Title: Runous ja runouden muodot - Kirjoitelmia. Runoja.
Author: Godenhjelm, B. F.
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Runous ja runouden muodot - Kirjoitelmia. Runoja." ***


RUNOUS JA RUNOUDEN MUODOT

Kirjoitelmia. Runoja.


Kirj.

B. F. GODENHJELM


Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 135 osa


Painettu 1914 Raittiuskansan kirjapainossa Helsingissä.



SISÄLLYS:

 Esipuhe.
 Elämäkerta.

 Runous ja runouden muodot:
  Johdatus.

 Ensimmäinen kirja:
  Runous kuvausvoiman ja kansanhengen tuotteena.

    1. Kuvausvoima yleensä.
   II. Kuvausvoima kielen ja taruston muodostajana.
  III. Kansanrunous ja taiderunous.
   IV. Kansojen ihanteet: Itämaan kansat.
    V. Kreikkalaisten ihanne.
   VI. Roomalainen ihanne ja kristin-uskon alku.
  VII. Keskiajan ihanne.
 VIII. Runouden kehitys uudennuksen ja uskonpuhdistuksen aikakaudella.
   IX. Espanjan runous ja tekoklassillisuus Ranskassa.
    X. Saksan runous ja nykyaika.
   XI. Kansanhenki ja runous.
  XII. Kansojen vuorovaikutus.

 Toinen kirja:
  Runouden sisällys ja taidetavat.

    I. Runouden tehtävä ja kauneus.
   II. Ylevä kauneus ylimalkaan.
  III. Traagillisuus.
   IV. Koomillisuus.
    V. Taidetavat eli styylit.
   VI. Idealistinen ja karakteristinen taidetapa.
  VII. Luonto runouden aineena.
 VIII. Yksityis-ihminen runoudessa.
   IX. Yhteiskunta, historia ja tarumaailma runouden aineena.
    X. Ajatusrunous. Oikea tunnelma.

 Kolmas kirja:
  Ulkomuoto ja runouden lajit.

    I. Kuvaannollisuus.
   II. Sointuisuus.
  III. Runouden lajit.
   IV. Kertomarunous yleensä.
    V. Kertomarunouden lajit: eepos ja romaani.
   VI. Lyyrillinen runous.
  VII. Draama eli näytelmärunous.

 Kirjoitelmia:

  Mikä on suomalainen sivistys?

 Runoja:

  Suomen herääminen
  Juhlaruno
  Gezelius
  Rauhan oraita
  Syksyinen tarina
  Kaupin linna
  Myöhäinen palkinto
  Aleksanterin ja Roksanen häät
  Kuusen alla
  Elämän ehtoona
  Uskollinen
  Päivänpaistetta
  Armahan nukkuessa
  Nuoren tytön muistikirjaan
  Erin
  Murheen lapsi
  St. Justin pyhiinvaeltaja



Esipuhe.


Kun Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja Suomalainen Tiedeakatemia sekä
B.F. Godenhjelmin omaiset ovat ryhtyneet käsilläolevan teoksen "Runous
ja runouden muodot" julkaisemiseen, olemme otaksuneet täyttävämme
tekijän hiljaisen toiveen.

B.F. Godenhjelmin elämä oli uhrattu koulu-, oppikirja- ja
sanakirjatyölle. Pieni osa siitä riitti niihin harrastuksiin, jotka
kuitenkin olivat hänen ensimmäisiään ja ehkä sisimpiään --
esteettisiin. Vain kesäloman aikoina tuo ahkera koulumies ja
tunnollinen sanakirjantekijä arveli olevansa oikeutettu vetämään esiin
laatikostaan pienellä, siistillä käsialalla tiheästi kirjoitettuja
arkkeja, lueskelemaan ja korjaelemaan niitä sekä sitten jatkamaan
kirjoittamistaan toisille yhtä tarkasti taitetuille. Se teos, joka näin
hitaasti, vuosikymmenien kuluessa tehtynä, pyrki kohti valmistumistaan,
oli "Runous ja runouden muodot", yleistajuinen esitys runoutta
koskevista kysymyksistä. Ihan valmiiksi se ei ennättänyt edes siksi,
kun kuolema herpautti kirjoittajan käden. Lienee siis paikallaan lyhyt
selonteko siitä, missä suhteessa tekijä oli aikonut sitä täydentää.

"Ensimmäinen kirja" oli, kuten tunnettua, jo ennestään julkaistu v.
1885. Sitä ja myöhempiä osia lienee Godenhjelmin ollut ainakin aikomus
kielellisesti yhdenmukaistuttaa; ehkä myös oikoa mahdollisesti
vanhentuneita tiedonantoja. "Toisen kirjan" käsikirjoitus oli
tarkastettu ja hyväksytty; ainoastaan muutamiin kohtiin oli tekijä
suunnitellut lisäyksiä: 3:nnessa luvussa (Traagillisuus) hän oli
Antigonen traagillisuudesta puhuessaan ajatellut mainita myös
jonkun verran Leonteesta ("Salaminin kuninkaat"); 8:nteen lukuun
(Yksityis-ihminen runoudessa) oli aiottu esitys "psykologisesta
suunnasta" ja 9:nteen lukuun (Historialliset, yhteiskunnalliset ja
tarun-omaiset aiheet) muutamia mietteitä Ahon "Panusta". -- "Kolmas
kirja" sen sijaan jäi lopullisesti viimeistelemättä, jopa sen
"Loppukatsaus", kolmea ensi kohtaansa ja hajanaisia muistiinpanoja
lukuunottamatta, kokonaan kirjoittamatta. Ensimmäisestä luvusta
(Kuvaannollisuus) ja toisesta luvusta (Sointuisuus) puuttuu pääasiassa
tekijän esityksensä valaisemiseksi aikomia esimerkkejä, muista sitä
paitsi erinäisiä lisäksi ajateltuja kohtia, kuten m.m. esitys "runouden
lisälajeista". Niin ikään olisi tekijä halunnut tarkastaa muutamien
tiedonantojensa paikkansapitävyyttä sekä varsinkin loppulukujen
tyylillistä asua, viimein verraten eri kirjoja toisiinsa samojen asiain
toistamisia välttääkseen. "Loppukatsaus" olisi jälkeenjääneen
suunnitelman mukaan sisältänyt seuraavaa: 1) Nykyajan kirjalliset
suunnat; 2) Runouden oikea ymmärtäminen; 3) Esteettinen arvostelu; 4)
Runoilijan toimi ja asema; 5) Runouden suhde tieteeseen, uskontoon ja
siveellisyyteen (siveelliseen toimintaan); 6) Vapaan mielikuvituksen
merkitys elämässä (ihmishengen vapauttajana, ihanteellisuuden
vireillä-pitäjänä, kansojen ja ihmisten yhdistäjänä y.m.)

Muutokset, jotka teokseen on painatusta varten tehty, koskevat
pääasiassa oikeinkirjoitusta, noudattaen tekijän itsensä viimeisintä
kirjoitustapaa. Samoin on erinäisiä sanoja vaihdettu toisiin, syystä
että ne ovat olleet joko vanhentuneita tai saaneet nykykielessä toisen
merkityksen, kuten esim. mukailus = mukaelma; tunto = tunne. Suurin osa
näistä muutoksista on tietysti teoksen ensi osassa. Kieliopillisia ja
tyylillisiä korjauksia on kaiken kaikkiaan varsin harvoja. --

Pääteoksen "Runous ja runouden muodot" ohella on julkaisuun liitetty
kirjoitelma: "Mikä on suomalainen sivistys?" Se on ollut ennen
painettuna v:n 1906 "Valvojaan". Godenhjelmin kädestä tosin on ollut
kirjoitelmia useampiakin erinäisten aikakauslehtien, kuten Kirjallisen
Kuukauslehden, Virittäjän y.m., palstoilla; mutta kun ne ovat
pääasiassa kirja-arvosteluita, nyt jo toteutuneitten yritysten ja
ajatusten puolustelua y.m.s., olemme katsoneet asianmukaisimmaksi
jättää ne harrastajain varaan, jotka voivat yllämainittujen
aikakauskirjojen vanhoja vuosikertoja selailemalla niihin tutustua.

Loppuun on liitetty valikoima runoja. Niiden joukossa on vain
näytteeksi muutamia varsinaisia "laulurunoja", sillä eihän välitön
lyyrillisyys ollut Godenhjelmin tyynen, miettivän luonteen mukaista;
kuuluipa hän sitä paitsi polveen, jonka lauluinnolle kielen silloinen
kehitysaste useimmiten asetti tokeet. Pääosan muodostavat siksi n.s.
kertovaiset runot, joista useimmat on ennenkin julaistu, parhaat
suomalaisten kertomarunojen kokoelmassa: "Kertovaisia runoelmia", sekä
toiset missä milloinkin, Kansanvalistusseuran- ja Työväenkalentereissa
y.m. Ennen painamattomia ovat näitä vain "Rauhan oraita" ja
"Aleksanterin ja Roksanen häät". Viimeisinä on pari Godenhjelmin
suomennosta. -- Kaiken kaikkiaan oli jälkeenjääneissä papereissa noin
40 runon vaiheilla -- lukuunottamatta kaikenlaisia muistosäkeitä ja
Pääskysessä ja lasten kuvakirjoissa julkaistuja runoja lapsille -- sekä
käännöksiä noin kolmisenkymmentä.

Teoksen alkuun on painettu lyhyt, professori Kustavi Grotenfeltin
kirjoittama elämäkerta.

Toivossa, että olemme tehneet palveluksen ei vain B.F. Godenhjelmin
muistolle, vaan myös hänen lukuisille ystävilleen, rohkenemme täten
jättää hänen monivuotisen työnsä tulokset yleisön käsiin.

Julkaisijat.



Elämäkerta.


_Bernhard Fredrik Godenhjelmin_ nimi ei ole suomalaisen
kirjallisuuden ensimmäisiä viime vuosisadalla. Vaan ei kerro mikään
suuremmassa määrässä kuin se uupumattomasta ja jalojen ihanteiden
hengessä suoritetusta työstä. Godenhjelmin elämäntyö suomalaisen
sivistyksen vainiolla tapahtui enimmäkseen hiljaisuudessa ja silmään
pistämättä. Mutta varmaa on, että jos voitaisiin mittailla eri
henkilöiden osuutta tuon sivistyksen perustuksien laskemisessa viime
vuosisadan loppupuoliskolla, kirjallisella ja opetuksellisella alalla,
häntä ei suinkaan tulisi viimeisellä sijalla mainita. Kun Suomalaisen
Kirjallisuuden Seura on katsonut tehtäväkseen toimittaa julkisuuteen
vainajan valmiina jälkeensä jättämän suuren kirjallisen teoksen, ja
samalla koota yhteen Godenhjelmin hajallaan olevia runoja ja muutaman
muunkin kirjoitelman, on syytä lyhyesti mieleen johdattaa hänen
elämänjuoksunsa ulkopiirteitä.

Bernhard Fredrik Godenhjelm syntyi 7. p:nä maaliskuuta 1840 Pietarissa,
missä hänen isänsä, taidemaalari _Berndt Abraham Godenhjelm_,
silloin asui taidettansa harjoittamassa. Pietarissa myöskin isä oli
oppinut tuntemaan vaimonsa, _Aleksandra Fredrika Hornborgin_,
jonka kanssa v. 1832 oli mennyt naimisiin. Molemmat vanhemmat olivat
kuitenkin suomalaisia ja Suomesta kotoisin: äiti lääkärin tytär
Itä-Suomesta, isä syntyisin Mäntyharjulta, mikä pitäjä siihen aikaan
oli Godenhjelm-suvun kotipaikkana. Bernhard Fredrik oli heidän ainoa
lapsensa. On omituinen suomalaisuuden historiassa tehtävä huomio, että
useat sen hartaimmista kannattajista ensi aikoina olivat lähteneet
varsinaisen suomenkielisen kansanaineksen niin sanoakseni
rajapiireistä, useinpa olivat syntyneet tai kumminkin kauvemman aikaa
oleskelleet Suomen ulkopuolella, ja niinhän oli B.F. Godenhjelminkin
laita. Luonnollisen selityksensä tämä asianhaara saapi siitä, että
juuri siten he olivat parhaiten tulleet huomaamaan sen luonnottoman
aseman, jossa suomalainen kansallisuus omassa maassansa eli, ja niitä
vaaroja, jotka uhkasivat tämän kansallisuuden koko olemassaoloa, jos ei
siinä pian parannusta aikaan saataisi.

Godenhjelm-suku on alkuansa länsisuomalainen. Sen ensimmäinen tunnettu
kanta-isä, majuri Hannu Laurinpoika Godhe, on Kristiina kuningattaren
aikana läänitysten omistajana Satakunnassa, ja hänen poikansa Hannu
Godhe Suomen maakirjanpitäjänä ja tilusten inspehtorina Porin
kreivikunnassa. Tämän pojat, kornetti Viipurin ratsuväessä Pietari ja
Turun hovioikeuden assessori Juhana, saivat v. 1691 omista ja isoisänsä
ansioin tähden aatelisarvon nimellä Godenhjelm.

Bernhard Fredrik Godenhjelmin vanhempain olo Pietarissa oli ohimenevää
laatua. Alussa vuotta 1848 muutti perhe Helsinkiin, jossa isä tuli
opettajaksi äsken perustetun Suomen taideyhdistyksen piirustuskouluun.
Mutta jo sill'aikaa, kuin vanhemmat vielä asuivat Pietarissa, oppi
nuori Fredrik tuntemaan oikeata isänmaatansa. Tavallisesti näet perhe
lähti kesäänsä viettämään Suomeen, Kymin pitäjään, jossa asuttiin erään
tädin omistamassa Alahovin talossa likellä Kymin kirkkoa. Helsinkiin
muuton jälkeenkin oli tämä seutu perheen kesäolopaikkana, ja siellä
poika siis ensin tutustui itse suomalaiseen rahvaaseen, oppi tuntemaan
sen oloja, sen näkökantaa ja tarpeita. Isä oli hienosti sivistynyt
mies, jolla on muistettava sijansa taiteellisten harrastusten
herättämisessä maassamme, ja kodissaan Helsingissä Fredrikin oli
tilaisuus joskus nähdä useita sen ajan huomattavia henkilöitä. V. 1850
hän tuli oppilaaksi ensi luokalle Helsingin ruotsinkieliseen
yksityislyseoon ja menestyksellä suoritettuansa sen antaman oppimäärän
v. 1858 luokkansa ensimmäisenä ylioppilaaksi. Helsingin yksityislyseota
pidettiin siihen aikaan K. Backmanin johdolla jonakin edelläkävijänä
maassamme uudenaikaisten pedagogisten periaatteitten toteuttamisessa
koulun alalla, ja mahdollista on että Godenhjelm jo silloin omisti sen
mieltymyksen kasvatusopillisiin kysymyksiin, joka sitten tulee näkyviin
hänen elämänsä varrella.

Godenhjelmin nuoruudenaika sattui yhteen kansallisen heräyksemme
kanssa, eikä tämä kenestäkään saavuttanut innokkaampaa, alttiimpaa,
uhrautuvampaa työntekijää, kuin hänestä. Koko ajatteleva sivistynyt
nuoriso oli sen isänmaallisen innostuksen valtaamana, jota Lönnrotin,
Runebergin ja Snellmanin työ oli sytyttänyt. Kaikki olivat
vapaamielisiä ja kansanmielisiä, kaikki pitivät työtä kansan
kohottamiseksi ja suomen kielen hyväksi välttämättömän tarpeellisena ja
lausuivat sen ilmi innokkaissa puheissa. Vasta tehtävään ruvetessa
tulivat vaikeudet ja uhraukset esiin, ja silloin nähtiinkin, että suuri
osa äsken niin innostuneista puheenpitäjistä vetäytyi pois, vieläpä
useista tuli suomalaisuuden liikkeen kiivaita vastustajiakin. Niin ei
Godenhjelm, joka aina pysyi nuoruudenihanteillensa uskollisena.

Mitä aatteita väikkyi nuoren Fredrik Godenhjelmin mielessä, sen voi
nähdä hänen omasta myöhemmin antamastansa kuvauksesta suomenmielisessä
nuorisossa siihen aikaan vallinneesta mielialasta.[1] "Jotta Suomen
kansa saisi oikeuden elää, on sen henkisen elämän ilmaisijaksi
perustettava suomenkielinen sivistys, joka, samalla kuin se ammentaa
kansanhengen syvistä hetteistä, sulattaa itseensä parasta, mitä suurten
kansojen sivistys on tuottanut. Sivistyneen luokan tuli uudestaan
liittyä kansan enemmistöön ja siltä periä takaisin yhteinen kansallinen
kieli, saadakseen lujan pohjan sivistyspyrinnöilleen." Ja tämän
harrastuksen tarpeellisuutta ja oikeutta hän tarkemmin selittää
seuraavasti. "Tässä harrastuksessa oli kaksi puolta. Sivistyksen
tulokset oli tehtävä koko kansalle hedelmällisiksi; kaikki sen eri
kerrokset oli herätettävä yhteistyöhön ja umpisuomalainen rahvaskin oli
saatettava ajan kultuurin osallisuuteen. Sivistyksen valo oli, niinkuin
runossa päivä ja kuu, asetettava kultalatva kuusen keskimäisille
oksille, ett'ei se paistaisi ainoastaan rikkahille, riemuisille, vaan
myös vaivaisille, huoleisille. Mutta toiselta puolen sivistynyt
säätyluokka hartaasti kaipasi yhtymistä kansan pohjakerroksiin, joiden
kanssa se tunsi olevansa yhtä lihaa ja verta; tätä yhteenkuuluvaisuuden
tunnetta ei vieraskielinen sivistys eikä yhteiskunnallisen elämän
horrostila jaksanut tukehuttaa. Suomalaisuuden harrastus siis ei ollut
paljasta kielikiistaa, niinkuin joskus on väitetty, vaan uuden
sivistysmuodon luomista, se oli taistelua kansallisuuden puolesta,
mutta ei taistelua kansallisuuksien välillä."

Godenhjelmin yliopistoon tullessa olivat entiset ylioppilasmaakunnat,
joissa nuorison mielipiteet ja riennot luonnollisesti pääsivät
ilmenemään, virallisesti lakkautettuina, ja ainoastaan salaa ja
säännöttömästi kokoontuvina yhdistyksinä ne vielä jatkoivat
toimintaansa. Niinpä Godenhjelmkin ensin kaksi vuotta kuului
viipurilaisten kesken perustettuun yhdistykseen, mutta kun sittemmin
ryhdyttiin hankkeihin savo-karjalaisen yhdistyksen aikaansaamiseksi,
hän liittyi siihen. Suomen kielen käyttö oli vielä tähän aikaan itse
yliopistonuorisonkin keskuudessa sangen harvinaista. Kouluissa sitä
hyvin puutteellisesti opetettiin (esim. Helsingin yksityislyseossa oli
se vasta v. 1855 otettu vapaaehtoiseksi opetusaineeksi). Godenhjelm oli
kuitenkin siinä jo saavuttanut hyvät tiedot, m.m. matkoilla,
esimerkiksi Savossa, Mäntyharjulla, perehtyen hyvään kansankieleen;
Kymissä Alahovissa ollessaan hän tutki paikkakunnan kieltä ja pani
muistiin kielinäytteitä. Hänen vakaa päätöksensä oli alusta alkaen ei
ainoastaan vaatia, mutta omasta puolestaan myöskin panna toimeen suomen
kielen saattaminen sivistyskielen arvoon. Muutamat Godenhjelmin näiltä
ajoilta olevat päiväkirja-muistiinpanot ovat siinä suhteessa
valaisevia. V. 1859 on hän päiväkirjaa aloittanut, silloin ruotsiksi,
mutta 1862 kesällä Alahovissa hän muuttaa kielen suomeksi. Samana
syksynä hän Helsingissä rupeaa antamaan tunteja yksityisten
ylläpitämässä suomalaisessa koulussa. Tammikuussa 1863 on päiväkirjaan
merkitty: "Suomalaisuudenkin puolesta on tämä aika ollut minulle hyvin
ilahuttavainen. Minulle on onnistunut voittaa suomen kielelle muutamia
ystäviä lisään ja levittää niin paljon suomalaisuutta ympärilleni, että
saan puhua suomea melkein kaikkialla. Naisiakin olen saanut
listalleni"...[2]

V. 1862 perustettiin yliopiston nuorison kesken n.s. "Suomen ystävien
liitto", jonka jäsenet lupasivat kaikissa sopivissa tiloissa käyttää
suomen kieltä, ja jossa Godenhjelm oli innokkaimpia. Tätä liittoa
laajennettiin 1864 (perustava kokous J. Krohnin luona 10 p. helmik.)
varsinaiseksi "suomalaiseksi iltaseuraksi", johon kuului sekä naisia
että herroja ja joka kokoontui yhteisiin illanviettoihin, jolloin
luettiin suomalaista kirjallisuutta ja keskusteltiin seuran
harrastuksiin kuuluvista aineista. Ensimmäiset kokoukset pidettiin
yksityisten luona, mutta kun jäsenten lukumäärä pian oli siksi
karttunut, että se ei hankaluudetta ollut mahdollista, siirryttiin
ensin "Arkadiaan" ja sitten Kleinehn ravintolaan. Godenhjelm siinä
toimi taloudenhoitajana.

Se aika, jolloin Godenhjelmin vaikutus alkaa, oli suomalaisten
kansallisten harrastusten raskain työaika. Tosin "Saiman" herätyshuuto
oli kajahtanut jo kahtakymmentä vuotta aikaisemmin ja sytyttänyt
mieliä, ja ensimmäinen korkeampi suomenkielinen oppikoulu oli
perustettu 1858, mutta kuitenkin oli varsinaisen suomenkielisen
sivistyksen perustukset vasta nyt luotava: koulukirjoja ja
kirjallisuutta useimmilla aloilla puuttui, jopa itse se suomenkielinen
sivistynyt luokka, joka oli jatkuvan sivistystyön välttämätön
edellytys. "Korkeampi suomalainen hengenviljelys", sanoo Godenhjelm
itse, "tosin ei ollut enää paljas kuvitus Kaukomielen, mutta osittain
kuitenkin vielä piili pilvien takana, ja sieltä nuoren innon kaikella
tarmolla oli siirrettävä todellisuuden maailmaan." Godenhjelm oli
niitä, jotka uhrasivat kaikki voimansa ja koko pitkän elämänsä uutteran
työnteon tuon puutteen poistamiseksi.

Kohta yliopistoon tultuansa Godenhjelm rupesi ottamaan osaa työhön
suomalaisen kirjallisuuden elvyttämiseksi. Jo v. 1861 kohtaamme hänen
nimimerkkinsä "Mansikoita ja mustikoita" nimisen albumin 3:nnessa
vihossa. Sen jälkeen hän ahkerasti avustaa useita kirjallisia
hankkeita: albumeja, lehtiä (esim. kuvalehteä "Maiden ja merien takaa",
"Mielikki" nimistä kaksikielistä lastenlehteä) j.n.e. Kirjallisen
Kuukauslehden avustajiin hän kuului sen ensi vuosikerrasta 1866 asti,
kaksi vuotta myöhemmin tullen sen toimituksen jäseneksi.

Yliopistossa oli Godenhjelm erittäin antautunut kaunotieteen ja
kirjallisuuden, sekä vanhan klassillisen että nykyaikaisen,
tutkimiseen. Keväällä 1862 hän menestyksellä suoritti historian ja
kielitieteen kandidaattitutkinnon ja seppelöitiin maisterinvihkiäisissä
viimeisenä päivänä toukokuuta 1864 toisella kunniasijalla filosofian
maisteriksi. Pian sen jälkeen ilmaantui yliopistossa tilaisuus hakea
virkaa, joka monessa suhteessa tuntui varsin soveltuvalta Godenhjelmin
opintoihin. Saksan kielen lehtorinvirka oli tullut avoimeksi ja
Godenhjelm, joka lapsuudestaan asti oli täysin perehtynyt saksan
kieleen, päätti sitä hakea. Tämä viranasettamiskysymys herätti
aikoinaan varsin suurta huomiota. Tunnustettiin kyllä yleisesti, että
Godenhjelmilla hakijoista oli tukevin ja laajin tieteellinen pohja ja
että myöskin saksan kieleen ja kirjallisuuteen nähden hänen ansionsa
olivat suurimmat, mutta siitä huolimatta konsistorin enemmistö, 12
jäsentä, ensi sijalle asetti soittotaiteilija H. Paulin, koska hän oli
syntyperäinen saksalainen. Godenhjelm sai ensi sijalle 10 ääntä, näiden
joukossa nykyaikaisen kirjallisuuden professorin Fredrik Cygnaeuksen,
Z.J. Cleven, kasvatusopin edustajan, sekä A.E. Arppen, yliopiston
rehtorin, ja tuli 1866 virkaan nimitetyksi. Tässä ulkonaisessa
virka-asemassa hän sitten pysyi koko elinaikansa, siksikuin v. 1901
täysinpalvelleena otti siitä eron. Tunnustukseksi ansioistaan hänelle
silloin suotiin professorin arvonimi.

Bernhard Fredrik Godenhjelmin päävaikutus tuli kuitenkin
liikkumaan vielä mainitsemattomalla työmaalla -- naiskasvatuksen
edistämisessä Suomessa. V. 1867 oli hän mennyt naimisiin _Ida
Gustava Lindroosin_ (s. 1837) kanssa, joka sitä ennen oli ollut
johtajattarena omassa Fröbelin periaatteiden mukaan perustamassaan
lastenkoulussa. Godenhjelm-puolisojen yhteinen harrastus kääntyi nyt
suomenkielisen naiskasvatuksen aikaansaamiseen. Heidän ansiostaan
etupäässä Helsingin "Suomalainen tyttökoulu" v. 1869 yksityisten
kustantamana perustettiin, he tulivat molemmat koulun opettajiksi,
ottivat sen hoidon omaksi asiaksensa eivätkä kantaneet mitään palkkaa
työstänsä. Siihen aikaan ei valtio vielä ylläpitänyt ainoatakaan
suomenkielistä tyttökoulua, ja ne pari tällaista koulua, joita
maaseudulla löytyi, olivat pieniä ja vähäluokkaisia. Vasta Helsingin
Suomalaisen tyttökoulun perustamisella sai siis Suomen pääkaupunki
suomenkielisen oppilaitoksen tyttöjen kasvatusta varten, mutta samalla
se myöskin oli ensimmäinen senlaatuinen koulu koko maassa. Sen
oppijakso määrättiin näet seitsenvuotiseksi, niinkuin Helsingin
ruotsinkielisessä tyttökoulussa, ja sen tarkoitus oli "suomen kielellä
toimittaa oppilaillensa kaikki ne tiedot, jotka kuuluvat ajanmukaiseen
korkeampaan naissivistykseen". Vasta v:sta 1873 sai koulu, aluksi
sangen niukan, valtioavun ja 1886 se vihdoinkin otettiin kokonaan
valtion haltuun.

Täydellinenkään tyttökoulu ei kuitenkaan vielä tyydyttänyt niitä
vaatimuksia, jotka korkeampaan naiskasvatukseen olivat pantavat aikana,
jolloin naisten osanotto yleisiin yhteiskunnallisiin toimiin kävi yhä
tavallisemmaksi ja tarpeellisemmaksi. Ne nuoret naiset, jotka
päätettyänsä oppijakson tyttökoulussa olisivat tahtoneet jatkaa
opintojaan, joko pyrkiäksensä opettajattariksi suomenkielisiin
kouluihin tai korkeamman yleisen sivistyksen saamiseksi, eivät olleet
siihen tilaisuudessa. Tämän epäkohdan poistamiseksi päättivät
Suomalaisen Tyttökoulun perustajat -- sittenkuin parina vuonna oli
koetettu puutetta poistaa satunnaisesti naisille toimeenpannuilla
luentokursseilla, jotka muodostivat n.s. nais-akatemian siihen liittää
"Jatko-opiston" "opettajattarien valmistusta ja yleistä naissivistystä
varten". Sittenkuin lupa siihen oli saatu ja opistolle kahdeksi
vuodeksi määrätty 1,000 markan suuruinen vuotuinen valtioapu, avattiin
se juhlallisesti 5 p. syysk. 1881. Godenhjelm tuli Jatko-opistossa
suomen kielen ynnä ainekirjoituksen ja saksan kielen opettajaksi,
johtokunnan jäseneksi, ja liioittelematta voidaan sanoa hänen tulleen
koko opiston sieluksi. Sillä Godenhjelmin persoonallisuus painoi
leimansa koko tämän uuden opetuslaitoksen niin ulkonaiseen
järjestykseen, joka alusta alkaen oli hänen suunnittelemansa, kuin
sisälliseen henkeen. Se kuvaa siten hyvin Godenhjelmin pedagogista
kantaa ja yleisiä periaatteita.

Jatko-opistoa järjestettäessä ei ollut mitään varsinaista esikuvaa.
Pohjaksi pantiin oppiaineiden vapaa valinta ja työn keskittyminen
muutamiin pääaineihin. Nuorison itsenäisen toimintakyvyn kehittämistä
pidettiin tärkeimpänä päämääränä. Pakollisia aineita olivat ainoastaan
äidinkieli ja sielutiede ynnä kasvatusoppi opettajiksi aikoville,
muuten oli aineiden valinta täysin vapaa. Nuorten henkiselle
kehitykselle, sanoo Godenhjelm itse, on epäilemättä tällainen
tietomäärän keskitys suuremmaksi hyödyksi kuin monta ainetta käsittävä
lukuohjelma, jonka kaikkiin aineihin ei ehditä tarpeeksi syventyä.
Tarkoitus siis, samoin kuin yliopistollisissa luvuissa, ei ole
ainoastaan antaa oppilaille vissin tietomäärää, vaan myöskin luoda
heissä halua ja kykyä itsenäisesti jatkaa lukujansa.

Jatko-opistolle omisti Godenhjelm sitten parhaimmat voimansa 24 vuoden
aikana, siksikuin v. 1905 vanhuksena ja terveytensä heiketessä otti
toimestansa eron. Kodikas, kansallinen ja ihanteihin tähtäävä oli
Jatko-opistossa vallitseva henki. Siinä, syrjässä ja hiljaisuudessa,
tapahtui tärkeä elämäntyö, joka oli kätkettynä useimmilta niiltä, jotka
eivät itse siihen työpiiriin kuuluneet. Mutta se kantoi tulevaisuuteen.
Se oli työ aikakautemme yhden tärkeimmän kysymyksen, naisvapautuksen,
hyväksi, Suomen naisen henkisen ja yhteiskunnallisen aseman
kohottamiseksi. Lehtori Godenhjelm tosin, sanoo eräs naiskirjoittaja,
ei koskaan ole kuulunut niiden joukkoon, jotka ovat astuneet
julkisuuteen mahtavilla sanoilla vaatimaan vapautta ja oikeutta
naisille; mutta kuitenkin hän on ensimmäisiä ja etummaisia
naisvapautuksen aatteen toteuttajia meidän maassa.

Harvinaisessa määrässä onnistui Godenhjelmin voittaa oppilasten mielet
ja saada heidät kiintymään "Jatko-opistoon". Se tuli heille rakkaaksi
kodiksi, missä mielellään viihtyivät ja josta kaipauksella erosivat.
Paraana todistuksena siitä ovat ne lukuisat kiitollisuuden ilmaisut,
jotka eri tilaisuuksissa tulivat hänen osaksensa oppilasten puolelta.
Vuosipäiväksensä Jatko-opiston konventti päätti ottaa Godenhjelmin
syntymäpäivän, maaliskuun 7. päivän, joka siten opiston piirissä tuli
oikeaksi Godenhjelmin juhlaksi. Oppilasten lausunnoissa huomautetaan
yhä erittäinkin sitä syvää, häviämätöntä persoonallista vaikutusta,
mikä hänellä oli oppilaihinsa, ja mikä heihin istutti rakkautta
isänmaahan ja uskoa jaloihin aatteihin, jotka vievät ihmiskunnan
eteenpäin, valoa ja vapautta kohti. Yksi entisistä oppilaista
Godenhjelmille hänen täyttäessään 60 vuotta omistetussa runopukuisessa
onnentoivotuksessaan sanoo, että hänessä "kuva Kristuksen kauniisti
kajastaa" ja vakuuttaa oppilasten puolesta että sadoista sydämmistä:

    "jos liki on ne tahi kaukosalla,
    ne Sua siunaa valotuntehin,
    ja onnen aikana ja surun alla
    ne muistaa Sua mielin lämpimin."

Maamme julkiseen elämään Godenhjelm tuli ottamaan osaa valtiopäivillä
1867-1885 sukunsa edustajana ritaristossa ja aatelissa, kuuluen sen
pieneen suomenmieliseen vähemmistöön. Ensi kerralla hän pysyy enimmiten
syrjässä, mutta v:sta 1872 alkaen hän verraten usein kansallisten
rientojen puolesta esiintyy säädyssään, vaikka hänen lausuntonsa
tavallisesti kaikuvat kuuroille korville. Näillä valtiopäivillä hän oli
esittänyt anomuksen postinhoitajain palkkion poistamisesta tai
tasoittamisesta sanomalehtien jakamisesta, jotta niiden tilausta
kansalle helpotettaisiin. Keskusteluissa hän esim. puolusti
erityisiin toimiin ryhtymistä kansakouluopettajain valmistamiseksi
kreikanuskoisille karjalaisille, huomauttaen tämän asian suuresta
kansallisesta merkityksestä. Senaikuisesta kouluhallituksesta ja
koulupolitiikasta keskusteltaessa hän antoi sangen ankaran lausunnon,
minkä maamarsalkka keskeytti. Hän lausui m.m., että koulualalla oli
toimittu aivan toisin kuin kansa olisi toivonut, oli koetettu luoda
jotain kastilaitosta, perustamalla ruotsinkielisiä kouluja
suomenkielisiin paikkakuntiin, korottamalla lukukausmaksuja y.m.s.;
erittäin olivat muutamat kouluhallituksen jäsenet ilmaisseet
mielipiteitä, joiden vastineita löytääksensä täytyi mennä keskiajan
hämärimpään ajanjaksoon. Seuraavilla valtiopäivillä (1877-78) hän vielä
useammin käytti puhevuoroa: suomalaisten koulujen puolustukseksi;
naisopetuksen kohottamisen puolesta; määrärahan myöntämiseksi
suomalaiselle kansallisteatterille; kansakouluopettajain
palkankorotuksen puolesta; kirjailijain oikeudesta teoksiinsa;
laajennetun uskonnonvapauden hyväksi. Suomen kielen laillisista
oikeuksista keskusteltaessa maamarsalkka taasen häntä keskeytti, kun
oli lausunnossaan käyttänyt sanoja "absurdt" ja "orimligt" ("mieletön"
ja "mahdoton"). Asevelvollisuus-asiassa Godenhjelm, niinkuin kaikki
suomenmieliset, puolusti sen toimeenpanemista. Hän lausui silloin m.m.:
"Jos tahtoo nauttia jotain etua, pitää myös alistua niihin
velvollisuuksiin, jotka siihen liittyvät. Jos tahdomme nauttia
itsenäisen valtiojärjestyksen ja kansallisen olemuksen etuja, emme saa
kammoa niitä taakkoja, joita niiden puolustus tuottaa." Hän oli kyllä
valmis tunnustamaan asevelvollisuuden tuovan mukanaan erinäisiä
vaikeuksiakin, mutta luotti sittenkin kansamme siveelliseen voimaan ja
siihen, että puheenaoleva asia on oleva kansallemme hyödyksi sekä
valtiollisessa että sosiaalisessakin suhteessa.

Valtiopäivillä 1882 hän samoin ahkerasti lausui mielipiteensä
kansallisista ja pedagogisista kysymyksistä: suomen ja ruotsin kielten
virallisesta asemasta, paikalliskielen käyttämistä puolustaen;
suomalaisen virkakielen edistämisestä; uusien suomenkielisten
tyttökoulujen perustamisesta ja kannattamisesta; kansakouluopettajain
eläkkeistä j.n.e. Kouluopetuksen yleisestä järjestämisestä
keskusteltaessa, hän kannatti klassillista opetusta, muun muassa
lausuen: "Vihdoin voidaan syystä kysyä: onko oikein ja viisasta meidän
maassa järjestää koululaitos aivan toiselle pohjalle, kuin melkein koko
muussa sivistyneessä Euroopassa. On monta kertaa, jolloin ei mitään
syytä ole ollut, sanottu että esim. nykyajan kansalliset riennot
vieroittaisivat meitä niistä sivistysvirtauksista, jotka käyvät muussa
Euroopassa. Tämä ei ole totta. Kansallinen sivistys ei sitä tee, vaan
pikemmin liittää meidän maamme ihmiskunnan yhteiseen sivistykseen.
Mutta jos me rakennamme koko oppineen sivistyksemme toiselle pohjalle,
kuin millä se muualla Euroopassa seisoo, tulee sivistyksemme yhä
vieraammaksi muussa Euroopassa liikkuville ajatussuunnille." Th. Reinin
näillä valtiopäivillä tekemää anomusta, että säädyt saisivat oikeuden
joka valtiopäivillä asettaa valiokunnan tarkastamaan senaatinjäsenten
lausuntoja senaatissa ja virantoimitusta, hän lämpimästi puolusti. --
Seuraavilla valtiopäivillä 1885 hän harvemmin esiintyi, yleensä
samantapaisissa kysymyksissä. Erikseen mainittakoon hänen lausuntonsa
naidun vaimon oikeudesta hallita ansaitsemaansa ja pesän yhteistä
omaisuutta, jolloin hän huomautti miten muuttuneet oikeuskäsitykset ja
olot välttämättömästi vaativat entisten, jo vanhentuneiden määräysten
oikaisemista.

Bernhard Fredrik Godenhjelmin luonne oli vakaa ja tyyni -- siitä kai
hän oli saanut sen liikanimen "Siivo", jolla häntä aikoinaan
toveripiireissä nimitettiin. Mutta tuon rauhallisen kuoren alla hehkui
leimuava sydän, niinkuin hän itse eräässä nuoruudenrunoelmassaan on
laulanut:

    "Leimuaako ainoasti tässä minun rinnassain
    sua kohtaan rakkauden liekki, Suomi armahain?
    Eikö muuallakin voita voimas vastustamaton,
    saata kunniasi tähden voittoisahan voitteloon?"

Ja tämä rakkauden liekki ei vain leimahtanut ja sammunut, vaan se pysyi
lämmittävänä ja vaikuttavana voimana koko hänen elinikänsä. Horjumatta,
omaa etuaan katsomatta hän seisoi taistelussa kansallisten aatteiden,
nuoruudenrakkautensa, ja kaiken hyvän ja jalon puolesta elämänsä
ehtooseen saakka. Siinä hän ei tinkimistä tai löyhää väistymistä
tiennyt. Toinen pääpiirre Godenhjelmin luonteessa oli hänen
vaatimattomuutensa. Hän ei itsellensä pyytänyt etua eikä kunniaa, kun
hänellä vain omassa mielessään oli se tyydytys, minkä tieto
suoritetusta velvollisuudesta antaa.

Samalla Godenhjelmin katsantokanta oli valistunut ja vapaa kaikesta
ahdasmielisyydestä. Hän ei tuominnut eikä peljännyt uusia aatteita,
päinvastoin hän aina oli valmis niitä omistamaan ja kannattamaan,
milloin hän ne ennakkoluulottoman tarkastuksen jälkeen havaitsi
tosiksi ja jaloiksi. Hän oli periaatteen mies, mutta antoi arvoa
muidenkin vakaumukselle. Hänen suomalainen isänmaanrakkautensakin,
niin lämmin, niin voimakas kun olikin, ei koskaan tullut sokeaksi
kansallisuudenkiihkoksi. Sen esti jo hänen hyvänsuopa ja
ihmisystävällinen mielensä, joka aina ihmisessä ensi sijassa näki sen,
mikä kussakin oli hyvää, ja tahtoi olla jokaiselle avuksi. Mutta sen
ohessa hänen avoin mielensä suosi ja rakasti vapautta ja arveli
ihmiskunnan edistyksen lopulta varmimmin ja pysyväisimmin tapahtuvan
sitä tietä.

Godenhjelmin lujamielinen ja itsenäinen luonne tuli myös näkyviin
silloin kuin venäläistyttämishankkeiden maassamme alkaessa vuosisadan
vaihteessa suomenmielisten keskuudessa tapahtui hajaannus selvän
vastarinnan kannalle asettuvan ja keskusteluihin taipuvan suunnan
välillä. Godenhjelm liittyi silloin hetkeäkään epäilemättä n.s.
perustuslaillisiin, huolimatta siitä että tämä aseman valitseminen
aikaansai häiriötä useihin vanhoihin ja hänelle kallisarvoisiin
ystävyydensuhteihin. Oikeus lopulta voittaa ja "rehellisyys maan
perii", se oli hänen järkkymätön vakaumuksensa ja sen mukaan hän eli.
Siinä hänen elämänkatsomuksensa aina oli optimistinen ja luotti
synkkinä päivinäkin valoisampaan tulevaisuuteen.

On nyt luotava lyhyt silmäys Godenhjelmin toimintaan suomalaisen
kirjallisuuden vainiolla.

On jo tullut mainituksi hänen ensimmäiset kirjalliset harrastuksensa
sen jälkeen kuin oli yliopistoon tullut. Vuosina 1868-80 hän kuului
"Kirjallisen Kuukauslehden" toimitukseen ja kirjoitti siihen esityksiä
ja arvosteluja erittäinkin kaunokirjallisista ja kieliopillisista
aineista. Siinä julkaistuista kirjoituksista mainittakoon tässä
esimerkiksi _Suomen kansalliset olot ulkomaalla kuvattuina_
(1870), _Kreikkalaisen teaterin synnystä_ (1873), _Suomalaista
kielitutkintoa_ (1876). Samaan aikaan hän kuului siihen nuorten
kirjailijain piiriin, joka valmisti suomennoksen "Vänrikki Stoolin
tarinoista" (ilmestyi vv. 1867-77). Työ suoritettiin suurella huolella
ja suomen runokielen senaikuiseen kehitykseen nähden varsin etevällä
tavalla. Alkuperäisiä runojansa hän tuollointällöin julkaisi eri
albumeissa ja juhlajulkaisuissa, mutta mitään yhtenäistä kokoelmaa
niistä ei hänen eläessään ilmestynyt.

Jo ennen tultuansa saksan kielen opetuksen edustajaksi
korkeakoulussamme oli Godenhjelm ryhtynyt valmistamaan
_Saksalais-suomalaista sanakirjaansa_, ensimmäistä laajahkoa
sanakirjaa yhdestä suuresta nykyajan sivistyskielestä suomeksi. Tämä
aikaansa nähden erinomainen sanakirja ilmestyi 1873 Suomalaisen
Kirjallisuuden Seuran toimituksien joukossa ja oli pitkät ajat
suomalaisille tärkeimpänä siltana pyrittäessä uudenaikaisen korkeimman
sivistyksen osallisuuteen. Kun teos oli loppuun myyty, ryhtyi hän
uutta, laajennettua ja parannettua laitosta siitä valmistamaan, mutta
työn edistymistä muut toimet vaikeuttivat, joten ainoastaan edellinen
puolisko valmistui hänen eläessään, sekin vasta v. 1906.

Tämän rinnalla Godenhjelm oli jatkanut esteettisiä ja
kirjallishistoriallisia tutkimuksiaan, sekä yleisen
maailmankirjallisuuden alalta että nimenomaan suomalaisen
kirjallisuuden historiasta. Tuloksena tästä harrastuksesta oli v. 1884
painettu _Oppikirja suomalaisen kirjallisuuden historiassa_, jota
sitten on tullut useita uusia painoksia. Kirja on ilmestynyt
englanniksikin, British Museumin kirjastonhoitajan E.D. Butlerin
kääntämänä. Laajasti suunniteltu yleis-esteettinen teos, jossa
Godenhjelm esittää mielenkiintoisella tavalla kantaansa runouden ja
kirjallisuuden arvostelusta, on _Runous ja runouden muodot_, jonka
ensimmäinen osa "Runous kuvausvoiman ja kansanhengen tuotteena"
ilmestyi v. 1885 ja jonka loppupuoli, "Runouden sisällyksen ja
taidetavat" sekä "Ulkomuodon ja runouden lajit" käsittävä, melkein
valmiiksi saatettuna, nyt vasta tekijänsä kuoleman jälkeen,
kolmenkymmenen vuoden mentyä, annetaan yleisön käsiin. Tähän
viivytykseen voi kyllä osaksi olla syynä vainajan monet muut työt,
mutta varmaankin myös suureksi osaksi se kylmäkiskoisuus, joka
yleisömme puolelta tulee vakavan tieteellisen kirjallisuuden osaksi ja
siitä johtuva vaikeus saada sentapaiset teokset kustannetuiksi ja
painetuiksi. Tekijän jalo, ihanteellinen katsantotapa kuultaa tässä
teoksessa kaikkialla esityksen läpi. Kirjoittaja valaisee esitystään
lukuisilla esimerkeillä kirjallisuudesta, tehden sen siten
havainnolliseksi ja viehättäväksi ja samalla selventäen esitettyjä
mielipiteitä ja puheena olevia runoteoksia. Mutta teos ei ilmestyessään
saanut osakseen sitä huomiota, minkä kyllä olisi ansainnut.
Lyhyemmin Godenhjelm esitti samoja asioita opetuksessa käytetyissä
oppikirjoissaan _Lyhyt runousoppi_ ja _Runous-opin pääkohdat
kouluja varten_, joiden molempain ensimmäiset painokset ilmestyivät
1891 ja joita sittemmin on useat kerrat uudestaan painettu.

Viimeisinä elinvuosinaan Godenhjelm kirjoitteli seikkaperäistä esitystä
siitä hänelle rakkaaksi käyneestä työstä, joka naissivistyksen hyväksi
hänen johdollaan oli suoritettu Helsingin suomalaisessa tyttökoulussa
ja jatko-opistossa, ja kirja ennättikin valmistua ja ilmestyä ennen
hänen kuolemaansa vuoden alussa 1912 nimellä _Suomalaisen
naissivistyksen työmailta_.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran puolesta Godenhjelm 1877-78 toimitti
painoon ensimmäisen kokonaispainoksen Aleksis Kiven "Valittuja teoksia".
Kirjoituksia ja kirjallisuusarvosteluja hän yhä silloin tällöin
julkaisi, esim. Jatko-opiston Tellervo-nimisessä albumissa ja
Valvojassa. Edellisessä on painettu _Silmäys runouden nais-ihanteisiin_
(1891), Valvojasta mainittakoon kirjoitukset _Naissivistys ja
nais-opistot_ (1883), _Tyttökoulu-kysymyksestä_ (1884), _Mikä on
suomalainen sivistys_ (1906) ja vastaus kysymykseen _Kansallisuuden ja
ihmisyyden_ suhteesta toisiinsa (1905).

Viimeksimainitusta kirjoituksesta pantakoon tähän pari otetta, jotka
ovat omansa Godenhjelmin elämänkatsomusta valaisemaan. "Väärin on
asettaa kansallisuutta ja ihmisyyttä vastakohdiksi toisilleen. Eri
aikoina toinen tai toinen näistä aatteista on hallinnut sivistyselämää;
mutta vasta toisiinsa liittyneinä ne täysin voimin edistävät henkistä
kehitystä. Ihmisyys on kuin valo, joka historian särmiössä jakaantuu
kansallisuuksien eri väreihin. Elon lämpimyyttä olisi maailma vailla,
jos kaikki esineet vain ilmaantuisivat valkoisina, yksivärisinä
jakamattoman valovirran heijastuksessa... Mutta huomaa: koko tämä
värikäs loiste johtuu jakaumattoman auringonvalon kirkkaudesta; niin
kansallisuudetkin täyttävät tehtävänsä vain siinä määrässä kuin
itsessään kuvastavat ihmisyyden aatetta." Kirjoittaja tämän jälkeen
esittää miten kumpikin, yksipuolisesti kehitettynä, johtaa väärin;
ainoastaan humaanisuuden pohjalla on ristiriidan syntyminen
vältettävissä ja ihmisyyden ja kansallisuuden aatteet vaikuttavat
toistensa rinnalla ihmiskunnan onneksi.

Bernhard Fredrik Godenhjelm kuoli Helsingissä 30 p. syysk. 1912 ja
yhdeksän kuukautta myöhemmin 25 p. kesäk. 1913 seurasi häntä hänen
elämäntoverinsa hyvinä ja pahoina päivinä Ida Gustava Godenhjelm. Omia
lapsia heillä ei ollut, mutta suuri osa Suomen sivistyneestä
naisnuorisosta oli monen vuosikymmenen aikana heidän luonansa löytänyt
uuden kodin.

Testamentissaan vainajat määräsivät suuren osan omaisuudestaan
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran, Suomalaisen Tiedeakatemian ja
Helsingin Suomalaisen Jatko-opiston hyväksi.



RUNOUS JA RUNOUDEN MUODOT

Johdatus.


Keskellä maailman vaihtelevia ilmiöitä on ihmishengellä ainainen halu
niiden takana nähdä jotain pysyväistä, korkeampaa, niissä huomata
jotain järjellistä tarkoitusta, joka ne kokonaisuudeksi yhdistää.
Vieripä ajatusten virta, miten vieri, siinä kohden kaikki ajat,
melkeinpä kaikki eri katsantotavatkin ovat yksimieliset. Ihastuksella
näki Kreikkalainen maailmassa kosmon, ihanan taideteoksen ja
sopusointuisuuden kuvan; kristillinen uskonoppi nimittää tätä ikuista
järjestystä Jumalan hengeksi, Korkeimman kaitsennoksi, ja uuden ajan
filosofiassa se on siveellinen maailmanjärjestys. Nykyaikana kyllä
toiselta puolen aineellinen ajatustapa, toiselta puolen hengellinen tai
filosofinen pessimismi koettaa ilmiöin maailmalta riistää sen
aatteellista pohjaa. Mutta tarpeeton on kuitenkin säestää tuota
tavallista virttä ajan turmeluksesta ja aineellisuudesta; sillä
ihmiskunnan edistyminen ei katkea satunnaisten harhausten tähden, eikä
sellaisia mielipiteitä, jos ne jonkun aikaa villitsevätkin ihmisten
mieltä, sovi pitää muuna kuin haihtuvana väliasteena ihmiskunnan
henkisessä edistymisessä. Ne eivät voi menestyä, koska ne hävittäisivät
ihmishengen jaloimpain pyrintöjen juuret, joiden puutteessa koko sen
elämäkin surkastuisi ja peräti riutuisi. Ilman aatteellista
katsantotapaa olisi siveellinen toiminta mahdoton; tiede, taide,
uskonto eivät täyttäisi oikeata tarkoitustansa.

Sitä mielipidettä vastaan, että tämä maailma muka on tyhjä, kiiltävä
kuori ilman sisusta, onnistumaton sattumuksen luoma ilman
tarkoituksetta, on runouden ja ylimalkain taiteen olemassa-olo
voimallisin vastalause. Sillä kaikkialla, missä taide on pysynyt
terveenä ja luonnollisena, on se pyytänyt toteuttaa jotakin ihannetta,
valiten värejänsä olevaisuudesta ja ottaen sen esikuvaksensa, sekä
niinmuodoin tunnustaen ihanteen ja todellisuuden sisällisen yhteyden.
Se on vielä vakavampi ideaalisuuden kannattaja kuin itse uskonto, joka
usein kyllä on horjahtanut synkimpään pessimismiin. Tiedekkin saattaa
väliin poiketa ihanteellisesta maailmankatsomuksesta, koettaen johonkin
erityiseen suuntaan yksipuolisesti laventaa tietämisen alaa; vaan se
pysyy silloinkin vielä tieteenä. Mutta jos taide joskus eksyy tuohon
surkeuteen, ei se tee mieleen sitä ylentävää ja vapauttavaa vaikutusta,
jota taiteelta vaaditaan, eikä siis olekkaan oikeata taidetta.

Arvaan kyllä, mitä näitä ajatuksiani vastaan väitetään. Että taide
etsii jotakin ihannetta -- niin sanottanee -- että se tästä matoisesta
maailmasta pyrkii johonkin parempaan, täydellisempään, sehän juuri
todistaakin olevaisuuden ääretöntä puuttuvaisuutta. Mutta ihanteensa,
sen täydellisyyden kuvan, jota se tavoittaa, luopi taide kaikesta siitä
kauneudesta ja ylevyydestä, minkä se todellisuudessa havaitsee, ja
juuri jaloimmassa runoudessa, niinkuin Homerossa, Kalevalassa,
Shakespeare'ssä, näemme todellisuuden pukeuvan mitä ihanimpaan
aatteellisuuden verhoon. Taide ei voisi olevaisuutta kirkastaa, ellei
olevaisuudessa olisi mitään kirkastettavaa, samaten kuin kaikki tieteen
tutkimus olisi turhaa, ellei mitään järjellisyyttä löytyisi.

Järjellisyys on iäti pysyvä; se on jumaluuden ilmestys maailmassa,
maailman varsinainen todellisuus; sillä Jumalassa on ne ideat eli
aatteet, joiden toteutuminen muodostaa olevaisuuden. Oikeastaan
_idea_ merkitsee perimuotoa, perikuvaa, ja -- kuvaannollisesti
puhuen -- olevaisuus on ikäänkuin heijastus tai mukaelma Jumalan
olennosta. Vaan eivätpä ideat ole ulkopuolella ilmiöin maailmaa,
heittäen siihen ainoastaan kajastuksensa; vaan nuo ikuiset perimuodot
ovat vasta ilmiöissä ja ilmiöin kautta olemassa. Ne ovat jumaluuden
ajatuksia ja olomuotoja; sillä jokainen Jumalan ajatus on toimintaa,
luomista; ihmishenki ja koko olevaisuus ovat hänen olentonsa yhä
jatkaantuvaa kehittymistä, jossa hänen henkensä ilmestyy, niinkuin
runoilijan henki elää hänen runomuksissaan, tai käyttääkseni toista
vertausta, ihmisen varsinainen olento on kaikessa, mitä hän tuntee,
ajattelee, tahtoo ja toimittaa. Oivallisesti tähän käsitykseen soveltuu
sana _aate_, jolla "idea" on suomennettu. Aatteet siis ovat
maailmassa toteutuva, iäti pysyvä järjellisyys. -- Mutta koska
ihmishenkikin on jumaluuden ilmausta, asuu ihmisessäkin käsitys tästä
järjellisyydestä; hän tajuaa nuo maailmaa kannattavat aatteet, jotka
ovat hänen siveellisen toimintansa, hänen tuntemisensa ja tietämisensä
järjellinen sisällys. Aate on niinmuodoin jumaluuden ja yksityishengen
välittäjä: aatteessa tämä oivaltaa jumaluuden ja tuntee yhteytensä sen
hengen kanssa, joka täyttää maailman kokonaisuuden.

Olevaisuuden eli reaalisen maailman tunnusmerkki on moninaisuus.
Jumaluuden ääretön runsaus ei voi maailmassa ilmaantua muulla tavoin
kuin lukemattomissa erityisissä voimissa ja äärevissä olennoissa,
joiden alinomainen vaihteleminen ja keskinäinen taistelu on
järjellisyyden toteutumisen välttämätön ehto. Tästä syntyy monenlaista
ristiriitaisuutta, niin että aate luonnossa ja ihmiselämässä ei voi
esiintyä täydellisenä, vaan sattumus hämmentää sen puhtautta. Sattumus
on aatteen vastakohta; sillä, mikä ei ole aatteenmukaista, on
satunnaista, katoavaista. Mutta kaiken ristiriitaisuuden ohessa aatteen
voima pysyy vireillä; jos emme joka hetki ja jokaisessa kohdassa sitä
selvästi havaitsekkaan, meidän kumminkin täytyy ajatella, että maailman
kokonaisuus muodostaa sopusoinnun, johon kaikki nuo hajanaiset
epäsoinnut sulavat yhteen, s.o. että aate yhä on toteumassa ja vihdoin
täydellisesti toteuukin maailman kokonaisuudessa. Se on ikäänkuin
suuren suuri näytelmä, josta saamme nähdä vaan vähäisen osan, tuskin
pari pientä kohtausta, kenties juuri ne, joissa selkkaukset ovat
pahimmallaan; mutta jos se alusta loppuun kehittyisi silmiemme edessä,
huomaisimme kaikkien vastariitojen selviävän mitä jaloimpaan sovintoon
emmekä voisi olla ihastumatta sen verrattomaan kauneuteen ja
sopusuhtaisuuteen.

Aatteelliset pyrinnöt eli aatteen välittämä yhteys alkuhengen,
jumaluuden, kanssa on ihmiskunnan henkisen elämän tarkoitus. Tätä
yhteyttä pidetään voimassa monella eri tavalla, monessa eri piirissä.
Aate toteutuu käytöllisesti, ihmisen vapaan tahdon kautta,
_siveytenä_ perheessä, yhteiskunnassa ja valtiossa. Tässä piirissä
on aate siveellinen tehtävä ja siveellinen järjestys ilmestyy toiminnan
ja taistelun tuotteena. Mutta niinkuin yksityisihmisen olento
osoitaikse paitsi tahdossa ja toiminnassa myös tunnossa ja
ajattelemisessa, samoin ihmiskunnankin elämässä käytöllisen piirin
rinnalla on toinen teoreetinen, puhtaasti henkinen, jossa ihminen
kohoaa välittömään yhteyteen aatteen kanssa _uskonnon, taiteen ja
tieteen_ alalla. Siellä ei ole aate olevaisuuden jylhästä maasta
vasta korjattava hedelmä, vaan tarjoutuu ihmishengelle eheänä,
häiriintymättömänä. Mutta molemmat piirit, käytöllinen ja teoreetinen,
ovat toistensa täytteenä sekä alinomaisessa vaihevaikutuksessa,
niinkuin myös uskonto, taide ja tiede keskenänsä.

Eroitus viimeksi-mainittujen välillä johtuu siitä eri tavasta, jolla
ihmishenki voi tajuta jumalallista olentoa. Ihminen oppii sitä
tuntemaan joko omassa itsessään tai objektiivisessa maailmassa.
Edellisessä tapauksessa hän aivan välittömästi, ikäänkuin sisällisen
ilmestyksen kautta, havaitsee tunnossansa sitä jumalallista voimaa,
joka maailman täyttää, ja pyrkii erityishenkilönä suoranaiseen
yhteyteen Jumalan kanssa, antautuen luottamuksella hänen turviinsa.
Tämä on _uskonnon_ kanta. Uskonto katsoo pääasiallisesti Jumalaa
ja yksityis-ihmistä sekä näiden keskinäistä suhdetta; kaikki
väli-asteet, indiviidin ulkopuolella ilmaantuvat jumalalliset aatteet ja
se osa ihmisen sielu-elämästä, joka tarkoittaa objektiivista maailmaa,
ovat sille verrattain arvottomia ja otetaan lukuun ainoastaan siinä
määrässä, kuin ne vahvistavat ihmisen uskonnollista vakuutusta. Uskonto
on siis paraasta päästä tunnossa: vaan tunnon hämäryys vaatii sekä
mielikuvituksen että järjen tukea. Edellinen rakentaa sille mytologian
kirjavan taikalinnan ja jälkimäisen avulla koettaa ihminen
ajatuksissaan järjestää tunnon ja mielikuvituksen kutomaa
maailmankatsomusta; vaan mitä enemmin uskonto edistyy, mitä
henkisemmäksi se muuttuu, sitä enemmin se luopuu mytologisesta
verhostaan ja pyytää ajattelemisen johdolla muodostaa sisällystänsä.
Mutta koska tunne on myöskin tahdon ja siveellisen toiminnan
perustuksena, voipi uskonto koskea siveydenkin alaan, kun siveellinen
toiminta käsitetään Jumalan tahdon täyttämiseksi, s.o. velvollisuudeksi
Jumalaa kohtaan.

Mutta ihminen saattaa toisellakin tavalla etsiä yhteyttä jumaluuden
kanssa. Hän näkee jumalallisen hengen ilmaukset kaikkialla luonnossa ja
historiassa sekä tuntee omassa itsessään voimia, jotka -- nekin
jumalallista alkuperää -- kehoittavat häntä aaltona yhtymään tuohon
kuohuvaan elämän virtaan. Hän pääsee jumalallisen elämänrunsauden
osallisuuteen, kun toiminnallaan edistää aatteiden voittoa maailmassa
-- s.o. siveyden alalla, josta jo ylempänä puhuttiin, -- taikka jos
ajatuksissaan ja mielteissään asettaa ne ylevinä ja puhtaina henkisen
silmänsä eteen, joko käsittämällä maailmassa vallitsevaa järjellistä
johdonmukaisuutta tai kuvausvoiman avulla esittämällä aatteiden ikuista
valtaa. Aatteiden tajuaminen ajatuksen tai kuvausvoiman kautta perustaa
tieteen ja taiteen.

_Tiede_ tarkastaa luonnossa ja ihmishengessä ilmestyvää
järjellisyyttä, tutkii kaikkien syyt ja perusteet sekä osoittaa, miksi
ja miten kaikki on järjenmukaista. Se tarkoittaa siis totuutta
ahtaammassa merkityksessä. Tieteessä ihminen järjen avulla käsittää
sekä maailmaa hallitsevat aatteet että olevaisuuden kaikkine
ilmiöineen, semmoisena kuin se meille esiintyy, pyytäen selvästi
ymmärtää kaikkien keskinäisen yhteyden. Tätä varten tieteen täytyy
purkaa se luonnollinen side, joka yhdistää aatteen ja olevaisuuden, ja
omien päätelmiensä nojalle uudestaan rakentaa maailman kokonaisuus.
Selvemmin ja johdonmukaisemmin kuin tunnon tai kuvausvoiman avulla voi
ihmishenki ajatuksellansa tajuta tätä kokonaisuutta: mutta tieteen
esittämät maailmankuvan piirteet täytyy etsiä kokoon laajalta alalta,
pitkistä ajanjaksoista; aatteet pysyvät abstraktisina käsitteinä,
joilta puuttuu aistillista elävyyttä. Tiede voipi kyllä, käyttäen
kuvausvoimaa apulaisenaan, hilpeästi kuvaella niitä esineitä ja oloja,
joissa aatteiden voima on vaikuttamassa; vaan sen täytyy kuitenkin
reaalisen totuuden kunniaksi myöskin tuoda ilmi ne poikkeukset ja
ristiriitaisuudet, jotka vastustavat aatteiden toteutumista, ja
niinmuodoin tarkasti eroittaa aatteet ja ilmiöt toisistaan.

Niitä _taide_ pyytää jälleen yhdistää. Ihmishenki ei tyydy siihen,
että se tieteen pitkällisten todisteiden ja päätelmäin johdolla saapi
käsityksen aatteiden toteutumisesta taikka että se tuntonsa syvyydessä
on varma yhteydestään korkeimman olennon kanssa; vaan se tahtoo myös
kuvausvoiman välityksellä, yht'aikaa henkisesti ja aistillisesti,
selvästi tähystettävänä, havaita tuota ikuista järjellisyyttä,
jumalallisen hengen toteutumista maailmassa, niin ett'ei sen ilmauksia
tarvitse vaivaloisesti etsiä koko olevaisuuden jaksosta, vaan että
totuus kerrassaan eheänä, täydellisenä on ihmisen ihailtavana.
Tällaisen ideaalisen maailmankuvan asettaa taide silmiemme eteen,
esittäin meille sen ilmiöt semmoisina, kuin ne oikean olonsa puolesta
ovat, jotta niiden varsinainen luonto selvästi tulee näkyviin; se luopi
kuvausvoiman avulla tuotteita, jotka taas puolestansa välittömästi ja
tehokkaasti vaikuttavat kuvausvoimaan.

Totuutta laajemmassa merkityksessä ihmishenki siis saattaa tajuta
kolmella eri tavalla: uskonnossa tunnolla, tieteessä järjellä ja
taiteessa kuvausvoimalla; vaan, niinkuin ihmisen olento on yksi ja
jakaumaton, niin tunne, järki ja kuvausvoima niissä kaikissa ovat
johonkin määrin myötävaikuttajina, vaikka yksi niistä aina on ikäänkuin
valtiaana kussakin piirissä.

Mutta hengen neljä vaikutusmuotoa: tiede, taide, uskonto ja siveellinen
toiminta, muodostavat yhteensä _sivistyksen_, joka on näihin
kaikkiin perustuva ja niissä ilmestyvä, sisälliseksi elinvoimaksi
muuttunut maailmankatsomus. Sivistys on siis aatteellisuuden kannattaja
ihmiskunnan ja kansojen elämässä, ja sivistyksen yhä täydellisempi
kehitys on pidettävä historian tarkoituksena. Subjektiivisesti,
yksityishenkilön kannalta katsoen se on indiviidin osan-otto yhteiseen
sivistykseen eli ihmiskunnan aatteellisiin pyrintöihin, jonka kautta
hän kohoaa erityisolojensa ahtaista rajoista yhteyteen jumaluuden
kanssa. -- Sivistyksen korkeimmaksi muodoksi olisi ajateltava kaikkein
noiden aatteellisten piirien täydellinen sopusointu; mutta luonnollista
on, että aina joku tai jotkut niistä eri aikoina ja eri kansoissa
runsaammin kehittyvät ja niinmuodoin saavat suuremman merkityksen.
Siveellinen toiminta tietysti aina ja kaikkialla pysyy ihmis-elämän
vankkana pohjana, jolla eri sivistysriennot liikkuvat. Toiminnan kautta
nuo puhtaasti henkisetkin pyrinnöt tieteen, taiteen ja uskonnon alalla
saavuttavat varsinaisen todellisuutensa määrätyn valtion ja
yhteiskunnan rajoissa: uskonnollinen mieliala osoittaa itseänsä
ulkonaisissakin uskonmenoissa sekä hurskaassa elämässä; taide ja tiede
saatetaan työn kautta tarkoitustansa täyttämään ja niiden hoito ja
viljelys on niinmuodoin sekin siveellistä toimintaa. Näin tiede, taide
ja uskonto perheellisen ja yhteiskunnallis-valtiollisen elämän rinnalla
kannattavat siveellistä toimintaa, niinkuin tämä toiselta puolen antaa
niille aihetta ja sisällystä. Mutta muutoin nuo aatteiden kolme
tajuamismuotoa vuorotellen hallitsevat ihmisten katsantotapaa; ja
yksityishenkilöissä lienee tuiki harva, jos ketään, jonka mieli
yhtäläisesti hakee virkistystä ja intoa tieteestä, taiteesta ja
uskonnosta, vaan itsekunkin luonne ja sivistyksen suunta määrää siinä
kohden hänen katsantotapansa.

Yllämainitusta selviää, mikä on taiteen asema ihmiskunnan yleisessä
sivistyksessä. Sen tehtävä on olevaisuuden esittäminen sellaiseksi,
että siinä toteutuvat aatteet tulevat kuvausvoiman tajuttaviksi. Mitä
kuvausvoima on ja mikä tärkeä virka sillä on monessakin ihmishengen
toimessa, on vast'edes selitettävä. Nyt on vaan muistettava, mihin
ylempänä viittasin, että kuvausvoima tarkoittaa olevaisuuden
sekä henkistä että aistillista puolta. Näiden täydellisestä
vastaavaisuudesta syntyy kauneus, joka on maailman kokonaisuudessa
vallitsevan sopusoinnun ja järjellisyyden kuva. Kuvausvoiman avulla
aate siis tajutaan ja esitetään _kauneutena_, ja taiteen tehtävä
on niinmuodoin _kauniin_ tuottaminen.

_Kauneus_ on _aatteen ilmaantuminen aistillisessa muodossa_.[3]
Siinä on siis kaksi puolta, henkinen ja aistillinen, eli toisin sanoen,
_aate_ (sisällys) ja sen _aistillinen muoto_. Aate tosin ei voi
kokonaisuudessaan esiintyä äärevän olevaisuuden yksityisissä ilmiöissä;
mutta yksityinen esine saattaa kuitenkin asettaa aatteen täysin
tajuttavaksi sisällisen silmämme eteen. Ilmiöt ovat kyllä yleensä eri
puolia aatteen toteutumisesta; mutta, katkonaisina renkaina olevaisuuden
sarjassa, ne useimmiten eivät voi antaa eheätä aatteen kuvaa eivätkä
siis ole kauniita. Ainoastaan sellainen ilmiö, joka ikäänkuin johteen
keskukseen kokoaa kaikki aatteen säteet, tuottaa meissä sitä mielihyvää,
joka todistaa sen kauniiksi. Sellaista vaikutusta ei tee mikään, joka on
vaillinaista, epäselvää, muodotonta, hajanaista, tai joka ylenmääräisen
suuruutensa tai pienuutensa tähden on vaikeata käsittää. Missä sitä
vastoin järjestetty yhteys hallitsee moninaisuutta, tunnemme aatteen
voiman ja siinä vallitseva sopusointu tyydyttää kauno-aistimme.

Sellainen esine (olento, teko, tapaus j.n.e.), joka saattaa meitä
kuvausvoiman avulla aatetta selvästi tajuamaan, on niinmuodoin
_kaunis_. Me sanomme ihmistä kauniiksi, jos hänen ulkomuodossaan
näkyy se säännöllisyys ja tasasuhtaisuus, joka on ihmisruumiin
perimuoto; sillä se tuopi näkyviin ihmiskunnan aatteen, mitä
ulkonaiseen muotoon tulee. Jos sankari tekee jalon työn, esim. uhraa
henkensä isänmaan hyväksi, niin tämä teko on kaunis; sillä
isänmaanrakkauden aate siinä toteutuu. Aate (ihmisyyden,
isänmaanrakkauden) henkenä täyttää aineellisen muodon, eli toisin
sanoen, ihmisyyden tai isänmaanrakkauden aate ilmaantuu aistin
tajuttavana: ihmisen ulkonäkönä, toimintana. -- Samaten valtava meri,
joka tyynenä kesä-iltana lepää rajattomana peilinä, laskevan auringon
valaisemana, kääntää ajatuksemme luonnon ikuiseen järjestykseen ja
esiintyy kauniina, koska se on selvä ilmaus elotonta luontoa
hallitsevasta aatteesta.

Olevaisuudessa, sekä luonnon että hengen maailmassa, saattaa kauneutta
löytyä samassa määrässä, kuin aate niissä saapi ulkonaisesti tajuttavan
muodon. Tätä luonnossa sekä historiassa eli hengen maailmassa
tavattavaa kauneutta sanotaan _luonnonkauneudeksi_. Se voipi
ilmaantua elottomassa luonnossa, esim. kirkkaan järven,
hopeanhohtavassa pinnassa, korkeain vuorten ylevässä jylhyydessä
j.n.e., taikka kasvi- ja eläinkunnan monissa vaihtelevissa muodoissa:
meitä viehättää hongiston synkkä tyyneys ja vienon kukkasen hento
suloisuus; mielihyvällä katselemme komean ratsun muhkeata kauneutta tai
leikkivän kissanpojan miellyttäviä liikuntoja. Korkeampaa laatua on se
kauneus, jota tavataan ihmisessä ja ihmiselämän eri aloilla; sillä
siellä on aate itsetajuisena henkenä. Kauneus saattaa ensiksi ilmaantua
yksityisen ihmisen paljaassa ulkonäössä; mutta henkisempää laatua on
tämä kauneus, kun ulkomuoto ilmaisee hänen luonteensa, esim. jalon ja
puhtaan hengen, sisällisen voiman j.n.e. Ihmisen henki näytäikse vielä
selvemmin hänen töissään ja toimissaan. Samaten saattaa kauneus
ilmaantua useampien ihmisten, esim. jonkun kansakunnan yhteisenä
tekona; suuret sodat, kansalliset yritykset, löytöretket j.n.e.
tuottavat kauneutta samassa määrässä, kuin joku ylevä aate niitä
hallitsee. Kauneus voipi niinmuodoin ilmestyä kaikilla ihmis-elämän
aloilla, vaan etupäässä historian, vapaan toiminnan, maailmassa.

Mutta luonnonkauneus on vaan satunnainen ilmiö; sillä luonnon ja
historian tarkoitus ei ole kauneuden tuottaminen. Ne hiovat vaan
toisinaan, ikäänkuin sivumennen, semmoisia ilmauksia, joissa aate
meille kuvautuu täydellisesti toteutuneena. Kauneuden tuottajana on
sangen usein oma kuvausvoimamme, joka meidän tietämättä käy esineitä
kirkastamassa. Me emme huomaa taikka emme tahdo huomata kaikkia
luonnonkauneuden pieniä puutteita, jokaista lahonnutta kantoa tai
kuivaa risua, mikä pilaa ihanata maisemaa, jokaista pientä pilkkua
kaunottaren kasvoissa, jokaista hämmentävää sivukohtaa, mikä estää
jotain tekoa tai ihmisluonnetta kaikin puolin täydellisesti
esiintymästä. Mutta toiselta puolen on myönnettävä, että välisti
suosiollisten olojen yhdysvaikutuksesta se, mitä yksityis-esineessä on
aatteenmukaista, sivuseikkojen häiritsemättä saattaa tulla näkyviin;
jonkun ihmisen ulkonainen kauneus tai henkinen ylevyys voipi jonakin
hetkenä ilmaantua täydessä puhtaudessaan; suurten toimien ja tapausten
ydin voipi sulkeutua johonkin erityistekoon, jotta niiden aatteellinen
merkitys selkeästi ilmaantuu. Silloin nämä kaikki vaikuttavat
taideteoksen tavalla ja valtaavat katsojan mieltä vielä mahtavammin
kuin kuvin tai sanoin esiteltyinä; sillä luonnonkauneuden suurin etu on
sen elävyys, joka aina vetää meitä puoleensa ja jossa taiteen on
mahdoton sen kanssa kilpailla. Mutta yksi puute siinä kumminkin on; se
on pysymätön, pian haihtuvainen, ja mitä ylemmille olevaisuuden aloille
joudutaan, sitä enemmin sen riittämättömyys pistää silmään,
sitä enemmin taiteilijan, luontoa mukaillessaan, täytyy ammentaa
omasta hengestään. Ulkonaisen luonnon kuvailemisessa, esim.
maisemanmaalauksessa, hänen tehtävänsä oikeastaan rajoittuu niiden
tunteiden herättämiseen, joita itse luonto synnyttää; saatuansa sopivan
aiheen hän valitsee otollisen hetken ja valon sekä poistaa kuvastansa
kaikki, mikä näköalaa häiritsee. Hän tekee siis pääasiallisesti samaa,
mitä oma kuvausvoimamme toimittaa todellista maisemaa katsellessamme.
Mutta jos ylennymme korkeammalle luonnonkauneuden asteelle, ihmiseen ja
henkiseen maailmaan, näemme kuvausvoiman jalostustyön suuressa määrässä
karttuvan. Nuo suuret historialliset taistelut, joissa kansain ja
yksityishenkilöin kunto ja voima paraiten voivat näyttäytyä,
ilmaantuvat ani harvoin niin puhtaassa, suorastaan kuvausvoimaan
vaikuttavassa muodossa, että niiden aatteellinen sisällys ilman taiteen
avutta olisi selvästi tajuttavana, ja tavallisen elämän aatteellinen
pohja on enimmiten syvälle kätketty jokapäiväisyyden rikkojen alle. Jos
runoilija laulaa mahtavan sodan sankaritöistä, niin taistelun jalo
tarkoitus ja sotijain urhoollisuus meitä innostuttaa ja lämmittää;
mutta sen veristen kauhujen keskellä aatteet pian himmentyvät ja
yksityiset hirmukuvat vaan täyttävät katselijan mielen; samoin taitavan
kirjailijan kynä saattaa meitä mieltymään jokapäiväisten olojen
kuvaukseen, jotka todellisuudessa tuntuisivat meistä kovin ikäviltä.
Muistettakoon sen lisäksi, kuinka runoilijan täytyy keksiä ihan uusia
henkilöitä ja tapauksia, melkeinpä uusia maailmojakin, kuvattavien
aatteiden ilmoittajiksi. Tämä kaikki jo todistaa, että taiteen apu on
välttämätön, kun luonnossa ja ihmiselämässä piilevä kauneus on esiin
tuotava ja aatteet esitettävät aistillisessa muodossa.

Kuvausvoima eli fantasia kokoilee yhdeksi kuvaksi ne kauneuden
ilmaukset, jotka ovat hajallansa luonnossa ja ihmis-elämässä. Näin
syntyy sellainen maailman kuva, joka selvästi näyttää, miten aatteet
maailmassa toteutuvat. Tämä on _ideaali_ eli _ihanne_. Ihanne
on samassa esikuva, jota ihminen mahdollisuuden mukaan koettaa siirtää
olevaisuuteen, jonka tähden sopii puhua ideaaleista monella eri alalla;
mutta suurin merkitys sillä on taiteessa. Kullakin ajalla ja kansalla
on oma ihanteensa. Jokainen taiteilija luopi tosin omassa mielessään
itsellensä ihanteen; mutta hänen oma sivistyksensä ja ajatustapansa on
tietysti hänen kansakuntansa ja välillisesti koko ihmiskunnan edellisen
historian tuote, ja sen mukaan hänen ihanteensakin muodostuu. Mitä
enemmin taiteilijan onnistuu omaan ideaaliinsa yhdistää parasta, mitä
hänen kansakuntansa ja aikakautensa tuntee ja ajattelee, sitä
täydellisemmin hän voipi toteuttaa taiteenkin tarkoitusta; sillä kaikki
henkinen toiminta on etupäässä kansanhengen työtä indiviidien kautta.
Toiselta puolen yksityisen taiteilijan omituisuus selvittää kansan
taiteelliset perikuvat, antaen niille tarkemmat piirteet ja
moninaisemman värityksen. Tämä viepi meidät tärkeään kohtaan. Taide,
samalla kuin se yleensä kuvailee maailman järjellisyyttä, aatteen
toteutumista, on selvä kansanhengen kuvastin; sillä se ilmaisee,
miten kukin kansa on eri aikoina käsittänyt todellisuuden ja mitkä
ihanteet se on asettanut aatteellisille pyrinnöillensä. Ymmärtääksemme
ideaalien erilaisuutta, meidän ei tarvitse ajatella muuta kuin
Muinais-Kreikkalaisten ihannetta ihmiskasvojen kauneudesta, joka ihanne
vaati suurinta säännöllisyyttä; nykyaika sitä vastoin tyytyy vähempään
säännöllisyyteen, vaan vaatii enemmän henkevyyttä.

Ihanteensa voipi taide toteuttaa kahdella tavalla. Se saattaa joko
suorastaan esittää ideaalinmukaisia henkilöitä ja oloja taikka
kuvata niitä aivan luonnonmukaisesti, vaan kuitenkin niin,
että aatteen toteutuminen niissä selvästi näkyy. Tästä syntyy
kaksi _kuvauslaatua_ eli _taidetapaa_ (styyliä); edellistä
mainitaan _ihanteellisen_ eli _ideaalisen_, jälkimäistä
_luonnon-omaisen_ eli _reaalisen_ nimellä. Edellistä on
myös sanottu _välittömäksi_, jälkimäistä _välilliseksi_
idealismiksi.

Kun Rafael "Sikston Madonnassa" on lumonnut esiin yliluonnollisen sulon
ja puhtauden kuvan, kun kreikkalainen veistotaiteilia Athenessa tai
Apollonissa koettaa kuvata koko sitä siveellistä aatetta, jota nämä
jumalat edustavat, taikka Sofokles murhenäytelmissään esittelee jaloja
sankareitansa suurempina ja täydellisempinä kuin tavalliset ihmiset,
niin kaikki nämä teokset ilmoittavat ideaalista taiteen suuntaa,
asettaen eteemme puhtaan metallin, kuonasta puhdistettuna ja taottuna
soreaan muotoon. Vaan jos katselemme, miten hollantilaiset maalaajat
kuvailevat kansansa elämää, niinkuin sitä nähtiin kodin piirissä tai
krouveissa ja kylän raiteilla, tahi muistelemme Shakespeare'n
henkilöitä, joissa mahtavien tunteiden ja jaloimpien rientojen ohessa
on kaikki ihmisyyden tavalliset puutteet, mutta joista kuitenkin selvän
selvästi näemme, mimmoinen ihmisen todellinen luonne on, suuruudessaan
ja viheliäisyydessään, hyvyydessään ja pahuudessaan, ja miten
siveellinen maailmanjärjestys, heidän toimintansa kautta tai vastoin
heidän tahtoansa, aina pääsee voitolle, -- niin tämä kaikki on
luonnon-omaista kuvailua, reaalista taidetapaa. Silloin --
pysyäkseni äskeisessä vertauksessa -- se ideaalisuuden kulta, mikä
olevaisuudessa löytyy, taiteen avulla omien silmiemme edessä puhdistuu
jokapäiväisyyden kuonasta ja kirkastuneena muuttuu aatteiden säiliöksi.

Kuvausvoiman tuottama taiteellinen kauneus on paljasta ulkonäköä,
puhdasta muotoa; sillä ainoastaan täten voipi mielessämme syntyä se
luulo, että aate jossakin kohdassa on päässyt täydellisesti
ilmaantumaan. Mutta jos se onkin taiteen heikoin puoli, että sen
tuotteet ovat pelkkiä mielikuvaelmia, reaalista todellisuutta vailla,
niin tämä kauneuden puhdas muodollisuus toiselta puolen on sille
suureksi eduksi. Ihmishenki tuntee itsensä ihan vapaaksi taiteen
maailmassa; todellisuuden kahleet eivät häntä ahdista ja hän voipi itse
kokonaan muodostaa ja täyttää kuvaelmansa. Siinä onkin suuri osa
taiteen viehätyksestä. Kuni Jumalan aatteet maailmassa, niin ihmisen
aatteet taiteessa samalla ovat luomista, tositoimintaa, Juuri siitä
syystä, että sen kuvaelmat ovat paljasta muotoa voipi taide, ikäänkuin
taistelun loppua edellyttäin, esittää valmiina ja täydellisenä sen
sopusoinnun, jonka saavuttamista tähtää siveellinen toiminta, uupumatta
eteenpäin pyrkien, vaan jota se ei milloinkaan eikä niissäkään paikassa
voi pysyväisesti toteuttaa.

Näin taide ylentää ihmisen mieltä, asettaen hänen eteensä, mitä
maailmassa on korkeinta ja jalointa; se ihmeellinen lumousvoima, jolla
se vetää häntä puoleensa, tulee erittäinkin siitä, että taide koskee
koko ihmiseen, kaikkiin hänen sielunsa toimintoihin: yht'aikaa
tunteeseen, mieltämiseen, ajatukseen ja tahtoon, jotka kuvausvoimassa
liittyvät yhteen. Taide tuottaa paraan ja jaloimman huvituksen, mutta
on kuitenkin paljoa enemmän kuin viaton virkistyskeino keskellä elämän
ikävää hommaa. Jos taide todellakaan ei olisi muuta kuin paljas
nautinnon välikappale, joksi moni sitä katsonee, eipä silloin
olisikkaan suurta eroitusta taitavan pariisilaisen kokin ja
Shakespearen välillä! Mutta olipa tuo katsantotapa käytöllisesti kuinka
yleinen tahansa, teoriiassa sillä ei ole ollut paljon puolustusta.
Useammin on arveltu, että taiteen on tarkoitus antaa siveellistä
opetusta taikka olla tieteen, uskonnon tai käytöllisen hyödyn
palvelijana, ja etenkin viime aikoina näkyy se mielipide uudestaan
voittavan alaa, että taiteen tulee olla pelkkää olevaisuuden
mukailemista, tuoden esiin tosielämän vammat ja epäsoinnut, joita
silloin muka oppisimme tuntemaan ja parantelemaan. Näillä perusteilla
voisi johdonmukaisesti tulla siihen päätökseen, että Alexandrialaisten
opetusrunot tai amerikkalaisten rouvien siveyttävät romaanit ovat
korkeinta taidetta tai että kuvausvoiman oivallisimmat tuotteet ovat
vähempi-arvoisia kuin keskinkertainen valokuva. Mutta kaikki nuo
käsitystavat ovat väärät tai, oikeammin sanoen, yksipuoliset; ne vaan
vaillinaisesti osoittavat taiteen varsinaista luontoa ja tarkoitusta.

Taiteen tehtävä on ihan toinen, paljoa laajempi ja ylevämpi. Se on,
niinkuin jo ylempänä sanottiin, yksi niitä toiminnon muotoja, joiden
avulla ihmishenki pääsee ikuisen järjellisyyden tuntemiseen,
jumalallisten aatteiden osallisuuteen. Siveydellä sekä tieteellä ja
uskonnolla on tosin sama perustus ja pääasiallisesti sama sisällyskin
kuin taiteella, jonka tähden niiden välillä ei voi olla mitään
todellista vastariitaa; mutta taide toimii omalla tavallaan ja
toteuttaa oman luonteensa mukaan niiden yhteisen sisällyksen. Taiteen
ihanat kuvaelmat innostuttavat meitä siihen, mikä on hyvää ja jaloa,
kun hyvyys ja jalous meitä lähestyy kuvaustaiteen tai runouden
kirkastamassa muodossa; musiikin säveleet voivat lempeämmäksi taivuttaa
kovimmankin mielen tai sielussamme sytyttää hartaan innostuksen liekin;
runouden pyhästä virrasta taidamme ammentaa syvimmän elämänviisauden ja
nerokkaimmat, ihmishengen tähdellisimpiä kysymyksiä selvittävät
aatokset. Mutta nämä kaikki ovat vaan eri puolia taiteen päätehtävästä,
niin sanoakseni, lisätuotteita, joita taide hajottaa ympärillensä
pyrkiessään suureen päämääräänsä, joka on mielen ylentäminen
ihanteen esittämisellä. Tämä tehtävä kyllä vaatii sitä elävästi ja
todenmukaisesti kuvailemaan olevaisuutta, mutta ei semmoisena, kuin se
hämmentyneenä ja sekavana ilmaantuu meidän silmissämme, täynnä
arvoituksia ja ristiriitaisuutta, vaan korkeamman järjellisyyden,
ihanteen, valaisemana, jotta olevaisuuden arvoitukset selviävät ja me
havaitsemme maailmassa toteutuvat aatteet.

Ylempänä mainittiin, että kauneudessa on kaksi puolta: sisällys eli
aate ja aistillinen muoto. Sentähden taide, kauneutta tuottaessaan,
tarvitsee jotakin ulkonaista välikappaletta, ainetta, jossa tuo
aistillinen muoto voi ilmaantua. Aineen kautta se vaikuttaa ihmisen
kuvausvoimaan, tavallisesti jonkun ulkonaisen aistin välityksellä. Sitä
myöten, mitä ainetta taide käyttää, ihminen sitä tajuaa eri tavalla,
eri aisteilla ja aistimilla; sen vuoksi taide jakaantuu useampiin
_taiteisin_.

Aineellisinta välikappaletta viljelee _rakennustaide_: suurista
kivimöhkäleistä ja muista karkeista aineista se panee tuotteensa
kokoon, ottaen esikuvaksensa elottoman luonnon ja kasvikunnan
ilmiöt. Ajankin puolesta on se, runouden rinnalla, ihmiskunnan
ensimmäinen taide, joka syntyy jo kansojen lapsuuden aikana (Egyptin
pyramiidit, Kreikan kykloopiset muurit j.n.e.). _Kuvanveisto_ eli
_veistotaide_ käyttää vielä samoja aineita kuin rakennustaidekkin,
vaikka se jo on voittanut sen raskaan aineellisuuden, joka hallitsee
mainittua taidetta; veistotaide luo kylmään marmoriinkin elävän hengen.
Elottoman luonnon tai kasvimuotojen sijaan ottaa veistotaide ihmisen
kuvattavaksi. _Maalaustaide_ pyrkii vielä suurempaan henkisyyteen;
vaikka se, niinkuin edellisetkin, liikkuu näkyväisyyden piirissä,
käyttää se vain näkyväisen aineellisuuden vähimmän aineellista ilmiötä,
väriä; sillä ei ole enää, niinkuin veistotaiteella, muoto semmoisenaan
pääasiana: vaan värin avulla saattaa se sisällisen hengenkin paremmin
näkyviin ja voipi siis monipuolisemmin kuin kuvanveisto esitellä
ihmisiä ja ihmisten oloja, -- Kaikki nämä taiteet koskevat näköä,
silmää, jolla ihminen tajuaa ulkonaista luontoa, ulkomaailmaa, ja
ulkomaailmasta ne ottavatkin esitettävänsä, jotka kuvina asetetaan
näkyviin: siitäpä niiden nimityskin: _kuvaustaiteet_.

Vaan taide menee vielä edemmäksi; se ei tyydy ulkomaailman
kuvailemiseen, se ottaa esittääksensä sisällistäkin maailmaa, ihmisen
tunteita. Tämä tapahtuu _musiikissa, säveltaiteessa_. Aine on
henkisin, mikä olla voi: ääni, sävel, ja välittäjänä on niin-ikään
henkisin ihmisen ulkonaisista aisteista, kuulo. Näin taiteelle siis on
auennut ihmissielun sisällinen maailma, vaan samassa koko ulkomaailma
on jäänyt syrjälle; mitä taide toiselta puolen on voittanut, sen se
toiselta puolen on kadottanut.

_Runous_ ne molemmat yhdistää. Se esittelee liikemaailmaa niinkuin
kuvaustaiteet, vaan myös ihmisen tunteita, niinkuin musiikki.
Runoudessa on taide jo muuttunut niin henkiseksi, ett'ei se tarvitse
mitään varsinaista ainetta eli ulkonaista välikappaletta, niinkuin muut
taiteet; sen sijaan runoudella on välittäjänä ajatuksen varsinainen
kannattaja, kieli. Kielen kautta se vaikuttaa suorastaan kuvausvoimaan
eikä mihinkään ulkonaiseen aistiin tahi aistimeen. Kieli ei ole aineena
eli välikappaleena samalla tavoin kuin esim. sävel soitannossa; se
käyttää tosin välikappaleenansa ääntä, mutta ääni on silloin vaan
käsitteen ilmaus, ajatuksen ulkonainen muoto; ei kielen sointu
yksistään vaikuta kuvausvoimaan, vaan pääasiallisesti sen sisällys. --
Huomattava on, että runoudenkin alalla kauneus on aatteen ilmaantuminen
_aistillisessa_ muodossa, vaikka ihminen sitä tajuaa ilman minkään
ulkonaisen aistin välityksettä; sillä jokaisen todellisen runoteoksen
tulee asettaa kuvattavansa niin elävästi kuulijan tahi lukijan
sisällisen silmän eteen tai, niin sanoakseni, sisällisen aistin
tajuttavaksi, että hän luulee kaikki omin silmin näkevänsä, omin korvin
kuulevansa. Taiteen päälajeja on siis kolme:

1) _Kuvaustaiteet_ tarkoittavat näköä, jonka välikappale on silmä;

2) _Musiikki_ eli _Säveltaide_ tarkoittaa kuuloa, jonka
välikappale on korva;

3) _Runous_ ei tarkoita mitään ulkonaista aistia, vaan vaikuttaa
suorastaan kuvausvoimaan.

Kuvaustaiteita taas on kolme: _Rakennustaide_ (Arkkitehtuuri), joka
aineekseen käyttää kiveä, puuta j.n.e. ja mukailee elottoman luonnon ja
kasvikunnan tuotteita; _Kuvanveisto_ eli _Veistotaide_ (Skulptuuri),
joka käyttää melkein samoja aineita kuin Rakennustaide, vaan etupäässä
kuvailee ihmistä, joskus eläimiäkin, ja _Maalaustaide_, jonka aineena on
väri.

Paitsi näitä itsenäisiä taiteita löytyy myös useampia
_aputaiteita_, jotka liittyvät edellisiin ja täydentävät
jotain erityistä puolta niistä. Niin _puutarhuri-taide_
on rakennustaiteen lisäyksenä; _vaski-, kivi- ja puunpiirto_ ynnä
muut monistavaiset taiteet levittävät mukaelmia kuvaustaiteen
tuotteista ja voivat väliin olla sen sijaisenakin; _tanssitaide
(orchestika)_, varsinkin semmoisena, kuin sitä Kreikkalaisilla
harjoitettiin, osoittelee ruumiinliikenteillä musiikin sisällystä.
Runoudellakin on tällainen aputaide; itsenäisemmin kuin edellämainitut
_näyttelytaide_ luo kuvaelmiaan näytelmärunouden pohjalle, ollen
sen täyte ja selvike.

Runous on siis taiteista henkisin ja niinmuodoin korkein. Kaikki, mitä
ylempänä sanottiin taiteen luonteesta ja tarkoituksesta, soveltuu
nimen-omaan runouteen. Muihin taiteisin verrattuna, sen kyllä täytyy
jättää muutamia aloja niille yksinomaisesti viljeltäväksi: ihmisruumiin
plastillista kauneutta se ei voi niin selvästi, kuin kuvanveisto,
asettaa katseltavaksi; valojen ja varjojen miellyttävää vaihtelua, sitä
viehättävää ihanuutta, joka asuu ihmisen silmäyksessä, ei se
maalaustaiteen tavalla voi tuoda näkyviin; säveleissä vivahtelevia
tunteiden väreitä se ei musiikin lailla taida lumota esiin; mutta
avaraksi avautuu sen sijaan runouden piiri monialle päin, jonne muiden
taiteiden on mahdoton sitä seurata. Niin voipi runous -- puhumattakaan
siitä, että se saattaa kuvata muiden taiteiden aineita esittelemällä
niiden tuottamia mielenvaikutuksia, -- sanan voimalla selvittää paljon
semmoistakin, joka näkyväisenä on kuvaustaiteen omaa, vaan ei
kuitenkaan ole taltalla tai värillä kuvailtavissa, ja vaikk'ei se
säveltaiteen tavoin voi vaipua sanoiksi puhkeamattomain tunteiden
hämärään syvyyteen, taitaa se monesti tesmällisemmin ja laveammalta
kuin musiikki tuoda esiin tunteiden sisällystä. Runouden ala laajentuu
varsinkin siitä syystä, että se tuopi esiin asiat perättäin, ajan
järjestyksessä; se ei valitse mitään yksityiskohtaa tapausten jaksosta,
vaan esittää tapaukset semmoisinaan; avaruudessa olevan ohessa sille
siis tarjouu kaikki, mitä ajassa on, erittäinkin toiminnan avara piiri
tämän sanan laajimmassa merkityksessä. Ja koska runouden välittäjä on
kieli, jonka avulla kaikki ihmisen mielteet ja ajatukset muotoihinsa
selviävät, niin ulkonaiseen toimintaan liittyy ihmishengen koko
sisäinen elämä; runous ottaa omaksensa teot syinensä, tunteet ja
ajatukset seurauksinensa, ja kykenee siis kuvailemaan tosihenkilöitä,
koko ihmisen personallisuutta. Sentähden runous paremmin, kuin mikään
muu taide, pystyy antamaan täydellistä kuvaa ihmis-elämästä, ja
runouden soihdun kirkastamina aatteet meille näkyvät mitä selvimmässä
valossa.

Kun runouden kannattaja on kieli ja se voipi piiriinsä sulkea kaikki
ihmishengen aatokset, niin sillä on paljon yhteistä tieteen ja
uskonnon kanssa, jotka niinikään ilmaisevat sisällyksensä kielen ja
ajatusten kautta, ja samoin kuin edellämainitut runouskin etupäässä
säilyy kirjallisuuden avulla, muodostaen mitä tärkeimmän osan
kansalliskirjallisuudesta. Sentähden huomataankin kaikkina aikoma vilkas
vuorovaikutus uskonnon, tieteen ja runouden kesken, ja runoutta sopii
pitää edellisten molempain ja muiden taiteiden välittäjänä.



ENSIMMÄINEN KIRJA.

RUNOUS KUVAUSVOIMAN JA KANSANHENGEN TUOTTEENA.



ENSIMMÄINEN LUKU.

Kuvausvoima yleensä.[4]


Ulkomaailman ilmiöt ihminen ensiksi tajuaa aistillisen huomauksen
kautta, jota sanotaan _havaitsemiseksi_, koska henki silloin
ikäänkuin _havaa_ eli herää umpinaisuudestaan. Vaan tarkkaamalla
henki ne omiksensa omistaa, eroittaen ilmiöin paljoudesta esineen,
jonka se selvästi asettaa sisällisen silmänsä eteen. Tajuava henkilö
havaitsee esineen ulkonaisen muodon, mutta panee siihen oman
sisällyksensä ja yhdistää sen virkeällä tunteella omaan itseensä. Tämä
omistaminen -- toiselta puolen havainnon ja tarkastuksen, toiselta
puolen tunnon avulla -- on _näkemys_. Näin näkemys tuottaa
sisällisen kuvan, jossa esineen alkuperäinen eloisuus säilyy. Vaikka ne
sanat, joita tässä on viljelty: näkemys, muoto, kuva, koskevat
näkemiseen, eivät ne kuitenkaan tarkoita yksinomaisesti silmin saatuja
havainnoita, vaan kaikkein aistien välittämiä (etupäässä henkisempien:
näön ja kuulon); nuo näön piiristä otetut nimitykset osoittavat vaan
niiden selvyyttä ja elävyyttä. Sen lisäksi on huomattava, että
näkemyksen piiri ei rajoitu siihen, mitä ihminen suorastaan
aistimillaan voi havaita, vaan myös sisältää kaikki, mitä hän muutoin
henkisesti itsellensä omistaa, esim. muiden kertomuksista, lukemisella
tai muulla tavalla.

Näin henki tajuaa sisällyksensä yhäti vaihtelevissa kuvissa, jotka
osittain ovat ulkonaisten ilmiöin mukaelmia, osittain _mielikuvituksen_
tuottamia. Nuo näkemyksestä syntyneet kuvat jäävät unheesen; niiden
tunnusmerkit himmentyvät ja ainoastaan pääpiirteet pysyvät selkeämpinä,
jos ne itsestään palajavat tahi palautetaan mieleen. Monella
monituisella tavalla ne sitten voivat yhdistyä uusiksi kuvaelmiksi, ja
näin henki n.s. _uudistavaisen mielikuvituksen_ avulla luo itsellensä
ikäänkuin toisen maailman, jossa ne kaikki vapaasti väikkyvät kirjavassa
moninaisuudessa. Mielikuvitus on ihmisen uskollinen toveri elämän
utuisilla poluilla, hänen ilojensa sulostuttaja, hänen surujensa
lievittäjä; se loitsii hänen eteensä toiveiden aavoja aloja,
sulo-unelmien kangastavia kultakankaita. Mutta sen tenhovoima ei
ainoastaan tuo lohdullisia ja ylentäviä mielikuvaelmia, ei ainoastaan
satujen ihania olentoja; sillä ihminen ei taida aina hallita tätä oman
henkensä taikamaailmaa; toisinaan häneltä unohtuu syntysanat ja nuo
lumottavat haltiat pääsevät valloillensa. Tyhjät luulot, aaveet ja
kummitukset, peikot ja paholaiset ovat nekin hillittömän mielikuvituksen
lapsia. Henki on tosin saanut suuren voiton; se on ulkonaisilta
ilmiöiltä riisunut aineellisuuden ja niinmuodoin vapautunut niiden
vallan-alaisuudesta; mutta sen kuvaelmilta puuttuu järjestystä ja
todellisuutta, ja aivan satunnaista on, missä määrässä ne vastaavat
olevaisuuteen. Eikä nämä mielikuvituksen tuotteet vielä voi olla
täydellisesti kauniita; sillä ne ovat niin epämääräisiä ja
sattumusperäisiä sekä sisältävät niin paljon yksityis-ihmisen erityisiä
luuloja ja mielihaluja, ett'ei henki niihin voi panna aatteen ikuista
sisällystä.

Tämä voi tapahtua vasta _kuvausvoiman_ avulla. Henki muodostelee
mielteitään oman sisällisen perikuvansa mukaan ja tuottaa niinmuodoin
kuvan, joka ilmaisee aatteen selvemmin kuin se luontainen esine, joka
siihen antaa aihetta. Sillä luonnonkauneus se ensin herättää
kuvausvoiman. Jos kuvausvoima otollisella hetkellä tapaa kauniin
esineen, niin tämän kuva ensin laskeutuu mielen syvyyteen ikäänkuin
hautaan, josta se sitten uudistuneena kohoaa jalompaan eloon. Se
haihtuu pois, täyttäen subjektin eli tajuavan henkilön, samalla kuin
tämäkin vaipuu kuvahan. Tämä subjektin ja objektin täydellinen
yhdistyminen on _runollisen innostuksen_ ensimmäinen aste: tuo
levottomuuden-sekainen, vaan suloinen, ylentäväinen mieliala, jossa
runoilija vetäytyy omaan itseensä, sumeasta ulkomaailmasta lukua
pitämättä, antautuen kokonaan tunteensa ihanuuden valtaan, ja jonka
hämärässä helmassa, ikäänkuin ahjossa, kuvan aineellisuus sulaa pois,
jotta ihanne voisi puhtaana ilmoille nousta. Jo muinaisajan kansat
puhuivat runoilijan "jumalallisesta vimmasta", pitäen sen ajan
käsitystavan mukaan jonkun jumalan ulkopuolisena vaikutuksena, mitä
ihmisen oma henki sisimmäisessä, hämärässä syvyydessään tuottaa.
Samaten sanomme mekin vielä, muinais-aikaiseen loitsimiseen
viittaavalla sananparrella, runoilijan olevan _haltioissaan_.
Mutta nämä lausetavat -- runovimma, haltioissa-olo (haltiotila) --
eivät tarkoita yksistään tuota innostuksen ensimmäistä kohtaa,
runollista mielialaa, vaan yleensä kuvausvoiman enemmän vaistomaista
puolta. Sillä mainitun mielialan jatko ja täyte on kuvausvoiman
varsinainen muodostustoimi, joka on eroamattomassa yhteydessä
runollisen innostuksen kanssa. Runollisen mielialan hämäryydessä käy
näkemyskuva epämääräiseksi, utumaiseksi; siihen yhtyy joukko muita,
samaan ajatuspiiriin kuuluvia kuvia; paljo satunnaisia omituisuuksia,
joilla sen alku-esine eriää lajinsa yleisestä mallista, haihtuu pois,
ja sen sijaan kuva täydentyy moninaisilla, muualta lainatuilla
piirteillä yleisen lajin edustajaksi. Koko tässä kehkeytymisessä on
innostus, kuvausvoiman vaistomainen, tietymätön toiminta,
päävaikuttajana; mutta kuvausvoiman toinen puoli on verrattain
omatajuisempi järjestämisen ja päättämisen aisti, joka sisältää myös
tahtoa ja ajattelemista. Tämä ei kuitenkaan ole paljaan ymmärryksen
asia, vaan perustuu sekin välittömään tunteeseen, Varsinaisen
ymmärryksen, n.s. refleksionin, tehtävä alkaa vasta, kun
yksityisseikkain asettaminen ja punnitseminen tulee kysymykseen.
Luontoperäinen aisti eli niin sanoakseni sisällinen täytymys johtaa
runoilijaa, kun esim. näytelmän tai kertomuksen toiminta on
rakennettava, määrää siinä kuvattavat henkilöt ja niiden kunkin
luonteen sekä päättää heidän käytöstapansa tähdellisimmissä kohdissa;
mutta milloin missäkin erityisseikassa, varsinkin ulkonaisissa, saattaa
kyllä mietintä ja kylmä järki olla ratkaisijana, esim. eri kohtausten
järjestyksen määräämisessä tai niiden yhteen sovittamisessa
välitapausten avulla. Se kuva, joka yllämainitulla tavalla syntyy
runoilijan (tai yleensä taiteilijan) mielessä, on kyllä saanut alkunsa
luonnonkauneudesta; vaan kuvausvoima on siltä riisunut kaikki
vaillinaisuuden viat ja täyttänyt sen puutteet omista varoistaan.
Sentähden siinä säilyykin luontaisen esineen tuoreus ja aistillinen
elävyys, samalla kuin se kohoaa puhtaan aatteen kannattajaksi.
Tämä näin muodostunut sisällinen kuva on _ihanne_ eli _ideaali_
(vrt. Johdatusta). Ihanne on täydellinen kauneus, semmoisena kuin se
ilmaantuu ihmisen omassa mielessä. Kun kuvausvoima sitten siirtää
ihanteensa olevaisuuteen, niin taiteen perustus on laskettu.
Taiteen syvempi _syy_ on ihmishengen tarve kuvausvoiman avulla,
aistin-omaisessa muodossa, tajuta ilmiöin todellista olemusta eli
nähdä kauneutta todellisesti toteuntuneena.

Sillä ihanne sisällisenä mielen kuvana on puuttuvainen, kunnes saa
semmoisen objektiivisen muodon, että se on muidenkin tajuttava paitsi
sen henkilön, jonka kuvausvoima sen on luonut. Johdatuksessa on jo
selitetty, kuinka taide sentähden tavallisesti tarvitsee jotakin
ainetta, jota se voi muodostaa ihanteensa ilmaisijaksi, vaan kuinka
henkisin taide, runous, tämmöisen aineen sijaan ottaa muodostaaksensa
kuulijan tai lukijan omaa kuvausvoimaa. Kielen avulla saatetaan tämä
synnyttämään sisällistä kuvaa, joka on runoilijan mielessä asuvan
ihanteen kaltainen. Kuvausvoima on niinmuodoin sekä _tuottavainen_
että _vastaan-ottavainen_: mutta vastaan-ottavainen kuvausvoima on
itsekkin jossain määrin tuottavainen, vaikk'ei se voi omavaraisesti
saada aikaan uutta kauneutta luonnonkauneuden nojassa, vaan tarvitsee
taideteosta tuekseen. Että taiteilijan omakin kuvausvoima toisinaan on
vastaan-ottavainen muiden teosten suhteen, ei tarvinne erittäin
muistuttaa.

Laatunsa ja määränsä puolesta on kuvausvoima pääasiallisesti
kahta lajia: _yleinen_ ja _erityinen_. Yleistä kuvausvoimaa on
enemmin tai vähemmin kaikilla luonnollisesti varttuneilla ihmisillä;
erityinen on vain muutamille harvoille suotu lahja. Edellinen on
paraasta päästä vastaan-ottavainen; mutta, niinkuin ylempänä sanottiin,
kuvausvoiman vastaan-ottavaisuudessakin on joku määrä tuottavaisuutta.
Vaan yleisen kuvausvoiman tuottavaisuus ilmaantuu monella muullakin
tavalla, erittäin kansanrunoudessa ja mytologiassa, joista edempänä
enemmän. Erityinen kuvausvoima taas on se yksityisessä taiteilijassa
ilmaantuva sielun toimi, jonka kautta äsken kerrotulla tavalla ihanne
muodostuu hänen mielessään ja taideteoksessa saapi yleisesti tajuttavan
muodon.

Yleinen kuvausvoima, määrätyn kansan ominaisuutena, saapi täytteensä
erityisestä kuvausvoimasta, joka pääasiallisesti välittää kansanhengen
runollista tuotantoa. Jälkimäisellä on siis juurensa kansanhengessä,
jonka ihanne sen on toteuttaminen. Niin on varsinkin neron laita.
_Nero_ on erityisen kuvausvoiman ylin määrä; se luopi itsenäisesti
tuotteitansa, laskien niihin omituisuutensa; mutta sen omituisuus ja
voima perustuu siihen, että sen olennossa asuu kokonaisen kansakunnan
tai aikakauden henki, joka kaikin puolin on sulautunut sen omaan
erityisluonteesen. Nero on se lähteen silmä, johon kansan ja ajan
salaiset hetteet yhtyvät ja josta ne kirkkaina uhkuvat päivän valoon.
Siitä tulee se runsaus ja tuotteliaisuus, joka on neron tunnusmerkkejä,
siitä se välttämättömyys ja sisällinen täytymys, joka pakoittaa sitä
tehtäväänsä suorittamaan, siitä myös tuo alkuperäinen luontevuus, jolla
se levittelee ihanuuttansa kummastelevan maailman eteen. Olot, joiden
ilmaisijaksi se on määrätty, niinkuin myös sen oma indiviidinen luonto,
saattavat neroa kuvastelemaan olevaisuutta uudella, omituisella
tavalla -- tavalla semmoisella, joka on mahdollinen ainoastaan sen
ilmestys-ajalla, yllämainittujen ehtojen yhteisestä vaikutuksesta;
mutta tämän erityisen katsantotapansa valossa se kuvastelee
olevaisuutta kokonaisuudessaan, eheänä, todenmukaisena. Sentähden sen
esityslaatu onkin kaikin puolin luonnollinen ja ainoa käsitykseen
täydellisesti vastaava. Tästäpä neron outo lumousvoima. Sen kuvaelmat
tuntuvat siltä, kuin eivät voisi olla toisin, vaan saattavat meitä
samassa ennen tuntemattomalla tavalla katsahtamaan olevaisuuden
perimmäiseen pohjaan. Jokainen sana painuu syvästi mieleen ja lauseet
kulkevat henkisenä vaihtorahana miehestä mieheen. Sentähden nero myös
elähyttää muiden vähempien kykyjen tuotantovoimaa, vetäen niitä myötään
jälkiänsä seuraamaan, itse ollen lainlaatijana taiteen alalla.

Ylempänä puhuttiin neron tuotteiden luonnollisuudesta. Ne ovat
tosiaankin täyteläisyytensä puolesta itse luonnon kaltaiset; sillä
niiden katseleminen ilmaisee meille yhä uusia puolia, tarjoo yhä uusia
tarkastuskohtia. Muistettakoon vaan, kuinka Shakespearen ja muiden
valtanerojen luonteet ovat monipuolisesti kuvatut, niin että ne, aivan
kuin todelliset ihmiset, saattavat eri lukijoihin tehdä vallan
erilaisen vaikutuksen, vieläpä samaankin lukijaan eri aikoina, sitä
myöten kuin lukija on taipuvainen milloin mitäkin ominaisuutta
huomioonsa ottamaan. Sama runoelma viehättää usein oppinutta ja
oppimatonta, elämän koulussa kypsynyttä ihmistuntijaa ja kokematonta,
haaveksivaa nuorukaista, sitä, joka etsii vastausta elämän vaikeimpiin
arvoituksiin, yhtä hyvin kuin sitäkin, joka vaan hakee tunteillensa
tyydytystä, ja jokainen siitä löytää, mitä halajaa. Tämä täyteläisyys
tulee siitä, että nero, vaikka se on kasvanut ajansuhteiden
vaihtelevalla pohjalla, itsellensä omistaa, mitä niissä on yleistä,
ainiaan pysyvää, esittääksensä sitä niissä muodoissa, joita kunkin
kansan ja ajan omituisuus sen käytettäväksi suopi. Sentähden sen
kuvaelmat, katoovaisuutta halveksien, elävät ajasta aikaan, miellyttäen
kaukaisimpiakin sukupolvia, jotka monesti niistä keksivät uutta
kauneutta, uusia aatteita, mitkä itse tekijältä ja hänen aikalaisiltaan
vielä olivat peitossa.

Mitä on sanottu, tarkoittaa runollista ja ylipäänsä taiteellista neroa.
Vaan tavataanpa neroa muillakin aloilla, tieteen, uskonnon,
historiallisen toiminnan, vieläpä puhtaasti käytöllisenkin elämän
piireissä; mutta sen varsinainen pohja on silloinkin aina kuvausvoima.
Ajatelkaamme tieteellistä neroa. Aristoteleet, Kopernikot, Cartesiot,
eivät nämä suinkaan ole saavuttaneet merkitystänsä ihmiskunnan
historiassa yksin-omaisesti tietovarojen kokoilemisella tai niillä
päätelmillä, joilla he ovat mietteitänsä todistelleet, -- näitä kaikkia
halvempikin kyky olisi saanut aikaan, -- vaan paljoa enemmin ja
pää-asiallisesti sillä välittömällä, ilmestyksen-tapaisella
ounastuksella, jolla he ovat avanneet uusia näköaloja hengen
maailmassa, perustaneet uuden maailmankatsomuksen. Taikka, valitakseni
toista esimerkkiä, jos valtiomies neronsa nojalla tarkoin oivaltaa,
mitä tietä hänen kansansa on kulkeminen onnellisuuden ja mahtavuuden
kukkuloille, -- joka on toista kuin se käytöllinen äly, mikä häntä
ohjaa hetken erityisseikoissa, -- eikö häntä silloin liene johtamassa
samanlainen, hengen perimmäisestä pohjasta leimahtava ounastuksen
liekki? Eikö samaa sovi sanoa keksijän, kasvattajan, sotapäällikön
sisällisistä huomauksista, kun heidän mielessään kajastaa uusi ajatus
konehistosta, joka vakavimmalla ja yksinkertaisimmalla tavalla säästää
vaivaa monilta tuhansilta, taikka paraimmista keinoista, joilla nuoriso
on saatettava tietoon ja siveyteen tai vihollinen pakoitettava
aseitansa heittämään? Mutta että tämä, niin sanoakseni, sisällinen
valo, joka teroittaa tiedemiehen ja valtiomiehen silmää, tarkistuttaa
keksijän, kasvattajan, sotapäällikön huomiota, on varsin likeistä sukua
kuvausvoiman kanssa, tuskin käynee kieltäminen, vaikka se heissä
tietysti on lähemmässä yhteydessä muiden hengenvoimien kanssa, vaan
taiteellista neroa milt'ei kokonaan hallitse varsinainen kuvausvoima.

Nerossa, niinkuin ylempänä sanottiin, elää kansakunnan ja aikakauden
yleinen henki; mutta ei se kuitenkaan ole ajateltava näiden paljaaksi
kuvastimeksi, jonkunlaiseksi "camera obscura'ksi", joka kokoo
kansanelämän valosäteet ja semmoisinaan heijastuttaa ne takaisin, ilman
mitään ominaisempaa itsenäisyyttä. Päinvastoin, nero on samassa
yksityisen ihmisen nero, joka nojautuu indiviidisyyden moniperäiselle
pohjalle; kansan-elämän säteet taittuvat erikoisluonteen särmiön läpi
moniväriseksi valovyöksi. Niinkuin jo sanottiin, historialliset olot ja
indiviidisyys yhdessä perustavat neron omituisuuden, ja tämä sen
luontainen omituisuus selviää ja puhdistuu nerokkaan henkilön oman työn
kautta. Vaan henkensä voimalla vaikuttaa nero takaisin kansaansa ja
aikaansa, muodostaen niitä oman luonteensa ja sisällyksensä mukaan;
mutta sen vaikutusvoima riippuu siitä, että sen omituisuus on kansan ja
ajan omaa sisimmäistä henkeä.

Yksityinen nero edustaa kansansa ja aikansa henkeä määrättyjen rajojen
sisällä. Puhumattakaan siitä, että, jos joku henkilö onkin etevä
useammissa taiteissa, hänen kykynsä ainoastaan yhdessä ilmaantuu
varsinaisena nerona, niin esim. runollinen nero useimmiten rajautuu
johonkin erityiseen runouden lajiin taikka vaan ahtaampaan piiriin
sen laajalla alalla. Dante ja Tasso ovat saavuttaneet maineensa
yksin-omaisesti kertomarunoudessa, Shakespeare ja Calderon näytelmiensä
kautta. Harva nero on niin monipuolinen kuin Goethe'n tai Runeberg'in.
jotka melkein samalla luontevuudella liikkuvat kaikkialla runouden
tanterella. Vaan heistäkin täytyy sanoa, että Goethe'n runoilija-luonne
on etupäässä lyyrillinen ja sitä lähinnä eepillinen, jota huomataan
niissäkin teoksissa, mitkä hän on pukenut näytelmän muotoon, ja samaten
Runeberg on uusia polkuja raivannut pääasiallisesti eepillisellä ja
eepillis-lyyrillisellä alalla. -- Mutta laadunkin puolesta havaitaan
tuottavaisessa kuvausvoimassa ja siis nerossakin monenkaltaista
erilaisuutta. Kaikki kauneuden eri muodot, esitettäväksi tarjouvat
luonnon piirit ja itse tajuamisen tapa perustavat jotain erilaisuutta.
Vaan tämä koskee yhtä paljon tavallista kykyä kuin kuvausvoiman ylintä
määrää, jonka tähden siihen vielä aion palata.

Nerosta eriää tavallinen _taidekyky eli -lahja, talentti_, siinä,
että jälkimäiseltä puuttuu tuo alkuperäinen luomisvoima, jolla
edellinen, ammentaen omasta itsestään ja kansanhengen syvimmistä
hetteistä, ihailtavaksemme asettaa uuden maailmankuvan. Taidekyky vaan
muodostellen mukailee neron esiin-lumoamaa sisällystä; se on monestikin
sangen herkkä vaikutuksia vastaan-ottamaan sekä mukauntumaan muiden
tajuamistapaan, jonka tähden se tuota sisällystä helposti omistaa ja
itseensä sulauttaa. Se vetää usein nerolle vertoja tuotteliaisuudessa
ja voittaakin sen välisti toimialan laajuuden puolesta, koska se
samalla helppoudella tekee työtä monella eri alalla: se saattaa usein
ulkonaisessa suhteessa kohota neron tasalle ja sen päävoima onkin
tavallisesti tekniikissä: mutta sen tuotteissa ei ole sitä pontta ja
ydintä, joka tekee, että neron kuvaelma näyttää olevan itse aate
aistin-omaisesti toteutuneena.

Muutoin lienee tarpeeton muistuttaa, että taiteessa löytyy ääretön
moninaisuus eri arvon ja runsauden asteita sekä neron että ky'yn
ilmaantumisessa, rikkaimmasta neron lahjasta alkain halvimpaan
tuotantokykyyn asti, joka vain hiukan kohoaa paljaan dilettantismin
tasapinnalta. Raja niiden välillä onkin tosi-maailmassa usein paljoa
vaikeampi määrätä, kuin teoriiassa. Tätä epävakaisuutta enentää se
seikka, että monesti, niinkuin jo ylempänä mainittiin, nero ei nerolle
tunnu paitsi varsinaisella alallansa; sen ulkopuolella vaikuttaa sama
yksityishenki kenties paljaana kykynä taikka ei pysty ollenkaan
runolliseen tuotantoon. Aleksis Kivessä oli epäilemättä itsenäistä
neroa, kun hän verrattomalla luonnonmukaisuudella ja huumorilla kuvaili
suomalaista rahvaanelämää; vaan ryhtyessään itsellensä oudompiin
aineisin, mukaili hän tarjona olevia esikuvia (esim. Karkureissa
Shakespeare'n "Romeo ja Juliaa"). -- Mutta eipä neron ja taideky'yn
käsitteet yksinänsä riitä selittämään kaikkia ilmiöitä runollisen
tuotannon alalla. Tapahtuupa toisinaan, eikä aivan harvoin, että
kuvausvoima epätasaisesti toimii lahjakkaassa henkilössä, milloin
täydellä neron mahtavuudella, milloin heikonpuolisesti tahi vain
pakoituksen johdosta. Tällainen runoilija-luonto on _osittainen_
("fragmentaarinen") _nero_. Sen tuotteissa tavataan ihmeellisimpien,
puhtainta runo-intoa hehkuvain kohtain välillä autioita innottomuuden
taipaleita, jotka tekijä vaivalla on saanut täytetyksi. Tavallisinta on
kuitenkin, että osittainen nero samassa on oivallinen taidelahja, joka
huokeasti kuljettaa meitä noiden lomien poikki. Vaan ne, joilla ei
sellainen lahja runottomuuden hetkinä ole neron korvauksena, tuntevat
itsensä sangen onnettomiksi ja kirjallisuuden historia muistelee monta
tämmöistä polonalaista, jotka Runottarien puolinainen suosio on vienyt
henkiseen kurjuuteen ja häviöön.

Näin erilainen kuvausvoima siis saattaa olla määränsä puolesta. Vaan
ylempänä, nerosta puhuessa, jo mainittiin, että se laadultansakin voipi
ilmaantua varsin monenkaltaisena. Ensiksi saattavat kauneuden lajit,
suora, ylevä ja koomillinen kauneus, eri tavalla yhdistyneinä olla
yksityisen kuvausvoiman perustuksena. Sofokles, Aischyloon verrattuna,
liikkuu suoran kauneuden pohjalla jälkimäisen suuruus on päinvastoin
ylevyydessä. Samaten Runeberg'kin pää-asiallisesti edustaa
suoran kauneuden puhdasta tyyneyttä: traagillisuuden syvempää
ristiriitaisuutta, tuota syytöntä syyllisyyttä, hän silloinkin karttaa,
kun valitsee luonnoltaan traagillisen aineen, niinkuin "Salamiin
kuninkaat". Sitä vastoin hän on hyvin perehtynyt koomillisuuteen,
vieläpä kohoaa korkeimpaan huumoriinkin, esim. "Sven Tuuvassa".
Shakespeare hallitsee kuninkaan tavalla runollisuuden kolme pää-alaa.
Aristofaneessa ja Molièressä on loistava taipumus koomillisuuteen; vaan
jälkimäisessä se usein syventyy melkein traagillisuuteen asti.
Etupäässä koomillinen on Kivenkin runolahja, vaikka hän sen ohessa
hennoimmalla sulolla osaa kuvailla tyyntä rauhallisuutta (tahdon vaan
viitata veljesten koto-elämään hänen romaaninsa lopussa) ja välisti
myös voimallisesti esittelee intohimojen taistelua. Tätä selitystä
olisi helppo jatkaa, jos vielä tahtoisi osoittaa, miten näiden
päälajien sivulajit kukin saavat edustajansa, miten esim.
koomillisuuden piirissä yksi paremmin pystyy pitelemään sukkeluuden
terävää miekkaa, toinen huumorilla tietää tasoittaa maailman
epätasaisia polkuja j.n.e.; mutta olkoonpa sanotussa jo kylläksi.

Toista erilaisuutta perustavat luonnonkauneuden eri piirit: maisema,
eläimistö, ihmisten erityis-elämä ja ihmiskunnan historia. Näistä ei
eläimistöllä kuitenkaan ole järin suurta merkitystä runoudessa;
tärkeämpi se on maalaustaiteessa. Muistettakoon kuitenkin semmoisia
kirjallisuuden tuotteita kuin eläinsadut ja eläin-eepokset (esim.
Reineke Fuchs). Vaan nuo luonnonkauneuden piirit, joita ylempänä
mainittiin, jakauntuvat taas lukemattomiin lohkoihin, joista on
seurauksena monta eri vivahdusta yksityis-fantasiassa. Muutamat
runoilijat osaavat etupäässä maalailla ulkonaisen luonnon ilmiöitä;
niin esim. Camões mestarin tavalla kuvailee valtamerta: kaikkia
muutoksia sen avaralla pinnalla, sen valon värähdyksiä, sen saaria ja
rantoja asukkaineen päivineen, meren rajuavaa tuimuutta ja sen
ihanuutta, kun "kuutaman sädeloiste kuvautuu Neptunon hopeanhohtaviin
laineihin" ja taivas tähtijoukkoineen kaareutuu sen ylitse "kuin
kenttä, kultakukkia täynnä", -- jotka luonnonkuvaukset tekivät
Aleksanteri v. Humboldt'in Lusiadien ihailijaksi. Mutta huomattava on
olletikkin kuvausvoiman erilaisuus ihmis-elämän esittelemisessä. Yhden
mieli haihattelee vain lemmen-ilojen ja -surujen pikku-maailmassa tai
liikkuu perhe- ja seura-elämän ahtaassa piirissä; toisen silmä laajalta
katsahtelee tunteiden ja aatosten monivaiheista kenttää, liittää ne
yhteiskunnallisen ja valtiollisen elämän suuriin tapauksiin ja
paljastaa intohimojen salaisimmat juuret, tarttuu ihmis-elämän
kirjavaan moninaisuuteen ja avaa meille sen ihmeellisen panoraaman
valoineen, varjoineen. Kuka kallistuu enemmin yleis-inhimillisten
olojen eli n.s. sivistysmuotojen esittämiseen, kuka varsinaisen
historiallisen elämän puoleen. Goethe on mestari luonteiden ja
tunteiden kuvailemisessa ja asettaa tarkoin piirtehin eteemme
aikakautensa olot ja henkiset kysymykset; jokainen puhtaasti
inhimillinen asia herättää kaiun hänen sielussaan; vaan suuret
historialliset aatteet eivät tule yhtä selvästi näkyviin. Tuskinpa voi
paremmin kuvata kuudennen-toista vuosisadan levotonta, kuohuvaa henkeä
kuin Götz v. Berlichingen'issä, ja ilmielävästi näemme Egmont'issa,
miten ajan uskonnolliset ja valtiolliset liikkeet kajastelevat
Brüssel'in porvarien mielessä; mutta hämäränpuoliseksi jääpi kuitenkin
tuon mahtavan vuosisadan maailmanhistoriallinen merkitys. Sitä vastoin
on Schiller juuri omansa antamaan oikeata väritystä aatteiden
taisteluille ihmiskunnan historiassa, vaikka hänen idealistinen
kantansa toisinaan viettelee häntä liian yleisillä, aatteenmukaisilla
piirteillä kuvaamaan yksityisiä luonteita. Vaan eipä ole toista
runoilijaa, joka semmoisella voimalla ja todellisuudella kuin
Shakespeare avaa ihmissydämmen syvimmät syvyydet ja osoittaa ihmisen
vapaan itsemääräyksen ja olevaisuuden vuorovaikutusta, vieläpä kaikilla
siveellisen toiminnan aloilla. Täten tuopi hän esiin historiallisenkin
elämän itse ytimen. Shakespeare'lle omituista on, että hän kuvailee
tätä historiallista elämää enemmin semmoisena, kuin se uhkuu
voimallisten henkilöin mahtavista teoista, kuin seurauksena
historiallisten aatteiden taistelusta.

Muitakin eroavaisuuden kohtia sopisi mainita. Kuvausvoimassa on kolme
astetta: näkemys ja mielikuvitus, runollinen mieliala ja varsinainen
kuvausvoima; nämä vastaavat taiteen jakoa kuvaustaiteesen,
säveltaiteesen ja runouteen, joka oikeastaan perustuu noihin kolmeen
eri tajuamismuotoon näön, kuulon ja sisällisen aistin kautta. Näistä
kuvausvoiman eri puolista saattaa yksityisen runoilijankin tuotannossa
yksi olla muita voimallisempi, niin että se milloin veisto- tai
maalaustaiteen tavoin tuo selvästi näkyviin ulkonaiset muodot, milloin
musiikin lailla ihastuttaa kuulijaa kielen sointuisuudella tai koettaa
sanoihin pukea tunteiden vienot värähdykset, milloin taas henkisimmän
taiteen tavalla laskeutuu syvälle ihmissielun aartehistoon. Varsin
tärkeä on tämä erilaisuus, koska se on perustuksena runouden
jakaantumisella eri lajeihin. -- Mutta kuvausvoiman yksipuolisuuskin
voipi olla syynä sen omituiseen luontoon. Toisinaan näkemys,
s.o. havainnollisuus, yksipuolisesti vallitsee, josta seuraa
ihanteellisuuden puute, vaikka tosi-elämää kenties hyvinkin taitavasti
kuvaillaan. Taikka mielikuvitus saapi voiton kuvausvoimasta ja panee
omat löyhäperäiset kyhäyksensä jälkimäisen aatteen-omaisten
tosi-tuotteiden sijaan. Tätä vikaa tavataan usein sekä uusissa että
vanhoissa romaaneissa, joissa vaan jännittävien tapausten paljous ilman
aatteellista pohjaa pitää lukijan huomion vireillä. Toisinaan muodon
kauneus verhoo verrattain tyhjää sisällystä tai haaveksivainen
hentomielisyys peittää runoteoksen aineen utumaiseen hämärään. Joskus
liiallinen tarkoituksenmukaisuus pilaa sen puhdasta runollisuutta tai
ylenmääräinen innostus ilman vastaavaa järjestysvoimaa hajottaa
runoelman taiteellisuuden, taikka päinvastoin ymmärryksen ylivalta
kahlehtii kuvausvoiman vapaata toimintaa.

Vaan kaikista omituisuuksista, joista ylempänä on puhuttu, syntyy
epälukuisia yhdistyksiä, jotka antavat kunkin runoilijan kuvausvoimalle
sen erityisen luonteen. Eikä tämä koske ainoastaan yksityisiin
runoniekkoihin, vaan myös eri kansoihin, jotka niin-ikään, toisiinsa
verrattuina, osoittavat monellaista erilaisuutta, kuten vasta saamme
nähdä.



TOINEN LUKU.

Kuvausvoima kielen ja taruston muodostajana.[5]


Kuvausvoiman varsinainen toimiala on taide; mutta sen myötävaikutus on
sangen tärkeä myös muutamissa muissa kansallisen elämän ilmauksissa.
Ensiksi se on havaittava kielen muodostumisessa. Tässä ei ole sopiva
tilaisuus tutkia, miten aikanaan lienee tapahtunut, että kukin kansa on
oman kielensä saanut: lieneekö alusta eriäväiset perhe- ja sukukuntain
murteet sulaneet yhteen heimokunnan kieleksi ja heimojen puheenparsista
sukeunut yhteinen kansalliskieli, vaiko päinvastoin -- niinkuin
luultavampi on -- kansan yhteinen kieli, sen jakaantuessa eri heimoihin
ja levitessä laveammalle alueelle, hajonnut eri murteisin, jotka sitten
ovat saattaneet eri kieliksi varttua. Nyt puheena olevan asian suhteen
on yhdentekevä, miten tämä kysymys ratkaistaan. Mitä tiedämme ja mistä
meidän sopii kiinni pitää, on seuraavat tosi-asiat: kieli, joka
pääasiallisesti eroittaa ihmisen eläimestä, on koko hänen henkisen
elämänsä ilmoittaja ja välittäjä, jonka avulla hänen huomauksensa, niin
ulkonaiset kuin sisällisetkin, selviävät sekä hänelle itselleen että
muillenkin ihmisille; kielen synnyttämisessä olivat siis vanhimpina
aikoina osallisina kaikki ihmisen henkiset avut, vaan ennen muita
kuvausvoima, joka juuri on omansa tätä verrattain epätajuista
sieluntointa kannattamaan. Kieli on kansanhengen ensimmäinen, välitön
tuote, jonka muodostamiseen kiintyy koko sen toiminta kansan
aikaisimman lapsuuden aikana, eli oikeammin sanoen: yhteinen kieli
syntyy yksin ajoin kansan keralla; kieltänsä luodessaan kansa kansaksi
tulee, sillä ominaisen kielen puutteessa ei sitä voi olevaksi ajatella.

Luonnon-ihminen on kokonaan aistillisten havaintojensa vallassa ja
kieli on tietysti alusta ainoasta näiden ilmi-tuoja; vaan ihmisen
mielessä asuu aavistus jostakin aistin-tajuamattomasta, ja hän pyytää
siis tätäkin sanoilla selittää. Sentähden syntyy jo vanhimpina aikoina
kielen ohessa muutamia uskonnollisia käsityksiä, jotka tämän kautta
saavat määrätyn muotonsa. Sama erilaisuus ajatustavassa, joka tuottaa
kielien moninaisuuden, on siihenkin syynä, että kunkin kansan
uskonnolliset mielipiteet kehkiävät omituisella tavalla, ja yhteiset
uskonmenot ovatkin vanhimmassa muinaisuudessa kenties vahvimmat siteet,
jotka kansat koossa pitävät. Uskonnon pohjalle ovat kaikki vanhan ajan
valtiot rakennetut. Kieli ja uskonto ovat siis ihmiskunnan ensi aikoina
ne molemmat keskukset, jotka ympärillensä kasvattavat kansallista
elämää.

Mutta sangen vaikea meidän nykyjään on elävästi käsittää sitä
katsomustapaa, joka noina ammoisina aikoina vallitsee. Ihmiskunta on
silloin vielä lapsena; kaikkialla huokuu lapsuuden yksinkertainen ja
raikas henki, kuin vilpoinen aamutuuli; lapsen hilpeä mielikuvitus luo
kaikkiin kirkastavan valonsa; mutta ajatuksen voimat ovat vielä heikot
eikä se voi irtaantua aistien vallan-alaisuudesta. Kieli uhkuu uutta
luomisvoimaa; se on aistillisesti kuvailevaa, raitista ja,
mitä luonnollisiin käsitteisin tulee, rikasta, mutta samassa,
aatteellisempiin asioihin sovitettuna, epämääräistä, puuttuvaa ja
hämärää. Ihmishenki pyrkii sanoilla selvittämään uumouksiansa siitä
näkymättömästä voimasta, joka maailmaa hallitsee, vaan ei pysty vielä
niitä eroittamaan aistin-alaisesta olevaisuudesta ja tavoittelee
ulkonaisesta luonnosta kuvia, joissa luulee aavistuksensa toteutuvan.
Kaikki ne sanat ja lauseparret, jotka osoittavat henkisempiä
käsitteitä, ovat tällä tavalla alkunsa saaneet. Niinkuin _henki_
meidän kielessämme, samaten vastaava sana monessa muussa, kenties
enimmissäkin kielissä, oikeastaan merkitsee sitä ilmaa, jota
ihminen hengittää.[6] Semmoiset sanat kuin _jalo, ylevä, synkkä_
tarkoittavat alkuansa aineellisia ominaisuuksia; _ystävä_ on se,
joka on syleiltävä ("yskättävä" sanasta "yskä" = rinta). Sitä myöten
kuin katsomustapa edistyy ja muuttuu henkisemmäksi, saavat sanat ja
lausetavat yhä syvemmän ja aatteellisemman sisällyksen, kunnes niiden
alkuperäinen, luonnon-omainen mieli usein kyllä kokonaan unohtuu. Mutta
kansojen lapsuudessa on toisin; kun esim. hengestä puhutaan, ajatellaan
todellakin hengitettyä ilmaa, jota pidetään itse elinvoimana. Tällä
aistin-omaisella pohjalla on kaikkien luonnon-uskontoin tarusto eli
mytologia itänyt ja versonut. Jokainen askel, henkisempää
maailmankäsitystä kohden on vaivalla ja ponnistuksella saavutettu aste
ihmiskunnan edistyksessä, ja arvata sopii, että se enimmissä
tapauksissa on jonkun nerokkaan hengen voimalla aikaan saatu.

Kun ihminen ensin herää syvempään maailmankatseluun, niin luonnon ylevä
suuruus johdattaa häntä ajattelemaan jotain korkeampaa voimaa, minkä
vallassa hänenkin kohtalonsa on. Hän luulee näkevänsä tuon voiman ilman
avaruudessa, pauhaavassa meressä tai myrskyn raivossa; mutta ennen
kaikkia näyttää hänen mieltänsä valtaavan tuo ääretön, korkea taivas,
joka milloin kirkkaana ja loistavana, milloin pilvien peittämänä tai
öisen verhon alta kimaltelevien tähtien kaunistamana, kaareuupi hänen
ylitsensä, sekä kaikki ne ilmiöt, jotka taivaalta kohtaavat hänen
hämmästyneitä aistejansa: lempeästi hymyilevä, vaan toisinaan helteesti
polttava aurinko, aamuruskon heleä hohde, ukkosen jyrisevä ääni ja
hävitystä uhkaavat leimaukset. Sillä taivaasen ja sen ilmiöihin viittaa
enimmät niistä nimityksistä, jotka kansat ovat jumaluudelle antaneet.
Aloittaakseni omasta kansastamme, on Castrénin mukaan _jumala_
sanan alkumerkitys "jymyn asunto" s.o. taivas,[7] ja muillakin
suomensukuisilla kansoilla on sama ajatustapa jumalakäsitteen
perustuksena. Niin esim. Votjakkein alkuperäinen jumalan-nimitys _in_
merkitsee taivasta ja siitä johdettu _inmar_ taivaassa-olijaa.[8]
Arjalaisessa kielisuvussa melkein kaikki Jumalan nimitykset johtuvat
taivaasta, sen kirkkaudesta ja valosta; niiden vanhin muoto on
sanskritinkielen _Dyaus_, jota vastaa kreikankielessä _Zeys_, latinassa
_Jovis_, niinkuin myös molemmissa viimeksi-mainituissa kielissä _Erós_
ja _deus_, muinaissaksassa _Tiu_ j.n.e. Kaikkien näiden alkumerkitys on
taivas ja valo. Että henkisempi käsitys jo vanhimpinakin aikoina rupesi
voitolle pääsemään, osoittaa se isää merkitsevä lisäys, joka monessa
kielessä liitettiin tähän nimitykseen: sanskr. _Dyaus-pitar_,
lat. _Jupiter_: samoin on kreikassakin _Zeu páter_ tavallinen
sanain-yhdistys, jolla rukoilija kääntyy ylijumalan puoleen, ja näitä
kaikkia vastaa _taatto taivahinen_ Suomen muinaisrunoissa.

Tämä vie meidät tarkastelemaan uskonnollisten aatosten muuttumista
aikojen kuluessa. Tässä kohden huomataan kaksi eri suuntaa, jotka
vuorotellen voitolle pääsevät. Toiselta puolen käsitykset jumaluudesta
yhä selviävät ja jalostuvat; personattomien luonnonvoimain sijaan tulee
vähittäin personalliset jumalat ja siveelliset voimat, kunnes vihdoin
ajatus yhdestä ainoasta, henkisestä jumalasta pääsee kehkeytymään. Max
Müller'in arvelun mukaan Arjalaisten ja luultavasti muidenkin kansojen
vanhin uskonto ei ollut yksi- eikä monijumalaisuutta, vaan se, mitä
hän nimittää _henoteismiksi_, jota sopisi kääntää sanalla
_yksinäisjumalaisuus_: s.o. ikivanhoina aikoina eivät ihmiset
vielä voineet kohota yhden ainoan jumalan käsittämiseen eivätkä
kuvausvoimansa avulla luoneet itselleen useampia, rinnakkain toimivia,
jumalallisia olentoja; vaan heidän aavistuksensa tuosta maailmaa
hallitsevasta voimasta oli vasta haperoivana, hämäränä tunteena,
joka milloin mistäkin etsiskeli tyydytystä. He näkivät tämän
voiman milloin taivaan säteilevässä kirkkaudessa, milloin jylisevien
ukkospilvien pauhinassa, milloin taas auringon loistossa tai meren
kaikkia-syleilevässä avaruudessa; mutta ilmaantuipa se heille missä
tahansa, he luulivat aina näkevänsä koko jumaluuden siinä esineessä,
joka kunakin hetkenä oli heidän mielessään; tämä oli silloin yksinään
jumaluuden edustajana. Mutta juuri se seikka, ett'ei yksikään näistä
luonnon-ilmiöistä, vaikkapa itsestään kuinka mahtava, voinut
täydellisesti tyydyttää heidän uskonnollista tarvettansa, ajoi heitä
etsimään yhä uusia jumaluuden kuvia, pani heidän tunteensa ja
ajatuksensa yhä uudestaan muodostamaan ja kehittämään jumaluuden
aatetta. Siitäpä tuo käsityksen moninaisuus, johon ylempänä viitattiin.
Niin esim. Indian vanhassa uskonnossa ylijumalan käsite oli monen
vaiheen alainen: _Dyaus_ jumalan, loistajan (selkeän taivaan),
jälkeen tuli _Taruna_ (= Uranos), verhooja, s.o. kaikki ympäröivä
taivas, ja _Indra_, sateen antaja, ukkosen haltia, kunnes uudemman
indialaisen uskonnon jumaluudet vihdoin kohosivat näiden vanhojen
sijaan. Samaa tarkoittanevat myös eri pää-jumalain hallituskaudet
kreikkalaisessa tarustossa. Että kuvausvoima näissä kaikissa on ihmisen
virein auttaja, on itsestään selvää. Jo ihmiskunnan alku-aikoina
tultiin varmaan siihen päätökseen, ett'ei itse luonnon-ilmiö ole
jumala, vaan se henkinen olento, jonka voima siinä ilmaantuu; mutta
ylipäänsä luonnon-ihmisen varttumaton ymmärrys ei tee aivan tarkkaa
eroitusta elollisten ja elottomien välillä, ja hänen mielestään oli
epäilemättä ensi-alussa aurinko, joka majesteetillisena kulkee rataansa
pitkin taivaan kantta, yhtä hyvin personallinen olento kuin maallinen
sankari, joka uljaana raivaa itselleen tien vihollisjoukon läpi.
Vähittäin irtaantuu jumaluus luonnon-esineestä, joka jää paljaaksi
eduskuvaksi, eikä sitä nyt enään ajatella ainoastaan näkyväisen luonnon
kannattajaksi, vaan myös siveellisen järjestyksen valvojaksi, samalla
kuin se muuttuu personalliseksi olennoksi. Tätä ajatuskantaa todistaa
semmoiset jumaluuden nimitykset kuin tuo ylempänä mainittu "isä" sana,
joka lisättiin Indialaisten, Muinais-Italialaisten ja Kreikkalaisten
ylijumalan nimeen.

Mutta jos uskonnolliset käsitteet näin muodostuvatkin yhä
henkisemmiksi, havaitaan toiselta puolen niiden kehkiämisessä toinenkin
suunta, joka näyttää olevan päinvastainen. Vanhimmalla käsityskannalla,
niinkuin jo sanottiin, ihmishenki tavoittelee kuvia luonnosta,
nähdäksensä niissä jumaluuden toteutuvan, ja näiden riittämättömyys
pakoittaa sitä turvaumaan yhä uusiin kuvihin. Kielen aistin-omainen
runsaus tarjoo kuvausvoimalle tuhansia sanoja ja vertauksia, joilla
luonnossa ilmestyvän jumaluuden olemusta ja toimintaa pyydetään
lausehin selittää. Ottakaamme esimerkki. Ylevimpiä kohtauksia luonnon
elämässä, ilmiö semmoinen, joka herättää ajatusta tylsimmänkin ihmisen
mielessä, on tuo joka aamu uudistuva näky, kun aurinko, päivän
kultainen kuningas, kohoaapi taivaan rannalta, tuoden uutta eloa ja
virkeyttä. Sentähden alkumaailman ihmiset tervehtivätkin sen tuloa
aamuvirrellä taikka hiljaisella rukouksella, vaikkapa vain muutamilla
yksinkertaisilla sanoilla, niinkuin tuo Castrénin mainitsema
Samojedilais-vaimo, jonka oli tapana aamusilla astua ulos teltastansa
ja kumartaa auringolle, lausuen: "kun sinä nouset, minäkin nousen
vuoteeltani; kun sinä lasket, minäkin menen levolle." Mutta kun
sydämmen tunteet pääsivät sanoissa tai laulussa heleämmin sointumaan,
puhuteltiin aurinkoa milloin kaikki-näkeväksi tai ylhäällä-asujaksi.
milloin loistajaksi tai säteilijäksi, ja kuvattiin, kuinka se
kultavaunuillaan ajaa taivaan sinilakea myöten taikka taivaan
sinilainehilla ohjaa kultaista venettään: ja koska luonnon-ihmisen
kuvausvoima yleensä muodostaa kaikki ihmisenkaltaiseksi, ei ole
ihmettelemistä, jos aamuruskoa nimitettiin milloin auringon emoksi,
milloin sisareksi tai puolisoksi, tahi jos aurinko ja kuu olivat
välisti aviopuolisoina, välisti veli ja sisar. Kaikki nämä nerollisen
kuvausvoiman ilmi-tuomat aatokset eivät olleet muuta kuin runollisia
vertauksia, joita kielen sen-aikuinen kykenemättömyys selittämään
henkisempiä asioita teki välttämättömän tarpeellisiksi, vaan jotka
samassa sanottavalle antoivat määrätyn, helppotajuisen muodon ja
runollisuudellaan innostuttivat kansan mieltä. Vaan väleenpä unohtui
niiden alkuperäinen tarkoitus; mitä runoilija kerran haltioissaan oli
laulanut ja mikä sitten jäi kansalle perinnöksi, suusta suuhun
kulkiessaan, se sai pian ihan toisenlaisen merkityksen; mitä
vertauksena oli esiin-tuotu, ymmärrettiin ihan luonnollisella tavalla.
Aamuruskosta tuli todellakin jumalatar, joka oli auringonjumalan äiti
tai puoliso; kuu muuttui hänen sisarekseen. Noista epiteeteistä, joilla
päivän ominaisuuksia kuvattiin: "ylhäällä-oliia", "säteilevä" j.n.e.,
saattoi tulla yhtä monta auringonjumalan nimeä, jotka vähittäin
antoivat aihetta eri jumalais-olentoihin. Muistakaamme vaan
Kreikkalaisten Hyperion, Faëton, Foibos y.m. Näitä ihmisenkaltaisia
jumalia ruvettiin sitten yhä tarkemmin kuvaamaan luonteensa ja
ominaisuuksiensa puolesta, ja näin henoteismi muuttui _polyteismiksi,
monijumalaisuudeksi_.

Polyteismi on melkein yhtä paljon uskonnon pilauntumista kuin
edistystä. Tuo vanha henoteismi, joka näki yhden ainoan, jumalallisen
voiman, jos himmeästikin, haamoittavan kaikissa luonnon ilmiöissä eikä
vielä hajottanut tätä voimaa eri olennoiksi, sulkien sitä ihmisyyden
ahtaisin rajoihin, oli uskontona tavallansa puhtaampi kuin polyteismi,
joka, kuvaillessaan jumaliansa ihmisten kaltaisiksi, antoi heille
kaikki näiden heikotkin puolet ja toisinaan muodosti noita ikivanhoja
luonnon myyttejä siveellisesti raaoiksi tai loukkaaviksikin taruiksi.
Mutta toiselta puolen polyteismi toi jumaluuden lähemmäksi ihmistä ja
sisälsi ensimmäisen aavistuksen ihmishengen sukulaisuudesta jumaluuden
kanssa; ainoastaan polyteismin kautta tämä saattoikin ylentyä paljaasta
luonnonvoimasta siveelliseksi voimaksi. Se oli siis välttämätön
edistys-aste uskonnon kehkiämisessä, jolta kansat sittemmin taisivat
monoteismissä kohota puhtaampaan jumaluuden käsittämiseen. Vaan paljoa
suurempi arvo, kuin uskonnollisessa suhteessa, on polyteismille
annettava kuvausvoiman historiassa: sillä pakanuuden jumalissa yritti
ihmishenki ensi kerran aistin-tajuttavaksi esitellä yleisiä aatteita,
antaa hengelle näkyväisen muodon, eli sanalla sanoen, itsellensä luoda
ihanteita. Tosin kyllä näitä sen kuvaelmia alkuperäisesti rasittivat
monet jo ymmärtämättömiksi käyneet luonnontarut, jotka semmoisinaan
säilyivät kansojen mielessä, kohoamatta korkeamman kauneuden piiriin,
ja ylipäänsä myytit syntyivät enemmin mielikuvituksen kuin kuvausvoiman
vaikutuksesta; mutta pianpa jälkimäinen anasti vallan ja puki nuo
vanhat tarut runouden ihanimpaan pukuun. Runous ja uskonto tekivät
vakavan liiton, jonka hedelmät olivat kansallis-epopeat ja muut
mytologiset runoelmat, semmoiset kuin Homeron laulut, Kalevala,
vanhempi Edda y.m., ja noista samoista taruista sai kuvaustaidekkin
aihetta ensimmäisiin tuotteihinsa.

Vaan palatkaamme muinais-ajan uskontoon. Näin oli siis alkunsa saanut
tuo kuvista rikas, kirjava mielikuvaelmain maailma, jota sanotaan
_mytologiaksi, tarustoksi_. Siinä havaitaan kaikkialla kielen
vaikutusta, sekä tarun-omaisten olentojen nimissä että itse
kertomustenkin muodostuksessa. Tuo moninimisyys, johon ylempänä
viitattiin, eli se seikka, että samalla jumaluudella saattaa olla
useampia epiteetejä eli lisääntöjä, joilla sitä mainitaan ja joita
sitten ajatellaan eri olennoiksi, niinkuin muutoinkin monellaiset syyt,
esim. paikallis-uskontojen yhteen-sulaminen kansallis-uskonnoksi ja tuo
kaikessa mytologiassa havaittava taipumus vaihtelevaisuuteen, josta jo
olen puhunut, -- nämä kaikki saattavat usein entiset jumalat alentumaan
puolijumaliksi ja sankareiksi, niin että ne jutut, jotka alkuansa
tarkoittivat korkeampia olentoja, viimein sovitetaan tavallisiin
ihmisiin. Sen huomaamme Kalevalastakin, jonka päähenkilöt, Väinämöinen,
Ilmarinen ja Lemminkäinen, lienevät entisiä jumalia, joita nyt
esitetään ihmisiksi, vaikka tosin suuremmalla voimalla varustetuiksi,
kuin muut kuolevaiset. Samoin Sigfried, tuo nuori sankari Saksalaisten
Nibelungenlied'issä, on vanha, arvonsa menettänyt auringonjumala.
Nykyaikana on tullut tavaksi johtaa kaikki mytologiset kertomukset
luonnon-ilmiöistä. Tässä kohden mennään kenties usein liiallisuuteen;
mutta myöntää täytyy, että tällainen selitystapa monesti tuntuu varsin
luonnolliselta, vaikka taru-aineiden alkuperä ei olisikkaan aivan
selvillä. Tahdonpa mainita seikan, jota käy sovittaminen meidän
omaankin tarustoomme. Enimmillä kansoilla löytyy kertomus siunausta
jakelevasta, lempeästä jumalasta tahi nuoruuden ja kunnian loisteessa
rehoittavasta sankarista, joka voimansa ja maineensa kukkuloilta äkkiä
syöksyy liian aikaiseen kuolemaan, minkä hänelle valmistaa
vihollismielinen valta; mutta enimmiten hän taas pelastuu Tuonelasta,
heräten uuteen eloon, "ehompana entistänsä". Sellaisia jumalia tai
sankareita ovat Dionysos, Adonis, Osiris, Baldur, Sigfried y.m.m., ja
pää-luonteeltaan myös Achilleys. Usein kyllä on lempi syynä sankarin
surmaan sekä uskottomuus entistä rakastettua kohtaan, niinkuin esim.
saksalaisen Sigfried-tarun vanhimmassa muodostuksessa. Kaikki nämä
kertoelmat kuvailevat alkuansa aurinkoa, joka kullanhohtavan Aamuruskon
syleilyksestä nousee taivaan kannelle, vaan jättää ensi lempensä,
rientääkseen ylpeänä voiton sankarina, maailmaa hallitsevana valtiaana,
kaukana vartoovaa Iltaruskoa kohden, kunnes autuaallisessa liitossa
yhdistyy armaiseensa ja hänen kanssaan vaipuu lännen lainehisin, mutta
vaellettuansa läpi Manalan manteren uudestaan heräjää, poistaen yön ja
pimeyden varjot. Sama myytti voi myös tarkoittaa luonnon kuolemista
syksyllä ja sen virkistymistä keväällä tai ylipäänsä taistelua valon ja
pimeyden, suven ja talven välillä, ja muuttuu vihdoin vertauskuvaksi
hyvyyden taistelusta pahuutta vastaan ja sen lopullisesta voitosta
taikka ihmissielun kuolemattomuudesta. -- Jos tähän vertaamme Kalevalan
kertomuksen Lemminkäisestä, kuinka tuo sokea paimen surmasi hänet ja
syöksi Tuonelan mustahan jokehen sekä verinen Tuonen poika

    Iski miestä miekallansa,
    Kavahutti kalvallansa,
    Löi on kerran leimahutti
    Miehen viieksi muruksi,
    Kaheksaksi kappaleeksi,
    Heitti Tuonelan jokehen,
    Manalan alusvesille,

ja kuinka hänen hellä, uskollinen emonsa haravoitsi palaset Tuonelan
virrasta, sovitti ne yhteen ja vihdoin sai poikansa "muinaisille
muo'oillensa, pikkuista paremmaksiki", -- kukapa silloin ei helposti
taipuisi uskomaan, että tämäkin taru on vanha aurinko-myytti, jonka
Suomen kansan kuvausvoima on kaunistanut inhimillisillä piirteillä? Sen
yhtäläisyys Osiris-tarun kanssa on silmäänpistävä ja Osiriin tiedämme
varmaan merkitsevän aurinkoa. Hänenkin tappaa julma Tyfon ja heittää
veteen; hänen puolisonsa Isis harhailee ympäri maailmaa häntä etsimässä
ja, kun hän vihdoin on löytänyt puolisonsa ruumiin, Tyfon sen jälleen
saapi valtaansa ja silpaisee moneen kappaleesen, jotka hajottaa ympäri
maata; vaan Isis niitä suurella vaivalla kokoilee ja löytääkin kaikki,
paitsi yhden ainoan (Kalevalassakin on Lemminkäinen ensin "pikkuista
vajalla, yhtä kättä, puolta päätä, paljo muita muskuloita, siihen
henkeä lisäksi"). Sitten Isis hautaa puolisonsa jäsenet: mutta
Osiriista tulee Manalan hallitsija, ja hänen kohtalonsa on siis
eduskuvana ihmisen kuolemasta ja elämästä tuolla puolella hautaa.
Mutta, vaikka Tuonelan valtiaana, palajaa Osiris vielä maan päälle ja
varustaa poikansa Horon (Horoskin on aurinko) taisteluun Tyfon'ia
vastaan, joka vihdoin voitetaan. Samaten myös Dionysos Zagreys revitään
palasiksi, mutta tointuu uuteen eloon. Toisia yhtäläisyyden kohtia
Lemminkäis-tarun kanssa tavataan germanilaisissa myyteissä. Niinkuin
Sigfried on luopunut Brunhildasta ja uudessa lemmenliitossa saapi
surmansa, samoin tuho tapaa lieto Lemminkäisenkin koetustyössä uuden
morsiamen saavuttamiseksi, sen jälkeen kuin hän on hyljännyt
ensimmäisen puolisonsa, Kyllikin. Baldur'in tarusta taas muistuttaa tuo
sokea paimen, Märkähattu, joka Lemminkäistä vastaan nostaa vesikyyn,
samoin kuin sokea Hödur skandinavilaisessa tarussa ampuu Baldur'in
kuoliaaksi. Arvata sopii siis, että kaikki yllämainitut myytit ovat
muodostuksia samasta ikivanhasta luonnontarusta, joka on levinnyt mitä
erisukuisimmille kansoille, jollei asiaa käy selittäminen sillä tapaa,
että eri kansojen mielikuvitus samalla edistyskannalla tuottaa
yhtäläisiä aatoksia.

Muutoin aurinko-myytti meidän tarustossamme on muodostunut myöskin
toisella, Suomen kansalle omituisemmalla tavalla, nimittäin
Sampo-runoissa; sillä että Sammolla, tuolla ihmeellisellä, onnea
tuovalla taikakapineella ei tarkoiteta muuta kuin aurinkoa, maailman
elähyttäjää, valon ja hedelmällisyyden lähdettä, pidän jotensakin
taattuna tosi-asiana; ainakin on tämä käsitystapa luontevampi ja
uskottavampi kuin ne monet muut selitykset, joita eri aikoina on tuotu
esiin.[9]

Näistä esimerkeistä näkyy, miten samat alku-aatokset voivat ilmaantua
eri kansoissa ja miten kukin kansa pukee ne eri muotoon. Luonnon-ilmiöt
antavat vaan tarujen alkupiirteet; kun kertomusten loimi niinmuodoin on
valmis ja niiden oikea merkitys on unohtunut, silloin kansan
kuvausvoima siihen kutoo monenlaisia kaunistuksia, kehitellen vapaasti
henkilöin (jumalain tai sankarein) luonteita ja tapausten sivuseikkoja,
jopa keksien ihan uusiakin tapauksia. Vaan tuleepa siihen lisäksi vielä
toinenkin tärkeä aines. Kansan taruintuotto-voima ei rajoitu
yksistään luonnon-ilmiöin itsiöittämiseen, vaan ottaa myös
muodostaaksensa kansan historiallisia muistoja, jotka osittain sulavat
yhteen vanhojen luonnonmyyttien kanssa, osittain antavat aihetta uusiin
kuvaelmiin. Niinpä Iliaan perustuksena nähtävästi on muisto jostakin
suuresta taistelusta Euroopan Kreikkalaisten ja Vähä-Aasian
rantalaisten välillä. Aurinkojuttuun Sigfried'istä on Saksalaisten
kansallis-epopeassa sekaantunut paljon aineita kansainvaellusten
aikakaudelta ja nämä tarinat ovatkin sille sen varsinaisen värin
antaneet. Vihdoin meidän omaankin epopeaamme, vaikka se pääluonteeltaan
on tarun-omainen, kenties on yhtynyt joitakuita historiallisiakin
aineita.

Kansojen lapsuuden aikoina on ihmishengellä erityinen taipumus
henkilöiksi kuvaamaan kaikkea, mikä sen huomioon koskee. Ylempänä
selitettiin, kuinka kansat tällä lailla luovat jumalansa ja haltiansa
ja näiden ympäri kietovat kirjavan taruverhon. Heidän ominaisuuksiaan,
heidän tekojaan mielikuvitus maalailee yhä heleämmillä väreillä, niitä
sommitellen vaihteleviksi satukuviksi. Samalla tavoin kohtelee se myös
historiallisia muistojansa. Kansat asettavat mielellään elonsa ja
olonsa ihannekuviksi mahtavia sankareita, joissa näkevät henkisen
voimansa ja etevyytensä toteutuvan. Nämä edustavat avaroita aloja,
pitkiä jaksoja heidän entisestä elämästään, ja väsymättömänä
mielikuvitus yhä tarkemmin kuvailee näiden sankarien luonnetta,
koristelee heidän muistoansa erityispiirteillä. Usein nuo sankarit ovat
todellisia henkilöitä, joiden suuremmat tai vähemmät ansiot
kansantarina ylentää monta vertaa merkillisemmiksi, kuin ne ovat
olleetkaan; useinpa kansan mielikuvitus myös asettaa vapaasti
keksittyjä sankarinimiä sen eri edistys-asteiden osoittajiksi. Nämä
historianperäiset tarinat pannaan enimmiten yhteyteen jumalaistarujen
kanssa, joihin ne monenmoisilla säikeillä tuhatkertaisesti kietoutuvat.

Vaan tämä mielikuvituksen toimi ei tarkoita ainoastaan entis-aikoja.
Taruintuotto-voima on ainiaan vireillä. Historiallisellakin ajalla ovat
kansat kerkeät valaisemaan lempisankariensa elämää mielikuvituksen
loisteella tahi päinvastoin mustilla varjoilla peittämään niitä, jotka
ovat joutuneet heidän vihansa alaisiksi. Vielä tänäkin päivänä voimme
havaita samaa taipumusta niissä lukemattomissa pikkujutuissa, joita
kertoellaan sekä mainioista että maineettomista henkilöistä. Jos
luonnonvoimien ja siveellisten aatteiden itsiöittäminen paraasta päästä
ilmaantuu luonnon-omaisissa uskonnoissa eli niissä, jotka ovat
yhtaikaisia itse kansojen keralla ja omituiset kullenkin eri
kansakunnalle, niin tämä historian-omainen taruin-tuotto yhtyy
etupäässä noihin yleismaailmallisiin uskontoihin; jotka syntyvät
edistyneemmissä oloissa, kypsyneemmän hengen viljelyksen hedelminä,
sekä leviävät useampiin kansoihin, tarkoittaen yleis-inhimillistä
maailmankäsitystä. Itse uskonnonperustajaa tai hänen lähimpiä
seuraajiansa ympäröidään yhä laajenevalla taru- ja ihmekehällä ja
näille lisäyksille annetaan aikaa myöten yhä enemmän arvoa uskonnon
itse oppirakennuksessakin. Kaikki uskonnot synnyttävät ympärillensä
jonkunlaisen tarukehän -- eipä Muhammedinkaan perin deistinen oppi,
joka muutoin ei suo kuvausvoimalle paljon valtaa, ole voinut tätä
kohtaloa kokonaan välttää --; sillä uskonnolla ylipäänsä näyttää siihen
olevan luontainen taipumus, kenties siitä syystä, että paljas tunne,
joka on uskonnon alkujuuri, välttämättömästi tarvitsee mielikuvituksen
apua, joka voipi antaa sen hämärille liikunnoille määrätyn muodon ja
suunnan. -- Mutta samallaista taruin-tuottoa havaitaan myös
ulkopuolella uskonnon alaa. Historiantutkijan on usein vaikea eroittaa
tosi-asiat niistä lisä-aineista, joilla kansan mielikuvitus on ne
höystyttänyt. Tunnettu on esim., kuinka paljon sadun-omaista ainetta
Saksan kansa on koonnut Kaarlo Suuren ympärille ja kuinka
Schweiziläisten muinaistarina on runsailla kuvaelmillaan verhonnut
heidän isänmaansa vapautuksen. Samallaisia esimerkkejä sopii mainita
meidän omasta historiastamme. Tunnetussa Kantelettaren runossa
lauletaan, miten Venäjän hallitsija, "Iivana iso isäntä", valloitti ja
hävitti Viipurin linnan ja ruotsalainen päällikkö, Matti Laurinpoika,
pelasti itsensä pakenemalla. Vaan Viipurin linnaa, kuten tiedetään, ei
ole koskaan hävitetty: tässä kohden kansan mielikuvitus ei ole
lisäyksillänsä koristanut todellisia tapauksia, vaan on suorastaan
luonut uusia.

Näin kansojen tarut ja tarinat[10] paraasta päästä vuotavat kahdesta
lähteestä: luonnon-ilmiöin jumaloitsemisesta ja historiallisista
muistoista. Toiselta puolen luonnonvoimia kuvataan ihmisenkaltaisiksi
olennoiksi, personallisiksi jumaliksi, jotka itsekukin saavat erityisen
luonteensa ja toimensa ja niinmuodoin tulevat siveellisten aatteiden
kannattajiksi sekä vihdoin myös saattavat alentua puolijumalien tai
tavallisten ihmisten vertaisiksi. Vaan toiselta puolen taruin ja
tarinain alkuperä on siinä, että muutamia kansan mielisankareita, joko
todenperäisiä tai kuvausvoiman tuottamia, asetetaan sen entisyyttä
edustamaan ja heidän ympärillensä kiertyy sen historialliset muistot
tahi että mielikuvitus kietoo tarukiehkuroitansa historiallisen ajan
henkilöin ja tapausten ympäri. Sivumennen mainittakoon vielä, että
taru-aineet muullakin tavalla voivat lisääntyä, niin esim. eduskuvien
eli symbolien kautta, kun taki tahallaan pannaan joku esine
merkitsemään jotain henkistä aatetta, jota muutoin on vaikea sanoin tai
kuvin selittää, ja tämän esineen alkuperäinen merkitys viimein unohtuu.
Eduskuvia tavataan paljon esim. Muinais-Egyptiläisten mytologiassa,
jonka haukan- ja koiranpäiset jumalat enimmiten ovat saaneet muotonsa
tällaisen symbolioimisen johdosta. Taruin-tuottoa on myös abstraktisten
käsitteiden kuvaaminen personallisiksi olennoiksi; tämä tapahtuu vasta
sivistyksen myöhempinä kehitysjaksoina, kun ajatus jo rupeaa saamaan
voiton kuvausvoimasta. Sellaisen aikakauden tuotteita ovat
Kreikkalaisten Nike, Roomalaisten Victoria, niin myös Psyche,
Plutos y.m.



KOLMAS LUKU.

Kansanrunous ja taiderunous.


Näissä kaikissa, joista edellisessä on puhuttu, kielessä, tarustossa,
historiallisissa tarinoissa, osoittuu fantasian luomisvoima; mutta ne
eivät ole vielä puhtaita kuvausvoiman tuotteita. Kieli synnyttää ne
aistillisesti tajuttavat äänet, joiden avulla ihminen voipi toiselle
ihmiselle ilmoittaa mielteitänsä, ajatuksiansa, ja on siis kaiken
henkisen edistymisen välttämätön ehto; mutta se saattaa yhtä hyvin
palvella jokapäiväisen ja käytöllisen elämän tarpeita tai pelkän
ymmärryksen tarkoituksia, kuin ihanteita toteuttavaa kuvausvoimaa.
Taruissa ja tarinoissa taas on mielikuvituksen valta suurempi kuin
varsinaisen kuvausvoiman. Aate niissä vaan himmeänä vilahtelee, niiden
kauneus on vaan satunnainen; esiin-tuotavat mielteet eivät ole vielä
ihanteiksi kirkastuneet. Se tapahtuu vasta, kun runous-into kansassa
heräjää. Sisällinen, vaistomainen muodostushalu viepi sitä
säännöllisesti järjestetyillä sanoilla ja laulun avulla esittelemään
jumalaistarujaan ja muistotarinoitansa tai niitä tunteita, jotka eri
tiloissa sen povessa liikkuvat. Nuo tarut ja muistot säilyvät runoina
kansan mielessä; uhrattaissa, voittojuhlina, häissä ja hautajaisissa
kaikuu kutakin tilaisuutta varten sepitettyjä lauluja; toisissa
ylistetään jumalien ja sankarien tekoja.

Saadaksemme selvää kuvaa runouden alkutilasta,[11] täytyy meidän sitä
etsiä niistä harvoista runouden näytteistä, jotka ovat säilyneet
vanhimmalta muinais-ajalta, tahi nykyajan villien ja puolivillien
kansain keskeltä. Se runouden muoto näkyy olevan vanhin, jossa eri
lajit eivät vielä ole erinneet toisistaan; se kertoilee tapauksia
epiikan tavalla, esittelee tunteita lyriikan lailla ja on yhdistetty
näytelmällisen toimittelun kanssa. Jumalain kunniaksi laulettiin
hymnejä, joissa kuvailtiin heidän tekojansa, ja niiden sisällystä
osoiteltiin määrätyillä liikenteillä. Samoin useat luonnonkansat nytkin
vielä viettävät juhlansa yhteislaululla ja tanssilla. Tätä laatua ovat
myös vanhimmat Vedan hymnit ja Arabialaisten Hamasa-laulut, joissa
molemmissa runouden päälajit yhtyvät, vaikka ne sisällykseltään ovat
aivan erinkaltaisia. Tavataanpa tästä runouden alkumuodosta vielä
jälkiä Kalevalan häärunoissa sekä Kantelettaren vuorolauluissa
koskimiehen ja kaason välillä, niinkuin myös monen muunkin kansan
häämenoissa.[12] -- Useimmiten on vanhin runous varsin likeisessä
yhteydessä uskonnon keralla ja semmoisissa kansoissa, joissa vahva
pappisvalta pääsee sivistys-oloja hallitsemaan, voi liitto niiden
välillä kahlehtia runouden vapaata vaurastumista, jotta tämä pysyy vain
hartauden kannattajana tai uskonnollisten käsitysten tulkitsijana.
Sillä huomattava on, että tällaiset kansat ylimalkain eivät ole
tuottaneet kansanrunoutta. Ne osat Indialaisten molemmista epopeoista,
jotka ovat todellista luonnonrunoutta, syntyivät arvattavasti noissa
alkuperäisissä, vapaissa oloissa, jolloin ei tiedetty mitään kasteista
ja ankarasta bramaani-vallasta. Mutta Hebrealaisten kesken vanhimmat
runouden aiheet saivat kokonaan uskonopillisen tai historiallisen
muodon; egyptiläisestä kansanrunoudesta taas ei ole mitään tietoa ja
Kelteillä oli laulutaito oppineen runoilija-säädyn huostassa. Mutta
missä kuvausvoima kaavojen estämättä pääsee tarustoa muodostelemaan,
siellä puhkee kansanrunouden ihana kukka. Se kohtelee jumalaistaruja
ja muinaistarinoita samalla järkiperäisellä vapaudella kuin
luonnonkauneuttakin, käyttäen niitä aineena ihannekuviansa luodessaan.
Silloin on runous oma tarkoituksensa; ilo olevaisuudesta ja siitä
monivärisestä maailmasta, joka aukeaa luonnonlapsen hämmästyneiden
silmien eteen, on sen elähyttäjä, tämän maailman kuvaileminen ja
kirkastaminen sen päätehtävä. Samassa sen ulkomuotokin pyrkii
kauneuteen, säännöllisyyteen.

Muinaisrunoutta mainittiin ylempänä _kansanrunouden_ nimellä:
sillä se on koko kansan tuottama, eikä, niinkuin myöhemmin syntyvä
_taiderunous_, yksityisen runoilijan tekemä. Tämä jälkimäinen
nimitys ei saa meitä vietellä siihen harhaluuloon, ettei kansanrunous
muka ole taidetta; sillä taidettahan se on, koska se toteuttaa
ihannetta aistin-omaisessa muodossa. Vaan taiderunous on saanut nimensä
siitä, että ihanteen toteuttaminen siinä on itsetajuista, täydellä
tarkoituksella tapahtuvaa; kansanrunous sitä vastoin versoo itsestään,
kuin kesämaiden aarniometsäin rehevä kasvullisuus.

Vanhimpina aikoina, kun sivistys vasta on ruvennut oraalle nousemaan
eikä ole vielä niin laveaksi ja monipuoliseksi varttunut, että vaatisi
muutamia yksityisiä korkeimman hengenviljelyksen kannattajiksi, noina
vanhimpina aikoina ovat kaikki tunteet ja käsitykset yhteiset koko
kansakunnalle; sillä vasta karttuvan sivistyksen vaikutuksesta kehkiää
yksityisten erikoisuus. Samalla lailla kuin kieli ja myytilliset tarut
syntyy silloin kansan keskuudessa runous yhteisen mielen ilmoittajaksi.
Yksityinen tosin on laulun keksijä, vaan siinä elää kuitenkin se henki,
joka kaikissa liikkuu, ja jokainen muodostelee sitä omalla tavallansa,
melkein niinkuin kukin kansalainen vapaasti käyttää yhteistä kieltä.
Runoelmat ovat niinmuodoin kaikkien yhteistä omaisuutta: ne ovat
kansassa asuvien tunteiden elävä ilmaus, taipuen eri lailla kunakin
hetkenä ja kunkin laulajan suussa. Sentähden niitä onkin lukemattomia
toisintoja eivätkä ne jäykisty vakinaiseen muotoon, ennenkuin keräilijä
ne paperille kirjoittaa. Sillä kansanrunous on elävä virta, joka yhä
vaihtelee ja kuitenkin aina on sama, ja jonka vierevät aallot, milloin
hajoten, milloin yhteen turvaten, yhdistyvät suureksi kokonaisuudeksi.

Runouden vaurastuessa sen eri lajit tarkasti rajoittuvat ja saavat
määrätyn muotonsa. Ensiksi vakauntuu kertomarunous, sitten lyriikka eli
laulurunous: niiden ohessa kansa kokoaa käytöllisen viisautensa aarteet
sananlaskuihin, harjoittaa arvoituksissa älynsä sukkeluutta ja koettaa
loitsuluvuilla hallita ulkonaista luontoa. Näytelmärunous sitä vastoin
vaatii niin suurta yksityishenkilön itsenäisyyttä, ettei se näissä
oloissa voi päästä mihinkään varsinaiseen alkuun. Merkillisimmät
kansanrunouden tuotteet ovat kertomarunot. Se juuri, josta ne kasvavat,
on tuo jokaisessa kansassa tavattava halu lauluissa ylistää niitä
sankareita, jotka, niinkuin jo on mainittu, edustavat sen henkistä
voimaa. Juuri kansanrunoudessa nämä kohoavat koko sen olemisen
ihannekuviksi, joissa kansa näkee oman sisimmäisen luonteensa ja
entisen elämänsä jalostettuna, kirkastuneena. Sellaisia ovat
Suomalaisten muinaisrunoudessa Väinämöinen ja muut Kalevalan
pää-uroot, Kreikkalaisilla Achilleys ja Odysseys, muita mainitsematta,
Muinais-Saksalaisilla Sigfried y.m., Espanjalaisilla Cid j.n.e. Nämä
sankarit esitetään teoissaan ja toimissaan, jolloin heidän kuvainsa
piirteet yhä tarkemmiksi vakaantuvat. -- Saksalainen tutkija H.
Steinthal,[13] joka viime aikoina suuressa määrässä on selvittänyt
kansanrunouden oikeata luonnetta, otaksuu kolme eri edistyskantaa sitä
myöten, kuinka lujaa yhteyttä kansan kuvausvoima saa aikaan eri
runoelmain välillä. Ensimmäisellä asteella tavataan vaan yksityisiä,
toisistaan ihan erillään olevia kertomarunoja. Tätä laatua ovat esim.
Serbialaisten sankarirunot sekä johonkin määrin Pohjois-Grermanien
Edda-laulut, jotka Steinthal'in mielestä kuitenkin jo ovat
kohoamaisillaan seuraavaan luokkaan. Toisella edistyskannalla kokoilee
kansan kuvausvoima useampia runoja yhden päähenkilön tai tapauksen
ympäri, vaikk'ei se vielä järjestä niitä yhden aatteen hallittavaksi.
Näin syntyy erinäisiä runostoja eli runoryhmiä, joiden keskuksena
tavallisesti on joku kansan mielisankari. Esimerkkinä tästä runouden
lajista ovat Espanjalaisten romansit Cid Campeador'ista. Mutta nämä
runostot eivät vielä muodosta täydellisiä kansallis-epopeoita.
Semmoisia ovat aikaan saaneet vaan muutamat harvat kansat, joissa ei
ainoastaan ole runoushenkeä, vaan myös voimallinen, tasainen
ja kestävä runous-into. Nämä luovat sellaisia kertomarunoja, joiden eri
osat ovat välttämättömässä aatteellisessa yhteydessä keskenään.
Steinthal ei myönnä maailmassa löytyvän enemmän kuin neljä varsinaista
kansan-epopeaa: Kreikkalaisten, Suomalaisten, Saksalaisten ja
Ranskalaisten. Samoin kuin kielitieteessä on puhuttu erittäväisistä
("isolirende"), yhdistäväisistä ("agglutinative") ja organillisista
kielistä, niin hän on antanut näille kertomarunouden eri lajeille
nimitykset: erittäväinen, yhdistäväinen ja organillinen epiikka. --
Hajanaisten laulujen yhdistymisestä ei voi syntyä varsinaista
sankarirunoelmaa; se on yhtä mahdotonta, arvelee Steinthal, kuin että
useat yhteenliitetyt heinäkorret voisivat muodostaa lihaksen.
Organillinen epiikka on siis alusta aikain ihan toista laatua kuin
erittäväinen ja yhdistävä kertomarunous.

Kansanrunoudessa, niinkuin kaikessa taiteellisessa tuotannossa, on joku
aate kuvailun pohjana. Jos katsomme, missä tuo runoa kannattava aate
ilmaantuu näissä kertomarunouden eri lajeissa, niin näemme eroituksen
Steinthal'in "yhdistäväisen" ja "organillisen" epiikan välillä
oikeastaan olevan siinä, että aate ja aatteen antama yhteys edellisessä
on etsittävä runoryhmän kussakin eri kappaleessa ja ainoastaan yhteinen
aine silloin ulkonaisesti liittää eri runot toisiinsa, vaan että se
organillisessa kertomarunoudessa elähyttävänä voimana virtaa koko
epopean läpi, ollen sen henkenä ja perustuksena. Edempänä osoitetaan,
miten kansan-epopea pyrkii antamaan suurta maailmankuvaa, semmoisena
kuin se koko kansan mielessä heijastelee. Ett'ei yhdistäväinen epiikka
kykene luomaan tällaista avaraa maailmankuvaa, on tärkeä eroitus
sen ja organillisen kertomarunouden välillä. Jälkimäinen on kuin
fresko-maalaus, jossa ääretön joukko yksityiskuvia on järjestetty eri
ryhmiin yhteisen keskuksen ympäri, edellinen kuin pitkä sarja yhteen
kuuluvia kabinettikuvia, joita ei voi yhdellä silmäyksellä tarkastaa.
-- Vaan organillisen kertomarunouden alku lienee kuitenkin selitettävä
yksityisrunosta, joka vähittäin laajenee ja kasvaa suureksi
kansan-elämän kuvaksi. Mutta sen menestys riippuu kunkin eri kansan
runollisesta luonteesta: sillä se voi varttua ainoastaan sellaisten
kansakuntain kesken, joilla on erityinen taipumus eepillisyyteen sekä
runsastuotteinen ja lannistumaton kuvausvoima. Muutamissa on kyllä
runollista tuotantokykyä: mutta niiden mieli on kokonaan lyyrillinen,
jotta puhdas eepillinen kuvaileminen on niille mahdoton. Niin esim.
Pohjois-Germanit eivät ole koskaan saaneet mitään epopeaa aikaan ja
muutoinkin heidän kertomarunoissaan huomataan enemmän lyyrillinen kuin
eepillinen henki; vaan heidän heimolaisensa, Etelä-Germanit (sekä
Yli- että Ala-Saksalaiset) ovat luoneet kaksi etevää kansan-epopeaa.
Toisinaan ne kertomarunouden aiheet, jotka jossakin kansassa löytyvät,
eivät pääse epopeaksi heristymään. Serbialaisten objektiivinen
esitystapa todistaa suurta eepillistä kuvausvoimaa; vaan syystä
tai toisesta heidän sankarirunonsa eivät ole kehittyneet
kansallis-epopeaksi.

Mutta mistä tulee tuo kokonaisuus, tuo yhdistäväinen aate, jonka
hallittavaksi tällaisen suuren runoelman monenkaltaiset aineet
järjestyvät, kun ei se semmoisenaan synny minkään yksityisen runoniekan
aivoissa? Sopisi viitata tuohon kansanhengen salaiseen, yksityisille
usein kyllä tietymättömään työhön, jonka aikaan-saamia ovat esim.
kieli, tarusto, valtio ja jonka kaikissa tuotteissa ilmaantuu syvä
järjellisyys. Tätä tietymätöntä, salaperäistä voimaa ei käy
kieltäminen. Mutta nykyaika ei varmaankaan tyydy tähän muka
"mystilliseen" selitystapaan, ja toinen, tosiasioita tarkastavalle
ymmärrykselle otollisempi, onkin tarjona. Kansat, niinkuin ylempänä
sanottiin, näkevät mielellään henkisen olemuksensa ja entisyytensä
kuvattuna muutamissa sankareissa, ja näitä ne ylistävät lauluissansa,
kertoellen heidän mainioita tekojaan. Tällaisten ihannekuvien luominen
on jo itsestään runouden tuottamista. Sankarien toimet ilmaisevat
heidän luonteensa; heidän kuvaansa yhä täydennetään uusien mainetöiden
lisäämisellä. Runoelma laajenee laajenemistaan; sen keskuksena pysyy
tuo sankarikuva, joka on kansanhengen edustaja. Näin epopeassa jo
alusta pitäin asuu runollinen aate, joka on eriämättömässä yhteydessä
päähenkilön sisimmäisen luonteen kanssa.

Kreikan kansan sankari-ihanne jakaantui kahtia: Achilleys, tuo uljas,
rajuluontoinen, vaan samassa ylevämielinen nuorukainen, joka
mieluisemmin valitsee aikaisen kuoleman, kuin maineettoman
pitkä-ikäisyyden, urhoudessa ja kauneudessa verraton, luja
ystävyydessä, kunniastansa arka: ja hänen vastakohtansa "kova-onninen,
oiva Odysseys", viisas, maltillinen, neuvokas uros, joka miehuullisesti
kestää kaikki vastukset sekä viisaudellaan ja älyllänsä selviää
vaikeimmastakin pulmasta. Nämä molemmat osoittavat kahta eri puolta
kreikkalaisessa kansallisluonteessa: edellinen on samaa peri-ainetta
kuin Leonidas ja Aleksanteri Suuri; jälkimäistä laatua ovat
Themistokles, Perikles, Demosthenes. -- Achilleyn ja Odysseyn
luonteista heidän elämänsä vaiheet ja epopeain tapaukset valuvat aivan
luonnollisesti: Achilleys, ylipäällikön väkivaltaisuudesta loukattuna,
vetäytyy pois taistelusta ja nyt voitto kallistuu Troialaisten
puolelle; vaan, kun hänen armahin ystävänsä kaatuu tappotanterelle,
silloin ei mikään enää voi pidättää häntä Patroklon kuolemaa Hektorille
kostamasta, ja tämä saa surmansa hänen kädestään. Nyt tietää hän
omankin loppunsa pian lähestyvän. Kun Achilleys käsitetään kaiken
sankaruuden ylimmäksi perikuvaksi, syntyy ikäänkuin itsestään se
ajatus, että hänen toimettomuutensa tuottaa tappiota Achaialaisille ja
että hän taisteluun palattuansa kaataa jaloimman vastustajansa,
vihollisten vahvimman turvan; mutta toiselta puolen Hektorkin tietysti
on ajateltava mitä aimollisimmaksi sankariksi, milt'ei Achilleyn
vertaiseksi, jotta tämän kunnia ilmaantuisi loistavampana. Niin on myös
Odysseyn laita. Mikä on luonnollisempi, kuin että tämä kestävä ja
kekseliäs sankari harhailee ympäri maailmaa, kaikkia kokien ja
vastuksia tieltänsä poistaen, sekä viimein voittaa takaisin
valtakuntansa ja uskollisen puolisonsa? Sillä hänen sukkela älynsä ja
järkähtämätön lujuutensa voivat näissä seikkailuksissa paraiten tulla
näkyviin. Odysseian aate, että aimo mies horjumattomalla vakavuudella
sekä jumalain avulla saapi kaikki esteet viraltansa raivatuksi ja
vihdoin saavuttaa rauhallisen onnen, soveltuu niin luonnollisesti
päähenkilön luonteesen, että olisi ihme, jolleivät Odysseyn sankarikuva
ja kertomus hänen retkistään yht'aikaa olisi syntyneet kansan mielessä.

Suomalaisten ihanne ja pääsankari on "vaka, vanha Väinämöinen, laulaja
iän-ikuinen". Olkoonpa niinkin, että Suomen runotar sillä ironiian
taipumuksella, jota hänessä usein kyllä tavataan, kohtelee
vanhusta hienolla, hyvänsävyisellä sala-ivalla, kertoellen hänen
onnistumattomista lemmenseikoistaan ja muista vastoinkäymisistään, niin
ei tämä sentään vähimmässäkään määrässä alenna hänen arvoansa; hän se
aina pysyy paraimpana miehenä, missä todellakin kuntoa tarvitaan,
silloinkin, kun kysytään urhollisuutta ja ruumiillista voimaa. Tuossa
suuressa meritaistelussa Louhea vastaan ja ison hauin tappamisessa
taikka miekan-mittelössä Pohjolan urosten kanssa, jolloin hän "listi
kuin naurihin napoja päitä Pohjan poikasien", noissa kaikissa ilmaantuu
Väinämöisen etevyys yhtä selvästi kuin hänen ihmeellisessä
laulutaidossansa tai syvissä syntysanoissaan. Vaan kuitenkin ovat
viisaus ja laulanto hänen luonteensa ydin. Väinämöinen edustaa tuota
lumoavaa, kaikki-vallitsevaa laulumahtia, jolla oli niin tärkeä sija
meidän esivanhempaimme maailmankatsomuksessa. Loitsutaito ja siihen
yhdistetty runous on kaiken onnen lähde, ja Väinämöinen onkin kansansa
hyväntekijä, jonka ansioksi luetaan kaikki viljelyn ja sivistyksen
edut, mitkä Kalevalan kansa on saavuttanut. Sentähden hänen toimensa
alkaa jo maailman ensi ajoista. Hänenpä kehoituksestaan Sampsa
Pellervoinen kylvää puita ja muita kasveja vielä autioon maahan, ja
kaskenpoltto, kansallinen maanviljelys-tapamme, on Väinämöisen
alkuun-panema. Hän se lahjoittaa kanteleen ja laulun ihanan taiteen
Suomelle iki-iloksi. Vaan hänen mainioin tekonsa on Sammon, ikuisen
onnentuojan, hankkiminen Suomen kansalle ja tämän työn tarpeellinen
täyte on niiden pahojen poistaminen, joita Louhen kostonhimo nostaa
Kalevalaa vastaan. Näin Väinämöisen luonteesta kehittyy suomalaisen
kansallis-epopean keskus, jona pitäisin kertomuksen Väinämöisen
toimista Kalevalan kansan hyväksi.

Mitä olen tahtonut osoittaa, on tämä: Se kuva, minkä kukin kansa luopi
itselleen pääsankareistaan, sisältää jo aiheen eepilliseen
kertomukseen; siihen on epopean pää-aate ikäänkuin siemenenä suljettu.
Sillä tämän kuvan pääpiirteet ovat sankarin teot ja elämänvaiheet,
jotka kansan kuvausvoima, jos sillä on eepillinen periluonne, liittää
yhtenäiseksi kertoelmaksi.

Mutta kansan-epopeoissa on toinenkin seikka huomattava. Sillä
aatteella, joka runoelmaa hallitsee, on ikäänkuin vetovoima, joka
pyytää siihen yhdistää kaikki, mitä kansa tietää ja tuntee. Tahdotaanpa
ensiksi pääsankarin ohessa ylistää muitakin mielisankareita ja näiden
työt ja toimet sovitetaan yhteen hänen tekojensa kanssa. Luonteensa eri
vivahduksia esittelee kansa mielellään eri henkilöissä; ylempänä jo
mainittiin, miten Kreikkalaisten kuvausvoima on luonut kaksi
sankari-ihannetta, joista kaksi epopeaa ovat saaneet alkunsa. Samoin
Suomalaisessa kertomarunoudessa Ilmarinen ja Lemminkäinen astuvat
näkyviin Väinämöisen rinnalle. Usein nämä tämmöiset uroot ovat jonkun
erityisen heimon mielisankareita; jokainen suurempi kansan osasto
toivoo tietysti omankin kunniansa kaikuvan yhteisissä lauluissa.
Tällä tavoin Kreikkalaisten molemmat kansallis-epopeat varmaankin
ovat sulauttaneet itseensä paljon noita n.s. _aristeiai_ ja
_nostoi_, ylistysrunoja oivallisten sankarien urostöistä ja
kertomuksia heidän seikkailuksistaan. Tätä laatua ovat ainakin useat
Iliaan tappelukuvauksista, esim. viides rhapsodia, jonka aineena
on Diomedeen urhollisuus. -- Näin keräytyy monelta taholta
kertomarunollista ainetta; eri lähteistä yhtyy ikäänkuin lisäjokia
epopean valtaväylään, joka niistä paisuu yhä komeammaksi,
suuremmanlaatuiseksi. Ainoastaan tällä tavoin voipi syntyä se ääretön
ihmisluonteiden ja tapausten moninaisuus, joka on kansan-epopean
tunnusmerkkejä. Kaikki nämä tarinat mukauntuvat epopean pää-aatteesen
ja niistä kasvaa yhteinen suuri toiminta, niinkuin Ilion sota tai
taistelu Kalevalan ja Pohjolan välillä. Alkuperäinen Achilleis muuttuu
Iliaaksi, kertomus Väinämöisen hyvistä töistä kuvaukseksi Kalevalan
olosta ja kasvannosta maailman alusta Väinämöisen lähtöön asti, jossa
kertomuksessa mainittu taistelu on päätapahtumana.

Vaan vielä avarammalle ulottuu eepillisen aatteen vetovoima.
Kansan-epopea pyrkii täydellisesti kuvaamaan kansan koko elämää ja
ajatustapaa, eli toisin sanoen: kansa pyytää epopeassaan esittää koko
maailmaa semmoisena, kuin tämä sen mielessä kuvautuu. Senvuoksi
vedetään sen piiriin monellaisia jumalaistaruja ja uskonnollisia
mietteitä, kuvauksia jokapäiväisestä elämästä, kertomuksia maista ja
kansoista, muistelmia vanhimmilta ajoilta y.m. semmoista, ja epopea
laajenee suuremmoiseksi maailmankuvaksi.

Mutta kuinka on mahdollista, että se kokonaisuus, joka tällä tavoin on
kasvanut, aina pysyy runonlaulajan tai rhapsoodin mielessä? Koska
kansanrunous, niinkuin jo sanottiin, on elävä virta, joka vaihtelee
kunakin hetkenä, eikö laulaja helposti, pää-aatteesta tietämättä, voi
saattaa kertomusta väärälle uralle? Se toisintojen paljous, jota
tavataan kaikessa kansan-epiikassa, todistaa kyllä, kuinka monella
monituisella tavalla sama aine voi muodostua. Sivuseikoissa saattaakin
usein havaita jotain ristiriitaisuutta, joka runojen syntymätavasta saa
riittävän selityksen; mutta runoelman eri osat kuitenkin soveltuvat
toisiinsa yhteisen aatteen hallittavaksi. Tässä kohden on muistettava,
että nuo tarut ja tarinat, jotka ovat epopean perustuksena, ovat
kansassa yleisesti tunnetut ja suositut, niin kauan kuin runous sen
keskuudessa voimallisesti versoo; etenkin runonlaulajat itse, jolleivät
osaakkaan niitä kaikkia esitellä, tietävät ainakin niiden
pääsisällyksen. Myöhempinä aikoina, kun kansan-epiikka on
riutumaisillaan, varsinkin uusissa uskonnollisissa oloissa, saattaa
kyllä tapahtua, että muinaisen tarumaailman kokonaisuus käy laulajille
epäselväksi, jopa siihenkin määrään, että tarut sovitetaan muihin
henkilöihin, vieläpä viimein itse laulajaankin; mutta sillä
edistyskannalla, joka ensin tuottaa kansanrunouden, ovat nuo vanhat
mytologiset käsitykset niin juurtuneet kansan mieleen, että tekevät
tärkeimmän osan jokaisen yksityisen tietovaroista ja sivistyksestä.
Olletikkin niin väkirikkaassa ja vilkasliikkeisessä maassa, kuin
Vähä-Aasian rannikot, kreikkalaisen epiikan kehto, jossa kaikki
Helleenien pääheimot sattuivat yhteen ja laulujen esittelijät alinomaa
joutuivat eriheimoisten kansalaistensa pariin, nämä epäilemättä
tunsivat tarkoin kansansa kertomarunouden koko aartehiston ja tätä
tietoa rhapsoodit vielä enensivät kulkiessaan paikasta toiseen. Tästä
saattanee osittain selittää kreikkalaisten epopeain suurempaa
taiteellista yhteyttä muiden kansan-eeposten suhteen: toinen syy on
varmaan Kreikkalaisten syntyperäinen taiteilija-luonne ja kolmas se
verrattain korkea sivistys, mihinkä Kreikan kansa jo aikaisin oli
ennättänyt. Tavallisesti arvellaan Iliaan saaneen alkunsa noin v. 1000
e.Kr., Odysseian noin v. 900; muutamat tutkijat arvelevat niitä vielä
nuoremmiksi. Vaan -- Hesiodoa ja Kyklikoita lukuun ottamatta, joiden
teoksia tavallansa sopii pitää kansanrunouden jatkona, -- jo pari
vuosisataa sen jälkeen indiviidin itsenäisyys on niin kypsynyt, jotta
ilmaantuu ihan omantakeisia runoilijoita ja soittoniekkoja, ja
valtiollinenkin elämä on silloin niin edistynyt, että jo yhdeksännestä
vuosisadasta aikain on ruvettu tasavaltaa perustamaan kuninkuuden
raunioille. Arvattava on siis, että kreikkalaisten epopeain laulajat ja
järjestäjät osasivat jotenkin itsenäisellä huomiolla tarkastaa
muinaistarujen sisällystä ja eri kappaleiden yhteen-sovittamisessa
menetellä enemmän omatajuisesti, kuin mikä kansanrunoudessa muutoin on
tavallista.

Puhuessani kansan-epopeoista olen Homeron runojen suhteen yhtynyt
Steinthal'in mielipiteesen, että ne ovat puhdasta kansanrunoutta, samaa
laatua kuin Kalevalakin. Ei sovi kuitenkaan jättää mainitsematta,
ett'ei "Homeron kysymystä" vielä ole ratkaistu ja että tässä asiassa on
tuotu esiin monta eri arvelua. Näiden kertoileminen ja tarkasteleminen
saattaisi minut kuitenkin aineestani liian kauaksi poikkeamaan, tässä
kun on selitettävänä kansanrunouden yleinen luonne ja sen eroitus
taiderunoudesta eikä minkään erityisen runoteoksen synty. Mainittakoon
vaan seuraava arvelu, joka ei sekään ole todennäköisyyttä vailla. Joku
yksityinen runoilija on kenties, kansassa kehittyneen laulannon
viimeisenä muodostajana ja päättäjänä, yhdeksi runoelmaksi järjestänyt
tuon monivärisen paljouden, likemmin toisiinsa liittänyt sen eri
osat sekä yksityiskohtien tarkemmalla yhteen-sovittamisella ja
somentamisella antanut sille taiteellisen muodon. Mutta enimmiten tulee
kuitenkin ajatella noiden vanhojen epopeain saaneen alkunsa siten, että
kansanhenki itse vaistomaisella tuotantovoimallaan muinaislauluista
kasvattaa sankarirunoelman.

Missä kehittyminen on säännöllinen eivätkä ulkonaiset seikat katkaise
luonnollista edistystä, siellä seuraa kansanepiikan kukoistuksen
jälkeen taiderunouden nousu; sillä yleisen sivistyksen kohoutuessa on
yksityisenkin henki saanut runsaamman sisällyksen, omituisen
katsantotavan, joka eriää muiden ajatustavasta. Tämä tekee
yhteisrunoilun mahdottomaksi ja kehoittaa yksityistä omavaraiseen
tuotantoon. Suuret kansan-epopeat syntyvät juuri näiden aikakausien
rajalla; ne ovat kansanrunouden ylin aste, joka vaatii suurinta
henkistä voimaa, -- semmoista voimaa, joka vapauttaa erikoisuuden ja
viepi taiderunouteen. Monellaiset olot saattavat muutoin olla syynä
siihen, että, samalla kuin joku osa kansasta kohoaa tälle korkeammalle
kannalle, enimmistö pysyy alkuperäisemmässä tilassa, jolloin
kansanrunous voipi rahvaassa tuoreena rehoittaa, vieläpä ottaa uusia
vesojakin, sillä välin kuin ylhäisemmät viljelevät sille vierasta
taiderunoutta, jopa usein muukalaisen sivistyksen pohjalla. Tietty on,
ett'ei kansanrunous tällaisissa oloissa kuitenkaan ole täydessä
voimassaan: mitä ennestään elää rahvaan mielessä, säilyy muistossa
polvesta polveen, vaan laimentuu ja unohtuu vähittäin; harvoin syntyy
uusia runomuodostuksia, tuotanto heikkonee heikkonemistaan. Paraiten
menestyy näissä oloissa lyyrillinen runous; ovatpa tämmöiset ajat
toisinaan kansanlyriikan varsinaiset syntymähetket.

Sopivimman esimerkin ylempänä kuvatusta kansanrunoden tilasta tarjoo
meidän oma maamme. Paitsi alkuperäistä muinaisrunoutta, jonka
jäännöksiä vielä tavataan Karjalan saloilla, ja sitä uudempaa
kansanrunouden muotoa, minkä tuotteet ovat julkaistuina Kantelettaren
alkulauseessa, on meillä vieläkin vireillä uuden-aikainen
talonpoikaisrunous, joka tavallansa on vanhan kansanrunouden jatkona,
vaan luonteeltaan on tämän ja taiderunouden keskivälillä. Käyttäin
osittain vanhoja, osittain uusia runomuotoja, eriää se etenkin
siinä muinais-ajan runoudesta, että se on yksityisten tekemä eikä
yhteisen kansanhengen tuottama, että runoelma siis esittelee vaan
tekijänsä ajatuksia ja tunteita ja käsitetään näiden ilmoittajana.
Muinaisrunouden kanssa yhteistä on sen luonnon-omainen, alkuperäinen
henki, vaikka tuon vanhan mytologisen maailman elävä raittius ja syvä
runollisuus jo on iäksi päiväksi kadonnut. Muutamissa uudemmissa
runoissa, esim. Olli Kymäläisen ihanassa kiitosvirressä hyvästä
vuodentulosta, huokuu kyllä ihana lyyrillinen kauneus, joka vetää
vertoja Kantelettaren suloisimmille lauluille; mutta enimmissä on
jonkunlainen käytöllinen äly ja elämänviisaus saanut voiton
runollisesta innosta; ahtaat paikkakunnalliset olot ovat asettuneet
laajan eepillisen katsanto-alan sijaan. Mutta yksi uusi aine on tullut
lisää, joka usein esiintyy suurellakin voimalla. Tämä aine on satiiri.
Mitä terävintä pilkkaa käytetään toisinaan mestarillisella tavalla,
niinkuin esim. Puhakan "Tuhman Jussin juttureissussa" tai Korhosen
ivarunossa nimismies Kokista.

Vaan palatkaamme taiderunouteen. Ylempänä nähtiin sen saavan alkunsa
erikoishenkilön karttuneesta itsenäisyydestä. Se maailmankatsomus, joka
kansan-epopean aikakautena hajoamattomana kokonaisuutena asui
jokaisessa kansalaisessa, saapi nyt erilaisen värityksen kunkin
yksityishenkilön omituisen luonteen, kasvatuksen ja olojen mukaan. Näin
kansakunnan yleinen sivistys ja siitä uhkuva runous tulevat
sisällykseltään rikkaammiksi, monipuolisemmiksi; nyt kuvausvoima vetää
esiin runollisesti muodosteltavaksi kaikki subjektiivisen elämän
erityiskohdat, tunteiden hienoimmat väreet, ammentaa aineitansa
ajatuksen salaisimmista lähteistä, tieteen syvimmistä aarnioista, ottaa
kuvattaviansa kokemuksen avarimmilta aloilta. Suurempi runsaus
ilmaantuu myös runouslajien puolesta. Kertomarunouden ohessa nousee
lyriikka ihanaan kukoistukseen ja, kun ihmisten huomio on tarkistunut
niitä mielenliikutuksia havaitsemaan, jotka ovat yhteydessä tekojen
kanssa, silloin näytelmärunouskin kohottaa korkean latvansa.
Sisällyksen ja muotojen runsaus sekä ajatusten ja kuvauksen syvyys, ne
ovat taiderunouden parhaat ominaisuudet; siinä kohden on runollinen
tuotanto suuresti edistynyt. Oikeinpa siis kansan-epopean runotar
lausuu Kalevalamme loppusäkeissä:

    Vaan kuitenki, kaikitenki
    Laun hiihin laulajoille,
    Laun hiihin, latvan taitoin,
    Oksat karsin, tien osoitin;
    Siitäpä nyt tie menevi,
    Ura uusi urkenevi
    _Laajemmille laulajoille,
    Runsahammille runoille_
    Nuorisossa nousevassa,
    Kansassa kasuavassa.

Mutta toiselta puolen ei voi taiderunous milloinkaan nousta
kansanrunouden verroille kuvailemisen luonnonomaisessa tuoreudessa ja
kertomuksen objektiivisessa todenperäisyydessä; tuota alkumaailman
keväistä tuoksua, joka sen kuvaelmista meitä kohtaan lemahtelee, ei voi
mikään itsetajuinen taiteellisuus mukailla. Mitä runous korkeammalla
edistyskannallansa on voittanut, sen se on kalliilla hinnalla
lunastanut. Vaan kansanrunous pysyy aina taiderunoudelle virkistymisen
ja nuorentumisen lähteenä, josta se tuopi uutta voimaa, kun sen oman
aikakauden henkiset varat rupeavat kulumaan. Liian vähän on todellakin
meidän maassa tästä nuoruuden lähteestä ammennettu; tuskinpa voimme
kunnialla tiliä tehdä, kuinka me runollisessa suhteessa olemme
viljelleet sitä kallista leiviskää, joka Kalevalassa ja Kantelettaressa
on meille suotu. Vaan toivokaamme, että tulevaisuus tässäkin kohden tuo
parannuksen.



NELJÄS LUKU.

Kansojen ihanteet: Itämaan kansat.[14]


Kaikesta, mitä tähän asti on lausuttu, huomattanee minun pitävän
molemmat, sekä kansan- että taiderunouden, kansanhengen tuotteina.
Edellisen syntymähetki on se aika, jolloin kansakunnan yhteinen
maailmankatsomus on kypsynyt ja alkaa hedelmiä kasvaa. Sen vanhat
tarunomaiset ja historialliset muisto-aarteet ovat vakaantuneet
vankkaan ja pysyväiseen muotoon; ne ihanteet, jotka ennen epämääräisinä
häilyivät ihmisten mielessä, saavat selvät ulkopiirteet ja määrätyn
sisällyksen; uskonnolliset ajatukset ja mielipiteet ovat muodostuneet
semmoisiksi, että vastaavat ihmisten käsitystä jumaluudesta ja
tyydyttävät heidän hengelliset tarpeensa. Ylipäänsä on katsantotapa
eheä, itsessään täydellinen; se ei pyri ulkopuolelle omaa piiriänsä,
vaan on tässä piirissänsä kaikin puolin selvä. Sanalla sanoen,
kansanrunous voimistuu ja vakaantuu siellä, missä joku kansakunta
omalla tavallansa on osannut tajuta maailmaa vallitsevat aatteet ja
tämän aatteellisen käsityksensä nojalla luoda itsellensä ihanteen. Että
niin on taiderunoudenkin laita, että se ei ole muuta kuin kansanhengen
jatkettua työtä, vaikka yksityishengen välittämä, selvinnee seuraavasta
katsauksesta, jota aion luoda runouden ihanteiden historiaan.

Itämaan kansat ensimmäisinä ehtivät siihen henkiseen kypsyyteen, joka
kykenee ihanteiden luomiseen; sillä muistettava on, että villien ja
puolivillien kansojen keskeneräiset laulu-yritykset eivät vielä ole
sellaista täysi-arvoista runoutta, jota tässä kävisi lukuun ottaminen.
Hyvinkin erilaatuiset ovat Itämaan kansat, toisiinsa verrattuina: eri
sukua, eri luontoa, eri uskontoa. Kau'impana idässä, lähellä Koittaren
kotoa, mongolinheimoiset Kiinalaiset ykstavuisine kielineen ja heidän
ikivanha, kaavoihinsa kangistunut kultuurinsa kuivanlaisella,
ykspuolisesti siveellis-käytöllisellä pohjalla; äärimmäisenä etelässä,
valtameren laitehella, Indian miettehikäs, haaveksivainen kansa, jonka
syvä viisaus-oppi ja luonnonrunsaudesta hehkuva maa muiden
muinaiskansojen mielikuvituksessa piiloutui satumaisuuden loistavan
verhon alle; likellä Indialaisia toinen arjalainen kansaryhmä, joka
anastikin vanhan Arjalais-nimen: Baktrialaiset, Medialaiset ja
Persialaiset, läheistä sukua edellisten kanssa, vaan aivan
eriluonteiset, ja näiden rinnalla nuo Turanilaisiksi arvatut
kansakunnat, joiden merkilliset nuolenpää-kirjoitukset todistavat
maailman alku-aikoina syntynyttä, korkealle kohonnutta sivistystä.
Sitten Semiläiset kansat, nekin erilaiset keskenään, vaan yhtäläiset
uskonnollisen mielenlaatunsa ja kauppahalunsa puolesta, ja niiden
joukossa vähälukuinen, vaan runsaslahjainen Israelin kansa, jolle
tärkeä tehtävä oli määrätty aatteiden historiassa. Vihdoin ulkopuolella
Aasian mantereita, vaan kuitenkin siihen luettava, Egypti, tuo ikivanha
ihmeitten maa temppeleineen pyramiideineen, sekin, niinkuin India,
muinais-ajan tieto viisauden keskuksia, ja sen umpimielinen, vakava
kansa, josta moni aatevirta on tulvannut Euroopan nykyiseen
sivistykseen.

Vaan kaiken tämän erilaisuuden ohessa tavataan Itämaan kansoissa paljon
yhtäläisyyttäkin. Heidän sivistyksensä oli syntynyt luonnon kannalla,
vieläpä sen ensi asteella, jolloin ihminen ei ole vapautunut luonnon
vallan-alaisuudesta ja saattanut oloansa sopusointuun sen sääntöjen
kanssa, vaan luonnon orjana on sen hämärän, tajuamattoman herruuden
kahleissa. Uskonto on pääasiallisesti luonnon jumaloimista, vaikka nämä
kansat kuitenkin jo edistyvät erityisten, ihmisenkaltaisten jumalain
muodostamiseen; mutta näitä ei käsitetä itsessään vapaiksi,
personallisiksi olennoiksi, vaan pikemmin luonnonvoimain tai
abstraktisten ajatusten edustajiksi. Sentähden niissä onkin jotain
eduskuvallista, symbolista: ihminen ei vielä huomaa oman henkensä
yhteyttä jumaluuden kanssa eikä siis uskalla sulkea jumaluutta
suorastaan inhimilliseen muotoon: se on hänestä vaan outo,
salaperäinen, milt'ei kamoittava voima, jonka esittämiseksi hän turhaan
hapuilee kuvia ja muotoja näkyväisestä maailmasta. Ulkonaisista
esineistä, jotka tarjoovat jotain vertauskohtaa aatteiden kanssa,
tehdään näiden eduskuvat ja tämä symbolisuus pysyy niissäkin
jumalaiskuvissa, joissa aatteet pukeutuvat ihmishaamuun. Sentähden
niillä on monta päätä, kättä ja jalkaa, niinkuin Indian jumalilla, tai
haukan ja koiran päät, kuten Egyptin Osiriilla ja Anubiilla; näin
syntyy Efesolaisten monirintainen Diana ja kaikki nuo eriskummaiset,
osittain kauheat ja inhottavatkin jumalain muodot, joita tapaamme
Itämaan kansoilla. Senvuoksi onkin koko tätä kuvausvoiman kantaa
sanottu _eduskuvalliseksi eli symboliseksi_.

Kun jumaluus vieraana, valtaavana voimana on ihmisen ulkopuolella eikä
ilmiöin maailmalla ole mitään oikeutta kaikki-hallitsevan, abstraktisen
alkuvoiman rinnalla, on seuraus se, että yksityis-olennon ylin onni ja
tarkoitusperä on täydellinen itsensä kieltäminen, vaipuminen tuon
alku-olennon, Brahma'n, määräämättömään tyhjyyteen. Tämä käsitystapa
kehkiää erittäin Indialaisissa ja saapi Buddhalaisten Nirvana-opissa
suurimman täydellisyytensä. Mutta toiselta puolen on sellainen
ajatustapa vielä luonnon-uskontoa; alku-olento, korkein jumaluus, ei
ole siveellisessä maailmassa, vaan luonnon-ilmiöissä, ja luonnon voima
on siis itse jumaluuden voima. Luonnon sisällistä elämää koetetaan
esitellä eduskuvallisissa toimissa ja juhlamenoissa; luonnonperäiset
himot muuttuvat nekin jonkin korkeamman vertauskuviksi, ja itsensä
kieltämisen rinnalle asettuu hekumallinen, raju, useinpa julmakin
jumalanpalvelus, joka hellittää kaikki siveyden siteet. Mylitta'n
temppelissä antaa Assyrian nainen itsensä kerran elämässä alttiiksi
vieraalle miehelle, Molok'in tuliseen kitaan Foinikian vaimo säälimättä
uhraa pienokaisensa, irstaisilla menoilla Kybelen papit viettävät
suuren jumalattarensa juhlia. Tämä on sisällinen ristiriitaisuus, joka
vie jonkunlaiseen kaksinaisuuteen, dualismiin, näiden kansojen koko
käsitystavassa. Itse Itämaiden luontokin, jossa jyrkimmät vastakohdat
sattuvat yhteen, näyttää kasvattavan tällaista kaksinaisuutta: autiot,
auringon polttamat erämaat kukoistavain, ikiviheriäin laaksojen ja
hedelmällisten viljamaiden vieressä, epäterveelliset alangot, täynnä
myrkyllisiä höyryjä, ja korkeat lumihuippuiset vuoret, joiden ympäri
tuulet raikkaasti puhaltelevat. Onko kumma, jos ihminen tuonlaisissa
maissa pitää jumalaansa milloin siunausta jakelevana, lempeänä
valtiaana, milloin armottomana, hävittäväisenä hirmuhaltiana, jos hän
väliin kurittaa itseänsä ankaralla kieltäymyksellä, väliin
hillittömästi antautuu himojensa valtaan? Hyvien jumalien rinnalle ja
vastakohdaksi asetetaan pahoja haltioita, joiden valtaa ajatellaan
melkein yhtä suureksi, yhtä pysyväiseksi, kuin pääjumalainkin: Osirista
vastaan taistelee Tyfon, Ormuzd'ia vastaan Ahriman; erittäinkin
Persialaisten valo-opissa tämä vastakkaisuus yltyy korkeimmalleen. Tämä
kaksinaisuus osoitaikse muutoinkin monella tavalla; niin esim.
itsekutakin jumalaisvoimaa edustaa kaksi olentoa, mies- ja
naispuolinen, jota käsitystapaa tavataan varsinkin semiläisissä
kansoissa.

Yksityisen epävapaus ilmaikse kaikkialla. Uskonnon, valtion,
yhteis-elämän säännöt ovat rikkomattoman luonnonlain kaltaiset; sillä
siveys on tällä edistyskannalla paraasta päästä ulkonaisten ohjeiden
noudattamista eikä sisällinen, vireyttävä voima, joka elää ihmisen
vapaassa tahdossa. Valtiossa on täydellinen yksivalta; hallitsija
hoveineen, sotajoukkoineen on korkeimman jumaluuden kuva.
Yhteiskunnassa ovat säädyt jyrkästi toisistaan eroitetut ja jäykistyvät
monialla umpinaisiksi kasteiksi, joissa poika perii isänsä ammatin.
Uskonnon asiat joutuvat niin-ikään umpeen suljetun pappiskunnan käsiin.
Mahtavat valtakunnat syntyvät ja kukistuvat; ne perivät toisiltaan
alueensa ja alamaisjoukkonsa, vaan maailma ei siitä paljon muutu; sillä
kansojen itsetunto ei ole vielä herännyt. Mutta tämä on yht'aikaa orjan
ja lapsen tila; sillä vanhimpain yhteiskuntain patriarkalliset olot
lievittävät orjuuden taakkaa. Ulkopuolella valtion järjestystä säilyy
vapaa erämaan elämä, ja patriarkallisuus pysyy vielä johonkin määrin
noissa suurissa kuningaskunnissakin; sen jälkiä huomataan kaikissa:
uskonnossa, valtiossa, taiteessa. Luonnonperäiset tunteet ovat virkeät
ja vahvat; perheellistä hellyyttä tavataan paljon, niinkuin moni kaunis
kuvaus näiden kansojen vanhassa runoudessa osoittaa.

Tällaiset olivat yleensä Itämaan kansakuntain olot ja katsomustapa,
vaikka heissä jokaisessa eri tavalla muodostuneina. Muutamat kohosivat
aikojen kuluessa, mikä missäkin suhteessa, korkeammalle edistyksen
portaalle; vaan luonnonvallan-alaisuus pistää sittenkin aina näkyviin.
Enimmin kaikista Hebrealaiset poikkesivat alkuperäiseltä luonnon
kannalta; mutta heilläkin tuo kaavojen orjuus vielä havaitaan monessa
seikassa, esim. Mooseksen la'in tarkan tarkoissa, jopa usein
turhanpäiväisissäkin säännöksissä. Vaan Kiinalaiset eriävät tykkänään
muista yllämainituista kansoista; nuo jyrkät vastakohdat, hurjat
himojen taistelut ja haaveksivainen luonnonpalvelus eivät sovellu tuon
käytöllisen, perin ymmärtäväisen kansan luonteesen. Koska heidän
sivistyksensä on jäänyt kokonaan ulkopuolelle ihmiskunnan yleistä
kehitystä, ei minun tarvitse erityisesti ottaa lukuun heidän runollista
ihannettansa.

Ennen muita vetävät _Indialaiset_ huomion puoleensa. Jo ammoisina
aikoina he asettuivat tuohon luonnonrunsaudesta hehkuvaan maahan, missä
Ganges aaltojansa vierittää viljavain tasankojen poikki, missä kuumuus
ja kuivuus tahi suuret vedenpaisumukset tuon tuostakin näyttävät
hävittäväistä voimaansa, vaan varjoisat palmistot ja hedelmärikkaat
aarniometsät tarjoovat suojaa auringolta, suloista lepoa ja
huoletonta elämää luonnon rikkailla rinnoilla. Siellä haaveelliseen
miettiväisyyteen enemmin kuin reippaasen työhön taipuva kansa aikaisin
joutui velton toimettomuuden haltuun. Tosin Indialaisillakin oli
sankari-aikansa, jonka muisto säilyy heidän suurten epopeainsa,
Mahabharata'n ja Ramayana'n, vanhimmissa osissa, -- nähtävästi se aika,
jolloin indialaiset heimokunnat, rohkeain päällikköin johdossa,
pohjasta päin hyökkäsivät siihen maahan, joka heistä on saanut nimensä,
ja taistellen alku-asukkaita vastaan voittivat sen omakseen. Nuo
vanhimmat kertomarunot huokuvat alkumaailman raikasta henkeä, esitellen
sankarimaailmaa, joka muistuttaa Iliaan kuvaelmista. Vaan taisteluin
tauottua pääsi kansan oikea luonto voitolle. Sen pohjana oli, kuten
ylempänä sanottiin, haaveellinen miettiväisyys, joka halveksien jätti
tosielämän syrjälle, sen pauhusta paeten luonnon hiljaiseen helmaan tai
oman sydämmen rauhallisuuteen; se mielihyvällä viihtyi yliluonnollisten
aatosten piirissä tai heittäytyi innolla hehkuvain tunteiden
pyörteesen. Indian kansan omituista luonnetta kuvailee selvästi se
seikka, ett'ei sillä koskaan ole ollut varsinaista historiaa. Ulospäin
vaikuttamatta se on elänyt itsekseen, ihmeellisenä sadun aineena muille
kansoille. Sen monet suuret ja pienet valtiot olivat tietysti aikojen
kuluessa kaikenlaisten vaiheiden alaiset; vaan niiden kertominen ei
ole milloinkaan johtunut Indialaisten mieleen, vaikka heidän
kirjallisuutensa muutoin on äärettömän rikas tieteellisistä teoksista
ja heidän kuvausvoimansa erinomaisen tuottelias kaikilla runouden
aloilla. Sentähden he myös alttiisti mukauntuivat ankaraan
pappisvaltaan, kovaan kastilaitokseen ja muihin ahdasmielisiin
säännöksiin, jotka kahlehtivat vapaata hengen-elämää. Mutta jos ei tämä
kansakunta teoillansa ole saavuttanut etevää sijaa ihmiskunnan
historiassa, on sen merkitys sitä suurempi tieteen ja runouden
viljelyssä, vaikka sen tuotteet tosin uusimpiin aikoihin asti pysyivät
Euroopan kansoille tuiki tuntemattomina eivätkä siis ole vaikuttaneet
kirjallisuuden varttumiseen muualla maailmassa.

Indialaisten eepillisistä runoelmista oli jo puhetta; niiden
alkuperäiseen, objektiiviseen kuvailuun on sittemmin sekauntunut paljo
pappisvallan-aikuisia haaveita, jumaluus-opillisia mietteitä,
tieteellisiä selityksiä y.m. Mutta näiden rinnalla tavataan mitä
puhtainta, heloittavinta runollisuuden kultaa. Ne luonnolliset
hellyyden tunteet, jotka yhdistävät ihmiset toisiinsa, esitetään
erinomaisella hentoudella; tunnettu episoodi "Nal ja Damajanti" on mitä
kauniimpia kuvauksia uskollisesta rakkaudesta. Erittäinkin naisen
lempeä ja tuntehikas luonne on Indian runouden mieli-aineita. Tässä
kohden se osoittaa paljon yhtäläisyyttä meidän vanhan runoutemme
kanssa; samalla hempeydellä, jolla Kalevalassa kohdellaan Ainoa,
kuvailee indialainen runoilija Damajantia ja Sakuntala prinsessaa.
Toinen yhtäläisyys on se syvä rakkaus luontoon, jota havaitaan
sekä Indian että Suomen muinaisrunoissa. Molemmissa ajatellaan
luonnon-esineitä miltei ihmisenkaltaisiksi olennoiksi; niitä pidetään
rakkaina ystävinä, joiden iloihin ja murheisin hartaasti otetaan osaa.
Suomen impi, kotoa poistuessaan, jättää kaikki terveheksi, "maat ja
metsät marjoinensa, kujavieret kukkinensa, järvet saoin saarinensa,
hyvät kummut kuusinensa." Samoin Sakuntala, lähtiessään erakkolehdosta,
jossa leikkitoverin lailla on ylennyt puiden ja kukkasten parissa,
sisaren hellyydellä jättää lempipuunsa "Metsäkuutamon" hyvästi ja eroaa
kyynelsilmin hoidokkaastaan, nuoresta metsäkauriista.[15] -- Vielä
suuremmalla halveksimisella, kuin suomalainen muinaisrunous,
kohtelee indialainen mielikuvitus ajan ja avaruuden mittoja:
kolmekymmentä-tuhatta ajastaikaa ja kauemminkin hallitsevat
tarun-omaiset kuninkaat ja monen vuosituhannen katumusharjoituksilla
pyhimykset pakoittavat taivaan jumalia heidän tahtoonsa mukaantumaan.
Syystä on tässäkin nähty jotain yhtäläisyyttä Indialaisten ja
Suomalaisten välillä; vaan tuntuupa minusta sentään, kuin kumpasenkin
kansan käsitys perustuisi eri pohjalle. Indialainen kuvausvoima
tarkoittaa täyttä totta niitä lukuja, joita mainitaan, ja tahtoo niiden
avulla antaa henkilöille ja asioille enemmän arvoa. Mutta se vapaus,
jolla meidän kansanrunoutemme pitelee lukuja ja mittoja, on usein kyllä
joko välinpitämättömyyttä niiden oikeasta merkityksestä tai pelkkää
runollista kaunistusta, hyperbolan ja ironiian käyttämistä.[16]

Indialaiset ovat menestyksellä viljelleet kaikkia runouden aloja,
eepillistä, lyyrillistä ja draamallista, vieläpä opetusrunoakin. Että
heidän herkkä, hehkuva mielikuvituksensa on vilkas tunteiden ilmoittaja
ja siis sovelias lyriikan kannattajaksi, on itsestään selvää. Vaan
Indialaiset ovat myös ainoa itämaan kansa, joka on itsenäisesti
kehittänyt näytelmärunoutta, sekä tragediaa että komediaa. He eivät
kuitenkaan vielä ole kypsyneet käsittämään hengen vapautta: heidän oma
elämänsä on ulkonaisten sääntöjen ja määräysten ahdistama, ja
siveellinen maailmanjärjestys, draaman varsinainen pohja, on heistä
vaan ihmisen ulkopuolella vallitseva laki eikä hänen omissa teoissaan
toteutuva voima. Sentähden Indialaisten näytelmissä niinkuin muussakin
runoudessa yliluonnolliset voimat kaikkialla häiritsevät tapausten
juoksua eikä ihmisen omalle tahdolle ole suotu aivan suurta
liikuntoalaa. Vaan toiselta puolen tämmöinen katsantotapa on omansa
satua synnyttämään, eikä siis ole paljas sattumus, että tämä runouden
laji on saanut alkunsa Indialaisten kesken.

Jos Indiasta siirrymme luoteesen päin, kohtaamme ensin varsinaiset
Arjalaiset eli Persialais-sukuiset kansat. Heidän alkuperäisestä
runoudestaan ei meillä ole mitään tietoja; vaan Herodoton ja muiden
kertomuksista voimme kuitenkin päättää heidän eepillisen kuvausvoimansa
jo vanhoina aikoina olleen varsin runsastuottoisen. Sen todistaa vielä
selvemmin heidän tarinainsa myöhempi muodostus Firdusi'n mahtavassa
mestariteoksessa, Shahnameh-runoelmassa, jonka alku-osa tuopi esiin
tämän kansaheimon ikivanhat tarun-omaiset ja historialliset muistot.
Mutta näiden aineiden taiteellinen suoritus on kokonaan muhammedilaisen
aikakauden oma, jonka tähden se yhtä vähän kuin uusi persialainen
runous ylimalkain selittää itämaalaisten vanhinta ihannetta, --
Egyptiläisten epiikasta ja muusta kirjallisuudesta ovat papyroskääreet
ja piirtokirjoitukset meille säilyttäneet muutamia näytteitä, mutta
kuitenkin niin vähän, että on työläs lausua mitään arvelua
muinais-egyptiläisen runouden yleisestä luonteesta.

Vaan tärkeämmät kuin äsken mainitut muinaismaailman sivistyskansat ovat
runollisessa suhteessa Semiläiset, erittäinkin Hebrealaiset ja
vanhimmat Arabialaiset, joiden Hamasa-lauluihin sivumennen olen
viitannut. -- Semiläisten luonteessa huomataan järkiään kaksi
ominaisuutta: toiselta puolen suuri abstraktisen ajatuksen voima ja
terävä äly käytöllisissä asioissa, toiselta puolen korkealle yltynyt
subjektiivisuuden tunne.

Abstraktioni-voimaansa eli kykyänsä muodostaa yleisiä, epäaistillisia
käsitteitä ovat Semiläiset usein saaneet osoittaa. Huomioon otettava on
esim. se merkillinen tosiasia, että Foinikialaiset ensiksi vanhan
kuva-, tavuu- ja aatoskirjoituksen sijaan keksivät äänenmukaisen
kirjaimiston. Vekseli, kauppamaailman abstraktinen raha-arvon edustaja,
lienee niin-ikään semiläistä alkuperää, Juutalaisten keksimä.
Muistettava on myös, miten Arabialaiset keskiajalla edistivät
matematiikan tutkimista ja kehittivät nykyaikana tavallisten numeroin
käytäntöä, jotka alkuperäisesti tulivat Indiasta, vaan joita enimmiten
nimitetään arabialaisiksi. Näissä kaikissa on abstraktioni-voima
yhteydessä käytöllisen ymmärryksen kanssa, joka käsittelee ja hallitsee
aineellisen olevaisuuden ilmiöitä. Mutta välisti se kohouupi
korkeammillenkin aloille; onpa esim. Juutalaisten joukosta
noussut semmoisiakin filosofeja kuin Spinoza. Vieläpä Talmud'in
viisastelemisetkin todistavat spekulatiivista taipumusta, vaikka
harhateille joutunutta. -- Semiläisissä sanoin toiselta puolen löytyvän
vahvan subjektiivisuuden tunnon, s.o. taipumuksen sovittaa kaikki asiat
indiviidin itsekohtaiseen oloon. Tähän perustuu heidän syvä
jumalisuutensa; sillä onhan uskonnollinen katsantotapa ennen kaikkea
siinä, että ihminen _yksityishenkilönä_ pyrkii personalliseen
yhteyteen Jumalan kanssa. Siitäpä syystä näillä kansoilla on etevin
tehtävänsä uskonnon alalla: onpa maailman pää-uskonnoista kolme
syntynyt Semiläisten keskuudessa. Itsekohtainen luonne tuottaa
niin-ikään nuo hellät perheelliset tunteet, jotka Semiläisissä ovat
sangen virkeät. Mutta samasta lähteestä valuu myös heidän huolenpitonsa
omasta yksityisestä edustaan, joka helposti yltyy oman voiton
pyynnöksi, vaan yhteydessä äsken mainitun käytöllisen älyn kanssa tekee
Semiläis-heimot maailman varsinaisiksi kauppakansoiksi. Sen näkee
historiassa vanhoista Foinikialaisista nykyajan Juutalaisiin asti, ja
tuskinpa mikään kansa, joka ei ole semiläistä sukuperää, kykenee siinä
kohden heidän kanssaan kilpailemaan.

Näihin pää-ominaisuuksiin liittyy suuri mielen kiihkeys, jota tavataan
erittäinkin heidän uskonnollisissa käsityksissään, sekä tavaton
sitkeys, jolla he puolustavat omaansa ja riippuvat kiinni vanhoissa
tavoissaan; parahimman esimerkin antaa Juutalais-kansa, joka pitkät
vuosisadat umpeensa, vainosta ja vastuksista huolimatta, on säilyttänyt
omituisen luonteensa ja kansallisuutensa. Semiläiset, joiden muutoin --
jos Assyrialaiset ja Arabialaiset luetaan pois, -- ei sovi kehua
sotaisista urostöistä, ovat aina osoittaneet erinomaista kestävyyttä
taistellessaan ylivoimaa vastaan, vaikkapa pelastumisen toivo jo on
ollut peräti haihtunut. Tyron piiritys, Karthagon kukistuminen,
Jerusalemin hävitys ovat siitä loistavia esimerkkejä.

Kaikki ylhäällä mainitut ominaisuudet tavataan suurimmassa määrässä
toisiinsa yhdistyneinä Hebrealaisissa, jotka henkisessä edistyksessään
ehtivät kauas muiden heimolaistensa edelle. Se abstraktisen ajattelun
voima, joka tälle kansakunnalle oli suotu, saattoi heitä sulattamaan
yhteen nuo lukuisat luonnonjumalat, jotka ovat enemmän tai vähemmän
ilmiöihin kiintyneet, yhdeksi maailman hallitsijaksi, jonka rinnalla ei
ole muita jumalia, ja heidän harras uskonnollinen mielensä yhä
syvemmäksi syvensi tätä jumaluuden käsitettä. Mutta se abstraktinen
suunta, joka vallitsee Juutalaisten katsomustavassa, tekee myöskin,
että Jehovah kokonaan eroitetaan maailmasta; hän vaan ulkoapäin, ihmeen
kautta, vaikuttaa olevaisuuteen eikä sisällisenä voimana sitä hallitse.
Ei hän kuitenkaan ole vielä puhtaasti henkinen Jumala; sillä vaikk'ei
hänestä ole lupaa tehdä mitään kuvaa, ajatellaan häntä peräti
ihmisenkaltaiseksi: hän suuttuu, vihaa j.n.e., ihan kuin pakanain
jumalat. Vaikka Jehovah on maailman ylimmäinen valtias, on hän
kuitenkin etupäässä Israelin jumala, joka vahvan liiton nojalla
suojelee valittua kansaansa. Luonnolla ja inhimillisillä laitoksilla ei
ole Hebrealaisten maailmankatsomuksessa suurta merkitystä, paitsi jos
ne asetetaan yhteyteen uskonnon kanssa; ne eivät ole muun vuoksi
olemassa kuin Luojan kunniaa ja ylistystä varten. Mutta sellaisen
katsomustavan pohjalla korkeimmalleen yltyy yksityis-ihmisen kaipaus
yhteyteen jumaluuden kanssa; näin koittaa Israelin kansan mahtavissa
profeetoissa aatos toivotusta Messiaasta, joka on sen täydelliseksi
saattava, ja tämä aatos viepi siltana vanhasta hebrealaisuudesta
kristin-uskon syvempään käsitystapaan.

Nämä ovat hebrealaisen maailmankatsomuksen pääpiirteet. Runous oli
Hebrealaisilla vielä enemmän kuin muilla kansoilla uskonnollisen
käsitystavan kuvastimena; sillä tämä kansakunta asetti kaikki mitä
likimpään yhteyteen uskonnon kanssa. Tuo ymmärtäväisyys, joka heidän
luonteessaan omituisella tavalla yhtyi hartaasen jumalisuuteen,
johdatti heitä oikein tajuamaan tosielämää, mutta riisui siltä
sen tarumaisen taikaverhon, joka kaunistaa muiden kansojen
nuoruuden-muistoja. Sentähden ei heillä milloinkaan ollut
kansallis-epopeaa; vaan muinais-ajan kertomarunolliset aineet
yhdistyivät historiallisiksi tarinoiksi, aivan kuin Roomalaistenkin,
mutta siveellis-uskonnollisella tarkoituksella, jommoista
tavataan sellaisilla kansoilla, joiden henkinen pääsuunta on
uskonnollis-käytöllinen.[17] Heidän historiansa on kertomus siitä
liitosta, jonka Jumalan valittu kansakunta on tehnyt Herra Zebaot'in
kanssa, kuinka he hänen avullansa ottivat haltuunsa luvatun maan ja
voitollisesti taistelivat vihollisiansa vastaan, jotka samassa ovat
Herran vihollisia, vaan kuinka Jumala toisinaan kuritti tottelematonta
kansaansa, jättäen heidät vihamiestensä valtaan, kun he tuon-tuostakin
luopuivat oikeasta uskonnosta vanhaan epäjumalain-palvelukseen. Muiden
kansakuntain myytilliset kertoelmat liikkuvat tykkänään ihmeellisessä
maailmassa, jossa jumalain vaelteleminen ihmisten kesken pidetään ihan
luonnollisena asiana eivätkä kummallisimmatkaan tapaukset nosta
erityistä huomiota. Hebrealaisten tarinoissa sitä vastoin kuvataan
reaalista elämää mitä totisimmalla tavalla; vaan ihmeitten on tarkoitus
osoittaa Jehovah'n voimaa ja huolenpitoa kansastansa sekä olla
hurskaille merkkinä hänen armostaan tai varoituksena väärintekijöille.
Mutta ihanaa runollisuutta ne kumminkin huokuvat, nuo kuvaukset
ihmiskunnan aamuhetkistä; niissä kunnian-arvoiset patriarkat eteemme
astuvat, tarkoin piirtehin kuvattuina; me näemme tuota vapaata,
luonnonmukaista paimentolais-elämää erämailla ja palmistojen varjossa;
Iisakin kosiminen kaivon ääressä, Jakobin uskollinen palvelus Rakelin
tähden ja moni muu miellyttävä kertoelma ovat ihania idyllejä, jotka
tarjoavat yhä tuoretta aihetta runoniekalle ja kuvaustaiteilijalle;
Josefin tarina on kaunis saduntapainen jutelma viattomuuden ja
vilpittömyyden lopullisesta voitosta. Ja kuinka selvään ja ytimekkäästi
kuvaillaan noita yleviä henkilöitä historiallisemmalta aikakaudelta:
pappisruhtinas Samuel, kiihkoisa, intohimojen hallitsema Saul, hurskas
ja tuntehikas David, viisas ja loistelias Salomo kuningas y.m. Samaa
taitoa tosielämän esittelemisessä huomataan myös niissä pienissä
laatukuvissa, jotka asettavat myöhempien aikojen elämää silmiemme
eteen; muistettakoon ennen muita tuo suloisen viehättävä idylli
Rut'ista; samaa laatua on myös kertomus Tobiaasta ja (käyttääkseni
uudenaikuista nimitystä) historiallinen novelli Ester'istä, muita
mainitsematta.

Mutta näissä kaikissa -- paitsi muutamissa harvoissa -- on
historiallinen ja uskonnollinen puoli pääasiana; runollisuus on vaan
satunnainen kaunistus, joka pikkupiirteiden lisäämisellä kohottaa
kertomuksen selvyyttä ja merkitystä. Hebrealaiset eivät ole koskaan
tahallaan koettaneet runollisesti muodostaa historiallisia
muistelmiansa. Mutta erityisellä mielihyvällä heidän kuvausvoimansa --
kuten äsken mainitusta näkyy -- tarttuu niihin idyllisiin,
jokapäiväistä elämää kuvaileviin aiheisin, joita heidän
muinaistarinansa tarjoavat, ja käyttelee niitä sievällä, herttaisella
tavalla.

Toinen puoli, jonka ymmärtäväisyyden ja abstraktisen ajattelun ohessa
sanoin löytyvän Hebrealaisten luonteessa, -- heidän subjektivisuutensa,
-- tekee heidät etupäässä kykeneviksi tuottamaan lyyrillistä runoutta,
koska tämä antaa ihmisen tunteille taiteellisen muodon. Sama
maailmankatsomus, kuin Hebrealaisten muistotarinoissa, tulee heidän
laulurunoudessansakin näkyviin. Jehovah'n voiman ja ylevyyden
ihaileminen saattaa ihmistä häntä laulussa ylistämään, ja maailman
ihanuutta kuvataan siinä aikeessa, että ilmestyisi Luojan suuruus. Tämä
antaa aihetta mitä loistavimpiin luonnonkuvauksiin, jommoisia tavataan
useissa David'in psalmeissa, esim. 104:nnessä, -- kenties täydellisin
ja suuremmoisin maailman kokonaisuuden kuvaus kaikkein kansain
kirjallisuudessa. Ja tuskinpa voidaan komeammalla ja mahtavammalla
tavalla, kuin Job'in kirjassa, ylistää Jumalan voimaa ja viisautta.
Itämaalaisten vertauskuvista hehkuva esityslaatu luo näihin tämmöisiin
maalauksiin erinomaisen pontevuuden. Harvoin Hebrealaisten runoudessa
asetetaan yksityisiä esineitä semmoisinaan silmiemme eteen; vaan
suurilla piirteillä saatetaan näkyviin luonnon yleinen järjestys, jota
yksityis-ilmiöt sopivasti valaisevat. Näin etehemme leviää yht'aikaa
maailmanrakennuksen juhlallinen majesteettisuus ja itämaiden uhkea
luonto. Jumala puettaa itsensä niinkuin vaatteella ja levittää taivaat
niinkuin peitteen; hän käy tuulen siipein päällä ja liekitsevä tuli on
hänen palvelijansa. Hän perusti maan perustuksillensa, ett'ei se liiku
iankaikkisesti, ja antoi lähteiden laaksoissa kuohua, että kaikki
eläimet metsässä joisivat ja pedot janonsa sammuttaisivat; hän
kasvattaa ruohon karjalle ja jyvät ihmisten tarpeeksi. Viina ilahuttaa
ihmisen sydämmen ja kasvonsa kaunistuu öljystä, ja leipä vahvistaa
ihmisen sydämmen. Herran puut ovat nestettä täynnä: Libanonin
seteripuut, jotka hän on istuttanut. Siellä linnut pesiä tekevät ja
korkeat vuoret ovat metsävuohten turva. Jumala teki kuun aikoja
jakamaan, ja aurinko tietää laskemisensa. Kun yö joutuu, silloin kaikki
eläimet tulevat liikkeelle; nuoret jalopeurat saalista kiljuvat ja
elatustansa Jumalalta etsivät; mutta auringon koittamalla he
kokoontuvat ja luolissansa makaavat. Merellä epälukuiset eläimet
liikkuvat, pienet sekä suuret; siellä haahdet kuljeskelevat; siinä
valaskalat leikitsevät. Kun Jumala lähettää ulos henkensä, niin he
luodaan; hän ottaa henkensä pois, ja he hukkuvat ja tomuksi tulevat
jälleen.[18]

Ne hellät mielenliikunnot, jotka yhdistävät ihmiset toisiinsa, ennen
kaikkia rakkauden keväiset tunteet, ovat alkuperäisintä luonnonrunoutta
ja puhkeavat lemmenlauluun kaikissa maissa ja kaikissa kansoissa.
Tietysti Hebrealaisillakin oli tällaista runoutta; sillä ettei
uskonnollisuus heilläkään anastanut runouden koko alaa, nähdään jo
sellaisista kertomuksista kuin Rut ja Ester. Eipä Hebrealaisten
tänlaatuisesta lyriikasta kuitenkaan ole säilynyt muuta kuin nuo
itämaan palavinta tunnetta hehkuvat vuorolaulelmat, jotka muodostavat
ihanan rakkauden idyllin ja ovat tunnetut Salomonin _Korkean
Veisun_ nimellä (oikeastaan "Laulujen laulu"). Tässäkin teoksessa
puhaltelee hebrealaisen runouden omituinen henki; siinä tavataan syvä,
tulinen tunteellisuus, suuri kuvailemisen taito, rohkeat ja kauniit
vertaukset. Nämä viimeksi-mainitut ovat enimmäkseen otetut itämaan
rehevästä luonnosta, niinkuin yrttitarhan granaatti-omenista ja
lähteistä, jotka Libanonista vuotavat.

Että Hebrealaisten maailmankatsomus oli sangen suosiollinen
opetusrunoudelle, ei tarvitse erittäin mainita. Runous ja opettavainen
kirjallisuus olivat heillä ylipäänsä niin likeisessä yhteydessä, ett'ei
niitä aina voi toisistaan eroittaa. Niinpä profeettain jalohenkiset
kehoitukset sisältävät mitä mahtavinta runollisuutta, vaikk'ei
runollinen tuotanto suinkaan ollut niiden päätarkoitus. Uuden
maailmankatsomuksen, etenkin uskonnollisen, ensi kehittyminen tapahtuu
aina sisällisen ilmestyksen kautta, s.o. jonkun yksityishenkilön
mielessä leimahtaa omituinen aatos, semmoinen ihmeellinen ounastus,
josta ennenkin olen puhunut, ja tämän ounastuksen valossa maailma
näyttäytyy ihan kuin uudistuneena. Tällaisia uudistuksen miehiä,
uskonnollisen kehitysjakson alkuunpanijoita, olivat Vanhan Testamentin
profeetat, jotka kansalle saarnasivat puhtaampaa ja henkisempää
jumalisuutta, kuin mitä vanha kaava-uskoisuus sisälsi, ja erittäinkin
selvittivät syvämielistä Messias-oppia. Kuinka ylevänä, suuremmoisena
Hebrealaisten omituinen runollisuus kajahtelee Jesaiaan suusta, kuinka
vienon surullisena Jeremiaan valitusvirsissä! Vaan ovatpa Hebrealaiset
tuottaneet varsinaisen opetusrunoelmankin. Tuo ikivanha kysymys,
kuinka maailmassa ilmaantuva paha voi soveltua viisaan, hyvän ja
kaikkivaltiaan Jumalan neuvoihin ja huolenpitoon, herätti heissäkin
syvää miettimistä. Kertomus Job'ista on yritys selvittää tätä
ristiriitaisuutta. Minkätähden hurskaan, nuhteettoman miehen, semmoisen
kuin Job'in, tulee kärsiä Jumalan kovaa vitsausta? Mitä jyrkimmällä
tavalla esitetään tämä vastakohtaisuus; mutta Jumalan omasta suusta
julistetaan lopullinen vastaus. Mitä on viheliäinen ihminen Luojansa
rinnalla, että voisi hänen tiensä ja neuvonsa käsittää? Kussa hän
silloin oli, kun maa perustettiin ja sen kulmakivet laskettiin, kun
aamutähdet yhdessä luojaansa kiittivät ja Jumalan lapset riemuitsivat?
Taitaako hän sitoa seulaisen siteet tahi johdattaa otavan lastensa
kanssa? Arvaamattomalla pontevuudella osoitetaan, miten Jumalan suuruus
ilmaikse koko luonnossa. Hän se meren on ovilla sulkenut ja on
aamuruskolle osoittanut hänen sijansa, hän se asetti taidon sydämmen
salaisuuteen ja antoi ajatukselle toimen. Onnettomuus ja kärsiminen
selitetään koettelemuksen keinoksi, jolla hän ihmistä kasvattaa. Näin
on tämä merkillinen, syvämielinen teos sekin suorastaan lähtenyt
Hebrealaisten ylempänä esitetystä maailmankatsomuksesta.

Se opettavaisuus, mikä ylipäänsä kuuluu hebrealaisen runouden
luonteesen, on myös synnyttänyt suuren joukon lyhyitä gnoomintapaisia
ajatelmia, semmoisia kuin Salomonin Sananlaskut sekä Syrak'in ja
Viisauden kirjan mietelauseet. Merkillinen on "Salomonin Saarnaaja".
Job'in kirja jo osoittaa, miten epäilys, joka sai alkunsa Juutalaisten
spekulatiivisesta taipumuksesta, oli tekemäisillään syvän loven heidän
uskonnolliseen käsitystapaansa. Siinä se ei kuitenkaan päässyt
voitolle, vaan päättyi päinvastoin suurenlaatuiseen Jumalan
vanhurskauden ja viisauden tunnustamiseen uskon perustuksella, n.s.
fysiko-teleologisen todistuksen nojalla. Mutta toisenlainen
katsantotapa vallitsee Saarnaajassa, kieltopuolinen, pessimistinen
henki, joka on väsynyt maailman menoon ja katsoo kaikki auringon alla
turhaksi, vaan kuitenkin mahdollisuuden mukaan tahtoo nauttia tätä
turhaa elämää, niin kauan kuin sitä kestää. Tämä on jo ensimmäinen
askel siihen negatiiviseen suuntaan, jota nykyajan juutalaisten
kirjailijain usein kyllä nähdään astuvan. Sillä semiläisen luonteen
omituisuuksia on sekin, että, kun uskonnollisuus poistuu, sen toinen
puoli, abstraktinen ymmärtäväisyys, ykspuolisesti pääsee hallitsemaan,
joka helposti vie olevaisten olojen ylenkatseelliseen arvosteluun ja
kaiken innostuksen pilkkailemiseen.

Sekä Jobin kirja että Korkea Veisu vivahtavat ulkomuotonsa puolesta
näytelmärunouteen, niissä kun on paljon puheenvaihteloa. Mutta draamoja
ne eivät kuitenkaan ole; sillä siihen kuuluu välttämättömästi
draamallinen toiminta. Hebrealaiset eivät voineet tuottaa tätä runouden
lajia, koska ihmis-elämässä näkivät ainoastaan jumaluuden suoranaisen
vaikutuksen, vaan eivät oivaltaneet sen toista puolta, ihmisen
itsenäistä toimintaa.

Näin on siis hebrealainen runous sen kansakunnan luonteen ja
katsantotavan tarkka kuvastin, josta se on alkunsa saanut.



VIIDES LUKU.

Kreikkalaisten ihanne.


Itämaan kansoista, joiden ajatustapa vielä on sidottu luonnon
kahleisin, vie kaksi polkua uudemman ajan maailmankatsomukseen,
toinen Hebrealaisten, toinen Kreikkalaisten kautta, edellinen
melkein yksin-omaisesti uskonnollisen kehittymisen, jälkimäinen
ennen kaikkea tieteiden ja taiteiden ura. Hebrealaiset ovat kuitenkin
vielä pääluonteeltaan itämaalaista, vaan Kreikkalaiset kokonaan
eurooppalaista kansaa; sillä Helleeneissä yksityishengen vapaa toiminta
-- länsimaan sivistyksen päävoima -- ensin kohoaa kansallis-elämän
ohjaajaksi. Juutalaisten yhteiskunta pysyi kaikkina aikoina enemmin
patriarkallisena hierarkiiana kuin kuningas- tai kansanvaltana, ja
heidän kansallistuntonsakin oli enemmän uskonnollista kuin valtiollista
laatua; Kreikkalaisella sitä vastoin oli omavarainen toimi itsenäisessä
valtiossa ylin tarkoitusperä. Kun yksityishenkilö oli päästetty
muuttumattomien säännösten ahdistavaisista siteistä, silloin vasta
hänen vapaa antaumisensa yhteiskunnan palvelukseen, oikea
isänmaanrakkaus, oli mahdollinen. Nyt oli tie auennut todelliseen
edistymiseen; Kreikassa syntyi se hengen vapaus, joka on
tieteellisyyden alku ja joka luo oikeata virkeyttä runouteen ja muuhun
taiteelliseen tuotantoon. Tuntuupa siltä, kuin historiassa nyt olisi
herännyt rohkea myötätuuli, joka ajaa ihmiskunnan laivaa vinhemmästi
eteenpäin.

Toinen ja suurin eroitus Hebrealaisten ja Helleenien välillä on siinä
tavassa, jolla he käsittävät ilmiöin maailman. Edelliset, kuten jo
nähtiin, asettivat syvän juovan Jumalan ja maailman välille, eikä
heidän katsantotapansa oikeastaan tunne muuta kuin molemmat äärimmäiset
kohdat: Jumalan ja yksityis-ihmisen. Ihan toisin oli Kreikkalaisten
laita. He näkivät jumaluuden milt'ei yksinomaisesti luonnon ja
ihmis-elämän ilmauksissa; näiden havaitseminen ja erittäinkin niissä
ilmaantuvan kauneuden tajuaminen oli heidän katsomustapansa perustus.
Helleenien syntyperäinen taideaisti saattoi heitä kaikkialla pyrkimään
epämääräisistä, hämäristä, muodottomista tarkkapiirteisiin, selkeihin,
kauniisin muotoihin. Heidän kielensäkin todistaa tätä luontoperäistä
taiteellisuutta -- tuo ihmeteltävä kieli, runotarten hoitolapsi, yhtä
altis taipumaan vaihteleviin runomittoihin ja kuvausvoiman
vaatimuksiin, kuin tarkka ilmaisemaan filosofisen mietinnän
hienoimpiakin vivahduksia. Kreikkalaisten taideaisti ja runollinen
mieli näytäikse kaikkialla heidän yksityisessä ja julkisessa
elämässään, ja samaten myös heidän uskonnossansa. He pysyivät
polyteismin kannalla, mutta heidän polyteisminsä muodostui ihan
toisenlaiseksi kuin Itämaalaisten. Helleenien jumalat eivät ole
epävakaisia, henkilöiksi ajateltuja symboleja niistä voimista, jotka
hallitsevat luontoa tai siveellistä elämänpiiriä, vaan itsenäisiä
olentoja, tykkänänsä erillään niistä luonnon-esineistä, joista kenties
ovat aiheltuneet; he vaeltelevat ihmisten kesken ja ottavat vireästi
osaa heidän toimiinsa. Troian edustalla taistelevat kuolemattomat
jumalat, kuni kuolon-alaiset ihmiset, ja Diomedes haavoittaa itse
Areenkin; Athene seuraa Odysseytä huolellisna suojelijana ja
keskustelee hänen kanssaan ystävän tavoin; halpain matkustajain
muodossa Zeys ja Hermes koettelevat ihmisten vieraanvaraisuutta. Näin
Kreikan jumalat siis ovat irtaantuneet luonnosta ja muodostuneet
personallisiksi olennoiksi, mutta eivät kuitenkaan ole ulkopuolella
maailmaa, vaan välittömässä yhteydessä sen kanssa. -- Kauniit ovat
Helleenien jumalat, sitä tämän taiteilija-kansan luontoperäinen tunne
vaati; he antoivat jumalillensa ylevimmän muodon, minkä näkyväinen
maailma tarjoo, kuvaten heitä ihmisten-kaltaisiksi. Niinkuin indiviidin
omituisuus Helleenien yhteis-elämässä pääsi vapaasti vaurastumaan,
samoin Olympon jumalatkin saivat jokainen erityisen luonteensa, jota
kuvausvoima yhä runsaammaksi kehitteli. Tarpeeton lienee viitata niihin
lukemattomiin paikkoihin Kreikan runoudessa, varsinkin Homerossa,
joissa hienoimmalla psykologisella kuvaustaidolla esitellään eri
jumalien luonteita -- ihan inhimillisiä, vaan kuitenkin mahtavia ja
perin vapaita matalan maailman kurjuudesta. Mitä vanhimmasta
luonnon-uskonnosta vielä oli jäljellä epäkaunista, muodotonta, se jäi
ulkopuolelle tätä ihanaa jumalaiskuntaa ja työnnettiin hämärään
muinaisuuteen tai kaukaisimpiin maailman äärihin; siitä tuli voitettu
jumalaissuku, alku-aikojen haltiat tai satumaailman hirviöt; Titanit,
Gigantit, Kronos, Kyklopit j.n.e. Jumalistoon liittyvät puolijumalat
sekä muinaistarinain sankarit, ja koko tämä monimuotoinen tarujen
maailma on oivallinen pohja kertomarunouden kuvauksille, joka runouden
laji Muinais-Kreikkalaisilla ehti verrattomaan täydellisyyteen.

Tämän ajatustavan nojalla selvisi sitten, filosofian vaikutuksesta,
käsitys maailman järjestetystä kokonaisuudesta ("kosmos"), joka
kreikkalaisen sivistyksen loppupäiviin asti oli ajattelun ja runoilun
elähyttäväinen keskus. Syvästi juurtuneena Helleenien pääasiallisesti
esteetilliseen katsantotapaan, se luo kirkastavan valonsa sekä Platonin
monoteismiin että Stoalaisten panteismiin. Mutta Kreikkalaisissa
vallitseva järjestyksen ja tasasuhtaisuuden tunne vaatii vahvaa
sidettä, joka sopusoinnuksi yhdistää eri jumalais-olentojen halut ja
pyrinnöt. Tämä yhdistäväinen, maailmanjärjestystä kannattava voima on
Moira, tuo hämärä sallimus, jonka määräyksiä eivät jumalat eivätkä
ihmiset voi välttää. Se on ikäänkuin poljento, -- sanoo eräs
muinaiskreikkalaisen uskonnon tarkka tuntija,[19] -- joka, soittimien
eri tavalla kaikuessa, on rauhoittavana vakuutena, että yhteys säilyy
tässä äärettömässä moninaisuudessa. Moira on yht'aikaa luonnonpakko ja
siveellinen välttämättömyys, siis maailman sekä luonnollinen että
siveellinen järjestys, jonka auttajaksi ajatellaan Zeytä, ylijumalaa.
Toisinaan puhutaan useammista Moirista, joiden äiti silloin on Themis,
ikuisen oikeuden jumalatar. Aikojen kuluessa Moiran käsite yhä
syventyi; ylevimmän ja syvimmän merkityksensä se sai Aischylon
runoudessa. Tunnettu on, miten ihmisen voimattomuus autuasten jumalain
ja rautaisen sallimuksen suhteen etupäässä on traagillisuuden lähteenä
Kreikan murhenäytelmissä. Sillä tuo sama hengen vapaus, joka Kreikassa
tuottaa tieteen ja kansalaisvapauden, ei anna ihmisen tahdottomana
taipua sallimuksen alle: hän nousee rohkeana taistelemaan sen kovaa
lakia vastaan, loukkaa siten siveellistä järjestystä ja syöksyy
perikatoon. Näin syntyy kreikkalainen tragedia. Traagillinen
sankari koettaa turhaan kohtaloansa välttää, niinkuin Oidipus,
-- tosin syyllisenä, mutta sallimuksen kautta syyn-alaiseksi
joutuneena, -- taikka hänen rikoksensa ja perikatonsa ovat seurauksena
pitkästä hairausten jaksosta, niinkuin Pelopidien kova-onnisessa
kuningassuvussa. Mutta molemmissa tapauksissa käy traagillisuus kovin
karkeaksi sen kautta, ett'ei sankarin oma luonne ja vapaa tahto ole
hänen tekonsa ja siitä johtuvan kohtalon yksinomainen perustus, vaan
että hänen perikatonsa on jo edeltäpäin tietty. Eipä kaikki-hallitseva
Moira kuitenkaan ole umpisilmäinen onnetar, vaan iankaikkisen oikeuden
ja siveellisen järjestyksen oma voima, Themiin tytär, ja hänen
käskyläisensä on rankaiseva Nemesis, joka entiselleen asettaa sen
sopusoinnun, minkä ihmisen ylpeys on häirinnyt. Kreikan tragedia tahtoi
niinmuodoin "pelon ja säälin" avulla herättää kunnioitusta tuota
salaperäistä voimaa kohtaan, joka johdattaa maailman juoksua, ja
teroittaa ihmisen mieleen, että tulee tyytyä kohtaloonsa ja karttaa
sallimuksen vihaa, sen ikuiseen järjestykseen mukaantumalla.

Tätä järjestystä sopii ajatella siksi määrän ja tasasuhtaisuuden
voimaksi, joka hallitsee kreikkalaista elämää. Oikea suhta kaikissa! --
se on helleeniläisen siveyden pohja ja perustus. Maltti ja
kohtuus inhimillisissä asioissa -- mitä Kreikkalainen nimittää
_sofrosyné'ksi_ --, kunnioittavainen häveliäisyys jumalia kohtaan
-- kreikkalainen _aidas_ -- ovat ne hyvät avut, jotka ennen
kaikkia ihmistä kaunistavat ja kohottavat hänen siveellistä arvoansa.
Niiden vastakohta on "hybris", uhkamielinen röyhkeys, joka näytäikse
kohtuuden ja järjestyksen halveksimisessa ja joka on kaiken
onnettomuuden alku. Tämä "hybris" voi ilmaantua monella monituisella
tavalla: sopimattomassa kerskauksessa, jolla viritetään jumalain
kateutta tai oikeutettua vihaa, tyhmässä ylpeydessä onnea päivinä tai
sokeassa luottamuksessa onnen kukistumattomuuteen, röyhkeässä
käytöksessä kanssa-ihmisiä, yksin orjiakin kohtaan, kiihkojen ja
himojen ylenmääräisessä vallassa ja muussa suhdattomuudessa.

    Laps' epähurskauden röyhkeys on tosiaan:
    Vaan iki-onnen
    Tuo hengen terveys aina
    Suotuisan, armahaisen,

laulaa Aischylon khoori Eumenideissä,[20] ja tällaisia lauselmia
tapaamme yltäkyllin Helleenien runoudessa.

Oikea suhta siveellisenä ohjeena on tietysti mitä likeisimmässä
yhteydessä kosmos-käsitteen kanssa. Mutta itse siveys nojautuu enemmin
vaistomaiselle luonnon-tunteelle kuin uskon tai ajattelun laskemille
perustuksille; sen lähteenä on pikemmin luonnon-omainen mieltymys
jaloon ihmisyyteen kuin siveysla'in pakko tai jyrkkä velvollisuuden
tunto. Kreikkalaiset pysyivät tässä, niinkuin muissakin kohdin,
ratkeamattomassa yhteydessä luonnon kanssa, joka tietysti on suuri etu
esteetisessä suhteessa; sentähden kaikki antiikkisen maailman olot
tuntuvatkin luonnollisemmilta, eheämmiltä, kuin uudempien aikojen, ja
alkuperäinen tuoreus antaa heidän henkensä tuotteille tuon
lumousvoiman, joka ei milloinkaan niiltä katoa. Kreikkalainen sivistys
on ihmiskunnan nuoruuden ikä, jonka muisto ainiaan sitä virkistää.

Taide ja runous olivat Helleenien henkisen elämän keskuksena.
Uskontokin sai oikeastaan runoilijain kautta vakinaisen muotonsa; ei
ainoastaan kansanrunous, vaan myöhemmänkin ajan runoniekat yhä
kartuttivat ja täydentelivät jumalaistarustoa. Ja mitä sen
uskonnolliseen ja siveelliseen merkitykseen tulee, niin Kreikan
parhaalla ajalla nuo samat runoilijat etupäässä olivat tarujen
tulkitsijoina. Vihdoin kuvanveistäjät loivat jumalais-ihanteet silmin
ihailtaviksi, runoilijain kuvausten mukaan ulkomuodonkin puolesta
vakauttaen niiden eri luonteet. Itämaan kansoilla taide vielä oli
uskonnon palveluksessa; Kreikassa taide ja uskonto olivat toisistaan
vapaat, vaan eivät vielä niin tykkänään erillänsä kuin nykyisempinä
aikoina. Olihan vanha sankarirunous myytillistä alkuperää, ja
Attikan draama, kreikkalaisen taiderunouden kukka, iti ja kasvoi
uskonnollisista juhlamenoista ja pysyi vast'edeskin uskonnollisena
toimituksena, -- muita esimerkkejä mainitsematta. Tieteellinen tutkimus
sitä vastoin, -- vaikka muutamat vanhemmat filosofit kyllä esiintyvät
profeetantapaisen pyhyyden loistossa, -- asettui yleensä alusta alkain
runoilijain muodostamaa uskonnollista käsitystapaa vastaan. Sen sijaan
tieteen toveruus itse runouden kanssa kauan aikaa pysyi rikkomatonna.
Niin vanhimmat filosofit, esim. Empedokles ja Parmenides, pukivat
mietteitänsä runomittaiseen muotoon; mutta Kreikan ajattelijat
muutoinkin mielellään antoivat teoksillensa sellaisen muodostuksen,
joka sopii kuvausvoiman tuotteille, niinpä itse Platonkin, vaikk'ei
tahtonut suvaita runoilijoita ideaali-valtiossaan. Mitä mainiota
draamallista kuvailua tavataan esim. Symposiossa ja monessa
muussa dialogissa! Mutta useissa paikoin, missä ei ole puhetta
spekulatiivisesta tietämyksestä, vaan tekoasioista, saa tosiasiallinen
tarkkuus jäädä syrjälle kuvausvoiman vaatimusten tähden; sillä
runollinen todellisuus pidetään tärkeämpänä kuin tosiasiallinen. Platon
ja Xenofon, kuvaillessaan Sokratesta -- kumpikin omalla tavallaan --,
yksin Thukydideskin, ensimäinen kriitillinen historiantutkija,
kertoillessaan noita oivallisia puheita, jotka täsmälleen osoittavat
eri henkilöin luonnetta, menettelevät aivan kuin eepillinen tai
draamallinen runoilija ja suorittavat tehtävänsä mestarin lailla, mutta
eivät suinkaan noudata nykyajan "kriitillisen" ja "eksaktisen" tieteen
sääntöjä. Mitä tiede sen kautta lieneekään menettänyt, sen yleinen
kirjallisuus varmaankin on runsain määrin voittanut. Oli, miten oli,
siitä kumminkin näkyy, mikä valtava sija on kuvausvoimalla Kreikan
henkisessä elämässä, ja sopisipa sanoa, että, kun uskonto, taide ja
tiede toisistaan erkanivat, pysyi runous vielä jonkun aikaa niiden
yhdistäjänä. Ihmekkö siis, että sellaisessa kansassa taiteet ehtivät
ihanimpaan kukoistukseen?

Kansalaisvapaudessa, omavaraisessa tutkimuksessa ja kuvausvoiman
itsenäisessä toiminnassa pääsi ihminen niinmuodoin omaa itseänsä täysin
tajuamaan; niissä kaikissa personallisuus tunnustettiin oikeutetuksi.
Vaan tätä erikoisuuden oikeutusta ei saa kuitenkaan ajatella aivan
samanlaiseksi, kuin uudemmalla ajalla syntynyttä subjektiivisuuden
käsitystä. Subjektiivisuus voittaa aikojen vieriessä yhä enemmän alaa:
ihminen, niin sanoakseni, tunkeutuu yhä syvemmälle omaan itseensä,
oppii yhä tyystemmin omaa henkeänsä tuntemaan ja tuopi siitä uuden
mittakaavan ulkomaailman arvostelemiseksi; indiviidin sisällinen elämä
saapi runsaamman sisällyksen ja yhä moninaisemmaksi karttuu hänen
omituisuutensa; yksityishenkilö semmoisenaan, pelkkänä ihmisenä, kohoaa
yhä arvollisemmaksi; hänen erityiset tunteensa ja mielipiteensä sekä
vaativat että saavuttavat yhä suurempaa huomiota. Mutta indiviidisyyden
voitolle pyrkiessä vaara pyörii, että katoo tunne ja tieto eri
henkilöin yhteenkuuluvaisuudesta -- tunne ja tieto siitä, että
indiviidit ainoastaan osana jostakin kokonaisesta voivat tarkoituksensa
täyttää, ja asiain objektiivinen käsitys helposti hukkuu itsekohtaisten
mielipiteiden sekavaan pyörteesen. Tämä pakoittaa ihmiskuntaa jälleen
vahvistamaan niitä siteitä, jotka yhdistävät erityishenkilöt
kokonaisuudeksi: yhteiskuntaa, kansallisuutta, objektiivisten olojen
valtaa, ja sen pyrkimysten ihanteellinen tarkoitusperä näkyy olevan
sellainen tila, jossa kokonaisuus eheänä säilyy, samalla kuin
yksityishenkilön itsenäisyys ja omituisuus pääsee täyteen voimaansa.

Kreikkalaiset ovat tämän kehitysjakson alkupäässä. Se tarkkamääräinen
järjestys, joka maailmaa hallitsee, supistaa sekä jumaluuden että
ihmisen vapautta ahtaampaan piiriin, kuin uudemman-aikuinen
katsantotapa. Raja indiviidin oman tahdon ja Moiran määräysten välillä
tosin ei ole oikein selvä, se antaa sijaa sekä sallimuksen hämärälle
herruudelle että omantakeiselle toiminnalle ja vastuun-alaisuudelle;
mutta tällä alkuperäisen luonnollisuuden kannalla ovat henkiset ilmiöt
kuitenkin enemmän luonnonlain tuotteita kuin ihmisen itsemääräyksestä
lähteneitä. Sentähden ihmisen sisällisen elämän rikkaudella ei voi olla
aivan suurta merkitystä. Indiviidinen omituisuus on oikeutettu siinä
määrässä, kuin se on sopusoinnussa yleisten sääntöjen, yleisten
aatteiden kanssa, ja nämä aatteet käsitetään olletikkin semmoisina,
kuin ne ilmaantuvat aistinalaisessa maailmassa, s.o. hyvää katsotaan
etupäässä kauneuden muodossa. Helleeniläisen sivistyksen ihanne on
_kalós kagathós_, kaunis ja kunnollinen, s.o. henkilö, jonka
hengen ja ruumiin voimat ovat mitä täydellisimmässä tasasuhdassa. Tämä
tarkoittaa paraasta päästä intoa ja kykyä jaloon isänmaalliseen
toimintaan, järjen ja kaunoaistin kehittymistä sekä ruumiinharjoitusten
muodostamaa ryhtiä ja miellyttävää käytöstä, vaan ei vielä sitä
ääretöntä, syvän syvää yksityishenkilön omituisuutta, jota
uuden-aikuinen katsantotapa suosii, saatikka tuota rajatonta
subjektiivista vapautta, jota nykyajan individualismi tavoittelee.
Yksityishenkilön oikea arvo ei ole siinä, että hän on ihminen, vaan
siinä, että hän on vapaa kansalainen, itsenäisen valtion jäsen, taikka
etevä soturi, taideniekka, filosofi j.n.e., sanalla sanoen, hänen
julkisessa toimessaan ja asemassansa. Sentähden orjuus vielä on
vapaan valtiolaitoksen alustana; koska julkinen elämä on kaiken
toiminnan keskus, jääpi perhe-elämä syrjään. Mutta toiselta puolen
erityishenkilön sopusointu yleisten aatteiden kanssa antaa indiviidille
vahvan ja vakavan täydellisyyden, ja yksityis-ihminenkin on tavallansa
taideteos. Se piiri, jossa ihmisen tulee kehittyä, on verrattain ahdas;
mutta sitä helpompi on täydellisyyden saavuttaminen määrättyjen rajojen
sisällä. Sentähden nuo muinais-ajan suuret miehet nytkin vielä aimo
esikuvina seisovat silmiemme edessä; uroot semmoiset kuin Perikles ja
Epameinondas ovat Feidiaan veistoteosten kaltaiset. Yleisissä
olomuodoissa pysyminen vapauttaa vanhan ajan tuosta luonnon ja hengen,
yleisen ja yksityisen ristiriitaisuudesta, jonka alaiseksi nykyisempi
aika on joutunut subjektiivisuuden enentyneen vallan takia. Aate
pukeutuu kaikilla aloilla aistin tajuttavaan, kauniisen muotoon; niin
häviää tuo jyrkkä eroitus henkisen ja aistillisen välillä, johon me
olemme tottuneet, ja elämän aineellistakin puolta kirkastaa jalo
henkisyys.

Kaunis ihmisyys, ilmaantuen objektiivisesti täydellisessä henkilössä,
on siis kreikkalaisen maailmankatsomuksen keskus, ja sen aatteellisina
edustajina ovat nuo jumalais- ja sankari-ihanteet, jotka kansan
kuvausvoima on luonut. Niihin koskevat tarut ja tarinat olivat runouden
ja kuvaustaiteen tärkeimmät ja ensi-aikoina myös ainoat aiheet. Se
antoi kreikkalaiselle kuvausvoimalle jo alusta pitäin ideaalisen
suunnan. Kreikkalainen taide vaatii ennen kaikkea, että jokainen
erityiskuvaama on kaunis; kuvaryhmässä tai runoelmassa eivät ainoastaan
kaikki yhteensä muodosta kaunista kokonaisuutta, vaan myös jokaisen
henkilön tai esineen pitää mahdollisuuden mukaan olla kaunis. Tuo
kauneus on siinä, että sisällys ja ulkomuoto mitä täydellisimmin
vastaavat toisiansa; se on siis etupäässä suoraa kauneutta, tuota
tyyntä, puhdasta kauneuden lajia, jossa aatteen ja muodon sopusointu
pysyy häiritsemättömänä. Tämä laji on lähinnä kauniin alkukäsitettä;
sentähden kreikkalaisen taiteen tuotteet kelpaavat malleiksi kaikkina
aikoina, ovat mallikkaita, _klassillisia_, ja siitä syystä
muinais-ajan taidetapaa ja koko tätä taiteellista edistyskantaa
nimitetään _klassilliseksi_, vastakohtana itämaiden "symboliselle"
ja nykyisempien aikojen "romantiselle" suunnalle. Arvokas sisällys ei
piile vähäpätöisen verhon alla eikä sisällinen kauneus ole haettava
esiin sydämmen syvyydestä; vaan kaikki ihanuus tulee ensi silmäykseltä
meitä vastaan raittiina, välittömänä. Runoudessakin on esitystapa siis
peräti objektiivinen; sentähden kreikkalainen ihanne on omansa
tuottamaan kertomarunoutta. Tämä objektiivisuus antaa kaikille
kuvausvoiman tuotteille selvät, tarkkarajaiset piirteet. Olot ja
tapaukset kuvataan enimmiten ulkokohtaisesti, niinkuin ne ilmaantuvat
katsojan silmissä, eikä runoilijan oman mielialan valaisemina;
henkilöin luonteet esitetään heidän teoissaan ja puheissansa, harvemmin
näytetään heidän mielentilansa. Niin tapahtuu kuitenkin draamassa,
jolla on subjektiivisempi luonne kuin nykyajan näytelmällä, koska se on
saanut alkunsa lyyrillisestä runoudesta; mutta sallimuksen käsite, joka
rajoittaa ihmisen vapaata päätösvaltaa, antaa sillenkin vahvan
objektiivisuuden. Vaan sen sijaan lyyrillinen runous -- ajateltakoon
esim. Pindaron oodeja -- kuvailee paljoa enemmin yleisiä ajatuksia ja
silmin tajuttavia kohtia, kuin yksityisen runoilijan satunnaisia,
hetkellisiä tunteita. Kreikkalaisen runouden periluonne vastaa
niinmuodoin kaikin puolin ylempänä esitettyä maailmankatsomusta.

Tämä sen luonne on ylimalkain sama kuin kuvanveiston; sillä veistotaide
asettaa sekin katseltavaksi kauniita yksityiskuvia, joissa aate
ilmaikse muotojen ja ulkopiirteiden täydellisyydessä ja
sopusuhtaisuudessa. Kreikkalainen ihanne on siis etupäässä
_plastillinen_ ja kuvanveisto se taide, joka sitä paraiten
edustaa. Sentähden ei ole vaikea ymmärtää, miksi kuvanveisto vielä
tänäkin päivänä melkein yksin-omaisesti on Kreikan veistoteosten
mukailemista, vaikka runous, joka sekin oli siellä niin mainioksi
varttunut, sittemmin on kehittynyt yhä uusiin muotoihin ja maalaustaide
sekä musiikki vasta nykyajan kansoissa ovat kohonneet suurimpaan
loistoonsa.

Niinkuin yksityiskuvat veistoteoksessa yhdistyvät kauniisti
järjestetyksi ryhmäksi, niin runoudessa plastillisuus ilmaantuu vielä
siinäkin, että jokainen erityiskohta tai yksityinen kuva on välttämätön
osa kokonaisuudesta. Ei mikään yksityisseikka pääse yhteiskuvaa
hämmentämään; jokaisella erityiskohdalla on tärkeä virkansa: se
kuvastelee kokonaisuutta, niinkuin kastepisara aurinkoa. Kaikki
runouslajit saavat tarkkamääräisen muodon, jota eri runoilijat kyllä
parantelevat ja toisinaan väljentävät, vaan eivät koskaan
mielivaltaisesti riko. Nämä muodot eivät käy hengettömiksi kaavoiksi;
sillä ne ovat kansanhengen luonnon-omaisia tuotteita: niissä elää
kansanhengen ikuinen tuoreus.

Kreikkalainen sivistys, näet, ei ollut ulkoapäin lainattu, vaan
alkuperäinen, omantakeinen; se muodostui ja varttui kokonaan omalla
kansallisella pohjalla. Siitä syystä runouden, niinkuin koko
sivistyksenkin kasvanto oli aivan luonnonmukainen, organillinen, ja eri
runouden lajit sukeutuivat toisistaan luonnollisessa järjestyksessä.
Muinais-epiikan runsaat muistovarat ovat ikäänkuin se vahvistavainen
maa-emä, josta runous tuopi yhä uutta voimaa, niinkuin Antaios
jättiläinen koskiessaan synnyttäjäänsä, maaperustaan. Kun Hellaan
"sankarikausi" on hävinnyt Doorilaisten vaellukseen ja uusi järjestys
vähittäin on vakaantunut, silloin taidelyriikka ylenee uuden
katsantotavan ilmoittajaksi. Tulipa sitten Persialais-sota.
Harvalukuisten Helleenien mainehikas voitto idän mahtavasta
valtakunnasta virkisti ennen arvaamattomalla tavalla heidän
kansallistuntoansa, ja nyt seurasi ihana runouden ja kuvaustaiteen
kukoistus-aika, jonka vertaista maailma ei ole toistamiseen nähnyt.
Pindaros ja Aischylos seisovat tämän aikakauden kynnyksellä; ajan
valtavat tapaukset täyttävät heidät molemmat hurskaalla innolla:
Pindaros ylistää Athenaa, Hellaan turvaa ja pelastajaa, ja
Aischylos, itse miehuullisesti taisteltuaan Salamiin luona, julistaa
profeetan-tapaisella ylevyydellä suurkuninkaan vaurion jumalain
rankaisevaksi kostoksi Persialaisten röyhkeästä vallanhimosta;
pohjasävelenä useissa hänen tragedioissaan soi kaiku tästä Euroopan ja
Aasian suuresta ottelusta. Vaan Sofokleen runous on täydellisin ilmaus
Perikleen iki-mainiosta aikakaudesta, jolloin kreikkalainen henki
osoittihe puhtaimmassa, vielä raukeamattomassa kauneudessaan. Se
sopusointu, joka vallitsee hänen näytelmissään, ilmaisee tämän ajan
tarkkaa taideaistia ja maailmankatsomuksen eheyttä; syvä ihmisluonnon
tunteminen sekä ajatusten ja dialogin terävyys todistavat ajan korkeata
filosofillista sivistystä; puhetavan sievyys on osoitteena hienontuneen
seurakielen suloudesta.

Vaikka Athenan hegemonia ja se loisto ja mahtavuus, johon Perikles
kohotti syntymäkaupunkinsa, ei voinut pysyväisesti yhdistää Kreikan
kansan hajanaisia voimia, niin tuo suuri valtiomies ainiaan ansaitsee
kiitosta siitä, että Hellas hänen kauttansa on täyttänyt tehtävänsä
maailman sivistyksen historiassa; sillä ainoastaan Perikleen-aikuisessa
Athenassa oli se henkinen vaurastus mahdollinen, joka ihmiskunnalle toi
sen iki-muistettavan nuoruuden-iän. Sen lyhyt-aikaista loistoa on
osaavasti kyllä verrattu Kreikkalaisten mielisankarin väleen
lakastuvaan, vaan kunniarikkaasen nuoruuteen, ja jos se, niinkuin
Achilleyn maine, oli ainoastaan katoovaisuudella lunastettava, ei sitä
suinkaan ole liian kalliisti ostettu; sillä Hellaasen viittaa runouden
ja muiden taiteiden kehitys kaikkina aikoina takaisin, kuni kaivattuun
kotihinsa.

Se seikka tuon ajan niin loistavaksi saatti, että kreikkalaisen
sivistyksen molemmat puolet, sen luontainen objektiivisuus ja tuo
henkinen vapaus, joka oli seurauksena indiviidin itsenäisyydestä,
silloin olivat tasapainossa, sulautuen yhteen ihmeelliseksi
kokonaisuudeksi. Ainoastaan niiden yhtymisen kautta voi kauniin
ihmisyyden ideaali toteutua. Mutta itsessään ne sisälsivät vastakohdan,
joka oli syynä tämän loisto-ajan lyhyyteen. Henkinen vapaus tuotti
lakkaamattoman edistyksen ja herätti subjektiivisuuden, joka voitti yhä
enemmän alaa; viimein, ylivallan saatuansa, se hajotti kreikkalaisen
ihanteen, joka oli rakennettu yksityishenkilön objektiiviselle
täydellisyydelle. Kreikkalaisissa, kuten jo on nähty, personallisuus
ensin saavutti jotain arvoa; sentähden subjektiivisuus jo alusta alkain
heikompana sivuvirtana kulkee objektiivisuuden rinnalla ja on
runoudessakin selvästi huomattava: Odysseia kajoo jo enemmin sisäisiin
kohtiin, sielu-elämään, kuin Ilias; lyriikassa on subjektiivisuus
anastanut oman alueensa; draaman sisäkohtaisuudesta on jo puhuttu. Vaan
tähän aikaan on alkuperäinen objektiivisuus kuitenkin vielä monta
vertaa valtavampi. Mutta ilmestyvätpä jo uuden katsantotavan enteinä
sofistien opit, jotka eivät myönnä mitään yleistä totuutta löytyvän,
vaan heittävät sen tykkänään indiviidin satunnaisten mielipiteiden
nojalle. Nyt julistaa Sokrates, sofisteja vastustaen, että totuus on
haettava ihmisen omasta hengestä; ihmisen tulee oppia itsensä
tuntemaan, omalla järjellänsä asioita arvostella ja omantuntonsa
johdolla päättää, mikä on oikein ja väärin. Tämä oli arvaamattoman
tärkeä askel ihmiskunnan edistyksen tiellä ja koko seuraavan
kehitysjakson alku. Itsekohtainen henki oli koroitettu tuomariksi
kaikissa asioissa; siveys ei ollut enää perustettava ainoastaan
kansallisen tavan ja tottumuksen pohjalle, vaan oli muuttunut ihmisen
oman sielu-elämän tuotteeksi. Tämä uusi peruste, joka samalla oli
henkisen vapauden korkein edistysmuoto, antoi Helleenien
katsantotavalle suuremman syvyyden ja runsaamman sisällyksen. Siihen
aikaan pääsi täyteen voimaan se sääntöisyyden ja henkisen vapauden
tasapaino, joka kirkkaudellansa valaisee Sofokleen runoutta. Vaan jo
Euripideessä näkyy, miten seuraava aika on ristiriidassa vanhojen
ihanteiden kanssa. Hän esittelee vielä noita muinais-ajan
sankaritaruja, vaan ei usko enää omia ihanteitansa; hänen mielensä on
kokonaan kääntynyt tarkkaamaan tavallisia ihmisiä puutteineen,
virheineen, semmoisina kuin he ovat yksityis-oloissansa, ja näiden
tunteet ja intohimot hän kyllä taitavasti tuopi ilmi; mutta
samanlaisiksi hän myös kuvailee tarumaailman sankareita, noita suuria
aatteiden edustajia, joita hän ei enää ymmärrä. Siitä syntyy
ristiriitaisuus aineen ja esitystavan välillä, jota runoilija olisi
voinut välttää ainoastaan siten, että kerrassaan olisi asettunut
nykyajan luonteen-omaisen näytelmän kannalle, etsien aineitansa
yksin-omaisesti tosiolojen piiristä. Vaan se olisi tietysti ollut liian
jyrkkä, siihen aikaan mahdoton poikkeus kreikkalaisesta taidetavasta.
Ajan henkeä osoittaa sekin, että erityisseikat, yksityisten mietteet ja
laulelmat, kaikenlaiset mahtivaikutukset ja jännittävät kohtaukset
saavat suuren tärkeyden Euripideen runoudessa, mutta teoksen aate ja
kokonaisuus niiden rinnalla usein jää varjopuoleen. -- Koko sitä
suuntaa vastaan, jota Euripides edustaa, nousi Aristofanes, puolustaen
entistä yksinkertaista vakavuutta ja ampuen ivansa teräviä nuolia
muuttuneen aikakauden löyhyyttä ja pintapuolisuutta vastaan. Itse hän
kuitenkin on uusien olojen kasvattama: sillä tuollaiset muutosten ajat
ovat omiansa tuottamaan koomillista ja satiirillista runoutta. Vanhan
ja uuden ajan vastakohta synnytti Aristofaneen.

Suuri olikin se muutos, joka nyt oli tapahtunut. Sen sijaan, että
valtio oli ollut se ylin tarkoitusperä, jota kaikkein kansalaisten
pyrinnöt tähtäsivät ja jonka hyväksi jokaisen tuli uhrata varansa ja
voimansa, pääsi penseys isänmaan yhteisten asiain suhteen yhä enemmin
vallalle, kansalaiset vetäytyivät pois valtio-elämästä ja hyörivät vaan
omain etujensa tähden. Vanha peritty tapa menetti voimansa; kunnioitus
jumalia kohtaan lannistui ja siveyden siteet höltyivät, sillä sekä
uskonto että siveys olivat likeisimmässä yhteydessä valtio-elämän
kanssa. Tuo jalo "kauneuden ja kunnollisuuden" ihanne poistui yhä
kauemmaksi tosi-elämän piiristä, ja Aristoteles valittaa haikeasti
"banausian", kehnon ja ahdasjärkisen itsekkäisyyden, voitolle-pääsöä.
Kun eivät vanhat kansalliset ihanteet enää hallinneet helleeniläistä
yhteis-elämää, ei runouskaan voinut lykätä uusia vesoja; niitä runouden
lajeja, jotka tähän asti olivat kehittyneet, viljeltiin yhä edespäin,
vieläpä menestykselläkin; mutta se oli vaan himmeä kajastus edellisen
aikakauden loistosta. Ainoat uudet muodostukset, n.s. keskimäinen ja
uusi komedia, eivät voineet palkita noita vanhoja mestariteoksia.
Taiteista kuvanveisto yksinään jaksoi virota entiselleen ja
tuotteihinsa luoda tämän toisen, subjektiivisen aikakauden henkeä, joka
asianlaita sekin puolestansa osoittaa, kuinka juuri tässä taiteessa oli
kreikkalaisen fantasian päävoima, Ett'ei helleeniläinen henki vielä
ollut peräti haihtunut, siitä ovat todistuksena useat ilmiöt Kreikan
suorasanaisessa kirjallisuudessa, niinkuin sen valtiollisessakin
historiassa moni mainio mies, helleeniläisyyden viimeisiin aikoihin
asti. Kreikkalaisen neron voima, jonka luomiskyky oli laimistunut
yhteis-olojen ja runouden alalla, vetäytyi sielun syvyyteen
perustaaksensa uutta valtakuntaa mietteiden avaraan maailmaan; kun
henki oli vapautunut tottumuksen vallasta, pyrki filosofia elämän
ohjaajaksi. Platon on oikea helleeniläisen ajatustavan edustaja; perin
kreikkalaisia ovat hänen maailmankatsomuksensa pääpiirteet ja se tapa,
jolla hän niitä esittelee: hän peittää aatoksensa runollisella,
aistin-omaisella verholla ja hänen ideansa eivät ole himmeitä,
elottomia miettimisen tuotteita, vaan maallisten olojen jaloja
perikuvia; vasta valtiossa ihminen oikean tarkoituksensa täyttää;
suuri, ainainen arvo annetaan kauneudelle ja tasasuhtaisuudelle, ja
maailma käsitetään järjestetyksi kokonaisuudeksi, jossa kaikkialla on
itsetyinen elämän henki; taivaankappaleetkin ovat yleviä, jumalallisia
olentoja. Monessa kohden Platon korkeammalle edisti kansansa
katsantotapaa, poiketen sen alkuperäisistä mietteistä. Hän selvitti ja
jalostutti jumaluuden käsitteen ja teki tarkemman eroituksen henkisten
ja aistillisten välillä. Mutta Platon on myöskin ensimmäinen, joka
vaati aistillisen luonnon kieltämistä ja piti elämää puhdistuksena
korkeampaa oloa varten; sillä muutoin tämä ajatustapa oli
Kreikkalaisille peräti outo. -- Mitä helleeniläinen henki tähän asti
oli tuottanut, sen otti Aristoteles tieteellisesti tarkastaaksensa,
järjestääksensä. Aristoteles on siinä kohden kenties enemmän vanhan
kreikkalaisuuden kannalla, kuin Platon, että hän tarkemmin pitää
silmällä olevaisuutta kuin yliluonnollista maailmaa; mutta hänen
huomionsa ulottuu kauas ulkopuolelle kreikkalaisuuden rajoja ja hän
tahtoo piiriinsä sulkea maailman kokonaisuuden. Tieteen ja runouden
keskinäinen liitto on täydellisesti ratkennut; kumpikin käy tästälähin
omaa erinäistä tolaansa; Aristoteleen kautta ovat varsinaiset
tieteet saaneet alkunsa. Niin tämä ajattelija, seisoen puhtaan
helleeniläisyyden viimeisellä kukkulalla, ikäänkuin korjaa edellisen
kehitysjakson hedelmät ja sulkee sen portit, viitaten sitä tietä, joka
viepi rinteeltä alas uuteen edistysjaksoon.

Sillä kreikkalaisuus joutuu uudelle uralle, saapi toisen tehtävän. Sen
kansallinen aikakausi on päättynyt; se joutuu yleismaailmallisen
sivistyksen välittäjäksi. Kreikan valtiollinen elämä on hajonnut; mutta
eräs siihen asti puoli-barbarinen sukukansa, Makedonialaiset, ryhtyy
asiain johtoon; Aleksanteri Suuren valloitukset levittävät
helleeniläisen sivistyksen Indian rajoille asti ja kreikkalainen
tieteellisyys ottaa asuntonsa Egyptin pääkaupunkiin. Alexandriassa ja
Aasiassa sulautuu kreikkalaisuuteen egyptiläisiä, juutalaisia,
syyrialaisia y.m. aineita. Luulisipa, että näistä olisi syntynyt joku
omituinen runouden muoto, joka olisi yhdistänyt paraat niistä
aatteista, joilla kreikkalainen sivistys nyt oli lisääntynyt, -- jotain
samankaltaista kuin sittemmin uusi-platonisuus viisaustieteen alalla.
Mutta niin ei tapahtunut; sillä kaikki nämä kirjavat aineet ja
sivistyksen yleismaailmallinen luonne eivät voineet runoudelle
valmistaa mitään kansallista pohjaa. Ihmeteltävä on kuitenkin
kreikkalaisen ihanteen virkeä elinvoima; myöhempiinkin runoteoksiin se
loi tuota viehättävää suloa, joka on omituinen kreikkalaisen hengen
tuotteille. Mutta vaikka runouden kenttä kyllä antoi monta kaunista
jälkiniitosta, ei se enää tuottanut mitään menneen ajan mestariteoksiin
verrattavaa. Siellä, täällä syntyi joku uusi muodostus, niinkuin
sikelialainen idylli; mutta ne ovat verrattain vähäpätöisiä.
Roomalais-vallan ensi aikoina kreikkalainen kirjallisuus nähtävästi
riutuu; mutta toisesta vuosisadasta alkaen se tointumistansa tointuu ja
runoudenkin alalle ylenee uusi vesa, romaani, vaikka se aika vielä on
kaukana, jolloin se vakaantuu ominaiseen muotoonsa. Kuitenkin se nyt jo
tuottaa niin merkillisiä teoksia, kuin Heliodoron "Aithiopika" ja
Longon paimenromaani "Dafnis ja Chloe". Syy tuohon virkeyteen on
kenties siinä, että kreikkalaisuus nyt on ehtinyt itseensä sulattaa nuo
moninaiset vieraat aineet, joita se on hallinnut, ja siten tavallansa
on syntynyt uusi helleeniläinen kansallisuus.

Toisin kuin runouden oli tieteen laita. Kun Kreikan kansallinen
aikakausi oli mennyt eikä valtiollinen elämä enää herättänyt mitään
toimintohalua, kääntyi mieli sitä suuremmalla hartaudella tieteen
puoleen. Valtiollisen ja yhteiskunnallisen raukeamisen aikakausi oli
varsin merkillinen sivistyshistoriallisessa suhteessa; silloin
edellisen ajan tuottamat aarteet koottiin ja järjestettiin, tutkimus
edistyi ja alaa valmistettiin uudelle käsitystavalle. Yksipuolinen
subjektiivisuus oli saanut täydellisen voiton; yksityis-ihminen oli
anastanut sen sijan, joka ennen oli valtiolla. Hän on nyt siveellisen
maailmankatsomuksen keskus; että indiviidi saavuttaa "korkeimman
hyvän", on elämän tarkoitus. Epikuros näkee tuon korkeimman hyvän
onnellisuudessa, Zenon, Stoalais-oppikunnan perustaja, viisaudessa,
samalla kuin Skeptikot, edustaen itsekohtaisen katsantotavan
epävarmuutta, kieltävät kaiken objektiivisen tiedon mahdollisuutta.



KUUDES LUKU.

Roomalainen ihanne ja kristin-uskon alku.


Kreikkalaiset loivat antiikkisen sivistyksen ja laskivat ikuisiksi
ajoiksi taiteen ja tieteen perustukset; vaan Roomalaisten välityksellä
levisi tämä sivistys koko heidän avaraan valtakuntaansa sekä sieltä
Euroopan uudempiin kansoihin. Helleenit ja Muinais-Italialaiset olivat
samaa laajaa kansaryhmää, jonka tähden jo vanhimmista ajoista heissä
tavataan paljon yhtäläisyyttä. Mutta toiselta puolen jälkimäisten
luonne, varsinkin semmoisena kuin se ilmaantuu Roomalaisissa, osoittaa
ihan toisia alkupiirteitä kuin Kreikkalaisten. Jos Helleenit ennen
kaikkea olivat ajattelija- ja runoilija-kansaa, on Roomalaisten suuruus
etupäässä käytöllisten valtiotoimien alalla. Kuvausvoiman viehättävät
kangastukset ja tietoviisauden syvämieliset aprikoimiset eivät voineet
heidän huomiotansa pysyväisesti kiinnittää; Roomalainen ei ollut
luotu olevaisuutta taiteellisesti kuvailemaan tai sen arvoituksia
selittelemään, vaan lujalla kädellä hallitsemaan maailmaa ja
levittämään aikansa viljelystä maanpiirin viimeisiin ääriin. Koko
hänen olentonsa oli yksivakaisempi ja kovempi kuin Kreikkalaisen,
hänen katsantotapansa synkempi ja ankarampi. Olympian hilpeäin
juhlakilvoitusten sijaan astuivat gladiatorien veriset ottelut ja
hurjat petojen taistelut; arvelematta Brutus tuomitsee kapinalliset
poikansa kuolemaan ja nuori Horatius voiton hurmauksessa syöksee
kalpansa sulhoa murehtivan sisarensa rintaan. Tämmöiset puolettoman
lujuuden tai säälimättömyyden työt, joista Rooman muistotarinat
kertoilevat, ovat ihan toista laatua kuin ne jalot uhraukset
tai kiihkon ja soaistuksen tuottamat rikokset, joita Kreikan
kertomukset mainitsevat. Roomalaisissa ei tavata Helleenien kauniin
sopusuhtaisuuden tunnetta eikä siihen perustuvaa luontaista
siveellisyyttä; sen sijaan on heissä velvollisuuden tunne vahvempi kuin
Kreikkalaisissa. Molemmat katsoivat valtion ihmis-elämän korkeimmaksi
olomuodoksi; mutta Kreikkalaisissa oli tämäkin, niinkuin heidän
siveytensä ylimalkain, luonnonperäinen, tapain ja tottumusten
vahvistama tunne, Roomalaisissa jokaisen yksityisen selvästi tajuttu
velvollisuus. Paitsi sitä on valtio Helleeneistä pääasiallisesti hyvän,
kansallisen tavan ylläpitäjä, tosi-inhimillisen sivistyksen edistäjä,
s.o. etupäässä kultuuri-valtio;[21] Roomalaisilla se on oma
tarkoituksensa ja ottaa kaikki kansan voimat palvelukseensa,
käyttääkseen niitä etujensa saavuttamiseksi, vieläpä siihen määrään,
että kansallisuuskin joutuu paljaaksi välikappaleeksi. Mutta vaikka
valtiokäsite niinmuodoin on Roomalaisilla paljoa mahtavampi kuin
Kreikkalaisilla, on subjektiivisuus heidän luonteessaan kuitenkin
suurempi. Sillä Kreikkalaisilla oli yksityisen siveys ja toimellisuus
vielä yhteen kasvaneena valtion kanssa; mutta roomalaisessa
yhteiskunnassa valtion piiri ja yksityishenkilön oikeudet eroitettiin
tarkasti toisistaan. Indiviidien keskinäiset suhteet määrättiin tyystin
lainsäädännössä ja perhe-elämäkin sai suuremman merkityksen kuin
kreikkalaisessa yhteiskunnassa. Mutta samalla yksityishenkilö
lujemmilla siteillä kiinnitettiin valtioon. Näistä kaikista oli
seurauksena, että, kun subjektiivisuus katkaisi olevaisten olojen
siteet, se Kreikassa hävitti valtiollisen elämän ja teki lopun sen
itsenäisyydestä; vaan Roomassa valtiorakennus silloinkin pysyi lujana,
vaikka indiviidisyyden valta ei suinkaan ollut vähempi kuin Kreikassa.
Se tarmo ja toimintakyky, mikä saattoi tasavallan sankarit
järkähtämättömällä mielen lujuudella kaikki alttiiksi antamaan, kaikki
kärsimään syntymäkaupunkinsa suuruuden hyväksi, se puhkesi nyt
hillitsemättömään vallanhimoon ja nautintohaluun tai niihin
mielettömyyden tekoihin, jotka saastuttavat Tiberion ja Caligulan
tapaisten keisarein elämää. Roomalainen ei supistanut henkensä voimaa
sopusuhtaisuuden rajoihin, vaan ennätti sekä hyvässä että pahassa joko
ylevimmän sankaruuden tai riihattoman hurjuuden viimeisille perille.
Mutta tarkka la'in järjestelmä ja ankara velvollisuuden tunto piti
itsekkäisyyden kurissa ja siveellisyys perustui niinmuodoin enemmän
indiviidin tottelevaisuuteen yhteiskunnan järjestystä kohtaan, kuin
täysin kehittyneen persoonallisuuden luontaiseen sopusointuun.
Kreikkalaisten ideaali oli paraasta päästä esteetinen, Roomalaisten
siveellis-valtiollinen.

Mutta plastillisena, itsessään valmiina ja täydellisenä, roomalainenkin
personallisuus esiintyy katsojan silmissä. Jos ei Roomalainen ollutkaan
tuottelias taiteen alalla, niin hänen uljas, lainkuuliainen,
järkähtämätön luonteensa sitä vastoin on omansa virittämään
kuvausvoimaa, ja runous onkin kaikkina aikoina ammentanut aineita
Rooman historiasta ja muinaistarinoista.

Ylempänä jo viitattiin siihen, että valtio-etu Roomassa oli
kansallisuuttakin voimallisempi. Mukauntuessaan vieraisin
kansallisuus-aineisin, Rooman onnistui ne sulattaa omaan
valtiorakennukseensa.[22] Voitettujen kansain jumalat siirrettiin
Roomaan; heidän tapansa, taitonsa, sivistysmuotonsa pääsivät sinne
leviämään. Mutta varsinkin Kreikkalaisten laitokset ja henkinen elämä
juurtuivat aikaa myöten maailman pääkaupunkiin.

Roomassa havaitaan ensi kerta historiassa se ilmiö, että kansakunta
toiselta lainaa valmiin sivistyksen sovittaakseen sitä omiin oloihinsa.
Tästälähin kohtaamme samaa ilmiötä kaikissa maissa ja kansoissa; sillä,
kun inhimillisen sivistyksen, niin sanoakseni, peruskaavat ovat
valmiina, alkaa jokaisen eri kansan kehitys sillä, että se omistaa,
mitä ihmiskunnan yhteinen työ on tuottanut, ja suuremmassa tai
vähemmässä määrässä muodostaa sitä oman henkensä mukaan. Enimmät
sivistyskansat ovat tätä perintöä sillä tavoin hoitaneet, että
runoudenkin alalla entisen sivistyksen siemenistä itsenäisesti ovat
kasvattaneet omat ihanteensa; mutta Roomalaiset vaan semmoisenaan
omistivat kreikkalaisen taide-ideaalin, melkein yksinomaisesti
mukaillen heidän teoksiansa. Heidän runoudessaan havaitaankin sentähden
varsin vähän itsenäisyyttä. Siihen oli kaiketi syynä tuo äsken mainittu
kansallisuuden mukaantuvaisuus; sen lisäksi tuli, ett'ei Roomalaisten
alkuluonne ollut taipuvainen runouteen. Heillä ei ollut mitään
varsinaista kansan-epiikkaa; heidän muinaistarunsa säilyivät
suorasanaisina kertomuksina, kunnes historioitsijat ne muistoon
kirjoittivat. Useat ensimmäisistä runouden viljelijöistä
Roomassa olivatkin muukalaisia: Tarentolainen Livius Andronicus,
Kreikkalais-Oskilainen Ennius, Afrikalainen Terentius y.m. Vaan
tunnettu on, kuinka Roomalaiset, tutustuttuansa kreikkalaiseen
sivistykseen, itse siihen mieltyivät ja kuinka suuren vallan Kreikan
kieli ja kirjallisuus voitti Rooman ylimyksissä. Mutta yhtyipä tähän
mieltymykseen kuitenkin isänmaallinen harrastus: muukalainen sivistys
oli omakieliseksi saatettava. Latinan kielioppi tuli muoti-asiaksi
Rooman aristokraatisissa piireissä. Roomalaisten selvä äly ja se
plastillinen aisti, mikä heille oli yhteinen Kreikkalaisten
kanssa, ilmaantui silloin paitsi valtiolaitoksessa myös pontevan
Roomalais-kielen muodostuksessa; se vakaantui lopullisesti Ciceronin ja
Julius Caesar'in kautta, joka jälkimäinen osoitti järjestystaitoaan
kieliopillisissa säännöissä, yhtä hyvin kuin sotajoukkojensa
asettamisessa. Jo sitä ennen oli rahvaan luontainen leikillisyys ja
kokkapuheisuus päässyt puhkeamaan Plauton komedioihin, jotka
aineiltansa kyllä ovat mukaelmia kreikkalaisista teoksista, mutta
esitystavaltaan perin kansallisia. Vähää ennen kirjallisuuden
varsinaista loisto-aikaa oli Lucretius latinaisissa heksametreissa
runollisesti esitellyt Epikuron ja Atomistein oppia. -- Mutta vasta
Auguston hallitus, joka soi valtakunnalle hoivan tasavallan
rauhattomuudesta, saatti edellisten aikojen pyrinnöt tuleentumaan.
Vergilius, Horatius, Ovidius ovat tuon runsashedelmäisen
kulta-aikakauden edustajia. Jos hallitsijan suosio olikin ulkonainen
syy runouden kohoamiseen, niin Rooman mahtavuuden vireyttämä
kansallistunto oli se sisällinen voima, joka sitä kannatti. Se puhaltaa
innollisena kansallishenkenä Vergilion Aeneidissä ja monessa muussa sen
ajan runotuotteessa. Vaikka yleiset sivistysmuodot noudattivat
kreikkalaista mallia, ei Rooman kansakunta ollut vielä ennättänyt
sanottavassa määrässä itseensä sulattaa muita kuin lähisukuisia
aineksia, nimittäin Italian heimokunnat, ja sen alkuperäistä
roomalaista ydintä oli vielä tarpeeksi jäljellä, jotta sen kansallinen
omituisuus taisi ilmaantua sen ajan tuotteissa. Mitä enemmin
roomalaisuus sitten itsellensä omisti voitettujen kansojen ajatustapaa
ja mukaantui niiden jälkeen, sitä heikommaksi kävi itsenäinen
runollinen tuotanto, vaikka kirjallisuus sen kautta sai
monivaiheisemman luonteen.

Tästä näkyy, ett'ei Roomalaisilta sovi kieltää kaikkea kirjallista
omituisuutta, ja heidän periluonteensa, jota ylempänä kuvattiin,
tuleekin ilmi monella alalla. Heillä oli ylimalkain suurempi taipumus
tosiolojen käsittämiseen kuin kuvausvoiman vapaasen luomistyöhön.
Sentähden on suorasanainen kirjallisuus ylimalkain sopivin
roomalaiselle luonteelle; siinä latinankielen erinomainen selvyys ja
rhetoorinen voima osoitaikse kaikessa komeudessaan. Jokapäiväistäkin
elämää rupesivat Roomalaiset terävällä käytöllisellä aistillaan
taiteellisesti esittelemään, erittäinkin _satiirissa_, joka
Roomassa oli perin kansallinen hengentuote. Siinä yhtyivät tosiasiain
havaitseminen ja se taipumus koomillisuuteen, joka näkyy olleen
Muinais-Italialaisten luonteessa. _Historiankirjoituksessa_ oli
Roomalaisten valtiollinen äly suureksi hyödyksi, ja se onkin heidän
kirjallisuutensa vahvin puoli. Livion eepoksenkaltaiset kertoelmat ja
Taciton draamalliset luonteenkuvaukset sisältävät ainakin yhtä paljon
runollisuutta, kuin koko muu roomalainen kirjallisuus yhteensä.

Kuinka Rooman valtakunnan suuruus elähytti runollista tuotantoa, on
äsken sanottu. Kun keisari edustaa ikuista Roomaa, ylistää runoilija
hänen personaansa isänmaan sijassa, ja näin voipi runotar toisinaan
alentua imartelevaksi hoviliehakoksi. Mutta toiselta puolen
keisarihovin ylellisyys ja turmeltuneet tavat sekä pääkaupungin ylen
hempeytynyt sivistys saattoivat ihmiset kyllästymään ajan
sivistysmuotoihin ja heidän mielensä ikävöi luonnon hiljaista elämää ja
maaseudun rauhallista yksinkertaisuutta, niinkuin useasti tapahtuu
tällaisten olojen vallitessa. Siitä tuli se mieltymys idylliin, jota
tavataan roomalaisissa runoilijoissa, niinkuin myös Kreikan myöhemmässä
kirjallisuudessa.

Rooman vakava kansa rakasti prameutta ja juhlallisuutta ulkonaisissa
menoissa; se tulee monella tavoin ilmi heidän julkisessa elämässään, ja
niin myös heidän kirjallisuudessaan. Jo kielen luonne houkutteli
enemmän kaunopuheisuuteen kuin runouteen ja runoteoksissakin pääsee
rhetoorisuus enimmiten voitolle. Missä tämä yhdistyy alkuperäiseen
voimaan ja aaterikkaasen sisällykseen, antaa se esitykselle viehättävän
mahtipontisuuden; mutta varsinkin myöhemmän ajan tuotteet, jolloin
runollinen aisti jo oli pilaantunut, osoittavat paljon tyhjää
kaunopuheisuutta, niin esim. Senecan tragediat. Kiitettävänä
vastakohtana tulee mainita erittäinkin muutamia lyriikan tuotteita,
niinkuin Catullon ja Tibullon runot, joissa luontainen tunne saa voiton
koreapuheisuudesta. -- Roomalaisen runouden rhetoorista väritystä
edistää vielä yksi kohta. Nuo kansan kuvausvoiman synnyttämät
myytilliset olennot, joita kreikkalaiset runoilijat mielellään tuovat
esiin, ovat Roomalaisilla jo menettäneet elävyytensä ja muuttuneet
ajatusperäisiksi mielikuviksi, osittain ajan edistyneemmän
katsantotavan tähden, vaan osittain siitäkin syystä, että ne ovat
toiselta kansalta lainattuja. Roomalaisessa kirjallisuudessa, näet,
alkaa allegorian valta. Ne ominaisuudet, joita ennen kaikkia huomataan
Roomalaisten runoudessa, ovat voimakas isänmaallinen henki ja
käytöllinen mieli, joka runoudenkin kautta pyytää vaikuttaa ihmisten
tahtoon ja tälläkin alalla asettaa itsellensä siveellisen
tarkoitusperän. Jälkimäisestä satiirikin saa alkunsa; vikojen ja
epäkohtien pilkkaamisella ja moittimisella toivoo runoilija
parantavansa aikalaistensa tapoja. Sen kaunopuheisuuden, joka yleensä
on roomalaisen kirjallisuuden tunnusmerkkejä, senkin tuottaa sama halu
vaikuttaa kuulijan tai lukijan tunteisin.

Ulkonaisessa suhteessa ovat roomalaisen esitystavan ansiot lausekeinon
juhlallinen komeus, sen tarkkamääräisyys ja voima, niinkuin myös se
"urbanitas" eli hienotapainen sievyys, mikä enimmiten vallitsee Rooman
kirjallisuudessa. Jos latinainen runous, kuten Rooman sivistys
ylimalkain, osoittaa vähemmän alkuperäisyyttä kuin kreikkalainen, niin
juuri tämä sen yleismaailmallinen luonne on tehnyt sen sopivaksi
välittäjäksi muinais-ajan ja uudempain kansakuntain kesken.

Aika oli nyt tullut semmoinen, jolloin melkein koko tunnetussa
maailmassa vallitsi yhteinen sivistys; sen välittäjänä on lännessä
latina, idässä kreikankieli. Sen pohjana on vanha kreikkalainen
sivistys; siihen yhtyy roomalaisuus, vaan sen ohessa kaikki ne
monenkaltaiset kansalliset aineet, jotka Rooman valtakunnassa melkein
ovat kadonneet yhteiseen roomalais-kreikkalaisuuteen. Muutamia
erityisen kansallisuuden muistoja on tosin jäljellä ja paikoin ovat
vanhat kansalliset kieletkin säilyneet, esim. Syyriassa, Egyptissä,
Galliassa. Mutta niillä ylipäänsä ei ole suurta merkitystä; aikakautta
hallitsee yleisihmisyys, humanisuus. Yksinvalta estää yleisempää
osanottoa valtakunnan yhteisiin asioihin eikä ihmisillä ole mitään
kansallista tehtävää; sentähden tulee yksityishenkilön hengellinen tai
aineellinen menestys kaikkein pyrintöjen keskustaksi. Samalla kuin tämä
vie itsekkäisyyteen, tekee se toiselta puolen uskonnollisen tarpeen
tuntuvammaksi, ja siitäpä syystä tämä aika tarjookin oivallisen
maanlaadun kristin-uskon kylvölle; Rooman valtakunnan laveus ja
vilkastunut kanssakäyminen kaukaisimpien seutujen kesken helpoittavat
sen leviämistä. Vanhan kreikkalaisen filosofian perustuksella ja
niiden aatteiden vaikutuksesta, joita sekä kristin-oppi että itämaan
kansojen muinais-uskonnot tarjoovat, kasvaa omituinen teosofia,
uusi-platonisuus, joka koettaa yhdistää kaikki, mitä ihmiskunta siihen
asti on miettinyt. Runsas-aineinen kirjallisuus osoittaa virkeätä
henkistä elämää, ja monessa runouden tuotteessa sopii vielä ihaella
kreikkalaisen hengen sievää ihanuutta tai roomalaisen arvokasta
komeutta; mutta kuvausvoima on kuitenkin suuresti laimistunut eikä saa
enää aikaan noita mainioita mestariteoksia, joiden paljas nimi
johdattaa mieleen runouden ylevimmät ihanteet. Yleismaailmallisuus sitä
heikontaa ja rasittaa, ja entiset ihanteet sortuvat tuohon suureen
kilvoitukseen aistin-omaista kauneutta hehkuvan pakanuuden ja nuoren,
synkkää kieltäymystä saarnaavan kristin-opin välillä. Eikä uusi taide
silloinkaan vielä pääse vahvasti toimimaan, kun kristin-usko vihdoin on
voitolle päässyt; sillä se kaipaa kansallisuuden elähyttävää kastetta.
Paraiten menestyvät ne runouden lajit, jotka ovat ulkopuolella sen
varsinaista alaa, erittäinkin satiiri; Lukianon sukkela-älyisissä
ryntäyksissä vanhaa jumalistoa vastaan kuvauupi ajan kieltoperäinen
suunta.

Näin vanha aika vaipui hautaansa, jättäen kaksi hedelmää
tulevaisuudelle perinnöksi: kreikkalais-roomalaisen sivistyksen jalot
tiede- ja taide-aarteet sekä Judaean kansassa syntyneen, vaan
kreikkalaisen hengen muodostaman, uuden uskonnon.

Antiikkinen ihanne, kuten jo nähtiin, perustuu objektiivisuuteen,
maailman kokonaisuuden kauniisen järjestykseen. Tässä maailman
täydellisessä järjestyksessä on yksityishenkilö tosin itsenäinen osa,
jonka suurin mahdollinen täydellisyys ylentää kokonaisuuden
sopusointua, samaten kuin kreikkalaisessa temppelissä jokainen eri
pylväs tai pintakuva on itsestään kaunis ja kuitenkin pääasiallisesti
on olemassa yleisen tasasuhtaisuuden vuoksi; sillä sen asemaa ja
kauneutta määrää kokonaisuuden järjestys. Antiikki-maailman
edistyskannalla on tämä objektiivisuus -- tämä henkilön määrättäväisyys
ulkonaisen järjestyksen kautta -- valtavampi kuin henkilön oman sielun
syvyydestä kuohuileva itsemääräys, kuin sen sisällisen maailman
omituisuus, mikä hänen sydämmessään elää. Kun subjektiivisuus herää ja
ihminen asettaa oman mielensä kaikkein asiain ratkaisijaksi, silloin
vanha maailma rupeaa hajoamaan; temppeli raukeaa, kun pylväät eivät
enää sitä kannata, vaan jokainen erikseen pyrkivät edustamaan
kokonaisuutta. Oikein on, että indiviidi saa kehittää kaiken voimansa
ja omituisuutensa; mutta toiselta puolen yksityishenkilön runsaampi
kehitys ei saa häiritä maailman yleistä sopusointua; sen tulee
päinvastoin rikkaudellaan sitä enentää. Tämä voipi tapahtua ainoastaan
sen katsantotavan nojalla, että ihmishenki on jumalallista alkuperää ja
jumaluus siis elää ihmishengessä; silloin indiviidi voi omaksensa
omistaa maailman yleisen järjestyksen, kokonaisuuden; se ei nyt enää
vieraana, ulkonaisena voimana, synkkänä sallimuksena, vastusta
yksityishenkilöä; vaan jumalallinen järjestys on ihmishengen oma
sisällys; sitä toteuttaessaan ihminen vapaana kehittää omaa olentoansa.
Indiviidien toisiansa täydentäessä syntyy yleinen sopusointu;
yksityishenkilöin vapaan toiminnan kautta kokonaisuus varttuu yhä
runsaampiin muotoihin, tuoden näkyviin ennen aavistamattoman
moninaisuuden.

Tällaisen maailmankatsomuksen nojalla oli muodostuva toinen ihanne kuin
antiikin, -- se ihanne, joka yleensä on uudemman ajan oma. Ylempänä
kuvattu katsantotapa koittaa vähitellen ihmiskunnalle; mutta,
ennenkuin se voitolle pääsee, käy sen edistyminen monta mutkatietä.
Objektiivisuuden rauettua saa pelkkä subjektiivisuus vallan. Rooman
keisari-aikana oli yleinen individualismi voitolle päässyt ja
yksityis-ihmisestä oli tullut kaikkein henkisten harrastusten keskus.
Hänen täydellisyytensä -- viisaus, niinkuin Stoalaiset sanoivat, -- tai
onnellisuutensa -- Epikurolaisten ihanne -- asetettiin korkeimmaksi
tarkoitusperäksi, huolimatta yhteis-elämästä tai ihmiskunnan
kokonaisuudesta. Mutta, koska yksityisihminen semmoisenaan, yhtymättä
henkisen elämän kokonaisuuteen, ei voi saavuttaa mitään täydellisyyttä
eikä häiritsemätöntä maallista onnea, ei tämä ajatuskanta voinut ajan
pitkään tyydyttää, vaan sortui omaan tyhjyyteensä, valmistaen alaa
kristin-uskolle. Ihminen heittäytyi Jumalan helmoihin, toivoen
jumalallisen välittäjän kautta löytävänsä haudan toisella puolella,
mitä hän tässä elämässä turhaan oli etsinyt, olentonsa täydellisyyden
ja suurimman autuuden yhteydessä Jumalan kanssa. Mutta samalla
kristin-usko tunkeutuu ihmissielun syvimpään syvyyteen, aukaisten
sydämmen salaisimmat kätköt. Ihmisen sisällinen puhtaus, hänen
yhtymisensä Jumalaan rakkauden kautta on uuden uskonnon pääsisällys.
Jumalaa ajatellaan lempeäksi isäksi, ihmisiä hänen lapsiksensa, ja
rakkauden tulee myös yhdistää ihmiset keskenänsä. Korkeimman edessä
ovat kaikki yhtäläiset, ja kajastus Kristuksen kirkkaudesta valuu myös
alhaisten ja sorrettujen yli. Yleisen ihmis-arvon tunnustamiseen oli
ajan sivistys jo monella tavalla ohjannut yhteistä ajatustapaa; vihdoin
kristin-usko sille antoi pyhityksensä. Uusi uskonto asetti itsellensä
mitä jaloimman esikuvan, puhtaan ihmisyyden ideaalin, koko
ihmiskunnalle kelpaavan; siitäpä sen yleismaailmallinen merkitys.

Kristillinen maailmankatsomus oli, niin sanoakseni, siirtänyt
elämän painokohdan ihmisen ulkonaisesta olosta hänen mieleensä ja
omaan-tuntoonsa, antaen samalla yksityishenkilölle täyden arvon.
Kristin-usko on niinmuodoin subjektiivisen käsitystavan korkein aste.
Mutta se sisälsi kuitenkin jo ensi aikoina paljon aihetta laajaan
kehitysjaksoon objektiiviseenkin suuntaan, joka kehitysjakso ei
vieläkään ole päättynyt. Vanhimmassa kristikunnassa oli elävä tunne
koko ihmiskunnan yhteenkuuluvaisuudesta ja sen varttumisesta yhä
suurempaan täydellisyyteen, ja kirkkaana toiveena sille loisti ajatus
"tuhatvuotisesta valtakunnasta", s.o. ihanteellinen kuva maallisen
elämän korkeimmasta kehittymis-tilasta. Nämä aatokset on kristillisen
kirkon myöhempi käsitystapa melkein kokonaan hämärään peittänyt.
Rakkauden käsky taas voi saada avarammankin sisällyksen, kuin mikä
sille tavallisesti annetaan; saattaahan se kiintyä maailmassa
toteutuviin aatteisin ja tehokkaasti ilmaantua Jumalan valtakunnan
levittämisessä maan päällä myös yleis-inhimillisen tai kansallisen
elämän eri piireissä. Vihdoin, kun kristin-usko julistaa ihmiset
Jumalan lapsiksi, ei sekään ajatus ole kaukana, että ihmishenki on
jumalallista alkuperää ja että Jumalan henki siis ilmestyy historian
menossa ja kaikessa, mitä ihmishenki tuottaa hyvää ja jaloa. Moni
ajattelija onkin tehnyt tämän johtopäätöksen; vaan ei mikään
kirkkokunta ole rohjennut ottaa sitä uskontunnustukseensa.

Yleensä on uskonnollisella alalla kristin-opin subjektiivinen puoli
melkein yksin-omaisesti päässyt kehkiämään. Vaan ne objektiivisen
katsantotavan siemenet, joihin olen viitannut, ovat kuitenkin
muilla aloilla itäneet ja taimelle nousseet; sillä kristin-oppi ei
ole yksistään uskontoa, vaan sisältää sen ohessa siveellisen
maailmankatsomuksen. Mutta varsinkin kristin-uskon ensi aikoina oli tuo
subjektiivinen puoli erittäin valtava; siinä kohden, niinkuin monessa
muussakin suhteessa, huomataan silloisten olojen vaikutusta. Vanhat
ihanteet olivat kukistumaisillaan; valtiollisen ja yhteiskunnallisen
vapauden puute esti kaikki yhteiset pyrinnöt. Siveellinen turmelus oli
arveluttavassa määrässä voitolle päässyt ja useat filosofit olivat jo
kallistuneet pessimistiseen ihmisluonnon arvostelemiseen. Zoroasterin
uskonto opetti pimeyden valtakunnan olevan melkein yhtä voimallisen
kuin valon ja hyvyyden, ja sieltä olivat Juutalaisetkin saaneet
käsityksen pahuuden ruhtinaasta ja valtakunnasta. Sen-aikuisessa
tietoviisaudessa oli se ajatus yleinen, että aineellinen maailma on
hengen vangitsija ja että ihmissielu vasta aineellisuuden kahleista
päästyään voi oikean tarkoituksensa täyttää. Nämä kaikki vaikuttivat
uuden opin muodostumiseen. Synkkä itsensä-kieltäminen ja maailman
halveksiminen oli kristityn ensimmäinen velvollisuus. Kaikki ihmisen
luontaiset taipumukset, kaikki ihmishengen jaloimmat tuotteet, tiede,
taide, valtiollinen elämä, katsottiin semmoisinaan, jos ei aina
suorastaan hyljättäviksi, niin kumminkin epäpyhiksi, halpa-arvoisiksi
kirkon pyhittämien rinnalla; sillä olivathan nuo kaikki saaneet alkunsa
tuosta synnin tahraamasta ihmisluonnosta. Jyrkkä eroitus hengellisen ja
maallisen välillä oli näiden kaikkien seurauksena.

Ett'ei tuommoinen katsantotapa ollut suosiollinen taiteen pyrinnöille,
on itsestään selvää. Nuori kristinoppi kyllä synnytti vähän hengellistä
runoutta ja muutamia kristillisen kuvaustaiteen alkeita; mutta mitään
itsenäistä kauneuden ihannetta ei se ensi aikoina kyennyt luomaan.
Uudet kansat ottivat sen huostaansa ja vasta niiden keskuudessa,
monellaisten aiheiden vaikutuksesta, yleni kristillinen taide ja
silloin kristillinen maailmankatsomus sai runollisenkin muodostuksensa.



SEITSEMÄS LUKU.

Keskiajan ihanne.


Keskiajan omituisuus on vuotanut kahdesta lähteestä: kristin-uskosta
sekä niiden uusien kansojen luonteesta, jotka Roomalais-valtakunnan
hävittyä astuivat historian näkymölle. Katsokaamme nyt niitä
kansakuntia, jotka ovat olleet osallisina sen ihanteen tuottamisessa.

_Keltiläiset_ heimokunnat muodostivat väestön pohjakerroksen
useissa Euroopan maissa, niinkuin Ranskassa, Englannissa,
Etelä-Saksassa ja osittain Espanjassakin. Kansallisesti he kyllä
vähitellen riutuivat ja kuolivat; heidän kielensä väistyi syrjälle,
ensin latinan, sitten germanilais- ja romanilais-kielten edestä, kunnes
se pysyi ainoastaan maarahvaan keskuudessa muutamilla tienoilla
Ranskassa ja Britannian saarilla. Mutta syrjäytyessään Keltiläiset
kuitenkin säilyttivät vanhat tarinansa ja kansallisen runoutensa ja
ennättivät pysyväisesti vaikuttaa muiden kansojen kuvausvoimaan. Heidän
omasta runousmuodostaan ovat esimerkkinä nuo utuiset, haikeamieliset
kertomarunot, joita jälkimaailma muistelee Ossian'in laulujen nimellä.
Ylimalkain näkyy Keltiläisissä olevan joku taipumus synkkään ja
hämärään salaperäisyyteen. Kolkko ja kamala oli heidän uskontonsa.
Sitä todistavat Druidien pyhät tammistot, joiden pimentoihin ei
vihkimättömän silmä koskaan saanut tunkeutua, ja nuo julmat
ihmis-uhrit, joilla pyydettiin lepyttää jumalain vihaa. Ankaran
pappisvallan rinnalla oli yhtä kova ylimysvalta. Vaan toiselta puolen
oli ainakin Gallian heimokunnissa muutamia ominaisuuksia, jotka
näyttävät olevan täysi vastakohta tuolle yksvakaiselle synkeydelle:
hilpeä, huoleton mielenlaatu, hillitön uutisten halu ja vilkas
puheliaisuus. Paitsi uskonnollista mieltä huomattiin Keltiläisissä jo
vanhimpina aikoina erittäin kaksi luonnontaipumusta: he harrastivat
ennen kaikkia sotaista kunniaa ja kaunopuheisuuden mainetta. Nämä
mieliharrastukset niinkuin yleensä keltiläisen alkuluonteen iloisempi
puoli muistuttaa nykyisistä Ranskalaisista; päinvastoin tuo toinen,
pimeämpi puoli kenties ilmaantuu Skotlannin Puritanien totisessa
luonteessa ja siinä kiihkoisessa katolisuuden muodossa, joka on päässyt
valtaan Espanjan kansassa. Mutta näiden ohessa on Keltiläisissä aina
ollut vilkas mielikuvitus, joka tulee ilmi varsinkin runo-aineiden
keksimisessä; melkein kaikki ne tarinat, joita keskiajan taiderunous
otti muodostaaksensa, ovat heistä saaneet alkunsa tai heidän kauttansa
tulleet tutuiksi keskiajan kansoille. Keltiläisten omat taistelut
vieraita anastajia vastaan antoivat aihetta tarinoihin Artus
kuninkaasta ja ympyriäisen pöydän ritareista; heidän välityksensä
kautta tuo itämailta tullut, syvätajuinen taru pyhästä Gral'ista levisi
muille Euroopan kansoille. Heistäpä enimmiten juontuvat nuo sadut
lumotuista lähteistä, taikalinnoista ja muista ihmeistä, joita
kohtaamme keskiajan ritarirunoudessa, Arioston "Orlando furioso'ssa" ja
uudemmissakin kertoelmissa. Erittäin nuo sadun-omaiset haltiattaret
(fee't), jotka pitävät huolta ihmisten kohtalosta, ovat keltiläistä
alkuperää. Keltiläisen kuvausvoiman jäljet ulottuvat siis paljoa
loitommaksi, kuin heidän valtiollinen itsenäisyytensä tai heidän
kansallisen runoutensa tuotteet.

Niistä monisukuisista heimokunnista, jotka kansainvaellusten aikana
tulvasivat Rooman valtakuntaan, ovat _Germanit_ ennen muita
vaikuttaneet keskiaikaisten olojen muodostumiseen. Jos käännymme
Germanien alkuluonnetta tarkastamaan, huomaamme kaksi silmään-pistävää
ominaisuutta: korkealle yltyneen personallisuuden-tunnon, joka väliin
ilmaantuu vakaana, miehuullisena itsenäisyytenä, väliin uhka-ylpeytenä
tai omavaltaisena itsepintaisuutena, sekä kiihkeän sotahalun,
joka ei pidä taistelua paljaana välikappaleena vallan, maineen ja
rikkauden saavuttamiseksi, vaan elämän varsinaisena tarkoituksena.
Vastahakoisesti germanilainen mies taipuu yhteiskunnallisen
järjestyksen alle, ihan toisin kuin Kreikkalainen tai Roomalainen,
joiden mielestä valtio on kaikkein pyrintöjen luonnollinen keskus.
Mutta kuitenkin hän vapaaehtoisesti antautuu toisen, arvossa
pidetyn miehen vallan alle, vieläpä palvelee häntä ankarimmalla
uskollisuudella. Tämä näennäinen ristiriitaisuus osoittaa
germaanilaisessa luonteessa olevan vahvan indiviidisen suunnan, eli
toisin sanoen: germanilaisilla heimoilla ei ole yhteis-elämä aatteineen
rientoineen ylinnä tarkoitusperänä, vaan eri henkilöin pyrinnöt
semmoisinaan. Isänmaan hyväksi olisi Muinais-Germanin ollut mahdoton
altistua Kodron tai Curtion tavalla, vaan yhtä suuriin urhotöihin ja
itsensä-kieltämisiin voipi häntä saattaa päällikölle vannottu
uskollisuus tai sotakunnian himo taikkapa vaan velvollisuudeksi
koroitettu mielijohde. Jos vertaa muinais-germanilaiset uroot Homeron
sankareihin, niin jälkimäiset ihmisinä ovat meitä paljoa lähempänä.
Helleeniläinen uros, vaikka kyllä ihailee sotaista mainetta ja riemulla
rientää miekan mittelöhön, ei suosi taistelua itse taistelun tähden;
sota on hänestä vaivaloista työtä eikä hän turhan vuoksi uhraa
henkeänsä; Germani sitä vastoin pitää sotaa iloleikkinä ja syöksyy
uhkamielisesti surman suuhun. Nuo hellempien tunteiden luonnolliset
puhkeamiset, jopa valituksetkin, jotka virtaavat Homeron sankarien
suusta, paljastavat meille mielenliikuntoja, jotka ovat yhteiset koko
ihmissuvulle ja siis selvästi ymmärrettäviä; mutta germanilaisen uroon
uhmailevaisuus tuottaa oikullisuuden, josta hänen luonteensa usein
kyllä käypi eriskummaiseksi ja vaikeaksi käsittää. Nibelungenlied'issä
Hagen, vaikka varma ennusmerkki häntä varoittaa ja hän helposti voisi
pelastaa sekä itsensä että toverinsa, töytää tieten taiten kuolemaansa
kohden eikä koeta puolellakaan sanalla pidättää ystäviänsä taattuun
turmioon heittäymästä. Se aatteisuus, joka kuitenkin pilkoittaa esiin
tästä eriskummaisuudesta, on toisenlainen kuin vanhan ajan kansojen.
Kreikkalaisen ideaalisuus on objektiivinen, ulkokohtainen: hän oivaltaa
maailman sopusuhtaisuuden ja ottaa sen vaan olonsa ja toimintansa
esikuvaksi. Germanin aatteisuus on päinvastoin luonnoltaan
subjektiivinen, itsekohtainen. Yksityishenkilöä ei tyydytä maailma
semmoisenaan; hän tahtoo katsoa sitä omalta kannaltaan, muodostaa sitä
oman mielensä mukaan. Tämä on jo hiukan alkua siihen, mikä sittemmin
saapi romantisuuden nimen, ja siinä näkyy sama omavaltaisuus, jolla
germanilainen soturi muutoinkin seuraa mielijohteitansa, Hänen
aatteelliset perus-ohjeensa ovat useinkin hyvin haaveellisia ja
yksipuolisia, niin esim. seuralaisen rajaton kiintymys johtajaansa ja
tuo umpisilmäinen kestävyys verikoston velvollisuuden täyttämisessä.
Vahvan personallisuudentunnon ja haaveellisuuden yhteys osoittuu ennen
kaikkia tuossa omituisessa yksityiskunnian käsityksessä, joka sai
alkunsa Germanien kesken ja on ihan toista kuin se arvo ja maine, jota
antiikkinen uros tavoitteli. Siitä syntyi sitten ritarisuuden ihanne ja
jälkeenpäin myös se kunnian irvikuva, joka nytkin vielä monessa maassa
kummittelee erityisen säätykunnian ja kahdentaistelun muodossa.

Muinais-Germanit olivat luonnon-kansaa, jossa intohimojen rajut myrskyt
eivät paljon vastusta kohdanneet. Helleenien "aidos" ja "sofrosyne"
olivat heille äkki-outoja käsitteitä. Omaan voimaansa luotti
germanilainen sankari eikä jumalienkaan apua suuresti kaivannut; vielä
vähemmin hän pelkäsi ylimielisyydellään itseänsä vastaan kiihoittavansa
sallimuksen salaista voimaa. Jyrkimmät vastakohdat tavataan
rinnatuksin, vieläpä samassakin henkilössä: verinen julmuus ja
alttiiksi-antauva rakkaus, kavala petollisuus ja luopumaton
uskollisuus, hurja kostonhimo ja ylevämielinen jalous. Helleenien
sopusointuisella kauneudella tietysti ei ole sijaa näissä oloissa;
ankara ristiriita on päinvastoin hengen ja muodon välillä. Aatteisuus
piilee karhean kuoren alla ja kauneus ilmaantuu enimmiten jylhänä,
ylevänä; ihanteisuus väistyy syrjälle, antaen tilaa erityis-olennon
omituisuudelle, joka nyt saa suurimman tärkeyden.

Muinais-Germanien runoudessakin nämä heidän luonteensa pääpiirteet
kuvautuvat. Tuo vahva itsekohtaisuus näkee mieluimmin kaikki omain
tunteittensa valossa, lyyrillisen runouden tavalla. Germanien
vanhimmissa kertomarunoissa, Edda-lauluissa, onkin lyyrillisyys
voitolla. Ne eivät muodosta yhtenäistä epopeaa eivätkä kertoile
kuvattaviansa eepoksen tavallisella selvyydellä ja laveudella, vaan
poimivat tapausten joukosta muutamia tarkemmin esiteltäväksi, etenkin
sellaisia, joissa henkilöt itse lausuvat ajatuksiansa. Muuttuupa niiden
muoto monessa paikoin melkein draamalliseksi. Sanalla sanoen, Eddassa
on pääasiallisesti sama esitystapa kuin kansan-ballaadeissa. Sisällys
on hurjaa, veristä, joskus raakaakin. Elävän uroon rinnasta leikataan
vavahteleva sydän ja viedään maljassa hänen veljensä katsottavaksi;
hirmuisena kostossaan, Gudrun syöttää lastensa sydämmet heidän isälleen
ja juottaa hänelle niiden verta. Vaan yhtähyvin näistä kuvaelmista
leimahtaa esiin jylhä ja suurenlaatuinen kauneus, ilmaantuen noiden
sankariluonteiden rajussa rohkeudessa ja alkumaailman ylevässä
suunnattomuudessa. Väliin lauhkeammatkin tunteet puhkeavat ilmi,
särkien tuon jykeän kuoren; mutta hurjan voiman suuruus, se on
ylimalkain muinais-germanilaisen runouden ihanne. Viittaapa sen ohessa
vanhemman Eddan lyyrillis-draamallinen luonne siihenkin, että etupäässä
sisällisen elämän kuvaileminen on oleva germanilaisten kansain tehtävä
runouden alalla.

Sämund'in Edda, germanilaisen runouden vanhin muistomerkki, sai
muodostuksensa Islannissa, ja lieneepä Pohjois-Germanien eli
Skandinavien henkinen omituisuus siihen johonkin määrin vaikuttanut.
Vähän erilainen on jo alusta pitäin Etelä-Germanien eli saksalaisten
heimojen luonne, joilla nähtävästi on suurempi taipumus objektiiviseen,
puhtaasti eepilliseen kuvailemiseen. Heidän kuvausvoimansa viihtyy
tosiolojen piirissä ja esittää niitä historiallisella selvyydellä ja
todennäköisyydellä; skandinavilainen sitä vastoin etsii mielellään
noita tarumaailman ja ihmisluonnon hämäriä kohtia, joiden salaperäinen
kauheus mieltämme kammottaa. Paitsi sitä suurten saksalaisten
kansallis-epopeain, Nibelungenlied'in ja Kudrun'in, viimeinen muodostus
tapahtui vasta keskiajalla, jolloin alkuaikojen tuima raakuus jo oli
paljon lieventynyt. Niissä, varsinkin Nibelungenlied'issä, ovat
tapaukset järjestyneet yhtenäiseksi, jännittäväksi toiminnaksi, joka
tosi-eepillisellä tavalla leviää suureksi maailmankuvaksi, haarautuen
sivutoimintoihin ja välikertomuksiin. Siinä ei tavata Eddan lyyrillistä
levottomuutta ja puoli-draamallista esitystapaa; mutta perin
draamallisia ovat Nibelungenlied'issä sen sijaan toiminnan
jännittäväisyys ja tuo synkkä traagillinen loppu, joka jo edeltäpäin
luopi siihen varjonsa kuni uhkaava ukkosenpilvi. Toinen draamallinen
kohta on tarkka luonteiden kuvaus, joka asettaa näkyviin niin omituisia
henkilöitä, kuin esim. Hagen'in, ja panee asiain ratkaisun heidän omaan
käteensä; vaan toiselta puolen Nibelungien kirouksen-alainen aarre
sallimantapaisesti, siis perin eepillisesti, hallitsee Burgundien
kohtaloa. Mutta onpa Skandinavien ja Saksalaisten muinaisrunoudessa
paljon yhtäläisyyttäkin: sama uhkarohkeus ja oikullinen omavaltaisuus
sankarien luonteissa, samat koston aatteet ja rajut himot tapausten
ohjaajina, sanalla sanoen, sama jylhä voima, joka ylpeydessään
halveksii kaikkia rajoituksia.

Kristin-uskon maailmankatsomus soveltui muutamissa suhteissa hyvin
Germanien luonteesen. Siinäkin oli indiviidin sisäinen tunne olemisen
pääkohta, siinäkin ennen kaikkea katsottiin yksityishenkilöä.
Kristillisten ja germanilaisten alkeiden lisäksi tuli vielä
keltiläisten, arabialaisten y.m. vaikutus, ja näihin kaikkiin
yhtyivät vankkana, vaikka puoleksi unohtuneena pohjana vanhan
roomalais-sivistyksen jäännökset, jotka säilyivät erittäin
romanilaisten kansojen kesken. Näin kirjavista, monenlaatuisista
aineksista muodostuivat yhtä kirjavat, keskenään ristiriitaiset olot ja
käsitykset. Tuo kirjavuus ja vastakohtaisuus onkin keskiajan tärkeimpiä
tunnusmerkkejä. Niinpä jo alusta aikain nuo puolisivistyneet heimot,
jotka Germanian saloilta olivat lähteneet Roomalaismaailmaa
kukistamaan, saivat nekin vuorostaan taivuttaa niskansa roomalaisen
kirkon ankaran kurin alle, ja jyrkkä vastakohta syntyi sen-aikuisen
synkän kristillisyyden ja heidän raikkaan, jopa rajunkin
luonnollisuutensa välillä. Kirkko vaati aistillisuuden kieltämistä ja
julisti ihmisluonnon kohtuullisimmatkin oikeudet synniksi; toiselta
puolen ihmisten hillittömät himot ja rajaton itsenäisyyden tunne
pyrkivät yhtenään irtaantumaan siveyden siteistä. Vastakohtain
sovittaminen ei onnistunut koskaan keskiajalle. Kolkossa kammiossaan
munkki ja nunna paastosivat ja ruoskitsivat itseänsä; vaan ulkopuolella
luostarin muureja vallitsi väkivalta ja riihaton itsenäisyys, mahtava
sorti heikompaansa ja pyhimysten runsas ansio-aarteisto korvasi
yltäkyllin maallikkoin hairaukset, antaen heille oikeuden elää humussa
ja hekumassa. Näin kaikki hajaantuu ja koko elämän läpi käy kummallinen
kaksinaisuus. Hengelliset ja maalliset eroitetaan toisistaan mitä
syvimmällä juovalla, kirkollinen ja maallinen valta taistelevat
yliherruudesta ja periaatteellisesti tunnustetaan kaksi maailman
hallitsijaa, paavi ja keisari. Vaikka olemisen keskuksena on
yksityishenkilön sisäinen hengellinen elämä, ei hän kuitenkaan vielä
pysty omantakeisesti tehtäväänsä määräämään, vaan on kovan la'in ja
mahtavain valtiasten johdatettavana. Sentähden kaikki toimi, niin
henkinen kuin aineellinenkin, -- kirkollinen elämä, tieteet, taiteet ja
käsityöt -- on sidottu ahdasmielisiin kaavoihin ja itse rahvas on
vaipunut kolkkoon tilus-orjuuteen. Mutta näiden olojen vastakohtana on
ruhtinaiden ja herrojen omavaltainen itsenäisyys ja kurjimmallenkin
tarjoo erämaan rosvo-elämä tilaisuuden vapautua yhteiskunnan kahleista.
Varsinaista yhteyttä ei ole missään. Kirkko tosin pitää koossa Euroopan
katolisuskoiset kansat ja latinankieli kannattaa yhteistä
hengenviljelystä, samalla kuin se on siteenä vanhan sivistyksen ja
uuden edistysjakson välillä; mutta kansakunnat ovat valtiollisesti
hajanaiset eikä kansallisuudella vielä ole suurta merkitystä. Sillä
oikea kansallis-elämä vaatii yksityisen tehokasta ja altista toimintaa
jonkun objektiivisen, koko yhteiskunnalle tärkeän tarkoitusperän
toteuttamiseksi; vaan keskiaika piti ulkonaiset olot verrattain
mitättöminä ja katsoi pyrinnöissään melkein yksin-omaisesti ihmisen
omassa mielessä piilevää sisällistä maailmaa. Ainoastaan semmoiset
yritykset, jotka tarkoittivat uskonnollisten ihanteiden toteuttamista,
niinkuin ristiretket, saattoivat ohjata ihmisten ponnistukset yhteiseen
objektiiviseen tehtävään. Vasta keskiajan loppupuolella ihmishenki
herää ulkomaailman tarkastamiseen ja vireämpään yhteistoimintaan; tämän
objektiivisen suunnan ilmiöitä on ensin ritarisuus, sitten vapaa
kaupunki-elämä ja sen yhdyskunnat, muutamien pikkukansojen (esim.
Schweiziläisten) taistelut vapautensa puolesta sekä yksinvallan ja
kansallisuuden voimistuminen useissa Euroopan maissa, mutta ennen
kaikkia tieteiden ja taiteiden uudistuminen, tärkeät keksinnöt ja
mainiot löytöretket, jotka valmistavat uutta aikakautta.

Miten keskiaika, piintyneenä yksipuolisesti uskonnolliseen
ajatuskaavaansa kammosi ulkomaailman ihastelemista, osoittaa eräs
tapaus Francesco Petrarca'n elämästä. Tuo kuuluisa mies, itse uuden
ajan ennustajia, oli lukenut Livion kertomuksen, miten Makedonian
Filippos kerran nousi Haimos-vuorelle, saadaksensa yht'aikaa nähdä
Adrian ja Ponton meret, ja halusi sentähden itsekkin iloita noin
laveasta näköalasta; sen vuoksi hän veljensä kanssa meni ylös
Mont-Ventoux'ille, eräälle Meri-Alppien kukkulalle. Mitä ihanimmalla
ilmalla he huviksensa silmäilivät avaraa katsanto-alaa, pilvet
leijailivat heidän jalkainsa alla, Alppien kaukainen vuorijakso
muistutti heitä Hannibal'ista, Rhône virtaili syvyydessä ja etäällä
siinsi Välimeren välkkyvä pinta, samalla kuin runoilijan mieleen
utuisena kohosi hänen Lauransa kuva. Silloin hän, etsien
oraakelilausetta, avaa pienen kirjasen, Augustinon Tunnustukset, jota
aina piti luonansa, ja lukee seuraavat sanat: "Ja ihmiset käyvät
ihmettelemässä vuorien kukkuloita ja meren mahtavia laineita ja
virtojen väljää juoksua ja valtameren piiriä ja tähtien kiertokulkua,
ja unohtavat oman itsensä". Näitä sanoja Augustinus käyttää muistista
puhuessaan, ilman mitään uskonnollista tarkoitusta; mutta Petrarca piti
ne Jumalan suusta lähteneenä varoituksena, koska hän hetken aikaa oli
tähystellyt aistillisen maailman houkuttelevaa ihanuutta. Häpeissään ja
katuvaisena astui hän vuorelta alas ja kirjoitti vielä samana iltana
rippi-isällensä kirjeen, josta tämä kertomus on otettu.[23]

Keskiajan ihminen oli kokonaan tunteittensa vallassa; ne milloin hetken
himoina ja mielitekoina hallitsivat hänen toimintaansa, milloin
kaipauksena vetivät häntä korkeampaa, yliluonnollista maailmaa,
taivaallista ihannetta kohden, jota hän palveli sydämmensä puhtaassa
temppelissä. Mutta saman yliluonnollisuuden näki hän myös kaikkialla
ympärillänsä. Salaiset käsittämättömät voimat pitävät kummallista
leikkiänsä luonnon ilmiöissä; ihme katkaisee tuon-tuostakin tämän
maailman ykstoikkoisen jokapäiväisyyden ja magiia eli olioin
salaperäinen vuorovaikutus kutoo taikaverkkonsa kaikkein esineiden
ympäri. Vanha maailma näki kyllä jumalallisia olentoja koko luonnossa
ja muutti sen niinmuodoin henkiseksi; vaan se ajatteli jumalien
maailmaa tavallisen maailman kaltaiseksi ja sulki sen siis aistillisen
olevaisuuden piiriin. Vaan keskiaika ei tahtonut todenperäiseksi
myöntää mitään muuta kuin tuota yliluonnollista maailmaa; se katsoi
aistillisenkin olevaisuuden ainoastaan yliluonnollisuuden valossa.

Näin kaikki kyllä muuttui henkiseksi; vaan eipä keskiaika kuitenkaan
vielä ollut kypsynyt puhdasta henkisyyttä tajuamaan. Keskiajalla
vallitsee vielä tuo alkumaailman lapsellinen katsomustapa, joka ei
käsitä mitään aistien avutta eikä siis tule toimeen ilman
mielikuvituksen luomaa tarumaailmaa. Samoin kuin muinaiskansojen
kuvausvoima, niin keskiajankin uskonto täyttää koko luonnon haltioilla
ja rakentaa oman mytologiansa, osittain pakanallisista, osittain
kristillisistä aineksista. Enkeleitä ja pyhimyksiä, vuoripeikkoja
ja vedenhaltioita, keijukaisia ja perkeleitä vilisee siinä
kirjavassa moninaisuudessa. Tämän tarumaailman kuvaelmat saavat saman
aistin-tajuttavan objektiivisen ulkomuodon, jota muutoinkin tavataan
luonnon-uskonnon kannalla. Mutta ihminen lämmittää ne omalla
hengellänsä; ne ovat paljoa suuremmassa määrässä ilmauksia hänen oman
sydämmensä liikunnoista, kuin kreikkalaiset jumalais-olennot, jotka
plastillisessa levollisuudessaan pysyvät ihmiselle vieraina, viettäen
omaa erityis-elämäänsä. Siitäpä keskiaikaisten kuvaelmain utuinen,
haaveellinen luonto, joka tekee ne epävakaisten unikuvain kaltaisiksi;
siitä se kamottava synkkyys, mikä ympäröitsee pahoja olentoja, joissa
ihmissydämmen omat pahat taipumukset saavat näkyväisen muodon. Mutta
samasta lähteestä vuotaa myös hellä, mieltä liikuttava, haaveellinen
yhteys ihmisen ja noiden yliluonnollisten olentojen välillä.[24]

Tämä keskiajan kykenemättömyys puhtaasti henkiseen käsittämiseen ja
siitä syntyvä ristiriitaisuus epäaistillisen periaatteen ja sen
käytöllisen sovittamisen välillä on erittäin silmään-pistävä kirkon
opissa ja juhlamenoissa. Paavin hengellinen valta muuttuu ihan vastoin
alkuperäistä tarkoitustansa maalliseksi herruudeksi, sisällinen
parannus ja jumaluuteen yhtyminen on saavutettava ruumiinkurituksilla
ja muilla ulkonaisilla tempuilla, jumalallisen armon lahjat kiintyvät
aineellisiin esineihin, reliikkeihin y.m. Samaten myös kaikki, mikä
liikkuu sielun sisimmäisessä pohjassa, voipi mielikuvituksen
välityksellä muuttua ulkonaiseksi nä'yksi, harhakuvaelmaksi, joka
todenperäisyyden valhemuodolla astuu ihmisen silmien eteen. -- Tämä
käsitystavan aistillisuus on suureksi eduksi taiteellisessa suhteessa
ja tekee keskiajan muutamissa kohden antiikkisen maailman kaltaiseksi.
Mutta toiselta puolen on eroitus sangen suuri. Antiikkinen maailma
etsii kaikkialla kauneutta; keskiaika ei kammoo rumuuden
inhottavimpiakaan muotoja, jos sen karkea symbolisuus voi niissä
ilmaantua. Vaikka kiedottuna aistilliseen katsantotapaan, se aina
unohtaa ulkomuodon sen aatteisuuden tähden, johon se pyrkii.

Tuo aatteisuus nousee korkeimmalleen _ritarisuudessa_, joka
yhdistää keskiajan jaloimmat riennot. Ritari, joka vakaamielisenä,
pelkäämätönnä taistelee uskonsa, ruhtinaansa ja sydämmensä valtiattaren
eteen ja suojelee heikkoja ja turvattomia, on keskiajan ihanne,
niinkuin "kalokagathos" oli helleeniläisen muinais-ajan. Ja tämän
miehisen ihanteen rinnalle kohoaa nyt nais-ideaalikin, joka Neitsyt
Maariassa ylenee täydellisyyteensä, -- todisteeksi, että nyt, kun
yksityishenkilön sisäinen maailma on saanut suuremman merkityksen,
naisenkin arvo on enentynyt. Keskiajan kunnioitus naista kohtaan on
kuitenkin enemmin jumaloimista, kuin todellista arvon-antoa; hän
koroitetaan tunteitten hallitsijaksi uneksittuun mielikuvitusten
maailmaan, vaan siirretään samalla korkeampana olentona pois siitä
piiristä, jossa hän ihmisenä voipi saavuttaa yhdenvertaisuuden miehen
kanssa.

Ritarisuus, haaveksivainen lempi ja omituinen tunteellisuus luovat
viehättävän hohteensa aikakauden kirjaviin oloihin. Keskiaikaa
valaiseva runollinen loiste ei ole auringonsäteiden heloittava valo,
joka selvän selvästi ilmaisee kaikki muodot ja rajapiirteet, vaan
särmiössä taittunut valovyö, joka kimaltelee tuhansin värivivahduksin
ja saattaa kaikki esineet monivärisiksi, eriskummaisen näköisiksi,
kuni gootilaisen kirkon maalatut ikkunat. Täten syntyy keskiajan
taide-ihanne, jota sanotaan _romantiseksi_, koska keskiajan elämä
ensin vakaantui romanilaisissa kansoissa.

Selvää on, että tällainen aikakausi ei voi ihanteeksensa asettaa
helleeniläisen taiteen plastillista kauneutta. Keskiajan taide-ihanne
panee enemmän arvoa sisälliseen kuin ulkonaiseen; se katsoo etupäässä
tunnetta, sielua, asiain sisällistä merkitystä. Ulkomuoto on olemassa
vaan sisällyksen tähden, sen takana piilevän aatteen vuoksi. Keskiajan
maalauskuvissa ei näy tuota antiikkista tasasuhtaisuutta; vaan uutta on
henkilöin silmistä säteilevä hellä tunteellisuus, milloin suloisen
rauhallinen, milloin vienon haikeamielinen. Samasta syystä keskiajan
runous ja kuvaustaide suosivat eduskuvallista esitystapaa. Gootilaisen
doomin taivaalle pyrkivät tornit ja korkeuteen kohoavat suippukaaret
kuvailevat sielun ylentymistä Jumalan puoleen, pyhä Gral on kaiken
autuuden vertauskuva ja Parcival'in harharetket merkitsevät myös
ihmissielun eksymistä armon tieltä. Koska keskiaika on taipuvainen
sisällyksen takia heittämään muotoa syrjälle, ei se kammoo rumuutta, ei
tosi-elämässä eikä taiteessakaan; keskiajan taide oikein hekumoitsee
kamalain perkeleen-muotojen ja martyyrein kidutusten esittämisessä.
Sisällyksen ylivalta ulkomuodon suhteen näkyy varsinkin siinä, että
keskiajan ihanne ei vaadi yksin-omaisesti ideaalisia muotoja, vaan
päinvastoin suosii indiviidistä omituisuutta ja siten perustaa
karakteristisen eli luonteen-omaisen taidetavan. Taideteoksen vaikutus
kokonaisuudessaan palkitsee erityis-osien puuttuvaisuuden. -- Muutoin
aikakauden koko luonne viepi siihen, että mielikuvituksen ohjaton
leikki saapi voiton järjestävästä kuvausvoimasta. Edellisen hehkuva
runsaus ilmaantuu kaikkialla keskiajan runoudessa; vaan sen heikkoja
puolia ovat muodon vaillinaisuus ja järjestyksen puute, joissa osoittuu
ajan kummallinen ristiriitaisuus.

Vasta kun kansojen erikoisuus alkoi vakaantua, rupesi keskiajan runous
rehoittelemaan. Se tapahtui aikaisimmin Ranskassa, jossa keskiaikainen
elämä muutoinkin ensin kehittyi, ehkä siitä syystä, että kaikki ne
ainekset, jotka etupäässä muodostivat tämän aikakauden, -- keltiläiset,
romanilaiset ja germanilaiset -- siellä sulivat yhteen. Etelä-Ranskan
_troubadour'it_ ja Pohjois-Ranskan _trouvèret_ laulelivat taidokkaasti
sovitetuissa säkeissä lemmen iloista ja tuskista sekä ritarien
uljaista sankaritöistä. Ranskasta tämä runous levisi Saksaan; siellä
Hohenstaufien aikakausi, joka valtiollisestikin oli Saksan loisto-aika,
korkeimmalleen saatti sekä ritari-eepoksen että lyyrillisen
_Minnegesang'in_: vaan Saksan kansallisen yhteyden hajotessa riutui
runollisuudenkin henki. Italiassa oli vanhoilla Roomalais-ajan
muistoilla suurempi voima kuin muualla Euroopassa ja sen kansallisen
kirjallisuuden alku olikin likimmässä yhteydessä näiden uudistumisen
kanssa. Dante, jonka valtava nero perusti Italian runouden ja
kirjakielen, oli käynyt Vergilion koulua; Petrarca ja Boccaccio olivat
etevimpiä humanisteja. Tieteiden ja taiteiden uudentuminen, n.s.
renaissance, josta edempänä enemmän, oli Italiassa yht'aikaa kansallinen
ja yleissivistyksellinen liike. -- Myöhemmin kuin muissa Euroopan
pääkansoissa pääsi runous Englannissa hedelmöimään, johon oli syynä sen
yhteiskuntainen ja kielellinen kahtiajako; vasta kun kansallinen yhteys
oli saavutettu, kun Saksilaiset ja Normannit olivat sulaneet kokoon
yhdeksi kansaksi, taisi Chaucer äsken syntyneellä englannin-kielellä
esittää "Pyhäretkeilijäin kertomukset". Mutta Ruusujen sota teki pian
lopun tästä kauniista alusta; Englannin sen-aikuista runoutta onkin
sentähden varsin sopivasti verrattu kevätkukkaseen, joka ennen aikojaan
on puhjennut ja jälkitalven tullessa joutuu pakkasen hävitettäväksi.

Ylempänä on jo mainittu, miten keskiaikainen kertomarunous ammenteli
aineita Keltiläisten muistovaroista. Itämaistenkin kansojen runsas
sadusto elähytti länsimaalaisten mielikuvitusta, etenkin ristiretkien
ajoista asti. Sen ohessa mainittavia ovat katolisen kirkon legendat eli
pyhimystarut sekä muutamat antiikkiset tarinat. Etenkin ritarien jalo
uljuus, heidän taistelunsa ja seikkailuksensa ovat kertomarunojen
sisällyksenä. Varsinkin kaksi tarinapiiriä ansaitsee erityistä
huomiota. Maallisen ritarisuuden ihanne kuvataan _Artus eli Artur_
kuninkaassa ja hänen seuralaisissaan. Kuningasta ja hänen puolisoansa
Ginevraa ympäröi loistava valiojoukko mitä mainioimpia ritareita ja
ihanimpia naisia. Heidän hovissaan tavataan ylevin urhoollisuus ja
hienoin ritarillinen säädyllisyys. Sen keskuksena ovat nuo kaksitoista
kuuluisaa urosta, joiden kunniasija on Artus kuninkaan "ympyriäisen
pöydän" ääressä. Artur'in hovista ritarit lähtevät seikkailuretkille,
kilpaillen toistensa kanssa miehuullisessa uljuudessa, -- Toinen
kertomussarja koskee pyhää _Gral'ia_. Tämä oli kallis-arvoinen
jaspismalja, johon Vapahtaja oli taittanut leivän pyhää ehtoollista
asettaessaan ja Josef Arimathialainen koonnut hänen kyljestänsä
vuotavan veren. Sentähden sillä oli ihmeellinen voima antaa kaikki
jumalallisen armon lahjat. Viimein oli Titurel, eräs kuninkaanpoika
Anjou'sta, rakentanut linnan Monsalvage'n vuorelle (= mons salvationis
tai mons silvaticus) Espanjaan, jossa erityinen ritarikunta oli sen
vartiana. Näitä ritareita Jumala itse kutsuu mainittuun toimeen; mutta
valitun pitää kutsumusta totella ja innolla taipua tehtäväänsä.
Gral-linnan kuninkaaksi pääseminen on ylin kunnia, minkä ritari voi
saavuttaa. Pyhä Gral on syvämielinen vertauskuva kristin-uskon
tarjoamasta autuudesta, ja Gral'in vartiat edustavat hengellistä
ritaristoa, niinkuin Artus ja hänen hovikuntansa maallista
ritarisuutta. -- Molemmat tarinajaksot, Artur'in ja Gral'in, yhdisti
saksalainen runoilija Wolfram von Eschenbach syvä-aatteiseksi,
"Parzival" nimiseksi runoelmaksi.

Antiikkisista tarinoista keskiaika enimmin suosi kertomuksia Troian
sodasta ja Aleksanteri Suuresta. Mutta vanhaa aikaa kuvataan
samanlaiseksi kuin keskiajan ritari-maailmaa, ja romantinen henki
siihen kutoo omia, hentoisen ihania kuvaelmiansa. Aleksanteri tuli
retkillänsä -- niin muun muassa kerrotaan -- pimeään metsään, jonka
puut muodostivat niin tiheän lehtikaton, ett'ei auringon valo voinut
siihen tunkeutua; linnut siellä laulelivat ja hopealähteitä kuohui
laaksohon; mutta maa oli täynnä lukemattomia ihmeellisen isoja,
pyöreitä kukkaisumpuja, ruusunpunaisia ja lumivalkoisia. Vaan katso,
jopa aukeaa niiden lemuavat kuvut ja ihmekukista nousee tuhansittain
nuoria tyttöjä, verrattoman kauniita, kaksitoista-vuotiaan näköisiä,
punaisissa ja valkoisissa vaatteissa, niiden kukkien kaltaisissa,
joista he ovat syntyneet; naureskellen ja ihanasti laulaen he liehuvat
metsän siimeksessä, niin että uroot unohtavat kaikki vaivansa. Ne ovat
metsän pimentojen lapsia; vaan, jos auringon polttava säde niihin
sattuu, he kuihtuvat ja kuolevat; heille ei ole suotu pitempää elämää
kuin heidän sisarillensa, nurmen kukkasille.[25]

Sama kirjavuus ja moninaisuus, joka ylipäänsä on keskiajan luonteessa,
vallitsee myös sen eepillisissä runoelmissa. Suuri osa niistä on
täytetty kertomuksilla ritarien seikkailuksista ja urostöistä, jotka
osoittavat runsaasti uhkuavaa mielikuvitusta, vaan nykyajan lukijalle
käyvät yksitoikkoisiksi. Koko tuo tarumaailma, josta ylempänä
puhuttiin, leviää silmiemme eteen: ritarit taistelevat noitia ja
hirviöitä vastaan, ja ihmeelliset taikavoimat hallitsevat luonnon
ilmiöitä.

Se hempeätuntoisuus, joka asuu aikakauden hengessä, ilmaantuu
erittäinkin sen lyyrillisessä runoudessa, sekä maallisessa että
hengellisessä. Edellisessä trubaduri tai minnesänger ylistelee valittua
lemmittyänsä ja kuvailee rakkautensa riemuja ja huolia; toisinaan, vaan
harvemmin otetaan muita, esim. valtiollisia asioita, laulun aineeksi.
Trubadurien runoelmissa on palavan rakkauden intoisa kiihkeys laulun
perustuksena; saksalaisessa Minnegesang'issa on vallitsevana tunteena
sydämmen hellä kaipaus ja luja uskollisuus. Hengellisessä runoudessa
taas on keskuksena Jumalan emo, neitsyt Maaria, jota ylistetään
hehkuvalla, lemmentapaisella kunnioituksella. Runopuvun puolesta
keskiajan lyriikka synnytti suuren muotojen rikkauden ja noudatti
tarkkaa säännöllisyyttä, joka ilmaantui etenkin laulujen taiteellisessa
stroofi-rakennuksessa. Mutta vaikka indiviidin sisäinen elämä oli
tullut kaiken olemisen keskustaksi ja syvä tunteellisuus on tämän ajan
tärkeimpiä tunnusmerkkejä, ei lyyrillinen runous kuitenkaan voinut
kehittää koko runsauttansa; sillä yksityishenkilö ei ollut vielä
edistynyt siihen itsenäisyyteen ja henkiseen vapauteen, joka voi
täyteen määrään kasvattaa sielu-elämän rikkauden. Sentähden trubadurien
ja minnesängerien runoissa on melkein aina sama sisällys, jota
koetetaan esittää monella eri tavalla. Samasta syystä ei
draamallinenkaan runous pääse oikeaan alkuun, vaikka se jo siemenenä
piilee keskiajan kirkollisissa näytelmissä.

Keskiajan loppupuolella sen omituinen henki rupesi riutumaan, uuden
ajan tuulen puhaltaessa. Tämän muutoksen välittäjänä oli etenkin
muinaisklassillinen kirjallisuus, jota nyt aljettiin tutkia yhä
suuremmalla innolla ja menestyksellä, varsinkin Italiassa. Mutta
silloinpa juuri keskiajan katsantotapa sai loistavimman runollisen
kirkastuksensa. Dante Alighieri sulki mahtavaan teokseensa _Divina
Commedia_ tämän aikakauden koko maailmankatsomuksen, liittäen
viisaustieteellistä syvämielisyyttä mitä selvimpään objektiivisuuteen.
Dante on, niinkuin Aischylos ja Shakespeare, niitä suuria runoilijoita,
jotka kahden tärkeän aikakauden rajalla itsessään yhdistävät kaikki ne
mietteet, mitkä ovat loppupäätöksenä ihmiskunnan edellisestä työstä, ja
samalla viittaavat kauas tulevaisuuteen. Hän oli, niinkuin jo ylempänä
sanottiin, antiikkisen kirjallisuuden kasvattama; mutta uuden
humanistisen aikakauden valossa oli hän syvemmin kuin kukaan muu
käsittänyt oman aikakautensa hengen. Muinais-ajalta perityllä
kauneudenaistilla antoi hän teoksellensa tarkan taiteellisen muodon ja
on siinäkin kohden aikakautensa runouden uudistajana.

Jos Dante siis oli antanut keskiajan ihanteelle sen aatteellisen
täydellisyyden, niin seuraavat runoilijat sitä yhä enemmin hajottivat,
samalla kuin edistivät ulkomuodon kehkiämistä. Petrarca tosin vielä
keskiajan hehkuvalla lemmen-innolla laulaa Laurastansa; vaan
Boccacoio'n Decamerone'ssa kauan pidätetty luonnollinen aistillisuus
vihdoin purkaa kahleensa ja kostoksi pilkkaa ulkokultaista pyhyyttä,
vallattomana riemuiten vapaudestansa.

Ylempänä viitattiin siihen, että muhammedilaisten kansojen
kuvausvoimalla oli joku vaikutus Eurooppalaisten runouteen.
Länsimaalaiset tutustuivat heihin osittain Espanjassa, osittain
itämailla ristiretkien aikana, ja saivat runo-aineita itämaiden
runsaista satu-aarteista. Arabialaisten ja Persialaisten hengenviljelys
oli noussut sangen korkealle, ja olletikkin jälkimäisten runous oli
ehtinyt mainioon kukoistukseen. Itämaalaisten kuvausvoima on niinkuin
itämaiden luonto: väririkas, runsastuotteinen, täynnä hehkuvaa,
hekumallista loistoa; sen ohessa he halulla tuovat esiin viisauttansa
mielevissä vertauksissa ja mietelauseissa. "Tuhannen ja yhden yön
saduissa" liikkuu arabialainen mielikuvitus varsinaisella alallaan,
kietoen satukuvaelmansa yhteen kirjavaksi ihannemaailmaksi.
Vaan etevin kaikista muhammedilaisten kansojen hengentuotteista
on Firdusi'n kertomaruno _Shahnameh eli Kuningasten kirja_
(10:neltä vuosisadalta), jossa hän tosi-eepillisellä tavalla esittää
kansansa muinaistarinat ja jatkoksi liittää Persian historian
Sassanidien vallan häviöön asti. Mainittu runoelma syystä luetaan
ihmiskunnan ikimuistettavain mestariteosten joukkoon. Panteistisen
maailmankatsomuksen synnyttämässä autuaallisuuden tunnossa persialainen
runoilija Hâfis laulelee elämän iloista ja nautinnoista, ja hänen
maanmiehensä Dshelâl-ed-dîn-Rûmi (13:nella vuosisadalla) lausuu, saman
mystillis-panteistisen katsomustavan perusteella syvämielisiä
ajatelmiansa. Äsken mainitut teokset eivät kuitenkaan ole suorastaan
vaikuttaneet Euroopan keskiaikaiseen runouteen, koska ne vasta
uudempina aikoina ovat tulleet täällä tunnetuiksi.



KAHDEKSAS LUKU.

Runouden kehitys uudennuksen ja uskonpuhdistuksen aikakaudella.


Edellisessä luvussa mainittiin, miten keskiajan loppupuolella alkoi
objektiivisempi suunta, joka ilmaantuu vireämmässä yhteis-elämässä ja
kääntää ihmisten mielet ulkomaailmaa tarkastamaan. Ristiretket tempaavat
länsimaan kansat irti keskiajan umpinaisesta sisäkohtaisuudesta; he
oppivat tuntemaan vieraita maita, outoja kansoja, ja siitä niiden huomio
tarkistuu havaitsemaan luonnon ja elämän moninaisuutta. Sitten niille
aukeavat muinaisklassillisen kirjallisuuden aarteet, ja tästä
nuorentumisen lähteestä ne ammentavat uutta elinvoimaa. Muinais-aika
näyttää heille yhteiskunnan, jossa valtion menestys on vapaiden
kansalaisten ylin silmämäärä, jossa omavarainen tutkimus ennakkoluulojen
estämättä ryhtyy ihmishengen korkeimpiin kysymyksiin, jossa runoilijan
laulut ja kuvaustaiteilijan ihannetuotteet kaunistavat elämää eikä
synkkä hengellisyys kuihduta ilon ja nautinnon kukkasia. Nyt vasta
ihmisten silmät avautuvat tosi-elämän arvoa ja ihanuutta oikein
oivaltamaan, ja niinkuin sokea, joka on saanut näkönsä jälleen, he siitä
hämmästyvät, hurmautuvat. Kaikilla aloilla tehdään rynnistyksiä
keskiajan jo itsestäänkin raukeavia mietteitä ja laitoksia vastaan.
Muinaiskreikkalaisen filosofian aseilla ruvetaan skolastisuutta
ahdistamaan ja Platonin viisaustiede kohoaa Florensissa uuteen
kukoistukseen. Yhä ankarammaksi paisuu vastustus paavin maallista valtaa
ja katoliskirkon oppijärjestelmää vastaan, ja humanistien harrastukset
hankkivat esiin raamatun alkutekstin, joka tulee kirkollisten
uudistusrientojen pohjaksi. Mutta antiikin uudistumisen välittömiä
seurauksia on taiteiden erinomainen elostuminen. Italian
kuvaustaiteilijat antautuvat rohkeaan kilpailuun Muinaiskreikkalaisten
kanssa, ja italialainen maalaustaide ehtii edistyskannalle, joka vetää
vertoja kuvanveiston kehitykselle muinaisessa Athenassa. Tämä on se
aikakausi, joka taiteen historiassa tunnetaan renaissance'n- eli
uudennusajan nimellä.

Jos antiikkisen hengen viljelyksen palauttaminen ensi aikoina olikin
humanismin melkein yksin-omainen tarkoitusperä, niin tämä liike pian
tuotti itsenäisiäkin hedelmiä. Muinais-ajan filosofian järjestelmiä
ruvettiin muodostamaan ja laajentamaan uuden ajan vaatimusten mukaan,
ja ennen pitkää ajattelu alkoi käydä omaa uraansa. Vasta herännyt
ulko-olojen tarkastamisen halu saattoi uskaliaat uroot mainioille
löytöretkille, jotka melkoisesti väljensivät tunnettua maanpiiriä ja
sivistyskansojen toimialaa; sama tarkastushalu ja sen johdosta yhä
laventuva käsityspiiri kehoittivat luonnon tutkimiseen, joka
voimallisesti raivasi tietä uudelle maailmankatsomukselle. Copernicus
ja sittemmin Kepler selittivät taivaankappalten ihmeteltävän
järjestyksen, ja luonnontieteet edistyivät jättiläis-askeleilla. Kun
ihminen näin vapautui keskiajan henkisestä orjuudesta, paremmin
tutustuen sekä omaan henkeensä että ympärillään olevaan luontoon,
silloin hän tietysti tahtoi ulkomaailmaakin kohtaan koettaa voimiansa
ja vasta muodostuneen käsitystavan nojalla uudistaa kansojen
valtiollista ja uskonnollista elämää. Niinkuin aikakauden alkujakso
saapi värityksensä keksinnöistä ja löytöretkistä, humanismista ja
taiteiden uudentamisesta, niin kirkollinen parannustoimi ja siitä
nousevat taistelut ovat sen keskivaiheen tärkeimmät tunnusmerkit.
Paavinvallan kahleet katkaistaan; uudet vapauden periaatteet ja vanhan
suunnan kaavat joutuvat riehuvaan sotaan keskenänsä. Vihdoin
kuudennentoista vuosisadan loppupuolella taisteluin kuohuvat aallot
vähittäin rupeavat tyyntymään. Aikakauden ristiriitaiset mielipiteet
jäykistyvät toiselta puolen oikea-uskoiseksi protestanttisuudeksi,
toiselta puolen uudeksi, taantumis-kiihkoiseksi katolisuuden
muodoksi; vaan valtiollisella alalla vahvistuu yksinvalta. Mutta
ilahuttavampiakin reformationi-ajan loppuhedelmiä tulee silloin
näkyviin; mainittakoon vaan Englannin Elisabet'in loistava aikakausi ja
Alankomaiden vilkas tieteellinen ja taiteellinen elämä vasta-voitetun
vapauden turvissa, vaikka sen varsinainen vaurastus kuitenkin on
luettava seuraavan vuosisadan omaksi.

Nämä ovat tuon ihmeellisen ajan pääpiirteet, -- tuon ajan, joka vie
uudemmat kansat ala-ikäisyydestä miehuuden täysivaltaisuuteen.
Kaikkialla tehollisia ponnistuksia elähtyneitä olomuotoja vastaan,
kaikkialla uusia aatteita, uutta, virkeätä elämää! Myöhempi aika ei ole
tuottanut yhtäkään pyrintöä, jonka siemen ei piileskele tämän
aikakauden heräjävissä toiveissa. Mitä erilaisimmat voimat kohisevat
kirjavimmassa moninaisuudessa. Protestanttisuuden perustajain,
varsinaisten uskonpuhdistajain rinnalla ilmaantuu rohkeampi
uskonnollinen suunta, joka ei tahdo panna henkeä puustavin tähden
alttiiksi eikä sitoa vakuutustansa tunnustuskirjain kahleisin; osittain
se yhtyy mystiläisyyteen (Sebastian Frank y.m.), osittain se
ihanteistansa hurmautuneena muuttuu mielettömäksi kumoushaluksi
(Uudestaankastajat ja muut samankaltaiset lahkokunnat); mutta näiden
vastakohtana vanhoillaan-olijat, katoliskirkon puolustajat,
jesuiittakunnan avulla pyytävät tukehduttaa ajan henkeä. Tieteessä
mahtavat spekulatiiviset aatokset, semmoiset kuin Giordano Bruno'n,
omituisten vertauskuvain ja keskiajalta perittyjen kaavojen alle
peitettyinä, ennustavat vastaisten aikojen filosofisia ajatelmia,[26]
samalla kuin humanistien harrastukset ja nuo luonnontutkimuksen voitot,
joihin jo ylempänä viitattiin, saattavat tietojen alaa selviämistään
selviämään, ja vuosisadan loppupuolella kokemustiede Francis Bacon'in
kautta saapi varsinaisen alkunsa. Ajan ilmiöitä on vilkas liike
aineellisen edistymisen alalla, hillitön rikastumisen himo ja raju
seikkailijahenki, joka yhdessä tietohalun kanssa kehoittaa uskaliaihin
löytöretkiin; yhtä levoton, moni-aatteinen elämä kuohuu valtion ja
yhteiskunnan piirissä: kansallisuusrientojen ensimmäinen itu, liittyen
uskonpuhdistukseen, julmat talonpoikaiskapinat monessa maassa ja
vihdoin unelmia täydellisestä yhteiskunnasta, kerran joutuvasta yleisen
onnellisuuden tilasta, joka kangastaa Campanellan ja Thomas More'n
ideaali-valtioissa, muistuttaen nykyajan socialistien toiveita. Kuka
voisi ahtaan kuvaelman kehään pakoittaa kaikkea sitä neron runsautta,
minkä tämä aikakausi sisältää? Mainittakoon vaan nimiä semmoisia kuin
Luther, Zwingli, Calvin, Rafael, Mikael Angelo, Leonardo da Vinci,
Ariosto, Tasso, Camões, Cervantes, Shakespeare: näiden paljas sointu jo
kuvailee ajan aatteellista elämää. Sen henkilöt ilmaantuvat mahtavina,
voimallisina; sitä sopisi sanoa suuren personallisuuden aikakaudeksi.
Yksityis-ihmisen sieluelämä oli edellisinä aikoina kehittynyt yhä
syvemmäksi, omituisemmaksi; mutta keskiajan ylenmääräinen
sisäkohtaisuus ja epävapaus olivat sulkeneet sen umpinaiseen piiriinsä.
Nyt indiviidi irtaantui tuon epävapauden siteistä, samalla kuin hän
kääntyi ulkomaailmaa kohden, tahtoen sitä käsittää ja hallita.
Seurauksena on valtava itsenäisyyden tunne, joka pyrkii rajattomaan
indiviidiseen vapauteen ja pyytää mielipiteittensä mukaan muodostaa
olevaisia oloja. Alituinen rauhattomuus ja taukoamattomat taistelut
kasvattavat jäykkiä, omantakeisia, jopa eriskummaisiakin luonteita,
joiden riennot eivät mahdu tavallisiin rajoihin ja joissa elää ääretön
into tai suunnattomat himot, vaan samalla myös voimakas toimintakyky
niin hyvien kuin pahojenkin aikeitten toteuttamisessa.

Muutosten aikakausina on runollinen tuotanto enimmiten heikonpuolinen,
koska kansojen paraat voimat menevät uusien aatteiden käytölliseen
toimeen-panoon. Sentähden runous ei rehoittanut kuudennentoista
vuosisadan alku- ja keskivaiheilla. Näyttääpä siltä, kuin mielikuvitus
olisi saanut niin viljalta tyydytystä tosimaailman muodostuksesta,
ett'ei se kaivannut kuvausvoiman luomaa taikamaailmaa. Ainoastaan
Etelä-Euroopassa, jossa ajan uskonnolliset liikkeet eivät kumonneet
olevaisia oloja, syntyi uuden ajan aamukoitteella ensi heräjämisen
lumouksesta ihana runollinen kirjallisuus. Mutta Englannissa leimahtaa
aikakauden loppupuolella ilmi vielä kirkkaampi runouden loisto, samalla
kuin runollinen tuotanto ehtii uhkeaan kukoistukseen Euroopan
lounaiskulmassa, Espanjan kansassa. Mutta Saksassa ja Ranskassa
sisälliset kiistat yhä vielä estivät sen vahvempaa varttumista.
Katsokaamme jokaista maata erikseen.

_Italia_ oli uuden ajan kehto. Siellä syntyi humanismi, siellä
tieteet ja taiteet uudistuivat ja silloin runouskin virkosi uuteen
eloon. Dante'sta, Petrarca'sta, Boccaccio'sta olen jo puhunut.
Edelliset molemmat antoivat keskiajan ihanteille antiikista
saadun, klassillisesti ihanan muodon; viimeksi-mainitusta alkaa
keskiajan ideaalin hajoaminen, samalla kuin hänen helppo, luonteva
kertomustapansa on mallina seuraavien aikojen novellinkirjoittajille.
Niinkuin Boccaccio'n kevyt pilapuheisuus on maallisen elämännautinnon
protesti keskiajan askeetista kirkollisuutta vastaan, samoin Ludovico
Ariosto'n hieno ironiia on uuden ajan voittohymy keskiajan romantisesta
ihmeitten-halusta. Mutta samalla hän Raivoavassa Rolandissaan, vielä
kerran yhdistää keskiajan ritarisaduston kimaltelevat helmet
viehättäväksi taikavyöksi. Ihmeellisellä taidolla ja sievyydellä
runoilija osaa nivoa yhteen nuo lukemattomat tarinat ritarien
hämmästyttävistä urhotöistä ja hehkuvasta lemmestä, esitellen niitä yhä
uudella tavalla, milloin katkaisten, milloin taas jatkaen kertomuksen
säiettä, ikäänkuin paljaan oikun johdattamana, vaan kuitenkin aina
pitäen lukijan mieltä vireillä. Meistä tuntuu, kuin vaeltelisimme
lumotussa puistossa, jossa haarapolut näyttävät meitä houkuttelevan
oikealta uralta ja läpipääsemättömät tiheiköt meiltä tien sulkevan;
mutta yhtäkkiä avautuu puiden väliltä uusia näköaloja ja loistava
taikalinna huikaisee silmämme. Romantinen haaveellisuus, uuden ajan
sala-iva ja muinaiskansoilta peritty muodon kauneus yhtyvät tuottamaan
miellyttävää, satumaista kokonaisuutta. Sama tarkoin huoliteltu
sointuisuus, joka kaikuu Arioston säkeistä, kohtaa meitä Torquato
Tassonkin taiteellisista värssyistä. Vapautetussa Jerusalemissa näemme
vähemmän omituisuutta ja enemmän antiikin mukailemista kuin
Raivoavassa Roland'issa; Vergilius on ollut sekä yleensä että monessa
yksityiskohdassakin opastajana ja ulkomuodon harrastukseen on kulunut
paljon runollista voimaa. Mutta ylevä, vakavanlaatuinen aine ja
runoilijan jalo innostus ylentävät lukijan mieltä; loistava esitystapa
ja useat taidokkaasti suoritetut välikertomukset luovat runoelmaan
viehättävän valon.

Italian läheinen yhteys muinaismaailman kanssa teki sen
antiikkisen sivistyksen luonnolliseksi välittäjäksi, ja sen
johdosta syntyneet uudet ajatussuunnat saivat siellä ensimmäisen
muodostuksensa. Muinaiskansojen plastillinen aisti asuu uudemman ajan
Italialaisissakin, niinkuin yleensä romanilaisissa heimoissa, ja on
tuottanut sen kuvaustaiteiden hehkeän kukoistuksen, johon ylempänä
viitattiin. Antiikkisen hengen itsenäinen uudentaminen taiteen
alalla olikin Italian päätehtävä, joka vaati suurimman osan sen
henkisestä voimasta. Vaan sama huolenpito ulkomuodon soreudesta,
sama kristillis-romantisten aiheiden sulauttaminen antiikkiseen
katsomus- ja kuvaustapaan, jota tavataan renaissance'n maalauksissa ja
veistokuvissa, kohtaa meitä Italian runoudessakin: niinkuin Rafael
kreikkalaisella kauno-aistilla kuvaili Neitsyt Maariaa ja kirkon
pyhimyksiä, luoden niihin kristillisen syvätuntoisuuden, samaten Dante,
Ariosto ja Tasso muinais-ajan ihanteiden innostuttamina runoelmissaan,
kukin omalla tavallaan, lauloivat ilmi aikakautensa aatteita. Muillakin
aloilla oli tuossa ihanassa maassa uusi henki ruvennut puhaltamaan;
filosofia ja luonnontieteet kukoistivat ja uskonpuhdistuskin oli
tapahtumaisillaan; mutta nämä riennot eivät olleet työntäneet juuriansa
syvälle rahvaan riveihin, vaan pysyivät korkeasti sivistyneen
valiojoukon omaisuutena eivätkä siis voineet kestää sitä vastavirtaa,
joka seurasi riemuisan heräyshetken jälkeen. Taantuminen upotti sen
aaltoihinsa; kaava-uskoisuus kiihkoineen jesuiittoineen pääsi voitolle.
Tasso'n jalo henki murtui sen painon alle; se pakoitti Galilei'n
huulillaan todistamaan omaa järkeänsä vastaan, heitti Campanellan
monivuotisten kärsimisten alaiseksi ja sytytti rovion Giordano
Bruno'lle. Katolinen taantuminen ja valtio-elämän surkeus hävittivät
kansan voiman, eikä runouskaan enää voinut mitään tuottaa, vaan alentui
tyhjäksi korurunojen sepittelemiseksi.

Toisin kävi _Saksassa_, vaikka sekin sittemmin sairastui
toimitettavansa seurauksiin. Kuten taiteen uudennus oli Italian, niin
uskonpuhdistus oli Saksan maailmanhistoriallinen tehtävä; mutta tämä
työ ei jäänyt harvalukuisen henkisen ylimyskunnan asiaksi, se
päinvastoin sai parhaan voimansa ja kannatuksensa itse kansasta ja
pääsi sentähden voitolle. Vaan runouden kehkiämiselle se oli vähemmän
suosiollinen kuin Italian taiteellinen loiste; ajan uskonnolliset ja
valtiolliset kiistat tuottivat vaan opetusrunoutta ja satiiria. Yksi
hento runouden kukka on Saksassa kuitenkin ylennyt uskonpuhdistuksen
pohjalla: _evankelinen virsi_, saman mahtavan henkilön tuottama,
joka pani kirkollisen parannuksenkin toimeen. Mutta kolmekymmenvuotisen
sodan pauhinaan Saksanmaan kirjallinen ja taiteellinen viljelys melkein
tykkänään katosi.

Vaan palatakseni vielä kerran romanilaisiin kansoihin,
mainitsen pienen _Portugalin_, joka tähän aikaan oli saavuttanut
maailmanhistoriallisen tärkeyden. Sen pelkäämättömät merisankarit
etenivät maanpallon kaukaisimmille vesille, perustaen siirtokuntia ja
aukaisten liikkeelle ennen tuntemattomia maita aarteineen ihmeineen. Se
ei voinut olla kuvausvoimaa vireyttämättä, ja ylistäen Portugalin
kunniaa kaikui Camões'in sulosointuinen kertomaruno, Lusiadit.
Camões'in epopea liittyy antiikkiseen runouteen samoin kuin Tassonkin.
Oudolta tuntuu kreikkalaisen taruston yhtyminen uuden-aikuiseen
aineesen; vaan sisällyksen omituisuus antaa sille itsenäisen luonteen
ja harras isänmaallinen mieli, historiallisten kertoelmain runollinen
todenmukaisuus sekä kesämaiden luonnon ja etenkin mahtavan valtameren
loistava kuvailu kohottavat sen iki-muistettavain runoteosten joukkoon
ja perustavat kirjallisuuden historiassa Portugalin maineen, niinkuin
Vasco da Gama ja Maghelaens sen ovat perustaneet yleisen kultuurin
aikakirjoissa.

Sillä välin kuin kuudennentoista vuosisadan loppuvaiheilla ja seuraavan
alkupuolella enimmissä Euroopan maissa kirkolliset oppikiistat
ehkäisivät tieteellisen ja taiteellisen elämän vaurastumista tai
vahvistunut paavinvalta piti kaikki vapauden liikkeet kahleissa, oli
kaksi kansakuntaa, joiden henkinen voima päinvastoin oli väkevämmäksi
karaistunut ajan myrskyissä: Englannin ja Alankomaiden kansat.
Alankomaat olivat saaneet verikasteen, josta ihanaisena yleni
kansallinen ja uskonnollinen vapaus. Katolisissakin maakunnissa, jotka
jäivät Espanjan vallan alle, oli suuri henkinen vireys kansallisen
ponnistuksen seurauksena. Sekä Hollannissa että Englannissa oli
protestanttisuus päässyt voitolle, mutta kansan vapaampi mieli esti
sitä kaava-uskoisuudeksi kangistumasta, ja varsinkin edellinen maa
tarjosi tällä ahdasjärkisen uskonnollisuuden aikakaudella hengen
vapaudelle turvapaikan. Kumpasessakin kuvausvoima kypsytti mitä
kauniimpia hedelmiä, Alankomailla maalaustaiteen, Englannissa runouden
alalla, ja niinkuin Shakespeare'n näytelmissä ihmisen todenperäinen
luonne paljastuu katselijan tarkastettavaksi, niin hollantilaiset
maalaajatkin suurimmalla luonnonmukaisuudella kuvailevat todellista
elämää.

Uuden-aikuinen draama sai alkunsa keskiajan kirkollisista näytelmistä;
niistä Englannissa monien väliasteiden kautta kehittyi kansallinen
näytelmärunous. Muissa Euroopan maissa, paitsi Englannissa ja
Espanjassa, ei taiteellinen draama kerinnyt täydellisesti muodostua
noista hengellisistä alkeista, ennenkuin muinaisklassillisen
kirjallisuuden yksipuolinen mukaileminen työnsi ne syrjälle, jolloin
kotimainen näytelmä hoidon puutteesta joutui kokonaan rappiolle. Mutta
Englannissa, muinaisklassillisen kirjallisuuden tunteminen ei
hävittänyt omahenkisen runouden itua, vaan virkisti päinvastoin
taimelle nousevaa draamallista runoutta. Se, niin sanoakseni, ylensi
sivistyksen tasapintaa, lisäsi selvyyttä ajatukselle ja somuutta
esitystavalle, antaen teoksille säännöllisen muodon, vaan ei kuitenkaan
kuihduttanut keskiajalta perittyä syvätunteisuutta ja romantisen
mielikuvituksen hilpeyttä eikä turhilla säännöillä estänyt kuvausvoiman
vapaata liikuntoa. Kansallisesta pohjasta Englannin draama imi voimaa
ja elävyyttä. Suurimman täydellisyytensä se saavutti Shakespeare'ssä,
uudemman ajan valtavimmassa runoilija-nerossa, jonka teokset osoittavat
taiderunouden korkeinta kukkulaa. Onpa siis luonnollista, että
Shakespeare on englantilaisen draaman varsinainen edustaja, jonka
loistava nimi siirtää kaikki hänen -- osittain etevätkin -- edeltäjänsä
ja aikalaisensa varjopuoleen.

Niinkuin melkein kaikki ihmiskunnan valtanerot, esim. runouden alalla
Aischylos ja Dante, seisoo Shakespearekin kahden aikakauden välillä,
yhdistäen kirkkaaksi valoksi edellisen kehitysjakson säteet, mutta
samalla viitaten kauas tulevaisuuteen. Shakespeare osoittaa
inhimillisen kehityksen yleistä suuntaa; mutta yht'aikaa hänen
runoutensa tuopi ilmi ne olot, joissa se on alkunsa saanut. Ainoastaan
vapaassa, vanhassa Elisabetin-aikuisessa Englannissa se oli
mahdollinen; ainoastaan reformationi-ajan suuri aatteellinen
heräys taisi sen kasvattaa. Yhdistyipä silloin monta runoudelle
suotuisaa ehtoa: Englannin valtiollinen mahtavuus ja siitä yltynyt
kansallistunne, -- ankarain taisteluin jälkeen saavutettu rauhallinen
tila, -- loistava hovi, jossa suosittiin tieteitä ja taiteita, --
ylhäisemmissä tavallinen klassillinen sivistys ja ennen kaikkea raitis,
iloinen kansan-elämä, jolle keskiajan romantiset muistot ja tavat vielä
antoivat runollisen loisteen ja jonka tuoreus ilmaantui monenlaisissa
juhlissa ja hauskoissa ajanvietteissä. Nuo kaikki eivät voineet olla
kuvausvoimaa virkistämättä ja kehoittivat tehokkaasti runolliseen
tuotantoon. Sellaisissa oloissa varttuneena on Shakespeare'n runous
siis peräti kansallinen luonteeltaan, niinkuin usein aineiltansakin.
Kotimaansa historian rikkaasta vara-aitasta hän ottaa aiheita tuohon
suureen näytelmäjaksoon, joka esittelee Englannin vaiheita Juhana
Maattomasta Henrik VIII:nteen asti. Hehkuva isänmaanrakkaus kaikuu
noista tunnetuista säkeistä, joihin usein on viitattu:

    "Tää kuningasten aimo valta-istuin,
    Tää saari, valtikalla kaunistettu,
    Maa majesteetin, Mars'in asunto,
    Tää toinen Eden, puoli-paratiisi,
    Tää linna, jonka luonto itsellensä
    Loi turvaks sotaa, saastaisuutta vastaan,
    Tää onnen heimo, pikku maailma,
    Tää jalokivi kallis, asetettu
    Hopeamereen, joka muurina
    Tai kaivantona sitä suojaa maiden
    Vähempi-onnisien kateudelta,
    Siunattu seutu, valtakunta oiva,
    Englanti, imettäjä valtiasten.
    Ja emo kuninkaita kantavainen"...[27]

Mitä syvää kotimaan kaipausta ja äidinkielen rakkautta ilmaantuu
maanpakoon tuomitun Norfolk'in herttuan, Thomas Mowbray'n,
valituksissa:

    Nyt äidinkieleni, jot' oppinunna
    Ma neljäkymment' olen ajastaikaa,
    Englannin kieli mun on jättäminen:
    Nyt yhtä hyödytön on puheen lahja,
    Kuin viulu taikka kannel kieletön,
    Kuin soitin konstillinen, lukkoon pantu,
    Tai avoimena käteen laskettuna,
    Jok'ei sit' osaa sormin soinnutella;
    Te kielen suuhuni nyt vangitsitte,
    Hampaitten, huulten ristikolla sulkein,
    Ja juro, tyly tietämättömyys
    On pantu mulle vanginvartiaksi.
    Kiltisti hyväilemään lapsenpiikaa
    Tai koulupojaks olen liian vanha:
    Siis tuomios on kuolo äänetön,
    Kun kieleltäni koti-ilman kielsit.[28]

Mutta puhumattakaan näistä kansallistunteen suoranaisista
puhkeamisista, jotka kuvailevat esiintyväin henkilöin mieltä, -- siitä
puhumattakaan, että Shakespeare'n draamoissa, niinkuin luonnollista on,
ilmaantuu sen-aikuisen Englannin puhe-, käytös- ja ajatustapa, vieläpä
joskus sen kansalliset ennakkoluulotkin, -- muistettakoon esim. Jeanne
d'Arc Henrik VI:nessa, -- niin Shakespeare'n runouden koko henki on
yhtäpitävä englantilaisen luonteen ja Englannin maailmanhistoriallisen
tehtävän kanssa. Englannin kansan parhaat puolet tulevat siinä
näkyviin: tarkka havaintokyky, raitis huumori sekä terve realismi
yhdistettynä tosi-siveelliseen katsantotapaan. Englannin
yhteiskunnassa oli jo vanhimpina aikoina yksityis-ihmisen
itsetoiminnalla tärkeä sija: samaten Shakespeare'n henkilötkin ovat
oman onnensa muodostajat. Mutta niinkuin Englantilainen aina pitää
tosiolot arvossa eikä pane niitä yksityisen mielivallalle alttiiksi,
niin Shakespearekin tunnustaa historian siveellisten voimain valtaa.
Luonnollista onkin, että historiallinen draama syntyi Englannissa,
jossa valtiollinen vapaus ensin vakaantui. Ominaisuus, jota havaitaan
muissakin Englannin kirjailijoissa, on indiviidisen omituisuuden
perinpohjainen käsittäminen ja tyysti kuvaileminen; ihan englantilaista
on myös se toimivaisuuden henki, joka Shakespeare'ssä kaikkialla
ilmestyy: teko on tosi-draamallisella tavalla näytelmän keskuksena
ja puheet liittyvät siihen tarkkasanaisina selittäjinä. Mutta
viimeksi-mainittu ominaisuus on samalla koko aikakauden; sen kuohuva,
toimelias elämä, täynnä uusia pyrintöjä, vei ihan itsestään
draamallisuuteen, jonka tähden runous paraasta päästä pukeutui
näytelmän muotoon, semminkin kun kansojen raikas katsomushalu suuresti
suosi kaikkia silmin ihailtavia näytäntöjä. Ihmisissäkin oli tavallansa
draamallinen luonne: nuo kuudennentoista vuosisadan lujatahtoiset,
kiihkeätunteiset, toimintahaluiset henkilöt ovat oivallisia malleja
näytelmärunoilijalle; jo ensi silmäyksellä huomataan niiden olevan
likeistä sukua noiden mahtavain luonteiden kanssa, joita Shakespeare
esittelee tragediossansa.

Ajan henki muutoinkin monella tavalla kuvautuu Shakespeare'n
runoudessa. Keskiajan hämärä, vielä itselleen selviämätön
sisäkohtaisuus kohoaa itsetajunnan piiriin; runouden soihtu luo
loisteensa kaikkiin sen syvyyksiin, mutta valaisee samalla uuden ajan
rohkean ajattelun ja yritteliäisyyden kukkuloita. Shakespeare'n runous
ilmaisee jälkimäisen aatteet, puettuina edellisen romantiseen
verhoon. Keskiajan haaveellinen taikamaailma tarjoo tyhjentymättömän
aine-aarteiston runoilijan käytettäväksi; sen kajastus välähtelee
kaikkialla Shakespeare'n runoudessa; mutta muutamat teokset, esim.
Juhannus-yön unelma ja Myrsky, ovat kokonaan sen perustukselle
rakennettuja, vaikka jälkimäinen tosin syvemmän merkityksensä puolesta
esittelee Shakespeare'n oman ajan rohkeata tutkimushalua, joka koetti
laskea luonnonvoimat valtansa alle. Mutta tuo keskiajalta peritty
romantisuus on reformationi-ajankin omituisuutta yhtä hyvin kuin se
aatteellinen ja käytöllinen uudistuminen, jonka se itse tuotti.

Edellisessä jo mainitsin, että sen-aikuisten rientojen varsinainen
alkulähde, indiviidin itsenäisyyden halu, on Shakespeare'n runouden
oikea elinvoima. Tarmokkaat luonteet, jotka oman sielunsa syvyydestä
ammentavat tiedon siitä, mikä on oikein ja väärin, laativat lakia sekä
itselleen että aikalaisillensa; mutta jouduttuansa ristiriitaan
siveellisen maailmanjärjestyksen kanssa, heidän täytyy taipua sen
ikuisten sääntöjen alle, ja jokaisen kohtalo on hänen oman mielensä ja
tekojensa tuote. Tämä yksityis-ihmisen vastuun-alaisuus, joka on
Shakespeare'n maailmankatsomuksen ydin, oli myös protestanttisuuden
alkuperäinen periaate. Protestanttisuus vaati jokaista raamatun
tutkimisella muodostamaan itselleen uskonnollista vakuutusta, vaikka
sitten lisättiin se vaatimus, että tuon vakuutuksen pitää olla
tunnustuskirjain mukainen. Mutta protestanttisuuden alkupäivinä
annettiin päätösvalta kullenkin yksityiselle; paavilta ja
kirkolliskokouksilta siirrettiin siis uskonnollisten ja siveellisten
asiain ratkaisu ihmisen sydämmeen ja omaan-tuntoon. Niin tottui ihminen
omaa mieltänsä tarkastamaan ja vastuun-alaisuuden tunne saattoi häntä,
oudoksuen vasta voitettua itsenäisyyttänsä, tuskallisella pelolla
karttamaan synnin viettelyksiä. Sentähden vanhempi protestanttisuus
etupäässä piti silmällä ihmisluonnon pahimpia puolia, julistaen sen
perin turmeltuneeksi, itsestään mihinkään hyvään kykenemättömäksi. Sen
johdosta se panikin tuiki vähän arvoa ihmisen tekoihin ja milt'ei
kokonaan kieltänyt tahdon vapautta.

Shakespeare'ssäkin huomataan tämän katsantotavan seurauksia. Mielellään
hän tuopi esiin ihmisluonnon varjopuolet, ne hillittömät himot, jotka
peikkojen tavalla väijyvät ihmisen sydämmessä ja joille hän helposti
joutuu alttiiksi, jos epäilee maailman siveellistä järjestystä.
Selvimpiä esimerkkejä on Macbeth, jossa runoilija kuvailee himon valtaa
ja turmiollisia seurauksia. Samaten tuo syvä sielun salaisuuksien
tunteminen, jota havaitaan hänen runoudessaan, suureksi osaksi johtunee
uskonpuhdistuksen tuottamasta sisäisten kohtain tarkastamisesta. Mutta
toiselta puolen tahdon vapaus on ikäänkuin sykkivänä sydämmenä
Shakespeare'n näytelmissä, ja kaikki teot, niin hyvät kuin pahatkin,
vuotavat ihmisen omasta tahdosta. Todellisena näytelmärunoilijana
Shakespeare käsittää toiminnan ihmis-elämän ytimeksi; hän osoittaa,
kuinka ihmisen aikeet ja tunteet muuttuvat teoiksi ja semmoisina joko
edistävät tai vastustavat maailman siveellistä järjestystä, mutta
tekojen siveellisyydestä riippuu niiden menestys ja henkilön oma
kohtalo. Tämä aate niin suuressa määrässä hallitsee Shakespeare'n
runoutta, että esim. Hamletissa toiminnan puutekkin antaa aihetta
traagilliseen syyn-alaisuuteen. Ihmisen kohtaloa ei ratkaise toimeton
antauminen hyvän tai pahan valtaan; vaan tositoimintaa häneltä
vaaditaan, ja teot lähtevät hänen omasta hengestään, niinkuin
henkensäkin toiselta puolen on hänen edellisten tekojensa tuote. Ja
vaikka Shakespeare, niinkuin ylempänä sanottiin, mielellään kuvailee
himojen aikaan-saamia hävityksiä, niin ihmisluonnon paremmillenkin
puolille tehdään oikeutta, ja iloisella huumorilla hän usein poistaa
elämän synkkyyden. Realistisena runoilijana hän tosin harvoin asettaa
eteemme täysin ideaalisia henkilöitä; kuitenkin tapaamme hänen
runoelmissaan niin jalon ihania luonteita kuin Cordelian ja Mirandan,
ja pahimpiakin hän valaisee jollakin säteellä, joka luonnollisella,
inhimillisellä tavalla selittää heidän rikoksensa.

"Määrä määrästä" (Measure for measure) on se Shakespeare'n kappale,
jossa protestanttisuuden periaatteet selvimmästi ilmaantuvat; se
näyttää, miten hengellinen ylpeys voi houkutella ihmistä synnin
pauloihin ja kuinka kaikkien ihmisten, ollessaan armon tarpeessa, tulee
kärsivällisyydellä antaa muiden hairaukset anteeksi. Mutta tuon
evankelisen periaatteen kannattaja on nunnaksi aikova katolinen neito,
ja koko näytelmän aate oikeastaan kääntyy tuota protestanttisuuden
helmassa syntynyttä teeskenneltyä jumalisuutta vastaan, jota tavattiin
erittäinkin Puritaneissa ja jota Shakespeare muutoinkin usein
ruoskitsee. Lisättäköön vielä, ett'emme Shakespeare'ssä kohtaa tuota
synkkää, kaikkia elämän iloja ja kaunistuksia vihaavaa mieltä, joka
hänen aikanaan oli yleinen protestanttisissa lahkokunnissa, yhtä vähän
kuin tuota uskonnollista suvaitsemattomuutta ja turhaa skolastillista
kiistanhalua, joka siihen aikaan oli protestanttisten uskokuntain
tunnusmerkkejä. Mikä olisi sen-aikuiselle kuulijakunnalle ollut
otollisempaa, kuin jos runoilija olisi esitellyt katolisia pappeja
kavaliksi, ulkokullatuiksi veijareiksi, niinkuin heitä nykyisempinä
aikoina usein on kuvattu? Mutta Shakespeare päinvastoin jonkunlaisella
hellyydellä kohtelee katoliskirkon palvelijoita; ajateltakoon esim.
pater Lorenzoa Romeo ja Juliassa.

Näiden kaikkien johdosta täytynee tulla siihen päätökseen,
että Shakespeare'n runoudessa tosin havaitaan sen-aikuisen
protestanttisuuden vaikutusta, vaan että hänen näköalansa kuitenkin
ulottuu paljoa avarammalle. Shakespeare näyttää, miten maailmassa
ilmaantuvan sekä hyvän että pahan syyt ovat haettavat ihmisen omasta
povesta ja miten hän vapaan tahtonsa nojalla vaikuttaa olevaisuuteen ja
sen kautta omaan kohtaloonsa. Mutta tekojen seurauksia ja maailman
kokonaisuutta hallitsee korkeampi voima; vaan tämän tarkoitukset
toteutuvat ihmisen toiminnan kautta ikuisen maailman-järjestyksen
mukaan. Vasta tällä kannalla todellinen traagillisuus ja todellinen
koomillisuus ovat mahdolliset, koska molempain ehto on ihmisen
siveellinen vapaus. Shakespeare on siis ensiksi antanut runollisen
muodostuksen sille maailmankatsomukselle, joka antiikkisen sivistyksen
rauettua oli ylenevä kristin-uskon kylvämistä siemenistä, -- sille
maailmankatsomukselle, joka näkee siveellisen maailmanjärjestyksen
toteutuvan ihmishengen toiminnan avulla. Nähtävästi hänen
katsantotapansa johtuu niistä mahtavista liikkeistä, jotka vuosisadan
alkupuolella uudistivat kaikki henkiset olot, ennenkuin ne supistettiin
erityisten uskonkaavojen ahtaisin rajoihin. Shakespeare'n runous
edustaa siis koko tuota valtavaa aatevirtaa, josta uskonpuhdistuskin
sai alkunsa, eikä mitään siitä erkaantunutta sivuhaaraa.

Shakespeare'n runous on niinmuodoin puheena olevan aikakauden
aatteellisen uudistuksen etevin kuvaaja, sen kypsin loppuhedelmä, eli
toisin sanoen: se on vuosisadan vuolaassa virrassa ikäänkuin levollinen
poukama, johon rajuna, rauhattomana ajan koski kuohuen syöksyy; siinä
vielä näkyy kosken pyörteitä ja vaahtoa ja vierivin aalloin vesi siihen
rientää, mutta samalla se tyynenä kuvastelee sinistä taivasta ja
selvästi jo näkyy virran vastainen suunta. Niin ei Shakespeare'n
runouskaan ole ainoastaan hänen aikansa ja kansansa syvimpäin tunteiden
ja ajatusten ilmoittaja; vaan hänen maailmankatsomuksensa on
pääpiirteiltään vielä sama kuin nykyajan ja hänen neronsa tuotteet ovat
runsasten aatevarojensa nojalla paremmin kestäneet aikojen vaihtelevat
mielipiteet kuin moni muu, iältänsä nuorempi runoteos. Racine'n
tragediat ja Pope'n opetusrunoelmat, joita ihaeltiin syvimmän
runollisuuden tai elämänviisauden esikuvina, silloin kun Shakespeare
oli melkein unohduksiin joutunut, eivät enää voi innostuttaa nykyistä
lukijakuntaa, saatikka vaikuttaa kirjallisuuden muodostumiseen; vaan
nuo säännöttömyydestään usein soimatut, Globe-teaterin näyttelijän
ihmeelliset teokset yhä vielä elähyttävät draamallista runoutta. Onpa
vasta nykyisempi aika oikein oivaltanut Shakespeare'n runouden
sisimmäisen luonteen.

Syynä Shakespeare'n runouden ikuiseen nuoruuteen on epäilemättä, paitsi
sen syvää aatteellista pohjaa, hänen esitystapansa erinomainen
luonnollisuus. Me näemme kaikki henkilöt, kaikki tapaukset niin
elävinä, niin monipuolisina edessämme, että meidän täytyy niitä
arvostella aivan kuin todellisuuden ilmiöitä, joita jokainen mielellään
selittelee oman katsantotapansa mukaan. Sentähden Shakespeare'n
kuvaelmat eivät milloinkaan vanhene, vaan pysyvät yhtä tuoreina
kaikkina aikoina. Shakespeare antaa henkilöin itse puhua puolestaan ja
kätkee oman ajatuksensa siihen aatteesen, joka salaisena voimana
hallitsee toiminnan juoksua. Hänen esitystapansa on tosirealistinen, ei
ainoastaan äsken mainitun puhtaan objektiivisuuden tähden,
vaan siinäkin, että luonteet kuvataan täydellisesti, kaikkine
omituisuuksineen; ne puolet, jotka eroittavat yksityishenkilön kaikista
muista henkilöistä, astuvat niinmuodoin etupäässä huomioon. Henkilöt
eivät siis edusta ihmisluonteen yleisiä päämuotoja eli tyyppejä, vaan
ovat eläviä ihmisiä, joilla kullakin on oma erityinen sielu-elämänsä;
sentähden voimme, ikäänkuin kirkkaassa kuvastimessa, katsoa heidän
sydämmensä syvimpään pohjaan. Tätä runouden ihannetta, joka asettaa
eteemme luonteet kokonaisuudessaan, sopii paraiten nimittää
_karakteristiseksi eli luonteiseksi_. Luonteisen taidetavan
piirissä ei kauneus ole yksityiskuvaelmissa, vaan niiden muodostamassa
suuressa yhteiskuvassa; yksityisihmisten tai erinäisten kohtien ei
tarvitse vastata ihanteellisuuden vaatimuksia: välisti ne saattavat
olla rumiakin; mutta kaikkien sopusoinnusta syntyy ideaali.

Shakespeare'n realismiin yhtyy kuitenkin mitä puhtain idealismi;
aatteen valta tulee kaikkialla näkyviin. Eikä aate pysy henkilöin
toiminnalle vieraana, paljaana ulkonaisena voimana, vaan toteutuu juuri
heidän kauttansa. Sentähden Shakespeare selvemmin kuin mikään muu
runoilija osoittaa historian todellista henkeä; samalla kuin näemme
yksityis-ihmisen sielu-elämän, astuvat silmiemme eteen ne siveelliset
voimat, jotka ohjaavat ihmiskunnan vaiheita. Siitäpä syystä
Shakespeare'n draamat ovat saavuttaneet yhä enemmän suosiota ja tulleet
yhä syvemmältä ymmärretyiksi, mitä täydellisemmin on ruvettu tajuamaan
historiallisten voimien valtaa, niinkuin myös indiviidisen omituisuuden
merkitystä sekä näiden molempain keskinäistä suhdetta.

Shakespeare'n draamat ovat Englannin runouden loistokohta, samalla kuin
ne ilmaisevat uuden ajan kuvausvoiman korkeimman edistys-asteen. Vaan
Englannin kansanhengessä oli kyllin runollisuutta, ett'ei sen voima
uupunut tuon jättiläisneron synnyttämiseen. Tosin runouden virta jo
Shakespearen loppu-iällä alkoi kääntyä toiseen suuntaan. Sitten tuli
Puritanien ja Indepedentien aikakausi, joka oli runoudelle, varsinkin
draamalle, tuiki epäsuosiollinen; kuitenkin yksi runoilijan nimi sitä
kaunistaa, John Milton, jonka "Menetetty paratiisi" voi palkita paljon,
mitä hänen aikansa henki on hävittänyt. Siinä runoelmassa (ja sen
jatkossa, "Jälleen löydetyssä paratiisissa") perin protestanttinen
maailmankatsomus sai runollisen kirkastuksensa. Stuartien palattua
pääsi uusi runouden suunta voitolle. Sen-aikuisen kirjallisuuden
pää-ominaisuudet olivat sileäksi sievistetty ulkomuoto ja
kaavanmukainen säännöllisyys, terävä iva ja hieno sukkeluus, vaan sen
ohessa proosallinen opettavaisuus, joka kuitenkin sopi yhteen löyhän
kevytmielisyyden kanssa. Yhtyen silloin yleisesti vallitsevaan
ranskalaiseen taide-aistiin, kesti tämä suunta pääasiallisesti
kahdeksannentoista vuosisadan loppupuoleen asti, jolloin kansanrunouden
elähyttävästä vaikutuksesta raikkaampi ja luonnollisempi runollisuus
kohosi kirjallisuutta hallitsemaan. Kuitenkin oli jo aikaa ennen, saman
vuosisadan alkupuolella, Englannissa ensiksi ruvettu vastustamaan
ranskalaista taideaistia romaanikirjallisuuden alalla (Goldsmith,
Fielding y.m.). Kuinka Englannin runous sitten muodostui, Walter
Scott'in, Byron'in ja Dickens'in aikoina, se on yhteydessä Euroopan
kirjallisuuden nykyisempien vaiheitten kanssa eikä siis ole tässä
paikassa puheeksi otettava. Viitattakoon vaan siihen, että useat niistä
ominaisuuksista, joita tapaamme Shakespeare'ssä, meitä kohtaavat
Englannin kirjallisuuden uudempinakin ajanjaksoina: tarkka
havaintokyky, ihmisluonteiden ja heidän omituisuuksiensa tyysti
kuvaileminen, terve realismi ja suuri taipumus humoristiseen
esitystapaan. Nämä kaikki antavat englantilaiselle runoudelle erityisen
kansallisen luonteen.



YHDEKSÄS LUKU.

Espanjan runous ja tekoklassiilisuus Ranskassa.


Kun uusi henki, muinais-ajan tiede- ja runo-aarteiden herättämä, rupesi
puhaltamaan kautta Euroopan, virisi runouden liekki etenkin kolmessa
maassa, Italiassa, Englannissa ja Espanjassa. Luonnolliset olot
liittivät Italian runouden muinaisklassilliseen kirjallisuuteen;
Englannin ja Espanjan runotuotteet sitä vastoin eivät ole välittömästi
lähteneet antiikin vaikutuksesta, vaan ovat itsenäisempiä, uuden ajan
oloista alkunsa saaneita. Englannin runous on kaikin puolin ajan
voimakkaan, kaikki valtaavan ja uudistavan hengen ilmaisija; Espanjan
runotar on renaissance-ajalta vaan lainannut loistavan, klassillisen
pukunsa, mutta edustaa muutoin tuota jyrkkää, umpi-uskoista
katolisuuden muotoa, jonka vanha uskonto Tridentin kirkolliskokouksessa
oli itsellensä omistanut. Englannin ja Espanjan ihanteet ovat siis
suorat vastakohdat, niinkuin ne maatkin, jotka ne ovat tuottaneet.
Englannissa oli vapaat yhteiskunnalliset laitokset, kansan suosion
kannattama kuningasvalta, itsenäisesti muodostuva hengellinen elämä,
Espanjassa sitä vastoin synkin yksinvalta, indiviidin vapaus
supistettuna mitä ahtaampiin rajoihin, umpisilmäinen uskonkiihko ja
inkvisitioni-oikeustot. Mutta niiden kehittymisessä on kuitenkin paljon
yhtäläisyyttäkin. Molempain kansain, sekä Englannin että Espanjan,
täytyi voittaa takaisin oma maansa vieraitten anastajain alta, vaikka
eri tavalla: Englannissa valloittajat ja vallan-alaiset rauhallisesti
sulautuivat yhdeksi kansaksi; Espanjassa muukalaiset masennettiin tulen
ja miekan avulla. Vasta kun taistelu Maureja vastaan oli lakannut,
pääsi Espanjan kansallisuus täyteen voimaansa; mutta samaten
Englanninkin tuli kestää "Ruusujen" verinen taistelu, ennenkuin sen
henkinen elämä nousi täyteen kukoistukseensa. Vaan kummassakin maassa
oli sodan ja levottomuuden hedelmänä vahva, omaperäinen kansallisuus;
kumpasessakin runous orastaa ihan itsenäisesti, yleten kotimaisesta
juuresta, ja etupäässä näytelmärunous kohoaa kansallisen katsomustavan
ilmoittajaksi.

Alinomainen sota, jota Espanjalaiset isänmaansa ja uskontonsa puolesta
kävivät muhammedilaisia vastaan, viritti heissä palavan rakkauden
katolis-uskontoon, joka rakkaus sai vielä enemmän sytykettä heidän
luontaisesta kiihkeydestään ja haaveksivaisuudestaan. Näissä
taisteluissa myös varttui Espanjalaisten ritarillinen mieli ja
vilpistelemätön vasalli-uskollisuus, jotka ominaisuudet milt'eivät
eriämättömästi yhdistyneet heidän kansallisluonteesensa, Niinpä tuo
jalo, romantinen ritarisuus, jonka aate oli Ranskasta kotoisin, siellä
tapasi hedelmällisen maan-alan, jossa se uhkeasti versoi, vieläpä
ulommaksikin leviten, Arabialaisten keskeen. Sellainen henki ilmaantuu
jo Cid-runoissa, Espanjan kansan vanhoissa romansseissa.

Mutta Espanjassakin aika teki tehtävänsä. Keskiajan ritarisuus muuttui
tyhjäksi kiiltokuoreksi; ritaritarinoista tuli pöyhkeilevät
haaveilemiset, -- tyhjät, mahdottomat jutut. Juuri Espanjassa,
romantisuuden luvatussa maassa, Cervantes'in ivallis-humoristinen
kertomus, Don Quixote de la Mancha, hajotti keskiajan ihanteen. Se oli
samalla ensimmäinen varsinainen romaani, tämän sanan nykyaikaisessa
merkityksessä; sillä se asettuu tosiolojen pohjalle ja kuvailee
ihmisluonteen sisällistä kehkiämistä, ollen yht'aikaa syvämielinen
vertauskuva ihmis-elämän pyrinnöistä. Tässä teoksessa puhaltelee vielä
kuudennentoista vuosisadan virkeä tuuli; siinä huokuu raikas henki,
terve, realistinen koomillisuus; sen puolesta se suuresti eriää
seitsemännentoista vuosisadan draamallisista tuotteista, varsinkin
Calderon'in näytelmistä, jotka kaiken sulonsa ja ihanuutensa ohessa
ovat ylen sievistettyjä, hovin ja kirkollisuuden kaavoihin sidottuja.
Sillä jos Cervantes keskiajan ritarisuus-ideaalilta hävittikin pyhyyden
loisteen, niin vanha ajatustapa kuitenkin pysyi, se kun jo oli syvälle
juurtunut kansan luonteesen. Mutta se harras into ja uljas itsenäisyys,
jotka ennen olivat elähyttäneet Kastilian ja Arragonian ritarillisia
ylimyksiä, hävisivät häviämistään, sitä myöten kuin yksinvalta ja
kirkon mahtavuus korkeammalle kohosivat. Hurskas kirkollinen mieli,
ritarin arka kunniantunto ja luja uskollisuus vanhaa hallitsijasukua
kohtaan muuttuivat tuimaksi uskonvimmaksi, turhain kunniansääntöjen
orjuudeksi ja kuninkuuden jumaloitsemiseksi. Aikaisemmissa
näytelmärunouden tuotteissa (esim. Lope de Vega'n draamoissa) on
kuitenkin paljoa raittiimpi ja vapaampi henki.

Espanjalaisten näytelmät olivat sekä alkuperänsä että koko
järjestyksensä ja henkensä puolesta tosi-kansallisia. Sentähden kaikki
säätyluokat hartain mielin niitä katselivat, ja teateri oli vilkkaassa
vuorovaikutuksessa yleisön kanssa. Se sai täydellisimmän muodostuksensa
Lope de Vega'n, Tirso de Molina'n ja olletikkin Calderon'in kautta;
etenkin viimeksi-mainitussa nähdään yllämainitut espanjalaisen
näytelmärunouden ominaisuudet.

Sitä aatepiiriä, jossa liikkuu Espanjan draama, sopii osoittaa kolmella
sanalla: uskonto, kunnia, vasalli-uskollisuus. Kaikki kolme käsitetään
ihan abstraktisesti, -- ei sisällisen henkensä ja tarkoituksensa, vaan
yksin-omaan ulkonaisen muotonsa puolesta. Kaikkialla on pääasiana
merkki, ulkonäkö, säätönäinen tapa. Eräässä Calderon'in näytelmässä
tekee päähenkilö mitä pahimmat rikokset, murhaa, rikkoo luostarin
rauhan, ryöstää sieltä nunnan, y.m.; mutta paljas ulkonainen kunnioitus
kristin-uskon symbolia, ristiä, kohtaan pelastaa hänet ansaitusta
rangaistuksesta, jopa saattaakin hänet vihdoin taivaan iankaikkiseen
iloon. Tavallisimpia ristikohtauksia espanjalaisissa näytelmissä on
vastariita jonkun luonnollisen tunteen ja ritarillisen kunnian tai
kuninkaalle osoitettavan kuuliaisuuden välillä, taikka myös molempain
viimeksi-mainittujen kesken. Sillä kunnian rinnalla kaikki muu on
halpana pidettävä; vaan kunniankin pitää hallitsijan tahdon edestä
väistymän syrjälle. Clotaldo "Elämä on unelma" nimisessä näytelmässä,
kun epäilee, pitääkö hänen antaa lapsensa kuninkaan vihalle alttiiksi,
lopettaa vihdoin arvelunsa sanoen: "Miksi epäilen? Eikö alamaisen
uskollisuus ole tärkeämpi kuin henki ja kunnia?" Ja vähää edempänä hän
vertailee kunniaa eli mainetta heikkoon astiaan,

    Joka koskettaissa särkyy,
    Tuulahduksestakin saastuu,

ja lisää: mitä jalo siis voi muuta tehdä kuin uhkamielisesti heittäytyä
vaaroihin kunniansa takaisin voittaaksensa?[29]

Pyreneitten niemimaa on vanhastaan ollut mitä erilaisimpien
kansallisten vaikutusten alainen. Iberiläisiin alku-aineksiin on
aikojen kuluessa sekaantunut keltiläisiä, roomalaisia, germanilaisia,
arabialaisia aineita. Samanlainen moninaisuus ilmaantuu Espanjalaisten
koko maailmankatsomuksessa, etenkin kuvaustaiteessa ja runoudessa.
Espanjan maalaustaide koetti Belgialaisten tavalla yhdistää
Alankomaalaisten realismin Italialaisten puhdasmuotoiseen kauneuteen,
itse puolestaan siihen lisäten mystisen haaveksivaisuuden.
Mainitut ominaisuudet ovat niin-ikään Espanjan runouden pääpiirteet.
Jo Roomalaisvallan aikana olivat Hispanian latinankieliset
kirjailijat tunnetut pöyhkeäpuheisuudestaan, "grandiloquentia", ja
samanlainen uhkea koreapuheisuus kohtaa meitä uudemmankin Espanjan
kirjallisuudessa. Muinaiskansojen plastillisuuden aisti ja tarkka
säännöllisyys, keskiajan haaveksivainen mielikuvitus ja Itämaan hohtava
värien runsaus ovat yhdessä luoneet tuon ylen sievistyneen,
vertauksista ja kaunopuheisuuden kukkasista loistavan esitystavan, joka
lukijata lumoo Calderon'in runotuotteissa. Espanjalainen näytelmä
muistuttaa antiikkisesta siinä, että olevaiset olot vallitsevine
mielipiteineen ovat tapausten määrääjinä niinkuin sallimus
kreikkalaisessa draamassa;[30] rakkauden, kunnian ja lojaliteetin la'it
semmoisinaan johtavat yksityisen toimintaa, eikä indiviidi ota näitä
toimintansa ohjeita omasta hengestään, vaan noudattaa, milt'ei
vaistomaisesti, säätönäistä ajatustapaa. Yksityishenkilö jääpi syrjälle
yleisten lakien ja olojen tähden. Sentähden indiviidin omituisuutta ei
oteta kuvattavaksi; henkilöt ovat enemmän tyyppejä, yleisten
luonteenlajien edustajia, kuin erityisluonteita. Tällaisessa draamassa
ei ole vapaalla tahdolla paljon sijaa. Sentähden tapaukset -- ihan
päinvastoin kuin Shakespeare'llä -- eivät ole seurauksina
erityishenkilöin omista tunteista ja teoista, vaan salaisten,
yliluonnollisten voimain vaikuttamia; toiminnan tärkeimmät käänteet
tapahtuvat usein ihmeen kautta. Siihen katoo yksityishenkilön
vastuun-alaisuus, ihminen ei voi muuta kuin umpisilmin heittäytyä
noiden yliluonnollisten voimien valtaan ja niiltä odottaa
pelastustansa. Ihme haihduttaa tosi-elämän tyhjäksi unelmaksi, eikä
unelmalla ja tosi-elämällä ole tarkkaa eroitusta, mitä siveelliseen
vastuun-alaisuuteen tulee. Tämä kaikki on perin keskiaikaista,
katolista; sillä ulkonaisten keinojen ja ihmeiden avulla toivoo hurskas
katolilainen pääsevänsä osalliseksi jumalalliseen autuuteen. Miten
kaikki vaikuttimet ovat yliluonnollisten voimain hallussa, näkyy
selvästi esim. Calderon'in syvä-aatteisessa näytelmässä "Mahtava
manaaja". Paholaisen juonien kautta ajattelija Cyprianus joutuu hänen
ansoihinsa; opittuansa pahalta hengeltä loitsutaidon koettaa hän saada
hurskaan Justinan valtahansa; mutta varjellaksensa viattoman neidon
mainetta lähettää Jumala valekuvan Cyprianon luoksi. Silloin hän,
toivossansa pettyneenä, pakoittaa paholaisen ilmoittamaan, kuka
valekuvan on lähettänyt, ja saapi hänen suustaan kuulla jumalallisen
totuuden. Havaittuaan, miten Jumala pitää huolen niistä, jotka häneen
turvautuvat, pyrkii hän vapaaksi Saatanan orjuudesta ja pelastuu
kärsittyänsä martyyrikuoleman.

Tuo haaveksivainen mystisyys antaa Espanjan draamalle jotain
satumaista, jonkunlaisen silmiä häikäisevän taikavalon, joka yhdessä
sulosointuisen kielen ja loisteliaan esitystavan kanssa ei voi olla
mielikuvitukseen mahtavasti vaikuttamatta. Jännittävä voima, kuvausten
väririkkaus ja hehkuvat tunteet enentävät vielä tuota vaikutusta.

Mutta tämän komeuden ja haaveksivan romantisuuden rinnalla käy
espanjalaisessa runoudessa toinenkin suunta: jykeä, koristamaton
realismi. Realismin varsinainen edustaja on Cervantes, niinkuin jo
ylempänä sanottiin. Mutta muuallakin tapaamme sitä Espanjan
kirjallisuudessa: raikas, karkea leikki- tai pilkkapuhe ei ole suinkaan
vastoin Espanjalaisten luonnetta. Sitä osoittavat muun muassa nuo
koomilliset henkilöt, Clarin'it y.m. jotka vakavanlaatuisissa
näytelmissä ovat toimissaan ja puheissaan ikäänkuin päähenkilöin
parodiiana. Selvä järki ja kuiva, jokapäiväinen ymmärrys purkaa
romantisuuden tuulentuvat, ihan kuin Sancho Pansa on pilviä hapuilevan
isäntänsä, La Mancha'n ritarin, alinomainen seuraaja ja vastakohta.
Mainittuun realistiseen suuntaan kuuluvat myös Espanjassa syntyneet
seikkailija-romaanit, jotka saivat paljon mukailijoita muualla
Euroopassa.

Italian, Englannin ja Espanjan jälkeen Ranska peri kirjallisen
hegemonian Euroopassa. Keskiajan lopulla saavutettuansa valtiollisen
yhteyden, olisi se varmaan jo ennenkin kohonnut runollisen tuotantonsa
kukkuloille; sillä vilkkaan henkisen elämän merkkejä huomataan jo
kuudennella-toista vuosisadalla, jolloin Montaigne ja Charron toivat
esiin skeptillisiä mietteitänsä ja Bodin ajatteli yhteiskunnan
uudistamista. Mutta veriset Hugenotti-melskeet eivät suoneet runouden
kukoistumiselle tarpeellista lomaa; vasta Henrik IV:nen kautta
palautettiin rauha ja turvallisuus. Seitsemännellä-toista vuosisadalla
alkoi vihdoin ranskalaisen runouden loisto-aika. Kardinaali Richelieu,
jonka huolenpito ulottui kaikkialle ja joka harrasti järjestystä ja
keskikaikkisuutta niin valtiotoimissa kuin muillakin aloilla, koetti
ranskalaisen akatemian perustamisella saada aikaan yhtämukaisuutta
kielen ja kirjallisuuden viljelemisessä. Siitä alkain on Ranskan
kirjallisuuden etevimpiä tunnusmerkkejä tuo ulkomuodon säännöllisyys ja
ajatuksen suppea selvyys, joka on saattanut sitä suuresti vaikuttamaan
muidenkin kansojen kirjallisuuteen. Mutta ylenmääräinen säännöllisyys
oli haitaksi runouden vapaalle varttumiselle; Ludovik XIV:nnen suosio
muutti sen hovirunoudeksi ja se sidottiin hovi-etiketin jäykkiin
kaavoihin. Muinaisroomalainen kirjallisuus, joka paraasta päästä oli
mukaeltu kreikkalaisten esikuvain jälkeen, julistettiin korkeimmaksi
taideaistin malliksi ja mukaileminen niinmuodoin runoustaiteen
tarkoitusperäksi. Mutta onnellinen sallimus oli siihen aikaan
kasvattanut Ranskassa suuren joukon eteviä miehiä, joissa Ludovik XIV:n
yksinvalta ja hovin hengetön säännöllisyys eivät voineet tukehuttaa
entisten aikain vapaampaa henkeä. Niinkuin Espanjassa Cervantes
ja Lope de Vega käyvät Calderon'in edellä, niin Molière'n tuore ja
kansan-omainen koomillisuus ja Corneille'n voimallinen runollisuus
tulivat ennen Racine'n ulkomuodoltaan täydellisiä, vaan ylen
sievennettyjä, kuninkuutta ylistäviä näytelmiä.

Ranskan kirjallisuuden kehitys oli kaikin puolin ajan muuttuneen hengen
mukainen. Se itsenäisen ajattelemisen ja toimimisen suunta,
joka oli vallinnut kuudennella-toista vuosisadalla, raukesi
seitsemännellä-toista melkein koko Euroopassa, vaihtuen ahdasjärkiseksi
umpi-uskoisuudeksi ja ehdottomaksi kuuliaisuudeksi yksinvaltiasta
kohtaan. Yksinvallalla oli tärkeä tehtävänsä valtio-elämän
muodostumisessa; se masensi nuo mahtavat vasallit, jotka eroittavaisena
muurina tunkeutuivat hallitsijan ja kansan välille, ja yhdisti
kansakuntain hajalliset osat lujaksi kokonaisuudeksi, siten valmistaen
alaa tosi-kansalliselle edistykselle; mutta sen ilmauminen ja
kasvanto on historian kurjimpia lehtiä. Westfahlin rauhan jälkeen,
seitsemännentoista vuosisadan loppu- ja kahdeksannentoista
alkupuolella, ei ole politiikkia määräämässä mikään muu, kuin
ruhtinaitten yksityiset edut, Euroopan tasapainon varjossa. Aikakirjat
eivät tiedä muuta kertoa kuin hovijuonia ja kavaluutta. Maita ja
kansoja valtiaat vaihtavat keskenään kuin kauppatavaraa. Turha
säännöllisyys vallitsee juhlamenoissa ja seura-elämässä sekä
säätyluokkain keskinäisissä suhteissa; peruukit, puuterit ja
pönkkähameet kuvailevat ulkonaisesti aikakauden luonnetta. Sama
itsenäisyyden puute, sama pikku-seikkoihin kiintyminen, sama tyhjiin
muodon asioihin takertuminen ilmaantuu henkisessäkin elämässä,
tieteessä ja uskonnossa. Se on oikea-uskoisuuden kultainen aikakausi,
jolloin jumaluusoppineet kiivaasti riitelevät vähäpätöisimmistäkin
uskonkappaleista, jolloin teologia karsain silmin vartioitsee jokaista
filosofian uutta askelta, jolloin protestanttisissakin maissa
väärä-uskoisia vainotaan ja noitia poltetaan. Ihmekkö siis, jos
semmoisella aikakaudella antiikin malliteokset, jotka olivat
elähyttäneet Italian, Englannin ja Espanjan kirjallisuutta, kehoittaen
niiden runoilijoita omavaraiseen henkiseen työhön, Ranskassa muuttuivat
jäykäksi kaavaksi, kovaksi kahleeksi, johon kuvausvoiman vapaata
toimintaa pyydettiin pinnistää? Eikä runoustaide ajan katsantotavan
mukaan ollutkaan mikään runollisen innostuksen tuote, vaan opittujen
sääntöjen mukaan laadittu esitysmuoto, jolla kirjailija sievällä ja
miellyttävällä tavalla taisi tuoda esiin ajatuksiansa.

Vaikka Boileau ja muut Ranskan runouden lainsäätäjät asettivat
muinaisklassillisen, etupäässä roomalaisen, kirjallisuuden ylimmäiseksi
malliksi, eivät he kuitenkaan oikein älynneet antiikin henkeä eivätkä
niitä sääntöjäkään, joita muinais-ajan runoilijat olivat noudattaneet.
Tunnettu on, kuinka he väärin selittivät Aristoteleen opin draaman
rakennuksesta, vaatien noita kolmea, kuuluisaksi tullutta yhteyttä:
ajan, paikan ja toiminnan. Racine'n kreikkalaisissa sankareissa ja
roomalaisissa sotapäälliköissä piilee Versaillesin liukkaat hoviherrat
Ludovik XIV:n ajoilta. Niin kansallinen omituisuus, vaikka vastoin
tarkoitusta ja julki lausuttuja sääntöjä, näissäkin runotuotteissa
valvoi oikeuttansa. Mutta täysin kansallinen ei tämä runous kuitenkaan
ollut; sillä sen näköpiiri ei ulottunut ulkopuolelle hovin
ahdasrajaista alaa. Selvää on, ett'ei se semmoisena voinut
elähyttävästi vaikuttaa kansan kokonaisuuteen; mutta se loisto, minkä
useat nerokkaat kirjailijat sille antoivat, sen sorea hienous ja tarkka
ulkomuoto, jotka kaikin puolin vastasivat sen-aikuista kauno-aistia,
hankkivat sille suosiota sekä Ranskan ylhäisemmissä säätyluokissa että
muidenkin maiden sivistyneissä.

Ranskan runouden muodostus riippui osittain siitä, että se oli
hovirunoutta, mutta osittain myöskin Ranskalaisten kansallisluonteesta.
Romanilaisilla on ylipäänsä suuressa määrässä muodon aistia, joka antaa
kaikille heidän tuotteillensa miellyttävän somuuden. Sen lisäksi tulee
Ranskalaisissa selvästi huomattava taipumus kaikkeen, mikä on
säännönmukaista; järjestävä äly ja terävä arvostelukyky ovat heidän
luonteessaan paljoa valtavammat, kuin syvä-aatteinen mietiskely tai
harras tunteellisuus. Heidän vilkas mielensä innostuu helposti uusiin
aatteisin ja ryhtyy arvelematta niiden toimeen-panoon; sentähden he
usein ilmaantuvat alkuun-panijoina historian suurissa käännekohdissa.
Mutta aatteet pysyvät enimmiten yleisinä, abstraktisina; niiden
tarkempi muodostus ja erityisoloihin sovittaminen jääpi muiden kansojen
tehtäväksi. Aatteiden abstraktinen ylevyys huomataan runoudessa siinä,
etteivät henkilöin erityiset tunteet ja luonteen-ominaisuudet hallitse
toiminnan menoa ranskalaisessa draamassa, vaan nuo ihan muodollisesti
ymmärretyt kunnian, uskollisuuden ja hyvien avujen käsitteet, aivan
niinkuin Espanjalaisillakin. Siinä suhteessa onkin Espanjan runous
suorastaan vaikuttanut ranskalaiseen kirjallisuuteen. Sama ranskalaisen
hengen ominaisuus näkyy myös luonteiden kuvauksessa. Ranskan n.s.
klassillisissa näytelmissä ei esitetä mitään varsinaisia luonteita,
vaan ainoastaan yleisiä tyyppejä, vieläpä ihan määrättyjä, joiden
ajatus- ja toimintatavan lukija tai katsoja jo edeltäpäin tarkoin
tuntee.

Ranskan kansan yllämainittujen ominaisuuksien ohessa sen sievä
seurustelutaito ja hieno sukkeluus yleensä astuvat näkyviin sen
kirjallisissa tuotteissa. Tietty on, että komedia on niiden varsinainen
ala. Vapaammin kuin tragediankirjoittajat osasi Molière käyttää neronsa
lahjaa, yhdistäen kaikki ranskalaisen kuvausvoiman parhaat puolet,
mutta usein poiketen tekoklassillisuuden ankarista säännöistä. Hän loi
Ranskalaisten luonne- eli karakteerikomedian, joka ei kuitenkaan ollut
luonteinen samassa merkityksessä kuin Shakespeare'n näytelmät. Molière
ottaa komedian keskustaksi henkilön, joka edustaa jotain erityistä
ihmisluonnon puolta, esim. saiturin, ulkokullatun, ihmisvihaajan
j.n.e.; sitten hän saattaa häntä erilaisiin olosuhteisin,
näyttääksensä, miten tuo kuvattava ominaisuus ilmantuu kussakin eri
tilassa, ja muodostaa näytelmän muut henkilöt saman tarkoituksen
mukaan. Pääluonnetta valaistaan siis ainoastaan yhdeltä puolelta; me
opimme tuntemaan saiturin tai ulkokullatun, vaan emme tutustu
kokonaiseen ihmisluonteesen, sillä henkilön muut ominaisuudet jäävät
meiltä hämärään. Molière'nkin henkilöt, vaikka mestarin kädellä
piirretyt, ovat enemmän tyyppejä kuin varsinaisia luonteita. Mutta
samalla kuin hän mallikkaasti kuvailee yleis-inhimillisiä heikkouksia,
on hän peri-ranskalainen kiireestä kantapäähän ja juuri sen kautta nuo
yleiset tyypit saavat elävän värityksen. Se mainio koomillinen voima,
mikä uhkuu hänen näytelmissään, pysyttää ne iäksi päiväksi
maailmankirjallisuuden etevimpien teosten joukossa.

Ranskan kieli pääsi Ludovik XIV:n ajoista asti Euroopan hovien ja
mahtavien yleiseksi puhekieleksi, Ranskan muodit ja käytöstavat
hallitsivat seura-elämää ja kirjallisuuskin kaikkialla taipui sen
herruuden alle. Silloin Ranskan taideaisti ohjeineen kaavoineen
tunnustettiin yksinvaltiaaksi runoudenkin alalla. Vaikka se,
epäkansallisena ja kuvausvoiman vapautta masentavana suuntana, ei
voinut tosi-runoutta kypsyttää, on kuitenkin myönnettävä, että sillä on
ollut tärkeä kasvattajan virka kansojen esteetisessä kehityksessä. Sen
merkitys on siinä, että se Euroopan kirjallisuuteen istutti antiikilta
perityn säännöllisyyden ja muodollisen kauneuden aistin, vaikka tosin
yksipuolisesti käsitettyinä; myöhempi aika on sitten muinais-ajan
alkuperäisistä teoksista osannut tuoda ilmi sen ihanteet eheinä,
väärentämättöminä.

Vaan joutuipa kahdeksastoista vuosisata, joka ihmiskunnan
näköpiiriin toi vallan uusia aatteita. Ihmisen luonnolliset oikeudet,
yksityis-ihmisen vapaus, historiallisiin ja kansallisiin oloihin
katsomatta, ne olivat ajan tunnussanat. Ranska oli tämän liikkeen
varsinainen kotomaa. Vaan eipä se Ranskassa eikä muualla, missä se
yksin-omaisesti pääsi vallitsemaan, kyennyt luomaan mitään uutta,
mahtavampaa runoutta; sen yht'aikaa kumouksellinen ja kosmopoliitinen
henki ei sitä myöntänyt. Mutta samaan aikaan ensimmäiset itsetajuisen
kansallistunnon enteet rupesivat ilmaantumaan. Kansojen itsenäisyyden
tunne nousi ranskalaista taideaistia vastustamaan ja loi päältänsä
vieraan ikeen, ensin Englannissa, sitten Saksassa ja muissa Euroopan
maissa. Uudet, muualla syntyneet ihanteet vaikuttivat sitten
puolestaan Ranskan kirjallisuuteen; sielläkin kukistui "klassicismi",
tekoklassillisuus, ja uusi romantinen runoilu astui sen sijaan. Silloin
tapahtui se omituinen seikka, että sama suunta, joka Saksassa
"romantisena kouluna" oli liittynyt perin kansallisiin harrastuksiin,
Ranskassa päinvastoin viittasi ulkomaahan, ottaen esikuvansa ja
aineensa muilta mailta ja koettaen todenmukaisesti kuvailla niiden
kansallisia ja paikallisia omituisuuksia. Ettei ranskalaisen luonteen
itsenäisyys kuitenkaan siihen sortunut, ei tarvinne mainita. Sen
jälkeen on Ranskan runollinen kirjallisuus ollut monien vaiheitten
alainen, aina tarkasti mukauntuen muuttuvan ajan käsitystapaan ja
vallitseviin mielipiteisin. Klassillisuuden verho on jo aikaa sitten
heitetty; päinvastoin on Ranskan kirjallisuus milloin lennähtänyt
romantisuuden sakeimpiin utupilvihin, milloin laskeutunut
jokapäiväisyyden syvimpään lietteesen; hurja, kauneutta hylkäävä
mielikuvitus on tuottanut sellaisia teoksia, kuin Victor Hugo'n
"Nauraja-ihmisen" (L'homme qui rit), ja uuden-aikuinen "naturalismi" on
mennyt luonnonmukaisuuden äärimmäisille rajoille asti, vieläpä
kappaleen ulkopuolelle tosi-taiteellisuuden piiriä. Että Ranskalaisten
hilpeä, epävakainen mieli sen ohessa helposti vie pintapuolisuuteen,
jopa irstaasen kevytmielisyyteenkin kirjallisuuden alalla, on tunnettu
asia. Mutta oli, miten oli, Ranskalaisten hieno muodon-aisti ja sorea
esitystapa sekä heidän henkensä terävyys ja älykäs kuvaustaitonsa
ilmaantuvat monessa tämän vuosisadan teoksessa ja takaavat Ranskan
kirjallisuudelle sen vaikutusta Euroopan henkiseen elämään. Nämä
Ranskalaisten hyvät puolet tulevat erittäinkin ilmi suorasanaisessa
kirjallisuudessa; heidän kielensäkin soveltuu paremmin proosallisen
esitystavan tasaiseen poljentoon kuin runomittaiseen muotoon. Sentähden
Ranskan kirjallisuuden etevyys onkin pääasiallisesti nähtävänä sen
mainioin historioitsijain, romaanintekijäin ja muiden suorasanaisten
kirjoittajain teoksissa, joiden luonteva esitystapa ja loistava tyyli
aina on malliksi kelpaava.



KYMMENES LUKU.

Saksan runous ja nykyaika.


Nykyajan suurista sivistyskansoista Saksalaiset viimeiseksi perustivat
omantakeisen kirjallisuuden, syystä että heidän oli vaikea tointua
kolmekymmenvuotisen sodan kovista iskuista. Saksan kirjallinen
edistyminen oli Bodmer'ista ja Klopstock'ista aikain yhä jatkaantuvaa
vapautumista ranskalaisen taideaistin herruudesta, kunnes Lessing
viimein perusti peri-saksalaisen draaman; Goethe'n ja Schiller'in
runous oli vihdoin tämän vapautustyön täysin kypsynyt hedelmä.
Ranskalaisten tekoklassillista suuntaa vastaan asetettiin ensiksi
Englantilaisten esimerkki, jotka olivat osanneet suojella kirjallista
itsenäisyyttänsä; erittäinkin Milton'ia silloin ihaeltiin.
Sitten Lessing ja Herder viittasivat Shakespeare'n mahtavaan
neroon, kehoittaen Saksan runoilijoita hänen jälkiänsä astumaan.
Uudistustoimeen ryhdyttiin palavalla innolla, joka sai sytykettä ajan
kuohuvasta, muutoksia haluavasta hengestä. Saksan nuoriso tahtoi
kiihtyneenä poistaa kaikki vanhat mädäntyneet olot, vaan etenkin
runouden alalla purkaa entiset säännöt, jotka estivät kuvausvoiman
vapaata lentoa. Tämä n.s. "Sturm- und Drang-periode" ("myrskyn ja
riennon aikakausi") liiallisuuksineen oli väli-asteena yleensä
terveellinen, vaikka se ei voinut tuottaa sopusointuisia taideteoksia.
Heikommat ky'yt siihen hukkuivat; mutta Goethe't ja Schiller'it loivat
silloinkin iki-muistettavia teoksia, sellaisia kuin edellisen "Goetz
von Berlichingen," ja jättivät sitten taaksensa tämän kehitys-asteen
itsenäisempinä ja uusiin toimiin vahvistuneina. Mutta ennenkuin
tarkastamme heidän uusia ihanteitansa, luokaamme vielä silmäys tuohon
tärkeään ajanvaiheesen.

"Myrskyn ja riennon aikakaudessa" oli kaksi puolta: kiivas kumoushalu
ja ankara viha vallitsevia epäkohtia vastaan, sekä haikeatuntoinen
vaipuminen itsekohtaisten tunteiden maailmaan. Kirjallisuudessa
edellinen puhkesi ilmi Schiller'in nuoruuden draamoihin ("Rosvot",
"Kavaluus ja rakkaus", "Fiesco"); jälkimäinen sekä sisällyksenä että
muodostavana voimana hallitsee Goethe'n romaania "Nuoren Wertherin
kärsimiset". Sen-aikuiset uudistuksen intoilijat, kun eivät saaneet
kiihkeätä vapauden-haluansa tyydytetyksi, joutuivat epätoivoon,
kääntyivät pois todellisista oloista ja vetäytyivät omaan itseensä,
viettäen haaveellista tunteiden elämää. Siitäpä tuo sairaallinen
hempeätuntoisuus, jota Goethe kuvailee äsken mainitussa teoksessa.
Vieno tunteellisuus oli muutoinkin aikakauden tunnusmerkkejä. Se oli
luonnollisena vastakohtana saanut alkunsa edellisen vuosisadan
jäykästä säännöllisyydestä ja oli likeisessä yhteydessä ajan
subjektiivisen luonteen kanssa. Saksan pietismi oli kirkon alalla
rikkonut oikea-uskoisuuden vallan, ja Rousseau oli Ranskassa julistanut
sodan kaikkea kultuurin tuottamaa teeskentelyä ja luonnottomuutta
vastaan; Richardsonin hempeätuntoiset romaanit, Ossian'in
haikeamieliset runoelmat ja muut samankaltaiset teokset lumosivat
lukevaa yleisöä. Ruvettiinpa silloin harrastamaan kaikkea, mikä oli
luonnollista: luonnon kauneutta, luonnollisia tunteita, vapautta,
yksinkertaisuutta, ja entisen turhanpäiväisen, proosallisen
säännöllisyyden sijaan astui sen jyrkin vastakohta, utuinen
haaveksivaisuus. Herättyänsä luonnollisuuden tuntoon, eivät sen ajan
ihmiset voineet järkiään perehtyä raikkaasen olevaisuuteen, vaan
hapuilivat, ikäänkuin unen hourauksissa, sumeita mielikuvaelmiansa.

Mutta sumu haihtuu, "myrsky ja riento" tyyntyy, ja pilvistä välkähtää
täysitajuisen taiteen aurinko. Saksan suurimmat runoilijat, Goethe ja
Schiller, näkevät ihanteensa toteutuneina muinaisessa Kreikassa, ja
helleeniläistä esitys- ja katsantotapaa pyydetään sulauttaa yhteen
uuden-aikuisen maailmankatsomuksen kanssa, mutta vapaammalla tavalla,
kuin millä Ranskalaiset mukailivat antiikkia. Nyt sen henkeä
ymmärrettiinkin paljoa paremmin; Winckelmann oli riisunut verhon
kreikkalaiselta taide-ihanteelta, Lessing ja moni muu olivat jatkaneet
hänen työtänsä. Iphigenie'ssä on Goethe ihmeellisellä tavalla osannut
mitä jaloimpaan uuden-aikuiseen käsitystapaan yhdistää Helleenien
tyynen ja kirkkaan taiteellisuuden. Sekä ajan yleinen kosmopoliitinen
luonne että Saksan valtiollinen tila, joka ei sallinut mitään
osanottoa kansan yhteisiin asioihin, saattivat ennen kaikkia etsimään
yleis-inhimillistä kauneutta, kaunista indiviidisyyttä, ja muinaisessa
Kreikassa tuo kauniin ihmisyyden ideaali tavattiinkin täydellisimpänä.
Mutta sen ohessa on Saksan molemmissa pää-runoilijoissa vahva
uudenaikuinen suunta, ja etenkin draamassa he koettavat yhdistää
antiikin ja Shakespeare'n kuvauslaadun. Goethe'n lyyrillinen luonne
vie häntä tarkoin kuvailemaan indiviidien sielu-elämää; mutta
yhteiskunnalliset ja valtiolliset ihanteet täyttävät Schiller'in
hehkuvalla innolla. Aineitten objektiivisen suorituksen tähden on
Goethe antiikkia lähempänä; Schiller'in vapauden-innostus ja
siveelliset ideaalit tekevät hänestä ihan uuden-aikuisen runoilijan.
Molemmat ovat aikansa sivistyksen kukkuloilla ja kokoavat henkeensä sen
moninaiset pyrinnöt.

Erehtyypä kuitenkin, jos luulee, ett'ei Goethe'n ja Schiller'in
yleis-ihmisyyden pohjalla kasvaneessa ihanteessa ole mitään kansallista
ainetta. Olihan koko Saksan runous saanut alkunsa kansallisesta
liikkeestä, ja Goethe'n ja Schiller'in runous oli sen johdosta
syntyneen sivistyksen ja ajatustavan selvin kuvastin, mutta samalla
tärkeimpiä vaikuttimia seuraavain aikojen henkisen elämän
muodostamiseksi. Vaikka Schiller'in kaunotieteellinen teoriia ei tiedä
mitään kansallisuudesta, on hänen oma idealisminsa ja taipumuksensa
filosofiseen miettimiseen ihan saksalaista. Samoin Goethekin
epäilemättä on kansallinen runoilija; erittäinkin hänen lyriikassaan
kaikuu Saksan kansanrunouden vieno syvätuntoisuus, "Hermann ja
Dorothea'ssa" hän on antanut viehättävän ja todenmukaisen kuvan
oman kansansa elämästä, ja "Faust", tuo ajatusrunouden mahtava,
syvä-aatteinen tuote, jonka aine on otettu vanhasta saksalaisesta
tarinasta, sehän etupäässä kuvailee tuota ihmishengen rohkeata lentoa
mietteiden maailmassa, joka on ollut saksalaisen hengen päätehtäviä
ihmiskunnan historiassa.

Saksan kirjallisuuden kehityksessä havaitaan se merkillinen kohta, että
ajattelu, teoriia, melkein joka askeleella on ollut runouden
saattajana, milloin edeltäpäin rientäin sen tietä tasoittamassa,
milloin uskollisena seurakumppanina sen tarkoituksia selvittäen.
Schweiziläisten kirjallinen kiista Gottsched'iä vastaan oli kansallisen
runouden alku; Lessing, tuo monipuolinen ajattelija, joka johdatti
saksalaisen draaman oikealle tielle ja osoitti runoudelle uuden
suunnan, on pääasiallisesti nerokkaana arvostelijana ja tiedemiehenä
tehtävänsä toimittanut, vaikka hänen runollinenkin merkityksensä oli
suuri -- suurempi, kuin mitä hän itse tahtoi myöntää; Schiller,
runoilija-filosofi, antautui pitkän ajan kestäessä melkein
yksin-omaisesti tieteellisiin tutkimuksiin ja on esteetisellä alalla
itsenäisesti kehittänyt Kantin ajatussuunnan. Goethekin on saavuttanut
maineen tiedemiehenä, vaikka hänen tutkimuksensa eivät olleet
yhteydessä hänen runoilija-toimensa kanssa, jonka tähden tämä ilmaantuu
alkuperäisempänä, teoriian johdannosta vapaampana. Mutta hänen
runoteoksensa eivät suinkaan ole vähemmän aaterikkaita, kuin
edellä-mainittujen: sisältäähän Faust koko aikakauden syvimmät
mietteet. Sanalla sanoen, aatteisuus on huomattavimpia puolia
Saksalaisten luonteessa, ja se tuleekin ilmi heidän etevimpäin
runoilijainsa tuotteissa, ne ovat sisällykseltään syvämietteisiä
ja täynnä mieleviä ajatelmia. Niinkuin Kreikkalaiset ovat
taiteilijakansaa, jonka uskonto ja tiede samalla on runoutta, niin
Saksalaisia sopii sanoa ajattelija-kansaksi, jonka runouden pohjana on
filosofisen mietiskelyn välittämä maailmankatsomus. Ja tarvitseeko
mainita, mitkä voitot Saksan kansa on saavuttanut tieteen, varsinkin
filosofian, alalla Leibnitz'istä alkaen Hegeliin ja muihin viime
aikojen ajattelijoihin asti, ja kuinka Saksan kirjallisuus tällä
vuosisadalla on kohonnut puhtaasti henkisten tieteiden etevimmäksi
kannattajaksi?

Yhteydessä Saksalaisten sisäänpäin kääntyneen, ajatteluun taipuvan
luonteen kanssa on se herttainen syvätunteisuus, joka vallitsee heidän
runoudessaan. Saksalaisilla on erityinen sana tätä käsitettä varten,
"Gemüth", jota on yhtä mahdoton kääntää millenkään muulle kielelle,
kuin ranskalainen sana "esprit", joka osoittaa Ranskalaisten keveätä ja
sievää älykkäisyyttä. Niinkuin nämä käsitteet, niin ovat mainitut
kansatkin melkein suorat vastakohdat toisilleen. Ranskan kirjallisuuden
etevimmät puolet ovat sen vilkas ja luonteva helppotajuisuus, sen
säännöllinen ulkomuoto ja järkevä selvyys; mutta se saattaa usein kyllä
käydä pintapuoliseksi ja olla tunteen lämpimyyttä vailla. Saksan
runoutta sitä vastoin ei vaivaa milloinkaan liiallinen keveys; sen
sijaan se helposti voi vaipua epämääräisen syvämielisyyden tai
tunteellisuuden utuiseen hämärään, niinkuin ajoittain on tapahtunutkin;
mutta sen paraat avut ovat aina olleet jalo aatteellisuus ja harras,
sydäntä tenhoava hellätuntoisuus.

Kenties seurauksena Saksalaisten spekulatiivisesta luonteesta on heidän
taipumuksensa käsittämään eri kansojen ja aikojen ajatustavat ja
sulauttamaan niitä omaan katsantotapaansa. Tämä on tietysti yhteydessä
sen kansallisen heikkouden kanssa, joka viimeisiin aikoihin saakka esti
Saksan valtiollista yhteyttä; mutta kumminkin on siitä se suuri etu,
että heidän kirjallisuutensa enemmän kuin minkään muun kansan yhdistää
ne säteet, jotka, eri tahoilta lähtien, valaisevat ihmiskunnan nykyistä
elämää.

Saksan kansan koko henkinen suunta liittää sen likeisesti Shakespeare'n
maailmankatsomukseen. Kuitenkin nähdään suuren englantilaisen
draamantekijän ja Saksan etevimpäin runoilijain välillä muutamissa
kohdin erilaisuuttakin, johon on syynä osittain kansakuntain, osittain
aikojen eri luonteet. Minä jo Shakespeare'stä puhuessa huomautin, miten
hänen vuosisatansa oli suuren personallisuuden aikakausi ja sen
voimalliset henkilöt ovat antaneet hänelle aihetta mahtavain luonteiden
kuvailemiseen. Perin draamallisella tavalla kaikki heidän tahtonsa
voima purkautuu teholliseen toimintaan; teot ja kohtalot saavat
selityksensä ainoastaan heidän oman luonteensa syvyydestä. Saksalaiset
sitä vastoin ottavat personallisuuden ohessa enemmän lukuun olevaiset
olot ja historialliset aatteet, jotka vaikuttavat yksityisen kohtaloon;
harvemmin esitetään henkilöitä, jotka muodostavat maailmaa oman
tahtonsa voimalla ja joiden perikatoon ainoastaan heidän omat tekonsa
ovat syynä. Usein olojen paino heidät maahan masentaa ja he kaatuvat
jaloina, milt'ei viattomina, uhreina aikansa epäkohtien alttarille:
niinpä erittäin Goethellä, esim. Götz ja Egmont. Siinä tietysti
näkyy kahdeksannen-toista vuosisadan individualistinen suunta.
Erityishenkilöön pannaan suuren suuri arvo: mutta indiviidin ajatellaan
etupäässä olevan ristiriidassa olevaisten olojen kanssa, jonka tähden
hän ei voi niitä johtaa, vaan päinvastoin sortuu niiden ylivoiman alle.
Toisinaan olojen pakko vie päähenkilön rikokseen, melkein vastoin hänen
omaa tahtoansa, niinkuin Wallenstein'in, tai hänen syyllisyytensä on
menneen ajan tuoma ja näytelmä osoittaa vaan sen välttämättömiä
seurauksia, hänen siveellistä puhdistustaan, kuten Schiller'in Maria
Stuart. Mutta toiselta puolen historialliset aatteet ja niiden
vaikutukset esiintyvät kaikessa kirkkaudessaan; toimivat henkilöt ovat
aatteiden itsetajuiset kannattajat ja koko runsaudessaan käsitetään
se elinvoima, mikä sykkii kansojen sydämmessä. Goethe'n Götz v.
Berlichingen on ensimmäinen draama, joka elävästi kuvailee jonkun
menneen aikakauden luonnetta, ja etenkin Schiller on mestari
esittelemään niitä vastariitoja, jotka syntyvät suurien historiallisten
aatteiden yhteen-törmäyksestä, Wallenstein -- tietysti Max'in ja
Theklan episoodi pois-luettuna -- on mahtava kuvaus kolmikymmenvuotisen
sodan hurjasta aikakaudesta ja asettaa silmiemme eteen ne voimat, jotka
liikkuvat valtiollisessa elämässä; mutta Wilhelm Tell'issä on
runoilija, rohkeasti kyllä, draaman päähenkilöksi ottanut kokonaisen
kansan, joka taistelee vapautensa puolesta. Se aatteiden ylevyys, johon
Saksan runous oli kohonnut, oli samalla sen heikoin puoli; suurempi
lukijakunta ei voinut täysin tajuta sen viisaustieteellistä syvyyttä ja
korkealle kehinnyttä muotoa, jotka vaativat ylhäistä sivistyskantaa.
Elämä ja runous olivat toisilleen vieraat; ihan luonnollisesti siis
syntyi halu niitä toisiinsa lähestyttää. Sen ohessa oli vielä paljon
jäljellä tuota valistus-aikakauden löyhää ymmärtäväisyyttä ja innotonta
proosaa, mikä oli säilynyt tunteellisuuden rinnalla. Nämä olot
synnyttivät ankaran vastavirran, joka sai _romantisuuden_ nimen.
Mentiinpä edellisen kehityksen jyrkimpään vastakohtaan. Lessing'in,
Goethe'n ja Schiller'in tarkkamuotoisen ja selvä-aatteisen runouden
sijaan tulivat romantikkojen hämärät, usvankaltaiset mielikuvaelmat ja
haaveksimiset. Heidän alkuperäinen tarkoituksensa oli kyllä tunteen ja
mielikuvituksen avulla saada sovinto aikaan todellisuuden ja
runollisten ihanteiden välillä, jotta jälkimäiset muodostaisivat
tosioloja ja runous ottaisi näitä kirkastaaksensa. Mutta todellisuus
oli mitä surkeinta laatua eikä voinut kuvausvoimaa elähyttää.
Isänmaallista intoa ja kansallista yhteis-elämää ei ollut Saksassa
rahtuakaan; pirstottuna, hajallisena se oli muukalaisen mielivallalle
alttiina. Sentähden nuoret runoilijat, kyllästyneinä oman aikansa
viheliäisyyteen, vetäysivät pois mielikuvituksen utumaille rakentamaan
pilvilinnojansa, joista taisivat hallita fantasiansa tuottamaa
valtakuntaa. Korkeimmaksi runouden la'iksi julistettiin vihdoin
"romantinen ironiia", s.o. runoilijan oikeus esittää kuvaelmansa
satunnaisen oikun, paljaan mielivallan tuotteina, eikä tosi-aatteiden
iki-ilmaisijoina. Taideteoksen takaa saattoi näyttäytyä tekijän omat
naurahtelevat kasvot, jotka ilmoittivat, että kaikki tyyni oli vaan
runoilijan mielikuvituksesta noussut kimalteleva saippuarakko. Samaten
päättyi myös runollisuuden takaisin saattaminen olevaisuuteen, jota
romantikot alkuansa olivat haaveksineet. He sovittivat "romantisen
ironiiansa" tosi-elämäänkin ja haihduttivat sen, niinkuin runoudenkin,
tyhjäksi mielikuvituksen leikiksi.

Sopusoinnun tosiolojen ja runouden välillä romantikot
luulivat havaitsevansa keskiajan urheassa ritarielämässä ja
komeassa kirkollisuudessa, sen ihme-uskossa ja haaveksivaisessa
tunteellisuudessa. Tämä saattoi heitä oman kansansa entisiä oloja
tarkastamaan ja yleensä muinais-aikaa tutkimaan, josta tieteelle on
ollut arvaamaton hyöty. Romantisuuden pysyväisimpiä hedelmiä
on se elähyttävä vaikutus, minkä se on tehnyt sivistys- ja
kirjallisuushistorian, muinaistieteen ja vertailevan kielentutkimuksen
kehittymiseen sekä välillisesti kansallistunnon ja kansallisuus-aatteen
vahvistumiseen melkein kaikissa Euroopan maissa. Yleensä
ihmiset romantisuuden kautta saatettiin panemaan arvoa noihin
historianperäisiin oloihin, jotka muodostavat yhteis-elämän
luonnonomaisen pohjan, niinkuin yleensä siihen puoleen ihmiselämästä,
joka on välittömien tunteiden ja mielikuvain vallassa; ja siinä
suhteessa romantikkoin harrastukset tosiaan olivat oikeutetut ja
ihmiskunnalle hyväksi. Mutta heidän kantansa oli yksipuolinen. Moni
heistä ihaili keskiaikaa siihen määrään, että toivoi sen laitosten
palauttamista sekä valtion että kirkon alalle, ja heidän hämärä
mystillisyytensä oli taantumista siitä itsetajuisuudesta, joka vallitsi
Goethe'n ja Schiller'in humanistisessa runoudessa. Mutta olipa
romantisuudella kuitenkin, niinkuin olemme nähneet, suuret ansionsakin.
Ja sanottakoon romantisuudesta mitä tahansa, jotain viehättävää suloa
on kumminkin tuossa unenkaltaisessa haaveksimisessa, joka luotansa
poistaa todellisuuden raskaan taakan. Romantikot eivät hakeneet
ideaalejansa ainoastaan keskiajasta, vaan menivät muuallenkin
runollisuuden kadonnutta helmeä etsimään; itämaan kansojen kimaltelevat
satulähteet, pohjoismaiden jylhät tarinat, Shakespeare'n miettehikäs
henki ja romanilaisten kansojen viehättävä sulous vireyttivät heidän
kuvausvoimaansa, ja he osoittivat suurta muodollista taitoa näiden
kaikkien mukailemisessa. Mutta romantikkojen oma runollinen
tuotantovoima hajosi tähän moninaisuuteen; heidän ihanteensa piirteet
kävivät epävakaisiksi, ja vaikka moni erityisteos todistaa tekijänsä
runouslahjan, he eivät voineet raivata kirjallisuuden edistymiselle
uutta, itsenäistä uraa; ainoastaan satu pysyi heidän yksin-omaisena
alueenansa, jota ei kukaan ole uskaltanut heiltä kieltää. Mutta sen he
kuitenkin olivat aikaan saaneet, että runous tästälähin rohkeammin otti
aineitansa ihmistunteiden, mielikuvitusten ja tosiolojen mitä
erinkaltaisimmilta aloilta.

Ne olot, jotka olivat synnyttäneet Saksan romantisuuden, olivat
yhteiset melkein koko Euroopalle. Sentähden se herättikin kaikua eri
kansakunnissa, Englannissa, Tanskassa, Ruotsissa ynnä muualla, vieläpä
Ranskassakin, niinkuin jo mainittiin. Alkuperäinen romantisuus muuntui
monella tavalla eri ajanvaiheiden ja paikallis-olojen vaikutuksesta.
Kun taantumis-politiikki oli tehnyt lopun kansojen viimeisistä
vapauden-toiveista ja ihmiskunta, ponnistuksistaan uupuneena,
heittäytyi epäilyksen ja epätoivon valtaan, silloin nämä tunteet
tulivat kuuluviin Byron'in synkkämielisissä säkeissä ja Heine'n
ivallisissa mielenpurkauksissa, joissa romantinen katsomustapa kääntyi
omaa itseänsä vastaan.

Olen koettanut esittää niiden ihanteiden pääpiirteet, jotka
tärkeimmissä kansoissa eri aikoina ovat runoutta hallinneet. Jollen jo
ole liiaksi väsyttänyt lukijaa, pyytäisin häntä vielä kääntämään
huomionsa muutamiin kohtiin, jotka erittäin koskevat runouden
kehkiämistä viime aikoina. Romantisuuden utuinen haaveksivaisuus tuotti
päinvastaisen, realistisen suunnan, joka ei tahtonut tietää mitään sen
rakentamasta mielikuvituksen maailmasta. Kun uusi realismi raikkaalla
luonnonmukaisuudella otti kuvataksensa todellista elämää, etsien
runollisuuden kultamuruja jokapäiväisimmistäkin oloista, silloin
oli se ilahuttava, mieltä virkistävä ilmiö entisen liioittelemisen
perästä; mutta ennen pitkää se joutui monta vertaa pahempaan vikaan.
Tunnettu on, miten runous nykyaikana tyytyy elämän kurjuuden
valokuvan-tapaiseen esittämiseen, jopa mielellään valitsee mitä
rumimpia ja ilkeimpiä aineita. Yhtyypä siihen useimmiten vielä
pessimistinen maailmankatsomus, joka julistaa elämän pahimmat puolet
sen varsinaiseksi ytimeksi. Tämän harhasuunnan voitollepääsö on
arveluttava merkki taide-aistin ja runollisen tunteen huonontumisesta
nykyaikana.

Näyttääpä muutoinkin siltä, kuin kuvausvoima heikontumistaan
heikontuisi; se ilmaantuu muun muassa siinäkin, että meidän-aikainen
lukijakunta panee melkein yksin-omaisesti arvoa semmoisiin runoteoksen
ansioihin, jotka enemmän virittävät ymmärryksen tointa kuin
fantasian vapaata kuvailua. Kysytään kyllä, onko runoilija osannut
todenmukaisesti esitellä luonteita ja tekojen vaikuttimia, niin että
jokaisen erityistunteen pienimmätkin vivahdukset selviävät, ovatko
kaikki tapaukset mahdollisia (jolloin usein käytetään mitä
proosallisinta mittakaavaa), onko historiallinen tai paikallinen
väritys kaikin puolin säntillinen; mutta ani harva huolii siitä,
ilahuttaako runoelma hänen mieltänsä ihanilla, tosi-runollisilla
kuvilla, tyydyttääkö se todellakin hänen aatteellista katsantotapaansa,
niin että hän sitä lukiessaan huomaa olevansa ylevämmässä kauneuden
maailmassa ja sen luettuaan tuntee luoneensa silmäyksen sopusoinnun
ikuiseen valtakuntaan.

Sopisi ajatella, että nykyajan aatokset -- positivismi ja determinismi,
socialismi ja nuo epämääräiset vapauden pyrinnöt y.m. -- ovat aineksia
jonkun vastaisen maailmankatsomuksen rakentamiseksi; mutta mahdoton on
vielä sanoa, mikä osa niistä on säilyvä uutena totuuden lisäyksenä,
mikä tarpeettomana vaahtona hyljättäväksi joutuva. Varmaa on ainakin,
ett'ei niiden nojalla voi syntyä uusi runouden muoto uuden
katsantotavan ilmoittajaksi, ennenkuin tuo maailmankatsomus,
aatteelliseksi vakaantuen, on luonut itsellensä ihanteita, jotka
saattavat runoutta kannattaa. Tätä nykyä ei voi todellista runoutta
rakentaa vastaisten aatteiden häilyvälle pohjalle: sen ainoa
mahdollinen perustus on vielä kauan oleva tuo vanha maailmankatsomus,
-- se, joka kirkkaana loistaa uudemman ajan suurimpain henkien
tuotteista.

Yksi puoli on kuitenkin meidän ajan runoudessa ilahuttavampaa laatua
kuin yllämainitut epäkohdat ja onkin siihen tuottanut varsinaisen
uudistuksen. Tämä puoli on sen tosi-kansallinen ja kansanvaltainen
luonne. Kun sanon "kansanvaltainen", en tarkoita niitä valtiollisia tai
yhteiskunnallisia mielipiteitä, joita runoilija kenties itse lausuu
taikka panee henkilöittensä suuhun, vaan sitä asian laitaa, että runous
vetää piiriinsä uusia ihmis-elämän aloja, kiinnittäen huomionsa
sellaisiinkin henkilöihin, joita ennen katsottiin liian ala-arvoisiksi
astumaan runottarien pyhään temppeliin. Totta on kyllä, että jo Homeros
erityisellä hellyydellä kuvailee "jumalallista sikopaimenta" Eumaioa ja
että kreikkalaiset idyllirunoilijat esittelevät maaväestön elämää; onpa
sen ohessa yhteistä kansaa kaikkina aikoina pidetty mahdollisena
edustamaan alhaisempaa koomillisuutta; mutta vasta uudemman-aikuinen
runous on rohjennut juhlallisemmallakin alalla valita pääsankareitansa
kansan syvistä riveistä, tehden halpasäätyiset miehet ja naiset
toiminnan kannattajiksi. Yksin Shakespeare'kin, ihmis-elämän
monipuolinen kuvailija, kohtelee vielä rahvasta jonkunlaisella
aristokraatisella tylyydellä, joka toisinaan (esim. Coriolanossa)
suorastaan loukkaa meidän-aikuista tunnetta. Varsinainen muutos
tapahtui vasta, kun Rousseau rupesi "luonnon-evankeliumiansa"
saarnaamaan: silloin ihmisten mielet kääntyivät luonnon ihanuutta ja
samalla myös maakansan yksinkertaisia tapoja ihailemaan. Silmät
aukenivat kansanrunouden kauneutta näkemään, ja yhä demokraatisemmaksi
laventui taiderunouden piiri. Englannin romaaninkirjoittajain teoksissa
oli keskisääty siihen astunut, Saksan kirjallisuudessa oli Voss'in
Luise antanut kuvan maapappilan runollisuudesta, ja myöskin varsinaisen
maaväestön elämää oli ruvettu todenperäisesti esittelemään, kun vihdoin
Goethe Hermann ja Dorothea'ssa kohotti tavallisten olojen kuvauksen
sankarirunoelman vertaiseksi. Viimein Schiller, niinkuin jo ylempänä
sanottiin, Wilhelm Tell'issä asetti taistelevan kansakunnan näytelmän
päähenkilöksi. Sama runoilija oli jo ennen Wallenstein'issä, toimivina
henkilöinä tuonut näyttämölle suurten joukkojen edustajat ja Orleans'in
Neitsyessä pannut kokonaisen kansan uudestaan heränneen kansallistunnon
päähenkilön toimintaa kannattamaan. Sopisipa vielä mainita monta
rengasta tässä sarjassa, niin esim. Saksan kirjallisuudesta tuota
mainiota episoodia Immermann'in "Münchhausen'issa", joka kuvailee
"Hofschulze'a", tuota äveriästä Westfahlin talollista ja hänen
perhettänsä. Ranskassakin kirjallisuus kehittyi samaan suuntaan:
yhteiskunnalliset parannuspuuhat saattivat esim. Georges Sandin
kuvailemaan työväen tilaa. Vihdoin Berthold Auerbach kyläjutuillansa
perusti uuden kaunokirjallisuuden lajin, tuoden näkyviin Schwarzwald'in
talonpoikien sekä ulkonaista että sisällistä elämää. Auerbach'in
kertoelmista polveutuvat kaikki samanlaatuiset, rahvaan oloja.
kuvailevat novellit. Mutta luokaamme silmät omaan maaliamme. Jo aikaa
ennen Auerbach'ia syntyi meidän maassamme Runeberg'in iki-muistettava
kertomaruno "Hirvenhiihtäjät", joka kerrassaan on valloittanut
epopean-tapaiselle runoudelle uuden alueen; se onkin tietääkseni ainoa
runoteos, joka oikean eepoksen muotoon on sovittanut varsinaisen
maakansan elämän. Samaan suuntaan on Runeberg mennyt monessa muussakin
runoelmassa. Eikä liene myöskään toista romaania, joka, ammentaen
aineitansa talonpoikais-elämästä, yhdistäisi sen eri puolet yhtä
laajaksi, puolittain koomilliseksi, puolittain vakavanlaatuiseksi
kuvaelmaksi, kuin Kiven "Seitsemän veljestä".

Mainittu runouden kansanvaltaisuus liittyy tietysti likeisesti sen
itsetajuisesti kansalliseen luonteesen. Nämä molemmat ominaisuudet
ovatkin olleet mitä tehollisimmat nykyajan kirjallisuudessa ja ovat
osoittaneet voimaansa etenkin niissä kansoissa, jotka viime aikoina
ovat heränneet kansalliseen itsetoimintaan. Niin esim. Unkarilaisten
itsenäisyyden tunne ja vapauden into mahtavana kaikuu Petöfi'n
syvätuntoisessa runoudessa. Innostusta hehkuva mieli ja selväpiirteiset
kuvaukset tavataan magyarilaisen hengen tuotteissa.

Kotimaiset aineet ja omituinen kansallinen käsitystapa ovat Venäjänkin
runoilijoille antaneet heidän merkityksensä. Heissä ilmaantuu
ylimalkain erinomainen havaintokyky ja vilkas realistinen kuvausvoima,
joka asettaa kaikki ilmi-eläväksi silmiemme eteen. Satiirissa on heidän
päävoimansa; muutoin he ovat mestareita ihmisluonteiden ja ulkonaisen
luonnon kuvauksessa. Mutta heidän pessimistinen, epätoivoinen
katsantotapansa on teoksille haitaksi ja harva niistä päättyy
täysin tyydyttävällä tavalla; Pushkin'issa kajastelee Byron'in
maailman-halveksiminen; toisissa, niinkuin Gogol'issa, asuu katkera
suru ajan surkeista oloista. Vähemmän synkkä on Turgeniev'in
katsantotapa; mutta ei hänkään voi välttää sitä kieltopuolisuutta, jota
venäläisten olojen esitteleminen näyttää tuovan myötänsä.

Tässä olisi oikea paikka näyttää, miten Euroopan kansakunnat, yksin
pienimmätkin, jokainen ovat luoneet itsellensä omituisen ihanteen;
mutta luulenpa jo tarkastaessani runouden vaiheita maailman johtavissa
kansoissa osoittaneeni, miten runolliset ihanteet vaihtelevat kansojen
ja aikojen mukaan. Sentähden tahdon ainoastaan yhdestä niistä puhua
vähää laveammin, nimittäin Norjan kansasta, koska sen runous
pääasiallisesti edustaa sitä uutta suuntaa, joka, alkuperäisesti samaa
sukua kuin Ranskan "naturalismi", viime aikoina on päässyt valtaan
skandinavilaisissa kansoissa ja meilläkin on herättänyt paljon
huomiota.

Jos toisiinsa vertaa nuo kolme skandinavilaista kansaa. Tanskalaiset,
Ruotsalaiset ja Norjalaiset, niin huomaa melkoisen eroituksen heidän
luonteessaan. Tanskalaisissa ilmaantuu hellä tunteellisuus ja milt'ei
naisellinen pehmeys: heidän kuvausvoimansa on siis omansa liikkumaan
haaveellisessa satumaailmassa tai somasti esittelemään jokapäiväisen
elämän runollista puolta, varsinkin kun siihen yhtyy sievä,
helponlaatuinen huumori. Tanskan kirjallisuus kohosikin korkeimmalleen
romantisuuden aikakaudella; erittäinkin Andersenin sadut ovat
perehtyneet kaikkiin maailman äärihin. -- Ihan toista luonnetta ovat
Ruotsalaiset. Luonnollinen taipumus viepi heitä siihen, mikä on suurta
ja mahtipontista; he harrastavat etenkin ulkomuodon kauneutta,
koreapuheisuutta. Heidän olentonsa muistuttaa monessa kohden
Ranskalaisia; samanlainen pintapuolinen, mutta luonteva keveys
vallitsee heidän kirjallisuudessaan. Tegnér on paras esimerkki
ruotsalaisen luonteen uhkeasta, mahtipontisesta, Bellman sen
keveämmästä puolesta. -- Norjalaiset eroavat suuresti molemmista
naapureistaan. Heissä näkyy -- ainakin heidän kirjallisuudestaan
päättäen -- alkuperäinen germanilainen luonne säilyneen puhtaampana
kuin missään muussa samanheimoisessa kansassa. Karheat ja jyrkät kuin
Norjan tunturit ovat ihmisten mieletkin; kiihkeät tunteet sulkeutuvat
poveen eivätkä sanan avulla voi siitä irtauntua, kunnes ne vihdoin
lujan päätöksen johdosta purkauntuvat äkki-arvaamattomiin tekoihin.
Norjalaisten umpimielinen ja harvasanainen, vaan samalla reipas ja
uhkarohkea luonne ilmaantuu jo Björnson'in tosi-runollisissa
kansan-elämän kuvauksissa; mutta selvimmin huomataan yhtäläisyys
muinais-germanilaisen luonteen kanssa niissä runoteoksissa, jotka
ottavat aineensa Skandinavian entisyydestä, esim. Ibsen'in näytelmässä
"Helgelannin sankarit".

Omituisimman muodostuksensa norjalainen ihanne kuitenkin on saanut
viime aikoina Ibsen'in ja osittain myös Björnson'in uusimmissa
teoksissa. Molemmat ovat oikeastaan samalla kannalla; mutta edellisellä
kaikki piirteet ovat jyrkemmät, jälkimäisellä lievemmät; Björnson
kaikkine kummallisuuksineen vielä pysyttelee sovintoa entisten
ideaalien kanssa, Ibsen on kaikki siteet katkaissut. Paitsi sitä
synkkää pessimismiä, joka vallitsee Norjan uusimmassa runoudessa, voipi
siinä eroittaa kolme periaatetta; yhdessä ne muodostavat sen runollisen
ihanteen, jonka viimeiset tuotteet käsittämättömällä voimalla
viehättävät nykyistä yleisöä. Ensimmäinen periaate on negatiivista
laatua: norjalaiset runoilijat, niinkuin nykyajan ylenmääräiset
realistit ainakin, eivät huoli vähääkään siitä tyydytyksestä, minkä
lukija saa, ja -- mikä on vielä kummallisempi -- siihen lukija
tyytyykin. He eivät pyydä esittää, mitä on kaunista, vaan tuovat
päinvastoin mielihyvällä näkyviin kaikkein inhottavimmatkin
ihmis-elämän kohdat, tehden esim. fyysillisen sairauden tilat runouden
esineeksi. Sama välinpitämättömyys teoksen vaikutuksesta ilmaantuu
vielä toisellakin tavalla. Runoelman toiminta saattaa kesken katketa,
antaen aihetta uuteen vastariitaan, niinkuin Ibsen'in Noorassa (Et
Dukkehjem), taikka se jättää kehitelmän hämäräksi, kuten Björnson'in
Leonarda, tai päättyy suorastaan räikeään epäsointuun, niinkuin
Ibsen'in Gengangere. Kaikissa näissä tapauksissa teos ei voi
lukijassa vaikuttaa sitä rauhoittavaa, harmonillista mielialaa, jonka
aikaan-saaminen on taiteen korkein tehtävä.

Toiseksi Norjan runoilijat tunnustavat siveelliseksi ideaalikseen
"totuuden", siten käsitettynä, että ihmisen tulee olla uskollinen
omalle itsellensä, kutsumukselleen, ja pyrkiä personalliseen
täydellisyyteen, vapautuen kaikista luuloista ja olevaisten olojen
houkutuksista, jotka valheellisella loistollaan saattavat sitä häiritä.
Kuinka jaloja tuotteita tällainen katsantotapa voi luoda, todistaa
Ibsen'in Kuninkaan-alut, tuo taideteos, joka osoittaa runoilijan suurta
neroa, mutta samassa saattaa meitä surkuttelemaan, että hän sittemmin
on poikennut siltä polulta, jota Kuninkaan-aluissa alkoi astua.
Kuninkaan-aluissa yksityishenkilön täydellisyys on liitetty
yhteiselämään ja niinmuodoin käsitetty oikealta kannalta. Mutta
enimmiten indiviidin kehitystä koetetaan irroittaa olevaisista oloista:
kaikki määrätyt aatteet ja ihanteet, kaikki yleiseen katsantotapaan
perustetut mielipiteet ovat muka harhakuvaelmia, "haamuja"
("gengangere"), sekä välttämättömässä ristiriidassa hänen sisällisen
totuuden-ihanteensa kanssa. Siltä kannalta katsoen suurin rikos on
olevaisiin oloihin mukaantuminen, koska ne tietysti eivät milloinkaan
voi ihan tarkalleen vastata ideaalia; sillä kaikki, mikä ei ole täysin
eheätä, on purjettava, maahan revittävä, ilman sitä suvaitsevaisuutta,
jonka inhimillisten olojen vaillinaisuus usein kyllä tekee
välttämättömäksi. Sentähden esim. rouva Alving'in syyllisyys ei ole
yksistään siinä, että hän on antanut rikkauden viekoitella itsensä
lemmettömään avioliittoon, vaan vielä enemmin, ett'ei hän ole
uskaltanut sitä rikkoa. Tältä katsomuskannalta ei ymmärretä, että aate
kaikenlaisten epäkohtienkin alta voi levittää kirkasta loistoaan.
Sentähden puuttuukin tältä suunnalta se mielen vapaus, joka on huumorin
ensimmäinen ehto; kaikki semmoisetkin seikat, jotka kehnoutensa tai
vähäpätöisyytensä tähden voisivat joutua pilkan tai hyvänsävyisen
naurun alaisiksi, käsitetään perin toiselta kannalta. Yhtä outo, kuin
todellinen huumori, on Norjan runoilijoille se ajatus, ettei ihminen
saa vapautua erehdyksensä seurauksista rikkomalla niitä oloja vastaan,
joihin hän erehdyksensä johdosta on joutunut, vaan että sovinto
ainoastaan siten on mahdollinen, että hän näiden olojen piirissä
koettaa hyväksi kääntää entiset hairauksensa.

Tämä viepi minut kolmanteen kohtaan. Monessa Ibsenin kappaleessa
ilmaantuu se ajatus, että mitä on rikottu, se ei ole enää
parannettavissa. Se perustuu etupäässä siihen sallimus-uskoon, tai
paremmin sanoen, luonnollisen välttämättömyyden lakiin, jota runoilija
viime teoksissaan pitää elämän arvoitusten selvittäjänä. Osvald'ista
esim. täytyy hänen isänsä hurjan elämän tähden tulla semmoinen
vaivais-raukka, kuin hän on, ilman ruumiillista ja siveellistä voimaa.
Hänen kurjuutensa tosin ei ole ainoastaan aineellisten, vaan vielä
enemmin henkisten syitten seurauksena; mutta Kreikkalaisten Moiraan
verrattuna, on tämä välttämättömyys siveelliselle tunnolle paljoa
loukkaavampi, koska yksityisten viat ja rikokset vaikuttavat
määräämättömään tulevaisuuteen, mutta Kreikkalaisten Moira sitä vastoin
edustaa maailman ikuista järjestystä. Totta on kyllä, että paha pahasta
itää; mutta toiselta puolen on muistettava, että paha on maailmassa
tosioloa vailla ja raukeaa omaan tyhjyyteensä, vaan kaikessa, mikä on
aatteenmukaista on sisällinen voima, joka vihdoin saapi voiton. Tätä
asian puolta puheena oleva katsantokanta ei ota huomioon, ja se on sen
suurin puute.



YHDESTOISTA LUKU.

Kansanhenki ja runous.


Edellisestä katsauksesta näkyy, miten eri ihanteet kuvastavat kansojen
ja aikojen vaihtelevia aatteita ja kunkin erityistä luonnetta. Jos
kysytään, mitkä ajanjaksot synnyttävät nuo ihmeelliset mestariteokset,
jotka runouden iki-tuotteina pysyvät kaukaisimpienkin polvikuntien
muistissa, niin historia siihen vastaa, että runouden menestys
nähtävästi vaatii kolmea pääehtoa: kansallista henkeä, aatteellista
katsantotapaa ja johonkin määrin eheitä ja rauhallisia oloja.
Ihanteiden kehitys antaa runsaasti esimerkkejä, miten aina silloin, kun
jossakin kansassa on vakaantunut omituinen maailmankatsomus, runous
pian nousee sen ilmaisijaksi. Toiselta puolen eivät voi runoutta
tuottaa semmoiset vuosisadat, jolloin vallitsee yleismaailmallinen
henki tai entiset olomuodot hukkuvat ajan valtaviin aaltoihin eikä sen
pyörtehistä vielä ole ennättänyt uusia kohota; sillä runous ennen
kaikkia vaatii eheyttä sekä kansallisissa että muissa suhteissa. Ja
niinkuin yksityisen ihmisen, niin kansojenkin henkiset voimat
tarvitsevat aikaa kypsyäksensä ja, korkeimmallensa ehdittyään,
vähitellen riutuvat ja menehtyvät.

Runouden kansallinen luonne ilmaantuu jo ulkonaisestikin siinä, että
kansan kieli on sen luonnollinen välittäjä. Mitä sisällykseen tulee, se
mielellään ottaa aineitansa kotimaan oloista ja historiasta, mutta
saattaa kuitenkin, menettämättä kansallista luonnettaan, valita
esitettäviänsä muiltakin aloilta; vaan paljoa enemmin, kuin aineiden
valitsemisessa, sen kansallinen omituisuus nähdään kuvaustavassa,
perustuksena olevissa aatteissa ja ylimalkain koko siinä hengessä, joka
sitä hallitsee.

Jos runous olisi vaan yksityis-ihmisen tuottama, niin voisi todellista
runoutta syntyä milloin ja missä hyvänsä, kun vaan yksityisen
kuvausvoima saisi tarpeeksi virikettä. Mutta kun historian ilmiöitä
tarkastaessa on tultu siihen päätökseen, että runouden suurempi tai
vähempi menestys riippuu siitä, missä määrässä kunkin kansan omituinen
luonne pääsee sen henkistä oloa hallitsemaan, niin tämäkin on todistus,
että oikea runous valuu kansanhengen syvimmistä hetteistä,
jotka yksityishengen kautta vuodattavat virkistävää voimaansa
kirjallisuuteen, lisäten kansan yhteisiä sivistysvaroja. Siitä myös
selviää, mitä edellisessä mainittiin, että taiderunous, vaikka
yksityisen tuottama, ei ole ainoastaan hänen omain luonnonlahjainsa,
tunteittensa ja havaintoinsa hedelmä, vaan yhtä hyvin kuin kansanrunous
saapi alkunsa kansanhengestä, joka elää yksityisen kuvausvoimassa ja
sen avulla pääsee näkyviin, kuuluviin.

Tämä käsitystapa oli vanhempina aikoina jokseenkin hämärissä, mutta on
voittanut alaa samassa määrässä kuin kansallisuus-aate, eli siitä asti,
kun ruvettiin älyämään, että historialliset aatteet toteutuvat
erityisten kansakuntain kautta ja että kullakin kansalla siis on oma
tehtävänsä maailman historiassa. Tehollisena, ihmiskunnan elämässä
vaikuttavana voimana, jota ymmärrettiin milloin selkeämmin, milloin
himmeämmin, on tämä aate yhtä vanha kuin itse kansakunnat.
Mutta selvästi tajuttuna ja lausuttuna se on jotensakin uusi.
Menneen vuosisadan kaikki-tasoittava vapaudenharrastus ei
tietänyt tahi ei ollut tietävinään kansallisista erilaisuuksista.
Ylenmääräinen kosmopolitismi ja se väkivaltainen tapa, jolla muutamat
valistus-aikakauden hallitsijat panivat parannuksiansa toimeen,
herättivät kansojen itsetunnon. Mutta täyteen itsetajuntaan saattoi
heidät vasta taistelu Napoleonin maailmanherruutta vastaan; siitä
ajasta saakka kansallisuus-aate semmoisenaan tiedetään ja tunnustetaan
tärkeäksi valtiollisen elämän määrääjäksi. Kirjallisella alalla oli
kansallistunto jo ennen ruvennut kypsymään muutamain kansain
taistelussa ranskalaista taide-aistia vastaan. Niinpä kansallistunto
Saksassa oli hyvinkin selväksi kehittynyt Klopstock'in isänmaallisissa
oodeissa ja muissa samanaikuisissa runotuotteissa. Siihen aikaan
ilmaantuva kansanrunouden harrastus todistaa sekin puolestaan heräjävää
kansallista mieltä. Tähän runouden lajiin kääntyi huomio etenkin
Macpherson'in julkaisemain Ossian'in laulujen kautta, jotka ajanhenkeen
mukaantuvalla utumaisella tunteellisuudellaan saavuttivat kaikkein
suosion. Seurasipa Percy'n kokoelma muinais-engiantilaisia ballaadeja,
osoittaen, mitä aarteita rahvaan huostassa piili. Sama henki ikäänkuin
ilmaa myöten levisi eri maihin; meilläkin se siihen aikaan johdatti
Porthan'in kokoilemaan ja tarkastelemaan vanhoja kansanrunojamme.
Ossianista ja Percy'n kirjasta sai Herder ensimmäisen aiheen
julkaistakseen kaunista teostaan "Stimmen der Volker in Liedern"
(1778), jossa hän käännöksissä ja mukaelmissa toi esiin näytteitä
kaikkien maiden ja aikojen kansanlauluista. Näiden kirjallisten toimien
hedelmänä pysyi se tunne ja vakuutus, että runous ei ole ainoastaan
muutamille pääkansoille, vaan kaikille sukukunnille suotu lahja, joka
erilaisesti kehittyy kussakin kansassa; ja tästä vakuutuksesta ei ollut
muuta kuin yksi askel siihen vaatimukseen, että jokaisen kansan pitää
itsenäisellä ja omituisella tavalla muodostaa runouttansa. Herder itse
innokkaasti puolusti sitä mielipidettä, että runous on kansanhengen
tuote ja että sen tulee raikkaana uhkua kansakunnan omasta
sisimmäisestä luonteesta; hän vaati siltä etupäässä alkuperäisyyttä,
luonnollista runsautta ja kansallista omituisuutta.

Liian pitkäksi vetäisi, jos luettelisin kaikki ne eri asteet, joita
myöten kansallisuuden arvo yhä selkeämmäksi selkeni. Mainittakoon vaan
muutamia. Suuri ansio on tässä kohden myönnettävä Saksan romantikoille;
heidän haaveellinen maailmankatsomuksensa, tyytymättömänä
olevaisuuteen, hapuili runollisuutta etäisimmistä maista ja ajoista,
tutustutti heidät mitä erilaatuisimpiin sivistysmuotoihin ja
kirjallisuuden tuotteihin sekä vireytti tieteellistä tutkimusta. Näin
totuttiin huomaamaan, mitä kullakin kansalla on omituista, ja antamaan
arvoa jokaisen erityiselle luonteelle. Kansallisessa innossaan
kääntyivät Saksan tiedemiehet erittäinkin omaa muinaisuuttansa
tarkastelemaan; tämän suunnan miehiä ovat Grimm veljekset y.m., ja
heistä viepi suora selkeä ura nykyajan historian-, kielen- ja
muinaistieteen-tutkimukseen. Saksan suurista filosofeista oli varsinkin
Fichte sekä teoreetisesti että käytöllisesti kansallisuus-aatteen
kannattaja; tunnetut ovat hänen uljaat "puheensa Saksan kansakunnalle",
niinkuin myös hänen hartautensa ja alttiiksi-antauvaisuutensa Saksan
vapautussodan aikana. Hänen kansallisuusteoriiansa tosin tarkoittaa
yksin-omaisesti Saksalaisia, mutta voidaan helposti sovittaa mihin
kansaan hyvänsä. Arvaamattoman paljon on myös Hegel edistänyt
kansallisuus-aatteen leviämistä. Tuo suuri ajattelija on osoittanut,
miten eri kansat ihmiskunnan elämässä muodostavat ne eri asteet, joita
aatteen kehkiäminen vaatii, ollen ikäänkuin renkaina historian
edistysjaksossa. Muutoinkin koko hänen filosofinen järjestelmänsä, joka
antaa kokonaisuudelle monta vertaa suuremman arvon kuin yksityisille ja
katsoo ilmiöitä vaan aatteen katoavaisiksi toteumisen-muodoiksi, on
erittäin suosiollinen sellaiselle ajatustavalle, joka ennen kaikkia
vaatii, että indiviidi, yhteishengen elähyttämänä, antautuu kansakunnan
yhteisiin pyrintöihin. Varmaa on ainakin, että kansallisuuden riennot
meidän maassamme eivät olisi päässeet aivan suureen voimaan ilman
Hegelin oppia, joka täällä niinkuin muuallakin sivistyneessä maailmassa
aikanaan syvästi vaikutti yleiseen käsitystapaan.

Kansallisuus-aatteen tieteellinen tuleentuminen tapahtui paraasta
päästä Saksassa. Mutta sieltä tuotu siemen tapasi etenkin pienemmissä
kansoissa hedelmällisen maanlaadun: niiden omituiset olot saattoivat
heitä kansallisuus-aatetta tarkemmin miettimään ja tieteellisesti
valaisemaan, ja sen käytöllinen sovittaminen onkin melkein
yksin-omaisesti ollut heidän työtänsä. Saksan kirjallisuudessa voitolle
päässyt romantisuus levisi muuallenkin ja kehoitti kansoja luomaan
silmänsä omaan muinaisuutensa. Ajan hengen vaikutuksesta semmoisissakin
maissa, joissa ei mitään romantista runoutta syntynyt, virisi into ja
halu tutkia oman kansan entisyyttä ja siihen perustuvaa omituisuutta
sekä niistä hakea aihetta kansalliseen uudistumiseen. Niin tapahtui
meilläkin, Suomessa. Huomattava on, että Arvidssonkin nuorena
kirjoitteli romantisia runoelmia ruotsalaisten fosforistien tapaan;
mutta muutoin varsinainen romantisuus ei juuri osannut tietä
tänne, -- ei siitä syystä, ett'ei muka kansallisluonne olisi siihen
taipuvainen, vaan sentähden, että se meidän vasta eloon havahtuneessa,
kansanvaltaisessa maassamme, jolla tuskin on ollut oikeata keskiaikaa,
olisi tukehtunut ritarilinnain ja luostarinraunioin puutteesta. Mutta
muualla Euroopassa ilmi leimahtanut kansallinen henki, Porthan'ilta
peritty isänmaallinen tieteellisyys ja ennen kaikkia meidän uusi
valtiollinen asemamme, joka pakoitti meitä ajattelemaan kansallista
tulevaisuuttamme, herättivät ja vireyttivät kansallista intoa, joka
sitten on kasvamistaan kasvanut ja ihanana aamuruskona antaa meidän
toivoa omavaraisen, omakielisen sivistyksen armasta päivää.

Mutta palatkaamme runouteen. Milloin kansallinen ajatusmuoto on niin
valmistunut, kuin ylempänä sanottiin, ja runollisen tuotannon aika siis
joutuu kullenkin kansalle? Siihen annoin jo viittauksen lausuessani,
että runouden menestys vaatii, paitsi kansallista henkeä, myös
aatteellista katsantotapaa ja johonkin määrin eheitä ja rauhallisia
oloja. Kun molemmat jälkimäiset ehdot ovat olemassa ja kansallinen
ihanne on valmiiksi muodostunut, silloin runoilijain kuvausvoima
synnyttää teoksia semmoisia, jotka pysyvät iäti-tuoreina, vastaisten
sukupolvien ihailtavina. Mitkä ajat, valtiollisiin oloihin katsoen
tavallisesti ovat tämmöisiä ei voi ylimalkain säännöillä määrätä.
Kreikassa, Roomassa, Englannissa runouden loistoaika sattui yhteen
valtiollisen mahtavuuden kanssa, niiden voittojen perästä, joilla
mahtavuus oli hankittu. Toisinaan se tulee jälkeenpäin, ikäänkuin
palkintona, kun paras valtiollisen elämän jakso on kulunut; niin oli
laita Italiassa ja Espanjassa, kun edellinen jo sisällisen heikkouden
tautta oli hajonnut ja kun despotiia, sekä maallinen että kirkollinen,
rupesi viemään jälkimäistä häviön partaalle. Tapahtuupa niinkin, että
runouden loistoaika käy valtiollisen mahtavuuden edellä, kansanhenkeä
siihen valmistaen ja kasvattaen, niinkuin esim. Saksassa, ja hyvin
tavallista on, että pienten kansain itsenäisyyden pyrinnöt alkavat
kirjallisella, varsinkin runollisella alalla. Näyttääpä muutoin siltä,
kuin ei runouden kukoistus välttämättömästi rajautuisi yhteen ainoaan
ajanjaksoon kunkin kansan elämässä. Niin näemme Kreikassa epiikan
loistoajan jälkeen, pitkällä välillä siitä eroitettuna, lyyrillisen
runouden ylenevän, johon sitten liittyy draaman elostuminen. Italian
mainiot runoilijat ilmaantuivat melkein yksittäin, edustaen kansallisen
ihanteen eri puolia; Englannin kirjallisuudessa huomataan Shakespeare'n
jälkeen vielä useita loistokohtia, jotka ikäänkuin kukkuloina kohoavat
sen tasapinnasta, ja Saksan runoudella oli jo keskiajalla merkillinen
kukoistus, ennenkuin se paljoa myöhemmin jälleen elpyi suurimpaan
kauneuteensa. Se laki, joka näissä vaiheissa vallitsee, sopii kenties
lausua näin: Kun ihmiskunnan edistyessä syntyy uusi aate ja se
vireyttää kansan henkistä elämää, niin tämä aate kannattajakseen
tuottaa uuden runouden, jos vaan olot muutoin ovat suosiolliset, ja
silloin aina joku erityinen puoli kansanhengestä pääsee ilmestymään.
Mitä kansanhengessä on, sen pitää näin tulla näkyviin: kun kaikki sen
eri puolet ovat saaneet taiteellisen muodostuksensa, silloin vasta
runollinen tuotanto lakastuu.

Ulkonainen rauha on suosiollinen runouden menestykselle; sodat ja muut
senkaltaiset rasitukset ovat tietysti haitaksi kaikille rauhan
toimille. Mutta vielä tärkeämpi on, etteivät mitkään suuret henkiset
taistelut häiritse sitä ihanteellista maailmankuvaa, jonka kansa on
itsellensä luonut, tai estä sitä semmoista luomasta. Sellaiset
väliajat, jolloin vanhoja ihanteita epäillään ja uudet eivät vielä ole
selvinneet, ovat kykenemättömät runoutta tuottamaan; sillä huomio ja
henkiset voimat kääntyvät melkein yksin-omaisesti ajan tähdellisiin
riitakysymyksiin eikä ole mitään varmaa, yleisesti tunnettua
maailmankatsomusta, jonka palvelukseen runoilija voisi vilpittömästi
antautua astumatta taistelukentälle. Runous saapi väkisinkin
opettavaisen tai satiirillisen luonteen. Kaikki muutosten ajat sitä
todistavat; muistettakoon esimerkiksi uskonpuhdistuksen aikakautta tai
meidän nykyistä aikaamme.

Tähän yhtyy, mitä ylempänä sanoin aatteellisesta katsantotavasta, joka
vaatimus oikeastaan ei sisällä muuta kuin mitä jo on puhuttu
vakaantuneesta ihanteesta, koska ihanne edellyttää aatteellista
käsitystapaa. Missä ylevämpi aate ei ole ihmisiä elähyttämässä,
missä maailman tavallisissa ilmiöissä ei nähdä mitään syvempää
järjellisyyttä eikä mieli kohoa jokapäiväisiä etuja ja huolia
ylemmäksi, siellä ei runollisuuskaan voi tavata otollista maata
juurtuaksensa. Sillä siinähän runollisuus ilmautuukin, että esineissä
näemme jotain enempää kuin niiden tavallisen, jokapäiväisen ulkopinnan,
että mielessämme niihin yhdistämme jotain korkeampaa, henkistä, samoin
kuin toiselta puolen puhtaasti henkiset aatokset pukeutuvat
mielikuvituksen väririikaasen verhoon, astuen näkyväisyyden ja
kuuluvaisuuden piiriin.

Kun kansanhengen siis onnistuu miellyttävään runouden muotoon
saattaa luonteensa omituisuus, silloin sen tuotteet eivät ainoastaan
viehätä sitä polvikuntaa, jonka keskuudessa ne ovat syntyneet,
vaan lisäävät ihmiskunnan yhteisiä hengen varoja, ylentäin ja
virvoittain vastaistenkin sukupolvien mieltä. Sen tehollisuus ei
supistu kansallisuuden rajoihin, vaan se voipi vaikuttaa niiden
ulkopuolellakin, missä ikinä ihmissydän sykkii, runouden tenhovoimalle
alttiina. Syynä on se, että tosirunous aina on yleis-inhimillinen;
sillä se toteuttaa yleisinhimillisiä ihanteita, vaikk'ei semmoisinaan,
aivan epämääräisinä, vaan siinä erityisessä muodossa, jonka kunkin
kansakunnan kuvausvoima niille antaa. Jokaisella kansalla on oma
tehtävänsä ihmiskunnan ihanteiden selvittämisessä, ja ideaalit
muodostavat inhimillisen sivistyksen eri kehitysjaksot. Sentähden
kansalliset runousmuodot eivät pysykkään erillään, vaan ovat
vuorovaikutuksessa keskenään, niinkuin kansat eivät muutoinkaan kehity
säännönmukaisesti, jokainen erikseen, vaan monella monituisella tavalla
enemmin tai vähemmin ovat toistensa vaikutuksen alaisia. Tästä kansojen
yhteydestä johtuu muutamia ilmauksia, joita seuraavassa aion ottaa
tarkastettavaksi.



KAHDESTOISTA LUKU.

Kansojen vuorovaikutus.


Kansanhengen toiminto ei voi tosi-maailmassa tapahtua yhtä
säännöllisesti, kuin me teoriiassa sen käsitämme; sillä se riippuu
osittain niistä vapaista yksityishenkilöistä, jotka yhdessä tekevät
kansan, osittain monenlaisista historiallisista oloista, jotka sitä
milloin mitenkin muodostelevat.

Ensiksi kohtaamme joskus sitä omituista poikkeusta, josta meidänkin
maamme kirjallisuus antaa selvän esimerkin, että eteviä runoteoksia on
suoritettu kansalle vieraalla kielellä. Kansojen historiassa saattaa
olla aikakausia, jolloin he elävät ulkoapäin lainatun, vieraskielisen
sivistyksen nojalla, joko siitä syystä, ett'ei kansanhenki vielä ole
tarpeeksi kypsynyt omituista sivistystä kannattamaan, tahi sentähden
että kansa, aikansa elettyään, jo on kuolemaisillaan; vieras kieli
silloin oman kielen sijaisena tai perillisenä välittää kansan
korkeampaa henkistä elämää. Semmoisina aikoina runouskin saattaa
pakosta pitää muukalaista pukua; mutta alkuperäinen kansallisuus, joko
tulevaisuuden toivona tai muinaisuuden muistona, on kuitenkin se
keskus, johon se aina viittaa, ja sen suurempi tai vähempi elävyys
riippuu silloinkin siitä, kuinka paljon uutta, kansallista elinvoimaa
muukalainen sivistys on ehtinyt imeä siitä maasta, johon se on
istutettu, tai kuinka virkeä kansallistunne vielä elää riutuneen
kansakunnan viimeisissä jälkeläisissä.

Vieraskielisen runouden sanoin olevan joko kansan kehkiämättömän
nuoruuden tai raukeavan vanhuuden merkkinä. Katsokaamme ensin
jälkimäistä kohtaa. Kansakuntain kuolinhetkeä ei voi määrätä niinkuin
ihmisten; vielä aikoja sen jälkeen, kuin ne ovat tauonneet eri
kansakuntana toimimasta, niin kauan kuin joku heidän kielensä ääni
vielä soipi, saattaa niiden omituisuus ilmestyä jonakin hämäränä
muistona, yksin niissäkin, jotka jo ovat omistaneet vieraan kielen ja
sivistyksen, -- ellei muutoin, niin vienona vivahduksena sen kansan
kirjallisuudessa, jonka henkiseen orjuuteen he ovat taipuneet.
Onpa tuossa kaikki-tasoittavassa kreikkalais-roomalaisessakin
hengenviljelyksessä, joka vanhan ajan lopulla peitti kansalliset
erilaisuudet, mahdollinen havaita sen eri aineksia, jos tarkemmin
katselee yksityisiä kirjailijoita. Gallialaiset olivat tunnetut
vilkkaasta ja loistavasta puhetaidostaan, joka teki heistä erinomaiset
asian-ajajat; Afrikalaisten voimakasta, jopa toisinaan hurjaakin,
aistillista mielikuvitusta huomataan sekä Tertullianon kolkossa,
aineellisessa kristillisyydessä että Apuleion hekumallisissa pakinoissa
ja kenties, vaikka lievennettynä, Augustinonkin synkässä, vaikka
nerollisessa, opinjärjestelmässä. Syyrialainen Lukianos, syntyänsä
Semiläinen, tuo sukkelapuheinen, terävä-älyinen ivailija,
osoittaa samankaltaisia taipumuksia kuin hänen sukulaisensa ja
hengenheimolaisensa uudempina aikoina, juutalaiset kirjailijat
semmoiset kuin Börne ja Heine. Mutta edellä-mainitut ovat kaikki
sivistykseltään ja käsitystavaltaan Kreikkalais-Roomalaisia; he
tunsivat itsensä tuon suuren keisarikunnan jäseniksi, ja heidän
teoksensa ovat kaikin puolin luettavat ajan yhteiseen kirjallisuuteen.

Mutta selvempiäkin jälkikaikuja on katoavain kansojen omituisuudesta.
Thomas Moore'n "Irlantilaisissa säveleissä" soipi ylpeän sortajan
kielellä Erin'in valitus, -- onnettoman Erin'in, joka ei voi elää eikä
taida kuolla. Toinen keltiläinen heimo, Gaeliläiset, on omalla
kielellään säilyttänyt vanhat runolliset muistonsa; mutta vasta
Macpherson'in englanninkielisessä mukaelmassa Ossianin laulut
herättivät mieltymystä Euroopan lukijakunnassa. Omassa kansassa ne
eivät enää voineet sytyttää runousintoa, ja Macpherson'in teosta sopii
siis pitää raukeavan gaeliläisyyden viimeisenä ilmauksena.

Mutta alkuperäinen kansallisuus ei aina sorru muukalaisen
sivistyksen alle, vaan useimmiten jälkimäinen on opastajana
omakieliseen kirjallisuuteen. Semmoinen kasvattajan-virka oli esim.
latinankielisellä sivistyksellä keskiajalla. Muistettava on, että
latina silloin vielä oli elävä kieli, ei ainoastaan Etelä-Euroopan
romanilaisissa maissa, joissa se oikeastaan oli rahvaankielten vanhempi
ja vakaantuneempi muoto, vaan kaikkialla, missä se oli korkeamman opin
ja sivistyksen kannattajana. Se luontevuus, jolla latinaa käytetään
keskiajan runoissa, osoittaa, ett'ei se ollut tekijöille outo kieli,
jota vaan opinharjoituksissa viljeltiin, vaan että sitä todellakin
puhuttiin. Keskiajan latinainen runous tosin epäkansallisuutensa tähden
ei tainnut järin vahvaksi varttua; mutta siinä havaitaan kuitenkin
omituinen, antiikkisesta eriävä henki, samoin kuin muotokin tykkänään
poikkeaa muinais-ajan runoudesta.[31] Kauneutensa ja syvän
tunteellisuutensa vuoksi on erittäin mainittava se hengellinen
lyriikka, joka syntyi Italiassa Francisco Assisilaisen uskonnollisen
liikkeen johdosta. Kuka ei tunne Jacopone Todilaisen "Stabat mater
dolorosa" tai Thomas Celanolaisen "Dies irae, dies illa", jotka
Pergolese'n ja Mozartin sävelet ovat mainioiksi saattaneet ja Oksasen
onnistuneet suomennokset perehdyttäneet meidänkin kirjallisuuteemme?
Näissä vallitseva yleis-kristillinen uskonnollisuus, vaikk'ei
erityiskansallinen, eroittaa ne selvästi muinaisroomalaisesta
runoudesta. Mutta varsinkin keskiajan maallisissa lauluissa tavataan
jälkiä kansallisten olojen vaikutuksesta. Ne olivat tavallisesti
kuljeksivain teinien eli "scholarien" tekemiä. Välisti he trubadurien
tavalla laulelivat keväästä ja lemmestä, toisinaan he rohkeasti
ylistivät viiniä ja elämän nautinnoita, mutta ottivat joskus
vakavampiakin asioita puheeksi, vastustaen pappisvaltaa, simoniaa,
kirkon maallistumista. Huomattava on, että missä voimallisempi
runollisuus pääsee valtaan, siellä vieraskielisen pinnan alta
kajahtelee kansallinen sävel. Niinpä saksalaiset arvostelijat
vakuuttavat havaitsevansa saksalaisen hengen Gandersheim'in nunnan
Hroswithan latinankielisissä näytelmissä; mutta ennen kaikkea tulee
tässä muistoon johdattaa, miten Saksan kotimaiset eepilliset aineet
keski-ajalla saivat ensimmäisen muodostuksensa latinaisissa
kertomarunoissa, sellaisissa kuin Ekkehard'in Waltharius runoelmassa,
joka seikka on sitä merkillisempi, kun Saksan keskiaikainen taiderunous
sittemmin saksankielisenä enimmiten suosi vieraita aineita.
Latinankielinen sivistys suojeli keskiajalla ja osittain vielä kauan
jäljestäpäin, ikäänkuin lämmittäväinen lumipeite, kansallisuuksien
hentoja oraita, siksi kuin ne vahvistuneina taisivat rohkeasti ilmoille
kohota; se oli yhdistyssiteenä kansojen välillä, jotka eivät vielä
olisi jaksaneet kukin erikseen kannattaa omantakeista kirjallisuutta;
mutta missä se puhkesi runolliseen tuotantoon, siellä se imi voimansa
kansallisesta pohjasta ja valmisti omakielisen runouden syntyä.

Mutta mahtavammaksi runous saattaa vieraankin kielen verhon alla
paisua, kun heräävä kansallistunto sitä kannattaa. Siitä meillä on
hyvin läheinen esimerkki: meidän maan ruotsinkielinen kirjallisuus.
Onhan paljo muitakin maita, joiden kieliolot yleensä ovat taikka ennen
ovat olleet yhtäläiset kuin meidän; mutta vieraskielinen kirjallisuus,
vaikka kyllä sisällykseltään arvollinen, ei ole saavuttanut samaa
merkitystä kuin meillä. En tiedä, tunteneeko Unkarilainen mitään
magyarilaista vivahdusta Pyrker'in tai Lenau'n runoelmissa taikka J.L.
Klein'in teoksissa ja huomanneeko Böömiläinen paljon tshekkiläisyyttä
K.E. Ebert'in laulu- ja kertomarunoissa; mutta näiden kirjallinen toimi
lienee ainakin ulkopuolella heidän isänmaansa kansallista elämää ja
sopinee kaikin puolin lukea Saksanmaan omaksi, saksalaisen kansanhengen
elähyttämäksi. Sitä vastoin meidän maan ruotsinkielinen runous on saman
hengen tuotteita, joka Suomen kansallistunnon hereille nosti. Se tosin
ei synnyttänyt kansallisuus-pyrintöjä, mutta oli kuitenkin niiden
ensimmäisiä ilmauksia; sillä ei voi olla myöntämättä, että runoilijat
semmoiset kuin Runeberg, Cygnaeus, Topelius, ovat mahtavasti
vaikuttaneet Suomen kansalliseen kehitykseen ja että heidän teoksissaan
on suomalainen henki, jota havaitaan jo Franzén'inkin lauluissa. Juuri
heidän runollinen omituisuutensa eli se, mikä heidät runoilijoiksi
tekee, onkin mitä likimmin yhdistetty heidän kansalliseen luontoonsa.
Suomenmaan ruotsinkielinen runous nähtävästi ei olisi voinut varttua
niin rikkaaksi ja runollisesti eläväksi, kuin se on ollut, ellei siihen
olisi valunut elinvoimaa siitä maan-alasta, josta se on kasvanut. Ja
näemmehän toiselta puolen, että meidän maassamme se suunta, joka tahtoo
rakentaa olonsa epäkansalliselle pohjalle, kaikilla ponnistuksillaan ei
ole jaksanut tuottaa mitään mainittavaa runoutta. Suomenmaan
ruotsinkielisen runouden olemassa-olo, joka ensi silmäykseltä näyttää
kumoavan väitteeni, että taiderunouskin on kansanhengen ilmaus,
päinvastoin poikkeuksenakin sitä vahvistaa, todistaen, että runous
silloinkin, kun se olojen pakosta ilmaantuu vieraskielisenä, ainoastaan
kansallisen luonteensa nojalla voi kohota taiteelliseen merkitykseen.

Mutta tuo uhkea ruotsinkielinen runous, joka täällä puhkesi
kukoistukseen kolmenkymmenen- ja neljänkymmenen-luvulla, oli samalla
sen historiallisen yhteistyön viimeinen tuote, jonka Suomen kansa monen
vuosisadan kestäessä oli suorittanut Ruotsin yhteydessä. Samoin kuin
Suomen sotilaitten veri ja urhollisuus lisäsivät Ruotsin kunniata,
samoin Suomen henkinen työ, vaikka lähtien Suomalaisten sisimmäisestä
sydämmestä, etupäässä rikastutti Ruotsin kirjallisuutta. Vaikka
valtiollinen yhteys oli tauonnut ja sisällinenkin vapautus jo oli
tapahtunut, niin Suomen kansa sivistyskielensä kautta kuitenkin vielä
oli ruotsalaisuuden orjuudessa. Se oli kuin köyhä mökkiläinen, joka
tekee työtä pellolla otsansa hi'essä: hän kyntää ja kylvää, mutta
vilja, joka sirpin alle kaatuu, ei ole hänen omansa, vaan kootaan
äveriään tilanhaltian aittoihin. Niin Suomalainen teki työtä
ruotsalaisen kirjallisuuden vainiolla; mutta se oli kuitenkin hänen
työtänsä; se opetti häntä yhä enemmin omia voimiansa tuntemaan ja
innostutti häntä omaa viljelysmaata itsellensä raivaamaan. Yhä
selvemmin se ristiriitaisuus astui näkyviin, että sen-aikuisen
polvikunnan parhaat ajatukset pukeutuivat muukalaiseen muotoon, ja yhä
tehokkaammin ruvettiin työskentelemään tuon epäkohdan poistamiseksi.
Tästä siis näkyy, kuinka sellainen runous, jonka kannattajana on toinen
kieli kuin kansan oma, ei ainoastaan saa elinvoimaansa siitä kansasta,
jonka keskuudessa se on ylennyt, vaan sen lisäksi vielä valmistaa tietä
omakieliselle kirjallisuudelle.

Antaapa äsken selitetty seikka vielä vähän miettimisen aihetta. Se
runsaus ja täydellisyys, johon Suomenmaan ruotsinkielinen runous on
ennättänyt, ilmaisee kansanhengessä elävän runousvoiman, ja näyttääpä
siis olevan mahdollista, että täälläkin kerran, vihdoin saavutetun
kansallisen yhteyden turvissa, on syntyvä perin suomalainen
runous, joka vielä aavistamattomassa kirkkaudessa on esittelevä
suomalaisen kansanhengen omituisia ihanteita. Mutta toiselta
puolen muukalaiskielisen runouden erinomainen vaurastus osoittaa
ruotsalaisuuden voimaa maassamme; sillä suomalainen henki on ainoastaan
yhteydessä syvälle juurtuneen ruotsinkielisyyden kanssa voinut sitä
synnyttää, ja meitä kauhistuttaa ajatellessa, kuinka likellä me olemme
olleet Irlannin kohtaloa. Ett'ei Runebergin runoudesta ole tullut
Suomen kansan kuolinvirsi, vaan uutta kevättä ennustava leivosen laulu,
siitä saamme kiittää virkistynyttä kansallistuntoa ja Suomen
muuttunutta valtiollista asemaa.

Tulevaisuuden toivo, johon viittasin, perustuu siihen,
että uudet aatteet, niinkuin olemme nähneet, aina tuottavat
uuden runouden ilmoittajakseen, eikä se virkeä elämä, jonka
kansallisuus-aatteen alkava toteutuminen maassamme on herättänyt, voi
olla vastaavaa runollista muotoa itsellensä tuottamatta, ja toiselta
puolen suomalaisen luonteen koko sisällys ei ole vielä päässyt
kirjallisuudessa kaikin puolin ilmestymään. Kansallis-elämä tarjoaa
runsaita, vielä käyttämättömiä aineita, ja moni kansanrunoudessa
tavattava ominaisuus, esim. Kalevalassa ilmaantuva omituinen
huumori, on uudemmassa kirjallisuudessa tähän asti vaan osittain ja
vaillinaisesti tullut näkyviin. Mutta emme saa myöskään itseltämme
salata, ett'ei aivan lähimmässä tulevaisuudessa aito suomalaisen
runouden varsinainen kukoistus liene odotettavissa; sillä aika
ei ole runoudelle suosiollinen ja sitä vastustaa etenkin se
yksipuolinen, epä-ideaalinen suunta, johon runous nykyaikana näkyy
kaikkialla maailmassa pyrkivän, eikä ole luultava, että meidänkään
kirjallisuutemme ajan pitkään voi pysyä siitä vapaana. Toivokaamme
kuitenkin, että se aatteisuus, joka on suomalaisen kansanhengen
luonteessa, vihdoin on voitolle pääsevä ja lahjoittava meille sen uuden
sammon, jonka kansallis-eepoksemme niin kauniisti sanoo Väinämöisen
palatessansa meille tuovan. Silloin on kansallinen ihanteemme
täydellisesti muodostuva.

Mutta voipiko nyt jo puhua suomalaisesta ideaalista? Voiko nähdä,
miten se tähän asti on muodostunut, ja arvata, mihinkä suuntaan
se vast'edes on kehittyvä? Luullakseni voimme saada siitä
jonkunlaisen kuvan, jos koetamme yhdistää ne piirteet, jotka tapaamme
muinaisrunoudessamme, Runeberg'issa, Topelius'essa ja muissa
ruotsinkielisissä runoilijoissamme, sekä siinä nuoressa, toiveita
herättävässä suomalaisessa taiderunoudessa, joka viime aikoina on
ruvennut yhä runsaampi-tuotteiseksi varttumaan. Ne pääominaisuudet,
jotka ilmaantuvat melkein kaikessa Suomenmaan runoudessa, ovat virkeä
luonnon tunto, etenkin huomattava kansanlauluissa, mutta myös
Runeberg'issa, Kivessä y.m., sekä harras into, syvä tunteellisuus ja
suora, luonnollinen yksinkertaisuus kuvailemisessa. Samaten on
aatteellinen katsontotapa tähän asti ollut suomalaisen runohengen
paraita tunnusmerkkejä. Samaa huumoria, jota havaitsemme Kalevalassa,
esim. Lemminkäisen kuvauksessa, kohtaamme Runeberg'in Sven Tuuvassa ja
Kiven henkilöissä, muita esimerkkejä mainitsematta; mutta niinkuin jo
ylempänä sanottiin, se voi vielä antaa paljon aihetta uusiin
kuvaelmiin. Kalevalassa, jos sitä vertaa kreikkalaisiin epopeoihin,
on luonteiden kuvaus enemmän karakteristinen; tätä taipumusta
luonteen-omituisuuksien esittelemiseen, samoin kuin Kalevalassa
ilmi-tulevaa tosi-eepillistä halua ulkomaailman kuvailemiseen, näkyy
uudempikin runous todistavan; tahdon vaan viitata Kiven teoksiin.
Selvää on paitsi sitä, että suomalainen maailmankatsomus, joka on
imenyt voimaa kansanrunouden syvistä hetteistä ja on selviämistään
selvinnyt taistelussa yhteiskunnallisten epäkohtain poistamiseksi, ihan
itsestään liittyy siihen demokraatiseen kirjallisuuden suuntaan, josta
jo edellisessä on ollut puhetta ja jota mainitessani käänsin huomion
meidänkin kirjallisuuteemme.

Mutta palatkaamme, näin luotuamme silmäyksen omiin oloihimme, runouden
yleiseen luontoon. Verrattain harvinaisena, ainoastaan muutamilla
kehitys-asteilla ilmaantuvana poikkeuksena on pidettävä, että jonkun
kansan henkinen voima puhkeaa vieraskieliseen runouteen, rikastuttaen
toisen kansan kirjallisuutta. Missä epäsäännölliset olot eivät häiritse
asiain luonnollista menoa, siellä omakielinen runous kuvastaa kunkin
kansan sivistystä ja maailmankatsomusta. Mutta tämä sivistys on pitkän
historiallisen kehitysjakson tuote, monen kansan ja sivistysmuodon
yhteisvaikutuksesta syntynyt, ja niin runouskin saattaa osoittaa monta
jälkeä muiden kansojen henkisestä elämästä. Kansojen vuorovaikutus
yleensä enenee aikojen kuluessa. Vanhimmat kansat ja ennen kaikkia
Kreikkalaiset kasvattivat kirjallisuutensa siemenestä alkain lehteväksi
puuksi ihan itsenäisesti, oman henkensä varalla. Toisin oli
Roomalaisten laita, joiden kirjallinen tuotanto, niinkuin olemme
nähneet, pääasiallisesti oli kreikkalaisten teosten mukailemista. Mutta
omituista on vanhan ajan historiassa, että aina yksi kansakunta
vuorostaan on sivistystä kannattamassa, jonkatähden kyllä sopii puhua
vieraan sivistyksen omistamisesta tai perimisestä, vaan ei mistään
vuorovaikutuksesta kansojen kesken. Uudempina aikoina päinvastoin
useammat kansat rinnatusten ajavat henkisen edistymisen asiaa, ja
pienimmätkin pyytävät itsellensä luoda jotain ominaista sivistyksen
muotoa. Mutta samalla monellaiset yhdistyssiteet kutoutuvat kansasta
kansaan, ne yhteen solmien suureksi kansakuntaperheeksi; mitä mietteitä
leimahtaa ilmi jollakin maanpiirin kohdalla, ne nykyaikana sähkövoiman
nopeudella leviävät sen kaukaisimmille äärille; samoin runoudenkin
tuotteet, joko alkuperäisinä tai käännettyinä, väleen joutuvat muiden
kansojen käsityspiiriin, panevat heidän kuvausvoimansa liikkeelle ja
kehoittavat heitä samanlaatuisia tuottamaan.

Mutta huomattava on, että tällaisen, useimmiten varsin vireyttävän
vaikutuksen johdosta tosi-runous on mahdollinen ainoasti silloin, kun
tuo ulkopuolinen vaikutus tapaa jotakin kotimaista, mihin se soveltuu,
mikä sen kanssa on samansukuista. Sillä ainoastaan, kun runoilija
ammentelee oman sielunsa syvyydestä ja kun hänen ja hänen kansansa
tunteet ovat sopusoinnussa keskenään, noita aimo teoksia voipi syntyä,
jotka neron voimalla valtaavat sydämmemme ja mielikuvituksemme. Paljas
mukaileminen tai vierasten ajatusten istuttaminen toiseen maahan ei saa
semmoisia aikaan; "ei kantovesi kaivossa pysy", sanoo sananlaskukin.
Kirjallisuuden historia tarjoo siihen monta esimerkkiä; muistakaamme
vaan yhtä. Turhaan koettivat Saksalaiset jälitellä Ranskalaisten siroa,
tarkkasääntöistä runoilutapaa; mitä siinä kenties oli ansiokasta, se
oli ihan vastoin Saksalaisten kansallisluonnetta. Mutta havahtuipa
heidän mielensä ihailemaan englantilaisen runouden jaloa ihanuutta,
etenkin Shakespeare'n, jossa huomasivat yhtäläisyyttä oman
katsantotapansa kanssa, ja se saattoi heidän runoilijansa tuottamaan
sarjan mestariteoksia, jotka tästä yllykkeestä saivat ensimmäiset
aiheensa, mutta kuitenkin ovat ihan itsenäisesti muodostuneet
saksalaisen hengen vaatimusten mukaan. Samaa sopii sanoa Goethe'n ja
Schiller'in antiikkisesta suunnasta. Joku ehkä väittänee eroituksen
olevan ainoastaan kirjailijoissa eikä esikuvien soveltumisessa
kansallisluonteesen. Mutta se ei asiaa muuta; runoilija-nero tietää,
sisällisen aistin johtamana, millä ihanteilla ja runousmuodoilla on
luonnistumisen mahdollisuus.

Kansojen vuorovaikutus saattaa koskea runouden ulkomuotoon tahi siinä
ilmi tuotavaan henkeen ja käsitystapaan. Runouden muoto riippuu
kokonaan kielellisistä seikoista eikä tunne muita rajoja, kuin ne,
jotka kielen taipuvaisuus tai taipumattomuus sille asettaa. Mitä
sisällykseen ja katsantotapaan tulee, on ensiksi muistettava, että
löytyy paljon yleis-inhimillistä, kaikille yhteistä, mikä siis haitatta
voipi omistua mille kansalle hyvänsä. Muutamat kansat taas ovat koko
luonteeltaan ja katsantotavaltaan taikka myös jossakin yksityiskohdassa
toistensa hengenheimolaiset; muutamain sitä vastoin on vaikeampi
mukaantua toistensa käsitystapaan. Kansojen keskinäinen sukulaisuus ei
näy aina määräävän näitä suhteita; Ranskalainen taideaisti esim. ei
voinut Saksassa nostaa mitään runollista intoa, mutta soveltui paljoa
paremmin toisen germanilaisen kansan, Ruotsalaisten, henkiseen
omituisuuteen, jota todistaa Kustaa III:nen ajan loistava kirjallisuus.

Yleensä sopii tässä kohden eroittaa kolme eri tapausta. Ensiksi
alkuperäisesti vieras käsitys tai runousmuoto voipi sivistyksen kautta
siihen määrään juurtua yleiseen ajatustapaan, ainakin kansan
sivistyneempiin kerroksiin, että se tavallansa on osa sen omista
tieto- tai aatevaroista. Tätä laatua ovat yleensä ne mahtavat
ajatusvirrat, jotka läpi vuosisatojen käyvät maasta maahan, kansasta
kansahan, varsinkin vanhan ajan kirjallisuuden aarteet, jotka
yhteisenä henkisenä omaisuutena rikastuttavat Euroopan nykyistä
sivistystä. Uskonto on saattanut yhteisenkin kansan tutustumaan
raamatun erityiseen käsitystapaan ja ajatuskäänteisin; koulun-käyneille
on kreikkalais-roomalainen maailma kuin armas lapsuuden koto tai
kumminkin välillisesti tuttu ja rakas. Sentähden nerokkaat runoilijat,
niinkuin Goethe ja Runeberg, ovat voineet teoksissa semmoisissa, kuin
"Iphigenie" ja "Salamiin kuninkaat", menestyksellä sulauttaa yhteen
antiikin ja nykyajan taidemuodon ja katsantotavan.

Toiseksi saattaa kahden kansan luonteessa ennestään olla jotain
yhtäläisyyttä. Usein sitä voidaan selittää yhdenkaltaisesta sivistyksen
kehkiämisestä, samanlaisista luonnonsuhteista tai historiallisista
oloista taikka myös niiden alkuperäisestä heimolaisuudesta; mutta
toisinaan meitä hämmästyttää aivan odottamattomat vertauskohdat
sellaistenkin kansojen välillä, jotka muutoin hengenviljelyksensä,
asuinpaikkojensa ja sukuperänsä puolesta ovat jokseenkin erilaiset.
Niin esim. Serbialaisten syvä luonnontunto ja tyyni eepillisyys
elävästi muistuttavat Suomalaisten kansanrunoutta; Runeberg onkin
osannut yhdistää molempain ominaisuudet. Hän on monessa kohden ottanut
esikuvaksensa serbialaisen kansanlaulun, ei ainoastaan runomitan, vaan
myös lausetavan ja kuvauslaadun puolesta. Kun lukee serbialaisia
kansanrunoja, johtuu mieleen "Hauta Perhossa" ja varsinkin "idyllit ja
epigrammit." Esimerkkinä olkoon seuraava, umpimähkään valittu
serbialainen laulu, jonka tähän suomennan:

    Kedon poikki tuulonen vei ruusun,
    Vei sen tuonne Jaavon telttasehen.
    Teltass' oli Rankko ja Militsa:
    Rankko kirjoitti, Militsa neuloi.
    Lehdet oli täyteen kirjoitettu,
    Loppuun ommeltuna kaikki kulta;
    Näin Militsalle nyt lausui Rankko:
    Sanoppa, Militsa, sieluseni,
    Onko sydämmeni sulle rakas
    Vai tää käsi liian kova sulle?
    Mutta hälle vastasi Militsa:
    Usko mua, sielun', ystäväni,
    Neljää veljeäni kallihimpi
    Sinun sydämmesi onpi mulle,
    Kätes, armas, mulle pehmoisempi
    Neljää patjaa kaikkein pehmoisinta!

Tuskin tarvinnee sanoa, että Runeberg, mukaillessansa Serbialaisten
kertomustapaa, on runoelmiinsa luonut tuiki omituisen, kotimaisen
hengen ja sisällyksen.

Vihdoin on muistettava, että siinä vilkkaassa keskuudessa, joka
nykyaikana yhdistää kansakunnat, kaikki eri suunnat, jotka runouden
alalla syntynevät, yhtä nopeasti kuin tieteelliset ja yhteiskunnalliset
mietteet tai uudet kuosit ja aineelliset keksinnöt leviävät ympäri
maanpiirin ja lykkäävät vesoja, missä vaan sattuvat soveliaasen
maanlaatuun. Ne ovat yhteydessä niiden aatosvirtojen kanssa, jotka
kunakin aikana muodostavat yleistä katsantotapaa. Niinpä esim. tämän
vuosisadan alussa romantisuus tunkeutui useimpiin Euroopan maihin,
sitten Byron'in synkkä, sairasmielinen epäileväisyys pääsi valtaan ja
nykyaikana Ranskassa alkuun päässyt naturalismi yhä enemmän uhkaa
ansoihinsa kietoa sekä runoilijat että lukijakunnat, karkoittaen kaiken
todellisen runollisuuden. Muutoin tällaiset ajan ajatussuunnat ovat
runoudelle eduksi tai haitaksi sitä myöten, minkä hengen tuottamia ne
ovat; mutta ei voi olla myöntämättä, että aatteiden vaihto kansojen
kesken yleensä on kirjallisuudelle hyödyksi, koska se laajentaa kunkin
kansan henkistä piiriä. Vaan samalla kuin se näin rikastuttaa kansojen
aatteellista pääomaa, sen tulee yhä enemmin kehoittaa heitä pitämään
huolta henkisestä itsenäisyydestään, joka on kaiken runollisen
tuotannon tukeva pohja. Nykyajan sivistys perustuu kansojen
vuorovaikutukseen; mutta se maailman-kirjallisuus, joka siten saa
alkunsa, ei ole suinkaan kosmopolitismin välikappaleita; se ei pyydä
hävittää kansakuntain omituisuuksia, vaan päinvastoin saattaa jokaista
ansaittuun arvoonsa ja siten moninaisuuden avulla elähyttää
inhimillisen sivistyksen kokonaisuutta.



TOINEN KIRJA.

Runouden sisällys ja taidetavat.



ENSIMMÄINEN LUKU.

Runouden tehtävä ja kauneus.


Taiteen tehtävä on aistin-tajuttavalla tavalla esittää ihmiskunnan
ihanteita, ja runous on se taide, joka kielen avulla, tuottamiensa
mielikuvien kautta, vaikuttaa välittömästi kuvausvoimaan ja sen
johdosta tunne-elämään.

Ne sieluntoiminnot, joiden nimitys on ideaaliset tunteet, takaavat
meille, että ulkopuolella tavallista, havainnollista olevaisuutta on
jotakin, millä on ehdoton, iäti pysyvä arvo. Tämä iki-arvokas on
maailman varsinainen ydin, sen ylevä tarkoitus, ja kun kohtaamme jonkun
ilmiön, jossa huokuu tuon jalomman olevaisuuden henki ja joka siis
saattaa maailman oikean ja ylevän tarkoituksen meille selvästi
tajuttavaksi, niin tunnemme valtaavaa mielihyvää; sillä henkemme
tietämättänsäkin janoo ihannetta. Tämä _ihanteellisuuden tarve_,
hengen ainainen halu nähdä jotakin täydellistä, on taiteen alkukohta --
se, mikä oikeuttaa taiteen olemassaolon ja tekee sen tarpeelliseksi,
-- ja taiteen ylin tehtävä on pitää vireillä ihanteellista
maailmankatsomusta. Näin taide asettuu uskonnon, tieteen ja siveellisen
toiminnan rinnalle, jotka kaikki, kukin omalla tavallaan, kannattavat
ideaalista maailmankäsitystä. Tämä on se katsantotapa, joka kaikkialla
näkee ja tunnustaa korkeamman maailmanjärjestyksen toteutuvan ja pyytää
edistää sen tarkoituksia. Mutta suoranaisemmin ja monipuolisemmin kuin
muut taiteet voi runous kuvastaa maailmanjärjestyksen ikuista
sopusointua; sillä se on taiteista henkisin. Se saattaa täydellisesti
esittää ihmisen sisällistä kehitystä ja siitä johtuvaa toimintaa, ja
välittäjänsä, kielen, kautta se on läheisessä yhteydessä ja vilkkaassa
vuorovaikutuksessa tieteen ja uskonnon kanssa.

Ihanteellisuuden tarvetta ilmiöt voivat tyydyttää, kun niiden
havainnollinen muoto on täydellinen, eli -- toisin sanoen -- kun se
ilmeisesti, helposti tajuttavalla tavalla, vastaa niiden tarkoitusta,
ja silloin niitä sanotaan kauniiksi. Kauneus on siis, niinkuin sitä on
määritelty, "havainnollisen muodon täydellisyys", eli "aatteen
ilmaantuminen aistillisessa muodossa"; sillä tuo ilmiöin varsinainen
ydin eli tarkoitus, josta ylempänä puhuttiin, on sama kuin aate, ja
aatteiden maailma on tuo iki-arvokas, joka ilmiöin läpi kuultaa ja jota
ihmishenki kauneuden kuvastimessa pyrkii tajuamaan.

Väärinkäsityksen poistamiseksi on heti mainittava, että
_kauneudella_ estetiikassa on toinen ja osittain laajempi
merkitys kuin tavallisessa kielenkäytännössä. Kaikki, mikä
tehokkaalla, havainnollisella tavalla mielessämme herättää tunteen
maailmanjärjestyksen sopusoinnusta, on esteetisesti kaunista, vaikka
muodon ja sisällyksen vastaavaisuus ei tulisikaan suorastaan näkyviin.
Sentähden traagillisuus ja koomillisuus kuuluvat kauneuden piiriin,
molemmat kun sallivat meidän syvälle silmätä aatteen ja sen
toteutumisen välisiin suhteisiin. Ei karakteristinenkaan aina ole
tavallisessa merkityksessä kaunista, mutta sekin aatteen ilmaisijana on
tähän luettava. Mutta taiteen täytyy myös maailmankuvan täydentämiseksi
vetää rajojensa sisälle paljon, mikä on epäkaunista; siten monenlaiset
epäkohdat usein joutuvat taiteellisesti käsiteltäviksi, tietysti sillä
ehdolla, että joku sopusoinnun säde tunkeutuu niiden läpi ja kohottaa
katsojan mielen kuvatun surkeuden yli. Sillä sisäinen tunteemme vaatii,
että taide, räikeimpiäkin epäkohtia esitellessään, meille eheänä
säilyttää aatteiden arvon. Sen tulee aina esittää sopusointuisa
maailmankuva, silloinkin, kun yksityiset kuvaelmat ovat synkkiä,
epäsointuisia, toivottomia. -- Toiselta puolen kauneuden käsite
jokapäiväisessä puheessa on laajempi kuin estetiikassa, kun sillä
osoitetaan yleensä kaikkea, mikä ulkomuodollansa miellyttää, vaikka
maailmanjärjestyksen ikuiset aatteet eivät siinä kajastaisikaan.

Taiteellinen toiminta semmoisenaan saa selityksensä siitä, että
ihminen tahtoo pysyttää niitä luonnonkauneuden ilmauksia, jotka
sitä ansaitsevat. Saadaksensa niitä tarkoitukseensa sopiviksi,
mallikelpoisiksi, hän täydentää ilmiöitä sen aikeen mukaan, jonka
luulee niissä toteutuvan, eli toisin sanoen, hän muodostaa itsellensä
mielikuvan siitä, millaiset niiden pitäisi olla tai millaisiksi ne
voisivat varttua, elleivät ulkonaiset esteet rajoittaisi niiden
kehittymistä. Näin syntyy ihanne, joka olevaisuuteen siirtyneenä on
taiteen perustus. Tuo aie, jonka mukaan ihminen täydentää maailman
ilmiöitä, on tietysti sekin sama kuin aate. Aate on, tältä
kannalta katsottuna, yksityishengen asettama korkein järkiperuste,
yhteenkuuluvain ilmiöin tarkastamisella saatu. Mutta aatteessa on
toinenkin puoli. Kun ihmishenki olevaisuuden selvittämiseksi muodostaa
itsellensä ajatuskuvan, niin tämän kuvan tietysti on määrä olla
totuuden mukainen; ellei, niin ei sitä oikeaksi aatteeksi sovi
tunnustaa. "Aate" siis ei merkitse ainoastaan abstraktista kuvitelmaa,
joka ihmisen omassa mielessä on maailman ilmiöin edustaja,
vaan tosi-olevaista, objektiivista perustetta, jumalallisen
maailmanjärjestyksen varsinaista ydinkohtaa.

Mutta miten voi yksityishenki näin omassa itsessään ikäänkuin uudestaan
synnyttää maailman ikiperusteita? Sen voimme mahdolliseksi ymmärtää
ainoastaan sen katsantotavan nojalla, että aatteet ovat korkeimman
alkuhengen tarkoituksia, jotka toteutuvat luonnon ja hengen elämässä,
ja että toiselta puolen kaikki muutokset, niin henkiset kuin
aineellisetkin, tapahtuvat alkuolennon, s.o. Jumalan, voimasta. Joka
myöntää järjellisyyden maailmaa hallitsevan, sen täytyy ajatella
jumaluutta itsetajuiseksi; sillä järjestetty kokonaisuus, joka ei ole
kenenkään tajuttavana, ei ole käsitettävissä. Jumala siis yksinään
näkee kaikkien yhteyden ja hän se meissä ajattelee, tuntee, tahtoo; --
eli toisin sanoen: koska sielun-elämämme on Jumalaan juurtunut, niin
hän vaikuttaa nämä sieluntoiminnot tai tekee ne kumminkin
mahdollisiksi, vaikka ne meissä, kun olemme ääreviä olentoja, joutuvat
ääreväisyyden määräysten alaisiksi. Hän se luonnonlakina saattaa taimen
maasta nousemaan, hiuskarvan ihmisen päästä putoamaan. Näin panteismi
ja teismi sulavat yhteen.[32] Mutta yksityisolennoissa, niinkuin äsken
sanottiin, tämä jumalallinen voima on ääreväisyyden rajoihin suljettu;
sillä maailman tarkoitus vaatii moninaisuutta ja eri olennoissa
vähittäin tapahtuvaa kehkiämistä. Tämä tekee hairauksenkin
mahdolliseksi; mutta kaikkialta kuitenkin leimahtaa esiin aatteiden
ikuinen valo. Jokainen yksityinen ilmaus, ollen välttämätön rengas
olevaisuuden sarjassa, kuvastelee aatetta, niinkuin kosken kuohussa
ilmaan lentävä vedenpisara aurinkoa kuvastelee, ja mikä kussakin
sielussa on aatteellista, ikuiseen maailmanjärjestykseen liittyvää, on
pidettävä Jumalan omana toimintana. Näin Jumalan aatteet ikäänkuin
toistamiseen itävät ja kasvavat ihmishengen syvyydessä, tietysti
individisten rajojen sisällä; sillä, pysyäkseni äskeisessä
vertauksessa, ei auringon ihmeellinen sädeloisto voi täydellisesti
näkyä missään yksityisessä vedenpisarassa, vaan jokaisessa kajastelee
osa sitä ympäröivästä valosta.[33]

Mutta pitäkäämme kiinni siitä, mitä äsken mainittiin, että runous
tahtoo pysyttää, mikä ihmiselle on arvokasta. Tämän tällaisen pyrinnön
luulisinkin sen ensimmäiseksi iduksi. Mikä valtaavasti vaikuttaa
ihmisen mieleen, saattaa hänet taiteellisesti sovitetuin sanoin
ajatuksiansa ilmaisemaan. Runous tarkoittaa niinmuodoin oikean ilon,
sydänjuuriin tunkeuvan mielihyvän aikaansaamista. Kerrotaanhan
Kalevalassakin, miten vanha Väinämöinen laulaessaan "istuiksen
ilokivelle". Väririkkaan ilmiömaailman tuottama ilo synnyttää
kansaneepoksen ja on myöhempinäkin aikoina tärkeä myötävaikuttaja
runouden tuotannossa, olletikin ihmistoimintaa esittävissä runouden
lajeissa. Runoiluun kehoittava mieltymys johtuu etupäässä kauniista ja
ylevistä tosimaailman ilmiöistä taikka semmoisista, jotka viehättävät
erinomaisella voimallaan tai suuruudellaan. Sellaisetkin ilmiöt, jotka
hullunkurisuudellaan herättävät hilpeätä iloa tai houkuttelevat ivaan,
antavat usein runoilemisen aihetta. Mutta toiselta puolen myös
sisäkohtaiset tunteet pyrkivät sanoiksi heristymään; mitä syvemmältä ne
panevat sydämmen kielet väräjämään, sitä suurempi on halu pysyväin
mielikuvain muodostamiseen, joiden vaikutuksesta se voipi täydellisesti
antautua riemunsa tai haikean-suloisen tuskansa valtaan. Niin on
etenkin lyyrillisessä runoudessa. Ilmiömaailman viehätyksen lisäksi
tulee toinen runoilemisen aihe: yksilöllisten tunteiden ilmaiseminen.
Ja silloin erittäin surun ja kaihon tunnelmat pyrkivät purkaantumaan
sanoin ja sävelin; kantele ei ole ainoastaan "iki-ilo", ikiriemun tuote
ja tuottaja, vaan "soitto on suruista tehty, murehista muovaeltu".

Niin näemme jo alusta alkaen todellisuuden kuvailemisen olevan runouden
pohjan, ja tässä merkityksessä runous onkin mukailua (mimesis),
niinkuin Aristoteles sitä määritteli. Mutta se on siinä mielessä
mukailua, että runoilija valitsee olevaisuudesta viehättävimmät,
enimmän huomiota herättävät kohdat ja täydentää niitä oman
henkensä varoista. Tämäkin tapahtuu ensin ihan itsestään, melkein
vaistomaisesti; tiedetäänhän, kuinka sielumme tavallisissakin oloissa
pyrkii tunteittensa johdolla mielikuviansa muodostelemaan ja
täydentelemään. Sittemmin runoilijan toimi tulee yhä itsetajuisemmaksi,
ja runoustaiteelle koituu suuri tehtävä. Runotar meitä auttaa
jokapäiväisyyden rikkojen alta löytämään niihin kätkeyviä
tosi-aarteita; hän meidän kanssamme sukeltaa syvälle elämän virtaan sen
pohjassa viruvia kalliita helmiä noutamaan; oppaana hän meitä johtaa
ihmis-elämän harhapolkuja tuntemaan ja huomauttaa meille, missä jotain
kaunista tai merkillistä on tarjona. Tämä on runottaren arvolle paljoa
sopivampi kuin se poliisinvirka, johon tendensimäisen realismin aikana
on tahdottu häntä pakottaa. Epäkohtien julki saattaminen ei ole hänen
velvollisuutensa. Minkätähden hän meitä veisi kaikenlaista rumaa ja
vähäpätöistä, kaikenlaista kurjuutta katsomaan? Eihän inhimillisen
viheliäisyyden löytämiseen tarvita runottaren apua. Ainoastaan silloin
se on oikeutettua, kun hän tässä viheliäisyydessäkin näyttää meille
jotakin parempaa: sykkivän ihmissydämmen, jota kohtaan meillä voi olla
myötätuntoisuutta.

Näin runous luopi mieltä ylentäviä kuvia siitä, mikä todellakin
tarkastamista ansaitsee, ja kun nämä kuvat elävännäköisinä taiteen
tenhovoimalla sielussamme kajastelevat, syntyy lämmin osan-otto ja
mieltymys esitettyihin henkilöihin ja elämän piireihin. Kun katsomme
syvälle ihmisten sydämmeen ja näemme heidän tunteensa ja ajatuksensa,
niin opimme heitä ja heidän olojansa ymmärtämään; me tajuamme, mikä eri
luonteissa ja olosuhteissa on yleis-inhimillistä, ja oikea ymmärtäminen
sytyttää ihmisrakkauden liekin. Tämä on runouden tärkeimpiä tehtäviä,
sen tehokkaimpia. Mutta tätä pyhää tulta runoilija ei saa viriämään,
ellei hän kanna sitä omassa povessaan; vaan jos hän rakkauden silmällä
katselee maailmaa ja hellyydellä kohtelee kuvattaviansa, silloin hän
lukijankin mielessä herättää samanlaisia rakkaudentunteita.

Mutta ei siinä kyllin. Ihmishenki pyrkii kuvausvoiman avulla elämän
oikeaan tajuamiseen; käsitettyjen olioin järjestäminen suureksi
kokonaisuudeksi, sekin on niitä ihmishengen alkuperäisiä pyrintöjä,
jotka todistavat sen ylevää tarkoitusperää. Runouden tehtäväksi tulee
niinmuodoin olevaisuuden selittäminen ja kirkastaminen. Salaperäisen
ounastuksen ihmesoihdulla se valaisee elämän suuria arvoituksia; se
tulee kansojen ja aikakausien maailmankatsomuksen julistajaksi,
ihanteiden ilmaisijaksi. Silloin se ei tyydy paljaan reaalisen
todellisuuden mukailuun, vaan kohoaa sen yli fantasian tuottamaa
perikuvallista maailmaa esittelemään, vapaasti valiten aineitansa
olevaisuuden ja mielikuvituksen piiristä. Mutta rohkeammasti kuin ennen
saattaa nyt runoilija, ilmiöin selittäminen silmämääränä, käsitellä
myös epäkauniita, vieläpä rumiakin aiheita, jos vaan syvempi,
ihanteellinen todellisuus ei joudu varjopuoleen jokapäiväisen,
reaalisen todellisuuden rinnalla. Sillä totuudessa on kaksi puolta: nuo
kaikkeuden ikuiset tarkoitukset, jotka elähyttävät ja selittävät
ilmiöin maailmaa, ja reaalinen olevaisuus, jossa ne monenlaisten
ristiriitojen alle usein peittyvät näkymättömiin.

Jälkimmäistä puolta monesti tarkoitetaan tuolla jokapäiväiseksi
kuluneella lauseella, että runouden pitää esittää totuutta.
Yllämainitusta kuitenkin selviää tämän lauseen oikea merkitys.
Laulakoon runoilija vilpittömästä sydämmestä niitä todenperäisiä kaihon
tai ilon tunteita, joita olevaisuus hänessä synnyttää; valitkoon
ilmiöin monivaiheisesta sarjasta mikä luonnon tai hengen maailmassa
huomiota ansaitsee ja mieltä korkeammalle kohottaa; mutta, ennen
kaikkea, näyttäköön meille olevaisuuden syvemmän merkityksen, miten
näennäisesti epäsointuisetkin elämän puolet sulautuvat yhteen suureksi
sopusoinnuksi. Kaikissa näissä osoitaikse reaalinen todellisuus aatteen
kannattajana; tuotakoon sitä esiin tavalla semmoisella, että se
tyydyttää ihmisen luontaista ihanteellisuuden kaipausta, että hänen
mielensä ylentyy, lohtuu, virkistyy, että hän hengen silmällä näkee sen
täydellisyyden, jota hän turhaan etsii elämän jokapäiväisestä
hyörinästä.

Tässä mielessä sopii sanoa totuuden olevan runouden korkeimman lain, ja
runouden tulee kuvausvoiman avulla saattaa ihmistä syvempää totuutta,
elämän ydintä, tuntemaan. Mutta erotus on tehtävä tämän ja reaalisen
totuuden välillä. Jälkimmäinenkin on runoudessa tärkeä, mutta toisella
tavalla kuin edellinen. Jotta runoilija voisi toisessa herättää omia
mielteitänsä vastaavia mielikuvia ja tunteita, eivät hänen kuvaelmansa
saa olla ristiriidassa tosiolojen kanssa, vaan niiden pitää tuntua
todenmukaisilta, luonnollisilta. Tämä todennäköisyys on tärkeä, jopa
välttämätönkin, jotta runous saattaisi tehokkaasti vaikuttaa; mutta se
on vaan keino eikä tarkoitus. Runoilija kuvailee elävästi ja
luonnollisesti, ei sen vuoksi, että saisimme oikean käsityksen
kaikenlaisista vähäpätöisistä ulkonaisista seikoista, vaan että niihin
yhdistetty aatteellinen puoli paremmin selviäisi. Eikä todennäköisyyttä
saa ymmärtää niin, että kaikki, mitä kerrotaan, pienimpiä
yksityiskohtia myöten pitää olla todella tapahtunutta tai tavallisissa
oloissa mahdollista. Riittää sekin, että kaikki tuntuu luonnolliselta
siinä yhteydessä, jossa se ilmaantuu. Sillä hyvinkin usein runoteoksen
tarkoitus viepi ulkopuolelle tosiolojen, vieläpä mahdollisuudenkin
rajoja, ja silloin on täysi oikeus vaatia lukijalta sitä kuvausvoiman
pontevuutta, että hän jaksaa seurata runoilijaa mielikuvituksen
ulapalle, vaikkapa tavallista ulommaksikin. Niinhän ne mytologiset
olennot, joilla kansat muinoin esittivät elämän siveellisiä voimia, --
esim. Zeus, joka, istuen Olympon kukkulalla, punnitsee kuolon-alaisten
kohtaloita, tai Väinämöinen, joka kanteleen soitolla kaikkia
ihastuttaa, -- nytkin vielä meitä miellyttävät, kun tajunnassa
uudistamme muinais-ajan katsantotavan, vaikka kyllä tiedämme ne
paljaiksi mielikuvaelmiksi. Ja tunnettua on, että paraat runouden
aineet ovat kansan kuvausvoiman muodostamat muinaistarinat, paljoa
paremmat kuin ne tositapaukset, joista ne ovat aiheutuneet.
Mieltymyksemme johtuu siis suureksi osaksi _illusioonista_,
s.o. siitä, millä värityksen hilpeydellä ja suhteellisella
todennäköisyydellä runoilija osaa valloittaa mielikuvituksemme.
Illusiooni siis on paljoa tärkeämpi kuin reaalinen todellisuus ja
jälkimmäisen jäljittely oikeastaan vaan tarkoittaa edellistä. Selvää on
muutoin, että eri aineet ja eri runouslajit sallivat enemmän tai
vähemmän mielikuvituksen vapautta; enimmän todennäköisyyttä vaatii
jokapäiväisissä oloissa tapahtuva romaani, mutta muinais-ajan hämärässä
liikkuva runoelma tietysti paljoa vähemmän. Väärässä siis oltiin jyrkän
realismin aikana, kun ulkonaiselle todennäköisyydelle yksin-omaan arvoa
annettiin. Ainahan kuitenkin on pääkysymys, onko runoilijan onnistunut
meissä herättää niitä tunteita, joita hän on tarkoittanut, ja onko
lukijan ihanteellisuuden tarve tullut tyydytetyksi. Ellei lukija
teoksesta lämpiä, innostu, on kaikki vaiva ollut turha; ei loistavin
tekniikka eikä yksityisseikkojen todellisuus sitä voi palkita.
Nykyisemmän realistisen romaanin ja näytelmän merkitys runouden
historiassa on luullakseni siinä, että illusioonille on annettu
suurempi valta kuin vanhemmassa kirjallisuudessa; sen aikaansaamiseksi
käytetään kaikkia keinoja, jotka voivat lukijassa vaikuttaa
luonnollisuuden tunteen, ja sentähden nykyisen kirjallisuuden
kuvaelmat, jos ne ovat lähteneet taitavan kirjailijan kynästä, usein
kyllä vaikuttavat luonnon alkuperäisellä voimalla. Että toisinaan
erityisseikkojen kuvailemiseen pannaan liiankin paljon huolta, on
kuitenkin kieltämätöntä. Ensimmäinen askel uuteen suuntaan on oleva,
että elävään, tosi-objektiiviseen kuvaukseen yhtyy yleispätevä,
ideaalinen sisällys; silloin tulevaisuuden runous arvokkaasti on
edustava ihmiskunnan jaloimpia pyrintöjä. Myönnettävä on, että kehitys
jo on ruvennut kääntymään tälle uralle, vaikka toiselta puolen
haaveksiva symbolismi uhkaa houkutella sitä uusille harhapoluille.

Muistettava on, ett'emme todenperästä käsitä ilmiöitä, jos vaan näemme,
miten ne ulkonaisesti johtuvat toinen toisestaan, s.o. ymmärrämme
niiden kausaali-yhteyden; silloin vasta ne meille täydellisesti
selviävät, kun oivallamme niiden järjellisen tarkoituksen eli oikean
paikan maailman kokonaisuudessa. Mutta nykyaikana monen kirjailijan
päävoima onkin vaan tuon kausaali-yhteyden esittämisessä; runouden
niinkuin tieteenkin alalla pannaan enemmän arvoa ilmiöin mekaaniseen
yhteyteen kuin maailmanjärjestyksen aatteelliseen puoleen,
ajattelematta, ett'ei tuo mekaaninen järjestys tyydytä ihmishengen
syvimpiä vaatimuksia. Kun uusimman ajan kirjallisuudessa osoitetaan,
miten ruumiillinen ja henkinen kurjuus johtuu edellisten sukupolvien
siveettömyydestä tai neron vaillinaisuus ja pettynyt kunnianhimo askel
askelelta vievät taidokkaan taiteilijan kamalaan itsemurhaan, niin
näemme kyllä sen aaveentapaisen koneiston, jonka pyörien alle musertuu
Ibsenin Osvald tai Zolan Claude Lantier; mutta olemmeko tulleet
askeltakaan lähemmäksi elämän suurten arvoitusten selvittämistä?
Myöntää täytyy, että tällainen esitys muutamissa kohdin paljastaa
olevaisuuden varsinaiset juuret; elämän luonnollinen puoli voi sen
kautta monessa suhteessa selvitä. Mutta tämä on vaan todellisuuden
toinen puoli. Se voi mahdollisesti tyydyttää ymmärrystä, mutta
ihanteellisuuden tarve jää osattomaksi. Emme tyydy ihmis-elämän
luonnollisen puolen selvittämiseen, vaan tahdomme nähdä, mitä ihminen
toimii siveellisen maailmanjärjestyksen hyväksi tai kenties sitä
vastustaaksensa, ja miksi tämä maailmanjärjestys vaatii tahi sallii
juuri tällaista elämää. Jos järjellinen ihminen näkee ennen
tuntemattoman koneen, ei hän tyydy siihen, että älyää, minkänäköinen se
on ja miten se on kokoonpantu; vaan hän kuulustelee, mikä on sen
tarkoitus, mitä hyötyä ihmiskunta siitä toivoo ja missä määrässä se
toiveita täyttää. Silloin vasta hän luulee sen käsittävänsä ja
tietävänsä, mikä se on, vaikk'ei sen rakennus olisikaan hänelle täysin
selvä. Niin on myös elämän kysymysten laita.

Nykyajan ulkonaisen todellisuuden vaatimukset ovat oikeastaan
seurauksia siitä yhä korkeammalle paisuneesta vastavirrasta, minkä
synnyttivät entis-aikojen luonnottomuudet. Sillä olihan runollista
totuutta vastaan useasti syntiä tehty, kun vääriä ajatuksia,
epätodellisia tunteita esitettiin. Ranskalaisessa tekoklassillisuudessa
olivat sääntöihin sidottu muoto ja sovinnaiset aatokset astuneet
elävän fantasian sijaan; italialaisessa, muuallekin levinneessä
sonettirunoudessa teeskennelty tunteellisuus pyysi korvata sydämmen
vilpitöntä kieltä; romantikot, vaikka nykyaikaisen realismin
ensimmäisiä tienraivaajia, tahtoivat unikuviksi haihduttaa koko
olevaisuuden. Ihmiskunnan elämässä on aikoja, jolloin se syystä tai
toisesta kyllästyy olevaiseen maailmaan eikä enää luontaisella
mielihyvällä ja ihastelemisella katsele sen ilmiöitä. Silloin ihmiset
tavallisesti pakenevat mielikuvituksen luomaan tekomaailmaan; täten
saapi alkunsa romantisuus sekä idyllinen ja sentimentaalinen runouden
suunta. Viimemainitun tuotteita ovat vanhat ja uudet paimen-idyllit,
elegiat y.m. Niiden todellisuus voi olla suurempi tai vähempi, ja
samaten myös niiden runollinen arvo, sen mukaan kuin niissä ilmaantuvat
tunteet ovat luonnollisia ja teeskentelemättömiä; vaan helposti
tällaiset runolajit vaipuvat sairaalloiseen hempeätunteisuuteen. Mutta
tässä kehityssuunnassa esitetään sentään kaikki aatteiden valossa;
ideaalisen maailman kuva joko epämääräisenä toiveena tai kaipauksen
esineenä väikkyy runoilijan silmissä. Nykyajan pessimismi on samaa
perijuurta, vaikka näennäisesti kaiken romantisen ja sentimentaalisen
haaveilun vastakohta; mutta se ei aseta itselleen mitään ihailtavaa tai
ikävöitävää eikä edes koeta mielikuvituksen koristeilla peittää siitä
syntynyttä aukkoa. Itsetyytyväisenä, vaikka maailmaan tyytymättömänä,
se kaikkialla näkee vaan oman samean kuvansa. Romantikko ja pessimisti
eivät kumpikaan huomaa tosi-elämän runollisuutta; mutta edellinen
pakeni täältä mielikuvituksen taikalinnaan, kun nykyajan naturalistin
päinvastoin täytyy varoa, ett'ei hän vajoo olevaisuuden pahimpaan
lokaan. Mutta mitä reaaliseen todellisuuteen tulee, on eräs tärkeä
seikka vielä huomioon otettava. Tarkastaessamme, millä keinoilla runous
pyytää päästä tarkoituksensa perille, huomaamme pian, että sen tehtävä
-- ja illusiooninkin aikaansaaminen -- usein vaatii sitä rikkomaan
ulkonaisen todellisuuden vaatimuksia. Kaikki runous jo siinä suhteessa
poikkeaa ulkonaisesta todellisuudesta, että se välttämättömästi vaatii
ajassa ja paikallisuudessa erillään olevain ilmiöin kokoilemista ja
yhteensovittamista; eihän tosioloissa tavata kaikkia niitä piirteitä
yhdessä, joita runoilija tarvitsee kuvattavansa valaisemiseksi. Ja
toiseksi, milloin tavallisessa elämässä käytetään sitä vertauksia
uhkuvaa, soinnukasta, runomittaista kieltä, jota runous yleensä vaatii?
Entä nuo pontevat, kohdalleen sattuvat lauseet, joita näytelmissä ja
romaaneissa pannaan henkilöin suuhun ja jotka niin säntilleen
kuvailevat heidän luonteitaan ja mielialojansa? Jokapäiväisissä oloissa
ihmisen sisällinen elämä ani harvoin pukeuu niin täsmälliseen muotoon.
Ja milloin ylimalkain ihmisen mielentila niin tarkalleen ilmenee sanoin
ja toimin, kuin draamassa aina täytyy tapahtua? Kaikista näistä jo
näkyy, että reaalisen todellisuuden monessa monituisessa suhteessa
täytyy väistyä runouden päävaatimusten tieltä. Mutta sen lisäksi
viitattakoon siihen, mitä ylempänä sanottiin mytologisesta
katsantotavasta, ja muistettakoon semmoisia runouden tuotteita kuin
satu taikka romantisella pohjalla liikkuvaa kertomusta ja näytelmää,
esim. Shakespearen Myrskyä ja Kesäyön unelmaa, Wielandin Oberonia y.m.
Joka näistä tahtoisi poistaa kaikki, mikä on ristiriidassa reaalisen
todellisuuden kanssa, osoittaisi vaan suurta runollisen aistin
puutetta. Sen ohessa on huomioon otettava, että runoudella, hengen
kehitykseen nähden, on suuri merkitys siinäkin kohden, että se
vapauttaa mielen reaalisen olevaisuuden siteistä ja vie sitä
itsenäisesti luomaan aateperäisen maailman.

Olemme siis nähneet, runouden tehtävän olevan kolmea laatua:

1) se säilyttää sellaisia vaikutelmia, jotka ihmishengelle ovat
mieluisia ja kallis-arvoisia;

2) se johtaa meitä tuntemaan ihmisiä ja oloja ja opettaa meitä niitä
rakastamaan;

3) se taikapeilissään näyttää meille olevaisuuden varsinaiset
tarkoitukset, maailman ikuisen järjestyksen.

Näin se herättää ja vahvistaa ideaalista katsantokantaa.

Mutta -- kysyy kenties lukija koko tämän selityksen johdosta --
ajatelkaamme, että joku taidolla kuvailee työväen kurjuutta sen
viheliäisimmässä muodossa saattaaksensa kansalaisiaan sitä säälimään ja
sen johdosta epäkohtia poistamaan, taikka että hän esittelee niitä
aineellisia ja sielullisia syitä, jotka askel askelelta vievät
heikkoluonteista ihmistä rikoksen syvimpään kuiluun, suurimmalla
luonnonmukaisuudella asettaen näkyviin hänen kestämiänsä taisteluita ja
sieluntuskia, jotta oppisimme surkuttelemaan rikoksentekijää ja
inhimillisesti häntä tuomitsemaan; eikö semmoinen kirjallisuus ole
oikeutettu, eikö se täytä tärkeää tehtävää yhteiskunnan palveluksessa?
Siihen vastaan, kun vastaankin: se on kyllä oikeutettu, jos kuvaus
on totuuden mukainen ja sen siveellinen tarkoitus on selvä.
Tämänsuuntainen teos voi olla oivallinen valtiollis-yhteiskunnallinen
kirjoitelma tai viehättävä sielutieteellinen tutkimuskoe, se kenties
tehokkaasti vaikuttaa aikakauden katsantotapaan ja olojen
muodostumiseen ja saattaa siis olla arvokas kansalliskirjallisuuden
lisäys; mutta se on runoutta ainoastaan siinä määrässä, kuin se samalla
saattaa meitä oivaltamaan olevaisuuden jalompaa puolta. Sellainen
kirjallisuus helposti rikkoo totuutta vastaan, kun se yksipuolisesti
kuvailee elämän varjopuolia eikä huomaa sen valokohtia; sillä molempain
yhdistys vasta muodostaa todellisen olevaisuuden, ja valokohdat nehän
juuri paremmin ilmaisevat sen syvimmän perustuksen. Onhan kaikki
olemassa hyvien puoliensa tähden eikä mikään puutteidensa ja
virheittensä tähden. Toiselta puolen tarkoitusperäiseltä, epäkohtia
hapuilevalta kirjallisuudelta välisti ei sovi kieltää runollista arvoa,
jos nimittäin maailman aatteellinen puoli sen ohessa jollakin tavalla
tulee näkyviin. Osoitettakoon esim. miten ihmishengen jalous voi säilyä
kurjuuden rinnalla taikka pahuus raukeaa omaan tyhjyyteensä. Mutta
kivulloisuuden merkki se kumminkin on, kun runous etupäässä suosii
synkkyyden ja toivottomuuden kuvia.

Mutta millä oikeudella runouden ala on tällä tavalla rajoitettava? Moni
epäilemättä pitää tätä rajoitusta ihan mielivaltaisena, yksipuolisen
esteetisen teorian tuotteena. Niin ei ole kuitenkaan asian laita. Sen
pohja ja perustus ei ole mikään ajatuksen laatima järjestelmä, vaan
sielutieteellinen tosiasia, se _ihanteellisuuden tarve_, joka
piilee syvällä ihmishengessä. Mikä tätä ihanteellisuuden tarvetta
tyydyttää, se on tosirunoutta; kaikki muu on ulkopuolella runouden
rajoja.

       *       *       *       *       *

Runouden tulee siis esittää sitä, mikä on ihanteellista,
aatteenmukaista, eli, -- koska se ilmaantuu aistin-tajuttavana, --
kaunista. Kääntykäämme nyt kauneuden eri lajeja tarkastamaan.

Kauniissa esineessä aate ilmestyy ihan luonnollisesti, s.o. esineen
erityismuoto soveltuu siihen niin täydellisesti, että niiden kesken on
kaikinpuolinen sopusointu. Ihmishenki etsii tätä sopusointua ja esine
vetää sitä puoleensa. Kauneus tällaisena miellytysvoimana on
_ihanuus_, joka sana merkitsee kauneuden itsekohtaista puolta, sen
vaikutusta tajuavaan henkilöön, mutta samalla kaikessa kauneudessa
tavattavaa sopusointua, josta tämä miellytysvoima lähtee. Saksalainen
sana _Anmut_ osoittaa enemmän edellämainittua itsekohtaista
puolta, latinainen _gratia_ ja kreikkalainen _kharis_ enemmin
muodon sopusuhtaisuutta. -- Ihanuudesta tulee erottaa _sulo_,
joka vielä suuremmassa määrässä kuin ihanuus viittaa kauneuden
itsekohtaiseen puoleen. Sulo on "sulaa" sanan sukua ja ilmoittaa tuota
lempeätä viehätystä, joka saattaa esineen ikäänkuin itsestään sulamaan
katsojan tai kuulijan mieleen. Verrattakoon tähän sula ja sulava
adjektiivien merkitystä: sula sovinto, sulimmat kiitokset j.n.e. Sulo
tarkoittaa varsinkin sitä kauneutta, joka on sisällisen sopusoinnun
luonnollinen ilmaus eikä minkään taistelun tai erityisen ponnistuksen
tuottama. Tässä merkityksessä se usein asetetaan _arvokkaisuuden_
vastakohdaksi. Sävelissä, puheessa, lasten liikenteissä, naisten
käytöksessä voi ilmaantua suloa; vaan uljasta taistelua ei sovi sanoa
suloiseksi, vaikka se saattaa olla kaunista, vieläpä joskus ihanaakin.
Saksalaiset käyttävät molemmista, sekä ihanuudesta että sulosta, samaa
sanaa, Anmut,[34] ja niin myös kreikkalaisten Kharitit, "Sulottaret",
edustavat kumpaakin.

Kun kauneus keveänä ja sulavana näyttäytyy verraten pienessä esineessä,
jonka ko'on tai sisällyksen suhteen muoto on erittäin kehittynyt, niin
sellainen esine on soma. Sirossa muoto vielä suuremmassa määrässä on
voittopuolella. Jos somuudessa on erittäin huomattava se helppous ja
luontevuus, jolla se pääsee ilmestymään, niin sitä sanotaan
_sieväksi_: jotakin sanotaan sievällä tavalla, jonkun käytös on
sievä j.n.e.[35] _Koreaa_ on se, mikä esineeseen liitettynä
tarkoittaa sen miellyttävän vaikutuksen koroittamista, jonka se tekee
varsinkin näköaistiin. _Hempeässä_ miellyttämisen tarkoitus
selvästi tulee ilmi somuuden tai hentouden ohessa. _Sorea_ sitä
vastoin miellyttää muotonsa puhtaudella, joka poistaa siitä
jokapäiväisyyden ja erottaa sorean esineen tavallisten joukosta. --
Näillä viimeksimainituilla käsitteillä on kyllä jokaisella tärkeä
paikkansa taiteessa; mutta ne ovat vain varsinaisen kauneuden lisäyksiä
eivätkä perusta mitään itsenäisiä kauneuden lajeja. Runoudessakin sopii
puhua jonkun lyyrillisen runon somuudesta, sonetin sirosta muodosta,
sievästä kertomistavasta j.n.e.

Mutta varsinaista kauneutta on kolmea lajia: suora, ylevä ja
koomillinen kauneus.

_Suorassa kauneudessa_ muoto niin täydellisesti vastaa aatetta,
että aate näyttää siinä välittömästi eli suorastaan toteutuvan.
Tätä laatua ovat esim. ihana maisema järvineen ja saarineen,
viljavainioineen ja metsäkumpuineen, Venuksen kuva muinaisajan
taiteessa, Aino Kalevalassa, Miranda Shakespearen "Myrskyssä" y.m. Sulo
on tietysti kokonaan luettava tähän kauneuden lajiin. Tyyni ihanuus on
sen tunnusmerkki, tyyntä mielihyvää se tuottaa. Erityiset runoilijatkin
saattavat, muihin verrattuina, edustaa suoraa kauneutta; semmoisia ovat
Sofokles, Goethe, Runeberg y.m.; Kantelettarenkin runot yleensä
osoittavat tätä välitöntä kauneuden lajia.

_Yleväksi_ sanotaan sitä kauneutta, jossa osoitaikse suurempi
sisällys eli aate, kuin mitä esine täydellisesti voi ilmaista. Myrsky,
tähtitaivas, Zeus ylijumalan kuva Olympiassa ovat yleviä, koska ne
antavat katsojan aavistaa vielä mahtavampaa voimaa, kuin mitä hän
silmiensä edessä näkee. Ihmis-elämässä sattuviin vastariitoihin
perustuu eräs tärkeä ylevyyden laji, _traagillisuus_, joka
yleisenä maailman lakina tasoittaa yksityishenkilöin hairauksista
ja olojen yksipuolisuudesta syntyneet epäkohdat ja niinmuodoin
kuvastaa siveellistä maailmanjärjestystä. -- Niinkuin kauniin
rinnalla mainittiin soma, sievä j.n.e., niin ylevään liittyvät
_komean, majesteetisen ja juhlallisen_ käsitteet. _Komea_ on
voimallisesti esiintyvä henkilö tai muu olio, jonka mahtavuutta
enentää huomattavasti ilmaantuvat ominaisuudet (esim. värit) tai
kallis-arvoiset luonnonesineet, niin että se tekee samanlaatuisen
vaikutuksen kuin ylevyys. _Majesteetinen_ on ylevyys, kun se
ilmaikse vakavassa, jalonnäköisessä liikunnassa, ja _juhlallinen_,
kun jaloin voimain tarkoin järjestetty toiminta tarkoittaa jonkun vielä
suuremman voiman kunnioittamista (ajateltakoon kirkollisia tai
valtiollisia juhlamenoja, merkkipäivien viettämistä y.m.). Liioiteltuna
tahi sopimattomassa tilassa käytettynä komeus muuttuu _prameaksi ja
pöyhkeäksi_. Runoudessakin voi olla puhetta näistä ylevyyden
lisämuodoista: joku kuvaus saattaa olla komea, runon esitystapa voi
olla juhlallinen taikka pöyhkeä, j.n.e.

_Koomillinen_ kauneus perustuu naurettavuuteen; tämä syntyy siitä,
että äkkiarvaamatta huomaamme jyrkän ristiriidan aatteen ja sen
aistillisen muodon välillä. Koomillisuudessa on kaksi puolta:
ylevänlaatuinen sisällys ja sen satunnainen ilmestyminen, joka on
turhan mitätön. Jos esim. joku astuu esiin juhlallisesti puhumaan ja
yht'äkkiä, kun kaikki odottavat jotain viisasta ja syvämielistä, sanoo
jokapäiväisen tyhmyyden, niin se tuottaa naurua; sillä tuo odotettu
syvämielinen sisällys on puhjennut tuiki mitättömään muotoon.
Koomillisuus on siis ylevyyden suora vastakohta; ylevyydessä aate
täyttää kuvansa niin täsmälleen, että se melkein vuotaa reunojen yli;
koomillisuudessa päinvastoin esine eli aistillinen muoto vastustaa
aatetta eikä tahdo mukaantua sen sisällykseen. Tämän ristiriitaisuuden
tasoittaa nauru; naurulla ikäänkuin sovitetaan ja poistetaan ne
satunnaiset epäkohdat, jotka häiritsevät aatteen kirkkautta, jotta tämä
taas selvästi ilmaantuu ja henki vapaana kohoaa elämän epäsointuisuuden
yli. Etenkin _huumori_, koomillisuuden korkein laji, tuopi esiin
niitä naurettavia epäkohtia, joita maailmassa niin runsaasti tavataan,
ja osoittaa, kuinka näiden kaikkien ohessa aate kuitenkin toteutuu.
Nummisuutarin Esko saattaa vakavalla yksinkertaisuudellaan meitä
sydämmellisesti nauramaan; mutta hänen vilpitön ja kunnollinen
luonteensa meitä kuitenkin miellyttää. Samaten Runebergin Sven Dufva;
sillä jalo aate, isänmaanrakkaus, esiintyy hänen sankarikuolemassaan.

Kauneus vaatii yksityis-ilmiön mukaantumista yleiseen sääntöön; mutta
jos päinvastoin yksityis-olion satunnainen omituisuus saa voiton
yleisestä säännöstä, on esine _ruma_, niin esim. jos nenä, joka
vaan on vähäinen osa elimistöstä, vaurastuu niin mahtavaksi, että se
syrjäyttää semmoisia kasvojen osia, joissa henki paremmin voi tulla
näkyviin, ja niinmuodoin häiritsee aatteenmukaista tasasuhtaisuutta.
Vaikka rumuus on ulkopuolella kauneuden piiriä, niin se joskus voi
tulla taiteessa käytettäväksi, etenkin kun se ilmaantuu peloittavana ja
sen johdosta ylevänä, taikka jos se käy koomilliseksi. Rumaa vastaa
siveyden alalla _paha_. Pahakin, -- järjellisyyden vastustaminen
yksityishenkilön puolelta, -- kelpaa taiteelle, jos siinä osoitaikse
erinomainen voima, joka tekee sen peloittavaksi; saattaapa se toisinaan
myös joutua naurun-alaiseksi ja niinmuodoin koomilliseksi. Millä
ehdoilla pahuutta muutoin sopii runoudessa kuvata, on jo edellisessä
tuotu esiin.

Katselkaamme seuraavassa kauneuden päälajeja kutakin erikseen. Suora
kauneus semmoisenaan vastaa kauneuden varsinaista käsitettä, eikä siitä
tarvitse sen laveammin puhua. Esitykseni on siis rajoittuva ylevyyteen
ja koomillisuuteen.



TOINEN LUKU.

Ylevä kauneus ylimalkain.


Jos olet matkustanut Italiassa ja käynyt Como-järven ihanilla
seuduilla, olet varmaan hurmautuneena seisonut magnoliain ja
myrttipuiden keskellä Bellaggion ylipuolella Villa Meloin korkealla
kukkulalla, mielihyvällä silmäillen tuon kaksijakoisen järven
rehoittavia rantoja. Kaikki etelämaan kauneus ja hehkuva runsaus täällä
sulautuu yhteen, ja mielessäsi syntyy ihmeellinen sopusoinnun tunne.
Mutta eihän näitä tällaisia kuvia tarvitse niin loitolta etsiä.
Saatathan armaassa Suomessakin tyynenä kesäiltana ylhäiseltä
Punkaharjulta ihailla Savon hopeahohteisia järvenpintoja tai Ruoveden
selkiä kulkeissasi iloita yhä vaihtelevista näköaloista, ja oman maan
vähemmän loistava, mutta herttainen luonto synnyttää sydämessäsi yhtä
riemuisan sopusoinnun tunteen. Kaikkialla on lempeyttä ja rauhaa. Mutta
toisen mielialan tuottaa sinussa Imatran pauhaava koski, joka
vaahtoisena, ikäänkuin raivosta vaaleten, hurjasti syöksyy eteenpäin,
taikka erämaan syvät hongikot, kun tuuli vinkuen tohisee ikivanhain
puiden latvoissa; toisenlaiset ovat nekin tunteet, joilla Grimselin
harjalta katsot alas Rhône-laaksoon, -- tuohon "maanpiirin salaisimpaan
soppeen", niinkuin eräs muinais-ajan runoilija sanoo, "jossa Rhodanus
ikuisen yön porteista aaltojansa vierittelee". Kaunista se on; mutta
mieli käy vakavaksi, ehkäpä synkäksikin. Näin erilaisesti voipi luonto
meihin vaikuttaa.

Samanlaista erilaisuutta huomataan henkiselläkin alalla. Katso nuorta
neitosta, ulkomuodoltaan ja hengeltään onnellisesti kehittynyttä, jonka
koko olennossa ilmaantuu sopusointuisa sielu, esim. Augustaa Runebergin
Joulu-illassa, ja sinulla on kuva samanlainen kuin yllämainittu
kotimainen järvimaisema. Herttaisena, elämän myrskyjen koskematonna,
hän on kaikille riemun ja lohdutuksen tuoja; köyhä sotilasvanhus,
sureksiva sisar ja malttamaton isä, kaikki tuntevat hänen lempeän
iloisuutensa vaikutusta. Taikka luo silmiesi eteen kuva menneiltä
ajoilta; ajattele Athenan loistoaikaa, niinkuin se kuvausvoiman
kaunistamana on muistossamme säilynyt, aikaa semmoista, jolloin taide
jakeli paraita lahjojansa, runoilijat laulelivat ihanimpia laulujaan,
ajattelijat lausuivat syvimpiä mietteitänsä isänmaanrakkauden
innostuttamalle kansalle, jonka elämää sulostuttivat luonnon ja
ihmishengen jaloimmat antimet. Tällaiset mielikuvat tuottavat
meissä tyynen, ihanan mielihyvän tunteen. Mutta toisenlaista,
kunnioituksen-sekaista mielihyvää meissä synnyttävät historian suuret
miehet, niinkuin Englannin Alfred kuningas, joka tehokkaasti vahvisti
aikansa sivistystä, tai uskonvapauden jalo sankari, Kustaa Aadolf.
Heidän valtavat toimensa ylentävät mieltämme tavallisuuden rajoja
korkeammalle. Taikka kuulemme kertomuksen siitä miehuullisesta
kärsivällisyydestä, jolla Suomen kansa muinaisina, synkkinä aikoina
masentumatta, sortumatta kesti vainon ja puutteen rasitukset;
silloinkin tunnemme mielihyvää, joka samassa on kunnioitusta tätä
kansaa kohtaan sen sitkeän kestäväisyyden, sen tahdon lujuuden tähden.
Mutta mielipahaakin siihen sekaantuu; sääliväisyyttä ja jotain sen
pelon ja ahdistuksen tapaista, jota nuo entiset miespolvet ovat
tunteneet.

Näissä esimerkeissä näemme erotuksen suoran ja ylevän kauneuden
välillä, jonka jälkimmäisen käsite nyt on tarkemmin selvitettävä.

Jumaluuden tarkoitukset toteutuvat äärevissä olioissa; yksityis-ilmiö,
vaikka se on äärevä, sulkee siis itseensä äärettömän sisällyksen. Siinä
on oikeastaan ristiriita. Aate ja muoto saattavat kuitenkin olla
semmoisessa suhteessa toisiinsa, ett'ei tätä ristiriitaa huomata,
ja silloin kauneus esiintyy rikkomattomana, s.o. _suorana_
kauneutena; mutta jos ristiriita tulee selvästi ilmi, on kauneus joko
ylevää tai koomillista laatua. _Ylevä_ se on, jos huomio etupäässä
kääntyy sen äärettömään sisällykseen, _koomillinen_, jos äärevä
ulkomuoto pääsee voitolle. Ylevän ulkomuoto on kyllä mahtava ja
sisällyksensä arvoinen; mutta tämä ulkonainen jalous kuvastaa suurempaa
voimaa, kuin mitä yksityis-esine voi täydellisesti ilmaista. Sentähden
ylevä kauneus tuottaa toiselta puolen mielihyvää, kun tajuamme jotain
sisäisen perikuvamme kanssa sopusointuista, ja toiselta puolen
kunnioitusta, vieläpä joskus pelonsekaistakin tunnetta, koska
aavistamme voimaa, joka on kaikkea äärevää korkeampi. Ylevässä
kauneudessa on siis ikäänkuin kaksi astetta: suuren ja jalon
sisällyksensä kautta se voittaa ympäristönsä; mutta siinä ilmestyvä
voima viittaa johonkin korkeampaan, jota sen ulkomuoto ei jaksa
kannattaa. Selvikkeeksi mainittakoon muutamia esimerkkejä. Satakunnassa
on ihanan järven rannalla korkea vuori, jolle kansa on antanut
Pirunvuoren nimen. Ikäänkuin rajussa temmellyksessä sinne tänne
heiteltyinä on vuoren kukkulalla isoja kalliolohkareita, mitkä
hajallaan, mitkä päällekkäin kasautuneina; näyttääpä siltä, kuin pahat
henget siellä olisivat leikkiä pitäneet, josta paikan nimikin johtuu.
Vuori tuntuu ylevältä; se kohoaa korkealle yli ympärillä olevan seudun,
herättäen kummastusta, jopa ihailuakin. Mutta samalla mielemme kääntyy
ihmettelemään sitä ääretöntä luonnon voimaa, joka nuo raskaat
kalliovahat kerran on ilmoille nostanut. Tahi uljas sankari
taistelee kansansa vapauden puolesta; hän panee sille kaikki, jopa
henkensäkin, alttiiksi ja me ihailemme hänen urhoollisuuttaan, hänen
isänmaanrakkauttansa, joka on suurempi, kuin mitä tavallisissa
ihmisissä on totuttu näkemään. Mutta samalla silmiimme leimahtaa
isänmaanrakkauden suuri voima, vieläpä aatteiden voima yleensä, joka
saattaa ihmistä pitämään maallista elämää halpana noiden suurten
aatteiden rinnalla, mitkä antavat sille sisällyksen. Näissä
esimerkeissä kuitenkin, pääasiallisesti esiintyy ylevän kauneuden
positiivinen puoli, s.o. ylevän esineen oma suuruus, vaikka tosin
jykeät kalliomöhkäleet tai yksityis-ihmisen jalot työt tuntuvat
vähäpätöisiltä valtavampain luontaisten tai siveellisten voimain
suhteen. Toisin on, jos ajatellaan esim. ukkos-ilman edellä olevaa
hiljaisuutta; ylevyyden tunne syntyy silloin siitä, mitä odotetaan:
ankarasta luonnonvoimain taistelusta, jota hiljaisuus ennustaa.
Hiljaisuus ei ole itsestään mitään suurta; se vaan viittaa tähän asti
vielä ilmenemättömään, mahtavaan voimaan. Tämä on ylevyyden
negatiivinen puoli: tuon suuremman voiman voitolle-pääsö, jonka
rinnalla esineen ylevyys katoaa. Välillisesti tai välittömästi ylevyys
niinmuodoin aina viittaa korkeimpaan, äärettömään, s.o. kaiken olemisen
hämärään, tutkimattomaan alkuvoimaan. Mikä herättää ylevyyden tunnetta,
se ei mukaannu tavallisiin mittakaavoihin. Yleväksi sopii siis Kantin
mukaan sanoa sitä, "mikä on ehdottoman suurta" eli "yli kaiken
vertailemisen suurta". Se synnyttää meissä äärettömyyden mielteen, ja
sen paljas ajatteleminenkin "todistaa sielunkykyä, joka on jokaista
aistien mittakaavaa korkeampi".[36] -- Muutoin esteetikot ovat tarkasti
tutkineet ja määränneet ylevän kauneuden eri ilmestysmuodot. Tässä
minun ei tarvitse niistä laveammalta puhua, vaan ainoastaan muutamin
sanoin kosketella ylevyyden suurta moninaisuutta, pääasiallisesti
runoutta silmällä pitäen.[37]

Ensiksikin ylevä kauneus ilmaantuu luonnossa, _ulkokohtaisena_.
Ihmishenki on luonnon-esineessä näkevinään samanlaisen voiman, kuin
hänessä itsessäkin on, ja ihmettelee sen suuruutta, vaikka se, maailman
alkuvoimaan verrattuna, haihtuu mitättömiin. Jos katselen pilvien yli
kohoavaa tunturia, niin minusta on, kuin se omasta sisällisestä
voimastansa ylentyisi taivasta kohti, oma henkeni on lainannut sille
persoonallisuuden. -- Tällä ulkokohtaisella alalla avaruus, aika ja
voima perustavat eri ylevyyden muotoja. Jos avaruutta ajatellaan, mistä
äärettömyyden tunne suoranaisemmin viriää kuin tähtitaivaan
katselemisesta, noiden loistavain kaukomaailmain, joiden takaa
aavistavalle mielikuvitukselle avautuu yhä uusia maailmoja, kunnes
aatos huumautuneena uupuu, rajoja käsittämättä? Saman vaikutuksen tekee
ajan piirissä iankaikkisuuden käsite. Yleviltä tuntuvat Danten
esiinlumoamat henkilöt, pysyen muuttumattomina Manalan yössä. Ylevyyttä
on vielä menneen ajan muistomerkeissä, esim. vanhassa linnassa,
jota turhaan näyttää uhkaavan ajan hävittävä voima, niin myös
luonnon-esineissä, joita ajatellaan monien ajanvaiheiden todistajiksi,
niinkuin runoilija laulaa:

    Jos kielin voisi kertoa
    Näkönsä vanhat puut
    Ja meidän vaarat virkkoa
    Ja meidän laaksot lausua,
    Sanella salmein suut, j.n.e.

Muistakaamme myöskin, mitä ajan-omaiseen ylevyyteen tulee, Daavidin
kuvausta (Ps. 90, 1): "Tuhat ajastaikaa on Sinun edessäs niinkuin
eilinen päivä, joka meni ohitse, ja niinkuin vartia yöllä".[38]

Voiman ylevyydestä olkoot esimerkkeinä mahtava koski ja pauhaava meri
sekä kansain vaellukset, jotka luonnonvoiman tavalla puhkeavat esiin
historiassa. Paljaastaan ulkokohtainen voima käy usein peloittavaksi,
ja kammottavatkin kuvaelmat voivat peloittavaisuutensa tähden olla
yleviä, niin esim. Troian hävitys Aeneidissä, Banquon haamu Macbethissa
(samalla ilmoittaen Macbethin kauheata mielentilaa) ja kamala, mutta
suurenlaatuinen ruton kuvaus Manzoni'n "Kihlatuissa". Rumuus voi
joskus, peloittavana ollessaan, tehdä ylevän vaikutuksen; onpa
fyysillisesti iljettäväkin muutamilla ehdoilla oikeutettu; mutta sen
piiri on hyvin rajoitettu, eikä sille millään muotoa saa suoda niin
laajaa alaa, kuin uusin runous on valmis sille myöntämään. Vischer
sanoo[39] sen olevan kauneuden vaarallisimman vihollisen ja kertoo
Kantin sanat: "ainoastaan yhtä rumuuden lajia ei voi luonnonmukaisesti
esittää, ilman kaikkea esteetistä mielihyvää, siis taiteellista
kauneutta peräti hävittämättä: sitä, joka iljettää. Sillä koska tässä
kummallisessa, paljaaseen mielikuvitukseen perustuvassa tuntemuksessa
esinettä kuvaillaan ikäänkuin nautintoon tunkeutuvaksi, jota kuitenkin
väkisinkin vastustamme, niin tajunnassamme ei eroteta enää taiteellista
mielikuvaa tämän esineen omasta luonnosta ja silloin edellistä ei
millään muotoa voi pitää kauniina." -- Mitä on sanottu iljettävästä, se
koskee julmuuttakin, esim. menneitten aikojen kidutuksia ja muuta
inhottavaa raakuutta. Jos runoteoksen aine vaatii tällaisten
esittämistä, kajottakoon niihin vaan sen verran, kuin on välttämätöntä.

Mutta ulkokohtaista ylevyyttä korkeampi on hengen voima.
Subjektiivisesti käsitettynä tämä ihmishengen ylevyys lausutaan
Horation sanoissa:[40]

    Ei aimo miehen, sitkeämielisen,
    Voi järkähyttää tahtoa kiinteää
    -- -- -- -- --
    Jos maa ja taivas raukeais, hän
    Pelvotta raunioin alle sortuis.

Tämä viepi meidät ylevän kauneuden toiseen ilmestysmuotoon,
_sisäkohtaiseen, henkiseen ylevyyteen_, joka sijaitsee ihmisen
tahdossa. Ulkokohtaista muotoa lähinnä on intohimo,[41] joka voi
ilmaantua ylevänä suuren voimansa takia. Hurjasti taistelevat
sotajoukot, ellei oteta huomioon yksityisten intoa tai taistelun
tarkoitusta, muistuttavat luonnonvoimien rajuutta; samaten viha,
umpisilmäinen rakkaus ja muut intohimot. Esimerkkejä ovat: Iliaan
sotavanhukset; Kullervon kosto Untamolle; niin myös Katrin ilmestyminen
Daniel Hjortin ensimmäisen näytöksen loppukohtauksessa, jossa hänen
puheensa kuitenkin saa syvemmän merkityksen, kaikuen tuomitsevana
epätoivon huutona koko kansan sydämmestä.

Mutta intohimo voi, luonnon pohjalla liikkuessaan, myös kääntyä
maailmanjärjestystä vastustamaan ja muuttua pahuudeksi. Pahuus on
itsekkäisyyden asettaminen toiminnan perusteeksi. Se voipi joskus
esiintyä ylevänä voimallisuutensa kautta, varsinkin silloin, kuin se,
taistellessaan järjellisyyttä vastaan, nojautuu ainoastaan omaan
itseensä; sillä tarmo ja peloittavaisuus ovat sen esteetisen
kelpaavaisuuden ehdot. Esteetisen pahuuden varsinaisena tyyppinä sopii
pitää Shakespearen Richard III:tta, jonka ruumiillinen epämuotoisuus on
hänen henkisen rumuutensa kuvastin ja jossa rajaton vallanhimo yhtyy
lujaan tahtoon, terävään älyyn, tarkoitusta kaunistelevaan viisasteluun
ja jonkunlaiseen itsensä-kieltämisen kykyyn itsekkään tarkoituksen
saavuttamiseksi. Mutta paha kukistuu toisen pahan kautta tahi joutuu
tappiolle taistellessaan hyvyyttä vastaan; näin se sortuu omaan
tyhjyyteensä. -- Paholainen, pahuuden olijoitu ajatuskuva, ei ole
runoudessa esiteltävissä uskonnollisen mielikuvituksen luomassa
muodossa; vaan pimeyden ruhtinas tarvitsee enemmän tai vähemmän
inhimillisiä piirteitä tullaksensa joko traagilliseksi tai
koomilliseksi. Traagillinen on Miltonin Saatana "Kadotetussa
paratiisissa". Hienolla ironialla ja verrattomalla huumorilla on Goethe
Faustissaan muodostanut paholaisen kaiken takaperoisuuden edustajaksi;
tuntuupa toisinaan siltä, kuin Mefistofeleen mietteet olisivat
nykyisen, ihanteellisuutta halveksivan pessimismin alkusäveleitä.

Mutta henkinen voima ei esiinny ainoastaan luontaisena intohimona tai
itsekkäänä, aatetta vastustavana pyrintönä, vaan kohoaa useinkin
jaloksi innoksi aatteiden palveluksessa. Yksityishenkilö voipi koko
persoonallisuudellansa kannattaa jotain siveellistä aatetta ja
ilmaantuu silloin ylevänä. Hänen henkinen voimansa näytäikse
taistelussa, ja siihen tarvitaan tosi-intoa, "paatosta". Tällaista
ylevyyttä näemme esim. historian suurissa miehissä, niinkuin
Sokrateessa, Epameinondaassa, Kustaa Aadolfissa y.m., ja kaikkien
aikojen runous mielihyvällä kuvailee semmoisia henkilöitä. Sellaisia
varjottomia, tosi-ideaalisia luonteita, -- luonnollisesti kuvattuja
eikä väärän idealismin elottomia haaveita, -- ovat Antigone, Prospero
Shakespearen Myrskyssä, Goethen Iphigenie y.m. Tähän on myös luettava
tarun-omaiset ideaali-olennot, niinkuin kreikkalaiset jumalat,
Zeus, Pallas-Athene j.n.e. Onpa kristillinenkin taide joskus
koettanut esittää korkeinta Jumalaa jalon ylevässä, aistillisessa
muodossa (Rafael, Milton.) Muutoin ylevyys tällä asteella voipi
osoittautua monella eri tavalla. Jalo henkilö toimii, taistelee
ulkonaista väkivaltaa vastaan, taikka saamme ihmetellä hänen
järkähtämättömyyttänsä vastoinkäymisissä, hänen kärsivällisyyttänsä
ja itsensä-kieltämistään. Ajateltakoon urhoollista Hektoria,
monineuvoista, kestävää Odysseusta, tyynesti odottavaa Sandelsia. Tähän
kuuluu vielä se esteetinen käsite, jota sanotaan arvokkaisuudeksi.
Myöskin useampain henkilöin yhteistoiminnassa saattaa olla ylevää
kauneutta, esim. kun kokonainen kansa, jonkun aatteen innostamana,
tehokkaasti ryhtyy sen toteuttamiseen.

Ylevällä henkilöllä on kuitenkin vaan määrätty paatoksensa, eli toisin
sanoen: hän edustaa määrättyä siveellistä aatetta. Hänen intonsa ja
toimintansa on siis rajoitettu; aina sopii ajatella jotain vielä
ylevämpää, korkeampaa. Tämän rajoituksen tähden voi syntyä monenlaisia
ristiriitoja eri aatteiden, niinkuin myöskin niiden edustajain,
välillä, ja siitä saapi alkunsa ylevyyden viimeinen ja korkein muoto,
_traagillisuus_. Se syntyy silloin, kun jalo henkilö, jouduttuansa
elämän taisteluun, osittain tahallisesti, osittain olojen pakosta
toimii niin, että hänen täytyy sortua. Koska traagillisuudella
runoudessa, etenkin draamassa, on suuri merkitys, niin se ansaitsee
tarkempaa selitystä kuin muut ylevyyden lajit.



KOLMAS LUKU.

Traagillisuus.


Tähän asti mainituissa ylevän kauneuden lajeissa tuo korkein voima,
johon kaikki ylevyys viittaa, ei tule suorastaan näkyviin, vaan piilee
selvemmin tai himmeämmin aavistettuna katselijan omassa mielessä.
Toisin on traagillisuudessa. Siinä tarkkapiirteisin kuvin ilmestyy
siveellisen maailmanjärjestyksen ikuinen valta. Jaloimpienkin täytyy
kukistua, koska ovat puutteellisia; mutta korkeimman järjellisyyden
laki pysyy iäti voimallisena.

Siveellinen maailmanjärjestys muodostaa suuren kokonaisuuden, joka
rajoihinsa sulkee monenlaiset tarkoitukset ja toiminnan piirit. Onpa
siinä toiselta puolen kaiken henkisen elämän hämärä pohja ja perustus,
luontaiset vietit, toiselta puolen hengen vapaus sekä ihmisen
aatteelliset pyrinnöt ja velvollisuudet. Siveellisen elämän tarkoitus
onkin näiden molempain puolien yhteensulattaminen, viettien
jalostuttaminen siveelliseksi tahdoksi, luonnonpakon ottaminen hengen
palvelukseen. Tämä tapahtuu usealla tavalla, monella eri alalla. Sen
kautta syntyy ihmisten kesken lukemattomia eri mielipiteitä,
harrastuksia ja toimia, jotka ryhmittyvät eri aatteiden ympärille, ja
kaikki nämä henkiset pyrinnöt kehittyvät aikojen kuluessa mitä
erilaisimpiin muotoihin. Luonnonpakon rinnalle tulee siveellinen pakko
ja olevaisista oloista vakaantuu yksilölle ikäänkuin uusi luontainen
pohja; osittain hän siihen kiintyy, osittain hän siitä pyrkii
ylemmäksi. Tämä kaikki antaa aihetta monenlaisiin _vastariitoihin eli
konflikteihin_. Aatteet joutuvat taisteluun keskenään, -- tietysti
ei nuo puhtaat, maailman ikuisia perusteita sisältävät aatteet
semmoisinaan, vaan aatteet sellaisina, kuin ihmiset ne käsittävät ja
kuin ne vähitellen toteutuvat historiassa. Kaikki siveellinen toiminta
tarkoittaa aatteiden edistämistä, mutta äärellisissä oloissa ja
äärellisten ihmisten kautta; niiden lopullinen voitolle-pääsö riippuu
kuitenkin niiden omasta voimasta eli, oikeammin sanoen, sen korkeimman
voiman johdannasta, jonka tarkoituksia meidän on tapana aatteiksi
nimittää. Jos ihminen voi tehdä ne omikseen ja taistelussa olla
siveellistä maailmanjärjestystä loukkaamatta, eivät vastariidat tuota
hänelle perikatoa, vaan saattavat selvitä sopusointuisella tavalla;
mutta usein kyllä ne kääntyvät hänelle turmioksi, joko hänen omasta
syystään tai olojen sitkeän vastarinnan tähden. Tästä aiheutuu
_traagillisuus_. Sen varsinaisesta käsitteestä on etenkin viime
aikoina ollut paljon erimielisyyttä. Jos tahdomme tarkoin määrätä, mikä
on traagillista, on huomio kiinnitettävä siihen omituiseen, kaikkiin
traagillisuuden ilmiöihin liittyvään tunteeseen, joka samalla sisältää
alistumista ja mielen ylennystä, sääliä ja ihailua, ristiriitaa ja
sovintoa. Ottakaamme asian selvittämiseksi muutamia esimerkkejä.

Kun ajattelemme runouden tarjoamaa pitkää sarjaa tositraagillisia
henkilöitä, semmoisia kuin Antigonea, Hamletia, Learia, Orleans'in
Neitsyttä, Wallensteinia, Kullervoa, Hjortia y.m. havaitsemme näiden
viehättävän meitä jaloudellaan ja henkisellä etevyydellään. Sellaisiin
kohdistuu traagillisuuden synnyttämä myötätuntoisuus; sillä onhan
traagillisuuden perustunnelma siinä, että ylevimpienkin täytyy kukistua
kaikkia hallitsevan maailmanjärjestyksen alle. Kurja pahantekijä, joka
joutuu rangaistavaksi, ei ole traagillinen, eikä heikko, horjuva
luonne, jonka sortuminen on häilyväisyyden palkinto. Mutta tuo henkinen
etevyys on ymmärrettävä mitä laajimmassa merkityksessä. Ei traagillisen
henkilön aina tarvitse olla mahtava sankari, joka loistavilla teoillaan
huikaisee aikalaistensa tai jälkimaailman silmät; puhtaat aikeet, syvä
into tai sydämmen hienous riittävät osan-oton herättämiseksi. Ainon
surkea kohtalo tuottaa traagillisen tunnelman, samoin Valpuri
Oehlenschlaegerin murhenäytelmässä tai päähenkilöt Romeo ja Juliassa.
Mutta toiselta puolen erittäin suuri tarmo voi korvata luonteen
jaloutta; siveellinen hirviö, sellainen kuin Richard III, on
traagillinen henkisen voimansa takia.

Toinen huomio, johon esimerkkimme johtavat, on se, että kaikki
yllämainitut henkilöt oman itsenäisen toimintansa tai kumminkin
tunteittensa ristiriidan kautta joutuvat traagilliseen asemaan,
olkoonpa niin, että tulevat syyllisiksi, kuten useimmat heistä, taikka
että syyttöminä sortuvat, esim. vapaaehtoisesti uhrautuen aatteensa
tähden, niinkuin Antigone. Traagillista vaikutusta sitä vastoin ei tee
sattumuksen tai väkivallan tuottama turmio, johon sortuvan henkilön oma
toiminta ei anna mitään aihetta. Siegfridin surma Nibelungenliedissä
tuntuu säälittävältä, vaan ei traagilliselta. Paljasta sääliä synnyttää
myös Homeron sotakuvauksissa monen nuoren urhon kuolema, josta runotar
syvällä myötätuntoisuudella ikäänkuin huokaillen lausuu, että hän
kaatui Troian tantereille kaukana syntymämaasta. Mutta täysin
traagillisena esiintyy Hektor, joka pyhän isänmaanrakkauden innostamana
taistelee kotilietensä puolesta, vaikka kyllä tietää sen päivän
joutuvan, jolloin pyhä Ilios on kukistuva. Erotus on siinä, että
edellisessä tapauksessa tuntuu luonnolliselta, että miekoin-taistelijat
miekkatöihin menehtyvät; itsenäisestä henkisestä toiminnasta ei ole
puhetta eikä ole mitään siveellistä vastariitaa, joka antaisi aihetta
vapaaseen valintaan. Mutta nämä molemmat ehdot täyttyvät Hektorin
suhteen. Huomataan siis -- ja tämä on tärkeää -- ett'ei kaikki, mikä
nostaa sääliä, ole traagillista ja että traagillisuus alustakseen
vaatii jotain siveellistä vastariitaa, joka pakottaa henkilöä
itsenäisesti määräämään toimintaansa.

Viimeksimainittu seikka vie meidät kolmanteen kohtaan. Niinkuin
traagillisuus perustuu siveelliseen konfliktiin, niin sen myös tulee
itsessään kuvastaa siveellistä maailmanjärjestystä. Traagillisuuden
tunnelmaa ei synny, ellei aatteiden voima selvästi tule näkyviin. Jos
sokeat luonnonvoimat tuhoavat ihmisten parhaat aikomukset tai henkilöt
toimiessaan syöksyvät turmioon, mutta emme samalla oivalla, miksi niin
täytyy olla, saatamme kyllä surkutella maailman synkkyyttä, mutta
emme näe tuota "suurta jättiläiskohtaloa, joka ihmistä kohottaa,
kun se hänet musertaa". Tosi-traagillisuudessa taas siveellisen
maailmanjärjestyksen ja sen sisältämien aatteiden voima voi näyttäytyä
monella eri tavalla. Se masentaa sekä vääryyden puoltajan että
syylliseksi joutuneen aatteiden kannattajan; mutta muutamissa
tapauksissa se saattaa ilmaantua elähyttävänä voimana, joka vie jalon
henkilön oikeuden puolesta antamaan itsensä alttiiksi.

Lyhyesti lausuttuina tarkastuksemme tulokset siis ovat seuraavat:

Traagillisuus on se ylevän kauneuden laji, joka osoittaa, miten
maailmassa ilmaantuvien vastariitojen johdosta jaloimmatkin
sortuvat, mutta samalla ylentää mieltä viittaamalla siveelliseen
maailmanjärjestykseen, joka sen kautta toteutuu.

Tästä johtuu: 1) että traagillisen henkilön pitää viehättää
jaloudellaan tai henkisellä tarmollaan; 2) että traagillisuuden tulee
perustua siveelliseen vastariitaan, joka joutuu itse henkilön
ratkaistavaksi; 3) että siveellinen maailmanjärjestys selvästi tulee
näkyviin.

Kun näin on saatu selville traagillisuuden käsite, kääntykäämme
lähemmin katsomaan sen eri ilmestysmuotoja. Ottakaamme lähtökohdaksi se
traagillisuuden laji, jota sopii pitää sen tyypillisenä perusmuotona,
se, jossa sortumiseen vie varsinainen traagillinen syyllisyys.

Jouduttuansa keskelle aatteiden ankaraa taistelua ihminen harvoin voi
pysyä puhtaana. Vapaana olentona hänen tulee itse määrätä toimintansa,
mutta äärellisenä ollessaan hän yksipuolisuudessaan, aatetta
puolustaessaan, loukkaa muita oikeutettuja aatteita taikka on uskoton
omalle tehtävälleen. Täten hän tulee syylliseksi, ja syyllisyys
vaatii sovitusta. Maailmanjärjestys on rikottu, ja se tuottaa
vastavaikutuksen, joka kohtaa syyn-alaista henkilöä. Hän itse sortuu;
mutta mitä hyvää hän on puolustanut, se ei mene hukkaan, vaan aate
selviää ja kypsyy ja pääsee vihdoin voitolle. Tämän traagillisen
syyllisyyden selvimpiä esimerkkejä ovat Schillerin "Orleans'in Neitsyt"
ja Wecksellin "Daniel Hjort".

Tällainen traagillinen henkilö on tavallansa syytön, vaikka on
syyn-alainen; sillä syyllisyys on välttämättömässä yhteydessä hänen
luonteensa kanssa. Hänen oma mielenlaatunsa yhdessä ulkonaisen pakon
kanssa vie hänet tekoihin, joita hänen tilassaan olisi vaikea välttää.
Toisinaan hän epäröi; rikoksellinen teko vaan hämäränä väikkyy hänen
mielessään, hän sillä ikäänkuin leikittelee. Mutta huomaamatta
sallimuksen vaanivat voimat vetävät hänet piiriinsä; hänen täytyy
toteuttaa aikomuksensa ja antautua sen seurausten alaiseksi. Niin käy
Schillerin Wallensteinin. -- Ihmisen luonto on kuin rahakappale, jossa
kummallakin puolella on eri leimakuva; jokainen hyvä ominaisuus voi
liioiteltuna tai ylenmäärin kiihoittuneena tulla virheeksi, jopa
paheeksikin, taikka suorastaan muuttua vastakohdakseen. Romeo, jos hän,
saatuansa tiedon Julian kuolemasta, maltillisesti tutkisi kaikki
asianhaarat, ei olisi oikea Romeo, hehkuvan nuoruudenlemmen edustaja;
Othello ei kuulisi katalan Jagon kuiskutuksia eikä surmaisi viatonta
Desdemonaa, ellei hänen suora ja rehellinen luontonsa olisi petoksesta
tuiki tietämätön ja ankara oikeudentuntonsa vimmastuisi pienimmästäkin
uskottomuuden varjosta. Mitä enemmän hairaus tällä tavoin on luonteen
ja olojen vaikuttama, sitä syvempi on traagillisuus. Mutta sen lisäksi
se tietysti vaatii, että henkilön oma toiminta tuottaa hänelle tuhoa.
Murhenäytelmissä ja kertomuksissa usein kyllä ilmaantuu henkilöitä,
jotka sortuvat syyttöminä tai hyvin vähän syyllisinä, semmoisia kuin
Cordelia ja Desdemona; heitä on verrattu vienoihin, kosken partaalla
yleneviin kukkasiin, jotka riehuva virta tempaa myötänsä. Mutta nämä
ovat vaan sivuhenkilöitä eikä heitä voi pitää täysin traagillisina.
Niiden kautta päähenkilön syyllisyys vaan selvemmin esiintyy. Useinpa
näiden henkilöin sisällinen jalous heidän sortuessaan mitä
kirkkaammaksi kirkastuu. Siinäkin on jonkunlainen sovinto ja toisinaan
sitä vaatii runoelman aate. Niin on luullakseni Cordelian laita.
Cordelia on kaikin puolin sisariensa vastakohta; niinkuin nämä
edustavat lasten kiittämättömyyttä, niin Cordelia on lapsenrakkauden
kuva. Hänen alttiiksi-antaumisensa ei olisi täydellinen, ellei hän
henkeänsäkin uhraisi. Hän kuolee, mutta hänen kuolemansa päättää
Learinkin traagillisen kohtalon. Tarpeetonta on Cordeliasta,
lapsellisen viattomuuden kuvasta, etsimällä etsiä traagillista
syyllisyyttä ja semmoiseksi kuvaella hänen vilpitöntä, imarteluun
taipumatonta mieltään. Cordeliassa ei ole siveellistä vastariitaa ja
hän kuuluu siis kokonaan -- niin surullinen kuin hänen kohtalonsa
onkin, -- suoran kauneuden piiriin. Jos sitä olisi, pitäisi hänet lukea
samaan traagillisuuden lajiin kuin Antigone ja Leontes.

Mutta traagillista syyllisyyttä ei saa toiselta puolen punnita
tavallisen moraalin vaa'alla. Paljaan siveellisyyden kannalta katsoen,
ihminen poistaa itsestään kaiken syyllisyyden, kun noudattaa omaa
vakaumustansa, toimien parhaan ymmärryksensä mukaan. Hän ei ole
vastuun-alainen muusta, kuin mitä hän tietää ja tahtoo. Mutta maailman
suurella näyttämöllä on toisin; historia ei katso yksityisten
aikomuksia, eikä yksityisen olo ole erillään kansan ja ihmiskunnan
yhteis-elämästä. Jos hän tarttuu ajan pyörään, niin hän eriämättömästi
yhdistää kohtalonsa asiaan, jota hän puolustaa, ja joutuu erehtyessään
paljoa enemmän vastuun-alaiseksi, kuin mitä hänen hairauksensa muutoin
vaatisi. Hänen ei tule vastata ainoastaan omasta teostaan, vaan sen
seurauksistakin. Niinkuin tuntureilla-kulkija huomaamatta jalallaan
työntää lumipaakun ja tämä alas vieriessään kasvaa hävittäväksi
lumivyörykkeeksi, niin jokainen teko seurauksiltaan ulottuu äärettömään
kaukaisuuteen. Eikä toimintakykyinen sankari tätä syyllisyyden vaaraa
pelkääkään; hän tietää, että ainoastaan sen uhalla historian suuret
työt ovat täytettävissä. Rikos saattaa siis, yksityissiveellisyyden
kannalta katsottuna, olla äärettömän lievä; mutta renkaana suuressa
tapausten sarjassa se kääntyy rikkojan turmioksi. Miellyttävimpiä
traagillisia henkilöitä on esim. jalo Brutus Shakespearen Julius
Caesarissa. Puhtain isänmaanrakkaus viepi hänet taisteluun, joka kysyy
ihan toisenlaista mielenlaatua kuin Bruton vilpittömän ihanteellista
luonnetta. Uhkaava itsevalta, jota hän vastustaa, on tosin
periaatteellisesti paljoa alhaisempi kehitysmuoto kuin vanha tasavalta
kaikkine puutteineen; mutta historian meno on tämän jo auttamattomasti
tuominnut ja sentähden Bruton täytyy sortua. Vaan ylevänä, varjottomana
hänen muistonsa säilyy yksin vihamiestenkin kesken, ja Antonius hänestä
todistaa:[42]

    Hän kaikist' oli jaloin roomalainen,
    Muut salaliittolaiset teki työnsä
    Kateudesta suureen Caesariin.
    Hän yksin vilpittömän' aikehella
    Ja yhteishyvän tähden heihin liittyi.
    Sävykäs oli hänen elämänsä
    Ja alku-aineet hänessä niin sa'atut,
    Ett' esiin luonto nousta voi ja tehdä
    Mailman tiedoks: hän se oli mies!

Valaistakoon syyllisyyden käsite vielä parilla esimerkillä. Romeo ja
Juliassa sopii kyllä pitää jonkunmoisena syyllisyytenä sitä
ajattelematonta kiihkoa, jolla rakastajat antautuvat lempensä valtaan,
unohtaen kaikki olojen siteet; mutta järin lievä tämä syyllisyys
kumminkin on. Vaan alusta alkaen heidän liittonsa rakentuu sukuvihan
uurtamalle epävakaiselle perustalle, siis tuiki traagilliselle
pohjalle. Sukuviha ja sen tuottamat olot eivät ole oikeutettuja; mutta
niiden kautta syntyy siveellinen vastariita, ja ne ovat kyllin
voimallisia kostamaan halveksijansa. Mutta sortuessansa nämä näyttävät
tosirakkauden olevan voimallisemman kuin vihan ja kuoleman; sillä
heidän ruumistensa vieressä vihamiehet ojentavat sovinnon kättä
toisilleen. -- Sopii sanoa, että puoluetaistelun muodostamat olot tässä
vaikuttavat kohtalon määräämän järjestyksen tavalla, joka sekin vaatii
itsellensä jonkinlaista oikeutusta. Konflikti liikkuu niinmuodoin
luontaisten viettien ja intohimojen hämärässä piirissä; mutta puhdas
rakkaus ne voittaa ja nostaa toiminnan korkeampaan, henkisempään
keskuuteen. -- "Romeo ja Julia" herättää oikean traagillisuuden
tunnelman; Goethen Egmont sitä vastoin ei tunnu kaikin puolin
traagilliselta, vaikka Egmontin kuva muutoin on niin mestarillisesti
piirretty ja hänen surmansa synnyttää mitä syvintä myötätuntoisuutta.
Hän on jalo, viehättävä henkilö, jonka ainoa vika on kevytmielinen
luottamus vallanpitäjiin, ja tämä hänet kukistaa. Mutta hän kulkee
perikatoansa kohden selvästi tietämättä, mikä vaara häntä uhkaa, ja se
ehkäisee traagillisuuden. Eikä kansan vapautus olekaan suoranaisessa
yhteydessä hänen kuolemansa kanssa.

Läheistä sukua sille traagillisuudelle, jota kohtaamme Romeo
ja Juliassa, on muinaiskreikkalaisessa runoudessa tavattava
traagillisuuden muoto. Rautainen sallimus määrää ihmisen kohtalon ja
tekee hänet syylliseksi; mutta hänen oma uhkamielisyytensä tai
intohimonsa heittää hänet sallimuksen valtaan. Jo tätä vastaan
taisteleminenkin on rikosta; sillä sallimus edustaa siveellistä
maailmanjärjestystä. Mitä enemmän ihminen pyrkii siitä irtaantumaan,
sitä pahemmin hän kietoutuu sen pauloihin. Niin sortuu onneton Oidipus
kuningas, vieläpä koko Laion sukukin; sillä sallimuksen iskut ja sen
aiheuttama syyllisyys eivät kohtaa ainoastaan yksityistä henkilöä, vaan
kokonaisia sukuja polvesta polveen.

Mutta peräti toista laatua on traagillisuus Sofokleen Antigonessa. Se
muistuttaa kyllä siinä kohden Romeo ja Juliaa, että tässäkin on
vastariita jäykistyneiden olosuhteiden ja luontaisen tunteen välillä,
mutta omin ehdoin, kova kohtalo silmiensä edessä, Antigone heittäytyy
kuoleman omaksi, rohkeasti puolustaen, mitä hän katsoo oikeaksi. Siinä
on siis siveellinen vastariita ja tahdon vapauteen perustuva konfliktin
ratkaisu. Antigonen syyllisyydeksi on kyllä koetettu selittää hänen
tottelemattomuuttansa valtiaan käskylle; mutta eihän sitä voi
rikoksena pitää, että hän, nojautuen noihin "jumalien vankkoihin,
kirjoittamattomiin lakeihin", vastustaa tyrannin omavaltaista
säännöstä. Vain sisarenrakkaus ja jalo varomattomuus saattavat hänet
perikatoon. Mutta kunnian kirkastamana hän kuolee; aatteellisesti hän
sittenkin on voittaja, sillä Antigonen alttiiksi-antaumus kukistaa
Kreonin röyhkeän mielivallan, ja tyrannia kohtaa maailmanjärjestyksen
vaatima kosto. -- Minun käsitykseni mukaan ilmaantuu Antigonessa ihan
omituinen ja harvinainen traagillisuuden muoto, jota ensiksi mainitun,
tyypillisen lajin rinnalla sopisi pitää sen toisena päämuotona.
Vastariita on niin ankara, että traagillinen henkilö, jos hän toimii
vakaumuksensa mukaan, ei voi olla sortumatta, ja hän antaa itsensä
vapaaehtoisesti alttiiksi, todistaen, että on olemassa korkeampi hyvä
kuin maallinen onni. Samanlainen traagillinen luonne on Leontes
"Salaminin kuninkaissa"; hänkin syyttömänä kukistuu kuolemallansa
kirkastaen oikeuden aatetta. Tällaisissa tapauksissa on kuitenkin
erittäin mieleen pantava, että traagillisen henkilön pitää esiintyä
ylen jalona, ideaalisilla piirteillä kuvattuna. Kun joku Macbeth tai
Richard III syyllisenä kukistuu, niin ihanteellinen tunteemme
tyydytetään sillä, että maailmanjärjestys palajaa entiselleen; mutta
tässä tapauksessa sen täytyy saada tyydytystä henkilön harvinaisesta
jaloudesta.

Runoudessa esiintyy tietysti paljon semmoisiakin kärsimisten ja
synkkäin kohtaloin kuvia, jotka herättävät syvää myötätuntoisuutta
olematta varsinaisesti traagillisia. Näiden oikeutusta ei käy
epäileminen, sillä onhan sielun tunne-asteikossa suuri joukko
esteetisesti arvokkaita mielenliikutuksia, jotka lähestyvät
traagillisuuden tunnetta ja itse traagillisuuskin saattaa olla
vaillinaisempi tai täydellisempi.

Traagillisuudessa huomataan sentähden eri asteita, joissa sen luonne
selvemmin tai hämärämmin ilmaantuu.[43] Ulkopuolella sen varsinaista
alaa, vaikka monessa suhteessa sitä muistuttava, on ensiksikin se
_yleinen katoavaisuuden laki_, joka maailmaa hallitsee. Ei niin
ihanaa, ei niin jaloa, ett'ei se raukeaisi, kuolisi. Apeaksi mielemme
käy, kun näemme Tuonen käden tempaavan pois toivorikkaan nuorukaisen
elämän kukkaiskentältä, keskeltä iloa ja toimeliaisuutta, tai kun
kansojen loistavimmat sivistysmuodot, valtiasten marmoripalatsit ja
taiteen tenhokkaat kuvaelmat tomuksi muuttuvat, muistaen runoilijan
sanoja:[44]

    Ja niinkuin tämä tyhjä lumekuva,
    Niin uljaat linnat, pilviin vievät tornit,
    Ylevät templit, tämä maankin pallo
    Eloineen kaikkinensa kerran raukee
    Ja jäljettömiin katoo niinkuin tääkin
    Oleeton harhahurmos. Sama kude
    On meissä, kuin mik' unelmissa on,
    Ja unta vaan on lyhyt elämämme.

Mutta oikeata traagillisuuden tunnetta ei tämä yleinen katoavaisuus
kuitenkaan meissä synnytä; se on etupäässä luonnon laki, jossa
järjellisyys piilee välttämättömyyden peitossa; jos näemmekin siinä
korkeamman johdon, ei hengen oma elämä kuitenkaan vielä selvin piirtein
eteemme kuvau. Siveellinen maailmanjärjestys on vasta silloin
täydellisesti tajuttavana, kun se toteutuu ihmisten toiminnan kautta ja
kun kauniin tai jalon raukeaminen ei ole paljaan sattuman nojassa, vaan
siveellisen täytymyksen vaatima. Että nuorukainen kuolee, vanhus menee
hautaan, sitä voimme murehtia; mutt'emme siinä näe mitään
traagillisuutta. Yksityiset katoavat, koska ovat ääreviä ja
puutteellisia ja maailmanjärjestys siis tarvitsee yhä uusia ilmauksia,
ääretöntä yksityis-olioin moninaisuutta. Mutta sovinto on siinä,
että jokainen yksityis-olio kuitenkin on välttämätön maailman
kokonaisuudessa, jossa kullakin on oma paikkansa ja tehtävänsä. Tätä
samaa yleistä katoavaisuuden lakia on kreikkalaisten mainitsema
"jumalain kateus"; se on osittain onnen puolueellisuutta tasoittava
voima, osittain jumalain ankara oikeus, joka rankaisee kuolevaisten
uhkamielisyyttä. Muistettakoon Herodoton kertomus Polykrateen
sormuksesta, josta Schiller on muodostanut kauniin ballaadinsa.

Mutta vasta siveellisen toiminnan piirissä ilmaantuu oikea
traagillisuus. Yleisestä katoavaisuuden laista johtaa monta astetta
varsinaiseen traagillisuuteen; on henkilöitä ja tapauksia, jotka
vaikuttavat sääliä, ilman siveellistä vastariitaa. Edellisessä on jo
viitattu muutamiin semmoisiin. Henkilöt sortuvat ilman omaa syytä tai
hyvin lievän hairauksen johdosta (Duncan Macbethissa, Cordelia,
Desdemona, Siegfrid, Egmont y.m.). Mutta varsinainen traagillisuus
johtuu aina siveellisestä ristiriidasta, joka saattaa turmiota
tuottavaan toimintaan. Silloin voi tapahtua, että lopullinen sortuminen
aiheutuu jostakin traagillisen henkilön hairauksesta, joka on
ainoastaan satunnaisessa yhteydessä häntä hallitsevan innon eli
paatoksen kanssa, taikka että se on seurauksena aatteiden
välttämättömästä vastariidasta. Jälkimmäiseen traagillisuuden lajiin
tahtoisin lukea nekin tapaukset, jolloin jalo henkilö vapaaehtoisesti
uhrautuu aatteensa puolesta. Edelliselle muodolle antaa Vischer nimen
"das Tragische der einfachen Schuld"; sen nimeksi ehkä sopisi
_hairauksen_ traagillisuus, koska se perustuu vaan subjektiiviseen
hairahdukseen. Jälkimmäisen, Vischerin "das Tragische des
sittlichen Conflicts", nimittäisin _aatteiden vastariidan_
traagillisuudeksi.[45]

_Hairauksen traagillisuus_ siis ei saa alkuansa mistään aatteiden
välttämättömästä vastakkaisuudesta; erehdys tapahtuu, mutta se on vaan
traagillisen henkilön oman mielenlaadun tai satunnaisten olojen
tuottama. Aias (Sofokleen näytelmässä) riehuu hourumielisyydessään;
että hän lampaiden teloittamisella saastuttaa sankarinmaineensa, ei
tule mistään aatteiden ristiriidasta, ja vaikka sellainen järjetön
vimma onkin hänen kiivaan luontonsa mukainen, olisi hänen raivonsa
muullakin tavalla voinut ilmestyä. Sallimusperäinen sattumus saa aikaan
Oidipun rikokset. Tässä suhteessa otettakoon huomioon, mitä ylempänä
sanottiin ihmisluonteen eri puolista; mitä likempi on yhteys
mielenlaadun ja rikoksen välillä, sitä parempi. Ajatelkaamme Kullervoa.
F. Peranderin nerokkaan selityksen mukaan[46] Kullervo on kostajaksi
syntynyt ja kosto turmelee itse kostajan. Tuo hänen elämänsä tarkoitus
on tehnyt hänen luontonsa hurjaksi, välinpitämättömäksi, ja hänen
suunnaton rajuutensa puhkeaa monenlaisiin tuhotöihin. Se vie hänet
tappamaan Ilmarisen emännän ja viettelemään oman sisarensa; mutta
kostonsa hän ilman näitäkin olisi voinut täyttää.

Tätä traagillisuuden muotoa on myös pahuuden raukeaminen omaan
mitättömyyteensä, josta jo edellisessä puhuttiin. Useinpa vääryys
kostetaan vääryydellä, tämä vaatii uutta kostoa, ja niin syntyy pitkä
jakso pahoja tekoja, kunnes vääryyden voima vihdoin kukistuu. Schiller
sanoo:

    Das eben ist der Fluch der bösen That,
    Dass sie fortzeugend Böses muss gebären.

(Se juuri on pahan teon kirous, että sen yhä uudestaan täytyy synnyttää
pahaa.)

Siveellinen maailmanjärjestys on entiselleen asetettava; se vaatii siis
sovitusta. Esteetinen kokonaisuus on sitä täydellisempi, mitä
lähemmässä yhteydessä sovitus on rikoksen kanssa; parasta on, jos
rikkoja saapi niittää, mitä itse on kylvänyt. Niin Richard III:lle ja
Macbethille rangaistus tulee suorastaan niiden puolelta, joita he ovat
loukanneet. Yleensä hairauksen ja koston välillä pitää olla joku
sisällinen yhdysside; niiden tulee olla johonkin määrin samaa laatua.
Kullervo, tyly kostaja ja väkivallan mies, näkee itsensä vihdoin
yksinäiseksi, hyljätyksi, ja muisto siitä turmiosta, jonka hän
omaisillensa on tuonut, hänet maahan masentaa ja kääntää miekankärjen
hänen omaa rintaansa vastaan. Lear kuningas on vanhuuden heikkoudesta
liiaksi imarteluun taipuvainen, mutta imartelun hunajan verosta hän saa
maistaa kiittämättömyyden myrkkyä. K. Bergbom huomauttaa,[47] miten
Schillerin Maria Stuartin vie perikatoon tuo sama viehkeä tenhovoima,
joka on ollut hänen rikoksensa ensimmäinen kiihoitin ja nyt Marian
tahtomattakin hurmaa Mortimerin. Samoin Vischer muistuttaa, että
hänellä on "lemmen oikkujen ja hairausten saastuttama nuoruus
kaduttavana, ja lemmen-kadehtiva naisen-oikku on päävaikutin, miksi
Elisabet kirjoittaa kuolemantuomion alle". Mutta Marian kärsiminen ja
kuolema eivät ole hänen hairaustensa suoranaisia seurauksia; hänen
omatuntonsa vaan pitää ne vanhan rikoksen sovituksena, ja tämä se
kuolinhetkelläkin vuodattaa rauhan hänen sydämmeensä. Samalla hänen
traagillinen kohtalonsa muodostuu eheäksi kokonaisuudeksi.

Tällaisella traagillisen henkilön oman syyllisyytensä tuntemisella on
suuri merkitys. Etenkin nykyajan katsantotapaa se vastaa paremmin kuin
paljas ulkonainen kukistuminen; sillä me olemme yhä enemmin
vieraantuneet tuosta vanhasta käsityksestä, että kärsiminen eli
rangaistus semmoisenaan muka on rikoksen sovitusta. Puhtaampi on siis
traagillisuus, jos syyllinen sisällisesti masentuu, kuin jos hän vaan
ulkonaisesti sortuu. Macbethissa ja Richard III:ssa näemme, kuinka
omantunnon vaivat nostavat heidän mielikuvituksensa kiihkeään raivoon;
Kullervo täydellä syyllisyyden tunnolla puhuttelee miekkaansa; Oidipus,
huomattuansa, kuinka hän näkevin silmin on hairahtunut, ei siedä enää
auringon valoa. Niinkuin esimerkeistä näkyy, tuo sisällinen
masentuminen voipi olla joko vapaaehtoista siveellisen järjestyksen
tunnustamista tai sisällisen pakon tuottamaa, ehdotonta tunnetta.
Lopullinen sortuminen saattaa sitten tapahtua monella tavalla: rikkoja
omalla kädellään vihkii itsensä sovitus-uhriksi, niinkuin Kullervo,
Othello ja Don Cesar Schillerin "Messinan morsiamessa", taikka tuho
tulee ulkoapäin milloin milläkin tavalla. -- Vieläpä sattumuskin voi
joskus olla rankaisijana, jos hairaus on ajattelematonta antautumista
sattumuksen valtaan.

Jonkunlainen traagillisuuden välimuoto syntyy siiloin, kun henkilön
täytyy toimia omaa luontoansa vastaan ja sortua tähän ristiriitaan.
Tässä tapauksessa kaksi aatetta tai, oikeammin sanoen, kaksi voimaa,
törmää yhteen: siveellinen velvollisuus tai ulkonainen pakko ja
toiselta puolen luonne semmoisena, kuin se elämässä on vakaantunut,
joka sekin on siveellisesti oikeutettu, kun siinä on aatteellinen
sisällys; siitä johtuva sisällinen taistelu on ikäänkuin räjäys-aine,
joka särkee astian, mihin se on suljettu. Niin Hamlet, tuo jalo,
hienotunteinen kuninkaanpoika, saatuansa koston raskaan velvollisuuden,
joutuu epäilyksiin ja häilyy kauan toimen ja toimettomuuden välillä,
kunnes tämä vastahakoinen, koko hänen olennollensa vieras tehtävä
vihdoin hävittää hänen henkensä tasapainon; hän toimii sopimattomalla
ajalla eikä saa tarkoitustansa täytetyksi ennenkuin viimeisenä
hetkenään. Hänestäkin näkyy, niinkuin Kullervosta, miten kosto turmelee
kostajan. -- Kalevalan Ainossakin on omituinen sisällinen ristiriita:
äiti vaatii suostumaan vanhan Väinämöisen kosintaan, vaan neitsyen
kaino vilpittömyys kieltää häntä menemästä miehelle vastoin sydämmen
käskyä. Mutta Ainon hento mieli ei kestä tätä vastariitaa, vaan hän
murtuu, ennenkuin päätös on tehty, ja löytää rauhan "alta aaltojen
syvien". Tässä on täysivoimaista traagillisuutta ilman toimintaa ja
syyllisyyttä.

Täydellisin muoto on _aatteiden vastariidan traagillisuus_. Se on
yhtäpitävä sen kanssa, mitä ylempänä esitettiin traagillisuuden
varsinaiseksi ytimeksi. Kaksi aatetta joutuu vastakkain; taistelu on
välttämätön, traagillisen henkilön täytyy rikkoa toista tai toista
aatetta vastaan. Jos hän loukkaa enemmän oikeutettua aatetta, niin hän
syyllisenä sortuu; mutta myös epäoikeutettu ylivoima saattaa hänet
toisinaan musertaa, kun hän vääryyttä vastustaen panee henkensä
alttiiksi.

Tällaisia vastariitoja on ihmis-elämä täynnä. Selvimmin ne havaitaan
historian näyttämöllä, aatteiden suurella taistelutanterella, vaikka ne
eivät suinkaan siihen rajoitu. Vanha aate -- ajatelkaamme esim.
keskiaikaista katolisuutta -- on aikanansa ollut oikeutettu; mutta
uudelle, vapaammalle hengen suunnalle se on haitaksi. Sen on siis pakko
väistyä; mutta siinä on kuitenkin vielä siksi elinvoimaa, ett'ei se
raukea ilman kovaa vastarintaa. Näin syntyy taistelu. Uusi, voittoisa
aate ei ole aina itsestään jalompi, aatteellisesti korkeampi; mutta
historian kehitys sitä tarvitsee, ainakin väliaikaisesti. Niin esim.
uuden ajan alkupuolella enimmissä Euroopan maissa rajaton yksinvalta
hävitti keskiajan suhteellisesti vapaammat valtiolliset ja
yhteiskunnalliset laitokset (vertaa Goethen Götz von Berlichingen);
mutta tämä oli vaan väliaste, josta yleinen kansanvapaus sittemmin
voisi versoa sekä läänityslaitoksen että itsevallan raunioilla. Kun
järjellisemmät olosuhteet näin saavat väistyä vähemmän aatteenmukaisten
tieltä, voipi niiden puolustaja kuitenkin luottamuksella turvautua --
vaikkapa kaukaiseenkin -- tulevaisuuteen, joka lopullisesti on
tasoittava entis-aikojen epäkohdat ja vääryydet. Näin katsottuna
ihmiskunnan historia muodostaa suuren taisteluin jakson, joka
kokonaisuudessaan tuo ilmi humaanisuuden ja siveellisten voimien
voiton, vaikka sen pyörteisiin hukkuu paljon hyvää ja kaunista. Suuret
ja mahtavat, sekä yksilöt että kansat, syöksyvät suunnattoman
vallanhimonsa takia perikatoon ja vähäväkiset usein kaatuvat heidän
intohimonsa uhreiksi; mutta ihmiskuntaan juurtunut täydellisyyden
kaipuu saattaa sitä pyrkimään yhä uusia ihanteita kohden.

Tosi-elämässä aatteen voitto niinmuodoin osoitaikse historian koko
menossa, ja missä se ei selvästi tule näkyviin, siellä aavistava
henkemme olettaa meiltä kätketyn tarkoituksen. Mutta runoudessa
näytetään, miten aatteiden vastakohdat yksityistapauksissa selviävät
tavalla semmoisella, joka meille ilmaisee maailmaa hallitsevan
järjellisyyden voiman. Turha olisi kuitenkin koettaa kaavoihin
kahlehtia sitä elämän moninaisuutta, joka silmäämme kohtaa, kun
tarkastamme siveellisen vastariidan traagillisuutta. Toisinaan koko
taistelu tapahtuu henkilön omassa povessa; niin Oresteen sydämmen
anastaa temmellyspaikakseen kaksi velvollisuutta: kosto isän puolesta
ja luontainen rakkaus äitiin, ja samaten Leonteen rinnassa riehuu
taistelu pojan-rakkauden ja oikeudentunnon välillä.[48] -- Toisinaan
taas noiden vastakkaisten suuntien edustajina on kaksi henkilöä tai
puoluetta, joten eri aatteiden merkitys ja keskinäinen suhde tulee
selvemmästi ja monipuolisemmasti esitetyksi. Niin Daniel Hjortin
täysivertaisina vastustajina ovat Stålarm ja muut Sigismundin
puoluelaiset; niinkuin Daniel Hjort kannattaa yhteisen kansan asiaa,
niin hänen vastustajansa, uskollisina lailliselle hallitsijalleen,
puolustavat Sigismundia, vaikka samassa myös ylimysvaltaa.
Sigismundilaisillakin siis on oikeutettu asia kannatettavana; mutta
heidän täytyy sortua, sillä kansanvapaus on korkeampi aate kuin
lojaliteetti. Shakespearen Julius Caesarissa ovat yksinvaltaisuuden
kannattajina Julius Caesar, Antonius, Octavius, ja tasavallan
puolustajina Brutus ja hänen liittolaisensa.

Katsokaamme vielä hetkinen viimeksimainittuja esimerkkejä. Me näemme,
kuinka noista yhteentörmänneistä aatteista toinen voittaa, toinen
alistuu. Mutta Daniel Hjortissa voittoisan aatteen kannattaja sortuu,
koska hän taistelussa on käyttänyt väärää keinoa, petosta; samalla
hänen äitinsäkin syyllisenä murtuu rajattoman kostonhimonsa tähden.
Toiselta puolen vastustajatkin kaatuvat jalosti taisteltuaan ja
jouduttuansa ankaran voittajan käsiin, ylevinä vielä sortuessansakin.
-- Kuinka Brutus kukistuu yhdessä sen asian kanssa, jonka puolesta hän
taistelee, on jo ennen mainittu. Mitä vastustajiin tulee, niin Caesar,
valtaan pyrkiessään, saa surmansa, sillä sen verran tasavallassa vielä
on eloisuutta, että se hänet tuhoaa. Muut yksinvallan puolustajat,
vaikka vähemmän jalo-intoiset kuin Brutus ja hänen ystävänsä, jäävät
voitollisina eloon, mutta kunnioittaen tunnustavat vihollisensa
ansiot.[49]

Näistä esimerkeistä jo näkyy, miten vastariita voi päättyä monella eri
tavalla. Vastakkaisten pyrintöjen kannattajat joutuvat hyvinkin usein
molemmat traagillisen kohtalon alaisiksi; mutta tämä kohtalo voi olla
eri laatua. Uuden aatteen uskalias sankari, joka nousee olevaisia oloja
vastaan, tahtoen maailmaa oman mielensä mukaan muodostaa, saa
tavallisesti kuolemalla sovittaa rohkeutensa; säännöllisten olojen
puolustaja, joka kylmällä älyllä vastustaa uudistajain hehkuvaa intoa,
usein jääpi eloon, sisällisesti masennettuna tai menetettyänsä sen,
mikä antoi arvon hänen elämällensä. Verrattakoon esim. Antigone ja
Kreon, Wallenstein ja Octavio Piccolomini, Maria Stuart ja Elisabet. --
Ei murhenäytelmän pääsankarinkaan välttämättömästi tarvitse kuolla,
mutta myöntää täytyy, että traagillinen kohtalo sen kautta muodostuu
täydellisemmäksi, -- ei siitä syystä, että kuolema olisi ainoa taikka
edes tehokkain hairauksen sovittaja, vaan sentähden, että tiedämme
tapausten jakson silloin täydellisesti päättyneen. Harvoin mikään muu
päätös voi olla niin vakinaisesti muuttumaton, ett'ei se sisältäisi
jotain määrää hapuilevaa epätietoisuutta. Ja toiseksi se häiritsemätön
rauha, joka tulee sortuneen osaksi, tuntuu valuvan meidänkin mieleemme,
tuoden myrskyn jälkeen suloisen tyvennön. -- Mutta olipa traagillisesti
syyllisen loppu mimmoinen tahansa, aina on muistettava, mitä jo
mainittiin, että täydellisin sovinto syntyy silloin, kun hän ennen
loppuansa, sisällisesti sortuneena, oivaltaa hairahduksensa ja
tunnustaa siveellisen maailmanjärjestyksen tuomion oikeutetuksi.

Ylempänä jo viitattiin siihen omituiseen tunteeseen, joka yhtyy
kaikkeen traagilliseen. Traagillisuus tuottaa ensiksi mielipahan
tunteen, kun näemme senkin, mikä ihanuutensa, suuruutensa, jaloutensa
tähden näyttää ansaitsevan ikuista pysyttämistä, sortuvan
katoavaisuuden lain alle; mutta toiselta puolen huomaamme sen
kukistajaksi tuon korkeimman voiman, joka maailmaa kannattaa, ja
havaitsemme siinä iankaikkisen maailmanjärjestyksen, ja tästä
sydämeemme vuotaa siveellisen mielihyvän ja turvallisuuden tunne. Näin
vastariitojen jälkeen syntyy ihana sovinto. Mielemme ylentyy
korkeampaan aatteelliseen maailmaan; äärevän olevaisuuden vaillinaiset
muodot voivat hävitä, mutta aatteen, järjellisyyden, voitto on taattu;
selvästi tajuamme, ett'ei maallinen perikato semmoisenaan ole pahin
onnettomuus, kunhan vaan maailman siveellinen keskusta pysyy, eli,
niinkuin Schiller sanoo:

    Das Leben ist der Guter höchstes nicht,
    Der Übel grösstes aber ist die Schuld.

    (Ei parhain tavaroista elämä,
    Mut pahin pahoista on syyllisyys.)

Näin traagillisuuden runollinen kuvailu meidät vapauttaa äärevyyden ja
aineellisuuden siteistä, ja tässäkin mielessä sopii Aristoteleen kanssa
sanoa, että traagillisuus "pelon ja säälin avulla puhdistaa näiden
kaltaisia mielialoja", vaikka hänen sanojensa oikea tarkoitus ei niin
laajalle ulottune.



NELJÄS LUKU.

Koomillisuus.


Kauneuden kolmas päälaji, koomillisuus, saapi sekin alkunsa siitä, että
äärevät ilmiöt ovat monenlaisten rajoitusten alaisia eivätkä voi
täydellisesti kuvastaa niissä toteutuvaa aatetta. Että koomilliset
esineet juuri puutteellisuudellaan herättävät mielihyvää, saattaa ensi
silmäykseltä vähän oudoksuttaa; mutta selitys on jo edellisessä
annettu. Koomillista kauneutta määriteltäessä mainittiin sen
pääpiirteet: ylevän tai ylevältä näyttävän sisällyksen ja sen tuiki
mitättömän muodon välillä ilmestyy äkkiä vastariita, joka naurulla
tunnustetaan vähäpätöiseksi aatteen ikuisen vallan rinnalla, ja siitä
syntyvä turvallisuuden tunne tuottaa mielihyvää. Koomillisuudessa on
siis kaksi puolta: toteutumaan pyrkivä ylevyys ja sitä vastustava
todellisuus, joka saattaa sen tyhjiin raukeamaan. Näiden puolten
tulee lujasti liittyä yhteen saman aistin-tajuttavan ilmiön
kautta, ja vastakohdan pitää yht'äkkiä joutua meidän havaittavaksemme,
niin että se leimauksen tavalla iskee sieluumme. Vastakohtain
yhteensattuessa syttyy koomillisuuden sähkökipinä. Meitä naurattaa
juttu laivasta, joka vei lähetyssaarnaajia Indiaan, mutta samalla myös
epäjumalankuvia, koska lähetyssaarnaajien juuri oli määrä vastustaa
epäjumalain-palvelusta. Kun nauramme jonkun henkilön itserakkautta,
niin naurumme on sitä virkeämpi, mitä vähemmän syytä huomaamme hänellä
olevan liialliseen itsetuntoon. -- Kuinka tärkeätä on, että ristiriita
äkkiä meitä yllättää, nähdään seuraavista esimerkeistä. Joku hilpeästi
lausuttu sukkeluus meitä suuresti huvittaa ja herättää makean naurun;
mutta jos joka päivä kuulemme samaa sukkeluutta mainittavan, niin se
menettää viehätyksensä, jopa viimein käy ikäväksi. Taittuneen oksan
äkkinäinen alas romahtaminen keskelle hellää lemmenkohtausta voi tehdä
koomillisen vaikutuksen; mutta vaikutus katoaa, jos tarkastelemme sitä
edeltäpäin ja näemme sen heiluvan, katkeavan ja vähitellen liukuvan
alas. Toisinaan äkkinäisyyden puute vaan on näennäinen: joku henkilö
esim. on tottunut puheessaan alinomaa käyttämään jotain sanaa ja me
odotamme sitä joka hetki; kun se tulee, niin se meitä naurattaa.
Luulisi odotuksen tässä tapauksessa edistäneen koomillisuutta; mutta
asia ei ole niin. Sana itsestään ei olisi naurettava, ellei sitä
alituisesti käytettäisi, sekä sopivissa että sopimattomissa tiloissa.
Me kyllä odotamme sitä joka hetki; mutta emme koskaan tiedä, milloin se
tulee. Kun se sitten välttyy puhujan huulilta, on se aina jotain
arvaamatonta, ja että lausuttava ajatus saapi ilmaistakseen juuri tämän
sanan, joka jo on saanut erityisen leiman, tuntuu meistä lystilliseltä.
-- Muutoin on huomattava, että tuo äkkinäisyyden vaatimus ei koske itse
asiaa, vaan mielenvaikutusta; hitaasti tapahtuva seikka tai vakinainen
ilmiö voi sekin olla koomillinen, jos se yht'äkkiä meidät valtaa.

Koomillisuuden toinen puoli sanottiin olevan ylevä tai kumminkin
ylevältä näyttävä sisällys; mutta se on tietysti vaan suhteellisesti
ylevä, vastapuoleen verrattuna. Jos harleikki hyppäyksillänsä naurattaa
yleisöä, niin katselijat tietämättänsä mielessään vertailevat hänen
hullunkurisia temppujaan ihmisten tavalliseen käytökseen, joka silloin
tuntuu ylevältä, vaikka se toisissa tapauksissa, korkeampain ilmiöin
rinnalla, saattaa olla hyvinkin jokapäiväistä. Mutta ylevimpiäkin voi
koomillisuus hyväksensä käyttää. Onhan Goethe Faustissaan leikillisesti
esittänyt Herran ja paholaisen väliä, antaessaan Mefistofeleen,
keskusteltuaan Jumalan kanssa, itsekseen miettiä: "onpa varsin
kaunista, kun korkea herra näin ihmisen tavalla juttelee itse
paholaisen kanssa." Tämä ei ole pilkkaa, vaan vilpitöntä huumoria;
mutta huumorin tekee mahdolliseksi se seikka, että runoilijan oma
käsitys jumaluudesta on paljoa ylevämpi kuin tavallinen
antropomorfistinen katsantotapa.

Kaikesta huomataan, että koomillisuus on ylevyyden täysi vastakohta.
Se on nurin kääntynyt ylevyys. Tässähän muoto, huomiota herättävä
ilmiö, vaikka kyllä itsestään arvokas ja mahtava, ei riitä
sisällyksensä koko suuruutta ilmaisemaan; koomillisuudessa päinvastoin
muoto, sisällystä kannattava ilmiö, vaikka se ei mitenkään vastaa
tämän sisällyksen todellista tai luuloteltua arvoa, kaikessa
halpuudessaan ja jokapäiväisyydessään saa loistavan voiton tuosta
pöyhkeilevästä sisällyksestä, osoittaen, että jalo aatekin, kun sen on
määrä esiintyä tässä matoisessa maailmassa, usein saa alentua
ylhäiseltä valtaistuimeltaan ja silloin takertuu tavallisten olojen
vähäpätöisyyteen. Sillä aate ylevyydessään kohoaa korkealle aineellisen
maailman rajoittavien pikkuolojen yli, vaikka sen toteutuessaan täytyy
käyttää niiden alhaista muotoa; mutta halpa olevaisuus tahtoo kostoa
jokapäiväisten ilmiöin halveksimisesta ja väijyy korskeata
hallitsijaansa, tehden monenlaisia kepposia ja paljastaen kaikki
herransa heikkoudet.

Mutta koomillisuutta sopii ajatella, ei ainoastaan ylevyyden, vaan
erityisesti traagillisuudenkin vastakohdaksi. Traagillisuus, niinkuin
on nähty, perustuu maailmanjärjestyksessä ilmaantuviin vastariitoihin
eli siihen, että siveellistä maailmanjärjestystä loukataan ja syyllisen
henkilön sentähden täytyy sortua. Koomillisuuskin syntyy tällaisesta
ristiriidasta; mutta vastariita on lievempää laatua; se on vaan joku
puute tai yksipuolisuus, joka paljastetaan kaikessa tyhjyydessään ja
huomataan tuiki mitättömäksi. Sentähden se ei vaadi koomillisen
henkilön kukistumista; vaan tämä saatetaan ainoastaan naurun alaiseksi,
ja nauru on tapahtuneen loukkauksen sovitus. Niin esim. Eskon
yksinkertaisuus semmoisenaan on epäkohta ja niinmuodoin, kuten jokainen
epäkohta, loukkaus maailmanjärjestystä vastaan. Vielä paremmin tämä
arvostelu sopii Nummisuutarin perheen ahneuteen. Mutta ei kumpikaan ole
sellainen siveellinen rikos, joka uhkaa ihmisen oikeuden perusteita.
Molemmat ovat helposti sovitettavissa; ne saavat tuomionsa, kun Eskon
onnistumaton naimaretki antaa meille aihetta sydämmelliseen nauruun. --
Kuinka likeisesti koomillisuus on traagillisuuden sukua, todistaa
muutoin se tosiasia, että ne välisti voivat tulla hyvinkin lähelle
toisiaan; niin esim. Molièren Saiturissa tuo melkein kauhistava
kohtaus, kun Harpagon, lippaansa kadotettuaan, joutuu mielipuolisuuden
rajoille, suuresti vivahtaa traagillisuuteen, ja saman runoilijan
Ihmisvihaajassa ("Le Misanthrope") päähenkilön luonne ja kohtalo ovat
ainakin yhtä paljon traagillista kuin koomillista laatua.

Yllämainitussa jo huomataan, että koomillisuus on varsin läheisessä
yhteydessä maailman siveellisen järjestyksen kanssa. Ei se kuitenkaan
kohdistu sen tahalliseen rikkomiseen eli siveellisiin hairahduksiin,
vaan pikemmin niihin tapauksiin, joissa näkyy hengen kykenemättömyys
hallita aineellisia välikappaleitansa. Mutta tämäkin tietysti häiritsee
maailmanjärjestyksen eheyttä. Sentähden koomillisuuden tajuaminen
edellyttääkin selvempää tai himmeämpää maailmanjärjestyksen älyämistä,
sanalla sanoen, jonkunlaista täysitajuisuutta. Ei siis kumma, että
koomillisuuden tunne ja siitä johtuva nauru -- samoin kuin ylevyydenkin
tunne -- tavataan ainoastaan ihmisessä. Eläin kyllä tuntee surua ja
iloa, ja kuolevan hirvenkin sanotaan kyyneltynein silmin katsovan
tappajaansa; mutta itsetajuiselle ihmiselle yksin on naurun lahja
suotu. Hän yksin saattaa keventää mieltänsä naurulla tai varsinaisella
itkulla. Tosin eri henkilöitä naurattavat hyvinkin erilaiset asiat.
Luonnon-ihmisissä, lapsissa tai aivan sivistymättömissä henkilöissä,
kaikki, mikä on outoa, herättää naurua; se on heissä pikemmin
kummastuksen kuin koomillisuuden-tunteen ilmaus. Mitä alhaisemmalla
kehitys-asteella joku on, sitä väkevämpiä, käsintuntuvampia
nauratuskeinoja tarvitaan; mitä enemmin ihminen on henkisesti
varttunut, sitä paremmin hän kykenee korkeampaa koomillisuutta
havaitsemaan. Mutta tämä kaikki juuri osoittaa, että koomillisuuden
tajuaminen etupäässä riippuu olevaisuuden itsetajuisesta
käsittämisestä. Älköön minua väärin ymmärrettäkö! En tarkoita, että
koomillisten seikkojen älyäminen olisi pelkkä ymmärryksen asia,
ajatustoimen välittämä. Päinvastoin: se on välitön, havaintoon
perustuva ja kuvausvoiman kannattama sieluntoiminta; virkeä
mielikuvitus yhdistää hilpeästi nuo molemmat kuvat, joiden
yhteentörmäys tuottaa naurettavaisuuden tunteen. Sen näkee siitäkin,
että on paljon ihmisiä, etevälahjaisiakin ja ymmärrykseltään
kehittyneitä, joiden yksitotiseen mieleen ei pysty koomillisuus; heidän
fantasialtaan arvattavasti puuttuu kyky sovittaa yhteen vastakkaisia
mielikuvia siihen tapaan, kuin koomillisuus sitä vaatii, taikka heidän
yksivakainen katsantotapansa on totuttanut heitä panemaan liian suurta
arvoa pienimpiinkin maailmanjärjestyksen loukkauksiin, jotta heidän on
mahdoton naurulla niistä vapautua.

Yleensä itsetajuisuudella on tärkeä osa koomillisuudessa. Huomatessamme
jotakin koomillista, ajattelemme ihan ehdottomasti kysymyksessä olevaa
henkilöä tai esinettä täysin itsetajuiseksi; muutoin vastariita olisi
mitätön eikä meitä naurattaisi. Katsojassahan, meissä itsessämme, aina
tapahtuu ristiriitaisuuden tajuaminen, noiden molempain puolten
yhteensovittaminen; mutta meidän täytyy samalla mielessämme kuvailla
koomillisen esineen itse kykenevän sitä käsittämään, vaikka se olisikin
eläin tai hengetön kapine. Helpoimmin se tietysti luonnistuu, kun tämä
olento on ihminen; sentähden koomillisuuden varsinainen ja tärkein ala
on ihmisluonteet ja ihmis-elämän toimet. Valaiskoot sitä muutamat
esimerkit. Kun Sven Dufva, pakoon komennettaessa, ryntää sillalle
vihollista vastaan, niin nauramme tätä taitamatonta temppua, joka
kuitenkin kaikessa epätajuisuudessaan on paljoa asianmukaisempi, kuin
mitä hän itse aavistaa; mutta hymyillessämme meistä tuntuu, kuin tuon
uljaan pojan kyllä pitäisi tietää, mitä sillä hetkellä tarkoitetaan.
Jos eläimet esiintyvät naurettavina, niin lainaamme heille omaa
itsetajuntaamme, olettaen niiden toimivan johdonmukaisesti ihmisen
tavalla. Eräs pieni koira oli oppinut istumaan takajaloillaan
saadaksensa jonkun herkkupalan; mutta näin se myös istui suljetun oven
takana pyytämässä, että joku sen toiselta puolelta avaisi. Kun nauramme
tätä koiran naiivisuutta, niin otaksumme tietysti sen täysin käsittävän
menetystapansa hullunkurisuuden; koiran mielikuvituksessa sitä vastoin
halu saada ihmiseltä apua ja tuo rukoilevan asento välittömästi
liittyivät yhteen, josta seuraus oli pystyssä-olo. -- Kun kielivirhe
käy naurettavaksi, ajatellaan niin-ikään puhujan mahdollisesti itse
tarkoittaneen sitä, mikä lauseessa tulee esiin. Jossakin sanomalehdessä
kerrottiin miehen laivasta pudonneen veteen. Sitten jatkettiin:
"_häntä_ saatiin sieltä ylös, mutta oli jo kuollut, ennenkuin
lääkärin-apua saatiin". Oletamme kirjoittajan todellakin tarkoittaneen
hännällistä ihmistä, joka putosi veteen, ja sitten saamme silmiemme
eteen huvittavan kuvan tuosta eläimenruumiin koristuksesta, joka itse
on muuttunut eläväksi olennoksi ja kuolee. Näin mielikuvituksemme asiaa
muodostelee; mutta todellisuudessa tiedämme virheen vahingossa tulleen.
-- Elottomat kappaleet voivat niin-ikään tuntua koomillisilta, kun
niitä verrataan elollisiin, täysitajuisiin: vanha hökkeli uhkaa joka
hetki kaatua, mutta lykkää päätöksensä päivästä päivään j.n.e. --
Kaikissa näissä tapauksissa ilmiöissä piilevä epätajuisuus ikäänkuin
pitää leikkiä itsetajunnan kanssa, joka tahtoo sitä hallita, ja
viekoittelee sitä kaikenlaisiin hullutuksiin, joiden syy työnnetään
tuon viisaan valtiaan niskoille.

Kauneuden ilmauksissa satunnaisuus sävyisästi mukaantuu
aatteen vaatimuksiin; ylevyydessä, etenkin traagillisuudessa,
maailmanjärjestyksen ankara välttämättömyys sitä lannistaa. Mutta
koomillisuudessa se sitä vastoin anastaa itselleen vapaan
tepastelukentän; sillä onhan koko koomillisuus, niin sanoakseni,
satunnaisten ilmiöin voitollinen kapina maailman säännöllisyyttä
vastaan. Kuinka sattumus tällä alalla ylinnä komeilee, näkyy jokaisesta
koomillisuuden esimerkistä eikä siis tässä kaivanne tarkempaa
valaistusta.

Edellisestä nähdään myöskin, että koomillisuuden pohjana on epäkohta,
selvästi havaittava poikkeus maailman järjellisyydestä. Sellainen
epäkohta on tietysti itsestään ruma, silloinkin kun se ilmaantuu
muutoin kauniissa esineessä. Rumuudella onkin koomillisuudessa laaja
oikeus ja merkitys, paljoa laajempi kuin ylevyyden piirissä. Ruma voi
esiintyä ylevänä, niinkuin ennen on sanottu, jos se on peloittava.
Muissa tapauksissa se voi tulla naurun-alaiseksi ja sen johdosta
koomilliseksi, paitsi jos se on inhottava; sillä inhottava, niinkuin jo
on osoitettu, ei voi tehdä mitään esteetistä vaikutusta. Peloittavan
todellista tai ajateltua vahingollisuutta ei voi naurulla poistaa eikä
sitä siis voi tajuta koomilliseksi; samoin on pahankin laita, kun
pidetään silmällä sen tuottamaa tuhoa. Mutta korkeammalta näkökannalta
katsoen sen turmiollisuus haihtuu tyhjiin, kun tiedetään pahan
kukistuvan ikuisen järjen vallan alle; sentähden Goethe on voinut
humoristisesti kuvata Mefistofelesta, ja keskiajan mysterioissa pahat
henget saivat osakseen naurettavien ilvehtijäin tehtävän. Toisin on,
missä ilman tätä yleistä näköalaa pahan yksityisvaikutukset tulevat
kysymykseen, se on: missä paha samalla on peloittava tai vahingollinen.
Joku pahe, esim. juopumus, joka saattaa hävittää perheellisen onnen, ei
näin kokonaisuudessaan katsottuna ja yhteydessä turmiollisten
seuraustensa kanssa anna aihetta koomillisiin tunteisiin; vielä
vähemmin varkautta voi pitää naurettavana. Sitä vastoin juomarin
horjuvat liikkeet ja kompastukset näyttävät naurettavilta, kun ei
ajatella asian siveellistä puolta, ja joku sukkelasti toimitettu
varkaus voi sekin herättää naurua, jos mielestä poistetaan rikoksen
moraalinen inhottavaisuus. Yleensä koomillisuuden tunto hyvin suuressa
määrässä riippuu katsantokannasta: moni asia tuntuu ahtaammassa
piirissä kovinkin vakavalta, mutta huomataan yleisemmältä kannalta
arvosteltuna vähäpätöiseksi ja naurettavaksi; toiset asiat taas voivat
yksityisinä ilmauksina olla koomillisia, vaikka ne yleisemmin
käsitettyinä eivät anna leikille sijaa.

Yksityis-olento, jonka karakteristinen omituisuus liian jyrkästi
poikkeaa koko lajin yleisluonnosta, on tietysti ruma. Tähän perustuu
rumuuden idealiseeraus irvikuvassa. Taiteilija tahtoo syystä tai
toisesta, tavallisesti ivataksensa, naurettavalla tavalla esittää
jonkun henkilön tai muun esineen omituisuutta ja liioittelee sitä. Hän
yrittää esim. kuvata tyhmää tolvanaa, oikein tomppelimaisuuden
esikuvaa, poimii senvuoksi eri ihmisistä sopivia piirteitä ja sulattaa
ne yhteen. Siten syntyy _karrikatyyri eli irvikuva_. Se ei kuulu
yksin-omaan kuvaamataiteeseen, vaan kirjallisuudessakin voi täten
esittää luonteita ja oloja; niin tehdään esim. useissa Sigurdin
satiireissa.

Vaan palatkaamme tuohon itsetajuisuuteen, jonka arveltiin suuremmassa
tai vähemmässä määrässä sisältyvän kaikkeen, mikä on koomillista, ja
verratkaamme keskenään muutamia naurettavia kohtia, joissa ilmaantuu
eri määrä itsetajuisuutta. "Windsorin iloiset naiset" (Shakespearen
samannimisessä komediassa) sullovat irstailevan Fallstaffin, tehtyänsä
hänestä monenlaista pilaa, vihdoin pesuvaatteiden alle koriin, jossa
lihava, isovatsainen miesparka saa hikoilla lemmenhurmauksensa pois.
Taikka: Esko ei malta olla kostamatta Teemulle häneltä muka kärsittyä
vääryyttä, vaan rientää hänen kotiinsa, jossa Teemu juuri on saanut
selkäsaunan isältään; mutta siellä isä, "juureva ukko", ja poika äkkiä
tekevät sovinnon ja peittoovat Eskoa aika tavalla, ja siihenpä raukeaa
Eskon urhea yritys. Näissä tapauksissa on kaikki ulkonaista,
aistillisesti havaittavaa, jotenkin järeätä. Toista laatua ovat
sellaiset kokkapuheet kuin tuo tunnettu: "Pythagoras, kun oli keksinyt
oppilauseensa, uhrasi hekatombin, ja siitä asti jokainen härkä vapisee,
kun uusi totuus tulee ilmi." Ei mikään ulkonainen tapaus tee sitä
naurettavaksi, vaan käsitteiden sukkela yhteensommitteleminen, kun
ensin ajatellaan niitä luonnollisia härkiä, jotka muodostivat
hekatombin, satais-uhrin, ja sitten "härkä" sanan kuvaannollista
merkitystä. Samoin oli asian laita, kun Talleyrand sanoi, että kieli on
keksitty ajatusten peittämiseksi; hauskuutta tuottaa tässä se omituinen
ristiriita, mikä on olemassa kielen oikean tarkoituksen ja sen
väärinkäyttämisen välillä, kun tämä jälkimmäinen ivallisesti pannaan
edellisen sijaan. Viimeksimainituissa esimerkeissä on lystillisyys ihan
ajatuksellista laatua, täysitajuisen älyn synnyttämää. Mutta ei
ensinmainitut eivätkä jälkimmäiset vielä osoita sellaista koomillista
vastariitaa, jonka ohessa selvästi tajuaisimme maailmanjärjestyksen
käyvän ikuista menoansa, epäkohdista huolimatta. Niin tapahtuu esim.,
kuten jo ennen on huomautettu, jos tarkastamme Sven Dufvan tai Eskon
luonnetta kokonaisuudessaan. Heitä nauraessamme tunnemme, mikä kunto
heissä piilee, ja nauruumme sekaantuu mieltymys ja myötätuntoisuus.
Samoin, kun joku henkilö tekee pilaa omista heikkouksistaan, hän itse
naurullaan ne sovittaa, tunnustaen järjellisyyden valtaa. Niin esim.
kertoja "Vänrikki Stool" nimisessä runossa leikillisesti puhuu omasta
ajattelemattomuudestaan ja kujeistaan vanhaa soturia kohtaan; mutta
tämä leikinlasku ja hänen muuttunut käytöstapansa runon loppupuolella
sovittaa täydellisesti hänen vallattomuutensa.

Näissä esimerkeissä meille tarjoutuu kolme koomillisuuden muotoa:
ensimmäinen on _luonnon-omainen koomillisuus eli ilve_ (jolloin
"ilve" sanalla on laajempi merkitys kuin tavallisessa puheessa), toinen
_sukkeluus_ ja kolmas _huumori_.

Luonnon-omaisen koomillisuuden tunnusmerkki on naurettavan ilmiön
ulkonainen havainnollisuus, ilman selvää tietoa epäkohdan suhteesta
siveelliseen maailmanjärjestykseen. Mutta kun nauramme tällaista
ilmiötä, niin meissä kuitenkin aina on vaistomainen tunne sen
ristiriitaisuudesta maailmanjärjestyksen kanssa, ja tässäkin
tapauksessa pysyy yllämainittu koomillisuuden perussääntö, että
lievänlainen, aatteen epätäydellisestä toteutumisesta syntyvä
epäkohta tunnustetaan vähäpätöiseksi ja sovitetaan naurulla. Tähän
koomillisuuden piiriin kuuluvat kaikki nuo usein hyvinkin karkeat
jokapäiväiset sattumukset, jotka naurattavat äkkinäisyytensä ja
epäsoveliaisuutensa takia: kompastumiset, änkytykset ja aivastamiset
keskellä juhlallista puhetta, omenan putoaminen puusta sen varjossa
lepäävän nenälle j.n.e.; samaten myös eläinten, esim. vohlien tai
apinain hyppäykset, clownien keikaukset ja kömpelöt sukkeluudet,
sanalla sanoen, kaikenlaiset hullunkuriset liikkeet ja temput (kaikki
ilveet sanan varsinaisessa merkityksessä). Tältä alalta on ottanut
aineensa italialaisten "Commedia dell' arte", jossa esiintyy joukko
vakinaisia ilveilijä-henkilöitä, niinkuin Arlecquino (Harlekiini),
Pulcinella, Colombina y.m.; samaten myös vanhat saksalaiset
Hanswurstiaadit j.n.e. Italialaisilla on senkaltaisia ilmiöitä varten
nimitykset "burlesco" ja "buffo"; burleski-sana on meilläkin tunnettu.
-- Että koomillisuus tähän suuntaan rohkenee mennä hyvinkin kauas,
säädyllisyyden käskyistä huolimatta, ei tarvitse kummeksia; sillä se on
koomillisuuden alkuperäisin aste, joka vaistomaisesti pyrkii
osoittamaan, kuinka onteloita paljaat ulkonaiset muodot useinkin ovat
ja kuinka teeskenteleväisyys ei voi peittelemällä syrjäyttää
aistillisuuden luonnollisia vaatimuksia. Tuskin tarvitsee mainita,
ett'ei ulkonainen säädyllisyys ole sama kuin siveellisyys. Muutoin on
muistettava, että mitä enemmän sivistys poikkeaa luonnollisuudesta,
mitä hempeämmäksi se tulee, sitä enemmän se antaa aihetta
säädyllisyyden tunnon loukkaamiseen ja vastavaikutuksen kautta siihen
houkuttelee. Tämä tietysti koskee kaikkia koomillisuuden lajeja. Mutta
luonnon-omaiseen koomillisuuteen ei ole luettava ainoastaan tällaisia
aineellisia, mekaanisia, naurun aiheita, vaan myöskin ajattelemisen ja
mielikuvituksen välittämiä kohtauksia, joiden koomillisuus on aivan
alkuperäistä, naiivia laatua. Niin esim. Esko, kun hänen isänsä
kertoilee Topiaksesta ja tulee maininneeksi suurta kalaa, yht'äkkiä
katkaisee hänen puheensa kysymyksellä: "Panikos mamma silakoita myös
eväspussiini?" -- Muistettakoon niin-ikään tuota hauskaa kohtausta
Seitsemästä veljeksestä, kun veljekset näkevät vanhan Valkonsa yhden
silmän pimeässä kiiltävän ja luulevat hevostansa aaveeksi, jota
koettavat manauksilla karkoittaa.

Päinvastoin kuin luonnon-omaisessa koomillisuudessa, jossa kaikki on
ulkonaista ilmaumaa, on koomillisuuden toinen muoto, _sukkeluus_,
kauttaaltaan sisällistä laatua. Nuo naurettavan ilmiön molemmat puolet
ovat tässä vaan mielikuvia, fantasian toimella yhdistettäviä
käsitteitä. Välittäjänä on sentähden pääasiallisesti kieli tai joskus
kielen sijassa kuvat ja merkit. Koomillinen vaikutus, vastakohtain
yhteensattuminen, syntyy siitä, että kaukaisia toisilleen ventovieraita
käsitteitä yht'äkkiä saatetaan toistensa yhteyteen ja siten asetetaan
uuteen, odottamattomaan valoon. Niinpä yllämainituissa esimerkeissä nuo
erilaiset härkä-sanan merkitykset ja kieli-käsite ynnä sille ihan
vastakkainen ajatusten peittämisen tarkoitus. Sattuvasti kyllä on
sanottu sukkeluuden olevan valhepapin, joka on valmis vihkimään yhteen
mitkä pariskunnat hyvänsä, mutta ainoastaan sellaisia, joiden yhtymistä
holhojat ja sukulaiset (s.o. asiain todellinen yhteys) eivät suvaitse.
Laajan laaja on se ala, jolta sukkeluus vaanii naurun aiheita; sillä
mihinkä sen naljakas silmä ei voisi tunkeutua? Koetanpa muutamilla
esimerkeillä antaa jonkunlaista käsitystä sen monenlaisista muodoista.

Kun kieli on sukkeluuden kannattaja, niin ensiksi itse kieli
semmoisenaan voi olla sen esineenä, vieläpä kahdella tavalla, joko
sointunsa tai sanojensa merkityksen puolesta. Edellisessä tapauksessa
syntyy n.s. _sointusukkeluuksia_, jälkimmäisessä varsinainen
_sanaleikki eli sanasutkaus_ (jotka nimitykset laajemmassa
merkityksessä käsittävät sointusukkeluudetkin). -- Sointusukkeluuksia
tavataan runsaasti Shakespearen draamoissa; muistutan vaan Poloniuksen
puhetta Hamletissa:

    Syyn harkitsemme tähän muutokseen,
    Tai oikeammin: puutokseen; näät, tuolla
    Puutteellisella muutoksell' on syynsä.

Samanlaisia sanasutkauksia täynnä on Abraham a Santa Claran tapaan
mukaeltu kapusiinilaisen saarna Schillerin Wallensteinissä. Vanhassa
suomalaisessa sanaseppäisyydessä on niinikään paljon tällaisia
sointusukkeluuksia; samaa laatua ovat semmoiset Kalevalan ja
kansankielen käänteet kuin "ihveniä, ahvenia", tai "Inkerelle,
Penkerelle", y.m. -- Varsinainen sanaleikki sitä vastoin perustuu
sanojen erilaiseen käytäntöön, niiden alkuperäiseen ja kuvaannolliseen
merkitykseen. Tällaisiakin sanansolmuja tapaamme kosolta
Shakespearessä, varsinkin hänen komedioissaan; muistettava on, että
kaikenlaisten sanasutkausten käyttäminen oli kuudennellatoista
vuosisadalla sivistyneen seurakielen vaatimuksia. Esimerkkinä
varsinaisesta sanaleikistä olkoon eräs saksalaisen epigrammatikon
Logaun mieteruno, joka suomeksi mukailtuna kuuluisi näin:

    Puustavi se kuolettaa:
    Joka kammoo kuolemaa,
    Karttakoon sit' ainiaan.
    Siksi moni tosiaan
    Tarkoin pysyy nykyään
    Kirjan-opist' erillään.

-- Tähän kielelliseen koomillisuuteen kuuluvat myös naurettavat
kielivirheet, joita ennen on huomautettu, ja kaikenlaiset sanojen
vääntämiset taitamattomuudesta taikka leikillisessä tarkoituksessa.
Samaan luokkaan sopii lukea n.s. kansanetymologiat, esim. kun "viemäri"
sanan analogian mukaan vettä tuovaa torvea sanotaan "tuomariksi".

Mutta niinkuin mielikuvitus näin huviksensa leikkii kielellä,
käsitteiden ilmoituskeinolla, niin se myös saattaa tehdä itse käsitteet
leikkinsä esineeksi, yhdistäen mitä ristiriitaisimpia toisiinsa.
Lisättäköön pari esimerkkiä. Sanotaan jonkun sitovan solmun
nenäliinaansa, että paremmin unohtaisi jotakin. -- Saksalainen
humoristi Lichtenberg on (englannin kielestä mukailemalla) kirjoittanut
erään huutokauppaluettelon, jossa muun muassa mainitaan: terätön veitsi
ilman päätä, hiirenlaukko hiirineen, rillit vanhoja, likinäköisiksi
käyneitä metsäkoiria varten, vaskinen avaimenreikä ynnä muita
yhtä ihmeellisiä kapineita. Sama kirjailija kertoo Gibraltarin
vedenpäällisistä pattereista, että niissä oli joka ampumareiässä toinen
reikä, joka oli melkein suurempi kuin edellinen. Näiden leikkipuheiden
hullunkurisuus tulee erittäinkin siitä, että turhaan koetamme
mielessämme kuvitella tällaisia esineitä.

Erityisen kokkapuhe-ryhmän muodostaa _kuvaannollinen eli
vertaileva_ sukkeluus. Kahden esineen, vertauksella selitettävän ja
vertauskuvana käytetyn, ilmeinen vastakkaisuus panee nauruhermot
liikkeelle. Kun Karri Nummisuutareissa käskee häävieraita syömään
sanoen: "ravitkaat itsenne, että seisoo vatsanne kuin papin säkki,
viisto ja pullea edessänne", niin siitä syntyvä mielikuva tuntuu
naurettavalta, ajatellessamme tuota elimistön tärkeätä osaa tuiki
mekaaniseksi, pulleaksi esineeksi, joka seisoo ihmisen edessä,
muistuttaen linnun kupua. Enimmiten henkisempi olento näin asetetaan
aineellisen kappaleen verroille, esim. huikentelevaa ihmistä kuvataan
tuuliviiriksi. Toisinaan tapahtuu päinvastoin: aineelliselle esineelle
annetaan henkinen itsenäisyys, esim. kun vierasmies oikeuden edessä
todisti tunteneensa varastetun pyssyn siitä asti, kun se oli pieni
pistooli. Faustissa Brockenin pitkiä kallionkieliä verrataan neniin,
jotka kuorsaavat ja puhaltelevat; silloin tietysti vuorta täytyy
ajatella ihmisen kaltaiseksi. Tässä tapauksessa mielikuvituksemme heti
pyörähdyttää vertauksen perinvastaiseen suuntaan, näyttäen tuon
aineellisen kappaleen henkisen vähäpätöisyyden, joka joutuu
naurettavaksi, kun ristiriita täten vielä selvemmin tuikahtaa esiin. --
Usein tällainen vertaus laajenee kertoelmaksi, taikka leikinlaskija
antaa useampain kokkapuheiden seurata toisiansa, jotta ne muodostavat
kokonaisen sarjan, koettaen siten valaista esinettä eri taholta ja
korvata vertausten luontaista riittämättömyyttä. Muistettakoon vaan,
kuinka Shakespearen näytelmissä monenkertaisilla kokkapuheilla
pommitetaan Fallstaffin vatsaa ja Bardolfin nenää.

Vihdoin on vielä mainittava _ironia eli sala-iva_. Se iskee
suoranaisemmin kuin edelliset sukkeluuden lajit naurettavaan
epäkohtaan; sillä se ei hae ristiriidan valaisemiseksi kaukaisia
vertauskohtia, vaan pysyy naurettavassa esineessä. Jotta sen heikot
puolet selvemmin ilmaantuisivat, kiitetään sitä näön vuoksi, mutta
tavalla semmoisella, että kiitos oikeastaan on moitetta. Tämä voi
tapahtua kahdella tavalla: joko ylistetään niitä kohtia, joita
tahdotaan heikkouksina esittää, ja samalla niitä kaunistellaan jos
joillakin perusteilla, taikka omistetaan esineelle sellaisia
olemattomia ominaisuuksia, jotka ovat sen todelliselle olemukselle
vastakkaisia. Edellistä laatua on se ironia, joka piilee Runebergin
Kuninkaassa; juhlallisesti, ikäänkuin hyväksymällä, esitetään Kustaa IV
Aadolfin lapsellista ja mieletöntä korskeutta, kun hän pukeutuu Kaarle
XII:n sota-asuun ja sillä luulee pelastavansa valtakuntansa.
Jälkimmäistä laatua on sala-iva, jos esim. tyhmää ihmistä ylistetään
Sokrateeksi, tieteen valoksi j.n.e. Tällainen iva on katkeraa ja voi
yltyä vallan säälimättömäksi, musertavaksi, jolloin sitä sanotaan
_sarkasmiksi_. Edellisessä tapauksessa ironia on lievempää,
ainakin muodoltansa, vaikka se tosin itse asiassa on pisteliäämpi,
koska se tunkeutuu syvemmälle. Yleensä ironia voi olla hienompaa ja
kömpelömpää laatua. Se on hienompaa, jos ei leikinlaskija alusta alkain
päästä ylistyspuhettaan liian vapaasti virtaamaan, vaan pidättää ja
rajoittaa sitä, pysyen näennäisesti vakaana ja yksitotisena, kunnes iva
on noussut korkeimmilleen ja tulvaa reunojen yli. Kuulija ei saa heti
huomata puheen tarkoitusta; sitä suurempi sitten on hauskuus. Tärkeä on
totisuuden varjo: niin esim. Ariosto näennäisesti täydellä innolla ja
luottamuksella kertoilee sankariensa mahdottomista urostöistä, tehden
pilkkaa keskiajan ritarijutuista.

Niinkuin monestakin esimerkistä havaitaan, sukkeluus sangen usein
ulottuu puhtaan koomillisuuden rajojen yli satiirin piiriin. --
Sukkeluus on älyn leikki, joka kaukaisimmatkin yhdistää ja siten
näyttää, miten kaikki kuitenkin on yhtä; sillä liittäähän maailman
kokonaisuus erinkaltaisimmatkin toisiinsa. Näin sekin puolestaan on
hengen vapauden todiste, osoittaen ihmishengen valtaa olioita mielin
määrin yhteensovittaa. Tämä voi tietysti tapahtua ainoastaan
sisällisesti mielikuvituksessa; sentähden sukkeluus pysyy esineiden
varsinaiselle olemukselle vieraana eikä kajoo niiden sisimpään
luontoon. Maailmanjärjestys semmoisenaan jää siltä syrjälle; se
ryntäilee vaan yksityiskohtia vastaan. Jean Paul lausuukin siitä:
"Sukkeluus, luonnon anagrammi, on luonnoltaan henkien ja jumalien
kieltäjä; _se ei ota osaa mihinkään olentoon, vaan ainoastaan sen
suhteisiin_; se ei kunnioita eikä halveksi mitään; kaikki asiat
ovat sille yhdentekeviä, jos ne vaan tulevat yhtäläisiksi ja
yhdennäköisiksi; se ei tahdo muuta kuin itseänsä ja leikkii leikin
tähden; se on atomistinen ilman todellista yhteyttä; jään tavalla se
satunnaisesti lämmittää, jos sen nostaa polttolasin viereen, ja antaa
satunnaisesti valoa tai jäänkiiltoa, jos sen tasaiseksi litistää, mutta
yhtä usein se asettuu valon ja lämpimän eteen, eikä kuitenkaan
kimaltele vähemmin."

Mikä sukkeluudelta jää tekemättä, tulee huumorin täytettäväksi. Huumori
on koomillisuuden korkein laji. Sentähden se useasti käyttääkin
välikappaleina sen alhaisempia lajeja, ilvettä ja sukkeluutta. Mitä
koomillisuudesta yleensä on sanottu, -- että se tuo näkyviin, miten
maailmanjärjestys voitollisena kestää kaikki turhanpäiväiset,
naurettavat epäkohdat, -- se koskee erittäin huumoria; sillä siinähän
koomillisuuden luonne täydellisesti ilmenee. Huumori syntyy, kun
ylevyyden ja vähäpätöisyyden vastakohta selvästi älytään samassa
henkilössä ja tajunnassa sovitetaan yhteen. Niin näemme Runebergin
Kuormarengissä laiskuuden ja välinpitämättömyyden muuttuvan
reippaudeksi ja innoksi, kun pakoretki päättyy, ja silloin huomaamme
isänmaallisen tunteen piilleen tuon näennäisen huolimattomuuden alla.
Samaten Sven Dufvan urhoollisuus esiintyy suurimman yksinkertaisuuden
verhoamana ja molemmat kiertäytyvät erottamattomasti yhteen. Kun
Hoppulainen Minna Canthin Murtovarkaudessa lystillisellä tavallaan,
puolittain leikillä, puolittain todella, Helenalle kertoo, kuinka
Tampereen kirkon kellot sanovat: "kuka köyhän nai?" ja Kyrön kellot
siihen vastaavat: "toinen köyhä toisen köyhän", niin tämä on
leikillinen viittaus heidän varattomuuteensa, mutta samassa
lämpöisempien tunteiden ilmaus. Kaikissa näissä tapauksissa nuo
ulkonaiset, naurettavina esiintyvät seikat ovat yhteydessä korkeamman,
aatteellisen sisällyksen kanssa ja ikäänkuin sen kannattajina.
Huomataan, että nuo maailman mitättömät pikkuseikat, semmoisetkin,
jotka tuntuvat kovin joutavilta ja naurettavilta, ovat välttämättömiä
keinoja ylevimpäin ilmaantumiselle. Tämä tunto laajenee vihdoin kaiken
maailmassa tavattavan vastakohtaisuuden tajuamiseksi, ja siten selviää,
niinkuin sattuvasti on sanottu, että, "jos suurimmassa on pienin, niin
pienimmässäkin on suurin".[50] Sillä toiselta puolen nuo vähäpätöiset
ilmiöt eivät ole mitään ilman niiden takaa pilkoittelevaa ylevää
sisällystä, ja niin aatteen valta ja suuruus taas on päässyt voitolle.

Kun huumorin syvin pohja on maailman vastakohtaisuuden tunne, niin
humoristi omassa itsessään saineesti tuntee ristiriidan tuskallisuutta,
vaikka hän sen voittaa hengenvapauden voimalla. Siitä syystä moni etevä
humoristi kallistuu melankooliseen katsantotapaan. Mutta samalla
huumori lempeästi, -- sopisi sanoa: hellällä rakkaudella, -- kohtelee
elämän heikkoja puolia; sillä niillekin on myönnetty sija maailman
kokonaisuudessa, ja kun on oivallettu, miten suurikin sisällys saapi
vähäpätöisen ja naurettavan ulkomuodon, niin nauraja itsekin nöyrästi
antautuu naurun alaiseksi ja vapautuu siten heikkoudestansa. Niin
nähdään, kuinka kaikkialla maailmassa on puutteellisuutta; mutta
hyvänsävyisessä naurussa on samalla sen sovitus. Näin ihmishenki
lopullisesti, täydellisesti tuntien vapautensa, voitollisesti ylentyy
maailman kaiken surkeuden, kaikkien vähäpätöisyyksien yli. Huumori
näyttää, kuinka nuo pienet epäkohdat ja hairaukset eivät kuitenkaan voi
rikkoa maailman ikuista järjestystä, joka aina lujana pysyy, ja viittaa
niinmuodoin riemullisena ylimpään johtoon, joka kaikki puutteet
sovittaa, epätasaisuudet tasoittaa.

Mutta huumorikin voi esiintyä monella eri tavalla, enemmän tai vähemmän
itsetajuisesti. Jos ajattelemme ennen mainitsemiani esimerkkejä, Sven
Dufvaa, Eskoa ja Hoppulaista, niin ensinmainitulla ei ole juuri mitään
tietoisuutta omasta naurettavaisuudestaan:

    Mut vakaana hän astui vaan ja tyytyi kaikkihin.

Ei Eskollakaan ole paljon tietoa koomillisuudestaan; mutta väliin
kuitenkin välkähtää esiin tunne maailman vastakohtaisuuksista, kun hän
esim. laskee jonkun kokkapuheen, josta kuulija ei tiedä, onko se tyhmää
vai sukkelaa: "jos ei olis saappaita, niin eipä taitais olla
jalkojakaan", j.n.e. Etupäässä hän kuitenkin pysyy vakaana ja
yksitotisena, ollen vaan katsojalle naurun esineenä. Ihan toisin on
hänen kumppaninsa Mikko Vilkastuksen laita; hän täydellä tajunnalla
laskee kompasanansa. Niin tekee myös kolmas yllämainituista
henkilöistä, Hoppulainen. Maailman ristiriitaisuus on kyllä hänelle
selvinnyt: se on "niin kiperä ja kapera kuin pukin sarvi".

On siis syytä erottaa ulkokohtaisesti ja sisäkohtaisesti humoristiset
henkilöt toisistaan. Edelliset antavat vaan tarkastajalle (ja jos
runoteoksessa ilmaantuvat: tietysti runoilijallekin) aihetta
humoristiseen käsitykseen, niinkuin Sven Dufva ja pääasiallisesti
Eskokin; jälkimmäiset ovat täysin itsetietoiset huumoristansa, kuten
Hoppulainen ja Mikko Vilkastus.

Toisella tavalla suurempi tai vähempi selvätajuisuus
ilmaikse seuraavissa esimerkeissä, jotka osoittavat huumorin eri
kehitys-asteita. Ensimmäinen aste on luontainen iloisuus, joka maailman
vastariitoja syvemmältä tuntematta, puhkeaa hilpeihin leikkipuheisiin,
tarttuen tarjona oleviin naurun aineihin. Etenkin nuorissa tavataan
tällaista alkuperäistä kokkapuheisuutta. Toisinaan se ilmaantuu
luonnon-omaisen koomillisuuden ohessa, niinkuin hovinarrien
jutteluissa, jollei näissä piile syvempää maailman kokemusta, niinkuin
narrin puheissa Kuningas Learissa. Tältä kannalta on jo poikettu, kun
syyllisyyden tunne ja tarkempi tutustuminen hyvän ja pahan puun
hedelmiin haikeuttaa viatonta elämän iloa; niin juomari tai muu
hulivili nauraa omaa kevytmielisyyttänsä ja kaunistelee sitä
monenmoisilla sukkeluuksilla. Semmoisia ovat Fallstaff sekä Bellmanin
sankarit. Kokkapuheet todistavat, että leikinlaskijalla on käsitys
asemansa ristiriitaisuudesta ja ett'ei hän siis ole kokonaan hukkunut
hairahdukseensa. Tähän vivahtaa myös Lemminkäisen lystikäs luonto, hän
kun laskee pilaa omasta huikentelevaisuudestaan, esim. kertoessansa
äidilleen:

    "Siitä oli paha elämä,
    Siitä outo ollakseni:
    Pelkäsivät piikojansa,
    Luulivat lutuksiansa
    -- -- -- -- --
    Pahasti piteleväni,
    -- -- -- -- --
    Minä piilin piikasia,
    Varoin vaimon tyttäriä,
    Kuin susi sikoja piili,
    Havukat kylän kanoja."

Muistettava on kuitenkin, että kansanlaulussa kaikki tällaiset kohdat
ovat niin ylen naiiveja, ett'ei minkäänlaisista tunnonvaivoista, ei
tiedottomimmistakaan, voi olla puhetta.

Mutta kokemus on voinut viedä tietoon maailman hairauksista ja
ristiriidoista ilman humoristisen henkilön omaa syyllisyyttä; hänen
jalo persoonallisuutensa pysyy koskemattomana, ja hän poistaa ne
luotaan runsaalla huumorilla ilmaisten vastakohtaisuuden-tunteensa.
Muistettakoon esim. Shakespearen yleviä naisluonteita, Rosalindaa ja
Portiaa. Usein ristiriidat kuitenkin ovat liian ankarat; yksilön on
mahdoton niitä voittaa, hänen jalo-aikeinen luonteensa katkeroittuu ja
murtuu elämän koulussa, ja siitä syntynyttä mielenkarvautta hänen
huumorinsakin kuvastelee. Tällainen "murtunut huumori" asuu Hamletissa,
tehtävänsä vastahakoisuudesta masentuneessa kuninkaanpojassa; sitä
uhkuvat Heinen sulokuvaiset, haikeatunteiset laulelmat. Tähän kuuluu
myös luonnoltaan synkkämielisten -- hypokondristien -- huumori, jolla
pyytävät vapautua apeista mielialoistaan. He ovat ylen arkatuntoisia
luonteita, jotka ilman varsinaista syytä kiusailevat itseänsä;
sellainen on esim. Jacques Shakespearen näytelmässä "Miten mielenne
tekee" ("As you like it"). -- Mutta ristiriita on voitettava, särkynyt
mieli jälleen eheäksi saatettava. Siihen on ensimmäinen askel,
että sureksija itse mieltyy suruunsa ja hekkumoiden antautuu
sumeamielisyyden valtaan. Murheellisuus menettää katkeruutensa ja
tulee viehättäväksi; mielihyvissään huumori sillä leikittelee. Näin
huumoriin yhtyy hentomielisyys; kyynel silmässä runoilija laskee
leikkipuheitansa. Senlaatuinen hnumoristi on Jean Paul; meidän
Kivessäkin tavataan leikillisyyttä yhdessä hempeämielisyyden kanssa.
Niinhän hyväntahtoinen Eenokki Kihlauksessa jyrkeäpiirteisellä
kuvauksellaan taivaan ilosta koettaa lohduttaa kaihoonsa menehtyvää
Aapelia. Muuten Kivi mielellään karkeapiirteisten miesluonteiden
rinnalle asettaa hempeitä, vienonsuruisia naisia, niinkuin Seunalan
Annan Seitsemässä veljeksessä. Tämä hentomielinen huumori luo lempeän
iloisuuden valon jokapäiväisiin oloihin. Mutta sen suora vastakohta on
tuo rohkea huumori, joka pelkäämättä paljastelee yhteis-elämän virheitä
ja vammoja, saattaen ne vallattoman naurun alaisiksi. Niin Aristofanes
uhkealla mielikuvituksen voimalla ankarasti vitsoo aikansa turmelusta
ynnä Athenan valtiollisten ja kirjallisten olojen heikkoja puolia.
Innoissaan hän ei aina huomaakaan uuden suunnan hyviä puolia, esim. kun
hän ampuu pilkkansa nuolet Sokratesta vastaan. Mutta tämänlaatuisen
huumorin puute onkin siinä, ett'ei se aina tee eikä voikaan tehdä
oikeutta tulevaisuuden tuumille, jotka eivät vielä ole saavuttaneet
täysin eheätä muotoa ja sentähden ovat naurulle alttiit.

Täydellisimmän muodon saa huumori, kun aatteellisesti arvokas sisällys
hullunkurisella ilmestymisellään kehoittaa iloiseen nauruun, mutta
ristiriita kuitenkin lopullisesti voitetaan. Niin jo kansanrunoissa
Väinämöinen, kaiken viisauden esikuva, laulun ja soiton mahtava
ruhtinas, pikku heikkouksiensa tähden usein on naurun esineenä; mutta
voitokkaana hän ylentyy tästä alennuksen tilasta, puhdistuneena ja
vapaana kaikista yksityis-onnen pyrinnöistä. Etenkin Runebergilla on
paljon tämän eheimmän huumorin esikuvia: Sven Dufva, Kuormarenki,
Fieandt, Törne, Munter, Lotta Svärd y.m. -- Erittäin mieluisan
vaikutuksen tekee täysi, eheäluontoinen huumori, kun tosi-koomillisen
esityksen eri piirteet sulavat yhteen kirkkaaksi kokonaiskuvaksi, jossa
niiden syvä, ihanteellinen pohja selvästi tulee näkyviin. Sellainen on
tuo kaunis loppukuvaus Seitsemässä Veljeksessä, hauskan kertomuksen
oivallinen täydennys, jossa kaikki naurettavat ristiriidat ja muut
vastukset viimein ovat vieneet täydelliseen rauhaan ja sovintoon ja
niistä vaan siellä täällä väreilee muutamia vienoja, leikillisiä
jälkimaininkeja. Fritz Reuterin mainiossa kertomuksessa "Ut mine
Stromtid" ("Maamies-ajoiltani"), jossa tosi-koomillisuus ja vakava
elämänkäsitys mitä onnistuneimmalla tavalla liittyvät yhteen, rakentuu
niin-ikään kaikista vastariidoista ja naurettavista pikkuseikoista
kuva, jota keskuksena kannattaa Setä Bräsigin verraton persoona.

Niinkuin traagillisuuden tuottamassa mielentilassa on kaksi puolta,
mielipaha ja mielihyvä, jotka omituisella tavalla sulavat yhteen, niin
on myös koomillisuuden tunteessa. Meissä syntyy ensin vastenmielinen
tunne, kun ylevänä ilmaantuvassa esineessä on jotakin järjetöntä,
nurinpuolista; mutta se haihtuu samassa tuokiossa ja epäkohdan
mitättömyys huomataan niin selvästi, että miellyttävä turvallisuuden
tunne pääsee valtaan ja puhkeaa kaikki-sovittavaan nauruun. Ilmiön
sisällyksessä oleva ristiriita on paljastunut; jos sen ylevyys vaan on
näennäinen, niin selvenee sen tyhjyys; mutta jos sisällys on arvokas,
saapi se arvonsa takaisin, kun ristiriita naurulla on poistettu.

Vielä on huomattava, että koomillisuutta ei saa sekoittaa satiiriin eli
pilkkaan. Ylempänä viitattiin siihen, kuinka muutamat koomillisuuden
lajit, esim. sala-iva, tulevat lähelle satiirin alaa. Mutta sen suora
vastakohta on huumori, niinkuin ylläoleva selitys osoittanee. Huumori
-- ja puhdas koomillisuus ylimalkain -- lempeästi kohtelee elämän
heikkoja puolia ja sovittaa epäkohdat hyvänsävyisellä naurulla; siten
se vapauttaa ihmismielen. Pilkan eli ivan tuottama nauru on päinvastoin
katkeraa; se ei vapauta, vaan kietoo ihmistä kaikenlaisten tuskallisten
epäkohtain surkeuteen. Se tahtoo täten näyttää olevaisuuden nurjaa
puolta, jotta ihanteiden vastakohdasta havaitsisimme, miten maailmassa
pitäisi olla, ja kenties ryhtyisimme epäkohtia parantamaan. Sanalla
sanoen: pilkka tuopi sekin esiin elämän naurettavat kohdat, mutta ei
osoita niiden vähäpätöisyyttä maailman järjellisten perusteiden
rinnalla.



VIIDES LUKU.

Taidetavat eli styylit.


Ihanteet, jotka monipuolisesti kehittyneinä ilmaantuvat ihmiskunnan
elämässä,[51] eivät ainoastaan sisällykseltään ole monta laatua, vaan
toteutuvat muodollisestikin eri lailla, eri taidetapojen eli styylien
kautta. Huomiota ansaitsevia ovat varsinkin nuo mahtavat, ajoittain
palautuvat taidesuunnat, jotka pysyväisinä perimuotoina määräävät
runollista tuotantoa.

Ihanne, vaikka jo tarkkaan muotoon selvinneenä, on ensin vaan
sisällinen kuva, objektiivista oloa vailla. Tämä sen puuttuvaisuus
pakoittaa taiteilijan tai runoilijan antamaan sille itsenäisyyttä,
ulkonaista todellisuutta. Kuvausvoima pyytää yleensä antaa tuotteilleen
niin itsenäistä eloa, kuin suinkin on mahdollista, lisätäksensä niiden
todenmukaisuutta, ja kun ihanne on saanut määrätyn muodon jonkun
henkilön mielikuvituksessa, syntyy halu saattaa sitä muidenkin
ihailtavaksi. Toiselta puolen kauneuden välttämätön ehto on sen
tajuttavaisuus; sielun syvyydessä piilevänä, sisäkohtaisena kuvana se
ei voi olla aatteen ilmaisijana muille kuin itse runoilijalle; vasta
aistillisesti havaittavana kauneus tosi-kauneutena esiintyy. Vasta
objektiivisen muodon saatuansa, -- taideteoksena, runoelmana, -- ihanne
kaikin puolin voi olla tosi-elämän täydentäjänä, nostaen olevaisuutta
aatteiden piiriin.

Kun ihannetta siirretään tosioloihin, niin ensimmäinen tehtävä on
aineen valloittaminen; se on, niin sanoakseni, kesytettävä taiteilijan
nöyräksi välikappaleeksi. Tämä on tekniikan asia. Runoudella tosin ei
ole mitään ainetta; mutta henkisen välittäjänsä, kielen, avulla sen
tulee kuulijassa tai lukijassa herättää sellaisia mielikuvia, jotka
vastaavat runoilijan omia mielteitä. Runoilijan oma kuvausvoima taas on
monta eri lajia. Luonnollista on siis, että nämä erilaisuudet
runoteoksessakin tulevat ilmi. Runoilija tietämättänsäkin kuvailee
niitä esineiden puolia, joita hän paraiten tajuaa. Siten kullekin
runoilijalle, niinkuin yleensä jokaiselle taiteilijalle, helposti
muodostuu erityistapa. Tämä ei ole moitittavaa niin kauan kuin se,
perustuen itsenäiseen toimintaan, rajoittuu sille soveliaaseen piiriin.
Mutta jos erityistapa muuttuu mekaaniseksi kaavamaisuudeksi, joka ei
pysy tekijän hallittavana, vaan päinvastoin häntä hallitsee, taikka jos
se ulotetaan aineihin, jotka vaatisivat toisenlaista kuvaustapaa,
silloin se on ristiriidassa sen kanssa, joka taiteelle antaa tarmoa, ja
erityistavasta tulee maneeri. Niin esim. se haaveksiva puhetapa ja
juhlallinen, runokieltä tavoitteleva proosa, jota Kivi mielellään
käyttää vakavanlaatuisissa esityksissään, hyvin soveltuu Lean, tuon
"hehkuvan itämaan idyllin", korkeaan aatteellisuuteen; mutta
Margaretassa, jonka onneton runoilija kirjoitti riutunein hengenvoimin,
se on muuttunut tottumuksen kahleeksi eikä ole yhtäpitävä toiminnan
realistisen pohjan kanssa. Siinä se siis on maneerina; Leassa se on
runoilijan erityistapa sanan paraimmassa merkityksessä. -- Erityistapa
voi myös olla yhteinen useammille taiteilijoille tai kokonaisille
ajanjaksoille.

Mutta kun taiteilija on kohonnut niin korkealle, että hän
täydellä mestaruudella hallitsee tekniikkaa, s.o. että hän saa
ihanteensa taideteoksessa täydellisesti ilmestymään, silloin syntyy
varsinainen _taidetapa_ (kuvauslaatu) eli _styyli_ (stiili).
Nerokas taiteilija saattaa styylillänsä pitkäksi aikaa muodostaa kansansa
kuvauslaadun. Taidetapa kyllä valuu yksityis-fantasiasta ja on siis
nerokkaan persoonallisuuden luoma; mutta samassa määrässä kuin
taiteilijan on onnistunut löytää aatteelle täysin vastaava muoto, on se
vapautunut satunnaisuudesta ja saanut yleispätevän luonnon. Taiteilija
tai runoilija pyrkii esitettävän aatteen itse ytimeen ja voi siihen
päästä monta tietä, usealta taholta. Nämä eri tiet ovat taidetavat.
Taidetapa eli styyli on siis se määrätty tapa, jolla ihanteen
varsinaista pääkohtaa saatetaan aistin tajuttavaksi. Sentähden styyli
vaatii yhdenmukaisuutta, pyytäen levittää yhtäläistä valoa koko
kuvaukseen, ja samalla hylkää kaikki satunnaiset joutavat lisät, jotka
eivät tee aatetta selvemmäksi, vaan päinvastoin sitä himmentävät. Se
kuvaa siis suurin, voimallisin piirtein aattehikasta sisällystä.
Sentähden sanotaan esim. kuvaamataiteen tai runouden tuotteessa olevan
_styyliä_, jos jalo aatteisuus on päässyt muodostamaan sen
jokaista kohtaa, niinkuin se toiselta puolen on styyliä vailla, jos
halpa, määräluonnetta puuttuva jokapäiväisyys tai koreileva pöyhkeys
siinä rajoittaa aatteen yksin-omaista valtaa.[52]

Tiettyä on, että nuo suuret kansakuntien ja aikakausien elämää
hallitsevat ihanteet synnyttävät itselleen vastaavat taidetavatkin. Ja
samaten myös kullakin taiteella on oma taidetapansa, ja jokainen
runoudenlajikin kehittää oman styylinsä. Niin kuvausvoiman eri laadutkin
-- suurempi tai vähempi taipumus suoraan kauneuteen, ylevyyteen tai
koomillisuuteen -- saattavat olla eri taidetapojen perustuksena. Mutta
ennen kaikkea otettakoon lukuun muutamia suuria runouden kehitessä
selvästi muodostuvia eriäväisyyksiä. Muualla taiteen alalla, etenkin
kuvaamataiteissa, näkyy kolme edistys-astetta, jotka vähittäin toisiinsa
vaihtuvat. Kun taide on vapautunut niistä kaavoista ja tyypillisistä
muodoista, jotka vanhimpina aikoina sitä kahlehtivat ja sen verran
saanut tekniikan valtaansa, että aine mukaantuu sen tarkoituksiin,
ilmaikse siinä vielä jonkunlainen jäykkyys sekä käsitys- että
suoritustavassa; silloin syntyy n.s. _ankara ja jyrkkä taidetapa_. Mutta
tältä kannalta taide kohoaa toiselle kehitys-asteelle; taiteilija,
aatteen innostamana, luo teokseensa oman lämpimän henkensä, ja aate
pääsee jaloudessaan sitä täydellisesti hallitsemaan. Tämä on _ylevä
taidetapa_. Vaan vähittäin subjektiivinen tunne saapi yhä enemmän
valtaa. Ulkomuotoon tulee enemmän sievyyttä ja suloa, koko esitystapa
muuttuu pehmeämmäksi; taideteokseen pannaan runsaammin sisäistä elämää,
enemmän tunteellisuutta; aiheita otetaan laveammalta alalta; mutta
aatteen ylivalta yhä enemmän syrjäytyy. Askel askelelta taide sitten
etenee tähän suuntaan, se asettaa viehätyksen semmoisenaan
päämääräkseen, tavoittelee mahtivaikutuksia tai mukailee luontoa
epä-ideaalisella tavalla. Styyli on niinmuodoin tällä kolmannella
asteella ensin _viehkeä, hempeä_, sitten _ylen tunteellinen_ tai
_kiihoittava_, kunnes se vähitellen poistuu puhtaan esteetisyyden
piiristä. Näitä eri asteita voipi huomata esim. kreikkalaisen
kuvanveiston tai italialaisen maalaustaiteen historiassa.[53] Ne
johtuvat pääasiallisesti suuremmasta tai vähemmästä subjektiivisuuden
määrästä. Runoudenkin historiassa nähdään tähän vivahtavia vaiheita;
mutta ylimalkain objektiivisuuden ja subjektiivisuuden
vuorovaikutuksesta syntyvä kehitys saapi runouden alalla hiukan
toisenlaisen muodon, josta seuraavassa aion tehdä selkoa.

Ensiksi pyydän lukijaa tässäkin taas muistamaan tuota ihmiskunnan
elämässä vallitsevaa lakia, että vanhimmilla kehitys-asteilla kaikessa
ilmaantuu ankara objektiivisuus, s.o. yleiskäsitteen, sovinnaisen
tavan, kokonaisuuden ylivalta, mutta että aikojen kuluessa individisyys
anastaa yhä enemmän alaa, työntäen kokonaisuutta syrjään, kunnes
molemmat suunnat ehkä liittyvät yhteen, jolloin yleis-aate eheänä
säilyy, samalla kuin yksityis-aloille tehdään oikeutta. Runoudessa tämä
katsantotavan vaihtelu osoitaikse kolmella tavalla: _runoilijan
suhteessa esitettävään aineeseen, aineen laadussa sekä aatteen ja
ulkomuodon keskinäisessä välissä_. Tarkastakaamme kutakin kohtaa
erikseen.

Mitä ensimmäiseen kohtaan tulee, tahdon puheen aluksi mainita pari
esimerkkiä. Eepokselle omituisella objektiivisuudella kertoilee
Kalevala kovaosaisen Kullervon kuolemasta. Lämmintä tunnetta siinä
ilmenee, havainnollisiksi kuviksi kirkastuneena. Kuulemme nuoren nurmen
itkevän, kanervan tuhotyötä kuikuttavan; näemme ruohottomana paikan,
kussa Kullervon teko on tapahtunut; kolkosti miekka julistaa syövänsä
syyllistä lihaa, juovansa viallista verta, kun on syytöntäkin lihaa
syönyt, viatonta verta juonut; mutta laulaja ei siihen omasta
puolestaan lisää muuta kuin:

    Se oli surma nuoren miehen,
    Kuolo Kullervo-urohon,
    Loppu ainakin urosta,
    Kuolema kova-osaista.

Väinämöisen loppu-arvelu tietysti ei kuulu kuvaukseen ja on sekin
objektiivinen kuva. Samanlaatuisia esimerkkejä voisi saada Homeron
runoelmista. -- Verratkaamme tähän sitä kohtaa Tasson Vapautetussa
Jerusalemissa, jossa Tancred, vihollistansa tuntematta, tuimasti
taistelee sydämmensä lemmittyä, Clorindaa, vastaan ja vihdoin hänet
surmaa. Jo ennen taistelun päättymistä, kun Tancred voiton toivosta
riemuitsee, puhkeavat runoilijan sydämmestä sanat:[54]

    Iloitset, hullu! Kohtahan tää veri
    On voitonriemus murheeks muuttava!
    Sen joka pisarasta kyynelmeri
    Sun silmääs tulvaa, tuima, katkera!

Ja kun hän sitten on vastustajansa maahan lyönyt ja kauhea totuus
hänelle selviää, silloin runoilija ei ainoastaan Tancredin sanoilla ja
käytöksellä kuvaile onnettoman sankarin tuskaa, vaan sen lisäksi
suorastaan, tahi tahallaan, esittelee hänen mielentilaansa. -- Näistä
esimerkeistä näemme selvästi, miten naiivinen kansanrunous
puolueettoman katselijan tavalla silmäilee henkilöitä ja tapauksia, kun
sitä vastoin uudennus-ajan tutkisteleva kirjailija ei voi olla
arvosteluansa julki lausumatta. Siinäpä runolliselle esitystavalle
kaksi ihan erilaista uraa urkenevi: toinen ankarasti objektiivinen,
ainoastaan kuvattavia oloja silmällä pitävä, toinen subjektiivinen,
runoilijan omille tunteille vapaan puhevallan suova. Että moni
sivupolku näitä molempia yhdistää, on itsestään arvattavaa.

Runoilijan syrjäytyminen asioita kertoillessa tahi vilkkaampi
persoonallinen osan-otto esitettävään sisällykseen antaa aihetta
eepillisen ja lyyrillisen runouden tärkeään erotukseen. Edellisen
periluonne on objektiivinen, jälkimmäisen subjektiivinen. Vanhoissa
kansan-eepoksissa kerrotaan kansan yhteisiä tarinoita semmoisina, kuin
niitä ajatellaan muinais-aikoina tapahtuneiksi, ja laulajan oma
persoonallisuus jääpi siihen määrään merkitystä vaille, että runoelma
kokonaisuudessaan on yhteistyötä. Siihen soveltuvat kansanlaulun sanat:

    En tieä tekijätäni,
    Enkä tunne tuojoani,
    Liekö telkkä tielle tehnyt,
    Sorsa suolle suorittanut,
    Tavi rannalle takonut,
    Koskelo kiven kolohon.

Sentähden kertoilijan omia mietteitä ei siihen sekoiteta; korkeintaan
tuodaan esiin sellaisia epämääräisiä arveluita kuin Homeron huokaus,
ett'ei hän ilman Runottarien apua voi luetella kreikkalaisten
päälliköitä (Il. II, 484-493):

    "Vaikkapa kymmenen mull' ois kieltä ja kymmenen suuta,
    Ääni ois murtumatoin, sydän vaskinen rinnassa sykkis",

taikka semmoisia yleisluontoisia lausuntoja kuin laulajan alkusanat
Kalevalassa. Mutta sittenkin huomaa, tarkemmin katsoessa, erilaisuutta
eeposten välillä. Kalevala on tässä, niinkuin monessa muussakin
suhteessa itsekohtaisempi, lyyrillisempi kuin helleenien epopea.
Muistakaamme vaan sitä hienoa sala-ivaa, jolla sen sankareita
kohdellaan ja joka, vaikk'ei Homerollekaan ihan tuntematonta, kuitenkin
paljoa suuremmassa määrässä on suomalaisen kertomarunon omituisuuksia.

Kreikassa näemme sitten eepillisen runouden jälkeen lyriikan versovan,
joka tietysti luonteensa mukaan vaatii runoilijaa omia tunteitansa
laulamaan. Draama ulkonaisen rakennuksensa kautta ei salli tekijän
esiintyä samalla tavoin, kuin eepillisessä ja lyyrillisessä runoudessa;
mutta kuitenkin Euripides, toisin kuin edeltäjänsä Aiskhylos ja
Sofokles, tavan takaa sekä köörilauluissa että myös esiintyvien
henkilöin suusta julistaa omia aprikoimisiaan ja elämänhavaintojansa.
Kääntyessämme myöhempiin aikoihin näemme samanlaisia ilmiöitä.
Keskiaika, ollen yht'aikaa naiivinen ja erikoistunteiden vallassa,
tarjoo monta esimerkkiä, miten runoilija, hilpeän mielenliikutuksen
viehättämänä, kesken kertomustansa päästää tunteitansa vapaasti
esillevirtaamaan. Tassoa jo mainittiin. Mutta samanlaisia, kertomuksen
juoksua katkaisevia mietelmiä kuin hänellä tavataan muillakin
kuudennentoista vuosisadan eepikoilla, esim. Ariostolla ja Camõesilla.

Shakespearessä sitä vastoin näemme valtavan, tosi-draamallisen
objektiivisuuden; perin asiallisesti hänen henkilönsä haastelevat ja
toimiskelevat, kukin tilansa ja luonteensa mukaan. Näin puheena oleva
erilaisuus jatkuu läpi runouden historian. Saksan kirjallisuudessa
tästä lähteestä pääasiallisesti valuu runoilija-ystävysten Goethen ja
Schillerin vastakkaisuus. Goethe on koko käsitystavaltaan ja tosiolojen
varmassa tajuamisessa täysin objektiivinen, vaikka hän henkilöissään
kuvailee omaa sielun-elämäänsä, sovittaen tunteitaan ja kokemuksiaan
heidän erityistiloihinsa. Schiller päinvastoin mielellään tekee
draamojensa henkilöt oman persoonallisen ajatustapansa kannattajiksi.
Yleensä tällainen kirjoittajan näkyvissä-olo nykyisempinä aikoina on
paljoa tavallisempi kuin ennen muinoin. Varsinkin romantisuuden
esteetinen katsantotapa oli sille suosiollinen, jopa periaatteellisesti
sitä vaatikin. Tunnettua on, mihin liiallisuuksiin lopullisesti
jouduttiin. Useinpa humoristinen esitystapa on syynä runoilijan
persoonalliseen esiintymiseen; se huomataan esim. Jean Paulista, joka
liiaksikin höystelee kertoelmiaan kaikenlaisilla järin itsekohtaisilla
mutkilla ja keikahduksilla. Päinvastainen esimerkki uusimmalta ajalta
on meidän Runeberg, jonka sekä vakavissa että leikillisissä runoissa
sädehtii kirkas objektiivisuus.

Runoilijan sekaantuminen ei ole aina niin silmäänpistävä kuin esim.
Jean Paulissa; monesti se verhoutuu runoelman henkilöin lausumiin
ajatuksiin taikka leimahtelee esiin siinä valossa, jota tekijä
levittelee kuvattuihin esineihin. Mainitsin äsken Schilleriä. Hänen
näytelmiensä sointuvissa säkeissä viehättävät meitä usein paljoa
enemmän runoilija-filosofin omat jalot aatokset kuin puhujain mietelmät
semmoisinaan. Dickens taas, joka suurimmalla luonnonmukaisuudella
esittelee henkilöitänsä, ilmaisee oman katsantokantansa noilla
leikillisillä vertauksilla, joilla hän eteemme maalailee sekä ihmisiä
että hengettömiä esineitä, antaen koko kuvaelmalle erikoisluonteensa
värityksen.

Olemme nähneet, että vaikka uudempi aika osoittaa jonkunlaista
taipumusta itsekohtaisuuteen, ei päinvastaiseltakaan suunnalta puutu
edustajia. Erittäin on mainittava, että meidänaikainen realismi tässä
suhteessa näytti pyrkivän takaisin mitä ankarimpaan objektiivisuuteen;
sen suunnan draama- ja romaaninkirjoittajat koettavat ainakin
muodollisesti, mitä ulkonaisiin oloihin ja kuvattavain ihmisten
katsantotapaan tulee, noudattaa puhtaasti asiallista esitystapaa,
vaikka sen ohessa kyllä saattaa tapahtua, että pohjana oleva
ajatussuunta on järin subjektiivinen.

Nouseepa kysymys: onko puheena-oleva itsekohtaisuus kirjallisuudelle
hyödyksi vai haitaksi ja mihin määrään se on oikeutettu? Vastaus on,
että se riippuu runouden laadusta, jopa osittain runoilijan omasta
luonteestakin. Niissä runouden lajeissa, jotka, niinkuin puhdas
kertomaruno, pyytävät kuvata ulkonaista olevaisuutta, taikka, niinkuin
draama, selvittävät ihmishengen ja ulkomaailman vuorovaikutusta,
semmoisena kuin se on, todella ei ole suotavaa, että runoilijan
yksilöisyys aivan paljon tunkeuu näkyviin; mutta sitä myöten kuin koko
runoilutapa on lyyrillisempi, enemmän runoilijan tunteista lähtenyttä,
se sallii tekijän yksityisluonteen viljemmältä purkautua hänen
teokseensa. Sitä laatua on tietysti ennen kaikkea lyyrillinen runous,
mutta sen ohessa myös ne kertomarunouden lajit, joissa maailmaa yleensä
katsotaan yksityis-ihmisen kannalta: lyriikkaan vivahtava eepos,
romaani y.m. Mitä viimeksimainittuun tulee, sopisi kenties kysyä,
minkätähden erotus on tehtävä draaman ja romaanin välillä, kun molemmat
kuitenkin käsittelevät yksityis-ihmisen suhdetta oleviin oloihin; vaan
draama on jo ulkonaiselta rakennukseltaan objektiivisempi kuin romaani;
nuo runoilijan yksityisinä mietteinä ilmaantuvat älyn tai sukkeluuden
leimahdukset, jotka kertoilijalle ovat mahdolliset, jopa toisinaan
luonnollisetkin, eivät draamassa voi tulla kysymykseen. Mutta onpa
niillä romaanissakin rajansa. Hylkäämistä ansaitsee ainakin se tapa,
jota joskus tavataan vanhoissa romaaneissa, että kirjoittaja tekee
selkoa kirjansa aiheista ja suunnittelusta tai puolustelee
kertomuksensa uskottavaisuutta, sanalla sanoen rupeaa oman teoksensa
tarkastajaksi; sellainen menetystapa tietysti kokonaan hävittää sen
mielikuvituksen hohteen, joka asettaa taideteoksen ulkopuolelle
jokapäiväisten ilmiöin piiriä.

Sanottiin asian osittain riippuvan runoilijan omasta luonteestakin.
Muutamien taiteellinen omituisuus vie objektiivisempaan esitystapaan,
toisten itsekohtaisempaan, ja parastansa luo jokainen, kun seuraa oman
luontonsa viittausta, karttaen suuntansa liiallisuuksia. Tiettyä on
myös, että mahtava runoilijanero voi itselleen muodostaa erityiset
esityskeinot, jotka rikastuttavat runouden aartehistoa, vaikka ne
poikkeaisivatkin tavan-omaisista eivätkä taipuisi muiden käytettäviksi.
Kun sellaisella nerolla on suuri, tosi-runollinen maailmankatsomus,
joka voimakkaasti puhkeaa esiin hänen henkensä tuotteissa, antaumme
mieluisesti sen lumouksen valtaan silloinkin, kun puhdas objektiivisuus
saa väistyä sen tieltä varsinaisen eepoksen tai draaman alalla. Mutta
päinvastoin on asian laita, jos kirjailijan mietteet enemmän
keinotekoisesti kuin luonnollisesti tunkeutuvat näkyviin, etenkin jos
huomaamme jotain tendensimäistä pyrintöä levittää erityistä
katsantotapaa. -- Luonnollista on niin-ikään, että huumori erittäin
kosolta tuopi näkyviin kirjailijan yksityisiä mietelmiä ja tunteita.

Muutoin objektiivisempi esityslaatu tavallisesti viepi suurempaan
kuvailevistavan selvyyteen ja kirkkauteen, jommoista havaitaan esim.
muinaiskreikkalaisessa kirjallisuudessa, Homerossa, Sofokleessa y.m.
Kaikki esiintyy tarkoin piirtein, ikäänkuin marmorista veistettynä.
Toiselta puolen subjektiivinen kuvaustapa helposti saattaa utuisen
hämäriksi haihduttaa olioin piirteet; mutta, oikein sovitettuna, se
vuodattaa teokseen yksityishengen lämpöisyyttä.

Toiseksi sanottiin itsekohtaisen suunnan ilmestyvän _aineen
laadussa_, s.o. siinä, että runous aikojen kuluessa yhä enemmän
ottaa kuvataksensa sielun-elämää ja tavallista todellisuutta. Runouden
piiri, näet, laajenee kahdella tavalla; samalla kuin runotar enenevällä
mieltymyksellä kiintyy sisäisen elämän ilmauksiin ja yhä hartaammin
yrittelee ihmissielun aarnihaudasta nostaa puhdasta kultaa, samalla hän
hellyydellä luo silmänsä koko ympäristöönsä, väljentää näköpiiriänsä ja
havaitsee yhä useampia aineita kuvausta ansaitseviksi. Nämä molemmat
puolet kuuluvat yhteen, sillä kumpaisenkin juuri on yksityishenkilön ja
hänen olojensa tarkastaminen. Tällaisen kehityksen näemme jo
kreikkalaisessa maailmassa. Odysseiassa päähenkilön heltiämätön
pyrkiminen kotia kohti ja Penelopeian uskollisuus koskevat sisäistä
elämää enemmän kuin Iliaan veriset taistelut; sen ohessa kertomus usein
lavenee tavallisten olojen kuvaelmaksi. Jo Hesiodos ottaa puhuaksensa
maanviljelijän jokapäiväisistä toimista, ja Euripides, kreikkalaisen
näytelmäkirjallisuuden realisti, vaikka pysyykin vanhoissa,
tarun-omaisissa aineissa, tuopi näyttämölle tavallisia ihmisiä, joiden
luonteet eivät ole taiteen jalostamia eivätkä vastaa heidän juhlallisia
sankarinimiään. Samaa yht'aikaa sisäkohtaista ja realistista suuntaa
edustavat Sikelian idyllirunoilijat, uudempi Attikan komedia ja
myöhemmin syntynyt romaani. Ei tarvinne muistuttaa, että kreikkalaisten
runous kuitenkin, uudemman ajan tuotteihin verrattuna, on ulkokohtaista
laatua ja enimmiten esittelee yleisiä, aatteen-omaisia aineita.
Muinaistaruston ideaalinen kaunomaailma pysyi aina heidän runoutensa
alustana, ja individisen sielun-elämän salaisimmat pohjukat
paljastuivat vasta uudempina aikoina. Mutta käänne tapahtui, kun
henkisen elämän keskus kristin-uskon kautta siirtyi ihmisen sydämmeen;
tärkeimmäksi yleni silloin sielunelämän kuvaus. Jo niiden kansojen
muinaisrunoudessa, jotka uudella ajalla astuvat maailman
toimintatanterelle, tavataan siihen viittaavia enteitä, esim.
Nibelungenliedissä ja Kalevalassa. Suomalainen kansallis-epopea ei
ainoastaan myönnä lyyrilliselle puolelle, tunteille ja mietteille,
avaraa ilmestysalaa, vaan koko sen värityskin on realistisempi kuin
Homeron runojen. Kertomus liikkuu paljoa enemmän koti-oloissa,
rauhallisen elämän piirissä kuin urosten tappotanterilla, ja sankarien
pienet puutteet ja heikkoudet joutuvat nekin runottaren huulille. Ja
kuinka yksityishenkilön mielenvaiheet sitten yhä enemmän ovat tulleet
runouden esineeksi ja sen rajojen sisälle on vedetty yhä laajempia
aloja, sen huomaa helposti eri aikakausien ihanteita tarkastettaessa.
Syvää psykologista kuvailua sisältävät esim. Shakespearen, Cervantesin
ja Goethen teokset, muita mainitsematta. Mutta samalla kuin runous näin
pyrkii syvyyteen päin, mieltyy se sellaisiinkin aineisiin, joita ennen
ei katsottu täysiarvoisiksi, ruhtinaitten saleista ja sankarien
miekanmittelöistä se meitä vähittäin viepi loitommaksi, mataliin
majoihin ja vaatimattomien ihmisten työvainioille.

Vaikka sielun-elämän tarkastelu ja suurempi realismi aineitten
valitsemisessa ovat saman kehityssuunnan tuottamia, niin ne eivät
kuitenkaan aina ole samoissa teoksissa tavattavina. Voihan aivan
ulkokohtaisilla yleispiirteillä kuvata jokapäiväistä oloa ja
päinvastoin ihmiskunnan tärkeimpien kysymysten yhteydessä käsitellä
yksityis-ihmisen sielun-elämää. Mutta niiden yhtä-aikaista
ilmaantumista ei ole vaikea selittää; siihen jo ylempänä viitattiin.
Alkuperäisesti tahdotaan runoudessa asettaa näkyviin yleisiä,
aatteenmukaisia oloja, elämän varsinaisia perimuotoja. Jumalais-olennot
edustavat siveellisiä voimia; sankarit ja muut inhimilliset henkilöt
ovat tyypillisiä kuvia ihmisten tai kansakuntien luonteesta;
kertoelmatkin ovat tyypillisiä: suuriin, koko kansalle tähdellisiin
tapauksiin sulkeutuu pitkät historialliset kehitysjaksot, taikka ne
osoittavat ihmiselämän yleistä, säännöllistä menoa. Mutta kun
sielun-elämän vaihtelevat tilat alkavat herättää huomiota, niin
yksityishenkilö semmoisenaan saa suuremman merkityksen, ja silloin on
yhdentekevää, mikä ulkonainen asema sillä on, jonka tunteita ja
ajatuksia runoilija meille esittelee; ovathan sisälliset asiat nyt
tulleet ulkonaisia monta vertaa arvollisemmiksi. Ihmisyyden
yksin-omaisina edustajina eivät nyt enää ole maan mainiot sankarit ja
heidän vertaisensa, vaan jokainen ihmis-olento kantaa sielussaan
sukukuntamme yhteisen luonnon kuvaa. Ja avarammaksi aukenee runouden
temppeli heitä kaikkia vastaanottamaan.

Mutta joudummepa kolmanteen kohtaan, -- styyliin katsoen tärkeimpään, --
_aatteen ja ulkomuodon keskinäiseen suhteeseen_. Tällä perustuksella
muodostuu varsinkin kaksi taidetapaa, _ihanteellinen eli idealistinen_
ja _luonteinen eli karakteristinen_ (n.s. _välitön ja välillinen
idealismi_). Tällä runous-opin kohdalla monet eri nimet ja käsitykset
törmäävät yhteen, osittain liittyen toisiinsa, osittain ristiriitaisina
ponnistellen toisiansa vastaan. Näiden eri suuntien selvitys vaatii
erityistä lukua.



KUUDES LUKU.

Idealistinen ja karakteristinen taidetapa.


Ajatelkaamme, että kaksi runoilijaa ottaa esittääksensä samaa
historiallista henkilöä. Silloin ehkä toinen suurin, yleisin piirtein
kuvailee niitä tekoja ja ominaisuuksia, jotka perustavat hänen
varsinaisen merkityksensä, liittäen siihen semmoisia erityiskohtia,
jotka valaisevat tätä hänen luonteensa, niin sanoakseni, ideaalista
puolta; toinen kenties kiinnittää vähemmän huomiota henkilön
ideaaliseen luonteeseen ja koettaa pikemmin antaa kokonaiskuvan hänen
olennostaan semmoisena, kuin se todellisuudessa oli, kaikkine
pikkupiirteineen, vaikkapa ne olisivatkin yhdentekeviä hänen
historialliseen tehtäväänsä katsoen. Edellinen saattaa antaa selvemmän
yleiskuvan, joka viehättää kirkkaalla ihanuudellaan ja jossa
esitettävän henkilön aatteellinen merkitys himmentymättömänä tulee
näkyviin; jälkimmäinen ehkä vetää puoleensa yksityisseikkojen
tuoreella elävyydellä ja voipi paremmin selvittää, missä yhteydessä
jokapäiväiset, vähäpätöisiltä tai epäkauniilta tuntuvat satunnaisuudet
ovat henkilön pääluonteen ja toiminnan kanssa.

Tämä esimerkki sisältää noiden molempain viimeksimainittujen
taidetapojen, _idealistisen ja karakteristisen_, varsinaisen
ytimen. Ihanteiden historiassa kohtaamme niitä monesti; mutta
erittäin tyypillisiä tässä suhteessa ovat kreikkalaisten ja
Shakespearen kuvauslaatu, joista edellinen edustaa ihanteellista,
jälkimmäinen luonteista styyliä. Kreikan taidetapaa on nimitetty
_klassilliseksi_ ja on sanottu sen pääasiallisesti vaativan, "että
jokainen erityiskuvaama on kaunis", s.o. ett'ei ainoastaan taideteos
kokonaisuudessaan ole kaunis, vaan myös joka erityinen kohta. Tämän
kauneuden sanotaan olevan siinä, että sisällys ja ulkomuoto mitä
täydellisimmin vastaavat toisiansa, siis etupäässä suoraa kauneutta,
jossa aatteen ja muodon sopusointu pysyy häiritsemättömänä.
Se on niinmuodoin lähinnä kauneuden alkukäsitettä ja muodostuu
mallikelpoiseksi; siitäpä koko taidesuunnan nimi: "klassillinen".[55]
-- Kaikki nämä kreikkalaisen kuvauslaadun tunnusmerkit sopivat
ihanteelliseen styyliin ylimalkain; mutta muinais-ajan helleeniläisellä
taiteella on tietysti silläkin erityisluonteensa, jonka tähden
klassillisuuden käsite ei kaikin puolin yhdy idealistisen taidetavan
käsitteeseen. Kreikkalaisen runouden puhtaasti objektiivinen ja
plastillinen luonne ei ole välttämättömässä yhteydessä idealistisen
esitystavan kanssa; onhan sellainenkin idealistinen suunta, jossa
ihanteellisen taidetavan pääominaisuuksiin liittyy syvä sielun-elämän
kuvaileminen ja sisäkohtaiset seikat ovat asettuneet runoilun
keskustaksi, tai jolle runoilijan oma persoonallisuus antaa
subjektiivisen värityksen. Klassillinen taidemuoto on siis
ihanteellisen taidetavan, välittömän idealismin, tyypillisin
edustaja, mutta ei ole kuitenkaan sama. Tätä nimitystä on sitten
laajemmassa merkityksessä sovitettu semmoiseen uudempina aikoina
ilmestyvään suuntaan, joka mukailee antiikista runoutta tai suosii
muinaiskreikkalaisia ihanteita; niin puhutaan Ranskan, Ludvig XVI:nen
aikuisesta klassillisesta (= tekoklassillisesta) kirjallisuudesta,
Goethen ja Schillerin runoutta sanotaan klassilliseksi j.n.e.[56]

Idealistisen styylin vastakohta on se, jota nimitetään
karakteristiseksi eli luonteiseksi.[57] Pyytäisin saada johdattaa
lukijan mieleen, mitä siitä sanottiin. Luonteet kuvataan täydellisesti,
kaikkine omituisuuksineen, niin että ne puolet, jotka erottavat
yksityishenkilön kaikista muista, etupäässä astuvat huomioon. Henkilöt
eivät siis edusta ihmisluonteen yleisiä päämuotoja eli tyyppejä, vaan
niillä on kullakin ihan omavarainen, erityisellä tavalla kehittynyt
sielun-elämä. -- "Luonteisen taidetavan piirissä ei kauneus ole
yksityiskuvaelmissa, vaan niiden muodostamassa suuressa yhteiskuvassa;
yksityisihmisten tai erinäisten kohtien ei tarvitse vastata
ihanteellisuuden vaatimuksia; välisti ne saattavat olla rumiakin; mutta
kaikkien sopusoinnusta syntyy ideaali."

Ennen aikoina asetettiin klassillisen styylin vastakohdaksi
_romantinen_ taidemuoto, jolla tarkoitettiin uudempina aikoina
syntynyttä, tunne-elämään perustuvaa ja sielun-elämän syvyyksiin
tunkeuvaa suuntaa. Sen ohessa puhuttiin itämaan kansojen
_symbolisesta_ taidetavasta.[58] Tällä symbolisella esitystavalla
ei ole kuitenkaan runoudessa erityisenä taidemuotona mitään merkitystä.
Sana "romantinen" taas voi antaa aihetta väärinkäsitykseen, koska se
oikeastaan tarkoittaa keskiajan taideaistia ja sitä suuntaa, joka
uudempina aikoina tavoittelee keskiajan ihanteita. Tähän sen käytäntö
nykyaikana rajoittuukin.

Karakteristista taidetapaa nimitetään myös _realistiseksi_, koska
sen pääohjeena on reaalisuuden eli tosiolojen kuvaileminen. Mutta
sanoja "realistinen" ja "realismi" on viime aikoina usein, vaikka
väärin, käytetty naturalismista eli semmoisesta taidesuunnasta, joka ei
huoli ilmiöin aatteellisesta puolesta, vaan ainoastaan kuvailee
olevaisuutta sellaisena, kuin se on. Väärinymmärtämisen välttämiseksi
on parasta sanoa oikeaa realismia (välillistä idealismia)
_karakteristiseksi_ taidetavaksi.

Niinmuodoin saadaan nuo ylempänä mainitut kaksi päästyyliä:
_idealistinen eli ihanteinen_ ja _karakteristinen eli luonteinen_.

Edellinen lähtee aatteesta, ihanteesta; se tahkoo kuvattavistansa
kaikki jyrkät kulmat ja epätasaiset mukurat, jotta ihanne
kuvastuisi niiden sileään pintaan; se täydentää niiden puutteita ja
aatteenmukaiset ominaisuudet se vielä jalommiksi jalostaa. Mikä on vaan
erityisluontoon kuuluvaa, jätetään pois tai sysätään syrjälle. Jos
luonteita kuvattaessa täytyy kajota oudonpuolisiin erikoispiirteihin,
niin näitä lievennetään mahdollisuuden mukaan ja ainoastaan hieno
viittaus huomauttaa niitä älykkäälle tarkastelijalle. Tämä ei
kuitenkaan estä runoilijaa voimallisesti esittelemästä niitä
ominaisuuksia, jotka jollakin tavoin ovat tyypillisiä: tyrannin korskea
ja väkivaltainen mieli ilmenee selvästi Kreonissa (Sofokleen
Antigonessa); Mortimer (Schillerin Maria Stuartissa) edustaa
oivallisesti intohimoista, tekojensa seurauksia ajattelematonta
nuorukaista. Mieluimmin tuodaan kuitenkin esiin ylevän ihanteellisia
henkilöitä: sankareita ja puolijumalia, niinkuin Prometheus, Agamemnon,
Aias, tai jaloja ihmisyyden esikuvia, niinkuin Antigone, Goethen
Iphigenie y.m. Aina perikuvissa pysyen tämä taidetapa asettaa näkyviin
säännöllisiä, yleis-inhimillisiä oloja, -- eheän, kirkkaan
maailmankuvan, -- ja suosii suuria, itsestään arvokkaita aineita.
Elämän varjopuolistakin se valitsee etupäässä sellaisia, jotka johtuvat
ihmisluonnon pysyväisistä epäsuunnista tai joilla on suuruuden leima,
niinkuin kiihkeät intohimot, ylimielisyys j.n.e.; mutta huolellisesti
se poistaa kaikki, mikä on halpaa, hurjaa, liiallista tai rumaa. Sekä
runoelman kokoonpanossa että kielipuvussa se harrastaa kauneutta,
säännöllisyyttä ja sopusointua. Siten se meitä kohottaa korkeampaan
maailmaan, puhtaan kauneuden ikuiseen valtakuntaan.

Samoin kuin äsken kuvattu suunta panee enimmän arvoa aatteen yhteyteen,
niin toinen eli karakteristinen etupäässä suosii sitä moninaisuutta,
johon aatteen yhteys tosimaailmassa hajoaa. Se tahtoo tuoda julki
ilmiöin kirjavan runsauden ja siten luoda mahdollisuuden mukaan elävän
tosimaailman kuvan. Mikä selvästi ja pontevasti ilmaisee tämän
omituisuuden, on karakteristista eli luonteista. Samanniminen taidetapa
esittelee maailman ilmiöitä etenkin niiden luonteisten ominaisuuksien
puolesta. Ei sekään siis valikoimatta tuo näkyviin mitä piirteitä
hyvänsä, vaan ainoastaan sellaisia, jotka ovat karakteristisia. --
Koska se vaan välillisesti tavoittelee ihannetta ja asettaa sen
ikäänkuin eri kuvaustensa lopputuotteeksi, ei sen tarvitse vaatia
erityiskuvaelmain kauneutta; sen sijaan se harrastaa niiden
luonnonmukaisuutta ja omituisuutta. Siten se voi syvemmältä ja
runsaammasti kuin ihanteellinen taidetapa ammentaa aineita
elämän virrasta, monta vertaa rohkeammin tarttua kaikenlaisiin
poikkeaviin olosuhteisiin, sekä traagillisiin että koomillisiin.
Väririkkaudellaan ja enimmiten subjektiivisella luonteellaan se
muistuttaa maalaustaidetta, jonka tuotteet ovat katsottavat määrätyltä
paikalta määrätyssä valossa. Mutta jos karakteristinen taide täten
avaakin laajat näköalat mitä erilaisimpiin elämän piireihin, ei
yksityis-ilmiöin yhteys pääaatteiden kanssa kuitenkaan katkea. Se
päinvastoin sopusoinnuksi yhdistää nuo säännöttömät, jopa usein
eriskummaisetkin ilmaukset ja näyttää, miten aatteen voima maailman
ristiriidoissakin pysyy kumoamattomana, kaikkea elähyttävänä.
Mutta tämä ei estä sitä käsittelemästä semmoistakin, mikä on pahaa
tai rumaa; päinvastoin juuri ideaalinen kanta tekee sen sille
mahdolliseksi. Richard III:n tai Jagon kaltaiset henkilöt voivat
ainoastaan Shakespearen aatteellisen katsantokannan turvissa vaatia
kansalais-oikeutta runouden valtakunnassa. -- Ihannetta siis
karakteristinenkin taidetapa kuvailee, kohottaen mieltä sopusointuun,
joka yhdistää maailman ristiriitaiset ilmiöt.

Styylien erilaisuus ilmaantuu selvästi teosten ulkonaisessa
muodossakin. Idealistinen kuvauslaatu suosii ylimalkain runomittaista,
karakteristinen suorasanaista esitystapaa. Kuitenkin on siitä hyvinkin
paljon poikkeuksia, eikä runomittaisuus tai proosa yksinään kelpaa
styylien tunnusmerkiksi. Mutta muutoinkin tämä erilaisuus monella
tavalla tulee näkyviin; esityslaatu voi olla enemmän tai vähemmän
realistinen tai idealistinen. Verrattakoon toisiinsa esim. Schillerin
jalon ihanteellista, Shakespearen pontevaa ja vertauksia uhkuvaa sekä
norjalaisten dramaatikkoin jokapäiväistä puhetta kuvailevaa,
runollisesti melkein laihaa dialogia.

Niinkuin idealistinen taidetapa kallistuu objektiivisuuteen, vaikk'ei
se aina siihen yhdisty, niin karakteristinen styyli on sukua
subjektiivisuuden kanssa. Ylempänä jo siihen viitattiin. Noita
reaalisia aineita itse runoilijakin käsittelee suuremmalla
uskaliaisuudella oman individisen katsantotapansa kannalta, ja koko
kuvauslaadun mukaista on, että henkilöin erityisluonteet ja
sielun-elämä ovat runoilun keskuksena. Esitys tulee niinmuodoin
itsekohtaista, sisällisiä oloja koskevaa. Koko tämä subjektiivisempi
suunta on tietysti yhteydessä sen katsantotavan kanssa, joka aikojen
kuluessa on voitolle päässyt, ett'eivät ihmisten kohtalot ole
ainoastaan ulkonaisten voimien vaikuttamia, vaan heidän oman
toimintansa seurauksia. -- Mutta niinkuin idealistinen taidetapa
monesti voi yhtyä itsekohtaisuuteen, niin karakteristinen styyli sangen
usein saattaa olla puhtaasti objektiivisen käsitystavan kannattajana.
Esityslaadun objektiivisuus tai subjektiivisuus on siis ihan
riippumaton runoteoksen yleisestä styylistä. Shakespeare, vaikka suurin
luonteisen taidetavan edustaja, on kaikin puolin objektiivinen; samaten
Goethe nuoruutensa teoksissa ja Kivi. Toiselta puolen Schiller, vaikka
idealisti, on subjektiivinen; niin-ikään Vergilius ja Tasso.

Muutoin molemmat pää-styylit sekaantuvat toisiinsa monella monituisella
tavalla. Antaakseni jonkunlaisen käsityksen eri styylimuotojen
yhtymisestä, olkoon tässä muutamia esimerkkejä. Kuinka antiikin
runoilijat, pysyen välittömän idealismin piirissä, vähitellen
lähestyivät välillistä idealismia, on jo edellisessä monesti esitetty.
Keskiajalla on yleensä taipumus luonteiseen esitystapaan; mutta
individin henkinen elämä ei ole vielä vapaa eikä sitä siis voida
menestyksellä kuvata. Vasta Shakespearessä yksityishengen vapaus
viettää voittojuhlaansa ja siitä asti styylien vastakohta saa
kirjallishistoriallisen merkityksen. Erotus "klassillisen" ja
"romantisen" runoilun välillä on kauan aikaa kaikkein kirjallisten
kiistain vaikuttimena. Antiikiset ihanteet pääsevät jälleen
kirjallisuutta johtamaan, milloin herättäen puhtaan kauneuden pyhää
innostusta ja elähyttävästi vaikuttaen sen edistymiseen, milloin väärin
käsitettyinä, liiallisella kaavamaisuudella sitä estäen; niitä vastaan
asetetaan luonnollisuus, subjektiivinen vapaus, tunteellisuus ja elämän
runsauden kuvailu. Pääasiallisesti klassillisuuden puolella seisovat
Espanjan dramaatikot, Calderon etupäässä, Ranskan kirjailijat Ludvig
XIV:n ajoilta, Goethe ja Schiller enimmissä myöhemmän aikakautensa
tuotteissa, Ruotsin runoilijat menneellä vuosisadalla y.m.;
romantisuutta edustavat, Shakespeareä lukuun ottamatta, Cervantes,
Goethe ja Schiller nuoruutensa aikana, Goethen Faust sekä varsinaiset
romantikot niin ahtaammassa kuin laajemmassakin merkityksessä (Saksan
runoilijat tämän vuosisadan alkupuolella, Walter Scott, Manzoni, Byron,
Ruotsin fosforistit y.m.). Romantisuuden pohjalla on sittemmin kasvanut
nykyaikuinen realistinen runous. Mutta moni säie näitä suuntia yhteen
kietoo. Niin esim. Goethen Egmont on molempain styyli-virtojen,
ihanteellisen ja luonteisen, yhteinen tuote; Wallensteinissä Schiller
on irtautunut (paitsi Maxin ja Theklan episodissa) tavallisesta
subjektiivisuudestaan ja piirtää henkilönsä objektiivisesti
tajuttaviksi, antaen niille realistisen kuvauksen kaiken väririkkauden,
samalla kuin runomittainen muoto ja ylevä kieli pidättävät runoelman
aatteellisuuden rajoissa. Goethe on kaikkialla, pohjaltaan
lyyrillisen luonteensa mukaan, sielun-elämän kuvailija; hänen perin
idealistisissakin näytelmissään, Iphigeniessä ja Tassossa, on
psykologinen kuvaus pääasia, vaikka individit aatoksineen, tunteineen
on tavallisista oloista nostettu jalon ihanteellisuuden piiriin.
"Hermann und Dorothea" yhdistää ihanalla tavalla molemmat taidetavat;
tapaus on otettu jokapäiväisestä elämästä, mutta Ranskan vallankumous
antaa sille suuremmoisen alustan; luonteita kuvataan tarkasti kaikkine
omituisuuksineen, ja runoilija sallii meidän luoda silmäyksen heidän
sydämmensä maailmaan; mutta tosi-eepillinen objektiivisuus ja
helleeniläinen kauneus vallitsevat kaikkialla. Samaa on sanottava
Runebergin Hirvenhiihtäjistä, Hannasta ja Joulu-illasta. Niiltä puuttuu
tosin tuo suuri maailmanhistoriallinen pohja, mutta Joulu-illassa
ulkomaailman mahtavat taistelut tuntuvasti vaikuttavat perhe-elämän
rauhaan, ja Hirvenhiihtäjissä vanha pyssy jälleen virittää
historiallisia muistoja. Sen sijaan Hirvenhiihtäjät vielä syvemmälle
kuin Goethen runoelma tunkeuu kansan-elämän ytimeen, siinä kun kuvataan
maakansan elämää. Mutta samalla aineen luonnon-omaisuus tekee, että
esitys tuntuu ulkokohtaisemmalta, antiikisesti objektiivisemmalta kuin
"Hermann ja Dorotheassa", jossa päähenkilöin mielialoilla on enemmän
sijaa. Vänrikki Stoolin Tarinoista muutamat ilmeisesti lähestyvät
ihanteellista, toiset yhtä selvästi luonteista kuvaustapaa; edellisistä
mainittakoon Pilven Veikko, Torpantyttö ja Döbeln, jälkimmäisistä Sven
Dufva, Törne ja Kuormarenki.

Näistä jo näkyy, ett'ei taidetapojen välillä ole aivan jyrkkää rajaa ja
että erotus vaan on siinä, missä määrässä toisen tai toisen styylin
omituisuudet tulevat ilmi. Toisinaan ihanteellisuus ja luonteisuus
hyvinkin likeisesti koskevat toisiinsa, kun on kuvattava ilmiöitä,
jotka itsestään ovat kauniita ja todellisuudessa lähestyvät
ihannetta. Niin esim. Homeron kuvaelmat ovat ihan luonnon-omaisia,
realistisia, ja vastaavat samalla idealistisen taiteen vaatimuksia. --
Ideaali-styyliksi sopisi tietysti katsoa sitä, joka yhdistää molempain
taidetapojen parhaat puolet. Muutoin ne molemmat ovat yhtä oikeutetut,
vieläpä runouden kaikenpuoliselle kehitykselle välttämättömän
tarpeelliset. Sillä toiselta puolen ihmishenki haluaa jokapäiväisen
pyörinän tomusta nostaa katseensa puhtaaseen kauneuteen, nähdä aatteet
täydellisesti toteutuneina, ja tämän halun tyydyttää ihanteellinen
kuvauslaatu. Mutta toiselta puolen ihmishenki tahtoo elämän
tavallisissakin ilmiöissä nähdä niissä piilevää aatteellisuutta ja
tulla siihen lohdulliseen vakaumukseen, että aatteen voima on
kukistamaton ja että se maailman ristiriidoissa, vieläpä niiden
kauttakin, pääsee toteutumaan, ja tätä se voi havaita karakteristisen
taidetavan avulla.

Kun kummallakin styylillä näin on oma tehtävänsä, niin nousee
käytännöllisessä suhteessa kysymys, kuinka pitkälle kumpikin
saa mennä omituiseen suuntaansa. Raja tässä niinkuin muissakin
kohdin on tietysti runoilijan oman aistin asetettava. Mutta
molemmat taidetavat voivat liioiteltuina viedä arveluttaviin
erehdyksiin. Ihanteellinen saattaa syrjäyttää luonnollisuuden
vaatimukset ja tuottaa värittömiä, ytimettömiä kuvaelmia, joilta
puuttuu erikoisluonnetta; luonteiselta styyliltä sitä vastoin
aatteellinen puoli helposti jää varteenottamatta, niin että se tyytyy
olevaisuuden valokuvauksentapaiseen esittelemiseen, vieläpä joskus
valitsee rumia ja inhottaviakin aineita, unohtaen velvollisuutensa
kokonaiskuvan kauneudella palkita erityiskuvaelmain vaillinaisuutta.
Ensinmainittuun hairaukseen voipi saada paljon esimerkkejä vanhemmasta
romaanikirjallisuudesta tai Ranskan tekoklassillisen aikakauden
draamoista; jälkimmäiseen nykyajan kirjallisuus antaa runsaasti
esimerkkejä.

Tavallisesti sanotaan luonteisen, "realistisen" taidetavan kuvailevan
todellisuutta. Tämä ei ole aivan oikein. Molemmat styylit, sekä
ihanteellinen että karakteristinen, esittelevät todellisuutta;
Sofokleen Aias tai Goethen Iphigenie ovat omalla alallansa yhtä
todenperäisiä ihmisyyden kuvia kuin Cervantesin Don Quijote tai
Runebergin Lotta Svärd. Usein idealistisen esityksen kirkkaus tuopi
kokonaiskuvaelman suuret piirteet selvemmin silmiemme eteen kuin
yksityisseikkoihin helpommin takertuva karakteristinen styyli, ja
toiselta puolen juuri viimeksimainittu rohkeammin tarttuu semmoisiinkin
aineisiin, jotka ovat ulkopuolella tavallisen kokemuksen piiriä;
esimerkkeinä olkoot Faust ja Don Quijote. Onhan todenmukaisuus taiteen
päävaatimuksia. Mutta todellisuudeksi ei saa ajatella ainoastaan tuota
ulkonaista luonnon mukailemista, joka ilmaantuu yksityispiirteiden
tarkassa jäljittelemisessä, vaan olevaisuuden varsinaista ydintä, joka
tietysti kuultaa läpi ilmiöin erityiskohdissakin. Idealismi kun menee
liiallisuuteen, ei pidä silmällä tämän ytimen esiintymistä
erityispiirteissä, ja silloin sen tuotteet ovat abstraktisia,
värittömiä; yksipuolinen "realismi" poikkeaa samaten todellisuudesta,
kun haihduttaa esineiden varsinaisen olemuksen erityisseikkojen
paljouteen taikka jättää sen tykkänään syrjälle satunnaisten
yksityis-ilmiöin tähden. Erityispiirteet kyllä suuressa määrässä
lisäävät kuvaukselle elävyyttä, jotta sen varsinainen aate
monipuolisemmin tulee näkyviin; mutta ne saavat merkityksensä
ainoastaan esiintuotavasta aatteesta.

Sillä, sanottakoon mitä tahansa, jotakin yleistä runous aina kuvailee,
olipa sen esitystapa ihanteellinen tai luonnon-omainen. Idealistinen
runous kyllä esittelee luonteita ja oloja etupäässä säännöllisten
perimuotojen eli n.s. tyyppien mukaan; jälkimmäinen koettaa rohkeammin
ammentaa olevaisuudesta ja ottaa huomioon luonteiden ja olojen eri
puolia, vieläpä satunnaisiakin kohtia ja poikkeuksia.[59] Mutta
sittenkin runoelma kummassakin tapauksessa on yleisen totuuden
edustajana, eikä karakteristisenkaan runouden laita ole toisin.
Jokainen taideteos on itsekseen pieni maailmankuva, ainakin
välillisesti; sillä se näyttää jonkun osan maailman kokonaisuudesta.
Mikä kerran on sijoittunut runouden juhlakartanoon, se on, niin
sanoakseni, koroitettu tyypilliseen arvoon; sitä ei sovi pitää paljaana
yksityis-ilmauksena, vaan yleisempien suhteiden osoittajana. Väärässä
ollaan siis, kun runoudessa ilmaantuvaa epäsointua puolustetaan sillä,
että on kuvattu todellisia oloja. Tosimaailmassa epäsoinnut johtuvat
meille tuntemattomista alkusyistä ja sulauvat yhteen korkeampaan,
aavistamaamme sopusointuun; mutta runoteos, ollaksensa ylevämmän
totuuden mukainen, vaatii sovintoa oman kehyksensä rajoissa. Tämän
voisi toisin sanoen lausua näin: kaikki tosi-runous pyytää
"idealiseerata" kuvaelmiansa, muodostaa niitä ihanteen johdolla. Että
ihanteellinen taidetapa niin tekee, sitä ei kukaan kiellä; mutta
suuresti erehtyy, jos luulee luonteisen styylin menettelevän toisin. En
tarkoita ainoastaan sitä, että karakteristisetkin runoilijat aina ovat
omaksuneet taiteilijan peruuttamattoman oikeuden käyttää hyväksensä
kaikkea, mitä olevaisuudessa on kaunista, vaan tahtoisin erittäin
huomauttaa, että realistisinkin runous muodostelee tosioloja omain
tarkoitustensa mukaan. Sen päämäärä on välillisesti ihanteen, mutta
välittömästi luonteisen eli karakteristisen esiintuominen. Saadaksensa
sitä selvästi ilmaantumaan, se "idealiseeraa" toisella tavalla kuin
välitön idealismi. Jälkimmäinen jättää ilmiöistä, miten mahdollista,
pois sellaisia piirteitä, jotka eivät ole ihanteen mukaisia, ja
vahvistaa niitä, jotka edustavat yleistä perikuvaa; edellinen sitä
vastoin jättää pois kaikki, mikä ei ole luonteen-omaista, ja lisää
semmoisia erityisseikkoja, jotka selvästi kuvailevat esitettävää
luonnetta tai olosuhdetta. Nummisuutarein ja "seitsemän veljeksen"
puheet ovat kauttaaltansa omituisia ja täynnä koomillisia sananparsia,
-- kaikki elävän todellisuuden mukaisia; mutta tosielämässä niitä
tietysti harvoin tahi ei milloinkaan saa niin yhtä päätä kuulla samojen
henkilöin suusta, vieläpä juuri sellaisia, jotka niin sattuvasti
kuvailevat kunkin erityistä luonnetta. Tunnettu on myöskin, kuinka
jokainen runoilija, esim. draaman- tai romaaninkirjoittaja, toimintaa
esittäessään, valitsee ne kohdat, jotka paraiten sopivat hänen
tarkoitukseensa, ja teoksensa vaatimusten mukaan sovittaa ja supistaa
ajan ja paikallisuuden suhteet, jättäen pois, mikä on tarpeetonta, ja
yhdistäen, mikä merkityksensä puolesta kuuluu yhteen. Ja kuvaileehan
luonteinen styyli noita omituisuuksia, joita se mielihyvällä tuopi
esiin, juuri näyttääksensä ne kirjavat säteet, joiksi aatteen puhdas,
valkoinen valo taittuu ilmiöin särmiössä.

Syystäpä siis näitä molempia taidetapoja on sanottu
_idealismiksi_, välittömäksi ja välilliseksi. Eikä tosirunoutta
sovi muuksi ajatellakaan kuin aatteen, ihanteen, ilmaisijaksi. Sen
tehtävänä on aina ollut ja onkin aina pysyvä ihmishengen vapauttaminen
hetken vallasta, yksityis-olojen pakosta, osoittamalla sitä ikuista
sisällystä, mikä erityis-ilmiöissä piilee, ja ainoa vapauttaja on
aistin-omaisessa piirissä kauneus, joka toimittaa tehtävänsä eri
tavalla kolmessa eri ilmestysmuodossaan: suorana kauneutena, ylevyytenä
ja koomillisuutena. Tosiaatteellinen sisällys ja muoto, joka sen
elävästi tuopi esiin, nehän yhdessä runouden tekevät; suoritustavalla
ja aineella ei ole väliä, jos ne vaan siihen mukaantuvat. Ja laaja ala
onkin kuvausvoimalle alttiina. Pannaan julistettuna tästä pyhästä
piiristä on vaan sellainen runouden haamua tavoitteleva kirjoittelu,
joka ei onnistu lausumaan julki aatteitansa tai vapaaehtoisesti hylkää
kaikki ihanteet. Jälkimmäistä laatua on se nykyaikana leviävä
ihanteeton runoilu, joka rikkaruohon tavalla rehoittelee pessimismin
höystämällä pellolla ja jolle on annettu _naturalismin_ nimi.
Mutta ovathan sen edustajat (esim. Zola) jo oman teoriansakin nojalla
asettuneet ulkopuolelle runouden rajoja, he kun tunnustavat tahtovansa
romaaneissaan pääasiallisesti tehdä psykologisia kokeita ja tarjota
aineita yhteiskunnan parantajalle.

Mitä viimeiseksi lausuin, ei perustu abstraktiseen mietiskelyyn,
niinkuin moni ehkä arvelee. Helppohan olisikin keksiä teoria, joka
laventaisi runouden piiriä ja vetäisi siihen koko naturalistisen
kirjallisuuden. Ei, ratkaisijana on tässä kohden runollinen tunto ja
aisti, tuo ihanteellisuuden tarve, josta ennen on puhuttu, eli toisin
sanoen, runouden oma vaikutus. Se mielihyvä, jonka runoteosten
kuuleminen tai lukeminen tuottaa ja joka vastustamattomasti vetää meitä
puoleensa, on siinä, että itsessämme syntyy saman harmonian tunne,
jonka huomaamme runouden esittämässä kuvaelmassa. Mutta mistä tulee
sellainen sopusointu, ellei sitä ole runoilijan omassa sielussa ja se
hänen teoksensa kautta valu meidän mieleemme? -- Naturalismi ei ole
välttämättömästi pessimistinen; voisihan se olla raikas ja elokas kuin
luonto itse. Mutta nykyajan naturalismi melkein aina yhdistyy
pessimismiin. Sellainen on ajan suunta; se ei riipu taidetavasta, vaan
runoilijan maailmankatsomuksesta. Sen huomaa siitäkin, että
pessimistinen katsantotapa voi soveltua muihinkin taidemuotoihin kuin
naturalismiin. Mistä tämä synkkä maailmankäsitys on tullut nykyajan
henkiseen elämään, on vaikea selvittää; mutta salaisen luonnonvoiman
tavalla se on valloittanut laajoja aloja, ilmaantuen milloin
uskonnollisen ankaruuden ja suvaitsemattomuuden puvussa, milloin
yhteiskunnallisena epätoivona ja epäluottamuksena ihmiskunnan
siveellisiin ihanteisiin. Onpa se runoudenkin kukkaisvainiot laskenut
valtansa alle. Joudutaanpa vihdoin niinkin pitkälle, että runouden
kentältä täytyy paeta tosimaailmaan etsimään sitä mielen tyydytystä,
jota turhaan saa hakea mielikuvituksen aloilta. Siis ihan päinvastoin
kuin olla pitäisi!

Usein tämä pessimismi on yhteydessä sen tarkoitusperäisen suunnan
kanssa, josta jo edellisessä (II kirjan alkuluvussa) on puhuttu. Kumma
kyllä, maailman parantamista tarkoittavaan tendensiin monesti liittyy
naturalismi, joka on sen suora vastakohta. Naturalisti ei tahdo tietää
aatteesta mitään; tendensikirjailija antaa taiteellisuuden ja
runollisen tyydytyksen käytännöllisesti toteutettavan aatteen tähden
alttiiksi.

En tahdo kuitenkaan kieltää, ett'ei tosi-runouskin toisinaan voi ottaa
esittääksensä jotain sellaista erityiskohtaa, jossa elämän valoisampi
puoli hyvin himmeästi pilkoittaa esiin tahi on mustain pilvien
peittämä. Niin saattaa tapahtua lyyrillisessä runoudessa, joka kuvailee
hetken tunteita. Runoilija, murheen valtaamana, lausuu ilmi apeata
mielialaansa. Siinä se on ihan luonnollista: yksityinen runo ei pyydä
antaa mitään kokonaiskuvaa, ja lyriikassa runoilijan oma tunne-elämä on
pääasia ja herättää aina myötätuntoisuutta, jos se on jaloa ja
puhdasta. Samaten joku kauhea, synkkä tapaus ilman sovitusta joskus
saattaa olla novellin aineena, koska novelli vaan esittelee otteita
elämän suuresta kirjasta; mutta pitkässä romaanissa on toisin, niin
myös draamassa. Ylimalkain, mitä laajempaa elämänkuvaa runoteos tahtoo
antaa, sitä enemmän se on sovinnon tarpeessa.



SEITSEMÄS LUKU.

Luonto runouden aineena.


Tuo sisällinen kuva, joka runoteoksen kautta tulee yleisesti
tajuttavaksi, on saanut alkunsa ulkonaisen olevaisuuden vaikutuksesta
ja esittelee siis olevaisuutta runollisen fantasian valaisemana ja
kirkastamana. Runoilija ottaa aineensa, s.o. runoilunsa aiheet,
ulkonaisesta olevaisuudesta, puhaltaa niihin oman persoonallisuutensa
lämmintä henkeä ja antaa ne näin uudistuneena olevaisuudelle takaisin.
Niin tapahtuu silloinkin, kun runoilija esittelee omia tunteitansa;
sillä nämä tunteetkin ovat ulkonaisten olojen herättämiä.

Runoteoksessa näin ilmaiseikse kolme vaikuttajaa: ulkoapäin saatu,
taiteellisesti jalostettava aine, runoilijan oma katsanto- ja
tuntemistapa sekä näistä molemmista valuva ulkonainen muoto.
Katsottuamme, miten kuvausvoima eri tavalla hakee ja löytää vastineita
sisällisille kuvillensa, kääntäkäämme nyt huomiomme sille tarjoutuviin
aineisiin eli luonnonkauneuden eri piireihin.

Edellisessä arveltiin taiteen saaneen ensimmäiset aiheensa siitä, että
tahdottiin pysyttää mikä kauneutensa tai merkityksensä tähden oli
viehättävää. Kokemuksesta tiedämme, että ilmiöillä on jokaisella oma
henkinen värityksensä; niihin liittyy kuhunkin erilainen tunnesävy, ja
kun vertaamme tätä esteetistä mielihyvää aistillisempiin mielihyvän
tunteisiin, huomaamme niissä ihmisen ja ulkonaisen esineen olevan ihan
eri suhteissa toisiinsa. Aistillisuuden hallitsemassa sielun-elämässä
ihminen kohdistaa ilmiöin vaikutelmat vaan omaan erityisolentoonsa,
sulkien ne kaikki yksilönsä ahtaaseen piiriin; esteetisessä samoin kuin
siveellisessäkin mielihyvän tunteessa hänen olentonsa laajentuu
tajuamaan muiden olentojen sisintä elämää, myötätuntoisuudella siihen
yhdistyen. Jo aistillisuudenkin alalla tavataan tällaisia
myötätuntoisuuden tunteita, jotka ovat ikäänkuin askeleita tähän
suuntaan, -- luonnollisia tunteita, jotka ylevämmällä kehityskannalla,
itsetajuisen maailmankatsomuksen koroittamina, ovat siveellisen
järjestyksen kulmakiviä, esim. äidinrakkaus tai rakkaus omaan maahan ja
kansaan. Nämä eivät ole vielä esteetisiä tunteita: äiti rakastaa
lastansa, koska se on hänen omansa; isänmaanrakkauden alkujuuret ovat
muistoissa ja elämäntottumuksessa. Mutta ne yhtyvät monella
monituisella tavalla puhtaasti esteetisiin tunteisiin ja muodostavat
niitä. Me kykenemme paremmin kuin muukalaiset havaitsemaan ja
arvostelemaan sitä omituista kauneutta, joka ilmaantuu meidän
kansanrunoudessa, ja kuvauksesta, joka esittää meille persoonallisesti
rakasta ainetta, ehkä löydämme monta tosi-runollista piirrettä, jotka
muilta jäävät huomaamatta. Tietysti voi päinvastoinkin tapahtua, että
yksityiset sympatiamme tai antipatiamme vievät arvostelumme harhaan.

Esteetinen mielihyvä, niinkuin jo sanottiin, riippuu
myötätuntoisuudesta sitä ilmiötä kohtaan, joka meitä viehättää.
Havaitsemme siinä jotain, joka vastaa henkemme syvimpiä vaatimuksia.
Mutta myötätuntoisuus sisältää sen, että mielessämme asetumme toisen
tilaan, että ikäänkuin elämme toisen olennon omaa elämää. Sentähden
myötätuntoisuutemme enenee tai vähenee sen mukaan, kuin tämä on
mahdollista. Täysin määrin meissä voi olla myötätuntoisuutta vaan
meidän kaltaisia olentoja, siis ihmisiä kohtaan; mutta koska
muuallakin, esim. eläimissä, vieläpä kasveissakin, voimme nähdä
ihmis-elämää muistuttavia piirteitä, niin tämä tunne saattaa ulottua
edemmäksikin. Ihminen onkin esteetisten tunteiden ja niinmuodoin
taiteen ja runouden varsinainen esine. Kun esteetisesti nautimme
jostakin muusta, esim. maiseman kauneudesta, asetamme sen tietämättämme
-- enimmiten aivan vaistomaisesti -- johonkin yhteyteen ihmis-olojen
kanssa.

Tämä on ihan selvää, jos ajattelemme sitä vaikutusta, jonka lyyrillinen
runoelma tai murhenäytelmä meihin tekee. Edellisessä tapauksessa
siirrymme runoilijan sieluun, iloitsemme tai suremme hänen kanssansa,
ja jälkimmäisessä tunnemme esiintyvien henkilöiden tunteita, asettaen
mielikuvituksessamme oman itsemme heidän sijaansa; sillä piileehän
samojen mielentilojen, pyrkimysten ja intohimojen siemenet jokaisen
ihmisen povessa. Mutta samoin on asian laita muissakin tapauksissa. Kun
näemme hennon impyen sievästi liikkuvan taikka voimakkaan atleetin
helppoudella käyttävän ruumiinsa jäntereitä, niin meillä on
jonkunlainen sisällinen tunne siitä keveydestä tai jäntevyydestä, jota
luulemme heidänkin tuntevan. Yksin tajuttomaankin luontoon tämä
soveltuu. Katsellessamme nuorta taimea tai tuuhealatvaista puuta emme
voi olla ajatuksissamme vaipumatta niiden omituiseen eloon ja oloon,
kuvaillen mielessämme rauhallista luonnon-omaista varttumista, ja
nähdessämme kauniin rehevän koivun kaskipuuksi kaadettuna, on
surkuttelumme sukua sille säälille, jolla murehdimme ihmislapsen
sortumista nuoruuden kukoistus-ajalla. Tässä on jonkunlaista
olijoitsemista, personioimista, samanlaista kuin vanhimmassa
kansanrunoudessa; nykyajan älyllisyyden täyttämässä ilman-alassakin
ihminen tällä lailla ehdottomasti, häviämättömän alkuluontonsa
johtamana, yhä palajaa tuohon ikivanhaan katsantotapaan, joka käsittää
ihmisen ja luonnon yhdeksi kokonaisuudeksi. -- Toisella tavalla
ilmaantuu ihmisolojen sovittaminen luontoon esim. silloin, kun
mielihyvällä katsellaan metsän pimentoja ja siihen liittyy tunne,
kuinka hauska olisi levätä tuolla viileässä siimeksessä, taikka kun
luontoa pidetään ihmis-elämän kuvana tai käytetään taustana
inhimillisiä oloja kuvailtaessa.

Tuo myötätuntoisuus, esteetisten tunteiden varsinainen maaperä,
selittää myöskin, miksi muutamat aineet meitä enemmän viehättävät,
toiset vähemmän, vaikka niiden taiteellinen muodostelu olisikin
yhtäläinen. Mutta sittenkin asia monesti riippuu niiden käsittelystä;
sillä siinähän juuri ilmaantuu runoilijan nero, että hän kustakin
aineesta, kuinka vähäpätöinen se muutoin lieneekin, löytää sen kohdan,
joka on omansa suurimmassa määrässä herättämään yleis-inhimillistä
myötätuntoisuutta. Että runoteoksen pitäisi antaa ihmisille aivan uusia
käsityksiä, ennen tuntemattomia aatteita, ei ole oikeutettu vaatimus,
eikä se olisi edes mahdollistakaan; mutta se voi ja sen tuleekin
herättää parasta, mikä ihmismielessä hämäränä uinailee, jotta se,
täyteen kirkkauteen selvinneenä, itsenäisesti kasvaisi ja vaurastuisi.
Sillä ainoastaan sellaiset mietteet ja tunteiden kuvaukset, jotka ovat
hänen oman katsantotapansa mukaisia, voivat ihmistä täysin määrin
miellyttää ja painua hänen sydämmensä syvyyteen; runoelmasta vastaa
heleä kaiku hänen pimeihin tunteisiinsa, mutta kaiku, joka on niitä
sointuisampi ja joka niitä vahvistaa ja selvittää. Mutta oudot
ajatukset, jotka eivät luonteeseemme tajounnu tai eivät vielä ole
ehtineet sulautua meidän maailmankäsitykseemme, jättävät meidät
kylmiksi; ne antavat meille vaan miettimisen ainetta, mutta eivät
lämmitä tunnettamme. Siitäkin syystä niin moni nykyaikainen teos ei voi
taiteen täydellä lumousvoimalla lukijaa innostaa. Kaunokirjallisuudessa
on hyvä ottaa varteen tuo opetuksessa noudatettava sääntö, että
esityksen pitää liittyä toisen "vallitseviin mielikuvasarjoihin".

Mutta olipa runollista fantasiaa herättävä ilmiö mikä tahansa, se etu
sillä ainakin on, että se on elokas, todellisuuden virkeää
vaikutusvoimaa täynnä. Koska taiteessa voi ilmaantua ainoastaan himmeä
kajastus tästä eloisuudesta, joka tekee luontaiset ilmiöt niin
viehättäviksi, niin sen sijaan täytyy vahvistaa esineiden aatteellista
puolta ja siten korvata luonnon tuoretta elinvoimaa. Tämäkin siis viepi
ihannoitsemisen (idealiseerauksen) tarpeellisuuteen, vaikka taide
muutoin asettuisikin realistiselle pohjalle.

Kun silmällemme niitä aloja, joilta runous aineitansa keräilee, kohtaa
meitä ensiksi ulkonainen luonto: ilma ja taivas valoineen, pilvineen,
maan perusta muodostuksineen, sen pinta vaihtelevine ilmiöineen,
kivikunta ja vesien moninaisuus, niinkuin meret, järvet ja joet, ja
näiden kaikkien yhteisenä tuotteena monenlaiset maisemat, joille
etenkin kasvikunta antaa erityisen luonteen. Seuraapa sitten
runsasmuotoisena tämä kasvimaailma, ilahuttaen silmää lehtien
vihannuudella ja kukkien heleällä loistolla. Liittyypä siihen vielä
eläinten moniheimoiset parvet, tuoden eloa ja liikettä luonnon laveaan
valtakuntaan.

Varsinainen luonnonkuvailu on vasta aikoja myöten kehittynyt, runouden
itsekohtaisemman suunnan tuotteena. Vanhempina aikoina se vähemmän
itsenäisenä yhdistyy muunlaatuiseen sisällykseen.[60] Kuitenkin
jo itämaan kansojen vanhimmat runoteokset uhkuvat komeita
luonnonkuvauksia, esim. indialaisten suuret eepokset, joissa ne
liittyvät kertomuksen juoksuun, ja hebrealaisten pyhät kirjat, joissa
ne tarkoittavat Jumalan suuruuden ylistämistä. Edellisten virkeästä
luonnontunteesta olen jo puhunut, etenkin siitä, miten indialainen,
samoin kuin suomalainenkin, katsoi luontoa ystävän silmin.[61] Indian
rikas, hehkuva luonto saattoi ihmisen hartaalla innolla ja rakkaudella
vaipumaan ja milt'ei katoamaan sen salaperäiseen elämään; hebrealaisten
luonnonkäsitys sitä vastoin on ihan toista laatua. Luonto on heille
Jumalan majesteetin ja iki-viisauden verho, jonka järjestys ja ylevä
kauneus julistavat hänen kunniaansa. Tarkasti kuvataan Palestiinan ja
sen naapurimaiden luontoa, ja ennen kaikkea asetetaan eteemme suuren
suuria maailmankuvia, joissa ulkonainen luonto ja ihmisten toimet
muodostavat mahtavan kokonaisuuden.[62]

Kun itämailta siirrymme Eurooppaan, kohtaamme ensin Kreikan kansan.
Helleenin mieli oli ihan toisapäin suunnitettu kuin itämaalaisen.
Ihmisyys oli hänen ihanteensa; puhtaaseen, kauniiseen ihmisyyteen hänen
harrastuksensa tähtäsi; ihmisten kaltaisiksi hän jumalansakin muodosti.
Eipä hänen luonnontunteensa siltä ollut vähemmän virkeä; mutta
sekin sai inhimillisen muodon. Kreikkalainen loi hengen koko
luonnonmaailmaan; luonnon-ilmiöitä ei ainoastaan semmoisinaan ajateltu
omatajuisiksi olennoiksi, joita ihminen saattoi myötätuntoisuudella
lähetä; vaan hänen kuvausvoimansa teki niistä suorastaan henkilöitä,
sekä ulkomuodoltaan että sielun-elämänsä puolesta ihmisten kaltaisia,
ja kehitteli yhä näiden persoonallisuutta. Kun kreikkalainen tahtoo
kuvata luonnon suloa ja ihanuutta, niin hän puhelee metsäin ja vesien
soreista nymfoista; ne ovat tuon salaperäisen, luonnon povessa
liikkuvan, ihmiselle puolittain tutun, puolittain oudon elämän
edustajia. Heidän piirihyppynsä lehtojen siimeksessä johdatti
kreikkalaisen mieleen puistojen suojassa vallitsevaa, viehättävää
hiljaisuutta; tuntureilla kuljeskelevat Oreadit toivat hänen
eteensä vuoriston karkeamman-luontoista kauneutta, ja Naiadeja
mainittaessa muistuivat hänen mieleensä jokien ja lähteiden raikkaat,
hopean-kirkkahat vedet, niinkuin Nereidien lukuisa parvi saattoi häntä
ajattelemaan meren aaltojen mahtavaa loiskinaa. Erittäin miellyttävät
ja herttaiset paikat pidettiin nymfain varsinaisena asuntona, ja ne
olivat heille pyhitetyt niinkuin tuo luola, josta Odysseiassa
kerrotaan.[63] Forkyn, meren vanhuksen, oma on rauhaisa lahti
Ithakan kaupungin kohdalla, turvallinen satama, jossa laivat ovat
rajumyrskyiltä suojeltuna; lahden päässä ylenee pitkälehtinen öljypuu
ja lähellä sitä on luola, mieluisan hämärä, "nymfoille pyhitetty, joita
Naiadeiksi nimitetään". Siellä on kivestä sekoitusmaljoja ja
kaksikorvaisia ruukkuja, joissa mehiläiset oloa pitävät. Luolassa on
myös pitkän pitkät kiviset kangaspuut "ja siellä nymfat kutoa
helskyttelevät meripurpuraisia vaatteita, ihmeellisiä nähdä. Ja sisällä
yhä virtailee vettä; mutta kaksi on luolassa aukkoa, toinen pohjoiseen
päin, josta ihmiset astuvat alas, toinen etelää kohden, jumalien oma,
eivätkä ihmiset koskaan sen kautta kulje, vaan se on kuolemattomain
käytävä". Luonnon jylhempää ja kolkompaa puolta osoittavat Pan ja
Satyrit, nuo sarvikkaat, pukinjalkaiset metsäjumalat, joiden
ulkomuotokin lähestyy eläin-maailmaa. Kun Aiskhylos Persialaisissa
sanoo:[64]

    Edessä Salamiin on saari pienoinen
    Ja huonovalkamainen; ranta-törmällä
    Paan siellä kulkee, karkeloihin mieltynyt,

niin on mainitun saaren ryhmyinen ulkonäkö näillä lauseilla
selvästi kuvattu.[65] Samoin vaahtopäisten hyökylaineitten vähittäin
tapahtuva tyyntyminen myrskyn jälkeen muodostuu Poseidoniksi, joka
liehuva-harjaisilla hevosillaan ajelee yli meren pinnan, aaltoja
asetellen.

Näin jokaisesta, ulkonaisen luonnon ilmauksesta kreikkalaisen mielessä
tuli persoonallinen olento, joka elävänä ihmiskuvana esitteli sen
omituisuutta. Läheisessä yhteydessä tämän kanssa on vielä toinenkin
käsitystapa. Luonnon-esineiden, niinkuin kallioin, kasvien, eläinten,
ajatellaan usein ihmisistä sellaisiksi muuttuneen. Ne tunteet ja
mielialat, joita runoilija niissä on oivaltavinaan, kuuluvat
niinmuodoin niiden alkuperäiseen olentoon. Satakielen laulussa
kajahtelee Filomelan mielihaikea, ja jylhän vuoriston synnyttämä
kaihoisa tunnelma, kun lumet sulaessaan puroina syöksyvät alas pitkin
erämaan kallioseiniä, kuvautuu surun sortaman, kivettyneen Nioben
kyyneltulvissa.

Mutta tavataanpa kreikkalaisessa runoudessa oikeita
luonnonkuvauksiakin. Homeron lauluissa on monessa paikoin kertomukseen
sovitettu viittauksia tapahtumapaikkojen luontoon. Näin saamme Iliaassa
selvän kuvan Troian ympäristöstä, jopa kaikista yksityiskohdistakin,
niinkuin Ilon muistopatsaasta, tuosta vanhasta pyökkipuusta j.n.e.,
samaten Odysseiassa Faiakien kaupungista, Ithakan saaresta y.m. Harvoin
kuitenkin ilmaantuu laveampia maisemankuvauksia. Mutta onpa
sellaisiakin, niinkuin esim. kuvaus Kalypson asunnosta[66] tai ylempänä
mainittu kertomus Nymfain luolasta. Muistettava on myöskin, että
ympärillä olevan luonnon henki ikäänkuin puhaltelee kaikkien kuvaelmain
läpi; tahdon vaan kääntää huomion Iliaan kymmenennen rhapsodian alkuun,
jossa Agamemnon, unen hylkäämänä, yön pimeässä ihmetellen näkee
troialaisten yövalkeat, kuulee Troian edustalta huutojen huminaa ja
sitten levotonna lähtee akhaialaisten ruhtinaita herättämään. Yön kuva
tässä ikäänkuin väikkyy koko toiminnan ympäri. Useammin sentään
vertaukset sisältävät komeita luonnonkuvauksia; ne laajentuvat
ikäänkuin itsenäisiksi maalaelmiksi, joissa runotar mielihyvällä
viivyskelee. Sankareita vertaillaan väliin jalopeuroihin, väliin
metsäkarjuihin, joita esitellään milloin missäkin tilassa; uros kaatuu
kuin vuoriston petäjä, jonka tapparan terä armottomasti laivapuiksi
kukistaa. Pieniä laatukuvia, tuoreita, heloittavia, piirtelee meille
Kreikan runotar kertoillessaan Akhilleun kilven taonnasta. Me näemme
maalaiset kyntämässä ja eloa niittämässä, näemme jalopeurain laitumella
ahdistavan karjaa, näemme viininkorjuujuhlan ja iloiset piiritanssit.
Tämä vie meidät jo ulkopuolelle varsinaisen luonnon piiriä viattomaan,
yksinkertaiseen ihmiselämään luonnon yhteydessä.

Myöhemmiltäkin ajoilta on semmoisia itsenäisiä luonnonkuvauksia, kuin
ylempänä mainittiin. Tunnettu on Sofokleen ylväs ylistyslaulelma
Attikasta ja Kolonosta, näin alkava:[67]

    Heporikkahan maan, oi vieras,
    Saavuit seutuhun oivimpaan,
    Kolonoon valokiiltoiseen;
    Jossa mielellään satakielinen viipyy,
    Vaikeroi heloäänin notkojen varjossa.

Saman näytelmän alussa Antigone kuvailee Kolonon seutua näillä
sanoilla:

                             On loittona, --
    Niin näyttää, -- tornit kaupunkia suojaavat;
    Pyhä paikka tää on: viini, laaker', öljypuu
    Tääll' uhkeasti kasvaa; taajasulkaisten
    Satakielten laulu lehdon siimeksestä soi.

Vielä runsaammin on tällaisia kuvauksia Euripideellä. Mutta outoa on
ylimalkain vanhemman ajan kreikkalaisille se hellä, romantinen
tunteellisuus, jolla nykyisempi aika katselee luontoa, paeten sen
turviin yhteis-elämän proosallisuudesta. Tällainen katsantotapa tulee
kuitenkin yhä enemmin näkyviin, sitä mukaa kuin sisäkohtaisuus pääsee
suurempaan valtaan. Myöhemmän ajan kaunopuhujat ottivat usein luonnon
kuvailemisen harjoitelmainsa aineeksi; idyllirunoilijatkin tietysti
ihan itsestään siihen johtuivat, ja varsinkin antiikisen kirjallisuuden
loppuajoilta on monta teosta, joissa näyttäytyy virkeä luonnontunne.
Esimerkkinä voisi olla Aelianon, luultavasti Dikaiarkhon mukaan tehty
kertomus Tempen laaksosta[68] ja monta paikkaa Longon paimenromaanissa.
Mitä on sanottu kreikkalaisista, sopii yleensä roomalaisiinkin;
kauniita luonnonkuvauksia tavataan Lucretion luonnonfilosofisessa
runoelmassa, Vergilion Georgicassa, Horation lauluissa[69] y.m.

Mutta vasta kristin-uskon tuottama maailmankatsomus vireytti täysin
määrin uuden ajan kirjallisuudessa huomattavaa syvätunteista
luonnonkauneuden harrastusta. Samalla kuin yksilön tunne-elämä
koroitettiin henkisen olon keskustaksi, näki ihminen ulkonaisessakin
luonnossa oman sielunsa kajastuksen, tajusi sen ilmiöitä oman
sydämmensä kuvaksi tai oivalsi niissä Luojan hyvyyden ja voiman, jonka
ihailemiseen antautui innokkaalla hartaudella. Sitä havaitaan jo
kirkkoisissä; niin esim. Basilios "Suuri" eräässä kirjeessä Gregorios
Nazianzenolle lämpimästi kuvailee sitä jylhää, tiheämetsäistä vuorta
ryöpeän kosken partaalla, jonne hän oli vetäytynyt pois hiljaista
eräkäs-elämää viettämään.[70]

Liian pitkäksi vetäisi, jos askel askelelta seuraisin luonnontunteen
kehittymistä eri aikakausina. Sopisihan muutoin puhua siitä, miten
Minnesängerit mielellään pakisevat kevään tulosta, vertaillen toisiinsa
naisten ja kukkien suloisuutta, tai kuinka tavataan monta onnistunutta
luonnonkuvausta Danten ja Tasson teoksissa sekä Camõesilla, valtameren
taidokkaalla maalailijalla. Shakespeare, jonka näytelmissä
tosi-draamallisella tavalla kaikki liittyy toimintaan, osaa henkilöin
puheluun mestarillisesti luoda heitä ympäröivän luonnon omituista
mielialaa. Todisteeksi on useinkin mainittu "Venetian kauppiaan"
loppukohtaus, joka tuo silmiemme eteen Italian ihanan kuutamo-yön, tahi
metsässä tapahtuva toiminta "Kesäyön unelmassa". Sopisipa lisätä monta
muutakin kohtaa, esim. rajuilman Learissa ja erämaan jylhän luonnon
kuvan Cymbelinessä. Huomattava on, kuinka nämä Shakespearen
luonnonkuvat samalla esittävät ihmishengen tunteita ja toimintaa.
Venetian kuutamo-yö hyvin kuvastelee näytelmän sopusointuisaa
lopputunnelmaa, Learissa myrsky raivoaa yhtä paljon kuningasvanhuksen
rinnassa kuin ulkona kankaalla ja Macbethissa huuhkajan-äänet ja suden
surkea ulvonta ovat ihmisten ilkitöiden kamalia enteitä.

Melkein kaikissa tähän asti mainituissa kuvauksissa luonto esiintyy
jonkun ihmis-elämästä otetun aiheen lisäyksenä tai pohjana. Mutta
kahdeksannellatoista vuosisadalla harrastus kääntyy itse luonnon
puoleen; sen ilmaukset semmoisinaan, kuten vuoden-aikojen vaiheet,
maisemain kauneus y.m., valitaan runouden aineiksi. Tämän kanssa on
lähimmässä yhteydessä tuo palajaminen luonnollisuuteen, josta ennen on
ollut puhetta, maakansan yksinkertaisten tapojen ihaileminen ja
kyllästys ajan ylenmääräiseen sivistykseen. Ihminen etsi luonnosta sitä
täydellisyyttä, jota hän kaipasi yhteis-elämässä ja luuli saavuttavansa
rauhan sen hiljaisessa, muuttumatonten lakien alaisessa elämässä.
Vaikka siihen sekaantuikin paljon sumeata hentomielisyyttä, niin se
kuitenkin opetti ihmisiä luonnon todellista kauneutta oivaltamaan ja
sen povesta imemään tuoretta elinvoimaa. Tämän suunnan varsinaisina
alkulähteinä sopii pitää Rousseaun teoksia ja Macphersonin toimittamia
Ossianin lauluja, jotka melkein yht'aikaa valloittivat Euroopan
lukijakunnan. Huomataanpa jo aikaisemminkin muutamia samansuuntaisia
ilmauksia; mainittakoon vaan englantilainen Thomson ja saksalainen
Haller. Deskriptiivistä esitystapaa suosittiin; tämä tosin helposti vie
tyhjään rhetoorisuuteen ja ulkonaisten seikkojen pitkäveteiseen
luettelemiseen, mutta siitäkin yleisestä säännöstä on kiitettäviä
poikkeuksia. Sitä paremmin luonnonkuvailu menestyi, missä se yhtyi
kertomuksen toimintaan tai lyyrillisten tunteiden ilmaisuun.

Edellisessä suhteessa ovat merkillisiä Bernardin de St. Pierren
tunnettu kertoelma "Paul et Virginie" sekä Chateaubriand'in teokset.
"Paul ja Virginiassa" on troopillisen luonnon kuvaileminen pääasia; sen
ympäröiminä kasvavat nuoret päähenkilöt luonnollisessa viattomuudessa
yksinäisessä saaressa keskellä Atlantin merta. Humboldt siitä lausuu
Kosmos kirjassaan,[71] kerrottuaan, kuinka hän sitä luki
tutkimusretkillään matkatoverinsa kanssa: "Kun etelän taivas hiljaa
loisteli tai sateiden aikakautena salama, ukkosen pauhatessa, valaisi
metsää Orinocon rannoilla, valtasi mielemme se ihmeellinen
todenmukaisuus, jolla tuossa kirjasessa kuvataan kesämaiden mahtavaa
luontoa kaikessa omituisuudessaan." -- Toisessa pienemmässä
kertomuksessa "Indialainen maja" (La chaumière indienne) on Bernardin
de St. Pierre kuvaillut Indian hehkuvaa luontoa ja sitä onnea, jota
ihmisten hylkäämä paria raukkakin voi löytää sen äidinsylissä. --
Ihmeteltävällä havainnollisuudella Chateaubriand lukijoillensa
esittelee milloin Amerikan synkeitä aarniometsiä, joihin pakenee
kultuuriin väsynyt eurooppalainen, milloin Kreikan maisemia,
entis-aikain sivistyksen kirkastamia, tai kristin-uskon muistojen
pyhittämiä Palestiinan maita.

Uudemman ajan lyriikassa luonto ja tunteet usein sulauvat yhteen;
runoilija aavistaa oman olentonsa salaista yhteyttä luonnon-elämän
kanssa, eri mielialat luovat siihen valonsa tai varjonsa, ja luonnon
vaiheissa hän näkee oman sielunsa värähdykset. Niin ulkomaan
runoilijoista erittäin Goethe. Muistakaamme esim. "Harz-matkaa
talvella", tuota pientä runoa, täynnä nuoruuden haaveksivaa intoa,
jossa aatokset, luonnonkuviin kietoutuneina, vapaan rytmin
kannattamina, kulkevat vaihtelevana sarjana silmiemme ohitse, taikka
runoa "Henkien laulu vetten päällä", jossa taivaasta valuneet,
rajusti pauhaavat tai tyyneesti vierivät ja sitten taas taivaaseen
palajavat vedet ovat ihmishengen vertauskuvana. Toisinaan pienessä
luonnonkuvassa, muutamissa harvoissa piirteissä, puhkeaa esiin
runoilijan syvimmät tunteet, niinkuin tunnetussa laulelmassa: "Über
allen Gipfeln ist Ruh". -- Ballaadeissaan Goethe usein, käyttäen
hyväksensä vanhaa kansan-uskoa, joka luonnonvoimissa näkee haltiain
maailman, kuvailee niiden salaperäistä vaikutusta ihmismieleen; ne
houkuttelevat luokseen ihmistä, joka vapautensa menetettyään
tahdottomana, vaistomaisesti, heittäytyy niiden omaksi. Vedenneito
viehättää vastustamattomalla tenhovoimalla kalastajan meren viileään
syvyyteen, jossa kalan on armas aikaella, jonka aalloissa kylpevät
aurinko ja kuu ja johon taivas kuvastuu, kosteudesta kirkastuneena.
Pelokkaana poika kätkeytyy vasten isänsä povea, varoen joutuvansa
peikkojen valtaan, kammoen hän katselee keijukaiskuningasta ja hänen
tyttäriänsä, jotka häntä houkuttelevat hämärään valtakuntaansa, mutta
isän silmissä eivät ole muuta kuin utua ja harmaita pajupensaita, ja
tuskissaan lapsi parka vihdoin heittää henkensä. Tällaiset kuvaukset
eivät ole yksistään ulkonaisen luonnon, vaan sisimmäisen tunne-elämän
esitystä.

Saksan lyyrillisestä runoudesta voisi saada paljon muitakin kauniita
esimerkkejä luonnon käyttämisestä tunteiden tulkitsijana. Ajatelkaamme
vaan, miten Heine osaa koko luontoon vuodattaa elävän ihmissielun
tunteita.

Samoin kuin Goethe, niin Byronkin syvästi tuntee ihmishengen yhteyttä
luonnon kanssa. Hänen kertomarunoissaan, joiden jokaisen säkeen läpi
tunkeuu mitä sainein lyyrillinen tunteellisuus, maisemakuvat aina
ihmeellisesti tajountuvat vallitsevaan mielialaan, ilmestyipä silmiemme
eteen Attikan kalliorannat ja niitä vastaan tyrskyävä meri synkän
tarinan kehyksenä tai hymyilevä luonto Konstantinopolin salmen
rannoilla tahi kaukainen saari Etelämerellä, rakkauden syrjäinen
turvapaikka. "Childe Harold's Pilgrimage" nimisessä runoelmassa eri
maiden kuvat omituisella tavalla yhtyvät menneiden aikojen muotoihin ja
hetken herättämiin aatoksiin ja tunteihin. Ja niinkuin Byronin
teoksissa, niin on tällä tunteenomaisella luonnonkuvailulla muutenkin
tärkeä sija Englannin runoudessa.

Vähän toisemmalla tavalla luonto ilmaantuu Ranskan uudemmassa
romaanikirjallisuudessa; se muodostaa tapausten ympäristön ja ihmeen
selvillä väreillä sitä semmoisena esitetäänkin. Daudet'in kertoelmista
sopisi mainita monta kaunista Pariisin kaupungin kuvausta, Loti'n
"Islannin kalastajista" noita surunvoittoisia luonnonkuvia Bretagnen
rannikolta ja Jäämeren aavoilta ulapoilta.

Mitä meidän maan runouteen tulee, niin virkeä osanotto luonnon elämään
jo vanhastaan on ollut sen tähdellisimpiä tunnusmerkkejä. Sen
todistavat jo Kalevalan ja Kantelettaren runot, jotka esittävät luonnon
ja ihmisen välin mitä lähimmäksi, herttaisimmaksi. Ihminen sitä
katselee ystävän silmin, uskoo sille sydämmensä tunteet ja toivoo
saavansa luonnonkin puolelta kokea samanlaista ystävällistä
myötätuntoisuutta. Emon ja sulhon murhe Ainon kuolemasta puhkeaa ilmi
käkien kukunnassa, jotka itse ovat sukeuneet surevan äidin
kyyneltulvasta. Koivu valkeavyöhyt itkee kolkkoa kohtaloansa; mutta
Väinämöinen lupaa sille elon uuden armahamman, jolloin se on ilosta
itkevä, riemusta remahutteleva, ja veistää siitä kanteleen, joka
ilmoittelee ihmis-elämän vaihtelevia mielialoja. Näin ilmaantuu
kaikkialla muinaislauluissamme vuorovaikutus ihmisen ja ulkonaisen
luonnon välillä. Raikasta luonnontunnetta osoittavat niin-ikään
Kalevalan maisemakuvaukset, jotka eivät kuitenkaan ole samaa laatua
kuin Homeron, määrättyjä paikkoja esittäviä, mutta sen sijaan luovat
eteemme mitä selvimmän ylimalkaisen kuvan pohjoismaiden luonnosta
ja näköaloista. Helleenien luonnon-jumalistoa muistuttavat
muinaisrunojemme monilukuiset haltiat: Suvettaret ja Terhenettäret,
Vellamon neidot ja Aallottaret, niinkuin myös Tapio ja Mielikki ynnä
heitä ympäröivä Tapiolan kansa, sekä Luonnottaret, kaiken elon ja olon
hämärät alkuolennot.

Uudemmassakin kirjallisuudessa havaitaan tätä luonnontunnetta, joka
niin syvälle on juurtunut suomalaiseen katsantotapaan. Rakkaus luontoon
-- etenkin Suomenmaan luontoon -- kaikuu myötäänsä Runebergin
unohtumattomista runoelmista; sen ihanuutta hän ylistelee ja
tarkasti hän sitä kuvailee erityiskohtia myöden. Niin varsinkin
Hirvenhiihtäjissä ja Hannassa sekä monessa lyyrillisessä runossa.
Tahdon tässä vaan johdattaa lukijan mieleen, kuinka elävästi Suomen
sisämaan luonto leviää silmiemme eteen Hannan kolmannessa runossa:

    Päivä jo mailleen käy, pois länteen vuorien taakse;
    Lauha kuin morsian ilta tok' on. Rusopilviä ilmass'
    Ui sekä maahan luo valoansa, ja penseät tuulet,
    Niityilt' yhtyen, leikkiä lyö kukan-tuoksujen kanssa.
    -- -- -- -- --
    Täällä on vihreytt', on heleyttä ja henkeä. Laineist'
    Ääretön paljous saaria nousevi, kaikista viittaa
    Liehuen lehtevät puut väsyneen vene-soutajan luokseen.
    Niemehen käy, joka maahan tuolla nyt yhtyvän näyttää,
    Niin edessäs ulapan näät aukeemman, kylät hauskat
    Rannoilta haamoittaa, sekä kirkkokin loistavi kaukaa.
    Toisella puolen taas, mitk' uhkeat vainiot siellä,
    Viljavat, laihokkaat, ylt'ympäri metsäset vaarat![72]

Ja edempänä kauniisti kuvataan "tuli-kumpua" ja laajaa näköalaa sen
kukkulalta. -- Runebergin runoudessa yleensä luonnon kirkas kuva luo
säteitänsä ihmismieleen, joka siitä kirkastuu ja lämpiää ja
innostuksella ihailee luonnon kauneutta, semmoisena kuin se itsestään
on. Runebergin käsittelytavassa on melkein aina jotain eepillistä.
Topeliuksella sitä vastoin luonto ja tunteet perin lyyrillisellä
tavalla sulavat yhteen. Luonto on hänelle enimmiten henkisen olemuksen,
sisällisen maailman, eduskuvana ja ilmaisijana. Sylvian lauluissa
luonnon äänet lausuvat ilmi isänmaanrakkauden vienoimpia tunteita.
Suomen kansan surut ja toiveet useinkin verhoutuvat hilpeäin
luonnonkuvien taa. Kauniisti kuvailee kotimaan rakkauden ja
luonnontajunnan yhteyttä tuo ihana satu "koivusta ja tähdestä", jotka
ainoana kodin muistona johtivat lapset vieraalta maalta omain
vanhempain sylihin.

Tiettyä on, että tämän luonnontunteen on täytynyt ilmestyä
suomenkielisessäkin taiderunoudessa. Niin tapaamme esim. Kiven
"Seitsemässä veljeksessä" mestarillisia, tosi-eepillisiä
luonnonkuvauksia; lähtemättömänä pysynee jokaisen lukijan mielessä tuo
juhlallinen näköala Impivaaran harjalta, -- monta muuta samanlaista
kohtaa mainitsematta. -- Kuinka haikeansuloisesti talvisen luonnon
kolkkous yhtyy valittavan immen kyyneliin Paavo Cajanderin runossa
("Saaren impi"):

    Täss' istun nyt ja itken, kun päivä umpeen käy,
    Ja itken taas, kun alkaa päivä uusi,
    Mun entist' ystävääni ei kuuluvissa näy,
    Täss' yksin olen niinkuin kasken kuusi;
    Ja ympärilläin tuisku se puita tuivertaa;
    Ja hankipeitteen alla on kaunis kukkain maa,
    On kaikki, kaikki muistot hangen alla.

Ja riehuva kevättunne, yht'aikaa elinvoimaa ja kaihoa täynnä, käy
kaikuvana pohjasävelenä Erkon Ainon läpi; luonnon kevät, ihmis-elämän
ja kansan kevät sointuvat yhteen mahtavaksi tunnevirraksi:

    "Nyt on kevät polvellani,
    Kevät tässä rinnassani,
    Kevät puussa, kevät maassa,
    Kevät kansani povessa."

Ja kaikkialla tässä ihanassa runoelmassa luonnon elämä muodostuu
ihmis-elämän kuvastimeksi, niinkuin esim. Ainon kauniissa mietelmissä,
kun hän vertailee oloansa milloin allin tai pääskysen, milloin ulpukan
kohtaloon.

Luonnon tuntehikas kuvaileminen on varsinkin kehittynyt nykyisessä
"tunnelmakirjallisuudessa". Siinä ilmaantuva kuvailutapa lienee
ensimmältään saanut alkunsa tuosta ylempänä mainitusta, uudemmassa
ranskalaisessa kirjallisuudessa tavattavasta luonnonkuvailusta;
muutamissa J. Ahon teoksissa se onkin ihan sama. Mutta myöhemmissä,
niinkuin "Lastuissa", suomalainen luonnontajunta pääsee voitolle:
ihmissielu, apeitten mielialojen valtaamana, antautuu luonnon
salaperäisen vaikutuksen alaiseksi, etsii siitä lievennystä,
lohdutusta, virkistystä, tai näkee sen ilmiöissä oman ja kansansa
kohtalon; toisinaan taas, niinkuin "Papin rouvassa", luonnonkuvaus
säestää ihmisten sielun-elämää; se ei esittele vertauskuvia
vaihtelevista mielentiloista, vaan muodostaa kehyksen niiden ympärille,
ja sen ilmiöitä katsellaan eri tunteiden valossa.



KAHDEKSAS LUKU.

Yksityis-ihminen runoudessa.


Ihmis-elämän piiriin astuessamme aukenee meidän eteemme moninaisuutta
uhkuva, sisältörikas maailma, käsittäen yksityishenkilöt ja kaikki
niiden erilaisuudet, mutta samalla myöskin koko sen avaran alan, jonka
ihmisten yhteistoiminta tai heidän ajatus- ja kuvausvoimansa on
ilmoille saattanut. Jälkimmäisessäkin tapauksessa pysyy kuitenkin
yksilö runollisen esityksen keskuksena; sillä runous, niinkuin taide
yleensä, pyytää tehdä kaikki aistin havaittavaksi, kammoten
abstraktisten käsitteiden väritöntä kylmyyttä. Tuodessaan esiin
valtiollisia tai yhteiskunnallisia taisteluita tahi koko ihmiskuntaa
koskevia, syvämielisiä kysymyksiä, se antaa näiden kaikkien
värähtelevin sätehin kajastella muutamien erityishenkilöin kohtaloissa
tai sielun-elämässä.

Aloittakaamme siis individistä. Monenlaisista säikeistä se pohja on
kudottu, joka persoonallisuutta kannattaa. Alustana ovat syntyperä,
temperamentti ja muut ominaisuudet, jotka johtavat alkunsa luonnon
salaperäisestä työpajasta, kansalliset olot, jotka painavat leimansa
sekä alkuperäiseen luontoon että sen kehkiämiseen, ja kaikki ne
monituiset vaikutelmat, joiden alainen on ensimmäinen lapsuuden aika.
Mutta paljoa tärkeämpi on varsinainen luonteen varttumus, jossa ihmisen
vapaa tahto on myötävaikuttajana. Runoudessa tahdomme etupäässä
tutustua ihmisiin, semmoisina kuin ovat; me tahdomme nähdä, miten
olot ja heidän oma toimintansa heitä kehittävät tai millaisiksi he
niiden vaikutuksesta ovat tulleet. Uudenaikuiset romaanin- ja
näytelmänkirjoittajat tahtoivat meille useinkin antaa jonkunlaista
ihmissuvun luonnonhistoriaa osoittamalla, miten kunkin ihmisen
omituisuus siemenenä piilee edellisissä miespolvissa ja hänen oma
peritty luontonsa yhdessä ulkonaisten olojen kanssa tekee hänet siksi,
mikä hän on. Mutta täten epäilemättä pannaan liian yksipuolisesti arvoa
individin hämärään luonnonpohjaan ja syrjäytetään sen henkinen,
vapauteen pyrkivä puoli, eikä tällainen menettely muutoinkaan ole
runouden luonnon mukaista. Se on yhtä vähän taiteellista, kuin jos
joku, aikoessaan kuvailla kaunista maisemaa, rupeaisi selittelemään,
minkä luonnonlakien mukaan valot ja varjot siinä jakaantuvat, ruoho
kasvaa ja lintujen laulu pääsee korvamme tärykalvoa koskettelemaan.

Tämä ei suinkaan tarkoita, ett'ei luonnonpuolta saisi ollenkaan
esittää. Luontoperäisten taipumusten taistelu olevia oloja vastaan ja
intohimojen raivo ovat päinvastoin aina olleet runouden otollisimpia
aineita. Mutta niiden syntyä ei tarvitse esittää, jos se on haettava
ulkopuolelta yksilön omaa elämänpiiriä. Luonnon-omituisuus on olemassa,
siinä kyllin. Joku pieni viittaus entisyyteen jo riittää. Othellon
tulista, intohimoista lemmen- ja oikeudenkiihkoa selittää tarpeeksi
hänen maurilainen syntyperänsä. Richard III on kyllä pitkän
hurjuuden-aikakauden viimeinen hedelmä; että olot olivat kypsyneet
tuottamaan sellaista siveellistä epäluomaa, sen näkee edellisistä
"kuningas-draamoista"; mutta Richard itse, näyttämölle astuessaan, on
jo aivan valmis, ja mitä luontaiseen perustaan tulee, antaa hänen
epämuotoisuutensa täysin tyydyttävän selityksen. -- Sen sijaan haluamme
nähdä, kuinka kuvailtava henkilö käytäikse eri tiloissa, mitä hän
tuntee ja ajattelee ja miten ulkonaiset tapahtumat häneen vaikuttavat.
Hamletissa erotamme selvästi kaikki hänen mielenlaatunsa piirteet: hän
on melankoolinen, mietiskelevä, epäröivä, vastahakoinen ratkaisevaan
toimintaan, liian jalo koston kamalaan työhön; me näemme, kuinka
sellainen henkilö menettelee, kun elämän vaatimukset joutuvat
ristiriitaan hänen sisimmän luonteensa kanssa, ja kuinka hän sortuu
tähän vastariitaan. Siten näytelmän aate meille selviää, kirkkaassa
valossa esiintyy yksityisihmisen ja siveellisen maailmanjärjestyksen
väli. Jos runoilija vielä ottaisi vaivakseen kuvata, miten Hamlet on
tullut semmoiseksi, kuin hän on, niin se pikemmin olisi näytelmälle
häiriöksi kuin hyödyksi, koska se ei olisi missään yhteydessä
pääaatteen kanssa.

Näin on etenkin draaman laita; vähän toisin on romaanissa. Se voi
etäämpääkin urkkia tapausten alkuperusteita; mutta senkin on paras
pysyä psykologisessa piirissä, pyrkimättä antropologiselle alalle,
niinkuin Björnson suositussa ja muutoin taidokkaasti kirjoitetussa
kertomuksessaan "Liput liehumassa" (Det flager i byen og paa havnen),
jossa päähenkilön luonteenkuvausta edeltäpäin valmistellaan pitkällä
rosvojuttujen sarjalla.

Ihmiset semmoisina, kuin he ovat, elämän kynnykselle astuttuaan, ja
kuin he sitten luonteeltaan muuttuvat ja varttuvat, ovat siis runouden
etevimpiä kuvattavia. Ja siinäpä runoilijalle tarjoutuu tyhjentymätön,
iäti vuotava lähde, jos hänen silmänsä vaan tarkistuu heidän
omituisuuksiansa tajuamaan, hänen älynsä osaa arvostella kunkin asemaa
ja merkitystä. Kenen mieli ei täyttyisi ihmettelystä, silmäillessään
tätä ääretöntä moninaisuutta? Kuin puiden lehdet vuosittain
vaihtelevat, -- niin lauloi jo Homeros, -- samoin ihmispolvetkin
väistyvät toinen toisensa tieltä, ja jokainen ihmiskesä tuottaa
lukemattomia lehtiä, eikä niissä ole kahtakaan ihan yhtäläistä! Mutta
kaikissa kimaltelee, milloin himmentyneenä, milloin jalommalla
loisteella, se jumalallinen kipinä, joka, ollen ihmishengen oikea
olemus, ei voi ikänään sammua, vaikka vastukselliset olot usein estävät
sitä korkeammalle kohoamasta tai pakoittavat milt'ei näkymättömiin
riutumaan. Ne todellakin ovat sokeat, jotka ahdasmielisessä kiihkossaan
tahtoisivat kaikki ihmiset yhden kaavan mukaan valetuiksi, tylyllä
ylenkatseella hyljäten tai ivaten, mikä heidän mallistansa poikkeaa.
Kuinka yksitoikkoiselta, perin ikävältä maailma tuntuisikaan, jos
kaikki ihmiset olisivat yhtäläiset, vaikkapa vastaisivatkin korkeinta
siveellistä ideaalia! Moninaisuus, ihmishenkien vapaa vaihtelevaisuus,
on juuri täydellisyyden vaatima; sillä yhdessä erilaiset ihmisluonteet,
vaikka kukin itsekseen puuttuvainen, muodostavat täydellisen
kokonaisuuden. Näin joka erityinen ihmishenki on välttämätön osa
maailmassa ilmestyvästä Jumalan hengestä, joka kuvasteleikse kussakin
erityishengessä kuni aurinko kasteenpisarassa. Kaikilla on
tarkoituksensa. Halvin työntekijä täyttää paikkansa yhtä hyvin kuin
älykäs hallitsija tai voittoisa sankari, jotka kansojen kohtaloita
määräilevät; yksinkertainen jokapäiväisissä toimissa askartelija
niinkuin suurin nerokin, jonka ajatus mittailee taivasten avaruutta tai
tunkeuu henkisen maailman syvimpiin syvyyksiin. Eri katsantotavat, eri
uskonnot, kansojen ja aikojen omituisuudet, eri pyrinnöt ja
elämänpiirit -- tahtoisinpa melkein sanoa: erilaiset heikkoudet ja
hairauksetkin -- antavat ihmisyydelle runsaamman sisällyksen. Ansiot ja
viat vastaavat toisiinsa; useimmiten ne ovatkin samojen ominaisuuksien
eri puolia. -- Kuin ihmisten, niin on olosuhteidenkin laita;
vastakohdat täydentävät toisiansa. Ylevä sivistys ja alkuperäiset
luonnonolot, henkiset harrastukset ja käytöllinen toiminta,
sievistyneen ylhäisön hieno komeus ja maaseutujen koruttomat,
yksinkertaiset tavat, suuren, valtiollisen elämän levottomat
pyörähdykset ja hiljaisen perhe-elämän ahkera työnteko, koko maailmaa
tarkoittavat, laveat yritykset ja yksityis-ihmistä koskevat sydämen
asiat, -- nämä kaikki lisäävät viehätystä silmiemme eteen asettuvalle
ihmis-elämän kuvalle, antaen sille väriä ja vaihtelevaisuutta.

Kun tällä tavoin katselemme elämää, niin mielemme valtaa rakkaus
ihmiskuntaan ja kuhunkin yksityis-ihmiseen. Tätä rakkautta runoilijan
tulee vuodattaa kuvaukseensa. Sen osoite on myötätuntoisuus, jolla hän
seuraa henkilöitänsä heidän elämänsä vaiheissa, tuntien heidän
tunteitansa, heidän ilojansa iloiten, murehtien heidän murheitansa.
Tällainen hellyys ei häiritse esityksen objektiivisuutta. Eepillisessä
runoudessa, esim. Homerossa, se näyttäypi siinä tyynessä mielihyvässä,
jolla kertoilija pakisee sankariensa seikkailuista, tuomatta esiin omia
mietteitänsä, luottaen vaan tarinansa tenhovoimaan. Kuka on
objektiivisempi kuin Shakespeare? Omimpiahan ajatuksiansa hänen
henkilönsä aina lausuvat eikä runoilija itse heidän takaansa tule
näkyviin. Mutta siinäpä juuri hänen hellyytensä ilmaantuukin, että he
itse saavat ajaa asiaansa, että saamme, niin sanoakseni, siirtyä heidän
omaan sukuunsa. Vielä helpommin runoilijan myötätuntoisuus voi päästä
ilmoille itsekohtaisemmissa esityslaaduissa, vaikka vaara pyörii, että
hänen subjektiiviset mielipiteensä joskus vievät voiton. Muistakaamme
Dickensiä, suurta ihmisluonteiden kuvailijaa! Millä herttaisuudella hän
tuo henkilönsä näkyviin! Ja kuitenkin hänkin toisinaan, pääsankariensa
kannalta asioita arvostellen, kokoilee vihansa nuolet muutamia
erityishenkilöitä vastaan, jotka jätetään mustaan varjoon, lukijan
ylenkatseelle alttiiksi. Mutta yleensä Dickensissä, niinkuin muissakin
luonteenkuvauksen mestareissa, osoittuu hellä rakkaus kuvattavia
ihmisiä kohtaan. Tahdonpa meidän kirjallisuudesta vaan mainita
Runebergiä ja Kiveä. Jollei taitamattomuus taikka satiirinen tarkoitus
saata kirjailijoita toisin menettelemään, on heidän tylyytensä syynä
tavallisesti puuttuva käsitys ihmisluonnon alkuperäisestä
ideaalisuudesta.

Eri runoudenlajeissa luonteenkuvaus saa hiukan eri muodon. Epiikka
yleensä tyytyy ulkokohtaiseen kuvailuun; ihmisten omituisuudet
ilmaantuvat vaan heidän puheissaan ja teoissaan. Romaanissa ja
draamassa sitä vastoin runoilija avaa henkilöinsä sydämmen ja suopi
meidän silmätä sen pyhimpiin kammioihin. Mutta kummassakin tapauksessa
hän voi esittää henkilöitänsä suurin piirtein, mahtavilla pensselin
sivauksilla, niinkuin Aiskhylos ja Shakespeare, taikka useain pienten,
hienoin erityispiirteiden avulla, niinkuin Dickens ja nykyaikaiset
romaaninkirjoittajat. Että uusi "psykologinen suunta" sielunelämän
analyseerauksessa toisinaan menee liiankin pitkälle, ei liene
kiellettävissä. -- Saattaapa tässä suhteessa vielä olla eriäväisyyttä
siinäkin, että joku runoilija, perin draamallisesti, kuvailee henkilöin
mieltä yhteydessä toiminnan kanssa, toinen, enemmän lyyrillisesti,
esittelee tunteiden vaihtelua sielussa. Edellisessä suhteessa sopii
Shakespeare malliksi, jälkimmäisessä on Goethe mestari. Psykologisessa
kuvailussa on ennen kaikkea tärkeätä, että luontevalla, selvästi
tajuttavalla tavalla selitetään tunteiden ja mielikuvain syntyä ja
niiden yhteyttä toiminnan kanssa. Täydellisimmäksi varttuu
luonteenkuvaus, kun henkilön koko katsantotapa siitä selviää, niin
ett'ei hänen omituisuutensa ilmaannu ainoastaan muutamissa
satunnaisissa yksityiskohdissa, vaan että älyämme hänen sielun-elämänsä
varsinaisen pohjan ja perustuksen.

       *       *       *       *       *

Turha olisi tämän esityksen ahtaissa rajoissa ottaa puheeksi kaikki ne
olot, mielentilat ja ominaisuudet, jotka saattavat antaa aihetta
runouden kuvauksiin. Kiintyköön huomiomme siis ainoastaan muutamiin
yleisimpiin ihmis-elämän muotoihin. -- Fyysillisten suhteiden
määrääminä havaitsemme tällä alalla ensinnäkin _elämän-iät_.

Mielellään runotar luo silmänsä hymyilevään lapseen, joka keväisen
urvun lailla meissä herättää tulevaisuuden sumussa piileviä toiveita;
mutta useammin hän saattaa vanhusta hänen loppumatkallaan, tukien hänen
horjuvia askeleitansa ja kuunnellen hänen huuliltaan pitkän elämän
ilon- ja murheensekaisia muistelmia. Useimmasti hän kuitenkin seuraa
nuorta miestä tai kainoa impeä heidän ensimmäisellä retkellään ulos
avaraan maailmaan, lempeästi tarkastellen niitä tunteita, jotka
heräyvät heidän povessaan, kun oudot olot kehittävät heidän
itsetietoaan tai heidän täytyy taistella ihanteittensa puolesta tylyä
olevaisuutta vastaan; taikka hän seisoo vakavana varttuneen miehen tai
kypsyneen naisen rinnalla tosi-elämän vaikeissa vastariidoissa, heidän
koettaessaan toteuttaa, mitä oikeaksi katsovat, tai voimallisesti
pyrkiessään kaukaista päämäärää kohti. Lapsuuden-ajan runollisuutta ei
yksikään kirjailija osaa niin herttaisesti tuoda ilmi kuin Z. Topelius,
vieläpä tavalla semmoisella, joka ei ainoastaan viehätä nuorisoa, vaan
vanhemmissakin lukijoissa uudistaa noiden kultaisten päivien muistoja.
Eepillisessä ja draamallisessa runoudessa lapsen vilpitön mieli joskus
voi olla hyvä vastakohta ympäristön rajuudelle, -- muistakaamme esim.
Iliaasta Hektorin poikaa, pientä Astyanaxia, taikka Macbethista
Macduffin poikaa, joka kaatuu säälittävänä julmuuden uhrina. Mutta
yleensä lapsuus epämääräisyytensä tähden tarjoo runoilijalle verrattain
vähän ainetta. Paraiten voi romaaninkirjoittaja sitä hyväksensä
käyttää, kun hän pienuudesta saakka seuraa päähenkilöänsä, osoittaen,
miten hänen luonteensa alusta alkaen on kehittynyt. Sellaisia kuvauksia
onkin monta varsin luontevaa ja miellyttävää.

Laajempaa alaa tarjoo vanhuuden ikä. Säilyttäähän vanhuksen henki
pitkän kokemuksen hedelmät. Voimien riutuminen ja siitä seuraava
erillään-olo nykyhetken pyörinästä antavat hänelle jonkunlaisen tyynen
rauhallisuuden. Sellaisena esiintyy ukko Laertes, Odysseun isä, joka
ulkopuolella kaupunkia hiljaisuudessa hoitelee puutarhaansa. Ihanaa
sovintoa täynnä on Sofokleen kuvaus Oidipus vanhuksesta, joka vihdoin
elämän ärjyn tyynnyttyä, löytää kauan ikävöidyn rauhan Eumenidien
pyhässä lehdossa. Toista laatua on Lear kuningas. Hänessä vanhuuden
heikkous on traagillista sen soaistuksen tähden, jonka alaisena hän
koko ikänsä on ollut, mitä tyttärien rakkauteen tulee; sillä, niinkuin
narri ankaran leikillisesti muistuttaa, Learin "ei olisi pitänyt
vanhentua, ennenkuin oli viisastunut". Yhtäläisen sokeuden uhriksi
joutuu Glosterkin, jonka sisäinen tila kuvautuu hänen kamalassa
ulkonaisessa kohtalossaan. -- Semmoiset sankarit taas kuin vaka, vanha
Väinämöinen ja pylolainen Nestor, jotka iäkkäinäkin pysyvät toiminnan
keskuksena, edustavat vanhuuden kypsynyttä älyä, mutta samalla
miehuuden tarmoa. Syystäpä runoilija antaa Väinön lausua itsestään:[73]

    Kaikki on ajat minussa,
    Koko vuosi vaiheinensa:
    Kevätmieli herkkä, hellä,
    Nuorukaisen kevät-into,
    Kesän täysimiehen voima,
    Rohkeus, roteva toimi,
    Syksyn kypsi neuvonhenki,
    Myrskytkin ja uupumukset, --
    Toisinansa tuntuu talvi,
    Lunt' on mieli, toimet jäätä.

Että runous hakee enimmät henkilönsä nuorten ja keski-ikäisten
joukosta, tuskin vaatinee mitään esimerkkejä. Kumpaisetkin voivat sille
antaa enimmän ainetta, nuori -- elämään pyrkiväinen -- etenkin
kehittymisensä, keski-ikäinen toimintansa vuoksi. Sentähden romaani,
joka pääasiallisesti esittelee luonteen varttumista, tavallisesti ottaa
päähenkilökseen nuorukaisen tai neitsyen ja draama, jonka pää-aineena
on toiminta seurauksineen, useimmiten kypsyneemmän miehen tai naisen.

Ennenkuin jätän ihmisen iät, suotakoon minun johdattaa lukijan mieleen,
kuinka Schiller "Laulussa kellosta" on yhdistänyt ihmisen elämänvaiheet
kauniiksi kuvasarjaksi.

Toinen fyysillisiin ominaisuuksiin perustuva erilaisuus ihmisten kesken
on se, jonka _sukupuolet_ tuottavat. Sentähden yleinen ihmisyyden
ihanne jakaantuu kahtia, mies- ja naisihanteeseen. Mitä edelliseen
tulee, on se niin likeisessä yhteydessä aikojen vaihtelevain
katsantotapojen kanssa, mies kun aina on toiminut valtion ja
yhteiskunnan alalla, -- että se jo lienee selvinnyt edellä olleesta
silmäyksestä ideaalien historiaan. Naisten itsenäisyys ja merkitys
yhteiskunnassa on sitä vastoin vaan askel askelelta saavuttanut
tunnustusta, sen mukaan kuin on tultu havaitsemaan, että molemmat
sukupuolet henkisellä alalla ovat yhdenvertaiset ja että naisen
luontaiset hyvät ominaisuudet monella tavalla saattavat rikastuttaa
korkeampiakin elämän piirejä. Ehkä lukija siis mielellään luo huomionsa
siihen, miten naisen tilaa ja tehtävää on käsitelty eri kansojen
runoudessa.

On kyllä semmoisia nais-olemuksen puolia, joita aina on suosittu ja
jotka varmaan tulevaisuudessakin pysyvät mieluisina runouden aiheina.
Naisen hentous ja ulkonainen viehättäväisyys, hänen uskollisuutensa ja
rakkautensa äitinä, lemmittynä ja puolisona ovat aineita, joita
tavataan kaikkien kansojen runoudessa ja jotka aina tenhoavat
kuvausvoimaa. Mutta suuresti erehtyy, jos siitä syystä luulee
nais-ihanteiden aikojen läpi pysyneen yhtäläisinä. Vaikka ulkonaisesti
kenties yhdenkaltaisemmat, ne toden perästä ovat vielä enemmän
toisistaan eriäväiset kuin mies-ideaalit. Ja onhan se ihan
luonnollista, kun ajattelee naisen muuttunutta asemaa ja
sivistyskantaa. Itämaan sortovaltiaan haaremista hänen oli kulkeminen
kreikkalaisen naishuoneiston läpi keskiajan linnakamareihin
trubaduurien ylistettäväksi ja siitä nykyaikaisen yhteiskunnan
monenlaatuiseen toimintaan, yhä suurempaan itsenäisyyteen.

Huomattava on kuitenkin, että alkuperäisissä luonnonoloissa naisen arvo
ja asema melkein kaikkialla pysyy jotenkin yhtäläisenä, semmoisena,
miksi hänen tärkeä tehtävänsä perhe-elämän keskuksessa sen ihan
itsestään muodostaa. Kultuuri vasta saattaa eri aikojen ja kansojen
katsantotapaa tässä suhteessa jyrkemmin esiintymään. Ilmaantuuhan jo
Homeron runoissa naisen arvo ja puolisoin keskinäinen rakkaus tavalla
semmoisella, joka meidänkin tunteitamme tyydyttää, -- paljoa
pontevammin kuin myöhemmässä kreikkalaisessa kirjallisuudessa. Lempeä,
rakastavainen Andromakhe ja uskollinen Penelopeia ovat mitä kauniimpia
kotielämän onnea suojelevain naisten esikuvia. Ihanan perhe-idyllin
kannattajana muistettakoon myös Nausikaa, jolle Odysseus toivottaa
avio-onnea lausuen, ett'ei suurempaa autuutta ole maan päällä kuin
aviopuolisoin keskinäinen sopu ja lempi:

    -- -- Sill' ei ole onnea oivallisempaa,
    Kuin jos hoitelevat kotoansa miesi ja vaimo
    Yksin mielin, näin katehille kaihoa tuoden,
    Riemuks suopeillen ja itselleen yli muiden.

Näitä helleeniläisen muinais-ajan alkuperäisiä oloja silmäillessä
älkäämme unohtako mielikuvituksen luomaa tarumaailmaa. Jokainen kansa
kuvailee jumaliaan ja heidän elämäänsä omien olojensa mukaan, asettaen
tuohon yliluonnolliseen maailmaan parasta, mitä se voipi ajatella.
Tapiolassa eletään niinkuin vankassa suomalaisessa talossa ainakin;
Metsolan metinen muori hoitelee karjaansa kunnon emännän lailla;
Kuuttaret ja Päivättäret uuraasti kutoa helskyttelevät, niinkuin
Kalevalan kansan herttaiset tyttäret, vaikka tosin kulta- ja
hopeakankaita. Samoin helleenien jumalaismaailma on selvä kuva
kreikkalaisten vanhimmasta elämästä ja katsantotavasta. Siinäkin on
naissuvun edustajilla huomattava asema. Niinkuin kreikkalaisia jumalia
yleensä, niin heitäkin kuvaillaan kaikin puolin ihmisiksi, joilla
itsekullakin on omituisuutensa, jopa heikkoutensakin. Zeun puoliso,
"isosilmäinen, arvokas" Hera, on ylpeä ja luulevainen vaimo, joka
useinkin pikku juonillaan johtaa maailman mahtavaa hallitsijaa.
Afrodite on hempeä kaunotar, joka, Diomedeen keihään haavoittamana,
itkien pakenee äitinsä turviin, valittaen tuon kreikkalaisen uroon
röyhkeyttä. Puhtaassa Artemiissa, miehen lempeä kammoavassa
metsästäjäimmessä, jo luulisi piilevän nykyajan "emansipatsioonin"
oireita; joutsineen, nuolineen hän harhailee vuoriharjanteiden ja
notkojen poikki; mutta nukkuvan Endymionin viaton kauneus hänen
mieltänsä kuitenkin hellyttää, ja alas laskeutuen pilventakaisilta
aloiltaan, hän painaa suutelon nukkujan huulille. Jos monessa
kuvauksessa tuodaankin esiin, mitä pidetään naissuvun heikkoina
puolina, niin sen vastakohtana on muistettava, että kansan kuvausvoima,
tahtoessaan henkilöinä esittää ylevimpiä aatteita, tavallisesti asettaa
nais-olentoja niiden kannattajiksi. Niin Pallas Athene on kaiken jalon
henkisen toimen haltiatar; Muusat ovat taiteiden ja tieteiden hellät
hoitajat; Kharitit eli Sulottaret edustavat kauneuden ihanaa
viehätystä; Demeter, maanviljelyksen perustaja, totuttaa ihmiskuntaa
lempeämpiin tapoihin ja kylvää yhteiskunnan ja sivistyksen ensimmäiset
siemenet.

Alkuperäisissä luonnon-oloissa tehtävät niin ihan itsestään jakaantuvat
sukupuolien kesken, ett'ei voi olla puhetta naisen vaikutuspiirin
suuremmasta tai vähemmästä laajuudesta. Mies on perheen suojelija,
väkivallan torjuja, siis pääasiallisesti soturi, sen ohessa ehkä
metsästäjä tai kalastaja; vaimo hoitaa kotilieden pyhää tulta, --
vieläpä vanhimpina aikoina näiden sanojen varsinaisessa merkityksessä,
-- äitinä ja puolisona pitäen huolta perheen moninaisista tarpeista.
Luonnonkansoissa nainen usein toimittaa kaikki talon raskaimmatkin
työt. Tämä on alkuansa kovaa orjuutta; mutta mitä enemmän kansan mieli
kääntyy rauhallisiin toimiin, sitä enemmän arvoa annetaan kodin hyvälle
haltiattarelle. Kun runous alkaa taimelle nousta, niin naisen hiljainen
työskentely, hänen äidinrakkautensa ja uskollisuutensa tarjoutuvat
sille mieliaineeksi. Se onkin ensimmäinen, runoudessa havaittava askel
naisen kunnioitukseen, että hänen suuri, kaikkina aikoina pysyvä
merkityksensä kodin rakkaudentoimissa saapi runollisen kirkastuksen.
Tässä omimmassa piirissään nainen ensin käsitetään itsenäiseksi
henkilöksi; ennen sitä hän ei saa mitään erityiskuvausta osakseen.
Mainittava on kuitenkin että itämaillakin, joissa naisen vapaus aina on
ollut supistettu mitä ahtaimpiin rajoihin, ne kansat, joilla on
luontainen viettymys perheellisiin tunteisiin ja vienoon idyllisyyteen,
ovat miellyttävästi kuvailleet naisen alttiiksiantauvaa rakkautta ja
luopumatonta uskollisuutta; kauniita senlaatuisia kuvauksia on etenkin
indialaisilla ja hebrealaisilla.

Mieltymyksellä ja hellyydellä siis muinais-aikojen runotar katselee
naisen oloa. Mutta yhteiskunnan kehittyessä useinkin muuttuu
asianlaita. Sen näemme kreikkalaisissa. Vapaan kansalaisen julkinen
toiminta koko kansan silmien edessä oli historiallisena aikakautena
kreikkalaisen mielestä monta vertaa tähdellisempi kuin yksityisen
hiljainen työ kodin piirissä tai jollakin muulla, vähemmän huomatulla
toimialalla. Sentähden naisen merkitys helleenien hengenviljelyksessä
jäi verraten vähäiseksi. Mutta väärin arvostelisimme kreikkalaista
naisihannetta, ellemme sen ohessa ottaisi lukuun niitä jalon-ihania
kuvia, joita tapaamme esim. Sofokleen tragedioissa ja jotka nostavat
naisen paljoa korkeammalle, kuin mihin hänen yhteiskunnallinen
asemansa näyttää antavan aihetta. Antigone on "jumalien vankkojen,
kirjoittamattomien lakien" pelkäämätön puolustaja tyrannin
mielivaltaisia säännöksiä vastaan, ja Elektra, Agamemnonin tytär,
johtaa järkähtämättömällä ankaruudella kostontyötä äitiänsä kohtaan.
Molemmat osoittavat miehuullista lujuutta, jälkimmäinen enemmänkin,
kuin mitä nykyaikainen tunne voi oikeaksi myöntää; mutta Antigonessa
samalla ilmaantuu naisellista lempeyttä. Sulasta sisarenrakkaudesta hän
vastoin valtiaan käskyä vihkii kaatuneen veljensä ruumiin Tuonelan
omaksi, ja itse hän sanoo:

    En vihaamaan ma luotu oo, vaan lempimään.[74]

Ja yhtä jalona, uhrauvaisena hän uskollisesti johtaa sokeata isäänsä,
kunnes tämä Eumenidien pyhässä lehdossa saavuttaa ikuisen rauhan.
Euripidestä, joka Sofokleen jälkeen hallitsi Athenan näyttämöä ja
tavallansa on kreikkalaisen draaman realisti, pidettiin leppymättömänä
naisten vihaajana; näytelmissään hän tarkoin piirtein esittelee
heidänkin sielun-elämäänsä, vaan pysyy pääasiallisesti luontaisten
tunteiden ja intohimojen kuvailemisessa, korkeampiin kohoamatta. Mutta
Sofokleen äskenmainitut jalot henkilöt silmiemme edessä ja muistaen
niitä helleeniläisiä naisia, jotka -- niinkuin Sapfo, Korinna, Diotima,
-- saavuttivat maineen runouden tai filosofian alalla, ymmärrämme
mahdolliseksi, että Platon, naiskysymyksen ensimmäinen virittäjä,
ideaali-valtiossaan vaati naiselle samaa kasvatusta ja toimialaa kuin
miehelle, vaikka ylen haaveksivalla tavalla, panemalla perhe-elämän
alttiiksi.

Roomalaisten kesken oli perheen-emännän tila arvokkaampi kuin
Kreikassa; mutta heidän runoutensa, ollen kreikkalaisen mukaelmana, ei
aseta mitään uutta nais-ihannetta silmiemme eteen. Muistakaamme
kuitenkin, kuinka yleviä naiskuvia Rooman historia meille esittelee:
Coriolanon äiti, Cornelia, Julia Mamaea y.m. Sanalla sanoen,
roomalainen nais-ideaali on toinen kuin kreikkalainen: ei
hehkuvatunteinen Sapfo, ei viisas Diotima eikä sulopuheinen Aspasia,
vaan perhettänsä hallitseva, talon arvoa kannattava, uskollinen puoliso
ja äiti. Kun roomalainen kirjallisuus rupesi itsenäisesti kehkiämään ja
uusia kirjallisia kysymyksiä keskusteltiin ylimysten saleissa, niin
naisetkin tehokkaasti ottivat osaa näihin isänmaallisiin pyrintöihin.
Mutta Rooman kirjallisuuden loistoaikana, kun pintapuolinen
nautinnonhimo oli voitolle päässyt, ylistettiin naista vaan
lemmenlauluissa ja lemmentarinoissa ja Horation Lydiat ja Glycerat
edustavat häntä runoudessa.

Lemmenlauluihin viitattuani sopii tässä erittäin puhua lyyrillisestä
runoudesta. Tietty on, että rakkauden ilot ja tuskat ovat sen
otollisimpia aineita ja että lemmityn kuva siinä vaihtelee monella
tavalla eri tiloja myöten. Mutta koska rakkaus on ihmisluonnon
alkuperäisimpiä tunteita, niin muutamat piirteet kaikkina aikoina
pysyvät muuttumattomina; rakastetun naisen kauneus ja sulous, hänen
lempeytensä ja miellyttävä olentonsa vireyttävät aina runoilijan intoa,
saattaen häntä ylistämään sydämmensä valittua. Ajan luonne antaa
kuitenkin runoille erityisen värityksen. Vanhempina aikoina lempi
ilmaantuu aistillisempana, sitten rakkauden henkinen puoli pääsee
yhä suurempaan valtaan. Lisääpä kukin aikakausi vielä koko joukon
omituisia piirteitä, milloin realistista, milloin ideaalista
laatua. Yliaistillisella ihailulla ja haaveksimisella Petrarca
laulaa Laurastansa; uudemman ajan alkupuolella, teeskenneltyjen
paimen-idyllien kukoistaessa, kuultaa kaikkialla läpi suloisen Arkadian
mielikuva, jossa ihmisellä ei ole muuta huolta kuin lemmen tuottama
kaiho, ja kun korkeammat aatteet, syvemmät henkiset virtaukset
hallitsevat aikakautta, silloin niidenkin vaikutukset huomataan
lyyrillisen runouden naisihanteissa.

Mutta palatkaamme aikakausien tarkastamiseen. Antiikisen maailman
raunioille rakentui uusi maailma, uuden katsantotavan nojalle.
Kristin-usko julisti kaikki ihmiset tasa-arvoisiksi Jumalan edessä, ja
tämä koski tietysti yhtä hyvin eri sukupuolia kuin muitakin suhteita.
Tosin tasa-arvon aate ei heti ottanut orastaaksensa. Päinvastoin
näyttää jonkunlainen taantuminenkin tapahtuneen. Kirkko-isät puhuvat
usein kovinkin halveksivaisesti naisesta. Mutta naisen tunteellisessa
sydämmessä tapasi uusi oppi hedelmällisen maan-alan, johon se pian
juurtui, ja martyyrein joukossa oli yhtä paljon naisia kuin miehiäkin.
Kristin-uskon ensi ajoilta ovat legendain pyhät immet, nöyrän
jumalisuuden ja hurskauden esikuvat. Keskiajan uskonto pystytti
itselleen Neitsyt Maariassa erityisen nais-ihanteenkin, joka sittemmin
maalaustaiteessa, kuudennentoista vuosisadan madonnan-kuvissa, sai
ihanimman kirkastuksensa. Ritarisuuden aikakautena sydämmen
valtiattarelle osoitettava säädyllinen kohteliaisuus, Neitsyt Maariaa
palveltaessa, sulautui yhteen uskonnollisen innostuksen kanssa,
niinkuin toiselta puolen Jumalan emolle tuleva kunnioitus loi pyhän
loisteen lauluin ja miekoin ylisteltäviin rouviin ja neitosiin. Tämä se
antaakin romantiselle nais-ihanteelle omituisen värin, joka
kirjallisuudessa näytäikse vielä hyvinkin laajalti ulkopuolella
keskiajan runoutta. Nainen on yli-inhimillinen olento, muita tämän
matoisen maailman lapsia paljoa ylevämpi ja puhtaampi, ja on sentähden
pidettävä erillään kaikesta halvempain olojen tahrauksesta. Hän siis ei
ollut kohonnut miehen vertaiseksi, vaan paljoa korkeammalle, jopa
niinkin korkealle, että kadotti vakavan jalansijan maan päällä. Sillä
hänen yhteiskunnallinen tilansa ei suinkaan vastannut hänen asemaansa
mielikuvituksen piirissä. Keskiajan nais-ideaaleja ei ole ainoastaan
ruhtinaallinen Ginevra, joka komeana hallitsijattarena loistaa Arthurin
hovissa, vaan myöskin nöyrä Griseldis, joka tuhansissa koettelemuksissa
todistaa kuuliaisuuttaan miestänsä kohtaan.

Mutta nainen vähittäin valloittaa luonnollisen asemansa maan päällä.
Yhä enemmän tunnustetaan hänen arvoansa ja yhdenvertaisuuttansa miehen
rinnalla. Huomattava on kuitenkin erotus Euroopan eteläisten ja
pohjoisten kansojen välillä. Etelässä pysyivät naiset vanhan perityn
tavan mukaan paljoa kauemmin erillään yhteis-elämästä kuin pohjoisessa.
Ei siitä liene pitkää aikaa, kun ylhäisempäin säätyjen nuoret tytöt
Espanjassa ja Italiassa, seura-elämään osaaottamatta, viettivät
aikaansa vaan omissa huoneissaan, vieraitten silmiltä pois suljettuina.
Tämä naisen tila usein kyllä antaa aihetta espanjalaisissa draamoissa,
esim. Calderonin huvinäytelmissä, esitettyihin kohtiin ja vaikuttimiin.
Siitä se luulevaisuus, jolla veljet, holhojat ja puolisot vartioitsevat
suojeltaviansa; siitä myöskin se salaisuuden verho, joka tavallisesti
peittää rakkaussuhteita. Naisen itsenäisyyttä ei pidetä missään
arvossa; se sovinnainen kunnian-käsite, joka on valtavimpia voimia
espanjalaisessa draamassa, tekee hänen maineensa suojelijan omaksi,
olkoonpa tämä isä, veli tai aviomies, ja vaatii naista viattomanakin
sortumaan, jos se maailman silmissä on tahraantunut. Niin tapahtuu
esim. Calderonin näytelmässä "Kunniansa parantaja". Usein nuori neito,
suuttuneena siihen vankeuteen, jossa häntä pidetään, rakastajansa
avulla pettää vartiansa valppautta. Ja lukemattomista novelleista ja
näytelmistä tunnetaan tuo vanha juttu, että vilkastunteinen nuorukainen
vilahdukselta näkee kauniin immen seisovan korkealla balkongilla tai
rukoilevan hiljaisessa, puolihämärässä kirkossa, ja etelämaan lasten
tavallisella kiihkeydellä syntyy tulinen rakkaus hänen povessaan;
salaisella kirjeellä tai suloisella yösoitannolla hän saattaa tunteensa
neitosen tietoon, ja pian immessä leimahtaa ilmi yhtäläinen lemmen
liekki; monet vastukset heitä kohtaavat, mutta vihdoin rakkaus voittaa
tai kuolema heidät yhdistää. Tietty on, että nais-ideaali tähän
mukaantuu: ensi silmäykseltä hurmaava aistillinen kauneus ja tulinen,
koko sielun valtaava, enemmän omaan mielikuvitukseen kuin rakastetun
tuntemiseen perustuva rakkauden into, jonka lisäksi tulee erinomaisen
siveyden maine ja muutamia muita, vähemmän olennaisia ominaisuuksia.
Kansalliset omituisuudet tulevat tässä kuitenkin näkyviin:
espanjalaisissa suurempi oman arvon tunto sekä juurtuneen tavan ja
kunnian-käsitteen jumaloiminen, italialaisissa hehkuvampi tunteellisuus
ja vapaampi antautuminen mielenliikutusten valtaan.

Ranskalaisessakin runoudessa nähdään vielä paljon tämän käsityskannan
jälkiä. Mutta ensimmäinen, joka siellä komedian aseilla puolustaa
naisen itsenäisyyttä, on Molière. Kahdessa näytelmässä, "L'école des
maris" ja "L'école des femmes", hän osoittaa, miten miehen epäluulo ja
ankaruus holhottavaa tyttöä kohtaan kasvattaa häntä teeskenteleväksi ja
juonikkaaksi, teroittaen naisen luontaista sukkeluutta, jota mies ei
kykene vastustamaan, kun sitä vastoin suurempi vapaus naisessakin
kehittää kaikki ihmisluonnon jalommat puolet. Samalla kuin nämä
Molière'n näytelmät jo ilmoittavat melkoista edistymistä, niiden
pääaate kuitenkin selvästi näyttää, mitä epäkohtia vastaan silloin oli
taisteleminen.

Että romanilaisten kansojen kirjallisuudessa vielä uuden ajan
alkupuolellakin naisluonteen paraat ominaisuudet niin vähän
pääsevät ilmaantumaan, siihen saattavat olla syynä antiikiselta
maailmalta perityt tavat, jotka pitivät naista holhonalaisena yksin
perhe-elämänkin piirissä, ja mitä Espanjaan erittäin tulee, myöskin
arabialaisen kultuurin vaikutus. Mutta oudostuttaapa sentään, että,
kumminkin runouden alalla näyttää tapahtuneen jonkunlainen taantuminen,
kun ei runotar enää esittele Antigonen tapaisia kuvia. Tämä on sitä
oudompi, kun tiedetään uudennuksen aikakaudella Italiassa olleen monta
hienosti sivistynyttä naista, jotka edustivat aikansa korkeinta
hengenviljelystä.

Toisin on Pohjois-Euroopan kansoissa. Niiden muinaisrunoissakin,
sekä germanien että suomalaisten, on naisella sangen etevä sija.
Saksalaisten molemmissa kansallis-eepoksissa, Nibelungenliedissä ja
Gudrunissa, on nainen päähenkilönä. Kriemhildin syvä, hiljainen rakkaus
puolisoonsa, loistavaan Sigfried sankariin, muuttuu hänen petollisen
murhansa jälkeen hurjaksi kostonhimoksi, joka hävittää koko
burgundilaisheimon, ja lempeä Gudrun kestää kaikki vaivat ja
koettelemukset vihollisten kolkolla rannikolla, kunnes hänelle koittaa
vapauden päivä. Näiden naisten luonteet ovat erilaiset; mutta yhteinen
piirre niissä on järkähtämätön lujuus ja luopumaton uskollisuus. Gudrun
on hellätunteinen, kärsivällinen, alttiiksi antauvainen; armoa
rukoillen koettaa hän pelastaa kiusaajansa Gerlinden, jonka
raivokas Wate kuitenkin surmaa. Kriemhildissä sitä vastoin näemme
muinaisgermanien rajun luonnon ja voimalliset intohimot, joita vielä
suuremmassa määrässä kohtaamme Kriemhildin alkukuvassa, Eddan
Gudrunissa. Samaa laatua on Nibelungenliedin Brunhild, joka
kaksintaistelussa koettelee kosijainsa miehuullisuutta, --
jälkikajastus muinais-uskonnon sota-immistä, Valkyrioista. Näin
karkealuontoisena esiintyy muinaisgermanien nais-ihanne.

Ihan toisenlainen on naisen luonne omassa kansalliseepoksessamme.
Lempeämpänä, tunnokkaampana hän siinä ilmaantuu kuin Eddassa ja
Nibelungenliedissä. Minun ei tarvitse laveammalta puhua niistä
miellyttävistä naiskuvista, joita Suomen runotar asettaa silmiemme
eteen; asuvathan ne selväpiirteisinä meidän jokaisen mielessä: ihana,
vaikka vähän keikaileva Pohjan neiti, "maan kuulu, veen valio", joka --
päinvastoin kuin kreikkalainen Helena -- rauhan siteillä yhdistää
vihollismieliset heimot; kainotunteinen Aino, jonka puhdas,
neitsyellinen sydän kammoo lemmen pakkoa ja jonka onnetonta kohtaloa
niin hienosti kuvataan; vihdoin nuo mainion kauniit äidinrakkauden
kuvat, joilla ei ole vertaa muiden kansojen runoudessa. Lisättäköön
vielä -- ei viehättäväisyyden, vaan arvon tähden -- Louhi, Pohjolan
ankara valtias, joka sekin puolestansa todistaa muinais-ajan
kunnioitusta naista kohtaan.

Naisen suuri merkitys sekä suomalaisten että germanien kesken saattaa
perustua näiden kansojen alkuperäiseen katsantotapaan; mutta
epäilemättä siihen myöskin on vaikuttanut vanhimpain olojen omituinen
laatu, josta ylempänä oli puhe, ja ennen kaikkea perhe-elämän tärkeys
pohjoismailla. Täällähän luonnon ankaruus pakoittaa kaikki keskittymään
kotilieden ympärille, ja se tietysti on kohottanut perhe-elämän
haltiattaren arvoa.

Kun käännymme pohjoisten kansain uudempaan runouteen, kohtaamme ensiksi
englantilaiset, etupäässä Shakespearen edustamina.

Ainiaan ihmeteltävä on Shakespearessä se nerokas taito, jolla hän avaa
ihmisten sydämmet, antaen meidän katsahtaa heidän tunteittensa ja
ajatustensa salaisimpiin lymypaikkoihin. Hänen henkilönsä ovat joka
sävyltään uusia aatteita uhkuvan kuudennentoista vuosisadan
kasvattamia. Intohimoisia, rajutunteisia, toimintakykyisiä he ovat;
mikä heidän mielessänsä hehkuu, se saattaa heitä ulkonaiseenkin
toimintaan, ja lannistumattomalla voimalla he toteuttavat aikeensa.
Shakespearen naisissakin havaitaan näitä ominaisuuksia. Espanjalaisissa
näytelmissä kuvataan ainoastaan vähäinen osa vaimonpuolisten henkilöin
sielun-elämästä; Shakespearellä sitä vastoin saamme heissä samoin kuin
miehissäkin tutustua kaikkiin ihmisluonnon eri puoliin.

Tietysti Shakespeare, -- hän kun koskettelee mielenlaatujen koko
sävelikköä, -- joskus käsittelee hentoja, viattomuudessaan turvattomia
olentoja, jotka murtuvat elämän myrskyissä, niinkuin Cordelia,
Desdemona, Ofelia, taikka lapsellisen puhtaita, joiden elämän
aamuhetkeä ei mikään ukkosen pilvi vielä ole pimentänyt; ajatelkaamme
vaan verrattoman hienosti kuvattua Mirandaa. Mutta paljoa tavallisempia
ovat nuo tarmokkaat luonteet, jotka rohkealla itsenäisyydellä ottavat
onnensa ohjat omiin käsiinsä, ja monta tällaista kuvaa meille tarjoo
runoilijan uhkea luomisvoima. Näemme intohimonsa valtaan antautuneita,
tulisten tunteitten hallitsemia naisia; semmoinen on nuori Julia,
Romeon morsian, joka, elämän vaaroihin perehtymätönnä, joutuu
rakkautensa uhriksi; semmoinen myös, vaikka toisenlaatuinen, Egyptin
lumoava kuningatar, hekumallisuuden koulun käynyt Kleopatra. Miehensä
pahana haltiana, rikoksiin kehoittajana esiintyy kunnianhimoinen Lady
Macbeth, jonka säälimätöntä sydäntä omatunto masentaa unen rauhattomina
hetkinä. Näiden vastakohtana ovat nuo hienosti sivistyneet, järkevät,
sukkelapuheiset naiset, jotka älyllään ohjaavat tapausten juoksua.
Jalo, leikkipuheinen Portia (Venetian kauppiaassa) rientää puolisonsa
ystävää pelastamaan ja ajaa taitavasti hänen asiaansa oikeuden edessä,
-- kaunis esimerkki naisen kyvystä semmoisella alalla, jota on pidetty
miehen yksin-omaisena toimipiirinä. Rosalinda "Miten mielenne tekee"
(As you like it) nimisessä komediassa pakenee Celian kanssa salomaille
isäänsä, vanhaa herttuaa, etsimään; taitavin hyppysin hän solmiskelee
ja johtaa sekä omansa että muiden lemmentarinain säikeitä.
Omantakeisesti pirteä Beatricekin (näytelmässä "Paljo melua tyhjästä")
ryhtyy asioihin, kehoittaessaan Benediktiä puolustamaan Heron kunniaa.
Hän, tuo terävä-älyinen tyttö, rohkenee yksin uskoa serkkunsa
viattomuutta, kun kaikki muut sitä epäilevät, ja hänen sukkelan ivansa
takana piilee kultainen sydän.

Näiden rinnalle asettuvat nuo ylevät naiset, joiden luonne on
jalostunut elämän koulussa, niinkuin lempeästi anteeksiantava Hermione
"Talvisessa tarinassa". Aimollinen, plastillisen ihana aviovaimon kuva
on Portia Julius Caesarissa, esim. tuossa kauniissa kohtauksessa Bruton
puutarhassa salaliittolaisten kokouksen jälkeen.

Nämä kuvaukset todistavat arvon-antoa naiselle ja osoittavat ihan
toisenlaista katsantotapaa kuin romanilaisten kansojen. Ei sovi
kuitenkaan kieltää, että muutamat kohdat selvästi ilmaisevat, kuinka
suuresti naisen asema nykyään on muuttunut Shakespearen päivistä. Mutta
usein kyllä näytelmän muualta lainattu aine on vaatinut sellaista
käsittelytapaa. Puhumattakaan "Äkäpussista", joka tässä asiassa ei
paljoa todistane (sillä näytelmän pääajatus on nähtävästi aivan
yksinkertaisesti: kova kovaa vastaan), muistettakoon vaan sitä tapaa,
jolla Cymbelinessä aviovaimon uskollisuudesta lyödään vetoa niinkuin
juoksuhevosen nopeudesta kilpa-ajoissa; mutta se tapa, jolla Imogenin
jaloa, viatonta luonnetta esitetään, saattaa kuitenkin vaakaa
kallistumaan naisen arvollisuuden eduksi.

Yleviä naishenkilöltä esittelevät Saksan suuret runoilijat. Käsitys
naisen olennosta on kirkastunut kauniiksi ihannekuvaksi; hänen
merkityksensä aatteellisesti yhä selviää. Että naisella tunnustetaan
olevan erityinen tehtävä ihmiskunnan henkisessä elämässä, sisältää
suuren edistys-askeleen hänen varsinaisen olentonsa tajuamisessa.
Monipuolisemmin kuin ennen kuvataan hänen sielun-elämäänsä, ja
draamoissa naisten katsantotapa tehokkaasti vaikuttaa toimintaan.
Korkeimman ideaalisuuden nimityksenä tavataan Goethen Faustissa ensi
kerta "das Ewig-Weibliche". Sama runoilija on Iphigeniessä asettanut
naisen korkeimman ja puhtaimman ihmisyyden edustajaksi; hänen jalo,
vilpitön totuuden-rakkautensa voittaa kaikki halvat juonet, murtaa
raa'an barbarisuuden tavat ja palauttaa rauhan ja sovinnon omantunnon
raatelemaan sydämmeen. En tiedä maailmankirjallisuudessa toista kuvaa,
joka niin täydellisesti kuin Goethen Iphigenie vastaisi sitä
tarkoitusperää, minkä nykyaika naiselle asettaa. Samalla kuin hänessä
tavataan naisen paraat ominaisuudet: lempeä hellätunteisuus,
ihanteellinen innostus kaikkeen hyvään, tarkka velvollisuudentunto ja
terävä äly huomaamaan, mikä kulloinkin on oikein ja soveliasta, ja hän
näiden avulla estää omaistensa perikadon, on hänen suotu Dianan pyhässä
temppelissä toimia avarammallakin, yleis-inhimillisellä alalla ja
työnsä hedelmänä nähdä ihana ihmisyyden voitto, julmien ihmis-uhrien
poistaminen. Ja juuri tässä hänen julkisessa toimessaan naisen lempeä,
tapojen raakuutta lieventävä vaikutus mitä kirkkaimpana esiintyy.
Iphigenie on tietysti ideaalikuva, runollisen innostuksen tuottama;
se ei todista, että Goethe teoreetisesti olisi käsittänyt naisen
tehtävän nykyajan kannalta. Mimmoiseksi Goethe ajattelee tosioloissa
toimivaa ihanteellista naista, osoittaa hänen Dorotheansa. Hän on
hienotunteinen, vireä ja älykäs; hellästi hän pakolaisten retkellä
hoitelee sairasta vaimoa, ja hänen kauneuden-aistinsa antaa elämälle
ulkonaistakin suloa. Niinmuodoin hänessä yhtyy kolme naisluonteen
piirrettä: hellyys, kaunoaisti ja käytännöllinen äly. Mutta sen ohessa
hänessä on luontainen uljuus ja neuvokkaisuus; miehuullisesti hän
rosvoja vastaan puolustaa hänen huostaansa uskottuja tyttösiä.
Dorothean miellyttävä kuva viehättää kaikkina aikoina; mutta epäiltävä
on, missä määrässä nykyaika hyväksynee Dorothean sanoja, kun hän naisen
velvollisuuksien etupäähän panee "palvelemisen hänen tarkoituksensa
mukaan":

    Dienen lerne bei Zeiten das Weib nach ihrer Bestimmung;
    Denn durch Dienen allein gelangt sie endlich zum Herrschen,
    Zu der verdienten Gewalt, die doch ihr im Hause gehöret.
    Dienet die Schwester dem Bruder doch früh, sie dienet den Eltern,
    und ihr Leben ist immer ein ewiges Gehen und Kommen,
    Oder ein Heben und Tragen, Bereiten und Schaffen für andre.

Goethe on kuuluisa naisluonteiden kuvailija. Hänen etevimmissä
teoksissaan tapaammekin kaikkialla oivallisesti piirrettyjä
naishenkilöitä. Johdettakoon mieleen uskollinen Klärchen, molemmat
Leonorat Torquato Tassossa, äiti Hermann ja Dorotheassa ja ennen
kaikkia Gretchen Faustissa. Viimeksimainitussa on runoilija
erinomaisella hienoudella kuvaillut sitä traagillisuuden muotoa, joka
valitettavasti usein kyllä joutuu puhdas- ja syvätunteisen neidon
osaksi.

Goethe pitää naista, niinkuin jo äsken mainituista kuvauksista näkyy,
etupäässä hyvän tavan ja siveellisyyden, kauneuden ja kaiken
ideaalisuuden valvojana. Sanotaanhan Torquato Tassossa:

    Willst du genau erfahren, was sich ziemt,
    So frage nur bei edlen Frauen an.
    -- -- -- -- --
    Wo Sittlichkeit regiert, regieren sie,
    Und wo die Frechheit herrscht, da sind sie nichts.
    Und wirst du die Gesclechter beide fragen:
    Nach Freiheit strebt der Mann, das Weib nach Sitte.

Sama ajatus ilmestyy Schillerinkin runoelmissa: naiset "valppaina
hoitavat pyhin käsin kaunisten tunteiden ikuista tulta"; he "pitävät
hyvien tapojen valtikkaa" ja yhdistävät rakkaudella voimia, jotka
muutoin iäti vastustavat toisiansa.

Schillerin eetillinen katsantotapa asettaa ihmisen siveelliseksi
päämääräksi sisällisen sopusoinnun, joka saattaa häntä mielihyvällä,
ilman pakkoa, täyttämään siveyden-lain vaatimukset, ja tärkeimpänä
kasvattajana tähän luonteen eheyteen hän pitää kauneutta ja taidetta.
Naisen tehtävä on tavan hoitajana, elämän kauneuden kannattajana,
omassa olennossaan edustaa tätä henkistä harmoniaa, puhdasta
ihmisyyttä:

    Eine Tugend genüget dem Weib, sie ist da, sie erscheinet,
    Lieblich dem Herzen, dem Aug' lieblich erscheine sie stets.

Samaten Schiller "Macht des Weibes" nimisessä runossa panee enimmän
arvoa naisen persoonalliseen lumousvoimaan: "sulollansa yksistään
hallitkoon vaimo!"

  Manche zwar haben geherrscht durch des Geistes Macht und der Thaten;
  Aber dann haben sie dich, höchste der Kronen entbehrt.
  Wahre Königin ist nur des Weibes weibliche Schönheit;
  Wo sie sich zeige, sie herrscht; herrschet bloss, weil sie sich eigt.

Varsin ahtaat rajat runoilija, tästä päättäen, määrää naisen
vaikutuspiirille, -- niinkin ahtaat, että luulisi monen puhtaasti
ihanteellisenkin toiminnan jäävän niiden ulkopuolelle. Mutta, vaikka
Schiller teoreetisesti näin rajoittaa naisen liikuntoalaa, on hänen
draamoissansa moni vaimonpuolinen henkilö, jonka silmä kantaa paljoa
avarammalle. Gertrud, Stauffacherin vaimo, vaatii, niinkuin Bruton
Portia, itselleen osaa miehensä huolista ja kehoittaa urhoolliseen
taisteluun väkivaltaa vastaan; Bertha von Bruneck on harras kansallisen
vapauden puolustaja. Yleensä Schillerin naiset ovat jaloaatteisia,
syvätunteisia, usein haaveksivaisiakin, niinkuin Luise ja Thekla,
Plastillisen viehättävä on Isabella, kovaonninen äiti "Messinan
morsiamessa". Kahdessa näytelmässä on nainen toiminnan kannattajana,
Maria Stuartissa ja Orleans'in Neitsyessä. Suurella myötätuntoisuudella
on runoilija piirtänyt Skotlannin onnettoman kuningattaren kuvan;
edessämme on tunteellinen naisen sydän, katumuksen jalostama,
murheineen, kärsimyksineen, Elisabetia sitä vastoin on käsitelty
jonkunlaisella katkeruudella; hänen kovempi, miehekäs luontonsa oli
nähtävästi runoilijalle vastenmielinen. Orleans'in Neitsyessä
osoitetaan, kuinka Korkeimman kutsumuksesta nainenkin saapi
maailmanhistoriallisen tehtävän; mutta tämä hänen tehtävänsä joutuu
ristiriitaan naisen hennon, rakkautta haluavan luonnon kanssa, ja
siihen hän sortuu.

Samoin kuin saksalaiset asettivat naisen alttiiksi-antauvan rakkauden
ja ideaalisen katsantotavan kannattajaksi, samoin myös kotimaisen
kirjallisuutemme vanhemmat runoilijat, niinkuin Runeberg ja Topelius,
häntä kuvailevat, -- muistuttaahan Runebergin Hanna monessa kohden sekä
Vossin Luisea että Goethen Dorotheaa; mutta lisäksi tulevat
suomalaisten naisten kansalliset omituisuudet, ennen kaikkea syvä,
innokas rakkaus kansaan ja isänmaahan. Runebergin ylevät naishenkilöt,
jotka kotimaansa tähden antavat rakkautensakin alttiiksi, niinkuin
Pilven veikon morsian ja Torpan tyttö, viittaavat jo nykyajan
ihanteeseen, yleisten pyrintöjen elähyttämään naiseen. Ja kuinka
kauniisti reipas Augusta neiti auringonsäteen lailla karkoittaa
omaisiltansa kaikki murheen sumut ja iloisella ystävällisyydellään
vetää vanhan Pistolinkin vaikutuksensa piiriin, tasoittaen
säätyerotuksen turhat rajat! Ja mitä runoilijavanhukseemme Z.
Topeliukseen tulee, kuinka monesti hän kauniissa säkeissä on lausunut
mieltymystänsä naisen pyrkimykseen valoon ja itsenäisyyteen. Tämä vie
meitä nykyisiin aikoihin; luokaamme niihin vielä pikainen silmäys!

Se jalo tehtävä, jonka Goethe ja Schiller määräsivät naiselle, siveyden
ja ihanteellisuuden säilyttäminen maailmassa, on epäilemättä tärkeä
puoli hänen tarkoituksestaan ja on aina semmoisena pysyvä. Mutta uusin
aika tahtoo antaa hänen elämällensä vielä monipuolisemman sisällyksen;
sillä mitä hartaammalla innolla nainen ottaa osaa yleis-inhimillisiin
ja kansallisiin rientoihin, mitä enemmän hän itsellensä omistaa aikansa
kirjallista ja tieteellistä sivistystä, mitä väljemmäksi hän laajentaa
toimialaansa, sitä paremmin hän voi olla ylevän aatteellisuuden
kannattajana keskellä ajan käytöllisiä pyrintöjä. Sen ohessa nainen
vaatii itsellensä liikuntoalaa näissä käytöllisissäkin toimissa sekä
yhteiskunnallista itsenäisyyttä. Sen johdosta muodostuu uusi
nais-ihanne, jonka tietysti tulee yhdistää edellisten parhaat piirteet
uusien olojen vaatimuksiin. Askel askeleelta se selvenee. Nykyisempi
näytelmä- ja romaanikirjallisuus on rikas taitavasti piirretyistä
naiskuvista; näiden kuvaelmien päätarkoitus on osittain edistää
naiskysymyksen ratkaisemista, osittain ne täysin taiteellisella tavalla
esittelevät naisen luonnetta ja elämää. Mutta kirjallisuuden nykyinen
suunta tekee, että nämä kuvaukset useammin näyttävät niitä epäkohtia,
joita vastaan hänen on taisteleminen tai jotka häiritsevät hänen
luonteensa eheyttä, kuin oikein sopusointuisaa naisluonnetta, jossa
kajasteleisi nykyajan ihanne. Kuitenkin esim. Ibsen ja Björnson
mielellänsä ilmaisevat naisen kautta teostensa periaatteet;
mainittakoon vaan Sigrid "Kuninkaan aluissa" ja Valborg "Konkurssissa".
Nuo molemmat norjalaiset runoilijat suosivat erittäin tarmokkaita,
karhealuontoisia naisia, jotka jollakin tavalla ovat sukua
edellämainituille muinaisgermanilaisille naistyypeille. Paras esimerkki
on Hjördis "Helgelannin sankareissa"; mutta hän onkin oikeastaan
tarun-omainen olento.

Yleensä nainen semmoisena, kuin hän ilmaantuu nykyisessä runoudessa, ei
pysy erillään ajan kysymyksistä, viattomana hoitaen elämän kukkasia,
tietämättömänä maailman myrskyistä, kunnes ne tempaavat hänet myötänsä;
vaan hänen luonteensa niissä varttuu ja voimistuu niinkuin miehenkin,
ja päämääränsä selvästi tietäen hän pyrkii sitä saavuttamaan. Tämän
pyrinnön eri puolia esittelee kauniilla ja onnistuneella tavalla moni
kirjallisuuden tuote. Mutta oli, miten oli, minun tietääkseni ei ole
vielä semmoista taideteosta, joka suurin piirtein osoittaisi, kuinka
meidän ajan nainen tosiolojen perustuksella, arvokkaana ja miehen
vertaisena, toimii isänmaansa ja ihmiskunnan hyväksi, korkean aatteen
innostamana. Jos kuitenkin nykyajan hajanaisista ilmiöistä aavistaen
muodostamme syntymäisillään olevan ihanteen, niin se on nainen, joka,
yhä vielä edustaen kauneutta ja siveyttä eli yleensä elämän hennompaa,
lempeämpää puolta, on kehittänyt kaikki luonnon antamat lahjansa ja
täydellä itsetajunnalla toimittaa sitä tehtävää, joka hänen osakseen on
tullut joko kodin pyhässä piirissä tai jollakin muulla elämän alalla.

       *       *       *       *       *

Sukupuolista joudumme helposti niiden yhtymiseen lemmensiteillä.
_Rakkaus_, vaikka kasvaa aistillisella pohjalla, perustaa, oikein
kehittyneenä, täydellisimmän henkisen yhteyden ihmisten välillä, ja
avioliitossa tämä yhteys vakaantuu pysyväisimpään muotoonsa. Eri
sukupuolet, itsestään vaillinaisia, tarvitsevat täydennystä: siitä se
haikea, haaveellinen ikävöiminen, joka nuoruudessa heräjää ihmisen
sielussa, hänelle itsellensä selittämättömänä, kunnes hän löytää
ikävöitynsä, olentonsa toisen puoliskon, jonka kanssa hän siveellisesti
muodostaa yhden henkisen persoonan. Siitä se milt'ei yliluonnollinen
voima, jolla lempi valtaa koko ihmisen, vieläpä silloinkin, kun se ei
ole kehittynyt jaloimpaan henkiseen muotoonsa, vaan on pysähtynyt
paljaastaan aistilliselle asteelle. Tosi rakkaus perustuu siihen, että
toinen tapaa toisessa ne ominaisuudet, joihin hän panee enimmän arvoa
ja jotka samalla täydentävät hänen omaa olentoansa, jotta hänestä
tuntuu, kuin toisen sukupuolen ihanne olisi rakastetussa toteutunut.
Avioliitto sitten saattaa puolisot yhteiseen toimintaan; alituinen
ajatusten vaihto ja tuhannet sekä aineelliset että henkiset siteet
liittävät ne yhä likemmin toisiinsa. Metsässä näemme kaksi puuta, jotka
kutovat oksansa yhteen, niin että niiden kumpaisenkin lehtiä on
mahdoton erottaa. Niin puolisoinkin tunteet ja ajatukset sulavat
toisiinsa, ja näin syntyy yhteinen henkinen elämä, jonka nojalla he
täyttävät siveellisen tehtävänsä.

Kun ottaa huomioon, mikä merkitys rakkaudella on ihmis-elämässä, ei ole
ihmettelemistä, että se pitkin maailman aikoja on ollut runoilijain
mieliaineita. Sen näkee indialaisten Gitagovindassa ja hebrealaisten
Korkeassa veisussa yhtä hyvin kuin keskiajan ritarirunoudessa tai
uudemman ajan romaaneissa. Mutta eri aikojen kirjallisuudessa se on
saanut eri värityksen, varsinkin naisen arvon ja aseman mukaan.
Vanhempina aikoina tulee pääasiallisesti rakkauden aistillinen puoli
näkyviin; sen syvempi, henkinen ydin piilee vielä intohimon peitossa;
mutta vilpitön antautuminen luontaisten tunteiden valtaan ja luopumaton
uskollisuus tekevät tällaisenkin lemmen jaloarvoiseksi. Itämaisen ja
antiikisen fantasian tuotteissa tavataan toisinaan vallan romantisia
piirteitä (esim. Kreikan kirjallisuuden myöhempinä aikoina syntyneessä
tarinassa Herosta ja Leanderista); kuvataanpa joskus puolisoin
väliä ihan nykyajan ideaaliselta kannalta, niinkuin Orfeun ja
Eurydiken tarussa tai tuossa ihanassa kertomuksessa Adonetosta ja
Alkestiista. Muinais-indialaisessa runoudessa meitä usein ihmetyttää
rakkaudentunteiden hieno, henkinen väritys, niinkuin esim. Cudrakan
vanhassa draamassa, joka meillä on tunnettu Vasantasenan nimellä.
Mutta rakkauden ja avioliiton syvempi olemus, sielujen heimolaisuus ja
siitä johtuva henkinen yhteys, sai vasta myöhemmin, keskiajan
haaveksivaisen tunteellisuuden avulla, vakinaisen jalansijan yleisessä
katsantotavassa, ja uudempina aikoina tämä käsitys on yhä puhdistunut
ja syventynyt.

Lemmentunteiden esittely runoudessa on niin ylen tuttua, ett'ei minun
tarvitse erittäin huomauttaa, missä ja miten sitä on käsitelty. Yleensä
alkavan rakkauden tuottama epävarmuus ja levottomuus, nuorten toisiansa
lähestyminen ja lemmen-aikeita vastustavat vaikeudet sekä niiden
voittaminen näyttävät tällä alalla tarjoavan runoudelle kiitollisimmat
aineet. Vakaantuneen rakkauden tasainen kulku avioliiton valtatiellä on
enimmiten silloin tullut laajemman kuvauksen esineeksi, kun
epäsuotuisat ulkonaiset olot häiritsevät sen rauhallisuutta tahi
sisällinen epäsointu rikkoo puolisoin hyvää väliä. Että onnettomat
avioliitot ja aviorikokset nykyaikana ovat saaneet valtaavan sijan
etenkin ranskalaisessa, mutta myöskin pohjoismaiden kirjallisuudessa,
ei ole suinkaan mikään ilahduttava todistus tän-aikaisen yhteiskunnan
siveellisestä katsantotavasta.

Rakkauden tärkeys uudemmassa runoudessa tulee siitä, että se niin
suuressa määrässä on luonteen muodostaja. Siitäpä sen suuri merkitys
romaanissa, joka ennen kaikkea esittelee luonteen kehkiämistä. Olipa se
ennen saanut niinkin suuren vallan, että romaanin sisällys tavallisesti
pyöri sen kysymyksen nojassa, miten rakastavaiset saisivat toinen
toisensa. Tämä on luonnollista, mutta ei välttämätöntä. Nykyisempinä
aikoina on romaani vähittäin vapautunut tästä yksitoikkoisuudesta ja
ruvennut kertoelman keskustana käyttämään muitakin sielun-elämän
ilmauksia. Näytelmärunoudessakin on rakkaus usein esiintyvä aihe,
varsinkin komediassa. Tragediassa se tavallisesti on muiden vaikutusten
kanssa tasa-arvoinen; mutta suuren tärkeytensä vuoksi sisälliseen
elämään nähden sillä kuitenkin on huomattava sija. Kuinka avara ala
lemmentunteilla on lyyrillisessä runoudessa, on sanomattakin selvää.

Mutta rakkaus ei ole ainoastaan sitä puolittain aistillista, puolittain
henkistä laatua, joka ilmaantuu lemmentunteissa ja avioliitossa;
laajemmassa merkityksessä se sisältää kaikki ne mieltymyksen ja
hyväntahtoisuuden muodot, jotka sitovat ihmisiä toisiinsa. Avioliitto
muodostaa kodin ja perheen, ja kodin pyhässä piirissä versovat nuo
perheenjäseniä yhdistävät tunteet, joilla on niin suuri luontainen
voima: vanhempain ja lasten, veljesten ja sisarusten keskinäinen
rakkaus, hyväntahtoisuus muita omaisia ja lähellä-olevia kohtaan j.n.e.
Erittäin mainittava on ystävyys. Se syntyy ihmisten kesken,
joilla on samat tunteet ja pyrinnöt ja jotka toimivat saman
maailmankäsityksen pohjalla. Eri luonteet tarvitsevat täydennystä;
sentähden ystävyydessä, samoin kuin tosi-rakkaudessakin, ne henkilöt
paraiten liittyvät toisiinsa, joilla on paljon sekä yhteisiä että
erilaisia hengen-ominaisuuksia. Ystävyys onkin tärkeä aines
tosi-rakkaudessa. -- Kaikista näistä yksilöitä yhdistävistä tunteista
kasvaa rakkaus kotiseutuun ja isänmaahan, ja varttuvatpa ne vihdoin
yleiseksi ihmisrakkaudeksi.

Näihin tunteisiin perustuu monenlaisia siveellisiä suhteita.
Liian pitkäksi vetäisi, jos ottaisin tarkastaakseni, miten ne eri
aikoina ja eri kansoissa ovat antaneet aihetta runoudelle, vaikka
semmoinen katsaus ei suinkaan olisi viehätystä vailla. Viittaan
vaan äidinrakkauteen Kalevalassa ja asekumppanien veljyyteen
muinaisgermaneilla sekä läänitysherran ja läänitysmiehen väliin
keskiajalla. Ja niinkuin luonnollista onkin, eivät nämä tunteet ja
olosuhteet ainoastaan puhtaassa ideaalisessa muodossaan anna aihetta
fantasian kuvauksille; vaan huomioon on sen lisäksi otettava kaikki
niiden eri muodostukset, vieläpä niiden vastakohdatkin: viha, kateus,
luulevaisuus, kostonhimo j.n.e., sekä nuo monenlaiset, koko tästä
kirjavasta paljoudesta johtuvat vastariidat.



YHDEKSÄS LUKU.

Yhteiskunta, historia ja tarumaailma runouden aineena.


Ihmisen tarkoitus ei ole rajoitettu hänen omaan itseensä, vaan hänen on
määrä elää yhteiskunnassa ja toimia muiden ihmisten rinnalla.
Ulkopuolella yhteiskuntaa on ihmisen siveellisyys mahdoton, ja
ainoastaan siinä hän voi tyydyttää henkensä korkeimmat vaatimukset. Kun
edelläpäin on puhuttu ihmisestä semmoisenaan, on siis aina muistettava,
että yksityishenkilön luonne ja kaikki hänen mielihalunsa, tunteensa ja
tekonsa voivat tulla ilmi vaan yhteis-elämässä hänen suhteissaan
kanssa-ihmisiin. Perhe on yhteis-elämän alku, ja siitä se, järjestyen
monenlaisiin muotoihin, vihdoin valtioksi lavenee. Yhteiskunnassa
tavataan monta elämänpiiriä, joilla itsekullakin on omat olonsa ja oma
luonteensa. Näin tarjoutuu runoudelle runsaan runsaasti aiheita.
Edellisessäkin luvussa on jo muutamia näistä tullut kosketelluksi;
sillä yksityishenkilön kuvaus aina enemmän tai vähemmän kietoutuu
yleisten olojen kuvaukseen. Niin-ikään on ennen huomautettu, kuinka
runous, aluettansa laajentaen, on vetänyt rajojensa sisälle yhä
useampia elämänpiirejä. Tällä alustalla liikkuu siveellisen elämän
esittely.

Ennenkuin mennään edemmäksi, on mainittava ulkonaisten olojen kuvailu
eli n.s. _sivistysmuodot (kultuurimuodot)_. Eri kansakuntain ja
aikakausien koko elämäntapa, semmoisena kuin se näytäikse asunnoissa,
vaatteissa, aseissa, ulkonaisissa tavoissa j.n.e., on todenmukaisesti
esilletuotava, niin että kuulija tai lukija paremmin saattaa asettautua
kuvattaviin oloihin. Selvä on, että se etenkin kertovaisissa runouden
lajeissa on tärkeätä, niinkuin varsinaisessa eepoksessa ja romaanissa;
mutta niin on osittain draamassakin asian laita. Kysymykseen, missä
määrässä pitää noudattaa kansatieteellistä ja historiallista
tarkkuutta, on edempänä vastattava.

Ylempänä lausuttiin, että yksityisluonteen tarkempi kuvailu aina
jollakin tavalla liittyy yhteis-elämän esittelemiseen. Mutta selvimpään
valoon tulevat siveellisen elämän ilmaukset, kun ne esitetään
yhteiskunnan yleisen tilan syynä ja seurauksena, eli toisin sanoen, kun
yksilön ja yhteiskunnan vuorovaikutus otetaan selvitettäväksi.
Ottakaamme Shakespearen päädraamat esimerkiksi. Niissä on jokaisessa
keskuksena joku ihmisen vakavimmista pyrkimyksistä tai tärkeimmistä
siveellisistä suhteista; milloin osoitetaan luvallisestakin
alkujuuresta puhjenneen yksipuolisen kiihkon tai sokean intohimon
laajalle leviävät turmiolliset vaikutukset; milloin hairaukset vaan
paljastetaan ja niiden seuraukset tulevat estetyiksi. Aina nähdään
avarampain olojen ympäröivän toimintaa. Niin on vallan- ja kunnianhimo
pääaineena Macbethissa, rakkaus Romeo ja Juliassa, tehtävän ja
mielenlaadun ristiriitaisuus ja siitä seuraava epäröiminen Hamletissa,
perhesiteiden höltyminen ja siitä johtuva yhteiskunnan häviötila
Kuningas Learissa, muodollisen oikeuden syrjäytyminen tosi-oikeuden
edestä ("summum jus summa injuria") Venetian kauppiaassa, j.n.e.
Yksityisen intohimojen ja yleis-olojen yhteenliittämistä helpottavat
nuo Shakespearen voimalliset, omavaraiset ihmisluonteet, joiden
ulkonainen toimivalta on melkein rajaton. Suurin piirtein voidaan
kuvata vaikuttimet ja tekojen seuraukset. Erinomaiseksi eduksi onkin
Shakespearen runoudelle, että hänen näytelmiensä pohjana on
yleis-inhimilliset luonteenpiirteet, koko ihmiskunnalle yhteiset
tunteet ja pyrkimykset, eikä vaan nuo satunnaisten olojen tuottamat
mielentilat ja ristiriidat, joita nykyajan kirjailijat niin mielellään
esittelevät. Tämäkin seikka on hänen teostensa ikuisen tuoreuden
takeena.

Näin voipi yksityisluonteiden kuvailemiseen yhtyä yleisolojen esitys.
Mutta kun puhutaan _yhteiskunnallisten_ aineiden käyttämisestä
runoudessa, tarkoitetaan oikeastaan semmoista sisältöä, joka koskee
kirjoittajan oman ajan yleisiä kysymyksiä.

Yhteiskunnallinen kuvaelma kohdistuu siis nykyaikaan; menneitten
aikojen yhteiskunnalliset olot joutuvat tietysti historian piiriin.
Valtiolliset tapahtumat, kun ovat pääaineena kertoelmassa, ovat
ylimalkain entisyyteen kuuluvia, siis historiallisia; ihan yksinäisenä
poikkeuksena on pidettävä, jos nykyajan valtioseikat otetaan romaanin
(tai jonkun muun kertoilevan teoksen) aiheeksi ja tunnetut nykyajan
henkilöt tuodaan näkyviin, niinkuin "Georg Samarowin" romaaneissa.
Mutta sellaisia ilmauksia tuskin tavattaneen kirjallisuuden
historiassa, paitsi koomillis-satiirisella alalla, tahi jos
nykyajan valtiolliset tapahtumat muodostavat kertomuksen taustan.
Tavallansa niihin kuitenkin sopisi verrata Frynikhon näytelmiä
"Foinikialaisnaisia" ja "Mileton valloitus" ja Aiskhylon
"Persialaiset". "Mileton valloituksessa" runoilija tahtoi laskea
athenalaisten sydämmelle liittolaiskaupungin onnettoman kohtalon, joka
heidän syystään oli kukistunut; "Persialaisissa" Aiskhylos toi
näyttämölle voitetun Xerxes kuninkaan, isänmaallisessa innostuksessa
ylistäen jumalallista Nemesistä, joka oli kohdannut ylpeää
valtiasta. Mutta erotus heti pistää silmään. "Persialaiset" oli osa
näytelmäsarjasta, jossa helleenien lopullinen voitto esitettiin heidän
ja barbaarien välillä kauan kestäneen taistelun viimeiseksi
kohtaukseksi, ja "Mileton valloitus" oli tendensikappale, jonka oli
määrä puhua athenalaisten omalletunnolle. Mutta mitä athenalaiset
vastasivat tähän kehoitukseen? Athenan taitehikas kansa, joka
suurimmalla mielenmaltilla alistui komedian ivallisten ruoskimisten
alle, sakoitti runoilijaa, koska se ei tahtonut nähdä omia
kärsimyksiänsä näyttämöllä esitettävän. Mikä vastakohta meidän aikamme
yleisölle, joka hekkumoiden ihailee yhteiskunnan vammojen
paljastamista!

Mutta palatkaamme yhteiskunnallisiin aineisiin. Väärän ja liiallisen
tarkoittelevaisuuden puolelta suurin vaara uhkaa näiden aineitten
runollista käyttelyä. Mutta se ei vähennä niiden sopivaisuutta; sillä
oikein ja tarpeellistakin on, että yhteiskunnalliset olot otetaan
runoudessa kuvattaviksi, kunhan vaan varotaan, ett'ei saarnaavainen
opettavaisuus tai pessimistinen maailmankäsitys häiritse runollisuutta.
Kuinka hedelmikäs tämä ala saattaa olla sekä romaani- että
näytelmäkirjallisuudessa, osoittavat sellaiset arvokkaat teokset kuin
Mrs Beecher-Stowen "Tuomas sedän tupa" (vaikka tendensi siinä on
selvästi huomattava), G. Freytagin "Die Journalisten", Ibsenin
"Yhteiskunnan tukeet" y.m.m.

Edellä-olevat mietteet tarkoittavat kertomarunoutta ja draamaa. Mutta
tiettyä on, että lyyrillinenkin runous voipi ammentaa aineita
yhteiskunnallisista pyrinnöistä ja taisteluista, vieläpä rohkeammalla
kädellä kuin edelliset, koska tunteen ilmauksille yleensä täytyy
aineeseenkin katsoen myöntää mitä suurinta vapautta; samoin nykyhetken
valtiolliset asiat voivat lyriikalle tarjota otollisia aiheita.
Läheisessä yhteydessä valtiollisten ja yhteiskunnallisten
aineiden kanssa on _isänmaanrakkauden_ ja _kansallistunteen_
ilmituominen runoudessa. Tuskinpa tarvitsee mieleen johdattaa sitä
isänmaallisten tunteiden runsautta, joka kansallisen herätyksen hetkinä
tavallisesti valuu lyyrillisen runouden tuotteisiin. Onhan meilläkin
"Maamme" laulu; onhan meillä "Suomen valta", "Savolaisen laulu",
"Herää, Suomi", monta muuta mainitsematta. Että meidän lyriikka viime
aikoina on ruvennut palajamaan tällaisiin aineisiin, on ilolla
tervehdittävä ilmiö.

Mutta siirtykäämme _historiallisiin_ aineisiin. Historia on vapaan
tahdon varsinainen toimi-ala ja sen ilmaukset ovat runouden paraimpia
aineita. Kahdella tavalla sopii historiaa käyttää runoudessa. Runoilija
saattaa suorastaan valita kuvattavaksensa historiallisia tapauksia ja
henkilöitä taikka laskea historialliset olot kertoelmansa pohjaksi,
tehden niinmuodoin teoksestaan entis-aikaisen elämän ja ajatuslaadun
kuvauksen.

Edellinen käyttämistapa perustuu siihen ihmishengen vaatimukseen, että
historian johtavat aatteet ja niitä toteuttavat henkilöt runoudenkin
kirkastamina ovat asetettavat silmiemme eteen. Jälkimmäistä
menetystapaa oikeuttaa se seikka, että laaja historiallinen tausta
antaa yksityis-elämänkin pienille tapauksille syvemmän merkityksen,
koska sen riippuvaisuus maailman yleisestä menosta selvästi tulee
näkyviin; silloin myöskin ilmenee, miten historiallisten aatteiden
taistelu muodostuu ahtaammissakin piireissä, samalla kuin nähdään
eri aikojen luonne. Molemmat esitystavat voivat tietysti tulla
käytäntöön missä runouden lajissa hyvänsä; mutta historiallisten
henkilöin ja heidän toimintansa kuvailua tavataan erittäinkin
näytelmärunoudessa (esim. Shakespearen ja Schillerin mestariteoksissa),
historiallisten tapain kuvausta olletikin nykyisemmässä romaani- ja
novellikirjallisuudessa.

Yleensä historialliset aineet viime aikoina näyttävät joutuneen
epäsuosioon. Tämän ilmiön syyksi voisi kenties arvata meidän aikamme
luonnetta, joka mieluisemmin tarkastelee erityisseikkoja kuin
yleisiä asioita; mutta luulisinpä sen pikemmin tulevan niistä
väärin-ymmärretyistä vaatimuksista, joita nykyajan lukijat usein kyllä
asettavat kuvauksen todellisuudelle. Ei siis liene liikaa, jos tässä
otan punnitakseni, missä määrässä runoilijan on velvollisuus noudattaa
historiallista totuutta tai lupa siitä vapautua.

Ensiksikin on selvä, että historianperäinen runollinen kuvaus ei ole
mikään muinaistieteellinen tutkimus, jonka päätehtävä on saattaa niitä
näitä tieteellisiä yksityiskohtia yleisön tietoon. Sen tarkoitus on
päinvastoin ihan toinen kuin historian tai muinaistieteen. Jo
Aristoteles sanoi runouden olevan "filosofisemman" kuin historia. Se
on: runous näyttää selvemmin kuin historia ne aatteet, jotka ovat
tapausten alku ja perustus, puhtaina kaikista häiritsevistä
sivuseikoista. Historian täytyy tietysti totuuden kunniaksi esittää
olevaisuutta kaikkine erityispiirteineen, siis semmoistakin, mikä vaan
himmentää olevaisuudessa piilevää varsinaista todellisuutta; aate
siinäkin vallitsee, mutta ikäänkuin paloiteltuna, vähemmän olennaisten
piirteiden rasittamana, ja historioitsijan tehtävä on johdattaa lukijaa
sen oikeaan käsittämiseen. Runous sitä vastoin yhdistää aatteen
hajalliset ilmaukset ja puhdistaa sen kaikista hairahduttavista
lisäyksistä; sanalla sanoen, runoilijan kuvausvoima kohtelee
historiaa ja tositapauksia ylimalkain samalla tavoin kuin muutakin
luonnonkauneutta, taideteoksia luodessaan. Pääasia on siis, että
historiallisten olojen ja tapahtumien ydin, niissä toteutuva aate,
oikein esiintyy ja että henkilöin ja tapausten keskinäinen väli
selviää.

Mutta tapaukset riippuvat ennen kaikkea henkilöin luonteesta. Kahta
kohtaa on siis tärkeinnä pitäminen: historiallista aatetta ja henkilöin
luonteita. Vähemmän tähdellisissä suhteissa olkoon runoilijalla valta
muodostaa historiallista todellisuutta runouden ja runoilulaatunsa
vaatimusten mukaan. Älköön asiaa kuitenkaan ymmärrettäkö niin, kuin
hänellä silloinkaan olisi täysi vapaus muutella tosiasioita jos jonkin
satunnaisen oikun mukaan. Hänen on etenkin noudattaminen, mitä kuulijan
tai lukijan vastaan-ottava kuvausvoima sallii. Tämä vaihtelee aikojen
ja kansallisten olojen mukaan ja riippuu etupäässä yleisön tiedoista.
Kaikille tunnettuja ja yleiseen käsitystapaan juurtuneita asioita ei
saa mielinmäärin muodostella; kansallissankareita ja muita historian
mainioita henkilöitä ei saa esittää toisenlaisiksi, kuin miksi heitä
yleensä on totuttu ajattelemaan. Täydellisesti runoilijan mielivallassa
sitä vastoin ovat vähemmän tärkeät tapaukset tai sellaiset, jotka eivät
ole välttämättömässä yhteydessä esitettäväin aatteiden kanssa, samaten
sivuhenkilöt, joista aivan vähän tiedetään tai joita eivät tunne muut
kuin historiantutkijat. Myös päähenkilön luonteen ja elämänvaiheet
saattaa runoilija väliin sovittaa omain tarkoitustensa mukaan, jos
yleisön käsitys tästä henkilöstä on hämäränpuolinen; niin on tehty
esim. Wecksellin Daniel Hjortissa. Mutta uusia henkilöitä ja
erityiskohtia, jotka kuvausta täydentävät, saa runoilija ihan vapaasti
keksiä, jos ne vaan ovat sopusoinnussa pääaatteen kanssa. Jos toiselta
puolen syntyy ristiriita esitettävän aatteen ja ulkonaisen totuuden
välillä, niin jälkimmäisen ehdottomasti täytyy väistyä syrjälle (aivan
jyrkkä ristiriita kuitenkin osoittaa itse aineen sopimattomuutta);
samoin täytyy tapahtua, jos tarkka tosiasioissa pysyminen saattaisi
päähenkilön luonteen himmeäksi tai väärin ymmärrettäväksi. Samoin kuin
historiallisten tosiasiain on myöskin historiallisen värityksen laita,
s.o. kultuurimuotojen sekä niiden erityiskohtain, joissa ilmaantuu
aikakauden omituinen ajatustapa. Näidenkin esitteleminen täytyy monessa
kohden sovittaa niiden tietojen ja käsitysten mukaan, jotka runoilijan
oman ajan sivistys on istuttanut lukijain mieleen. Itsestään on selvä,
että sivistysmuotojen tarkka esiintuominen on tärkeämpi, jos
tapainkuvaus kuuluu teoksen yleiseen luontoon, kuin jos historialliset
tapaukset ovat sen pohjana, siis yleensä tärkeämpi romaanissa kuin
draamassa. Mitä kultuurimuodoista ja historiallisesta värityksestä
ylimalkain on sanottu, koskee niinikään vierasten maiden ja kansojen
kuvailua eli n.s. paikallisväriä.

Ei sovi kieltää, että entis-ajan runoilijoilla tässä kohden oli monta
etua nykyajan kirjoittajain rinnalla. Shakespeare esim. sai
historiallisissa draamoissaan liikkua mitä suurimmalla vapaudella;
Britannian pakanuuden-ajan hoveissa eletään niinkuin kuningatar
Elisabetin aikana, roomalaisten senaattorien ja sotapäällikköjen puhe
ei eroa sen-aikuisten Englannin ylimysten keskustelutavasta; kaikki
hänen henkilönsä -- sopii Goethen kanssa sanoa -- ovat sielunsa
pohjalta englantilaisia; ja kuitenkin, mikä selvä erotus noiden
muinais-englantilaisten kuninkaiden, roomalaisten sankarien ja
italialaisten aatelismiesten välillä! Kuinka oikein suuri runoilija on
älynnyt eri maiden ja kansojen luonteenpiirteet! Ne tahalliset tai
tahattomat poikkeukset historiallisesta totuudesta, joita nykyajan
lukija huomaa, hän helposti antaa anteeksi siinä huokuvan elävän hengen
tähden, ja ne ovatkin siihen verrattuina tuiki mitättömiä. -- Mutta sen
jälkeen kuin Goethe Götz v. Berlichingenissä oli astunut varsinaisen
ajankuvauksen kentälle ja Walter Scott sen johdosta kirjoitti
historialliset romaaninsa, on draama ja erittäinkin romaanikirjallisuus
yhä enemmin koettanut uudistaa menneitten aikojen kuvat kaikkine
erityispiirteinensä. Uusi hedelmällinen ala on siten auennut runouden
viljeltäväksi, ja lukijan tieto kaukaisista ajoista ja kansoista on
samassa määrässä edistynyt. Mutta tukalampaan tilaan on runoilija sen
kautta joutunut. Voidaksensa kaikin puolin täyttää aikalaistensa usein
turhatkin vaatimukset, pitäisi hänen, jos hän ryhtyy historialliseen
aineeseen, olla yhtä paljon historioitsija ja arkeologi kuin
runoilijakin. Moni on antautunut tämän vaivalloisen työn alaiseksi ja
on saanut hyviäkin aikaan; toisilta se on vähemmin onnistunut, tullen
puutteelliseksi joko runollisuuden tai muinaistiedon puolesta.
Saattaapa liiallinen muinaistieteellinen selittely joskus olla
runollisuudelle haitaksikin. Oli, miten oli, nykyajan yleisön
laveaoppisuus on suuresti vaikeuttanut runoilijan tehtävää. Toiselta
puolen täytyy tunnustaa, että muinaisten aikakausien tarkempi
tunteminen ja elävä kuvailu hankkii nykyiselle sukupolvelle paljon
runollista nautintoa, josta entiset miespolvet eivät tietäneet mitään.

Historiallisia aineita siis ei suinkaan saa hyljätä sillä
perustuksella, että runoilija muka ei voi täyttää noita liiallisia
todenmukaisuuden vaatimuksia; asetettakoon kohtuulliset vaatimukset, ja
historia on vast'edeskin oleva tyhjentymätön runollisten aiheiden
aartehisto. Älköön sanottako, että runoilija ei voi kuvata muuta kuin
omaa aikaansa ja sen katsantotapaa. Tämä on tavallansa oikein; mutta
sitä ei saa väärin ymmärtää. Runoilija aina ilmaisee oman aikansa
katsantotavan; mutta historiallisia oloja kuvaillessaan hän tuo niitä
esiin semmoisina, kuin hänen aikansa ne käsittää. Sentähden hänellä
onkin oikeus tarkoituksensa mukaan käyttää ainettansa sekä lieventää ne
kohdat, joissa kuvailtava aika liian jyrkästi erosi hänen omastaan,
esim. poistaa, mikä loukkaa hänen aikalaistensa siveellistä tunnetta,
mikä raakuutensa tähden käy heille inhottavaksi taikka muuten on heille
ihan käsittämätöntä j.n.e. Runollisuuden vaatimusten pitää aina olla
ylinnä. Sen ohessa täytyy sentään lukijaltakin vaatia jonkunlaista
kykyä siirtyä entisaikojen katsantotapaan. Samaten runoilijan
täysi toimivalta on pysytettävä mitä historiallisten henkilöin
ihannoitsemiseen eli idealiseeraamiseen tulee. Teoksensa tarkoituksen
mukaan hänen on käännettävä näkyviin milloin mikin osa henkilön
luonteesta. Joutavat mielenlaadun piirteet tai todenperäiset tapaukset,
joilla kokonaiskuvassa ei ole mitään merkitystä, on poistettava ja
niiden sijaan keksittävä uusia, jotka paremmin vastaavat sisällistä
totuutta. Niin esim. Schiller Maria Stuartissa kuvailee tätä onnetonta
kuningatarta jalommaksi, syväluontoisemmaksi, kuin mitä hän
arvattavasti oli, mutta kumminkin semmoiseksi, kuin hän saattoi olla,
käytyänsä kovan onnen koettelemusten läpi; päinvastoin hän vahvisti
Elisabetin huononpuolisia ominaisuuksia: kateutta, vallanhimoa,
turhamaisuutta, koska hän huomasi tällaisen luonteenkuvauksen paraiten
soveltuvan runoelman tarkoitukseen.

Runsaat ovat historian ja muun yhteis-elämän ainevarastot. Kukapa voisi
edes viittaamallakaan luetella noita vaihtelevia muotoja ja värejä,
joissa olojen kirjava moninaisuus kimaltelee? Tätä alaa silmäillessämme
näemme toisiinsa kietoutuneina pitkät jaksot kiihkeitä taisteluita ja
rauhallista työntekoa, mitä erilaisimpia katsantotapoja ja pyrintöjä,
ja näiden kaikkien tuhansin säikein koskevan ihmisten sydämmenjuuriin,
imien niistä elinvoimansa, samalla kuin ne tehokkaasti vaikuttavat
takaisin sisälliseen elämään ja tuhannen tuhansille tuottavat onnea tai
onnettomuutta. Mutta onpa toisinaan sitäkin valitusta kuultu, että
aineet jo ovat loppumaisillaan; mitä historia tarjoo jaloa, kuvauksen
arvoista, se on muka kaikki jo kulutettu, ja nykyaikainen elämä on
muotoihinsa kangistunut eikä anna enää mielikuvitukselle uutta aihetta.
Yliaistillinenkin maailma on tyhjentynyt; ne kuvat, joilla ihmisen
fantasia varustelee taivasta ja hornan syvyyttä, nekin jo ovat
tuoreutensa menettäneet. Runous muka ei voi tehdä muuta kuin kokonaan
luopua niistä aineista, jotka vaativat sitä rikkain värein ja
plastillisin piirtein kuvailemaan ihmiskunnan suuria vaiheita ja
kilvoituksia, ja sen sijaan urkkia jokapäiväisen elämän mitättömän
kuoren alle kätkeyviä sisällisiä taisteluita tai etsiä niitä harvoja
runollisuuden päiviä, jotka ovat jääneet uuden-aikuisen proosallisen
elämän keskelle. Tuiki turhat ovat kuitenkin nämä toivottomuuden
valitukset. Kyllä runouden kenttä on melkoisesti laajentunut, kun sen
säteet ovat tunkeutuneet halvimpiakin oloja ja sydämmen salaisimpiakin
soppia valaisemaan; mutta ei sen siltä tarvitse jättää ennen
valloittamiansa aloja. Ihmiskunnan yhteis-elämän moninaisuus ja
historiallisen toiminnan viehättävät kuvat voivat vastakin olla
runottaren mieliaineita. Saattaa niin olla, että julkinen elämä
vanhoissa sivistysmaissa on jäykistynyt sovinnaisiin, abstraktisiin
muotoihin, jotka semmoisinaan eivät anna paljon aihetta hilpeihin,
runollisiin kuvauksiin, ja että olot ulkopuolella eurooppalaisen
sivistyksen piiriä ainoastaan poikkeustiloissa voivat meitä
varsinaisesti miellyttää; huomattava on kuitenkin, että jokaisen
uuden aatteen ilmestyminen ihmiskunnan ohjaajaksi, niinkuin myös
yleis-inhimillisen sivistyksen leviäminen uusiin kansoihin, tuottaa
runoudelle tuoreita aineita, vielä tyhjentymättömiä mielikuvituksen
aarteita. Jokainen uusi katsantokanta kehoittaa meitä jälleen
silmäilemään ihmiskunnan entistä elämää vasta syntyneen aatteen
valossa, ja näin vanhat aineet uudistuvat ja niiden lisäksi keksitään
muinais-ajan varoista paljon kohtia ja piirteitä, joihin huomio silloin
vasta kääntyy, uuden ajatustavan nojalla. Mutta vielä enemmän
virkistystä tuopi uusien kansakuntain ilmaantuminen historian
tanterelle. Ne rikastuttavat jokainen runouden maailmaa erityisillä
henkisillä varoilla ja omituisilla kultuurimuodoillaan, samalla kuin
omistavat itselleen osansa ihmiskunnan yhteisestä sivistyksestä.

Kun katselemme omaa aikaamme, näemme historian näyttämön laajenemistaan
laajenevan. Siitä puhumattakaan, että Euroopan pienimmätkin kansat
ovat heränneet itsenäisyyden tuntoon ja pyrkivät kansalliseen
sivistykseen, leviää nykyään yleis-eurooppalainen sivistys maanpiirin
syrjäisimpiinkin ääriin, yhä useampiin kansoihin, jotka se saattaa
vanhan kultuurikehityksen yhteyteen. Länsi-Afrikan palmustoissa ja
Transvaalin avaroilla kentillä, Tyynen meren rannoilla ja Austraalian
luonnon-siunaamilla saarilla alkaa Euroopan sivistys saada jalansijaa;
kaukana idässä, Japanissa, vieläpä Kiinassakin, sekä hengenviljelyksen
emämaassa, Indiassa, ikivanha kultuuri elpyy uudestaan eurooppalaisen
sivistyksen virkistävästä voimasta. Etenkin Japan vetää huomiota
puoleensa; me näemme omituisen henkisen kehityksen, ihan itsenäisesti
tapahtuneen, aivan erillään meidän sivistyksemme varttumisesta, mutta
havaitsemme sen kuitenkin pääpiirteiltään pyrkineen samaan suuntaan.
Etelä-Amerikassa eurooppalaiset elämänmuodot, ainakin ulkonaisesti, jo
kauan ovat olleet vakaantuneina, vaikka yhä taistelevat alkutilan
hurjia intohimoja vastaan; verrattain vähän on runous tähän asti
osannut sen-puolisia ilmiöitä hyväksensä käyttää. Kaikilla näillä
aloilla on uusia oloja syntymässä; vanha luonnontila ja uusi kultuuri
yhtyvät toisiinsa, usein hyvinkin oudolla tavalla; elämässä on vielä
paljon luonnonperäistä vapautta ja vaistomaisuutta, joka antaa toimille
ja yrityksille helppotajuisen, havainnollisen muodon, ja rajuissa
voitteloissa uudistuu Euroopan kansojen jo ammoin poistunut
sankari-aika. Näistä kaikista sopii ennustaa uusia runouden hetteitä,
jotka eivät aivan pian kurehdu, vaan jälleen voivat kostuttaa nykyisen
tuotannon auhtoja aroja. Ja nykyaika muuttuu entis-ajaksi, historiaksi.
Moni tapaus, monet olosuhteet, jotka tällä hetkellä uutuutensa tähden
eivät sovellu käsiteltäviksi, tulevat muiston kirkastamina runottarelle
otollisiksi. Ett'ei nykyisin aika suinkaan ole oivallisia aineita
vailla, todistavat semmoiset esimerkit kuin Garibaldi ja Battenbergin
prinssi tai Gordon ja Emin pasha, joilta ei suinkaan puutu ylevyyttä ja
eepillistä plastillisuutta.

Paraat historialliset aineet ovat ne, joita kansan yhteinen kuvausvoima
jo on tarinoiksi muodostellut. Tarinassa, poikkesipa todellisuudesta
kuinka paljon tahansa, on aina syvä sisällinen totuus, koska se
osoittaa, millaiseksi kansat itse ajattelevat muinais-aikaansa, ja tämä
tekee sen runoudelle suuriarvoiseksi. Ajateltakoon vaan, mitä
erinomaisia aineita kreikkalaiset runoilijat ja Shakespeare
tarinoista ovat ammentaneet. Tarinassa kansan kuvausvoima jo karsii
todellisuudesta pois sen karkeimmat kasvannaiset ja ikäänkuin tihentää
sen yleisaatteelliset ainekset. Runoilija saapi sen välityksellä
jalompia, taipuvaisempia aiheita, kuin mitä tosi-elämä suorastaan voisi
tarjota; kun koko kansakunta tai useat sukupolvet ovat olleet niitä
muodostamassa, ne jo siitäkin saavat yleisemmän merkityksen; monesti
runoilijan ei tarvitse muuta kuin syventää niissä ilmaantuvia aatteita.
Tarinan suhteen runoilijaa eivät sido mitkään tosiasiat; hänen
kuvausvoimansa on vapaa, mutta on kuitenkin saanut vakavan jalansijan.
Tarina muodostaa ikäänkuin sillan runoudelle kelpaavain historiallisten
ilmausten ja pian puheeksi otettavain taruaineiden välillä.
Kansantarinain luontoisia ovat myöskin kaikenlaiset muistotiedot, joita
hyvällä menestyksellä sopii käyttää runoudessa.

Tässä paikassa, ennenkuin tosioloista siirrymme myytillisiä ja
ajatuksellisia aineita tarkastamaan, sopinee ottaa keskusteltavaksi,
tuleeko runoilijan valita aiheitansa vaan kotimaisesta ajatuspiiristä,
vai sopiiko hänen, avaralle katsahdellen, vierastenkin kansojen
keskuudesta poimia kuvattaviansa. Kansallisen hengen tärkeydestä ja
kansojen vuorovaikutuksesta runollisessa suhteessa olen jo ennen
lausunut mielipiteeni (vertaa I kirjaa.) Mutta alkuansa vieraissakin
aineissa on jotain yleis-inhimillistä, kaikille kansoille otollista;
saattavatpa ne välisti tavallista paremminkin soveltua sen kansakunnan
ajatustapaan, jonka kirjallisuudessa niitä on käytettävä. Kaikkien
aikojen kokemus todistaa, kuinka hyvin tällaisten aineiden viljeleminen
voi menestyä, eikä niiden hylkäämiseen siis ole mitään syytä;
päinvastoin ne monipuolisuudellaan rikastuttavat runouden sisällystä.
Mutta myöntäminen on kuitenkin, että kotimaiset aineet yksinään voivat
ilmi tuoda kansanhengen kaikki omituisuudet ja sen ohessa, liittyen
moniin monituisiin lukijoissa ennestään oleviin mielikuviin, ihan
toisella tavalla vetävät yleisöä puoleensa kuin yleis-inhimilliset tai
vierailta kansoilta lainatut aiheet.

Tosiolojen rinnalle muodostaa kansojen mielikuvitus erityisen
tarumaailman, siirtäen korkeimmat ihanteensa yliluonnolliseen, mutta
aistillisesti tajuttavaan piiriin. Luonnon salaista elämää pidetään
alkuperäisemmällä kehityskannalla erityisten haltiain aikaansaamana, ja
yleisemmät, laajemmasti vaikuttavat luonnonvoimat ovat mahtavampain
jumalain ilmauksia. Verrattain myöhään selviää ihmiselle, että hänen
omassa hengessänsäkin elää maailmaa ohjaava, jumalallinen voima, jonka
tarkoitukset toteutuvat hänen toimintansa kautta; sentähden hän
vanhempina aikoina etsii kaikkien, vieläpä sisällistenkin, tapausten
syytä ulkopuolelta omaa itseänsä. Niin luonnonvoimia edustavat
jumalais-olennot lopullisesti muuttuvat siveellisten aatteiden
kannattajiksi; jumaluuden käsite täten puhdistuu ja jalostuu,
mutta jumalat itse pysyvät aistinomaisina, enemmän tai vähemmän
ihmisenkaltaisina olentoina. Sittemmin kaikenlaiset yleiskäsitteetkin
jumalina tai haltioina saavat konkreetisen muodon. Näin kutouu kirjava
taruverho, joka ihanana, kuvarikkaana kaunistaa muinais-aikojen
runoutta. Mutta kaikkien noiden vaihtelevien kuvien perustuksena on,
että yleiset aatteet ja abstraktiset käsitteet, jotka nykyajan
kirjallisuudessa kylminä järjen tuotteina jäähdyttävät kuvausvoiman
hehkua, ilmestyvät aistin-tajuttavina, persoonallisina olentoina, jotka
saattavat herättää mieltymystä ja myötätuntoisuutta.

    "An der Liebe Busen sie zu drücken,
    Gab man höhern Adel der Natur;
    Alles wies den eingeweihten Blicken,
    Alles eines Gottes Spur --"[75]

sanoo Schiller kauniissa runoelmassaan "Die Götter Griechenlands".

Mutta tarumaailmasta puhuttaessa ei tarvitse ajatella ainoastaan
vanhoja luonnon-uskontoja; jokainen uskonnonmuoto, vieläpä
henkisimmätkin, luo ympärillensä tarupiirin: olentoja ja tapauksia,
joiden havainnollisuus tehokkaammin vaikuttaa mielikuvitukseen ja
tunteisiin kuin aatokset ankarassa alastomuudessaan. Niin syntyy paljon
traditsiooneja; sellaisia ovat esim. vanhimman kristikunnan ja
keskiajan pyhimystarut. Kauniimpia kristillisen fantasian muodostelmia
ovat enkelit; näiden miellyttävien kuvien vastakohtana ovat käsitykset
pahuuden ruhtinaasta ja hänen valtakunnastansa, jotka aikojen kuluessa
ovat niin paljon turmiota tuottaneet ja, joita ainoastaan suuret nerot,
niinkuin Dante ja Goethe, menestyksellä saattavat käyttää runolliseen
tarkoitukseen. Osittain tällaiset mielikuvat ovat perintöä
alkuperäisemmistä uskonnoista. Pakanuuden muistoja ovat tavallisesti ne
tarunomaiset olennot, jotka myöhempäin aikain taika-usko tuottaa,
niinkuin tontut ja keijukaiset sekä keskiaikaiset sylfit, undinat y.m.
Näistä kaikista voi useasti muodostua kertoelmantapaisia kuvauksia;
usein niillä myös saattaa olla ajatuksellinen tai eduskuvallinen
merkitys.

Vanhoissa kansan-eepoksissa tarumaailma ilmaantuu alkuperäisessä
tuoreudessaan. Toisinaan jumalisto itse on kertomuksen pääaineena;
tavallisesti se, maailmankaikkion huippuna, ohjaa tapausten menoa.
Tunnettu on, minkä elävyyden ja väririkkauden se antaa muinaisrunouden
maailmankuvalle. Zeus, istuen Olympon kukkulalla punnitsemassa
akhaialaisten ja troialaisten kohtaloa, -- Athene, tarttuen Akhilleun
ruskeihin hiuksiin pidättääksensä häntä taistelusta Agamemnonia
vastaan, tai Afrodite, pelastaen Aineiaan uhkaavan kuoleman vaarasta,
-- Apollon, suuttuneena astuen alas Olympon kiireeltä ampuaksensa
helkähtäviä nuoliansa kreikkalaisten leiriin, -- nämä ovat
selväpiirteisiä kuvia, jotka viehättävät meitä plastillisuudellaan.
Muistettakoon myös noita hauskoja erityispiirteitä, joilla etenkin
helleeniläisessä tarustossa kunkin jumalan luonnetta esitetään.
Vähemmän plastillisia, mutta yhtä paljon kuvausvoimaa vireyttäviä ovat
Suomen runottaren myytilliset kuvat; hänen mielessään elää, niinkuin
kansamme taruston hieno-aistinen tarkastelija, Fritiof Perander vainaja
kerran huomautti, jonkunlainen kaukomielisyys, haaveksivainen pyrkimys
tosiolojen piiristä mielikuvituksen vapaihin yläilmoihin. Kalevalassa
metsän ja veden jumalat, vaikka mielikuvituksen usvaan käärittyinä,
tarjoovat meille miellyttävän ja monesti huumoria uhkuvan näytelmän.
Suomalaisten jumalaisolentoin individisyys on vähemmän kehinnyt kuin
kreikkalaisten, sillä ne ovat vanhemman käsityskannan tuottamia. Ne
eivät vielä edusta siveellisiä voimia, vaan liittyvät yksin-omaisesti
luontoon, antaen sille virkeän hilpeyden. Mikä paikka jumalilla ja
haltioilla on muinaisrunouden luonnonkuvauksessa, siitä on jo ennen
puhuttu.

Antiikisessa kirjallisuudessa taruaineilla yleensä oli suuri merkitys,
ei ainoastaan kertomarunoudessa, vaan myös lyriikassa ja draamassa.
Muistettakoon, kuinka paljon aiherikasta ainetta mytologia on antanut
helleenien näytelmärunoudelle, -- mainittakoon vaan syvämietteinen
Prometheus-taru, -- puhumattakaan noista puoli-historiallisista
sankaritarinoista, jotka enimmiten ovat draamojen sisältönä. Mutta
toiseksi huomattakoon taruston satunnainen käytäntö vertauksissa,
lauseparsissa j.n.e., eli toisin sanoen tarusto, niinkuin se elävänä
asuu runoilijan omassa mielessä ja hallitsee hänen kuvausvoimaansa.
Ilossa ja murheessa hän noista vanhoista taruaarteista löytää tuhansia
kuvia ja vertauskohtia, joiden avulla hän saa sydämmensä tunteet
lausutuiksi. Eikä niitä ajatella paljaiksi utukuvaelmiksi, vaan niillä
on sekä runoilijan että yleisön mielestä täysi todenperäisyys. Ja
vaikka epäilys vähittäin rupeaa sitä haihduttamaan, niin ne kuitenkin
ovat niin vahvasti juurtuneet yleiseen käsitystapaan, että niiden
luontainen tuoreus vielä kauan säilyy. Vasta roomalaisessa
kirjallisuudessa huomataan niiden muuttuvan tyhjiksi koristeiksi,
arvattavasti sentähden, että ne pääasiallisesti ovat lainatavaraa.

Suuri etu oli tosiaankin kreikkalaisella runoudella tästä
tarumaailmasta, joka teki mahdolliseksi tuoda ideaaliset käsitteet
esiin aistintajuttavina olentoina. Siihen suureksi osaksi perustuu se
havainnollisuus ja ulkopiirteiden rikkaus, jota tavataan helleenien
lyyrillisissäkin hengentuotteissa. Uudempi runous semmoisissa
tapauksissa helposti joutuu absraktisten ajatelmien esittelemiseen.
Roomalaiset taisivat vielä, vanhan kultuurin voimassa pysyessä,
hyväksensä käyttää tuota muinaisaikaista jumalistoa; mutta kun
uudennus-ajan kertomarunoissa, roomalaista kirjallisuutta mukailemalla,
yhä vaan pannaan tuota samaa vanhaa jumalaiskuntaa kansojen kohtaloita
johtamaan, niin tämä tuntuu luonnottomalta teeskentelemiseltä.

Nykyisemmässä runoudessa on taruaineita pääasiallisesti käytetty joko
suorastaan kertoelmien aineina taikka kuvaannollisesti, pääsisällystä
kaunistavina yleisten aatteiden symbolisina kannattajina. Varsinkin
jumalaistaruston yhteydessä olevat sankarimyytit kelpaavat kaikkina
aikoina runouden esitettäviksi; suuri Goethe on Iphigeniessa
osoittanut, kuinka muinaiskreikkalaisiin taruihin voipi luoda
jalo-aatteisen, uudenaikaisen sisällyksen, niinkuin Runebergkin
"Salaminin kuninkaissa" menestyksellä on käsitellyt helleeniläistä
sankaritarinaa. Samaten Schiller kreikkalaisesta tarustosta on saanut
monta kaunista kuvaa, jotka luontevasti mukautuvat syvien mietteitten
verhoksi. Mytologiset edus- ja vertauskuvat saattoivat antaa
esitykselle erinomaisen elävyyden semmoisena aikakautena, jolloin
muinais-ajan tarkka tunteminen vielä oli tärkein osa sivistyksestä.
Toiselta puolen ne, vähemmällä taidolla käytettyinä, helposti voivat
muuttua tyhjiksi koristeiksi tai paljaiksi opinnäytteiksi.

Nykyaikana, kun runoudelta ennen kaikkea vaaditaan kansantajuisuutta ja
antiikinen maailma korkeammasti sivistyneillekin on käynyt yhä
vieraammaksi, ei muinaiskreikkalaisen taruston käytäntö voi tulla
kysymykseen paitsi hyvin rajoitetussa määrässä. Mutta sen sijaan omat
kansalliset taruaineet oivallisesti soveltuvat runollisesti
käsiteltäviksi. Ja onhan siihen meidän kirjallisuudessamme jo alku
tehty. Jo pian neljäkymmentä vuotta sitten Z. Topelius nerokkaalla
tavalla Kypron prinsessassa sovitti yhteen kreikkalaisen ja
suomalaisen tarumaailman, mahtava Kullervo-taru on ollut kahden etevän
runoilijan muodosteltavana ja Aino-runoston hienon lyyrillisyyden on
Erkko menestyksellä siirtänyt näytelmän alalle. Että kaikenlaatuisilla
taruaineilla, etenkin kansallisilla, on erittäin sopiva sija
varsinaisessa sadussa ja saduntapaisissa kertoelmissa, niinkuin myös
ballaadeissa ja yleensä kertovaisessa lyriikassa, sanalla sanoen,
kaikkialla, missä romantinen tunnemaailma on perustuksena, se jo
selvästi johtuu näiden runoudenlajien luonnosta.



KYMMENES LUKU.

Ajatusrunous. Oikea tunnnelma.


Vielä on yksi laji aineita jäänyt koskettelematta, -- ne, jotka
perustavat _ajatusrunouden_. Kaikki runous kyllä tavallansa on
ajatusrunoutta, koska sen pohjana on aate, joka on yhtähyvin ajatuksen
kuin tunteen ja mielikuvituksen tajuttavana. Mutta erotetaanhan
kuitenkin varsinainen ajatusrunous, joka on sopivampi nimitys kuin
"aaterunous",[76] muusta runoudesta, ja näiden rinnalle asettuu vielä
kolmantena _tendensi- eli tarkoitus-runous_. Erotus niiden välillä
on helppo oivaltaa. Sofokleen Antigonea ja Shakespearen Hamletia,
vaikka ne kyllä ovat ajatusrikkaita kuvausvoiman tuotteita, ei kukaan
pitäne ajatusrunoelmina, saatikka tendensikappaleina; Aiskhylon
Prometheun ja Goethen Faustin sitä vastoin jokainen huomaa
ajatusrunouden piiriin kuuluviksi eikä kukaan niistä tendensiä etsi;
mutta Minna Canthin "Työmiehen vaimon" ja "Köyhää kansaa" jokainen
lukee tendensikirjallisuuteen. Missähän raja lienee? Koetetaanpa
seuraavassa saada siitä selkoa.

Kaikessa runoudessa yksityiskuvien avulla selvitetään jotain aatetta.
Sentähden, niinkuin jo ennen on mainittu, nuo yksityiskuvat saavat
yleisen, tyypillisen merkityksen. Jokainen runoteos on ikäänkuin pieni
erityismaailma, mikrokosmos, jossa maailmankaikkiossa vallitseva
sopusointu on esiintuotava; sentähden ristiriitaisuudet siinä
loukkaavat paljoa enemmän kuin todellisuudessa, jossa tiedämme
erityisten ilmiöin olevan ainoastaan vähäisen osan kokonaisuudesta.
Mitä yleisempää laatua kuvatut ilmiöt ovat, sitä pysyväisempi arvo ja
suurempi merkitys on runoteoksella; siinä suhteessa vanhemmalla
runoudella onkin suuri etu uuden-aikuisen rinnalla. Mikä on syynä
siihen, että Homeron ihanat kuvaelmat yhä vielä, pian kolmentuhannen
vuoden kuluttua, vähenemättömällä voimalla lumoavat lukijan mieltä?
Etupäässä se, että ne esittelevät yleis-inhimillisiä asioita,
luonnollisia ja alkuperäisiä oloja, jotka aina ovat yhtä todenperäisiä.
Samoin on Kalevalan ja yleensä kaiken kansanrunouden laita. Sofokleen
ja Shakespearen, Goethen ja Schillerin hengentuotteet, nekin kuvailevat
noita ihmis-elämässä aina uudistuvia pyrintöjä ja taisteluita, iloja ja
kärsimisiä, jotka vaan pukeutuvat aikoja myöten vaihtelevaan verhoon,
mutta syvemmältä tutkien pysyvät muuttumattomina. Heidänkin teostensa
nuoruus on ainaiseksi taattu. Mutta kun runoelman sisällyksenä vaan
ovat paikalliset tai hetkelliset olot, niin runoelmalla ei voi
olla yleisempää merkitystä; samaten myös, jos sen aineena ovat
eriskummaiset, ihmisen tavallisesta luonnosta poikkeavat mielentilat,
jotka ainoastaan joskus tulevat näkyviin omituisten olosuhteiden
vaikutuksesta ja peräti omituisissa ihmis-olennoissa, -- siis
kaikenlaiset sairauden tilat, idiosynkrasiat y.m., joita nykyajan
runous mielellänsä kuvailee. Jos runoilija verrattomalla taidolla
esittelee onnettoman Ofelian mielenhäiriötä tai Lady Macbethin
unissa-käyntiä, niin se on ihan toista; me näemme, kuinka hento
ihmiskukka, suloinen ja miellyttävä, elämän myrskyissä katkeaa ja
kuihtuu, ja kuinka tarmokas luonne, kova ja intohimoinen, vihdoin
murtuu omain rikostensa taakan alle. Tämä kaikki on elämän yleisten
lakien mukaista, ja vavisten meidän täytyy tunnustaa, että ihmisen
povessa piilee näidenkin onnettomuuksien siemeniä. Mutta kun meidän
ajan naturalisti, semmoinen kuin Zola, tuo esiin nuoren miehen, joka
kituu ja masentuu luonnottomasta kuolemanpelosta, niin semmoinen
todellisuudessa herättäisi korkeintaan sääliä, mutta kirjassa
esiintyvänä meitä naurattaa ja inhottaa nykyajan pessimismin tuotteena,
ja tällaisen ilmiön ymmärtämisen mahdollisuus on haihtuva pois itse
pessimismin kanssa.

Mutta jos tosirunous perustuukin siihen, mikä elämässä on pysyväistä ja
kaikille yhteistä, eivät kuvattavat ilmiöt esiinny runoudessa vaan
aatteiden puhtaassa, värittömässä valossa. Päinvastoin, runous vaatii
mitä tarkinta individualiseerausta, mitä suurinta erityismuotojen
runsautta, ja mieltymys näihin erityis-ilmiöihin, sehän juuri
viehättääkin runoilijaa niitä esittelemään. Mutta hän saattaa myös
suorastaan ottaa aatteita runoilunsa esineiksi, niin että hänen
kuvaelmansa symboleina niitä edustavat. Faust esim. ei ole yksityinen
ihminen, vaan ihmiskunnan eduskuva, ja Goethen runoelma pyytää
Faust-tarinan verhossa tuoda ilmi ihmiskunnan yhteisen pyrinnön
korkeinta päämäärää kohti. Tässäkin tapauksessa teoksen aihe on saatu
yksityis-ilmiöstä; tuo vanha tarina veti mystisellä ylevyydellään
runoilijan puoleensa; mutta ainoastaan, kun päähenkilöstä tehtiin
ihmiskunnan edustaja, taisi tuosta omituisesta aineesta, joka
muutoin, yksityis-ilmiönä käsitettynä, taikauskoisella värityksellään
tuskin olisi viehättänyt nykymaailmaa, muodostua tuo iki-mainio,
syvä-aatteinen teos. Alkutarinakin vaatii, ainakin nykyaikana,
ajatusrunollista käsittelyä, siinä kun itse pahuuden peruste on
henkilönä esiintuotava. Prometheus-tarukin itsestään ajatusrunoelmaksi
sukeuu, kun se koskee jumalain ja ihmisten keskinäistä suhdetta; samoin
Divina Commedia, kun runoilija siinä tahtoo suureksi yhteiskuvaksi
sovittaa oman ja koko aikakautensa maailmankatsomuksen. Pääsisällyksenä
ovat näissä kaikissa itse aatteet, ei yksityis-ilmiöihin kuvastuneina,
maailmassa toteutuneina, vaan -- niin sanoakseni -- alkuperäisessä,
yli-aistillisessa mahtavuudessaan. Mutta niitä esitetään kuitenkin
aistintajuisten kuvien avulla. Danten rohkea fantasia loitsii esiin
haudan tuonpuolisia maailmoja, jotka hän täyttää selvin piirtein
esiintyvillä muinais-ajan henkilöillä; Faustissa etenkin ensimmäinen
osa muodostuu taiteellisesti yhteensovitetuksi kuvasarjaksi. Kaikki
ajatusrunoelman osat eivät olekaan ajatuskuvallista laatua; niin esim.
Margareta ja koko Margaretan episodi Faustissa eivät ole symbolisia,
vaan esimerkkejä siinä mielessä, jossa tätä sanaa ylempänä käytettiin.
Näin ajatusrunouskin vastaa kaikkia tosirunouden vaatimuksia; se
näyttää kuvausvoiman tuottamassa ja sen avulla tajuttavassa muodossa,
miten jumalalliset aatteet olevaisuutta hallitsevat, ja ylentää siten
kuulijan tai lukijan mieltä. Helposti tosin nuo aatteen kuvat voivat
muuttua värittömiksi allegorioiksi, niinkuin usein kyllä on
tapahtunutkin; muistettakoon monta kohtaa Faustin toisesta osasta,
joissa paljas ajatus on saanut voiton kuvausvoiman luomasta
verhostansa; mutta yllämainitut esimerkit ynnä moni muu ajatusrunoelma
todistavat, ett'ei se ole välttämätöntä. Tosirunouden piiriin siis
ajatusrunouskin on luettava täysin oikeutettuna erityismuodostelmana.

Vähän toisin kuin ajatusrunouden laita on kaikenlaisten
ajatus-aineiden, joita esitellään kertomuksissa ja muissa runoelmissa.
Yleisen totuuden sisältävä mietelmä, oikeaan paikkaan sovitettuna,
tekee yleensä hyvän vaikutuksen; se on, ikäänkuin kuvattavana olevan
situatsioonin tai mielentilan ydin olisi kiteytynyt puhdasmuotoiseksi,
loistavaksi helmeksi. Suurten runoilijain teokset tarjoavat viljalta
esimerkkejä, ennen muita helleeniläiset ja saksalaiset (kreikkalaiset
traagikot ja Pindaros, Goethe, Schiller). Tällaiset mietelmät ovat
runoteoksen kaunistuksena ja viittaavat sen piiristä elämän laajemmille
aloille, yleisten totuuksien maahan. Mutta toinen asia on, jos esim.
kertomuksessa otetaan puheeksi tieteellisiä, yhteiskunnallisia,
siveellisiä tai uskonnollisia kysymyksiä ja annetaan henkilöin niistä
keskustella, sen sijaan, että niitä pitäisi toiminnan avulla selvittää.
Tällaisia teoksia, olletikin romaaneja, on pitkin maailman sivua
kirjoitettu sangen paljon; mutta selvä on, että niiden päätarkoitus
on toinen kuin runouden ja että ne siis ovat arvosteltavat joko
opetus- tahi tendensikirjallisuuden kannalta. Varsinaisessa
runoteoksessa sellaiset selitykset, lausuttakoon niitä kirjan henkilöin
tai tekijäin omasta puolesta, aina häiritsevät pääsisällystä.
Niin esim. Tourgee'n kirjassa "Hullun yritys", jossa pääaine --
Clux-Clux'ien nostamat riidat entisissä orjavaltioissa (lemmenjuttu on
vaan sivuasiana) -- varsin hyvin soveltuu romaanin toiminnaksi, nuo
pitkäveteiset, sanomalehtiartikkelien tapaiset selitykset ja mietelmät
kirjan loppupuolella ovat pysyneet jotensakin raskaana, sulamattomana
teoksen osana. Muita esimerkkejä ei tarvitse mainita; niitä on
itsekunkin helppo löytää. Sitä vastoin lyhyt keskustelma tai lausunto,
joka muutamilla piirteillä kuvailee jonkun henkilön ajatustapaa, ei ole
vikana pidettävä, vaan päinvastoin ansiona, jos se antaa selvän
käsityksen hänen luonteestansa tai ylimalkain olosuhteista.

Mutta palatkaamme ajatusrunouteen. Tämä on vaan sisällyksensä
laadulta erityinen runouden laji; muodostuksensa puolesta se voipi
kuulua mihinkä runouden päälajiin hyvänsä. Divina Commedia on
epopeankaltainen; Prometheus, Calderonin "Mahtava manaaja" ja Faust
ovat draamoja, Schillerin "Laulu kellosta" ja "Taiteilijat" lyyrillisiä
runoelmia. Varsinkin lyyrilliseen runouteen ajatusrunous yhtyy monella
monituisella tavalla, jolloin muodostuu n.s. mietelyriikka. Samoin
opetusrunoudenkin eri lajit usein kyllä voivat olla ajatusrunoutta.
Siitä enemmän, kun seuraavassa otan tarkastaakseni mainittua runouden
lajia yhdessä tendensikirjallisuuden kanssa. -- Ihan omituinen
muotonsakin puolesta on Jobin kirja. Se on puolittain eepoksen,
puolittain draaman kaltainen ja samalla opetusrunoelma.

Opetusrunous kuuluu erityisenä lajina siihen välialaan, joka, käyttäen
runouden ulkonaisia keinoja, on ikäänkuin siltana runouden ja muun
kirjallisuuden vaiheella. Se ei tarkoita mielen ylennystä ihanteen
esittämisellä, vaan suorastaan opetusta. Kun sen sisällyksenä ovat
maailmaa hallitsevat aatteet -- filosofiset, uskonnolliset j.n.e. --,
niin se tietysti on ajatusrunoutta. Semmoisia teoksia ovat esim.
Hesiodon Theogonia ja indialaisten Vedat; sellainen oli myöskin
Parmenideen suuri filosofinen runoelma. Toiset opetusrunoelmat sitä
vastoin koskevat käytännöllisiä toimia, elämänviisautta y.m. eivätkä
siis joudu ajatusrunouden piiriin, esim. Hesiodon "Työt ja päivät",
Vergilion Georgica j.n.e. Erittäin huomattavat ovat tällä alalla nuo
pienet mieterunot, joiden eri muodostuksia ovat kreikkalaisten gnoomit,
persialaisten ghaselit (joka nimi kuitenkin oikeastaan tarkoittaa
erityistä runomuotoa) y.m.m., sananlaskut, vertauspuheet, jos näihin on
pantu aatteellinen sisällys. Näistä kaikista tulee vast'edes sopivassa
paikassa tarkemmin puhuttavaksi.

Toisin on tendensirunouden laita. Se ei muodosta mitään erityistä
lajia, vaan voipi, samoin kuin ajatusrunouskin, olla melkein mitä lajia
hyvänsä, etenkin kertovaista runoutta ja draamaa. Näytelmässä tai
kertomuksessa (enimmiten romaanissa tai novellissa) sanotaan
olevan _tendensiä_, jos selvästi huomataan jonkun käytöllisen
tarkoituksen teosta hallitsevan. Tendensirunous niinmuodoin ei tyydy
siihen ylentävään vaikutukseen, minkä tosirunous aina saapi aikaan,
vaan pyytää sen ohessa ohjata lukijan mieltä jotain käytöllistä
tarkoitusperää kohti. Niin esim. "Köyhää kansaa" lukiessa jokainen
väleen havaitsee, ett'ei tekijä ole tahtonut antaa ainoastaan
ihmiselämän kuvausta, vaan ennen kaikkea tuoda esiin työkansan kärsimää
kurjuutta kääntääksensä siihen yleisön huomion ja siten valmistaaksensa
parannuksia. Tendensi semmoisenaan on tietysti oikeutettu, jos se
muutoin vaan on suunnitettu hyvää tarkoitusperää kohti, ja
tendensirunoudella siis on kyllä paikkansa kirjallisuudessa.
Yksityistapauksissa moni tendensiteos onkin hyvää tuottanut; onhan
esim. tunnettu, miten Beaumarchais'in "Sevillan parturi" aikanaan
edisti ylimysvallan kukistumista. Sellaisten teosten arvo onkin
oikeastaan punnittava siveellisyyden ja yhteiskunnallisen edistyksen
eikä taiteellisuuden vaa'alla. Mutta runollisuuden kannalta katsoen on
tendensi virhe; sillä se ylevä aatteellisuus, johon tosirunous pyytää
mieltä kohottaa, alenee sen kautta jälleen yksityistoimien pyörinään.
Tendensirunous monessa kohdin lähenee opetusrunoutta ja muita
yllämainitun välialan lajeja, mutta on ylimalkain päinvastaisessa
suhteessa tavalliseen runouteen kuin ajatusrunous. Ajatusrunous
laajentaa kuvaelmain merkityksen aivan yleiseksi, maailman syvimpiä
juuria käsittäväksi, ja pyrkii siten runouden äärimmäisille rajoille
asti; tendensirunous supistaa sen päivän kysymysten ahtaaseen piiriin
ja suistuu niinmuodoin korkeudestaan alas proosan karkealle tanterelle.
Opetusrunoudesta taas tendensikirjallisuus eroaa siinä, että edellinen
pyytää ohjata ymmärrystä, vaan jälkimmäinen tunnetta ja tahtoa.

Onpa tässä toinenkin, psykologinen kohta huomioon otettava. Tosirunous,
samalla kuin se ylentää mieltä iki-aatteiden esittämisellä, vaikuttaa
sen kautta myös lukijan ajatustapaan ja tahtoon, ja saattaahan
runoilija toisinaan pitää tätä vaikutusta sivutarkoituksenakin.
Kaikissa tapauksissa hänen oma innostuksensa synnyttää lukijassa
samanlaista intoa. Mieli lämpiää runoelman sisällyksestä ja
käytännöllisessäkin elämässä tosirunouden hedelmät eivät suinkaan ole
vähäiseksi arvattavat. Kieltämätöntä on, että esim. Runebergin
isänmaallinen mieli on virkistänyt suomalaisten kansallistunnetta;
mutta hänen teoksissaan ei ole tendensiä; niiden tuottamat tunteet ovat
vaan kuvaelmain luonnollisia seurauksia, eivätkä ajan satunnaiset
vaatimukset häiritse runollista mielialaa. Tendensirunous sitä vastoin
kääntää huomion pois ideaali-maailmasta hetken käytännöllisiin
kysymyksiin. Mutta esteetinen nautinto vaatii, että mieli on vapaa
kaikista omaa itseämme tai omaa toimintaamme tarkoittavista
mielenvaikutuksista. Kun selvästi tunnemme, että jotain mielipidettä
meille tyrkytetään tai tahtoamme pyydetään ohjata määrättyyn suuntaan,
niin teoksen aikaansaama mielihyvä pian haihtuu tahi saapi toisen,
vähemmän esteetisen muodon. Erotus todellisen ja tendensin-omaisen
runouden välillä on siis usein esitystavassa, eikä rajaa olekaan aina
helppo määrätä. Joskus tarkoittelevaisuus on yhteydessä aivan
itsekohtaisten seikkojen kanssa. Toisen mielestä joku teos
sisältää tendensiä; mutta toisen mielestä se on vapaa kaikesta
tarkoittelevaisuudesta, sentähden että sen mietteet ja tunteet hänestä
ovat ihan luonnollisia. Niin saattaa usein olla valtiollisten
mielipiteiden laita, etenkin kun kansallistunne tai puoluekäsitykset
ovat suuresti kiihtyneet. Saksan keisarikunnan perustamisen jälkeen on
esim. Saksan kirjallisuudessa syntynyt monta teosta, joissa ylistetään
keisarinvaltaa ja Hohenstaufien sukua ja jotka meistä tuntuvat
tendensimäisiltä, mutta saksalaisista varmaan eivät ole muuta kuin
syvän kansallisen innon ilmauksia.

       *       *       *       *       *

Yhteydessä runouden aineiden kanssa sallittakoon minun vielä
tuoda esiin muutamia mietteitä. Tärkeä on runoelman _oikea
väritys eli tunnelma_. Tällä en tarkoita sitä historiallista tai
paikallis-olojen väritystä, jota aikakauden tai olojen kuvaileminen
vaatii, (että esitys tuntuisi elävältä ja luonnolliselta,) ja josta jo
edellisessä on puhuttu, vaan sitä, niin sanoakseni, henkistä ilmakehää,
johon lukija on saatettava, heti kun astuu runoelman aukaisemaan pyhään
piiriin. Taitava runoilija osaa teokseensa luoda omituisen hengen, joka
siinä kaikkialla ilmaantuu ja tekee, että lukijan fantasia heijastaa
sen kuvat siinä valossa, jossa hän tahtoo niitä esittää.

Ensiksikin ilman, jota hengitämme runouden maailmassa, tulee olla ihan
toisenlaista, kuin se, mikä meitä ympäröi tosielämän sumuisessa ja
helteisessä ilmapiirissä. Meidän pitää tuntea, että olemme vapautuneet
jokapäiväisyyden raskaasta taakasta, että vapaina leijumme hengen
korkeammilla aloilla. Tätä nykyajan kirjailijat useinkaan eivät muista,
vaan sitovat jalkoihimme arkipäiväisten huolten ja murheitten raskaat
painot, tahtoen itsepintaisesti meitä vetää maata kohden, kun
kuvausvoiman siivillä pyrimme mielikuvituksen maailmaan ja
runoilijoilta toivomme siipien kannatusta. Ulkomuodollakin, etenkin
runokielellä, on tässä suhteessa suuri merkityksensä.

Mutta runoilijan tuottama tunnelma ei ilmaannu ainoastaan siinä, että
teoksissa yleensä vallitsee korkeampi lento ja runollinen mieliala,
vaan siinäkin, että hän kullekin teokselle antaa sille sopivan
värityksen. Toinen henki huokuu tietysti runoelmassa, jossa esitetään
historiallisia tosiasioita, maailman suuria tapahtumia, toinen
semmoisessa, jossa kuvataan tavallisia oloja, jokapäiväistä elämää, ja
väritys sen lisäksi vielä vaihtelee sisällyksen erityislaadun mukaan.
Ihan toisenlaiseen mielialaan taas on lukija saatettava, kun
hänet viedään mielikuvituksen luomaan satumaailmaan. Erilaista
kokonaisvaikutusta vaativat vakavanlaatuinen, jaloa juhlallisuutta
tavoitteleva esitys ja koomillinen, kevyttä leikillisyyttä tarkoittava
kuvaus. Tämä koskee sekä sisällystä että myöskin kielen käytäntöä.
Kaikki kohdat pitää saada runoelman perisävelen mukaisiksi. Katsokaamme
esim. Shakespearen satunäytelmiä, niinkuin Kesäyön unelmaa tai
Myrskyä, niin huomaamme, kuinka sadun-omainen mieliala niissä
kaikkialla ilmenee. "Kesäyön unelmassa" esiintyy ihmisen sielun-elämä
taikamaisessa valossa, salaperäisten luonnonvoimien hallitsemana;
siihen soveltuvat äkkinäiset mielenmuutokset ja koko tuo haaveellinen
keijukaismaailma. Samaa laatua on "Myrsky"; mutta kaikki on
juhlallisempaa, syvempää. Meitä viedään kerrassaan ulkopuolelle
tunnetun maanpiirin rajoja. Luonteetkin ovat puhtain piirtein
esiintyviä, ideaalisia kuvaelmia tai satumaailman henkiä ja hirviöitä.
Tarkkapiirteiset, yksityisseikkoihin menevät tavallisten esineitten
kuvailut eivät sopisi tällaisiin runoelmiin. Mutta mielikuvituksen
vallaton leikki, joka saduntapaisissa esityksissä miellyttää lukijaa,
ei olisi paikallaan historiallisessa romaanissa tai näytelmässä,
saatikka nykyaikaisen elämän kuvauksissa. Nämä päinvastoin vaativat
mitä tarkinta todenmukaisuutta.

Erityisseikkoja ja esimerkkejä voisi mainita melkein loppumattomiin
asti. Muistakaamme, miten Goethe heti Tassonsa alkukohtauksessa
asettaa silmiemme eteen Italian ihanan luonnon ja Ferraran hovissa
vallitsevan hienon sivistyksen, siten siirtäen meidät keskelle Italian
renessansin aaterikasta elämää. Samoin Schiller Wallensteinin
alkuosassa, "Wallensteinin leirissä", antaa meille eloisan kuvan
kolmikymmenvuotisen sodan melskeisestä ajasta.

Osittain nämä huomautukset koskevat siveellisyydenkin alaa. Eri tavalla
arvostellaan tekoja tarumaailman piirissä ja etäisessä muinaisuudessa
kuin nykyajan tarkoin säännöitetyssä yhteiskunnassa. Ken rupeaa Homeron
jumalia moraalin kannalta arvostelemaan tai tutkimaan, mitä oikeutta
Kalevalan sankareilla oli Sammon anastamiseen? Kunkin aikakauden
tuotteita on tietysti katsottava ajan omalta kannalta; mutta hyvin
paljon perustuu myös eri teosten laatuun ja siihen henkiseen
ilman-alaan, joka niissä vallitsee. Mitä todellisempia oloja kuvataan,
sitä ankarammat ovat siveellisyyden vaatimukset; mitä satumaisempiin,
oudompiin tai luonnon-omaisempiin oloihin meitä viedään, sitä
sukoilevampi on runotar jokapäiväisen moraalin suhteen. Samoin
koomillisessa esityksessä paljon käy laatuun, jota ei voisi suvaita
totisemmassa kirjallisuudessa. Loukkaavien kohtien karttaminen, kun
kuvaus liittyy vakaviin tosioloihin, tietysti ei merkitse sitä, ett'ei
saisi mitään pahaa esittää, vaan että se on asetettava oikeaan valoon.
-- Mutta äskenmainitulla säännöllä on kuitenkin rajansa. On paljon
semmoista, joka aina loukkaa lukijaa ja jota siis ei milloinkaan voi
hyväksyä. Ne ovat sellaiset asiat, jotka liian suuressa määrässä
nykyajan ihmisessä herättävät mielipahaa ja sen kautta ehkäisevät
esteetistä nautintoa, esim. kertomukset kaikenlaisista julmuuksista,
jotka eivät ainoastaan tuota siveellistä paheksimista, vaan suorastaan
inhottavat. Fyysillisesti iljettävää tulee tietysti mahdollisuuden
mukaan karttaa, niinkuin jo ennen on sanottu; jos se välttämättömästi
on tuotava esiin, niin riittää lyhyt viittaus. Vaikka kyllä
klassillinen esimerkki Sofokleen Filokteteessä näyttää antavan tukea
tällaisille kuvauksille, ei tätä esimerkkiä tulisi noudattaa, niinkuin
uusimmat kirjailijat mielellänsä ovat tehneet.

Muutoin on tehtävä selvä erotus siveellisyyden ja paljaan ulkonaisen
säädyllisyyden välillä. Jälkimmäisellä ei voi runoudessa olla yhtä
suuri valta kuin sivistyneessä seuraelämässä. Etenkin karakteristiselle
ja koomilliselle esitystavalle täytyy myöntää oikeus tässä suhteessa
vapautua liiallisesta pedanttisuudesta.



KOLMAS KIRJA.

Ulkomuoto ja runouden lajit.



ENSIMMÄINEN LUKU.

Kuvaannollisuus.


Ihanteellisuuden tarve, vaatien tyydytystä, vie taiteeseen ja
runouteen. Tunne pyrkii selviämään ja pakoittaa runoilijan fantasiaa
luomaan kuvia sen ulkonaiseksi verhoksi ja tueksi; mutta samalla on
ihmisessä luontainen halu muille ilmoittaa tunteitansa ja mielteitänsä,
niinkuin hän toiselta puolen herkästi ottaa vastaan sellaisia
mielikuvia, jotka ovat sopusoinnussa hänen tunnemaailmansa kanssa.
Runouden tehtäväksi tulee niinmuodoin semmoisten kuvien luominen, jotka
kuulijan tai lukijan mielessä voivat herättää samanlaisia tunteita ja
mielteitä, kuin on runoilijan omassa mielessä. Näin tapahtuu kaikissa
taiteissa, kussakin eri tavalla, eri aineiden ja aistimien kautta;
mutta runous ei käytä mitään ainetta, vaan vaikuttaa kielen
välityksellä suorastaan kuvausvoimaan. Toisin sanoen: runoudessa
koetetaan sanojen avulla saattaa toisen mielikuvitusta luomaan
määrättyjä kuvia, joihin liittyy ne tunteet, joita tahdotaan herättää.
Tämä koskee tietysti etupäässä runouden sisällystä, -- sitä, mitä
esitetään, -- mutta riippuu suureksi osaksi myös _ulkomuodosta_
eli siitä tavasta, jolla kieltä käytetään sisällyksen ilmaisemiseksi.

Siliä yhdentekevää ei ole suinkaan, miten asiaa esitetään; sen jokainen
tietää. Vaikutus tulee ihan toisenlainen, jos jotain vaan kuivasti
kerrotaan tai jos valitaan sanoja ja lauseita, jotka asettavat selvästi
tajuttavan, havainnollisen kuvan sielumme eteen, varsinkin sellaisen,
johon yhtyy elävä tunne. Tällainen painuu syvälle mieleen ja synnyttää
hilpeää osanottoa, ja tietokin asiasta tulee elävän esityksen
kautta elävämmäksi, koska mielikuvitus ja tunne sitä kannattavat.
Tämä kaikki tuottaa sielulle mielihyvää, koska se saattaa sitä
helppoon, luonnonmukaiseen toimintaan. Samoin kuin sopivain kuvain
valinta vaikuttaa myös kielen sointu; sekin puolestaan helpottaa
mielikuvituksen tointa ja välittää tunteiden vilkasta syntyä ja
vaihtelua.

Ajatelkaamme esim. Kallion kaunista runoa: "Milloin muistelet minua?"
Ilman kuvia, runomittaa ja alkusointua lausuttuna se sisältää
ajatuksen: Kaikissa ajan vaiheissa muistelen sinua; milloin sinä
muistelet minua? Mutta näin yksinkertaisesti esitettynä se ei tee
mitään vaikutusta, paitsi johonkin yksityishenkilöön armahan suusta
lähteneenä. Kallion muodostuksessa tämä ajatus sitä vastoin ihan
toisella tavalla panee tunteet väräjämään; vuoden-aikojen vaihteleviin
luonnonkuviin sulaa runoelman pääsävel, joka sitten kajahtaa yhä
palajavissa loppusanoissa: "milloin muistelet minua, milloin?" ja
sointuva runomuoto antaa sille vielä enemmän väritystä.

Edellisestä jo huomataan, että ulkomuotoa koskevat seikat ovat kahta
laatua: kuvaannollisuutta ja sointuisuutta. _Kuvaannollisuus_
osoittaa runouden sukulaisuutta kuvaamataiteiden, _sointuisuus_
sen yhtäläisyyttä säveltaiteen kanssa. Katsokaamme ensin edellistä
ulkomuodon puolta.

       *       *       *       *       *

Runouden tulee yleensä menetellä niin, että kaikki, mitä esitetään,
muodostuu vilkkaasti esiintyviksi, eläviksi kuvasarjoiksi. Kuulijan tai
lukijan fantasia on ikäänkuin kuvastin, joka ottaa vastaan runoilijan
esiinlumoamat kuvat ja asettaa ne hengen silmän eteen. Siinä mielessä
sopisi sanoa kaiken runollisen esityksen olevan kuvaannollisuutta.
Mutta tässä kohden on tehtävä tarkempi erotus. Kuvaannollisuus
varsinaisessa merkityksessä tarkoittaa vaan runouden muotoa, -- sitä
muotoa, jonka vilkas tunne ja mielikuvitus antaa esitykselle.
Eloisammat, virkeät mielentilat pyytävät ilmestyä vähemmän tavallisissa
sanoissa ja lausetavoissa. Näin tapahtuu tavallisessakin puheessa;
mutta kun tällaiset mielentilat ovat runouden ehto, on luonnollista,
että niiden tuottamat esityskeinot etenkin runoudessa tulevat
kysymykseen.

Kuvaannollisia lausetapoja ja muita kuvaannollisuuden keinoja
niinmuodoin ei saa pitää paljaina koristuksina, vaan erityisten
mielentilojen luonnollisina ilmauksina. Sentähden niitä ei saa
tavoittelemalla tavoitella. Pöyhkeäsanaisuus on hyljättävä; tyhjät
korulauseet eivät edistä tarkoitettua vaikutusta, vaan pikemmin sitä
ehkäisevät. Mutta oikealla paikallaan käytettyinä kuvaannolliset
lausetavat antavat esitykselle väriä ja lämpimyyttä.

Kuvaannollisuuden tarkoitus on, lyhyesti sanoen, _antaa esitykselle
aistin-omaista elävyyttä_. Rhetoriikan ja stylistiikan esittäjät
ovat -- liiankin tarkasti -- toisistaan erottaneet monta "troopien ja
figuurain" lajia, ja eri kirjoittajat jakavat ne eri tavalla; mutta
niiden erottaminen ja määritteleminen kuuluu stylistiikkaan, jonka
tähden niistä tässä ei tarvitse tehdä selkoa.[77] Riittäköön siis
silmäys kuvaannollisten esityskeinojen yleiseen luonteeseen ja
käytäntöön.

Kuvaannollisuutta ei saa pitää erityisenä runouden taidekeinona,
senlaatuisena kuin esim. runomittaa; vaan se ilmaantuu, niinkuin jo
ylempänä viitattiin, tavallisessakin puheessa innostuneen tai
kiihtyneen mielialan merkkinä, vaikka etenkin runoudessa, niinkuin
luonnollista on, mielle- ja tunne-elämän lämmin hilpeys painaa leimansa
esitystapaan. Onhan kielikin, semmoisena kuin se nykyään on,
muodostunut yhä himmenevien kuvalauseiden, varsinkin metaforain,
kautta; kun nykyaikana mainitsemme henkisiä käsitteitä, sellaisia kuin
"oikeus", "vääryys", "keksiä", "valistus" y.m., emme enää ajattele
näiden sanojen alkuperäistä merkitystä: sitä, mikä on luonnollisella
tavalla suoraa tai väärää, keksillä tavoittamista, valaisemista j.n.e.;
ja kun puhumme "henkisistä käsitteistä", ei mieleemme johdu
hengittäminen, puhaltaminen eikä käsin tarttuminen johonkin. Kaikki
tällaiset sanat on jo kielen kehityksen virta huuhtonut sileiksi
ajatustemme välikappaleiksi, niinkuin meren aallot huuhtovat pikkukivet
saarien rannoilla. Että meidän kielessä sanojen alkumerkitykset vielä
kuultavat läpi niiden nykyisen käytäntötavan takaa, on sille
runollisessa suhteessa suureksi eduksi; monessa uuden ajan
kultuurikielessä, niinkuin ranskassa ja englannin kielessä, ne jo ovat
kokonaan unhoon peittyneet. Ja koska omakielisten sanojen luonnollinen
merkitys tavallisesti on enemmän tai vähemmän tajuttavissa, mutta
vieraat sanat eivät johdata mieleen mitään aistin-omaisia kuvia, niin
edelliset paljoa suuremmassa määrässä edistävät mielikuvituksen
toimintaa ja ovat siis runollisemmat kuin jälkimmäiset. Vieraita sanoja
pitäisi runoudessa karttaa, paitsi tietysti semmoisissa kohdin, missä
ne ovat hyvin kuvailevia, muistuttaen mielteitä ja olosuhteita, jotka
esitettävään luovat erityisen valon. Varsinkin koomillisessa
esitystavassa tällaiset vieraskieliset sanat usein ovat hyvin
tehokkaita.

Sanojen ja lauseparsien alkuperäinen luonne on ajanoloon verhoutunut ja
himmennyt; mutta kielessä on kuitenkin paljon lausetapoja, joiden
eloisuus vielä on säilynyt. Muutamat ovat jo saaneet toisen,
epäkuvallisen merkityksen; mutta kuvaannollisuus on niissä vielä hyvin
tuntuva; semmoisia ovat: lähteen _silmä_, sillan _korvalle_,
niemen _nenä_, oikeuden _nojalla_ y.m. Erästä tunnettua valkoista
kukkaa (Achillea millefolium) sanotaan eri murteissa mäntäpääksi tai
pellonvanhaseksi; molemmat nimitykset ovat kuvailevia: muistuttaahan se
muodoltaan kirnun mäntää tai toiselta puolen pellolla värjöttelevää
harmaapää-ukkoa. Toiset ovat merkitykseltään kuvaannollisia lausetapoja,
vaikka ne käytännössä ovat tulleet niin tavallisiksi, ett'ei niissä
piilevää kuvaa enää juuri muistetakaan. Kun "arvostellaan jotakin
_korkeammalta kannalta_", "tuodaan esiin uusia _näkökohtia_" tai
"_korjataan_ työnsä _hedelmiä_", taikka jos "_toivo pettää"_, jos
"hallitsija _nousee valtaistuimelle_" tai "_kynsin hampain_ puolustamme
oikeuttamme", niin sanojen merkitykset eivät ole muuttuneet ja
aistin-omaisten kuvien avulla tahdotaan vaan lisätä pontta ajatukselle;
mutta nämä lausetavat ovat kuitenkin jo käyneet pysyväisiksi käänteiksi,
joilla on määrätty merkityksensä. Niinkuin kieletär muutamissa
tapauksissa on toiseksi muodostanut sanojen merkityksen (lähteen silmä
y.m.), niin näissä kohdin muutamat sanain-yhtymät tahallisen käytännön
kautta ovat tulleet erityisten käsitteiden varsinaisiksi ilmoittimiksi.
Ne ovat siis itse kieleen kuuluvia, kielen vakinaisia varoja, samoin
kuin ensiksimainitut. Mutta sen lisäksi jokaisen kielenkäyttäjän, ennen
muita tietysti kaunopuhujan ja runoilijan, sopii omalla ehdollansa
viljellä kuvaannollisia lausetapoja ja tarpeen vaatiessa keksiä uusia,
satunnaisia, antaaksensa ajatukselleen aistin-omaista tuoreutta.

Tällaista puolittain kieleen kuuluvaa, puolittain satunnaista, puhujan
itse keksimää, luontaista kuvaannollisuutta uhkuilee kauttaaltaan
Suomen kansankieli, etenkin meidän maan itä-osissa. Ihmeteltävä on se
mielikuvituksen runsaus, mikä siinä ilmenee. Paraiten se tietysti
huomataan kansanrunoissa, mutta puhekielikin on täynnä somia, luontevia
kuvalauseita. "Tuommoinen pääskysen pesä!" sanoo rahvaan mies
puhuessaan pienestä vaatimattomasta asunnostaan, ja itsekseen jäänyt
valittaa olevansa yksin "kuin käkönen metsässä". Tuuli "on
aatoksissaan", se "lyö arpaa", minnepäin se kääntyy. -- Lisäksi tulee
sieväkäänteisten sananlaskujen ja arvoitusten paljous. Suotava olisi,
että kansan-omaisten sanojen ja lauselmien raikas salomaan tuoksu
pääsisi yhä enemmin kaunokirjallisuuttamme hilpeyttämään.

Mutta usein käytetyt puheenparret, olkootpa kansankielen tai
kirjallisuuden vainiolla versoneita, menettävät aikaa myöten
tuoreutensa ja muuttuvat enemmän tai vähemmän ylempänä mainittuin
vakinaisten lausetapain kaltaisiksi. Niin on moni vertaus, joka noin
kymmenen tai toistakymmentä vuotta sitten vielä oli kaunis ja
uutuutensa tähden viehättävä, nyt jo on ruvennut tuntumaan kuluneelta
ja jokapäiväiseltä. Esimerkkinä olkoon kuvaus peltotyöstä, kylvöstä ja
kynnöstä, oraista ja hedelmäin korjaamisesta, jota aikojen kuluessa
niin monesti on sovitettu henkiseen toimintaan ja sen menestykseen.

Esityksen aistin-omaista elävyyttä, jota kuvaannollisuus tarkoittaa,
voi saada aikaan monella eri tavalla. Suorin ja yksinkertaisin keino on
tietysti se, että esitettäväksi valitaan semmoisia kohtia, jotka jo
itsestään antavat asiasta selvän kuvan ja sentähden herättävät vilkasta
mielihyvää. Samalla niiden ilmaisemiseksi käytetään juuri niitä sanoja,
jotka varsinaisen merkityksensä puolesta ovat omiansa näitä kohtia
osoittamaan; kun sanojen alkuperäinen voima ja eloisuus silloin pääsee
oikeaan arvoonsa, niin esitystapa saa erityisen mehun ja tuoreuden.
Esimerkkinä lyhyen ja yksinkertaisen kuvauksen elävyydestä on usein
mainittu Kalevalan mestarillista selitystä karhun ulkomuodosta:

    Lyhyt jalka, lysmä polvi,
    Tasakärsä talleroinen,
    Pää levyt, nenä nykerä,
    Karva kaunis röyhetyinen.

Tällaisissa tapauksissa ei esitys mene ulkopuolelle kuvattavaa ilmiötä,
vaan on juuri sen rajaviivain tarkassa piirtämisessä. Kuvaannollisuus
sulkeutuu kokonaan itse kuvattavaan eikä siis ole vielä varsinaista
kuvaannollisuutta. Semmoista se on vasta, kun joku käsite laajennetaan
siihen liittyvän toisen ajatuksen avulla tahi ajatukselle annetaan
erityinen väritys muodollisten keinojen kautta.

Viimeksimainittu jo viittaa siihen, että varsinaisen kuvaannollisuuden
keinot eli _kuvaannolliset lausetavat_, joita yhteisellä nimellä
sopisi sanoa _kuvaimiksi_ ("figuurat" laajemmassa merkityksessä),
ovat kahta laatua: _sisällyksen kuvaimet eli kuvalauseet_,
joihin etenkin luetaan n.s. _troopit eli vaihdokset_, ja _muodon
kuvaimet eli lausemuodot_ (figuurat soukemmassa merkityksessä),
jotka osoittavat, mitä arvoa ajatuksen tai tunteen kannalta pannaan
johonkin käsitteeseen. Selvä on kuitenkin, että molemmat oikeastaan
perustuvat tunteen ja mielikuvituksen pohjalle. -- Tämä jako, jota
useimmin noudatetaan, vastaa johonkin määrin Vischerin jakoa
"havainnollisuuden" ja "vilkkauden" keinoihin ("Mittel der
Veranschaulichung" ja "Mittel der Belebung l. Lebhaftigkeit"). Muutoin
eri tutkijat ovat jakaneet ja järjestäneet kuvaannollisuuden lajit
monella eri tavalla.

Vischer huomauttaa myöskin, kuinka tässä on kysymys eräästä runouden
pääsäännöstä, individualiseerauksen laista.[78] Tätä mielipidettä
muutkin ovat kannattaneet.[79] Totta onkin, että kuvaannollisuudessa,
selventävien yksityiskuvien käyttämisessä, ilmaantuu samankaltainen
kuvausvoiman toiminta kuin yleensä mielteiden ja aistin-omaisten
erikoiskuvaelmain luomisessa aatteiden vastineeksi. Pyrkiihän runous
yleensä poistamaan tuota jyrkkää vastakohtaa henkisten ja aistillisten
välillä tekemällä edelliset aistin-tajuttaviksi ja jälkimmäiset
henkisiksi, joka juuri tapahtuu antamalla ilmiöille tuttavan
individisen muodon, ja sama menetystäpä on huomattava kuvaintenkin
viljelemisessä, kuten pian saamme nähdä.

       *       *       *       *       *

Katsokaamme nyt erikseen noita äskenmainittuja kuvaannollisuuden kahta
päälajia ja niiden kumpaisenkin tärkeimpiä esityskeinoja. Ottakaamme
ensiksi _sisällyksen kuvaimet_.

Kun mielikuvitus voimallisen tunteen vaikutuksesta pyrkii elävämmin
esittämään jotakin, niin se tämän sijaan asettaa jotain, mikä helpottaa
mielteiden luomista, eli toisin sanoen, mikä itse esittäjälle saattaa
hänen mielikuvansa kirkkaampaan valoon ja samassa ihan välittömästi
vaikuttaa toisen mielikuvitukseen, jotta se herkästi ne mukailee ja
itsellensä omistaa. Tässä sieluntoiminnassa sopii erottaa kaksi
suuntaa. -- Käsitteet saavat ensiksi enemmän elävyyttä, kun yleiset,
ajatukselliset, muutetaan erityisiksi, aistillisiksi, tai kun
aistin-omaisissa ilmiöissä huomio kiintyy johonkin erityiseen kohtaan,
jolloin ilmiö tulee havainnollisemmaksi. Kun kerrotaan äkkiä kohdanneen
valtaavan surun vaikutuksesta, niin syntyy paljoa virkeämpi mielikuva,
jos sanotaan: "hänen silmänsä kyyneltyi ja pää vaipui käsien nojalle",
kuin jos vaan mainitaan, että "hän tuli kovin murheelliseksi". Jos
joku, kotipaikkaansa muistellessaan, ajattelee erittäin rannalla
nuokkuvia koivuja tai mäenrinnettä, jossa hän lapsena on marjoja
noukkinut, niin nämä yksityiskohdat herttaisemmin mieltä lämmittävät
kuin erityisväriä puuttuva kokonaiskuva. Näissä tapauksissa yleisemmät
ja siis tavallansa henkisemmät käsitteet muuttuvat aistillisemmiksi
ja havainnollisemmiksi ja elävyyttävät semmoisina mielteiden
muodostumista. -- Mutta toinen tässä suhteessa huomattava suunta
on pyrkimys henkisyyteen. Käsitteet tulevat elävämmiksi, kun
saavat henkilöllisen olemuksen, persoonallisuuden muodon. Siitä
johtuu erittäinkin tuo kansojen vanhimmassa katsantotavassa ja
kansanrunoudessa tavallinen luonnon-esineiden kuvaileminen
ihmisenkaltaisiksi, johon nykyisinäkin aikoina vilkas kuvausvoima
mielellänsä antautuu. "Järvi lepää tyynenä" sanotaan, tai "ihana onni
houkuttelee sinua luoksensa", jolloin järveä ja onnea ajatellaan
eläviksi olennoiksi, henkilöiksi. Samaten runoilija puhuttelee
synnyinmaatansa:

    Suomeni, miksikä niin suret ain', mitä silmäsi aina
    Kylpevi kyynellen, virtana vuotavi vaan?

                                       (Oksanen.)

Pintapuolisesti katsoen luulisi tällaisen henkisemmäksi muuttamisen
olevan ristiriidassa kuvaannollisuuden ydinvaatimuksen kanssa, että
esityksen tulee olla niin aistin-omaisesti elävää kuin mahdollista.
Mutta asian laita on perin vastainen. Tunne ja mielikuvitus eivät tajua
ilmiöitä samalla tavoin kuin punnitseva järki, joka tyystin erottelee
aineellista ja henkistä toisistaan; välittömän sieluntajunnan kannalta
persoonallisuus päinvastoin on konkreetisin, helpoimmin käsitettävä.
Itsenäisesti tajuava henkilö on meitä lähin ja on sekin havaittava
aistien välityksellä. Siitäpä tuo ikivanha taipumus luonnon
olijoitsemiseen. Tämän kanssa on yhteydessä, että käsitteet usein
jonkun tunteellisen suhteen kautta tulevat elävämmiksi; täten
henkisempi käsite voi astua konkreetisemman sijaan, esim.
"iki-ilo" = kantele. Se siirtyy meitä likemmäksi, kun mainitaan sen
vaikutusta omaan tunne-elämäämme.

Edellämainitut menetystavat perustuvat molemmat individualiseeraukseen.
Erityismielteiden ja yksityispiirteiden käyttäminen yleisten
mielikuvain verosta on tietysti yksilöisyyden esiintuomista; mutta
individualiseerauksen huippu on esineiden muuttaminen elollisiksi
olennoiksi. Ensinmainittua suuntaa havaitaan usein esim. metaforassa,
metonymiassa, synekdokessa y.m., jälkimmäistä erittäinkin
personifikatsioonissa, mutta monessa muussakin kuvaimessa. Edempänä
huomautetaan kumpaisenkin suunnan ilmaantumisesta erityistapauksissa.

Kuvalauseihin eli sisällyksen kuvaimiin luetaan etenkin _troopit eli
vaihdokset_: ne lausetavat, joissa jotakin käsitettä elävämmin
esitetään toisen käsitteen avulla. Mutta samaan piiriin täytyy myös
viedä muutamia muita kuvaannollisuuden keinoja, jotka niin-ikään
tarkoittavat sisältöä, ennen kaikkea _epiteetti eli lisääntö_.
Epiteetti on suorin sisältöä koskeva kuvain ja on hyvin lähellä
ylempänä mainittua kuvailevain sanain käytäntöä. Se liittyy henkilöin
ja elollisten ja elottomien esineiden nimityksiin ja osoittaa jotain
niiden pääominaisuutta. Etenkin eepillisen esitystavan kaunistajana on
lisääntöjen käytäntö, vaikka sopivain epiteettien valinta tietysti on
tärkeä muillakin runouden aloilla. Tunnetut ovat Kalevalan kuvailevat,
luonnon-tuoreet lisäännöt, niinkuin Ukko ylijumalan: "jymypilvien
pitäjä", tai "puhki pilvien puhuja, halki ilman haastelija";
Lemminkäisen nimitykset "Kaukomieli", "veitikka verevä" y.m.; samoin:
pimeä Pohjola, summa Sariola; lakkapäät petäjät; utuinen niemi, saari
terheninen; Pohjan akka harvahammas j.n.e. Komeat ovat Homeron
selväpiirteiset epiteetit: ruususorminen Eos, pilvien kokoilija Zeus,
pitkälle ojentuva surma, siivekäs sana, korkeakuohuinen meri y.m.
Yleensä kertomarunous suosii pysyväisiä, yhä palaavia lisääntöjä, jotka
painavat käsitteisiin vakinaisen leiman. Sellaisia myöhemmän ajan
taiderunoilijatkin ovat ottaneet käyttääksensä, niinkuin Goethe
"Hermann und Dorotheassa" ja Runeberg kertomarunoissansa; mainittakoon
vaan Hirvenhiihtäjistä: ruskeapartainen Ontrus, Anna taitavasuu, arvosa
kirjuri Aaro. -- Tuskin tarvinnee sanoa, ett'ei lisääntö tarkoita
tiedonantoa, vaan kuvattavan asettamista ilmi elävänä kuulijan tai
lukijan eteen. Sentähden tyhjät epiteetit, jotka vaan ovat poljennon
täytteinä, pikemmin ehkäisevät kuin elvyttävät runollista tunnetta.
Mutta sattuvilla, hyvin valituilla lisäännöillä on runoudessa
erinomaisen suuri elähyttävä voima. Esim.

    On allamme viherjä maa
    ja päällämme sininen taivas.

                       (Kivi.)

Lisäännössä voivat ilmetä nuo molemmat, ylempänä huomauttamani suunnat.
Muutamat ovat vaan jotain erityisominaisuutta osoittavia, niinkuin
"metsän ukko _halliparta_", "noilla _väljillä_ vesillä", "_lieto_
Lemminkäinen"; toiset muuttavat käsitteet henkisemmiksi ja sisältävät
samalla olijoitsemisen, usein myös metaforan. Kun Aleksis Kivi puhuu
unisesta koivusta, niin siitä tulee elävä erikois-olento, samalla
kuin edessämme näemme riippakoivun maahan päin laskeuvan asennon.
Shakespearen Macbethissa unta kuvaillaan monen epiteetin avulla; se on
päivittäinen kuolo, työn raitis peso, sielunhaavan voide, luonnon toinen
atria ja paras elämän juhlaruoka.[80] Nämä kaikki ovat yht'aikaa
lisääntöjä ja metaforia. -- Usein abstraktinen käsite olijoitsevan
lisäännön kautta kerrassaan kohotetaan havainnolliseen, runollisempaan
piiriin, muuttuen tunnokkaaksi, tajulliseksi. Niin käytetään
äskenmainitussa Macbethin paikassa unesta vielä nuo epiteettiä vastaavat
sanat:

    -- -- -- joka huolten vyhdit
    Sekavat suorii -- -- --[81]

ja Erkko laulaa: "Tule syyskin, keltahiuksinen", jonka jälkeen
olijoitsemista jatketaan: "haudalleni hapses hajoita" j.n.e. Sofokles
sanoo apua riemusilmäiseksi, Shakespearen Othellossa on luulevaisuus
vihreäsilmäinen hirviö, Kivi puhuu valkeavaahtoisesta pihlajasta j.n.e.
-- Kaunissointuiset yhdistetyt lisäännöt, jommoisia tavataan etenkin
kertomarunoudessa, tekevät hyvän vaikutuksen; esimerkkeinä olkoot useat
ylempänä mainituista. Monesti runoilija liittämällä tavalliseen sanaan
jonkun kuvailevan lisäyksen saa tällaisen uljaammalta soivan epiteetin,
niinkuin esim. Kivellä "rautarohkea" y.m.

Lisäännössä fantasia yhä vielä pysyy kuvattavassa ilmiössä, vaikka sitä
monella tavalla laajentaa ja elähyttää, vetäen siihen olijoitsemisen ja
metaforan. Mutta askelen edemmäksi astuu kuvausvoima, kun _vertauksessa_
(eli _vertauslauseessa_) selitettävän käsitteen rinnalle asettaa toisen,
jossakin suhteessa yhtäläisen käsitteen. Vertaukset voivat olla monta
lajia sekä laveutensa puolesta että muutenkin. Kalevalan vertaukset ovat
yleensä lyhyet, ainoastaan vertauskohtaa valaisevia, kuvat enimmiten
luonnosta otetut. Homeron sitä vastoin laajenevat usein itsenäisiksi
pikkukuvaelmiksi, milloin mitäkin luonnon tai ihmiselämän alaa
esittäviksi. Uudemmassa runoudessa kohtaamme kumpaakin lajia. Komea,
laveanpuolinen vertaus, muistuttaen muinais-ajan eepillisyyttä, on
Oksasen tunnettu, kaunis kuvaus suomalaisuuden leviämisestä, jota
verrataan kulovalkeaan: "Niinkuin säen, pilvistä pudonnut" j.n.e. --
Muutoin vertaus saattaa olla kahta päälajia: selittävä tai kaunistava.
Edellinen, joka vaan tekee käsitteen havainnollisesti ymmärrettäväksi,
on proosallisempi, esim.: järven pinta on sileä kuin peili. Jälkimmäinen
ei tarkoita ainoastaan havainnollisuutta, vaan tekee kuvan kautta
epä-aistillisen käsitteen aistillisesti tajuttavaksi tai aistillisen
käsitteen elävämmäksi, tehoisasti vaikuttaen tunteeseen ja
mielikuvitukseen. Niin esim., kun Lady Macbeth sanoo (Macbeth I, 5):

    -- -- -- Kasvos, armas,
    On niinkuin kirja, josta kummia
    Lukea saattaa. Pettääksesi aikaa,
    Mukaannu aikaan -- -- --
    -- -- -- ole niinkuin kukka,
    Viaton päältä, mutta käärme alla.

Tänlaatuiset kaunistavat vertaukset, ne juuri voivat useasti kasvaa
laajoiksi vertaelmiksi niinkuin yllämainittu Oksasen kuvaus.

Paitsi vertauksen tavallista muotoa on monta harvinaisempaakin.
Sellainen on "komparatiivinen vertaus", josta O. Relander puhuu
väitöskirjassaan[82] ja joka usein ilmaantuu suomalaisessa
kansanrunoudessa, vaan jota joskus tavataan taiderunoudenkin alalla.
Esim. "soria meressä sorsa, soriampi suojassani", tai: "enemp' on
minulla huolta, kuin on käpyjä kuusessa". Tällaisia käänteitä tavataan
muutoin taiderunoudessakin, semmoisessakin, joka ei ole ollut
suomalaisen kansanrunouden vaikutuksen alaisena. Niin esim. eräässä
saksalaisen runoilijan Möriken laulussa:

    Zierlich ist des Vogels Tritt im Schnee,
    Wenn er wandelt auf des Berges Höh':
    Zierlicher schreibt Liebchens liebe Hand,
    Schreibt ein Brieflein mir in ferne Land.

    In die Lüfte hoch ein Reiher steigt,
    Dahin weder Pfeil noch Kugel fleugt:
    Tausendmal so hoch und so geschwind
    Die Gedanken treuer Liebe sind.

Vertauksen monista muodoista huomautettakoon vielä sitä, jossa ensin on
kielteinen kuva ja sitten seuraa selitettävä ajatus, niinkuin esim.
siinä Iliaan paikassa, jossa mainitaan, ett'ei aalto niin hurjasti
pauhaa kalliota vastaan, ei kulovalkea vuorenlaaksossa niin kovasti
sähise eikä rajutuuli niin valtavasti kohise korkealatvaisissa
tammissa, kuin troialaisten ja danaolaisten ääni kaikui heidän
toisiansa vastaan rynnätessään.

Lyhennetty vertaus on _metafora_ (s.o. _siirtopuhe_), joka
selitettävän käsitteen sijaan asettaa samankaltaisen käsitteen. Siinä
kuva ja kuvattava sulavat likemmin yhteen kuin täydellisessä
vertauksessa, ja sentähden metafora suoranaisemmin koskee välitöntä
runollista tunnetta; se on rohkeampi, tulisempi. Se tuottaa senkin
kautta vielä erityistä mielihyvää, että kuvassa kätkeyvän näennäisen
ristiriidan selvittäminen kehoittaa mieluisaan ajatustyöhön.

Jos tarkastetaan pääkäsitteiden ja vertauskuvan keskinäistä suhdetta,
sekä metaforassa että täydellisessä vertauksessa, havaitaan taas nuo
kuvaannollisuuden molemmat pääsuunnat, joita edellisessä huomautettiin.
Valaiskaamme asiaa muutamilla esimerkeillä. Lady Macbeth lausuu
puolisollensa:

    -- -- -- Mut luontoas ma pelkään:
    Siin' ihmistunnon _maitoa_ on liiaks,
    Ett' _oikotien se löytäis_. Suureks mielit,
    Himoa sull' on kunniaan, mut pahuus,
    Sen _kätyri_, sulta puuttuu.

Tunteen pehmeyttä verrataan maitoon ja rohkeata, arvelematonta
toimintaa oikotien löytämiseen; abstraktiset käsitteet ovat siis
muuttuneet aistillisiksi. Epiteetti "kätyri" sisältää sekin metaforan,
mutta samassa personifikatsioonin; epäaistillinen käsite on yht'aikaa
tullut havainnolliseksi ja henkilönkaltaiseksi. Toisinaan ihmistäkin
verrataan vähemmän henkiseen olentoon, jotta hänen olonsa tulisi
aistin-tajuttavammaksi; niin esim. Paulinan sanoissa "Talvisessa
tarinassa":

    Minä, vanha kyyhky,
    Oksalle lennän kuivalle ja siinä
    Eloni loppuun itken puolisota
    Ijäksi kadonnutta.

-- Kivi puhuu koirasmetsosta, joka istui "kuusen partaisella oksalla";
siinäkin on lisääntö, joka samalla on metafora; mutta tässä erityinen
aistillisen käsitteen puoli, eräs sen pääominaisuuksia, vertauksen
kautta saatetaan havainnollisemmaksi. Toisessa paikassa "Seitsemässä
Veljeksessä" kerrotaan, miten "Impivaaran pellolla laine lainetta
liepeästi ajeli;" siinäkin metafora kuvailee aistin-omaista ilmiötä,
johon vertauksen avulla kiinnitetään huomiota, vaikka noita aaltoja
tosin samalla ajatellaan eläviksi, toisiansa ajeleviksi. Kuvasta
selvästi puhuu kertoilijan oma mielihyvä aaltoilevan vainion
viljavuudesta, joka juuri todistaa, miten suurempi mielenkiinto viepi
kuvan käyttämiseen. -- Mutta toiselta puolen menee runoilija
vertailemisessa elottomasta elävään, aineellisemmasta henkisempään
päin. Niin antaa esim. Shakespeare Kleopatran, kun hän on päättänyt
kuolla ja asettanut käärmeen povellensa, lausua:[83]

    -- -- -- Vaiti!
    Näetkö rinnoillani lapsukaista,
    Jok' uneen imee imettäjänsä?

Syystä on huomautettu, miten vertauksen käytäntö tässä tilassa osoittaa
kuolemaan antautuneen kuningattaren rauhoittunutta mielialaa.
Tyyntyneenä hänen mielikuvituksensa muodostaa tuon kauniin kuvan, jossa
surman tuoja, käärme, on hellästi vaalittavana lapsena. Vertailun
etenemisessä henkisyyttä kohden on monta astetta; mutta viimein se
viepi olijoitsemiseen, jolloin metafora ja personifikatsiooni yhtyvät.
Näin syntyy erittäin kauniita metaforia. Niin kerrotaan esim. Goethen
Torquato Tassossa, kevättä kuvailtaessa:

    Lavoiltaan kukat lapsensilmillään
    Meit' ystävällisesti katselee.

Suomenkielessä on paljon tällaisia yleisesti käytettäviä lausetapoja,
joista muutamia edellisessä jo on mainittu, esim. lähteen silmä.
Lisättäköön vielä: kosken niska, puut ovat hiirenkorvalla, tie nousee
pystyyn. Lähde, koski, lehdet y.m. siirretään näissä lauseparsissa
elävien olentojen joukkoon. Tämä suuressa määrässä enentää esityksen
hilpeyttä.

Tavallisemmat ovat kuitenkin metaforat ja vertauslauseet, jotka
kuvailevat epäaistillista aistillisen avulla. Huomattava on, että
tämmöisetkin metaforat voivat viedä olijoitsemiseen, josta meillä jo
edellisessäkin on ollut joku esimerkki ja josta vastakin vielä on
puhuttava. Kun aistillisia esitetään henkisillä, on varovaisesti
meneteltävä; sillä yleensä aistin-tajuttava käsite on eloisampi ja
saattaa helposti tuon eloisuutensa menettää, jos vaihtuu puhtaasti
ajatukselliseen. Abstraktisuus on kuitenkin tällöin, niinkuin Vischer
on huomauttanut, usein vaan näennäinen. Kun Leontes Shakespearen
Talvisessa tarinassa sanoo Hermionesta, että hän on hellä "kuin taivaan
armo", niin armo väikkyy runoilijan mielikuvituksessa jonkunlaisena
haltijattarena, ja tähän persoonalliseen olentoon Hermionea verrataan.
Näin saattaa monessakin tapauksessa tällaisen vertailun pohjana olla
personioiminen tai muutoin eloisaksi ajateltu havainnollinen kuva.
Koomillisessakin esityslaadussa abstraktinen vertauskuva voi olla hyvin
tepsivä: hän oli katumussaarnan näköinen, koko mies on kuin
trigonometrinen probleemi y.m. -- Mutta väärin sovitettuna
ajatuksellinen kuva jää ihan värittömäksi, tehottomaksi.[84]

Stylistiikassa esitettäviä sääntöjä vertauskuvien oikeasta
käyttämisestä ei sovi tässä ottaa selvitettäväksi. Kosketeltakoon vaan
yhtä niistä, kuvassa pysymistä. Tietysti kaikenlaiset sopimattomat
käsitteiden yhdistykset, semmoiset, joita sanotaan katakhreeseiksi,
kuvain väärin-käyttämiseksi, ovat hyljättävät, (esim. asettaa jotakin
mustimpaan valoon, ammentaa tietoja mitä kuivimmista lähteistä). Mutta
runoilija ei voi eikä saa sidottaa itseänsä tuolla säännöllä niin, että
hän yhä vaan venyttelisi ja kääntelisi samaa kuvasarjaa eikä uskaltaisi
luontevasti siirtäitä kuvasta toiseen. Vertauskuvain runsaus
ja vaihtelevaisuus, niiden rohkea lento, ilmaisee syvempää
mielenliikutusta ja sopii siis erittäin, kun kiihtyneitä tunteita
esitetään. Usein on mainittu, milloin kiittämällä, milloin moittimalla,
tuota tunnettua, mestarillista paikkaa, jossa Macbeth, kauhistuen
aikomaansa murhatyötä, on näkevinään sen seurauksia:

    Lisäks Duncan
    Niin hellä haltija on, valtatöissään
    Niin puhdas, että hänen ansionsa
    Pasuunakielill' enkelitten huutais
    Julminta kirousta murhatyölle.
    Ja sääli, niinkuin vastasyntynyt
    Alaston lapsi, myrskyn siivill' ajain
    Tai taivaan keruubina ratsastain
    Oroilla ilman näkymättömillä,
    Tuon hirmutyön lietsois joka silmään,
    Ett' itkuvirtaan myrsky hukkuis.

Macbethin ylenmäärin jännittynyt mieli etsii yhä uusia kuvia,
purkaaksensa niihin kuohuvia tunteitansa; vertauskuvain pääjuoni on se
valtava voima ja nopeus, jolla tieto ilkityöstä on kaikissa nostava
sääliä, inhoa, kostonhalua.[85] -- Rauhallisemmassakin esittelyssä
runoilija mielellänsä vaihtelevilla kuvilla valaisee ainettansa. Mutta
toiselta puolen sama vertauskuva saattaa tarjota monta kohtaa, jotka
eri tavalla selvittävät pääkäsitettä. Silloin muodostuu sieviä
ajatusjaksoja, joissa kuvat aiheutuvat toinen toisestansa; niin esim.
Erkon Ainossa:

    Pukeite kevätvalohon,
    Niin valaiset vanhempasi, j.n.e.

Samoin Oksanen laulelee:

    Jopa lammin lämmin laine
    Likistävi rantoansa,
    Iltavirttä veisoavi,
    Kullallensa kuiskuttavi,
    Kunne kulta nukkunevi,
    Kaunis maa makaelevi,
    Kunne itsekin ihana
    Armas aaltonen nukahti,
    Kullan vierehen väsähti.

Kun metaforaa näin jatketaan, syntyy _allegoria eli kuvauspuhe_.
Esimerkkinä olkoon vielä Kiven kaunis vertaussarja Leassa: "Nyt
ilomyrskyn aalto korkealle käyköön" j.n.e., jossa useat luonnonkuvat
seuraavat toisiansa: ensin ilomyrskyn nostamat laineet, sitten
kultainen pilvi ja vihdoin rauhan tyyni meri, jossa taivas itseänsä
kuvailee. -- Enimmät sananlaskut ovat niin-ikään allegorioita. Ja
kokonainen runokin saattaa olla allegoria, niinkuin esim. Cajanderin
"Vapautettu kuningatar".

Mutta myös toisenlaista vertausten jaksoa, vaihtelevain kuvien sarjaa,
sopii pitkittää, ja siten syntyvät kerron vaikutuksesta nuo
kansanrunoudessamme tavalliset _parallelikuvat_: "astuin allin
askelilla, taputin tavin jaloilla"; "niin tyttö ison kotona, kuin
kuningas linnassaan, pappi seurakunnassaan".[86]

Vertaus ja metafora ottavat vertauskohtia ulkoapäin, eivätkä elähytä
kuvattavaa esinettä semmoisenaan niinkuin olijoitseminen; mutta ne ovat
kuvaannollisuuden väririkkaimmat muodot, joissa fantasia pääsee
kokonaan valtoihinsa, vapaana irtautuen esineestänsä ja asettaen sitä
yhä uusiin valosuhteisiin, samalla halliten ilmiöin maailmaa ja vetäen
siitä mitä milloinkin piiriinsä.

Metafora ottaa vertauskohtansa rohkeasti kuinka loitolta tahansa.
Metonymia ja synekdoke sitä vastoin pysyvät yhteenkuuluvain käsitteiden
ahtaammassa piirissä. Nämä kuvaimet muodostavat erityisryhmän ja ovat
hyvin likellä toisiansa, jonka tähden muutamat lausetavat luetaan
väliin metonymiaan, väliin synekdokeen.

_Metonymia_ ("nimivaihto") ilmaisee käsitteen toisella
käsitteellä, joka on välittömässä yhteydessä sen kanssa; se vaihtaa
yleensä saman asian olemismuodot toisiinsa, ja monenlaiset eri suhteet
voivat antaa siihen aihetta.[87] Ylimalkain se pyytää aistillisentaa
käsitettä, tehdä sitä havainnollisemmaksi; niin esim., kun välikappale
asetetaan teon tai merkki asian sijaan: levittää uskoa tulella ja
miekalla; "äsken huntu huolta tuopi, palttina pahoa mieltä", joissa
Kalevalan sanoissa "huntu" ja "palttina" ovat avioliiton merkkinä.
Jälkimmäinen sana sen ohessa osoittaa ainetta, mikä tässä on siitä
valmistetun kappaleen sijassa. Havainnollisemmaksi tulee esitys
niin-ikään, kun osa pannaan kokonaisen sijaan, joka lausetapa oikeimmin
on luettava metonymiaan: "näillä ouoilla ovilla, veräjillä vierahilla",
kuten kansanrunoissa usein sanotaan (s.o. vieraalla seudulla); "niin
monta mieltä kuin päätä" (kuin ihmistä). -- Näissä tapauksissa keinon,
välikappaleen, sekä osan merkitykset toisinaan sattuvat yhteen; kun
esim. Erkon Ainossa vanha Jouko sanoo Väinämöisestä:

    Mies oisit parempi vielä,
    Jollet uusia ajaisi,
    Etkä kääntäisi ketoja,
    Vaan kävisit jousen tiellä,

niin maanviljelystä ja metsästäjän elämää osoittavat sanat, "ketojen
kääntäminen" ja "jousi", "jousen tiellä käyminen", yht'aikaa
ilmoittavat niissä käytettyjä keinoja ja erityistä puolta eli osaa
näistä toimista. -- Aistillista havainnollisuutta tarkoitetaan
enimmiten silloinkin, kun vaikutus asetetaan syyn sijaan, esim. jos
"veri" ilmaisee murhaa tai sotaa, "kyynelet" surua j.n.e. Joskus on
toisin, niinkuin jo ylempänä mainittu esimerkki, iki-ilo kanteleen
nimityksenä, todistaa, jossa vaikutusta merkitsevä kuva on henkisempi
kuin pääkäsite, mutta tunteenomaisuutensa tähden elävämpi.

Sillä metonymiassa yleensä saattaa myös tapahtua vaihto
aistillisemmasta henkisempään; syynä on etenkin, että käsitteen
suhdetta tunteisiin tahdotaan tuoda näkyviin, usein myöskin siihen
yhdistyvä olijoitseminen. Siihen on sovitettava, mitä alumpana tätä
lukua sanottiin.[88] Senlaatuisia kuvia syntyy useasti, kun syy tulee
vaikutuksen sijaan, esim.

    Kun meidän vaivan, viljehen
    Kumohon löi vihollinen
    Ja poltti tuhkaksi,

                  (Oksanen.)

jossa vaiva on sama kuin vaivan tuote. Näin käy erittäinkin, kun paikka
tai aika edustaa paikassa tai ajassa olevaa (esim. "mahtava Roomakin
vapisi", -- "koko hänen aikakautensa ihaili tuota suurta hallitsijaa"),
ja ennen kaikkea tietysti silloin, kun joku ominaisuus, sieluntoiminta
tai muu puhtaasti henkinen käsite asetetaan aistillisen esineen sijaan.
Näillä tämmöisillä lausetavoilla saattaa kyllä usein olla enemmän
ajatuksellinen kuin kuvaannollinen luonto; mutta monessakin tapauksessa
metonymia tällöin lähestyy olijoitsemista tai suorastaan siksi muuttuu
ja antaa erinomaisen eloisan kuvan. Kuningas Learissa puhutaan lepoa
tuottavasta tehoisasta yrtistä, "jonka voima sulkee tuskankin silmät";
silloin tuska tietysti tarkoittaa tuskaa tuntevaa henkilöä, mutta
samalla se olioidaan joksikin myytilliseksi olennoksi, jolla on oma
itsenäinen persoonallisuutensa. Niin on myöskin niissä tapauksissa,
jolloin aika tai paikka asettuu pääkäsitteen sijaan; nekin ovat silloin
ikäänkuin henkilöllisiä yleis-olentoja. Tällaisen personioimisen
vaikuttaa usein lisääntö; siinä suhteessa pyydän lukijaa muistamaan,
mitä ennen on sanottu abstraktisten käsitteiden olijoitsemisesta
epiteetin avulla. Mutta muillakin elähyttävillä keinoilla se saadaan
aikaan. Macbethissa kuvataan, kuinka "laiha murha, vartijansa,
suden, kehoitus-ulvonnasta säikkyneenä -- -- määränpäähän salaisin
rosvoaskelin hiipii". Murha murhaajan asemesta käytettynä on tietysti
metonymia; mutta siitä on kasvanut laaja kokonaiskuva, allegoria, jossa
murhaa esitetään eläväksi henkilöksi.

_Synekdoke_ ei pane metonymian tavalla välittömästi yhteenkuuluvia
käsitteitä toistensa sijaan, vaan vaihtaa itse käsitepiirit toisiinsa,
niinkuin koko lajin ja yksityisen esineen tai erityislajin. Sentähden
se myös asettaa määrätyn luvun epämääräisen ja yksikön monikon sijaan.
Puhutaan leivon tai rastaan laulusta, kun tarkoitetaan lintujen laulua
ylimalkain, Demostheneesta tai Cicerosta, kun ajatellaan suurta
puhujaa, tuhannesta vastuksesta, kun niitä on paljon; "rannan aalto
vastaa kuusten huminaan", sanoo Oksanen, jolloin "aalto" tietysti
edustaa useampia. Onko myös lajin asettaminen yksityisen sijaan (esim.
kuolevainen = ihminen) luettava synekdokeen, siitä on eri mieli; mutta
sitä sopii puolustaa sillä perustuksella, että tällaisissa
lausetavoissa pannaan painoa erityiseen ominaisuuteen ja siten tehdään
käsite joko havainnollisemmaksi tai tunteellisessa suhteessa
vilkkaammin tajuttavaksi. Synekdoke kyllä enimmiten johtuu siitä, että
yksityinen on havainnollisempi kuin yleiskäsite; mutta usein se
perustuu siihenkin, että erityismielle on lähempänä tunnettamme, ja
niin saattaa useasti olla asian laita, kun laji pannaan yksityisen
sijaan. Jos yksityistä henkilöä nimitetään pelastajaksi tai
hirmuvaltiaaksi, niin viitataan juuri siihen ominaisuuteen, joka tekee
hänet meille rakkaaksi tai inhottavaksi, ja se tuottaa siis elävämpää
tunnetta kuin hänen paljas nimensä. Että synekdokessakin voi olla tuo
useinmainittu personifikatsioonin suunta, näyttävät esim. kansojen
lisänimet, semmoiset kuin John Bull, suomalainen Matti y.m.

Kaikki edellä selitetyt kuvaimet, niinkuin olemme nähneet, vievät
lopullisesti olijoitsemiseen. _Personifikatsiooni (personioiminen,
prosopopoia) eli olijoitseminen_ on kuvaannollisuuden kukkula; sillä
se tekee samalla käsitteet havainnollisiksi ja sanan varsinaisessa
merkityksessä eläviksi. Mutta se ei ainoastaan tuota selvyyttä ja
elävyyttä, vaan asettaa myös kaikki likempään yhteyteen tunteiden
kanssa, koska se tuo esineet lähemmäksi ihmistä. Siihen on jo ennen
viitattu, kuinka personioiminen on eräs ihmisen alkuluonnon piirre ja
kuinka se ilmaantuu etenkin vanhan kansanrunouden luontoa elähyttävässä
maailmankatsomuksessa, mutta johonkin määrin pysyy kaikkina aikoina,
kun tunne ja mielikuvitus saavat vapaasti vallita. Olijoitseminen onkin
runouden voimallisimpia virkistäjiä. Usein se laajenee laveaksi
kokonaiskuvaksi; sellaisia allegoriantapaisia personifikatsiooneja ovat
esim. Oksasen kaunis runo "Äitillä on nälkä!" ja Makkosen sievä
"Ilolaulu Suomen kielen kasvannasta".

Samanlaiseen olijoitsemiseen perustuu muinais-aikojen mytologinen
katsantotapa, joka luonnon-ilmiöistä ja maailman siveellisistä voimista
luo jumalia ja haltioita. Taruoppinsa nojalla saattoivat myöhemmätkin
antiikiset runoilijat hyvin vapaasti muodostaa kaikenlaisista
abstraktisista käsitteistä persoonallisten olentojen kuvia; Horatius
esim. antaa huolen istua ratsastajan takana hevosen selässä.
Muinaissuomalaisessakin runoudessa on tällaisia olijoitsemisia, esim.
"Hiihtäjä surma" nimisessä Kantelettaren runossa, -- puhumattakaan
siitä, että Suomen kansan kuvausvoima yleensä esittelee elottomia
esineitä ihmisenkaltaisiksi, mielellisiksi ja kielellisiksi, niin että
monessa kohden on vaikea ratkaista, onko se vilkastuneen tunteen ja
mielikuvituksen tuottamaa runollisuutta vai ajatellaanko todellakin
noita esineitä sellaisiksi alkuperäisen naiivin katsantotavan
mukaan. -- Uudemmassakin runoudessa, samoin kuin kaikkien aikojen
fantasian-tuotteissa, tavataan runsaasti olijoitsemisen kuvia, sekä
sellaisia, joissa henkilöiksi kuvataan abstraktisia käsitteitä, että
semmoisiakin, joissa elottomia esineitä tehdään elollisiksi tai
elollisia koroitetaan korkeampaan elollisuuden piiriin. Edellisistä on
jo ollut puhetta lisäännön, metaforan ja metonymian yhteydessä; mutta
tietysti eivät tämänlaatuiset olijoitsemiset kaikki liity näihin
kuvaimiin, vaan yleiskäsitteen saattaa semmoisenaan tuoda esiin
personioituna. Niin esim. Schillerin murhenäytelmässä "Die Braut von
Messinä", jossa Don Cesar lausuu: "Voimallinen sovittaja on kuolema. --
Viha leppyy, ja ihana sääli kumartuu itkevänä sisarenkuvana uurnan yli,
lempeällä syleilyllä lähestyen." Kuolema, viha ja sääli muuttuvat
olioimisen kautta eläviksi henkilöiksi, ja viimeksimainittu saapi Don
Cesarin syvästi liikutetussa mielessä hänen armaan sisarensa muodon;
siitä sitten kehittyy kaunis, plastillinen kuvaelma, ikäänkuin
veistoteos. -- Jälkimmäistäkin lajia, tavallisinta, joka luo henkeä
elottomiin tai lisää elollisuutta, mainittakoon muutamia esimerkkejä.
Kiven raikas luonnonkäsitys ilmaantuu siinäkin, että hänen onnistuu
herättää eloa jokapäiväisimmissäkin luonnon ilmiöissä. Ottakaamme
muutamia niistä runsaista esimerkeistä, joita "Seitsemässä Veljeksessä"
on tarjona. Hallaa kuvataan näin: "Kuin hauta oli äänetön ja kylmä tämä
yö, ja pellon povella makasi harmaa halla kuin tukehuttava painajainen
nuoren immen kukoistavalla povella. Ja seuraavana aamuna katseli
aurinko murheisella silmällä yön tekoja, hyyrteistä, jäätynyttä
laihopeltoa." Lukija helposti huomaa sitä vaihtelevain kuvalauseiden
rikkautta, jota tämä paikka uhkuilee, mutta erittäin, miten halla sekä
aurinko ja yö esiintyvät elävästi olijoituina. Toisessa paikassa
kerrotaan: "sen (huoneen) poutaisella katolla hyppeli päivän
hopeakimmeltävä lämmin". Samalla kuin lämmin tässä tulee elolliseksi,
liikkuvaksi olennoksi, saadaan sekä siihen liittyvän epiteetin että
predikaattiverbin kautta selvä kuva helteisen päivänpaisteen
välkkeestä. -- Joulupuuta Oksanen puhuttelee samannimisessä runossaan
ja nimittää kuusen pojaksi, joka antaa sille erityisen individisyyden.
Usein on olijoitseminen, niinkuin tässäkin, pantu yhteen puhuttelun
kanssa, niin Runebergin "Kehtolaulussa sydämmelleni" ja "Muuttolinnut"
nimisessä runossa, Oksasen runoissa "Lähteelle kadussa" ja "Etelälle",
muita esimerkkejä mainitsematta.

Hyvin usein olijoitseminen ja metafora sulavat yhteen tai kietoutuvat
toisiinsa. Kaunis esimerkki siitä, kuinka kiihtynyt mieliala
luonnosta etsii vertauskuvia omille tunteilleen ja samalla olijoitsee
luonnon-ilmiöt, on se kohta Erkon Ainon neljännessä näytöksessä, jossa
Aino vastaukseksi äidin kehoituksille lausuu: "Ei kuki revitty ruoho"
(joka sisältää metaforan), mutta sitten äkkiä asettaa ulpukan sijaansa
ja kuvailee sen mielentilaa:

    Tuossa ulppu umpinainen,
    Jonka on sydän salassa.
    Kainostellen, verhon alla
    Näki se suloista unta
    Aamusta, joka avaisi
    Sen sydämmen auringolle. --
    Valhettelevat unoset! --
    Sen väkisti aukaisenkos?
    Armotonta! lausuit äiti.
    Tok' aukaisen säälimättä!

Silloin ajatukset taas kääntyvät hänen omaan itseensä: "kuka on
säälinyt minua?" -- mutta sitten hän taas jatkaa tuota olijoitsevaa
vertaelmaa, joka vihdoin muuttuu draamalliseksi toiminnaksi, kun hän
repii ulpukan lehdet ja heittää ne luotansa. Kukan ja hänen omat
kärsimyksensä vuorotellen täyttävät hänen mielensä ja sekaantuvat
toisiinsa.

Olijoitsemisessa ei aina kuvata esineitä henkilöiksi, vaan esitetään
muutoinkin eläviksi olennoiksi, liikkuviksi, lentäviksi j.n.e.
Mutta suomalaisessa kansanrunoudessa tavataan vielä erityinen
individualiseerauksen muoto: abstraktiset käsitteet esiintyvät
elottomina esineinä, esim. huolet y.m.; runot kääritään kerälle,
sovitetaan sommelolle, vedetään kelkalla kotihin j.n.e. O. Relander
lukee nämä kuvaimet yhdessä personioimisen kanssa "olennoimiseen".[89]
Kun olijoitsemisessa eli personifikatsioonissa on pääasia eläväksi
kuvaileminen, ihmisen luo lähestyttäminen (siis suunta aistillisemmasta
henkisempään), vaan tässä päinvastoin on kysymys abstraktisen käsitteen
saattamisesta aistilliseksi, niin tämä olennoimisen laji pikemmin on
luettava metaforaan kuin personioimiseen. -- Sama kirjoittaja
huomauttaa vielä eräästä toisesta olennoimisen lajista, kun nimittäin
sisälliselle, henkiselle tosiasialle pannaan ulkonainen syy. Tätäkin
kuvaannollisuuden muotoa ehkä sopisi paraiten katsoa metaforaksi. Sama
tutkija mainitsee vielä tunteen levenemistä,[90] jolloin ympäröivää
luontoa kuvataan osalliseksi runoilijan omiin tunteisiin. Niin sanotaan
esim. eräässä kansanlaulussa:

    Kun mie istuin, maa iloitsi,
    Kun makasin, maa riemuitsi,
    Kussa seisoin, seinä paistoi,
    Kun mie tanssin, tanner keikkui,
    Kun kävin, käki kukahti.

Samaten myös tunnetussa Kantelettaren runossa "Armahan kulku". Enimmät
näistä kuvaimista ovat selvää olijoitsemista, mutt'ei kaikki. O.
Relander lukee tunteen levenemisen pääasiallisesti olennoimiseen, mutta
huomauttaa aivan oikein, ett'eivät kaikki sen muodot siihen kuulu.

       *       *       *       *       *

Äsken puheena olleet kuvaannollisuuden keinot, metafora ja täydellinen
vertaus, metonymia ja synekdoke, olijoitseminen sekä lisääntö ovat
kuvalauseiden päämuodot; kaikki muut ovat vaan näiden muodostuksia.
Allegoria, niinkuin jo sanottiin, on pitkittyvä metafora, _kuvaus_
perustuu havainnollisten erityiskohtien yhteenliittämiseen
kokonaiskuvaksi ja esittämiseen sattuvain sanojen avulla, ja
_kiertolause_ (paraphrasis), joka esineen sijaan asettaa yhden tai
useampia sen ominaisuuksista, on likeistä sukua kuvaukselle, samalla
kuin se muistuttaa epiteettiä. Samoin muutkin sisällyksen kuvaimet
liittyvät enemmän tai vähemmän yllämainittuihin päämuotoihin.
Ottakaamme niistä vaan _allusiooni eli viittaus_ tarkempaan
huomioon. Se on lähellä metaforaa ja vertausta ja tekee jonkun
käsitteen elävämmäksi osoittamalla tunnettuun esineeseen tai
tapahtumaan. Allusiooni saattaa toisinaan olla hyvinkin vaikuttavainen,
kun se sielussa herättää viehättäviä mielikuvasarjoja. Sen pohja ja
perustus ovat mielteiden assosiatsiooni-lait, ja sen merkitys riippuu
siitä tunnetusta sielun-elämän säännöstä, että esteetinen mielihyvä
sangen usein on välillistä laatua ja muodostuu niiden tunteiden ja
muistiinjohdelmien mukaan, jotka yhtyvät johonkin mielikuvaan. Tärkeätä
on tietysti, että viittaus tarkoittaa tunnettua asiaa. Sentähden
allusioonien laatu suuresti vaihtelee eri kansoissa ja eri aikoina.
Niin saattaa meillä pieni viittaus johonkin Kalevalan kohtaan täyttää
lukijan mielen kauniilla kuvilla; kansallis-eepoksemme ihanuudet
nostetaan hereille ja yhtyvät esitettävään aineeseen, vahvistaen sen
miellyttävää vaikutusta. Muukalainen tietysti ei voi tästä tuntea
mitään. Usein on moittimalla puhuttu siitä, kuinka entisinä aikoina
kreikkalais-roomalaista mytologiaa käytettiin runouden koristuksena.
Siinä epäilemättä mentiinkin liikoihin: mutta toiselta puolen on
muistettava, että klassillisesti sivistyneen lukijan eteen tämmöiset
viittaukset monesti asettivat antiikisen tarumaailman koko kauneuden ja
siten elähyttävästi vaikuttivat mielikuvitukseen ja tunteeseen.
Olivathan nämä runolliset kuvat silloin kaikkien sivistyneiden yhteistä
omaisuutta. Toisin on tietysti nykyaikana, kun ei muinais-ajan runoutta
ja mytologiaa juuri paljon tunneta. Kuinka sellaiset kuvat, hyvällä
aistilla käytettyinä, voivat tehdä tosi-runollisen vaikutuksen,
todistavat useat Goethen ja Schillerin runoelmat; mainittakoon vaan
jälkimmäisen "Die Götter Griechenlands" ja "Das Eleusische Fest".

Edellisessä on jo ollut runsaasti esimerkkejä siitä, kuinka samaa kuvaa
käy monella eri tavalla selittäminen ja kuinka kuvalauseet muutoinkin
monella monituisella tavalla liittyvät ja vaihtuvat toisiinsa.
Ajateltakoon vaan, miten personifikatsiooni voi olla milloin minkin
kuvalauseen yhteydessä.

On paljon semmoisiakin kuvaannollisuuden keinoja, jotka muutamat
lukevat sisällyksen kuvaimiin, toiset lausemuotoihin. Sellainen on
_hyperbola eli liiennys_. Sisältäähän se usein selvän metaforan,
metonymian tai synekdoken; mutta toiselta puolen se on kiihtyneen
tunteen ilmaus, joka erittäin pontevasti tahtoo tuoda esiin jotain
ajatusta. Kun esim. Väinämöinen kehuu hevosistaan, että on "vesi selvä
selkäluilla, rasvalampi lautasilla", niin tämä sisältää sekä
liiennyksen että metaforan. Samoin, kun sanotaan, että jossakin
taistelussa veri vuotaa virtanaan. Kun Julia pyytää yötä antamaan
hänelle Romeon tahi jakamaan hänet tähtiin, jotka kaunistaisivat
taivaan kannen, niin hyperbolinen metafora muuttuu allegoriaksi.
Schillerin Maria Stuartissa sanotaan:

    Hän aseellist' ei pelkää maailmaa,
    Keralla kansansa kun häll' on rauha.

Siinä hyperbola ja metonymia yhtyvät, samoin kuin hyperbola ja
synekdoke lauseessa: tuhat kertaa sen olen nähnyt.

       *       *       *       *       *

Toinen kuvainten päälaji on muodolliset kuvaannollisuuden
keinot eli _lausemuodot_ (varsinaiset _figuurat_). Olen jo
sanonut niiden osoittavan sitä erityistä arvoa, jota pannaan
yksityiskäsitteeseen tai kokonaiseen ajatukseen; niissä ovat siis
vaikuttajina pääasiallisesti tunne ja arvostelutoimi. Tuota arvonpanoa
ilmaistaan usein puhtaasti kielellisillä keinoilla, ennen kaikkea
lausekorolla ja sanojen järjestyksellä; sellaisia ovat myöskin
_inversiooni eli sanojen siirto, asyndesis (siteettömyys) ja
polysyndesis (monisiteisyys), ellipsi eli poisheitto_ y.m. Nämä
kuuluvat yhtä hyvin kieliopin kuin runous-opin ja stylistiikan alalle.
Mainittakoon vaan, että luonnollinen lausekorko ja sanainjärjestys
runoudessakin on varteen-otettava, niin että niiden vaatimuksia
noudatetaan runomittaa rakennettaissa ja ett'ei käytetä sopimattomia
inversiooneja. -- Muutamat lausemuodot lähestyvät sisällyksen kuvaimia,
ollen havainnollisia, kuvailevia, niinkuin esim. _kokoaminen_,
joka kuitenkin pääasiallisesti on tunteen ilmaus. Toisilla on
draamallinen luonne; semmoisia ovat _huudahdus, kysymys ja vastaus,
puhuttelu_ (joka muuten yhtyy olijoitsemiseen). Toiset taas
ilmoittavat erityistä tunteen vilkkautta, varsinkin tunteen enenemistä
tai vähenemistä: _kiihtymys eli yltyminen (climax), vaikeneminen
(aposiopesis), pleonasmi, kertoominen_ j.n.e. Muutamat lausemuodot
panevat painoa johonkin erityiskohtaan; niillä on etupäässä loogillinen
luonne. Tätä laatua ovat _vastakohta_ muunnoksineen (_antithesis,
oksymoron ja kontrasti_), _paradoksi, kieltämys_, samoin myös itse
puhujan lausuma _epäilys tai vastaväite_ j.n.e. Kieltopuolisesti,
vastakohdan esittämisellä, ilmoittaa ajatuksen myös _ironia eli
sala-iva_, josta jo on puhuttu koomillisuuden yhteydessä. Mutta se sopii
lukea siihenkin figuura-ryhmään, joka osoittaa tunteen suurempaa tai
vähempää vilkkautta, koska se sisältää jonkunlaista luonnollisen
lausumis-innon pidättämistä.

Usein kuvalauseetkin tekevät saman vaikutuksen kuin lausemuodot,
varsinkin metafora, vertaus ja epiteetti; sillä ne käsitteet, joita ne
tarkoittavat, ilmaistaan samalla arvokkaiksi, lämpimän tunteen
kannattamiksi.

Lausemuotoja on ääretön paljous, eikä niiden luetteleminen ja
selittäminen tässä voi tulla kysymykseen. Niinkuin auringon valo, eri
esineitä kohdatessaan, välkkyelee lukemattomissa eri värivivahduksissa,
niin myös henkisen elämän ilmaisija, kieli, taipuu moniin monituisiin
muotoihin eri ajatuksia tulkitessaan, sen mukaan, missä suhteessa julki
lausuttavat asiat ovat ihmisen sielun-elämään, ja siitä syntyvä
vilkkaus, voima ja vaihtelevaisuus antaa esitykselle erinomaisen
viehätyksen.

       *       *       *       *       *

Ennenkuin jätän kuvaannollisuuden, tulee vielä parilla sanalla muistaa
erästä ilmiötä, joka on kuvaannollisuuden ja sointuisuuden rajalla,
nimittäin äänillä kuvailemista.. _Äänenmukailu (onomatopoieesis)_
on oikeastaan kielellinen ilmiö, joka esiintyy tavallisessa puheessa
yhtä hyvin kuin runoudessakin, mutta jolla samasta syystä kuin
kuvaannollisuudella yleensä on erityinen tehtävänsä tällä alalla.
Varsinkin luonnonrunoudessa se tulee laajalti käytäntöön; Kalevalan ja
muun kansanrunoutemme sattuvat äänenkuvaukset ovat kaikille tunnetut.
Mutta taiderunoudessakin Suomen runotar mielellään käyttää
äänenmukailua. Muistakaamme vaan, kuinka taitavasti Oksanen Schillerin
Kellolaulun suomennoksessa sovittaa yhteen onomatopoieetisia sanoja:

    Piiput horjuu, hirret jyskää,
    Maahan sortuin pylväät ryskää,
    Pylväät ryskää, räystäät särkyy,
    äitit tyskää, lapset parkuu;

ja Erkko antaa Ainonsa lausua:

    Nyt sohina, nyt tohina
    Yllä, alla ankarasti;
    Ves' sihinä, ves' sähinä,
    Aaltojen vihainen virta.



TOINEN LUKU.

Sointuisuus.


Runous on ihanteellisten mielikuvain esittämistä ja vaatii sentähden,
(niinkuin jo on huomautettu,) että sen välittäjäkin, kieli, ilmaisee
sisällyksen kauneutta; mitä tarkemmin kieli vastaa sisällystä, ei
ainoastaan sanojen valintaan ja yhteensovittamiseen nähden, vaan
soinnunkin puolesta, sitä täydellisemmin runous täyttää tehtävänsä.
Sisällyksen sopusuhtaisuus ilmaantuu ulkonaisestikin määrätyssä
poljennossa eli rytmissä. Niin on runous luonut itsellensä oman
kannattajan, _runomittaisen kielen eli runokielen_, joka on sen
varsinainen ilmoituskeino. Tämä ikäänkuin nostaa esityksen korkeampaan
aatteelliseen piiriin; kielen sointukin herättää meissä sen tunnelman,
että jokapäiväisen elämän alangolta olemme kohonneet ihanteiden
kukkuloille. Muutamat runouden lajit, etupäässä ne, jotka liikkuvat
tosiolojen pohjalla, käyttävät kyllä suorasanaista muotoa; niin on
romaanin ja novellin laita, joiden esityskeino aina on proosa; myös
idylli, satu ja muut eepillisen runouden pienemmät lajit ovat usein
suorasanaisia, samoin kuin monesti karakteristisesti kuvaileva
näytelmäkin. Yleensä karakteristinen taidetapa sekä koomillisuus
suosivat proosallista muotoa; idealistinen esityslaatu sitä vastoin
enimmiten turvautuu runomittaiseen kieleen. Mutta niissäkin
tapauksissa, jolloin runous tyytyy suorasanaiseen kieleen, muodostaa se
sitä omien tarkoitustensa mukaan, sekä valitsemalla erikoisempia sanoja
ja lausetapoja että myös käyttämällä sointuisampaa rytmiä, kuin mitä
havaitaan tavallisessa proosassa. Ajateltakoon vaan sitä kaunista,
korvaa kuihkovaa sointua, joka meitä viehättää Ahon kertomuksissa. Jos
nykyisempi realismi joskus tästä poikkeaakin, ei se voi yleistä sääntöä
kumota. Kaikkialla runoudessa ja muussakin kirjallisuudessa yhtä hyvin
kuin suullisessakin esityksessä, kun käsitellään korkeampia asioita tai
lausutaan syvempiä tunteita, noudatetaan jonkunlaista poljentoa; mutta
säännöllisenä, ihan tarkkamääräisenä rytmi esiintyy runokielessä.

Poljento syntyy siitä, että ne tavuut, jotka koron tai laajuuden
vaikutuksesta tulevat erittäin kuuluviin, sopusointuisessa
järjestyksessä vaihtelevat vähemmän huomattavien kanssa, eli
toisin sanoen: _poljento eli rytmi_ on _nousujen ja laskujen_
harmoonillinen vaihtelu. Mutta kun nousut ja laskut aivan
säännöllisesti seuraavat toisiansa, syntyy _runomitta_, joka on
runokielen perustus.

Runomitta-opin eli metriikan alkuperusteet ovat yleisesti tuttuja,
jonka tähden tässä vaan kajoan sen pääpiirteihin.[91] Noususta ja
yhdestä tai kahdesta laskusta[92] muodostuu _runopolvi eli
runojalka_, ja kahden tai useamman runopolven yhdistyksestä
syntyy _säe (eli värsy)_. Säkeet eli "rytmilliset tahdit" sopii
suorastaan liittää yhteen runoelmaksi; mutta usein määrätty
luku säkeitä, joko yhtäläisiä tai erinkaltaisia, järjestetään
_säkeistöihin eli stroofeihin_. -- Nousun merkkinä on nykyajan
runous-opissa --, joka alkuansa osoitti pitkää tavuuta, laskun
merkkinä v, entinen lyhyen tavuun ilmoitin.

Erilaisilla runopolvilla on kullakin oma luonteensa. Ylimalkain
kaksitavuiset osoittavat tyynempää, enemmän hillittyä tunnetta,
kolmitavuiset enemmän vilkkautta. Noususta alkavat, alenevat polvet
sisältävät jotakin vakavaa, ikäänkuin edeltäpäin harkittua ja varmaa,
ylenevät eli laskusta alkavat sitävastoin jotakin pyrkimystä, eteenpäin
tunkeutumista. Tämä antaa noille neljälle, nykyään käytännössä olevalla
runopolvelle, trokaiolle, jambille, daktylille ja anapestille, sekä
niiden monenlaisille yhdistyksille erityisen, miten milloinkin
vaihtelevan värityksen. Trokaio sopii sentähden kaikenlaisten
mielialojen ja kuvausten ilmituojaksi, joissa ei ilo eikä suru ylly
suurempaan kiihkoon tai levottomuuteen; daktylillä on sama vakava
luonto, mutta enemmän vilkkautta ja juhlallisuutta, joka jo vanhastaan
on tehnyt siitä nimen-omaan epopean kannattajan. Jambia on suosittu
varsinkin näytelmärunoudessa, johon sen etenevä poljento tekee sen
erittäin sopivaksi, samalla kuin siinä kuitenkin on sen verran
rauhallisuutta, että se kelpaa levollisempiakin kohtia kuvailemaan.
Enimmän vilkkautta on anapestissä; se onkin siitä syystä omansa
esittelemään iloista mielentilaa, nopeasti vaihtelevia kuvia tai
levottomasti värähteleviä tunteita. Jos daktylit tai anapestit
paikoittain vaihdetaan spondeioihin, niin nämä antavat esitykselle
raskaan tai surumielisen vivahduksen.

Nousussa olevalla tavuulla on _runokorko_; mutta kaikilla
nousuilla ei ole kuitenkaan yhtä suuri paino. Muutamilla on vahvempi
korko kuin muilla, ja näitä painavampia nousuja runokoron nimitys
oikeastaan tarkoittaa. Niinhän trokaio- ja jambisäkeissä voimallisempi
paino tavallisesti on joka toisella nousulla, joten runopolvet
liittyvät kaksittain yhteen, muodostaen _kaksoispolvia eli
dipodioita_. Kolmitavuiset runojalat eivät yhdisty dipodioiksi, vaan
niissä saa jokainen nousu runokoron. Tärkeätä on, että runokorko, jos
mahdollista, yhdistetään lausekorkoon, s.o. runokorolliseen kohtaan on
asetettava semmoinen tavuu, joka muutoinkin, lauseen sisällyksen
johdosta, on pontevammin äännettävä. Tämä on tehokkaimpia keinoja
värsyn sujuvuuden ja tenhoovaisuuden aikaansaamiseksi. Kuinka
miellyttävä sointu on esim. seuraavissa säkeissä:

    Silloin soimaan alkaa kumma kannel,
    Luonnon laajan suuri lauluharppu,
    Soittavi myrskyä maailmaan,
    Soittavi untelot toimintaan;
    Luoden vinhoja tuulispäitä
    Velloo vyöryjä laineiden,
    Reutoo, murskavi merten jäitä,
    Laulaa laulua keväimen.

                     (K. Leino.)

    Sitte laskisin tähtirihman
    Aallon helmahan helkkymään,
    Tähtirihman ja sädevihman
    Toisin aaltohon välkkymään.

                  (P. Cajander.)

Kuinka laimeilta sitävastoin tuntuvat sellaiset säkeet, joissa
runokorkoa poljetaan, siitä tarjoavat esimerkkejä monet vanhemman ajan
runot.

Mutta joskus runokoron ja lausekoron ristiriita, taitavasti käytettynä,
tekee erittäin hyvänkin vaikutuksen, kun runokorottamaan paikkaan
joutunut lausekorollinen tavuu ja sen edustama käsite sen kautta saa
enemmän merkitystä. Niin esim.

    _Iha_nainen hän oli, kaunoinen,
    Oli puhtoinen kuni pulmonen.

                   (P. Cajander.)

    Mitä vielä, kun läks' _veri_ vaan!

                               (Oksanen.)

    Suomeni suur', _jalo_peuran.

                         (A. Jännes.)

Toinen seikka, joka ansaitsee erityistä huomiota, on runosäkeiden ja
lauseiden keskinäinen suhde. Hyvä on, jos suinkin on mahdollista, että
jokainen säe muodostaa täydellisen ajatuksen, joko kokonaisen lauseen
tai kumminkin itsenäisen osan lauseesta. Ajatusten paloittelemista eri
säkeisiin, jota ranskalaiset osoittavat sanalla enjambement, tulee siis
mahdollisuuden mukaan karttaa. Hajanaiselta tuntuu rytmi tällaisissa
värsyissä:

    Voimat murti petäjäinen, karttui
    Yhä kurjuus, tauti viimein tarttui...
    Isän, äidin, veikan, siskon vei se
    Armotonna mullan poveen, -- ei se
    Sääliskellyt. -- Yksin jäin mä; mutta
    Kärsimähän mieron surkeutta.

Kaikki runoudenlajit eivät ole kuitenkaan tässä suhteessa yhtä arkoja.
Haitallisin tämä säkeiden yhteenkiertyminen on lyyrillisessä
runoudessa, varsinkin laulettavaksi aiotussa; useimmin se ilmaantuu
draamallisessa, jossa puhekielen mukailu helposti voi sitä aiheuttaa.
Toisinaan, kun rajua kiihkoa tai intohimoa esitetään, saattaa se olla
hyvin kuvailevaakin ja siis oikeutettua, esim.:

    Suo anteeks, rakkahani, -- min' en tohdi;
    Tapaavat mun. Tuo onnirikas Caesar
    Ei voittosaatollensa koristusta
    Minusta saa. Jos terää, voimaa, pistint'
    On kyyssä, myrkyssä ja veitsess' yhä,
    Niin turvass' olen. Vaimosi Octavia,
    Tuo salamiettijä ja kainosilmä,
    Ei kunniata voittaakseen saa mua
    Mitellä katseillaan. -- Antonius, tule!

    (Shakespeare, Antonius ja Cleopatra).[93]

Huomattava on vielä jaon tärkeys, -- ei ainoastaan säännöllisen
tahtilevon, vaan tavallisenkin leikkauksen, -- jota säkeen kauneus
välttämättömästi vaatii. Etenkin trokaiot ja jambit voivat jaon
puutteessa helposti käydä yksitoikkoisiksi, jos käytetään
yksin-omaisesti kaksi- tai nelitavuisia sanoja.

Runomitta laskee runokielelle vakavan pohjan; _kaunistuskeinot_,
sointu ja kerto, lisäävät sille suloa ja somuutta. Sopivasti kyllä on
edellistä verrattu kuvapatsaan muotoon veistotaiteessa tai kuvan
piirustukseen maalaustaiteessa, jälkimmäistä taas väriin, joka
taideteokselle antaa elävyyttä ja luonnollisuutta. Runomitta on
runouden plastillinen puoli; kaunistuskeinot edustavat sen
sisäkohtaista puolta, tajuntaa ja tunnetta. Sentähden kreikkalaiset,
jotka taiteessa pääasiallisesti harrastavat plastillisuutta, eivät
runoudessakaan käyttäneet mitään kaunistuskeinoja; uudempi runous
sitävastoin ennen kaikkea vuotaa itsekohtaisen sielun-elämän
rikkaudesta, ja niin loppusoinnullakin, joka nimen-omaan on
tunteellisuuden osoitus, tässä on tärkeä sija. Eri kaunistuskeinojen
käytäntö tai käyttämättömyys riippuu kuitenkin suureksi osaksi eri
kielten luonnosta. Niin esim. suomen kielen vokaalirikkaus ja
suhteellinen köyhyys konsonanttiäänteistä ihan luonnollisesti vie
alkusointuun; sellaiset kielet, joissa on paljon konsonantteja ja
verrattain vähän vokaaleja, kehoittavat päinvastoin loppusoinnun
viljelemiseen. Näistä seikoista puhutaan edempänä enemmän.

_Sointu_ on, niinkuin tiedetään, kolmea laatua: _alkusointu
(allitteratsiooni), loppusointu (riimi) ja puolisointu (assonansi).
Alkusointu_ eli kahden tai useamman sanan alkuäänteiden yhtäläisyys
ilmaantuu jo muinais-ajoista asti runollisena kaunistuksena sekä
germanilaisilla että suomensukuisilla kansoilla. Muinaisgermanilaisessa
runoudessa se noudattaa tarkkoja sääntöjä; niin esim. vanhimman
saksalaisen runouden kahdeksannousuisessa kokonaissäkeessä yleensä
kaksi alkusointua edellisessä puolisäkeessä vastaa yhtä jälkimmäisessä.
Paitsi muinaissuomalaisissa runoissa tavataan alkusointua
myös mordvalaisilla y.m. suomalais-ugrilaisilla kansoilla.
Alkusoinnun erinomainen sopivaisuus meidän kieleen tekee, ett'ei se
ainoastaan esiinny kaikenlaisissa vanhoissa lauseenparsissa ja
sanain-yhdistyksissä, sananlaskuissa j.n.e., vaan että sitä
usein käytetään nykyisemmässäkin runoudessa, vieläpä joskus
suorasanaisessakin kirjallisuudessa. Se tekeekin hyvän vaikutuksen,
sillä ehdolla, ett'ei se ole tavoiteltua. Niin esim. seuraavissa
värsyissä:

    Kuusten alla seisoo suojus,
    Sepä katto-torvestaan
    Sukkelasti suitsuttavi
    Säkeniä ilmahan.

    Säkenet ne säihkyellen
    Tuulen kanssa tanssivat,
    Heloittavat hetken aian,
    Tuikahtavat, -- sammuvat.

    Lämmintä ei niistä lähde,
    Valkene ei valju yö,
    Mut ne kertoo, kuinka siellä
    Ahkera on alla työ.

                      (Oksanen.)

_Loppusointu_, s.o. kahden tai useamman sanan loppuäänteiden
täydellinen yhtäläisyys, asetetaan, niinkuin nimikin osoittaa,
enimmiten säkeiden loppuun; harvinaiset ovat säkeensisäiset soinnut,
kuten esim. "Suomen valta" nimisessä runossa: "Suomen kieli, Suomen
mieli", ja "Yksi mieli, yksi kieli". Loppusointuna saattaa olla yksi
tai kaksi, joskus myös kolme tai neljä tavuuta. Yksitavuisia riimejä on
vanhastaan sanottu "miespuolisiksi" niiden muka vahvemman soinnun
vuoksi (suo: luo, sain: vain), kaksitavuisia "naispuolisiksi", koska ne
antavat säkeille hellemmän luonteen (hieno: vieno, laine: maine).
Kolmi- ja nelitavuiset loppusoinnut ovat oikeastaan yksi- ja
kaksitavuisia, joiden molemmat edelliset tavuut niin-ikään sointuvat
yhteen (sulkevat: kulkevat, koreasti: soreasti). -- Jo vanhimpina
aikoina tavataan loppusointua useilla kansoilla: kiinalaisilla,
arabialaisilla ja kelteillä; keltiläisestä runoudesta se luultavasti on
tullut yleis-eurooppalaiseen runouteen; sana "riimi" ("rhim") onkin
keltiläistä alkuperää. Vanhan ajan loppupuolella esiintyy loppusointu
ensiksi kristillisen seurakunnan varhaisimmissa virsissä, ja niistä se
sitten siirtyy germanilaisten ja romanilaisten kansojen hengelliseen
runouteen. Edellisten keskuudessa se syrjäytti alkusoinnun ja
jälkimmäisten runotuotteissa se astui latinankielen prosodisen
runorakennuksen sijaan.

_Puolisointu_ on vaillinainen loppusointu, jossa ainoastaan
vokaalit ovat soinnussa keskenään, esim. turva: hurja, soit: tois. Sitä
käytetään toisinaan loppusoinnun sijaisena; mutta muutamat kansat,
etenkin espanjalaiset viljelevät sitä säännöllisesti loppusoinnun
asemesta.

_Kerto eli parallelismi_, s.o. saman ajatuksen kertaus
kahdessa (joskus useammassakin) säkeessä, on meille hyvin tuttu
muinaisrunoudestamme. Mutta itämaalaistenkin kirjallisuudessa, esim.
Raamatun runollisissa kirjoissa sitä tapaamme, niinkuin seuraavassa
Psaltarin kuvauksessa:

Herran puut ovat nestettä täynnä: Libanonin cedripuut, jotka hän on
istuttanut.

Siellä linnut pesiä tekevät, ja haikarat hongissa asuvat.

Korkiat vuoret ovat metsävuohten turva, ja kivirauniot jänisten.

(Ingmanin suomennos.)

Kauniisti on esim. Juhani Aho osannut mukailla tätä raamatullista
kertoa tunnelmakuvassaan "Juhannus-aatto".

Kerto muutoin niin läheisesti liittyy muinaissuomalaiseen runomuotoon,
että tarkempi selonteko siitä paraiten annetaan sen yhteydessä. Se
sopiikin erittäin hyvin vanhan kansanrunoutemme tyyneen esitystapaan;
mutta uuden-aikaisen runouden vilkkaampi ajatusjuoksu on saattanut sen
käytännöstä syrjäytymään.

       *       *       *       *       *

Runokielen perusteet vaihtelevat eri kielien mukaan. Muinaiskansat,
kreikkalaiset ja roomalaiset, rakensivat runomittansa laajuudelle
eivätkä käyttäneet erityisiä kaunistuskeinoja, vaan palkitsivat ne
moninaisilla väririkkailla runomitoilla. Siihen antoi aihetta kreikan
ja latinan omituinen luonto; varsinkin laajuuden ylivalta perustui
antiikisissa kielissä tavattaviin rytmillisiin suhteisiin, niissä kun
tavuitten pituus ja lyhyys oli paljoa huomattavampi kuin korko. Ihan
päinvastoin germanilaiset kielet antavat melkein yksin-omaisesti
korolle arvoa; laajuudella on niiden nykyisellä kehityskannalla hyvin
vähän merkitystä eikä se sanottavasti vaikuta runomuotoon. Korolliset
tavuut siis pannaan nousuun, korottomat laskuun. Kaunistuskeinoista ne
erittäin suosivat loppusointua, samoin kuin romanilaisetkin kielet.
Edellisessä jo viitattiin siihen, että uudemmassa runoudessa vallitseva
tunteellisuus on edistänyt loppusoinnun käyttämistä; mutta epäilemättä
se alkuansa on germanilaisten ja romanilaisten kielten äännesuhteiden
aiheuttama. Romanilaisilla kansoilla on loppusointu kaiken runouden
välttämätön tunnusmerkki. Ranskan kielessä ei ole laajuutta eikä juuri
korkoakaan; sentähden ranskalaisessa runoudessa ei tavuitten laatua
oteta huomioon, vaan ainoastaan niiden luku sekä lausekorko. -- Unkarin
kieli on, mitä koron ja laajuuden keskinäiseen suhteeseen tulee,
yleensä samalla kannalla kuin suomen kieli; mutta alkuperäinen
unkarilainen runomuoto perustunee pääasiallisesti runo- ja
lausekorkoon, joka yhdistää useampia tavuita määräpituisiksi ryhmiksi.
-- Kaikesta tästä erilaisuudesta tullaan siihen päätökseen, että
runokielen säännöt ovat johdettavat kunkin kielen omasta luonnosta.

Suomen kielessä sekä korko että laajuus tulevat selvästi kuuluviin,
mutta korko on valtavampi. Niiden kummankin tärkeys ilmenee
muinaissuomalaisesta runomuodostakin, jossa molemmat ovat määrääjinä.
Koron vaikutuksesta kielen poljento on trokaillinen; sanan
ensimmäisellä tavuulla on pääkorko, joka sitten sattuu joka toiselle
tavuulle. Tämä kielen rytmillinen luonto on ikäänkuin kuva
suomalaisesta kansallisluonteesta; vahva pääkorko sanan ensimmäisellä
tavuulla hallitsee koko äänneryhmää ja määrää alusta alkaen suunnan,
josta ei sitten enää poiketa; ajatusjuoksu on edeltäpäin vakaantunut,
valmiiksi harkittu, suorana vastakohtana vilkasluontoisten
etelämaalaisten usein jambin-luontoiselle rytmille, jossa puheen korko
siirtyy edemmäksi, sanojen ja lauseiden loppupuoleen, ilmaisten
epävarmaa, satunnaisten mielenvaikutusten johtamaa pyrkimystä. Sama on
huomattavissa suomen kielen lauseopillisessakin rakennuksessa;
painavimmat käsitteet asetetaan yleensä lauseen alkupuoleen. Mutta
koron ohessa laajuudellakin on paljoa suurempi tärkeys kuin esim.
germanilaisissa kielissä. Meidän kielellä on siis yhtäläisyyttä sekä
antiikisten että germanilaisten kielten kanssa: edellisten kanssa
siinä, että korko ja laajuus ovat riippumattomat toisistaan ja
korotontenkin tavuitten pituus saa täyden arvonsa, ja jälkimmäisten
kanssa, koska korko kuitenkin hallitsee lausumistapaa. Aikojen kuluessa
onkin koron ylivalta huomattavasti enennyt ja vakaantunut. Runomitta on
siis nykyaikana pääasiallisesti rakennettava samalle perustukselle kuin
viimeksimainituissa kielissä. Huomiota ansaitsee sekin puheen-alaisten
kielten yhtäläisyys, että pääkorko suomessa, samoin kuin saksassa ja
ruotsissa, aina on kantatavuulla. Mutta kahdessa suhteessa on olemassa
tärkeä erilaisuus. Ensiksi, niinkuin jo mainittiin, laajuudella
suomessa on monta vertaa suurempi arvo kuin germanilaisissa kielissä,
joka muun muassa tekee oikeat spondeiot mahdollisiksi ja erittäin
vaikuttaa daktylien ja anapestien muodostukseen. Toiseksi suomessa on
säännöllinen sivukorko, jommoista ei ole yllämainituissa kielissä,[94]
ja sentähden suomen kielen sivukorollisilla tavuilla on peräti toinen
rytmillinen arvo kuin niillä korottomilla tavuilla, jotka saksassa ja
ruotsissa asemansa johdosta satunnaisesti kelpaavat nousuun.[95] Nämä
meidän kielen omituisuudet ovat runous-opissa pidettävät silmällä.
Koron rinnalla tulee laajuudellekin antaa arvoa, ja sivukoronkin
merkitys on otettava varteen.

Suomen kielen rytmillisen luonteen tähden on trokaio sen luonnollisin
runopolvi, niinkuin se on alkuperäisinkin. Mutta kolmi- ja nelitavuiset
sanat yhtyvät aivan luonnollisesti kaksoispolviksi, ja samanlaisia
dipodioita syntyy siitäkin, että pitkissä sanoissa joka toinen
sivukorko on hiukan vahvempi; kaksitavuisistakin sanoista voi rakentua
kaksoispolvia, kun ne sovitetaan yhteen. Näin muodostuu ihan itsestään
rytmi: esim. leikkimään ja laulamahan; kultaisilla kunnahilla;
kaunistelemattomana;[96] sitä itken, äiti rukka. Yhtä helposti
muodostuu korkosuhteiden muuttuessa muitakin trokaio-ryhmiä, niinkuin:
syksyn kolkko, synkkä ilta; raskahasti rannan aalto j.n.e. Mutta kun
koroton alkutavuu työntäytyy trokaiojen eteen, syntyy jambirytmi,
järjestyen toisiansa seuraaviksi jambi-ryhmiksi: sen kansa kaikki
kärsinyt; ja lahjat parhaat luonto suo y.m. Jos jambit eivät sukeukaan
yhtä luonnollisesti kielen tahdista kuin trokaiot, niin suomen kieli
sittenkin ilman vaikeutta mukaantuu jambimittaan, niinkuin jo nämä
esimerkit osoittavat. Mutta useat sanat ja sanain-yhdistykset
aiheuttavat myöskin daktylien ja anapestien käytännön, esim. loistava,
saitko jo; ja se soi. Anapestejä ovat niin-ikään: joko sait, varo vaan,
koska edellisen sanan pääkorko on verrattain heikko laajuuden
vahvistaman lausekoron rinnalla. Sekoittamattomat daktyli- ja
anapestimitat ovat kuitenkin hankalat ja ilmaantuvat harvoin
suomenkielisessä runoudessa, jonka tähden daktyleja ja anapesteja
tavallisesti käytetään trokaiojen ja jambien yhteydessä.

Huomattava, että tavuun asema vaikuttaa sen rytmilliseen arvoon. Niin
lyhyt koroton tavuu, jos se on samanlaisten tavuitten välillä, kelpaa
nousuun. Tämä tulee myös kysymykseen 3-tavuisissa runojaloissa.

Tunnettua on, kuinka suomalaista runomittaa eri aikoina on koetettu
rakentaa eri perusteille, osittain sen mukaan, miten selitettiin vanhaa
kansallista runomittaa. Kun tämän vuosisadan alkupuolella ruvettiin
harrastamaan uuden-aikuisten runomuotojen käyttämistä, laskettiin
niiden pohjaksi yksinomaisesti korko, niinkuin huomataan Kallion
runosta "Oma maa". Kun sitten syntyi teoria, että muinaissuomalainen
runomitta oli perustettu laajuudelle, jolloin "pitkäksi luettava tavuu"
saattoi olla semmoinenkin, jossa ei ollut "pitkää eikä kaksoisääntiötä
eikä pääkorkoa",[97] niin noita samoja sääntöjä sovitettiin nuoreen
taiderunouteenkin, jonka alustaksi siis tuli laajuus, mutta laajuus
yllämainitun teorian mukaan käsitettynä. E.A. Ingman oli sen innokkain
puolustaja; mutta myös Lönnrot ja Ahlqvist kannattivat tätä teoriaa,
vaikka myöhemmin siitä yhä enemmän vapautuivat. Jälkimmäinen esim.
kirjoitti tähän tapaan kauniin runonsa "Etelälle", jossa muun muassa on
säkeet:

    Kosken kunna | hall' o | mani
    Astuis aske | lin a | roin,
    Varo siinä vienoistani,
    Varo kuin mi | nä va | roin.

Ja "Savolaisen laulussa" säkeet:

    Johonka taivas loistehen
    Ja sinens' yhdisti

alkuperäisesti kuuluivat:

    Sekä sini suli.

Mutta sittemmin on korko yhä enemmän päässyt voitolle suomalaisessa
runoudessa, osittain kenties siitä syystä, että antiikisten esikuvain
vaikutus on vähentynyt, mutta osittain ehkä myös jonkun yleisessä
puhekielessä tapahtuneen kehityksen johdosta. Nuorimmat runoilijamme
käsittelevät nykyään daktylia melkein samalla tavalla kuin Kallio
ylempänä mainitussa runossaan.

Pitäen silmällä eri runomuotojen käytäntöä suomenkielisessä runoudessa
sopii niitä tarkastaa kolmessa ryhmässä: 1) muinaissuomalainen
runomuoto, 2) antiikiset runomuodot ja 3) uudet runomuodot.

       *       *       *       *       *

Sen jälkeen kun monella eri tavalla oli koetettu teoreetisesti selittää
muinaissuomalaisen runomitan sääntöjä, asetettiin ne vihdoin seuraavaan
selvään ja lyhyeen muotoon:[98] _Pitkä korollinen (pää- tai
sivukorollinen) tavuu on aina nousussa, lyhyt pääkorollinen laskussa;
muut tavuut voivat olla missä tahansa_. Eli toisin sanoen: nousussa
saa olla millainen tavuu tahansa, paitsi lyhyt pääkorollinen, laskussa
mimmoinen hyvänsä, paitsi pitkä korollinen. Vielä on huomattava, että
ensimmäisessä runopolvessa saa käyttää millaisia tavuita hyvänsä ja
että niitä toisinaan saattaa olla enemmän kuin kaksi (kolme, jopa
joskus neljäkin). Yksitavuista sanaa ei panna koskaan säkeen
viimeiseksi. -- Kalevalan runomitta noudattaa siis sekä korkoa että
laajuutta; sillä ainoastaan korolliset tavuut otetaan huomioon, mutta
laajuus määrää niiden aseman säkeessä.

Nousujen ja laskujen trokaio-tahti tulee oikeastaan vaan laulussa
selvästi kuuluviin; lausuttaessa pääsee sana- ja lausekorko voitolle.
Mutta tällöinkin Kalevalan runomitan omituinen säännöllisyys on
tajuttavana, ja vanhojen runojen muotoon tottunut korva helposti
loukkaantuu jokaisesta poikkeuksesta runomitan säännöistä. Koron
kannalta arvioituna se tuntuu jaksolta kaksi- ja kolmitavuisia tahteja,
joille erilaiset laajuudensuhteet antavat monin tavoin vaihtelevan
soinnun ja värityksen. Kalevalan säkeen alkumuoto on nelipolvinen
trokaiosäe, jonka tahdit muodostuvat pitkällä tavuulla alkavista
kaksi- tai nelitavuisista sanoista; säännöllisimmät värsyt ovat siis
semmoiset kuin:

    Nuorisossa nousevassa;
    Vyöltä vanhan Väinämöisen;
    Vilu mulle virttä virkkoi;

taikka myös, koska ensimmäisessä polvessa vallitsee täysi vapaus

    Lajivirttä laulamahan,

jossa säkeen alkutavuu on lyhyt.[99] Mutta nämä trokaio-jaksot sopii
hajottaa monenlaisiksi tavuuryhmiksi, joten korkoon katsoen trokaiojen
rinnalle syntyy daktyleja. Niissä kohdin, missä säännöllinen
trokaio-tahti näin on rikottu, ei saa kuitenkaan olla pitkiä
pääkorollisia sanojen alkutavuita; sillä niiden kautta päärytmi liian
jyrkästi häiriintyisi. Näin syntyy, samalla kuin pysytään
alkuperäisessä poljennossa, viehättävä vaihtelevaisuus, ikäänkuin vieno
koron ja laajuuden kannattama runosäkeen aaltoileminen. Kuinka
monenlaatuisia vivahduksia voi ilmaantua Kalevalan runomitassa,
havaitsee helposti, kun vertaa vain seuraavia säkeitä toisiinsa:

    Mieleni minun tekevi.

    Sanat suussani sulavat,
    Hampahilleni hajoovat.

    Nenässä utuisen niemen.

    Puun sorean sortajata.

    Kuuhuen kumottamatta.

    Tieltä kuun kumottavaisen.

    Se leikkoi ikuisen lemmen.

    Venosina veen selällä.

Muinaissuomalaisen runomuodon välttämättöminä kaunistuksina ovat
_alkusointu_ ja _kerto_. Ahlqvist on ensin väitöskirjassaan
ja sitten "Suomen kielen rakennukseen" liitetyssä "runo-opissa"
laveasti tarkastellut näitä suomalaisen runouden ilmiöitä. Näihin
teoksiin pyydän saada viitata, mitä yksityisseikkoihin tulee.

Täydellisen alkusoinnun muodostavat sellaiset sanat, joissa sekä
alkukonsonantit että niitä seuraavat vokaalit ovat samat tai jotka
alkavat samalla ääntiöllä: Suvun suuren surmasivat -- aivoni
ajattelevi. Harvemmin ovat ainoastaan sointusanojen alkukonsonantit
yhdet, josta syntyvät "alkumyötäiset" säkeet, niinkuin Ahlqvist niitä
nimittää, ja joskus vokaalit ylimalkain, etenkin lähiheimoiset,
vastaavat toisiansa: Saarelle selälliselle -- Otsoseni, ainoiseni.
Alkusointuja on säkeessä vähintäin kaksi, toisinaan kolme, harvoin
neljä. Välisti on samassa säkeessä kahtalainen alkusointu, esim.
_Norot nousi, vaarat vaipui_. Alkusoinnun ohessa ilmaantuu
vanhoissa runoissa monesti loppusointukin, vaikka vaan satunnaisena
kaunistuksena, esim.

    Tuoss' on lehto, jossa _liikuin_,
    Kivet tuossa, joilla _kiikuin_.

    Sulhon kauniin ja _sorian_,
    Mustakulmaisen, _korian_.

Joskus se ilmaantuu sisäriiminäkin:

    Missä _mettä_, kussa _vettä_.
    _Äreällä_ äänellänsä, _käreällä_ kulkullansa.

Mitä taas kertoon tulee, niin se tietysti enimmissä tapauksissa
uudestaan tuo esiin, mitä edellisessä säkeessä on lausuttu, esim.

    Lähe nyt kanssa laulamahan,
    Saa kera sanelemahan,

mutta ei jälkimmäinen säe ("laskusäe", "kertosäe") kuitenkaan aina
toista edellisen sisällystä, vaan säkeet saattavat muutenkin monella
monituisella tavalla olla yhteydessä keskenään. Usein laskusäe on
vastaus "noususäkeessä" esitettyyn kysymykseen, esim.:

    Kenen tyttöä ikävä?
    Kenen muun kuin ei emonsa.

Taikka se on siihen selityksenä:

    Ei susi sanoa saata,
    Lammaskarjahan katosi.

Monesti kerron säkeet ovat alistavan ja alistetun lauseen suhteessa
toisiinsa:

    Kiitti puoli Pohjan maata,
    Kun onpi kovin korea.

    Kenpä lehvän leikkaeli,
    Se leikkoi ikuisen lemmen.

Samoin kertosäe voi osoittaa jotain enennystä, lisätä uuden mielikuvan
taikka lausua vastakohdan, rajoituksen j.n.e. Esim.

    Vieri soita, vieri maita,
    Vieri synkkiä saloja.

    Emo kutsui kukkaseksi,
    vieras vennon joutioksi.

Näistä viittauksista jo näkyy, kuinka monipuolinen kerron käytäntö on
muinaisessa runoudessa. Mainittakoon vielä, että kerto usein laajenee
monisäkeiseksi tai kertopari muodostuu kaksoissäkeistä ja että kerron
molemmat osat toisinaan täyttävät vaan puolisäkeen kumpikin, järjestyen
monella eri tavalla ("puolisäkeisiä kertoja" ja "puolisäkeisiä
kaksoiskertoja"). Viimeksimainittuja tapauksia valaiskoot esimerkit:

    Sanan virkkoi, noin nimesi.

    Kunne käsken ja kehoitan.

    Virkku juoksi, matka joutui,
    Reki vieri, tie lyheni.

    Vieri soita, vieri maita,
    Vieri synkkiä saloja.

Sopivasti kyllä on kertoa verrattu kaikuun, joka miellyttää, koska se
vakauttaa ja vahvistaa, mitä on lausuttu. Sointukin on kaikua, joka
liittää mielikuvat yhteen ja siten lisää esitykselle lämpimyyttä. Mutta
sekä alku- että loppusointu on äänteiden kaikua, kerto sitä vastoin
ajatusten, jonka tähden sitä onkin nimitetty ajatussoinnuksi. Se on
omansa syvemmälle mieleen painamaan runouden esiintuomat kuvat ja
mietteet, eikä ole ihmettelemistä, että se juuri Suomen kansan
alkuperäisessä runoudessa on saanut jalansijaa; sillä tunnemmehan me
suomalaiset kaikki itsessämme taipumuksen hartaalla mielihalulla yhä
uudestaan punnita ja katsella aatoksiamme ja tunnelmiamme. Syystä on
myös huomautettu, kuinka kerto erittäin sopii loitsurunouteen; se
ikäänkuin kumoamattomaksi vahvistaa tietäjän vaatimuksen ja on
vertauskuva edellisessä säkeessä lausutun loitsusanan toteuttamisesta.

Suomalaisessa taiderunoudessakin on useasti käytetty Kalevalan
runomittaa; mainittakoon vaan Oksasen kaunis ja syvätunteinen runo
"Tuopa tuopi tuiman tunnon". Monesti runoilija silloin ainakin osittain
vapautuu kerron säännöllisyydestä tai muutoin omin ehdoin muodostelee
vanhaa runomuotoa. Sellainen muodostelma on Kallion tunnettu runo
"Milloin muistelet minua?" Alkusointu on säilynyt; mutta säkeet
liittyvät ilman kertoa toisiinsa ja yhdistyvät säkeistöiksi, jotka
päättyvät pitemmällä viisipolvisella kertausvärsyllä: "milloin
muistelet minua, milloin?" Tämä yhä uudistuva palaussäe sekä koko runon
läpi käyvät samanlaatuiset, toisiansa vastaavat mielikuvat palkitsevat
kertoa ja tekevät erittäin hyvän vaikutuksen, samoin kuin nuo
muutamissa paikoin poikkeuksena ilmaantuvat kertoparitkin (esim.
"rajutuulten raivotessa, lehtein puista lentäessä; muistan tähtein
tuikkiessa, revontulten tuprutessa"). -- Näytelmärunoudessa on Erkko
hyvällä menestyksellä käyttänyt vanhaa runomuotoa "Ainossa" ja
"Kullervossa". Draaman eteenpäin rientävän luonteen takia on kerto
syrjäytetty, paitsi niissä kohdin, joissa puheen juhlallisuus tai
hellemmän tunteen puhkeaminen sitä aiheuttaa. Muissakin suhteissa on
Kalevalan runomuotoa vapaasti käsitelty. Kertoa ei käytetä aivan
säännöllisesti, säkeitä toisinaan lyhennetään ja nousussa on väliin
lyhyt pääkorollinen tavuu; näihin kaikkiin, samoin kuin kerronkin
poistamiseen, on syynä näytelmärunouden luonne, joka suo runoilijalle
enemmän vapautta runomitan puolesta kuin eepillinen tai lyyrillinen
runous.

Vanhasta runomuodosta johtunut on vielä se runomitta, jota Oksanen
käyttää juhlarunossaan Porthanin muistopatsaan paljastajaisissa. Se on
korolle perustettu viisipolvinen trokaiomitta; mutta paikoittain on
muutamia runopolvia rakennettu Kalevalan tapaan, korkoa polkemalla,
joten syntyy vaihtelevaisuutta, esim.

    Sävyä ja kieltä Suomalaisen

    Ei niit' oppihuoneissa osattu
    Eikä koskaan kouluissa kysytty.

Epäilemätöntä on, että muinaissuomalaista runomuotoa muodostamalla ja
kehittämällä ja uuden-aikaisia aiheita siihen yhdistämällä voisi
rakentaa vielä paljon vaihtelevia ja soinnukkaita runomuotoja.

       *       *       *       *       *

Kreikan- ja latinankielen luonto, niinkuin jo on mainittu, vaikutti,
että antiikisen runouden pohjaksi laskettiin yksinomaisesti laajuus;
kaunistuskeinoja, alku- ja loppusointuja, käytettiin vaan
satunnaisesti. Sen sijaan rytmiikka kehittyi erinomaisen
runsasmuotoiseksi, synnyttäen suuren joukon mitä moninaisimpia
runomittoja. Näitä, etenkin yksinkertaisempia, ovat uudemmat kansat
koettaneet jäljitellä. Seuraavassa tahdomme vaan silmäillä tärkeimpiä
niistä, samalla kiinnittäen huomiomme niiden mukailemiseen
suomalaisessa runoudessa.

Kun antiikisia runomuotoja on istutettu suomalaiseen maaperään ja sitä
varten on asetettu sääntöjä, on melkein yksinomaisesti ajateltu
heksametriä ja pentametriä, jotka käännettäessä ja mukailtaessa
pääasiallisesti tulevat kysymykseen. Mitä edellä sanottiin laajuuden
sovittamisesta suomalaiseen runomuotoon, koskee etenkin kuusimittaisen
värsyn käsittelemistä. Kallion "Oma maa" noudattaa vielä korkoa; mutta
Lönnrotin suomennos Odysseian VI:sta runosta ja Ingmanin "Elias ja
Anna" ovat mitä jyrkimmällä laajuuden kannalla. Iliadinkäännöksissään
Lönnrot jo teki korolle enemmän myönnytyksiä, samoin Oksanen kauniissa
runossaan "Miksikä aina suret?" ja lopullisesti A. Genetz ehdotti
sääntöjä heksametrin ja elegisen runomitan käyttämiselle, joita kaikki
seuraavat kirjoittajat ovat ottaneet noudattaaksensa. Mutta Genetz itse
veti sitten Hirvenhiihtäjäin suomennoksessa sääntöjensä siteet vielä
tiukemmalle, määrätessään tavuitten laajuutta muinaisklassillisten
kielten tavalla, niin että kaikki konsonanttiin päättyvät tavuut olivat
katsottavat pitkiksi. Täten saadaan kyllä sointuisat heksametri-säkeet,
mutta runoilijan liikuntoalaa ehkä tarpeettomasti rajoitetaan. --
Nykyaikana kuusimittaista ja elegistä runomuotoa tavallisesti
perustetaan laajuudelle, mutta niin, ett'ei korkoa loukata; sen vuoksi
on sääntönä, ett'ei sanan pääkorollinen alkutavuu saa olla runopolven
viimeisenä tavuuna (poikkeuksen tekevät vaan vieraskieliset sanat ja
semmoiset yhdyssanat, joiden alkuosa on yksitavuinen sana: O- dysseus,
pää- miehenä). Toiselta puolen keski-arvoisia tavuita ei saa olla
laskussa muuta kuin yksi, ett'ei daktyli tulisi liian raskaaksi.
Itsestään on selvä, ett'ei suomenkielisessä runoudessa voi olla
puhettakaan spondeion korvaamisesta trokaiolla, koska meillä on
spondeioita yltäkyllin. Näin rakennetut heksametrit ja pentametrit
kuvailevat hyvin antiikisten säkeiden komeata ja juhlallista juoksua.
Mutta äskenmainittujen sääntöjen tarkalla vaariin-otolla ei vielä saa
aikaan hyviä kuusimitta-säkeitä; runoilijan tulee sen lisäksi katsoa,
että lausekorko saa oikeutensa ja ett'ei pääkorkoa liian tuntuvasti
poljeta. Niin esimerkiksi heksametrit:

    Nään sinut ennellään, näen taas tutut, lempeät kasvot
    -- -- -- -- --
    Kaikki ma taasen nään: lukemattomat armahat muistot,

kuuluvat kauniilta, koska niillä sanoilla (sinut, näen, tutut,
lukemattomat), joiden pääkorollinen tavuu on joutunut laskuun, ei
ole lausekorkoa sekä laskujen edellä ja enimpien jäljessäkin on
vahvakorkoiset tavuut, joiden rinnalla mainitut pääkorolliset tavuut
tuntuvat heikommilta ("_Nään_ sinut _en_nel_lään_, näen _taas_ tutut
_lem_peät..." j.n.e.). Toisin on säkeessä:

    Mies polonen minäkin, jopa varmaan saattavi silloin,

jossa pääkoron polkemista sanassa ei tue nousussa oleva korollinen
tavuu ja lausekorollinen tavuu kokonaan joutuu sorrettavaksi.
Kartettava on niin-ikään, että itsestään koroton tavuu joutuu sillä
tavoin nousuun, että rytmi häiriintyy.

Daktylisten ja anapestisten runomittojen rakentamisessa sopii noudattaa
yllämainittuja määräyksiä; mitä muihin antiikisiin runomuotoihin,
trokaio- ja jambiperäisiin, tulee, on yleensä seurattu uuden-aikaisessa
runoudessa tavallisia sääntöjä.

Kreikkalaisten alkuperäisin kansallinen runomitta ja antiikisen
kirjallisuuden yleisin runomuoto on _heksametri eli kuusimitta_.
Tyynesti aaltoilevana, valtavana virtana se juoksee muinais-ajan
eepillisissä runoelmissa, ja tuskinpa mikään muu runosäe kykenee niin
hyvin kuin heksametri kuvailemaan eepoksen samalla tyynesti havaitsevaa
ja voimallista luonnetta. Sentähden uudemmatkin kansat ovat omistaneet
sen kertomarunouden kannattajaksi (Goethen "Hermann und Dorothea",
Runebergin "Hirvenhiihtäjät", "Joulu-ilta", "Hanna" y.m.). Niinkuin
tiedetään, se on kuusipolvinen daktyli-säe, jonka viimeinen polvi on
lyhentynyt kaksitavuiseksi. Joka paikassa saa spondeio olla daktylin
sijassa; viidennessä polvessa on spondeio kuitenkin harvinainen. Jako
on säännöllisesti kolmannessa polvessa nousun jäljessä (harvoin laskun
ensimmäisen lyhyen tavuun jäljessä). Säännöllinen heksametri jakaantuu
siis kahteen puoliskoon, joista edellinen on rytmiltään aleneva,
jälkimmäinen ylenevä; tämä tuottaa miellyttävää vaihtelevaisuutta.
Kuitenkin tavataan joskus myös kaksi jakoa, ensin toisen polven
ensimmäisen laskun ja sitten neljännen polven ensimmäisen lyhyen tavuun
jäljessä.

Yhteydessä heksametrin kanssa käytetään usein _pentametriä
eli viisimittaa_; siten muodostuu _eleginen runomitta_.
Heksametristä ja pentametristä yhdistetty säepari on _distikon
(kaksoissäe)_. Pentametri on oikeastaan lyhennetty heksametri, jonka
kolmannesta ja kuudennesta polvesta ei ole muuta kuin nousu jäljellä.
Se jakaantuu kahteen puoliskoon, joissa kummassakin on puolikolmatta
polvea. Säkeen puoliskot erottaa jako.

Varsin sopivasti vertailee Schiller tunnetussa epigrammissa distikonin
kuusimittaa suihkukaivosta nousevaan vesipylvääseen, joka sitten
viisimitassa sulosointuisesti laskeutuu alas. Hilpeästi etenevän
heksametrin jälkeen pentametri ikäänkuin pidättää ja kääntää sisäänpäin
ajatusten juoksun, niinmuodoin ilmaisten jonkunlaista kaipausta tai
miettivää tunteiden vaipumista. Tämä tekee kuusi- ja viisimitan
vuoroittelun erittäin sopivaksi elegioihin ja mieterunoihin.

Kreikkalaisten draamallinen runomitta oli kuusipolvinen jambisäe eli
_jambinen trimetri (jambinen kolmimitta)_, jonka nimi johtuu
siitä, että se muodostuu kolmesta jambi-dipodiasta. Jako on kolmannessa
polvessa; värsy jakaantuu siis kahteen eriluontoiseen puoliskoon:
edellisessä on ylenevä poljento, jälkimmäisessä aleneva. Uudempina
aikoina on Runeberg taitavasti käyttänyt tätä runomittaa "Salaminin
kuninkaissa"; mainitun teoksen suomennoksissa sekä K. Forsmanin
Antigonen ja Agamemnonin käännöksissä on sitä suomeksikin viljelty.
Viimemainituissa suomennoksissa on käytetty tavallista jambimittaa,
joten kreikkalaisten värsyjen notkeutta ja vaihtelevaisuutta on vaikea
saada ilmenemään. Niissä on nimittäin lupa määräpaikoissa hajottaa
nousujen pitkät tavuut kahdeksi lyhyeksi. Saman vaikutuksen voisi ehkä
saavuttaa, jos suomalaisessa säkeessä välisti jambien rinnalla
käyttäisi anapesteja, etenkin niin, että nousussa olisi lyhyt tavuu.

Kreikkalaisten lyyrilliset runomuodot olivat erittäin runsasvärisiä ja
vaihtelevaisia, niinkuin näkyy Pindaron oodeista ja traagikkoin
köörilauluista. Tällaisia monivaiheisia rytmejä tavataan etenkin
hymnintapaisessa lyriikassa; yksityisten tunteita ilmaisevissa runoissa
esiintyy yksinkertaisempia muotoja. Kaunis ja sujuva, meidänkin
kielellä helposti käytettävä runomitta on _Sapfon säkeistö_, jota
yleensä nykyisempinä aikoina on paljon viljelty muidenkin kansojen
kirjallisuudessa. Se on kokoonpantu kolmesta Sapfon ja yhdestä
adonisesta säkeestä seuraavan kaavan mukaan:

    Veljet! pois on johtaja meiltä mennyt,
    Pois, jok' oksat karsi ja tiemme neuvoi,
    Jonk' ois turvin rientomme riemu ollut,
    Voittomme varma.

Paitsi Oksasen runoa "M.A. Castrén'in haudalla", josta yllämainittu
stroofi on otettu, on suomalaisessa kirjallisuudessa muitakin
esimerkkejä Sapfon runomitan käyttämisestä.

Muista muinaiskreikkalaisista stroofeista mainittakoon vielä
_Asklepiadeen säkeistö ja Alkaion säkeistö_. Asklepiadeen
säkeistöä ei ole minun tietääkseni suomalaisessa runoudessa käytetty
muissa runoissa kuin käännöksissä, kuten esim. seuraavassa K.
Suomalaisen tekemässä Horation ooden mukaelmassa:

    Lounastuuli jo on mastosi murtanut,
    Raakas' huokuvi myös; köysittä kauankaan
    Kestää laiva ei voine
    Voimaa aaltojen ankarain.

Alkaion säkeistöä on, paitsi suomennoksissa, mukailtu Irene Mendelinin
kauniissa luonnontunnelmassa "Aamusella", josta seuraavat säkeistöt
pantakoon tähän näytteeksi:

    Ja sydän sykkii lämpöisnä povessain
    Ja siinä herää sointuja vähittäin,
    Ne soinnut synnyttävi siellä
    Kaunoinen syntymämaani Suomi.

    Se seisoo niinkuin morsian ihana
    Ja guoleks' hymyy, puoleksi vakaa on;
    Sen kulmilla on kiehkurainen
    Suloista laps'ajan muistelmista.

    Ja sinitaivas saartavi kaunoista
    Ja hymyhuulta, ruusuista armastaan,
    Mi, vuolla hohtain hopeaisna,
    Kultaisna kuultavi kukkuloilla.

       *       *       *       *       *

Uuden-aikuiset runomuodot perustuvat nykyisessä suomalaisessa
kirjallisuudessa korolle ja osoittavat monenlaisia runopolvien ja
säkeiden yhdistyksiä, joiden lukua tietysti kullakin runoilijalla on
valta lisätä. Säkeet joko liittyvät välittömästi toisiinsa, ilman
stroofi-rakennusta, varsinkin kertovaisissa runoissa ja draamassa,
taikka muodostavat yksinkertaisemmin tai taidokkaammin rakennettuja
säkeistöjä, ollen paitsi sitä joko loppusointuisia tai soinnuttomia.
Helpoimmin suomeksi sukeutuvat _trokaiot_, jotka ovat itse kielen
luonnon synnyttämiä, ja senjälkeen _jambit_. Hyvin tavallisia
ovatkin kolmi-, neli- ja viisipolviset trokaio- ja jambisäkeistöt.
Eivätkä kuusipolviset trokaio- ja jambivärsyt sekä seitsenjalkaiset
jambi- ja kahdeksanjaikaiset trokaiosäkeet, molemmat viimeksimainitut
nousulla päättyvät, ole nekään harvinaisia. Muutoin täysipolviset ja
vaillinaiset trokaiosäkeet vaihtelevat monella tavoin, niin myös
nousupäätteiset ja ylimääräisellä tavuulla varustetut jambisäkeet.

Trokaio- ja jambisäkeissä ei laajuus tule paljon kysymykseen. Ihan
yhdentekevä ei se kuitenkaan ole. Jos samassa säkeessä liian monessa
paikassa rikotaan laajuutta vastaan, ei värsy kuulu kauniilta, esim.
jos liian monta lyhyttä tavuuta pannaan nousuun, niinkuin seuraavassa:

    Tuli lumi, rekikeli;
    Heti menikin jo veli.

Samoin jos laskuissa on vaan pitkiä tavuita:

    Sisään käyköön isoon saliin.

Jambisäkeiden rakennus tekee muutamia vaikeuksia. Niiden alkuun pitäisi
oikeastaan panna vaan yksitavuisia sanoja; mutta koska näitä on
verrattain vähän ja värsyt niiden kautta helposti voisivat käydä
yksitoikkoisiksi, on ruvettu noudattamaan sitä sääntöä, että
jambisäkeen alkuun kelpaa semmoinen kolmitavuinen sana, jonka
keskitavuu on pitkä tai jonka kaikki tavuut ovat lyhyet, esim.:

    Ja Midianein heimoruhtinaat
    -- -- -- -- --
    _Veroa_ kantaa Amrin lapsille.
    -- -- -- Miks' en voita nyt
    _Totuuden_ vallan alle maailmaa?

                        (Erkko, Tietäjä.)

    Macbeth, jot' urhoks' syystä mainitaan,
    _Miehuuden_ sankarina raivas tiensä
    -- -- -- -- --
    Tuon orjan luokse suoraan.

      (Shakespeare, Macbeth, suom. Cajander.)

Nykyisempinä aikoina on tällainen kolmitavuisten sanojen käytäntö
säkeen alussa kuitenkin vähenemistään vähennyt, ja parasta onkin vaan
varovaisesti siihen turvautua. Mutta mielestäni ei ole syytä tätä tapaa
kokonaan hyljätä; päinvastoin kolmitavuiset sanat, säästäväisesti ja
hyvällä aistilla käytettyinä eivät loukkaa, vaan tuottavat päinvastoin
miellyttävän vaihtelevaisuuden. Varsinkin draamallisessa runoudessa,
jossa muutoinkin runomuodon käsittely on vapaampi, on niiden käytäntö
runoilijalle sallittava.

Jambeista puhuessa on erittäin mainittava, että _viisipolvinen
jambimitta_ nykykansojen kirjallisuudessa on yleisimmin käytetty
draamallinen runomitta. Semmoisena se ensin esiintyi kuudennentoista
vuosisadan englantilaisissa näytelmissä ("blanc verse"); Shakespearen
kautta se sitten tuli muuallakin tunnetuksi, ja Lessing otti sen
käytettäväksi "Nathan Viisaassa"; Saksasta, jonka näytelmärunoudessa se
vakaantui Goethen ja Schillerin kautta, se senjälkeen levisi muille
kansoille. -- Espanjalaisten draamallisena runomittana oli heidän
näytelmäkirjallisuutensa loistoaikana nelipolvinen trokaiomitta,
runsaitten puolisointujen kaunistamana. Ranskalaiset ovat näytelmissään
viljelleet aleksandriinia, joka edempänä otetaan selitettäväksi.

Jambiin perustuvat muutamat maailmankirjallisuudessa kuuluisiksi
tulleet, romanilaisten kansojen keskuudessa syntyneet runomuodot, joita
nykyäänkin monesti mukaillaan. Sellaisia ovat terzina, ottave-säkeistö,
sonetti ja aleksandriini. Ensimmäiset molemmat ovat italialaisten
runoilijain mielisäkeistöjä, sonetti on sekä italialaisten että
provencelaisten suosituimpia runomuotoja ja aleksandriini sai
kehityksensä Ranskassa tekoklassillisuuden aikakautena.

_Terzina_, Divina Commedian uljaasti soiva runomuoto, on
yhdistetty kolmesta viisipolvisesta jambisäkeestä. Loppusoinnut
liittävät säkeistöt yhteen, niin että kussakin stroofissa ensimmäinen
ja kolmas säe sointuvat yhteen ja keskimmäinen saapi vastineensa
seuraavan säkeistön ensimmäisestä ja kolmannesta värsystä. Terzinoissa
on siis kolmenkertaiset loppusoinnut seuraavan kaavan mukaan:
aba-bcb-cdc j.n.e. Esimerkkinä olkoot seuraavat O. Uotilan kääntämät
säkeistöt Danten suuresta runoelmasta:

    Ma johdan kaupunkihin valituksen,
    Ma johdan vaivaan ijankaikkiseen,
    Ma johdan kohti kansaa kadotuksen.
    Ken minut loi, hän luotti oikeuteen:
    Mun teki taivahinen kaikkivalta
    Ja korkein viisaus ensilempineen.
    Ei ollut mitään mua varhemmalta,
    Pait mikä ijäist' on, kuin minäkin.
    Kaikk' kado toivo tänne tulijalta!

_Ottave_-säkeistö eli "stanza" ilmaantuu erittäinkin
kertomarunoissa, niinkuin Arioston "Orlando furiosossa", Tasson
"Vapautetussa Jerusalemissa" ja Camõesin "Lusiadeissa". Se muodostuu
kahdeksasta viisipolvisesta jambisäkeestä, joiden loppusoinnut
noudattavat kaavaa: abababcc. Viimeiset molemmat loppusoinnut ovat
tavallisesti kaksitavuisia; a-riimit ovat niin-ikään kaksitavuisia ja
b-riimit enimmiten yksitavuisia, mutta toisinaan nekin, esim.
Lusiadeissa, kaksitavuisia. Esimerkkinä olkoon seuraava säkeistö:

    Ma uneksuin. Sun näkeväni luulin,
    Sä koti armas, unohtumaton;
    Ma kotimetsän kuiskehia kuulin,
    Näin järven kirkkaan, jylhän hongiston,
    Ja mua tervehtivät hymyhuulin
    Kaikk' ahot, aallot, kukat nurmikon.
    Tää kuva sydämmeni kaihon poisti,
    Ja rinnassani riemu jälleen loisti.

_Sonetti_ on kokoonpantu neljästätoista säkeestä (enimmiten
viisipolvisista jambeista) ja jakaantuu neljään säkeistöön, joista
edelliset molemmat sisältävät neljä ja jälkimmäiset kumpikin kolme
säettä. Siinä on kaksi puoliskoa; edellisessä on kaksi yhteistä
loppusointua, niin että neljä säettä sointuu yhteen (abba -- abba), ja
loppustroofeissa on riimejä tavallisesti kolmittain, joskus kaksittain.
-- Sonetti-muotoa on uusimmassa suomalaisessakin runoudessa käytetty
enemmän kuin muita nyt puheena olevia romanilaisia runomuotoja;
ensimmäinen tämänsuuntainen yritys on Oksasen tunnettu "Suomalainen
sonetti", jossa runoilija uskalsi "soveltua sonettien siteillä
runontekoon Kalevalaisten kuulla", toivoen, että näiden laulukahleitten
kautta suomen kieli "voisi siteistä muista päästä irrallensa".

_Aleksandriini_ on kuusipolvinen, loppusointuinen jambisäe, jonka
keskikohdalla on jako; loppusointu liittää säkeet kaksittain yhteen.
Esim.:

    Syys synkkä tullut on, jo kuihtui kukkanen,
    Lehdossa vaikeni jo laulu lintujen.
    Mut tulkoon pimeys, syys-illan kolkkous,
    Kun sydämmessä vaan on rauha, rakkaus.

Aleksandriinia kohtaamme ranskalaisessa kirjallisuudessa Corneillen ja
Racinen murhenäytelmissä sekä Molièren runomittaisissa komedioissa,
niinkuin myöhempienkin aikojen "klassillisissa" draamoissa.
Ranskankieliseen runouteen, joka perustuu yksin-omaan tavuitten lukuun
ja lausekorkoon, se olikin hyvin sopiva, mutta ranskalaisen taideaistin
mukana se levisi ympäri Eurooppaa, jolloin se vasta muodostui
varsinaiseksi jambisäkeeksi ja samalla kävi kovin yksitoikkoiseksi,
koska se ei ollut vahvakorkoisten kielten luonnon mukainen. Sentähden
se nykyajan kirjallisuudessa on hyvin harvinainen; mutta taitavan
runoilijan käsissä aleksandriinikin voi saada suloa ja eloisuutta,
josta Z. Topeliuksen mainio näytelmä "Regina von Emmeritz" on
todistuksena.

Kääntyessämme kolmitavuisia runopolvia, _daktylejä_ ja
_anapesteja_, tarkastamaan, on heti huomattava, että laajuuden
oikeutta niitä käsiteltäessä on paljoa huolellisemmin suojeltava kuin
kaksitavuisiin nähden. Eipä niitä kuitenkaan nykyaikaisissa
runomuodoissa tarvitse niin suuressa määrässä rakentaa laajuuden
suhteisiin kuin heksametriä ja pentametriä; sillä näiden antiikisten
runomittojen koko olemus, niin sanoakseni, on mahdoton ilman
kvantitatiivisten suhteiden tarkkaa vaariinottamista. -- Muutoin on
harvoin daktylejä ja anapesteja säkeessä yksinään; tavallisesti
ilmaantuvat edelliset trokaiojen ja jälkimmäiset jambien seurassa.
Mieluimmin tässä tapauksessa käytetään semmoisia daktylejä ja
anapesteja, jotka laajuuden puolesta ovat spondeioita; se edistää
säkeen tasasuhtaisuutta, mutta ei ole välttämätöntä. Sekoitettuja
trokaio-daktylisiä ja jambi-anapestisia säkeitä ja säkeistöjä laaditaan
joko siten, että kolmitavuisilla polvilla on määräpaikkansa värsyissä,
tai tavallisemmin niin, että niiden paikka on epämääräinen, vieläpä
niinkin, että niitä saattaa olla enemmän tai vähemmän eri säkeissä.
Tällä viimeksimainitulla keinolla voi saada erinomaisen paljon
vaihtelevaisuutta aikaan ja antaa säkeille monenlaisia eri vivahduksia,
enemmän hilpeyttä tai vakavuutta, kaihoa tai iloisuutta. Liitettäköön
tähän muutamia esimerkkejä.

Oksasen "Koskenlaskijan morsiamissa" ovat kaksitavuiset laskut kussakin
säkeistössä säännöllisesti samassa paikassa, paitsi kahdessa kohdassa,
jossa vilkkaampi tunne tuottaa poikkeuksen. Runebergin Lotta Svärdissä
sitä vastoin ja samoin Arvi Jänneksen Hakkapeliitassa jambit ja
anapestit monenlaisissa eri värähdyksissä vaihtelevat keskenään.
Daktylien ja spondeion-luontoisten trokaiojen vaihtelusta antaa
esimerkin Arvi Jänneksen mahtava "Herää, Suomi!" --

Ylempänä mainittiin, että kolmitavuisten runopolvien
yhteen-sovittelussa laajuudenkin suhteet ovat erittäin huomioon
otettavat. Yleensä ei laskuihin kelpaa muita tavuita kuin lyhyitä ja
keski-arvoisia, ja jälkimmäisiäkin on mieluimmin käytettävä niin, että
on vaan yksi keskiarvoinen laskussa. Kolmitavuisiin runojalkoihin
sopivia sanoja ja sanain-yhdistyksiä ovat siis: vainio, anna jo,
laaksossa, muistelen j.n.e.; mutta semmoisetkin kuin: hallitsen; jos
sen saan ovat hyviä. Laskussa saa myös olla kaksitavuinen sana
(yhdistämätön tai yhdistetyn sanan alkuosa), jonka pääkorollinen tavuu
on lausekoroton. Niin esim. Oksasen runossa "Eräs nälkätalven kuvia":

    -- -- -- -- --
    _Kuka_ tuo, _joka_ hoippuvi tuolla
    Maantietä mun eelläni päin?
    _Koto_ kaukana lienevi sillä,
    _joka_ matkall' on tuiskussa näin!

Säkeen alkuun sopii tällainen kaksitavuinen sana silloinkin, kun sillä
sattuu olemaan enemmän painoa, niinkuin edempänä samassa runossa:

    _Hepo_ joutuen juoksi sen kiinni.
    _Mitä?_ Vaimo? Ja lapsonen myös!
    -- -- -- -- --
    _Hyvin_ joudanki kuolla ma kurja,
    _Koto_ kuoltuan' mullakin ois'.

Näitä viimeisiä säkeitä seuraava värsy:

    Liki hiipasikin _Manan_ siipi,

päinvastoin tuntuu kankealta, koska "Manan" sanalla täytyy olla
lausekorko ja edellinen tavuukin on liian heikko kannattamaan koron
polkemista. Tämä johdattaa mieleemme, mitä edellisessä sanottiin
tavuiden aseman vaikutuksesta niiden rytmilliseen arvoon. Se on
varsinkin huomattava kolmitavuisissa runojaloissa. Ensiksikin siinä,
että pitkä pääkorollinen tavuu niin voimallisesti polkee seuraavaa
pitkää korotonta tavuuta, ett'ei sen laskussa käyttäminen loukkaa
daktylistä tai anapestista tahtia. Samassa Oksasen runossa, josta
edelliset esimerkit ovat otetut, on säe:

    Se jo pääsi! Nyt hankeen sen hautaan,

joka sujuu varsin hyvin, vaikka laskuun joutunut pitkä tavuu tässä on
lyhyenä käytetyn keskiarvoisen tavuun edellä. Semmoisia runopolvia
onkin hyvin paljon sekä vanhemmilla että nuoremmilla suomalaisilla
runoilijoilla. Olkoon esimerkkinä vaan seuraavat P. Cajanderin säkeet:

    Niin valtaa se mieliä yhä,

sekä

    Vaan ääneti, niinkuin aaveet, sen tornissa vartiat käy.

Toiseksi tavuu-aseman merkitys ilmaantuu silloin, kun laskuun asetetaan
kolmi- tai useampitavuisen sanan molemmat lyhyet alkutavuut. Tätä
tapaa, jota vanhemmassa runoudessamme käytettiin rohkeammin kuin
uudemmassa, tulee yleensä varovaisesti viljellä. Minun mielestäni se
olisi sallittava ainoastaan, kun säkeen rytmi muutoin on aivan varma ja
etenkin kun laskun sekä edellä että jäljessä on hyvin painavat tavuut:

    Raivasit maan ihanimman.

                (A. Jännes.)

Samoin säkeen alussa:

    Salamoina se tuntehet saa palamaan.

                              (P. C.)

    Maidon, jonk' utaristas joi.

                   (A. Jännes.)

Äskenmainitsemani tapaukset osoittavat, että laajuuden merkitys joskus
saattaa kohota niinkin suureksi, että korko sille alistuu. Toisinaan
sivukorkokin tällä lailla sortuu laajuuden alle, jos sivukorollinen
tavuu on lyhyt. Tämä on ainakin hyväksyttävää, jos seuraava tavuu on
pitkä, niinkuin Eino Leinon "Tuonelan Joutsenessa" palaussäe:

    Kultasiipiset karkelemaan,

ja sopii useasti silloinkin, kun seuraa keskiarvoinen tavuu, esim.:

    Se tuttuko on vai tuntematon.

                   (P. Cajander.)

Lyhyen tavuun edellä tällainen koron polkeminen tuskin käy laatuun.

Mutta toiselta puolen korko kolmitavuisissakin polvissa on niin
valtava, että nousussa kyllä saa olla lyhyt pää- tai sivukorollinen
tavuu, jos seuraavat molemmat vaan ovat lyhyet, esim.:

    Voi, että salokin viedä voisi
    Mult' ystävän, sit' en luullut oisi.

                         (P. Cajander.)

    Haaveilua ja unelmoita
    Elämäni on kokonaan.

                  (Irene.)

Arveluttavaa on kuitenkin, jos sanan toinen tavuu on keskiarvoinen,
niinkuin sanoissa "salolla", "vihasta", "pimennon"; jos sellaiset ovat
daktyleinä käytettävät, pantakoon ne mieluimmin säkeiden alkuun. Ei
niitä kuitenkaan tarvitse ehdottomasti hyljätä. Esim. Eino Leino:
Marjatan laulu:

    Kas, mikä _kajastus_ päälläni päilyy?
    Kas, mikä _kajastus_ seinällä häilyy?

Semmoiset sanat taas kuin: arvaamaan, laulelee, veneeseen, parantaa,
kotonaan, uroona, ja niitä vastaavat sanain-yhdistykset tietysti eivät
voi muodostaa daktylejä eikä niiden loppuosa kelpaa anapestien laskuun.

Kolmitavuisten runopolvien käytäntö on monessa kohden vielä
epävakainen; edellisessä olen vaan tahtonut viitata, mihinkä suuntaan
se on vakaantumaisillaan ja samalla omastakin puolestani tuoda esiin
muutamia näkökohtia. Paljon on tietysti siinäkin, mitä vaikutusta
runoilija kulloinkin tarkoittaa ja missä yhteydessä runopolvet
ilmaantuvat.

       *       *       *       *       *

Nykyisten runomuotojen pääasiallisena kaunistuksena on loppusointu;
mutta alkusointuakin sopii meidän runoudessa erittäin hyvin käyttää
niiden somistamiseksi, se kun on suomen kielelle niin luonnollinen,
että se ikäänkuin itsestään siitä sukeutuu. Varsinkin loppusoinnuttomat
runot melkein vaativat, ellei säännöllisesti, niin kumminkin
paikoittain, tällaista koristusta. Ennen on jo huomautettu, että meidän
kielen suhteellinen konsonanttiköyhyys ja vokaalirikkaus on aiheuttanut
alkusoinnun runoudessa; sillä sen johdosta on kielessä paljon sanoja,
jotka alkavat samoilla kerakkeilla, eikä samoilla ääntiöillä alkavien
luku kuitenkaan paljon vähenny. Niissä kielissä taas, joissa on paljon
konsonantteja ja verrattain vähän vokaaleja, niinkuin germanilaisissa
ja romanilaisissa kielissä, täytyy aina olla kosolta sanoja, joiden
lopputavuissa on samat vokaalit eri konsonanttien rinnalla. Näin syntyy
runsaasti loppusointuja. Sama seikka, joka tuottaa suomen kielelle
viljalta alkusointuja, vaikeuttaa tietysti loppusointujen
muodostumisen; mutta runoutemme nykyisempi kehitys on näyttänyt, että
loppusointukin hyvin sopii suomalaiseen runouteen. Meidän kielellä
tosin ei ole sitä etua, joka on erittäin germanilaisilla kielillä,
että loppusointuina useimmiten sopii käyttää sanojen pääkorollista
perus-osaa, joka suomalaisessa runoudessa tapahtuu paljoa harvemmin;
mutta vaihtelevat vokaalit tekevät riimit sointuisiksi, ja toiseksi,
niinkuin jo ennen olen muistuttanut, sivukorollisissa tavuissa, jotka
meillä suureksi osaksi ovat loppusoinnun kannattajina, on paljoa
enemmän pontta kuin muiden kielten pääkorottomilla tavuilla. Kielemme
rytmillinen luonto jo vie siihen, että sivukorolliset tavuut kelpaavat
riimeihin. Mutta oli, miten oli, varsinaisten kantatavuitten
esiintyminen niissä antaa loppusoinnulle erityisen täyteläisyyden ja
sisältörikkauden; sillä niiden edustamat mielikuvat siten saavat
enemmän painoa. Niin esim. seuraavissa säkeissä:

    Siell' elää kansa niin sitkeä
    Kuin vaahteran latva nuori;
    Se kyllin saanut on itkeä,
    Mut vankkana on kuin vuori.

                   (A. Jännes.)

    Kun kotilahden laineita ma ennen lasna sousin
    Tai kotikummun harjulle kun kevät-illoin nousin,
    Niin näin mä kaidan salmen suun ja siitä mertä, mertä,
    Mi silmiäni viehätti ja kiihoitutti vertä.

                                   (K. Leino.)

Loppusointu aina alkaa noususta. Korottomat tavuut eivät oikeastaan voi
muodostaa loppusointua; sentähden sellaiset riimit kuin: talvella:
taivaalla, armaampi: yhdisti, otsalta: tippua, jotka ennen olivat
jokseenkin tavallisia ja joita nytkin välisti käytetään, ovat
pidettävät vaan hätävarana. Paremmin ne kuitenkin kelpaavat, jos
edellisissä tavuissa on samat vokaalit, niin että muodostuu
kolmitavuinen puolisointu, esim. avara: salama. Mutta pitkävokaalinen
lopputavuu varsinkin korottoman tavuun jäljessä, saa kuitenkin puhuessa
niin paljon painoa, että se siitä syystä kelpaa nousuun ja siis
riimitavuuksikin, esim.:

    Ja äiti istuvi, kehräjää,
    Ja kyynel silmähän vierähtää.

                   (P. Cajander.)

Niin on keskiarvoistenkin lopputavuiden laita, vaikka niistä
muodostuvat riimit tosin ovat vähemmän täyteläisiä:

    Ja mieleensä nyt johtui vuossatain unelmat,
    Nuo vertä uhkuvaiset, nuo kuolon kamalat.

                                 (K. Kramsu.)

Aivan puhtaiden loppusointujen rinnalla tavataan toisinaan
vaillinaisiakin, vaikka näiden luku runoutemme kehittyessä yhä on
vähentynyt. Yleensä on muistettava, että suomalainen runokieli tässä
niinkuin monessa muussakin suhteessa on pyrkinyt ja vieläkin pyrkii yhä
suurempaan täydellisyyteen, vaikka uusien runomuotojen vapauttaminen
tietysti ei ole voinut tapahtua yht'äkkiä. Luonnollista on siis, että
nykyisemmässäkin runoudessa usein on pakko turvautua vaillinaisempiin
muotoihin, jotka kuitenkin käytännön kautta ovat saaneet jonkunlaisen
arvon ja vallan. Mutta vaillinaiset loppusoinnut ovat arvoltaan hyvin
erilaiset; muutamat ehkä nytkin vielä kelpaavat hätävarana
käytettäviksi, toiset ovat kokonaan hyljättävät. Toiselta puolen
paremmat puolisoinnut ja epätäydelliset loppusoinnut tulevat toisiansa
hyvinkin likelle; niin esim. "laine" ja "nainen" sopisi yhtä hyvin
pitää vaillinaisena riiminä kuin puolisointuna, ja vokaalien
yhtäläisyyden vuoksi ne ovatkin parempia loppuvasteita kuin esim.
"suotta" ja "luottaa", "aivan" ja "taivaan", joita ei voi pitää
puolisointuina. Yleensä on vokaali-äänne tässä suhteessa tärkeämpi kuin
konsonantti; sellaiset loppusoinnut, kuin "saanut" ja "maannut",
"luota" ja "suolla", käyvät varsin hyvin laatuun, ehkäpä semmoisetkin
kuin "nuotta" ja "luota". Kartettavia sitä vastoin ovat nykyaikana
senlaatuiset riimit kuin: vaippansa: paimentaa, toivoton: hallitkoon,
joita ennen joskus käytettiin. Mutta ihan kelvottomia ovat kaikkina
aikoina olleet semmoiset riimit kuin: kala: avaralla, paras: harras;
sillä niissä ei ole ainoastaan erilaisuutta konsonanttien
kvantiteetissä, vaan nousutavuut ovat koko rytmilliseltä arvoltaan
erilaatuiset. -- Joskus saattaa kaksikin sanaa muodostaa loppusoinnun,
esim. "loi sen" ja "toisen".

Tässä paikassa sopii myös mainita n.s. _palaussäettä_ (ranskaksi
"refrain"). Yksi tai pari säettä uudistuu määräkohdissa, niin esim.
"Suomen valta" nimisessä runossa sanat: "Nouse, riennä, Suomen kieli,
korkealle kaikumaan!" (vaikka eri stroofeissa vähän vaihdellen: "nouse
siis, sä Suomen kieli!" ja "nouse, nouse, Suomen kieli!").

Tunnettua on, kuinka loppusoinnut sopii järjestää monen monituisella
eri tavalla; siten syntyy lukematon joukko riimiasemia ja runoelmat
voivat saada äärettömän paljon vaihtelevaisuutta.

Kaunistuskeinot ylimalkain, niinkuin jo sanottiin, edustavat
runoelmassa tunteellisuutta, ja tämä koskee etenkin loppusointua.
Samojen äänteiden uudistuminen säkeiden lopussa ikäänkuin kuvailee
sydämmen kaipausta ja tunteiden palajamista samaan esineeseen.
Sentähden varsinkin lyyrillinen runous on omistanut itsellensä
loppusoinnun; muissa runoudenlajeissa sitä käytetään silloin, kun
tunteet suuremmassa määrässä pääsevät esitystä hallitsemaan.



KOLMAS LUKU.

Runouden lajit.


Runouden tehtävä, niinkuin ennen on selitetty, on ideaalisen
maailmankatsomuksen vireillä pitäminen sisällisten kuvien avulla, jotka
tyydyttävät ihmisen ihanteellisuuden tarvetta. Se on pääasiallisesti
fantasian työtä, mutta juuri semmoisena hyvin monipuolista, eri
sielunkykyjä kysyvää, paljoa suuremmassa määrässä kuin enimmät muut
sieluntoimet. Sillä kuvausvoima, tunteiden johtamana, valloittaa koko
havainnollisen maailman ja saattaa ne vihdoin purkaumaan järjen
kirkastamiin aatekuviin, jotka taas puolestansa, vaatien toteuttamista,
vaikuttavat tunteeseen ja tahtoon. Kaikki nämä sielunelämän eri muodot
voivat mikä milloinkin enemmän tai vähemmän hallita runoteosta; esitys
saattaa etupäässä tarkoittaa havaitun, ulkonaisen olevaisuuden
kuvailemista taikka tunteiden sisällistä maailmaa tahi, yhdistäen
molemmat, osoittaa, kuinka nämä piirit toiminnan -- siis tahdon --
kautta ovat vuorovaikutuksessa keskenään. Näin syntyy kolme runouden
päälajia, _eepillinen, lyyrillinen ja draamallinen_ runous.
Ajatuskin semmoisenaan voipi, niinkuin jo on nähty, joskus olla teoksen
keskusta; mutta ideaalinen tunne ja järjen-omainen aate ovat joka
tapauksessa runouden perustukset.

Vanhimpina aikoina runouden päälajit eivät vielä ole erillään
toisistaan, mutta vähittäin ne jokainen saavuttavat vakinaisen muotonsa
(vrt. I kirjaa). Ensimmäinen on _eepos eli kertomarunous_.
Lapsenkin mieli, kun herää maailmaa tarkastamaan, kiintyy ensin niihin
ulkonaisiin ilmiöihin, jotka sitä ympäröivät; niitä lapsi ihastelee,
niitä se leikkiessäänkin koettaa mukailla. Samaten kansakunnatkin
lapsuutensa iällä lauluissa kuvailevat niitä oloja, joissa elävät,
kertoen muinaisuutensa merkillisistä tapauksista. Sen ohessa ne
vilkkaan mielikuvituksensa avulla koettavat selittää luonnon ja
ihmiselämän salaisuutta, luoden monenlaisia mytologisia kertomuksia.
Näin syntyy runsaasti tarun-omaisia ja historiallisia aineita, joita
esitetään enemmän tai vähemmän laajoissa eepillisissä runoissa. Tässä
runouden lajissa on pääasia tieto -- ulkonainen näkemys eli
havainto[100] ja siitä alkunsa saanut mielikuvain tuottaminen.

Mutta ihminen ei voi välinpitämättömänä syrjältä katsella vaihtelevia
ilmiöitä; monella monituisella tavalla ne koskevat hänen omiin
oloihinsa ja herättävät hänessä virkeätä tunne-elämää. Tietysti ihmiset
jo vanhimpina aikoina laulun sävelissä toivat esiin sydämmensä
tunteita; mutta sen mukaan kuin tunteet selvenivät ja saivat runsaamman
sisällyksen, tämä laulurunouskin sai suuremman merkityksen ja vakaantui
erityiseksi runouden lajiksi. Näin muodostui _lyriikka_, joka
täysin kehittyneenä tunne-elämän tulkitsijana kaikkialla näyttää olevan
nuorempi kuin epiikka. Runouden historia osoittaakin, kuten ennen
olemme nähneet, läpi aikojen jatkuvaa kehitystä ulkokohtaisuudesta
sisäkohtaisuuteen päin.

Yhä monipuolisemmaksi, sisältörikkaammaksi tulee elämänkokemus. Ihminen
ei toimi enää vaan luontaisen halun tai kansallisen tavan johdattamana,
vaan tottuu itsellensä asettamaan siveellisen tarkoitusperän; hän
toimii itsetajuisesti, vapaan tahdon nojalla. Samalla hän tarkastaa ja
arvostelee muidenkin tekoja; hän huomaa, mitkä vaikuttimet vievät
ihmisiä toimintaan ja mitkä sisällisessäkin suhteessa ovat toiminnan
seuraukset. Tätä kaikkea hän esittelee kolmannessa runouden lajissa,
jonka varsinainen sisällys on tahto ja siveellinen toiminta. Tämä on
_draama eli näytelmärunous_. Se kuvailee ulkonaisia tapahtumia
samoin kuin eepillinen runous ja sielun sisällistä elämää niinkuin
lyriikka, mutta asettaa ne läheiseen keskinäiseen yhteyteen, osoittaen,
miten objektiivinen ja subjektiivinen maailma vaikuttavat toisiinsa.

Runouden piirissä uudistuu niinmuodoin samanlainen kolmijako kuin
taiteessa yleensä. Kertomarunoudella on paljon yhtäläisyyttä
kuvaamataiteen kanssa; molempain ala on esineiden ja tapahtumain
ulkomuoto, molempain esitystapa puhtaasti objektiivinen. Loistavilla
kuvaelmilla, muotojen plastillisuudella tai värien rikkaudella ne
viehättävät, toinen ulkonaista, toinen sisällistä silmää. Lyyrillinen
runous muistuttaa säveltaidetta; kumpaisessakin meille avautuu
näkymätön sisällinen maailma; kumpaisessakin antaa ihminen sydämmensä
kyllyydestä tunteiden puhjeta esiin, ja vanhimpina aikoina runo ja
sävel vaelsivatkin aina yhdessä sisarusten tavoin. Draama vastaa itse
runoutta; se on yht'aikaa ulkokohtainen ja sisäkohtainen, niinkuin
runouskin yhdistää kuvaamataiteen objektiivisen ja musiikin
subjektiivisen luonteen. Runous esittelee näkyviä ulkonaisia ilmiöitä
ja tekee ne henkisiksi, luoden niihin korkeamman maailmanjärjestyksen
valon; toiselta puolen se antaa aistillisuutta puuttuville, utuisille
tunteille tukevamman havainnollisen muodon. Ja draamassa tämä runouden
omituinen luonne vielä selvemmin esiintyy.

Ihminen ja ihmis-elämä on kaiken runouden pääaine; mutta runouden
kolmessa päälajissa se esiintyy ikäänkuin eri valaistuksessa:
eepoksessa havainnollisen tiedon selvän päivänvalon kirkastamana,
lyriikassa tunteiden lämpimässä ruusuhohteessa ja draamassa tahdon ja
toiminnan vilkkaassa, liekehtivässä valossa. Kertomarunouskin puhuu
tunteista ja toiminnasta; mutta ne ovat molemmat havainnon esineitä,
ulkonaisia tapahtumia. Lyyrillinen runous taas ottaa kyllä toisinaan
aineeksensa sekä tapauksia että sielun pyrkimyksiä, mutta esittelee
kuitenkin pääasiallisesti näihin liittyviä tunteita. Ja jos
näytelmärunous kuvaileekin sekä tapahtumia että tunteen ilmauksia, niin
se ei käsittele niitä semmoisinaan, vaan kääntää huomion niiden
keskinäiseen yhteyteen.

Mutta tietty on, että runouden vapaalla alalla rajat eivät voi olla
aivan jyrkät. Kun nämä päälajit yhtyvät tai lähenevät toisiansa, syntyy
lukematon joukko välimuotoja. Niin esim. lyyrillisyys voi päästä
voitolle eepoksessa tai draamassa, eepillisyys lyyrillisessä runoudessa
j.n.e. Erittäin huomattava on, että kertomarunouden alalla muodostuu
erityinen kuvauslaji, _romaani_ ja _novelli_, joka päätarkoitukseltaan
suuresti muistuttaa draamaa. Sillä niinkuin näytelmärunoudessa ulko- ja
sisäkohtaisuus sulavat yhteen, kun esitetään sielun-elämän ja
ulkonaisten olojen vaikutusta toisiinsa, niin romaanissakin näytetään,
miten ihmisen luonne kehittyy niissä oloissa, joissa hän elää ja toimii.
Mutta erotuskin on selvä. Draaman keskus on tahto ja siitä valuva vapaa
toiminta, romaanissa sitä vastoin kuvataan luonteen varttumista
määrättyjen olojen vaikutuksesta. Draamassa ihmisen luonne muodostaa
olot, romaanissa olot muodostavat luonteen. Sentähden romaani ja novelli
kuuluvatkin kertomarunouteen; sillä ihmisen toimintaa siinä ei katsota
itsenäiseksi, vaan pidetään yleisen tapausten sarjan renkaana.

Edellisessä kirjassa puhuttiin siitäkin, miten yleinen aate, joka on
läheisessä yhteydessä tunteiden kanssa, voi lämmittää mielikuvitusta ja
saada runollisen muodostuksen. _Ajatusrunoelma_ liittyy kuitenkin
aina muotonsa puolesta johonkin runouden päälajiin ja on koko
luonteensa tähden vietävä varsinaisen runouden piiriin. Mutta
viimeksimainitun ja muun kirjallisuuden välillä on useita
kaunokirjallisuuden lajeja, jotka tarkoitukseensa nähden eroavat
oikeasta runoudesta, ne kun päämääräkseen asettavat opettamisen tai
jonkun muun käytännöllisen tehtävän. Näihin on luettava _satiiri eli
pilkkarunous, opetusrunous (didaktinen runous) ja loitsurunous_,
niin myös _tendensikirjallisuus_, mikäli se saattaa muodostaa
erityisen lajin. Yleensä nämä kaikki käyttävät runouden esityskeinoja,
ja niillä on milloin minkin runoudenlajin ulkonainen muoto.

       *       *       *       *       *

Ennenkuin ruvetaan runouden päälajeja toisiinsa vertaamaan,
kiinnittäkäämme huomiomme _kansan- ja taiderunouden_ erotukseen.
Tämän teoksen alussa tehtiin siitä jo selkoa, samoin kuin
kansanrunouden suuresta merkityksestä; noihin selityksiin pyydän tässä
saada viitata. Kansanrunoudessahan kuvastuu kansanhengen varsinainen
alkumuoto, siinä huokuu luonnon-olojen aamuraikas tuulahdus ja siitä
luonnollisuuden tieltä enemmän tai vähemmän poikennut sivistys aina
löytää puhtaan runollisuuden aiheita. Mutta niin helposti havaittava
kuin onkin erotus sellaisen taiderunoelman kuin Danten Divina Commedian
ja yksinkertaisen kansanlaulun välillä, niin vaikeasti määrättävissä on
muutamissa tapauksissa taide- ja kansanrunouden välinen raja. Ei
tässäkään suhteessa mikään syvä juopa erota lajeja toisistaan. Ennen jo
mainittiin, kuinka kansaneepokset usein joutuvat rhapsodien tai muiden
kansanlaulajain muodosteltaviksi ja yhteensovitettaviksi; ehkä
enimmissä kohdin sopii ajatella monessa asteessa vähitellen tapahtuvaa
sisällyksen ja runomuodon kehittämistä. Suuret sankarirunoelmat tulevat
vihdoin, ennenkuin kirjallisuuden kautta pääsevät julkisuuteen,
varsinaisten järjestäjäin eli n.s. diaskeuastien käsiin. Harvoin nämä,
niinkuin meidän Lönnrot, tyytyvät kansan suusta keräiltyjen säkeiden ja
runojen yhteenliittämiseen; useimmiten he itsenäisen runoniekan tavalla
antavat kansanlaulujen solua heidän oman kuvausvoimansa seulan lävitse,
joskus muuttaen niiden ulkonaisen muodonkin. Niin on varmaankin
saksalaisten molempain suurten kansan-eeposten laita; Nibelungen- ja
Gudrun-säkeistön suhteellisesti vaikea värsyrakennus mielestäni
todistaa, että niiden nykyinen muoto ei ole syntynyt paljaan
kansanrunouden pohjalla. Mutta kaikissa tällaisissa runouden tuotteissa
kuitenkin huokuu kansanrunouden alkuperäinen tuore metsän tuoksu, ja ne
ovat ehdottomasti siihen luettavat; sillä niiden esitystapa yhtä hyvin
kuin ne kuvatkin, joita ne luovat, ovat suorastaan kansan
mielikuvituksesta lähteneitä. Mutta toiselta puolen on taiderunoudenkin
alalla monta teosta, jotka ovat itseensä yhdistäneet vanhan
kansanrunouden aineita, niinkuin jo Herder aikoinaan huomautti.[101]
Semmoisia ovat esim. Hesiodon "Työt ja päivät", Firdusin Shahnameh,
jonka alku-osa kokonaan perustuu persialaisten muinaistaruihin, y.m.
Juuri sellaiset runoudenaineet, joita useain polvikuntain henkinen työ
tällä tavalla on muovaellut ja jotka yksityisen runoilijan kuvausvoima
lopullisesti on valmistanut, saavatkin sen kautta jonkunlaisen
yleispätevyyden ja erityisen elonvoiman.

Kun puhutaan kansanrunouden etevämmyydestä luonnonomaisessa tuoreudessa
ja etenkin alkuperäisten olojen objektiivisessa kuvailemisessa, niin
vertaus paraasta päästä koskee eepillistä runoutta ja myöskin sellaisia
pienempiä didaktisen runouden tuotteita kuin sananlaskuja, arvoituksia,
eläinsatuja y.m. Näytelmärunoudesta tietysti ei voi olla puhetta, se
kun ei varsinaisesti kehkiä kansanrunoudessa.[102] ja ne ominaisuudet,
joita siltä vaaditaan, muutenkin ovat ihan toista laatua kuin
kansan-omaisen runoilun ansiot. Mitä lyyrilliseen runouteen tulee, niin
kansanlyriikan raikas ja välitön tunteellisuus kaikkina aikoina antaa
sille erityisen viehätysvoiman; mutta juuri lyyrillisellä alalla
saattaa taiderunoilijakin suotuisimpina hetkinään kanteleestansa
kajahutella säveleitä, jotka ovat yhtä vilpittömän tuoreita kuin
varsinaisen luonnonrunouden tuottamat. Muistakaamme useita
Goethen, Runebergin, Burnsin runoja. Sentähden moni lyyrillinen
runoelma onkin tullut kansanlauluksi. Romaani voi oikeastaan tässä
yhtä vähän tulla kysymykseen kuin draama; sillä sen tehtävä on
luonteenkehityksen kuvaileminen, joka vaatii enemmän arvioimista, kuin
mitä kansanrunous sietää. Huomattakoon kuitenkin, että nykyaikana useat
kansankirjailijat, jotka yleensä esittelevät oloja yhteisen kansan
katsantotavan mukaan, ovat tätä alaa viljelleet. Heidän kertomuksensa
kyllä todistavat meidän kansassa yhä elävää runoilemisen intoa ja ovat
sentähden jonkunlaista kansanrunouden jatkoa samassa mielessä kuin
yksityisten kansanrunoilijain teokset; mutta ei niitä kuitenkaan sovi
pitää varsinaisena kansanrunoutena, koska ne ovat erityishenkilöin
tekemiä. Yleensä ne ovat arvokkaita lisäyksiä kansan-elämän ja kansassa
vallitsevan katsantotavan tuntemiseen; mutta useat niistä ovat
taiteellisessa suhteessa vaillinaisia, etenkin siinä, ettei niillä ole
mitään aatteellista pohjaa ja ett'ei luonteiden kehkiämistä pidetä
silmällä. Ne taas, jotka täyttävät puheenalaisen runoudenlajin
vaatimukset (niinkuin Alkion uusimmat teokset, useat Päivärinnan
pikkukertomuksista y.m.) ovat epäilemättä luettavat taiderunouden
piiriin.



NELJÄS LUKU.

Kertomarunous yleensä.


Kertomarunouden varsinainen luonne tulee selvimmin esiin
kansan-epopeoissa eli noissa suurissa sankarirunoelmissa, jotka
muodostuvat kansojen ensimmäisen nuoruuden aikoina. Niistä on jo tämän
teoksen alkuosassa lavealta puhuttu. Ne pyytävät esittää laajaa
maailmankuvaa, yhdistäen kaikki, mitä kansat ovat miettineet maailmasta
ja jumaluudesta, niiden siveelliset käsitykset ja historialliset
muistot. Eepillinen runous on yleensä kertomusta menneiltä ajoilta ja
kuvailee henkilöitä ja tapauksia sellaisina, kuin ne ulkonaisesti
ilmaantuvat. Toiminta ei tapahdu silmiemme edessä, niinkuin draamassa;
ei meidän siis tarvitse kokea odotuksen levottomuutta ratkaisevan
hetken lähestyessä eikä tuskan katkeruutta kärsimysten kestäissä.
Tekojen sisälliset syyt ja sydämmen taistelut niinikään jäävät meiltä
näkemättä; sillä nämä kaikki ovat jo olleet ja menneet; ne ovat jo
muuttuneet tosiasioiksi, ja runoilija nostaa vaan sen varjoavan verhon,
jolla entisyys ne on peittänyt. Tästä johtuu eepillisen runouden tuiki
tyyni esitystapa. Kullervon rajut taistelut ja omantunnonvaivat ovat jo
aikaa sitten loppuneet; Runotar saattaakin siis levollisesti, vaikka
murheellisella mielellä, kertoa, kuinka hän palasi lapsuutensa kotiin
ja tapasi sen tyhjänä, autiona, sekä sitten, jouduttuansa siihen
paikkaan, jossa rikos oli tapahtunut, "kysyi mieltä miekaltansa",
käänsi kärjen rintahansa ja "itse iskihe kärelle". Hektor, Troian
innokas puolustaja, tietää jo ennalta, että "päivä se joutuva on, jona
vaipuu Ilio armas", ja Iliaassa siihen viitataan monessa paikoin.
Kertoja sen tietää yhtä hyvin kuin Hektor; mutta sentähden hän
saattaakin mielin määrin, rauhallisella mielellä, kuvaella sodan
yksityiskohtia.

Koska eepillinen kertomistapa on näin _tyyni ja objektiivinen_,
niin se myöskin on _tasainen_, s.o. eepillinen runotar kohtelee
samalla hellyydellä sekä suuria että pieniä asioita, siitä huolimatta,
kuinka voimallisesti ne vaikuttavat tunteisiin. Väinämöisen ihmeellinen
laulu ja valmistukset Pohjolan häihin, Lemminkäisen seikkailut ja
Joukahaisen joutsen koristukset, kaikki ne saavat Kalevalassa yhtä
innokkaan, mielenkiintoisen kuvailun osaksensa. Samasta syystä
runomittakin epopeoissa pysyy yhtäläisenä kautta koko runoelman. Sen
ohessa on eepillinen esitystapa _tarkka_, s.o. kuvattavaksi
otetaan pienimmätkin erityiskohdat, jotta ulkonainen olevaisuus niin
elävästi kuin suinkin asettuisi henkisen silmämme eteen. Sentähden
"kultuurimuodoilla" on tärkeä sija suurissa kansan-epopeoissa ja
ylimalkain eepillisessä runoudessa.

Varsinainen eepillinen runous ei tuo esiin tapausten vaikuttimia eikä
toimivien henkilöin ajatuksia ja mielialoja semmoisinaan, vaan
ainoastaan sen verran, kuin ne ulkonaisesti ilmaantuvat puheissa ja
teoissa. Niinkuin veisto- tai maalaustaide, se asettaa eteemme jakson
kuvia, joiden merkityksen saamme itse arvata. Runoilija viepi meitä
kuvasta kuvaan ja ikäänkuin osoittelee niitä sauvallansa, pysyen itse
kertomuksen ulkopuolella. Tähän kertomarunouden luonteeseen soveltuu
hyvin se tarullinen maailmankäsitys, joka vallitsee vanhimmassa
kansanrunoudessa. Ihmisen rinnassa asuvat siveelliset voimat muuttuvat
jumalallisiksi olennoiksi, jotka ulkoapäin vaikuttavat henkilöihin.
Tapausten juoksua eivät määrää ihmisen vapaan toiminnan seuraukset,
vaan Olympon jumalat tai järkähtämätön sallimus, jonka alle jumalainkin
täytyy taipua. Troian edustalla eivät ainoastaan sodi ihmiset, vaan
itse kuolemattomat jumalatkin; mutta Moira, jonka päätöstä ei Zeuskaan
voi muuttaa, on määrännyt, että pyhä Ilios on kukistuva ja Akhilleus
kaatuva nuoruutensa ihanimmalla ajalla. Kalevalassa on ihmisen vapaalla
tahdolla tavallansa avarampi toimiala; meidän esivanhemmissa heräsi se
jalo aatos, että ihmisen henki hallitsee koko luontoa; sanallansa,
laulullansa hän taisi pakoittaa sitä itsellensä kuuliaiseksi. Ja
toiselta puolen jumalain valta on Kalevalassa jokseenkin rajoitettu. He
eivät ole vielä täydellisesti irtauntuneet niistä luonnon-esineistä,
joita hallitsevat, ja heidän erikoisluonteensa on yleensä vallan vähän
kehittynyt; sentähden he eivät vaikuta tapausten juoksuun ja tietäjän
loitsutaito se oikeastaan maailmaa ohjaa.[103] Mutta taikavoima sekin
muuttuu ulkonaiseksi vaikuttimeksi. Loitsutaidon tuottama taikakappale,
Sampo, kohottaa Pohjolan onnen ja mahtavuuden kukkuloille; sen rannalle
ajautuneet murut ovat Kalevalan onnen alku. Taika on yhtä hyvin kuin
kreikkalaisen eepoksen jumalat ihmisen toiminnan suhteen ulkonainen,
yliluonnollinen voima; tapaukset eivät kehkiä toinen toisestaan ihmisen
tekojen luonnollisena seurauksena, vaan ovat hämärän, meille
käsittämättömän maailmanlain määräämiä, samoin kuin muissakin
epopeoissa.

Ylimalkain havaitaan Kalevalassa samaa ajatustapaa kuin Homerolla.
Kullervon luonne on tosin siinä suhteessa enemmän draamallinen kuin
eepillinen, että ainoastaan sisälliset, siveydelliset syyt saattavat
hänet perikatoon; mutta hänen kamala kohtalonsa on kuitenkin vaan
osaksi hänen oman rajun luonteensa seurauksena; pääasiallisesti se on
synkän sallimuksen vaikuttama, hän kun on kostajaksi syntynyt ja kosto
hänet turmelee. Tämä on tosi-eepillistä.

Yleensä eepillisessä kertomuksessa tunteet ja sisälliset vaikuttimet
muodostuvat ulkonaisiksi olennoiksi. Tiainen puusta neuvoo Väinämöistä
kaatamaan kaskea, että nousisi Osmon ohra, kasvaisi Kalevan kaura.
Ainon halua upottaa murheensa meren aaltoihin kuvataan kauniisti noilla
kolmella neidolla, jotka kiven kyljellä ovat kylpemässä. Samaten Athene
jumalatar, tarttuen Akhilleun kultakiharoihin, estää häntä vetämästä
miekkaansa Agamemnonia vastaan.

Mutta ei ainoastaan ihmisen tunteita ja ajatuksia, vaan myöskin
ulkonaisen luonnon ilmiöt eepillinen runotar mielellään muuttaa
persoonallisiksi olennoiksi. Hän tahtoo yleensä lähentää ihmistä ja
luontoa toisiinsa; samalla kuin sisälliset käsitetään konkreetisiksi,
ulkonaisiksi, samalla ulkonaiset luonnon voimat ja yksityiset
esineetkin saavat henkisen olennon. Näin syntyy tuo ihana mytologinen
maailmankatsomus, joka elähyttää koko luonnon. Jokaisessa puussa elää
haltia tai dryadi, vedessä asuvat Vellamon neitoset, Melattaret ja
Sotkottaret tahi merinymfat ja naiadit, metsät ovat täynnä Tapiolan
väkeä tai oreadeja ja pukinjalkaisia satyreja. Tämä se on tuo
viehättävä jumalais-olentojen maailma, jonka edistyneempi
hengenviljelys hävittää, mutta joka runoudessa pysyy iäti nuorena ja
miellyttävänä, niinkuin Schiller sitä kuvailee kauniissa runoelmassaan
"Die Götter Griechenlands". Se sisältää aavistuksen siitä elävästä
hengestä, joka maailman täyttää, ja tämän hengen moninaisuudesta. --
Mutta kansojen eepillinen kuvausvoima ei luo ainoastaan tällaisia
luontoa edustavia persoonallisia olentoja, vaan suopi myös eläimille ja
kaikenlaisille hengettömille luonnon-esineille elävän hengen, järjen ja
kielen. Homerossakin tapaamme muutamia tällaisia esimerkkejä. Mutta
erittäinkin suomalainen epopea on niistä rikas. Väinämöisen pursi itkee
"viejäistä vesille, laskiaista lainehille", haluten sotaretkille, ja
koivu valittaa pahoja päiviänsä, kun varoo kuorensa kesällä
kolottavaksi, lehtivarvat vietäväksi. Kokko, ilman lintu, suorittaa
kauniilla tavalla kiitollisuudenvelkansa Väinämöiselle, kun pelastaa
hänet hukkumasta ja turvallisesti viepi Pohjolaan. Mutta ennen kaikkea
muistettakoon tässä kohden Kalevalan verrattoman ihana kertomus
Väinämöisen laulusta, jota koko luonto ihaellen kuuntelee.

Näissä kaikissa huomaamme eepoksen ulkokohtaisen luonteen. Se esittää
aineensa selvinä kuvina menneiltä ajoilta ja antaa kaikille, yksin
sisällisillekin, objektiivisen muodon. Samalla epopea pyytää antaa
kokonaiskuvan entis-aikojen elämästä ja kansakunnan kaikista oloista,
avaten eteemme mitä avarimpia näköaloja. Kalevala viepi meidät
alkurunoissaan maan ja taivaan syntymäaikoihin, Odysseiassa
katseltavaksemme leviää maanpiiri kaikkine ihmeinensä, jopa Tuonenkin
valtakunta näissä molemmissa asettuu silmiemme eteen. Ja toiselta
puolen eepillisestä runoelmasta tulee tapauksia ympäröivän luonnon
tarkka kuvailija. Ajateltakoon vaan, kuinka tuoreilla väreillä
kansallis-epopeamme esittelee "noita Väinölän ahoja, Kalevalan
kankahia", kuinka siinä näemme edessämme Suomenmaan saaret ja salmet,
yksinäisen koivun, joka erämaalla itkee kohtaloansa, sekä salon kuuset
kukkalatvat, pitkät, lakkapäät petäjät, ja tämän luonnon elähyttäjinä
karhut, ketut ja muut korpien elustajat.

Eepillinen esitystapa vaatii, niinkuin jo ylempänä sanottiin, että
kaikki seikat kerrotaan tyystin ja laveasti sekä asetetaan niin
elävästi kuin mahdollista henkisen silmämme eteen. Tämä sääntö koskee
myös jokapäiväisen elämän tavallisimpia toimia ja esineitä. Puvut ja
sota-aseet, rakennukset ja huonekalut, juhlamenot ja jokapäiväiset työt
ja toimet, kaikki kuvataan suurimmalla huolella ja tarkkuudella. Näin
tulee eepillisestä runoelmasta tapain kuvaelma. Ylipäänsä osoitaikse
kertomarunoudessa hilpeä osan-otto kaikkiin ulkonaisiin seikkoihin.
"Jolle on yhdentekevää, minkänäköiset esineet ovat, joka ei pidä lukua
ruumiinmuodoista, vaatteista, aseista, aistillisen liikunnan laadusta
kaikessa toiminnassa, hänestä ei tule ikinä eepillistä runoilijaa",
sanoo Vischer. Eepillinen runoilija iloitsee ulkomaailman vaihtelevista
muodoista; hän antaa olevaisuuden ihan välittömästi vaikuttaa itseensä
ja koettaa sitä semmoisenaan ymmärtää ja kuvailemalla pysyttää.
Tällainen runoilijaluonne oli esim. Goethellä ja Runebergilla. Me
olemme ennen viitanneet kertomarunouden ja kuvaamataiteiden
yhtäläisyyteen; tämä yhtäläisyys ilmaantuu siinäkin, että eepillinen
runous etupäässä esittelee, mitä silmin voipi havaita, ja niinmuodoin
tarkoittaa näköä niinkuin kuvaamataiteetkin.

Kun kertomarunous pyytää niin laajalta kuin mahdollista kuvailla
ihmis-elämää, niin se tuopi esiin suuren paljouden henkilöitä, jotka
edustavat mikä mitäkin puolta kuvattavista oloista. Näiden joukosta
astuvat muutamat toiminnan kannattajina kertomuksen keskustaan, ja yksi
niistä on varsinainen päähenkilö. Muinais-ajan epopeoissa nämä
päähenkilöt ovat kansojen sankari-ihanteet. Yleensä eepilliset sankarit
eivät ole semmoisia, jotka uuden aatteen innostuttamina tahi jonkun
ulkonaisen tai sisällisen epäkohdan pakoittamina nousevat sotaan koko
maailmaa vastaan ja omalla voimallaan luovat uusia oloja; vaan he ovat
jonkun _yhteisen_ aatteen kannattajia, joka jo ennestään heidän
kansassaan elää, sekä niinmuodoin olevaisuuden puolustajia ja
kansakuntansa johtajia. Kuinka läheisessä yhteydessä ne ovat epopeojen
koko sisällyksen kanssa ja kuinka pääsankarin kuvan ympärille kokoontuu
muiden sankarien mainetyöt, on jo ennen osoitettu (vrt. I kirja).
Odysseiassa "kovaonninen, oiva" Odysseus siinä määrässä hallitsee
runoelmaa, että kaikki tapaukset suorastaan liittyvät hänen
persoonalliseen kohtaloonsa. Kuitenkin huomiomme kiintyy muihinkin
henkilöihin: Penelopeiaan, Telemakhoon, kosijoihin j.n.e. Akhilleun
"sukkelasäären" turmiokas suuttumus, sen onnettomat seuraukset ja hänen
loistavat urostyönsä, kun hän palajaa taisteluun, ovat Iliaan
pääaineena. Mutta hänen rinnallansa on muillakin etevimmillä
sotasankareilla, sekä kreikkalaisilla että troialaisilla, tärkeä sija
kuvauksessa. Näitä ympäröivät sitten laveampana piirinä kreikkalaisten
lukuisat sotajoukot, Troian kansa ja liittolaiset y.m. Kalevalan ytimen
muodostavat Väinämöisen hyvät työt Kalevalan kansaa kohtaan, ja tämän
tietäjävanhuksen kuva pitää sen eri kertoelmat koossa. Häntä lähinnä
näemme taidokkaan seppo Ilmarisen ja lieto Lemminkäisen; erityisen
runojakson sankarina, muista erillään, esiintyy Kullervo, mies
synkkäkohtaloinen, luonteeltaan toisenlainen kuin tavalliset epopean
sankarit. Näiden vierellä näemme suuren joukon sivuhenkilöitä;
mainittakoon vaan Pohjan neito, "maan mainio, veen valio",
ja hänen äitinsä Louhi, "Pohjan akka harvahammas", Joukahainen,
"laiha poika lappalainen", ja hänen sisarensa, hento ja suloinen
Aino, sekä Lemminkäisen rakastavainen äiti -- kauniin kuva emon
alttiiksi-antavaisuudesta, minkä runous ikinä on luonut.

Epopean pyrkimys mitä suurimpaan laajuuteen ei ilmaannu yksistään
siinä, että se niin avaralta kuin mahdollista kuvailee luontoa ja
ihmis-elämää sekä tuo suuren paljouden henkilöitä näkyviin; vaan
toiminnankin suhteen kertomarunous suosii moninaisuutta. Sen ohessa se
kuitenkin vaatii, että tapausten juoksua hallitsee yksi ainoa
päätoiminta, johon syrjätoiminnat yhtyvät. Toimintaa ja toimivia
henkilöitä järjestää runoilija eri ryhmiin, joista hän asettaa muutamia
kirkkaampaan valoon silmiemme eteen ja muutamat jäävät syrjemmälle.
Lähempäin kuvaelmain takaa siintää suurenmoinen pohja, jonka
perustuksella tapaukset liikkuvat. Semmoisena pohjana on esim. Homeron
sankarirunoelmissa Troian sota ja koko sen-aikuinen kreikkalainen
elämä. Odysseiassa toiminta alusta aikain jakaantuu kahtia; Odysseun
retkiin, jotka ovat pääaineena, liittyy kertomus Ithakan oloista ja
kosijain hankkeista sekä Telemakhon lähdöstä isänsä etsintään; mutta
lopulta kaikki nämä toiminnat yhtyvät yhdeksi kokonaisuudeksi, kun
Odysseus palajaa kotiin sekä voittaa takaisin maansa ja puolisonsa.
Iliaassa on päätoimintana Akhilleun sankarityöt ja lopullinen voitto
Hektorista; mutta hänen pitkällinen suuttumuksensa ja erilläänolonsa
antaa tilaisuuden saattaa näkyviin muidenkin urostyöt, kunnes vihdoin
kaikki nämä taistelukuvat sulauvat yhteen. Samoin Kalevalassakin
päätoiminnan rinnalla on monta sivutoimintaa: kertomukset maailman
luomisesta, Lemminkäisestä, Kullervosta y.m. -- Muutoin eepillinen
runous, joka esittelee menneitä tapauksia ja sentähden hätäilemättä,
tuskastumatta silmäilee asiain juoksua, jouduttamatta niiden
kehkiämistä, juuri tästä syystä usein katkaisee esityksensä säikeen ja
"laskee laulun toisa'alle, työntää uuelle uralle", vieden meitä
Ithakasta Kalypson saareen, Lemminkäisen sotaretkiltä Untamon ja
Kalervon heimokuntariitoihin; sillä Runotar tietää kyllä saavansa lomaa
sen kiinni solmiamiseen. Taikkapa meitä viedään ajassa taaksepäin, kun
pääsankarin suusta tahi muuten saamme kuulla edellisiä tapauksia; niin
Odysseus kertoilee faiakilaisten luona, mitä seikkailuksia hän siihen
asti on kokenut, ja samaten Aeneas Didolle.

Tämä epopean tyyni luonto, joka samalla hellyydellä kohtelee kaikkia
henkilöitä ja toiminnan kohtia, vaikuttaa senkin, että eepillinen
kertomus mielellään viipyy kaikissa erityisseikoissa. Siinä suhteessa
on eepillinen runous draaman suora vastakohta. "Draamallinen runoilija
käy jäntevästi suoraan eteenpäin ja heittää ravakasti kaikki esteet
kumoon; eepillinen runoilija on niinkuin se, joka huviksensa kävelee ja
viipyy joka paikassa" (Vischer). Sentähden antaa kertomarunous
vertauksillekin paljon tilaa ja kehittelee niitä mielihyvällä, niin
että vertauksesta usein tulee pieni itsenäinen kuvaus. Samasta syystä
saavat myös välikertomukset eepoksessa suuremman merkityksen kuin
muussa runoudessa. _Välikertomus eli episodi_ on semmoinen
suhteellisesti lyhyt kuvaus eli kertomuksen osa, joka ei ole
välttämättömässä yhteydessä pääkertomuksen kanssa. Vaikka se vaan
ulkonaisesti siihen liittyy, on sillä kuitenkin tärkeä tehtävä. Ensiksi
siten, että se keskellä tapausten levottomuutta voi olla rauhallinen
pysäyskohta, jossa mieli tointuu myrskyjen jälkeen ja kokoilee voimia
kestääksensä uutta jännitystä. Toiseksi episodin kautta laajentuu se
elämän kuva, minkä runoilija eteemme asettaa; sentähden voipi
kertomarunous juuri episodin avulla täydellisemmin täyttää
tarkoituksensa olla kokonaiskuvaus jonkun kansan tai aikakauden
elämästä. Niin esim. välikertomus Akhilleun kilvestä Iliaassa antaa
tilaisuuden huoahtaa noiden rajujen taistelujen perästä; vaan samassa
se esittää meille sarjan ihania kuvaelmia muinaiskreikkalaisesta
elämästä. Samaten Kalevalassakin: sen jälkeen kun surkea surma on
saavuttanut Lemminkäisen, vaan hänen hellä äitinsä, monta vaivaa ja
vastusta kestettyään, on saanut hänet pelastetuksi, ja niin myös
Pohjolan neidon kohtalo, viikon valvattelemisen perästä, vihdoin on
ratkaistu ja kosioretket niinmuodoin ovat päättyneet, silloin ovat
Pohjolan häät meille virvoittava näyte elämän iloisemmasta puolesta,
ennenkuin alkaa tuo tuima taistelu Kalevalan ja Pohjolan välillä.
Kansan-epopeoissa on sekin vielä yksi välikertomusten syy, että ne
pyrkivät vetämään piiriinsä kaikki kansan muinaistarut, niinkuin jo
ennen on selitetty. Usein välikertomus tulee siitä, että tahdotaan
laveammalta kuvata jonkun henkilön luonnetta tai toimia, esim.
Kullervon tai Diomedeen. Vaikka episodeilla vaan on höllä yhteys
päätoiminnan kanssa, niin ne kuitenkin jollakin tavalla siihen yhtyvät.
Joukahaisen kilpailu Väinämöisen kanssa antaa aihetta Aino-runoihin,
Ainon kuolema saattaa Väinämöisen kosioretkelle Pohjolaan; siitä sitten
on seurauksena Sammon takominen, mikä jo kuuluu päätoimintaan.[104]

Epopeassa vallitseva katsantotapa, joka aina pitää silmällä maailman
kokonaisuutta, lieventää johonkin määrin siinä ilmaantuvia surun
aiheita ja synnyttää raikkaan ja tyynen iloisuuden, joka mielihyvällä
ihailee elämän valoisampia puolia ja siten lohtuu sen synkemmistä
kohdista. Eepillinen runous suosii ylimalkain olevaisuutta, katsoo
maailmaa hyväksi semmoisena kuin se on. Sentähden kertomaruno viekin
tavallisesti onnelliseen loppuun; harvoin se päättyy synkkään
murheeseen, vaikka siitäkin on poikkeuksia, esim. Nibelungenliedissä ja
Kullervo-runoissa, jos katsomme niitä eri runoelmaksi. Epopean raitis
henki ei ole kuitenkaan esteenä, ett'ei toisinaan utuinen
surumielisyys, kaiken katoovaisuuden tuottama, puhkea ilmi; sekin saapi
alkunsa siitä maailman kokonaisuuden tarkastamisesta, jonka sanoin
olevan eepillisen katsantotavan alkupiirteitä. Sellaisia kohtia, jotka
kääntävät mielen haikeaan murheellisuuteen, ovat Iliaassa Troian
kukistuminen ja Hektorin kuolema. Ja niin myös kreikkalaisten aimo
sankari, nuoruuden ja voiman perikuva, Akhilleus, kyllä tietää Tuonelan
oven hänelle aukeavan, niin pian kuin hän on voittanut Hektorin, ja
siitä hänen sydämmensä heltyy, kun voittoriemun ensimmäinen rajuus on
tyyntynyt. Laulaapa Homeros muutoinkin ihmisten kurjuudesta.
Kalevalassa tapaamme paljon tällaisia valituksia heikkoin ja
turvattomain (Ainon, koivun y.m.) huokauksina elämän apeudesta,
vaikka Kalevalassa muutoin huokuu raikas henki, vapaa siitä
vienonsuruisuudesta, jota moni pitänee suomalaisen kansanrunouden
pääominaisuutena. Viimeisessäkin runossa, kun kerrotaan Väinämöisen
poislähdöstä, lisätään samassa se lohdullinen sanoma, että hän

    "Jätti kantelon jälille,
    Soiton Suomelle sorean,
    Kansalle ilon ikuisen,
    Laulut suuret lapsillensa".

ja että hän itsekin kerran on palajava "uuen sammon saattajaksi, uuen
soiton suoriaksi"; niinmuodoin epopea päättyy lohdullisella toivolla
kansamme onnellisesta tulevaisuudesta.

Kertomarunon kokoonpano lienee jo edellämainitusta osaksi selvä. Kuten
jokaisessa kertomuksessa, niin epopeassakin vallitsee kolmijaon laki;
siinä sopii erottaa _alku_, jossa valmistetaan _keskikohta_,
joka päättyy ratkaisevaan tapaukseen, katastrofiin, ja _loppu_,
jossa asiat selviävät. Niin esim. Iliaassa alku ulottuu siihen asti,
kun Akhilleus taas ottaa osaa sotaan, keskikohta siitä ratkaisevaan
taisteluun Hektorin kanssa; katastrofi, loppu-osan alku, on Hektorin
kuolema ja loppu kertomus Hektorin ruumiin takaisin-annosta ja
Patroklon hautajaisista. Kalevalassa sopii pitää alkuna kaikki,
mikä tapahtuu Sampo-retkien edellä, siis kolmekymmentäkahdeksan
ensimmäistä runoa;[105] keskikohtana olisi kuvaus Sampo-retkistä ynnä
lopputaisteluista Pohjolaa vastaan ja loppuna viimeinen runo. Taikka
kenties vielä sopivammin voisi pitää ensimmäisen runon kertomusta
maailman luomisesta ja Väinämöisen synnystä jonkunlaisena johdatuksena;
sitten seuraa varsinainen alku (runot II--XXXVIII); keskikohdan
muodostavat Sampo-retket, kunnes Sammon murut tulevat Suomen kansan
omiksi (r. XXXIX-XLIII), lopun uuden kanteleen synty ja viimeiset
taistelut Louhen lähettämiä pahoja vastaan (XLIV-XLIX), ja
viideskymmenes runo on samalla tavalla liitetty runoelman päätteeksi
kuin ensimmäinen sen alkeheksi. Epopean pääosat saattavat sisältää
monta eri kertomusta, joissa jokaisessa sopii erottaa alku, keskikohta
ja loppu.

Kertomarunon tapaukset johtuvat luonnollisesti toinen toisestaan,
vaikka runoelman eri osien yhteys ei ole aivan kiinteä ja sattumuksella
on suurempi valta kuin esim. draamassa. Viimeksimainittu asianlaita
tulee siitä, että eepoksessa katsotaan maailmaa välttämättömyyden
kannalta eikä oteta lukuun ihmisen vapaata tahtoa; sillä tähän
katsantotapaan usein kyllä soveltuu sattumus, s.o. tapaus, jonka
yhteyttä toiminnan kanssa emme voi ymmärtää, mutta joka kuitenkin
saattaa olla maailman menoon järjellisesti perustuva. -- Ja näin
kertomus siis kulkee hiljaa eteenpäin, kuvaillen kaikkea tyynellä
hellyydellä ja usein laajeten episodeiksi. Tällaista kertomusta
tietysti ei ole rakentaminen uteliaisuutta kiihoittavan jännityksen
eikä hämmästyttäväin, äkkiarvaamattomien tapausten nojalle; vaan ei
jännittäväisyys sentähden ole kokonaan poistettava. Iliasta tai
Odysseiaa lukiessamme odotamme päinvastoin koko ajan ratkaisevia
kohtia, ja etenkin Nibelungenlied on perustettu synkkäin aavistusten
kiihoittavalle pohjalle. Mitä jännittävimpiä runoelmia on myös
Kullervon episodi, joka sisällyksensä puolesta on melkein enemmän
draamallinen kuin eepillinen. Mutta kaikki tarpeeton uteliaisuuden
yllyttäminen on eepokselle vierasta; sentähden tärkeimpiä tapauksia
valmistetaan ennakolta; ne eivät leimahda esiin pimeydestä, äkkinäisen
salaman valaisemina, vaan nousevat vitkalleen taivaanrannalta, kuni
ukkosenpilvi, tai näyttävät meitä lähenevän, kuin etäiset saaret ja
niemet avaraa järvenselkää soutaessamme. -- Ulkonaisen muodonkin
puolesta noudatetaan epopeassa vakavaa juhlallisuutta; kreikkalaisessa
kertomarunoudessa vakaantui epopean varsinaiseksi runomitaksi
heksametri, jonka tyynesti eteenpäin vierivät säkeet ovat siihen
erittäin soveliaat, ja samanluontoinen on myös saksalaisten
"Nibelungen-stroofi". Kalevalan nelipolviset säkeet, joille korko
tuottaa vaihtelevaisuutta ja joiden muutoin ehkä liian nopea riento on
saanut pidäkkeen parallelismissa, vastaavat nekin kaikin puolin
eepillisen esitystavan vaatimuksia. Eepillinen runous, joka etupäässä
tarkoittaa sisällistä näköaistia, suosii erittäin epiteettien käytäntöä
sekä muitakin pysyväisiä lausetapoja, jotka useasti palajavat ja
runoelman vakavina tunnettuina kannatuspylväinä viehättävät kuulijan
mieltä, semmoisia kuin Kalevalassa: "Sanan virkkoi, noin nimesi",
taikka Homerolla: "Ilmestyipä jo varhainen ruususorminen Eos".
Varsinkin epiteetit ovat huomioon otettavat, niinkuin: _seppo_
Ilmarinen, _takoja iän-ikuinen_; Ukko ylijumala, hattarojen
hallitsija, puhki pilvien puhuja, halki ilman haastelija; pilvien
kokoilija Zeus; pitkävarjoinen peitsi j.n.e. Samoin uudemmissakin
kertomarunoissa, esim. Runebergilla. Tähän kuuluu myös se epopean
omituisuus, että kokonaisia kappaleita, esim. puheita, sanasta sanaan
kerrotaan. Eepillinen runoilija ei kiirehdi asiasta toiseen, ennenkuin
hän säntilleen on lausunut lausuttavansa.

Lyhyesti sanoen olemme siis sankarirunoelmasta saaneet seuraavan kuvan
kertomarunoudesta.

Eepoksessa asettuu runoilija ulkopuolelle ainettansa ja esittää sitä
kertomuksena menneiltä ajoilta, kuvaillen tapauksia ja henkilöitä
etupäässä sellaisina, kuin ne ulkonaisesti ilmaantuvat. Se pyytää antaa
niin laajaa kuvaa kuin mahdollista niistä oloista, joissa toiminta
tapahtuu, ja vetää sentähden mielellään piiriinsä suuren paljouden
henkilöitä ja asioita, asettaen ne yhteyteen pääaineensa kanssa; näin
muodostuu se usein ajan ja tapain kuvaelmaksi. Eepillisen runouden
esitystapa on objektiivinen, tyyni ja tasainen; se ei riennä eteenpäin
kohisevana koskena, vaan juoksee hiljaa ja juhlallisesti leveänä,
valtavana virtana. Siitä seuraa, että eepillinen Runotar mielihyvällä
viipyy erityiskohdissa ja useasti ottaa kuvataksensa milloin mitäkin
syrjäseikkaa, joten syntyy n.s. välikertomuksia eli episodeja.



VIIDES LUKU.

Kertomarunouden lajit: eepos ja romaani.


Edellisessä luvussa on tehty selkoa kertomarunouden luonteesta
kansan-epopean pohjalla. Onpa ennen ollut puhe siitäkin, kuinka
eepillinen kansanrunous on kolmea laatua: erottavainen, yhdistäväinen
ja orgaaninen, eli erinäis-, liitännäis- ja yhtenäis-eepos,
niinkuin niitä nykyisemmin on nimitetty. Näissä kaikissa tavataan
sankarirunouden pääominaisuudet, vaikka pienemmät lajit tietysti eivät
voi esittää niin suuren suurta maailmankuvaa eikä samaa henkilöin ja
tapausten moninaisuutta kuin laajat epopeat. Mutta sama eepillisen
runouden luonne ilmaantuu myös taiderunouden alalla, niissä mahtavissa
teoksissa, joissa runoilijat laveissa kertomajaksoissa ovat tuoneet
esiin aikansa ihanteita, kuvaillen arvokkaita aineita ja noudattaen
kansanomaisten sankarirunoelmain esitystapaa. _Taide-epopea_ onkin
ensin mukailemalla kehittynyt kansan-epopeasta. Homeron runot
olivat sekä kreikkalaisten taide-eeposten että etenkin Vergilion
Aeneidin, roomalaisten suurenlaatuisen kansallis-eepoksen,
esikuvina, ja Vergilius oli sitten keskiajan ja renessansin
kertomarunoilijain tunnustettu opas runoustaiteen tiellä. Dante,
Ludovico Ariosto, Torquato Tasso, Luiz de Camões, John Milton y.m. ovat
runoilijaseppeleensä laakereihin kietoneet monta kukkasta, jotka
Homeron rehoittavista laululaaksoista on istutettu Vergilion
runopuistoon ja sieltä poimittu heidän taidettansa kaunistamaan. Heidän
teostensa säännöllisyys, tarinain yhteensommittelu ja taiteellinen
aisti ovat muinaisklassillista perintöä. Mutta antiikista pohjaa verhoo
romantisuuden monivärinen, kimalteleva vaippa ja kunkin runoilijan
erityinen intoisuus antaa hänen teokselleen omituisen luonteen:
Arioston irooninen ritarijuttujen käsittely, Camõesin isänmaanrakkaus,
Miltonin uskonnollinen harrastus j.n.e.

Taide-epopeain joukkoon sopii myös lukea Dante Alighieri'n
ajatusrunoelma "Divina Commedia". Sankarirunoelmaksi sitä ei sovi
sanoa, ja muutamat esteetikot (esim. Rosenkranz) ovatkin sen asettaneet
"incommensurabelien", s.o. määräämättömien runojen joukkoon, jotka
eivät saa sijaa runouden lajien tavallisessa jaossa. Se skolastinen
mietiskely, jonka nojalle se on perustettu, ei ole tosin eepillisen
käsitystavan mukaista; mutta se maailmankuva, minkä se asettaa
silmiemme eteen, on vielä avarampi kuin tavallisten epopeain, ulottuen
Manalan syvimmästä kuljusta taivaallisen autuuden asuntoihin, maailman
alkuajoista runoilijan omiin päiviin asti, ja kuvaukset todellisesta
elämästä, kertomukset Italian puoluekiistoista ja niihin osaaottaneista
henkilöistä, ovat niin luonnonmukaisia ja perin eepillisiä, että Divina
Commedian kokonaisluonne sittenkin on sama kuin varsinaisen epopean.
Että siinä kuvattuja henkilöitä esitetään tuomittuina -- niin
muistuttaa Hegel -- antaa niille jonkunlaisen plastillisuuden;
iäisyyden lain pysyttäminä he seisovat kuin vaskesta valettuina
silmiemme edessä.

Ihan toista kehitysjaksoa kuin yllämainitut eepokset ja niistä johtuvat
kertomarunot on Firdusi'n (oikeastaan Abul Kasim Mansurin) Shahnameh
eli "Kuningasten kirja", persialaisten laajan laaja sankarirunoelma,
joka on kuin aaltoileva runouden meri ja rajattomana tulvana viepi
meitä pitkien vuosisatojen läpi. Mutta tämän teoksen alkuosa, johon sen
suuri maine perustuu, on muodostunut iranilaisten ikivanhoista taruista
ja tarinoista ja on siis sekin kasvanut kansan yhteisen, eepillisesti
luovan kuvausvoiman pohjalla.

Keskiajalla syntyi niissä Euroopan kansoissa, jotka silloin olivat
sivistyksen kannattajina, kertomarunous, jolla oli aikansa väritys.
Etenkin romanilaisissa maissa kehkisi se hartaasta tunteellisuudesta ja
ihmeitä suosivasta mielikuvituksesta vuotanut maailmankäsitys, joka on
keskiajalle omituinen ja jota tämän teoksen ensimmäisessä kirjassa olen
koettanut kuvailla. Siitä se sai _romantisuuden_ nimen, joka
sittemmin meni perinnöksi myöhemmälle, "uusromantiselle" runouden
suunnalle, joka pyrki uudistamaan keskiajan ihanteita. Huomattava on,
että romantinen henki keskiajalla kuitenkin hallitsi yhtä hyvin
germanilaisia kuin romanilaisiakin kansoja ja että germanien
kansallisluonne ehkä pääasiallisesti vaikutti romantisen katsantotavan
syntymiseen, vaikka sen hedelmät ensin kypsyivät romanilaisissa maissa.
-- Länsimaan kansojen omat sankarimuistelmat, itämailta tulleet sadut,
kirkon legendat ja mystillisen fantasian luomat ihmetarinat sekä
muinaisklassillisesta kirjallisuudesta ammennetut kertomukset antoivat
Ranskan, Saksan ja Italian keskiaikaiselle eepokselle runsasta
sisällystä. Romantisen väririkkauden jälkiloiste havaitaan vielä
ylempänä mainituissa uudennus-ajan runoilijoissa, etenkin Ariostossa ja
Torquato Tassossa, jotka molemmat, tosin eri tavalla, vielä
käsittelivät keskiajan aineita.

Tästä näkyy, että sankarirunoelman luonne aikojen kuluessa on
vähitellen muuttunut: puhtaaseen objektiivisuuteen sekaantuu yhä
enemmän tunteellisuutta; sisäkohtaiset seikat tulevat yhä enemmän
kuvailun esineeksi tai tapausten vaikuttimiksi; puhtaaseen
eepillisyyteen sekaantuu siis lyyrillisyyttä (tai draamallisuutta).
Tämä onkin uuden-aikuisen kertomarunouden tunnusmerkkejä, samalla kuin
se sisällyksenkin puolesta menee ulkopuolelle sankarirunouden rajoja.
Myöhempinä aikoina on kyllä, milloin suuremmalla, milloin vähemmällä
menestyksellä yritetty sankarirunoelman muodossa esitellä
historiallisia tai tarun-omaisia aineita. Mutta nykyaika on yhä
loitommalle poikennut alkuperäisestä luonnontilasta ja muinais-ajan
katsantotavasta; se ei voi enää pitää ihmisten kohtaloita umpisilmäisen
sallimuksen tai hänen ulkopuolellaan olevain voimain määrääminä;
vaan kaikessa on hänen oma tahtonsakin lukuun otettava. Suuret
historialliset tapaukset ovat saaneet toisen, vähemmän yksinkertaisen
muodon, joka sopii paremmin muiden runouslajien kuin varsinaisen
epopean kuvattavaksi, ja tarun-omaiset aineet, semmoisinaan
esitettyinä, ovat nykyään käyneet melkein mahdottomiksi. Kaikki viittaa
siihen, että meidän-aikaisen kertomarunouden tulee etupäässä valita
aineeksensa yksityis-elämän tapauksia, antaen niille kuitenkin
mahdollisuuden mukaan yleisemmän historiallisen tai kansallisen
merkityksen, taikka, jos otetaan aiheita sankarirunouden vanhalta
alueelta, niitä syventää sisäkohtaisen kuvauksen avulla.

Eepillinen runotar onkin astunut tätä ajan viittomaa tietä. Miten
puhtaasti herooinen, muistotarinasta saatu aine oivallisesti muodostuu
kertomarunoelmaksi, kun sen keskustaksi tehdään luonteenkehitys ja
traagillinen taistelu jumalia vastaan, todistaa Runebergin "Fjalar
kuningas", jossa aate oikeastaan on draamallista laatua; mutta
sallimuksen jättiläishaamu, joka edustaa jumalien valtaa ja
maailmanjärjestystä, antaa runoelmalle kaiken draamallisuuden ohessa
selvästi eepillisen luonteen. Eepillisenä sankarina, jonka siveellisen
maailmanjärjestyksen rikkojana täytyy kukistua, on muutoin Kullervo
Fjalarin edelläkävijä. Mutta koston kamala tehtävä määrää jo edeltäpäin
Kullervon kohtalon; Fjalar kuningas on itsetietoisempi: hän toimii
vapaasti, välttääkseen sallimaa, niinkuin kreikkalaiset sankarit.
Kullervo on siis eepillisempi, muinaisaikojen maailmankäsityksen
pohjalla kasvanut; Fjalar on uudenaikaisen, laajentuneen eepillisyyden
tuote.

Toisekseen nykyajan kertomarunous paraasta päästä kuvailee
yksityishenkilöin kohtaloita, liittäen ne yleisiin maailmantapauksiin
tai supistaen alansa elämän jokapäiväisiin oloihin. Tämä ei ole
kuitenkaan mitään nykyajalle omituista; vaan jo vanhoista ajoista
saakka viljeltiin epopean ohessa erästä pienempää epiikan lajia, joka
esitteli lyhyitä kuvauksia jokapäiväisestä elämästä. Kreikkalaiset
nimittivät sitä _idylliksi eli eidylliksi_ (eidyllon, kuvanen,
pieni kuva), joka nimi sille on jäänytkin. Varsinaista toimintaa siinä
ei ole; se on paljasta tapain ja luonnon kuvausta. Theokritos, Moskhos
ja Bion kertoilevat kohtauksia Sikelian maaseudun elämästä; heidän
idylleissänsä esiintyy varsinkin paimenia ja kalastajia, mutta muitakin
maalaisia. Tätä laatua ovat myös Vergilion Eklogit. Samassa määrässä
kuin sivistys aikojen kuluessa hienontui ja veti ylhäisemmät säädyt
pois luonnon välittömästä yhteydestä, kasvoi mieltymys maaseudun
elämään ja alkuperäisiin, luonnollisiin oloihin; sivistyneissä syntyi
haikea halu palata luonnon äidinhelmaan, ja silloin idylli muodostui
tämän kaipauksen ilmoittajaksi. Idyllissä koetettiin lukijaa saattaa
pois tavallisen elämän ikävästä yksitoikkoisuudesta ja sivistyksen
tuottamasta turmeluksesta semmoiseen rauhalliseen luonnontilaan, jonka
sopusointua eivät mitkään epäkohdat häiritsisi. Näin syntyivät sitten,
uudemman ajan alkupuolella, etenkin seitsemännellätoista vuosisadalla,
nuo hempeätunteiset paimen-idyllit, joiden henkilöt oikeastaan vaan
ovat sen ajan haaveksivaiset kavaljeerit ja sirot hovineitoset Arkadian
paimenten valepuvussa. Pyrittiin takaisin luonnollisuuteen, mutt'ei
luonnollisuutta oikein ymmärretty. Väärä suunta oli päässyt valtaan;
sillä oikea idylli ei tarkoita pakenemista todellisuudesta eikä koeta
hentomielisyyden verholla peittää olevaisuutta, vaan kuvailee
jokapäiväistä elämää semmoisena, kuin se on, ilman muuta kaunistusta,
kuin mitä runollinen ihannoiminen sallii ja vaatii. Tällaisia
todenperäisiä idyllejä ovat, paitsi yllämainittuja kreikkalaisia ja
roomalaisia kertoelmia, useat kappaleet Runebergin "Idyllein ja
epigrammein" sarjassa ja muutamat Suonion "Kuun tarinoista", esim.
neljäs ilta, tuo kaunis kuvaus Höytiäisen rannoilta; samoin Ahon
Lastujenkin joukossa on monta tunnelmakuvaa, joita sopisi sanoa
idylleiksi.

Rajaa idyllin ja novellin välillä on usein vaikea määrätä, sillä
edellisen ala on nykyisempinä aikoina laajentunut siten, että
toiminnalle on suotu enemmän sijaa, ja tällä tavalla paljaasta
luonnon- ja tapainkuvaelmasta on kasvanut pieni kertomus. Toiselta
puolen novelli juuri nykyaikana vallitsevan tunnelmasuunnan kautta,
joka kertomuksessa suosii situatsiooni-maalausta, on yhä lähestynyt
idylliä. Mutta idyllin tunnusmerkkinä pysyy aina, paitsi sen
suhteellisesti vähempää laveutta, se ala, mikä alusta alkain on ollut
sen oma: yksinkertaiset tai ahtaammat olot, maaseutu, kansan-elämä,
perhekunta. Sentähden sopii tavallansa sanoa idylleiksi nykyajan
kertomuksia kansan-elämästä. Ihanoita idyllejä olisivat niin-ikään
Runebergin Hanna ja Joulu-ilta, elleivät pituutensa vuoksi paremmin
olisi luettavat siihen kertomarunouden lajiin, joka nyt joutuu
tarkastettavaksi.

Idyllin juuresta on versonut vesa, joka varttui vahvaksi puuksi, mitä
jaloimmaksi nykyisen kertomarunouden kentällä. Nimeksi sille pantiin
_idyllinen eepos_. Tien osoittajana oli saksalainen Voss;
pohjoissaksalaisen pappilan hiljaisesta kotielämästä hän sai aineen
heksametrillä kirjoitettuun runoelmaansa "Luise". Tämä johdatti Goethen
samankaltaisen runoelman tekoon. Niin syntyi yleisesti tunnettu, oiva
kertoelma "Hermann und Dorothea". Teoksellensa, jonka toiminta
liikkuu pienessä kaupungissa likellä Rhein-virran vartta Ranskan
vallankumouksen aikana, on runoilija osannut antaa suuren
historiallisen ja kansallisen taustan. Näin saavutettiin se
uuden-aikaisen kertomarunouden tarkoitusperä, johon ylempänä
viitattiin; "idyllinen eepos" sai muodostuksensa. Runoelman
sisällyksenä ovat nykyajan tunteet ja riennot; yksityisihmisten ilot ja
surut, heidän luonteensa kehkiäminen rakkauden kautta on kertomuksen
keskus; mutta eteemme aukeneva avara maailmanhistoriallinen näköala
takaa sille varsinaisen epopean vakavuuden ja arvokkaisuuden. Homeron
sankarirunouden esitystapaa on tarkoin noudatettu. Sanalla sanoen,
idyllinen eepos on sisällykseltään idyllin tapainen, mutta
ulkomuodoltaan epopean kaltainen.

Meidän maassa on tämä runoudenlaji tuottanut kelpo hedelmiä. Mainio
Runebergimme on täällä luonut ikimuistettavat kertomarunonsa,
"Hirvenhiihtäjät", "Joulu-ilta" ja "Hanna", jotka yhtä selvästi kuin
edellämainitut saksalaiset teokset osoittavat idyllisen eepoksen
luonnetta. "Hirvenhiihtäjillä" tosin ei ole sitä maailmanhistoriallista
pohjaa, joka Hermann ja Dorothealle antaa omituisen viehätyksen; mutta
sen sijaan varsinainen kansan-elämä on laajemmalta kuvattu kuin Goethen
teoksessa. Semmoiset välikertomukset kuin Aaron episodi kääntävät
lukijan huomion päätoiminnan rajoista väljemmille aloille. Eikä Suomen
sydänmaalaisten elämä olekaan niin peräti erillään suuren maailman
tapauksista, kuin moni ehkä luulisi; niihin viittaavat entisyydestä
pilkottelevat sodan muistot kertomuksessa vanhasta pyssystä. Se erotus
lienee kuitenkin huomattava näiden runoelmain välillä, että Goethe
enemmän kuvailee tunteita ja mielialoja eli ylimalkain päähenkilöin
sisällisen luonteen kehkiämistä kuin Runeberg, jonka puhdas eepillinen
objektiivisuus sitä vastoin enemmän muistuttaa muinaiskreikkalaista
kertomistapaa. -- "Hanna" ei tarjoo niin laveata näköalaa kuin
"Hirvenhiihtäjät" tai "Hermann ja Dorothea", vaikka se monessa
suhteessa muistuttaa jälkimmäistä; mutta runollisen innon ja värityksen
puolesta se on niiden vertainen. Jos se taas asetetaan Vossin Luisen
rinnalle, niin suomalainen runoilija epäilemättä on voittajaksi
tunnustettava. Hannassa ovat luonteet tarkemmin piirretyt ja
katsantoala on avarampi, eikä niin lumoavaa luonnonkuvausta usein saa
ihaella kuin ne taulut, joita siinä esitetään meidän soreista
saloistamme ja monisaarisista järvistämme. -- "Joulu-illassa" kaukaa
haamoittaa kansain veriset taistelut, jotka tylysti häiritsevät
rauhallisia perhe-oloja, vieläpä vanhalta Pistolilta vievät hänen
vanhuutensa ilon ja turvan; mutta runoelma kokonaisuudessaan, tarkkoine
ja miellyttävine luonteenkuvauksineen, esittää kauniin kuvan
maalaisherrasväkemme elämästä ja eri säätyluokkain läheisestä
yhteydestä ja ystävällisestä välistä. -- _Nadeshdakin_, vaikka
tämä viehättävä runoelma ei ole aivan samaa laatua kuin äskenmainitut
teokset, kuuluu tähän sarjaan. Tuntehikkaampi mieli-ala tuottaa sille
lyyrillisen vivahduksen; mutta ne silmäykset, joita luodaan valtion
kukkuloille, antavat orjatytön kauniille lemmentarinalle laajemman
merkityksen.

Suomenkieliset runoilijat eivät ole tällä alalla liikkuneet. Näyttääpä
siltä, kuin se eepillinen kuvausvoima, joka muinoin loi Kalevalan,
olisi nykyisestä polvikunnasta peräti hävinnyt. Vai sekö lienee syynä,
ett'ei kukaan uskalla kilpailla "pohjoismaiden runoilija-kuninkaan"
kanssa, joka jo on anastanut nuo piirit, -- maaseudun elämän
talonpoikien ja säätyläisten keskuudessa, -- joissa on tarpeeksi
luonnon-omaista tuoreutta, että niistä voi valua tämänkaltaista,
kotimaan oloja esittävää kertomarunoutta? Vaan pitäisihän toki Suomen
kansan monivaiheisissa ja monenmuotoisissa elämänsuhteissa vielä olla
paljon aiheita tarjona. Ja jos ei noita suuria epopean-kaltaisia
runoelmia hevillä synnykään, miksi ei noita keveämpiä, vaatimattomampia
eepoksia ole ilmaantunut, joiden sopii käsitellä mitä kertoma-aineita
tahansa? -- Vaan palatkaamme puheenaolevan runouden-lajin
selittämiseen.

Niinkuin taide-epopea ja idyllinen eepos vastaavat kansan-epopeaa,
niin on semmoisiakin taiderunoelmia, jotka ovat erinäis- ja
liitännäis-eeposten kaltaisia. Lyhyt sankariruno on esim. Runebergin
"Hauta Perhossa". -- Mutta löytyypä vielä koko joukko kertomarunoja,
joita ei sovi lukea sankarirunoelmiin eikä idylleihin tai idyllisiin
eepoksiin. Ne ovat sisällykseltään hyvin vaihtelevia ja saattavat
pukeutua mitä erilaisimpiin runomuotoihin. Toisissa huokuu lyyrillinen
henki ja nämä rakentavat epiikan puolelta sillan lyyrilliseen
runouteen. Jos esimerkkeinä mainitaan Runebergin "Mustalainen", Byronin
syvätunteiset kertoelmat, niinkuin "Abydon morsian", "Saari" y.m. ja
Franzénin "Julie de St. Julien eli Vapauden kuva", niin näistäkin jo
huomaa, mikä sisällyksen ja käsittelytavan moninaisuus voi ilmaantua
tällä laajalla alalla. Kaikille näille kirjallisuuden tuotteille
yhteisesti sopii _runollisten kertoelmain_ epämääräinen nimi.
Helposti nähdään, kuinka rajat tässä kohden ovat epävakaiset.
Runollinen kertoelma lähestyy toiselta puolen uuden-aikuista
taide-epopeaa sekä idylliä ja idyllistä eeposta, niinkuin myös
pian mainittavia kertomarunouden pienempiä lajeja; toiselta
puolen se koskettelee ballaadin alaa, ja kun se saattaa esiintyä
suorasanaisessakin muodossa, on sillä monta yhtymäkohtaa novellinkin
kanssa.

Mutta ennenkuin jätämme eepoksen, meidän vielä tulee silmäillä muutamia
kertomarunouden lajeja, jotka luonteeltaan ovat aivan omituisia; ne
ovat nuo pienemmät lajit, joihin äsken viitattiin: taru, tarina, satu
ja legenda.

_Taru_ (jumalaistaru) eli _myytti_ on se alkuaines, josta kansojen
tarustot eli mytologiat ja niinmuodoin suureksi osaksi epopeatkin ovat
rakentuneet. Se on kertoelma jumalista tai jumalallisista olennoista
(haltioista, puolijumalista y.m.) taikka ihmeellisistä esineistä ja
tapauksista, joiden avulla luonnonuskonnoissa koetetaan selittää
maailman-arvoitusta. Tarut sulautuvat sitten sekä toistensa että
monenlaisten muiden kertomusten kanssa yhteen eepillisessä
kansanrunoudessa. Kalevalassa esim. ovat sellaisia taruaineita
kertomukset Sammosta, isosta tammesta, auringon ja kuun kätkemisestä,
muita mainitsematta. -- Eepillisten kansanrunojen toisen pääosan
muodostavat _tarinat_, jotka liittyvät historiallisiin muistoihin; ne
henkilöt ja tapaukset, jotka tehokkaasti ovat vaikuttaneet kansan
mieleen, elävät siinä kauan aikaa, mutta joutuvat samalla kansan
kuvausvoiman muodostettaviksi. Kuinka vapaasti se siinä kohden
menettelee, näkyy Kantelettaren runoista "Viipurin linnan hävitys" ja
"Kaarlen sota". Kuinka erinomaisen kiitollisia aiheita runoilija saattaa
ammentaa tästä kansanomaisen mielikuvituksen lähteestä, sekä taruista
että tarinoista, on ennen huomautettu. Tunnettuja tarinoita, joita
runoudessa on käytetty, on esim. kertomus Wilhelm Tellistä, samoin Lear
kuninkaan vaiheet ja Faust, johon jälkimmäiseen tietysti on sekaantunut
paljon keski- ja uudennus-ajan magian-uskoa.

Ihan toista laatua kuin tarina on tuo kuvausvoiman esikko, jota
vakahinen lapsenmieli kuitenkin pysyttää iäti nuorena, _satu_. Se
on syntynyt noina kansojen alkuaikoina, jolloin luonnonjärjestys vielä
oli ihmiselle tuntematon ja hän kaikkialla näki ihmeitä, mutta samalla
piti niitä ihan luonnollisina. Tämä alkuperäinen käsitystapa on sadussa
säilynyt. Se on kuvausvoiman vapaata leikkiä, jonka valtaan ihminen
täydellisesti antautuu, unohtaen hetkiseksi, että elämä on taistelua
välttämättömyyttä vastaan. Hän siinä luo itsellensä maailman, jossa
tavalliset luonnonlait kadottavat voimansa ja kaikki siis on
mahdollista. Mutta siinä piilee samalla hämärä aavistus, että ihminen
sittenkin on vapaa olevaisuuden kahleista ja että hän henkensä voimalla
saattaa tehdä luonnon palvelijakseen, vaikka se aika, joka sadun
synnyttää, ei voi sitä vielä täysin ymmärtää, vaan tulevaisuus sen saa
selvittää ja toteuttaa. Tuntuuhan siltä, kuin nuo jutut ilman läpi
kantavista siipihevosista, itsestään kulkevista laivoista ja monesta
muusta ihmekapineesta viittaisivat ihmisneron myöhempiin keksintöihin.
Mutta onpa sadussa joku aavistus siitäkin, että iäisten luonnonlakien
mielivaltainen rikkominen oikeastaan on pahaa; siitäpä nuo ilkeät
noidat, jotka taikaneuvoillaan vainoovat viattomia ihmisiä. Siinä
kuitenkin ilmaantuu sadun naiivi kanta, että heidät voitetaan
samanlaisilla taikakeinoilla. Huomattava on, että meidänkin
kansansaduissa tietäjän suurihenkinen, syntysanoihin perustuva
loitsuvoima, jolla muutoin saadaan aikaan mitä jaloimmat toimet,
harvemmin tulee kysymykseen; ne ihmetyöt, joista niissä kerrotaan, ovat
paljoa alhaisempaa laatua. Satujen tavallisen sisällyksen tuntee
jokainen: kuninkaanpojat ja kuninkaantyttäret pelastuvat ihmeellisellä
tavalla kaikista kadehtijain virittämistä pauloista; yksinkertainen
nuorukainen tai huoleton hulivili saatetaan onnen ohjauksella
pelastamaan joku prinsessa ja tulee viimein rikkaaksi ja mahtavaksi,
j.n.e. Näin ihminen pääsee onnensa perille, ja tämä onni on
luonnonomaisen katsantotavan mukaan enimmiten ihan ulkonaista laatua,
loisto ja mahtavuus ja etenkin "hyvyyksien" saavuttaminen. Mutta se
tulee harvemmin niiden osaksi, jotka miehuullisesti taistellen sitä
etsivät, kuin niille, jotka arvioimatta heittäyvät sallimuksen
huostaan; sillä ihmisen paras turva on viaton vilpittömyys ja
antautuminen sattumuksen ohjaukselle, jossa kuitenkin ilmaantuu
salainen, kaikki hyväksi saattava johto.

Että huumori, keveä leikillisyys, mielellään liittyy Saduttarelle
kumppaniksi, on ihan luonnollista, ja yhtä luonnollista on, että satu
ihmiskunnan lapsuuden tuotteena erittäin sopii lasten mieluisaksi
huvittajaksi. Mutta kaikessa yksinkertaisuudessaan saattaa se sisältää
totuuden ytimen, joka edistyneemmällekin antaa miettimisen aihetta.
Syvän ajatuksen kannattajaksi on se usein tullut taiderunouden alalla;
sellainen on jo antiikisessa kirjallisuudessa Apulejon tarumainen
kertomus Amorista ja Psykhestä, ja moni Andersenin ja Topeliuksen satu,
vaikka lapsille kirjoitettu, kätkee helppotajuisten kuviensa alle syvän
elämänviisauden. -- Toisinaan satu kasvaa pitkäksi kertoelmaksi tai
sisältyy tärkeänä aineksena suurempaan runotuotteeseen, esim.
eepokseen, niinkuin näkyy Arioston "Orlando furiososta" ja Wielandin
Oberonista.

Tuskinpa on sitä kansaa, jolla ei olisi vanhastaan suusta suuhun
kulkevia satuja. Tunnettua on, kuinka meillä on runsas kansansatujen
aarteisto, samoin kuin heimokansallamme virolaisillakin, niinkuin muun
muassa Kreutzwaldin kokoelma "Eesti rahva ennemuistesed jutud"
todistaa. Suomalaisessa sadustossa tulee ylempänä mainittujen aineiden
lisäksi vielä Hiidet ja Pirut, jotka nähtävästi tarkoittavat samoja
olentoja, ehkä Suomenmaan alkuasukkaita. -- Muiden kansojen tuotteista
muistettakoon vielä arabialaisten tunnetut "Tuhannen ja yhden yön"
sadut, joissa itämaan upeasti uhkuva mielikuvitus on saanut kohota
luontonsa mukaiseen lentoon, ja saksalaisten kansansadut, jotka J.
Grimm on toimittanut julkisuuteen. Yleensä kansansatujen piirissä on
vilkas vuorovaikutus kansojen välillä, koska ne suorasanaisen muotonsa
tähden helposti leviävät maasta maahan, kielirajoista huolimatta.
Useilla on yhteisenä lähteenä vanha indialainen satukokoelma
Hitopadesa. -- Mutta vaikka satu oikeastaan taimii ja versoo
kansanrunouden tuoreessa maassa, ovat taiderunoilijatkin --
johon jo ylempänä viitattiin -- mielellänsä vaeltaneet sen
taikamaailman viehättäviä polkuja. Erityisenä sadun muunnoksena on
vielä muistettava _eläinsatu_, niinkuin se tarkoittelusta vapaana
ylenee kansanrunouden maaperästä, jolloin se saattaa laajentua
_eläin-eepoksenkin_ muotoon, niinkuin "Satujen ja tarinain"
kolmannessa osassa. Luonnollista onkin, että ihminen alkuperäisellä
sivistyskannallaan, kun eläimet esiintyvät hänen täysivertaisina
tovereinansa, asettaa ne päähenkilöiksi kertomuksiin, joissa ne
ihmisenkaltaisina saavat toimia kukin oman luonteensa mukaan.

Neljäs nyt puheena-olevista eepillisen runouden pienistä lajeista
on _legenda eli pyhimystaru_. Se on uskonnollisen innon ja
mielikuvituksen tuottama kertomus ihmeellisestä tapauksesta, jonka
merkitys on hengellistä laatua, etenkin pyhimyksistä ja heidän
toimistaan. Sellaisia syntyi varsinkin kristinuskon alkuaikoina, kun
kirkon pyhimykset ja heidän elämänsä vaiheet anastivat ihmisten
mielissä entisten jumalaistarujen sijan. Semminkin keskiajalla ne
tulivat tärkeiksi ja silloinkin karttui uusia pyhimystaruja. Moni
tällainen kertomus sisältää paljon vienoa runollisuutta. Papit olivat
alkuansa kirjoittaneet ne muistiin kansan luettavaksi, ja siitä niiden
nimikin johtuu (legenda = luettava). Mutta pian kansojen oma
kuvausvoima valloitti tämän alan, esitellen kirkon tarjoamat
kertomukset oman luonteensa mukaan, usein käyttäen vanhan
kansanrunouden muotoja. Esimerkkeinä mainittakoon meidän
kansanrunoudestamme "Mataleenan vesimatka" ja "Pispa Heinrikin surma"
sekä taiderunouden alalta Runebergin kaunis legenda "Jouluaatto".

Ennen jo mainittiin, ett'ei runomittainen ulkomuoto ole välttämätön
jokaiselle runouden tuotteelle, vaan että muoto myös saattaa olla
suorasanainen. Sankarirunous ja idyllinen eepos, joka ulkonaisesti
kaikin puolin noudattaa sen sääntöjä, ynnä ne eepoksen lajit, jotka
niihin liittyvät, eivät koskaan päältänsä riisu runomittaista pukua;
sitä vastoin idylli ja muut lyhyenpuoliset kertomarunouden lajit usein
kyllä suosivat suorasanaista esitystapaa, vieläpä niin, että satu ja
tarina harvoin suvaitsevat runomitan siteitä.

Edellisessä jo nähtiin, kuinka kertomarunous yhä enemmin luopui noista
taruaineista, jotka ovat sille omimmat, ja etsi uusia aineita
todenperäisen elämän piiristä; se muodostui sankarirunoudesta yhä
enemmin idyllisen kertomarunon kaltaiseksi. Syynä oli, niinkuin jo
osoitettiin, niiden alkuperäisten, luonnon-omaisten olojen muuttuminen,
joissa epopea oli syntynyt. Mutta runotar on, varsinkin nykyisempinä
aikoina, astunut askeleen edemmäksi ja valloittanut kertomarunoudelle
koko reaalisen elämän karkean alan. Hän ottaa kuvataksensa sitä
semmoisena, kuin sen kokemuksesta tunnemme, sellaisena, kuin se on
nykyajan proosallisen, havaintoperäisen katsantotavan mukaan
käsitettynä, ilman haltioita, ilman yliluonnollisia vaikutuksia, ja
samalla myös ilman sitä jalostavaa, ihanteellista valoa, jonka
idyllinen taide-eepos vielä luopi tuotteihinsa. Näin syntyy
_romaani_, joka monessa suhteessa eroaa varsinaisesta eepillisestä
runoudesta. Sen omituinen, perin realistinen luonne ilmenee jo
ulkonaisesti sen suorasanaisessa muodossa. Kertomarunous jakaantuu siis
kahteen päälajiin; toinen on _eepos_, toinen _romaani_, johon
novellikin on luettava.

Irtautuessaan eepillisestä alkujuurestaan romaani tietysti ensin etsi
lähinnä olevia aloja: niitä kohtia tässä proosallisessa maailmassa,
joissa rahtunen muinais-olojen luontoperäistä vapautta vielä oli
säilynyt, kaikenlaisia kummallisia tapauksia, seikkailijain ja
kiertolaisten vaiheita y.m., taikka niiden säätyjen elämää, joiden
asema sallii heidän vapautua tavallisten olojen ja tarpeiden siteistä.
Samasta syystä aiheet sittemmin otetaan luonnon yhteydessä elävän
maakansan keskuudesta, taikka Runotar pakenee entis-aikaan tai
semmoisiin maihin, joissa alkuperäiset olot johonkin määrin ovat
pysyneet tahi oudot sivistysmuodot viehättävät katsojan silmää. Nämä
seikat kiinnittävät mielikuvitusta ja antavat kertomukselle runollisen
vivahduksen. Mutta nykyajan romaani koettaa ennen kaikkea tyydyttää
runollisuuden vaatimuksia kuvailemalla ihmisten sisällistä elämää,
jonka heijastukset voivat proosallisimpiakin oloja kirkastaa. Useinkin
se osoittaa, miten arkielämän sakeimmankin kuonan seasta saattaa löytyä
ihanteellisuuden puhtaita kultamuruja, toisinaan halvannäköisen, jopa
naurettavankin kuoren alta. Sentähden _luonteenkuvaus_ on hyvin
tärkeä tällä alalla ja tekojen sisäiset vaikuttimet ovat tarkasti
esiintuotavat. Romaani joutuu niinmuodoin esittelemään ihmismielessä
asuvan ihanteellisuuden taistelua jokapäiväistä ympäristöä vastaan sekä
tosiolojen vastavaikutusta ja siitä johtuvaa sisällistä kehitystä.
Päähenkilön kanta on yksipuolinen; hänen täytyy mukaantua olojen
oikeutettuihin vaatimuksiin, mutta kuitenkin säilyttää aatteelliset
pyrintönsä; näin olot häntä kasvattavat ja hän löytää sovinnon. Mutta
hän saattaa myöskin joutua tappiolle; epäsuotuisat olosuhteet voivat
hänet murtaa. Näin romaani osoittaa _yksityishenkilön luonteen
varttumista ulkonaisten olojen vaikutuksesta_.

Erittäin huomattavaa on, että romaani aina käsittelee yksityis-elämää
eikä, niinkuin epopea, ihmiskunnan suuria tapauksia ja kansakuntien
yleisiä oloja. Kertomuksen keskuksena ovat yksityisten onnenvaiheet,
yksityisten ilot ja murheet; silloinkin, kun se ryhtyy noita suuria
tapauksia kuvailemaan, se käyttää niitä vaan toiminnan pohjana tai
välikappaleena; pääasiana on aina niiden vaikutus yksityishenkilöin
kohtaloihin ja luonteenkehitykseen. Se näkyy selvästi historiallisista
romaaneista. Walter Scottin Ivanhoessa esim. ei lukijan huomiota
kiinnitetä etupäässä Rikhard Leijonamielen ja Juhanan valtiollisiin
kiistoihin; vaan Wilfred, Rovena ja Rebekka, joiden elämänvaiheet
punoutuvat yhteen noiden historiallisten seikkojen kanssa, pitävät
pääasiallisesti osan-ottoa vireillä.

Tämä vie meidät itse henkilöihin. Samoin kuin epopeassa, niin on
romaanissakin suuri henkilöin paljous, joilla toiminnassa on jokseenkin
itsenäinen asema; mutta näiden joukossa on kuitenkin yksi, jonka
sisällinen varttuminen on kertomuksen varsinainen aine. Yleensä
romaanin päähenkilö on toisenlainen kuin draaman pääsankari, joka
tehokkaasti vaikuttaa ulkonaisiin oloihin; hän on päinvastoin niiden
vaikutuksen alainen.

Romaani siis, samoin kuin varsinainen eepos, esittelee ihmisen kohtaloa
enemmin välttämättömyyden kuin vapaan tahdon kannalta. Mutta toiselta
puolen epopeankin sankari on toisenlainen kuin romaanin. Eepillinen
sankari on kansansa tai aikakautensa rientojen kannattaja ja kaikin
puolin sopusoinnussa ympäristönsä kanssa; kansansa edustajana hän
taistelee ulkonaisia vihollisia vastaan, mutta sisällistä taistelua
hänessä ei ole. Romaanin päähenkilöllä on siinä suhteessa eepillinen
luonne, ett'ei hän ponnistele maailman ankaraa maininkia vastaan, vaan
antaa, myötävirtaa kulkien, olevaisuuden aaltojen itseänsä kannattaa.
Mutta vaikka hän niinmuodoin ei pyydä johtaa tapausten kulkua, on hän
ristiriidassa tosiolojen kanssa, jotka vastustavat tai edistävät hänen
luontaista kehitystänsä ja samalla kuitenkin häntä sisällisesti
muodostavat ja kypsyttävät. Näin hän vähitellen etenee sopusointuun
niiden kanssa tai sortuu niitä vastaan taistellessaan. Tämä on tuo
yllämainittu alkuperäisen ihanteellisuuden taistelu olevaisia oloja
vastaan. Sentähden saattaakin lyhyesti kertoa monen romaanin
sisällyksen seuraavalla tavalla: kokemattomana, mieli täynnä korkeita
ihanteita tai kumminkin maailman petollisuutta aavistamatta, astuu
nuorukainen sen mutkallisille poluille; hänen tuulentupansa haihtuvat
toinen toisensa perästä; mutta noiden ihanteiden oikea ydin vaan
vahvemmaksi vahvistuu elämän myrskyissä ja viimein hän löytää
todellisen elämänviisauden aarteen. Saattaapa välisti toisinkin
tapahtua; semmoiset luonteet, jotka kovat kohtalot tai omituiset olot
ovat väärin taivuttaneet, voivat vasta kokemuksen kautta johtua
siveellisiä ihanteita tunnustamaan. Näin Jukolan veljekset, koettuansa
metsäläis-elämän hankaluutta, tulevat älyämään sivistyksen arvon.
Taikka on sellaisiakin oloja, joissa ei kestä alkuperäinen
ihanteellisuus tai jotka eivät ole omiansa luonnetta kasvattamaan, ja
silloin yksilön henkinen ja aineellinen olento murtuu. Nämä
huomautukset ovat vaan muutamia viittauksia romaanin yleiseen luontoon;
ett'eivät ne tyhjennä sen koko ainevarastoa, oivaltanee jokainen.

Yllämainitusta näkyy, että romaanin "sankari", niinkuin joskus on
muistutettukin, saa tämän nimityksen pikemmin pilalla kuin toden
perästä; sillä hän on yleensä enemmän vastaan-ottava kuin toimivainen.
Tästä koituu muutamia vaikeuksia päähenkilöä valitessa ja kuvaillessa.
Hänen luonteensa joutuu helposti liian miedoksi, värittömäksi.
Entisaikoina moni kirjailija luuli sankarinsa erittäin miellyttävän
hienotunteista lukijaa, jos hänestä tehtiin kaikkien hyvien avujen
esikuva; vähän jalomielisyyttä, hiukan uljuutta, pikkuisen
viatonta vilpittömyyttä ja joku määrä typerää hentomielisyyttä, ja
sankari-ihanne oli valmis! Mutta tämä oiva resepti on nyt jo
vanhettunut. Uudempi realistinen ja psykologinen suunta on siinä
kohden tehnyt paljon hyvää. Nykyaikana sopii pikemmin varoittaa
romaaninkirjoittajia luomasta päähenkilöitä, jotka eivät voi täysin
määrin saavuttaa lukijan myötätuntoisuutta. Usein esitetään
siveellisesti heikkoja tai sairasmielisiä ihmisiä, vieläpä semmoisia,
joiden sielun-elämä on mielipuolisuuden rajalla; niin esim.
Tavaststjernan romaanissa "Barndomsvännerna". Mutta ylimalkain ei ole
helppo päähenkilön kuvauksessa yhdistää piirteitä, jotka ilmaisevat
lujaa ja omintakeista sekä yht'aikaa miellyttävää luonnetta, ja samalla
osoittaa kehittymistä yhä suurempaan selvyyteen ja itsenäisyyteen.
Romaanisankarille omituiseen passiivisuuteen tulee sekoittaa sopiva
määrä aktiivisuutta. Sentähden tapahtuukin sangen usein, että joku vaan
harvoilla piirteillä esitetty sivuhenkilö onnistuu paremmin ja vetää
enemmän huomiota puoleensa kuin itse pääsankari, joka vaatii runsaampaa
kuvailua. Ett'ei romaanikirjallisuudessa kuitenkaan ole puutetta hyvin
luonnistuneista päähenkilöistä, ei tarvitse mainita. Esimerkkeinä
olkoot Norjan uudemmasta kirjallisuudesta Kiellandin laivuri Worse ja
molemmat päähenkilöt Lien tunnetussa kertomuksessa "Luotsi ja hänen
vaimonsa" sekä koomilliselta alalta meidän omasta kirjallisuudestamme
Jukolan veljekset Kiven suuresta romaanista, joista jokainen, kaiken
yhtäläisyyden ohessa, on ihan omituisella tavalla ja verrattomalla
taidolla kuvattu. Tahtoisinpa vielä novellikirjallisuudestamme
huomauttaa sitä eheää luonteenkuvausta, joka on Kauppis-Heikin
Aliinassa. Tuntuupa melkein siltä, kuin naisen luonne ja olot useassa
suhteessa melkein paremmin kuin miehen soveltuisivat romaanin
yllämainittuihin vaatimuksiin.

Sitä tarkkaa luonteenkuvausta, jolla päähenkilö on tuotava näkyviin,
vaatii romaani muidenkin henkilöin esittämisessä, vaikka se tietysti
voi tapahtua aivan lyhyesti, muutamilla hyvin osatuilla piirteillä.
Joskus on useampiakin päähenkilöitä, etenkin kaksi rakkauden siteillä
yhdistettyä. Mutta toisinaan, varsinkin uudemmissa romaaneissa ja
novelleissa, toiminnan ala niin laajenee, ett'ei voi puhua mistään
varsinaisesta päähenkilöstä; tapaukset kehkiävät ja solmeutuvat yhteen
useitten rinnakkaisvaikutuksesta. Niin on esim. Fritz Reuterin
tosikoomillisessa kertoelmassa "Maamies-ajoiltani" ("Ut mine
Stromtid"); Bräsigin persoona siinä kyllä aina ylinnä kohoaa näkyviin,
mutta hänen kohtalonsa ei ole kuitenkaan kertomuksen pääaineena. Tekijä
tahtoo antaa yleiskuvan pohjois-Saksan maalais-elämästä ja eri
henkilöillä on siinä kullakin määrätty paikkansa. Tämä on oikeastaan
epäsäännöllisyyttä, mutta saa selityksensä siitä, että romaani,
niinkuin epopeakin, pyytää antaa suurta maailmankuvaa, ja koska se
etupäässä kääntää huomionsa yksityis-elämään, muodostuu siitä _tapain
kuvaus_. Sellainen on jokainen varsinainen romaani siinäkin
tapauksessa, että yhden henkilön sielun-elämä on sen kannattajana; jo
siihen, että ympäristön vaikutus hänen sisälliseen kehitykseensä on
tuotava esiin, sisältyy se vaatimus, että tämä ympäristö on tarkasti
kuvattava.

Muuten romaani ylimalkain esitystavassaan ja suunnittelussaan noudattaa
samoja lakeja kuin epopeakin. Se kertoilee tarkkaan, tyynesti ja
tasaisesti sekä viipyy mielellään yksityiskohdissa, joten syntyy paljon
välikertomuksia. Se suosii moninaisuutta sekä henkilöin että toiminnan
puolesta. Pääerotus sen ja epopean välillä on vaan siinä, että
romaanissa kaikki on sisällisempää, itsekohtaisempaa, niinkuin myös
siinä, että se on realistisempi ja siis esityksessään rohkeammin kuin
juhlallinen eepos kajoo jokapäiväisimpiinkin erityisseikkoihin. -- Aimo
esimerkin tuosta moninaisuudesta tarjoo Dickensin tunnettu "David
Copperfield"; siinä näkyy monilukuinen, kirjava sarja mainiosti
esitettyjä henkilöitä (joku on laskenut niitä olevan noin kolmesataa).
Toisia on laajemmin kuvattu, toisia vaan muutamilla kynänpiirteillä;
mutta kaikki astuvat ilmielävinä silmiemme eteen.

Tärkeimpiä luonteen muodostajia on rakkaus, se kun, yht'aikaa
aistillisesta ja henkisestä juuresta kasvaneena, valtaa koko ihmisen
ja voimallisimmin hallitsee nuoruuden tunne-elämää, jolloin
maailmankatsanto juuri saa määrätyn suuntansa. Sentähden sillä kaikkina
aikoina on ollut tärkeä sija romaanikirjallisuudessa, vieläpä siihen
määrään, että vanhemmat romaanit melkein yksin-omaisesti ovat
lemmenjuttuja. Uudempina aikoina ovat kuitenkin useat muut motiivit
yhdenvertaisina astuneet rakkauden rinnalle.

Olemme havainneet suuren yhtäläisyyden eepoksen ja romaanin
esitystavassa; moni ehkä luulisi erilaisuuden kumminkin ilmaantuvan
siinä, että jälkimmäinen paljoa enemmän kuin edellinen pyytää jännittää
lukijan mielenkiintoa. Niin ei ole kuitenkaan asian laita. Tuo
ylenmääräinen jännittäväisyys, jota tavataan monessa nykyajan
romaanissa, on vaan ihmisten luontaisen uteliaisuuden väärinkäyttämistä
eikä suinkaan välttämätöntä. Hyvän romaanin, niinkuin yleensä jokaisen
hyvän runoteoksen, paras tunnusmerkki on päinvastoin, että se uudestaan
luettuna miellyttää yhtä paljon tai vielä enemmän kuin ensi kerralla.
Todellisen huvituksen tällaista teosta lukiessa saa vasta, kun
tarkastaa, miten kutakin eri kohtaa on kuvattu ja kaikki sitten
muodostaa kokonaisuuden; jos vaan malttamattomasti rientää eteenpäin
nähdäksensä, "kuinka käy", tai tyydyttää uteliaisuutensa lukemalla
lopun ennakolta, niinkuin lyseolaisten ja koulutyttöjen on tapana, niin
se osoittaa vielä puuttuvaa käsitystä ja kehkiämätöntä runouden-aistia.

Tavallisessa puheessa erotetaan runous ja romaani toisistaan,
muistamatta, että romaanikin on runoutta. Vaikka tällainen erottaminen
kaunotieteen kannalta ei ole oikeutettu, niin siinä piilee vaistomainen
tunne siitä, että romaani on lähempänä proosaa kuin muut runouden
lajit. Vanhemmat esteetikot eivät tahtoneetkaan myöntää romaanille
täyttä runollista arvoa, pitäen sitä pilaantuneena eepoksena. Tämä oli
kuitenkin väärin. Sillä on oma, selvästi huomattava tehtävänsä: sen
tulee pakoittaa jokapäiväisen elämän nummet ja louhikot runouden viljaa
kasvattamaan. Mutta tästä taistelusta jylhää luontoa vastaan koituu
sille itsellekin vaaroja; voitettu proosallisuus nousee kapinaan
voittajaa vastaan. Kahdella tavalla romaanintekijä voi joutua
kiusaukseen. Hän saattaa asettaa uteliaisuuden kiihoittamisen
päämääräkseen ja siten tehdä romaanin paljaaksi huvituskeinoksi taikka
käyttää kertomusta välikappaleena kaikenlaisten tarkoitusten
edistämiseksi, joilla ei ole mitään tekemistä tosi-runouden kanssa.
Kummassakin tapauksessa proosallisuus pääsee voitolle. Edellistä laatua
on suuri osa vanhemmasta romaanikirjallisuudesta; keksittiin mitä
kummallisimpia seikkoja, joiden oli määrä tyydyttää lukijain
uteliaisuutta ja kiihoittaa heidän mieltänsä, eikä aatteellisesta
tarkoitusperästä ollut puhettakaan. Jälkimmäisessä tapauksessa romaani
ottaa selvittääksensä kaikenlaisia tieteellisiä, uskonnollisia tai
yhteiskunnallisia asioita, antaa siveellisiä neuvoja j.n.e.; nykyään
varsinkin "ajan kysymykset" ovat romaanin sisällyksenä. Täten se joutuu
tendensikirjallisuudeksi, josta toisessa paikassa on puhuttu. Sama
virhe ilmaantuu silloinkin, kun kirjailija tahtoo naturalistisella
tavalla muka tutustuttaa lukijaa tosi-elämään ja, viittaamatta sen
syvempään merkitykseen, tuopi esiin sen varjopuolia. Esitys vaipuu
silloin proosallisuuteen, koska paljas epäkohtien tunteminen ja siitä
johtuva negatiivinen elämänviisaus asetetaan tarkoitusperäksi.

Näiden proosan puolelta uhkaavain vaarojen pitäisi olla varoituksena
romaaninkirjoittajille, että vaan hartaammin koettaisivat säilyttää
sitä runollisuutta, jota ihanteellinen katsantotapa, lämpimät tunteet
ja arkipäiväisyydestä vapautunut mielikuvitus antavat halvimmillekin
aineille. Mutta toiselta puolen on myönnettävä, että, vaikka hyvä
romaani voi sisältää yhtä paljon runollisuutta kuin mikä muu
kaunokirjallinen teos hyvänsä, paljoa vähempi määrä runollisuutta
riittää romaanin viehättäväisyyteen kuin niiden kirjallisuuden lajien,
jotka pääasiallisesti perustuvat ideaalisuuteen; sillä useasti
miellyttävä ja älykäs olojen ja luonteiden kuvailu voipi sitä tällä
alalla korvata.

Ylempänä mainittiin, että romaani yleensä rohkeammin kuin eepos kajoo
jokapäiväisen elämän erityisseikkoihin. Siitä on seurauksena, että
koomillisuudella romaanissa on paljoa laveampi ala. Sitä tavataan tosin
epopeassakin (esim. Iliaassa Thersiten ja Hefaiston esiintyminen,
runsaammin Kalevalassa, jossa se vienona ironiana värähtelee
pääsankarienkin luonteenkuvauksessa); mutta se ei muodosta mitään
erityistä eepoksen lajia. Mitä toisinaan on sanottu koomilliseksi
epopeaksi, kuuluu ihan toiselle alalle, nimittäin satiiriin ja
parodiaan. Koomillisia romaaneja sitä vastoin on paljon, Cervantesin
Don Quijotesta alkaen Kiven Seitsemään Veljekseen saakka. Ja muissakin
romaanikirjallisuuden tuotteissa, joissa ei koomillisuus ole
pohjasävelenä, on sille tavallisesti suotu enemmän tai vähemmän sijaa.

Näiden selitysten jälkeen luokaamme vielä silmäys romaanin eri lajeihin
ja niiden muodostumiseen aikojen kuluessa.

Jo muinais-ajan kansoilla, kreikkalaisilla ja roomalaisilla, oli
kirjallisuutensa myöhempinä aikoina romaanintapaisia kertomuksia
(muistettakoon esim. Heliodoros ja Longos); mutta vasta nykyisempinä
aikoina on tämä runouden laji saanut varsinaisen muotonsa ja
merkityksensä. Uudemman ajan romaani sai alkunsa niistä suorasanaisista
jutuista, jotka olivat keskiajan ritari-eeposten jatkona; nimi tuli
siitä, että se syntyi romanilaisissa kansoissa. Kuudennella- ja
seitsemännellätoista vuosisadalla ilmestyi paljon ritari-romaaneja,
jotka sisälsivät mitä mahdottomimpia kuvauksia ritarien urostöistä ja
lemmenseikoista. Nämä antoivat aihetta Miguel Cervantesin kuuluisaan
Don Quijote nimiseen teokseen, joka oikeastaan tarkoitti noiden
liiallisuuksien ivailemista; mutta siitä tulikin ensimmäinen romaani
tämän sanan nykyaikaisessa merkityksessä. Ankarasti siinä pilkataan
ritari-romaanien haaveita, joita pääsankarin kummalliset houreet mitä
hullunkurisimmalla tavalla jäljittelevät; mutta kun La Manchan ritari
näkee kaikki oman mielikuvituksensa valossa, luulee ravintolat upeiksi
linnoiksi ja passaajatytöt hienoiksi linnanneideiksi, taistelee
tuulimyllyjä vastaan j.n.e., niin kuvataan samalla tosimaailmaa, joka
asetetaan vastakohdaksi tälle mielikuvituksen luomalle olevaisuudelle.
Sen ohella päähenkilö kuitenkin osoittaa älyä ja herättää
myötätuntoisuutta; sillä tekijä on nerokkaalla huumorilla osannut
hänessä esittää ihmishengen ihanteellista pyrintöä käsittää maailmaa
oman itsekohtaisen katsantotapansa mukaan ja siitä syntyvää
traagillisuutta, kun tosiolot huomataan olevan sen kanssa
ristiriidassa. Näin Don Quijotessa selvästi esiintyy sekä reaalinen
todellisuus että ihmisen sisällinen kehitys, niinkuin myös näiden
molempain vastakkaisuus, jotka puolet -- niinkuin olemme nähneet --
ovat romaanin luonteelle omituiset.

Don Quijote jäi yksinäiseksi, verrattomaksi taidetuotteeksi, ilman
kilpailijaa; mutta se oli hedelmällinen itu, josta kasvoi koko
uuden-aikuinen romaanikirjallisuus. Melkein samaan aikaan kuin
Cervantesin teos syntyi Espanjassa _seikkailijaromaani_ (Quevedon
kautta), joka sittemmin levisi muillekin maille; hyvän käsityksen tästä
kertomuslajista antaa Le Sagen tunnettu romaani "Gil Blas" viime
vuosisadalta. Seikkailijaromaanin rungosta on myös versonut Daniel De
Foen kuuluisa teos "Robinson Crusoe", niinkuin myös kaikki nuo
lukemattomat "Robinsonadit", jotka saivat siitä alkunsa, ynnä muut
kertomukset, jotka vievät lukijansa ulkopuolelle sivistyneen maailman
piiriä asumattomiin saariin tai aarniometsien helmaan. Tämän
kirjallisuuden lajin uudempia vesoja mainittakoon B. St. Pierren "Paul
ja Virginia", Chateaubriand'in "Atala" ja "René" ynnä Cooperin
kertomukset Amerikan uutis-asukkaista sekä _matkustus- ja
meri-romaanit_, joita aikanaan suuresti suosittiin.

Mutta palatkaamme romaanin vanhempaan kehitykseen. Se
voipi tietysti ottaa aiheensa eri elämänpiireistä. Vanhoista
ritari-romaaneista jouduttiin aivan luonnollisesti ruhtinaiden hoveissa
ja ylimysten seuroissa liikkuviin kertomuksiin, ja näin syntyi
_ylimys-romaani_. Edellisessä jo viitattiin siihen, miten romaani
monesti suosii sellaisia oloja, joissa ihminen saattaa vapauttaa
itsensä jokapäiväisten tarpeiden pakosta eikä elämän proosa siis
aivan ankarasti paina yksityisen itsenäisyyttä; tällaisia oloja
tavataan kansan ylhäisimmissä kerroksissa ja se ryhtyy siis niiden
kuvailemiseen. Samaa laatua ovat yleensä kaikki ne piirit, jotka
pysyvät erillään tavallisen elämän karkeudesta ja joissa ihminen
esteettömästi voi kehitä puhtaaseen inhimillisyyteen ja antautua
hienomman, sievistyneen sivistyksen nautintoon. Niin ylimys-romaanin
rinnalle asettuu esim. _taiteilija-romaani_. Erittäin onnistuneena
esikuvana tästä romaaninlajista sopii mainita Goethen "Wilhelm
Meister", jossa juuri kuvataan äsken mainittua yleis-inhimillistä
varttumista ja joka samalla antaa kuvan Saksan henkisestä elämästä
kahdeksannellatoista vuosisadalla. Mutta jos tällaiset alat ovatkin
paraiten suojeltuina tosi-elämän kalseilta tuulilta, ei ylimyssäädyn
sivistys kuitenkaan aina ole syvin ja puhtain, eikä hienoin
sivistyskään semmoisenaan tuo esiin ihmisluonteen ydintä; paitsi sitä
nämä suljetut piirit eivät voi antaa täydellistä kuvaa kokonaisen
kansan tai aikakauden hengestä ja oloista. Sentähden romaani
mielellänsä siirtyy niihin keskuuksiin, joissa ihmisluonteiden
omituisimmat puolet tavallisesti uhkeimmasti versovat, yhteiskunnan
keskisäätyyn, joka pysyy varsinaisen kansan-elämän yhteydessä, vaan
samassa ottaa osaa korkeampaan sivistyselämään. Tämä on tavallinen
_perhe-romaani_, jonka piiriin kenties enimmät romaaniteokset ovat
luettavat. Se syntyi viime vuosisadan alkupuolella Englannissa
Richardsonin, Fieldingin, Goldsmithin y.m. kautta, sai sitten erittäin
huomattavan muodostuksen Charles Dickensin teoksissa ja elää nykyaikana
kaikkien sivistyskansojen kirjallisuudessa monella eri tavalla
kehittyneenä. Mutta tämä runouslaji laajentuu vielä; se pyrkii yhä
täydellisemmin kuvailemaan kaikkia kansakunnan oloja ja kääntyy
sentähden esittelemään varsinaista kansan-elämää, jossa alkuperäiset,
luonnon-omaiset olot paraiten ovat säilyneet. Näin muodostuu
_kansan-romaani_. Semmoinen teos on Kiven "Seitsemän Veljestä",
joka erittäin hyvin osoittaa tämän romaanilajin luonnetta.
Kansan-romaani ja siihen liittyvä kansan-novelli ovat nykyisempinä
aikoina kaikkialla voittaneet alaa ja ovat meidänkin maassa viljalta
edustettuina, erittäinkin sen johdosta, että kansan syvistä riveistä
moni lahjakas kirjailija on esittänyt kokemuksiansa ja tutun
ympäristönsä elämäntaisteluita. -- Sekä ylimys- että kansan-romaani voi
tietysti samalla olla perhe-romaani; mutta kaikki viimeksimainitut
lajit saattavat myös ulottaa kuvauksensa paljoa laajemmalle.

Tähän suuntaan käy muutoinkin romaanin kehitys. Se ottaa suuret
valtiolliset tapaukset ja yhteiskunnalliset olot kuvailtaviksi. Näin
syntyy vielä kaksi lajia, _historiallinen_ ja _yhteiskunnallinen
romaani_. Aineensa suuruuden puolesta ne vivahtavat epopeaan. Mutta
huomattava on, mitä jo olen muistuttanut, ett'eivät historialliset
tapaukset ja vielä vähemmin yhteiskunnalliset seikat ole samalla
tavalla aineena romaanissa kuin suuret kansalliset yritykset ja
sankarityöt epopeassa; huomio kiintyy etupäässä yksityisten henkilöin
kohtaloihin. Historiallisessa romaanissa syntyy tosin jonkunlainen
ristiriitaisuus siitä, että suuret ja merkilliset tapaukset syrjäytyvät
niiden kysymysten rinnalla, jotka koskevat yksityisten elämänvaiheita;
mutta toiselta puolen nuo tähdellisemmät olot, joissa henkilöt
toimivat, antavat luonteille syvemmän sisällyksen ja saattavat heidät
semmoisiin tiloihin, joissa heidän sisälliset avunsa paremmin tulevat
näkyviin. Historiallisen romaanin tehtävä onkin osoittaa, miten
tärkeät maailmantapaukset ja kansakunnan yleinen tila vaikuttavat
yksityis-elämään, ja tämä ennen kaikkea oikeuttaa sen olemassaolon.
Samaa sopii sanoa yhteiskunnallisesta romaanista, joka tuopi
ilmi yhteiskunta-elämän syvemmät ristikohdat; runoilijan tulee vaan
varoa, ett'ei yhteiskunnallisten epäkohtien kuvaaminen muutu
tarkoituksen-omaiseksi, niinkuin usein tapahtuu paraidenkin
kirjailijain teoksissa. Tunnettua on, kuinka tärkeä asema tällä
romaanin lajilla on nykyajan kirjallisuudessa. Se onkin oikeastaan
kehittynyt vasta viime aikoina, tämän vuosisadan keski- ja
loppuvaiheilla.

Historiallisen romaanin perustaja taas, niinkuin yleisesti tunnetaan,
oli Walter Scott. Sittemmin se on juurtunut kaikkien kansojen
kirjallisuuteen; meilläkin se on ruvennut orastamaan, vaikka vähemmin
runsaasti kuin toivottava olisi.

Edellisessä olen koettanut esittää pääasiallisimmat romaanin lajit;
mutta sanomattakin selviää, että se näiden ohessa vielä voi pukeutua
useihin eri muotoihin, joiden perustuksella saisi monta muutakin jakoa.
Huomattava on myöskin, että romaani -- ihan toisin kuin epopea, joka
aina pysyy juhlallisena, -- voi olla sekä vakavaluontoinen että
koomillinen. Paitsi sitä on vielä muistettava, että kaikki nuo
yllämainitut lajit milloin milläkin tavalla toisiinsa yhtyvät, joten
puheena oleva kirjallisuuden laji siis voi esiintyä hyvinkin
monenlaatuisena. Suuret romaanit, varsinkin historialliset ja
yhteiskunnalliset, laajenevat usein epopean tavalla mitä erilaisimpia
suhteita valaiseviksi yleiskuviksi, rajoittumatta mihinkään erityiseen
elämänpiiriin, niin esim. Manzoni'n mainio historiallinen romaani
"Kihlatut", joka lavein piirtein asettaa silmiemme eteen Italian kansan
olot seitsemännellätoista vuosisadalla.

       *       *       *       *       *

Niinkuin epopean ja idyllisen eepoksen rinnalla on monta kertomarunon
lajia, asettuu romaanin viereen _novelli_ ("uutelo"), joka
kuitenkin liittyy siihen kiinteämmin kuin edellämainitut epopeaan.
Ulkonaisesti eroaa novelli romaanista lyhyytensä kautta; vaan
sisällinen erotus on siinä, että romaani pyytää antaa niin laveaa
maailmankuvaa kuin mahdollista ja täydellisesti esittää päähenkilön
luonteen kehkiämistä, mutta novelli kertoo vaan jonkun ratkaisevan
käänteen hänen elämästänsä. Romaanissa ilmaantuu olevaisten olojen koko
runsaus, siinä on pitkä jakso vaihtelevia olokuvia; novellissa on vaan
yksi situatsiooni, yksi olokuva, ja se viittaa vaan välillisesti
ihmiselämän kokonaisuuteen. Toisinaan voipi yhden situatsioonin
kuvaileminen väljetä laveammaksi kertoelmaksi, jolloin syntyy
jonkunlainen välilaji romaanin ja novellin vaiheella.

Luonteet ovat silloin jo verrattain valmiit ja yhtä ainoaa vaihetta
henkilön elämässä kuvataan romaanin tavallisella laveudella. Semmoisia
teoksia ovat esim. Goethen "Wahlverwandtschaften" ja Ahon "Papin
rouva". Muutoin on yleensä vaikea määrätä rajaa romaanin ja novellin
välillä; laveanpuoliset, luonteeltaan romaaninkaltaiset novellit ovat
varsinkin nykyään hyvin tavallisia. Sellaisia ovat enimmät meidän maan
uusista kaunokirjallisuuden tuotteista, esim. Teuvo Pakkalan
"Lapsuuteni muistoja" ja "Elsa", Alkion "Eeva", Kauppis-Heikin "Aliina"
y.m.m. Mitä muutoin Pakkalan "Elsaan" tulee, niin se oikeastaan
"Vaaralla" nimisen kertoelman kanssa muodostaa varsinaisen
romaanin, joka on rikas oivallisista luonteenkuvauksista. Näissä
romaaninkaltaisissa novelleissa saattaa usein ahtaankin kehyksen
sisällä esittää luonteen vähittäin tapahtuvaa varttumista, niinkuin
viimeksimainituista esimerkeistä näkyy. Varsinaisessa novellissa sitä
vastoin kerrotaan joku tärkeä tapaus, joka muutamilla piirteillä
ilmaisee henkilöiden luonteen-omituisuudet ja ikäänkuin sisältää heidän
elämänsä ytimen. Tällaisia novelleja ovat, muita mainitsematta, Ahon
verrattoman hauskat kuvaelmat "Siihen aikaan, kun isä lampun osti", ja
"Rautatie", jotka samalla avaavat avarampiakin, sivistyshistoriallisia
näköaloja.

Mitä on puhuttu romaanin luonteesta, tehtävästä ja kuvaustavasta, sopii
kaikki novelliin; ainoastaan siinä suhteessa ne eroavat toisistaan,
että novellin esitys on suppeampi ja suuremmalla nopeudella rientää
loppua kohti. -- Sisällyksensä puolesta novelli jakaantuu niinkuin
romaanikin: löytyypä siis perhe-novelleja, kansan-novelleja
("kyläjuttuja", niinkuin Auerbachin, -- muutoin paljon meidän
kirjallisuudessa), historiallisia ja yhteiskunnallisia novelleja j.n.e.

Romaanin ja novellin piiriin sopii vielä lukea lyhyet _pilajutut_,
jommoisia esim. kuudennellatoista vuosisadalla suosittiin Saksassa
nimellä "Schwänke", (toisinaan nämä tosin olivat myös runopukuisia), ja
tavallisesti vielä lyhyemmät _anekdootit_, jotka, jos ne ovat
lystillisiä, nekin ovat pilajuttuja. Anekdootti kertoo vaan
yksityistapauksen, joka omituisella tavalla valaisee jotain luonnetta
tai erityisiä oloja. Useimmiten nämä kertomuslajit kuitenkin
tarkoitukseltaan ovat ulkopuolella runouden alaa.

Runouteen sitä vastoin kuuluvat viime aikoina yhä tavallisemmiksi
tulleet _tunnelmakuvat_, joihin jo ennen on viitattu, ja jotka
liikkuvat idyllin, novellin ja lyriikan välimailla. Tunteiden
esiintuominen on niissä pääasia, mutta kuvauksen tai kertomuksen
muodossa. Runomittaisina ne tietysti ovat lyyrillisiä runoja; mutta
suorasanaisina ne ovat luettavat erityiseksi välilajiksi, joka
sopivimmin on mainittava tässä paikassa. Virkeän tunteellisuuden
elähyttämä luonnonkuvailu voi niille antaa suurenkin runollisen
viehätyksen; varottava on vaan, ett'ei tunteellisuus vaihdu
hempeätunteisuudeksi. Kuinka onnistuneesti saattaa tätä kuvauslajia
viljellä, osoittavat erittäinkin Ahon "Lastut", joista useimmat ovat
tällaisia tunnelmakuvia.

Kun romaani ja novelli ovat saaneet tehtäväkseen tosiolojen
esittämisen, niin ajan vaihtelevat suunnat niissä ilmaantuvat selvemmin
kuin muissa runouden lajeissa, jotka ovat niistä suhteellisesti
riippumattomammat. Nykyaikana romaanista on tullut yleisimmin suosittu
kirjallisuuden laji, joka lausuu ilmi ja suuressa määrässä muodostaa
lukijakunnan katsantotapaa. Uusien aatteiden ilmaisijana se kilpailee
näytelmärunouden kanssa, mutta helppolukuisena ja yleistajuisena se
leviää laajempiin yleisön piireihin. Syy siihen, että romaani on
saavuttanut tällaisen aseman, on nykyajan omituisessa luonteessa, joka
yht'aikaa -- perin realistisena -- kääntyy ulkonaisen olevaisuuden,
etenkin yksityisseikkojen, tarkastamiseen ja samalla mielellänsä vaipuu
sielun-elämän ilmiöin seikkaperäiseen tutkistelemiseen, niinkuin muun
muassa viime aikoina vahvistuneet ja laajalle leviävät uskonnolliset
harrastukset todistavat. Nämä puolet ovat romaanissa yhdistyneinä.
Sehän kuvailee havainnollisesti luontoa ja ihmis-elämän ulkonaista
puolta, mutta paljastaa myös sielun-elämän sisimpiä tiloja ja muutoksia
yksityiskohtia myöten; eepos ja draama sitä vastoin kuvailevat
yleisemmillä piirteillä, vaikka kuvaus saattaa olla yhtä ponteva.

Kaikki nykyajan vaihtelevat aatesuunnat esiintyvätkin jyrkimmässä
omituisuudessaan uudemmissa romaaneissa. Se aika on jo ollut ja mennyt,
jolloin romaanimaisuuden käsite sisälsi jotain epätodellista ja
haaveilevaa ja jolloin se, joka romaaneista oli oppinut elämän
tuntemaan, luuli kaikkialla näkevänsä valepukuisia prinssejä ja
prinsessoja ja joka hetki odotti outoja, eriskummaisia tapauksia.
Epätodellisuus nykyaikana päinvastoin useimmin ilmaantuu tosiolevaisten
liioittelemisessa, epäkohtien liian mustiksi maalaamisessa. Puhtaasti
ideaalisen suunnan jälkeen ovat vuorottain valtaan päässeet ylenmäärin
realistinen suunta tai selvä naturalismi, tendensi-suunta (joka,
merkillistä kyllä, monessa teoksessa on tehnyt liiton suoran
vastakohtansa, naturalismin, kanssa), sitten psykologinen romaani,
jonka sielun-elämän selitykset monesti, esim. Dostojewskijn tunnetussa
kertomuksessa "Rikos ja rangaistus", kaiken mestarillisen kuvauksen
ohessa tekevät tuskastuttavan vaikutuksen ja niinmuodoin poikkeavat
runouden varsinaisesta tarkoituksesta, ja vihdoin jonkunlainen
tunnelmasuunta eli uuden-aikuinen romantisuus. Muutamissa
kirjailijoissa, niinkuin Minna Canthissa ja Juhani Ahossa, näemme
useitten tai kaikkien näiden suuntien omituisella tavalla yhtyvän.
Miten romaani täst'edes on muodostuva? Antaako sivistyksen vastainen
kehitys jollekin muulle kirjallisuuden lajille sen aseman, joka nyt on
romaanilla? Nämä kysymykset jäävät toistaiseksi vastausta vaille.



KUUDES LUKU.

Lyyrillinen runous.


Kaikessa olevaisuudessa on kaksi puolta: uhkeana versoo elämä
kirjavassa moninaisuudessaan, mutta samalla sen ilmiöt kajastelevat
ihmismielen kuvastimessa niinkuin vankat hongat ja lehtevät koivut
metsälammin tyynessä pinnassa. Selvempi, kirkaspiirteisempi on
rannoilla rehoitteleva luonto; mutta noilla vedenkalvossa
värähtelevillä kuvilla on omituinen, salaperäinen viehkeys. Edellistä
sopii verrata eepilliseen maailmankuvaan, jälkimmäisiä lyyrillisen
runouden tuotteisiin. Lyriikka on niiden tunteiden ilmaisija, jotka
ulkonaisten vaikutelmien synnyttäminä liikkuvat ihmisen sydämmessä, ja
antaa siis sekin maailmankuvan, vaikka toisenlaisen kuin epiikka.
Niinkuin eepillinen runous viittaa entisyyteen ja esittelee
kertoelmiansa muistoina menneiltä päiviltä, niin on lyriikka kokonaan
nykyhetken kannattama. Sitä muodostavat -- jatkaakseni ylempänä
käytettyä vertausta -- kaikki satunnaiset väreet veden pinnassa; vaan
seuraavana hetkenä samat vesihelmet valon ja tuulen vaihdellessa
kuvastavat maisemaa ihan toisella tavalla, toisin värivivahduksin,
toisin ulkopiirtehin.

Lyyrillinen runous niinmuodoin kuvailee ihmisen sisällistä elämää ja
erityistä maailmantajuntaa; sen oikeuttaa tuo vanha, jo Kreikan
viisaitten lausuma totuus, että ihmishenki on kaiken mitta.

Kun lyyrillinen runous siis tuopi ilmi, mitä tunteita kunakin hetkenä
sydämmessä asuu, ja niinmuodoin on vaihtelevien mielialojen välittömin
osoitus, voisi helposti luulla, että se ajankin puolesta olisi
kuvausvoiman ensimmäinen tuote. Niin ei ole kuitenkaan asian laita.
Oman mielensä, omien tunteittensa tarkasteleminen on vasta silloin
mahdollinen, kun huomio monenlaisten kokemusten ja havaintojen kautta
on ulkomaailmasta kääntynyt sielun-elämän syvyyteen. Niin pian kuin
kansojen vanhimpina aikoina runouden lajit rupeavat toisistansa
eroamaan, anastaa kertomarunous niin valtavan aseman, että lyriikka
kokonaan jääpi syrjälle; vasta yksilöisyyden kehitessä se sitten pääsee
yhä rikkaammaksi varttumaan. Mutta tunteiden sisältö on ensi aikoina
sittenkin kaikille yhteinen. Tällä asteella syntyvät nuo vienon
suloiset, luonnonraikkaat kansanlaulut, joita kaikki kansat ovat
tuottaneet ja joiden kauniimpia kokoelmia on meidän Kanteletar. Niiden
aiheet eivät suuresti vaihtele: rakkauden riemut ja huolet, kodin
kaipaus, yksinäisyyden sumeat mielialat ja yleensä valojen ja varjojen
alituinen vaihtelu ihmissydämmessä. Ihmishenki, herättyänsä sisäisen
elämänsä tuntemiseen, aavistaa rajatonta tehtäväänsä, sen kokonaisuuden
äärettömyyttä, josta yksityishenki ei ole muuta kuin vähäinen
murto-osa, mutta ei voi vielä muodostaa itsellensä selvää miellettä
lähimmästä tarkoituksestansa: siitä tuo haikea halu, syvä ikävöiminen
johonkin tietymättömään päämäärään, tuo apea utuisuus, jota tavataan
vanhimmassa lyyrillisessä kansanrunoudessa. "Soitto on suruista tehty,
murehista muovaeltu." Näin on kaikessa kansanrunoudessa, ja etenkin
meidän suomalaisten lauluissa, joissa vieno surunvoittoisuus sekä
kansallisluonteen että erityisten olojen vaikutuksesta on erittäin
huomattava. Mutta surumielisten laulujen ohessa elämän iloisemmatkin
puolet vähittäin voittavat alaa. Suomen kansalle omituinen huumori
onkin luonut paljoa enemmän hilpeitä, leikillisiä lauluja, kuin mitä
tavallisesti otaksutaan, kun puhutaan lyyrillisen kansanrunoutemme
suruisuudesta. Muistakaamme esim. Kantelettaresta lauluja "Mitä me
tytöt suremme!" tai "Kaks' on kaunista kesällä". Että taas etelämaan
kansat (esim. romanilaiset), oman keveän ja vilkkaan luonteensa mukaan
erittäin kehittävät kansanrunouden iloisempaa puolta, on ihan
luonnollista.

Aikojen kuluessa laajentuu kansan-omaisen lyriikan piiri; suuret
tapaukset, tärkeät muutokset kansojen elämässä saattavat uusia tunteita
ja ajatuksia herumaan kansan sielusta; syvälle painuneet muistot
muodostuvat tarinoiksi ja säilyvät semmoisina tuleville polvikunnille.
Täten lyriikka taas lähestyy eepillistä runoutta; mutta se käyttää
näitä tarinoita toisella tavalla kuin kertomarunous, se vuodattaa
niihin omat lämpimät tunteensa. Näin syntyy englantilaisten ja
skotlantilaisten ballaadit, tanskalaisten sankarilaulut ("Kaempeviser")
y.m. Meilläkin on tällaisia lyyrillisiä kertoelmia, esim. "Eliinan
surma" ja "Kaloniemen neiti".

Mutta tällä edistys-asteella on lyriikka jo ehtinyt taiderunouden
rajalle. Samat olot, jotka kansanrunoudelle ovat antaneet näin runsaat
aineet, ovat siihen määrin edistäneet yksityishenkilöin itsenäisyyttä,
että heidän tunne-elämänsä pyrkii omavaraisesti ilmenemään; siitäpä
sitten kasvaa lyyrillinen taiderunous. Kaikkialla, missä tämä
itsenäisesti on ylennyt kansallisella pohjalla, ovat suuret aatteet tai
mahtavat taistelut sille maa-alaa valmistaneet. Kreikassa syntyi
lyriikka vasta noiden suurten muutosten perästä, jotka kukistivat
kuningasvallan ja monien kiistojen jälkeen laskivat päätäntövallan
kansan omiin käsiin; keskiajalla antoivat ristiretket yksityishengelle
sitä omantakeisuutta, joka tuotti trubaduurien ja minnesängerien
laulelmat. -- Sitten lyyrillinen runous kehittyy yhä monipuolisemmaksi,
sitä myöten kuin uudet aatteet ja olosuhteet saattavat yksityishenkilön
sisäisen elämän moninaisempain vaikutusten alaiseksi. Sentähden
lyriikka, vaikka välittömän tunteen tuote, vasta korkeimmalla
sivistyskannalla ehtii täydellisimpään kukoistukseensa.

Eri tunteet ja mielialat puhkeavat itsestään lauluksi. Laulu onkin
lyyrillisen runouden luonnollinen kannattaja, ja lyriikka on siis
nimen-omaan _laulurunoutta_. Vanhimpina aikoina tosin kaikki
runous on laulannon yhteydessä; suuret epopeatkin ovat kauan kaikuneet
rhapsodien ja runonlaulajain huulilta, ennenkuin niitä ruvettiin
muistoon kirjoittamaan. Mutta laulu ja soitto olivat silloin vaan
satunnainen verho, jonka epopea, itsenäisemmäksi varttuneena, heitti
hartioiltansa. Toisin on lyyrillisen runouden laita. Laulu on sen
sisimmäistä luontoa, sillä molempain lähde on sama: tunteet,
vaihtelevat mielialat. Mutta aikojen kuluessa on lyriikan alkuperäinen
luonto tässä kohden muuttunut; se on vetänyt piiriinsä monenlaisia
aineita, jotka eivät ole suorastaan tunteiden ilmauksia, ja niinmuodoin
irtaantunut laulannon toveruudesta. Sillä lyyrillisen runouden on määrä
antaa kuva ihmisen sisällisestä elämästä kokonaisuudessaan. Mutta jos
ei laulettavuus siis olekaan mikään välttämätön ehto kaikessa
lyyrillisessä runoudessa, niin se kumminkin pysyy tärkeänä
ominaisuutena siinä lajissa, jossa sen alkuluonto on puhtaimpana
säilynyt. Vaikka nykyaikana suurin osa varsinaisestakin lyriikasta on
sävelten apua vailla, niin jokainen tosi-lyyrillinen runoelma sekä
muotonsa että mielialansa puolesta kelpaisi laulettavaksi, jos
säveltäjä siihen keksisi nuotin. Mutta koska lyyrillinen runous
esittelee sitäkin sielunelämän puolta, jossa tunteiden ohessa muillakin
sieluntoiminnoilla on tärkeä sija, syntyy myöhempinä aikoina
semmoistakin lyyrillistä runoutta, joka ei sovi laulettavaksi.

Lyyrillisen runouden tehtävä on tunne-elämän esittäminen. Mutta
tunteita, noita vienoja hetken lapsia, ei voi semmoisinaan tuoda
kuuluviin. Himmeinä, epämääräisesti värähtelevinä ne liittyvät
mielteisiin; ne muodostavat tuon sielunelämän hämärän pohjan, josta
ajatukset ja pyrinnöt nousevat päivän valkeuteen; mutta itse puolestaan
ne piilevät sydämmen syvyydessä sanoin selittämättöminä, kaikilta
kätkettyinä. Niitä ei voi muulla tavoin ilmaista kuin niiden
mielikuvain avulla, joihin ne yhtyvät, ja näiden kautta itse tunteetkin
selviävät. Kuvausvoima rupeaa niiden apulaiseksi ja tulkiksi, ja yhtä
monilukuiset kuin mielteiden tahalliset ja tahattomat liittäytymiset
ovat runoudessa tunteiden ilmaisukeinot. Kuka voisi kaavoihin järjestää
fantasian vapaata leikkiä, sen tuottamia tuhatvärisiä kuvia? Toisinaan
runoilija murheissansa laulaa pettyneistä toiveistaan ja kuvailee
riemua, jonka niiden toteutuminen olisi tuottanut; toisinaan hän
esittelee uneksimaansa onnea, josta hänen fantasiansa luopi mitä
ihanimpia kuvia. Niin P. Cajander kauniissa runossansa "Tähdet" toivoo
voivansa tähtisarjasta vuodattaa siunausta yli köyhän isänmaamme, ja
samaten Runeberg, kuvataksensa uskollista rakkauttamme sitä kohtaan,
viittaa elämään loistossa ja kultapilvissä, "miss' itkien ei huoattais,
vaan tähtein riemun sielu sais", josta kuitenkin aina olisi halu "tähän
kurjaan kotihin". Ihanteellisuutta etsiessään runoilijan kuvausvoima
mielellään rakentelee vaikka kokonaisia maailmoja kaihonsa tai
luomishalunsa tyydyttämiseksi. Niin H. Heine vie lukijaa ihmemaahan,
jossa lootoskukat loistavat ja kaikki on sopusointuisaa kauneutta.
Usein ilmiöt antavat aihetta jonkun kuvauksen tai tapaussarjan
keksimiseen, johon tunteet saavat purkautua. Esim. Oksasen runossa
"Pikku Annan kuoltua" poismennyttä lasta kuvataan enkeliksi, joka vaan
hetkeksi oli laskeunut maan päälle ja yhäti pysyy isän suojelushenkenä.
Erkon pienessä runokappaleessa "Armaani syntyaika" rakastajan vilkas
tunne koko luonnosta hakee värejä mielitietyn armauden selittämiseksi.
-- Runebergin runoelmassa "Lapsuudenmuistoja" ("Barndomsminnen")
kaipauksen tunne palauttaa monenlaisia entisyyden muistoja, joihin
verrataan aavistuksen luomia tulevaisuuden kuvia. Mutta nuo menneen
ajan muistot ovat tunteiden tuottajat, ja usein tunteita tällä tavalla
esitetään niiden mielikuvien kautta, joista ne johtuvat. Niin on
Oksasen "Savolaisen laulussa" ja saman tekijän pienissä runoissa
"Lapsuuteni paikoilta" ja "Kynälampi". Näin tapahtuu etenkin kaikissa
niissä lyriikan tuotteissa, joiden aineena on luonnon tai ihmis-elämän
-- muun muassa tapaustenkin -- kuvaileminen. Nämä muodostavat tärkeän
osan lyyrillisestä runoudesta ja otetaan edempänä erittäin puheeksi.

Tällaiset kuvat ovat itsenäiset; ne ovat lyyrillisen tunteen välittömät
ilmaukset, joita tuodaan esiin, koska se, mitä runoilija tahtoo lausua,
ainoastaan niiden kautta voi tulla ilmi. Niistä tulee erottaa
kuvaannolliset lausetavat, jotka vaan tarkoittavat esitysmuotoa.
Varsinaista kuvaannollisuuttakin lyriikka omituisen luonteensa mukaan
suuresti suosii. Mutta useasti nämä kuvien lajit tulevat hyvinkin
likelle toisiansa. Niin olemme kuvalauseista puhuessamme huomanneet,
kuinka kokonaisen runon sisällys monesti pukeutuu vertauskuvan (etenkin
allegorian) tai olijoitsemisen muotoon, ja varsinkin vertaukseen
lyyrillinen tunne mielellään purkauu silloinkin, kun se ei muodosta
runon varsinaista sisällystä. Schillerin kauniissa runoelmassa "Das
Mädchen aus der Fremde" kuvaillaan fantasiaa ihanaksi immeksi, joka
ihmisille jakelee lahjojansa; se on sekä personifikatsiooni että
allegoria. Siinä esitetty kuva on semmoisenaan runoilijan tunteiden ja
ajatusten ilmoittaja, ja lukijan arvattavaksi jääpi, ken tuo vieras
immyt on. Samanlaatuinen on Oksasen "Palannut runotar", vaikka
runottaren mainitseminen selvittää allegorian merkityksen. Toisissa
runoissa taas yksi vertauskuva hallitsee koko sisällystä, vaikka siihen
selityksenä liittyy se tunnemaailman tai ihmis-elämän kohta, jota
vertaus tarkoittaa. Tavallisesti joku luonnon ilmiö herättää tunteita
ja antaa runoilijalle aihetta mietteisiin. Hän istuu lähteen reunalla,
katsellen, miten pilvet, valoisat, ruusunhohtavat ja tummat, raskaat,
kuvastuvat sen pintaan, ja siitä johtuu runoilijan mieleen, miten ilot
ja surut vaihtelevat hänen sielussaan (Runebergin "Lähteellä"). Taikka
hän antaa henkien laulaa veden synnystä, kuinka se tulee taivaasta ja
sinne palajaa, ja vertaa siihen ihmisen elämää (Goethen "Gesang der
Geister über den Wassern"). -- Yhden vertauskuvan sijassa saattaa myös
olla yhtenäinen vertausten sarja; tätä muotoa tavataan erittäin Erkon
lyhyissä, mietelmäin-tapaisissa runoissa, esim.:

    Puhjetessa kukka puhtahin,
    Lehti tuorein hiirenkorvallisna.
    Kevähästä kesä kaunihin,
    Lintuin laulu silloin suloisinta.
    Aamusella päivä armahin,
    Kastehelmen kukkaa suudellessa.
    Lemmen kukan ensin puhjetessa
    Sydän sulin ompi neitosella.

Vertausta muistuttaa semmoinen mielessä häilyvä, symbolin tapainen
kuva, joka, olematta vertailua, on jossakin yhteydessä lausuttavien
tunteiden kanssa, ja hämärästi niitä kuvailee; sillä molemmat ovat
samanlaisten mielle-assosiatsioonien tuottamia. Sellaisia tavataan
usein kansanlaulujen alkusanoissa ja palaussäkeissä, niin esim.
Desdemonan laulussa,[106] jossa harmahtavan viheriä paju on laulajan
haikean mielialan eduskuva. Samaa laatua ovat nuo luonnonkuvat, jotka
esim. serbialaisten runoissa ovat kertoelman valmistajina; toisinaan ne
suorastaan siihen johtavat, toisinaan ovat erinänsä. Niin alkaa tuo
tunnettu "valitusruno Hassan Agan jalosta puolisosta", jonka Goethe on
kääntänyt saksaksi ja Runeberg ruotsiksi:

    Säg, hvad hvitt syns där i djupa skogen?
    Ser man snö där eller ser man svanor?

Tällainen symbolinen tunnelmakuva voi myös ilmaantua ihan itsenäisenä,
josta lyyrillisessä runoudessa on paljon esimerkkejä; muistettakoon
vaan Goethen syvätunteista laulelmaa "Über allen Gipfeln ist Ruh".

On vielä monta muuta keinoa, joilla lyyrillinen tunne pääsee
ilmenemään. Henkilön ulkonainen asento ja käytös osoittavat hänen
mielentilaansa: "Yksin istun ja lauleskelen, aikani on niin ikävä!"
Samoin paimen Goethen runoelmassa "Schäfers Klagelied" kertoilee, miten
hän vuorelta sauvansa nojassa katselee laaksoon, jossa hänen armaansa
ennen on asunut, ja kuinka hän sitten seuraa laumaansa tuonne alas ja
poimii kukkasia niityllä, tietämättä, kelle ne antaisi. Näin tunteita
kuvataan merkeillä, joista ne tunnetaan. Näitä merkkejä on sekin, kun
runoilija joskus ilmoittaa, ett'ei hän voi lausua ilmi, mitä hänen
sydämmessään liikkuu. -- Vihdoin tunteet vielä saattavat yhtyä
monenlaisiin ajatuksiin ja tahdon ilmauksiin ja näiden kautta puhjeta
ilmoille. Runouden kielellinen muoto vie tietysti aina ajatusten
esittelemiseen; mutta yleisiä ajatelmia tuodaan etenkin mietelyriikassa
esiin. Lämpimän innon vaikuttamia tahdon ilmauksia, niinkuin
kehoituksia y.m., tavataan lyyrillisessä runoudessa, esim. Suonion
reippaassa "Suksimiesten laulussa": "Ylös, Suomen pojat nuoret" j.n.e.

Mutta, niinkuin jo ylempänä sanottiin, turhaan koettelisi
luetella kaikkia eri muotoja, joissa tunteet saattavat tulla ilmi
havainnollisten mielikuvien kautta. Olkoot sen sijaan muutamat
esimerkit osoituksena siitä, kuinka tunteiden ilmaisukeinot voivat
tulla käytäntöön.

Ennen olen huomauttanut, kuinka P. Cajanderin runossa "Saaren impi"
talvisen luonnon kuva yhtyy tytön tunteisiin; mutta samassa runossa
neito niitä kuvailee oman tilansakin esittämisellä:

    Täss' istun nyt ja itken, kun päivä umpeen käy,
    Ja itken taas, kun alkaa päivä uusi, j.n.e.

Sievällä tavalla yhtyy runoilijan oman tilan ja ulkonaisen tapahtuman
kuvaileminen vertaukseen Irenen pienessä runossa "Hiiloksella":

    Täss' istun suojassani
    Ja katson hiilokseen,
    Se leimuaa, se hehkuu
    Ja hiipuu hiljalleen.

    Noin sydämmessä mulla
    Myös tunteet vaihtelee,
    Ne leimuaa, ne hehkuu
    Ja hiipuu hiljalleen.

Mutta kääntykäämme muita lyyrillisen runouden puolia tarkastamaan.
Koska lyyrillinen runous ilmoittaa, mitä yksityishenkilö tuntee jonakin
erityisenä hetkenä, niin koko sen luonne viittaa nykyaikaan samoin kuin
kertomarunous entisyyteen. Vaihtelevat tunteet ovat hetken lapsia, ja
sentähden kaikki lyyrillisyys, tarkkaan katseltuna, on tilapäärunoutta
-- tietysti ei, niinkuin tätä sanaa usein ymmärretään: jostain
ulkonaisesta, enemmän tai vähemmän epärunollisesta syystä, ilman
sisällistä pakkoa, syntynyttä runoutta, vaan korkeammassa, paremmassa
merkityksessä. Mutta nykyhetkeen sulkeutuu sekä entisyys että
tulevaisuus, ja näiden ympärille valuu sen lyyrillinen tunnelma.
Useinpa runotar tämän valtaamana utumielin katsahtelee muinaisiin
päiviin tai silmäilee pelon ja toivon vaiheella tuntematonta
tulevaisuutta kohti, ja vienonhaikea tunne kaiken katoovaisuudesta
saattaa laulun sanat hänen huulilleen.

Toiseksi lyriikan hetken-omainen luonne supistaa sen tuotteiden
laajuuden, eikä yksityinen runo siis anna laveata ja täydellistä
maailmankuvaa; mutta useammat runot yhdessä, esim. jonkun runoilijan
kaikki tärkeimmät tuotteet tai erityisen aikakauden koko lyriikka,
saattavat kyllä selvästi ilmaista jonkun runoilijan tai aikakauden
yleisen katsantotavan. Jollei yksityinen laulurunoelma voikaan elämää
laajemmalti kuvata, niin se kumminkin huokuu sen kansakunnan ja muun
ympäristön henkeä ja tuntemistapaa, jonka keskuudessa se on syntynyt.
Syystäpä tätä lyriikan henkeä on verrattu vienoon, sen tuotteista
lehahtelevaan lemuun, joka muistuttaa niiden syntymämaata ja kotoista
ilmastoa ja ikäänkuin siirtää meidät näiden keskelle. Jos eepillinen
runous mahtavalla siveltimellä maalailee eteemme loistavavärisen
puutarhan, niin laulurunouden lauhkea tuulonen puhaltelee luoksemme sen
kukkasien ihanaa tuoksua. Mutta kun kaikkien kansojen ja aikojen
lyyrilliset runoelmat yhdistetään, silloin näyttäytyy maailma
semmoisena, kuin se sisäkohtaisesti kuvasteleikse ihmismielen
syvyydessä. Oikeinpa sen oivalsi Herder kootessansa "kansojen äänet"
jaloksi yhteislaulannoksi ihmiskunnan mielialoja ilmoittamaan.

Nykyhetkessä -- niin äsken sanottiin -- lyyrillinen tunne tajuaa
entisyyden ja tulevaisuuden. Entisyys on nykyisen mielialan emo,
niinkuin vastaiset tunteet ovat sen lapsia. Lyyrillinen mielentila ja
siitä puhkeava runoilu on yksityisessä ihmisessä, samoin kuin
kansojenkin elämässä, runsaan kokemuksen hedelmä. Usein kyllä tämä
kokemus saattaa olla haikeata, surusta sukeunutta ja kaiho antaakin
enimmiten mielelle sen apean sumeuden ja hellän hentouden, joka
utuharsollaan verhoilee niin monta lyriikan tuotetta. "Mene korpeen,
elä siellä yksinäsi, ikävissäsi, ja sinä olet oppiva runoilemisen
taidon", oli vanhan eukon neuvo Castrénille, joka häneltä runoja
tiedusteli. Ja jos tarkastaa lyriikan kenttää, huomaa pian
surunvoittoisten runojen luvun suuremmaksi kuin ilomielisten. Se tulee
kaiketi siitä, että kaihoisa mieliala etupäässä vie ihmistä omiin
tunteisiinsa syventymään ja niitä runoissa ilmi lausumaan; iloisena
ollessaan hän harvemmin tuntee tällaista tarvetta, koska hänen
huomionsa pääasiallisesti kääntyy ulkonaisiin oloihin. Mutta siitä ei
saa päättää, ett'eivät iloinen mieli ja elämän valopuolet kykene
lyyrillistä runoutta tuottamaan; päinvastoin mielihyvän tunteet aina
ovat osoittauneet voimallisiksi vaikuttimiksi: saavutettu onni,
rakkauden riemu, hehkuva innostus ovat aiheuttaneet monta lyyrillistä
runoa. Ja onhan lyyrillisen runouden sisältö sangen usein suorastaan
leikillistä, koomillista laatua. Lahjat ovat monenlaiset ja kullakin on
omansa, -- sanoo runoilija Jatgeir Ibsenin "Kuninkaan-aluissa", ja
vaikka hänellä on "murheen lahja", saattaa toisella olla runoilemisen
aiheena leikin tai tyytyväisyyden tunteet. Tai ehkä Suomen runotar
oikeimmin on osannut kuvata sitä tyyntä, ilon ja kaihon sekaista
mielialaa, josta laulun virta enimmiten kumpuilee, kun immestä kertoo:

    Ei se impi itkenynnä,
    Ei varsin ilonnutkana,
    Ilman lauloi itseksensä,
    Lauloi iltansa kuluksi,
    Sulhon toivossa tulevan,
    Armahansa aikehessa.

Sillä vaikka laulurunouden vaikuttavimmat sävelet tunkeuvatkin sielun
syvimmästä pohjasta, katkeran surun tai valtaavan innostuksen
synnyttäminä, niin taiteen pyhyys kuitenkin vaatii rauhallisempaa
mielentilaa. Älköön runoilija tuskiensa pyörteessä tai intohimonsa
vallassa laskeko tunteensa ääntä kajahtamaan; tyyntyköön ensin mielen
myrsky, puhdistukoot tunteet aineellisuuden tomusta, ennenkuin ne
kohoavat runouden pyhille kukkuloille. Onhan monesti kuultu lauluja
semmoisia, joita vielä painaa kaikki tämän matoisen maailman tuska ja
huoli, joissa viha ja kosto riehuvat tai onneton intohimo "kuumeesta
vapisevalla kädellä" kuvailee omaa kurjuuttansa. Vasta kun ankarin
kiihtymys on lauhtunut, on otollinen hetki sitä taiteellisesti
esittää. Silloin katoo sen paljas persoonallinen luonne ja se saa
yleis-inhimillisen merkityksen; runoilijalle itselleenkin se samalla on
vapautuksen keino.

Näistä viittauksista selvinnee lyyrillisen runouden alkuluonne;
katsokaamme, millaiseksi sen esitystapa ja sen ulkomuoto tämän johdosta
muodostuu. Ylempänä jo sanottiin lyyrillisen runoelman olevan lyhyen,
laveudeltaan ahtaisiin rajoihin supistetun. Sen esityslaatu on yleensä
eepillisen suora vastakohta; se ei aseta sisältöänsä tyystin
maalattuna, avarana maailmankuvana silmiemme eteen, vaan jättää
pikemmin tarkoituksensa kuulijan arvattavaksi, aina vaan viitaten
tunteeseen, jota sanat vaan vaillinaisesti selittävät. Se katkaisee
usein ajatusten juoksun ohjatakseen ne uudelle uralle ja menee nopeasti
asiasta toiseen. Kuvalauseista se mieluummin valitsee rohkean ja
pontevan metaforan kuin tarkasti selittelevän vertauksen. Suunnittelu
on, eepilliseen runouteen verrattuna, höllempi, tarkkaa sääntöä
noudattamaton. Mielikuvat seuraavat toisiansa siinä järjestyksessä,
kuin ne sukeltavat esiin runoilijan mielessä, eikä minkään
objektiivisen säännön mukaan. Lyyrillistä runoa tarkastettaessa
huomataan kuitenkin kolme pääosaa eli tunne-astetta: tunnelman
puhkeaminen ja yltyminen, sen täyteen voimaansa pääseminen ja
lopullinen rauhoittuminen; mutta eri tapauksissa nämä yhtyvät toisiinsa
monella monituisella tavalla.

Lyyrillistä runoutta on verrattu säveltaiteeseen. Molemmat perustuvat
tunteeseen ja koettavat saada ilmi, mitä sisimmässä sydämmessä liikkuu.
Tämä niiden sukulaisuus tulee monella tavalla näkyviin. Lyyrillisen
runouden ja laulannon keskinäisestä suhteesta on jo ylempänä puhuttu.
Mutta se ilmaantuu etenkin siinä, että lyriikka ulkonaisestikin,
runomitassa ja soinnussa, pyytää kuvailla erilaisia tunteita ja
mielialoja. Sen takia se suosiikin vaihtelevia runomittoja ja taipuu
yhdistämään säkeet säkeistöiksi, vieläpä toisinaan, niinkuin
muinaiskreikkalainen lyriikka, säkeistöt stroofiryhmiksi. Uudemmassa
runoudessa säkeiden moninaisuutta korvaa loppusointu, joka
varsinaisesti kuuluu lyyrillisen runouden luontoon. Soinnulla onkin
lyriikassa monta vertaa suurempi merkitys kuin muilla runouden aloilla;
mutta senvuoksi ei olekaan missään muualla niin lähellä se vaara, johon
ennen olemme viitanneet, että nimittäin runollisuuden sijaan tulee
paljas ulkonainen sointuisuus. Toisellakin tavalla lyyrillinen runous
helposti voipi eksyä säveltaiteen yksin-omaiselle alueelle: siten, että
se ottaa esitelläksensä vaan utuisia, epäselviä tunteita ilman
varsinaista sisällystä.

Näiden yleisten mietelmien jälkeen meidän tulee katsoa lyyrillisen
runouden eri lajeja.

       *       *       *       *       *

Eri runoudenlajeissa syntyy monenlaisia vivahduksia siitä, että kunkin
lajin luonto täydellisesti hallitsee muutamia sen tuotteita, mutta
toiset muistuttavat jotain muuta runouden päälajia tai muutoin
viittaavat ulkopuolelle sen rajoja. Niin tapahtuu lyriikankin alalla.
Lyyrillinen runous vaatii mielen täydellistä syventymistä julki
lausuttavaan tunteeseen, ja tällaista tavataankin useimmissa sen
tuotteissa. Mutta etenkin vanhimpina aikoina, kun lyriikka ensin rupee
muodostumaan ja ihmisen sisäinen elämä vielä pääasiallisesti on
ulkonaisen havainnon kannalla, saattaa tapahtua, että ylevä esine siinä
määrässä herättää ihmettelyä ja ihailua runoilijan mielessä, että hänen
tunteensa sitä kohtaan ilmaikse vaan sen jalouden esittämisessä.
Ulkokohtaisuus vielä kokonaan hallitsee mielikuvitusta, niin ettei hän
voi sitä täydellisesti omaksensa omistaa; hän vaan kaukaa sitä
katselee, rohkenematta sitä lähestyä. Tätä laatua ovat varsinkin
muinais-aikojen hymnit eli ylistysvirret jumaluuden kunniaksi, ja tämä
laulurunouden laji on _ylistyslyriikka (hymnillinen lyriikka)_. --
Toisen lajin muodostaa _varsinainen lyriikka_, jossa itsekohtainen
tunne on voitolla ja joka siis paraiten vastaa lyyrillisen runouden
periluontoa. Mutta tunteita kuvatessaan runouden täytyy turvata
kaikenlaisiin kuviin, niinkuin ennen on mainittu, ja nämä kuvat
saattavat siinäkin määrässä syrjäyttää runoilijan oman persoonan, että
hän suorastaan kertomuksen muodossa esittelee tunteitansa. Täten
varsinaisesta lyriikasta vielä sukeaa erityinen objektiivinen laji,
_kertovainen lyriikka_, joka viittaa eepilliseen runouteen. --
Mutta tunteita tuodaan vielä julki yhdistämällä ne ajatuksiin tai
pyrkimyksiin; jos ajatuksellinen puoli silloin saa ylivallan, syntyy
_miete- eli ajatuslyriikka_.

Asiaa sopii ajatella näin. Lähinnä eepillisen runouden objektiivisuutta
on ylistyslyriikka. Mahtavan aatteen valtaamana runoilija pysyy
kunnioittavassa kaukaisuudessa erillään tunteensa esineestä; hän ei voi
muulla keinoin lausua tunteitaan kuin sitä kuvailemalla; runoelman
aihe ei ilmaannu vielä hänen sydämmessään vaikuttavana voimana.
Sellaisena se esiintyy vasta varsinaisessa lyriikassa. Siinä
itsekohtainen tunteellisuus on puhkaissut kuorensa, ja runoilija ottaa
ympärillä olevan maailman omaan sieluunsa ja esittelee sitä oman
erikoisluonteensa heijastamana kuvana. Tavallisesti hän tekee omat
tunteensa runojen pääaineeksi; mutta usein hän ne ilmaisee kuvailemalla
syitä, jotka niihin antavat aihetta. -- Viimein runoilija kääntyy omia
tunteitansa mietiskelemään ja irroittaa niinmuodoin taas niiden
sisällyksen omasta itsestään, asettaen ne ajatuksina henkisen silmänsä
eteen. Tämä on kolmas aste mietelyriikka.

Näin saadaan nuo kolme lajia, joihin vanhastaan on ollut tapana jakaa
lyyrillistä runoutta; muutamat järjestävät ne toisella tavalla, esim.
yhdistämällä ylistys- ja mietelyriikan ja asettamalla kertovaisen
lyriikan eri lajiksi, kuitenkin pysyen tuossa säännöllisessä
kolmijaossa. Kaikissa tapauksissa kertovaisessa lyriikassa on niin
paljon erikoisluonnetta, että se olisi erittäin tarkastettava. Jos siis
luopuu tuosta tavanmukaisesta kolmiluvusta, sopii otaksua neljä
lyyrillisen runouden lajia: _ylistyslyriikka, varsinainen lyriikka,
kertovainen lyriikka ja mietelyriikka_.

Ylempänä jo mainittiin, että _ylistyslyriikan_ tärkeimmät tuotteet
ovat muinaiskansojen _hymnit_ jumaluuden kunniaksi. Vanhimmat
tunnetut ovat indialaisten Veda-kirjoissa. Ne vievät meidät siihen
aikakauteen, jolloin eepillisyys ja lyyrillisyys eivät vielä olleet
toisistaan eronneet. Muistomerkkejä samalta ajalta, vaikka paljoa
myöhemmin syntyneitä, ovat n.s. Homeron hymnit; ne olivat oikeastaan
"prooimioita", alkurunoja, joilla rhapsodien oli tapana aloittaa
esityksiänsä; suuremmat niistä ylistävät sitä jumalaa, jonka juhlina
kilpalaulajaiset pidettiin, ja ovat luonteeltaan milt'ei aivan
eepillisiä. Ne alkavat muutamilla sanoilla ylistettävän jumalan
kunniaksi, jonka jälkeen kertoillaan hänen töistään ja toimistaan.
Kauniita kuvauksia sisältää esim. hymni Afroditelle; siinä ensin
mainitaan, miten kaikki olennot, niin jumalat ja kuolon-alaiset ihmiset
kuin myös linnut ja muut eläimet, ovat hänelle kuuliaiset, vaan kolme
ei taivu hänen valtansa alle: ei sinisilmä Athene, ei kultanuoli
Artemis eikä Histia, ikuinen impi; näitä hän ei saa voitetuksi, mutta
muuten häntä miellyttää lemmensiteillä yhdistää jumalat ja kuolevaiset.
Sentähden Zeus päätti kostoksi kiinnittää hänetkin kuolon-alaiseen
urooseen ja loi hänen mieleensä sulorakkauden Troian kuninkaan poikaa
Ankhisesta kohtaan, joka -- kauneudeltaan jumalain vertaisena --
karjaansa kaitsi monihetteisen Idavuoren rinteillä. Ja lemmen jumalatar
riensi Kyproon hyvätuoksuiseen temppeliinsä, jossa Sulottaret häntä
kaunistelivat, ja loistavissa vaatteissa, kullalla koristettuna,
Afrodite kiirehtii Troiaa kohden. Sitten seuraa hento, viehättävän
idyllin tapainen tarina Afroditen ja Ankhiseen lemmen seikoista, ihan
eepillisesti esitettynä. Sen raittiissa luonnollisuudessa ja
yksinkertaisessa, vaan samalla vienossa runollisuudessa huokuu
tosi-homerolainen henki. Hymni päättyy muutamilla tervehdys- eli
oikeammin jäähyväissanoilla Afroditelle.

Tämän runoelman sisältö on laajemmin kerrottu, jotta lukija saisi
selvän käsityksen näiden hymnien luonteesta. Mutta puhdas
lyyrillisyyskin pääsi voitolle helleeniläisessä ylistyslyriikassa.
Siihen kuuluu erittäin doorilaisten kehittämä "khoorinen lyriikka".
Korkeimmalleen kohosi kreikkalaisten hymnillinen runous Pindaron komean
juhlallisissa lauluissa. Pindaron maine muinais- ja nykyaikana perustuu
etenkin hänen ylistysrunoihinsa julkisissa kilpaleikeissä voittaneiden
kunniaksi. Omituinen on niiden suunnittelu. Runollisen innostuksen
lentimillä hän kohotakse korkealle mielikuvituksen maille,
rohkeasti pyörähdellen kuvasta kuvaan, joita hän monivärisessä
vaihtelevaisuudessa asettelee kuulijan eteen; hän ei ylistele itse
voittajaa, vaan etupäässä hänen syntymäkaupunkiansa ja sen
suojelusjumalia tai muinais-ajan sankareita, jotka ovat jossakin
yhteydessä voittajan suvun tai kotiseudun kanssa. Tähän taruloimeen
kudotaan monta syvän elämänkokemuksen tuottamaa viisauden neuvoa.
Pindaron ylistysrunoissa on yleensä säilynyt hymnin alkuluonne, niissä
kun ainetta käsitellään uskonnollisen tunteen pohjalla ja laulellaan
jumalien kunniaa. Mutta oikeastaan ne ovat oodeja, jolla nimityksellä
niitä varsinaisesti mainitaankin.

Että henkiseltä ominaislaadultaan niin uskonnollinen kansa kuin
hebrealaiset oli omiansa kehittämään hymnin muotoa, on sanomattakin
selvää (vrt. I kirja). Vanha Testamentti sisältääkin runsaasti
hymninluontoisia kappaleita; oikeita hymnejä ovat useat Daavidin
psalmeista, joissa erinomaisella voimalla ja kuvarikkaudella esitetään
Jumalan suuruutta.

Kristilliselläkin aikakaudella on uskonnollinen tunne niitä paljon
tuottanut. Kristittyjen kansojen hengellisistä lauluista, virsistä, on
suuri osa hymnintapaista runoutta. Muutoin virret semmoisinaan
eivät kuulu mihinkään lyriikan lajiin. Enimmät kenties, kun ovat
suorastaan sydämmestä lähteneitä tunteiden ilmauksia, ovat luettavat
varsinaiseen lyriikkaan; toiset -- niinkuin äsken mainittiin -- ovat
ylistyslyriikkaa, useat myös mietelyriikkaa. Onpa niitä semmoisiakin,
joita ei hallitse lyyrillinen tunne, vaan opettavaisuus; niiden sija on
tietysti opetusrunouden piirissä.

Vaikka hymni etupäässä tarkoittaa jumaluuden ylistämistä, niin sen
pohjana oleva hartaus ja kunnioitus saattaa kääntyä muitakin yleviä
esineitä kohtaan. Sen näimme jo Pindaron ylistysrunoista. Sellainen
hymni on esim. uudemmassa kirjallisuudessa Schillerin laulu "Riemulle"
("An die Freude"). Näin muodostuu se muinais-ajan ylistyslyriikan laji,
jonka nimitys on _oode_. Sen tunnusmerkit ovat ylevälaatuinen
sisällys, taidehikas stroofirakenne ja rohkeilla hyppäyksillä kuvasta
kuvaan liihoitteleva yhteensommittelu. Mutta kreikkalainen "oode"
sana merkitsee oikeastaan laulua; sentähden sillä antiikisessa
kirjallisuudessa on laajempikin käytäntö, jolloin sillä yleensä
tarkoitetaan jokaista lyyrillistä runoa, sellaistakin kuin Sapfon ja
Anakreonin laulelmat. Siitä syystä Horatiuskin nimitti runonsa
oodeiksi, vaikka ne eivät kaikki ole oodeja sanan varsinaisessa
ymmärteessä. Uudempina aikoina on oodeksi sanottu antiikiseen
malliin suoritettua ylistysrunoa korkeasta esineestä tai
ylevästä aatteesta; sen käsitteeseen kuuluu ennen kaikkea paitsi
yllämainittuja ominaisuuksia, että noudatetaan muinaiskreikkalaista
stroofijärjestystä.

Dionysos-juhlien ylimmilleen yltyvä innostus synnytti vanhassa
Kreikassa _dityrambin_, runouden siteistä vapaan riemulaulun.
Sitäkin on nykyisempinä aikoina mukailtu. Sellaiset mielentilat,
jolloin korkeimmat aatokset, vielä hämärinä, selviämättöminä,
sanomattomalla riemastuksella mieltä täyttävät, ovat jotain
yleis-inhimillistä, mikä palautuu kaikkina aikoina. Sentähden
dityrambinen innostus saattaa uudemmassakin runoudessa puhjeta
näkyviin, pukien hapuilevia, korkealle tähtääviä tunteitansa vapaisiin,
vaihteleviin runomuotoihin. Mainittakoon esimerkiksi Goethen
nuoruudenrunoelmat "Wanderers Sturmlied" ja "Harzreise im Winter".

Mutta siirtykäämme _varsinaiseen lyriikkaan_. Mitä alumpana tätä
lukua sanottiin laulurunouden luonteesta ylimalkain, soveltuu etenkin
tähän sen päälajiin. Sydämmen syvimmistä hetteistä tunteet pyrkivät
ilmoille, käyttäen ylempänä mainittuja ilmaisukeinoja, ja lukemattomat
ovatkin ne mielentilat, jotka siihen antavat aihetta. Mitä
monipuolisemmaksi varttuu henkinen kehitys, sitä enemmän se sisäistä
elämää rikastuttaa ja tunteita syventää, josta lyyrillisen runouden
piiri yhä laajemmaksi laajenee. Ja mitä välittömämmin tunteet
ilmenevät, mitä enemmän erikoissielun lämpimyyttä runoissa huokuu, sitä
enemmän niissä on varsinaisen lyriikan henkeä.

Kun sanotaan runoilijan lyriikassa tuovan esiin omia tunteitansa, niin
tätä tietysti ei saa ymmärtää aivan sananmukaisesti. Sisälliset
elämänkokemukset ja itsekohtaiset mielentilat aiheuttavat kyllä suuren
osan laulurunouden tuotteista; mutta havainnon ja mielikuvituksen sekä
lämpimän myötätuntoisuuden avulla hän omaksensa omistaa muidenkin
tunne-elämän ja esittelee sitä runoissansa. Tällainen objektiivisuus
tietysti ei ollenkaan vähennä lyyrillisen runoelman itsekohtaista,
tunteen-omaista luonnetta. Toisenlaatuinen objektiivisuus, joka ei
sekään ole haitaksi puhtaalle lyyrillisyydelle, tulee siitä, että --
kuten jo on osoitettu -- tunteita kuvataan ulkonaisten ilmiöin avulla.
Kesäisen luonnon ihanuus täyttää runoilijan sydämmen virkeällä
elämänhalulla, syksyn synkeys painaa hänen mieltänsä ja palauttaa
entisten onnenpäivien muistoja, synnyinmaan kauneus elvyttää
isänmaanrakkautta ja kehoittaa tehokkaaseen työhön ja toimeen, ja
kaikkia näitä erilaisia tunteita hän tahtoo lausua ilmi ja muissakin
herättää synnyttämällä heidän sielussaan noita samoja mielikuvia, jotka
luonnon erilaiset ilmiöt hänessä itsessään ovat tuottaneet. Kaikkien
kansojen lyyrillisestä runoudesta voisi saada lukemattomia tällaisia
luonnonkuvia. Mainittakoon vaan meidän kirjallisuudesta Rahkosen
"Imatralla" ja Cajanderin "Salomaa". Eikä ainoastaan luonnonkuvia
tuoda esiin tällä tavalla, vaan myös kohtauksia ihmis-elämästä,
niinkuin Erkon runossa "Hevospaimenet yömajalla" tai Schroven
"Mierolais-äijässä". Tämä vie lopullisesti kertovaiseen lyriikkaan.

Vaikka _kertovainen lyriikka_ muistuttaa eepillistä runoutta, niin
sen koko luonto ja esitystapa on ihan toinen. Onhan mielialan kuvailu
siinä pääasia; runoilija tahtoo ilmaista mieltä liikuttavan tapauksen
aiheuttamia tunteita ja tuottaa niille vastakaikua kuulijan sydämmessä.
Tunteellisiin kohtiin pannaankin siitä syystä enimmän painoa, kaikkiin,
mitkä ovat valtavasti vaikuttaneet kertoilijan mieleen ja voivat
muihinkin tehdä samanlaisen vaikutuksen. Runoilijan oma mielentila
antaa koko esitykselle omituisen värityksensä. Erityisseikkoja ei
kerrota niin tyystin kuin eepillisessä runoudessa, ja esitys on
lyhyempi, vilkkaampi, vapaampi; runoilijan omat tunteet toisinaan
suoranaisestikin siihen sekaantuvat. Kaikki nämä ominaisuudet
havaitaan selvimmin _ballaadissa_, pohjoismaiden kansanrunouden
surunvoittoisessa kasvatissa; sen omituisesti värjyilevässä
kertomistavassa yhtyy utuiseen synkkyyteen herkkä tunteellisuus;
runoilija menee nopeasti asiasta toiseen ja jättää paljon kuulijain
arvattavaksi; hän poimii kertomuksesta esiin ne kohdat, jotka
tehokkaimmin vaikuttavat tunteisiin, ja niin esitystapa muuttuu
melkein draamalliseksi, paljaaksi puheenvaihteluksi. Kansanballaadeja
on erittäin runsaasti skotlantilaisilla, englantilaisilla ja
tanskalaisilla. Meilläkin niitä on useita Kantelettaren III:ssa osassa;
erinomaisen esimerkin ballaadin oikeasta luonteesta antaa "Elinan
surma". Kansanrunoudesta ballaadi on siirtynyt taidelyriikkaan. Saksan
kirjallisuudesta mainittakoon sen omituisuutta osoittavina esimerkkeinä
Bürgerin kammottavan kolkko ja samalla havainnollisesti kuvaileva
"Lenora", niin myös Goethen, Uhlandin ja Heinen mitä syvimmän
runollisuuden elähyttämät ballaadit. Suomenkielisessä runoudessa
ballaadin kaikessa lyhyydessään syvästi liikuttava ja vienon tunteen
kannattama esitystapa huomataan Cajanderin runossa "Kehrääjä-äiti"; sen
synkkä, toivottomuuden partaalle vievä luonne yhdessä suppean ja sen
kautta voimallisen kertomistavan kanssa nähdään K. Krohnin "Ferencz
Renyissä". Ballaadin koko luonteesta johtuu, että se tavallisesti on
sisällykseltään kolkko ja päättyy surullisesti; mutta tämä ei ole
välttämätöntä. Sen omituinen kertomistapa sopii valoisempienkin
aiheitten kanssa yhteen; tunnettuja esimerkkejä meidän omasta
kirjallisuudesta ovat Cajanderin "Vapautettu kuningatar" ja
"Runolaulaja".

Ihan toista laatua on _romansi_, sekin kansanrunouden maasta
versonut taimi, mutta etelämaan tuote, Espanjasta syntyisin. Se ei ole
hämärä ja synkkä niinkuin ballaadi, vaan kirkas ja tyyni kuin
Etelä-Euroopan tummansininen taivas, ja päättyy usein onnellisesti,
vaikka sekin saattaa käsitellä surullisia aineita. Pääerotus on
esitystavassa; romansi kertoilee yhtenäisemmin, selvemmin,
rauhallisemmin, siis eepillisemmällä tavalla kuin ballaadi. Romansikin
on tullut taidelyriikan omaksi.

Mutta kaikki kertovaiset lyyrilliset runoelmat eivät ole ballaadeja
tai romanseja, jotka vaan ovat helposti huomattavia lajeja sen
monivaiheisten tuotteiden piirissä. Päinvastoin on hyvinkin paljon --
ehkä suurin osa -- sellaisia, joihin nämä nimitykset eivät sovi. Sitä
laatua ovat esim. "Vänrikki Stoolin tarinat"; samoin myös Schillerin
n.s. ballaadit, jotka pikemmin ovat romanseja, mutta oikeastaan eivät
kuulu näihin kumpaankaan erityislajiin. "Vänrikki Stoolin tarinat" ovat
hyvin erilaiset keskenään; muutamat, niinkuin "Pilven veikko" ja "Sven
Dufva", ovat melkein puhdasta eepillistä runoutta, vaikka vieno
tuntehikkaisuuden tuoksu antaa niille lyyrillisen luonteen. Toiset taas
ovat aito lyyrillisiä; kertoja puhuu ja arvostelee omassa nimessään,
niinkuin "Heinäkuun viidennessä päivässä" ja "Lotta Svärdissä", tai
hänen käsitystapansa kumminkin levittää omaa valoansa kuvauksiin.
Tällöin ei ole otettu huomioon semmoisia runoja kuin "Maamme" ja
"Porilaisten marssi", jotka eivät ole kertovaista, vaan varsinaista
lyriikkaa.

Se erotus, johon äsken viitattiin, onkin yleensä havaittava
kertovaisessa lyyrillisessä runoudessa. Toisinaan se objektiivisella
esitystavallaan lähestyy eepillistä runoutta, niin että on vaikea
määrätä rajaa sen ja n.s. runollisen kertoelman välillä; toisinaan
siinä värähtelee enemmän subjektiivista tunteellisuutta, jotta se koko
luonteeltaan on puhtaasti lyyrillinen, ballaadin tapainen. Asetettakoon
rinnan esim. Schillerin "Takaus" tai "Polykrateen sormus" ja Goethen
"Erlkönig" tai Oksasen "Koskenlaskijan morsiamet". Nämä lajit voivat
tietysti monella monituisella tavalla yhtyä toisiinsa ja saada monta
erityistä vivahdusta sen mukaan, miten muutoin kerrotaan, onko
runoilija itse vai tapauksissa osallinen esittäjänä, ovatko tapaukset
iloista vai surullista laatua, j.n.e.

Tarkastettavana on vielä _miete- eli ajatuslyriikka_.
Niinkuin lyriikan alalla rajat yleensä ovat epämääräisiä, niin
mietelyriikallakin on monta yhtymäkohtaa muiden lajien kanssa, joista
sitä ei ole helppo aina tarkasti erottaa. Samoin se toiselta puolen
usein lähentelee opetusrunoutta. Sen tunnusmerkkinä on tietysti, että
mietteitä lausutaan lyyrillisen runouden muodossa, mutta mietteitä,
jotka ovat mitä virkeimmän tunteen ja innon lämmittämiä ja luovan
mielikuvituksen välittämiä; sillä tämähän sen tekee runoudeksi ja
erittäin lyyrilliseksi runoudeksi ja varjelee sitä vajoamasta
abstraktiseen tuumailuun ja proosallisuuteen. Sopivasti kyllä Geibel
sanoo:

    Nicht die Empfindung allein: auch was in ernster Erfahrung
    Ihn das Leben gelehrt, spreche der Lyriker aus,
    Aber am Herzen gereift zum Herzen rede die Weisheit,
    Aber im Ström des Gefühls sei der Gedanke gelöst.

Kun se tällaisena, tunteen ja kuvausvoiman lentimillä, ylentyy
korkealle aatosten maailmaan ja tuopi esiin jalointa ja parasta mitä
ihmismieli mietiskelee, voi se saavuttaa hyvinkin suuren runollisen
täydellisyyden. Muistakaamme vaan useita Schillerin tämänlaatuisia
runoelmia, esim. "Laulu kellosta", tuo kaunis, syvämietteinen kuvailu
ihmis-elämän vaiheista, ja "Kävely" ("Der Spaziergang"), jossa
ihmiskunnan kehitysjuoksu suurin piirtein asetetaan näkyviin, taikka
Oksasen voimallisen innon elähyttämä "Porthanin kuvapatsaan
paljastettua", niin voimme kyllä ymmärtää, mihin suureen runolliseen
arvoon mietelyriikka voi kohota.

Ajatuslyriikassa esitelty mietiskely ja siitä johtuvat tunteet voivat
olla hyvin erilaatuisia, ja tämä antaa aihetta monenlaisiin
mietelyriikan muotoihin. Muutamat erottuvat koko luonteeltaan selvästi
muiden joukosta ja ovat sentähden saaneet omat nimityksensä. Usein
mietiskelyn pohjana on syvä kaipauksen tunne; runoilijan mielessä
väikkyy muinaisten aikain ikipäiviksi kadonnut onni tai joku muu
ihanteellinen kuva, joka ei ole saavutettavissa. Täten syntyy
_elegia_ tämän sanan nykyisessä merkityksessä. Kreikkalaiset
tarkoittivat "elegia" sanalla alkuansa valitusrunoa, mutta sittemmin
jokaista eleegisellä runomitalla suoritettua runoelmaa; seitsemännellä
vuosisadalla e.Kr. heillä oli paljon tällaisia elegioita: valtiollisia
runoja, sotalauluja y.m. Myöhemmin niissä enimmiten tavataan
opettavainen, elämänviisautta neuvova sisällys. Nykyaikana elegia on
lyyrillinen runoelma, jossa kaipauksen-sekainen tunne yhtyy hiljaiseen
mietiskelyyn: esim. Kallion "Oma maa", Oksasen "Miksikä aina suret?"
j.n.e. Usein käytetään siinä nytkin vielä eleegistä runomittaa,
niinkuin molemmissa äskenmainituissa, mutta se ei ole välttämätöntä.
Niin esim. Kantelettaren laulu "Muinaiset ajat paremmat" ja Runebergin
"Barndomsminnen" sekä Oksasen runo "Tuopa tuopi tuiman tunnon" ovat
sisällykseltään ja väriltään elegioita, vaikka runomitta ei ole vanha
eleeginen. -- Muuten koko tämä erityislaji perustuu eleegiseen
tunnelmaan, joka on siinä, että ihminen tajuaa, selvemmin tai
hämärämmin, syvän ristiriidan olevan hänen nykyisen olonsa ja ihanteen
välillä ja kaiholla kuvailee mielessään jälkimmäistä vastakohdaksi
tylylle todellisuudelle. Ihanteen kaipaus on siinä pääpiirteenä eikä
ilo ihanteen toteutumisesta, niinkuin runoudessa enimmiten. Näin
eleegisyys mielialana voi ilmaantua muuallakin kuin varsinaisessa
elegiassa; saattaahan se olla vaikka kokonaisen maailmankatsannonkin
perustana. Tällainen mielentila syntyy silloin, kun elämänkokemus ja
pettymykset ovat saattaneet ihmishengen etsimään tyydytystä
ulkopuolelta tosiolojen piiriä, ja sentähden tämmöinen eleegisyyden
piirre onkin yleensä havaittava nykyisemmässä runoudessa. Aivan oikein
elegia on sovitettu yhteen idyllin kanssa, joka sekin on saanut alkunsa
kultuurikehitykseen kyllästyneen ihmiskunnan pyrkimyksestä
alkuperäisiin, luonnollisiin oloihin.

Toinen mietelyriikan laji on _epigrammi_, joka alkuansa merkitsee
päälle- tai allekirjoitusta, jommoisia kreikkalaiset panivat esim.
kuvapatsaihin tai temppeleihin annettuihin uhrilahjoihin. Siitä on sen
yleinen merkitys kehittynyt; se on lyhyt, mielekäs, jotakin erityistä
esinettä tai asiaa tarkoittava runo, jonka "ponsi" eli "kärki" on
lopussa. Usein se on sisällykseltään pilkallinen, mutt'ei aina;
päinvastoin ivalliset epigrammit oikeastaan eivät kuulu mietelyriikan
piiriin, vaan ovat luettavat satiiriin. Monta kaunista, syvämietteistä
tai teräväkärkistä epigrammia ovat Goethe ja Schiller yhdessä
kirjoittaneet. Suomenkielisenä esimerkkinä mainittakoon Oksasen
(kreikasta mukailtu) "Elämä". Epigrammeissakin käytetään usein
muinaishelleeniläisten esikuvien mukaan eleegistä runomittaa; mutta
muut runomuodot ovat yhtä sopivia, niinkuin näkyy esim. Erkon pienestä
runosta:

    Missä kukka,
    Siellä kesä;
    Missä tähti,
    Siellä taivas;
    Missä lempi,
    Siellä autuus.

Epigrammin luonteesta on seurauksena, että se monesti koskettelee sekä
pilkkarunouden että opetusrunouden rajoja; sillä on varsinkin n.s.
mieterunon kanssa paljon yhtäläisyyttä.

Sangen usein mietelyriikan sisällys on mitä lähimmässä yhteydessä
runomuodon kanssa. Niin _sonetin_ omituinen stroofirakenne, joka
jakaa runoelman kahteen osaan, ikäänkuin premisseihin ja
päätöslauseeseen, melkein itsestään vie ajatuslyriikkaan ja tekee
sonetin-muotoiset runot, olipa niissä mikä sisällys tahansa, enemmän
tai vähemmän tämän erityislajin luontoisiksi. Samaa sopii ylimalkain
sanoa monesta muustakin etelä-eurooppalaisesta runomuodosta:
canzonista, madrigalista, ritornellista y.m., joiden tarkempi
selittäminen veisi minut liian pitkälle. Tällaisia runomuotoja on
itämaisillakin kansoilla, esim. ghaselit. Yleensä itämaiden runous,
Indian ja Persian, on rikas syväaatteisesta mietelyriikasta, joka
kirjavalla moninaisuudellaan viehättää lukijaa ja jota muutamat
saksalaiset runoilijat, esim. Rückert, menestyksellä ovat mukailleet.



SEITSEMÄS LUKU.

Draama eli näytelmärunous.


Runouden lajeista puhuessa sanottiin, että näytelmärunouden varsinainen
pohja on tahto ja siveellinen toiminta; se kuvailee ulkonaisen ja
sisällisen maailman keskinäistä suhdetta osoittamalla, miten tunteet ja
ajatukset muuttuvat teoiksi ja tekojen seuraukset vaikuttavat takaisin
ihmisen kohtaloon ja mielentilaan. Draaman pääluonne on niinmuodoin
siinä, että se koettaa mitä selvimmin esittää sitä yhteyttä, joka on
kaikkien elämää muodostavain voimain, ulkonaisten ja sisällisten,
välillä, ja siitä johtuvatkin ne ominaisuudet, jotka ovat erittäin
näytelmärunoudelle omituiset. Draamallista siis ei ole jokaisen
tapahtuman tai toimen esittely, vaan ainoastaan sellaisen, joka valuu
sielun syvimmistä hetteistä ja tarkoittaa sisällisten ajatuskuvien
toteuttamista; yhtä vähän into tai pyrkimys ilman varsinaista tekoa on
draamallista, vaan ainoastaan into, joka päättyy vapaaseen toimintaan.

Tästä jo huomataan, että näytelmärunous asettuu ihan toiselle
katsantokannalle kuin epopea. Eepillinen runotar mieluimmin silmäilee
ilmiöin kokonaisuutta, tapausten valtavaa virtaa, johon yksityisten
aikeet ja ponnistukset yhtyvät ja katoavat; vapaan tahdon merkityksestä
siis ei ole paljon puhetta. Draamallinen runoilija päinvastoin näyttää,
miten maailman meno muodostuu olevaisten olojen ja yksilön toiminnan
vuorovaikutuksesta, ja antaa siis vapaalle tahdolle täyden arvon, --
tietysti lukuun ottamatta niitä poikkeuksia, joihin eri aikojen
vaihteleva maailmankäsitys välisti antaa aihetta. Ja kun draama
näin esittelee ihmisen pyrkimysten ja ulkonaisten tapausten keskinäistä
suhdetta, voipi se paremmin kuin muut runouden lajit kuvailla
siveellistä maailmanjärjestystä. Eepoksen esittämä kuva on
kyllä ulkonaisesti laajempi, monivaiheisempi, mutta draaman on
sisällisesti runsaampi, täydellisempi. Se osoittaa, kuinka ihminen on
vastuun-alainen teoistaan ja niittää, mitä hän on kylvänyt, mutta
viittaa samassa siihen ikuiseen voimaan, joka maailmanjärjestystä ohjaa
ja kannattaa. Tästä jo selviää, mikä tärkeä tehtävä draamalla on
inhimillisen sivistyksen kehityksessä ja miksi juuri näytelmärunouden
historiassa paraiten ilmenee, minkä vaiheitten alaisina ihmiskunnan
ihanteet ovat olleet.

Draama, niinkuin jo ennen on sanottu, on luonteensa ja tarkoituksensa
puolesta eepillisen ja lyyrillisen runouden yhdistäjä, ja sentähden
siinä onkin kaksi osaa näitä molempia edustamassa: _toiminta_, sen
ulkonainen, eepillinen puoli, ja _puhelu eli puheenvaihtelu
(dialogi)_, joka on lyyrillistä laatua, tuoden esiin henkilöin
tunteet ja ajatukset. Jälkimmäiseen on myös luettava monologi eli
yksinpuhe. Mutta nämä puolet eivät ole vaan vierekkäin, erillään
toisistaan, vaan punoutuvat kiinteästi yhteen, edistyen rinnakkain
toinen toisensa avulla. Toiminta tapahtuu suurimmaksi osaksi puhelun
kautta, saa siitä alkunsa ja viepi siihen; samoin myös dialogin
esittämät mielentilat purkaantuvat toimintaan tai ovat sen seurauksia.
Elämän molemmat puolet, sisäkohtainen ja ulkonainen, -- henkilöin
katsantotapa, luonteet ja mielentilat sekä maailman olot ja vaihtelevat
kohtalot, -- ilmaantuvat niinmuodoin kaikkialla draamallisessa
runoelmassa. Ja muutenkin näytelmärunouden antama kuva on samalla
sisäkohtainen ja puhtaasti objektiivinen. Runoilija on kokonaan
kätkeytynyt teokseensa ja lausuu ajatuksensa ainoastaan esitettävien
henkilöin kautta; hän ei edes tule kertojana näkyviin niinkuin
eepillisessä runoudessa, ja tämä on perin objektiivista. Mutta toiselta
puolen avautuu meille koko sisällisen olevaisuuden rikkaus; saamme
runoilijan kanssa sukeltaa henkilöin sielun-elämän syvimpään syvyyteen
ja nähdä tunteiden ja mielenliikutusten alkukipinät, tarkastaa maailmaa
muodostavain tekojen salaisimman työpajan.

Tämä henkilöin sisäisen elämän paljastaminen, _luonteenkuvaus_,
onkin se, mikä draamassa enimmin viehättää. Sen kautta tutustumme
mitä erilaisimpiin ihmisiin, joiden omituista ajatus- ja
tuntemistapaa opimme ymmärtämään ja jotka sentähden meissä herättävät
myötätuntoisuutta, ja kun virkeällä osan-otolla seuraamme heidän
kohtaloitansa, syventyy katseemme huomaamaan ihmis-elämää hallitsevia
lakeja. Luonteiden moninaisuudesta olen ennen puhunut ja niiden
merkityksestä runoudessa ylimalkain (vrt. II kirja); edelläolevasta
selviää, kuinka tärkeän tärkeitä ne ovat etenkin näytelmärunoudessa.
Se olijoitsemisen halu, joka vie runollisen mielikuvituksen
muodostamaan luonnonvoimia ja yksityisiä luonnonesineitä itsenäisiksi,
ihmisenkaltaisiksi olennoiksi, sisältää oikeastaan vaistomaisen
pyrinnön käsittää ilmiöitä meille ymmärrettävän henkisen perusteen
nojalla, ja niin ihmisiäkin tarkastaessa tahdomme selvittää sitä
pysyvää henkistä keskusta, josta heidän olemisensa ja toimimisensa
aiheutuu. Henkilöin sanoista ja teoista päätämme -- otaksuen niissä
olevan johdonmukaisuutta --, millaiset heidän luonteensa ovat. Tätä
yleis-inhimillistä ominaisuutta runoilija käyttää hyväksensä; hän antaa
meille vaan muutamia piirteitä -- useampia tärkeämmistä, harvempia
syrjäisemmistä henkilöistä -- mutta semmoisia, joiden johdosta oma
fantasiamme luo selvän kuvan esitettävistä luonteista. Tällaista
luonteenkuvausta on tietysti kaikkialla, missä persoonallisuuden yhteys
himmentymättömänä asettuu meidän eteemme. Mutta muutoin runoilija
tässä kohden voi menetellä monella eri tavalla; hän saattaa tuoda
esiin henkilöitänsä yleisemmillä piirteillä tai tarkemmilla
värivivahduksilla, noudattaen enemmän idealistista tai karakteristista
taidetapaa; hän voi koota kirkkaimman valon päähenkilöön, jättäen
sivuhenkilöt varjopuoleen, tai melkein samalla hellyydellä huolehtia
kaikkia teoksessa esiintyviä, j.n.e.

Hellin huolenpito tulee sittenkin aina päähenkilön osaksi, joka
draamassa on paljoa suuremmassa määrässä keskuksena kuin eepoksessa.
Muut henkilöt ovat oikeastaan vaan hänen tähtensä olemassa, vaikka
heillä osittain saattaa olla hyvinkin tärkeä tehtävä. Ennen on jo
viitattu siihen, kuinka epopean, romaanin ja draaman pääsankarit ovat
peräti erilaiset. Näytelmärunoudessa päähenkilö aina on jyrkässä
vastariidassa ympäristönsä kanssa; hän ei edusta kansallista
sankari-ihannetta, niinkuin epopeassa, esikuvana loistaen
heimolaistensa keskellä, eikä ole olojen muodostettavana ja
kasvatettavana, niinkuin romaanissa; vaan rohkeasti hän astuu omaa
tietänsä, taistellen olevaisia oloja vastaan ja koettaen kääntää ajan
ratasta itseviittomalleen uralle. Jotain tällaista pontevaa taistelua
ja vastustushalua tavataan kaikissa tosi-draamallisissa luonteissa,
silloinkin, kun ne joutuvat olosuhteiden johdettaviksi. Sentähden
näytelmän pääsankareiksi sopivat varsinkin tarmokkaat historialliset
henkilöt, tienraivaajat ja uusien aatteiden kannattajat, mutta muutkin
sellaiset individit, jotka ovat ristiriidassa olevaisten olojen kanssa
ja toimiessaan niitä rikkovat, noudattaen oman luonteensa sisällistä
pakkoa. Tämä koskee tietysti näytelmärunouden vakavanpuolisia lajeja,
tragediaa ja sovintodraamaa; komediassakin tapahtuu jonkunlainen
olevaisten olojen rikkominen päähenkilön puolelta ja on jonkinlaista
taistelua, jos niin tahtoo sanoa; mutta tämä kaikki on koomillista
laatua eikä ole taistelua sanan varsinaisessa merkityksessä. Jotain
yhtäläisyyttä siinä kumminkin on huomattavana.

Hyvän luonteenkuvauksen ensimmäinen ehto on johdonmukaisuus. Aivan
epäjohdonmukaiset ihmiset eivät oikeastaan sovi draamallisesti
kuvattaviksi; jos semmoiset välttämättömästi ovat esiintuotavat, niin
niiden kuvailu vaatii erinomaista taitoa, jotta heidän toimintatapansa
tulisi käsitettäväksi. Pääasia on tietysti aina, että luonteen ydin,
josta teot kasvavat, tulee selvästi tajuttavaksi. Ihminen voi olla
horjuvainen ja näennäisesti menetellä epäjohdonmukaisesti, ja sittenkin
saattavat hänen tekonsa ihan luonnollisesti johtua niistä tunteista ja
mielikuvista, jotka hallitsevat hänen sisintä olentoansa. Niin esim.
Hamlet; ensi silmäyksellä hän tuntuu häilyväiseltä, vaan satunnaisten
mielialojen johtamalta; mutta tarkemmin katsoessa hänet huomaa vaan
mieleltään epätasaiseksi, herkkätunteiseksi, vaikutuksille alttiiksi,
mutt'ei epäjohdonmukaiseksi. Yhä hän hautoo mustaa murhettansa,
vastahakoista tehtäväänsä; hän epäilee eikä ryhdy toimeen, sitten
ponnistaa voimansa ja toimii, mutta epäsuotuisena hetkenä; hän salaa
tunteensa, sitten ne puhkeavat esiin melkein mielettömyyden voimalla,
niinkuin Ofelian haudalla. Kaikki nämä jyrkät käännähdykset ja
vastakohdat ovat luonnolliset epäröivässä ja itseensä sulkeutuvassa
luonteessa semmoisessa kuin Hamletin.

Luonteessa tapahtuu kehitys, joka on erittäin huomattava päähenkilössä.
Mutta kuitenkin on paljon luonteita, jotka jo näytelmän alkaessa ovat
valmiita, draamalliseen intoonsa kypsyneitä, ja joiden teot suorastaan
puhkeavat esiin heidän omituisuudestaan ja innostaan. Heidän sisällinen
elämänsä on kumminkin niin valtavain muutosten alainen, että se
muistuttaa jonkunlaista kehitystä. Sellainen on esim. Wallensteinin;
hänen alkuperäinen kunnianhimonsa tekee hänet kavaltajaksi.
Syrjähenkilöt, joita lyhyesti kuvataan, esiintyvät useimmin ihan
valmiina. Näiden vastakohtana ovat semmoiset luonteet, jotka joutuvat
heille alkuansa vieraan intohimon valtaan, niinkuin Othello, jonka
hellä, luottavainen mielenlaatu luulevaisuuden kautta kokonaan muuttuu.
Välimuotoja on useita. Tunne tai intohimo, jonka juuret on henkilön
alkuperäisessä luonnossa, kasvaa kasvamistaan ja valtaa hänet kokonaan,
esim. rakkaus monen monessa tapauksessa, niinkuin Romeo ja Juliassa.
Samoin Macbethin rajaton kunnian- ja vallanhimo ilmenee jo alusta
alkaen, vaikk'ei sen tuhoavaa voimaa havaita, ennenkuin Lady Macbethin
kehoitukset sen täyteen liekkiin puhaltavat. Tai kohtalon iskut
muuttavat tykkänään jonkun henkilön mielentilan, vaikka hänen
luonteensa pysyy entisellään; niin on Lear kuninkaan laita.[107]

Kuinka tärkeätä draamassa on luonteenkuvaus ja sisäisen elämän kuvailu,
huomaa siitäkin, että on näytelmiä, joissa toiminta on heikkoa tai
höllästi yhdistettyä, mutta joilla kuitenkin on erinomainen
viehätysvoima ja suuri runollinen arvo, sentähden että henkilöin
sielun-elämää esitetään mainiolla tavalla. Ajatelkaamme vaan Goethen
Tassoa, jossa ei ole sanottavasti toimintaa, mutta jossa meitä lumoo
mestarillinen luonteiden ja mielentilojen kuvailu. Goethe on syvimmältä
sielultaan lyyrillinen runoilija ja siitä syystä tällä puolella aina on
etusija hänen teoksissaan. Yhteydessä sen kanssa on olosuhteiden
kuvailu; niin on Egmont sarja vaihtelevia kuvaelmia, jotka eepoksen
tavalla on aseteltu vierekkäin ilman varsinaista yhdistävää sidettä;
mutta näissä viehättää lukijaa henkilöin sisäisen elämän esittely ja
ajan tapausten heijastus ihmisten mielessä. Shakespeare taas,
jonka ominaisluonne on täysin draamallinen, luo aina vilkkaan
toiminnan; mutta monessa teoksessaan hän ei välitä sen ankarasta
johdonmukaisuudesta, vaan panee näytelmän yhteyden etupäässä
läpikäyvään tunnelmaan ja sielunhistoriaan, laskien pääpainon
luonteiden ja sisällisten olojen kuvaukseen. Niin hän menettelee
varsinkin, kun aine on satumainen tai aiheet ja tapaukset semmoisinaan
otetaan jostakin vanhemmasta kertomuksesta. Näin on esim. Talvisessa
tarinassa ja Cymbelinessa, muita mainitsematta, ja kuitenkin nämä
teokset ovat Shakespearen runouden helmiä. -- Mutta jos draamalliselta
teokselta päinvastoin puuttuu luonteiden kuvailu ja sisäisen elämän
runsaus, ei vaiherikas kantatarina ja johdonmukaisesti perille viety
toiminta voi sitä korvata; näyttämöllä esitettynä se kenties kelpaa
pitämään kuulijain huomiota pari tuntia vireillä, mutta runouden
syvempiä vaatimuksia se ei täytä. Tätä laatua ovat useat ranskalaiset
näytelmäkappaleet, joiden pääansio on niiden virkeästi kehkiävässä
juonessa.

Tästä ei saa kuitenkaan tehdä sitä johtopäätöstä, että paljas
luonteenkuvaus ilman virkeätä toimintaa olisi draamallisessa suhteessa
pätevä. Päinvastoin. Toiminta on näytelmärunoudessa ensimmäinen.[108]
Mutta draamat ovat erilaisia; muutamissa on pantu enemmän painoa
luonteisiin ja sisällisen elämän kuvailuun, toisissa tapauksiin.

Päähenkilön tärkeästä asemasta on jo puhuttu. Romaanissa saattaa joskus
olla epätietoista, mikä henkilö on kertoelman varsinainen kannattaja;
draama vaatii aina selvää henkistä keskustaa, josta toiminta lähtee.
Mutta tästä on näennäisiä poikkeuksia. Niin on useastikin kaksi
päähenkilöä, joita rakkaus yhdistää yhdeksi persoonaksi ja joiden
yhteiset kohtalot ovat draaman sisällyksenä: esim. Romeo ja Julia
y.m.m. Joskus suurempikin kokonaisuus vastaa yksityistä pääsankaria.
Schillerin Wilhelm Tellissä astuu koko Schweizin kansa toimivana
päähenkilönä näyttämölle; näemme, kuinka sen vapaudentaistelu alkaa ja
kehittyy kansan eri piireissä, kunnes se Tellin teon kautta
ratkaistaan. Tämä näytelmän laaja pohja antaa sille suuressa määrässä
eepillisen värin.

Päähenkilön luonteesta valuu toiminta, joka muodostaa näytelmän
varsinaisen perustuksen ja josta draama on nimensäkin saanut (kreikaksi
_drama_, toiminta). Ainoastaan Aiaan kaltainen sankari voi joutua
sen kohtalon alaiseksi, jota Sofokleen tragediassa kuvataan; Johanna
d'Arcin uskonnolliseen haaveiluun taipuva mielenlaatu tekee hänet
sopivaksi innostuttamaan Ranskan kansaa vapaudentaisteluun. Daniel
Hjortin luonne, niinkuin hänen asemansa Flemingin talossa, hänen
vastoinkäymisensä lemmen-asiassa ja vasta saatu tieto hänen
syntyperästään sen ovat muodostaneet, saattaa hänet liittymään kansaan
ja Kaarle herttuaan ja salaisilla vehkeillä edistämään heidän asiaansa.
Mikä sisimmässä sydämmessä elää, se pyrkii toiminnassa purkaumaan ja
olevaisia oloja uudistamaan; päähenkilöä elähyttää _paatos eli
into_, joka vaatii häntä toteuttamaan, mitä hän sielunsa
syvyydessä oikeaksi tuntee tai luulee onnellisuutensa välttämättömäksi
ehdoksi. Semmoinen into on Antigonessa sisarenrakkaus, Marcus
Brutossa (Shakespearen Julius Caesarissa) Rooman tasavallan ihailu,
Wallensteinissä pyrintö itsenäisen aseman saavuttamiseen. -- Mutta jos
päähenkilön luonne onkin se lähde, josta toiminta kumpuaa, niin
toiminta toiselta puolen määrää, mitkä luonteen ominaisuudet runoilija
kuvauksessaan tuopi esiin. Yksilön sielunelämä on runsaan runsas
aartehisto, jonka sisällys antaa aihetta mitä erilaisimpiin esityksiin,
ja suuret runoilijat, niinkuin Shakespeare, jotka samalla ovat suuria
ihmistuntijoita, valaisevatkin sitä monelta eri puolelta; mutta
silloinkin annetaan meille pääasiallisesti sellaisia piirteitä, jotka
selittävät luonnetta esitettävään toimintaan nähden. Sillä toiminta on
sittenkin draaman alku ja juuri eli, toisin sanoen, tapausten pääjuoni,
kantatarina, on se siemen, josta näytelmä luonteineen, erityiskohtineen
kasvaa ilmi. Luonteet siis kuvattakoon monipuolisesti, että ymmärrämme
sen kokonaisuuden, jonka ilmauksia yksityispiirteet ovat; mutta
karsittakoon pois semmoiset erityiskohdat, jotka eivät selvennä
kokonaisluonnetta eivätkä sen suhdetta siitä sukeuvaan toimintaan.

Kun draama osoittaa ulkonaisen ja sisäisen olevaisuuden yhteyttä ja
vuorovaikutusta, niin on selvästi näytettävä, mitkä _vaikuttimet
(motiivit)_ kussakin tapauksessa saattavat henkilöitä toimimaan.
Kaikki on tyydyttävästi valmistettava, sekä sisäisesti että
ulkonaisesti, jotta katsoja älyää, miksi niin täytyy tapahtua, kuin
näytelmässä esitetään. Etenkin sisäiset vaikuttimet ovat tärkeät.
Draamallinen into mitä lähimmin liittyy henkilön luonteeseen, ja
luonteesta erityiset teot säkenöitsevät esiin, ulkonaisten seikkain
siihen sattuessa. Enimmiten paatoksensa johtamana luonne niihin tarttuu
ja tekee niistä toimintansa vaikuttimia. Hyvä on, että jokainen teko
ulkonaisestikin on mahdollisuuden mukaan aiheutettu; mutta vaikea on
määrätä, kuinka pitkälle saa ulottaa ulkonaisen motiveerauksen
vaatimukset; pääasia on sittenkin -- (niinkuin ennen on huomautettu) --
sisäinen todenmukaisuus. -- Muinais-ajan draamoissa esiintyi usein n.s.
deus ex machina, joku jumala, joka selvitti näytelmän liian sotkuiseksi
käyneen vyhden. Tällä apukeinolla oli jonkunlaista tukea antiikisessa
käsitystavassa; jumalistossa olioitu siveellinen voima ryhtyi
suoranaisesti maailman ohjaukseen. Jumalan tai haltian mahtisana
ei sovi enää nykyajan draamaan; sen sijaan ovat myöhemmässä
näytelmäkirjallisuudessa tulleet ruhtinaiden käskyt, monenlaiset
sattumukset y.m. Kaikki tällaiset ratkaisukeinot, jotka ehkäisevät
henkilöin vapaata päätäntövaltaa, josta näytelmän loppukin on
kehitettävä, ovat tietysti ristiriidassa draaman luonteen kanssa ja
siis hylättävät.[109]

Freytag on huomauttanut, kuinka päähenkilön ja toiminnan keskinäisestä
suhteesta voi johtua kaksi suunnittelun laatua: päähenkilö alusta
alkaen itsetoimivana johtaa tapausten menoa ja teoillaan nostaa
ehkäiseviä voimia itseänsä vastaan sekä loppupuolella joutuu näiden
vaikutuksen alaiseksi, tai toiselta puolen hän päinvastoin toiminnan
alkaessa on levollinen, mutta vastustajain vehkeistä draaman
loppuosassa herää vahvaan vastarintaan ja ottaa asiain johdon käsiinsä.
Edellistä lajia ovat esim. Antigone, Shakespearen suurten tragediain
päähenkilöt paitsi Lear ja Othello, Johanna d'Arc, Wallenstein,
jälkimmäistä Lear ja Othello, Oidipus kuningas, Ferdinand ja Luise
"Kavaluudessa ja Rakkaudessa" y.m.m. Täten syntyy kaksi suunnittelun
päälajia, ja ensimmäisiä kysymyksiä, joihin draamallisen runoilijan
tulee vastata, on, kumpaako menetystapaa tarjona oleva aine vaatii.
Kummallakin on omat etunsa, vaikka edellinen -- se, jossa päähenkilö
alusta pitäen on ohjaajana, -- tosin on enemmän draaman hengen
mukaista. Päähenkilö, joka rohkeasti ja voimallisesti itse altansa
ryhtyy pontevaan toimintaan, on omansa kuulijaa viehättämään, ja
selvimmin silloin huomataan, miten ihminen teoillaan valmistaa oman
kohtalonsa. Toisen suunnittelun mukaan taas pääsankarin tarmokas ja
omavarainen toiminta sattuu siihen näytelmän osaan, joka vaatii
suurinta jännitystä, ja loppuosan muodostus, joka yleensä kysyy paljon
runollista kykyä ja aistia, tulee helpommaksi. Se sopii varsinkin
silloin, kun intohimon valtava voima on kuvattava, ja voi tuottaa
suuria mahtivaikutuksia; mutta edellinen tapa tarjoo sittenkin
taidokkaalle runoilijalle vielä enemmän tilaisuutta menestyksellä
käyttää draamallista kykyänsä.[110]

Ylempänä sanottiin päähenkilön olevan siinä määrässä draaman keskuksen,
että sivuhenkilöt oikeastaan ovat hänen tähtensä olemassa; toisin
sanoen: sivuhenkilöt ovat keksittävät ja kuvattavat niin, että ne
asettuvat eri suhteisiin päähenkilöön ja sen mukaan, kuin toiminta
vaatii, kukin omalla tavallaan edistävät tai vastustavat hänen
pyrintöjänsä. Sillä jokainen draamallinen toiminta esittää päähenkilön
taistelua hänen tarkoituksiansa ehkäisevää voimaa vastaan. Muutamat
liittyvät päähenkilöön ja ryhmittyvät hänen ympärillensä; toiset
yhtyvät vastustavaan puolueeseen, jonka kannattajana saattaa olla yksi
tai useampi henkilö. Erittäin tärkeä on useimmiten päähenkilön
varsinainen vastustaja, jolla monessa draamassa on sangen huomattava
tehtävä; sellainen on esim. Elisabet Schillerin Maria Stuartissa,
vaikka se myötätuntoisuus, jolla runoilija kuvailee Maria Stuartia, ei
anna epäilykselle sijaa, kumpi heistä on näytelmän päähenkilö. Samoin
Hakon Ibsenin Kuninkaan-aluissa niin suuressa määrässä kiinnittää
katsojan mieltä, jotta vasta ratkaisun lähestyessä huomataan, että
Skule jaarlin traagillinen kohtalo on näytelmän aineena. Toisinaan ei
ole vastustajana mikään erityinen henkilö, vaan kokonaiset ihmisryhmät;
niin esim. Orleans'in Neitsyessä englantilaiset ja burgundilaiset,
vieläpä lopulta Johannan oma isäkin. Mainittakoon vielä muutamia
esimerkkejä tästä ryhmityksestä. Torquato Tassossa on Antonio Tasson
täysi vastakohta ja tämä vastakkaisuus tuottaa konfliktin, vaikka
onneton runoilija lopulla, kun kaikki muut kääntyvät hänestä pois,
tästä vastustajastaan saa ainoan lohtunsa ja turvansa. Wallensteinissä
molemmat puolueet selvästi erottuvat toisistaan. Päävastustaja,
hovipuolueen edustaja, on Octavio Piccolomini; Wallensteinin puoltajia
ovat Max Piccolomini, Illo, kreivi ja kreivitär Terzky, Buttler y.m. ja
hänen rinnallansa esiintyy hänen puolisonsa ja tyttärensä; mutta
toiminnan edistyessä useat siirtyvät vastustajain puolelle. Daniel
Hjortissa päähenkilöä vastustaa koko Sigismundin puolue, jonka toimilla
ja kohtalolla on hyvin huomattava osa näytelmässä; päähenkilön
kannattajia ovat Katri sekä Kaarlo herttua ja hänen puolueensa; Sigrid
Stålarm, lemmen ahdistamana, liikkuu molempain ryhmäin välillä.
Samanlainen ryhmitys havaitaan komediassakin. Nummisuutareissa on Esko
päähenkilö ja hänen ympärillään ovat Topias, Martta, Sepeteus, Mikko
Vilkastus y.m.; vastustajina esiintyvät Jaana ja Kristo, sitten Karri,
Kreeta ja Jaakko, tilapäisesti myös Teemu; heihin liittyy vielä Niko.
Sivutoiminnan henkilöt, Iivari ja Sakeri, kuuluvat Eskon ympäristöön.

Edellisessä olemme nähneet, kuinka nuo draaman molemmat puolet,
sielun-elämän kuvaus ja ulkonainen toiminta, sulavat yhteen ja mitä
tehokkaimmin vaikuttavat toisiinsa. Draaman tulee voimallisin, mieleen
painuvin piirtein näyttää, mikä yhteys on olemassa ihmisen tunne- ja
ajatusmaailman sekä ulkonaisten ilmiöin välillä, missä suhteessa
yksityis-ihmisen toiminta on maailman siveelliseen järjestykseen.
Saadaksensa tätä selväksi, se mahdollisuuden mukaan kokoaa yhteen
kuvattavansa, ja draaman esitys sen johdosta on suppea, lyhyt, nopeasti
eteenpäin rientävä; sanalla sanoen, kokoonpanonsa puolesta se on
eepoksen suora vastakohta. Näytelmän eri osat liitetään kiinteästi
yhteen; jokainen kohta, jokainen tapahtuma on seuraus edellisistä tai
kumminkin itsestään selvistä tosiasioista ja likeisessä yhteydessä
kokonaisuuden kanssa. Episodeja eli välikertomuksia (draamassa
oikeammin välikuvauksia) saattaa kyllä olla; ne tulevat siitä, että
jotain erityiskohtaa laajennetaan enemmän, kuin välttämättömästi
tarvitaan, ja tarkoittavat tavallisesti olojen tai jonkun luonteen
tarkempaa kuvailemista; välisti ne samalla ovat lepokohtia tapausten
kiivaassa juoksussa. Mutta ne eivät ole läheskään niin itsenäisiä
eivätkä niin huomattavia runoelman osia kuin eeposten episodit.
Esimerkkinä, kuinka draamassa täytyy supistaa tapauksia, jotka
tosielämässä ovat hajallaan, vähittäin tapahtuvia, on m.m. Minna
Canthin "Papin perhe". Mikä todellisuudessa kehkiää vähittäin --
eripuraisuus isän ja pojan välillä, -- valmistuu äkkinäisen tapauksen
kautta; Maiju heti koenäytännöllä saavuttaa menestystä y.m. Mutta tämä
on draaman luonteeseen katsoen oikein. Kun draamassa kaikki ulkonaiset
ja sisälliset tapaukset suuntauvat loppua kohti ja viivytykset
koetetaan niin pian kuin suinkin tieltä poistaa, niin sen
suunnittelussa pääpiirteenä vallitsee pysähtymätön eteenpäin pyrkimys.
Sopisi siis sanoa, että, niinkuin eepillinen runous katselee
menneisyyttä ja lyriikka kuvailee nykyhetkeä, niin draamallinen runotar
yhäti kääntää katseensa tulevaisuuteen.

Koko näytelmän sisällys järjestyy, samoin kuin kertomarunoudessakin,
niin, että muutamat henkilöt, muutamat olot ovat ikäänkuin etualalla,
etupäässä kuvattavina, toiset muodostavat taustan, osoittaen sitä
ympäristöä, niitä yleisiä olosuhteita, joissa toiminta esiintyy.
Tällaisena taustana on esim. Daniel Hjortissa tuo suuri taistelu
Sigismundin ja Kaarlo herttuan välillä. Mutta näytelmärunoudessa sitä
ei esitetä niin leveältä kuin eepoksessa, vaan lyhyemmin, himmeämmin,
ainoastaan muutamilla harvoilla siveltimen vedoilla, jotta kuva saa
oikean valonsa ja tunnelmansa.

Draaman toiminta on yhdistys useista pienemmistä toiminnoista, jotka
sitten lisäjokien tavalla purkauvat päävirtaan; päätoiminnan ohessa on
niinmuodoin siihen liittyviä sivutoimintoja. Toiminnan yhteys on
draaman tärkeimpiä sääntöjä, ja hyvin sovitettuina, päätoiminnan
hallitsemina, ne eivät sitä häiritsekään. Mutta liian itsenäisiksi
paisuneina ne helposti saattavat olla näytelmän eheydelle haitaksi, ja
runoilijalta vaaditaan yleensä paljon taitoa, jos hän tahtoo rinnakkain
kehittää useampia tarinan-aiheita. Don Carlosissa esim. Schiller ei ole
osannut välttää tätä vaaraa. Hyvällä aistilla suoritettuina voivat
rinnakkaistoiminnat kuitenkin suurten runoilijain käsissä monesti tulla
runsaan kauneuden lähteiksi; niin esim. Kuningas Learissa Glosteria
koskeva sivutoiminta vahvistaa näytelmän aatetta, valaisten sitä
toisilla samanlaisilla tapauksilla kuin päätoimintakin. Schillerin
Wilhelm Tellissä on kolmekin toimintaa punottu; mutta tämän draaman
omituinen, eepoksenkaltainen luonne tekee sen tarpeelliseksi, että
tässä tapauksessa pääsankarina esiintyvän kansan toimintaa
monipuolisesti kuvataan sen eri piireissä. Ne yhtyvät kaikki suureen
vapaudentaisteluun ja Schweizin vapautukseen.

Moninaisuutta ja tarpeellista värivaihtelua antavat esitykselle myös
vastakohdat (kontrastit): Sofokleen Antigonessa on noiden
taipumattomien luonteiden, Kreonin ja Antigonen, rinnalla
pehmeäluontoisemmat Haimon ja Ismene; Macbethissa idyllinen rauha
linnassa, josta pääskysen pesiminen on eduskuvana, ja sittemmin
portinvartijan hullunkurinen yksinpuhe ovat vastakohtana sille
hirmutyölle, joka siellä toimitetaan; Wallensteinissä koko Maxin ja
Theklan kuvaus on tällainen vastakohta vakavan-synkälle päätoiminnalle.
Kontrasteihin sopii niin-ikään lukea ne lepokohdat, joita tragedian
ponteva, eteenpäin syöksyvä toiminta vaatii, jotta katsoja saisi hetken
tointua voidaksensa virkeällä mielellä jälleen seurata murhenäytelmän
jännittäviä tapauksia. Semmoinen lepokohta on esim. yllämainittu
portinvartijan monologi ja tuo valtaavan kaunis kohtaus, jossa vanhus
myrskyjen jälkeen ja ennen uusien myrskyjen tuloa nauttii virkistävää
unta ja herättyänsä tuntee mielensä tyyntyneeksi.

Niinkuin jokaisessa kertomuksessa, niin voi näytelmässäkin erottaa
kolme pääosaa, joille jo Aristoteles antoi nimitykset _alku,
solmiskelma ja kehitelmä_. Esitettävä "kantatarina" alkaa muutamien
olojen ja tapausten kuvaamisella; uusia tapauksia tulee lisää, jotka
liittyvät edellisiin ja monella monituisella tavalla kietoutuvat eli
ikäänkuin solmeutuvat yhteen, ja vihdoin tämä toiminnan "solmiskelma"
kehkiää ("kehitelmä"). Mutta kun tarkemmin seuraa draaman juoksua,
huomaa, että solmiskelmassa on monta -- pääasiallisesti kolme -- eri
astetta. Siitä aiheutuu koko toiminnan jako viiteen pääosaan.

Ylempänä jo kuvattiin draamallista toimintaa päähenkilön taisteluksi
hänen tarkoituksiansa ehkäisevää voimaa vastaan. Näytelmän eri
kohtaukset esittävät vuorottain pääsankarin ja vastustajain toimia.
Mutta olivatpa tuon taistelun vaiheet mitkä tahansa, niin on näytelmän
kehitys ylimalkain sama. Ensin toiminta monen tapauksen kautta etenee
johonkin suuntaan; mutta kun se on ehtinyt korkeimmilleen, ikäänkuin
huippuunsa, tulee yht'äkkiä käänne, joka saattaa ihan odottamattomaan
loppuun. Murhenäytelmässä esim. itsenäisesti toimivalle päähenkilölle
kaikki yritykset onnistuvat, kunnes hänen tekojensa seuraukset
äkki-arvaamatta kääntyvät häntä itseänsä vastaan, ja lopullisesti hän
niihin sortuu. Taikka päähenkilö, joka ensin on pysynyt rauhallisena,
pakoitetaan muiden vaikutuksesta toimimaan; siten syntyy käännekohta,
joka antaa tapauksille uuden suunnan. Näin toiminnan keskikohta eli,
niin sanoakseni, kukkula jakaa näytelmän kahteen pääosaan. Tätä
toiminnan kahtia-jakoa sopii verrata pyramidiin; toiminta, yhteen
suuntaan kehittyessään, nousee huipulle, jonka jälkeen se kääntyy
toiseen suuntaan eli ikäänkuin alenee. Lisäksi tulee alku ja loppu.
Solmiskelma sisältää niinmuodoin kolme osaa, joista keskimmäinen vastaa
pyramidin huippua, ja siten syntyy viisi toiminnan osaa. Näin muodostuu
toiminta kaikissa näytelmissä; mutta säännöllisessä murhenäytelmässä
sen eri osat selvimmin astuvat näkyviin. Ottakaamme seuraavassa
tarkemmin huomioon, miten se järjestyy.[111]

Ensiksi _alku eli johdanto, n.s. ekspositsiooni_, näyttää, missä
oloissa toiminta alkaa. Suurta taitoa osoittaa runoilija, jos hän heti
alkukohtauksessa osaa herättää oikean tunnelman, joka edeltäpäin
viittaa näytelmän luontoon ja sisällykseen. Sellaisen vaikutuksen tekee
Hamletissa yö, vartiain kulku ja haamun ensimmäinen ilmestyminen,
Macbethissa myrsky, ukkonen ja noitien esiintyminen autiolla
kankaalla. Maria Stuartissa olosuhteet selvästi kuvautuvat kaappien
auki-murtamisessa sekä Pauletin ja Kennedyn sanakiistassa;
ruhtinaallinen puutarha, siropukuisten naisten rauhallinen keskustelu
ja rintakuvain seppelöiminen Torquato Tassossa taas hyvin edustaa tämän
draaman säädyllistä menoa ja sopusointuisaa väritystä. Alkukohtaus vie
sitten varsinaiseen ekspositsiooniin, jossa asemaa laajemmin
selvitetään. Niin Hamletissa seuraa hovikohtaus ja Maria Stuartissa
Marian ja Kennedyn puhelu. Mutta ekspositsioonin jälkeen tulee
varsinaista toimintaa aloittava tapaus eli _kiihoittava kohta_.
Sellainen on Hamletissa haamun toinen ilmestyminen ja Hamletin
neuvottelu uskottujensa kanssa, Maria Stuartissa taas Mortimerin
Marialle lausuma tunnustus. -- Kiihoittava kohta vie _ylenevään
toimintaan_. Ylenevä toiminta edistyy tavallisesti monella asteella
huippua kohden, kunnes se joutuu korkeimmilleen. Sen eri asteita ovat
esim. Hamletissa seuraavat neljä kohtaa: 1) Polonius väittää Hamletin
tulleen hulluksi rakkaudesta Ofeliaan; 2) Hamlet valmistaa näytelmää
koetellaksensa kuningasta; 3) vastustajat koettelevat Hamletia (johon
liittyy Hamletin kuuluisa monologi) ja kuningas rupeaa Hamletia
epäilemään; 4) Hamletin toimeenpanema näytelmä, josta hänen epäluulonsa
kuningasta kohtaan vahvistuu. Samalla kuin ylenevän toiminnan
kohtaukset saattavat tapausten juoksua eteenpäin, on niiden tarkoitus
herättää yhä voimallisempaa mielenkiintoa näytelmän aineeseen. --
Vihdoin toiminta nousee korkeimmilleen, _huippuun eli kukkulalle_.
Koko siihen-astinen taistelu on tuottanut tuloksen, joka selvästi
leimahtaa näkyviin ja josta päähenkilön olo joutuu uudelle uralle. Tätä
näytelmän keskustaa runoilija tavallisesti kaunistaa kaikella runouden
loistolla, mitä suurimmalla draamallisella voimalla. Komeita
huippukohtia ovat esim. salaliittolaisten kokous Rutlissä ja omenan
ampuminen Wilhelm Tellissä (kaksi kukkulaa, toinen vapaudentaistelua,
toinen Telliä koskevaa toimintaa varten), samoin Kuningas Learissa tuo
mahtipontinen kohtaus mökissä nummella, jossa Learin järki sekaantuu.
Maria Stuartissa muodostaa kukkulan kaksi toisiinsa liittyvää
kohtausta: Marian riemu päästyänsä linnasta vapaaseen puistoon sekä
kuningatarten yhteentulo ja keskustelu, jälkimmäinen loistavin piirtein
esitettynä. Hamletissa on huippuna se kohta, jolloin Hamlet tapaa
kuninkaan rukoilemassa, mutta ei käytä tilaisuutta häntä surmatakseen,
vaan säästää hänen henkensä. -- Mutta kukkulalta toiminta heti luistaa
alaspäin; huipun jälkeen tulee _käänne_, usein jo samassa
kohtauksessa, läheisesti siihen liittyen, taikka pian sen jälkeen.
Niin Maria Stuartin saavuttama henkinen voitto saa Elisabetin
raivostumaan ja samalla Marian kohtalo on ratkaistu; väleen hänen
sortumisensa oireet ilmenevätkin Mortimerin intohimoisessa, turmiota
ennustavassa rakkaudentunnustuksessa ja tuhoa tuottavan salaliiton
epäonnistumisessa. Hamletissa seuraa kukkulaa välittömästi käännekohta,
päähenkilön erehdys, kun hän tappaa Poloniuksen kuninkaan asemesta,
jonka johdosta kuningas päättää lähettää hänet pois.

Nyt alkaa _aleneva toiminta_: käänteessä sukeutunut toiminnan
suunta johtaa näytelmän päätökseen. Siinäkin tavallisesti on monta
astetta; varsinaisessa tragediassa jokainen niistä saattaa päähenkilön
lähemmäksi perikatoa; muissa näytelmissä ne muulla tavalla valmistavat
lopputulosta. Hamletin alenevassa toiminnassa on kolme astetta: 1)
Ofelia mielipuolena, Laertes vaatii kostoa; 2) Laertes ja kuningas
päättävät Hamletin kuoleman, johon liittyy kertomus Ofelian kuolemasta;
3) Ofelian hautajaiset ynnä siihen liittyvät kohtaukset. Usein on ennen
ratkaisua joku suuri, tehokas kohtaus, joka näyttää vastustavain
voimien vaikutusta tai sallii meidän katsahtaa syvälle hänen
sydämmeensä. Esimerkkejä ovat toiselta puolen Coriolanuksessa
pääsankarin keskustelu äitinsä kanssa, toiselta puolen Julian yksinpuhe
ennen unijuoman ottamista ja Lady Macbethin unissa-käynti. -- Yleensä
on hyvä vähittäin edeltäpäin valmistaa lopullista ratkaisua, ett'ei se
tule aivan odottamatta. Mutta väliin joku pieni kohta, joka näyttää
toisaannepäin ohjaavan tapaukset, tekee hyvän vaikutuksen, esim. joku
toivon välähdys ennen päähenkilön sortumista. Tämä on n.s. "viimeinen
jännitys". Niinhän Edmund kuollessaan peruuttaa Learin murhaamista
tarkoittavan käskynsä ja Macbeth vielä viimeisenä hetkenä luulee
olevansa voittamaton, kun ei kukaan vaimon synnyttämä voi häntä
surmata.

Näin toiminta yhä aleten viimein syöksyy _ratkaisun eli
katastrofin_ kautta _loppuun_. Ratkaisu on voimallisesti
esitettävä, ilman tarpeetonta laveapuheisuutta, ja katsottava on, että
se luonnollisesti johtuu edellisestä toiminnasta ja että ristiriidat
sen kautta todellakin tulevat sovitetuiksi. Katastrofiin liittyy
useinkin lyhyt loppu, joskus erityinen loppukohtauskin, joka esitetyn
toiminnan piiristä viittaa laajempaan tulevaisuuteen. Varsinkin
murhenäytelmän mieltä järkyttävien tapausten jälkeen on lohdullinen
katsaus uusiin, parempiin oloihin tarpeellinen. Niin esim. Hamletissa
alenevasta toiminnasta muutamain lyhyitten kohtausten jälkeen joudutaan
katastrofiin, joka on Hamletin ja Laerteen kaksintaistelu sekä Hamletin
ja muiden kuolema; mutta loppuna on Fortinbras'in tulo, joka ennustaa
uutta ajanvaihetta.

Yleensä näytelmän loppuosa, aleneva toiminta ja ratkaisu tuottaa
runoilijalle monta vaikeutta; mahtavasti, voimallisin piirtein
hänen on toimintaa ohjaaminen, ett'ei mielenkiinto laimene ja että
näytelmän ydinkohta selviämistään selviää. Ratkaisu taas osoittaa
tekijän siveellisen maailmankäsityksen laatua. Ainoastaan eheän
maailmankatsomuksen nojalla voi katastrofin muodostaminen onnistua. Jos
sovinnollisen loppumuodostuksen ehdot puuttuvat, voi tapahtua, että
toiminnan päätyttyä jäämme seisomaan suuren kysymysmerkin eteen.

Draamallisen toiminnan pääosat ovat siis, vielä kerran lyhyesti
mainitakseni mitä ylempänä sanottiin, seuraavat viisi: alku eli
ekspositsiooni, ylenevä toiminta, huippu eli kukkula, aleneva toiminta
sekä katastrofi ja siihen liittyvä loppu. Alun ja ylenevän toiminnan
välillä on kiihoittava kohta ja kukkulalta käänne vie alenevaan
toimintaan.

Toiminnan eri asteita saattaa monella tavalla taitehikkaasti yhdistää,
etenkin kun näytelmässä on useampia toisiinsa kiedottuja toimintoja.
Suurella taidolla sommiteltu kokonaisuus, jossa kaksi toimintaa on
järjestetty kolmiosaiseen näytelmäjaksoon, on esim. Schillerin
Wallenstein.

Näytelmän rakennus on ollut eri aikoina erilainen, useimmiten sen
mukaan, mimmoinen teaatterin rakennus ja näytelmälaitokset ovat olleet.
Muinaiskreikkalaisessa draamassa toiminta, näytöksiin jakaantumatta ja
ilman paikanmuutosta, yhtämittaisena jatkui loppuun asti; ainoastaan
toimintaa keskeyttäväin köörilaulujen kautta muodostui näytelmässä eri
jaksoja. Uudemmissa draamoissa sitä vastoin on tavallisesti useampia
näytöksiä ja toiminta enimmiten siirtyy paikasta toiseen. Näytökset
jaetaan kohtauksiin. Nykyajan painetuissa näytelmissä ovat kohtaukset
tavallisesti järjestetyt sen mukaan, kuin näyttämöllä esiintyy eri
henkilöitä; mutta tämä on vaan ulkonainen jakoperuste. Oikeastaan on
kohtaus semmoinen näytelmän osa, joka tapausten juoksussa muodostaa
erityisen asteen. Näin kohtaukset jakaantuvat esim. Shakespearen
näytelmissä. Silloin saman kohtauksen aikana kyllä saattaa mennä
henkilöitä pois taikka tulla uusia lisää. -- Näytösten luku vaihtelee
nykyään yhdestä viiteen, vaikka "kuvaelmat" usein kyllä todellisuudessa
sitä enentävät. Viisi on hyvin luonnollinen luku: ensimmäinen näytös
vastaa tavallisesti ekspositsioonia ja ylenevän toiminnan alkua, toinen
oikeastaan ylenevää toimintaa, kolmas kukkulaa, samalla kuin myös
ylenevän toiminnan loppuosa ja alenevan alkuaste usein siihen
sisältyvät, neljäs alenevaa toimintaa, joka monesti vielä ulottuu
viimeiseenkin näytökseen, ja viides ratkaisua ja loppua. Sentähden
säännöllisesti rakennetuissa uudemman ajan suurissa näytelmissä onkin
enimmiten viisi näytöstä, niin esim. kaikissa Shakespearen, Lessingin,
Goethen ja Schillerin draamoissa. Samoin Ranskan klassillisen
aikakauden traagikoillakin viisijako on tavallinen; mutta Molièrella on
useimmiten kolme näytöstä ja niin myös Calderonilla ja muilla Espanjan
vanhemmilla näytelmärunoilijoilla. Kolmiluku on sekin luonnollinen;
esitettävän taistelun alku, keskikohta ja loppu silloin erotetaan
toisistaan. Kun toiminta on aivan lyhyt, voidaan kaikki supistaa yhteen
ainoaan näytökseen. Mutta usein näytelmän sisällys vaatii toista
järjestystä, jonka tähden -- varsinkin nykyaikana -- myöskin on paljon
kaksi- ja nelinäytöksisiä draamoja. Että ylempänä esitetyistä
säännöistä ja päämuodoista on paljon poikkeuksiakin, tuskin tarvitsee
muistuttaa. -- Huomautettakoon vielä, että joskus useampia näytelmiä
yhdistetään näytelmäjaksoksi, jota kannattaa yhteinen toiminta. Näin
syntyy kaksoisnäytelmiä, niinkuin Shakespearen Henrik IV ja Henrik VI,
joita kumpaakin on kaksi osaa, ja trilogioita, kuten Wallenstein, johon
edellisessä viitattiin, sekä Aiskhylon ja muiden vanhimpain
kreikkalaisten tragediantekijäin näytelmäsarjat.

Draamallinen runous on omituinen siinä, että se, täydellisimmin
vaikuttaaksensa, vaatii näyttämöllä esittämistä ja siis näyttelytaiteen
apua. Draaman ulkonainen tunnusmerkki onkin se, että kuvattavat
henkilöt itse toimittavat sen sisällyksen. Näyttelytaide kohoaa siinä
kohden paljoa suurempaan itsenäisyyteen kuin aputaiteet yleensä, että
taitava näyttelijä monella tavalla, sen mukaan kuin hän käsittää
esitettävänsä henkilön, voi selvittää draaman luonteita ja siten
välillisesti näytelmän aatetta. -- Mutta onpa sellaisiakin draamoja,
joita ei ole kirjoitettu teaatteria, vaan ainoastaan lukemista varten.
Nämä, vaikka kyllä monesti saattavat olla suuriarvoisia runoteoksia,
ovat kuitenkin poikkeuksia näytelmärunouden varsinaisesta luonteesta.

Kun draama, esittäen ihmisten toimintaa, antaa yleiskuvan henkilöin
sekä ulkonaisista että sisällisistä taisteluista, niin se tietysti saa
värityksensä niiden vastariitojen laadusta, jotka ovat kunkin näytelmän
pohjana. Elämän ristiriidat, niinkuin jo ennen olemme nähneet,
saattavat murtaa henkilön onnen ja maallisen olemuksen, taikka, ollen
kokonaisuuteen nähden vähäpätöisiä, panna ihmisten heikkoudet
sovittavalle naurulle alttiiksi. Näin joko _traagillisuus_ tai
_koomillisuus_ hallitsee näytelmää, ja siten syntyy kaksi
draaman päälajia, _tragedia eli murhenäytelmä_ ja _komedia eli
huvinäytelmä_. Traagillisuudesta ja koomillisuudesta on ennen
puhuttu, ja näiden kauneuden lajien esityksestä selviää myös tragedian
ja komedian erikoisluonne.

Mutta kaikki vastariidat eivät ole puhtaasti traagillista tai
koomillista laatua. Toiminta esim. kallistuu traagillisuuteen päin;
mutta vastakkain sattuvain voimain yhteentörmäys ei ole niin
epätoivoisen ankara, että päähenkilön tarvitsisi kukistua, taikka hänen
oma puhtautensa ja jalo persoonallisuutensa saa ristiriidat poistumaan,
joten syntyy täydellinen sovinto. Sellaisia näytelmiä ovat Goethen
"Iphigenie", Calderonin "Elämä on unelma" ja vanha indialainen näytelmä
"Savivaunut" ("Vasantasena"). Schillerin "Wilhelm Tellissä" on oikeus
niin selvästi Schweizin kansan puolella, ett'ei aatteelliselta kannalta
voisi ajatellakaan muuta kuin onnellista ratkaisua. Vakavanlaatuisen
sisältönsä tähden on Kiven Leakin luettava tähän sarjaan. Toisen sarjan
muodostavat sellaiset näytelmät, joiden pääjuoni on keveämpää,
koomillista lajia, mutta joissa kumminkin on niin runsaasti vakavia
aineita, ett'ei komedian nimi ole sovelias. Semmoinen on "Venetian
kauppias", jota kyllä Shakespearen aikana nimitettiin komediaksi, mutta
nykyajan käsityksen mukaan tuskin voi siksi sanoa. Paljon on
sellaisiakin draamoja, jotka vaihtelevissa kuvissa esittelevät huomiota
ansaitsevia kohtia ihmis-elämästä ilman erityistä traagillista tai
koomillista väritystä. Koko tätä näytelmärunouden alaa on sanottu
_sovintodraamaksi_ ("Versöhnungsdrama"), ja siihen kuuluvat
teokset käyvät tavallisesti vaan draaman eli näytelmän nimellä.
Uudemmat kirjailijat erittäin suosivat tätä epämääräistä nimitystä ja
antavat sen semmoisillekin näytelmäkappaleille, jotka luonnoltaan ovat
murhenäytelmiä (esim. Ibsenin "Johan Gabriel Borkman", Minna Canthin
"Sylvi"). -- Usein sovintodraama liikkuu jokapäiväisen elämän piirissä;
mutta toisinaan runoilija avaa meille kirkkaan mielikuvituksen
kaukomaailman. Monta viehättävää satunäytelmää tavataan tämän
näytelmälajin piirissä Kalidasan "Sakuntalasta" Topeliuksen "Prinsessa
Ruususeen" asti. Huomattavimpia satunäytelmiä ovat Shakespearen
"Myrsky" ja "Kesäyön unelma", joista jälkimmäinen oikeastaan on
komedia, vaan edellinen muistuttaa yllämainittua syvämielistä,
tragediaan vivahtavaa sovintodraaman lajia.

Murhenäytelmästä on vielä huomautettava, ett'ei traagillinen toiminta
välttämättömästi vaadi päähenkilön ulkonaista sortumista ja kuolemaa;
vaan hänen aikeittensa raukeaminen ja sisällinen masentuminen saattaa
sekin tuottaa traagillisen tunnelman. Näytelmäkirjallisuus onkin
yleensä kehittynyt tähän suuntaan; nykyisemmät kirjailijat, samoin kuin
yleisökin, näyttävät vierovan ylen jyrkkiä loppukohtauksia ja pikemmin
suosivan sovinnollisempaa ratkaisua ja lievempiä lannistumisen muotoja,
-- ehkä sen johdosta, että elämä yleensä on käynyt sileämmäksi ja
tasaisemmaksi. Sentähden sovintodraamakin aikaa myöten on valloittanut
yhä enemmän alaa. Mutta jo vanhoissakin näytelmäteoksissa on monta,
jotka päättyvät onnellisesti; kreikkalaisista "tragedioista" esim.
Aiskhylon Oresteia ja Sofokleen Filoktetes oikeastaan ovat
sovintodraamoja, ja indialaisessa näytelmäkirjallisuudessa oli
suorastaan sääntönä, ett'ei kukaan saanut näytelmässä kuolla.

Draaman luonnetta selitettäessä on etupäässä pidetty silmällä
vakavanlaatuista näytelmää, etenkin suurta tragediaa. Mutta mitä
ylempänä on sanottu, soveltuu kaikin puolin huvinäytelmäänkin. Erotus
on vaan siinä, että traagillisen paatoksen ja elämän suurten kysymysten
sijaan tulee joku ihmisluonteen omituisuus tai naurettava heikkous sekä
jokapäiväisten asiain ja yksityispyrintöjen pyörinä. Sentähden komedia
ei vaadikaan niin kiinteää ja lujarakenteista suunnittelua kuin
vakavaluontoinen draama, vaan sattumuksella on siinä paljoa suurempi
merkitys. Tapausten juoksu osoittaa, miten sattumusperäinen kohtalo
laupiaana maailmanvaltiaana jakelee ihmisille ansaitsematonta onnea,
jota ovat toivoneet tai usein eivät ole osanneetkaan toivoa.

Koomillisten luonteiden kuvailemisessa on kaksi pääsuuntaa. Myöhempi
antiikinen huvinäytelmä ja sitä mukaileva ranskalainen komedia
seitsemännellätoista vuosisadalla -- "luonnekomedia", niinkuin sitä
jokseenkin aiheettomasti nimitettiin, -- asetti omituisen henkilön,
joka edusti jotain ihmisluonnon heikkoutta, kuvauksen keskustaksi ja
näytti hänen edustamansa ominaisuuden naurettavat puolet saattamalla
tämän henkilön monenlaisiin hullunkurisiin tiloihin. Muita luonteen
ominaisuuksia kuin tuo hänen pää-avunsa ei tuotu näkyviin. Semmoisia
ovat esim. Molièren "Saituri" ja "Porvari aatelismiehenä". Uudempi
huvinäytelmä sitä vastoin kulkien Shakespearen viittomaa tietä ja
seuraten kirjallisuuden yleistä virtausta, pyytää niin monipuolisesti
kuin suinkin tuoda ilmi erityisiä luonteita ja yksityishenkilön
sielun-elämän eri vivahduksia.

       *       *       *       *       *

Jo luonnonkansoissa näytäikse ihmisille synnynnäinen taipumus
toiminnalla mukailla elämän tapauksia. Niin on Ahlqvistin kertomuksen
mukaan voguuleilla näytelmäntapaisia juhlaleikkejä, joissa esiintyjillä
on tuohiset naamarit kasvojen edessä ja eriskummainen puku yllään.
Aiheet otetaan voguulien tavallisista oloista. Eräs tällainen näytelmä
kuvailee esim., kuinka voguuli lehmänkaupassa saa voiton venäläisestä,
ja siinä on kolme tärkeätä roolia: voguulin, venäläisen ja lehmän,
joista viimeksimainittu lienee kiitollisin.[112] Samankaltaisia draaman
ituja on monella muullakin alkuperäisissä oloissa elävällä kansalla;
mutta näitä tietysti ei voi pitää varsinaisina draamoina. Vasta
kreikkalaisten kesken näytelmärunous sai alkunsa. Sen syntyperä oli
mitä lähimmässä yhteydessä helleenien uskonnollisen kehityksen kanssa.

Monet ikivanhat tarut osoittavat, että Bakkhon eli
Dionyson palveluksella, joka suhteellisesti myöhään tuli Vähästä
Aasiasta Kreikkaan, oli kova taistelu taisteltavana, ennenkuin se
siellä tunnustettiin helleeniläisen muinais-uskonnon kanssa
tasa-arvoiseksi. Se levisi jonkunlaisen uskonnollisen herätyksen
tavalla, vastustamattomalla voimalla anastaen yhä laajempia aloja. Mitä
sen voittoretkestä kerrotaan, niin ihmeensekaisia kuin nämä tarinat
ovatkin, muistuttaa monessa suhteessa nykyisempien haaveellisten
lahkojen leviämistä. Luettakoon esim. Euripideen Bakkhidit. Viinin
tuottama aistillinen hurmaus ja innostus vaikutti samanlaista
tunteiden kiihtymystä, jota myöhempinäkin aikoina on koetettu
enemmän tai vähemmän aistillisilla keinoilla synnyttää, niinkuin
rajuilla liikenteillä, huumaavilla lemuaineilla y.m. Mutta tämän
luonnon-ihmisille kaiketi tarpeellisen, tunne-elämän voimakkaasti
valloittavan puolen ohessa oli Dionyson-uskonnossa henkisempi puoli,
sielua jalostava ydin, josta lähti huomattava sivistys-elämän uudistus.
Se liittyi läheisesti Demeterin palvelukseen, jonka keskustana olivat
Eleusiin mysteeriot ja jonka perus-ajatuksia oli kultuurin sukeutuminen
ja kehittyminen maanviljelyksestä. Molemmat uskonnonmuodot yhdessä
opettivat sielun kuolemattomuutta, jonka vertauskuvana oli luonnon
säännöllinen, yhä jatkuva uudistuminen, sen kuoleminen syksyllä ja
elpyminen keväällä. Dionysos, jota myöhempi aika tavallisesti muistaa
viinin jumalana, oli oikeastaan luonnon tuotantovoiman edustaja; hänen
ympärillensä kietoutui syvämielinen tarusto, kertoen, miten julmat
jättiläiset repivät hänet kuoliaaksi, vaan hän sitten heräsi uuteen
eloon. Tämän tuonelan tuskat kärsineen jumalan kunniaksi vietettiin
monenlaisia juhlia: murhejuhlia hänen kuolemansa ja kärsimystensä
muistoksi, riemujuhlia elämän iloisten nautintojen antajalle.

Näiden juhlamenoista kasvoi monen välimuodon kautta varsinainen draama.
Tragedia syntyi niistä näytelmänkaltaisista köörilauluista, joissa
esitettiin Dionyson kärsimisiä, ja sai nimensä siitä, että tässä
tilaisuudessa uhrattiin pukki.[113] Laulajiston johtaja edusti
Dionysos-jumalaa ja kööri hänen seuruettansa, joka lauloi ilmi
tunteitansa hänen kohtalonsa johdosta. Tämä vuorolaulelu jo aiheutti
kreikkalaisen draaman pääosat, näyttelijäin puhelut ja köörilaulut.
Dionyson sijaan tuli ennen pitkää muita henkilöitä, muinais-ajan
kuuluisia sankareita, jotka olivat kestäneet kovia kohtaloita ja, ollen
inhimillisiä olentoja, vielä paremmin taisivat herättää kuulijain
myötätuntoisuutta. Vähittäin lisättiin näyttelijäin lukua, joka ei
kuitenkaan myöhempinäkään aikoina noussut korkeammalle kuin kolmeen;
sama näyttelijä, näet, toimitti useamman osan. Näiden juhla-esitysten
muoto tuli yhä taiteellisemmaksi, ja lopullisesti niistä kehkisi,
etenkin Attikassa, helleeniläisen taiderunouden ihanin kukka Aiskhylon,
Sofokleen ja Euripideen ylevä-aatteisissa tragedioissa. -- Toiselta
puolen oli Bakchon kunniaksi vietettävinä riemujuhlina tapana pitää
juhlakulkueita, dityrambien soidessa ja hillittömän ilon vallitessa;
etupäässä nähtiin itse Dionysos, jota seurasi hänen vallaton
saattojoukkonsa: vanha, isovatsainen, puolittain päihtynyt Silenos,
sarvipäiset ja pukinjalkaiset satyyrit, metsän pimennoissa astuvat
nymfat ja pyhän raivon innostamat bakchantinnat. Monenlaista
hullunkurista pilaa harjoitettiin näissä juhlatiloissa ja vähittäin
niistä muodostui huvinäytelmä; koska se tapahtui pääasiallisesti
maaseuduilla, sai se komedian, s.o. kylänlaulun, nimen.[114]

Kreikkalaisen draaman luonne on tässä kirjassa monesti ollut puheena,
ja sen ulkonaiseenkin rakennukseen viitattiin ylempänä. Puhdas ja
ihanteellinen runollisuus antaa helleeniläiselle tragedialle iäti
lakastumattoman arvon, ja muotonsa puolesta sen tuotteet aina pysyvät
mallikelpoisina. Muinaiskreikkalaisessa näytelmärunoudessa -- omituista
kyllä, kun ajattelee antiikisen katsantotavan yleensä objektiivista
luonnetta, -- lyyrillinen puoli voittaa eepillisyyden; päätapaukset,
joista sankarin sisäiset taistelut johtuvat, ovat jo ammoin
tapahtuneet, ja toiminta esittää hänen mielentilaansa ennen loppua ja
katastrofin kohdatessa. Näin kreikkalainen tragedia oikeastaan on
situatsiooni-kuva. -- Vanhin kreikkalainen komedia käsitteli terävällä
sukkeluudella ja hämmästyttävällä mielikuvituksen rohkeudella, usein
hyvinkin fantastisella tavalla, valtiollisia ja muita yleisiä asioita;
tunnettuja yksityishenkilöitä tuotiin empimättä näyttämölle, niinkuin
Sokrates Aristofaneen "Pilvissä"; rohkenipa sama runoilija "Ritareissa"
esittää itse Athenan kansaa Demos nimisenä heikkona, horjuvana ja
orjainsa johdettavana ukkona. Koomillisen mielikuvituksen
eriskummaista, uskaliasta lentoa ilmaisevat jo köörin kokoonpanosta
otetut näytelmäin nimet, semmoiset kuin "Pilvet", "Sammakot",
"Linnut" y.m. -- N.s. keskimmäinen komedia oli väliportaana uuteen
kreikkalaiseen komediaan, jossa esiteltiin tavallisen elämän tapauksia,
samoin kuin nykyisempien aikojen huvinäytelmässä. Tämä oli esikuvana
roomalaisille, joiden keskuudessa muinais-ajan komedia Plauton ja
Terention kautta pääsi itsenäiseen kukoistukseen. Muutoin roomalaisten
näytelmärunous yleensä oli kreikkalaisista malleista mukailtua.

Antiikinen draama ylimalkain ei tahtonut antaa luonnonmukaista kuvaa
todellisista oloista niinkuin nykyajan näytelmä, vaan päinvastoin viedä
katsojat ulkopuolelle tavallista elämää, korkeampaan ihannemaailmaan.
Sen kanssa sopusoinnussa oli näyttelijän koko ulkoasukin: kummallinen
naamio, traagillinen tai koomillinen, jonka takaa ääni täyteläisenä,
juhlallisena kaikui ja joka ei sallinut vaihtelevien mielen liikutusten
ilmaantua kasvojen liikenteissä, vaan antoi niille melkein peloittavan
jäykkyyden, -- traagillisen sankarin korkea pääkoristus, "onkos", ja
korkea kothurni, jotka pitensivät hänen vartalonsa ja tekivät hänet
yliluonnollisen olennon näköiseksi, vihdoin koko hänen maahan asti
ulottuva, outo aasialainen pukunsa, joka niin suuresti erosi
kreikkalaisten tavallisesta keveästä ja luonnonmukaisesta
vaateparresta. Kaikki yhteensä teki varmaan kuulijakuntaan lumoavan
vaikutuksen, joka asetti heidät ikäänkuin keskelle muinais-ajan
ihmeellistä tarupiiriä. -- Näytelmälaitokset olivat saavuttaneet suuren
täydellisyyden. Koska esirippua näytännön kestäessä ei laskettu alas
(eli oikeastaan, kreikkalaisen tavan mukaan, ei vedetty ylös) ja
toiminta oli yhtämittainen, niinkuin jo ennen on mainittu, oli siitä
luonnollisena seurauksena paikan ja ajan yhteys, joka uudempina
aikoina, tuntematta sen alkuperäisiä edellytyksiä, tahdottiin koroittaa
vakinaiseksi näytelmärunouden säännöksi.

Joku sivistysvirtaus vei arvattavasti kreikkalaisen draaman Indiaan
saakka ja synnytti siellä omituisen näytelmärunouden kukoistuksen
ajanlaskumme viidennellä ja kuudennella vuosisadalla. Indian draama
kuitenkin sekä ulkonaisesti että sisällisesti muistuttaa paljoa enemmän
Englannin Shakespearenaikuista näytelmää kuin helleenien draamallista
taidetta. Siinä on hieno tunne-elämän ja luonteiden kuvaus, vakaa,
uskalias mielikuvituksen lento ja säännöistä riippumaton ajan ja
paikallisuussuhteiden käsittely. Viimeksimainittu seikka johtuu siitä,
ett'ei muinais-indialaisessa teaatterissa ollut mitään dekoratsiooneja
(yhtä vähän kuin englantilaisessa Elisabetin aikana). Tapahtumapaikan
kuvaamiseksi käytetään usein omituista keinoa: esiintyvä henkilö
kertoilee itse, mitä näkee ympärillään. Niin esim. "Savivaunuissa" eräs
bramiini, joka käy Vasantasenan komeassa palatsissa, ilmoittaa
astuvansa kynnyksen yli salista saliin ja kuvailee loistavin värein
kutakin huonetta ja niissä olijoita. Vakavaluontoisten kohtausten
rinnalla ilmaantuu paljon huumoria. Näytösten luku on epämääräinen
ja voi nousta kymmeneenkin. Jokapäiväistä elämää kuvataan
luonnonmukaisesti, aivan karakteristisella tavalla, samalla kuin siinä
esiintyy vieno runollisuus; niinkuin esim. jo mainitussa "Savivaunut"
nimisessä näytelmässä, joka on Indian draamallisen kirjallisuuden
vanhimpia tuotteita ja jota mainitaan tarunomaisen Cudraka kuninkaan
tekemäksi.[115] Useimmissa näytelmissä esitetään satumaisia,
mytologisia aineita ja erittäin näissä indialaisten hehkuva
mielikuvitus ilmenee koko rikkaudessaan. Sellaisia ovat Kalidasan
kuuluisat näytelmät "Sakuntala", "Urvasi", "Malavikagnimitram" y.m.

Samoin kuin draama muinaisessa Kreikassa kehittyi Dionyson-palveluksen
juhlamenoista, niin kasvoi uudenaikainen näytelmä keskiajalla
kristillisen kirkon uskonnollisista menoista. Jouluna, pääsiäisenä ja
muina suurina pyhinä koetettiin näytelmäntapaisilla esityksillä saattaa
niiden merkitystä kansan tajuttavaksi; näitä hengellisiä näytelmiä eli
"mysteerioita", joilla siis oli opettavainen tarkoitus, pidettiin ensin
kirkossa latinan kielellä; mutta vähittäin ne siirrettiin ulkopuolelle
kirkkoa ja muuttuivat kansankielisiksi, samalla kuin näyttelijöiksi
pappien sijaan tuli maallikoita. Käsiteltävien aineidenkin piiri
silloin väljeni; raamatuntapausten lisäksi otettiin vertauspuheita,
legendoja y.m.; täten avautui tie laajempaan kehitykseen.
Näytäntöpaikkana oli tavallisesti joku julkinen sali tai muu avara
huone, usein myös vartavasten kyhätty suoja tai taivasalla oleva
näyttämö. Englannissa oli tapana esittää mysteerioita pyörillä
liikkuvalla näyttämöllä, jota kuljetettiin paikasta toiseen. Etelässä,
niinkuin Espanjassa, asuinrakennusten väljät, galleriojen ympäröimät
pihat tarjoutuivat sopivaksi näytelmäkentäksi. Usein kyllä näyttämön
muodosti kolme kerrosta, joista ylimmäinen esitti taivasta,
keskimmäinen maata ja alimmainen helvettiä. Maan päällä tapahtuvien
rinnalla nähtiin siis taivaan ihanuus enkeleineen ja pyhimyksineen sekä
hornan syvyys, johon kadotetut syöstiin alas ja jossa pahat henget sen
ohessa tekivät kaikenlaisia hullunkurisia kujeita; sillä nämä tuottivat
ilvehtijöinä muutoin vakavaluontoiseen mysteerio-draamaan humoristisen
piirteen. Mutta keskiajalla oli myös varsinaiset ilvenäytelmänsä,
"laskiaisnäytelmät", jotka saivat alkunsa katolisissa maissa nytkin
vielä tavallisista, vallattomista laskiaishuveista.

Näistä keskiajan näytelmistä muodostui sitten monen väli-asteen kautta
kansallinen draama. Mysteerioista tuli ensin (esim. Ranskassa ja
Englannissa,) n.s. "moraliteetit", joissa kaikenlaiset abstraktiset
käsitteet, niinkuin Hyve, Viisaus, Pahe, Ahneus j.n.e., esiintyivät
henkilöinä, ja kun oli päästy näin pitkälle, oli askel varsinaiseen
draamaan helposti otettavissa. Viisauden sijaan tuli viisas, ahneuden
sijaan saituri; näin henkilöin ja tapahtumain kuvailu oli valmis.
Muutoin kehitys oli eri maissa erilainen. Ainoat kansat, jotka tätä
tietä todellakin pääsivät oman kansallisen näytelmärunouden luomiseen,
olivat englantilaiset ja espanjalaiset; muutamissa maissa, kuten
Ranskassa, muinaisklassillisen runouden epä-itsenäinen jäljittely antoi
kehitykselle toisen suunnan; Saksassa taas myrskyiset ajat ja
lopullisesti kolmikymmenvuotinen sota tukehuttivat kansallisen
sivistyksen idut, ja kun se vihdoin rupesi uudestaan versomaan,
tapahtui se ihan toisten edellytysten nojalla.

Englannissa kasvoi perin kansan-omaisella pohjalla, mutta osittain myös
antiikiseen kirjallisuuteen perustuvan, korkeamman sivistyksen
vaikutuksesta syvästi runollinen ja aaterikas draama, joka Shakespearen
iäti nuorissa teoksissa sai eheimmän muodostuksensa. Usein on
huomautettu, miten tahdon vapaus, ihmiskohtalon kehkiäminen hänen
omasta toiminnastaan, Shakespearen pääteoksissa on niissä ilmaantuvan
katsantotavan perustus. Ulkonaisessa suhteessa kuudennentoista
vuosisadan englantilainen näytelmä suuresti poikkeaa sekä
muinaiskreikkalaisesta draamasta että näytelmätaiteen myöhemmästä
kehityksestä. Vaikka näytäntöjen runollinen puoli ja niin myös
näytteleminen ja puvut vastasivat yleisön ankarimpiakin vaatimuksia,
olivat näytelmälaitokset, dekoratsioonit, yhtä alkuperäisellä kannalla
kuin muinaisessa Indiassa. Ainoa dekoratsiooneja edustava kapine oli
jonkunlainen koroke eli lava, joka eri tapauksissa saattoi olla
kaupungin muurina, balkongina (Romeo ja Juliassa) y.m. Esiin työnnetty
lautapalanen, johon oli kirjoitettu tapahtumapaikka, vei kaikkien ajan
ja paikallisuuden aukkojen yli; näin saatettiin fantasian siivillä
tuokiossa siirtyä Roomasta Aleksandriaan, sitten Athenaan j.n.e.
Samalla kuin tämä todistaa sen-aikuisen yleisön tuoretta ja vilkasta
mielikuvitusta, vapautti se runoilijan monessa suhteessa ulkonaisten
olojen rajoituksista. Sentähden toimintapaikka Shakespearen näytelmissä
vaihtuu melkein joka kohtauksen jälkeen, ja toinen seuraus siitä on,
että jokaisen kohtauksen alussa henkilöt astuvat näyttämölle, josta
kohtauksen päättyessä taas poistuvat.

Keskiaikaisten mysteerioin henki säilyi vielä uudempinakin aikoina
Espanjan näytelmärunoudessa; n.s. "autos sacramentales" esittelivät
uskon-opillisia aineita. Mutta näiden ohessa versoi runsas maallinen
näytelmäkirjallisuus, jossa selvästi tulee näkyviin Espanjan kansan
omituinen, katolis-uskoon syvästi juurtunut maailmankäsitys. Toiselta
puolen sen säännöllinen, tarkasti hoidettu muoto osoittaa antiikisen
runouden vaikutusta, samalla kuin sekin on todisteena romanisten
kansojen syntyperäisestä muoto-aistista. Mutta sisällyksenkin
käsittelemisessä ilmenee antiikisten ja romantisten vaikutelmien
yhdistys. Helleeniläisen kohtalon eli sallimuksen sijaan on tullut
ihme; ihmisen vapaalla tahdolla ei ole paljon merkitystä, vaan
yliluonnolliset voimat johtavat tapausten menoa.

Englantilaisen näytelmän vaikutus ranskalaiseen draamaan on monessa
kohden selvästi huomattavissa; mutta kuitenkin ranskalaisten
"tekoklassillinen" näytelmärunous koko luonteeltaan on toinen.
Draamallinen tekniikka ja näytelmätaiteen ulkonainen puoli kehittyivät
sekä Espanjassa että Ranskassa suureen täydellisyyteen; mutta Ranskassa
taide sekä ulkonaisesti että sisällisesti pinnistettiin jäykkiin
kaavoihin. Antiikinen runous julistettiin ainoaksi ohjenuoraksi; mutta
sen vapaata, tuoretta luonnollisuutta eivät Ranskan kirjailijat
kyenneet istuttamaan jäljitelmiinsä; Ranskan runous oli kuin olikin
hovirunoutta ja antoi semmoisenaan selvän kuvan mahtavan Ludvigin
aikuisesta, sirosta, tarkkasääntöisestä elämästä. Mainittava on
kuitenkin Molièren itsenäisempi ja rohkeampi koomillisuus, joka uskalsi
vapautua liian ahtaista säännöistä. Mutta mallikelpoisuuteen pyrkivänä
näytelmärunouden ohjaajana ei Ranskan draama ollut merkitystä vailla,
Euroopan runouden yleiseen muodostumiseen katsoen. Melkein kaikissa
maissa Ranskan runoilijain ja kriitikkoin asettamat säännöt määräsivät
runouden ja erittäinkin draaman muodon. Kuuluisaksi on tullut heidän
vaatimuksensa, että näytelmässä pitää olla toiminnan, ajan ja paikan
yhteyttä, s.o. ett'ei ainoastaan yhtenäinen toiminta hallitse draaman
sisällystä, vaan että sen lisäksi ajateltu tapahtuma-aika ei saa olla
vuorokautta pitempi ja kaikki tapahtuu yhdessä paikassa.

Ranskan taideaistin kaavamaisuutta vastaan alkoi vastavirta ensin
Saksassa, ja Lessing raivasi draamalle uusia teitä sekä kumosi "kolmen
yhteyden" säännöt; hän osoitti, että ranskalaiset olivat väärin
ymmärtäneet Aristotelesta, jonka sanoihin he perustivat oppinsa.
Samalla hän viittasi Shakespearen suuruuteen, joka paremmin kuin
ranskalaiset näytelmänkirjoittajat kelpasi saksalaisille esikuvaksi.
Tunnettua on, miten suuret saksalaiset runoilijat Goethe ja Schiller
ovat edemmäksi kehittäneet Saksan draamallista kirjallisuutta, luoden
kuolemattomat teoksensa.

Saksan esimerkkiä seurasivat muutkin Euroopan kansat. Melkein jokainen
nykyajan sivistyskansa on oman luonteensa mukaan muodostanut draamansa;
jos tarkastaa uusimman ajan näytelmäkirjallisuutta, huomaa siinä
pohjavärinä Shakespearen mahtavan vaikutuksen, mutta sen lisäksi
nykyajan eri ajatussuuntien sekä kansallisten ominaisuuksien
monivaiheiset kajastukset.



MUITA KIRJOITELMIA



Mikä on suomalainen sivistys?


Noin viisikymmentä vuotta sitten ei voitu vielä puhua suomalaisen
sivistyksen olemassaolosta. Se oli vaan kaukainen tulevaisuuden
kangastus; mutta semmoisenakin se saattoi toivoa elähyttää ja ohjata
työtä vakinaista päämäärää kohti. Olihan Arvidssonin laskemaa
perustusta aikojen kuluessa yhä lujemmaksi tehty; Runebergin runoilu,
Kalevala ja Kanteletar sekä vihdoin J.V. Snellmanin laajalle kaikuvat
kehoitukset osoittivat kansallisen aamun asteittain tapahtuvaa
valkenemista, luoden sivistyneiden tietoisuuteen yhä enemmän
isänmaallista sisällystä. Mutta nämä kaikki olivat kuitenkin vaan
vastaisen kehityksen lupaavia enteitä ja välttämättömiä edellytyksiä.
Aatteet ja tunteet olivat tosi-elämään sovitettavat. Kun kansallinen
runous alkoi verhoutua omakieliseen pukuun, kun Kalevalan pohjalla oli
syntynyt suomalainen kirjallisuus ja Snellmanin aatteita ruvettiin
yhteis-elämässä toteuttamaan, silloin vasta sopi puhua varsinaisesta
suomalaisesta sivistyksestä.

Suomalainen sivistys -- tämä tenhosana jo kansallisen kevään ensi
hetkinä yhdisti hajanaiset voimat suomen kielen viljelemiseen, se
saattoi suomalaisia kouluja perustamaan, ja Helsingin suomalaisen
alkeis-opiston hyväksi se köyhimmänkin kukkarosta loitsi varoja esiin.
Tämä aate palautti suomen kielen sivistyneiden koteihin ja
seurustelupiireihin; sen vaikutuksesta syntyi vilkas, hedelmärikas
toiminta omakielisen kirjallisuuden alalla. Kansallisen elämän
vaurastuessa sai suomalaisen sivistyksen käsite yhä laajemman, yhä
runsaamman merkityksen.

Tulivatpa sitten sortovuodet, jotka niin turmiollisesti vaikuttivat
siveelliseen elämänkäsitykseen. Mutta silloinkin oli "kansallisen
sivistyksen säilyttäminen" se ajatus, jota "laillisuuden" ohessa
useimmin mainittiin. Ja myrskyjen tauottua se oli pysynyt
muuttumattomana, ylevänä tarkoitusperänä, vaatien kansalaisten
tarmokasta toimintaa.

Mutta mikä on tämä suomalainen sivistys?

Kun puhun sivistyksestä, käsitän sen tämän sanan täydellisimmässä
merkityksessä. En tarkoita ulkonaisessa elämänjärjestyksessä ilmenevää
kultuurimuotoa enkä jossakin yksilössä korkealle kehittynyttä älyllistä
etevyyttä, vaan koko maailmankatsomusta kannattavaa henkistä
edistyskantaa. Sivistys -- niin tahtoisin sen käsittää -- on henkisen
toiminnan suuntautuminen korkeampia yhteisiä päämääriä kohden ja siitä
johtuva elämänkatsomus. Se varttuu ja muodostuu yksityishenkilöissä,
joissa se elää ja vaikuttaa; mutta se ei rajoitu näihin, vaan hallitsee
elähyttävänä voimana useampain henkilöin, jopa koko kansakunnankin
yhteis-elämää.

Suomalaisen sivistyksen ulkonainen muoto ja tunnusmerkki on tietysti
_suomen kieli_. Minun ei tarvitse selittää, mikä suuri arvo
kielellä on kunkin kansan elämässä, miten se on omituisen kansanhengen
ilmaisija ja eri kansalaisryhmien yhdistäjä. Sen merkitys on nykyaikana
jo kyllin tunnettu ja tunnustettu. Meillä jo alusta alkaen kansallisen
sivistyksen aate kohdistui kieliharrastukseen; se piti kansalliset
pyrinnöt koossa ja mitä erilaisimmat luonteet ja katsantotavat siinä
yhtyivät. Muut asiat jäivät tulevaisuuden varaan; ensin oli saatava
vankka, kaikille yhteinen pohja. Vasta myöhemmin nousi uusia
kysymyksiä, jotka hajoittivat kansallismielisten rivit.

Kun ajattelemme entisiä aikoja, muistamme mielihyvällä niiden tuoretta
ja vilpitöntä innostusta; mutta sittenkin meidän tyytyväisinä on
tunnustaminen, että on suuresti edistytty. Leveä juopa meitä erottaa
niistä päivistä, jolloin maalainen, jos Helsingissä kuuli kadulla
sivistyneiden suomea puhelevan, hämmästyneenä kysyi: "mistä kaukaa
herrat ovat, kun haastelevat suomea?" Iloksensa saa kävelijä nykyään
pääkaupungin kaduilla kuulla hienonpuolistenkin ihmisten kansan kieltä
puhuvan; varsinkin opiskelevassa nuorisossa on suomen kieli päässyt yhä
suurempaan valtaan. Kodissa, koulussa, julkisissa toimissa on
kansallinen kieli voittanut yhä enemmän alaa, puhumattakaan sen
varttumisesta ja kaikinpuolisesta tarkistumisesta sekä suomalaisen
kirjallisuuden nopeasta edistymisestä viimeksikuluneina vuosikymmeninä.
Ja valtiollisen uudistuksen hetkenä, kun kansallis-elämän sulut äkkiä
avautuivat, oli suomen kieli ikäänkuin yhdellä iskulla saavuttanut
suuren voiton; noina pimeinä vuosina oli yhteisyyden tunne
vähittäin juurtunut sivistyneihin ja suomen kielen asema kaikissa
kansankerroksissa vahvistunut. Että myöhemmin taas on ilmaantunut
taantumuksen oireita, ei muuta tätä tosiasiaa. -- Lyhyesti sanoen, on
paljon, mikä ilahuttaa ja herättää toiveita.

Mutta ei kansallinen kielemme kuitenkaan vielä ole kaikin puolin
päässyt luonnolliseen asemaansa. Lainsäädäntötoimilla tuskin päästään
lopulliseen päämäärään. Sitä enemmän jää yksityisten suoritettavaksi.
Aukkoja on siellä täällä, jotka vaativat täyttämistä. Monessa
suomenkielisessäkin elää vielä tuo vanha ennakkoluulo ruotsin kielen
hienommuudesta; se on muka itseoikeutettu korkeampaan seuraelämään.
Siihen vaikuttaa myös jonkinlainen jatkuvaisuuden laki, joka henkisessä
maailmassa on yhtä voimallinen kuin luonnossakin. Ikävä kyllä, on
paljonkin syytä siihen valitukseen, ettei vieläkään anneta
kansalliselle kielellemme täyttä arvoa. Kodissa ja seuraelämässä,
yliopiston opetuksessa, liikemaailmassa y.m. sitä monella tavalla
syrjäytetään. Että nuoremman sukupolven huomio viime aikoina taas on
kääntynyt tähän epäkohtaan ja voimallisesti vaatii sen korjaamista, on
uudestaan elpyneen kansallis-innon merkki ja oikeuttaa hyviin
toiveisiin.

Syvempi sivistysvirtaus on tätä nykyä epäilemättä suomalainen;
sen huomaa esim. kirjallisuudesta ja suomenkielisen kansan
edistyspyrinnöistä. Mutta pinnalla rehentelee ruotsalaisuus;
ruotsalaista on kaikki, mikä helposti tulee näkyviin, etenkin mikä
pistää muukalaisen silmään, ja niin saa vieras väärän kuvan
kansallisista oloistamme. Kauppapaikoissa, höyrylaivoissa,
ravintoloissa on ruotsin kieli herrana. Puoti- ja telefooni-neidit ovat
itsepintaisia aineksia. Näiden olojen vaikutuksesta muukalaisten on
niin perin vaikea ymmärtää, ettei täällä ole kahta kansallisuutta, vaan
yksi ainoa kansa ja että suomen kieli jo on kohonnut sivistyskielen
arvoon.

Eheään kansalliseen sivistykseen päästään vasta silloin, kun
kansallistunne juurtuu yhteiskunnan jäsenten sisimpään olemukseen, niin
että se luonnon voimalla hallitsee koko elämää. Mutta kaikissa
sivistystoimissa täytyy ihmisen kuitenkin itsetajuisesti toteuttaa
tunteensa vaatimukset, ja niin tässäkin. Kun Suomen sivistyneet tai
ainakin se osa heistä, joka tietää ja tuntee edustavansa kansan suurta
enemmistöä, täysin itsetietoisesti ja syvimmän tunteensa pakoituksesta
koroittaa suomen kielen pääkieleksensä, silloin suomen kielen asia on
lopullisesti selvitetty. Sekin on silloin oleva muuttuneiden olojen
merkkinä, että muukalaiset täällä eivät enää ruotsalaistu, niinkuin
tähän asti on tapahtunut, vaan suomalaistuvat.

Mutta suomalaista sivistystä ei muodosta ainoastaan suomen kieli, vaan
myös _suomen mieli_.

Meidän tulee erityisenä kansakuntana toimia muiden kansojen rinnalla.
Sentähden meillä sivistyksen pohjana pitää olla oma kieli ja oma
katsantotapa; muuten emme voi tuoda uusia aiheita ihmiskunnan yleiseen
kehitykseen. Suomalainen sivistys ei ole ainoastaan suomenkielinen
sivistys, vaan sivistys, joka ilmaisee Suomen kansan varsinaisen
elämänkatsomuksen, eli toisin sanoen, elämänkatsomuksen, joka sisältää
kaikki, millä Suomen kansa on voinut tai vast'edes voipi kartuttaa
ihmiskunnan yhteistä sivistystä. Kullakin kansalla on oikeus
elää omaa kansallista elämäänsä; mutta ehtona on, että se omistaa
yleis-inhimillisen sivistyksen sekä muodostaa ja rikastuttaa sitä oman
luonteensa mukaan.

Tästä huomataan -- mikä muuten jo itsestäänkin on selvää --,
että suomalais-kansallisen sivistyksen sisältönä ei voi olla
yleis-ihmisyydestä erillään oleva, kotiolojen ahtaisiin kehyksiin
supistuva käsityspiiri eikä toiselta puolen suomenkieliseen verhoon
puettu kosmopoliitinen hengenviljelys, vaan isänmaallinen ja
yleis-inhimillinen puoli ovat välttämättömästi sulatettavat yhteen.

Minun mielestäni suomalaisen sivistyksen pääluonteen perustaa
kolme asiaa: 1) sen kansan-omainen tiedollinen sisällys; 2)
yhteiskunnallisten ja yleensä siveellisten käsitteiden yhtäpitäväisyys
meillä kehittyneen oikeus- ja siveellisyystajunnan kanssa ja 3) paraat
yleis-inhimillisen sivistyksen aatteet, sovitettuina meille ominaiseen
maailmankatsomukseen.

Ensiksi siis: kansallisen kultuurin hyväksi tulee käyttää kaikki
tarjona olevat kotimaiset sivistys-aineet. Sivistyneen kansalaisen
tietovarastoon kuuluu välttämättömästi oman maan ja kansan sekä entisen
että nykyisen elämän tunteminen. Kuinka tärkeät tässä suhteessa
ovat Suomen historia ja maantiede sekä selvä käsitys meidän maan
valtiollis-yhteiskunnallisista oloista, siihen tuskin tarvitsee
viitata. Sen lisäksi perehtyköön jokainen sivistynyt jo nuoruudesta
asti suomalaiseen kansanrunouteen, ennen kaikkea Kalevalan
ihmemaailmaan, ja uudemman suomalaisen kirjallisuuden huomattavimpiin
teoksiin, niinkuin myös niihin kotimaan ruotsalaisiin runoilijoihin,
joilla on isänmaallinen merkitys. Kaikista näistä tietoaarteista
lähtee virkistävä henki, joka elähyttää tunteita ja josta muodostuu
tosi-kansallinen ajatuspiiri. Selvää on, etten tarkoita tietoja
semmoisinaan, vaan niiden tuottamaa elävää harrastusta ja lämmintä
osan-ottoa oman kansan henkiseen kehitykseen. Omakielisen
kirjallisuuden ja kansallisten edistyspyrintöjen innokas tukeminen on
jokaisen suomalaisen kunnia. Muistettakoon myös kotimaista taidetta,
joka viime aikoina on noussut yhä kauniimpaan kukoistukseen. Sekin luo
kansalaissivistykselle uutta sisällystä.

Jokaisessa kansassa historialliset olot synnyttävät omituisen
maailmankatsomuksen, jonka mukaan arvostellaan ihmiselämän ilmiöitä.
Luulisin meilläkin jo muodostuneen henkisen mittakaavan, joka
selvästi erottuu muiden kansojen katsantotavasta, vaikka tietysti
yleis-eurooppalaiset käsitykset ovat molempien yhteinen pohja.
Tiedollisen sivistyksen tuottama aatepiiri ja olot, joissa elämme,
antavat sille oman värityksensä, ja sen mukaan monen asian arvo meidän
silmissämme ylenee tai alenee. Vastoin sitä imperialismin ja
omavaltaisuuden henkeä, joka nykyään monessa maassa ylpeästi kohoaa, on
suomalaisen myötätuntoisuus varmaan vastaisinakin aikoina aina liittyvä
pienten kansojen itsenäisyyspyrintöihin, lailliseen järjestykseen ja
vapaaseen valtiomuotoon. Suuret kansat nykyaikana eivät juuri käännä
huomiotansa humaanisiin, puhtaasti aatteellisiin kysymyksiin; eri
maiden keskinäiset valtasuhteet sekä kaupan ja teollisuuden edut ovat
heidän valtiollis-yhteiskunnallisen katsantotapansa keskuksena.
Meillä päinvastoin aatteelliset kysymykset etupäässä kiinnittävät
ihmisten mieltä. Mutta varsinkin kaikki, mikä tavalla tai toisella
koskee kansan yhteistä elämää tai yksilön itsenäisyyttä, saa meidän
oloissamme laajalta vastakaikua. Suomalainen sivistys on pohjaltaan
kansanvaltainen ja vapautta suosiva; olihan säätyluokkien toisiinsa
lähentäminen ja kansankielen ottaminen sivistyneiden kieleksi se
siemen, josta kansallinen sivistys on kasvanut. Suomessa ei ole koskaan
ollut niin jyrkkää säätyerotusta kuin enimmissä muissa maissa.
Virkavallan oireita on kyllä ollut, mutta sitä on aina kammottu.
Kieliolot aikanaan rakensivat aidan ylä- ja alaluokan välille, mutta
nyt tämä aita on kaatunut, -- ainakaan sen pystyssäpitoa ei tunnusteta
oikeutetuksi. Yksilön itsenäisyyttä suosiva suunta vaikuttaa senkin,
että naisen arvo ja osanotto yhteiskunnalliseen elämään Suomessa
lienee suurempi kuin missään muualla Euroopassa. -- Tuskin tarvinnee
sanoa, että tässä ei ole puhetta yksityisten valtiollisista
mielipiteistä. Puolueryhmitykset ovat vaihtelevia, satunnaisten olojen
aiheuttamia, ja johtuvat pääasiallisesti eri henkilöin subjektiivisesta
ajatussuunnasta; mutta kaikissa tapauksissa kansallisen sivistyksen
luonne johdonmukaisesti vie semmoiseen katsantotapaan, joka vaatii
vakaantuneen oikeustajunnan pysyttämistä ja isänmaan sisällisen
itsenäisyyden suojelemista.

Kolmanneksi kansallisen sivistyksen tulee pysyä yleis-eurooppalaisen
sivistyksen tasalla. Sen täytyy imeä uutta voimaa ja virkeyttä
ihmiskunnan yhteisestä kultuurityöstä ja samalla laajentaa näköalaa
kotimaan ja nykyhetken rajojen yli. Ajan yleiset virtaukset eivät saa
jäädä meille vieraiksi ja entisaikojen saavuttamat voitot
hengenviljelyksen alalla meidän tulee yhdistää omaan sivistykseemme ja
tehdä hedelmällisiksi. Samalla kuin taiteemme ja kirjallisuutemme
ytimeltään on oleva tosi-suomalainen, on se itseensä sulauttava
parasta, mitä muiden kansojen henkiset pyrinnöt ovat tuottaneet.
Sivistys ei saa kangistua yksipuolisiin muotoihin. Tiede taas on sitä
laatua, että se ei siedä mitään itseensä sulkeumista, vaan aina
tutustuttaa viljelijänsä muiden kansojen tutkimustyöhön. -- Kun siis on
tärkeätä, että kaikilla henkisillä aloilla pidetään vireillä yhteyttä
muiden sivistysmuotojen kanssa, on välttämätöntä, että ne, joiden
tehtävä on korkeamman sivistyksen kannattaminen, oman kielensä
ohessa osaavat etenkin suurien sivistyskansojen kieliä, jotta
heidän henkinen näköalansa laajenisi ja he voisivat olla eri
sivistyspiirien välittäjinä. Mutta hyvien suomennosten avulla on tämä
yleismaailmallinen sivistys levitettävä niin avaralle kuin suinkin on
mahdollista.

Ennen kaikkea ahdasmielisyyttä on karttaminen. Todellinen sivistystyö
on aina eteenpäin ponnistelevaa pyrkimystä loitolla siintävää päämäärää
kohti. Ei seisausta, vielä vähemmin taantumusta! Kansallinen
elämänkatsomus on siis alinomaisen kehityksen alainen. Kansallisen
maa-alan uumenista kumpuaa lukemattomia hetteitä, joista kotimaisen
sivistyksen vainiolle voidaan johtaa tuoreuttavia ojia, ja niihin on
yhdistettävä yleis-inhimillisen kultuurin leveämmiltä viljelysmailta
viereviä, runsasvetisiä virtoja. Näin kasvatetaan kansallissivistyksen
parasta viljaa. Ennakkoluulot -- ja onhan niitäkin jokaisessa kansassa
-- kitkettäköön pois. Yksilön erikoisluonteelle ja persoonalliselle
vakaumukselle annettakoon mitä väljin tila vapaasti kehittyä. Siten
edistystä paraiten turvataan. On avara piiri, jossa ainoa kysymysten
ratkaisija voi olla individin oma luonne ja kehityskanta. Niin on
erittäinkin uskonnollisten ja valtiollis-yhteiskunnallisten asiain
laita. Sentähden suomalaisen sivistyksen harrastusta ei sovi sitoa
mihinkään määrättyyn valtiolliseen tai uskonnolliseen suuntaan;
pysyköön se vapaana kaikista kaavoista ja puolueohjelmista.

Olen koettanut pääpiirteiltään esittää kansallisen sivistyksen
ihannekuvaa; mutta selvää on, ettei se todellisuudessa muodostu näin
täydelliseksi. Eri henkilöin ja harrastusten mukaan se tietysti
ilmaantuu monessa eri muodossa. Kullakin on oma tehtävänsä yhteisessä
sivistystyössä: toisilla sivistyksen hoitaminen ja kartuttaminen,
toisilla sen sovittaminen eri aloille. Muutamat pitävät huolta jostakin
erikoispiiristä, kohoten tieteellisen tai taiteellisen tuotannon
valoisille kukkuloille; toiset ahertavat käytännöllisen elämän
toimissa. Näin kansallinen sivistys esiintyy monivärisenä,
rikassisältöisenä kokonaisuutena. Mutta suotavaa on, ettei se pysy
ahtaaseen piiriin suljettuna, jonkin erityisen luokan tai piirin
yksityisetuna, vaan että se laajalle leviää kaikkiin kansankerroksiin.
Elinvoimaisen sivistyksen välttämätön ehto on vilkas vuorovaikutus
korkeimman sivistyksen saaneiden ja syvien rivien välillä.
Kansallisten olojen vankasta maaperästä se imee elinnesteensä; vaan
yhteis-ihmisyyden puhtaille ilmoille sen latva korkealle ylenee.

Mutta vastaako kotimainen sivistyksemme ylempänä esitettyä perikuvaa?
Sen puutteisiin olen jo viitannut. Suomen kieli vaatii vielä paljon
hellää huolenpitoa, paljon harrasta intoa tullakseen yhteis-elämän
valtavaksi kannattajaksi, semmoiseksi kuin kansalliskielen pitäisi
olla. Kotimaamme entinen ja nykyinen elämä sisältää paljon aarteita,
joita ei ole älytty tai vielä keritty käyttää tieteen ja kirjallisuuden
hyväksi; mutta tämä on toiselta puolen tulevaisuuden varalle säilyvää
rikkautta. Valtiollinen ja yhteiskunnallinen elämämme -- sen
valitettavasti jokainen näinä aikoina huomaa -- vaatii vielä paljon
kypsyttämistä, ennenkuin tosi-sivistyksen henki pääsee sen pohjaan asti
tunkeutumaan. Ja vihdoin kulunee vielä paljon aikaa, ennenkuin
monipuolinen ja puhdas sivistyksen harrastus ehtii juurtua
kaikkiin Suomen kansan kerroksiin. Tuntuuhan siltä kuin nykyajan
sivistysriennoissa useinkin pidettäisiin enemmän silmällä
käytännöllisiä vaatimuksia ja yksityisen etenemistä jollakin
elämän-uralla kuin henkeä jalostavaa ja mieltä ylentävää
tosi-sivistystä.

Mutta sittenkin on myönnettävä, että kansallinen sivistyksemme on
päässyt hyvään alkuun. Olen jo huomauttanut, miten suomen kielen asema
puolen vuosisadan kuluessa on kokonaan muuttunut. Säädökset ja
lainmääräykset ovat päätehtävänsä tehneet; suomalaisuuden asia jää
tästälähin ensi sijassa yksityisten kansalaisten innon ja tarmon
huostaan. Ja suomen mieli, sekin on jo monella monituisella tavalla
voimaansa osoittanut. Koulukasvatuksesta alkaen tieteen ja taiteen
ylimmille huipuille asti on kansallinen henki päässyt toimintaa
ohjaamaan. "Maamme kirjan" ja "Vänrikki Stoolin" lukemisella on jo
kauan aikaa lapsissa herätetty isänmaallisia tunteita ja koko
kasvatuksessa on kotimainen leima. Kaunokirjallisuudessamme
isänmaallinen mieli jo puhkesi esiin Oksasen ja Suonion runoelmissa ja
Aleksis Kivestä alkaen on se saanut puhtaasti kansan-omaisen suunnan,
jonka todisteeksi tarvitsee vaan mainita J.H. Erkko ja Juhani Aho.
Näytelmätaiteemme synty ja kehitys on alusta alkaen ollut mitä
lähimmässä yhteydessä kansallisten rientojen kanssa. Kuvaama- ja
säveltaiteessamme ovat kotimaiset aiheet niin-ikään kohonneet
kunniasijalle; muistakaamme paitsi muita Takasta ja Sibeliusta. Mitä
vihdoin tieteelliseen tutkimukseen tulee, niin juuri ne tieteenhaarat,
jotka lähimmin liittyvät kansalliseen sivistykseen, täällä ovat
huomattavassa määrässä kehittyneet, semmoiset kuin suomen ja
suomensukuisten kielten tutkimus, suomalaisen kansanrunouden selville
saaminen, kotimaan historia y.m. Nämä ovatkin suomalaisten tiedemiesten
yksin-omaista työalaa. Toiselta puolen pidetään vireästi voimassa
yhteyttä muiden kansojen ja etenkin suurien sivistysmaiden
tieteellisten pyrkimysten kanssa. Eikä täällä kaunokirjallisenkaan
tuotannon alalla koskaan ole pysytty vieraina niille aatevirtauksille,
jotka muualla maailmassa elähyttävät kirjallisuutta. Mutta niiden
piiri, jotka koettavat tutustua maailmankirjallisuuden tuotteisiin, on
epäilemättä vuosi vuodelta tullut laveammaksi. Vaikka nykyinen
kirjallisuutemme on tullut yhä kansallisemmaksi sekä muotonsa
että henkensä puolesta, on se pysynyt likeisessä yhteydessä
yleis-eurooppalaisen kultuurikehityksen kanssa. Tämä on tietysti
sille eduksi, kunhan vaan osataan välttää orjallisen mukailun
vaara. Tarkemmin katsottaessa huomataan, kuinka Suomenmaan
kaunokirjallisuudessa aikojen kuluessa on ilmennyt eri vaikutuksia,
ensin etupäässä antiikisia sekä saksalaisia ja englantilaisia
(niinkuin esim. Shakespearen vaikutus Kivessä), myöhemmin
skandinavilaisia ja ranskalaisia. Omituista on, että skandinavilaisten,
etenkin norjalaisten, esikuvain merkitys on suurempi nykyisessä
suomenkielisessä kirjallisuudessa kuin ennen aikaan meidän maan
ruotsinkielisessä runoudessa.

Jos vielä silmäilemme valtiollis-yhteiskunnallista elämää, täytyy
myöntää, että kansallinen katsantotapa siinäkin on päässyt yhä
enemmän voitolle. Kansanvaltaisuuteen ja tasa-arvoon suuntautuva
edistysharrastus, joka yhä valtavampana on tullut näkyviin, riittää jo
yksin sitä osoittamaan.

Yllämainitusta selvinnee, että kansalliselle sivistyksellemme jo on
laskettu vankka perustus, joka vaan vaatii tehokasta intoa ja toimintaa
tullaksensa yhä täydellisemmäksi, tarkoitustansa vastaavammaksi.

Yksi kysymys on vielä selvittämättä. Missä suhteessa on maamme
ruotsinkielinen väestö tähän kansallis-suomalaiseen sivistykseen? Onko
suotava, että ruotsalainen rahvas jää kokonaan sen ulkopuolelle?
Saavatko ne sivistyneet, jotka ruotsalaisilla seuduilla edustavat tätä
rahvasta ja omastakin puolestaan pysyvät ruotsinkielisinä, työntää
luotaan kaikki suomalaisen sivistyksen vaikutukset? Näiden kysymysten
johdosta muistuu mieleeni, mitä englantilainen Patterson kertoo Unkarin
saksalaisista. Hän mainitsee, että he eivät tahdo olla "Unkarin
saksalaisia", vaan "saksankielisiä unkarilaisia" (ei "ungarische
Deutsche", vaan "deutsche Ungarn"). Tämä soveltuu kaikin puolin
Suomenmaan ruotsalaisiin. Pitäkööt itseänsä ruotsia puhuvina
suomalaisina, osana siitä kansakunnasta, jonka varsinainen kieli ja
kultuuri on suomalainen. Ahvenanmaan asukkaiden ja rannikkorahvaan
ruotsalaisuus pysynee vielä kauan entisellään ja laki suojelkoon
vast'edeskin heidän kielellisiä oikeuksiansa; mutta heissäkin on
kansakoulun ja kirjallisuuden kautta herätettävä suomalainen
kansallistajunta. Selvää on, ettei sivistyneidenkään suhteen pakko voi
tulla kysymykseen; mutta aksiomina pitäisin, että kaikkien, jotka
tahtovat toimia koko Suomen kansan eikä vaan oman paikkakuntansa
hyväksi, tulee osata suomea; heissäkin on elävä kansallistunne
saatava viriämään. Ruotsalaisissa oppikouluissa on tietysti niin
perusteellisesti kuin mahdollista opetettava suomen kieltä; mutta
samalla oppilaiden tulee tutustua suomalaiseen sivistyskehitykseen,
suomalaiseen kirjallisuuteen ja kansanrunouteen y.m., sanalla sanoen
kaikkeen, mikä kuuluu suomalaiseen sivistykseen. Pääasia on, että
ruotsinkielinenkin nouseva nuoriso tuntee ja tunnustaa suomalaiset
sivistysmuodot omikseen. -- Maaseuduilla yhä vielä rehoitteleva
"säätyläisten" ruotsinkielisyys keskellä aitosuomalaista ympäristöä on
luonnoton epäkohta, joka varmaan itsestään raukeaa, sitä myöten kuin
nuoriso saa suomalaisen koulukasvatuksen.

Kotimaisen ja ennen kaikkea kansallis-suomalaisen sivistyksen harrastus
se näin ristiriitaisinakin aikoina, eriävistä mielipiteistä ja
puoluepyrinnöistä huolimatta, voi liittää Suomen kansalaiset yhteiseen
työhön ja toimeen. Olojen muuttuessa ja vaarojen uhatessa se on
henkisen itsenäisyytemme paras turva. Toivokaamme siis, että
kansallinen sivistyksemme, yhä kasvaen ja vaurastuen, on täyttävä
tehtävänsä kansan yhdistäjänä, sen elämän jalostajana ja suojelijana.



RUNOJA



Suomen herääminen.


    Leimuaako ainoasti tässä minun rinnassain
    Sua kohtaan rakkauden liekki, Suomi, armahain?
    Eikö muuallakin voita voimas vastustamaton,
    Saata kunniasi tähden voittoisahan voitteloon?

    Jospa rakkauden tuli sydämmissä hehkuis vaan,
    Sydämmehen suljettuna ei se sietäis kahleitaan;
    Ulos pyrkis kätköstänsä, valaisisi, lämmittäis,
    Palo sammumaton kohta ympärillä välkähtäis.

    Missä vastuksia kohtais, vastukset se voittaisi,
    Epäjumalien kuvat poroksi se polttaisi;
    Kuvat polttais muukalaiset, joita kansa kumartaa;
    Tuolle puolen merta saisi tuhan tuuli hajottaa.

    Mutta talven kylmyys vielä tätä kansaa vaivuttaa,
    Pyhää tulta pyytää pohjan rajutuulet sammuttaa;
    Vieras kieli, vieras mieli kansan ohjaajana on;
    Päivän koite peitettynä viel' on yöhön kolkkohon.

    Eikö sula talven hanki, valkene jo musta yö,
    Valtaa vierasta jo murra kansalaisten into, työ?
    Eikö toivon kirkas aamu koita sulle, armas maa,
    Jolloin rakkauden liekki sydämmihin leimahtaa?

    Vaan jo pimeyden valta sortuu, kevät tullut on;
    Talven kahleet katkeavat heltehessä auringon;
    Tulee lämmin, pian loistaa korvet kauneudessaan,
    Vapaasti jo pian kaikuu kieli kaunis kotomaan.



Juhlaruno.


_Helsingin Suomalaisen Tyttökoulun rakennuksen vihkiäisissä Syyskuun
27 p:nä 1884_.

    I.

    Lapsuuden hetken ihanainen huomen
    Nuorelle maalle oli koittanut
    Ja salomailla kulki impi Suomen
    Kuin kukka raitis, vasta puhjennut;
    Hän tuntehensa lauloi hilpein mielin,
    Surunsa ilmoitti hän sulokielin,
    Ja laulu kaikui yli Suomenmaan.

    Korvessa yleni hän tuorehena
    Ja metsän neidot häntä hoitivat;
    Mut leivo oli hällä sisarena
    Ja ystävinä hongat vihannat,
    Ja päivän koitto vienon hohtehensa
    Poskelle antoi, puhtaan kirkkautensa
    Loi järven sinilaine mielehen.

    Häll' oli kevään tuoksu ilonansa
    Ja sävelehet rastaan riemunaan;
    Hän vireänä hääri pellollansa,
    Laaksossa paimensi hän karjojaan;
    Vaan koto oli kalliin kallihista
    Ja armahaisen elon aartehista,
    Hellästi hoideltava ainiaan.

    Hän kaihons' uskoi puille rakkahille,
    Kun lemmen huolet mieltä ahdisti
    Tai hänet teille tuntemattomille
    Kotoa onni julma karkoitti;
    Hän murehti, kun Aino siskosensa
    Aalloista etsi hoivaa tuskillensa
    Välttääkseen pakkolemmen kahleita.

    Niin aika vieri. Mutta ahtahille
    Tään onnen rajat tuntui viimeinkin.
    Aloille mieli hehkui laajemmille,
    Pyrintöin jaloin suureen piirihin.
    Silmänsä ulommaksi tahtoi luoda
    Ja hengellensä virkistystä tuoda
    Hän sivistyksen iki-lähteistä.

    II.

    Toivo täyttyi, tiedon suureen, avarahan temppeliin
    Suomen neito nuori, kaino salomailta saatettiin;
    Taiteen taikalinnaan astuu, ihanteita ihaillen;
    Hänen etehensä aukes' aarteet kaikkein kansojen.

    Kultasaleissa hän eli loistehessa yhtenään,
    Asu halpa paimentytön vaihtui silkkiin välkkyvään;
    Sulo, sievistyksen tuoma, verho hienoin tapojen
    Paremmin vaan ilmi saattoi herttaisuuden luontaisen.

    Mutta vieras kieli kaikui kaikkialta vastahan,
    Vieras mieli anastanut oli paikan korkeimman;
    Kotomuistot kauas poistui! oudoksuin hän kuunteli
    Virttä, jota sisarensa erämailla lauleli.

    Mutta kuule: sävel outo, mutta tuttu kuitenkin
    Soipi, täynnä lumousta, Suomen immen korvihin, --
    Soipi yhä tutummalta, tenhoo ihmevoimallaan
    Kaikkein mielet; kotomuistot herää jälleen unhostaan.

    Taaskin hänen mielehensä muistuu päivät rauhaisat,
    Jotka kotovainiolla ajan virtaan vaipuivat;
    Sisariin ja veljiin elpyy uudestansa rakkaus,
    Rinnan täyttää pyhä liekki, kansallinen innostus.

    Uusi henki puhaltaapi, tuopi kevään tullessaan,
    Lentää voimallisin siivin yli armaan Suomenmaan;
    Tieteen suuret salaisuudet, taiteen soinnut ihanat
    Tajueltaviksi äänin kotimaisin tarjouvat.

    Suomen impi iloissansa joutuu tiedon lähteellen,
    Siitä yhä syvemmältä virvoitusta etsien;
    Opinnon ja taidon tanner laajemmaksi laajentuu,
    Ja sen piiri naisellenkin avaraksi avauu.

    Katso, täänkin rakennuksen ajan riennot ilmi toi;
    Oma kieli, opin oivan kannattaja, täällä soi;
    Suomen tytöt, neidot nuoret, rientää tähän kartanoon;
    Jalon aatteisuuden valo sitä aina valaiskoon!

    III.

    Vihdoin koulu koditon
    Suojan, turvan saanut on:
    Tässä kohden korkeaa
    Taivaan kantta kohoaa
    Koulun koti uusi, jalo.
    Holvikaarta kannattaa
    Patsahat
    Solakat.
    Taivaan ihanainen valo
    Virtaa lainein loistavin
    Kaunihisti saleihin.

    Valaiskoon tän huonehen
    Aina valo taivainen!
    Ihanteiden kirkkaus,
    Isänmaahan rakkaus
    Aina täällä vallitkohon!
    Suuren Luojan siunaus
    Orahat
    Versovat
    Kylvöstämme nostakohon,
    Ett' ois opistomme ainiaan
    Onneks armaan Suomenmaan!



Gezelius.


    "Maan mainiona eikö Ruotsin valta
    Nyt kansain kesken loista avaralta,
    Ja eikö Itämerta aaltoisaa
    Se äidin lailla sylihinsä sulje
    Ja ylpeänä voiton teitä kulje,
    Rohkeesti vastustaen maailmaa?

    "Kuningas yksi sitä hallitseepi
    Ja yksi kansa siinä vallitseepi,
    Se kansa uljas Ruotsin kansa on;
    Siis kaikkialla, missä voittoisana
    Sen lippu liehuu, siellä mahtavana
    Sen kieli yksin arvon saakohon.

    "Mut mitä täällä teidän seuduillanne
    Ma kuulen, herra piispa? Kirkoissanne
    Soi kieli outo, halpa Suomenmaan.
    Miks suvaitsette tuota kurjaa kieltä?
    Se ylevämmän siirtyköhön tieltä,
    Tuon ruotsin kielen jalon, arvokkaan."

    Niin Ruotsin mies se puhui korskeasti;
    Sen kuuli vakavana loppuun asti
    Gezelius piispa; sanan pontevan
    Hän sitten lausui, vaikka tyynin mielin:
    "Näin sanoo pyhä kirja: kaikin kielin
    Jumala pitää tunnustettaman.

    "Te tahdotteko Hänen kunniaansa
    Vähentää, joka suureen maailmaansa
    Loi kansat, määräs kielet kansoillen
    Ja heille kullekin soi tehtävänsä,
    Ett' yhä töillänsä ja kielellänsä
    Hänt' ylistäisi kansa jokainen?"

    Vait' oli Ruotsin mies. Mut nuorukainen
    Sen kuuli. Siitä säen pienokainen
    Lennähti nuorukaisen sydämmeen.
    Se liekiks yltyi, joka leimahdellen,
    Jusleniuksen mieltä lämmitellen,
    Toi valon kirkkaan hänen sielulleen.

    Välkähti aatos hänen hengessänsä:
    "On Suomen kansallakin tehtävänsä,
    Johonka sitä kutsuu sallimus.
    Ei mua houkuttele loiste, maine;
    Mun kyllin on, että olen suomalainen;
    Meillenkin koittaa päivän valkeus!"



Rauhan oraita.


    Kyntäjä:

    Mistä kuljit, neito nuori, kautta korpien?
    Seuraa soreata lienet sinipiikojen,
    Tahi mailta kaukaisilta toi sun tänne tiesi,
    Raunioiksi rauennut kun oli kotiliesi. --

    Tyttö:

    Sinipiikoja en ole -- tyttö turvaton,
    Kodin armaan vainolainen hävittänyt on;
    Muukalaisena en tullut maille rakkahille,
    Ikävöiden elomaille pyrin entisille.

    Tuolla, missä järven aalto nientä syleilee,
    Ennenkuin se tyynehesen lahteen pakenee,
    Oli ennen talo uljas -- kiuas seisoo vielä;
    Siellä synnyin, lasna kasvoin iloissani siellä.

    Täällä, jossa vihannoiden pensaat rehottaa,
    Näkyi ennen avaralta kaunis viljamaa;
    Murehesta sydän murtuu tuota muistellessa,
    Onnen aikaa kodissani tässä muinaisessa.

    Tuli tuima vainon aika, veljet kaatuivat,
    Julman vihollisen miekka surmas vanhemmat.
    Minut vietiin orjuutehen maalle vierahalle,
    -- Ihme, etten sortunut ma kohtaloni alle.

    Kaipuu syvä sydämeni minut tänne toi;
    Miten pääsin, vaarat vältin, selittää en voi.
    Kaiho synkkä kumppanina matkallani mulla,
    Herran apu johtajana; niin ma taisin tulla.

    Mutta lausu, tuntematon: ken tääll' asustaa?
    Uusi halme täällä kasvaa orast' ihanaa,
    Pieni mökki pilkistääpi tuolta honkain takaa;
    Sano, ken sa itse olet, kyntömiesi vakaa?

    Kyntäjä:

    Kaukaa, vetten tuolta puolen, tänne vaelsin,
    Rauhan tultua ma tuonne pirtin rakensin;
    Omaa perkaamaani huhtaa tässä kyntää aura,
    Minun kylvöstäni tuolla yleneepi kaura.

    Tyttö:

    Kotopaikkaa vaivaisella ei siis olekaan!
    Lähden kurja mieron teitä taaskin astumaan;
    Poistun täältä, levähtää jos hetkisen mun annat,
    Kerran vielä nähtyäni armaat kotirannat.

    Kyntäjä:

    Älä poistu, jalo impi, ota haltuhus,
    Minkä omaksesi suopi vanha oikeus!
    Palvellen ma sua autan, kasket sulle kaadan,
    Kynnän, kylvän, metsät jylhät vainioiksi raadan.

    Vaan jos luotat miehen mieleen, suoran, kokeneen,
    Niin lyö kättä suotuisasti liittoon herttaiseen!
    Käsi, sodan karkaisema, sulle turvan tuopi,
    Sydän hellä tuntehensa parhaat sulle suopi.

    Tyttö:

    Silmänluontias ma uskon, sanaas vakavaa;
    Yhdessä siis viljelkäämme maata mieluisaa!
    Maasta hurmeisesta nousee uusi kevät Suomen,
    Veripäivän jälkehen jo koittaa uusi huomen.



Syksyinen tarina.


    Alas laskee huntunsa syksyinen yö,
    Kivirantaa laine loiskuen lyö,
    Ja kuivina pitkin kenttää
    Syystuulessa lehdet lentää.

    Mut laivasta hiipii hiljalleen
    Uros uljas vankkoine miehineen;
    Etäältä valkea hohtaa,
    Hän sinne joukkonsa johtaa.

    He pirttiin ryntää kuin rajusää,
    Talon vanhin kaatui jo harmaapää;
    Tää taistelu voittajan hurmaa;
    Hän riehuu, ryöstävi, surmaa.

    Mut tulva hurjien hyökkääjäin
    Se äkkiä työntyvi taaksepäin;
    Ja virtaa estävi salpa,
    Uron nuoren nostettu kalpa.

    Vaan Atso, ankara valtias,
    Riens' esiin, päällikkö voimakas,
    Katseeltaan kauhea, tuima;
    Jo nousee ottelu huima.

    Nuor' urho iskusta sankarin
    Verihinsä jo vaipuu viimeinkin,
    Nuoruutensa toiveet heitti,
    Ja kuolema silmät peitti.

    Mut sulhonsa viereen impyinen
    Nyt syöksyi itkien, huokaillen
    Kovan tuskansa taakan alla
    Valituksella haikeimmalla.

    "Pois viekää neitonen laivan luo!
    On kullan arvoinen saalis tuo!"
    Niin käskee ylpeä Atso
    Ja tarkoin tyttöhön katsoo.

    "Mist', impi, sait tuon renkahan,
    Hopeisen, kaulaa kaunistavan?" --
    "Emo eläissään sitä kantoi,
    Sen hälle taattoni antoi."

    "Sä näitkö taattos?" -- "En milloinkaan,
    Sotasankari hän oli vieraan maan;
    Oi, jospa täällä hän oisi,
    Työs sullekin kostaa voisi!" --

    "Ylös, tyttärein! Suru poistukoon,
    Pois lähde taattosi kartanoon!
    On mulla linnoa monta,
    Hyvyyttä loppumatonta.

    "On aitassa kullat, on hopeat,
    Tään miekan uljahan voittamat;
    Kaikk' aartehet sulle näytän,
    Sun kalliiss' silkissä käytän.

    "Miks' jäisit sä köyhään Karjalaan?
    Mua seuraa rannoille Kuurinmaan!
    Elo meillä siellä on toista,
    Ei muuall' onnea moista!" --

    "Mit' ompi kulta, mit' ompi muu,
    Elon onni kaikki kun surkastuu?
    Sä lemmen murhasit multa,
    Sit' ei voi palkita kulta."

    Ja miekan tempasi neitonen;
    Hän sydämmeensä työntävi sen,
    Ja vierehen armahansa
    Hän sortuvi kuollessansa.

    Hänt' Atso kammolla tarkastaa
    Ja otsa synkkänä huudahtaa:
    "Pois paikalta hirmuisalta,
    Tuhon tuiman saastuttamalta!

    "Pois uutta saalista etsimään,
    Heti laivat läntehen käännetään!
    Kun pauhaa taistelun myrsky,
    Niin mielen tyyntyvi tyrsky."

    Jo valkeneepi syksyinen yö,
    Kivirantaa laine loiskuen lyö,
    Ja kuivina pitkin kenttää
    Syystuulessa lehdet lentää.



Kaupin linna.

Kansan tarinan mukaan.

    Uljaasti Kauppi herra ratsastaa linnastaan.
    Ja poikasensa pieni on hällä seurassaan.

    Kullasta loimet loistaa ja ohjat orhien,
    Hopeakengät hohtaa jaloissa ratsujen.

    Mut rautaportti raskas se kiinni kumahti,
    Ylt'ympäriltä kaiku etäältä vastasi.

    Ja jouluaamun tähdet taivaalla kimaltaa,
    Kun Herran temppelille näin Kauppi matkustaa.

    Vaan kummun alla Kauppi katsahti linnaan päin,
    Ja riemu huulillansa hän haastelevi näin:

    "Ei asuntoa moista maan päällä avaran!
    Tuskinpa lintu lentäis yl' linnan korkean!"

    Majasta matalasta nyt ratsun etehen
    Käy ukko harmaapäinen, apua rukoillen.

    "Pois tieltä parempien!" niin hälle ärjähtää
    Komea Kauppi herra; pois väistyy harmaapää.

    Vaan poika pienokainen se kysyy taatoltaan:
    "Me voisimmeko tulla näin kurjiks milloinkaan?"

    "Hikoilla taivaan Herra kyll' aika lailla sais,
    Niin syvälle jos meitä hän sortaa koettais!"

    Näin vastaa röyhkeästi ritari kerskaillen.
    Vaan vihdoin poikinensa hän saapui kirkollen.

    Ja Kauppi poikinensa taas kulkee kotihin,
    Etäältä linnan vuori jo siintää silmihin.

    Vaan kummastellen Kauppi nyt katsoo tuijottaa:
    Ei linnaa näy missään, ei harjaa korkeaa.

    Poroksi palanunna on linna julkinen;
    Kuin sormi, tyhjä torni vaan viittaa taivaasen.

    "Kyll' linna saadaan uusi ja kahta uljaampi!"
    Niin mielihaikealla ritari huudahti.

    Ja pian saha suihkaa ja kirveet heiluvat,
    Ja kivi kiveen liittyy ja muurit nousevat.

    Vaan minkä työ ja vaiva päivällä aikaan saa,
    Yöll' ilkamoiden peikot sen maahan hajottaa.

    "Mit' ompi tää?" niin Kauppi nyt huutaa raivoissaan;
    "Aseihin, miehet, joutuun! pois peikot ajetaan!"

    Ei kuule ykskään, kaikki vaan syöksyy pakohon;
    Mut haltioita vastaan käy Kauppi pelvoton.

    Ja katso, kaikkialta nyt heitä kohoaa:
    Vedestä, manteresta; jo täynnä heit' on maa.

    Puun-oksilla he kiikkuu ja nauraa, irvistää,
    Ja joka pensahasta hänehen tirkistää.

    Ritari kauhistuupi ja valjuks vaalenee;
    Pois miekkansa hän heittää ja kauas pakenee.

    Hän kauan vielä kulki, -- niin kansa tarinoi, --
    Keräillen armon leipää, min miero hälle soi.



Myöhäinen palkinto.


    "Ylös, orjat, reippahasti! Dromedaarit suistakaa!
    Aarreaitastamme tuokaa parahinta tavaraa!
    Tuokaa kankaat purppuraiset, kullat, kivet kallihit,
    Arabian suitsutukset, meren helmet kaunihit!

    "Menkää erämaiden poikki kaupunkihin kaukaiseen!
    Siellä köyhyydessä elää runoniekka itsekseen,
    Jonka laulut uljahina lentää kautta maailman;
    Maine hälle seppelehen suopi kuihtumattoman.

    "Viekää aarteet Firdusille palkinnoksi runojen!
    Hänen jalkojensa juureen laskekaa ne, lausuen:
    Mahmud nämä lahjat sulle antaa merkiks sovinnon,
    Vanha viha unhon virtaan upotettu olkohon!"

    Sulttani näin haastelevi, Ghaznan suuri valtias;
    Talttunut on tuima luonto, mielensä on laupias.
    Katuen hän muisteleepi, miten ennen aikoinaan
    Miestä mainiota vastaan rikkoi sokeudessaan.

    Kamelien pitkä jono aron poikki samoaa;
    Kohti taivasta jo tuolla Tuusin tornit kohoaa.
    Mutta katso, mikä siellä hiljallensa lähenee?
    Taajoin rivein vakavasti ihmisjoukko etenee.

    Kuule, soitto kajahtaapi, vieno, surunvoittoinen;
    Ratsuilla on mustat verhot, musta puku ihmisten;
    Vainajaa näin saatetahan viimeisehen lepohon.
    Matkamies nyt väsyneenä kuolon rauhaan mennyt on.

    Ken se lienee? Runoniekka, yli maiden mainio,
    Jolle yön, tuon pitkän, tullen vasta tuotiin palkkio.
    -- Laulajalle eläissänsä suokaa lahjat parhaimmat!
    Riemua ei kuollehelle tuota kullat, hopeat.



Aleksanterin ja Roksanen häät.


    Symbalien ääni yhtyy lyyran sulosoittohon,
    Ilman täyttää ambra-tuoksu, riemuitseepi Babylon.

    Yö se loistaa päivän lailla tulisoihtuin tuhansin,
    Hymenin kun soitsu syttyy häissä Aleksanterin.

    Sankari, jok' Aasiasta voitokkaasta voiton sai,
    Hänpä immen ihanaisen, tyttären Dareion, nai.

    Purppuran ja kullan näkee kaikkialla hohtavan;
    Valo lempeämpi loistaa hälle silmäst' armahan.

    Sama juhla yhteen liittää monen uljaan sotilaan
    Sekä mustakiharaisen neidon kuuman Persianmaan.

    Ruhtinattarelle raikuu juhlakööri neitojen,
    Morsianta tervehtivät riemuäänin laulaen:

    "Vihan, vainon veriruusuist' armas nousi aamunkoi,
    Kansojen tää lemmenliitto päivän uuden meille toi!"

    Niin he laulaa. Juhlass' yhtyy tuhansien riemastus,
    Idän tunteet hehkuvaiset, Hellaan tyyni jalous.



Kuusen alla.


    "Armas Anna, huolet heitä!
    Kaukomaille lähden pois.
    Köyhyys erottaapi meitä;
    Mut jos sulhos kultaa tois,
    Rikkaus kaikk' esteet poistais,
    Onnen tähti meille loistais."

    Niin hän lausui. Toivo hohtaa
    Silmäst' Antin, totinen.
    Sama toivo häntä kohtaa
    Katsehesta neitosen.
    Anna uskollisin mielin
    Hälle vastaa, hellin kielin:

    "Katso kuusta vieressämme:
    Ainiaan se vihannoi;
    Kuvatkoon se lempeämme,
    Jot' ei talvi murtaa voi!
    Aina olkoon, niinkuin kuusi,
    Lempemmekin tuore, uusi!"

    Antti läksi. Vuodet vaipui
    Ajan virtaan nopeaan,
    Verkalleen vaan onni taipui
    Hälle suomaan lahjojaan.
    Vihdoin kultaa saatuansa
    Palajaa hän kotiansa.

    Taas hän seisoo kukkulalla,
    Jossa kuusi kohoaa;
    Armaan koti rinteen alla
    Koivuin takaa pilkoittaa;
    Kaipausta suloisinta
    Täynnänsä on Antin rinta.

    Mutta kuusen pimennossa
    Leikki lapsi pienoinen.
    Antti lapsen katsannossa
    Huomaa sävyt Annasen,
    Tuntee kuni leimauksen
    Kummallisen aavistuksen.

    Heti astui lapsen luoksi,
    Tervehti sen hoitajaa;
    Ujostelematta juoksi
    Poika vastaan tulijaa.
    "Mikä nimes?" -- "Antti." -- "Nainen,
    Kenen laps' on pienokainen?"

    Hoitajalta lapsukaisen
    Antti vastauksen sai:
    "Se on poika Peltolaisen,
    Joka Annan tuolta nai..."
    "Annan! Koivulanko Annan
    Vaiko toisen, Metsärannan?"

    "Koivulan. -- Hän kauan vuotti
    Ensimmäistä sulhoaan,
    Uskollisna aina luotti
    Antin rakkauteen vaan,
    Kunnes viimein kertoi maine,
    Että Antin kätki laine.

    "Riutuneena kuni kukka,
    Jonka myrsky kuihduttaa,
    Surkastui nyt Anna rukka,
    Kantain tuskaa kauheaa,
    Kaiken lohdutuksen hylkää,
    Itkien vaan kuollutt' yjkää.

    "Aika kumminkin tuo hoivan;
    Annan murhe lieventyi,
    Rakkaudessa miehen oivan
    Onni jälleen lähestyi;
    Mutta ensi lempi yhä
    Annalla on muisto pyhä."

    "Anna jälleen onnellisna!
    Muisto uuden tuskan tois",
    Antti mietti murheellisna
    Itseksensä, kääntyi pois;
    Kuusest' oksan taittoi vielä,
    Konsanaan ei nähty siellä.



Elämän ehtoona.


    Kaikk' ompi hiljaa. Vinttikamarissaan
    Hän uupuneena istuu yksinään;
    Pää käteen vaipuneena, aatoksissaan
    Hän näkee entisiä päiviään;
    Nuoruuden ajan armas aamukoitto
    Luo säteitänsä synkkään mielehen,
    Ja muistot elpyneet, kuin vieno soitto,
    Sydäntä sykittävät vanhuksen.
    Tuo mennyt aika kirkkaudessansa
    Taas uudistuen herää unhostansa,
    Sen raikas riemu, toiveet uljahat
    Ja ensi lemmen utu-unelmat.

    Runotar hälle antoi suosionsa
    Ja hänen rintahansa innon loi;
    Niin jaloin äänin kaikui kantelonsa,
    Ja mainehen se laulajalle toi.
    Mut riemu raukesi ja toiveet haihtui
    Ja into, maine hukkui myrskyihin,
    Ja kolkon kylmäks elon päivä vaihtui,
    Jo aikaa kuihtui lemmenkukatkin.
    Nyt hyljättynä, yksin muistoinensa,
    Hän riutuu painamana murheittensa,
    Kun rintehellä yksinäinen puu,
    Syystuulten revittävä, surkastuu.

    Mut kuule: hiljaa ovi aukeaapi,
    Arasti nainen tuolta lähenee,
    Ja vanhus mietteistänsä havahtaapi
    Ja tulijata tarkkaan katselee.
    On, niinkuin vanhat muistot elon saisi;
    Näin entisyyskö hälle kangastaa?
    Se onko ihme? Kuinka rohkeaisi
    Hän todeks uskoa, mit' aavistaa?
    Niin, hän se on, jot' oli kaipaellut
    Ja unissansa usein ajatellut,
    Ei nuorna, kaunihina loistaen,
    Vaan vanha, harmaantunut, ryppyinen.

    Niin ruusuisena hymys neitoselle
    Elämän aamu hänen kodissaan;
    Mutt' onnen kukkaset, ne päivän helle
    Ja harmaat hallat saattoi kuihtumaan,
    Ja tuhat huolta syvää, haikeata
    Hän rintahansa oli sulkenut
    Ja kokein monta vaivaa vaikeata
    Näin tuskain teitä oli kulkenut.
    Mut vastoinkäymistenkin pyörtehessä
    Yks muisto kallis säilyi sydämmessä;
    Tää muisto kuihtumaton vihdoin tuo
    Nyt vanhan vaimon ystävänsä luo.

    Ja silmä silmään vaipuu, kädet yhtyy,
    Ja mielet valtaa aika entinen.
    Mut nainen lempeä nyt toimeen ryhtyy
    Ja somaks järjestääpi huonehen;
    Ja pientä pöytää, tuoksuin armahasti,
    Jo kukkaisvihko tuore kaunistaa.
    Näin vaimo, askaroiden taitavasti,
    Tuon halvan huoneen kodikkaaksi saa.
    Sydämmet avautuu. Mut tuskin kieli
    Kaikk' ilmaistuksi saa, min kätkee mieli;
    Vaan ilohonkin kaiho kuvastuu,
    Kuin veden kalvoon tyyni illan kuu.

    Mut vaimon poistuttua vanhus vielä
    Jäi hetken istumahan tuolilleen,
    Ja rauha laskeusi hälle siellä,
    Niin valoisa ja tyyni, sydämmeen.
    Viel' asuu rauha hänen otsallansa
    Ja onnen hymy hänen huulillaan,
    Kun illalla hän lepää vuoteellansa
    Ja uni pitää häntä vallassaan.
    Hän nukkuu näin, kun aamuloistehensa
    Luo aurinkoinen hänen kasvoillensa,
    Niin unta viimeistä hän uinuaa,
    Ain' yhtä hiljaista ja rauhaisaa.



Uskollinen.


    Istui neito nurmikolla,
    Riippakoivun katvehessa
    Lauloi hiljaa itseksensä:
    "Menin männikköön mäelle,
    Kuljin kurja kuusistossa;
    Helmet kaulasta karisi,
    Sinne helmeni hajosi
    Metsän impien iloksi;
    Ken tuo helmeni takaisin?

    "Kävin kerran kylpemässä
    Kotilahden lainehissa,
    Sormus sormesta solahti,
    Järven pohjahan pakeni
    Veden neitojen varahan;
    Ken tuo sormuksen takaisin?

    "Mull' oli muinoin armahainen,
    Sydämmelleni suloisin;
    Sulhoni meni sotahan,
    Vaaroihin verisen leikin;
    Monta siit' on aikaa mennyt,
    Vuotta kymmenen kulunut,
    En ole kuullut kullastani,
    Liekö taistelu tuhonnut,
    Sota vienyt surman suuhun.
    Ken tuo kultani takaisin?

    "Pian muistosta mureni
    Helmet kaulasta karisseet;
    Sormuksenikin unohtui
    Veden valtahan vajonnut;
    Kultani ei konsanahan
    Sinä ilmoisna ikänä."

    Tuli pensaston takoa
    Miesi varteva, verevä,
    Neidon luo lähentelihe,
    Lempeästi lausutteli:
    "Helmet metsähän hajosi,
    Tässä sull' on toiset helmet,
    Heleämmät, hempeämmät;
    Sormus järvehen solahti,
    Onpa tässä toinen sormus,
    Kaunihimpi, kiiltävämpi;
    Sota sulhosi kadotti,
    Tulipa jo toinen sulho,
    Miesi muhkea, sorea,
    Armahakses aikovainen."

    "Huoli en, hurja, helmistäsi,
    Hele'istä, hempe'istä,
    Enkä suostu sormuksehen,
    Kaunihisen, kiiltävähän,
    Itsehes en ensinkänä;
    Sulho entinen sulompi,
    Oma armas armahampi."



Päivänpaistetta!


    Kun lasna vielä heiluin huoletoinna,
    Ma päivänpaistett' aina rakastin;
    Auringon heltehessä istuskelin
    Ja leivon laulelua kuuntelin;
    Mietettä monta silloin mietiskelin
    Ja lämmint' aurinkoa ihaelin.

    Ja nytkin vielä iän kukkuloilla
    Valoa, lämmintä ma rakastan.
    Muut viihtyköhön myrskylinnun lailla
    Pyörteissä raju-ilman ankaran.
    Ma hiljaisemman onnen kukkaismailla
    En mielen viihdykettä ole vailla.

    Oi, jospa päivänpaistetta ma voisin
    Myös luoda sydämmihin ihmisten,
    Mi murheellisten huolet huojentaisi,
    Jäät sulattaisi mielten tylyjen
    Ja myrskypilvet kauas karkoittaisi,
    Niin että valo lämmin voiton saisi!



Armahan nukkuessa.


    Armahani nukkuu! Hyvät henget,
    Viatonten unta valvovaiset,
    Kuvat taivaalliset, ihanaiset
    Eteen silmiensä lumotkaa,
    Onnen saareen häntä saattakaa!

    Sulosaareen, jossa suru kuolee,
    Kultalatva-kuuset humiseepi,
    Ikirunojansa kertoileepi,
    Riemua ja rauhaa mielehen
    Luopi laulu satakielisen.

    Armahani nukkuu! Suuta suihkaan
    Hiljaa otsallensa kaunihille;
    Suuteloni unen kankahille
    Armahani luokse lähteköön,
    Kultalintusena lentäköön.

    Lennä, lennä kultalintusena,
    Laula lauluasi suloisinta,
    Että täyttyy armahani rinta
    Tuntehilla onnen, autuuden,
    Laulaessa kultalintusen.



Nuoren tytön muistikirjaan.


    Mit' ihanaa ja jaloa
        Tajuat ihmetellen,
    Sen anna mielees valua,
        Sen säteet kokoellen,
    Ja siitä kuva kasvakoon,
        Sydämmen pohjaan juurtukoon,
    Valaisten elämääsi.

    Ja siitä valo käyköhön,
        Levitköön kirkkahana
    Sielusta ympäristöhön;
        Ja kahta kauniimpana
    Sua kaikki kohtaa jällehen
        Valossa tuossa säteillen,
    Ja riemun, rauhan suopi.



Erin.


    Kontion kovaotsaisen
    Oman kämmenen oikeus
    Sääsi korpien kuninkaaks.
    Afrikan hieta-aavikolla
    Loistavasilmäisen
    Armahan antiloopin
    Runtoo ruskean jalopeuran
    Valtava voima.
    Haukan harmajan kynsihin
    Sortuvi turvaton
    Leivo, laulaja ilmojen.
    Niin ikivanhuudesta
    Sääntö on luonnon säälimätön.

    Sääntöä luonnon noudattaen,
    Mahtava ihmismaailmassa
    Sortavi, herjaa heikompaansa.
    Oikeus oiva,
    Lain ankara aitaus,
    Väkivallan vaihtuvi vartijaksi.

    Vaan jo historian jalo haltijatar,
    Väkivallan kostaja lahjomaton,
    Käsin voimakkain monet kahleet katkoi.
    Alas astui jo linnastaan
    Rosvo ylpeä, ylhäinen;
    Ijäks murtui jo orjanruoska,
    Lain turvissa yhteisen
    Maamies pelvotonna kyntävi peltoansa,
    Verin kostutetusta maasta
    Kasvoi kansojen vapaus.

    Mut ei maailman mahtavilta
    Vielä uupunut unhotukseen
    Mielivalta mieluinen;
    Raskas rautavaltikkansa
    Vielä pyytää maahan painaa
    Päätä kansojen sorrettuin.

    Suakin, Erin vihriäinen,
    Sorea smaragdi-saari,
    Ihana aaltojen impi,
    Ahdin morsio murheinen,
    Painavat verivainon vaivat.
    Kaiholla kaipaellen katsot,
    Erin, entistä aikaa,
    Muistat muinoista onneas.

    Kuivaa kyyneles, poistukoon
    Otsaltas surupilvi, Erin!
    Kerran on kaikuva kultakannel
    Tharan linnassa taas.
    Sua suojelemaan
    Jo nousi sankari kunniakas,
    Jalo vanhus valkeahapsi;
    Ei teräsmiekoin iskein,
    Vaan oikeus sotakilpenään
    Ja viisauden voima huulillansa.

    Tietäs kuljet, Gladstone,
    Vankkana vain,
    Sankari rauhan ja oikeuden,
    Horjahtamatta, halveksien
    Halpaa joukkoa pilkkaajain.
    Aattehes, jalo vanhus, kerran voittaa,
    Vielähän väistyy pois väkivallan haamu,
    Kansoille sun työstäsi kerran koittaa
    Armahin aamu.



Murheen lapsi.

(_Mukaelma Herderin runosta "Das Kind der Sorge_".)

    Mustasilmä Murheen impi istui
    Ajatellen itseksensä kerran
    Pyöriväisen virran penkereellä;
    Kuvan miettiessään muodosteli
    Savesta hän silloin sormillansa.
    "Mitä teet sä, miettiväinen neito?"
    Kysyy Luoja hältä tullessansa.
    "Kuvan tein mä savesta, voi, anna
    Eläväinen henki sille, Luoja!"
    "Eläköön, vaan olkoon hallussani!"
    -- Kuva kohta liikkuu, hengittävi;
    Mutta Murheen impi rukoileepi:
    "Heitä, Herra, heitä valtahani
    Omain sormieni valmistama!" --
    "Mun se on, ma hengen sille annoin",
    Vakavasti Luoja vastaa hälle. --
    Näin kun väittelivät keskenänsä,
    Tuli siihen myöskin Mannun eukko:
    "Mun se onpi, Murheen tyttö multa
    Sylistäni otti lapsukaisen."
    Silloin Luoja lausuu viisahasti:
    "Tulee tuolla vanha Väinämöinen,
    Hänpä olkoon seikan selvittäjä."
    -- Vaka, vanha, viisas Väinämöinen
    Taitavasti riidan ratkaiseepi:
    "Omaksenne ottakaa se kaikki,
    Sillä niin on Onni sallinunna;
    Sinä, jonka elämäns' on lahja,
    Ota henki siltä kuoltuansa;
    Sulle, Maa, sen luut on heitettävät,
    Sillä muu ei ole antamaasi.
    Valtahasi on se, Murheen impi,
    Elin-ajaksensa annettava.
    Jolloin vielä maassa hengittääpi,
    Et sä koskaan luovu lapsestasi;
    Päivä päivält' on se puuhoava,
    Kunnes viimein vaipuu hautahansa."
    Onnen päätös onkin toteentunut:
    Ihminen on lapsi nimeltänsä;
    Murheen oma on se eläissänsä,
    Mutta kuoltuansa Maan ja -- Luojan.



St. Justin pyhiinvaeltaja.

(_Suomennos A. v. Platenin mukaan_.)

    On yö ja viuhuin myrskyt raivoaa,
    Hispaanian munkit, uksi auvaiskaa!

    Tääll' antakaa mun siksi levähtää,
    Kun rukouskellonne mun herättää.

    Min voitte, tarjotkaatte vieraallen,
    Vain munkinkaapu, ruumis-arkkunen.

    Mua vihkikää, ja suokaa kammio!
    Mun oli maailman toinen puolisko.

    Ja moni kruunu seppelöitsi pään,
    Mi saksille nyt alttiiks heitetään.

    Ja keisar'-arvon puuhkat, purppurat
    Kaunisti muinoin nämä hartiat.

    Ma kuolen pois jo ennen kuolemaa,
    Kuin vanha valtakunta raukeaa.



VIITESELITYKSET:


[1] "Suomalaisen naissivistyksen työmailta" (1912) nimisen kirjan
johdannossa.

[2] Päiväkirja-muistiinpanoja on v:ilta 1859-63. Kesällä 1859 hän C.A.
Gottlundin kanssa teki tutkimusmatkan läntiselle Uudellemaalle ja
Hämeeseen. Helsinkiin perustetusta suomalaisesta koulusta hän syks. 1862
sanoo: "Suomalainen koulu on taas alkanut. Se on paraasta päästä
mamselli Palanderin ansio; sillä koulu oli häviämäisillään, kun hän
lupasi ottaa sen haltuunsa ja avukseen hankki pastori Sihvosen. Heidän
hallussa se nyt on. M:li Palander on hyvin harras..."

[3] Mitä _kauneus_ ja _kaunis_ sanojen merkitykseen tulee, on
huomattava, että jokapäiväisessä puheessa ylimalkain sanotaan kauniiksi
kaikkea, mikä ulkomuodollansa miellyttää, s.o. missä aate osittain tulee
näkyviin, vaan että taiteellinen kauneus on ainoastaan siinä, missä aate
täydellisesti ilmaantuu. Tuota jokapäiväistä kauneutta varten on
muutamissa kielissä erityinen sana; niin on kaunis tässä merkityksessä
saksaksi "hübsch" ja ruotsiksi "vacker".

[4] Seuraavan esittelyn pohjana on etupäässä _F. Th. Vischerin_ oppi
kuvausvoimasta: _Aesthetik_, II, sivv. 299- 402.

[5] Vertaa: _Max Müller_, Einleitung in die vergleichende
Religionswissenschaft, Strassburg 1874; _Max Müller_, Über Henotheismus,
Polytheismus, Monotheismus und Atheismus; aikakauskirjassa "Deutsche
Rundschau", 1878, 12, sivv. 374 seurr.; _Moriz Carriere_. Die Kunst im
Zusammenhange der Culturentwickelung und die Ideale der Menschheit. I.

[6] Vertaa: _Th. Rein_. Försök till en framställning af Psykologin. I,
sivv. 17-23.

[7] Jos, niinkuin Budenz selittää (Magyar-Ugor Összehasonlitó Szótár, s.
146-149), _jumala_ on pantava yhteyteen unkarilaisen jó (= hyvä,
alkuansa: autuas) sanan kanssa, lienee tämä nimitys jollakin myöhemmällä
edistyskannalla syntynyt.

[8] T. Aminoffin kirjoitus Kirj. Kuukauslehdessä 1879, siv. 93 seurr.

[9] Katso: _O. Donner_, Der Mythus vom Sampo. Helsingissä, 1871.

[10] Mitä sanoihin _taru_ ja _tarina_ tulee, olen ottanut viljelläkseni
edellistä samassa merkityksessä kuin _myytti_, joka etupäässä osoittaa
semmoista kertoelmaa, mikä on yhteydessä jonkun kansan uskonnollisten
käsitysten kanssa; tarina sitä vastoin perustuu historialliselle
pohjalle, vaikka se on mielikuvituksen muodostama, eikä tarkoita
suorastaan uskontoa.

[11] Mitä vanhimpaan runouteen tulee, katso erittäin: M. Carriere, Die
Kunst j.n.e. I.

[12] Esim. Lappalaisilla "Kosijan laulu", katso: _O. Donner_,
Lappalaisia lauluja, sivv. 128 ja 129. Tuota alkuperäistä
eepillis-lyyrillis-draamallista lajia on samassa teoksessa mainittu
vuorolaulu varkaan ja noidan välillä (sivv, 155 ja 157).

[13] Zeitschrift für Völkerpsychologie und Sprachwissenschaft: Das Epos
(1868) ja Über Homer u. insbes. die Odyssee. Bd. VII.

[14] Vertaa, mitä itämaan kansoihin tulee, erittäinkin: _Moriz
Carriere_, Die Kunst im Zusammenhange der Culturentwickelung j.n.e. I.
sekä _F.T. Vischer_, Aesthetik II, sivv. 223-233.

[15] Vertaa: Sakuntala, Schauspiel von Kalidasa. Aus dem Sanskrit
übersetzt von Friedrich Rückert. Leipzig 1876. -- Siv. 69, 70.

[16] Tätä todistaa muun muassa se ristiriitaisuus, jota usein havaitaan
saman kuvauksen eri kohdissa. Kun esim. Pohjolan tupa on "sivulta
yheksän syltä, päästä seitsentä leveä", niin sitä seikkaa, ett'ei kukon
ääni laesta kuulunut maahan eikä koiran haukunta perästä ovehen asti, ei
voi käsittää muuksi kuin kuvaannolliseksi lausetavaksi, hyperholaksi. Se
leikillinen tapa, jolla puhutaan Pohjolan isosta härästä, osoittaa
niinikään, ett'ei sitä juttua saa katsoa totiselta kannalta, vaan että
Runotar lystillisellä liiennyksellä kuvailee noita suuren suuria
häävalmistuksia Pohjolassa. Ja onhan tällainen leikillinen puoli-iva
ihan suomalaisen luonteen mukaista. -- Tällä en tahdo kuitenkaan väittää
kaikkien Kalevalassa löytyväin suurennusten olevan tätä laatua.

[17] Samaa laatua ovat Egyptiläisten äsken löydetyt demootiset
historiankertomukset, vrt. G. Ebers'in kirjoitusta "Neue Ergebnisse der
ägyptologischen Studien auf dem Gebiete der hieroglyphischen
Volksschrift", Deutsche Rundschau 1880, Heft 8. siv. 274.

[18] Psaltari, 104:s psalmi.

[19] _K. Lehrs_, Pop. Aufsätze aus dem Alterthum vorzugsweise zur Ethik
und Religion der Griechen. 2:nen pain. Leipzig 1875. Siv. 204. Vrt.
mainitussa kirjassa erittäinkin kirjoitus "Zeus und die Moira", sivv.
200-231.

[20] Aisch. Eum. 534-537; _ygieia foeron_, mielen eli hengen terveys, on
tietysti sama kuin _sofrosyne_.

[21] Niin esim. Aristoteleen käsityksen mukaan; vertaa: J.F. Perander.
Aristoteles' Idealstat, siv. 3-5 y.m.

[22] Yrjö Koskinen lausuu siitä (Johtavat aatteet ihmiskunnan
historiassa, siv. 50): "Romalaisille oli itse kansallisuus ainoastaan
välikappaleena -- nimittäin valtion tarkoitusperää varten. Roma oli
valmis vastaan-ottamaan kaikkia kansallisuuden-aineita ja muodostelemaan
omaa kansallisuuttansa niiden mukaan. Koko maailma saattoi mahtua Roman
kansalliseen elinrakennukseen sillä ainoalla ehdolla, että maailma itse
mukaantui Roman valtio-aatteen alle. Roma oli sen vuoksi aivan omansa
valtiollisesti sulattamaan, koska se oli aivan altis kansallisesti
sulautumaan".

[23] Vertaa Deutsche Rundschau, 4:ter Jahrg. 1877: E. du Boys- Reymond,
Culturgeschichte und Naturwissenschaft, sivv. 225, 226.

[24] Vrt. Vischer, Aesthetik II § 450.

[25] Kuvaus löytyy saksalaisen runoilijan "pappi Lambrecht'in"
Alexanderslied'issä (12:nelta vuosisadalta).

[26] M. Carriere on teoksessaan "Die philosophische Weltanschauung der
Reformationszeit" miellyttävällä tavalla esittänyt tämän aikakauden
filosofiset mietinnöt ja erittäin selittänyt Giordano Bruno'n systeemin
ja merkityksen, niinkuin myös seuraavan aikakauden nerokkaan ajattelian
Jakob Boehme'n tärkeyden filosofisen ajattelun historiassa.

[27] King Richard II, toinen näytös, 1., muutamissa painoksissa 2:nen
n., 2.

[28] King Richard II, I. 3.

[29] Elämä on unelma, I, 4.

[30] Vrt. Vischer, Aesthetik III, s. 1418.

[31] Lyyrilliset runot, sekä hengelliset että maalliset, ovat
riimillisiä ja kokonaan korolle rakennettuja eikä niissä laajuudesta
huolita ollenkaan; ne ovat usein varsin sulosointuisia, mutta
uuden-aikuisten kielten tapaan; esimerkkinä olkoot seuraavat
keskiaikaisen virren säkeet:

    Ut axe sunt serena nocturna sidera,
    Ut verna sunt amoena in campis lilia:
    Sic virgo caritatis es flore fulgida,
    Sic mater caritatis es rore limpida!

Yhtä uuden-aikaiselta soi seuraava tunnetun juomalaulun säkeistö
keskiajalta, erään Saksalaisen tekemä:

    Meum est propositum in taberna mori,
    Vinum sit appositum morientis ori;
    Tunc cantabunt laetius angelorum chori:
    Sit Deus propitius huic potatori!

Bürger'in onnistuneen saksalaisen käännöksen tästä pätkästä pitää Jakob
Grimm todistuksena puheena olevan laulun perin saksalaisesta luonteesta,
ja totta onkin, että se paljoa enemmin muistuttaa germanilaisten
runoilijain (esim. Bellman'in) stroofeista kuin Horation runoista. Mitä
runomittaan tulee, niin latinankielen tuntija pian huomaa, kuinka
mielivaltaisesti tavuitten laajuutta kohdellaan, kun aivan arvelematta
pannaan toisilleen loppusoinnuiksi: mori, ori, chori, potatoori.
(Vertaa: Carriere, Die Poesie. Zweite Aufl. Sivv. 168, 169).

[32] Tämän ajatussarjan tarkempi perusteleminen veisi liian pitkälle ja
on ulkopuolella tämän teoksen tarkoitusta. Mitä Jumalan
persoonallisuuteen tulee, kts. muun muassa Herman Lotze, Mikrokosmus,
III. Sivv. 549-580 (4:s pain.).

[33] Luulen nykyaikana tarpeettomaksi varoittaa lukijaa siitä väärästä
käsityksestä, että aatteet muka olisivat jotain itsekseen olevaista,
joka reaalisuudessa vaan ilmaantuu eri muodoissa. Niitä tulee tietysti
ajatella perikuviksi, mielteiksi, Jumalan tai ihmisen hengen
muodostamiksi.

[34] Toiselta puolen taas suomalaisen "ihanuus" sanan käytäntö on
laajempi kuin saksalaisen sanan, esim. ihana toivo, elämän ihanuus.

[35] Tunnettua on, että näillä sanoilla osittain -- murteellisesti -- on
toisetkin merkitykset kuin tässä mainitut (esim. sanoilla "soma" ja
"sievä"); mutta tärkeätä on, että käsitteet tarkasti erotetaan
toisistaan, ja kirjakielessä näiden merkitykset jo ovat ruvenneet tähän
suuntaan vakaantumaan.

[36] Kant, Kritik der ästhetischen Urtheilskraft, § 25. "Erhaben nennen
wir das, was _schlechthin gross_ ist." -- -- "Das Letztere ist das, was
über alle Vergleichung gross ist." Ja edempänä: "Erhaben ist, was auch
nur denken zu können ein Vermögen des Gemüths beweiset, das jeden
Masstab der Sinne übertrifft."

[37] Vrt. ylevyydestä: Vischer Aesthetik, I §§ 84-116 (siv. 221-227).

[38] Ingmanin suomennoksen mukaan.

[39] Vischer, Aesthetik I, §§ 100, muist. 2 (sivv. 250, 251).

[40] Hor. Od. III, 3.

[41] _Intohimo_ on tietysti tarkasti erotettava _innosta_, joka on
hartaan tunteen ja tehokkaan toiminnan yhdistys jonkun hyvän asian
toteuttamiseksi, ja _innostuksesta_, joka on hetkellinen ja enimmiten
pysyy paljaana tunteena.

[42] Julius Caesar, V, 5, P. Cajanderin suomennoksen mukaan.

[43] Vertaa, mitä näihin traagillisuuden lajeihin tulee: Vischer,
Aesthetik I, §§ 130-139 (sivv, 300-321).

[44] Shakespeare, Myrsky, IV, 1. (P. Cajanderin suomennoksen mukaan).

[45] "Siveellisen vastariidan traagillisuus" ei olisi sopiva nimi, koska
edellisessä siveellinen vastariita on pantu kaiken varsinaisen
traagillisuuden ehdoksi.

[46] Kaikuja Hämeestä I, Traagillisesta periaatteesta Kullervossa.

[47] K. J. Bergbom, Det historiska dramat i Tyskland, siv. 47.

[48] Kun ennen olen sanonut (Runous ja runouden muodot, I.) Runebergin,
joka pääasiallisesti edustaa suoraa kauneutta, "Salaminin kuninkaissa"
karttavan "traagillisuuden syvempää ristiriitaisuutta, tuota syytöntä
syyllisyyttä", niin tämä lausunto oikeastaan tarkoittaa Leontesta;
päähenkilö Leiokritos sitä vastoin on täysin traagillinen. Mutta
hänenkin syyllisyyttänsä on sen kautta lievennetty, ett'ei Leontes kuole
ainoastaan Leiokriton iskusta, vaan Rhaisteen tikarilla jo ennestään on
Tuonelaan vihitty. Muistettava on kuitenkin, että Leiokriton varsinainen
syyllisyys ei ole siinä, vaan väärän vallan anastamisessa. -- Mutta
kertomarunouden alalla, suurenlaatuisessa "Fjalar" runoelmassa, on
Runeberg kohonnut korkeimpaan, syvämielisimpään traagillisuuteen.

[49] Vrt. Vischer, Aeshetik, I, siv. 318.

[50] Vischer, Aesthetik I, § 212.

[51] Miten ihanteet esiintyvät eri kansoissa, on esitetty teoksessa
"Runous ja runouden muodot", I, luvut IV-XII.

[52] Toisessa merkityksessä käytetään välisti _styyli ja taidetapa_
sanoja, kun niillä yleensä osoitetaan sitä tapaa, jolla tekniikan avulla
koetetaan ihannetta esittää. Siinä mielessä sopii puhua huonostakin
taidetavasta. Koska taiteiden historiassa vielä kehittymättömillä ja
vaillinaisilla, jopa pilaantuneillakin suunnilla saattaa olla
jommoinenkin tärkeys, käytetään historiallisessa merkityksessä niistäkin
usein "styyli" sanaa (esim. rokokostyyli rakennustaiteessa, Guarini'n
styyli Italiassa j.n.e.).

[53] Vischer, Aesthetik, III, sivv. 134-138.

[54] Vapautettu Jerusalem XII, 59.

[55] Vrt. Runous ja runouden muodot. I.

[56] _Klassillinen_ on paitsi sitä, niinkuin tunnettu on, sama kuin
"mallikas", "mallikelpoinen" ylimalkain.

[57] Vrt. erittäin: Runous ja runouden muodot, I, missä puhutaan
Shakespearen runoudesta.

[58] Vrt. runous ja runouden muodot, I.

[59] Muistettakoon, mitä ennen on sanottu tyyppien ja varsinaisten
luonteiden erotuksesta (I kirja).

[60] Hauskan ja lavean esityksen eri aikojen ja kansojen
luonnonkuvauksesta ja luonnontunteen erilaisuudesta sisältää A. v.
Humboldtin "Kosmos", toinen osa, sivv. 6-75.

[61] Katso I kirjaa.

[62] Vertaa: I kirja.

[63] Od. XIII, 96-112.

[64] Aiskh. Pers. 428-430 (Hartungin painoksessa).

[65] Vrt. Lehrs, Populäre Aufsätze aus dem Alterthum, 2:nen painos: Die
Nymphen (Natur), sivv. 111-140.

[66] Od. V. 63-74.

[67] Oid. Kol. 668 seurr.

[68] Humboldt, Kosmos II, siv. 14.

[69] K. esim. Hor. Od. I, 9. ja erittäin IV, 7.

[70] Humboldt, Kosmos II, sivv. 27-29.

[71] Kosmos, II siv. 68.

[72] P. Cajanderin suomennos.

[73] J.H. Erkon Aino, siv. 13.

[74] K. Forsmanin suomennoksen mukaan.

[75] Että sitä rakkaudella painettaisiin rintaa vastaan, annettiin
luonnolle jalompi arvo: kaikki osoitti pyhyyteen perehtyneille kansoille
Jumalan jälkeä.

[76] Kaikki runous on _aaterunoutta_, s.o. aatteisiin perustuvaa,
aatteita kuvailevaa; mutta _ajatusrunoudessa_ on ajatuksella tärkeämpi
sija kuin ilmiöin kuvailemisella.

[77] Vrt. Godenhjelm, Lyhyt Runous-oppi.

[78] F. Th. Vischer, Aesthetik, III, s. 1219.

[79] Vrt. Moriz Carriere (Die Poesie, s. 102), joka vähän
polemiseeraamalla ilmoittaa sen omaksikin mielipiteeksensä.

[80] Macbeth II, 2.

[81] Sitaatit Shakespearestä sekä tässä että muualla P. Cajanderin
suomennoksen mukaan.

[82] O. Relander, Kuvakielestä vanhemmassa suomalaisessa lyyrillisessä
kansanrunoudessa. Siv. 280, 281. -- Tekijä mainitsee myös muutamia muita
vertauksen muunnoksia ja kuvanmuotoja, jotka koskettelevat vertauksen
alaa.

[83] Antonius ja Cleopatra V, 2.

[84] Vertaa: Vischer, Aesthetik III, siv. 1228, 1229.

[85] Katso Vischerin oivallista selitystä: Aesthetik III, siv. 1237.

[86] O. Relander, Kuvakielestä j.n.e., sivv. 281-283.

[87] Vertaa: Lyhyt Runous-oppi, siv. 25.

[88] Muutamat eivät pidä näitä syytä ja vaikutusta koskevia tapauksia
oikeina metonymioina tai kuvaiminakaan. Siitä mitä ylempänä on mainittu,
ilmenee kuitenkin, että ainakin useat tällaiset metonymiat ovat
todellisia kuvalauseita. Vrt. Vischer, Aesthetik III, sivv. 1223, 1224.

[89] Katso: Kuvakielestä j.n.e., siv. 284 seurr.

[90] O. Relander, Kuvakielestä j.n.e., sivv. 184-195 ja 2S6.

[91] Tarkempi esitys runomitta-opin alkukäsitteistä niinkuin myös
kaunistuskeinoista ja tavallisimmista runomuodoista on kirjassani "Lyhyt
Runous-oppi", sivv. 32-64, johon pyydän saada viitata.

[92] Tässä en ota lukuun, että antiikisessa runoudessa runojalka voi
muodostua useammastakin kuin kolmesta tavuusta.

[93] P. Cajanderin suomennoksen mukaan, joka tässä kohden noudattaa
alkuteosta.

[94] Kuitenkin on poikkeuksena huomattava semmoisia sanoja kuin saksassa
_wunderbar, Vertraulichkeit_ ja ruotsissa _tålamod, innerlighet_, joiden
viimeinen tavuu on sivukorollinen. Mutta sivukorko ei ole näissä
kielissä läheskään niin tarkkojen sääntöjen alainen kuin suomessa.

[95] Niinkuin esim. saksalaisessa säkeessä: "Denn blinder
Missverständnisse Gewalt" viimeinen tavuu sanassa "Missverständnisse",
tai ruotsalaisessa säkeessä: "Och strålande igen" viimeinen "strålande"
sanassa. Nämä tavuut ovat samanlaisia kuin -nen tavuu suomalaisessa
säkeessä: Vaan hirmuinen on valkea.

[96] Ett'ei muinaisrunoissa ole tällaisia koko sanaa vastaavia säkeitä,
tulee, niinkuin Ahlqvist väitöskirjassaan huomauttaa (Suomalainen
runousoppi kielelliseltä kannalta, s. 29), siitä, ett'ei yksi sana voi
tehdä värsyä; "sillä värsy on järjestetty yhteys useampia sanoja".

[97] Vrt. Ahlqvist, Suomalainen runous-oppi kielelliseltä kannalta, siv.
23.

[98] Vrt. Ahlqvist, ylläm. teos ja Genetz.

[99] Usein muinaisrunoissa, vieläpä Kalevalassakin, ja vielä useammin
myöhemän ajan kansanrunoilijoilla, tavataan lyhyitä pääkorollisia
tavuita edempänäkin säkeessä; mutta sellaiset säkeet kuin esim. "kukas
sanan saatantahan?" tai "läksi jänis juoksemahan" poikkeavat
tavallisesta rytmistä ja ovat joka tapauksessa säännöttömyyksinä
pidettävät.

[100] Tämän kirjan alkuosassa en tahtonut käyttää _havainto_ sanaa
välittömän aistillisen tiedon merkityksessä, koska se oikeastaan
osoittaa toista käsitettä. Mutta koska tämän sanan käytäntö mainitussa
merkityksessä sen jälkeen on vakaantunut, pidän paraimpana
kirjallisuudessa pysyttää tätä merkitystä.

[101] Katso: Herder, Stimmen der Völker in Liedern, "Vorrede der
Volkslieder".

[102] Niitä näytelmiä, joita tavataan sivistyskansojen vanhimpina
aikoina, niinkuin draamallisen taiteen alkeita kreikkalaisilla tai
nytkin vielä monella luonnonkansalla, esim. voguuleilla (k. Ahlqvist,
Unter Wogulen und Ostjaken, sivv. 124-127), ei sovi pitää varsinaisina
draamoina, vaikka niissä kyllä saattaa ilmaantua vilkasta ja tarkkaa
huomiota osoittavaa olojen kuvailemista.

[103] Vrt. J. Krohn.

[104] Miten Kalevalassa sivutoiminnat ja välikertomukset
ovat yhteydessä päätapausten kanssa, on J. Krohn osoittanut
kirjallisuuden-historiassansa.

[105] Krohnin kirj. hist. sanotaan alun olevan Kalevalassa
suhteellisesti pitemmän kuin Homeron runoelmissa.

[106] Shakespearen Othello.

[107] Vrt. Vischer, Aesthetik III, s. 1384.

[108] Vrt. Vischer III, 1386 seurr.; Aristoteleen Runous-oppi 1. 6.

[109] Vrt. Vischer, Aesthetik. III, s. 1398.

[110] Vrt. Gustav Freytag, Die Technik des Dramas. Sivv. 92- 96.

[111] Vrt. Gustav Freytag, Die Technik des Dramas {3:s painos), sivv.
100-120 sekä 164-166 ja 167-181, jota esitystä seuraavassa yleensä olen
noudattanut. Mainittakoon vaan, että Freytagin "tragisches Moment" olen
nimittänyt _käänteeksi_ ja ainoastaan _alenevaksi toiminnaksi_, mitä
Freytag osoittaa sanalla "Umkehr" (= "fallende Handlung").

[112] A.E. Ahlqvist, Unter Wogulen und Ostjaken.

[113] Kreikaksi _tragoodia_, sanoista _tragos_, pukki, ja _oodee_,
laulu.

[114] Kreikaksi _koomoodia_, sanoista _koomee_, kylä, ja _oodee_, laulu.

[115] Meillä mainittu teos "Vasantasenan" nimellä on tunnettu Pohlin
saksalaisesta mukaelmasta, jonka Irene Mendelin on suomentanut.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Runous ja runouden muodot - Kirjoitelmia. Runoja." ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.