm ... en suinkaan ... no ... niin, tavallansa, -- naurahti isä.
Sitten hän kumartui pöydän yli ja kysyi lempeästi:

-- Annie, onko sinulla lapset mukanasi?

Pöytä kolkutti kolme kertaa.

-- Tyttäreni, jotka kuolivat pieninä, -- ilmotti mr B.

-- Ovatko isäni ja Willie täällä? -- kysyi mrs B.

Pöytä kolkutti: ovat.

-- Onko täällä ketään meidän ystäväämme varten?

Pöytä mietti. Sitten tuli vitkastellen: on.

-- Suostutteko kirjoittamaan jonkun hänen ystävänsä nimen, jos mr B.
luettelee kirjaimet?

Taas miettimistä. Sitten hidasteleva suostumus.

Mr B. alkoi luetella kirjaimia. Pöytä seisahutti, kun tultiin G:hen.

Seuraava kirjain oli R. Sitten tuli I. Sitten V.

-- Sinä lausut ne liian nopeasti, my dear, -- moitti mrs B. Hänen
miehensä alkoi alusta; nyt saatiin G.R.I.V.X.

-- Se on erehdys, -- lausui mrs B. hämillään. -- Sinä luettelet
kirjaimet hirveän nopeasti, ystäväni.

Alettiin taas alusta. Nyt oli pöytä ihan pyörällä. Se tavasi
G.R.E.W.V.X.Y.Z.

Kenties henki olisi pystynyt paremmin tavaamaan, jos se ei olisi niin
nuorena lähtenyt koulusta.

-- Jätetään tämä ja kysytään jotain muuta, -- ehdotti mrs B. -- Ystävät
tahdotteko sanoa vieraamme tervetulleeksi?

Pöytä sanoi tahtovansa.

-- Näyttäkää se painautumalla häntä päin.

Pöytä syöksyi minua päin ja painausi lujasti vasenta säärtäni vastaan.
Se oli edellisenä päivänä rokotettu, sillä rokko liikkui Philadelphiassa
ja vaivoin sain tuskanparahdusta hillityksi. Henget olisivat voineet
olla jollain muulla tavalla kohteliaat.

-- Nähkääs! -- riemuitsi mrs B. -- Ystävät suostutteko vastaamaan, jos
vieraamme kysyy teiltä jotain? Onko täällä ketään hänen ystäväänsä, joka
suostuu vastaamaan?

-- On, -- vastasi pöytä.

-- Kysykää, kysykää siis! -- kehotti mrs B. innokkaasti.

Mutta minä en tahtonut kysyä ja lyhyt, kenties närkästyksen hiljaisuus
syntyi.

-- Onko teillä meille mitään ilmotettavaa tän'iltana? -- kysyi mr B.
nöyrästi pöydältä.

-- On, -- kolisti pöytä.

-- Mrs B:llekkö?

-- Ei.

-- Yrjöllekkö?

-- Ei.

-- Ystävällemmekö?

-- Ei.

-- Kysykää, pitääkö minun mennä tieheni! -- pyysin minä.

Pöytä kohteliaasti kielsi menemästä.

-- Minullekko? -- kysyi mr B.

Pöytä kolkutti: ei.

-- Saattepa nähdä, että Patterson on taas vehkeilemässä, -- huomautti
maanviljelijä.

Samassa keikahti pöytä ilmassa ja kolhi meidän varpaitamme.

-- Kuka on Patterson?

-- Eräs nuori, mr C:n renki, joka toissa vuonna kuoli lavantautiin.

-- Patterson, -- kysyi entinen isäntä, kumartuen pöydän yli, -- oletteko
täällä?

-- Olen, -- kolkutti pöytä.

-- Arvasin minä sen, -- mutisi maanviljelijä. -- Sanokaapas Patterson,
onko täällä muita ystäviä tänä iltana?

-- Me tahtoisimme niitä puhutella. Suostuvatko ne vastaamaan, jos mr B.
kysyy?

-- Eivät.

Pöytä keikkui ja pyöri, nousi lattiasta ja tanssi hauskasti ympäri.

-- Sellainen se on, se Patterson, -- sanoi maanviljelijä, puoliksi
harmistuneena, puoliksi tyytyväisenä. -- Hän on ihan samanlainen kuin
eläissäänkin. Kiivas, vallanhimoinen, oikullinen, pitää aina oman
päänsä. Saatte nähdä, että hän ei anna muiden vastata. Hän tulee usein
meidän istuntoihimme, eikä muut saa silloin suunvuoroakaan.

-- Patterson, -- sanoi mrs B. lempeästi, aivan kuin olisi koettanut
rauhoittaa kiivasta lasta, -- rakas Patterson, ajatelkaa ystäväämme,
joka on tullut aina Suomesta asti. Me tahtoisimme, että hän saisi nähdä
jonkun todistuksen, voidakseen kertoa siitä kotimaassaan. Ettekö tahdo,
Patterson, antaa muiden vastata?

-- En -- vastasi pöytä jäykästi.

-- Suostutteko itse vastaamaan?

-- En.

-- Sellainen hän on, -- nyökkäili maanviljelijä.

-- Sellainen hän on, -- myönsi mr B. -- Aivan yhtäläinen kuin täällä
ollessaan.

Pöytä pyörähteli kannoillaan ja sätkytteli kuin nuori hevonen. Minä
laskin salaa käteni mr Yrjön käsille, nähdäkseni olivatko ne molemmat
pöydällä. Hän ymmärsi tarkotukseni, kumartui minua päin, pudisti
moittien päätään.

-- Ystäväni Patterson, -- sanoi mr B., -- suostutko nostamaan pöydän
maasta, jos olet täällä?

Pöytä kohosi jalan verran lattiasta.

Mr B. huudahti riemusta. Pöytä kohosi taas.

-- Nyt minä koetan painaa sitä alas, -- sanoi mr B. Samassa hiipi mrs B.
ovelle ja työnsi syrjään oviverhot. Sisään virtaava hämärä valo valaisi
välittäjän, joka oli seisaallaan, niin kuin me muutkin -- me olimme
kaikki nousseet, kun pöytä alkoi kohota, -- ja tuijotti ilmaan
sieluttomilla, pelkoa ilmaisevilla silmillä, huulet tiviisti
yhteenpuristettuina.

Mr B. oli kalpea, katse harhaili hurjasti; koko hänen ruumiinsa vapisi.
Hammasta purren hän heittäysi pöydän kimppuun. He painivat ja pöytä
painui lopuksi maahan, mutta mr B. sanoi, että se tapahtui vasta sitten,
kun hän oli lakannut ponnistelemasta. Vähän ajan perästä hän tahtoi
uudestaan yrittää samaa, mutta mrs B. esteli.

-- Rakas Patterson, -- jatkoi emäntämme pyytäen ja pöytään päin
kääntyen. -- Ettekö anna jonkun ystävistäni vastata minulle?

-- En, -- vastasi pöytä jyrkästi.

-- Ovatko ne täällä?

-- Eivät.

-- Mutta ne olivat hetki sitten. Ovatko ne menneet pois.

-- Ovat.

-- Nyt minä olen suuttunut, -- sanoi mrs B. -- Te olette ilkeä
Patterson, kun käyttäydytte noin. Hyvästi, nyt en huoli teistä enää.
Hyvästi, Patterson.

-- Katkastaan ketju, -- ehdotti mr B.

Me istuimme hetkisen käsi kädessä. Muutamia lauluja laulettiin ja
pelitoosa sai helistää säveliään, mutta kun taas laskimme kätemme
pöydälle oli renki heti kiusanamme. Taas kyseltiin, puhuttiin
ystävällisesti ja moitittiin hellästi. Turhaan. Renki tahtoi vaan hyppiä
ja keikkua. Me otimme monta kertaa kätemme pois, lauloimme ja istuimme
pimeässä mutta apua ei lähtenyt. Patterson pujahti heti esiin, kun
uudestaan alotimme ja mrs B. vakuutti huoaten, että renki kyllä aikoi
jatkaa juoniansa kaiken iltaa. Me teimme huoneen vielä pimeämmäksi, ja
mr B. kysyi tuon tuostakin tytöltä: -- etkö näe mitään? -- Mutta tyttö
ei nähnyt mitään, vaikka isä mutisi, että hän kyllä näki, vaikka ei
tahtonut sanoa sitä.

Puoliyö oli tulossa. Maanviljelijä sanoi huoaten, että hän oli hyvin
pahoillaan, mutta että heidän täytyi jo lähteä.

-- Hyvästi, miss, -- sanoi hän hyvästijättäessään. -- Minua pahoittaa,
ett'ette saanut nähdä mitään, mutta tappiokin on väliin voitoksi. Jos
olisimme tahtoneet pettää teitä, olisimme kyllä voineet sen tehdä.

-- Kas tässä, -- sanoi mrs B. ystävällisesti tyttärelle -- ota pelitoosa
mukaasi. Se on sinun.

Kuusisävelinen pelitoosa yhdeksänvuotiaalle tytölle. Tuon pienen ja
kiusatun lapsen-irvikuvan kasvoissa ei näkynyt pienintäkään ilon
merkkiä, hän ei edes katsahtanut kalliiseen lahjaan. Hänen tuijottava
katseensa tähyeli yhtämittaa akkunasta yön pimeään.

Mr Yrjö kertoi palattuaan asemalta, johon hän vei maanviljelijää
tyttärineen, että tyttö matkalla oli ollut melkein kuoliaksi säikyttää
hänet, yht'äkkiä sanoessaan: tuossa istuu joku meidän välillämme. --
Sitä hän sitten oli kertonut vähä väliä. -- -- --

Päivä paistoi heleästi toisena aamuna, kun ajoimme asemalle. Tien
syrjällä rehotteli villejä kirsikkapuita mustine ryhmyisine runkoineen
ja valkoisine tai vaaleanpunaisine kukkineen. Pellot ja niityt huokuivat
kevätkosteutta; aurinko lämmitteli puiden ruskeita, puhkeavia
lehtisilmikoita ja pensas-aidan vaaleanviheriätä verhoa. Tuntui
kummalliselta, kun yön salaperäisten keskustelujen ja näkyjen jälkeen,
pääsi tämän nuoren, raikkaan, elämän todellisuutta uhkuvan kevään
helmaan.

Saattomiehemme oli omituinen kokoonpanoltaan: toinen puoli hänessä oli
spiritismiä, toinen puoli maatilojen kauppaa. Edellisenä iltana oli
spiritismillä ollut yksinvalta, tänään puhkesi jälkimäinen puoli
ilmoille ja hänen sukkela kielensä arvosteli uskomattoman nopeasti
jokaisen maatilan, jonka ohi ajoimme.

Yht'äkkiä hän keskeytti kaaren, jota piiska kädessä piirteli ilmassa,
seutua minulle selvitellessään, ja sanoi puoliääneen: -- ei mutta,
tuollahan kulkee miss G. Hänet teidän täytyy tavata. Hän on
sielutieteellinen arvoitus.

Vielä hiljemmällä äänellä:

-- Hänen laitansa ei ole aivan oikein. Hän uskoo olevansa Kristuksen
henkinen äiti, niinkuin neitsyt Maaria oli hänen ruumiillinen äitinsä.
Katsokaa häntä, minkä ehditte, minä annan hevosen kulkea hitaammin...
Hyvää huomenta miss G. Työhuoneeseen matkalla, vai kuinka?

Keski-ikäinen nainen, vakavan hienossa puvussa, vastasi nyökkäämällä.
Niinkuin usealla vanhanpuoleisella naisella Ameriikassa, oli hänelläkin
lumivalkea tukka; kasvot olivat säännölliset, kulmakarvojen muoto
ilmaisi raskasmielisyyttä. Vaikka hän oli pitkä ja laiha olivat hänen
liikkeensä miellyttävät ja käytöstavassa vallitsi levollisuus, selvyys
ja varmuus. Hän oli heti taipuva kutsumaan meitä käymään hänen
työhuoneessaan Philadelphiassa.

-- Täydellinen sielutieteellinen arvoitus -- lausui mr B. udelleen
puoliääneen. -- Uskoo olevansa Kristuksen äiti. Hänellä on ollut hyvin
kummallisia ilmestyksiä ja nyt hän sanoo olevansa Jumalan todistaja maan
päällä.

Työhuone oli erään suuren kivitalon 4:ssä kerrassa. Akkunoiden edessä
riippui paksut persialaiset verhot.

Miss G. työnsi yhdet verhot syrjään ja alkoi näytellä maalauksiaan. Ne
olivat keskinkertaisia jäljennöksiä eurooppalaisten mestarien tauluista
ja täyttivät huoneessa kaksi suurta seinää. Kolmaskin seinä oli täynnä
tauluja, mutta niitä peitti suuret verhot, eikä "taiteilijalla" näkynyt
olevan halua niitä näyttelemään. Hän puhui sujuvasti, seurakeskusteluun
tottuneen tavalla kolmivuotisesta olostaan Euroopassa. Suurempaa tai
vähempää syvämielisyyttä tai omituisuutta, kuin matkakertomuksissa
yleensä, ei hänenkään matkahavainnoissaan huomannut. Haaveksijaa ei
näkynyt missään, tosin hän toisinaan sanoi sanottavansa hiukan
konemaisesti ja hajamielisesti, ikään kuin olisi puhe ja ajatus
liikkuneet eri aloilla, mutta kiihkoa tai levottomuutta ei voinut
havaita. Hän oli nähtävästi seuraelämään tottunut, maailmaa matkustanut
hieno nainen, tyyni ja arvokas samalla.

Vähitellen alkoivat hänen katseensa yhtenään harhailla peräseinän
verhoihin. Vähän vielä epäröittyään näytti hän tehneen varman päätöksen
ja lupasi nyt näyttää meille omintakeisia maalauksiaan.

Samassa hän veti verhot syrjään. Noin 2 neliökyynärän suuruisella
taululla näkyi tummalla pohjalla 10 ympyränmuotoista esinettä, joista
muutamat olivat valkeita, muutamat veripunaisia, muutamissa oli molempia
väriä. Miss G. alkoi selittää tauluansa, tyynesti ja soveliaasti niin
kuin ennenkin.

-- Minä olen kauvan miettinyt synnin ja perkeleen valtaa ihmiseen. Vasta
nyt on kysymys selvinnyt minulle. Näettekö tuota lumivalkeata palloa? Se
on vastasyntyneen lapsen sielu. Perkeleessä ei ole mitään valtaa siihen,
se on täydellisesti viaton. Katsokaa tätä toista palloa ja sen kapeata
punaista juovaa. Se on muutaman vuoden vanha lapsi, johon perkele jo on
tarttunut. Tämä, josta kolmas osa on punainen, on kääntymätön mutta
luonnosta jalo sielu. Ymmärrättehän tarkotukseni? Punainen on synti,
valkea on vanhurskaus. Katsokaa kuinka synti vähitellen hiipii sieluun!
Enkös ole saanut sitä silminnähtäväksi! Ja tässä ovat vastakohdat
korkeimmillaan: kas tätä punaista palloa ja sen tuskin huomattavaa
valkeata reunaa. Se on synnin tahraama ja ijankaikkiseen kadotukseen
tuomittu sielu, jota Jumalan armon toivo ympäröi. Ja tässä on sen
vastakohta, lumivalkea pallo: lunastettu sielu, uskon kautta puhtaaksi
pesty synnistä. Kauvan aikaa minulta meni ennenkun sain tämän
lunastusjärjestelmän havainnollisesti nähtäväksi. Ei minun tarvinne
sanoakkaan, että sillä tulee olemaan valtaava vaikutus. Se on oleva
tulikekäle jumaluusoppineille, mutta papit ovat jo vanhastaan
vihamiehiäni, erittäin senjälkeen kun julkaisin viimeisen kirjoitukseni.
Teidän täytyy lukea se. Minä sain sen aineen, niinkuin kaikki muutkin
tällaiset tietoni ilmestyksessä.

Tämän hän lausui yhtä tyynellä äänellä kuin edellisetkin puheensa.

-- Onko teillä usein ilmestyksiä?

-- On kyllä, vaikka riippuu se ajastakin. Minä olen viime aikoina ollut
sangen siunattu siinä suhteessa ja olen saanut olla sangen ahkera. Tässä
esim. on hyvän ja pahan tiedon puu -- hän veti esille taulun, jossa
näkyi kummallinen puu, jonkunlainen jalavan ja kastanjan välimuoto --
tässä on kukka ja tässä on hedelmä. Te näytätte hämmästyneeltä. Kenties
luulitte tekin niinkuin minä, että hedelmä oli enemmän omenan näköinen;
minäkin niin hämmästyin kun ilmestyksessä näin, että se oli persikan
näköinen. Olen saanut tehdä parastani, sillä näyt tulevat uudestaan,
kunnes olen ne maalannut. Rasittavin tauluni oli perkeleen kuva. Tässä
se on.

Hän paljasti taulun, josta hirvittävät, tulipunaiset ihmiskasvot
luonnollisen suurina irvistelivät. Kähärä tukka oli tulipunainen,
ohauksissa törröttivät pienet punaiset sarvet, korvista, sieramista,
leuvasta, kaulasta ja niskasta kasvoi pitkiä tulipunaisia käärmeitä,
joitten päät inhottavasti olivat yhdennäköiset kuin perkeleen punaiset
kasvot. Kaikkein kamalimmat olivat silmät. Ne olivat kierot, punaisen
ruskeat, silmäterät suuret ja mustat, ja niistä loisti niin pirullinen
häijyys, että ainoastaan hullun mielikuvitus oli ne voinut luoda.

Miss G. esitteli pahanhengen hämmäilemättä ja tuttavallisesti, niinkuin
yleensä tunnettua henkilöä esitellään.

-- Niin, tällaiselta hän näyttää. Se on kummallista -- eikös ole? --
että hän voi hengittää käärmeiden päiden kautta? Minäkin sitä
kummastelin, sillä en minä häntä ihan tällaiseksi luullut. Se oli vaikea
aika, jolloin minä häntä maalasin; minusta tuntui kuin olisi Jumala
minut hyljännyt ja jättänyt minut sielunvihollisen haltuun. Sen sijaan
on minulla ollut muita suloisempiakin näkyjä. Omituista on minun
tavallani elää täällä maan päällä Jumalan valittuna todistajana. Kenties
on teille jo kerrottu, että minun nimeni on kirjoitettuna n.s.
kuningattaren huoneessa, Keopsin pyramiidissa, siis olen minä se
todistaja, josta profeetta Esaias puhuu. Jumala ilmotti sen minulle
Joulukuun 15 p. vuonna 1872 ja on sen jälkeen monta kertaa ja monella
tavalla todistanut sen todeksi. Hän on käskenyt minun ilmottamaan hänen
varotuksensa ihmisille. Ihmiset ovat halveksineet niitä ja siten tehneet
elämän minulle katkeruudeksi. Mutta minä en sure sitä enää. Väsyneenä
minä vaan ihmettelen, että ihmissuku ennemmin valitsee kärsimyksensä,
kuin vastaanottaa sen ilosanoman, jota minä sille tuon.

Yksitoikkoisella, puolisurullisella äänellä hän yhä jatkoi kertomusta
tehtävästään maan päällä. Seitsemänätoista vuotena oli Jumala hänelle
ilmottanut tahtonsa. Nöyränä ja ihmetellen oli hän vastaan ottanut
tiedon, että oli Kristuksen henkinen äiti, yhden arvoinen ja ikuinen
kuin Pyhä Henki, joka hänen oli siittänyt. Ihmiset sanoivat sitä
hulluudeksi, mutta Jumalan viisaus on lihalliselle mielelle hulluus.
Vaikka hän oli ylennetty kaikkia muita, Neitsyt Maariaakin ylemmäksi,
niin ei hän ollut ylpeä, sillä olihan hän aivan ilman omaa ansiotansa
ylennetty Jumalassa.

-- Mutta ymmärrättehän, -- jatkoi hän vakavasti hymyillen, -- että
korkea arvoni vaatii minulta monta uhria. Minun täytyy melkein kokonaan
pysyä erilläni ihmisten seurasta. Ylpeydestä minä en sitä tee, vaan
kunnioituksesta siihen Herraan, jonka lähettiläs minä olen.
Ymmärrättehän minua?

Erottaessa antoi miss G. meille kirjoituksensa: "Varotus papistolle", ja
erään toisen kirjasen, jolle hän oli pannut nimeksi "Jumalan salaisuus
ilmotettuna, varotus maailmalle; kirjoittanut Elisabeth Margaret G.,
Jumalan, Isän kaikkivaltiaan todistaja."

Koko ajan hän käyttäysi yhtä ystävällisesti, yhtä tasaisesti, kiitti
kohteliaasti käynnistä ja pyysi tulemaan toistekkin. Hänen siellä
työhuoneensa ovella seisoessaan tyynen ja hienon näköisenä, ei olisi
tullut uskonkiihkoilijaa ajatelleeksikaan, jos ei hänen kamala taulunsa
perkeleenpäineen olisi ilkkunut huoneen perältä.

Kummallista kyllä, spiritistit sanoivat häntä heikkomieliseksi, mutta
kunnioittivat suuresti erästä naista, joka uskoi sielujenvaelluksen ja
piti itseään Aspasiana. Saman naisen mies uskoi olevansa Caton uusi
olemismuoto. Mitä törkeimpien petosten paljastukset eivät järkyttäneet
spiritistien uskoa. Philadelphiassa istui korkeavirkainen mies vankina
siitä syystä, että oli erään välittäjän, jo mainitun mrs K:n käskystä
kuluttanut valtion varoja. New-Yorkissa kesti parast'aikaa
oikeudenkäyntiä, jonka päähenkilöinä olivat eräs miljoonamies ja
muuan välittäjä. Nämä väittivät olevansa avioliitossa, vaikka
kummallakin oli elossa laillinen aviopuoliso. Monessa kaupungissa oli
spiritistilääkäreitä ja niillä oli tulvimalla sairaita; parantaminen
tapahtui kätten päällepanemisella ja henkien apuun vetoamalla.
Bostonissa ja Chicagossa oli monta spiritistiseurakuntaa, joilla oli
omat komeat kirkot, saarnaajat ja koulut. Niissä tiesi varmaan
tapaavansa todellista lähimmäisenrakkautta, köyhien ja kärsivien
auttajia. Spiritistit seuraavat tavallisesti innolla ajan kysymysten
kehittymistä. Ja vaikka heidän salaperäiset menonsa syrjäisestä tuntuvat
vastenmielisiltä, voittavat he luonteittensa ja elämänsä
nuhteettomuudella tavallisesti lämmintä myötätuntoisuutta.



Niagara.


Jos lähdet New-Yorkista sitä rautatietä myöten, joka Hudsonjokea
seuraten vie länteenpäin, näet ensin ympärilläsi iloisia, hedelmällisiä
seutuja. Rata kulkee ihan joen äyrästä pitkin. Jyrkkien rantojensa
välissä vyöryttelee leveä virta vesiään, vuoron päivänpaisteessa
hupaisesti polvitellen, vuoron taas suorana teräsharmaana viivana
venytellen viljavien ketojen poikki. Pieniä, somia joki-näköaloja, jotka
ovat aivan kuin pienennyskuvat naisten viuhkoissa, vilahtelee toisen
vuoron ohi, ja toisen vuoron taas katselemme kauniita, vakavia
vuorimaisemia.

Syys-aikaan vallitsee metsissä hurmaava väriloisto. Ameriikan syksyt
ovat siitä kuulut, erittäinkin Hudsonjoen tienoilla ja Uudessa
Englannissa. Välkkyvän mustan vedenpinnan yli riippuvat haavan
loistavankeltaiset ja villin kirsikkapuun tummanpunaiset lehvät, niiden
lomista pilkkivät kiemurtelevan viiniköynnöksen ruskeankirjavat lehdet
sekä rhododendronpensasten tulipunaiset ja vaaleat värit. Noiden
hehkuvien värien takana seisovat harmaat vuoret ja havumetsät. Syys ei
näytä valtansa aikana muuta tekevänkään kuin maalailevan päivät
pääksytysten. Joka eri väri luontoa kaunistaa hänen isännöidessään. Hän
vihaa talven yksitoikkoista pukua ja kiiruhtaa voimakkailla
siveltimenvedoilla armastansa kirjailemaan, vaikka hän toisinaan ei ehdi
muuta kuin ohimennen ripsutella punaista ja keltaista puille ja
pensaille.

Alkukeväästäkin nämä seudut ovat kauniita. Joki on silloin uhkuvan rikas
vesivaroista, joita sulava lumi ja lukemattomat vuoripurot sille
lähettävät. Voimakkaasti kehittävässä kevät-ilmassa seisovat kevätsateen
äsken huuhtomat puut vaalean viheriään sumuun kiedottuina; maissi nostaa
korviaan mullasta; joka paikka vihertää; asemilla vilisee väkeä, eloa ja
liikettä on kaikkialla.

Niin tullaan länteenpäin.

Vaikka asemien nimet Ithaka, Rooma, Syrakuusa ja Utika panevat
etelämaiden ihanuutta odottamaan, muuttuu seutu yhä yksitoikkoisemmaksi.
Metsät, joet ja järvet katoavat ja silmä näkee vaan aroa. Laajaa aroa,
joka tähän vuoden-aikaan on musta tai harmaanruskea, siellä täällä vaan
huomaat kevättä ennustavan viheriän heijastuksen. Pimeänä,
viileätuulisena toukokuun yönä rientää juna arojen halki. Seutu muuttuu
yhä autiommaksi ja yksinäisemmäksi. Buffalon kaupungin luona temmataan
vaunun-ovi auki ja kumiseva ääni huutaa jyräyttää: -- Niagaran
matkustajat muuttavat junaa! -- ja unisina, pitkästä yömatkasta
rähjääntyneinä seuraavat matkustajat konduktööriä, jonka lyhty heitä
johtaa asemasillalla vallitsevan vilinän läpi. Yhä aukeampia aroja.
Aamua ennustavassa hämärässä seutu näyttää ohi vilahdellessaan
ruskealta, aallottomalta mereltä. Aurinko nousee. Pitkinä valojuovina
virtailee aamuruskon hehku arolle. Ihana, uhkuva loisto kultaa ja punaa
autioita kenttiä, kevyt ruusuinen auer niitä kiertelee. Mutta päivän
päästyä taivaan kannelle sammuu hehku ja aro uinuu yhtä autiona ja
alastomana kuin ennenkin.

Luonto ei yritä mitään, se unohtaa joet, puut, vihannuuden. Sillä ei ole
voimaa, ei väriä, ei vaihdosta tuhlattavana. Huolettomalla kädellä se
kyhää satoja penikulmia aroa, saadakseen sitten olla rauhassa. Se
odottaa, lepää, kokoo voimia, vetää henkeään...

Juna seisahtuu pienen kyläpahan luona. Huomaat muutamia taloja,
hiekkaisia katuja, huutavia ajureja -- -- -- missä on putous? Kohinaa ei
kuulu. Mutta kaupungin alapuolella näkyy valkeata usvaa -- -- --

Mahtava, hurja, valtava Niagara -- -- -- -- -- --

Maailman vedet ovat kokoontuneet kuningatartaan palvelemaan. Täällä on
kokonainen maailman-osa virtoja, koskia, putouksia, veden uurtamia
saaria, särkkiä ja ruhjotulta paasia.

Tummien, tuulen reuhtomien kuusten välistä näkyy suoraan alaspäin
syöksyvä kupera, vihertävä veden pinta, kolmeneljännestä englannin
penikulmaa pitkä ja 175 jalkaa korkea. Siellä syöksyy minuutissa
1,500,000,000 kuutiojalkaa vettä alas 20-27 englannin penikulman
vauhdilla tunnissa. Kirkkaan viheriätä vettä, jota alhaalla ympäröi
korkealle karkaava vaahtoava, kiehuva, kihisevä hyrskypenger. Aurinko
paistaa valkealle ja viheriälle. Siellä kimaltelee ja säteilee kuin
näkisi jalokiviä kristallilla. Toisinaan verhoo kimellystä satumainen
utuvaippa; toisinaan vilahtelee vesiseinällä leveitä tummansinisiä
sivellyksiä; toisinaan on koko putous vaalean sinivihreä kuin
kaurapelto; toisinaan tumman synkkä kuin myrskyävä meri; toisinaan sitä
peittää paksu valkea sumu ja ukkosentapainen pauhu silloin kuuluu.

Keskellä seisoo Vuohisaari, harmaantuneine hurjasti yhteen sullottuine
honkineen ja ilmoille revittyine puunjuurineen, väristen
vedenkuningattaren raivotessa. Niagara ei anna anteeksi Vuohisaarelle
sitä, että se on asettunut hänen tielleen, siksi hän päästää kaikki
petonsa jyrsimään sen juuria. Vuosi vuodelta vähenee kerran korkea,
metsäinen kalliosaari, joka saa kalliisti maksaa kuulun asemansa --
elämällään, sillä sen vaativat vedenhenget. Saaren toisella puolen on
Ameriikan puoleinen, toisella Kanaadan puoleinen eli Hevosenkenkäputous
ja molempien vesisuihkut yhtyvät saaren alapuolella.

Vuohisaaren yläpuolella koski säälimättä uurtelee maata
etenemisraivossaan. "Kolmen sisarussaaren" korkeiden kuusien välissä
syöksyy valkeavaahtoinen vesiputous kallioita alas. Se on yhtä suuri
kuin Ämmänkoski Suomessa, mutta sitä tuskin huomataan täällä. Se kiehuu,
kuohuu, pyörtelee joka askelellaan. Vettä vaan näkee, niin pitkältä kuin
silmä kantaa. Täällä se syöksee eteenpäin tyynenä, kiiltävänä,
äänettömänä aivan kuin mustat, litteät käärmeet. Tuolla se kuohuu
lumivalkeana, utupilveksi hajoten. Tuolla notkuu syviä aaltoja, jotka
seuraavana hetkenä kieppuvat ylös ja ympäri, yhä ympäri hurjina, nopeina
pyörteinä pieni reikä keskellä, rynnätäkseen lopuksi raivolla
mustankiiltäviä paasia vastaan.

Ympärillä on luonto surullisen ihanaa, karua ja vakavan kaunista.
Havupuita, tummaa vihannuutta, jyrkkiä, vaaleanruskeita kallioäyräitä.
Vesi täällä hallitsee. Ilma tuoksuu vedeltä, vettä vaan kuulee, vettä
näkee. Ei mitään muuta kuin vettä.

Itse tuo jättiläismäinen vesipatsaskin syöksyy syvyyteen valtavan
tyynenä, ilman oikkuja ja pyörteitä. Niagara ei huoli ulvomalla ilmottaa
etäisille seuduille olinpaikkaansa, mutta jos häntä sadan askeleen
päähän lähestyt, kuulet hänen raskaan voihkauksensa, Se kumajaa kuin
mahtavat kanonanlaukaukset. Tai niinkuin raskaita paasia vyöryisi
vedessä ja rysähtäisi jyminällä yhteen; tai niinkuin salama iskisi alas
räiskyvällä pauhulla, tai niinkuin metsän ja arojen tuhannet pedot
olisivat nääntymäisillään ja ulvoisivat kuolontuskassa jalopeuran
ärjynnällä, jättikäärmeen kähinällä, puhvelihärjän mylvähdyksillä, suden
ulvonnalla...

Hienoa sadetta alkoi vihmoa. Putouksen yli kohosi keveitä harmaita
usvia, jotka leijailivat veden kalvossa kiertyen lukemattomiin
satumaisiin muotoihin. Välin ne jättiläissuurina keijukaisina
ojentelivat käsiään, välin ne peikkoina uhkailivat, välin velloivat
velhoina suuret muodottomat päät hartioilla. Kanuunanjyrinä tuntui
kumajavan kahta mahtavammin. Yhtä hurjasti jatkoivat näkymättömät henget
ärjyntäänsä. -- --

Mahtava Niagara, vetten ruhtinatar, miltä sinusta tuntuu, kun talvi
sinut kovalla kouralla punoo siteisiin ja telkee aaltosi jääholviin? Tai
silloin kun kuunsäteet äänetönnä kesäyönä usvakoristeellasi tanssivat?
Tai kun ilta-aurinko vienosti suutelee valkeata jalkaasi -- tai
aamurusko sinut sulkee ruusuiseen helmaansa? -- -- --

Kahlehdittu ruhtinatar, mitkä ovat hurjan sävelesi sanat? Mitä merkitsee
synkkä tuskasi -- juhlallinen surusi? Suretko sitä, ettet siteittä saa
levittää valtaasi aution maan yli? Etkö ylpeile vallastasi? Eikö
maailman ihailu sinua tyydytä? -- --

Tai oletko vaan kahlehditun maan tuskanvoihkaus? Luonnon hurja,
kumiseva, sanaton valitus? -- -- --



Ole Bullin ja Longfellowin kodit.


On ihana kevätpäivä. Surinaa ja liverrystä kaikuu joka oksalta. Mrs Ole
Bullin varjokkaassa puutarhassa porisi iloinen seura; Cambridgen[21]
raittius-yhdistys oli sinne kokoontunut kevätjuhlaa viettämään.

Kun me astuimme puutarhanportista sisään, oli teenjuonti ja pakiseminen
hetkeksi herennyt. Vanha arvoisa Frederick Douglas seisoi kummulla
pähkinäpuun alla puhetta pitämässä. Hän on hyvin suosittu ja nyt,
niinkuin muulloinkin, kuunneltiin häntä tarkasti. Hänen jälkeensä puhui
muuan nuori mulattijuristi, kaunis, vilkassilmäinen mies, jonka ääni oli
erittäin pehmeä ja sointuva. Sitten kehotettiin "sydänyön-auringon
maasta" tulleita vieraita lausumaan muutamia sanoja, jonka jälkeen
juhlan virallinen puoli oli päättynyt ja teevesi leivoksineen ja
pakinoineen pääsi taas valtaan.

Nuoria tyttöjä tepsutteli toimivina edestakaisin, tarjoten ruohokentällä
ja sireenien alla virvoituksia. Apuna heillä oli muutamia nuoria
herroja, jotka pitelivät teekuppeja ja leivoslautasia reippaasti ja
käytännöllisesti, niinkuin ainakin nuoret ameriikkalaiset naisten
toimi-alalla liikkuessaan. Siinä suhteessa he jyrkästi eroovat
Skandinaavian ja Suomen nuorista herroista, joilla tavallisesti on
häpeänsekainen kauhu moisiin asioihin.

Olimme saaneet hyvät paikat, virvoituksia tarpeeksemme ja yleisöä
ympärillemme. Ulkomailla on suomalainen yhtä ihmeellinen otus kuin
tanssiva karhu, erittäin jos seura, johon joutuu, on, niinkuin täällä
oli, enimmäkseen n.s. alhaisempien yhteiskunnan-luokkien jäseniä. Itse
olimme enin uteliaat näkemään kuuluisaa emäntäämme ja tähystelimme
innokkaasti häntä etsien ympärillemme.

Tuolla hän seisoi käsi kädessä kahden muun naisen kanssa. Jokainen
niistä kolmesta oli tavallansa kuuluisa. Nuorin, paksuilla
hopea-rannerenkailla koristettu, ruskeatukkainen nainen oli nuori mrs
Thorpe, Longfellowin tytär ja rouva Ole Bullin käly. Toinen,
välinpitämättömän näköinen, oli Frederick Douglasin toinen vaimo.
Douglasin vastustajat sanovat, että hän meni toisen kerran naimisiin
turhamaisuudesta, sillä hänen neekeriluontonsa tahtoi muka pöyhkeillä
valkealla vaimolla. Kolmas oli rouva Sara C. Bull, mainehikkaan
taiteilijan leski. Tämä avioliitto herätti aikoinaan suurta melua. Ole
Bull oli oleskellut talven 1868 Wisconsinissa ja tutustui siellä
Madisonin kaupungissa miss Thorpen kanssa, josta sitten 1870 tuli hänen
toinen vaimonsa. Aviopuolisojen suuri ijän-erotus -- Ole Bull oli
silloin 60 vuotias ja hänen morsiamensa 35 vuotta nuorempi -- pani
kummankin ystävät levottomiksi. Yritys näytti kuitenkin päättyneen
erittäin onnellisesti, eikä sitä tullut kummastelleeksikaan, kun katseli
mrs Bullin tyyniä, hyvänsuopia kasvoja ja sitä itsensä-unohtavaa
tarkkuutta, jolla hän piti huolta vieraistaan.

Iltapäivä kului hupaisesti rouva Bullin viileässä, varjokkaassa
puutarhassa ja sisällä hänen huoneissaan. Talo oli jo kuuluisa, ennenkun
hän siihen muutti, se oli näet ennen ollut runoilija Lowellin oma ja mrs
Bull otti sen entisen omistajan jättämässä kunnossa vastaan. Käytävissä
ja eteisissä riippui Lowellin perheen esi-isien muotokuvia ja
kirjastossa olivat runoilijan kirjakokoelmat vielä omistajansa
asettamassa järjestyksessä.

Pian kaikui soitantoa sisältä huoneista. Muuan lihava ja pyylevä
saksatar oli istunut pianon ääreen ja kilisti näppäräsormisesti ja
poljinta painamalla palasen Schubertia. Oikein tuntui nautinnolta, kun
mrs Bull, hänen lakattuaan, hienosti ja mielevästi soitti muutamia
miehensä sävellyksiä.

Kun seura teki lähtöä, kutsui herttainen emäntämme meitä seuraavana
päivänä luokseen.

-- Minulla on siihen kaksi syytä --, selitti hän hymyillen. -- Teidän
täytyy nähdä Longfellowin talo, joka on tässä aivan lähellä, ja kuulla
Sæterjæntens Söndag'in.[22] Minä soitan sen teille... Olemmehan melkein
kuin saman maan lapsia.

Ystävinä erosimme raittiusseuralaisista. He lähettivät mukanamme
terveisiä sydänyön-auringolle, kiinnittivät päällemme valkean nauhan
(Ameriikan raittius-yhdistysten merkin), syleilivät, sepäilivät meitä.
Mitä likempänä yhteiskunnallisen asteportaan alapäätä ollaan, sitä
helpommin seuraelämässä päästään irti ulkonaisista kaavoista. Ja
Ameriikassa on raittiusväki, niin kuin meilläkin, enimmiten n.s.
alhaisempaa kansaa. Onko se sivistyneille häpeäksi tai kunniaksi, sen
jätän sanomatta.

Tulisesti paahtoi sydänpäivän-aurinko, kun seuraavana päivänä istuimme
ratavaunussa, joka hitaasti kyhnysteli eteenpäin pitkin vanhan,
hiljaisen yliopistokaupungin katuja. Mrs Ole Bull kohtasi meitä
määrätyllä paikalla. Mustassa, kveekkarimaisessa olkihatussaan ja
tummanharmaassa puvussaan oli hän aivan kuin maalaisrouva Suomesta.
Mutta ei puku ollut ainoa, joka hänessä tuntui suomalaiselta. Hänen
puhelu- ja katsantotapansa, hänen harrastuksensa ja mielipiteensä,
(sillä hänellä oli mielipiteitä) olivat -- parhaimmassa merkityksessä --
hämmästyttävästi samanlaiset kuin pohjoismaiden naistenkin.

Pian istuimme kukilla kaunistetussa päivällispöydässä. Muita vieraita ei
ollut kuin mrs Bullin äiti ja eräs naisystävä. Talon ainoa tytär,
kuudentoistavuotias Olea, oli kasvatuslaitoksessa. Hänen marmorinen
rintakuvansa oli kodin hämärässä, viileässä salissa ihan isän flyygelin
ja viulujen vieressä. Ihana tytönpää, isän taiteilijakasvot
nuorennettuina, raittiina, henkevämpinä.

Pöydässä keskusteltiin enin Skandinaavian uusimmasta kirjallisuudesta,
jonka mrs Bull tunsi kummastuttavan tarkasti. Ibsenin, Björnsonin,
Kristoffer Jansonin, rouva Edgrenin teokset olivat hänen kirjastossansa
ja hän oli sekä lukenut ne, että punninnut niiden sisällystä. Oikein
virkistyi kuunnellessaan hänen asiallisia huomautuksiaan. Jokapaikassa
muualla sekä Englannissa että Ameriikassa oli vaan tottunut tapaamaan
täysveristä anglosaksilaista tietämättömyyttä skandinaavilaisissa
asioissa. Mrs Bull lukee, kirjoittaa ja puhuu esteettömästi Norjan
kieltä, vaikka hän nauraen kieltäysi puhumasta sitä, sillä -- sanoi hän
-- hänen norjansa oli aina kevätpuoleen huonompaa ja parani vasta
syksymmällä, kun hän tyttären kotona ollessa, tai Norjassa käydessään
oli saanut sitä taas puhua.

Iltapäivällä mrs Bull soitti meille "Paimentytön sunnuntain", Ole Bullin
itse suunnittelemalla flyygelillä. Vuosina 1867-69 koetti taiteilija
toteuttaa keksintöä, jonka tarkotuksena oli parantaa pianojen sointua.
Hän uhrasi aikaa, rahoja ja tuumia aatteelleen, mutta ei onnistunut,
ennenkun hänen ystävänsä, John Ericsson, sai kuulla siitä, Pyysi saada
kuulla suunnitelman ja toteutti sen niin, että Ole Bull oli
täydellisesti tyytyväinen. Ainoastaan kaksi soittokonetta ehdittiin
valmistaa uuden keksinnön mukaan. Taiteilijan harras toivo oli ollut
saada se yleiseksi, mutta kuolo teki turhaksi aikeet.

Iltapäivällä kävelimme lämpimässä päivänpaisteessa ylt'ympäri
puutarhassa, puistossa ja tallissa, jossa kolme hauskaa vaaleanruskeata
norjalaista hevosta meitä hirnumalla tervehti. Ole Bull oli tuonut
niiden vanhemmat Norjasta, viimeisen kerran siellä käydessään ja mrs
Bull kertoi liikutettuna, samalla taputellen hevosia, kuinka hänen
taiteilijamiehensä oli niistä iloinnut, kuinka hän oli kesyttänyt ne ja
kuinka ne olivat rakastaneet kesyttäjäänsä. Kaikkialla talossa vallitsi
järjestys ja hiljaisuus. Heisi- ja sireenipensaita, sumah- ja
atsalearyhmiä seisoi siellä täällä ruohokentällä aivan kuin suuria ja
pieniä päivänvarjoja. Vanhat, noin satavuotiset puut varjostivat
akkunoita. Talo, jossa oli yltäkyllin leveitä akkunoita, käytäviä,
hiljaisille ruohokentille aukenevia lasiovia, viljalta kirjoja, tauluja
ja harvinaisia esineitä, oli vanha maatalo ja taiteilija-atelieeri
yhdistettyinä. Laakeriseppeleet, valokuvat, maljat, kruunut, kultaiset
ja hopeiset juomasarvet puhuivat aikoja sitten menneistä riemuhetkistä.
Mutta ne eivät olleet kerskumista eikä näyttelemistä varten esillä.
Tuntui siltä, että ne olivat jätetyt entisille paikoilleen, kun
rakastavat sydämmet eivät hennonneet luopua niiden katselemisen-ilosta.
Mrs Bull ei karttanut keskustelua miesvainajastaan, mutta hän ei itse
vetänyt häntä puheaineeksi. Yleensä hänessä ei tuntunut olevan
rahtuistakaan sitä itsetyytyväisyyttä, jolla suurten miesten omaiset,
erittäinkin naispuoliset, tavallisesti katselevat puolison tai isän
mainehikkaita tekoja.

Kello 4 seisoivat keltaiset hevoset keveiden vaunujen eteen
valjastettuina ja me ajoimme muutamia puiden varjostamia katuja pitkin
Longfellowin talolle. Runoilijan kuoltua siellä asuu hänen naimaton
tyttärensä, joka hyväntahtoisesti päästää yleisön kotiansa katsomaan.
Talo oli suuri, vaaleankeltainen, kaksikertainen rakennus; ulkonäkö
hyvin vanhan-aikainen. Portailla meitä oli vastaan-ottamassa miss
Longfellow ja hänen sisarensa mrs Thorpe, joka oli saanut tiedon meidän
tulostamme. Ei se ollut mikään komea tai kallis asunto, johon nyt
astuimme, mutta siellä vallitsi mukavuus, värien ja muotojen sopusointu,
niinkuin kaikissa sivistyneissä englantilaisissa ja ameriikkalaisissa
kodeissa. Saman rauhallisen, muistoista rikkaan hengen, jonka Ole Bullin
kodissa tapasi, tapasi täälläkin. Samat uskolliset, varjostavat vanhat
puut. Samat viheriät maaseutu-näköalat akkunoista. Etäällä kimalteli
hopeavyönä Charlesjoki, joka on antanut Longfellowille aiheen niin
moneen runoon. Pajukossa sen rannalla sanotaan Emersonin kirjoittaneen
soman ja kuitenkin niin syvämielisen runonsa "Rhodora". Runoilijan
kirjastohuone oli samassa järjestyksessä, johon hän sen jätti vähää
ennen kuolemaansa. Puolivalmiiksi kirjoitettu käsikirjoitussivu, kynä,
kirjoituskapineet ja kynänpyyhin, kaikki olivat paikoillaan, samoin
kylän lasten lahjoittama suuri, pyökkipuun juurista tehty tuoli.
Vierashuoneessa tapasimme vanhan tuttavan: runoilijan mainiosti tehdyn
marmorisen rintakuvan, jonka ensi kerran olimme nähneet Lontoossa,
Westminster Abbeyn juhlallisessa hämärässä. Ystävällisesti meille
näyteltiin kaikki tämän suuren talon alakerrassa olevat huoneet. Äänetön
hiljaisuus vallitsi joka paikassa. Akkunaverhot olivat kuumuuden takia
alaslasketut. Askeliemme ääni, joka lopetti hiljaisuuden, tuntui
pyhyyden loukkaamiselta. Suuri henki oli näissä huoneissa jättänyt
maallisen verhonsa... --

Ole Bull ja Longfellow olivat usein yhdessä edellisen, viimeistä vuotta
oleskellessa Ameriikassa. Kaksi iloista juhlaa viettivät molemmat
perheet yhdessä: Ole Bullin 70:nen ja Longfellowin 73:nen syntymäpäivän,
jotka olivat aivan likellä toisiaan. Silloin koristeltiin runoilijakodit
Norjan ja Ameriikan lipuilla, ystäviä tulvi läheltä ja kaukaa ja Ole
Bullin tutiseva käsi houkutteli rakkaasta viulusta suloisia säveliä. --

Pienet norjalaiset hevoset juoksivat reippaasti asemahuoneelle, josta
junan piti viedä meidät takaisin Bostoniin. Erotessamme antoi mrs Bull
meille puolisonsa, jo monta vuotta sitten taidematkalla Kaliforniassa
otetun valokuvan, sekä kertomuksen hänen elämästään, jonka hän itse on
kirjoittanut. Kun silmäilee tätä kirjaa, josta eräs arvostelija on
sanonut "the most admirable memoir written in english",[23] ja nauttii
siitä puhtaasta lempeästä hengestä, joka kirjassa vallitsee, vaikka ei
kirjoittajaa missään näy, silloin ei kummastele sitä, että Ole Bull
uudestaan avioliittoon aikoessaan ilmotti sen eräälle ystävälleen
seuraavilla sanoilla: -- -- "korkeammat vallat ovat päättäneet
kohtaloni. Minä tahdoin sulkea tien päivänpaisteelta, mutta päivää itseä
en voinut paeta."



Mark Twainin seurassa.


Pienellä Hartfordin kaupungilla Connecticutissa on se kunnia, että siellä
nykyään asuu kolme Ameriikan tunnetuinta kirjailijaa: Charles Warner,
Harriet Beecher Stowe ja S.L. Clemens, yleisimmin tunnettu Mark Twainin
nimellä.

Tehdassavuun kiedotussa Connecticutissa on Hartford viehättävä, viheriä
kosteikko. Vaikka sillä on 50,000 asukasta ja vaikka se on
valtion-pääkaupunki, on se huvilakorttelineen, varjokkaine puistoineen
ja hyvin hoidettuine pihoineen mitä miellyttävin olinpaikka
kesäkuumalla. Forest Streetin varrella kaupungin ulkoreunassa asuvat
kaikki äskenmainitut kuulut henkilöt.

Eräänä kauniina kesäkuun iltana kävelimme katua alaspäin paljainpäin ja
ilman päivänvarjoja, nauttien maaelämän oikeuksia. Tullessamme erään
ison komean talon luo, jonka verannalla neekeripalvelija puuhaeli, sanoi
ameriikkalainen seurakumppanimme: -- kas, nyt muistuu jotain mieleeni!
Mark Twain on lähettänyt sanan, että hänen tyttärensä on sairas, niin
että hän ei voi kutsua vieraita luokseen, mutta hän ja hänen vaimonsa
tulevat huomenna W:lle teitä tapaamaan.

Tietysti me pysähdyimme taloa katselemaan, saatuamme tietää, että se oli
Mark Twainin asunto. Se oli avara, harmaa kivitalo. Sen rakennustapa
nurkkauksineen, hevosenkengän-muotoisine akkunoineen ja leveine
verantoineen on Ameriikassa nykyään yleinen ja hyvin suosittu. Korkeita
tammia, kastanja- ja pähkinäpuita varjosti siistiä, ruohoista
pihakenttää. Keltaisten silkkiverhojen läpi virtasi valoa makuuhuoneiden
akkunoista ja omistajan kirjastosta.

Toiselta puolen verantaa kaikui iloista puhetta, ja toverimme, joka oli
hyvä tuttu talossa, meni sille puolelle. Kaksi vaaleapukuista tyttöä
siellä katseli somaa, kukilla ja lahjoilla katettua syntymäpäiväpöytää.

-- Kas tässä on miss Clemens, -- sanoi ystävämme taputtaen toista
tyttösistä olalle. Hän oli noin 16 vuotias, tavattoman soma
tummasilmäinen tyttö, kasvot hienot, ylhäisen näköiset, liikkeet melkein
liika arvokkaat, -- kuka olisi uskonut häntä Mark Twainin tyttäreksi!
Hän vastasi kuitenkin hyvin ystävällisesti kysymyksiimme sisarensa
terveydestä ja vakuutti, että isänsä oli määrännyt huomisen illan meitä
varten. Pikku sisar oli jo niin paljo terveempi, että oli tänään ollut
istumassa ja itse avannut syntymäpäivämyttynsä.

Kl. 8 seuraavana iltana menimme mr ja mrs W:n luo.

Mark Twain oli jo saapunut.

Miltä hän näytti?

Ahavoittunut ja päivänpaahtama ihan uskomattomasti ja ympärillä aina
ilmakerros pintynyttä tupakinsavua. Kasvot hienot, terävät, oikeat
kullankaivajan kasvot ja täynnä lukemattomia, pieniä ja suuria ryppyjä
ja uurteita; neronvakoakaan ei puuttunut otsasta. Hiukset tuuheat,
kiharat, harmahtavat; tutkivat silmät syvällä päässä, liikkeet jyrkät
mutta samalla hitaat. Vaatteet sopivat niin näin, aivan niinkuin
olisivat tienneet, että omistajasta oli yhdentekevä miltä puku näytti,
ja kaulassa leputteli kummallisella tavalla tulipunainen silkkiliina.

Hän pudisti kättämme avosydämmisesti, mutta vähä kömpelömäisesti ja
vastasi lyhyesti niihin tavanmukaisiin kohteliaisuuksiin, joita hänelle,
kuten ainakin kuuluisalle henkilölle, esiteltäessä lausuttiin.
Käännyimme mrs Clemensiin, -- häntä tulee ehdottomasti aina sanoneeksi
mrs Clemensiksi, samoin kuin ehdottomasti _unohtaa_ mr Clemensin Mark
Twainia puhutellessaan. Sillä ketä naista tahansa maailmassa voisi
ennemmin luulla Mark Twainin vaimoksi kuin mrs Clemensiä, jos nimittäin
ei muista, että äärimmäisyydet yhtyvät.

Äidiltä siis oli tytär saanut ylpeäntapaisen käytöksensä, hienot,
kauniit, tummat kasvonsa ja pienen ylhäisyysvivahduksen. Mrs Clemens on
hyvin hyvänluontoinen, hienosti käyttäytyvä nainen ja kenties älykäskin,
mutta hänet nähdessään ja nähdessään, että hän on sellainen kuin on,
tulee hämmästyksissään arvostelleeksi häntä kukaties väärin. Hän ja
hänen miehensä kohtelivat toisiaan ystävällisesti ja kunnioittavaisesti;
rouva näytti tyytyväisenä kuuntelevan pienintäkin miehen
maineen-alttarille laskettua ylistys-uhria. Heidän kotielämäänsä
kehutaan mallikelpoiseksi, sanotaan myös, että vaimon kylmempi
katsantotapa tasaannuttelee niitä, toisinaan vähä varomattomia
hyviätöitä, joihin miehen lämmin sydän aina on valmis.

Meidän huomiomme kiintyi, ymmärrettävästi kyllä, yksinomaan
kirjailijaan.

Hän oli onneksi hyvällä ja vieraskernolla tuulella ja seura näytti
elähyttävän häntä. Yhtä vierasta lukuun ottamatta olivatkin kaikki
läsnäolevat hänen läheisiä ystäviään. Hän istui suuressa nojatuolissa
kummallisessa lyykistyneessä, kierossa asemassa ja polttaa tuprutti
herkeämättä. Tupakanpolttoa ei Ameriikassa suvaita, jos naisia on
huoneessa, mutta Mark Twainilla on tietysti oikeus olla poikkeuksena.
Ensin hän istui vaieten, kunnes keskustelu oli käynyt vilkkaammaksi,
tarttui sitten puheeseen, ensin hitaasti, hampaiden välistä mutisten,
mutta innostui innostumistaan, kunnes piippu lopuksi eksyi viittovaan
käteen. --

Otettiin puheeksi neekerit ja Setä Tuomon tupa ja mainittiin samalla,
että Frederick Douglasin vielä 12-15 vuotta takaperin täytyi ihonvärinsä
takia matkustaa eläinvaunussa rautatiellä.

-- Niin, -- sanoi mrs Stowen sisar, joka oli seurassa, -- Harriet oli
niin vihattu kirjansa takia, että moni pappi varotti seurakuntaansa
karttamaan hänen turmiollista vaikutustaan; hän tahtoi muka kukistaa
Jumalan maailmanjärjestystä.

-- Haha, -- sujautti Mark Twain väliin, -- ovat ne kai jo näihin
aikoihin ehtineet huomata, kuinka paljo hän muutti Herramme
maailmanjärjestystä. No niin, Kopernikus ja Galilei... Sama juttuhan se
on taas. Mutta jos hänen kylvönsä nousi vihana oraille, on sen sato
ollut rakkautta. Seisoin eräänä päivänä kadunkulmassa, mrs Stowen
noustessa raitiovaunuihin. Vieressäni seisoi nuori, resupukuinen mies --
näytti maankiertäjältä, jätkältä. Huvittipa minua sanoa hänelle: --
tiedättekö kuka tuo nainen oli?

-- En, -- hän vastasi kummastuneena.

-- No, se oli Setä Tuomon tupa.

-- Tarkotatteko, että se oli mrs Stowe?

-- Sama juuri, hän itse.

Mies vilkasi minuun vähä epäillen, juoksi sitten raitiovaunun perässä ja
huusi ajuria pysäyttämään. Näin hänen nousevan vaunuihin ja lähdin
hymyillen tieheni. Muutaman päivän perästä tapasin sattumalta saman
miehen. Hän tunsi minut heti, nosti hattuaan ja sanoi loistavin silmin:
-- tehän minulle näytitte mrs Stowen, sir? Kiitän teitä, sir. Sain istua
hänen vieressään ja auttaa häntä ulos vaunuista.

Mark Twainin kertomistapa oli hidasta kaunopuheliaisuutta; samaa lajia
kuin Suomen talonpojan. Hänen kasvonsa olivat jutun alussa umpimielisen
näköiset, mutta loppupuolella loisti joka rypystä lystillisyys ja
sydämmen hyvyys.

Neekereistä johtui puhe neekerilauluihin ja kaskuihin. Verrattoman
lystikkäästi kertoi Mark Twain seuraavan jutun parhaalla Virgiinian
murteella: -- erään mustan kokin piti lähettää paisti sisään
päivällispöytään, juuri kun hänen armaansa tuli häntä tervehtimään.
Paisti oli oivallinen, mehevä hanhi ja hempukka heitteli siihen
nälkäisiä silmäyksiä. Kiusaus voitti kokkiparan. Hän sivalsi pois hanhen
toisen jalan ja työnsi sen kultansa kouraan.

Kun isäntä pöydässä ryhtyi paistia leikkaamaan, huomasi hän heti
petoksen. Isäntä synkistyi, mutta ei puhunut mitään. Päivällisen jälkeen
hän meni keittiöön ja kysyi kokkia. Kokki tuli vavisten.

-- Kuinka sinä uskallat, Sam, varastaa jalat minun hanhiltani, ennenkun
lähetät ne pöytään.

-- Minä en ymmärrä, massa[24] -- --

-- Kyllä minä sinun opetan ymmärtämään. Kuinka sinä uskalsit leikata
pois jalan hanhelta, joka meillä tänään oli puoliseksi?

-- En minä leikannut, massa -- --

-- Vai niin? Vai et sinä leikannut! Mitenkäs sillä hanhella oli vaan
yksi jalka?

-- Mitenkäkö -- -- -- niin -- -- -- arvatenkin se oli luotu sellaiseksi.

-- Sellaiseksi? -- sinä luulet siis, että on yksijalkaisia hanhia?

-- Niin luulen, massa.

-- No hyvä, tule mukanani.

Isäntä ja kokki astuivat yhdessä kanatarhaan, jossa hanhet, kalkkunat ja
kanat kilvan kaakottivat. Eräässä päivänpaisteisessa nurkassa seisoi
muutamia puoli unisia hanhia toisella jalallaan ja kokki kiiruhti heti
näyttämään niitä herralleen.

-- Vai niin, -- sanoi isäntä -- sinä luulet, että ne ovat luodut
yksijalkaisiksi. No, saadaanpas nähdä.

Hän taputti käsiään ja huusi: hy-ys!

Hupsis, jalat tulivat alas ja hanhet haasottivat kaakottaen tiehensä
kahdella jalalla.

-- Nooh? -- sanoi isäntä riemuiten.

-- Niin, mutta -- -- -- massa ei tainnut huutaa paistille: hys...

Tähän asti kerrottuaan, Mark Twain taukosi, tirkisteli meihin
veitikkamaisesti ja vaikeni. Koko kasvot hymyilivät, joka pieninkin
ryppy niissä hymyili.

Nyt kuiskuttivat naiset jotain mrs Clemensille, joka sanoi:

-- My dear, etkö laulaisi meille muutamia neekerilauluja tän'iltana?

Mark Twain mutisi jotain käheydestä ja ilkeästä nuhasta, mutta istahti
kuitenkin pianon ääreen. Ensin hän piippu suussa haaveillen soitteli
katkonaisia säveliä, sitten alkoi hyräillä ja lopuksi, laskien piippunsa
syrjään, hän lauloi kuluneella, mutta kuitenkin vielä selvällä
tenoriäänellä useita neekerilauluja.

Useimmat niistä olivat tavallansa hengellisiä ja kertoivat Mooseksesta
ja Faraosta, Saulista ja Taavetista, Taavetista ja Goliatista y.m. Eräs
Joosepista Faraon unien selittäjänä oli puoliksi leikkisä. Seitsemästä
lihavasta ja seitsemästä laihasta lehmästä siinä paljon puhuttiin.
Muuten niissä, vaikka olivat yksitoikkoisia ja surullisia, oli
liikuttavaa hurjaa runollisuutta, jonka Mark Twain sai mainiosti
kuuluville.

-- Mooses! Mooses! Laulakaa Mooseksesta! -- pyysi usea ääni.

Mark Twain näppäytti muutamia iloisia säveliä ja alkoi hupaista laulua
Mooses-nimisestä neekeristä, "joka halusi kultatohvelia, eikä voinut
niitä saada". Se oli kertosävelenä ja laulettiin oikealla
ameriikkalaisella Mark-Twainin-lystillisyydellä. Satuttiin sitten
puhumaan Suomesta ja joku tahtoi tietää, oliko Mark Twain suosittu
kirjailija meillä. Todistukseksi kerroin, että eräs nuori mies
Helsingissä oli niin ihastunut "Juttuun vanhasta jäärästä", että hänen
vaimonsa toivoi voivansa teurastaa sen, päästäkseen sitä kuulemasta. Se
huvitti kirjailijaa niin tavattomasti, että hän, niinkuin itse sanoi,
"nieli savun väärään kurkkuun" ja sai lähteä toiseen huoneeseen
yskimään.

Palattuaan hän taas lyykistyi matalaan nojatuoliinsa ja tarttui
keskusteluun. Myöhään iltaan asti hän puheli, hauskasti,
vaatimattomasti, herttaisesti ja nerokkaasti. Luuli koko ajan sanojen
alla kuulevansa hänen suuren, lämpimän sydämmensä sykkivän, samoin kuin
hänen suuri lämmin kätensä tuntui aina olevan valmis salaa pistämään
rahaa koko maailman kouraan.

Oli myöhä kun erosimme, hämäränä kesäyönä astellaksemme kukin kotiimme
lemuavia, puiden varjostamia katuja pitkin.

Mark Twain asui vaan pari taloa meitä alempana.

Vielä samana iltana tuli hänen palvelijansa luoksemme tuoden pienen
ohuen myttysen isännältään. Siinä oli Mark Twainin valokuva, jolle hän
omalla, omituisella käsialallaan oli kirjoittanut: "vanhan jäärän
muistoksi. Ystävänne Mark Twain s.o. S.L. Clemens."



Harriet Beecher Stowe.


Lähellä Mark Twainin suurta, komeata rakennusta on pieni vaaleanharmaa
puutalo, huvila sekin, niinkuin kaikki asuinrakennukset Forest Streetin
varrella.

Talo on kasvullisuuden helmassa. Kahden puolen kapeata liuskakivillä
laskettua tietä, joka kadulta vie rakennukseen, seisoo vienosti
suhisevia koivuja. Ruohokenttä on niitetty sileäksi ja tasaiseksi. Sitä
kaunistavat loistavat leukoija-, asteri- ja lobeeliarivit, hajupapu
aitaukset ja atsaleapensaat hienoine, valkeine kukkineen. Villi
viiniköynnös kapuilee pitkin verannan pylväitä.

Kaikki on hiljaista ja äänetöntä. Tuntuu kuin olisi kaikki äänet
uuvutettu vaikenemaan. Äänettömyys muistuttaa mieleen sairashuoneen
hiljaisuutta. Tämä soma, hiljainen talo onkin todella sairashuone.
Täällä viettää Harriet Beecher Stowe kaukana maailman pauhusta viimeisiä
päiviänsä. Mainitun suuren naiskirjailijan sisaren kanssa astuimme
varhain eräänä kevät-aamuna tähän taloon. Harriet Beecher Stowe on ollut
leskenä muutamia vuosia ja asuu yhdessä kahden naimattoman
kaksoistyttärensä kanssa; hänen poikansa on pappina eräässä saman
kaupungin kongregatsionalisti-seurakunnassa.[25]

Sisar jätti meidät yksin vastaanotto-huoneeseen, mennäkseen
tiedustelemaan, voitaisiinko meitä ottaa vastaan. Vaikka asunto
ulkoapäin tuntui sairashuoneelta, oli se sisältä aivan kuin pieni
taidekokoelma. Huoneen sisustuksessa oli käytetty sinistä ja valkeata
väriä, puuaine oli vaaleata. Pianokin oli vaalea ja pianotuolin
ompelukset siniset ja valkeat. Samanväriset olivat matot,
sohvienpäälliset, tyynyt, jakkarat, tuolit ja seinäverhot. Herttaisessa
aamuauringon-valossa näytti huone värineen lempeältä ja rauhalliselta.

Kahdessa kauneilla leikkauksilla koristetussa nurkkakaapissa olivat mrs
Stowen kaikki teokset; toisessa olivat koru- ja kansanpainokset,
toisessa kaikki muut, ensimmäisestä vähäpätöisen näköisestä Setä Tuomon
tuvasta, viimeisiin, uuden-aikuisiin painoksiin, joiden jokaisella
luvulla on otsakuva. Tulisijan yläpuolella riippui kirjailijan
velivainajan, kuuluisan Henry Ward Beecherin täyssuuruinen kuva,
elämän-iloa ilmaisevat kasvot, ajattelijan otsa ja silmät. Häntä
vastapäätä riippui toinen kuva: professori Stowen kuva. Hienot, terävät,
melkein viekkaannäköiset kasvot sieltä katseli, suun ja silmien
ympärillä oli synkkyyttä ja epäluuloa ilmaisevia juovia. Monessa
paikassa näkyi pojan kuva; täällä hän oli pienokaisena liehuvassa
musliinimekossa, tuossa koulupoikana ja tuolta hän katseli
äskenvihittynä pappina. Sitten tulivat lasten lapset, yksin tai
ryhmissä, hymykuoppaisia, veitikkamaisesti silmäileviä pikku naamoja,
pyyleviä kätösiä.

Useassa paikassa riippui samat naisenkasvot, valokuvana, öljy- ja
liitumaalauksena. Se oli lady Byron, jonka takia mrs Stowe hankki
itselleen niin monta vihamiestä Euroopassa. Monen muun korkeasukuisen
ladyn kuva siellä riippui, olipa vielä pari kuninkaallistakin sukua
laskevaa joukossa. Kaikki olivat niiltä ajoilta, jolloin kirjailija oli
maineensa kukkulalla, siis abolitsionistiliikkeen ajoilta. Seinillä oli
vielä sen lisäksi vähemmän- ja suuremman-arvoisia öljymaalauksia,
taiteilijoiden itse lahjoittamia. Pöydillä lojui maailman eri suunnilta
tuotuja elehvantinluusta, posliinista, kilpikonnansarvesta ja
päärlemosta valmistettuja pikku kapineita, kulta- ja hopeaheluja.
Abolitsionistiyhdistysten lähettämiä tervehdyskirjoituksia, kirjeitä ja
johtajien valokuvia; kirjailijoiden lahjoittamia teoksia korukansissa;
muna-, kivennäis- ja näkinkenkäkokoelmia; Euroopasta ja Ameriikasta
koottuja matkamuistoja -- sellaista tavaraa oli tukuttain kahdessa,
kolmessa huoneessa. Monta täysinäistä kirjakaappia lisäsi tavaran lukua.
Kaikki oli vanhaa, entisiltä ajoilta ja Euroopasta oli verrattain
enemmän kokoontunut kuin Ameriikasta.

Harriet Beecher Stowe alotti kirjailijaratansa Setä Tuomon tuvalla.
Siihen asti hän oli hyvin vähä tunnettu Ameriikassakin. Kustantaja,
jolle hän vei teoksensa, kohautti olkapäitään ja selaili
välinpitämättömästi käsikirjoitusta. Neekereitä? Se oli karu ja kansalle
vastenmielinen aine. Ja käsikirjoituspakka oli paksu. Kirja tulisi
olemaan kallis. Mutta olihan tekijä kuuluisan Henry Ward Beecherin
sisar. Olihan se edes jotain. Mutta yritys oli sittenkin uhkapeliä. Hän
päätti lähettää käsikirjoituksen takaisin, mutta sattui puhumaan asiasta
vaimolleen, joka pyysi romaania nähdäkseen. Luettuansa sen, sanoi hän
miehelleen: -- tiedätkö mitä, tässä kirjassa on rahaa. -- Mies mietti
asiaa, totteli vaimonsa neuvoa ja "Uncle Toms' Cabin" painettiin hänen
viikkolehtensä kaunokirjalliseen osastoon. Pian se ilmestyi kirjanakin
ja herätti niin myrskyistä huomiota, että Thackerayn "Vanity Fair", joka
tuli painosta samaan aikaan, melkein jäi takapajulle. Sen kuuluisa
englantilainen tekijä vastasikin, kun muuan hänen ystävänsä pahotteli
asiaa: -- no niin, minä teinkin tyhmyyden, kun unohdin pistää kirjaani
neekerin.

Mrs Stowe liitti siis kirjallisen toimensa heti alusta yleisölle niin
vastenmieliseen liikkeeseen kuin abolitsionismi oli. Moni pappi saarnasi
häntä ja orjienvapautusta vastaan, se kun muka "pyrki kumoamaan Jumalan
maailmanjärjestystä". Sanomalehdet ja arvostelijat sanoivat hänen
kirjaansa hävyttömäksi valheeksi ja sen luonteita tekijän vesipehmeän
mielikuvituksen tuotteiksi. Viha, kiukku ja parjaukset kävivät viimein
niin valtaviksi, että hänen ystävänsä neuvoivat häntä kirjoittamaan
"Setä Tuomon tuvan avaimen", jossa hän julkasi kaikki ne todelliset
tapahtumat, sanomalehtien kertomukset orjamarkkinoista ja tunnetuiden
henkilöiden näkemät orjienrääkkäykset, jotka olivat olleet pohjana "Setä
Tuomon tuvalle."

Tietysti ei se riittänyt mieliä rauhoittamaan. Liian palavaksi oli jo
kohonnut se kiihotus, joka päättyi pohjois- ja etelävaltojen välisellä
sodalla; naisen ääni ei enää sitä hillinnyt. Mutta kirja ja sen tekijä
pysyivät liikkeen keskustana. Mrs Stowe ansaitsi rikkauksia, hänen
kustantajansa vielä enemmän. Hänen nimensä oli kaikkien huulilla, vaikka
sitä ei aina lausuttu myötätuntoisesti. Siihen aikaan ei Uuden Englannin
vaimoilla ollut oikeutta itse hallita ansiotansa. Mrs Stowen suuret
teospalkat kuluivat suuren, nopeasti lisääntyvän perheen talousmenoihin.
Mies oli, niin kuin ameriikkalaiset sanovat "very clever",[26] mutta
arvokkaampia ominaisuuksia häneltä puuttui. Kun vaimo tahtoi tehdä
testamentin lastensa hyväksi, kielsi hän sen. Kun tämä kielto tuli
tunnetuksi, herätti se Massachusettsin valtiossa, jossa puolisot silloin
asuivat, yleistä suuttumusta. Pian sen jälkeen myönsi valtion
lakialaativa kokous naidulle naiselle oikeuden ansaittuun omaisuuteensa
ja tapausta Stowen perheessä pidetään tämän lakipäätöksen tärkeänä
vaikuttimena.

Jokainen, joka yksityisesti tunsi Harriet Beecher Stowen ja näki hänet
kodin piirissä, mieltyi häneen. Hän oli lempeä, iloinen, kärsivällinen
puolisolleen ja lapsilleen, reipas ja toimiva taloudessaan. Julkisena
salaisuutena tunnettiin Ameriikassa, että hänen miehensä oli tavattoman
itsevaltainen ja pikkulainen luonteeltaan ja vallitsi perhettään
rautakouralla. Hänen vaimonsa oli siitä huolimatta kuitenkin niin
rakastava puoliso, että sanoi loppu-iäkseen saaneensa kyllin onnea, kun
mies kuolinvuoteellaan tunnusti tehneensä väärin hänelle ja sanoi
tautinsa ajalla ruvenneensa hellästi rakastamaan vaimoansa.

Vielä sittenkin, kun mrs Stowe kirjailijana oli liittynyt muillekkin
aloille kuin orjuudenvastustajiin, pysyi hän verrattain vähä suosittuna.
Vierasta kummastuttaa se seikka, että Ameriikan kirjailijoista juuri
niitä kahta, Bret Hartea ja Harriet Beecher Stowea, jotka kenties enin
ovat tehneet maansa Euroopassa tunnetuksi, omassa maassa niin vähä
käsitetään. Ameriikka on vielä liian nuori, siitä tuntuu
vastenmieliseltä tavatessaan itsensä erämaaksi ja kullankaivajain
pesäksi kuvattuna. Mutta niin todellisesti, ja uskollisesti tosiasioihin
nojaten, vaikka samalla runollisesti, on Bret Harte kuvannut
Kalifornian, että joka askeleella siellä luulee tapaavansa tutun paikan.
Samoin huomaa vieras tuntevansa jo entuudelta Uuden Englannin[27]
mrs Stowen kertomusten kautta. Vanhan, puritaanisen elämän
jälkiheijastukset, Uuden Englannin säännöllinen, kirkkoakäypä,
kotikutonen, käytännöllinen, toimekas, vakava elämä on mrs Stowessa
saanut nerokkaan ja uskollisen kuvaajansa. Oleskele siellä vaan vähän
aikaa, niin tapaat elämässä siellä kaikki mitä hänen kirjoissaan olet
lukenut: varhaisen aamiaisen vastaleivottuine maissileipineen ja
lämpöisine ruokineen, kellorattaan tavalla kulkevan arkielämän,
käytännölliset miehet ja naiset, jotka kykenevät yhtä hyvin "naulaamaan
maton lattiaan rautakauhalla" (Harriet B. Stowe), kuin anomusehdotuksia
kongressille kyhäämään; siellä tapaat nurkkapolitiikin intoilijat,
lahkolaisuuden harrastajat, tulojensa lisäämis-kuumeen ... kaikki ne
tapaat täällä todellisuudessa, luettuasi ne ensin "Pikkukaupungin
elämässä" tai "Sam Lawsonin pikkukaupungin-jutuissa". Mutta Uusi
Englanti itse ei niitä näe, nuo kuvaukset koskevat sitä vielä liian
läheltä. Kenties se kerran, jahka "Pappismiehen kosinta" ja moni muu mrs
Stowen teoksista on muuttunut kallisarvoiseksi kehityskertomukseksi,
kenties se silloin oppii huomaamaan lämminsydämmisen tyttärensä arvon.
Kerrottiin että mainittua teosta nytkin jo aletaan arvostella oikein.
Gladstone, runoilija Lowell, Tennyson ynnä muut kuuluvat olevan sen
innokkaita ihailijoita. Sanotaan Lowellin sanoneen vaimollensa: -- my
dear, missähän kummassa meidän ameriikkalaisten ajatukset silloin
olivat, kun ensi kerran luimme tätä kirjaa? Tämähän on paras
sielutieteellinen kuvaus puritanismin taistelusta uudempaa uskonnollista
katsantokantaa vastaan, mitä Ameriikassa on kirjoitettu ja tullaan
kirjoittamaan. -- --

Hiljaa kuljimme huoneissa katsellen Harriet Beecher Stowen
suuruuden-ajan muistoja, kunnes hänen sisarensa palasi. Hän näytti
surulliselta ja kertoi kyynelsilmin, että nyt oli mahdoton tavata hänen
sisartaan, jolla yöllä oli ollut vaikea taudin puuska, niin ett'ei nyt
tuntenut ketään omaisistaan.

-- Mutta, -- lisäsi hän lohduttaen -- huomenna on sunnuntai ja oli hän
kuinka sairas tahansa, ei hän laiminlyö kirkonkäyntiään, kun Charlie
saarnaa. Siellä voimme tavata hänet.

Raskaalla mielellä jätimme kirjailijan päivänpaisteisen ja kuitenkin
synkän kodin.

Kun toisena aamuna tulimme kirkkoon, oli se jo täpösen täynnä, sillä
vaikka "the Reverend[28] Charles Stowe" on nuori, pidetään häntä pappina
erinomaisen etevänä. Sen lisäksi oli kongregatsionalisteilla niin
sanottu "lastenpäivä", jolloin pienokaiset kastetaan ja kirkko on
kaunistettu kukilla.

Me tulimme varhain, mutta edessämme olevassa penkissä istui jo Harriet
B. Stowe. Hänellä oli molemmilla puolillaan kaksi tytärtään, muuan häntä
vanhempi naimaton sisar ja miniänsä lapsineen. Tyttäret olivat kauniita,
ankaran näköisiä naisia; mustat silmät välkkyivät kummankin valkean
hatun alta.

Meidän seurassamme oli kirjailijan toinen sisar, joka nyt kumartui
eteenpäin ilmottamaan mrs Stowelle ja hänen seuralaisilleen meidän
tuloamme. Nämä kääntyivät ja tervehtivät kohteliaasti, mutta mrs Stowe
itse ei liikahtanutkaan. Hän istui kuin kivipatsas, kädet ristissä
tuijottaen alttarille. Heti kun poika astui sinne, alkoi äiti katsella
häntä. Aamuvirttä veisattaessa nousi hän ensimmäisenä seisomaan ja
kääntyi samalla meihin päin, niin että selvästi voimme nähdä hänen
kasvonsa.

Niin kalpea ja kuihtunut! Iäkkäältä hän ei näyttänyt, tuskin
viittäkymmentä vanhemmalta, mutta kasvonpiirteet olivat veltot ja
suupielen-juovat ilmaisivat tylsyyttä. Katse oli sieluton ja harhaileva,
sen loisteen oli pitkällinen tauti sammuttanut, tauti oli iholta vienyt
verevyyden. Vaikka itse oli kivuloinen hoiteli mrs Stowe niin
uskollisesti ja innokkaasti puolisoansa, tämän pitkällistä
kuolintautiaan sairastaessa, että hän laiminlöi säännölliset ruoka-ajat,
unen ja liikkumiset ulko-ilmassa. Tämä säännöttömyys sekä ankara
mielenliikutus miehen kuoleman jälkeen, tuottivat hänelle vaarallisen
aivotaudin, jonka seurauksena on ajatusvoiman tylsistyminen ja muiston
häiriytyminen.

Virrenveisuu näytti rauhoittavan häntä. Hän nousi seisomaan ja polvistui
aina sen mukaan kun jumalanpalvelus vaati, haki itse rukoukset ja virret
kirjastaan ja näytti hyvin hartaalta. Mutta heti saarnan alettua tuli
hän levottomaksi. Hajamielisesti, toisinaan tuskallisen mielipuolisesti
katseli hän ympärilleen, hän käänteli ja liikahteli, availi
raamattuansa, painoi sen taas kiinni, kuiskutteli tyttärilleen, jotka
tuon tuostakin varottavasti silmäilivät häntä, ja alkoi vihdoin leikkiä
vanhimman pojanpoikansa, pienen viisvuotiaan mustatukan kanssa. Hän
leikki hiljaa, varkain, mutta ei niinkuin vanhempi ihminen lapsen
kanssa, vaan niinkuin samanikäinen toverinsa kanssa. Kesken leikkiänsä
hän kerran kääntyi meihin päin, näytti hämmästyneeltä huomatessaan ihan
vieraita ihmisiä läheisyydessään ja katseli meitä tutkivasti. Vähitellen
tuo tarkastava silmäys muuttui yhä ystävällisemmäksi. Hän ojensi kätensä
kirkon penkin yli ja pusersi käsiämme ystävällisesti hymyillen ja
täysjärkisen katse silmissä.

Sitte hän taas kääntyi poispäin ja entinen levottomuus alkoi. Useampia
kertoja hän karkasi ylös tuskaantuneen, säikähtyneen näköisenä ja tahtoi
lähteä kirkosta, mutta omaiset estivät.

Poika ei ollut ollenkaan hänen näköisensä. Hänellä oli yhtäläiset hienot
kasvot, tummat hiukset ja silmät, kuin sisarillakin, mutta näytti
avomielisemmältä. Hän puhui yksinkertaisesti ja innostuneesti ja
suoritti kastetoimituksen viehättävän kauniilla tavalla.
Kongregatsionalistien tavan mukaan otti hän jokaisen pienen
valkopukuisen kastettavansa, -- joista muutamat jo kykenivät käymään --
käsivarsilleen ja kastoi hänet sitten maljassa olevalla vedellä. Hänen
kasvoistaan loisti isällinen osan-otto antaessaan pienokaisille nimeä,
jota kantaen heidän oli taisteltava elämänsä taistelu.

Mrs Stowe katseli hartaasti jokaista poikansa liikettä, mutta heti
kastemenojen päätyttyä palasi hänen levottomuutensa. Tuskalliselta
tuntui katsella tuota kerran niin selvää, terävää järkeä tylsistyneenä
-- katsella tuota otsaa, jonka alla niin moni suuri ja ihmisystävällinen
ajatus on syntynyt, tuskan ja kipujen synkistämänä. Kun väsynyt
ristinkantaja jumalanpalveluksen jälkeen nousi vaunuihinsa, tunkeusi
meidän rinnastamme surun ja kaipauksen, mutta samalla helpotuksenkin
huokaus.

Lopun päivää vietimme papin hauskassa, iloisessa kodissa, jossa nuori
vaimo ja miellyttävät lapset lisäsivät kotielämän suloa. Isäntä itse oli
hauska ja herttainen, hän tunsi perinpohjin oman maansa ja Euroopan
kirjallisuuden ja puhui lämpimästi ja kunnioittaen äidistään, jonka
elämästä hän kertoi monta arvokasta erikoiskohtaa. Mutta kaikki tuntui
vaan olevan kirjailijan todellisen, lämpimän, uhraavan elämän kalpeita
jälkiheijastuksia. Hänen elin-aikansa näytti jo olevan menneisyydessä,
ainoastaan sen varjo oli jäljellä.



Indianapolissa.


Uuden Englannin jätettyämme, matkustimme etelään päin Indianan valtioon.
Sen nimi on erehdyttävä. Ehdottomasti luulee nimestä päättäen koko
valtiota erämaaksi, jossa asuu vaan indiaaneja ja omituisia sekarotuja.
Yhtä erehdyttävä on vieraalle asukasten nimitys "the Indianians", kunnes
hän tottuu huomaamaan, että ameriikkalaiset valtion nimeen lisäämällä
päätteen "an" tai "ian", muodostavat siitä valtion asukkaille nimen.
(Kansasian, Missourian, Californian j.n.e.)

Indiana, "sukankutojienvaltio",[29] on viljava tasanko ja asukkaita
siinä on noin 2 miljoonaa. Sen halki matkustaessaan näkee vaan
oivallisia jättiläispeltoja ja niittyjä, toisinaan vilahtelee pienten
metsikköjen takaa päilyvä joen tai järven pinta. Orjasodan aikana oli
valtio jakaantunut kahteen eri puolueeseen, joista toinen liittyi
"pohjaan" toinen "etelään". Siten voi sattua että saman suvun, niin
vieläpä toisinaan, että saman perheenkin miehet taistelivat
vastakkaisissa armeijoissa. Ihmeellisen nopeasti ovat sodan haavat
menneet umpeen, mutta vielä kuulee Indianassa usein pilapuheita sen
"pohjoisesta" ja "eteläisestä" puolueesta.

Täällä ollaan niin lähellä entisiä kasvatusmaa- ja
orjiaomistavia-valtioita, että mustien halveksiminen vielä on vallalla.
Vaikka eivät lait enää estä neekerejä pääsemästä kouluihin tai
valtionvirkoihin, saavat he kuitenkin tuhannella tavalla tuntea
rotuvihaa ja halveksimista. Usein kuulimme sanottavan: -- ja noiden
elukkojen takia (verrattoman halveksivalla äänellä lausuttu) tuhannet
meidän parhaimmista miehistä vuotivat vertaan. -- Kummallista on, että
rotuviha ulottuu mulatteihin ja kvadrooneihin, joiden ihonväri ei
suinkaan ole tummempi kuin meksikolaisten ja joilla tuntuu olevan
neekeristä jäljellä ainoastaan sointuva ääni ja notkeat liikkeet.

Pääkaupungissa Indianapolissa on 75,000 asukasta ja 11 lämpöasteen
(Celsius) keskilämpö. Siksi täällä, niinkuin yleensä Lännessä, näkeekin
värittömän, karhean ihon ja valkeat hiukset sekä nuorilla, terveillä
tytöillä että reippailla työväenluokkaan kuuluvilla vaimoilla.

Me tulimme kaupunkiin lämpöisen vuoden-ajan alkaessa ja tapasimme siellä
tuiman ja kestävän kuumuuden, jota riitti 2 viikkoa herkeämättä.
Lämpömittari näytti aina 38 tai 40 pykälän lämmintä. Kuumat makuuhuoneet
eivät ehtineet jäähtyä sen lyhyen viileämmän hetken aikana, joka
auringonlaskua seurasi, ja nukkumisesta ei tullut mitään. Vaikka jo kl.
6 aikana aamulla otimme kylmän kylvyn, oli kuumuus jo kl. 1/2 8, jolloin
aamiaiselle oli mentävä, hervassut kaikki voimat.

Ainoa päivän-aika, jolloin kelpasi elää, oli 1/2 9 ja 11 väli illalla.
Silloin pyrki joka perhe portaalleen; siellä tapasit pienet ja suuret.
Herrat istuivat paitahihasillaan portaiden ylimmällä astimella ja
kastelivat ruohokenttää pitkästä vesijohdon-letkusta. Toisinaan
lähettivät vallattoman vesitervehdyksen naapurinsa puolelle ja saivat
vastaukseksi naurua ja parahduksia naisilta, jotka tähän aikaan päivästä
olivat valkeissa muslimi- tai koruompeleisissa pikeekangaspuvuissa.
Välin ohjattiin suihku huuhtomaan niiden lauhkeiden muulien päitä, jotka
kadulla vetivät raitiovaunuja. Moni, jolla oli runsaat vesivarat,
huuhteli jo 8 aikaan koko pihamaan, verannan, portaat ja talon
ulkoseinän, erittäinkin jos se oli kivestä. Se viilensi ilman, niin että
heti auringon laskettua voi oleskella ulkona.

Koko päivän kuului joka paikassa katumelun lomasta juoksevan veden
hiljaista lorinaa. Se lähti soodavesi-suihkukaivoista, joita oli joka
apteekissa. Ilman niitä Indianapolilaiset tuskin voisivat elääkkään.
Vanhoja ja nuoria, likaisia työmiehiä, hienoja naisia, ajuria ja
katupoikia puikahteli yhtämittaa sisään, jokainen laski lanttinsa
pöydälle ja sai lasinsa täyteen kihisevää vettä, joko hedelmänmehulla
tai jäähyytelöllä lisättynä. "Moxie" on myös lempijuomaa; se on hyvin
vaahtoavaa ja mallasmakuista, mutta ei juovuta. Harvassa maassa on niin
monenlaisia virvoitusjuomia kuin valtameren-takaisessa tasavallassa.
Tulee päästään pyörälle, kun pitäisi valita joku juoma niistä monista,
joiden nimet pitkissä listoissa riippuvat myymäpöydän yläpuolella.

Iltasin riennettiin joukoissa vesimyymälöihin. Sitten kuljeksittiin
hämärässä pitkin katuja, jotka oikeimmin ovat vaahtera- ja
katolpapuu-käytäviä. Jälkimmäisten kukista lähtee huumaava tuoksu. Heti
kun hämärä tuli, valaisi kaupunkia vihtamainen mahtava liekki. Se oli
n.s. luonnollista kaasua, jota hiljan oli keksitty kaupungin
läheisyydessä suunnattomat määrät. Kaupungin valoliekki paloi
äskenperustetun Luonnollisen Kaasuyhtiön konttoorin edessä.

Kuumuus ei kuitenkaan ollut huomattavana haittana kaupunkilaisten
puuhille. Päivällis- eli lunchtunnin aikana sydänpäivällä olivat kadut
tosin uneliaat ja tyhjän näköiset, mutta muina aikoina vallitsi niillä
sama hätäinen, toimekas liike kuin muuallakin siinä maassa. Kaupunki on
varakas ja ylpeilee jo mahtavilla puotiloilla sekä ylhäisten
kaupunginosalla, jossa neekeripalvelijoita, parihevosia ja hopealla
silattuja vaunuja pidetään jokapäiväisen leivän laskuun kuuluvina.
Hienoissa huoneissa kestittävät siellä mukavat, komeapukuiset rouvat
ystävättäriänsä. Siellä silkki sihisee, jalokivet kimaltelevat ja komeus
ja loisto häikäisee silmiä. Yksinkertaisemmissa piireissä, yliopiston ja
koulujen opettajien perheissä elellään luontevammin. Naapurit
pistäytyvät toistensa luokse milloin tahansa, ajavat yhdessä ulos
kaupungista pienissä kaksipyöräisissä, yhden hevosen vetämissä vaunuissa
ja käyvät toistensa luona vieraisilla; leivokset ja virvoitusjuomat ovat
tällaisissa kesteissä ainoat tarjottavat.

Indianapolilla on komeasti sisustettu kaupungin- ja raatihuone (state
house) rakennettu vuonna 1882. Siellä on kauniita pilaria
vaaleanpunaisesta graniitista, hienoja kattomaalauksia ja suuri
kirjasto. Yhdessä huoneessa riippuvat kaikkien valtion kuvernöörien
kuvat komeine kehyksineen. Jokaisella Yhdysvaltain valtiolla on
tällainen hallitustalo pääkaupungissaan. Siinä pitää valtion senaatti
istuntojansa, siellä yhtyvät Washingtonin yhteiseen kongressiin valitut
edusmiehet neuvotteluihin. Tämä talo on tavallisesti valtion
ylpeilemisen esine ja sen sisustamiseen tuhlataan suuria summia. Se on
tietysti auki jokaiselle ja sen kirjasto on jokaisen käytettävänä. Sen
saliloissa tapaa kansaa jos jonkinlaista: pieniä poikia paukkukaramellit
käsissä, miehiä, jotka roiskahuttelevat tupakkisylkiä portaisiin,
koulutyttöjä, matkailijoita, ylioppilaita ja silkkiin puettuja naisia.

Me oleskelimme kaupungissa vähää ennen republikaanien vaalikokousta
Chicagossa. Kun näiden molempien kaupunkien välillä on hyvin lyhyt
matka, ja Harrison, yksi silloisista etevimmistä ehdokkaista, asui
Indianapolissa, oli kaupunki kuohuksissaan. Joka ilta pidettiin
valtiollisia kokouksia ja mielenosotus-kulkuja, puotiloissa ja
liikepaikkojen akkunoissa riippui kehotuksia ja muotokuvia. Yhtenä
iltana oli kaupungin poikaklubilla juhlakulku ehdokkaansa hyväksi. Monen
naisen rintaneulasta tuijotteli jonkun ehdokkaan kuva. Eräänä iltana
tuli siihen perheeseen, jossa olimme vieraana, erään sanomalehden
lähetysmies ja pyysi puhutella talon isäntää. Hänet oli muuan Chicagon
lehti pannut hankkimaan meidän isännältä, joka oli kaupungin kirjallisen
klubin sihteeri, tämän klubin pöytäkirjoja neljä vuotta takaperin
pidetyistä kokouksista. Harrisonin vastustajat olivat kuulleet
huhuttavan, että hän niihin aikoihin mainitussa klubissa muka oli
pitänyt esitelmän kiinalaiskysymyksestä ja silloin selittänyt
vastustavansa kaikkia siirtolaistulvan ehkäisemiseksi ehdotettuja
pakkokeinoja. Tahdottiin saada asiasta varmoja todistuksia, jotta sitten
saataisiin Harrison Kaliforniassa ja muissa kiinalaistulvasta kärsivissä
valtioissa ehdokkaana kelpaamattomaksi. Chicagon lehden pahaksi onneksi
oli isäntämme gentlemanni sanan oikeassa merkityksessä, ja kieltäysi
klubin sääntöjä vastaan ilmaisemasta sen pöytäkirjoja.

Kaikki se huomio, jota vaalikiihotus ei ollut ehtinyt niellä, uhrattiin
muuten koulujen päättämisjuhlille, jotka olivat juuri näihin aikoihin.
Nämä juhlat ovat kaikkialla oikeita kansanjuhlia. Me kävimme
Indianapolissa kahden koulun päättäjäisissä. Koulun suureen juhlasaliin
oli kokoontunut useampia satoja ihmisiä. Punaisella vaatteella
peitetyllä, kukilla koristetulla lavalla, istuivat "the graduates",
eroavat oppilaat. Tytöillä oli valkeat puvut, pojilla mustat vaatteet;
toisilla oli frakit. Iältään he olivat kuudentoista ja kahdenkymmenen
vaiheilla. Pojistakin oli usealla palmunlehti-viuhka, jolla löyhyttivät
itselleen viileyttä, sillä kuumuus salissa oli tukahuttava. Koko
toimituksen aikana kuului yleisön viuhkojen heikkoääninen ritinä.
Ensimmäisinä istuivat lavalla kouluneuvoston jäsenet, koulunjohtaja ja
valtion koulujen ylitarkastaja. Oikealla puolen näkyi flyygeli ja
harmoonio lehtikasvien keskeltä.

Koulun johtaja oli illan puheenjohtaja. Pienen alkajaispuheen
pidettyään, kehotti hän sitä oppilasta, jonka nimi oli ensimmäisenä
ohjelmassa, astumaan esille. Ohjelmassa oli kahdeksan "esitelmää",
eroavien oppilaiden pidettäviä, mutta jokaista varten oli vaan määrätty
kymmenen tai viisitoista minuuttia; niiden välillä luvattiin lausuntoa
ja pianonsoittoa.

Ohjelman pituudesta ja tukahuttavasta kuumuudesta huolimatta kävi koko
komento rivakasti. Puheenjohtajan antaessa merkin astui joku poika tai
tyttö lavan keskelle, kumarsi syvään yleisölle ja ryhtyi tehtäväänsä.
Kaikkien äänet olivat hyvin harjoitetut ja kuuluivat selvästi huoneen
joka soppeen. Tyttöjen olivat tosin vähän kimeämäiset, niinkuin
Ameriikan naisten ylipäänsä, vastakohtana englannittarille, joiden
puheääni on pehmeä ja sointuva. Nuorten puhujien ulkonainen esiintyminen
oli tietysti hyvin erinlainen; toisilta se onnistui mainiosti, toisilta
huonommasti; saman tuomion voi sanoa esitelmien muodosta ja
sisällyksestä. Muutamat puhujat olivat tulipunaisia kasvoiltaan,
noikkasivat kulmikkaan kumarruksen tai niiata töpsähyttivät ja huutaa
huristivat sitten esitelmänsä aika kyytiä. Muutamat käyttäytyivät
miellyttävästi ja kainosti, vaikka reippaasti, ja puhuivat luontevasti.
Muutamat pojista matkivat nähtävästi jotain kongressin tai
kansankokousten lempipuhujaa. He kumarsivat arvokkaasti, seisoivat käsi
liivinpovessa, leikkivät napinlävessä olevalla ruusulla ja puhuivat
vapaasti leuka vähän koholla.

Sukupuolten eroavaisuus näkyi aineiden valitsemisessakin. Poikien
esitelmillä oli tavallisesti jotenkin näin kuuluvia nimiä: "George
Washingtonin uskonnollinen kanta", "Onko Ameriikka vapaa maa?",
"Republikaaniko vai demokraatti?", "Tullivapaudesta" j.n.e.

Tyttöjen aineet olivat enemmän kirjalliseen tai siveellis-filosoofiseen
suuntaan, niinkuin esimerkiksi "Thackerayn elämä", "Longfellow
suorasanaisena kirjailijana", "Mikä on oleva naisen asema
yhteiskunnassa?", "Hyvä omatunto", "Rikoksen ja rangaistuksen suhde"
j.n.e.

Ylipäänsä oli poikien ja tyttöjen esitelmillä hyvin vähän erotusta.
Kenties olisi ankara arvostelija pitänyt poikien esitelmiä kuivina,
mutta perinpohjaisempina, myöntänyt tyttöjen sanoneen paremmin
sanottavansa, vaikka esitelmää kenties vaivasikin pintapuolisuus. Mutta
ei sekään arvostelu kelpaisi yleiseksi säännöksi.

Soittokappalten suoritus onnistui välttävästi, mutta muutamat puheista
olivat erinomaisia niin nuorten ihmisten pitämiksi. Jos sen lisäksi
muistamme, että nämä koulut sivistysmäärineen ovat maksutta ylhäisten ja
alhaisten käytettävinä, että ne sanan oikeassa merkityksessä ovat
_kansakouluja_, niin voimme kadehtia Ameriikkaa. Kun lapset ovat niin
tarkasti tutustuneet äidinkieleensä, maansa kirjallisuuteen, historiaan
ja yhteiskunnallisiin oloihin, kuin nämä oppilaat esitelmillänsä
todistivat olevansa, ovat he saaneet perustuksen, joista mainituille
aineille kehkeää elävä harrastus.

Usiammat eroavista oppilaista olivat saaneet joko koulun, kaupungin,
Indianan valtion, tai yksityisten antaman palkinnon. Sellaisen oppilaan
nimeen oli ohjelmassa liitetty tähti. Kaikki esiintyvät saivat
puolueettomia ja ystävällisiä kättentaputuksia palkaksi; eräs tytöistä
sai kuitenkin melkein ansaitsemattansa kukkavasun soitannosta. Juhla
alkoi ja päättyi rukouksella.

Me olimme käyneet useassa koulujuhlassa muissa valtioissa ja kaikki
olivat samansuuntaisia. Eräs Chicagon alkeiskouluista, jonka oppilaat
olivat melkein yksinomaan työväenluokasta, oli pääasiallisesti
yhtäläinen kuin muutkin koulut, joissa kävimme, eikä sen oppilaat
suinkaan, mitä käytökseen ja olintapaan sekä mitä esitelmien
arvoon tulee, olleet varakkaampia oppilaita huonommat. Samassa
koulussa jaettiin useampia palkintoja, joista kolme oli rikkaan
sanomalehti-yhtiön "The Chicago Daily Newsin" antamaa parhaimmista
esitelmistä isänmaanrakkaudesta. Hämmästyä täytyi kuullessaan kuinka
oivalliset nuo 12-14 vuotiasten aineet olivat kokoonpanoltaan ja mitä
taitoa ne edellyttivät isänmaan historiassa.

Lähellä Indianapolista on pieni Irvingtonin yliopisto. Se on oikeammin
vaan kollege, eikä sillä sinäkään ole suurta arvoa. Se oli oikea
Ameriikalle omituinen, maalainen Lännenkollege; muutamia sisäoppilaita
siellä oli ja suuri joukko ulko-oppilaita. Rakennus oli uusi, sen
ympärillä kasvoi vanhoja, tuuheita puita. Ulkona käveli mies- ja
nais-ylioppilaita, muutamat valmistivat puheitaan, muutamat juttelivat
viuhkojaan löyhytellen. Eräs lady-professori valkeassa musliinipuvussa
sinipunerva vyö koristuksena, otti meidät hyvin ystävällisesti vastaan,
näytteli kaikki katseltavat paikat ja vei meidät lopuksi juhlasaliin.
Hän oli suorittanut tutkintonsa Euroopassa ja kieltäysi hymyillen
vastaanottamasta professorin nimeä, jolla seuraajamme ameriikkalaisen
tavan mukaan häntä, niinkuin kollegen muitakin opettajia, puhutteli. --
Meillä amerikkalaisilla on se paha tapa -- tunnusti hän herttaisen
avomielisesti -- että me puhuttelemme toisiamme ansaitsemattomilla
arvonimillä. Euroopassa minä olisin vaan maisteri tai lehtori.

Koko kollege, opettajat, ylioppilaat, sisustus ja juhlapuuhat, kaikki
olivat yksinkertaiset, maalaismaiset samoin kuin läsnäoleva yleisökin.
Korkeammalla lavalla istuivat uhrit, 19 miespuolista ja noin 9 tai 10
nais-ylioppilasta, parhaimpiin vaatteisiinsa pyntättyinä. Tytöillä oli
kukkia tukassa, herroilla nappilävessä. Juhlajärjestys oli sama kuin
kouluissakin. Ainoa erotus oli se, että esitelmien sisällys oli
kehittyneempi. Ylen vanhoja eivät nämäkään nuoret puhujat olleet;
päinvastoin huomasi useampien kulmikkaista liikkeistä ja käheistä,
epätasaisista äänistä, että harva heistä oli päättänyt toista kymmenystä
ikävuosistaan. Ainoastaan yksi nais-ylioppilas esiintyi. Hän puhui
Dickensin romaanien sielutieteellisestä merkityksestä ja esitelmä oli
hyvänä todistuksena esittäjänsä kirjallisten tutkimusten tarkkuudesta.
Herroista puhui moni ja moni oli valinnut vaikeasti sulavia aineita,
joita nuorukaisen tyhjäntarkkuudella selittivät.

Juhla kesti kolme tuntia, kerran vaan oli pieni väliaika esitelmien
lomassa. Täällä niinkuin kouluissakin seurattiin tavallista
juhlajärjestystä. Puheenjohtaja alkoi ja lopetti juhlallisuuden
rukouksella ja puheella, yksi ylioppilaista kiitti puheenjohtajaa. Tätä
tapaa seurataan tarkasti Englannissa ja Ameriikassa, pikkulasten
raamattukokouksissakin, joissa joku täysikasvuinen kehottaa pienokaisia
käsientaputuksella ja "cheeringillä" (vastaa meidän hurraamista)
ilmottamaan puheenjohtajalle kiitollisuuttaan. Samoin seurataan pienissä
lukuklubeissa, lasten- ja ompeluyhdistyksissäkin ankarinta
parlamenttaarista järjestystä. Vieraasta se välistä tuntuu
naurettavalta, mutta tämän varhaiseen järjestykseen tottumisen arvon
ymmärtää, kun ajattelee niitä suuria töitä, joita näissä kummassakin
maassa järjestetyn yhteistyön avulla on tehty.

Indianapolis on nopeasti kehittyvä kaupunki. Se ylpeilee muun muassa
kolmea vuotta vanhalla taideyhdistyksellä, joka jo on ostanut paljon
kauniita tauluja, ja on sillä taideteollisuus-yhdistyskin, jossa oli
näytteillä kauniita mattoja, verhoja ja varjoja. Kaupunki on varakas ja
ihan nykyaikainen, vaikka nimi puhuu indiaaneista.



Vaalikokous Chicagossa.


Pullmanin komeiden makuuvaunujen eteen valjastettu höyryhepo kiiti
hirnahdellen halki entisen ruohoaavikon, joka nyt on asuttu ja viljelty.
Kun on jättänyt Indianan ja sen viljavan yksitoikkoisuuden ja päässyt
naapurivaltion, Illinoisin, alueelle, odottaa turhaan näköalojen
muuttuvan. Sama keltainen aavikkoruoho täälläkin aaltoilee, samanlaiset
pienet, harmaat ja valkeat puutalot vihreine akkunaluukkuineen
vilahtelevat ohitsesi. Vasta kun tullaan Chicagoa lähemmäksi tulee
muutos. Mutta se tuleekin äkkiä. Seuraavassa silmänräpäyksessä avautuu
Michiganjärvi hurmaavana mahtavassa aamulevossaan eteesi ja junasi
karkaa ihan sen äyrästä pitkin. Yhtä äkillinen on muutos ruoholakeuksien
unnuttavasta kuumuudesta, joka tuntuu viettelevän vetelehtimiseen,
siihen tulisen kiihkeään katuelämään ja raitisten järvituulien
viilentämään ilmaan, jossa jättiläislapsi Chicago kasvaa ja paisuu.
Chicago on ameriikkalaisen kehityksen kukka. Chicago on levottoman,
rivakasti eteenpäin ryntäävän, kohdistetun ja samalla pintapuolisen
ameriikkalaisen nykyaikais-elämän perikuva.

Tänään siellä oli entisten lisäksi noin neljäs-osa miljoonaa ihmistä; se
oli kiihkeä, ärtynyt, juhlakulut, seppeleet ja liput lisäsivät sen
kirjavuutta. Demokraattien puolueella oli muutama viikko sitten ollut
valmistava vaalikokous S:t Louisissa, jossa se riemulla oli valinnut
Clevelandin presidentin-ehdokkaaksi. Republikaanien puolue piti nyt
kokousta Chicagossa, johon kaikista valtioista oli kokoontunut
lähetystöjä. Kun ehdokkaita oli kokonainen kymmenluku ja mielipiteet
tuntuivat hyvin eroavilta, odotettiin hyvin myrskyistä viikkoa.

Ohimennen mainittakoon tässä, että näillä nimillä,[30] niinkuin tunnettu
on, Ameriikassa on ihan toinen, ahtaampi merkitys kuin muuten.
Republikaanit harrastavat Unioonin yhteyttä ja puolustavat eri
valtioiden valitseman yhteisen hallituksen ylivaltaa. Demokraatit
vaativat eri valtioille suurempaa itsensä-hallitsemisoikeutta; he
koettavat siis laajentaa valtioiden oikeuksia valtiollisen yhteyden
kustannuksella. Tästä mielipiteiden eroavaisuudesta syntyi esimerkiksi
veljessota pohjoisten- ja etelävaltioiden välillä v. 1861. Republikaanit
(Pohja) tahtoivat poistaa orjuuden ja väittivät, että Unioonin
yhteisellä eduskunnalla oli valta velvottaa yksityiset valtiot sitä
lakkauttamaan. Demokraatit (Etelä) kielsivät Unioonilta tämän oikeuden
-- ja sota julistettiin. Jo v. 1776, kun tasavalta perustettiin olivat
nämä puolueet olemassa, vaikka niiden eroavaisuus on toisinaan ollut
vähemmän tuntuva. Nykyään on oikeimmin tullikysymys erimielisyyden
polttopisteenä. Republikaanit ovat suojelustullien ystäviä ja
demokraatit vapaakaupan harrastajia. Niin sanotaan julkisessa ohjelmassa
-- mutta todellisuudessa ei puolueiden välillä ole niinkään suurta eroa.
Se on usein vaan kaunis nimi vanhalle, Etelän ja Pohjan välillä
kytevälle vihalle. Jo ensimmäinen kävely Chicagon pääkaduilla tänä
heinäkuun päivänä 1888 teki mahtavan vaikutuksen. Kaikkialla oli
seppeleitä, lippuja ja neljän etevimmän kilpailijan: Walter Greshamin,
John Shermanin, Benjamin Harrisonin ja William Algerin kuvia. Eräs suuri
kauppapuoti, jonka omistaja luultavasti oli Indianasta kotosin, oli
täyttänyt akkunansa Indianan ehdokkaiden, Greshamin ja Harrisonin,
jättiläismäisillä kuvilla. Niiden alla seisoi luettavana:

    "We could be happy with either,
    Were the other dear charmer away".[31]

Sherman Housen hotelliin tullessamme oli se täyteen sullottu, siellä oli
lähetystöjä ja kokoukseen pyrkijöitä. Joka toisella ovella oli suuria
paperilevyjä selityksineen: Marylandin lähetystö, Louisianan lähetystö
j.n.e. Jos tirkistit sisään, näit muutamia paria herrain sääriä pöydällä
sojottamassa, samalla kun niiden omistajat lepäsivät rentonaan armaassa
keinutuolissa, nauttien pientä levonhetkeä paitahihasillaan ja tupakkaa
pureskellen. Ameriikan suuren tasavallan pojat ovat tavallisesti naisten
läsnäollessa oikeita siisteyden ihmeitä, mutta annas kun pääsevät
yksikseen, niin nähdään makkaralla toinenkin pää. Sitä todistavat
esimerkiksi portaisiin joka astimille asetetut sylkilaatikot sekä ne
vaaleanruskeat pilkut, jotka Yhdysvalloissa rumentavat julkisten
rakennusten komeita marmorilattioita; niin on laita kuvernöörin
yksityisessä pyhätössä ja alhaisimman kirjurin ahtaassa työkomerossa.
Sherman Housella oli se vähäpätöinen kunnia, että sinne olivat kaikki
pienemmät puolueet asettuneet, nimittäin Etelävaltojen lähetystöt --
(eteläläiset ovat, niinkuin ennen jo on mainittu, enimmäkseen
demokraatteja eivätkä republikaaneja) -- prohibitsionistit (raittiuden
harrastajat) ja nais-asian ystävät. Pacific Hotellissa vallitsi
Greshamin puolue Robert Ingersollin johtamana. Hänellä oli apunaan
reipas, iloinen rouvansa ja kaksi viehättävää tytärtä sekä näiden
vaarallinen naisellinen s.o. salainen vaikutus. Muillakin puolueilla oli
jokaisella eri majatalonsa. Naisten pääkortteerissa vallitsi hauska
kiire. Naisia tuli ja meni, sanomalehtikirjoituksia luettiin ja
korjaeltiin, kirjeitä, anomuksia ja kehotuksia toimeenpanevalle
toimikunnalle valmisteltiin. Kaikki kävi ystävällisesti, hauskasti ja
välinpitämättömyydeltä näyttävällä tyyneydellä, joka on ominainen
Ameriikan naisen toiminnalle. Emäntinä olivat miss Susan B. Anthony,
jonka harmaassa päässä asuu Yhdysvaltojen nais-asian johtava aate, sekä
mrs Wallace, pieni, kaunis, surumielisesti katseleva, tummasilmäinen
rouva, jonka kasvoista päättäen helposti olisi luullut ranskattareksi.

Vihdoin varustausimme lähtemään kokous-pääsylippujen hakuun. Niiden
saanti ei ollutkaan helppo. Jokaista kokoussalin sisäänkäytävää
vartioitsivat tarkkasilmäiset poliisit, joiden varma kohteliaisuus
näytti uhkaavalta. Useimmilla meistä naisista oli ennaltaan ostetut
pääsyliput, mutta muutamat olivat vasta äsken saapuneet ja niiden täytyi
joko maksaa 12-25 dollariin lippujen hankkijoille tai järkyttää
vallanpitäjien sydämmiä imarruksilla ja liukkailla sanoilla. Tietysti
koetettiin jälkimmäistä keinoa, sillä niinkauan kuin naisilla ei ole
äänestys-oikeutta saavat he olla kavalia. Mutta apua ei siitäkään
lähtenyt. Vihdoin tunkeusi meitä päin paksu, vaaleanverinen herrasmies,
jonka vaaleat liivit vaativat mahtavan, pyöreän tilan.

-- Ooh, tuolla tulee Bob, -- huokasi miss Anthony. -- Nyt ei ole hätää.
Hän kyllä päästää meidät sisälle.

Bob oli itse Robert Ingersoll. Hän talutti käsivarressaan suloista
nuorta tyttöä ja nyökkäsi, viittoeli ja huusi jo kaukaa tungoksesta
meille:

-- Hauska nähdä teitä, miss Anthony. Mitenkäs tuumanne onnistuvat?
Niin-niin, minä teen mitä voin asianne hyväksi. Vai ei teillä ole
pääsylippuja? No, saadaan nähdä, saadaan nähdä.

Päästyään meidän luoksemme esitteli hän tyttärensä.

-- Hyvää päivää, Bob. Miten voitte? -- sanoi miss Anthony. -- Hauskaa on
nähdä teidän tyttäriänne.

Tytöt kumarsivat hymyillen.

-- Lapset -- sanoi isä, -- tiedättekö, että nyt puhuttelette Susan B:tä?

-- Ooh, "Susantäti" -- huudahtivat tytöt, sillä miss Anthony on nuorten
suuri lemmikki, vaikka eivät olisi häntä koskaan nähneetkään. Ameriikan
suuri vapaa-ajattelija, kaunopuhuja, kirjailija oli kovin palavissaan ja
pyyhkieli tuon tuostakin rumia mutta rohkeita ja varmapiirteisiä
kasvojaan.

-- Kuinka suloista ja viileätä teillä mahtaa olla Suomessa! -- sanoi
hän. -- Minun täytyy muuttaa sinne. Täällä on niin kurjaa, kaikki tyyni.
Koko ihmiskunta on erehdys. Paras alkaa alusta. Palata häntään ja
kokkospähkinöihin.

Hän vilkutti hassun-aikaisesti silmiään, suuteli jäähyväisiksi
rouvaansa, joka sillä aikaa oli tullut paikalle, tyttäriänsä ja paria
kolmea tytärtensä nais-ystävää -- sitä tapaansa hän ei milloinkaan
laiminlyö -- ja vakuutti: -- miss Anthony, te pääsette sisään, sen minä
takaan. Tiedättehän että olen nais-asian ystävä, miss Anthony.
Sanoitteko, että teillä pitäisi olla sananvalta kokouksessa? Niin-niin,
tietysti teillä pitäisi olla. Se on häpeä, että teillä ei ole. Mutta,
niinkuin sanoin, koko ihmiskunnan olo on erehdys, tyhmä, kurja erehdys.

Hän vilkui meihin nauraen ja poistui. Heti senjälkeen tuli luoksemme
punaisella järjestysmiehen merkillä koristettu herra ja saattoi meidät
sisään.

Ensi silmäyksellä huomasi vaan aaltoelevan meren ihmispäitä, viuhkoja ja
nenäliinoja. 8,000 ihmistä istui sullottuna tähän jättiläismäiseen
huoneeseen, joka oikeimmin oli vastainen teaatterisali, vaikka nyt vaan
väliaikaisesti valmistettu. Keskellä oli kukkasilla kaunistettu
puhujalava ja sillä seisoi jo kokouksen puheenjohtaja, mr Estee
Kaliforniasta. Hänen ympärillänsä oli rivittäin sanomalehtimiesten
pöytiä ja niiden välissä puikahteli sähkösanomain-kantajia ja
painopoikia. Sali oli koristettu eri valtioiden lipuilla ja vaakunoilla;
melkein kaikilla kuulijoilla oli sen lisäksi pieniä "uniooni-lippuja",
joita pienimmästäkin syystä heiluteltiin.

Kokous alkoi, niinkuin kaikki kokoukset Ameriikassa, rukouksella. Kun
veisattiin "Oi, Herra, sua lähemmäks'", lausui naapurini sääliväisestä,
näyttäen valtiollisen kiihkon tulistuttamia kasvoja ympärillämme: --
raukat, he tarvitsevat todellakin tätä virttä. Kun he tulisivatkin Häntä
lähemmäksi.

Valmistavat puheet eri ehdokkaiden hyväksi oli pidetty kolmena
edellisenä päivänä. Nyt piti huudon tapahtua: valtioiden vaalitulokset
oli ilmotettavat. Sihteeri, jyrisevällä äänellä varustettu mies, huusi
jokaisen valtion nimen ja äänien määrän. Valtion lähetystön
puheenjohtaja karjasi takaisin, kuinka monta niistä oli tullut kunkin
ehdokkaan osalle. Mutta tätä 8,000 ihmishengen suuruista joukkoa ei
ollut helppo johtaa.

Se kihisi ja kuohui puoluekiihkosta. Heti, kun jonkun ehdokkaan nimi
mainittiin, remahti hurrahuuto. Puheenjohtajan nuija kolahti tuon
tuostakin pöytään. Tuon tuostakin hän yrmeästi vaati hiljaisuutta.
Lähetystöjen rivistä alhaalla salissa huudettiin vähän väliä: --
puheenjohtaja tyhjentäkää ylälehterit! Ulos väki sieltä! Me emme kuule
mitään tässä melussa. -- Tällaisiin kehotuksiin vastattiin lehteriltä:
-- heittäkää se ulos! Eläköön Blaine! -- Blaine oli ensi päivänä
lehterien lemmikki. Kun kuultiin Kalifornian antaneen kaikki 16 ääntään
hänelle, syntyi salissa ainakin 6 minuuttia kestävä pauhu. Puheenjohtaja
varotti ankarasti yleisöä, uhaten paikalla raivauttaa lehterit tyhjiksi
ja vähitellen joukot tyyntyivät. Mutta jos joku lähetystöjen jäsen oli
niin varomaton, että huusi jonkun ehdokkaan nimen kovemmalla, huomiota
herättävällä äänellä, kuin muiden, hui! sulku oli puhki ja entinen pauhu
alkoi uudestaan.

Heeejjj! Hi-i-i-ih! Eläköön Blaine! Eläköön Kalifornia! Huhhu-uuh!
Hi-i-i-i -- vinguttiin ja ulvottiin ympärillämme. Miehillä, naisilla ja
lapsillakin oli rinnallaan punaisessa, sinisessä tai sinipunervassa
nauhassa eri ehdokasten kuva. Lippuja liehutettiin, nenäliinat ja
viuhkat löyhyivät.

-- Katsokaa, -- sanoi miss Anthony, -- noin me luomme Yhdysvalloille
presidentin.

Kahteen kertaan luettiin vaalien tulokset. Turhaan. Ei yhdelläkään
ehdokkaalla ollut määrättyä enemmistöä, 500 ääntä (noin kahdeksasta
sadasta). Hikisenä ja nälkäisenä palasi kukin kotiinsa; lähetystöt
pitääkseen sovittelukokouksia ja koettaakseen saada yksimielisyyttä
toimeen. Hotellin nostokoneessa kysyi miss Anthony eräältä
untuvahuuliselta edustajalta, Etelästä lähetetyltä neekeriltä: kenen
luulette tulevanne valitsemaan?

-- Blainen me tietysti valitsemme, -- vastasi nuorukainen kopeasti. --
Blaine on kansan mies ja Blainen on kansa valitsevakin.

Tuntui kummalliselta katsella miss Anthonyä, etevää, nerokasta, hienosti
sivistynyttä naista tuon taitamattoman ja rehvastelevan neekerin
rinnalla. Edellisellä ei ollut äänestys-oikeutta, jälkimmäinen kopeana
ylvästeli oikeudellaan. Ameriikassa on tuon tuostakin tilaisuus
samanlaisiin vertauksiin. Täällä, jossa vapaus on ilmana, jossa joka
mies voi pyrkiä hallituksen ohjaajaksi, täällä tuntuu hullutukselta,
että naiset ovat pakotetut mykiksi sekä yhteiskunnallisella että
valtiollisella alalla.

Ei illan kokouksessakaan mihinkään päätökseen päästy. Shermanilla oli
enin ääniä, Harrisonilla ja Greshamilla sen jälkeen enin. Muilla,
Algeria lukuun ottamatta, oli vaan joitakuita ääniä. Sen sijaan olivat
kuvernööri Mac Gilney ja Abraham Lincoln nuorempi, presidentin poika,
alkaneet kohota. He olivat ehdokkaita, joita joka puolue olisi voinut
valita. Usealla kuulijalla oli muistikirja mukanaan, vaalitulosten
merkitsemistä varten. Yhtäläistä räyhyä, hurrahuutoja, ahdinkoa,
kuumuutta. Kun ei mitään päätöstä kuulunut, alkoi yleisö huutaa
lemmikkejään: kuvernööri Forakeria ja "Bob'ia". Tuskaantuneena kysyi
puheenjohtaja vihdoin: -- mitä kokous tahtoo?

-- Ingersoll! -- ulvoivat joukot.

Ja Ingersoll tuli. Isona ja mahtavana hän seisoi muita ylempänä
puhelavalla. Mahtavaa ja tyyntä oli alussa hänen kaunopuheisuutensakkin,
joka lieventävän öljyn tavalla hiveli ärtyneitä mieliä tyynemmiksi.
Mutta hän oli itse liian innostunut vaalista, hänelläkin oli oma
toiveensa vaalin tuloksista. Hän käyttäytyi varomattomasti. Kuvattuansa,
millainen valtiollinen asema parast'aikaa oli, kuvasi hän millaista
miestä valtion johdossa tarvittiin. Sitten hän vaikeni, ojensi
käsivartensa, katsahti lehtereitä pitkin ja kysyi mahtipontisesti:

-- Kuka on sellainen mies?

-- Gres-ham! räyhäsivät lehterit. Ja nyt oli järki ja järjestys
tiessään. 11 minuuttia koetti Ingersoll taas saada puheenvuoroa.
Turhaan. Omalla varomattomuudellaan hän sen oli menettänyt, eikä saanut
sitä enää takaisin. Vihasta kalpeana, hammasta purren hän istui
paikalleen. Tavallisia hiljentämiskeinoja koetettiin, mutta muutamaan
minuuttiin niistä ei ollut mitään apua. Kokous hajaantui vähitellen.
Lauvantai, viides kokouspäivä valkeni, mutta turhat olivat kummatkin
istunnot. Puolueet puskeskelivat, mutta ei yhdenkään sarvet katkenneet,
taistelua siis jatkettiin.

Sunnuntai kului ulkopuolisesti hiljaa, mutta sisällisten intohimojen
riehuessa. Johtajat pitivät yksityisiä sovittelukokouksia.

Vihdoin päästiin maanantaihin. Useimmat olivat tuskaantuneet jupakasta,
ja halusivat vaan kotiinpääsyä. Ensimmäisessä huudossa saatiin samat
tulokset kuin lauvantain istunnossa, Gresham vaan oli Ingersollin puheen
takia menettänyt kaikki toiveet ja Alger voittanut monta ääntä. Heti
ensimmäisen huudon jälkeen nousi Allison-puolueen johtaja, jonka ehdokas
lauvantaina oli voittanut useita ääniä ja ilmotti saaneensa käskyn
jättää ehdokkaansa pois kilpailusta. Yleisö ilmaisi ystävällisellä ja
kestävällä ulvonnalla olevansa kiitollinen tästä ratkaisuavusta. Ja nyt
kohosi jännitys kestäväksi. Ken tulee presidentiksi? Algerko, jonka
kaikki voisivat valita, jos vaan tahtoisivat? Shermanko, joka
kieltämättä olisi ollut oikea mies virkaan, mutta jota muutamat valtiot
erään veroriidan takia vastustivat? Harrisonko, tuo yleisesti suosittu,
hyvänluontoinen presbyterikö, samannimisen presidentin pojanpoika?

Toisessa huudossa Alger nousi, Sherman laski ja Harrison voitti.
Kolmannessa huudossa jäi Alger alemmaksi, Sherman yhä laski ja Harrison
pääsi ensimmäiseksi.

Nyt oli yleisö tullut niin ärtyneeksi ja kärsimättömäksi, että siitä
kasvoi hirmuhaltias. Yhtenään kaikui huutoja: -- hiljaa siellä! Hattu
pois päästä! j.n.e. Ennen neljättä huutoa pyysivät muutamat valtiot
miettimis-aikaa. -- Ei! -- kirkuivat lehterit.

114

VAALIKOKOUS CHICAGOSSA.

Viisi minuuttia saivat epäröivät vakaantumis-aikaa ja sitten alkoi
neljäs huuto. Heti alussa näkyi, että Harrisonin vaaka oli käynyt
raskaammaksi. Kalifornia ja Maine olivat tähän asti uskollisesti
kannattaneet Blainea, vaikka hän muista valtioista vaan oli saanut
hajaääniä. Nyt ne antoivat kaikki äänensä Harrisonille. Pensylvania 72
ääninensä luopui Shermanista ja liittyi Harrisoniin. Sitten alkoivat
pikku valtiot ja alueet 2 tai 4 äänineen tipahdella Harrisonin
puolelle, ja yleisö ulvoi kiitollisuudesta jokaiselle lisälle. Vihdoin
kl. 2 oli huuto päättynyt ja Harrisonin voitto varma. Yleisö nousi
seisomaan kuin yksi mies. Voittajan kuvaa heilutettiin lavalla, liput,
viuhkat, nenäliinat ja hatut olivat vimmatussa liikkeessä. Huone
myrskysi suosion-osotuksista. Sama yleisö, joka kolmea päivää ennemmin
oli ihastuksesta hihkunut, kun vaan Blainen nimikin mainittiin, riehui
nyt Harrison-riemussa. Usea puhuja ylisteli hänen avujaan ja kiitteli
kansan viisasta vaalia. Sähkösanoma-sade levitti ympäri maata tiedon
päätöksestä. Kanoonanlaukaukset kumisivat. Kaduilla kierteli
juhlakulkueita.

Yhdysvaltojen republikaaninen presidentin ehdokas oli syntynyt.



"Kristillinen tiede."

(The Christian Science.)


Eräässä edellisessä luvussa on jo mainittu, että ehdoton uskonnonvapaus
Ameriikassa on synnyttänyt koko joukon uskonnonmuotoja. Vaikka vieraan
täytyy kunnioittaa sitä elävää intoa, jolla ameriikkalaiset ryhtyvät
uskonnollisiin kysymyksiin, näkee hän kuitenkin samalla Ameriikan
ajatuksenvapauden varjopuolenkin: kansa rakastaa niin kiihkeästi tätä
vapauttansa, että se usein on valmis omistamaan uutta ja
koettelematonta, sen sijaan että koettaisi säilyttää ja kehittää jo
taattua totuutta.

Sama on laita tieteellisten kysymysten, emmekä mahtane liioitella, jos
sanomme, että ameriikkalaiset ovat taipuvaisemmat pitämään otaksumaa
perustotuutena, kuin ahkerasti tutkimaan tieteen hiljaisissa pajoissa.
Siitä syystä Ameriikassa lentelee tieteellisiä puolitotuuksia kuin
kiiltäviä tulikärpäsiä, houkutellen useita mukanaan ja anastaen
ansaitsematonta arvoa ja luottamusta. Niillä saattaa olla merkityksensä
renkaina ihmiskunnan kehityksessä, mutta sitä korkeata tieteen sijaa,
jolle ne ovat kimmonneet, ei niille pitäisi antaa.

Sellainen tieteenpukuun puettu puolitotuus on n.s. "kristillinen
tiedekkin" joka vähässä ajassa on voittanut uskomattomasti paljon
tunnustajia Ameriikassa. Kun se on omituinen ilmiö alallansa ja sillä jo
on mahtava vaikutus, kerromme siitä tässä lyhykäisesti. Teemme sen tällä
kohdalla, koska Chicago on yksi "kristillisen tieteen" pääpesistä ja me
siellä tutustuimme sen tunnustajiin.

Tapahtui, että eräänä iltana valitimme väsymystä ja pahonvointia.
Kummaksemme huomasimme, että nämä jokapäiväiset sanat herättivät
hämmästystä perheessä, jossa oleskelimme; tuntui siltä kuin kaikki
olisivat olleet häpeillään siitä, että tunnustimme niin alentavaa asiaa.
Kun myöhemmin asiata tiedustelimme, kerrottiin meille, että perhe kuului
"kristillisen tieteen" tunnustajoihin.

-- Mitä yhteyttä on sillä ja meidän pahonvoinnillamme?

-- Se, että "kristillinen tiede" opettaa, että _taudit ovat osa
synnistä_, josta syystä meidän tulee niitä vallita.

Tämä selitys on kuitenkin vaillinainen, sillä se koskee vaan
kristillisen tieteen yhtä puolta. Sen mukaan, mitä me olemme kirjoista
tai keskusteluissa "Christian scientistien" kanssa saaneet tietää
mainitusta "tieteestä" on sen sisällys pääpiirteiltään seuraava:[32]

Kristillisellä tieteellä tarkotetaan Kristuksen tiedettä, eli sitä
tietoa, joka Kristuksella oli. Se sisältää ikivanhoja totuuksia, jotka
ovat olleet kunkin ihmisen sieluun kätketyt, niin kauvan kuin ihmiskunta
on ollut olemassa. Se ei ole nykyaikainen keksintö, vaan se herättää
eloon Kristuksen opettamia totuuksia, joita se kehittää ja selittää
ihmiskunnan nykyisen kehitys- ja näkökannan mukaisiksi. Se, joka tahtoo
tutkia kristillistä tiedettä, saa jättää kaikki entiset perus-aatteensa
ja mielipiteensä. Hyljättävät ovat kaikki tieteelliset ja kirkolliset
perus-aatteet, Darwin kehitys-oppineen. Herbert Spencer
yhteiskunnallisine viisauksineen, Buddhan opit, valtiokirkot,
sosialismit ja humanismit. Täytyy kokonaan antautua kristilliselle
tieteelle; vastusteleva henki ei sille kelpaa. Myöhemmin voi palata
entisten mielipiteittensä pariin ja tutkia niitä uuden tietonsa valossa.
Kristillinen tiede opettaa jokaiselle perusteensa, jotka ovat niin
yksinkertaiset, että kaiken tiedon ydin niissä piilee, mutta oppivan
täytyy avoimin korvin ja mielin, ilman vastustelemishalua kuunnella
niitä.

Jumala on olemisen täydellisyys. Oppinut sanoo, että Jumala on
perustelma, oppimaton sanoo Jumalaa persoonaksi. Molemmat väitteet ovat
tosia, sillä Jumala on alkuperustelma, kaiken olemisen alkulähde. Jumala
on siis itse oleminen ja jokainen olemisen lukemattomista muodoista on
osa kokonaisuudesta. Jumala on. Joko häntä ei ole tai on hän koko
luomispiiri, sillä luomispiiri on joko kaikki tai ei mitään. Joko on
Jumala kaikki tai ei mitään. Me sanomme mieluummin, että hän on kaikki.
Me emme väitä voivamme sitä _todistaa_, mutta me _uskomme_, että hän on
kaikki. Hän on alkulähde, josta kaikki syntyy. Hänen täytyy siis olla
täydellinen Hyvyys, joka antaa kaikille elämän ja ylläpitää kaikkia. Hän
on henki, sillä hän vaikuttaa kaikkiin ja kaikissa näkymättömästi. Siis:
Jumala on Kaikki, Jumala on Hyvä, Jumala on Henki. Kaikki on siis hyvää,
kaikki on henkeä. Mikä ei ole henkeä, sitä ei ole olemassa ja sen mukaan
sitä pitää kohdellakkin. Mikä ei ole hyvää, sitä ei ole olemassa ja sen
mukaan sitä on kohdeltava. Se, mitä me sanomme pahaksi olisi olemassa,
jos Jumala ei olisi kaikki, jos Hän ei olisi hyvä. Pahalla ei ole valtaa
meihin, sillä sitä ei ole olemassa. Aineella ei ole valtaa meihin, sillä
sitä ei ole olemassa. (Muutamat sanovat: sillä pahalla ja aineella ei
ole todellisuutta.) Jumala on hyvä ja Jumala on kaikki, Jumala on henki.
Siis on kaikki henkeä ja kaikki on hyvää. Ainetta, pahaa ei ole
olemassa. Synti on hairaus, s.o. väärät tiet, joilla me haemme
itsellemme tyydytystä. Suru on ihmisten usko, että Jumalan rinnalla on
toinenkin voima olemassa. Tauti riippuu ihmisten uskosta, että aine voi
tuntea ja henki voi erehtyä ja kärsiä. Kuolema on aineenolemisen
uskomista. Jos uskoisimme, että ruumiimme ovat vaan varjoja ja että
kaikki on henkeä, emme kärsisi emmekä kuolisi. Muutos tulisi, mutta
toisella tavalla. Synti, suru ja kuolema lähtevät aineen uskomisesta ja
pahan uskomisesta. On olemassa ainoastaan yksi Yleishenki ja se on hyvä.
Mutta sen jokaisella eri osalla on yksilöllinen elämä. Jokainen sielu on
Jumalasta lähtenyt eri ajatus. Kuitenkin on se meidän suurin onnemme,
että me niin hyvin kuin mahdollista tunnemme yhteytemme Kaiken, s.o.
Jumalan kanssa, ja meidän suurin onnettomuutemme on tuntea olevamme
erotetut Hänestä. Me olemme osa Kaikesta. Kaikki on Hyvä, kaikki on
Henki. Siis olemme me henkeä, me olemme hyvää.

Ihmiset tekevät syntiä, ovat surullisia, sairastavat ja kuolevat, koska
he uskovat pahan olemiseen ja pelkäävät sitä. Kristillinen tiede opettaa
heille, että heidän, jos tahtovat tulla tyytyväisiksi ja onnellisiksi,
täytyy taistella tätä pelkoansa vastaan; se opettaa myös millä tavalla
heidän tulee taistella. Ihmiset luulevat, että heillä ei ole valtaa
pahan ylitse ja se synnyttää heidän pelkonsa. Kristillinen tiede opettaa
heille: 1) että heidän pelkonsa esine on hairaus ja 2) että heillä on
valta karkottaa se pelko. Mikä on tämä valta?

Hyvä on hiljainen peruste, ja sitä täytyy huutaa avuksi, että se voi
vaikuttaa. Sitä avuksihuutaissamme, me loihdimme sen esiin. Me emme luo
sitä, me vaan rukoilemme sitä näyttäytymään ja vaikuttamaan. Kaikki
ihmiset kaipaavat sisimmässä sielussaan 1) ruumiillista terveyttä, 2)
mielenrauhaa, 3) totuuden tuntemista. Ne kaikki me voimme saavuttaa, jos
vaan annamme hyvän = Jumalan vaikuttaa meissä. Hyvä voi ainoastaan
silloin vaikuttaa, kun me sitä rukoilemme ja annamme sille tilaisuuden
osottaa voimaansa.

Sana, ajateltu tai puhuttu, on välikappale, jolla me huudamme hyvän
avuksemme. Kristillinen tiede opettaa meille sitä varten kaksi eri
lausumismuotoa, eli lauselmaa, joista toinen on kieltävä, toinen
vakuuttava. Kieltävä lauselma kuuluu: "Pahaa ei ole. Ainetta ei ole.
Niillä ei ole valtaa minuun". Vakuuttava lauselma kuuluu: "Jumala on
kaikki, Jumala on hyvä ja Jumala on henki. Kaikki on hyvää, kaikki on
henkeä. Jumala on rakkaus, elämä, oleminen, voima, tieto, ymmärrys,
kaikkialla läsnäolevaisuus. Minä olen Jumalasta lähtenyt aate,
Kaikki-hyvän erityinen ajatus. Hyvässä minä elän, liikun ja menestyn.
Niinkuin Jumala ja Hyvä, olen minäkin henki, minussa on voima, pyhyys ja
viisaus. Minä tottelen Jumalan lakeja, jotka antavat minulle rakkautta
ja viisautta, niin että minä tiedän, mitä minun tulee tehdä ja olen
onnellinen tietäissäni, että sen teen. Minä en ensinkään pelkää
hairausta enkä sen seurauksia, sairautta ja kuolemaa. Minä olen henki.
Henki ei pelkää. Jumala vaikuttaa minun kauttani, niin että minä tahdon
hyvää ja tiedän, mitä minun tulee tehdä."

Kristuksen tehtävä oli kansalaistuttaa totuutta, s.o. levittää sitä niin
monelle kuin mahdollista on. Hänen oppinsa oli kaikkia, oppineita ja
oppimattomia varten. Samoin on kristillinen tiede kaikkia varten. Kukaan
ei ole niin oppimaton, ettei voisi sitä käsittää. Sillä jokainen, joka
ei ole tylsämielinen, voi omistaa itsellensä nämä siunausta tuottavat
totuudet: Jumala on Hyvä, Jumala on Kaikki, Jumala on Henki, kaikki on
hyvää, kaikki on henkeä, siis ei ole mitään pahaa, ainetta ei ole.

Sen, joka tahtoo hyväksensä käyttää kristillisen tieteen oppia, täytyy
alkaa kasvattaa itseänsä mainitulla kahdella lauselmalla (kieltävällä ja
vakuuttavalla).

Kieltävää tulee niiden käyttää, joille elämä hymyilee, joille kaikki
menestyy, joita arvostellaan yli arvonsa, sekä kaikkein kovaluontoisten,
suvaitsemattomien, ahdas-uskosten, kerskailevien, Jumalankieltäjien.
Vakuuttavaa muotoa käyttäkööt kaikki heikot, kaikki epäilevät,
arkatuntoset, vastuunalaisuuden painamat, epävarmoissa oloissa tai
alammaisen tilassa elävät, jalomieliset ja huikentelevaiset, kainot ja
pelkäävät, onnen hylkimät, lapset ja nuoret. Kun tahtoo käyttää jompaa
kumpaa näistä lauselmista, on paras alkaa illalla maata pantuaan, kun
kaikki on hiljaista ympärillä. Jos pääsi on täynnä muita ajatuksia, jos
olet tavallista kiihkeämpi, väsynyt tai pahoillasi, älä silloin niihin
ryhdy. Älä pakota äläkä kiihota itseäsi, ole vaan tyyni ja luonnollinen.
Koeta olla hetkinen mitään ajattelematta, tyhjennä sydäminesi. Lue
sitten hitaasti kumpikin lauselma, joko ääneen tai ajatuksissasi. Ei
kukaan voi oppia tätä toiselta, jokaisen täytyy itse opetella se.
Vähitellen voit kasvattaa ajatuksesi niin herkäksi, että se keskellä
ihmisvilinääkin voi irtautua ympäristöstään ja kertoa lauselmat. Mutta
sitä varten ei saa kiusata itseänsä, pitää vaan koettaa pysyä tyynenä.
Jos muutamaan kertaan luet kieltävän lauselman, tulee mielesi
rauhallisemmaksi.

Nämä eri lauselmat karkottavat kaikenlaisia hairauksia n.k. sairauden ja
surun esim. pitää vaan lisätä niihin, mitä tilaisuus vaatii. Jos sinulla
esim. on nuhaa ja yskää, niin tulee sinun sanoa itsellesi:[33] "Minä
väitän, että minua ei vaivaa mikään. Minä en pelkää mitään. Tuulessa
istuminen ei voi synnyttää nuhaa. Pääni ei ole sairas, silmiäni ei
kirvele, nenäni ei ole punainen, minä en ole raihnainen enkä äreä.
Päätäni ei kivistä, kukaan ei ole minua suututtanut, työni eivät ole
jääneet takapajulle, minä ennätän aivan hyvin toimittaa käsillä olevat
työni. Nuhani ei tartu, minä en pelkää perheeni saavan sitä minulta.
Minä väitän ett'ei se tarttunut muista minuun. Ei millään ole voimaa
kylmetyttää minua ja saattaa minulle nuhaa. Nuhaa ei ole olemassa.
Ainetta ei ole. Kaikki on henkeä. Minä olen osa Kaikesta, s.o. hengestä.
Minä olen tyyni ja onnellinen. Minä olen osa Kaikki-hyvästä. Minä lepään
Kaikki-hyvässä, s.o. Jumalassa. Kaikki-hyvä tulee minulle Hänestä. Minua
ei vaivaa mikään."

Pidä sitten nämä ajatukset mielessäsi, anna niiden usein päivän kuluessa
valua sieluusi, mutta älä kiusaa itseäsi pitämään niistä
koneentapaisesti kiini.

Jos olet köyhä ja puutteessa, niin lisää seuraavat sanat: "Jumala on
elämäni. Muuta elämää ei ole. Jumala ei ole köyhä. Minä en voi tulla
köyhäksi. Jumala on ymmärrykseni. Minä voin selvästi käsittää itseäni
koskevat asiat. Jumala on viisauteni ja tahtoni: Minä tiedän mitä minun
tulee tehdä, minä tahdon sen tehdä, ja minä teen vaan sen. Jumala on
rakkaus. Minun tieni on riemullinen. Mikään teko ei ole tuottanut
minulle köyhyyttä. Meidän teoillamme ei ole sellaista valtaa. Me olemme
kaikki ainoastaan yhden ainoan lain alaiset ja se on Kaikki-hyvän laki.

"Päivän kuluessa täytyy sinun yhtä mittaa ja joka paikassa ajatella:
Jumala on hyvä, Jumala on kaikki, Jumala on henki. Kaikki on hyvää,
kaikki on henkeä. Kaikki mikä ei ole henkeä, eikä ole hyvää, ei ole
olemassa. Sinä olet osa kaikesta, sinä olet henki. Lukemattomia kertoja
päivässä täytyy sinun hiljaa itseksesi lausua: 'ei, se ei ole totta', ja
aina siten kieltää synnin ja sairauden oleminen.

"Ajatelkaamme esim., että joku äiti kertoo sinulle pitkän jutun
pienokaisensa sairaudesta, joka sai alkunsa siitä, että maidonmyyjä
erehdyksestä antoi sinulle toisen lehmän maitoa kuin ennen. (Sinä
kiellät hiljaa itseksesi, että pienokaista ei mikään vaivaa sekä että
sellainen asia, kun toisen lehmän maito, ei voi tehdä lasta sairaaksi.)
Äiti kertoo vielä, että pienokainen oli kuolemaisillaan (sinä itseksesi
kiellät, että kuolemalla ei ole meihin valtaa), mutta että kotilääkärin
lääkkeet pelastivat hänen (sinä väität itseksesi että ulkonaiset asiat,
sellaiset kuin lääkkeet, eivät voi meihin vaikuttaa)" j.n.e.

Kristillinen tiede on mullistanut monta käsitettä. Sen tunnustajat eivät
esim. koskaan saa puhua sairaudesta, kuolemasta, suruista, puutteesta,
tulipaloista, onnettomuuksista. Jos he kuulevat muiden niistä puhuvan,
täytyy heidän koko ajan hiljaa väittää, että aineella ja pahalla ei ole
valtaa. Mitä lastenkasvatukseen tulee, täytyy vanhempien heti ensi
hetkestä asti sovittaa siihen kristillistä tiedettä. Jos lapsi on
sairas, täytyy äidin koko ajan ajatella jo mainittuja lauselmia. Jos
lapsi loukkaa itseänsä, täytyy hänen joko ääneen tai hiljaa lausua:
"Lapseni, sinä et ole loukannut itseäsi. Ei millään ole valtaa sinua
vahingoittaa, sillä kaikki on hyvää, ja sinä olet osa Kaikki-hyvästä."
Jo varhain voivat lapset kotona olla sairauden ja onnettomuuksien
tullessa apuna, sillä lapsen mieli käsittää hyvin helposti tämän
yksinkertaisen opetuksen: -- "pahaa ei ole olemassa, sillä Jumala
vallitsee kaikkialla ja Jumala on rakkaus". Kun isän päätä kivistää,
anna Juhon, Maijun, Allin ja Pekan kanssasi parantaa sitä. Heille on
mitä helpointa ajatella: "Isän päätä kivistää, koska hän on unohtanut,
että hänellä ei voi olla päänkivistystä, sillä Jumala on rakkaus".
Heidän tulee istua hiljaa kuin hiiret ympärilläsi ja auttaa sinua hyvää
esille manaamaan. Jos lapset ovat tottelemattomia, kiukkuisia,
nenäkkäitä, valehtelijoita, niin väitä, että he eivät ole sellaisia,
sano, että he eivät voi olla muuta kuin hyviä, kun he ovat osa
Kaikki-hyvästä; se auttaa sinua heitä ohjatessasi. Opeta lapsia varhain
parantamaan itseänsä ja muita äreämielisyydestä, vioista,
pahonvoinnista, ulkonaisista vammoista. Eräs pieni kymmenen vuotias
poika paransi sivukumppaninsa, jolla oli tapana kiroilla, sillä tavalla,
että hän, joka kerta kun toinen kirosi, väitti itsekseen, että toveri ei
voinut jäädä sen pahan tavan valtaan. Eräs toinen pikku poika lankesi
usein ja loukkasi itseänsä, mutta paransi itsensä vähitellen ylempänä
mainitulla tavalla.

Me voimme suoraankin parantaa muita sairaudesta, sillä tavalla että
istumme heidän rinnallensa ja joko ääneen tai (vielä mieluummin)
itseksemme puhuttelemme heitä seuraavalla tavalla: "Rakas P. kuule
minua!" Vaikene sitten hetkeksi ja lausu vasta sen jälkeen samat sanat
pari kertaa lempeästi, mutta varmasti. Jatka sitten: "rakas P., Jumala
vaikuttaa minussa, niin että minä tiedän hyvän ja tahdon hyvää.
Jumalassa meidän isässämme ja äidissämme, Kristuksen kautta, joka voitti
hairauksen, vakuutan minä, että minulla on valta sanoa sinulle totuus.
(Naisia on paras puhutella heidän ristimänimellään, miehiä heidän
sukunimeltään, koska he ovat siihen enemmän tottuneet.) Rakas P., kuule
minua, ei mikään synnin, surun, sairauden ja kuoleman pelko, jota
kansallasi, vanhemmillasi, lähimmäisilläsi tahi itselläsi saattaa olla,
voi panna sinua siihen tilaan, jota sinä sanot luunkolotukseksi (tai
joksikuksi muuksi taudiksi). Minä väitän, että millään ei ole voimaa
vahingoittaa sinua. Sinä olet osa Kaikki-hyvästä. Pahalla ei ole mitään
valtaa sinuun, sillä sitä ei ole olemassa. Kaikki on hyvää. Sinä olet
hyvä. Sinä et voi olla sairas, sillä sairaus on osa pahasta, sitä ei
siis ole. Sinun ei tarvitse peljätä kuolemaa. Minä väitän, että sillä ei
ole valtaa sinun ylitsesi", j.n.e.

Mutta meidän ei aina tarvitse olla läsnäkään parantaissamme muita. Me
voimme esim., jos naapurimme on sairaana, öin, päivin, hänen hyväksensä
lukea kumpaakin lauselmaa. Me sanomme: "Polly Jones, sinä et ole tehnyt
mitään pahaa. Sinulle ei tapahdu mitään pahaa. Sinä tottelet
Kaikki-hyvän lakeja. Kaikki-hyvä on Jumala ja Jumala on rakkaus. Sinä et
ole sairas etkä puutteessa. Sinä olet hyvä ja onnellinen."

Jos tahdomme johtaa poissaolevia lapsiamme, pitää meidän niiden kanssa
suostua ajasta, jolloin he ajatuksissaan kuuntelevat meitä. Me istumme
silloin ja sanomme: "Heikki poikaseni, sinä et pelkää mitään. Jumalalta
tulee kaikki voima. Sinä olet osa Hänestä. Sinä et ole huikentelevainen,
etkä altis viettelyksille. Sinä et ole itsepäinen, valehteleva,
kevytmielinen. Terveytesi on hyvä. Sinä olet hyvä. Sinä olet onnellinen.
Jumala valvoo parastasi, Jumala on rakkaus. Sinä ja jumalallinen tahto
olette yksi." Samoin voivat etäällä olevat sisarukset, ystävät ja
sukulaiset pitää huolta rakkaistansa, vaikka ne olisivat kuinka kaukana
tahansa. Jos eivät voi määrätä varmaa yhteistä aikaakaan, voi asia
sittenkin käydä päinsä. Jos he ovat sairaita, niin sano heille:
"jumalallinen puoli sinussa on kaikki, joka sinussa todellisesti on
olemassa. Jumala on henki, siis olet sinäkin henki. Näytä itsesi
sellaisena kuin olet, näytä, että olet kokonainen ja hyvä. Älä anna
taudin saada valtaa ylitsesi, sillä tauti on osa pahasta, aineesta, ja
pahaa ei ole, eikä ainetta".[34]

Muista aina että _sairaus on hairaus_. Jos joku on sairas, niin on hän
joutunut hairahduksen valtaan, s.o. pahan valtaan. Kohtele häntä aivan
kuin taitamatonta, joka ei tiedä, että hän on henki ja siis ajasta ja
paikasta riippumaton. Kiellä hiljaa itseksesi, että hän ei ole
taitamaton, manaa häneen voimaa, niin että hän uskoo olevansa henki ja
täynnä jumalallista väkevyyttä.

       *       *       *       *       *

Tästä lyhyestä otteesta voi ainoastaan saada vaillinaisen käsityksen
kristillisen tieteen laadusta ja sisällyksestä. Kristillinen tiede pitää
perustuksinaan muutamia raamatun kohtia; se tunnustaa täydellisesti
raamatun jumalallisen alkuperän ja pitää sitä ehdottomana
ojennusnuoranaan. Sen Uudesta Testamentista otetuista tukilauseista
mainittakoon Mark. 11 l. 27 v. "Kaikki, mitä te rukoillen anotte, se
uskokaat saavanne, niin se teille tapahtuu." Se on myös oppiinsa ottanut
muutamia La-o-ze'en, Buddhan, mesmerismin ja spiritismin opinkappaleita.
Sen lisäksi nojaudutaan muutamiin vanhoihin puheenparsiin ja
sanantapoihin, jotka muka todistavat, että kristillinen tiede aina
"ihmisten tietämättä on ollut vaikuttamassa". Sellaisia puheen parsia on
esim.: "Laske kahteenkymmeneen kun suutut" (joka todistaa, että uskotaan
ihmisen voivan vallita pahaa), "Minä tunnen parantuvani heti kun tohtori
tulee" (Todistaa meidän valtaamme tautien yli), "Kun hänet vaan
näkeekin, niin mieli virkistyy" (Todistaa, että me voimme äänettöminäkin
vaikuttaa toinen toisiimme) y.m.

Niinkuin ylempänä lausutusta näkyy, ovat kristillisen tieteen
harrastajat tuntuvasti käyttäneet salaperäisyyttä. Eräs heistä
kirjoittaakin: "Minun mielestäni on salaperäisyys kaikista olevaisista
aina ollut todellisin; salaperäisyysoppi on uskonto, joka aikojen halki
on huomattava maailmassa: Tuntemattomasta Jumalasta Kristukseen asti,
salaperäisyyden suureen edustajaan, joka liikkui täällä ihmishahmossa.
Mutta ihmiset eivät tahdo tunnustaa salaperäisyys-oppia. Nykyään on
'kristillinen tiede' ihmiskunnalle sama, mitä salaperäisyys-oppi on
sille ennen ollut. Mutta aina ovat ainoastaan harvat käsittäneet
salaperäisyyden oppia. Tosin seurasi Kristusta suuret kansanjoukot,
mutta sen ne tekivät leivän ja kalojen takia. Samoin tulevat ihmiset
nykyäänkin kristillisen tieteen tunnustajiksi siitä syystä, että se
parantaa heidän tautinsa."

Tämän uuden opin menestyminen riippuneekin siitä, että se koskettelee
kahta ainetta, joilla aina on ollut helpointa houkutella ihmistä
mukaansa, vaikka houkuttelijat olisivat olleetkin taitamattomia,
itsensäkkin pettäjiä tai suorastaan konnia. Ne aineet ovat uskonto ja
tautien parantamisen taito. Ansaitseeko "kristillinen tiede" tieteen
nimeä, sitä emme lähde arvostelemaan. Mutta kyllä meidän korvissa vaan
kummalliselta kuuluu, kun kerrotaan arvossa pidettyjen "lääkärien" ja
kristillisen tieteen opettajien oppineen koko taitonsa _6 viikossa_ tai
_3 kuukaudessa_, niin että ovat heti sen jälkeen kyenneet toimittamaan
arvokkaita aikakauskirjoja kristillisen tieteen alalla.

Moni väittää olleensa se, joka taas toi ihmisille Kristuksen tiedon.
Enemmistö luovuttaa sen kunnian kuitenkin mrs Mary Eddylle, jota samalla
pidetään erittäin taitavana opettajana. Hänen luonnottoman korkeat
maksunsa (200-300 dollaria 6-12 tunnista) synnyttävät kuitenkin
tyytymättömyyttä, samoin kuin hänen kiukkuiset hyökkäyksensä erilailla
ajattelevien kimppuun ja historiallisten olojen halveksimisensa
herättävät ajattelevissa ihmisissä epäluuloa.

On melkein mahdotonta keskustella kristillisen tieteen harrastajien
kanssa heidän opistansa. He niin uutterasti itseksensä kieltävät kaikki
vastapuhujan lauseet, jotka sotivat heidän oppiansa vastaan, että he
eivät ehdi tai eivät tahdo ääneen sanoa vastaväitteitään tai tuoda syitä
ja todistuksia. Sen lisäksi on hyvin vaikeata harkita mitään asiaa
ihmisen kanssa, joka myötänään sanoo: "minä en todista, minä uskon". Se
säälivä anteeksi antavaisuus, jolla he kohtelevat sairasta tai väsynyttä
henkilöä, tuntuu lahkoon kuulumattomasta harmittavammalta kuin suora
syytös teeskentelemisestä. Sekin usein harmittaa, että he niin epäilevän
näköisesti ja hajamielisesti kuuntelevat, jos heille sattuu kertomaan
onnettomuuksista tai taudin kohtauksista. Jos he itse ovat sairaina,
kieltävät he sen innokkaasti. Me säälittelimme erästä rouvaa, jonka
silmät tulehduksesta olivat veripunaiset ja ajettuneet. "Eivät ne ole
ajettuneet", vakuutti hän hymyillen, "eikä ne ole punaiset eikä
sairaatkaan. Minä olen ihan terve." Vaikka niistä myötänään tippui
suuria kyyneleitä, joita kirkkaan päivänvalon synnyttämä tuska niihin
nosti, väitti hän yhä innokkaasti, että häneltä ei puuttunut mitään.
Tapasimme myös erään hammaslääkärin, joka oli luopunut entisestä
ammattinsa harjoittamistavasta ja nyt paransi "kristillisen tieteen"
avulla. Hän ontui pahasti, mutta kun huomautimme häntä tästä, väittivät
hänen ystävänsä innokkaasti, että hän _ei_ ontunut.

Kaikkien tämän opin tunnustajien kasvoissa on omituinen, yhteinen
mielen-ilmaus, joka puhuu tukahutetusta tuskasta. Selvemmin se näkyy
katseesta, joka tavallisesti on lempeä ja kirkas, mutta pohjalla piilee
hiljainen suru. Moni heistä väittää, että kristillisen tieteen
harrastajat eivät voi kuolla. Meidän tieteemme -- sanovat he -- on niin
uusi, eikä kukaan meistä vielä ole ehtinyt vanhaksi, eikä kukaan ole
kuollut. -- "Minä aion elää monta sataa vuotta," sanoi eräs vanha rouva
tyynesti. "Kuinka minä voin kuolla, kun olen henki ja henki on ikuinen?
Muutos tulee minulle muulla tavalla."

Kristillisen tieteen tunnustajia on kaikissa uskonlahkoissa, tai ainakin
monessa. Usiammat niistä, jotka me tapasimme, olivat unitariaaneja
(tunnustavat yhden Jumalan, kolminaisuuden kieltäen) ja kveekkareja.
Vaikka tässä uudessa opissa on paljon arvotonta ja meille vastenmielistä
salaperäisyyttä, on se kuitenkin vaikuttanut hyvää _yhdessä_ piirissä:
luulosairasten, heikkohermoisten, hysteeristen joukossa, joiden
mielityönä on ollut tautiensa helliminen. Heissä on kristillinen tiede
vaikuttanut kuin rautaside kierossa puussa, sillä heidän oppinsa kieltää
heitä _ajattelemasta_ tuskiansa ja vaatii heitä pitämään itseänsä
terveinä. Ja kun se niin paljo on vaikuttanut, ei sen tehtävä ole ollut
ihan turha, ja sen lisäksi tulee myöntää, että siinä piilee totuuksia,
muutamia uudessa, muutamia vanhassa muodossa. Sen suurin erehdys on
luullaksemme se, että se täydellisesti kieltää pahan olemisen, eikä
myönnä parantavansa sairaita _tahdonvoimalla_. Me puolestamme arvelemme,
että ihmisen _tahtomisvoima_ on "kristillisen tieteen" kulmakivi.



Kalliovuorten poikki.


Heinäkuun 5:nen päivän iltapuolella kiidimme höyryhevolla Chicagosta
länteenpäin Kaliforniaa kohden. Junamme oli n.s. matkailijajuna ja
matkustajia 130, kaikki Chicagon opettajayhdistyksen jäseniä ja matkalla
San Fransiskon opettajakokoukseen. Useimmat olivat nuoria,
elämänhaluisia ihmisiä ja alottivat siis uteliaan kärsimättömyydellä 14
vuorokautta kestävän matkansa Kalliovuorten poikki, ruohoaavojen halki
Tyynen meren rannalle.

Kun oli heretty hyvästiä heiluttamasta ystäville ja tuttaville, alkoi
ruokavarojen ja matkalaukkujen asetteleminen. Kaksi matkustajaa sai
yhdessä osakseen pienen vaunun-osaston sekä sen kaksi sohvaa, jotka voi
muuttaa makuusijoiksi -- toinen oli toisensa yläpuolella, -- verhon,
jonka sai laskea oviaukon peitteeksi, jos tahtoi olla poissa muiden
näkyvistä, yhden akkunan, kaksi patjaa ja yhden kahdeksastoista osan
yhteisestä neekeripalvelijasta. Meitä oli, näet, yksissä vaunuissa
kahdeksantoista henkeä ja Samin piti palvella meitä kaikkia. Siitä
virastaan hän jo matkan alussa kantoi jokaiselta palveltavaltaan
tyytyväisesti virnistellen yhden dollarin.

Naiset riisuivat heti hattunsa ja läninkinsä, herrat heittivät pois
muotitakkinsa ja korkeat hattunsa, jokainen haki ylleen kevyestä
kankaasta tehdyn, pölyä sietävän puvun ja kiilalakin. Puhvelihärkiä,
harmaita karhuja ja indiaaneja ei tarvinnut peljätä, sen me tiesimme, --
ei, pahimmat viholliset tulisivat kuumuus ja pöly olemaan lännen
aroilla.

Olimme Illinoisin aavikkovaltiossa. Viheriäistä, yhä vaan viheriäistä
joka puolella, -- tammistoja sinervien järvien rannoilla, lukemattomia
viinitarhoja ja maissipeltoja, ja vähän väliä aina peninkulmittain
aavikkoa ja sen pehmeästi aaltoelevaa heinää. Chicago on aavikon,
prärioiden lapsi, sen kukka ja kuningatar. Ruohoaavikko sitä joka
puolella ympäröi, ja kaupungin syrjäseuduilla nostaa aavikkoruoho
päätään rautatien kiskojen välissä ja etäisimmillä kaduilla. Chicago on
indiaanilainen sana ja merkitsee "ei kelpaa mihinkään" (good for
nothing). Muutamissa murteissa se merkitsee myös "mene tiehesi".
Indiaanit ennen, näet, halveksivat paikkaa sen otuspuutteen takia. Nyt
se yhä enemmän kasvaa ei ainoastaan oman valtionsa, vaan koko
Yhdysvaltojen kauppakeskustaksi.

Viileätä iltapäivämatkaa seurasi kuuma, tukala yö: aamulla viivyttiin
kaksi tuntia Kansas Cityssä, mahtavan Missourijoen rannalla. Ketjuilla
vedettävässä raitiovaunussa meidät kiskottiin kohtisuoralta näyttävää
kalliota ylöspäin kaupunkiin, joka on aivan samanlainen kuin muutkin
lännen isot kaupungit. Tomua, uusia taloja, kauniita huviloita
ruohokentille siroteltuine kukkalavoineen, liike- ja kauppaosa harmaine
puutaloineen, raitioteitä, komeita kirkkoja, kouluja, raatihuone ja
teaattereita. Boston, Philadelphia ja muut Idän kaupungit tuntuvat
valmiiksi rakennetuilta. Ne ovat näöltään kuin näppärät rouvat, aina
valmiina vieraita vastaan ottamaan, vaikka välistä vierasta
puhuttaessaan istuvatkin omenia kuorien, silkkinen esivaate suojanaan.
Lännen kaupungit taas ovat puuhaavia, työpukuihin puettuja
talon-emäntiä, jotka itse kirnuavat voita ja käyvät peltotyössä, vieraan
tullessa he tuskin ehtivät tuolilta tomuja pyhkiämään tarjotakseen sitä
istuttavaksi.

Rautatiematkaa kestää yli vuorokauden ajan Chicagosta, ennenkuin
varsinainen, villi ruohoaavikko alkaa. 12 tuntia Kansas Citystä
tuonnemmaksi ehdittyäsi, näet jo yhä harvemmin asuntoja, peltoja ja
puita. Juna syöksyy ruohoerämaahan.

Omituinen, tuikea heinän, pölyn ja karjan haju lemahtaa vastaan. Siihen
sekoo miellyttäviäkin tuoksuja, aivan kuin kuivattujen mausteyrttien
lemua. Koko tuolla äärettömällä ruohomerellä, pehmeine, aaltomaisine
rajapiirteineen on yksitoikkoinen harmahtava värihohde; siellä heiluu
harmaata puhveliruohoa, valkeankellahtavaa aavikkoheinää; valkeat ja
kirjavat lehmäkarjat seisovat kuumasta liikkumattomina; siellä täällä
vilahtelee ratsastavien, rohkeasilmäisten lehmipaimenten syvälle
painetut valkeat huopahatut; kaukana toisistaan töröttelee valkeita
aavikkotaloja vihreine, suljettuine akkunaluukkuineen, viinitarhoineen
ja maissipeltoineen. Aurinko paistaa veripunaisena, säteettömänä,
unisena, mutta samalla tulikuumana kirkkaan siniseltä taivaalta. Ei
mikään sotke aavikon huikaisevan valkeata, väreilevää valoa, sen erämaan
kaltaista hiljaisuutta ei mikään häiritse. Kaikki äänet tuntuvat
ponnahtavan takaisin tuosta hiljaisesta, pehmeästä ruohomerestä, jonka
piirissä selittämätön, saamaton surumielisyys vallitsee.

Vähitellen alkaa aurinko käydä yhä tuikeamman punaiseksi, sitten kultaa
uhkuvaksi. Pieniä tuulenhenkäyksiä löyhähtelee sinne tänne arolla ja
ruohokunnaiden rinteet saavat ruskeankellervän hohteen. Junan kiitäessä
eteenpäin näyttää päivän punainen kehrä pyörivän kumpujen välissä aivan
kuin aalloilla. Taivaan sini särkyy lukemattomiksi, oikkuileviksi
värisäteiksi, siellä tanssivat tummankeltaiset ja sinivihreät,
ruusunpunaiset ja valkeanvihertävät väreet kilpaa ja vuorotellen.
Aurinko sukeltaa kunnaan taa, näkyy taas, virkistävä viileys alkaa
tuntua, lehmäkarjat käyvät liikkeelle. Yht'äkkiä katoo päivän pyörä,
jättäen läntiselle taivaan rannalle tulisen hehkun. Melkein samalla
hetkellä laskeutuu laajalle ruohoaavalle synkkä, viileä, tuoksuva
hämärä. Ei ole mitään, jota voisi verrata niihin raittiisiin, suloisiin
tuoksuihin, jotka hyväilyjen tavalla nyt hivelevät matkustajaa; tähtien
tuikkeessa hurmaa meitä taas uusi puoli aavikon villistä, surumielisestä
runoudesta.

Koloradossa alkaa harmaassa näkyä ruskeita vivahduksia. Kolorado on jo
niin alhaalla etelässä, että sen kannattaa kopeilla sadeajalla ja
kuivalla vuoden-ajalla ja jälkimmäinen on juuri hiljan alkanut, joka
paikka näyttää ruskealta, kärvennetyltä ja kuivaneelta. Etäällä
ilmanrannassa häämöttää synkkiä, raskaita pilviä. Siellä näemme ensi
kerran mahtavien Kalliovuorten huiput. Lähestymme Uutta Meksikoa;
valkeita aavikkotaloja emme enää näe, ohitsemme vilahtelee pieniä,
harmaita meksikolaisia savimajoja. Välistä näyttää likaisenharmaita
aaltoja vyöryvän päivän kärventämiä kumpujen rinteitä alas. Siellä
kapuaa leveähäntäisiä, villavia lampaita raittiimpia ruokamaita
hakemaan. Yhä vieläkin puhveliruohoa ja hoilaavia, aseilla varustettuja
paimenia aasien seljässä; kansa alkaa käydä kauniimmaksi, vaaterääsyt
yhä kirjavammaksi. Pilvet ovat selvinneet. Tuossa paikassa olemme niiden
luona, ja voimme erottaa vuorten ruskeat piirteet. Tasanko alkaa
hitaasti kohota, -- ja me olemme Kalliovuorten juurella.

Ratonissa, eräässä vuorikaupungissa, pidimme kaksi tuntia
päivällislomaa. Paljassääriset, ahavoittuneet, villinnäköiset miehet,
joiden koruompeleisista vöistä pilkisteli lukuisasti puukkojen päitä,
tarjoelivat aaseja vuorimatkoja varten. Yhä ylemmäksi noustiin, vaikka
vähä hitaammin kuin ennen, kunnes päästiin tunneliin, joka erottaa
Koloradon Uudesta Meksikosta. Sen toisella puolella alkaa La Junta,
4,000 jalkaa merenpinnan yläpuolella. Täällä vasta piti varsinaisen
nousun alkaa Las Vegasiin, joka on 7,000 jalkaa korkealla (meren pinnan
yläpuolella). Sillä matkalla on ennen tapahtunut ja tapahtuu vielä
nytkin usein onnettomuuksia, tie kohoo, näet, niin jyrkästi ja yhdet
kiskot välittävät vaan kulkua.

Tuntui kummalliselta. Rautatien palvelijat tekivät vakavannäköisinä,
nopeasti ja huolellisesti valmistuksiaan. Vaunujono jaettiin kahteen
osaan ja kumpikin sai oman veturinsa. Kaksi uutta konduktööriä tuli
entisten sijaan ja eräs rautatien virkamies tarkasti vaunut. Me
matkustajatkin saimme määräyksiä: akkunoista emme saaneet kurotella
katsomaan, mutta sen sijaan saimme istua (emme seisoa) vaunujen
välikäytävillä.

Konduktööri huusi tavallisen "all on board'insa" ("kaikki matkaan") ja
kukin kiipesi paikalleen. Kello oli 2. Veturi puuhkutti ylöspäin, tehden
pitkiä ruuvimaisia kierroksia; ylt'ympärillä oli vaan vuorten huippuja
mataline tammipensaineen ja ruskeaksi kuivuneine ruohoineen. Kulku oli
hidasta; jokaisen ratavekselin kohdalla hiljennettiin vauhtia ja kimakka
merkkivihellys vingahti autiolla seudulla; vuorelta sen sitten kaiku
monenkertaisesti vastasi. Virstan matkan päässä meistä, kiskoi toinen
veturi ohkuen vaunujonoaan, josta tervehdyksiä liehutettiin meille joka
kerta, kun kierroksissa toisesta junasta näki toisen. Paikoin kulki tie
ylängöillä, joilla ilma oli kevyt ja kirkas ja maata peitti kaktuspuut,
valkea unikukka ja muuan kaunis, okainen, "pyhäksi orjantappuraksi"
nimitetty kasvi.

Enimmäkseen pysytteli rata kuitenkin vuorten rinteillä, luikerrellen
niiden kupeita yhä vaan ylöspäin. Näköala oli vakava, melkein
alakuloinen yksitoikkoisine ruskeine värineen, jota ei mikään kirjavuus
sotkenut. Kalliovuoret ovat täällä oikeimmin valtavan korkeita kumpuja,
eivätkä vuoria, sillä huippuun asti niillä kasvaa ruohoa, pehkoa ja
pensaita. Harvoin näkee alastoman, kolean kalliohuipun. Piirteet ovat
mahtavat, pyöreät, pehmeästi aaltomaiset, -- ruohoaavojen kummut
jättimäisiksi suurennettuina, Ja näiden juhlallisten, synkkien vuorien
alapuolella siintää etäältä autio ruohoaavikko. Ainoastaan
auringonlaskussa, kun punainen rusko kultaa vuoria, tulee seutu
eloisaksi ja värikkääksi. Silloin näkee ratsastavien paimenten ajavan
lammaslaumojaan niiden pienten savimökkien luo, jotka täällä ovat ainoat
ihmis-asunnot.

Parast'aikaa matkalla ollessamme kävi taivas yht'äkkiä pilveen, ukkonen
alkoi pauhata ja sen jylinä vyöryi vihaisena vuorten välissä. Jalkaimme
juurella tempoelivat tuulenpuuskat pilviä; odotimme vaan raju-ilman
puhkeamista. Tunnin ajan katselimme ukkosta ja sadekuuroja, mutta sitten
taivas selkeni ja junamme, joka oli jo pysähtynyt erään vekselin luo,
pääsi jatkamaan matkaansa.

Kello 9 illalla tulimme Las Vegasiin, erääseen pieneen, vuorten helmassa
olevaan terveyspaikkaan, jolla on komea ravintola, "Hotel Phoenix",
kuumia lähteitä, sinivihreitä sypressejä ja pieniä takkuisia,
meksikolaisia aaseja. Las Vegas-nimisen kaupungin perustivat
espanjalaiset lähetyssaarnaajat aikoinaan. Se on pieni ja autio, vinoine
katuineen ja savitaloineen. Rapistuneessa katolisessa kirkossa loikoili
haalistuneita paperikukka-seppeleitä pyhän Fransiskuksen, Meksikon
suojeluspyhän kuvan edessä. -- Näköala Las Vegasilta on auringon
noustessa hurmaavan ihana. Mahtava alppimaisema on kirkastettuna, se
näyttää elävän, huokuvan, vapisevan onnesta ja ihanuudesta päivänkoin
sitä suudellessa. Uudistalolaisen rakennukselta kaikuu kirveen kalke,
lammasten kellojen kilinä, aasin-ajajan iloiset hoilotukset, -- kaikki
vuorielämän äänet taas heräävät ja ilmassa on aamun hurmaava raittius.

Juna jätti tässä Chicago--Alton-yhtiön alan; nyt oli siirryttävä "The
Santa Fé Route" radalle. Viimeksimainitun yhtiön paikalla asuva asiamies
oli meitä vastaanottamassa Phoenix-ravintolassa ja siellä meille
tarjottiin hieno, ranskalaisista ruoista kokoonpantu ja
ameriikkalaisilla puheilla höystetty illallinen. Hännystakkeihin
pyntätyt kohteliaat neekeripassarit, joita oli kielletty juomarahoja
ottamasta, lauloivat kunniaksemme aterian aikana ja jokainen vieras sai
ottaa mukaansa hienoilla kivipainokuvilla koristetun ruokalistansa.
Ravintolan vieressä on useita puoteja, joissa saa ostaa karhun ja
anttiloopin nahkoja, indiaanikoristuksia, mattoja, savi- ja luuastioita,
meksikolaisia hopeakoristeita ja posliinitavaroita. Siellä näytellään
myöskin auraa, jonka sanotaan olevan 300 vuotta vanha, sekä yhtä
vanhoja, espanjalaisten munkkien käyttämiä vaunuja. Vaunujen koppa on
kuverrettu puu ja auranteränä puunjuuri.

Vuorokauden vietimme Las Vegasissa leväten ja pieniä huvimatkoja
tekemällä, sitten siirryimme kahdessatoista tunnissa, koko tien yhä vaan
ylöspäin höyryten, Santa Féehen. Santa Fé on luultavasti azteekkien
perustama; ennen Kolumbusta se ainakin jo on ollut olemassa ja on nyt
Floridassa olevan Augustinen jälkeen Ameriikan vanhin kaupunki.

Tämä Uuden Meksikon helmi on pienen pikkarainen harmaa kaupunki, aivan
kuin vilunpörröinen kananpoika se kykkii Kalliovuorten siipien alla.
Niin kaukaa kuin silmä kantaa, näkyy vuoria, pelkkiä vuoria, --
etäisimmät kuin lyijykynällä piirretyt ilmanrantaan. Sisällä kaupungissa
on viljalta ruusuja, granaatinkukkia, pölyä ja vuohia. Multaisilla,
ahtailla kaduilla kulkee säihkyväsilmäisiä naisia, mustat harsohunnut
pään ja hartioiden yli heitettyinä, miehiä koruompeleiset hatut päässä,
kerjääviä indiaaneja kirjavat rääsyt vaatteina, puu-, hedelmä- tai
ruohokuormaa kantavia aaseja, teksasilaisia metsästäjiä hurmaavine
silmineen ja kannuksilla varustetut ratsassaappaat jalassa. Muunlaisia
rakennuksia ei ole kuin adobe- (savi) taloja, jotka kaikki ovat niin
sanoaksemme maurilaiseen tapaan rakennetut, niin että keskustana on
nelikulmainen, joka puolelta suljettu pihamaa. Siellä leikkii
teräväpiirteisiä, tummanverisiä, notkeasti liikkuvia lapsia, valkeita
kiliä ja pieniä karvattomia meksikolaisia koiria sikojen, hanhien ja
vuohien keskellä. Pihalla on tavallisesti savesta kyhätty leivin-uuni ja
talon takana muutamia persikkapuita. Joka kadun kulmaan ovat
harvinaisuuksien kauppiaat ripustaneet nimikilpiään ja Santa Féen
kuuluisat kultasepät valmistavat koristuksiaan avonaisten akkunain
ääressä, houkutellakseen siten ostajia.

Syötyämme päivällistä vanhassa, ravintolaksi muutetussa meksikolaisessa
talossa, lähdimme kaupungin 300 vuoden vanhaan kirkkoon. Kuljimme
piispan puutarhan halki, ruohottuneita käytäviä pitkin; persikka- ja
aprikkapuiden hedelmistä notkuvat oksat riippuivat kattona päämme päällä
ja molemmin puolin tietä rehotteli pitkissä riveissä viinimarjapensaita
isoine punaisine ja mustine marjoineen. Viereinen nunnaluostari näytti
kuolleelta kuumassa iltapäivän paisteessa. Sen kappelissa rukoili
liikkumaton nunna polvillaan, katse maata hakien. Luostarin
kokoushuoneesta kaikui vuoron sävelharjotuksia, vuoron taas heleät
tyttöjen äänet yhtyivät iloiseen lauluun. Kirkon seinät olivat täynnä
vanhoja kummallisia tauluja, silkkiin kudottuja kuvia Meksikon
historiasta ja jos jonkin muotoisia ja suuruisia pyhän Fransiskuksen
kuvia. Santa Féessä on intiaaneilla eri kaupungin-osansa, ja
"puna-ihoisia" tapaa muutenkin alinomaa kaduilla hedelmiä, saviastioita,
vuorikristalia, malakiitin palasia ja agaattikiviä myymässä.
Tavallisesti he istuvat kantapäillään rivissä talojen seinämillä ja
huopavaipat peitteiksi kiedottuina aivan kuin olisivat viluissaan.
Muutamat ovat vartevia ja kauniita. Miehet, suorine säärineen ja
säännöllisine kasvoineen, liikkuvat hitaalla, verrattomalla
arvokkaisuudella. Naiset ovat pieniä, mutta näppäriä, äänet sointuvia ja
liikkeet nöyriä, ystävällisiä. Muutamat ovat inhottavan likaisia.
Kaikilla on kankeat mustat hiukset, kiiltävät silmät; kaulassa on
kaikilla näkinkenkiä, koralleja ja malakiitinpalasia, hartijoilla
punakeltaiset huopavaipat.

Ostimme mustia saviastioita eräältä Sian Ton (= San Antonio) nimiseltä
nuorelta indiaanilta. Hän oli komea, kaunis mies, kummallakin korvalla
heilahteli tulipunaiset lankaniput ja jaloissa hänellä oli
vaaleankeltaiset peurannahkasta valmistetut pieksut (mokasiinit).
Kummallekkin meille välttämätön, kauppaa välittävä viittomispuhe näytti
hyvin huvittavan häntä ja tuon tuostakin hän iloisesti paljasti valkean
hammasrivinsä. Pieni, pyöreäsäärinen indiaanitarkin varusti meitä
muistoilla. Hänellä oli päällään kirjaeltu paita, vähä samannäköinen
kuin venäläisten naistenkin, linnikko päässä ja korearaitainen hame
huopavaippansa alla. Näiden villien silmät olivat kauniit ja kiiltävän
ruskeat, mutta ne olivat aivan kuin eläinten silmät: itsetietoista,
ihmismäistä katsetta niistä turhaan etsii.

Ikävöiden jätimme Santa Féen, levättyämme siellä yhden päivän. Eteenpäin
mentäessä tavattiin joka pysäyspaikalla indiaaneja. Santa Féen
läheistöllä asuu enimmäkseen Puni-indiaaneja, joiden arvellaan olevan
entisten azteekkien jälkeläisiä; he ovatkin verrattain korkealla
sivistyskannalla. Heidän siistien savitalojensa ympärillä on
maissipeltoja ja oivallisia hedelmäpuutarhoja. Suurin osa heistä on jo
muutaman sukupolven ajan ollut kristittynä, sillä espanjalaiset
jesuiitit työskentelivät heidän keskuudessaan. Oikeimmin he, mitä
sivistykseen tulee, eivät ole köyhintä meksikolaiskansaa huonommat. Muut
indiaanit kuuluvat alhaisemmalla kannalla oleviin heimoihin, asuvat
telteissä, ovat pakanoita ja eläimellisesti raakoja. 15-20 hengen
suuruisissa joukoissa niitä syöksyi junan tullessa asemille, miehiä,
vaimoja ja lapsia, kerjäten, kiljuen ja englantilaisia kirouksia
songertaen, jos mielestään saivat liian vähän rahoja.

Inhottava vanhan rasvan ja pintyneen lian haju heistä löyhkäsi. Miesten
kasvot olivat hevosnaaman näköisiä; naiset nauraa räkättivät,
juoksennellen edestakaisin viheriät mokasiinit jalassa ja musta paksu
tukka tukevasti rasvatun näköisenä. Äidit kuljettivat kapalolapsiaan
mukanaan, muutamat pienokaisista olivat vasta parin kolmen päivän
vanhoja. Ilkosten alasti nekin lepäsivät indiaanien pajunvesoista
tehdyssä, kuomulla varustetussa kapalossa. Moni lapsiraukoista oli
sekaverta. Kun kahtalaisen siveyden puolustajat eivät sääli valkeatakaan
naista, vähätkö ne sitten huolivat indiaanittaren parhaasta, häntä kun
ei suojele tapa eikä laki, eikä edes oma käsitys siveydestä ja
kunniasta.

Kun Arizona, Uusi Meksiko ja Kalifornia liitettiin Yhdysvaltoihin,
lakkasi katolisten lähetystyö näillä seuduilla. Philadelphiassa on suuri
protestanttinen kasvatuslaitos indiaaneja varten sekä siihen kuuluva
maatalo. Siellä käydessämme näytti se olevan oivallisella kannalla ja
täynnä oppilaita. Tänne tulee enimmästi pohjoisvaltioiden indiaaneja ja
erittäinkin Siouks-heimon jäseniä, sillä se heimo haluaa enin
sivistystä. Muuan suuri ja toimiva yhdistys, "Indiaani Lähetys" ulottaa
harrastuksensa yli koko maan. Mutta tällaiset yritykset ovat
myöhäisimmiltä ajoilta. Yhdysvaltojen omallatunnolla on monta indiaaneja
vastaan tehtyä rikosta. Se tapa, jolla näitä villejä on kohdeltu, on
häpeäpilkku liittovaltojen historiassa, eikä tehtyjä julmuuksia voida
mitenkään puolustaa vahvemman oikeuteen vetoomalla. Puna-ihoisia on
ajettu takaa ja tapettu kuin metsänpetoja, rahanhimoiset
hallituksen-toimitusmiehet ovat pettäneet ja nylkeneet heitä, siitä
välittämättä, olivatko uhriraukat kavalia ja valheellisia tai vaan
taitamattomia. Mutta kun Helen Hunt, sittemmin mrs Jackson, julkaisi
"Ramona"-nimisen romaaninsa, jossa tällaista menettelyä mitä ankarimmin
moitittiin, alettiin hallituksen kantaa kiivaasti moittia. Monta
parannusta pantiin heti toimeen ja nykyään lienee hyvin vähä moitteen
sijaa. Mutta parannukset tulivat liian myöhään ja Ameriikka saa
katkerasti katua entistä menettelytapaansa, sillä villiraukat, joilta
vaadittiin kansalaisten lainkuuliaisuutta, kun heiltä ensin oli
riistetty kaikki kansalaisen oikeudet, tuottavat alin-omaisilla
kapinayrityksillään hallitukselle paljon huolta. Omituista muuten on,
että kaksi naisten kirjoittamaa romaania -- "Setä Tuomon tupa" ja
"Ramona" ovat niin paljon vaikuttaneet, toinen neekerien, toinen
indiaanien asemaan. Ameriikkalaisilla onkin tapana leikkisästi
sanoa, että hallitus odottaa "kiinalaisromaania", ryhtyäkseen
kiinalaiskysymyksen lopulliseen ratkaisemiseen.

Arizonassa kävimme eräänä iltana muutamassa indiaanileirissä. Yö oli
tulossa, nuotioita paloi telttien ulkopuolella ja lapset juoksivat
leikkien ja kirkuen niiden välissä. Miehet lepäsivät paljaalla maalla,
muutamat vaan puhdistelivat pyssyjä ja hoitivat hevosia. Naiset
leipoivat siten, että sekottivat ohra- ja maissijauhoja ja vettä
hiukkasen koverretulle, litteähkölle kivelle ja panivat sen sitten
tuliseen tuhkaan. Seos paistui pian ja otettiin veitsellä kiveltä, jolle
taas uutta taikinaa sekotettiin. Leipä oli vähä suolatonta ja
savustunutta, mutta muuten hyvänmakuista.

Santa Féestä lähtien laskeusimme alaspäin, jättäen jälkeemme
Kalliovuorten viimeiset rinteet, joilla täällä kasvoi komeita
mastopuita. Päivän matkan perästä tulimme Arizonan valtioon, jonka
rikkaus, samoin kuin Kaliforniankin, on jalokivi- ja metallirikkaissa
vuorissaan sekä maanlaadussa, joka tarvitsee vaan vettä hedelmälliseksi
tullakseen. Luonnollisessa tilassaan tämä seutu taas on ihan erämaan
kaltainen. Hiekkaa, pelkkää hiekkaa, tahi ainakin ainetta, joka on niin
hiekan näköistä kuin toinen marja on toisensa näköinen. Niin on erittäin
laita Mojaven (eli Mohaven) erämaassa, jonka halki kesti 2 vuorokautta
matkustaa. Minne vaan katsoi -- pelkkä keltaista hiekkaa. Siellä täällä
törötteli päivän polttama ruohotupsu, mansannitapensaita punaisine
runkoineen ja jykeine lehtineen, harmaita kaktuksia ja palmumaisia
aloeekasvia.

Kuumuus oli tukehuttava, lämpömittari näytti 40° C. Yö ei ollut päivää
viileämpi. Pöly, hieno valkea erämaan pöly tunkeusi silmiin, korviin ja
sieraimiin, suuhun, vaatteiden ja kynsien alle. Joka aamu täytyi ensin
pyyhkiä tomu silmälaudoiltaan, ennenkuin voi silmiään avata.
Puolikuolleina laahustimme viipymäpaikoilla ulos hakemaan hiekasta
agaatteja, joita täällä on runsaasti. Välistä juna seisahtui, jotta
saimme katsella niitä kuiluja, joita Mojavessa tuon tuostakin ammotti
allamme tien poikki. Ne ovat muinoisten tulipurkausten jätteitä ja maa
niiden ympärillä on täynnä mustaa laavaa. Tuollaiset hirvittävät
syvänteet, joita ihan odottamattansa tapaa keskellä keltaista erämaan
hietaa, ovat aivan kuin helvetinkuiluja. Ne kuuluvat Arizonan ja
Kalifornian omituisuuksiin ja runsaasti niitä on Sierra Nevadalla.
Siihen vuoristoon me tulimme kaksi vuorokautta sen jälkeen, kun olimme
Santa Féestä lähteneet. Taas alettiin nousta ylöspäin hitaasti ja
ruuvimaisia kiertoja tekemällä, mutta tällä kertaa kuljettiin
pöyristävien syvyyksien partaalla. Kauhu kouristi sydänalaa junan
tehdessä äkkinäisiä käänteitään synkkien syvyyksien äyräillä kiitäen,
kun silmä ei kuilun pohjaa tavannut. Janoisin, haljennein huulin ammotti
maa kitaansa, meidät nielläkseen. Tuntui siltä, kun olisi pieninkin
matkustajan liikahdus riittänyt riistämään junalta tasapainon ja syössyt
sen ruhjottuna vuorten nieluun. Mutta kaikkiin tässä maailmassa tottuu,
ja mekin uskalsimme lopuksi ruveta lepuulle, vaikka tiesimme, että
tiemme yhä vaan kiemurteli yhtä kamalien syvänteiden partailla,
11-14,000 jalkaa korkeiden (m.p.) vuortenhuippujen keskellä.

Miten iloisesti hämmästyimmekään, kun toisena aamuna heräsimme
viheriäisessä kosteikossa; päästy oli erämaan hiekasta ja kuumuudesta.
Olimme Riversidessä, pienessä paratiisissa, Sierra Nevadan
länsirinteellä. Kaupunki on paljasta puutarhaa, täynnä taateli- ja
viuhkapalmuja, viinitarhoja ja oranssilehtoja. Täällä näimme ensikerran
Kalifornian elinpuun, Austraaliasta tuodun kauniin, sinivihreän
eukalyptuksen sekä hennon, harsolehväisen "pippuripuun"; sen nimensä se
on saanut hedelmistään, jotka ovat samannäköisiä kuin pippuripensaan
marjat.

Kaupungin valtuusmiehet olivat meitä vastaan ottamassa ja veivät meidät
vaunuilla kaupunkia katselemaan. Magnoliapensasten ja kukkivien
aloeekasvien välistä vilahteli hurmaavia näköaloja Sierra Nevadalta.
Kaikki tämä ihanuus on kahdeksassatoista vuodessa luotu
erämaankaltaisesta maan-alasta. Riversidellä on, niinkun kaikilla
muillakin Kalifornian kaupungeilla, oivallinen vesijohto ja jokaista
maapalstaa seuraa varman vesimäärän käyttämis-oikeus. Kasvullisuus on
täällä taitavuuden tuote, se luodaan kastelemisella. Katselimme
muutamissa oranssitarhoissa, joita parast'aikaa kasteltiin, kuinka vesi
pieniä, säännöllisesti johdettuja puroja pitkin luikerteli puiden
välissä. _Ilman_ vettä on maa täällä ihan arvotonta. Veden _kanssa_ on
pienellä oranssilehdolla tuhansien dollarien arvo. Raittiusmiehille on
Riverside luvattu maa, sillä viinin valmistus on täällä kielletty, ja
rypäleet joko myydään tuoreina tai kuivataan ne rusinoiksi.

Nyt olimme Kaliforniassa, kullan ja oranssien maassa. Sen luonto on
samalla niin yksitoikkoista ja omituista, että heti saa yleisvaikutuksen
siitä.

Pieniä, puuhaavia, hedelmien viljelyksestä eläviä, kukoistavia
kaupunkeja, valkeine ja vaaleanharmaine puutaloineen -- maanjäristysten
takia ei kivitaloja rakenneta -- ja joka kaupungin ympärillä on leveä
ala viinikenttiä, hedelmäpuutarhoja ja "alfalfa"-ruohoa kasvavia
niittyjä. Kaliforniassa ei ole luonnon kasvattamia ruohokenttiä.
Kasvullisuuden välissä näkyy vaan keltaista hiekkaa, mansanniita-,
aloee- ja kaktuskasvia, yläpuolella kaartelee sininen taivas ja
ilmanrannassa siintävät vuoret. Yksitoikkoista se on, mutta tämä
yksitoikkoisuus ei väsytä, sillä vuorten ihanuus on aina uusi, aina
vaihteleva, ja Kalifornian sinistä taivasta ei kukaan unohda, joka sen
kerran on nähnyt.

Kuljimme muutamien autioksi jätettyjen kullan-huuhtomislaitosten ohi,
jotka ulkoapäin olivat aivan samannäköiset kuin villakehruulaitokset
kotona Suomessa. Ei mitään huomiota herättävää niissä ollut, eikä mitään
ihmeellistäkään. Kullankaivajat ovat vetäytyneet ylämaihin, eikä niitä
koskaan tapaa yleisten valtateiden varsilla. San Bernardinossa
pakottivat vierasvaraiset asukkaat junan pysähtymään kymmeneksi
minuutiksi ja sillä aikaa kulki herroja ja naisia vasut käsissä vaunujen
läpi, jaellen hedelmiä ja kukkia. Pasadenassa, eräässä toisessa
pikkukaupungissa, kutsuttiin meidät koko päiväksi vieraiksi ja
päivällisillä, soitolla, puheilla ja huvimatkoilla meitä kestitettiin.
Asemahuoneen suuri odotussali oli muutettu virvotushuoneeksi. Pitkillä
pöydillä siellä oli viljalta virvotusjuomia, aprikoita ja persikoita,
niin suuria keltaisia ja tuoksuvia, kun ne ainoastaan Kaliforniassa
ovat. Tämä huone oli auki koko päivän, eikä kukaan sitä vartioinnut.
Oven päällä seisoi: "Virvotuksia rakkaille vieraillemme, Chicagon
opettajayhdistykselle". Pasadenassa näimme kameelikurki-kartanonkin,
jonka omistaja on päässyt rikkaaksi mieheksi kameelikurkia kasvattamalla
ja niiden sulkia myymällä.

Viimeinen yö junassa oli niin tukala, ett'ei kukaan meistä voinut
nukkua, vaikka olimme surkeasti väsyneitä. Kuumuutta oli 44,5 pykälän
määrä. Oli ihan tyyni, luonto tuntui kuumuudesta kuolleen vuorten
ympäröimässä San Joaquin-laaksossa. Päivän noustessa aamulla puhalsi
heikko tuuli, mutta päivemmällä paahtoi aurinko taas tuhatta tulisemmin.
Sellaisissa oloissa tuntui 129 syntymäpäivä- ja muistokirjaan kirjoitus
sangen raskaalta tehtävältä. Ameriikan nuorisolla on, näet, sellaisten
asioiden alalla oma kiihkonsa, aivan kuin muidenkin maiden nuorisolla.

Mutta siihenkin vaivaan mukaantui mieliisti, kun siten sai palkita hyvää
naapuruussopua. Se olikin ollut mitä miellyttävintä laatua. Tosin oli
kukin alussa vähän kankeamainen, mutta kuumuus, yhtämittainen
yhdessäolo, yhteiset seikkailut ja harrastukset tekivät pian kaikki
tuttaviksi.

Useimmilla oli omat eväsvarat, joita kaupungissa uusittiin ja hauska
perhe-elämä vallitsi vaunuissa. Minun rinnallani asui kaksi Chicagon
tyttöä, joilla oli oma teekeittiönsä ja joka aamu he keittivät teetä
väkiviina-valkealla. Muutamat järjestystä rakastavat vanhat naiset
puuhasivat oikein onnekseen päivällisvalmistuksissa, he huuhtelivat
astioita ja hääräelivät esivaatteet edessä ja hihat ylös kiverrettyinä
vaunuissa; heillä oli mukanaan keittovehkeitä, paistetuita kaloja ja
lintuja, ja tarjosivat vuorottain naapureilleen teetä. Innokasta
vaihtokauppaa käytiin. Korppuja, juustoa ja säilytystavaroita
vaihdettiin sitruuneihin, leivoksiin ja sokuroittuihin hedelmiin. Minua
vastapäätä asui eräs saksalainen kielten-opettaja. Kun hänen voinsa ja
teensä loppuivat, jätti hän varastonsa tähteet Chicagon tyttöjen haltuun
ja rupesi itse heille täyshoitoon. Kuulin heidän sitten iltaisin
neuvottelevan, teetä vai kahviako keittäisivät.

Ylipäänsä vallitsi junassa puhtaus ja järjestys. Joka vaunussa
täytettiin tuon tuostakin suuri säiliö jäisellä vedellä. Ainoa ikävyys
oli, että yhteisen pesoaseman edessä ei ollut ovea eikä verhoa ja
tavallisesti sen edessä seisoi 17 käsiliinalla varustettua, vuoroansa
odottavaa ihmistä, katselemassa kuinka naapuri pesi korviansa.

Aamuisin kulki Sam nauraa virnistellen suojasta suojaan vuoteita
kooten. Jokaisella oli mukanaan omat lakanat ja peite ja tyttöjen oli
tapana torua Samia, kun hän toisinaan kuumuudesta tympeytyneenä sulloi
lakanat ja peitteet sekamelskassa sohvankannen alle. Moitteet eivät
häneen kuitenkaan pystyneet. Sam teki seuraavana aamuna taas oman
mielensä mukaan. Muutamissa vaunuissa oli erään poikakoulun ylempien
luokkien oppilaita siivoojina; pojat hankkivat sillä tavalla itselleen
maksuttoman matkan kokoukseen.

Jokaisella viivähdyspaikalla kiiruhti kukin heti kulmalleen ja junan
liikkeelle lähdettyä verrattiin taas ostoksia ja kukin kertoi
seikkailunsa. Sunnuntaisin lukivat tytöt raamattua, veisasivat virsiä ja
kuulustelivat toisiltaan päivän sunnuntaikoulu-läksyt, samaan aikaan,
jolloin muuten olisivat olleet kirkossa tai sunnuntaikoulussa.
Sunnuntai-iltana sulloutuivat kaikki 130 pariin, kolmiin vaunuihin ja
lauloivat Sankeyn lauluja kello 10 tai 11 asti. Toisinaan tulivat
toisten vaunujen asukkaat meidän luoksemme tai menimme me heitä
tervehtimään. Muutamat ajoivat makuuvaunuissa, muutamat
matkailijavaunuissa. Luonteva yhdenvertaisuus, ystävällisyys ja
avuliaisuus vallitsi kaikkien kesken, vaikka seurassa oli sekä
yliopiston professoreja, koulujen tarkastajia ja johtajia että köyhiä
tuntiopettajia ja kaikenlaisia mies- ja naispuolisia, alhaisempia
opettajia.

Lämmintä kaipausta tuntien me hyvästiä heittäessämme kättelimme, kun
juna puuhkasi San Fransiskon asemakartanon sisään ja matkamme
Kalliovuorten poikki oli päättynyt.



Opettajakokous San Fransiskossa.


-- Kalifornia on maailman vierashuone, ja San Fransisko sen kaariakkuna,
-- sanoi eräs kokouksen toimeenpanevaan toimikuntaan kuuluvista
isännistämme; koko toimikunta oli, näet, lähetetty asemalle meitä
vastaan-ottamaan.

Vaikka silloin oli kuiva vuoden-aika, teki kuitenkin mieli yhtyä hänen
lausuntoonsa: "Kultaisen portin kaupunki" (the City of the Golden Gate)
on kerrassaan hurmaava. Kukkia joka paikassa, kukkia uhkumalla. Joka
paikassa tummanpunaisia verenpisaroita, notkeata muurivehreää, kauniita
kuusamoita, kolmea kyynärää korkeita purppuran värisiä pelargoonioita,
banaani-, viuhka- ja taatelipalmuja komeine lehtineen.

Alempana olevat kaupunginosat ovat rakennetut joko laivoille tai
paaluperustukselle. Talojen ulkomuotoa ei voi juuri kauniiksi kehua
muualla kuin muutamissa kaupunginosissa, joissa näkee kalliita ja
komeita rakennuksia. Mutta sen sijaan näyttävät kaikki asumukset
omituisilta, seinät ovat enimmästi vinot ja harmaat, mutta niitä peittää
loistavakukkaiset köynnöskasvit. Ja tyytyyhän sitä mihin tahansa, kun
saa katsella niin kauniita näköaloja kuin San Fransiskossa näkee joka
suunnalla. Kaupunki on pelkkiä ylä- ja alamäkiä, joita myöten
raitiovaunut väsymättä kiskovat väkeä. Joka kukkulalta katselee kulkija
ihastuksella Kultaista Porttia, jonka aallot vuoron välkkyvät valkeine
harjoineen, vuoron lepäävät väsähtyneinä sinisessä, vienoväreisessä
aamupuvussa, vilkutellen paivänpaisteelle. Toisinaan, kun auer tai sumu
siinnättää vuorten piirteet, näyttävät kaupunkia ympäröivät alppiseudut
lumoavan kauniilta. Silloin on Sierra Nevadan rinnoilla lepäävä San
Fransisko ihana kuin unelma.

Sen vuoren harjanteen toisella puolella, joka erottaa San
Fransiskonlahden merestä, on Kultaisen Portin puisto (Golden Gate Park)
luullaksemme maailman kaunein puisto. Toisella puolellansa on sillä
meri, toisella Sierra Nevada ja kasvillisuus on etelämaisesti uhkuva.

Tuntuu melkein naurettavalta, että puhuessaan Kaliforniasta, Bret Harten
Kaliforniasta, kullankaivajineen ja kiinalaisineen, puhuu
kasvatus-opista ja sen edustajista, mutta San Fransiskossa et enään
tapaakkaan meksikolaista vetelyyttä. Anglosaksinen aines on täällä
vallitsevana, ja mihin se pääsee, siellä se rakentaa kirkkoja ja
kouluja, järjestää, tekee työtä ja painaa joka paikkaan puuhan ja toimen
leiman. Niin oli erittäinkin laita 17-20 p. Heinäkuuta 1880, jolloin
Yhdysvaltojen Kasvatus-opillinen Yhdistys piti vuosikokoustaan San
Fransiskossa. Eri valtiot riitelevät joka vuosi siitä, kenen aluetta
ensi kerralla on kokouksella kunnioitettava, ja pohjan ja idän valtiot
olivat vasta ensimmäisen kerran suoneet tämän kunnian kaukaiselle
Lännelle.

Kalifornia, ja San Fransisko erittäinkin, oli pannut parhaansa
liikkeelle, näyttääkseen ansaitsevansa tämän luottamuksen.
Kahdellekymmenelleyhdelle eri toimikunnalle oli jätetty
valmistusvarustukset, jotka olivatkin mainiot. Rautatie-, höyrylaiva- ja
ravintolayhtiöt myönsivät kokoukseentulijoille tuntuvia
hinnan-alennuksia. Jokaisessa Kalifornian kaupungissa oli heitä
vastaanottamassa kaupungin valtuusmiehet, nais- ja opettajalähetystöjä,
jotka pyysivät heitä viipymään suuruksella tai päivällisellä, veivät
heidät mukaansa ajelemaan tai höyrylaivamatkoille. Puheita pidettiin,
kukkia ja hedelmiä jaettiin. San Fransiskossa oli vieraanvaraisuus
ylimmillään. Kaupungin naiset tarjosivat joka päivä kl. 1 sekä
mies- että nais-opettajille maksutonta väliateriata (lunch). Joka
ilta ottivat kaupungin ja Kalifornian opettajistot, lastentarha-,
raittius- ja moni muu yhdistys vieraita vastaan ja kohtelivat jokaista
tulijaa mitä herttaisimmalla tavalla. Jäähyytelöä, hedelmiä, leivoksia
ja virvotusjuomia tarjottiin, jokainen vieras sai kauniin ruusukimpun.
Iloinen, ystävällinen henki vallitsi kukilla koristetuissa huoneissa,
joissa nuoret naiset, komeissa, kalleissa puvuissa, niin kuin
kalifornialaiset ainakin, olivat emäntinä. San Fransiskossa yhtyy
anglosaksien järjestämiskykyyn etelän avomielinen, vilkas
vieraanvaraisuus. Luonnollista onkin että kultamaassa, jossa raha on
helpolla saatavissa ja pienin kaupassa käypä raha on 5 centtiä[35] (25
penniä), luonnollista on, sanon, että siellä muutaman vaivaisen tuhannen
dollarin uhrausta kunnian kannattamiseksi pidetään pikku asiana.

Millainen oli kokouksen kasvatus-opillinen puoli? Kaikkien näiden
sivuseikkojen sisällys ja päätarkotus?

Ameriikassa nykyään tapahtuva sivistystyö on niin suurenmoista laatua,
että se ulottuu Yhdysvaltojen mahtavan rungon sormenpäihinkin. Se näkyi
selvästi San Fransiskon kokouksessa, jossa opetuksen nykyisestä kannasta
sai hyvän yleiskuvan. Koulujen näyttelyjä lukuunottamatta oli kokouksen
ohjelmassa kuusi yleistä keskustelukokousta ja niissä yhteensä 24
esitelmää, sekä jotenkin yhtä monta kokousta eri osastojen keskusteluja
varten. Näiden osastojen aineena oli: lastentarha-, alkeis-, jatko-,
normaali- ja yliopisto-opetus, kurinpito ja ruumiillinen kasvatus.

Jos tarkastamme yleisiä keskustelukokouksia, niin huomaamme niiden
osalla seuraavat aineet: 1) Kirjallisuus kouluissa. 2) Oppilasten
valmistus yhteiskunnalliseen elämään. 3) Nykyisen koulujärjestelmän
nykyinen arvostelu. 4) "Käytännöllinen" kasvatus. 5) Tuleeko valtion
hankkia koululle opetusvälikappaleet? 6) Ameriikkalainen käsitys työstä.

Ensimmäistä kysymystä keskusteltaessa näkyi, kuinka suuri merkitys
äidinkielellä ja kirjallisuudella on Ameriikan kouluissa ja kuinka
suuresti kirjallisuuden luullaan vaikuttavan oppilaan jokapäiväiseen
elämään. Mielipiteissä huomasi kaksi eri suuntaa: toinen puolue vaati
perinpohjaisempaa opetusta äidinkielessä, sekä että kielen
omituisuuksille ja lukukappalten valmistamiselle uhrattaisiin enempi
aikaa. Toinen puolue varotti turhantarkkuudesta ja tahtoi että
runoteosten lukemiselle jätettäisiin enempi aikaa. Vähän äitelämäisessä,
mutta hyvin ja runollisesti kirjoitetussa esitelmässään huomautti miss
Beecher, kuinka välttämätön puhdas kirjallinen käsityskyky on naiselle,
kodin luojalle. Kaikki puhujat yhtyivät seuraavaan loppulauseeseen:
oppilaalle on annettava sellainen kirjallinen perustus, että ainoastaan
hyvä ja raitis kirjallisuus häntä innostuttaa.

Tämän puhtaasti kasvatus-opillisen keskustelun jälkeen seurasi esitelmä,
jonka nimikin jo teki uteliaaksi: "Tuleeko nuorten tyttöjen lukea
jokapäiväisiä sanomalehtiä?" Aine ja vielä enemmän puhuja, tohtori
Harris Concordin filosoofisesta opistosta (Massachusettsista) oli
houkutellut salin tungokseen asti täyteen väkeä. Tämä kysymys, jos
mikään, oli omiansa innostamaan mieliä Ameriikassa, sanomalehtien
luvatussa maassa. Yleisön kiihkeäksi iloksi vastasi esittelijä
kysymykseen myöntävästi. "Tyttöjen", sanoi hän, "samoin kuin
nuorukaistenkin, tulee elämään astuessaan tuntea synti. Hyve, joka
arasti kokoon käärittyine liepeineen, silmät ummessa tipsuttelee
langenneiden veljiensä ja sisariensa ohi, ei ole paljon arvoinen. Me
tarvitsemme nykyään valppaita kristillisiä kansalaisia, jotka tietävät,
mikä on hyvää, mikä pahaa, eivätkä pelkää syntistä vaan syntiä.
Tyttöjemme täytyy oppia tietämään, mitä elämä oikein on, ja
jokapäiväinen sanomalehti on akkuna, jonka kautta he varmasti voivat
sitä tutkia". (Tyytyväinen käsientaputus sanomalehtimiesten pöydän
luota).

Tohtori Harrista seurasi professori Powell (Washingtonista), joka
pääasiassa oli samaa mieltä kuin edellinenkin puhuja. Hän huomautti
kuitenkin, että jokapäiväisetkin lehdet ovat arvoltaan hyvin erilaisia
sekä että yleisön välttämättä pitäisi vaatia sanomalehdiltä puhtaampaa
siveellistä kantaa. Ja lisäsi vielä, että ärryttävä, epäterveellinen
luku on yhtä vaarallista pojalle kuin tytöllekkin (innokasta
käsientaputusta); se erotus, joka tässä asiassa sukupuolten välillä
tehdään, on juuri ensi ilmaus kahtalaisen siveellisyyden
kannattamisesta.

2:nen kysymys koski pääasiassa koulukuria sen eri muodoissa. Kaksi asiaa
luullaksemme erittäin miellyttää eurooppalaista _hyvissä_
ameriikkalaisissa kouluissa: äidinkielen oivallinen opetus sekä oppilaan
ja opettajien välillä huomattava kunnioittava suhde. Ameriikassa
vallitsevat ihailtavat mielipiteet tästä kysymyksestä näkyivät selvästi
keskustelun ajalla ja erittäinkin Kansasista olevan mr Duncan Brownin
puheessa. Matthew Arnold sanoo kirjassaan Ameriikasta, että
sukkeluuksien lausumishalu turmelee keskustelutavan Ameriikassa, ja
saman arvostelun voisi lausua mainitsemastani puheestakin. Se oli
kuitenkin muodon puolesta muuten niin hyvä ja siitä huokui niin lämmin
rakkaus oppilaisiin, samalla kuin siitä loisti puhujan selvä käsitys
koulun kasvattavasta vaikutuksesta, että kuulija antoi anteeksi
tarpeettomat sukkeluudet. Puhuja vaati oikeudenmukaista, järkähtämätöntä
kurinpitoa, joka vaatii oppilaalta ehdotonta tottelevaisuutta, mutta
samalla ei siekaile hyvitystä antaessaan, jos oppilas on kärsinyt
ansaitsemattoman rangaistuksen. Hän varotti kasvattamasta lapsia ilman
kuria tai käyttämästä vaan näennäistä kurinpitoa. "Tasavallassa, jossa
jokainen poika on tuleva kuningas ja joka tyttö tuleva kuningatar"...
Tässä hän taukosi, vaikeni vähän aikaa ja oikasi sitten huvittavan
arvokkaasti: -- "pyydän anteeksi, unohdin, että tämä nykyään on
ainoastaan meidän, raittiuspuoluelaisten[36] mielipide (naurua ja
mieltymyksenosotuksia) -- sellaisessa tasavallassa, sanon, täytyy sekä
tytön että pojan enemmän kuin muualla tottua itsensähallitsemiseen _ja
se päämaali saavutetaan ainoastaan kurinpidolla_".

Neljättä kysymystä keskusteltaessa vastusti professori Cook Illinoisin
normaalikoulusta arvokkaalla, suoralla tavalla ja perinpohjaisesti sitä
syytöstä, että yleiset koulut eivät opeta siveellisyyttä, eivätkä kehitä
lapsen uskonnollista tunnetta. "Jos pidämme luultavana", -- sanoi hän
muun muassa, -- "että suurin osa Ameriikan kodeista on hyviä, tai
pyrkivät ainakin hyviksi -- ja emmeköhän me jokainen toivo, että niin on
laitakin? -- miksi sitten lausumme sellaisia epäluuloja kouluistamme?
Meidän kodeistahan meidän opettajat lähtevät, niistä me saamme
koulujemme johtajat ja tarkastajat. Useimmat heistä koettavat voimainsa
mukaan tehdä parastaan oppilaittensa ja koulun hyväksi. Opettaja koulun
hengen määrää ja katkerimmankin vastustajamme täytynee myöntää, että
meidän opettajisto edustaa Ameriikan parhainta, siveellisintä ja
valistuneinta väestöä."

Seuraava puhuja, professori Meldon Massachusettsista lausui suoraan,
että uskottomuuden ja epäsiveellisyyden syytös lähti katolisista
(myrskyäviä myöntymyksen-osotuksia). "Kun sanotaan koulujen olevan
epäsiveellisiä, tarkotetaan sillä, että ne eivät ole katolisia."

Moni puhuja kosketteli oppilasten valmistusta jokapäiväiseen elämään,
tunnustaen, että koulu siinä kohden on laiminlyönyt tehtävänsä. Eräs
puhuja mainitsi muun muassa, että häntä haluttaisi kulkea Yhdysvallat
ristiin rastiin, hakeakseen ameriikkalaista poikaa, sillä hän ei tiennyt
mihin poika on joutunut. Joka paikassa verstaissa, toimistoissa,
virastoissa tapaa saksalaisia, kanadalaisia, irlantilaisia,
skandinaaveja, mutta ei ameriikkalaista nuorukaista, jonka toverina
koulussa on ollut. Muutamat puhujat huomauttivat, että syy tähän
epäkohtaan oli siinä suuressa vallassa, joka ammattiyhdistyksillä on
yksilöiden toimintaan. Ehtimiseen sattuu, että tämä syy estää
kirjapainojen, laivaveistämöjen ja verstaiden omistajia lähettämästä
poikiansa omiin kirjapainoihinsa j.n.e. oppiin.

Viidettä kysymystä (valtion velvollisuudesta hankkia koululle
opetusvälikappaleet) keskusteltaessa syntyi Ohion ja Massachusettsin
valtioiden välillä oikein virkistävä sanasota. Jälkimäisessä valtiossa
kustantaa, näet, valtio oppilaille koulutarpeet. Ohion valtio ei sitä
tee. Ohion sukkelasuinen edustaja selitti, että tällainen järjestelmä
kasvattaa Massachusettsin asukkaat lainaamaan muilta kaikkia, mitä
heillä itsellä ei ole ja lainaamaan muille kaikki, mitä heillä on.
Valtio kustantaa nykyään koulukirjat. Pian tulevat vanhemmat vaatimaan,
että se hankkii lapsille vaatteet, senjälkeen pikkusiskoille ja lopuksi
heille itselleenkin. Vaatteiden jälkeen tulee pian ruoankin vuoro ja
Massachusetts kelpaa vastaisuudessa esimerkiksi äidillisestä valtiosta,
joka elättää ja ravitsee alammaisiansa, aivan kuin lintumuori suu auki
ammottavia poikiansa. Kaikki puhujat vastustivat tätä järjestelmää, jota
he pitivät vapaalle yhteiskunnalle vaarallisena ja sopimattomana, se kun
muka lähtee vanhentuneesta perus-aatteesta, jonka ytimenä on kaikesta
huolenpitävä hallitus ja kuuliaiset, mutta haluttomat alammaiset.
Yhdysvaltojen opettajat eivät kuitenkaan ole kaikki samaa mieltä tässä
asiassa. Moni arvelee, että koulu on vaan nimeksi maksuton, jos ei se
samalla anna lapsille koulutarpeitakin. Koulukirjat, joista useimmat
maksavat yhden tai kaksi dollaria tai enemmänkin, vaativat pääomaa,
jonka varaton töin tuskin saa kokoon. Useimmissa valtioissa väitellään
nykyään tästä riitakysymyksestä. Jos valtion tulee kustantaa oppikirjat,
täytyy sillä olla oikeus niiden valitsemiseenkin. Tuleeko valtion sitten
tehdä sopimuksensa kirjankustantajien ja kirjakauppiasten kanssa? Tai
itsekkö ruveta kustantajaksi? Onko kirjojen tekijöille julistettava
yleinen kilpailu? Puhujat kokouksessa näyttivät pelkäävän, että enin
asiaa ymmärtävät henkilöt, s.o. eri aineiden opettajat, kaikista
vähimmin saisivat sananvaltaa. Muistettava on, että Yhdysvalloissa ei
koulujen ylitarkastajien, eikä kouluneuvostojen ja johtokuntien jäsenten
tarvitse olla kasvatus-opillisella alalla toimineita miehiä, ei
edes sitä vaadita, että he harrastaisivat tai käsittäisivät
kasvatus-opillisia asioita. Niinkuin muutkin yhteiskunnalliset
virkamiehet, valitsee heidätkin suorastaan yhteinen kansa. Oivallisten
kasvattajien rinnalla tapaakin koulujen neuvostoissa ja muissa
johtavissa viroissa sen vuoksi joukottain miehiä, jotka paremmin
kykenevät arvostelemaan kauppa-asioita, hevosia ja karjaa kuin
nykyaikaisen koulujärjestelmän avuja ja puutteita. Kouluneuvostojen
vaaleilla on valtiollinen merkitys ja nuoret kunnianhimoiset miehet
käyttävät usein näitä paikkoja porras-asteinaan, kiivetessään
korkeampiin virkoihin ja laveammille vaikutus-aloille. Siis on tällä
järjestelmällä, niinkuin kaikilla muillakin, varjopuolensa, ja kokenut
kasvattaja pelkää syystä kyllä koulukirjojen valitsemisen jättämistä
moisen valiokunnan haltuun. Näillä kouluneuvostoilla on nimittäin
kullakin valtiossaan hyvinkin rajaton valta ja Washingtonissa oleva
"kasvatus-asiain ylipäällikkö" on tilastollisia tietoja varten asetettu
virkamies; hänen tehtävänään ei ole maan koulujen tarkasteleminen.

Viimeinen ilta alettiin esitelmällä "Ruumiillisesta kasvatuksesta
Delsarten tavan mukaan". Tässä ei ole tilaa mainitun järjestelmän
selittämiseen. Sen tarkotus on voimistelun ohessa kehittää oppilaissa
liikkeiden suloutta ja kasvoissa näkyvää mielen-ilmaustapaa. Seitsemän
nuorta, kreikkalaisiin pukuihin puettua tyttöä, -- olikohan se pelkkä
sattuma, että he kaikki olivat hurmaavia Hebe-ilmiöitä? -- valasi
lyhyttä esitelmää, suorittamalla sarjan kauniita liikkeitä satumaisesti
valaistulla näyttämöllä, suloisen soiton kaikuessa. Kun katseli kaikkia
niitä naisellisia suloja, jotka oli asetettu 3,000-henkisen yleisön
nähtäviksi, tuli enemmän ajatelleeksi lihan- ja silmäinpyyntöä, kuin
sitä sielutieteellis-ruumiillis-suloliikkeistä perus-aatetta, jota
varten nämä immet olivat näyttämöllä. Näytös kuului tanssin alalle, se
oli hienoa, mieltä hivelevää tanssia, sen myönnämme, mutta muuta se ei
ollutkaan. Pohjoismaalaisesta näyttää meidän rehellinen, reipas
ruotsalainen voimistelu olevan vankempi pohja kuin Delsarte.

Illan pääaineena oli "ameriikkalainen käsitys työstä", sekä sen vaikutus
kouluun. Perus-ajatus kaikkien puhujien lausunnoista oli: kasvata poika
etupäässä mieheksi, joka miehevästi ja itsekunnioituksella tekee
työtänsä, oli se mitä laatua tahansa. -- Tyttöä tuskin mainittiin.
Hänestä suoriuttiin, niinkuin tavallista on, parilla kolmella
korupuheella kodista ja äidinrakkaudesta. Muutamissa asioissa asuu
naiskysymys Ameriikan miehillä vaan nahassa, lihaan ja vereen ei se
vielä ole päässyt. --

Jos eri osastojen keskusteluja tarkasteli, niin huomasi että
lastentarha- ja yliopisto-osastoilla oli parhaat puhujat ja vilkkain
osanotto. Sitä seikkaa voinee pitää nykyiselle Ameriikalle ominaisena
tunnusmerkkinä. Ainakin tuntui meistä siellä siltä, että lasten alku-,
kollegeopetusta seurattiin ja harrastettiin paljoa suuremmalla innolla
kuin niiden välillä olevia kouluja. Fröbelin kasvatustavan
vastustajankin täytynee myöntää, että Ameriikan lastentarhat ovat
oivallisella kannalla. Tosin eivät kaikki niistä ole maksuttomasti
yleisön käytettävinä, mutta innokkaat yhdistykset perustavat sitkeästi
uusia lastentarhoja, ja hyvinkin pian ne luultavasti kaikki muuttuvat
valtion kouluiksi. Yhdistyksen etupäässä on taitavia, järjestelmää
tutkineita miehiä ja naisia ja he pitävät tarkasti silmällä opettajia.
Kunnian-asiana he valvovat, että opettajat kehittävät koulunsa niin
korkealle kannalle kuin suinkin on mahdollista.

Mitä kollegeihin ja yliopistoihin tulee, tapaa tietysti tasavallassa,
jossa tieto on valtaa, näissä oppilaitoksissa maan etevimmät
miehet ja huolellisen opetuksen. Huomattava seikka oli,
että yhteiskoulukysymystä ei näkynyt kokouksen ohjelmassa.
Opettajistopiireissä kauvemmin liikkuessa selvisi kummastelijalle syy
tähän seikkaan: yhteiskoulukysymys on perus-aatteen kannalta jo selväksi
pohdittu. Tosin on vielä olemassa suuri puolue, joka vaatii eri kouluja
kummallekkin sukupuolelle. Mutta ketkä kuuluvat siihen puolueeseen?
Ylimysmieliset ihmiset. Samoin kuin katoliset syyttävät yleisiä kouluja
epäsiveellisyydestä, samoin lähtevät syytökset yhteiskouluja vastaan
Ameriikan ylimyksistä, jotka ovat ainakin yhtä jäykkiä sukuylpeydessään
kuin vanhan maailman aateliset, vaikka heillä ei olekkaan
sukuvaakunoita. Missä komea seuraelämä ja luokkaerotukset kukoistavat,
siellä tapaa sukupuolilla eri koulutkin. Niin on Kaliforniassakin, jossa
juopa rikkaan ja köyhän välillä on suurin, kaikista pienin luku
yhteiskouluja, vaikka niiden tosin nykyään kehutaan olevan
lisääntymässä. Niin on laita idän suurissa kaupungeissakin. Jos asiaa
tutkii, huomaa hyvinkin helposti, missä vika piilee. Yhteiskasvatus
jatkaa luonnon tervettä lakia, joka antaa samassa perheessä syntyä sekä
poikia että tyttöjä. Yhteiskoulujen perustus on yksinkertainen,
turmeltumaton ja raitis. Ylimystö, sääty-ylpeys ja suurten kaupunkien
ulkokiiltoinen elämä ovat tekoelämää. Tekoelämä ja luonnollisuus eivät
koskaan sovi yhteen. Inhottavalta näyttää meistä paperikukka raittiin,
kastehelmisen ruusun rinnalla ja maalilla punatut kasvot lapsen
rusoposkien vieressä.

Niissä kaupungeissa, joiden väkiluku on 80-100,000 pienempi, on
yhteiskoulukysymys ratkaistu hyvin tyynesti, eikä siitä enää kuulu melua
pidettävän.

Koulujen näyttelyt ovat tavallisesti koulukokousten ominatuntoina.
Näyttely useinkin paljastaa viat, jotka keskusteluissa peitellään. San
Fransiskon näyttely oli hyvä, mutta ei erinomainen eikä kovin
runsaskaan. Idän valtioista oli vaan harva lähettänyt näyttelyesineitä.
Etevimmät olivat S:t Louisin ja Kalifornian, -- oikeimmin San Fransiskon
-- lastentarha-osastot somine, järjestelmän mukaan tehtyine savi- ja
pahviteoksineen. Erittäinkin olivat saviteokset hämmästyttävän hyvät.
Toivottava asia vaan on, että Ameriikassa ei tehdä sellaisia
lastentarhasyntejä kuin Englannissa, jossa näimme n.s. lastentarhoissa
2-3 vuotisia lapsia luku- ja kirjoituspuuhissa. Oivallisia olivat myös
nais-opettajien tekemät taulut, joista lapsi liikutettavien ja
irtonaisten esineiden avulla sai tutustua eri käsityöläisten
teollisuustuotteisiin; kenkäteollisuutta esittävä sarja alkoi esim.
harjalla, vuohella ja lampaalla ja päättyi pienen pikkaraisella
kenkäparilla. Tämä osasto oli sekä soma että tarkka.

Lastentarhanäyttelyjen jälkeen oli paras Massachusettsin (Bostonin)
normaalitaidekoulun näyttely, jonka valmistava-, perus- ja
antiikkiosastot olivat lähettäneet mainioita esineitä. Koulua johtavat
Ranskan Ihanien taidetten koulun (L'école des beaux arts) läpi käyneet
miehet ja koulujärjestelmästä sen huomaa. Se on Yhdysvalloissa muuten
yleisesti vallitsevaa taidekäsitystä paljo korkeammalla. Erittäin
oivallisia olivat kaavapiirustukset seinä- ja lasimaalauksia varten.
Muoto-opilliseen kuvioon oli oppilas niissä liittänyt luonnon-esineitä,
esim. köynnöksiä, eläinten päitä, marja- ja hedelmäterttuja. New-Yorkin
naisten taideteollisuuskoulun kaavasovitelmat olivat myös erittäin
kauniita. Pohjakoulujen kartat, kasviopilliset ja kivennäiskokoelmat
sekä muoto-oppi-vihkot olivat huomattavat. Erittäinkin kohopintaiset,
profiili- j.n.s. tuotekartat, jotka olivat sekä somat että omituiset.
Oppilas piirtää ensin esim. Yhdysvaltojen kartan valtioineen ja
alueineen ja peittää sitten jokaisen eri seudun pinnan sillä tuotteella,
jota sieltä kulmalta pääasiallisesti saadaan. Maissi, metsäntuotteet,
rauta, pumpuli, karja y.m. olivat kekseliäästi edustetut maissijyvillä,
päretikuilla, pikkuruisilla rautanauloilla y.m., jotka olivat liimatut
kartan kankaasen. Sanottiin tällaisen karttapiirustuksen hyvin
huvittavan oppilaita. Kalifornian koulut olivat panneet näytteille
täydellisiä kokoelmia täysmuotoisina säilytettyjä vesikasvia sekä hyviä
kivennäiskokoelmia. Muoto-oppivihkot olivat melkein kaikki hyviä,
vieläpä erinomaisiakin, ja todistivat silminnähtävästi, miten suuri arvo
tällä oppiaineella on Ameriikan kouluissa. Oppilasten pahvista tekemät
muoto-opilliset luonnokset olivat samoin kiitettävät, mutta
käsikirjotusnäytteet olivat huononpuoleisia ja ne pari kolme koulua,
jotka olivat lähettäneet käsitöitä näytteille, olisivat poissa pysymällä
tehneet viisaammin. Työt olivat, lievimmin sanoen, surkean näköisiä.
Mutta käsityöt ja veisto ovat suuren tasavallan kouluissa syrjään
työnnettyjä lapsipuolia. Vasta viime aikoina on alettu keskustella
siitä, olisiko jokapäiväisellä koululla niistä hyötyä. Erityisillä
teollisuus- ja veistokouluilla sitä vastaan oli oivallinen
näyttelyosasto, erittäin oli S:t Louisin veistokoulu poikia varten
huomattava. Siellä näki hyviä ja arvokkaita esineitä, yksinkertaisesti
veistettyjä viivottimia, taiteellisesti sorvattuja pöydänjalkoja,
konepiirustuksia ja rautateoksia j.n.e.

Kokonaisuudessaan tuntui näyttely hyvin pieneltä Yhdysvaltojen,
sellaisen jättiläismaan näyttelyksi. Mutta matkat ovat siellä niin
pitkät, ettei ole kummasteleminen, jos Mainen ja Floridan koulut, kahden
viikon matkaa kammoen, eivät ole lähettäneet mitään näytteille.

Näyttelyn tekemä vaikutus oli, niinkuin jo mainitsimme, hyvä mutta ei
mahtava. Ameriikan koulut ovat, luullaksemme, oikealla perustuksella,
mutta ne tarvitsevat vielä kasvaa ja kehittyä. Ameriikan suurin vaara
kasvatuksen alalla, niinkuin muissakin kysymyksissä, lähtee sen
erinäisestä asemasta. Sillä ei ole vertaustilaisuutta ja
itsetyytyväisyyden kiusaus on siten aina uhkaamassa. Toivottava on, että
sen tietoja ja vapautta rakastava, ponteva kansa yhä jatkaa
sivistystyötään, eikä seisahdu ihailemaan tähänastisia tekojansa. Kun
ajattelee, kuinka nuori maa on ja kuinka paljo vanhalla Euroopalla
kuitenkin on siellä opittavaa, niin täytyy myöntää, että Ameriikka ei
tosin syyttä ihailisi itseään.



Tyynen meren rannalla.


Ensikerran sen näimme varhaisen aamuauringon valossa, päivänpaisteessa,
joka punasi San Diegon vaalean punertavat vuoret vielä punaisemmiksi ja
antoi jokaiselle vaahtopäälle rantahyrskylle hohtavan hopeaseppeleen.
Hymyilevänä lepäsi jättiläismeri jalkaimme juuressa ja samalla niin
sinervänä kuin ainoastaan Kaliforniassa meri ja taivas voivat olla. Ei
väräystäkään, ei pienintä vakoakaan näkynyt silkkisileällä pinnalla;
kallioiden ympärillä vaan kuohui valtameren ainainen hyrsky.

San Diegon luona oleva Coronadolahti tungeksen syvälle Sierra
Nevadan[37] helmaan, joka puolustuksekseen on työntänyt mereen ruskean
kalliorivin ja niin hankkinut itselleen luonnollisen aallon halkasijan.
Lahden pohjaan on rakennettu loistavan komea kalifornialainen hotelli,
jota tuuheat palmut ja ruusujen tuoksu ympäröi. Rannan keltaista hiekkaa
vastaan läikkyy lakkaamatta Tyynen meren mahtava jättiläis-aalto, joka
huokauksen tavalla kohottaa meren povea, vaikka sen pinta olisi
peilityyni. Nuo suuret lasimaisesti kirkkaat aallot vyöryvät kumeasti
ärjyen, vaahtopäisinä rannan hiekkaan, imein sitä janoisin huulin. Joka
aalto jättää jälkeensä näkinkenkiä ja meriheinää, rantatähtiä, äyriäisiä
ja helmiä.

San Diegon kaupunki on korkealla vuoristossa, joka täällä, niinkuin
melkein joka paikassa Kaliforniassa, on huippuihinsa asti viljelyksille
kelvollinen. Kaupunki on ihan uusi, ainoastaan muutaman vuoden vanha;
tomua on kaduilla polveen asti, mutta raitiotiet risteilevät verkon
tavalla joka paikassa, uusia rakennuksia ja oranssilehtoja kohoo
lakkaamatta aivan kuin loihtimalla. San Diego on vanhan Meksikon
rajalla; mutta muuta meksikolaista siellä ei tapaa kuin nimen;
kaikkialla vallitsee amerikkalainen toimeliaisuus ja kiire.

Vajaan englannin penikulman päässä kaupungista on San Diego,
espanjalaisten munkkien ja lähetyssaarnaajien San Diego, köyhäksi
kyläksi kutistuneena. Siellä tapaat pelkkää muinaisuutta, muistoja vaan.
Hiljaisuutta, paahtavaa päivänpaistetta, autioita, rapistuneita
savitaloja ja kuihtuneita ruusupensaita sortuneitten maurilaistalojen
keskellä. Vanha, savesta kyhätty kirkko, ensimmäisten hartaitten
lähetyssaarnaajien rakentama, on paikattu ja muutettu Yhdysvaltojen
tullihuoneeksi. Ainoastaan pieni taloryhmä on asuttu. Siellä istuu
granaattipuiden alla kauniita meksikolaisia naisia velttoina ja
työttöminä. Pihalla on kissoja, meluuneja, kanoja, likaa ja höyheniä,
siellä täällä loistaa kasa granaattikukkien varisseita lehtiä.

Jos täältä astut sitä kiemurtelevaa vuoripolkua pitkin, joka
lukemattomia polvia tehden mutkittelee the Sierrasta alas, niin tulet
hedelmällisyydestä kuuluisaan San Diegon laaksoon, eli the Mission
Valleyhin.[38] Pettävän kirkkaassa vuori-ilmassa sen näkee jo hyvin
kaukaa. Täällä tapaat vanhimmat ja parhaiten säilyneet muistomerkit
munkkien ajoilta. Seitsemän penikulmaa kaupungista on San Diegon
lähetystalo, joka nyt on pelkkinä raunioina, mutta munkkien puutarhasta
ja heidän suurenmoisesta, penikulmien aloille ulettuvasta vesijohdostaan
näkee vielä hyvin säilyneitä jäännöksiä. Raunioiden alapuolella kasvoi
suuria istutettuja taatelipalmuja, joiden latvoissa riippui öljyltä
kiiltäviä, ruskeita hedelmänippuja. Niiden takaa näkyi öljypuulehdon
siniharmaa lehtiseinä. Rinteen alapuolella oli kaktus-aita, jonka munkit
muinoin ovat istuttaneet kasvitarhansa suojaksi; nykyään se on
villiytynyt syltä korkeammaksi läpipääsemättömäksi metsäksi. Sen
päärynämäiset paksut lehdet olivat niin suuria, että pienin, jonka
ahkerasti haettuamme löysimme, oli kolmea tuumaa pitkä, -- pieni
viallinen raukka, -- kaikki muut olivat käsivarren pituisia. Lehdissä
törötteli teräviä naskalimaisia, usean tuuman pituisia okaita, mutta
niistä riippui kukkiakin, komeita ruskeankeltaisia, syväteräisiä kukkia.
Puutarhasta ei ollut paljon säilynyt. Kaktusseinän lävitse näimme
muutamia kirjavia kurjenpolvia.

Piispa, paljaskiireinen, kohtelias, pitkään kauhtanaan puettu
espanjalainen, kutsui meidät asuntoonsa. Hän asui lähellä raunioita
vähäpätöisessä, suuren banaanipalmun suojassa olevassa talossa.
Katoliset papit, laakson entiset kaikkivaltiaat hallitsijat, ovat
muuttuneet Yhdysvaltain hallituksen kuuliaisiksi alammaisiksi.

Piispan seurassa kävimme raunioita katselemassa. Siellä näimme jätteitä
suuresta, ulkopuolelta keltaiseksi sivellystä savirakennuksesta, jonka
itäistä puolta pilaririvi kannatti. Meille näytettiin kappelin, munkkien
kokoushuoneen, makuusuojien ja sairashuoneiden paikat; sairashuoneissa
oli ennen hoidettu köyhiä meksikolaisia ja indiaaneja. Umpeenmuuratun
kaivon vielä näki pihassa, jonka itäisessä seinässä näkyi merkkiä siihen
muuratusta ristiinnaulitun kuvasta. Tämä talo rakennettiin muinoin
suuren uskon-innostuksen aikana. Vasta kristityiksi tulleet indiaanit
kantoivat kirkossa tarvittavat hirret olkapäillään monta penikulmaa
kaukana olevasta aarniometsästä. Sen seinien sisällä oli lakkaamatta
kaikunut messuja ja kiitosvirsiä Pyhän Neitseen kunniaksi, pakanoita oli
juhlallisesti kastettu ja tulisia rukouksia oli kohonnut taivaaseen
manaten turmiota noille samoille ameriikkalaisille, jotka nyt olivat
sekä kirkon että sen ympäristön herroja... --

Nyt ovat seinät tuhritut matkailijain mitättömillä nimikirjoituksilla ja
päätyä koristava risti yksin enään puhui rakennuksen alkuperäisestä
tarkotuksesta. Ei näkynyt enään merkkiäkään hedelmällisistä
maissipelloista tai keltaisia jättimeluuneja kasvavista kentistä, joita
indiaanit yhden munkin johdolla viljelivät. Entisyydestä ei ole muuta
jäljellä kun öljypuulehto ja palmut.

Kun Kalifornia Meksikon sodan jälkeen joutui Yhdysvaltojen omaksi,
vähennettiin sen katolisten pappien lukua, ja monta luostaria sekä n.s.
lähetystaloa tyhjennettiin. Me emme tiedä, ovatko kaikki meksikolaisten
nykyiset syytökset Yhdysvaltojen hallitusta vastaan oikeutettuja. Se
vaan lienee varmana pidettävä asia, että se epäluulo, jolla
ameriikkalaiset kohtelevat katolisia, on ollut syynä moneen munkeille
tehtyyn vääryyteen. Ja munkkeja saa Kalifornia kuitenkin kiittää monesta
asiasta. He toivat maahan öljypuut, palmut ja rypäleet, ja panivat
käytäntöön yksinkertaisen, vaikka nykyaikana kelpaamattoman
vesijohto-järjestelmän. He käänsivät kristinuskoon kokonaisia
indiaaniheimoja, opettivat heitä maissia viljelemään, lukemaan ja
kirjoittamaan, he hoitivat sairaita ja köyhiä ja olivat välittäjinä
kansan ja etäisen Espanjan hallituksen asioissa.

Jyrkältä tuntui erotus, kun illalla jätimme lähetyslaakson hiljaiset
surumieliset muistot ja palasimme San Diegoon Kohteliaat kaupunkilaiset
veivät meidät huvimatkalle merelle. Laivalla oli soittoa mukana,
nykyaikaisia komeita pukuja vaan näki ja nykyaikaista puhetta kuuli
rauhallisesti huokuvalla Tyynellä merellä.

San Diego on pelkkää nykyaikaa. Vähä väliä tuntuvat maanjäristykset
synnyttivät näillä seuduilla pari, kolme vuotta takaperin suurta kauhua
ja ihmiset myivät polkuhintaan talojaan ja tiluksiaan. Pelko kuitenkin
pian haihtui ja elämä kaupungissa alkoi taas kuumeen tavalla edistyä.
Meille näytettiin San Diegossa kahdessa vuodessa kasvaneita pitkiä
katuja kivitaloineen, puoteineen, asianajaja- ja liikekonttooreineen.
Täällä vallitsee toimeliaisuus, joka syrjäisestä näyttää
käsittämättömältä. Nämät laihankaleat, päivänpaahtamat kalifornialaiset
tyynine, lujatahtoisine sinisilmineen, jäntevine käsineen ja
arkipuuhissa nuhjaantuneine vaatteineen ehtivät jos jotain. Elämä on
heille kilpajuoksua. Korvissasi surisee dollareja ja centtejä,
maatiluksia, hopeakaivoksia, kultamalmia ja malakiittia,
oranssipuutarhoja, rotuhevosia ja viinimäkiä. Kouluja ja kirkkoja kasvaa
yhtä satumaisesti, kuin erämaankaltaisesta maanalasta loihditaan
ilmoille oransseja. Kaikkialla vallitsee ystävällinen ja suurenmoinen
vieraanvaraisuus, vähän kerskailevaa laatua se tosin toisinaan on, mutta
aina sen pääpontena on teeskentelemätön hyväntahtoisuus. Tässä ihanassa
ilman-alassa, jossa Tyynen meren raittiit tuulet viilentävät
päivänpaahteen jossa luonto näyttää kykenevän luomaan mitä tahansa,
näyttää ihminen elävän aivan kuin huoleton lapsi äitinsä ravitsevilla
rinnoilla. Harva voi vastustaa sitä hurmausta, joka tästä lähtee. Kaikki
näyttää niin erittäin mainiolta, ett'ei maailma tunnukkaan murheen
laaksolta, vaan hyvinkin oltavalta paikalta, kun vaan osaa parastaan
valvoa. Mennyt huoleton päivä jättää sammuessaan perinnöksi toisen yhtä
huolettoman.

Tämän johdosta olisi helppo luulla, että kalifornialaiset elävät
ainoastaan nykyhetkeä muistellen ja tykkänään unohtavat tulevan elämän.
Mutta niin ei ole laita. He ovat tuoneet mukanaan rotunsa sitkeät
uskonnolliset harrastukset ja rakkauden ajatuksenvapauteen.
Pienimmissäkin ja uusimmissa kaupungeissa on tiheässä eri
uskontunnustuksien kirkkoja, kappeleita ja kokoushuoneita.
Joka seurakunnassa vallitsee täällä yhtä virkeä elämä kuin
pohjoisvaltioissakin. Sitä kohtaloon luottavaa, alistuvaa uskonnollista
mukaantumista, joka esim. Suomen kansassa vallitsee, et täällä
kuitenkaan näe merkiksikään. Kalifornialainen näyttää arvelevan, että
Jumala on pannut hänet elämään näihin näennäisesti hedelmättömiin
seutuihin, antaakseen hänelle tilaisuuden keksimiskykynsä käyttämiseen.
Ja hän tottelee viittausta, puuhaa väsymättä, kylvää, kastelee ja tekee
kauppoja, on onnellinen ja tyytyväinen eikä voi kyllikseen kiittää
Herraamme, joka on luonut sellaisen armaan paratiisin kuin Kalifornia
on. Mukaantumista ja toimettomuutta hän kerrassaan ei ymmärrä. Siksi hän
niin syvästi halveksiikin meksikolaisia, joiden omana tämä ihana maa on
ollut niin monta sataa vuotta, eivätkä ne ihmisraukat kuitenkaan koko
aikanaan ole saaneet sen arvoa nostetuksi edes neljänteen-osaan siitä,
minkä se hänen käsissään on muutamassa vuodessa voittanut. Meksikolaiset
taas, joissa sodanmuistot sen lisäksi polttavat kuin katkenneet
nuolenkärjet haavassa, maksavat halveksimisen kaksin kerroin takaisin.
Etelämaisessa velttoudessaan ja espanjalaisen ylpeydellä pitävät he
noita "americanos'ia" työtä kitkuttavina rahajuuttaina.

Vieraalle tuo hiljainen taistelu kahden, ulkonaisesti yhteen liitetyn
rodun välillä on yksi Kalifornian omituisimmista omituisuuksista. Kaiho
muuten valtaa mielen, nähdessään miten nopeasti vuosisatoja kestänyt
espanjalainen vaikutus häviää. Sekin on yksi historian murhenäytelmistä.
Nykyään sitä sitkeä vastustus vielä pitää elossa. Tapahtuu toisinaan,
että meksikolaisten vanhempain lapset jäykästi kieltäytyvät puhumasta
muuta kieltä kuin espanjaa kouluissa, joiden opetuskieleksi määrättiin
englannin kieli, kun maa liitettiin Yhdysvaltoihin. -- -- Jahka
Kalifornia on muuttunut ihan anglosaksiseksi, on se samalla menettänyt
sen omituisen, surumielisen värityksen, jonka kuolemaisillaan oleva
kansallisuus nyt sille antaa.

Vielä kerran näimme vanhan lähetyslaakson San Diegon vuorilta, päivän
laskiessa. Se oli täynnä vaaleata ja rusottavaa auerta. Harsomaiset,
punervat sumupilvet leijailivat sinne tänne ja niiden lävitse näkyivät
harmaat öljypuut ja palmujen suuret, kankeamuotoiset ryhmät. Kaikista
kummallisimmilta näyttivät ympärillä olevat vuoret, joiden rinteet
paikottain olivat tummansiniset, paikottain sinipunervat, melkein
mustat. Kaukana ilmanrannassa välkkyi merestä kapea maidonvalkea vyöhyt.

Seuraavana iltana tulimme Las Angelos nimiseen, vanhaan, nykyään
kuitenkin jo ihan uudenaikaiseen kaupunkiin. Sitä sanotaan
"puutarhakaupungiksi" ja sen ympäristö on todellakin pelkkänä
hedelmäpuutarhana. Tällaiset rautatiematkat pitkin Tyynenmeren rantoja
kuuluvat, nekin, Kalifornian omituisuuksiin. Siellä voit matkustaa
viikon päivät, kenties enemmänkin, vuoron aarniometsissä, taivasta
tavottelevien sypressien ja seeteripuiden keskellä, pienten kuohuvien
vuoripurojen yli, kuilujen partailla, -- vuoron päivänmatkoja sellaisten
seutujen halki, joilla viikuna-, aprikka-, oranssi-, sitroona-, öljy- ja
persikkapuita yhtenä jonona vilahtelee vaunun akkunoiden ohi. Siellä et
näe muuta kuin hedelmiä ja ilma on täynnä imelää, lämmintä hyvää hajua.
Näillä seuduilla viljellään myös suuria, keltaisia, meheviä
mangoshedelmiä. Eurooppalaisen täytyy kuitenkin tottua niiden makuun,
ennenkun voi niihin mieltyä. Pumppuja (vesimeluuneja) ja meluuneja
viljellään tavattoman runsaasti. Sierra Nevadan rinteillä niitä toisin
paikoin kasvaa niin korkealla, että kestää pari tuntia ajaa ennenkun
päästään pelloille. Hauska on katsella tuollaisen pellon sadonkorjuuta.
Isot hedelmät pyörivät rinteitä alas aivan kuin kultakerät. Alhaalla
seisoo miehiä, säkit varalla, niitä kokoomassa. Eräs sananlasku siellä
kuuluu: -- Kaliforniassa ei mies paljon maksa, vesimeluuna hänet voi
kuoliaaksi lyödä. -- Kalifornian joka vuosi pidettävässä
maanviljelysnäyttelyssä näimme 130 naulaa painavan pumpun. Se oli
vaunujen pyörän kokoinen ja ruskeankeltainen väriltään. Tomaatteja myös
paljo viljellään, ja melkein joka ateria niitä nautitaan, sillä
kalifornialainen arvelee vatsansa pysyvän kunnossa niiden avulla.
Tomaatit ovat täällä tulipunaisia ja paljo mehevämpiä kuin muualla;
usein ne painavat monta naulaa kappale.

Las Angelossa olivat kukkatarhat mainiot. Kahta syltä korkeita, punaisia
ja valkeita oleanterikasvia, valkeita köynnösruusuja, jotka toisin
paikoin peittivät yksinkertaisen rakennuksen katonkin, jättimäisiä
aloeita, joiden miekkamaiset lehdet huoneen korkuisina, sädetten tavalla
sojottivat joka haaralle ja niiden keskellä hohteli väkevästi tuoksuva
valkea kukkaterttu.

Las Angelos on sisämaakaupunki, mutta lähellä sitä on Santa Monica,
kauniista ympäristöstään kuulu kylpypaikka, joka on saanut kirkko-isä
Augustinuksen äidin, Monican, mukaan nimensä. Sillä on laaja, sininen ja
päivänpaisteinen lahdelma; tummanruskeain kallioiden juurelle vyöryi
jättiläis-aalto tyynenä ja lempeänä, harsomainen, valkea vaahto
harjallansa. Kirjavana helmivyönä loistelivat päiväsessä lapsilaumat,
jotka rannalla leikkivät tai juoksentelivat veteen uidakseen.

Muutaman tunnin matkan päässä Santa Monicasta oleva Santa Cruz on
kuuluisa meren uurtelemasta rannastaan. Valtameri karkaa täällä niin
raivoisasti kallioiden haurasta punervaa kiviseinää vastaan, että se on
uurtanut siihen rivittäin luonnollisia kaariholvia, joiden lävitse veden
laskuaikana näkee sinisen meren ja sen valkeat, vaahtopäät hyrskyt.
Kylpypaikka on kaupungin toisenpuolisella laidalla. Se on useita
peninkulmia pitkä, aukea ranta. Siellä kylpyvieraat ratsastavat, ajavat
keveissä pienissä vaunuissa ponihevosilla pitkin kosteata hiekkaa,
katselevat merta kuutamolla ja pakenevat leikkiä lyöden ja naureskellen
aaltojen alta pois. Joka paikassa Ameriikassa uivat naiset ja miehet
yhdessä. Tyynen meren rannoilla emme kuitenkaan huomanneet missään
vastenmielistä lemmenkeikailemista, emmekä myöskään naisilla
veikistelemishalua osottavia pukuja. Useimmilla oli yllään sininen
villapusuri, polvihousut ja sukat ja päässä pieni keltainen,
vahavaatteesta tehty lakki. Joka paikassa vallitsi teeskentelemätön ilo
ja luontevuus. Sitä vastoin kuuluu Newportiin, New-Yorkin lähellä
olevaan, Atlantinpuoleiseen kylpypaikkaan jo tunkeutuneen sitä
turmeltunutta seurustelu-ilmaa, joka esim. Ranskan kylpypaikoissa
vallitsee.

Santa Cruzin kaupunki on vähäpätöinen, mutta tunnettu
hedelmärikkaudestaan. Eräs vieraanvarainen rouva vei meidät puutarhaansa
ja siellä saimme omin silmin ja suin kokea, että kaupunki on maineensa
arvoinen. Itse saimme puista poimia mitä mehevimpiä untuvapintaisia
persikoita, samettihienoja, keltaisia aprikoita ja aika sormustimen
kokoisia mustia vattuja, joita kasvoi syltä korkeissa pensaissa.
Ystävällinen emäntämme kehotteli kehottelemistaan meitä syömään
kalifornialaisten lempilauseella; "se on sydämmestä teille suotu". --
Hän oli reipas, ahavoittunut rouva, joka itse ohjasi parihevosiaan ja
kasvatti lapsiparveansa, neljää tyttöä ja kahta poikaa. Kauluksessaan
hänellä oli nyrkinkokoinen kultainen rintaneula. Siinä nähtiin kuvattuna
Rebekka kaivolla, muutamien kummallisten esineiden keskellä. Myöhemmin
saimme tietää, että se oli "Rebekka-sisarusten", erään naisten kesken
perustetun vapaamuurari-yhdistyksen tunnusmerkki.

Kuuluisin ja hienoin kylpypaikka Tyynen meren rannalla on Monterey, jota
sanotaan "Lännen Newportiksi". Siellä on komea hotelli monine satoine
huoneineen; siellä saa yli koko Ameriikan kehuttuja päivällisiä;
puutarha on ranskalaiseen malliin sievistetty; tekojärviä,
miehenkorkuisia ruusupensaita, mahtavia palmuja saat siellä ihailla.
San Fransiskon rikkaan maailman kermakerros täällä liikkuu
pariisilaispuvuissa ja elämä on satumaisen kallista. Meidän tullessamme
vilisi joka paikassa puutarhan ja puiston punaisilla hiekkakäytävillä
väkeä. Kirjavakaapuiset kiinalaiset kastelivat suihkuilla ruohokenttiä,
hännystakkeihin puetut passarit liehuivat edes takaisin, poni- ja
ratsuhevosia ja aaseja talutettiin pihaan tai pois sieltä.

Tuntui kummalliselta, kun tämän nykyaikaisen, ylellisen elämän keskeltä
joutui muutaman kivenheiton matkan päässä olevaan vanhaan El Carmelo
nimiseen lähetystaloon ja sen pienelle metsistyneelle hautausmaalle.
Hiljainen, mustapukuinen pappi siellä rukoili kappelin alttarin edessä.

Siellä, Montereyn kehutulla, 17 engl. peninkulmaa pitkällä
rannikkotiellä saimme katsella Tyyntä merta myrskyävänä. Aallot ulvoivat
alapuolellamme näyttäen hämärässä raivoavilta, valkeilta pedoilta, mutta
nopeat mustangimme (meksikolaiset hevoset) juoksivat vilkasta laukkaa
pitkin vuoritietä, joka ylös alas mutkitellen tuon tuostakin teki mitä
kummallisimpia polvia. Hylkeitä ja merileijonia loikoeli
kallionkielillä. Takanamme kohosi eräs Sierra Nevadan seeteriä kasvava
rinne. Joka puun oli kesäisin, talvisin myllertävä valtameren tuuli
taivuttanut niin, että joka mahtava oksa maata myöten ojenteli samalle
suunnalle, aivan kuin olisivat puut pyrkineet merta pakoon. Rannoilla
oli yltäkyllin komeita, suuria albalonasimpukoita koreine kuorineen,
jonka sisus on kauniin sininen tai punainen. Likaisiin paitoihin ja
päivänvarjo-hattuihin puettuja kiinalaisia seisoi joka paikassa tien
varrella tarjoellen koralleja, meriheinää ja helmiä ohikulkeville. He
elävät tällaisesta kaupasta ja asuvat kesät talvet telteissä, joiden
sisäinen siivo on hirvittävä, samalla kuin mätänevät ainekset niiden
ympärillä myrkyttävät ilmaa lemullaan. "Johnnyn" tärkeinnä ravintona on,
näet, albalonasimpukat, jotka hän kiskoo ulos niiden kuoresta ja
ripustaa päivänpaisteeseen kuivamaan. Kuorista maksetaan välistä
kaksikin dollaria, jos ovat hyvin tahkottuja ja kauniita.

Oleskeltuamme melkein kaksi viikkoa Tyynen meren rannalla, jätimme sen
tässä, suunnaten matkaamme sisämaahan, hedelmällisyydestään kehuttuun
Santa Claran laaksoon ja näimme valtameren taas vasta San Fransiskoon
palatessamme.



Ameriikan Kiina.


Salapoliisi Bethell seisoi tesmälleen kello kahdeksan odottamassa,
saattaakseen meitä San Fransiskon Ghettoon, kiinalais-kaupunginosaan.
Häntä pidettiin parhaimpana oppaana tällä Ameriikan aasialaisella
alueella. Mahtavan näköinen herrasmies hän oli, jaloissa välkkyi
tarkasti kiillotetut saappaat ja hänen pyöreistä, punakoista kasvoistaan
vilkueli älykäs silmäpari. Vieraan ei ole menemistä yksin mainittuun
kaupungin-osaan, erittäin on sielläolo vaarallinen iltasin ja juuri
siihen aikaan kannattaa "kiinalaiskaupunki" parhaiten katselemista.
Kiinalaiset matelevat ulos lonkeroistaan ja käyvät yön tullessa
toimeliaiksi aivan kuin muutamat syöpäläiset ja itikat.

Kello löi kahdeksan Kearney Streetin vanhassa raatihuoneessa. Ilta oli
pimeä ja sumuinen, tuima merituuli temmelsi kaduilla. Salapoliisi oli
puettu arvokkaaksi porvariksi. Meillä naisilla oli tummat vaatteet.

-- Ladies,[39] -- sanoi Bethell ja naputti nenäänsä paksulla
etusormellaan, -- ladies, voitte pelkäämättä seurata minua. Teille ei
ole tapahtuva mitään vahinkoa. Mitä hyvänsä tulettekin näkemään, --
luottakaa vaan minuun. Minun turvissani teillä ei ole hätää.

Ei kukaan meistä peljännyt rahtuakaan, eikä kukaan ollut edes puhunut
pelosta mitään, mutta saattajamme näytti virkistävän itseään tällä
synkällä alkajaispuheella.

Saimme astua viisi minuuttia, ennenkuin ehdimme Sacramentokadulle, jolla
Kiina alkaa. Salaisen tulvan tavalla on kiinalaisvirta hiipinyt muuten
valppaitten ameriikkalaisten niskaan. Se valloitti vähitellen talo
talolta, kortteli korttelilta alaa, riisti ammatin toisensa perästä
vaikeilta, kunnes kaupunki hämmästyneenä yht'äkkiä huomasi helmassaan
40-50,000 kiinalaista. Nyt syntyi kongressianomuksia, kongressiriitoja,
itä ja länsi olivat eri mieltä, väittelivät ja kirjoittivat pitkiä
palstoja kiinalaiskysymyksestä. Mutta sill'aikaa jatkoi John Chinaman
tai Johnny, joiksi kiinalaisia tavallisesti nimitellään, -- tulvaansa
Kaliforniaan yhä suuremmissa joukoissa. Hän pesi, silitti, leipoi,
teurasti, oppi taitavaksi keittäjäksi, piiaksi, lapsenhoitajaksi,
puutarhuriksi, rautatien-työmieheksi, kunnes ansaitsi miljoonia, jotka
vähin erin lähetettiin Kiinaan. Hän voi ommella koneella 16 tuntia,
nukkua makuuvaatteitta pöydällä tai lattialla, elää teestä ja
kuivatuista kalanpäistä, olla melkein vaatteitta, kestää kovaa
valittamatta ja tehdä joka työtä, mihin vaan pannaan, oli se hienoa
nappiläpiompelusta tai ratakiskojen kiinnitystä. Hän voi asua likaisessa
teltissä tulikuumalla hiekkakummulla, keskellä löyhkääviä lika- ja
tunkiokasoja. Hän voi pyytää simpukoita seisoen tuntimääriä vedessä,
elää simpukan lihasta myytyään sen kuoren. Ilma, ravinto, vaatteet, uni
näyttävät olevan hänelle sivuseikkoja. Onko sitten kummakaan, että
valkea työmies ja erittäinkin naispuoliset työntekijät ovat
epätoivoissaan kilpaillessaan hänen kanssaan.

Ensimmäiseksi kävimme katsomassa molemmin puolin pimeätä, ahdasta katua
olevia ruokapuoteja. Mitä näissä oli? Pelkkiä Kiinasta tuotuja
tavaroita, ei mitään Euroopan tai Ameriikan ravintoaineita. Öljyssä
keitettyjä ja sen jälkeen kuivatuita ankkoja, litteiksi puristettuina,
aivan kuin kilpikonnan kuoria; suolatuita simpukoita, ankkojen
sisälmyksiä ja sianmaksaa, silavaa ja suolatuita kananpojan reisiä.
Kauppiaan nimi oli kiinankielellä kirjoitettu oven yläpuolelle. Myyjänä
oli ikeniään irvistelevä kiinalainen, pitkät, ohuet palmikot pään ympäri
kiedottuina ja kirjoituspensselillä sekä laskukuulilla varustettuna.
Johnny ei luovu niistä ruoka-aineista, joihin on pienestä tottunut, vaan
tuottaa tarvittavansa Kiinasta. Hän tekee työtä valkeille ja ottaa
heiltä rahoja, mutta ei ryhdy kauppa-asioihin heidän kanssaan, eikä jätä
rahojaan maahan. Ameriikka ei ole hänelle vähääkään rakas; hän ei huoli
eikä halua sitä isänmaakseen. Se on hänelle vaan kultakaivos, ei muuta.

Ruokakaupoista menimme parturien tupihin, joissa halullisten tukkia
ajellaan ja korvia raaputetaan puhtaiksi 15 centistä. Korvien puhdistus,
näet, kuuluu kiinalaisten parturien toimeen. Kumpikin temppu tehdään
ilman saipuaa, haalealla vedellä ja kiinalaisten kapeilla, terävillä
partaveitsillä ja muilla koneilla.

-- Tässä -- sanoi saattajamme, kadulle taas tullessamme, -- on satojen
dollarien mies.

Tirkistimme akkunattomaan, pimeään, kosteaan, tavallisen ruokakaapin
kokoiseen loukkoon. Siellä istui kiinalainen, ryppyinen ja kuiva kuin
vanha nauriinkuori, keskellä kenkiä ja saappaita, joita rivittäin
riippui seinillä. Katosta killui lamppu, ja sen yläpuolella olevasta
aukosta näkyivät ne likaiset rääsyt, jotka öisin, aukon yli tikapuille
levitettyinä, olivat ukon makuuvaatteina.

Teaatteri oli siinä lähellä. Bethell naputti käskevästi pääsylippujen
myyntiluukulle ja huusi: -- Charlie! Pääsyliput rouville. Pian!

Käsi pistettiin ulos luukusta ja me saimme lippumme, punaisia
paperinlappuja, salaperäiset koukerot kulmissa. Salapoliisi viittasi
eräälle tavallisessa herrasmiehen puvussa olevalle valkealle miehelle,
joka poistui. Meidät johdettiin portaita myöten kellarikertaan, jossa
taas tapasimme äskeisen miehen. Hän oli lähetetty tietä raivaamaan.

-- Täällä asuvat näyttelijät ja heidän ... hm! ... vaimonsa, -- sanoi
Bethell.

Sokkeloittain kapeita, maan alle vieviä portaita, kapeita käytäviä,
vaatekomeroiden kokoisia huoneita! Akkunoita ei näkynyt, ilmaa ei
tuntunut, jotain opiumihöyryillä täytettyä löyhkää tunkeusi sen sijaan
keuhkoihin. Jokaisessa majassa oli pieni, opiumin-polttotarpeilla
varustettu lava sekä nurkassa epäjumalankuva, kultapaperia ja uhrisavua.
Muutamat suojat olivat suljetut; asuja oli niissä jo kotiutunut. Kapea,
noin 9 tuumaa korkea ja 2 tuumaa leveä rakonen seinässä oli koko tämän
ihmispesän ainoa ilmanvaihtolaitos.

Eräässä majassa istui nuori nainen lapsineen; toisessa viisi nuorta
tyttöä tirskuen ja laverrellen, samalla kuin heidän keltaiset, sirot
sormensa pyörittelivät paperosseja kokoon. Heidän vaatteuksensa oli
koruton, mutta siisti, kiinalaisnaisten tavallinen arkipuku:
tummansininen pusuri ja vaaleammat housut. Sen sijaan oli heillä
yltäkyllin rannerenkaita, sormuksia ja kaulahelyjä. Useassa huoneessa
näkyi eri huumaus-asteelle ehtineitä opiuminpolttajia, mutta joka
paikassa vallitsi hiljaisuus. Syynä siihen oli osaksi ystävämme,
salapoliisin läsnäolo, mutta iltakin oli vasta alulla ja useimmat
näyttelijöistä olivat vielä toimessaan.

Nousimme taas maanpinnalle ja menimme teaatteriin. Likaisessa eteisessä
myytiin pääsylippuja, keitettiin teetä, näyttelijät siellä maalasivat
itseään, ovissa tunkeili kuokkavieraita. Rokon-arpinen kiinalainen,
teaatterin johtaja otti meidät komean kohteliaasti vastaan ja näytteli
meille 10,000 dollarin arvoisen puku- ja asevarastonsa. Katselijoita oli
monta sataa. Kaikki istuivat äänettöminä pitkähkössä, savuisessa
salissa, miehet alhaalla partterilla, naiset lehtereillä. Näyttämöllä,
jolta puuttui sekä sivuseinämät että muut näyttämökoristukset, lauloi
parast'aikaa kaksi naista ja yksi mies. Naiset -- kaksi naispukuista
nuorukaista -- keikailivat alaspäin katsellen ja käärmemmäisesti
ruumistaan luikerrellen; arvattavasti piti naisellisen kainouden ja
sulon siten heissä näkyä. Pukunaan heillä oli koreasti kirjaellut
siniset ja viheriäiset silkkipusurit sekä laajat, taivaankaaren väriset
silkkihousut. Sileäksi kammatussa tukassa, jonka selänpuoleinen laitos
oli mielestämme enin majavanhännän näköinen, kiilteli helmiä ja
jalokiviä. Kumpaisenkin korvan juuressa törötti punainen tai sininen
kukkakimppu.

Heidän herrallaan ja hallitsijallaan oli päässään Hermeen sivekkään
kypärin näköinen, jalokivistä säihkyvä lakki. Hänen yönutun näköiseen,
kirjavakuvalliseen silkkipukuunsa oli ommeltu sadottain pieniä
ympyriäisiä peilinsirpaleita. Jokaisen kasvot olivat mainiosti maalatut,
vaikka ei ihan eurooppalaiseen tapaan, silmälaudat ja sieramet olivat,
näet, tulipunaisiksi sivellyt. Soittokunta istui laulajien takana
seuraten mukasoitolla vuoron heidän puheitaan, vuoron heidän laulujaan.
Sitä laulua ja soittoa ei ole helppo selittää. Oli siinä tahti ja oli
sävelkin, mutta ei sointua, ei väritystä eikä kaikua. Soittokoneita oli:
viuluntapainen, jonka pohjaksi oli kiristetty kalkkalokäärmeen nahka,
rumpuja ja huiluja monta eri lajia. Laulajien päävoimana tuntui olevan
kurkkuäänien käyttäminen ja räikeät nenä-äänet. Mutta eri sävel-osien
erottamistapa oli hyvä ja paasiäänen soitonmukainen puhelu oli toisinaan
ihan mainio.

Teaatterin johtaja seisoi koko ajan näyttelijöiden takana. Hänen
vieressään oli tarjotin kuppineen ja suuri teekannu, josta soittajat ja
laulajat tuon tuostakin ammensivat virkistystä. Vähän ajan kuluttua
menivät näyttelijät ulos ja johtaja pani tuota hätää näyttämömuutoksen
toimeen tai oikeimmin hän kyhäsi seinämäkoristuksen tapaista. Kolme
tuolia asetettiin riviin, niiden yli ripustettiin verho ja koko laitos
oli olevinaan vuode. Pöydälle pystytettiin puupalikka, muka lampuksi.
Näyttelijät, jotka väliajalla olivat eteisessä virkistäneet itseään
teellä, tulivat sisään ja uusi näytös alkoi.

Näitä kiinalaisia näytelmiä saa halullinen nähdä joka ilta kello 8-10 ja
samaa kappaletta näytellään tavallisesti vuoden aika tai enemmänkin.

Me lähdimme teaatterista ja kuljimme maan-alaista käytävää pitkin
suureen ompelulaitokseen, jossa eräällä vanhalla kiinalaisella oli monta
sataa kiinalaisnuorukaista liinavaatteiden teossa. Sieltä jouduimme
kultaseppien ja posliinikauppiasten myymälöihin, joissa kulta-, hopea-,
pronssi-, ambra- ja santelipuuteokset sekä kalliit posliiniastiat
houkuttelivat kauppaa hieromaan. Ostimme muutamia pikkuesineitä ja
kohtelias kauppias tarjosi meille teetä. Sillä oli väkevä, suloinen
tuoksu ja kermatta ja sokeritta sitä juotiin pienistä, tuskin lasten
lelukuppeja suuremmista maljoista.

Kadun toisella puolella oli hieno ravintola. Me kuljimme sen avaran
keittiön ja ruokienjako-huoneen halki; siellä valmistettiin vieraille
vietäviksi kasviksia, kanoja, riisiä, silavaleivoksia ja riisiviiniä.
Ruokasalissa loisteli pöydällä hienoja posliiniastioita ja sormustimen
kokoisia viinilaseja; veisten ja kahvelien sijalla oli pari puikkoa.
Joka huoneen seinillä riippui kalliita hopealla ja kullalla kirjaeltuja
verhoja; kauniilla leikkauksilla koristetut ja kullatut varjostimet
erottivat huoneista opiumilavat. Rakennuksen sisustus oli maksanut
60,000 dollaria.

Kello oli 11. Me poistuimme kiinalaisen kaupunginosan siistimmiltä
kaduilta ja jouduimme kapeille, pahalta löyhkääville, pimeille kujille.

-- Tulkaapas tänne hetkiseksi, -- sanoi saattajamme lyhyesti, työnsi
auki pienen, mustan oven ja astui sisään.

Se oli panttilaitos. Eteisessä loikoi opiumia polttavia kiinalaisia.
Sisällä puodissa oli esineitä kaikenlaisia ja niiden vartijana omistaja,
viattoman näköinen, mustahampainen mies. Bethell liikkui huoneessa
paikkoja tutkien aivan kuin omassa puodissaan. Hän sormieli pusureja ja
saappaita, pisti keppinsä hyllyjen alle ja näytti vilkasemalla keksivän
joka sopen salaisuuden.

-- Katsokaas tätä! -- sanoi hän tarttuen erääseen jylseän puumiekan
näköiseen esineeseen, joita lojui koko joukko eräällä hyllyllä. Se oli
tuppena kahdelle terävälle ja leveälle veitselle tai lyhyelle miekalle,
jotka olivat niin raskaat, että tuskin jaksoimme niitä nostaa.

-- Annappas tänne se toinen leikkikalu! -- sanoi salapoliisi miehelle.
Tämä naurahti vähä hämillään ja ojensi meille hitaasti kiinni painetun,
tummasta pronssimetallista somasti sorvatun viuhkan. Turhaan koetimme
saada sitä leveelleen. Bethell painoi erästä kohtaa kädensijassa, joka
aukeni ja pisti esille terävän, jalkaa pitkän kapean veitsen varren.

Salapoliisi ojensi miekkoja ja veistä kiinalaista päin ja pudisti
päätään.

-- Niin, mukavastihan tämmöisen viattoman puumiekan saa kulkemaan laajan
pusurin poimuissa ja tällaista somaa viuhkaa kantaa keveästi kädessään!
Aseettomia ollaan, tietysti, mutta jos pimeänä yönä sattuisi
kadunkulmassa tapaamaan jonkun, niin ovat tarvittavat aseetkin
saatavissa. Ooh, John Kiinalainen, kyllä minä sinun temppusi tunnen.
Viattomalta sinä näytät, mutta piru puikkii kintereilläsi.

Menimme kadun yli erääseen suureen, pimeänä ammottavaan talosokkeloon.

-- Täällä ovat suurimmat opiumikapakat, -- sanoi Bethell.

-- Pojat eivät vielä ole kaikki koossa, te siis ette saa pahinta elämää
nähdä. Seuratkaa minua!

Noin 8-10 neliöjalan kokoisessa huoneessa makasi nuori kiinalainen
matalalla lavalla sytyttäen bamburuokopiippuansa. Hän nyökkäsi tyynesti
salapoliisille, pisti mustaa, tahmeata nestettä puikon päässä liekkiin
pehmenemään ja antoi sen valua piipunpesään, joksi ruokoon muodostunut,
pahkamainen kasvannainen oli sorvaeltu. Sitten hän veteli muutamia
savuja, sulki silmänsä ja laski päänsä tyynylle. Kolme, neljä eri
huumaustilaan ehtinyttä polttajaa loikoi huoneessa, jonka seinillä oli
leveitä hyllyjä ja lavoja; muutamissa yhtä suurissa huoneissa oli 18
henkeä yht'aikaa. Taas tuntui mielestämme ilma olevan kateissa
ympäriltämme, se oli aivan kuin väistynyt pois opiumihöyryjen tieltä.
Tämän talon koko kellarikerros oli opiuminpolttajien hallussa, niitä
näkyikin lukuisasti puoli-avonaisista ovista. Ihan vieressä oli
opiumikauppa, josta tuon intohimon uhrit ostivat itselleen kerraksi 8-10
centin hinnalla mustaa, tahmeata huumaus-ainettaan.

-- Tässä, -- sanoi Bethell, astuessamme mutkikasta, pimeätä, väestä
vilisevää kujaa, -- tässä on Murhaajainkuja. Täällä on poliisilla
enemmän työtä kuin koko muussa kaupungissa. Kymmenen viikkoa takaperin
murhattiin täällä yhtenä yönä 3 kiinalaista. Tämä on "the Highbinderien"
lempiloukko. The Highbinderit, mitäkö ne ovat? Ne ovat varas- ja
murhaajaseurue. Katsokaa nyt ympärillenne, arvoisat rouvat. Huomaatteko,
kuinka he jokainen pitävät minua silmällä, ihan jokainen tällä kadulla
kulkija? He tuntevat minut, se on tietty. Mutta huomatkaa samalla,
kuinka viattomilta he näyttävät. Voimme olla varmat siitä, että joka
miehellä, jonka täällä tapaamme, on rikos omallatunnollaan. Mutta
näyttävätkö ne siltä? Ei, Johnny on viattoman näköinen viime hetkeensä
asti.

Huomautus oli aivan oikea eikä suinkaan liioiteltukaan. Noista
liikkumattoman tyynistä, virnistelevistä naamoista loisti vaan
rauhallinen elämäntyytyväisyys, ei muuta. Keskellä rikoksellisten
vilinää kulki pieni kiinalainen palvelustyttö, 6 vuotias lapsi, kantaen
seljässään hihnalla häneen sidottua kapalolasta. Molemmin käsin hän
varovasti kantoi peitettyä maljaa ja laahusti väsyneesti pieniä,
vaivaantuneita jalkojaan eteenpäin. Kyyneleet tunkeusivat silmiimme,
katsellessamme kurjaa lapsiraukkaa. Tarjouduimme saattamaan häntä
kotiin, mutta hän vaan pudisteli päätään eikä ymmärtänyt kysymyksiämme.
Meistä erottuaan näimme hänen astuvan alas erääseen kellarikertaan;
kapalolapsi hänen seljässään käänteli valitellen päätään, saadakseen
kaulassaan riippuvan kumipullon suuhunsa.

Olimme tulleet the Highbinderien klubbin luo.

-- Oho, pojat eivät ole pistäneet oveansa säppiin, -- huudahti Bethell
kummastellen. -- Heillä ei mahda nykyään olla mitään erinomaista
tekeillä. Täällä, ladies, täällä suunnitellaan kiinalaiskorttelin
kamalimmat ilkityöt. Joss-huoneensa (kirkkonsa) heillä on yläkerrassa,
mutta ei heillä siitä haittaa ole. He pistäyvät sinne Konfusiuksen kuvan
eteen uhrisavua polttamaan ennenkun lähtevät "työhönsä".

Suuressa, himmeäksi valaistussa salissa oli tusina kiinalaisia koolla.
Muutamat heistä polttivat opiumia, muutamat keskustelivat matalalla
äänellä. Kaikki näyttivät siisteiltä ja rauhallisilta.

-- No, Joe, -- sanoi Bethell, taputtaen erästä nuorta poikaa olalle. --
Kuinka voit? Ei siitä ole pitkiä aikoja kulunut, kun me viimeksi
tavattiin toisemme. Kauvanko olet ollut vapaana?

-- Viikon, sir, -- vastasi nuorukainen nauraa virnistellen.

Astelimme jyrkkiä portaita myöten kirkkoon, jona oli pitkä, kapea,
alttarilla kahtia jaettu huone. Perällä näkyi Konfusiuksen pronssista
valettu kuva, ja sen ympärillä törötteli muita, paksusorkkaisia,
sarvipäitä, hännillä, kynsillä ja lohikäärmeen päillä kaunistettuja
suuruuksia. Alttarilla kohosi hienoista vahalangoista uhrisavua;
kulta- ja hopea-astioita siellä kiilteli. Katossa riippui kirjavia
lamppuja luoden huoneeseen salaperäistä valoa. Alttarin takana loikoi
muutamia kiinalaisia opiumia poltellen.

Kadulle päästyämme menimme Murhaajainkujalta eräälle toiselle kujalle,
jossa poliisin luvalla murhataan siveyttä. Muutamaa jalkaa leveän,
likaisen kadun kummallakin puolen oli tiheässä talo toisensa vieressä,
pääty kadulle päin. Joka talossa oli iso ristikolla varustettu akkuna,
jonka sisäpuolella istui maalattu ja koreaksi pyntätty nainen. Kadulla
vilisi miehiä, valkeitakin, laumottain niitä tungeskeli akkunoiden
ulkopuolella. Eräässä talossa näytteli meille paikkoja muuan
nuori, koreasti kirjaeltuun, vaaleansiniseen silkkitakkiin ja
vaaleanviheriöihin, leveisiin silkkihousuihin puettu tyttö, jonka
tukassa rasva ja helmet kilvan kiiltelivät. Huolettomasti hymyillen
kuljetti hän meitä muutamissa ahdasmaisissa, mutta siisteissä huoneissa;
yksi oli sisustettu eurooppalaiseen tapaan. Meidän läsnäollessammekin
hän vastaeli ulkopuolella seisovien pilapuheisiin. Kun salapoliisi
hyväntahtoisesti, mutta johdonmukaisuuden puutettaan huomaamatta,
moittien sanoi hänelle, että hänen tulisi viettää parempaa elämää ja
mennä naimisiin, näytti hän iloisesti virnistellen koko valkean
hammasrivinsä.

-- Ah Lo ei naimisiin. Ei kukaan huolia Ah Lota.

Hänen huoleton naurunsa vihloi korvia, -- oikeudenmukaista ammattiahan
hän harjoitti.

Ainoastaan rikkaimmat kiinalaiset kauppiaat tuovat vaimonsa mukanaan.
Muut kaupungin neljästäkymmenestä tuhannesta kiinalaisesta myyvät ja
ostavat vaimoja aivan kuin muutakin kauppatavaraa. Kristillinen
Ameriikka katselee tätä jokavuotista lastentuontia[40] aivan yhtä
tyynesti kuin Eurooppa suvaitsee kahtalaista siveyttä ja laillista
pahetta. Salapoliisi Bethell vastasi meille aivan samoilla sanoilla,
joilla mainitsemamme järjestelmän puoltajat Euroopassa torjuvat
syytöksiä: -- jos emme suvaitsisi tätä, eivät meidän valkeat naiset
saisi kulkea rauhassa kaduilla.

Kello oli 12 tulemassa. Elämä täällä pimeyden valtakunnassa alkoi käydä
yhä vilkkaammaksi, mutta me olimme jo tarpeeksemme katselleet tätä
Ameriikan kehityksen mätähaavaa.

Seuraavana päivänä kävimme eräässä kiinalaislähetyksen tyttökoulussa. Se
näytti antavan kiinalaiselle vanhalle Aatamille vaan ulkopuolista
silitystä. Tyttöjä ei kasvatettu varmoja ammatteja osaaviksi, vaan
"kotia varten", niinkuin sanat kuuluivat. Sillä tarkotettiin, että he
saivat jotenkin niukalti tietoja, pääasiallisesti heille opetettiin
käsitöitä (virkkausta ja tavallista ompelusta) sekä raamatunlauseita ja
virsiä. Heti kuudentoista, korkeintaan kahdeksantoista vuoden vanhoina
heidät naitettiin ja mieheksi määrättiin kuka kiinalainen tahansa, joka
vaan ensimmäiseksi ilmotti vaimoa haluavansa.

-- Meidän tyttöjä naidaan kilvassa, -- selitti laitoksen nais-opettaja
tyytyväisenä.

-- Mutta sanoittehan, että tytöt tavallisesti antavat kastaa itsensä
täysikasvuisina. Kuinka ne sitten menevät miehille, jotka palvelevat
epäjumalia ja myyvät ja ostavat vaimoja, milloin tahtovat?

-- Niin, onhan heillä hyvinkin vaikeat oltavat, ja moni on karannut
tänne takaisin, kun mies on myynyt hänet, -- vastasi opettaja kylmästi,
-- mutta tietysti heidän tulee mennä naimisiin. He uskovat vaan siten
saavansa sielun ja tulevansa autuaiksi. Eihän niillä tyttöraukoilla ole
muuta keinona. Kuka huolisi kiinalaistyttöä palvelukseensa? Onhan hän
aivan turvaton. Eihän häntä uskaltaisi päästää ovesta ulos, sillä
ensimmäiseksi vastaantuleva kiinalainen -- ja valkoiset miehet ovat,
Herra paratkoon, ihan yhtäläisiä -- voi viedä hänet luokseen ja pitää
häntä siellä niin kauvan kuin itse tahtoo, eikä rangaistuksesta ole edes
pelkoakaan. Täällä laitoksessa on tapahtunut, että 8-9 vuotiaita tyttöjä
on ryövätty pois keskellä päivää, kun ovat olleet portaita siivoamassa.
Eikä parempaa voi toivoakkaan, kun kaupungissa on 40,000 kiinalaista
miestä. Jos poliisilaitos olisi moisissa asioissa ankara, eivät
kaupungin köyhät, valkeat naiset voisi päiväsydännäkään kulkea rauhassa
kaduilla.

Nuo salapoliisin ja lähetystalon johtajan sanat tuntuivat siis olevan
meidän "kristillisten" yhteiskuntien perusajatuksena. Joka paikassa
uhrataan köyhä, raaka, tietämätön nainen parempiosaisten sisartensa
suojelemiseksi. Tuskin missään ovat tämän mielipiteen seuraukset niin
sydäntäsärkevässä muodossa huomattavina, kuin San Fransiskossa.



Sierra Nevadan runoilija.


-- Ette saa lähteä Kaliforniasta Joaquin Hilleriä tapaamatta, -- sanoi
"The San Fransisco Chronicle"-nimisen sanomalehden tiedustelija
lähtökumarruksia noikkaellessaan. -- Bret Harte on Lontoossa, häntä ette
saa nähdä, mutta Sierra Nevadan runoilija, "kallioinen, lahdelmainen,
syvyyksellinen runoilija" Joaquin Miller on kotona.

Muutamia päiviä myöhemmin saimme ystävien toimesta tavata mainitun
omituisen runoilijan, joka lienee jotenkin tuntematon Euroopassa, vaikka
suurin osa hänen teoksistaan on painettu Englannissa. Hän on syntynyt
Kentuckyssä, josta Ameriikassa puhutaan pienellä pilalla aivan kuin
meillä Suomessa Sysmästä; -- mutta tuli jo 15-vuotiaana Kaliforniaan,
samaan aikaan kun kullanhakijat, meksikolaiset ja indiaanit siitä
kiistelivät. Hän luki ensin lakitiedettä, oli lyhyen aikaa Oregonissa
tuomarina, mutta ei viihtynyt virassaan. Ympärillä vallitseva kirjava
seikkailurikas elämä näyttää liian viehättävästi houkutelleen hänen
runoilijaluonnettaan. Hän jätti lakimiehen toimen, rupesi
kullankaivajaksi, taisteli Yhdysvaltain ja Meksikon välisessä sodassa
indiaanien ja sellaisten valkeiden miesten rinnalla, jotka eivät olleet
villiä paljoakaan korkeammalla kannalla. Monta kertaa hän haavoittui,
eli, lievimmin sanoen, kirjavaa elämää vuoristossa metsästäjien ja
indiaanien kanssa, matkusti sitten Eurooppaan, oleskeli 9 vuotta
Englannissa, Itaaliassa, Saksanmaalla, Norjassa, Venäjällä ja joutui
lopuksi Pyhälle maalle, jossa oleskeli pitkät ajat Natsareetissa,
Jerusalemissa ja muutamissa muissa kaupungeissa. Koko ajan oli hän
ahkerasti käyttänyt kynäänsä ja lahjoittanut kirjallisuudelle noin
kuusitoista teosta, sekä runomittaisia että suorasanaisia, joissa kuvasi
kotimaansa ihanaa, lumoavaa luontoa. Mutta hän ei ole koskaan ollut
kansalaistensa lempikirjailijana. Siksi hän on liian hurja, liian
intohimoinen, liian satumainen runoilussaan. Sen lisäksi tuli vielä,
että muodollisuutta vihaavan runoilijan yksityis-elämä oli melkein
säännötön. Vuoron hän oli naimisissa, vuoron naimaton. Välistä oli
hänellä mukanaan ihmeen ihana, sekaverinen tytöntynkkä, jota hän sanoi
tyttärekseen, välistä hän taas eli ypö yksinään eikä asuinpaikastakaan
ollut kellään varmaa tietoa.

Mutta aika kului ja Joaquin Millerin miehuuden-ikä alkoi lähestyä
vanhuuden rajoja. Eräs hänen tyttäristään meni miehelään vasten hänen
tahtoansa ja murti melkein isänsä sydämmen. Kirjailija muutti silloin
rakkaille vuorilleen, osti siellä maatilan, istutti hedelmäpuita,
katseli merta ja runoili tähtien tuikkeessa.

Meitä oli neuvottu kirjoittamaan pyytääksemme lupaa luonakäymiseen.
Vastaukseksi tapasimme eräänä päivänä maaseudulta palatessamme
seuraavat, tavallisen käyntikortin takapuolelle kesyttömällä, jykevällä,
epäselvällä käsialalla kirjoitetut sanat, joista melkein joka toisen
alle oli vedetty viiva: -- "Kävin teitä hakemassa, viedäkseni teidät
_pieneen kotiini_ vuoristoon. Olin _hyvin_ pahoillani, kun en saanut
teitä tavata. Jos teillä ei ole _mitään parempaa_ ohjelmassanne, niin
tulkaa _huomenna_ -- luo, sinne saavun teitä tapaamaan."

Tapasimme toisemme määrättynä päivänä Oaklandissa, eräässä pienessä San
Fransiskon lähellä olevassa kaupungissa, kahden oivallisen sisaren
luona, jotka siellä pitivät kasvatuslaitosta tytöille. Talon joka soppi
oli täynnä heleätä päivänpaistetta ja lasten iloista äänensurinaa;
luokkahuoneista kuului ahkera hyminä.

Vierashuoneessa istuva Joaquin Miller näytti tämän jokapäiväisen
kodikkaisuuden jyrkältä vastakohdalta. Ryhditön, kömpelö, ruma,
huolettomassa puvussa, huoleton, välinpitämätön käytökseltään. Hän nousi
seisoalleen, tähyellen meihin kummallisilla sinisillä silmillään, katse
oli tulinen, mutta samalla sumea. Puristi hitaasti kättämme, kääntyi
puoleksi hämillään, puoleksi hajamielisenä poispäin ja istahti
tuolillensa kädet polvien väliin likistettyinä. Silmäin ansioksi on
luettava, ettei hän tehnyt kerrassaan vastenmielistä vaikutusta.
Kasvoistaan hän oli samaa näköä kuin Stuart Mill, joka, vaikka olikin
suuri ajattelija, ei loistanut ruumiillisella kauneudellaan. Iho oli
punakka, otsa kalju ja niskassa riippui vaalea, kankea hiustupsu. Mutta
silmät olivat imeneet itseensä kaikki merkit, joista voi arvata miehessä
asuvan runoilijaluonteen ja sen aina riehuvat intohimot, levottomuuden,
kaipauksen ja surumielisyyden. Ne silmät olisivat toisissa kasvoissa
olleet kauniit. Nyt ne olivat ainoastaan omituiset.

Ottamatta aluksi keskusteluun vähääkään osaa, katsahti hän äkkiä meihin
ja kysyi vakavasti: -- voitteko oikein hyvin? -- Tämän kummallisen
kysymyksen lausuttuaan, alkoi hän puhua katkonaisesti, mutta hyvin
omituisesti. Hänen liikkeensä olivat kulmikkaat ja tottumattomat, aivan
kuin iäkkään vanhanpojan, joka ei ole tottunut olemaan naisten seurassa
tai yleensä ihmisten joukossa. Harvoin hän katsahti puhelutoveriinsa,
mutta ajatukset näyttivät vähitellen sulavan hänessä ja tulvasivat
sitten omituisina, lyhyinä, sattuvina lauseina ilmoille.

-- Minä asun korkealla Sierra Nevadan harjalla, -- sanoi hän. -- Niin
korkealla, että kuulen kuinka tähdet raapivat maata, sen kiertyessä
akselinsa ympäri. Plato sanoi, että me, yksinäisyyden rakastajat, olemme
joko jumalia tai villipetoja. Minä olen peto. Minä olen villi -- peto,
-- kertoi hän hitaasti, katseli käsiään ja väänteli niitä hermostuneen
tavalla. -- Minulla ei ole siellä muuta kuin meri, kuu, tähdet,
vuoret ... ja viisituhatta hedelmäpuutani.

Hänen rumat kasvonsa kirkastuivat.

-- Viisituhatta hedelmäpuutani! Voitteko aavistaakkaan, kuinka paljon
työtä ne vaativat? Ja minä olen itse työssä aamusta iltaan joka päivä.
Katsokaa minun käsiäni! Näettekö, että niissä on kovan työn puremia
merkkejä, kovia känsiä, arpia, merkkejä.

Hyväillen hän siveli suurta, mutta siromuotoista kättään, joka oli
runsaskarvainen, niinkuin kaikkien ameriikkalaisten kädet ovat.

-- Minulla on kaikenlaisia hedelmäpuita. Minulla on öljypuitakin.
Tiedättekö, että öljypuulla vedenpaisumuksen ajoista asti on kyyhkysen
harmaat, silkkihienot untuvat lehtiensä alapuolella? Pidättekö
öljypuusta? Se on pyhä puu. Minä olen itse niitä istuttanut... Te
tulette pohjasesta! Teillä ei ole öljypuita...

Tiedättekö, että Jumalalla on siniset silmät? Sen olen keksinyt. Pohjan
kansat ovat voimakkaimmat maan päällä. Ne kestävät lunta, vilua,
pimeyttä. Kaikilla niillä on siniset silmät. Jumala on voima ja hyvyys.
Jumalalla täytyy olla siniset silmät.

Hän näytti riemuitsevalta, kohotti sitten etusormensa vasemmalle
ohimolleen ja huokasi syvään.

-- Tämän arven sain Meksikon sodassa. Tiedättekö että me täällä
Kaliforniassa edistymme kuolevien kansojen ruumiilla? Matkustelkaa
Kaliforniassa ja Meksikossa, niin tapaatte joka askeleella kuolevia
kansoja -- indiaaneja ja meksikolaisia. -- Indiaaneja ja meksikolaisia,
-- lausui hän taas uudestaan. Sitten kumartui hän eteenpäin ja sanoi
puoli kuiskaamalla, salaperäisellä äänellä: -- tiesittekö, että ne ovat
kuolevia kansoja? -- Kaliforniaa minä rakastan, -- jatkoi hän
yksitoikkoisesti, mutta se rakentaa kehityksensä kuolevan korven
povelle. Minä rakastan sitä. Rakastan vuoriamme, rypäleitämme, mertamme.
Rakastatteko te merta? Merikipeäkö? Olette merikipeä? Minä annan teille
ehdottomasti parantavan apukeinon. Se on amuletti, pieni Pyhän Annan
kuva, ja se suojelee meritaudista. Saatte sen minulta ja sitten keinutte
aivan kuin enkelien siivillä kannettuna takaisin kotimaahanne.

Hänen puheessaan oli harvinaisella tavalla sekotettuna satumaisia
mielikuvitteluja, omituisuutta, arkuutta ja itsetietoisuutta.

Päivälliskello keskeytti keskustelumme ja tyttöjä tulvi sisään. Miller
vaikeni heti ja näytti etanan tavalla vetäytyvän kuoren alle piiloon,
mutta muuttui vähä arveltuaan taas entiselleen. Nuorten verevät kasvot
tuntuivat elähyttävän häntä. Eräälle vaaleanveriselle, kultatukkaiselle
tytölle hän sanoi hyvin vakavasti: Miss E., teidän täytyy kammata
päivänpaiste pois tukastanne. Teillä on liian paljon päivää
hiuksissanne.

Koko päivällis-ajan saneli hän herkeämättä omituisia huomautuksiaan.
Pysyen järkähtämättömän vakavana, ei hän kertaakaan edes hymyillyt,
vaikka muut pöydässä olevat tuon tuostakin purskahtivat nauramaan. Hänen
silmänsä eivät näyttäneet tietävän suun sanelemista sukkeluuksista
mitään. Ne pysyivät koko ajan surumielisen, aran ja haaveksivan
näköisinä.

Jälkeen puolisen ehdotti hän, että lähtisimme ajelemaan.

-- Minä vien teidät erään ystäväni luo, -- sanoi hän -- erään ystäväni
luo, joka asuu paratiisissa. Hänellä on suloinen, nuori vaimo ja te
saatte syödä mitä mehevimpiä päärynöitä.

Hevonen oli laiha, koleajäseninen villipeto, sekin. Ajoimme
kevytlehväisten pippuripuiden alatse ja siniviheriöitä eukalyptuskujia
myöten. Siellä täällä näkyi puiden välistä vilaus merestä tai Sierra
Nevadan punervista kalliohuipuista.

Miller oli parhaalla tuulellaan. Koko hänen runoilijaluonteensa oli
kiintynyt ja rakastunut Kalifornian omituiseen kauneuteen ja hän ylisti
sitä sointuvin, hehkuvin sanoin. Kalifornialaisten rahan-ahneus tuntui
katkerasti harmittavan häntä.

-- Ovathan ne kelpo ihmisiä, mutta halpaa lajia, hyvin halpaa. Dollarit
ja centit vaan mielessä. Hän kiristi ohjaksia ja pysäytti hevosensa.
Ilosta loistavin kasvoin hän näytti erään sumuisen vuorijonon
korkeimmalla huipulla pilkottavaa, vaaleata täplää ja sanoi: -- tuolla
on minun kotini. Se on pieni ja mitätön, mutta minä saan sen työlläni
vielä kerran suureksi.

Hän alotti pitkän haaveksivan luonnon-ylistyspuheen, vastauksia
odottamatta. Kaikki, mikä ei suoraan luonnosta voimaansa ime, sortuu.
Kalifornia, Ameriikka, tulee vielä kerran katkerasti katumaan
rahanhimoansa, joka on houkutellut sen halveksimaan luontoa ja
kohtelemaan sitä aivan kuin palvelijaa. Useimmat Ameriikan runoilijat on
se vika turmellut ja viimeksi on Bret Harte astunut samoja jälkiä.
"Gabriel Conroy" on mahtava, mutta Bret Harten viimeiset teokset
todistavat, että kirjailijan taas pitäisi päästä lähemmäksi maa-emoa.
Eikä Ameriikka ole yksin tämän kiusauksen uhrina. Euroopassakin se
turmelee runoilijoita. Jos Tennyson olisi levännyt lähempänä luonnon
puhdasta, äidillistä helmaa, ei hänen vaimoansa nyt sanottaisi _lady_
Tennysoniksi.

Hevonen seisahtui pienen talon eteen, jonka viheriäiset akkunaluukut
olivat tiviisti suljetut, niinkuin kaikki Kalifornian talot kuuman
vuoden aikana. Sen ympärillä kasvoi taatelipalmuja ja reheviä
hedelmäpuita, joiden oksat notkuivat tuleentuneine hedelmineen.
Japanilainen palvelija vei meidät talon emännän, pienen, mustatukkaisen
kaunottaren luo, joka tarjosi meille teetä ja Millerin lupaamia, meheviä
päärynöitä.

Miller oli äänetön, mutta katseli nuorta rouvaa suopein silmin. Koko
Ameriikassa tiedetään, kuinka usein kauniit kasvot ovat häntä hurmanneet
ja kuinka paljo onnettomuutta se taipumus on tuottanut hänelle itselleen
ja muille.

Mutta nyt istui hän tyytyväisenä nojatuolissaan, maisteli teetänsä ja
nautti. Kerran hän sanoi: -- oletko oikein onnellinen, Daissy? Oikein
onnellinen, -- vakuutti rouva hymyillen.

Miller huokasi leikillisen hartaasti ja sanoi: -- hän on onnellinen.
Hänellä on mies, oikea mies puolisona.

Kerran hän näytti pientä valkeata kukkaa nappilävessään ja sanoi: --
tiedättekö, minkätähden tätä kannan? Sentähden, että se kasvaa teiden
varsilla. Me olemme molemmat olleet pölyssä -- päätään nyökäten --
pölyssä.

Vieraissaolomme päättyi hyvin äkkiä, sillä Billy näytti tulevan
pelottavan kärsimättömäksi. Paluumatkalla ryhtyi Miller uudestaan
äskeiseen puhelutapaansa ja jatkoi äänekkäitä ajatuksiaan hämmäilemättä
ja kuitenkin arostelevalla tavalla.

-- Minä en paljon lue. Elämä opettaa paremmin kuin kirjat. Minulla ei
nykyään ole juuri ollenkaan kirjoja. Vaan raamattu. Ihmisistä minä enin
opin. Katsokaa ympärillenne! Ihmiset ovat hyviä. Ei ole ainoatakaan,
joka ei ole hyvä tai koeta olla hyvä. Kun olin Pyhällä maalla ...
tiedättekö, että olen ollut Natsareetissa? Niin olen. Ja nyt minä
parast'aikaa kirjoitan Vapahtajan historiaa niiden suusanallisten
kertomusten mukaan, joita siellä kokosin.

Niin hän jatkoi puhettaan siirtyen aineesta aineeseen, kunnes tulimme
rautatien asemalle. Eräästä rautakaupasta lähetetty mies toi Millerille
käärön laskuja ja vaikka äsken olikin puhunut halveksien dollareista ja
centeistä, näytti Miller nyt olevan ankarasti huolissaan niiden takia.
Me erosimme kiiruumman kaupassa toisistamme ja ennenkun juna oli vielä
liikkeelle lähtenyt, näimme hänen jo astuvan rautakauppaan. Hyvästi
jättäessään oli hän äkkiä tullut vakavaksi ja sanonut: -- onko siellä
teidän maassa hyvin kylmä? Tietysti siellä on. Kuinka kummallista!

Jos on vaan vähänkin aikaa Joaquin Millerin seurassa, huomaa heti hänen
oikullisen, omituisen luonnonlaatunsa ja kirjailijalahjansa. Ei ole
kummakaan, että kolme vaimoa on pitänyt yhdys-elämää hänen kanssaan
mahdottomana. Toisen vaimonsa, lahjakkaan ja yleisesti arvossa pidetyn
naisen, hän jätti, selittäen, ettei pystynyt kirjoittamaan, kun vaimo ja
lapset pyörivät ympärillä. Kun hänen vanhin tyttärensä tuli
täysikasvuiseksi, määräsi isä hänen joko menemään luostariin tai
rupeamaan näyttelijäksi, "sillä hän ei voinut tytärtään elättää."

Voisi täyttää kirjoja niillä, sekä tosilla että tehdyillä jutuilla,
joita hänestä on liikkeellä. Epäilemättä on hänen yksityis-elämänsä
vaikuttanut vahingollisesti yleisön mielipiteeseen hänen kirjoistaan.
Millerin teoksilla on kuitenkin suuri kaunotaiteellinen arvonsa. Hän on
paremmin kuin moni muu käsittänyt Kalifornian ja Lännen luonnon. Hän on
tunkeutunut noiden mahtavien vuorten sydämmeen, joiden rinteillä kasvaa
hehkuvia rypäleitä ja terävillä huipuilla ikuinen lumi kimaltelee. Hänen
kielensä on värikästä, mehevää, pontevaa, ja runollisen vienoa.
Kauneimmat ovat kenties "Lauluja Sierra Nevadalta"-nimiset
runokokoelmat, joita hän itse surumielisesti sanoo "kesäiseksi
Toukokuukseen". Ne ilmestyivät, näet, kun runoilija jo oli jättänyt
nuoruuden iän taakseen. Hän kertoo runoissaan samaa, kuin Bret Harte
suora sanaisesti, ja paljo on näillä kirjailijoilla yhteistä, vaikka ei
suinkaan voi sanoa toisen toistaan matkivan. Kumpikin heistä tahtoo
välttämättä pitää naista salaperäisenä, selittämättömänä
"vaistiyhdistelmänä", välistä he kuvaavat häntä polvillaan hartaan
jumaloimisen esineenä, välistä katkerasti ivaten. Ameriikka odottaa
suurta runoilijaansa. Sillävälin se luo huvikseen edelläkävijöitä,
enimmäkseen sen omaa lujaa luonnetta vastaavaa, omituista lajia.



San Fransiskon suomalaisten luona.


Suomi on kaikkialla suuressa maailmassa niin tuntematon, että
tavallisesti saa panna kaiken keksimiskykynsä liikkeelle, jos mieli
ulkomailla vähänkin hankkia tietoja kansalaisistaan.

Vaikka tiesimme niitä kyllä olevan San Fransiskossa ja vaikka hyvinkin
ahkerasti tutkimme osotekalenteria, emme kuitenkaan voineet löytää
jälkeäkään heistä. "Frisko'ssa" -- kaupungin nimen ameriikkalainen
lyhennys -- on 250,000 asukasta, melkein kaikista maailman
kansallisuuksista. Se on merikaupunki, jonka satamissa alinomaa kihisee
merimiesjoukkoja; se on yksi pääpysäkeistä noilla yhä yleisemmiksi
käyneillä reiteillä Austraalia--New-York ja Kiina--New-York. Täällä
vilisee kaikenmoisia ihmisiä, eikä niiden joukosta juuri helposti saa
meidän Mattia käsiinsä. Vihdoin meitä neuvottiin "the Mariners
Church'iin", pieneen, kaukana lastauspaikoilla päin olevaan
merimieskirkkoon, siellä sanottiin suomalaisten pitävän
jumalanpalvelustaan. Kello kahdeksan eräänä torstai-iltana lähdimme
sinne. Kirkko, pieni kurjannäköinen rakennus oli Sacramentokadun päässä,
keskellä merimiespuoteja, panttilaitoksia, pikku kapakoita ja
ravintoloita. Ulkona oli jo pilkkosen pimeä ja me kopeloimme sisälle
hämärään eteiseen. Itse kirkkoa korjattiin, josta syystä
jumalanpalvelusta pidettiin n.s. rukoushuoneessa. Me astuimme sinne
sisälle. Suuressa, alastomassa ja niukasti valaistussa salissa oli
koolla noin 30 miestä, enimmäkseen nuoria ja keski-ikäisiä; ei
ainoatakaan naista. Pitkiä penkkiä seisoi rivissä toinen toisensa
takana; perällä oli pöytä avonaisella paikalla. Pöydän takana seisoi
pappi, nähtävästi rahvaan mies.

Meidän astuessamme sisään syntyi vähän liikettä seurakunnassa ja yksi
miehistä, joka näytti toimittavan kirkonvartijan ja lukkarin virkaa,
näytti meille paikat, kysyi epäröiden suomeksi, olimmeko suomalaisia, ja
antoi meille laulukirjat. Papin meille lausuttua tervetuloa ja meitä
siunattua, alkoi jumalanpalvelus. Laulettiin muutamia Sankeyn lauluja ja
sitte seurasi saarna. Se oli samaa maata kuin hihhulien saarnat, mutta
oli saanut lisiä Ameriikan metodismista, ehkäpä myöskin
pelastusarmeijasta. Totutulla, kaavanmukaisella kaunopuheisuudella,
ristissä käsin ja kyynelsilmin kehotti saarnaaja kuulijoitansa
iloitsemaan Herrassa ja heittämään pois kaiken syntikuorman. He olivat
vapahdetut ja puhtaiksi pestyt synnistä, he olivat valitut taivaallisen
autuuden perijöiksi. Maailman lapset surkoot, mutta Jumalan lasten on
iloittava. Yhtä päätä kehotettiin nyt heti kääntymään Herran luo, sekä
nousemaan ja todistamaan Hänestä, kun Hän sitä käskee. Sillävälin sateli
tuli- ja tulikivituomioita muille lahkoille ja kirkoille, niiden
joukossa mainittiin mormoonitkin. Hyvin vähä tehtiin selkoa siitä, mitä
kääntyminen oikeastaan on ja että uskon pitää tehdä työt hedelmiä
tuottaviksi.

Saarnan aikana, joka kesti puolitoista tuntia, säesti seurakunta
huokauksilla ja huudahtuksilla saarnaajan sanoja.

"Totisesti!" "Oi Herra Jumala!" "Totisesti, totisesti amen!" "Tule,
Herra Kriste!"

Useoita henkilöitä oli saapunut lisäksi saarnan aikana, niiden joukossa
muutamia naisia; useimmat olivat koreilevasti puettuina. Miehillä oli
ylipäänsä rehelliset, synkkämieliset kasvot; he näyttivät olevan
ruumiillisen työn tekijöitä ja olivat puetut tummiin, siistiin
vaatteisiin.

Heti saarnan loputtua rupesi pappi istumaan ja kehotti seurakuntaa
nousemaan seisalleen ja todistamaan Herrasta, jos Hän heitä siihen
käskee. Heti nousikin se miehistä, joka oli toimittanut lukkarin ja
kirkonpalvelijan virkaa, ja selitti monen huokauksen ohella, että hän
oli Jesuksen oma ja että hän oli niin iloinen, "oikein sydämmellisesti
iloinen". Hän kiitti myöskin useita ystäviä, joiden nimet hän mainitsi
ja jotka olivat olleet hänelle apuna hänen muinaisessa hengellisessä
hädässään. Niiden joukossa oli myöskin "veli T." -- pappi. Toinen
toisensa perään seurasivat läsnäolevat hänen esimerkkiänsä ja
todistivat, useimmat kuvasivat oikeastaan suurta iloansa Herrassa. (Minä
olen niin iloinen, niin sieluni pohjasta iloinen, -- tämä lausetapa on
suora käännös Ameriikan metodisteilta, jotka sitä yhtämittaa käyttävät.)

Myöskin yksi naisista todisti erinomaisen vilkaskielisesti suurta
iloansa ja kiitollisuuttansa siitä, että oli tullut pelastetuksi. Hän
oli nuori tyttö, erittäin ajattelevan ja miellyttävän näköinen,
päällänsä hänellä oli siisti musta olkihattu ja päällystakki. Muutamat
todistajista eivät nousseet seisaalleen, mutta rukoilivat ääneen; toiset
ehdottivat uuden laulun toisensa perään, jotka laulettiinkin. Jokaisen
todistuksen aikana säesti puhujaa muiden osanottavaiset huudahdukset:
"Totisesti!" "Niin, niin!" "Amen Jesuksen nimessä!" "Auta meitä, Herra!"

Pari kertaa tapahtui, että pappi keskeytti puhujan varottavasti
kohottaen etusormeansa. Puhuja istui silloin heti, sanoen nöyrästi
"anteeksi" tai "anteeksi Jumalan nimessä". Mielestämme tapahtui tämä
silloin, kun todistajat jollakin tavalla puhuivat lahkon oppia vastaan
tai menivät mieskohtaisuuksiin. Mieskohtaisuuksien koskettelemista
huomasi kuitenkin koko jumalanpalveluksen ajan. Läsnäolevien,
nimitettyjen henkilöiden puolesta rukoiltiin ääneen. Saarnassaan
mainitsi pappi nimeltä useita kapakan-isäntiä, kapakoita ynnä muita
huonoja paikkoja, joista hän varotti kuulijoitansa. Sen lisäksi lausui
hän yksityisten seurakunnan jäsenten oloista viittauksia, joita ei
sivullinen luonnollisesti voinut käsittää. Hänen puhetapansa ei
mitenkään erinnyt muiden puhetavasta; päinvastoin olivat kaikki
omistaneet itselleen samat lausetavat ja huudahdukset, samoin kuin he
kaikki puhuivat samalla, liukkaasti vuotavalla kaunopuheisuudella, joka
enimmästi tuntui vaan tyhjältä sanatulvalta ilman minkäänlaista
ajatusta. Kaikissa näytti vallitsevan rehellinen uskonhartaus, mutta
siihen sekosi tuntuvasti ajatusta kaipaavaa uskonlörpötystä.

Kun jumalanpalvelus lopetettiin, oli kello yli kymmenen. Kaikki
kokoontuivat ystävällisinä ympärillemme, pudistivat kättämme ja sanoivat
olevansa pahoillaan, kun eivät ennemmin saaneet meitä nähdä. Meille
annettiin kukkasia ja kysymyksiä sateli -- huomattavasti kyllä -- ei
Suomesta, vaan siitä "kuinka Ameriikka meitä miellytti". Sitte
tarjottiin meille hyötymansikoita ja maitoa läheisessä ravintolassa.

Kaikki naiset olivat lähteneet pois, paitsi ylempänä mainittu nuori
tyttö, joka todisti kirkossa. Hän kertoi jo monta vuotta olleensa San
Fransiskossa, oikeastaan oli hän kotoisin Etelä-Pohjanmaalta, sekä
tulleensa tänne lankonsa ja sisarensa luo ja oli nyt menossa naimisiin
erään suomalaisen merimiehen kanssa. Hän oli omannut itselleen paljon
ameriikkalaisnaisten itsenäisestä ja sievästä käytöksestä. Sitä vastoin
olivat miehet, yhtä lukuun ottamatta, joka sanoi itseään erään
suomalais-ameriikkalaisen lehden "reportteriksi", oikeita suomalaisia
työmiehiä. Jos ei tullut vaatteita katselleeksi, olisi luullut heidän
vasta tulleen Suomesta. Useimmat eivät puhuneet sanaakaan
englanninkieltä tai solkkasivat he sitä hyvin huonosti ja f- ja
d-kirjainten ääntämisessä kuului perin suomalainen kankeus. Kaikissa
huomasi saman uskollisen, toisinaan hiukan juron tyyneyden, joka on
meille suomalaisille omituinen.

Papilla oli kaikki uskon-innostelijan tunnusmerkit. Sen huomasi vielä
selvemmin keskustelussa, kuin itse saarnasta. Hänessä huomasi
hengellistä pöyhkeyttä ja kiivautta toisin ajattelevia kohtaan, ja hänen
tavattoman suuren sivistyksenpuutteensa ohella vaikutti se
vastenmielisesti. Hän oli kotoisin Itä-Suomesta, oli monta vuotta
takaperin tullut Ameriikkaan ja käännyttyään suorittanut pienen
oppimäärän jossakin skandinaavilaisessa uskon-opillisessa kollegessa.
Koko hänen käytöksensä todisti kuitenkin hyvin alhaista sivistyskantaa.

Kun puhe johtui Suomeen ja Suomen oloihin, hämmästytti meitä se tyly ja
välinpitämätön henki, joka näissä kansalaisissamme vallitsi kotimaataan
kohtaan. Varsinkin lausui pappi moittivat mielipiteensä kotimaan oloista
suoraan, paljastaen melkein intohimoisen tyytymättömyytensä ja sekottaen
olevat ja olemattomat asiat toisiinsa tavalla, joka lienee omituinen
hänen luonteisillensa henkilöille.

-- Herrat vastustavat siirtolaisliikettä, sillä he pelkäävät, että
heidän vielä itse lopuksi täytyy ruveta työtä tekemään, jos työmiehet
lähtevät pois. -- Siksi ovat he sanomalehdissä ruvenneet saarnaamaan,
että se, joka lähtee maasta, tekee rikoksen isänmaataan vastaan.
Isänmaata? Mikä on meidän isänmaamme? Me olemme Suomen ameriikkalaisia
ja Ameriikka on meidän isänmaamme, ei synnyn nojalla, mutta
sielunheimolaisuuden nojalla. Se on ottanut meidät vastaan, se auttaa
meitä. Siellä kotona jää niihin oloihin, joissa on syntynyt, siellä on
herroja ja huonompia ihmisiä. Ja huonommat ihmiset pysyvät elin-ikänsä
huonompina ihmisinä. Täällä ovat kaikki yhtä hyviä ja kestä tahansa voi
tulla piispa tahi presidentti. Jos miehessä vaan on vähänkin kuntoa,
työnnäksen hän pian paraimmille sijoille. Mutta Suomi, mitä meillä on
enään Suomen kanssa tekemistä? Parasta olisi, jos kaikki lähtisivät pois
maasta, niin ei tarvitsisi enään kenenkään siellä pelloilla hikoilla,
paitsi jos herroja haluttaa siihen ryhtyä. Miksi me suotta
kansoittaisimme maata, jossa ei mitään kasva. Heidän pitäisi tulla
tänne, jossa mies voi tulla rikkaaksi muutamassa vuodessa, tarvitsematta
tehdä kymmenettä osaakaan siitä työstä, minkä hän kotona tekee. Ei,
täällä meidän on hyvä olla, täällä me pysymme. Mutta vaikka me
tunnemmekin ystävyyttä vanhaa Suomea kohtaan, niin olemme Suomesta
lähteneitä ameriikkalaisia. Me tahdomme hankkia täällä itsellemme oman
sivistyksen, oman kirkon ja omat koulumme. Mutta Suomi ei auta meitä.
Meidän pitäisi saada oma haaraosasto kansanvalistusseurasta,
kirjoituksia ja kirjoja, -- mutta -- me emme saa. Suomi halveksii meitä
ja on meidät unohtanut. Herrat uskottelevat kansalle, että me olemme
maanpetturia. Me tahdomme sentähden tulla omin neuvoin aikoin ja
tulemmekin Jumalan avulla. Emme me tarvitse teidän valtiokirkkoanne,
joka vainoo toisin-uskovia, emmekä teidän pappejanne,[41] jotka ovat
pöyhkeitä, vaan me perustamme oman vapaan kirkkomme täällä Uudessa
maailmassa. Emme myöskään kaipaa herroja, vaan täällä olemme kaikki
yhdenarvoisia j.n.e.

Hän höysti runsaasti sanojansa siunauksilla, uskonnollisilla
huudahduksilla ja raamatunlauseilla ja sai sanojensa toistajaksi usein
"reportterin", varsinkin kun tultiin maininneeksi tuo heidän lapsellisen
yksinkertaisesti käsittämänsä "yhdenvertaisuus". Molemmat näyttivät
unohtavan, että täällä, enemmän kuin missään muualla, riippuu miehen
omasta kelvollisuudesta, innosta ja työkyvystä, voiko hän kestää sen
taistelun leivästä, joka Ameriikassakin jo on alkanut, huolimatta maan
suurista tuotantovoimista. Muut istuivat enimmäkseen äänettöminä tai
lausuivat ajatuksensa varovaisemmin. Heidänkin lausuntonsa todistivat
joko välinpitämättömyyttä tai tyytymättömyyttä, heti kun puhe kääntyi
Suomeen.

Lopetettuamme keskustelumme yksimielisillä edistyksen toivomuksilla sekä
"vanhalle Suomelle" että Ameriikan suomalaisille, erosimme
sydämmellisesti pudistaen toistemme käsiä, Vaikka yllämainitut
mielenpurkaukset tuskin lienevät yleisiä meidän siirtolaistemme kesken,
-- eivät ne ainakaan ilmaantune niin jyrkässä muodossa, -- sanovat ne
kuitenkin meille täällä Suomessa oleville "pitäkää varanne".
Irtolaiskysymys on lähimmässä yhteydessä siirtolaiskysymyksen kanssa.
Siitä ei voi meitä tarpeeksi usein huomauttaa. Ennenkuin se on
tyydyttävällä tavalla ratkaistu, on ihan tarpeetonta tuumia syitä
siirtolaiskiihkoon. Siirtolaisuus on merkki siitä, että kansamme on
alkanut herätä, että se pyrkii todelliseen riippumattomuuteen ja ett'ei
se enää tahdottomana alistu kurjuuteen, josta _voidaan_ päästä, tai jota
ainakin voidaan huojentaa. Sen pitäisi siis olla meille kehotuksena,
jotta tutkisimme olojamme ja katsoisimme, eikö niitä voida parantaa. Jos
siirtolaiskysymys auttaa meitä siinä asiassa hereille, niin ei kokemus,
jonka se meille antaa, ole vielä tullut liika kalliiksi, kun vaan
herääminen tapahtuu pian. Muuten tulevat maat, joissa vallitsee suurempi
vapaus ja joilla on viljavampi maanlaatu, vähitellen ryöstämään meiltä
kansamme sisimmän ytimen: ruumiillisen työn tekijät.

San Fransiskon suomalaiset elävät ihan erillään muista suomalaisista
uutis-asukkaista ja ovat mitättömän vähä yhteydessä emämaan kanssa.
Heidän lukumääränsä vaihtelee vuodenaikojen mukaan, sillä suuri osa
heistä on merimiehiä. Meidän käyntimme aikaan (Elokuussa 1888) arveltiin
heitä olevan lähemmä 1,000, mutta talvis-aikaan on heitä toisinaan kaksi
sen vertaa. Vakinaisemmat asukkaat ovat enimmäkseen työmiehinä
laivaveistämöissä, kaikenlaisia ammattia harjoittelevia käsityöläisiä,
pikkukapakoitsijoita ja ravintolan-isäntiä. Sen lisäksi on kaupungissa
aina merimiehiä, toisinaan enemmän, toisinaan vähemmän, sellaisia
merimiehiä, jotka purjehtivat Tyynellä merellä ja käyvät harvoin tai ei
koskaan kotimaataan tervehtimässä. Viime aikoina ovat suomalaiset
siirtolaiset yhä lukuisammin tunkeutuneet muihinkin osiin Kaliforniata.
Mendocinon kreivikunnassa oli siihen aikaan, kun me oleskelimme San
Fransiskossa, noin 1,000 siirtolaista.

Ylipäänsä arvostelivat ameriikkalaiset ystävällisesti San Fransiskon
suomalaisia. Kuulimme sitä useammaltakin taholta. Heitä pidettiin
kuitenkin hyvin sivistymättöminä ja ainoastaan joihinkuihin
karkeammanlaatuisiin töihin ja käsityöläis-ammatteihin kelpaavina.
Heillä ei ole tarpeeksi työkykyä, eikä intoa kohotakseen korkeammalle.
Sen lisäksi valitettiin yleensä, että he tekevät itse menestyksensä
vaikeaksi, kun eivät opettele maan kieltä -- se valitus koskee muuten
kaikkia Ameriikan suomalaisia. Siihen yhtyivät muiden muassa myös
"Merimieskirkon" ameriikkalainen pappi ja lähetyssaarnaaja. He
valittivat suomalaisten, etenkin papin, englanninkielen
taitamattomuutta, joka on ylipääsemättömänä muurina kansalaistemme ja
heidän amerikkalaisten uskonveljiensä välillä. He kiittivät papin
uutteruutta ja uskonnollista intoa, jonka avulla hän, niinkuin he
sanoivat, "vaikuttaa yhtämittaa kääntymisiä seurakunnassaan", joka ei
kuitenkaan ollut suuri. He näyttivät kuitenkin epäilevän hänen
kokemustansa ja pelkäävän, että hänellä ei ollut riittävää kykyä
kootakseen ympärilleen ja pysyttääkseen seurakuntana niitä monia
erinlaisia aineksia, joista San Fransiskon ja Kalifornian suomalaiset
siirtolaiskunnat ovat kokoon liitetyt. He näyttivät pitävän sekä
toivottavana että välttämättömänäkin, että pian ryhdyttäisiin
toimenpiteisiin sielunhoidon parantamiseksi siellä, varsinkin niiden
lukuisien merimiesten tähden, joita San Fransiskossa oleskelee.

"Alinomaa heitä tapaamme", sanoivat he, "ja he ovat ainoat, joiden
kanssa emme voi puhua, sillä ruotsalaisia, norjalaisia ja tanskalaisia
varten on meillä erityinen skandinaavilainen apulainen. Noille
venäjän-suomalais (russian Finns) raukoille emme voi ojentaa auttavaa
kättä. Viekää terveisiä maamiehillenne ja sanokaa, että heidän pitää
lähettää tänne joku meitä auttamaan."

Astoriassa, Oregonissa, on myös jotenkin paljo suomalaisia. Ensi kerran
saapuessamme New-Yorkiin, saimme eräältä tohtori Kinneyltä Astoriasta
kirjeen, jossa hän pyysi saada tietoa, mistä suomalaista
raittiuskirjallisuutta on saatavissa. Tämän kirjeen mukaan on Astoriassa
noin 1,000 suomalaista. Hän kehui heitä hyvin kiittävällä tavalla,
uskonnolliseksi ja työteliääksi kansaksi, joilla on oma
raittiuslehtensäkkin (se lienee nykyään lakannut ilmestymästä), mutta
joka muuten on suuresti sivistyksen tarpeessa. He eivät osaa maan
kieltä, eivätkä siis voi käyttää hyväkseen niitä sivistyskeinoja, joita
on heidän saatavissaan. Ei heillä myöskään ollut pappia. Kuitenkin
kuuluvat he sittemmin järjestetyn oikeaksi seurakunnaksi.

Yleensä vallitsee Tyynen meren rannalla asuvien suomalaisten kesken
hyvin vähän yksimielisyyttä, vähä heillä on tietoja kotimaastaan ja vähä
rakkautta siihen. Joka taholla ympäröi heitä erinlaiset
uskontunnustukset ja vaikuttavat heihin hämmentävästi, heillä kun ei ole
tarpeeksi taitoa kielessä, jolla kuulevat saarnattavan, eikä tietoja
uskonnollisista kysymyksistä yleensä, voidakseen niistä muodostaa omaa
varmaa mielipidettä. He näkevät vapautta ympärillänsä, -- vapautta
uskonnollisissa, valtiollisissa ja yhteiskunnallisissa kysymyksissä,
mutta eivät ole kasvatetut täällä kotona sellaiseen vapauteen. Siksi
jääkin se heille yleensä vaan epäselväksi puheeksi ja useinkin ovat he
siitä käsittäneet ainoastaan sen irvikuvan, itsevaltaisuuden.



Yosemite.


-- Tässä, -- sanoi ajurimme, -- on Innostuskukkula ja nyt voimme nähdä
Yosemite-laakson. Nyt olemme Sierra Nevadan sydämmessä, 4,000 jalkaa
merenpinnan yläpuolella, ladyt ja gentlemannit. Vuoret ympärillämme ovat
noin 4,000 jalkaa korkeita. Sanotaan Jumalan mestarityöksi. Maailman
ihanin paikka. Alpit lasten leluja Yosemiten rinnalla.

Väsyneet hevoset seisahtuivat kuullessaan hänen pitkäveteisen,
yksitoikkoisen opas-äänensä, joka kertoi samaa liioitteluansa 365 kertaa
vuodessa. Hän työnsi niskaansa leveän, kirjaillun meksikolaisen
hattunsa, pyyhkäsi hikeä otsaltaan ja jatkoi: -- oikealla on El Capitan
7,000 jalkaa, Katsokaa honkaa tuolla vuoren-onkalossa! Se on 120 jalkaa
pitkä ja näyttää pieneltä pensaalta... No sanokaas, eikö Kalifornia ole
ihmemaa?

Hän näytti niin ylpeältä, kun olisi mainittu maa vast'ikään lähtenyt
valmiina hänen omista käsistään. Kukin meistä koetti katsella, minkä
vaan ehti, eikä kukaan vastannut. Yosemitelaakso, jokaisen
kalifornialaisen ylpeyden esine, aukeni eteemme, loistellen
päivänpaisteessa voitonhymyllä vastaten katseeseemme. Puolen toista
päivää olimme istuneet omnibusvaunuissa yhteen ahdattuina kuin pönttöön
pakatut sillit. Säälimättömät vuoritiet olivat ruhjoneet jok'ainoan luun
ruumiissa, kasvot olivat maalatut hienolla pölyllä, poskia ja silmiä
poltti kuin tulessa. Jokainen pikainen pelastuksen toivo olisi ollut
vankeudessamme tervetullut. Mutta tällaista maallista paratiisia emme
tienneet odottaakkaan. Tämä voitti vaateliaimmankin odotukset ja
hurmaava todellisuus korvasi kärsimyksemme.

Yläpuolellamme kaarteli Kalifornian kirkkaansininen taivas, jolla
Heinäkuussa et näe pilviä etkä sumua. Alapuolellamme hymyili laakso
sypressi- ja kuusipuineen, joiden siniviheriälle värille
jättiläishonkien tuiman tumma vihannuus ja pahkuraiset, punaisenruskeat
rungot olivat arvokkaana vastakohtana. Mercedjoki luikerteli vuoren
rinteitä alas helmeillen, loristen ja lörpötellen, päivän säteiden
tanssiessa sen iloisilla aaltoloilla. Aurinko paistoi tulisena päidemme
päällä, sillä oli juuri sydänpäivä, mutta se loi samalla vuorten
kukkuloille hurmaavan pehmeitä siniharmaita varjojaan. Oikealla kutoi
Morsiushunnun vedenputous keveitä utu- ja vaahtoharsojaan
graniittipaasiloille. Vasemmalla, 1,500 jalkaa laakson pinnan
yläpuolella kohisi Yosemiteputous.

-- Tämä mahtaa olla maailman ihanin paikka, -- huudahti ihastuksesta
huoaten eräs matkakumppaneista, muuan Kansasista tullut viaton
nais-opettaja, joka tähän asti ei ollut nähnyt mainitun valtion
maissipeltoja kauniimpia näköaloja.

Ajuri hymyili tyytyväisenä, hevoset saivat kehotusmassahduksen ja
äskeinen, ihana unikuva katosi silmistämme. Mutta se tuli uudestaan
näkyviin. Laakson toisessa päässä olevaan hotelliin ajettaessa saa
matkustaja nähdä yhä uusia näköaloja, joista toinen aina tuntuu toistaan
ihanammalta. Luulee tulevansa niin lähelle vuoria, että niiden läheisyys
alkaa ahdistaa, mutta kirkas ilma pettää ja matka onkin kolme kertaa
pitempi kuin se näyttää olevan. Laakso on 10 englannin penikulmaa pitkä
ja pian saimme kokea, että monta, monta väsynyttä askelta oli tarpeen,
ennenkun ehdimme noille vuorille, joita nyt luulimme ulottuvamme käsillä
koskettamaan.

Jo kaksi tuntia tulomme jälkeen hajosi seurueemme, huvimatkoja tekemään,
kuin akanat tuuleen. Tyynen meren rannalla olevien kylpypaikkojen
jälkeen on Yosemite Kalifornian matkailijoiden suosituin päämaali.
Nytkin olivat majatalot täysi ja joka paikassa näkyi ratsain tai
jalkasin kulkevia matkailijoita. Kaikki olivat ahavoittuneita, iloisia
ja kaikkia peitti oikea kalifornialainen pöly, jota ei voi sanoin
kuvata, sen voi vaan tuntea nenässään, kielellään, ruumiillaan.

Koetimme saada itseämme niin puhtaiksi, kuin ulosmeno-innossamme
ehdimme, ja lähdimme sitten liikkeelle, -- kolme amatsoonia matkahatut
päässä ja sauvat käsissä. Laaksossa lepäeli vieno sinervä auer, mutta
korkeimmat tunturien huiput kimaltelivat hohtavan valkeina
iltapäiväauringon paisteessa. Suuntasimme tiemme Puoli-Kirkko-nimisen
vuoren itäistä rinnettä pitkin Vernalin ja Nevadan putouksille. Yosemite
(lue: Josemiti) on indiaanilainen sana ja merkitsee "iso harmaa karhu".
Tämä syrjäinen laakso jylhine, metsäisine vuoren-onkaloineen oli kauvan
aikaa karhujen ja indiaanien lempipaikka. Jokaisen järven, joen ja
vuorenhuipun nimi on alkuaan ollut indiaanien antama ja joka askeleella
tapasimme täällä vanhoja muistoja ja taruja, mutta ne hukkuvat surkean
nopeasti paikkaa vallitsevan nykyajan arkihyörinään.

Kansan suussa kulkevista taruista mainittakoon seuraavat: Morsiushunnun
vedenputouksen vieressä poimi indiaanityttö kukkia. Veden henki rakastui
häneen, astui ulos vaahtovaltakunnastaan ja heitti immen yli helmistä
välkkyvän vesivaippansa, valiten hänet siten morsiamekseen. Impi hukkui,
ja lohduttomana huokailee henki suruaan, kutoen lemmittynsä
morsiushuntua. -- Toinen on tämänlainen: -- Laakson Jumalatar-nimiselle
vuorelle astui eräänä päivänä enkeli taivaasta. Yosemiten hengen valtasi
niin tulinen rakkaus, että hän laiminlöi valtakuntansa hallitsemisen.
Mutta taivaallinen vieras kieltäytyi rupeamasta hänen omakseen ja
katosi. Silloin luopui Yosemiten henki hallitsijaoikeudestaan, särki
valtikkansa ja lähti ulos maailmaan, sen melskeessä unohtaakseen
armaansa. Mutta jokaisen Yosemitea kaunistavan kukkasen, joka
hopea-aaltosen, jokaisen humisevan puun hän loi, niillä soristaakseen
laaksonsa taivaan tytärtä luokseen houkuttelemaan.

Monesta nimestäkin huomaa vielä, että indiaanit ne alkuaan ovat
keksineet: "laakson päällikkö", "indiaanilapsen kehdon varjostin",
"ilkeän tuulen henki", y.m.s.

Me kiipesimme muulien jaloilla käytäväksi kelpaavaa vuoripolkua
ylöspäin. Rinteillä kasvoi runsaasti villiä karviaismarjoja, joita
pensasten pitkät oksat suojelivat meidän ahnaudeltamme. Tammet,
sypressit ja pähkynäpehkot soivat meille paikka paikoin varjoa. Villiä
kirsikoita, seljapuunmarjoja, mustia vattuja sekä vaaraimia tapasimme
joka askeleella. Eukalyptus ja minttu levittivät väkevää, huumaavaa
tuoksuaan ympärilleen. Täällä tuli vastaamme sievillä, nyökkypäisillä
aaseilla ratsastavia, hymyileviä naisia. Tuolla livahti sisilisko
kivistössä; tuolla raksutteli orava pähkynäpehkossa. Tuonnempana meitä
tervehti kohteliaasti pitkällä pyssyllä ja sääryksillä varustettu
metsästäjä.

Ah!... Vernalinputous! 300 jalkaa korkean, ruosteenkarvaisen
kallioseinän yli riippuva hopeaharso.

Putouksesta levisi taaja vihmasade, sen alla me kapusimme eteenpäin,
jättäen aasien tien ja painuen ihmisiä varten raivatulle polulle. Se oli
niin kapea, että toisinaan saimme kulkea vuorenhalkeamaa pitkin.
Ylöspäin äkkijyrkkä, alapuolellamme ammotti huimaava kuilu. Tuskin
uskalsimme puhua, jotta kieli ei kallistuisi kuilun puolelle ja
riistäisi meiltä tasapainoa. Jopa pääsimme lepopaikalle: syvään
vuorenvinkaloon, niin likelle putousta, että sen kuohut näyttivät
syöksyvän päällitsemme. Luonnon muodostaman holvikaaren aukossa näimme
aivan kuin puitteissa vaahtoiset, helmeilevät vesijoukot ja samalla
neljä eri taivaankaarta niiden yläpuolella. Tikapuita myöten pääsimme
noin 50 astinta kiipeämällä putouksen niskan tasalle ja sieltä näimme
tuonnempana "Nevadan" syöksyvän raivoten niitä kallioita alaspäin, jotka
olivat "Pilvien leposija"-nimisen jättiläisvuoren juurena. Tunnin
kävelyllä pääsimme sen partaalle. Saimme seurata Mercedjokea, joka tässä
kirkkaina, kimaltelevina aaltoina ja pieninä koskina juoksee kovan
graniittikentän yli. "Nevada" on sisartaan, "Vernalia", kahta kertaa
korkeampi ja molemmat kilpailevat keskenään kauneudellaan. Kesäiseen
aikaan ei kummassakaan ole ylen runsaasti vettä, mutta siksi paljon on
molemmissa, että ihastuksella niitä katselee. Yksinäinen majatalo on
ihan putouksen juurella. Mahtava Glacierpoint katselee toisella puolella
vedenhenkien vihaista temmellystä; toisella puolen kohoovat
"Vapaudenlakin" ja "mr. Broderick'in" jyrkkäpiirteiset huiput taivasta
kohden.

Paluumatkalla, asteltuamme sekä ihmisten että aasien kuljettavaksi
määrättyä polkua, liittyi meihin kaksi pitkäsääristä ja ilosilmäistä
meksikolaista nuorta herraa. He jättivät hevosensa oppaan, punakan,
käheä-äänisen, kankeilla viiksillä koristetun ukon haltuun ja auttivat
meitä alas kiipeämään. Yosemitessa arvelevat kaikki matkailijat olevansa
samaa perhettä ja satunnaisesti toisiaan tapaavat ihmiset ryhtyvät heti
vilkkaaseen, avomieliseen keskusteluun, neuvoja saadaan ja annetaan
hevosista, oppaista, majataloista ja katsottavista paikoista, kerrotaan
seikkailuja ja matkakaskuja. Niissä on tavallisesti "the honest John"
(rehellinen John) päähenkilönä. John on pieni, takkuinen, tekopyhästi
silmäilevä aasi, laajalle kuulu siitä kavalasta tavasta, jolla se
heittää seljästään ratsastajansa.

Neljä tuntia kuljeskeltuamme, tulimme takaisin majataloon; liika väsymys
ei estänyt meitä huomispäivää varten uusia matkasuunnitteluja luomasta.
Olimme käyneet 8 englannin penikulmaa ja nousseet noin 1,500 jalkaa
ylöspäin. Kaksi meistä, Missourista kotoisin olevia tasamaan tyttöjä
kumpikin, olivat mielestään tehneet jättiläistöitä; majatalon isännän
hymyilevät onnittelut he ottivat iloisina ja tyytyväisinä vastaan.

Toisena aamuna olimme jo varhain matkalla "the Glacierpointille",
Yosemiten kuuluisimmalle kohdalle. Taivas oli pilvetön ja niin olivat
meidän kevytmieliset matkailijasydämmemmekin. Ainoa huolenhattara oli
niissä pelko eväs-ateriamme kohtalosta. Muutamat ratsain kulkevat naiset
olivat ottaneet sen mukaansa ja luvanneet jättää sen Glacierpointille,
mutta sieluissamme asui synkkä epäluulo sekä heidän rehellisyyttään että
muistoansa vastaan. Ja ruoka on, niinkuin tiedetään, tärkeä asia
matkailijan elämässä. Oli miten oli, matka oli kuitenkin hurmaava.
Aamuauringon säteet tanssielivat laaksossa; ympärillämme kohoeli,
goottilaisten kirkontornien näköisinä, siroina, hentopiirteisinä,
keveinä vuoret Vartija, Kirkonhuippu ja Kolme veljestä. Tyyninä, muita
mahtavampina seisoivat El Capitan laakson suulla ja Vartijakirkko
etelässä. Joka askeleella aukesi eteemme uusia näköaloja, uutta, armasta
ihanuutta ja kiitollinen ihastus kohotti rintaa kevyessä, väräjävässä
aamuilmassa. Kirkkokallio oli niin hämmästyttävästi kirkon näköinen
lukemattomine tornineen, että seisahtui kummastelemaan, oliko se yksin
luonnon tekoa.

Polku, hiekkainen tie, joka kapeimmilta kohdiltaan oli 1 jalkaa,
leveimmiltä 2 kyynärää leveä, vei ylöspäin huimaavia, käärmemäisiä
mutkia myöten, kiertäen vuorta aivan kuin rihma sokuritoppua. Paikottain
näimme kuusi kierrosta alapuolellamme. Oli niin kuuma, että olisi voinut
paistaa porsaita hiekassa. Puita ei ollut; polun vieressä kasvoi vaan
punarunkoista mansannitapensasta, joka ulottui olkapäidemme tasalle.
Aarniometsien jättiläisiä, joista Yosemite on kuulu, kasvoi kyllä
rinteillä, mutta ei niin likellä polkua, että olisimme niistä varjoa
saaneet. Väsyneet jalkamme vaativat tuon tuostakin levähdystä ja
jokaisen lorisevan lähteen luona joimme virkistystä vanhasta
sardiinilaatikosta -- Yosemiten yleisimmästä juoma-astiasta. Kerran
heittäysimme ihan oikoseksemme keskelle tietä, menehtymäisillämme kun
olimme, mutta läheisimmästä käänteestä kuuluva melu meidät kiskasi taas
jalkeille. Hämmästynyt aasiparka siellä tuijotteli meihin, kauhu
lempeissä kasvoissaan; ojennetuin kauloin kurkisteli ajajakin myttyjensä
yli meitä.

Viisi tuntia kuljettuamme, pääsimme Lumitalon majataloon,
Grlacierpointin huipulle, 7,200 jalkaa meren yläpuolelle. Mikä korvaus
kärsimyksillemme! Päivänpaisteessa loistelivat vuortenhuiput ihanana
seppeleenä; ikuinen lumi niiden ohimoita vilvotteli. Ja kuinka monta
hurmaavaa eri vivahdusta noissa väreissä ympärillämme, tuolla
kirkkaissa, vaaleanruskeissa vuorivirroissa, hopeavaahtoisissa
putouksissa, tumman viheriöissä hongistoissa, vienosti vihertävissä
hedelmäpuissa! Yosemitella on oma ihanuutensa. Yksinäinen, surumielinen
ja satumainen, aivan kuin huokaus indiaanin autioista erämaista,
keskellä sivistyksen puuhaavaa arkielämää. Kaikki, mitä Kalifornialla
vielä on aarniometsäinsä runoudesta tallella, sen tapaat Yosemitessa.
Keskellä raitaisiin vaatteisiin puettuja, nykyaikaisia matkailijoita,
yli majatalon pehmeiden mattojen ja ranskalaisten ruokien, telefoonin ja
sähkölennättimen välillä puhaltelee vielä tuulahdus siitä ajasta,
jolloin puna-ihoinen kiiluvin silmin ja hengitystään pidättäen,
äänettömänä hiipi joen rantaa pitkin vihollistansa vaanimaan; jolloin
harmaa karhu möristen haki suojapaikkaa vuorten vinkaloissa ja kotka oli
lorisevien purojen ainoana kalastajana...

Todellisuus tempasi meidät kovakouraisesti uinailujen maasta. Eväästämme
ei ollut säilynyt muuta kuin kaksi pölyistä voileipää ja särkynyt muna.
Nälkäisin silmin katselimme ravintolaa, joka nukkitalon näköisenä
pilkotti syvällä jalkaimme juuressa olevassa laaksossa.

Alasmeno kävi nopeasti kuin tanssi ja ravintolaan tulimme niin
nälkäisinä, että saimme syödä koko ruokalistan ruoat lävitse tullaksemme
ravituiksi.

Kolme päivää Yosemitessa oleskeltuamme, lähdimme ikävöiden tästä
paratiisista. Ensin kävimme kuitenkin katsomassa "Jättipuiden
lehto"-nimistä metsänpalstaa, johon aarniometsä on jättänyt noin 600
edustajaansa, mahtavia, läpimitaten noin 28-33 jalkaa paksuja havupuita
(n.s. kuusiseetereitä). Useimmilla niistä on oma nimensä: Lincoln,
Grant, Andy Johnson, Uskollinen aviopari, Harmaa jättiläinen, Kolme
sisarusta y.m. "Wawona" on isoimman nimi; sen läpi kulkee omnibus aivan
kuin mahtavasta portista. Vaikka aukko varta vasten on puuhun hakattu,
elää puu yhtä virkeänä kuin muutkin. Meidän siellä ollessamme --
kaikkiaan meitä oli noin 40 iloista matkailijaa -- rakensi eräs nuori
pari tuota hätää rauhantuomarin edessä avioliiton. Matkailijoista olivat
eräs neiti ja herra todistajina. Morsian näytti 25 vuotiaalta, mutta oli
ollut (tällä tapaa) naituna jo neljä kertaa. Koko temppu tapahtui
tyynesti ilman melua ja menoja jättiläispuiden varjossa.

Semmoinen on Kalifornia. Aarniometsää ja uusimman uutukaista
tekokehitystä tapaat siellä toisiinsa liitettyinä joka paikassa.



Mormoonien luona.


Suuri Suolajärvi Utahissa lepäsi valkeana ja uinailevana kuutamossa
Elokuun yönä, jolloin sitä lähestyimme. Korkeiden, mykkien, käsikädessä
seisovien jättiläisten näköisinä vartioivat Kalliovuoret jalkainsa
juuressa nukkuvaa kaupunkia.

"The Saltlake City" (Suolajärven kaupunki), Utah-nimisen Mormoonivaltion
pääkaupunki, on avarassa laaksossa, joka ennen oli erämaana, mutta jonka
"pyhät" -- niinkuin mormoonit itseään nimittävät -- toimeliaisuudellaan
ovat muuttaneet hedelmälliseksi viljelyskentäksi. Siellä näet
yllinkyllin juoksevaa vettä, laitumella käyvät lehmät seisovat polviaan
myöten kylvetyssä ruohossa ja hedelmäpuiden oksat notkuvat satonsa
painosta.

Kaupunki on tämän rehevän kasvillisuuden jatkona. Tuntuu siltä, kun
olisi sitä kaavaeltaessa suotu joka talolle runsas saumanvara vihantaa
alaa. Kadut ovat roskaiset ja pölyävät, mutta näköalat niiltä kauvaksi
auerverhoisille aavikoille ovat hurmaavan kauniita; ilman rantaan
näyttää jättiläis-aaltoja jähmettyneen kesken tulisinta myllerrystä.
Jokainen katu on puistokäytävä; suorien pyramiidipoppelien,
pähkinäpuiden ja lehmuksien joukossa kasvoi hedelmäpuitakin kypsine
hedelmineen. Täällä, niinkuin muuallakin Ameriikassa, eivät katupojat
ryöstä hedelmiä. Vapaus kasvattaa velvollisuudentuntoa ja harvoissa
maissa saanevat yleiset kävelypaikat olla niin rauhassa kuin
Ameriikassa.

Seuraavana aamuna menimme kaupunkia katselemaan. Oppaamme oli sievä,
herrasmiehen näköinen nuorukainen ja itseksemme me ihmettelimme,
kuinkahan monta vaimoa hänellä mahtoi olla. Se kamala ajatus valahtaa
ehdottomasti vieraan mieleen, nähdessään miehisen Utahin asukkaan.

Kaupunki 20,000 asukkaineen ei ollut ulkonäöltä tavallista
kummallisempi. Talot olivat yhtäläisiä kuin muuallakin Lännessä,
punaisia kivitaloja tai vaaleanharmaita ja valkeita puurakennuksia
vihreine listeluukkuineen; pieniä ne olivat, mutta siistiä puutarhojensa
keskellä. Toisinaan oli samalla talon-alalla kaksi, kolme tai
useampiakin asuinrakennuksia. Ne ovat niiltä ajoilta, jolloin
monivaimoisuus oli vielä sallittu; varakkaat mormoonit rakensivat
silloin eri vaimoilleen eri asumukset. Sen jälkeen, kun laki
monivaimoisuutta vastaan hyväksyttiin (Tammikuussa 1882) voivat
mormoonit vaan salaa pitää useampia vaimoja. Lähellä Prospect Hillin
vuoritasankoa, jolta kaupungin ja Suolajärven näkee ihanimpina, ovat
Brigham Youngin ja kolmen hänen vaimonsa haudat; merkkinä niillä on vaan
sileät kivet yksinkertaisine kirjoituksineen. "Leijonakartanossa",
eräässä kellahtavasta kivilajista rakennetussa talossa, ovat sekä hän
että Joseph Smith, mormoonilahkon perustaja, asuneet mormoonivaltion
ensi aikoina. Siinä talossa on vietetty lukemattomia niistä
"uskonnollisista", mellastusten kaltaisista menoista, joilla pyhien, ja
erittäinkin profeettain häitä oli tapana viettää. Erään kaupungin
etevimmän kadun varrella oli soma huvila puutarhan keskellä. Sen
rakennutti Young lempipuolisolleen Amelia Folsomille, joka vieläkin
siinä asuu. Kaupungin ulkopuolella on Joseph Smithin istuttama "vapauden
puisto". Siellä oli profeetan tapana käydä aamukävelyllään ja juoda sen
lähteestä rikkirikasta, jääkylmää vettä.

Oli sunnuntaipäivä ja me menimme tabernaakkeliin, suureen sirkuksen
muotoiseen rakennukseen, johon mahtuu 10,000 henkeä. Äänenkaiku on tässä
jättiläistemppelissä niin mainio, että -- jos ei satu olemaan
jumalanpalveluksen aika, -- opas ei koskaan laiminlyö heittää
nuppineulaa lattialle alttarin eteen, samalla pyytäen matkailijaa
vastapäiseltä parvelta kuuntelemaan putoamista. Temppu kuuluu
tavallisesti onnistuvan.

Kun astuimme sisään temppeliin, oli siellä seurakunta koossa.
Alipuolella mahtavia, kultatorvisia, ruskeasta puusta rakennettuja
urkuja istuivat köörit. Heti näiden alipuolella istui punaisella
sametilla peitetyillä penkeillä kolme "profeettaa", jotka nykyään
johtavat mormoonilaista kirkkoa. Profeettojen alipuolella istui
valkoisella vaatteella peitetyn pöydän ympärillä 9 piispaa, joiden
toimena oli ehtoollisleivän murtaminen. Jumalanpalveluksen aikana
kantoivat marsalkit, mustiin puetut nuoret miehet, sitä seurakunnalle.
Samat jakoivat pienistä lasikannuista myös "viiniä" s.o. vettä. Meistä
"pakanoista" -- joiksi mormoonit nimittävät eri lailla ajattelevia --
näyttivät nuo nuoret herrat hoitavan tointansa jotenkin kevytmielisesti,
sillä heillä näytti olevan kyllin aikaa pieniin, hauskoihin
veikistelemisiin nuorempien ja kauniimpien, toiseen sukupuoleen
kuuluvien ehtoollisvieraiden kanssa.

Jumalanpalvelukseen kuului hyvää köörilaulua sekä kaksi saarnaa. Toisen
piti eräs profeetta, toisen yksi piispoista. Ensimmäinen oli
sisällykseltään unitaaripappien saarnojen kaltainen: ei siinä ollut
paljon uskon-oppia tavallisessa merkityksessä, vaan tervettä ja
ihmisystävällistä siveys-oppia. Jälkimmäinen -- jonka nuori,
mustanhiveinen, lujannäköinen mies piti jotenkin haaveellisella
kaunopuheliaisuudella -- henki enemmän puhdasta mormoonilaisuutta. Tällä
ei tarkoteta moniavioisuutta. Se on nimittäin ainoastaan yksi haara
mormoonilaisuudesta, ja sittenkun asetus moniavioisuutta vastaan
säädettiin, ei siitä luonnollisesti voi saarnatakkaan julkisesti. Niissä
lentokirjoissa, jotka sisältävät pääseikat mormoonien opinkappaleista,
ei ole esim. ensinkään mainittu moniavioisuutta. Moni, joka vastustaa
mormoonilaisuutta, pitääkin yllämainittua asetusta erehdyksenä. Nyt on
usea etevimmistä mormooneista ollut vankeudessa "uskonsa tähden" (s.o.
he ovat pitäneet useampia vaimoja). Tämä on kiihottanut heidän uskoansa
ja synnyttänyt salaisen, innokkaan opinlevityksen. He pitävät itseänsä
marttyyreinä ja saavat tietämättömiä helposti puolellensa kertomalla
kärsimisistänsä. Niin esim. on mormoonilaisuus aivan uskomattomasti
levinnyt ympärikierteleviin indiaaniheimoihin, ja tunnettu on, että se
on myöskin voittanut paljon alaa Skandinaavian rahvaassa. Ameriikassa
arvellaan yleensä, ett'ei Utah olisikaan niin vähässä ajassa voinut
muuttua kukoistavaksi territooriumiksi, jollei suurin osa sen asujamista
ennen olisi kuulunut työtätekevään luokkaan sellaisissa maissa, joissa
on totuttu tekemään kovaa työtä karussa maassa.

Tutustuimme siellä erääseen, mormoonien historiaan ja oppiin hyvin
perehtyneeseen naiseen, joka kauvan on asunut Suolajärven kaupungissa.
Yhteydessä sen kanssa, mitä olemme harkinneet ameriikkalaisista
lähteistä,[42] tuovat hänen kertomuksensa ilmi sekä salaperäisiä että
kauheita seikkoja.

Pääkohdat alkuperäisessä mormoonilaisuudessa olivat lyhyesti sanottuina
seuraavat: On olemassa monta jumalaa kumpaakin sukupuolta ja me tämän
maapallon päällä tottelemme yhtä heistä. Hän on ijäinen ja kaikkivaltias
ja me olemme hänen poikiansa ja tyttäriänsä. Meidän henkemme ovat
syntyneet hänestä taivaallisessa valtakunnassa ja hän on meissä. Hän on
henkistä ainetta. Hengen ja aineen välillä ei ole muuta eroa kuin
laadun-erotus. Henki on jalostunutta ainetta. Jumala on kaikkivaltias,
mutta hän ei ole persoonallisesti läsnä meidän luonamme. Hän asuu
luomisen keskustassa, likellä Kolob-planeettia. Se pyörähtää kerran
tuhannessa vuodessa akselinsa ympäri ja se aika on kaikkivaltiaan
vuorokausi. Jesus Kristus on Jumalan Poika; hänessä oli Jumalan henki
ihmisruumiissa. Taivaaseen astuttuansa sai hän samanlaisen ruumiin kuin
autuaina kuolleista nousseet ihmiset saavat. Ainoastaan iässä ja arvossa
hän eroo isästä. Isä on vanhin ja edustaa heitä kumpaakin. Hän on meidän
luonamme Pyhän Hengen kautta, joka on sähkön kaltaista ainetta ja tekee
kaikki ihmetyöt. Ihmetyöt ovat ainoastaan korkeammanlaatuisten, meille
nykyään tuntemattomien, luonnonlakien seurauksia. Käsien
päällepanemisella jakavat profeetat ja vanhimmat meille Pyhän Hengen.
Papistolla on yksin se lahja.

Kolme on taivasta: alimpaan, tähtien edustamaan, joutuvat ylösnousemisen
jälkeen kaikki ne, jotka eivät ole hyljänneet eivätkä vastaan-ottaneet
evankeliumia. Keskimmäisessä, maallisessa, kuun edustamassa taivaassa
asuvat ne, jotka ovat vastaan-ottaneet, mutta kuitenkin pysyneet
välinpitämättöminä. Ylimmäinen taivas, jota aurinko kuvaa, on määrätty
niille, jotka ovat kastetut Jesuksessa Kristuksessa jonkun hänen
lähettämänsä (= Joseph Smithin) kautta ja ovat eläneet pyhää elämää. Maa
on aineesta luotu niin, kuin mekin. Se huokuu niinkuin mekin, mutta
ainoastaan pyhät sen tuntevat.[43] Kerran se on tuleva jalostuneeksi
aineeksi niinkuin mekin.

Kristuksen tullessa on tämä uusi maa oleva niiden asuntona, jotka
pääsevät ylimpään taivaaseen. Jerusalemi on taas kohoova häviöstä ja
Siioni eli Uusi Jerusalemi perustetaan Jacksonin kreivikuntaan
Missourissa, josta pyhät (mormoonit) karkoitettiin v. 1833. Ne, jotka
ovat tehneet syntiä Pyhää Henkeä vastaan, s.o. jotka ovat Hengen vastaan
otettuansa langenneet, tuomitaan ikuiseen rangaistukseen perkeleen ja
hänen enkeleittensä luona. Evankeliumi, jota ihmisten täytyy uskoa
tullakseen autuaiksi, vaatii, että sen tunnustaja:

1) Uskoo Jesukseen Kristukseen, Jumalan poikaan ja hänen lähettämänsä
profeettoihin Joseph Smithiin ja Brigham Youngiin. 2) Katuu syntejänsä.
3) Kasteen kautta pois pesee sekä omat että uskottomina kuolleiden
esivanhempainsa synnit. 4) Uskoo, että muutamia syntejä ei voi sovittaa
muulla kuin verellä, joka pappien vuodattamana nousee kuin hyvänhajuinen
suitsutus Jumalan luo ja sovittaa ihmisten synnit. 5) Uskoo, että Jumala
antaa sille, joka on luja uskossa, yhtä monta vaimoa ja orjatarta kuin
Taavetille ja Salomonille. 6) Uskoo, että, jos mies kuolee, hänen
veljensä ottaa hänen vaimonsa ja herättää hänelle siemenen.[44]

Oppi moniavioisuudesta on erityiskohdissaan jotenkin seuraava:

"Jumala on jälleen rakentanut papillisen valtakuntansa maan päällä
Joseph Smithin, profeettansa kautta, joka johtaa ihmisiä välittömien
Jumalan ilmotusten kautta. Uudessa Siionissa on monta maailmaa ja
jokaista niistä on hallitseva yksi Jumala. Joseph Smith ja muut pyhät
(s.o. mormoonit) tulevat kukin saamaan maailman hallittavaksensa ja
heidän jälkeläisensä tulevat kansoittamaan sen. Heidän vaimonsa tulevat
jumalattariksi ja hallitsevat miehen ylijumaluuden alaisina kukin
jälkeläisiänsä. Jos vaimo rakastaa miestänsä, täytyy hänen toivoa saada
nähdä miehensä jumalana jossakin uuden Siionin maailmassa. Mies ei voi
tulla siksi, jos hän ei saa kyllin jälkeläisiä kansoittamaan uutta
maailmaa. Jos nainen itsekkäästä rakkaudesta tai ilkeydestä ei suo
miehellensä useampia vaimoja, estää hän miehen saavuttamasta autuuden
täyttä määrää ylimaailmallisessa kuningaskunnassa (the celestial
Kingdom), -- joksi mormoonit nimittävät uutta Siionia. Naimaton ei voi
saavuttaa mitään kunniaa ijankaikkisuudessa. Ne, jotka eivät mene
naimisiin täällä, eivät voi tulla naiduiksi jäljestäpäin, sen tähden
rakennetaan kaikki avioliitot ijäisyyttä varten."

Vaikka miehellä jo on useita "ijankaikkisia" vaimoja, voi hänellä olla
monta semmoista, jotka hän on nainut "ajaksi". Näitä sanotaan
valtuutetuiksi eli edustajavaimoiksi ("proxywives"). Ne ovat usein joko
leskiä tai kihloissa olleita. He ovat "ijäksi" naimisissa kuolleiden
miestensä tahi sulhasiensa kanssa, mutta tässä elämässä yhdistetyt
jonkun toisen miehen kanssa "ajaksi". Täällä maanpäällä ovat he ja
heidän lapsensa ajallisten puolisoiden omat, mutta ylimaailmallisessa
kuningaskunnassa joutuvat sekä he että lapset niille, joiden kanssa he
ovat naimisissa "ijäksi". Brigham Youngilla oli 4 sellaista proxyvaimoa,
jotka kaikki olivat olleet Smithin, ja joiden jälkeläisinensä piti
joutuman tälle Uudessa Siionissa.

Erittäinkin tämä kohta mormoonien moniavioisuusaatteessa synnyttää
hirveätä siveettömyyttä heidän joukossansa. On, nimittäin, sangen
tavallista, että sellaisillakin naisilla, joiden miehet elävät, on
toinen, eri luokkaan kuuluva aviomies. Siten on vaimo yht'aikaa kahden
oma. Hän on naimisissa toisen kanssa ajaksi ja yhdistetty toiseen iäksi.
Jos hän alkaa rakastaa jotakuta toista miestä enemmän kuin omaansa, ja
tuo toinen vastaa hänen tunteisiinsa voi hän tulla yhdistetyksi hänen
kanssansa avioliittoon, samalla kun hän yhä elää yhteydessä ensimmäisen
miehensä kanssa. Sen lisäksi voi hän, jos on kiihkoileva, mennä namusiin
ajaksi, vaikka jo on vihitty ijäisyyttä varten siten muka voidaksensa
synnyttää lapsia jollekulle rakkaalle kuolleelle sukulaiselle ja sillä
tavalla lisätäkseen hänen kunniaansa ijankaikkisuudessa.

Kuinka paljon rettelöitä ja kurjuutta tuollaiset opit synnyttävät on
helppo arvata. Proxyvaimot viettävät tavallisesti kurjaa elämää.
Ijankaikkiset vaimot kohtelevat heitä ylenkatseella, voivatpa rangaista
ja pidellä pahoin heidän lapsiansakkin. Proxyvaimot saavat suorittaa
talon raskaimmat askareet; heidän ravintonsa on huono, vaatteensa kurjat,
ja asunnokseen itselleen ja lapsilleen saavat he ahtaan kamarin. Jos he
valittavat miehelle, muistuttaa tämä heille, että he ovat ainoastaan
hänen ajallisia vaimojaan eivätkä siis voi vaatia itselleen samoja
oikeuksia kuin ijankaikkiset vaimot; sekä lohduttaa heitä sillä
kunnialla ja autuudella, jota he saavat nauttia ijankaikkisuudessa
ijankaikkisten puolisojensa kanssa. Kun joku mies kuolee, määräävät
tavallisesti vanhimmat, kenen kanssa lesken on meneminen ajallisiin
naimisiin voidakseen synnyttää lapsia kuolleelle.

Kaikista sen varjopuolista huolimatta on hurskas usko moniavioisuuteen
sangen voimakas. Usein kehottaa vaimo miestään, joka on elänyt
yksi-avioisuudessa, ottamaan useampia vaimoja, osottaakseen siten
miehelleen rakkauttaan. Jos puolisot rakastavat toisiansa, tuottaa se
seikka, että miehen täytyy elää moniavioisuudessa, suurta surua
molemmille. Kauvan murehdittuaan ja epäiltyään, valitsevat he yhdessä
toisen vaimon ja seuraus on tavallisesti se, että hän työntää syrjään
ensimmäisen vaimon, tai myöskin, että tämä ja mies yhdessä sortavat ja
kiusaavat äskentullutta raukkaa ja hänen lapsiansa.

Ei rauha eikä sovinto, ei onni tavallisessa merkityksessä vallitse
mormoonihaaremeissa, vaikka pyhät itse koettavat luulotella sitä muille.
Ne, jotka jonkun aikaa ovat oleskelleet heidän parissaan, kertovat
julmia seikkoja siitä. Ja sellaisetkin henkilöt, jotka muuten suosivat
mormoonilaisuutta, tunnustavat, että ijankaikkisienkin vaimojen kesken
vallitsee alituinen riita ja katkeruus. Emmeline Free oli kauvan aikaa
Youngin lempivaimo. Muut vaimot olivat sentähden niin raivostuneet ja
mustasukkaiset, että Youngin täytyi rakennuttaa katettu käytävä hänen
talonsa ja omien yksityishuoneidensa välille, voidakseen muiden
näkemättä käydä hänen luonaan. Aina kun mies ottaa uuden vaimon tai joku
vaimoista synnyttää hänelle lapsen, vallitsee taudin tapainen suru hänen
haaremissansa. Naiset kiroovat mormoonilaisuutta, vannovat palaavansa
"pakanuuteen" ja ilmottavansa kaikki mormoonilaisuuden salaisuudet; he
itkevät, saavat puistutuksia, piiskaavat lapsiansa ja uhkaavat tappaa
miehen. Silloin pysyy tämä poissa, ja niskottelevien puolisojen luo
lähetetään vanhoja kokeneita naisia, jotka jo ovat jättäneet takansa
kaikki, paitsi kiihkoilevan uskon mormoonilaisuuteen. Nämät saarnaavat
pahansisuisille vaimoille, kuvailevat heille taivaan autuutta ja heidän
puolisonsa hyvyyttä ja rakkautta, sekä muistuttavat heille ijankaikkista
kadotusta, joka odottaa langenneita. Vähitellen viihtyy haaremimyrsky,
-- siksi kunnes mies ostaa uudelle vaimolle teaatteripiletin tai uuden
puvun, jolloin se taasen puhkee.

Elämä ensimmäisissä mormoonihaaremeissa oli jotenkin samallaista kuin
"hyyrykodeissa" eli "pensiooneissa". Jokaisella vaimolla oli omat eli
oma erikoishuoneensa, sen mukaan, kuinka paljon tai vähän mies suosi
häntä. Tässä asunnossa hän oleskeli lapsinensa, joita hän oli itse
velvollinen hoitamaan. Joku vaimoista hoiti miehen määräyksen mukaan
vuoron perään taloutta. Hänellä oli silloin avaimet, ja toisten täytyi
totella häntä. Pöydässä istui lempivaimo lähinnä miestä; sen jälkeen
muut siinä järjestyksessä, kuinka lukuisasti heillä oli lapsia;
lapsettomat istuivat äärimmäisinä. Nämät viettävät ylipäänsä mormoonien
seassa surkuteltavaa elämää. He eivät ole millään tavalla lisänneet
miehensä ijankaikkista kunniaa, eikä heillä ole mitään merkitystä.
Teaatterissa (mormoonien lempihuvi on nimittäin teaatteri) istui mies
lempivaimonsa kanssa loosissa; muut istuivat huonommilla paikoilla,
jonne mies tavallisesti pari kertaa illan kuluessa meni heitä katsomaan.
Puutarha oli yhteinen, mutta jokaisella vaimolla oli eri kukkalava eli
osuutensa. Tavallisesti palkkasi mies yhden tai useampia opettajia,
jotka opettivat kaikkia lapsia. Kun vaimot jakoivat keskenänsä talon
askareet, ei palvelijoita ollut melkein ollenkaan ja siten voivat
varattomatkin miehet pitää useampia vaimoja. Eräällä ravintolan
isännällä oli neljä toveria elämänsä tiellä: yksi hoiti lapsia, toinen
kirjanpitoa, kolmas keitti, neljäs ompeli.

Sittenkun moniavioisuus kiellettiin, harjotetaan vielä salaisuudessa
samaa tapaa ja ylipäänsä on todellisuudessa hyvin vähän muutosta
tapahtunut haaremielämässä. Miehellä on, -- niin sanotaan, -- vaimo,
käly, kotiopettaja ja palvelija talossansa. Salaisuudessa ovat kaikki
nämä naiset hänen vaimojansa, mutta kun naiset itse uskonsa tähden
hyväksyvät petoksen ja naapurit myös ovat mormooneja, voidaan
viran-omaisten epäluulo helposti välttää. Jos kovin lukuisa lapsijoukko
herättää huomiota, lähetetään vanhimmat lapset sinne, tänne, taikka
hankitaan pienokaiset pitemmittä mutkitta pois päiviltä, heti maailmaan
tultuaan. Pääasia on, että lapset ovat olleet olemassa, eikä että ne
elävät kauvan. Heidän suurin merkityksensä tulee vasta uudessa
Siionissa.

Näiden hornan-oppien kaikkia yksityiskohtia ei koskaan saarnata
julkisesti "pakanoiden pahuuden tähden". Lammas keritään tavallisesti
vasta sitten, kun se on tarhassa, ja vasta sitten sille ilmotetaan nämät
salaopit, kun ollaan ihan vakuutetut siitä, että sen usko ja pelko tehdä
syntiä pyhää Henkeä vastaan ovat kyllin vahvat.

Kun mormoonit alussa heltymättömällä ankaruudella vainosivat kaikkia ja
surmasivat kaikki, jotka epätoivossaan pakenivat Utahista, voivat he
kauvan pitää salassa oppiensa julman ja siveettömän puolen. Sen lisäksi
ovat ne pääkohdat, joita mormooniapostolit saarnaavat, sellaisia, että
ainoastaan ne, joilla on taipumusta salaperäisyyteen tahi
kiihkoilemiseen, voivat antaa kääntää itsensä. Ja semmoisia henkilöitä
on aina helppo pitää vaikka missä uskossa, kun se vaan tarjoo kyllin
ravintoa heidän mielikuvituksellensa. Että salaperäisyyteen taipumisella
on tärkeä osa mormoonilaisuudessa, sitä todistaa sekin seikka, että ne,
jotka ovat luopuneet siitä, tavallisesti rupeevat spiritisteiksi. Tämä
on yleisesti tunnettu ja molempien puolueiden tunnustama asia.

Sen hurmauksen perusteella ainoastaan, jonka mystillisyys vaikuttaa
muutamiin luonteisiin, voidaan selittää, minkätähden niin lukuisa joukko
hienosti sivistyneitä ihmisiä, etenkin naisia on liittynyt mormooneihin.
Niin esim. jätti eräs bostonilainen nainen, mrs Augusta Cobb,
sivistyneen ja rakastettavan puolison sekä lapsensa, ruvetakseen hänkin
yhdeksi Youngin monista vaimoista. Saman miehen muutkin vaimot olivat
sivistyneitä hienoja naisia, jotka vapaaehtoisesti antautuivat vaivojen
ja sen raskaan työn alaisiksi, joka heitä mormoonivaimoina odotti,
silloin melkein autiossa Utahissa.

Kiihkoilevina, hehkuen itsekidutuksen halusta, olivat he myös heti
valmiit kehottamaan miestä moniavioisuuteen. Tapahtui niin, että
äskennaidut vaimot neuvottelivat keskenänsä siitä seuraavalla tavalla:

-- "Onko teillä jo joku uusi? -- Ei, onko teillä? -- Ei vielä, mutta
minä olen sanonut miehelleni, että pian täytynee ottaa joku. -- Onko
teillä joku ehdolla? -- On, me olemme aikoneet ottaa Elizan. Hän on
ollut kauvan meillä, tuntee meidän tapamme ja on hyväluontoinen. Mieheni
vastustaa, mutta (syvä huokaus) minä olen sanonut hänelle, ettei asia
siitä parane. Minkä pitää tapahtuman, se tapahtuu".[45]

Moniavioisuus on kuitenkin ollut syynä usean luopumiseen lahkosta ja
tuntuviin eripuraisuuksiin mormoonien keskuudessa. Moni heistä on sitä
vastustanut, väittäen että alkuperäisen mormoonilaisuuden perustaja
Joseph Smith ei ole maininnut sitä Jumalan hänelle ilmaisemien
opinkappaletten joukossa. Se tuntuu kuitenkin kummalliselta,
tiedetäänhän että ensimmäiset mormoonit suosivat monivaimoisuutta sekä
että Smithillä itsellään oli monta vaimoa.

Tämä mies, joka arvattavasti oli puoliksi petturi ja puoliksi
kiihkoilija, syntyi 1805 Vermontissa. 15 ja 17 vuoden iällä oli hänellä
ensimmäiset ilmestyksensä, jolloin Jumala ja Jesus Kristus astuivat alas
hänen luokseen, antoivat hänelle kaikki synnit anteeksi ja valitsivat
hänen uudestaan rakentamaan heidän valtakuntansa maan päällä. Samalla
hän sai käskyn hakea kahta kultalautasta, joille Ameriikan vanhin
historia oli muka piirretty. Hän löysi ne New-Yorkin valtiossa,
Palmyra-nimisen kaupungin lähellä olevassa vuoren-onkalossa kivikirstun
sisästä, mutta perkele esti hänen niitä saamasta, vaikka ne jo olivat
hänen kädessään j.n.e.

Puhuteltuaan ilmestyksissä vielä monta kertaa enkeleitä, Moosesta,
Eliasta ja Jumalaakin, alkoi hän saarnata, sai opillensa tunnustajoita
ja perusti v. 1830 mormoonikirkon, jonka nimitti "Jesuksen Kristuksen
kirkko pyhille". Se oli pappishallitus, jota profeetat rautakädellä
ohjasivat. Alussa piti jokaisen luovuttaa kymmenys kaikista maallisista
varoistaan, naisetkin saivat suorittaa kymmenyksen kananpojista,
munista, kukista ja kasviksista. Myöhemmin Youngin ajalla tehtiin
omaisuus tavallansa yhteiseksi, siten että kirkko oikeimmin omisti
pankit, kauppapuodit, asiakonttoorit, maatilat j.n.e. ja maksoi vaan
palkan niiden hoitajille. Kaikki vastatulleet pakotettiin ankaraan
työhön ja kurinpito oli uskomattoman tarkka.

Sitten, kun heidät oli karkoitettu Missourista, muuttivat mormoonit
Utahiin, kestivät kovia aikoja indiaanien ja harmaiden karhujen keskellä
kuivassa, kuumassa korvessa, mutta muuttivat ahkeran työn voimalla
erämaansa piankin yrttitarhaksi. He rakensivat mahtavia vesijohtoja,
joilla tekivät kentät hedelmällisiksi, istuttivat hedelmäpuita,
rakensivat rautateitä, perustivat pankkeja ja kauppaliikkeitä. 1850
ilmestyi heidän ensimmäinen sanomalehtensä "Erämaan uutinen", toimittaja
W. Richards, "profeetta, ennustaja ja kättenpäällepanija". 1851
rakennettiin tabernaakkeli ja kaksi vuotta myöhemmin temppeli. 1849
lähettivät mormoonit anomuksen kongressiin pyytäen, että Utah
territooriona liitettäisiin Yhdysvaltoihin. Siihen suostuttiin ja Young
nimitettiin Utahiin kuvernööriksi sekä hallituksen edusmieheksi
sikäläisille indiaaniheimoille.

Tämä herätti yleistä suuttumusta koko maassa ja kun mormoonit pian sen
jälkeen taas olivat ilmikapinassa, lähetti hallitus 3,000 miestä Utahiin
Syyskuussa 1857. Seuraavana vuonna ne siellä kuitenkin perinpohjin
voitettiin ja tämä, muulle Ameriikalle nolo sota päättyi mormoonien
hyväksi siten, että määrättiin sovinto-oikeus rettelöitä ratkasemaan.
Hallitus pääsi määräävälle kannalle vasta kuudennen kymmenluvun
päättyessä. Kun Garfield virkaanastumispuheessaan sanoi aikovansa
raivata pois moniavioisuuden, kerrotaan mormoonijohtajien sanoneen: --
niin, jos emme me sinua sitä ennen raivaa pois. -- Myöhemmin saatiin
ilmi, että Guiteaulla, Garfieldin murhaajalla, oli monta vaimoa Utahissa
ja Ameriikan sanomalehdistö koetti aikoinaan hyvin innokkaasti tutkia,
miten paljo "pyhien" johtajat olivat syylliset tähän murhaan.

Nykyään on erimielisyys heikontanut mormoonit. Ensimmäinen luopuri oli
ollut eräs Gladden Bishop niminen mies, joka jo 1853 oli uskaltanut
vastustaa Smithin Jumalalta saatuja oppeja. Hänen puoluelaisiansa
sanottiin gladdenilaisiksi ja muut mormoonit vainosivat heitä mitä
julmimmalla tavalla. 1860 syntyi taas uusi vastusliike, johtaja oli
Joseph Morris, joka sanoi, että Jumala oli hänet lähettänyt puhdistamaan
Youngin väärentämää mormoonien pyhää oppia. "Kirkon salainen
veljeskunta", jonka tehtävänä on valvoa järjestystä, rankasi ja vainosi
verisesti sekä gladdenilaisia että Morriksen lahkolaisia.

Brigham Youngin kuoltua ei ollut toista yhtä voimakasta miestä kirkon
johtajaksi rupeamaan, eri lahkot saavatkin sen vuoksi nykyään olla
paremmin rauhassa. Kuitenkin tapahtunee Utahissa vielä nytkin asioita,
joiden vertaisia saisimme hakea inkvisitsioonin ajoilta, jos ne vaan
tulisivat yleisön tiedoksi. Youngin mieluisimman kerskumislauseen
sanotaan olleen: -- minä irroitan bowieveitseni ja työnnän sen luotani
ummessa silmin. Kun minua sitten syytetään murhasta, kysyn minä: voitko
sanoa _minun_ tehneeni sen?

Mormoonit ovat tehneet kelpotavalla työtä Utahissa. Se muistuu
ehdottomasti mieleen, kun katselee ympärilleen jumalanpalveluksen aikana
tabernaakkelissa. "Pyhien" muodossa huomaa enin karkeuden, kovuuden ja
lujuuden painamat vivahdukset. Rumia, usein eläimellisen raakoja,
tylynnäköisiä kasvoja, ruskeita, känsäisiä käsiä, tanakoita vartaloita.
Sangen vähän huomaa heissä sitä hienoutta, terävyyttä ja jäntevyyttä,
joka muuten on omituista ameriikkalaisissa. Lyhyen, kaksipäiväisen
siellä-olomme aikana muistui usein mieleemme Suomen hihhulit. Molemmilla
näyttää olevan sama vilpitön usko ja sama ylpeä suvaitsemattomuus toisin
ajattelevia kohtaan.

Kirkosta ulos mennessämme kuulimme joka askeleella ympärillämme Tanskan
ja Ruotsin kieltä, emme sentään Suomen ruotsia. Eräs nainen katsoi
meihin tiukasti ja sanoi ääneen naapurilleen: -- kas, kuinka ne
tuijottavat meihin! Niin kun emme me, mormoonit, olisi aivan
samannäköisiä kuin muutkin ihmiset. -- -- --

Lopun päivää olimme Garfield Beachissa, eräässä suositussa kylpypaikassa
Suolajärven rannalla. Paikallisjunat toivat, minkä ehtivät, kaupungista
väkeä, lapsia ja täysikasvuisia, jotka meluten ja riemuiten riensivät
järveen, siniset ja punaiset uimapuvut päällään.

Uiminen Suolajärvessä on, näet, niin naurattavaa, että
synkkämielisimmänkin täytyy hymyillä sitä katsellessaan. Vesi järvessä
lienee maailman raskainta vettä, siinä on 20 prosenttia erinlaisia
suoloja. Uiminen siinä on mahdotonta, sillä ihminen kelluu pinnalla
aivan kuin korkki pesumaljassa. Koetat miten kiivaasti tahansa, veden
sisään vaan et pääse. Katselijain hartaasti nauraessa yrittelee aina
joku hypätä tai sukeltaa syvyyteen -- turhaan. Raskaat, tummat aallot
vyöryvät yrittelijää vastaan ja kohottavat hänet keveästi kuin
tomunhiukkasen harjalleen, siellä saat keinutella niiden pehmeillä,
joustavilla patjoilla ja katsella kirjavaa vilinää ympärilläsi, katsella
kauvaksi, kauvaksi yli tuon merimäisen järvenpinnan. Sananlasku siellä
sanoo: "lähetä elämäänsä kyllästynyt Suolajärvelle". Ei olekkaan mitään
sen hauskempaa katseltavaa kuin kylpevä seurue siellä.

Mekin liityimme muihin, huomattuamme, että kylpevät mormoonit näyttivät
niin hauskoilta ja rauhallisilta ihmisiltä, kuin suinkin vaatia voi.
Kuitenkin ojensimme vähän kammoten kätemme eräälle miehiselle "pyhälle",
joka pyysi saada auttaa meitä veteen. Vähää ennen olimme nähneet -- tai
luulleet näkevämme -- kuinka hän levottoman kohteliaasti autteli kolmea
rouvaa ja jotenkin lukuisaa tenavaliutaa ja tietysti me heti arvelimme,
että siinä se hänen haareminsa oli sunnuntaihuvittelulla.

Kylvyn jälkeen on jokainen vedestä tulija näöltään aivan kuin Lothin
vaimo, sillä järven suola on kuivunut ihoon ja tukkaan. Sen vuoksi onkin
joka uimahuoneessa suihkulaitos, jossa uija ennen pukeutumista
huuhdellaan suolattomalla vedellä puhtaaksi.

Suolajärvi tyynenä on auringonlaskussa ja kuutamolla ihmeen ihana.
Silloin loistaa järven äänetön, synkkä pinta aivan kuin sula metalli, ja
laajalla aavikolla sen ympärillä kimaltelevat lukemattomat pienet
suolalähteet ja purot suolahärmeineen, aivan kuin jalokivet vaalean
viheriässä kehystässä.

       *       *       *       *       *

Päivän matkan päässä Utahista, kun tullaan Koloradoon, muuttuvat
Kalliovuoret villin, aution näköisiksi. Kaksi runsasta vuorokautta
kestää matkustaa paljasta, uhkamieliseltä näyttävää, jylhänkaunista
seutua. Rio Grandjoki pujottelee hopearihman näköisenä syvällä, vuoria
erottavien kuilujen pohjissa. Tällaisilla jokien uomilla eli soukilla
laaksoilla on nimenä "canyons" (johdettu espanjalaisesta sanasta canon)
ja Koloradossa, Arizonassa ja Kaliforniassa niitä on runsaasti. Junalla
on polkunsa virran oikealla rannalla ja nopean hyönteisen tavalla se
mennä livahuttaa vuorijättien varpailla.

Pimeys, kosteus ja kylmyys vallitsevat näissä vinkaloissa, joita vuoret
kesät, talvet, yöt päivät, varjostavat. Mutta kummallisia, satumaisia
näköaloja saa matkustaja joka silmänräpäys ihailla. Hengitystään
pidättäen, yhtämittaisen ihanuuden katselemisesta väsyneenä, tuijottaa
hän eteensä. Luonto on raivoomisvimmassaan riistänyt itseltään kaiken
kasvillisuuden. Kiveä, paljasta kiveä vaan. Kivi-erämaassa nyt olemme.
Monta tuhatta jalkaa korkeat kallioseinät meitä piirittävät synkkinä ja
pystysuorina; niiden satumaisiksi veistetyillä huipuilla tanssielee
huolettomia, päivänpaisteisia hattaroita. Ilmanrannan rajottavat joka
kulmalla kalliot, täällä mustina, kolkosti kiiltävinä ja kosteina.
Tuolla loistaa tulipunaisella seinällä ruusunvärisiä ja vaaleita
pilkkuja, hallava sammal kajastelee halkeamista. Täällä ovat kalliot
tornien, vanhojen kirkkojen näköisiä, luulee näkevänsä niissä
muurauslusikan ja moukarin jälkiä.

Kuuluisin paikka tällä tiellä on "the Black Canyon", jossa vuoret, puut,
joki näyttävät mustalla maalilla sivellyiltä, niin synkkä ja jylhä oli
siellä hämärä. "The Royal Gorgeksi" sanotaan erästä kohtaa, jossa juna
näyttää syöksyvän kahden kallion sisään, niin kapea on niiden välinen
aukko. Castle Gaten (Linnan portin) luona on aukon molemmilla puolilla
omituisen näköisiä vuoria, joiden muodot jäljentelevät tarkasti vanhan
ritarilinnan portin-osia.

Kivikuormasta päästyään, luo luonto helmastaan mahtavia metsiä.
Marshallin solan, erään insinööritieteen ihmetyön luona, saa matkustaja
katsella metsän jättiläisten latvoja. Rata kulkee siellä lukemattomia
mutkia ja käänteitä tehden kekomaisen vuoren kylkeä ylöspäin
hämmästyttävän korkealle.

Koko tie tästä Colorado Springsiin asti on yhtämittaista ihmekulkua.
Matkustaja melkein säikähtää Manitouhun tullessaan, sillä siellä hänen
taas tarvitsee koota kaikki ihailemisvoimansa. Manitou, jota sanotaan
Lännen Saratogaksi, on terveysveden juontipaikka Pikes Peakin
alapuolella Kalliovuorilla. Viheriät, pilviä tavottelevat,
lumihuippuiset kukkulat katselevat hymyillen majataloja, joita vuosien
vieriessä on ilmestynyt yhä korkeammalle niiden rinteille. Rikki- ja
rautalähteitä, pieniä ojanteita ja vuoripuroja kimaltelee joka paikassa.
Ilma on sinervä, riemuisan kevyt ja kirkas, luonto hymyilee mahtavan
onnellista hymyä. Eräällä rinteellä lepää Helen Hunt, "Ramonan"
lämminsydäminen ja omituisen luontoinen kirjoittaja.

Lähellä Manitouta on "the Garden of the Gods" (Jumalien puutarha), joka
hyvinkin voitaisiin lukea maailman ihmeiden joukkoon. Mehevästä,
vaaleanviheriästä ruohokentästä kohoo mitä satumaisimpia, kaiken värisiä
kallioita, toiset ovat lumivalkeita tai ruusunpunervia, toiset hiekan
värisiä, tummanruskeita, oranssin tai harmaan vivahtavia j.n.e. Muutamat
ovat pyramiidien näköisiä, muutamat taas erilaisten pilarien,
kellotapulien, linnoitusten muotoisia. Major Domo on puoli kalteva,
useita satoja jalkoja korkea, kapea kallio, joka näyttää pitävän
painolakia pilkkanaan. Monen tällaisen kiviryhmän pinnassa näkyy
erivärisiä, ikään kuin jättiläiskäden piirtämiä kuvioita. Peuran-,
lehmän- ja ihmisenpäitä, lastenkäsiä, hevosenjalkoja ja kameeleja
erottaa etäämpää hämmästyttävän selvästi. Keskellä laaksoa seisoo
vaalea, siromuotoinen, yksinäinen kallio, joka kuutamossa näyttää
hunnutetulta naiselta ja jota sanotaan "puutarhan jumalattareksi."



Kansalaisemme Ashtabulassa.


Ashtabula on pieni, uninen, hiekkainen kaupunki Ohiossa, lähellä
Erie-järveä.

Ainakin teki se meihin sen vaikutuksen, kun eräänä kuumana Syyskuun
päivänä saavuimme sinne Chicagosta. Me suuntasimme heti perille
päästyämme tiemme pieneen ravintolaan lähellä asemahuonetta ja pyysimme
osotekalenteria, päästäksemme sen avulla mr Edwardsin, "Yhdysvaltain
Sanomain" toimittajan jäljille. Osoteluettelo oli vanha ja meidät
neuvottiin toiseen ravintolaan, jossa kuului olevan uusin sellainen.
Siinä ilmotettiin, että suomalainen kirjapaino oli "the Harborissa",
Erie-järven rannalla olevassa satamassa.

Odottaissamme raitiovaunuja, joissa piti pääsemämme sinne, kokoontui
ravintolan palvelusväestö uteliaana ympärillemme. He pudistivat epäillen
päätänsä, kun sanoimme olevamme suomalaisia ja tahtovamme tavata
kansalaisiamme. Se silmäys, joka seurasi kummastunutta kysymystä:
"oletteko _te_ Suomesta?" -- ei juuri puhunut Ashtabulan suomalaisten
eduksi. Muuan astianpesijä, jonka kehuttiin olevan suomalaisen, haettiin
kyökistä, mutta hän havaittiinkin ruotsalaiseksi ja selitti
harvinaisella innolla, ettei hänellä ole mitään tekemistä tytärmaan
Suomen kanssa.

Maalaismaista raitiotietä pitkin vyöryimme "the Harboriin". Se oli
nokinen, meluisa lastauspaikka, jonka yläpuolella oli pieni kylä eli
Ashtabulan esikaupunki. Osote oli väärä ja kirjapaino oli muutettu
kaupunkiin. Meille sanottiin kuitenkin, että täällä asui paljo
suomalaisia ja käskettiin kulkemaan edemmäksi katua pitkin, sieltä
saisimme sitte tarkempia tietoja.

Me kuljimme neuvottuun suuntaan ja astuimme vihdoin sisään erääseen
taloon tiedustelemaan. Heti kynnyksen yli päästyämme näimme olevamme
kansalaistemme luona. Ei millään muulla kansalla maailmassa mahda olla
samaa kykyä sulloa mitä erillaisempia tavaroita paikkoihin, joissa
niiden _ei_ pitäisi olla. Sängyssä munavati, kaksi kukkaruukkua,
muutamia sukkaparia ja kissa; joka tuolilla tyynyjä, hameita, lautasia,
vastaleivottua leipää; pöytä täynnä pesemättömiä astioita, ja yhdessä
seurassa niiden kanssa virsikirjoja ja kahvimylly. Vaikka ikkunat olivat
isot ja avattavat ja vaikka ulkona oli mitä ihanin kesäpäivä, oli
sisällä tukahduttavan huono ilma. Lattia ja raput olivat likaiset,
piisin luona oli tunkioläjä, akkunat ja seinät olivat tomusta harmaat.
Siivottoman pöydän ääressä istui suurehko poika ja keski-ikäinen mies
syömässä. Siinä oli perunoita, kahvia ja leipää; pannu noessa, ruoka
sikin sokin ladottuna pöydälle. Kampaamaton, paljasjalkainen nainen
pahannäköinen villa-alushame ja likainen karttuuniröijy päällään juoksi
edestakaisin, kädet täynnä vatia ja lautasia, läimäytti jalallaan oven
lukkoon ja tiuski vaikenemaan lasta, joka maarusi ruokaa.

Me mainitsimme nimemme ja sanoimme terveisiä Suomesta. Meidät otettiin
välinpitämättömästi vastaan ja pyydettiin tuskin istumaan, sillä täällä,
missä siirtolaisia tulee ja menee, eivät oman maan ihmiset ole mitään
harvinaisia vieraita. Emme kuitenkaan luule tuon välinpitämättömyyden
lähteneen mistään tylyydestä tai epävieraanvaraisuudesta, vaan
tavallisesta kansallisesta hitaudesta.

Vihdoin pyysi mies meitä istumaan kamariin, jossa myöskin vallitsi
ihmeteltävä epäjärjestys. Emme olisi tullut sitä muuten niin
huomanneeksikaan, ellei tässä kodissa olisi vallinnut nähtävä
varallisuus. Siellä oli useita sänkyjä, jotka olisi voinut täyttää
hyvillä ja uusilla sänkyvaatteilla, jos ne olisi koottu monista eri
kiiriimäpaikoistaan; piironki peilineen, nojatuoli ja kiikkutuoli,
virkattuja pöytäliinoja, väripainokuvia, albumi. Heillä oli ainoastaan
kolme lasta. Vanhin oli jo puotipalveluksessa ja ansaitsi täten osan
elatuksestaan. Vanhemmat olivat molemmat parhaassa iässään. Mies,
kotoisin Vaasan läänistä, työskenteli lastauspaikalla. Vaikka hänen
vaatteensa olivat tiilikivijauhon ja noen ryvettämät, näki heti, että
hän ainoastaan nyt oli likainen, niin kauvan kuin oli työnsä toimissa.
Vaimo, lapset ja itse koti sitävastoin olivat ihan kuin liassa liotetut.
Vaimo jatkoi yhä hutiloimistaan sisältä ulos ja ulkoa sisälle samalla
päättömällä kiireellä, jota Suomessa saa kylläkseen katsella monessa
kodissa maaseudulla.

Luonnollisesti puhuimme Suomesta ja siirtolaisista. Mies oli
ymmärtäväisen ja miellyttävän näköinen ja hänen muistutuksensa olivat
tervejärkisiä. Hän oli muuttanut tänne jo monta vuotta takaperin, mutta
perhe oli asustanut täällä ainoastaan kuusi vuotta. Hän tuumaili
työmiehen ehdottomasti helpommalla ansaitsevan täällä leipänsä kuin
kotimaassa, sillä palkat ovat täällä niin isot. Tässä huomautti vaimo:
-- niin, mutta dollari Ameriikassa ei piisaa yhtään pitemmälle kuin
markka Suomessa, vaikka siinä on viisi kertaa enemmän rahaa. -- Mies
myönsi sen, mutta lisäsi, että työmies sittenkin pääsee täällä helpommin
varoihin, kun hän vaan osaa tehdä työtä. Kehnon on sitävastoin parempi
pysyä kotona, sillä täällä täytyy miehen osata käydä kaksin käsin
työhön, jos ansaita tahtoo.

Kun erkanimme, kiertyi kyyneleet vaimon silmiin ja hän sanoi haluavansa
takaisin Suomeen. Miestä ei näyttänyt puhe miellyttävän. Hän katseli
alaspäin, kaiveli korollaan lattiata ja arveli, että kyllähän sitä vielä
tulevaisuudessakin joudutaan ajattelemaan kotimatkaa. Vielä oli kaksi
lapsista pieniä, eivätkä he olleet vielä paljoa koonneet.

Ashtabulassa tapasimme herra Edwardsin. Hän oli kotoisin Haminasta ja
monta vuotta takaperin asettunut Yhdysvaltoihin. Hänen painossaan
työskenteli muutamia siistinnäköisiä suomalaisia latojia ja meille
annettiin vasta painettu, kostea lehti "Yhdysvaltain Sanomia", joka on
noin "Folkvännen'in" suuruinen.

Herra Edwardsin kanssa palasimme "the Harboriin" ja ajelimme siellä
ympäri, käyden useita suomalaisia perheitä tervehtimässä. Köyhemmät
asuivat hyyryhuoneissa huonommin rakettujen katujen varsilla, kaupungin
alaosassa. Varakkaammilla oli omat talonsa siinä osassa kaupunkia, joka
sijaitsee kukkuloilla sataman yläpuolella. Miehet olivat melkein
jokainen työssä lastauspaikalla. Ashtabulan kautta kulkee joka vuosi
tuhansittain siirtolaisia, enimmäkseen irtonaisia nuoria miehiä, jotka
työskentelevät tänään siellä, huomenna täällä, siksi kun kyllästyvät,
tai heidät erotetaan, tai he tahtovat koettaa onneaan toisella taholla.
Enemmän paikallaan pysyvien lukumäärä nousnee noin 500. Mitään pappia
tai omaa kirkkoa ei heillä ole, mutta herra E:n oli tapana aina jonkun
miehen avulla pitää jumalanpalveluksia ja raittiuskokouksia
ruotsalaisessa kirkossa. On kyllä koetettu hankkia omaa pappia, mutta ne
kokeet eivät ole onnistuneet.

Yleensä ovat tänne päin tulvivat siirtolaiset hyvin turmeltunutta
joukkoa, ja juoppous, tappelukset ja laiskuus heidän pääpaheitansa.
Niinkuin kaikkialla muuallakin Ameriikassa, elävät Ashtabulankin
suomalaiset ihan omaa elämäänsä. Miehet osaavat vähä huonoa
englanninkieltä, mutta naiset eivät tavallisesti sanaakaan, eivätkä
lapsetkaan ennen kouluun tuloansa. Tämä maan kielen osaamattomuus on
yleinen suomalaisissa. Me satuimme muutamassa Chicagon kuumesairaalassa
tapaamaan erään Kalajoenmiehen, joka oli lähes vuoden oleskellut
Ameriikassa eikä puhunut vielä sanaakaan englannin kieltä.
Luonnollisesti työlästytti se hänen hoitoansa, ja sen hän itsekkin
tunnusti. Washingtonissa saimme tietää, että Missourin valtiossa oli
jonkin kreivikunnan hulluinhuoneeseen suljettu muuan suomalainen, mutta
että oli alettu epäillä häntä viisaaksi ja että hänet erehdyksestä oli
tuotu sinne. Mutta kukaan ei osannut puhua hänen kanssansa ja kertoja
kehotti innokkaasti meitä rupeamaan kirjevaihtoon hullujenhuoneen
lääkärin kanssa; Ikävä kyllä, tulimme ihan odottamatta erotetuiksi
tiedonantajastamme, joka ei ollut antanut meille laitoksen osotetta ja
me emme siis voineet saada selkoa asiasta.

Suomalaiset pitävät ylipäänsä kiinni kotimaansa tavoista.
Oleskellessamme Ashtabulassa tuntui meistä, että heihin ei tartu juuri
mikään muu kuin joutava loisteliaisuus, jota he sitte hyvin
sopimattomasti sovittelevat oman epäjärjestyksensä keskelle. Tosin
kävimme kodeissa, jotka vähän erosivat muista ja joissa puhtaus oli
välttävä. Mutta missään ei sittenkään huomannut jälkeäkään siitä
järjestystä rakastavasta, soristavasta kädestä, joka näyttää hallitsevan
ameriikkalaisissa kodeissa, köyhemmissäkin. Vaikka perheet asuivat
omissa taloissaan suurine eteisineen ja monine huoneineen sekä saivat
hyvän hyyryn ylikerrastaan, saimme kuitenkin aina katsella samanlaisia
kotioloja kuin köyhimmän loisen tuvassa Suomessa. Lapset repaleissa,
puolialastomia; vaimo pesemätön, veltto, kädet ristissä tai kantaen
suurta lasta, joka jo osasi kävellä; ummehtunut, tuikea ja tukahduttava
ilma, samoista aineksista yhdistetty kuin kotimaassakin: tupakista
tomusta ja liasta. Ainoastaan yhdessä kodissa näimme vaimon tekevän
käsityötä. Kaikkialla vallitsi sama tahdoton velttous, jota voi
puolustaa Suomessa, jossa kylmä, hätä ja työnpuute hervastuttavat
toimintakyvyn, mutta täällä, varakkuuden talossa vallitessa, näyttää se
kerrassaan rangaistavalta. Miehet, joiden on pidettävä huoli perheestä,
olivat työstä ja yhteydestään monenlaisten ihmisten kanssa, käyneet
virkeämmiksi. Naiset näyttivät vajonneen välinpitämättömään
uneliaisuuteen. Useimmat olivat lihavia, kalpeita, pöhökasvoisia.
Täälläkin tuntui vallitsevan sama välinpitämättömyys Suomea kohtaan kuin
San Fransiskossa; ei edes kysytty kotimaan kuulumisia. Ainoa asia, josta
he mielellään tahtoivat saada selvän, oli, olimmeko siirtolaisia ja
aijoimmeko jäädä Ashtabulaan. Yhdessä ainoassa kodissa sanoi vaimo,
nähtävästi enemmän kohteliaisuudesta kuin todella sitä tarkottaen, että
he kyllä aikoivat vielä kerran käydä Suomessa.

Luultavaa on, että nämä siirtolaiset, hädän pakottamina täällä kotona ja
helpommin hankitun leivän vietteleminä Ameriikassa, kotimaastaan
erotessaan kerrallaan katkaisevat kaikki siteet, jotka ovat heitä siihen
kiinnittäneet. Heidän tahdottoman hitautensa pohjana on tuo kansallinen
"se oli sallittu"-oppi ja he jatkavat elämäänsä Uudessa Maailmassa,
uusissa oloissa, samalla synkkämielisellä tyytymyksellä kuin
kotimaassakin. Maailma on ja pysyy maailmana, onhan tämä elämä vaan
maallista elämää, olimmepa missä hyvänsä ja vasta tämän jälestä alkaa
meidän oikea olemisemme. Mitä sitte kannattaa puuhata ja vaivata itseään
kootakseen tavaroita, joita koi ja ruoste raiskaavat.

Ainoa ilahuttava muisto, jonka saimme Ashtabulan suomalaisilta, oli se,
etteivät he osottaneet minkäänlaista alammaista nöyryyttä
"herrasväelle". Heissä ei ollut jälkeäkään siitä. Tosin olisi tuntunut
hauskemmalta tulla hiukan _ystävällisemmin_ vastaanotetuksi, mutta
toiselta puolen oli parempi kohdata välinpitämättömyyttä kuin
teeskenneltyä matelevaisuutta. He eivät ole kypsyneet siihen
vapauteen, joka on kasvattanut ameriikkalaiset vissiin "noblesse
oblige"-kohteliaisuuteen jokaista ihmistä kohtaan. Mutta tämä
välinpitämättömyys oli sentään itsetunnon itu.

Arvaamattomat seikat estivät meitä käymästä Michiganin ja Minnesotan
suomalaisia siirtokuntia tervehtimässä. Ne ovat Suomen siirtolaisuuden
pesäpaikat ja niihin kerääntynee paras osa Ameriikkaan tulvivista
kansalaisistamme. Ameriikkalaiset arvostelevat ystävällisesti
maataviljeleviä suomalaisia, mutta luulevat usein skandinaavilaisia
suomalaisiksi. Me seurustelimme usein muutamien Minnesotalaisten kanssa,
jotka ihan itsestään johtivat puheen näihin suomalaisiin
uutisviljelijöihin, kiittivät heidän ahkeruuttaan, heidän rakkauttaan
kotimaahan ja heidän tietojaan siitä. Mainitut ameriikkalaiset
kerskuivat mielellään Runebergin, Topeliuksen "Välskärin kertomuksien"
ja "Vänrikki Stoolin tarinain" tuntemisellaan; niistä he, näet, kuulivat
suomalaisten naapuriensa niin paljo puhuvan.

Pohjoisemmaksi asettuneista siirtolaisista on moni varakas. Niinkuin
ruotsalaiset, kuuluvat suomalaisetkin tavallisesti tasavaltaisten
puolueeseen, jos heillä jonkinlaisia valtiollisia mielipiteitä on.
Enimmäkseen ovat he kuitenkin tietämättömyytensä ja köyhyytensä tähden
suljetut pois vaalitaisteluista tai ovat he eri puolueiden asiamiesten
käsissä, jotka houkuttelevat heidät äänestämään milloin mitäkin
ehdokastansa. Yleensä vallinnee suomalaisten kesken hyvin paljon
erimielisyyttä, lahko-suvaitsemattomuutta ja hajaannusta; onpa vielä
ivakuva kotimaan kielitaistelustakin ehtinyt tänne asti. Sitä emme
kuitenkaan sano omasta kokemuksestamme, vaan olemme sen puhetietä
kuulleet, pääasiallisesti niissä valtioissa asuvilta ameriikkalaisilta,
joissa suomalaisia siirtolaisia on viljemmältä.



Kodit ja tavat Uudessa maailmassa.[46]


Ulkonainen järjestys on jotenkin samanlainen melkein joka kodissa,
vaikka varallisuussuhteet tietysti ovat hyvin erilaiset. Aamiainen
syödään varhain. Ameriikkalaiset ovat hermostunutta, puuhaavaa kansaa.
He panevat myöhään maata ja nousevat varhain ylös. Hienoimmissa
ravintoloissa aletaan aamiainen kl. 6. Kahdeksan on jo myöhäinen aika.
Useimmat syövät puoli 7 ja puoli 8 välillä. Hienon maailman naiset
nukkuvat myöhään aamupäivällä, mutta ainoastaan pohjoisimmissa
kaupungeissa. Etelämpänä ovat hekin jo varhain ylhäällä kuumuuden takia.

Aamiainen ei ole leikin-asia. Huonoimmissakin hyyrypaikoissa tuodaan
pöytään ohra- tai kaurajauhopuuroa, kahvia tai teetä, lämmin, lihasta,
tai silavasta laitettu ruokalaji perunoineen ja tavallisesti myöskin
lämmintä vastaleivottua leipää. Useimmissa keskisäädyn kodeissa
tarjotaan sen lisäksi tattari-, maissi- tai riisijauho-kakkuja, joita
syödään voin tai sokurivaahterasta valmistetun siirapin kanssa, sekä
munia, hedelmiä ja marjoja. Kuumana vuoden-aikana alkavat varakkaammat
aamiaisensa oransseilla tai persikoilla; vähempivaraiset tyytyvät
mansikoihin, mustikoihin ja muihin marjoihin; muutamin paikoin syödään,
tuoreiden hedelmien sijasta keitetyitä rusinoita, omenia tai luumuja.
Ameriikkalainen arvelee, että tämä tapa varjelee hänet monesta
vatsataudista, -- ja hänen mielipiteenänsä sen tässä mainitsemme.
Etelävaltioissa näimme hienojen naisten syövän kaksi tai kolme suurta
oranssia ja muita hedelmiä kl. 7 aamulla. -- Uudessa Englannissa syödään
vanhan tavan mukaan joka sunnuntai-aamu erilaisista jauhoista tehtyä,
runsaasti ruskealla siirapilla maustettua leipää, ja ruskeita papuja.
Tämän ruokalajin (Boston brown bread and beans) täytyy olla syötäessä
tulikuumaa ja samana aamuna valmistettua, oli aamiainen sitte miten
varhainen tahansa. Leikkiä laskien sanovat ameriikkalaiset, että
uus-englantilainen ei osaisi viettää sabbattiansa jos ei saisi alkaa
sitä lämpöisellä leivällä ja ruskeilla pavuilla.

Tietysti täytyy joko emännän tai palvelijan olla varhain liikkeellä
saadakseen aamiaisen ajoissa valmiiksi. Muutamat tekevät taikinan jo
edellisenä iltana ja leipovat leivät aamulla. Useammat halveksivat
kuitenkin tätä tapaa, sillä leipä pääsee helposti happanemaan. He
tekevät taikinansa heti noustuaan; suuta ja hiivapulveri, joita
joka paikassa käytetään, jouduttavat nousemista. Taikina vanutetaan
pieniksi kakkusiksi, jotka kypsennetään pienessä hiili- tai
kaasu-uunissa; sellaiset kuumenevat hyvin äkkiä. (Ameriikassa annetaan
taikinan ennen kypsentämistä nousta vaan yhden kerran.) Puuro
valmistetaan ennen keitetyistä jauhoista eikä siis sekään tarvitse
pitkällistä keittämistä; muutamissa kodeissa syödään toisinaan kylmää
riisisuurimopuuroa kerman kanssa tai hienoksi survottua leipää, jota
sekotetaan maitoon. Lihaa ja perunia ei keitetä tai paisteta niin
hyväksi kuin meillä. Se on yleinen tapa, eikä huolimattomuuden seuraus,
sillä hienoimmissakin ravintoloissa on perunilla ja lihalla sama,
puoliraaka maku. Muuan nuori tyttö pyysi meitä eräänä iltana
vanhempiensa luoksi vieraaksi. Heillä ei ollut palvelijaa ja matkalla,
hänen kotiinsa mennessämme hän itse osti lihakappaleen.
Hämmästykseksemme näimmä saman lihakappaleen puoli tuntia myöhemmin
illallispöydässä ja äiti kiitteli tyttärensä huomaavaisuutta.

Päivällinen eli väliateria (lunch) syödään joka paikassa kl. 1 ja on
aamiaiseen verrattuna paljoa yksinkertaisempi; siihen kuuluu
tavallisesti yksi lämmin ruokalaji tai kylmää lihaa, teetä ja toisinaan
hedelmäleivos, joka enimmästi on jo edellisenä päivänä valmistettu.
Eräässä kodissa tarjottiin vaan lautasellinen liemiruokaa, rypäleitä ja
kupillinen teetä. Kuumuus on luultavasti syynä siihen tapaan. Yhteen
aikaan kävimme päivällisellä eräässä kahvilassa, jossa nais-opettajia,
ompelijoita ja konttoristeja kävi ruoalla. Useimmat heistä ottivat aina
vaan lasin maitoa ja leivoksen tai kahvia voileipien kanssa. Kun
kummastelimme sitä, sanottiin vaan: -- hyvänen aika, kuka nyt
sydänpäivällä olisi nälissään!

Varakkaissa taloissa syödään päivällistä 6 ja 8 välillä. Siihen kuuluu
useita lämpimiä ruokalajia. Köyhemmät juovat kl. 6 teetä ja syövät
samalla voileipiä ja leivoksia tai marjoja; toisinaan tarjotaan lämmintä
ruokaakin tai kylmää paistia, jos päivällinen on ollut kevyt.
Mielestämme ei täällä eikä Englannissa pidetä ruokien vaihtelevaisuutta
kovin tärkeänä. Samoja ruokalajeja laitettiin usein ja viikon perheessä
oltuaan, tunsi vieras jo talon ruokalistan. Mutta oivallisia kasviksia
ja hedelmiä on runsaasti.

Leipominen ja vaatteiden pesu toimitetaan tavallisesti kotona sekä
kaupungissa että maalla; New-York lienee ainoa poikkeus tästä säännöstä.
Maanantai on pesupäivä ja onneton se emäntä, joka ei sitä tapaa seuraa.
Olemme nähneet kokonaisen rautatievaunun matkustajiston nauraen ja
ivaten rientävän akkunoihin katsomaan keskellä viikkoa kuivamaan
levitettyjä pesuvaatteita. Terveyden kannalta on moinen tapa tietysti
mainio, mutta tottumattomasta se tuntuu joka viikko uhkaavalta
Damokleenmiekalta. Kaksi käytännöllistä etua siitä kuitenkin on;
perheen-emännän ei tarvitse panna suuria summia liinavaatteisiin ja
talon järjestystä ei se häiritse niin tuntuvasti kuin meidän
pohjoismaalaisten isot pesut.

Perjantai on lakaisupäivä. -- Silloin me tomutamme mattojamme joka
paikassa Yhdysvalloissa, Mainesta Kaliforniaan asti, -- sanoi meille
hyvin varmasti eräs nais-asian pylväistä. -- Muut, paitsi huonot emännät
tietysti, -- lisäsi hän halveksivasti.

Se englantilais-ameriikkalainen tapa, että lattiat peitetään ylikanteen
matoilla, tekee jokapäiväisen lakaisemisen tarpeettomaksi. Huiskalla tai
mattojen-lakaisemiskoneella kävästään lattia kerran, korkeintaan
kahdesti viikossa; talvella ei se tapahdu edes niinkään usein. Isoissa
kaupungeissa, joissa on runsaasti tomua, nokea ja hiilensavua, sekä
Kaliforniassa, jossa kuivaa vuoden-aikaa kestää kuusi kuukautta, täytyy
emännän useimmin olla puhdistuspuuhissa ja tomujen pyyhkiämistä ja
kiilloitusta riittää yhtämittaa. Muualla pidetään talossa suurta
puhdistuspuuhaa vaan jouluksi, keväällä ja syksyllä. Kaikenlaiset
pienet, vanhasta posliinista, perlemosta tai luusta tehdyt pikku
esineet, kiinalaiset ja japanilaiset viuhkat ja korukalut, joita näkee
yksinkertaisissakin kodeissa kaunistuksina, tekevät tomuttamisen hyvin
tukalaksi joka paikassa.

-- Mutta me sanomme, -- lausui mainitsemamme rouva, -- että se nainen,
joka ei itse pyyhi tomuja ja parsi miehensä sukkia on kehno emäntä.
Meillä on pienet omituisuutemme, meilläkin, nähkääs.

Sen sijaan ei ameriikattarella ole paljon kupariastioita
kiillotettavana. Kyökissä on enimmäkseen sekä lasittuja että
lasiamattomia, malmisia ja läkkipeltisiä keittoastioita, karaistuja
posliinipatoja ja pannuja. Sen lisäksi on hänellä työn helpotukseksi ja
ajan säästön eduksi monenlaisia suopia, ammoniakkiliuvoksia,
rautalangoista tehtyjä huuhtomasieniä astioiden pesua varten; patojen ja
piisin puhdistuskoneita, höyrykeittokattiloita, eri töissä tarvittavia
hakkelusrautoja, veitsiä, lihakirveitä, erimuotoisia kastekekattiloita;
pesupulveria, hiivapulveria, putinki- ja liemipulveria. Monessa talossa
on helliarinan lisänä pieni kaasu-uuni, varakkailla on kolme, neljäkin
erilaista, kaasulla tai hiilillä lämmitettävää uunia. Tällaiset
apuseikat sekä se tapa, että kasvikset, hedelmät, kalat, linnut ja liha
tuodaan taloon valmiiksi puhdistettuina, suomustettuina tai nypittyinä
j.n.e. säästävät paljon aikaa.

Enin auttaa kuitenkin järkähtämätön tesmällisyys ja tarkasti määrätty
töiden järjestäminen aikaa säästämään. Sitä lukuunottamatta, että
ruoka-ajoilla, ostoksilla ja eri töillä on määrätyt tuntinsa, on itse
työtavassakin selvästi huomattava järjestys. Kodin tuhansiin pikku
puuhiin on valettu, niin sanoaksemme, älyä. Siitä lähtevä apu huomataan
parhaimmin taloissa, joissa emännältä tai palkolliselta -- tai
molemmilta -- puuttuu omaa kykyä. Niissäkin pitää maantapaan kuuluva
työjärjestys toimet ja talonhoidon paljoa paremmalla kannalla kuin ne
muuten talon omien tekijöiden ja älyn varaan jätettyinä olisivat.

Joka paikassa ovat sivistyneiden luokkien kodit hyvin hoidettuina,
jotenkin samanlaiset, mitä puhtauden ja järjestyksen vaatimuksiin tulee.
Eri maiden välillä oleva erotus huomataan siitä, _kuinka laajalle nämä
vaatimukset ulottuvat n.s. alhaisimpiin yhteiskunnan kerroksiin_. Juuri
tässä kohden ovat Yhdysvallat muita kansoja paljoa etevämmät. Syyksi
siihen arvelemme etupäässä vapauden- ja yhtenvertaisuuden-perusaatetta,
joka istuttaa itsekunnioitusta köyhimpäänkin ja tekee koulusta kaikille
yhteisen opintien. Alkuopetus on kaikille kansanluokille sama ja
jokaiselle se on maksutta tarjona. Työmiehen tytärkin saa verrattain
perinpohjaiset ja laajat koulutiedot. Niiden avulla hänen ajatuskykynsä
ja sielunvoimansa kehittyvät ja hän pystyy siten paremmin järjellisesti
hoitamaan talon töitä ja raha-asioita. Sen lisäksi valmistetaan häntä
suorastaan emännäntoimiin talous- tai ruoanlaitoskouluissa, joita on
joka paikassa, joko erikseen tai jokapäiväiseen kouluun yhdistettyinä.
Niissä opetetaan tytöille leipomisen, ruoanlaitoksen ja pesun yleiset
säännöt ja taloustöissä annetaan heidän harjoitella niiden käyttämistä.
Opettaja määrää joka päivä kolme tai neljä heistä järjestysmiehiksi eli
emänniksi, jotka opettajan valvonnan alaisina johtavat keittämistä,
astiainpesua, lattiainpuhdistusta, leipomista ja silitystä. Niissä
luokissa, jotka me näimme, oli tyttöjä noin 12-20 asti, ijältään kaikki
11-15 välillä. Kaikilla oli valkeat lakit päässä, valkeat esivaatteet ja
löysät hihat. Oppijakso on toisin paikoin 6 viikkoa kestävä, toisin
paikoin se kestää koko vuodenkin. Oppilaat eivät ulospäästessään
suinkaan ole täyskelvollisia emännöitsijöitä, mutta he ovat ainakin
saaneet tiedollisia neuvoja talouden hoitamisesta, ruoanlaitoksesta sekä
kaikenlaisista pikkuseikoista, jotka yhdistettyinä pitävät kodin
koneiston kunnossa. Ja käytännöllistä kokemustakin ovat he jo hiukkasen
ehtineet koota.

Etelässä on kuumuus veltostuttanut naisia ja orjuuden aikoina, jolloin
neekeripalvelijoita vilisi heidän ympärillään, kasvoi heihin mukavuuden
ja työttömyyden halu, mutta sielläkin herätti orjasota kauhuineen ja
orjuuden poistamista seuraava köyhyys paremman, voimakkaamman hengen.
Lännessä ovat naiset kovassa työssä ja turmelevat usein terveytensä
raskailla talouden toimilla, vaikka ovat sivistyneistä kodeista
lähteneitä. Maalla ja Uuden Englannin pikkukaupungeissa eivät emännät
mieliisti pidä palvelusväkeä. He antavat pesut ja ompelutyöt mieluummin
vieraan tehtäviksi, ottavat karkeampia töitä tekemään apurin, ja
hoitavat kotipuuhat itse. Mies tulee harvoin puolenpäivän aikaan kotiin
ja lapsetkin vievät tavallisesti väliateriansa kouluun mukaansa ja se
vähentää paljon perheen-emännän vaivoja.

Yleensä eivät ameriikattaret arostele, kun työhön on tartuttava. Tuntuu
siltä, että ei tarvitse muuta kuin vähä riisua pois ylhäisen maailman
helyä ja hienoinkin on valmis, mihin karkeaan työhön tahansa. Näimme
erään nuoren, useampia satoja tuhansia dollaria omistavan tytön
palvelijansa lupapäivänä itse tomuttavan mattoja ja lakasevan lattiata
huoneessa, johon seuraavana päivänä odotti erästä ystäväänsä asumaan.
Hän teki työtään aivan tyynesti, eikä edes selittänyt syytä siihen,
miksi hänet tapasimme lattiassa polvillaan luuta kädessä. Oleskelimme
vähän aikaa talossa, jossa oli palvelijana eräs Oberlin-kollegessa
opiskeleva mulattinainen. Hän oli varaton ja elätti loma-aikoina itseään
tällä tavalla. Hänen paistetut kananpoikansa ja ostronilaitoksensa
olisivat herauttaneet vedet herkkusuunkin kielelle. Wellesley-kollegessa
toimittivat varattomat oppilaat ruokapöytien kattamisen ja
pöytäpalveluksen. Erään rouvan molemmat palvelijat olivat jäseninä
klubbissa, joka vietti vuosijuhlaansa koko päivän kestävällä
huvimatkalla. Rouva nousi ylös tuntia aikaisemmin kuin tavallisesti,
valmisti aamiaisen, kokosi vuoteet, huuhteli astiat, laitti väliaterian
j.n.e. 38 pykälän (C.) kuumuuden vallitessa. Oleskelimme muutaman aikaa
perheessä, johon kuului mies, vaimo ja vaimon äiti. Heillä ei ollut
ollenkaan palvelijaa. Ennen konttooriin menoansa, kello 8 aamulla, toi
mies sisään hiiliä ja vei ulos tunkiolootan, tunkiomiehen korjattavaksi.
Vaimo ja äiti tekivät kaikki taloustyöt, ainoastaan pesu oli vieraan
tehtävänä ja suurissa puhdistustöissä oli heillä apuri. Pienessä,
somassa keittiössään oli heillä keinutuoli, johon astioita huuhtoessaan
toivat vieraansa istumaan. Talous- ja kokkikirjoja oli rivissä yhdellä
hyllyllä, kirjavista ruohoista ja kukista oli kattoon laitettu
koristuksia, tulisijan ympärys oli kaunistettu näkinkengillä. Molemmat
naiset olivat saaneet kollegekasvatuksen. Talouden töiltä jäi heille
vielä aikaa lukemiseen, naisasian-harrastukseen, käsitöihin ja
seurusteluun. -- Mutta -- sanoivat he -- me jätämmekin pois kaikki
tarpeettomat asiat, vaikka moni pitäisi menettelyämme perittyjen,
kunnioitettavien taloudentapojen rikkomisena.

Mitä palvelijoihin tulee, emme voi tarkemmin arvostella synnynnäisiä
ameriikattaria, sillä niitä näimme harvoin. Kauvan aikaa on Irlanti,
viime aikoina myöskin Saksa ja Skandinaavian maat lähettäneet
Yhdysvaltoihin palvelusväkeä. Nämä siirtolaiset ovat tavallisesti
taitamattomia, haluttomia ja siivottomia, mutta he tyytyvät Ameriikassa
halpana pidettävään palkkaan ja täyttävät siten työpaikat. Siitä syystä
meneekin vaan harva ameriikkalainen nainen palvelukseen. He ovat
mielestään liian hyvät kilpailemaan noiden vierasten kanssa, jotka joka
asiassa ovat heitä kehnommat. Viime aikoina on kunnollisen palvelusväen
puute alkanut käydä yhä tuntuvammaksi, ja talouskouluja on perustettu
niihin kaupunkeihin, johon siirtolaisia enin saapuu. Ameriikassa
syntyneet palvelustytöt näyttivät hyvin sivistyneiltä ja taitavilta,
mutta heillä on suunnattoman isot palkat ja luullaksemme hyvin suuri
toimintavapaus. Kun he ovat niin kalliita, otetaan heitä vaan muutama
taloon ja näiden huolena on sitten talon töiden suorittaminen. Heiltä
vaaditaankin sekä taitoa että itsenäistä käsitystä toimissaan.

Yhdeksi tärkeäksi syyksi siihen, että ameriikkalaiset perheen-emännät
ovat muita etevämmät, luulemme me sitä vapautta, joka hänellä on
koti-oloissa. Mies ja vaimo ovat saaneet tietonsa samanlaisessa
koulussa, usein käyneet sitä yhdessä. He ovat toistensa vertaiset ja
liikkuvat kumpikin alallansa itsenäisenä yksilönä. Tavallisesti on mies
työssä ja lähtee kodistansa kello 8 tai aikasemminkin aamulla, palaten
vasta illalla, eikä suinkaan ennen kello kuutta. Moni liikemies on
viikkoja ja kuukausiakin matkoilla. Se pakottaa vaimon itsenäisesti
toimimaan. Vapaus kasvattaa hänessä arvon- ja edesvastauksen-tuntoa. Hän
on toimeenpanevana valtana perheen piirissä ja nauttii sen mukaan
kunnioitusta.

-- Saksanmaalla, -- sanoi eräs ameriikkalainen nainen meille, -- menevät
pojat äitinsä luo ainoastaan silloin, kun tarvitsevat ruokaa ja
vaatteita, meillä pitää poika äitiänsä ihan yhtä älykkäänä (smart) kuin
isäänsäkkin.

Nauttimansa kunnioituksen ja vapauden takia pitää perheen-emäntä itse
kotityötä arvossa ja vaatii muutkin sitä kunnioittamaan.

-- Minusta on niin hauska hoitaa taloutta, -- kuulimme usein eri
sivistys-asteilla olevien naisten huudahtavan.

Käsitöissä ovat Ameriikan, niinkuin Englanninkin naiset, Saksan ja
Skandinaavian naisia huonommat. Puku- ja liinaompeluksessa he tosin
pitävät puolensa, mutta villa-, kehruu- ja kutomistöissä he ovat
kehnommat. Erittäin ovat työtä tekevän luokan naiset näissä asioissa
taitamattomat ja se on luonnollistakin täällä, tehtaiden kotimaassa.
Käsityökouluja on tosin jo melkein joka paikassa, mutta niissä opetetaan
ainoastaan puku- ja paitaompelusta, koru- ja villalankatöitä.
Kotitarpeet ommellaan täällä, niinkuin muuallakin, talon varallisuuden
ja emännän kykeneväisyyden mukaan joko kotona tai kylässä. Muutamat
ompelevat liinavaatteensa ja lasten vaatteet kotona, mutta teettävät
omat pukunsa vieraalla. Toiset ottavat ompelijan kotiinsa ja teettävät
yht'aikaa kaikki tarvittavat vaatteet; varakkaat ompeluttavat kaikki
vaatteensa vieraalla. Ne, joilla oli varma toimi kodin ulkopuolella,
pitivät erityistä paikkaus- ja parsimispäivää; tavallisesti oli
lauvantai määrätty niille puuhille, jotta vaatteet saatiin kuntoon
maanantain pesua varten.

Taide ja tieteellinen käsitys ovat Yhdysvalloissa vielä
kehittymättömässä tilassa, mutta kauneuden-aistia tapaa joka paikassa.
Sen huomaa puvuistakin. Sivistyneet ja erittäinkin hienon maailman
ihmiset pukeutuvat tietysti jotenkin yhtäläisesti kuin samat luokat
muissakin maissa, mutta täällä on sivistyksen kanssa syvälle alempiinkin
yhteiskunnan-luokkiin tunkeutunut soman ja siistin vaatetuksen tarve.
Emme muista siellä koskaan työmiehen kodissa, köyhien kaupungin-osassa
ja työpaikoilla nähneemme sellaisia risaisia ja likaisia vaatteita,
joita Suomessa niin usein saa katsella. Maahan muuttaneet saksattaret ja
skandinaavilaiset naiset pysyttelevät pukeutumis-asioissa
ameriikattarien rinnalla, mutta Itaaliasta, Irlannista ja Böömistä
tulleet naiset ovat silminnähtävästi kehnommat. New-Yorkissa ja muissa
Idän suurissa kaupungeissa, joissa aina on viljalta siirtolaisia,
huomaakin kansan ulkoasussa selvän erotuksen. Ameriikkalainen nainen
pitää sekä itseään että perhettään niin suuressa arvossa, että hän aina
liikkuu siististi puettuna. Lapsiansa ja erittäin kapalolapsiaan hoitaa
hän puhtauden kannalta katsoen mainiosti. Toisinaan näimme
matkustaissamme rautatienvaunuissa 8-12 pienokaista, mutta harvoin
näimme likaisesti puettua lasta. Yksinäisillä asemilla, kaukana Lännen
vuorilla tai erämaankaltaisilla hiekka-aroilla oli työmiehen tai
asemamiehen pienokaisella puhdas myssy päässä ja siisti mekko yllä ja
hänen pieni nenänsä puhdistettiin lumivalkealla nenäliinalla. Kun
köyhiä, koruttomasti puettuja naisia astui pikkulapsi käsivarrella
raitiovaunuihin, katseli syrjäinen oikein nautinnokseen lapsen siistiä
vaatetusta, ja pitkillä rautatiematkoilla sai usein monta vuorokautta
ihailla sitä huolellista hoitoa, jota lapset nauttivat.

Ameriikan naisen pukemistavassa on kuitenkin yksi huomattava _mutta_ ja
se mutta on kureliivit. Emme tahdo väittää, että kureliivien valta
täällä olisi suurempi, kuin Englannin, Saksan ja Ranskan naisten
keskuudessa, mutta niin tuntuva se valta ainakin on, että siitä voi
lähteä vaara naisten terveydelle. Kuromista ei Ameriikan naisessa huomaa
niin kiusaavan selvästi, kuin luonnosta tanakan saksattaren vartalolla.
Ameriikattaret ovat tavallisesti hoikkia ja hentoja aivan kuin
englannittaretkin, mutta eivät niin lujarakenteisia, kuin nämä.
Kuromisesta lieneekin ameriikattarelle paljoa suurempi vaara, sillä hän
voi kutistaa keuhkojansa aika tavalla, ennenkun vartalo näyttää
luonnottoman kapealta. -- Mutta naispukujen parantamispuuha on lähtenyt
Ameriikasta ja voittaa siellä yhä enemmän innokkaita puolustajia.
Melkein jokaisessa suuremmassa kaupungissa on terveyden mukaisten eli
n.s. reformipukujen ompelijoita ja suuret yhdistykset, joilla on
sadottain jäseniä, levittävät tietoa asiasta esitelmillä, kirjoituksilla
ja kaavoja näyttelemällä. Liikkeen etupäässä on mrs Jeanness-Miller ja
hänen mukaansa on uusi puku saanut nimensäkkin (The Jeanness-Miller
dress). Se ei ole yhtä kaunis kuin skandinaavilainen reformipuku, mutta
se ei ole niin kankeannäköinenkään kuin se, ja on käytännöllisempi.
Monella on jo sellainen puku ja erittäin käyttää moni kirjoituspöydän
ääressä tai seisovassa työssä oleva nainen kaksijakoisia alushameita ja
terveyden mukaisia alusliiviä. Sen sijaan on lyhyt tukka Ameriikan
naisen päässä tuntematon koristus ja harvoin, tuskin milloinkaan siellä
näkee poikamaiseksi kerittyjä hiuksia. Huolellisesti valitut värit,
sirosti sopivat puvut ja tarkka puhtaus ovat yleensä sivistyneen
ameriikattaren tunnusmerkit.

Yleisesti vallitsevan somuuden ja siisteyden varjopuolena on ylellisyys,
joka vallitsee joka paikassa. Luonnon tuhlaavaisuus tässä rikkaassa
maassa, jonka tuotantovoimat ovat niin mahtavat, näyttää vaikuttavan
ihmisiin. He eivät ole saitoja, mutta he jakelevat mieliisti rahojaan
täysin kourin, he haluavat koristaa kotiaan, itseään, lapsiaan,
puutarhojaan, tahtovat nähdä kauniita tauluja, jalokiviä, loistavia
kukkia, kuulla silkin sihinää, ja kutkuttaa nenäänsä hyvillä hajuilla.
Ameriikkalaisten jalokivien suosiminen on tullut sanantavaksi. Niitä
näkeekin miesten paidan rinnuksissa, kaulaliinoissa, sormissa, naisten
käsissä, käsivarsissa, niskassa ja korvissa, pikkulasten mekoissa ja
koulutyttöjen kauluksissa. Varojensa mukaan hankkii kukin joko oikeita
tai mukailtuja. Kaikkialla vallitsee vieraanvaraisuus ja anteliaisuus.
Heidän tuhlaavaisuutensa on usein lapsellisen hyväntahtoista, eikä se
tunnu täällä niin ankarasti moitittavaltakaan kuin muualla, sillä
avoimin käsin, rikkaasti ja runsaasti jakaa tämä rikas kansa
huonompiosaisille veljilleen, ja täällä on tie rikastumiseen -- ainakin
muiden maiden oloihin verrattuna -- avoinna köyhimmällekkin, jos hänellä
vaan on itsellä kykyä sitä käymään. -- Se minua teillä miellyttää, --
sanoi Carlyle Emersonille, -- että mies voi syödä täällä oikein
kylläkseen, jos vaan tekee kunnonlailla työtä.

Eräs englantilainen kirjailija on sanonut ameriikkalaisten lapsista,
että ne ovat maapallon pahankurisimpia lapsia, mutta että niistä kasvaa
maailman parhaita kansalaisia. Lieneekö lauseessa perää, sitä emme
tiedä. Tosi on, että lapset kasvavat vapaammin ja että vitsaa harvoin
käytetään; ei tahdota tukahuttaa yksilöllisiä taipumuksia heissä, vaan
opettaa heille itsekunnioitusta. Eräässä raamattukokouksessa lausui
muuan kunnioitettu uskonnollinen naispuhuja muutamia sanoja, jotka
mielestämme kuvaavat ameriikkalaisten lastenkasvatusta.

-- Minulla on kahdeksan lasta, -- sano hän, -- ja ihmisillä on tapana
kysyä minulta, kuinka voin pitää heitä kaikkia kurissa. Hyvät ystävät,
sanon minä, ei juolahtaisi mieleenikään pitää heitä kurissa. Koetan vaan
opettaa heitä itse pitämään itseänsä kurissa. Sehän on heidän osansa
tässä maailmassa.

Mielestämme näytti tällä kasvatustavalla olevan erittäin onnelliset
tulokset, arvattavasti siitä syystä, että vapauteen liittyy ankara
varmuus. Kodilla on omat lakinsa, joita lasten tulee ehdottomasti
totella, ja usein kuulee isän tai äidin tyynesti lausuvan: "tiedäthän,
että sinun täytyy tehdä niin tai niin". Hyvät kodit tekee lasten ja
vanhempien välinen rakkaus ja luottamus kaikkialla yhdenarvoisiksi.
Mutta Ameriikan kodeissa vallitseva vapauden ja laillisuuden, iloisen
tuttavallisuuden ja kunnioituksen sekoitus antaa niille erityisen
viehätyksen. Me luulemme kuitenkin, että eräs toinen, jotenkin pelottava
vaara uhkaa Ameriikan lapsia. Kasvatuksella kiiruhdetaan heidän
kehitystään, jonka ilman-ala jo tekee kyllin nopeaksi. He ovat
tavallisesti hurmaavan näköisiä pienine, kaunismuotoisine päineen,
kirkkaine, tummine silmineen ja hentoine jäsenineen. Heidän seurassaan
on hauska olla, sillä he käyttäytyvät hyvin siivosti, ovat virkkuja ja
luonnollisia; köyhätkin lapset katsovat kysyjää suoraan silmiin ja
vastaavat reippaasti. Mutta ihan pientenkin lasten kasvoista loistaa
täysi tiedollisuus. Jos vertaa kuudenviikkoista ameriikkalaista lasta
yhtä vanhaan pienokaiseen meillä, niin huomaa hämmästyttävän erotuksen.
Ameriikkalaisessa ei näy merkkiäkään Suomen kapalovauvan unisesta,
kehittymättömästä ja puolivalmiista muodosta. Joka paikassa siellä
näkeekin kapalolapsia: ne ovat mukana rämisevissä raitiovaunuissa,
heiluvissa höyrylaivoissa, kävelypuistoissa, pitkillä rautatiematkoilla,
kirkoissa ja puotiloissa. Uskomattoman nopeasti on viime aikoina joka
paikkaan perustettu lastentarhoja kaikkia kansaluokkia varten. Harvoin
käyttävät vanhemmat ja opettajat vanhan ajan varottavaa puhetapaa ja sen
yksinkertaisia sanoja ja lauseita, kun puhuttelevat lapsia. He moittivat
heitä tosin hyvinkin ankarasti toisinaan, mutta he puhuvat aivan kuin
täysikasvuisille. Nämä seikat yhdessä vaikuttavat, että pienet
ameriikkalaiset ovat varmapiirteisiä pikku-ihmisiä jo semmoisella
ijällä, jolloin täkäläiset lapset näyttävät olevan ainoastaan pieniä,
syömis- ja nukkumispuuhissa viihtyviä eläimiä.

Vähemmin sivistyneissä tai muuten alhaisemmalla kannalla olevissa
kodeissa saa nuorten vapaus toisinaan väärän suunnan. Täysikasvuisella
tyttärellä on tuttavansa, pojilla ystävänsä, jotka menevät ja tulevat,
pitävät pitoja, rekiretkiä ja tanssiaisia. Vanhukset elävät omaa
elämäänsä, eikä heidän vaatimuksilleen anneta suurta arvoa. Hyvissä
kodeissa sitä vastaan ei ole mitään kauniimpaa kuin vanhempien ja
täysikasvuisten lasten välillä huomattava suhde. Näennäisen, hupaisen
yhdenvertaisuuden alla piilee lasten puolella hellä kunnioitus.

Ameriikkalainen mies näyttää yleensä nopeatoimiselta, reippaalta ja
päättävältä. Hienossa maailmassa on tietysti kyllääntyneitä
seurasankareja, täällä niin kuin muuallakin, mutta tavallisessa
miehessä, työntekijässä, liikemiehessä, opettajassa, papissa,
insinöörissä ovat mainitsemamme ominaisuudet silminnähtävät. Paremmin
kuin muualla on mies täällä oman onnensa seppä ja saa varhain ruveta
ansiotyöhön. "To make money" (rahan tekeminen), niin kuin Ameriikassa
sanotaan, on ensi ehto hänelle, jos hän sitten aikoo kääntyä lukutielle,
oppia liikemieheksi tai lähteä länteenpäin ruvetakseen lehmipaimeneksi
tai karjakauppiaaksi, rautatie-osakkaaksi tai siltojenrakentajaksi.
Ehtimiseen kuulee sanottavan nuorista miehistä: -- ja sitte hän ansaitsi
niin tai niin paljon, niin ja niin pitkässä ajassa ja osti itselleen
osan sen tai sen liikkeestä. -- Tai: -- Charlie aikoo matkustaa
länteenpäin, mutta hänen isänsä arvelee, että hänen on paras tehdä vielä
työtä täällä ja ansaita vähä enemmän alkuun päästäkseen.

Yleisesti tunnettu asia on, että velkaantumisen mätähaava ei ole missään
niin levinnyt kuin pohjoismaissa. Nuori ameriikkalainen tavallisesti sen
vaaran välttää. Kotimaa tarjoo hänelle kyllin hyväpalkkaista työtä ja
hän työskenteleekin hiki hatussa, saadakseen sitten kääntyä sille
alalle, jolta aikoo saada varsinaisen elatuksensa. Meille sanottiin
Ameriikassa: -- skandinaavit ovat meidän parhaita siirtolaisia, mutta
heillä on kummalliset tuumat kunniallisuudesta. He kietoutuvat kovasti
velkoihin ja -- uskotteko sitä? -- sekä miehet että naiset menevät
velkaisina naimisiin, eivätkä pidä sitä vääränä!

Tähän voi tosin vastata, että kunnia-käsitteet ovat erilaiset eri
maissa. Meillä pidettäisiin monta Ameriikan valtiollisessa ja
kauppamaailmassa hyväksyttyä tapaa epärehellisyytenä. "Raha" tulee
helposti pojan tunnussanaksi. Hyvä, jos se ei ole: "rahaa, millä keinoin
tahansa". Jos niin on, seuraa sitä uhkayritykset, kauppakeinottelut ja
lopuksi kenties tuollainen vararikko, jolle vaan Ameriikassa löytää
vertaisen. Rahanhimoa ja keinotteluhalua seuraa rahavalta, joka on
Yhdysvaltojen vaaniva vihollinen. Suuret yhtiöt, joiden tulot kasvavat
säännöllisesti, kokoovat käsiinsä työt ja voitot ja työmies joutuu usein
tappiolle. Valtiollisten vaalien aikana myyvät valitsijat joukottain
ääniänsä tai lahjovat puolueiden asiamiehet heitä joko rahoilla tai
työpaikan-lupauksilla antamaan äänensä jollekkin määrätylle ehdokkaalle.

Ei kukaan valistunut ja puolueeton ameriikkalainen väitä tätä valheeksi.
Mutta Ameriikka on iso, meluava, nopeasti kasvava lapsi. Kaikki sen viat
ovat käsin koskettavissa, sekä hyveet että paheet ovat yhtä selvästi
kaikkien nähtävinä. Kaikkien parannustöiden täytyy tapahtua hitaasti,
sillä kansa itse hallitsee. Ennen kun kansaan on tunkeutunut jonkun
uudistuksen tarve, ei sitä voida panna toimeen. -- Siksi meidän
täytyykin, -- sanoi eräs ameriikkalainen kasvattaja, -- monta kertaa
ajaa kumoon kuorminemme, ennen kun kansa oppii hallitsemaan, ja Euroopan
lähettämät laiskurit ja pahantekijät eivät suinkaan helpota työtämme.

On vielä toinenkin, luonnollisempi syy, jonka takia nuori
ameriikkalainen koettaa niin pian kuin mahdollista päästä omille
jaloilleen. Hän tahtoo päästä riippumattomaksi, mennä naimisiin, saada
oman kodin ja oman, varman aseman yhteiskunnassa. Joka paikassa tapaa
perheen-isiä, jotka ovat olleet kirjeenkantajina, juoksupoikina tai
renkeinä, mutta kohonneet ylemmäksi. Enimmästi ovat he ensi virassaan
koonneet rahoja päästäkseen johonkin kollegeen tai muuhun korkeampaan
oppilaitokseen tietojansa lisäämään ja ovat sitten niiden avulla
hankkineet itselleen tuottavamman työalan. Lännessä, jossa rahoja on
helpommalla saatavissa ja liike-elämä on levottomampaa, kiihkeämpää
laatua, laiminlyö poika helposti oman sivistyksensä. Hän on niin
innostunut ansaitsemiseen, että muut asiat jäävät sivuseikoiksi. Hänestä
tulee sivistymätön, kerskaileva mies, joka kuvannollisesti ja
todellisuudessa helistelee rahojaan, elää vaan tulojansa kartuttaakseen,
ja antaa vaimonsa tuhlata rahoja silkkipukuihin, jalokiviin ja
kauniisiin huonekaluihin. Hän pitää kunnian-asiana, että hänellä on
kaunein talo, hienoimmin puettu vaimo ja parhaimmin palkatut palvelijat
koko seudulla. Ei hän mieliisti salli vaimonsa ja tyttärensä tarttuvan
työhön, sillä sehän voisi näyttää siltä, että hänessä ei ole miestä
niitä elättämään. Eikä ameriikkalainen halveksi mitään koko maailmassa
niin syvästi kuin toimetonta ja epäkäytännöllistä miestä, joka ei osaa
päästä omalle orrelleen.

Kotona on hänen asemansa tuntuvasti toisenlainen kuin Euroopan maissa
tavallisesti. Jo koulussa opetetaan häntä naista kunnioittamaan. Voi
tuskin käydä yhdessäkään oppilaitoksessa Yhdysvalloissa sitä
huomaamatta. Wendell Phillips sanoi kerran: -- oikea ritarillisuus on
yksi miehen tärkeimmistä avuista. Mutta ritarillisuutta ei ole yksin se,
että suomme naiselle oikeuden vertaisenamme, vaan sen pitää näkyä
siinäkin, että säälimme häntä, sillä hän on ruumiillisesti heikompi. --
Nämä sanat, jotka usein näkee koulujen seinillä Ameriikassa, ilmaisevat
yhden niistä perus-aatteista, joiden mukaan poikaa kasvatetaan.

Yhteiskasvatus likentää eri sukupuolet toisiinsa ja asettaa heidät
luonnolliselle, tyynelle ja toverilliselle kannalle. Lämpöisempi
ilman-ala ja kansallinen taipumus ruumiinharjoituksiin pitää häntä
paljon ulko-ilmassa; hän ratsastaa, soutaa, heittää palloa ja ottaa
innolla osaa kaikenlaisiin voimisteluleikkeihin. 14-16 vuotiaasta oppii
hän pitämään jännittävimpänä ajatuksenaan kysymystä: -- miksi pitää
rupeamani? Kuinka voin ansaita rahaa? -- Se estää häntä liiaksi
miettimästä ruumiillisessa kehityksessään siihen aikaan tapahtuvia
muutoksia. Äidillä on suurempi valta ja vaikutus häneen kuin meillä.
Naispalvelijain asema on hänen kodissaan toisenlainen kuin
pohjoismaissa. Heillä on enemmän itsekunnioitusta ja ylpeyttä. Vaikka
hän onkin heidän isäntänsä poika, ovat he naisia ja vaativat naisina
häneltä kunnioitusta. Missään ei suvaita sitä sopimatonta tapaa, että
palvelustyttö aamulla lähetetään nuorten herrojen huoneeseen vettä
viemään tai harjattavia jalkineita noutamaan. Järjestettyjä haureuspesiä
kun ei ole olemassa, ovat kodin ulkopuolella uhkaavat kiusaukset
harvalukuisemmat ja kun joka paikassa on viljalta kaikenlaatuisia
kouluja, ei pojan tarvitse liian nuorena lähteä kodin suojasta.

Nuoret seurustelevat keskenään luontevasti. Kun nuori mies ihastuu
tyttöön pitävät sekä asian-omaiset itse että heidän vanhempansa asiaa
hyvin jokapäiväisenä. Ihailijaa sanotaan tytön _beau'ksi_ -- hän on
sulhasen, hyvän ystävän ja kosijan välimuoto -- he kävelevät, lukevat ja
soittavat yhdessä, ovat kirjevaihdossa keskenään ja ystävät ja
sukulaiset kutsuvat heidät yhdessä luokseen vieraiksi. Toisinaan syntyy
tästä seurustelusta kihlaus, toisinaan ei. Tytöllä voi siten olla
montakin nuorta miestä ympärillään, eikä heistä kukaan kuitenkaan näytä
ylen epätoivoiselta, kun hän lopuksi valitsee yhden ja jakaa muille
rukkaset.

Meikäläisen mielestä mahtaisi tuollaisen liuman hoivaileminen tuntua
jotenkin tukalalta, mutta ameriikatar suoriutuu ihmeteltävän hyvin
tästäkin pälkähästä. Harvoin hänessä näkee keikailijan, teeskentelemisen
tai oikullisuuden vikaa; tavallisesti hän on ystävällinen, iloinen ja
luonnollinen. Usein huomaa amerikkalaisissa perheissä oleskellessaan, jo
ensi tai toisena iltana talonväen joukossa nuoren miehen, joka laittaa
virvotusjuomia, korjaa särkyneen lukon, pitelee lankavyhtiä kerittäessä,
seuraa naisväkeä kirkkoon tai laulajaisiin ja toimii talossa ylipäänsä
hyvin tuttavallisesti. Jos kysyt, kuka tuo mr B. tai mr C. on, vastataan
sinulle tyynesti, että hän on miss Carolinen tai miss Maryn "beau" ja
muita selityksiä et saakkaan. Jos tyttö on hemmoteltu tai oikkuileva,
närkästyy hän helposti beaullensa sekä luullotelluista että todellisista
välinpitämättömyyden oireista. Silloin hän valvoo kl. yhteen yöllä,
kirjoittelee kirjeitä, repii ne heti palaisiksi ja tulee aamiaiselle
itkettynein silmin.

Tällaiset tapahtumat lienevät kuitenkin jotenkin harvinaisia, sillä
ameriikkaliaisia ei yleensä hentomielisyys vaivaa. Mielestämme on heissä
rakkaus- ja avioliittokysymyksissä hyvin paljon talonpoikaiskansan
suoraan asian ydintä tähtäävää tokinaisuutta.

Beau-järjestelmä on yhteinen kaikille yhteiskunnan luokille.
Palvelus- ja puotitytöllä, ompelijalla, rikkaalla neidillä, jokaisella
on beaunsa melkein yhtä varmasti kuin päivänvarjo ja nenäliina. Tietysti
voi tämä tapa synnyttää paljokin viattomanlaatuista ja moitittavaakin
lemmenleikkiä. Mutta se näyttää kuitenkin soveltuvan ameriikkalaisten
luonteisiin ja oloihin. Uusimpien ameriikkalaisten kirjailijain
kuvausten mukaan ovat ameriikkalaiset verrattoman hermostuneita,
tunne-elämässään ylenmäärin hienostuneita ihmisiä, ja niin
kyllääntyneitä, niin välittömyytensä menettäneitä, että uuden,
odottamattomasti voimakkaan mielialan valtaan joutuessaan, nautinnokseen
purkavat ja jäsentelevät tunnettaan sen mahdollisiin alkujuuriin asti.
Arvattavasti tuo kuvaus on todenmukainen, jos sillä tarkotetaan vaan
New-Yorkin ja Washingtonin hienonhienoja piirejä, sillä jälkimmäisessä
kaupungissa on jo jonkinlainen hovielämäkin huomattavissa. Mutta jos
puhutaan _kaikista_ ameriikkalaisista, on se seikka luullaksemme varma,
että he eivät tee sellaista vaikutusta eurooppalaiseen. Pikemmin on
mielestämme laita niin, että Ameriikan miehillä on laimeammat intohimot
ja naisilla vähemmän tunnekuohua kuin vanhan maailman asukkailla.
Ainakaan ei siellä huomaa merkkiäkään siitä raskaasta, syvästä, hitaasta
ja samalla kuitenkin vaarallisen kiinteästä tunne-elämästä, joka on
yhteinen pohjoismaiden kansoille. Ameriikkalaisen tunteet näyttävät
paremmin soveltuvan tasaiseen, tyynesti hehkuvaan avioliitonlämpöön,
kuin äkkiä leimahtavaan intohimon liekkiin, joka kaikki nielasten
kuluttaa oman elinvoimansa.

Kun nuoret sekä koulussa että seuraelämässä kulkevat rinnan, tietävät he
naimisiin mennessään jotakuinkin tarkasti, mitä toisiltaan voivat vaatia
ja samoin he jotakuinkin tarkasti tuntevat toistensa viat ja
vajavaisuudet. Senvuoksi lieneekin aviovaimoilla siellä -- samoin kuin
talonpoikaisvaimoilla meillä -- vähemmän pettyneitä toiveita. Naiset
käsittävät paremmin miehiänsä, sillä he eivät ole itkusuista ja hempeätä
laatua vaan käytännöllisiä luonnoltaan. Aviopuolisoilla on
kumpaisellakin samat harrastukset, sama päämaali. Molemmat he toivovat
itselleen hauskaa kotia, jossa voivat olla ystävilleen vierasvaraisia,
arvokasta asemaa, hyviä tuloja ja jotain tehtävää uskonnollisella,
valtiollisella, kirjallisella tai hyväntekeväisyyden alalla.
Luullaksemme ei heissä ole paljon sitä ylen-ihanteellista käsitystä
rakkaudesta, joka pohjoismaissa vallitsee _mielipiteenä_. Mutta sen
toteuttamisessa ovat ameriikkalaiset meitä etevämmät. Eräs
englantilainen naiskirjailija sanoo: -- ameriikkalainen ei rakasta
vaimoaan lämpimämmin kuin englantilainen, mutta hän näyttää rakkauttansa
paremmin. -- Sen vieras heti huomaakin, käydessään ameriikkalaisissa
kodeissa sekä ylhäisissä että yksinkertaisissa. Se ystävällinen,
luonnollinen huomaavaisuus, jolla ameriikkalainen mies aina kohtelee
naista, näyttää kestävän avioliiton kiirastulessakin. Yhtä hommaava,
virallinen ja puuhaava kuin ameriikkalainen on työssään, yhtä hellä ja
huomaava hän on kodissaan. Ja yhtä käytännöllinen hän on täälläkin. Ihan
oikealla ajalla hän ottaa syliinsä kehtolapsen, nostaa paikalleen
raskaan kannettavan, laskee alas akkunanverhot tai siirtää tuolin
istuttavaksi. Vihellellen hän kantaa keittiöön hiiliä ja puita
sormuksilla koristetuilla käsillään, menee korkeasta hatustaan
huolimatta vastapäätä olevaan teurastajan puotiin ja tuo lihaa kotiin
eikä näytä ollenkaan siltä, kuin tekisi hän, valtijas, sen vaan armosta.

Tietysti arvostellaan tätä seikkaa hyvin erilailla, aina sen mukaan,
mikä mielipide arvostelijalla on miehen asemasta perheen-isänä. Muuan
saksalainen professori kirjoittaa: -- Ameriikka ei ole kristitty maa,
sillä siellä ei opeteta vaimoja pitämään miehiään tarpeenmukaisessa
kunniassa. Kuulin erään vaimon pyytävän miestään, oppinutta tiedemiestä,
menemään _noutamaan hänen sormustintaan ylikerrasta_, ja surkeinta oli
se, -- _että mies meni_!

-- Ameriikka on vaimojen paratiisi, -- sanoi meille kostein silmin eräs
vanha rouva, joka usein oli käynyt Euroopassa. -- Ei kukaan osaa olla
niin hellä ja hienotuntoisesti huomaava kuin ameriikkalainen aviomies,
ei kukaan ole niin lemmekkäästi säälivä. Hän _tahtoo_ tehdä vaimonsa
onnelliseksi.

Eräässä pienessä kaupungissa Illinoisin aavikoilla oli
muuan kaupungin-osa, jota sanottiin "the sweedtown'iksi"
(ruotsalaiskaupungiksi); siellä asui ruotsalaisia tai ruotsalaisten
jälkeläisiä. Meille kerrottiin, että kun he ensin tulivat Ruotsista,
olivat miehet tavallisesti juoppoja, löivät vaimojaan, eivät pitäneet
mitään huolta tulevaisuudestaan ja lukuisat lapsilaumat saivat
puolialasti ja taitamattomina olla miten tahtoivat. Vaimot olivat
tympeitä, välinpitämättömiä, ilman toimi- ja yritys-intoa. Mutta jo
toisessa polvessa voi huomata selvän muutoksen. Nuoret halusivat jo
päästä parempiin varoihin, saada siivoutta ja järjestystä kotioloihinsa
ja naapureiltaan kunnioitusta; he panivat lapsensa kouluun ja tekivät
säästöjä vanhuuden päivien varalle. -- Ja suurin erotus -- lisäsi
kertoja -- huomattiin naisten asemassa. He olivat töisevämpiä, vapaampia
ja iloisempia kuin heidän äitinsä olivat olleet ja miehet olivat
kunnioittavammat ja hellemmät kuin isät olivat olleet.

Lännessä matkustellessamme olimme neljä vuorokautta samoissa
rautatienvaunuissa kuin eräs nuori, työväenluokkaan kuuluva
pariskuntakin. Vaimo oli hyvin nuori, kalpea ja näytti sairaalta. Heillä
oli kaksi lasta; toinen oli kolmen vuotias, toinen 6 viikon vanha.
Päivisin oli vanhempi aina isän hoidettavana, ellei tämä ollut
polttovaunussa; vaimo hoiti pienokaista, jota imetti. Öisin hoiti isä
kumpaakin lasta kello kahteen, jolloin äiti otti pienemmän haltuunsa.

Kun juna ensi päivänä tuli päivällis-asemalle, antoi mies rahakukkaronsa
vaimolle, sanoen: -- sinä tarvitset voimakasta ruokaa lasta
imettäessäsi. Mene sinä syömään päivällistä ravintolaan, minä kyllä syön
eväsvakasta. -- Vaimo vastusteli, mutta mies otti lapsen hänen sylistään
ja sanoi nauraen muille vaunussa olijoille; hän ei uskalla jättää tätä
kääröä käsistään, mutta minä en olekkaan mikään huono lapsenpiika, minä.
-- Joka päivä söi vaimo ravintolassa, mies eväsvakasta. Kun kerroimme
tapahtuman eräässä seurassa, sanoi muuan läsnäolevista, eräs pappi,
hyvin kummastuneena: -- minkätähden tuota oikeastaan kerrotte? Olihan se
ihan luonnollinen asia, että vaimon tuli saada voimakasta ruokaa, kun
oli hiljan ollut sairaana ja tarvitsi ravintoa kahdelle.

Toinen huomattava ominaisuus ameriikkalaisessa on hänen taipumuksensa
oleskella vaimonsa seurassa. Sen huomaa jo Atlantin poikki kulkevilla
höyrylaivoilla; 8-10 päivää kestävä matka paljastaa jo monta pientä
eroavaisuutta kansojen luonteissa. Saksattaret kokoontuivat pieniin
ryhmiin ompelemaan ja lavertelemaan; heidän miehensä istuivat
tupakkahuoneessa korttia lyöden tai kävelivät he kannella.
Ameriikkalaiset olivat aina vaimoinsa seurassa. Aviopuolisot kävelivät,
lukivat, löivät korttia yhdessä, he keskustelivat, tai luki mies ääneen
vaimon ommellessa.

Joka tasavallassa hyvin tai vähän huomattava yhdenvertaisuus on
vaikuttanut perhe-elämäänkin Yhdysvalloissa. Ameriikassa ei usein tapaa
pashamaisia aviomiehiä. Ylisummaan on aviomies siellä hommaava, vähä
karkeapintainen mies, joka ihailee vaimoansa, nauttii jokaisesta hänen
parissaan vietetystä lomahetkestä, pitää kotiaan maailman parhainna
paikkana ja sanoo tyytyväisesti käsiään hykerrellen: -- vaimoni sanoo,
että olen oivallinen aviomies. Sitä seikkaa en tunne. Tiedän vaan, että
teen parastani ja että vaimoni on parhain vaimoista.

Kun kansan luonne on käytännöllinen, tapahtuu harvoin, että vaimo pitää
itseään miestään parempana vaikka olisikin saanut -- niin kun usein
onkin -- perinpohjaisemman tietokasvatuksen kuin mies. Vaimo ihailee
puolisonsa asioimiskykyä tai valtiollisia, kauppa- tai muita
käytännöllisiä avuja ja jos mieheltä puuttuu tietoja tai harrastusta
hänen aloillaan, sanoo hän tyynesti: -- miehelläni on niin paljon
toimia, että hän ei ehdi kirjallisia asioita tutkimaan. -- Mielestämme
ei vaimoilla yleensä ollut järjettömiä vaatimuksia avioliitossa, ja se
vapaus, jota he nauttivat, sai heidät pahoittelematta mukaantumaan, kun
näkivät, että miehen paras sitä vaati.

Lopuksi emme voi olla mainitsematta erästä omituisuutta Yhdysvalloissa.
Tarkotamme sitä kunnioitusta, joka jokaisella on uskontoon; jokainen
riippuu hartaasti omissa uskonnollisissa mielipiteissään samalla suoden
toisin ajatteleville täyden vapauden. Eikä tämä ominaisuus ole erityisen
lahkon tai suunnan tunnusmerkki, se on yhteinen kaikille,
episkopaaleille, luteerilaisille, metodisteille, kveekkareille,
unitaareille ja universalisteille. Ne, jotka eivät ole voineet
liittyä mihinkään nykyisistä kristillisistä tunnustuksista,
ovat muodostaneet hengellisiä seurakuntayhteyksiä yleiselle
uskonnolliselle tai siveelliselle pohjalle ja kokoontuvat esitelmiä
kuulemaan, laulamaan ja keskustelemaan. Jokaisella kirkolla ja
seurakuntayhteydellä on omat sunnuntaikoulunsa, raamattuluokkansa,
äitien- ja nuorukaistenyhdistykset, ompelu-, luku-, laulu- ja
hyväntekeväisyysseuransa. Nuoret ja vanhat, miehet ja naiset,
sivistyneet ja sivistymättömät puhuvat ystävällisesti ja
innokkaasti "meidän pastoristamme", "meidän kirkostamme", "meidän
sunnuntaikoulustamme". Tämän seikan luemme kirkon ja pappien ansioksi.
He ovat riisuneet päältään opinkappalten ja oikeaoppisuuden kankean
varustuksen eivätkä kulje enää keskiajan ritarien tavalla silmikko
kasvojen peitteenä. He eivät elä erillään seurakunnastaan, vaan sen
keskuudessa; jokainen sitä koskeva asia koskee heitäkin ja he koettavat
seurata ajan rientoja. Kirkko on heittänyt marmoripatsaana olemisen ja
muuttunut eläväksi, lämpimäksi, armahtavaksi todellisuudeksi. Seuraus
siitä on, että moni on löytänyt rauhan ja levon sen helmassa.

Kaikissa näyttää olevan jonkinlainen uskonnon tarve, kaikki kaipaavat
jotakin yhteyttä Korkeimman Olennon kanssa. Kun seurakunnat tavallisesti
ovat pieniä, vallitsee niiden jäsenten kesken tuttavallinen
seurustelutapa. Jos pappi on mieleinen, suosii seurakunta häntä jos
jollakin tavalla. Jos hän heidän mielestänsä näyttää rasiintuneelta,
kootaan tuota hätää rahasumma ja lähetetään hän muutamiksi kuukausiksi
Eurooppaan, kenties aina Pyhälle maalle asti. Kotiin palatessaan näkee
hän kirkkoon hankitun uuden alttaritaulun tai uuden lasimaalauksen,
pappilan veranta on rakennettu toisenlaiseksi, tai on kirkon
käytettäväksi hankittu johonkin sairashuoneeseen vuode, tai on
seurakunta hänen poissaollessaan hankkinut hänelle jollain muulla
tavalla ilonaihetta. Kerran kuukaudessa, määrättynä päivänä, on hänellä
vastaanottopäivänsä. Silloin kokoontuvat kaikki hänen luokseen, juodaan
teetä, puhutaan perheoloista, kirkosta, armeliaisuudentöistä,
päivänkysymyksistä, uskon-asioista; nuoret neuvottelevat lauluseuransa,
Shakespeare- tai Emersonklubbinsa asioista. Eräässä perheessä, jossa
oleskelimme, oli tytär usein alakuloinen, vaikka koetti sitä peitellä.
Lopuksi sanoi äiti meille: -- Minä en käsitä, mikä häntä vaivaa. En
tiedä muuta neuvoa, pitää poikkeemani pappilaan tänä iltana. -- Perhe
kuului erääseen unitaariseurakuntaan, jonka pappi, miss K. oli hoitanut
virkaansa siinä jo 11 vuotta. Seuraavan päivän iltapuolla, kun
odottamatta astuimme sisään vierashuoneeseen, näimme harmaatukkaisen,
mustapukuisen naisen istumassa nojatuolissa ja polvillaan hänen
edessään, pää hänen rinnoillaan oli talon tytär, itkien katkerasti.
Muutamia päiviä myöhemmin sanoi äiti iloisena: -- oletteko huomannut,
että tyttöni taas on entisellään? Kyllä minä sen arvasin, että miss K.
hänet saisi talttumaan.

Monessa paikassa oli meillä tilaisuus päästä mukaan kokouksiin, joita
nuoriso, päätettyään päivätyönsä puotiloissa, konttooreissa tai kotona,
kerääntyi pitämään, päättääkseen tulevan vuoden toimista kirkkonsa
sunnuntaikoulussa tai raamattuluokilla. Nämä kokoukset alkoivat kello 9
tai 10 illalla ja kaikilla osan-ottajilla, sekä miehillä että naisilla,
oli takanaan hyvinkin raskas työpäivä.

Kirkon ja papin rakastaminen ei tosin sinänsä merkitse mitään, sillä
kirkko ja pappi eivät ole kristin-uskon ydin. Mutta kun se, niin kuin
täällä, on luonnollinen ilmaus sielun pyrinnöstä Korkeimman Olennon
yhteyteen, on sillä suuri merkitys.

Kun joka paikassa Yhdysvalloissa tapaa tämän rakkauden mitä suurimman
ajatuksenvapauden rinnalla, tulee ehdottomasti muistaneeksi, että
muinoiset puritaanit tämän yhteiskunnan ovat perustaneet. He olivat
aikanaan emämaansa, Englannin parhain, vapaamielisin ja valistunein osa.
He olivat aikanaan sen mahtavan, valistusta ja vapautta etsivän liikkeen
tuote, jonka inhimillisyys ja uskonpuhdistus Uuden ajan koittaessa
herättivät Euroopassa. He rakastivat omantunnon-vapautta niin
lämpimästi, että mieluummin antautuivat valtameren myrskyjen käsiin ja
oudon, raivaamattoman maan vaaroille alttiiksi kuin alistuivat
omantunnon-sorron alaisiksi. Miettijä alkaa huomata, että heidän
laskemansa perustus on ollut niin syvä, lavea ja tukeva, että se on
kestänyt järkähtämättä vuosisatojen halki, sekä että heidän voimakkaat
käsivartensa vielä näkymättöminä tukevat kansaa, jonka historia todistaa
siinä asuvaa niin paljon siveellistä voimaa, että se itse ilman
ulkonaista pakkoa, ryhtyy karsimaan itsestään vikojaan.



Viiteselitykset:


[1] Vapauden patsas.

[2] City = se kaupungin-osa, jossa liike ja kauppa asuu ja elää.

[3] Kirjassa tulee koko matkan käytettäväksi englantilaisia nimityksiä:
_master_ = herra, merkitään aina lyhennettynä mr; _mistress_ = rouva,
merkitään lyhennettynä mrs; _miss_ = neiti.

[4] -- "hauska nähdä teitä" -- "mitä pidätte Ameriikasta?"

[5] Albanyn kaupungista oli toimitettu lähetystö senaatiin, mutta se oli
käännetty sieltä pois sillä selityksellä, että naisilla jo oli kyllin
vaikutusta, kun vaan käyttävät sitä. He voivat vaikuttaa miehiinsä,
isiinsä, veljiinsä ja palkollisiinsa. -- Menin kotiin -- kertoi puhuja,
-- ja ajattelin: "nytpä koetan vaikuttaa ainakin Williamiin". William
oli neekeri ja kuskini. "William", sanoin, "sinun pitäisi, niinkuin
tiedät, ensi viikolla käyttää äänestys-oikeuttasi" -- -- -- William
tuijotti minuun suu auki ja kysyi: "missi, uudesta hevosestako puhutte?"

[6] Wyomingissa on naisilla ollut sekä kunnallinen että valtiollinen
äänestys-oikeus. Jo 21 vuotta ovat naiset siellä äänillänsä päässeet
vaikuttamaan lakienlaadintaan. Wyoming on hiljan kohotettu valtioksi ja
on siten naisten, samoin kuin muidenkin valtion kansalaisten oikeudet
yhä laajentuneet, sillä _valtioilla_ on Pohjois-Ameriikan Yhdysvaltojen
liittohallituksessa suurempi sananvalta kuin _territoorioilla_
(alueilla), joihin Wyoming tähän asti on kuulunut.

[7] Tämän vuosisadan puolivälissä sovitteli eräs ameriikkalainen nainen,
Amelie Bloomer naisia varten mukavan puvun, jota keksijänsä mukaan
sanottiin "bloomerpuvuksi". Siihen kuului leveät housut, sellaiset,
joita naiset Persiassa käyttävät ja lyhyt hame. Puku sai hyvin vähä
kannatusta ja katosi pian käytännöstä.

[8] Nyt mrs Avery.

[9] "Naisten lehti".

[10] Naisten kristillinen raittius-yhdistys.

[11] "Naisen puhelava".

[12] Seuraava on kirjoitettu suullisten kertomusten ja sanomalehtien
mukaan, sillä kirjoittaja oli itse sairauden takia estetty mukana
olemasta.

[13] Mainittakoon tässä eräs pieni tapahtuma, joka sattui seuraavana
päivänä iltamassa, johon edustajat olivat kutsutut. Eräs nuori,
Washingtonin hienoimmissa piireissä kasvanut nainen, pariisilaispuvussa,
ilman hihoja ja hiukkasen vaan kangasta miehustana, lähestyi mrs
Ormiston Chantia huudahtaen: -- voi, rakas rouva, antakaa minun suudella
teitä eilisestä kauniista puheestanne! -- Mrs Chant laski kätösensä
neitosen lumivalkealle olkapäälle ja sanoi hiljaa merkitsevästi
katsahtaen: -- ei, nuori ystäväni, _en tässä puvussanne_.

[14] "Me sanomme halusta pieniä mielittelyjä toisillemme".

[15] Abolitsionisteiksi = hävittäjiksi, sanottiin niitä, jotka
harrastivat orjuuden hävittämistä.

[16] Acts of the Anti-Slavery Apostles by Parker. Pillsbury. 1883.

[17] Käydessään Illinoisissa Lovejoyn lesken ja tytärten luona,
kerrottiin kirjoittajalle uudestaan sama tapaus. Uhrin perhe eli
yksinäistä elämää pienessä aavikkokaupungissa. Varat olivat nähtävästi
hyvin pienet.

[18] Spiritistit luulevat n.s. "meediumien" eli välittäjien kautta
pääsevänsä vainajien ja henkimaailman kanssa yhteyteen.

[19] No niin.

[20] Yes ma'am = kyllä rouva. Ma'am (= madame), sanovat sivistymättömät.

[21] Pieni yliopistokaupunki likellä Bostonia.

[22] Paimentytön sunnuntai, -- Ole Bullin tekemä sävellys.

[23] Viehättävin englannin kielellä kirjoitettu elämäkerta.

[24] Neekerit käyttävät sanoista master = herra ja mistress = rouva
lyhennyksiä "massa" ja "missi" tai "missus."

[25] Kongregatsionalistit kuuluvat reformeerattuun kirkkoon, mutta ovat
jättäneet pois enimmät valtakirkon menoista.

[26] Hyvin taitava.

[27] Uudeksi Englanniksi sanotaan yhteisellä nimellä Massachusettsin,
Connecticutin, Rhode Islandin, Mainen, Vermontin ja New-Hampshiren
valtioita.

[28] Korkea-arvoinen.

[29] Sanasutkaus. Lähtee _husher_ ja _hosier_-sanojen yhtäläisyydestä.
_Husher_ on lännessä tappelusankarin nimitys; _hosier_ merkitsee
sukankutoja.

[30] Republikaani = tasavallan harrastaja, demokraatti = kansanvallan
harrastaja.

[31] Toinen voisi tehdä meidät onnellisiksi, jos toista hurmaajaa vaan
ei olisi olemassa.

[32] Science and health, with Key to the Scriptures, by Mrs M.B. Eddy.
-- Primitive Mind-Cure, by W.T. Evans. -- Christian Science Healing, by
Frances Lord.

[33] Christian Science Healing, by Frances Lord.

[34] Muutamissa oppikirjoissa kielletään ankarasti parantavaa,
"lääkäriä", sairasta koskettelemasta. Me olemme kuitenkin varmalta
taholta saaneet kuulla, että kristillisen tieteen harrastajat käyttävät
koskettamistakin parantaissaan sairaita ja viallisia. Muutamat tarttuvat
vaan parannettavansa käteen. Toiset asettavat paljaan selkänsä sairaan
selkää vasten, niin että heidän tahdonvoimansa (selkärangan ja hermojen
kautta) jakaantuisi parannettavalle.

[35] Kaliforniassa ei tapaa 1 centin rahoja.

[36] Ameriikan raittiuspuolueen, prohibitsionistien, ohjelmassa on
valtiollisen äänestys-oikeuden vaatimus naisille.

[37] Tämän, rannikkoa lähellä kulkevan vuoriston nimi on oikeimmin "the
Coast Ranges", mutta sitäkin sanotaan tavallisesti Sierra Nevadaksi.

[38] Lähetyslaaksoon.

[39] Lady = rouva, hienompi nainen, ladies = rouvat.

[40] Enimmästi tuodaan maahan kaupittavaksi 6-12 vuoden välillä olevia
tyttöjä.

[41] Tässä hän mainitsi useita pappeja ja heidän oppejaan, kuvaten
heidän elintapojansa tuiman katkerasti.

[42] Esimerkiksi mainittakoon: "Life among the mormons" ja "The mormon
prophet and his harem", kirj. E.V. Waite, Chicago 1882 y.m.

[43] Tämä lause "maa huokuu" on mormooneilla lempilauselmana ja
ehtimiseen sitä käytetään. Sitä pidetään -- voimme niin sanoa -- pyhien
tunnussanana. Minkätähden, sitä emme tunne mutta kenties siitä syystä,
että se kaikuu niin viehättävän salaperäiseltä. Kuulemassamme
saarnassakin se lausuttiin monta kertaa.

[44] "Life among the mormons."

[45] "Life among the mormons."

[46] Nämä muistiinpanot ovat tuloksena puolen vuoden ajalla tehdyistä
havainnoista, kirjoittajan oleskellessa monella eri seudulla
Yhdysvalloissa, nimittäin: Bostonin, New-Yorkin, Philadelphian,
Chicagon, Indianapolin ja San Fransiskon kaupungeissa, sekä maaseuduilla
Massachusettsin, Connecticutin, Rhode Islandin, Pensylvanian, Illinoisin
ja Kalifornian valtioissa. Kun emme voi erikseen luetella kaikkia niitä
perheitä, joiden luona oleskelimme, mainitsemme esimerkin vuoksi, että
kymmenestä perheen-emännästä yhdeksän oli naitua, kolme niistä oli
leskenä, ja oli heillä sekä täysikasvuisia että ala-ikäisiä lapsia.
Kuudesta naimisissa olevasta oli kaksi lapsetonta; neljällä oli joko
täysikasvuisia tai kouluiässä olevia lapsia. Naimattomalla oli
kasvattitytär. Seitsemän oli saanut kollege-kasvatuksen, neljä heistä
oli sen lisäksi yliopistossa suorittanut maisteritutkinnon. Kolme heistä
oli kirjailijaa ja esitelmänpitäjää; yksi oli lääkäri; yksi
koulunjohtajana; yhdellä oli kauppaliike; naimaton uhrasi koko aikansa
nais-asialle, yksi leskistä hyväntekeväisyydelle; kahdella ei ollut
kodin ulkopuolella mitään määrättyä tointa. Neljällä oli kaksi
palvelijaa, neljällä oli yksi, ja kahdella ei ollut yhtäkään. Heidän
miehistään oli kaksi liikemiestä, yksi oli kirjailija, yksi virkamies,
yksi lyseonjohtaja, kaksi maatilanomistajaa. Nämä asiat olemme
maininneet, jotta lukija jotenkin suunnilleen tietäisi, millaisiin
kotioloihin nämä havainnot perustuvat.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Uudesta Maailmasta - Hajanaisia matkakuvia Amerikasta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.