Title: Siipirikko - Ernst Ahlgren kirjailijana ja ihmisenä
Author: Helmi Setälä (née Krohn)
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Siipirikko - Ernst Ahlgren kirjailijana ja ihmisenä" ***


SIIPIRIKKO

Ernst Ahlgren kirjailijana ja ihmisenä


Kirj.

HELMI SETÄLÄ [o.s. Krohn]



Otava, Helsinki, 1915.



    "Det er det store Triste, at en
    Menneskesjæl er altid allene."

                    J. P. Jacobsen.


    _Tätä teosta varten on kirjoittaja saanut avustusta
    "Suomalaisen kirjallisuuden edistämisrahastosta."_


         _Ottilie Pelisskylle,
         äidilliselle ystävälleni
    kiitokseksi monivuotisesta rakkaudesta,
      kehoituksesta ja kannatuksesta

                            tekijä_.



SISÄLLYS:

 Alkusanat.
 Lapsuusvuodet.
 Avioliitto.
 Ensimäinen alku.
 Ernst Ahlgren.
 Axel Lundegård
 "Pengar."
 Uusia siteitä.
 Väljemmillä vesillä.
 Epätoivon partaalla.
 "Fru Marianne."
 Ernst Ahlgren novellinkirjoittajana.
 Kirjallisia otteluita.
 Viimeiset vaiheet.
 "Implora pace."
 Viittauksia.
 Lähteitä.



Päästäessäni julkisuuteen tämän kirjasen, jota varten useiden vuosien
kuluessa olen kerännyt aineksia, pyydän saada lausua vilpittömät
kiitokseni rouva _Matti af Geijerstamille_ Tukholmassa, joka
suullisesti on antanut minulle tietoja äitipuolestansa, sekä kirjailija
_Axel Lundegårdille_, jonka välityksellä minulla on ollut
tilaisuutta käyttää työtäni varten osittain Ernst Ahlgrenin itsensä
keräämiä aineksia. Niinikään tahdon kiitoksella mainita, että rouva
_Maria af Geijerstam_ on sallinut minun julkaista otteita Ernst
Ahlgrenin kirjailija Gustaf af Geijerstamille kirjoittamista ja ennen
julkaisemattomista kirjeistä, jotka suuressa määrin valaisevat Ernst
Ahlgrenin viimeisiä elinvuosia.



Alkusanat.


Niiden monien kirjallisten kykyjen parissa, jotka loivat 1880-luvun
realistisen kaunokirjallisuuden Ruotsissa, on Ernst Ahlgrenin nimi,
joskaan ei kaikkein loistavimpia, niin joka tapauksessa kaikkein
tyypillisimpiä. Tyypillinen etupäässä siksi, että koko hänen
tuotantonsa rajoittuu 80-lukuun, ja että hänen elämäntehtävänsä on jo
loppuunsuoritettu, ennenkuin uudet kirjalliset virtaukset ennättävät
päästä voimaan.

Ernst Ahlgrenin nimi on kerrassaan outo nykyiselle nuorelle polvelle,
ja kuitenkin hän on etupäässä juuri nuorten kirjailija. Hänen raitis ja
terve elämänkatsomuksensa ja hänen uupumaton taistelunsa kaikkea
puolinaista ja kaksinaista vastaan elämässä, on omansa etupäässä
herättämään vastakaikua nuorten povessa. Hänen merkityksensä 80-luvun
nuorisolle olikin kieltämätön. Ja vaikka hän nykyään onkin joutunut
unhotuksiin, niin voipi yksin hänen nimensä mainitseminen vielä tänäkin
päivänä nostattaa lämpimän tunteen niiden mielessä, jotka ovat häneltä
vastaanottaneet vaikutteita.

Harvan kirjailijan tuotanto on puhjennut esiin samassa määrin hänen
omasta elämästänsä kuin Ernst Ahlgrenin. Jokainen sana, jonka hän
kirjoittaa, on ikäänkuin taistelua hänen omasta olemassaolostansa. Hän
nousee haarniskaan elämän puolinaisuutta vastaan siksi, että hän itse
on murtua sen painon alle, hän taistelee elämän kaksinaisuutta vastaan
siksi, että se uhkaa viedä hänet itsensä perikatoon. Ja koko suuren
rakkautensa elämää kohtaan hän päästää teoksissaan valloilleen
sentähden, että hän itse taistelee sairaalloista epätoivoa ja kuoleman
huumausta vastaan.

Ernst Ahlgrenin oma elämä on syvästi traagillinen ja se herättää meidän
mielenkiintoamme yhtä suuressa määrässä kuin hänen tuotantonsakin. Me
näemme hänessä rikaslahjaisen sielun, jolle luonto on tuhlannut
runsaita lahjojaan, mutta jonka elämä tekee siipirikoksi ja lopulta
murtaa kokonaan. Me näemme hänessä voimakkaan persoonallisuuden, joka
yksinäisyydessä kypsyy ja kehittyy ja jolla on jo ikäänkuin veressään
ne ihanteet, joiden puolesta koko 80-luvun kirjailijajoukko taisteli.
Tuskin 16-vuotiaana hän valitsee mielilauseekseen: "työ ja totuus", nuo
sanat, jotka muodostavat ikäänkuin koko realistisen suunnan ytimen,
valitsee ne paljoa ennemmin kuin realistisesta kirjallisuudesta vielä
voi olla puhettakaan. Ja kuitenkin hän tavallaan ilmestyi liian
myöhään. Hän oli jo iältään, joskaan ei tunnemaailmaltaan, kypsynyt
nainen, ryhtyessään kirjalliseen työhön. Hänen ensimäiset haparoivat
yrityksensä, koko valmistustyö, joka on välttämätön kirjailijalle,
kohdistui ikäkauteen, jolloin toiset ovat jo saavuttaneet ensimäiset
voittonsa. Häneltä puuttui sitä joustavuutta ja huolettomuutta, jolla
nuori kirjailija niin helposti voittaa ensimäiset vaikeudet ja
vastoinkäymiset. Jokainen pettymys oli hänelle kaksin kerroin raskas
siksi, että hänellä ei ollut varaa tuhlata aikaa valmistukseen, hänen
täytyi yhdellä iskulla joko voittaa tai kadottaa kaikki. Ja vielä
sittenkin kun hän oli voittanut, oli jokainen uusi vastoinkäyminen ja
pettymys hänelle kuin myrkkyä, joka heikonsi hänen vastustuskykyään. Ei
silti, että hänellä olisi ollut niin suuret ajatukset omasta kyvystään,
ettei hän olisi voinut arvostelua sietää. Mutta kirjallinen työ oli
hänen elämänsä ainoa pelastuskeino, ja kun se petti, niin ei hänellä
mielestään ollut syytä enää sen kauemmin ylläpitää tuota elämää.

Neljännesvuosisata on kulunut umpeen Ernst Ahlgrenin kuolemasta. Uudet
aatteet ja uudet ihanteet ovat päässeet vallalle sekä uudet aatteiden
ja ihanteiden lipunkantajat. Mutta tositaiteen kulmakivenä pysyvät
alati nuo sanat "työ ja totuus", jotka Ernst Ahlgren oli valinnut
johtotähdekseen ja joita hän koko elämällään ja tuotannollaan
uskollisesti seurasi.



Lapsuusvuodet.


"Jos olisin itse saanut valita vanhempani", on Ernst Ahlgren kerta
sanonut, "niin olisin ennen kaikkea toivonut heidät nuoremmiksi. Minun
varttuessani olivat isä ja äiti ennättäneet jo unohtaa, että he kerran
itsekin olivat olleet nuoret; niin pitkä aika oli siitä kulunut."

Tilanomistaja Thure Bruzelius ja hänen vaimonsa, o.s. Finérus, olivat
kumpikin jo lähes viidenkymmenen-vuotiaat, kun heidän nuorin lapsensa,
Victoria syntyi 6 p. maaliskuuta 1850. Tyttösen tulo tähän maailmaan
tapahtui vastoin kaikkia edellytyksiä ja tarkoituksia; vanhimmat lapset
olivat jo täysi-ikäisiä, ja aviopuolisoiden suhde oli vuosikausia ollut
rikkoontuneena. He asuivat tosin samassa talossa, mutta kumpikin eri
siipirakennuksessa ja tapasivat toisensa vain päivällispöydässä,
jolloin ei montakaan sanaa heidän välillään vaihdettu. Mutta syynä
tähän odottamattomaan perhelisäykseen oli ollut se, että kun vanhemmat
vihdoin monien epäilysten ja vastustusten jälkeen suostuivat vanhimman
tyttären ja perheen kotiopettajan liittoon, joutui koko talo
hetkellisen hempeämielisyyden valtaan, niin että vanhemmatkin tekivät
sulan sovinnon. Mutta kun tyttönen mahdollisimman pian tämän tapahtuman
jälkeen syntyi maailmaan, oli sovinto jo ennättänyt taas haihtua,
eivätkä vanhemmat voineet päästä yksimielisyyteen edes hänen nimestään,
vaan almanakka sai ratkaista asian: hänestä tehtiin Victoria, koska hän
sattui syntymään Viktorin päivänä.

"En muista isääni muuta kuin harmaahapsisena ja vanhana", kertoo Ernst
Ahlgren, "mutta hänen ryhtinsä oli sotilaallinen ja hänen terveytensä
rautainen; hän oli oikea jättiläinen. Ei mistään koko maailmassa hän
ollut niin ylpeä kuin käsivoimistaan, kauniista vartalostaan ja
pienistä jaloistaan."

Sotilasuralle tilanomistaja Bruzeliuksen mieli nuorena miehenä oli
palanutkin, mutta hän oli vanhaa pappissukua ja siksi piti hänestäkin
tulla pappi. Isän kuoltua hän oli kuitenkin heittänyt vastenmieliset
luvut sikseen ja ruvennut maanviljelijäksi, koska hänen oli
myöhäistä enää antautua sotilaaksi. Tosin hän ei ymmärtänyt suuria
maanviljelyksestä, mutta olihan hänellä tilallansa, joka sijaitsi
Etelä-Ruotsissa, Trelleborgin laajoilla lakeuksilla, ainakin
tilaisuutta ulkoilma-elämään ja urheiluun, jota hän innokkaasti
harrasti. Luonteeltaan hän oli kiivas ja hillitön ja kodissaan
itsevaltias. Mutta tuon karhean kuoren alla piili hyvä sydän ja herkkä
runollinen sielu.

Äiti oli isän täydellinen vastakohta. "Hän olisi sopinut parhaiten
abbedissaksi luostariin", kuuluu tyttären arvostelu hänestä. Hän oli
ankara periaatteen ihminen ja syvästi uskonnollinen, aina alakuloinen
ja hiukan traagillinen.

Näiden molempien ihmisten välissä, jotka sisäisesti olivat toisilleen
aivan vieraat, kasvoi pikku Victoria vailla ikäistensä seuraa, sillä
sisarista oli toinen häntä kahtakymmentä, toinen neljäätoista vuotta
vanhempi. Hän kasvoi vanhempiensa välissä, ollen kodissa alituisena
riidanesineenä. Kumpikin vanhemmista yritti vetää häntä puolellensa.
Äiti, joka arveli isän pilaavan lapsen hemmottelullaan, mutta ennen
kaikkea pelkäsi sen naisen turmiollista vaikutusta, joka oli anastanut
kodissa hänen paikkansa ja oli syynä hänen katkeriin kokemuksiinsa,
koetti vieroittaa tyttöä isästä ja tuhlasi sen vuoksi hänelle runsain
määrin sekä kiihkeää rakkautta että kovia sanoja. Tyttö, joka siten ei
saanut osakseen sitä lempeää ja turvallista rakkautta, jota lapsen
sielu kaipaa aivan kuin kukka aurinkoa voidakseen kasvaa ja kehittyä,
tuli tämän johdosta epäluuloiseksi ja araksi, ja yrittäessään olla
molemmille vanhemmilleen mieliksi hänen suhteensa heihin tuli kieroksi
ja hän oppi valehtelemaan molemmille. "Tämä lapsuudenkokemus", sanoo
hän itse myöhemmin, "on vaikuttanut sen, että aikaihmisenä olen ollut
melkein brutaali totuudenrakkaudessani."

Pikku tyttösen luonnostaan vilkas ja iloinen mieli veti häntä kuitenkin
ensi sijassa isän puolelle. Sillä äidin huoneessa, jossa vallitsi aina
raskas ja alakuloinen tunnelma, hän ei koskaan voinut olla täysin
vapaa, sitä paitsi muistuivat täällä usein mieleen ne tuskalliset
hetket, jolloin hän, vain hämärästi aavistaen mistä oli kysymys, oli
nähnyt isän äkillisen katumuksen vallassa tunkeutuvan äidin
rauhoitetulle alalle, koettaen liikuttavin sanoin ja lupauksin saada
heidän välillään sovintoa aikaan. Varsinkaan ei tyttönen voinut
mielestään saada äidin kasvojen liikkumatonta ja tunteetonta ilmettä
hänen kuunnellessaan isän tunteenpurkauksia.

Isän puolella sitä vastoin vallitsi aivan toinen tunnelma. Niinpian
kuin tyttönen oli oppinut kävelemään ja puhua lepertämään, oli isä
pitänyt häntä ikäänkuin leikkikalunaan tai lempielukkanaan. Ja mitä
suuremmaksi hän tuli, sitä voimakkaammin isän huone veti häntä
puoleensa. Joka kerta kun hän äidiltä salaa pääsi sinne livahtamaan,
kiipesi hän isän polvelle ja henkeään pidätellen kuunteli hänen
kertomuksiansa, vuoroin purskahtaen katkeraan itkuun, vuoroin nauraen
sydämensä pohjasta, aina sen mukaan, mitä sydämen kieliä kertomukset
sattuivat koskettamaan. Isä olikin verraton satuseppä, yhtä taitava
kertomaan mitä hän kirjoista oli lukenut kuin sepittämään omiaankin;
useimmiten nämät hauskat hetket katkesivat kuitenkin kesken, sillä niin
pian kuin tyttönen vain kaukaakin eroitti äidin askeleet, laskeutui hän
alas isän polvelta ja pakeni pois.

Myös isän urheiluinto tarttui tyttöseen. Isä opetti häntä ratsastamaan,
ampumaan ja painimaan ja otti hänet mukanaan kaikille retkillensä. Hän
kohteli häntä aivan kuin poikaa, antoipa hänen käydä pojan
vaatteissakin. Viettäessään täten raitista ulkoilma-elämää tyttönen
tuli reippaaksi ja rohkeaksi, mutta samalla se herätti hänessä myös
jonkinlaisen häpeäntunteen omaa sukupuoltaan kohtaan. Hän tunsi
vaistomaisesti, että isä halveksi naisia, ja ettei reippainkaan tyttö
hänen mielestään voinut vetää vertoja pojalle. Tämä selvisi hänelle
eräällä ratsastusretkellä, jolloin isä, nähdessään tytön epäröiden
pysäyttävän hevosensa leveän ojan reunalle, oli tuikeasti häneen
katsoen huutanut: pelkäätkö sinä! Samaa hän usein myöhemminkin sai
tuntea, ja katkeralla mielellä hän monta kertaa totesi, että se mikä
pojalle oli luvallista, useimmiten ei ollut tytölle sallittua.

Mutta eipä vain se seikka, että tyttö pojan vaatteistaan ja tavoistaan
huolimatta oli auttamattomasti vain tyttö, estänyt häntä täysin määrin
nauttimasta raittiista ulkoilma-elämästä, vaan äidin ankaruus ja
nuhteet pilasivat häneltä myös monta viatonta iloa. Kartano, jossa
Bruzeliuksen perhe asusti, sijaitsi keskellä laajaa, viljavaa seutua,
jonka moniväriset, aaltomaisesti kohoavat ja laskeutuvat pelto- ja
niittymaat levisivät niin pitkälle kuin silmä kantoi. Mutta tuon laajan
peltomeren takana lainehti oikeakin meri, hopeisena vyönä se siinsi
silmään talontakaiselta, korkealta kummulta, josta tyttönen sitä
kaihomielin katseli; sillä meren rannalle hänellä ei ollut lupa mennä.
Mutta eräänä päivänä otti isä hänet mukanaan kalastajakylään, ja hänen
ilonsa oli rajaton, kun he astuivat veneeseen ja alkoivat soudella
peilikirkkaalla merenpinnalla. Äkkiä kuitenkin äidin ankarat kiellot
muistuivat tyttösen mieleen ja alakuloisena hän pyysi isää palaamaan
rantaan. Samoin hän äidin pakoittamana kieltäytyi rakkaimmasta
huvistaan, ratsastamisestakin, rohkeasti vakuuttaen isälle, ettei se
muka enää häntä huvittanut.

Paitsi isän seura veti myös väentupa ja palvelusväki tyttöstä
puoleensa, vaikka sekin huvi oli kiellettyä tavaraa. Siitä huolimatta
hän hiipi usein kuuntelemaan heidän puheitaan ja juttujaan, kun he
takkavalkean ääressä tekivät puhdetöitään. Näiden yksinkertaisten
ihmisten parissa hän saattoi olla aivan vapaa tarvitsematta pelätä
ketään. Sillä hän tunsi vaistomaisesti, että he rakastivat häntä
sellaisena kuin hän oli ja osoittivat hänelle ystävyyttä ilman
minkäänlaisia sivutarkoituksia tai vaatimatta häneltä vastapalvelusta.

Suurin osa tyttösen päivää kului kuitenkin opiskeluun, ja äiti itse,
joka oli saanut erittäin huolellisen kasvatuksen, ohjasi lukuja. Kuusi
tuntia päivässä luettiin, mutta koko opetus rajoittui yksinomaan
sisälukuun. Kaikkia eri aineita oli luettava ääneen, kaikki kirjat
kannesta kanteen, ei minkäänlaisia kysymyksiä tehty eikä läksyjä
annettu. Katkismuksen sai tyttönen lukea niin moneen kertaan, että hän
vihdoin osasi sen aivan ulkoa. Ja vähitellen hän saavutti niin suuren
taituruuden sisäluvussa, että huulet lausuivat joka sanan kirjasta,
jota hän piti kädessään, mutta ajatukset liitelivät vapaasti muualla.
Kaikki isän kertomat sadut nousivat nyt mieleen, hän näki prinsessoja,
jotka taikasauvalla avasivat kallioseiniä ja kuljettivat häntä kädestä
suuriin saleihin, jotka hohtivat hopeaa ja kultaa. Ja hän sepitti itse
lisää noihin satuihin, jatkoi niitä mielessään päivä päivältä ja
eläytyi niin kokonaan unelmiensa valtaan, että ne tuntuivat hänestä
todellisemmilta kuin itse todellinen elämä.

Äiti, joka osasi piirustaa kukkia, opetti myös tätä taitoa
tyttärelleen, mutta ei kestänyt kauan, ennenkuin kukkien piirustaminen
tuntui hänestä yksitoikkoiselta, ja hän alkoi lomahetkinään piirtää
kaikenlaista muutakin, sekä ihmisiä että jumalia. Tuo työ oli hänestä
yhtä hauskaa kuin uneksiminenkin. Hän piirusti enimmäkseen alastomia
ihmisiä, mutta peläten saavansa äidiltä nuhteita, jos tämä sattuisi
näkemään, hän "puki" ne jälestäpäin kauniisiin kreikkalaisiin pukuihin
poistaen vartalojen ääriviivat. Harjoittelipa tyttönen vielä toistakin
"taidetta" päästyään hiukan toiselle kymmenelle. Äiti oli joskus,
heidän istuessaan kahden kotona, kertonut hänelle teatterista, ja nuo
kertomukset herättivät siinä määrin tytön uteliaisuutta, että hän
tahtoi saada kaikesta tarkat tiedot. Ennen pitkää hän rakensi itse
näyttämön vanhasta kitaran kotelosta, maalasi kulissit ja paperinuket
sitä varten ja sai koko nukketeatterin kuntoon, näytelmäkappaletta
lukuunottamatta, sillä sellaista ei ollut koko talossa. Mutta neuvoton
hän ei ollut tässäkään suhteessa. Käden käänteessä oli eräs kertomus
muodostettu näytelmäksi. Tyttönen, joka muuten oli niin ujo ja arka,
ettei hän vieraan läsnäollessa saanut punastumatta sanaakaan suustaan
ja omaistensakin parissa oli hyvin harvapuheinen, tuli rohkeaksi niin
pian kuin hän saattoi piiloutua teatterinsa taakse, jolloin ei kukaan
voinut nähdä häntä. Kerran kuitenkin, kun isä pyysi häntä näyttelemään
vieraille, pelästyi hän niin pahasti, että heitti nurkkaan kaikki
teatterikojeensa ja poltti näytelmänsä. Sen jälkeen kynä tuli hänelle
entistä rakkaammaksi ja hän käytti kaikki vapaahetkensä piirustamiseen.
Äidin mielestä hän oli kuitenkin jo siksi suuri tyttö -- neljän-,
viidentoista-vuotias -- että olisi voinut käyttää parempaankin aikansa,
virkata pitsiä tai ommella. Mutta tyttö keksi keinon: hän pakeni
suureen saliin, joka sijaitsi isän huoneen takana ja jota ei käytetty
siksi, ettei sitä voitu lämmittää. Täällä hän sai rauhassa
työskennellä, sillä ei kukaan uskaltanut isän huoneen kautta tulla
häntä häiritsemään ja nuhtelemaan, ja vaikka siellä talvella olikin
kovin kylmä, niin ei tyttönen siitä välittänyt. Hän oli tyytyväinen
saadessaan tehdä mielityötänsä ja huomatessaan päivä päivältä
edistyvänsä.

Sisarensa ja lankonsa välityksellä sai nuori tyttö vihdoin
vanhemmiltansa luvan jatkaa piirustusopintojaan Malmössä. Opiskeltuaan
siellä pari kuukautta kehoitti opettaja häntä pyrkimään Tukholman
taideakatemiaan. Kahdesti ei häntä siihen tarvittu kehoittaa. Hän
kirjoitti heti asiasta isälleen, mutta vastaus oli kieltävä, perheen
varat eivät riittäneet niin suuriin kustannuksiin. Tämä vastoinkäyminen
ei lannistanut kuitenkaan tyttösen mieltä, vaan hän päätti itse ansaita
tarvittavat varat. Hän oli juuri täyttänyt 17 vuotta, ja vaikka hänen
opintonsa olivatkin varsin hajanaiset ja pintapuoliset, päätti hän
pyrkiä kotiopettajattareksi. Hän saikin sellaisen toimen ja käytti nyt
suurimman osan lomahetkistään itseopiskelua varten voidakseen
vuorossaan opettaa nuorta oppilastansa. Sillä välin hän piirusti
ahkerasti ja usein istui myöhään yöhön saakka joko kirjojensa tai
stafliansa ääressä. Kolmen vuoden kuluttua hän oli säästänyt sen verran
rahoja, että olisi voinut oleskella vuoden Tukholmassa. Mutta tälläkin
kertaa hänen aikeensa raukesivat tyhjiin. Isä, joka oli jo antanut
suostumuksensa, peruutti sanansa neuvoteltuansa perheen muiden jäsenten
kanssa: tyttö oli vielä liian nuori lähteäkseen yksin maailmalle. Isä
vetosi myös rovastin sanoihin, joka oli kehoittanut tyttöä muistamaan
neljättä käskyä, ja lopulta hän turvautui siihen keinoon, jota usein
ennenkin häntä kasvatettaessa oli käytetty: hän lupasi antaa hänelle
100 kr. vuosittain, jos hän heittäisi Tukholman matkan sikseen. "Ja
minä möin tulevaisuuteni 100 kruunusta -- hah, hah, haa! erinomainen
kauppa, eikö totta!" kirjoitti hän vähäistä myöhemmin pilkaten omaa
heikkouttansa. Mutta isän auktoriteetti oli siksi voimakas, että hänen
täytyi alistua sen alle, joskin vertavuotavin sydämin.

Vaikka tuo kielto saattoi nuoren tytön aivan suunniltansa ja vaikka
tulevaisuus tuntui hänestä kerrassaan hukkaanmenneeltä, niin ei hän
sittenkään aavistanut, miten syvät seuraukset sillä tulisi olemaan koko
hänen elämäänsä. Hänen mielensä katkeroitui näet omaisia kohtaan siinä
määrin, että hän hinnalla millä hyvänsä halusi päästä pois kotoa. Ja
siksi hän, jolle taide oli ollut kaikki kaikessa, ja joka ei koskaan,
niinkuin muut hänen ikäisensä tytöt, ollut uneksinut kodin ja rakkauden
onnesta, tarttui ensimäiseen tilaisuuteen, joka hänelle tarjoutui ja
meni naimisiin miehen kanssa, jota kohtaan hän ei tuntenut vähintäkään
rakkautta.



Avioliitto.


Hörbyn postikonttorin ja Skånen yksityisen pankin haaraosaston johtaja,
Christian Benedictsson oli Bruzeliuksen perheen läheinen ystävä. Hän
oli lähes 50-vuotias, hyväntahtoinen, mutta hidasluonteinen ja
tottumuksiinsa piintynyt leskimies, joka kaiken ikänsä oli ahertanut
pienissä virkatoimissaan taistellen jokapäiväisen leipänsä puolesta.
Aatteellisia harrastuksia ei hänellä ollut koskaan ollut. Hän oli
käytännön mies, joka antautumatta minkäänlaisiin mietiskelyihin otti
elämän sellaisena kuin se oli.

Jäätyään vaimonsa kuoltua leskeksi kääntyi hänen huomionsa varsin pian
ystävänsä, Bruzeliuksen nuoreen tyttäreen toivoen saavansa hänestä
orvoksi jääneille lapsilleen äidin ja kodilleen hoitajan. Vaikka tyttö
antoikin hänelle rukkaset, uudisti hän kuitenkin vuoden kuluttua
kosintansa. Tämä tapahtui juuri siihen aikaan, jolloin nuori tyttö,
isänsä jyrkän kiellon johdosta, oli vaipunut täydellisen masennuksen ja
toivottomuuden tilaan, ja sen vuoksi Benedictsson myötätunnollaan ja
hyväntahtoisuudellaan voitti varsin helposti hänen luottamuksensa. Tosin
tyttö hänen uudistaessaan kosintansa antoi hänelle sen vastauksen, ettei
hän nytkään voinut tuntea muuta kuin ystävyyttä häntä kohtaan, mutta
Benedictsson ei vaatinutkaan sen enempää. Ja kun hän yhä edelleen
ahdisti tyttöä rukouksilla, uhkauksilla, kyynelillä ja lupauksilla, niin
tämä vihdoin antoi myöten. Hän oli niin väsynyt ja alakuloinen ja
välinpitämätön kaikesta. Osittain häntä yllytti myös se seikka, että
omaiset olivat tätä liittoa vastaan, sulhanen kun oli leskimies, viiden
lapsen isä sekä 27 vuotta vanhempi morsiantansa. Mutta jonkun ajan
kuluttua tyttö itsekin, niin kiihkeästi kuin hän halusikin päästä pois
kotoa, alkoi katua tekoansa. Sillä vaikka hän tavallaan olikin kiintynyt
Benedictssoniin, niin aavisti hän sittenkin tehneensä auttamattoman
erehdyksen. "Minä pidän sinusta," kirjoitti hän sulhaselleen vähää ennen
häitä, "mutta sitä, mitä rakkaudeksi sanotaan, en koskaan ole tuntenut;
minä rakastan Jumalaa ja kaikkia hänen luomiansa, mutta minä pelkään
sitä kiihkeää, tulista tunnetta, jota tavallisesti rakkaudeksi
nimitetään... Olen tehnyt anteeksiantamattoman erehdyksen, mutta minä
kärsin sen seuraukset. En riko lupaustani, pidän sen, _jollei_ minua
vapaaehtoisesti _vapauteta_ sanastani."[1] Mutta Benedictsson oli
päättänyt saada Victoria Bruzeliuksen omaksensa. Hänen kotinsa kaipasi
hoitajaa, hänen lapsensa äitiä, hän itse aviopuolisoa. Hänen mieleensä
ei juolahtanutkaan käsittää morsiamensa sanoja vakavalta kannalta eikä
vapauttaa häntä lupauksestansa. Ja Victoria puolestaan ei voinut
sanaansa rikkoa. Ainoa tulos, johon hänen suora tunnustuksensa johti,
oli se, että sulhanen kiiruhti häiden viettoa.

Hiukan syrjässä Tukholman--Malmön valtarautatieltä, keskellä Skånen
viljavaa tasankoa, sijaitsi Hörbyn suuri maalaiskylä. 70-luvun
alkupuolella, kymmenkunta vuotta aikaisemmin ennenkuin Hörin ja Hörbyn
välinen rautatie oli muuttanut sen tavalliseksi asemayhteiskunnaksi,
oli se varsin idyllinen paikka. Parikymmentä taloa ja kartanoa oli
ryhmittynyt notkoon, jonka läpi virtasi pieni joki kestikievarin,
hautausmaan ja pappilan alitse. Pieni, valkeaksi silattu kirkko kohosi
hautausmaanmuurin yläpuolella ja sen kummankin puolin kulki kaksi
pitkää ja varjoisaa lehtikujaa, toinen korkeiden kastanjien, toinen
jalavien ja saarnipuiden reunustama. Maantie, joka sivuutti
hautausmaan, leveni kestikievaritalon edustalla aukeaksi toriksi ja sen
toisessa päässä, tien kavetessa jälleen, seisoi yksinkertainen,
olkikattoinen rakennus, kylän postikonttori. Joskin sen julkisivu antoi
vain tomuiselle kyläkadulle, niin takapihana oli sitä varjoisampi ja
tuuheampi puutarha.

Tässä talossa oli postimestari Benedictsson asunut vuosikausia
ensimäisen vaimonsa kanssa, tässä hän leskimiehenä oli viettänyt pari
ilotonta vuotta vanhan, naimattoman sisaren ohjaessa ankaralla kädellä
sekä kotia että lapsilaumaa, ja tänne hän toi myös toisen vaimonsa.
Kuin pieni arka lintu saapui Victoria Benedictsson uuteen kotiinsa, ja
monet ja raskaat olivat ne velvollisuudet, jotka hän otti nuorille
21-vuotiaille hartioillensa.

Äitipuolen velvollisuudet eivät kuitenkaan olleet vaikeimmat, vaikka
hän epäilemättä niitä edeltäpäin enimmin pelkäsi, sillä vanhimmat
lapsista olivat jo melkein yhtä vanhat kuin hän itsekin. Ei myöskään
emännän huolet, vaikka hän olikin taloudenhoitoon aivan tottumaton ja
vaikka käly, joka ei tahtonut luovuttaa oikeuksiaan nuorelle emännälle,
antoi aihetta moneen katkeraan ja tuskalliseen hetkeen. Vaan raskaimman
kärsimyksen tuotti hänelle hänen aviollinen suhteensa, saattoipa hänet
siinä määrin epätoivoon, että hän jo ensimäisinä avioliittovuosinaan
yritti tehdä itsemurhan.

Victoria Benedictssonin koko olento oli vielä umpuunsa sulkeutunut
hänen mennessään naimisiin. Hän oli elänyt niin kokonaan kirjojensa ja
piirustustensa parissa, ettei rakkaus- ja tunne-elämälle ollut jäänyt
minkäänlaista tilaa. Hän olisi tarvinnut hellävaraisen käden, joka
vähitellen olisi herättänyt hänessä naisen hereille, sillä mikään kylmä
luonne hän ei ollut, vaan pikemmin kiihkeä ja kuumaverinen. Siihen
postimestari Benedictsson ei kuitenkaan kyennyt. Ikäeroitus teki sen
kai myös mahdottomaksi, sekä molemminpuolinen ymmärtämyksen puute, tuo
"näkymätön kuilu", joka, joskin Victoria Benedictsson tunsi
kunnioitusta ja kiitollisuutta miestänsä kohtaan, auttamattomasti
eroitti heidät toisistaan. Ja seurauksena tästä oli, että Victoria
Benedictssonin tunne-elämä tukehtui ensimäiseen alkuunsa ja että hän
sulkeutui yhä enemmän omaan kuoreensa. "Voin tuskin ajatella ensimäisiä
vuosia uudessa kodissani sydämeni puristumatta tuskasta kokoon", kuuluu
hänen oma todistuksensa. Ja kuitenkin oli Victoria Benedictssonilla
sielussaan kaikki onnellisen elämän edellytykset: usko ihmisiin,
rakkaus elämään ja palava halu työhön. Ensimäiset kosketukset
todellisen elämän kanssa repivät kuitenkin rikki hänen hennoimmat
sydänjuurensa. Mutta kaikista kärsimyksistään huolimatta oli hänellä
sittenkin rehellinen ja hyvä tahto täyttää parhaan kykynsä mukaan ne
velvollisuudet, joita koti hänelle asetti. Perheen varat eivät olleet
suuret, ja siksi hän työskenteli miehensä apuna sekä postikonttorissa
että pankissa ja hoiti yhdessä tytärpuoliensa kanssa pientä
kirjakauppaa. Siinä sivussa hän antoi soittotuntejakin ja kopioi
tunnettuja tauluja, joita hän möi 75 kr. kappaleelta. Ensi alussa hän
otti myös innolla osaa talouteen ja hänen kunnia-asianaan oli
valmistaa hyvää ruokaa, mutta kun mies ei kiinnittänyt siihen
vähintäkään huomiota, laimeni hänen intonsa ja oli sittemmin vain
jouluvalmistuksissa mukana.

Kaikkein suurimmalla rakkaudella hän antautui kuitenkin
lapsipuolillensa. Äitipuolella oli hänen korvissaan huono kaiku, siksi
hän tahtoi näyttää maailmalle, että saattoi olla hyviäkin äitipuolia.
Hän oli heille kuin vanhempi sisar, joka toverillisella ja herttaisella
käytöksellään heti alusta alkaen voitti heidän rakkautensa ja
luottamuksensa, eikä tämä hyvä suhde muuttunut sittenkään, kun hänen
omat lapsensa, joista toinen kuitenkin heti kuoli, tulivat maailmaan.
Pikemmin hänen oma tyttärensä joutui lapsipuolen asemaan, sillä hän ei
voinut koskaan voittaa samaa sijaa äidin sydämessä kuin nuorin
lapsipuolista, Mathisa eli Matti, joka Victoria Benedictssonin tullessa
taloon oli vain kuuden vuoden vanha.

Se kuva, jonka Matti, ainoa omaisista, joka vuosien kuluessa
seisoi henkisesti Victoria Benedictssonia lähellä, on piirtänyt
äitipuolestaan, antaa meille parhaan todistuksen hänen hyvästä
tahdostaan ja rehellisistä ponnistuksistaan.

"Äiti oli meille kaikille kodissa suureksi iloksi," sanoo hän, "ja
varsinkin minulle koko elämäni onnenlähde. Olen hänelle suuressa
kiitollisuuden velassa, sillä hän antoi minulle onnellisen lapsuuden ja
nuoruuden.

"Lapsilla ei ollut aavistustakaan siitä katkeruudesta, jota hän tunsi
elämää kohtaan. Hän hillitsi tahtoansa niin, etteivät nuo synkät hetket
tulleet esille. Hän tuntui meistä tyytyväiseltä eikä lainkaan
onnettomalta, ja hän oli meille paras kasvattaja ja äiti."

Ja hän kertoo edelleen: "Ensi vuosista ovat muistiin painuneet
varsinkin satuillat. Millä ilolla me kaikki keräännyimmekään hänen
ympärilleen, suureen vanhanaikuiseen sohvaan, miten me aina kiistelimme
siitä, kuka saisi istua häntä lähinnä, ja miten onnellinen se oli, joka
sai painaa päänsä hänen syliinsä. Takkavalkea yksin valaisi huonetta,
ja mitä pimeämmäksi tuli, sitä lähemmäksi me painauduimme toisiimme
kuunnellessamme ihastuttavia, jännittäviä kertomuksia. Äiti kertoi
vilkkaasti, ja se näytti huvittavan häntä itseäänkin."

Tai milloin ei satuja kerrottu, istahti äiti pianon ääreen ja soitti ja
lauloi lapsille. Aina hän keksi heille jotain hupaista ja hauskaa,
milloin sepitti runoja juhla- ja merkkipäiviksi, milloin pani toimeen
pitkiä kävely- ja huviretkiä kylän ulkopuolelle tai läksi heidän
kanssaan hiihtämään. Eikä hän pitänyt huolta yksin heidän
huvituksistansa. Jonkun aikaa hän opetti tytärpuoliaan kaikissa
kouluaineissa ja iltasin luettiin usein ääneen, varsinkin pohjoismaista
kirjallisuutta, jota helposti saatiin oman kirjakaupan välityksellä.

"Isä ei ottanut osaa meidän huveihimme", kertoo tytärpuoli edelleen,
"hänellä oli aina paljon työtä. Mutta hän antoi meidän toimia mielemme
mukaan, kunhan kaikki kodissa kävi säännöllistä kulkuaan."

Kodin ulkopuolellakin Victoria Benedictsson viihtyi parhaiten nuorten
parissa. Seuraelämä Hörbyssä, niinkuin maalaiskylässä ainakin, jossa
jokainen tunsi toisensa ja piti oikeutenaan sekaantua toisten asioihin,
oli kovin tyhjää ja rajoittui pääasiallisesti vain kortinpeluuseen,
tanssiin ja juorupuheisiin. Suurella uteliaisuudella olivat kylän
rouvat odottaneet postimestarin nuorta rouvaa, jonka he istuttivat
keskeensä ja ottivat äidilliseen suojaansa jo paljon ennen kuin hän
ilmestyi heidän näköpiiriinsäkään ja kuvailivat mielessään, että hän
olisi pieni, hento ja heikko olento, jonka he helposti voisivat kietoa
sormensa ympäri. Pettymys ei siksi ollut niinkään pieni, kun he näkivät
pyöreän ja pullean postimestarin rinnalla pitkän ja kookkaan naisen,
joka jäykästi vastasi tervehdyksiin ja vain hajamielisesti kuunteli
"kaikkein tuoreimpia uutisia", päästämättä ketään lähellensä. Ja
paheksuminen yltyi kovaääniseksi, kun nuori rouva yhä useammin vetäytyi
pois kutsuista tai pakeni nuorten seuraan soittaen heille milloin
tanssimusiikkia, milloin auttaen heitä kuvaelmien toimeenpanossa. Siten
hän voitti nuorten jakamattoman suosion ja ihailun, ja hänen
vaikutusvaltansa oli heihin rajaton.

Mutta eivät yksin lapsipuolet ja seudun nuoriso ihailleet häntä, vaan
usein hän, vanhan miehen nuori vaimo, joutui toistenkin miesten ihailun
esineeksi. Tästä hänelle kuitenkin useimmiten koitui ikävyyttä, sillä
postimestari Benedictsson, varsinkin avioliiton alkuvuosina, kiusasi
mustasukkaisuudellaan usein syyttäkin vaimoansa. Kerran tuollainen
ihailu oli saada vakavankin käänteen. Eräs Benedictssonin
nuoruudenystävä, joskin häntä paljoa nuorempi, asettui pitemmäksi aikaa
Hörbyhyn ja hänestä tuli postimestarin talossa jokapäiväinen vieras.
Hän oli tullut suoraan Amerikasta ja toi mukanaan raittiin tuulahduksen
suuresta, vapaasta maailmasta. Hänen ja nuoren rouvan välillä sukeutui
ystävyydensuhde, joka toi uutta rikkautta ja sisältöä yksinäisen naisen
elämään. [Tätä persoonallista kokemusta on Ernst Ahlgren epäilemättä
käyttänyt aiheena teoksessaan "Fru Marianne".] Mutta huomatessaan mikä
vaara siinä piili, hän vetosi mieheensä, saadakseen häneltä tukea. Mies
käänsi kuitenkin asian vain leikiksi, ja vierotti siten vaimon
itsestänsä; kuilu, joka alkuaankin oli heidät toisistaan eroittanut,
muuttui nyt ylipääsemättömäksi.

Kaiken tämän lisäksi tuli vielä toinenkin seikka, joka vaikutti
häiritsevästi ei yksin perheen sisälliseen elämään, vaan vieläpä koko
pieneen yhteis-kuntaan. Taiteilija heräsi jälleen eloon nuoressa
rouvassa, ja samoin kuin kerran lapsuusvuosina, kohtasi hän jälleen
mitä ankarinta vastustusta. Miehen mielestä hänen kirjoittamisensa oli
vain ajanhukkaa, sillä hän ei uskonut hänen kykyynsä. Kirjoittaminen
oli hänestä yleensä sopimatonta työtä naiselle, joka oli äiti ja
puoliso. Hänen ei pitänyt pyrkiä sinisukaksi. Ja sitä paitsi, jos hän
epäonnistuisi, tekisi hän vain miehensä naurunalaiseksi ja karkoittaisi
rattoisuuden kodista. Samaa mieltä oli koko kyläkin. Eikö hän ollut
vaimo ja äiti? Saisiko nainen laiminlyödä lähimmät velvollisuutensa
turhan kunnianhimon takia?

Toistamiseen Victoria Benedictsson taisteli vapautensa puolesta. Mutta
vaikka taistelu tällä kertaa oli paljoa ankarampi kuin edellisellä, ei
hänen mielensä sittenkään lannistunut. Lapsesta hän tällä välin oli
kehittynyt naiseksi. Ja se mikä lapselle oli ollut enemmän tai vähemmän
mielitekoa, merkitsi naiselle nyt koko elämää. Siksi hän voittajana
suoriutuikin tästä taistelusta.



Ensimäinen alku.


Toisella puolella kapeata eteistä, josta kuljettiin perheen asuntoon,
oli toinenkin ovi, joka johti "kirjakaupan" puolelle, huoneeseen, jossa
kodikkaat matot peittivät lattian, seinät olivat kirjoja täynnä ja
jossa ikkunan eteen asetettu pelipöytä sai tehdä sekä pulpetin että
kauppapöydän virkaa.

Tämä kirjakauppa oli alusta alkaen ollut perheen naispuolisten jäsenten
hoidossa ja se se myös kaikkein ensiksi veti nuoren rouvan puoleensa.
Sillä kirjakaupassa, jossa kauppa kävi varsin laimeasti ja jossa vain
almanakoilla, virsikirjoilla ja katkismuksilla oli menekkinsä, oli
hänellä tilaisuutta tyydyttää palavaa luku- ja tiedonhaluaan. Istuen
tuntikausia joka päivä ikkunanalaisen pöydän ääressä hän suurella
mielenkiinnolla avasi kaikki kirjalähetykset ja vieläkin suuremmalla
innolla alkoi ahmia niitä, jos joku vähemmän kaupaksi käypä kirja oli
sattunut joukkoon.

Istuessaan tässä hiljaisessa huoneessa, joka muodosti ikäänkuin oman
pienen maailmansa, saivat ajatukset vapaasti liidellä, ja usein ne
eksyivät entisiin aikoihin, jolloin hän, samoinkuin nytkin, oli istunut
erillään muusta perheestä ja -- piirustanut. Se aika oli kauan sitten
mennyt, eikä voinut koskaan enää palata, sillä mitenkä hän, jonka kädet
ja jalat olivat sidotut, olisi voinut harjoittaa opintoja? Ei,
taiteilija-ajatukset olivat aikoja sitten haudatut. Mutta niiden
sijalle nousi näinä hiljaisina hetkinä uusia, jotka kerran herättyänsä
eivät jättäneet häntä enää rauhaan. Pensseli oli häneltä kielletty,
mutta olihan hänellä sen sijaan kynä jäljellä. Ja ikäänkuin leikillä
hän alkoi panna paperille ajatuksiaan ja mielikuviaan, ja melkein kuin
sattumalta hänen käsistään syntyi pieni novelli, "Sirénen", jonka hän
lähetti "Snällpostenin" toimittajalle Malmöseen ja vastoin kaikkia
odotuksiaan sai sen hyväksytyksi. "Novellinne on kovin kypsymätön",
kirjoitti lehden toimittaja,[2] "mutta esikoisteokseksi ei niinkään
huono; teillä on epäilemättä luovaa mielikuvitusta, mikä on kirjailijan
elinehto."

Nämät sanat kiihoittivat nuorta rouvaa jatkamaan ja kuumeentapaisella
innolla hän ryhtyi nyt työhön, kirjoitti usein salaa öisinkin ja siinä
sivussa luki ja teki havaintojansa. Sillä alusta alkaen hän
asetti päämääränsä korkealle, hän ei tahtonut tyytyä mihinkään
keskinkertaiseen, siksi hän liiaksi rakasti ja kunnioitti taidettaan.
"Minä en tahdo tulla huonoksi kirjailijaksi", vastaa hän samaiselle
toimittajalle, "jollei minulla ole edistymisen mahdollisuutta, niin
jätän yritykseni sikseen; minulla ei ole mitään iloa siitä, jos saan
nähdä kyhäykseni painettuna, sillä turhamaisuudesta en ole koettanut
kirjoittaa. Rakastan taidetta sen itsensä vuoksi, en vain siksi, että
se joillekuille antaa laakereita ja kultaa; rakastan sitä siksi, että
se on minussa, etten voi olla sitä rakastamatta, ja voisin uhrata koko
elämäni sille ja ehkä siten tulla onnelliseksikin... Että minulla on
taipumuksia, siitä olen varma, mutta kannattaako niitä viljellä, on
toinen asia."[3]

Tämä epäilys ja epävarmuudentunne omaa kykyä kohtaan kiusasi häntä
alituisesti palavasta halustaan huolimatta. "Sisälläni on jotain, joka
myllertää ja pyrkii esille", sanoo hän kerrankin, "en tiedä johtuuko se
vain levottomasta mielestäni, vai synnynnäisestä pensselin tai kynän
käyttämistaipumuksestani".[4] Ja toisen kerran hän valittaa
sisarellensa, rouva Margarethe Ekströmille puhuessaan kirjallisesta
työstään: "Minusta ei tule koskaan oikein hyvää kirjailijaa, sillä
mielikuvitukseni on maalarin eikä kielitaiteilijan... Koetan maalata
kynällä ja musteella, mutta se käy huonosti."[5] Samalla häntä myös
painosti se tieto, ettei hän ollut kyllin valmistunut tehtäväänsä, että
hänen opintonsa olivat vaillinaiset ja että olosuhteet, joihin hän oli
sidottu, ehkäisivät hänen kehitysmahdollisuuttaan. "Minä olen miltei
_oikein_ onnellinen kirjoittaessani", sanoo hän niinikään
sisarellensa, "ja _kuitenkin_ tiedän, että se on vain roskaa, ei
kerrassaan minkään arvoista. Minulla on ehkä hiukan taipumuksia ja
ehkäpä joku hyvä ajatuskin, mutta olen niin oppimaton, että joskus olen
aivan epätoivoissani sen johdosta. -- Ah, jospa nuoruudessani olisin
saanut jotain oppia! Tiedonhaluni on niin voimakas, että se on tullut
suorastaan elämäni kiusaksi."[6]

Ja seuraavassa kirjeessään hän jatkaa: "Ei minusta tule kirjailijaa,
sillä elämäni on yksitoikkoista ja yksinäistä; paljoa laajempi
näköpiiri ja raittiimpi elämä olisi välttämätöntä, ja vaikka
ponnistelisin miten paljon hyvänsä, niin en sittenkään voisi saada
mitään aikaan. Oi, kuningaskuntani housuparista! Jospa olisin mies,
niin ei minun tarvitsisi täällä torkkua."[7]

Kaiken lisäksi häntä masensi vielä se tieto, ettei hänellä ollut
ketään, jonka puoleen kääntyä saadakseen neuvoa ja ohjausta. Samalla
hän myös pelkäsi alottaneensa liian myöhään, olevansa jo siksi vanha,
ettei hänen kannattanut enää yrittää.

Päästäkseen jonkinmoiseen varmuuteen ja saadakseen tietää pitikö hänen
tukahduttaa kirjoittamishalunsa vai viljellä sitä edelleen, hän kääntyi
nuoren kirjailijan, Edvard Bäckströmin puoleen ja lähetti hänen
tarkastettavakseen muutamia tekeleitänsä. Hän ei ilmaissut kuitenkaan
omaa nimeään, toivoen siten saavansa rehellisemmän arvostelun, vaan
kätkeytyi salanimen, Ivar Tardifin taakse, jota hän oli käyttänyt
julkaistessaan ensimäisenkin novellinsa.

Bäckströmin vastaus oli sekä kehoittava että masentava. Hän myönsi
hänellä olevan hyviä taipumuksia, mutta lopullista arvostelua hänen oli
sittenkin mahdoton antaa ennenkuin oli saanut lähempiä tietoja hänen
olosuhteistaan sekä iästänsä. "Jos te esim. olette vielä nuori",
kirjoittaa hän, "niin teidän kyhäyksenne ilmaisevat jo varsin suurta
kypsyyttä, mutta jos olette yli kahdenkymmenen, niin kehoittaisin teitä
jättämään kirjailijauran mielestänne."[8]

Saadessaan tämän tuomion oli Victoria Benedictsson 28 vuoden vanha!

"Olen pahoillani, että olen niin vanha", sanoo hän vastauksessaan
Edvard Bäckströmille, "Tardif tulee aina liian myöhään -- Tardif parka!
-- sen jo hänen nimensäkin ilmaisee."[9]

Mutta ikäänkuin puolustaakseen ikäänsä hän jatkaa samassa kirjeessä:
"Niin kauaksi kuin taaksepäin muistan, olen rakastanut taidetta niin
kiihkeästi ja hillittömästi kuin vain niin suljettu ja syvä luonne kuin
omani kykenee, olen koettanut taistella tätä rakkautta vastaan, mutta
niin pian kuin minun jossakin määrin on onnistunut unohtaa se, on elämä
muuttunut minulle arvottomaksi, tai oikeammin sietämättömäksi taakaksi.
-- -- Miksi olen kuin auringonkukka, joka aina kääntyy saman esineen
puoleen? Miksi on minussa opinhalua, miksi pyrkimystä totuuteen ja
kauneuteen, kun tuo halu ei sittenkään ole siksi voimakas, että se
saattaisi minut perille? En tiedä; tiedän vain sen, että kiitos
ei merkitse minulle mitään, ei rahat eikä ylellisyys, että
eteenpäinpyrkiminen on onnea ja paikallaanolo epätoivoa!"

"Kuluneet vuodet ovat menneet valmistustöihin", sanoo hän kerran
myöhemmin palaten samaan asiaan, "eikä ole kumma, että siihen on
tarvittu niin runsaasti aikaa, kun muistaa, että lapsena en koskaan
käynyt koulua, että elin kuin erakko ja että vasta 17 vuoden vanhana
tulin kosketukseen ulkomaailman kanssa. Ansiotyökin vei aikansa ja
opintoja harjoitettiin vain salassa. Siinä syy hitaaseen
kehitykseeni."[10]

"Minä kirjoitan siksi, että ajoittain elämä tuntuu sietämättömältä
taakalta", oli hän jo kerran aikaisemmin tunnustanut Edvard
Bäckströmille, "siksi että tahdon unohtaa itseni ja sen sijaan eläytyä
toisen elämään; minun tielleni on eksynyt niin harvoja auringonsäteitä,
siksi tahdon koota ne, jotka valaisevat toisia, iloita niistä ja jos
mahdollista muodostaa niistä pieniä, todellisuudenmukaisia kuvia,
joihin samalla voin haudata jotain omasta sielustanikin."[11]

Sitä neuvonantajaa, jota Victoria Benedictsson olisi kaivannut,
ei hän kuitenkaan Bäckströmistä saanut, siksi vieras oli Victoria
Benedictssonin yhä enemmän realistiseen suuntaan pyrkivä
taiteilijatemperamentti tälle romanttisuuteen taipuvalle kirjailijalle,
mutta hänen rohkeuttaan ei Bäckström myöskään voinut lannistaa.
Victoria Benedictsson työskenteli edelleen uutterasti, käyttäen ainakin
yhtä paljon aikaa itseopiskeluun kuin kirjoittamiseen, ja lähetti vähä
väliä milloin mihinkin lehteen kyhäyksiänsä, joista jotkut löysivät
tiensä julkisuuteen, mutta useimmat katosivat tietymättömiin.
Odottaessansa viikkokausia turhaan vastausta kävi hänen mielensä
useinkin apeaksi, ja silloin tällöin tuo synkkä painajainen, joka
lopulta tuhosi hänen elämänsä, pisti päänsä esiin. "Ah, nopea, helppo
kuolema! Se olisi kaikkein parasta", kirjoittaa hän päiväkirjaansa
syksyllä 1878. Ja seuraavana keväänä kuuluvat hänen sanansa jälleen:
"Kuljin puutarhassa kahden kuoleman kanssa. Minä pelkään kipuja, inhoan
itsemurhaa, ja kuitenkin sen täytyy tapahtua." Ettei kuitenkaan itse
työ johtanut häntä näihin synkkiin ajatuksiin, käy ilmi seuraavista
sanoista: "Kirjoitin kuin henkeni edestä. Sen pitää olla valmista
ennenkuin todellisuus tulee ja saattaa minut unohtamaan mielikuvani;
_nyt_ ne auttavat minua unohtamaan..."[12] Tai toisen kerran:
"Mitä voin toivoa tai odottaa elämältä? Kaikki mitä olen rakastanut,
liukuu vain käsistäni -- -- tyhjyyttä, vain tyhjyyttä, kaikki."[13]

Alakuloisuuden lisäksi tuli vielä sairaus. Mutta tämä uusi
vastoinkäyminen, niin katkeralta kuin se alussa tuntuikin, oli
sittenkin se, joka pelasti Victoria Benedictssonin ja teki hänestä
varsinaisesti kirjailijan.



Ernst Ahlgren.


Keväällä 1881 Victoria Benedictsson loukkasi polvensa niin pahasti,
että hänen täytyi melkein yhteen menoon olla kaksi vuotta vuoteenomana
ja kauan vielä jälkeenkinpäin liikkua kainalosauvojen nojassa. Tämä
aika, johon yhdistyi mitä hirveimmät tuskat ja kärsimykset -- kolmasti
oli pakko jalkaa leikata eikä heikon sydämen vuoksi voitu häntä
nukuttaa -- muodostui merkillisimmäksi ja tavallaan rikkaimmaksi hänen
elämässänsä.

Itse hän tälle ajalle antoi nimen: _vakavuus_, ja
kaksinkertaisessakin merkityksessä, sillä sen mukana seurasi kärsimys
ja elämäntyö.

Mutta vaikka Victoria Benedictsson sai kestää niin paljon ruumiillista
tuskaa, kantoi hän tämän kärsimyksen mitä ihmeteltävimmällä
kärsivällisyydellä. "Hän oli meille kaikille oikea ihme", sanoo
tytärpuoli, hänen "pikku tohtorinsa", joka uskollisesti hoiti häntä
koko tänä sairauden aikana, "sillä hän se meitä rohkaisi ja koetti
saada iloiselle mielelle." Milloin ikänä tuskat sallivat, oli hän
täydessä työssä: leikkasi varjokuvia, piirusti, luki, teki
muistiinpanoja ja kirjoitti: "Minä itse ja vuoteeni ovat aina haudatut
kirjojen alle", kertoo hän. Hänen mielikirjailijoitansa olivat sen
aikuiset suuret pohjoismaalaiset kirjailijat, Ibsen, Kierkegaard,
Brandes, J.P. Jacobsen, Kielland sekä venäläiset mestarit Turgenjev ja
Tolstoi, mutta niiden ohella hän luki myös klassillista kirjallisuutta,
varsinkin Shakespearen teoksiin hän erityisellä hartaudella syventyi.
Niinikään englantilaiset kirjailijat, Dickens ja varsinkin Byron,
kiinnittivät hänen huomiotansa. Myöskin hän ahmimalla ahmi
elämäkertoja, memoaareja ja kirjekokoelmia. Naiskirjailijoista George
Eliot oli ainoa, joka häntä miellytti, sillä hänessä hän löysi suuren
määrän omaa luonnettansa ja taiteilijatemperamenttiänsä: saman
rakkauden työhön, saman valoisan uskon elämään ja herkän silmän
huomaamaan elämän humoristisia puolia.

Tänä aikana Victoria Benedictsson alkoi myös kirjoittaa
"suurta kirjaansa", johon hän koko loppuelämänsä ajan merkitsi
muistiin kaiken sen, mikä hänestä oli muistamisen arvoista:
tilapäisiä ajatuksia ja tunnelmia, keskusteluja, luonnonkuvauksia ja
kaikenlaisia pikkupiirteitä, aivankuin maalari, joka matkallaan kerää
luonnoksia skitsikirjaansa. Tuo "suuri kirja" tuli vähitellen hänen
rippi-isäkseen, se oli elävä olento, jonka kanssa hän jutteli, ainoa
ystävä, jolle hän saattoi uskoa sekä ilonsa että huolensa. "Kun minusta
tuntuu kuin musertuisin", sanoo hän kerta, "kun istun kyynelettömin
silmin ja kadehdin niitä, jotka voivat itkeä, niin minulla ei ole
ketään muuta kuin sinut..." Ja kerran myöhemmin hän kirjoittaa "suureen
kirjaansa" seuraavat sanat: "Kuka lienetkin, joka luet 'suurta
kirjaani' -- niin koeta ymmärtää, miten yksin minä olen, miten minun
täytyy hillitä taiteilija- tai mustalaisvertani, joka kiihkeämmin
kuohuu suonissani kuin kukaan voi aavistaa. Ajattele, miten joka päivä,
melkein joka tunti olen pakoitettu näyttelemään komediiaa, jotta
tuntuisin levolliselta ja järkevältä. Tämä pakko vaikuttaa sen, että
kaikki se, mikä minussa kuohuu, ei purkaudu luonnollisella tavalla
esille, vaan teennäisellä. Se ei puhkea ilmi suhteessani ihmisiin; ei
vihana eikä rakkautena, loukattuna ylpeytenä eikä nöyränä ihailuna --
sillä kaikki nuo äärimäisyydet, joiden välillä luonteeni huojuu, täytyy
minun herkän poikkeusihmisen koko arkuudella piiloittaa."[14]

Ei yksin sieluntuskiansa hän salannut ympäristöltänsä, vaan
ruumiillisiakin. Mutta öisin, kun hän ei saanut niiltä nukutuksi,
purkautuivat ne "suuressa kirjassa" esille. "Onko kukaan teistä ollut
sairaana?" kirjoittaa hän kerrankin. "Ei vain päivän tai viikon -- vaan
kokonaisen vuoden? Ei vanhuuden heikkoudesta, vaan täysissä voimissa
ollessaan, jolloin ihminen jaksaa koko voimallaan kärsiä, yöt päivät
kitua mitä hirveimpiä tuskia, ikäänkuin piinapenkille pantuna,
kuolemaan asti väsähtäneenä voimatta kuitenkaan saada lepoa. Entäs
lääkärin veitsi, joka hitaasti soljuu pitkin ihoa, kunnes se tunkeutuu
sisään -- -- Miten monta päivää onkaan yhdessä vuodessa ja miten monta
ajatusta sisältyykään yhteen ainoaan hiljaiseen, yksitoikkoiseen
päivään! Ajatuksia, jotka vilpoisten varjojen lailla huokuvat polttavan
päänaluksen yli, mutta tunkeutuvat myös kauas tulevaisuuteen painaen
siihen synkän ja ilottoman leimansa -- -- Miten omituinen tunne -- kun
seisoo ikäänkuin elämän ulkopuolella ja kuitenkin elää."

Miten kaukana Victoria Benedictsson tänä sairauden aikana oli itse
elämästä, todistaa parhaiten hänen vastauksensa "pikku tohtorilleen",
tämän ihmetellessä miten hän saattoi aina olla tyytyväinen: "Olin niin
varma siitä, että saisin kuolla, ja se tuntui niin suurelta onnelta."
Mutta niin pian kuin ilmaantui jokin hiukankin valoisampi hetki, heräsi
työhalu jälleen. Ajatukset saivat silloin entistä häiritsemättömämmin
kulkea, uudet aiheet nousivat mieleen, uudet ja samalla vahat, sillä
Victoria Benedictsson, joka tähän asti oli käsitellyt enimmäkseen vain
romanttisia rakkausaiheita, alkoi nyt kaivaa esiin lapsuudenaikuisia
muistojaan, tapauksia ja kohtauksia, joita hän itse oli nähnyt tai
kuullut oleskellessaan kansan parissa kotikartanossansa. Ja näiden
vanhojen muistojen lisäksi tuli vielä toisia, myöhempiä, sillä
naimisiinkin mentyään hän oli yhä edelleen pysynyt kosketuksessa
talonpoikaisen kansan kanssa. Hän tunsi skånelaisen talonpojan
perinpohjin, hän ymmärsi hänen ajatuskantansa ja tiesi kuinka paljon
sydäntä sykki tuon karhean pinnan alla. Kokonaisen sarjan
kansankuvauksia hän nyt sepitti lyhyessä ajassa, ja lähettäessään ne
maailmalle ne saavuttivat heti ansaittua huomiota. Kääntyessään
tällä kertaa "Fyris" nimisen aikakauslehden puoleen, jonka
kirjallisuusosastonhoitajana toimi tohtori Frans von Schéele, sai hän
hänestä sen neuvonantajan ja auttajan, jota hän niin kauan oli
halunnut. Schéele ei julkaissut vain lehdessään näitä pikku
kertomuksia, vaan hän hankki Victoria Benedictssonille myös
kustantajan. Ja siten keväällä 1884 ilmestyi julkisuuteen novelleja
käsittävä esikoisteos, "Från Skåne" (Skånesta), jonka tekijä käytti nyt
salanimeä _Ernst Ahlgren_. On helppo ymmärtää mitä tämä tapaus
merkitsi Victoria Benedictssonille eli Ernst Ahlgrenille, niinkuin me
tästä lähin tahdomme häntä nimittää, sillä tätä nimeä hän itse sekä
hänen ystävänsä kernaimmin käyttivät ja se se jälkimaailmalle on
myöskin säilynyt. Vuosikausia työskenneltyänsä ja omin voimin
ponnisteltuansa eteenpäin hän nyt 33-vuotiaana oli astunut "nuorten
riviin". Sairaus oli antanut hänelle sen, mitä hän terveenä turhaan oli
tavoitellut. "Kipeä polveni antaa minulle täyden oikeuden antautua
kokonaan kirjakauppani hoitoon ja kirjalliseen työhöni", kirjoittaa hän
näinä aikoina sisarelleen, rouva Margarethe Ekströmille, ainoalle, joka
myötätunnolla oli seurannut hänen kirjallisia yrityksiänsä, "tämä
sairaus on kuin ylhäältä tullut viittaus, se on ollut kylliksi kova
syrjäyttääkseen kaikki epäilyt."[15] Mutta siihen iloon, jonka tämä
myötäkäyminen hänelle tuotti, sekaantui myös toinen tunne. "En voi
tehdä työtä", tunnustaa hän "suurelle kirjalleen", "en olla levollinen,
ja luulenpa että rajaton ilo kiduttaa minua yhtä paljon kuin
tuskallinen pelkokin. Tuntuu siltä kuin odottaisin onnettomuutta, ja
kuitenkin tämä tunne johtuu vain siitä kiitoksesta, jonka olen osakseni
saanut."[16] Ja vieläkin selvemmässä muodossa tämä epäilys ilmenee
kirjeessä sisarelle: "Satunnainen menestys melkein masentaa minut",
sanoo hän, "sillä tiedän liiankin hyvin, että jokaisen kiittävän sanan
saan tulevaisuudessa maksaa sitä ankarammalla moitteella, kun sanotaan:
ei ole vastannut niitä toiveita, joita aikaisemmin herätti j.n.e."[17]

Mutta sillä aikaa kuin Ernst Ahlgren hiljaisessa nurkassaan sekä
iloitsi että tuskaili maailmalle lähettämänsä esikoisen puolesta, kulki
teos omia teitään herättäen huomiota sekä lähimmässä ympäristössä että
kirjallisissa piireissä ja sanomalehdissä. Niin eristettynä kuin Ernst
Ahlgren varsinkin sairautensa aikana oli elänyt, sai pieni Hörbyn
yhteiskunta sittenkin varsin pian vihiä siitä, mitä postimestarinna
suljettujen seiniensä takana puuhaili, ja rouvat, jotka alusta
alkaen eivät olleet katsoneet häntä suopein silmin, alkoivat heti
novellikokoelman ilmestyttyä aavistaa pahaa verta. "Koko yhteiskunta on
kapinassa oletettujen henkilöiden vuoksi", kertoo Ernst Ahlgren
äskenmainitussa kirjeessä sisarelleen, "sillä he ovat tuntevinaan
kaikkein mahdottomimpiakin piirteitä. Sekä minua että kirjaa on
haukuttava, se on luonnollista. Sen ankarampaa arvostelua ei ole kuin
lähimmän ympäristön, niin, voisipa sanoa: ei sen kierompaa, jollei tuo
sana olisi minulle niin vastenmielinen, kun itsestäni on kysymys."

Mutta joskin Ernst Ahlgrenin lähin ympäristö seurasi karsain silmin
hänen työtänsä, niin herätti hän toisaalla aivan päinvastaista
huomiota. Vapaaherratar Sofi Adlersparre, tunnettu innokas
naisasianajaja "Esselde" sekä "Tidskrift för Hemmet" ja "Dagny" lehtien
tarmokas toimittaja, tervehti ilolla tuntematonta tekijää, joka
esikoisteoksellaan näyttäytyi terveen ja voimakkaan realismin
edustajaksi.

"Oletteko nuori vai vanha, sitä en tiedä", kirjoittaa hän Ernst
Ahlgrenille, "sen tiedän vain, että olette silmännyt elämään ja
ihmisten sydämiin syvemmältä ja kuitenkin sovinnollisemmin kuin suurin
osa uusia runoilijoitamme."[18]

Ja koko sanomalehdistö yhtyy tähän kiitokseen. "Nämä kertomukset
todistavat hyvää ja tervettä huomiokykyä ja lämmintä myötätuntoa
inhimillistä elämää kohtaan,"[19] sanoo Fyris, joka kaikkein ensiksi
oli julkaissut palstoillaan muutamia niistä. Ja eräs toinen lehti
puhkeaa sanomaan: "Selvästi huomaa, ettei tekijä kirjoista ole
tutustunut kansaan, vaan että hän todellakin on nähnyt ja tuntenut sitä
elämää, jota hän kuvaa."[20] Samoin annetaan täysi tunnustus hänen
tyylilleenkin, jossa on mahdoton huomata "alottelijan haparoimista" ja
joka on vailla "kaikkea prameilevaa sanahelinää ja nuorekasta
epäselvyyttä". "On todellakin hämmästyttävää, että ensikertalainen voi
olla näin kypsä."[21]

Ja tämä arvostelu pitää paikkansa vielä tänäkin päivänä. Ernst
Ahlgrenin tyyli on tavattoman joustavaa jo tässä hänen ensimäisessä
teoksessansa, ja ihmetellä täytyy sitä välitöntä, omaperäistä sävyä,
joka on painanut siihen leimansa. Kansanelämänkuvaukset, jotka ovat
kokoelman parhaat, ovat kuin laatukuvia, joissa hän muutamilla
voimakkailla pensselinvedoilla loihtii eteemme jonkin tilanteen, usein
aiheeltaan varsin vähäpätöisen, mutta silti elävän ja todellisen. Millä
syvällä myötätunnolla onkaan semmoinen kertomus kuin "Förlust" (Tappio)
piirretty, jossa hän kuvaa yksinkertaisen talonpojan tunteita vaimonsa
paarien ääressä. Sivullisten mielestä on kuolema vapauttanut miehen
raskaasta taakasta, koska vaimo vuosikausia on ollut vuoteen omana.
Mutta itse hän tuntee kalvavaa surua ja yksinäisyydentunnetta, sillä
kotona ei ole enää ketään, joka kääntäisi kaihoavan katseensa häneen
hänen astuessaan sisään, ei kalpeita kasvoja, jotka hymyilisivät
hänelle hänen kumartuessaan niiden yli, ei laihoja käsivarsia, jotka
hellästi kietoutuisivat hänen kaulaansa.

Liikuttava koruttomuudessaan on myös "Jeppa", kertomus variksenpojasta,
jonka sydämetön isäntä tappaa, koska renkituvassa ilmankin on joukkoa
enemmän kuin tarpeeksi.

Vakavaluontoisten kertomusten rinnalla vetävät huomiota puoleensa
kokoelman humoristisetkin kuvaukset. Verraton on varsinkin "Giftermål
på besparing" (Säästäväisyydelle rakennettu naimiskauppa), juttu
kahdesta kihlatusta, jotka aikovat purkaa liittonsa, vaikka kolmasti on
jo kuuluutettu, ja kumpikin valita toiset elämäntoverit, mutta
luopuvatkin aikeestaan saadessaan kuulla, että kulut kuuluutuksen
peruuttamisesta nousevat kymmeneen kruunuun.

Paitsi kansanelämänkuvauksia sisältää kokoelma muutamia muitakin
kertomuksia, joiden aiheet ovat persoonallisempaa laatua. "En kris"
(Käännekohta) käsittelee aviollisia ristiriitoja; kuvaus "Folkvännen"
(Kansanystävä) esittää Ernst Ahlgrenin omia katkeria kokemuksia
kirjallisella alalla. Kertomukset "Far och son" (Isä ja poika) sekä "En
musikafton" (Musiikki-ilta), samalla kun ne todistavat tekijän
musikaalisia taipumuksia, tuovat selvästi esille hänen oman suhteensa
taiteeseen sekä taiteen merkityksen hänen elämässänsä. Kuulemmehan
hänen sydämensä sisimpien kielien heläjävän sellaisessakin kohdassa
kuin seuraavassa:

"Tässä viulussa piili salaisuus. Hän tiesi sen, hän ylpeili siitä ja
hän tunsi jonkinlaista vahingoniloa sen johdosta, ettei kukaan muu kuin
hän aavistanut tätä salaisuutta. Viulussa asui henki, elävä olento,
kauniimpi ja voimakkaampi kuin mikään ihmislapsi, joskin se oli näin
kehnoon kuoreen verhottu; sen mitä ei kukaan tiennyt eikä kukaan voinut
ilmituoda, sen viulun henki paljasti omistajalleen yksinäisinä hetkinä.
Koko lapsuusajan satumaailma, kaikki arat toiveet ja aavistukset
piilivät sen sisällä."

Ernst Ahlgren oli nyt astunut ensimäisen askeleensa kirjallisella
uralla. Hiljaisesta kammiostaan hän oli äkkiä vedetty julkisuuteen,
joskaan ei persoonallisesti, niin kuitenkin välillisesti. Hänen
olemassaolonsa tuli tunnetuksi ja häneen kiinnitettiin toiveita. Hän
tunsi itsekin suurta edesvastuuntunnetta ja se ilmeni ensi sijassa
haluna tehdä jotakin niiden nuorten hyväksi, jotka työskentelivät
samalla alalla kuin hänkin. Ja tämä tunne se epäilemättä kaikkein
ensiksi kiinnitti myös hänen huomionsa nuorukaiseen, joka, oleskellen
samalla paikkakunnalla kuin hänkin ja taistellen, joskaan ei
samanlaisia, niin ainakin yhtä suuria vaikeuksia vastaan kuin hänkin,
oli valinnut myös kirjallisen työn elämäntehtäväkseen.

Yhteiset harrastukset veivät Ernst Ahlgrenin ja Axel Lundegårdin yhteen
ja heidän välillään syntyi luja ystävyyden ja työtoveruuden suhde, joka
jätti syvät jäljet kummankin elämään.



Axel Lundegård.


Keväällä 1881 oli kirkkoherra Lundegård perheineen muuttanut Hörbyhyn.
Kirkkoherra itse oli vanhanajan mies, ankara ja suvaitsematon
uskonnollisissa asioissa, mutta sitä vapaamielisempi ja rohkeampi
mielipiteiltänsä oli hänen vanhin poikansa, Axel, 19-vuotias
keltanokka. Hänen häikäilemätön käytöksensä ja uhkarohkeat
hyökkäyksensä kaikkia perintätapoja ja -mielipiteitä vastaan antoivat
loppumatonta puheenaihetta kylän asukkaille ja herättivät heidän
parissaan sanomatonta paheksumista ja inhoa. Kylällä kiertelevät huhut
tunkeutuivat tietenkin postimestarinkin taloon, samoinkuin yhteiset
tuttavat pitivät myös huolta siitä, että nuoren ylioppilaan korviin
tuli jos jonkinmoisia huhuja postimestarin sairaasta rouvasta, joka
ajankulukseen viljeli kaikenlaisia sivuharrastuksia.

Siten ystävät ja kylänmiehet välittivät Ernst Ahlgrenin ja Axel
Lundegårdin tuttavuuden jo ennenkuin he persoonallisesti olivat
tavanneetkaan toisensa.

Kesällä 1881 Axel Lundegård ensi kerran kävi äitinsä seurassa Ernst
Ahlgrenia tervehtimässä ja tästä kohtauksesta on hänen mieleensä jäänyt
muisto jostain "riutuneen läpinäkyvästä, miltei ruumiittomasta,
kärsimysten runtelemista kasvoista sairasvuoteen valkeaa taustaa
kohti..."

Tuttavuus oli kuitenkin aivan pintapuolinen, ja vasta kolme vuotta
myöhemmin, keväällä 1884, siis samoihin aikoihin, jolloin "Från Skåne"
ilmestyi, se varsinaisesti uudistettiin.

Tällä kertaa Ernst Ahlgren itse otti ensimäisen askeleen.

Edellisenä talvena olivat Hörbyn pappilassa vastakkaiset mielipiteet
kärjistyneet siinä määrin, että julkiriita oli syntynyt isän ja pojan
välillä, ja seurauksena oli ollut se, että poika oli saanut väistyä
kotoa ja yrittää omin päin kirjallisella työllä hankkia elatuksensa
Tukholmassa. Se ei kuitenkaan ollut niinkään helppoa, päinvastoin hän
oli saanut kokea lukemattomia pettymyksiä turhaan yrittäessään saada
kynänsä tuotteita julkisuuteen ja lopulta hänen olonsa oli muodostunut
miltei epätoivoiseksi.

Ernst Ahlgren, joka nuorukaisen äidin kautta oli seurannut hänen
vaiheitansa, tunsi harrasta myötätuntoa häntä kohtaan, ja
rohkaistakseen hänen mieltänsä hän kirjoitti hänelle ensimäisen
kirjeensä, jonka puhuttelusana ilmaisee jo selvästi, millaiseksi hän
toivoi heidän tuttavuutensa kehittyvän.

"Toveri!" siten hän alottaa kirjeensä. "Tiedän, että me monessa asiassa
olemme samaa mieltä ja että me molemmat, ainakin osittain, tulemme
taistelemaan saman asian puolesta, sillä tekin kuulutte 'meidän' --
harhauskoisen nuoren Ruotsin joukkoon. Mutta vaikkei niin olisikaan, ei
se sittenkään estäisi minua tarjoamasta teille toverillista
kädenlyöntiä, sillä en mitään vihaa niinkuin ammattikunta-henkeä.
Rehellisyys, kas se on pääasia! Levollinen, hillitty rehellisyys ja
väsymätön totuuden tavoittelu olkoot alati silmiemme edessä. Vaikea on
tosin olla oma itsensä, mutta siihen kaiken itsekasvatuksen sittenkin
tulee pyrkiä."[22]

Lähestyessään täten Lundegårdia Ernst Ahlgren toivoi voivansa
olla hänelle avuksi, mutta samalla hän myös halusi saada hänestä
hyvän toverin, jonka kanssa hän voisi keskustella töistään ja
harrastuksistaan. Hänen omat katkerat kokemuksensa olivat vieneet hänet
siihen, että hän piti miehen ja naisen välistä toverillista suhdetta
ihanteena, jota hän olisi tahtonut toteuttaa omassa elämässään
saadakseen näyttää, mihin hän miehen toverina voisi kelvata.
"Tuntevatkohan muutkin naiset", kirjoittaa hän kerran "suureen
kirjaansa", "tätä samaa ystävyyden ja levollisen kiintymyksen tarvetta,
joka saavuttamattomana aina on ollut elämäni kiusa, mutta joka
tyydytettynä voisi olla suurin onneni? Naisten välisessä ystävyydessä
on jotain noloa, miehen ystävyyttä ei uskalla tavoitella, sillä se 'ei
ole sopiva', sekä mies että muut käsittäisivät sen vain väärin.
Pahoittelen sitä suuresti, sillä voisin olla älykkään miehen verraton
liittolainen, jos hän vain itse tietäisi mitä hän tahtoo ja kykenisi
sen selvästi selittämään minulle. Minun väsymätön tarmoni ja
sukkeluuteni voisivat hänen palveluksessaan ja hänen vaikutuksensa
alaisena saada ihmeitä aikaan, mutta yksin en kykene mihinkään, sillä
-- olen vain nainen. Minä tarvitsen toisen vahvemman tahdon tukea ja
toisen terävämmän katseen valoa." Ja joskin tätä ihannetta oli ehkä
mahdoton täydelleen toteuttaa, niin kehittyi sittenkin Ernst Ahlgrenin
ja Axel Lundegårdin välisestä suhteesta mitä lämpimin ystävyys, jota
toiselta puolen luonteiden hengenheimolaisuus, toiselta puolen yhteiset
työt ja harrastukset lujittivat.

Siitä huolimatta tutustuminen kävi hyvin hitaasti. Ernst Ahlgrenin
ystävällinen ja toverillinen kädenlyönti tuotti tosin nuorelle
vasta-alkajalle suurta iloa, ja ensi työkseen, käydessään myöhemmin
kesällä kotonaan, hän tuli häntä tervehtimään. Mutta he olivat molemmat
niin ujoja luonteeltansa, etteivät he voineet vapaasti seurustella.
Varsinkin Ernst Ahlgren oli vieraiden seurassa jäykkä ja hiljainen, ja
kaikista ponnistuksistaan huolimatta hänen oli melkein mahdoton voittaa
arkuuttansa. Yhtä helposti kuin hän kirjoitti, yhtä vaikea hänen oli
puhua. Sanat ikäänkuin takertuivat kurkkuun, hän punastui ja änkytti
saamatta esille sitä mitä olisi halunnut sanoa. Suureksi osaksi tämä
tavaton ujous riippui myös siitä täydellisestä itseluottamuksen
puutteesta, joka oli hänelle ominaista. Hän seisoi mielestänsä kaikkia
muita alempana, oli sekä ruumiillisesti että henkisesti "moukkamainen",
oppimaton, tavoiltaan ja esiintymiseltään kömpelö ja sen vuoksi hän ei
myöskään koskaan voinut vapautua siitä tunteesta, että hän kuului vain
"kirjalliseen alaluokkaan", ettei hän koskaan voisi saada mitään suurta
ja ensiluokkaista aikaan. Ja kaiken lisäksi hän kärsi vielä ikäänkuin
koko sukupuolensa puolesta, jonka heikkoudet kiusasivat häntä siinä
määrin, että hän halveksi ja vihasi naisia ja arveli niiden joka
suhteessa, ei vain olosuhteiden pakosta, vaan omasta tahdostaankin,
seisovan alapuolella miehiä.

Tämä sairaalloinen vaatimattomuus ja omanarvontunnon puute, josta hän
itse ehkä enimmin kärsi, oli, niinkuin jo sanottu, juurtunut häneen jo
lapsesta, eikä hän myöhemmälläkään iällä voinut siitä kokonaan
vapautua.

Mutta sittenkin tuli Lundegårdista Ernst Ahlgrenin miltei jokapäiväinen
vieras, ja määräajalla iltapäivin nuorukainen pistäytyi aina
kirjakauppaan, jossa hän tiesi hänen työskentelevän. Useimmiten hän toi
mukanaan novellin tai palasen pitempää kertomusta, jonka hän juuri oli
saanut käsistään, ja lähtiessään vei kotiinsa jonkun Ernst Ahlgrenin
tekeleen. Tavatessa seuraavalla kerralla kumpikin lausui luetun
johdosta arvostelunsa, mikä useinkin sattui varsin ankaraksi. Sillä
kumpainenkin vaati täyttä suoruutta ja totuutta toiselta. Mutta kun
siksi tuli, ei kiitosta eikä rohkaisuakaan säästetty.

Aluksi, niinkuin sanottu, ei keskustelu sujunut luontevasti, ja usein
kumpainenkin puhui melkein kuumeisella kiihkolla, jotta keskustelu vain
ei taukoaisi. Varsinkin Ernst Ahlgren kärsi sanomattomasti tästä
teennäisyydestä, ja tuo tuskallinen tunne kävi miltei sietämättömäksi,
kun hän huomasi Lundegårdin tuntevan pettymystä ja pahoittelevan sitä,
ettei saanut häneltä sitä mitä oli odottanut.

Mutta arkuus ja teennäisyys katosi kokonaan, kun Lundegård syksyllä
matkusti pois ja väkinäisen seurustelun sijaan astui kirjeenvaihto. Nyt
Ernst Ahlgren saattoi olla täysin oma itsensä ja tarvitsematta
pakoittaa itseään puhumaan ja kuulemaan omaa ääntänsä, joka oli hänelle
kovin vastenmielinen, sai lausua ilmi ajatuksensa ystävälle, jonka hän
tiesi häntä ymmärtävän. Kirjeissään hän saattoikin puhua aivan
häikäilemättömän suoraan, eivätkä puheenaiheet häneltä koskaan
loppuneet.

Tämä kirjeenvaihto, jossa he pohtivat kaikkia mahdollisia kysymyksiä
taivaan ja maan välillä, oli tavattoman tärkeä kummankin kehitykselle,
sillä se pakotti heidät muodostamaan itselleen mielipiteen kaikista
asioista ja puolustamaan sitä toisiaan vastaan. Sillä vaikka he
olivatkin saman hengen lapsia, niin erosivat heidän käsityskantansa
toisistaan sittenkin monessa suhteessa. Se riippui jo suuresti
ikäeroituksesta, sillä olihan Ernst Ahlgren toistakymmentä vuotta
vanhempi Axel Lundegårdia, sekä toisekseen siitä, että kaiken sen,
minkä nuorukainen periaatteellisesti oli itselleen omistanut, oli Ernst
Ahlgren itse elämässään kokenut.

Innostuttuaan kerta johonkin asiaan saattoi Ernst Ahlgren laveasti
esittää mielipiteitään ja ajatuskantaansa, useinpa valaista kysymystä
esimerkeillä, jotka olivat mitä täydellisimpään tyylilliseen muotoon
puetut. Tämä puoli Ernst Ahlgrenissa oli Lundegårdille jotakin aivan
uutta, hänen puheliaisuutensa ja avomielisyytensä "kulissien takana"
niin sanoakseni hämmästytti ja ilahdutti häntä. Ja niinpä kerran hän
leikkiä laskien kysyykin häneltä, minnekä "puukuva", jonka hän "niin
usein oli nähnyt kirjakaupassa", minnekä "etana, joka ei koskaan
uskaltanut tulla ulos kuorestaan", oli voinut kadota.

Sen jälkeen kuin Ernst Ahlgren alkoi kirjeenvaihtonsa Lundegårdin
kanssa, ei "suuri kirjakaan" ollut enää hänelle yhtä tarpeellinen kuin
ennen, sillä kaiken sen, minkä hän tähän asti oli sille uskonut, hän
saattoi nyt kirjoittaa Lundegårdille. Heidän suhteensa muodostuikin
aikaa voittaen yhä toverillisemmaksi, he tunsivat olevansa yhtä vapaat
toistensa suhteen kuin kaksi miehistä toveria, joiden ainoana
yhdyssiteenä ovat yhteiset työt ja harrastukset.

"Ensimäinen ehto sinun ja minun välillä on ja tule olemaan:
_vapaus_", kirjoittaa Ernst Ahlgren. "Ei mitään pakkoa, lupausta
eikä velvoitusta. Jos huomaisin, että sinulla olisi vaikka kuinkakin
vähän velvollisuudentunnetta minua kohtaan, niin olisin onneton. Minä
sanoisin: 'mene, et koskaan ole ymmärtänyt minua!' Jos epäilisin sinun
kirjoittavan minulle vain siksi, että arvelisit minun tulevan
pahoilleni jollet sitä tekisi, niin vetäytyisin heti syrjään. Sillä
vain täydellisessä vapauden tunteessa sielunelämä voi syvästi ja täysin
siemauksin hengittää. Minun puolestani sinä olet vapaa kuin taivaan
lintu; en yritäkään sinua edes pikkusormellani pidättää. Niin, sinä
olet yhtä vapaa kuin poikani olisi, jos olisin niin onnellinen, että
minulla olisi poika."[23]

Tämä ystävyys vaikutti mitä hedelmöittävimmin kumpaisenkin kehitykseen,
ei yksin kirjailijoina, vaan ihmisinäkin. Se antoi Ernst Ahlgrenille
itseluottamusta ja elämänhalua, se enensi hänen työkykyään ja kannusti
häntä pyrkimään eteenpäin. Ja samalla se esti häntä tulemasta
yksipuoliseksi ja ahtaaksi, mikä vaara kuitenkin oli niin lähellä
niissä olosuhteissa, joihin kohtalo oli hänet sitonut. Ilman
Lundegårdia hänestä olisi varmaan tullut tuollainen "yksinäinen
olento", niinkuin hän sanoo kerran kirjeessään Ellen Keylle, "joiden
pakostakin täytyy kehittyä yksipuolisiksi. Sillä jonkunmoinen suhde
miehen ja naisen välillä on välttämätön", sanoo hän, "minä tarkoitan
sielullinen suhde, jotta heidän kehityksensä voisi saavuttaa
mahdollisimman kukoistuksen. Se on minun vakaumukseni, niin, vieläpä
enemmänkin: koko elämänkokemukseni. Siksi se on myös salainen
keppihevoseni. Mies, joka ei koskaan ole ollut lähellä ketään
naista ... siten, että heidän välillään olisi voinut muodostua
rauhallinen ja luottava suhde, ei voi koskaan saavuttaa täydellistä
sopusointua, hänen olentonsa hienoimmat vivahdukset eivät koskaan voi
puhjeta esiin. Ja samoin on meidän naistenkin laita, ehkäpä vieläkin
suuremmassa määrässä; sillä kasvatuksemme on alusta alkaen
suunnattu siihen, että me pakostakin tulemme yksipuolisiksi ja
ahdasmielisiksi."[24] Ja Lundegårdille itselleen hän kirjoittaa: "Minä
luulen, että toveruutemme on suuresti vaikuttanut kehitykseeni. Sillä
minussa on suuri varasto mahdollisuusarvoja, jotka eivät läheskään
vielä ole ennättäneet tulla muokatuiksi siksi miksi ne voivat tulla.
Ennen tunsin itseni aina yksinäiseksi kaikessa siinä, mikä koski
kirjallisuutta ja työtäni, eihän minulla ollut ainoatakaan ihmistä,
jonka kanssa olisin voinut keskustella siitä. Minä tein työtä, mutta
epätoivoisella sitkeydellä, sillä enhän sittenkään kelvannut mihinkään.
Tosin minun menestyksentoivoni ei nytkään ole suuri, mutta sitä on joka
tapauksessa olemassa -- ja sitä paitsi on minulla toveri! Ja
ymmärräthän miten suloista se on, kun on elänyt niin eristettynä kuin
minä!"[25]

Ja toisen kerran hän sanoo, puhuessaan siitä mahdollisuudesta, että
heidän ystävyytensä ehkä ei tulisi olemaan kovin pitkäaikainen, sillä
voisihan sattua, että hän "pikemmin kuin he aavistivatkaan soluisi
pois" tai että hän "väsyisi kirjeenvaihtoon" tai tuntisi olevansa
"tarpeeton". "Mutta se ainakin on varma", lisää hän, "että olkoon
eromme syynä mikä hyvänsä ja tapahtukoon se milloin hyvänsä, sinä
silloin et ole sama ihminen kuin meidän tutustuessamme toisiimme.
Meidän kehityksessämme on toisen vaikutus aina tuntuva, yhteistyö ja se
onni, että naamiotta olemme saaneet seurustella yhdessä, on ikiajoiksi
jättävä siihen jälkensä. Ja minun on mahdoton ajatella, että koskaan
voisimme katkeruudella muistella tätä aikaa."[26]

Tämä ystävyyssuhde oli niin vailla kaikkea eroottista tunnetta kuin
miehen ja naisen suhde yleensä voi olla, pikemmin heitä yhdisti äidin
ja pojan välinen tunne, sellainen toverillinen ystävyys, joka on
mahdollinen nuoren ja aikansa henkisiä rientoja seuraavan äidin ja
lahjakkaan pojan välillä. Mitä kauneimman ilmaisunsa tämä heidän
suhteensa on saanut heidän yhteisessä teoksessaan "Modern" (Äiti),
jossa varsinkin äidin hienotunteinen ja epäitsekäs luonne on suurella
myötätunnolla piirretty. Myöskin pojan luonteenkuvaus vastaa sitä
kuvaa, jonka Ernst Ahlgren antaa sisarelleen puhuessaan Lundegårdin
"kulmikkaisuudesta ja jäykkyydestä" ja hänen "halustaan salata
mahdollisimman tyystin kaikki hyvät puolensa",[27] tai sanoessaan
hänestä Gustaf af Geijerstamille, että "hän on sellainen huimapää, joka
työntää kaikki ihmiset luotaan".[28]

Mielenkiintoisinta Ernst Ahlgrenin ja Axel Lundegårdin kirjeenvaihdossa
on se kirjallinen kritiikki, jota he harjoittivat keskenänsä, sillä se
tuo ilmi heidän rehellisen pyrkimyksensä totuuteen taiteessaan sekä
samalla kuvaa kummankin erilaista taiteilijatemperamenttiä. Niinpä
Ernst Ahlgren kerrankin kirjoittaa:

"Minäkö haluaisin saada sinun tyylisi omani kaltaiseksi -- ei, ei!
Mutta sinulla itselläsi on siinä suhteessa paljon edellytyksiä, joista
sinulla ei ole aavistustakaan. Et tiedä miten joustava kielesi olisi,
jos käsittelisit sitä hiukan huolellisemmin, jollet vaistomaisesti
koettaisi saada sitä niin karkeatekoiseksi. Minä rakastan voimaa ja
minä nautin siitä, että häikäilemättömästi uskallat käyttää jotakin
määrättyä sanaa, joka paremmin kuin mikään muu ilmaisee juuri sitä,
mitä tahdot saada sanotuksi, mutta minä toivoisin, että sama ääni, joka
kykenee linkoamaan ilmaan tuon sanan niin voimakkaasti, että toisen
täytyy hätkähtää ja pidellä korviaan, että sama ääni hallitsisi koko
sävelasteikkoa, että se kykenisi tulkitsemaan joka ainoaa värähtelyä
ihmissielussa. Karkeatekoinen on sinun vahvin puolesi, mutta
yksitoikkoisuus on aina väsyttävä."[29]

Ernst Ahlgrenin suora puhe ei kuitenkaan aina ollut Lundegårdille
mieleen, eikä tämä salannutkaan mielipahaansa jos siksi tuli. Mutta
Ernst Ahlgren ei voinut imarrella, sitä paitsi koko heidän
toverillisella suhteellaan ei olisi hänen mielestään ollut mitään
merkitystä, jollei se olisi ollut rakennettu täydelle luottamukselle ja
suoruudelle. "Luuletko, että olisin ollut niin ilkeä", sanoo hän
kerrankin, "jollen olisi uskonut kertomuksessasi piilevän suuriakin
mahdollisuuksia? Kannustetaanko hevosta, jolla ei ole voimaa
hypätä?"[30]

Ja toisen kerran hän vieläkin voimakkaammin, miltei loukkaantuneena
puolustaa itseänsä ja heidän täysin vapaata ja riippumatonta
suhdettansa: "Etkö voi ymmärtää, että kun minä teen huomautuksiani,
niin ei se tapahdu siinä tarkoituksessa, että sinä todellakin ottaisit
ne varteen, vaan minä lausun vain ilmi mielipiteeni siltä varalta, että
mahdollisesti _joskus_ voisin huomauttaa jotain, joka sinulta
itseltäsi on jäänyt huomaamatta. -- 'Holhooja-ääni!' En koskaan enää
pyydä saada lukea käsikirjoituksiasi, saanhan lukea ne myöhemmin
painettuina ja voin erinomaisesti tyytyä siihen 'holhoojasydämeni'
tuntematta vähintäkään okaanpistosta sen johdosta. Mutta jos siitä
huolimatta edelleen tahdot tarkastaa minun tekeleitäni, niin olen
sinulle hyvin kiitollinen, sinun 'holhouksesi' ei koskaan ole
rasittanut minua. Mutta jollet halua, niin sano suoraan, me voimme
silti olla ystäviä -- jos sinua haluttaa. 'Sinä et pane vähintäkään
huomiota todellisesti vaikuttaviin kohtiin', sanot sinä. Vai niin, enkö
todellakaan! Olisiko minun ehkä pitänyt pidättää käsikirjoitus
vuorokautta kauemmin luonani ennättääkseni kertoa sinulle, mitä
ihailtavaa siinä oli? Ei suinkaan siitä, mikä on hyvää, ole mitään
sanottavaa, ei suinkaan sitä ole tarvis tarkastaa tai mahdollisesti
korjata?"

Mutta sitten hän jatkaa jälleen leppyneenä: "Älkäämme riidelkö kuin
lapset, vaan ajatelkaamme levollisesti! Jos voit saada minut
vakuutetuksi siitä, että olen väärässä, niin annan myöten ... minä en
pane päätäni pantiksi siitä, että kaikki mielipiteeni olisivat
oikeat."[31]

Mutta samoinkuin Ernst Ahlgren ei tahtonut tyrkyttää mielipiteitään
Lundegårdille, samoin hän ei myöskään ottanut sokeasti varteen hänen
neuvojansa, vaan puolusti rohkeasti omaa kantaansa. Kerrankin
lähettäessään luku luvulta Lundegårdin tarkastettavaksi parasta aikaa
tekeillä olevaa "Pengar" (Rahaa) teostansa hän vastauksissaan
Lundegårdin muistutuksiin toi puolustuksekseen esiin monta erittäin
mielenkiintoista kohtaa. Kerrankin, kun Lundegård huomauttaa, ettei hän
sanallakaan ilmaise päähenkilön, nuoren rouvan mielentilaa hääyön
jälkeen, vastaa Ernst Ahlgren:

"Turhan kaino en ole, kun minun mielestäni on pakko puhua, sen tiedät
itse. Mutta jos olisin tässä kohdassa käyttänyt todellisuuden mustia
värejä, niin olisin heikontanut loppukohtauksen vaikutusta, jolloin hän
itse puhuu avioelämästään. Siksi tahdoin tässä paikassa kosketella
asiaa niin hellävaroen kuin suinkin. Sillä jos olisin ruvennut
puhumaan, niin olisin antanut iskun, kovemman kuin mitä koko kirjassa
on. Minä isken joko koko voimallani, tai en edes nosta kättäni. Mutta
jos nimeni saa hyvän kaiun, niin että se leviää laajoihin piireihin,
silloin en hillitse enää iskujani, ja sen iskun nimenä on silloin oleva
'äidinrakkaus'. Tahtoisin heittää tämän kuulumattoman valheen vasten
sovinnaisuuden kasvoja: orjan väkivaltainen viha kuohuu suonissani vain
ajatellessanikin sitä! Mutta moni ennen minua on oppinut vaikenemaan
unohtamatta silti lyömisen taitoa...

"Minkä vaikutuksen _se_ nuoreen naiseen teki? kysyt sinä. Luulin,
että hänen mielialansa olisi käynyt ilmi kylmästä ja koleasta
aamutunnelmasta, hänen väristyksistään, hänen huokauksestaan katseen
osuessa morsiushuntuun, joka 'eilen' oli vielä niin kaunis. Mitä tulee
tuohon 'antaa-mennä'-tunnelmaan, josta sinä puhut, niin on sitä
jossakin määrin olemassa, mutta hän ei kykene vielä täysin ymmärtämään,
että kaikki on mennyttä."

Naisen ja miehen välinen suhde, se olikin se kysymys, jonka ympärillä
Ernst Ahlgrenin ajatukset alituisesti liikkuivat, ja sitä hän
lukemattomat kerrat koskettelee myös kirjeissään Lundegårdille.
Kaikkein ensimäisen aiheen tämän kysymyksen pohtimiseen antoi hänelle
Strindbergin vasta ilmestynyt "Giftas" teos, jonka tyyli loukkasi
häntä, mutta jonka kuvaukset kaikesta räikeydestään huolimatta olivat
hänestä tosia eivätkä estäneet häntä näkemästä sitä voimakasta
persoonallisuutta, joka piili niiden takana. "Useimmissa tapauksissa
olen yhtä mieltä hänen kanssansa," sanoo Ernst Ahlgren. "Hänen
hyökkäyksensä sukupuoltani vastaan ovat aivan oikeutettuja. Hän on ehkä
yksipuolinen, sitä en kiellä, mutta hänen väitteissään on hyvin paljon
tervettä totuutta. Minä tunnen olevani ikäänkuin rehellisempi ja
parempi luettuani hänen kirjansa. Sillä hänen käsityksensä on
pohjaltaan oikea: sivistyneen naisen laiskuutta vastaan meidän juuri
pitää sotia. Tuollaisissa keskiluokan avioliitoissa _mies_ joutuu
kärsimään vääryyttä, nainen on liiaksi hieno tehdäkseen työtä, jota
vastoin mies saa raataa kuin orja. Minä olen ollut siitä selvillä jo
paljoa ennen kuin Strindberg alkoi siitä puhua. Mielipiteet käyvät siis
yhteen omieni kanssa ja siksi teos on riistänyt minut mukaansa, joskin
sävyssä on jotakin epämiellyttävää -- hutiloitua."[32]

Vieläkin selvemmin kuin Lundegårdille Ernst Ahlgren kirjoittaa tästä
samasta asiasta Karl af Geijerstamille. Joskin kirja hänen mielestään
sisältää "paljon väärää ja epäoikeutettua", niin on sen perusajatus
kuitenkin oikea, sanoo hän, se nimittäin, että keskiluokan mies saa
yksin kantaa koko perheen taakan. "On väärin kasvattaa nuoria tyttöjä
niinkuin heitä nykyään kasvatetaan. Pitäisi toki ottaa huomioon se
mahdollisuus, että heistä voi tulla perheen äitejä."

Ja sitten hän jatkaa:

"Mutta Strindberg tekee saman erehdyksen kuin naisasianaisetkin, hän
asettaa miehen ja naisen kahteen vastakkaiseen riviin, aivan kuin kaksi
toisiaan vastaan taistelevaa voimaa. Ja hän koettaa kaikella tavalla
pitää tätä käsitystä vireillä. Sellaisesta ei koskaan voi koitua mitään
hyvää. Eikä se voi olla luonnon tarkoituskaan. Päin vastoin, juuri
ymmärtämystä molempien sukupuolien välillä kaivataan. On luonnotonta,
että he taistelevat toisiansa vastaan, mutta luonnollista, että he
ahertavat rinnan yhteisessä työssä täydentäen toisiaan. Kaikki muu on
johtava vääryyksiin toisella tai toisella puolella.

"Strindberg on oikeassa sanoessaan, että naisella on velvollisuuksia,
mutta hän on väärässä leimatessaan hänet kauttaaltaan pahaksi. Hän on
kokonaan unohtanut, miten suuresti miehen pintapuolisuus on vaikuttanut
naisen turhamaisuuteen. Eikä hän ota huomioon sitä, että vapauden puute
aina kasvattaa petollisuutta, yhtä suuressa määrin orjuutettujen
miesten kuin naistenkin parissa. Lain puustavi on ollut naisia vastaan,
siksi naiset ovat viekkaudella anastaneet itselleen inhimilliset
oikeutensa, viekkaus heikontaa luonnetta ja huono luonne riistää
itselleen mitä ikänä se voi välittämättä siitä, tekeekö hän toiselle
vääryyttä... Strindberg ei näe asioita niiden yläpuolelta, siksi hän ei
ole oikeudenmukainen. Mutta kaikkien hänen kierojen ja väärien
väitteittensä joukossa on kuitenkin sellaistakin, jota on pakko
sanoa."[33]

Varsinkin Strindbergin puolustamia aikaisia avioliittoja Ernst Ahlgren
vastustaa. "Eikö ensimäinen rakkaus ole vain laululintu, joka julistaa
kaikkien mahdollisuuksien heränneen henkiin", sanoo hän Lundegårdille.
"Eikö se ihastuksen tunne, joka silloin valtaa mielen, sen sijaan että
se tarkoittaisi sitä 'esinettä', joka sattumalta on joutunut tiellemme,
pikemmin vain kohdistuu siihen ihanteeseen, jonka olemassa-olon me
silloin ensi kertaa vasta aavistamme ja jota me ikävöimme koko
olemuksellamme -- sekä ruumiillamme että sielullamme -- ihmishengen
sammumattomalla kaipuulla?"[34]

Ja tästä hän johtuu kysymykseen, tuleeko avioliiton olla koko
elämänaikuisen vai ei.

"Olkoon avioliitto lyhyt- tai pitkäaikuinen, kirkollinen tai laiton --
_minun_ sanakirjani ei koskaan kunnioita sitä avioliiton nimellä,
jollei se ole solmittu siinä vakavassa tarkoituksessa, että
aviopuolisot jakavat keskenään tasan sekä elämän taistelut ja
kärsimykset, että ilot ja nautinnot."[35]

"Minä en taistele avioliittoa, vaan ainoastaan sen irvikuvaa vastaan",
kirjoittaa hän myös kerta sisarelleen. "Minun mielestäni naisen osaksi
ei voi tulla sen suurempaa kunniaa eikä täydellisempää onnea kuin olla
kelpo miehen vaimona; jos nimittäin nuo kaksi rakastavat toisiaan
niinkuin kaksi ihmisolentoa voi rakastaa."[36]

Mutta mikä on syynä siihen, että avioliitto tuottaa useimmille paljoa
enemmän tuskaa ja kärsimystä kuin iloa ja rauhaa, kysyy hän. Yksi
tärkeimpiä syitä on se, että he astuvat elämään tuntematta sitä sekä
omaa itseään. Vanhemmat koettavat pitää tyttäriä niin tietämättöminä
kuin suinkin, ja he joutuvat avioliittoon aavistamatta mitä vaatimuksia
ja velvollisuuksia se mies voi asettaa heille, jonka kanssa heidän
tulee elää.

Yhdenvertaisuus on se perusta, jolle avioliitto on rakennettava, sanoo
hän. Mutta ei yksin yhteiskunnallinen yhdenvertaisuus riitä, vaan ensi
sijassa sen tulee tunkeutua ihmisten omaan tietoisuuteen. Sillä "naiset
ovat suureksi osaksi itse syypäät siihen, ettei yhdenvertaisuutta ole
olemassa molempien sukupuolten välillä: heidän mielistelyhalunsa ja
häveliäisyytensä ovat suurimpana esteenä."[37]

"Jospa miesten ja naisten välinen suhde voisi muuttua inhimilliseksi.
Jospa he puhuisivat ja eläisivät ja tekisivät yhdessä työtä, eivätkä
valehtelisi ja teeskentelisi toisilleen ja esiintyisi toistensa
seurassa kuin valkeiksi silatut haudat."[38]

Mutta samalla Ernst Ahlgren käsittää myös sen vaaran, joka seuraa
yhdenvertaisuuden mukana. "Jos yhdenvertaisuus eri sukupuolien välillä
kehittyisi siihen suuntaan, että kumpaisetkin tulisivat yhtä
siveettömiksi", sanoo hän Lundegårdille, "niin luulen, että nykyiset
olot ovat paremmat. Ei, minä toivoisin, että naiset oppisivat
ymmärtämään miehiä, ja katsomaan tervein silmin kaikkea, mikä koskee
'rakkautta'. Mutta tulla teidän kaltaisiksenne? Ei, ei, ei!"[39]

Ja koko luontaisella kiihkeydellään hän koettaa kumota Lundegårdin
käsityskantaa, kun tämä vastustaa nuorten tyttöjen askeettista
elämäntapaa. "Voisitko täydellä todella, silmä silmästä, levollisesti
harkiten ja seisoen itse asian ulkopuolella kehoittaa nuorta tyttöä,
joka täydellä luottamuksella kääntyy puoleesi -- voisitko kehoittaa
häntä heittämään askeesinsa mereen ja vain aistillisuuden
tyydyttämiseksi pilaamaan yhteiskunnallisen asemansa? Eikö sinuun
koskisi, jos joku, joka olisi sinulle rakas, toteuttaisi teoriasi?...
Minulla on aivan toisellainen edesvastuuntunne kuin sinulla siksi, että
olen äiti, äiti, jolla on niin suuri vaikutusvalta nuoreen mieleen kuin
luullakseni vain ani harvoilla äideillä."[40]

Mutta silti "aistillisuus on oikeutettua", hän näkee siinä jotain
"tervettä, raitista ja luonnollista -- ja siis kaunistakin", niinkuin
hän Lundegårdille kirjoittaa. "Se voi olla yksinkertaista, kohtuullista
niinkuin luonto itse, enkä minä siinä voi nähdä mitään rumaa tai
vastenmielistä. Päin vastoin. Sillä mikä on luonnollista on myös
puhdasta; vain teennäisyys ja luonnottomuus on inhottavaa ja
paheellista."[41]

Ja samalla hänen terve ja luonnollinen käsityskantansa nousee
sitä sovinnaista ja kieroa yleistä mielipidettä vastaan, joka
siveellisyyskysymyksissä ei arvostele naista samalla mittakaavalla kuin
miestä. "Varsinkin sanaa 'vietelty' tahtoisin höyhentää", huudahtaa
hän. "Aivan kuin meillä naisilla ei olisi tahtoa eikä järkeä eikä
edesvastuuntunnetta yhtä hyvin kuin miehilläkin. Mutta vika on kokonaan
siinä, että meitä pidetään jonkinmoisena omaisuutena. Jos miehellä on
laiton rakkaussuhde, jää se hänen yksityisasiakseen, mutta jos naisella
on sellainen, niin pidetään sitä yhteiskunnallisena varkautena. Hän on
varastanut jotakin itseltään, sellaista, mikä ei ole ollut hänen
omaisuuttaan, vaan toisten; siksi hänet vedetään edesvastuuseen, siksi
hän on tuomittava; siksi hän on pelkuri, siksi hän itse (tai pikemmin
mies, joka on tekeytynyt naisen asianajajaksi) on keksinyt sanan
'vietelty'. Mutta kun naiset saavuttavat saman inhimillisen arvon kuin
miehetkin sekä heidän että omissa silmissään, silloin tuokin sana
joutuu pois käytännöstä."[42]

Ernst Ahlgren puhuu tästä samasta asiasta kerran myös kirjeessä Ellen
Keylle, josta selvemmin kuin mistään muusta lausunnosta käy esille
hänen ennakkoluuloton ja puolueeton käsityskantansa. Hän sanoo siinä:

"Olen kovin huvitettu kuulemaan kummankin puolen (sekä miesten että
naisten) mielipiteitä, mutta että olisi olemassa jotain ehdottomasti
oikeata, jota voisi sovelluttaa kaikkiin oloihin ja kaikkiin ihmisiin
siveellisyysasiaan nähden ... ei, sitä minä en voi uskoa. Minun olisi
kerrassaan mahdotonta sanoa, mihin 'leiriin' minä kuulun. Minä elän
kuin askeetti ja inhoan siveettömyyttä... Mutta minä en usko, että
jokaisen miehen, joka on käynyt ostetun naisen luona, tarvitsee olla
irstas, ja minä tiedän, että moni, joka elää vain vaimonsa kanssa, voi
sitä olla. Tällaisissa asioissa on minun arvosteluni toinen kuin
useimpien naisten."

Eräässä kirjeessä Gustaf af Geijerstamille Ernst Ahlgren pohtii
niinikään tätä kysymystä. "Etten kuulu minkäänlaiseen naisten
jumaloimisliigaan, sen sinä tiedät", sanoo hän. "Minä asetan
ehdottomasti miehen korkeammalle kuin naisen kaikessa muussa paitsi
siveellisyydessä. Me naiset olemme siveellisiä siksi, että meidät
leimataan kunniattomiksi tässä miesten järjestämässä yhteiskunnassa,
jollemme (naimattomina ollessamme) tukahduta sukupuolielämäämme."[43]

Tämä kysymys oli varsinkin talvella 1884 Ernst Ahlgrenin mielessä,
hänen kirjoittaessaan ensimäistä suurempaa teostansa "Pengar",
jossa hän, niinkuin hän itse sanoo, tahtoi näyttää, miten paljon
"nurjaa ja kieroa oli olemassa naisellisen 'siveellisyyden'
vanginvartijajärjestelmässä". Pohtiessaan tätä kysymystä Lundegårdin
kanssa monet seikat hänelle itselleenkin vasta selvisivät ja vain
vähitellen hän sai muodostetuksi sen terveen ja ennakkoluuloista
vapautuneen elämänkatsomuksen, mikä hänen teoksilleen on ominaista.

Mutta niin suuri kuin Lundegårdin vaikutus olikin häneen, niin ei hän
sittenkään ilman muuta omistanut itselleen nuoremman toverinsa
mielipiteitä, varsinkin niiden sovelluttamisessa itse elämään hän
säilytti oman itsenäisen kantansa. Hän ei voinut hyväksyä sitä
rynnistävää tapaa, jota Lundegård nuorekkaassa innossaan puolusti, vaan
kannatti suurempaa maltillisuutta arvellen, että vain vähä kerrallaan
oli uutta koetettava saada vanhentuneen sijaan.

Mutta joka tapauksessa Ernst Ahlgrenilla oli aivan verratonta apua
tästä miehisestä ystävästään ja työtoveristaan ja samalla tämä ystävyys
oli suurena ilonlähteenä hänen elämässään, jossa itsessään oli niin
niukalta iloa. Ja mikä vieläkin enemmän: hän tunsi ensi sijassa
olevansa ihminen Lundegårdin silmissä, eikä vain nainen, ja siihen hän
pani kaikkein enimmin arvoa.

Sitä katkerammalta hänestä tuntui, kun ulkoa tulevat sora-äänet
alkoivat häiritä tätä sopusointuista ystävyyttä ja joksikin aikaa
vieroittivat heidät toisistaan. Jo aivan heidän tuttavuutensa ensi
aikoina olivat Lundegårdin taajat käynnit Ernst Ahlgrenin luona
antaneet aihetta puheihin, olipa häntä kehoitettu suurempaan
varovaisuuteenkin, jotta hän ei yllyttäisi postimestarin
mustasukkaisuutta. Lundegård oli pitänyt sitä kuitenkin aivan
mahdottomana, puolustaen itseään sillä, että Ernst Ahlgren oli "paljoa
enemmän henkeä kuin ruumista". Niin kauan kuin heidän suhteensa
supistuikin miltei yksinomaan kirjeenvaihtoon, eivätkä mitkään vieraat
elementit päässeet heitä häiritsemään, kävikin kaikki tasaista
kulkuaan. Mutta kun Ernst Ahlgren joutui lähempään kosketukseen muun
maailman kanssa ja ihmiset antoivat heidän ystävyydelleen toisen
värityksen kuin mitä sillä todellisuudessa oli, eivät hekään voineet
väistää väärinkäsitysten kareja.

Ei mikään ollut sen vieraampaa Ernst Ahlgrenille hänen suhteessaan
Lundegårdiin kuin eroottinen tunne, ja siksi muiden ihmisten epäilykset
kiusasivat häntä, varsinkin kun hän pelkäsi Lundegårdinkin samaa
olettavan. "Tukholmassa pelkäsin vielä tavallista enemmän, että
luulisit minun olevan rakastuneen sinuun ja että olettaisit minun
tulleen sinne vain sinun tähtesi", kirjoittaa hän Lundegårdille, "ja
siksi luulin sinun jäykkyytesikin johtuvan vain siitä vastenmielisestä
tunteesta, jota tämän luonnottoman oletuksen täytyi sinussa
herättää."[44] Ja "suureen kirjaansa" hän samoihin aikoihin kirjoittaa:
"Koko olentoni tahtoo ikäänkuin liueta yhdeksi ainoaksi suureksi
pilkannauruksi sen johdosta, että minua koetetaan ryvettää erotiikalla,
minua, joka ajoittain tuskin ajattelenkaan, mitä sukupuolta olen."
Mutta samalla tähän pelkoon sekaantuu toinenkin tunne: että Lundegård
vain säälistä jatkaisi ystävyyttä tietäessään miten iloton ja
yksinäinen hänen elämänsä oli. Vapautuakseen tästä nöyryyttävästä
tunteesta, Ernst Ahlgren sanoo hänelle: "Minustakin tuntuu
vapautukselta, kun ei tarvitse enää kirjoittaa. Aavistin, että näin
kävisi. Mutta en ole katkera silti. Minulla ei ole ainoatakaan pahaa
muistoa meidän ystävyydestämme. Se tuntuu nyt vain niin
kaukaiselta."[45]

Mutta tähän rikkoontumiseen oli toinenkin syy. "Pengar'in" ilmestyttyä
olivat ystävykset Ernst Ahlgrenin ehdoituksesta ryhtyneet yhdessä
kirjoittamaan näytelmäkappaletta, johon aihe otettiin hänen "Koketten"
nimisestä novellistaan. Suullisesti he aluksi keskustelivat
henkilöittensä luonteista, jakoivat sitten eri kohtaukset keskenänsä,
tarkastivat toistensa työtä, lisäsivät, pyyhkivät ja korjasivat ja
jälleen keskustelivat suullisesti keskenään, kunnes näytös näytökseltä
valmistui heidän käsistään. Ja kun sitten "Final" syksyllä 1885 tuli
painosta, ilmestyivät molempien työtoverien nimet ensi kertaa
rinnakkain julkisuudessa. Ernst Ahlgrenin nimellä oli silloin jo hyvä
kaiku yleisön parissa, sillä edellisenä keväänä oli hänen "Pengar"
teoksensa suuresti vahvistanut hänen kirjailijamainettaan, Lundegård
sitä vastoin yritti vasta ensi askeleitaan kirjallisella alalla.
Siksipä yleisö käsitti tämän nimien yhdistelmän vain jonkunmoiseksi
naiiviksi yritykseksi Ernst Ahlgrenin puolelta vetää esille
persoonallinen ystävänsä, eikä tällaisia epähienoja viittauksia
puuttunut arvosteluistakaan. Se oletus, että Lundegård olisi siis vain
jonkinlainen kirjallinen parasiitti, loukkasi luonnollisesti hänen
kirjailija-ylpeyttään.

Kirjeenvaihtoa jatkui kuitenkin aina syksyyn 1886, joskin sävystä voi
huomata, ettei toverillinen suhde ollut entisellään. Se katkesikin
kokonaan, kun norjalaisen H. Jaegerin romaani "Kristiania-bohémen",
jota Ernst Ahlgren ankarasti paheksui, mutta Lundegård sitä vastoin
julkisestikin puolusti, otettiin takavarikkoon, ja kesti kokonaisen
vuoden, ennenkuin heidän välinsä tuli jälleen entiselleen.

Kuinka syvästi tämä tapaus koski Ernst Ahlgreniin, siitä on selviä
todistuksia "suuressa kirjassa". Niinpä hän kirjoittaa:

"Nyt minulla ei ole enää mitään ilon syytä. Hän ei ole tehnyt minulle
mitään vääryyttä, minä en voi syyttää häntä mistään. Kaikki kävi
niinkuin oli pakko käydä; se oli välttämättömyyden laki...

"Minä tahdon, että sinä lähdet minun luotani minun koettamattakaan
pidättää sinua. Minä tahdon itsekin poistua. Mutta vain kehittyäkseni
hiljaisuudessa, voidakseni kerran taas palata, ojentaa sinulle käteni
ja sanoa: kelpaanko minä nyt sinun vanhaksi toveriksesi?

"... Minä toivon, että voisit rakastua, sillä sinun erotiikkasi ei
liikuta minua. Minä olen kuin sinun isoäitisi, sinun setäsi, sinun mitä
hyvänsä. Ja kun sinä kerran pääset siitä selville, niin joutuu meidän
suhteemme taas tasapainoon. Me emme anna liian paljon, mutta emme
myöskään liian vähän toisillemme. Ja hankaukset loppuvat. Siihen
välinpitämättömyyteen, joka kaikesta tästä on seurauksena, yhdistyy
samalla myös hyväntahtoisuutta... Sellainen ystävyys yksin on
kestävä ... se on inhimillisten tunteiden vakuutuslaitos; sillä kun
suuret kapitaalit katoavat ja ihminen sydämen haaksirikon jälkeen
seisoo tyhjin käsin, niin on aina tallella pieni varasto vanhaa
hyväntahtoisuutta rauhoittavine välinpitämättömyyden annoksineen, kun
sellaista tekee mieli. Me vanhat olemme tulleet vanhoiksi voidaksemme
ymmärtää teitä, jotka olette nuoria. Se ainakin on luonnon tarkoitus,
vaikka ihmiset turmelevat kaikki."[46]

Paria viikkoa myöhemmin on viimeinenkin katkeruuden kärki kadonnut,
mutta kaipaus on silti yhtä syvä:

"Tunnen hiljaista, haikeaa kaihoa", kirjoittaa hän, "ikäänkuin joku
rakkaista omaisistani olisi kuollut ja jokapäiväinen elämä olisi
peittänyt hänet alleen, niin ettei pintapuolinen katselija voisi mitään
huomata...

"Sen tosiasian, että minun kaipaukseni on niin syvä ja hänen niin
vähäinen meidän erottuamme toisistamme, pitäisi todistaa minulle, miten
henkisesti köyhä minä olen, sillä jos hänellä olisi ollut yhtä paljon
iloa minusta kuin minulla hänestä, niin ei hän tällä tavalla olisi
lähtenyt luotani... Mutta tämän täytyy kannustaa minua: tahdon näyttää
hänelle, että olisi maksanut vaivaa pysyä luonani..."[47]

Kaikki väärinkäsitykset ja erimielisyydet olivat kuitenkin kuin
poispuhalletut, kun Ernst Ahlgren ja Axel Lundegård seuraavana kesänä
kohtasivat toisensa Kööpenhaminassa. Ja ystävyys jatkui sitten
samentumatta siihen saakka, kunnes toinen, heitä itseään väkevämpi
voima, katkaisi sen.



"Pengar."


Naisasia, tuo 1880-luvun polttavin päivänkysymys, jonka pohjoismainen
kirjallisuus oli ottanut ohjelmistoonsa ja jota naiset omassa
leirissäänkin alkoivat yhä suuremmalla kiihkolla ajaa, ei jättänyt
Ernst Ahlgreniakaan rauhaan. Tosin hän vain kirjallisuuden välityksellä
saattoi seurata mukana, naisasianajajista ei ainoakaan ollut hänelle
persoonallisesti tuttu, mutta hänellä oli ikäänkuin veressä kaikki ne
aatteet, jotka hänen ympärillään kytivät. Olihan hän omassa elämässään
taistellut juuri näiden samojen oikeuksien puolesta, joita
naisasianajajat vaativat, olihan hän itse kapinoinut niitä
ennakkoluuloja vastaan, jotka ehkäisivät naisen vapaata kehitystä ja
kielsivät häneltä oikean ihmisarvon.

Mikä oli siis sen luonnollisempaa kuin että Ernst Ahlgren, ryhtyessään
syksyllä 1884 kirjoittamaan ensimäistä suurempaa teostansa, tahtoi myös
sanoa sanansa tässä asiassa. Hän tahtoi näyttää maailmalle, että
"naisetkin ovat _ihmisiä_, joiden tulee itse valvoa tekojansa,
eivätkä vain kauppatavaraa, joita on hoidettava tulevan ostajan taikka
nykyisen omistajan varalta". Ja hänellä oli nyt jo selvillä, että
"jokainen työ", jonka hän tästä lähin oli suorittava, "oli valaiseva
vain jotakin uutta puolta tästä samasta asiasta".[48]

Mutta vaikka Ernst Ahlgrenilla täten oli programmi aivan selvillä, niin
tendenssi oli hänestä sittenkin kaukana. Etupäässä siksi, ettei hän
ollut mikään teorian ihminen, vaan taiteilija kauttaaltansa. Hän ei
ollut koskaan vain teoreettisesti pohtinut näitä kysymyksiä joko
samaa-ajattelevien tai vastustajien kanssa, hän ei ollut koskaan
ottanut osaa yhdistys- eikä kokouselämään, mutta sen sijaan hän oli
itse elänyt, katsonut näitä riitakysymyksiä suoraan silmiin. Hän ei
ollut reformaattori, joka rakkaudesta koko naissukupuolta kohtaan olisi
ruvennut yhteistä asiaa ajamaan, vaan hän kuului itse niiden joukkoon,
jotka omassa elämässään olivat saaneet kärsiä. "Minä en ole
ajattelija," sanoo Ernst Ahlgren itsekin, "vielä vähemmän
maailmanparantaja. Minä olen vain maalarin silmä, jossa oma aikani
kuvastuu. Enkä minä pyydä muuta kuin taiteilijan varmaa kättä, jotta
voisin esittää kaiken sen, minkä näen."

"Tendenssikirjailijaa ei minusta koskaan tule", kirjoittaa hän kerran
Gustaf af Geijerstamille, "se on aivan luonnettani vastaan ja sitä
paitsi on minulla se varma vakaumus, että taiteella on oikeutta olla
olemassa oman itsensä vuoksi, puoluetta palvelematta. -- Että
individuaalinen elämänkatsomukseni pilkistää joskus kertomuksen alta
esiin, niinkuin merenpohja veden läpi, ei ole myöskään mitään
tendenssiä: se on vain luonnollinen seuraus siitä, että minussa on
yksilöllisyyttä."[49]

Tätä kantaansa hän selittää laajemmin eräässä kirjeessään Ellen Keylle:
"Minä sanon nyt kerta kaikkiaan, että olen liiaksi yksinomaan
taiteilija voidakseni ottaa 'kysymyksiä' periaatteelliselta kannalta.
Minulle kaikki on relatiivista, minä tarkastelen jokaista teoriaa eri
puolilta, mutta aina määrätyssä suhteessa itse yksilöön tai
kysymyksessä-olevaan tilanteeseen. Jos esiintyisin siveyssaarnaajana,
olisi se äärettömän suuri vika minun puoleltani, sillä minun tehtäväni
ei ole saarnata, vaan kuvata omaa aikaani. Minä rakastan mitä
intohimoisimmin lihaa ja verta. Mitä dogmit minua liikuttavat!

"Rakkauteni kaikkea inhimillistä kohtaan vaikuttaa sen, että helposti
viekoitun näkemään sen silmillä, jonka kanssa puhun, tunkeutumaan hänen
ajatusjuoksuunsa; kaikkein helpoimmin tietysti, jos tuo henkilö on
minulle rakas. Se ei ole vilpillisyyttä poissaolevia kohtaan. Se ei ole
oikeastaan epäitsenäisyyttäkään, sillä voinhan joskus seisoa aivan
yksin ylivaltaa vastaan, olenhan sitä täällä (Hörbyssä) tehnyt aina
viime vuosiin saakka; mutta silloin eivät yleiset väitteet ole
kysymyksessä, vaan teot, itse elämä. En tahdo myöskään tulla
valetuksi määrättyihin ihmiskaavoihin, minulla on yllin kyllin työtä
tutkiessani erikseen kutakin elävää ihmistä yksilönä, minä en kirjoita
tendenssin vuoksi, en voi koota eetillisiä periaatteitani miksikään
järjestelmäksi, minä en tahdo sitä tehdä, se ei ole minun asiani; jos
yritetään muodostaa sellaista järjestelmää minun lausunnoistani ...
niin ei se ole monenkaan äyrin arvoinen. Minulla on sekä mielipiteitä
että periaatteita, mutta ne ovat vain ikäänkuin yksityistarvetta varten
olemassa. _Minä_ toimin niiden ja oman luonteeni mukaan, mutta
minulla ei ole suurta halua ympätä niitä muihin. En halua mitään muuta
kuin käsittää sitä henkilöä, jonka kanssa keskustelen. Tahdon ammentaa
enkä antaa. Minun luonteeni on sellainen. Minä tarvitsen aiheita,
aiheita, aiheita! Minä tarvitsen moninaisuutta, vivahteita, elämää.
Niin pian kuin on kysymyksessä abstraktisen aatteen joko puolustaminen
tai vastustaminen, olen aivan kyvytön. Puoluemiehenä en kelpaa
mihinkään. Minun mielestäni melkein jokainen ihminen on oikeassa,
_omalta_ kannaltaan katsoen; ja sitten minä riistäydyn mukaan ja
katson asiaa siltä kannalta niin kauan, kunnes olen syventynyt hänen
ajatusjuoksuunsa. Sitä _ei_ voi sanoa horjuvaisuudeksi. Kun minun
on tehtävä jokin päätös asiassa, joka koskee minua itseäni, näen sen
myös omin silmin, mutta toisten suhteen ei minulla ole omaa
mielipidettä."

Ja ikäänkuin pisteenä kaikille näille väitteilleen hän sanoo lopuksi:

"Kaikki, jotka ovat huvitetut minun mielipiteistäni, etsikööt niitä
teoksistani ja teoistani, älkööt kiinnittäkö huomiota siihen, mitä muut
väittävät minun ajattelevan. Olen siksi suljettu, ettei kukaan voi
tuntea minua niinkuin nurinkäännettyä hansikasta. On todellakin
naurettavaa, että ystäväni väittelevät keskenään olenko siveyden vai
epäsiveyden apostoli. Minua eivät mitkään abstraktiset kysymykset
sinänsä huvita, kaikki on minulle relatiivista. Eihän kukaan vaivaa
päätänsä sillä, onko suuri kuormahevonen kala vai lintu; jokainen
tietää, ettei se ole kumpaakaan. Samoin on myös minun laitani."

Samoinkuin Ernst Ahlgren esikoisteostansa varten oli valinnut aiheet
siitä todellisuudesta, joka oli hänelle täysin tuttu, samoin hän ei
tälläkään kertaa lähtenyt kauaksi aineksia etsimään. Hän meni vain
omaan sydämeensä, tehden tiliä omasta elämästänsä: lapsuudestansa,
jonka ristiriitaiset olot olivat laskeneet perustuksen hänen säröiselle
luonteelleen, nuoruudestansa, jolloin vanhemman auktoriteetti oli
tehnyt tyhjäksi kaikki hänen aikeensa ja estänyt hänen kehitystänsä
vain siksi, että hän oli nainen, ja avioliitostansa, jonka nöyryytykset
ja kärsimykset olivat vihdoin tehneet hänestä itsenäisen ja voimakkaan
persoonallisuuden.

"Pengar" on Ernst Ahlgrenin itsetunnustus. Mutta samalla se on myös
kaikkien murrosajan naisten itsetunnustus. Ja tuo seikka antaakin sille
sen varsinaisen lennon. Sillä siinä ei ole sairaalloisen ja kärsineen
sielun hempeämielistä vaikeroimista, joka ei jaksa kohota omaa
rajoitettua ajatuspiiriänsä korkeammalle, vaan se tulkitsee kokonaisen
sukupolven kohtaloa, kokemuksia, jotka vaikuttavat eletyn voimalla
siksi, että ne ennen taiteellisen muotonsa saavuttamista ovat
kiteytyneet tekijän omassa sielussa.

Selmassa Ernst Ahlgren on luonut kuvan lahjakkaasta, opinhaluisesta ja
tarmokkaasta naisesta, jolla on suuret kehitysmahdollisuudet ja kaikki
edellytykset itsenäiseen elämään, mutta ahtaitten olojen ja
ennakkoluulojen pakosta tukahduttaa halunsa ja alistuu kohtaloonsa,
kunnes hänen olentonsa sulut vihdoin murtautuvat rikki ja hän alottaa
elämänsä alusta. Ne kahleet, joihin kohtalo hänet aluksi kytkee,
estävät häntä luonnollisella ja terveellä tavalla käyttämästä
sisällistä voimaansa ja hän jäykistyy ja kovettuu siksi, että hänen
elämänsä on vailla rakkauden lämmittävää ja jalostavaa voimaa. Sen
vuoksi ei naisellisuus pääse hänessä puhkeamaan täyteen kukkaansa,
hänen kykynsä ja lahjansa eivät kehity oikeaan kauneuteensa, ja hänestä
tulee tuollainen omituinen olento, joka ei oikeastaan ole kumpaakaan
sukupuolta.

Selman kaikki taipumukset viittaavat taiteilijauralle. Mutta kun tämä
tie häneltä suljetaan, menee hän uhalla naimisiin itseään paljoa
vanhemman miehen kanssa, siksi että hän siten luulee saavuttavansa
vapauden. Ja tavallaan hän sen saavuttaakin. Hänestä tulee rikkaan
miehen vaimo, jonka pienimmätkin toiveet ja oikut täytetään,
ulkonaisesti häneltä ei puutu mitään, mutta sisällisesti hänen elämänsä
on ontto ja tyhjä. Rakkaudetta hän on solminut liittonsa, ja vaikka
mies ei vaadikaan häneltä muuta kuin oikeuden saada häntä rakastaa,
niin juuri se seikka, että hänen on pakko alistua siihen voimatta itse
tuntea vastarakkautta, nostattaa hänessä häpeän tunteen, saa hänet
halveksimaan sekä itseään että miestään. Tästä alennustilasta herättää
hänet hänen lapsuudentoverinsa, jota hän tietämättään on vuosikausia
rakastanut, ja hänen vaikutuksestaan hän alkaa kehittää itseään,
opiskella ja harjoittaa hyväntekeväisyyttä. Koko hänen elämänsä saa
uutta sisältöä, mutta samalla myös vapautumisenhalu hänessä kasvaa.
Hänellä ei ole enää sitä kimmoavaisuutta, että hän voisi kiintyä
toiseen ihmiseen, hänen aviolliset kokemuksensa ovat järkyttäneet hänen
sisintänsä siinä määrin, ettei hän kykene näkemään rakkaudessa enää
muuta kuin jotain rumaa ja alhaista. Hänen tunne-elämänsä on siksi
näivettynyt, ettei hän jaksa enää uskoa oman rakkautensa voimaan eikä
kykyyn tehdä toista onnelliseksi. Mutta hänellä on koko tarmonsa ja
työkykynsä vielä jäljellä, rakkautensa taiteeseen, ja se antaa hänelle
voiman rikkoa avioliittonsa ja alottaa elämänsä alusta.

Loppukohtaukseen, jossa Selma ilmaisee päätöksensä miehelleen, joka
vuosikausia on elänyt hänen rinnallaan aavistamatta mitään, kärjistyy
kaikki se, mitä Ernst Ahlgren tällä teoksellaan on tahtonut sanoa.
"Vihkiminen antaa laillisen oikeuden", sanoo Selma miehelleen, "mutta
ei siveellistä. Sinä, joka itse olet vapaa, etkä koskaan voi muuta
olla, tuskin voit mielessäsi kuvitellakaan miltä tuntuu, kun on
kadottanut kaiken oikeutensa omaan itseensä, vaikka tietääkin olevansa
oikea elävä ihminen, ajatteleva olento, jolla on oma tahto... Minä en
ole toisten naisten kaltainen, minä en voi arvioida itseäni rahassa,
olkoon summa suuri tai pieni... Minä tahdon elättää itseni omalla
työlläni."

Miehelle vaimon koko käsityskanta on aivan vieras, heidän välillään ei
ole minkäänlaisia henkisiä kosketuskohtia. Hänelle vaimo merkitsee vain
oman aistillisuuden tyydyttämistä, hän ei hetkeäkään epäröisi, jos
hänen pitäisi valita vaimon "persoonallisuuden tai ruumiin" välillä,
niinkuin Selma sanoo. Hänen mieleensä ei ole edes se epäilys
juolahtanut, ettei hän olisi voinut hänelle kaikkea antaa, sillä hän on
luullut rahan voivan kaikki korvata ja luottanut täydesti siihen
oletukseen, että "rakkaus tulee jälestäpäin". Hän ei käsitä, että se
vastenmielisyyden tunne, jonka jo ensimäinen suudelma herättää nuoressa
tytössä, on juurtunut niin syvälle, ettei se koskaan voi haihtua, vaan
että sen täytyy viedä eroon niin pian kuin tyttö on naiseksi herännyt.
Hän ei ymmärrä, että nainen, joka rakkaudetta antautuu miehelle,
olkoonpa vain hänen vihitty aviopuolisonsa, tuntee itsensä
"langenneeksi" naiseksi, joka ruumiillaan maksaa kaiken sen, minkä hän
miehen kädestä vastaanottaa. Ja tämä alentava kokemus, se nostaa nuoren
naisen haarniskaan sitä kieroa yhteiskunnallista lakia vastaan, joka
antaa naiselle oikeuden mennä naimisiin ennenkuin hän on täysi-ikäinen
ja ennenkuin hänet voi asettaa edesvastuuseen omista tunteistaan ja
teoistansa.

"Mitä minä olin meidän mennessämme naimisiin?" sanoo Selma. "Lapsi,
joka tunsi yhtä vähän ihmisiä kuin itseäänkään, joka ei tiennyt mitä
hänellä oli edessä ja joka oli valmis rakastamaan koko maailmaa siksi,
että hän kaikissa asioissa oli yhtä naiivin tietämätön. Minulla ei
ollut oikeutta hoitaa itse omaisuuttani, mutta vielä paljoa vähemmän
minulla olisi pitänyt olla oikeutta määrätä omasta itsestäni." Ja
sentähden "lapsen antama lupaus ei voi olla sitova naiselle", sanoo
hän, "yhdentekevää onko tämä lupaus annettu alttarin ääressä tai
muualla."

Vuosikausia on Selma tarvinnut tullakseen tähän johtopäätökseen ja
voidakseen rikkoa avioliittonsa. Vuosikausia hän on alistunut ja
vaiennut, mutta kun hän kerran rikkoo kaikki sulut ja häikäilemättä
katsoo totuutta suoraan silmiin, niin on hänellä myös voimia panna
aikeensa täytäntöön. Hän jättää kotinsa ja alkaa kahdella tyhjällä
kädellä elämänsä alusta.

Eräässä senaikuisessa arvostelussa sanotaan kirjan lopun liiaksi
muistuttavan Ibsenin "Nooraa". "Loppukohtaus on suorastaan tekemällä
tehty, jotta tekijällä olisi tilaisuutta esittää ohjelmansa.
Selma puhuu kuin kirja tai kuin nainen, joka pitää esitelmää
naisasiasta."[50]

Aivan epäoikeutettu ei tämä arvostelu olekaan, sillä kirjan loppu eroaa
suuresti sen yleissävystä. Tendenssi, josta muuten ei ole jälkeäkään,
pistää tässä päänsä esille ja todellisen elämän sijalle astuu teoria,
joka heikontaa itse tilanteen uskottavuutta. Sillä vaikka koko kirja
onkin ikäänkuin tämän viimeisen päätöksen valmistelua, niin tulee
sittenkin epäilleeksi, tokko Selma lopulta kuitenkaan on kypsä ottamaan
tätä askelta. Tämän loppukohtauksen heikkoudelle ei Ernst Ahlgren
itsekään ollut sokea, ja hän suunnittelikin teokselle toista loppua
siltä varalta, että uusi painos olisi tullut kysymykseen.

Mutta toisaalta sai "Pengar" runsaasti kiitosta osakseen. Tälläkin
kertaa, samoinkuin hänen esikoisteoksensa ilmestyessä, arvostelu
kiinnitti huomiota ensi sijassa hänen omaperäisyyteensä, terävään
huomiokykyynsä ja myötätuntoonsa kuvaamiaan aiheita kohtaan. "Paljon ja
puhdasta ihanteellisuutta on realisti Ernst Ahlgrenilla", sanoo eräskin
arvostelija. "Hän ei arkaile repiä alas olevia oloja, mutta hän näyttää
selvästi asettaneen päämääräkseen rakentaa jotain sijaankin. Hän on
etevä kirjailijayksilö, joka käsittelee tässä teoksessaan yhtä nykyajan
tärkeintä kysymystä, ja ne mielipiteet, jotka hän tuo esiin, ovat
lävitsensä terveitä, puhtaita ja jaloja."[51] Eräs toinen arvostelija
sanoo häntä "naisasian puolustajaksi", lisäten samalla, ettei hän silti
ole mikään "emansipatsioni-kiihkoilija". -- Ja etevä esteetikko,
professori Karl Warburg lausuu teoksen johdosta: "Tekijä osoittautuu
olevansa hyvä kertoja, terve ja luonnollinen, ja hänellä on silmää
elämän ilmiöille -- niin hyvin ulkonaisille kuin sisäisillekin...
Nuoren naisen kehityshistorian psykolooginen kuvaus ilmaisee sitä
naisen sisimmän olennon ymmärtämystä, mikä on ominaisempaa nais- kuin
mieskirjailijalle. Tekijä puhuu siinä _yksilön_ kehityksen
puolesta."[52]

Myöskin Norjan sanomalehdet asettuivat kiittävälle kannalle. "Aihe on
käsitelty tavalla, joka herättää kunnioitusta, sen varma, hillitty ja
maltillinen sävy ei ole alottelevalle kirjailijalle ominainen. Tekijä
kunnioittaa siinä määrin aihettaan, että hän on jättänyt kaiken väärän
häveliäisyyden siksensä. Yhtä vakavasti kuin hän käsittelee asiaansa,
yhtä suoraan ja peittelemättömästi hän käy myös siihen käsiksi. Teos on
kauttaaltaan vakava ja puhdas. Ei ainoakaan lause voi siinä loukata
tervettä mieltä... Tekijällä on kunniaa siitä sekä taiteilijana että
ihmisenä."[53]

Kaikki se tunnustus, joka täten tuli Ernst Ahlgrenin osaksi, ilahdutti
häntä suuresti. Hän tuli siten lähempään yhteyteen muun maailman
kanssa, eikä hän tuntenut itseään enää yhtä yksinäiseksi kuin ennen.
Hänenkin elämälleen tuli nyt jokin tarkoitus ja päämäärä, jotain jonka
hyväksi elää ja tehdä työtä. Ja miten rakas työ hänelle oli, siitä
meillä on lukemattomia todistuksia. Niinpä hän kerrankin kirjoittaa
Hellen Lindgrenille: "Ettekö rakasta työtä sen itsensä vuoksi? Minulle
se on kaikkea muuta rakkaampi, lähinnä itse elämää, Jumalaa ... lähinnä
kaikkea sitä, joka jää jäljelle, kun me itse olemme poissa ja joka
antaa meille jonkinmoisen onnentunteen kesken onnettomuuttakin. Työ on
minulle kuin hellä äiti, joka vain vähitellen on voittanut sydämeni,
mutta nyt omistaa sen kokonaan... Ja kuitenkin olen joskus
epäkiitollinen, kun hän ei ole lahjoittanut minulle kylliksi
leikkikaluja -- sellaisia, joita muut omistavat ja kadottavat, saavat
ja hävittävät. Kun elämä joskus tuntuu liian raskaalta -- ja siltäkin
se väliin tuntuu -- niin työllä on suuret, pehmeät kädet, joilla se
lohduttaen sivelee väsynyttä päätä; ja kun joskus tuntuu yksinäiseltä,
niin on sillä syvät, vakavat silmät, jotka voivat lempeästi hymyillä,
ikäänkuin ne tahtoisivat sanoa: eikö sinulla ole minua? -- ja kun
toimeentulo näyttää synkältä, nyökkää työ rohkaisevasti päätään:
käännyhän minun puoleeni!"[54]

"Toivoisin, että minulla olisi työ, joka tuottaisi minulle
jokapäiväisen leipäni", uskoo hän toisen kerran "suurelle kirjalleen",
"työ, jota voisin tehdä aamusta iltaan, jotta joka ilta voisin paneutua
oikein väsyneenä levolle ja aamulla noustuani tarttua siihen jälleen
kiinni. Jos voisin vain säästää sen verran, että minulle jäisi
kaksikymmentäviisi äyriä yli joka päivä, niin en tuntisi olevani
kelvoton kaikkeen tässä maailmassa."

Ja mikä työnilo puhkeaakaan esille seuraavista sanoista: "Huonoista
raha-asioista ja surkeista kulkuneuvoista huolimatta olen loistavalla
tuulella. Se johtuu siitä, että minulla on niin tulinen työinto ja koko
syli täynnä aiheita. Ne ikäänkuin nostavat päänsä esiin mullasta joka
puolelta. Mutta onhan myös kevät ja aurinko paistaa ylitseni niin pian
kuin pistän nenäni ovesta ulos... Ja Hörby on oikea kultakaivos niin
pian kuin on kysymyksessä tyyppien ja henkilöiden etsiminen."[55]

Ja yksinäisyyden hetkinä, tuntiessaan persoonallisen onnen kaipuuta,
hän lohduttaa itseään sanomalla: "Ei mitään itsellesi; kaikki
työllesi." Ja sitten hän jatkaa: "Sinä hiljainen, yksinäinen työni,
suuri, lämmin rakkauteni! Etkö sinä ole minulle kylliksi? Etkö ole
minulle enemmän kuin joku ihminen -- enemmän kuin sanat, joihin
luottaisin, enemmän kuin ääni, jota kuuntelisin?"[56]

Ja toisen kerran hän kirjoittaa "suureen kirjaansa": "Työ on voima. Työ
on sekä Jumala että saatana, sillä työ on kaikkea sitä, mitä sinussa on
valoisaa ja pimeää. Kokonaan on sille antauduttava, ei vain
puolittain... Sillä muuten on ihminen vain tyhjä kuori, jonka työ
hylkynä heittää pois. Sisimmässäni jokin itkee ja valittaa.
Herkkämielisyys -- -- naisluonne. Tartu käsinesi itkevää kurkusta ja
kurista hänet. Sen mitä minä kaipaan, sen mitä nainen minussa
polvillaan rukoilee, sen täytyy olla vain sivuseikka, jotain, jota työ
aivan huolettomasti vain lahjoittaa ikäänkuin kaupanpäällisiksi, se ei
saa merkitä mitään... Työ vaatii verta ennenkuin se antaa mitään.
Molok, olen valmis heittämään kaikki kitaasi. Kunnianko vuoksi? Kunnia
on humbuugia. Ei, vaan sen vuoksi, mikä merkitsee minulle elämää
kuoleman jälkeen, taivasta ja autuutta _ja korkeinta_: mikä yksin
on mielestäni suurta, kaikkein korkeinta, nimittäin: _rauha_.
Rauha, se ei ole velttoutta; rauha on kaiken voiman yhdistymistä; rauha
on täydellisintä sopusointua, missä kaikki on tasapainossa eikä
ainoatakaan epäkohtaa ole. Rauha on viisaan lepo, se mitä kristityt
sanovat levoksi Jumalassa."[57]

Mutta niin rakasta kuin työ Ernst Ahlgrenille olikin, niin itse
kirjoitustyö oli sittenkin usein hänelle raskasta, hänen oli vaikea
löytää oikeita sanoja, ja työ edistyi hitaasti. "Minä teen hitaasti
työtä", valittaa hän. "Tavallisesti kirjoitan käsikirjoituksen neljään,
viiteen kertaan, ennenkuin jätän sen kirjapainoon... Niin kauan kuin
kykenen parantamaan sitä -- keksimään sattuvampia sanoja saadakseni
sanotuksi sen mitä haluan -- niin muovailen, pyyhin ja kirjoitan
uudestaan. Pyyhkiminen on vahvin puoleni. En kuitenkaan pyyhi
repliikkejä. Tavallisesti ne saavat jäädä sellaisiksi kuin ne suoraa
päätä olen kirjoittanut. Minä olen ikäänkuin saanut ne suorastaan
toisten suusta, minun henkilöni puhuvat, siksi siinä ei ole mitään
muutettavaa. Mutta kuvauksiin minä panen hirveän paljon työtä."[58]

"Koko voimani on siinä", sanoo hän toisen kerran, "etten koskaan pelkää
mitään vaivaa. Kyvystäni ei edes kannata puhua -- se on niin
sanomattoman tavallinen, mutta minulla on harvinaisen väsymätön ja
kestävä työvoima."[59]

Tavallisesti Ernst Ahlgrenilla oli monta työtä samalla kertaa tekeillä
ja hän kirjoitti sitä, mikä kulloinkin oli hänen omaa tunnelmaansa
lähinnä, antaen sattuman määrätä, mikä ensin valmistui. Teoksen
syntymisestä ja työtavastaan hän kertoo kirjeessä Ellen Keylle
seuraavasti:

"Enimmäkseen selviää minulle luonteen kehityshistoria
kokonaisuudessaan, se selviää minulle salamannopeudella, saan sen
ikäänkuin lahjaksi. Mutta sitten aihe alkaa vähitellen kasvaa, tuskin
itsekään tiedän miten se tapahtuu, eri kohtaukset ja tilanteet
muodostuvat, ne ovat ikäänkuin lepokohtia -- faktoja -- alkaessani
kirjoittaa. Tämä ensimänen alku, joka tapahtuu päässä ilman
minkäänlaisia ulkonaisia keinoja, se on tervettä ja vahvistavaa, se
karkoittaa kaikki omat pikkuhuolet, se laajentaa katsetta ja
elämänkäsitystä. Mutta kun sitten lasken kynän paperille, niin täytyy
minun käyttää koko tahdonvoimani, sillä en saa sanoja aina lahjaksi,
minun on pakko puristaa ne esiin omasta sielustani. Se kysyy työtä ja
itsekidutusta, mutta se on minulle rakasta sittenkin. Miten voinkaan
etsiä, kääntää ja punnita sanavarastoani, kun pitäisi saada esille
juuri se, mikä on ominaisinta ihmisen luonteelle. Muistini on kuin
äänirauta, mutta joskus on kovin vaikea kaikkien sanojen parista keksiä
juuri se, jolla on oikea ääni. Minun pitää kuunnella ja kuunnella yhä
uudestaan. Mutta kun sitten saan oikean äänen esille -- mikä nautinto!
Sitä ei voi kukaan muu kuin kirjailija käsittää. Tavallisille ihmisille
on toinen synonyymi yhtä hyvä kuin toinenkin; niin ei ole minun
laitani; sillä kaikkien sanojen joukossa ei voi olla kuin yksi ainoa
oikea, eikä aina sitäkään." --

"Ei mikään onnettomuus olisi suurempi kuin jos minulta riistettäisiin
työ", sanoo hän vielä yllämainitussa kirjeessä. "... Minun sielussani
liikkuu ihmisiä, sellaisia, joita olen nähnyt tai jotka ovat
muodostuneet, en itsekään tiedä miten; minä kuulen heidän äänensä, minä
näen heidät, minulle he ovat lihaa ja verta. Vain se ajatuskin, että
antaisin heidän kuolla, on tukehduttaa minut, yhtä hyvin voisin tappaa
jotain todellakin elävää ja minulle itselleni rakasta."

Monta todistusta on meillä Ernst Ahlgrenin omissa saneissa myös siitä,
miten selvillä hän oli elämäntehtävästään ja suhteestaan työhönsä.
Niinpä hän kerrankin kirjoittaa Georg Nordensvanille:

"Kirjoittaa sydänverellään? Se sana ei sovi minulle...
Proosakirjailijan tulee olla objektiivinen, levollinen ja
selvänäköinen. Jos hän todellakin on taiteilija, niin hän kirjoittaa
sittenkin koko olennollansa, sielunelämänsä hienoimmilla säikeillä,
valaa siihen kaiken sen, mikä on vaikuttanut hänen elämäänsä, mikä
unelmana, kaipauksena, pelkona tai kärsimyksenä on takertunut hänen
mieleensä -- kaiken sen mikä on hänelle itselleen totta. Harvoin
ajattelen, onko se viisainta, vastustamaton voima vain pakoittaa minut
siihen: halu saada elää edelleen -- tuo vaistomainen synnyttämisen
halu, joka on yhteinen kaikille oleellisille olennoille, kohdistukoon
se ruumiiseen tai sieluun.

"Kaikki mikä on totta, onnistuu lopulta, kunhan se vain on tavannut
oikean muotonsa, ja vain tosi, täysin inhimillinen voi elää. Jos tahdon
edelleen elää työssäni, niin täytyy minun ennen kaikkea pyrkiä
totuuteen. Minun täytyy tunkeutua oman minuuteni pohjaan saakka ja
koettaa tälle taustalle kuvata todellisuuden moninaisia kuvia. Tämä on
minun kirjallinen uskontunnustukseni."[60]

Rehellisemmin kuin missään muussa teoksessaan Ernst Ahlgren juuri
"Pengar'issa" on toteuttanut tämän periaatteensa: "kuvannut oman
minuutensa taustaa vasten todellisuuden moninaisia kuvia". Ja siinä
selitys myös siihen kirjalliseen menestykseen, jonka teos saavutti.
Yhdellä iskulla se kohotti Ernst Ahlgrenin "Nuoren Ruotsin"
kirjailijoiden eturiviin, teki hänestä tunnustetun kirjailijan. Hänen
ei tarvinnut nyt enää epäillä kutsumustansa, ei taistella itsensä
kanssa elämäntehtävästänsä. Hän oli murtanut itselleen tien ja hän
saattoi nyt vakavin askelin astua sitä edelleen.



Uusia siteitä.


"Pengar'in" ilmestymistä ei tervehditty ilolla ainoastaan siinä
kirjallisessa piirissä, joka nimitti itseään "Nuoreksi Ruotsiksi" ja
johon kuuluivat kaikki ne lupaavat kyvyt, jotka muodostivat sittemmin
1890-luvun kirjallisen kukoistuksen Ruotsissa, vaan toinenkin leiri,
vieläpä aivan vastakkainen, naisasianajajat, tahtoivat omistaa Ernst
Ahlgrenin omakseen. He käsittivät näet "Pengar" kirjan yksinomaan
tendenssiteokseksi, jossa sen tekijä tahtoi ajaa heidän asiatansa. Ja
he tunsivat vilpitöntä iloa toivoessansa voivansa sulkea hänet omaan
piiriinsä ja saavansa hänestä uuden ja kyvykkään työvoiman.

Ernst Ahlgren oli kuitenkin elänyt yksin siksi kauan ja omin voimin
tehnyt työtä ja taistellut, ettei hän ilman muuta halunnut yhtyä
mihinkään määrättyyn piiriin. Hän oli myös liiaksi taiteilija,
voidakseen antautua jonkun puolueen palvelukseen, ei edes naisasian,
joka kuitenkin merkitsi hänelle "kaikkein polttavinta kysymystä". Tosin
hän vilpittömällä ilolla otti vastaan Esselden vapaaherratar Sofi
Adlersparren lähentelyn, kun tämä naisasian etevin johtaja pyysi hänen
avustustansa toimittamalleen aikakauslehdelle "Tidskrift för Hemmet" ja
kutsui hänet vieraakseen Tukholmaan; mutta niinpian kuin hän vainusi,
että toinen koetti jollakin tavalla holhota häntä tai rajoittaa hänen
vapauttansa, nousi hän heti vastarintaan.

Esselde ja Ernst Ahlgren olivatkin liiaksi erilaisia sekä luonteeltaan
että mielipiteiltään voidakseen täysin ymmärtää toisiansa. Esselde
kuului edelliseen polveen, joka kaiken työnsä ja tarmonsa oli uhrannut
yksinomaan naisemansipatsioonin hyväksi ja joka kiihkeässä
taistelussaan naisten oikeuksien puolesta oli jäänyt vieraaksi niille
aatteille, jotka Ernst Ahlgren oli omaksunut. Hän oli "tullut
vanhaksi", niinkuin hän itse sanoi, "nuoret eivät ymmärtäneet häntä
enää eivätkä ajatelleet niinkuin hän ja hänen aikalaisensa". Ernst
Ahlgren sen sijaan oli kokonaan oman aikansa lapsi, täysiverinen
realisti, joka vuorossaan ei osannut antaa täyttä arvoa Esselden
uraauurtavalle työlle. Siksipä oli luonnollista, että tuttavuus, joka
aluksi näytti niin lupaavalta, ei koskaan voinut kehittyä syvemmäksi,
molemminpuoliseksi ymmärtämykseksi, vaan johti moniin väittelyihin ja
erimielisyyksiin.

Jo ennenkuin persoonallinen tuttavuus oli tehtykään, oli Ernst
Ahlgrenilla tilaisuutta tuoda esiin oma, kaikista puolueista
riippumaton kantansa. Esselde oli näet uudistaessaan kutsunsa samalla
sanonut pelkäävänsä, että Ernst Ahlgren oleskelunsa aikana Tukholmassa
voisi "kadottaa sen tuoreuden ja iloisen elämänhalun", joka oli hänen
"suurin voimansa luultavasti sekä kirjailijana että ihmisenä" sekä
tulla "vedetyksi kirjalliseen vasemmistoon, niin että siinä vallitseva
elämänkyllästys ja nihilismi" voisi tarttua häneenkin. "Paljoa parempi
näin ollen olisi", lausuu Esselde lopuksi, "että ainiaaksi jäisitte
Hörbyhyn. Sillä me tarvitsemme jotakin vastapainoa kaikelle tälle --
milloin typerästi, milloin nerokkaasti tulkitulle -- pessimismille ja
radikalismille."[61]

Ernst Ahlgren, joka luonteeltaan oli häikäilemättömän suora, tarttui
heti näihin sanoihin kiihkeästi kiinni. "Jospa te ette vain luulisi
minua muuksi kuin mitä olen!" huudahtaa hän. "Tendenssikirjailijaa ei
minusta koskaan tule; siksi rakastan liiaksi elämän moninaisuutta. Ehkä
olen myös huono 'puoluemies', sillä kun ihminen on saavuttanut
mielipiteensä ja elämänkatsomuksensa n.s. käytännöllistä tietä,
taistelemalla epäedullisissa oloissa ja omilla kokemuksillaan elämän
koulussa, siinä koulussa, jossa saa maksaa sakkoa tyhmyyksistänsä,
jossa omin kyynärpäin on pakko voittaa itselleen tilaa, jossa on
nauranut oikeaa naurua ja vuodattanut oikeita kyyneleitä, kunnes on
oppinut rakastamaan yksin riitatovereitansakin, vieläpä sitä vitsaa,
jota on saanut maistaa, -- niin silloin on vaikea alistua mihinkään
'ohjelmaan', sanottakoon sitä oikeistoksi tai vasemmistoksi,
vapaamieliseksi tai vanhoilliseksi.

"Kaikki liioittelu ja yksipuolisuus on minulle vastenmielistä, ja
kaikkein vastenmielisintä on minusta olla solidaarinen jonkun kanssa,
olkoon se sitten joku korporatsiooni tai yksilö. -- 'Tulla vedetyksi
kirjalliseen vasemmistoon', sanotte te. Minä kuulun jo siihen. En
siten, että olisin edesvastuussa toisista, yksi kaikkien puolesta ja
kaikki yhden puolesta, vaan siten, että _jos_ en voisi olla
kuulumatta johonkin puolueeseen, niin yhtyisin vasemmistoon... Olen
ollut yksin ympäristössä, jossa hän, jonka olisi pitänyt seisoa minua
lähinnä, on leimannut 'Pengar'in' epämoraaliseksi, olen yksin
uskaltanut kulkea tietäni eteenpäin. Luuletteko, että olisin hansikas,
jonka kuka hyvänsä voisi käteensä vetää, että lyhytaikuinen oleskelu
Tukholmassa voisi antaa minulle uuden elämänsuunnan, tehdä minut
toiseksi, kuin miksi toisella paikkakunnalla olisin voinut tulla?...
Luuletteko, että olen oikea parkusuu, joka aina on valmis toitottamaan
muille mielipiteitänsä! Minun mielipiteeni muodostavat sen perustuksen,
jolle rakennan elämäni, ne ovat syvällä kätkössä minua itseäni varten;
ne eivät ole järjestetyt filosofisten järjestelmien mukaan, ne ovat
hakatut ja muodostetut luonteeni ja olentoni mukaan, siitä
elämästä, jota olen elänyt. En _tahdo_ paljastaa uskoani ja
elämänkäsitystäni koko maailmalle. Ne henkivät työssäni. Ne painavat
leimansa tekoihini. Sieltä niitä etsittäköön. Minä olen kertoja, en
mikään teoreetikko tai filosofi. Kaikkein vähimmin olen pessimisti. En
koskaan voisi siksi tulla. Se on liiaksi luonnettani vastaan... Vaikka
minä kärsinkin tuskia, niin on elämä sittenkin ihana. Vaikka minä
joutuisinkin perikatoon, niin aurinko suo sittenkin valoa uusille
sukupolville. Siinä missä minun käteni väsähtävät, tarttuvat nuoret
kädet työhön. Minä olen hiekkajyvänen, joka voi tulla maahan
muserretuksi. Mitä sitten! Onko maailma silti vähemmän kaunis?...
Minäkö pessimisti? Siinähän juuri minun voimani, omaperäisyyteni ja
tuoreuteni on, etten ole sitä. Minä rakastan niitä ihmisiä, joita
kuvaan, kaikkine vikoineen ja heikkouksineen. En koskaan voi unohtaa,
että olen tuomittu, sairas, murtunut -- sen vuoksi rakastan kaikkea
tervettä ja voimakasta... _Minä_ kuolen, siksi rakastan kaikkea
mikä elää...

"Mutta minkään lipun alla en seiso. En suljetuin silmin ainakaan. Missä
voin olla hyödyksi, missä parhaita voimiani voidaan käyttää, sinne minä
asetun ja pysyn paikallani niin kauan kuin voimani riittävät ja _niin
pitkälle kuin se soveltuu minun kehitykseeni_..."

Ja sitten hän lisää vielä:

"Olen kauan aikaa ollut kirjeenvaihdossa muutamien kirjailijoidemme
kanssa, ja molemminpuolinen arvostelu on välittänyt tuttavuutta; kun
olen ollut masentuneella mielellä ja ystävällinen sana on antanut
minulle jälleen luottamusta, niin tämä sana on aina tullut
vasemmistosta... On siis luonnollista, että tulen seurustelemaan näiden
ihmisten kanssa. Minä en suosi 'klikkejä', en voi yksinomaan liittyä
vain yhteen yhteiskuntaluokkaan tai leiriin. Kaikista, kaikista voi
jotakin oppia, jos vain pitää silmänsä auki. Mitä monipuolisempi
kokemus, sitä runsaammat työainekset."

Mutta ikäänkuin lieventääkseen sanojensa vaikutusta hän lopuksi puhkeaa
sanomaan: "Olen pahoillani, että kirjeeni on ehkä saanut karhean
sivumaun, jonka te voitte ymmärtää väärin. Minua ei ole kovin vaikea
käsitellä. Ystävällisyys ja täydellinen vapauden tunne tekee minut
vahaakin pehmeämmäksi."[62]

Esselden tarkoitus ei ollutkaan rajoittaa Ernst Ahlgrenin vapautta, ei
edes tyrkyttää hänelle omia mielipiteitään, hän tahtoi ainoastaan
varoittaa häntä. Sillä hän tunsi mitä lämpimintä myötätuntoa häntä
kohtaan ja hän tahtoi käyttää hyväkseen hänen kykyään, joka hänen
mielestään herätti suurempia toiveita kuin ainoankaan senaikuisista
naiskirjailijoista.

"Te saatte olla minun luonani yhtä vapaa kuin lintu", vastaa hän Ernst
Ahlgrenin kirjeeseen, "vapaasti te saatte työskennellä huoneessanne,
josta voitte nähdä vuolaan virran, saatte mielenne mukaan puhua tai
olla vaiti, lukea tai vaipua mietteihinne salissa lampun ääressä tai
omassa huoneessanne, vapaasti voitte tulla ja mennä, seurustella
kanssani tai olla yksiksenne -- aivan miten itse kernaimmin
haluatte."[63]

Marraskuun alussa 1885 Ernst Ahlgren, Esselden ystävällistä kutsua
noudattaen, saapuikin Tukholmaan. Vain kerran ennen hän oli käynyt
pääkaupungissa, keväällä 1878, jolloin hän kirjailija Edvard
Bäckströmin kehoituksesta matkusti sinne persoonallisesti tutustuakseen
häneen ja saadakseen häneltä suullisia neuvoja kirjallisten töittensä
suhteen. Mutta tällä kertaa hän saapui sinne jo tunnettuna ja
tunnustettuna kirjailijana ja itse hän odotti paljon tästä matkastansa,
toivoi tekevänsä tuttavuuksia kirjallisissa piireissä ja saavansa uusia
herätteitä ja vaikutelmia. Ja ennen kaikkea hän toivoi pääsevänsä
vapaampiin ja suurempiin oloihin. Hän oli niin läpeensä väsynyt pieneen
maaseutukyläänsä, jossa hän toistakymmentä vuotta oli nyt elänyt; sillä
siellä hänellä "ei ollut ainoatakaan ihmistä, jonka kanssa hän olisi
voinut puhua töistänsä, harrastuksistansa tai toiveistansa", niinkuin
hän Esseldelle valittaa, ei väsymyksen hetkinä "mitään muuta kuin
painostavaa yksinäisyyttä".[64]

Yksinäisyydentunnetta oli vielä suuresti lisännyt monivuotinen sairaus,
joka esti häntä vapaasti liikkumasta. Tosin hän ei enää pitkään aikaan
ollut vuoteenomana ollut muuta kuin ajoittain, mutta hänen terveytensä
oli sittenkin horjuva ja kainalosauvoitta hänen yhä edelleen oli
mahdoton liikkua. Kaikkien hänen aikeittensa toteuttaminen riippui
alituisesti tästä tyrannista, joka milloin hyvänsä kuumeenväristyksinä
saattoi yllättää hänet ja sitoa hänet useiksi päiviksi huoneeseen.
"Jollen tule sairaaksi, olen marraskuun 3 p:nä Tukholmassa",[65]
kirjoittaa hän nytkin Esseldelle. "Jos terveyteni vain sallii", nuo
sanat ovat alituisesti hänen huulillaan. Mutta hänen henkinen voimansa,
hänen tavaton tarmonsa auttoi häntä kerta toisensa jälkeen voittamaan
ruumiillisen heikkouden.

Ernst Ahlgren oli pelännyt tekevänsä epäedullisen vaikutuksen
Esseldeen, sillä hän tunsi liiankin hyvin oman jäykkyytensä ja
ujoutensa vieraitten parissa. Esselden suuri ihmistuntemus ja
hienostunut sivistys auttoi heidät kuitenkin ensimäisen jäykkyyden yli
ja heidän välillään muodostui tuttavallinen ja lämmin ystävyydensuhde,
joka tosin ei perustunut sielujen sympatiiaan, mutta johon toisen
suojeleva, miltei äidillinen tunne ja toisen syvä kiitollisuus painoi
leimansa.

Esselde tekikin kaikki mitä hän saattoi, jotta hänen vieraansa
viihtyisi. Hän antoi hänen käytettäväkseen hauskan dubbletin, jossa
Ernst Ahlgren saattoi rauhassa työskennellä, hän vei hänet mukanaan
kokouksiin, konsertteihin ja teattereihin ja pani toimeen kutsuja
kodissaan, jotta hänen vieraansa voisi tutustua pääkaupungin
huomattaviin henkilöihin, varsinkin naisasianajajiin.

Seuraavan erittäin mielenkiintoisen kuvauksen antaa Ellen Key eräästä
illanvietosta "Nya Idun" nimisessä naisten yhdistyksessä, jonne Ernst
Ahlgren oli kutsuttu:

Keskustelu, joka oli ollut tavattoman vilkasta, keskeytyi äkkiä, kun
tuttujen kasvojen keskelle ilmestyi kookas, mustapukuinen olento. Kuka
oli tuo vieras?

Jalomuotoinen pää, pieni ja siro kuin antiikin patsaan; miten kauniisti
se kohosikaan solakan ja kauniskasvuisen vartalon varassa! Tumma tukka
oli kierretty yksinkertaiseen, kreikkalaiseen solmuun -- tässäkin
suhteessa ei mikään häirinnyt harmoniiaa. Paksut, ikäänkuin noella
piirretyt kulmakarvat, avoin, älykäs otsa, korkea, voimakas nenä, suu,
jonka piirteet olivat sekä viehkeät että tarmokkaat -- kaikki tämä
ilmaisi rohkeutta ja elinvoimaa. Mutta syvä ryppy oli uurtunut
kulmakarvojen väliin; epäilemättä ne usein olivat tuskasta vetäytyneet
kokoon; hienoja poimuja, sellaisia, joita vain vuosikausia
kestänyt kärsimys voi uurtaa, oli suun ympärillä; ja tarkkaavien,
teräksensinisten silmien pohjalla piili alakuloisuutta. Sellaiseksi
olisi traagillinen laulunjumalatar kuvattava tai Elektra -- tai
Antigone, sillä juuri samassa kaunis hymy kirkasti puhdaspiirteisiä
kasvoja. Sellaiseltako hän näytti, tuo keski-ikäinen postimestarinrouva
Skånesta, hän, jonka sanottiin piilevän miehisen salanimen takana?

"Hänen oma kärsimyshistoriansa oli varmaan vielä paljoa järkyttävämpi
kuin kaikki mitä hän oli kuvannut. Ainakin sai siitä hiukan vihiä, kun
hän tarttui kainalosauvoihin, jotka seisoivat hänen vieressään ja kulki
niiden avulla sohvan luo, mutta hän liikkui niin joustavan sulavasti,
että tuskin huomasi hänen turvautuvan niiden apuun."[66]

Ernst Ahlgren herättikin ulkonaisella olennollaan huomiota missä ikänä
hän liikkui. Kadulla ihmiset pysähtyivät häntä katsomaan kysyen
ihmeissänsä, kuka tuo tummaverinen, kainalosauvojen varassa liikkuva
nainen saattoi olla, jolla oli niin kauniit silmät. Ja Lundegård kertoo
yllämainitun "Nya Idun'in" illanvieton johdosta seuraavan keskustelun,
joka oli sukeutunut erään tilaisuudessa läsnäolleen rouvan ja tämän
miehen välillä. "No, minkä näköinen tuo uusi kirjailijatar oli?"
tiedusteli mies kotiinpalanneelta rouvaltansa. "Kuin kuningatar",
kuului ihastunut vastaus. "Kuin kuningatar -- kainalosauvojenko
varassa?" miehen ääni ilmaisi epäilystä. Mutta kun hän itse vähäistä
myöhemmin oli tilaisuudessa näkemään Ernst Ahlgrenin teatterissa, oli
hän valmis todentamaan rouvansa sanat: "Kuin kuningatar -- vaikkapa
vain kainalosauvojen varassa!"

"Mutta se, joka seurassa läheni Ernst Ahlgrenia", kertoo Ellen Key
edelleen, "toivoen saavansa keskustella hänen kanssaan, erehtyi
suuresti. Ei kukaan voinut sen järkähtämättömämmin olla vaiti suuressa
seurassa kuin hän, ja pienemmässäkin hän harvoin yhtyi vilkkaampaan
keskusteluun. Vain kahdenkesken hän saattoi esteettömästi puhua. Mutta
miten hän sensijaan osasi kuunnella! Kuinka viisas hänen katseensa oli
hänen seuratessaan keskustelua; miten suurta ymmärtämystä hänen
hymyilynsä ilmaisikaan, kun jokin omaperäinen ajatus tai tunteenpurkaus
puhkesi ilmi; miten kiitollista ja helppoa oli viekoitella esille hänen
puoleksi hillittyä, mutta lapsellisen helmeilevää nauruaan, joka oli
niin liikuttavaa siksi, että siitä pulppusivat esiin kaikki ne
tukahdetut ilonlähteet, jotka piilivät hänen luonteensa pohjalla."[67]

Ernst Ahlgrenkin on "suureen kirjaansa" merkinnyt omat vaikutelmansa
tästä illasta, jotka samalla ovat hänen ujolle ja aralle luonteelleen
sekä hänen suurelle vaatimattomuudelleen kuvaavia. Hän sanoo: "Minua
kiusasivat niin sanomattomasti kaikki nuo koreat valheet 'Pengar'in
johdosta, joilla 'Nya Idun'in illanvietossa pitkin iltaa minua
pommittivat ventovieraat ihmiset, joiden nimiä en edes voi muistaa.
Miten nololta tuntuikaan seisoa siinä ja ottaa vain vastaan, voimatta
heille vasten silmiä lingota, etten uskonut sanaakaan kaikesta siitä,
mitä he sanoivat, vaan että tiesin, että kaikki oli vain komediiaa ja
uteliaisuutta. Että minä olin tuollainen uusi ja kumma eläin, jota
kaikki kiiruhtivat katsomaan, jotta heillä sitten olisi jotakin
puheenainetta."[68]

Niin suurta ystävällisyyttä kuin Esselde osoittikin Ernst Ahlgrenille,
niin ei Ernst Ahlgren sittenkään oikein viihtynyt hänen luonansa. Hänen
vapauttansa sitoi Esselden liiallinen huolenpito ja holhous, häntä
kiusasi se, että Esselden mielestä oli sopimatonta, jos hän esim.
Lundegårdin tai jonkun muun miehisen tuttavansa kanssa läksi yksin
teatteriin, ja tällaisista seikoista heidän välillään syntyi joskus
kiivaitakin otteluja. Suurinta haittaa oli Ernst Ahlgrenilla kuitenkin
siitä, että Esselde asui kaukana keskikaupungilta, ja koska hän ei
voinut vapaasti liikkua, tunsi hän usein olevansa aivan ulkopuolella
sitä kiihkeästi sykkivää elämää, jota hän kaipasi. "Ikkunastani näen
lyhtyjen tuikkivan kaupungilta", kirjoittaa hän päiväkirjaansa, "ja
minä tunnen hivuuttavaa kaipausta sinne; tahtoisin, että ihmisvilinä
olisi aivan oveni ulkopuolella, tahtoisin voida kulkea edestakaisin
lyhtyjen valossa ja valaistujen puotien edustalla kadulla... Haluaisin
pistäytyä johonkin kahvilaan, kun mieleni tekisi... Minulla täytyy olla
eloa ympärilläni, muuten alakuloisuus yllättää minut... Jollen pimeän
tultua ole tilannut itselleni hevosta, olen täällä yhtä sidottu kuin
maatessani sairasvuoteella."[69]

Niinpä Ernst Ahlgren muutamien viikkojen kuluttua vuokrasikin itselleen
kaksi pientä huonetta keskikaupungilla ja sen jälkeen hänen olonsa
muuttui paljoa viihtyisemmäksi. Hän tunsi itsensä onnelliseksi
omistaessaan nyt oman kodin, niin yksinkertainen ja tilapäinen kuin se
olikin. Mutta joka tapauksessa se oli hänen omansa, josta hän itse
suoritti vuokran, jonka hän järjesti oman mielensä mukaan ja jossa hän
otti vastaan keitä hän halusi. Ja niin kodikas ja hauska tämä pieni
koti olikin, että se veti puoleensa mitä erilaisempia ihmisiä, jotka
kaikki viihtyivät siinä erinomaisesti.

Ani harvoin Ernst Ahlgren, joka enimmäkseen lepäsi sohvalla kipeän
jalkansa vuoksi, sai ollakaan yksin. Hänellä oli, niinkuin Ellen Key
kertoo, "aivan erinomainen kyky kerätä ympärilleen pienen piirin. Hän
ei yrittänytkään pitää salonkia eikä panna toimeen henkisiä turnauksia,
joissa hän itse olisi saanut esiintyä palkintotuomarina. Mutta hän
vilkastutti pientä piiriään siksi, että hän itse oli aina niin kokonaan
mukana; hän osoitti niin suurta mielenkiintoa jokaiselle erikseen, että
hän sai kustakin aina parhaan puolen esille. Hänen sympatiiansa oli
niin taipuisa, ja hän oli niin vapaa kaikista ennakkoluuloista ja
dogmeista, että hän saattoi ymmärtää aivan vastakkaitakin
mielipiteitä."[70]

Useihin niihin henkilöihin, joiden kanssa hän joutui nyt yhteyteen, hän
oli tutustunut jo aikaisemmin kirjeellisesti. Ensi sijassa ovat
mainittavat veljekset Gustaf ja Karl af Geijerstam, edellinen "Nuoren
Ruotsin" parhaita kirjallisia kykyjä, jälkimäinen ammatiltaan
insinööri, syvä, filosofiseen mietiskelyyn taipuvainen luonne; molemmat
pysyivät Ernst Ahlgrenin lähimpinä ja uskollisimpina ystävinä aina
hänen kuolemaansa saakka. Samoin kirjailijat Georg Nordensvan, Oscar
Levertin ja Hellen Lindgren kuuluivat hänen lähimpään piiriinsä.
Naiskirjailijoista hän tunsi suurinta hengenheimolaisuutta Ellen Keytä
kohtaan; "hän on oikea ihminen, vailla kaikkea pikkumaisuutta", sanoo
hän kerta hänestä Gustaf af Geijerstamille; samoin hän oli suuresti
kiintynyt "yksinkertaiseen ja herttaiseen" Amanda Kerfstedtiin, jota
vastoin "pirteä ja vilkas, hiukan itsetietoinen" Anne Charlotte
Edgren-Leffler ja venakko Sonja Kovalevsky, "joka oli vain tulta ja
leimausta", pysyivät hänelle vieraina, joskin he herättivät hänen
mielenkiintoansa.

Kokonaista kolme kuukautta Ernst Ahlgren viipyi Tukholmassa. Jollei hän
kotoa lähtiessään suorastaan toivonutkaan voivansa kokonaan muuttaa
sinne, niin ajatteli hän kuitenkin jonkinlaisella kateudella kaikkia
niitä, jotka olivat tilaisuudessa elämään pääkaupungin suuremmissa
oloissa ja nauttimaan kaikista sen eduista. Mutta oltuaan siellä jonkun
aikaa pääkaupungin elämä ei vastannut kuitenkaan hänen odotuksiansa.
Niin hauska kuin hänellä usein saattoikin olla, tympäisi seuraelämä
häntä, sen tyhjyys ja onttous pisti liiaksi hänelle silmiin, hän itse
oli liian vakava voidakseen siitä ammentaa tyydytystä. Ja huomatessaan,
ettei hän soveltunut tähän ympäristöön, näki hän kaikki vieläkin
synkemmässä valossa kuin mitä todellisuus oli. Hänen pettymyksensä
herätti hänessä katkeruutta, jota hän purkaa "suurelle kirjalleen".

Jo kaikkein ensimäinen vaikutus, jonka Tukholma häneen teki, oli
epäedullinen. "Kas niin, nyt olen Tukholmassa", kirjoittaa hän
tulopäivänsä iltana. "Tunnetko nyt itsesi vapaaksi? En, en ainakaan
vielä. Ehkäpä se riippuu ilmasta... Ei, ei, ei; minua painostaa tämä
naismaisuus. Sanottakoon mitä hyvänsä, minä en sovi yhteen naisten
kanssa... Minua kiusaa kuullessani alituisesti puhuttavan siitä mikä
käy laatuun -- tai 'mikä ei sovi'! Tunnen tuon kaiken jo ilmassa."[71]

Ja pari päivää myöhemmin hän todentaa, ettei tämä ensimäinen vaikutus
ollut vain tilapäinen. "Tunnen itseni yhä vielä niin vieraaksi täällä
ja olen kerrassaan ymmällä", sanoo hän. "Jalkanikin on kipeä. Mutta on
siihen toinenkin syy.

"Koko sisimpäni tuskittelee tukahdetun, kuohuvan vihan tunteen
vallassa. Kaikki nämät ihmiset ovat sisimpien pyrkimysteni vihollisia.
He ottavat elämän vain leikin kannalta, minulle se on vakavuutta.
Kaikkialta lyö vastaani valheen ja vilpillisyyden löyhkä; se on
tukahduttaa minut ja samalla lihakseni pingoittuvat voimattomassa
raivossa. Mitä nuo ihmiset kaikki lörpöttelevät! Naisasiasta, työväen
asiasta. Lorua. Lorua kaikki! -- Kaikki heidän puheensa ovat yhtä
liukkaat kuin saippuoidut tangot, ne luistavat käsistä, niihin ei voi
millään tavalla tarttua kiinni. -- Yksi ainoakin teko -- osoittakaa
minulle yksi ainoa terve ja voimakas teko, teoria, jossa olisi eloa!
Olen aivan sairaana kaikesta tästä komediiasta, tästä tyhjästä
laverruksesta, tästä ulkokultaisuudesta...

"Millaista elämää he täällä elävät? Tyhjentävät itsensä hermostuneella
levottomuudellaan... Näyttäytyvät, pyrkivät esille. Aina vaan oma itse!
Ei, jospa se olisi edes _sitä_; olisihan se sittenkin oikeutettua,
mutta jokainen ajattelee vain omaa pientä kurjaa klikkiänsä. Klikin
pitää päästä esille siksi, että joku yksityinen tahtoo kohota toisten
olkapäille. -- Tämä on muka sitä suurta maailmaa."[72]

Ja vielä sittenkin, vaikka hän on valmis myöntämään, että "kaikki ovat
niin ystävällisiä, että olen aivan hämmästynyt", kun hänellä on
tilaisuutta seurustella monien ystäviensä parissa ja vaihtaa ajatuksia
heidän kanssaan, vielä sittenkin hän sanoo: "Tukholma on juuri sitä
mitä odotinkin. Suuri juorupesä. Ja kirjalliset suuruudet ovat pieniä,
onttoja, kehnoja. Jokaisella on oman piirinsä leima. Ei kukaan uskalla
olla oma itsensä. Täällä voi olla hauska -- ihastuttavan hauska", lisää
hän vielä, "mutta olla köyhä, päästä työllänsä eteenpäin ja kasvattaa
itseään, se taitaisi olla vaikeaa. Minulle olisi oikea kirous asua
täällä aina. Täällä ihminen joutuu väärään ja kieroon asemaan, hän
ajattelee vain mainettaan ja turhamaisuuttaan eikä työtä!"[73]

Joulu-aatto, jota Ernst Ahlgren vietti tässä vieraassa ympäristössä ja
kaukana kotoa, on epäilemättä ollut hänellä esikuvana, kun hän "Herr
Tobiasson" nimisessä novellissaan kuvaa vanhan erakon tunteita, jonka
sielussa taistelee keskenään kaksi olentoa, toinen "vanha höperö, joka
ei voi olla rakastamatta koko maailmaa", toinen "piintynyt skeptikko,
joka tekee pilkkaa omasta hempeämielisyydestään".

Miten hyvin me tunnemme Ernst Ahlgrenin itsensä herra Tobiassonissa,
joka koettaa unohtaa, että on joulu-aatto ja aikoo viettää sen aivan
kuin minkä tavallisen illan tahansa. Hän on yksin ja kuvittelee
mielessään tahtovansakin olla yksin, mutta siitä huolimatta hiipivät
kaikenlaiset jouluajatukset mieleen. Hänen täytyy vasten tahtoaankin
tuottaa jouluiloa palvelijalle, joka hänen huonettaan siivoo, samoin
emännälle, jolta hän on huoneen vuokrannut, sekä hänen lapsilleen;
hänen täytyy se tehdä, vaikka hän samalla ei voi olla moittimatta
itseään kevytmielisyydestä, johon hänellä ei olisi varaa. Ja hän seuraa
vastenmielisesti nuorta sukulaistansa, kun tämä melkein väkipakolla vie
hänet kotiinsa, ja epäilevin katsein hän tarkastelee nuoren parin iloa
ja onnea, kunnes hän itsekin vastaanponnistuksistaan huolimatta joutuu
saman ilon ja onnentunteen valtaan.

Me tunnemme tuossa erakossa Ernst Ahlgrenin oman jäykän,
luotaantyöntävän luonteen, jonka kovan kuoren alla piilee niin paljon
hellää ja epäitsekästä ja rakkautta janoavaa, mutta jonka
ilmipuhkeamiseen tarvitaan miltei väkivaltaa toisten puolelta.

Oleskelu Tukholmassa, monet sekä vanhat että uudet ystävät, ne ne
sittenkin kaikista Ernst Ahlgrenin mielenpurkauksista huolimatta olivat
väkipakolla saaneet hänen luonteensa valoisamman puolen puhkeamaan
esille. Sillä kun hän palasi jälleen kotiinsa, tuntui yksinäisyys kahta
vertaa raskaammalta, ja "suuri kirja" tietää kertoa kovista
synkkämielisyyden puuskista, jotka voittivat kaikki entiset oireet. Tuo
synkkämielisyys, joka oli Ernst Ahlgrenilla suorastaan veressä -- hän
sanoo itse perineensä sen "aivan laillista tietä" isältään, iloiselta
Thure Bruzeliukselta, joka pelkäsi siinä määrin yksinäisyyttä, että hän
keskellä päivääkin saattoi nähdä kummituksia -- se oli ilmennyt hänessä
jo lapsena, ja tuo sairaalloinen tunne, niinkuin tiedämme, oli
puhjennut itsemurhayrityksenä ilmi jo hänen avioliittonsa ensiaikoina.
Sittemmin sairaus oli suuressa määrin sitä kiihoittanut. Silloin
tällöin päiväkirja sisältääkin sellaisia lauseita kuin: "Ajattelen
täydellä todella itsemurhaa", "Alan yhä vähemmän pelätä kuolemaa",
j.n.e. Hän koetti parhaansa mukaan taistella tätä elämänkyllästystä
vastaan, usein hän tuntikausia kulki ulkona rauhoittaakseen mieltään
tai sulkeutui huoneeseensa, kun hän tunsi sen lähestyvän. Hänen
toiselta puolen terve ja voimakas luonteensa voittikin useimmiten
varsin pian tämän hänen elämänsä pahimman vihollisen, ja kun puuska oli
ohi, saattoi hän iloita elämästä ja sen vähimmistäkin ilmaisumuodoista
kuin lapsi. Mutta "suuri kirja" kantaa useassa kohdin näiden
taistelujen jälkiä.

"Isäni luonne, joka vähä väliä kuohahtaa minussa esiin,
voittamattomalla voimalla ja mitä erilaisimmissa muodoissa", kirjoittaa
hän kerta, "miltei peloittaa minua. Se peloittaa minua siksi, että se
samalla tuntuu minusta niin vieraalta, se nousee sitä tervettä ja
kylmää järkeä vastaan, jonka olen perinyt äidiltäni. Miten olenkaan
taistellut kaikkia näitä luonnonvoimia vastaan, jotka ovat veressäni --
taistellut ja hävinnyt, taistellut ja voittanut -- mutta saamatta
koskaan rauhaa, tuntematta koskaan aselepoa! -- -- Mutta vielä minä
uskon tahdon ja järjen voimaan, vielä tahdon purra hampaani yhteen ja
otella kaikkea sitä vastaan, mikä on sekä ulkopuolellani että
sisälläni."

Mikä tuska ja yksinäisyyden pelko väräjääkään myös seuraavista
sanoista, jotka hän kirjoitti heti palattuansa Tukholmasta kotiin:

"Kuljeskelen näissä huoneissa, joissa aina olen ollut vieras. Suruni on
syvä, ikäänkuin joku minulle hyvin rakas olento juuri äsken olisi
kannettu pois mustassa arkussaan, jotta koti on muuttunut yhdeksi
ainoaksi, ammottavaksi tyhjyydeksi. Kaikki on autiota, ja sittenkin
minun täytyy laahata jäljessäni elämän raskaita kahleita; -- yksin --
yksin! Polttavat kyyneleet tunkeutuvat silmäluomieni alta esiin
kirjoittaessani, tahtoisin itkeä, rajusti kuin ukkossade, mutta se on
mahdotonta tässä kuoleman jähmentämässä hiljaisuudessa. Tahtoisin
omistaa ihmisen, jonka kanssa voisin puhua -- jonkun, joka olisi minua
rikkaampi, jonkun, joka olisi kaltaiseni, mutta paljoa suurempi,
parempi kuin minä. Minä suren, etten koskaan ole sellaista tavannut.
Sillä en voi jakaa ystävyyttäni, en voi antaa pois osaa siitä, kun en
voi antaa sitä kokonaan.

"Olla onnellinen, se merkitsee, että voi unohtaa kuoleman, sairauden ja
köyhyyden. Näistä kolmesta on luullakseni köyhyys pahin. Tai, minä
tarkoitan, köyhyyden pelko. Tuo pelko on kuin kummitus minulle, fiksi
ideea. Täällä se on suorastaan ilmassa. Se puristaa minua kuin
painajainen eikä minulla ole voimaa vapautua siitä. En voi liikuttaa
itseäni, sillä olen kuin halvattu; en voi hengittää, sillä kurkkuni on
kokoonpuristunut; en voi huutaa, sillä ääneni haihtuisi ilmaan
kenenkään kuulematta; en voi toivoa, sillä minulla ei ole enää voimaa
elää.

"Kaikki on vain tyhjyyttä ja pimeyttä, silloin tällöin leimahtaa vain
itsemurhanajatus mielessäni viimeisenä pelastuskeinona. Minä sureksin
vain yhtä asiaa: onko minulla rohkeutta tehdä sitä? Minä tarkoitan,
voisinko kestää epäonnistumisen vaaraa ja siten hankkia itselleni vain
uusia kärsimyksiä. Mutta samalla ajattelen, että olisi järjetöntä tehdä
se nyt. Täytyyhän minun ensiksi ainakin koettaa käyttää aiheitani.
Jäähän tuo viimeinen keino sittenkin vielä jäljelle. Ainoa, jota
pelkään, on se, että minulla ehkä sitten on vähemmän rohkeutta panna se
toimeen. Turha pelko! Onnettomuuden tunne on aina siksi voimakas, että
se voi voittaa pelon; ja jollei se sitä ole, niin ei se myöskään ole
mikään voittamaton onnettomuus, eikä silloin ole myöskään syytä
kuolla."[74]

Ja mikä katkeruus ihmisiä kohtaan huokuukaan hänen sanoistaan, kun hän
jatkaa:

"En tahdo saada kukkia arkulleni, en ainoatakaan... Sillä ne ivaisivat
vain minun elämääni. Ihmiset, jotka eivät koskaan ole antaneet minulle
ainoatakaan ropoa, kun köyhyys painosti minua, käyttäisivät nyt
rahojaan seppeleihin, kun minulla ei enää voi olla hyötyä kaiken
maailman hyvästä! Ne, jotka ovat seisoneet minua lähellä elämässä
ojentamatta minulle apuaan, luulisivat sovittaneensa kaikki kukilla ja
nyyhkytyksillä. Ne, jotka ovat mustanneet mainettani, kunnioittaisivat
nyt muistoani; ja ne, joita olen pitänyt loitolla itsestäni niin kauan
kuin olen voinut, lähestyisivät nyt minua siksi, että kuollut ruumis ei
voi kauhuissaan väristä heidän viekkautensa ja valheellisuutensa
vuoksi."[75]

Tähän epätoivoiseen mielentilaan vaikuttivat epäilemättä myös
taloudelliset huolet, niinkuin ylläolevasta otteestakin voi huomata.
Sen jälkeen kuin Ernst Ahlgren oli ruvennut hiukan ansaitsemaan
kirjallisella työllään, piti hän näet kunnia-asianaan suorittaa kaikki
omat menonsa, hän tahtoi sen siksikin tehdä, että se tuotti hänelle
suurempaa riippumattomuutta ja vapautti hänet miehensä holhouksen alta.
Varsinkin sen jälkeen kun hän oli sanonut itsensä irti kaikista
aviollisista velvollisuuksistaan, tuntui hänestä vastenmieliseltä ottaa
mieheltä vastaan rahaa yksityisiä tarpeitansa varten.

Vähäisen silmäyksen Ernst Ahlgrenin kotielämään suo meille seuraava ote
eräästä kirjeestä Gustaf af Geijerstamille. Kerrottuaan ensin, että
jokainen päivä, jolloin mies oli poissa kotoa, tuntui hänestä
juhlapäivältä, jolloin hän yhdessä tytärpuoliensa kanssa läksi
ajelemaan tai istui hämärän tultua heidän kanssaan salissa hauskasti
jutellen, hän jatkaa: "Älä siltä luule, että ukko on minulle paha. Hän
on aina koettanut saada minut alistumaan, mutta se ei ole koskaan
onnistunut, hän on hyvin vanhoillinen ja kiihkeä ja hän vihaa minua
hiukan kaikessa hiljaisuudessa, varsinkin hän inhoaa kaikkia mies- ja
naishenkilöltä, joihin hän luulee minun kiintyneen... Me emme riitele
koskaan, mutta minä olen kovin väsynyt siihen hiljaiseen, itsepäiseen
taisteluun, jota minun täytyy käydä rakasta sukuani vastaan. Kotona
olevat lapset eivät kuitenkaan ole minua vastaan, he pitävät kaikki
minun puoltani, jos siksi tulee... Hyvä Jumala, miten rakkaat he sen
vuoksi ovatkin minulle. Jollei minulla olisi sellaisia lapsipuolia,
niin en nyt olisikaan elossa."[76]

Eräs pieni episoodi, jonka Ernst Ahlgren kertoo tytärpuolelleen
Matille, valaisee myös osaltaan aviopuolisoiden suhdetta. Hän sanoo:
"Minä tahtoisin niin kernaasti, että isä ajattelisi hiukan
ystävällisesti minusta. Hyvä Jumala, miten hän loukkasikaan minua kerta
Malmöössä, kun makasin siellä sairaana. Olihan minulla vuosikausia
ollut tapana nimittää häntä 'pikku isäksi' ja 'isä kullaksi', kun olin
herkällä mielellä, sillä se sana ilmaisi juuri sitä, mitä saatoin
hänelle antaa... Mutta tällä kertaa hän ärjäsi minulle: 'Minä tulen
tänne sinun _miehenäsi_, enkä isänäsi. En tahdo tietää sellaisesta
nimestä.'

"Minä lupasin, etten käyttäisi sitä sanaa enää, koska hän ei halunnut.
Mutta sinä hetkenä hellyyteni kuoli. Hän työnsi luotaan sen ainoan,
mitä saatoin hänelle antaa. Oi, miten kaipasinkaan sitä aikaa, jolloin
sain käyttää tuota pientä hyväilysanaa ja jolloin hänellä oli
ystävällinen katse varattuna minullekin! Hän ei tiedä, miten paljon
silloin kadotin. Miten tyhjäksi koti tuli sen jälkeen! Olisin pitänyt
hänestä, jos olisin saanut pitää hänestä omalla tavallani. Hän
vaati erotiikkaa, ja se oli mahdotonta -- tai oikeammin _on_
mahdotonta."[77]

Kun Matti kerta myöhemmin kysyi äitipuoleltaan, eikö hänestä tuntunut
kauhealta vääryydeltä sekä itseään että miestään kohtaan, kun hän ei
rikkonut avioliittoaan, joka useaan vuoteen ei ollut kuitenkaan
ollut muuta kuin valeliitto, niin hän vastasi ottavansa asian
periaatteelliselta eikä käytännölliseltä kannalta, "mihinkä hän, köyhä
nainen, olisi voinut ryhtyä keskenkasvuisen tyttärensä kera?"

Mutta niinkuin sanottu, taloudelliset huolet painoivat raskaasti
hänen mieltänsä, varsinkin sellaisina aikoina, jolloin hän ei
jaksanut tehdä työtä. Ja sellaisia aikoja olivat kaikki nuo
elämäänkyllästymisen hetket. "Kaikilla meillä kirjailijoilla pitäisi
olla jokin käytännöllinen työ", sanoo hän Gustaf af Geijerstamille,
"jolla voisimme ansaita rahaa, muuten me turmelemme itsemme,
tuotteliaisuutemme käy kovin ohueksi ja kassamme laihaksi".[78]

Esseldelle hän niinikään valittaa ahdinkotilaansa ja tiedustelee,
voisiko hän hankkia hänelle jotain sopivaa työtä, käännöstä tai muuta
sen kaltaista. Ja Esselde keksikin keinon, joka ainakin hetkeksi poisti
pahimman rahapulan ja mielenmasennuksen. Hän kehoitti Ernst Ahlgrenia
kirjoittamaan englantilaisen kirjailijattaren, Harriet Martineaun
elämäkerran vasta perustettua "Dagny" lehteä varten. Tämä pieni
rohkaisu ja apu toisen puolelta oli kylliksi karkoittamaan kaikki
synkät ajatukset.

"Niin -- huh hei!" kirjoittaa hän tämän johdosta Lundegårdille. "Kriisi
on tältä kerralta todellakin voitettu. Mutta sitä kesti kaksi viikkoa,
ja minä kärsin hirveästi. Kuljin vain edestakaisin kuin villieläin
häkissään ja taistelin tuon yhden ainoan ajatuksen kanssa. Mutta minun
pitänee kertoa, miksi olen niin iloinen. Sillä vaikka voin tulla
vähästä iloiseksi ja vähästä surulliseksi, niin jokin syy siihen aina
täytyy olla. Minulla on kädet työtä täynnä. Kirjoitan pientä
elämäkertaa Harriet Martineausta ... kirjoitan sen lomatyönäni ja saan
siten hiukan käsirahaa. Olinkin aivan ilman ja silloin sitä tulee niin
kauhean synkäksi mieleltänsä."[79]

Tätä tyytyväisyyttä ja iloa jatkuu pitkin kevättä ja vähä väliä näkyy
"suuressa kirjassa" ilonpurkauksia, jotka tavallisesti aiheutuvat aivan
vähäpätöisistä syistä.

"Mikä päivä eilen! Tunsin olevani niin terve ja iloinen, että olisin
tahtonut syleillä koko maailmaa," kirjoittaa hän. "Olisin voinut
merkitä almanakkaani niinkuin ennen muinoin: täydellisesti onnellinen
päivä. Olin onnellinen nykyhetkestä sekä huoleton huomisesta, en voinut
tehdä työtä. Olisin tahtonut kirjoittaa vanhaan rakkaaseen kirjaani,
mutta en edes sitä voinut. Sillä minulla oli niin suuri halu nauraa ja
laskea leikkiä, ja vanha kirjani on melankoolikko, hän raukka ei naura
koskaan."[80]

"Mikä ihana kevätpäivä tänään!" jatkaa hän paria päivää myöhemmin, --
"niin hieno ja enteistä rikas. Luonto on täynnä odotusta. Kaikki on
ikäänkuin pysähtynyt. Ilma ei ole kirkas, mutta taivas on omituisella
tavalla pilvessä, se on valkeanharmaa, metallisen pehmeä. Ei
ainoatakaan tuulenhenkäystä. Kaikki on hiljaista. En kuule varpusten
viserrystä, kukko kiekahtaa vain silloin tällöin pitkien väliaikojen
jälkeen, ja se kuuluu niin kaukaa, niin verhotusti, että tuskin voin
käsittää korvani sitä selittävän. Olen kulkenut ulkona omissa
mietteissäni, en tunne vähintäkään kipua tai pahaa tunnetta
ruumiissani, koko olentoni on kietoutunut hiljaiseen hyvinvointiin kuin
pehmeään, avaraan viittaan. Sellaisia päiviä täytyy pitää mielessä,
sillä ihminen kärsii ja valittaa niin usein, tai jollei niin useinkaan,
niin ainakin on hän halukas aina muistelemaan juuri niitä hetkiä.
Ja se on väärin elämää kohtaan, vain pikkumainen luonne napisee
epäkiitollisena, vaikka kerta toisensa jälkeen saakin sylin täydeltä
rikkautta. Niinkuin nyt tänäkin päivänä! Sydämeni on niin täynnä onnea,
että ikäänkuin etsin jotakin, jota vastaan voisin huuleni painaa --
maata vasten, jota poljen, ryhmyisiä runkoja vasten, joiden oksat
parissa viikossa puhkeavat ensi vihreyteensä. Mieleni on niin
rauhallinen, niinkuin olisin pienin hiekkajyvänen maassa, joka yhtä
vähän tuntee iloa kuin surua. Tuntuu siltä kuin työni olisi minä itse,
kuin koko persoonallisuuteni olisi siihen sulautunut, kuin ihmiset ja
olot eivät koskaan voisi tunkeutua minun ja työni väliin; sanalla
sanoen, kuin eläisin yksinomaan siinä. Sen sopusointuisempaa oloa kuin
tämä ei ihmismielelle voi ajatellakaan." -- --

Niinkuin sanottu, olivat Geijerstam-veljekset tukholmalaisista
tuttavista Ernst Ahlgrenille kaikkein läheisimmät. Ystävyys Karl af
Geijerstamiin sai alkunsa siten, että Ernst Ahlgren ennen lähtöään
Tukholmasta oli kutsunut tytärpuolensa, Matin luoksensa, ja kun hän
itse kipeän jalkansa vuoksi ei kyennyt näyttämään hänelle kaupunkia,
tarjoutui Karl af Geijerstam nuoren tytön oppaaksi ja joutui siten
usein olemaan heidän seurassansa. Gustaf af Geijerstamiin oli
Ernst Ahlgren jo aikaisemmin kirjeellisesti tutustunut ja tämän
valoisa ja iloinen luonnonlaatu veti häntä puoleensa varsinkin siksi,
että se muodosti terveellisen vastapainon hänen omalle synkälle
tempperamentilleen. Ystävyydestään häntä ja hänen nuorta vaimoaan
kohtaan Ernst Ahlgren puhuu eräässä kirjeessään seuraavasti:

"Minulla ei ole juuri tapana pitää ihmisistä, mutta minusta tuntuu
siltä, kuin me olisimme aina olleet tuttavia, ikäänkuin jokin kohta
vanhassa erakkosydämessäni olisi sulanut ja toinen puoli olentoani
-- -- sillä minä olen jonkinmoinen Janus-olento -- se puoli, joka on
vielä aivan nuori ja virkeä, olisi ihmeellisen läheistä sukua teille.
En tiedä ketään, jonka seurassa yhtä helposti kuin teidän olisin voinut
voittaa persoonallisen, tahtoisinpa miltei sanoa, ruumiillisen
arkuuteni."[81]

Mutta tähän ystävyyteen vaikutti myös suuresti se seikka, että
Geijerstamin kirjallinen tuotanto oli Ernst Ahlgrenille läheistä sukua
ja että hän pani häneen suurta arvoa kirjailijana. Puhuessaan esim.
Geijerstamin vasta ilmestyneestä romaanista "Erik Granesta", joka m.m.
koskettelee sukupuolikysymystä, sanoo hän: "Todellisuudessa, aivan
tavallisessa arkipäiväisyydessä voi joskus piillä niin hienoa ja
herkkää runoutta, että se voittaa kaikki maailman runoelmat, mutta
samalla se on niin syvää ja haihtuvaista, että ihmiskäden on vaikea
sitä kosketella turmelematta sitä samalla. Sinun on onnistunut
kosketella tuollaista todellisuutta ilman että se sinun käsissäsi on
särkynyt, sinä olet voinut siirtää sen teokseesi. Sen hienotunteisuuden
vuoksi, joka on tehnyt tämän siirron mahdolliseksi, minä opin pitämään
sinusta."[82]

Ja puhuttuaan lavealti saman teoksen johdosta äitien suhteesta
poikiinsa sekä siveellisyyskysymyksestä, hän siirtyy lastenkasvatukseen
yleensä. "Älä uneksi koskaan", sanoo hän, "että poikasi on jatkava
elämäntyötäsi; siinä on vanhempien erehdys, että he kasvattavat
lapsiaan siinä toivossa ja tuntevat sitten pettymystä, kun nämä
kulkevatkin omia teitään, elävät omaa elämäänsä ja kompastuvat omiin
loukkauskiviinsä. Opettaa heitä seuraamaan omaa luonnettaan ja vapaasti
kehittämään omia voimiaan, erikoisominaisuuksiaan ja edellytyksiään,
siinä kaiken kasvatuksen salaisuus. Mutta siihen vaaditaan
vanhemmilta laajanäköisyyttä, ja myönnettävä on, että se, joka ei ole
arvostelukyvyltään ja luonteeltaan harvinaisen itsenäinen, vuosien
kuluessa kehittyy aina jossakin määrin yksipuoliseksi ja
ahdasmieliseksi."[83]

Tämän kevään kuluessa Ernst Ahlgren alkoi kirjoittaa toista suurta
teostansa "Fru Marianne'a" (Rouva Marianne). Hitaasti työ kuitenkin
sujui, "keskimäärin kolme riviä päivässä", niinkuin hän Geijerstamille
kirjoittaa,[84] mutta kesän tultua työvauhti parantuu ja sen
loppupuolella hän on niin työssään kiinni, että jos hän "hetkeksikin
sen jättää, kaipaa hän sitä kuin hullu". Kaiken aikaa työtä tehdessään
hän on "mieleltään iloinen ja onnellinen ja täysin tasapainossa".[85]
Tähän tyytyväisyyteen vaikutti suuresti sekin, että hän Esselden
välityksellä alkukesällä oli saanut vastaanottaa sievän rahalahjan, 300
kr. eräältä naismesenaatilta, rouva Fredrika Limnelliltä, ja sen
johdosta hän saattoi nyt toteuttaa erään kauan toivotun lempituumansa:
vuokrata pari huonetta sivurakennuksessa ja järjestää ne työhuoneeksi
itseänsä varten. "Tuntuu aivan sanomattoman suloiselta", kirjoittaa hän
Lundegårdille, "kun saan istua yksin omassa pesässäni, omalla
tuolillani, oman pöytäni ääressä, jonka omalla työlläni olen
maksanut."[86]

Loppukesällä, juuri kun Ernst Ahlgren oli saanut ensimäisen luonnoksen
"Fru Marianne'en" valmiiksi, tuli Ellen Key ja Karl af Geijerstam hänen
luokseen vieraisille, ja hän luki heille tuoreeltaan uuden teoksensa.
Nämät päivät, jolloin hän sai viettää yhdessä ystäviensä kanssa, olivat
hänelle suurena ilonlähteenä, eikä iloa suinkaan vähentänyt se seikka,
että ennen heidän lähtöään koko elämänaikuinen liitto solmiutui Karl af
Geijerstamin ja Ernst Ahlgrenin rakkaimman lapsipuolen, Matin välillä.
"Olen kovin onnellinen", kirjoittaa hän myöhemmin tulevalle
vävypojalleen, "olen aina kadehtinut naisia, joilla on ollut poikia ja
joille he todellisessa merkityksessä ovat voineet jotain olla.
Sukulaisuussiteet eivät merkitse minulle mitään, ja sittenkin on
minulla tavattoman selvät kotielämä- ja perhevaistot. Vanhoilla
päivilläni on minulle tullut suuri tarve saada rakastaa ja tulla itse
rakastetuksi, josta voin huomata, että kaikessa suhteessa olen oikea
äitiluonne. Siksi olen niin itsekkään iloinen, että sinä tunnet
kiintymystä minuun."[87]

Ernst Ahlgren olisi tuskin voinut saada sopivampaa vävypoikaa kuin mitä
Karl af Geijerstam oli. Hän oli harvinaisen hieno ja syvä luonne,
runollisen herkkä ja taipuvainen mietiskelyyn, mutta samalla hänellä
oli silmää kaikille elämän käytännöllisille ilmiöille. Häntä on
tahdottu leimata ateistiksi, ja vapaitten mielipiteittensä vuoksi hän
saikin kestää mitä ankarimpia hyökkäyksiä; mutta pikemmin hän oli vain
etsijäsielu, joka ei kieltänyt korkeimman olemassaoloa, vaikkei hän
voinutkaan hyväksyä kirkon oppia. Hän, samoin kuin Ernst Ahlgren, ei
tahtonut repiä kaikkea alas rakentamatta jotakin sijaan, vaikka hänen
lyhyt elämänsä, jonka hän omisti kokonaan työlleen, eikä vähimmin sille
työmiehistölle, joka kuului hänen johtonsa alle, sekä perheelleen, esti
häntä toteuttamasta kaikkea sitä, mitä hän oli toivonut.

Tälle miehelle, joka epäilemättä suuressa määrin vastasi
Ernst Ahlgrenin mies-ihannetta, hän antoi "ajatustensa, koko
elämäntaistelunsa lapsen", niinkuin hän Mattia nimittää. "Eikö ole
omituista, että kohtalo johti sinut kiintymään niin ennakkoluulottomaan
tyttöön", kirjoittaa hän Karl af Geijerstamille. "Näyttää aivan siltä,
kuin olisin kasvattanut hänet varta vasten sinulle." Ja sitten hän
kuvailee hänelle omaa suhdettaan tytärpuoleensa: "Matin kehitys on
käynyt murroksitta, askel askeleelta ilman mitään häiriöitä. Siinä on
ollut jotakin yhtenäistä, mikä ei ole niinkään tavallista. Ja sitten
se, että hän ja minä olemme aina eläneet yhdessä; minulla on ollut
vaivalloinen ja tuulen ajelehdittavaksi heitetty kehitystyö takanani,
sen vaivoista ja häiriöistä ei Matti ole paljonkaan tiennyt, tulokset
hän on vain imenyt itseensä niinkuin ilmasta. Hän on minun
elämänperiaatteitteni ruumistuminen, hän on päivä päivältä puhjennut
esiin minun omasta elämästäni: siinä selitys meidän harvinaiseen
hellään suhteeseemme...

"Enkö minä siis ole hänen äitinsä?"[88]

Mutta samalla kun Ernst Ahlgren ymmärsi, että tästälähin "tyttären oli
mentävä omaa tietään", hän työnsi kerrassaan sen ajatuksen luotaan,
että sulhanen voisi ehkä vieroittaa heidät toisistaan. Hänen
rakkautensa Mattiin oli niin vapaata kaikesta itsekkäisyydestä, ettei
hänen mieleensä voinut edes juolahtaakaan, että hän tämän kihlauksen
johdosta voisi jotakin kadottaa. "Minun sylini on avoinna", kirjoittaa
hän, "kun teillä on halua tulla vanhan äitinne luo, mutta teidän ei
tarvitse minun tähteni tulla luokseni, ei siksi, että pelkäisitte minun
jäävän yksin, sillä sellainen ajatuskin tuntuisi pakonalaiselta, ei
ulkonaisessa, vaan sisällisessä suhteessa, ja voisi muuttua sääliksi.
Niin kauan kuin meidän molemminpuoliset tunteemme ovat elinvoimaisia,
on teidän mahdoton vieraantua minusta, mutta jos ne heikkonevat, niin
mitä iloa minulla siitä olisi, vaikka te omantunnonmukaisesti
yrittäisittekin saada tunteenne jälleen eloon. Ei, älkää miettikö,
älkää saivarrelko; olkoon tunteenne vapaa ja välitön, eläköön se omaa
elämäänsä ja kuolkoon, jollei jaksa elää."[89]

Näiden kahden nuoren rakkaudessa Ernst Ahlgren näki toteutuneena kaiken
sen, mitä vailla hän itse oli saanut elämässä olla, ja se teki, että
hänen myötätuntonsa heitä kohtaan tuli vielä kahta vertaa suuremmaksi.
Viimeiseen asti hän iloitsi heidän onnestaan ja osoitti aina mitä
herkintä ymmärtämystä heitä kohtaan. "Rakas lapseni", kirjoittaa hän
kerrankin Karl af Geijerstamille, "etkö luule minun tietävän, miten
sinä kaipaat Mattia! Mutta ajattelehan, että teillä on vielä koko pitkä
yhteinen elämä edessä! Mikä ilo piileekään siinä tiedossa. Ajattele
sitä, kun levottomuus ja kärsimättömyys käyvät ylivoimaisiksi... Sillä
rauha, hillitty levollisuus, se minun luullakseni antaa tunteille
syvyyttä ja kestävyyttä, jota ne eivät koskaan voi saavuttaa, jos
sallii niiden kuohua liiaksi ja tyhjentää itsensä... Sinä olet niin
onnellinen, että koko elämän pitäisi avautua eteesi kuin aurinkoinen
tie. Jospa voisit olla myös hiukan levollinen. Ajattelehan niitä monia,
monia päiviä kokonaisen ihmiselämän varrella!"[90]

Kirjoittaessaan nämät sanat Ernst Ahlgren ei aavistanut, että onnen
päivät, jotka olivat näille kahdelle suodut, olivat jo lasketut ja että
nuorukaisen elämä, joka näytti olevan vasta alullansa, murtui kesken
parasta miehuuden voimaa onnen hymyillessä hänelle kaikkein
kauneimmillaan.



Väljemmillä vesillä.


"Minulla on muuttolinnun luonne", kirjoittaa Ernst Ahlgren keväällä
1886 Gustaf af Geijerstamille, "kun kauan aikaa olen sidottu samoihin
ihmisiin ja samaan paikkaan, niin kuivetun henkisesti, ja silloin en
voi muuta kuin tehdä työtä, purra hampaani yhteen ja vaieta, sillä
ajatukseni eivät silloin ole iloisia eikä ystävällisiä."[91]

Tuo muuttolinnun luonne pääsi syksystä 1886 alkaen siinä määrin
oikeuksiinsa, että Ernst Ahlgrenin elämä tästä lähin muuttui
yhtämittaiseksi, rauhattomaksi matkustelemiseksi paikasta toiseen.

Kööpenhamina oli jo aikaisemmin ollut hänellä jonkunlaisena
pakopaikkana, jonne hän läksi päiväksi tai pariksi tuulottelemaan, kun
hän ei enää kestänyt kodin ummehtunutta ilmaa eikä ympäristön ahtaita
oloja. Teatterit ja konsertit vetivät häntä puoleensa, ja matkan lyhyys
oli aluksi syynä siihen, että hän valitsi Kööpenhaminan matkojensa
määräksi eikä Tukholman. Mutta syksystä 1886 alkaen Kööpenhamina tuli
ikäänkuin hänen varsinaiseksi olinpaikakseen ja vain käymältä hän enää
pistäysi kotonaan.

Eräässä kirjeessä Gustaf af Geijerstamille Ernst Ahlgren viittaa
siihen, joskaan ei aivan suoraan, että hän oli ajatellut täydellistäkin
eroa kodistaan. "Ei voi koskaan tietää mitä tapahtuu", sanoo hän siinä.
"Voisihan olla mahdollista, että palaisinkin takaisin."[92]

Joka tapauksessa vapautumisenhalu kasvoi hänessä yhä voimakkaammaksi.
Hän halusi päästä uusiin oloihin, nähdä uusia ihmisiä ja uusia seutuja.
Kulkea suurkaupungin kaduilla, kadota ihmisvilinään, tuntemattomana
tehdä huomioitaan ja nauttia vapaudestaan. Parisi päilyi alati hänen
silmiensä edessä, ja vain puuttuvat varat ja epävakainen terveys
pakoittivat häntä siirtämään matkaa alituisesti tuonnemmaksi.
Kööpenhaminassa hän tunsi jo olevansa ikäänkuin lähempänä matkansa
varsinaista määrää, joskin olosuhteet muuttuivatkin siten, että juuri
Kööpenhamina kytki hänet itseensä vankemmilla siteillä kuin mikään muu
ja yhä uudelleen viekoitteli häntä puoleensa.

Koko talvikauden 1886-87, niinkuin sanottu, lyhempiä käyntejä kotona
lukuunottamatta, Ernst Ahlgren oleskeli Kööpenhaminassa. Tullessaan nyt
tällä kertaa sinne, oli hän tunnettu ja suosiota saavuttanut kirjailija
"kuninkaan kauniissa kaupungissakin", sillä hänen "Pengar" kirjansa oli
tullut käännetyksi myös tanskankielelle. Monet sekä entiset että uudet
tuttavat ottivat hänet avosylin vastaan, sitä paitsi hän heti
saavuttuaan kaupunkiin sai kehoituksen esiintyä julkisesti
"Sprogforening" nimisen yhdistyksen illanvietossa, jossa hän luki
novellinsa "Herr Tobiasson'in" lukuisalle, innokkaalle yleisölle. Tämä
olikin ensimäinen ja ainoa kerta, jolloin Ernst Ahlgren esiintyi
julkisesti. Jonkinlaisella pelolla hän oli suostunut pyyntöön, peläten
ettei hänen äänensä kantaisi niin suuressa salissa ja ettei hänen
kieltänsäkään ymmärrettäisi. Mutta noustuaan lavalle ja voitettuaan
ensimäisen arkuutensa hän huomasi ihmeekseen, että hänen äänensä täytti
salin, ja katsoessaan ympärilleen hän näki kaikkialla "vieraita,
hartaita kasvoja", jotka imivät joka ainoan sanan hänen huuliltaan.
"Yleisö nauroi ja kyyneltyi", kirjoittaa hän Matille. "He ymmärsivät
minua! Se merkitsi minulle paljoa enemmän kuin käsientaputus, jolla
minua tervehdittiin astuessani alas... Käsiäni puristettiin ja minua
kiitettiin koko sillä kielten sekasorrolla, joka vallitsee
kieliyhdistyksessä... 'Kun, niinkuin te, voi saada ihmiset itkemään ja
nauramaan, niin on jo saavuttanut kaikkein korkeimman huipun', sanoi
eräskin minulle. Olihan se varsin kaunis komplimangi."[93]

Pitkin syksyä Ernst Ahlgren viimeisteli "Fru Marianne'a", jonka oli
määrä ilmestyä seuraavana keväänä, ja Kööpenhaminassa hän teki
sopimuksen kustantajan kanssa tanskalaisesta käännöksestä. Hänellä oli
jälleen valoisampi aikansa, jolloin työ häneltä sujui. Kirjoittamisen
ohella hän otti myös tunteja sekä ranskan että englannin kielessä ja
kävi ahkerasti yliopistollisia luentoja kuuntelemassa. Hän koetti
kaikella tavalla käyttää hyväkseen tätä aikaa, jolloin hän oli vapaana
arkipäivän huolista ja hänen painajaisensa, "musta piru", niinkuin hän
kutsui synkkämielisyyden puuskiaan, hellitti otettaan.

Tämä talvikausi olikin Ernst Ahlgrenille monessa suhteessa
entisiä valoisampi tai ainakin kokemuksista rikkaampi. Ensi kertaa
eläessään hän tuli nyt kosketukseen ihmisen kanssa, joka veti häntä
vastustamattomasti puoleensa, ei vain yhteisten töiden ja harrastusten
vuoksi, vaan etupäässä persoonallisuudellaan. Vaikka Ernst Ahlgren oli
jo ennättänyt 36 vuoden ikäiseksi, niin oli hän tähän asti pysynyt
tunteeltaan aivan koskemattomana, mies ei ollut koskaan merkinnyt
mitään hänen elämässään. Hänellä ei ollut koskaan ollut ainoatakaan
ihmistä, joka olisi seisonut häntä lähempänä kuin toiset, ei ketään,
jolle hän olisi voinut antaa enemmän kuin toisille. Hän ei ollut
koskaan tavannut miestä, joka kaikessa suhteessa olisi seisonut häntä
itseään korkeammalla, jota hän olisi voinut ehdottomasti ihailla. Työ
oli ollut hänen ainoa rakkautensa. Mutta niin rakas kuin se hänelle
olikin, ei se sittenkään voinut tyydyttää hänen sisintä kaipuutaan,
tarvetta saada rakastaa toista ihmistä.

Tuosta kaipuustaan hän kerran jo aikaisemmin oli kirjoittanut Hellen
Lindgrenille: "Minä tahtoisin tuntea suhteessani ihmisiin jotain, jota
voisin nimittää ylempi- ja alempiarvoiseksi. Minä tarkoitan: olisin
iloinen, jos yksikin niistä, joista minä pidän, astuisi rivistä esiin
ja vaatisi minulta enemmän kuin mitä annan muille. Mutta se ei tapahdu,
sillä silloin tämä ainoa olisi yhtä yksinäinen kuin minäkin. Ja siksi
ei suhteessani ihmisiin voi olla mitään ylempi- eikä alempiarvoista ...
työni on ainoa, joka on ylempiarvoista, yli kaiken muun."[94]

Ja toisen kerran hän valittaa: "Ei koko maailmassa ole ketään, joka
seisoisi minua oikein lähellä. Kaikille minä olen toisessa sijassa,
niin, totta puhuen, minä pistäisin käteni vaikka tuleen, jos siten
voisin saavuttaa sen ensimäisen sijan, jota minulla ei koskaan ole
ollut. Vähäpätöisinkin nainen voi sen omistaa -- vaan en minä."

Ei mikään ollut itsessään sen luonnollisempaa kuin tämä rakkauden
kaipuu, sillä vaikka Ernst Ahlgren ulkonaisesti tekikin hillityn,
miltei kylmän vaikutuksen, kyti tuon ulkokuoren alla mitä tulisin
sielu, ja yhtä luonnolliselta tuntuu myös sekin, että hänen
kiintymisensä kohdistui juuri Georg Brandesiin. Jo paljoa ennen kuin
hän oli persoonallisesti tutustunut häneen, tunsi hän hänet hänen
teostensa kautta ja ihaili hänessä nerokasta ja vapaamielistä
ajattelijaa. Olihan Brandes siihen aikaan koko pohjoismaiden nuorison
ihanne, olihan hän uhkarohkeasti lukemattomat kerrat pannut oman
itsensä alttiiksi taistellessaan vapauden puolesta. Hänen sytyttävät
sanansa olivat kuin kulovalkea levinneet yltympärille ja kaikkialla
keränneet nuorisoa hänen lippunsa alle.

Kauan oli Ernst Ahlgrenkin toivonut saavansa persoonallisesti tutustua
häneen, ja kun hän tultuaan Kööpenhaminaan syksyllä 1886 pyysi häntä
luonaan käymään -- kainalosauvojensa vuoksi hänen täytyi välttää
liikkumista niin paljon kuin suinkin -- niin kumpikin teki voimakkaalla
persoonallisuudellaan syvän vaikutuksen toisiinsa. Sillä niin naisten
hemmoittelema kuin Brandes olikin ja niin monenlaisia eri tyyppejä kuin
hän olikin kohdannut elämänsä varrella, niin täytyi hänen sittenkin
myöntää, ettei Ernst Ahlgren ollut mikään tavallinen nainen. Hänen
peittelemätön ihailunsa veti häntä puoleensa, mutta samalla myös hänen
henkevyytensä ja omaperäisyytensä.

Se seikka, että Ernst Ahlgren oli rampa, vaikutti kuitenkin sen, että
Brandes katsoi häntä toisin silmin kuin naisia yleensä, ja käsitti
hänen tunteensa vain sisarillisiksi tai äidillisiksi, huolimatta siitä,
että hän oli useita vuosia Ernst Ahlgrenia vanhempi. Eikä Ernst
Ahlgrenin omista kirjeistäkään, joissa hän tosin hyvin niukasti
koskettelee tätä seikkaa, käy esille muuta kuin henkistä ihailua ja
toverillista ystävyyttä. Ensimäisen kohtauksen jälkeen Kööpenhaminassa
hän kirjoittaa Gustaf af Geijerstamille: "Georg Brandes oli niin
ystävällinen ja kävi luonani. Olin aivan ihastunut häneen." Ja Matille
hän kerta toisensa jälkeen kertoo Brandesin käynneistä: "Mikä
ihmeellinen tunnelma! Saatoin juuri Georg Brandesin ovelle, hän kävi
minua tapaamassa ja oli -- niin sanomattoman miellyttävä."[95] Tai
toisen kerran: "Brandes on kovin kiltti. Hänellä on hirveän paljon
työtä, mutta silloin tällöin hän pistäytyy pariksi minuutiksi luokseni
ja silloin hän on niin herttainen, että tuntuu oikein liikuttavalta.
Jos hän epäilee polveani pakoittavan, niin hän välttämättä tahtoo vetää
tuolin esille, jolle voin nostaa jalkani, ja hän pitää minusta niin
hyvää huolta ikäänkuin hän olisi vanha tottunut sairaanhoitaja tai itse
pikku Matti. Niin hellä ja sääliväinen hän ei suinkaan osaisi olla,
jollei hänellä olisi pikku lapsiaan, joihin hän on sanomattoman
kiintynyt -- sellainen pehmentää ihmistä ja tekee hänet hyväksi.
Kuulisitpa vain kun hän puhuu heistä. 'Minun _täytyy_ mennä
kotiin', sanoo hän, kun ruoka-aika lähestyy, 'pikku tyttöjeni on
nälkä!'"[96]

Vietettyään joulua kotona, jona aikana synkkämielisyys sai Ernst
Ahlgrenin jälleen valtaansa, niin että hän oli kykenemätön kaikkeen
työhön, hän palasi seuraavan vuoden alussa jälleen Kööpenhaminaan ja
kuvailee tytärpuolelleen oloaan siellä seuraavasti:

"Hän (Brandes) pistäytyy silloin tällöin luonani noin puolen tunnin
ajaksi ennen illallista ja hän on niin ystävällinen, hyvä ja järkevä,
että pakostakin täytyy pitää hänestä.

"Muuten elän enimmäkseen itsekseni, panen varhain maata, kieltäydyn
kaikista kutsuista, lepään kun olen väsynyt ja teen työtä kun haluttaa.
Oloni on tavattoman mieluisa. Olen kovin tyytyväinen, että pidin
puoliani ja tulin tänne... Minä kerään ikäänkuin voimia tulevia töitä
varten. Ei ainoatakaan hapanta ilmettä ympärilläni, ei mitään
valituksia rahan kulutuksen johdosta, ei vähintäkään pelkoa, että
tulisi väärinymmärretyksi ja täydellinen vapaus! Minä tunnen itseni
varsin onnelliseksi, niin levollisen onnelliseksi, kuin vanha,
vanha ihminen, mutta samalla minulla mielestäni on niin paljon
mahdollisuuksia, sillä tunnen joka päivä miten kehityn, tulen yhä
sopusointuisemmaksi, kokonaisemmaksi ja myös paremmaksi. Minä ikäänkuin
juon lepoa, juon sielunvoimaa itse huolettomuudesta...

"Koko kirjeen sävystä kuuluu kyllä, että olen virkistynyt. Mutta minä
en hengitäkään Hörbyn ilmaa, eikä kaikkialla, minne vain silmäni
käännän, synkkämielisyys uhkaa minua kuin raskas pilvi."[97]

Ja paria päivää myöhemmin hän jatkaa:

"Tiedätkös, nyt minä olen jo jonkinmoinen 'pikku-äiti' itse
tohtorillenikin, Georg Brandesille. Kun hän on oikein alakuloinen, voi
hän istua ja jutella minulle niin koruttomasti kuin äidille, siksi että
äiti ymmärtää, siksi että hänellä on suuri vanha sydän. Ja silloin
tuntuu siltä, kuin minä kasvaisin, ja hän muuttuisi yhdeksi minun
monista pikku lapsistani, jotka laskevat kaikki huolensa äidin helmaan.
Miten omituinen ihminen minä mahdankaan olla! Se johtunee vain siitä,
ettei sovinnaisuus sido minua -- etten koskaan kysy, mikä on tapana,
vaan otan aina huomioon sen, mikä on puhtaasti inhimillistä, sen mikä
tuottaa kärsimystä tai helpoittaa tuskia."[98]

Ja jonkun viikon kuluttua hän vielä vakuuttaa Matille:

"Meidän välillämme näyttää kehittyvän levollinen, turvallinen ystävyys,
joka ei aluksi ole liian kiihkeä, ei vaadi liiaksi sanoja ja jonka siis
ei myöskään tarvitse kehittyä vihamielisyydeksi."[99]

Mutta tuo turvallinen, rauhallinen ystävyys katoaa jonkun ajan
kuluttua, ja ne harvat kerrat, jolloin Ernst Ahlgren enää mainitsee
tästä suhteestaan lähimmille ystävilleen, voi rivien välistä huomata
sekä katkeruutta että väsähtymistä. "Sellainen hermostunut luonne kuin
Brandesin repii minut palasiksi",[100] kirjoittaa hän Matille myöhemmin
keväällä Parisista, ja palattuaan jälleen Kööpenhaminaan hän sanoo
Gustaf af Geijerstamille: "Olen ollut huonolla tuulella: eripuraisuutta
Brandesin ja minun välilläni."[101] Jonkinmoisen aavistuksen siitä
taistelusta, joka tänä aikana riehui Ernst Ahlgrenin sielussa, antavat
myös seuraavat sanat kirjeestä Matille: "Hän (Brandes) raukka on niin
rikkirevitty ja hermostunut. Mutta minulla ei ole varaa tuntea sääliä
häntä kohtaan; välinpitämättömyyden tulee astua sijalle: se se yksin
voi tehdä minut levolliseksi."[102]

Mutta kaikkein selvimmän selityksen, suorastaan avaimen heidän
suhteeseensa saamme Ernst Ahlgrenin kirjeestä Lundegårdille, jonka hän
kirjoitti kesällä 1887 tehtyään lopputilinsä elämän kanssa ja jossa hän
muun muassa sanoo: "Olihan se luonnollista, että se loppuisi
traagillisesti; minun tunteeni ovat siksi syvät ja kiihkeät, 'rajaton
jakautuminen' ei sovellu sellaiselle luonteelle. Olen liian hyvä
ollakseni leikkikalu ja liiaksi intohimoinen voidakseni unohtaa..."

Useissa jälkeenjättämissä luonnoksissaan ja muistiinpanoissansa Ernst
Ahlgren viittaa tähän suhteeseen, jopa on kokonaan rakentanut ne sen
perustalle. Muistialmanakkaansa v. 1887 joulukuun 13:nnen ja 14:nnen
päivän kohdalle hän on merkinnyt seuraavat sanat: "Taaskin itsemurhan
partaalla. Kirjoitin Axelille, ja hän oli kanssani koko päivän. -- Axel
vaali minua kuin sairasta eläintä. Minä kerroin hänelle koko elämäni.
Kaikki! Kaikki!"

Yllämainittua tapausta kuvaa epäilemättä kertomus "Ur mörkret", joka
muutamia kuukausia Ernst Ahlgrenin kuoleman jälkeen ilmestyi
kokoelmassa "Berättelser och utkast". Ernst Ahlgren on antanut siinä
niin peittelemättömän kuvan lapsuudenkodistaan, isästään ja
kasvatuksestaan, ettei ole epäilemistäkään sen totuudesta, yhtä vähän
kuin tarvitsee olla kahdenvaiheilla siitäkään, ketä hän seuraavalla
kuvauksella on tarkoittanut:

"Kaikki on naisessa häpeää, sillä hän ei ole mikään sinänsä, vain
sukupuoliolento. Minä tein työtä miesten parissa, väitin olevani
sukupuoleton ja ivasin kylmyyttäni. Luulin miltei itsekin olevani
suvuton, ja sekin oli häpeä. Pelkäsin, että leukaani voisi kasvaa
parransänkeä, ja sitä miehet vuorossaan olisivat pilkanneet. Mutta
eräänä päivänä tunsinkin olevani nainen, sillä minä rakastin... Minut
valtasi samanlainen tunne kuin sen, joka koko elämänsä on kulkenut
kuraisia, vettyneitä teitä keskellä usvaista talvipäivää, näkemättä
koskaan aurinkoa tai edes uskaltamatta toivoa saavansa koskaan sitä
nähdä -- -- ja sitten äkkiä huomaakin auringon tulevan esiin ja näkee,
että kaikki on kasvanut ja itänyt kosteassa maassa, että puut alkavat
vihoittaa ja kukat puhjeta -- -- auringon valossa!

"Olisin antanut koko elämäni, jos olisin voinut olla hänen ystävänsä,
mutta se oli mahdotonta -- olin vain hänen ystävättärensä...

"Sinä tiedät, mitä minä olin hänen käsissänsä. Hän paljasti aivoni
nähdäkseen miten ne työskentelivät, hän kaivoi leikkausveitsellään
minun sisintäni rikastuttaakseen ihmistuntemustansa, ja hän raateli
minun sydäntäni -- kuin pahankurinen lapsi -- vain siksi, että hän näki
sen sykkivän. Ja kun ei ollut enää ainoatakaan tuskaa jäljellä, jota
olisin voinut kestää henkeäni heittämättä -- viskasi hän minut pois. Ei
siksi että olisin kohdellut häntä pahoin, tai ollut vilpillinen tai
puolinainen -- sillä mistään sellaisesta ei minua voi syyttää! Vaan
ainoastaan siksi, että olin nainen. En ystävä, vaan ystävätär!

"Nainen on sama kuin paaria, joka ei koskaan voi kohota kastiaan
korkeammalle. Että olen nainen, siinä elämäni kirous."

Neljätoista vuotta Ernst Ahlgrenin kuoleman jälkeen julkaisi Lundegård
"Elsa Finne" nimisen romaanin, jonka toinen osa perustuu Ernst
Ahlgrenin yksityisiin muistiinpanoihin, juuri samoihin, joista hän
viimeisessä kirjeessään Axel Lundegårdille sanoo: "Älä hävitä
yksityisiä muistiinpanojani, -- -- varmaan pyydän sinua vielä sitä
tekemään, mutta se ei saa tapahtua. Jokainen sana on totta, ja
siitä totuudesta, jonka minä voin kuolemallani vahvistaa, pitäisi
hänelläkin olla rohkeutta vastata."[103] Toivoessaan että nämä hänen
muistiinpanonsa säilyisivät jälkimaailmalle Ernst Ahlgren ei kuitenkaan
ajatellut ensi sijassa itseään eikä omaa puolustustaan, vaan itse
asiata, vapaata rakkautta, jota vastaan hän tahtoi taistella.

Axel Lundegårdia on sekä yksityisesti että julkisesti moitittu
tämän teoksen julkaisemisesta, onpa häntä syytetty Ernst Ahlgrenin
muiston häpäisemisestäkin. Ja myönnettävä on, että asia on siksi
arkaluontoinen, että ehkä olisi ollut parempi vieläkin kauemmin antaa
ainesten levätä. Mutta toisaalta, kysymystä psykologiselta kannalta
arvosteltaessa, täytyy tunnustaa, että tämä teos on tavattoman
mielenkiintoinen sille, joka ei halua vain uteliaisuuttaan tyydyttää,
vaan tahtoo syvemmältä tunkeutua Ernst Ahlgrenin elämään ja koettaa
ymmärtää häntä.

Tosin olisi väärin pitää "Elsa Finne'ä" luotettavana lähteenä, jonka
mukaan voisi varmoja johtopäätöksiä vetää. Sillä se on kaunokirjallinen
teos, vieläpä kahden kirjailija-mielikuvituksen hedelmöittämä. Mutta
se, joka tuntee tarkemmin Ernst Ahlgrenin elämänvaiheet, voi helposti
eroittaa tosiasiat mielikuvista. Jo ensimäisessäkin osassa, joka
kuitenkin niin suureksi osaksi on "satua", on runsaasti todellisia
piirteitä, vieläpä Ernst Ahlgrenin omia sanojakin. Päähenkilön, Elsa
Finnen suhde mieheensä on jokseenkin totuudesta kiinnipitävä, samoin
voi ilman vaikeutta löytää Knut Hermanin ja Ivar Mörcken esikuvat.
Myöskin Elsa Finnen luonne vastaa täysin Ernst Ahlgrenin omaa
luonnetta, kummallakin on aivan samat taipumukset, sama elämäntyö, sama
yksinäisyyden tuska ja kuoleman kiihko. Ja Ernst Ahlgrenin sisimmän
olennon paljastavat meille ne sanat, joihin koko teoksen ydin on
ikäänkuin kristallisoitunut:

"Nykyaikaisen naisen tunne-elämä on arka. Hänen kaipuunsa on paljoa
kuumempaa kuin vain veren kiihkoa, paljoa voimakkaampaa kuin vain
sydämen kaihoa; korkeimmalle kehittyneissä se on hivuuttavaa hengen
nälkää, joka voi johtaa kuolemaan, jollei sitä tyydytetä -- ja tuskin
koskaan se tuleekaan tyydytetyksi!"

Tätä hivuuttavaa nälkää kuvaa kirjan toinen osa Elsa Finnen
omin sanoin. Kun hän kohtaa Ivar Mörcken, tuon miehen, joka
nerokkaisuudellaan ja persoonallisella viehätyksellään lumoaa hänet,
joutuu hän kokonaan hänen orjakseen. Hän luulee löytäneensä hänessä
ihanteensa, sen miehen, joka kaikessa seisoo häntä itseään ylempänä, ja
joka voi tyydyttää hänen henkensä kaipuun. Mutta rakkaus, joka hänelle
itselleen on ankarinta vakavuutta, onkin miehelle vain leikkiä
ja ajanvietettä. Niin kauan kuin hän jaksaa vastustaa hänen
viekoitustaan, himoitsee mies häntä, mutta kun hän on kadottanut kaiken
vastustusvoimansa, kun hän antautuu kokonaan hänelle, väsyy tämä ennen
pitkää leikkiin ja heittää hänet luotaan. Ja vaikka hän näkee miehen
kehnouden ja halveksii häntä ihmisenä, niin ei hän sittenkään voi
vapautua hänen vallastaan. Hän kituu, kunnes kaikki hänen voimansa ovat
lopussa, kunnes ei muuta pelastusta ole kuin kuolema.

"Vapaa rakkaus", sanoo Elsa Finne, "sinä olet myrkyttänyt minun
elämäni. Rakkausko? Mikä nimi sellaiselle! Minun täytyy kuolla, sillä
en voi elää... Sinun oppiasi minä vihaan, vihaan, vihaan! Sillä ei ole
mitään tekemistä rakkauden kanssa! ... minä en kunnioita sinua -- --
mutta rakastan sittenkin."

Georg Brandes on kerran yksityisesti sanonut, ettei kehittyneitten
ihmisten välillä voi olla kysymystäkään muunlaisesta kuin
molemminpuolisesta rakkaudesta, ja että siis sitä tunnetta, joka ei
saavuta vastakaikua, ei voi rakkaudeksi nimittää. Tämän mukaan ei Ernst
Ahlgrenin rakkautta voisi siis rakkaudeksi sanoa. Mutta minkä muun
tunteen sanelema sellainenkin pieni hieno palanen voisi olla kuin
seuraava, joka löytyi hänen jälkeenjääneiden paperiensa parista:

"Me seisomme tässä -- sinä ja minä, kaksi lasta puutarhassa -- ja
kädessäni minä pitelen pientä kuollutta varpusta... Älkäämme antako sen
maata maassa sateessa ja auringonpaisteessa, mädätä ja löyhkätä, jotta
meidän on pakko inhota sitä, pikku elukka raukkaa! Ei, haudatkaamme se
niinkauan kuin se tuntuu vielä lämpimältä, haudatkaamme se yhdessä,
sovinnossa, me molemmat; siunatkaamme sen pikku ruumis ja erotkaamme
sitten kumpikin tahollemme.

"Miten rentona sen pää lepää kädessäni! -- avuttoman rentona, jollei
sitä kannateta -- tuo hieno, ruskeanharmahtava pää! Sydän on laannut
sykkimästä ja harmaa kaihi peittää sen silmät, nuo uskolliset silmät,
jotka eivät koskaan enää kirkkaina katso meihin. Se oli meidän ilonamme
vuoden -- vajaan vuoden: kesän tai pari lyhyttä päivää sateitten ja
kuurojen lomassa. Sinulle se oli ajanviete, minulle rakkahin ystävä;
minun tehtäväni oli ruokkia ja hoitaa sitä, mutta sinä olit poika,
täynnä pojan vallattomuuksia ja päähänpistoja ja koska sinulla oli sama
oikeus siihen kuin minullakin, niin sinä kiusasit sen hengiltä.
Loukkaavin sanoin sinä pistelit sen ruumista, ei ainoatakaan kohtaa,
johon et olisi okaita iskenyt; ivalla sinä hitaasti sen myrkytit, ja
kun se vaikeni, niin pahoittelit, että sen siivet olivat lerpallaan ja
ettei se enää visertänyt.

"Minä tiesin, että se kuolisi, ja sydäntäni vihloi, mutta en tahtonut
antaa sen kärsiä, ja siksi minusta oli parasta kun viskasit sen pois ja
annoit sen vetää viimeiset hengenvetonsa ensimäisenä hyisenä
hallayönä...

"Pikku lintu on kuollut eikä mikään voi sen ruumista enää lämmittää --
haavoittunutta, raadeltua rakkauttani, joka paleltui kuoliaaksi."

Taiteellisessa suhteessa paljoa etevämmin ja samalla myös
inhimillisemmin on Ernst Ahlgren puhunut vapaata rakkautta vastaan myös
näytelmässään "Den Bergtagna", (Lumottu), jonka niinikään Axel
Lundegård on viimeistellyt ja julkaissut Ernst Ahlgrenin kuoleman
jälkeen. Epäilemättä tämän teoksen käsikirjoitus oli kaikin puolin
paljoa täydellisempi ja viimeistellympi kuin "Elsa Finne'n", johon ei
ollut valmista sommittelua olemassa, ainoastaan muistiinpanoja.
Näytelmässä "Den Bergtagna" ei ole jälkeäkään yhteistyöstä johtuvasta
epätasaisuudesta niinkuin "Elsa Finne'ssä", jonka eri osat eivät hyvin
suhtaannu toisiinsa. Se on paljoa eheämpi kuin mikään muu Ernst
Ahlgrenin ja Axel Lundegårdin yhteistöistä, jonka vuoksi olisinkin
halukas arvioimaan Axel Lundegårdin työtä tämän teoksen suhteen
hyvinkin vähäiseksi.

Näytelmän juoni ja aate on kokonaan Ernst Ahlgrenin. Se on läpeensä
hänen omalla sydänverellään kirjoitettu ja kuvastaa paremmin kuin
mikään muu hänen elämänsä traagillisuutta. Louisella on sama tunteen
intensiteetti kuin Ernst Ahlgrenilla itsellään, sama rajaton kaipuu ja
täydellinen antautuminen. Hän ei tunne mitään tasaista keskitietä, hän
ei tiedä mitään sovitteluista eikä tinkimisistä. Hän ei voi olla
puolinainen yhtä vähän onnessa kuin surussakaan. Louisen, samoinkuin
Elsa Finnenkin, täytyy sokeasti seurata sitä miestä, joka on tullut
hänen "kohtaloksensa". Ja Alland on täydellinen vastine Ivar Mörckelle.
Hänellä on kaikki hänen avunsa, mutta myös kaikki hänen heikkoutensa.
Hän on naisten hemmoittelema, hänen ei koskaan ole tarvinnut muuta kuin
viitata kädellään, jotta jokainen häntä seuraisi, ja väsyttyään yhteen
hänellä aina on ollut kymmenen muuta valittavanaan. Hän ei salaa
heikkouttansa, hän ei tee itseään hituistakaan paremmaksi kuin mitä hän
on, mutta hän seuraa varmaa ja monin kerroin koettelemaansa taktiikkaa,
jolla hän pitää naiset vallassansa. Hän murtaa sydämiä tusinakaupalla,
mutta hän itse suoriutuu aina ehein nahoin vaarallisimmastakin pelistä.

Sellaisen miehen on aivan mahdoton edes ymmärtää, että naiselle rakkaus
voi olla täyttä vakavuutta. "Sinä peloitat minua", sanoo Alland
Louiselle. "Eihän voi olla mahdollista, että olisit rakastanut minua
täydellä todella -- -- niinkuin nainen ensi kertaa rakastaessansa --
siten että hän kokonaan antautuu tunteensa valtaan, että rakkaus
täyttää koko hänen olentonsa, ettei hänen tahtonsakaan enää ole vapaa,
vaan kokonaan toisesta riippuva?" Ja hänen kevyt elämänkäsityksensä
puhkeaa täydesti esille hänen sanoessansa: "Lapsi, miten sinä saatoit
rakastaa _minua_? Enhän minä ole kylliksi välitön, voidakseni
tuntea samanlaista rakkautta... Kaksikymmentä naista on rakastanut
minua ennen sinua... Ja voihan se olla, ettet sinäkään ole viimeinen."

"Jos joku on niin hyvä ja uskollinen sinulle kuin minä olisin voinut
olla, niin suon sinut hänelle -- ja hänet sinulle", vastaa Louise.
Mutta tuossa vastauksessa on hänen kärsimyksensä kalkki täyttynyt jo
reunojaan myöten. Kuoleman tuulahdus tuntuu jo hänen otsallaan. Ja
kevytmielinen Allandkin tuntee pistoksen sydämessään. Ehkä tuo rakkaus,
jota hän on pitänyt vain leikkinään, on sittenkin jonkin arvoinen, ehkä
kannattaisi sittenkin kätkeä se povelleen, uhrata jotain itsekin sen
puolesta, kerrankin unohtaa oma itsensä toisen vuoksi... Tämä selviää
hänelle kuitenkin liian myöhään, vasta sitten, kun toinen on jo etsinyt
ja löytänyt kuoleman.

Mikä kohtalon iva kajahtaakaan Allandin sanoista, kun hän, aavistaen
pahinta, tunkeutuu väkivallalla Louisen huoneeseen puolustaen itseään
seuraavin sanoin: "Nyt minulla on oikeus mennä sinne; hän on tuleva
minun vaimokseni."

Kaiken sen onnen, jonka Ernst Ahlgren omassa suhteessaan Brandesiin sai
kokea, mutta myös kaiken sen tuskan ja epätoivon, niin vieläpä kaiken
alennuksen ja halveksumisen omaa itseään ja heikkouttaan kohtaan, on
hän tähän teokseensa valanut.

"Avioliitossa voi olla onnen mahdollisuuksia; vapaassa rakkaudessa ei
koskaan", niin kirjoittaa hän "suureen kirjaansa" huhtikuussa 1888,
kolmisen kuukautta ennen epätoivoista loppuaan.



Epätoivon partaalla.


Kun Ernst Ahlgren oli saanut suuren romaaninsa, "Fru Marianne'n"
valmiiksi, kun sopimukset kustantajien kanssa olivat tehdyt sekä
Tukholmassa että Kööpenhaminassa ja tekijäpalkka nostettu, läksi hän
huhtikuun alussa Parisiin. Hän oli siis vihdoinkin päässyt tuon
unelmansa perille. Vastasiko tämä matka hänen odotuksiansa, on
kuitenkin epäilyttävää. Ensimäiset kirjeet ainakin ilmaisevat
jonkinmoista pettymystä.

"En ole tavannut ainoatakaan sielua", kirjoittaa hän Matille, "käyn
vaan ja katselen kaikkia nähtävyyksiä tai luen ranskalaista
kirjallisuutta päivät pitkin. Elän yksinomaan vanhojen mamselien,
kuivuneiden koulukoni-parkojen parissa! Oi, jospa tuntisin täällä edes
yhden oikean ihmisen! Tarkoitan, jonkun hiukankin elämänhaluisen
sielun. Omituista, miten vähän tyydytystä seurustelu useimpien naisten
kanssa voi antaa ... yhtä hyvin voisi puhua seinän kanssa."[104]

Kuukautta myöhemmin on kirjeillä jo hilpeämpi sävy. "Päivä päivältä
viihdyn yhä paremmin Parisissa", kirjoittaa hän Karl af Geijerstamille.
"Syreenit kukkivat, koko luonto on vihanta ja tuore; täällä on ihanaa,
ihanaa! Kunhan voisin näyttää tätä kaikille rakkailleni! Oi jospa
Gustaf (af Geijerstam) olisi täällä! Miten hyvin me viihtyisimme
yhdessä -- nauttisimme vapaudestamme ja iloitsisimme siitä, että
olisimme niin kaukana kaikesta puuhasta ja riidasta."[105]

Kaksi kuukautta Ernst Ahlgren oleskeli Parisissa, mutta vasta
loppuajalla, jouduttuaan yhteyteen muiden pohjoismaalaisten kanssa, hän
alkoi siellä viihtyä. Varsinkin Jonas Lie voitti hänen sydämensä ja hän
oleskeli paljon hänen ja hänen vaimonsa seurassa. "Hän (Lie) on
kaikkein herttaisimpia ihmisiä mitä koskaan olen tavannut", kirjoittaa
Ernst Ahlgren Esseldelle, "seurustelu hänen kanssaan on yhtä
miellyttävää kuin jos oikein harmaanpilvisenä ja tuulisena päivänä
pääsee lämpimään ja kodikkaaseen huoneeseen. Koko hänen olentonsa on
yhtä ainoaa sopusointuista hyvinvointia."[106]

Björnson, jonka tuttavuuden Ernst Ahlgren niinikään teki, ei
miellyttänyt häntä samassa määrin kuin Jonas Lie, eikä heidän välillään
syntynyt mitään läheistä persoonallista yhteyttä. "Björnson oli myös
_omalla_ tavallaan ystävällinen", kertoo hän yllämainitussa
kirjeessään. "Mutta hänen seurassaan tuntee koko ajan hengittävänsä
itsevaltiasta ympäröivää ilmaa, olevansa tekemisessä sellaisen
persoonallisuuden kanssa, joka nielee kaiken, mikä sen lähelle sattuu,
-- minä tarkoitan, joka vaistomaisesti tahtoo pakoittaa kaikki
vaikutusvaltansa alle, siksi että hänen luonteensa kerta on sellainen."

Toukokuun 17 p:nä panivat norjalaiset Parisissa toimeen juhlan, jossa
suuri joukko pohjoismaalaisia oli läsnä, heidän parissaan Ernst
Ahlgrenkin. Minkä vaikutuksen hän teki läsnäoleviin, käy ilmi
professori Werner Söderhjelmin kuvauksesta Valvojassa: "Norjalaisten
juhlassa hänen olentonsa kaikkia suuresti viehätti", kirjoittaa hän.
"Hän oli iloinen kuin lapsi siitä, että oli päässyt Parisiin...
Enimmäkseen hän kävi yksin ympäri kaupunkia, aina jalkaisin ja
kainalosauvoistaan huolimatta kulkien pitkät matkat, eikä mitään ollut
sellaista, jota eivät hänen tarkkaavat silmänsä olisi huomanneet.
Iltasin hän yhtyi ystäväinsä seuraan ja -- jollei ketään vierasta ollut
läsnä -- laski hän valloilleen koko erinomaisen esityskykynsä ja koko
huumorinsa kyllyyden kertoessaan, mitä hän päivän kuluessa oli nähnyt
taikka kuvaillessaan kotiseutunsa oloja. Sen hilpeämpää ja
sopusointuisempaa persoonallisuutta olisi ollut vaikea löytää."

"Hänen tyytyväisyytensä näytti kohoavan korkeimmilleen, kun hän sai
ensimäiset valmiiksi painetut kappaleet 'Fru Marianne'a Parisiin. Hän
ei salannut, että hän tällä teoksella odotti varsinaisesti murtavansa
itselleen oman uran Ruotsin kirjallisuudessa ja hankkivansa itselleen
aseman, joka palkitsisi sen pitkällisen työn, minkä hän siihen oli
pannut. Hän viittasi myös siihen, ettei hän koskaan enää kirjoittaisi
mitään niin suurta."[107]

Kesäkuun alkupäivinä Ernst Ahlgren palasi Parisista Hörbyhyn. Hän
pelkäsi jo edeltäpäin, ettei hän voisi viihtyä "pienessä,
yksitoikkoisessa Hörbyssä" sillä hän "tarvitsi ihmisiä", niinkuin hän
Matille kirjoittaa. "Olen viime aikoina aivan muuttunut."[108] Ja sen
vuoksi hän suunnittelee mielessään, miten hän voisi saada jonkun
kirjailijaystävistään kesäksi luokseen, jotta hänellä iltasin,
työpäivän loputtua olisi joku, jonka kanssa puhella. "Minä aion tehdä
työtä kuin orja lähimmät kymmenen kuukautta", sanoo hän Matille, "mutta
tuntuu kerrassaan kauhealta, jollei iltasin, ankaran työpäivän
päätyttyä ole ketään, jonka kanssa puhua. Sellaisissa oloissa ihmisen
kaikki mahdollisuudet kuivettuvat."[109]

Mutta kaikki kesäsuunnitelmat menivätkin häneltä myttyyn. Kesäkuun 25
p:nä julkaisi tanskalainen "Politiken" lehti vasta ilmestyneestä "Fru
Marianne" kirjasta ankaran arvostelun, joka kokonaan mursi Ernst
Ahlgrenin uskon omaan itseensä, kykyynsä ja kirjalliseen työhönsä, ja
saattoi hänet mitä hirveimmän epätoivon partaalle. Hänen vanha
vihollisensa, tuo salakavala elämänkyllästys, joka niin usein ennenkin
oli vainonut häntä, tarttui häneen nyt rautakourin, ja usein hän
tuskissaan pakeni puutarhaan, kaikkein perimäiseen soppeen, jossa hän
saattoi olla ihmisiltä rauhassa, ja kulki siellä levottomasti
edestakaisin taistellen ja kamppaillen itsensä kanssa.

Viikon päivät kuljettuaan kodissaan kuin rauhaton sielu, hän läksi
jälleen Kööpenhaminaan. Täällä hän tapasi Axel Lundegårdin, josta hän
kokonaisen vuoden ajan oli ollut erillään. Kaikki väärinkäsitykset ja
erimielisyydet olivat kuitenkin nyt kadonneet. Sillä kaikki se, mikä
oli eroittanut heidät toisistaan, tuntui nyt niin vähäiseltä ja
pieneltä sen suuren vakavuuden edessä, jonka Lundegårdkin tunsi
ikäänkuin ilmassa.

Sillä lähtiessään tällä kertaa kotoaan Ernst Ahlgren oli tehnyt
päätöksensä. Kärsimykselläkin täytyi olla rajansa. Hän oli kyllin kauan
jo taistellut, oli kuluttanut viimeisetkin voimansa loppuun, hän ei
halunnut enää muuta kuin kuolemaa.

Hän oli aikonut panna päätöksensä toimeen heti saavuttuaan
Kööpenhaminaan, oli järjestänyt kaikki asiansa jo sitä varten, ja aikoi
vain kirjoittaa vielä viimeiset kirjeensä niille harvoille, jotka
olivat lähellä hänen sydäntänsä. Sähkösanomakin oli jo valmiiksi
kirjoitettuna Matille, mutta samassa hänen mieleensä iski ajatus, että
yritys ehkä ei onnistuisikaan, hän voisi ehkä vain haavoittaa itseään,
ja siinä tapauksessa pitäisi olla rahaa varattuna, jotta omaisilla
olisi helpompi hankkia hänen tuskilleen lievitystä. Parasta siis lykätä
päätöksen toimeenpano vielä seuraavaan päivään, käväistä aamupäivällä
Malmössä nostamassa rahoja ja sitten illalla, palattua takaisin --
nukkua ikuiseen uneen.

Juuri kun Ernst Ahlgren, istuessaan hotellihuoneessaan, teki näitä
suunnittelujaan, astui Lundegård sisään. Keskustelun, joka sukeutui nyt
heidän välillään, on Ernst Ahlgren itse merkinnyt muistun "suureen
kirjaansa". Muutamalla rivillä hän siinä paljastaa mielentilansa tänä
raskaana hetkenä ja samalla loihtii eteemme Axel Lundegårdin --
hienotunteisen, huolehtivan, säälivän ystävän -- kuvan.

"En ollut arka enkä ujo, kertoo Ernst Ahlgren, "näyttäydyin aivan
sellaisena kuin olin. Mitäpä tuollainen turhanpäiväinen pelko joutua
naurunalaiseksi nyt merkitsi -- mielessäni liikkui aivan toisia
ajatuksia.

"Hetken kuluttua sanoi Axel hiukan ihmetellen: Miten herkkä sinä
oletkaan kaikelle.

"-- Niin, sellaiset ihmiset kuin minä olisivatkin otettavat hengiltä jo
syntyessään, sillä elämä muodostuu lakkaamattomaksi kidutukseksi
heille. Minun laitani on miltei vielä pahempi kuin muiden
itsehillitsemiskykyni vuoksi: ihmiset voivat kiusata minua niin
rajattomasti aavistamatta sitä itse.

"Axel oli hetken aikaa ääneti, sitten hän kohotti katseensa minuun.

"-- Kuinka paljon minä tänä iltapuolena olen kiusannut sinua? kysyi hän
hiljaisella äänellä.

"-- Et lainkaan, et vähintäkään.

"Minä kuljin ympäri huonetta, minulla ei ollut hetkenkään rauhaa. Axel
nojasi tuoliin ikkunan ääressä. Silloin tällöin me vaihdoimme vain
jonkun sanan aivan vähäpätöisistä asioista, mutta enimmäkseen me olimme
vaiti.

"-- Tahdotko persoonallisesti minulle tehdä hyvin suuren palveluksen?
sanoi Axel äkkiä. Hän luultavasti epäili minun suostuvan hänen
pyyntöönsä, koska hänen oli niin vaikea saada noita sanoja suustaan.
Minä hätkähdin, ikäänkuin peläten jotain vaaraa.

"-- Jos vain _kykenen_ sitä tekemään, vastasin epäröiden. -- Mitä
se on?

"-- Ei, minä en voi sitä sanoa.

"-- Kyllä, sano vaan.

"-- Minä en voi.

"-- Voit kyllä, mitä minun pitäisi tehdä?

"-- _Odottaa_.

"Huoneessa vallitsi äänettömyys.

"Ihminen, joka pyysi, etten kuolisi.

"Kyyneleet kohosivat silmiini. Mieleni suli niin kiitolliseksi ja
pehmeäksi, minun oli niin kumma olla. Tulin niin iloiseksi, että ilosta
olin vähällä purskahtaa itkuun, mutta tämä ilo ilmaisi minulle samalla,
miten tyhjä elämäni oli.

"-- Olisiko _se_ sinulle palvelus?

"-- Olisi.

"Minä päästin hänen kätensä irti. Minä astuin pari askelta syrjään ja
asetuin pöydän ääreen. Niin, pari viikkoa, ehkäpä pari kuukauttakin
luulin voivani elää ikäänkuin hänen tahdostaan."

Ernst Ahlgrenin oli kuitenkin mahdoton odottaa. Jäätyään yksin hän
päätti sittenkin toteuttaa aikeensa, ja kirjoitti jäähyväiskirjeen
Lundegårdille, jossa hän antaa niin kauniin tunnustuksen miehiselle
ystävälleen ja työtoverilleen, kuin tuskin kukaan muu nainen lie
antanut, samalla selittäen hänelle kuolemansa syyn ja tehden
kirjallisen testamenttinsa.

"Rakas toveri.

"Kun kaikki on ohitse, niin ota avain, joka seuraa tämän kirjeen
mukana. Se kuuluu kirjoituspöytäni kolmeen ylimpään laatikkoon. Sieltä
löydät muistiinpanoni; ne ovat sinun yksin. Polta enin osa, käytä mitä
haluat. Olisin tahtonut antaa sinulle suunnitelman kertomukseen 'Att
dö' sekä suureen romaaniini, mutta kaikki 'maalliset' asiat ovat
minulle nyt aivan yhdentekeviä. Ihminen on suuri egoisti, rakas
poikani. Olisin niin kernaasti tahtonut tehdä sinulle mieliksi ja
odottaa, niinkuin pyysit. Kiitos, teki niin hyvää, että joku tahtoi
pidättää minut täällä, että jotkut ovat pitäneet minusta.

"Sinä olet aina ollut minulle hyvä ja hienotunteinen ystävä, sinähän et
koskaan voisi olla raaka? Sinä tulet säilyttämään minut muistossasi ja
minun tähteni olet tuomitseva meitä naisparkoja lempeästi, tai
oikeammin: sinä olet tuomitseva meitä oikeudenmukaisesti etkä leimaava
meitä vain sieluttomiksi, miehen vastakkaisiksi sukupuoliolennoiksi.
Meidän välillämmehän ei koskaan ole ollut erotiikkaa, ei mitään
epäpuhdasta, ei minkäänlaista intohimoa. Se on tehnyt meidän suhteemme
hienoksi ja vapaaksi. Sinä olet kunnioittanut minua, ja miehen
kunnioitus on kalleinta mitä nainen voi saada. Sinä olet huomaava
rumia, omaa etua silmälläpitäviä piirteitä luonteessani, sillä sinä
omistat kaikki salaisimmat tunnustukseni: muistiinpanoni. Mutta sinä
olet ymmärtävä, että kaikessa on myös kuonaa.

"Kapeista, irtonaisista muistiinpanolehdistä, jotka ovat
kirjoituspöytäni suurimmassa laatikossa kahteen kuoreen suljettuina,
saat nähdä jotain, jota luultavasti et ole odottanut. Olihan
luonnollista, että se loppuisi traagillisesti; minun tunteeni ovat
siksi syvät ja kiihkeät, 'rajaton jakautuminen' ei sovellu tällaiselle
luonteelle. Olen liian hyvä ollakseni leikkikalu ja liiaksi
intohimoinen voidakseni unohtaa, tai oikeammin ... no, kylliksi siitä.

"Syynä kuolemaani on se, että olen epäonnistunut taiteilijaurallani.
Mutta tuosta toisestakaan ristiriidasta ei mikään muu kuin kuolema
olisi voinut minua pelastaa.

"En tunne vihaa enkä katkeruutta häntä kohtaan. Hän on seurannut
luonnettansa, samoinkuin minäkin omaani... Hän syytti minua
kaksinaisuudesta, siinä hän teki väärin. Minä olin arka, siksi että
olin kuin pieni kurja mato hänen tavattoman nerollisuutensa ja koko
persoonallisuutensa rinnalla, mutta kaksinainen en ollut; minä koetin
vain salata häneltä kärsimyksiäni.

"Kustannusoikeuden kaikkiin teoksiini sekä käsikirjoituksiini saat
sinä. -- -- --

"Sinä olet melkein liian hyvä tullaksesi ruotsalaiseksi kirjailijaksi.
Mutta yhdentekevää miksi sinä tulet, kunhan vain teet työtä, teet työtä
ja teet työtä.

"Ja tule niin onnelliseksi ja tyytyväiseksi kuin minä sinulle
toivoisin."[110]

Lopetettuaan kirjeensä Ernst Ahlgren istui pöytänsä ääressä, kunnes
aamu alkoi sarastaa, ja tänä yön hiljaisena hetkenä hän loi yhden
syvällisimmistä novelleistansa, "Förbrytareblod", jossa epätoivontuska
ja kuoleman läheisyys väräjää joka ainoalta riviltä. Kylmät hikipisarat
kostuttivat hänen otsaansa, kun hän vihdoin nousi pöytänsä äärestä ja
astui avonaisen akkunan luo, ei edes kesäisen aamun viileä henki voinut
karkoittaa sitä tukahduttavaa tuskaa, joka nousi hänen sydänalastaan
kurkkua kohti.

Mutta ennenkuin hän läksi laivarantaan matkustaakseen Malmöseen, alkoi
hänen päätöksensä jälleen horjua ja ikäänkuin hukkuva hän tarttui
viimeiseen oljenkorteen kiinni. Hän kirjoitti Brandesille pari sanaa
ilmaisten hänelle aikeensa ja pyysi saada tavata häntä vielä viimeisen
kerran. Palatessaan takaisin olikin Brandes häntä laivarannassa
vastassa ja vietti koko päivän hänen seurassaan, kunnes sai hänet
tyyntymään ja luopumaan itsemurha-aikeestansa. Ernst Ahlgren itse
kertoo tästä kirjeessä Matille seuraavasti:

"Brandes oli levollinen ja järkevä, hän sanoi, ettei kellään ollut
oikeutta estää minua, mutta hän tahtoi keskustella perinpohjaisesti
motiiveistani. Olin niin väsynyt ja kiusaantunut, etten voinut mitään
ajatella, olin aivan tahdoton ja tottelin vain koneellisesti häntä. Hän
vei minut ajelemaan Langelinielle, pakoitti minut syömään, pakoitti
minut vastaamaan. 'Teidän täytyy vain tulla komennon alle, muuta ei
tarvitse', sanoi hän, 'teidän täytyy totella, tehdä niinkuin minä
käsken; minulla on työtä teitä varten'. -- 'Niin työtä!' Minä ikäänkuin
heräsin hetkeksi tylsyydestäni. -- 'Mutta se on suuri työ, ei vain
novellien kirjoittamista. -- Te ette saa ottaa itseänne hengiltä, teitä
tarvitaan, te voitte olla hyödyksi.' -- No, sellaisellahan vain lapsia
lohdutetaan. Mutta sairas mieleni tunsi lepoa saadessaan alistua
komennon alle, minä tottelin kuin koira. Brandes tiedusteli kassaani,
määräsi, että jäisin tänne, hän saattoi minut kotiin ja istutti minut
sohvannurkkaan kiltisti kuin lapsen, joka on saanut vitsaa, ja sitten
hän vielä lopuksi läksytti minua ja sanoi miten tyhmä olin ollut; hyvin
tervetullut läksytys se olikin, ja sitten 'mamma-Brandes' läksi."[111]

Vain vähitellen Ernst Ahlgren toipui ja hänen mielensä tuli jälleen
tasapainoon. Mutta entiselleen hän ei jaksanut enää nousta. Siksi kova
oli isku ollut. "Olen levollinen nyt", kirjoittaa hän kymmenen päivää
myöhemmin Matille. "Työvoimani on murtunut, mutta ehkäpä se vielä
palaa, luonto auttaa kyllä itseänsä, kun ystävällisten ihmisten kädet
tulevat avuksi ja aika ennättää vaikuttaa... Nyt olen, niinkuin
sanottu, levollinen. Väsynyt ja levollinen. En ole enää tuon vieraan
tahdon vallassa, irtaannun siitä päivä päivältä yhä enemmän, hiljaa ja
lempeästi... Elämä on nuori, terve ja kaunis elää. Minä vain olen vanha
ja väsynyt ja sairas mieleltäni... Kuoleman käsi on kova, silloinkin
kun se ei iske; koko sisimpäni on yhtenä ainoana vertavuotavana ja
väräjävänä massana... Voinko tulla terveeksi ja voimakkaaksi, on aivan
tietymätöntä."

Myöskin sisarelleen, rouva Margarethe Ekströmille kirjoittaa Ernst
Ahlgren voitettuaan pahimman kriisin:

"Kirjailijatoiminnassani on minua kohdannut kova isku, olen käynyt läpi
sisällisen taistelun, joka on vienyt kaikki voimani. Olen kuin riepu.
Olen seisonut itsemurhan partaalla, ja vain ystävieni huolenpito ja
hienotunteinen hellyys on pelastanut minut tästä kauheudesta, jota
itsekin kammolla ajattelen. Pahin on voitettu, mutta olen heikko kuin
lapsi ja minusta tuntuu, ikäänkuin sisäinen olentoni olisi saanut kovan
iskun, se vapisee ja vuotaa verta ja salainen tuska kalvaa minua
alituisesti. En ole lähimainkaan parantunut; ja pieninkin tapaus veisi
painaa vaa'an alas ja saattaa minut tekemään lopun elämästä, joka
tuntuu minusta niin tyhjältä, -- niin kauhistuttavan tyhjältä.

"-- -- Ymmärrän kyllä kuinka itsekkäältä minä tunnun. Minä tiedän, että
se on itsekkyyttä. Mutta rakas, pikku sisar, sinähän olet aina
rakastanut nuorinta raukkaa -- häntä, jonka on täytynyt käydä niin
köyhänä elämän läpi ja joka ei koskaan ole saanut kokea onnea. Ja
olethan sinä nähnyt, miten olen kärsinyt kärsivällisesti, valittamatta.
Nyt en voi enää; voimani uupuvat. Suo minulle rauha; ehkäpä sitten voin
elää. Sinähän rakastat minua; ajattele, että ponnistelet ja kestät
minun puolestani. Ajattele, että lunastat minun elämäni joka päivältä,
joka kuluu."[113]

Jo ennen tätä Kööpenhaminan matkaansa oli Ernst Ahlgren, samana päivänä,
jolloin hän oli lukenut "Politiken'in" ankaran arvostelun, kirjoittanut
Gustaf af Geijerstamille: "Nyt ei ole enää puhetta hankauksista
(Brandesin ja hänen välillään). Jotain aivan toista on kysymyksessä:
minun työni... Minulla ei ole voimaa tulla taiteilijaksi -- minä
tarkoitan, minussa ei ole kylliksi omaperäisyyttä tullakseni siksi eikä
diletantin elämää mielestäni kannata elää. Elää, kun se on niin
tympäisevän banaalia."[114]

Ja päivää ennen kuin hän aikoi panna itsemurhayrityksensä toimeen, hän
selittää vielä Geijerstamille: "Tässä syy, miksi en voi elää. Olen jo
kauan tuntenut elämäni niin tyhjäksi, että kernaammin tahtoisin kuolla
kuin elää. Mutta niin kauan kuin uskoin, että minulla oli hiukan
kirjailijakykyä, saatoin sittenkin kestää. Työ täytti tyhjyyden, ja
minä luulin tulevaisuudessa, saavutettuani vaikutusvaltaa ja suosiota,
voivani suurestikin hyödyttää puoluettani juuri kohtuullisuudellani ja
uutteruudellani, joka ei koskaan petä, kun työskentelen jonkun
päämäärän saavuttamiseksi.

"'Politiken'in arvostelu antoi minulle viimeisen iskun. Luullakseni
Brandes on oikeassa: minulta puuttuu kykyä. Minä halveksin
diletantismia; jollei minusta voi tulla kirjailijaa, niin en tahdo
kirjoittaa, ja jollei minulla ole työtä, johon voin ajatukseni
keskittää, niin on minun mahdoton kestää: elämä on minulle liian
autio."[115]

Mitä tuo "Politiken'in" arvostelu sitten sisälsi, koska se saattoi niin
täydellisesti murtaa Ernst Ahlgrenin elinvoiman? Arvostelu, joka oli
_nimetön_, kuului, lukuunottamatta varsin ivalliseen sävyyn
kirjoitettua selostusta itse teoksesta, seuraavasti: "Koska rouva
Benedictsson on liittänyt tämän kirjan kansilehdelle oikean nimensä
salanimensä rinnalle, niin on hän varmaan luullut sitä parhaaksi
tuotteekseen, joka voisi pitää puoliaan ilman anonymiteetin
vaatimatonta suojaa. Sen pahempi puuttuu rouva Benedictssonilta,
niinkuin niin monelta muultakin kirjailijalta, jossakin määrin
itsekritiikkiä; sillä 'Fru Marianne' on epäilemättä hänen kynänsä
kaikkein heikoimpia tuotteita. Hänen romaaninsa 'Pengar' seisoo, sen
nuorekkaista virheistä huolimatta, äärettömän paljoa korkeammalla kuin
tämä viimeinen teos, joka näyttää etsivän esikuvansa saksalaisten ja
englantilaisten guvernantti-romaanien, sellaisten kuin esim. Marlittin
kevyitten teosten parista.

"Täytyy ihmetellä, että uudenaikainen henkevä ja älykäs nainen voi
tehdä itsensä syypääksi näin kouraantuntuvaan erehdykseen. Toiselta
puolen on varmaan olemassa suurikin yleisö, joka suosii sellaisia
kirjoja. Rouva Schorringin teoksia luetaan epäilemättä monessa
paikassa, missä 'Rosmersholm' on kiellettyä tavaraa, ja rouva
Benedictsson saa varmaan kiitosta sellaisissa lehdissä, joissa
Strindbergiä pidetään verivihollisena. Kuitenkin monet olivat luulleet
rouva Benedictssonin pyrkivän korkeammalle. -- -- --

"'Fru Mariannen' tekijätär on tyytynyt elämän kaikkein sileimpään
pintaan, ja näitä pieniä väreilyjä, jotka kulkevat tällä hiljaisella
merellä, hän kuvaa ikäänkuin ne olisivat intohimon myrskyjen
nostattamina. Hän ei ole kylvänyt tuulta ja siksi hän ei voi myöskään
niittää myrskyä. Hänen henkilönsä ovat yhtä litteitä kuin se paperi,
jolle ne ovat kuvatut; ihmisiä ei niin helposti käsitellä kuin näitä
olentoja tässä teoksessa, jossa naiset säikähtävät ensimäistä suudelmaa
ja alkavat kehrätä, ja miehet kaikkoavat maailmalle muille kaikkein
soveliaimpana hetkenä.

"'Fru Marianne' ei vie kirjallisuutta hituistakaan edemmäksi, jos nyt
kerran kirjallisuuden tehtävänä on lausua totuus niistä asioista,
joihin tiede ei kajoa. Ja se on surkuteltavaa näinä aikoina, jolloin
täällä pohjoisessa tarvittaisiin totuuttaetsivää kirjallista
työtä."[116]

Niinkuin edellämainitusta kirjeestä Gustaf af Geijerstamille[117]
saattaa huomata, otaksui Ernst Ahlgren, että tämä nimeään ilmaisematon
arvostelija, joka kevyesti veti viivan koko hänen kirjailijatoimensa
ylitse, oli Georg Brandes itse. Vahvistusta tähän väitteeseen antaa
vielä toinen, viikkoa myöhemmin kirjoitettu kirje niinikään
Geijerstamille, jossa Ernst Ahlgren lopuksi sanoo: "Edvard Brandes
onkin tuon arvostelun kirjoittanut. Georg Brandes ja minä olemme
puhuneet siitä."[118]

Ja pari päivää myöhemmin hän lisää: "Edvard Brandes kävi tänään minua
tapaamassa, mutta en ollut kotona. Luulen hänen huomaavan, miten huono
shakkiveto oli käydä juuri minun kimppuuni, minustahan olisi voinut
tulla niin luotettava liittolainen -- sillä taantumuspuoluelaista ei
minusta koskaan tule sielultani eikä sydämeltäni."

Arvostelu sinänsä, niin ankara ja ivallinen kuin se olikin, tuskin
sittenkään olisi masentanut Ernst Ahlgrenia siinä määrin, että hän
olisi arvellut kuoleman ainoaksi pelastuksekseen, sillä kaikesta
vaatimattomuudestaan ja itseluottamuksen puutteestaan huolimatta hän
sisimmässään sittenkin uskoi kirjailijatehtäväänsä ja ennen kaikkea
rakasti työtään. Mutta hänen täydellinen epätoivonsa on käsitettävissä,
kun tiedämme, että hän luuli sen miehen, jonka sanaan hän pani
suurempaa arvoa kuin kenenkään muun ja johon hän koko kaihoavan
sydämensä kiihkolla oli kiintynyt, kun hän luuli sen miehen halveksivan
hänen työtänsä ja pilkkaavan sitä, mikä hänelle oli pyhintä. Eikä edes
sittenkään, vaikka hän huomasi erehtyneensä, hän voinut täydellisesti
voittaa tätä iskua, joka oli järkyttänyt koko hänen olemuksensa.

Vielä sittenkin, kun hän heinäkuun loppupuolella, Gustaf af
Geijerstamin ja hänen vaimonsa ystävällistä kutsua seuraten, läksi
heidän luokseen Tukholman saaristoon, on hän ikäänkuin tehnyt vain
aselevon vihollisensa kanssa. "Olen iloinen, huoleton, melkein
onnellinen", kirjoittaa hän Matille, "mutta musta piru ei ole kuollut.
Ehkäpä se palaa vielä kerran -- ei kiusanhenkenä, vaan rakkaana
ystävänä. Mustalla pirulla minä tarkoitan tuota fiksiä ideaa, joka on
jonkunmoinen kummallinen sekoitus rauhan kaipuuta ja kuoleman mukana
seuraavien ruumiillisten tuskien pelkoa.

"Mutta kun olen voittanut tuskien pelon", jatkaa hän, "sitten olen
täysin onnellinen ihminen, sitten en valita enää, että olen syntynyt
maailmaan, sitten rakkauteni kaikkea elollista kohtaan on kasvava
voimakkaammaksi ja suuremmaksi kuin koskaan ennen, sitten kaikki, mikä
on tuottanut minulle surua, on tuntuva vähäpätöiseltä ja kaikki, mikä
on ollut minulle ilonaiheena, on tuntuva suurelta. Sitten -- vasta
sitten -- iloitsen siitä, että olen elänyt."[119]

Ernst Ahlgren viipyi Geijerstamin kodissa koko loppukesän, aina
syyskuun keskivaiheille saakka, ja kauniin luonnon helmassa ja
hyvien ja ymmärtävien ystävien parissa työhalu palasi jälleen. "Teen
työtä kuin kuumeessa joka päivä", kirjoittaa hän Lundegårdille,
"-- kirjoitan, luen ja (ajattelehan!) puhun... Minä pinnistän jokaista
lihassäiettäni saadakseni esille jotain todellista ja kelvollista --
ja sittenkin! Mutta työtä aion tehdä viimeiseen saakka. Sillä
resignatsioni on sana, jonka merkitystä minun luonteeni ei ymmärrä. Se
ei tiedä muusta kuin taistelusta ja epätoivosta. Kesyksi minä en tule
koskaan."[120]

Ja samassa kirjeessä hän edelleen muutamalla piirteellä antaa kuvan
elämästään Geijerstam-puolisoiden kodissa:

"Koko tänä aikana olen tuskin ainoatakaan ihmistä tavannut.
Lukuunottamatta tietenkin Geijerstameja. Minun huoneeni on Gustafin
työhuoneen takana, mutta hänellä parasta aikaa ei ole mitään teosta
tekeillä -- hän pistäytyy vähä väliä luokseni ja juttelee kanssani. Hän
sanoo minua pahaksi omaksitunnokseen ahkeruuteni vuoksi. Iltasin me
istumme kolmen hänen huoneessaan, aivan ihmeellinen kodikkuuden
tunnelma on ominainen perhehetkille tällä saarella, jossa olemme aivan
eristetyt koko maailmasta ja jossa tuuli vinkuu ja vyöryy yli suurten
kalliopaasien ja aavojen vesien. Luonto on täällä ihana. Mutta minä
katselen sitä kuollein silmin. Tuo yö Kööpenhaminassa -- se jätti
leimansa minuun!"[121]

Kuinka syvän leiman tuo "itsemurhayö", niinkuin Ernst Ahlgren sitä
nimitti, jätti häneen, käy ilmi seuraavasta kirjeestä Gustaf af
Geijerstamille, joka on kirjoitettu 1888 vuoden alkupuolella:

"Se yö, jolloin makasin yksin ja katsoin kuolemaa silmästä silmään ja
näin edessäni kuoleman kasvojen vääristyvän, vääristyvän elämäksi,
josta juuri olin etsinyt pelastusta; se yö on painanut leimansa minuun.
Elämäntuskani ei johdu sentimentaalisista oikuista, se tulee siitä,
etten usko minunlaiseni kunnon kirjailijan voivan elää kynällään muuta
kuin kurjuudessa, ja olen taistellut liian kauan pienten olosuhteitten,
köyhyyden ja elatushuolien painon alla. Jollei tästä sen parempaa tule,
niin taiteilija-ituni tukehtuu sen sijaan, että se puhkeaisi täyteen
voimaansa. Olen liiaksi taiteilija voidakseni katsella taantumistani;
olen liiaksi yksinäinen voidakseni persoonallisesti tuntea olevani
sidottu elämään työhuoneeni neljän seinän sisäpuolella; tuntuu siltä
kuin kaikki se, mihin olen ollut kiintynyt, olisi vetäytynyt kauaksi
minusta ja kuin seisoisin keskellä aavaa erämaata, jonka äärtä väsyneet
jalkani eivät koskaan voi saavuttaa."

Syyskuussa Ernst Ahlgren vietti parisen viikkoa Tukholmassa, palasi
sitten Hörbyhyn, jolloin novellikokoelma "Folklif och småberättelser"
tuli julkisuuteen, mutta vaikka hän tuntui iloiselta ja levolliselta
ja oli hyvällä työtuulella, yltyi synkkämielisyys kuitenkin
sitä myöten mitä pitemmälle syksy kului. Lokakuussa hän läksi
jälleen Kööpenhaminaan ja koetti kaikella tavalla taistella
elämänkyllästymistään vastaan, hän voimisteli, liikkui ulkoilmassa ja
nautti vahvistavia lääkkeitä, mutta kaikki oli turhaa. Hänen voimansa
menivät päivä päivältä alaspäin, ja vastustuskyky heikkeni niiden
mukana.

Käväistyään jouluna kotona Ernst Ahlgren palasi vuoden viimeisinä
päivinä takaisin Kööpenhaminaan.

Yöllä vasten tammikuun 9 p:ää 1888 hän teki itsemurhayrityksen, joka ei
kuitenkaan onnistunut. Hän nautti morfiinia, mutta ennenkuin myrkky
ennätti vaikuttaa, valtasi hänet niin kova jano, että hänen pakostakin
täytyi juoda, jolloin myrkky ei tehnytkään tehtäväänsä.

Hänen tuskansa oli ääretön, kun hänen täytyi jälleen ruveta elämään,
vaikka hän jo toistamiseen oli tehnyt tilin elämän kanssa. Ja joskin
hän vähitellen alkoi jälleen elää ja pääsi taas työhönsä kiinni, niin
kaikki kävi enää vain puolella voimalla.

Siten nuo kaksi voimaa, elämä ja kuolema kamppailivat keskenään hänen
sielussaan, kunnes hänen kärsimystensä mitta vihdoinkin oli täysi ja
vapautuksen hetki koitti.



"Fru Marianne."


Jo elokuussa 1885, siis heti "Pengar'in" ilmestyttyä, kirjoittaa Ernst
Ahlgren Georg Nordensvanille: "Minulla on tekeillä pienempi novelli,
'Fru Marianne', kertomus nuoresta rouvasta, joka on turmeltunut
romaaninluvusta, mutta jossa sittenkin on vielä niin paljon itua, että
hänestä lopulta tulee ihminen." Teos paisui kuitenkin paljoa
laajemmaksi ja vaati paljoa enemmän aikaa kuin mitä Ernst Ahlgren oli
olettanut. Vasta tammikuussa 1887 se on aivan valmis, niinkuin käy
selville kirjeestä Gustaf af Geijerstamille: "Olen nyt kirjoittanut
loppusanat 'Fru Marianne'en. Tuntuu oikein juhlallisen hartaalta, kun
sellaisen työn on saanut valmiiksi. Siinä on kolmen vuoden ajatukset ja
vuoden pitkä, ahkera työ. Olen koettanut olla tosi, ja vaikka arvostelu
painaisi sen kuinka alas hyvänsä, niin en häpeä sittenkään itseni
edessä."

Ja sitten hän puhkeaa sanomaan:

"Työ on minulle -- niin ainakin luulen -- jotakin aivan toista kuin
teille muille. Työ yksin sitoo minut elämään, työ yksin valaa aurinkoa
olemassaolooni -- minun elämääni, joka on niin vailla persoonallista
onnea, ja sittenkin on elämä niin suuri ja terve ja rikas! Minä
rakastan elämää, en omaa elämääni, mutta kaikkea mikä on elollista.

"Olen iloinen, että olen kirjoittanut 'Fru Marianne'n. Monasti, kun
sairaus yllätti minut, tuskailin mielessäni: 'loppuvatko voimani,
ennenkuin minun on sallittu lausua edes tämä pieni sana!' Ja työkuume
kiehui suonissani ja voitti sairauden."[122]

Se "sana", jonka Ernst Ahlgren halusi saada lausutuksi tässä
teoksessaan, tarkoitti, samoinkuin "Pengar'issakin", miehen ja naisen
välisen suhteen selvittämistä, vaikka se tässä onkin otettu aivan
toiselta kannalta. "Pengar'issa" hän taistelee naisen oikeuksien
puolesta, hänen Selmansa on uuden ajan nainen, joka vaatii itselleen
kehitysmahdollisuutta ja vapautta. "Fru Marianne" esittää hänen
kantaansa siveellisyyskysymyksessä, se on hyökkäys kaikkea
_puolinaisuutta_ vastaan. Hän asettaa Mariannen siinä kahden
alternatiivin eteen, hänen täytyy tehdä valintansa ja sitten olla
kokonaan sitä, mitä hän on, heilumatta puolelle tai toiselle.
"Epäsiveellistä on vain se, jos Marianne antaa puolet Börjelle ja
puolet Pålille", sanoo Ernst Ahlgren itse kirjeessään Georg
Nordensvanille. "Jos hän valitsee sen, jonka kanssa hän on naimisissa
tai toisen, on minulle aivan yhdentekevää, kunhan hän vain valitsee ja
valitsee kokonaisesti."[123]

Siinä on itse teoksen ydinkohta. Ja ankaralla johdonmukaisuudella Ernst
Ahlgren on kehittänyt tätä ajatustaan. Hän on kuvannut Mariannessa
luonteeltaan kevyttä ja turhamaista kaupunkilaistyttöä, joka tullakseen
turvatuksi ottaa ensimäisen parhaan, joka hänelle tarjoutuu ja joutuu
siten aivan uuteen ja outoon ympäristöön. Hän ei yritäkään kotiutua
maalaisoloihin, joista hänen miehensä on lähtenyt ja jotka muodostavat
koko hänen elämänsä. Hän ei koeta edes perehtyä niihin töihin, jotka
hänelle maanviljelijän vaimona lähinnä kuuluisivat, hän vajoaa vain
romaanien lukemiseen ja epäterveeseen tunne-elämään ja antautuu
vähitellen täydellisen apatian valtaan. Tästä haluttomuuden ja
ikävystymisen tilasta herättää hänet miehen ystävä, joka palattuaan
monivuotiselta ulkomaanmatkalta asettuu heidän luokseen asumaan.
Ystävällä on kaikki ne edut, jotka mieheltä puuttuvat, maailmanmiehen
miellyttävä käytöstapa, laajat harrastukset ja ennen kaikkea kyky
kiehtoa naisten mielet pauloihinsa, lumota heidät. Hänen rinnallaan
aviomies, joka karkeasta kuorestaan huolimatta on luonteeltaan
kelvollinen ja luotettava ja mieleltään pehmeä ja herkkä, jonka
todelliset ominaisuudet vievät monin kerroin voiton hänen ystävästään,
tekee varsin haalean ja nolon vaikutuksen. Marianne ei voi olla
tekemättä vertauksiansa, ja ne lankeavat kaikki ystävän eduksi. Melkein
huomaamattaan hän soljuu yhä enemmän hänen valtaansa, hiljaiset
hämärähetket takkavalkean ääressä, jolloin luottamuksia vaihdetaan
kummallakin puolen ja kaivetaan esille kaikki salatut huolet ja
kaipuut, vahvistavat osaltaan ystävyyttä, kunnes se kiihtyy
molemminpuoliseksi rakkaudeksi. Ensimäinen suudelma saa kuitenkin
Mariannen omantunnon heräämään, ja hän karkoittaa ystävän talosta.
Mutta vaikka hän voittaakin kokonaan tämän tunteensa, ei hänen
omatuntonsa lakkaa häntä soimaamasta ennenkuin hän on tunnustanut
kaikki miehelleen. Hänen tunnustuksensa kylmentää kuitenkin kokonaan
aviopuolisoiden välin, sillä mies, joka on käsillään kantanut vaimoansa
ja rakastanut ystäväänsä, ei voi antaa anteeksi sitä, että he hänen
silmiensä edessä ovat häntä pettäneet, eikä uskoa vaimon jälleen
rakastavan häntä.

Mutta samalla kun väli rikkoontuu, herää Mariannen rakkaus mieheensä
vasta täyteen voimaansa. Hän koettaa nyt voittaa hänet jälleen
omakseen, hän herää ikäänkuin uuteen elämään, hän tarttuu tosityöhön
kiinni, ottaa kodin ohjakset käsiinsä, perehtyy kaikkiin emännän
toimiin, löytääpä yksin tien yksinkertaisen kansan sydämeen. Kaikki se,
mitä hän ennen on ylenkatsonut ja halveksinut, muuttuu nyt hänelle
rakkaaksi siksi, että se on sen miehen maailma, jonka kunnioituksen ja
rakkauden hän tahtoo voittaa. Ja se onnistuu hänelle vihdoin. Mies ei
voi olla huomaamatta sitä suurta muutosta, joka vaimossa on tapahtunut,
ja hänen rakkautensa herää jälleen.

Koko se puoli kirjaa, joka kuvaa Mariannen taistelua, on syvää,
kaunista taidetta. Se on taistelua elämästä ja kuolemasta, joka
vaikuttaa vakuuttavasti ja todesti. Teoksen alkupuoli sen sijaan on
paljoa heikompi. Se on liiaksi venytetty, siinä ei ole sitä tyylin
tuoreutta kuin "Pengar'issa", ei samaa yksinkertaista ja puhdasta
muovailua. Niinikään vuoropuhelut ovat paljoa heikommat ja
värittömämmät. Koko teoksessa on jotain tekemällä tehtyä, melkeinpä
sovinnaista, se on vailla sitä välittömyyttä ja voimaa, mikä
edelliselle on niin ominaista.

Senaikuiset arvostelijat yleensä ovat varsin suopeita "Fru
Marianne'lle", muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Kaikkein kehuvin
on "Aftonbladet". "'Fru Marianne' osoittaa ehdottomasti suurta
edistystä", sanoo sen arvostelija... "Kertomataidossa Ernst Ahlgren on
saavuttanut miltei mestaruuden; niin tasainen ja selvä on hänen
tyylinsä ja niin kiinteästi se mukautuu kuvatun aiheen laadun mukaan...
Joskus on kuitenkin sullottu liian paljon yksityiskohtia yhteen ja
kuvattu niitä turhan tarkasti sekä liiaksi toistettu pohjaltaan aivan
samoja aiheita; myöskin monet episodiset kohtaukset ovat venytetyt
väsyttävän pitkiksi... Teos on ehdottomasti parhaita mitä 'uusi
koulumme' on päästänyt julkisuuteen, mutta arvonsa sille etupäässä
antaa se seikka, että se on tunteellisen runoilijasielun luoma."[124]

Samoin professori Karl Warburgin arvostelu on kiittävä ja hän sanoo
teoksesta, että "molempien päähenkilöiden kuvauksessa on monta hyvää
ja tervettä piirrettä, jotka ovat otetut suoraan luonnosta".[125]
"Dagny'ssa" nimimerkki F.S. osuu epäilemättä lähimmäksi tekijän omaa
tarkoitusta sanoessansa, että teos "on terve ja raitis ylistyslaulu
työn ja todellisen elämänilon kunniaksi".[126]

Myöskin suomalaiset lehdet asettuivat "Fru Marianne'n" suhteen hyvin
suosiolliselle kannalle. "Finsk Tidskrift" sanoo sen "uskollisemmin ja
luonnollisemmin kuin minkään muun ruotsalaisen romaanin kuvaavan
todellisuutta",[127] ja Werner Söderhjelm "Helsingfors Dagbladet'issa"
antaa siitä seuraavan kehuvan todistuksen: "Jos tahtoisi luetella
kaikki 'Fru Marianne'n ansiot, niin koituisi siitä pitkä ansioluettelo.
Me tyydymme vain sanomaan, ettei Ruotsissa pitkiin aikoihin ole
kirjoitettu kirjaa, joka sisältäisi niin runsaasti runoutta ja niin
paljon lämmintä tunnetta elämää kohtaan, sellaisena kuin se ilmenee
yhteiskunnan pienissä oloissa. Nuoren Ruotsin kirjallisuus voi pitää
'Fru Marianne'a suurimpana voittonaan, mitä sillä pitkiin aikoihin on
ollut, ja Ernst Ahlgrenille, nuorelle rouvalle, joka piiloutuu tämän
miehisen salanimen taakse, takaa tämä suuri menestys varman
voiton."[128]

Sensijaan Tanskassa, jossa "Fru Marianne" ilmestyi yhteen aikaan kuin
Ruotsissakin, teos sai hyvinkin vastakkaisia arvosteluja osakseen.
"Politiken'in" murhaavasta arvostelusta on ollut jo puhetta. Se ei
suorastaan myöntänyt kirjalle minkäänlaisia ansioita. Ja sen vaikutusta
voi selvästi huomata useissa muissakin lehdissä. Niinpä esim. eräs
maaseutulehti, myönnettyään, että muutamat yksityiskohdat olivat varsin
kauniita ja todistivat tekijän älykkyyttä, sanoo: "Kokonaisuutena on
'Fru Marianne' kehno kirja. Huonoimpia kohtia on viimeinen yhtymä
nuoren vaimon ja 'perheen ystävän' välillä -- varsinkin
viimeksimainitun suuhun pannut sanat saavat raakuudessaan ja
tyhjänpäiväisyydessään etsiä vertaisiaan."[129]

Sitä vastoin monet muut tanskalaiset lehdet ovat hyvinkin suosiollisia,
niinkuin esim. seuraavasta otteesta voi todentaa: "Lukiessa tätä kirjaa
joutuu ehdottomasti sen vaikutuksen valtaan, että on tekemisissä
vakavan ja hienon kirjailijapersoonallisuuden kanssa, jolla
mahdollisesti vielä voi olla yhtä ja toista opittavaa, ennenkuin hän
täysin saa hallituksi muotoa ja keinoja, mutta jonka kyky kuvata elämää
ja ihmisiä on jo kylliksi kypsä ja rikas, luodakseen teoksia, jotka
kohoavat keskitasoa paljoa korkeammalle."[130]

Esselde lausuu niinikään ilonsa ja kiitoksensa tästä teoksesta,
saatuaan sen suoraan tekijältä itseltään. "_Hyvä_ kirja",
kirjoittaa hän Ernst Ahlgrenille, "vailla varsinaista tendenssiä ja
samalla niin mieltäkiehtova, että on vaikea jättää sitä käsistään
ennenkuin yhteen menoon on ahminut kaikki 400 sivua -- miten kauan
siitä onkaan, kun kotimainen kirjallisuus tarjosi meille jotain tämän
kaltaista."[131]

Ernst Ahlgren oli edeltäkäsin koettanut terästää mieltään kaikkia
arvosteluja, sekä kiittäviä että moittivia vastaan. Hän tiesi itse
tehneensä parastansa ja panneensa koko sisimpänsä työhönsä. Jollei se
sittenkään täyttäisi vaatimuksia, niin se todistaisi vain, niinkuin hän
itse sanoo Georg Nordensvanille, ettei hänellä "yleensä ollut kykyä
kirjoittaa".[132] Mutta kun isku kohtasi häntä, kun "Politiken'in"
kohtalokas arvostelu tuli julkisuuteen, ei hänellä sittenkään ollut
vastustuskykyä. Miksi se hänet mursi, sen me jo tiedämme. Ja siten tämä
teos, johon hän itse ja epäilemättä myös hänen ystävänsä oli
kiinnittänyt paljon toiveita, tuli hänelle suureksi pettymykseksi ja
voittamattoman tuskan lähteeksi.



Ernst Ahlgren novellinkirjoittajana.


Ernst Ahlgren alotti kirjallisen uransa novellikokoelmalla ja
novellikokoelmalla hän sen myös lopetti. Nuo pienet kertomukset, jotka
kaikista hänen elämänsä ristiriidoista ja taisteluista huolimatta
heruivat hänen kynästään ja jotka hänen omasta mielestään olivat vain
välityötä suurempien tehtävien lomassa, ovat sittenkin kaikkein
omaperäisimmät hänen taiteilijaluonteelleen. Sillä ensi sijassa Ernst
Ahlgren oli sittenkin kansan kirjailija, skånelaisen talonpojan
kuvaaja. Jo hänen esikoisteoksessaan ne kertomukset, joiden aiheet ovat
kansanelämästä saadut, ovat ehdottomasti parhaat, sillä näissä hänen
suuri ihmisrakkautensa ja suvaitsevaisuutensa saa kaikkein kauneimman
ilmaisunsa, samalla kuin hänen voimakas tempperamenttinsa ja terve
arvostelukykynsä pääsee parhaiten oikeuksiinsa.

Vielä paljoa korkeammalle kuin nämät ensimäiset kertomukset ovat ne
novellit asetettavat, joita hän v. 1884 jälkeen julkaisi monissa eri
lehdissä ja julkaisuissa ja jotka ilmestyivät erityisinä kokoelmina
osittain syksyllä 1887, osittain vasta hänen kuolemansa jälkeen. Näissä
kolmessa kokoelmassa, "Folklif och småberättelser" (Kansanelämää ja
pikkukertomuksia), "Berättelser och utkast" (Kertomuksia ja luonnoksia)
ja "Efterskörd" (Jälkisato) on sellaisia aitohelmiä, että ne
asettavat Ernst Ahlgrenin ei yksin paljoa korkeammalle kaikkia hänen
aikuisiaan naiskirjailijoita, vaan yleensä parhaiden ruotsalaisten
novellinkirjoittajien tasalle. Sellaiset pienet palaset kuin "Vid
sotsängen", "Mor Malenas höna", "Kamrater", "Herr Tobiasson",
"Cedergren gör sexa i qväll", sekä nuo syvintä epätoivoa ja tuskaa
väräjävät kuvaukset "Förbrytareblod", "Lifsleda" ja "Ur mörkret" monia
muita mainitsemattakaan, ovat kaikki suoraan elävästä elämästä
temmatut.

Nämät pienet novellit edustavat mitä erilaisimpia aiheita, joilla
kuitenkin kaikilla on jonkinmoinen yhteinen sisällinen yhtymäkohta. Se
ryhmä, joka suorastaan on otettu kansan elämästä, on niinkuin sanottu,
paras ja myös lukuisin. Eri ryhmän muodostavat sitäpaitsi ne
kertomukset, jotka käsittelevät tekijän omia kokemuksia, hänen
lapsuuttansa, sairauttansa, kirjallisen työnsä alkuaikoja ja hänen
viimeisten elinvuosiensa taistelua kuoleman ajatusta vastaan. Toisissa
hän koskettaa taas yleisempiä kysymyksiä ja tuo esiin oman
uskonnollisen tai siveellisen käsityskantansa.

Ernst Ahlgren itse tunsi seisovansa lähellä kansaa, olevansa työntekijä
niinkuin hekin. Ja juuri tälle työtätekevälle kansalle hän tahtoi
kirjoittaa, hän tahtoi kehittyä "sellaiseksi kertojaksi, jonka teosten
lukeminen voisi tuottaa heille lepoa ja huvia". Jo v. 1885 hän
kirjoitti Lundegårdille seuraavat sanat, jotka paremmin kuin mikään muu
selvittää meille tämän hänen suhteensa kansaan:

"Toivoisin olevani siksi rikas, ettei minun -- ei ainakaan ensi kädessä
-- tarvitsisi kirjoittaa yleisölle... Mutta jos minulla pitäisi olla
yleisö, niin tahtoisin saada sen niin laajalta ja niin syvältä kansan
riveistä kuin mahdollista. Ja jospa sitten voisin näyttää heille kaiken
sen, mikä heissä itsessään on tervettä ja voimakasta, jotta he eivät
mistään hinnasta maailmassa tahtoisi vaihtaa sitä siihen liukkaaseen
vernissaan, joka voi kiilloittaa kaiken mädänneen niin ihmeen
koreaksi."[133]

Juuri sen, mikä kansassa on tervettä ja voimakasta, onkin Ernst Ahlgren
näissä kuvauksissaan saanut esille.

Tarkastakaamme esim. sellaista kertomusta kuin "Vid sotsängen"
(Kuolinvuoteella). Nuori pappi on kutsuttu antamaan ehtoollista
köyhälle torpparille, joka makaa henkitoreissaan. Hän tulee paikalle
mieli täynnä ankaria moitteita, sillä hän tietää, että mies on elänyt
laittomassa suhteessa naisen kanssa, joka on istunut vankilassa
lapsenmurhasta. Kun hän nyt näkee tuon naisen sairasvuoteen ääressä,
moittii hän heitä sen vuoksi, etteivät he ole menneet naimisiin, vaan
ovat kasanneet toisen rikoksen toisen päälle. "Eikö pastori tiedä
millainen minä olen?" kysyy vaimo. Heti päästyään vapaaksi vankilasta
hän oli tullut taloon, jossa vaimo äsken oli kuollut ja lapset
sairastuneet isoonrokkoon, sillä "täytyihän jonkun heitä hoitaa.
Minunlaiseeni ei mikään tartu." Ja siten hän 21 vuotta oli palvellut
talossa, ollut miehen uskollisena vaimona ja lasten hyvänä äitinä,
mutta itsepäisesti koko ajan vastustanut vihkimistä, samoinkuin
ehtoollisellekin menoa, sillä mitenkä hänenlaisensa olisi sellaiseen
kelvannut.

Yhtä ymmälle saattaa kuoleva torpparikin nuoren papin.
Kuumeentapaisella kiihkolla hän on odottanut papin tuloa ja ehtoollisen
jakamista, jota vailla hänen on mahdoton rauhassa kuolla, mutta niin
pian kuin juhlallinen toimitus on suoritettu, siirtyvät hänen
ajatuksensa jälleen maallisiin asioihin. Papin puhuessa hänelle
lunastuksesta ja Jumalan armosta, sairas kohoaa istualleen ja
huomatessaan raskaitten pilvien keräytyvän taivaalle, hän huudahtaa
hätääntyneenä: "Marna, miten herran nimessä patruuna saa rukiin
korjatuksi, jos syksy muuttuu sateiseksi!" Nuo sanat loukkaavat pappia,
pitäisihän kuolevan toki ajatella sieluaan eikä surra maallisia
asioita. "Hän on palvellut kartanossa 35 vuotta", selittää vaimo,
"vanhat asiat istuvat hänessä sitkeässä, ja kun patruunasta on kysymys,
unohtaa hän kaiken muun."

Pappi ja torpanväki edustavat kahta aivan vastakkaista maailmaa, joilla
ei ole vähimpiäkään edellytyksiä ymmärtää toisiansa. He puhuvat
kumpikin aivan eri kieltä ja seuraavat elämässään aivan eri lakia ja
moraalia.

Kertomuksessa "Kamrater" (Toverit) kuvaa Ernst Ahlgren vanhan
karjanhoitajan rakkautta elukkoihinsa ja varsinkin vanhaan uskolliseen
koiraansa. Mies pelastaa oman henkensä uhalla tulenvaarasta kartanon
karjan, ja kun isäntä kehuu hänen rohkeuttansa ja toimekkuuttansa, niin
antaa hän koko kunnian koiralleen, eipä edes suostu ottamaan vastaan
kunniamitalia, jollei koira saa hänen rinnallaan olla läsnä
juhlatilaisuudessa kirkossa.

Erinomaisella huumorilla ovat kertomukset "Mor Malenas höna" (Malena
muorin kana) ja "Medan kaffet kokar" (Kahvin kiehuessa) kerrotut.
Edellinen antaa meille pienen silmäyksen vaivaistaloon, jonka harmaiden
seinien sisäpuolelle niin hyvin ilo kuin surukin löytää tiensä,
jälkimäinen on varsin räikeä kuvaus kansannaisen järkiperäisestä
suhtautumisesta avioliittokysymykseen. Aivan päinvastainen sävyltään on
"Historien om en näsduk" (Nenäliinan tarina), joka antaa mitä
liikuttavimman todisteen siitä hellästä ja lämpimästä suhteesta, mikä
kansan miehen ja naisen välillä voi vallita, vaikka kaikki ulkonaiset
merkit ja todistukset puuttuvatkin.

Kansankuvauksina erinomaisia ovat myös "Storhandel" (Suurkauppa) ja
"Efter torgdagen" (Toripäivän jälkeen), jotka samalla kuvaavat meille
Ernst Ahlgrenia itseään kirjakauppiaana. Varsinkin jälkimäinen, jossa
tekijä näyttää toteen, että hyviä ja kauniita piirteitä voi piillä
yksin humaltuneen ja raa'an ihmisen sielun pohjalla.

"Minä rakastan sitä kauneutta, jota on rumuudessa", kirjoittaa Ernst
Ahlgren näiden kertomusten johdosta tohtori C.D. af Wirsénille, "sitä
hyvää, mikä on rikollisessa; minä rakastan kaikkea sitä, joka voi
muuttaa tuomion ja kovuuden myötätunnoksi tai hyväntahtoiseksi
nauruksi. Minä rakastan kaikkea, mikä parantaa ja sovittaa, sillä olen
itse kärsinyt."

Tavattomalla intensiivisyydellä ovat kertomukset "I väntrummet"
(Odotussalissa) ja "Bland stackare" (Raukkojen parissa) kirjoitetut.
Vain se, joka itse on saanut kestää kovia ruumiillisia kipuja, kykenee
kuvaamaan jotain senkaltaista kuin nuo kertomukset. Lukija tuntee itse
miltei fyysillistä tuskaa seuratessaan sairaan pojan ajatuksenjuoksua,
joka pelosta vavisten odottaa sitä hetkeä, jolloin hänen vuoronsa on
joutua lääkärin veitsen raadeltavaksi, mutta joka sittenkin salaa
pelkonsa niin tyystin, ettei kellään ole siitä vähintäkään aavistusta.

Kahdessa pikku palasessa, "Tvist" (Riita) ja "I kupén" (Junassa) Ernst
Ahlgren ivaa naisten väärää sovinnaisuuden tunnetta, ja kertomuksessa
"Siffror" (Numeroita) hän kuvaa räikeällä tavalla kirjailijoiden kehnoa
taloudellista asemaa ja lausuu purevia totuuksia yleisölle, joka ei
henno uhrata varoja kirjojen ostoon, mutta kyllä on valmis laskemaan
seppeleitä kirjailijan haudalle, varsinkin jos sen kautta voi saada
nimensä sanomalehdissä mainituksi.

"Förbrytareblod" (Rikoksentekijän veri), "Lifsleda" (Elämänkyllästys)
ja "Ur mörkret" (Pimeydestä), nuo kolme novellia, jotka ovat lähteneet
Ernst Ahlgrenin syvimmästä sydämestä, kuvaavat hänen omaa epätoivoista
taisteluaan kuolemaa vastaan. Ensimäisen niistä, niinkuin jo mainittu,
hän kirjoitti itsemurha-yönään Kööpenhaminassa kesällä 1887. Se on
kertomus nuoresta miehestä, joka aikoo tehdä itsemurhan siksi, että
tyttö, jota hän rakastaa, on hyljännyt hänet, mutta hän ottaakin tytön
hengiltä, kun tämä ivaa hänen tunnettansa ja yrittää kääntää asian
leikiksi. Itse aiheessa ei ole mitään erikoista, pikemmin se on miltei
banaali, mutta kertomatapa on suorastaan mestarillinen. Sen takana on
ihminen, joka on katsonut kuolemaa suoraan silmiin, se on puhjennut
esille inhimillisen tuskan syvimmästä hetteestä, jokainen sana, joka on
paperille piirretty, on kyynelillä ja verellä kostutettu.

"Lifsleda" on syntynyt varmaan samana kesänä, Ernst Ahlgrenin
oleskellessa Gustaf af Geijerstamin luona. Itsemurha-ajatuksen
vainoomana hän samoili yksin metsissä ja kuuli alituisesti kiusaajan
äänen korvissansa. Ehkäpä hänetkin, niinkuin kertomuksessa, pieni lapsi
sai estetyksi täyttämästä synkkää aiettansa, pieni lapsi, joka päivisin
seurasi hänen kintereillään, öisin pyrki hänen makuutoverikseen ja
siten vähitellen pehmeällä kätösellään ja luottavalla äänellään sai
hänessä jälleen elämänhalun heräämään.

"Ur mörkret", niinkuin jo aikasemmin on mainittu, kuvaa erästä
joulukuuniltaa v. 1887, jolloin Ernst Ahlgren, taisteltuaan jälleen
itsemurha-ajatusta vastaan, kertoi Axel Lundegårdille elämäntarinansa.
Hämärissä mies ja nainen istuvat siinä yhdessä ja pimeän läpi kajahtaa
elämän kanssa lopullisen tilinsä tehneen naisen ääni. Hän puhuu siinä
suhteestaan isäänsä, joka kasvatti häntä kuin poikaa, hän kuvaa sitä
häpeän ja alennuksen tunnetta, joka heräsi hänessä jo lapsena siksi,
että hän pojan puvustaan ja tavoistaan huolimatta oli sittenkin vain
tyttö, nainen, jolla ei ollut edes ihmisoikeutta, hän kertoo siinä
avioliitostaan, siitä häpeästä, jonka sekin hänen ylitsensä veti, ja
vihdoin suhteestaan mieheen, johon hän koko sielullaan oli kiintynyt,
mutta joka piteli häntä vain leikkikalunaan ja heitti hänet luotaan
väsyttyään tähän leikkiin. Ernst Ahlgrenin koko elämän traagillisuus on
kuvattuna tässä pienessä palasessa, mutta samalla sillä on laajempikin
kantavuutensa. Se on palanen naisen kohtaloa yleensä, "paarian, joka ei
koskaan voi kohota kastiaan korkeammalle".

Näiden novellien joukossa on pari kertomusta, joissa Ernst Ahlgren
siksi voimakkaasti heilutti ivan ruoskaansa, että ne nostattivat pahaa
verta häntä vastaan. Niinpä esim. "Cedergren gör sexa i qväll"
(Cedergren pitää illalliset tänä iltana) nimisen kertomuksen johdosta
hän sai vastaanottaa seuraavan nimettömän kirjeen, joka kuvaa selvästi
sen ajan ahdasta käsityskantaa:

"Olen lukenut 'Sveassa' kertomuksen nimeltä 'Cedergren gör sexa i
qväll'. Jos te sen olette kirjoittanut, niin rukoilen Jumalaa
varjelemaan minua, etten tulisi lukeneeksi enää mitään muuta teidän
kynänne tuotetta. Tiedättekö, miten paljon myrkkyä teidän sanoissanne
piilee? Tiedättekö miten paljon katkeraa sappea te voitte vuodattaa
äidin sydämeen? Mitä ovat nuo siveettömät romaanit, jotka kiihoittavat
aistillisuutta, tällaiseen kertomukseen verrattuna? Ne kiihoittavat
hetkeksi, mutta kiihoitus menee ohitse, te sen sijaan turmelette
ihmisen ajaksi ja iankaikkisuudeksi. Ajatelkaa tätä ennenkuin on liian
myöhäistä!"

Kertomus kuvaa vetelehtivää ylioppilasta, joka salatakseen oman
laiskuutensa ja kehnoutensa vetää nenästä kaupunkiin tullutta vanhaa
äitiään ja pitää hänen kustannuksellaan iloiset juomakestit. Ylioppilas
on tosin räikein värein kuvattu, mutta hän ei pohjaltaan ole sittenkään
turmeltunut, hän rakastaa vanhaa äitiään kaikesta huolimatta ja hänen
pilansa, koettaessaan pelastaa oman nahkansa, ei mitenkään ole
tarkoitettu petokseksi. Tämän kevytmielisen pojan rinnalla kohoaa äidin
hahmo kahta vertaa kauniimpana ja ihanteellisempana. Jos Ernst
Ahlgrenilla tätä kertomusta kirjoittaessaan on ollut jokin määrätty
tarkoitus, niin on hän tahtonut kuvata syvintä ja itsensäuhraavinta
äidinrakkautta eikä suinkaan äidin halveksimista ja pilkkanapitämistä,
niinkuin yllämainitun kirjeen kirjoittaja olettaa.

Toinen kertomus, joka tuotti Ernst Ahlgrenille ikävyyttä, oli
"Fairbrooks krögare" (Fairbrookin kapakoitsija), sillä se herätti
paljon paheksumista hyvässä Hörbyssä. Hörbyläiset, niinkuin sanottu,
eivät katsoneet Ernst Ahlgrenin tuotantoa suopein silmin, ja kun tämä
kertomus nyt ilmestyi, olivat he heti tuntevinaan siinä itsensä.
Kertomuksessa oli varsinkin kaksi kohtaa, jotka heidän mielestään
erehtymättömästi olivat suunnatut heitä vastaan: siinä esiintyy näet
kaksi emansipeerattua rouvaa, jotka syövät päivällistä ravintolassa
miestensä seurassa -- sellaista oli todellakin kerta tapahtunut
Hörbyssä! sekä kuvataan hautajaisia, joissa vainajan juomaveikot
kulkevat ruumissaatossa kuin "parvi suuria, kömpelöitä elukoita" --
siitä ei ollut kovinkaan kauan, kun Hörbyn totiherrat olivat saattaneet
erään pienen yhteiskuntansa jäsenen viimeiseen lepoonsa.

Olihan tässä yllin kyllin syytä, jotta viha alkaisi kiehua kyläläisten
suonissa! He uhkasivat murskata Ernst Ahlgrenin kainalosauvat
palasiksi, koska hän oli uskaltanut haukkua heitä elukoiksi. Eikä
siinäkään kylliksi. Hänelle oli kostettava tuntuvalla tavalla, vieläpä
samoilla aseilla, joita hän itsekin oli käyttänyt: ja niinpä ilmestyi
painosta häväistyskirjoitus: "Fairbrooks blåstrumpa. Hennes lefnad och
gärning och slutliga ändalykt" (Fairbrookin sinisukka. Hänen elämänsä
ja toimintansa ja lopullinen kuolemansa.) Tämä tekele, joka tuli
julkisuuteen vuotta ennen Ernst Ahlgrenin kuolemaa ja osoittaa
puolestaan miten vähän arvoa hänen lähin ympäristönsä pani hänen
työhönsä, oli kuitenkin siksi hävytön ja liioiteltu, että se ampui
kerrassaan yli maalinsa. Se ei saanut muuta aikaan, kuin että välit yhä
enemmän kiristyivät ja että Ernst Ahlgrenin vastenmielisyys Hörbytä
kohtaan kasvoi vielä entistään suuremmaksi. Mutta taiteilijaan hänessä
se ei ulottunut. "Se on kylliksi, enemmän kuin kylliksi!" kirjoittaa
hän sen johdosta Matille. "Suorastaan reklaami minulle. Ei ainoakaan
sana osu minuun! Valheet liian karkeita. Sävy niin raaka, että yksin
minun ulkomuotonikin pitäisi todistaa jokaiselle ihmiselle, että ... no
niin. Jos pääskynen olisi pudottanut hiukan likaa päälleni, niin se ei
olisi tehnyt minuun sen kummempaa vaikutusta kuin tämäkään: minä
hymyilen ja näpäytän sormellani pois sen, minkä pikku eläin on päälleni
karistanut."[134]

Mutta Ernst Ahlgrenin kimppuun kävivät arvokkaammatkin vastustajat kuin
yllämainittujen nimettömien sepustuksien kirjoittajat, syyttäen häntä
siitä, että hän liiaksi tahtoi kuvata kaikkea sellaista, mikä oli
rumaa. Gustaf af Geijerstamin toimittamassa julkaisussa "Revy" oli v.
1886 ilmestynyt Ernst Ahlgrenin kirjoittama novelli "Om en hökass"
(Heinäkuorman ääressä), joka antoi "Vårt land" lehden arvostelijalle
aihetta ankaraan hyökkäykseen; hän väitti sen näet liian yksipuolisesti
tuovan esiin ruotsalaisen talonpojan rumia puolia, sen taipumusta
juoppouteen, riitaisuuteen ja kiroilemiseen.

Tämän arvostelun johdosta Ernst Ahlgren tarttui itse kynään puolustaen
sekä itseään että sitä kansaa, joka oli niin lähellä hänen sydäntään.

"Sanoessanne, että se piirre, jota heinäkuormakertomuksessani olen
kuvannut, on 'luonnon mukaan esitetty'", vastaa hän arvostelijalle, "te
myönnätte että, joskin kuvaus on raaka ja inhottava, tämä raakuus ja
inhottavuus on ominaista niille esikuville, joita luonnonmukaisesti
olen kuvannut. Sallikaa minun kaikkein ensiksi sanoa pari sanaa siitä
kansasta, jonka keskuudessa olen kasvanut ja jonka elämäntavoista ja
käsityskannasta en voi kokonaan vieraantua, niinkauan kuin mielessäni
säilyy yksi ainoakin lapsuudenmuisto.

"Skånelainen pienviljelijä, päivätyöläinen, torppari tai maanviljelijä
käyttää usein sellaista puhetapaa, joka voi loukata hienotunteisempia
korvia. Mutta moni sana, joka hienon maailman mielestä tuntuu raa'alta
ja epähienolta, ei ole sitä näiden ihmisten mielestä, sillä heillä ei
ole näille asioille muunlaisia ilmaisumuotoja kuin sellaisia, jotka
tuntuvat meistä karkeilta. Heillä on toinen kieli kuin meillä, siinä
koko asia!"

Myöskin kirjeessään Ruotsin Akademian sihteerille, tohtori C.D. af
Wirsénille, joka arvosteluissaan yleensä aivan sokeasti tuomitsi koko
uudemman kirjallisuuden, Ernst Ahlgren puolustaa kantaansa seuraavin
sanoin:

"Minä olen maksanut veroni rumuuden kuvaamiselle. Niin! Minä rakastan
sitä, mikä on rumaa. Minä rakastan sitä intohimoisesti, jos siinä on
hitunenkin kauneutta, hiukankin huumoria, yksi ainoakin sovittava
piirre; silloin tahdon kuvata rumuutta voidakseni tuoda esiin tämän
ainoan piirteen ja sanoa: 'katsokaa, yksin tässä alhaisessa ja rumassa
ja huonossakin on jotakin hyvää'. Niin, tahtoisin opettaa ihmisiä
rakastamaan sitä kauneuden hitusta, mikä rumuudessa piilee. Kuinka
usein elämässä tapaamme täydellistä kauneutta? Mutta rumuutta me
tapaamme joka päivä, ja miten usein kuljemme inhoten sen ohi -- vaikka
siinä voikin olla pienoinen valontäplä, joskaan meidän silmämme ei sitä
keksi. Minä rakastan sitä kauneutta, mikä rumuudessa on, sitä hyvää,
mikä rikollisessa on; minä rakastan kaikkea sitä, joka voi kääntää
tuomion ja kovuuden myötätunnoksi tai hyväntahtoiseksi pilaksi. Minä
rakastan kaikkea, mikä sovittaa ja parantaa, sillä minä olen itse
kärsinyt.

"Siksi minä pyydän saada kuvata rumuutta, kaikkea sitä mitä ympärilläni
olen nähnyt, ilman minkäänlaista kultausta."[135]

Mutta väärin olisi olettaa, ettei Ernst Ahlgren olisi niittänyt myös
julkista kiitosta novellikokoelmiensa johdosta. Ellen Key kirjoitti
erittäin suosiollisen arvostelun "Dagny" lehteen sanoen siinä m.m.,
että "oleskelu maalla on tehnyt Ernst Ahlgrenista varsinaisesti
_maaseudun_ runoilijan", jolla alalla "hän Ruotsin kirjailijoiden
parissa viime kuluneena vuosikymmenenä onkin ainoa". Ja sitten hän
jatkaa: "Ei mikään luokka ole erikoisesti hänen haaveilunsa tai
epäilynsä esineenä. Miehet yhtä paljon kuin naiset, eläimet yhtä paljon
kuin ihmiset, rikkaat yhtä paljon kuin köyhät, vanhoilliset yhtä paljon
kuin vapaamieliset -- kaikki he saavuttavat hänen myötätuntonsa."[136]

Ernst Ahlgren, joka asetti myös itse pienet kertomuksensa suurten
romaaniensa edelle, pani epäilemättä eniten arvoa seuraavaan
arvosteluun, jonka Georg Brandes julkaisi 'Politiken'issä "Folklif och
småberättelser" teoksen johdosta, ja jossa hän antaa kauniin
tunnustuksen Ernst Ahlgrenin tuotannolle ja hänen kirjalliselle
kyvylleen yleensä.

"Ne kaksi romaania, joita rouva Benedictsson saa kiittää maineestaan",
kirjoittaa Georg Brandes, "eivät anna oikeaa eikä parasta käsitystä
hänen kyvystänsä. 'Pengar' on varsin rohkea kirja, mutta se loppuu
kapinaan, ja meillä on ollut kirjallisuudessa jo niin monta miehen ja
naisen välistä kapinaa, ettemme enää siedä useampia.

"'Fru Marianne', joka oli omansa voittamaan suuren lukijakunnan
puolelleen, oli varovainen kirja ja liian lavea.

"Omaperäisimmät, mitä hän tähän asti on tuottanut, ovat hänen
ensimäiset kertomuksensa 'Från Skåne' sekä pieni reipas ja elokas
näytelmä 'Final', jonka hän yhdessä Axel Lundegårdin kanssa on
sepittänyt. Siinä on kaksi naishahmoa, hyljätty vaimo, joka viimeiseen
asti yrittää pysyä nuorena ja kauniina, ja elämänhaluinen, toimekas,
omia etujaan valvova koketti -- kumpikin erinomaisella terävyydellä ja
voimalla kuvatut.

"Uudessa teoksessaan 'Folklif och småberättelser' on tekijä hankkinut
itselleen täydellisen hyvityksen siitä tappiosta, jonka 'Fru Marianne'
hänelle tuotti. Kokoelma on omaperäinen ja arvokas ja antaa meille
käsityksen hänen kykynsä kantavuudesta. Näissä enimmäkseen lyhyissä
kertomuksissa on sama tuoreus ja elokkaisuus, kuin etevän maalarin
luonnon mukaan maalaamissa luonnoksissa, joita useinkin voi asettaa
suurempien, valmiiksi maalattujen taulujen edelle. Niiden lämmin
väritys ja miehuullisen voimakas sävy johtuu siitä, että tekijä tuntee
tarkasti ja perinpohjaisesti sekä ihmiset että olot Etelä-Ruotsissa,
josta hän kernaimmin aiheensa ammentaa. Hän tuntee skånelaisensa
samoinkuin rouva Ancher skagenilaisensa. Hän on itse elänyt heidän
parissaan, hän on käyttänyt sekä silmiään että korviaan ja ottanut
sydämellään kaikkeen osaa.

"Vanhoissa tarinoissa kerrotaan usein jostakin taikakeinosta, joka
oikealla tavalla käytettynä saattaa ihmisen ymmärtämään lintujen
kieltä. Ja niinpian kuin hän sen oppii, avautuu hänelle uusi maailma.
Mutta yhtä vaikea kuin sadun prinssin on oppia ymmärtämään siivekkäiden
olentojen kieltä, yhtä vaikea on kaupunkilaisenkin ymmärtää
itseensäsulkeutuneen maalaiskansan tunteita ja ajatuksenjuoksua. Hän
tarvitsee avaimen voidakseen selittää tätä mielikuvituksen ja
ennakkoluulojen ja unelmien salakirjoitusta.

"Rouva Benedictssonilla on tämä avain; hän on täydellisesti selvillä
skånelaisen talonpojan käsitys- ja ajatuskannasta kaikissa
elinkysymyksissä, aivankuin hän kaikessa olisi hänen vertaisensa.

"Kokoelman kertomukset ovat useammilta eri vuosilta, mutta parhaat,
ilahduttavasti kyllä, ovat vuodelta 1887, yhtä verrattomia sekä
havaintojen että muodon puolesta sekä aito-taiteilijalle täysin
arvokkaita...

"Kaksikin eri seikkaa niissä viehättää lukijan mieltä: ensinkin se
tavaton varmuus, jolla todellisuutta on kuvattu, se täsmällinen
varmuus, jonka tarmokas tyyneys tekee lukijaan sen vaikutuksen, että
kaikki on tapahtunut juuri niinkuin on kuvattu: juuri tuolla tavalla
ajattelee ja tuntee vanha talonpoika kuolinvuoteellaan, juuri
tuollainen on hänen uskollinen jalkavaimonsa, joka miehen vuoksi ei ole
suostunut hänen vihityksi vaimoksensa, tai: juuri tällä tavalla
mustasukkaisuuden aiheuttama murha tapahtuu maalla, juuri tuon
luonnonvälttämättömyyden vaatimuksesta, joka on kaikkia perusteluita
voimakkaampi.

"Toiseksi tuottaa mieluisan yllätyksen tekijän herkkä silmä
näkemään kaikkea koomillisuutta, joka ilmaisumuodossaan on
niin täysin hillittyä. Kuu hän on vakava, kuvaa hän yhtä rohkeasti
todellista elämää epäpuhtaine tai traagillisine omituisuuksineen
kuin Henrik Pontoppidan meillä lyhyissä, mestarillisissa
kansanelämänkuvauksissansa. Kun hän esittää jonkun koomillisen
tilanteen -- ja sen hän tekee varsin usein -- astuu hän samoja jälkiä
kuin Schandorph meillä. Mutta siinä, missä Schandorph nauraa, on Ernst
Ahlgrenilla vain veitikka silmässä...

"Kokonaisuutena kokoelma on keväisen terve kuin heikosti tuoksuva,
mutta väririkas ruoho- ja metsäkukkakimppu, jonka poimii varhain
aamulla kasteen ollessa vielä maassa."[137]

Tällä myötätuntoisella ja täyttä tunnustusta antavalla arvostelullaan
Georg Brandes tahtoi lieventää sitä murhaavaa tuomiota, joka edellisenä
kesänä "Politiken" lehdessä oli tullut "Fru Marianne'n" osaksi, joskaan
hän ei sitä suorastaan peruuttanut,



Kirjallisia otteluita.


"Nuoren Ruotsin" kirjailijat, joita aluksi kaikilla tahoilla oli
tervehditty ilolla uuden kirjallisen kukoistusajan edelläkävijöinä,
joutuivat 80-luvun loppupuolella mitä ankarimman vastustuksen ja vainon
alaisiksi. Siihen vaikutti osaltaan heidän hyökkäyksensä uskontoa ja
yhteiskuntajärjestelmää vastaan, mutta ensi sijassa sittenkin
Strindbergin teokset. Varsinkin sen jälkeen kuin "Giftas" teosta
vastaan nostettu oikeusjuttu päättyi Strindbergin eduksi, kiihtyi
taistelu konservatiivisella puolella äärimäisyyteen asti. C.D. af
Wirsén hyökkäsi vasta perustetussa "Vårt land" lehdessä, jonka
ohjelmaan kuului "epäsiveellisen ja herjaavan kirjallisuuden
vastustaminen", ei yksin ruotsalaisen, vaan myöskin ulkomaalaisen
realistisen kirjallisuuden kimppuun, ilmaisten niin suurta
ahdasmielisyyttä ja naurettavaa kömpelyyttä arvostelutavassaan, että
sen vertaista tuskin missään muussa maassa on tavattu. Naurettavan
surullinen oli niinikään n.s. "siveellisyysanomus", jonka useat
henkilöt, niiden joukossa myös yllämainittu "Vårt land" lehden
arvostelija ja Ruotsin Akademian sihteeri, jättivät kuninkaalle,
valittaen siinä, "että itsessään niin hyödyllistä painovapautta oli
viime aikoina häikäilemättömästi väärinkäytetty ja että kaikkein
siveettömimmät painotuotteet kaunokirjallisuuden nimellä ja muka
vapauden, valistuksen ja kehityksen edistämisen tarkoituksessa olivat
ruvenneet levittämään vietteleviä oppejansa, sekoittaneet yleisön
oikeudentunnon sekä riistäneet siltä uskon Jumalaan ja hänen pyhään
sanaansa siten tuottaen turmelusta sekä ajaksi että iankaikkisesti".
Vähä väliä ilmestyi niinikään vanhoillisten lehtien palstoilla
lähetettyjä kirjoituksia, jotka olivat milloin "Opettajan", milloin
"Olevien olojen ystävän" y.m. allekirjoittamia ja jotka sanojaan
säästelemättä sättivät sekä nuoria kirjailijoita että heidän
kustantajaansa, Albert Bonnieriä. Voiton kaikista tällaisista
hyökkäyksistä vei kuitenkin v. 1887 ilmestynyt lehtori John Personnen
lentokirjanen "Strindbergs-litteraturen och osedligheten bland
skolungdomen" (Srindberg-kirjallisuus ja siveettömyys koulunuorison
parissa), jossa tekijä väittää koko uudenaikaisen ruotsalaisen
kirjallisuuden puolustavan täydellisesti vapaata sukupuoli-elämää ja
syytti sitä siitä epäsiveellisestä elämästä, joka vallitsi koulujen
oppilaiden keskuudessa. Kirja, jolla ahdasmielisyydessä ja räikeydessä
tuskin on vertaistansa, herätti suurta paheksumista "Nuoren Ruotsin"
kirjailijoiden parissa, ja Gustaf af Geijerstam kehoitti m.m. Ernst
Ahlgrenia julkisesti panemaan vastalauseensa.

Ernst Ahlgren, joka parasta aikaa oli Parisissa, ei tahtonut sitä
kuitenkaan tehdä. Vaikka hän persoonallisesti seisoikin lähellä useita
nuoria kirjailijoita, niin ei hän sittenkään tuntenut niin täydellistä
yhteenkuuluvaisuutta, että hän olisi voinut ikäänkuin astua rivistä
esiin ja puhua kaikkien puolesta. Vastatessaan kieltävästi Gustaf af
Geijerstamille selittää hän lähemmin kantaansa seuraavasti:

"Kun minä ymmärrän, _miksi_ ihmiset ovat tulleet sellaisiksi kuin
he ovat, niin en voi oikein olla harmissani siitä, että he ovat
sellaisia. Jos voisin manata esiin jonkinmoista paheksumista suuntaan
tai toiseen, niin kirjallinen asemani olisi paljoa helpompi, silloin
voisin yhtyä samaa-ajatteleviin, voisin olla huomaamatta sitä hyvää,
mikä vastapuolueessakin on. Vaan nyt! Minulla on pohjaton halu nähdä ja
ymmärtää; kaikkea, kaikkea, mihin voin ylettyä. Mihinkä sitä kelpaa
sellaisella luonteella? Tämä luontainen vaistoni, haluni käsittää
kaikkea, minkä voin tavoittaa, on voimakkaampi tahtoani ja järkeäni. Se
on jonkinmoinen traagillinen kohtalo, sillä kun minulla samalla on niin
onneton tarve voittaa ihmisten myötätuntoa, joudun tahtomattanikin
persoonallisiin hankauksiin ja ristiriitoihin, joita vastaan luontaisen
herkkämielisyyteni vuoksi en voi koskaan kyllin panssaroitua."[138]

Samoin Ernst Ahlgren seuraavana syksynä kirjeessään Gustaf af
Geijerstamille puhuu jälleen suhteestaan "nuoriin" vastustaen sitä
ajatusta, että kaikki nuoremmat kirjailijat voisivat lukeutua ikäänkuin
yhteen puolueeseen. Geijerstam, jonka oli määrä pitää esitelmiä
ruotsalaisesta kirjallisuudesta, oli näet maininnut Ernst Ahlgrenille
aikovansa käsitellä häntä yhdessä Tor Hedbergin sekä muiden nuorten
kanssa, ja sen johdosta Ernst Ahlgren sai aihetta puhua itsestään sekä
asemastaan eri puolueihin nähden. "Minä kannatan aseellista
puolueettomuutta", sanoo hän. "Minkään puolueen puolesta en tahdo
taistella... En yhdy mihinkään ohjelmaan, joka sitoo minut taistelemaan
uskontoa ja voimassa-olevaa moraalia vastaan... Sinua, Tor Hedbergiä ja
Levertiniä seison lähempänä kuin toisia. Mutta me olemme toistaiseksi
saaneet aivan liian vähän aikaan voidaksemme rynnistäen toimia.
Pysykäämme yhdessä ja voittakaamme maa-alaa, hiljaa mutta varmasti. Ei
kellään meistä ole vielä kylliksi voimaa taistella ja voittaa, ja
jokaisen yksityisen tappio vahingoittaa nuorta kirjallisuuttamme
kokonaisuudessansa.

"Sen tähden en millään ehdolla ota osaa pitkin koko linjaa ulottuvaan
taisteluun."[139]

Ernst Ahlgren oli kuitenkin valmis persoonallisesti ottamaan osaa
toiseen taisteluun sekä julkisesti lausumaan siitä mielipiteensä.
Keväällä 1887 oli Georg Brandes julkaissut "Politiken" lehdessä
kirjoituksen siveellisyyskysymyksestä, jossa hän hyökkäsi yhtä sen
innokkainta kannattajaa, neiti Elisabeth Grundvigia vastaan, herättäen
siten hänen hengenheimolaistensa parissa koko pohjoismaissa mitä
suurinta paheksumista ja nostattaen sanomalehdistössä kiihkeän
väittelyn, johon m.m. Björnson ja tanskalainen kirjailija Hostrup
ottivat osaa ankarasti ahdistaen Brandesia. Vaikka Ernst Ahlgren ei
kannattanut Brandesin vapaata käsityskantaa siveellisyyskysymyksessä,
niin ei hän silti voinut hyväksyä vastapuoluettakaan, joka
ahdasmielisyydessään teki itsensä syypääksi yhtä suureen liioitteluun
kuin Brandeskin. Varsinkin hän paheksui sitä, että yleinen mielipide
kahlehti yksilöiden toiminta- ja sananvapautta ja harjoitti
terrorismia, etenkin naisten suhteen, jos nämä uskalsivat ilmaista
yleisestä mielipiteestä poikkeavan kantansa.

Näitä mielipiteitään Ernst Ahlgren esitti kirjoituksessaan
"Saedligheds-Terrorismen paa svensk Grund" (Siveellisyyshirmuvalta
ruotsalaisella pohjalla) "Politiken" lehdessä syysk. 13 p:nä 1887,
valaisten väitteitään useilla mielenkiintoisilla esimerkeillä.
Niinpä hän esim. kertoo, miten eräs nainen, joka ei muiden mukana
ollut poistunut eräästä kokouksesta, jossa oli keskusteltu
siveellisyyskysymyksestä, julistettiin pannaan, s.o. kaikki hänen
tuttavansa vetäytyivät erilleen hänen seurastansa. Samoin eräs
ylioppilas, joka samassa kokouksessa oli uskaltanut lausua ilmi
mielipiteensä, oli kadottanut apurahansa, ja kun hänelle yksityisesti
kerättiin varoja opintojen jatkamista varten, oli eräs vapaamielinen
virkamies luvannut avustaa häntä vain sillä ehdolla, että avustajien
nimet eivät tulisi julkisuuteen. -- Kustantajayhdistys oli niinikään
päättänyt eroittaa joukostaan jokaisen kustantajan, joka uskalsi
painattaa jonkun julkisesti epäsiveelliseksi julistetun kirjoituksen.
-- Ja eräältä naislehden toimittajalta oli koetettu salaisesti
agiteeraamalla riistää hänen yksityistuntinsa, koska hän vapaata
keskusteluoikeutta puolustavassa lehdessään oli antanut tilaa nuoren
tytön sairaalloista tunne-elämää esittävälle kuvaukselle.

"Sellainen on siveellisyys-hirmuvalta," huudahtaa Ernst Ahlgren. Ja
lopuksi hän vielä omasta puolestaan lausuu seuraavat sanat niille,
jotka ehkä hänen "sanojensa johdosta tahtoisivat asettaa hänet nurkkaan
häpeämään epäsiveellisyysapostolien tai muiden pahantekijöiden pariin":

"Minulle on aivan yhdentekevää, ovatko ne, joita tämä hirmuvalta uhkaa,
oikeassa tai väärässä. Että tällainen hirmuhallitus on olemassa, on
kylliksi tehdäkseen minusta sen leppymättömän vihollisen. Vaikkapa,
niinkuin itse Björnson, asettaisin neitseellisen puhtausvaatimuksen
jokaiselle sulhaselle tai samalla kauhulla kuin yhteiskuntamoraalimme
valvoja, C.D. af Wirsén torjuisin luotani miehen ja naisen välisen
yhdenvertaisuusvaatimuksen, niin inhoisin sittenkin yhtä suuressa
määrin tätä hirmuvaltaa.

"Sillä niin kauan kuin ulkonaista painostusta käytetään syiden ja
vastasyiden asemesta, ei tämä uusi kysymys ole mitään muuta kuin vanha
valhe, ja me omistamme yhä edelleenkin: vain kalkittuja hautoja
mädänneitten tapojen ympärillä."

Vaikka tämä kirjoitus ei suoranaisesti puolustakaan Brandesia, niin
hänen vastustajansa antoivat sille sittenkin sellaisen selityksen, kun
paria kuukautta myöhemmin Ernst Ahlgrenin kirjoitus "Georg Brandes
esitelmöitsijänä" "Hemvännen" lehdessä toi uutta vettä heidän
myllyynsä. Ernst Ahlgren oli näet Kööpenhaminassa seurannut suurella
ihastuksella ja innolla Brandesin luentoja ja kuvasi nyt yllämainitussa
kirjoituksessaan sekä kuulijakunnan innostusta että luennoitsijan
suurta esittämiskykyä ja persoonallista viehätysvoimaa. Osoitteena
Ernst Ahlgrenin tyylistä sekä hänen suuresta innostuksestansa saakoon
tämä kirjoitus tässä sijansa.

"'Frue Kirke' kohoaa synkkänä pilvistä iltataivasta vasten, yliopiston
kiviröykkiö rajoittaa aukiota toiselta puolen, portailla seisoo
vihmasateessa tiheään sulloutunut ihmisjoukko riippuen suuren suljetun
oven edustalla kuin mehiläisliuta ennen parveilua -- ulottuen aina
katukäytävälle saakka, missä muutamat ylioppilaat lämpimikseen astuvat
edestakaisin.

"Sisällä opinahjossa, valtavien ovien takana on hiljaista, käytävät
ovat tyhjinä ja ovenvartija torkkuu arvokkaana paikallaan; leveät
portaat ovat puolipimeät, mutta seinämaalauksille lankeaa valo
pääportaiden korkeista kandelaabreista, jotka valaisevat ylintä
käytävää. Ovia alhaalla ei avata ennenkuin täsmälleen seitsemältä,
väräjävässä kaasuvalossa värjöttää äänettömänä ja autiona pitkä käytävä
hukkuen lopulta pimeään.

"Varjosta astuu esiin yksinäinen mies, eroittuen valoa vasten kuin
selväpiirteinen varjokuva. Solakka vartalo; joustava käynti;
karakteristinen pää, hiukan eteenpäin kumartunut, mutta silti ylpeä
ryhdiltänsä, jonka suora, kiiltävä musta tukka, kohottuaan ensin
ylöspäin yhtenä ainoana kaarena, laskeutuu alas otsalle. Piirteitä on
mahdoton eroittaa, ei muuta kuin pään muodon, mutta sekin jo riittää,
jotta tuntisi sen kerrankin nähtyänsä.

"Mies asettuu seisomaan reunimmaisten portaitten ääreen, nojautuu
kandelaabrien tummaa rautaa vasten, sulautuu ikäänkuin kokonaan niihin.
Ja siihen hän jää liikkumattomana odottamaan.

"Mitä hän odottaa?

"Ehkäpä hän haluaa nähdä, miten hänen tähtensä paikoista tapellaan, tai
ehkäpä häntä vain huvittaa tarkata täältä kuulijakuntaa, jonka hän
ennen on nähnyt vain kateederista käsin.

"Kello lyö. Alhaalta kuuluu kohinaa, ikäänkuin kuohuvan veden ääntä,
ihmisaalto syöksyy lähimpiä portaita ylös, täyttää sen kuin yhdellä
ainoalla valtavalla suoneniskulla, ja virtaa sitten eteenpäin käytävän
läpi kiiruhtavien askelten äänen kajahtaessa holvikatoksen alla. Ei
kukaan astu, kaikki juoksevat virran kantamina, kuljettamina, ajamina
eteenpäin.

"Mutta ei mikään virta ulotu yksinäisen miehen luo tyhjien portaitten
päähän, ei kukaan pane häneen huomiota: itsesäilytysvaisto valtaa
jokaisen mielen.

"Sisällä luentosalissa on turvallisesta paikasta hauska tarkata kaikkia
noita erilaisia kasvojenilmeitä, jotka pistävät esiin pahimman
tungoksen keskeltä: siinä on intoa, harmia, epätoivoa, kun kaikki
ponnistukset näyttävät turhilta ja kyynärpäät askaroivat joka puolella;
siellä täällä joku elämänhaluinen nuorukainen, joka nauraa joko omille
tai toisten ponnistuksille; ylioppilaita, jotka harppaavat penkkien ja
pöytien yli anastaakseen itselleen istumapaikan; naisia, jotka
mittelevät tarmokkaasti voimiaan miessukupuolen kanssa. Ei ketään
arkailla. Kukin on itseään lähinnä.

"Jokainen nurkka, jossa ihminen vain voi seisoa, on ennätetty, aina
käytävään saakka, missä kauloja kurotetaan ja varpaille kohotaan
toivossa, että sieltäkin saattaisi jotain nähdä ja kuulla.

"Melu vaimenee suhinaksi ja sitten äkkiä kaikki hiljenee. Joukon
keskellä häämöittää tumma pää ja ylöspäin työntynyt tukka, mikä antaa
koko ulkomuodolle taistelun leiman. Se on Georg Brandes.

"Tuossa hän seisoo, hiukan hengästyneenä -- siltä ainakin tuntuu -- ja
ennenkuin hän alkaa puhua, luo hän kuulijajoukkoon levollisen, miltei
välinpitämättömän katseen, joka ponnistuksitta näyttää huomaavan
pienimmätkin seikat ja joka säkenöi kylmää ja terävää järkeä, järkeä,
joka ei lainkaan ole sopusoinnussa hänen hermostuneitten, vuoroon
katkeruutta ja kovuutta, vuoroin miltei lempeyttä ilmaisevien
kasvojensa kanssa.

"Nämät kalpeat kasvot, liikkuvat kulmakarvat, suora, matala, poimujen
uurtama otsa, herkät sieramet ja etsivä, teräksenharmaa katse tietävät
paljonkin kertoa ja vieläkin enemmän selittää sille, joka tarkasti
niiden vaihtelua seuraa. Helposti voi ymmärtää, miten tätä miestä,
jolla on niin terävä ja läpitunkeva arvostelukyky ja niin terve järki,
jonka maailmankäsitys on täysin helleeninen ja jonka suonissa virtaa
itämaista verta, miten tätä miestä ehdottomasti täytyy joko sokeasti
ihailla tai sokeasti vihata, aina sen mukaan vetääkö hän puoleensa vai
työntää luotaan -- voi ymmärtää, että kaikkein vähimmin hänen osakseen
voi tulla sitä, mitä jokaisella ensi sijassa on oikeus vaatia:
nimittäin _oikeutta_.

"Hän alkaa puhua. Kun vertaa äänen hillittyä rauhallisuutta kasvojen
intohimoiseen levottomuuteen, joita hän ei koskaan saata kokonaan
hillitä, muistuu ehdottomasti mieleen hänen omat sanansa 'Berlinin'
esipuheensa: 'Tunnelmani ovat usein ristiriidassa keskenään, mutta
ajatukseni ani harvoin.' Esityksen levollinen varmuus on sukua
'Hovedstrømninger'lle sekä niille kirjallisille luonnekuville, jotka
ovat opettaneet meitä ihailemaan Georg Brandesin voimakasta ja eheätä
persoonallisuutta, mutta kasvojen nopeat vaihtelut sen sijaan tuovat
mieleen poleemikon, ja kesken vakavaa esitystä välähtää joskus esille
tuo taisteluun valmis sukkeluus, säälimätön iva ja taitava
aseidenkäyttö, jotka helposti voivat iskeä sellaisia haavoja, jotka
umpeen mentyäänkin kätkevät arpiensa alle kalvavaa vihaa.

"Georg Brandes ei vaikuta käsien liikkeillä eikä hän ehdoin tahdoin
anna tilaisuutta suosionosoituksille, opittu kaunopuheisuus on hänelle
vierasta, hän ei koeta millään väkinäisellä tavalla imponeerata.
Teennäisyydestä vapaa yksinkertaisuus ja luonnollinen tasaisuus on
ominaista hänen esitykselleen. Hän kahlehtii kuulijoiden huomion
esityksensä sisällöllä ja ajatusjuoksunsa selvyydellä, milloin hän
haluaa selittää tai tutkia jotain seikkaa, sekä taiteellisella
havainnollisuudellaan, kun hänen mielensä tekee kuvata jotakin. Hän
osaa keskittää ajatuksensa, puristaa aineensa siinä määrin kokoon, että
hän tunnin rajoitetussa kehyksessä voi esittää äärettömän joukon
tietoja ja tosiasioita olematta silti kuiva. Kuulija tuntee todellakin
oppivansa jotain, ja siksi aine herättää hänen mielenkiintoaan. Voisipa
kohteliaisuutena mainita, että esitelmän aikana itse esittäjä unohtuu."

Vaikka tämä kirjoitus ei vähimmälläkään tavalla koskettele Brandesin
mielipiteitä, käsittivät hänen vastustajansa sen suoranaiseksi
hyökkäykseksi heitä itseään vastaan sekä Brandesin mielipiteiden
puolustukseksi. Etenkin naisemansipatsionipiireissä se herätti suurta
paheksumista, ehkäisten mm. kirjailija-apurahan keräystä, jota Ernst
Ahlgrenin hyväksi oli pantu alulle. Varsinkin eräs lahjoittajista,
rouva Fredrika Limnell, jota Ernst Ahlgren sai kiittää eräästä jo
aikaisemmasta rahalahjasta ja jonka antiudesta kyseenäolevakin apuraha
suurimmaksi osaksi riippui, loukkaantui syvästi tämän kirjoituksen
johdosta ja ilmaisi mielipahaansa eräässä Esseldelle kirjoittamassaan
kirjeessä. Samalla kun Esselde lähetti Ernst Ahlgrenille rouva
Limnellin kirjeen, koetti hän omasta puolestaan saada häntä
peruuttamaan tai ainakin tyydyttävällä tavalla selittämään
kirjoitustansa, jotta apurahahanke ei menisi myttyyn.

Seuraava vastaus Esseldelle, joka ilmaisee syvää loukkaantumista ja
katkeruutta, on hyvin kuvaava Ernst Ahlgrenin itsenäiselle luonteelle,
joka persoonallisista eduista välittämättä ei koskaan voinut tinkiä
hitustakaan siitä, minkä hän piti oikeana.

"Täti sanoo, että minun pitäisi levollisesti ajatella 'asiaa'",
kirjoittaa Ernst Ahlgren, "eikä loukkaantua, vaikka minua vaaditaankin
tilille sen johdosta, että olen uskaltanut kirjoittaa Georg Brandesista
_esitelmöitsijänä_ (huom. ei poleemikona, moraalifilosofina eikä
reaktsionäärinä, vaan _ainoastaan_ esitelmöitsijänä).

"Ei, levollisesti en voi sitä ajatella, sillä harmi kiehuu minussa...

"Koko tädin kirje kohdistuu vain yhteen ainoaan seikkaan:
'puolustaudu'. -- -- -- Puolustaisinko itseäni?!

"No niin:

"Arvellaan olevan syytä asettaa minut _edesvastuuseen_ sellaisesta
artikkelista kuin 'Hemvännen'issä julkaisemastani! Artikkelista,
jossa ei ole sanaakaan, joka kohdistuisi uskontoon, moraaliin tai
siveellisyyteen; ei ainoatakaan sanaa, joka loukkaisi säädyllisyyttä;
ei yhtään kevytmielistä eikä raakaa sanaa. Olen vain uskaltanut puhua
henkilöstä, jota syytetään ateistiksi ja siveellisyyden herjaajaksi; en
ole puhunut hänen suhteestaan uskontoon enkä siveellisyyteen, olen
tarkastanut häntä vain kirjalliselta kannalta -- hänen asemaansa
kirjallisuushistorioitsijana. Ja tämän johdosta minua vaaditaan
tilille! Minä ymmärrän.

"Tiedetään, että olen ollut sairas, että olen sitä vieläkin, että voi
kulua pitkiä aikoja, jolloin en jaksa tehdä työtä, että luultavasti en
koskaan tule aivan terveeksi; sen vuoksi on pantu toimeen rahankeräys
-- vai mikä se lienee! -- jotta minulle kahdeksi vuodeksi voitaisiin
taata 1,000:nnen, jopa 1,200 kr:n vuotuinen summa.

"Eikö totta?

"Minulle ojennetaan tämä summa ja sanotaan: myö sielusi! Ja jos minä
otan sen vastaan, niin sanotaan: nyt olet meidän.

"'Juuri nyt' lienee oikea aika, juuri nyt minä lienen niin köyhä, että
ryömin rahan edessä ja suostun ehtoihin.

"Vai mitä tarkoittavat nämät sanat: -- 'Erikoisesta syystä on ikävä,
että _juuri nyt_ tuollainen pelko saisi vallan ystäviesi parissa.'
[Esselden sanat.]

"Niissä piilee uhkausta ja kaupan hierontaa. Mutta minua ei voida
lahjoa. Sano se 'ystäville'.

"Olen irtaantunut kieroista, arvottomista perhesuhteista monivuotisen,
kovan taistelun jälkeen; olen yksin työlläni hankkinut itselleni
jokaisen pienen tiedonjyväsen ilman minkäänlaista johtoa tai
koulunkäyntiä; olen omin ponnistuksin kaivautunut esille syrjäisestä
myyränkolostani. Tämä pitkä myyräntyöni on tehnyt minusta karaktäärin.
Eikä karaktäärejä osteta.

"Jos minulle olisi tahdottu antaa apuraha ilman minkäänlaisia ehtoja ja
täydellä luottamuksella karaktääriäni kohtaan, niin olisin ottanut sen
vastaan, en nöyrästi kuin almun, vaan niinkuin kelvollinen työntekijä
-- joka ulkonaisten olojen pakosta on joutunut avun tarpeeseen ja joka
tietää voivansa hyödyllisesti käyttää avustusta -- ottaa vastaan
avunannon työnantajaltaan. Mutta kun on tarkoitus sitoa käteni,
koukistaa niskani ja siten saada minut johdetuksi sinne, minne
halutaan, niin vastaan kieltävästi. Pitäkää avustuksenne ja antakaa
minun mennä hukkaan, jollen jaksa pysyä pystyssä! Jos isänmaallani on
niin useita ja niin eteviä kirjailijoita, ettei minua tarvita, no --
niin! Minun yksityisasiani on sitten osoittaa, kuulunko niihin, jotka
kaikessa hiljaisuudessa ovat hirtettävät. Meidän etevimmillä
näyttelijättärillämme on valtiolta vuotuista palkkaa noin 4-6,000 kr.
Sinä vuonna, jolloin _minä_ kirjoitin 'Fru Marianne'n, kohosivat
kirjalliset tuloni 533 kr:uun (300 nimettömänä lahjana), sillä
palkkioni sain vasta sinä vuonna, jolloin kirja ilmestyi painosta. Se
maa, joka noin auliisti huolehtii niistä kyvyistä, joita se pitää
lupaavimpina, voi odottaa suuria kirjallisuudeltansa!

"-- Täytyy elää, sanoo kirjailija.

"-- En käsitä, miksi se olisi välttämätöntä, vastaa hänen aikansa. Ja
hänen aikansa on oikeassa; koska se ei tarvitse enää useampia hänen
teoksiansa.

"Ja niin sitä ollaan kuitit.

"Lyhyesti:

"Minä _en_ aio millään tavalla kaunistella Brandes-artikkeliani;
minä en lupaa kirjoittaa toisten mielen mukaan ja olla seuraamatta omaa
mieltäni; minä en salli kenenkään vartioida 'omaperäisyyttäni'.

"Tehtäköön miten parhaaksi nähdään apurahan suhteen. Mutta ei millään
apurahalla voida minun sananvapauttani ja itsenäistä asemaani ostaa.

"Se on järkähtämätön vastaukseni. Ja mitä siihen tulee, ettei minun
'pitäisi julkisesti kosketella asiaa' niin sanon päinvastoin: kernaasti
minun puolestani! -- jos minua vaaditaan otteluun.

"Ei ainoatakaan sanaa Brandes-artikkelissa minun tarvitse peruuttaa,
hävetä tai salata. Minä tahdon puolustaa joka ainoaa, sekä yksityisesti
että julkisesti. On olemassa yksi ainoa asia, jota vastaan ennen olen
taistellut ja jota vastaan taistelen niin kauan kuin minulla on voimaa
liikuttaa kynääni, ja tämä ainoa asia on juuri _suukapulajärjestelmä_,
sama -- jota nyt minun suhteeni on tahdottu käyttää. Vain se
_yrityskin_, että väkivallalla ja uhkauksilla, lahjomisilla ja lunnailla
tahdotaan pakoittaa ihmistä salaamaan vakaumuksensa, kiihoittaa minua.
Ja minäkö möisin vakaumukseni vain 'Mollefossin' [viittaa Ibsenin
Rosmersholmiin] pelosta! Ei, jos se on tarkoituksena, niin kernaammin
taistelu elämästä ja kuolemasta, avoin taistelu.

"Täti sanoo:

"'Toinen selitys on se, että herra Brandesin mielestä on ollut varsin
sopivaa Ruotsin suosituimman kirjailijattaren välityksellä tehdä
reklaamia aiotuille esitelmilleen -- mikä minun mielestäni onkin paljoa
uskottavampaa.'

"1:o. Minä en anna käyttää itseäni reklaamia varten.

"2:o. Brandes ei aio tulla Ruotsiin. Minä tiesin sen ennenkuin
kirjoitin artikkelini.

"Lopuksi tahdon kysyä, onko pahempi kirjoittaa 'Hemvännen'iin ateisti
Brandesista kuin 'Dagny'yn ateisti Harriet Martineausta?"

Ylläoleva kirje ei ole päivätty, mutta luultavasti se on kirjoitettu
Kööpenhaminassa maaliskuun alkupäivinä 1888 päättäen siitä, että toinen
myöhäisempi ja laadultaan yksityisempi kirje niinikään Esseldelle,
jossa Ernst Ahlgren selittää vielä tarkemmin suhtautumistaan Brandesin
mielipiteisiin, on maaliskuun 7 p:ltä.

"Se mitä täti sanoo kuohumiseksi, ei voi laskeutua", kirjoittaa Ernst
Ahlgren. "Minä tunnen rinnassani haavan kirvelevän, ja aina
kuolinhetkeeni saakka olen pitävä sitä halpamaisuutena, jos annetaan
taiteilijan joutua perikatoon vaan sentähden, että hän tahtoo tehdä
työtä -- tai oikeammin: siksi ettei hän _voinut_ työskennellä --
muuta kuin vapaasti..

"Minä ihailen Georg Brandesin loistavia henkisiä ominaisuuksia; minä
vastustan jyrkästi hänen käsityskantaansa sukupuoliasiassa. (Ei
sovinnaisista, vaan puhtaasti inhimillisistä syistä: sellaista
moraalia, joka perustun sääliin. S.o. vanhan ajan kristillistä
moraalia, ei kirkollista, sillä se ei merkitse minulle mitään, jollei
se suhtaudu edelliseen.) Mutta minä en tahdo, että eroavien
mielipiteiden vuoksi unohdetaan, ettei hän ole mikään tavallinen
persoonallisuus. Hänen julistamansa vapaan rakkauden oppi on
sydämettömyyden evankeliumia, ja mitä lähemmin olen oppinut häntä
tuntemaan, mitä enemmän osaan persoonallisesti panna arvoa siihen
sielun hienouteen ja rohkeuteen, jotka viihtyvät niiden vähemmän
jalojen ominaisuuksien rinnalla, jotka meille kaikille ovat tutut ja
joita minä huomaan, vaikka en tahdo niistä puhua -- sitä kammottavampi
on minun mielestäni tämä oppi, joka perustuu naisten halveksimiseen ja
julmuuteen. Minä pidän Georg Brandesista samoin kuin monet muutkin,
jotka ovat joutuneet hänen läheisyyteensä, mutta tuotantooni en voi
valaa muuta kuin omaa vakaumustani enkä tahdo esittää muuta, kuin mitä
omin silmin olen nähnyt. Minä en ole moralisti, vaan huomioidentekijä;
olen sekä täällä että Parisissa nähnyt 'vapaita' suhteita, ja minä olen
käyttävä huomioitani teoksissani. Minä olen osoittava, mihin '_päivän
tai parin rakkaus_' aina johtaa: onnettomuuteen, tuskaan,
katumukseen, katkeruuteen, halveksumiseen. Tämä ei ole tendenssiä. Minä
olen tehnyt huomioitani muodostamatta ennakolta mielipidettäni, minä en
perusta mihinkään suunnitteluun, vaan rakennan sille, mitä olen nähnyt
ja kuullut. Ehkäpä minua tullaan sanomaan epäsiveelliseksi, koska
koskettelen laittomia suhteita, mutta minä pidän velvollisuutenani
puhua ja minä tulen puhumaan. Jos terveyteni sen sallii.

"En tiedä tullaanko sitä leimaamaan siveellisyydeksi vai
siveettömyydeksi. Tahdon olla yhtä häikäilemätön kuin itse elämäkin.

"Kaikki tämä on tarkoitettu vastustamaan päähänpistorakkautta.
Vastustamaan sitä, jota Georg Brandes puolustaa. Ja siitä huolimatta,
että olen hänen ystävänsä ja tulen sinä pysymään, vaikka hän kääntäisi
aseensa minua vastaan...

"Mutta ansaita apuraha esiintymällä toisten kehoituksesta häntä
vastaan? Ei.

"Olen ollut sairas joulusta saakka...

"Tädin ja rouva Limnellin kirjeet repivät minua, jotta tulin
huonommaksi, ja kun sittenkin yritin pysyä pystyssä, sai tauti ankaran
käänteen... Työtä en luultavasti voi pitkään aikaan tehdä, matkustan
kotiin Hörbyhyn, jossa voin elää halvemmalla ja kirjoitan ehkä sitten
vielä yhden kirjan, rehellisen ja kelvollisen kirjan. Tahdon ainakin
koettaa. Ja sitten tahdon -- ei, en _tahdo_, mutta varmaan elämä
pahoittaa minut sinne, minne en tahdo: Mollefossiin.

"Perheoloni vievät minut perikatoon, kun en voi vapautua niistä...
Kaiken sen lisäksi köyhyyttä -- köyhyyttä -- köyhyyttä. Ja oman
taiteilijaluonteeni vapauden ja uusien vaikuttimien kaipausta!

"En kadu Brandes-kirjoitelmaani, en ryömien tavoittele ainoatakaan
äyriä. Mutta minä joudun perikatoon."

Saman kirjeen loppuun on Ernst Ahlgren lisännyt vielä seuraavat sanat
palattuaan Hörbyhyn:

"Parhaana todisteena siitä, että kiintymykseni Georg Brandesiin ei
tarvitse vaikuttaa tuotantooni, on se monivuotinen ystävyys, joka on
vallinnut minun ja 'epäsiveellisyys-apostolin' Axel Lundegårdin välillä
ja mikä on sekä 'Pengar'ia että 'Fru Marianne'a vanhempi."

Vaikka Esselde vastauksessaan Ernst Ahlgrenille vakuuttikin, ettei
kukaan ollut aikonutkaan sitoa häntä tai peruuttaa lupaustansa,[140]
jäi kysymyksessä oleva apuraha sittenkin tulematta. Luultavasti
"ystävät" olivat päättäneet siirtää sen antamisen toistaiseksi, koska
Ruotsin Akademia samoihin aikoihin myönsi Ernst Ahlgrenille 500 kr:n
suuruisen apurahan. Ja ennenkuin apurahan keräys otettiin uudestaan
puheeksi, oli Ernst Ahlgren jo ennättänyt sinne, missä sellaisia ei
enää kaivata.



Viimeiset vaiheet.


Vuosi 1888 oli koittanut Ernst Ahlgrenille synkkänä, Niinkuin jo
mainittu, oli hän tammikuun alussa yrittänyt tehdä itsemurhan, vaikka
aie epäonnistuikin. Kauan aikaa hän sen jälkeen eli vain puolinaista
elämää. Lääkärin hoidosta huolimatta voimat pysyivät peloittavan
alhaalla ja työkyky oli enimmäkseen lamassa. Silloin tällöin vain hän
kuumeisella kiireellä teki muistiinpanojaan ja hahmoitteli monia
suunnitelmiaan. Ruotsin Akademian myöntämä apuraha oli ainoa valonsäde
talven kuluessa, joka herätti hänessä hiukan elämänhalua ja
tulevaisuudentoivoa. Iloansa hän purkaa Lundegårdille seuraavin sanoin:

"Parasta aikaa levätessäni aamupäivällä, tultiin minulle ilmoittamaan,
että olin saanut 500 kr:n suuruisen apurahan Ruotsin Akademialta... En
olisi koskaan voinut uskoa, että jokin Ruotsin Akademiasta lähtevä asia
voisi vaikuttaa minuun niin valtavasti: minä kaivoin nenäni tyynyyn ja
nyyhkytin.

"Olen kovin iloissani siitä, en niin suuresti itse rahojen vuoksi,
sillä eiväthän ne pitkälle riitä, vaan siksi että osakkeitteni täytyy
nousta epäkriitillisen yleisön silmissä, kun Akademia suojelee minua.
Sanomalehdessä oli sitä paitsi julkaistuna erityinen uutinen, jossa
mainittiin ne syyt, joiden nojalla apuraha minulle oli annettu. Ja tämä
uutinen, joka luultavasti tulee kiertämään kaikkialla maaseudulla,
vaikuttaa kahden viimeisen teokseni menekkiin enemmän kuin mikään
kirjakauppailmoitus. Sitä ei kernaasti epäillä, jonka Akademia ottaa
turviinsa, ja ehkäpä seuraavat teokseni sen johdosta tulevat nostamaan
vähemmän melua."[141]

Tämän ilon jälkiä tuntuu vielä seuraavissakin kirjeissä. "Olen niin
iloinen, kun minun ei tarvitse ajatella rahoja", kirjoittaa hän
Lundegårdille, "-- kun saan antaa päivien mennä menoaan ja
ruumiinvoimien lisääntyä. Voin tulla vielä suureksi ja voimakkaaksi,
vaikka tyhjyys yhä ammoittaakin. Tahdon niin kernaasti tulla terveeksi,
muuten en jaksa kirjoittaa."[142]

Työ, se oli Ernst Ahlgrenilla alituisesti mielessä, vaikka hänen
elonkipinänsä heikkonemistaan heikkonikin ja hän ikäänkuin vain laski
niitä päiviä, jotka hänellä vielä olivat jäljellä. Töistään hän
Esseldellekin kirjoittaa tarttuen innolla hänen ilmilausumaansa
ajatukseen, että hänelle mahdollisesti seuraavana vuonna voitaisiin
myöntää Akademian matka-apuraha. "Niin, jos minä elän v:teen 1889-90,
niin kyllähän kernaasti haluaisin saada matka-apurahan, sillä sitä
oppii niin paljon päästessään elämän suurille, avaroille tantereille.
Mutta en koskaan ajattele tulevaisuutta, se masentaa vain mieltäni ja
saattaa minut epätoivoon. Koetan keskittää ajatukseni päivän työhön
ajattelematta huomista kauemmaksi. En usko, että koskaan voi tehdä sen
omantunnonmukaisemmin työtä kuin muistaessaan, että viimeinen vuosi on
ehkä käsissä.

"Minä iloitsen siitäkin, että suuri yleisö voi ehkä oppia minua
ymmärtämään, vaikka valitsisinkin aiheita, jotka ovat enemmän
inhimillisiä kuin _comme il faut;_ ehkäpä se oppii ymmärtämään,
etten minä kuulu niihin, jotka repivät kaikki alas, yhtä vähän kuin
niininkään, jotka väittelevät laeista ja yhteiskuntaproblemeista, vaan
että kuulun niihin, jotka tarkkaavat ihmisluonteita, jotka sanovat:
'sellainen on kärsimys, sieluntuska, kiusaus, mielenrauha, katumus,
sääli, hairahdus'. -- Luullakseni jokainen, joka lämmöllä ja totuudella
kykenee kuvaamaan todellista elämää, voi siten myös hyödyttää,
tarvitsematta käsitellä teorioja ja yhteiskuntakysymyksiä. Luulisin,
että kirjailijan tehtävänä on opettaa ihmisiä _näkemään_, tai minä
tarkoitan ehkä, opettaa heitä rakastamaan ja ymmärtämään... Minun
silmissäni ei ole olemassa rikoksia, syntejä j.n.e. Minä tarkoitan,
olen siksi paljon taiteilija ja niin vähän moraalifilosofi; siinä missä
moraalifilosofi näkee _rikoksen_, joka on rangaistava, siinä minä
en näe asteetonta, ehdotonta abstraktsionia, vaan _ihmisen, joka teki
rikoksen_. En tahdo sanoa, ettei rikosta olisi rangaistava, mutta
_minun_ taiteeni tehtävänä on näyttää, miten rikollinen kärsii, --
tai miten hän itse ehkä on tekoaan huonompi. Kaikki mikä on salaista,
mikä ei päily pinnalla, kaikki puhtaasti inhimillinen kuuluu minun
alaani. Minun on tutkittava tekstiäni ihmisten mielten hienoista
säikeistä.

"Täti on oikeassa: yhtä paljon voi antaa pienillä kertomuksillaan
kuin suurillakin. Minä puolestani asetan viimeksi julkaisemani
novellikokoelman kaikkein korkeimmalle tuotteistani. Minä annan
sisällisen ääneni ohjata itseäni siten, että minulla usein on monta
teosta yhtä aikaa käsillä, ja kirjoitan sitten sitä, mikä kunakin
hetkenä on lähinnä tunnelmaani, jättäen sattuman määrättäväksi, mikä
ensin valmistuu, mikä viimeksi. Ajatuksissani minulla on valmiina
romaani, jonka pääajatus on 'Fru Marianne'a vanhempi, mutta en ole
ollut kypsä kirjoittamaan sitä, sillä paikoittain se on rakennettu
oletusten eikä omien huomioiden nojaan. Minä kerroin aiheen Jonas
Lielle, ja hänestä se oli hyvä. Nyt voin panna sen paperille milloin
hyvänsä, sillä päähenkilöni elävät jo kuin oikeat ihmiset.

"Mutta minähän teen aina niin hitaasti työtä. En jaksa kirjoittaa
paljon kerrallaan...

"'I telefon' on jo käännetty ... tanskaksi. Parasta aikaa sitä
käännetään suomeksi Helsingin Suomalaista teatteria varten... Pienen
näytelmäni 'Romeos Julia'n ostamisesta on myös puhetta..."[143]

Paitsi yksityisiä muistiinpanojaan, jotka ovat "Elsa Finne'n" pohjana,
kirjoitti Ernst Ahlgren tänä kevättalvena näytelmänsä "Den Bergtagna",
jonka hän itse arveli elävän kauimmin hänen jälkeensä. Myöskin kertomus
"Modern" oli hänellä nyt käsillä. Sitä paitsi hän sepitti novellin
"Lifsleda", teki luonnokset kertomuksiin "Ur mörkret", "Ett
önskningsmål", "En baldams historia" ja "Ludde" ja valmisti näytelmänsä
"Romeos Julia".

Kiihkeästi, suorastaan kuumeentapaisesti hän työskenteli tänä
viimeisenä keväänä, tuntien liiankin selvästi, että hänen hetkensä
olivat luetut ja peläten, ettei hän ehtisi panna paperille edes osaa
kaikista niistä aiheista, jotka hänen mielessään kytivät. Eräästä hänen
kirjoituksestansa, "Verklighetsdiktning" (Todellisuusrunous), joka
löytyi hänen jälkeenjääneitten papereittensa joukosta, me voimme nähdä,
millaiseksi hän arvelee sellaisen kirjailijan työn muodostuvan, joka
työskentelee kuolema alituisesti silmiensä edessä. Hän sanoo siinä:

"Miten toiselta asia näyttääkään siltä, jonka joka kerta uuteen työhön
ryhtyessään täytyy ajatella: onko tämä ehkä viimeinen; minun täytyy
saada sanotuksi se, mitä haluan sanoa, ja juuri tällä hetkellä.

"Samantekevää onko kirjailija nuori vai vanha. Vuosien lukumäärä ei
merkitse mitään, sillä nuoren eletty elämä voi olla paljoa rikkaampi
kuin vanhan, kaikki riippuu vain tunteen syvyydestä ja elettyjen
kokemusten laajuudesta.

"Jos hän siihen asti on elänyt suljettua ja yksinäistä elämää, niin voi
hänet äkkiä vallata halu puhua niin kauan kuin hän vielä voi saattaa
itsensä ymmärretyksi ja ennenkuin pitkä äänettömyys alkaa.

"Ehkäpä siihen vaikuttaa myös se haikea tunne, että kaikki muistot,
jotka ovat olleet hänelle rakkaat, kuolevat hänen mukanansa, tai että
hänestä tuntuu siltä, kuin ne eivät yksin olisi hänen omaisuuttaan,
tai, -- kukapa tiesi! -- ehkäpä yksinäisyydentunne valtaa hänet, kun
hänen on pakko erota siitä elämästä, joka on antanut hänelle niin
paljon ja jolle hän korvaukseksi on voinut antaa niin sanomattoman
vähän.

"Ehkäpä hän ajatellessaan eroa tuntee halun saada ojentaa kätensä
kaikkea sitä kohti, josta hänen on pakko erota -- ja ehkäpä hän etsii
ystävää, joka tahtoo pusertaa hänen kättään merkiksi siitä, että hän on
muistava häntä.

"Minä kuvailen mielessäni, että jos niin on laita, niin jonkunmoisen
rauhan tulee lyödä leimansa hänen työhönsä.

"Sellainen kirjailija ei voi olla tuottelias, sillä hänen täytyy
punnita sanansa tarkemmalla kuin vain sointuvaisuuden vaa'alla ja pitää
mielikuvituksensa ohjakset kireällä sekä usein kiristäessään niitä
kysyä itseltänsä: 'onko tämä totta, tarkoitinko tätä? Ja jollen koskaan
voi peruuttaa näitä sanoja, niin voinko vastata niistä?'

"Hänen esityksensä on hillittyä; hän ei mielellään näyttäydy itse,
sillä hänellä ei ole tilaisuutta puolustaa itseään vastustajia vastaan
eikä korjata väärinkäsityksiä, ja jonkinlaisesta arkatuntoisuudesta
itseään kohtaan hän ei mielellään paljasta itseään. Ei hän myöskään
esiinny itsetietoisena yleisön edessä; mutta hän ei pelkää niin paljon
kirjallisia vastoinkäymisiä kuin sitä, että hän kaikesta huolimatta
voisi tuoda huonosti ilmi ajatuksensa ja huomaisi sen vasta sitten, --
kun sitä olisi myöhäistä korjata.

"Tästä hänen tavaton ahkeruutensa johtuu, hänen pyrkimyksensä saada
työnsä niin täydelliseksi kuin suinkin, olkoon kehys miten pieni
tahansa.

"Se tieto, että hänen tulee jättää sydämensä lapsi yksin ja
turvattomana vieraiden pariin, vaikuttaa sen, että hän tavattomalla
tarkkuudella huolehtii sen ulkonaisesta varustuksesta, ja miltei
äidillistä huolenpitoa piilee jokaisessa hänen verhonsa laskoksessa."

Mutta kesken kuumeista työkiihkoaan Ernst Ahlgrenin täytyi taas jättää
kaikki kesken, sillä maa poltti hänen jalkojensa alla. Oleskeltuaan
kaiken talvea vuoroin Kööpenhaminassa, vuoroin Hörbyssä, hän toukokuun
keskivaiheilla läksi toistamiseen Parisiin, päästäkseen vain pois
jonnekin, uusien ihmisten pariin ja uusiin oloihin. Mutta sielläkin,
keskellä ihmisvilinää ja suurta maailmaa, hän tunsi itsensä yhtä
yksinäiseksi ja vieraaksi kuin kaikkialla muuallakin. Hänellä ei ollut
enää voimaa iloita eikä nauttia mistään, hän harhaili vain kuin
kummittelija paikasta toiseen.

"Minä kirjoitan ja kirjoitan", sanoo hän kirjeessä Lundegårdille.
"Minusta tuntuu ikäänkuin istuisin vankilassa ja vain työtä tekemällä
voisin saavuttaa vapauteni. Mutta en koskaan ole tehnyt niin toivotonta
työtä kuin nyt. Ikäänkuin olisin kuollut ja kuivasti kuin luuranko
merkitsisin vain muistiin ne kertomukset, joita aivoni ovat kehränneet
kokoon minun ollessani vielä hengissä. -- --

"-- -- Jos sairastaisin parantumatonta tautia, niin ei loppuni
luullakseni voisi olla sen varmempi kuin nyt. Siinä ei ole mitään
viekoittelevaa, että minua pakoitetaan vuosi vuodelta julkaisemaan
huonoja teoksia voidakseni elää ja laahata eteenpäin tätä elämää. Olen
juureton täällä. Olen kuin kummitus ja töin tuskin uskallan elävien
pariin. Kaikki tämä on naurettavaa hempeämielisyyttä. Kerran minäkin
vielä sille nauran. --

"Minulla ei ole mitään tästä kirjavasta elämästä. Se tuskin suo
ihmiselle oikeutta kuolla."[144]

Ja vieläkin väsyneempi sävy vallitsee seuraavassa kirjeessä, joka on
kirjoitettu paria viikkoa myöhemmin: "Voisin kernaasti jäädä kokonaan
tänne, minä pidän tästä suuresta, kauniista Parisista; mutta halua elää
täällä en ole tuntenut hetkeäkään, tai oikeammin: olen tuntenut halua
mutta en usko voivani sitä tehdä. Työkykyni on murtunut. Raskas paino
lepää kaikella sillä, mitä kirjoitan. Ikäänkuin pyövelin käsi painaisi
olkapäätäni. Minä kirjoitan ja kirjoitan saadakseni kasan täyteen ja
säilytyshuoneeni tyhjäksi, mutta ei ainoakaan auringon eikä ilon säde
valaise työtäni.

"Olen aivan levollinen ja täydessä tasapainossa, en vähintäkään
hermostunut. En ikävöi pois täältä, en halua 'kotiin'. Varmaankin tulen
matkustamaan vain paikasta toiseen, sillä unohdan työtä tehdessäni
missä kulloinkin olen, ja mikä hotellipöytä hyvänsä on minulle yhtä
hyvä. Hörbyssä en voi vakituisesti elää, en tahdo hautaantua sinne,
mutta pari päivää tai viikkoa voin siellä joskus työtä tehdä. Minulle
on aivan yhdentekevää missä olen.

"En ole sen hempeämielisempi kuin että voisin jäädä tänne ja sitten
jonakuna päivänä -- väsyneenä turhiin taiteilijaponnistuksiini --
lopettaa elämäni täällä. Se olisi ehkä parasta. Kaikki kävisi melutta
ja huomiotta. En tiedä itsekään mitä odotan tai mitä toivon. Sisäinen
ääni sanoo minulle: vielä ei kaikki ole lopussa."[145]

Ja paria päivää myöhemmin hän lopettaa seuraavin sanoin kirjeensä
Lundegårdille, viimeisen, jonka tämä vastaanottaa hänen vielä
eläessänsä:

"En enää koskaan tule tehneeksi mitään. Mutta mitä se tekee! Olen
mielestäni kuin vanha ajurihevonen, jolta valjaat riisutaan. Grålle saa
mennä laitumelle, kompuroida auringonpaisteessa ja tuntea kesän lämpöä.
Siinä kaikki!

"Minä toivon niin usein, kuljeskellessani täällä -- ja täällä on niin
satumaisen kaunista -- niin minä toivon, että voisin pysähtyä, tarttua
jotakuta käsivarteen kiinni, viitata kädelläni ja sanoa: 'katso!' Ja
tietää sitten, että joku tuntisi aivan samaa kuin minäkin. Mutta ketään
sellaista ei ole. Kaikilla on kiire. Ja minussa on siksi paljon
taiteilijaa, että tunnen tuskaa nähdessäni yksin niin paljon kaunista.
Minä tahtoisin kuvata sitä, siivilöidä sen omien silmieni läpi ja antaa
sen sitten koko maailmalle. Mutta minä en voi.

"Olkaamme silti yhtä iloisia."[146]

Gustaf af Geijerstamille Ernst Ahlgren myös valittaa yksinäisyyttänsä,
sitä, että hän tuntee olevansa jo ikäänkuin kaiken ulkopuolella.
"Minusta tuntuu yhä siltä, kuin en kuuluisi tänne", kirjoittaa hän;
"minä käyn ja katselen kaikkea ikäänkuin jotakin näyttelyä, jonka
tunnen jo perinpohjin. Paljoa enemmän luonteeni mukaista olisi maatua
maassa ja kasvaa lehdiksi ja pensaiksi ja kaikenlaiseksi rikkaruohoksi
ja palata maan päälle jälleen vaikkapa jonkin eläimen hahmossa.

"Se, joka kerran täydellä todella on suorittanut hotellilaskunsa, ei
halua jälleen purkaa matkalaukkuaan, vaikkei matkalla olisikaan kovaa
kiirettä."[147]

Kuinka lopussa hän oli sekä henkisesti että ruumiillisesti käy
parhaiten selville seuraavasta Parisista kirjoittamastaan kirjeestä
Matille:

"Vaikea sydämentykytykseni ja sitä seuraavat tukahduskohtaukset ovat
epäilyttävässä määrässä lisääntyneet. En jaksa tehdä työtä. Minä yritän
ja yritän; se ei käy. Työkykyni on kokonaan murtunut. Kun me tapaamme
jälleen, niin älä koskaan kysy työstäni mitään, älä tiedustele 'miten
kirjoittaminen tänään on käynyt', ei mitään, mikä sitä koskee. Minä
tuhrin paperille, sillä tuntuu jonkunmoiselta lohdutukselta saada
piirtää kirjaimia. Mutta joustavuuteni on kadonnut. Olen vain
työhevonen, jonka selkäranka on taittunut. Kysymys, voinko
kohota tästä vielä, tuottaisi minulle kaikessa hyväntahtoisuudessaan
vain sanomatonta kärsimystä. Anna vanhan hevosen kompuroida
auringonpaisteessa, jos hän jaksaa; ettei hän kelpaa enää mihinkään,
kiusaa häntä itseään, tuota raukkaa, kaikkein eniten!

"Vapauta minut 'toivomisen' velvollisuudesta, älä vaadi, että
näyttäisin iloiselta. Minä kannan surua rakkaimpani, työni tähden.

"Älä _puhu_ siitä enää. Älä _mainitse_ sitä koskaan.
_Kaikki_ kysymykset kiusaavat minua. Minä taistelen sielun
sairautta vastaan, ja mitä enemmän yksin saan taistella, sitä
parempi...

"Minun pitäisi kai jäädä tänne; ajattelin tänne lähtiessäni
olla lainkaan palaamatta. Jos täällä tulisi pyyhkäistyksi pois
olemassa-olosta, niin joutuisi myös samalla pian unohduksiin. Se olisi
parasta omaisilleni. Mutta minä toivon vielä parantuvani. Rahani eivät
myöskään ole vielä lopussa. Ei kukaan voi uskoa, miten voimakkaasti
riipun elämässä kiinni, tai oikeammin siinä toivossa, että voisin tulla
siihen jälleen sidotuksi.

"Olen kirjoittanut täällä aika kasan. _Tahdon näyttää, etten
laiskuudesta ole tuottamatta mitään_. Ihmeellistä lukea läpi sitä,
mitä olen kirjoittanut. Sanoja, sanoja, sanoja! Elämä puuttuu. Voin
kirjoittaa vaikka kuinka paljon -- mutta se ei kelpaa painettavaksi. Se
ei ole sekavaa, mutta se todistaa henkistä jähmettymistä. Se on kuin
sokean työtä: täsmällistä, mutta väritöntä. Se on kuin puuta --
leikeltyä, mutta maalaamatonta puuta...

"Kun sanon olevani sielultani sairas, niin se ei merkitse, että olisin
sekava, en edes 'hermostunut'. Se on taiteilijantautia, ehkäpä sitä
voisi sanoa työntuskaksi."[148]

Juhannukseksi Ernst Ahlgren palasi Hörbyhyn, mutta heinäkuun
alkupäivinä hän läksi jälleen Kööpenhaminaan, jossa parasta aikaa eräs
etevä saksalainen teatteriseurue näytteli ja jonka esityksiä hän halusi
nähdä. Tältä matkaltaan hän ei koskaan enää palannut.

Ernst Ahlgrenin viimeisestä illasta kertoo Lundegård seuraavasti:

"Lauantaina 21 p:nä heinäkuuta kävin häntä iltapuolella tapaamassa. Hän
lepäsi sohvalla lukien Björnsonin 'Kongen' teosta.

"Minä istuin hänen luonaan kello 7:ään illalla ja me keskustelimme
kaikenlaisista asioista, niinkuin tavallisestikin. Hän näytti olevan
aivan ennallaan, ei paremmissa eikä huonommissa voimissa kuin
muulloinkaan. Hänen olennossaan oli aina jotakin murtunutta näinä viime
aikoina, mutta hän hillitsi itseään niin täydellisesti, ettei hän
ainoallakaan sanalla, ei kasvojen ilmeellä eikä äänensävyllä ilmaissut,
mikä hänellä oli edessä.

"Vasta seuraavana päivänä, saatuani tietää mitä oli tapahtunut, muistui
tästä viimeisestä kohtaamisestamme mieleen pikkuseikkoja -- kaikkein
vähäpätöisimmätkin asiat olivat kuin raudalla poltetut muistiini --
pikkuseikkoja, jotka jälkeenpäin tuntuivat hyvinkin kuvaavilta.

"Muistan miten veri syöksähti hetkeksi hänen kasvoihinsa minun
astuessani sisään; se johtui siitä valtavasta ilontunteesta, kun
hänelle oli suotu viettää edes pari jäljelläolevista pitkistä tunneista
ystävän parissa; muistan myös, että hänen silmissään oli tavallista
syvempi loiste ja että ne jäykkinä kiintyivät lattiaan, kun hyvästiksi
ojensin hänelle käteni. Hän pelkäsi, että niiden katseeseen olisi
voinut tänä viimeisenä hyvästijätön hetkenä tarttua kuolevan tuskaa ja
että tämä ilme olisi voinut antaa hänet ilmi.

"Kohtaus, jota hän luki, esitti kuninkaan viimeistä hyvästijättöä
yhteiskunnan edustajille: papille, kenraalille, voudille ja
kauppiaalle.

"'Minä olen, niinkuin sanotaan, petetty mies ... elämän
ihanteellisimmat voimat ovat pettäneet minut. --

"Niin -- nyt minä olen siis valmis!'"

Niin -- nyt minä olen siis valmis! saattoi Ernst Ahlgrenkin sanoa. Ja
Lundegårdin poistuttua hän toteutti kauan hautomansa aikeen, lopetti
elämänsä omalla kädellään.

Kun seuraavana aamuna, heinäkuun 22 p:nä, astuttiin hänen huoneeseensa,
lepäsi hänen ruumiinsa kuoleman kangistamana vuoteella. Pöydällä,
vuoteen ääressä oli jäähyväiskirje Lundegårdille, päivätty 18:na
heinäkuuta.

"Toveri!

"Mitäpä sanoisin! Sinä tiedät kaikki ja kaikki on sinun. Pidänkö
sinusta enemmän kuin -- -- sitä en voi ratkaista. Minun tulee kiittää
sinua niin paljosta, niin paljosta, etten voi kiittää. Sinä olet ollut
ystävä ja veli ja perhe minulle. Sinä olet persoonallisuus.

"Rakkaani! Tee työtä! Kirjoita, vaikka sinusta tuntuisikin, kuin aivosi
särkyisivät. Kirjoita julki sisimmät ajatuksesi, vaikkapa sinusta
tuntuisi, kuin sinun pitäisi häpeästä vaipua maan alle, kun et voi olla
kova ja kylmä. Työ yksin vie onneen, ja onnea on olemassa. Ne, jotka
väittävät vastaan, ovat yksipuolisia tai teeskentelevät.

"Olen koettanut tänään kirjoittaa pienen novellin, mutta se ei ota
onnistuakseen. Se mikä minulla on edessä, riistää mielenkiintoni
kaikista kuvitelluista tapahtumista...

"Miten raskasta minun on luopua luonnoksistani ja työsuunnitelmistani,
on minun vaikea selittää. Mutta mieleni on liiaksi lamassa; en voi
niitä päättää. -- -- --

"Pahimmin pelkään, että käteni ratkaisevana hetkenä on liian kevyt ja
että epäonnistun samoinkuin viimeksikin.

"Minusta tuntuu, etten usko Jumalaan, mutta minä tahdon sittenkin
rukoilla häntä viimeisenä hetkenäni, niin kiihkeä on kuolevan halu
tuntea lähellään elävän olennon läsnäoloa...

"Sinähän tiedät paremmin kuin kukaan muu, etten toimi hätäillen.

"Olen iloinen, kun kaikki on ohitse. Olen niin suuri pelkuri, että
jolleivät ylivoimaiset kärsimykset päivä päivältä olisi vieneet minua
yhä lähemmäksi sitä, joka herättää kauhuani, niin en koskaan olisi
uskaltanut sitä tehdä.

"Jos olisi vähintäkin elämisen mahdollisuutta, niin en tekisi sitä.
Mutta puolentoista vuoden taistelu on osoittanut minulle, kuinka turhaa
on taistella kohtaloaan vastaan.

"Pelastusta ei ole olemassa. Alas mustaan kuiluun!

"Onnellinen se, joka saa kuolla omaistensa parissa ja tuntea heidän
kätensä lämpimän puristuksen. Elä onnellisena. Rakas ystävä.

                                             "Ystäväsi Ernst."

Ja yöllä vasten 22 p:ää, juuri ennen kuin hänen silmänsä iäksi sammui,
hän lisäsi tähän kirjeeseen vielä seuraavat sanat, viimeiset, jotka
hänen kädestään lähtivät ja jotka viittaavat hänen suhteeseensa Georg
Brandesiin:

"Älä hävitä yksityisiä muistiinpanojani, -- -- varmaan pyydän sinua
vielä sitä tekemään, mutta se ei saa tapahtua. Jokainen sana on totta,
ja siitä totuudesta, jonka minä voin kuolemallani vahvistaa, pitäisi
hänelläkin olla rohkeutta vastata."

Paitsi yllämainittua kirjettä oli Ernst Ahlgren jättänyt jälkeensä myös
kirjoituksen "Jälkeenjääneille", joka niinikään oli päivätty
"Kööpenhaminassa 18 p:nä heinäkuuta 1888". Paitsi kirjallista
testamenttiaan se sisälsi seuraavat sanat:

"Minun hartain toiveeni on jos mahdollista saada levätä Tanskan maan
povessa.

"En kykene sanoin tulkitsemaan tunteitani kaikille niille, jotka ovat
osoittaneet minulle hyväntahtoisuutta ja hyvyyttä. Minä pyydän, että
kaikki ne, jotka ovat olleet minua lähellä, eivät luulisi tämän
tapahtuneen sydämettömyydestä. Minun on paha mieli, kun minun täytyy
tuottaa heille surua; mutta tehkää eläville kaikki se hyvä, jota te
olisitte suoneet minulle, kaikki se hyvä, jota itse olisin tahtonut
tehdä, jos minun olisi ollut mahdollista elää! -- -- Kiitos kaikesta."

Ja kirjeessä, jonka hän kirjoitti rakkaimmalle tyttärelleen Matille,
"koko elämäntaistelunsa lapselle", hän lopun lopuksi lausuu:

"Unohda minut. Tule hyväksi, nöyräksi ja onnelliseksi. Tervehdi,
_tervehdi kaikkia!_ Rukoile Jumalaa, jos tunnet tarvetta sitä
tehdä. Karl ja minä emme saa sitoa uskoasi.

"Jos on olemassa Jumala, niin hän ei työnnä minua luotaan, sillä hänen
täytyy olla rakastava ja hyvä -- hän tietää, etten uhkarohkeudesta
tehnyt väkivaltaa itselleni, vaan että olin niin heikko, etten voinut
elää.

"Huolehdi kaikista omaisistani. Opeta heitä iloitsemaan, kunhan minä
vain kuolen."



"Implora pace."


"Siinä on elämän suuri haikeus, että ihmissielu on aina yksin",
kirjoitti Ernst Ahlgren kerta Hellen Lindgrenille siteeraten
tanskalaisen J.P. Jacobsenin sanoja. Ja jos kuka, niin Ernst Ahlgren
oli yksin. Yksin elämässä, yksin kuolemassa. Jollei hän olisi ollut
niin yksin, niin hän varmaan olisi paremmin jaksanut vastustaa
itsemurhakiihkoaan, joka kyti hänessä jo aivan nuoresta alkaen. Sillä
hänessä oli kaksi luonnetta, niinkuin hän itsekin usein huomautti,
toinen synkkä ja heikko, joka saattoi hänet sairaalloiseen
mielentilaan, toinen valoisa, terve ja voimakas, joka tahtoi elää ja
toimia. Seuraavat sanat, jotka ovat peräisin aivan hänen viime
ajoiltaan, todistavat puolestansa, kuinka kovaa taistelua nuo kaksi
luonnetta hänessä kävivät:

"Minulle on kerrassaan vieras tuo melkein hekumallinen kuolemanajatus,
jolla monet luonteeltaan alakuloiset ja eroottiset naiset kiemailevat,
varsinkin ne, joilla ei ole oikeata työtä. Päinvastoin, minusta
eläminen on ihanaa, minä käytän mielelläni työkykyäni. Kun ajattelen
kuolemaa tai puhun siitä, niin en tee sitä salaisella nautinnon
tunteella, vaan tuskalla, joka on musertaa koko olentoni. Kuolema on
minulle kummitus, joka kaikkien onnettomuuksien, surujen ja
eripuraisuuksien kasaantuessa ylitseni asettuu eteeni ja tehden minut
melkein tajuttomaksi pelosta katselee minua, ojentaa luurankoiset
kätensä minua kohti ja sanoo: katso, sinä et pääse pakoon, elämä --
jota rakastat -- on tuominnut sinut niin kauheihin piinapenkintuskiin,
jotta sinusta tuntuu helpoitukselta, kun tälläkin hinnalla pääset
vapaaksi."

Ja sama rakkaus elämään huokuu myös kirjeestä Hellen Lindgrenille,
jossa hän sanoo:

"Ettekö näe kuinka suuri ja terve elämä on, joskin teidän ja minun
-- -- niin, joskin teidän ja minun täytyy erota siitä. Mitä se tekee?
Kunhan on vain saanut jotakin aikaan, jättänyt jälkeensä -- vaikka
kuinkakin pienen -- jäljen, panoksellaan ottanut osaa suureen
kehitykseen. Ah, jospa te tietäisitte, kuinka minä rakastan kaikkea
mikä hengittää, kasvaa ja elää! Jospa hetkeksikin voisin lainata teille
silmäni ja keuhkoni."[149]

Mutta kaikki hänen elämänvaiheensa ja kokemuksensa olivat omansa
ikäänkuin tukahduttamaan tätä rakkautta elämään. Hänen iloton
lapsuutensa ja nuoruudenaikansa ja varsinkin hänen avioelämänsä
tuottamat pettymykset lisäsivät puolestaan hänen perinnäistä
synkkämielisyyttään, jolle hänen katkerat persoonalliset kokemuksensa
myöhemmällä iällä antoivat vielä viimeisen sysäyksen. Eikä se sisäinen
tyydytys ja ilo, jonka kirjallinen työ hänelle tuotti, voinut yksin
pitää tasapainoa yllä, varsinkin sen jälkeen kun epäilys sitäkin
kohtaan heräsi hänen sielussaan.

Pitkällisen sairautensa aikana Ernst Ahlgren oli niin täydellisesti
eläytynyt kuoleman ajatukseen, ettei se tuntunut hänestä enää
peloittavalta viholliselta, vaan pikemmin ystävältä, joka saattoi
päästää hänet kaikista kärsimyksistä ja antaa hänelle rauhan. Mutta
samalla kun se tarjosi vapautusta, se ikäänkuin myös kehoitti häntä
iloitsemaan elämästä niinkauan kuin vielä oli aikaa, rakastamaan
kaikkea elollista, niinkauan kuin siihen oli tilaisuutta. Tarve saada
elää heikkoni kuitenkin päivä päivältä ja toivo päästä rauhaan kasvoi
yhä voimakkaammaksi, kunnes tämä ainoa ajatus sai hänet kokonaan
valtaansa.

Ernst Ahlgrenin oman toivomuksen mukaan hänen ruumiinsa kätkettiin
Tanskan maan poveen, sen maan, jota hän niin suuresti oli rakastanut,
vaikka se olikin tuottanut hänelle niin paljon pettymystä.
Kööpenhaminan läntisellä hautausmaalla, kaukana suurista käytävistä ja
komeista muistomerkeistä, kohoaa hänen yksinkertainen hautapatsaansa,
johon nimen alle on piirretty sanat: _Implora pace_, rukoile
rauhaa. Nuo sanat hän oli ikäänkuin itse valinnut omaksi
hautakirjoituksekseen jo vuosia ennen kuolemaansa. Sillä tutkiessaan
Byronin elämää ja teoksia ja kääntäessään hänen kirjeitään ruotsiksi,
oli hänen huomionsa kiintynyt seuraaviin sanoihin, jotka Byron,
käydessään kerta Certosan hautausmaalla Italiassa, oli kirjoittanut:
"Eräässä hautakivessä näin nimen alla nämät kauniit sanat: _Implora
pace_. Ei mitään muuta, mutta minusta tuntuu kuin noihin sanoihin
sisältyisi kaikki, mitä siinä voi sanoa. Niihin sisältyy epäilystä,
toivoa ja nöyryyttä. Ei mikään voi olla sen liikuttavampaa kuin tuo
sana 'rukoile' -- vainaja on saanut kyllikseen elämästä, hän ei pyydä
enää muuta kuin rauhaa."

Sama tunne valtaa mielen Ernst Ahlgreninkin haudan ääressä. _Implora
pace!_ Se oli hänenkin viimeinen ja ainoa rukouksensa.



Viittauksia.


[1] 31/3 1871.

[2] Carl Herslow 10/10 1875.

[3] Kirjeestä C. Herslowille 1876.

[4] Kirjeestä C. Herslowille 12/10 1875.

[5] Kirjeestä Margarethe Ekströmille 13/3 1878.

[6] Kirjeestä Margarethe Ekströmille 25/3 1878.

[7] Kirjeestä Margarethe Ekströmille 29/7 1879.

[8] 21/4 1878.

[9] 29/4 1878.

[10] Kirjeestä Ny III. Tidningin toimittajalle, Ernst Beckmanille.

[11] 28/10 1877.

[12] 2/2 1880.

[13] 12/4 1880.

[14] Jouluk. 1886.

[15] 15/12 1883.

[16] 27/7 1883.

[17] 25/8 1884.

[18] 15/12 1884.

[19] Kesäk. 1884.

[20] Gefle-posten 1884.

[21] Barometern 1884.

[22] Toukok. 1884.

[23] 15/12 1884.

[24] Ellen Key, Ernst Ahlgren, s. 33.

[25] 3/2 1885.

[26] 15/12 1884.

[27] 17/2 1885.

[28] 27/3 1886.

[29] 15/12 1884.

[30] 15/12 1884.

[31] 30/l 1885.

[32] 1/11 1886.

[33] Kirjeestä Karl af Geijerstamille 2/11 1886.

[34] 25/10 1884.

[35] 25/10 1884.

[36] 28/2 1885.

[37] 5/11 1884.

[38] 22/3 1886.

[39] 22/3 1886.

[40] 22/3 1886.

[41] 13/1 1885.

[42] 15/4 1888.

[43] 6/12 1886.

[44] 8/6 1886.

[45] 8/6 1886.

[46] 10/7 1886.

[47] 30/7 1886.

[48] Kirjeestä Margarethe Ekströmille 22/2 1885.

[49] 6/12 1886.

[50] Söndagen, J.A. Runström.

[51] Ny Illustrerad Tidning, 1885.

[52] Göteborgs Handels och Sjöfarts Tidning 12/8 1885.

[53] Morgenbladet 25/10 1885.

[54] 29/8 1886.

[55] Kirjeestä Lundegårdille 13/4 1885.

[56] Jouluk. 1886.

[57] Jouluk. 1886.

[58] Kirjeestä Georg Nordensvanille 30/8 1885.

[59] 15/12 1884.

[60] 20/8 1885.

[61] 18/10 1885.

[62] 24/10 1885.

[63] 25/10 1885.

[64] 14/10 1885.

[65] 28/10 1885.

[66] Ellen Key, Ernst Ahlgren, s. 41.

[67] Ellen Key, Ernst Ahlgren, s. 43.

[68] 5/11 1885.

[69] 12/11 1885.

[70] Ellen Key, Ernst Ahlgren, s. 44.

[71] 3/11 1885.

[72] 5/11 1885.

[73] Tammik. 1886.

[74] 3/2 1886.

[75] 3/2 1886.

[76] 21/5 1886.

[77] 1887.

[78] 24/2 1886.

[79] 18/2 1886.

[80] 13/4 1886.

[81] 24/2 1886.

[82] 24/2 1886.

[83] 27/3 1886.

[84] 5/6 1886.

[85] 16/8 1886.

[86] 1/11 1886.

[87] 20/9 1886.

[88] 20/9 1886.

[89] 20/9 1886.

[90] Maalisk. 1887.

[91] 5/6 1886.

[92] Marrask. 1887.

[93] 5/12 1886.

[94] 20/8 1886.

[95] 1/10 1886.

[96] 8/12 1886.

[97] 4/2 1887.

[98] Helmik. 1887.

[99] Helmik. 1887.

[100] 24/5 1887.

[101] 23/6 1887.

[102] 12/7 1887.

[103] 22/7 1888.

[104] 15/4 1887.

[105] 11/5 1887.

[106] 10/6 1887.

[107] Maalisk. 1889.

[108] 24/5 1887.

[109] 24/5 18S7.

[110] 1/7 1887.

[111] 2/7 1887.

[112] 12/7 1887.

[113] 12/7 1887.

[114] 25/6 1887.

[115] 30/6 1887.

[116] 25/6 1887.

[117] 30/6 1887.

[118] 8/7 1887.

[119] 3/8 1887.

[120] 6/9 1887.

[121] 6/8 1887.

[122] 23/1 1887.

[123] 10/10 1887.

[124] 18/6 1887.

[125] Göteborgs Handels och Sjöfarts Tidning 22/6 1887.

[126] 1887.

[127] Kesäkuu 1887.

[128] 15/9 1887.

[129] Jyllandsposten 3/7 1887.

[130] Dagens Nyheder 4/6 1887.

[131] 13/6 1887.

[132] 9/6 1887

[133] 21/10 1885.

[134] 7/2 1887.

[135] 1888.

[136] N:o 11, 12, 1887.

[137] 19/12 1887, Julkaistu myös G. Brandesin kootuissa teoksissa III,
s. 679.

[138] Toukok. 1887.

[139] 6/12 1887.

[140] 10/3 1888.

[141] 31/3 1888.

[142] Huhtik. 1888.

[143] 17/3 1888.

[144] 28/5 1888.

[145] 11/6 1888.

[146] 14/6 18S8.

[147] 2/6 1888.

[148] 8/6 1888.

[149] 29/8 1888.



Lähteitä:


Victoria Benedictsson (Ernst Ahlgren). En själfbiografi ur bref och
anteckningar samlade och utgifna af _Axel Lundegård_.

Bref från Victoria Benedictsson (Ernst Ahlgren) till Karl och Matti af
Geijerstam. Utgifna af _Matti af Geijerstam_.

_Ellen Key_. Ernst Ahlgren. Några biografiska meddelanden.

Ernst Ahlgren och Esselde. En brefväxling utgifven af _Sigrid
Leijonhufvud_.

_David Sprengel_: De nya poeterna. (80-talet.)





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Siipirikko - Ernst Ahlgren kirjailijana ja ihmisenä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.