Title: Musta tulpaani - Romaani
Author: Dumas, Alexandre, 1802-1870
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Musta tulpaani - Romaani" ***


MUSTA TULPAANI

Romaani


Kirj.

ALEXANDRE DUMAS


Ranskankielestä ["La Tulipe noire"] suomentanut Hilja Walldén



WSOY, Porvoo, 1913.



SISÄLLYS:

         Esipuhe.
      I. Kansan kiitos.
     II. Veljekset.
    III. Jan de Wittin oppilas.
     IV. Murhaajat.
      V. Tulpaaninviljelijä ja hänen naapurinsa.
     VI. Tulpaaninviljelijän viha.
    VII. Onnellinen ihminen tutustuu onnettomuuteen.
   VIII. Sisäänmurto.
     IX. Sukukammio.
      X. Vanginvartijan tytär.
     XI. Kornelius van Baerlen testamentti.
    XII. Mestaus.
   XIII. Mitkä tunteet sillaikaa täyttivät erään katsojan mielen.
    XIV. Dordrechtin kyyhkyset.
     XV. Ristikkoluukku.
    XVI. Opettaja ja oppilas.
   XVII. Ensimäinen sipuli.
  XVIII. Rosan ihailija.
    XIX. Nainen ja kukka.
     XX. Mitä tämän viikkokauden kuluessa oli tapahtunut.
    XXI. Toinen sipuli.
   XXII. Puhkeaminen.
  XXIII. Kadehtija.
   XXIV. Musta tulpaani saa uuden omistajan.
    XXV. Puheenjohtaja van Systens.
   XXVI. Puutarhayhdistyksen uusi jäsen.
  XXVII. Kolmas sipuli.
 XXVIII. Kukkasten laulu.
   XXIX. Van Baerle suorittaa ennen Loewesteinistä lähtöään
         Gryphuksen laskun.
    XXX. Kornelius van Baerlen rangaistuksen laatu alkaa käydä ilmi.
   XXXI. Haarlem.
  XXXII. Viimeinen pyyntö.
         Loppusanat.



ESIPUHE.


»Musta tulpaani» kuuluu niihin kertomuksiin, joissa Dumas Vanhempi
liikuskelee lempialallaan, -- alalla, jolla hän on saavuttanut
suurimman menestyksensä, -- se on historiallisiin tapahtumiin liittyvä
lemmentarina.

Dumas Vanhempi valitsee historian kertomustensa taustaksi ja pohjaksi,
kuten Balzac paikankuvaukset tai Bourget jonkun filosofisen,
yhteiskunnallisen tai siveysopillisen periaatteen.

Dumas oli kyllä perehtynyt historiaan, -- mitä tähän seikkaan nähden
sanottaneekin. Hän oli sitä lueksinut ja luki sitä lakkaamatta edelleen
tai antoi jonkun toisen lukea sitä puolestaan ja esittää luetun. Mutta
hän luki sitä omaan tapaansa. Ulkonaiset seikat painuivat perin tarkoin
hänen mieleensä, ikäänkuin hän olisi katsellut muhkean näytelmän
esittämistä.

Korkokuvien tapaisina kiintyivät historialliset henkilöt hänen
mieleensä kasvoinpiirteineen, liikkeineen, asentoineen ja varsinkin
pukuineen. Eloisina painuivat hänen muistiinsa yksityisseikat ja
tapahtumat niin ylhäisön kuin kansan elämästä: vastaanotot hovissa,
kuningasten maatapanoon ja levoltanousuun liittyvät juhlallisuudet,
kuningattaren ja hovineitosten huoneet, turnajaiset, kruunausjuhlat,
huomattavain henkilöiden kohtaamiset, kaksintaistelut, sotatappelut,
kulkueet, ryöstöretket ja kujeet, kapinat ja katutaistelut, vankilat,
tapot ja murhat, kauhun kuten ilon ja ilveilyn päivät.

Dumas'n teokset valaisevat historiaa lukijalle, jos lukija on siihen jo
ennestään perehtynyt. Mutta tästä ei seuraa että ne olisivat
arvottomia. Jos perin oppinut henkilö kuuntelisi nerokasta, eloisaa,
innostunutta historiallista esitelmää, hän ehkä virkahtaisi hymyillen:
»Tuo esitelmöitsijä miellyttää minua. Tosin olen perehtyneempi
historiaan kuin hän, mutta sittenkin hän pystyy minua opettamaan. Tämä
mies ei ole tavallisinta laatua.» Nämä sanat soveltuvat täsmälleen
Dumas Vanhempaan.

Tottahan on, ettei sokeaa luottamusta käy häneen nähden
suositteleminen, -- kuten ei yleensäkään. Mutta on tarkoin varottava
tämän seikan takia vähentämästä hänen merkitystään historian
_kuvittajana_, sillä epäilemättä on hän tässä suhteessa luettava
Ranskan etevinten kirjailijoiden joukkoon, -- ja tätä ansiota ei ole
arvioitava vähäiseksi.

Täten myöskin »Mustassa tulpaanissa» kautta koko kertomuksen
häämöttävät de Witt veljesten ylevät hahmot ja Wilhelm Vaiteliaan
salaperäinen olento, suoden kertomukselle vakavan, melkeinpä
juhlallisen sävyn.

Taitavasti, vilkkaasti, jopa pontevastikin luodaan eteemme kuva
Hollannin porvaristosta ja kansasta vihan eksyttämänä, -- mutta vihan,
joka johtuu isänmaanrakkaudesta ja siksi on anteeksiannettavissa.

Kirjailijan vapaan mielikuvituksen luomilla luonteilla on myöskin
ansionsa eikä niiltä puutu todenmukaisuuttakaan.

Ankara arvostelija varmaankin pitäisi vanginvartijaa hiukan
kaavamaisena, enkä tahdo osottaa liikaa vastustamishalua väittämällä
hänen olevan väärässä.

Toiseksi sanoisi mainittu arvostelija että kertomuksen esittämän nuoren
tytön kuva on hieman väritön. Myönnän senkin puolittain, mutta
puolittain vain. On näet olemassa seikka, joka tekee hänen olentonsa
mieltäkiinnittäväksi. Kirjailija näyttää olleen selvillä muutamasta
tosiasiasta, jonka romaaninkirjoittajat väliin unohtavat, -- nimittäin
siitä, ettei rakkaus sellaisenaan ilman muuta herätä mielenkiintoa,
vaan ainoastaan rakkaus, jonka olemassaoloa on pidettävä ansiona. Näin
on juuri Rosan rakkauden laita. Hänellä on syytä olla mustasukkainen,
sillä vaikka Kornelius häntä rakastaakin hellästi ja vilpittömästi,
niin rakastaa hän kenties vielä enemmän tulpaaniaan, verratonta mustaa
tulpaaniaan. Tässä on olemassa yllin kyllin mustasukkaisuuden aihetta,
ja Rosa voisi sanoa:

    »Hesperiidein omenan sä hylkäät,
    Sipuli sai lemmen syömmes' ylvään!»

Mutta hän ei sano näin, -- tai luopuu ainakin pian tämänkaltaisista
soimauksista. Hän on tosin mustasukkainen tulpaanille, mutta hän tyytyy
sietämään tuota Korneliuksen intohimoa, antautuupa vielä sen
palvelukseenkin vaalimalla tulpaania vaaroja uhmaten ja äidin
hellyydellä.

Tämän johdosta katson Rosaa varsin älykkääksi tytöksi ja arvostelen
hänen ansionsa erittäin suuriksi.

Hän osottaa terävää älyä oivaltaessaan että miehen mielessä aina asuu
rinnakkain kaksi kiihkeätä tunnetta: rakkaus vaimoa, morsianta,
lemmittyä kohtaan, mutta sen ohella jokin piintynyt päähänpisto, jota
naisen on pyrittävä käsittämään ja suosimaan, jos mielii säilyttää
miehen rakkauden. Tässä suhteessa on Rosa erinomaisen ovela ja
varovainen, haluaisinpa sanoa hänen osottavan mitä terävintä järkeäkin.

Mutta tuo kilpailijattaren suosiminen tuottaa hänelle kärsimystäkin, ja
juuri tästä syystä hänen rakkautensa on ansiokasta ja herättää
myötätuntoa. Rosan kuva ei siis suinkaan ole niin väritön ja
kaavamainen kuin ensi katseella voi tuntua. Rosa on itse asiassa
suurten rakkaussankarittarien vaatimaton sisar.

Mitä taas petturiin tulee -- ja selvää on, että sellainen järkyttäväin
kuvausten suosija kuin Dumas tarvitsee teokseensa petturin, -- on hän
nähdäkseni esitetty erinomaisen taitavasti ja luontevasti. Näen
mielessäni Dumas'n lukemassa seuraavaa La Bruyèren kuvausta:

»Kukkasviljelijällä on puutarha eräässä esikaupungissa. Hän kiiruhtaa
sinne päivänkoitteessa, hän palaa sieltä auringon laskiessa. Kuin
maahan juuttuneena näemme hänen viipyvän tulpaaniensa luona, tänä
hetkenä vaipuneena tarkastamaan 'Erakkoa'. Hän ihailee sitä silmät
avoauki, hän hykertelee käsiänsä, hän kumartuu lähemmäksi katsomaan,
hän ei ole ikinä nähnyt mitään niin ihanaa. Sydän riemua tulvillaan
lähtee hän sen luota, silmäilläkseen myöskin 'Idän kaunotarta',
'Venusta', 'Kultavaippaa', 'Agataa'. Mutta pian on hän jälleen 'Erakon'
luona, ja sinne hän jää, sinne hän istahtaa, päivällisaterian unohtaen.
Kuinka ihana onkaan tuon kukkasen hohde, kuinka viehättävät sen värit,
kuinka komea sen kupu! Tuo henkevä mies, joka hurskaalla mielellä
palvelee ihannettaan, palaa kotiin väsyneenä, nälkäisenä, mutta perin
tyytyväisenä. Onhan hän saanut nähdä tulpaaneja!»

Ja tuollainen mies, voi Dumas mietiskellä, saattaisi kateuden
kiihdyttämänä, kannustamana, pystyä mihin epähienouteen, ilkityöhön,
rikokseen tahansa, tyydyttääkseen intohimonsa ja ollakseen ainoa
ihminen koko maailmassa, jolla on kunnia omistaa »Erakko». Hänestä voi
tulla suurenmoinen, mieltäkiinnittävä rikollinen, -- hänessä on kaikki
edellytykset olemassa!

Täten on voinut vähitellen kehkeytyä Boxtelin erinomaisen todenmukainen
ja eloisa kuva. Boxtel alkaa rikosten uran pienillä ilkiteoilla ja
joutuu sitten kammottaviin konnantöihin, osittain ahneuden ohjaamana --
mikä seikka ei tunnu juuri hyvin keksityltä --, osittain hurjan
kunnianhimon valloissa.

Tuo Boxtel on todellakin vallan erinomainen taideluoma!

Ja entä sitten tuo kunnon Kornelius, tuo historiallinen henkilö, jolla
ei ole aavistustakaan historiallisesta merkityksestään -- jommoisia
henkilöitä Dumas tosin on luonut muissakin teoksissaan! Hän on
tärkeän valtiollisen salaisuuden säilyttäjä sitä tietämättään ja
aavistamattaan, hän, joka ei ajattele muuta kuin tulpaanejaan. Hänellä
on huostassaan erinomaisen tärkeitä valtiollisia asiakirjoja, mutta hän
ei ole luonut niihin katsettakaan, sillä hän ei välitä muusia kuin
tulpaaneistaan. Hän on osallisena salaliitossa sitä aavistamattaan ja
tietämättään edes tarkoin mitä salaliitto oikein onkaan, sillä muu
kaikki on hänelle vierasta paitsi tulpaanit. Valtiolliset paperit ovat
olleet laatikossa yhdessä tulpaaninsipulien kanssa ja hän säilyttää
piilossa povellansa paperia, joka voisi hänet pelastaa, todistaen hänen
viattomuutensa, mutta hän tallettaa sitä vain siihen käärityn sipulin
suojana, -- tulpaanit ovat hänelle kaikki kaikessa.

Tuo mies, joka aavistamattaan, huomaamattaan on sekaantunut
historiallisiin tapahtumiin, joka ei tiedä eikä konsanaan ole
havaitseva historiallista merkitystään, -- tämä mies on itse asiassa
mieltäkiinnittävimpiä historiallisia henkilöitä mitä olla voi.

Täten on siis Dumas muovaellut La Bruyèren luomasta henkilöstä -- jos
hän todella on saanut aiheensa La Bruyèreltä -- kaksi varsin erilaista
olentoa: toisen hyvän, viattoman ja herttaisen, toisen halpamaisen,
pahansuovan, vaarallisen ja turmiota tuottavan, -- kuten taitava
kukkasviljelijä jakamalla tulpaaninsipulin kahtia voi kasvattaa siitä
kaksi erilaista kukkaa, joskaan ei niin tuiki erilaista kuin nuo kaksi
miestä. Mutta kirjailijan taidehan onkin kukkaisviljelijän taidetta
korkeampaa!

Raikkaampaa, viehkeämpää lukemista kuin »Musta tulpaani», tuo
historian kukkastarhojen tuote, ei voi olla olemassa, eikä liioin
hyödyllisempääkään.

_E. Faguet_.



I.

KANSAN KIITOS.


Haag, seitsemän yhdistyneen maakunnan pääkaupunki, joka varjoisine
puistoineen, suurten puitten koristamine goottilaisine rakennuksineen,
kanavissa kuvastuvine melkein itämaisine kuputorneineen vaikutti niin
iloiselta, siistiltä ja sirolta, kuin olisi jokainen päivä ollut
sunnuntai, oli 20 p. elokuuta 1672 tulvillaan kansalaisia, jotka puukko
vyöllä, musketti olalla tai keppi kädessä huohottaen ja kiihtyneinä
tummana virtana lähenivät Buitenhofin kaameata vankilaa, joka
ristikkoakkunoineen meidän päivinämme kuuluu kaupungin nähtävyyksiin ja
jossa noihin aikoihin kitui Kornelius de Witt, Hollannin tasavallan
entisen johtajan veli, syytettynä salamurhasta kirurgi Tyckelaerin
ilmiannon perusteella.

Elleivät tämän ajan ja erittäinkin tämän vuoden historialliset
tapahtumat liittyisi niin läheisesti noiden mainitsemiemme veljesten
nimeen, olisivat nyt seuraavat selvitykset katsottavat tarpeettomiksi.
Mutta vakuutamme lukijalle -- tälle vanhalle ystävällemme, jolle ensi
sivulla aina lupaamme huviketta, pitäen seuraavilla sanamme väliin
paremmin, väliin huonommin, -- että nämä selvitykset ovat ehdottomasti
tarpeen, sekä kertomuksemme oivaltamiseksi että sen taustana olevan
ajanjakson valaisemiseksi.

Kornelius de Witt, Puttenin rantavouti, synnyinkaupunkinsa Dordrechtin
entinen pormestari, Hollannin eduskunnan jäsen, oli yhdeksänviidettä
vuoden vanha, kun hollantilaiset, väsyneinä tasavaltaan sellaisena,
jommoiseksi sen käsitti Jan de Witt, sen johtaja, vaativat jälleen
saada maahan yleismaaherran, minkä toimen Jan de Wittin laatima
»ikuinen edikti» oli ainaiseksi poistanut Hollannista.

Oikkujensa ohjaama kapinallismielinen kansa asettaa tavallisesti
periaatteen tilalle henkilön, ja niinpä nytkin hollantilaisten mielestä
tasavaltaa edustivat järkkymättömät de Witt veljekset, nuo Hollannin
roomalaiset, jotka yleisestä mielipiteestä piittaamatta uljaasti
puolsivat vapautta ilman vallattomuutta ja ylellisyydestä pidättäytyvää
varallisuutta, samaten kuin maaherrakuntaa edusti synkkäkasvoinen
mietiskelijä Vilhelm Oranialainen, jolle hänen aikalaisensa antoivat
tuon jälkimaailmankin hyväksymän »Vaiteliaan» lisänimen.

De Witt veljekset pyrkivät voittamaan Ludvig XIV:n suosion, huomattuaan
kuinka koko Eurooppa yhä täydellisemmin joutui hänen henkisen
vaikutusvaltansa alaiseksi ja koettuaan Reinin taisteluissa, missä
määrin Hollanti ulkonaisestikin oli hänestä riippuva, -- noissa
taisteluissa, jotka Guichen kreivin tarinat ja runoilija Boileaun
ylistyslaulut ovat ikuistaneet, ja jotka kolmessa kuukaudessa olivat
tuhonneet Hollannin vallan.

Ludvig XIV oli jo kauan vihannut hollantilaisia, jotka häntä parjasivat
ja pilkkasivat parhaansa mukaan, joskin tosin enimmäkseen ranskalaisten
maanpakolaisten suun kautta. Hollantilaisten kansallisylpeys oli
hänestä tehnyt tasavaltaa uhkaavan Mitridateen. De Witt veljeksiä
kohtasi nyt kansan viha sekä sentähden että he olivat uskaltaneet
tarmokkaasti vastustaa sen tahtoa, kuin myös siksi, että se nyt
voitettuna, ymmärrettävän väsymyksen vallassa halusi uutta johtajaa,
joka sen pelastaisi häpeästä ja perikadosta.

Tuo uusi johtaja, joka oli valmis esiintymään, valmis ryhtymään
voimainmittelyyn Ludvig XIV:n kanssa, niin suunnattomaksi kuin hänen
valtansa näyttikin kehittyvän, oli Vilhelm, Oranian prinssi, Vilhelm
II:n poika ja Englannin kuninkaan Kaarlo I:n tyttärenpoika, tuo
vaitelias lapsi, josta jo äsken mainitsimme, että kansa hänessä näki
maaherrakunnan edustajan.

Tuo nuorukainen oli vuonna 1672 kahdenkolmatta vuoden vanha. Jan de
Witt oli ollut hänen kasvattajansa, ja hän oli pyrkinyt kehittämään
tästä prinssistä kunnon kansalaisen. Isänmaanrakkaus, joka oli
kasvattajassa voimakkaampi kuin rakkaus kasvattiin, oli saattanut
hänet »ikuisella ediktillä» riistämään tältä toiveet päästä
Hollannin maaherraksi. Mutta Jumala oli tehnyt pilkkaa ihmisten
pyrkimyksestä muutella maan mahdit ja vallat taivaan kuninkaan tahtoa
tiedustelematta, ja käyttäen välikappaleenaan hollantilaisten oikkua ja
Ludvig XIV:n herättämää pelkoa hän teki tyhjäksi hallinnonjohtajan
pyrkimykset ja ikuisen ediktin, asettaen Vilhelm Oranialaisen
maaherraksi, täyttämään hänen aikeitaan, jotka vielä olivat salattuina
tulevaisuuden huomassa.

Jan de Witt tyytyi noudattamaan kansalaistensa tahtoa. Mutta Kornelius
oli itsepintaisempi, ja välittämättä oranialaismielisestä roskaväestä,
joka piiritti hänen talonsa Dordrechtissa, uhaten häntä kuolemalla, hän
kieltäytyi allekirjoittamasta maaherrakunnan uudistamista koskevaa
asiakirjaa.

Lopuksi hänen vaimonsa kyyneleet saattoivat hänet taipumaan, mutta hän
kirjoitti nimensä jälkeen kirjaimet V.C., jotka merkitsivät _Vi
Coactus_, s.o. »väkivallan pakottamana».

Oli todellinen ihme, että hän tuona päivänä pelastui vihollistensa
käsistä.

Mitä Jan de Wittiin tulee, ei hänen nopea ja aulis myöntymisensä
häntä liioin hyödyttänyt. Muutamia päiviä myöhemmin hän joutui
salamurhayrityksen uhriksi. Tikariniskujen lävistämänä jäi hän
kumminkin henkiin.

Tämä asiain tila ei tyydyttänyt oranialaismielisiä. Nuo veljekset
olivat esteenä heidän tuumiensa toteuttamiselle. He muuttivat nyt
menettelyään ja koettivat parjauksilla saada aikaan sen, mikä ei ollut
tikarille onnistunut, valmiina kumminkin oikean hetken tultua
turvaamaan alkuperäiseen keinoonsa.

On harvinaista että Jumala, tahtoessaan määrättynä ajanhetkenä saada
jalon teon suoritetuksi, heti löytää ylevän henkilön sitä suorittamaan.
Kun niin todella tapahtuu, niin historia heti merkitsee tuon
valio-olennon nimen muistiin, suositellen häntä jälkimaailmankin
ihailtavaksi.

Mutta kun paholainen sekaantuu ihmisten asioihin, kukistaakseen
yksityisen tai valtion, on harvinaista ettei hän löytäisi jotakin
konnaa, jolle hänen tarvitsee kuiskata sana vain, saadaksensa hänet
heti toimeen.

Tuo konna, jonka paholainen tällä kertaa valitsi kätyrikseen, oli,
kuten jo lienee mainittu, Tyckelaer nimeltään ja kirurgi ammatiltaan.

Hän kertoi että Kornelius de Witt, joka oli epätoivoissaan ikuisen
ediktin tyhjiinraukeamisesta -- kuten hänen lisäyksensäkin osotti -- ja
raivostunut Vilhelm Oranialaiselle, oli antanut salamurhaajalle
toimeksi vapauttaa tasavallan uudesta maaherrasta, ja tuo salamurhaaja
oli juuri hän, Tyckelaer, joka vaadittua tekoa harkitessaan oli
joutunut omantunnontuskien valtaan ja katsonut paremmaksi antaa
hankkeen ilmi kuin toteuttaa sen.

Voi kuvailla minkä raivon sanoma tuosta salavehkeilystä sai uudelleen
hereille oranialaisten keskuudessa. Virallinen syyttäjä vangitutti
Korneliuksen hänen asunnossaan 16 p. elokuuta 1672, ja ikäänkuin olisi
oltu tekemisissä mitä halpamielisimmän rikollisen kanssa, koetettiin
Puttenin rantavouti, Jan de Wittin ylevä veli, Buitenhofin vankilassa
kiduttamalla pakottaa tunnustamaan salahankkeensa Vilhelmiä vastaan.

Mutta Kornelius ei ollut ainoastaan nerokas mies, vaan hänellä oli
myöskin ylevä mieli. Hän kuului noihin marttyyriluonteisiin, jotka
pysyvät uskollisina valtiolliselle vakaumukselleen, kuten esi-isät
uskontunnustukselleen. Hän hymyili tuskien kesken, ja kidutuksen aikana
hän saneli lujalla äänellä ja runomitan poljentoa merkiten ensi
säkeistön Horatiuksen »_Justum et tenacem_» runoelmasta, ei
tunnustanut mitään ja sai lopuksi kiduttajansa väsähtämään ja hänen
intonsa vaimenemaan.

Siitä huolimatta tuomarit, vapauttaen Tyckelaerin kaikesta
edesvastuusta, tuomitsivat Korneliuksen menettämään kaikki virkansa ja
arvonsa, suorittamaan oikeudenkäyntikulut ja karkotettavaksi ainaiseksi
tasavallan alueelta.

Jonkun verran tyydytystä tuotti tosin tämä viatonta, ylevää kansalaista
kohdannut tuomio tuolle kansalle, jonka hyväksi Kornelius aina oli
empimättä uhrautunut. Mutta, kuten tulemme näkemään, siinä ei ollut
kylliksi.

Ateenalaiset, jotka sentään ovat jättäneet jälkimaailmalle varsin
kauniin esimerkin kiittämättömyydestä, eivät pystyneet pitämään
puoliaan hollantilaisille. He tyytyivät saatuaan Aristideen
karkotetuksi.

Kuultuaan veljeään kohdanneen syytöksen, Jan de Witt heti
luopui hallinnonjohtajan toimesta. Palkitsematta ei hänenkään
isänmaanrakkautensa ollut jäänyt, -- olihan hänellä huolensa ja
haavansa, nuo tavalliset muistot, jotka epäitsekäs työskentely isänmaan
hyväksi tuottaa kunnon kansalaisille.

Sillä välin odotti Vilhelm Oranialainen, käyttäen kaikkia vallassaan
olevia keinoja, että häntä jumaloiva kansa toimittaisi nuo veljekset
hänelle maaherranistuimen astinlaudaksi.

Siis -- kuten luvun alussa mainitsimme -- 20 p. elokuuta 1672 riensi
koko kaupunki Buitenhofia kohden, katsomaan Kornelius de Wittin lähtöä
maanpakoon ja tarkkaamaan mitä jälkiä kidutus oli jättänyt tuohon
ylvääseen mieheen, joka niin hyvin tunsi Horatiuksen teokset.

Kiiruhtakaamme lisäämään ettei kaikkia tuossa ihmisjoukossa vetänyt
Buitenhofiin vain viaton halu katsella odotettavaa näytelmää, vaan että
moni halusi siinä esittää osaa, joka hänen mielestään tähän saakka oli
esitetty varsin huonosti.

Tarkoitamme teloittajan osaa.

Vielä oli joukossa sellaisiakin, joilla ei ollut aivan niin
vihamieliset aikeet kuin edellämainituilla, vaan jotka vain halusivat
ylpeytensä tyydytykseksi nähdä tomussa henkilön, joka on kauan ollut
ylennettynä.

Eiköhän tuo peloton Kornelius de Witt nyt ollut masentunut,
kidutuksesta heikontunut, mietiskeli moni. Varmaankin saataisiin hänet
nähdä kalpeana, verta vuotavana, mieli häpeän vallassa!

Sepä vasta olisi tuottanut voitonriemua porvaristolle, joka tunsi häntä
kohtaan kateutta vielä kiihkeämpää kuin kansa. Mikä kunnon haagilainen
olisi voinut kieltäytyä sellaisesta nautinnosta!

Ja lisäksi, tuumiskelivat oranialaiset kiihottelijat, taitavasti
sekaantuneina ihmisjoukkoon, jota toivoivat mielensä mukaan voivansa
käyttää viiltävänä tai murskaavana aseena, voisi kenties matkalla
Buitenhofista kaupunginportille tarjoutua sopiva tilaisuus heittää
hiukan lokaa ja kenties muuan kivikin tuota Puttenin rantavoutia
kohden, joka ei muutoin kuin »väkivallan pakottamana» ollut suonut
Oranian prinssille maaherrantointa ja lisäksi vielä oli tahtonut hänet
murhauttaa.

Ja jos meneteltäisiin oikein ja oltaisiin rohkeita, lisäsivät Ranskan
kiihkeät viholliset, niin ei Kornelius de Wittiä lainkaan päästettäisi
maanpakoon, sillä kaupungista päästyään hän tietysti jälleen jatkaisi
salavehkeilyään Ranskan kanssa ja eläisi markiisi de Louvois'n rahoilla
yhdessä petturimaisen veljensä Janin kanssa.

Voihan hyvin ymmärtää että tuollaiset mietteet saattavat ihmiset
pikemmin juoksemaan kuin kävelemään. Siinä siis syy, miksi Haagin
asukkaat kiisivät niin nopeasti Buitenhofia kohden.

Niiden keskellä, jotka kiiruhtivat eniten, ensi raivo sydämessä ja
mieli hämmennyksissä kunnon Tyckelaer, johon oranialaiset vetosivat
rehellisyyden, kansalaiskunnon ja kristillisen rakkauden esikuvana.

Tämä kunnon konna kertoi, koristaen esitystään järkensä ja
mielikuvituksensa ihanimmilla kukkasilla, mille koetuksille Kornelius
de Witt oli saattanut hänen rehellisyytensä, mitä summia hän oli
hänelle tarjonnut, mitä pirullisia juonia hän oli keksinyt salamurhan
helpottamiseksi.

Ja jokainen hänen lauseensa sai kiihkeästi kuuntelevan kansan huutamaan
ilmi rakkautensa Vilhelm prinssiä kohtaan ja raivonpurkauksin uhkaamaan
de Witt veljeksiä.

Ja nyt ryhtyi kansa parjaamaan puolueellisia tuomareita, jotka muitta
mutkitta päästivät pakoon sellaisen inhottavan pahantekijän kuin tuon
Kornelius konnan.

Ja jotkut kiihottajat toistivat matalalla äänellä:

-- Hän lähtee tiehensä! Hän karkaa käsistämme!

Ja toiset siihen vastasivat:

-- Laiva odottaa häntä Scheveningenissä, ranskalainen sotalaiva!
Tyckelaer on sen nähnyt!

-- Kunnon Tyckelaer! Kelpo Tyckelaer! huusi kansanjoukko yhteen ääneen.

-- Sitä paitsi, lausui ääni joukosta, -- pakenee myöskin Jan, joka on
yhtä suuri petturi kuin veljensäkin, yhdessä hänen kanssaan.

-- Ja nuo konnat syövät Ranskassa meidän rahamme, rahat, jotka ovat
saaneet myymällä sota-aluksemme, aseemme, laivaveistämömme Ludvig
XIV:lle.

-- Estäkäämme heidät poistumasta! huusi muuan isänmaanystävä joukon
etunenästä.

-- Vankilaan! vankilaan! vastasi hänelle kuoro.

Ja nämä huudot innostivat kansalaiset yhä kiihkeämpään juoksuun, ja
musketit viritettiin, kirveet välkähtelivät ja silmät hehkuivat.

Mutta mitään väkivaltaisuuksia ei vielä ollut tapahtunut, ja
Buitenhofin edustalla vartioiva ratsuväki pysyi levollisena,
järkkymätönnä, hiljaisena, vaikuttaen kylmäkiskoisuudessaan paljon
voittamattomammalta kuin kirkuva, kiihtynyt, uhkaileva ihmislauma.
Tyynenä tarkkasi se johtajaansa, Haagin ratsuväen päällikköä, jolla
tosin oli miekka paljastettuna, mutta laskettuna kupeelle, kärki
jalustimen nojassa.

Tuo ratsujoukko, vankilan ainoa turva, piti kurissa sekä sekasortoisen
ja meluavan kansanjoukon että kansalliskaartin osaston, joka oli
sijoitettu Buitenhofin edustalle, ylläpitääkseen järjestystä yhdessä
ratsuväen kanssa, vaan joka sen sijaan yllytti rauhanhäiritsijät
kiihkonpurkauksiin, huutamalla heille vastaan:

-- Eläköön Oranialainen! Häpeä pettureille!

Tillyn ja hänen ratsumiestensä läsnäolo oli tosin terveellinen hillike
kansalliskaartilaisille. Mutta vähitellen he innostuivat omista
huudoistaan, ja voimatta käsittää että rohkeutta voi olla olemassa
ilman kirkunaa, he selittivät ratsuväen vaiteliaisuuden pelon
ilmaukseksi ja lähenivät askeleen kohden vankilaa, koko ihmistulva
jäljissään.

Mutta silloin kreivi de Tilly asettui yksin heidän tiellensä ja kysyi
miekka koholla rypistetyin kulmin:

-- Mutta hyvät herrat kansalliskaartilaiset, miksi ette pysy
paikallanne ja mitä te haluatte?

Kaartilaiset pudistelivat muskettejansa, puhjeten huutoihin:

-- Eläköön Oranialainen! Surma pettureille!

-- Eläköön Oranialainen, -- se olkoon menneeksi, sanoi de Tilly, --
vaikka minä puolestani tosin pidän enemmän iloisista kuin äreistä
ihmisistä. Surmaa pettureille saatte myöskin huutaa niin paljon kuin
haluatte, kun vain tyydytte pelkkään huutamiseen. Mutta jos aiotte
todenteolla ryhtyä heitä surmaamaan, niin olen minä täällä estääkseni
sen, ja minä olen sen estävä.

Ja kääntyen sotilaisiinsa hän huusi:

-- Tähdätkää, soturit!

Tillyn soturit tottelivat komentoa tyynellä täsmällisyydellä, joka
saattoi porvarikaartilaiset ja kansan ehdottomasti peräytymään
täydellisessä sekasorrossa.

Hymyillen lausui ratsu-upseeri sen nähdessään tuohon ylimielisen
ivalliseen tapaan, joka on soturille ominaista:

-- Hyvä, hyvä! Rauhoittukaa, porvarit! Sotamieheni eivät ammu ainoata
löyhää laukaustakaan, mutta te puolestanne ette myöskään tule astumaan
askeltakaan lähemmäksi vankilaa.

-- Tiedättekö, herra upseeri, että meillä on musketit? lausui perin
raivostuneena kaartilaisten johtaja.

-- Näen erittäin hyvin että teillä on musketit, lausui Tilly, -- olette
aivan tarpeeksi välkytelleet niitä silmieni edessä. Mutta huomatkaa
tekin, että meillä puolestamme on pistoolit, jotka kantavat
oivallisesti viidenkymmenen askeleen päähän, ja te olette vain
viidenkolmatta askeleen etäisyydessä meistä.

-- Surma pettureille! huusi kaarti raivoissaan.

-- Te toistatte aina vain samaa, nurisi upseeri, -- se käy
väsyttäväksi!

Ja hän asettui jälleen paikalleen joukkonsa eteen melun yhä kiihtyessä.

Ja kumminkaan ei tuo raivostunut kansa tiennyt, että sillä välin kuin
se vaani toisen uhrin verta, toinen ikäänkuin kohtaloaan kiiruhtaakseen
matkasi kohden Buitenhofia sadan askeleen päässä vihollisistaan ja
ratsuväestä.

Jan de Witt laskeutui palvelijan kanssa vaunuista ja astui levollisesti
linnanpihan poikki.

Hän oli esittänyt itsensä vanginvartijalle, joka kyllä hänet tunsikin,
lausuen hänelle:

-- Hyvää päivää, Gryphus! Tulen noutamaan veljeäni Kornelius de Wittiä,
viedäkseni hänet pois kaupungista, koska hänet, kuten tiedät, on
tuomittu maanpakoon.

Ja vanginvartija, karhu laatuaan, joka oli opetettu avaamaan ja
sulkemaan linnan portti, oli häntä tervehtinyt ja päästänyt hänet
rakennukseen ja sulkenut ovet hänen jälkeensä.

Ehdittyään kymmenen askelta eteenpäin oli Jan de Witt kohdannut kauniin
seitsemän- tai kahdeksantoistavuotiaan friisiläispukuisen tytön.
Tyttösen tervehtiessä mitä siroimmin oli Jan laskenut kätensä hänen
leukansa alle ja sanonut:

-- Hyvää päivää, kaunis, herttainen Rosa! Kuinka veljeni voi?

-- Oi, herra Jan, oli tyttönen vastannut, -- niistä kärsimyksistä,
jotka hän on saanut kokea, ei ole enää vaaraa, nehän ovat nyt ohi,
mutta...

-- Mitä tarkoitat, kaunis tyttöseni?

-- Pelkään niitä kärsimyksiä, jotka hän vielä on saava kokea, herra
Jan.

-- Vai niin, sanoi de Witt, -- tarkoitat tuota kansaa?

-- Ettekö kuule, kuinka he meluavat?

-- Kyllä, he tuntuvat olevan kovasti kiihkoissaan. Mutta ehkä he
tyyntyvät meidät nähdessään, sillä emmehän ole koskaan tehneet heille
muuta kuin hyvää.

-- Valitettavasti ei siitä ole mitään apua, mumisi tyttö poistuen,
noudattaaksensa isänsä käskevää liikettä.

-- Ei kylläkään, lapseni, olet oikeassa!

Jatkaessaan matkaansa mumisi hän:

-- Omituista, -- tuollainen tyttönen, joka arvatenkaan ei edes osaa
lukea, eikä siis ole lukenut mitään, lausuu ilmi päätotuuden, minkä
maailmanhistoria meille opettaa!

Ja tyynenä kuin ennenkin, mutta surumielisempänä kuin tullessaan,
jatkoi entinen hallinnonjohtaja matkaansa veljensä huonetta kohden.



II.

VELJEKSET.


Kuten kaunis Rosa huolestuneena oli aavistanut, koettivat
kansalliskaartilaiset, Jan de Wittin jatkaessa matkaansa veljensä
vankihuoneeseen johtavia kiviportaita ylös, saada Tillyn väistymään
joukkoineen, jotka estivät kaartilaisia toteuttamasta hankkeensa.

Tämän nähdessään ihmisjoukko, huomaten kaartilaisten oivat aikeet,
huusi kaikin voimin:

-- Eläköön kansalliskaarti!

Tilly puolestaan, yhtä varovaisena kuin järkähtämätönnä, keskusteli
kaartilaisten kanssa ratsujoukkonsa viritettyjen pistoolien turvissa,
koettaen parhaansa mukaan todistaa säätyjen antaman määräyksen
velvoittavan häntä kolmen komppanian kanssa vartioimaan vankilaa
ympäristöineen.

-- Miksikä niin? Miksikä vankilaa on vartioitava? huusivat
oranialaiset.

-- Te kyselette minulta asioita, joita en tiedä, vastasi Tilly. --
Minun on käsketty vartioida ja minä vartioin. Ollen puolittain
sotilaita, te, hyvät herrat, tietänette, ettei tällaiseen käskyyn
tavata liittää selityksiä.

-- Mutta teille on annettu tuo määräys sitä varten että petturit
pääsisivät pois kaupungista.

-- Sehän on kyllä mahdollista, koska petturit ovat tuomitut
karkotettaviksi, vastasi Tilly.

-- Mutta ken on antanut tuon käskyn?

-- Säädyt, tuhat tulimaista!

-- Säädyt menettelevät petollisesti.

-- Siihen minä en tiedä sanoa mitään.

-- Ja te menettelette myöskin petollisesti!

-- Minä!

-- Niin, te!

-- Mutta, hyvät herrat, ketä kohtaan sitten? Säätyjäkö? Minähän olen
heidän palveluksessaan ja täytän säntillisesti heidän määräyksensä.

Kun kreivi oli niin täysin oikeassa, ettei väittelyä käynyt lainkaan
jatkaminen, turvauduttiin jälleen huutoon ja uhkauksiin. Mitä
sävyisimmin lausui nyt kreivi:

-- Hyvät herrat, rukoilen teitä päästämään vireestä aseenne! Joku
niistä voisi vahingossa laueta, ja jos luoti haavoittaisi jotakin
ratsumiestäni, me surmaisimme teikäläisiä parisen sataa, ja se olisi
meille varsin ikävää, mutta vielä ikävämpää teille, eikä hyödyttäisi
meitä kumpaakaan.

-- Jos sen tekisitte, huusivat porvarit vastaan, -- niin me ampuisimme
teitä.

-- Mutta jos ampuisittekin meidät kuoliaaksi kaikki tyyni, niin ne
teistä, jotka me puolestamme olisimme surmanneet, pysyisivät myöskin
kuolleina.

-- Väistykää siis meidän tieltämme, niin menettelette kunnon
kansalaisten tavoin.

-- Ensiksikään minä en ole mikään »kansalainen», sanoi Tilly, -- vaan
olen upseeri, ja tämä ero on varsin suuri. Toiseksi en ole
hollantilainen, vaan ranskalainen, ja siinä on vieläkin suurempi ero
olemassa. En ole tekemisissä kenenkään muiden kuin säätyjen kanssa,
jotka ovat minut palkanneet. Jos tuotte minulle säädyiltä käskyn
poistua, niin teen heti puolikäännöksen, sillä hauskaa ei minusta
täällä suinkaan ole!

-- Hyvä, hyvä! huusivat sadat äänet, ja niihin yhtyi heti puolisen
tuhatta lisäksi. -- Lähtekäämme kaupungintalolle! Eduskunnan puheille!
Rientäkää, rientäkää!

-- Oivallista! mumisi Tilly nähdessään hurjimpien poistuvan. -- Menkää
kaupungintalolle kataline pyyntöinenne. Saatte nähdä, suostutaanko
niihin. Rientäkää, ystäväni, rientäkää!

Kunnon upseeri luotti hallitusmiesten kunniantuntoon, kuten nämä
puolestaan olivat luottaneet hänen sotilaskuntoonsa.

-- Anokaapa, kapteeni, kuiskasi kreiville hänen yliluutnanttinsa, --
että eduskunta kieltää noilta raivostuneilta ihmisiltä sen mitä he
pyytävät ja lähettää meille apujoukon, -- luulen että se olisi hyväksi.

Sillä välin Jan de Witt, jonka jätimme nousemaan kiviportaita ylös,
keskusteltuaan vanginvartija Gryphuksen ja hänen tyttärensä Rosan
kanssa, oli saapunut sen huoneen ovelle, missä hänen veljensä Kornelius
virui patjalla, kärsittyään virallisen syyttäjän määräyksestä
kidutusta, kuten jo ennen on kerrottu.

Karkotuskäsky oli saapunut ja sen johdosta oli Kornelius säästynyt
joutumasta uudelleen kidutuslavalle.

Ranteet ruhjottuina, sormet taitettuina makasi siinä Kornelius
vuoteellaan, mutta kolme vuorokautta kestäneet kärsimykset eivät olleet
saaneet häntä tunnustamaan rikosta, johon hän ei ollut syypää, ja nyt
hän vihdoinkin voi hengittää helpommin, kuultuaan ettei häntä ollut
tuomittu kuolemaan, vaan maanpakoon.

Voimakkaine ruumiineen, tarmokkaine henkineen olisi hän tuottanut
pettymystä vihollisilleen, jos nämä nyt olisivat nähneet hänet
Buitenhofin pimeässä tyrmässä, kalpeilla kasvoillaan hymyily, joka
osotti marttyyrin unohtaneen maallisen elämän kurjuuden, nähtyään
taivasten kirkkauden.

Hän oli, pikemmin tahdonlujuudellaan kuin ulkonaisilla apuneuvoilla,
voittanut takaisin entiset voimansa, ja nyt hän harkitsi kuinka kauan
hänen täytyisi oikeudenkäynnin vaatimain muotoseikkain takia vielä olla
vankeudessa.

Juuri tänä hetkenä kohosivat kansalliskaartin ja kansanjoukon huudot
ilmoille, uhaten veljeksiä sekä heidän turvanaan olevaa kapteeni
Tillyä. Tuo melu, joka uhkaavana kuin nousuvesi läheni vankilan
muureja, tunki vanginkin korviin.

Mutta niin pelättävältä kuin se kuuluikin, ei Kornelius sitä liioin
tarkannut eikä välittänyt nousta vuoteeltaan, silmäilläkseen ulos
pienestä ristikkoakkunasta, josta valo ja melu tunki sisään.

Pitkällinen tuska oli siinä määrin tylsyttänyt hänen tuntokykynsä,
ettei hän enää liioin kärsinyt kivuistansa. Hän tunsi nautinnolla
sielunsa ja henkensä niin vapautuneen aineellisuuden kahleista, että ne
ikäänkuin leijailivat ruumiista irrallaan, kuten liekki leijailee
sammumaisillaan olevan valkean yläpuolella, kohotakseen taivaalle.

Kornelius ajatteli myöskin veljeänsä. Epäilemättä johtui tämä myöskin
Janin läheisyydestä, kuten magnetismin myöhemmin ilmaistut salaperäiset
opit todistavat. Tuona hetkenä nimittäin, jolloin Kornelius mielessään
tunsi olevansa niin lähellä veljeänsä että melkein lausui hänen
nimensä, ovi aukeni ja Jan tuli sisään. Hän kiiruhti nopein askelin
vangin luo, ja tämä ojensi ruhjotut käsivartensa, liinakankaaseen
käärityt kätensä kohden kuuluisaa veljeänsä, josta hänen oli onnistunut
viedä voitto, -- ei tosin maalle tehtyihin palveluksiin nähden, vaan
saamalla vielä runsaammassa määrin hollantilaisten vihaa osakseen kuin
hän.

Jan suuteli hellästi veljensä otsaa ja laski hänen kipeät kätensä
varovasti patjalle.

-- Kornelius, veli parkani, sinulla on kovia tuskia, eikö niin?

-- En tunne nyt enää tuskia sinut nähdessäni.

-- Rakas Kornelius raukkani, jos et sinä kärsikään, niin kärsin minä
sen enemmän nähdessäni sinut tässä tilassa, siitä voit olla vakuutettu.

-- Olenkin ajatellut enemmän sinua kuin itseäni, ja kidutuksen
kestäessä en lausunut muuta valitusta kuin kerran vain: »Veli parkani!»
Mutta nythän olet täällä, -- unohtakaamme tuo kaikki! Tulet minua
noutamaan, eikö niin?

-- Niin kyllä.

-- Olen jo parantunut. Auta minut pystyyn, veljeni, niin saat nähdä
kuinka hyvin voin kävellä.

-- Sinun ei tarvitse kävellä kauas. Vaununi odottavat tuolla lammikon
luona Tillyn ratsujoukon turvissa.

-- Tillyn ratsujoukon turvissa? Miksikä se on täällä?

-- Otaksutaan, lausui Jan, kasvoillaan tavallinen surumielinen
hymyilynsä, -- että Haagin asukkaat tahtovat olla lähtöäsi näkemässä ja
pelätään hiukan että voisi syntyä mellakkaa.

-- Mellakkaa? toisti Kornelius, tarkaten veljeänsä, joka näytti
joutuneen hämilleen. -- Mellakkaako?

-- Niin kyllä, veljeni.

-- Sitä siis äsken kuulin, lausui vanki ikäänkuin itsekseen puhuen.
Kääntyen sitten veljensä puoleen hän lausui:

-- Buitenhofin edustalle on kokoontunut ihmisiä, eikö niin?

-- On kyllä.

-- Mutta tullessasi tänne...

-- Mitä tarkoitat?

-- Kuinka pääsit tänne?

-- Tiedät hyvin ettei meitä täällä suosita, veljeni, lausui Jan
surumielisen katkerasti. -- Minä tulin tänne syrjäkatuja pitkin.

-- Koettelit pysyä salassa?

-- Halusin saapua luoksesi mahdollisimman pian, ja näin ollen
menettelin kuten on tapana merellä ja valtioelämässä, kun on joutunut
vastatuuleen: minä luovailin.

Tänä hetkenä kajahti melu entistä uhkaavampana vankilan edustalta.
Tilly keskusteli kansalliskaartilaisten kanssa.

-- Niin, niin, virkahti Kornelius, -- olet varsin taitava perämies,
veljeni. Mutta en tiedä onnistuuko sinun kuljettaa veljesi näiden
tyrskyjen halki muinoisen kansansuosion pirstaleilla yhtä onnellisesti
kuin ohjasit Trompin laivaston Schelden karien keskitse Antverpeniin.

-- Tahdomme Jumalan avulla ainakin koettaa, vastasi Jan. -- Mutta
ensiksi sananen.

-- Puhu, veljeni.

Alkoi jälleen kuulua huutoa.

-- Kuinka nuo ihmiset ovatkaan vihastuneita, jatkoi Kornelius. --
Ovatko he vihoissaan sinulle vai minulle?

-- Luullakseni molemmille. Olenhan sanonut että se, mistä oranialaiset
ennen kaikkea meitä syyttävät, on että olemme olleet salahankkeissa
Ranskan kanssa.

-- Kuinka typeriä he ovat!

-- Niin kyllä, mutta siitä he ovat meille vihoissaan.

-- Mutta jos nuo hankkeemme olisivat onnistuneet, ei heidän olisi
tarvinnut kärsiä Reesin, Orsayn, Weselin ja Rheinbergin tappioita, ei
nähdä vihollisen kulkevan yli Reinin, vaan Hollanti voisi yhä vielä
kerskailla olevansa voittamaton soittensa ja kanaviensa suojassa.

 -- Tuo kaikki on totta, mutta vielä todempaa on se, että jos meidän
ja de Louvois'n välinen kirjeenvaihto tulisi ilmi, niin en
purjehdustaidostani huolimatta liioin pystyisi pelastamaan de Witt
veljesten purtta väljemmille vesille. Nuo kirjeet, jotka todistaisivat
puolueettomille henkilöille kuinka hartaasti rakastan maatani ja mitä
uhrauksia tarjouduin omasta puolestani tekemään sen hyväksi, -- nuo
kirjeet tuottaisivat meille turmion, jos joutuisivat vastustajiemme
oranialaisten käsiin. Mutta toivon, rakas Kornelius, että olet ne
polttanut, ennenkuin läksit luokseni Dordrechtista Haagiin.

-- Veljeni, vastasi Kornelius, -- kirjeesi de Louvois'lle todistavat,
että olet viime aikoina ollut seitsemän yhdistyneen maakunnan suurin,
jaloin ja nerokkain kansalainen. Rakastan maani kunniaa ja rakastan
sinun kunniaasi, ja olen visusti varonut hävittämästä noita kirjeitä.

-- Siis olemme hukassa, mitä maalliseen elämään tulee, lausui tyynesti
entinen hallinnonjohtaja lähestyen akkunaa.

-- Ei, päinvastoin, Jan, me sekä pelastamme henkemme että voitamme
takaisin kansamme suosion.

-- Missä siis nuo kirjeet nyt ovat?

-- Olen uskonut ne kummipoikani Kornelius van Baerlen huostaan, jonka
tunnet ja joka asuu Dordrechtissa.

-- Poika parka, tuo rakas, viaton lapsukainen, oppinut, joka vastoin
tavallisuutta todella tietää niin paljon eikä ajattele muuta kuin
kukkia, jotka ylistävät Jumalaa, ja Jumalaa, joka on luonut kukat!
Hänelle olet uskonut nuo hengenvaaralliset asiakirjat! Rakas veljeni,
hän on hukassa, tuo armas Kornelius parka!

-- Hukassa?

-- Niin, sillä hänen täytynee olla joko rohkea tai pelkurimainen. Jos
hän on rohkea, niin hän kerskailee tuttavuudestaan kanssamme
kuullessaan onnettomuudestamme, -- ja jonakin päivänä hänen täytyy
siitä kuulla erakkoelämästään huolimatta ja vaikka ajamamme asiat
ovatkin hänelle täysin vieraita. Jos hän on pelkuri, hän pelkää tuosta
tuttavuudesta koituvan hänelle vaaraa. Siis -- jos hän on uskalias
mies, hän huutaa salaisuutemme julki, jos hän on pelkuri, hän saattaa
sen pelosta ilmi. Kummassakin tapauksessa hän siis on hukassa, veljeni,
ja me myöskin. Siis, paetkaamme nopeaan, jos siihen enää on aikaa!

Kornelius kohottautui vuoteeltaan, ja tarttuen veljensä käteen, joka
vavahti tuntiessaan liinakankaan kosketuksen, hän lausui:

-- Enkö sitten tunne kummipoikaani? Etkö luule minun tuntevan jokaista
ajatusta, joka liikkuu van Baerlen mielessä, jokaista tunnetta hänen
sydämessään! Kysyt, onko hän pelkuri, onko hän uskalikko! Hän ei ole
toista, ei toista! Mutta mitä sillä onkaan väliä? Pääasia on se, että
hänen on mahdoton ilmaista tuo salaisuus, sillä hän ei tiedä sitä
itsekään.

Jan käännähti hämmästyneenä.

-- Katsos, jatkoi Kornelius lempeästi hymyillen, -- Puttenin rantavouti
on veljensä Janin kasvattama valtiomies. Toistan että van Baerlellä ei
ole tietoa hänelle uskomieni asiakirjojen sisällöstä eikä tärkeydestä.

-- Siis toimikaamme nopeasti, huudahti Jan, -- koska ei vielä ole
myöhäistä! Lähettäkäämme hänelle käsky polttaa nuo asiakirjat.

-- Kenenkä mukana?

-- Palvelijani Craeken, jonka piti seurata meitä ratsain ja joka on
täällä vankilassa auttaaksensa minua taluttamaan sinut portaita alas.

-- Punnitse tarkoin asiaa, ennenkuin annat polttaa nuo kunniakkaat
asiakirjat, Jan.

-- Olen ennen kaikkea selvillä siitä, että de Witt veljesten on
pelastaminen henkensä, voidakseen pelastaa kunniansa. Jos olemme
kuolleet, ken silloin on meitä puoltava? Onko kukaan edes käsittänyt
aikeemme?

-- Luulet siis että meidät surmataan, jos nuo asiakirjat tulevat ilmi?

Mitään vastaamatta Jan viittasi kohden akkunaa, josta tänä hetkenä
tunki sisään hurjia raivonhuutoja.

-- Kuulen kyllä tuon huudon, lausui Kornelius, -- mutta mitä he
oikeastaan tahtovat?

Jan avasi akkunan.

-- Surma pettureille! ulvoi kansa.

-- Ja petturit, ne olemme me! lausui vanki luoden katseen taivaalle ja
kohottaen olkapäitään.

-- Ne olemme me, toisti Jan.

-- Missä Craeke on?

-- Arvatenkin tuolla oven takana.

-- Kutsu hänet sisään.

-- Tulkaa sisään, Craeke, lausui Jan avaten oven sen takana odottavalle
uskolliselle palvelijalle, -- ja kuunnelkaa tarkoin mitä veljeni teille
puhuu.

-- Ei, Jan, ei puhe riitä, valitettavasti minun täytynee kirjoittaa.

-- Miksikä niin?

-- Siksi että van Baerle ei suostu luovuttamaan tai polttamaan noita
papereita ilman nimenomaista käskyä.

-- Mutta voitko kirjoittaa, rakas ystäväni? kysyi Jan, silmäillen hänen
poltettuja ja runneltuja käsiänsä.

-- Jospa minulla vain olisi mustetta ja kynä, niin saisit nähdä, sanoi
Kornelius.

-- Minulla on lyijykynä.

-- Onko sinulla myöskin paperia, sillä minulle ei ole jätetty mitään
sellaista.

-- Tässä on raamattu. Repäise siitä ensi lehti.

-- Hyvä.

-- Mutta voineekohan kirjoitustasi lukea?

-- Saammepa nähdä! sanoi Kornelius katsoen veljeensä. -- Nämä sormet,
joita kiduttajan kynttilä ei ole voinut tuhota, tahtoni, joka on
voittanut tuskan, ponnistavat yhdistetyin voimin, ja voit olla varma,
veljeni, että noissa piirteissä ei ole ilmenevä vavahdustakaan.

Ja Kornelius otti kynän ja kirjoitti.

Silloin voi nähdä valkoiseen liinakankaaseen tunkevan veripisaroita
nahattomista sormista, niiden pusertuessa kynää vastaan.

Hikikarpalot vierivät veljen ohimoita alas.

Mutta Kornelius kirjoitti:

    »Rakas kummipoikani! Polta asiakirjat, jotka olen uskonut
    huostaasi! Polta ne niitä katsomatta, niitä avaamatta, ettet
    tietäisi niiden sisältöä. Ne sisältävät salaisuuksia, jotka
    tuottavat kuoleman niiden säilyttäjälle. Polta, niin olet
    pelastanut Janin ja Korneliuksen. Jää hyvästi ja säilytä minut
    rakkaassa muistossa!

    20. p. elokuuta 1672.

                                        Kornelius de Witt.»

Kyynelsilmin pyyhkäisi Jan paperilta siihen valuneen veripisaran, antoi
kirjeen Craekelle, lausuen vielä viimeiset määräykset, ja palasi sitten
Korneliuksen luo, jonka tuska saattoi entistä kalpeammaksi ja joka oli
menettämäisillään tajuntansa.

-- No niin, lausui Jan, -- kun Craeke antaa muinoisen laivapillinsä
kuulua, silloin on hän ehtinyt ihmisjoukkojen ohi lammikon toiselle
puolen. Silloin on meidän aika lähteä.

Ennen viiden minuutin kuluttua tunki pitkällinen ja kimakka vihellys
läpi jalavain tummien latvojen ja väkijoukon kirkunan.

Kiittäen kohotti Jan kätensä kohden taivasta.

-- Ja nyt lähtekäämme, Kornelius, lausui hän.



III.

JAN DE WITTIN OPPILAS.


Sillä välin kuin Buitenhofin edustalle kokoontuneen kansanjoukon
ulvonta, käyden yhä uhkaavammaksi, saattoi Jan de Wittin jouduttamaan
veljensä lähtöä vankilasta, oli porvariston lähetystö saapunut
kaupungintalolle anomaan Tillyn joukoille käskyä poistua.

Buitenhofilta Hoogstraetille ei ollut pitkä matka. Niinpä nähtiin erään
muukalaisen, joka alusta pitäin oli seurannut tuota näytelmää
mielenkiinnolla, lähtevän kulkemaan muitten mukana tai pikemmin muitten
jälkeen kaupungintalolle päin, saadakseen nopeammin tietoa tapahtumain
kulusta.

Tuo muukalainen oli varsin nuori mies, tuskin kahden- tai
kolmenkolmattavuotias, eikä hänen olentonsa liioin kuvastanut tarmoa.
Nähtävästi hän halusi pysyä tuntematonna, sillä hän kätki kalpeat,
kapeat kasvonsa hienoon friisiläiseen palttinanenäliinaan, pyyhkiellen
sillä lakkaamatta hikistä otsaansa ja hehkuvia huuliansa.

Tuo katse, läpitunkeva kuin petolinnun, pitkä kaareva nenä,
hienopiirteinen suu, jonka kapeat huulet arpi halkaisi, olisivat
antaneet Lavaterille, jos hän olisi elänyt tähän aikaan, aihetta
sielutieteellisiin tutkimuksiin, jotka varmaankaan eivät aluksi olisi
johtaneet tutkittavalle suotuisiin johtopäätöksiin.

Mikä erottaa valloittajan merirosvosta? kysyivät muinaisajan viisaat.
Sama, mikä erottaa kotkan haaskakotkasta.

Toisaalla tyyntä voimaa, toisaalla kiihkeätä saaliinhimoa!

Nuo harmahtavat kasvot, tuo hento, sairaalloiselta vaikuttava ruumis,
arasteleva vaellus Buitenhofilta Hoogstraetille ulvovan kansanjoukon
jäljissä muistuttivat epäluuloista vallanpitäjää tai pelokasta varasta,
ja jo mainitsemamme ilmeinen pyrkimys pysyä tuntematonna olisi
varmaankin saanut jokaisen järjestyksenvalvojan epäluulot hereille.

Muukalaisella oli yksinkertainen puku ja hän näytti olevan aseetonna.
Hänen laiha, mutta tarmokas käsivartensa, luiseva, vaan valkoinen ja
hienorakenteinen kätensä nojasi erään upseerin olkaan. Käsi miekan
kahvassa oli tämä toveri helposti käsitettävällä mielenkiinnolla
Buitenhofin edustalla tarkannut tapahtumain kehitystä aina siihen
hetkeen saakka, jolloin toinen matkaan lähtien oli vetänyt hänet
mukaansa.

Hoogstraetin torille saavuttua kalpea muukalainen työnsi toverinsa
avatun akkunaluukun varjoon ja suuntasi katseensa kaupungintalon
parvekkeelle päin.

Mielettömäin huutojen kajahdellessa aukeni akkuna Hoogstraetille päin,
ja siihen ilmestyi mies puhelemaan ihmisjoukon kanssa.

-- Ken on tuolla parvekkeella? kysyi nuori mies upseerilta, silmäillen
puhujaa, joka näytti olevan kiihkeän mielenliikutuksen vallassa ja
pikemmin pysyttelevän kiinni parvekkeen käsipuussa, kuin kumartuvan sen
ylitse.

-- Edusmies Bowelt, vastasi upseeri.

-- Mitä hän on miehiään? Tunnetteko häntä?

-- Kunnon mies, tietääkseni, teidän ylhäisyytenne.

Kuullessaan upseerin lausuman arvostelun Boweltin luonteesta, nuori
mies teki niin ilmeistä pettymystä ja mielipahaa osottavan liikkeen,
ettei se voinut jäädä upseerilta huomaamatta, vaan lisäsi tämä:

-- Niin olen kuullut sanottavan, teidän ylhäisyytenne. Itse puolestani
en tiedä sanoa mitään, kun en ole tuttava herra Boweltin kanssa.

-- Kunnon mies, toisti toinen. -- Mutta luuletteko, että hän myöskin on
rohkea mies?

-- Sitä en tiedä sanoa, sillä kuten jo mainitsin teidän
ylhäisyydellenne, tunnen hänet ainoastaan ulkonäöltä.

-- Odottakaamme siis, niin saamme sen nähdä, mumisi nuori mies.

Upseeri teki vaieten myöntävän liikkeen.

-- Jos tuo Bowelt on kunnon mies, jatkoi hänen ylhäisyytensä, -- saavat
nuo raivostuneet ihmiset pyyntöönsä hiukan odottamattoman vastauksen.

Ja kuten soittoniekan sormet liikkuvat soittokoneen koskettimilla, niin
teki nuoren miehen käsi, hänen lausuessaan nuo sanat, kuin itsestään
hermostuneita liikkeitä hänen toverinsa olalla, ilmaisten kiihkeätä
kärsimättömyyttä, jota kasvojen jäykkä ja synkkä ilmekään ei aina
pystynyt salaamaan, eikä ainakaan tänä hetkenä.

Silloin kuultiin porvarislähetystön johtajan tiedustelevan
edusmieheltä, missä hänen toverinsa, toiset edusmiehet, olivat.

-- Hyvät herrat, lausui herra Bowelt toistamiseen, -- vakuutan teille,
että olen tällä hetkellä täällä yksin herra d'Asperen'in kanssa enkä
voi yksin ratkaista tuota asiaa.

-- Määräys, määräys! huusivat monet tuhannet äänet.

Herra Bowelt koetti puhua, mutta hänen äänensä ei päässyt kuuluville ja
kiihkeät kädenliikkeet vain todistivat hänen epätoivoansa.

Lopuksi hän, nähdessään kaikki ponnistuksensa turhiksi, kääntyi
avoimeen akkunaan päin ja kutsui herra d'Asperen'ia.

Herra d'Asperen tuli vuorostaan parvekkeelle, jossa hänelle kajahti
vastaan vielä räikeämmät huudot kuin hetki sitten herra Boweltille.

Hän teki siitä huolimatta yrityksen puhua kansalle. Mutta kansa
katsoikin paremmaksi tunkea rakennuksen sisään sitä vartioivan
sotaväenosaston ohi -- joka muutoin ei tehnytkään pienintäkään
vastarintaa itsevaltiaalle kansalle, -- kuin kuunnella herra
d'Asperen'in puhetta.

-- Lähtekäämme mukaan, översti, lausui nuori mies kylmähkösti, kansan
tulvahtaessa sisään kaupungintalon pääovesta, -- näyttää siltä kuin
neuvottelu tapahtuisi tuolla sisällä. Menkäämme kuuntelemaan.

-- Olkaa varuillanne, teidän ylhäisyytenne, olkaa varuillanne!

-- Miksikä niin?

-- Edusmiesten joukossa on monta, jotka ovat olleet tekemisissä teidän
ylhäisyytenne kanssa, ja jos yksikin heistä tuntee teidän
ylhäisyytenne...

-- Niin minua syytetään tämän kaiken alkuunpanijaksi. Olet oikeassa,
lausui nuori mies, punehtuen harmista, kun oli osottanut niin suurta
kiihkeyttä. -- Olet oikeassa, jääkäämme tänne. Tältä kohdalta näemme
heidät heidän palatessaan määräyksineen tai ilman sitä, ja voimme sen
mukaan arvostella, onko herra Bowelt ainoastaan kunnon mies, vai
myöskin rohkea mies, minkä seikan haluaisin tietää.

-- Mutta, lausui upseeri silmäillen hämmästyneenä vierustoveriaan, --
eihän teidän ylhäisyytenne toki hetkeäkään pitäne mahdollisena että
edusmiehet antaisivat Tillylle määräyksen poistua, -- sehän on
mahdotonta!

-- Miksikä niin? kysyi nuori mies tylysti.

-- Siksi että he sen tehdessään samalla tuomitsisivat Kornelius ja Jan
de Wittin kuolemaan.

-- No, saamme nähdä, vastasi hänen ylhäisyytensä kylmähkösti. -- Vain
Jumala yksin voi edeltäpäin tietää ihmisten aivoitukset.

Upseeri loi salaa silmäyksen toverinsa kalseisiin kasvoihin ja kalpeni.

Hänen ylhäisyytensä tovereineen voi paikalta, missä he seisoivat,
kuulla hälinän ja kolinan kansanjoukon noustessa kaupungintalon
portaita ylös.

Sitten alkoi melu kuulua tuon salin avoimista akkunoista, jonka
parvekkeella herra Bowelt ja herra d'Asperen olivat seisoneet, mutta
josta he nyt olivat poistuneet, varmaankin peläten kansanjoukon heitä
ahdistellessaan syöksevän heidät parvekkeelta alas.

Jo alkoivat nuo touhuavat ja meluavat varjokuvat näkyä kaupungintalon
akkunoista.

Sali, missä neuvottelujen piti tapahtua, täyttyi täyttymistään.

Äkkiä taukosi huuto. Sitten se, vielä äkillisemmin, kasvoi niin
kiihkeäksi, että vanha rakennus tärisi harjaansa myöten.

Vihdoin kääntyi ihmisvirta takaisin, kiitäen pitkin käytäviä ja
portaita kohden porttia, mistä vesipyörteen kaltaisena tulvahti ulos.

Ensi ryhmän etunenässä tuli liitäen mies, jonka kasvot olivat
vääntyneet vahingonriemusta.

Tuo mies oli kirurgi Tyckelaer.

-- Olemme sen saaneet! Olemme saaneet sen! huusi hän heiluttaen paperia
ilmassa.

-- He ovat saaneet määräyksen! mumisi upseeri tyrmistyneenä.

-- No hyvä, sitten voin tehdä johtopäätökseni, lausui hänen
ylhäisyytensä tyynesti. -- Te ette tiennyt, rakas överstini, onko herra
Bowelt yksistään kunnon mies vai myöskin rohkea mies. Hän ei ole
kumpaakaan.

Seuraten sitten katseillaan kulmiansa rypistämättä ohivirtaavaa
ihmisjoukkoa, hän lausui:

-- Lähtekäämme nyt Buitenhofiin, översti, luulen että siellä saamme
nähdä harvinaisen näytelmän.

Upseeri kumarsi ja seurasi herraansa mitään vastaamatta.

Vankilan edustalle kokoontunut kansanjoukko oli kasvanut
suunnattomaksi. Mutta tarmokkaasti piti Tillyn ratsuväki sitä yhä
edelleen kurissa.

Pian alkoi kreivi kuulla yhä kasvavaa kohinaa, minkä synnytti lähenevä
ihmisvirta syöstessään eteenpäin kiihtyvän putouksen vauhdilla.

Samassa hän näki ilmassa liehuvan paperin, nyrkkien ja kimmeltävien
aseiden yläpuolella.

-- Mitä! huudahti hän, kohottautuen jalustimensa varassa ja koskettaen
luutnanttiansa miekkansa ponnella. -- Luulen että nuo katalat ovat
saaneet haluamansa määräyksen!

-- Nuo kunnottomat konnat! huudahti luutnantti.

Toivottu määräys se todella olikin, ja riemukkaalla kiljunnalla otti
kokoontunut ihmisjoukko sen vastaan.

Se läksi heti liikkeelle ja marssi äänekkäitä huutoja kohottaen kohden
Tillyn ratsujoukkoja.

Mutta kreivi ei suinkaan ollut halukas päästämään heitä tarpeellista
lähemmäksi.

-- Seis! huudahti hän, -- seis! Varokaa lähestymästä ratsujamme tai
minä annan hyökkäyskäskyn!

-- Kas tässä määräys! vastasivat sadat uhkaavat äänet.

Kreivi otti sen vastaan tyrmistyneenä, loi siihen nopean katseen ja
lausui lujalla äänellä:

-- Ne, jotka ovat allekirjoittaneet tämän määräyksen, ovat herra
Kornelius de Wittin murhaajia. Ennen menettäisin molemmat käteni, kuin
soisin kirjoittaneeni kirjaimenkaan tuosta häpeällisestä kirjelmästä!

Ja työntäen miekkansa ponnella luotaan miehen, joka yritti ottaa
kirjelmän häneltä takaisin, hän lausui:

-- Tyyntykää! Tuollainen asiakirja on tärkeä ja on säilytettävä!

Ja hän taittoi paperin kokoon ja pani sen huolellisesti alustakkinsa
taskuun.

Kääntyen sitten ratsujoukkonsa puoleen hän huusi:

-- Tillyn ratsumiehet, rivittäin oikealle!

Sitten hän lausui puoliääneen, mutta kumminkin niin että kaikki
kuulivat hänen sanansa:

-- Nyt, murhaajat, toimeen!

Kaamea kirkuna, jossa ilmeni hillitön viha ja rajaton kostonriemu,
kohosi ilmoille ratsuväen lähtiessä liikkeelle.

Hitaasti poistuivat ratsuväen rivit.

Kreivi jäi viimeiseksi, pitäen viime hetkeen saakka silmällä kiihkeää
ihmisjoukkoa, joka voitti sitä myöten tilaa, kuin kapteenin ratsu
väistyi sivullepäin.

Kuten nähdään, ei Jan de Witt ollut liioitellut vaaran suuruutta
koettaessaan jouduttaa lähtöä vankilasta.

Kornelius laskeutui siis, nojaten veljensä käsivarteen, pihaan johtavia
portaita alas.

Portaitten alapäässä hän kohtasi kauniin Rosan, joka vapisi
mielenliikutuksesta.

-- Oi, herra Jan, lausui hän, -- mikä onnettomuus!

-- Mitä sitten on tapahtunut, lapseni? kysyi Jan de Witt.

-- Sanotaan että on menty kaupungintalolle noutamaan Tillyn joukoille
määräystä poistua.

-- Jos Tillyn joukot poistuvat, sanoi Jan, -- on tilamme toden totta
arveluttava.

-- Sentähden tahtoisinkin antaa teille neuvon, sanoi vapiseva tyttö, --
jos sen sallisitte.

-- Lausu neuvosi, lapseni. Ei olisi ihme, jos Jumala tahtoisi puhua
meille sinun suusi kautta.

-- Minä en teidän sijassanne läksisi ajamaan päätietä, herra Jan.

-- Minkätähden, kun kerran herra de Tillyn ratsumiehet vielä ovat
vartiopaikallaan?

-- Niin kyllä, mutta saamansa määräyksen mukaan heidän on
pysytteleminen vankilan edustalla.

-- Niin onkin.

-- Onko teillä sitten määräystä että he saattaisivat teidät ulos
kaupungista?

-- Ei.

-- Ehdittyänne ratsujoukon ohi te joudutte kansanjoukon käsiin.

-- Mutta entä kansalliskaartilaiset?

-- Ne! Nehän ovat enin raivoissaan kaikista!

-- Mitä meidän siis on tekeminen?

-- Teidän sijassanne, herra Jan, jatkoi nuori tyttö arasti, -- minä
poistuisin muurissa olevan salaportin kautta. Se vie syrjäkadulle,
jossa ei ole ketään, sillä kaikki odottavat pääkäytävän edustalla, ja
sieltä jatkaisin matkaani sille kaupunginportille, josta aiotte poistua
kaupungista.

-- Mutta veljeni ei voi kävellä, sanoi Jan.

-- Minä koetan, vastasi Kornelius, ylevä lujuuden ilme kasvoillaan.

-- Mutta onhan teillä vaunut, sanoi tyttö.

-- Mutta ne ovat pääkäytävän luona.

-- Ei, vastasi tyttö. -- Otaksuin että kuskinne on luotettava henkilö
ja käskin hänen odottaa salaportilla.

Liikutettuina loivat veljekset toisiinsa katseen, joka sitten kohdistui
tyttöseen, tulkiten hänelle heidän kiitollisuutensa.

-- Nyt meidän vain tulee vielä tietää, lausui Jan, -- suostuuko Gryphus
avaamaan meille tuon portin.

-- Ei mitenkään, lausui Rosa, -- siihen hän ei suostu.

-- No, entä sitten?

-- Tiesin että hän kieltäytyisi sen tekemästä, ja juuri äsken, kun hän
keskusteli vankilan akkunasta erään sotamiehen kanssa, otin avaimen
avainrenkaasta.

-- Ja sinulla on tuo avain?

-- Tässä se on, herra Jan.

-- Lapseni, lausui Kornelius, -- minulla ei ole antaa sinulle
palkinnoksi tuosta palveluksestasi mitään muuta kuin raamattu, jonka
löydät huoneestani. Se on rehellisen miehen viimeinen lahja. Toivon
että se tuottaa sinulle onnea.

-- Kiitän teitä, herra Kornelius, enkä ole koskaan luopuva siitä,
vastasi tyttö.

Samassa hän huoaten lisäsi itsekseen:

-- Mikä vahinko, etten osaa lukea!

-- Huudot kiihtyvät, tyttöseni, lausui Jan. -- Luulen ettemme saa
hukata hetkeäkään.

-- Lähtekää siis, lausui kaunis friisitär, ja hän vei veljekset
sisäkäytävää pitkin vankilan toiselle puolen.

Rosan ohjaamina he laskeutuivat parinkymmenen astuimen pituisia
portaita alas ja kulkivat sitten hammasreunaisen muurin ympäröimän
pienen pihan poikki. Muuriportin auettua he huomasivat onnellisesti
saapuneensa kadulle vaunujensa luo, jotka odottivat astuin
alaslaskettuna.

-- Nopeaan, nopeaan, nopeaan, herrani, ettekö kuule heidän huutoansa!
huusi kuski kauhun valtaamana.

Mutta autettuaan Korneliuksen vaunuihin, Jan vielä kääntyi tyttösen
puoleen ja lausui:

-- Jää hyvästi, lapseni! Mitä ikinä sinulle sanoisimmekin, niin
tulkitsisi se perin vaillinaisesti kiitollisuutta, jota tunnemme sinua
kohtaan. Uskomme sinut Jumalan haltuun ja toivomme hänen palkitsevan
sinulle sen, että olet pelastanut kahden ihmisen hengen.

Rosa tarttui hänelle ojennettuun käteen ja suuteli sitä
kunnioittavasti.

-- Lähtekää, sanoi hän, -- lähtekää! Kuuluu siltä kuin he murtaisivat
oven auki.

Jan de Witt nousi nopeasti vaunuihin, istui veljensä viereen ja sulki
jalkapeitteen huutaen:

-- Tol-Hekille!

Tol-Hek oli ristikkoportti, joka vei Scheveningenin pieneen satamaan,
missä pieni laiva odotti veljeksiä.

Täyttä laukkaa läksi voimakas flaamilainen hevospari kuljettamaan
pakolaisia pois.

Rosa seurasi heitä katseillaan kadunkulmaan saakka.

Sitten hän palasi sisään, lukitsi portin ja heitti avaimen kaivoon.

Rosan aavistus ei ollut pettänyt. Melu, jonka hän oli kuullut, johtui
todella siitä että kansanjoukko, päästyään nyt vankilan ovelle, pyrki
murtamaan sen auki.

Niin luja kuin ovi olikin, ja vaikka vanginvartija Gryphus -- sen
vaatii kohtuus hänen kunniakseen mainitsemaan -- itsepintaisesti
kieltäytyi sitä avaamasta, niin oli ilmeistä, että se ennen pitkää oli
aukeneva. Kuolonkalpeana mietti Gryphus juuri, eikö olisi parempi avata
se, kuin sallia kansan se murtaa, mutta silloin hän tunsi jonkun hiljaa
koskettavan hänen vaatteitansa.

Hän käännähti ja näki Rosan edessään.

-- Kuulet, kuinka nuo mielettömät riehuvat, lausui Gryphus.

-- Kuulen kyllä, isä, ja sen takia teidän sijassanne...

-- Avaisit oven, eikö niin?

-- Ei suinkaan, vaan antaisin heidän murtaa sen auki.

-- Mutta silloin he tappavat minut.

-- Niin tekevät, jos löytävät teidät.

-- Kuinka eivät he minua löytäisi?

-- Eivät löydä, jos piiloudutte.

-- Minne sitten?

-- Salatyrmään.

-- Entä sinä, lapseni?

-- Minä tulen mukaanne. Me lukitsemme oven jälkeemme, ja kun he ovat
lähteneet vankilasta, tulemme jälleen esiin.

-- Olet toden totta oikeassa, huudahti Gryphus. -- On ihmeellistä,
lisäsi hän, -- kuinka paljon järkeä tuohon pieneen päähän mahtuu.

Kansan suureksi riemuksi näytti ovi alkavan antaa myötä, ja Rosa lausui
avaten pienen laskuoven:

-- Joutukaa, joutukaa, isä!

-- Mutta entä vankimme? lausui Gryphus.

-- Jumala on pitävä heistä huolta, isä, vastasi tyttö. -- Teistä
huolehdin minä.

Gryphus seurasi tytärtään ja laskuovi sulkeutui heidän jälkeensä
samassa hetkessä kuin ulko-ovi murtui avaten tien kansanjoukolle.

Piilopaikkaa, johon Rosa oli vienyt isänsä ja johon meidän täytyy
jättää heidät hetkiseksi, nimitettiin salatyrmäksi, ja se soi täysin
varman turvapaikan, sillä sen olemassaolosta tiesivät vain muutamat
hallitusmiehet, jotka väliin antoivat sulkea sinne jonkun kuuluisan
vangin, jonka takia voi pelätä levottomuuksia syntyvän.

Kansanjoukko syöksähti vankilaan huutaen:

-- Surma pettureille! Kornelius de Witt hirteen! Hirteen!



IV.

MURHAAJAT.


Kasvot ison hatun varjostamina, nojaten yhä upseerin käsivarteen,
pyyhkien yhä lakkaamatta kasvojaan ja huuliaan nenäliinallaan, seisoi
ennen esittämämme nuori mies liikkumatonna ja muista erillään suljetun
kauppakojun katoksen turvissa Buitenhofin torin kulmassa, katsellen
raivostuneen kansanjoukon esittämää näytelmää, joka näytti lähestyvän
ratkaisuaan.

-- Luulen todellakin, sanoi hän upseerille, -- että olette oikeassa ja
että herrain edusmiesten allekirjoittamaa määräystä itse asiassa voi
katsoa herra Korneliuksen kuolemantuomioksi. Kuuletteko tuota huutoa?
Nähtävästi ei kansalla ole hyvää mielessä!

-- En todellakaan ole ikinä kuullut moista kirkunaa, sanoi upseeri.

-- Näyttää siltä kuin he olisivat löytäneet vangin huoneen. Eikös tuo
akkuna juuri kuulune herra Korneliuksen tyrmään.

Eräs mies ryhtyikin juuri kaikin voimin pudistamaan akkunan
rautaristikkoa tyrmässä, josta Kornelius oli lähtenyt tuskin kymmenen
minuuttia sitten.

-- Oivallista, oivallista, huusi hän, -- hän ei ole enää täällä!

-- Mitä, eikö hän ole siellä enää! kysyivät kadulta viimeksi saapuneet,
jotka eivät enää olleet mahtuneet sisään vankilaan.

-- Ei, ei, vastasi mies raivoissaan, -- hän ei ole enää täällä, hän on
varmaan pelastunut.

-- Mitä tuo mies sanoo? kysyi hänen ylhäisyytensä kalveten.

-- Hän kertoo uutisen, joka olisi varsin hyvä, jos se vain olisi tosi.

-- Niin kyllä, sehän olisi erittäin hyvä uutinen, jos se vain olisi
tosi, sanoi nuori mies. -- Kovaksi onneksi se sentään ei voi olla tosi.

-- Mutta katsokaa..., sanoi upseeri.

Nyt näkyi akkunassa toisiakin raivostuneita olentoja, jotka kasvot
vihasta vääntyneinä huusivat:

-- Pelastunut! Paennut! He ovat päästäneet hänet pakoon!

Ja kadulla oleva kansa toisti kammottavin kirouksin:

-- Pelastuneet, karanneet! Kiiruhtakaamme heidän jälkeensä, ajakaamme
heitä takaa!

-- Teidän ylhäisyytenne, sanoi upseeri, -- näyttää siltä että herra
Kornelius de Witt täyttä totta on pelastunut.

-- Kenties vankilasta, vastasi toinen, -- mutta ei kaupungista. Saatte
nähdä, van Deken, että tuo mies parka löytää lukittuna portin, jonka
luulee olevan auki.

-- Onko siis annettu määräys kaupunginporttien sulkemisesta?

-- Ei suinkaan, ken olisi antanut sellaisen määräyksen?

-- Mihin seikkaan perustuu sitten lausumanne oletus?

-- Onneton sattuma voi saada paljon aikaan, vastasi hänen ylhäisyytensä
välinpitämättömästi, -- ja suurimmatkin ihmiset ovat väliin joutuneet
sattuman uhreiksi.

Upseeri tunsi nuo sanat kuullessaan kylmän väreet ruumiissaan, sillä
hän käsitti että tuho oli jossakin muodossa saavuttava vangin.

Tänä hetkenä kansanjoukon karjunta kohosi ilmoille ukkosen jyrinän
kaltaisena, sillä nyt sille oli selvennyt että Kornelius de Witt ei
enää ollut vankilassa.

Sillä välin olivat Kornelius ja Jan, ajettuaan ensin lammikon reunaa
pitkin, kääntyneet valtatielle, joka vei Tol-Hekille, ja he olivat
kehottaneet kuskia hillitsemään hevosiaan, ettei niiden nopea juoksu
herättäisi epäluuloja.

Mutta saavuttuaan keskelle tietä ja nähdessään kaukaa portin sekä
tuntiessaan jättävänsä taakseen vankilan ja kuoleman, palatakseen
elämään ja vapauteen, kuski unohti kaiken varovaisuuden ja antoi
hevosten laukata täyttä vauhtia.

Äkkiä hän pysähdytti ne.

-- Mitä nyt? kysyi Jan, pistäen päänsä ulos vaununakkunasta.

-- Voi, hyvät herrat..., sopersi kuski.

Kauhu tukahdutti kunnon miehen äänen.

-- Mitä on tapahtunut? tiedusteli Jan.

-- Portti on lukittu.

-- Kuinka, onko portti lukittu? Eihän ole tapana lukita portteja
keskellä päivää.

-- Katsokaa itse!

Jan de Witt kumartui ulos vaunuista ja näki että portti todella oli
lukittu.

-- Aja edelleen, sanoi Jan, -- minulla on armahduskirje mukanani,
portinvartija avaa meille.

Vaunut vierivät edelleen, mutta voi huomata kuskin menettäneen kaiken
uskalluksensa.

Janin kumartuessa ulos vaunuista oli hänet nähnyt muuan oluenpanija,
joka oli jäänyt tovereistaan jäljelle ja nyt kiireesti sulki ovensa
rientääksensä toisten jälkeen Buitenhofille.

Hän huudahti hämmästyksestä ja läksi juoksemaan kahden miehen jälkeen,
jotka myöskin juosten ensivät eteenpäin.

Sadan askeleen päässä hän saavutti heidät ja sanoi heille jotakin.
Kaikki kolme pysähtyivät katsomaan eteneviä vaunuja, mutta olivat yhä
vielä epävarmoja siitä, ketä ne kuljettivat mukanaan.

Sillä välin olivat vaunut saapuneet Tol-Hekille.

-- Avatkaa! huusi kuski.

-- Avatako pitäisi, sanoi portinvartija astuen asuntonsa kynnykselle,
-- vai avata, ja millä?

-- Avaimella, tuhat tulimaista! huusi kuski.

-- Niin kyllä, mutta entä kun ei ole avainta?

-- Kuinka! Eikö teillä ole portin avainta? kysyi kuski.

-- Ei.

-- Minne sen sitten olette pannut?

-- Se on minulta otettu pois.

-- Ken sen on ottanut?

-- Muuan, joka varmaankin tahtoi ettei kukaan pääsisi kaupungista pois.

-- Ystäväni, lausui Jan de Witt pistäen päänsä ulos vaunujen akkunasta
ja pannen pelastuksen saavuttamiseksi kaikki alttiiksi, -- ystäväni,
avaa meille! Minä olen Jan de Witt ja olen viemässä veljeäni
Korneliusta maanpakoon.

-- Oi herra de Witt, olen epätoivoissani, sanoi portinvartija
kiiruhtaen vaunujen luo, -- mutta vakuutan kunniasanallani että avain
on otettu minulta pois.

-- Milloinka?

-- Tänä aamuna.

-- Kuka sen otti?

-- Eräs kahdenkymmenen vaiheilla oleva kalpea ja laiha mies.

-- Ja miksi annoitte sen hänelle?

-- Hänellä oli mukanaan allekirjoituksilla ja sineteillä varustettu
määräys.

-- Keneltä?

-- Kaupungintalon herroilta.

-- On ilmeistä, sanoi Kornelius tyynesti, -- että meillä on perikato
edessämme.

-- Tiedätkö, onko kaikilla porteilla menetelty samoin?

-- Sitä en tiedä.

-- Lähtekäämme täältä, sanoi Jan kuskille. -- Jumala tahtoo että
ihminen tekee kaiken voitavansa henkensä pelastamiseksi. Aja toiselle
portille!

Kuskin kääntäessä vaunut lausui Jan portinvartijalle:

-- Kiitän sinua hyvästä tahdostasi, ystäväni. Halu auttaa on teon
arvoinen! Sinä olisit tahtonut pelastaa meidät, ja Jumalan silmissä se
on yhtä kuin jos se olisi sinulle onnistunutkin.

-- Katsokaa, sanoi portinvartija, -- näettekö noita tuolla?

-- Aja täyttä laukkaa tuon ryhmän ohi, huusi Jan kuskille, -- ja käännä
vasemmalla olevalle kadulle. Se on meille ainoa pelastumisen
mahdollisuus.

Ryhmän, josta Jan puhui, olivat alkuaan muodostaneet nuo kolme ennen
mainitsemaamme henkilöä, mutta Janin keskustellessa portinvartijan
kanssa oli heihin liittynyt seitsemän tai kahdeksan henkilöä lisäksi.

Uusilla tulokkailla oli ilmeisesti vihamielisiä aikeita vaunuja
kohtaan.

Nähdessään hevosten lähenevän täyttä laukkaa, he asettuivat keskelle
tietä heilutellen käsivarsiaan keppi kädessä ja huutaen: -- Seis! seis!

Kuski puolestaan kumartui heitä kohden ja lyödä sivallutti heitä
piiskallaan.

Ajopelit ja ihmiset törmäsivät yhteen.

Veljekset eivät vaunujen sisästä voineet nähdä mitään. Mutta he
tunsivat hevosten kavahtavan pystyyn ja sitten tuikean sysäyksen.
Vaunut pysähtyivät silmänräpäykseksi, mutta kulkivat sitten pyöreän ja
pehmeän esineen ylitse, joka tuntui olevan maahan suistunut
ihmisruumis, ja sadatusten sinkoillessa jatkui kulku edelleen.

-- Pelkään että olemme saaneet onnettomuutta aikaan, sanoi Kornelius.

-- Täyttä laukkaa, täyttä laukkaa eteenpäin! huusi Jan.

Mutta käskystä huolimatta kuski äkkiä pysähdytti hevoset.

-- Mitä nyt? kysyi Jan.

-- Katsokaa! sanoi kuski,

Jan katsoi ulos.

Toisessa päässä katua, jota pitkin kulkua oli jatkaminen, näkyi
Buitenhofin edustalla ollut kansanjoukko, ja se lähestyi kiljuen ja
rajumyrskyn nopeudella.

-- Pysäytä ja pelasta henkesi, sanoi Jan kuskille. -- Meidän on turhaa
jatkaa matkaamme, olemme hukassa.

-- Tuolla, tuolla ne ovat! huusi puolisen tuhatta ääntä.

-- Tuolla ovat petturit, murhaajat! vastasivat vaunuja vastaan
tuleville ne, jotka juoksivat niiden jälkeen, kantaen sylissään tuon
toverinsa kuollutta ruumista, joka oli koettanut pysähdyttää hevoset ja
joutunut niiden jalkoihin.

Hänen ruumiinsa ylitse olivat veljekset tunteneet vaunujen kulkevan.

Kuski pysähdytti, mutta huolimatta herransa hartaista pyynnöistä hän ei
tahtonut pelastautua.

Hetkeä myöhemmin olivat vaunut suljetut niiden väliin, jotka tulivat
vastaan, ja niiden, jotka kiiruhtivat jälkeen. Kuin liikkuva saari
liukuivat ne eteenpäin ylinnä ihmisvirrassa. Mutta äkkiä saari
pysähtyi. Muuan johtajista oli nuijalla iskenyt toiseen hevosista, joka
nyt veti viimeisiä hengenvetojaan.

Tänä hetkenä aukenivat erään akkunan luukut hiukan, ja siinä nähtiin
nuori, kalpea mies, jonka synkkä katse oli kiintynyt alkaneeseen
näytelmään.

Hänen takanaan näkyi upseeri, melkein yhtä kalpeana kuin hänkin.

-- Oi Jumalani, Jumalani, teidän ylhäisyytenne, mitä nyt seuraakaan?
mumisi upseeri.

-- Varmasti jotain kammottavaa, vastasi toinen.

-- Oi näettekö, he vetävät hallinnonjohtajan ulos vaunuista, he
pieksävät häntä, raatelevat häntä!

-- Nuo ihmiset näyttävät todellakin olevan raivoisan vihan vallassa,
sanoi nuori mies entiseen välinpitämättömään tapaansa.

-- Ja nyt he vetävät Korneliuksen vaunuista, -- Korneliuksen, joka jo
ennestään on ruhjottu ja kidutettu raajarikoksi. Oi katsokaa, katsokaa!

-- Olet oikeassa, se on todellakin Kornelius.

Upseeri päästi hiljaisen huudahduksen, kääntäen kasvonsa pois.

Ennenkuin Kornelius de Witt oli ehtinyt vaununastuimelta alas, oli hän
saanut rautakangella iskun, joka halkaisi hänen päänsä.

Hän kohottautui vielä pystyyn, mutta vaipui sitten maahan.

Silloin ottivat murhaajat hänet kiinni jaloista ja laahasivat hänet
läpi ihmisjoukon, johon hän jätti jälkeensä verisen vaon, mikä
sulkeutui heti hänen jälkeensä, ilokiljunnan raikuessa.

Nuori mies kävi yhä kalpeammaksi -- mitä tuskin olisi luullut
mahdolliseksi --, ja hänen silmäluomensa sulkeutuivat hetkiseksi.

Upseeri huomasi tuon ensimäisen säälin ilmeen kylmäluontoisessa
toverissaan, ja pyrkien käyttämään hyväkseen hänen mielensä heltymistä
hän sanoi:

-- Tulkaa, tulkaa, teidän ylhäisyytenne, he surmaavat varmasti myöskin
hallinnonjohtajan!

Mutta nuori mies oli jo avannut silmänsä ja lausui:

-- Tuo kansa on todella heltymätöntä. On vaarallista pettää sitä.

-- Teidän ylhäisyytenne, sanoi upseeri, -- eikö olisi mahdollista
pelastaa tuo mies raukka, joka on ollut teidän ylhäisyytenne
kasvattaja? Jos on olemassa jokin keino, niin sanokaa se, vaikka se
maksaisikin henkeni...

Vilhelm Oranialainen -- sillä esittämämme nuori mies oli hän -- rypisti
synkästi otsaansa, hillitsi silmiensä kiihkeän hehkun ja vastasi:

-- Översti van Deken, tehkää hyvin ja menkää kaiken varalta komentamaan
joukkoni aseisiin.

-- Mutta jätänkö sitten teidän ylhäisyytenne yksin, tänne murhamiesten
keskelle?

-- Elkää huolehtiko minusta enempi kuin minä itse sitä teen, lausui
prinssi tuikeasti. -- Lähtekää!

Upseeri läksi matkaan nopeudella, joka todisti vähemmin hänen
tottelevaisuudestaan, kuin ilostaan saada poistua näkemästä toisenkin
veljen kaameata murhaa.

Hän oli tuskin sulkenut jälkeensä huoneen oven, kun Jan, joka
ponnistaen voimansa äärimmilleen oli saavuttanut portaat talossa, joka
sijaitsi melkein vastapäätä sitä, mihin hänen entinen oppilaansa oli
piiloutunut, horjahtaen joka suunnalta saamistaan iskuista, huudahti:

-- Veljeni, missä on veljeni?

Eräs julmureista heitti nyrkiniskulla hänen hattunsa maahan.

Toinen näytti hänelle veriset kätensä. Hän tuli teurastamasta
Korneliusta eikä tahtonut hukata tilaisuutta päästä käsiksi toiseenkin
veljeen, sillaikaa kuin kuolleen ruumis kuljetettiin hirsipuuhun.

Jan päästi sydäntäsärkevän valituksen, painaen käden silmilleen.

-- Vai et tahdo katsoa, sanoi muuan kansalliskaartilainen. -- Hyvä,
minä kaivan silmät ulos päästäsi!

Ja hän iski häntä keihäällä kasvoihin, niin että veri pulpahti virtana
esiin.

-- Veljeni! huusi Jan, koettaen sokaisevasta veritulvasta huolimatta
katsoa kuinka Korneliuksen oli käynyt.

-- Mene hänen luoksensa! huusi toinen murhaaja, laskien musketin kohden
hänen ohimoaan ja liikuttaen liipaisinta.

Mutta ase ei lauennut.

Silloin murhaaja käänsi sen, ja tarttuen molemmin käsin sen piippuun,
hän iski Jan de Wittiä sen perällä.

Jan de Witt horjahti ja vaipui hänen jalkojensa juureen. Mutta
ponnistaen voimansa äärimmilleen hän kohottautui ja huusi vielä kerran:
-- Veljeni! -- äänellä, jossa ilmeni niin tuikea tuska, että näytelmää
katseleva nuori mies sulki akkunaluukun.

Mutta paljon ei enää ollutkaan jäljellä nähtävää, sillä kolmas
murhamies laukaisi häntä vastaan pistoolinsa ja hänen aivonsa
tyrskähtivät esiin.

Nyt vaipui Jan de Witt maahan ei enää noustaksensa.

Nyt jokainen noista katalista kuoleman rohkaisemana halusi vielä ampua
tuota hengetöntä ruumista. Jokainen halusi iskeä häntä keihäällä,
miekalla tai puukolla, jokainen halusi vuodattaa pisaran verta lisää,
raastaa palan lisää pukimista.

Kun molemmat veljekset sitten olivat tyystin murhatut, raadellut,
paljaiksi ryöstetyt, kansa laahasi heidät alastomina ja verta vuotavina
tilapäiselle hirsipuulle, mihin heidät ripustettiin jaloista.

Sitten tulivat kaikkein katalimmat, ne, jotka eivät olleet
uskaltaneet iskeä elävään lihaan, ja paloittelivat ruumiit ja menivät
kaupittelemaan pitkin kaupunkia pieniä paloja Jan ja Kornelius de
Wittin ruumista, kymmenestä äyristä palan.

Emme tiedä sanoa, näkikö nuori mies akkunaluukun raosta tuon
kammottavan näytelmän loppuun saakka, mutta samana hetkenä, jolloin
molemmat marttyyrit ripustettiin hirsipuuhun, hän kulki läpi
ihmisjoukon, joka oli liiaksi innostunut hauskasta tehtävästään
tarkatakseen häntä, ja hän saapui pian Tol-Hekille, joka yhä vielä oli
suljettuna.

-- Kas, siinähän te tulette, herra, huusi portinvartija, -- tuotteko
minulle avaimeni takaisin?

-- Kyllä, ystäväni, tässä se on, vastasi nuori mies.

-- Oi mikä suuri onnettomuus, ettette tuonut sitä minulle vain
puoltakaan tuntia aikaisemmin, sanoi portinvartija huoaten.

-- Miksikä niin? kysyi toinen.

-- Että olisin voinut avata herroille de Witt. Kun portti oli suljettu,
täytyi heidän kääntyä takaisin ja he joutuivat vainoojiensa käsiin.

-- Portti, portti! huusi muuan henkilö, joka näytti olevan kovasti
kiiruissaan.

Prinssi käännähti ja tunsi överstin.

-- Tekö se olette, översti, lausui hän. -- Ette siis vielä ole lähtenyt
Haagista. Te panette käskyni hitaasti täytäntöön.

-- Herra, vastasi översti, -- tämä on kolmas portti, jolle saavun,
tavattuani jo kaksi muuta lukittuna.

-- Vai niin! Tämä kunnon mies avaa meille kyllä tämän. Avaa,
ystäväni, sanoi prinssi portinvartijalle, joka oli hämmästyksestä
jähmettynyt, kuullessaan van Dekenin puhuttelevan nimityksellä »teidän
ylhäisyytenne» nuorta miestä, jonka kanssa hän itse oli keskustellut
niin tuttavallisesti.

Korjatakseen erehdyksensä hän riensi nopeasti avaamaan Tol-Hekin, joka
naristen kääntyi saranoillaan.

-- Suvaitseeko teidän ylhäisyytenne käyttää minun hevostani? kysyi
översti Vilhelmiltä.

-- Kiitoksia, mutta täällä täytyy olla jossakin ratsu minua
odottamassa, vastasi Vilhelm.

Ja hän otti taskustaan hopeapillin ja puhalsi tuohon koneeseen, jolla
tähän aikaan tavattiin kutsua palvelijoita, kimakkaan ja pitkään, ja
sen kutsusta saapui tallirenki ratsain, kuljettaen toista ratsua
ohjista.

Vilhelm hypähti hevosen selkään jalustinta käyttämättä, ja painaen
molemmat kannukset hevosen kylkiin hän karahdutti Leideniin vievälle
tielle.

Sen saavutettuaan hän kääntyi katsomaan taaksensa.

Översti seurasi häntä hevosen pituuden päässä.

Prinssi antoi hänelle merkin tulla hänen rinnallensa.

-- Tiedättekö, kysyi hän pysähtymättä, -- että nuo konnat tappoivat Jan
de Wittin kuten Korneliuksenkin.

-- Oi herra, vastasi översti surumielisesti, -- minusta olisi teidän
tähtenne parempi, jos nuo molemmat vielä olisivat elossa, jotka teidät
erottivat maaherran toimesta.

-- Olisi todella parempi, jos se, mikä on tapahtunut, olisi
tapahtumatta. Mutta tehty on tehty, ja me emme ole siihen syypäät.
Kannustakaamme ratsujamme, översti, niin että saavumme Alpheniin ennen
tiedonantoa, jonka säädyt varmaankin lähettävät minulle leiriin.

Översti kumarsi, päästi prinssin edellensä ja ratsasti eteenpäin
samalla etäisyydellä hänestä kuin äsken, ennenkuin prinssi oli häntä
puhutellut.

-- Tahtoisinpa todellakin, mumisi Vilhelm Oranialainen ilkeästi,
rypistäen kulmansa ja pusertaen huulensa yhteen, -- tahtoisin nähdä,
miltä Ludvig Auringon kasvot näyttävät, hänen kuullessaan millä tavoin
kansa on kohdellut hänen ystäviään de Witt veljeksiä! Oi Aurinko,
Aurinko, et tunne Vilhelm Vaiteliasta, -- varo säteitäsi!

Ja hän ensi eteenpäin oivalla ratsullaan, tuo nuori prinssi, suuren
kuninkaan verivihollinen, uusi maaherra, jonka aseman, edellisenä
päivänä vielä niin horjuvan, Haagin asukkaat olivat lujittaneet
uhraamalla Jan ja Kornelius de Wittin, ylväitä prinssejä hekin
mieleltään Jumalan ja jälkimaailman silmissä.



V.

TULPAANINVILJELIJÄ JA HÄNEN NAAPURINSA.


Sillä välin kuin Haagin asukkaat silpoivat palasiksi Janin ja
Korneliuksen ruumiit, ja Vilhelm Oranialainen, hankittuaan itselleen
vakuutuksen että hänen molemmat vastustajansa olivat varmasti kuolleet,
ratsasti kohden Leideniä, seurassaan översti van Deken, jonka sääli
hänestä tuntui siinä määrin liioitellulta, ettei hän enää halunnut
osottaa hänelle samaa luottamusta kuin tähän saakka, kiiruhti
uskollinen palvelija Craeke, hyvällä ratsulla hänkin, puiden
reunustamia teitä eteenpäin, kunnes oli ehtinyt kaupungin ja sen
viereisten kylien ohi, aavistamattakaan mitä kammottavia asioita oli
tapahtunut hänen lähdettyään matkaan.

Ehdittyään turvaan hän välttääkseen huomion herättämistä jätti
hevosensa erääseen talliin ja jatkoi rauhallisesti matkaansa laivoilla,
jotka pysähdellen tuon tuostakin laitureiden luona kuljettivat häntä
kohden Dordrechtia, valiten suorimman tien kiemurtelevalla virralla,
jonka laineet huuhtelivat pajujen, kaislikon ja ruohon ympäröimiä
viehkeitä saaria, missä syötöllä olevat lihavat karjalaumat hohtivat
päivänpaisteessa.

Craeke tunsi jo kaukaa Dordrechtin, tuon hymyilevän kaupungin, joka
kohoaa tuulimyllyjen peittämän kukkulan juurella. Hän näki sen kauniit
valkoviiruiset punaiset rakennukset, joiden kivijalkoja vesi huuhtoeli
ja joiden virranpuoleisilla parvekkeilla hohteli kultakukkaisia
silkkimattoja, Intian ja Kiinan ihmetuotteita, ja niiden rinnalla
jättiläissiimat ahneitten ankeriasten pyydystämiseksi, joita pidätteli
asuntojen läheisyydessä keittiönakkunoista heitetyt ruuantähteet.

Laivankannelta voi Craeke erottaa pyörivien myllynsiipien keskellä
mäenrinteellä punavalkoisen talon, joka oli hänen matkansa päämäärä.
Sen kattoharjaa varjostivat poppelien kellertävät latvat, ja
jättiläisjalavat muodostivat sille tumman taustan. Se sijaitsi siten,
että auringonsäteet lankesivat siihen kuin suppiloon, kuivattaen ja
lämmittäen viimeisenkin usmapilven, joka suojaavasta vehreydestä
huolimatta aamuin ja illoin kohosi sinne virralta.

Astuttuaan maihin keskellä kaupungin tavallista touhua, Craeke läksi
heti kulkemaan kohden mainittua taloa, jota meidän nyt on lukijalle
tarkemmin kuvaaminen.

Tuossa valkoisessa, sirossa, hohtoisessa talossa, jossa vieraan
silmältä salatut paikat olivat vielä puhtaammaksi pestyt, vielä
huolellisemmin kiillotetut kuin näkyvissä olevat, tuossa talossa asui
kuolevainen, joka oli onnellinen.

Tämä onnellinen kuolevainen, tämä _rara avis_, harvinainen lintu,
kuten Juvenalis sanoo, oli tohtori van Baerle, Kornelius de Wittin
kummipoika. Hän oli lapsuudestaan saakka asunut tuossa samassa talossa,
sillä siinä olivat syntyneet sekä hänen isänsä että isoisänsä, jotka
kuuluivat vanhaan arvossapidettyyn kauppiassukuun ylväässä Dordrechtin
kaupungissa.

Tohtori van Baerlen isä oli käymällä kauppaa Intian kanssa ansainnut
kolme- tai neljäsataatuhatta floriinia, jotka hänen poikansa hyvien ja
rakastettujen vanhempiensa kuollessa vuonna 1668 oli saanut melkein
uusina, vaikka toiset niistä olivat lyödyt vuonna 1640, toiset vuonna
1610, mikä seikka todisti että toiset niistä olivat kuuluneet isä von
Baerlelle, toiset isoisä van Baerlelle. Nämä neljäsataatuhatta
floriinia olivat -- kiiruhtakaamme se sanomaan -- vain Kornelius van
Baerlen, kertomuksemme sankarin, käteiset rahat, sillä näiden lisäksi
tuottivat hänen maatilansa vuosittain kymmenentuhatta floriinia.

Kun Korneliuksen isä lähestyi kuolemaa, kolme kuukautta vaimonsa
jälkeen, joka näytti eronneen elämästä ennen häntä tehdäkseen kuolon
polun hänelle helpoksi vaeltaa, kuten oli tehnyt elämänkin polun,
lausui hän pojalleen syleillen häntä viimeisen kerran:

-- Juo, syö ja kuluta rahaa, jos tahdot todella elää, sillä ei sitä käy
elämäksi sanominen, kun istuu kaiket päivät puu- tai nahkatuolilla
laboratoriossa taikka makasiinissa. Kerran tulee sinunkin vuorosi
kuolla, ja jos sinulla ei ole poikaa, sammuu nimemme, ja hämmästyneet
floriinini huomaavat olevansa tuntemattoman isännän hallussa, -- nuo
uudet floriinit, joita ei kukaan muu ole pidellyt kädessään kuin isäni
ja minä sekä se, joka on ne lyönyt. Varo ennen kaikkea noudattamasta
kummisi Kornelius de Wittin esimerkkiä, sillä hän on antautunut
valtiotaidon palvelukseen, ja se on epäkiitollisinta mitä olla voi ja
vie onnettomuuteen.

Sitten oli hän kuollut, tuo kunnon herra van Baerle, jättäen poikansa
lohdutonna jälkeensä, sillä Kornelius välitti hyvin vähän floriineista
ja hyvin paljon isästään.

Kornelius jäi siis yksin tuohon isoon taloon.

Turhaan tarjoeli hänen kumminsa Kornelius hänelle toimia yhteiskunnan
palveluksessa, turhaan koetti hän herättää hänessä kunnianhimoa, kun
Kornelius hänelle mieliksi oli mennyt Ruyterin palvelukseen »Seitsemän
maakuntaa» nimiseen sotalaivaan, joka johti sadankolmenkymmenenyhdeksän
aluksen suuruista laivastoa, minkä avulla kuuluisa amiraali pyrki yksin
vaikuttamaan liittoutuneiden Ranskan ja Englannin kohtaloon.
Sivuutettuaan luotsi Léger'n ohjaamana musketin kantovälin etäisyydessä
»Prinssi» nimisen sotalaivan, jossa Englannin kuninkaan veli, Yorkin
herttua, oli, ja nähtyään suojelijansa Ruyterin valloittavan mainitun
laivan niin äkillisellä ja taitavalla hyökkäyksellä että Yorkin herttua
töin tuskin ehti siitä paeta laivaan »Pyhä Mikael», joka pian
hollantilaisten kanuunain ruhjomana vetäytyi syrjään, -- nähtyään
toisen laivan neljänsadan laivamiehen kera liekkien vallassa uppoavan
laineisiin, -- huomattuaan ettei tuo taistelu, jossa kaksikymmentä
laivaa oli tuhottu, kolmetuhatta soturia surmattu, viisituhatta
haavoitettu, ollut mitään ratkaissut, kun kumpikin taistelevista katsoi
voittaneensa, joten ainoa tulos oli se, että ottelujen luetteloon
voitiin entisten lisäksi merkitä nimi Southwold-Bay, -- laskettuaan
kuinka paljon aikaa menee hukkaan korvien ja silmien tukkimiseen, kun
pyrkii ajattelemaan toisten pommittaessa toisiaan kanuunankuulilla.
Kornelius lausui hyvästit Ruyterille, Puttenin rautavoudille ja
sotamaineelle, syleili hartaan kunnioituksen vallassa hallinnonjohtajan
polvia ja palasi kahdeksankolmatta vuoden vanhana taloonsa
Dordrechtiin, nauttimaan levosta ja verrattomasta terveydestään sekä
neljänsadantuhannen floriinin pääomastaan ja kymmenentuhannen floriinin
vuosituloistaan, -- joskin vakuutettuna siitä, että jokainen ihminen on
saanut taivaalta aivan liiaksi antimia, voidakseen olla onnellinen, ja
kylläksi, voidakseen olla onneton.

Ollaksensa siis onnellinen omaan tapaansa, Kornelius ryhtyi tutkimaan
kasveja ja hyönteisiä, poimi ja luokitteli saarten koko kasvikunnan,
pyydysti kaikki maakunnan hyönteiset ja kirjoitti niistä selostuksen,
jonka kuvitti omin käsin, ja tietämättä nyt enää mihin käyttäisi
aikaansa ja liiatenkin rahaansa, joka lisääntyi pelottavassa määrässä,
hän lopuksi valitsi maansa ja aikakautensa harrasteluista erään, joka
oli kaikkein hienoimpia ja kaikkein runsaskuluisimpia.

Hän omisti harrastuksensa tulpaaneille.

Kuten tunnettua, flaamilaiset ja portugalilaiset tähän aikaan, kilvan
kehittäen tuota kasvinviljelyksen haaraa, olivat lopuksi tehneet pyhän
olennon tuosta Itämaiden kukkasesta, kohottaen sen arvoon sellaiseen,
jommoista ei mikään luonnontutkija olisi uskaltanut vaatia
ihmissukukunnalle, pelosta että herättäisi Jumalan kateuden ja vihan.

Pian ei Dordrechtista Monsiin saakka puhuttu muusta kuin herra van
Baerlen tulpaaneista, ja hänen kasvitaulujaan, kellareitaan,
kuivatushuoneitaan käytiin katselemassa kuten muinoin kuuluisat
roomalaiset matkailijat kävivät katsomassa Aleksandrian kokoelmia ja
kirjastoja.

Aluksi van Baerle käytti vuotuiset tulonsa saadaksensa kokoelmansa
kuntoon, sitten hän uhrasi uudet floriininsa sen täydentämiseksi.
Hukkaan eivät hänen ponnistuksensa suinkaan menneet: hän sai
kasvatetuksi viisi eri lajia, joista nimitti yhden äitinsä mukaan,
toisen isänsä ja kolmannen kumminsa Korneliuksen mukaan. Toisten nimiä
emme muista, mutta asianharrastajat voivat varmaankin löytää ne
senaikuisista luetteloista.

Alussa vuotta 1672 tuli Kornelius de Witt Dordrechtiin, aikoen viettää
kolmisen kuukautta perheensä vanhassa sukukartanossa, sillä kuten jo on
mainittu, oli Kornelius syntynyt Dordrechtissa ja de Wittin suku
polveutui sieltä.

Näihin aikoihin alkoi Kornelius de Witt, kuten Vilhelm Oranialainen
sanoo, nauttia mitä täydellisintä epäsuosiota kansansa puolelta. Hänen
synnyinkaupunkinsa Dordrechtin kunnon asukkaat eivät sentään vielä
pitäneet häntä hirsipuuhun kuuluvana konnana, ja joskaan hänen ylen
jyrkät tasavaltalaismielipiteensä eivät heitä liioin miellyttäneet,
olivat he kumminkin ylpeät hänen merkityksestään ja avuistaan ja
halusivat valmistaa hänelle juhlallisen vastaanoton hänen tullessaan
kaupunkiin.

Kiitettyään heitä Kornelius meni katsomaan sukukartanoaan ja määräsi
mitä siellä oli laadittava kuntoon siksi kuin hänen puolisonsa saapuisi
sinne lapsineen.

Sitten läksi hän tervehtimään kummipoikaansa, joka luultavasti oli
ainoa Dordrechtin asukkaista, joka ei tiennyt että Kornelius de Witt
oli saapunut synnyinkaupunkiinsa.

Samassa määrin kuin Kornelius de Witt valtiollisella toiminnallaan oli
kylvänyt vihaa, samassa määrin oli Kornelius van Baerle saavuttanut
suosiota pysyttelemällä erillään valtiollisista asioista, omistaen
kaiken harrastuksensa tulpaaneille.

Palvelijoittensa ja työväkensä suosiossa oli van Baerle myöskin, eikä
hän voinut edes olettaakaan että maailmassa olisi ihmisiä, jotka soivat
pahaa toisille ihmisille.

Ja kumminkin oli Kornelius van Baerlellä -- tunnustakaamme se
ihmiskunnan häpeäksi -- tietämättään vihollinen, julmempi, kiihkeämpi,
heltymättömämpi kuin tähän saakka ainoakaan noista vihamielisistä
oranialaisista, jotka uhkasivat ihailtavaa veljesliittoa, joka
tahratonna elämässä jatkui haudan toisella puolen.

Kornelius oli tulpaanien viljelykseen uhrannut vuotuiset tulonsa ja
isänsä floriinit. Dordrechtissa asui rinnakkain hänen kanssaan muuan
Isak Boxtel niminen porvari, joka siitä saakka kuin oli pystynyt
itsenäiseen toimintaan oli harrastanut tuota samaa asiaa, ja jonka
saattoi haltioihinsa jo pelkkä »_tulban'in_» mainitseminen, --
mikä sana tulpaanin oppineimman tuntijan mukaan kuuluu olevan tämän
luomisen mestariteoksen aikaisin, singhaleesien kielessä käytetty
nimitys.

Boxtel ei ollut rikas kuten van Baerle. Oli siis ollut tarpeen paljon
huolta ja kärsivällisyyttä, ennenkuin hän talossaan Dordrechtissa oli
saanut laadituksi viljelemiseen soveltuvan puutarhan. Hän oli
muokkaillut maata sääntöjen mukaisesti ja toimittanut lavoillensa juuri
niin paljon aurinkoa ja varjoa, kuin puutarhurien lakikirja sääsi.

Isak tiesi sanoa kasvilavojensa lämpömäärän asteen
kahdeskymmenesosissa. Hän tunsi tuulen voiman ja vaimensi sen
keinotekoisesti kukkain varsille suotuisaksi. Hänen puutarhansa
tuotteet alkoivat voittaa suosiota. Ne olivat kauniita, jopa
harvinaisiakin. Monet tulpaaninviljelyksen harrastajat olivat käyneet
katsomassa hänen tulpaanitarhaansa. Hän oli myöskin lähettänyt Linnén
ja Tournefortin maailmaan uuden tulokkaan, jolle oli antanut nimen
itsensä mukaan. Se oli raivannut itselleen tien Ranskaan, Espanjaan ja
Portugaliin saakka, ja kuningas don Alfonso VI, joka Lissabonista
karkotettuna oli asettunut Terceiran saareen, missä huvitteli, ei tosin
kuten Suuri Condé neilikkoja kastelemalla, vaan viljelemällä
tulpaaneja, oli lausunut: »Ei käy moittiminen!» nähdessään mainitun
tulpaanilajin.

Kun nyt harjoitetut tutkimukset äkkiä olivat saaneet Kornelius van
Baerlen rupeamaan tulpaaninviljelijäksi, muovaeli hän dordrechtiläistä
taloansa, joka, kuten mainittu, oli Boxtelin talon vieressä,
rakennuttaen osan siitä kerrosta korkeammaksi. Mutta tämä lisäke
saattoi Boxtelin talon menettämään noin puoli astetta lämpöä, tuottaen
sijaan puoli astetta kylmää, jota paitsi se katkaisi tuulivirran ja
pani sekaisin kaikki Boxtelin laskelmat.

Aluksi luuli Boxtel todella, ettei muuta haittaa ollut kysymyksessä.
Hän piti van Baerleä maalarina, narrina, joka pyrkii kankaalle
muodostelemaan irvikuvia luonnon ihmeistä. Maalari rakennutti
atelieerinsä kerrosta korkeammaksi saadaksensa suotuisamman
valaistuksen, -- siihen oli hänellä kieltämättä oikeus. Herra van
Baerle oli maalaaja, kuten hän itse tulpaaninviljelijä. Hän tarvitsi
aurinkoa taulujansa varten, hän anasti sitä puoli astetta herra
Boxtelin tulpaaneilta.

Van Baerlellä oli laki puolellaan. Sillä hyvä.

Itse asiassa oli Boxtel tehnytkin havainnon että liika päivänpaiste on
haitaksi tulpaaneille ja että lempeä aamu- ja ilta-aurinko on tälle
kasville suotuisampi ja suo sille kauniimmat värit kuin polttava
puolipäivän aurinko.

Hän oli siis melkein kiitollinen van Baerlelle, joka oli ilmaiseksi
rakentanut hänelle päivänvarjostimen.

Kenties tämä ei ollut täysin totta, ja ehkäpä Boxtel, pyrkiessään
arvostelemaan naapurinsa toimia tähän tapaan, ei ollut aivan
avomielinen omaa itseään kohtaan. Mutta kovain iskujen kohdatessa
löytävät suuret henget odottamatonta lohtua filosofiasta.

Mutta mitä sanoikaan Boxtel parka, nähdessään uuden rakenteen
akkunoihin ilmestyvän sipuleja, tulpaanilavoja, tulpaaniruukkuja,
kaikkea mikä kuuluu tulpaaninviljelemishulluuteen!

Siinä oli nimilistapaketteja, oli laatikoita ja säilytyskaappeja
ristikkoakkunoineen, joista ilma pääsi kulkemaan, mutta eivät hiiret
eikä rotat, nuo innokkaat luonnontutkijat, jotka mielihyvällä
kohdistavat harrastuksensa parinsadantuhannen frangin sipuleihin.

Boxtel tosin tyrmistyi nähdessään kaikki nuo esineet, mutta hän ei
sittenkään vielä täysin oivaltanut onnettomuutensa suuruutta.
Tiedettiin van Baerlen pitävän kaikesta kauniista. Hän tutki luontoa
perinpohjaisesti taulujensa varalta, saavuttaakseen saman
täydellisyyden kuin opettajansa Gerard Dow tai ystävänsä Mieris. Olihan
mahdollista että hän aikoi maalata tulpaaninviljelijän asunnon ja sitä
varten oli koonnut uuteen atelieeriinsä kaikki sen esittämiseen
kuuluvat tarvekalut.

Mutta vaikka tuo pettävä ajatus rauhoittikin Boxteliä, ei hän
kumminkaan voinut vastustaa kiihkeää uteliaisuuttaan. Illan tultua hän
asetti tikapuut talonsa viereistä seinää vastaan, ja hän näki nyt että
suuri maa-ala, jossa äskettäin vielä oli kasvanut sekaisin erilaisia
kasveja, oli muokattu, jaettu lavoihin ja sekoitettu rantamudalla,
muodostaen siten tulpaaneille suotuisimman maanlaadun. Nurmireunukset
ympäröivät lavoja, ettei maa pääsisi vieremään, ja niitä lämmitti sekä
aamu- että ilta-aurinko, ja puolipäivän paahteen lieventämiseksi oli
rakennettu varjostin. Vettä oli runsaasti saatavissa, ja puutarha
sijaitsi etelälounaaseen päin. Siinä oli tarjona kaikki sekä
onnistumisen että edistymisen mahdollisuudet! Ei epäilemistäkään, van
Baerlestä oli tullut tulpaaninviljelijä!

Boxtel oli heti selvillä siitä, mitä tuo oppinut mies, jolla oli
neljänsadantuhannen floriinin pääoma ja kymmenentuhannen floriinin
vuotuiset tulot käytettävinään, saisi aikaan omistaessaan henkiset ja
aineelliset apuneuvonsa tulpaaninviljelykselle. Epämääräisessä mutta
läheisessä tulevaisuudessa oli hän saavuttava mitä suurinta menestystä,
ja tuo menestys herätti jo etukäteen Boxtelin mielessä niin kiihkeätä
tuskaa, että hänen kätensä herposivat, hänen polvensa horjahtivat ja
hän suistui tikapuilta alas maahan.

Siis ei van Baerle ollut anastanut häneltä tuota puolta astetta
päivänpaistetta maalattavia, vaan todellisia tulpaaneja varten. Siis
saisivat van Baerlen tulpaanit nauttia mitä suotuisimmista
lämpösuhteista, ja lisäksi oli hänellä sipuleilleen varattuna verraton
säilytyshuone, -- avara, valoisa ja ilmava, -- jota vastoin Boxtelin
oli täytynyt tähän tarkoitukseen uhrata makuuhuoneensa ja tyytyä itse
nukkumaan vintillä, ettei hengityksellään myrkyttäisi rakkaita
kasvattejansa.

Niin oli siis Boxtelilla nyt aivan oman talonsa vieressä, muurinsa
takana kilpailija, -- ja kenties voittoisa kilpailija --, ei mikään
vähäpätöinen, tuntematon puutarhuri, vaan Kornelius de Wittin
kummipoika, siis suorastaan kuuluisa henkilö!

Kuten nähdään, ei Boxtel ollut niin älykäs kuin Poros, joka Aleksanteri
Suuren voittamana lohduttautui juuri voittajansa kuuluisuudella.

Miten kävisikään, jos van Baerle kasvattaisi uuden tulpaanilajin ja
antaisi sille nimen Kornelius de Wittin mukaan ja sitten toisen, jonka
ristisi Jan de Wittin kaimattareksi. Ei sitä kestäisi raivoon
tukehtumatta!

Täten Boxtel, katse kateuden teroittamana, ennusteli itselleen asioita,
joiden tapahtuman piti.

Noiden havaintojen jälkeinen yö oli hänelle perin tuskallinen.



VI.

TULPAANINVILJELIJÄN VIHA.


Nyt ei siis Boxtelia enää vaivannut pelkkä epäluulo, vaan suorastaan
pelko. Sen tarmon ja mielenylevyyden, minkä lempituuman palveleminen
muutoin suo, riisti Boxtelilta kiduttava harmi naapurin takia.

Kuten oli odotettavissa, onnistui van Baerlen, omistettuaan runsaat
luonnonlahjansa uudelle tehtävälleen, kasvattaa mitä ihanimpia
tulpaaneja.

Paremmin kuin kenenkään Haarlemissa tai Leidenissä, joissa kaupungeissa
sentään on tarjona sopivin maanlaatu ja suotuisin ilmasto, onnistui
Korneliuksen muunnella tulpaanien värejä, muotoja ja lajeja.

Hän oli tuon älykkään ja harrasmielisen suunnan edustajia, jonka
lempilauseena jo seitsemännellä vuosisadalla oli ollut: »Ken halveksii
kukkia, loukkaa Jumalaa!» -- mistä lauselmasta eräs opetuslapsi vuonna
1653 edelleen kehitti seuraavat tulpaaninviljelijäin kannattamat
johtopäätökset:

»Mitä kauniimpi kukka on, sen enemmän loukkaa Jumalaa sitä
halveksiessaan.»

»Tulpaani on kaunein kaikista kukista. Ken tulpaania halveksii, se
loukkaa Jumalaa äärettömästi.»

Näiden lauselmien avulla olisivat siis nuo neljä- tai viisituhatta
tulpaaninviljelijää, jotka elelivät Hollannissa, Ranskassa ja
Portugalissa, -- Ceylonia, Intiaa ja Kiinaa mainitsemattakaan --,
pahalla tahdolla voineet julistaa pannaan kaiken maailman ja
sadatmiljoonat tulpaanista välittämättömät ihmiset harhaoppisina ja
epäuskoisina kuolemaan tuomituiksi.

Jos siitä olisi ollut kysymys, olisi Boxtelkin, vaikka oli van Baerlen
verivihollinen, empimättä häntä kannattanut.

Van Baerle saavutti siis paljon menestystä ja tuli kuuluisaksi, jota
vastoin Boxtelin nimi katosi ainaiseksi Hollannin huomattavimpien
tulpaaninviljelijäin luettelosta, ja Dordrechtin tulpaaninviljelyksen
edustajaksi tuli Kornelius van Baerle, tuo vaatimaton ja leppeä
oppinut.

Täten voi ymppäys väliin saada vaatimattomasta varresta mitä ihanimmat
oksat ylenemään, ja orjantappurapensaan nelilehtinen väritön teriö voi
kehittyä tuoksuavaksi jättiläisruusuksi. Niinpä johtaa myöskin moni
kuninkaallinen suku syntyperänsä halonhakkaajan hökkelistä tai
kalastajan mökki pahaisesta.

Van Baerle, jonka mielessä liikkui vain kylväminen, istuttaminen, sadon
korjaaminen, ei Euroopan tulpaaninviljelijöiden ihailemana
aavistanutkaan että hänellä oli rinnallaan onneton, jonka hän oli
karkottanut häneltä anastamaltaan valtaistuimelta. Hän jatkoi
kokeilujaan rientäen voitosta voittoon, ja kahden vuoden jälkeen peitti
hänen kasvilavojaan niin lukuisat ihmetuotteet, ettei kukaan paitsi
Jumala ole luonut sellaista runsautta, -- Shakespearea ja Rubensia
kenties lukuunottamatta.

Niinpä tarvitsi nyt vain, jos tahtoi saada kuvan kadotetusta, jonka
Dante oli unohtanut esittämättä, luoda katseen Boxteliin. Sillä välin
kuin van Baerle kitki, lannoitti, kasteli sarkojansa, kun hän
polvistuneena niiden ruohoreunustalle tutki kukkivain tulpaanien joka
suonta, punniten mitä muunnoksia, mitä väriyhdistelmiä hänen olisi
pyrkiminen kehittämään, Boxtel piiloutuneena muurin viereen
istuttamansa viikunapuun taakse, jota käytti varjostimena, seurasi
tuijottavin silmin ja suu vaahdossa jokaista hänen askeltaan, jokaista
liikettään, ja luullessaan hänen olevan iloinen, huomatessaan hymyilyn
hänen huulillaan, onnen välkkeen hänen silmissään, hän puhkesi
sellaisiin kirouksiin, raivokkaisiin uhkauksiin, että on käsittämätöntä
kuinka kukat turmeltumatta ja kuihtumatta voivat kestää hänen
kateutensa ja vihansa puuskat.

Kun tauti on syöpynyt sydämeen, edistyy se nopeasti, ja pian ei Boxtel
enää tyytynyt näkemään ainoastaan van Baerleä. Hänen täytyi saada nähdä
myöskin hänen kukkansa, sillä ollen todellinen taiteilija hän himoitsi
nähdä kilpailijansa mestariteoksen.

Hän osti kaukoputken, jonka avulla voi yhtä hyvin kuin omistaja itse
seurata kukan jokaista kehitysastetta, siitä hetkestä saakka, jolloin
se ensimäisenä vuonna kohottaa maasta esiin vaalean taimensa, aina
siihen saakka, jolloin se viisivuotiskauden päätettyään kehittää ylvään
ja siron kukkavarren, josta sen väri jo häämöttää esiin ja josta
kukkalehdet kehittyvät, saattaen ilmi koko sen salatun ihanuuden.

Oi! Kuinka usein olikaan tuo onneton kadehtija tikapuilleen kiivenneenä
nähnyt van Baerlen lavoilla tulpaaneja, joiden ihanuus hänet häikäisi,
joiden täydellisyys hänet tukehdutti.

Ihailun jälkeen, jota ei voinut vastustaa, hän tunsi kiihkeää kateutta,
ja se tauti täyttää rinnan runtelevilla käärmeillä ja tuottaa tulista
tuskaa.

Kuinka usein olikaan Boxtel tuskiensa vallassa, joita ei käy sanoin
kuvaaminen, tuntenut halua hypätä yön pimeydessä alas puutarhaan,
tuhota taimet, purra sipulit palasiksi ja käydä omistajan kimppuun, jos
hän uskaltaisi puolustaa tulpaanejansa.

Mutta tulpaanin tappaminen on todellisen tulpaaninviljelijän silmissä
kammottava rikos. Sen rinnalla menee ihmisen murhaaminen vielä mukiin.

Mutta van Baerlen edistyessä päivä päivältä taidossaan, jossa häntä
näytti ohjaavan syntyperäinen vaisto, joutui Boxtel lopuksi niin
mielettömän raivon valtaan, että jo mietti heittämällä kiviä ja keppejä
tuhota naapurinsa tulpaanilavat.

Vaan ottaessaan huomioon että van Baerle ilkityön havaittuaan tekisi
siitä ilmoituksen, että silloin todettaisiin että katu oli kaukana ja
että kiviä ja keppejä ei putoa taivaasta seitsemännellätoista
vuosisadalla kuten amalekiläisten aikoina, ja että rikoksentekijä niin
muodoin joutuisi kiinni, vaikka olisikin toiminut yön pimeydessä, ja
että häntä paitsi lain rangaistus myös kohtaisi koko Euroopan
tulpaaninviljelijäin halveksuminen, päätti Boxtel turvautua petokseen
ja valita keinon, joka ei saattaisi häntä ilmi.

Hän haki sitä kauan, mutta lopuksi hän sen sentään löysi.

Eräänä iltana hän sitoi kaksi kissaa kymmenen jalan pituisella
käärelangalla toisesta takakäpälästä toisiinsa ja heitti ne muurin
ylitse keskelle päälavaa, tuota ruhtinaallista, kuninkaallista lavaa,
jossa yleni sekä Kornelius de Wittin kaimatar että maidonvalkoinen ja
purppuranpunainen brabanttilainen tulpaani ja lukuisa joukko muita, --
liinankarvaisia ja punaisia, ihonvärisiä, vaaleapilkkuisia ja tummia.

Pudottuaan muurilta alas, kauhistuneet eläimet kiisivät eri suuntiin
pitkin lavaa, kunnes yhdistävä lanka ne pidätti. Huomattuaan etteivät
voineet paeta kauemmaksi, ne juoksivat sinne tänne kauheasti naukuen ja
niittäen langallaan poikki kukat, joiden keskellä mellastelivat.

Neljännestunnin kestäneen kiihkeän ottelun jälkeen niiden vihdoinkin
onnistui saada lanka poikki ja ne katosivat tiehensä.

Viikunapuunsa takaa ei Boxtel yön pimeydessä nähnyt mitään, mutta
kissojen raivokkaat huudot saattoivat hänet aavistamaan kaikki, ja ilo
täytti nyt hänen sydämensä, missä katkeruus oli vallinnut.

Boxtel oli niin innokas näkemään ilkityönsä tulokset, että jäi
paikoilleen aamuun saakka, tarkastaakseen omin silmin, mihin tilaan
kissojen ottelu oli saattanut naapurin kukkasarat.

Aamusumu jähmetytti hänen jäsenensä, mutta hän ei tuntenut kylmää, --
koston toivo lämmitti hänen mieltänsä.

Kilpailijan suru oli suova hänelle hyvityksen kärsityistä tuskista.

Auringon noustessa aukeni valkoisen talon ovi. Van Baerle tuli sieltä
esiin ja lähestyi sarkojansa, hymyilevänä kuten ainakin se, joka on
viettänyt yönsä vuoteessa ja nähnyt siinä kauniita unia.

Äkkiä hän huomasi vakoja tuossa maa-alassa, joka edellisenä päivänä oli
ollut peiliä tasaisempi. Hän huomasi että tulpaanein säännölliset rivit
olivat joutuneet epäjärjestykseen, kuten keihäät taistelussa, kun pommi
on pudonnut niiden keskelle.

Kalveten hän riensi niiden luo.

Boxtel vapisi ilosta. Viisitoista tai kaksikymmentä tulpaania oli siinä
haavoitettuna, toiset nuokuksissa, toiset aivan poikki ja jo
kuihtuneina. Haavoista vuosi nestettä, kallisarvoista nestettä, jonka
van Baerle olisi ollut valmis ostamaan takaisin omalla verellään.

Mutta mikä ihme! Oi van Baerlen iloa! Oi Boxtelin sanomatonta
mielenkarvautta! Ei ainoakaan niistä neljästä tulpaanista, joita
murhayritys etupäässä oli tarkoittanut, ollut vahingoittunut. Ylväinä
kohottivat ne päänsä ilmoille tovereittensa ruumiiden keskeltä. Siinä
oli van Baerlelle kylläksi lohtua, se saattoi vihollisen halkeamaan
harmista ja epätoivoissaan repimään tukkaansa. Tuo kammottava rikos,
jonka hän nyt näki omin silmin, oli ollut hyödytön!

Van Baerle pahoitteli onnettomuutta, joka oli häntä kohdannut, vaan
jonka Jumala armossaan sentään oli lieventänyt pienemmäksi kuin se
olisi voinut olla, -- mutta sen syytä hän ei voinut arvata. Hän tutki
kumminkin asiaa ja sai tietää että koko yön oli kuulunut kauheata
naukumista. Sitä paitsi näki hän taistelukentällä kissain kynsien
jättämät jäljet ja karvatukkoja, joille puolueettomat kastehelmet
olivat laskeutuneet kimmeltämään, kuten niiden vieressä olevain
taittuneiden kukkien lehdille. Estääkseen onnettomuutta uudistumasta,
määräsi van Baerle että eräs puutarhapoika vastedes nukkuisi öisin
puutarhassa katoksen suojassa lähellä lavoja.

Boxtel kuuli tuon määräyksen. Hän näki kuinka katos pystytettiin
samana päivänä, ja onnellisena siitä etteivät epäluulot olleet
kohdistuneet häneen, mutta harmistuneempana kuin koskaan onnelliselle
kukkainviljelijälle, hän jäi odottamaan uutta kostontilaisuutta.

Näihin aikoihin Haarlemin tulpaaninviljelijäin yhdistys määräsi
palkinnon maksettavaksi sille, jonka onnistuisi kehittää suuri täysin
musta tulpaani, -- mitä tehtävää tosin pidettiin mahdottomana
suorittaa, kun ei tunnettu mitään sen tapaistakaan lajia luonnontilassa
kasvavana.

Näin ollen ihmiset tuumiskelivat että olisi yhtä hyvin voitu määrätä
kahden miljoonan floriinin palkinto, kuin sadantuhannen, kun kerran
mahdoton asia oli kysymyksessä.

Mutta siitä huolimatta tulpaaninviljelijät joutuivat kiihkeään
jännitykseen.

Muutamat asianharrastajat ryhtyivät toimeen, mutta pitäen päämääränsä
saavuttamista mahdottomana. Mutta niin voimakas on kasvinviljelijäin
mielikuvitus, että he yrityksen toivottomuudesta huolimatta eivät enää
ajatelleet mitään muuta kuin tuota suurta mustaa tulpaania, joka oli
tarumainen kuin Horatiuksen musta joutsen tai ranskalaisten satujen
valkoinen rastas.

Van Baerle kuului niihin, jotka ryhtyivät tuota aatetta toteuttamaan,
Boxtel niihin, jotka olisivat halunneet voittaa luvatun palkinnon.

Heti kun van Baerlen älykkäissä ja kekseliäissä aivoissa oli herännyt
tuuma ryhtyä tuohon yritykseen, oli hän alkanut kylvämiset ja kokeilut,
kehittääkseen viljelemänsä tulpaanit punaisesta ruskeaan, ruskeasta
tummanruskeaan.

Seuraavana vuonna oli hän jo kasvattanut erään mustahkon lajin, ja
Boxtel näki nuo kukkaset hänen saroillaan, -- itse ei hän ollut ehtinyt
vaaleanruskeata pitemmälle.

Kenties olisi tärkeätä esittää lukijalle nuo oivat teoriat, jotka
osottavat että tulpaani saa värinsä alkuaineilta. Kenties luettaisiin
meille ansioksi, jos tässä todistaisimme, ettei mikään ole mahdotonta
kasvinviljelijälle, joka taidolla ja kärsivällisyydellä käyttää
hyväkseen auringon tulta, veden puhtautta, maan mehua ja ilman
hengähdyksiä. Mutta tämän esityksen aineena ei ole tulpaani yleensä,
vaan muuan erityinen tulpaani, ja me pysyttelemme tässä asiassa, niin
houkuttelevaa kuin olisikin käsitellä tuota toistakin.

Boxtel, joka taasen kerran oli saanut havaita vihollisensa
etevämmyyden, menetti täydelleen halun viljellä kukkia, ja puolihulluna
hän omisti kaiken aikansa naapurinsa silmälläpidolle.

Hänen kilpailijansa talo oli silmälle täysin avoinna. Päivänpaisteinen
puutarha, suuriakkunaiset säilytyshuoneet kaappeineen, rasioineen,
nimilappuineen olivat kaukoputkella helposti tarkastettavissa. Boxtel
antoi sipulien mädätä maassa, siementen pilaantua säiliöissään,
tulpaanien kuihtua saroissaan, ja omistaen elämänsä yksinomaan
katsomiselle, hän ei enää välittänyt mistään muusta kuin siitä mitä van
Baerlen talossa tapahtui. Hänen tulpaaniensa varren kautta kävi hänen
hengityksensä, hän sammutti janonsa niille heitetyllä vedellä, hän
tyydytti nälkänsä pehmeällä ja puhtaalla mullalla, jota naapuri
ripotteli rakkaille sipuleilleen ravinnoksi. Mutta kaikkein
mieltäkiinnittävin työskentely ei tapahtunut puutarhassa.

Kellon lyödessä yksi, yksi yöllä, ilmestyi van Baerle laboratorioonsa,
tuohon suuriakkunaiseen kammioon, jonne Boxtel niin hyvin voi nähdä
kaukoputkellaan, sekä päivällä että nyt, kun oppineen sytyttämä valo
kirkasti seinät ja akkunat, ja siellä kokeili nyt van Baerle kekseliään
neronsa ohjaamana.

Boxtel näki hänen valitsevan siemeniä ja kostuttavan niitä jollakin
nesteellä kehittääkseen niistä jonkun uuden muunnoksen ja suodakseen
sille jonkun erityisen värin. Hän näki hänen kuumentavan toisia ja
sitten kostuttavan niitä ja yhdistävän ne toisiin jonkunmoisella
ymppäyksellä, joka vaati suurta täsmällisyyttä ja taitoa, sulkevan
pimeään ne, joille tahtoi mustan värin, asettavan auringon tai lampun
valaistaviksi punaisiksi aiotut, vedenvälkkeessä peilailemaan ne,
joiden piti edustaa tuon kostean alkuaineen valkoista väriä.

Nuo viattomat taikatemput, lapsellisen haaveilun ja nerokkaan
kekseliäisyyden yhteistuotteet, tuo kärsivällisyyttä ja aikaa kysyvä
työskentely, jommoiseen Boxtel tunsi olevansa kykenemätön, tieteilijän
elämänharrastukset ja toiveet, -- kaikki tyyni oli paljastettuna
kadehtijan kaukoputkelle!

Ja käsittämätöntä! Ei edes tuo innostus ja puhdas taiteenharrastus
voinut tukahduttaa Boxtelin hurjaa kateutta ja kostonhalua. Väliin
tuntui hänestä tähdätessään kaukoputkensa van Baerleen, kuin olisi hän
pitänyt kädessään muskettia, jonka luoti ehdottomasti oli osuva
viholliseen, ja hän tavotteli sormellaan liipaisinta, hänet
surmatakseen.

Mutta on jo aika liittää tähän esitykseen toisen työskentelystä ja
toisen vakoilusta kertomus Kornelius de Wittin käynnistä
synnyinkaupungissaan.



VII.

ONNELLINEN IHMINEN TUTUSTUU ONNETTOMUUTEEN.


Järjestettyään perheasiansa meni Kornelius de Witt tervehtimään
kummipoikaansa van Baerleä. Tämä tapahtui tammikuun keskivaiheilla
vuonna 1672.

Yö lähestyi.

Vaikkei liioin ollut kasvinviljelijä eikä taiteilijakaan, tarkasteli
vieras kumminkin koko talon atelieerista kasvihuoneisiin saakka
kaikkine tauluineen ja tulpaaneineen. Hän kiitti kummipoikaansa
kunniasta, jota tämä oli hänelle osottanut kuvatessaan hänet
Southwold-Bayn taistelua esittävässä taulussa amiraalilaivan
komentosillalla seisovana, sekä antaessaan komealle tulpaanille nimen
hänen mukaansa, ja hän kohteli talon isäntää isän hyvyydellä ja
hellyydellä. Hänen täten tarkastellessaan van Baerlen aarteita
ihmisjoukko odotteli uteliaana, jopa kunnioittavanakin, onnellisen van
Baerlen oven edustalla.

Boxtel oli silloin nauttimassa illallista takkavalkean ääressä, mutta
melu herätti hänen huomionsa, hän otti selkoa sen aiheesta ja nousi
laboratorioonsa.

Ja sinne hän jäi, kylmästä välittämättä, kiikari kädessä tekemään
havaintoja.

Muutoin ei kaukoputki syksystä saakka enää ollut häntä liioin
hyödyttänyt. Todellisina Itämaiden tyttärinä tulpaanit kammovat
pakkasta eivätkä tyydy talvella olemaan ulkona. Ne tarvitsevat huoneen
suojaa, pehmeän leposijan laatikoissa ja uunin lämpöä. Niinpä viettikin
Kornelius talven laboratoriossaan kirjojensa ja taulujensa parissa.
Vain silloin tällöin hän kävi sipulien säilytyshuoneessa, päästääkseen
sinne muutaman auringonsäteen, jonka oli yllättänyt taivaalla ja
pakotti luoksensa laskuakkunan avaamalla.

Sinä iltana, josta puhumme, lausui Kornelius de Witt hiljaa van
Baerlelle, heidän tarkastettuaan talon muutamien palvelijoiden
seuraamina:

-- Poikani, lähettäkää palvelijat pois, niin että saamme olla hetkisen
kahden kesken.

Van Baerle kumarsi myöntävästi ja lausui sitten lujalla äänellä:

-- Ettekö halua nyt tulla katsomaan huonetta, missä kuivatan sipulini.

Kuivatushuoneeseen! Tuohon tulpaaninviljelijän temppeliin, pyhätön
pyhättöön, joka muinoisen Delfin tavoin oli kielletty maallikoilta,
sinne hän siis aikoi viedä vieraansa!

Ei konsanaan palvelijan rohkea jalka sinne astunut, kuten olisi sanonut
ylevä Racine, jonka loistokausi nyt oli. Muita ei Kornelius päästänyt
tuohon huoneeseen kuin vaatimattoman luudan, jota käytteli vanha
friisiläinen palvelijatar, hänen muinoinen hoitajattarensa, joka oli
niin tunnontarkka, ettei sen jälkeen kuin Kornelius oli antaunut
tulpaaninviljelykselle, enää ollut uskaltanut käyttää sipuleja
lihakeittoihin, peläten haavoittavansa hoidokkinsa sydäntä.

Kuullessaan siis isäntänsä mainitsevan kuivatushuonetta poistuivat
kynttilöitä kantavat palvelijat hartaan kunnioituksen vallassa.
Kornelius otti kynttilän lähinnä seisovan kädestä ja meni kumminsa
edellä huoneeseen.

Lisätkäämme tähän, että kuivatushuone oli juuri tuo lasiakkunoilla
varustettu kammio, jota kohden Boxtelin kaukoputki oli alinomaan
suunnattuna.

Nyt oli vihamies varuillaan, jos konsanaan.

Hän näki valon lankeavan seinille ja akkunoihin. Sitten ilmestyi
huoneeseen kaksi miestä. Toinen näistä, kookas, ylväs, juhlallinen
ihmisolento, istui pöydän viereen, jolle van Baerle oli asettanut
kynttilänsä.

Pian tunsi Boxtel tuon olennon kalpeat kasvot ja pitkän, otsalta
jaetun, hartioille valuvan mustan tukan. Hän oli Kornelius de Witt.

Lausuttuaan van Baerlelle muutamia sanoja, joiden sisältöä huulten
liikkeet eivät ilmaisseet Boxtelille, otti vieras esiin vaatteistaan
valkoisen, sinetillä suljetun käärön, ja tavasta, millä van Baerle otti
sen vastaan ja asetti kaappiin, voi Boxtel päättää että se sisälsi
perin tärkeitä asiakirjoja.

Boxtel oli ensin otaksunut että tuossa kallisarvoisessa käärössä oli
joitakin uusia Bengaalista tai Ceylonista saapuneita sipuleja. Mutta
sitten hän tuli ajatelleeksi ettei Kornelius de Witt lainkaan
välittänyt tulpaaneista, vaan ainoastaan ihmisestä, tuosta
kiittämättömästä taimesta, joka on paljon rumempi katsella ja jota on
niin vaikea kehittää ihanuuteen.

Siis teki Boxtel sen johtopäätöksen, että tuo käärö aivan
yksinkertaisesti sisälsi papereita, ja että nuo paperit olivat
laadultaan valtiollisia.

Mutta miksi jätettiin nuo valtiolliset paperit van Baerlelle, joka oli
ja kerskasi olevansa täysin välinpitämätön valtiotaidolle, se kun hänen
mielestään oli vielä paljoa hämärämpää ja käsittämättömämpää kuin kemia
ja yksin alkemiakin?

Epäilemättä de Witt, peläten epäsuosiota, jolla hänen kansalaisensa
alkoivat häntä kunnioittaa, uskoi nuo paperit kummipoikansa
talletettaviksi, ja epäilemättä hän siten tehdessään menetteli varsin
järkevästi, sillä olihan selvää ettei kukaan tietäisi hakea niitä van
Baerleltä, joka pysytteli niin tykkänään erillään kaikista
valtiollisista asioista.

Ja jos käärö olisi sisältänyt sipuleja, olisi van Baerle, mikäli Boxtel
hänet tunsi, heti ryhtynyt asiantuntijana niitä tarkastamaan,
tietääksensä saamansa lahjan arvon.

Sen sijaan oli van Baerle juhlallisena ottanut käärön kumminsa kädestä
ja yhtä juhlallisena pannut sen kaapin laatikkoon, työntäen sen kauas
taakse, arvatenkin osittain siksi ettei sitä nähtäisi, osittain
sentähden, ettei se anastaisi liiaksi hänen sipuleilleen varattua
tilaa.

Kun nyt käärö oli onnellisesti saatu laatikkoon, nousi Kornelius de
Witt paikaltaan, pusersi kummipoikansa käsiä ja läksi astumaan ovea
kohden.

Van Baerle tarttui nopeasti kynttilään ja kiiruhti hänen edellensä
näyttääkseen kohteliaasti hänelle tietä.

Sitten jäi kuivatushuone pimeään, ja valo loisti porraskäytävästä,
sitten ulkoeteisestä ja lopuksi kadulta, missä ihmisjoukko odotti
saadakseen nähdä Kornelius de Wittin astuvan vaunuihin.

Boxtelin otaksumat olivat täysin oikeat. Tuo käärö, jonka de Witt oli
jättänyt kummipojalleen ja tämä pannut huolellisesti talteen, sisälsi
Jan de Wittin ja herra de Louvois'n välisen kirjeenvaihdon.

Mutta jättäessään nuo paperit kummipojalleen varoi Kornelius, kuten
olemme kuulleet hänen sanovan veljelleen, mainitsemasta mitään niiden
valtiollisesta merkityksestä. Ainoa määräys, minkä hän antoi hänelle
niihin nähden, oli, ettei hän luovuttaisi niitä kenellekään muulle kuin
hänelle itselleen tai sille henkilölle, jonka hän kirjelmällä
varustettuna lähettäisi niitä noutamaan.

Kuten on kerrottu, oli van Baerle piilottanut tuon käärön kaappiin,
missä säilytti kallisarvoisia sipuleja.

Kun Kornelius de Witt oli lähtenyt, melu tauonnut, valkeat sammutetut,
ei talonisäntä enää liioin muistanutkaan tuota kääröä, -- mutta sen
enemmän ajatteli sitä Boxtel, taitavan purjehtijan tavoin oivaltaen sen
uhkaavaksi pilveksi, joka vielä oli tuottava myrskyä ja tuhoa.

Ja nyt olemme siis laskeneet kertomuksellemme perustuksen laajalla
esityksellä Dordrechtin ja Haagin tapahtumista. Ketä haluttaa, voi
seuraavissa luvuissa kuulla lisää niiden kehittymisestä. Me puolestamme
olemme pitäneet sanamme, todistamalla ettei Kornelius eikä Jan de
Wittillä ollut koko Hollannissa niin heltymätöntä vihamiestä kuin van
Baerlellä, ja että tämä hänen vihamiehensä oli herra Isak Boxtel.

Mutta tätä aavistamatta oli van Baerle lähenemistään lähennyt Haarlemin
puutarhayhdistyksen asettamaa päämäärää, kehittämällä tummanruskeita ja
mustahkoja tulpaaneja. Tuona päivänä, jolloin esittämämme kaameat
seikat olivat tapahtuneet Haagissa, hän meni noin yhden ajoissa
päivällä puutarhaansa, ottaaksensa sieltä lavasta sipulit, jotka olivat
kehittyneet paahdetun kahvin värisen tulpaanin siemenestä ja joiden
kukkiminen nyt oli ehkäistävä, tuottaakseen keväällä 1673 tuon suuren
täysin mustan tulpaanin, jonka Haarlemin puutarhayhdistys oli
palkitseva.

20 p. elokuuta 1672 istui siis Kornelius yhden ajoissa
kuivatushuoneessaan, jalat pöydän poikkipuun varassa, kyynärpäät
nojattuna pöytään, ja katsellen ihastuneena kolmea sipulia, jotka hän
oli irroittanut suomuslehdistä. Nuo sirot, täydelliset, virheettömät
luonnon ja tieteen ihmetuotteet olivat ikuistavat Kornelius van Baerlen
nimen!

-- Minun on onnistuva kehittää tuo suuri musta tulpaani, lausui
Kornelius itsekseen sipuleitansa puhdistellen. -- Minä voitan
satatuhatta floriinia. Ne minä lahjoitan Dordrechtin köyhille. Täten on
vaimeneva tuo viha, joka sisäisten levottomuuksien aikana aina kohtaa
rikkaita, ja minä voin pelkäämättä tasavaltalaisia tai oranialaisia
pitää lavani kunnossa. Minun ei tarvitse enää pelätä että
levottomuuksien syntyessä Dordrechtin rihkamakauppiaat tai laivurit
tulevat anastamaan sipulini ravinnoksi perheilleen, kuten he väliin
salaa uhkailevat, kuullessaan että olen maksanut joistakin sipuleista
kaksi- tai kolmesataa floriinia. Siis on päätetty että annan nuo
satatuhatta floriinia köyhille.

-- Tosinhan voisin...

Kornelius huokasi vaieten hetkeksi.

-- Voisin tosin, jatkoi hän sitten, -- käyttää nuo satatuhatta
floriinia kukkatarhani suurentamiseen tai matkustaa niillä Itämaille,
jossa on niin paljon kauniita kukkia.

-- Mutta eihän nykyisin sellaista saa ajatellakaan, -- nyt on vain puhe
musketeista, sotalipuista, rummuista ja julistuksista!

Huokaisten loi van Baerle silmänsä taivaalle. Mutta sitten kiintyi
hänen katseensa jälleen sipuleihin, jotka hänestä olivat verrattomasti
arvokkaammat musketteja, rumpuja, sotalippuja ja julistuksia, -- mitkä
vain olivat omiansa panemaan kunnon ihmisen mielen sekaisin.

-- Mutta siinäpä vasta on kauniita sipuleja, lausui hän. -- Kuinka ne
ovat sileitä ja siroja, ja niillä on tuollainen surumielinen ilme, joka
takaa että tulpaanini on oleva musta kuin eebenpuu. Niiden pinnalla ei
paljaalla silmällä erota ainoatakaan suonta. Ei pieninkään pilkku ole
tahraava luomani kukkasen surupukua!

-- Minkä nimen on saava tuo valvomieni öiden, työni, ajatusteni tuote?
_Tulipa nigra Barlaensis_.

-- Niin, _Barlaensis_, se on kaunis nimi! Kaikki Euroopan
tulpaaninviljelijät, siis koko järkevä Eurooppa, on vavahtava
hämmästyksestä, kun tämä viesti tuulen siivillä entää joka
ilmansuuntaan:

»Suuri musta tulpaani on kehitetty!»

»Entä sen nimi?» kysyvät asianharrastajat. »_Tulipa nigra
Barlaensis_». -- »Miksikä juuri _Barlaensis_?»

-- »Siksi että sen kehittäjä on van Baerle», vastataan siihen. »Ken on
tuo van Baerle?» -- »Hän, joka jo ennestään on kehittänyt viisi uutta
tulpaanin lajia.»

-- Minun kunnianhimoni ei saata ketään kyyneleitä vuodattamaan. Ja
suuresta mustasta tulpaanista puhutaan vielä silloin, kun kummistani,
tuosta jalosta valtiomiehestä, ei enää tiedetä mitään, ja hänen nimensä
ihmisten korvissa merkitsee vain hänen mukaansa ristimääni tulpaania.

-- Oi noita ihania sipuleja!

-- Kun tulpaanini on kukkinut, jatkoi Kornelius, -- niin annankin
köyhille vain viisikymmentätuhatta floriinia, jos meillä silloin jo on
rauha maassa. Oikeastaan sekin on aika paljon, kun on puhe miehestä,
joka ei ole kenellekään kiitollisuudenvelassa. Noilla ylijäävillä
viidelläkymmenellätuhannella floriinilla aion kokeilla. Koetan niiden
avulla saada tulpaanin tuoksuvaksi. Oi, jospa voisin tulpaanille
hankkia ruusun tai orvokin tuoksun tai mieluummin vielä jonkun uuden,
tuntemattoman lemun. Jospa voisin voittaa tälle kukkasten
kuningattarelle takaisin sen alkuperäisen tuoksun, jonka se on
menettänyt siirtyessään Itämaiden hallitusistuimelta Euroopan
valtiattareksi, tuon tuoksun, joka sillä täytyy olla Intian
niemimaalla, Goassa, Bombayssa, Madrasissa ja ennen kaikkea tuolla
saarella, jonka vakuutetaan muinoin olleen maallinen paratiisi ja jota
nimitetään Ceyloniksi. Oi mikä kunnia! Silloin olisin mieluummin, sen
vakuutan, Kornelius van Baerle kuin Aleksanteri Suuri, Caesar tai
Maksimilian.

-- Nuo ihastuttavat sipulit!

Ja nauttien sipulien katselemisesta vaipui Kornelius mitä suloisimpiin
haaveisiin.

Äkkiä soitettiin ovikelloa tavallista tarmokkaammin.

Kornelius vavahti ja käännähtäessään hän laski kätensä sipuleilleen.

-- Ken siellä on? kysyi hän.

-- Herra, vastasi palvelija, -- täällä on lähetti Haagista.

-- Lähetti Haagista... Mitä hän sitten haluaa?

-- Se on Craeke.

-- Craeke, herra Jan de Wittin uskottu palvelija. Hyvä! Odottakoon hän
hetken.

-- En voi odottaa, vastasi ääni eteisestä.

Samassa Craeke, palvelijan kiellosta välittämättä, syöksähti
kuivatushuoneeseen.

Tuo melkein raju esiintyminen oli niin räikeä vastakohta talon
tavoille, että van Baerle, nähdessään Craeken syöksähtävän huoneeseen,
teki melkein kouristuksentapaisen liikkeen kädellään, jonka oli
laskenut sipuleille, niin että kaksi noista kalleuksista lennähti
tiehensä, toinen pöydän alle, joka oli suuren pöydän vieressä, toinen
uuniin.

-- Tuhat tulimaista! huudahti Kornelius hyökäten ajamaan takaa
sipulejaan. -- Mitä sitten on tapahtunut, Craeke?

-- Teidän tulee, herra, lausui Craeke, pannen paperin suurelle
pöydälle, jossa kolmas sipuli vielä oli jäljellä, -- teidän tulee
hetkeäkään hukkaamatta lukea tämä paperi.

Ja Craeke, joka luuli huomanneensa Dordrechtin kaduilla samanlaisen
mellakan enteitä kuin oli nähnyt Haagissa, kiiruhti tiehensä taakseen
katsomatta.

-- Hyvä, hyvä, kunnon Craeke, lausui Kornelius kurottaen kätensä pöydän
alle, saavuttaakseen kallisarvoisen sipulinsa, -- luen kyllä paperisi.

Ottaen sitten sipulin maasta ja laskien sen pivoonsa sitä tutkiakseen
hän lausui:

-- Hyvä, tämä ainakin on vahingoittumaton. Tuo Craeke paholainen, kun
tulee sillä tavoin kuivatushuoneeseeni! Katsokaammepa nyt, kuinka
toisen laita on!

Ja päästämättä kädestään saavuttamaansa karkulaista van Baerle meni
uunin luo, laskeutui polvilleen ja alkoi sormenpäällä tutkia tuhkaa,
joka onneksi oli kylmää.

Hetken kuluttua hän löysi toisen sipulin.

-- Hyvä, lausui hän, -- tässä se on!

Ja katsellen sitä melkein isällisellä hellyydellä hän lausui:

-- Vahingoittumaton kuten edellinenkin!

Korneliuksen tutkiessa toista sipulia, yhä vielä polvistuneena,
ravistettiin huoneen ovea niin voimakkaasti ja työnnäistiin auki
sellaisella vauhdilla, että Kornelius tunsi poskensa ja korvansa
vihasta käyvän hehkuviksi.

-- Mitä nyt taas? kysyi hän. -- Onko tässä talossa tultu hulluiksi?

-- Herra, herra! huusi palvelija syösten huoneeseen vielä kalpeampana:
ja kauhistuneempana kuin Craeke äsken.

-- Mitä sitten? kysyi Kornelius, aavistaen tämän uudistuneen sääntöjen
rikkomisen ennustavan onnettomuutta.

-- Oi herra, paetkaa, paetkaa, nopeaan! huusi palvelija.

-- Minkätähden pakenisin?

-- Herra, talo on täynnä kaartilaisia.

-- Mitä ne haluavat?

-- Ne hakevat teitä.

-- Mitä varten?

-- Vangitakseen teidät.

-- Vangitakseen minut, -- minut?

-- Niin, herra, ja niillä on johtajana muuan virkamies.

-- Mitä tämä kaikki merkitsee? kysyi van Baerle, sulkien sipulit
käteensä ja luoden pelästyneen katseen porraskäytävään.

-- He nousevat portaita ylös! huudahti palvelija.

-- Oi rakas lapseni, kallis herrani, huusi hoitajatar, saapuen
vuorostaan huoneeseen. -- Ottakaa kultanne, kalleutenne, ja paetkaa,
paetkaa!

-- Mutta minne voisin paeta? kysyi van Baerle.

-- Hypätkää ulos akkunasta.

-- Se on viidenkolmatta jalan korkeudessa.

-- Mutta alhaalla on kuuden jalan paksulti pehmeätä multaa.

-- Niin kyllä, mutta minä putoan tulpaanieni päälle.

-- Ei auta, teidän täytyy hypätä!

Kornelius otti kolmannen sipulin, lähestyi akkunaa ja avasi sen, mutta
pelästyen tuhoa, jonka aikaansaisi lavoillaan, enemmän vielä kuin
hypättävän välin pituutta, hän peräytyi ja lausui:

-- Sitä en ikinä tee!

Tänä hetkenä alkoi portaitten ristikkoaidan takaa näkyä sotamiesten
tapparakeihäitä.

Hoitajatar kohotti kätensä kohden taivasta.

Mitä Kornelius van Baerleen tulee, niin on tunnustettava, ei ihmisen,
vaan tulpaaninviljelijän kunniaksi, että hän tänä hetkenä ajatteli
yksinomaan verrattomia sipulejaan.

Hänen katseensa hakivat paperia, mihin ne kääriä, hän havaitsi
Craeken jättämän raamatunlehden, ja hän otti sen, muistamatta
mielenjännityksessään, mikä lehtinen se oikein olikaan. Hän kääri
siihen nuo kolme sipulia, pisti ne povellensa ja jäi odottamaan.

Samassa astuivat sotamiehet sisään, virkamiehen ohjaamina.

-- Oletteko te tohtori Kornelius van Baerle? kysyi virkamies, vaikka
hän varsin hyvin tunsi vangittavan. Mutta tässä hän noudatti lain
määräyksiä, mikä seikka, kuten käsittää voi, soi kuulustelulle perin
juhlallisen leiman.

-- Olen kyllä, herra van Spennen, vastasi Kornelius, kohteliaasti
tervehtien tuomariansa, -- ja te tiedätte sen myöskin varsin hyvin.

-- Luovuttakaa siis meille nuo salavehkeilyjä käsittelevät paperit,
jotka teillä on hallussanne.

-- Salavehkeilyjä? toisti Kornelius, perin ihmeissään tuosta tuimasta
puhuttelusta.

-- Ei maksa vaivaa teeskennellä hämmästystä!

-- Vakuutan teille, herra van Spennen, lausui nyt Kornelius, -- etten
lainkaan käsitä tarkoitustanne.

-- Koetan siis auttaa teidät jäljille, tohtori, lausui tuomari. --
Luovuttakaa meille ne paperit, jotka petturi Kornelius de Witt viime
tammikuussa jätti huostaanne.

Asia rupesi selvenemään Korneliukselle.

-- No niin, no niin! lausui van Spennen. -- Näen että muistinne alkaa
selvetä, eikö totta?

-- Kyllä. Mutta te sanoitte noiden paperien käsittelevän
salavehkeilyjä, ja sellaisia papereita minulla ei ole hallussani.

-- Vai kiellätte sen?

-- Niin teen.

Virkamies käännähti, luoden katseen yli huoneen.

-- Mitä talonne huonetta nimitetään kuivatushuoneeksi? kysyi hän.

-- Juuri tätä, jossa nyt olemme.

Tuomari silmäili pientä muistiinpanolistaa, joka oli päällimäisenä
hänen papereittensa joukossa.

-- Hyvä, sanoi hän, kuten se, joka on tehnyt päätöksensä.

Kääntyen sitten Korneliuksen puoleen hän lausui:

-- Tahdotteko antaa minulle nuo paperit?

-- Mutta sitähän en voi tehdä, herra van Spennen. Nuo paperit eivät ole
minun. Ne ovat minulle uskottuja papereita, ja pyhä velvollisuuteni on
säilyttää ne huostassani.

-- Tohtori Kornelius, lausui tuomari, -- säätyjen nimessä käsken teitä
avaamaan tuon laatikon ja luovuttamaan minulle paperit, jotka se
sisältää!

Ja tuomari osotti sormellaan uunin vieressä olevan kaapin kolmatta
laatikkoa.

Tässä kolmannessa laatikossa olivat todellakin nuo paperit, jotka
rantavouti oli uskonut kummipojalleen, ja poliisi oli siis saanut perin
tarkat tiedonannot.

-- Vai ette te tahdo? lausui Spennen nähdessään Korneliuksen
tyrmistyvän hämmästyksestä. -- Avaan sen sitten itse!

Ja vetäen auki koko laatikon näki tuomari sieltä ensin tulevan esiin
parikymmentä sipulia, huolellisesti järjestettyinä ja nimilapuilla
varustettuina, ja sitten tuon paperikäärön, juuri samassa kunnossa kuin
Kornelius de Witt paran jättäessä sen kummipojalleen.

Tuomari avasi sinetit, repi auki käärön, loi kiihkeän katseen ensi
lehtiin, jotka tulivat esiin, sekä huusi kammottavalla äänellä:

-- Siis ovat oikeuden saamat tiedonannot täysin totuudenmukaisia.

-- Mitä? kysyi Kornelius. -- Mitä ne sitten sisältävät?

-- Elkää enää tekeytykö tietämättömäksi, herra van Baerle, vastasi
tuomari. -- Teidän on seuraaminen meitä!

-- Kuinka niin? Teitä seuraaminen?

-- Niin, sillä säätyjen nimessä vangitsen nyt teidät.

Vangitsemisia ei vielä toimitettu Vilhelm Oranialaisen nimessä. Hän oli
ollut vielä liian vähän aikaa maaherrana.

-- Aiotteko vangita minut! huudahti Kornelius. -- Mutta mitä sitten
olen tehnyt?

-- Se asia ei koske minua, tohtori. Sen saatte kuulla tuomareiltanne.

-- Missä sitten?

-- Haagissa.

Tyrmistyneenä syleili Kornelius hoitajatartaan, joka meni tainnoksiin,
ojensi kätensä kyyneliin menehtyville palvelijoille ja seurasi
virkamiestä, joka sulki hänet vaunuihin, kuljetettavaksi säätyjen
vankina täyttä laukkaa Haagiin.



VIII.

SISÄÄNMURTO.


Kuten lukija voi arvata, oli nyt esitetty tapahtuma Isak Boxtelin
pirullista työtä.

Kuten muistettaneen, oli hän kaukoputkellaan tarkoin voinut seurata
Kornelius de Wittin ja hänen kummipoikansa välistä kohtausta. Tosin ei
hän ollut voinut kuulla mitään, mutta hän oli nähnyt kaikki.

Lukija muistanee myöskin, että Boxtel oli arvannut noiden papereiden,
jotka rantavouti uskoi kummipojalleen, olevan perin tärkeitä; olihan
tämä sulkenut saamansa käärön laatikkoon, missä säilytti kaikkein
kallisarvoisimpia sipulejaan.

Kun siis Boxtel, joka seurasi valtiollisia tapahtumia paljon tarkemmin
kuin hänen naapurinsa, sai kuulla että Kornelius de Witt oli vangittu
syytettynä valtiopetoksesta, hän käsitti että hänen tarvitsi sanoa vain
sana, saattaaksensa kummipojan kumminsa kohtalosta osalliseksi.

Mutta niin suurta onnea kuin tuo ajatus tuottikin Boxtelille,
pöyristytti se häntä kumminkin samalla, hänen ottaessaan huomioon että
ilmiannollaan voi saattaa syytetyn mestauslavalle.

Mutta rikollisilla ajatuksilla on se kammottava ominaisuus, että
rikoksiin taipuvaiset mielet niihin vähitellen tottuvat. Sitä paitsi
tyynnytteli Boxtel itseään mietiskelemällä tähän tapaan:

Kornelius de Witt on huono kansalainen, koska hänet on vangittu,
valtiopetoksesta syytettynä.

Minä sitä vastoin olen kunnon kansalainen, koska en ole mistään
syytteessä ja olen vapaa kuin ilman tuulet.

Koska Kornelius de Witt kerran on huono kansalainen, mikä seikka
ilmenee siitä, että hän on vangittuna valtiopetoksesta, on hänen
rikostoverinsa Kornelius van Baerle yhtä huono kansalainen kuin hänkin.

Koska minä siis olen kunnon kansalainen ja kunnon kansalaisten
velvollisuus on antaa ilmi huonot kansalaiset, niin on minun, Isak
Boxtelin, velvollisuus antaa ilmi Kornelius van Baerle.

Mutta kenties eivät nuo johtopäätökset, niin vakuuttavia kuin
olivatkin, taikka tuo sydäntäkalvava kateus, joka häntä vaivasi, olisi
sittenkään saaneet Boxtelia toimimaan, ellei kateuden pahahenki olisi
liittolaisekseen saanut omanvoitonpyyntiä.

Boxtel tiesi kyllä, kuinka pitkälle van Baerle oli ehtinyt
kokeiluissaan luoda suuren mustan tulpaanin. Niin vaatimaton kuin
Kornelius tohtori olikin, ei hän ollut voinut salata lähimmiltä
tuttaviltaan että oli melkein varma voittavansa armon vuonna 1673
Haarlemin puutarhayhdistyksen määräämän sadantuhannen floriinin
palkinnon.

Tuo Kornelius van Baerlen varmuutta lähenevä toivo se kalvoi Isak
Boxtelin sydäntä.

Jos Kornelius vangittaisiin, syntyisi siitä talossa kauhea sekasorto.
Vangitsemisen jälkeisenä yönä ei kukaan muistaisi vartioida puutarhaa
tulpaaneineen.

Ja tuona yönä Boxtel kiipeisi muurin ylitse, ja kun hän tiesi, missä
tuo sipuli oli, josta suuren mustan tulpaanin piti versoa, anastaisi
hän sen. Musta tulpaani ei siis kukkisikaan Korneliuksen talossa, vaan
hänen talossansa, ja hän saisi Korneliuksen asemesta nuo satatuhatta
floriinia, puhumattakaan kunniasta saada antaa tuolle uudelle kukalle
nimen _Tulipa nigra Boxtellensis_.

Siten tulisi sekä hänen kostonhimonsa että omanvoitonpyyntinsä
tyydytetyksi.

Valvoessaan hän ajatteli vain suurta mustaa tulpaania, nukkuessaan hän
uneksi siitä.

Vihdoinkin, 19 päivänä elokuuta, kahden ajoissa iltapäivällä, kiusaus
voitti herra Isakin.

Hän laati salaisen ilmiannon, jossa seikkaperäisyys sai korvata
luotettavaisuuden, ja pani kirjelmän postiin.

Ei konsanaan ollut Venedigin pronssikitoihin solunut myrkyllinen paperi
vaikuttanut nopeammin ja kammottavammin.

Samana iltana sai sen ylituomari. Hän antoi heti tovereilleen käskyn
saapua seuraavana aamuna kokoukseen. Nämä kokoontuivat, päättivät van
Baerlen vangitsemisesta ja määräsivät sen toimeenpanijaksi herra van
Spennenin, ja, kuten olemme nähneet, tämä suoriutui tehtävästä kunnon
hollantilaisen tavoin, vangiten van Baerlen juuri samana hetkenä,
jolloin Haagin oranialaiset ryhtyivät paistamaan Kornelius ja Jan de
Wittin ruumiista viiltämiään paloja.

Mutta -- lieneekö sitten häpeäntunto vai tottumattomuus rikollisuuteen
ollut siihen syynä -- tänään ei Isak Boxtel ollut kääntänyt
kaukoputkeaan puutarhaa, ei atelieeriä tai säilytyshuonetta kohden.

Hän tiesi katsomattakin liiankin hyvin, mitä tänään oli tapahtuva
tohtori Kornelius paran talossa. Hän ei ollut noussut levolta, kun
hänen ainoa palvelijansa, joka kadehti Korneliuksen palvelijoita yhtä
kiihkeästi kuin hänen herransa heidän isäntäänsä, tuli huoneeseen, vaan
lausui hänelle:

-- Tänään en nouse lainkaan vuoteesta, sillä olen sairas.

Yhdeksän ajoissa kuului kadulta melua, joka sai hänet vavahtamaan. Tänä
hetkenä hän oli kalpeampi kuin oikea potilas, värisi pahemmin kuin
kuumeen kourissa.

Palvelija tuli huoneeseen. Boxtel piiloutui peitteeseen.

-- Voi hyvä herra, huudahti palvelija, ei aivan aavistamatta että
surkutellessaan van Baerleä saattoi ilosanoman isännälleen, -- voi,
hyvä herra, ette tiedä, mitä nyt paraikaa tapahtuu!

-- Kuinka voisin sen tietää? vastasi Boxtel melkein kuulumattomalla
äänellä.

-- Ajatelkaapas vain, herra Boxtel, -- juuri tänä hetkenä vangitaan
naapurimme Kornelius van Baerle, valtiopetoksesta syytettynä.

-- Mitä loruatkaan? äännähti Boxtel heikosti, -- se ei ole mahdollista.

-- Niin kumminkin sanotaan, Jumala paratkoon! Sitä paitsi näin itse
tuomari van Spennenin menevän sinne kahden kaartilaisen kanssa.

-- No, jos sen itse olet nähnyt, niin täytynee sinun olla oikeassa,
lausui Boxtel.

-- Joka tapauksessa menen uudelleen asiaa tiedustelemaan, sanoi
palvelija, -- ja tulen sitten kertomaan teille, mitä olen kuullut.

Boxtel tyytyi myöntävällä liikkeellä rohkaisemaan palvelijansa
virkaintoa.

Tämä läksi, mutta palasi neljännestunnin kuluttua.

-- Voi herra, se mitä teille kerroin, lausui hän, -- on täysin totta.

-- Mitä tarkoitat?

-- Herra van Baerle on vangittu, hänet kuljetettiin vaunuihin ja
vietiin Haagiin.

-- Haagiin?

-- Niin, ja jos se, mitä puhutaan, on totta, ei hänen siellä ole käyvä
hyvin.

-- Mitä sitten puhutaan? tiedusteli Boxtel.

-- Sanotaan -- mutta se ei ole aivan varmaa -- että Haagin asukkaat
juuri paraikaa ovat hankkeissa surmata herrat Kornelius ja Jan de
Wittin.

-- Voi! sai Boxtel vaivoin lausutuksi ja sulki silmänsä, varmaankin
päästäkseen näkemästä kammottavaa kuvaa, joka hänelle esiintyi.

-- Tuhat tulimaista! huudahti palvelija tullessaan ulos huoneesta. --
Herra näyttää olevan kovin sairas, kun ei tuollainen uutinen saattanut
häntä hypähtämään ylös vuoteestaan!

Itse asiassa olikin Isak Boxtel kovin sairas, niin sairas kuin on
ihminen, joka on murhannut toisen ihmisen.

Mutta hänen murhanteollaan oli ollut kahtalainen tarkoitus. Toinen oli
nyt saavutettu, ja hänen oli huolehtiminen siitä että saavuttaisi
toisenkin.

Yö lähestyi. Boxtel odotti sen tuloa.

Yön saavuttua hän nousi levolta.

Sitten hän kiipesi ylös viikunapuuhunsa.

Hän oli arvannut oikein, ei kukaan ajatellut puutarhan vartioimista.
Talossa oli kaikki sikin sokin ja palvelijat päästään sekaisin.

Boxtel kuuli kellon lyövän kymmenen, yksitoista, kaksitoista.

Nyt hän sydän pamppailevana, kalpeana ja vavisten laskeutui alas
puusta, otti tikapuut, asetti ne muuria vasten, kiipesi lähinnä
ylimmälle astuimelle ja kuunteli.

Kaikkialla oli hiljaista. Ei mikään häirinnyt yön rauhaa.

Yhdestä akkunasta vain näkyi valoa, -- siellä valvoi van Baerlen
muinoinen hoitajatar.

Hiljaisuus ja pimeys rohkaisivat Boxtelia.

Hän nousi muurille, pysähtyen hetkeksi sen harjalle. Varmana ettei
tarvinnut mitään pelätä, hän sitten nosti tikapuut omasta puutarhastaan
Korneliuksen puutarhaan ja alkoi laskeutua alas.

Tietäen täsmälleen missä paikassa hänen tulevan mustan tulpaaninsa
sipulit olivat, hän kiiruhti niiden luo, poikkeamatta kumminkaan
käytävältä, etteivät jäljet häntä ilmaisisi, ja päämääränsä
saavutettuaan hän tiikerin riemulla upotti kätensä pehmeään multaan.

Hän ei löytänyt mitään ja arveli erehtyneensä paikasta.

Mutta tuskan hiki helmeili hänen otsallansa.

Hän haki oikealta, hän haki vasemmalta, mutta turhaan.

Hän haki lähempää, hän haki kauempaa, mutta multaa siinä vain oli.

Hän oli menettää järkensä, sillä nyt hän vihdoinkin havaitsi, että
lavaa oli samana päivänä kaiveltu.

Itse asiassa olikin Kornelius, Boxtelin ollessa vuoteessaan, käynyt
puutarhassa, ottanut sieltä sipulin ja jakanut sen kolmeen osaan.

Boxtel ei voinut irroittautua tuosta paikasta. Hän oli penkonut maan
ylösalaisin kymmenen neliöjalan alalla.

Lopuksi täytyi hänen uskoa onnettomuuteensa.

Mieletönnä vihasta hän palasi tikapuilleen, nousi yli muurin, nosti
tikapuut jälkeensä, heitti ne omaan puutarhaansa ja hyppäsi itse niiden
jälkeen maahan.

Äkkiä välähti viimeinen toivon säde hänen mieleensä.

Sipulit olivat varmaankin kuivatushuoneessa!

Hänen tarvitsi vain mennä kuivatushuoneeseen, kuten oli mennyt
puutarhaan, ja siellä hän oli ne löytävä.

Tämä tehtävä ei ollut vaikeampi kuin edellinenkään.

Kuivatushuoneessa oli avattavat akkunat. Kornelius van Baerle oli
aamulla itse avannut ne, eikä kukaan ollut ajatellutkaan niiden
sulkemista.

Nyt oli siis vain tarpeen hankkia kyllin pitkät tikapuut, --
kahdentoista jalan pituisten asemesta kahdenkymmenen jalan pituiset.

Boxtel oli huomannut että kadun varrella, missä hänen talonsa sijaitsi,
korjattiin erästä taloa. Tämän talon seinää vasten oli asetettu
suunnattoman pitkät tikapuut.

Nuo tikapuut auttaisivat Boxtelin pulasta, elleivät työmiehet olleet
niitä vieneet pois.

Hän riensi tuon talon luo, -- tikapuut olivat paikoillaan.

Hän otti ne ja kuljetti ne suurella työllä ja vaivalla puutarhaansa, ja
vielä suuremmalla vaivalla hän sai ne pystytetyksi Korneliuksen talon
seinää vasten.

Tikapuut ulottuivat juuri akkunaluukkuun saakka.

Boxtel pisti taskuunsa palavan salalyhdyn, nousi tikapuita ylös ja
laskeutui huoneeseen.

Saavuttuaan tähän pyhättöön hän pysähtyi nojaten pöytään; hänen
jalkansa horjuivat, sydämen kiihkeä tykytys oli hänet tukehduttaa.

Tämä oli sentään pahempaa kuin luvaton tunkeminen puutarhaan.
Omistusoikeuden kunnioittamisen sanotaan heikkenevän ulkoilmassa, niin
että moni, joka empimättä on hypännyt pensasaidan ylitse tai kiivennyt
muuria ylös, pysähtyy huoneen ovelle tai akkunalle.

Puutarhassa oli Boxtel ainoastaan anastelija, täällä sisällä hän oli
varas.

Mutta hän rohkaisi mielensä. Päästyään näin pitkälle ei hän halunnut
palata kotiin tyhjin käsin.

Mutta turhaan hän haki, vetäen auki ja sulkien laatikoita, -- yksin
tuonkin kaikkein pyhimmän, missä tuhoa tuottaneet asiakirjat olivat
olleet. Siellä olivat sipulit kaikki tyyni, nimilipuilla merkittyinä
kuten taimitarhassa. Siinä oli erilaatuisia mustahkoja tulpaaneja,
mutta ei jälkeäkään täysin mustasta -- tai oikeammin sanoen sen
sipulista, jossa se uinaili kukkimisen kynnyksellä.

Mutta siementen ja sipulien luettelossa, josta oli kaksoiskappale ja
joka oli laadittu huolellisemmin ja täsmällisemmin kuin Amsterdamin
suurinten kauppaliikkeiden tavaraluettelot, luki Boxtel nämä sanat:

»Tänään, 20 p. elokuuta 1672, olen ottanut maasta suuren mustan
tulpaanin sipulin ja jakanut sen kolmeen osaan.»

-- Sipulit! sipulit! ulvoi Boxtel, pannen kaikki sekaisin
kuivatushuoneessa. -- Minne hän on voinut ne kätkeä?

Äkkiä hän löi otsaansa niin tarmokkaasti, että olisi voinut litistää
aivonsa.

-- Oi minua kurjaa! huudahti hän. -- Kolminkertaisesti kadotettu
Boxtel parka, luuletko että kukaan eroaa sipuleistaan ja jättää ne
Dordrechtiin, kun itsensä on mentävä Haagiin, luuletko että kukaan voi
elää sipuleittaan, kun nämä ovat suuren mustan tulpaanin sipuleita! Hän
on ehtinyt ottaa ne mukaansa, tuo kirottu olento! Hän on kätkenyt ne
vaatteisiinsa, hän on vienyt ne Haagiin!

Ja kuin salaman kirkastamana näki Boxtel äkkiä rikosten kuilun, johon
hän oli syössyt turhaan.

Tyrmistyneenä hän vaipui vasten tuota samaa pöytää, samalle paikalle
missä onneton van Baerle oli muutamia tunteja aikaisemmin niin pitkän
aikaa ja sydän iloa tulvillaan ihaillut mustan tulpaanin sipuleja.

-- No hyvä! lausui hän lopuksi, kohottaen esiin kalpeat kasvonsa, --
jos hänellä on ne mukanaan, niin hän pitää ne hallussaan niin kauan
kuin elää, mutta sitten...

Hänen inhottavan ajatuksensa jatko ilmeni kaameana hymyilynä.

-- Sipulit ovat Haagissa, lausui hän sitten. -- Siis en minä enää voi
elää Dordrechtissä!

Haagiin sipuleitten takia! Haagiin!

Ja välittämättä rikkauksista, jotka olisi voinut anastaa, tuon
verrattoman aarteen takia, jota mielensä halasi, poistui Boxtel taas
huoneesta akkunan kautta, laskeutui tikapuita alas, vei ne entiselle
paikalle ja palasi asuntoonsa kiljuvan pedon kaltaisena.



IX.

SUKUKAMMIO.


Yö oli ehtinyt puoleen, kun van Baerle parka merkittiin Buitenhofin
vankiluetteloon.

Vankilassa oli kaikki käynyt sillä tavoin kuin Rosa oli otaksunut.
Löytäessään Korneliuksen huoneen tyhjänä joutui kansanjoukko kiihkeän
raivon valtaan, ja jos isä Gryphus olisi joutunut noiden vimmastuneiden
olentojen käsiin, olisi hän epäilemättä saanut korvata vankinsa.

Mutta heidän vihansa löysi uhrinsa, -- veljekset, jotka Vilhelm
Oranialainen, tuo varova mies, toimitti murhaajien käsiin sulkemalla
kaupungin portit.

Tuli siksi hetki, jolloin vankila tyhjentyi ja hiljaisuus seurasi
siellä kauheata ulvontaa, joka jymisten eteni käytäviä pitkin.

Tätä hetkeä oli Rosa käyttänyt hyväkseen poistuakseen salatyrmästä ja
päästääkseen isänsäkin sieltä.

Vankila oli aivan tyhjä. Ken olisi jäänyt sinne, kun teurastus oli
käymässä Tol-Hekillä!

Vavisten asteli Gryphus rohkean Rosan jälkeen. He ryhtyivät parhaansa
mukaan sulkemaan vankilan ovea, mikä ei ollut helppoa, se kun oli
puoleksi pirstaleina. Voi nähdä että valtavan vihan laineet siinä
olivat avanneet itselleen uoman.

Neljän tienoissa melu uudistui, mutta nyt ei Gryphuksen ja hänen
tyttärensä tarvinnut sitä pelätä. Nyt tuotiin vain ruumiit hirsipuuhun
ripustettaviksi tavalliselle teloituspaikalle.

Rosa piiloutui uudelleen, mutta sen hän teki päästäkseen näkemästä
tuota inhottavaa näytelmää.

Puoliyön aikana kolkutettiin Buitenhofin ovea tai oikeammin sanoen sitä
korvaavia telkiä.

Kornelius van Baerleä siellä tuotiin.

Kun vanginvartija Gryphus otti vastaan uuden vieraan ja näki
vankiluettelosta hänen rikoksensa laadun, mumisi hän itsekseen ilkeästi
hymyillen:

-- Kornelius de Wittin kummipoika! Vai niin, lapseni. Sukukammio on nyt
tyhjänä, sinä saat sen!

Ja mielissään oivasta pilastaan tuo kiihkeä oranialainen otti lyhtynsä
ja avainkimppunsa, viedäkseen Korneliuksen kammioon, josta Kornelius de
Witt oli samana aamuna lähtenyt maanpakoon, nimittäin maanpakoon
sellaiseen kuin tuo, jota tarkoittivat vallankumousajan suuret henget,
julistaessaan valtiotaidon päätotuudeksi lauselman:

»Kuolleet yksin eivät palaa.»

Gryphus valmistautui nyt siis viemään kummipojan kummin huoneeseen.

Matkallaan tuohon huoneeseen epätoivoinen tulpaaninviljelijä ei kuullut
muuta kuin koiran haukuntaa, ei nähnyt muuta kuin nuoren tytön kasvot.

Koira tuli esiin muuriin koverretusta komerostaan nuuskimaan
Korneliusta, tunteakseen hänet saadessaan käskyn repiä hänet palasiksi.

Nuori tyttö oli, kuullessaan käsipuun narahtelevan vangin siihen
raskaasti nojatessa, avannut porraskäytävän vieressä olevan huoneensa
oven. Lamppu, jota hän piti oikeassa kädessään, valaisi hänen raikkaat
viehkeät kasvonsa ja tuuhean vaalean kiharatukkansa. Vasemmalla
kädellään veti hän valkoista yöpu'intansa kokoon yli rinnan, sillä
vangin odottamaton tulo oli herättänyt hänet iltaunestaan.

Siinäpä olis ollut arvokas aihe mestari Rembrandtin siveltimelle!
Kiertoportaat lyhdyn punertavassa valossa, niiden yläpäässä synkkä
vanginvartija ja surumielinen Kornelius kumartuneena kaidepuun ylitse
katsoakseen alas, ja alhaalla kamarin ovella kirkkaassa valaistuksessa
nuoruudenhempeyttä uhkuva Rosa, tehden häveliään liikkeensä, joka ei
sentään näytä täysin täyttävän tarkoitustaan, sillä ylempänä seisovan
Korneliuksen alakuloinen katse kiintyy kuin epämääräisellä hyväilyllä
tyttösen pyöreihin valkoisiin olkapäihin.

Ja portaitten alapäässä, missä yksityiskohdat häipyvät pimeään, peto
kiiluvine silmineen ja kalisuttaen ketjuaan, jonka renkaat Rosan lampun
ja Gryphuksen lyhdyn yhtynyt valo saattaa hohtoisina kimmeltämään.

Mutta sitä surumielistä ilmettä mestari ei olisi voinut samalla kertaa
kuvata taulussaan, joka levisi Rosan kasvoille hänen nähdessään kauniin
nuoren miehen kalpeana nousevan hitaasti portaita ylös ja käsittäessään
isänsä lausuneen hänelle kammottavat sanansa:

-- Vien teidät sukukammioon!

Tuo esittämämme näytelmä kesti hetkisen vain, paljoa vähemmän aikaa
kuin me olemme tarvinneet kuvaamiseen. Sitten jatkoi Gryphus matkaansa,
Korneliuksen täytyi seurata häntä, ja viisi minuuttia myöhemmin hän
saapui kammioon, jota meidän ei tarvitse kuvata, koska lukija tuntee
sen jo ennestään.

Viitattuaan sormellaan vuoteeseen, jossa oli niin paljon kärsinyt tuo
marttyyri, jonka sielu oli tänään palannut Jumalan tykö, Gryphus otti
lyhtynsä ja poistui.

Jäätyään yksin Kornelius heittäytyi vuoteelle, mutta hän ei voinut
lainkaan vaipua uneen. Alinomaan kiintyi hänen katseensa pieneen
ristikkoakkunaan, joka sijaitsi Buitenhofin torille päin. Hän näki
puitten latvojen yläpuolella aamun ensi hohteen, joka valkoisen vaipan
kaltaisena laskeusi yli maan.

Yön kuluessa oli Kornelius väliin kuullut hevosten kiitävän täyttä
laukkaa yli torin sekä vahtien raskaiden askelten kalskahtelevan
kivityksellä, ja länsituulen sytyttämien musketinlunttujen säihke oli
tuon tuostakin kirkastanut vankilan akkunan.

Mutta valkenevan päivän hopeoidessa talojen kupukatot Kornelius
lähestyi akkunaa, kärsimätönnä näkemään joitakin elonmerkkejä, ja
surumielisenä loi hän katseen yli tienoon.

Torin toisessa päässä siinsi aamu-usman keskeltä tummahko esine
vaaleiden talojen muodostamaa taustaa vastaan.

Kornelius tunsi sen hirsipuuksi.

Tässä hirsipuussa riippui kaksi muodotonta olentoa tai paremminkin
kaksi veristä luurankoa.

Kunnon haagilaiset olivat anastaneet uhriensa lihan, mutta olivat
olleet kyllin tunnontarkkoja ilmoittaakseen syyn hirsipuuhun
kiinnitetyllä suunnattomalla levyllä.

Tuolta ylhäältä saattoi Kornelius nuorilla silmillään lukea seuraavat
rivit, jotka oli piirtänyt jonkun töhertäjän taitamaton sivellin:

»Tässä riippuu suuri petturi nimeltä Jan de Witt ja vähäpätöinen konna
Kornelius de Witt, edellisen veli, molemmat kansan vihollisia, mutta
Ranskan kuninkaan uskollisia ystäviä.»

Kornelius puhkesi kauhun huutoon, ja tuskasta mieletönnä hän käsin ja
jaloin iski oveensa, ja niin tarmokkaasti ja hätääntyneesti, että
Gryphus raivostuneena kiiruhti hänen luoksensa, suunnaton avainkimppu
kädessä.

Hän avasi oven, uhkaillen kauheilla sadatuksilla vankia, joka häiritsi
häntä luvattomalla ajalla.

-- No, mutta tämäpä vasta! Onko tämä uusi de Witt hullu! Noilla de
Witteillä on paholainen nahkassaan!

-- Tulkaa, tulkaa, sanoi Kornelius, tarttuen hänen käsivarteensa ja
vetäen hänet akkunan luo, -- mitä merkitsee tuo mitä tuolta olen
lukenut?

-- Mistä sitten?

-- Tuolta levyltä!

Ja kalpeana, vavisten ja huohottaen hän osotti torin takana olevassa
hirsipuussa nähtävää kyynillistä kirjoitusta.

Gryphus tyrskähti nauruun.

-- Kas vain, kas vain! virkahti hän. -- Olette siis itse lukenut sen!
Siinä näette, rakas herra, mihin joutuu antautuessaan salavehkeisiin
Oranian prinssin vihollisten kanssa.

-- Herrat de Witt on murhattu! mumisi Kornelius hiki otsalla ja vaipui
vuoteelle, kädet herpoutuneina ja silmät ummessa.

-- Herroja de Witt on kohdannut kansan tuomio, lausui Gryphus. --
Sanotteko te sitä murhaamiseksi? Minä nimittäisin sitä tuomion
täytäntöönpanoksi.

Mutta huomatessaan ettei vanki ollut ainoastaan tyyntynyt, vaan käynyt
tiedottomaksi, hän läksi huoneesta, paiskasi oven kiinni ja antoi
salpojen kalisten pudota paikoilleen.

Tointuessaan oli Kornelius yksin, ja hän käsitti nyt että hän
huoneesta, jossa nyt oli, sukukammiosta, kuten Gryphus oli sitä
nimittänyt, oli siirtyvä kuolon maille.

Ja ollen filosofi ja ennen kaikkea kristitty, hän alkoi rukoilla
kumminsa ja hänen veljensä sielun puolesta ja pyrki sitten tyytymään
kohtaloonsa, mitä kärsimyksiä Jumala katsoisikin hyväksi hänelle
lähettää.

Laskeuduttuaan sitten taivaasta maailmaan ja maailmasta vankikoppiinsa
sekä tultuaan täysin vakuutetuksi että oli tässä kopissa yksin, hän
otti poveltaan esiin mustan tulpaanin sipulit ja piilotti ne huoneen
pimeimpään nurkkaan kiven taakse, jota käytettiin tuon vankikoppiin
tavanmukaisesti kuuluvan vesiruukun alustana.

Hukkaan oli siis mennyt niin monen vuoden työ! Turhiin olivat rauenneet
kaikki riemukkaat toiveet! Tuho oli saavuttava hänen kasvattinsa, kuten
hänet itsensä kuolema! Tässä vankilassa ei hän ollut näkevä kasvin
kortta, ei multahiukkasta, ei auringon sädettä!

Tuo ajatus saattoi Korneliuksen vaipumaan synkän epätoivon valtaan,
josta vasta muuan odottamaton tapahtuma hänet herätti.

Mikä tuo tapahtuma oli?

Siitä pyydämme saada kertoa seuraavassa luvussa.



X.

VANGINVARTIJAN TYTÄR.


Samana iltana, kun Gryphus toi vangille hänen muonansa, hän avatessaan
kammion oven luiskahti kostealta astuimelta ja kaatui. Mutta pyrkien
tukemaan itseään kädellään hän katkaisi käsivartensa ranteen
yläpuolelta.

Kornelius teki liikkeen vartijaa kohden. Mutta tämä ei pitänyt
tapahtumaa liioin vaarallisena, vaan lausui:

-- Ei ole hätää, pysykää paikoillanne!

Ja hän pyrki nousemaan käsivartensa nojassa, mutta luu taipui. Silloin
Gryphus tunsi tuskaa ja päästi huudon.

Hän käsitti että oli taittanut käsivartensa, ja tuo mies, joka oli niin
kova muille, vaipui pyörtyneenä huoneen kynnykselle ja jäi siihen
makaamaan liikkumatonna ja kylmänä kuin kuollut.

Tällä aikaa oli vankihuoneen ovi ollut auki ja Kornelius likimmittäin
vapaa.

Mutta hänelle ei tullut mieleenkään ajatus käyttää tätä seikkaa
hyväksensä. Nähdessään käsivarren taipuvan ja kuullessaan, minkä äänen
se silloin synnytti hän ymmärsi, että kysymyksessä oli luunmurto ja
että se tuotti tuskaa, eikä hän halunnut muuta kuin toimittaa apua
kärsivälle, niin pahantahtoisena kuin tämä puolestaan olikin esiintynyt
häntä kohtaan.

Gryphuksen kaatua romahdettua ja päästettyä tuskanhuutonsa alkoi
porraskäytävästä kuulua nopeita askelia, ja pian kohtasi Korneliuksen
katsetta näky, joka sai hänet hämmästyksestä huudahtamaan, ja tuota
huudahdusta säesti nuoren tytön kirkaisu.

Kirkaiseva tyttö oli kaunis friisitär, joka nähdessään isänsä maassa ja
vangin kumartuneena hänen ylitsensä ja tuntien isänsä raakuuden oli
luullut Gryphuksen sortuneen maahan taistellessaan raivokkaasti vangin
kanssa.

Kornelius oivalsi heti paikalla mitä ajatuksia tyttösen mielessä
liikkui.

Mutta päästyään tuokiossa asiasta selville ja häpeissään epäluulostaan
tyttö katsoi kyynelsilmin Korneliukseen ja lausui:

-- Anteeksi ja kiitoksia, hyvä herra. Antakaa anteeksi ajatukseni ja
sallikaa minun kiittää teitä siitä mitä teette!

Punehtuen vastasi Kornelius:

-- Täytän ainoastaan velvollisuuteni kristittynä auttaessani
lähimäistäni.

-- Ja auttaessanne häntä olette unohtanut hänen tämänaamuiset
loukkaavat sanansa. Herra, siinä ilmenee muutakin kuin inhimillisyyttä
ja kristillisyyttä!

Kornelius katsahti hämmästyneenä tyttöön, peräti ihmeissään kuullessaan
kansan naisen puhuvan samalla niin ylevästi ja osaaottavaisesti.

Mutta hän ei ehtinyt lausua ilmi kummastustaan. Toipuen avasi Gryphus
silmänsä ja samassa palasi myös hänen tavallinen raakuutensa.

-- Kas vain, lausui hän. -- Minä teen parastani toimittaakseni vangille
hänen ateriansa hyvissä ajoin. Kiireessä kaadun ja taitan käsivarteni,
ja minut jätetään makaamaan lattialle.

-- Vaiti, isä, sanoi Rosa. -- Teette vääryyttä tälle nuorelle herralle,
joka tänne tullessani teki parastansa teitä auttaaksensa.

-- Todellako? kysyi Gryphus epäilevästi.

-- Se on kyllä totta, ja olen valmis edelleenkin suomaan teille apua.

-- Te? ihmetteli Gryphus. -- Oletteko sitten lääkäri?

-- Se on päätoimeni, sanoi vanki.

-- Osaatte siis asettaa käsivarteni paikoilleen?

-- Varsin hyvin.

-- Ja mitä te tarvitsette sitä varten?

-- Kaksi puulastaa ja liinakaistaleen.

-- Kuulet siis, Rosa, lausui Gryphus, -- että vanki lupaa asettaa
käsivarteni paikoilleen. Siten pääsen mitään maksamasta. Auta minut
maasta, olen kuin lyijyä!

Rosa kumartui potilasta kohden, ja tämä kietoi terveen kätensä hänen
kaulaansa ja ponnistihe pystyyn, ja Kornelius työnsi nojatuolin hänen
luoksensa, ettei hänen tarvinnut kävellä.

Gryphus istui tuoliin ja lausui kääntyen tyttärensä puoleen:

-- Etkö sinä kuullut? Mene noutamaan mitä tarvitaan!

Rosa läksi ja palasi hetken kuluttua mukanaan kaksi tynnörinlautaa ja
liinakangasta.

Sillaikaa oli Kornelius riisunut takin vanginvartijan yltä ja työntänyt
hänen hihansa ylemmäksi.

-- Voitteko käyttää näitä, herra? kysyi Rosa.

-- Kyllä, neiti, lausui Kornelius, luoden silmäyksen noudettuihin
esineisiin. -- Ne ovat varsin hyvät. Työntäkää nyt pöytä lähemmäksi.
Asetan isänne käsivarren sen nojaan.

Rosa teki niin, ja Kornelius kohotti taittuneen käsivarren pöydälle,
siten että kämmen oli pöytää vasten, asetti murtuneen luun taitavasti
oikeaan asentoon ja lastat paikoilleen ja kääri liinakankaan niiden
ympärille.

Juuri hänen pistäessään viimeisen neulan vanginvartija meni uudelleen
tiedottomaksi.

-- Noutakaa etikkaa, neiti, lausui Kornelius. -- Hierokaamme sillä
hänen ohimoitaan, niin hän toipuu.

Mutta saamastaan käskystä välittämättä Rosa lähestyi vankia, tultuaan
vakuutetuksi että Gryphus oli tiedotonna.

-- Herra, lausui hän, -- palvelus palveluksesta!

-- Mitä tarkoitatte, kaunis lapsukaiseni? kysyi Kornelius.

-- Tuomari, joka huomenna tulee teitä tutkimaan, kävi tänään
tiedustelemassa, missä huoneessa te olette. Kuullessaan teidän olevan
herra Kornelius de Wittin kammiossa hän nauroi tavalla, joka saattoi
minut arvelemaan, ettei teillä ole hyvää odotettavissa.

-- Mutta, kysyi Kornelius, -- mitä voivat he minulle tehdä?

-- Näettekö nuo luurangot?

-- Mutta en ole tehnyt mitään rikollista, vastasi Kornelius.

-- Olivatko sitten nuo rikollisia, jotka riippuvat tuolla runneltuina,
silvottuina?

-- Olette oikeassa, sanoi Kornelius synkistyen.

-- Yleinen mielipide vaatii teidän julistamistanne syylliseksi, jatkoi
Rosa. -- Mutta olittepa syyllinen tai syytön, niin tutkitaan asianne
huomenna, ja ylihuomenna on tuomionne langennut. Nykyisin ei
vitkastella.

-- Mitä tarkoitatte tuolla puheellanne, neiti?

-- Tarkoitan sitä, että minä olen yksin ja olen heikko. Isäni on
tainnoksissa, koiralla on kuonokoppa, eikä siis mikään estä teitä
pakenemasta. Siis -- pelastakaa henkenne -- se on neuvoni!

-- Mitä sanottekaan?

-- Sanon, etten ole voinut pelastaa herra Kornelius ja herra Jan de
Wittiä, ja tahtoisin nyt pelastaa teidät. Mutta kiiruhtakaa! Isäni jo
tointuu, hetken kuluttua hän avaa silmänsä, ja silloin on liian
myöhäistä. Te epäröitte?

Itse asiassa tuijotti Kornelius liikkumatonna Rosaan, mutta hän ei
näyttänyt tajuavan hänen sanojansa.

-- Ettekö te ymmärrä? kysyi tyttö kärsimätönnä.

-- Varsin hyvin, mutta...

-- Mitä sitten?

-- En tahdo noudattaa neuvoanne. Te joutuisitte siitä syytteeseen.

-- Mitä sillä olisi väliä? lausui Rosa punehtuen.

-- Kiitän teitä, lapseni, lausui Kornelius, -- mutta minä jään tänne.

-- Te jäätte tänne! Oi Jumalani, Jumalani! Ettekö te sitten ymmärrä
että teidät tuomitaan ... tuomitaan kuolemaan, kuolemaan
mestauslavalla, -- ja kenties teidät murhataan ja silvotaan palasiksi
kuten herra Jan ja herra Kornelius! Taivaan tähden, elkää välittäkö
minusta, vaan paetkaa tästä huoneesta. Tämä tuottaa onnettomuutta de
Witteille!

-- Mitä! huudahti vanginvartija heräten tajuihinsa. -- Ken täällä puhuu
noista kurjista pettureista, noista de Witt konnista?

-- Elkää kiivastuko, lausui Kornelius lempeästi hymyillen. -- Kuuma
veri on luunmurrolle vaarallista.

Sitten hän lausui hiljaa Rosalle:

-- Lapseni, olen viaton ja olen tyynenä kuuleva tuomioni.

-- Vaiti! lausui Rosa.

-- Miksikä niin?

-- Isäni ei saa aavistaa, että olemme puhelleet keskenämme.

-- Mitä haittaa siitä olisi?

-- Mitäkö haittaa? Hän ei sallisi minun enää lainkaan tulla tänne,
sanoi tyttö.

Tuo avomielinen vastaus saattoi Korneliuksen hymyilemään. Hänestä oli,
kuin olisi hänelle onnettomuudessaan suotu hiukan onneakin.

-- Mitä te siellä mumisette? kysyi Gryphus nousten seisomaan, tukien
oikeata käsivarttaan vasemmalla.

-- Herra vain antaa ohjeita, miten teitä on hoidettava.

-- Ohjeita, miten minua on hoidettava! Minua hoidettava! Minä annan
myöskin sinulle ohjeita, kaunokaiseni!

-- Mitä ohjeita sitten?

-- Ettet enää toiste tule vankien huoneeseen, tai jos tulet, että
poistut sieltä mahdollisimman pian. Siis marssit nyt täältä pois minun
edelläni. Ja nopsaan!

Rosan katse lausui:

-- Siinä sen näette!

Korneliuksen katse vastasi:

-- Tapahtukoon Jumalan tahto!



XI.

KORNELIUS VAN BAERLEN TESTAMENTTI.


Rosa ei ollut erehtynyt. Tuomarit tulivat seuraavana päivänä
Buitenhofiin tutkimaan Kornelius van Baerleä. Mutta kyselyä ei kestänyt
kauan. Todettiin että Kornelius van Baerle oli säilyttänyt huostassaan
de Witt veljesten Ranskan hallitukselta saamat kirjeet.

Hän ei edes kieltänytkään sitä.

Tuomarit pyrkivät vain selvyyteen siitä, oliko van Baerle saanut nuo
kirjeet Kornelius de Wittin välityksellä.

Kun van Baerlen nyt veljesten kuoltua ei tarvinnut salata mitään,
hän myönsi ilman muuta että Kornelius de Witt omakätisesti oli antanut
nuo kirjelmät hänen talletettavikseen, ja hän kertoi myöskin
seikkaperäisesti miten se oh tapahtunut.

Tuo tunnustus todisti ilmeisesti että kummipoika oli kumminsa
rikostoveri.

Mutta Kornelius tunnusti vielä muutakin. Hän kertoi avomielisesti
toimiskeluistaan, tavoistaan, kotielämästään. Hän kertoi ettei
ollenkaan välittänyt valtiollisesta elämästä, vaan harrasti opintoja,
tieteitä ja taiteita ja kukkain viljelystä. Vielä hän lisäsi ettei
ollut koskenut eikä edes nähnytkään Korneliuksen hänelle jättämiä
papereita sen päivän jälkeen, jolloin Kornelius oli ollut Dordrechtissa
ja uskonut ne hänen huostaansa.

Hänen viime lausuntoaan vastaan huomautettiin, ettei se voinut olla
tosi, koska paperit olivat kaapissa, jossa hänen kätensä ja silmänsä
toimiskelivat joka päivä.

Kornelius myönsi kyllä pistäneensä kätensä laatikkoon, mutta ainoastaan
tutkiakseen olivatko sipulit kuivia, ja hän oli katsonut sinne vain
nähdäkseen alkoivatko ne itää.

Tähän huomautettiin, että oli mahdoton uskoa sellaiseen
välinpitämättömyyteen, sillä antaessaan omakätisesti tuollaisia
papereita hänen huostaansa ei hänen kumminsa ollut voinut jättää häntä
tietämättömäksi niiden merkityksestä.

Tähän vastasi Kornelius, että hänen kumminsa rakasti häntä liiaksi ja
oli liian viisas mies ilmaistakseen hänelle noiden paperien sisällön,
koska tieto siitä olisi voinut tuottaa tallettajalle levottomuutta.

Siihen vastattiin, että jos herra de Witt olisi menetellyt sillä
tavoin, olisi hän varalta pannut kääröön kirjelmän, jossa todistaisi
ettei hänen kummipoikansa tiennyt mitään tuosta kirjeenvaihdosta, tai
olisi ainakin jouduttuaan syytteeseen kirjoittanut hänelle muutaman
sanan, jolla hän voisi todistaa viattomuutensa.

Kornelius lausui tähän että hänen kumminsa ei voinut ajatellakaan
minkään vaaran uhkaavan kääröä, sitä kun talletettiin kaapissa, jota
van Baerlen talossa pidettiin pyhänä kuin liitonarkkia. Niin muodoin ei
hän voinut tietää mitään todisteita olevan tarpeen. Mutta kuullessaan
kirjettä mainittavan heräsi hänen mielessään nyt muisto, että juuri
ennen hänen vangitsemistaan, hänen ollessaan vaipuneena tarkastamaan
erästä kaikkein arvokkaimmista sipuleistaan, herra Jan de Wittin
palvelija oli tullut hänen kuivatushuoneeseensa ja antanut hänelle
erään paperin. Mutta tuo kaikki oli hänen mielessään kuin unennäkönä
vain. Palvelija oli sitten poistunut, mutta Kornelius arveli että
paperi ehkä löytyisi, jos sitä haettaisiin tarkasti.

Mitä Craekeen tulee, olisi ollut turhaa häntä hakea, sillä hän oli
lähtenyt pois Hollannista.

Paperin löytymistä taas pidettiin niin vähän otaksuttavana, ettei edes
viitsitty vaivautua sitä hakemaan, eikä Kornelius sitä liioin
vaatinutkaan, koska oli mahdollista, että jos se löytyisikin, se ei
sisältäisi mitään tuota kääröä koskevaa.

Tuomarit olivat koettavinaan yllyttää Korneliusta tarmokkaampaan
itsepuolustukseen. He kohtelivat häntä tuollaisella hyväntahtoisella
kärsivällisyydellä, joka osottaa joko suopeutta syytettyä kohtaan tai
voitonvarmuutta, kun vastustaja jo on täysin nujerrettu eikä enää ole
tarpeen häntä liioin ahdistella.

Kornelius ei antanut tuon suopeuden pettää itseään. Esittäen lopullisen
puolustuksensa marttyyrin ylevyydellä ja syyttömän levollisuudella hän
lausui:

-- Te kysytte, hyvät herrat, minulta asioita, joihin jo olen vastannut
pysyen tarkoin totuudessa. Kas tässä ne tosiseikat, joihin
tiedustelunne kohdistuvat: Olen saanut tuon käärön haltuuni sillä
tavoin kuin olen teille kertonut. Vakuutan Jumalan edessä, etten
tiennyt mitään sen sisällöstä enkä tiedä vieläkään muuta kuin minkä
sain kuulla silloin kuin minut vangittiin, nimittäin että se sisälsi
markiisi de Louvois'n kirjeitä herra Jan de Wittille. En myöskään
tiedä, millä tavoin on tullut ilmi että tuo käärö oli minun hallussani,
enkä käsitä kuinka voidaan katsoa rikokseksi sitä, että tallensin sen,
mitä kuuluisa onneton kummini uskoi huostaani.

Siinä oli Korneliuksen koko puolustus. Tuomarit menivät neuvottelemaan.

He lausuivat nyt ensiksi ilmi sen mielipiteen, että kaikki valtiollinen
erimielisyys on pahaksi, koska se voi johtaa sodankäyntiin, jota ennen
kaikkea on kartettava.

Eräs tuomareista, jota pidettiin tarkkana ihmistuntijana, lausui
arvelun, että tuo näennäisesti tyyni mies voi käydä varsin
vaaralliseksi, koska hän varmaan juuri välinpitämättömyydellään pyrki
salaamaan kiihkeän halunsa kostaa de Witt veljesten puolesta, joihin
oli niin läheisissä suhteissa.

Toinen huomautti, että tulpaanein ihailu varsin hyvin voi olla yhtynyt
valtiollisiin harrastuksiin, ja että historia todisti monen hyvin
vaarallisen henkilön harjoittaneen kasvien viljelemistä sellaisella
innolla, kuin olisi se ollut hänen pääharrastuksensa, vaikka hänen
mielessään itse asiassa liikkui aivan toisenmoisia seikkoja. Todisteena
siitä mainitsi hän Tarqvinius Vanhemman, joka hautoessaan tuumaa palata
Roomaan viljeli unikukkia Gabiissa, ja Suuren Condén, joka
mietiskellessään pakoa vankilastaan kasteli neilikoita Vincennes'in
linnassa. Näiden seikkojen perusteella teki tuomari seuraavat
johtopäätökset:

Herra Kornelius van Baerle oli joko harras tulpaaninviljelijä tai
harras politikoitsija. Mutta kummassakin tapauksessa hän oli
valehdellut tuomareille, sillä toisaalta todistivat kirjeet, jotka
hänellä oli hallussaan, hänen toimineen valtiollisella alalla, ja
toisaalta taas hänen huostassaan löytyneet sipulit todistivat hänen
viljelleen tulpaaneja. Mutta juuri tuo outo seikka, että Kornelius van
Baerle oli sekä harras politikoitsija että harras tulpaaninviljelijä,
osotti hänellä olevan luonnottomia taipumuksia, osotti hänen pystyvän
esiintymään milloin toisena, milloin toisena, politikkona tai
tulpaaninviljelijänä, aina tarpeen mukaan, -- ja ilmenivät siis hänessä
kaikki yhteiskunnallisen turvallisuuden vihollisille ominaiset
tuntomerkit sekä jonkunmoinen -- tai oikeammin sanoen täydellinen --
yhdenkaltaisuus noiden pelättävien nerojen kanssa, joista varsinkin
kuningas Tarqvinius Vanhempi ja herra Condé vielä olivat tuoreessa
muistissa.

Keskustelu oli tuottanut tuomareille vakaumuksen, että maaherra,
Oranian prinssi, olisi rajattoman kiitollinen Haagin tuomareille, jos
nämä auttaisivat häntä pitämään kurissa Hollannin seitsemää maakuntaa,
riistämällä hänen valtaansa uhkaavilta salahankkeilta kaikki
toteutumisen mahdollisuudet.

Siinä oli kumoamaton peruste, ja ettei syytetylle jäisi pienintäkään
salavehkeilyn mahdollisuutta päätettiin yksimielisesti, että herra
Kornelius van Baerle oli tuomittava kuolemaan, syyllisenä
valtiopetokseen, koska oli yhdessä de Witt veljesten kanssa vihollisen
liittolaisena vehkeillyt Hollannin kansaa vastaan.

Päätöksen yhteydessä mainittiin myöskin muotoseikka, että mainittu van
Baerle oli vietävä Buitenhofin vankilasta samannimisellä torilla
olevalle mestauslavalle, missä teloittajan oli iskeminen hänen kaulansa
poikki.

Kun käsiteltävä asia oli ollut perin vakava laadultaan, oli neuvottelu
kestänyt puolen tuntia, ja tuon puolen tunnin aikana oli vanki jälleen
kuljetettu kammioonsa.

Sinne tuli siis virkakirjuri lukemaan hänelle hänen tuomionsa.

Mestari Gryphuksen oli luunmurrosta johtuva kuume pidättänyt vuoteessa.
Hän oli uskonut avaimensa eräälle ylimääräiselle palvelijalle, ja kun
tuo palvelija nyt toi kirjurin vangin luo, seurasi Rosa häntä, asettuen
nurkkaan oven taakse ja pitäen suunsa edessä nenäliinaa,
tukahduttaakseen huokauksensa ja nyyhkytyksensä.

Kornelius kuuli tuomionsa pikemmin hämmästyen kuin alakuloisena.

Lopetettuaan lukemisensa tiedusteli kirjuri, oliko hänellä vielä mitään
sanottavaa.

-- Ei, toden totta, vastasi vanki. -- Mutta minun täytyy tunnustaa,
että kaikista kuolemansyistä vähimmin olisin tiennyt varoa tätä.

Kuultuaan tuon vastauksen kirjuri lausui jäähyväiset tuollaisen hartaan
kunnioituksen valtaamana, jommoista hänen tapaisensa virkailijat aina
osottavat kuuluisille rikollisille.

Hänen yrittäessään poistua lausui Kornelius:

-- Vielä muuan seikka, -- suvaitsetteko sanoa, minä päivänä tuo on
määrätty tapahtuvaksi?

-- Tänään, vastasi kirjuri, hiukan hämillään tuomitun
kylmäverisyydestä.

Oven takaa kuului nyyhkytys.

Kornelius koetti katsoa, ken siellä nyyhkytti, mutta Rosa oli sen
arvannut ja vetäytynyt nurkkaansa.

-- Ja mihinkä aikaan? tiedusteli Kornelius edelleen.

-- Puolenpäivän aikaan, herra.

-- Tuhat tulimaista! huudahti Kornelius. -- Ellen erehdy, löi kello
kymmenen jo ainakin kaksikymmentä minuuttia sitten. Minun täytyy pitää
kiirettä.

-- Niin, herra, päästäksenne sovintoon Jumalan kanssa, sanoi kirjuri,
kumartaen maahan saakka, -- ja te voitte antaa käskeä luoksenne minkä
papin tahdotte.

Näin sanoen hän peräytyi huoneesta, ja virkaatekevä vanginvartija
seurasi häntä sulkeakseen oven. Mutta valkoinen vapiseva käsivarsi
laskeutui hänen ja raskaan oven väliin.

Kornelius ei nähnyt muuta kuin valkoisilla pitseillä koristetun
kultapäähineen, jommoisia kauniit friisittäret tapasivat käyttää, ei
kuullut muuta kuin kuiskeen vanginvartijan korvan juurelta. Mutta
vanginvartija pani raskaat avaimensa valkoiseen käteen, joka oli
ojennettu häntä kohden, ja laskeuduttuaan muutamia astuimia alemmaksi
hän istuutui portaille, vartioiden niiden yläpäässä, kuten koira
alhaalla.

Kultapäähine käännähti ja Kornelius näki nyt kauniin Rosan itkettyneet
kasvot ja kyyneltyneet siniset silmät.

Tyttönen lähestyi Korneliusta kädet povelle puserrettuina.

-- Oi herra, herra! lausui hän.

Muuta ei hän saanut sanotuksi.

-- Kaunis lapseni, lausui Kornelius liikutettuna, -- mitä haluatte
minulta? Minun täytyy tunnustaa että kykyni auttaa nyttemmin on varsin
vähäinen.

-- Oi herra, tulen pyytämään teiltä armoa meille, lausui tyttö,
kohottaen kätensä puolittain Korneliusta kohden, puolittain kohden
taivasta.

-- Elkää itkekö noin, Rosa, lausui vanki. -- Kyyneleenne järkyttävät
mieltäni paljoa kiihkeämmin kuin lähestyvä kuolemani. Tehän tiedätte,
että mitä viattomampi vanki on, sitä tyynemmin hän voi kuolla, ja hän
kuolee ilolla, kun saa kuolla marttyyrinä. Elkää itkekö enää, vaan
lausukaa minulle toivomuksenne, kaunis Rosani!

Tyttö lankesi polvilleen.

-- Antakaa anteeksi isälleni! lausui hän.

-- Isällenne? kysyi Kornelius hämmästyneenä.

-- Niin, hän on ollut niin kova teitä kohtaan. Mutta hän on luonnostaan
sellainen, hän on sellainen kaikille, eikä erityisesti teille.

-- Hän on saanut rangaistuksensa, rakas Rosa! Tuo tapaturma oli
liiankin ankara rangaistus, ja minä annan hänelle kaikki anteeksi.

-- Kiitän teitä! lausui Rosa. -- Ja nyt, sanokaa te vuorostanne, voinko
tehdä teille jonkun palveluksen?

-- Voitte kyllä, rakas lapseni, vastasi Kornelius lempeästi hymyillen.
-- Te voitte pyyhkiä kyyneleet kauniista silmistänne.

-- Mutta enkö voi tehdä mitään teidän hyväksenne...

-- Sen, jolla on enää tunti elettävänä, pitäisi olla paha
aineellisuuden orja halutakseen vielä jotakin, rakas Rosa.

-- Entä pappi, josta oli puhe?

-- Olen palvellut Jumalaa kaiken ikäni. Olen kunnioittanut häntä
ihailemalla hänen kättensä tekoja, olen tyytynyt hänen tahtoonsa.
Jumalan täytyy olla suopea minua kohtaan. Siis en halua pappia.
Haluaisin vain Jumalan kunniaksi vielä saada erään tehtävän
suoritetuksi. Auttakaa minua, rakkaani, toteuttamaan tuo viimeinen
ajatukseni!

-- Oi herra Kornelius, puhukaa, puhukaa! huusi tyttönen kyynelten
vallassa.

-- Ojentakaa minulle kaunis kätösenne, lapseni, ja luvatkaa olla
nauramatta.

-- Nauramatta! huudahti Rosa epätoivoisena, -- nauramatta -- tänä
hetkenä! Ettekö sitten ole luonut katsettakaan minuun, herra Kornelius!

-- Olen katsellut teitä, Rosa, sekä ruumiillisilla silmilläni että
sieluni silmillä. En ole vielä koskaan nähnyt ihanampaa naista, en
puhtaampaa mieltä. Ja jos en enää katso teihin tämän hetken jälkeen,
niin suokaa se minulle anteeksi. Kun minun on eroaminen elämästä,
haluaisin tehdä sen sitä surematta.

Rosa vavahti. Vangin puhuessa löi Buitenhofin tornikello yksitoista.

Kornelius ymmärsi hänen ajatuksensa.

-- Niin, Rosa, lausui hän, -- olette oikeassa, meidän täytyy kiiruhtaa.

Ja hän veti kolme paperiin käärittyä sipulia esiin poveltaan, jonne oli
ne piilottanut, kun ei enää tarvinnut pelätä ruumiintarkastusta.

-- Armas ystäväni, lausui hän, -- olen pitänyt hyvin paljon kukkasista.
Silloin en tietänyt että on olemassa muutakin, jota voi rakastaa. Oi,
elkää punehtuko, elkää kääntäkö kasvojanne minusta pois, Rosa, joskin
rohkenen puhua teille rakkaudesta. Tämä puheeni on vaaratonta; tuolla
alhaalla Buitenhofin torilla on olemassa säilä, joka on rankaiseva
rohkeuteni. Siis -- minä rakastin kukkia, ja luulen löytäneeni keinon
kasvattaa tuon suuren mustan tulpaanin, jota on luultu mahdottomaksi
kehittää ja josta Haarlemin puutarhayhdistys, kuten tiedätte, -- tai
kenties ette sitä tiedäkään --, on luvannut sadantuhannen floriinin
palkinnon. Nuo satatuhatta floriinia -- joita en suinkaan sure, sen
tietää Jumala, -- nuo satatuhatta floriinia minulla on tässä paperissa.
Ne ovat voitettavissa niillä kolmella sipulilla, jotka se sisältää, ja
jotka te voitte ottaa vastaan, sillä lahjoitan ne teille.

-- Herra Kornelius!

-- Voitte ottaa ne varsin hyvin, Rosa, ette tee vääryyttä kenellekään,
lapseni. Olen aivan yksin maailmassa, isäni ja äitini eivät enää elä,
ja minulla ei ole koskaan ollut veljiä eikä sisaria. En ole koskaan
rakastanut, ja jos joku on rakastanut minua, niin en ole siitä tiennyt.
Näettehän kyllä, kuinka yksinäinen ihminen olen, jo siitäkin, ettei
tänä hetkenä ole luonani minua auttamassa ja lohduttamassa ketään muita
kuin te.

-- Mutta herra, satatuhatta floriinia...

-- Puhukaamme vakavasti asiasta, rakas lapseni, sanoi Kornelius. --
Tuollainen kaunis tyttö ja satatuhatta floriinia myötäjäisiä, -- sillä
te saatte kyllä nuo satatuhatta floriinia, olen varma, sipuleistani.
Saatte siis nuo rahat, rakas Rosa, ja kiitokseksi pyydän vain että
lupaatte valita mieheksenne nuoren kelpo miehen, jota te rakastatte ja
joka rakastaa teitä yhtä hartaasti kuin minä rakastin kukkiani. Elkää
keskeyttäkö minua, Rosa, sillä minulla on enää vain muutama minuutti
jäljellä.

Tyttö parka oli tukehtua nyyhkytyksiinsä.

Kornelius otti häntä kädestä.

-- Kuunnelkaa minua, jatkoi hän. -- Näin teidän on menetteleminen: Te
otatte multaa Dordrechtissa olevan taloni puutarhasta. Pyytäkää
puutarhuriltani Butruysheimiltä multaa sarasta n:o 6. Te istutatte
sitten nuo kolme sipulia syvään laatikkoon ja ne kukkivat ensi
toukokuussa. Kun näette kukkimisajan lähestyvän, vartioikaa niitä
öisin, ettei tuuli saa niitä vahingoittaa, suojatkaa niitä päivisin
auringon paahteelta. Niiden kukka on oleva musta, olen varma
siitä. Silloin ilmoitatte asiasta Haarlemin puutarhayhdistyksen
puheenjohtajalle. Hän antaa palkintolautakunnalle toimeksi tutkia kukan
väriä, ja teille maksetaan satatuhatta floriinia.

Rosa huokasi tuskallisesti.

-- Nyt, jatkoi Kornelius pyyhkäisten silmäripseistään kyyneleen, joka
oli pikemmin omistettu tuolle ihmekukalle, jota hän ei saanut nähdä,
kuin elämälle, josta hänen oli luopuminen, -- nyt ei minulla enää ole
muuta toivomusta kuin se, että annatte tuolle tulpaanille nimen _Rosa
Barlaensis_, niin että se muistuttaa samalla teidän ja minun
nimeäni. Mutta kun te tietysti ette osaa latinaa, niin voisitte
helposti unohtaa tuon sanan. Koettakaa siis toimittaa minulle paperia
ja kynä, että voin kirjoittaa sen teille.

Itkuun tyrskähtäen ojensi Rosa hänelle nahkakantisen kirjan, jossa oli
nimimerkkinä kirjaimet C.W.

-- Mikä kirja tämä on? kysyi vanki.

-- Oi herra, vastasi Rosa, -- se on kummi parkanne raamattu. Se soi
hänelle voimaa kestää kidutuksen ja kuulla kalpenematta tuomionsa.
Löysin sen tästä huoneesta hänen marttyyrikuolemansa jälkeen, ja olen
säilyttänyt sitä pyhänä muistona. Otin sen nyt mukaani tänne, sillä
minusta tuo kirja tuntui omistavan taivaallista voimaa. Teille on
Jumala välittömästi suonut tuota samaa voimaa. Kiitos olkoon hänelle!
Kirjoittakaa tähän kirjaan se, mitä haluatte kirjoittaa, herra
Kornelius, ja vaikka kovaksi onneksi en osaa lukea, on tahtonne tuleva
täytetyksi.

Kornelius otti raamatun ja suuteli sitä kunnioittavasti.

-- Mutta millä minä kirjoitan? kysyi hän.

-- Raamatussa on kynä, sanoi Rosa. -- Se oli siinä, ja olen sen
säilyttänyt.

Tuon kynän oli Jan de Witt ojentanut veljelleen, Ja se oli jäänyt
kirjan sisään.

Kornelius otti kynän ja kirjoitti sen toiselle lehelle -- sillä, kuten
muistettaneen, oli ensi lehti reväisty pois, -- kuoleman läheisyydestä
huolimatta yhtä vakavalla kädellä kuin hänen kumminsakin oli
kirjoittanut, seuraavat sanat:

    »23 p. elokuuta 1672, viatonna tuomittuna kuolemaan mestauslavalla
    ja ollen valmis jättämään sieluni Jumalan haltuun, luovutan Rosa
    Gryphukselle ainoan omaisuuden, mikä minulle on jäänyt muun
    varallisuuteni jouduttua valtion omaksi. Luovutan Rosa Gryphukselle
    kolme sipulia, joista varman vakuutukseni mukaan ensi toukokuussa
    on kehkeytyvä suuri musta tulpaani, jommoisesta Haarlemin
    puutarhayhdistys on luvannut sadantuhannen floriinin palkinnon.
    Luovutan hänelle ainoana perillisenäni nuo satatuhatta floriinia,
    asettaen ehdoksi ainoastaan sen, että hänen on valittava
    puolisokseen noin minun ikäiseni mies, joka häntä rakastaa ja
    jota hänkin rakastaa, ja että hän antaa uudelle suurelle mustalle
    tulpaanilajille nimen _Rosa Barlaensis_, siis nimen, joka
    on muovaeltu hänen ja minun nimestäni yhteisesti. Suokoon Jumala
    minulle armonsa ja hänelle terveyttä!

                                          Kornelius van Baerle.»

Ojentaen raamatun Rosalle lausui Kornelius:

-- Lukekaa, mitä olen kirjoittanut!

-- Oi herra, vastasi tyttö, -- johan sanoin etten osaa lukea.

Silloin luki Kornelius ääneen tekemänsä testamentin.

Lapsi raukan nyyhkytykset kävivät yhä kiihkeämmiksi.

-- Suostutteko ehtoihini? kysyi vanki surumielisesti hymyillen ja
suudellen kauniin friisittären vapisevia sormia.

-- Oi, en tiedä, herra, sopersi tyttö.

-- Ette tiedä, -- miksikä niin?

-- Siinä on ehto, jota en voi täyttää.

-- Mikä sitten? Luulin laatineeni ehdot välipuheemme mukaisiksi.

-- Te annatte minulle nuo satatuhatta floriinia myötäjäisiksi?

-- Niin kyllä.

-- Ja minun pitäisi mennä naimisiin miehen kanssa, jota rakastan?

-- Tietysti.

-- Sitten en voi ottaa vastaan noita rahoja. En ole koskaan rakastava
ketään, enkä mene koskaan naimisiin.

Saatuaan nuo sanat vaivoin lausutuksi Rosa vaipui polvilleen, tuskasta
puoleksi tajutonna.

Kauhistuneena nähdessään hänet niin kalpeana ja elotonna yritti
Kornelius ottaa hänet syliinsä, mutta silloin kuului porraskäytävästä
raskaita askeleita ja muita kammottavia ääniä, joihin yhtyi koiran
haukunta.

-- Teitä tullaan noutamaan! huudahti Rosa käsiään väännellen. --
Jumalani! Jumalani! Eikö teillä ole enää mitään minulle sanottavaa?

Ja hän vaipui polvilleen ja painoi kasvot käsiinsä, tukehtumaisillaan
kyyneliin ja nyyhkytyksiin.

-- Pyydän teitä rakkaudesta minuun huolellisesti säilyttämään noita
kolmea sipulia ja hoitamaan niitä antamieni määräysten mukaisesti.
Jääkää hyvästi, Rosa!

-- Kyllä ... voi herra! sopersi tyttönen päätään kohottamatta. -- Teen
kaikki mitä olette käskenyt. Mutta naimisiin en voi mennä, sillä se ...
se on aivan mahdotonta, vannon sen!

Ja hän kätki vavahtelevalle povellensa Korneliuksen antaman kalliin
aarteen.

Melu, jonka Kornelius ja Rosa olivat kuulleet, johtui siitä, että
virkakirjuri saapui noutamaan tuomittua, seurassaan teloittaja ja
sotamiehiä, joiden piti muodostaa vartiojoukko mestauslavan ympärille,
sekä linnan palvelusväkeen kuuluvia uteliaita katselijoita.

Osottamatta heikkoutta tai kerskailevaa rohkeutta otti Kornelius heidät
vastaan pikemmin ystävinä kuin vihollisina ja tyytyi ilman muuta
noudattamaan toimituksen täytäntöönpanoa varten annettuja määräyksiä.

Luodessaan silmäyksen pienestä ristikkoakkunasta torille hän näki
mestauslavan ja parinkymmenen askeleen päässä siitä hirsipuun, josta de
Witt veljesten häväistyt maalliset jäännökset oli poistettu maaherran
käskystä.

Lähtiessään huoneesta seuratakseen sotamiehiä Kornelius halusi vielä
kerran katsoa Rosan enkelinsilmiin, mutta hän näki sotamiesten
miekkojen ja keihäiden välitse vain puupenkin vieressä maassa makaavan
ruumiin ja värittömät kasvot, puolittain pitkien kiharoiden peitossa.

Mutta mennessään tiedottomaksi oli Rosa totellakseen ystäväänsä
laskenut kätensä samettiliivilleen, ja tajutonnakin suojeli hän yhä
vielä vaistomaisesti Korneliuksen hänelle uskomaa aarretta.

Ja lähtiessään vankikammiosta näki Kornelius Rosan koukistuneiden
sormien lomitse tuon keltaisen raamatunlehden, johon Kornelius de Witt
oli niin suurella vaivalla ja tuskalla piirtänyt muutamia rivejä, jotka
ehdottomasti olisivat pelastaneet niin ihmisen kuin tulpaaninkin, jos
Kornelius vain olisi lukenut ne.



XII.

MESTAUS.


Korneliuksen tarvitsi kulkea tuskin kolmeasataa askeltakaan tullakseen
vankilasta mestauslavalle.

Portaitten juurella odottava koira silmäili häntä levollisesti hänen
kulkiessaan ohitse, ja hän oli näkevinään sen silmissä lempeän ilmeen,
joka melkein vivahti säälille.

Kenties tunsi koira tuomitut ja puri ainoastaan niitä, jotka pääsivät
vapaiksi.

Voi ymmärtää, että mitä lyhyempi matka vankilan ovelta mestauslavalle
oli, sitä tiheämpänä joukkona reunustivat sitä uteliaat katselijat.

Ne olivat katselijoita, joiden kostonhimoa kolme päivää aikaisemmin
vuodatettu veri ei ollut tyydyttänyt, vaan jotka nyt himoitsivat uutta
uhria.

Tuskin oli Kornelius tullut näkyviin, kun ilmoille kohosi kaamea
ulvonta, joka levisi yli torin ja siihen päättyviä, ihmistulvan
täyttämiä katuja pitkin.

Mestauslava oli kuin neljän tai viiden virran huuhtelema saari.

Huutojen, ulvonnan ja uhkausten keskellä käyskenteli Kornelius
tykkänään omaan itseensä vaipuneena.

Mitä ajatteli tuo oikeamielinen mies, mennessään nyt kuolemaan?

Hän ei ajatellut vihollisiaan, ei tuomareitaan, ei teloittajiaan.

Hän ajatteli kaikkia noita kauniita tulpaaneja, Ceylonissa, Bengaalissa
ja muualla kasvavia, joita saisi katsella taivaan korkeudesta,
istuessaan kaikkein viatonten kanssa Jumalan oikealla puolella ja
silmäillen säälivästi tätä maailmaa, jossa herrat Jan ja Kornelius de
Witt oli surmattu siksi, että olivat liiaksi ajatelleet politiikkaa, ja
jossa ryhdyttiin surmaamaan herra Kornelius van Baerlea siksi että hän
oli liiaksi ajatellut tulpaaneja.

-- Miekan isku vain, ajatteli tuo filosofi, -- ja kaunis unelma on
alkava.

Se vain oli tietymätöntä, täytyisikö hänen ehkä, kuten herra de
Chalais'n, herra de Thoun ja muiden taitamattomasti mestattujen
henkilöiden, kestää yhden iskun asemesta useampia.

Mutta siitä huolimatta nousi van Baerle tyynenä mestauslavan portaita
ylös.

Hän nousi mestauslavalle ylpeänä siitä, että oli tuon kuuluisan Jan de
Wittin ystävä, ylevän Kornelius de Wittin kummipoika, joskin
roistoväki, joka nyt oli kokoontunut häntä katsomaan, oli paloitellut
ja paistanut heidät kolme päivää sitten.

Hän polvistui, lausui rukouksensa ja havaitsi hartaalla ilolla, että
jos laskiessaan päänsä mestauslavalle piti silmänsä auki, voi vielä
viime hetkenään nähdä Buitenhofin ristikkoakkunan.

Ja hetki tuli, jolloin hänen oli tehtävä tuo kammottava liike.
Kornelius laski leukansa kostealle ja kylmälle pölkylle. Mutta vastoin
tahtoaan hän sulki silmänsä, kestääkseen rohkeammin tuikean iskun, joka
oli tekevä lopun hänen elämästään.

Välkähdys heijastui mestauslavalle: teloittaja oli kohottanut
miekkansa.

Van Baerle lausui jäähyväiset suurelle mustalle tulpaanille, varmana
saavansa herätessään lausua hyvää huomenta Jumalalle maailmassa, jossa
vallitsi toisenlainen valo, toisenlaiset värit.

Kolmeen kertaan hän tunsi ilmanhengen alaspäin suhahtavasta miekasta
värisevällä kaulallaan.

Mutta -- oi ihmettä!

Hän ei tuntenut tuskaa, ei iskuakaan.

Hänelle ei ollut auennut mikään uusi värien maailma.

Äkkiä tunsi van Baerle jonkun tarttuvan varovasti hänen käsiinsä, ja
pian hän huomasi seisovansa jalkojensa varassa, joskin hieman
horjuvana.

Hän avasi silmänsä.

Joku luki hänen rinnallaan jotakin suurelta, punaisella vahasinetillä
varustetulta pergamenttilevyltä.

Ja entinen aurinko, keltaisena ja kalpeana kuten hollantilaisen
auringon olla tulee, paistoi taivaalla, entinen ristikkoakkuna silmäili
häntä Buitenhofin vankilasta, ja torilla seisoi sama roistoväki kuin
ennenkin, mutta ei enää ulvovana, vaan ihmeissään.

Van Baerle koetti parhaansa mukaan katsella ja kuunnella, ja lopuksi
hän käsitti kaikki.

Hänen ylhäisyytensä Oranian prinssi Vilhelm, joka nähtävästi pelkäsi
että ne seitsemäntoista naulaa verta, jotka van Baerlellä likimmittäin
oli ruumiissaan, voisivat painaa liiaksi taivaallisen oikeuden
vaa'assa, oli suvainnut ottaa huomioon hänen luonteensa sekä hänen
viattomuuttaan todistavat asianhaarat ja vapauttanut hänet
kuolemanrangaistuksesta. Sentähden miekka, joka oli luonut tuon
uhkaavan välkkeen mestauslavalle, vain oli kiertänyt kolmeen kertaan
hänen päätänsä, kuten Tuonelan lintu Turnuksen päätä, mutta
ei ollut iskenyt hänen kaulaansa, vaan jättänyt niskanikamat
vahingoittumattomiksi. Siksi ei hän ollut tuntenut mitään tuskaa eikä
miekaniskua kaulassaan. Sentähden hymyili aurinko hänelle yhä edelleen
tuolta tosin sangen vaalealta, mutta sentään aika miellyttävältä
taivaanlaelta.

Kornelius, joka oli toivonut näkevänsä Jumalan ja kaiken maailman
tulpaanitarhat, tunsi tosin hiukan pettymystä, mutta lohduttautui pian
liikutellessaan jonkunmoisella mielihyvällä tuon ruumiinosan joustimia,
jota me nimitämme kaulaksi.

Sitä paitsi Kornelius toivoi, että armahdus oli täydellinen ja että
hänet päästettäisiin vapauteen ja kukkastarhojensa luo Dordrechtiin.

Mutta Kornelius erehtyi, -- käyttääksemme rouva de Sévignén
sanontatapaa. Kirjelmässä oli jälkikirjoitus, joka sisälsi kirjelmän
tärkeimmän kohdan.

Tuossa jälkikirjoituksessa Vilhelm, Hollannin yleismaaherra, tuomitsi
Kornelius van Baerlen elinkautiseen vankeuteen.

Kornelius ei ollut kyllin syyllinen kuollakseen, mutta hän oli liiaksi
syyllinen elääkseen vapaana.

Kornelius kuuli tuon jälkikirjoituksen, ja voitettuaan harmin, jonka se
ensi aluksi hänen mielessään herätti, hän ajatteli:

-- No, ei kaikki silti ole hukassa. Elinkautisella vankeudella on
sentään hyvätkin puolensa. Siellä odottaa minua Rosa ja mustan
tulpaanin kolme sipulia.

Mutta Kornelius unohti, että seitsemässä maakunnassa voi olla seitsemän
vankilaa, yksi kutakin kohden, ja että vangin leipä on halvempaa
muualla kuin Haagissa, joka on pääkaupunki.

Hänen ylhäisyytensä Vilhelm, jolla nähtävästi ei ollut varaa elättää
van Baerleä Haagissa, lähetti hänet elinkautiseen vankeuteen
Loewesteinin linnaan, joka oli varsin lähellä Dordrechtiä, mutta
valitettavasti myöskin varsin kaukana siitä.

Loewestein sijaitsee nimittäin maantieteen mukaan Waalin ja Maasin
muodostaman saaren nenässä, vastapäätä Gorkumia.

Van Baerle tunsi kyllin tarkoin maansa historian tietääkseen että
kuuluisa Grotius oli Barneveldin kuoltua ollut vankina tuossa linnassa,
ja että säädyt olivat olleet kyllin jalomielisiä myöntääkseen tämän
kuuluisan kirjailijan ja runoilijan, lakimiehen, historioitsijan ja
jumaluusoppineen ravintoa varten kaksikymmentäneljä äyriä päivää
kohden.

-- Minulle, joka en pienimmässäkään määrin vedä vertoja Grotiukselle,
mietiskeli van Baerle, -- annettaneen tuskin kahtatoistakaan äyriä, ja
niillä tulen viettämään perin kurjaa elämää, -- mutta pysynhän sentään
hengissä.

Mutta äkkiä hänelle tuli mieleen kammottava ajatus.

-- Oi, huudahti hän, -- tuo tienoo on perin kosteata ja sumuista, ja
maanlaatu ei ole lainkaan sopivaa tulpaaneilleni!

-- Ja Rosa, Rosa ei ole oleva Loewesteinissä, mumisi hän, antaen päänsä
vaipua kohden rintaa, tuon pään, joka juuri oli pelastunut vaipumasta
vielä alemmaksi.



XIII.

MITKÄ TUNTEET SILLAIKAA TÄYTTIVÄT ERÄÄN KATSOJAN MIELEN.


Korneliuksen seistessä ajatuksiinsa vaipuneena, vaunut lähestyivät
mestauslavaa.

Ne olivat aiotut vangille. Häntä kehotettiin niihin nousemaan, ja hän
totteli.

Hänen viimeinen katseensa suuntautui kohden Buitenhofin vankilaa. Hän
toivoi näkevänsä akkunassa Rosan rauhoittuneet kasvot, mutta vaunujen
eteen oli valjastettu oivat hevoset, ja nämä kuljettivat van Baerlen
nopeasti pois keskeltä tuota kansanjoukkoa, joka ylistyshuudoin
kunnioitti ylevää maaherraa, omistaen vielä muutaman häväistyssanan de
Witt veljeksille ja kuolemasta pelastuneelle kummipojalle.

-- Olipa oivallista, tuumiskelivat katselijat, -- että kiiruhdimme
rankaisemaan tuota Jan petturia ja Kornelius konnaa. Muutoin olisi
hänen ylhäisyytensä säälistä riistänyt heidätkin meidän käsistämme,
kuten tämän!

Katselijoiden joukossa, jotka van Baerlen mestaus ali houkutellut
Buitenhofin torille ja jotka hiukan pahoittelivat asiain odottamatonta
käännettä, oli varmaankin kaikkein pahastunein muuan siistipukuinen
porvari, joka oli aamulla käyttänyt jalkojaan ja käsiään niin
taitavasti, että hänet erotti mestauslavasta ainoastaan sitä ympäröivä
vartiojoukko.

Moni oli osottanut kiihkeätä halua nähdä rikollisen Korneliuksen
kavalan veren vuotavan; mutta ei kukaan ollut ilmaissut tuota koleata
mielihaluansa sellaisella hillittömällä katkeruudella kuin mainittu
porvari.

Kaikkein kiihtyneimmät olivat saapuneet päivänkoitteessa Buitenhofin
torille, hankkiakseen itselleen mahdollisimman hyvän paikan. Mutta
vieden voiton näistäkin oli tuo porvari viettänyt yönsä vankilan
edustalla, ja sieltä käsin oli hänen onnistunut hyvin sanoin ja iskuin
raivata itselleen tietä, niin että oli päässyt ensi riviin.

Ja kun teloittaja toi vangin mestauslavalle, oli tuo porvari, seisten
paremmin nähdäkseen ja näkyäkseen kaivon vieressä olevalla
rajapyykillä, tehnyt teloittajaa kohden liikkeen, joka merkitsi:

-- Te pysytte sanassanne, eikö niin?

Ja tähän liikkeeseen oli teloittaja vastannut toisella, joka merkitsi:

-- Voitte olla aivan levollinen.

Ken oli sitten tuo porvari, joka näytti olevan niin tuttava teloittajan
kanssa, ja mikä oli noiden liikkeiden tarkoitus?

Asia on varsin helppo ymmärtää. Tuo porvari oli tietysti herra Isak
Boxtel, joka Korneliuksen vangitsemisen jälkeen oli tullut Haagiin,
pyrkiäkseen saamaan haltuunsa nuo kolme mustan tulpaanin sipulia.

Boxtel oli ensiksi tehnyt yrityksiä toteuttaakseen tuumansa Gryphuksen
avulla, mutta tämä oli uskollinen, epäluuloinen ja pureva kuin
verikoira. Hän käsitti Boxtelin vihan takaperoisesti, luullen häntä
vangin hartaaksi ystäväksi, joka turhanpäiväisillä verukkeilla pyrki
hankkimaan vangille tilaisuuden paeta vankilasta.

Kun siis Boxtel ensi kerran ehdotti Gryphukselle, että tämä toimittaisi
hänelle sipulit, jotka vangin täytyi säilyttää joko povellaan tai
jossakin kammionsa sopukassa, vastasi Gryphus ajamalla hänet ulos ja
usuttamalla vahtikoiran hänen kimppuunsa.

Koiran hampaisiin jäänyt housunpala ei ollut lannistanut Boxtelin
rohkeutta. Hän palasi jälleen, mutta tällä kertaa oli Gryphus vuoteen
omana, kuumeessa ja käsivarsi taittuneena. Hän ei siis ollut edes
ottanut vastaan asiamiestä, mutta tämä oli nyt kääntynyt Rosan puoleen,
tarjoten hänelle korvaukseksi noista kolmesta sipulista päähineen
puhtaasta kullasta. Vastaukseksi jalo tyttönen, vaikkei tiennytkään
kuinka arvokkaita nuo esineet olivat, joiden varastamisesta hänelle
tarjottiin niin hyvä hinta, kehotti kiusaajaa kääntymään teloittajan
puoleen, tämä kun oli tuomittujen viimeinen perillinen.

Tuo kehotus sai erään tuuman hereille Boxtelin mielessä.

Sillä välin oli tuomio langennut, -- nopea, ratkaiseva tuomio. Isak ei
ehtinyt lahjoa ketään. Hän päätti noudattaa Rosan neuvoa ja meni
teloittajan puheille.

Isak oli varma, että Kornelius kuolisi tulpaanit sydämellään.

Boxtel ei tiennyt ottaa lukuun kahta seikkaa, nimittäin:

Rosaa eli rakkautta;

Vilhelmiä eli armahtavaisuutta.

Ellei Rosaa eikä Vilhelmiä olisi ollut olemassa, olisivat Boxtelin
laskut olleet oikeat.

Ilman Vilhelmiä olisi Kornelius kuollut.

Ilman Rosaa olisi Kornelius kuollut tulpaanit sydämellään.

Herra Boxtel meni siis teloittajan puheille, esiintyi tuomitun hyvänä
ystävänä ja tarjosi tulevan vainajan omaisuudesta, kulta- ja
hopeakoruja lukuunottamatta, jotka jätti teloittajalle, hieman tuhlaten
kokonaista sata floriinia.

Mutta mitä merkitsi sata floriinia sille, joka oli melkein varma
voivansa tällä hinnalla ostaa Haarlemin puutarhayhdistyksen palkinnon?

Se oli laina, joka tuotti korkoa tuhannen yhdeltä, ja sellaista rahain
sijoittamista ei käy moittiminen.

Teloittajan puolestaan ei tarvinnut tehdä juuri mitään voittaakseen nuo
sata floriinia. Hänen piti vain toimituksen päätyttyä päästää Boxtel
palvelijoineen mestauslavalle, ottamaan huostaansa ystävänsä maalliset
jäännökset.

Oli muuten varsin tavallista, että jonkun johtomiehen kärsittyä
kuolemanrangaistuksen Buitenhofin torilla, hänen opetuslapsensa
menettelivät tähän tapaan.

Tuollaisella intoilijalla kuin Kornelius voi varsin hyvin olla ystävänä
toinen intoilija, joka maksoi sata floriinia hänen ruumiistaan.

Niinpä suostuikin teloittaja hänen pyyntöönsä ja asetti vain sen ehdon,
että saisi maksun etukäteen.

Boxtelin voi käydä kuten niiden, jotka menevät markkinanäytelmää
katsomaan. Hän voi katua kauppojaan ja jälkeenpäin kieltäytyä
maksamasta.

Boxtel maksoi etukäteen ja jäi odottamaan tapahtumain kehitystä.

Sanomattakin ymmärtää, että Boxtel oli kiihtynyt, että hän piti
silmällä vahteja, kirjureita, teloittajia, van Baerlen jokaista
liikettä. Kuinkahan tämä asettaisi kaulansa mestauspölkylle, millä
tavoin suistuisi hän maahan, ja eikö hän suistuessaan murskaisi allensa
noita kallisarvoisia sipuleita? Oliko hän edes pannut ne kultarasiaan,
kulta kun olisi kovinta kaikista metalleista?

Emme edes pyrikään kuvaamaan vaikutusta, jonka tähän ylevään sieluun
teki mestaustoimituksen keskeytys. Miksi tuhlasi mestaaja tuolla tavoin
aikaansa, välkyttelemällä miekkaansa Korneliuksen pään päällä, sen
sijaan että olisi sillä katkaissut hänen kaulansa? Mutta kun hän sitten
näki kirjurin tarttuvan tuomitun käteen ja kohottavan hänet pystyyn
sekä vetävän taskustaan esiin pergamenttilevyn, -- kuuli maaherran
armahduskirjeen luettavan julki, -- silloin ei Boxtel enää ollut
ihminen. Hänen silmissään, huudossaan, liikkeissään kuvastui tiikerin,
hyeenan tai käärmeen raivo. Jos hän olisi voinut saavuttaa van Baerlen,
olisi hän käynyt hänen kimppuunsa ja surmannut hänet.

Nyt jäisi siis Kornelius henkiin ja menisi Loewesteiniin. Hän veisi
sipulinsa vankilaansa, ja kenties hän löytäisi siellä puutarhan, jossa
saisi mustan tulpaanin kukkaan.

On mielen järkytyksiä, joita kirjailija paran kynä ei pysty
kuvaamaan, vaan joihin nähden hänen täytyy turvautua lukijan omaan
mielikuvitukseen, tyytyen esittämään vain niihin liittyvät ulkonaiset
tapahtumat.

Boxtel vaipui tiedotonna rajapyykiltään muutamien oranialaisten syliin,
jotka olivat tyytymättömiä kuten hänkin tapahtumain kulkuun. Mutta
luullen herra Isakin huutojen aiheutuvan ilosta, he antoivat hänen
maistaa nyrkiniskuja sellaisia, ettei Kanaalin toisella puolellakaan
olisi ollut parempia saatavissa.

Mutta mitä merkitsivät nyrkiniskut sen tuskan rinnalla, mikä raateli
Boxtelin sydäntä!

Hän yritti lähteä juoksemaan vaunujen jälkeen, jotka veivät pois
Korneliuksen sipuleineen. Mutta innoissaan ei hän huomannut muuatta
katukiveä, vaan kompastui, kadotti tasapainonsa ja pyöri kymmenen
askelta eteenpäin. Kun hänen vihdoin onnistui nousta pystyyn
rusikoituna ja tukehtumaisillaan, oli Haagin lokainen roskaväki
kulkenut tietänsä hänen selkänsä ylitse.

Vaatteet rikkinäisinä, selkä kirvelevänä ja kädet naarmuilla sai Boxtel
nyt mietiskellä kovaa kohtaloansa.

Luulisi hänen jo saaneen kyllänsä ja väsyneen taistelemasta sitä
vastaan.

Mutta niin ei kumminkaan ollut.

Jaloilleen päästyään Boxtel raastoi tukkaansa parhaansa mukaan ja
heitti töyhdöt uhriksi tuolle hurjalle ja säälimättömälle
jumalattarelle, jolla on nimenä Kateus.

Epäilemättä iloitsi jumalatar tuosta antimesta, sillä mytologia kertoo
hänellä muutoin olevan päänkoristeena ainoastaan käärmeitä.



XIV.

DORDRECHTIN KYYHKYSET.


Kornelius van Baerlelle oli tietysti suuri kunnia jo sekin, että hänet
määrättiin samaan vankilaan, missä oppinut Grotius oli asustanut.

Mutta vankilaan tultuaan odotti häntä siellä vieläkin suurempi kunnia.
Huone, mihin Barneveldin kuuluisa ystävä oli ollut suljettuna, oli
vapaana tulpaaninviljelijä van Baerlen saapuessa Oranian prinssin
armahtamana Loewesteinin linnaan.

Tuo huone oli ollut linnanväen kesken huonossa maineessa siitä saakka
kuin Grotiuksen oli onnistunut kekseliään vaimonsa avulla paeta sieltä
kirja-arkussa, jota ei ollut muistettu tutkia.

Van Baerlestä tuntui hyvältä enteeltä tuo, että hän sai juuri tämän
huoneen; hänen mielestään ei olisi pitänyt panna uutta kyyhkystä
häkkiin, josta edellinen oli niin helposti lentänyt tiehensä.

Tuo vankikammio on historiallinen huone. Emme siis hukkaa aikaamme
kuvaamalla sen yksityiskohtia. Lukuunottamatta sitä, että siihen
liittyi rouva Grotiukselle laadittu sivukammio, se oli samanlainen
vankihuone kuin toisetkin, kenties hiukan korkeampi vain. Sitä paitsi
oli ristikkoakkunasta mitä ihanin näköala.

Muutoin ei kertomuksemme tarkoituksena olekaan kuvata niin ja niin
monta huonetta sisustuksineen. Van Baerlelle merkitsi elämä muutakin
kuin hengittämistä. Vanki parka rakasti paljoa enemmän kuin
hengitysneuvojaan kahta esinettä, jotka ainoastaan ajatus, tuo nopea
matkailija, tästä lähtien voi toimittaa hänen ihailtaviksensa.

Kukka ja nainen, -- niin toinen kuin toinenkin oli häneltä ainaiseksi
hukassa!

Onneksi erehtyi kunnon van Baerle näin ajatellessaan! Jumala, joka
hänen vaeltaessaan mestauslavalle oli silmäillyt häntä isän hymyilevin
katsein, Jumala oli varannut hänelle vankilassa, herra Grotiuksen
huoneessa, ihmeellisempiä elämänvaiheita kuin mikään tulpaaninviljelijä
konsanaan on kokenut.

Kun hän eräänä aamuna seisoi akkunansa ääressä nauttien Waalista
kohoavasta raittiista ilmasta sekä ihaillen synnyinkaupunkinsa
Dordrechtin tuulimyllyjä, jotka näkyivät kaukaa savupiippumetsän takaa,
havaitsi hän kuinka samasta suunnasta lähestyi parvi kyyhkysiä, jotka
vilusta väristen laskeutuivat päivänpaisteeseen Loewesteinin suipoille
harjoille.

-- Nämä kyyhkyset, mietiskeli van Baerle, -- tulevat Dordrechtista, ja
siis voivat ne myöskin palata sinne. Jos joku kiinnittäisi sanasen
niiden siipeen, niin hänen voisi onnistua lähettää itsestään tietoja
Dordrechtiin, missä häntä surraan.

Vaivuttuaan sitten hetkeksi haaveisiin van Baerle lisäsi:

-- Tämä »joku» olen minä!

Ajasta ei ole puutetta, kun on kahdenkymmenenkahdeksan vuoden vanha
ja on tuomittu elinkautiseen vankeuteen eli siis viettämään
kaksikymmentäkaksi tai kaksikymmentäkolme tuhatta päivää vankilassa.

Ajatellen kolmea sipuliaan -- sillä tuo ajatus sykähteli aina syvinnä
hänen mielessään, kuten sydän syvinnä povessa, -- van Baerle valmisteli
kyyhkysille ansan. Hän houkutteli noita siivekkäitä olentoja kaikilla
herkkupaloilla, joita hänen keittiönsä tarjosi, -- kahdeksastatoista
äyristä päivää kohden, -- ja ponnisteltuaan turhaan kuukauden ajan, hän
lopuksi sai ansaan naaraskyyhkysen.

Hän käytti nyt kaksi kuukautta pyydystääkseen uroskyyhkysen. Sitten hän
sulki ne yhteen, ja alussa vuotta 1673 hän munia saatuaan päästi
naaraan vapaaksi, ja tämä läksi, uskoen munat uroskyyhkysen
haudottaviksi, ilomielin lentämään kohden Dordrechtia, kirjelippu
siiven alla.

Illalla se palasi.

Kirje oli yhä paikoillaan.

Tämä uudistui joka päivä kahden viikon aikana, tuottaen ensiksi van
Baerlelle pettymystä ja saattaen hänet lopuksi epätoivon valtaan.

Kuudentenatoista päivänä kyyhkynen vihdoinkin palasi ilman kirjettä.

Van Baerle oli osottanut kirjeen hoitajattarelleen, vanhalle
friisittärelle, rukoillen sitä armeliasta ihmistä, joka sen löytäisi,
toimittamaan sen hänelle mahdollisimman varmasti ja nopeasti.

Tässä hoitajattarelle osotetussa kirjeessä oli ollut pieni lippu
Rosalle.

Jumala, joka henkäyksellään kuljettaa orvokin siemenen ylös
kivimuureille ja suo sadetta, joka sen kasvattaa, Jumala huolehti
siitä, että van Baerlen hoitajatar sai tämän kirjeen.

Se tapahtui tällä tavoin:

Lähtiessään Dordrechtista Haagiin ja Haagista Gorkumiin, herra Isak
Boxtel oli jättänyt oman onnensa nojaan sekä talonsa että palvelijansa,
sekä näkötorninsa kaukoputkineen että myöskin kyyhkysensä.

Palkatta jäänyt palvelija käytti ensin vähäiset säästövaransa ja ryhtyi
sitten syömään kyyhkysiä.

Tämän johdosta kyyhkyset muuttivat Isak Boxtelin katolta Kornelius van
Baerlen katolle.

Van Baerlen hoitajatar oli hyväsydäminen olento, jonka täytyi saada
rakastaa jotakin. Hän otti suojaansa kyyhkyset, jotka olivat
turvautuneet hänen vieraanvaraisuuteensa, ja kun Isakin palvelija tuli
noutamaan niistä viimeiset kaksitoista tai viisitoista, syödäkseen ne,
kuten oli syönyt edelliset kaksitoista tai viisitoista, tarjoutui hän
ostamaan ne kuudesta äyristä kappaleen.

Hinta oli puolta suurempi tavallista, ja palvelija suostui ilolla
ehdotukseen.

Hoitajatar oli siis kyyhkysten laillinen omistaja.

Nuo kyyhkyset olivat toisten seurassa tehneet retkeilyjä Haagiin,
Loewesteiniin, Rotterdamiin, epäilemättä haluten toisenlaisia jyviä,
toisenmakuisia hampunsiemeniä.

Sattuma tai pikemmin Jumala, Jumala, jonka johdatuksen me puolestamme
haluamme nähdä joka asiassa, Jumala oli sallinut van Baerlen saada
juuri yhden näistä kyyhkysistä ansaansa.

Jos ei siis kateellinen Boxtel olisi lähtenyt vihollisensa jälkeen
Dordrechtista Haagiin ja sieltä Gorkumiin -- tai Loewesteiniin, jos
niin halutaan, sillä noita paikkakuntia erottaa ainoastaan Waalin ja
Maasin yhtyneet vedet, -- olisi van Baerlen kirje joutunut hänen
käsiinsä, eikä hoitajattaren, ja vanki parka olisi hukannut turhaan
aikansa ja vaivansa, ja niiden moninaisten vaihtelevien tapahtumain
sijaan, joita kynämme tulee esittämään, olisi meidän kuvaaminen vain
sarjaa synkkiä päiviä, elottomia ja värittömiä kuin musta yö.

Kirje joutui siis van Baerlen hoitajattaren käsiin.

Ja eräänä iltana helmikuun lähestyessä, kun tähdet alkoivat syttyä
taivaalla, Kornelius kuuli torninsa porraskäytävästä äänen, joka
saattoi hänet vavahtamaan.

Hän laski käden sydämelleen ja jäi kuuntelemaan.

Rosan lempeä, miellyttävä ääni se oli.

Tunnustakaamme ettei Kornelius joutunut siinä määrin pois suunniltaan
hämmästyksestä ja ilosta, kuin olisi joutunut ilman tuota
kyyhkysjuttua. Kyyhkynen oli kirjeen asemesta tuonut hänelle toivoa
tyhjän siipensä alla, ja tuntien Rosan sekä toivoen kirjeen hänet
saavuttaneen, hän odotteli joka päivä tietoja lemmitystään ja
sipuleistaan.

Hän nousi paikaltaan, kurotti korvansa, taivutti ruumiinsa kohden ovea.

Kyllä, sama ääni se oli, joka oli niin miellyttävästi vaikuttanut
häneen Haagissa.

Mutta onnistuisiko Rosan, joka oli matkustanut Haagista Loewesteiniin,
Rosan, joka oli päässyt -- Kornelius ei tiennyt miten -- vankilaan,
onnistuisiko tämän Rosan myöskin päästä yhtä onnellisesti vangin tykö?

Korneliuksen mielen täyttyessä yhä uusilla ajatuksilla ja toiveilla,
hänen kammionsa ristikkoluukku aukeni ja siihen ilmaantui Rosa ilosta
loistavana ja hienosti puettuna, entistään kauniimpana surun
kalventamine poskineen. Hän painoi kasvonsa rautaristikkoon lausuen:

-- Oi herra, herra, tässä olen nyt!

Kornelius levitti käsivartensa, katsahti taivaalle ja päästi ilohuudon.

-- Oi Rosa, Rosa! huudahti hän.

-- Hiljaa, puhukaamme hiljaa, isäni seuraa minua, sanoi tyttö.

-- Isänne?

-- Niin, hän on tuolla alhaalla pihaportaitten luona saamassa
määräyksiä linnanpäälliköltä, mutta hän tulee kohta.

-- Määräyksiä linnanpäälliköltä?

-- Koetan selittää teille kaikki mahdollisimman lyhyesti. Maaherralla
on tunnin matkan päässä Leidenistä maakartano, suuri karjatalo. Tätini,
joka on ollut hänen hoitajattarensa, hoitaa siellä koko karjataloutta.
Saatuani kirjeenne, jota valitettavasti en osannut lukea, vaan jonka
hoitajattarenne luki minulle, kiiruhdin tätini luo ja jäin sinne
odottamaan että prinssi tulisi siellä käymään. Kun hän tuli sinne,
pyysin häntä sallimaan isäni vaihtaa Haagin vankilan vanginvartijan
toimen päällysmiehen toimeen Loewesteinissä. Syytä hän ei aavistanut.
Jos hän olisi sen tehnyt, niin ei hän kenties olisi suostunut, mutta
nyt hän suostui.

-- Joten nyt siis olette täällä.

-- Kuten näette.

-- Saan siis nähdä teitä joka päivä?

-- Niin usein kuin suinkin mahdollista.

-- Oi Rosa! Ihana Rosa madonnani! huudahti Kornelius. -- Te rakastatte
siis minua hiukan?

-- Hiukan? lausui tyttö. -- Oi, herra Kornelius, olette liian
vaatimaton!

Kornelius ojensi intohimoisesti kätensä häntä kohden, mutta ainoastaan
heidän sormensa kohtasivat toisensa rautaristikon lomitse.

-- Isäni! äännähti tyttö.

Ja Rosa käännähti nopeasti ja kiiruhti isäänsä vastaan, joka jo oli
ehtinyt portaitten yläpäähän.



XV.

RISTIKKOLUUKKU.


Gryphusta seurasi tuo suunnaton koira, johon tutustuimme Haagissa.

Vanginvartija kuljetti sitä mukanaan, jotta se tarvittaessa tuntisi
vangit.

-- Katsokaa, isä, sanoi Rosa, -- tässä on tuo kuuluisa huone, josta
herra Grotius karkasi.

-- Niin, niin, tuo lurjus Grotius! Hän oli tuon Barneveld konnan
ystäviä, jonka lapsena ollessani näin mestattavan. Vai tästä huoneesta
Grotius karkasi. Hyvä, minä vastaan siitä, ettei kukaan toinen siitä
enää karkaa.

Ja avaten oven hän alkoi pimeässä keskustella vangin kanssa.

Koira ryhtyi muristen nuuskimaan vangin pohkeita, ikäänkuin kysyäksensä
häneltä, kuinka hän rohkeni vielä olla elossa, vaikka oli lähtenyt
vankilasta oikeudenkirjurin ja teloittajan seurassa.

Mutta Rosa kutsui koiraa luoksensa, ja se totteli.

-- Herra, sanoi Gryphus, kohottaen lyhtynsä korkeammalle, pyrkien
heittämään hiukan valoa ympärilleen, -- tässä näette vankilanne uuden
päällysmiehen. Vankihuoneitten ylin valvonta kuuluu minulle. Minä en
ole paha, mutta heltymätön kaikkeen nähden, mitä komentoon kuuluu.

-- Mutta minähän tunnen teidät varsin hyvin, rakas herra Gryphus, sanoi
vanki, tullen lyhdyn valopiiriin.

-- Kas vain, kas, tekö se olettekin, herra van Baerle, lausui Gryphus.
-- No niin, no niin, näin sitä sentään aina tapaa tuttavia!

-- Niin kyllä, sanoi Kornelius, -- ja näen suureksi ilokseni, ettei
kättänne enää mikään vaivaa, koska voitte sillä pitää lyhtyä.

Kulmiansa rypistellen lausui Gryphus:

-- Valtiollisissa asioissa tehdään aina tyhmyyksiä. Hänen ylhäisyytensä
on jättänyt teidät henkiin, minä en olisi sitä tehnyt.

-- Mutta miksikä niin?

-- Siksi että teissä on miestä alkamaan sommitella uudelleen
salajuonia. Te oppineet olette liitossa paholaisen kanssa.

-- Kuinka, mestari, virkkoi Kornelius nauraen, -- oletteko tyytymätön
tapaani hoitaa käsivarttanne tai vaatimaani palkkaan?

-- Päinvastoin, tuhat tulimaista, päinvastoin! murisi Gryphus. --
Temppunne onnistui aivan liian hyvin, -- siinä täytyi olla jotakin
taikaa. Kuuden viikon perästä voin käyttää kättäni, kuin ei sille olisi
koskaan tapahtunut mitään. Buitenhofin lääkäri, joka on varsin taitava
ammatissaan, halusi taittaa sen uudelleen, sijoittaaksensa sen
sääntöjen mukaisesti paikoilleen, taaten etten voisi käyttää sitä
kolmeen kuukauteen.

-- Ja te ette suostunut?

-- En. Minä sanoin hänelle: »Kun kerran voin tällä käsivarrellani tehdä
ristinmerkin,» -- Gryphus oli katolilainen, -- »kun voin tehdä
ristinmerkin, niin ei paholaisesta ole pelkoa.»

-- Mutta jos ette kerran pelkää paholaista, herra Gryphus, sanoi van
Baerle, -- niin lienee teillä vielä vähemmin syytä pelätä oppineita.

-- Oppineet ovat pahimmat kaikista, huudahti Gryphus, ottamatta
korviinsa Korneliuksen perustelua.

-- Mieluummin vartioisin kymmentä soturia kuin yhtä ainoata oppinutta.
Soturit polttavat tupakkaa, juovat, juopuvat ja käyvät lauhkeiksi kuin
lampaat saatuaan paloviinaa tai Maasin viiniä. Mutta oppineet! Ei
puhettakaan tupakoimisesta, juomisesta, juopumisesta! He pysyvät
raittiina, säästävät rahansa, pitävät päänsä selvänä pystyäkseen
sommittelemaan salajuonia. Mutta sanon teille nyt jo alusta pitäen,
ettei teidän ole käyvä helpoksi ryhtyä salavehkeilyyn. Eihän teillä ole
edes loitsukirjaakaan eikä muitakaan kirjoja, ei edes paperia. Herra
Grotius pelastui kirjojensa avulla.

-- Vakuutan teille, herra Gryphus, vastasi van Baerle, -- että jos ehkä
mielessäni olisi ollutkin ajatus paeta, niin olen siitä nyt
ehdottomasti luopunut.

-- Oikein, oikein! sanoi Gryphus. -- Pitäkää itse itseänne kurissa,
minä kyllä myös avustan teitä siinä toimessa. Mutta kaikesta huolimatta
on hänen ylhäisyytensä tehnyt pahan virheen.

-- Jättäessään pääni paikoilleen, te tarkoitatte. Kiitoksia, kiitoksia,
herra Gryphus!

-- Niin kyllä. Saamme nähdä, eivätkö herrat de Witt nyt pysy
rauhallisina.

-- Puheenne on kammottavaa, sanoi van Baerle kääntyen pois salatakseen
inhonsa. -- Te unohdatte, että toinen noista onnettomista oli ystäväni,
ja toinen ... toinen oli minulle läheinen kuin isä.

-- Muistan sen kyllä, mutta muistan senkin, että molemmat olivat
salavehkeilijöitä. Sitä paitsi puhun myöskin säälistä.

-- Todellakin? Selittäkääpä hiukan tuota asiaa, herra Gryphus, -- en
oikein ymmärrä teitä.

-- Nähkääs, jos mestari Harbruck olisi katkaissut kaulanne...

-- Niin mitä sitten?

-- Te ette kärsisi enää. Nyt sitä vastoin tulee elämänne olemaan varsin
raskasta, en tahdo salata sitä teiltä.

-- Kiitoksia lupauksestanne!

Ja vangin hymyillessä ivallisesti vanhukselle Rosa vastasi hänelle oven
takaa enkelin hymyilyllä.

Gryphus lähestyi akkunaa.

Oli vielä siksi valoisa, että voi erottaa harmaaseen usmaan peittyvän
äärettömän ilmapiirin.

-- Millainen näköala täältä on? kysyi Gryphus.

-- Erinomaisen kaunis, vastasi Kornelius katsoen Rosaan.

-- Niin, niin, -- aivan liian laaja näköala.

Samassa kaksi kyyhkystä, pelästyneenä nähdessään oudon ihmisen ja
varsinkin kuullessaan hänen äänensä, läksi pesästään ja katosi sumuun.

-- Mitä tämä merkitsee? tiedusteli Gryphus.

-- Ne ovat minun kyyhkysiäni, vastasi Kornelius.

-- Teidän kyyhkysiänne, huudahti vartija, -- teidän kyyhkysiänne? Onko
vangilla sitten mitään omaa?

-- No, sanoi Kornelius, -- sitten ne ovat Jumalan kyyhkysiä, jotka hän
on lainannut minulle.

-- Tässä on jo tapahtunut rikos sääntöjä vastaan, vastasi Gryphus. --
Vai kyyhkysiä! Minä sanon teille, nuori mies, erään seikan, nimittäin
sen, että nuo kyyhkyset jo huomispäivänä kiehuvat minun padassani.

-- Mutta ensiksikin teidän täytyisi saada ne kiinni, sanoi van Baerle.
-- Ette salli minun nimittää niitä kyyhkysikseni, mutta vielä vähemmin
ne ovat teidän kyyhkysiänne, sen vakuutan!

-- Ei hätäillä, ei hätäillä! mumisi vartija. -- Huomenna minä katkaisen
niiltä kaulan.

Ja lausuessaan tuon ilkeän uhkauksen Gryphus kumartui ulos tarkastamaan
pesän rakennetta, suoden van Baerlelle tilaisuuden rientää ovelle
pusertamaan Rosan kättä ja saamaan häneltä lupauksen:

-- Kello yhdeksän illalla.

Gryphus, jonka mielessä paloi halu saada seuraavana päivänä täyttää
uhkauksensa, ei nähnyt mitään, ei kuullut mitään, ja suljettuaan
akkunan hän tarttui tyttärensä käsivarteen, läksi huoneesta, väänsi
oven kahteen lukkoon, työnsi salvat ovelle ja läksi ilahduttamaan
toista vankia samantapaisilla lupauksilla.

Tuskin oli hän poistunut, kun Kornelius meni ovelle kuunnellakseen
askelten etenemistä, ja kun ne lakkasivat kuulumasta, hän juoksi
akkunan luo ja tuhosi tykkänään kyyhkysten pesän.

Parempi oli karkottaa ne ainaiseksi luotaan kuin saattaa
kuolemanvaaraan kiltit sanansaattajat, joita hänen oli kiittäminen
onnesta, että sai nähdä Rosan.

Mutta ei vartijan käynti eikä hänen raa'at uhkauksensa, ei synkkä
tulevaisuudenkuva hänen valtansa väärinkäytön uhrina ollut voinut
Korneliuksen mielestä karkottaa suloisia ajatuksia eikä toivoa, jonka
Rosan läsnäolo oli saanut hereille hänen mielessään.

Kärsimättömästi odotti hän, että Loewesteinin tornikello löisi
yhdeksän.

Olihan Rosa sanonut: -- Tulen kello yhdeksän.

Viimeinen metallisointu väreili vielä ilmassa, kun Kornelius kuuli
porraskäytävästä keveitä askeleita ja hameen kahinaa, ja valo lankesi
sisään oven ristikkoakkunasta, johon Korneliuksen silmät olivat
kiihkeästi kiintyneet.

Luukku oli avattu ulkoapäin.

-- Tässä minä olen, sanoi Rosa, vielä aivan hengästyneenä portaita
noustuaan, -- tässä olen!

-- Oi, Rosa kulta!

-- Teistä on siis hauskaa tavata minua?

-- Kuinka voitte sitä kysyäkään! Mutta sanokaa, kuinka teidän on
onnistunut päästä tänne?

-- Isäni vaipuu illalla uneen melkein heti illallisen jälkeen,
paloviinasta hiukan päihtyneenä. Silloin toimitan minä hänet
vuoteeseen. Elkää kertoko tästä kenellekään, sillä tuo uni suo minulle
tilaisuuden tulla joka ilta tunnin ajaksi teidän kanssanne juttelemaan.

-- Oi, kiitän teitä, Rosa, rakas Rosa!

Ja näin sanoen Kornelius vei kasvonsa niin lähelle ristikkoluukkua,
että Rosa vetääntyi kauemmaksi.

-- Minä olen tuonut teille takaisin tulpaaninsipulinne.

Korneliuksen sydän sykähti ilosta. Hän ei ollut vielä uskaltanut kysyä
Rosalta, miten hänelle uskotun kalliin aarteen oikein oli käynyt.

-- Te olette siis säilyttänyt ne?

-- Tehän uskoitte ne minulle aarteena, joka oli teille hyvin rakas.

-- Mutta minähän lahjoitin ne teille, ja nähdäkseni ne siis olivat
teidän.

-- Ne olisivat olleet minun omani teidän kuoltuanne, ja onneksi te
olette elossa. Oi, kuinka minä siunasin hänen ylhäisyyttään! Jos Jumala
suo prinssi Vilhelmille kaiken sen onnen, jota olen hänelle toivonut,
niin epäilemättä on kuningas Vilhelm oleva sekä kuningaskuntansa että
koko maailman onnellisin ihminen. Te olitte elossa, ja pitäen kumminne
Korneliuksen raamatun omanani, päätin toimittaa teille sipulinne
takaisin, mutta en vain tiennyt, kuinka se voisi tapahtua. Lopuksi
päätin mennä maaherralta pyytämään isälleni tämän vankilan
päällysmiehen paikkaa. Silloin toi hoitajattarenne minulle teidän
kirjeenne. Oi kuinka me itkimme yhdessä! Mutta päätökseni kävi nyt
entistä lujemmaksi, ja minä läksin Leideniin. Lopun te tiedätte.

-- Kuinka, rakas Rosa, sanoi Kornelius, -- te olitte ajatellut tulla
minua tapaamaan jo ennenkuin saitte kirjeeni?

-- Ja sitä te kysyttekään! sanoi Rosa, jonka sydämessä rakkaus vei
voiton kainoudesta. -- Sehän oli ainaisena ajatuksenani!

Ja näin sanoessaan Rosa kävi niin kauniiksi, että Kornelius lähensi
otsansa ja huulensa toistamiseen ristikkoluukkuun, ilmeisesti aikeessa
kiittää tyttöstä.

Rosa peräytyi kuten edelliselläkin kerralla.

-- Olen todellakin, lausui hän tuollaiseen keikailevaan tapaan,
jommoisella nuoret tytöt kiusaavat ihailijoitaan, -- olen todellakin
varsin usein pahoitellut sitä, etten osaa lukea, mutta en koskaan siinä
määrin kuin saadessani teidän kirjeenne. Pitelin kädessäni tuota
kirjettä, joka puhui muille niin paljon ja jota minä tyhmyri en
pystynyt ymmärtämään.

-- Olette usein pahoitellut ettette osaa lukea, sanoi Kornelius, -- ja
minkätähden?

-- No, sanoi nuori tyttö nauraen, -- voidakseni lukea kaikki ne
kirjeet, joita minulle kirjoitettiin.

-- Te saitte siis paljon kirjeitä, Rosa?

-- Sadoittain.

-- Mutta kuka teille sitten kirjoitti?

-- Kukako kirjoitti? Ensiksikin kaikki ylioppilaat, jotka
kulkivat Buitenhofin torin poikki, kaikki upseerit, jotka menivät
harjoituskentälle, kaikki kauppapalvelijat ja yksin kauppiaatkin, jotka
näkivät minut pienen akkunani ääressä.

-- Ja mitä te teitte kaikilla noilla kirjeillä?

-- Ennen annoin jonkun ystävättäreni lukea ne ääneen, sanoi Rosa, -- ja
se tuotti minulle paljon huvia. Mutta viime aikoina on minusta tuntunut
turhalta hukata aikaansa tuollaisiin typeryyksiin, ja olen polttanut
ne.

-- Viime aikoina! huudahti Kornelius ilon ja rakkauden kyyneleet
silmissään.

Punehtuen loi Rosa katseensa maahan.

Hän ei siis nähnyt, kuinka Korneliuksen huuli raukat lähestyivät häntä,
mutta kohtasivat ainoastaan rautaristikon! Mutta tuosta väliaidasta
huolimatta tunsi tyttönen kumminkin huulillaan mitä hellimmän suutelon
tulisen henkäyksen.

Tuntiessaan tuon hehkun Rosa kävi yhtä kalpeaksi, ehkä kalpeammaksikin
kuin oli ollut Buitenhofissa mestauspäivänä. Hän päästi vaikeroivan
huokauksen, sulki kauniit silmänsä ja pakeni sykkivin sydämin, koettaen
turhaan kädellään hillitä sen pamppailua.

Kornelius jäi yksin, lohtunaan vain Rosan tukan jättämä suloinen lemu,
joka oli sekin joutunut vangiksi rautaristikkojen taakse.

Rosa oli paennut niin nopeasti, että oli unohtanut antaa Korneliukselle
mustan tulpaanin sipulit.



XVI.

OPETTAJA JA OPPILAS.


Kuten on voitu huomata, ei Kornelius de Wittin kummipojan ollut
onnistunut voittaa likimainkaan samassa määrin kunnon Gryphuksen, kuin
hänen tyttärensä suosiota.

Loewesteinissä oli kaikkiaan viisi vankia. Päällysmiehen toimi ei siis
ollut vaikea täyttää, ja se olikin annettu Gryphukselle etupäässä hänen
vanhojen päiviensä turvaamiseksi.

Mutta tuon arvoisan vartijan mielikuvituksissa hänen toimensa
merkitys kasvoi määrättömiin. Korneliuksen laski hän ensi luokan
pahantekijöihin. Hän oli siis vaarallisin hänen vangeistansa. Hän piti
silmällä jokaista hänen tointansa, lähestyi häntä vain kasvot vihaisina
ja antoi hänen kaikin tavoin tuntea seuraukset kammottavasta
kapinoimisestaan lempeää maaherraa kohtaan.

Hän tuli kolmasti päivässä Korneliuksen huoneeseen, odottaen aina
tapaavansa hänet jostakin pahanteosta. Mutta Kornelius ei enää
välittänyt kirjeenvaihdostakaan, saatuaan kirjeenvaihtajansa luokseen.
Yksin sekin on luultavaa, että jos Korneliukselle olisi suotu vapaus ja
annettu lupa mennä minne ikinä halusi, vankila, jossa Rosa ja hänen
sipulinsa olivat, olisi ollut hänestä mieluisampi kuin mikään muu
olopaikka ilman Rosaa ja sipuleja.

Rosa oli luvannut tulla joka ilta kello yhdeksän juttelemaan rakkaan
vangin kanssa, ja kuten olemme nähneet oli hän jo ensi iltana pitänyt
lupauksensa.

Seuraavana päivänä tuli hän jälleen, yhtä salaperäisenä ja varovaisena
kuin edellisenäkin. Hän oli tehnyt mielessään lupauksen, ettei liiaksi
lähentäisi kasvojaan ristikkoluukkuun. Saadakseen heti alulle
keskustelun, joka vakavasti kiinnittäisi van Baerlen mielen, hän ojensi
hänelle ristikon lävitse sipulit, yhä vielä samaan paperiin
käärittyinä.

Mutta Rosan suureksi hämmästykseksi työnsi van Baerle sormenpäillään
hänen valkoisen kätensä takaisin.

Kornelius oli tuuminut asiaa.

-- Kuulkaa, sanoi hän, -- emme saa panna liian paljoa yhdellä kertaa
alttiiksi. Huomatkaa, rakas Rosa, että on kysymyksessä mahdottomana
pidetyn yrityksen toteuttaminen. Meidän olisi saatava suuri musta
tulpaani kukkimaan. Ryhtykäämme siis kaikkiin mahdollisiin
varovaisuustoimenpiteisiin, niin ettei meillä ole mitään kaduttavaa,
jos emme onnistuisikaan. Kuulkaa, kuinka olen ajatellut meidän
saavuttavan päämäärämme.

Rosa kuunteli mahdollisimman tarkasti, vähemmin siksi, että asia
hänestä itsestään olisi ollut niin kovin mielenkiintoinen, kuin
sentähden että vanki parka sitä katsoi niin peräti tärkeäksi.

-- Tarkatkaa, sanoi Kornelius, -- mitä olen ajatellut meidän molempain
tehtäväksi tämän tärkeän yrityksen hyväksi.

-- Tarkkaan parhaani mukaan, sanoi Rosa.

-- Teillä lienee kaiketi tässä linnoituksessa pieni puutarha tai
ainakin jonkunmoinen piha tai jokin pengermä.

-- Meillä on hyvin kaunis puutarha, sanoi Rosa, -- se on Waalin
rannalla ja siellä kasvaa paljon kauniita vanhoja puita.

-- Voitteko, Rosa kulta, tuoda minulle vähän multaa tuosta puutarhasta,
että voisin arvostella millaista se on.

-- Tuon huomenna.

-- Tuokaa sitä hiukan varjoisalta ja hiukan päivänpaisteiselta
paikalta, niin että voin sitä arvostella sekä kuivana että kosteana.

-- Teen määräystenne mukaan.

-- Kun minä olen valinnut mullan ja määrännyt mitä siihen nähden on
tehtävä, niin jaamme sipulit, ja te otatte niistä yhden ja istutatte
sen minun määräämänäni päivänä valitsemaani multaan. Se on varmasti
kukkiva, jos seuraatte ohjeitani.

-- En väisty hetkeksikään sen luota.

-- Toisen sipulin te annatte minulle ja minä koetan kasvattaa sen
täällä huoneessani, -- se on auttava minua kuluttamaan pitkät päivät,
jolloin en teitä näe. Tähän nähden minulla on varsin vähäiset toiveet,
ja katson tuota kukka raukkaa jo etukäteen itsekkäisyyteni uhriksi.
Joskus pilkistää sentään aurinko tänne sisään. Koetan käyttää hyväkseni
kaikkea, yksin piippuni suomaa lämpöä ja tuhkaa. Kolmannen sipulin me
pidämme tallessa -- tai, oikeammin sanoen, te pidätte tallessa -- siltä
varalta että molemmat toiset yrityksemme epäonnistuisivat. Jos
menettelemme tällä tavoin, rakas Rosani, niin on mahdotonta ettemme
voittaisi noita sataatuhatta floriinia myötäjäisiä, ja samalla saamme
nauttia onnesta nähdä työmme menestyneen.

-- Ymmärrän kaikki varsin hyvin, sanoi Rosa. -- Huomenna tuon teille
multaa ja te valitsette sitä itseänne ja minua varten. Teidän
sipulillenne täytyy minun sitä tuoda moneen erään, sillä en voi tuoda
sitä kuin hiukan kerrallaan.

-- Meillä ei ole kiirettä, rakas Rosa. -- Tulpaanejamme ei voi istuttaa
ennenkuin noin kuukauden kuluttua. Meillä on siis yllin kyllin aikaa.
Mutta hoidattehan te sipulianne aivan minun määräysteni mukaan?

-- Sen lupaan.

-- Ja kun se on istutettu, kerrotte kaikesta mikä koskee kasvattiamme,
sään muutoksista, jäljistä käytävillä ja saroilla. Öisin tarkkaatte,
liikuskeleeko puutarhassamme kissoja. Dordrechtissa kerran kaksi noista
onnettomista eläimistä tuhosi kaksi kukkasarkaani.

-- Tarkkaan parhaani mukaan.

-- Kuutamo-öinä... Voitteko te nähdä puutarhaan, rakas lapseni?

-- Makuuhuoneeni akkuna on sinnepäin.

-- Hyvä. Kuutamo-öinä pidätte silmällä, tuleeko sinne muurin raoista
rottia. Rotat ovat pelättäviä nakertajia, ja olen kuullut onnettomain
tulpaaninviljelijäin katkeralla mielellä parjaavan Noaa siitä, että hän
otti rottaparinkin mukaansa arkkiin.

-- Pidän puutarhaa silmällä. Ja jos näen siellä kissoja tai rottia...

-- Mietimme sitten mitä on tehtävä. Mutta sitten on vielä olemassa
muuan vihollinen, -- van Baerle oli vankilassa käynyt epäluuloiseksi
--, on vielä muuan vihollinen, vaarallisempi kuin kissat ja rotat!

-- Ja mikä eläin se on?

-- Ihminen! Moni varastaa floriinin, pannen vapautensa alttiiksi tuon
turhanpäiväisen rahamäärän takia, -- onhan silloin paljoa enemmän syytä
varastaa sadantuhannen floriinin arvoinen tulpaaninsipuli.

-- Ei kukaan muu ole pääsevä puutarhaan kuin minä.

-- Lupaatte sen?

-- Vakuutan sen pyhästi.

-- Hyvä! Paljon kiitoksia, Rosa! Teitä minun on kiittäminen kaikesta
ilosta, mikä tulee osakseni.

Ja kun van Baerlen huulet jälleen lähestyivät ristikkoa yhtä tulisina
kuin edellisenä päivänä ja muutoinkin jo oli aika lähteä, veti Rosa
päänsä kauemmaksi luukusta ja kurotti kätensä kohden vankia.

Tuossa kauniissa kädessä, jota turhamainen tyttönen hoiti erityisellä
huolella, oli sipuli.

Kornelius suuteli intohimoisesti tuon käden sormenpäitä. Tekikö hän sen
siksi että tuo käsi piteli suuren mustan tulpaanin sipulia? Vai
siksikö, että käsi oli Rosan? Sen jätämme viisaampien ratkaistavaksi.

Rosa läksi, toiset kaksi sipulia poveansa vasten puserrettuina.

Pusersiko hän niitä vasten poveansa siksi että ne olivat suuren mustan
tulpaanin sipuleja, vai siksi että hän oli saanut ne Kornelius van
Baerleltä? Tähän kysymykseen olisi luullaksemme helpompi vastata kuin
edelliseen.

Mutta kuinka lienee ollutkin, -- vangin elämä kävi tästä hetkestä
suloiseksi ja sisältörikkaaksi.

Rosa oli, kuten tiedämme, antanut hänelle takaisin yhden sipuleista.

Joka ilta hän toi hänelle puutarhasta pivollisen multaa, sitä lajia,
jonka Kornelius oli katsonut paraimmaksi, ja joka olikin vallan
oivallista.

Suuri ruukku, jonka Kornelius oli taitavasti lohkonut matalammaksi,
tarjosi tulpaanille sopivan kasvinpaikan, ja hän täytti sen puoleksi ja
sekoitti sitten multaan kuivatettua rantamutaa, ja niin oli sipulille
valmistettu mitä oivallisin maanlaatu.

Huhtikuun alussa hän istutti sipulinsa.

Emme voi sanoin kuvata sitä huolta ja taitoa, niitä juonia, joita
Kornelius käytti, salataksensa Gryphukselta tuon toimiskelunsa, joka
tuotti hänelle niin suurta iloa. Moni puolituntinen tuntui vangitusta
filosofistamme mielenliikutuksineen ja vaihtelevine tunteineen
kokonaiselta vuosisadalta.

Nyt ei tullut enää sitä päivää, jolloin Rosa ei olisi käynyt
juttelemassa Korneliuksen kanssa.

Rosa sai nyt suorittaa täydellisen tulpaaninhoidon oppikurssin,
ja tulpaanit olivat siis keskustelun pääaineena. Mutta niin
mieltäkiinnittävä kuin tuo aine onkin, niin eihän sentään voi aina
puhua yksistään tulpaaneista.

Puhuttiin siis muustakin, ja hämmästyksekseen huomasi
tulpaaninviljelijä, kuinka laajan piirin keskustelu voi käsittää.

Mutta Rosa oli ottanut tavaksi pitää kauniit kasvonsa korttelin päässä
ristikosta, nähtävästi siksi ettei enää luottanut itseensä, koettuaan
kuinka vangin hengähdys voi ristikonkin takaa polttaa nuoren tytön
sydäntä.

Muuan seikka huolestutti Korneliusta näihin aikoihin melkein samassa
määrin kuin hänen tulpaaninsa, ja hänen ajatuksensa palasivat siihen
alinomaan.

Tuo seikka oli Rosan riippuvaisuus isästään.

Oppinut tohtori van Baerle, tuo etevä mies, mieltäkiinnittävä maalaaja,
-- van Baerle, joka todennäköisesti oli keksivä tuon luomisen
ihmeteoksen, joka oli saava nimen _Rosa Barlaensis_, -- tämä sama
van Baerle oli elämänsä ja onnensa puolesta riippuvainen toisen miehen
jokaisesta oikusta. Ja tämä toinen mies oli typerä, alhaissyntyinen
olento, vanginvartija, järjettömämpi kuin lukko, joka hänen oli
suljettava, kovempi kuin salpa, joka hänen oli työnnettävä oven eteen,
-- jonkunmoinen »Myrskyn» Calibanin kaltainen hirviö, puolittain
ihminen, puolittain eläin.

Tuosta olennosta riippui siis Korneliuksen onni. Tuo mies voi jonakin
aamuna ikävystyä Loewesteiniin, katsoa ilmaa siellä epäterveelliseksi,
paloviinaa huonoksi, -- ja lähteä pois ja ottaa tyttärensä mukaansa, --
ja Kornelius ja Rosa olisivat jälleen erotetut. Jumala voi väsyä
auttamasta luotujaan, ja kenties ei hän enää yhdistäisikään heitä.

-- Ja mitä hyötyä meillä olisi matkakyyhkysistäkään, sanoi Kornelius
tyttöselle, -- kun te, rakas Rosa, ette osaisi lukea, mitä minä teille
kirjoittaisin, ette kirjoittaa minulle ajatuksianne.

-- Meillä on käytettävänämme tunti joka ilta, sanoi Rosa, joka
sydämessään pelkäsi eroa yhtä pahoin kuin Korneliuskin, -- käyttäkäämme
hyvin tuo aika.

-- Mutta mielestäni olemme käyttäneet sen varsin hyvin, sanoi
Kornelius.

-- Käyttäkäämme se vielä paremmin, sanoi Rosa hymyillen. -- Opettakaa
minut lukemaan ja kirjoittamaan. Voitte uskoa, että käytän opetustanne
hyväkseni, ja sillä tavoin emme enää koskaan voi vastoin tahtoamme
tulla erotetuiksi.

-- Oi, huudahti Kornelius, -- silloin olemme ikuisesti yhdistetyt.

Rosa hymyili ja kohautti keveästi olkapäitään.

-- Jäättekö te sitten ainaiseksi vankeuteen? sanoi hän. -- Eikö hänen
ylhäisyytensä lahjoitettuaan teille henkenne, myöskin lahjoita teille
vapautta? Sitten te saatte takaisin omaisuutenne ja tulette jälleen
rikkaaksi. Kun vapaana ja rikkaana ratsastatte tai ajatte vaunuissanne
ohitseni, alennuttekohan silloin katsahtamaankaan pikku Rosaan, jonka
isä on vanginvartija, siis jotain teloittajan tapaista.

Kornelius pyrki vakuuttamaan, että Rosa arvosteli häntä väärin, ja
epäilemättä hän olisi tehnyt sen koko sydämensä vakuutuksella ja
rakastavaisen mielen lämmöllä, mutta Rosa ehätti hymyillen kysymään:

-- Kuinka teidän tulpaaninne menestyy?

Jos Rosa tahtoi saada Korneliuksen unohtamaan kaiken muun, yksin hänet
itsensäkin, tarvitsi hänen vain mainita hänen tulpaaninsa.

-- Varsin hyvin, vastasi Kornelius. -- Kuori tummenee, itäminen on
alulla. Sipulin suonet elpyvät ja paisuvat. Viikon perästä, kenties jo
ennenkin, voimme jo erottaa idun. Ja kuinka on teidän sipulinne laita,
Rosa?

-- Minä puolestani, sanoi Rosa, -- olen ryhtynyt suurenmoisiin
valmistuksiin ohjeittenne mukaisesti.

-- Mitä sitten olette tehnyt? kysyi Kornelius, ja hänen silmänsä olivat
yhtä hehkuvat, hänen hengityksensä yhtä kiihkeä kuin sinä päivänä,
jolloin nuo silmät olivat polttaneet Rosan kasvoja, tuo hengitys hänen
sydäntään.

-- Valmistukseni ovat suurenmoisia, sanoi Rosa hymyillen, sillä hänen
täytyi tutkia mielenkiinnolla tuota vangin rakkautta, joka kohdistui
kahteen esineeseen, -- häneen ja mustaan tulpaaniin. -- Olen muokannut
tyhjän saran, jonka lähellä ei ole puita eikä muuria, jossa multa on
hiukan hiekansekaista sekä pikemmin kosteata kuin kuivaa, enkä ole
jättänyt siihen kivijyvästäkään, vaan menetellyt täysin määräystenne
mukaan.

-- Oivallista, oivallista.

-- Kun nyt maa on valmiina, odotan vain käskyänne. Niin pian kuin tulee
kaunis päivä, te käskette minun istuttaa sipulin ja minä istutan sen.
Kuten tiedätte, ei minun tarvitse pitää kiirettä ehtiäkseni teidän
rinnallenne, minulla kun on käytettävänäni kaikki edut: raitis ilma,
päivänpaiste, runsaat maan mehut.

-- Oikein, oikein, huudahti Kornelius, taputtaen ilosta käsiänsä. -- Te
olette oiva oppilas, Rosa, ja te voitatte varmasti nuo satatuhatta
floriinia.

-- Elkää unohtako, lausui Rosa nauraen, -- että oppilaallanne, kuten
minua nimitätte, on muutakin opittavaa kuin tulpaaninviljelys.

-- Niin kyllä, ja minä pidän yhtä tärkeänä kuin tekin, kaunis Rosaseni,
että te opitte lukemaan.

-- Milloin me alamme?

-- Heti paikalla.

-- Ei, huomenna.

-- Miksi vasta huomenna?

-- Koska aika tänään on kulunut loppuun ja minun täytyy lähteä.

-- Joko nyt! Mutta mistä me luemme?

-- Minulla on kirja, sanoi Rosa, -- kirja, jonka toivon tuottavan
meille onnea.

-- Siis huomenna?

-- Niin.

Seuraavana iltana Rosa palasi Kornelius de Wittin raamattu mukanaan.



XVII.

ENSIMÄINEN SIPULI.


Kun Rosa palasi seuraavana iltana, toi hän, kuten sanottu, mukanaan
Kornelius de Wittin raamatun.

Ja nyt seurasi muuan noita kohtauksia, joita romaaninkirjoittajat
kuvaavat niin suurella mielihyvällä, saadessaan siihen tilaisuutta.

Ristikkoluukku, joka välitti rakastavaisten seurustelua, oli siksi
korkealla, etteivät nuo molemmat, jotka tähän saakka olivat tyytyneet
lukemaan kaiken luettavansa toistensa kasvoilta, voineet yhtä mukavasti
lukea Rosan tuomasta kirjasta.

Rosan täytyi siis lukiessaan nojata luukkuun, pää kumarassa ja kirja
lampun tasalla, jota hän piti oikeassa kädessään. Mutta Kornelius keksi
kiinnittää lampun nenäliinallaan ristikkoon, ja nyt voi Rosa sormellaan
seurata kirjaimia ja sanoja, joita Kornelius antoi hänen tavata,
kädessään olkinen lukupuikko, jolla hän ristikon aukoista osotti
kirjaimia tarkkaavalle oppilaalleen.

Lampun valo kirkasti Rosan raikkaat kasvot, sielukkaat sinisilmät,
vaaleat palmikot, jotka pilkistivät esiin kiiltävän kultakypärin alta,
jommoista friisittäret käyttivät pääkoristeenaan, kuten jo on mainittu.
Hänen ilmaan kohotetut sormensa, joista veri virtasi poispäin, saivat
lampun valossa tuon vaalean ruusunhohteen, joka salaperäisenä todistaa
ihon alla pulppuilevasta elämästä.

Rosan äly kehittyi nopeasti Korneliuksen elähyttävän vaikutuksen
alaisena, ja jos voitettavat vaikeudet milloin tuntuivat ylen suurilta,
niin katseet, jotka sulautuivat yhteen, toisiinsa koskevat ripset ja
hiukset synnyttivät salamoita, jotka olisivat pystyneet valaisemaan
pimeimmänkin järjettömyyden yön.

Ja tultuaan huoneeseensa Rosa kertasi mielessänsä saamansa sisäluvun
opetukset sekä niihin liittyvät salaiset rakkaudenharjoitelmat.

Eräänä iltana hän tuli puolta tuntia myöhemmin kuin tavallisesti.

Puolen tunnin myöhästyminen oli siksi vakava asia, että Kornelius heti
ensiksi tiedusteli sen syytä.

-- Elkää toruko, sanoi tyttö, -- se ei ole minun syyni. Isäni on
Loewesteinissä uudistanut tuttavuutensa erään miehen kanssa, joka kävi
Haagissa usein hänen puheillaan, haluten nähdä vankilaa. Hän on
hyvälaitainen ihminen, kertoelee kernaasti pullon ääressä hauskoja
juttuja, on runsaskätinen ja maksaa kernaasti juomingit toistenkin
puolesta.

-- Ettekö tiedä hänestä mitään muuta? kysyi Kornelius ihmeissään.

-- En, vastasi tyttö. -- Isäni on jo pari viikkoa ollut vallan
ihastunut tuohon tulokkaaseen, joka käy niin ahkerasti hänen luonaan.

-- Voi sentään! sanoi Kornelius pudistaen levotonna päätänsä, sillä
jokainen uusi tapahtuma tuntui hänestä huonolta enteeltä. -- Hän on
varmaankin tuollainen vakoilija, jommoisia tavataan lähettää
vankiloihin pitämään silmällä sekä vankeja että vartijoita.

-- Sitä en luule, sanoi Rosa hymyillen. -- Jos tuo kunnon mies pitää
jotakin silmällä, niin ei se ainakaan ole isäni.

-- Kukas sitten?

-- No, esimerkiksi minä!

-- Te?

-- Miksikä se ei olisi mahdollista, sanoi Rosa nauraen.

-- Olette oikeassa, vastasi Kornelius huoaten. -- Te ette tule aina
tyytymään pelkkiin kosijohin, tuo mies voi tulla puolisoksenne.

-- Miksikä ei.

-- Ja mihin perustuu tuo iloisa otaksumisenne?

-- Pelkoni, te tarkoitatte.

-- Kiitän teitä. Siis: mihin perustuu tuo pelkonne?

-- Nähkääs...

-- Kuuntelen jännityksellä, puhukaa!

-- Tuo mies kävi jo Haagissa ollessamme, monta kertaa Buitenhofissa.
Muistan nyt, että se tapahtui juuri silloin, kun te olitte siellä. Kun
minä läksin kaupungista, läksi hän sieltä myöskin; kun minä saavuin
tänne, saapui hän myös. Haagissa hän keksi tekosyyksi, että halusi
nähdä teitä.

-- Nähdä minua? Minua?

-- Se oli ilmeisesti vain tekosyy, sillä nyt, kun hän vieläkin voisi
vedota tuttavuuteensa teidän kanssanne, koska te olette jälleen tullut
isäni vangiksi, tai isäni pikemminkin teidän vartijaksenne, hän ei enää
lainkaan puhu teistä. Kuulin hänen eilen sanovan isälleni, ettei hän
tunne teitä.

-- Kertokaa edelleen, Rosa, että pääsisin selville siitä, ken tuo mies
on ja mitä hän haluaa.

-- Te olette varma, herra Kornelius, ettei hän ole kukaan teidän
ystävistänne?

-- Minulla ei ole ystäviä, Rosa. Hoitajattareni on ainoa, joka minusta
välittää, ja hänet te tunnette, ja hän tuntee teidät. Tuo vanhus parka
tulisi kyllä itse juonia keksimättä ja sanoisi itkien isällenne tai
teille: »Rakas herra, rakas neiti, lapseni on täällä, näette kuinka
epätoivoissani minä olen, päästäkää minut edes tunniksi hänen
luoksensa, niin minä rukoilen kaiken ikäni Jumalaa teidän puolestanne.»
Ei, ei, jatkoi Kornelius, -- lukuunottamatta tuota vanhusta minulla ei
ole ketään ystävää.

-- Siis täytyy minun pysyä alkuperäisessä uskossani, varsinkin kun
eilen illalla, muokkaillessani auringonlaskun aikoina sarkaa, johon
aion istuttaa sipulinne, näin varjon pujahtavan raollaan olevasta
portista puutarhaan haapojen ja seljapensasten taakse. Katsomattakin
tiesin, että se oli tuo meidän vieraamme. Hän piiloutui, katseli
työskentelyäni, ja minä tulin vakuutetuksi, että hänen vakoilunsa
kohdistuu minuun. En voinut koskea haravaani, en mullan hiukkaseen,
ilman että hän piti silmällä jokaista liikettäni.

-- Olette kyllä oikeassa, hän on teidän ihailijanne, sanoi Kornelius.
-- Onko hän nuori ja kaunis?

Ja Kornelius katsoi kiinteästi Rosaa, odottaen kärsimätönnä hänen
vastaustaan.

-- Nuori ja kaunis! huudahti Rosa tyrskähtäen nauruun. -- Hän on ruma,
köyryselkäinen, likimmittäin viidenkymmenen ikäinen, hän ei uskalla
katsoa minua kasvoihin eikä puhua ääneen.

-- Ja mikä hänen nimensä on?

-- Jakob Gisels.

-- En tunne ketään sen nimistä. -- Näette siis, ettei hän ole tullut
tänne teidän tähtenne. Mutta joskin hän rakastaa teitä, Rosa, mikä on
varsin luultavaa, sillä ken voisi nähdä teidät teitä rakastamatta, niin
ettehän te kumminkaan rakasta häntä, ettehän?

-- En, toden totta!

-- Siis minä voin olla levollinen?

-- Sen vakuutan!

-- Ja nyt kun te alatte osata lukea, Rosa, te lukisitte kaikki mitä
teille kirjoittaisin lemmenkateen ja yksinäisyyden tuskista?

-- Lukisin kyllä, jos te kirjoittaisitte tarpeeksi isoilla kirjaimilla.

Kun keskustelu Rosasta nyt tuntui kääntyneen hiukan vaaralliselle
tolalle, lausui hän:

-- Mutta kuinka tulpaaninne voi tänään?

-- Oi Rosa, kuvailkaa iloani! Tänä aamuna, kun poistettuani varovasti
sitä peittävän mullan katselin sitä päivänpaisteessa, näin idun pään
pistävän esiin. Oi Rosa, sydämeni oli pakahtua ilosta! Tuo mitättömän
näköinen vaalea itu, tuo hento, mutta kumoamaton elon todiste liikutti
minua enemmän kuin maaherran kirjelmä, joka Buitenhofin mestauslavalla
lahjoitti minulle henkeni, pidättäen teloittajan miekan.

-- Te elätte siis hyvässä toivossa? sanoi Rosa hymyillen.

-- Niin elän.

-- Ja milloinka minä saan istuttaa sipulini?

-- Ensimäisenä suotuisana päivänä, jonka teille määrään. Mutta elkää
turvautuko kenenkään apuun, elkää uskoko salaisuuttanne ainoallekaan
ihmiselle. Asiantuntija voisi, nähdessään tuon sipulin, heti käsittää
sen arvon. Ja ennen kaikkea, ennen kaikkea, säilyttäkää huolellisesti
kolmatta sipuliamme!

-- Se on vielä samassa paperissa, missä sen minulle annoitte, ja juuri
samalla tavoin siihen käärittynä kuin antaessannekin. Säilytän sitä
kaapissani pitsieni alla, jotka pitävät sen kuivana, vahingoittamatta
sitä painollaan. Mutta hyvästi nyt, vanki raukka!

-- Miksikä nyt jo!

-- Se on välttämätöntä.

-- Tulitte niin myöhään ja lähdette näin varhain!

-- Isäni voi käydä kärsimättömäksi, jos en palaa, ja ihailijani voi
arvata että hänellä on kilpailija.

Hän jäi levotonna kuuntelemaan.

-- Mitä nyt? kysyi van Baerle.

-- Minusta kuului jotakin.

-- Mitä sitten?

-- Ikäänkuin askeleita portailta.

-- Gryphus se ei voi olla, hänen askeleensa kyllä kuuluvat jo kaukaa.

-- Ei, isäni se ei ollut, siitä olen varma, mutta...

-- Mitä tarkoitatte?

-- Se olisi voinut olla herra Jakob.

Rosa kiiruhti portaille, ja itse asiassa kuultiin oven sulkeutuvan,
ennenkuin hän oli ehtinyt laskeutua kymmentäkään porrasta.

Kornelius oli käynyt kovin levottomaksi, mutta tämä levottomuus oli
alkua vain.

Kun kova onni alkaa vainota jotakin, niin on harvinaista, ettei se
säälistä varoita uhriansa, kuten tappelikko vastustajaansa, suodakseen
tälle tilaisuutta ryhtyä itsepuolustukseen.

Mutta nuo varoitukset, joita välittää ihmisen vaisto tai elottomat
esineet -- jotka tosin usein osottautuvat vähemmän elottomiksi kuin on
luultukaan --, nuo varoitukset jäävät melkein aina huomioon ottamatta.
Isku on suhahtanut ilmassa ja kohtaa päätä, jonka tuon suhahduksen
kuultuaan olisi tullut pitää varansa.

Seuraavana päivänä ei tapahtunut mitään erikoista. Gryphus kävi, kuten
tavallisesti, kolmasti vangin luona, mutta ei huomannut mitään.
Toivossa saada ilmi vangin salaisuudet, vartija aina tuli eri aikoina,
mutta kuullessaan hänen lähestyvän laski van Baerle keksimänsä kojeen
avulla, joka muistutti niitä, joilla maakartanoissa nostetaan ja
lasketaan jyväsäkkejä, ruukkunsa akkunasta tiili- ja kivimuuria pitkin
alas. Langat, joihin ruukku oli kiinnitetty, oli keksijämme piilottanut
tiilien päällä ja kivien välissä kasvavaan sammaleeseen.

Gryphus ei huomannut mitään.

Tätä menoa kesti viikon päivät.

Mutta eräänä aamuna Kornelius, vaipuneena tarkastamaan sipuliansa,
josta jo vihreä taimi versoi esiin, ei lainkaan kuullut Gryphus
vanhuksen askeleita, sillä tuona päivänä oli kova tuuli ja torni
rasahteli yhtä mittaa. Mutta äkkiä ovi aukeni ja Gryphus tapasi
Korneliuksen ruukku polvien välissä.

Nähdessään tuntemattoman ja siis kielletyn esineen vangin käsissä
Gryphus hyökkäsi sitä kohden kuin haukka saaliinsa kimppuun.

Sattuma taikka tuo onneton taitavuus, jonka pahahenki väliin suo
ilkimyksille, saattoi hänet laskemaan suuren, kovan kätensä keskelle
ruukkua, missä sipuli oli mullan alla piilossa, -- tuon käden, joka oli
taittunut ranteen yläpuolelta, ja jonka Kornelius niin taitavasti oli
asettanut paikalleen.

-- Mitä teillä siinä on? huusi Gryphus. -- Sen otan minä teiltä pois.

Ja hän työnsi kätensä multaan.

-- Minullako? Ei mitään, ei mitään! huusi Kornelius vavisten.

-- Vai niin! Mutta minä otan sen teiltä pois. Saviruukku! Tässä on
kysymyksessä jokin rikollinen salaisuus!

-- Rakas herra Gryphus! rukoili van Baerle, levottomana kuin peltokana,
jolta viljankorjaaja tulee ryöstämään poikaset.

Gryphus kaiveli maata koukkuisilla sormillaan.

-- Varokaa, varokaa! äännähti Kornelius kalveten.

-- Mitä minun pitää varoa, tuhat tulimaista, mitä? ulvoi vartija.

-- Varokaa! Te tapatte sen!

Ja nopealla, melkein epätoivoisella liikkeellä Kornelius tempaisi
vanginvartijan käsistä ruukun ja piilotti sen syliinsä kuin kalliin
aarteen.

Mutta Gryphus, itsepintaisena kuten vanhukset ainakin ja entistään
varmempana siitä että oli saattanut ilmi Oranian prinssiä uhanneen
salaliiton, juoksi vankia kohden keppi koholla, mutta nähdessään
Korneliuksen järkkymättömän päättäväisesti puolustavan aarrettaan, hän
käsitti hänen vähemmin välittävän päästään kuin ruukustaan.

Hän koetti siis väkisin riistää sen häneltä.

-- Voi teitä! huudahti raivostunut vartija. -- Näette nyt itse, että te
kapinoitte!

-- Jättäkää minulle tulpaanini! huusi van Baerle.

-- Niin, niin, tulpaani, toisti vanhus. -- Kyllä tunnetaan vankien
temput!

-- Mutta minä vannon...

-- Antakaa se tänne, toisti Gryphus polkien jalkansa maahan. -- Antakaa
se, taikka minä kutsun vahdit.

-- Kutsukaa ketä tahdotte, mutta niin kauan kuin minä olen hengissä, te
ette saa tätä kukka raukkaa.

Poissa suunniltaan Gryphus työnsi sormensa toistamiseen multaan, ja
tällä kertaa hän veti sieltä esiin mustan sipulin, ja van Baerlen
iloitessa siitä että oli pelastanut ruukun, aavistamatta että
vihollisella oli sen sisältö, Gryphus paiskasi pehmittyneen sipulin
lattialle, missä se heti murskaantui puuroksi hänen raskaan anturansa
alla.

Van Baerle näki murhan ja kosteat jäännökset, käsitti Gryphuksen hurjan
ilon ja päästi niin epätoivoisen huudon, että se olisi liikuttanut
yksin tuotakin murhanhaluista vanginvartijaa, joka muutamia vuosia
aikaisemmin oli tappanut Pélisson'ilta hänen hämähäkkinsä.

Kuin salama välähti Korneliuksen mieleen ajatus surmata tuo ilkeä
ihminen. Veri kohosi hänelle päähän, ja sokeana raivosta hän kohotti
ilmaan ruukun raskaine sisältöineen. Silmänräpäys vain, ja hän olisi
paiskannut sen kohden Gryphus vanhuksen kaljua päälakea.

Huuto pidätti hänet, huuto täynnä tuskaa ja itkua, huuto, jonka Rosa
parka päästi luukun takana, kalpeana, vapisevana, käsivarret taivasta
kohden kohotettuina.

Kornelius päästi ruukun käsistään, ja se murskaantui kauhealla
räjähdyksellä tuhansiksi sirpaleiksi.

Silloin Gryphus käsitti, missä vaarassa oli ollut, ja puhkesi
kammottaviin uhkauksiin.

-- Toden totta, lausui Kornelius, -- täytyy teidän olla peräti
halpamielinen ja raaka ihminen, riistääksenne vanki raukalta hänen
ainoan lohdutuksensa, tulpaaninsipulin!

-- Hyi isä, lisäsi Rosa, -- olette tehnyt rikoksen!

-- Vai sinäkö siellä olet, nokkaviisas neitoseni, huusi vanhus kääntyen
vihan vimmoissa tytärtään kohden. -- Pidä huolta omista asioistasi, ja
kiiruhda ennen kaikkea täältä tiehesi!

-- Oi surkeutta, surkeutta! vaikeroi Kornelius epätoivoissaan.

-- No mutta eihän ole kysymyksessä muuta kuin tulpaani, sanoi Gryphus
hiukan häpeissään. -- Voitte saada minulta niin paljon tulpaaneja kuin
ikinä haluatte, minulla on niitä kolmesataa aitassani.

-- Hiiteen tulpaaneinenne! huudahti Kornelius. -- Ne ovat juuri
samanarvoiset kuin te itsekin. Antaisin satatuhatta miljoonaa, jos ne
omistaisin, tuosta, jonka te murskasitte!

-- Siinäpä se! huudahti Gryphus voitonriemuisasti. -- Siinä nähdään,
ettei itse tulpaani ollut pääasia. Se oli jokin taikasipuli, jonka
avulla kenties pyritte yhteyteen maaherran vihollisten kanssa,
välittämättä siitä, että hän on armahtanut teitä. Johan sen sanoin,
että oli väärin jättää kaulanne katkaisematta!

-- Isä, oi isä! huudahti Rosa.

-- No niin, sen parempi, sen parempi, huusi Gryphus kiihtyen, --
olenhan onneksi sen hävittänyt! Samaten käy joka kerran, jos yritätte
uudelleen. Johan sanoin teille, kunnon ystäväni, että tekisin elämänne
karvaaksi!

-- Kirottua, kirottua! vaikeroi Kornelius epätoivoissaan, käännellen
vapisevilla sormillaan sipulin viimeisiä jäännöksiä, -- tuon sipulin,
joka oli tuottanut niin paljon iloa, herättänyt niin paljon toiveita.

-- Huomenna istutamme toisen, rakas herra Kornelius, lausui hiljaisella
äänellä Rosa, joka käsitti tulpaaninviljelijän sanomattoman surun ja
pyrki lempeillä sanoillaan tuottamaan hoivaa hänen haavoittuneelle,
verta vuotavalle sydämellensä.



XVIII.

ROSAN IHAILIJA.


Tuskin oli Rosa lausunut nuo lohdutuksen sanat Korneliukselle, kun
porraskäytävästä kuultiin jonkun tiedustelevan Gryphukselta mitä oli
tekeillä.

-- Isä, sanoi Rosa, -- ettekö kuule?

-- Mitä sitten?

-- Herra Jakob kutsuu teitä. Hän on levoton.

-- Onpa täällä ollutkin elämöimistä. Olisi luullut vangin aikovan
surmata minut! Nuo oppineet, ne ovat oikeana maanvaivana!

Viitaten sitten sormellaan porraskäytävään hän sanoi Rosalle:

-- Menkää edellä, neitiseni!

Ja sulkiessaan oven hän lausui:

-- Tulen heti, Jakob ystäväni!

Ja Gryphus poistui, vieden mukanaan Rosan ja jättäen yksinäisyyteen ja
surunsa valtaan Korneliuksen, joka mumisi:

-- Sinä olet surmannut minut, vanha teloittaja! Tästä en voi enää
toipua!

Ja vanki parka olisi varmasti sairastunut, ellei kaitselmus surujen
vastapainoksi olisi suonut hänelle tuota lohtua, joka oli nimeltään
Rosa.

Illan tultua tyttönen palasi.

Hän ilmoitti heti aluksi, ettei hänen isänsä vastedes estäisi
Korneliusta viljelemästä kukkia.

-- Ja mistä te sen tiedätte? kysyi vanki surumielisesti.

-- Hän sanoi sen itse.

-- Pettääkseen minut.

-- Ei, hän katuu tekoaan.

-- Mutta hänen katumuksensa on liian myöhäinen.

-- Tuo katumus ei tullut aivan itsestään.

-- Mistäs sitten?

-- Jospa tietäisitte, kuinka hänen ystävänsä häntä nuhteli!

-- Vai niin! Herra Jakob ei siis lähde lainkaan luotanne?

-- Hänellä ei näytä olevan pienintäkään aikomusta lähteä.

Ja Rosa hymyili tavalla, joka karkotti Korneliuksen otsalta tuon pienen
mustasukkaisuuden varjon, joka siinä oli näkynyt.

-- Mitä nyt sitten oikein on tapahtunut? kysyi vanki.

-- Ystävänsä kysymysten johdosta isäni kertoi illallispöydässä
tulpaanistanne -- tai oikeammin sanoen sipulistanne -- ja kerskaili
urotyöstä, jonka oli suorittanut murskatessaan sen mäsäksi.

Kornelius päästi huokauksen, joka melkein kuulosti vaikeroimiselta.

-- Jospa olisitte tuona hetkenä nähnyt herra Jakobin! jatkoi Rosa. --
Luulin että hän sytyttäisi linnan tuleen. Hänen silmänsä hehkuivat kuin
tulisoihdut, hänen tukkansa nousi pystyyn, hänen kätensä puristuivat
nyrkkiin, ja luulin hetken aikaa että hän kuristaisi isäni kuoliaaksi.
»Olette murskannut sipulin?» huusi hän. »Oletteko todella tehnyt sen?»
-- »Olenpa niinkin», vastasi isäni. »Se on katalaa», ulvoi herra Jakob,
»se on inhottavaa, te olette tehnyt rikoksen!»

-- Isäni katsoi häntä tyrmistyneenä.

-- »Oletteko tekin hullu?» kysyi hän ystävältään.

-- Oi tuota kelpo Jakobia, mumisi Kornelius, -- hän on kunnon mies,
ylevämielinen olento!

-- Olisi mahdotonta kohdella ketään ihmistä ankarammin kuin hän kohteli
isääni, jatkoi Rosa. -- Hän oli aivan epätoivon vallassa ja toisti
lakkaamatta: »Tuhottu, sipuli on tuhottu! Voi hyvä Jumala, hyvä Jumala,
tuhottu!»

-- Mutta sitten hän kääntyi minun puoleeni ja kysyi: »Mutta eihän se
liene ollut ainoa, jonka hän omisti?»

-- Kysyikö hän niin? lausui Kornelius käyden tarkkaavaksi.

-- »Luuletteko että hänellä on useampiakin?» kysyi isäni. »Hyvä, haemme
toisetkin käsiimme!»

-- »Te aiotte hakea toisetkin käsiinne!» huusi Jakob, tarttuen isäni
kaulukseen, mutta hän päästi sen heti.

-- Sitten hän kysyi minulta:

-- »Mitä tuo mies parka oikein sanoi?»

-- En tiennyt mitä vastata, sillä te olitte kieltänyt minua antamasta
kenenkään aavistaa, kuinka tärkeä tuo sipuli teille oli. Onneksi isäni
päästi minut pulasta, vastaamalla puolestani:

-- »Mitäkö hän sanoi? Hän joutui vihan vimmoihin!»

-- Minä keskeytin häntä sanoen:

-- »Kuinka hän ei olisi suuttunut, kun te kohtelitte häntä niin tylysti
ja säälimättömästi.»

-- »Mutta oletteko te hulluja kaikki tyyni?» huudahti isäni vuoroonsa.
»Onhan tämä nyt koko onnettomuus, jos tulpaaninsipuli lyödään mäsäksi.
Saahan niitä Gorkumin torilta satoja yhdellä floriinilla.»

-- »Mutta kenties ei niin arvokkaita kuin tämä», tulin minä kovaksi
onneksi vastanneeksi.

-- Ja mitä sanoi Jakob tuon kuullessaan?

-- Hänen silmänsä välähtivät oudosti.

-- Mutta eikö hän myöskin sanonut jotakin?

-- Kyllä, -- hän lausui mitä suloisimmalla äänellä:

-- »Te luulette siis, ihana Rosa, että tuo sipuli oli kallisarvoinen?»

-- Huomasin tehneeni tyhmyyden.

-- »Mistäpä minä sen tietäisin?» lausuin minä välinpitämättömästi.
»Kuinka minä osaisin arvostella tulpaaneja? Tiedän vain sen, koska me
olemme tuomitut aina elämään vankien parissa, että vangeille on
arvokasta kaikki, mikä auttaa heitä aikaansa kuluttamaan. Herra van
Baerlelle tuotti tuon sipulin hoito huvia, ja minusta oli julmaa
riistää häneltä tuo huvike.»

-- »Mutta», lausui isäni, »miten hänen oikeastaan oli onnistunut saada
tuo sipuli? Olisi nähdäkseni tärkeätä tietää tuo seikka.»

-- Katsahdin toisaanne vältellen katsoa isääni, mutta silloin kohtasin
Jakobin katseen.

-- Minusta oli ikäänkuin hän olisi pyrkinyt tunkemaan ajatusteni
syvyyteen. Kärsimätön liike vapauttaa väliin vastauksesta. Kohautin
siis olkapäitäni, käänsin heille selkäni ja lähestyin ovea. Mutta
kuulin sanan, joka sai minut pysähtymään, niin hiljaa kuin se
lausuttiinkin. Jakob sanoi nimittäin isälleni:

-- »Siitä voi toden totta helposti päästä selville.»

-- »Jos hän on piilottanut vaatteisiinsa toisia sipuleita, niin on
tarpeen vain tarkastus niiden löytämiseksi», sanoi isäni.

-- »Sipuleita on tavallisesti kolme», sanoi Jakob.

-- Hän sanoi että minulla on kolme sipulia? huudahti Kornelius.

-- Voitte ymmärtää että hänen sanansa pelästyttivät minuakin kuten
teitä. Käännähdin heihin päin. He olivat niin kiintyneet
keskusteluunsa, etteivät huomanneet liikettäni.

-- »Mutta», sanoi isäni, »voi olla mahdollista että hän on piilottanut
sipulinsa jonnekin muuanne kuin vaatteisiinsa.»

-- »Keksikää jokin tekosyy, viedäksenne hänet pois hänen huoneestansa»,
sanoi Jakob, »ja sillä aikaa minä pidän siellä tarkastuksen.»

-- Oivallista, oivallista! sanoi Kornelius. -- Mutta tuo teidän Jakob
herrannehan on ilmeinen konna!

-- Samaa minäkin pelkään.

-- Kuulkaas, Rosa, ... sanoi Kornelius ajatuksiin vaipuneena.

-- Mitä sitten?

-- Ettekö te äsken kertonut minulle, että sinä päivänä, jolloin te
muokkailitte sarkaanne, tuo mies oli seurannut teitä puutarhaan?

-- Kerroin kyllä.

-- Että hän hiipi kuin haamu seljapensaitten taakse?

-- Niin hän teki.

-- Ja seurasi jokaista haravanne liikettä?

-- Niin kyllä.

-- Rosa..., lausui Kornelius kalveten.

-- Mitä tarkoitatte?

-- Hän ei tullut sinne teidän tähtenne!

-- Kenenkäs tähden?

-- Hän ei ole teidän ihailijanne.

-- Vaan kenen?

-- Hän tuli minun tulpaanini tähden, -- hän on minun tulpaanini
ihailija.

-- Se voisi toden totta olla mahdollista, huudahti Rosa.

-- Tahdotteko päästä siitä selville?

-- Kuinka se voisi tapahtua?

-- Oi, se on varsin helppoa.

-- Sanokaa, miten.

-- Menkää huomenna puutarhaan. Pitäkää huolta siitä että Jakob siitä
tietää ja seuraa teitä sinne. Olkaa istuttavinanne sipuli ja lähtekää
sitten pois, mutta katsokaa salaa mitä hän tekee.

-- Entä sitten?

-- Nähtyämme mitä hän tekee, päätämme mitä meidän on tehtävä.

-- Oi, sanoi Rosa huoaten, -- te rakastatte kovin sipuleitanne!

-- Olen todella, sanoi vanki, huoaten hänkin, -- ollut aivan kuin
lamautunut siitä saakka kuin isänne tuhosi tuon onnettoman sipulin.

-- Mutta kuulkaa, sanoi Rosa. -- ettekö tahtoisi koettaa vielä erästä
keinoa?

-- Mitä keinoa?

-- Kuinka olisi, jos suostuisitte isäni ehdotukseen?

-- Mihin ehdotukseen?

-- Hän tarjoutui toimittamaan teille sadoittain tulpaaninsipuleja.

-- Niin kyllä.

-- Ottakaa niitä pari, kolme, ja kasvattakaa yhdessä näiden kanssa
kolmas sipulinne.

-- Se voisi kyllä onnistua, sanoi Kornelius kulmat rypyssä, -- jos
isänne olisi yksin. Mutta tuo toinen, tuo Jakob, joka pitää meitä
silmällä...

-- Olette oikeassa, -- mutta miettikää sentään vielä ehdotustani. Näen
että te kieltäytyessänne tuosta toimiskelusta kiellätte itseltänne
suuren huvin.

Ja hän lausui nuo sanat hymyillen tavalla, joka vaikutti hieman
ivalliselta.

Kornelius vaipuikin hetkeksi mietteisiin, ja voi nähdä hänen
taistelevan kiihkeitä mielihaluja vastaan.

-- Ei, ei, huudahti hän, osottaen muinaisaikaista järkähtämättömyyttä.
-- Ei, se olisi heikkoutta, mielettömyyttä, kunnottomuutta! Olisi
anteeksiantamatonta, jos saattaisin tämän viimeisen apuneuvomme
alttiiksi kaikille vihan ja kateuden puuskille. Ei, Rosa, ei! Huomenna
päätämme teidän tulpaaninne paikasta. Te hoidatte sitä minun
määräysteni mukaan. Ja mitä kolmanteen sipuliin tulee, -- Kornelius
huokasi syvään, -- mitä tuohon kolmanteen sipuliin tulee, niin
säilyttäkää sitä kaapissanne! Säilyttäkää sitä kuten saituri säilyttää
ensimäistä tai viimeistä kultarahaansa, kuten haavoittunut viimeistä
veripisaraansa! Minulla on mielessäni vakuutus, että tuo sipuli on
oleva pelastuksemme, rikkautemme! Pitäkää siitä hyvää huolta! Ja jos
salama iskisi Loewesteinin linnaan, niin luvatkaa minulle, Rosa, että
sormustenne ja korujenne asemesta, tuon kultakypärin asemesta, joka
niin kaunistaa kasvojanne, pelastatte tuon viimeisen sipulin, jossa
musta tulpaanini uinailee!

-- Olkaa levollinen, herra Kornelius, lausui Rosa samalla vienon
surullisesti ja juhlallisesti. -- Olkaa aivan levollinen, teidän
toivomuksenne ovat minuun nähden käskyn veroisia!

-- Ja jos te huomaatte, jatkoi Kornelius yhä kiihtyen, -- että
teitä vakoillaan, että teidän käyntinne täällä herättävät huomiota,
että isänne tai tuo inhottava Jakob, jota kiroan, kuuntelevat
keskustelujamme, niin uhratkaa heti minut, minut, jolle te merkitsette
elämän onnea, jolla ei ole ketään muuta koko maailmassa! Uhratkaa
minut, elkää tulko enää luokseni!

Rosan sydäntä ahdisti, kyyneleet kohosivat hänelle silmiin.

-- Minua onnetonta! lausui hän.

-- Mitä tarkoitatte? kysyi Kornelius.

-- Huomaan erään seikan.

-- Mitä te huomaatte?

-- Minä huomaan, lausui tyttö nyyhkyttäen, -- että te rakastatte
tulpaaneja siinä määrin, ettei sydämessänne ole tilaa millekään muulle
kiintymykselle.

Ja häh kiiruhti pois.

Kornelius vietti hänen mentyään yön, joka oli rauhattomimpia mitä hän
konsanaan oli kokenut.

Rosa oli häneen suuttunut, ja tyttönen oli oikeassa. Hän ei tulisi enää
Korneliuksen luo, eikä tämä enää saisi kuulla mitään hänestä eikä
tulpaaneistaan.

Kuinka selittäisimmekään tuon omituisuuden, joka on havaittavissa
todellisissa tulpaaninviljelijöissä, jommoisia on yhä vieläkin
maailmassa olemassa?

Tunnustamme sentään sankarimme ja kukkasviljelyksen häpeäksi, että
noista molemmista lemmityistään Kornelius pahemmin suri Rosaa, ja kun
hän vihdoin nukkui kolmen ajoissa aamulla, uupuneena väsymyksestä ja
levottomuudesta, omantunnontuskien kiduttamana, sai suuri musta
tulpaani hänen unissansa väistyä vaalean friisittären lempeiden
sinisilmien tieltä.



XIX.

NAINEN JA KUKKA.


Mutta Rosa parka ei huoneessansa voinut tietää, kenestä tai mistä
Kornelius uneksi.

Näin ollen Rosa, sen jälkeen mitä oli kuullut, oli paljoa taipuisampi
uskomaan hänen uneksivan tulpaanistaan kuin hänestä, ja kumminkin Rosa
erehtyi.

Mutta kun ei ollut ketään, joka olisi voinut sanoa Rosalle että hän
erehtyi, ja Korneliuksen varomattomat sanat olivat vaikuttaneet kuin
myrkky hänen mieleensä, niin Rosa ei nähnyt unta, vaan hän itki.

Ollen suora, ylevämielinen ja syvätunteinen henkilö, Rosa ryhtyi
arvostelemaan omaa itseänsä, ei tosin siveellisten ja ulkonaisten
ominaisuuksiensa puolesta, vaan yhteiskunnalliseen asemaansa nähden.

Kornelius oli oppinut, hän oli rikas, -- tai oli ainakin ollut,
ennenkuin hänen omaisuutensa anastettiin valtiolle. Hän kuului tuohon
kauppaporvaristoon, joka oli ylpeämpi puotikylteistään kuin
syntyperäinen aateli vaakunoistaan. Rosa kelpasi auttamaan Korneliusta
aikaansa kuluttamaan, mutta jos oli kysymys vakavista tunteista, niin
lahjoitti hän sydämensä paljoa pikemmin tulpaanille, ylpeälle kukkain
kuningattarelle, kuin Rosalle, vaatimattomalle vanginvartijan
tyttärelle.

Rosa käsitti siis kyllä, että Kornelius antoi tulpaanille etusijan
hänen edellään, mutta juuri siksi, että hän sen käsitti, oli hän siitä
sen epätoivoisempi.

Niinpä olikin Rosa tehnyt lujan päätöksen tänä kammottavana yönä, jona
hän ei ollut saanut unta silmiinsä.

Hän päätti, ettei enää palaisi ristikkoluukulle.

Mutta kun hän tiesi, kuinka kiihkeästi Kornelius kaipasi uutisia
tulpaanistaan, mutta ei tahtonut saattaa itseään vaaraan tavata miestä,
jonka herättämän säälin tunsi jo ehtineen ohi myötätuntoisuuden asteen
ja lähenemistään lähenevän rakkautta, päätti hän, pelastaakseen tuon
miehen epätoivosta, jatkaa omin päin luku- ja kirjoitusharjoituksiansa,
ja onneksi oli hän jo saavuttanut siksi suuren taidon, ettei enää olisi
lainkaan kaivannutkaan opettajaa, ellei tämä opettaja olisi ollut
henkilö nimeltään Kornelius.

Rosa ryhtyi siis tarmolla lukemaan Kornelius de Witt raukan raamattua,
tuota raamattua, josta ensi ehti oli reväisty pois, ja jonka toiselle
lehdelle Kornelius van Baerle oli kirjoittanut testamenttinsa.

-- Oi, mumisi hän, lukien uudelleen tuon testamentin, jonka lukeminen
aina saattoi kyyneleen, rakkauden helmen, vierähtämään hänen kirkkaista
silmistään kalvenneille poskille, -- oi, silloin luulin hetkisen, että
hän rakasti minua!

Rosa parka arvosteli asioita väärin. Ei konsanaan vanki ollut häntä
rakastanut hartaammin kuin juuri nyt, koska hänen ja suuren mustan
tulpaanin välisessä taistelussa tulpaani oli joutunut tappiolle, kuten
jo hieman hämillämme tunnustimme.

Mutta -- toistamme sen -- Rosa ei tiennyt suuren mustan tulpaanin
tappiosta.

Suoritettuaan lukemisen, joka jo kävi aika hyvin, hän otti kynän ja
ryhtyi yhtä kehuttavalla tarmolla harjoittamaan tuota verrattomasti
vaikeampaa kirjoitustaitoa.

Kun Rosa sinä päivänä, jolloin Kornelius puhui niin varomattoman
avomielisesti, jo kirjoitti melkein luettavasti, niin toivoi hän
voivansa viimeistään viikkokauden kuluttua antaa vangille tietoja hänen
tulpaanistaan.

Hän ei ollut unohtanut sanaakaan Korneliuksen antamista ohjeista. Eihän
Rosa tosin muutoinkaan unohtanut sanaakaan siitä, mitä Kornelius
hänelle puhui, jos kohta ohjeiden antaminen ei ollutkaan kysymyksessä.

Kornelius puolestaan heräsi rakastuneempana kuin koskaan ennen.
Tulpaani oli tosin eloa uhkuvana ja hohtoisana yhä hänen mielessänsä,
mutta ei enää aarteena, jolle hänen oli uhraaminen kaikki, yksin
Rosakin, vaan kallisarvoisena kukkana, luonnon ja taiteen
ihmetuotteena, jonka Jumala soi hänelle koristeeksi hänen rakastettunsa
vyöhön.

Mutta epämääräinen pelko vaivasi häntä koko päivän. Hän oli samassa
tilassa kuin ihmiset, jotka ovat kyllin lujaluontoisia unohtaakseen
hetkeksi, että suuri vaara uhkaa heitä samana iltana tai huomispäivänä.
Voitettuaan ensi levottomuutensa he toimiskelevat tavalliseen tapaansa.
Mutta tuon tuostakin unohdettu vaara äkkiä kouristaa heidän sydäntänsä.
He vavahtavat, tiedustelevat itseltään syytä, ja unohdettu muistuu
mieleen. -- Niin, niin, sanovat he huoaten, -- sehän se oli!

Se, mikä Korneliusta vaivasi, oli pelko ettei Rosa enää tulisikaan tänä
iltana kuten ennen.

Ja sitä mukaa kuin ilta lähestyi, kävi hänen pelkonsa aina
selväpiirteisemmäksi, aina kiihkeämmäksi, kunnes se lopuksi tykkänään
täytti hänen mielensä, valtasi hänen koko olentonsa.

Sykkivin sydämin tarkkasi hän illan pimenemistä, ja kuta synkemmäksi
pimeys tuli, sitä selvemmin muisti hän edellisenä iltana lausumansa
sanat, jotka olivat niin kovin pahoittaneet Rosa paran mieltä, ja
hänestä tuntui käsittämättömältä, kuinka hän oli voinut kehottaa
lohduttajatartaan uhraamaan hänet itsensä tulpaanille, luopumalla häntä
näkemästä, jos niin olisi tarpeen, kun sentään Rosan näkeminen oli
käynyt hänelle välttämättömäksi elämänehdoksi.

Korneliuksen huoneesta voi kuulla tornikellon lyönnin. Se löi seitsemän
-- kahdeksan -- yhdeksän. Ei konsanaan metallisointu ole värähdyttänyt
sydäntä kiihkeämmin kuin tuo, jolla kellon vasara ilmoitti yhdeksännen
tunnin loppua.

Sitten seurasi hiljaisuus. Kornelius painoi kätensä sydämelleen,
hillitäkseen sen sykintää, ja kuunteli.

Rosan askeleet, hänen hameensa kahina olivat Korneliukselle niin tutut,
että hän heti tyttösen ehdittyä portaitten ensi astuimelle tiesi sanoa:
-- Hän siellä tulee!

Mutta tänä iltana ei porraskäytävästä kuulunut mitään. Kello ilmoitti
neljännestunnin taas kuluneen, sitten, kahteen eri äänilajiin kuuluvin
sävelin, tunnin ehtineen puoleen, sitten seuraavaan neljännekseen, ja
lopuksi saattoi se vakavasti ja juhlallisesti niin vankilan kuin
Loewesteinin asukasten tietoon, että kymmenes tunti oli kulunut
loppuun.

Siihen aikaan Rosa tavallisesti läksi Korneliuksen luota. Nyt oli kello
jo lyönyt, eikä Rosa ollut vielä saapunutkaan.

Siis oli Kornelius aavistanut oikein. Rosa oli suuttunut, pysytteli
huoneessaan ja jätti hänet oman onnensa nojaan.

-- Olen täysin ansainnut kohtaloni, sanoi Kornelius. -- Hän ei tule, ja
niin tehdessään hän on oikeassa. Hänen sijassaan menettelisin varmasti
samoin.

Mutta kaikesta huolimatta Kornelius kuunteli, odotti ja toivoi yhä
vielä.

Täten hän kuunteli ja odotti puoliyöhön saakka, mutta sitten hän
lakkasi odottamasta ja heittäytyi riisuutumatta vuoteelleen.

Yö oli pitkä ja surullinen, -- vihdoin koitti päivä. Mutta päivä ei
tuonut mitään uutta toivoa vangin mieleen.

Kello kahdeksan aamulla aukeni ovi, mutta Kornelius ei edes
kääntänyt päätäänkään. Hän oli kuullut Gryphuksen raskaat askeleet
porraskäytävästä, mutta hän tunsi varsin hyvin mielessään, että Gryphus
tuli yksin.

Hän ei katsahtanut edes vanginvartijaan päinkään.

Ja kumminkin olisi hän halunnut tiedustella häneltä Rosan vointia. Niin
oudolta kuin sellainen kysymys isästä voikin tuntua, yritti hän
kumminkin jo tehdä sen. Itsekkäästi toivoi hän, että Rosa olisi sairas.

Ellei mitään erikoista tapahtunut, ei Rosa koskaan tullut päivällä.
Siis ei Kornelius voinut lainkaan täyttä totta odottaa häntä ennen
iltaa. Mutta hänen äkilliset vavahduksensa, ovelle päin kuunteleva
korvansa, nopeat luukkuun suuntautuvat katseensa todistivat sentään
hämärästä toivosta, että Rosa poikkeaisi tavallisista tavoistansa.

Gryphuksen tullessa toisen kerran oli Kornelius, unohtaen vanhan vihan,
tiedustellut vartijaltaan kuinka tämä voi. Mutta Gryphus oli vastannut
yksikantaan kuin spartalainen:

-- Voin hyvin.

Kolmannella kerralla Kornelius muutti kysymyksen muodon.

-- Ei kukaan ole sairas Loewesteinissä? tiedusteli hän.

-- Ei! vastasi Gryphus vielä lyhyempään kuin edellisellä kerralla ja
sulki oven hänen nenänsä edessä.

Tottumatonna liioin kuulemaan kohteliaisuuksia vangiltaan, oli Gryphus
käsittänyt nuo kysymykset lahjomisen alkuyrityksiksi.

Kornelius oli jälleen yksin. Kello oli seitsemän illalla, ja nyt
uudistuivat edelläkuvatut tuskat, kiihkeämpinä vain kuin eilisiltana.

Mutta kuten eilen, kuluivat tunnit tänäänkin tuomatta mukanaan tuota
suloista ilmiötä, joka ristikon takaa oli kirkastanut Kornelius raukan
tyrmän ja valaissut sen poissaoloajakseenkin.

Van Baerle vietti yön todellisen epätoivon vallassa. Seuraavana
päivänä tuntui hänestä Gryphus entistä rumemmalta, raaemmalta ja
inhottavammalta: hänen päässään, tai pikemmin sydämessään, oli herännyt
toivo, että Gryphus esti Rosaa tulemasta.

Hänessä heräsi hurja halu kuristaa Gryphus kuoliaaksi. Mutta
Korneliuksen kuoliaaksi kuristama Gryphus olisi kaikkien jumalallisten
ja inhimillisten lakien mukaan estänyt Rosaa näkemästä Korneliusta enää
konsanaan.

Täten pelastui siis vanginvartija mitä suurimmasta vaarasta, vaaraa
aavistamattaankaan.

Ilta tuli, ja Korneliuksen epätoivo muuttui surumielisyydeksi. Tuo
surumielisyys oli sitä synkempää, kun hänen surunsa ohella täytyi
ajatella myöskin tulpaani parkaansa. Huhtikuu oli ehtinyt juuri siihen
kohtaan, jota taitavimmat puutarhurit katsovat tulpaanien
istuttamiselle soveliaimmaksi. Hän oli sanonut Rosalle: -- Minä määrään
päivän, jolloin sipuli on istutettava. -- Hän olisi tänään määrännyt
sen seuraavana iltana tapahtuvaksi. Sää oli oivallinen, ilmaa, joka
tosin vielä oli hiukan kosteata, lämmittivät huhtikuun kalpeat, mutta
kalpeudestaan huolimatta niin suloiset auringonsäteet. Entä jos Rosa
antaisi oikean istuttamisajan mennä ohi, jos tuskaan, jota hän tunsi,
kun ei saanut Rosaa nähdä, vielä liittyisi mielenhaikeus siitä, että
sipuli turmeltuisi liian myöhäisen istutuksen johdosta, -- tai jos se
jäisi tykkänään istuttamatta!

Ei ihme, jos Korneliukselle, molemmat huolet sydämessään, ruoka ja
juoma lakkasi maittamasta!

Näin kävi hänen neljäntenä päivänä.

Kornelius oli säälittävän näköinen, kun hän mykkänä ja tuskasta ja
paastosta kalpeana katsoi ulos ristikkoakkunastaan, pyrkien vaaran
uhalla, ettei enää voisi vetää päätään takaisin, katsomaan akkunasta
vasemmalla olevaan, rantaan päin aukenevaan pieneen puutarhaan, josta
Rosa oli hänelle puhunut, ja jossa hän toivoi huhtikuun vaaleassa
päivänpaisteessa näkevänsä nuoren tytön tai tulpaanin, nuo molemmat
kadottamansa lemmityt.

Illalla Gryphus sai viedä pois Korneliuksen aamiaisen ja päivällisen;
hän oli niihin tuskin koskenutkaan.

Seuraavana päivänä hän ei kajonnut niihin ollenkaan, joten Gryphus sai
viedä noita molempia aterioita vartan valmistetut ruuat täysin
koskemattomina takaisin.

Sinä päivänä ei Kornelius ollut lainkaan noussut vuoteelta.

-- Oivallista, sanoi Gryphus palatessaan viime käynniltään, -- varsin
oivallista! Luulen että pääsemme pian tuosta oppineesta!

Rosa vavahti.

-- Mitä tarkoitatte? kysyi Jakob.

-- Hän ei syö eikä juo enää eikä nouse enää vuoteeltaan, sanoi Gryphus.
-- Hän lähtee täältä tiehensä arkussa, kuten herra Grotius, mutta se
arkku on oleva ruumisarkku.

Rosa kävi kuolonkalpeaksi.

-- Oi, sopersi hän, -- käsitän kaikki! Hän on levoton tulpaaninsa
takia.

Ja mieli ahdistettuna hän nousi, palasi huoneeseensa ja otti kynän ja
paperia, viettääksensä yönsä kirjaimia piirtämällä.

Kun Kornelius seuraavana aamuna nousi vuoteeltaan laahautuakseen
akkunan luo, huomasi hän paperin, joka oven alatse oli työnnetty
sisään.

Hän sieppasi sen käteensä, avasi sen ja luki. Käsialalla, joka oli
viikkokauden aikana parantunut siinä määrin, että hän sitä tuskin enää
tunsikaan, oli Rosa kirjoittanut hänelle:

»Olkaa levollinen, tulpaaninne voi hyvin.»

Vaikka nuo sanat vapauttivatkin Korneliuksen osasta hänen huoliansa,
koski niihin kätkeytyvä iva kumminkin hänen mieleensä. Siis -- Rosa ei
ollut sairas, hän oli loukkaantunut. Rosaa ei kukaan estänyt tulemasta,
hän pysyi vapaaehtoisesti poissa Korneliuksen luota.

Rosalla oli siis kylläksi tahdonlujuutta pysyäkseen poissa hänen
luotaan, joka oli kuolla surusta, kun ei saanut häntä nähdä.

Korneliuksella oli paperia ja kynä, jonka Rosa oli hänelle tuonut. Hän
käsitti tyttösen odottavan vastausta, mutta että hän tulisi noutamaan
sen vasta yöllä. Hän kirjoitti siis samanlaiselle paperilapulle kuin
se, jonka oli saanut:

»En ole sairas levottomuudesta tulpaanin takia, vaan mielipahasta, kun
en enää saa nähdä teitä.»

Gryphuksen mentyä pois ja illan tultua hän työnsi kirjeen oven alatse
ulos ja jäi kuuntelemaan.

Mutta niin kiihkeästi kuin hän tarkkasikin, ei hän kuullut askeleita
eikä hameen kahinaa.

Hän kuuli vain äänen, heikon kuin henkäys ja vienon kuin hyväily,
ristikon takaa kuiskaavan:

-- Huomenna!

Huomenna, -- huomenna oli viikko kulunut umpeen. Viikkokauden aikana
eivät Kornelius ja Rosa olleet tavanneet toisiansa.



XX.

MITÄ TÄMÄN VIIKKOKAUDEN KULUESSA OLI TAPAHTUNUT.


Seuraavana päivänä kuuli Kornelius luukkunsa takaa rapinaa, kuten
Rosalla heidän ystävyytensä päivinä oli ollut tapana ilmoittaa
tulostansa.

Voi arvata ettei Kornelius ollut kovin kaukana ovesta, jonka luukun
takaa oli ilmestyvä tuo viehättävä olento, jota vailla hänen oli
täytynyt olla niin kauan.

Rosa, joka odotti häntä lamppu kädessä, teki ehdottomasti hämmästystä
ilmaisevan liikkeen, nähdessään vangin niin alakuloisena ja kalpeana.

-- Te olette sairas, herra Kornelius? kysyi hän.

-- Kyllä, neiti, vastasi Kornelius, -- sairas ruumiin ja sielun
puolesta.

-- Näin ettette enää syönyt, sanoi Rosa. -- Isäni sanoi ettette
enää edes noussut vuoteelta. Silloin kirjoitin teille, teitä
rauhoittaakseni, tuosta aarteesta, joka aiheutti levottomuutenne.

-- Ja minä puolestani, sanoi Kornelius, -- vastasin teille. Nähdessäni
teidät jälleen täällä, rakas Rosa, luulin teidän saaneen kirjeeni.

-- Olette oikeassa, olen sen saanutkin.

-- Ette voi puolustukseksenne sanoa ettette osaisi lukea. Te luette
sujuvasti ja sitä paitsi olette edistynyt suunnattomasti
kirjoituksessakin.

-- Olette oikeassa. En ole ainoastaan saanut kirjettänne, vaan myöskin
lukenut sen. Sentähden tulin katsomaan, olisiko jotain keinoa saada
teidät jälleen terveeksi.

-- Saada minut terveeksi! huudahti Kornelius. -- Sananne herättävät
toiveen, että teillä on minulle hyviä uutisia.

Rosa joko ei ymmärtänyt näihin sanoihin liittyvää katsetta tai ei ollut
sitä ymmärtävinään. Hän vastasi vakavasti:

-- Minulla on vain kerrottavaa teidän tulpaanistanne, jonka takia
tiedän teidän olevan niin vakavasti huolissanne.

Rosa lausui nuo sanat niin jäykkään tapaan, että Kornelius vavahti.

Innokas tulpaaninviljelijä ei käsittänyt mitä kaikkea lapsi parka pyrki
salaamaan välinpitämättömyydellään, otellen yhä kilpailijattarensa,
mustan tulpaanin kanssa.

-- Oi, mumisi Kornelius, -- siis yhä vielä, yhä vielä! Hyvä Jumala,
enkö ole sanonut teille, Rosa, että ajattelin yksin teitä, että te
olitte huolieni ainaisena esineenä, että kaipasin yksin teitä, että te
poissaolollanne riistitte minulta ilman, lämmön, valon, elämän!

Rosa hymyili alakuloisesti.

-- Oi, sanoi hän, -- teidän tulpaaninne on ollut suuressa vaarassa.

Kornelius vavahti ehdottomasti, tarttuen siten ansaan, jos Rosan sanat
todella olivat ansaksi tarkoitetut.

-- Suuressa vaarassa! huudahti hän vavisten. -- Hyvä Jumala, missä
vaarassa?

Rosa katsoi häneen lempeän säälivästi, tuntien vaativansa tuolta
mieheltä mahdottomia ja olevansa pakotettu pitämään hyvänänsä hänen
heikkoutensa.

-- Te olitte oikeassa, sanoi Rosa, -- tuo ihailija, herra Jakob, ei
tullut minun tähteni.

-- Kenen tähden hän sitten tuli? kysyi Kornelius levotonna.

-- Hän tuli tulpaanin tähden.

-- Oi! huudahti Kornelius, kalveten enemmän kuullessaan tuon uutisen
kuin oli kalvennut, kun Rosa erehtyen oli kaksi viikkoa aikaisemmin
kertonut hänelle Jakobin tulleen hänen tähtensä.

Rosa näki hänen kauhistuksensa, ja Kornelius voi hänen kasvojensa
ilmeestä arvata hänen ajattelevan sitä, mitä me juuri lausuimme.

-- Suokaa anteeksi, Rosa, sanoi hän, -- minähän tunnen teidät, --
tunnen hyvyytenne ja rehellisen sydämenne. Jumala on antanut teille
ajatus-, arvostelu- ja liikkumiskyvyn sekä voimaa puolustautua, mutta
vaaranalaiselle tulpaani raukalleni Jumala ei ole antanut mitään tästä
kaikesta.

Vastaamatta mitään vangin puolustukseen Rosa jatkoi:

-- Teidän käytyänne levottomaksi tuon ihmisen takia, joka oli seurannut
minua puutarhaan ja jonka tunsin Jakobiksi, minä kävin vielä
levottomammaksi kuin te. Menettelin siis siten kuin olitte käskenyt,
seuraavana päivänä sen jälkeen kuin viimeksi kävin luonanne, ja jolloin
te sanoitte...

Kornelius keskeytti hänet.

-- Pyydän vielä kerran anteeksi, Rosa, huudahti hän. -- Nuo sanani
olivat mielettömiä. Olen jo pyytänyt anteeksi ja pyydän vielä kerran!
Ettekö sitten aio koskaan enää leppyä!

-- Seuraavana päivänä, jatkoi Rosa, -- menin minä puutarhaan, muistaen
mitä olitte sanonut ... muistaen kuinka olitte kehottanut minua
salajuonella hankkimaan tietoa siitä, tarkoittiko tuon inhottavan
miehen ihailu minua vai tulpaania.

-- Olette oikeassa, hän on todella inhottava... Tehän vihaatte myöskin
tuota ihmistä?

-- Vihaan toden totta, sanoi Rosa, -- sillä hän on syypää viime
viikolla kestämiini kärsimyksiin!

-- Oi, te olette siis myöskin kärsinyt, Rosa? Kiitän teitä noista
sanoistanne!

-- Tuon onnettoman illan jälkeisenä päivänä, jatkoi Rosa, -- menin siis
puutarhaan, ja astellessani kohden lavaa, johon aioin istuttaa
tulpaanin, katsahdin tuon tuostakin taakseni, nähdäkseni seuraisiko
minua joku, kuten edellisellä kerralla.

-- Ja kuinka oli? kysyi Kornelius.

-- Sama haamu hiipi portista sisään ja muurin vieritse seljapensasten
taakse.

-- Ettehän ollut häntä näkevinänne? kysyi Kornelius, muistaen vielä
tarkoin Rosalle antamansa neuvot.

-- Kumarruin lavaa kohden ja kaivoin sitä lapiolla, ikäänkuin olisin
istuttanut sipulin.

-- Entä hän ... hän ... mitä hän teki sillä aikaa?

-- Näin kuinka hänen silmänsä kiiluivat kuin tiikerin silmät pensaikon
takaa.

-- Siinä näette! siinä näette! sanoi Kornelius.

-- Kun työni oli olevinaan lopussa, läksin pois.

-- Mutta ainoastaan puutarhan portin taakse, eikö niin? Niin että
voitte portin taikka lukon raosta nähdä mitä hän teki teidän mentyänne?

-- Hän odotti hetken, ollakseen varma etten enää palaisi, sitten hän
syöksähti kuin susi piilopaikastaan, kulki pitkää kiertotietä lavan
luo, ja saavutettuaan päämaalinsa, nimittäin sen lavan, jota äskettäin
oli muokkailtu, hän pysähtyi välinpitämättömän näköisenä, katsahti joka
suuntaan, silmäili läheisten rakennusten joka akkunaa, tarkasteli
maata, taivasta ja ilmaa, ja tultuaan vakuutetuksi että oli aivan
yksin, turvassa kaikkein ihmisten katseilta, hän hyökkäsi lavan
kimppuun, upotti kätensä pehmeään maahan ja otti sieltä multakimpaleen,
jonka paloitteli varovasti, nähdäkseen oliko sipuli sen sisässä.
Kolmeen kertaan uudistui tuo temppu ja yhä suuremmalla kiihkeydellä,
kunnes hän lopuksi alkoi käsittää joutuneensa jonkun salajuonen
uhriksi. Silloin pyrki hän voittamaan tulisen kiihkonsa, otti haravan,
tasoitti maan, jättääksensä sen samaan tilaan kuin missä se oli hänen
tullessaan, ja häpeissään ja nyrpeissään hän läksi kulkemaan kohden
porttia, tavotellen huvikseen kävelevän henkilön välinpitämätöntä
kasvoinilmettä.

-- Oi tuota katalaa, mumisi Kornelius, pyyhkiellen pois otsaansa pitkin
virtaavia hikipisaroita. -- Oi tuota katalaa! Vaan johan sen arvasin!
Mutta miten on sipulin laita, Rosa? Valitettavasti on jo hiukan
myöhäistä istuttaa se.

-- Sipuli on ollut jo kuusi päivää maassa.

-- Missä sitten? Kuinka niin? huudahti Kornelius. -- Hyvä Jumala,
kuinka varomatonta! Missä se on? Minkälaisessa maassa? Onko se
sopivalla paikalla puutarhassa? Eikö tuo inhottava Jakob voi sitä
löytää ja varastaa?

-- Ei, ellei hän lyö rikki huoneeni ovea.

-- Se on siis teidän huoneessanne, Rosa, sanoi Kornelius hiukan
rauhoittuneena. -- Mutta millaisessa mullassa, millaisessa astiassa?
Estehän liene pannut sitä juurtumaan veteen, kuten Haarlemin ja
Dordrechtin kunnon naiset, jotka itsepintaisesti kuvittelevat että vesi
voisi korvata mullan, -- vesi, jossa on kolmekymmentäkolme osaa happea
ja kuusikymmentäkuusi osaa vetyä, jota vastoin... Mutta mitä minä tässä
teille juttelenkaan...

-- Se kuuluu todellakin hiukan liian oppineelta minun korvissani,
vastasi Rosa hymyillen. -- Tyydyn siis vastaamaan teille, teitä
rauhoittaakseni, että sipulinne ei ole vedessä.

-- Vapautatte minut suuresta huolesta.

-- Se on oivassa kiviruukussa, joka on juuri samankokoinen kuin se,
johon te olitte istuttanut oman sipulinne. Se kasvaa maassa, jonka olen
valmistanut sekoittamalla kolmeen neljäsosaan mitä oivallisinta
puutarhamultaa neljäsosan tieltä ottamaani maata. Oi, olen kuullut
teidän ja tuon Jakob konnan -- kuten te häntä nimitätte -- niin usein
sanovan millaisessa mullassa tulpaanin tulee kasvaa, että tiedän sen
yhtä hyvin kuin Haarlemin etevin puutarhuri.

-- Ja nyt on vielä jäljellä kysymys päivänpaisteesta. Mitä siitä
tiedätte kertoa?

-- Nyt se on koko päivän päivänpaisteessa, milloin aurinko vain
paistaa. Mutta kun se on noussut maasta esiin ja päivänpaiste on käynyt
kuumemmaksi, menettelen minä kuten te teitte, rakas herra Kornelius.
Pidän sitä itäänpäin olevalla akkunallani kello kahdeksasta aamulla
kello yhteentoista, ja länteenpäin olevalla kello kolmesta iltapäivällä
kello viiteen.

-- Oikein, oikein! huudahti Kornelius. -- Te olette oiva puutarhuri,
ihana Rosani. Mutta pelkään että tulpaanini hoito vie kaiken aikanne.

-- Se on kyllä totta, sanoi Rosa, -- mutta mitäpä sillä on väliä.
Teidän tulpaaninne on minun tyttäreni. Omistan sille sen ajan, jonka
omistaisin lapselleni, jos olisin äiti. Ainoastaan rupeamalla sen
äidiksi, lisäsi hän hymyillen, -- voin lakata olemasta sen
kilpailijatar.

-- Hyvä, rakas Rosa! mumisi Kornelius, luoden nuoreen tyttöön
katseen, joka tulkitsi paljoa ilmeisemmin rakastavan miehen kuin
tulpaaninviljelijän tunteita ja hiukan lohdutti Rosaa.

Nyt seurasi hetken vaitiolo, kun Kornelius pyrki ristikon takaa
tavottamaan Rosan kättä, jonka tämä veti pois.

-- Siis kuusi päivää on sipuli jo ollut maassa, jatkoi Kornelius.

-- Niin kyllä, herra Kornelius, vastasi tyttö.

-- Eikö se vielä ole versonut esiin?

-- Ei, mutta luulen taimen tulevan esiin huomenna.

-- Huomisiltana saan taas kuulla siitä, kuten teistä itsestännekin,
eikö niin, Rosa? Tyttärenne, kuten sitä nimititte, kiinnittää suuressa
määrin mieltäni, mutta sen äiti vielä melkoista enemmän.

-- Huomennako? sanoi Rosa, luoden salaa katseen Korneliukseen. -- En
tiedä, voinko tulla huomenna.

-- Hyvä Jumala! sanoi Kornelius. -- Miksi ette voisi tulla huomenna?

-- Minulla on tuhansia tehtäviä.

-- Ja minulla aina vain yksi ja sama.

-- Niin, rakastaa tulpaanianne.

-- Rakastaa teitä, Rosa.

Rosa pudisti päätänsä.

Jälleen seurasi äänettömyys.

-- Kaikki vaihtelee luonnossa, sanoi van Baerle katkaisten vaitiolon.
-- Kevään kukkasia seuraavat toiset kukat, ja mehiläiset, jotka
hellästi hyväilivät orvokkeja ja kultalakkoja, lähestyvät taas yhtä
rakastavaisina kuusamaa, ruusuja, jasmiineja, päivänkukkia ja
kurjenpolvia.

-- Mitä te tuolla tarkoitatte? kysyi Rosa.

-- Sitä, neiti, että teitä huvitti aluksi kuulla iloistani ja
huolistani. Te vaalitte yhteisen nuoruutemme kukkaa. Mutta minun
kukkani oli tuomittu kuihtumaan varjossa. Vangin toiveitten ja ilojen
kukkatarhalla on vain yksi vuodenaika. Se ei ole noiden ihanain
kukkatarhojen vertainen, joissa ilma on raikas ja päivä paistaa. Kun
kevätsato on korjattu, entävät mehiläiset sellaiset kuin te,
hentovartaloiset, kultasarviset mehiläiset, läpikuultavin siivin
ristikkojen välitse pois, paeten kylmää, yksinäisyyttä, alakuloisuutta,
hakemaan sulotuoksua ja lämpöä, hakemaan onnea!

Rosa loi Korneliukseen katseen, jota tämä ei huomannut. Hän oli luonut
silmänsä taivaalle.

Huoaten hän jatkoi:

-- Te olette hylännyt minut, neiti Rosa, saadaksenne iloita kaikista
vuodenajoista. Olette oikeassa, eikä minulla ole syytä valittaa. Mitä
oikeutta minulla olisi vaatia teiltä uskollisuutta?

-- Uskollisuutta! huudahti Rosa, salaamatta enää kyyneleitä, jotka
vierivät pitkin hänen poskiansa. -- Enkö minä sitten ole ollut teille
uskollinen?

-- Onko tuo uskollisuutta, huudahti Kornelius, -- kun hylkäätte minut,
jätätte minut tänne kuolemaan?

-- Mutta herra Kornelius, lausui Rosa, -- enkö tee hyväksenne kaikkea
mitä voin tehdä, kun tuottaakseni teille huvia hoitelen tulpaanianne?

-- Tuo puheenne on katkeraa, Rosa. Te luette minulle viaksi ainoan
sekoittamattoman ilon, joka minulla on ollut tässä maailmassa.

-- En lue teille mitään viaksi, herra Kornelius, -- ellen kenties sitä
syvää surua, jota tunsin, kun minulle Buitenhofissa kerrottiin että
teidät oli tuomittu kuolemaan.

-- Mutta teitä harmittaa se, että minä pidän kukkasista.

-- Ei se, että te niistä pidätte, herra Kornelius, vaan siitä olen
suruissani, että te pidätte niistä enemmän kuin minusta.

-- Oi rakas, rakas lemmittyni, huudahti Kornelius, -- katsokaa, kuinka
käteni vapisevat, kuinka otsani on kalpea, -- kuunnelkaa, kuunnelkaa
kuinka sydämeni sykkii, -- ei siksi, että musta tulpaani minulle
suopeasti hymyilisi, -- ei, vaan siksi, että te hymyilette minulle,
teidän otsanne lähestyy minua, -- siksi, että minusta tuntuu, vaikka
sitä tuskin rohkenen uskoakaan, kuin tavottelisivat pakenevat kätenne
minun käsiäni, kuin tuntisin kauniiden kasvojenne lämmön kylmän
ristikon takaa. Rosa, rakkaani, tuhotkaa mustan tulpaanin sipuli,
hävittäkää idussansa tuo kukka, riistäkää minulta viaton ja ihana
unelma, joka on elämääni sulostuttanut, -- riistäkää minulta muutkin
rikkaampiväriset, komeammat, viehkeämmät kukat, riistäkää ne kaikki
tyyni, te kateellinen kukkanen, joka ette suvaitse rinnallanne muita
kukkasia, mutta suokaa minulle ilo kuulla äänenne, kuulla askeleenne
porraskäytävästä, nähdä liikkeenne, nähdä silmienne säihky synkän
ristikkoni takaa, suokaa minulle vakuutus, että rakastatte minua, kuten
minä teitä! Rakastakaa minua, Rosa, sillä minä rakastan teitä yli
kaiken maailmassa!

-- Lukuunottamatta mustaa tulpaania, huokasi Rosa, jonka itsepintaiset
kädet vihdoinkin suostuivat hyväillen antautumaan Korneliuksen
suudeltaviksi.

-- Yli kaiken, Rosa.

-- Voinko luottaa teihin?

-- Kuin Jumalaan.

-- Mutta tuo vakuutuksenne ei velvoita teitä rakastamaan minua
kovinkaan paljoa.

-- Valitettavasti ei, -- mutta se velvoittaa teitä johonkin.

-- Mihinkä sitten?

-- Pysymään toistaiseksi naimatonna.

Rosa hymyili.

-- Oi kuinka itsekäs te olette, sanoi hän. -- Teillä on lemmitty, jota
jumaloitte. Te ajattelette vain häntä, uneksitte vain hänestä. Kun
teidät tuomitaan kuolemaan, omistatte mestauslavalla viimeisen
huokauksenne hänelle. Ja kumminkin te vaaditte minua, tyttö parkaa,
luopumaan tulevaisuudentoivoistani, kunnianhimostani.

-- Mutta mistä lemmitystä te sitten puhutte? kysyi Kornelius, hakien
turhaan muistinsa kätköistä naista, jota Rosa olisi voinut tarkoittaa.

-- Teidän tummasta kaunottarestanne, hyvä herra, -- tuosta
solakkavartisesta, hentojalkaisesta, ylväästä kaunottaresta. Puhun
kukastanne.

Kornelius hymyili.

-- Mutta entä te, kunnon Rosani. Lukuunottamatta ihailijaanne Jakobia,
jonka sydän tosin kuuluu toiselle, teillä on liuta kosiskelijoita,
jotka teitä imartelevat. Muistatteko, mitä te minulle kerroitte Haagin
ylioppilaista, upseereista, kauppapalvelijoista? Eikö Loewesteinissä
ole lainkaan kauppapalvelijoita, ei upseereja eikä ylioppilaita?

-- On, yllin kyllin.

-- Ja ne kirjoittelevat?

-- Niin tekevät.

-- Ja nyt, kun te osaatte lukea...

Ja Kornelius huokasi ajatellessaan että Rosan oli kiittäminen juuri
häntä, vanki parkaa, siitä että osasi lukea rakkaudenkirjeensä.

-- Mutta lukiessani nuo kirjeet, sanoi Rosa, -- ja pyrkiessäni
tutustumaan ihailijoihini, noudatan vain teidän määräyksiänne.

-- Kuinka, minun määräyksiäni?

-- Niin kyllä. Ettekö muista enää, sanoi Rosa, vuoroonsa huoaisten, --
tuota testamenttia, jonka olette kirjoittanut herra Kornelius de Wittin
raamattuun? Minä en sitä puolestani unohda, sillä nyt, kun osaan lukea,
luen sen uudelleen joka päivä, usein kahdestikin päivässä. Tuossa
testamentissa te määräätte, että minun on rakastettava kuudenkolmatta
tai kahdeksankolmatta vuoden ikäistä miestä ja mentävä naimisiin hänen
kanssaan. Koetan hakea tuollaista nuorta miestä, ja kun päiväni kuluvat
tulpaaninne hoitamiseen, täytyy teidän suoda minun käyttää ilta häntä
hakeakseni.

-- Oi Rosa, tuo testamentti on laadittu sillä edellytyksellä että minä
kuolisin, ja, kiitos taivaan, minä elän!

-- No hyvä, luovun siis hakemasta tuota kuuden- tai kahdeksankolmatta
vuoden ikäistä miestä ja tulen edelleen teitä tervehtimään.

-- Oi Rosa, tulkaa, tulkaa!

-- Mutta minulla on muuan ehto.

-- Suostun siihen etukäteen.

-- Ehtoni on, ettei mustaa tulpaania mainita kolmeen päivään.

-- Ei koskaan, jos niin tahdotte.

-- Ei pidä sentään vaatia mahdottomia, vastasi tyttönen.

Ja ikäänkuin epähuomiossa hän lähensi raikkaan poskensa ristikkoon, ja
niin lähelle, että Kornelius voi koskettaa sitä huulillaan.

Rosan huulilta kajahti huudahdus täynnä rakkautta, ja hän kiiruhti
pois.



XXI. TOINEN SIPULI.


Nyt seurasi suloinen yö ja vielä suloisempi päivä.

Edellisinä päivinä oli vankityrmä tuntunut entistä tukahduttavammalta,
synkemmältä, matalammalta. Koko sen paino tuntui raskaana taakkana
lepäävän vangin hartioilla. Sen muurit olivat mustat, sen ilma kylmä,
päivä oli töin tuskin päässyt pilkistämään sisään ristikkoakkunan
tankojen välitse.

Mutta Korneliuksen herätessä seuraavana aamuna leikitteli auringonsäde
ristikolla, kyyhkyset ensivät siivet levällä läpi ilman, toisten
hellästi kuherrellessa suljetun akkunan yläpuolella.

Kornelius kiiruhti akkunan luo ja aukaisi sen. Hänestä oli kuin olisi
elämä, ilo, melkein vapauskin tullut tuon auringonsäteen mukana hänen
synkkään huoneeseensa.

Rakkaus oli tullut hänen luoksensa ja kirkastanut kaikki hänen
ympärillään, -- rakkaus, tuo taivaan kukkanen, hohtoisampi, tuoksuvampi
kuin mitkään maalliset kukkaset.

Sen sijaan että Gryphus edellisinä päivinä huoneeseen tullessaan oli
tavannut vangin äreänä vuoteessaan, hän nyt oli noussut levolta ja
lauleskeli jotakin oopperan säveltä.

Gryphus loi häneen syrjäkatseen.

-- No, kuinkas tänään voidaan? tiedusteli Kornelius.

Gryphus silmäili häntä yhä syrjästä.

-- Koira ja herra Jakob ja kaunis Rosamme, kuinka ne voivat kaikki
tyyni?

Gryphus irvisti hampaitansa.

-- Tässä on aamiaisenne, sanoi hän.

-- Kiitoksia, ystäväni Kerberos, lausui vanki, -- se tulee oikeaan
aikaan, minulla on kova nälkä.

-- Vai on teidän nälkä? ihmetteli Gryphus.

-- Miksikä ei olisi? kysyi van Baerle.

-- Salajuonet näyttävät edistyvän hyvin, tuumiskeli Gryphus.

-- Mitkä salajuonet? kysyi Kornelius.

-- En puhu turhia, mutta pidän varani, oppinut herrani. Olkaa
levollinen, pidän kyllä varani.

-- Pitäkää vain varanne, ystäväni! sanoi van Baerle. -- Olen
salajuonineni käytettävänänne!

-- Saammepa nähdä, kun tulee päivällisen aika, sanoi Gryphus.

Ja hän läksi huoneesta.

-- Päivällisen aika, toisti Kornelius. -- Mitä hän tarkoitti? No,
odottakaamme! Päivällisen aikaan se käy ilmi.

Korneliuksen kävi helpoksi odottaa päivällisen aikaa. Päivällisajan
jälkeen oli vielä seuraava yhdeksän aika illalla.

Puolenpäivän aikaan kuului Gryphuksen askelten lisäksi porraskäytävästä
kolmen tai neljän sotamiehen askeleet.

Ovi aukeni, Gryphus tuli sisään ja päästi sinne sotamiehetkin sekä
sulki oven heidän jälkeensä.

-- No niin, sanoi hän, -- nyt ryhdymme hakemaan.

Korneliuksen taskut tarkastettiin, sitten tutkittiin löytyisikö mitään
takin ja liivin välistä, liivin ja paidan, paidan ja ihon välistä, --
mutta ei löytynyt mitään.

Nyt haettiin lakanoista, patjoista, oljista, mutta ei mitään löytynyt.

Kornelius riemuitsi mielessään, kun ei ollut suostunut istuttamaan
kolmatta sipulia. Gryphus olisi varmasti löytänyt sen tällä
hakuretkellään, kuinka huolellisesti se olisikin ollut piilotettu, ja
sen olisi käynyt kuten ensimäisen sipulin.

Ei konsanaan vanki lienekään iloisemmin kasvoin seurannut huoneessaan
pidettyä tarkastusta, kuin nyt Kornelius.

Gryphus läksi tiehensä vieden mukanaan lyijykynän ja kolme tai neljä
lehtistä tuota valkoista paperia, jota Rosa oli Korneliukselle antanut.
Siinä oli koko voittosaalis.

Kuuden ajoissa Gryphus palasi, tällä kertaa yksin. Kornelius koetti
lepyttää häntä, mutta Gryphus murisi, osotti hammasta, joka hänellä oli
suunsa kulmauksessa, ja poistui huoneesta takaperin, ikäänkuin peläten
Korneliuksen käyvän hänen kimppuunsa.

Kornelius tyrskähti nauruun.

Tämä saattoi Gryphuksen huutamaan hänelle ristikon takaa:

-- Hyvä, hyvä! Saammepa nähdä, kumpi meistä nauraa viimeiseksi!

Ainakin tänä iltana toivoi Kornelius voivansa nauraa viimeiseksi, sillä
Kornelius odotti Rosaa.

Rosa tuli yhdeksän aikaan, mutta hän tuli ilman lyhtyä. Hän ei
tarvinnut enää valkeata, hän osasi nyt lukea.

Valkea olisi myöskin voinut antaa ilmi Rosan, jota Jakob piti silmällä
tarkemmin kuin konsanaan.

Ja lopuksi, -- kun Rosa punehtui, näkyi punehtuminen liian selvästi
lyhdyn valossa.

Mistä puhelivat Rosa ja Kornelius tänä iltana? Samasta, mistä
rakastavaiset puhuvat oven kynnyksellä Ranskassa, parvekeaidan molemmin
puolin Espanjassa, ylhäältä terassilta alas maahan Itämailla.

He puhuivat asioista, jotka suovat hetkille siivet, jotka kiihdyttävät
ajan vauhtia.

He puhuivat kaikesta muusta, vaan eivät mustasta tulpaanista.

Kello kymmenen aikaan he erosivat kuten tavallisesti.

Kornelius oli onnellinen, niin onnellinen kuin voi olla
tulpaaninviljelijä, jolle ei ole puhuttu hänen tulpaanistaan.

Rosa oli hänestä ihana kuin itse rakkaudenjumalatar; hän oli hänestä
hyvä, herttainen, viehättävä.

Mutta miksi ei Rosa suvainnut kuulla puhuttavan tulpaaneista?

Siinä suhteessa oli Rosalla paha virhe.

Huokaellen lohdutti Kornelius itseään ajatuksella, ettei täydellistä
naista ole olemassakaan.

Hän vietti osan yötä tuota epätäydellisyyttä mietiskellen. Toisin
sanoen, hän ajatteli Rosaa niin kauan kuin oli valveilla.

Nukuttuaan hän uneksi hänestä.

Mutta unelmien Rosa oli paljoa täydellisempi kuin todellinen. Ei sillä
hyvä, että hän puhui tulpaaneista, vaan hän toi sitä paitsi
Korneliukselle komean mustan tulpaanin kiinalaisessa maljakossa.

Kornelius heräsi ilosta väristen ja mumisi: -- Rosa, Rosa, rakastan
sinua!

Ja kun oli jo valoisa päivä, ei Kornelius katsonut sopivaksi enää
nukkua uudelleen.

Hänelle jäi siis koko päiväksi mieleen tuo unessa saatu kuva.

Oi! Jos Rosa olisi puhunut tulpaanista, olisi hän Korneliuksen mielestä
ollut täydellisempi kuin maailman etevimmät ja ihanimmat kuningattaret,
-- Semiramis, Kleopatra, Elisabet, Anna Itävaltalainen!

Mutta Rosa oli kieltänyt, uhalla ettei enää palaisi, mainitsemasta
tulpaania kolmeen päivään.

Rakastaja oli tosin siten saanut käytettäväkseen seitsemänkymmentäkaksi
tuntia, mutta nämä seitsemänkymmentäkaksi tuntia olivat anastetut
tulpaaninviljelijältä.

Tosinhan näistä seitsemästäkymmenestäkahdesta tunnista jo oli kulunut
kolmekymmentäkuusi.

Toiset kolmekymmentäkuusi kyllä myöskin kuluisivat pian:
kahdeksantoista odotellessa, kahdeksantoista Rosaa muistellessa.

Rosa tuli tavalliseen aikaan. Kornelius kesti sankarimaisesti
rangaistuksensa. Hän olisi ollut oiva pythagoralainen, ja jos hänen
olisi sallittu kerran päivässä kysyä kuulumisia tulpaanistaan, olisi
hän rauhallisesti tyytynyt veljeskunnan sääntöjen mukaisesti muutoin
vaikenemaan viisi vuotta.

Onneksi hänen kaunis vieraansa käsitti varsin hyvin, että jos on
toisaalta vaatelias, täytyy toisaalta olla myöntyväinen. Hän salli siis
Korneliuksen vetää hänen sormensa ristikon aukosta sisään, hän salli
Korneliuksen suudella hänen hiuksiaan ristikon lomitse.

Lapsi parka! Tuo lemmenleikki oli hänelle paljoa vaarallisempaa kuin
tulpaanista puhuminen olisi ollut.

Hän käsitti tämän palatessaan huoneeseensa sykkivin sydämin, posket
hehkuvina, huulet kuivina, silmät kosteina.

Kun siis seuraavana iltana ensi sanat, ensi hyväilyt oli vaihdettu, loi
Rosa ristikon takaa pimeässä Korneliukseen tuollaisen katseen, jonka
tuntee sitä näkemättä, ja hän lausui:

-- Olkaa iloissanne! Se on jo kohonnut esiin!

-- Mikä? kysyi Kornelius, rohkenematta uskoa Rosan itsestään lyhentävän
hänen koetusaikansa.

-- Tulpaani, sanoi Rosa.

-- Kuinka, huudahti Kornelius, -- te sallitte siis?

-- Olkoon menneeksi! sanoi Rosa kuten hellä äiti, joka suo lapselleen
ilon.

-- Oi Rosa! huudahti Kornelius, kurottaen huulensa ulos ristikosta,
toivoen kohtaavansa posken, käden, otsan tai jotain muuta.

Hän kohtasi parasta kaikesta, -- puoliavoimet huulet.

Rosa päästi huudahduksen.

Kornelius käsitti, että oli parasta nopeasti jatkaa keskustelua. Hän
käsitti, että tuo odottamaton kosketus oli kovasti pelästyttänyt Rosaa.

-- Kasvaako se suoraan? kysyi hän.

-- Suoraan kuin nyplypuikko, vastasi Rosa.

-- Onko se jo pitkäkin?

-- Ainakin kaksi tuumaa.

-- Oi Rosa, hoitakaa sitä hyvin, niin näette, kuinka se kasvaa
nopeasti.

-- Kuinka voisin hoitaa sitä enää huolellisemmin? sanoi Rosa. -- Enhän
ajattele muuta kuin sitä.

-- Kuinka, Rosa? Varokaa, etten minä vuorostani käy mustasukkaiseksi.

-- Tiedättehän että ajatellessani sitä ajattelen teitä. En väisty enää
sen luota. Voin nähdä sen vuoteestani. Herätessäni luon siihen ensi
katseeni, uneen vaipuessani viimeisen. Päivällä istun työskennellen sen
vieressä, sillä siitä saakka kuin se tuli huoneeseeni, en enää ole
liioin sieltä poistunut.

-- Teette oikein, Rosa, sillähän te olette voittava itsellenne
myötäjäiset.

-- Niin, ja sitä minun on kiittäminen siitä, että voin mennä naimisiin
kuuden- tai kahdeksankolmatta vuotiaan miehen kanssa, jota rakastan.

-- Olkaa vaiti, te ilkeä tyttö!

Ja Korneliuksen onnistui tavottaa tytön sormet, mikä aiheutti hetkisen
vaitiolon, joskaan ei keskusteluaineen muutosta.

Tämän illan jälkeen oli Kornelius onnellisin ihmisistä. Hän sai pidellä
Rosan kättä mielin määrin ja puhella tulpaanistaan niin paljon kuin
ikinä halusi.

Tämän jälkeen jokainen uusi päivä merkitsi uutta kehitysastetta
tulpaanille ja nuorten lemmelle.

Tulpaanin lehdet kasvoivat kasvamistaan, pian voi erottaa kukan.

Korneliuksen riemu oli suuri hänen saadessaan tuon uutisen, ja
kysymykset seurasivat toisiaan nopeudella, joka todisti kuinka tärkeitä
ne olivat.

-- Se on umpulla? huudahti Kornelius.

-- Niin on, vastasi Rosa.

Mielenliikutuksen vallassa nojasi Kornelius horjuen luukkuun.

-- Hyvä Jumala! huudahti hän.

Sitten hän kyseli edelleen:

-- Onko soikio säännöllinen? Onko se täyteläinen, ovatko lehtien päät
täysin vihreät?

-- Soikio on melkein tuuman pituinen ja suippenee teräväksi kuin neula,
se käy yhä pulleammaksi, pian se on aukeneva.

Seuraavana yönä ei Kornelius nukkunut paljoa. Mikä ylevä hetki olikaan
oleva se, jolloin umppu aukeni!

Kaksi päivää myöhemmin Rosa ilmoitti soikion hiukan auenneen.

-- Oi Rosa, huudahti Kornelius, -- jos soikio on aukeamaisillaan,
täytyy voida jo hieman erottaa kukan väriäkin!

Ja vanki vaikeni huohottaen.

-- Kyllä, vastasi Rosa. -- Voi erottaa toisenvärisen juovan, ohuen kuin
hius.

-- Ja minkä värinen se on? kysyi Kornelius vavisten.

-- Se on hyvin tumma, vastasi Rosa.

-- Ruskea?

-- Ei, paljoa tummempi.

-- Paljoa tummempi, Rosa kulta, oi, kiitoksia! Tumma kuin eebenpuu,
tumma kuin...

-- Kuin muste, jolla olen teille kirjoittanut.

Kornelius päästi hurjan ilohuudon.

Hilliten sitten äkkiä mielensä ja pannen kätensä ristiin hän lausui:

-- Oi Rosa, teidän vertaistanne enkeliä ei ole olemassa!

-- Eikö todellakaan! lausui Rosa, hymyillen hänen kiihkolleen.

-- Rosa, te olette nähnyt niin paljon vaivaa, te olette tehnyt niin
paljon minun hyväkseni. Rosa, tulpaanini on puhkeava kukkaan, ja sen
kukka on oleva musta! Rosa, Rosa, te olette täydellisin luoduista!

-- Mustan tulpaanin jälkeen sentään?

-- Vaiti, te ilkeä olento. Säälikää minua, elkää turmelko iloani.
Mutta, Rosa, jos tulpaani on kehittynyt niin pitkälle, niin kukka
aukenee parin, kolmen päivän perästä?

-- Niin kyllä, huomenna tai ylihuomenna.

-- Oi, mutta minä en saa nähdä sitä, huudahti Kornelius, heittäytyen
taapäin, -- en saa suudella tuota Luojan ihmeteosta, kuten suutelen
teidän käsiänne, Rosa, hiuksianne, poskianne, jos ne sattuvat olemaan
luukkuni läheisyydessä.

Rosa lähensi poskensa ristikkoon, ei enää sattumalta, vaan
vapaaehtoisesti. Ahnaasti kiintyivät siihen nuoren miehen huulet.

-- Minä taitan sen teille, jos tahdotte, sanoi Rosa.

-- Ei, ei! Heti kun se on auennut, on teidän asetettava se varjoon,
Rosa, ja samana hetkenä, samana hetkenä tulee teidän lähettää joku
ilmoittamaan Haarlemin puutarhayhdistyksen puheenjohtajalle, että suuri
musta tulpaani on kukkinut. Haarlem on kaukana, tiedän sen kyllä, mutta
rahalla saatte kyllä sanansaattajan hankituksi. Onko teillä rahaa,
Rosa?

Rosa hymyili.

-- On kyllä, vastasi hän.

-- Kylläksi? tiedusteli Kornelius.

-- Minulla on kolmesataa floriinia.

-- Jos teillä on kolmesataa floriinia, ei teidän tule lähettää
sanansaattajaa, vaan te itse, te itse, Rosa, menette Haarlemiin.

-- Mutta sillaikaa kukka...

-- Kukan te otatte mukaanne, ymmärrättehän ettette saa hetkeksikään
erota siitä.

-- Mutta jos en eroa siitä, täytyy minun erota teistä, herra Kornelius,
sanoi Rosa alakuloisesti.

-- Olette oikeassa, herttainen, rakas Rosani. Hyvä Jumala, kuinka
pahoja ihmiset ovat! Mitä olen heille tehnyt, kun he ovat riistäneet
minulta vapauden! Olette oikeassa, en voi elää ilman teitä. No hyvä, te
lähetätte jonkun Haarlemiin. Tuo ihme on toden totta siksi suuri, että
puheenjohtaja voi nähdä vaivaa sen tähden. Tulkoon itse noutamaan
tulpaanin.

Mutta hän vaikeni äkkiä ja jatkoi sitten vapisevalla äänellä:

-- Rosa, Rosa! Jos se ei olisikaan musta!

-- No, siitä te saatte tiedon huomis- tai ylihuomisiltana.

-- Täytyykö minun odottaa iltaan, ennenkuin saan sen tietää? Menehdyn
kärsimättömyyteen! Emmekö voisi sopia jostakin merkistä?

-- Minä tiedän paremman keinon.

-- Minkä sitten?

-- Jos se aukenee yöllä, niin tulen itse sanomaan sen teille. Jos se
tapahtuu päivällä, kuljen ovenne ohitse ja toimitan teille kirjelapun,
joko oven alatse tai ristikosta, isäni ensimäisen ja toisen käynnin
välillä.

-- Oivallista, Rosa! Sananen teiltä ilmoittaa minulle tuon uutisen, ja
onneni on oleva kaksinkertainen.

-- Kello on kymmenen, sanoi Rosa, -- minun täytyy lähteä.

-- Niin, niin, sanoi Kornelius, -- menkää, Rosa, menkää!

Rosa läksi pois puolittain alakuloisena.

Kornelius oli melkein lähettänyt hänet tiehensä.

Tosinhan se tapahtui siksi, että hän menisi vartioimaan mustaa
tulpaania.



XXII.

PUHKEAMINEN.


Korneliuksen yö kului suloisissa, mutta hiukan levottomissa mietteissä.
Joka hetki odotti hän kuulevansa Rosan lempeän äänen häntä kutsuvan.
Hän heräsi vavahtaen, kiiruhti ovelle, lähensi kasvonsa ristikkoon.
Mutta ei luukulla, ei eteisessä ollut ketään.

Epäilemättä oli Rosakin hereillä. Mutta onnellisempana kuin hän valvoi
Rosa tulpaania vartioiden, hän sai katsella tuota ylvästä kukkaa, tuota
ihmeistä ihmeellisintä, jota ei kukaan vielä tuntenut, jonka
kehittämistä kukaan ei pitänyt mahdollisena.

Mitä sanoisivat ihmiset kuullessaan, että musta tulpaani oli olemassa,
että sen kehittäjä oli vanki nimeltä van Baerle?

Kuinka kauas Kornelius olisikaan lähettänyt luotaan sen, joka olisi
tullut tarjoamaan hänelle vapauden, pyytäen korvaukseksi hänen
tulpaaninsa!

Aamu tuli, eikä Kornelius vielä ollut saanut mitään tietoa. Tulpaani ei
siis vielä ollut kukkinut.

Päivä kului samaan tapaan kuin edellinen yö.

Yön tullen saapui Rosa iloisena, keveänä mieleltään kuin lintunen.

-- Ja mitä kuuluu? kysyi Kornelius.

-- Kaikki on hyvin. Kukka puhkeaa epäilemättä tänä yönä.

-- Ja se on musta?

-- Aivan musta.

-- Siinä ei ole muunväristä pilkkuakaan?

-- Ei ainoatakaan.

-- Mikä taivaan armo! Rosa, olen mietiskellyt kaiken yötä. Ensiksikin
ajattelin teitä...

Rosa teki epäilystä ilmaisevan liikkeen.

-- Sitten sitä, mitä meidän on tekeminen.

-- Ja mitä te ehdotatte?

-- Kas tässä tuumani. Heti kun kukka on puhjennut, ja on varmaa, että
se on musta, aivan musta, on teidän hankittava varma lähetti.

-- Eikö muuta? Olen jo hankkinut lähetin.

-- Onko hän luotettava?

-- Vastaan hänestä, hän on ihailijoitani.

-- Toivottavasti ei sentään Jakob.

-- Olkaa levollinen. Hän on Loewesteinin lauttamies, noin viiden- tai
kuudenkolmatta vuoden ikäinen reipas poikanen.

-- Voi paholainen sentään!

-- Ei hätää, sanoi Rosa nauraen, -- hän on liian nuori, tehän
määräsitte iän kuudeksi- tai kahdeksaksikolmatta vuodeksi.

-- Luulette siis voivanne luottaa tuohon mieheen?

-- Kuin itseeni. Hän olisi valmis käskystäni heittäytymään Waaliin
taikka Maasiin.

-- No hyvä, Rosa. Kymmenen tunnin kuluttua hän voi olla Haarlemissa. Te
annatte minulle paperia ja lyijykynän, tai mieluummin mustekynän ja
mustetta, ja minä kirjoitan kirjeen. On vieläkin parempi, jos te
kirjoitatte, sillä minua, vanki raukkaa, voitaisiin syyttää
salavehkeilystä, kuten isällänne on tapana tehdä. Te kirjoitatte siis
puutarhayhdistyksen puheenjohtajalle, ja olen vakuutettu että hän
saapuu tänne.

-- Mutta jos hän vitkastelee?

-- Kenties voi kestää päivän tai kaksi ennenkuin hän tulee. Mutta eihän
se ole mahdollista, -- sellainen tulpaanien ihailija kuin hän ei voi
viivytellä tuntiakaan, ei minuuttia, ei sekuntia lähtiessään matkaan
nähdäkseen maailman kahdeksannen ihmeen. Mutta jos kestäisikin, kuten
sanottu, päivän tai kaksi, niin on tulpaani sittenkin vielä oleva
täydessä loistossaan. Kun puheenjohtaja on nähnyt tulpaanin ja
laatinut pöytäkirjan, on kaikki valmiina. Te saatte pöytäkirjasta
kaksoiskappaleen ja luovutatte tulpaanin hänelle. Oi Rosa, jospa
olisimme voineet itse viedä sen Haarlemiin! En olisi päästänyt sitä
käsistäni muuta kuin laskeakseni sen teidän käsiinne. Mutta mitäpä
kannattaa sellaisia haaveilla, jatkoi Kornelius huoaten. -- Muiden
silmät näkevät sen kasvavan ja kuihtuvan, mutta ei minun. Oi Rosa,
varokaa ennen kaikkea ettei kukaan saa sitä nähdä, ennenkuin tuo
puheenjohtaja on sen nähnyt. Musta tulpaani! Hyvä Jumala, jos joku
näkisi sen, niin hän sen varastaisi!...

-- Mitä sanottekaan!

-- Sanoittehan te itsekin pelkäävänne tässä suhteessa ihailijaanne
Jakobia. Floriinikin voi houkutella varkauteen, miksi ei sitten
satatuhatta floriinia!

-- Minä vartioin sitä, olkaa aivan levollinen.

-- Jos se puhkeaa teidän ollessanne täällä!

-- Sen se oikuttelija kyllä pystyisi tekemään, sanoi Rosa.

-- Jos se olisi auennut, kun nyt palaatte huoneeseenne!

-- Niin mitä sitten?

-- Kun se on auennut, on teidän hetkeäkään hukkaamatta toimitettava
siitä tieto Haarlemiin.

-- Ja teille, teille! Ymmärrän, ymmärrän!

Ja Rosa huokasi, mutta ilman katkeruutta, -- kuten se, joka alkaa
käsittää toisen heikkouden, vaikka ei voikaan siihen täysin tyytyä.

-- Palaan tulpaanin luo, herra van Baerle, ja heti kun se on auennut,
saatte siitä tiedon. Heti tiedon saatuanne lähtee sanansaattajamme
matkaan.

-- Rosa, Rosa, en tiedä enää mihin maan tai taivaan ihmeeseen teitä
vertaisin!

-- Verratkaa minua mustaan tulpaaniin, herra Kornelius. Lukisin sen
itselleni suureksi kunniaksi, sen vakuutan. Siis näkemiin, herra
Kornelius!

-- Oi sanokaa: »Näkemiin, ystäväni!»

-- Näkemiin, ystäväni, sanoi Rosa, mieli lohdullisempana.

-- Sanokaa: »Rakas ystäväni!»

-- Oi ystäväni!

-- »Rakas ystäväni», rukoilen teitä, »rakas ystäväni!»

-- Rakas, niin kyllä, rakas ystäväni, äännähti Rosa vavisten, ilosta
huumaantuneena.

-- Siis Rosa, kun kerran olette sanonut »rakas», niin sanokaa myös
»onnellinen», -- sillä olen ihmisistä onnellisin! Vain yhtä vielä
kaipaan, Rosa.

-- Mitä sitten?

-- Teidän poskeanne, teidän pehmoista, raikasta rusoposkeanne! Oi
suokaa minulle vapaaehtoisesti tuo ilo, ettei minun enää tarvitsisi
turvata ryöstöön tai sattumaan!

Huoaten päätti vanki rukouksensa, -- ja hän kohtasi nuoren tytön
huulet, mutta ei sattumalta, kuten Saint-Preux sataa vuotta myöhemmin
kohtasi Julian huulet.

Rosa pakeni pois.

Kornelius jäi paikoilleen, sielu huuliin keskitettynä, kasvot
painettuna ristikkoon.

Ilo ja onni oli hänet tukehduttaa. Hän aukaisi akkunansa ja katsoi
kauan aikaa, sydän riemua tulvillaan, pilvetöntä sinitaivasta, kuun
hopeoimaa, kukkuloiden välitse kiemurtelevaa kaksoisvirtaa. Hän täytti
keuhkonsa raittiilla, puhtaalla ilmalla, mielensä lempeillä
ajatuksilla, sielunsa hartaalla kiitollisuudella ja ihailulla.

-- Oi, sinä olet yhä siellä ylhäällä, Jumalani! huudahti hän puoleksi
polvistuen, kiihkeä katse tähtiin kohotettuna. -- Suo anteeksi että
sitä melkein epäilin viime päivinä, kun piilouduit pilviin enkä enää
nähnyt sinua, hyvä, iankaikkinen, laupias Jumala! Mutta tänään, tänä
iltana, tänä yönä, -- oi, näen sinut kaikkialla taivastesi kuvastimessa
ja ennen kaikkea oman sydämeni kuvastimessa.

Hän oli parantunut, tuo potilas parka; vanki raukka tunsi itsensä
vapaaksi!

Kornelius vietti osan yötä ristikkoakkunansa ääressä, korvat
varuillaan, viisi aistia sulaneina yhdeksi tai pikemmin kahdeksi, --
hän katseli ja kuunteli.

Hän katseli taivasta, hän kuunteli mitä maan päällä tapahtui.

Luoden tuon tuostakin silmäyksen eteiseen päin hän mietiskeli:

-- Tuolla alhaalla on Rosa, -- Rosa, joka valvoo kuten minäkin,
odottaen hetkestä hetkeen. Tuolla alhaalla katselee Rosa salaperäistä
kukkaa, joka elää, joka aukenee aukenemistaan. Kenties hän tällä
hetkellä laskee hennot, lämpöiset sormensa tulpaanin varrelle. Koske
siihen varovasti, Rosa! Kenties hänen huulensa koskettavat aukenevaa
umppua. Suutele sitä hellävaroin, Rosa, huulesi polttavat! Kenties
molemmat lemmittyni tänä hetkenä hyväilevät toisiansa, Jumalan
katsoessa heihin alas taivaastansa!

Tänä hetkenä syttyi tähti eteläisellä taivaalla, kiisi läpi avaruuden
taivaanrannalta Loewesteiniin saakka ja syöksähti alas linnoituksen
kohdalla.

Kornelius vavahti.

-- Oi, sanoi hän, -- Jumala lähettää kukalleni sielun!

Ja ikäänkuin hän olisi arvannut oikein, hän kuuli melkein samana
hetkenä eteisestä askeleita, keveitä kuin keijukaisen, ja hameen
kahinaa, joka oli kuin siipien suhahtelua, ja tuttu ääni lausui:

-- Kornelius, rakas, onnellinen ystäväni, tulkaa, tulkaa pian!

Yhdellä hyppäyksellä kiiruhti Kornelius akkunan luota luukulle. Jälleen
kohtasivat häntä Rosan huulet, jotka suudellen kuiskasivat:

-- Se on auennut, se on musta, -- tässä se on!

-- Kuinka, täällä? huudahti Kornelius, irroittaen huulensa tyttösen
huulista.

-- Niin, niin, täytyy jotain uskaltaa niin suuren ilon takia. Tässä se
on, katsokaa!

Toisella kädellään hän kohotti luukulle salalyhdyn, jonka oli
sytyttänyt, toisella kädellään hän nosti ihmetulpaanin sen tasalle.

Kornelius päästi huudahduksen ja oli menemäisillään tiedottomaksi.

-- Oi Jumalani, Jumalani! mumisi hän. -- Sinä palkitset viattomuuteni
ja suot minulle hyvityksen vankina olostani, lähettämällä minulle nämä
molemmat kukkaset ristikkoni ääreen!

-- Suudelkaa sitä, sanoi Rosa, -- kuten minä sitä juuri olen suudellut!

Kornelius kosketti hennosti huulenpäillään kukan kärkeä, eikä konsanaan
naisen huulille puserrettu suudelma, olipa tämä nainen vaikka Rosa
nimeltään, olisi voinut tunkea syvemmälle hänen sydämeensä.

Tulpaani oli kaunis, komea, muhkea -- sen varsi oli yli kahdeksantoista
tuumaa korkea ja kohosi neljän vihreän, kiiltävän lehden keskeltä,
jotka olivat suorat kuin keihäät, -- kukka itse oli aivan musta ja
hohtoisa kuin gagaatti.

-- Rosa, sanoi Kornelius huohottaen, -- Rosa, emme saa hukata
hetkeäkään, meidän täytyy kirjoittaa tuo kirje.

-- Se on jo kirjoitettu, rakas Kornelius, vastasi Rosa.

-- Todella!

-- Tulpaanin puhjetessa kirjoitin minä sen, sillä en tahtonut hukata
hetkeäkään. Kas tässä on tuo kirje, ja sanokaa, onko se teistä hyvä.

Kornelius otti kirjeen, ja tehden huomion että Rosan käsiala oli vielä
tuntuvasti parantunut hänen edellisen kirjeensä jälkeen, hän luki:

    »Herra Puheenjohtaja!

    Musta tulpaani puhkeaa noin kymmenen minuutin perästä kukkaan.
    Heti kukan auettua minä lähetän sanansaattajan matkaan, pyytämään
    teitä tulemaan itse sitä noutamaan Loewesteinin linnoituksesta.
    Minä olen vanginvartija Gryphuksen tytär, eikä minulla ole juuri
    enempää vapautta kuin isäni vangeilla. En voi siis itse tuoda
    teille tuota ihmekukkaa. Sentähden rohkenen pyytää teitä tulemaan
    sitä noutamaan.

    Toivomukseni on, että sille annetaan nimi _Rosa Barlaensis_.

    Se on auennut. Se on aivan musta. Tulkaa, herra puheenjohtaja,
    tulkaa!

    Minulla on kunnia olla nöyrin palvelijanne.

                                            Rosa Gryphus.»

-- Hyvin, hyvin, rakas Rosa! Kirje on vallan mainio. Minä en olisi
osannut kirjoittaa sitä näin koruttomasti. Tutkinnossa te annatte
kaikki tiedot, mitä teiltä pyydetään. Tulee tunnetuksi, missä oloissa
tulpaani on kehitetty, kuinka paljon huolta, vaivaa, pelkoa se on
tuottanut. Mutta nyt, Rosa, nyt emme saa hukata hetkeäkään... Lähetti,
lähetti!

-- Mikä on puheenjohtajan nimi?

-- Antakaa tänne, minä kirjoitan osotteen. Oi, hän on kyllä tunnettu
henkilö. Hänen nimensä on van Systens, hän on Haarlemin pormestari.
Antakaa se, Rosa, antakaa!

Ja vapisevin käsin Kornelius kirjoitti osotteen:

»Pormestari Peter van Systensille, Haarlemin puutarhayhdistyksen
puheenjohtajalle.»

-- Ja nyt, menkää, Rosa, menkää, sanoi Kornelius. -- Sulkeutukaamme
Jumalan suojaan, hänen, joka tähän saakka on meitä niin hellästi
varjellut!



XXIII.

KADEHTIJA.


Toden totta tarvitsivatkin nuo ihmisparat Jumalan erityistä suojelusta.

Ei konsanaan vielä epätoivo ollut uhannut heitä niin läheltä kuin tänä
hetkenä, jolloin he olivat varmat onnestaan.

Emme epäile siinä määrin lukijan järkeä, että otaksuisimme hänen
voineen olla tuntematta Jakob herraa entiseksi ystäväksemme -- tai
oikeammin sanoen viholliseksemme -- Isak Boxteliksi.

Lukija on siis arvannut että Boxtel oli seurannut Buitenhofista
Loewesteiniin rakkautensa ja vihansa esineitä, mustaa tulpaania ja
Kornelius van Baerleä.

Mitä ei kukaan muu kuin tulpaaninviljelijä, jonka sydämen kateus
täytti, olisi voinut aavistaakaan, nimittäin sipulien olemassaoloa ja
vangin pyrkimyksiä niitä kasvattaa, sen oli kateus saattanut Boxtelin
ainakin aavistamaan, ellei havaitsemaankin.

Olemme nähneet, kuinka hänen oli onnistunut, otettuaan nimen Jakob --
paremmin kuin Isak nimisenä -- voittaa Gryphuksen ystävyys ja ylläpitää
hänen kiitollisuuttaan ja vieraanvaraisuuttaan paraalla paloviinalla
mitä Texelin ja Antverpenin välillä valmistettiin.

Hänen onnistui myöskin tukahduttaa Gryphuksen epäluulot, niin
epäluuloinen kuin tämä olikin. Hän tukahdutti ne luulottelemalla
Gryphukselle tavottelevansa avioliittoa Rosan kanssa.

Paitsi isänylpeyttä, lietsoi hän hänen mielessään myöskin
vanginvartijan kunnianhimoa. Hän teki sen kuvailemalla mitä synkimmin
värein oppinutta vankia, jota Gryphus säilytti salpojensa takana ja
joka tämän vale-Jakobin sanain mukaan oli tehnyt sopimuksen paholaisen
kanssa, tuhotakseen hänen ylhäisyytensä Oranian prinssin.

Aluksi oli hän onnistunut yhtä hyvin Rosaan nähden. Tosin hän ei ollut
voittanut Rosan myötätuntoa, vaan hän oli tyttösestä aina tuntunut
peräti vastenmieliseltä, mutta puhumalla hänelle avioliitosta ja
intohimoisesta rakkaudesta poisti hän kaikki hänen epäluulonsa.

Olemme nähneet, kuinka hän varomattomasti seuraamalla Rosaa puutarhaan
oli paljastanut hänelle aikeensa, ja kuinka Korneliuksen vaistomainen
pelko oli saattanut heidät olemaan varuillaan hänen suhteensa.

Se, mikä ennen kaikkea oli herättänyt vangin levottomuuden, oli Jakobin
kiihkeä viha hänen kuullessaan tuhotusta sipulista.

Jakobin raivo oli tuona hetkenä ollut sitä suurempi, kun ei hän voinut
varmaan tietää, oliko Korneliuksella lainkaan toista sipulia, jos hän
otaksuikin niin olevan.

Silloin hän alkoi vakoilla Rosaa, sekä puutarhassa että sisällä.

Mutta kun hän sisällä seurasi häntä pimeässä ja paljain jaloin, ei
häntä nähty, ei kuultu.

Ainoa kerta oli tuo, jolloin Rosa oli ollut näkevinään varjon kiitävän
porraskäytävää pitkin.

Mutta silloin oli Boxtel jo kuullut tarpeeksi, vangin omasta suusta oli
hän kuullut, että toinen sipuli todella oli olemassa.

Annettuaan Rosan juonen pettää itsensä, kun tämä oli ollut kaivavinaan
sipulin maahan, ja arvaten kepposen keksityksi sitä varten että hän
joutuisi ansaan, hän kävi entistä varovammaksi ja jatkoi peliään
pingottaen älynsä äärimmilleen, päästäkseen selville muitten puuhista,
joutumatta itse ilmi.

Hän näki Rosan vievän suuren fajanssiruukun isänsä keittiöstä omaan
huoneeseensa.

Hän näki Rosan rannassa pesevän kauniit kätensä puhtaiksi mullasta,
jota hän oli alustanut, valmistaakseen sipulille mahdollisimman hyvän
maanlaadun.

Lopuksi hän vuokrasi pienen vinttikamarin vastapäätä Rosan akkunaa,
siksi kaukaa, ettei sinne voinut nähdä paljain silmin, mutta ei
loitompaa kuin että hän kaukoputkellaan voi seurata kaikkea mitä Rosan
huoneessa tapahtui, kuten oli Dordrechtissa seurannut kaikkea mitä
tapahtui Korneliuksen kuivatushuoneessa.

Tuskin oli hän asunut kolmeakaan päivää vinttikamarissaan, kun jo oli
varma asiastaan.

Aamulla auringon noustessa oli ruukku jo akkunalla, ja Mierisin tai
Metsun kuvaamien viehkeitten naisten kaltaisena näkyi Rosa akkunan
ääressä villin viinin ja kuusaman ensimäisten vihreitten köynnösten
keskellä.

Rosa katseli ruukkua tavalla, joka ilmaisi Boxtelille ruukun sisältämän
esineen todellisen arvon.

Tuo ruukku sisälsi toisen sipulin, vangin viimeisen toiveen.

Milloin yö uhkasi käydä liian kylmäksi, nosti Rosa ruukun pois
akkunalta.

Oli ilmeistä että hän noudatti Korneliuksen määräyksiä, -- Kornelius
pelkäsi sipulin voivan paleltua.

Kun päivänpaiste kävi kuumemmaksi, oli ruukku poissa akkunalta
yhdestätoista aamulla kahteen päivällä.

Tämä oli vieläkin selvempi todiste. Kornelius pelkäsi mullan käyvän
liian kuivaksi.

Taimen noustua maasta katosivat kaikki Boxtelin epäilykset. Se ei ollut
tuumankaan korkuinen, ennenkuin hän kaukoputkensa avulla oli tullut
täysin varmaksi asiastaan.

Korneliuksella oli ollut kaksi sipulia, ja toisen hän oli uskonut Rosan
rakkauden ja hoidon huomaan.

Kuten voi käsittää, ei nimittäin nuorten rakkaus ollut jäänyt
Boxtelilta huomaamatta.

Nyt oli siis keksittävä keino Rosan hoitaman, Korneliuksen lempimän
sipulin varastamiseksi.

Mutta se ei ollut helppoa.

Rosa vartioi tulpaaniaan kuin äiti lastaan, -- huolellisemmin vielä:
kuin hautova kyyhkynen muniaan.

Päivisin ei Rosa poistunut huoneestaan, ja mikä ihmeellisempää, -- hän
ei poistunut sieltä enää illoinkaan.

Viikon päivät piti Boxtel Rosaa turhaan silmällä. Rosa ei poistunut
huoneestansa.

Ne olivat nuo epäsovun päivät, jotka olivat tehneet Korneliuksen niin
onnettomaksi, kun ei hän saanut tietoa Rosasta eikä tulpaanistaan.

Kestäisikö Rosan suuttumus ainaisesti? Se olisi tehnyt kukan
varastamisen melkoista vaikeammaksi kuin Isak herra oli osannut
aavistaakaan.

Puhumme varastamisesta, sillä Isak oli lopuksi päättänyt aivan
yksinkertaisesti varastaa tulpaanin. Sehän kasvoi mitä oivallisimmassa
piilopaikassa, omistajat salasivat sen olemassaolon, ja niin ollen
tultaisiin epäilemättä luottamaan enemmän häneen, tunnettuun
tulpaaninviljelijään, kuin puutarhanhoitoon perehtymättömään tyttöön
tai valtiopetoksesta tuomittuun vankiin, joka tarkoin vartioituna ei
liioin pystyisi tyrmästään käsin puolustamaan oikeuksiansa. Kun
tulpaani sitä paitsi olisi hänen hallussaan, ja irtaimen tavaran
omistajana tavataan pitää sitä, jonka huostassa tavara on, voittaisi
hän epäilemättä luvatun palkinnon, saavuttaisi Korneliuksen
asemesta kunniaa ja mainetta, ja tulpaanin nimeksi ei tulisikaan
_Tulipa nigra Barlaensis_, vaan _Tulipa nigra Boxtellensis_ tai
_Boxtellea_.

Isak herra ei vielä ollut varma kummanko nimen valitsisi, mutta kun
molemmat merkitsivät samaa, ei tämä ollut tärkein seikka.

Tärkein seikka oli saada tulpaani varastetuksi.

Mutta Boxtel ei voinut varastaa tulpaania, ellei Rosa poistunut
huoneestansa.

Siksipä tunsikin Jakob -- eli Isak, kuten vain halutaan, -- todellista
iloa, huomatessaan iltakuhertelun alkaneen uudelleen.

Hän alkoi käyttää hyväkseen Rosan poissaoloa tutkiakseen hänen oveansa.

Oveen, joka sulkeutui hyvin -- lukko kiertyi kahdesti -- oli Rosalla
yksin avain.

Boxtel tuumi varastaa avaimen, mutta paitsi sitä, ettei olisi ollut
helppoa päästä käsiksi Rosan taskuun, olisi hän, huomattuaan avaimen
kadonneen, panettanut oveensa uuden lukon eikä olisi poistunut
huoneestaan ennenkuin sen tapahduttua, ja niin olisi rikos ollut aivan
hyödytön.

Täytyi siis valita toinen keino.

Boxtel kokosi kaikki avaimet mitkä voi löytää, ja Rosan ja Korneliuksen
viettäessä onnellisia hetkiä ristikkonsa ääressä, hän koetteli niitä
kaikkia.

Kaksi niistä sopi lukkoon, toinen kiertikin sitä kerran, mutta ei
toista kertaa.

Tuota avainta ei tarvinnut paljoakaan parannella.

Boxtel siveli sitä hiukan vahalla ja uudisti kokeensa.

Vahaan jäi merkki esineestä, jonka ohi avain ei päässyt kääntymään.

Boxtelin tarvitsi vain viilata avainta tuota merkkiä myöten viilalla,
joka olisi ohut kuin veitsenterä.

Työskenneltyään kaksi päivää oli Boxtel saanut avaimen mielensä
mukaiseksi.

Rosan ovi aukeni äänettömästi, helposti, ja Boxtel havaitsi olevansa
huoneessa yksin tulpaanin kanssa.

Ensi rikos, johon Boxtel oli tehnyt itsensä syypääksi, oli kiipeäminen
muurin yli tulpaania maasta kaivamaan. Toiseksi hän oli tunkeunut
Korneliuksen kuivatushuoneeseen avoimesta akkunasta. Kolmanneksi hän
meni Rosan huoneeseen väärällä avaimella.

Kuten nähdään, saattoi kateus Boxtelin nopeasti edistymään rikosten
tiellä.

Boxtel oli siis kahden kesken tulpaanin kanssa.

Tavallinen varas olisi pistänyt kukkaruukun kainaloonsa ja lähtenyt
tiehensä. Mutta Boxtel ei ollut tavallinen varas. Hän punnitsi tarkoin
kaikki asiat.

Kun hän tarkasti tulpaania salalyhtynsä valossa, tuntui hänestä ettei
nyt vielä, sen nykyisellä kehitysasteellaan ollessa, ollut täysin
varmoja takeita, että se todella olisi musta, niin selvästi kuin kaikki
merkit siihen viittasivatkin.

Jos kukka ei olisikaan musta tai tulpaanissa olisi muuta vikaa, olisi
hän turhaan tehnyt itsensä varkauteen vikapääksi.

Varkaus kävisi ilmi, ja sen jälkeen mitä puutarhassa oli tapahtunut,
voisivat epäluulot kohdistua häneen; seuraisi tarkastus, ja kuinka
hyvin hän ikinä tulpaanin piilottaisikin, oli olemassa mahdollisuus,
että se löytyisi.

Jos hän taasen piilottaisi tulpaanin niin hyvin, että olisi mahdoton
sitä löytää, voisi se retkillä, jotka silloin kävisivät
välttämättömiksi, saada jonkun vamman.

Kun hänellä nyt kerran oli Rosan kamarin avain ja hän voi mennä sinne
milloin halusi, oli parasta odottaa kunnes tulpaani kukkisi, ottaa se
tuntia ennen tai jälkeen puhkeamisen, kiiruhtaa Haarlemiin ja näyttää
se palkintotuomareille, ennenkuin kukaan muu olisi ehtinyt väittää sitä
omakseen.

Sitä, joka sen sitten tekisi, syyttäisi Boxtel puolestaan varkaaksi.

Tuuma oli joka suhteessa keksijänsä arvoinen.

Joka ilta, rakastavaisten viettäessä suloisia hetkiä vankihuoneen
ristikon ääressä, meni Boxtel nuoren tytön huoneeseen, ei neitseyden
pyhättöä saastuttamaan, vaan tarkastamaan mustan tulpaanin kehitystä.

Sinä iltana, johon kertomuksessamme olemme ehtineet, oli hän menetellyt
kuten muulloinkin. Mutta, kuten muistettaneen, eivät nuoret tällä
kertaa olleet vaihtaneet kuin muutaman sanan, -- sitten oli Kornelius
lähettänyt Rosan tulpaania vartioimaan.

Nähdessään Rosan palaavan huoneeseensa jo kymmenen minuutin perästä,
arvasi Boxtel että musta tulpaani oli puhjennut kukkaan tai oli heti
puhkeava.

Tämä yö oli ratkaiseva kaiken. Siksipä olikin Boxtelilla Gryphuksen luo
tullessaan kaksinkertaiset viinavarat mukanaan, -- pullo kummassakin
taskussa.

Gryphuksen juovuttua olisi Boxtel likimmittäin isäntänä talossa.

Yhdentoista ajoissa oli Gryphus humaltunut tiedottomaksi. Kahden aikaan
aamulla näki Boxtel Rosan lähtevän huoneestaan, mutta ilmeisesti
hänellä oli kannettavana jokin esine, jota hän käsitteli hyvin
varovasti.

Epäilemättä tuo esine oli musta tulpaani, jonka kukka nyt oli auennut.
Mutta mitä aikoikaan Rosa nyt tehdä?

Aikoiko hän lähteä heti paikalla viemään sitä Haarlemiin?

Ei ollut ajateltavissa että nuori tyttö uskaltaisi lähteä keskellä yötä
yksin sellaiselle matkalle.

Menikö hän ehkä vain näyttämään kukkaa Korneliukselle?

Tämä oli luultavinta.

Boxtel seurasi Rosaa paljain jaloin ja käyden varpaillaan.

Hän näki Rosan lähestyvän ristikkoa, hän kuuli hänen kutsuvan
Korneliusta.

Salalyhdyn valossa hän näki auenneen tulpaanin, mustan kuin ympäröivä
yö.

Hän kuuli Korneliuksen ja Rosan sopivan sanansaattajan lähettämisestä
Haarlemiin, hän näki rakastavaisten suutelevan toisiaan, kuuli
Korneliuksen kehottavan Rosaa lähtemään pois.

Rosa sammutti lyhtynsä ja palasi huoneeseensa. Kymmenen minuuttia
myöhemmin näki Boxtel hänen jälleen lähtevän huoneestaan ja sulkevan
oven huolellisesti kahteen lukkoon.

Miksi sulki hän ovensa niin huolellisesti? Siksi että tämä ovi suojasi
mustaa tulpaania.

Boxtel, joka piiloutuneena Rosan huoneen yläpuolella olevaan porrasten
käänteeseen näki tämän kaiken, laskeutui kerrosta alemmaksi nähdessään
Rosan tekevän samoin.

Kun siis Rosan keveä jalka koski porrasten alimpaan astuimeen, koski
Boxtelin vieläkin keveämpi käsi Rosan huoneen lukkoon.

Tuossa kädessään oli hänellä, kuten voitaneen ymmärtää, väärä avain,
joka avasi Rosan oven yhtä helposti kuin oikea.

Täten olimme siis täysin oikeassa sanoessamme luvun alussa
rakastavaisten tarvinneen Jumalan erityistä suojelusta.



XXIV.

MUSTA TULPAANI SAA UUDEN OMISTAJAN.


Rosan lähdettyä oli Kornelius hervotonna jäänyt seisomaan luukun luo,
kuin kykenemätönnä kestämään kahdenkertaisen onnensa taakkaa.

Puoli tuntia meni menojaan.

Sinisinä ja raikkaina tunkivat päivän ensi säteet jo ristikkoakkunasta
sisään. Silloin kuuli Kornelius äkkiä porraskäytävästä läheneviä
askeleita ja huutoja, jotka saivat hänet vavahtamaan.

Seuraavana hetkenä seisoi Rosa kalpeana ja kasvot vääntyneinä hänen
edessään.

Kauhistuneena peräytyi Kornelius, kalveten hänkin.

-- Kornelius, Kornelius! huohotti Rosa.

-- Hyvä Jumala, mitä on tapahtunut? kysyi vanki.

-- Kornelius! Tulpaani...

-- Mitä tarkoitatte?

-- Kuinka voin sen sanoa!

-- Puhukaa, Rosa, puhukaa!

-- Se on ryöstetty, varastettu meiltä!

-- Ryöstetty! Varastettu! huusi Kornelius.

-- Niin, sanoi Rosa, nojaten oveen pysyäkseen pystyssä. -- Niin, se on
varastettu!

Mutta jalat eivät häntä enää kantaneet, hän horjahti ja vaipui
polvilleen.

-- Mutta kuinka se on tapahtunut? kysyi Kornelius. -- Kertokaa,
selittäkää...

-- Syy ei ole minun, ystäväni.

Rosa parka ei enää uskaltanut sanoa: »Rakas ystäväni.»

-- Te jätitte sen yksin, vaikeroi Kornelius.

-- Silmänräpäykseksi vain, toimittaakseni matkaan lähettimme, jonka
asunnolle on tuskin viittäkymmentäkään askelta.

-- Ja siksi aikaa te jätitte, onneton lapsi, varoituksistani huolimatta
avaimen ovelle.

-- Ei, ei, avain oli koko ajan kädessäni, puristin sitä kuin olisin
pelännyt kadottavani sen.

-- Mutta kuinka se sitten on tapahtunut?

-- Tiedänkö sitä itsekään? Annoin kirjeen lähetille, ja hän läksi
matkaan. Palatessani oli huoneeni ovi lukossa, ja siellä oli muutoin
kaikki paikoillaan, mutta musta tulpaani oli poissa. Joku on hankkinut
itselleen avaimen huoneeseeni tai mennyt sinne väärällä avaimella.

Hän vaikeni, kyyneleet tukahduttivat hänen äänensä.

Kornelius näytti kuin vanhentuneen, hän kuunteli liikkumatonna, melkein
tajutonna, ainoastaan äännellen:

-- Varastettu, varastettu, varastettu! Olen hukassa.

-- Oi herra Kornelius, armoa, armoa! huusi Rosa. -- Tämä vie minut
kuolemaan!

Kuullessaan Rosan uhkauksen Kornelius tarttui oven ristikkoon ja
ravisti sitä hurjasti.

-- Rosa, huusi hän, -- joskin se on ryöstetty meiltä, niin emme siltä
saa lannistua. Onnettomuus on tosin suuri, mutta kenties keksimme vielä
jonkun neuvon. Mehän tunnemme varkaan.

-- Kuinka voisin varmasti syyttää ketään?

-- Minä puolestani sen kyllä voin. Varas on tuo katala Jakob!
Sallimmeko hänen kuljettaa Haarlemiin vaivannäkömme, rakkautemme
lapsukaisen? Rosa, häntä täytyy ajaa takaa, hän ei saa päästä
käsistämme!

-- Mutta kuinka se voi tapahtua, ilman että isäni huomaa meidän
toimineen yhdessä? Kuinka voisin minä, taitamaton nainen, jolla on niin
peräti vähän vapautta, saada suoritetuksi tehtävän, joka tuskin
onnistuisi teille itsellennekään?

-- Rosa, Rosa, avatkaa minulle tämä ovi, niin saamme nähdä, eikö se
onnistu minulle! Saatte nähdä, enkö minä löydä varasta, enkö saa häntä
tunnustamaan rikostaan! Saatte nähdä, enkö saa häntä armoa rukoilemaan!

-- Kuinka minä sen voin avata? sanoi Rosa itkuun tyrskähtäen. -- Ovatko
sitten avaimet minun hallussani? Jos niin olisi, niin olisitte toden
totta jo aikoja ollut vapaa.

-- Mutta ne ovat teidän isällänne, katalalla isällänne, teloittajalla,
joka tappoi tulpaanini ensimäisen sipulin. Oi tuota konnaa, tuota
konnaa! Hän on Jakobin rikostoveri.

-- Hiljempää, hiljempää, taivaan tähden!

-- Jos te ette avaa minulle, Rosa, huusi Kornelius raivosta mieletönnä,
-- niin minä rikon tuon ristikon ja surmaan kaikki vankilan asukkaat!

-- Ystäväni, tyyntykää, rukoilen teitä!

-- Minä sanon teille, Rosa, että minä hajoitan koko tämän vankilan kivi
kiveltä!

Ja tuo onneton, jonka voimat viha kasvatti kymmenkertaisiksi, jyskytti
ovea molemmin käsin, välittämättä siitä että melu saattoi kiertoportaat
voimakkaasti kajahtelemaan.

Kauhistunut Rosa koetti turhaan tyynnyttää tuota raivokasta
mielenpurkausta.

-- Vakuutan että tapan tuon Gryphus konnan, huusi van Baerle. --
Vuodatan hänen verensä kuiviin, kuten hän vuodatti mustan tulpaanin
veren.

Onneton näytti olevan menettämäisillään järkensä.

-- Niin kyllä, niin kyllä, sanoi Rosa vavisten, -- mutta tyyntykää!
Minä noudan avaimet, minä avaan oven, mutta tyyntykää, ystäväni,
tyyntykää!

Hän vaikeni. Ulvahdus, jonka hän kuuli edessään, keskeytti hänen
puheensa.

-- Isäni! kirkaisi Rosa.

-- Gryphus! karjaisi van Baerle. -- Tuo konna!

Gryphus vanhus oli melun kestäessä noussut portaita ylös, heidän
kuulemattaan hänen askeltaan.

Hän tarttui tarmokkaasti Rosan ranteeseen.

-- Vai otat sinä minun avaimeni, sanoi hän vihan tukahduttamalla
äänellä. -- Oi tuota katalaa, tuota hirviötä! Hirtettävä petturi on tuo
Korneliuksesi! Vai olet sinä niin hyvissä väleissä valtiollisten
vankien kanssa! Hyvä on.

Epätoivon vallassa löi Rosa käsiänsä yhteen.

-- Vai niin, jatkoi Gryphus, jonka kiihkeän raivostunut äänensävy oli
käynyt voittoisan ivalliseksi, -- siis aikoo viaton tulpaaninviljelijä,
lempeä oppinut, lyödä minut kuoliaaksi, juoda vereni! Oivallista!
Varsin oivallista! Ja yksissä tuumin tyttäreni kanssa. Hyvä Jumala!
Olenko sitten joutunut varasten joukkoon, ryövärien luolaan!
Linnanpäällikkö saa aamulla tietää kaikki, ja hän ilmoittaa asiasta
heti huomispäivänä hänen ylhäisyydelleen maaherralle. Kyllä täällä laki
tunnetaan. Kapinoimisesta vankilassa seuraa 6:nnessa pykälässä määrätty
rangaistus. Tästä tulee uusi Buitenhofin juttu, herra oppinut, ja
entistä hauskempi. Pureskelkaa vain nyrkkejänne kuin karhu häkissään,
ja te, kaunokaiseni, ahmikaa vain silmillänne rakas Korneliuksenne.
Minun täytyy tunnustaa teille, karitsani, ettette enää voi saada onnea
toimiskella yhdessä. No niin, mene huoneeseesi, luonnoton tytär. Ja te,
herra oppinut, näkemiin! Olkaa levollinen, me tapaamme kyllä vielä
toisemme!

Mieletönnä kauhusta ja epätoivosta Rosa heitti lentomuiskun
ystävälleen. Äkkiä näytti hänen mieleensä tulevan uusi ajatus, ja
kiiruhtaen kohden porraskäytävää hän lausui:

-- Ei kaikki vielä ole hukassa! Luota minuun, Korneliukseni!

Vihasta karjuen seurasi Gryphus häntä.

Mitä vanki raukkaan tulee, herposivat hänen kätensä vähitellen
ristikosta, johon ne kouristuksentapaisella liikkeellä olivat
takertuneet, hänen päänsä painui alas, hänen silmänsä pyörivät
kuopissaan, ja hän vaipui raskaasti lattialle mumisten:

-- Varastettu! Se on varastettu minulta!

Sillä välin oli Boxtel poistunut linnasta oven kautta, jonka Rosa itse
oli jättänyt auki, ja musta tulpaani väljään viittaansa piilotettuna
heittäytyi hän Gorkumissa odottaville rattaille ja läksi pois seudusta,
toimittamatta ystävällensä Gryphukselle sanaa äkillisestä lähdöstänsä,
-- kuten lukija ehkä arvanneekin.

Ja nähtyämme hänen nyt nousevan rattaillensa seuraamme häntä lukijan
luvalla hänen matkansa päämäärään saakka.

Hän ajoi hitaasti, sillä ei ole helppoa kuljettaa mustaa tulpaania
kyytirattailla.

Mutta peläten viipyvänsä liian kauan matkalla antoi Boxtel Delftissä
laatia kotelon, joka oli sisältä verhottu kauniilla tuoreella
sammaleella, ja siihen sijoitti hän tulpaaninsa. Kukalla oli nyt joka
puolella pehmeä seinä tukenansa ja ylhäällä riittävästi raitista ilmaa,
ja niin voitiin sitä vahingoittamatta jatkaa matkaa täyttä laukkaa.

Seuraavana aamuna saapui Boxtel Haarlemiin, uupuneena, mutta
voitonriemuisena, hankki tulpaanilleen uuden ruukun, hävittääksensä
kaikki varkauden jäljet, rikkoi fajanssiruukun ja heitti sirpaleet
kanavaan, kirjoitti puutarhayhdistyksen puheenjohtajalle
saapuneensa Haarlemiin tuomaan täysin mustaa tulpaania, asettui
vahingoittumattomine kukkinensa asumaan hienoon majataloon ja jäi
odottamaan mitä seuraisi.



XXV.

PUHEENJOHTAJA VAN SYSTENS.


Lähtiessään Korneliuksen luota oli Rosa tehnyt päätöksensä.

Hän oli päättänyt joko toimittaa Korneliukselle takaisin Jakobin
varastaman tulpaanin tai olla konsanaan palaamatta hänen luoksensa.

Hän oli nähnyt vanki raukan epätoivon, hänen kahdenkertaisen, avuttoman
epätoivonsa.

Toisaalta oli hän auttamattomasti erotettu Rosasta, Gryphuksen päästyä
selville heidän rakkaudestaan ja kohtaamisistaan.

Toisaalta olivat nyt tuhotut kaikki nuo kunnianhimoiset toiveet, jotka
seitsemän vuoden aikana olivat täyttäneet Korneliuksen mielen.

Rosa oli noita naisia, jotka turhanpäiväinen asia voi saattaa
suunniltaan, vaan joiden tarmo terästyy todellisen onnettomuuden
kohdatessa, niin että he sen kestävät tai keksivät neuvon sen
voittamiseksi.

Rosa palasi huoneeseensa, tarkasti sitä vielä kerran nähdäkseen eikö
ollut erehtynyt, eikö musta tulpaani ollut jossakin nurkassa, jossa se
oli jäänyt häneltä huomaamatta. Mutta hän haki turhaan, tulpaani oli
yhä edelleen poissa, se oli auttamattomasti varastettu.

Rosa pani tarpeelliset matkakapineet kääröön, otti säästämänsä
kolmesataa floriinia -- kaiken varallisuutensa --, haki pitsiensä alta
esiin kolmannen sipulin, jonka piilotti huolellisesti povellensa, sulki
ovensa kahteen lukkoon, että hänen pakonsa pysyisi mahdollisimman kauan
salassa, laskeutui portaita alas ja poistui vankilasta samasta
portista, mistä Boxtel oli kulkenut tuntia aikaisemmin, meni
hevostenvuokraajan tykö ja pyysi saada vuokrata hevosen ja rattaat.

Mutta hevostenvuokraajalla oli vain yhdet rattaat, nimittäin ne, jotka
Boxtel oli vuokrannut edellisenä iltana ja joilla hän nyt ajoi pitkin
Delftin tietä.

Puhumme Delftin tiestä, sillä tullakseen Loewesteinistä Haarlemiin
täytyi tehdä suunnaton kierros. Linnuntie oli kyllä puolta lyhyempi,
mutta linnuntien tapaan eivät maantiet kulje Hollannissa, tuossa
jokien, purojen ja virtain, kanavain ja järvien paloittelemassa maassa.

Rosan täytyi siis tyytyä ratsastamaan, ja hänelle vuokrattiin kernaasti
hevonen, sillä vuokraaja tunsi hänet vanginvartijan tyttäreksi.

Rosa toivoi saavuttavansa lähettinsä, joka oli hyväntahtoinen kunnon
poika, ja jonka hän aikoi ottaa mukaansa oppaaksensa ja suojaksensa.

Tuskin oli Rosa matkannut peninkulmaakaan, kun havaitsi lähettinsä,
rivakoin askelin käyskentelemässä viehkeän rantatien matalaa reunaa
pitkin.

Rosa kiiruhti kulkuansa ja saavutti hänet.

Tuo kunnon poika ei tiennyt, kuinka tärkeä hänelle uskottu tehtävä oli,
mutta oli kumminkin kulkenut sellaista vauhtia, kuin olisi ollut siitä
selvillä.

Rosa otti häneltä takaisin tarpeettomaksi käyneen kirjeensä ja selitti
hänelle mitä apua häneltä nyt halusi. Lautturi suostui hänen
ehdotukseensa ja lupasi kulkea yhtä nopeasti kuin hevonen, jos Rosa
sallisi hänen nojata kättänsä sen lanteeseen tai säkään.

Rosa lupasi että hän saisi nojata kättänsä mihin halusi, kun ei vain
viivyttäisi häntä.

He olivat olleet jo viisi tuntia matkalla, ennenkuin isä Gryphus tiesi
aavistaakaan tyttärensä lähteneen linnasta.

Ollen harvinaisen ilkeä ihminen, vanginvartija iloitsi kauhusta, jonka
oli herättänyt tyttärensä mielessä.

Mutta hänen nauttiessaan etukäteen huvista saada kertoa noin hauskan
jutun ystävällensä Jakobille, Jakob jo oli matkalla Delftiin, vieläpä
kappaleen matkaa kauempanakin kuin Rosa ja lautturi, joilla ei ollut
rattaita käytettävinään.

Gryphuksen kuvaillessa Rosaa vapisevana tai äreänä huoneessaan, jatkoi
Rosa jatkamistaan kulkuansa.

Siten ei siis kukaan muu kuin vanki ollut siinä paikassa, missä Gryphus
luuli kunkin olevan.

Siitä saakka kuin Rosa oli ryhtynyt tulpaania hoitamaan, oli hän
oleskellut niin vähän isänsä seurassa, että Gryphus nytkin kaipasi
häntä vasta päivällisen aikoina, jolloin hän, ruokahalunsa yhä
lisääntyessä, alkoi katsoa Rosan nyreyden kestävän liian kauan.

Hän lähetti erään alaisensa vanginvartijan häntä noutamaan. Kun tämä
palasi, ilmoittaen häntä turhaan hakeneensa ja huutaneensa, meni
Gryphus itse häntä hakemaan.

Hän meni aluksi suoraa päätä hänen ovellensa. Mutta kuinka hän ikinä
kolkuttikaan, ei Rosa vastannut.

Nyt noudettiin vankilan lukkoseppä. Tämä aukaisi oven, mutta Gryphus ei
löytänyt huoneesta Rosaa, enemmän kuin Rosa oli sieltä löytänyt
tulpaania.

Rosa olikin tänä hetkenä juuri saapunut Rotterdamiin.

Näin ollen ei Gryphus löytänyt häntä sen paremmin keittiöstä kuin hänen
huoneestaan, ei puutarhasta paremmin kuin keittiöstäkään.

Voi kuvailla vanginvartijan vihaa, kun hän naapureita tutkittuaan sai
tietää tyttärensä vuokranneen hevosen ja lähteneen Bradamanten tai
Klorindan tavoin seikkailemaan teille tietymättömille.

Gryphus meni nyt raivostuneena van Baerlen luo, parjaili ja uhkaili
häntä, pani sekaisin koko hänen viheliäisen huonekalustonsa, sanoi
vievänsä hänet pimeään kellarityrmään, uhkasi häntä nälällä ja
raipparangaistuksella.

Kornelius ei edes kuunnellut hänen puheitaan, vaan antoi rääkätä,
parjata, uhata itseään, pysyen yhtä synkkänä, liikkumatonna,
herpaantuneena, -- kykenemätönnä tuntemaan mitään, pelkäämään mitään.

Haettuaan Rosaa kaikkialta alkoi Gryphus hakea Jakobia, ja kun ei hän
löytänyt häntä sen paremmin kuin tytärtäänkään, rupesi hän epäilemään
Jakobin ryöstäneen Rosan.

Viivyttyään kaksi tuntia Rotterdamissa, oli Rosa jatkanut matkaansa.
Sitten hän oli yötä Delftissä ja saapui Haarlemiin seuraavana päivänä,
neljää tuntia myöhemmin kuin Boxtel.

Rosa antoi heti ohjata itsensä puutarhayhdistyksen puheenjohtajan herra
van Systensin luo.

Ja nyt seurasi kohtaus, joka meidän on tarkoin esittäminen, sekä oivana
ajankuvana että kertomuksemme värittämiseksi.

Puheenjohtaja laati selostusta yhdistyksen johtokunnalle.

Tämä selostus oli kirjoitettu isolle paperille puheenjohtajan
kauneimmalla käsialalla.

Pyytäessään päästä herra van Systensin puheille oli Rosa maininnut
vaatimattoman nimensä Rosa Gryphus. Mutta niin sointuisa kuin tuo nimi
olikin, lienee se kumminkin ollut puheenjohtajalle vieras, sillä Rosaa
ei otettu vastaan. Hollannissa, patojen ja sulkujen maassa, on vaikea
väkisin tunkea ihmisten puheille.

Mutta Rosa ei peräytynyt. Hän oli ottanut tehtävän suoritettavaksensa
ja tehnyt pyhän lupauksen ettei pelästyisi tiuskaisuja, ei loukkauksia
eikä solvauksia.

-- Ilmoittakaa herra puheenjohtajalle, sanoi hän, -- että pyydän hänen
puheillensa mustan tulpaanin takia.

Tehoisana kuin loitsusanat »Sesam, aukene!» Tuhannen yhden yön
tarinoissa, avasi tuo lause Rosalle kaikki ovet. Se soi hänelle pääsyn
herra van Systensin virkahuoneeseen saakka, mistä isäntä kohteliaasti
tuli häntä vastaan.

Tämä oli pieni kiltti mies, jonka pää ja hento ruumis olivat kuin
kukankupukka varsineen ja jonka riippuvat käsivarret muistuttivat
pitkulaisia lehtiä. Nämä seikat ynnä tavaksi tullut huojuva käynti
saattoivat hänet täysin muistuttamaan tuulenhengen keinuttelemaa
tulpaania.

-- Hyvä neiti, huudahti hän, -- te tulette mustan tulpaanin
asiamiehenä?

Puutarhayhdistyksen puheenjohtajan mielestä kuului _Tulipa nigra_
maan mahtaviin. Tulpaanien kuningattarella voi kyllä olla omat
lähettiläänsäkin.

-- Niin kyllä, vastasi Rosa. -- Ainakin tulen puhumaan siitä.

-- Se voi hyvin? kysyi van Systens, hymyillen hellän kunnioittavasti.

-- Valitettavasti en sitä tiedä, vastasi Rosa.

-- Kuinka! Olisiko sille sitten tapahtunut jokin onnettomuus?

-- Varsin suuri, -- mutta ei oikeastaan sille, vaan minulle.

-- Mikä sitten?

-- Se on minulta varastettu.

-- Onko teiltä varastettu musta tulpaaninne?

-- On, herra.

-- Tiedättekö kuka sen on varastanut?

-- Epäilykseni kohdistuvat kyllä erääseen henkilöön, mutta en uskalla
vielä varmasti syyttää häntä.

-- Mutta asiasta on helppo päästä selville.

-- Kuinka niin?

-- Varas ei ole vielä voinut ehtiä kovin kauas.

-- Miksi arvelette niin?

-- Siksi että olen nähnyt tuon tulpaanin tuskin kaksikaan tuntia
sitten.

-- Te olette nähnyt mustan tulpaanin? huudahti Rosa syösten häntä
kohden.

-- Yhtä läheltä kuin nyt teidät.

-- Mutta missä?

-- Isäntänne luona, luullakseni.

-- Minun isäntäni luona?

-- Niin kyllä. Ettekö te ole herra Isak Boxtelin palveluksessa?

-- Minä?

-- Niin kyllä, juuri te.

-- Mutta mikä käsitys teillä oikein onkaan minusta?

-- Ja mikä käsitys teillä puolestanne on minusta?

-- Se, toivottavasti täysin oikea, että te olette kunnianarvoinen herra
van Systens, Haarlemin pormestari ja puutarhayhdistyksen puheenjohtaja.

-- Ja mitä asiaa teillä siis on minulle?

-- Tulin ilmoittamaan teille että minun tulpaanini on varastettu
minulta.

-- Teidän tulpaaninne on siis sama kuin herra Boxtelin. Te lausuitte
asianne väärässä muodossa, lapseni: Tulpaania ei ole varastettu teiltä,
vaan herra Boxtelilta.

-- Vakuutan, hyvä herra, etten ollenkaan tiedä, kuka herra Boxtel
onkaan, ja kuulen tuon nimen nyt ensi kerran.

-- Te ette tiedä kuka herra Boxtel on, ja teillä oli myöskin musta
tulpaani?

-- Onko sitten olemassa toinenkin? kysyi Rosa vavisten.

-- On kyllä, herra Boxtelin.

-- Millainen se on?

-- Musta, tuhat tulimaista.

-- Ilman mitään pilkkua?

-- Ilman ainoatakaan.

-- Ja teillä on tuo tulpaani hallussanne, se on täällä teidän
asunnossanne?

-- Ei vielä, mutta se tuodaan tänne, sillä palkintolautakunnan täytyy
saada nähdä se, ennenkuin palkinnosta päätetään.

-- Herra, huudahti Rosa, -- Boxtel, tuo Isak Boxtel, joka väittää
olevansa mustan tulpaanin omistaja...

-- Ja todella onkin.

-- Eikö hän ole laihahko mies?

-- On.

-- Kaljupäinen?

-- Niin on.

-- Synkkäkatseinen?

-- Lienette oikeassa.

-- Levoton, köyryselkäinen, vääräsäärinen?

-- Toden totta, -- teidän esittämänne kuva on täysin herra Boxtelin
kaltainen.

-- Onko tulpaani sinisen ja valkean kirjavassa fajanssiruukussa, jossa
on keltaisia, koppaa esittäviä koristeita?

-- Siitä seikasta en ole niin varma, sillä tarkkasin enemmän ihmistä
kuin ruukkua.

-- Se on minun tulpaanini, minulta varastettu tulpaani. Tuo tulpaani
kuuluu minulle! Ilmoitan sen nyt teille, vaatiakseni omaisuuteni
takaisin.

-- Mitä! huudahti herra van Systens silmäillen Rosaa. -- Mitä! Te
vaaditte herra Boxtelin tulpaania itsellenne! Tuhat tulimaista! Te
olette rohkea naikkonen.

-- Herra, sanoi Rosa, hiukan pelästyen tuota puhuttelua, -- en vaadi
herra Boxtelin tulpaania, vaan haluan saada omani takaisin.

-- Omanne?

-- Niin, sen, jonka itse olen istuttanut ja kasvattanut.

-- No hyvä, herra Boxtel on Valkean Joutsenen majatalossa. Menkää
sopimaan asiasta hänen kanssaan. Mitä minuun tulee, niin tuntuu minusta
tämä asia yhtä vaikealta ratkaista kuin se, joka jätettiin kuningas
Salomo vainajan ratkaistavaksi, ja kun en rohkene luulla omistavani
hänen viisauttansa, niin tyydyn vain laatimaan selostukseni, toteamaan
että musta tulpaani on olemassa ja määräämään että sen keksijälle on
maksettava satatuhatta floriinia. Ja nyt hyvästi, lapseni!

-- Oi herra, herra! rukoili Rosa.

-- Mutta, lapseni, jatkoi herra van Systens, -- koska te olette kaunis,
olette nuori, ettekä vielä tykkänään turmeltunut, tahdon antaa teille
neuvon: Menetelkää varovasti tähän asiaan nähden, sillä meillä on
täällä Haarlemissa tuomioistuin ja vankila, ja me olemme perin arkoja,
kun tulpaanien kunnia on kysymyksessä. Menkää, lapseni, menkää! --
Herra Isak Boxtel asuu siis Valkoisen Joutsenen majatalossa.

Ja tarttuen jälleen kauniiseen kynäänsä ryhtyi herra van Systens
jatkamaan keskeytynyttä työtänsä.



XXVI.

PUUTARHAYHDISTYKSEN UUSI JÄSEN.


Mieli hämmennyksissä, poissa suunniltaan ilosta ja pelosta,
kuultuaan mustan tulpaanin löydetyksi, iäksi Rosa kulkemaan kohden
Valkoisen Joutsenen majataloa, seurassaan lautturinsa, roteva
friisiläisnuorukainen, joka olisi pystynyt ahmaisemaan kymmenen
Boxtelia.

Matkan varrella Rosa esitti laivurille, mistä oli kysymys. Tämä ei
suinkaan pelännyt tarpeen vaatiessa käydä käsikähmäsille, mutta Rosa
pyysi häntä joka tapauksessa muistamaan varoa tulpaania.

Mutta torille tultua Rosa äkkiä pysähtyi. Äkillinen ajatus pidätti
hänet, kuten Homeros kertoo Minervan pidättäneen Akilleksen tarttumalla
hänen hiuksiinsa hetkenä, jolloin viha oli saattamaisillaan hänet
järjettömyyksiin.

-- Hyvä Jumala, mumisi Rosa, -- olen tehnyt suunnattoman virheen, olen
saattanut perikatoon sekä Korneliuksen että tulpaanin ja itseni!

-- Olen antanut varoituksen, olen herättänyt epäluuloja. Olen nainen
vain, nuo miehet voivat liittoutua minua vastaan, ja silloin olen
hukassa. Mitäpä minusta olisikaan väliä, mutta kuinka käy silloin
Korneliuksen ja tulpaanin!

Hän jäi hetkeksi punnitsemaan.

-- Jos menen tuon Boxtelin luo enkä tunnekaan häntä, jos hän ei olekaan
Jakob, vaan toinen tulpaaninviljelijä, joka myöskin on kasvattanut
mustan tulpaanin, tai jos tulpaanini on ryöstänyt jokin toinen kuin se,
jota epäilen, tai Jakob on uskonut sen jonkun toisen huostaan, ja minä
en tunnekaan miestä, vaan ainoastaan tulpaanin, -- kuinka voin silloin
todistaa että tulpaani on minun!

-- Ja jos tunnenkin Boxtelin vale-Jakobiksi, ken tietää, miten silloin
käy? Meidän kiistellessämme ehtii tulpaani kuihtua! Oi, pyhä neitsyt,
ohjaa minua! Kohtaloni on kysymyksessä, ja ken tietää vaikka vanki tänä
hetkenä jo eroaisi elämästä!

Ja Rosa jäi hartaana odottamaan taivaalta anomaansa ohjausta.

Silloin alkoi torin toisesta päästä kuulua melua. Sinne riensi
ihmisiä joka suunnasta, talojen ovet aukenivat. Rosa yksin pysyi
välinpitämättömänä tuon humun keskellä.

-- Meidän täytyy palata puheenjohtajan luo, mumisi hän.

-- Tehkäämme niin, sanoi lautturi.

He palasivat syrjäkatua pitkin herra van Systensin asunnolle, missä
isäntä yhä edelleen kirjoitti selostustaan paraalla kynällään ja
kauneimmalla käsialallaan.

Rosa oli kaikkialla matkansa varrella kuullut puhuttavan vain mustasta
tulpaanista ja sadantuhannen floriinin palkinnosta. Uutinen kierteli jo
kaupunkia.

Rosan ei ollut varsin helppo päästä uudelleen herra van Systensin
puheille, mutta mustan tulpaanin mainitseminen vaikutti sentään samalla
taikavoimalla kuin edelliselläkin kerralla.

Mutta kun herra van Systens tunsi Rosan, jonka hän arveli olevan
heikkomielisen olennon, ellei jotain pahempaa, vihastui hän ja yritti
lähettää tytön tiehensä.

Mutta pannen kätensä ristiin, lausui Rosa tuollaisella vakuuttavalla
äänensävyllä, joka tunkee sydämeen:

-- Taivaan tähden, elkää kieltäytykö minua kuulemasta! Jos ette
voisikaan minua auttaa, niin kuulkaa edes mitä minulla on sanottavaa,
ettei teidän tarvitsisi kerran Jumalan edessä vastata osallisuudesta
rikokseen!

Van Systens polki jalkaa kärsimättömyydestä. Toisen kerran jo Rosa
keskeytti tuon selostuksen, jonka erinomaisuuteen hän sekä pormestarina
että puutarhayhdistyksen puheenjohtajana pani niin erikoista painoa.

-- Mutta selostukseni! huudahti hän. -- Selostukseni mustasta
tulpaanista!

-- Herra, lausui Rosa viattomuuden ja rehellisyyden suomalla
lujuudella, -- selostuksenne mustasta tulpaanista tulee perustumaan
rikoksiin tai erehdyksiin, ellette suostu minua kuulemaan. Rukoilen
teitä toimittamaan tuon herra Boxtelin, jonka minä väitän olevan herra
Jakob, meidän eteemme, ja vannon Jumalan kautta jättäväni hänelle hänen
tulpaaninsa, ellen tunne kukkaa enkä omistajaa.

-- Sepä oiva vakuutus! lausui van Systens.

-- Mitä tarkoitatte?

-- Jos te tuntisittekin vaikka molemmat, niin mitä se todistaisi?

-- Mutta, lausui Rosa epätoivon vallassa, -- tehän olette rehellinen
mies, hyvä herra. Ajatelkaapa sitäkin, jos te annatte palkinnon tuolle
miehelle kukasta, joka ei lainkaan ole hänen kasvattamansa ja jonka hän
sitä paitsi on varastanut!

Kenties Rosan puhe oli tuntunut herra van Systensistä jonkun verran
vakuuttavalta, ja ehkä hän aikoi vastata tyttö raukalle hiukan
lempeämmin kuin ennen, mutta silloin kuului kadulta kovaa melua, joka
tuntui olevan vain jatkoa sille, jota Rosa jo oli kuullut, vaikkei hän
ollut sitä tarkannut eikä antanut sen häiritä kiihkeätä rukoustansa.

Kaikuvat huudot vavahduttivat taloa.

Herra van Systens jäi kuuntelemaan noita huutoja, joita Rosa aluksi ei
ollut lainkaan tarkannut, ja joista hän ei nytkään välittänyt sen
enempää.

-- Mitä tämä merkitsee! huudahti pormestari. -- Olisiko se mahdollista!
Kuulinko todella oikein!

Ja hän syöksähti etuhuoneeseen, jättäen Rosan työhuoneeseen oman
onnensa nojaan.

Etuhuoneeseen tultuaan huudahti van Systens hämmästyksestä, nähdessään
porraskäytävän ja eteisen täynnä ihmisiä.

Ihmisjoukon saattamana -- tai pikemmin seuraamana -- nousi nuori mies,
jolla oli yllään vaatimaton sinipunainen hopeakoristeinen samettipuku,
ylvään tyynesti puhtauttaan hohtavia valkoisia kiviportaita ylös.

Hänen takanaan kulki kaksi upseeria, toinen kuuluva meriväkeen, toinen
ratsuväkeen.

Van Systens antoi raivata itselleen tietä hämmästyneiden palvelijoiden
välitse, kumarsi ja heittäytyi melkein maahan tulijan edessä, joka oli
kaiken tämän melun aiheena.

-- Teidän ylhäisyytenne, huudahti hän, -- teidän ylhäisyytenne minun
tykönäni! Ikuinen kunnia on tullut halvan taloni osaksi!

-- Rakas herra van Systens, sanoi Vilhelm Oranialainen, kasvoillaan
leppeä ilme, jonka piti korvata hymyilyä, -- ollen oikea hollantilainen
minä rakastan vettä, olutta ja kukkia, yksinpä tuota juustoakin, josta
ranskalaiset pitävät niin paljon. Kukista miellyttävät minua tietysti
eniten tulpaanit. Leidenissä kuulin kerrottavan, että Haarlemin
kaupunki omisti mustan tulpaanin, ja päästyäni varmuuteen siitä, että
huhu oli tosi, joskin uskomaton, tulin kuulemaan asiasta lisää
puutarhayhdistyksen puheenjohtajalta.

-- Oi, teidän ylhäisyytenne, sanoi van Systens ihastuksissaan, -- mikä
kunnia yhdistyksellemme, jos sen toiminta miellyttää teidän
ylhäisyyttänne!

-- Onko tuo kukka täällä? kysyi prinssi, joka epäilemättä jo katui
liikaa puhettaan.

-- Valitettavasti se ei ole täällä, teidän ylhäisyytenne.

-- Missä se on?

-- Omistajallaan.

-- Kuka on sen omistaja?

-- Eräs Dordrechtista kotoisin oleva oiva tulpaaninviljelijä.

-- Minkä niminen?

-- Hänen nimensä on Boxtel.

-- Ja asuntonsa?

-- Hän asuu Valkoisen Joutsenen majatalossa. Lähetän häntä noutamaan,
ja jos teidän ylhäisyytenne suvaitsee odottaessaan käydä sisään, on hän
kiiruhtava tuomaan tulpaaninsa teidän ylhäisyytenne nähtäväksi.

-- Hyvä, lähettäkää häntä noutamaan.

-- Kyllä, teidän ylhäisyytenne. Mutta...

-- Mitä sitten?

-- Muuan vähäpätöinen seikka.

-- Ei mikään tässä maailmassa ole vähäpätöistä.

-- Tulpaani on aiheuttanut erään ikävän jutun.

-- Millaisen?

-- On jo yritetty sitä anastamaan. Tosinhan se onkin sadantuhannen
floriinin arvoinen.

-- Vai jo todella! Mutta sehän on rikos!

-- Niin on, teidän ylhäisyytenne.

-- Ja onko rikollisuus todistettavissa?

-- Ei, teidän ylhäisyytenne. Tuo syyllinen nainen...

-- Vai on syyllinen naishenkilö.

-- Niin on. Hän väittää tulpaania omakseen. Hän on paraikaa
asunnossani, tuossa oikealla olevassa huoneessa.

-- Ja mitä te ajattelette asiasta?

-- Arvelen että sadantuhannen floriinin palkinto on houkutellut hänet
rikokseen.

-- Hän väittää siis tulpaania omakseen?

-- Niin, teidän ylhäisyytenne.

-- Mitä hän mainitsee todisteeksi?

-- Olin juuri ryhtynyt häntä kuulustelemaan, kun teidän ylhäisyytenne
saapui.

-- Kuulkaamme, mitä hänellä on sanottavaa. Minä olen maan ylin tuomari,
minä tutkin ja ratkaisen tuon asian.

-- Niin on siis kaipaamani kuningas Salomo löydetty, lausui van
Systens, näyttäen kumartaen tietä.

Prinssi yritti astua huoneeseen hänen ohitsensa, mutta peräytyi äkkiä
ja lausui:

-- Menkää te edeltä ja nimittäkää minua vain herraksi.

He menivät työhuoneeseen.

Rosa seisoi yhä entisellä paikallaan, nojaten akkunaan ja katsoen ulos
puutarhaan.

-- Vai friisitär! sanoi prinssi nähdessään Rosan kultakypärin ja
punaisen hameen.

Rosa käännähti puhetta kuullessaan, mutta havaitsikaan tuskin prinssiä,
joka istuutui huoneen pimeimpään nurkkaan.

Kuten voi käsittää, oli hänen huomionsa kiintynyt tuohon tärkeään
henkilöön, joka oli van Systens nimeltään, eikä suinkaan vaatimattomaan
muukalaiseen, joka tuli huoneeseen talonisännän jälkeen ja varmaankin
oli aivan vähäpätöinen olento.

Vaatimaton muukalainen otti kirjan ja kehotti viittauksella van
Systensiä alkamaan kuulustelun.

Muukalaisen viitattua uudelleen, kävi van Systens myöskin istumaan, ja
onnellisena ja ylpeänä hänelle suodusta merkityksestä hän lausui:

-- Lapseni, te lupaatte mustaa tulpaania koskevaan asiaan nähden täysin
pysyä totuudessa?

-- Lupaan.

-- No hyvä, esittäkää siis asianne tämän herran kuullen. Hän on
puutarhayhdistyksen jäseniä.

-- Mutta mitä sanoisinkaan enää sen lisäksi, mitä jo olen sanonut?

-- Mitä te siis minulta pyydätte?

-- Uudistan äskeisen pyyntöni.

-- Minkä sitten?

-- Että antaisitte herra Boxtelin tulla tänne tulpaaneineen. Ellei se
ole minun, sanon sen rehellisesti. Mutta jos tunnen sen omakseni,
vaadin sen takaisin, vaikka olisin pakotettu menemään hänen
ylhäisyytensä maaherran eteen todisteineni.

-- Teillä on siis todisteita, kaunis lapseni?

-- Jumala, joka tuntee rehelliset aikeeni, on suova niitä minulle.

Van Systens katsahti prinssiin, joka kuultuaan Rosan ensi sanat näytti
pyrkivän selville siitä, missä oli ennen kuullut tämän lempeän äänen.

Toinen upseereista läksi Boxtelia noutamaan.

Van Systens jatkoi kuulustelua.

-- Ja mihin perustuu väitteenne, että te olette tulpaanin oikea
omistaja? kysyi hän.

-- Siihen yksinkertaiseen seikkaan, että minä olen sen istuttanut ja
olen hoitanut sitä omassa huoneessani.

-- Huoneessanne, -- missä tuo huoneenne on?

-- Loewesteinissä.

-- Te olette Loewesteinistä?

-- Olen Loewesteinin linnan vanginvartijan tytär.

Prinssi teki vähäisen liikkeen, joka merkitsi:

-- Niin juuri, nyt muistan sen.

Ja ollen yhä edelleen lukevinaan, hän silmäili Rosaa entistä
tarkkaavammin.

-- Te pidätte kukista? jatkoi van Systens.

-- Pidän kyllä.

-- Olette oppinut kukkainviljelijä?

Rosa vaikeni hetkisen. Sitten hän sanoi äänensävyllä, jossa soinnahti
sydämen syvyydestä tunkeva rukous:

-- Hyvät herrat, minä puhun miehille, joihin voin täysin luottaa, eikö
niin?

Van Systens ja prinssi nyökkäsivät molemmat vakuuttavasti.

-- No hyvä, siis -- minä en ole mikään oppinut kukkainviljelijä, olen
vain köyhä kansannainen, friisiläinen talonpoikaistyttö, joka kolme
kuukautta sitten ei vielä osannut lukea eikä kirjoittaa. Ei, musta
tulpaani ei ole minun keksintöni.

-- Mutta kenenkäs sitten?

-- Erään Loewesteinissä säilytettävän vanki raukan.

-- Loewesteinin vangin? kysyi prinssi.

Kuullessaan tuon äänen Rosa vavahti vuorostaan.

-- Siis valtiollisen vangin, sillä Loewesteinissä ei ole muita vankeja,
lisäsi prinssi.

Sitten hän jatkoi tai oli jatkavinaan lukuansa.

-- Niin kyllä, mumisi Rosa vavisten, -- hän on valtiollinen vanki.

Van Systens kalpeni, kuullessaan tuollaisen tunnustuksen lausuttavan
sellaisen todistajan kuullen.

-- Jatkakaa, sanoi Vilhelm tyynesti puutarhayhdistyksen
puheenjohtajalle.

-- Oi herra, sanoi Rosa, kääntyen hänen puoleensa, jota piti
varsinaisena tuomarinansa, -- puheeni on sisältävä arveluttavan
syytöksen minua itseäni vastaan.

-- Niin kyllä, sanoi van Systens, -- Loewesteinin vankien tulee viettää
päivänsä yksinäisyydessä.

-- Voi herra...

-- Ja päättäen sanoistanne te olette käyttänyt hyväksenne asemaanne
vanginvartijan tyttärenä, viljelläksenne kukkia yhdessä erään vangin
kanssa.

-- Kyllä, sopersi Rosa poissa suunniltaan. -- Minun täytyy tunnustaa
että tapasin häntä joka päivä.

-- Onneton tyttö! huudahti van Systens.

Huomatessaan Rosan kauhistuksen ja van Systensin kalpeuden, prinssi
kohotti päätänsä.

-- Tuon asian tutkiminen ei kuulu puutarhayhdistyksen jäsenille, lausui
hän lyhyeen, pontevaan tapaansa. -- Heidän ei tarvitse välittää muusta
kuin mustasta tulpaanista, valtiolliset rikokset eivät koske heihin.
Jatkakaa, neiti, jatkakaa!

Van Systens tulkitsi ilmehikkäällä katseella tulpaanein kiitokset
puutarhayhdistyksen uudelle jäsenelle.

Muukalaisen sanojen rohkaisemana Rosa nyt kertoi kaikesta, mitä kolmen
kuukauden aikana oli tapahtunut, kaikista toimenpiteistään ja
kärsimyksistään. Hän kertoi kuinka säälimätön Gryphus oli ollut, kuinka
tuikeata tuskaa hän oli tuottanut vangille tuhoamalla ensi sipulin,
mitkä varovaisuuskeinot olivat olleet tarpeen toisen sipulin
pelastamiseksi, kuinka kärsivällinen vanki oli ollut, kuinka levoton
heidän ollessaan erotetut, -- kuinka hän oli ollut kuolemaisillaan
nälkään, kun ei enää saanut tietoja tulpaanistaan. Hän kuvasi edelleen
vangin iloa nähdessään hänet jälleen, heidän molempain epätoivoa, kun
kävi ilmi että tulpaani oli varastettu, juuri kukkaan puhjettuaan.

Rosan esityksessä ilmeni niin voimakas totuuden sävy, ettei se voinut
olla vaikuttamatta van Systensiin, joskaan prinssissä ei ollut
havaittavissa mitään myötätunnon merkkejä.

-- Mutta, virkahti hän, -- siitähän ei ole vielä kauan, kun te
tutustuitte tuohon vankiin.

Rosa silmäili hämmästyneenä muukalaista, joka vetäytyi varjoon,
ikäänkuin hänen katsettaan paeten.

-- Miksi niin arvelette? kysyi hän.

-- Koska vanginvartija Gryphus ja hänen tyttärensä vasta neljä
kuukautta sitten muuttivat Loewesteiniin.

-- Se on kyllä totta.

-- Ellette kenties taivuttanut isäänne tuohon muuttoon, voidaksenne
seurata jotain vankia, joka siirrettiin Haagista Loewesteiniin.

-- Hyvä herra..., äännähti Rosa punehtuen.

-- Jatkakaa, sanoi Vilhelm.

-- Tunnustan tunteneeni tuon vangin jo Haagissa.

-- Mikä onnellinen vanki! lausui Vilhelm hymyillen.

Upseeri, joka oli lähetetty Boxtelia noutamaan, palasi samassa ja
ilmoitti noudettavan saapuneen tulpaaneineen.



XXVII.

KOLMAS SIPULI.


Tuskin oli Boxtelin tulosta ilmoitettu, kun hän jo itse saapui van
Systensin vierashuoneeseen, mukanaan kaksi miestä, jotka kantoivat
arkussa kallisarvoista taakkaa ja asettivat sen pöydälle.

Saatuaan asiasta tiedon prinssi läksi työhuoneesta vierashuoneeseen,
ihaili kukkaa vaieten ja palasi yhtä äänetönnä pimeään nurkkaan, minne
oli asettanut nojatuolinsa.

Vavisten, kalpeana, tuskan vallassa odotti Rosa kehotusta tulla
vuorostansa katsomaan.

Hän kuuli Boxtelin äänen.

-- Hän se on! huudahti hän.

Prinssi kutsui häntä viittauksella vierashuoneen puoliavoimelle ovelle
katsomaan.

-- Se on minun tulpaanini, huudahti Rosa, -- se se on, tunnen sen. Oi
Kornelius parkani!

Ja hän suli kyyneliin.

Prinssi nousi paikaltaan ja meni ovelle, mihin jäi hetkeksi seisomaan
kirkkaaseen valaistukseen.

Rosan katse kiintyi häneen. Hän kävi entistä varmemmaksi siitä, että
oli joskus ennen nähnyt tämän muukalaisen.

-- Herra Boxtel, sanoi prinssi, -- tulkaapa tänne!

Riemastuneena kiiruhti Boxtel lähemmäksi ja havaitsi seisovansa Vilhelm
Oranialaisen edessä.

-- Hänen ylhäisyytensä! huudahti hän peräytyen.

-- Hänen ylhäisyytensä! toisti Rosa huumaantuneena.

Kuullessaan Rosan huudahduksen Boxtel käännähti häntä kohden.

Tuo näky saattoi Boxtelin koko ruumiin vavahtamaan, kuin hän olisi
koskenut Voltan sähköpatsaaseen.

-- Kas, mumisi prinssi itsekseen, -- hän on levoton.

Mutta tehtyään voimakkaan tahdonponnistuksen Boxtel jo oli tyyntynyt.

-- Herra Boxtel, lausui Vilhelm, -- te näytte keksineen keinon kehittää
mustia tulpaaneja.

-- Olen kyllä, teidän ylhäisyytenne, vastasi Boxtel äänellä, jossa
ilmeni hiukan levottomuutta.

Tosinhan tuo levottomuus myöskin voi olla vain Vilhelmin läsnäolon
aiheuttamaa mielenliikutusta.

-- Mutta, jatkoi prinssi, -- tässä näette nuoren tytön, joka väittää
samaa itsestään.

Boxtel hymyili halveksivasti ja kohautti olkapäitään.

Vilhelm seurasi kaikkia hänen liikkeitänsä huomattavalla
mielenkiinnolla.

-- Siis ette tunne tätä nuorta tyttöä? kysyi prinssi.

-- En, teidän ylhäisyytenne.

-- Ja te, neiti, ettekö te tunne herra Boxtelia?

-- En, en tunne herra Boxtelia, mutta kyllä herra Jakobin.

-- Mitä tarkoitatte?

-- Tarkoitan että tämä herra, joka täällä nimittää itseään Isak
Boxteliksi, Loewesteinissä käytti nimeä Jakob.

-- Mitä te tuohon sanotte, herra Boxtel?

-- Sanon että tuo tyttö valhettelee, teidän ylhäisyytenne.

-- Te kiellätte koskaan olleenne Loewesteinissä?

Boxtel epäröi hetken. Mutta prinssin läpitunkeva katse, joka ankaran
tutkivana oli häneen kiintynyt, esti häntä valhettelemasta.

-- En voi kieltää olleeni Loewesteinissä, teidän ylhäisyytenne, sanoi
hän, -- mutta kiellän varastaneeni tulpaanin.

-- Te olette varastanut sen minulta, ja minun omasta huoneestani!
huudahti Rosa, inhon sävy äänessään.

-- Sen kiellän.

-- Kiellättekö seuranneenne minua puutarhaan sinä päivänä, jolloin minä
muokkailin sarkaa, johon aioin istuttaa sipulini? Kiellättekö
seuranneenne minua sinne myöskin tuona toisena päivänä, jolloin olin
istuttavinani sipulin sinne? Ettekö tuona iltana, lähdettyäni pois,
kiiruhtanut lavalle, josta toivoitte löytävänne sipulin? Ettekö
kaivanut maata käsillänne, vaikka turhaan, Jumalan kiitos, sillä
istuttamistemppu oli vain keksitty teidän aikeittenne ilmisaamiseksi.
Kiellättekö tämän kaiken?

Boxtelia ei haluttanut vastata noihin moniin kysymyksiin. Ryhtymättä
ollenkaan sanasotaan Rosan kanssa hän lausui kääntyen prinssin puoleen:

-- Kaksikymmentä vuotta olen viljellyt tulpaaneja Dordrechtissa, ja
olen voittanut jonkun verran mainettakin tällä alalla, -- eräs
kehittämäni laji on saavuttanut kuuluisan nimen. Olen omistanut sen
Portugalin kuninkaalle. Tahdon nyt totuudenmukaisesti esittää
puheenaolevan tulpaanin vaiheet. Tämä nuori tyttö tiesi että minun oli
onnistunut kasvattaa musta tulpaani, ja yksissä tuumin erään rakastajan
kanssa, joka hänellä oli Loewesteinin linnassa, hän päätti saattaa
minut turmioon anastamalla tuon sadantuhannen floriinin palkinnon,
jonka teidän ylhäisyytenne oikeudentuntoon luottaen toivon voittavani.

-- Oi! huudahti Rosa, vihasta poissa suunniltaan.

-- Hiljaa! lausui prinssi.

Kääntyen sitten Boxtelin puoleen, hän kysyi:

-- Kuka on tuo vanki, jonka sanotte olevan tämän tytön rakastajan?

Rosa oli menettää tajuntansa, sillä prinssin määräyksen mukaan oli
tuota vankia vaarallisena rikollisena vartioitava erityisen tarkasti.

Boxtel oli siis peräti mielissään tuosta kysymyksestä.

-- Kukako tuo vanki on? toisti hän.

-- Niin.

-- Tuo vanki, teidän ylhäisyytenne, on mies, jonka pelkkä nimi riittää
osottamaan, missä määrin hänen rehellisyyteensä voi luottaa. Hän on
tehnyt itsensä syypääksi valtiopetokseen ja oli tuomittu kuolemaan.

-- Ja mikä on hänen nimensä?

Rosa kätki epätoivoisella liikkeellä kasvot käsiinsä.

-- Hänen nimensä on Kornelius van Baerle, ja hän on tuon konnan
Kornelius de Wittin kummipoika.

Prinssi vavahti. Hänen kylmässä katseessaan välähti salama, sitten
levisi kuolontyyneys hänen liikkumattomille kasvoillensa.

Hän meni Rosan luo ja kehotti häntä sormenliikkeellä poistamaan kädet
kasvoiltaan.

Rosa totteli kuten henkilö, joka on magneettisen voiman alaisena.

-- Voidaksenne seurata tuota miestä te siis tulitte Leideniin pyytämään
minulta isällenne uuden paikan.

Rosa painoi päänsä alas ja vaipui hervotonna kokoon mumisten:

-- Niin, teidän ylhäisyytenne.

-- Jatkakaa, lausui prinssi Boxtelille.

-- Minulla ei ole enää mitään lisättävää, sanoi tämä, -- teidän
ylhäisyytenne tietää nyt kaikki. Muuan seikka on tosin vielä, jota en
tahtonut mainita, ettei tämän nuoren tytön olisi tarvinnut hävetä
kiittämättömyyttään. Minä menin Loewesteiniin siksi, että minulla oli
siellä asioita toimitettavana. Siellä tutustuin Gryphus vanhukseen.
Ihastuin hänen tyttäreensä ja pyysin häntä vaimokseni, ja koska en ole
rikas, tulin olleeksi niin varomaton, että ilmaisin hänelle toiveeni
voittaa satatuhatta floriinia, ja osottaakseni ettei toivoni ollut
perusteeton, näytin hänelle mustan tulpaanini. Kun hänen rakastajansa,
kääntääksensä epäluulot pois itsestänsä, oli Dordrechtissa
salavehkeilynsä ohella näön vuoksi harjoittanut tulpaaninviljelystä,
liittoutuivat nyt nuo molemmat saattaaksensa minut perikatoon.

-- Päivää ennen kuin tulpaani puhkesi kukkaan otti tämä nuori tyttö sen
asunnostani ja vei omaan huoneeseensa, mistä minun onnistui saada se
takaisin samana hetkenä, jolloin hän aikoi lähettää sanansaattajan
ilmoittamaan puutarhayhdistyksen jäsenille, että hän oli kasvattanut
suuren mustan tulpaanin. Mutta hän ei sittenkään luopunut tuumastansa.
Epäilemättä hän on niiden muutamien tuntien kuluessa, jolloin kukka oli
hänen huoneessansa, näyttänyt sen joillekin henkilöille, joiden
todistukseen aikoo vedota. Mutta onneksi teidän ylhäisyytenne nyt
tietää arvostella tätä juonittelijaa ja hänen todistajiaan heidän
ansionsa mukaisesti.

-- Oi Jumalani, Jumalani, kuinka katalaa! vaikeroi Rosa kyynelten
vallassa ja heittäytyi maaherran jalkojen juureen. Pitäen häntä
syyllisenä, mutta säälien hänen ääretöntä tuskaansa, lausui tämä:

-- Te olette tehnyt pahoin, ja teidän rakastajanne saa rangaistuksen
siitä, että on houkutellut teidät rikokseen. Te olette niin nuori ja
näytätte niin rehelliseltä, että minun täytyy otaksua että hän on
keksinyt tämän ilkityön, ettekä te.

-- Teidän ylhäisyytenne, huudahti Rosa, -- Kornelius ei ole rikollinen!

Vilhelm teki äkillisen liikkeen.

-- Tarkoitatte ettei hän ole kehottanut teitä tuohon rikokseen, eikö
niin?

-- Minä tarkoitan, teidän ylhäisyytenne, ettei Kornelius ole enempää
vikapää siihen rikokseen, josta häntä nyt syytetään, kuin tuohon
edelliseenkään.

-- Edelliseen, -- tiedättekö sitten mikä tuo edellinen rikos oli?
Tiedättekö mistä hän oli syytteessä ja tuomittiin? Siitä että oli
Kornelius de Wittin rikostoverina säilyttänyt hallinnonjohtajan Jan de
Wittin markiisi Louvois'lta saamat kirjeet.

-- Mutta, teidän ylhäisyytenne, hän ei tiennyt säilyttävänsä noita
kirjeitä, hänellä ei ollut siitä aavistustakaan. Jos niin olisi ollut,
olisi hän sanonut sen minulle. Olisiko tuo sydän, puhdas kuin timantti,
salannut minulta mitään? Ei, ei, teidän ylhäisyytenne, toistan sen
vihannekin uhalla, Kornelius ei ole enempää syypää toiseen rikokseen
kuin toiseenkaan. Oi jospa teidän ylhäisyytenne tuntisi minun
Korneliukseni!

-- Kyllähän de Wittit tunnetaan! huudahti Boxtel. -- Hänen
ylhäisyytensä tuntee tuon rikollisen liiankin hyvin, koska on jo kerran
vapahtanut hänet kuolemasta.

-- Hiljaa! sanoi prinssi. -- Kuten jo sanoin, ei puutarhayhdistyksen
jäsenten asia ole ryhtyä arvostelemaan valtiollisia asioita.

Rypistäen kulmiansa lausui hän sitten:

-- Mutta mitä tulpaaniin tulee, niin olkaa levollinen, herra Boxtel,
teille tulee tapahtumaan oikeus.

Boxtel kumarsi, sydän riemua tulvillaan, ja sai vastaanottaa
puheenjohtaja van Systensin onnittelut.

-- Ja te, nuori tyttö, jatkoi Vilhelm Oranialainen, -- olette ollut
tekemäisillänne rikoksen. Minä en rankaise teitä siitä, vaan todellinen
syyllinen saa maksaa molempain puolesta. Mies, jolla on nimi sellainen
kuin hänellä, voi tehdä itsensä syypääksi salavehkeilyyn, vaikkapa
valtiopetokseenkin, -- mutta varastaa hän ei saa!

-- Varastaa, huusi Rosa, -- varastaa! Varokaa, teidän ylhäisyytenne!
Hän kuolisi, jos saisi kuulla sananne, ne surmaisivat hänet varmemmin
kuin teloittajan miekka Buitenhofissa. Jos varkaus on tapahtunut, niin
vannon että sen on tehnyt tämä mies!

-- Todistakaa se! lausui Boxtel kylmähkösti.

-- No hyvä, sen minä teenkin. Jumalan avulla olen sen todistava! lausui
friisitär tarmokkaasti.

Kääntyen sitten Boxtelin puoleen kysyi hän:

-- Tulpaani oli teidän omanne?

-- Niin oli.

-- Montako sipulia sillä oli?

Boxtel epäröi hetken, mutta hän käsitti, ettei tyttö olisi tehnyt tuota
kysymystä, jos ainoastaan nuo kaksi sipulia, joista oli puhuttu,
olisivat olleet olemassa.

-- Kolme, vastasi hän.

-- Miten noiden sipulien on käynyt? kysyi Rosa.

-- Miten niiden on käynyt? Ensimäinen ei itänyt, toisesta kehkeytyi
musta tulpaani...

-- Entä kolmas?

-- Kolmas?

-- Niin, kolmas, -- missä se on?

-- Se on minulla kotonani, sanoi Boxtel hämillään.

-- Missä sitten, Loewesteinissäkö vai Dordrechtissa?

-- Dordrechtissa, vastasi Boxtel.

-- Te valhettelette! huusi Rosa. -- Teidän ylhäisyytenne, lisäsi hän,
kääntyen prinssin puoleen, -- minulta saatte kuulla todellisen
kertomuksen noiden sipulien vaiheista. Ensimäisen murskasi isäni rikki
vangin huoneessa, ja sen tietää tämä mies varsin hyvin, sillä hän
toivoi voivansa anastaa sen, ja nähdessään toiveensa pettyneen hän oli
joutua epäsopuun isäni kanssa, joka oli siihen syypää. Toisesta kasvoi
minun hoidossani musta tulpaani, ja kolmas, viimeinen, -- hän veti sen
esiin poveltansa --, kolmas on tässä, samassa paperissa, johon se oli
yhdessä toisten kanssa käärittynä sinä hetkenä, jolloin Kornelius van
Baerle mestauslavalle lähtiessään uskoi minulle kaikki kolme. Katsokaa,
teidän ylhäisyytenne, katsokaa!

Ja Rosa otti sipulin esiin paperista, johon se oli ollut käärittynä, ja
ojensi sen prinssille, joka otti sen käteensä ja tarkasteli sitä.

-- Mutta, teidän ylhäisyytenne, eikö tämä tyttö ole voinut varastaa
sitä kuten tulpaaninkin, sopersi Boxtel, kauhistuneena nähdessään millä
huolellisuudella prinssi tarkasti sipulia ja ennen kaikkea millä
mielenkiinnolla Rosa luki jotakin käteensä jääneestä paperista.

Äkkiä nuoren tytön silmät välähtivät, huohottaen hän luki uudelleen
tuon salaperäisen paperin, huuto tunki esiin hänen rinnastansa ja hän
ojensi paperin prinssille lausuen:

-- Lukekaa, teidän ylhäisyytenne, taivaan nimessä, lukekaa!

Vilhelm ojensi kolmannen sipulin herra van Systensille, otti paperin ja
luki.

Tuskin oli hän luonut katseen paperiin, kun hän horjahti, hänen kätensä
vapisi kuin se olisi ollut pudottamaisillaan paperin, hänen katseensa
sai tuikean tuskan ja säälin ilmeen.

Tuo paperi, jonka Rosa oli hänelle ojentanut, oli raamatunlehti, jonka
Kornelius de Witt oli lähettänyt Craeken, veljensä palvelijan mukana
Dordrechtiin, pyytääkseen Kornelius van Baerleä polttamaan
hallinnonjohtajan Louvois'lta saamat kirjeet.

Tuo pyyntö, kuten muistettaneen, oli lausuttu näillä sanoin:

    »Rakas kummipoikani! Polta asiakirjat, jotka olen uskonut
    huostaasi! Polta ne niitä katsomatta, niitä avaamatta, ettet
    tietäisi niiden sisältöä. Ne sisältävät salaisuuksia, jotka
    tuottavat kuoleman niiden säilyttäjälle. Polta, niin olet
    pelastanut Janin ja Korneliuksen. Jää hyvästi ja säilytä
    minut rakkaassa muistossa!

    20. p. elokuuta 1672.

                                          Kornelius de Witt.»

Tuo lehtinen todisti samalla että van Baerle oli syytön ja että hän oli
tulpaaninsipulien oikea omistaja.

Rosa ja maaherra loivat katseen toisiinsa.

Rosan katse lausui: -- Nyt näette sen itse! -- ja maaherran: -- Vaikene
ja odota!

Maaherran otsaan oli kohonnut kylmä hiki, ja hän pyyhkäisi pois
ohimolta poskelle valuvan pisaran. Hän taittoi paperin hitaasti kokoon,
ja hänen katseensa todisti hänen ajatuksensa vaipuneen tuohon
pohjattomaan, toivottomaan kuiluun, jonka nimenä on katumus ja
häpeäntunto.

Kohottaen sitten vaivoin päätänsä hän lausui:

-- Menkää, herra Boxtel! Oikeus tulee tapahtumaan, kuten olen luvannut.

Sitten hän kääntyi puheenjohtajan puoleen lausuen:

-- Te, rakas herra van Systens. pidätte täällä tämän nuoren tytön ja
tulpaanin. Jääkää hyvästi!

Kaikki kumarsivat, ja suosionosotusten raikuessa poistui prinssi, katse
maahan luotuna.

Mieli hämmennyksissä palasi Boxtel Valkoisen Joutsenen majataloon. Tuo
lehtinen, jonka Vilhelm oli ottanut vastaan Rosan kädestä, lukenut,
kääntänyt kokoon ja pannut niin huolellisesti taskuunsa, teki hänet
levottomaksi.

Rosa lähestyi tulpaania, suuteli hartaasti sen lehteä ja uskoi itsensä
Jumalan huomaan mumisten:

-- Jumalani, tiesitkö sinä, minkä takia kiltin Korneliukseni piti
opettaa minut lukemaan?

Kyllä, Jumala tiesi sen, sillä hän rankaisee ja palkitsee itsekutakin
hänen ansioittensa mukaan.



XXVIII.

KUKKASTEN LAULU.


Kertomiemme tapahtumain aikana onneton van Baerle kärsi tyrmässänsä
Loewesteinin linnassa kaikkea mitä vain vanki voi kärsiä, kun hänen
vartijansa on tehnyt varman päätöksen ruveta hänen teloittajaksensa.

Kun ei Gryphus saanut mitään tietoja Rosasta eikä Jakobista, tuli hän
vakuutetuksi, että häntä kohdannut onnettomuus oli paholaisen työtä, ja
että tohtori Kornelius van Baerle oli paholaisen maallinen edustaja.

Näin ollen tapahtui, että hän eräänä aamuna -- kolmantena Jakobin ja
Rosan lähdettyä -- tuli Korneliuksen huoneeseen vielä tavallista
raivostuneempana.

Kyynärpäät akkunalautaan nojattuina, pää kätten varassa, katse
suunnattuna kohden sumuista taivaanrantaa, missä Dordrechtin myllyt
pyörittelivät siipiänsä, hengitti Kornelius raitista ilmaa,
pidättääkseen kyyneleensä ja estääkseen filosofiaansa haihtumasta
kuiviin.

Kyyhkyset olivat yhä vielä olemassa, mutta toivo puuttui, tulevaisuus
puuttui.

Rosaa vartioitiin, niin ettei hän päässyt tulemaan. Voisikohan hän edes
kirjoittaa, ja jos niin olisikin, voisiko hän toimittaa kirjeensä
Korneliukselle?

Ei. Edellisinä päivinä oli Gryphuksen silmissä kuvastunut sellainen
raivo ja kiukku, ettei hänen valppautensa varmaankaan hetkeksikään
laimennut, ja eikö Rosalla ollut pahempaakin kestettävänä kuin
yksinäisyys ja kaipaus? Eikö tuo raaka, vallanhimoinen mies rankaisisi
tytärtään kuten isät kreikkalaisissa näytelmissä! Eikö viina, noustuaan
tuon juomarin päähän, soisi hänen käsivarrelleen, jonka Kornelius
kovaksi onneksi oli niin taitavasti asettanut paikoilleen, kahden
kepillä varustetun käden voimia?

Tuo ajatus, että Rosaa kenties rääkättiin, saattoi Korneliuksen pois
suunniltaan. Silloin hän tunsi voimattomuutensa, mitättömyytensä.
Silloin hän mietiskeli, tekikö Jumala oikein, lähettäessään niin paljon
onnettomuutta kahdelle viattomalle olennolle. Ja noina hetkinä hän
tunsi luottamuksensa Jumalaan horjuvan. Onnettomuus ei lisää uskoa.

Van Baerle oli myöskin ajatellut kirjoittaa Rosalle. Mutta missä Rosa
oli?

Hän oli myös tuuminut kirjoittaa Haagiin, estääkseen Gryphusta
ilmiannoillaan tuottamasta hänelle uutta onnettomuutta. Mutta kuinka se
olisi voinut tapahtua? Gryphus oli ottanut häneltä pois kynät ja
paperin. Mutta vaikkei niin olisikaan ollut, ei Gryphus tietenkään
olisi liioin ottanut huolehtiakseen hänen kirjeidensä lähettämisestä.

Kornelius punnitsi uudelleen ja yhä uudelleen mielessään kaikkia noita
viheliäisiä juonia, joita vangit tapaavat käyttää.

Hän mietti myöskin pakoa, nyt kun hän ei enää saanut nähdä Rosaa. Mutta
kuta enemmän hän sitä mietti, sen mahdottomammalta se hänestä tuntui.
Hän oli noita valioluonteita, jotka kammovat kaikkea alhaista ja
mieluummin jättävät suotuisan tilaisuuden käyttämättä kuin turvautuvat
siveellisesti ala-arvoisiin keinoihin, joiden avulla keskinkertaiset
ihmiset edistyvät ja saavuttavat tarkoitusperänsä.

-- Kuinka voisi minun onnistua paeta Loewesteinistä, mietti Kornelius,
-- joskin herra Grotius täältä pakeni. Tuon paon jälkeen on täällä
ryhdytty kaikkiin mahdollisiin varovaisuustoimenpiteisiin. Akkunoissa
on vahvat ristikot, ovet ovat kahden-, jopa kolmenkertaisia, vahdit
kymmenin verroin valppaampia kuin noihin aikoihin.

-- Paitsi ristikkoakkunoita, kaksinkertaisia ovia, valppaita vahteja on
minulla vieläkin muuan este, -- Gryphus, jonka katse on sitäkin
tarkempi, koska viha on sitä teroittamassa.

-- Sen lisäksi eräs seikka lamauttaa tarmoni, -- nimittäin se, etten
saa tavata Rosaa. Joskin käyttäisin kymmenen vuotta elämästäni
valmistaakseni viilan, millä sahata poikki ristikon tangot, punoakseni
köysiä, joilla laskeutuisin akkunasta alas, kiinnittääkseni hartioihini
siivet, millä Daidaloksen tavoin lentäisin täältä tieheni, -- niin tuo
kaikki olisi turhaa, sillä minua vainoaa kova onni. Viila tylsyisi,
köysi katkeaisi, siipeni sulaisivat auringossa. Minut saavuttaisi
tuskallinen kuolema. Ruumiini otettaisiin maasta jalkapuolena,
käsipuolena, rammaksi lyyhistyneenä. Minut asetettaisiin Haagin museoon
rinnan Vilhelm Oranialaisen verisen takin ja Stavesenin merilehmän
kanssa, ja yrityksestäni ei olisi muuta seurausta kuin että se
tuottaisi minulle kunnian päästä Hollannin nähtävyyksien joukkoon.

-- Mutta tiedän toisen, paremman keinon päästä täältä. Olen menettänyt
kärsivällisyyteni, menetettyäni ilon seurustella Rosan kanssa ja
varsinkin menetettyäni tulpaanini. Epäilemättä Gryphus jonakin päivänä
tuntuvasti loukkaa turhamaisuuttani, uhkaa rakkauttani tai henkeäni.
Siitä saakka kuin jouduin vankeuteen, on minua vaivannut omituinen
itsepintainen voimantunne, joka pyrkii purkaantumaan. Tunnen riidan- ja
tappelunhalua, käsittämätöntä tarvetta käydä nyrkkisille. Isken siis
kiinni tuon vanhan konnan kurkkuun ja kuristan hänet kuoliaaksi!

Noiden viime sanojen jälkeen Kornelius pysähtyi hetkeksi, katse
tuijottavana, huulet yhteenpuristettuina.

Hänen mielessään kyti muuan miellyttävä tuuma.

-- No niin, jatkoi hän, -- kun olen surmannut Gryphuksen, miksi en
silloin ottaisi hänen avaimiansa? Laskeudun sitten rauhallisesti
portaita alas, ikäänkuin olisin suorittanut mitä ylevimmän teon. Sitten
menen hakemaan Rosaa hänen huoneestansa. Kerron hänelle mitä olen
tehnyt, ja me hyppäämme yhdessä Waaliin.

-- Olen varma, että voin Rosan kanssa uida virran poikki.

-- Mutta hyvä Jumala, tuo Gryphushan on Rosan isä! Kuinka kiintynyt
Rosa minuun lieneekin, ei hän ikinä tule hyväksymään sitä, että olen
surmannut hänen isänsä, niin raaka ja ilkeä kuin hän onkin. Siis seuraa
selvityksiä, sananvaihto, ja sen lähetessä loppuaan tulee jokin
vanginvartija tai ovenvartija, joka on tavannut Gryphuksen kuoleman
kourissa tai kuoliaaksi kuristettuna, ja hän laskee kätensä olalleni.
Sitten joudun jälleen Buitenhofin mestauslavalle ja näen jälleen tuon
inhottavan miekan välkähtävän, ja tällä kertaa se ei pysähdykään
keskellä tietä, vaan niskani saa tutustua siihen. Siis emme ajattele
tuota keinoa, Kornelius ystäväni, se on huono keino!

-- Mutta mikä minulle sitten tulee neuvoksi, ja kuinka löytäisin
jälleen Rosan?

Tuollaisia ajatuksia liikkui Korneliuksen mielessä sinä hetkenä,
jolloin lukija tapasi hänet akkunaansa nojaamassa, kolmantena päivänä
sen jälkeen kuin Rosa oli niin äkkiä eronnut isästänsä.

Samassa tuli Gryphus sisään.

Hänellä oli suunnaton keppi kädessään, hänen silmänsä säihkyivät
uhkaavasti, hänen huulensa vetääntyivät ilkeään hymyyn, hän horjahteli
arveluttavasti, ja koko hänen vaitelias olentonsa todisti
pahansuopuutta.

Kornelius, joka pakosta oli käynyt kärsivälliseksi, ja jolle järkikin
suositteli tuota samaa kärsivällisyyttä, ei edes käännähtänytkään
kuullessaan Gryphuksen tulevan sisään, sillä hän kuuli kyllä, ken
tulija oli, ja tiesi liiankin hyvin ettei Rosa saapunut hänen
seurassaan.

Ei mikään ole niin vastenmielistä ihmisistä, jotka ovat vihan
vimmoissa, kuin välinpitämättömyys niiden puolelta, joihin tuo viha
kohdistuu Mikä vahinko, jos voimanponnistus menisikin hukkaan! Mieli
hehkuu, veri kuohuu, tunteenpurkaus on välttämätön! Kun kunnon konna on
kiihdyttänyt ilkeytensä äärimmilleen, täytyy hänen ainakin saada antaa
oiva isku jollekin.

Nähdessään ettei Kornelius liikahtanutkaan, Gryphus koetti tarmokkaalla
rykäisyllä herättää hänet ajatuksistaan.

Kornelius hyräili hiljaa itsekseen surullista, mutta viehkeätä
»Kukkasten laulua»:

    »Me luotuja olemme tulesta maan
    Ja ruskosta päivän ja kasteesta yön.
    Ja hengähdys ilmojen elon meill' tuo,
    Meille maaemo runsaita nesteitä suo.»

    »Meitä lempien ihminen säälimätön
    Elonlankamme hentosen taittaa.
    Ja kuihtumus maallinen palkkamme on,
    Mutta lohtumme kukkeus uus', verraton!»

Laulu, jonka vienon surumielistä sävyä tyyni, lempeä sävel vahvisti,
saattoi Gryphuksen pois suunniltaan. Hän iski keppinsä lattiaan
huutaen:

-- Hyvä herra laulaja, ettekö sitten kuule, että minä olen täällä?

Kornelius käännähti.

-- Hyvää huomenta! lausui hän.

Ja hän jatkoi lauluaan:

    »Meitä kotomme iäinen kutsuelee,
    Sinne sielumme riemuiten entää,
    Sulotuoksuna kohoten tomusta maan,
    Eloon uuteen, min taivas suo tarhoissaan.»

-- Kirottu noita, luulen että teet minusta pilkkaa! huusi Gryphus.

Mennen sitten vankia lähemmäksi hän jatkoi:

-- Etkö sitten näe, että minulla on välikappale, jolla voin sinut
lannistaa ja pakottaa tunnustamaan rikoksesi?

-- Oletteko te hullu, rakas herra Gryphus? kysyi Kornelius kääntyen
häneen päin.

Ja nähdessään vartijansa kiihtyneet kasvot, hehkuvat silmät, vaahdossa
olevan suun lausui hän:

-- Paholainen sentään! Näyttää siltä kuin olisi pahempikin kysymyksessä
kuin hulluus! Ollaan raivostuneena, vai mitä?

Gryphus pyöritti keppiään hänen edessään.

Liikahtamatta paikaltaan pani Kornelius käsivartensa ristiin ja lausui:

-- Mutta, herra Gryphus, tehän tunnutte uhkailevan minua.

-- Niin kyllä, uhkailen sinua! huusi vanginvartija.

-- Ja millä sitten?

-- Katsopas, mitä minulla on kädessäni!

-- Luullakseni se on keppi, sanoi Kornelius tyynesti, -- vieläpä varsin
iso keppi. Mutta en voi uskoa teidän aikovan uhata minua sillä!

-- Miksikä en sillä uhkaisi?

-- Siksi että vanginvartijaa, joka lyö vankia, odottaa kahtalainenkin
rangaistus. Toinen on mainittu Loewesteinin vankilan ohjesääntöjen
IX:ssä pykälässä, joka on näin kuuluva:

»Jos päällysmies, vanginvartija tai ovenvartija satuttaa kätensä
vankiin, erotettakoon hän toimestansa.»

-- Kätensä! sanoi Gryphus vihan vimmoissa. -- Niin kyllä, -- mutta
minullahan on keppi. Kepistä ei ohjesäännöissä puhuta mitään.

-- Toinen rangaistus, jatkoi Kornelius, -- ei ole mainittu
ohjesäännöissä, vaan sen mainitsee raamattu näillä sanoin:

»Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu.»

»Joka kepillä toiseen koskee, se kepillä piestään.»

Gryphus, jota Korneliuksen tyyni ja mahtipontinen puhetapa raivostutti
yhä enemmän, kohotti keppinsä ilmaan. Mutta samassa silmänräpäyksessä
heittäytyi Kornelius hänen kimppuunsa, riisti kepin hänen käsistänsä ja
pisti sen kainaloonsa. Gryphus ulvoi vihasta.

-- Kas niin, ystäväni, sanoi Kornelius, -- elkää hukatko paikkaanne!

-- Voi sinua noitaa, karjui Gryphus. -- Mutta tiedän toisen keinon,
millä sinut lannistaa!

-- Hyvä on.

-- Näet että käteni on tyhjä.

-- Näen kyllä, ja se ilahduttaa minua.

-- Tiedät ettei tavallisesti ole niin, kun aamuisin tulen luoksesi.

-- Se on totta. Tavallisesti tuotte minulle huonointa lientä mitä voi
kuvailla. Siis ei sen puuttuminen ole minulle mikään rangaistus. Minä
syön ainoastaan leipää, ja mitä pahempaa se sinusta on, Gryphus, sen
parempaa se on minusta.

-- Onko se sinusta sen parempaa?

-- On.

--. Ja minkätähden?

-- Syy on aivan yksinkertainen.

-- Sano se siis!

-- Varsin kernaasti. Tiedän että antaessasi minulle huonoa leipää
luulet tuottavasi minulle kärsimystä.

-- Myönnän kyllä etten ole sitä tuonut tuottaakseni iloa sellaiselle
heittiölle kuin sinä.

-- No niin! Mutta koska minä olen noita, kuten tiedät, muutan huonon
leipäsi erinomaisen maukkaaksi leiväksi, josta pidän enemmän kuin mitä
hienoimmista leivoksista, ja siten huvini on kaksinkertainen, kun saan
syödä mieleni mukaista ruokaa ja samalla tuottaa sinulle ääretöntä
harmia.

Gryphus päästi raivon ulvahduksen.

-- Siis tunnustat olevasi noita, sanoi hän.

-- Olenpa niinkin, toden totta. En myönnä sitä muille, sillä voisin
joutua polttoroviolle kuten Gaufredy tai Urbain Grandier. Mutta miksikä
en sitä myöntäisi kahden kesken ollessamme!

-- Hyvä, hyvä, sanoi Gryphus. -- Mutta jos noita voi muuttaa
hapanleivän vehnäleiväksi, niin eikö hän sentään kuole nälkään, jos
hänellä ei ole leipää ollenkaan?

-- Mitä sanottekaan!

-- No hyvä, en tuo sinulle leipää ollenkaan, niin saamme nähdä kuinka
sinun on käynyt viikkokauden kuluttua.

Kornelius kalpeni.

-- Alamme jo tänään, jatkoi Gryphus. -- Koska olet noita, niin voit
muuttaa huonekalusi leiväksi. Minä puolestani voitan joka päivä
kahdeksantoista äyriä, jotka saan ruuastasi.

-- Mutta sehän on murhaamista! tuli Kornelius huudahtaneeksi
käsitettävän kauhun vallassa, jonka hänessä herätti tuo hirmuinen
kuolintapa.

-- Oivallista, jatkoi Gryphus pilaansa, -- oivallista! Koska kerran
olet noita, niin pysyt kaikesta huolimatta hengissä.

Kornelius pyrki myöskin puhumaan edelliseen huolettomaan tapaansa ja
lausui olkapäitään kohauttaen:

-- Etkö nähnyt, kuinka minä kutsuin tänne Dordrechtin kyyhkyset?

-- Mitä sitten?

-- Kyyhkyspaisti on varsin hyvää ruokaa. Jos syö kyyhkysen päivässä, ei
minun nähdäkseni pitäisi kuolla nälkään.

-- Ja mistä saat tulta?

-- Tulta! Tiedäthän että olen liitossa paholaisen kanssa. Luuletko
paholaisen jättävän minut ilman tulta, tuota lempiainettaan?

-- Vahvimmankin ihmisen on mahdoton elää pelkillä kyyhkysillä. Siitä on
lyöty vetoakin, mutta vedonlyöjät ovat luopuneet yrityksestään.

-- No hyvä, sanoi Kornelius. -- Jos niin on, niin saatuani kylläni
kyyhkysistä kutsun luokseni Waalin ja Maasin kalat.

Gryphuksen silmät suurenivat pelästyksestä.

-- Pidän varsin paljon kaloista, jatkoi Kornelius, -- mutta sinä et
tarjoa minulle niitä koskaan. Käytän hyväkseni tuota seikkaa, että aiot
jättää minut nälkään kuolemaan, tilatakseni itselleni kaloja.

Viha ja pelko oli viedä Gryphukselta tajunnan. Mutta hän tointui
jälleen, ja pistäen kätensä taskuunsa hän lausui:

-- No niin, pakotat minut siis käyttämään toista keinoa!

Ja hän otti veitsen taskustaan ja aukaisi sen.

-- Veitsi! huudahti Kornelius, asettuen keppi kädessä
puolustusasentoon.



XXIX.

VAN BAERLE SUORITTAA ENNEN LOEWESTEINISTÄ LÄHTÖÄÄN GRYPHUKSEN LASKUN.


Taistelijat viivähtivät hetkisen, Gryphus hyökkäys-, van Baerle
puolustusasennossa.

Mutta kun tätä jännittävää tilaa voi jatkua loppumattomiin, ja
Kornelius tahtoi tietää syyn vastustajansa vihan uudistumiseen, kysyi
hän:

-- Mitä te oikeastaan minusta tahdotte?

-- Sen kyllä sanon, vastasi Gryphus. -- Tahdon saada takaisin tyttäreni
Rosan.

-- Tyttärenne! huudahti Kornelius.

-- Niin, Rosan, jonka olet ryöstänyt minulta taikatempuillasi. Sano,
missä hän on!

Ja Gryphuksen asento kävi entistä uhkaavammaksi.

-- Eikö Rosa ole Loewesteinissä? huudahti Kornelius.

-- Tiedät sen varsin hyvin. Kysyn vielä kerran, tahdotko antaa minulle
Rosan takaisin!

-- Hyvä, sanoi Kornelius, -- tuo on juoni minun pettämisekseni.

-- Vielä kerran, -- tahdotko sanoa, missä tyttäreni on?

-- Arvaa, konna, ellet sitä tiedä!

-- Odota, odota, murisi Gryphus kalpeana ja vapisevin huulin,
mielettömyyden valtaan joutumaisillaan. -- Vai et tahdo sanoa! Kyllä
suusi vielä auki saadaan!

Hän tuli askeleen lähemmäksi Korneliusta ja näytti hänelle kädessään
kimmeltävää asetta.

-- Näetkö tämän veitsen? sanoi hän. -- Olen tappanut sillä yli
viisikymmentä mustaa kukkoa. Nyt tapan sillä heidän isäntänsä,
paholaisen, kuten olen tappanut heidätkin, -- odota vain, odota!

-- Sinä lurjus, sanoi Kornelius, -- tahdot siis ehdottomasti murhata
minut!

-- Avaan sydämesi, nähdäkseni minne olet piilottanut tyttäreni.

Lausuen nuo sanat kuumeentapaisessa mielenhäiriössä Gryphus syöksähti
Korneliuksen kimppuun, joka ei ehtinyt muuta kuin heittäytyä pöytänsä
taakse, välttääkseen ensi iskua.

Gryphus heilutti veistään purkaen suustaan kammottavia uhkauksia.

Kornelius käsitti että jos Gryphus ei voinutkaan saavuttaa häntä
kädellänsä, ei hän kumminkaan ollut turvassa hänen aseeltansa, joka voi
lentää läpi ilman hänen rintaansa. Aikaa hukkaamatta hän siis iski
kepillä, jota ei ollut päästänyt kädestänsä, voimakkaasti veistä
pitelevään nyrkkiin.

Veitsi putosi maahan ja Kornelius pani jalkansa sen päälle.

Kun Gryphus nyt näytti valmistuvan taisteluun, joka varmaankin olisi
käynyt perin hurjaksi, hänellä kun oli kostettavana kepiniskun tuottama
tuska ja aseettomaksi jäämisen häpeä, teki Kornelius rohkean päätöksen.

Hän ryhtyi sankarimaisen kylmäverisesti pieksämään vartijaansa
kepillään, valiten vain tarkoin kohdat, mihin iskut sattuivat.

Pian rukoili Gryphus armoa.

Mutta ennenkuin hän sen teki, hän oli huutanut, -- huutanut vahvasti.
Nuo huudot kuultiin, ja pian oli linnan koko palveluskunta jalkeilla.
Kaksi vartijaa, yksi päällysmies ja kolme, neljä vahtia saapui siis
heti, yllättäen Korneliuksen keppi kädessä, veitsi jalan alla.

Nähdessään kaikki nuo miehet todistamassa rikostansa, jonka lieventäviä
asianhaaroja -- kuten meidän päivinämme sanottaisiin -- kukaan ei
tuntenut, käsitti Kornelius olevansa auttamattomasti hukassa.

Itse asiassa todistikin kaikki hänen rikollisuuttaan.

Kädenkäänteessä riistettiin Korneliukselta hänen aseensa, vahdit
ympäröivät Gryphuksen, nostivat hänet pystyyn, tukivat häntä, ja
raivosta ulvoen voi hän nyt laskea pöhöttymät, jotka kohosivat hänen
hartioissaan ja selässään, kuin kirjavat kukkulat vuorenharjalla.

Heti laadittiin pöytäkirja tapahtumasta, vangin väkivaltaisesta
esiintymisestä vartijaansa kohtaan, ja liian lieväksi ei tuota
Gryphuksen mielen mukaan sommiteltua asiakirjaa suinkaan voinut
väittää. Kysymyksessä oli ollut edeltäpäin harkittu ja valmistettu
murhayritys vanginvartijaa kohtaan sekä ilmeinen kapina.

Pöytäkirjaa laadittaessa vei kaksi vahtia Gryphuksen, jonka lausuntonsa
annettuaan ei enää tarvinnut olla tutkinnossa läsnä, kepiniskujen
murjomana ja vaikeroivana alas hänen asuntoonsa.

Sillaikaa selittivät vahdit, jotka olivat ottaneet Korneliuksen
huostaansa, hänelle lempeästi Loewesteinin tapoja ja menoja, jotka hän
muuten tunsi yhtä hyvin kuin hekin, sillä vankilaan tullessa oli
ohjesäännöt luettu hänelle, ja muutamat pykälät olivat jääneet tarkoin
hänen muistiinsa.

He kertoivat hänelle myöskin, kuinka noita sääntöjä oli sovellettu
erääseen vankiin nimeltä Mathias, joka vuonna 1668, siis viittä vuotta
aikaisemmin, oli tehnyt itsensä syypääksi kapinalliseen tekoon, mutta
paljoa viattomampaan kuin Kornelius.

Hänestä oli liemi ollut liian kuumaa, ja hän oli heittänyt sen
ylimmälle päällysmiehelle vasten naamaa, niin että tälle jäi ihopaloja
käteen, kun hän pyyhkäisi kasvojaan.

Kahdentoista tunnin kuluttua noudettiin Mathias kopistaan ja vietiin
vanginvartijan asuntoon, missä hänet merkittiin Loewesteinistä
poistuneeksi.

Nyt vietiin hänet linnan edustalla olevalle kentälle, josta on hyvin
kaunis näköala monen peninkulman etäisyyteen. Siellä kahlehdittiin
hänen kätensä, hänen silmänsä sidottiin ja hänelle luettiin kolme
rukousta.

Sitten kehotettiin häntä polvistumaan, ja Loewesteinin vahdit,
luvultaan kaksitoista, ampuivat, kersantin annettua merkin, varsin
taitavasti musketinluodin kukin hänen ruumiiseensa, minkä johdosta
Mathias kuoli heti paikalla.

Kornelius kuunteli hyvin tarkkaavasti tuota pöyristyttävää kertomusta.

Kertomuksen loputtua hän sanoi:

-- Kahdentoista tunnin kuluttua te sanoitte?

-- Niin, eikä kahdestoista tunti luullakseni vielä ollut kulunut
loppuunkaan, vastasi kertoja.

-- Kiitoksia kertomuksestanne, sanoi Kornelius.

Viehkeä hymyily, jonka kertomus oli saanut vahdin huulille, ei ollut
vielä ehtinyt haihtua, kun porraskäytävästä kuului kajahtelevia
askeleita.

Kannukset kilahtelivat kuluneita astuimia vastaan.

Vahdit väistyivät syrjään, tehden tietä saapuvalle upseerille.

Tämä tuli Korneliuksen huoneeseen, missä kirjuri yhä sommitteli
pöytäkirjaansa.

-- Tämä on huone n:o 11? tiedusteli upseeri.

-- Niin on, kapteeni, vastasi eräs aliupseeri.

-- Tämä on siis vangin Kornelius van Baerlen huone?

-- Aivan niin, kapteeni.

-- Missä vanki on?

-- Tässä, herra, vastasi Kornelius, kalveten kaikesta rohkeudestaan
huolimatta.

-- Te olette herra Kornelius van Baerle? kysyi muukalainen, kääntyen
nyt vangin itsensä puoleen.

-- Niin, herra.

-- Seuratkaa siis minua!

-- Mitä! huudahti Kornelius, sydän kuolemantuskan vallassa. -- Näinkö
nopeaan menetellään Loewesteinin linnassa, ja tuo mieletön puhui
kahdestatoista tunnista!

-- Mitäs sanoin? kuiskasi historioitsija hänen korvaansa.

-- Te valehtelitte!

-- Kuinka niin?

-- Te puhuitte kahdestatoista tunnista.

-- Niin, tosiaankin! Mutta sen sijaan kunnioittaa teitä läsnäolollaan
eräs hänen ylhäisyytensä ajutanteista, vieläpä kaikkein uskotuimmista,
nimittäin herra van Deken. Tuhat tulimaista! Sellaista kunniaa ei
tullut Mathias paran osaksi.

-- Lähtekäämme siis, sanoi Kornelius, vetäen keuhkoihinsa
mahdollisimman paljon ilmaa. -- Lähtekäämme, -- ja te saatte nähdä että
Kornelius de Wittin kummipoika kasvojaan vääntämättä voi kestää yhtä
monta musketinluotia kuin Mathias.

Ylväänä poistui hän huoneesta kirjurin edellä, joka nähdessään työnsä
keskeytyvän, rohkeni sanoa upseerille:

-- Mutta kapteeni van Deken, minä en ole kirjoittanut pöytäkirjaa vielä
loppuun saakka!

-- Ei maksa vaivaa kirjoittaakaan! vastasi upseeri.

-- Hyvä! sanoi kirjuri, pannen kynänsä ja paperinsa vanhaan tahraiseen
salkkuun.

-- Kohtalo oli määrännyt, ajatteli Kornelius parka, -- ettei minun
pitänyt tässä maailmassa jättää nimeäni lapselle, ei kukalle eikä
kirjalle, -- joista kolmesta seikasta Jumalan sanotaan vaativan ainakin
yhden jokaiselta vähänkään kyvykkäältä ihmiseltä sielun ja ruumiin
omistusoikeuden palkaksi.

Ja hän seurasi upseeria mieli lujana ja pää pystyssä.

Kornelius laski kentälle vievät astuimet, pahoitellen ettei ollut
vahdilta tiedustellut montako niitä oli. Toimeliaan palvelemisintonsa
vallassa olisi tämä varmaankin kernaasti sanonut sen.

Ainoa seikka mitä Kornelius pelkäsi tällä retkellään, jonka katsoi
olevan auttamattomasti elämänsä viimeisen, oli että hän näkisi
Gryphuksen ja että hän ei näkisi Rosaa. Mikä vahingonilo kuvastuisikaan
isän kasvoilla! Kuinka murheen murtama olisikaan tytär!

Kuinka ihastuksissaan Gryphus olisikaan tästä rangaistuksesta,
oikeutetun teon verisestä kostosta, tuon teon, jonka suorittaminen oli
ollut sula velvollisuus!

Mutta entä Rosa, tyttö parka! Jos Korneliuksen täytyisi kuolla ilman
viime suudelmaa, lausumatta edes viimeisiä jäähyväisiä!

Ja täytyisikö hänen kuolla saamatta mitään tietoja suuresta mustasta
tulpaanista, niin että herätessään tuolla ylhäällä ei tietäisi minne
luoda katseensa löytääksensä sen!

Voidakseen tällaisena hetkenä olla kyyneliin sulamatta, täytyi
Korneliuksella olla vielä vahvempi rautakuorus sydämensä ympärillä kuin
Horatiuksen mainitsemalla purjehtijalla, joka saapui ensimäisenä
kammottaville Akrokeraunian kallioille.

Kornelius silmäili oikealle, hän silmäili vasemmalle, mutta siitä
huolimatta ei hän kentälle tullessaan ollut nähnyt Rosaa, ei edes
Gryphustakaan.

Tosinhan jälkimäinen seikka melkein korvasi edellisen.

Korneliuksen katse harhaili yli kentän, hakien vahteja, joiden piti
panna toimeen kuolemanrangaistus, ja hän näkikin tusinan sotamiehiä
koolla juttelemassa.

Mutta ne vain seisoivat ja juttelivat, eikä niillä ollut
muskettejakaan, eivätkä ne edes seisoneet rivissä.

Oikeastaan ne kuiskailivatkin pikemmin kuin puhelivat, -- mikä seikka
Korneliuksesta ei tuntunut vastaavan juhlallisuutta, joka tällaisissa
tilaisuuksissa tavallisesti vallitsee.

Äkkiä ilmestyi Gryphus nilkutellen, horjahdellen sauvan nojassa
vankilan edustalle. Hän oli koonnut kaiken vihansa hehkun
kissanharmaisiin vanhoihin silmiinsä, luodessaan ne nyt viimeisen
kerran Korneliukseen, ja hän syyti sellaisen sadatusten tulvan
suustansa hänet nähdessään, että Kornelius kääntyi upseerin puoleen
lausuen:

-- Herra kapteeni, nähdäkseni ei ole sopivaa sallia tuon ihmisen tällä
tavoin loukata minua, ja lisäksi vielä tällaisena hetkenä.

-- Mutta hyvä herra, vastasi upseeri nauraen, -- onhan aivan
luonnollista, että tuo kunnon mies on teille suutuksissaan, tehän
kuulutte antaneen hänelle aimo selkäsaunan.

-- Mutta hyvä herra, sehän oli vain itsepuolustusta!

-- Pyh! äännähti upseeri, liikauttaen olkapäitään tavalla, joka
vaikutti erinomaisen filosofiselta, -- pyh, antakaa te hänen purkaa
sisuaan! Mitäpä se teitä enää haittaa!

Kylmä hiki kohosi Korneliuksen otsaan hänen kuullessaan tuon
vastauksen, joka hänestä tuntui hiukan raa'alta pilalta, varsinkin kun
puhuja oli prinssin kanssa läheisissä väleissä oleva upseeri, kuten
hänelle oli sanottu.

Onneton vanki käsitti ettei hänellä ollut mitään pelastumisen
mahdollisuutta, ei ainoatakaan ystävää, ja hän tyytyi kohtaloonsa.

-- No niin, sanoi hän painaen päänsä alas, -- Kristus kärsi paljon
pahempia solvauksia, ja niin viaton kuin olenkin, en kumminkaan voi
verrata itseäni häneen. Kristus olisi itse kärsinyt iskut eikä olisi
pieksänyt vartijaansa.

Kääntyen sitten upseerin puoleen, joka näytti kohteliaasti odottavan,
kunnes hän olisi lopettanut mietteensä, hän kysyi:

-- Hyvä herra, minne olen oikeastaan matkalla?

Upseeri osotti neljän hevosen vetämiä vaunuja, jotka suuresti
muistuttivat niitä ajopelejä, jotka Kornelius oli nähnyt Buitenhofissa,
ollessaan jokseenkin samassa tilassa kuin nyt.

-- Nouskaa vaunuihin! lausui upseeri.

-- Ah, mumisi Kornelius, -- näyttää siltä kuin ei minulle suotaisi
kunniaa kuolla vankilan edustalla!

Hän lausui nuo sanat siksi lujalla äänellä, että äskeinen
historioitsija, joka näytti tykkänään antautuneen hänen palvelukseensa,
myöskin kuuli ne. Epäilemättä katsoi hän olevansa velvollinen antamaan
Korneliukselle uusia opetuksia, sillä hän lähestyi vaununovea, ja
upseerin antaessa määräyksiä jalka astuimella, hän kuiskasi
Korneliukselle aivan hiljaa:

-- On nähty sellaistakin, että tuomitut on viety omaan kaupunkiinsa
kärsimään rangaistuksensa oman porttinsa edustalla, että vaikutus olisi
sen suurempi. Tällaisissa tapauksissa menetellään miten milloinkin,
aina asianhaarojen mukaan.

Kornelius ilmaisi liikkeellä kiitollisuutensa.

Sitten hän lausui itsekseen:

-- Oivallista, perin oivallista! Siinäpä vasta poika, joka ei konsanaan
jätä lohdun sanaa lausumatta, kun vain tilaisuutta siihen suodaan.
Kiitän sinua, ystäväni! Jumalan haltuun!

Vaunut läksivät liikkeelle.

-- Voi tuota konnaa, tuota roistoa! ulvoi Gryphus heristellen nyrkkiään
pakoon päässeelle uhrilleen. -- Ja hän lähtee tiehensä antamatta
minulle tytärtäni takaisin!

-- Jos minut viedään Dordrechtiin, sanoi Kornelius, -- näen taloni ohi
kuljettaessa ovatko puutarhani lavat kovin huonossa kunnossa.



XXX.

KORNELIUS VAN BAERLEN RANGAISTUKSEN LAATU ALKAA KÄYDÄ ILMI.


Vaunut vierivät eteenpäin koko pitkän päivän. Ne jättivät Dordrechtin
vasemmalla, kulkivat Rotterdamin kautta ja saapuivat Delftiin viiden
ajoissa iltapäivällä.

Kornelius teki muutamia kysymyksiä upseerille, joka oli samalla kertaa
hänen vartijansa ja matkatoverinsa. Mutta niin varovaisia kuin nuo
kysymykset olivatkin, jäivät ne kumminkin hänen mieliharmiksensa
vastaamatta.

Kornelius pahoitteli ettei hänellä ollut rinnallaan tuo palvelevainen
vahti, joka puheli ilman että häneltä mitään kysyttiinkään. Epäilemättä
olisi hän kuvaillut Korneliusta odottavaa kolmatta seikkailua yhtä
miellyttävästi ja tarkasti kuin oli kuvaillut noita kahta, joista
Kornelius oli säästynyt.

Kulkua kesti kaiken yötä. Aamunkoitteessa oltiin jo ehditty Leidenin
ohi ja jatkettiin matkaa Pohjanmeri vasemmalla ja Haarleminmeri
oikealla puolella.

Kolme tuntia myöhemmin saavuttiin Haarlemiin.

Kornelius ei tiennyt ollenkaan, mitä Haarlemissa oli tapahtunut, ja me
jätämme hänet tietämättömyyteensä, kunnes tapahtumat hänet siitä
päästävät.

Mutta toisin on lukijan laita, jolla on oikeus päästä asioista
selville, vaikkapa ennen kertomuksemme sankariakin.

Olemme nähneet kuinka Vilhelm Oranialainen oli uskonut Rosan ja
tulpaanin kuin kaksi sisarta tai orpoa puheenjohtaja van Systensin
huomaan.

Rosa ei kuullut maaherrasta mitään ennenkuin illalla sinä päivänä,
jolloin oli nähnyt hänet kasvoista kasvoihin.

Illan suussa saapui van Systensin luo eräs upseeri. Hän tuli hänen
ylhäisyytensä nimessä kutsumaan Rosaa kaupungintalolle.

Siellä vietiin Rosa neuvoston suureen kokoushuoneeseen, missä hän
tapasi prinssin kirjoittamassa.

Hän oli yksin, ja hänellä oli jalkojensa juuressa suuri friisiläinen
vinttikoira, joka silmäili kiinteästi herraansa, ikäänkuin uskollinen
eläin olisi luullut pystyvänsä tehtävään, joka ei onnistunut
kenellekään ihmiselle, -- nimittäin arvaamaan herransa ajatukset.

Vilhelm jatkoi vielä hetkisen kirjoittamistaan. Kohottaen sitten
silmänsä ja huomaten Rosan pysähtyneen oven viereen hän lausui työtään
keskeyttämättä:

-- Tulkaa lähemmäksi, neiti!

Rosa meni muutaman askeleen pöytää lähemmäksi.

-- Teidän ylhäisyytenne, sanoi hän pysähtyen.

-- Hyvä, sanoi prinssi. -- Istukaa!

Rosa totteli, sillä prinssi katsoi häneen. Mutta tuskin oli prinssi
uudelleen ryhtynyt työhönsä, kun hän jo jälleen ujostellen vetäytyi
kauemmaksi.

Prinssi kirjoitti kirjeensä loppuun.

Sillä välin oli vinttikoira lähestynyt Rosaa ja alkanut häntä tarkastaa
ja hyväillä.

-- Kas vain! sanoi prinssi koiralleen. -- Näyt huomanneen, että te
olette saman seudun lapsia!

Kiinnittäen sitten Rosaan samalla tutkivan ja verhotun katseensa hän
lausui:

-- Puhukaamme hiukan teidän asioistanne, tyttäreni!

Prinssi oli tuskin kahdenkymmenenkolmen vuoden vanha, Rosa
kahdeksantoista tai kahdenkymmenen. Prinssi olisi siis paremmin voinut
nimittää Rosaa sisarekseen.

-- Tyttäreni, sanoi prinssi tuolla tavattoman mahtavalla äänenpainolla,
joka jähmetytti kaikki, jotka tulivat hänen läheisyyteensä, -- olemme
kahden kesken, jutelkaamme siis hiukan!

Rosan koko ruumis alkoi vavista, ja kumminkin kuvastivat prinssin
kasvot pelkkää hyväntahtoisuutta.

-- Teidän ylhäisyytenne, sopersi hän.

-- Teillä on isä Loewesteinissä?

-- On kyllä, teidän ylhäisyytenne.

-- Te ette rakasta häntä?

-- En ainakaan niin kuin tyttären tulisi rakastaa.

-- On paha olla rakastamatta isäänsä, lapseni, -- mutta on oikein puhua
totta prinssilleen.

Rosa loi katseensa maahan.

-- Ja miksi ette rakasta isäänne?

-- Isäni on paha.

-- Millä tavoin hänen pahuutensa ilmenee?

-- Hän kohtelee pahoin vankeja.

-- Kaikkiako?

-- Kaikkia.

-- Mutta eikö ole ketään, jota hän teidän mielestänne kohtelee
erikoisen pahasti?

-- Erityisesti hän vainoaa herra van Baerleä, joka...

-- Joka on teidän rakastajanne.

Rosa peräytyi askeleen.

-- Jota minä rakastan, teidän ylhäisyytenne, sanoi hän ylväästi.

-- Oletteko rakastanut häntä kauankin? kysyi prinssi.

-- Siitä päivästä saakka, jolloin näin hänet ensi kerran.

-- Ja milloin se oli?

-- Seuraavana päivänä sen jälkeen, jolloin hallinnonjohtaja Jan ja
hänen veljensä Kornelius surmattiin niin kammottavalla tavalla.

Prinssin huulet puristuivat yhteen, hänen otsansa rypistyi, hänen
luomensa laskeutuivat hetkeksi yli silmien. Vaiettuaan hetkisen hän
sanoi:

-- Mutta mitä teitä hyödyttää rakastaa miestä, joka on tuomittu elämään
ja kuolemaan vankeudessa?

-- Jos hän elää ja kuolee vankeudessa, niin autan häntä elämään ja
kuolemaan.

-- Ja te tyytyisitte olemaan vangin vaimo?

-- Olisin ylpein ja onnellisin ihmisistä, jos minun sallittaisiin tulla
herra van Baerlen vaimoksi. Mutta...

-- Mitä sitten?

-- En uskalla sitä lausua, teidän ylhäisyytenne.

-- Teidän puheessanne ilmenee jonkunmoinen toivehikas sävy. Mitä
toiveita teillä on?

Rosa kohotti kauniit silmänsä Vilhelmin puoleen, nuo kirkkaat silmät,
joiden henkevä katse oli niin läpitunkeva, että se pystyi herättämään
säälintunteen, joka uinaili Vilhelmin synkässä mielessä kuin kuolleena.

-- Vai niin, minä ymmärrän!

Rosa hymyili liittäen kätensä ristiin.

-- Te toivotte minulta apua, sanoi prinssi.

-- Niin kyllä, teidän ylhäisyytenne.

-- Vai niin!

Prinssi varusti kirjoittamansa kirjeen sinetillä ja kutsui erään
upseerin sisään.

-- Herra van Deken, lausui hän, -- viekää tämä kirjelmä Loewesteiniin.
Lukekaa määräykset, jotka olen antanut linnanpäällikölle, ja menetelkää
niiden mukaisesti.

Upseeri kumarsi, ja pian kuultiin talon kaikuvasta porttiholvista
kavionkapsetta.

-- Tyttäreni, jatkoi prinssi, -- sunnuntaina, siis ylihuomenna, on
tulpaanijuhla. Pukeutukaa hienoksi näillä viidelläsadalla floriinilla,
jotka tässä näette, sillä toivomukseni on, että tuo päivä olisi teille
suuri juhlapäivä.

-- Millaiseen pukuun teidän ylhäisyytenne käskee minun pukeutua? mumisi
Rosa.

-- Pukeutukaa friisiläisten aviovaimojen tapaan, sanoi Vilhelm, -- se
puku soveltuu teille oivallisesti.



XXXI.

HAARLEM.


Haarlem, jonne tulimme kolme päivää sitten Rosan mukana ja jonne äsken
saavuimme uudelleen vangin seurassa, on kaunis kaupunki, joka syystä
ylpeilee olevansa Hollannin varjokkaimpia.

Kun muut kaupungit tyydyttivät turhamaisuuttaan muhkeilla asehuoneilla
ja laivaveistämöillä, tavara-aitoilla ja basaareilla, tyytyi Haarlem
kunniaan omistaa kauneimmat, tuuheimmat jalavat, korkeimmat poppelit,
varjoisimmat puistot tammi-, lehmus- ja kastanjakäytävineen.

Nähdessään naapurikaupunkinsa Leidenin pyrkivän tieteiden pesäpaikaksi
ja mahtavan Amsterdamin kauppaelämän keskustaksi, Haarlem oli valinnut
maanviljelyksen tai pikemminkin puutarhaviljelyksen erikoisalakseen.

Suojattu, ilmava, aurinkoinen Haarlem soikin puutarhureille etuja,
joita muut kaupungit merituulineen ja lakeuden paahteineen eivät
voineet tarjota.

Niinpä olikin Haarlem käynyt kaikkien noiden rauhallisten kansalaisten
tyyssijaksi, jotka rakastivat maata ja sen antimia, samaten kuin
matkoihin ja kauppaelämään mielistyneet rauhattomat toimi-ihmiset
parhaiten viihtyivät Amsterdamissa tai Rotterdamissa, ja useimmat
valtiomiehet ja muut kuulut henkilöt valitsivat asuinpaikakseen
Leidenin.

Opin ahjoksi oli siis tullut Leiden. Näin ollen valitsi Haarlem
osakseen kaiken sen, mikä elämää sulostuttaa, -- soiton,
maalaustaiteen, hedelmätarhat, puistot, metsiköt ja kukkasarat.

Haarlem hullaantui kukkiin, muiden kukkien ohella tulpaaneihin.

Haarlem määräsi palkintoja tulpaanien kunniaksi, ja tämä seikka johtaa
meidät varsin luonnollisella tavalla, kuten nähdään, puhumaan siitä
palkinnosta, joka 15. päivänä toukokuuta 1673 oli tuottava satatuhatta
floriinia pilkuttoman ja virheettömän suuren mustan tulpaanin
kehittäjälle.

Tehtyään erikoisharrastuksensa kaikille tiettäväksi, saatettuaan julki
rakkautensa kukkiin ja liiatenkin tulpaaneihin, aikana, jolloin sota ja
sisäiset levottomuudet kiinnittivät kaikkein mielet, sai Haarlem
sanomattoman ilon nähdä ihanteellisen päämäärän saavutetuksi,
sanomattoman kunnian näyttää maailmalle tulpaaninviljelijäin ihanteen,
ja tuo kaunis kaupunki, jolla oli tarjona metsiä ja päivänpaistetta,
varjoa ja valoa, päätti viettää palkinnonantoa juhlalla, jonka muisto
ei ikinä haihtuisi ihmisten mielestä.

Tuohon päätökseen oli sen enemmän syytä, kun Hollanti on juhlien
luvattu maa. Ei konsanaan voi nähdä hidasluontoisten ihmisten osottavan
suurempaa huuto-, laulu- ja tanssi-intoa, kuin noiden seitsemän
maakunnan kunnon tasavaltaiset osottavat huvitilaisuuksissa.

Tullakseen siitä vakuutetuksi tarvitset vain luoda katseen Teniers'ien
tauluihin.

On varmaa, että veltot ihmiset ovat kaikkein väsymättömimmät, kun on
kysymyksessä huvitteleminen eikä työnteko.

Haarlemissa vallitsi nyt kolminkertainen riemu, sillä sen oli
viettäminen kolminkertaista juhlaa. Musta tulpaani oli keksitty, ja
prinssi Vilhelm Oranialainen aikoi todellisena hollantilaisena ottaa
osaa palkintojuhlaan. Kolmanneksi vaati valtakunnan kunnia näyttämään
ranskalaisille, ettei 1672 vuoden onneton sota ollut voinut järkyttää
Batavian tasavallan perustuksia, vaan että ne vielä kestivät laivaston
kanuunain säestämää tanssiakin.

Tuosta juhlasta oli etupäässä kiittäminen Haarlemin
puutarhayhdistystä, joka oli määrännyt sadantuhannen floriinin
palkinnon tulpaaninsipulista. Kaupunki halusi olla yhtä antelias ja
määräsi yhtä suuren summan hienostonsa käytettäväksi, jotta
palkinnonantoa voitaisiin viettää juhlallisuudella.

Niinpä vallitsikin kaupungissa juhlanviettoa varten määrättynä
sunnuntaina sellainen toimeliaisuus, sellainen innostus, ettei edes
ranskalainen, jolla on ivahymynsä valmiina aina ja joka paikassa, olisi
voinut olla ihailematta noita kunnon hollantilaisia, jotka olivat yhtä
valmiit uhraamaan rahansa sotalaivan rakentamiseksi -- siis kansansa
kunnian puolustamiseen -- kuin palkitakseen kukkamaailman uutta
tulokasta, jonka kukoistus oli kestävä päivän, iloksi naisille,
oppineille ja uteliaille.

Ylhäisön ja puutarhayhdistyksen jäsenten etunenässä komeili van
Systens, uhkeimmat pukimensa yllään.

Valiten synkän komean vaatetuksen, oli tuo kunnon mies pyrkinyt
lempikukkansa kaltaiseksi, ja kiiruhtakaamme hänen kunniakseen
vakuuttamaan, että hänen yrityksensä oli onnistunut oivallisesti.

Paitsi mustaa ja liinakankaan hohtoisan valkoista väriä, olivat
ainoastaan sinipuna ja sini edustettuina puheenjohtajan juhlapuvussa,
hänen astellessaan palkintolautakunnan etunenässä, kantaen suunnatonta
kukkavihkoa, kuten Robespierre sataakahtakymmentäyhtä vuotta myöhemmin
korkeimman olennon juhlassa.

Mutta ranskalaisen tribuunin vihaa ja kunnianhimoa uhkuvan sydämen
asemesta oli kunnon puheenjohtajalla povessaan kukkanen, yhtä viaton
kuin viattomin niistä, joita hän piti kädessään.

Palkintolautakunnan jälkeen, joka oli kirjava kuin niitty ja tuoksuva
kuin kevät, seurasivat oppineiden yhdistykset, kaupungin virkakunnat,
sotaväki, aateliset ja tilanomistajat.

Varsinaiselle kansalle eivät edes nämäkään tasavaltalaiset suoneet
sijaa juhlakulkueessa, -- se sai muodostaa kujan.

Tosinhan katsojan paikalta parhaiten käykin näkeminen ja havaintoja
tekeminen. Se on enemmistön paikka, -- enemmistön, joka tarkkaa
riemusaaton kulkua tietääkseen mitä siitä on sanominen, väliin myöskin,
mitä siihen nähden on tekeminen.

Mutta tällä kertaa ei ollut kysymyksessä Pompeiuksen eikä Caesarin
riemusaatto, tätä juhlaa ei vietetty Mitridateen tappion, ei Gallian
valloituksen johdosta. Kulkue vaikutti leppeältä kuin ohiasteleva
lammaslauma, vaarattomalta kuin ilmoja liitelevä lintuparvi. Juhla,
jota vietettiin, oli puutarhureiden voittojuhla. Jumaloiden kukkia
Haarlem myöskin jumaloi kukkainviljelijää.

Keskellä tuota rauhallista ja tuoksuvaa kulkuetta nähtiin musta
tulpaani kantopaareilla, jotka olivat peitetyt valkealla kultaripsuin
reunustetulla samettikankaalla. Sitä oli kantamassa neljä miestä, jotka
vaihtuivat aina tuon tuostakin toisiin, kuten tuotaessa Kybele äitiä
Etruriasta Roomaan torvien soidessa ja kaiken kansan osottaessa
hurskasta kunnioitusta.

Viettämällä tätä tulpaanin riemujuhlaa osotti tuo sivistystä ja
kaunoaistia vailla oleva kansa ymmärtävänsä pitää arvossa kuuluisain
harrasmielisten johtomiestensä sivistystä ja kaunoaistia, jos kohta se
vuodattikin heidän verensä Buitenhofin lokaiselle kivitykselle. Voihan
korvaukseksi piirtää uhrien nimet Hollannin Panteonin kauneimpaan
kiveen.

Oli sovittu että itse maaherra toimittaisi palkinnonannon, mikä seikka
piti kaikki läsnäolevat kovassa jännityksessä. Mahdollista oli, että
hän myöskin pitäisi puheen, ja tämä kysymys tuntui erittäinkin hänen
ystävistään ja vihamiehistään peräti mieltäkiinnittävältä.

Tosinhan valtiomiesten ystävät ja viholliset aina luulevat jokaisessa
heidän puheessaan, koskipa se kuinka vähäpätöistä asiaa tahansa,
havaitsevansa salaperäisen käänteen, jonka avulla arvelevat olevansa
oikeutetut tulkitsemaan puhujan sisimmät ajatukset, -- ikäänkuin eivät
tietäisi että valtiomiehen hattu on vakka, jonka tulee pidättää
jokainen valonsäde.

Siis oli tuo odotettu päivä, toukokuun 15. päivä 1673, saapunut, ja
Haarlem ympäristöineen oli kokoontunut kauniitten puitten varjoon,
varmasti päättäneenä tällä kertaa syrjäyttää sotasankarit ja oppineet
ja osottaa suosiotaan ainoastaan aineellisen viljelyksen suurmiehille,
he kun olivat pakottaneet luonto-emon tuottamaan mustan tulpaanin,
jonka kehittämistä tähän saakka oli pidetty mahdottomana.

Mutta ei mikään kansanjoukon päätös ole niin horjuva kuin tuo, että se
tyytyy osottamaan suosiotaan ainoastaan sille tai tälle. Kun se on
innostunut suosionosotuksiin, käy sen samaten kuin sen jouduttua
viheltämisintoon: se ei konsanaan tiedä, milloin olisi aika lakata.

Se osotti siis suosiotaan ensiksi herra van Systensille ja hänen
kukkavihkolleen, sitten yhdistyksille ja virkakunnille ja omalle
itselleen; lopuksi vielä, ja, tunnustakaamme se, tällä kertaa täydellä
syyllä, oivalliselle soitolle, jota kaupungin herrat jokaisessa
pysähdyspaikassa auliisti tarjosivat kuultavaksi.

Kaikkein silmät hakivat juhlan sankarittaren rinnalta, joka oli musta
tulpaani, juhlan sankaria, joka luonnollisesti oli tämän tulpaanin
kasvattaja.

Jos tämä sankari olisi esiintynyt puheen jälkeen, jota olemme nähneet
kunnon van Systensin valmistavan niin suurella huolella, olisi hän
varmaankin herättänyt suurempaa huomiota kuin itse maaherra.

Mutta meidän kannaltamme katsoen ei mieltäkiinnittävintä tässä juhlassa
ole ystävämme van Systensin puhe, niin ylevä kuin se olikin, eivät nuo
ylimystöön kuuluvat juhlapukuiset nuorukaiset, jotka syödä
narskuttelevat mahtavia kakkujaan, eivät köyhät, puolialastomat
kansanlapset, jotka järsivät vanillipuikkojen kaltaisia savustettuja
ankeriaitaan. Eivät mieltämme kiinnitä etupäässä nuokaan rusoposkiset,
valkopoviset Hollannin tyttäret, eivät lihavat, tukevat porvarit, jotka
eivät koskaan ole poistuneet synnyinkaupunkinsa rajoja kauemmaksi,
eivät laihat, keltaiset matkamiehet, jotka tulevat Ceylonista tai
Jaavasta saakka, ei janoinen rahvas, joka virkistyksekseen ahmii
vedessä liotettuja suolattuja kurkkuja. Ei, ei mikään kaikesta siitä,
mitä olemme maininneet, ole meistä tämän näytelmän mieltäkiinnittävin
kohta.

Mielenkiintomme kohdistuu ennen kaikkea erääseen ilosta loistavaan,
toimeliaaseen olentoon, joka käyskentelee palkintotuomarien parissa,
huolellisesti kammattuna ja pestynä, vyö kukitettuna, yllään
tulipunainen puku, joka sopeutuu oivallisesti hänen mustaan tukkaansa
ja keltaiseen ihoonsa.

Tuo ilosta loistava, innostunut päivänsankari, jonka osaksi on tuleva
sanomaton kunnia saattaa varjoon van Systensin puhe ja maaherran
läsnäolo, on Isak Boxtel. Edellään oikealla näkee hän samettipatjalla
kuljetettavan mustaa tulpaania, ottotytärtään, ja vasemmalla
kimmeltävät ja hohtavat isossa kukkarossa nuo satatuhatta floriinia,
niin että Boxtelin täytyy katsoa kieroon, voidakseen herkeämättä pitää
molempia silmällä.

Tuon tuostakin Boxtel hieman kiiruhtaa kulkuansa, saadakseen
kyynärpäänsä van Systensin kyynärpään rinnalle. Boxtel anastaa
jokaiselta hiukan hänen merkitystään, lisätäkseen omaa merkitystään,
kuten hän on varastanut Rosalta hänen tulpaaninsa, voittaakseen
itselleen kunniaa ja varallisuutta.

Neljännestunti vielä, niin prinssi on saapuva, kulkue pysähtyvä
viimeiselle levähdyspaikalle. Tulpaani asetettaisiin valtaistuimelleen,
ja suositellen kilpailijatartaan itsensä edellä yleisön jumaloitavaksi,
avaisi prinssi komeasti väritetyn pergamenttilevyn, johon keksijän nimi
on kirjoitettu. Lujalla ja kuuluvalla äänellä hän julistaisi että uusi
ihme on keksitty, että Hollanti Boxtelin välityksellä on pakottanut
luonnon tuottamaan mustan kukan, ja että tämän kukan nimi on oleva
_Tulipa nigra Boxtellea_.

Väliin kääntää Boxtel sentään silmänräpäykseksi katseensa pois
tulpaanista ja kukkarosta, luodakseen sen ihmisjoukkoon, sillä tuossa
ihmisjoukossa hän pelkää näkevänsä kauniin friisittären kalpeat kasvot.

Kuten voi ymmärtää, olisi tuo haamu häirinnyt Boxtelin juhlatunnelmaa,
kuten Bancon haamu Macbethin vieraspitoja.

Mutta kumminkin on meidän mainitseminen, ettei tuo kurja olento, joka
on kiivennyt yli muurin, joka ei ollut hänen omansa, mennyt akkunasta
sisään naapurinsa taloon, väärää avainta käyttäen tunkeutunut Rosan
huoneeseen, -- ettei tuo mies, joka on ryöstänyt miehen kunnian ja
naisen myötäjäiset, sittenkään pidä itseään varkaana.

Hän on niin kiihkeästi pitänyt silmällä tätä tulpaania, hän on
seurannut sen retkiä Korneliuksen kuivatushuoneen laatikosta
Buitenhofin mestauslavalle ja Loewesteinin vankilaan, hän on nähnyt sen
itävän ja kasvavan Rosan akkunalla, hän on niin usein hengityksellään
lämmittänyt sitä ympäröivää ilmaa, ettei kenelläkään voi olla enemmän
syytä pitää itseään sen kasvattajana, kuin hänellä. Jos musta tulpaani
nyt otettaisiin häneltä pois, katsoisi hän sitä varkaudeksi.

Rosaa ei näkynyt missään, joten ei mikään häirinnyt Boxtelin iloa.

Kulkue pysähtyi pyöreälle kentälle, jonka muhkeat puut olivat
koristetut köynnöksillä ja kirjoitelmilla. Se pysähtyi jymisevän soiton
raikuessa, ja Haarlemin nuoret tytöt saapuivat kuljettamaan tulpaanin
korkealle valtaistuimelle, joka sille oli pystytetty lavalle hänen
ylhäisyytensä maaherran kultaisen nojatuolin viereen.

Ja ylväänä silmäili tulpaani jalustaltaan kokoontunutta ihmisjoukkoa,
joka taputti käsiään ja ilmaisi ihastuksensa raikuvilla huudoilla,
joita Haarlemin kaiut kiiruhtivat kertaamaan.



XXXII.

VIIMEINEN PYYNTÖ.


Tuona juhlallisena hetkenä, jolloin ihastuksenhuudot kohosivat
ilmoille, tuli puiston viereistä tietä pitkin vaunut, hiljentäen
vauhtiaan tielle kokoontuneiden lapsilaumojen takia, jotka aikuiset
innoissaan olivat työntäneet pois puiston käytäviltä.

Noissa tomuisissa, vinkuvin pyörin laiskasti lähestyvissä vaunuissa
saapui onneton van Baerle Haarlemiin. Avoimesta vaununovesta alkoi
hänelle esiintyä tuo näytelmä, jota olemme pyrkineet kuvaamaan
lukijalle, vaikkakin vaillinaisesti.

Tuo kansanpaljous, melu, luonnon ja ihmiskäden aikaansaama komeus
huumasi vankia kuin salama, joka olisi kirkastanut hänen vankikoppinsa.

Vaikkei Korneliuksen liioin ollut onnistunut saada matkatoveriltaan
omaa kohtaloaan koskevia selityksiä, rohkeni hän kumminkin vielä
tiedustella häneltä tuon tungoksen syytä, kun hän ei tiennyt eikä
voinut tietää tämän asian mitenkään koskevan häntä itseään.

-- Pyytäisin saada kysyä, mitä täällä on tekeillä, herra luutnantti?
lausui hän seuralaiselleen.

-- Kuten näette, hyvä herra, vietetään täällä juhlaa, vastasi toinen.

-- Vai juhlaa! lausui Kornelius synkän välinpitämättömästi kuten se,
joka jo aikoja on vieraantunut kaikesta maallisesta ilosta.

Vaiettuaan hetken ajopelien ehtiessä hiukan eteenpäin, hän kysyi:

-- Varmaan suurtakin juhlaa, koska kaikkialla on niin paljon kukkasia?

-- Niin kyllä, juhlaa, jossa kukat ovat pääasia.

-- Oi, mitä sulotuoksuja! Mitä ihania värejä! huudahti Kornelius.

-- Pysähdyttäkää, että herra saa katsella! sanoi upseeri tuollaisen
sotureille ominaisen lempeän säälintunteen valtaamana sotamiehelle,
joka oli ajajan toimessa.

-- Oi kiitoksia, herra, ystävällisyydestänne, kiiruhti van Baerle
surumielisesti vastaamaan, -- mutta toisten ilon näkeminen tuottaa
minulle vain tuskaa. Rukoilen teitä siis säästämään minua tuosta
kärsimyksestä.

-- Kuten tahdotte. Jatkakaamme siis matkaamme. Käskin pysähdyttämään,
koska pyysitte tietoja tästä juhlasta ja koska teitä pidetään kukkasten
ihailijana, ja erittäinkin niiden, joiden kunniaksi tämänpäiväistä
juhlaa vietetään.

-- Minkä kukkasten juhla tämä siis on? kysy Kornelius.

-- Tulpaanien juhla.

-- Tulpaanien! huudahti van Baerle. -- Vietetäänkö nyt tulpaanien
juhlaa?

-- Vietetään, hyvä herra. -- Mutta koska tämän näytelmän katseleminen
teistä tuntuu vastenmieliseltä, niin kiiruhtakaamme eteenpäin.

Ja upseeri yritti antaa käskyn jatkaa matkaa.

Mutta Kornelius pidätti häntä. Hänen mielessään oli herännyt
tuskallinen epäilys.

-- Hyvä herra, kysyi hän vapisevalla äänellä, -- annetaanko tuo
palkinto ehkä tänään?

-- Palkinto mustasta tulpaanista, te tarkoitatte. Annetaan kyllä.

Korneliuksen poskille kohosi puna, väristys kävi läpi hänen ruumiinsa,
hiki helmeili hänen otsallaan.

Ajatellen sitten että juhla hänen ja hänen tulpaaninsa poissaolon
johdosta oli epäonnistuva, kun ei ollut palkittavaa ihmistä eikä
kukkaa, hän lausui:

-- Kaikki nuo kunnon ihmiset tulevat olemaan yhtä onnettomia kuin
minäkin, kun eivät saa nähdä tuota ihmettä, jonka takia ovat tulleet,
ainakaan muutoin kuin varsin vaillinaisessa muodossa.

-- Mitä te tarkoitatte?

-- Minä tarkoitan, lausui Kornelius, heittäytyen taapäin vaunuissa, --
ettei mustaa tulpaania saa kasvatetuksi kukaan muu kuin eräs, jonka
tunnen.

-- Silloin on tuo eräs, jonka te tunnette, jo kasvattanut sen, sillä
tänä hetkenä on koko Haarlem kokoontunut katselemaan tuota kukkaa,
jonka kehittämisen te arvelette jäävän ainiaan suorittamatta.

-- Mustaa tulpaaniako? huudahti van Baerle, kumartuen puolta ruumistaan
myöten ulos vaununovesta. -- Missä se on, missä?

-- Tuolla kaukana, valtaistuimella, ettekö näe!

-- Näen sen nyt!

-- Lähtekäämme, hyvä herra, sanoi upseeri, -- meidän täytyy jo jatkaa
matkaamme.

-- Oi säälikää, armahtakaa minua, hyvä herra, sanoi van Baerle, --
elkää viekö minua vielä pois, antakaa minun katsoa sitä! Kuinka, onko
tuo kukka, jonka tuolla näen, musta tulpaani, ... aivan musta, -- voiko
se todella olla mahdollista! Oi herra, oletteko te nähnyt sen? Siinä on
varmaankin pilkkuja tai jokin muu virhe, tai kenties se on värjätty.
Oi, jospa minä saisin katsoa sitä, niin tietäisin sen kyllä sanoa!
Päästäkää minut vaunuista, antakaa minun mennä katsomaan sitä läheltä,
-- rukoilen teitä tekemään sen!

-- Oletteko te mieletön, hyvä herra, kuinka voisin sallia sen!

-- Rukoilen teitä suostumaan.

-- Mutta te unohdatte että olette vanki!

-- Olen kyllä, se on totta, mutta voitte silti luottaa kunniaani. En
yritäkään paeta! Antakaa minun vain katsella tuota kukkaa!

-- Mutta minun on noudattaminen saamiani määräyksiä, hyvä herra.

Ja upseeri teki uudelleen liikkeen, antaakseen sotamiehelle määräyksen
ajaa eteenpäin.

Kornelius pidätti häntä vielä kerran.

-- Oi, olkaa kärsivällinen, olkaa ylevämielinen, rukoili hän. -- Koko
elämäni riippuu säälistänne, -- elämäni, joka varmaankaan ei enää tule
olemaan pitkä. Oi, ette tiedä, herra, kuinka minä kärsin, ette tiedä
mitä liikkuu mielessäni. Sillä ajatelkaapa, jatkoi hän epätoivoisesti,
-- jos se olisi minun tulpaanini, jos se olisi Rosalta varastettu
tulpaani! Oi, herra, ette tiedä miltä tuntuu, kun on kehittänyt mustan
tulpaanin ja saanut luoda siihen katseen vain, -- on nähnyt että se on
täydellinen, taiteen ja luonnon mestariteos, ja kadottanut sen,
kadottanut sen ainaiseksi. Oi herra, minun täytyy lähteä, minun täytyy
päästä sitä katsomaan! Surmatkaa minut sitten, jos tahdotte, mutta
sallikaa minun nähdä se!

-- Vaiti, onneton, nopeasti vaunuihin! Tuolla tulee hänen ylhäisyytensä
maaherra seurueineen meitä vastaan, ja jos prinssi huomaa jotain
asiaankuulumatonta, olemme molemmat hukassa.

Pelästyen vielä pahemmin toverinsa kuin itsensä takia vetäytyi van
Baerle takaisin vaunuihin. Mutta hän ei malttanut pysyä siellä
puoltakaan minuuttia, ja ensimäiset kaksikymmentä ratsastajaa olivat
tuskin ehtineet ohitse, kun hän rukoilevia liikkeitä tehden jälleen
kumartui ulos vaununovesta, juuri samana hetkenä, jolloin maaherra ajoi
ohitse.

Kylmänä ja teeskentelemätönnä kuten aina matkasi Vilhelm kohden
juhlakenttää, suorittamaan siellä tehtävänsä. Kädessään hänellä oli
pergamenttikäärö, jota hän tänä juhlapäivänä käytti komentosauvana.

Nähdessään Korneliuksen rukoilevat liikkeet ja tuntien kenties myöskin
häntä seuraavan upseerin, prinssi antoi käskyn pysähdyttää vaununsa.

Väristen pysähtyivät lujakoipiset hevoset tuossa tuokiossa kuuden
askeleen päähän vaunuunsa suljetusta van Baerlestä.

-- Mitä on tapahtunut? kysyi prinssi upseerilta, joka kuullessaan
maaherran käskyn oli hypännyt ulos vaunuista ja lähestyi häntä
kunnioittavasti.

-- Teidän ylhäisyytenne, sanoi hän, -- olen määräystenne mukaisesti
noutanut Loewesteinistä tämän valtiollisen vangin ja tuon hänet nyt
Haarlemiin, kuten olette käskenyt.

-- Hyvä. Ja mitä hän haluaa?

-- Hän pyytää kiihkeästi saada hetkeksi pysähtyä tähän.

-- Saadakseni nähdä mustan tulpaanin, teidän ylhäisyytenne, huusi van
Baerle pannen kätensä ristiin. -- Ja nähtyäni sen ja saatuani tietää
mitä haluan, menen kuolemaan, jos se on teidän ylhäisyytenne tahto, ja
kuollessani siunaan teidän laupeuttanne, joka sovittaa minut Jumalan
kanssa, siunaan teidän ylhäisyyttänne, jota minun on kiittäminen siitä,
ettei työni ole mennyt hukkaan, vaan on saanut kunniakkaan päätöksensä!

Oli omituista nähdä nuo molemmat miehet, -- vaunuissaan kumpikin ja
vartioväkineen: toinen mahtavana, toinen viheliäisenä, toinen
pyrkimässä valtaistuimelle, toinen valmiina astumaan mestauslavalle.

Katse kylmänä oli Vilhelm kuunnellut Korneliuksen kiihkeätä rukousta.
Kääntyen sitten upseerin puoleen hän lausui:

-- Tämä mies on tuo kapinallinen vanki, joka Loewesteinissä yritti
tappaa vartijansa.

Kornelius huokaisi tuskallisesti ja painoi päänsä alas. Hänen lempeät,
rehelliset kasvonsa punehtuivat ja kalpenivat samalla kertaa. Tuo
mahtava, kaikkitietävä olento, joka salaisen ja muille näkymättömän
sanansaattajan välityksellä jo oli saanut tiedon hänen rikoksestaan,
oli epäilemättä rankaiseva sen ja vastaava kieltävästi hänen
pyyntöönsä.

Kornelius ei taistellut enää kohtaloaan vastaan, ei puolustautunut
enää. Koko hänen olentonsa kuvasti niin avutonta viattomuutta ja
epätoivoa, ettei tuo näky voinut olla liikuttamatta häntä katselevan
miehen kaikkea suurta oivaltavaa mieltä ja sydäntä.

-- Sallikaa vangin lähteä vaunuista, sanoi maaherra, -- ja mennä
katsomaan mustaa tulpaania, joka niin hyvin ansaitsee katselemista.

-- Oi, huudahti Kornelius, laskeutuen horjuvana ja ilosta melkein
tajutonna vaununastuimelle, -- oi, teidän ylhäisyytenne!

Hänen hengityksensä salpautui, ja ellei upseeri olisi tukenut häntä
käsivarrellaan, olisi Kornelius parka kiittänyt hänen ylhäisyyttään
polvistuneena ja otsa maan tomuun vaipuneena.

Annettuaan tuon lupauksen prinssi jatkoi matkaansa puiston lävitse
innokasten suosionhuutojen raikuessa.

Pian saapui hän puhujalavalle. Samana hetkenä kajahti kaukaa
taivaanrannalta tykinlaukaus.



LOPPUSANAT.


Neljän vahdin seurassa, jotka tekivät tietä läpi ihmisjoukon, riensi
van Baerle kohden tulpaania, luoden siihen aina kiihkeämpiä katseita,
mitä lähemmäksi tuli.

Vihdoin hän sen näki, tuon kukan ainokaisen, jonka lämmön, kylmän,
varjon ja valon tuntematon yhteisvaikutus oli luonut, -- kukoistamaan
päivän ja katoamaan ainiaaksi. Hän näki sen kuuden askeleen päästä, hän
nautti sen täydellisyydestä ja viehkeydestä, hän näki sen nuorten
tyttöjen takaa, jotka muodostivat tämän ylväyden ja puhtauden
kuningattaren kunniavartion. Mutta kuta varmemman vakaumuksen hän omin
silmin sai sen täydellisyydestä, sitä tulisemmin vihloi tuska hänen
sydäntänsä. Hän silmäili ympärilleen, voisiko kenellekään tehdä
kysymyksen, ainoan vain. Mutta hän näki vain tuntemattomia kasvoja, ja
kaikkien huomio oli kiintynyt kultatuoliin, johon maaherra juuri oli
käynyt istumaan.

Vilhelm nousi paikaltaan, silmäili rauhallisesti ihastunutta
kansanjoukkoa ja kiinnitti läpitunkevan katseensa havaitsemaansa
kolmioon, jonka kussakin kulmassa oli nähtävänä eri tunnelman
aikaansaama näytelmä.

Yhdessä kulmassa seisoi Boxtel, vavisten kärsimättömyydestä ja luoden
kiihkeitä katseita prinssiin ja floriineihin, mustaan tulpaaniin ja
ihmisjoukkoon.

Toisessa kulmassa katseli Kornelius huohottaen, sanatonna, mustaa
tulpaania, tytärtään, näkemättä, huomaamatta muuta, välittämättä
mistään muusta.

Kolmannessa nähtiin korokkeella Haarlemin neitosten parissa kaunis
friisitär, yllään hieno hopeakirjainen punainen villapuku ja päässään
runsain pitsein koristettu kultakypäri.

Puoleksi tiedotonna ja kyynelsilmin nojasi Rosa erään Vilhelmin
upseerin käsivarteen.

Nähtyään kaikki tarpeelliset henkilöt koolla avasi Vilhelm hitaasti
pergamenttilevynsä, ja tyynesti ja pontevasti hän lausui äänellä, joka
tosin tuntui heikolta, mutta kumminkin tunki hartaan hiljaisuuden
lävitse kaikkialle tuohon viisikymmentuhantiseen katsojajoukkoon,
saattaen kunkin pidättämään hengitystään:

-- Te tiedätte, mitä tarkoitusta varten olette tänne kokoontuneet.
Sadantuhannen floriinin palkinto on luvattu sille, jonka onnistuisi
kasvattaa musta tulpaani. Nyt on tuo Hollannin tuottama ihme nähtävänä
silmienne edessä. On saatu kehitetyksi musta tulpaani, joka täyttää
kaikki Haarlemin puutarhayhdistyksen asettamat ehdot.

-- Kertomus mustan tulpaanin synnystä ja sen henkilön nimi, jota meidän
on kiittäminen tämän luonnon ihmetuotteen kasvattamisesta, on
merkittävä kaupungin kunniakasten muistojen kirjaan.

-- Hän, jonka oma musta tulpaani on, astukoon eteeni!

Lausuessaan viime sanat loi prinssi, tarkatakseen niiden vaikutusta,
katseen kolmion kuhunkin kulmaan.

Hän näki Boxtelin syöksähtävän eteenpäin korokkeelta, jolla seisoi.

Hän näki Korneliuksen tekevän ehdottoman liikkeen.

Hän näki upseerin, jonka suojaan Rosa oli ollut uskottuna, taluttavan
tai pikemmin työntävän hänet hänen istuimensa eteen.

Kaksinkertainen huuto kajahti yhtaikaa prinssiä oikealta ja vasemmalta
puolen.

Kauhusta typertynyt Boxtel, ilon huumaama Kornelius olivat molemmat
huutaneet: -- Rosa! Rosa!

-- Tämä tulpaani on teidän, eikö niin, tyttöseni? lausui prinssi.

-- On kyllä, teidän ylhäisyytenne, sopersi Rosa, jonka liikuttava
kauneus saattoi kansanjoukon muminalla ilmaisemaan ihastuksensa.

-- Oi! mumisi Kornelius, -- hän valhetteli siis sanoessaan, että tämä
kukka oli varastettu häneltä! Sentähden hän siis läksi Loewesteinistä!
Oi hän, hän, jota luulin paraimmaksi ystäväkseni, on unohtanut,
pettänyt minut!

-- Voi minua kurjaa, vaikeroi Boxtel, -- olen hukassa!

-- Tämä tulpaani, jatkoi prinssi, -- on siis nimitettävä kasvattajansa
mukaan, on merkittävä kukkasluetteloihin nimellä _Tulipa nigra Rosa
Barlaensis_, siksi että tämän nuoren tytön nimi hänen mentyään
naimisiin on oleva van Baerle.

Ja Vilhelm otti Rosan käden ja laski sen erään kalpean miehen käteen.
Huumaantuneena, mieletönnä ilosta oli tämä vaipunut maaherran
valtaistuimen juurelle ja kiitti vuoroin prinssiä, morsiantaan ja
Jumalaa, joka sinitaivaalta hymyillen katseli kahta onnellista sydäntä.

Samassa vaipui puheenjohtaja van Systensin jalkojen juureen eräs toinen
mies, mutta peräti toisenlaisten tunteiden vallassa.

Nähdessään toiveensa tuhotuiksi, oli Boxtel mennyt tainnoksiin.

Hänet nostettiin maasta ja hänen valtasuontaan ja sydäntään tutkittiin.
Hän oli kuollut.

Muutoin ei tuo tapahtuma liioin häirinnyt juhlaa, kun ei
puutarhayhdistyksen puheenjohtaja enempää kuin prinssikään kiinnittänyt
siihen mitään huomiota.

Kornelius peräytyi kauhistuneena. Hän oli tuntenut tuon varkaan,
vale-Jakobin, naapuriksensa Isak Boxteliksi, jota ei viattomuudessaan
ollut hetkeäkään epäillyt vikapääksi niin katalaan tekoon.

Muutoin oli Boxtelille onneksi, että Jumala salli halvauksen kohdata
häntä niin oikeaan aikaan, vapauttaen hänet siten näkemästä lisää
tuollaisia hänen ylpeydelleen ja ahneudelleen tuskallisia seikkoja.

Torvien soidessa läksi kulkue jälleen liikkeelle, muutoin ennallaan,
paitsi että Boxtel siitä puuttui ja että Kornelius ja Rosa riemukkaina
kulkivat siinä rinnan, käsi kädessä.

Kaupungintalolle saavuttua lausui prinssi Korneliukselle, viitaten
tuohon satatuhatta floriinia sisältävään kukkaroon:

-- On vaikea sanoa, kumpi oikeastaan on voittanut nämä rahat, tekö vai
Rosa, sillä joskin sipuli oli teidän kasvattamanne, niin on hän
puolestaan kasvattanut itse kukan. Näin ollen on siis oikein ja
kohtuullista, että hän lahjoittaa ne teille myötäjäisinään.

-- Nuo rahat on Haarlemin kaupunki lahjoittanut tulpaanin hyväksi.

Kornelius kuunteli, odottaen mitä prinssi oikeastaan halusi saada
lausutuksi, ja tämä jatkoi:

-- Minä puolestani lahjoitan Rosalle satatuhatta floriinia, jotka hän
on rehellisesti ansainnut ja voi tarjota teille huomenlahjaksi. Ne ovat
hänen rakkautensa, rohkeutensa ja rehellisyytensä palkka.

-- Mitä teihin itseenne tulee, on Rosan onnistunut näyttää toteen
teidän viattomuutenne. On käynyt ilmi, että teidät on vangittu rikoksen
takia, jota ette ole tehnyt.

Näin sanoen prinssi ojensi Korneliukselle tuon raamatunlehden, jolle
Kornelius de Witt oli kirjoittanut kirjeensä ja johon kolmas sipuli oli
ollut käärittynä.

-- Minun on ilmoittaminen teille, jatkoi hän, -- että vapautenne ohella
saatte myöskin varallisuutenne takaisin, sillä viattoman miehen
omaisuutta ei käy ottaminen takavarikkoon.

-- Herra van Baerle, te olette Kornelius de Wittin kummipoika, Jan de
Wittin ystävä. Osottakaa ansainneenne tuo kunnia, jonka toinen on
teille osottanut suomalla teille kasteessa nimensä ja toinen
lahjoittamalla teille ystävyytensä. Kunnioittakaa heidän muistoansa
yhdistämällä omassa itsessänne molempain avut, sillä de Witt veljekset,
jotka väärin tuomittuina onnettomana hetkenä joutuivat harhaanjohdetun
kansanjoukon uhriksi, olivat yleviä kansalaisia, joista Hollanti tänään
ylpeilee.

Lausuttuaan nuo sanat hänessä harvinaisen liikutuksen vallassa, prinssi
ojensi kätensä eteensä polvistuneen morsiusparin suudeltaviksi.

Huoaten sitten syvään hän lausui:

-- Onnelliset te, joiden voittaaksenne Hollannille mainetta ja ennen
kaikkea todellista onnea vain tarvitsee pyrkiä rikastuttamaan sen
tulpaaneja yhä uusin värein!

Ja kääntäen katseensa Ranskaan päin, ikäänkuin uhkaavia pilviä
tarkaten, hän nousi vaunuihinsa ja ajoi pois.

       *       *       *       *       *

Kornelius matkusti samana päivänä Rosan kanssa Dordrechtiin, ja vanha
hoitajatar lähetettiin viemään Gryphukselle sanaa kaikesta mitä oli
tapahtunut.

Ne, jotka suomamme kuvauksen perusteella tuntevat Gryphus vanhuksen
luonteen, käsittävät ettei hän hevillä suostunut sopimaan vävynsä
kanssa. Hänen mielensä oli karvas saatujen kepiniskujen takia, joiden
luvun hän, mustelmien mukaan laskien, arveli olleen yksiviidettä. Mutta
lopuksi hän kumminkin lauhtui, sanoen tahtovansa olla yhtä jalomielinen
kuin hänen ylhäisyytensäkin.

Ryhdyttyään vartioimaan ihmisten asemesta tulpaaneja, hänestä tuli
ankarin kukkasvartija mitä Flanderissa konsanaan on nähty. Häntä
kannatti katsella hänen metsästäessään peltohiiriä, karkottaessaan pois
vaarallisia perhosia ja ylen ahnaita mehiläisiä.

Kuultuaan kertomuksen Boxtelista hän raivostuneena vale-Jakobin
vehkeistä hävitti tuon viikunapuun suojaaman näkötornin, josta käsin
Boxtel oli tehnyt havaintojaan. Boxtelin talo oli nimittäin myyty
huutokaupalla, ja liittämällä hänen omistamansa maa-alueen omaansa oli
Kornelius saanut sarkansa suojaan kaikilta Dordrechtin kaukoputkilta.

Rosa, joka kaunistui kaunistumistaan, kävi myöskin aina oppineemmaksi,
ja oltuaan pari vuotta naimisissa hän osasi jo lukea ja kirjoittaa niin
hyvin, että voi omin neuvoin kasvattaa molemmat kauniit lapsensa, jotka
vuosina 1674 ja 1675 olivat tulleet maailmaan tulpaanien tavoin
toukokuussa ja tuottaneet hänelle paljoa vähemmän tuskaa kuin tuo
kuuluisa kukka, jota hänen oli niistä kiittäminen.

Van Baerle pysyi uskollisena Rosalle, kuten tulpaaneilleenkin. Vaimonsa
onni ja tulpaanien hoito oli hänelle tärkeintä elämässä, ja hän kehitti
lukuisan määrän muunnoksia, jotka ovat mainitut hollantilaisissa
kukkasluetteloissa.

Hänen vierashuoneensa paraina koristeina oli kaksi kultakehyksiin
pantua lehteä Kornelius de Wittin raamatusta.

Toiselle näistä oli, kuten muistettaneen, hänen kumminsa kirjoittanut
pyynnön, että hän hävittäisi markiisi Louvois'n kirjeet.

Toiselle oli hän itse kirjoittanut testamenttinsa, jolla lahjoitti
Rosalle mustan tulpaanin sipulin, ehdolla että tämä saatuaan
satatuhatta floriinia myötäjäisiä menisi naimisiin kauniin
kuusikolmatta tai kahdeksankolmatta vuotta vanhan nuoren miehen kanssa,
jota rakastaisi ja joka rakastaisi häntä.

Ehto oli täytetty tarkoin, vaikka Kornelius ei ollutkaan kuollut, ja
juuri siksi, ettei hän ollut kuollut.

Suojatakseen itseään kadehtijoilta, ellei kaitselmus enää toiste
joutaisi häntä niistä vapauttamaan, kuten oli tehnyt herra Isak
Boxteliin nähden, hän kirjoitti ovensa yläpuolelle samat sanat, jotka
Grotius oli kaivertanut vankilansa muuriin sinä päivänä, jolloin sieltä
pakeni:

»On ihmisiä, jotka ovat kärsineet siksi paljon, ettei heidän koskaan
tarvitse sanoa: -- Minä olen liian onnellinen!»





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Musta tulpaani - Romaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.