Title: Valkoinen armeija Antrean rintamalla
Author: Sihvo, Aarne, 1889-1963
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Valkoinen armeija Antrean rintamalla" ***


VALKOINEN ARMEIJA ANTREAN RINTAMALLA

Kirj.

Aarne Sihvo



A. A. Niskala, Viipuri, 1919.

Kirjapaino Ilmarinen, Viipuri, 1919.



Esi- ja omistuspuhe.


Suomen Vapaustaistelua v. 1918 ei ratkaissut miehien, aseiden ja muun
kuolleen taisteluaineiston ylivoimaisuus punaisten, vaan vakava
antaumus taisteluun Suomen itsenäisyyden puolesta valkoisella puolella.
Ehjänä ja yhtenäisenä nousi kansa laillisuutta turvaamaan. Yhtenä ja
ylväänä seisoi se oikeuksiensa ja vaatimustensa takana. Yllättävällä
alttiudella ja uhrautuvaisuudella kannatti se laillista hallitustaan
kaikissa sen toimissa. Mieltäliikuttavaa oli osanottavaisuus, jolla se
tuki ja auttoi rintamalla taistelevia vapaustaistelijoita, sankareita.

Teille, Valkoisen Suomen vapaussankarit, omistan minä tämän vähäisen
yhteenvedon viime talven tapahtumista tunnustukseksi ja vilpittömäksi
kiitokseksi kunnon työstä! Jättäen pois korupuheisuuden tahdon
tosiasioiden ja virallisen aineiston perustalla osoittaa, mitä tuli
tehdyksi vapaan, itsenäisen Suomen hyväksi, mitä uhreja se vaati ja
mihin lopputulokseen ponnistelut ja kärsimykset lopultakin veivät!

"Valkoinen armeija Antrean rintamalla" ei ole mikään tyhjentävä
teos historiallisten tapahtumien kulusta, vielä vähemmin mikään
kaunokirjallinen julkaisu valtavista tapahtumista kansamme historiassa.
-- Ei! Se on vain vähäinen kiitollisuuden ja tunnustuksen ilmaisu,
jonka katson olevani oikeutettu esittämään kaatuneiden ja vielä elävien
vapaaehtoisten, vapaussankarien muistoksi. Sellaisena toivon sen
kohtaavan ymmärtämystä ja lukijain myötätuntoa.

Viipuri, maaliskuun 31 p:nä 1919.

_Tekijä_.



SISÄLLYS:

Esi- ja omistuspuhe.

Johdanto.

 1. Yleinen tilanne vapaussodan syttyessä.
 2. Taistelujen alkuvaiheet.
 3. Tilanne muualla Suomessa.
 4. Vuoksen rintama.

Valkea armeija Antrean rintamalla.

 I.  Puolustussota.

 Alkutaistelujen aika.
 Rintama laajenee.
 Toinen yleisrynnistys.
 Helmikuun perintöä.
 Punaisten yleinen hyökkäys.
 Kaksi arvostelua.
 Maaliskuun loppupuolen taistelut:
   a. Joutsenon rintamalla.
   b. Ahvolan rintamalla.
   c. Raudun rintamalla.

 II.  Hyökkäyssota.

 Puolustuksesta hyökkäykseen.
 Raudun valloitus.
 Kannaksen puhdistus.
 Viipurin piiritys ja valloitus.

Yleiskatsaus.

 1. Kansan nousu.
 2. Tappioluettelo.
 3. Yhteenveto.

Loppusanat.



Johdanto.


1. Yleinen tilanne vapaussodan syttyessä.

Venäjän tsaarivalta on tehnyt täydellisen haaksirikon. Bolshevikin
puolue, joka omia keinojaan käyttäen monien vaiheiden jälkeen on
päässyt määräävään asemaan, on ollut pakoitettu tunnustamaan Suomen
kansan itsemääräämisvallan. Tätä "virallista" tai "epävirallista"
julistusta hyväkseen käyttäen julistautuu Suomi itsenäiseksi, vieläpä
itsenäiseksi tasavallaksi, jonka tasavallan "virallisuuden" tunnustavat
ja hyväksyvät useimmat Europan vallat. Ruotsi, Ranska ja Saksa
kilpailevat kohteliaisuudessa, kuka ensiksi ehtisi tunnustamaan uuden
tasavallan ja onnittelemaan "onnellisen syntymisen" johdosta.

Kuitenkaan, hallituksensa ja Suomen nuoren hallintovallan antamista
määräyksistä huolimatta, eivät venäläiset sotamiehet poistu Suomesta.
Heitä sitovat tänne näkymättömät, voimakkaat siteet!

Jo vuosia on Suomen kansa huokaillut raskaan sotilasrasituksen alla;
työläisväki erittäinkin. Ruokaviljan ja lihan pakko-otot kohottavat
elintarpeiden hintoja huimaavan korkealle. Kaikki kallistuu, eläminen
käy vaikeaksi, eikä apua mistään.

"Kunhan pääsisi noista ryssän soltuista, niin riittäisi tässä leipää ja
lämmintä!" Niin ajattelevat, puhuvat ja kirjoittavat työläiset. Niin
ajattelee koko Suomen kansa.

Ja kuitenkin, kun tulee kysymykseen sotamiesten maastahäätö, ovat nuo
samaiset suomalaiset työmiehet sitä vastaan. Nyt on venäläinen
sotaväki, pistimet, ainoa voima, ainoa keino, johon työläiset voivat
tarttua, joka voi pelastaa heidät!

Vielä muutama kuukausi tätä ennen vakuutti Yrjö Sirola minulle
Tukholmassa, että "tarkoitus meillä näkyy olevan sama! Te lähdette vain
siitä, että aseellinen voima pystyy luomaan itsenäisen Suomen. Minä
luotan yleismaailmalliseen sosialismiin! Te turvaatte militarismiin,
pistimiin! Minä ja minun kanssani Suomen sosialistinen puolue tahdomme
niistä ijäksi päästä!"

Ja sittenkin: kukapa muu, ellei juuri Yrjö Sirola, ollut valmis
puolustamaan Pietaria, pistimiin tarttuen valmis estämään länsimaisen
barbarismin tunkeutumasta idän pyhättöön, Pietariin!

Sitä tarkoitusta varten tulee Suomen sosialismin kaikin tavoin
vastustaa porvarien keksimää itsenäisyyspolitiikkaa, sotilaiden
maastahäätöä ja jos tarvis: asevoimin puolustaa Pietaria,
vallankumouksen pyhää kaupunkia!

Sosialismin aseellinen voima, punakaarti mobilisoidaan. Maassa oleva
venäläinen sotaväki tarvitaan opettajiksi ja harjoitusten turvaksi.
Tokoi tarttuu "remmiin", Manner ja muut muihin yhtä tärkeihin toimiin!

Tällä aikaa ovat muutamat Suomessa työskentelevät jääkärit ja heidän
avustajansa ryhtyneet toimenpiteeseen, joka luo pohjan Suomen
tasavallan sotajoukoille, valkoiselle armeijalle. Isompiin kyliin
maalla, kaupunkeihin ja kauppaloihin perustetaan suojeluskuntia, joiden
tehtävät ovat moninaiset, joiden tarkoitus on suuri. Persoonallisen
tuntemuksen ja keskinäisen luottamuksen perustalla otetaan jäsenet
niihin. Täsmällisyys ja ehdoton kuuliaisuus ovat välttämättömiä ehtoja
niissä työskenteleville nuorukaisille. Vanhemmat miehet mobilisoidaan
"kolehdin" keruuseen ja aseiden hankintaan.

Kautta maan syntyy uusia, elinvoimaisia suojeluskuntia kuin maasta
puhaltaen. Isänmaanrakkaus, luottamus jo tulessa olleihin jääkäreihin
ja heidän johtoonsa, toivo jääkäripataljoonan saapumisesta ja salainen
halu saada sotilaallisessa kunnostautumisessa kilpailla jääkarien
kanssa kannustaa nuoria, innostaa vanhoja! Kaikki, kaikki
mukaan yhteisen, rakkaan isänmaamme edestä, taisteluun vanhaa
verivihollistamme ryssää vastaan!

Ollakseni oikeudenmukainen, tulee minun mainita ja teenkin
sen mielihyvällä, että monet oikein ajattelevat, kunnon
työläisnuorukaiset liittyvät tällöin suojeluskuntiin. Vieläpä
kokonaiset punakaarti-osastot, kuten Viipurissa, _haluavat_ liittyä
yhteen häätämään yhteistä vihollista pois maasta. Vielä viime hetkeen
saakka on vallalla tuo pettävä luulo, että sosialistit, jotka "omaavat
taktiikan jalon taidon", pelaavat kaksoispeliä. Luullaan punakaartin
sittenkin liittyvän yhteen puhdistamaan maata; luullaan sosialistien
Siltasaarellakin ajattelevan kansan ja maan parasta.

Surkea pettymys! Haikea harhaluulo!

Siltasaarelaiset ryhtyvätkin todenteolla ajamaan vain omia etujaan.
Punakaartin vastustamattomalla voimalla pakoitetaan eri seutujen
sosialistit aseisiin! Vallataan pääkaupunki, ryöstetään valtiolaitokset
ja ryhdytään sitten luomaan ihanne-yhteiskuntaa lyhytikäisen Suomen
tasavallan raunioille! Luodaan yleismaailmallinen vallankumouksen
valtakunta, joka ensiksi käsittäisi pyhän Venäjän ja Suomen, sitten
laajentaisi alueitaan Skandinaviassa ja valtaisi lopulta koko Europan!

Tämä kaunis aate elähyttää siltasaarelaisia, ei mikään rahan -- tai
vallanhimo! Kansa itse saa hallita ja vallita; tavarat jaetaan tasan!

Olen jo maininnut, että maassa työskenteli sillä aikaa muutamia
jääkäreitä. Näiden luku lisääntyi, työ-ala ja työ-into laajeni, kasvoi.
Nyt oli tullut se hetki, jota kolmisen vuotta on odotettu! Nyt on
Venäjä heikko; nyt siihen sopii iskeä irroittava isku!

Kuumeisella kiireellä valmistellaan suunnitelmia, pidetään
harjoituksia. Yötä päivää ovat jääkärit kuukausimäärin yhtäkyytiä
työssä, sillä marraskuun mellakat ovat herättäneet koko kansan
puolustusharrastukset ja asiantuntijain apua on kaikkialla tarvis.


2. Taistelujen alkuvaiheet.

Joskin valmistelut kauttaaltaan olivat keskeneräisiä, asestus
vajavainen ja miesten harjoitus kokonaan puutteellinen, niin herätti
loukattu oikeudentunne kumminkin valtavan kansannousun Karjalassa,
jonne "Viipurin esikunta" tiedoitti tapahtumat tammikuun 19 ja 20
päivien välisenä yönä. Kaikkialla levisi myöskin tieto taistelusta
Taavetin asemalla, jossa taistelussa kaatui ensimäinen jääkäri
Suomessa, nim. Lauri Pelkonen Pyhäjärveltä (V. 1.).

"Pyrkimällä käytettävissänsä olevien mahdollisuuksien rajoissa tukemaan
Suomen Senaatin toimenpiteitä järjestyksen ja kansalaisrauhan
palauttamiseksi maahamme lähettävät kansalaiset Itä- ja
Pohjois-Karjalasta, jossa viestit viipurilaisesta punakaarti-anarkiasta
ovat nostattaneet tuhansissa miehissä valtavan liikkeen tätä
kansallista häpeätä vastaan, Suomen Hallitukselle ja sen
Puheenjohtajalle tervehdyksensä ja luottavan tunnustuksensa!"

Näin ilmoittivat Senaatin herra Puheenjohtajalle kantansa Karjalan
miehet.

"Viipurin esikunnan" tiedoituksen johdosta kokoontui eri pitäjistä
suojeluskuntalaisia, jotka Joensuusta saamallaan junalla ja jääkäri
Salmisen johdolla lähtivät Viipuria kohti. Sitä mukaa kuin lähestyttiin
Karjalan pääkaupunkia kasvoi joukko muutamasta kymmenestä useampiin
satoihin miehiin, jotka tiistaina 22 päivänä marssivat Loikkasen
ylikäytävältä kaupunkiin ja valtasivat rautatienaseman. Mutta vielä
samana yönä oli näiden joukkojen pakko vetäytyä kaupungista, sillä
venäläinen sotaväki uhkasi ryhtyä punakaartin puolelle, jos jotain
mellakoita sattuisi puhkeamaan. Ainoa avoin tie kaupungista johti
länttä kohden ja niinpä marssivatkin Savon ja Karjalan miehet
Venäjänsaarelle odottamaan asioiden kehittymistä Viipurissa.

Turha oli Karjalan Kansalaisliiton kirjelmä Viipurin sotilas- ja
työläisedustajain toimeenpanevalle komitealle -- tarvittiin aseellista
toimintaa! Kirjelmä oli näin kuuluva:

Suomi on heti sen jälkeen, kun se Venäjän nykyisen hallitus-vallan ja
muutamien muiden Euroopan valtain tunnustamana on ryhtynyt toimimaan
itsenäisenä tasavaltana, joutunut vaikeuksiin maan sisäisten olojen
järjestämisessä. On tässä asiassa ilmennyt sellaista erimielisyyttä eri
kansaluokkien välillä, jota ei ole voitu näinä tasavaltamme ensi
viikkoina poistaa. Mutta kun maan laillinen eduskunta on parastaikaa
koossa, elää kansa siinä lujassa luottamuksessa, että eduskunta
yhdessä, asettamansa hallituksen kanssa, jo läheisessä tulevaisuudessa
pystyy korjaamaan ne epäkohdat, mitkä saattavat olla todellisena
aiheena eri kansaluokkain välillä huomattuun erimielisyyteen.

Kuitenkin on yhteiskunnassamme aineksia, jotka eivät luota enemmän
hallituksen kuin eduskunnankaan hyvään tahtoon ja vilpittömyyteen, vaan
lietsovat kansaan sitä luuloa, että kaikki valta heiltä molemmilta on
riistettävä ja annettava laillisesta yhteiskuntajärjestyksestä
välittämättömien järjestöjen haltuun. Niitten valtiollisten puolueitten
yläpuolelle, jotka kansanvaltaisimpain periaatteiden mukaan valitussa
eduskunnassa ovat edustettuina, pyrkii kohoamaan joukkokunta, joka
tosin on lähtenyt meikäläisestä sosialidemokraattisesta puolueesta,
mutta joka jo jonkun aikaa on eri puolilla maata toiminut ilman sanotun
puolueen johdon ohjausta.

Tämä joukkokunta, joka tunnetaan punaisen kaartin nimellä, toimii
aseellisena järjestönä ja tekee tekoja, jotka ovat saaneet tämän lakiin
perustuvaan yhteiskuntaelämään tottuneen ja rauhallista kehitystä
rakastavan kansan suoranaisen kauhun valtaan. Kansalaisten omaisuutta,
vapautta ja henkeä on ryhdytty ei ainoastaan uhkaamaan, vaan myöskin
tuhoamaan.

Tämä tilanne on pakottanut kansalaisia eri valtiollisista puolueista
liittymään yhteen puolustaakseen henkeään ja omaisuuttaan sekä
pitääkseen yhteiskunnassa yllä edes jonkinlaista järjestystä. Ja tämä
yhtyminen on ollut sitäkin pakottavampaa, koska maan hallituskin on
vailla sitä voimaa, mikä tarvitaan kansan keskuudessa toimimaan
päässeiden kansanvaltaista yhteiskuntaamme hajoittavien ainesten
hallitsemiseksi.

Myöskin meidän paikkakunnallamme Viipurissa on kauan häiritty
järjestystä ja uhattu ja turmeltu kansalaisten omaisuutta ja henkiä. Ja
viime päivinä on tilanne siinä suhteessa käynyt yhä uhkaavammaksi.
Tämän johdosta on maaseudun kansan puolesta lausuttu jyrkkä vaatimus,
että järjestys läänin pääkaupungissa on väestön itsensä järjestämillä
voimilla saatava palautetuksi. Ja kansa on sitä varten lähtenyt,
liikkeelle ja lähenee tarpeenmukaisesti varustettuna kaupunkia.

Karjalan Kansalaisliiton Eduskunta on katsonut velvollisuudekseen
saattaa tämän niiden järjestöjen tietoon, jotka tällä paikkakunnalla
edustavat Venäjän valtakuntaa ja valtaa, siinä hartaassa toivossa, että
nämä naapurimaan edustajat tuntisivat oikeat syyt Karjalan maamiesten
esiintymiseen täällä. Ja me lausumme sen hartaan toivon, että arvoisa
komitea pitäisi tarkkaa huolta siitä, etteivät venäläiset sotamiehet
millään tavoin vaikeuta niitä ponnisteluja, mihin yhteiskunnan
säilyttämisen tarkoituksessa täten ryhdytään. Tarkoitus ei ole
häiritä ketään tahi rajoittaa kenenkään vapautta, ei työmiehen eikä
porvarin, ei venäläisen eikä suomalaisen, mutta jos tarve vaatii,
aineellisellakin voimalla vastustaa ja tukahuttaa kaikkia laittomia
tekoja. Kansan miehet tahtovat tänne tulollaan saada varmuutta siitä,
että myöskin niissä kansalaispiireissä kaupungissa ja muissa
liikekeskuksissa, joiden ruumiilliseksi ravitsemiseksi kukin heistä saa
ponnistaa kaikki voimansa ja jakaa vähäiset varastonsa, ymmärretään
säilyttää yhteiskunnallinen järjestys ja lain turva.

                               Viipurissa 22 p:nä tammikuuta 1918.

                                         Karjalan Kansalaisliitto.

Ja tuloksettomiksi jäivät myös hallituksen edustajain
sovittelu-neuvottelut, joita tammikuun 24 päivänä käytiin punakaartin
ja työväen järjestöjen edustajain kanssa. Punaiset eivät hyväksyneet
senaattori Louhivuoren ehdotusta, että "vangit molemmin puolin joko
vapautettaisiin tai jätettäisiin laillisten viranomaisten tutkimuksen
ja toimenpiteitten varaan ja että kumpikin kaarti pitäisi aseensa,
mutta alistuisi hallituksen käskettäväksi ja käytettäväksi, jolloin
maaherra olisi kummankin ylin päällikkö läänissä." Päinvastoin
tahtoivat he pidättää itsellään kaikki edut ja riistää ne toisilta.
Varhaisesta aamusta myöhään yöhön kestäneet neuvottelut raukesivat
silleen ja Venäjänsaarella olevat joukot jäivät edelleen
uhkanalaisiksi. Kun ravinnonsaanti kävi päivä päivältä hankalammaksi ja
yllätyksien vaara yhä suuremmaksi, jätti joukko sunnuntaina tammikuun
26 päivänä majapaikkansa saatuaan sitä ennen tiedon hallituksen
julistuksesta, jolla suojeluskunnat tehtiin hallituksen joukoiksi.

Eversti Aminoffin johdolla jääkärien Hämäläisen, Sainion, Salnisen,
Sihvosen, Branderin ja Strömbergin johtaessa eri osastoja, taistelivat
retkeläiset itsellensä tien Sainion ja Kämärän asemien luona
vihollisten linjojen läpi Antreaan. Nämä taistelut, joissa
vapaustaistelumme vaati ensimäiset veriuhrit, olivatkin ensimäisiä
suurempia yhteenottoja Karjalassa ja saivat niissä punaryssät lämpimät
löylyytykset, jota todistavat kaatuneiden ja haavoittuneiden suuret
lukumäärät.

Tätä ennen olivat eri paikkojen suojeluskuntalaiset ryhtyneet
puhdistamaan kotoisia nurkkia, vallaten Hiitolan ja Antrean asemat,
riisuen Sortavalassa ja muuallakin olevat venäläiset sotamiehet
aseista, ennenkuin ne olivat ehtineet saada bolsheviki-hallituksen
salaista sähkösanoma-määräystä ryhtyä taistelemaan punakaartin
riveissä. Sotamiehiltä saadut vanhat berdan-kiväärit ammuksineen olivat
erittäin tervetulleita sotasaaliina huonosti asestetuille
suojeluskuntalaisille.

Erittäin mainitsemista ansaitsevaa oli rautjärveläisten johtajan
luutnantti, nyttemmin kapteeni, _Astolan_ henkilökohtainen toiminta
ja vaikutus näinä tärkeinä hetkinä. Hänen johdollaan valtasivat
suojeluskuntalaiset _Vuoksenniskalla_ venäläisten silloisekseen
runsaat ampumatarve- ja asevarastot: kuusi 3-tuuman tykkiä, kaksi
käyttökunnossa olevaa konekivääriä vöineen, 10 laatikoissa eri
osissaan olevaa konekivääriä, 5,000 kranaattia ja shrapnellia, noin
70,000 kappaletta kiväärin ja konekiväärin patruunia ja paljon muuta
välttämätöntä sotilastavaraa. Pari automobiilia ja runsas öljy- ja
bentsiinivarasto jäi niinikään sotasaaliiksi.

Ilman näitä venäläisiltä sotilailta saatuja aseita olisi
vapaustaistelumme saanut jo alunpitäen ikävän käänteen, sillä
aseettomalta lannistuu pian sekä innostus että rohkeus ja ennen pitkää
olisi tärkeä Vuoksen rintama täytynyt jättää. Nyt sen sijaan pystyttiin
innostuksen vallassa hätyyttelemään lähenteleviä punaryssiä
_Karisalmen_ aseman lähettyvillä radan varrella.

"Viipurin esikunta", jonka olojen pakosta täytyi siirtyä pois
kaupungista, asettui Antreaan. Siihen kuuluivat jääkärit
Lindström--Hägglund, Mata--Henriksson, Nysten--Strömberg sekä
insinöörit Kuusela--Puhakka ja Kuparinen--Kehvola.

Eversti Furumark--Värnhjelm, joka myöskin saapui Antreaan, otti
ylijohdon, luutnantti -- sittemmin kapteeni Storm Lindegrenin ollessa
esikuntapäällikkönä ja jääkäriluutnantti Lindström--Hägglundin
toimiessa rintamapäällikkönä.

Kipinä, joka iski ruutisäiliöön sytyttäen vapaussodan ilmiliekkiin
Viipurissa, hävitti samalla kaikki alkuperäiset suunnitelmat, esti
kokonaan niiden täytääntöönpanon. Räjäyttämättä jäi Raivolan luona
oleva rautatiensilta, valtaamatta tärkeät kohdat muualla radan
varrella. Nyt oli työskenneltävä hetken vaatimusten mukaan ilman
ennakolta tehtyjä laskelmia, ilman minkäänlaisia taisteluvälineitä.
Kaikki oli luotava tyhjästä, yksinpä taisteleva sotajoukkokin.


3. Tilanne muualla Suomessa.

Kun tieto Viipurin tapahtumista levisi muualle Suomessa, niin herätti
se kaikkialla vakavan päätöksen ryhtyä taisteluun anarkiaa vastaan.
Olihan itsestään selvää, että venäläiset bolshevikilaumat ennen pitkää
käyttäisivät saamaansa "vapautta" Suomessa samoin kuin sitä käyttivät
veljensä Venäjällä. Oli itsestään selvää, että päävihollisemme
sittenkin oli venäläinen sotaväki, joskin päävaaranamme olivat omat,
harhaanjohdetut kansalaisemme. Omien johtajiensa pettämänä tuli monesta
rehellisestä työläisestä maankavaltaja, petturiraukka, joka saa ikänsä
katua lyhytnäköisyyttään.

Suomen kansan oli yhdessä käden käänteessä ratkaistava monta tärkeää
kysymystä. Jos mieli vapautua venäläisestä painajaisesta, niin täytyi
samalla ryhtyä kansalaissotaan, ja siihen ei kellään olisi ollut halua.
Mutta toisinkaan ei käynyt päinsä! Koettaen kaikin keinoin suhtautua
sovinnollisesti omiin työläisiimme ja kohdistaen kaiken toimintansa
venäläisen sotaväen poishäätöön, loukkasi Suomen kansa siinä määrin
erinäisten sosialistijohtajien vallanhimoisia pyyteitä, että nämä
ryhtyivät halveksittaviin konnan töihin.

Päävihollisemme oli venäläinen sotaväki, tai ainakin piti olla,
päävaaramme punakaarti! Kohta olivat kuitenkin osat vaihtuneet:
venäläinen sotaväki poistui suurimmaksi osaksi Venäjälle ja vain
johtajia jäi korkean palkan vuoksi palvelemaan punakaartia, joka
muuttui myös pääviholliseksemme: _vapaustaistelusta oli tullut
kansalaissota!_

Samaan aikaan kun Karjalan ja Savon miehet taistelivat itselleen
vapaata paluutietä ensi retkeltään Kämärän asemalla, samaan aikaan
annettiin Helsingissä merkki punakaartin liikekannalle panoon. Mutta
ensimäisenä "virallisena" kapinapäivänä eli siis tammik. 27 p:nä
vastasivat pohjalaiset kapinajulistukseen tavalla, joka taisi
hätkäyttää "smolnalaisia" Siltasaarellakin: Oravaisissa, Raippaluodolla
j.m.m. paikassa riisuttiin venäläiset sotamiehet aseista! Ja seuraavana
yönä alottivat kokoontuneet suojeluskuntajoukot sotatoimet Vaasan
kaupungin valtaamiseksi, joka teko oli suoritettu seuraavana aamuna klo
10.

Paitsi Vaasassa, riisuivat suojeluskuntalaiset 28 päivänä myös
Uudessakaarlepyyssä, Pietarsaaressa, Närpiössä, Vähässä Kyrössä,
Lapualla ja Seinäjoella olevat ryssät aseista. Seuraavana eli
kolmantena kapina-päivänä oli Ilmajoen ja Kokkolan venäläisten vuoro.
Seuraavina päivinä käytiin taisteluja eri paikoista, kuten Oulun ja
Kristiinankaupungeista, ja suoriutuivat suojeluskuntalaiset kaikkialla
voittajina.

Kohta olikin valkoinen Suomi muodostanut rintamansa etelästä hyökkääviä
punaisten ja ryssien yhdistyneitä laumoja vastaan. Kohta olivat myös
rintaman takana olevat tehdasalueiden punakaartit kukistetut ja
suojeluskunnat voivat keskitetyin voimin ryhtyä rintamataisteluun,
luomaan Suomen suojamuuria, valkoista armeijaa ja hoitamaan sekasortoon
vaipuvia yhteiskunnallisia asioita.

Onnellinen Pohjanmaan kansa, jolla oli jääkärien tuomia aseita, pitkiä
ja lyhyitä, lähemmä kymmenen tuhatta! Niillä varustettuna pystyi se
valtaamaan kaupungin toisensa jälkeen ja hankkimaan itselleen uusia
aseita. Toisin oli Karjalassa: Antrean esikunta oli pahemmassa kuin
pulassa, kun eivät aseet riittäneet lähimailleenkaan eikä mistään ollut
lisää tiedossa. Täytyi tyytyä vain 6-700 vanhaan berdaniin ja muutamaan
kymmeneen erimalliseen kivääriin ja niillä tulla toimeen siksi, kunnes
viimeinkin Kuopion valtauksen, 8.2. jälkeen tuli 300 venäläistä
kolmenlinjan kivääriä ja vähäinen määrä ampumavaroja.

Tällainen oli tilanne tammikuun lopulla ja helmikuun alussa, jolloin
ryhdyttiin ratkaisemaan Suomen kansan sekä lähintä että kaukaisinta
kohtaloa. Tällainen oli tilanne Karjalassa ja muualla Suomessa hetkenä,
jolloin ryhdyttiin luomaan uutta, valkoista Suomea.


4. Vuoksen rintama.

Mistään yhtenäisestä rintamasta ei helmikuun alussa vielä voinut olla
puhettakaan. Hajanaiset joukko-osastot pitivät hallussaan tärkeitä
paikkoja, estäen voimainsa mukaan punaisten hyökkäyksiä. Sitä mukaa
kuin aseita ja miehiä ennätti kertyä, leveni ja muodostui
taistelulinja, käsittäen lopulta kolme erillistä osaa: sivustat, oikean
eli Joutsenon rintaman ja vasemman eli Raudun rintaman sekä keskustan
eli Ahvolan rintaman.

Ylin johto oli Antrean pääesikunnalla, joka asettautui heti yhteyteen
kenraali Mannerheimin päämajan kanssa.

Vuoksen eli vain Antrean rintama, niin tärkeä ja vaikeasti uhattu kuin
se olikin, sai pitkät ajat olla oman onnensa nojassa. Muutamien
harvojen nuorten upseerien varassa oli koko tuo edesvastuullinen työ.
Eikä siinä ollut aikaa tuhlattavana: yötä päivää täytyi miehiä opastaa
ja puolustusta ohjata. Yötä päivää yrittivät punaryssätkin rintamaa
puhkaista. Niiden vehkeet oli tyhjäksi tehtävä, niiden taisteluhalu ja
konnantyöt estettävä.

"Vuokseen asti, mutta ei siitä edemmäksi!" Siinä vakaassa
tarkoituksessa taistelivat päälliköt, siinä toivossa miehet työnsä
tekivät. Ja Sainion, Kämärän taisteluissa tulikasteensa saaneet miehet
tiesivät, mitä tahtoivat ja tahtoivat sitä, mitä velvollisuus vaati!

Lujina seisoivat suojeluskuntalaisten vapaaehtoiset joukot Vuoksen
varrella, harvalukuisina ja vajanaisesti varustettuina taistellen
monilukuista, runsaasti ammuksilla ja aseilla varustettua vihollista
vastaan. Lujina seisoivat Suomen suojamuurit! Verensä ja henkensä
uhraten isänmaan uskolliset pojat taistoon kävivät ja Karjalan kansa
antoi kaikkensa rintamalla taistelevien käytettäväksi!

Ilolla ja ylpeydellä tulen aina muistamaan kansani kunnon ja
heimoni herkän mielen! Niissä näen tulevaisuutemme takeet, eheän
yhtenäisyytemme ja ihanan itsenäisyytemme vuoren vankat perusteet!
Niistä kasvaa kansani onnenpuu!

Tähän olisi Savon ja Karjalan miesten pitänyt pysähtyä uhkaamaan
Viipuria -- kuten alkuperäinen aikomus kai olikin. -- Silloin olisi
neuvottelujenkin tulos ollut varmasti toisellainen.



Valkea armeija Antrean rintamalla.



I. Puolustussota.


_Alkutaistelujen aika_.

Kuten jo olen maininnut, täytyi ennakolta tehdyt suunnitelmat hylätä ja
ryhtyä taisteluun hetken vaatimusten mukaisesti. Vihollinen sai määrätä
ajan ja paikan, milloin ja missä taisteltiin; voimien mukaan siinä
koetettiin vastusta tehdä. Niin muodostuivat rintamataistelut heikoksi
puolustukseksi, joka ei pystynyt vihollisen hyökkäilyä estämään, mutta
eteenpäin kulkua kylläkin hidastuttamaan. Ja ensi aluksi olikin se
riittävää.

Räjäytettyään rautatiesillat Talin ja Karisalmen asemien
lähellä, vetäytyivät suojeluskunta-joukot Karisalmelta linjalle
_Kokonselkä--Salojärvi--Kaipolankylä_. Asemat tässä olivat monessa
suhteessa suotuisat puolustukseen: laajat näkö-alat kaikkiin suuntiin
ja vihollisella vähän teitä käytettävänään. Paksu lumi esti kaikkia
liikkeitä, kun ei punaisilla ollut riittävästi suksia eikä hevosia
hallussaan.

_Karisalmen_ asema jätettiin helmikuun 2 päivänä, jolloin sieltä
tuotiin viimeisetkin tavarat, puhelimet ja lennätinkoneet, Antreaan.

Saman päivän illalla saapui näiden rivien kirjoittaja Antreaan
Helsingistä, jossa olin saanut määräyksen uuteen toimeeni Karjalan
rintaman päällikkönä. Huhujen aiheuttamat luuloni taistelevista
voimista ja asestuksesta kärsivät katkeran kolahduksen. Uusi
orienteetaus paljasti rintaman ja koko yrityksen heikkouden,
uhkarohkeuden! Tämähän oli äärimmäistä uhkapeliä!

Ensi töikseni järjestin Hiitolaan harjoituskoulun, johon koottiin eri
paikkakuntien miehiä harjoittelemaan välttämättömimpiä sotilastehtäviä.
Samalla toimi Hiitolan harjoituskoulu jonkunlaisena rekryyttivarastona
eli reservijoukkojen sijoituspaikkana, jossa rintamalle lähteville
jaettiin aseita ja vaatetuskappaleita. Samantapaisia harjotusleirejä
muodostettiin myöhemmin myös Sortavalaan, Savonlinnaan, Käkisalmeen ja
moneen muuhun paikkaan. Niin oli välttämätön miehien saanti rintamalle
turvattu.

Palkkajärjestelmä, jota muuallakaan Suomessa ei erikoisemmin
suosittu, sai Karjalassa ankaran vastustuksen. Miehet lähtivät
vapaaehtoisina sitä mukaa kuin aseita saatiin! Kautta Karjalan ulotettu
agitatsiooni- ja innostuttamis-työ tuotti hyvän hedelmän ei ainoastaan
miesten hankinnassa rintamalle vaan myöskin mielialan ja ajatusten
virkeinä pidossa. Punaisten hälyyttävät tiedot menettivät vaikutuksensa
ja maakunnan väestö siirtyi taas rauhallisiin askareihinsa.

Helmikuun loppupuolella siirryttiin yleiseen asevelvollisuuteen, joka
täydensi paikalliset, joko kuntien tai vain kyläkuntien asettamat
kutsunnat.

Paljon enemmän vaivaa tuotti aseiden hankinta. Pohjanmaalta ei saatu,
monista hartaista pyynnöistä ja rukouksista huolimatta. Rahalla ja
tavaralla sentään joitakin aina rajan takaa tuli, mutta ne kävivät
liian kalleiksi ja lopulta, venäläisten liityttyä kokonaan punaisten
riveihin, raukesivat puuhat silläkin taholla tyhjiin. Viimeinen yritys
kuljettaa aseita suoraan Pietarista kävi liian kalliiksi: silloin kun
menetimme kaksi kunnon miestä, agr. Åströmin ja tehtailija Parviaisen,
rahoista ja aseista puhumattakaan.

Tuntien Karjalan Laatokasta Suomenlahteen ja Rajajoesta Saimaaseen
saakka, käsitin ensi tehtäväkseni kaikin keinoin pysyttää ryssät ja
punaiset mahdollisimman kaukana Vuoksesta. Myöskin oli selvää, että
kaikista venäläisistä upseereista ja sotamiehistä huolimatta,
punaisten sodankäynti tulisi olemaan massa-vaikutteista: Mitä
jollekin pälkähtäisi päähän, sitä toisetkin toteuttaisivat -- jos
toteuttaisivat! Kaikissa tapauksissa tulisivat sotaliikkeet olemaan
enemmän psykologisia kuin strategisia ja silloin niitä oli helpompi
ajoissa seurata ja sotkea.

Vaikeimmaksi kävi vihollisen pidättäminen jo heti alusta alkaen Antrean
rintamalla, Pullilan--Hannilan--Ahvolan linjalla. Helmikuun 8 päivänä
ryhtyivät punaiset, joiden joukossa oli suuret määrät ryssiä,
hyökkäilemään _Karisalmelta_ rataa myöten ja _Ihantolasta_ käsin
_Kavantsaarella_ olevia joukkoja vastaan. Monisataiset joukot
pakoittivat vähäisen puolustus-osaston jättämään vaikeasti
puolustettavan _Kavantsaaren_ aseman paikan ja siirtymään _Pullilaan_
ja _Hannilaan_. Kuitenkaan eivät viholliset rohjenneet miehittää
Kavantsaarta, peläten varmaankin salajuonia. Vielä 11 päivänä oli
vähäinen osasto suksimiehiä vastaanottamassa ylivoimaista rynnäkköä,
jota se ei voinut torjua.

Vihollinen, joka suurin joukoin aikoi tehdä tyhjäksi kaiken
vastustuksen, oli ryhtynyt yleiseen rynnäkköön koko linjalla. Jo
varhaisesta aamusta alkoi taistelu molemmin puolin rautatielinjaa ja
kesti myöhään iltaan, jolloin sen hyökkäysvoima murtui. Lähettämällä
viimeiset reservit estämään kiertoliikettä _Seitsolan_ kylän luona ja
panssarivaunuun sijoitetun tykin ampuessa onnistuneesti Seitsolan
kylässä olevia punaisia, onnistui joukkojen jääkärikapteeni Sihvosen
johdolla työntää vihollinen takaisin sillä suunnalla. Taistelun
tuloksena oli _Seitsolan_ ja _Ahvolan_ kylien takaisin valtaus, joka
valtaus tapahtui myöhään yöllä.

Radan eteläpuolella onnistui taas punaisten pysyttää hallussaan Oran ja
Noskuan kylät. Ennemmin oli se jo miehittänyt Heinjoen kirkonkylän.

Tämän päivän taisteluissa kaatui 5 ja haavoittui useita. Punaisten
tappiot melkoista isommat. Kertoivat kyläläiset heidän vieneen
ruumiitaan 5 hevosella Kilpeenjoelle; arviolta ainakin 40 kaatuneen
ruumiit.

Jo 8 päivänä käytiin taistelua noin 3 km _Joutsenon_ kirkolta
itäänpäin, Imatran tien varrella, jolloin valkoisia kaatui 4 ja
haavoittui 9; punaisia löydettiin 17 ruumiina metsissä tien varrella ja
kuului haavoittuneita olleen monta vertaa enemmän. Hämärä pakoitti
palaamaan takaisin _Imatralle_, vaikkakin _Joutsenon_ kirkonkylä oli
melkein meidän. Näitä taisteluja jatkui sitten useampina päivinä
peräkkäin, kuitenkaan mainittavampaa aikaan saamatta.

Kun sitten vielä mainitsen patrullitaistelut _Raudussa Lipolan_
kylässä ja _Heinjoen_ kirkonkylässä, jotka taistelut olivat omiaan
hermostuttamaan vihollisen pahaa-aavistamattomia joukkoja, niin onkin
ensi taistelujen vaiheet kerrottu.

Punaisten rintama keskustassa oli pysähtynyt linjalle
_Ora--Pullila--Kavantsaari--Kilpeenjoki_. Suurin ja lähin vaara, joka
oli uhannut Antreaa, oli vältetty sillä kertaa. Ja kenraali Mannerheim
lausui kiitossähkösanomassaan taistelujen johdosta:

"Ilmoittakaa upseereillenne ja urheille karjalaisille minun
sydämmellinen kiitollisuuteni siitä, että he niin sitkeästi ovat
Karjalaa puolustaneet. Lähettäkää kaatuneitten sankarien omaisille
sanoma minun syvästä osanotostani heidän suruunsa. Tehkää samalla
esitys enimmän kunnostautuneiden palkitsemisesta risteillä ja
mitaleilla".

Yleissilmäys osoittaa tilanteen muuttuneen suuresti viimeisinä päivinä,
mutta meille monessa suhteessa edullisemmaksi. Joukko-osastot, jotka
olivat jaetut kolmeksi pataljoonaksi ja _Kiviniemen_ erilliseksi
komennuskunnaksi, pystyivät osapuilleen hoitamaan rintama-osansa,
joskin upseerien puute tekee ääretöntä haittaa. Miehistö tottuu
kuulatuiskuun ja osittaiseen taistelujärjestykseen, vaikkakin
"kiertoliike" vielä pyrkii peloittamaan yhtä ja toista.

Myöskin täytyy muistaa tykistöämme, joka sekin yhdestä luvuistaan oli
kasvanut kahdeksi. Puhelinverkko alkaa sekin jo selvitä ja maakunnan
"strategisesti tärkeät paikat" -- kuten Räisälän kirkonkylä -- alkavat
rauhoittua. Monta kiitosta ansaitsee myöskin insinööri-kunta, joka
työskenteli itsenäisesti ja ansiokkaasti heti ensi päivistä saakka. Sen
ja rautatie-henkilökunnan ansioksi on laskettava monta kaunista
saavutusta, vaikkei niistä ennemmin olekaan paljoa mainittu.

Kuten jo sanoin, alkoi tilanne selvitä ja olikin se tarpeen vaatimaa,
sillä edessä olevat taistelut, vaivat ja vastukset sitä kyllä
kaipasivatkin.


_Rintama laajenee_.

Kun punaisten suurrynnistys näin oli epäonnistunut aikana, jolloin he
olivat taisteluvalmiudessa paljon pitemmällä kuin me, niin voitiin
täydellä syyllä suhtautua levollisesti vastaisiin tapahtumiin.

Niinpä kirjoittaakin sotakatsauksen laatija "Tiedonannot"-lehdessä,
joka oli Karjalan Armeijakunnan virallinen lehti, 19 päivänä
vakuuttavasti ja toivorikkaasti taistelujen johdosta:

"Verisimmiksi muodostuivat kuitenkin hyökkääjäin tappiot Kavantsaaren,
Ahvolan, Oravalan ja Pullilan taisteluissa. Näissä monta päivää yhteen
menoon kestäneissä otteluissa nousi hyökkääjäin mieshukka päivittäin
useihin satoihin miehiin kuolleina ja haavoittuneina. Ja niiden
lopputuloksena oli Ahvolan ja Oravalan kylien joutuminen horjumattomasti
meikäläisten käsiin. Punaisten näiden kylien kautta suunnittelema
kiertoliike Hannilan valloittamiseksi raukesi turhiin ja meidän
asemamme Hannilan alueella on lujempi kuin koskaan ennen."

Miten varmat punaiset olivat suuren hyökkäyssuunnitelmansa
menestymisestä, näkyy siitä, että he taistelujen vielä parhaillaan
riehuessa kiiruhtivat lähettämään pietarilaiseen "Nowaja Shisn"-lehteen
tiedonannon, jossa pöyhkeillen ilmoitetaan sanasta sanaan seuraavaa:

"Punakaartilaiset ovat kulkeneet Vuoksen yli ja miehittäneet Imatran
vesiputouksen. Antrean rautatieasema, jolla on tärkeä strateginen
merkitys koko Itäsuomelle, on vallotettu. Samoin on vallattu suuri
Vuoksen yli johtava rautatiesilta, joka on ainoastaan vähäpätöisesti
vahingoittunut!"

Hyökkääjille aiheuttamansa raskaan mieshukan lisäksi ottivat
meikäläiset viime viikon taisteluissa runsaan sotasaaliin. Ja kuitenkin
otti meikäläisten puolelta taisteluihin osaa ainoastaan monin kerroin
vähälukuisemmat voimat. Näiden joukkojen sankariutta ja suurta
taistelukuntoisuutta meidän onkin voitoistamme kiittäminen! Nämä
sotilaalliset avut ovat piirtäneet viime viikkoisissa voimain
mittelyissä kauniin lehden nuoren Karjalan armeijamme nuoreen
sotahistoriaan. "_Ja ne avut antavat meille myöskin pettämättömät takeet
lopullisesta voitosta_!"

Ylläolevasta käy täysin selville punaisten ja ryssien suunnitelmat
Vuoksen rintaman murtamiseksi: Imatra ja Antrea olivat ne tärkeät
paikat ja tukikohdat, jotka ensin oli vallattava!

Jo 13 päivänä tapahtui Oran ja _Noskuan_ takaisin valtaus klo 12.10
j.p.p. sekä iltapäivällä Korvenkylän tyhjentäminen punaisista. Mutta jo
14 päivänä laajensivat nämä hyökkäysaluettaan ulottaen sen myöskin
_Jääsken Kuurmanpohjaan_. Näin oli muodostunut yhtenäinen rintama
_Saimaasta Heinjoelle_ asti ja vihollisen lukumäärä sillä alalla
voitiin arvioida n. 3,500 mieheksi. Vastassa oli vain tuhatkunta,
suurimmaksi osaksi berdaneilla varustettua miestä.

Ottaen huomioon punaisten psykologian, täytyi heitä tavoittaa
yöpuulta ja yhtämittaa hätyytellä. Siksipä järjestettiinkin vahvoja
suksipatrulleja, jotka häiritsivät rintamantakaista rauhaa milloin
yhtäällä, milloin taas toisaalla.

Joukkojen välttämättömälle liikkuvaisuudelle oli tärkeää saada kylliksi
paljon suksia ja mobilisoida kaikki paikkakunnan hevoset kuljetusta
varten. Vain siten kävi mahdolliseksi yhtäkkiä heittää 100-150 miestä
yön aikana _Joutsenosta Heinjoelle_ tai päinvastoin. Vain samojen
joukkojen tarkasti harkitun ja kylliksi nopean siirtelemisen avulla
kävi mahdolliseksi peittää viholliselta rintaman todellinen tila. Se
taas oli itsestään selvää, että jos punaiset olisivat tienneet
rintamajoukkojemme suuruuden, tai saaneet niistä aavistuksenkin, niin
he olisivat kasvaneen itseluottamuksensa avulla lyöneet itsensä läpi.
Mutta nyt oli toisin. Huhut, jotka valkoisella puolella kierrellen
tiesivät Antreassa olevan 6, jopa yhdeksänkin tuhatta hyvin asestettua
miestä, kasvoivat kolminkertaisiksi, ennenkuin ne ehtivät punaisten
tietoon. Näitä huhuja oli kaikin tavoin ylläpidettävä, vieläpä itse
teossa koetettava ylittääkin.

Kaikki tuo kävi päinsä vain nopean liikunnan ja toisiaan seuraavien
sotatoimien avulla. Heti kun _Ora ja Noskua_ olivat miehitetyt,
asetettiin toinen kolmituumaisista tykeistämme Oralle ja ryhdyttiin sen
ja panssarivaunutykin avustaessa valtaamaan Pullilan kylää, mikä
onnistuikin. Taistelusta ja useamman päivän rasituksista väsähtäneet
miehet eivät kuitenkaan pystyneet pitämään hallussaan taistelemalla
vallattua alaa. 16 päivänä evakuoitiin Pullilan kylä tuoden sieltä
kaikki pelastettavissa olevat tavarat Oralle. Kohta sen jälkeen
valtasivat Kavantsaarelta työntyvät punaryssien laumat taas äskettäin
menettämänsä kylän.

Punaisten palveluksessa oleva lentäjä heitti 15 päivänä ensi kerran
lentolehtisiä ja pommeja Antreaan saamatta vaurioita aikaan.

Joskin venäläinen sotaväki oli saanut määräyksen taistella
punakaartilaisten riveissä ja monet matruuseista noudattivatkin tätä
määräystä, niin supistui heidän taisteluhalunsa kuitenkin suurimmaksi
osaksi palkannostoon. Moniin kymmeniin markkoihin nousevan päiväpalkan
ja vapaan ylöspidon sekä ryöstämisluvan kiihoittamina saapui kuitenkin
Venäjältä parvi toisensa jälkeen rintamalle koettamaan onneaan.
Tykistöupseerit, joita _Kavantsaarella_ ensi viikkoina oli kymmenisen
kappaletta, tuottivat suurinta vahinkoa.

Niinikään _Oravalan, Ahvolan ja Seitsolan_ taisteluissa 12 ja 13
päivinä, jotka taistelut olivat käänteentekeviä, ottivat venäläiset
sotamiehet raskaan taakan osalleen, mutta saatuaan ankaran
löylyytyksen, hävisivät muutamiksi ajoiksi.

Viime viikon taisteluissa saivat kunnostautuneet joukot sotasaaliiksi
4 konekivääriä, noin 50 kivääriä, 25,000 patruunaa, 100-kunta
konekiväärivyötä, kuormastoa, useita hevosia, puolisensataa paria
suksia ja paljon muuta sotilastavaraa.

Tappiomme kuolleissa ovat kolmisenkymmentä ja haavoittuneissa hiukan
enemmän. Vihollisen tappiot sekä taisteluissa tehtyjen havaintojen että
jälkeenpäin saatujen luotettavien tietojen mukaan monenkertaiset.


_Toinen yleisrynnistys_.

Saatuaan ankaran läksytyksen _Ahvolassa_ ja yhtä nopean karkoituksen
_Noskualta_, ryhtyivät punaryssät suurpiirteisempään yritykseen.
Käsittäen Vuoksen rintaman itselleen vaaralliseksi päättivät he
Kiviniemen kautta hyökätä selkäpuolelle ja tuhota yhdellä iskulla koko
Karjalan Armeijakunnan. Niin helposti se ei sentään käynyt kuin
punaisten johtajat sen ajattelivat. _Raudun kirkolla_ syntyneessä
taistelussa saivat _Raasulista_ hyökkäävät joukot pontevan vastuksen ja
palasivat verissä päin rajan taakse.

Vaikkakin vähäisillä joukoilla ja vaikeissa oloissa, täytyi alotetta
pitää käsissä niinkauan kuin mahdollista. Raudun taisteluun täytyi
vielä lähettää kaikki harjoituksissa olleet miehet, joten täyte- ja
lisämiehistön saanti Antreaan kävi mahdottomaksi. Siitä huolimatta ja
ottaen huomioon, että vihollisen uhka Kilpeenjoelta ja Kavantsaarelta
käsin oli suuri, täytyi punikkijoukkojen huomiota kääntää muualle.
Ettei Venäjältä pääsisi esteettömästi virtaamaan kaikenlaista
sotilastavaraa, katkaistiin 21 päivänä klo 10 illalla _Galitsinan ja
Kämärän_ asemien välillä oleva _rautatiesilta_: Onnettomuudeksi jäi
eteläinen raide ehjäksi, joten tuosta vaivaa ja rohkeutta vaatineesta
ylityksestä ei ollut täyttä hyötyä.

Kuitenkin riitti se ja samana päivänä suoritettu _Näätälän, Kääntymän,
Ristseppälän ja Heinjoen_ kirkonkylän valtaus pidättämään punaisia
päähyökkäyksestään Ahvolan luona kylliksi kauan, että ennätettiin saada
Vaasasta matkalla olevat aseet jaetuiksi joukko-osastoille ja
vaihdetuiksi miehistön vanhoihin berdaneihin.

Tällä välin oli vihollinen kuitenkin ehtinyt kokoomaan suuria
joukkoja Kilpeenjoelle ja Karisalmelle sekä tuonut useita tykkejä
Kavantsaarelle. Kun Antreassa oli käytettävissä vain pari kolme
3-tuumaista tykkiä ja niihinkin vielä rajoitettu määrä ammuksia, täytyi
vihollisen toimintaa kaikin keinoin häiritä. Siksipä tulikin Näätälässä
olevien joukkojen rynnätä _Karisalmelle_ ja vallata asema. Vaikeitten
olosuhteiden takia se ei kuitenkaan onnistunut, mutta sitä paremmin
kävi samanaikaisesti tapahtunut _Syvälahden_ kylän valtaus Kavantsaaren
länsipuolella.

Samaan aikaan, helmikuun 23 päivänä, käytiin myös taistelua
Valkjärvellä _Suontaan_ kylässä, jossa punikkien täytyi perääntyä. Sitä
kiinteämmin pysyivät punaryssät Raudun asemalla, Maanselän ja Liippuan
kylissä.

Että kaikkialla käytäviin taisteluihin olisi ollut tarvis johtokykyisiä
upseereja, on itsestäänkin selvää, mutta mistä niitä ottaa. Yksinpä
esikuntamiehetkin, välttämättömimmätkin miehet keskusjohdosta täytyi
silloin lähettää eri ilmansuuntiin rintamajoukkoja ohjaamaan. Ja kaiken
kiireen lisäksi saapui kenraali Mannerheim, Suomen tasavallan
sotajoukkojen ylipäällikkö, Antreaan. Kellon käydessä yhdeksää
lauantaina helmikuun 23 päivänä pysähtyi ylimääräinen juna Antrean
asemalle.

Ylipäällikön mukana seurasivat esikuntaupseerit eversti Rehausen,
ratsumestari Ignatius ja rautateiden kuljetuspäällikkö Lohman.

Kenraali Mannerheim tervehti asemalla olevaa vartiota lyhyellä
suomenkielisellä puheella:

"Sinä vaikeana aikana, jolloin Suomen kansan täytyy melkein ilman
aseita taistella maanpettureita vastaan, ovat Karjalan pojat
taistelleet urhoollisuudella, joka on herättänyt minussa ihastusta.
Pyydän kiittää teitä!"

Puheen päätyttyä luki ratsumestari, nykyään kenraalimajuri, Ignatius
joukoille seuraavan, Suomen ja Vienan karjalaisille osoitetun, kenraali
Mannerheimin julistuksen:

"Kaikille Suomen ja Vienan karjalaisille!

"Saapuessani Karjalan rintamalle tervehdin urhoollisia karjalaisia,
jotka niin miehuullisesti ovat taistelleet Leninin roistoja ja heidän
kurjia kätyreitään vastaan, miehiä vastaan, jotka Kainin merkki
otsallaan hyökkäävät omien veljiensä kimppuun. Leninin hallitus, joka
toisella kädellä lupasi Suomelle itsenäisyyden, on toisella kädellä
lähettänyt sotaväkensä ja huligaaninsa, niinkuin hän itse on
ilmoittanut, valloittaakseen takaisin Suomen ja kukistaakseen meidän
punakaartien avulla Suomen nuoren vapauden vereen. Yhtä petollisesti ja
katalasti koettaa hän nyt, kun hän tuntee voimamme kasvavan, ostaa
kansamme ja hieroo sen kauppaa Suomen kapinoitsijain kanssa, luvaten
heille Vienankarjalan, jota hänen punainen armeijansa hävittää ja
ryöstää. Me tunnemme hänen lupaustensa arvon ja olemme kyllin vahvat
vapauttamme ylläpitämään ja puolustamaan veljiämme Vienan-Karjalassa.
Meidän ei tarvitse ottaa armolahjana sitä maata, joka jo veren siteillä
kuuluu meille, ja minä vannon sen suomalaisen talonpoikaisarmeijan
nimessä, jonka ylipäällikkönä minulla on kunnia olla, etten pane
miekkaani tuppeen, ennenkuin laillinen järjestys vallitsee maassa,
ennenkuin kaikki linnoitukset ovat meidän käsissämme, ennenkuin
viimeinen Leninin soturi ja huligaani on karkoitettu niinhyvin Suomesta
kuin Vienan-Karjalastakin. Luottaen oikeaan, jaloon asiaamme, luottaen
uskollisiin miehiimme ja uhrautuvaisiin naisiimme luomme me nyt
mahtavan, suuren Suomen!

                                                  Mannerheim."

Julistuksen luettuaan kohotti ratsumestari Ignatius kolminkertaisen
eläköönhuudon Suomen ja Vienan Karjalalle sekä suurelle, vapaalle
Suomelle. Lyhyen aamiaishetken kestäessä kenraali Mannerheim vielä
toisti kiitoksensa Karjalan Armeijakunnan päällystölle ja joukoille
menestyksellisestä ja sankarillisesta toiminnasta yhteisen asiamme
voittoon viemiseksi.

Kenraali Mannerheim matkusti seurueineen klo 12 päivällä takaisin
päämajaansa.

Kaikista seikoista huomasi, että vihollinen oli aikonut ratkaisevasti
ryhtyä taisteluun musertaakseen Vuoksen rintamaa puolustavat joukot.
Tuoden yhä uusia joukkoja, konekiväärejä ja tykkejä entisiin
rintamapaikkoihin, levitti se rintamaansa lähettäen suuria
joukko-osastoja Muolaan ja Valkjärven kautta etsimään rintaman
heikoimpia kohtia ja sieltä uhkaamaan sivustoja ja rintaman taustaa.
Niinpä jo _Kuusassa ja Punnuksen_ kylissäkin tapaamme runsaasti
kuularuiskuilla ja tykeillä varustettuja punaisten joukko-osastoja.

Taistelut Valkjärvellä ja Raudussa osoittavat laajenemisen oireita.
Painostus Jääsken Penttilässä alkaa käydä sietämättömäksi, samoin
alkavat suuret punikkilaumat liikehtiä Joutsenosta käsin Imatralle.

25 päivänä jättivät joukot laukaustakaan ampumatta Syvälahden kylän,
joka teko oli vastoin annettuja määräyksiä ja johtui urhoollisuudestaan
kuuluisan upseerin edesvastuuttomasta toiminnasta. Paria päivää
myöhemmin samainen upseeri oli valmis evakuoimaan Ahvolan, mennen tässä
puuhassaan siksi pitkälle, että ensimäiseksi repi puhelimen pois
seinältä ja sitten vasta ryhtyi muihin tehtäviin. Viime hetkessä ehti
kuitenkin tavallinen kuolevainen, nykyään vänrikki Heimolainen,
paikalle ja pelasti parin kolmenkymmenen miehen kanssa tilanteen lyöden
venäläiset matruusit takaisin Ahvolan kylän laidasta. Ansioistaan sai
mainittu upseeri kyllä matkapassin, mutta se oli myöhäistä, eikä voinut
enää estää tapahtunutta: parhaimmat tähystysasemat, korkeimmat mäet,
olivat jo punaisten hallussa ja venäläiset tykistöupseerit osasivat
niitä kyllä käyttää hyväkseen! Tämä anteeksiantamaton leväperäisyys
saattoi keskustan Vuoksen rintamalla vaaranalaiseen tilaan, joka
vaaranalaisuus saatiin maksaa monien satojen urhoollisten, isänmaansa
edestä taistelevien sydänverellä ja nuoren elämän menettämisellä.

Lyhyt helmikuu oli jättänyt perinnöksi taistelut, kiivaat taistelut
pitkin koko rintamaa Laatokasta Saimaaseen saakka. Rintama, joka nyt
alkoi käydä yhtenäiseksi, kulki Joutsenon ja Imatran keskiväliltä
Kuurmanpohjan kautta Oravalaan ja Ahvolaan, siitä Kavantsaaren ja
Hannilan väliltä lähellä Pullilan kylää Kääntymälle sekä Heinjoella.
Muolaassa Äyräpään laskua myöten, siitä Punnuksen yli Valkjärven
kirkolle ja Rautuun.

Näin oli neljän viikon taistelujen tuloksena rintaman
muodostuminen, taistelevien joukkojen osittainen järjestyminen
ja rintaman takana olevien, kutsunnassa koottujen miesten
harjoittelumahdollisuus-tilaisuus.


_Helmikuun perintöä_.

Ennenkuin lähden pitemmälle selostelemaan taistelujen kehitystä
rintaman eri osilla, tahdon heittää katsauksen yleiseen tilanteeseen
sekä rintamalla että rintaman takana.

Erillään taisteleva Karjalan armeijakunta ei saanut Pohjanmaalta muuta
kuin ankarien ponnistelujen jälkeen joukon kiväärejä ja patruunia
niihin; puhumattakaan upseereista, joita laajenevien sotatoimien ja
kasvavien joukkojen takia olisi välttämättömästi kaivattu. Vähävarainen
Karjalan väestö, jolle tuskin itselleen riitti leipää kevääseen, oli
pakoitettu luovuttamaan elintarpeensa rintamajoukoille. Ja sen se
tekikin auliudella, joka ijäti on saava kiitoksen ja tunnustuksen.
Ilman sitä auliutta olisi rintamajoukkojen ollut pakko siirtyä
liikekannalle, eikä suinkaan hyökkäykseen. Ilman väestön avuliaisuutta
olisi käynyt mahdottomaksi joukkojen nopea siirtelykin paikasta
toiseen. Mainitakseni esimerkin tästä auliudesta kerron tapauksen
Heinjoelta, joka tapaus on kuvaavaa ajan hengelle ja vaatimuksille.
Siellä piti eräänä päivänä olla satakunta hevosta puolentoista tunnin
kuluttua ilmoituksen saatua odottamassa tapahtuvaa joukkojen siirtelyä.
3/4 tunnin jälkeen ilmoitettiin puhelimella, että siellä on noin
puolitoistasataa hevosmiestä. Samallaisia tapauksia voisin luetella
useampia. Lyhyen helmikuun aikana oli mieliala ehtinyt rauhoittua
pakokauhusta kylmäveriseen taistelu-avustukseen asti; epätietoisesta
toimettomuudesta uutteraan suojeluskunta-työskentelyyn asti. Pitäjien
esikuntien kautta saapui rintamalle lahjoina suunnattomat määrät
piiraita, alusvaatteita ja kaikenlaista välttämätöntä tavaraa, jota
joukot kyllä kaipasivatkin. Monikin oli lähtenyt Viipurin retkelle,
arvellen sen kestävän muutaman päivän, ja nyt oli ollut mukana
_Sainiolla ja Kämärällä_ sekä yhtä kyytiä rintamalla. Monet kunnat
tekivät suuria rahalahjoituksia, jotka joko suojeluskunnassa tai
joukko-osastoissa käytettiin tarpeen vaatimusten mukaisesti.

Kenttäposti, joka toimi mallikelpoisesti, heti alunpitäen välitti
rintamamiesten toiveet sekä kotoa tulevat paketit ja lähetykset.
Erikoinen huoltokomitea ja rintamapapit hankkivat keräyksien kautta
varoja jakaakseen kirjoitusvälineitä taistelua käyville joukoille ja
järjestääkseen lukutupia sanomalehtien lukua ja seurustelua varten.
Tietotoimisto, joka oli alkeellisen sotilasjärjestyksen vuoksi
välttämätön, välitti kaikkinaisia tiedoituksia ja toimitti
"Tiedonannot"-lehteä, joka osaltaan vaikutti rauhoittavasti maakunnan
väestöön.

Ennemmin olen jo maininnut puhelinverkoston järjestymisestä,
joka seikka osaltaan vaikutti suuresti sotilaallisten toimien
täsmällisyyteen ja nopeuteen. Kun sitten täydellinen tiedusteluverkko
ulotti haaransa aina Pietaria ja Viipuria myöten, niin olikin
tapahtumien ja taistelujen määräämisvalta suurimmaksi osaksi siirtynyt
Viipurista Antreaan. Nyt ei hyökkääjä päässyt enää ratkaisevasti
määrittelemään taistelujen aika- ja paikkaehtoja, nyt niissä oli jo
puolustajallakin sanansa sanottavana. Rintama, joka oli kiteytynyt
linjalle _Korvenkylä--Penttilä--Ahvola--Pullila--Kääntymä--Heinjoki_
ja _Kuusa--Valkjärvi--Rautu_, pysyi pääasiallisesti samana
puolustussodan loppuun saakka. Siellä täällä tapahtuvat pienet
muutokset eivät vaikuttaneet sanottavasti asiaan. Vain kuolleen
taistelu-aineiston puute omalla ja sen rajaton runsaus vihollisen
puolella vaikutti ehkäisevästi ratkaisevaan taisteluun ryhtymiseen.
Sotasaaliina saadut tykit olivat nyt jo korjatut, mutta ammusten vähyys
haittasi niiden pontevaa toimintaa. Konekiväärien vöiden ja varaosien
puute heikensi sekin taisteluvoimaa, semminkin kun jokaista omaa,
helposti epäkuntoon joutuvaa konekivääriä vastasi neljä, jopa viisikin
uutta, murhaavasti työskentelevää konekivääriä vihollisen puolella.

Tiedustelu- ja partio-retkien ansioksi on luettava monta
vakavaa häiriötä vihollisen rintaman takana, kuten _Hillinsillan_
räjäyttämisestä 26 päivänä helmikuuta Lappeenrannan ja Simolan välillä
johtunut sekamelska.

Paitsi suksijoukkoja, joita olivat melkein kaikki joukko-osastot,
järjestettiin pataljooniin ratsastavia tiedusteluosastoja, jotka
monessa taistelussa tuottivat käänteentekevän vaikutuksen.

Kaikki nämät mainitut seikat yhdessä vaikuttivat sen, että
voitonvarmuus päivä päivältä kasvoi omissa joukoissa, jota vastoin
epäilys sai punaisten mielissä yhä enemmän jalan sijaa. Kun sitäpaitsi
vielä jääkäripataljoona saapui Libausta, ryhtyen järjestämään
taistelu-kuntoista armeijaa kutsuntojen kautta kootuista miehistä, niin
oli taistelun voitollinen tulos jo varmana vakaumuksena jokaisen
mielessä. Lopullinen ratkaisu oli siis vain ajan kysymys enää.
Kuitenkin kului vielä monta, pitkää viikkoa kuluttavassa odotuksessa,
vaikeissa taisteluissa ja ristiriitaisissa ajatuksissa, ennenkuin
päästiin käännekohtaan, ennenkuin voitiin ryhtyä puolustuksesta
hyökkäykseen. Siinä toivossa sitä kumminkin työtä tehtiin, valmistuksia
ja suunnitelmia laadittiin. Eikä niissä valmistuksissa Karjalan
armeijakunnan teknillisellä osastolla ollut pienimmät ansiot.
Satamäärin karttoja oli laitettava, laivasto asetettava liikekannalle
ja samanaikaisesti pidettävä huolta senkin seitsemistä seikoista.

Ainoaksi kerraksi, jolloin rautatiellä sattui selkkausta, voimme
merkitä Miissuan onnettomuuden. Sekin olisi ollut ajoissa
vältettävissä, jos rata-osan insinööri olisi ottanut huomioonsa annetut
ilmoitukset ja ryhtynyt tarpeellisiin toimiin. Mutta hän katsoi
olevansa sotilasjohdon ylä- tai ulkopuolella ja aiheutti niinollen
parin ampumatarvevaunun suistumisen radalta kiireisenä taistelu-yönä.
Se olikin ainoa häiriö, kuten jo sanoin, ja on sekin laskettava yhden
ainoan henkilön itsepäisyydestä ja vastahakoisuudesta johtuneeksi.


_Punaisten yleinen hyökkäys_.

Helmikuu oli jättänyt perinnöksi ankarat taistelut. Punaisten yleinen
hyökkäys keskittyi kiivaimmaksi _Ahvolassa_, jossa vihollinen tarkasti
ohjatun tykistövalmistelun turvissa yritti päivittäin useita kertoja
jalkaväkihyökkäykseen, mutta raukesivat nämä yritykset tavallisesti
joko alkuunsa tai pistintaisteluun.

Venäläiset sotamiehet ja matruusit, jotka kotimatkallaan antoivat
värvätä itsensä Viipurissa, ottivat runsaslukuisina osaa näihin
taisteluihin maaliskuun alkupuolella. Samoin ilmaantui runsaasti
tykistöä, jopa raskastakin, joka saattoi suoraan sanoen syytämällä
kylvää projektiileja.

Niinpä jo ensimäisenä päivänä maaliskuuta yrittivät punaryssälaumat
useampaan kertaan tykistötulensa suojassa hyökätä Ahvolaan, mutta
lyötiin tuntuvin tappioin takaisin. Myöskin _Karisalmelta_ käsin
koettivat punaryssät raivoisan tykki- ja konekivääritulen tukemina
hyökätä _Näätälässä_ olevien joukkojen kimppuun, mutta lyötiin
vastahyökkäyksin takaisin. Ei auttanut sekään, että vihollinen ryhtyi
laajaan saartoliikkeeseen; jättäen suuren määrän kuolleita ja
haavoittuneita täytyi sen vetäytyä takaisin Karisalmen asemalle.

Taistelut oikealla sivustalla olivat vähäpätöisiä kahakoita, mutta
ansaitsevat sentähden mainitsemista, että niissä kaatuneelta punaisten
johtajalta saadusta kirjeestä voitiin päättää seuraavana päivänä
tapahtuvan suurrynnistyksen pääpiirteet, jopa Jääsken rintamaosan
yksityisseikatkin. Samoin patrullitaistelut _Muolassa, Valkjärvellä ja
Raudussa_ supistuivat vähäisiksi kahakoiksi, joilla ei ollut sen
suurempaa merkitystä.

Kuitenkin voi niistä, tiedusteluosaston antamien ilmoitusten nojalla,
vetää sen johtopäätöksen, että punaiset pitivät "tyyntä myrskyn
edellä".

Niinpä sitten seuraavana päivänä, 2. maaliskuuta, alkoikin
oikea rajuilma. Aamulla varhain saatiin _Imatran_ kautta tieto
_Lappeenrannassa_ olevista kolmesta tuhannesta asestetusta miehestä ja
10 tykistä, joilla kaikilla oli aikomus tulla Imatralle. Kirjeessä
selostetulla tavalla hyökkäsivät punaiset, apunaan runsaasti
matruuseja, Jääsken _Penttilästä Kuurmanpohjan_ kylään. Huolimatta
tykistön ja konekiväärien antamasta tuesta epäonnistui yritys kokonaan.
Kiivaan ottelun jälkeen täytyi hyökkääjäin raskain tappioin peräytyä.

Keskustassa jatkui edellisen päivän taistelu Ahvolassa. Radan
eteläpuolella ryhtyi vihollinen hyökkäämään Pullilasta Oraa kohti,
lähettäen joukon Lanan talon kautta Viskarinkylään, muutamia
kilometrejä _Hannilan aseman_ eteläpuolella, mutta peräytti
vartiostomme sen _Lanan talon_ luokse, jossa sukeusi pitempi ja
vaikealuonteinen taistelu. Kaikki hyökkäykset Oralle lyötiin takaisin.
Kuitenkin täytyi ankaran painostuksen ja 8 tuntia kestäneen taistelun
jälkeen jättää _Näätälän_ kylä ja siirtyä varustettuun asemaan
_Kääntymällä_.

Vihollinen, joka oli saanut runsaasti lisäjoukkoja pitkin koko
rintamaa, osoitti sitkeää hyökkäilyhalua. Sen kärsimät tappiot olivat
tuntuvat.

_Heinjoella_ havaittiin päivän kuluessa vihollisen ratsupatrulleja
Kämärältä käsin. Muuten rauhallista.

Muolaan _Kuusankylään_ keskittää vihollinen suuria joukkoja
varustettuina tykeillä ja konekivääreillä.

_Raudussa_ on kiivas taistelu kirkon itäpuolella kestänyt koko päivän.

Tämä oli myrskyn alkua. Eikä seuraavakaan päivä ollut huonompi.
Oikealla sivustalla kyllä oli hiljaista edellisten päivien
onnettomuuksien johdosta, mutta sitä kuumempaa oli keskustassa, Ahvolan
kylässä. Jo aamuhämärissä aloitti vihollisen tykistö kiivaan ammunnan,
joka päivän mittaan kehittyi yhtämittaiseksi jyrinäksi. Välittämättä
tykistömme tarkoin tähdätystä tulesta kehittäytyivät viholliskolonnat
hyökkäykseen. Huolimatta konekivääri- ja kivääritulen huumaavasta
ratinasta, tykkien kaameasta jyrinästä ja tuhoatuottavien kranaattien
räiskeestä hoitelivat meikäläiset kunniakkaasti tehtäviään antaen
päälle käyvän vihollisen "purra pippuria" 60 askeleen päästä. Silloin
kuitenkin hajosivat punaryssien hyökkäysketjut hurjaan pakoon kärsien
vielä paetessaankin suuren mieshukan.

Meidän mieshukkamme oli iltaan mennessä saatujen tietojen mukaan
yhteensä yli kaksikymmentä kaatunutta ja haavoittunutta. Se oli Vuoksen
rintamalla verisin päivä, mitä tähän asti oli saatu kokea.

Viime päivien kiivaiden taistelujen aikana oli vihollinen, jolla oli
paljon joukkoja käytettävänään, miehittänyt _Noskuan_ eli Ala-Noskuan,
kuten sitä myös kutsutaan, mutta tänä aamuna tuli sille kiire lähtö:
hyvin valmistetulla, tykistön tukemalla hyökkäyksellä valloitti I
pataljoonan 4 komppania aamutöikseen kylän takaisin, saaden saaliiksi
ison joukon kiväärejä ja saniteettilaukkuja.

_Valkjärvellä_, jossa viholliset tekivät hyökkäysyrityksen, saatiin
paljon kiväärejä ja ampumavaroja. Kuusi kaatunutta jätti hyökkääjä
taistelutantereelle.

Päivän taistelut olivat kiivaat ja veriset, mutta eivät siitä
huolimatta ottaneet lakastuakseen. Vihollinen, jolla oli runsaasti
väkeä, vaihtoi illalla uudet joukot hyökkäämään ja niin kesti taistelua
koko yön _Ahvolassa_ jatkuen entistä kiivaampana seuraavana aamuna.
Eikä vain Ahvolaan rajoittunut hyökkäily-alue, vaan myöskin muualle
leimahtivat kiivaat taistelut riehumaan.

Luullen joukkojemme tilan _Kääntymällä_ olevan huonon ryhtyivät
punaryssät Karisalmelta ja Näätälästä käsin ankaraan rynnistykseen,
mutta olivat jo puoli tuntia kestäneen laukausten vaihdon jälkeen
pakoitetut vetäytymään takaisin. Myöskin Valkjärvellä koetti
ylivoimainen vihollinen kokonaan tuhota vähäisen puolustusjoukon, joka
kuitenkin pontevasti teki vastusta tuottaen viholliselle vaikeita
tappioita ja pysyttäen asemansa.

Siitä huolimatta, että joukot saivat yötä päivää maata
taisteluketjussa, oli miesten mieliala erinomainen. Niin alemmat kuin
ylemmätkin odottivat vain hetkeä, jolloin päästäisiin puolustuksesta
hyökkäykseen, päästäisiin näyttämään, miten sitä oikein hyökätään.

Kuten jo ennemmin olen maininnut joutuivat tärkeät tähystysasemat
_Ahvolan ja Seitsolan_ kylien luona ilmaiseksi punaryssien haltuun ja
venäläiset tykistöupseerit niitä kylläkin osasivat hyväkseen käyttää.
Kuvista näemme tykistö- ja kivääri-tulen vaikutukset liiankin hyvin.
Myöhemmin, kun Venäjältä ehti tulla massamäärin raskasta tykistöä,
olivatkin tulipalot jokapäiväisiä tapahtumia ja sotilasmajoitus täytyi
järjestää maakuoppiin mäentörmässä.

Estääksemme vihollisen keskittämästä liian suurta ylivoimaa Ahvolaan
täytyi meidän taas häiritä sen joukkoja _Pullilassa_. Siitä ei
kumminkaan ollut sen suurempaa tulosta, sillä vihollisen sekä
mies- että ase-ylivoima oli tälläkin suunnalla vastustamaton. Kuitenkin
luulen sen vaikuttaneen samanaikuisesti käytäviin taisteluihin Ahvolan
ja Oravalan välimailla, siellä kun vihollisen laaja ja suurin joukoin
alotettu kiertoliike keskeytyi melkein alkuunsa.

_Valkjärvellä ja Mälkölässä_ riehuivat pitkin päivää ankarat taistelut,
joissa vihollisen hyökkäysyritykset toinen toisensa jälkeen lyötiin
takaisin.

Tämä kymmenkunta päivää kestänyt yleinen hyökkäys, jonka tarkoituksena
oli kerrassaan murtaa Vuoksen rintama, oli katsottava loppuneeksi. Vain
_Ahvolassa_ jatkui se ankarana yötä päivää kestävänä tykistö- ja
jalkaväkitaisteluna Ahvolan ja Seitsolan kylien luona olevien
kukkuloiden omistamisesta aina huhtikuun loppupuolelle, jolloin
punaisten vastustus murtui kiireiseen, päätäpahkaiseen pakoon. Vain
_Ahvolassa, Mälkölässä ja Raudussa_ jatkuivat kiivaat taistelut, jota
tappiotaulukotkin osoittavat, mutta voittamatta etuja tai maa-alaa sai
vihollinen tyytyä pysymään alallaan.

Raskaat olivat tappiomme, ei mieslukuun nähden, vaan sen laatuun;
raskas oli se kuorma, jota harjoittamaton nuorisojoukko sai kantaa,
semminkin kun usein täytyi lähettää miehet taisteluun ilman pystyvää
johtajaa, joista erittäinkin Raudun rintamalla oli suuri puute. Mutta
mitä tekisikään rakastamansa maan, kodin ja omaistensa tähden! Sitä
vartenhan sitä oli leikkiin lähdettykin! Ellei sitä jaksa kestää, niin
kaadutaan!


_Kaksi arvostelua_.

Ryhtyen yhä itsepintaisempaan taisteluun _Ahvolan_ luona ja
varustautuen valtaamaan _Hannilan_ asemaa, korjasi vihollinen Hannilan
ja Kavantsaaren väliltä räjäytetyn rautatiesillan. Nyt oli vihollinen
tilaisuudessa häiritsemään etuvartioitamme jo aika läheltä, sillä kun
oli hallussaan ajan vaatimusten mukainen panssaroitu taisteluvaunu,
jossa oli kaksi isoa tykkiä ja useita konekiväärejä. Tykistömme oli
liian köykäinen tuhoamaan sitä, vaikkakin useita sattumia todettiin ja
sen oli pakko peräytyä. Siitä huolimatta saapui se aina uudelleen.

Myöskin vihollisen kaksi lentäjää kävi heittämässä julistuksia ja
pommeja, saamatta koskaan mainittavampaa aikaan.

Paljon vaarallisemmaksi kävi vihollisen runsaslukuinen, päivä päivältä
kasvava tykistö, joka venäläisten tykistöupseerien ohjaamana toimi
meille erittäin turmiota tuottavan hyvin. Semminkin kun meidän muutamat
tykkimme ja panssarijunamme olivat ammusten puutteen takia rajoitetut
ampumaan vain "näkyvään maaliin" tai erikoisen vaikeissa tapauksissa.

Sydäntäsärkevää oli tietoisuus siitä, että nuorten, isänmaan
uljaiden poikien verin ja hengin täytyi vastustaa maankavaltajien,
verivihollisiltamme lunastamien, uudenaikaisten koneiden tuhoatuovaa
voimaa. Sydäntäsärkevää oli se heikkouden tietoisuus, mutia ilahdutti
sentään mieltä ja sydäntä monasti sykähdytti tuon taistelevan nuorison
rehtiys ja kunto!

Lainaan tähän kappaleen "Tiedonannot"-lehdessä olleesta kirjoituksesta
"Etevämmyys kaikilla rintamilla".

"Ken on saanut joukkomme keskellä myös rintamalla liikkua, pääsee jo
ensi hetkessä siihen varmaan vakuutukseen, ettei tällaista uljasta
soturiainesta voi löytyä punaisten puolella. Tuo urhoollisuus, joka
koko olennosta huokuu, antaa takeet, että voitto on varma. Tuo
suorastaan kuoleman uhma, johon ollaan valmiit, tietää, että
tarkoitetut päämäärät eivät enää ole toiveita, vaan jo tosiasioita.
Eikä ihmekään, sillä joukkomme ovat kansamme jalointa ainesta, jolle
oikeus, totuus ja vanhurskaus eivät ole pelkkiä kauniita puheenparsia,
vaan joiden etuvarustuksiksi ollaan valmiit asettamaan oma rinta,
rinta, jonka sisällä sykkii kaikkea jaloa rakastava sydän. Siksi käsi
ei tutise, siksi silmä ei petä, siksi veri ei läiky tuimimmassakaan
taistelussa.

"Mutta me emme tahdokaan taistella vain sillä rintamalla, jolla
tuliaseemme johtavat meidät varmaan voittoon, vaan myös hengen
taistelutantereella. Liian kauan saikin tässä maassa rehennellä kaiken
pyhänkin häpäiseminen, uskon pilkka, Jumalan ikuisten elämän
perusteeksi asetettavien totuuksien ylenkatse. Niinpä nytkin punaisten
armeijan tiedonannoissa puhutaan 'uskonnollisesta pödystä', kun
selostetaan pappien toimintaa rintamalla. Tässä edelleenkin merkki,
mikä mieli siellä vallitsee, ja mikä suorastaan kansan tosionnen ja
elämän murska olisi tapahtunut, jos punainen petomaisuus olisi saanut
vyöryä yli maan, puhumattakaan laista ja oikeuden turvasta. Meidän
soturiemme keskuudessa, puhuessa Jumalan ikuista elämän sanaa, ei näe
noita irvisteleviä, pilkallisia kasvoja, ei näe ivalliseen nauruun
vääntyneitä suita, ei kuule pilkkasanoja, vaan voimakkaana viriää monta
kertaa virsi rintaman likistöllä olevissa soturien asunnoissa, pimeissä
pirteissä. -- -- Siksipä saammekin olla varmat, että myös Jumala on
auttava meitä, siunaava asiamme, antava meille lopullisenkin voiton,
kun tahdomme lippumme vaan valkoisena edelleenkin säilyttää, puhdistaen
siihen tarttuvat tahrat".

Siinä antaa elämää kokenut mies arvostelunsa nuorista
vapaustaistelijoista, arvostelun, joka ei kaipaa lisäselvitystä. Tämän
yhteydessä tahdon mainita tuomari Aminoffin tunnustuksen karjalaisille,
hänen käydessään maaliskuun puolivälissä Imatralla ja Antreassa. Hän
sanoi joutuneensa aivan hämmästyksen valtaan nähdessään sen
levollisuuden ja vaaran halveksumisen, jolla karjalaiset soturit
taisteluun käyvät. Intomielin, täynnä luottamusta ja uskoa voittoon he
tehtäväänsä rientävät. Hän tunnusti suoraan, ettei hän tällaista ollut
osannut karjalaisilta odottaa. Niinikään hän suuresti ihmetteli sitä
levollisuutta, jolla rintaman välittömässä läheisyydessäkin toimitaan
ja eletään. Ei vähintäkään hermostumista ollut huomattavissa.
Päinvastoin kaikilla rohkea mieli ja rajaton innostus.

Ja se samainen rohkeus se lopultakin kesti ja voitti vastukset.
Intomielinen luottamus ja usko voittoon painoi leimansa niin rintamaila
taistelevien kuin kotona työskentelevienkin toimiin. Kyläkunnat ja
pitäjät antoivat apunsa lahjain muodossa; yhtiöt ja liikemiehet tekivät
rahalahjoituksia, -- jokainen kantoi kortensa yhteiseen kekoon. Ja
ottaen huomioon, että "kansan käsi on karttuisa", kertyi rintamamiesten
tarpeeksi monta pehmoista piirasta ja lämmintä alusvaatetta.


_Maaliskuun loppupuolen taistelut_.

a. Joutsenon rintamalla.

Paitsi jo edellä kerrottuja pienempiä taisteluja käytiin _Joutsenon_
eli III rykmentin rintamaosalla vilkasta patrullisotaa aina maaliskuun
20 päivään asti. Silloin punikit, jotka olivat saaneet helsinkiläisiä
joukkoja, voimisteluseura "Jyryn" poikia, avukseen, ryhtyivät
hyökkäämään edeten Joutsenon kirkolta Korvenkylää kohti. _Jänhiälästä_
täytyi etuvartiostomme taistellen peräytyä Pelliseen. Linjalla
Jänhiälä--Kuurmanpohja koetti vihollinen käyttäen hyväkseen kaikkia
saloteitä katkaista yhteyden Imatran ja Kuurmanpohjan välillä.

Pitkin päivää kestäneestä, tykistön avustamasta hyökkäyksestä luopui
vihollinen vasta myöhään yöllä. Sen haltuun jäi silloin vain Jänhiälän
kylä; muualla olivat ponnistelut tuloksettomia.

Maaliskuun puolivälissä muodostettiin entisistä pataljoonista
rykmenttejä ja Imatran pataljoonasta tuli niinollen III Karjalan
rykmentti. Sen ensimäiseksi suureksi taisteluksi tuli jo 23 päivänä
alkaneiden kahnausten jatkoksi liittyvä maaliskuun 26 päivän taistelu!
Kiivaimpia ja entisestään runsaammilla joukoilla toimeenpantuja
rynnistyksiä _Korvenkylää_ vastaan, oli tämän päivän taistelu.
Runsaslukuisella tykistöllä ja konekivääreillä pommitti vihollinen
kylää sytyttäen parikin tulipaloa jalkaväen tehdessä laajaa
kiertoliikettä.

Rykmentin päällikkö, jääkärimajuri _Ståhlberg_ oli jo joukkoineen
saarroksissa, mutta oikealla hetkellä apuun lähetetty joukko karkoitti
vihollisen saartavat joukot.

Saman päivän kiivaat taistelut _Kuurmanpohjassa_ vaikeuttivat
tilannetta suuresti. Kuitenkin oli vihollinen illan tullen pakoitettu
vetäytymään takaisin entisiin asemiinsa, jossa sitten asemasotaa jatkui
kiivaana tykistö- ja konekivääri-taisteluna pitemmän aikaa.

Oikeastaan voidaan jo tämänpäiväinen taistelu laskea hyökkäyssotaan
kuuluvaksi, se kun alkoi yhtähyvin meidän kuin vihollisen alotteesta,
kummankin tehdessä saartoliikettä vastustajansa tuhoamiseksi. Sitäkin
suuremmalla syyllä voidaan pitää puolustussotaa loppuneena Joutsenon
rintamalla, kun tästä lähtein alotepuoli melkein kokonaan siirtyi
valkoisten käsiin, ja alituiset häiritsemiset ja hyökkäilyt nyt
kohdistuivat Joutsenon kirkonkylään eivätkä enää Imatraan ja sen
ympäristöön.

Tähän on vielä lisäksi mainittava, että kolmannen rykmentin
tiedustelu- ja partio-osasto oli taas häiritsemässä säännöllistä elämää
vihollisen rintaman takana. Täydellisesti sen ei kuitenkaan onnistunut
suorittaa tehtäväänsä, Pulsan--Luumäen välisen rautatiesillan
räjäyttämistä, mutta sen moraalinen vaikutus on jo sekin laskettava
riittävän suureksi saavutukseksi.


b. Ahvolan rintamalla.

"Antreassa on vihollinen hyökkäillyt Lanaa, Oraa ja Kääntymää kohti.
Hyökkäykset ovat kaikki torjutut. Ahvolaa ja Hannilaa vastaan suuntasi
vihollisen tykistö ankaran tulen".

"Vain Antreassa on Ahvolan luona ollut kiivasta tykkitulta, joka on
aiheuttanut pari tulipaloa. Myös Kannikkoon ja Hannilaan on vihollisen
tykistö suunnannut kiivaan tulen".

Sekä: "Paitsi tykkitultaan, kiihdytti vihollinen päivän kuluessa myös
kivääri- ja konekivääritultaan Ahvolassa. _Haukkavuoren_ juurella
murtui vihollisen ketju ja kärsi se siinä raskaan mieshukan.
Etuvartiokahakoita eri paikoilla rintamaa".

Ne olivat tavallisia päivä-ilmoituksia maaliskuun keskivaiheilla.
Kenenkään ei sentään tarvitse luulla, että siellä oli niin rauhallista
kuin ilmoituksista voisi päättää. Päinvastoin siellä oli kovakin kiire,
mutta "miehistö oli tottunut tykkituleen" ja jokapäiväinen taistelu
karkaisi "miehet siinä määrin, ettei kukaan enää välittänyt asemasodan
tapahtumista". Paitsi silloin kun oli "tekeillä jotain". Ja loppukuusta
sitä kyllä ilmaantui "tekemistäkin".

Painostus _Ahvolaa_ vastaan oli ollut koko maaliskuun ajan suuri,
eikä sitä voinut millään auttaa. Menetetyt kukkulat tarjosivat
viholliselle oivallisia tähystyspaikkoja ja runsas tykistö rajattomine
ammusmäärineen uhkasi murtaa kaiken vastuksen. Miehiä tuotiin
rintamalta kaatuneina ja haavoittuneina enemmän kuin ehdittiin
täytteeksi saada. Oma tykistö ei voinut ampua muulloin kuin äärimmäisen
tärkeissä tapauksissa ja silloinkin vain muutamia laukauksia.

Ei auttanut muu kuin aktiivinen toiminta: Rata Viipuriin on
katkaistava! Mutta mistä saadaan irrallisia joukkoja tarkoitusta
varten?

Suksikomppaniat, jotka kaikessa hiljaisuudessa oli varustettu
rajantakaista toimintaa varten, täytyi kutsua avuksi.

Niinpä 24 päivänä tapahtuikin radan särkeminen kahdeksalta eri kohdalta
3 km. Karisalmen asemalta Taliin päin. Niin myös lennätin- ja
puhelinjohtojen hävitys samalla alalla. Samaan aikaan tehtiin
hyökkäys vihollisen sivustaan _Näätälän ja Karisalmen_ luona.
Tosin ei hyökkäys miesten tottumattomuuden ja johtokykyisten
päälliköiden puutteen takia antanut toivottuja tuloksia. Mutta se etu
siitä kylläkin oli, että punaisten oli pakko rajoittaa hyökkäilyjään
_Ahvolaa_ vastaan _Hauhianmäeltä_, jonka ne olivat edellisten päivien
taisteluilla vallanneet ja josta niillä olisi ollut erinomaiset
hyökkäyslähtökohdat. Sen lisäksi hajaantuivat punaisten joukot
rataosan _Kavantsaari--Karisalmi--Tali_ tarkkaan vartioimiseen.

Niinpä jo 25 päivänä ilmoitetaankin Hannilasta koko päivän olleen
"hiljaisempaa", ja vain Ahvolassa ryssien ampuneen noin 50 laukausta
miehistön majapaikkoja kohti osaamatta kuitenkaan niihin.

Mutta 26 päivänä, joka oli yleinen hyökkäyspäivä koko Vuoksen
rintamalla, kehittäytyi vihollinen, "suurimmaksi osaksi siviilipukuisia
ryssiä", klo 1 j.p.p. hyökkäykseen _Hauhianmäen_ pohjoispuolella olevaa
kukkulaa vastaan. Taistelua kesti aina klo 1/2 5 asti ja täytyi
meikäläisten aluksi perääntyä, mutta työnsivät he sitten vihollisen
takaisin lähtöasemiinsa.

Vihollinen, joka tuki hyökkäystään tykistötulella, käytti ensimäistä
kertaa 4-tuumaisia tykkejä. Meidän tykistömme ampui 5 laukausta, joista
3 sattui erittäin hyvästi vihollisen _Hauhianmäelle_ rakentamiin
hirsivarustuksiin, hajoittaen ne.

_Siuninmäellä_ oli samaan aikaan kiivasta kivääri- ja konekivääritulta.

_Lanalla, Oralla ja Noskualla_ oli kaiken aikaa pirteää
patrullikäyntiä, joka pidätti vihollisen sen asemissa _Pullilan_
kylässä.

_Kääntymällä_ oli samaten tiedustelu- ja partiokahakoita, jotka
niinikään olivat omiaan häiritsemään ja hermostuttamaan punaisia.

Kuten jo ennemminkin olen huomauttanut, oli tämä sota mielestäni
enemmän psykologista kuin strategista. Rohkeasta yritteliäisyydestä oli
seurauksena se, etteivät punikit enää tienneet, mitä uskoa. Siksipä he
tyytyivätkin tästälähtein tykeillä pommittamaan rintaman eri osia,
tuhlaten päivittäin 2-400 ammusta ja vartioimaan tärkeää
rautatielinjaansa.

Epäonnistuneesta Näätälän valtausyrityksestä oli seurauksena se, että
vielä 29 päivänä saattoi II rykmentti ilmoittaa klo 6 j.p.p.:

V pataljoonan alueella ajottaista kivääri- ja konekivääritulta.

X pataljoonan alueella koko päivän kivääritulta. Klo 4.10 i.p. alkoi
vihollisen tykistö pommittaa kukkulaa n:o 9 ja Hauhian torpan
pohjoispuolella olevaa aluetta.

VI pataljoonan alueella on päivä kulunut rauhallisesti paitsi muutamia
laukauksia _Kannikossa_. Vihollisen panssarijuna näyttäytyi tänään,
jolloin meidän panssarivaunutykkimme ampui sen veturiin 3 laukausta,
jolloin juna poistui.

IV pataljoonan alueella oli aamupäivällä aivan rauhallista. Klo 4-5
i.p. pommitti vihollisen tykistö _Pullilasta_ käsin _Oraa_.

_Kääntymällä_ ei ole ollut muuta kuin etuvartiokahakoita.

Siis rauhallista!

Tappiotaulukoista näemme kuitenkin "ajoittaisen" tykkitulen vaikutukset
tältä viikolta.

Kuukauden viimeisenä päivänä ilmoittaa II rykmentti klo 6 j.p.p.:

Pitkin päivää on _Oravalassa_ ollut kivääri-, konekivääri- ja
tykkitulta, joka klo 2--l/2 3 oli kiivaimmillaan. _Ahvolassa_ oli
aamulla hiljaista kivääritulta, joka klo 7:ltä alkoi kiihtyä. Päivän
kuluessa myös tykkitulta, joka oli kiivaimmillaan 1-4 välillä, jolloin
vihollinen ampui lähemmä tuhat laukausta.

_Hannilan_ yläpuolella on liidellyt vihollisen lentokone. Panssarijuna
on jälleen ollut liikkeellä. _Pullilasta_ käsin on vihollisen tykistö
ampunut muutamia laukauksia _Oraa_ kohti.

Kun teemme yhteenvedon maaliskuun loppupuolella käydyistä taisteluista,
niin täytyy sanoa, että alote myöskin Ahvolan eli II rykmentin
rintamalla on siirtymässä punaisilta meikäläisille. Ainoastaan
hyökkäysjoukkojen puutteen takia täytyi tyytyä asemasotaan, joka jo
kuukausmääriä oli rasittanut vähäisiä rintamajoukkoja.

Vihollisen lentäjät, jotka eivät suurtakaan pystyneet aikaansaamaan,
kärsivät Antrean rintamalla ainoan tappion koko sodan aikana.
Tykistömme tarkoin tähdätyn laukauksen jälkeen oli toinen lentäjistä
pakoitettu laskeutumaan alas, ja kuten jälkeenpäin saadut luotettavat
tiedot osoittavat, on se pudonnut _Nuoraan_ sillan luo, jolloin kone
särkyi ja lentäjistä toinen murskautui kuoliaaksi, toinen kuoli
saamistaan vammoista muutamia päiviä myöhemmin.


c. Raudun rintamalla.

Helmikuun loppupuolella Venäjältä saapuneiden punaryssien ylivoiman
edessä väistyivät etuvartiot taistellen rajalta pohjoista kohti.

Sinne lähetettyjen apujoukkojen avulla saatiin vihollisen eteneminen
pysähtymään _Raudun_ aseman luona, joka asema joutui viholliselle
helmikuun 23 päivän illalla.

Joukkojen sijoitus uusiin puolustusasemiin tapahtui _Raudun_
kirkonkylän, _Leinikkälän_- eli Leinikylän, _Mäkrän ja Orjasaaren_
linjalla, jossa se sitten pysyikin pienempiä muutoksia lukuunottamatta
loppuun asti.

Saavutettuaan tämän mielestään varmaankin suuren voiton, tyytyi
vihollinen seuraavina päivinä ampumaan vain tykistöllään saamatta sen
asiallisempaa aikaan. Meille se olikin erittäin tärkeää, sillä ankarat
taistelut toisaalla ja vihollisen rintaman laajentaminen _Valkjärvellä_
vaativat sekä huomiota että toimenpiteitä.

Kauan eivät joukot sentään saaneet aikaa järjestäytymiseen ja
välttämättömään lepoon, ennenkuin taistelut uudelleen leimahtivat
liekkiin _Raudun_ aseman tienoilla. Jo 27 päivänä yrittivät punaryssät
todenteolla vallata Raudun kirkonkylän, mutta lyötiin verissä päin
takaisin. Eikä sillä hyvä, että vihollinen työnnettiin takaisin:
Sille annettiin vielä ajattelemisen aihettakin kiivailla vasta- ja
sivustahyökkäyksillä. Taistelua, jossa venäläiset koettivat kaikin
muodoin päästä pistintaisteluun, kesti pienempien väliaikojen kanssa
pari kolme päivää. Kaikki hyökkäykset lyötiin kuitenkin verisesti
takaisin.

Huolimatta ylivoimaisuudestaan miehistöön, aseihin ja ampumavaroihin
nähden oli vihollisen raskaita tappioita kärsien pakko pysähtyä myöskin
_Valkjärvellä_, jossa urhoolliset joukkomme tekivät sitkeää
vastarintaa.

Ankarat taistelut _Raudussa ja Valkjärvellä_ vaativat suurempia
muutoksia joukkojen järjestelyssä ja johdossa. Tähän asti oli
"Kiviniemen pataljoona" saanut tulla toimeen hyvin vaikeissa
olosuhteissa. Ennen kaikkea puuttui johtokykyisiä komppanian ja
joukkueen päälliköitä. Nyt sinne siirrettiin järjestelyn alainen
I rykmentti ratsumestari, nykyään everstiluutnantti _Y. Elfvengrenin_
johdolla, ja sattuikin siirto onnelliseen aikaan, sillä parhaillaan
hyökkäsivät punaryssät taas _Raudun_ kirkonkylään. Tämä taistelu, joka
alkoi aikaisin aamulla 15 päivänä maaliskuuta ja kesti 6 tuntia, oli
tähän astisista taisteluista sillä rintamanosalla kiivain. Kärsien
raskaan mieshukan ja jättäen runsaan sotasaaliin, vetäytyi vihollinen
Raudun asemalta eikä pitkiin aikoihin ryhtynyt mihinkään pontevampaan
toimintaan.

Kuten aikaisemmin olen osottanut _Joutsenon ja Ahvolan_ rintamilla
olleen hiljaisuuden ennustaneen vain myrskyä, niin nyt _Raudussakin_
tapahtui. Vihollinen, jonka johtajina olivat Viipurissa olleen 42:nnen
armeijakunnan upseeristoon kuuluneet upseerit, kokosi suuria
apujoukkoja Venäjältä, paljon tykkejä ja konekiväärejä sekä
kaikenlaista sotilastavaraa.

Ratsumestari Elfvengren, jonka tiedustelijat ja "Pietarin komppania"
hankkivat tarkkoja tietoja, aseita ja ampumatarpeita, sai uusista
hyökkäyssuunnitelmista tiedot ja päätti ennättää edelle. Myrsky, joka
ukkosena uhkasi vähäistä rintamajoukkoa, oli johdettava toisaalle; se
oli estettävä vastahyökkäyksellä, johon ratsumestari Elfvengren
ryhtyikin maaliskuun 25 päivänä.

Mutta kertomus siitä kuuluu jo toiseen osaan vapaustaistelumme kulussa
ja jätänkin sen siihen.



II. Hyökkäyssota.


_Puolustuksesta hyökkäykseen_.

Suurimpia virheitä taisteluissa on se, että jäädään odottamaan, mitä
vihollinen tekee, ja mukautuminen siihen. Rohkea, tarmokas toiminta,
vaikkapa pienemmilläkin joukoilla, estää vihollista noudattamasta
alkuperäistä suunnitelmaansa, jopa voi saattaa vihollisen vaikeaan,
uhattuun asemaankin.

Hyvänä esimerkkinä siitä on kumpikin _Näätälän_ retki: Niillä kun
uhattiin vihollisen heikompaa sivustaa ja rintamantakaisia yhteyksiä,
niin painostus _Ahvolaa_ vastaan lakkasi heti. Ja sekä _Joutsenossa_
että myöhemmin _Raudussa_ tehdyt hyökkäykset tekivät tyhjäksi
vihollisen samanaikaisesti suunnittelemat liikkeet. Menestys sodassa
riippuu suureksi osaksi onnesta; ja rohkeaa onnistaa useammin kuin
arkaa!

Mutta rohkeat toimenpiteet onnistuakseen vaativat tarkkoja tietoja ja
huolellista valmistelua. Siksipä täytyykin tiedustelun olla hyvin
järjestetyn ja luotettavan, ettei vaan pääse vahinkoa käymään
ratkaisevalla hetkellä. Heikoimpia puolia punaisten sodan käynnissä
tuntui olleen juuri tiedustelun puute. Ja jos joitakin tietoja lienee
tullutkin, niin ei niitä kukaan osannut käyttää hyväksi. Niiden ja
voittojensakin kautta saamansa edut laskivat he menemään ohitse.

Paitsi ratsu- ja jalkaväen suorittamaa lähitiedustelua, oli valkoisella
armeijalla Antrean rintamalla omat tiedustelu-verkkonsa Pietarissa,
Viipurissa ja Lappeenrannassa. Niiden kautta saatiin jokapäiväiset
luotettavat tiedot punaisten voimasuhteista ja lähimmistä
suunnitteluistakin.

Jos punaiset sattumalta olisivatkin saaneet tiedon meikäläisistä
voimamääristä ja sijoituksista, niin sotkeutuivat he pian tuontuostakin
tapahtuneiden valehyökkäysten johdosta. Milloin niihin otti
osaa suuremmat, milloin pienemmät joukot, aina ne kumminkin
sitoivat vihollisen voimia ylimääräiseen työhön. Patrulli-retket
Pietarin--Viipurin rata-osalla, _Hillinsillan_ räjäyttäminen Simolan ja
Lappeenrannan välillä sekä radan särkeminen _Talin ja Karisalmen_ sekä
_Raudun ja Raasulin_ välillä keskellä taisteluja olivat omiaan
herättämään punaisissa levottomuutta ja pelkoa.

Vaikkakin heikompana voimasuhteiltaan, pystyi valkoinen armeija
kuitenkin puolustustaistelunsa ohella valmistautumaan hyökkäykseen.
Teknillinen osasto oli ryhtynyt kaikkiin tarpeellisiin tie- ja
vesi-rakennuspuuhiin. Jo 10 päivänä maaliskuuta avattiin laivaliike
Vuoksella, eikä se sen jälkeen enää umpeen päässyt. Puhelinverkosto,
joka taistelujen aikana oli osoittautunut mallikelpoiseksi, oli valmis
ulottamaan toimintansa kaksi vertaa laajemmalle alalle. Taistelevat
joukko-osastot, pataljoonat ja komppaniat, olivat rykmenttiensä
välityksellä hankkineet itselleen riittävät kuormastot ja muutenkin
varustautuneet eteenpäin kulkuun. Kaikkialla odotettiin vain
lähtökäskyä. Mutta se aika oli vielä viikkojen takana.

Kuitenkin oltiin päästy jo niin pitkälle, että siirryttiin
puolustuksesta hyökkäykseen. Ja "hyökkäys vie yleensä voittoon,
puolustus tappioon. Jos jostakin syystä ollaan pakoitetut
puolustautumaan, niin on mahdollisimman pian koetettava muuttaa
puolustus hyökkäykseksi. Jo tietoisuus siitä, onko kysymyksessä
hyökkäys vai puolustus, vaikuttaa suuresti miehistön mielialaan".

Siihen vetosi myös ratsumestari Elfvengren, kun hän siirtyi
puolustuksesta hyökkäykseen. Hän ei tahtonut jättää viholliselle
hyökkäyksen suomia etuja, vaan päätti itse ratkaista tilanteen
aktiivisella toiminnalla. Joskaan ei koko Vuoksen rintamalla vielä
voitu ajatella yleishyökkäystä, niin niissä merkeissä siellä kylläkin
elettiin ja työskenneltiin.


_Raudan valloitus_.

Kuten edelläolevasta jo käy selville, varustauduttiin _Raudussa_
hyökkäykseen. Samaan aikaan kiertyi rautainen rengas _Tampereen_
ympärille, herättäen toiveita suuremmista liikkeistä ja ratkaisuun
johtavasta käänteestä sotatoimissa Antrean rintamalla. Sillä heti
Tampereen valtauksen jälkeen piti meidän saada sekä tykistöä ja
ampumatarpeita että miehistöä runsaslukuisesti voidaksemme ryhtyä
"Viipurin valtaukseen".

Mutta odottamatta niitä ryhtyi I rykmentin päällikkö hyökkäämään.

"_Raudun_ asemalle on kokoontunut suurempia punikkien voimia, paljon
käyttämättömiä tykkejä ja sotatarpeita", ilmoitti hän päiväkäskyssään.
"Raudun vihollisen selkäpuolella ovat kaikki tiet, sillat ja kylät
melkein tyhjät ja suojelemattomat. Koska punikeilla on nälkä, ovat he
päättäneet näinä päivinä hyökätä saadakseen meidät toiselle puolelle
Suvantoa. Pietarin--Raasulin rautatie on heillä tässä apuna. Ettei tämä
tapahtuisi, olen päättänyt seuraavaa: Polttaa kaikki sillat
heidän selkäpuoleltaan ja samalla kiertoliikkeen jälkeen meidän
urhoollisilla joukoillamme hyökätä _Rautuun_ punikkeja vastaan heidän
selkäpuoleltaan, niin että kaikki tykit ja muut sotatarpeet jäisivät
meidän käsiimme. Ja uskon, että me karjalaiset ja savolaiset yhteisillä
ponnistuksilla pakotamme maanpetturit ja ryssät kiireesti lähtemään
maasta."

Kun ei vihollinen voinut työntää joukkojamme niiden
ottamista asemista, niin tuli hyökkäyksen lähtökohdaksi linjalla
_Raudun kirkonkylä--Leinikkälä--Mäkrä--Orjasaari_ oleva rintama.

Vihollisen selkäpuolelle ajateltu isku oli suunniteltu tehtäväksi
vasemman sivustan eli _Palkealan_ kylän kautta ja sitävarten koottiin
joukot äärimmäisen oikean sivustan eli _Mälkölässä ja Valkjärvellä_
taistelevista joukoista. Joukkojen siirto tapahtui Suvannon jäätä
pitkin ja niin salassa, etteivät sitä omatkaan joukot tienneet,
ennenkuin seuraavana päivänä.

Kahden eri osaston onnistui osittain tuhota Venäjän puolella olevat
_Viisjoen ja Sahajoen_ rautatiesillat, pääjoukko valtasi suunnitelman
mukaisesti varhain saman päivän aamuna _Raasulin_ kylän, tosin kiivaan
taistelun jälkeen, mutta toisen joukko-osaston yritys vallata Raasulin
asema ei onnistunut. Raudusta apuun rientänyt punaisten panssarijuna
ratkaisi taistelun näiden eduksi.

Sillä aikaa kun tämä tapahtui Raudun aseman eteläpuolella, oli muilla
rintamanosilla Raudun aseman ympärillä taisteltu koko päivä erittäin
kiivaasti. Puolenpäivän tienoissa olivat Raudun kirkonkylästä
hyökkäävät joukot jo noin puolen kilometrin päässä asemalta ja illalla
pääsivät _Mäkrältä ja Orjasaarelta_ käsin taistelevat joukot 100-50
metrin päähän vihollisen päävarustuksista. Siitä huolimatta täytyi
hyökkäys keskeyttää, sillä Raasulin aseman valtausyrityksen rauettua
eivät joukot voineetkaan hyökätä etelästä käsin Raudun asemalle.

Seuraavana päivänä tuhottiin ennenmainitut sillat rajan takana
kokonaan, kuin myöskin _Lempaalan_ aseman vesitorni, mutta uudelleen
suunniteltu saartoyritys täytyi taaskin jättää loppuun suorittamatta,
kun ei Raasulin asemaa nytkään onnistuttu valtaamaan. Nämä taistelut
Raudun aseman eteläpuolella maksoivat kahden pataljoonan päällikön
hengen. Jääkäriluutnantti _V. Aschanin_ ampui eräs punainen roisto ja
jääkäriluutnantti _H. Lindbergin_ kerrotaan vaikeasti haavoittuneena
itse päättäneen päivänsä päästäkseen joutumasta hengissä vastustajien
käsiin.

Joskaan näillä vaikeita uhreja kysyneillä taisteluilla ei saavutettu
kaikkea sitä, mitä oli tarkoitettu, niin oli kuitenkin voitoksi
laskettava vihollisen hyökkäyssuunnitelman estyminen. Ja kaksi
vuorokautta kestäneiden taistelujen jälkeen jäi vahva vartioketju
Raudun aseman ympärille pääjoukkojen vetäytyessä lepäämään lähtöasemiin
ja iskujoukkojen siirtyessä vasemmalta sivustalta oikealle eli
_Maanselän_ kylän puolelle.

Kun vihollisella todettiin olevan moninkertainen ylivoima ja
taistelujen käyvän kovin verisiksi, sain äärimmäisillä ponnistuksilla
käytettäväkseni 8:nnen jääkäripataljoonan, joka oli harjoitettu
Sortavalassa ja oli kaikinpuolin taisteluvalmiina.

Saavuttuaan _Maanselän_ kylään ja asemiin Raudun aseman eteläpuolella,
valtasi se ensi töikseen huhtikuun 1 päivänä Raasulista päin tulleen
panssarijunan ja siinä runsaasti sota- ja muonavarastoja. 8:s
jääkäripataljoona alkoi toimintansa menestyksellisesti ja kiitosta
ansaitsevasti. Sitä johti silloin jääkärikapteeni _L. Oesch_.

Nyt oli saartorengas Raudun aseman ympärillä ehyt ja yhtenäinen. Nyt
päätti I rykmentin komentaja ryhtyä ratkaisevaan lopputaisteluun.
Avuksi saadulla järeällä tykistöllä -- alunpitäen oli vain 1 kolmen
tuuman tykki ja 5 konekivääriä -- pommitettiin ensin kiivaasti
asema-aluetta ja sitten klo 5 j.p.p. antoi johtaja käskyn
saartojoukoille yleiseen rynnäkköön. Koko yön kestäneiden taistelujen
jälkeen onnistui eräiden joukko-osastojen tunkeutua asemalla
olevaan varastohuoneeseen, jonka he, saatuaan käskyn hyökkäyksen
keskeyttämiseen, poislähtiessään sytyttivät palamaan.

Taistelussa kärsi vihollinen siksi suuria tappioita, ettei se tahtonut
jäädä odottamaan uutta hyökkäystä, vaan päätti pyrkiä saartoketjun
läpi. Peittääkseen tätä aikomustaan ryhtyi se huhtikuun 5 päivän aamuna
klo 8 ampumaan tykistöllään vimmatusti pohjoiseen suuntaan. Kohta sen
jälkeen sytytti se varastonsa Raudun asemalla ja ryntäsi tihein joukoin
_Maanselän_ kylään päin.

Huomattuaan vihollisen aikomukset, antoi johtaja käskyn uudelleen
ryhtyä hyökkäykseen, jolloin asema-alue jo klo 1 aikaan oli
meikäläisten hallussa. Vihollisen tiheät hyökkäyskolonnat kärsivät
hirvittävän mieshukan _Maanselän_ kylään johtavalla tiellä ja metsissä,
ja vain noin satakunta miestä lienee päässyt karkuun. Loput joko
kaatuivat tai joutuivat vangeiksi, joiden lukumäärä nousi kahdeksaan
sataan.

Sotasaalis oli runsas: 13 tykkiä, 40 kuularuiskua, tuhansia kiväärejä
ja suuret joukot muuta sotilastavaraa.

Raudun aseman valtaus oli n.s. tuhoamistaisteluita ja viholliselle
monessa suhteessa raskas tappio. Sen suuret suunnitelmat murtaa
sivustahyökkäyksellä Vuoksen rintama olivat kokonaan tyhjiin rauenneet
ja tiedot taisteluista herättivät Venäjän puolella eräänlaisen
varovaisuuden näitä Suomen retkiä kohtaan. Vain hädin tuskin ehti
kenraali Jeremejeff esikuntansa upseerien kanssa puikahtaa karkuun,
eikä hän enää sen jälkeen tullut Suomen puolelle.

Raudun aseman valtauksesta ansaitsevat tunnustuksen kaikki siihen
osaaottaneet joukot johtajineen, miehineen. Raskas oli tappio
kaatuneissa ja haavoittuneissa meilläkin, mutta lohtuna sentään
tietoisuus siitä, että he olivat uhranneet elämänsä ja omat etunsa
kansan ja maan parasta katsoen, ja silloinhan ovat kaikki uhraukset
vähäisiä.

Kunnia heidän muistolleen on pysyväinen!

Raudun aseman valtaus oli _loistava alku hyökkäyssotaan_ Vuoksen
rintamalla. Sitä seurasi rajaseudun puhdistus nopeasti ja varmasti,
herättäen eloon toiveet taistelujen pikaisesta päättymisestä ja
rauhallisen elämän palautumisesta paljon kärsineeseen Karjalaan.

Ensimäinen suuri taistelu vapaustaistelussamme oli voitolliseen loppuun
viety. Toinen saman päivän suuri voitto, _Tampereen_ valtaus, tapahtui
lopullisesti vasta myöhään iltapäivällä. Seuraavana eli 6 päivänä
lausui Suomen Tasavallan sotajoukkojen Ylipäällikkö joukoille
Antreassa:

"Karjalan urheat soturit! Väsymättömällä tarmolla ja suurella
suomalaisella sitkeydellä olette te kolmatta kuukautta puolustaneet
kaunista _Karjalaamme_ ylivoimaista vihollista vastaan, mutta teidän
rintojanne vastaan ovat turhiksi käyneet yhdistyneitten ryssien ja
maanpetturien hyökkäykset. Taas olette liittäneet laakereihinne uuden
loistavan voiton. Verivihollisenne on lyöty ja vangittu _Raudussa_ ja
13 tykkiä ynnä tuhatkunta vankia on ollut tulos reippaasti ja
suurella kyvyllä suoritetuista liikkeistänne ja pontevuudella ja
pelkäämättömyydellä suoritetusta hyökkäyksestä. Minä kiitän teidän
uljaita päällikköjänne, minä kiitän urheata _Karjalan armeijaa_, joka
ikuisiksi ajoiksi kirjoittaa nimensä _Suomen_ sotahistoriaan."


_Kannaksen puhdistus_.

Raudun ja Tampereen valloitusten jälkeen alkoi vaivaloinen joukkojen
siirtely Karjalaan, joka siirtely rautatiellä vallitsevan liikkuvan
kaluston puutteen takia kävi tavattoman hitaasti. Sillä aikaa ehti
vihollinen tuoda Venäjältä äärettömät määrät ampuma-aseita ja -varoja,
joka seikka Vuoksen rintamalla teki itsensä tunnetuksi: Kiivasta
tykistötulta yötä päivää pitkin koko rintamaa, erittäinkin
keskittynyttä _Ahvolassa ja Oravalassa!_

_Joutsenossa_ ryhtyi III rykmentin komentaja jääkärimajuri _Ståhlberg_
huhtikuun 5-8 päivinä häiritsemään vihollisen joukkoja. Kiivaiden
taistelujen tuloksena oli vihollisen pakollinen perääntyminen koko
Joutsenon rintamalla. Miehittäen _Jänhiälän, Karsturannan ja Vesikon_
asettuivat joukot linjalle _Karsturanta--Lipiälä--Kuurmanpohja_.
Näissä taisteluissa menetti vihollinen paljon miehiä kaatuneina ja
haavoittuneina, eikä se seuraavien päivien ankarista ponnisteluista
huolimatta voinut enää takaisin valloittaa menettämäänsä aluetta.

10/4 ryhtyi III rykmentti jääkärimajuri Ståhlbergin johdolla jatkamaan
sitkeää rynnistystä, valloittaen _Nevalan, Ravattilan, Eiskolan ja
Karjalaisten_ kylät, jolloin Ravattilassa saatiin m.m. 1 konekivääri.
Mutta jo 11/4 täytyi joukkojen ylivoimaisen vihollisen painostuksesta
jättää Eiskolan, Virkkilän ja Karjalaisten kylät. Joutsenon
rintama jäi kaikista vihollisen ponnisteluista huolimatta linjalle
Karsturanta--Ravattila--Suokuma--Kuurmanpohja.

Ryhtyessään 14/4 hyökkäämään Honkalahden kautta Joutsenon kirkolle
kulki jääkärimajuri Ståhlberg uhkarohkeana miestensä etunenässä,
jolloin silmänräpäyksellinen kuolema katkaisi hänen elämänsä. Poissa
oli etevä ja urhoollinen johtaja, poissa "jääkäreistä ensimäinen!"
Hyökkäävät joukot palasivat lähtöasemiinsa, joissa sitten vakaasti
pysyivät siihen asti kuin jääkärikapteeni -- nyttemmin majuri Sarlin
astui rykmentin johtoon ja antoi hyökkäyskäskyn Lappeenrantaan.

Myöskin keskisellä eli II rykmentin rintamaosalla lyötiin kaikki
vihollisen tekemät hyökkäysyritykset takaisin, eikä sen rajun
tykkitulenkaan onnistunut tuottaa suurempaa vahinkoa; vieläpä
tehtiin tällä rintamalla pienempiä valtauksiakin, kuten tärkeät
tienristeysasemat _Heinjoen_ eteläpuolella. Niin myös maaliskuun
13 päivänä _Hannilan_ eteläpuolella olevan tärkeän kukkulan,
n:o 56, valtaus, jossa saamamme runsaan sotasaaliin ohella
aiheutui viholliselle korvaamaton tappio, se kun menetti yhden
parhaimmista tähystysasemistaan. Kaikki vastahyökkäykset kukkulan
takaisinvalloittamiseksi olivat tuloksettomia. Myöskin on
näihin valtausyrityksiin laskettava patrullien onnistunut retki
Pietarin--Viipurin rataosan varteen.

Raudun voittoisat joukot jatkoivat menestyksellistä etenemistään etelää
ja länttä kohten puhdistaen kylän toisensa jälkeen punaisista ja
ryssistä.

Huhtikuun 10 päivänä antamallaan päiväkäskyllä otti
kenraalimajuri _Toll_ vastaan _Itä-armeijan_ päällikkyyden ja jakoi
Vuoksen rintaman joukot kolmeksi ryhmäksi: eversti _Ausfeldin_,
kenraalimajuri _Wilkmanin_ ja everstiluutnantti _Sihvon_ erillisiksi
joukko-osastoiksi.

Taistelu- tai oikeammin hyökkäyssuunnitelma oli selvä ja
suorapiirteinen: Samalla kun vasen sivusta, eversti _Ausfeldin_
armeijaryhmä, puhdistaisi Karjalan Kannaksen ja katkaisisi yhteyden
Viipurin ja Pietarin väliltä, ryhtyisivät kenraalimajuuri _Wilkmanin_
joukot hyökkäämään Heinjoelta Viipuriin. Kolmannen ryhmän eli oikean
sivustan tuli pidättää vihollista niin kauan kuin mahdollista entisissä
asemissa.

Kannaksen puhdistus tapahtui pikamarssissa siitä huolimatta, että
vihollinen teki ankaraa vastarintaa ja jokainen kylä oli vallattava
kiivaan taistelun jälkeen. Jo 20/4 klo 11 a.p. valtasivat majuri
_Elfvengvenin_ joukot _Kauksamon ja Vuottaan_ kylät saaden 4
käyttökuntoista konekivääriä, suuren joukon sotilastarpeita, kokonaisen
kuormaston ja runsaasti muonavaroja.

Seuraavan päivän aamuna joutuivat _Tarpilan ja Rajamäen_ kylät
haltuumme, jolloin 2 tykkiä, 2 konekivääriä ja runsaasti erilaista
sotilastavaraa joutui sotasaaliiksi kuin myöskin _Suontaan_ kylässä
olevien punaisten perääntymistie _Kivennavalle_ tuli katkaistuksi.

Viisi tuntia kestäneen kiivaan taistelun jälkeen vallattiin
_Kivennavan_ kirkonkylä, jolloin 7 konekivääriä jäi saaliiksi.

Nämä nopeasti toisiaan seuranneet tapahtumat saivat _Terijoella_
aikaan ankaran pakokauhun. Kaikki siellä olevat venäläiset pyrkivät
päätäpahkaa omalle maalleen ja heitä seurasi suuri joukko suomalaisia
punakaartilaisia, niiden joukossa myös suurroisto Kaljunen, joka,
vaikkakin vaivoin, onnistui pääsemään panssarijunalla rajan taa.

Huhtikuun 23 päivänä joutui rata-osa _Uusikirkko--Raivola--Terijoki_
valkoisten käsiin Ja seuraavana päivänä _Perkjärven_ kylä ja asema. Kun
kenraalimajuri _Wilkmanin_ joukot jo olivat vallanneet _Sainion ja
Kämärän_ asemat, niin olikin rata-osa kokonaisuudessaan meidän
hallussamme ja sen itäinen puoli maakuntaa puhdistui tuota pikaa.

Kauan ei kestänyt rautatielinjan ja Suomenlahden välisen
osan puhdistuskaan, josta otan tähän erään mukana olleen
ratsujääkärirykmentin upseerin kertomuksen:

"Huhtikuun 24 päivän aamuna vallattiin _Terijoki_ noin tunnin kestäneen
taistelun jälkeen. Samana päivänä ratsastettiin vielä _Inoon_ ja
alettiin asemalta käsin neuvottelut patterien varusväen kanssa
linnoituksen antautumisesta. Huhtikuun 25 päivänä jatkettiin
neuvotteluja ja lähetettiin patrulleja ympäristöön. Kun asemalle oli
saapunut varusväeksi jalkaväkeä, teki kornetti _Salmio_ ensimäisen
joukkueen kanssa tiedusteluretken _Uudellekirkolle_. Luutnantti
_Brommels_ ratsasti 20 miehen kanssa _Kuolemajärvelle_ ja vahtimestari
_Lihtonen_ 10 miehen kanssa pitkin rataa _Muurilaan_. Seuraavana eli
huhtik. 26 p:nä vallattiin jokunen kilometri Inosta länteen olevat
venäläiset patterit. Sieltä otettiin 6 tykkiä sekä niihin kuuluvaa
tarvetavaraa ja ampumavaroja, jotka kuljetettiin Mesterjärven asemalle,
missä ne lastattiin junaan. Seuraavana päivänä valtasi eskadroona
_Humaljoen ja Härkölän_ patterit. Huhtik. 27 p:nä kuljetettiin
eskadroona junalla _Koivistolle_, paitsi II joukkuetta, joka jäi
Humaljoen asemalle. Aamulla aikaisin alettiin ratsastus pohjoiseen.
Eskadroona kokoontui Peusan tienhaarassa, mistä matkaa jatkettiin
_Rokkalanjoelle_. Vahtimestari _Lihtonen_ ratsasti toisen joukkueen
kanssa _Kaislahden_ majataloon, minne oli määrä toistaiseksi jäädä.
Vahdit asetettiin. Kohta senjälkeen saapui luutnantti _Relander_
mukanaan kolme harhaan joutunutta hallituksen joukkojen sotilasta.
Näiden sekavat puheet tuottivat sangen ikäviä seurauksia eskadroonalle.
Ne näet johtivat meidät taisteluun noin 15-kertaista vihollista
vastaan. Heti luutnantti Relanderin majataloon saavuttua otettiin 12
vihollisen pakolaista vangiksi.

"Klo 12 päivällä kuului vahtiemme hälyytyslaukauksia. Kahdesti lyötiin
päällekäyvä vihollinen takaisin, mutta ylivoiman edestä täytyi
eskadroonan viimein vetäytyä takaisin _Makslahteen_, yöpyen siellä.
Taistelun vaatimat uhrit olivat lukumääräämme nähden sangen raskaat.
Luutnantti _Brommels_ ja 10 miestä kaatui, 9 haavoittui ja 2 joutui
vangiksi. Huhtikuun 29 päivänä aamulla lähti kornetti _Salmio_
joukkueensa kanssa partioon _Rokkalaan_. Sieltä jatkoi aliupseeri
_O. Vinter_ 7 miehen kerä matkaa _Uuraaseen_, valloitti sen ja otti 300
vankia. Vahtimestari _Lihtonen_ ratsasti joukkueensa kanssa _Kaijalan_
kylään ja vahtimestari _Keränen Johanneksen_ kirkolle.

"Edellisenä päivänä _Kaislahdessa_ kohtaamamme vihollinen ei
uskaltanutkaan käyttää meidän perääntymistämme hyväkseen, vaan pakeni
epäjärjestyksessä _Uuraan_ salmen yli vieden vangit mukanaan.
Patrullimme toi kuitenkin miehemme pois, ottaen, kuten jo edellä on
sanottu, lukumääräänsä nähden suhteettoman suuren vankimäärän. Tähän
vaikutti nähtävästi se, että Viipuri oli jo silloin vallattu, joten
punaisilta oli jo kaikki toivo kadonnut, varsinkin kun huomasivat
pakotien rantapitäjienkin kautta olevan tukossa.

"Sotasaalista saimme _Härkölän, Tuppuransaaren, Humaljoen, Puumalan ja
Himottulan_ pattereilta 45 kpl. 8--2 1/4 tuuman tykkiä, 4 suurta
valonheittäjää, useita kymmeniä tuhansia tykinpanoksia, useita
etäisyyden mittaajia, öljy- ja sähkömoottoreita, konepajan, paljon
ruutia ja kiväärinpatruunoita, puhelimia y.m.

"Kun tähän vielä lisätään _Inosta_ saatu suunnaton sotasaalis: pari
sataa tykkiä ja ainakin parin miljardin (!) arvosta muuta tavaraa, niin
on se kunnioitettava saalis muutamien päivien ja vähäisen joukon
osalle. Sitäpaitsi vapautettiin monta pitäjää punikkien vallasta; seutu
_Terijoelta Uuraaseen_ asti oli valkoisten hallussa ja Karjalan
Kannaksen läntinenkin osa pääsi punaisesta painajaisestaan.

"Muuten lienee _Terijoen_ valloittaminen ainoita harvoja
tapauksia Suomen vapaussodassa, jolloin taistelu ratkaistiin
_ratsuväki-atakilla_!"

_Karjalan Kannas_ oli valkoisten hallussa, vihollinen lyöty rajan taa,
josta so ei sen koommin enää tohtinut hävitysretkilleen Suomen puolelle
tulla ja ensi kertaa tunsi jokainen olevansa _omassa maassaan_, omassa
_itsenäisessä_, itsestään huoltapitävässä ja kansansa vaalimassa
maassa. Ylpeä ilo paisutti sydäntä sitä ajatellessa! Olihan
vuosisatainen unelma toteutunut, olihan vihdoinkin selvä raja Suomen ja
Venäjän välillä ja olivathan omat pojat rajaa vartioimassa!

Julistuksessaan huhtik. 24 p. lausuu _Suomen Tasavallan_ sotajoukkojen
_Ylipäällikkö_ seuraavasti:

"Karjalan urhoolliset soturit! Joka kerta kun saavun Karjalan
rintamalle, voin tervehtiä teitä ja onnitella uusista suurista
voitoista. Uudenkirkon, Raivolan, Terijoen ja Rajajoen valloitus on
katkaissut viholliseltamme tien Pietariin. Viimeinen taistelu on vielä
jäljellä. Karjalan pääkaupungin ja samalla punaryssien viimeisen ja
vahvimman tukikohdan valloitus. Valtavaa ylivoimaa vastaan olette te
verellänne puolustaneet Karjalaa.

"Nyt kun käsky yli rintaman kuuluu: Eteenpäin Viipuriin!, ei löydy sitä
voimaa, joka voisi seistä tätä vastaan. Nyt lyö _Suomen valkoinen
armeija_ ratkaisevan iskunsa ja kohta on liehuva _Suomen lippu_ ensi
kertaa Viipurin linnan tornissa. Eteenpäin Suomen urhoollinen armeija!
Isänmaa seuraa teidän voittokulkuanne!

"Antreassa, huhtikuun 24 p. 1918.

                                 _Mannerheim_."


_Viipurin piiritys ja valloitus_.

Edellä olen maininnut, että _Viipurin_ kaupunkikin jo oli valkoisten
hallussa ja punaisten tuki ja turva silläkin taholla siis pettänyt. Kun
kuitenkin nämä tapahtumat, Viipurin piiritys ja valloitus, aivan kuin
kruunaavat valkoisen armeijan taistelut ja ponnistelut, niin lienee
paikallaan lyhyt selonteko niistäkin tässä yhteydessä.

Kuten jo ennemmin lyhyesti mainitsin, oli kenraalimajuri Tollin
hyökkäyssuunnitelma seuraava: eversti _Ausfeldin_ ryhmä puhdistaa
_kannaksen_ ja katkaisee yhteyden Pietariin, kenraalimajuri _Wilkmanin_
ryhmä hyökkää idästä ja etelästä _Viipuriin_ ja valloittaa kaupungin
samaan aikaan kun everstiluutnantti _Sihvon_ ryhmä tuhoaisi
vastustajansa _Saimaasta Heinjoelle_ saakka.

Kenraalimajuri Wilkmanin joukot, joita jääkärieverstiluutnantti
_Jernström_ johti eteläistä ja eversti _v. Coler_ pohjoista eli Talin
kautta Viipuriin hyökkäävää osaa, valtasivat ankaran taistelun jälkeen
Kämärän kyliin ja yöllä klo 1.10 Sainion aseman. Seuraavana aamuna,
huhtikuun 21 päivänä, valtasivat eversti v. Colerin joukot Talin
aseman. Oikean sivustaryhmän tehtävänä oli pidättää vihollinen
asemissaan. Niinpä katkaisikin II Karjalan rykmentin XI pataljoonan
lähettämä komennuskunta räjäyttämällä radan Kavantsaaren ja Karisalmen
asemien välillä keskellä yötä huhtikuun 24 päivää vasten. Mutta kun
seuraavan päivän aamuna ryhdyttiin ratkaisuun s.t.s. tuhoamaan
vihollista, niin jättikin tämä kuukausien kuluessa vahvasti
varustamansa asemat ja pakeni päätä pahkaa Kilpeenjoen ja Juustilan
kautta Viipuriin. Vain muutamissa kohdin taisteli se epätoivon
vimmalla; muualla se sytytti talot ja varastot tuleen sekä hajautui
metsiin paeten täydellisessä epäjärjestyksessä.

Karjalan II ja III rykmentti suorittivat tänään ja seuraavina päivinä
odottamattoman suuret tehtävät. Tottuneina vain asemasotaan ja melkein
kokonaan puutteellisesti harjoitettuina ei niiltä voitu vaatia
marssikestävyyttä ja -kuntoa, mutta siitä huolimatta ne pystyivät
antamaan mestarinäytteen. III Karjalan rykmentti, jääkärimajuri
Sarlinin johdolla, valloitti Joutsenon ja marssi 26 päivän aamuna
Lappeenrantaan. II Karjalan rykmentti, murrettuaan punaisten rintaman
_Pihkalanjärven_ kohdalta ja vallattuaan Kavantsaaren aseman sekä
Ahvolan ja Oravalan rintamavarustukset, marssi Kilpeenjoen kautta
Juustilaan karkoittaen sinne yöpyneet punaisten jälkijoukot, joilla oli
uhkana polttaa kaikki rakennukset seuraavana aamuna lähtiessään.

Tämän päivän sotasaalis oli suuri siitä huolimatta, että punaryssät
ehtivät tuhoamaan huomattavan osan siitä. Erittäin mainitsemista
ansaitsee uudenaikainen panssarivaunu ja ampumatarvejuna Kavantsaaren
asemalla.

Jo 27 päivän aamuna valtasivat II Karjalan rykmentin joukot _Hovinmaan_
aseman ja ratsuväki ulotti tiedustelunsa aina rantaan asti. Hitaammin
kulkeva jalkaväki seurasi mukana vallaten 28 päivänä _Naulasaaren_
betonivarustukset ja asettuen asemiin lännen puolelle Viipuria.

Nyt oli Viipurin piiritys maan puolelta yhtenäinen, mutta Suomenlahden
rantaan lähetetty tykistö saapui, ikävä kyllä, paria päivää liian
myöhään estämään punaisten pakoa meritse.

Samaan aikaan valtasivat III Karjalan rykmentin joukot _Simolan ja
Vainikkalan_ asemat taisteltuaan epätoivon vimmalla asemiaan
puolustavia punikkeja vastaan. Näiden taisteluiden onnelliseen
tulokseen vaikutti ratkaisevasti jääkärikapteeni _Pippingin_ johtama
tykistö, joka kulki uhkarohkeasti kärjen mukana, joskus ennen sitäkin.

Tällä aikaa supistivat eversti _v. Colerin_ ja jääkärieverstiluutnantti
_Jernströmin_ joukot vahvaa saartoketjuaan Viipurin itä- ja
eteläpuolella. Tykistön huolellisesti ohjattu tuli sytytti tulipaloja
esikaupungeissa ja aiheutti ankaria räjähdyksiä vihollisen
ampumatarve-varastoissa _Kolikkoinmäellä_. 28 päivänä seisoivat
valkoiset joukot jo _Papulan_ lahden itärannalla Karjalan
kaupunginosassa ja varustautuivat hyökkäämään kaupunkiin, saatuaan
merkin etelästä käsin osittain palaneen Kolikkoinmäen kautta kaupunkiin
hyökkäävien joukkojen etenemisestä.

_Yöllä 29 päivää vasten_ tapahtui sitten tuo kauan ja jännityksellä
odotettu _Viipurin valtaus_. Tykistövalmistelun jälkeen marssivat
valkoiset joukot vanhaan _Torkkelin_ kaupunkiin ja miehittivät sen.
Punaset, joista jo iltayöstä oli suurin osa jättänyt kaupungin,
eivät pystyneet tekemään vastarintaa. Vain siellä täällä jokunen
yksityislaukaus kaikui yön hiljaisuudessa ja autioilla kaduilla kuului
kaameana valkoisten joukkojen vakava astunta.

Mutta _Tienhaaran_ kautta pakoon pyrkiviä punaisia odottikin
epämieluinen yllätys: II Karjalan rykmentin joukot pitivät sitkeästi
puoliaan ja välittämättä moninkertaisesta ylivoimasta ja epätoivoisesti
taistelevasta vihollisesta pysyttivät ne asemansa! Taistelu, joka alkoi
klo 1/2 1 aikaan yöllä 29 päivää vasten punaisten pyrkiessä Tienhaaran
varustuksista kaikkiin suuntiin, kävi kiivaimmaksi _Naulasaaren_
varustusten luona ja Haminaan johtavan tien varrella.

Jääkärikapteeni Salmisen, vänrikkien E. Heimolaisen ja S. Uskin
henkilökohtaiseksi ansioksi on luettava se, että vähäiset saartojoukot
pystyivät vastustamaan ja lopulta voittamaankin ylivoimaisen
vihollisen, joka klo 7 a.p. antautui menetettyään kaatuneina ja
haavoittuneina lähemmä tuhat miestä.

Paitsi joukon viidettätuhatta vankia, saatiin Tienhaaran luona monta
vaunua käsittävä uudenaikainen panssarijuna, kokonainen kuormasto ja
suuri joukko käyttökunnossa olevia tykkejä ja konekiväärejä sekä
runsaasti ampumavaroja.

Tienhaaran taistelun jälkeen oli Viipurin valloitus täydelleen
suoritettu ja punaisten viimeinen tuki ja turva otettu. Pohjois-Hämeen
kaksipataljoonainen rykmentti, joka oli reservinä seurannut Jääskestä
Juustilaan, sai nyt astua etulinjaan jääkärieverstiluutnantti
Mandelinin ollessa pakoitettu marssittamaan rykmenttinsä kesken
taistelua takaisin Juustilan kautta Papulaan. Vastusta kohtaamatta
kulki Pohjois-Hämeen rykmentti kaupunkiin.

III Karjalan rykmentti taisteli jääkärimajuri Sarlinin johdolla vielä
monta kiivasta ja kunniakasta taistelua marssien aina Haminan porteille
asti, mutta kertomus siitä kuuluu jo toisille.

Riemuiten marssivat valkoiset joukot Viipuriin! Talvisten taistojen ja
pimeiden kuukausien unelmat ja toiveet olivat vihdoinkin täyttyneet!
Valkoisena valkeni Vapun päivä tänä vuonna! Valkoisena ja vapaana
Suomen vapautuksen päivä!



Yleiskatsaus.


Viimeinen punaisten tukikohta oli valloitettu. Suomen lippu liehui
Torkkelin linnan harjalla ja valkoinen armeija kiitti Korkeinta
kaitselmusta ulkoilma-jumalanpalveluksessa Viipurin urheilukentällä.

Suomen lakia ja järjestystä kunnioittava osa kansaa riemuitsi valkoisen
voiton johdosta ja siunasi maanpoveen painuneiden sankarien muistoa
sekä rukoili Luojan siunausta vielä eläville vapaustaistelijoille.
Valkoiset toiveet täyttivät jokaisen rinnan ja vilpitön päätös
työskennellä isänmaan ja kansan eteen kuvastui kaikkien katseista. Vain
jokunen epäilijä rohkeni varovaisesti esitellä mielipiteitään ja
surupukuiset omaiset hautakumpuja vaiteliaina koristivat.

Suuri muutos oli tapahtunut pimeän talven aikana: Suomen maassa oli
taattu työrauha, lain ja oikeuden turva! Suomen maa ja kansa oli
itsenäinen, vapaat -- ikeensä alta noussut! Ja noussut oman uskonsa
voimalla! Sillä se apu, mikä ulkoapäin -- Saksasta -- saatiin, olisi
varmasti jäänyt tulematta, jollei Suomen kansan oma usko oikeutensa
voittoon olisi teettänyt niitä tekoja, jotka lopultakin takasivat
Suomen kansan voiman! Sitäkin suuremmalla syyllä voimme pitää tätä
seikkaa varmana, kun tiedämme, että omien maanmiestemmekin -- jääkärien
-- lähtö Saksasta Suomeen auttamaan oli kyseenalaisena ja vain suurilla
ponnistuksilla saavutettu!

Ellei Saksan ylin sodanjohto -- Hindenburg ja Ludendorff -- olisi
nähnyt asioiden lopultakin ratkeavan valkoisen Suomen eduksi, ellei se
olisi katsonut omien etujensa mukaiseksi vielä viime hetkessä tulla
"auttamaan" Suomen kansaa, niin ei se olisi koskaan nostattanut
joukkojaan maihin Suomen rannoilla.

Näin hankki siis Suomen kansa oman kuntonsa uskolla senkin tervetulleen
avun. Taistelu _Taavetin_ asemalla tammikuun 21 päivänä, jossa
taistelussa jääkäri _L. Pelkonen_ Pyhäjärveltä (V. 1.) sai surmansa
kesken rohkeaa ja neuvokasta yritystään karkoittaa punaiset
käsikranaatilla asemarakennuksesta, sekä Karjalan ja Savon miesten
rohkea retki Viipuriin eivät jääneet seurauksia vaille: Päättäväinen,
pelvoton teko saa aina kannatusta! Sitä, joka ei auta itseään, eivät
auta muutkaan!

Ja Suomen kansa auttoi itse itseään! Siksi on se aina hädän tullen
saanut apua muodossa tai toisessa ja tulee aina saamaan!


1. Kansan nousu.

Monet syyt olivat vaikuttamassa Karjalan kansan nousuun, monet
tekijät yhdessä aiheuttivat jo heti alusta pitäen runsaan osanoton
vapaustaisteluun. Kuka lähti omasta alotteestaan puoltamaan lakia ja
oikeutta, henkeä ja kotinurkkia, kenellä kylä- tai pitäjäkunnat
pakoittavina määrääjinä selän takana seisoivat. Laajalle ulotettu
agitatsiooni oli omiaan vetämään välinpitämättömimmätkin mukaan.

Ne kylät ja kunnat, joissa ennen sotaa oli nuorisoseuroja,
voimistelu- ja urheiluseuroja, joissa nuorison valistamiseen oli aikaa
ja varoja uhrattu, ne kylät ja kunnat valveutuneimpina taisteluun
lähtivät. Niinpä Rautjärven pitäjästäkin lähti 326 miestä
vapaaehtoisesti vallananastajia ja verivihollisiamme ryssiä vastaan ja
Pyhäjärveltä 280 miestä. Edellinen on 6,2 % ja jälkimäinen 3,7 %
pitäjän koko väestöstä.

Mutta Rautjärvellä onkin nuorisoseura melkein joka kylässä! Sitävastoin
on Joutsenon pitäjässä vain muutamia nuorisoseuroja, niinpä lähtikin
sieltä kaiken kaikkiaan 83 vapaaehtoista eli 1,3 % rintamalle siitä
huolimatta, että taisteltiin aivan kotinurkista.

Myöskään ei meidän tule unhoittaa sitä vaikutusta, mikä on paikkakunnan
johtavilla henkilöillä ympäristöönsä: joko kaikki yhdessä tai ei
ollenkaan! Ja Rautjärvellä kokosi kapteeni _Astola_ miehet
yhteistoimintaan! Samoin Joensuussa ylioppilas _Paul Veikko
Raatikainen_, joka kaatui Jänhiälän taistelussa huhtikuun 5 päivänä
Joutsenon rintamalla.

Olojen pakosta jakautui osanotto ja sotilasrasitus epätasaisesti eri
kunnille, mutta tietääkseni ei siitä yksikään kunta ole vielä valitusta
tehnyt. Kunnia-asiakseen sen ovat katsoneet ja kunniaksi se tulee
jäämäänkin!

Edelläolevassa en ole kosketellut tapahtumia Savonlinnan ympäristössä,
joka täydelleen lukeutui Karjalan taistelujen piiriin ja josta monta
reipasta komppaniaa saapui Vuoksen rintamalle. Älköön käsitettäkö minua
väärin, joskin tässä yhteydessä näin lyhyesti julkituon vilpittömät
kiitokseni ja rehellisen tunnustukseni niistä ansiokkaista
palveluksista, joita Savonlinnan ja sen ympäristön väestö teki
valkoiselle armeijalle Antrean rintamalla.

Tulkoon tässä yhteydessä myöskin mainituksi se, että marraskuun
"rankaisuretkikunnan" vaikutus oli aivan päinvastainen sille, mitä
sillä oli tarkoitettu. Kiivaimmat vastustajansa sai punakaarti sieltä,
missä mainittu retkikunta oli eniten rähjännyt. Ja niinpä oli se
kaivanut kuoppaa itselleen! Myöskin on täysi arvonsa annettava sille
seikalle, että ryssäviha on Karjalassa ollut jo ammoisista ajoista
elävänä ja että Venäjästä irti-pyrkimys on jo kauan ollut täysin
selvänä karjalaisten tajunnassa. Rinnastaen nämä seikat herkän
karjalaisen luonteen kanssa, onkin hyvin ymmärrettävää se, että
karjalaiset, tajuten Vuoksen rintaman tärkeyden jo varhain ryhtyivät
miehissä puolustamaan kotoisia seutuja ja maakuntansa pääkaupunkia.

Karjalan ja Savon miesten retki Viipuriin on tunnustettava
vapaustaisteluumme nähden paljon merkitseväksi teoksi, joskaan sillä ei
saavutettu sitä, mitä oli tarkoitettu. Jos tuo joukko, sen sijaan että
se nyt marssi suoraan suden suuhun ja oli pakoitettu heti vetäytymään
sieltä ulos, jos se olisi pysähtynyt Taliin ja sieltä läsnäolollaan
uhannut kaiken aikaa Viipurin rauhanhäiritsijöitä, -- kuten
alkuperäinen suunnitelma kai lienee ollutkin, -- niin olisi sen
vaikutus todennäköisesti ollut paljon suurempi niihin neuvotteluihin
nähden, joita käytiin hallituksen jäsenten ja punakaartilaisten
edustajien kanssa Viipurissa. Lausumalta jääköön myöskin arvelut siitä,
miten taistelujen vastaisen kehityksen olisi silloin käynyt, kun
olisivat asettuneet Talin vahvasti varustettuihin, venäläisten
puolustusasemiin ja kaikessa rauhassa muodostaneet taistelurintaman
Viipuria vastaan! Mutta kuten jo sanoin, tämä retki on sittenkin ollut
merkityksellinen, sillä se oli vapaustaistelumme alkuna; siihen
vedottiin Helsingissä ja muualla Suomessa, kun koottiin lainkuuliaista
väestöä estämään kapinahankkeita, ja siitä saivat punakapinan
johtajatkin ratkaisevan sysäyksen rikollisen yrityksensä alkamiseen!
Moraalisesti vaikutti se punaisiin yllättävästi, valkoisiin aineksiin
rohkaisevasti. Se järkytti jo alun pitäen ihmisten sielunelämää ja --
ennen kaikkea -- herätti nukkuvankin miehuudentunnon!


2. Tappioluettelo.

Vaikkakin taistelut olivat kiivaat ja vihollisella käytettävänään, voin
sanoa, rajaton määrä ampumatarpeita ja aseita, niin olivat tappiomme
verrattain vähäiset.

Taistelujen kahtena ensi viikkona oli kaatuneitten luku viikkoa kohti
kahdeksan ja haavoittuneiden edellistä viikkoa kohti 12 ja jälkimäistä
8. Kolmannella taisteluviikolla jakautuivat tappiot kummallisesti:
kaatuneita oli 16 ja haavoittuneita vain 3. Neljännellä viikolla oli
kaatuneita 19 ja haavoittuneita 23.

Tähän asti olivat viikkotappiot, kuten näemme, uskomattomat pienet,
enkä ollenkaan ihmettele, jos pahat kielet ja ilkeämieliset ihmiset
käyttivät tilaisuutta hyväkseen parjaamalla Antrean pääesikuntaa ja
uskottelemalla herkkäuskoisille, että muka kaatuneitten lukumäärä
todellisuudessa oli paljoa suurempi ja että ruumiit piiloitettiin
suuriin varastohuoneihin. Tämänkaltaisia juoruja levittivät punaiset
ainekset koettaen saada kylvetyksi epäilystä ja katkeruutta kansaan,
mutta se oli turhaa. Taistelut toivat ennenpitkää liiankin hyvin ilmi
heidän puheittensa perättömyyden, sillä jo viidennellä taisteluviikolla
on kaatuneitten luku 32 ja haavoittuneitten 46.

Kuudes viikko oli säästeliäämpi kaatuneihin mutta sitä anteliaampi
haavoittuneihin nähden: edellisiä oli 27, jälkimäisiä 105. Sitä
seuraavalla eli seitsemännellä viikolla oli huomattavissa joltinenkin
aleneminen, kaatuneita 23 ja haavoittuneita 81, mutta maaliskuun
puolivälistä eli jo kahdeksas viikko otti sen kaksin verroin takaisin:
kaatuneita 41 ja haavoittuneita 176.

Vaikeimpia viikkoja olivat maaliskuun viimeinen ja huhtikuun ensimäinen
eli sodan yhdeksäs ja kymmenes viikko. Edellinen vaati uhreikseen 113
kaatunutta ja 369 haavoittunutta, jälkimäinen 130 kaatunutta ja 271
haavoittunutta.

Sitä menoa jos olisi kestänyt kauemmin, niin hukka olisi perinyt, sillä
täyte- ja lisä-miehistöä ei ehtinyt vastaavasti saapua rintamalle.
Mutta onneksi olikin jo seuraava eli yhdestoista viikko suopeampi,
vaatien vain 90 kaatunutta ja 264 haavoittunutta. Ja kaksi seuraavaa,
kahdestoista ja kolmastoista viikko vaativat yhteensä vain 92
kaatunutta sekä 410 haavoittunutta, niistä edellinen 60 kaatunutta ja
205 haavoittunutta ja jälkimäinen 32 kaatunutta ja 205 haavoittunutta.
Neljästoista vajanainen viikko ehti sekin tempaamaan 24 kaatunutta ja
64 haavoittunutta.

Näiden lisäksi tulee vielä 8 kaatunutta ja 182 haavoittunutta, joista
ei ole saatu selville kaatumis- eikä haavoittumis-aikaa eikä paikkaa.

Yhteensä oli kaatuneita 623 ja haavoittuneita 2121.

Kuten jo sanoin, olivat tappiot verrattain vähäiset; kuitenkin kylliksi
kalliit, muistaaksemme vastaisuudessa niiden arvon.

Moni kelpo nuorukainen uupui kesken elämäntyötään; moni keski-ikäinen
jätti perheensä holhojaa vaille! Mutta isänmaan itsenäisyyden, lain ja
oikeuden loukkaamattomuuden, uskon ja isien perinnön puolesta ja eteen
tehdyt uhraukset eivät koskaan ole liian suuret, joskin ne saattavat
usein tuntua raskailta ja katkerilta.

Taloudelliset tappiot, vaikka olivatkin suuret, eivät kuitenkaan
jättäneet sitä kaipausta ja surua, mikä edellämainittujen
vapaustaistelijain, sankarien, ennenaikaisesta poistumisesta oli
luonnollisena seurauksena.


3. Yhteenveto.

Tästä Suomen vapaus- ja kansalaissodasta v. 1918 kertovat
jälkeentulevat polvet vielä vuosisatainkin takaa ja historia on
langettava oman jäävittömän tuomionsa siitä. Mutta koskaan ei voida
kieltää Suomen kansan oikein ajattelevalta osalta sitä tunnustusta,
minkä se on kunnollaan ansainnut! Eikä koskaan tule unhoittumaan Suomen
valkoisen armeijan isänmaallinen työ eikä sen esimerkiksi kelpaava
kuntoisuus! Rinnan kulkivat siinä herra ja talonpoika, rinnan
harmaapäävanhukset nuorien koulupoikain kera! Ja rohkeat, vaivojaan
säästämättömät neitoset alttiisti apuaan antoivat, milloin
sairaanhoitajattarina tulilinjoilla, milloin taas talouspuuhissa
velvollisuutensa täyttivät! Ja kaikki nämä yhdessä tekivät sen, että
valkoinen armeija oli luja ja murtumaton!

"Alku on aina hankala", sanotaan ja niin se oli Suomen
vapaustaistelussakin. Mutta sitä mukaa kuin asiat kehittyivät ja
toiminta laajeni, sitä mukaa se myöskin varmistui ja järjestyi.
Voittamalla aikaa, voitti valkoinen armeija monta etua.
Punakapinoitsijoilla sensijaan kaikki pyrki menemään sekaisin, vaikka
heillä olikin suuri joukko venäläisiä upseereja johtajinaan. Vuoksen
rintamallakin todettiin parinkymmenen 42:nnen armeijakunnan entisen
upseerin, kenraali Jeremejeffin johdolla, työskennelleen punaryssäin
riveissä.

Mutta onni suosi Suomen kansaa monessa suhteessa! Niinpä siinäkin, että
taistelut saatiin taukoamaan aikaisin keväällä. Tykistötuli, joka
paksun lumen takia ei ollut läheskään niin vaarallinen, kuin mitä se
olisi saattanut olla sulalle maalle, ei ehtinyt myöskään tuhoamaan
viljapeltoja eikä heinäniittyjä. Toiselta puolen oli, kuten jo olen
ennemminkin maininnut, paksusta lumesta se etu, että punaryssät olivat
sidotut rautatielinjojen ja maanteiden varsiin. Heillä ei ollut siinä
määrin suksia käytettävinään kuin oli vastapuolella, ja ryssäthän eivät
sitä paitsi osanneet hiihtää. Näin oli rohkeilla suksijoukoilla
tilaisuus hätyyttää punaisia milloin tahansa. Ja kun tähän rinnastaa
vielä punaisten alhaisen mieskurin, joka vahtipalveluksessa on erittäin
tärkeä, niin ymmärtää hyvin sen hermostuneisuuden, mikä vallitsi heidän
joukoissaan.

Myöntää kyllä täytyy, että rohkeitakaan miehiä ei punaisilta puuttunut,
mutta massapsykologia vei nekin mukaansa.

Kun hyökkäyskäsky huhtikuun 2 päivänä annettiin, oli punaisten rintama
vahvimmillaan: Heinjoelta Saimaaseen asti puolusti sitä n. 7680 miestä,
joilla oli käytettävänään 37 eri suuruista tykkiä ja ainakin 44
kunnossa ja toiminnassa olevaa konekivääriä. Tämä vihollinen oli
tuhottava vahvoissa asemissaan n. 3178 miehellä, 472 alipäälliköllä ja
109 upseerilla, joilla oli käytettävinään 17 tykkiä hyvin rajoitetuilla
ammusmäärillä ja 38 kovasti kuluneella konekiväärillä.

Mutta Karjalan rykmentit täyttivät tehtävänsä ja historian kirjoittajat
tulevat aikanaan antamaan arvostelunsa niiden suorittamista
sotilaallisista liikkeistä.



Loppusanat.


On usein ihmetelty taistelujen sitkeyttä Raudun aseman luona, on
kummastellen kyselty: miksi juuri Ahvola joutui kiivaimpien taistelujen
temmellyskentäksi ja miksi punaryssät juuri sitä tietä tahtoivat
tunkeutua Antreaan? Samoin on lausuttu mielipiteitä siitä, että esim.
Heinjoen kautta tehty hyökkäys olisi taannut punaryssille varman
etenemisen ja voiton.

Näihin kyselyihin ja arveluihin voidaan vastata monella eri tavalla.
Niinpä voidaan väittää yhtä jos toistakin, eikä niitä voida millään
kumota. Minun yksityinen mielipiteeni -- kuten jo olen ennemminkin
maininnut -- on se, että punaisten ja ryssien sodankäynti oli enemmän
psykologista kuin strategista: tehtiin mitä milloinkin päähän pälkähti
ja äänestettiin päälliköt kumoon, silloin kuin yleinen mielipide --
mukavuus -- katsoi sen tarpeelliseksi!

Mitä tulee taisteluihin Raudun aseman luona, niin on niillä
luonnolliset selityksensä siinä, että aukeat viljelysmaat ympäröivät
hevosenkengän muotoisena kaarena Raudun asemaa ja tarjosivat edullisen
puolustuslinjan. Tätä käytti hyväkseen jo jääkärivänrikki _Läheniemi_
vähäisen puolustusjoukkonsa kanssa ja sittemmin "kiviniemen
pataljoonan" päällikkö jääkäriluutnantti _Ekman_.

Aivan samoin vaikuttivat Vehkeenniityt ja aukeat viljelysniityt
Hannilan ja Kavantsaaren välillä sen, että punaryssät mielellään
pyrkivät metsäisiä kukkuloita kohti Ahvolassa: "Vakavampi mainen matka!
Lempo menköhön merelle, surma suurelle selälle!"

Jos vihollinen olisi tehnyt hyökkäyksensä sieltä tai täällä, kuten
esim. Heinjoelta, olisi sen yritys saattanut paremminkin onnistua,
mutta kuka voi sen taata! Muistaen Heinjoen vanhojen miesten
testamentinteot ennen tappeluun lähtöä, koulupoikien kiihkoisen
innostuksen, miesten ja naisten uhrautuvaisen ja rohkean toiminnan
kaikkialla, rintamalla ja sen välittömässä läheisyydessä, uskallan
omalta osaltani olla sitä mieltä, että punaryssien olisi ollut yhtä
vaikeaa tulla sieltä kuin täältä! Vaikeammaksi olisi niiden etenemisen
estäminen käynyt, jos helmikuun 11 päivänä olisi luovuttu Hannilan
asemasta ja parhaassa tapauksessa Antreastakin, tai jos eräistä,
minulle käsittämättömistä syistä, ei sittenkään olisi oikealla hetkellä
saatu valmiiksi harjoitettua ja varustettua 8:tta jääkäripataljoonaa
Sortavalasta Rautuun. Silloin olisi täytynyt vetää vasen siipi Suvannon
yli, kuten minulla jo oli lupakin. Mutta mitä vaikeuksia siitä taas
olisi johtunut puolustukseen ja aikanaan tapahtuvaan Kannaksen
puhdistukseen nähden, sen voivat arvioida vain ne, jotka tuntevat
paikallisia oloja Karjalan Kannaksella, tai voivat kartoista
perinpohjaisesti tutustua niihin.

Kylliksi kauan kesti odotusta näinkin, ennenkuin valkoisen armeijan
päävoimat joutuivat ratkaisevaan rynnistykseen Karjalassa. Jääköön
historioitsijain ratkaistavaksi, pakoittivatko täysin pätevät syyt
valloittamaan ensiksi Tampereen ja sitten vasta Viipurin, kuin myös
senkin, oliko tähdellistä ylläpitää matkustajaliikennettä samaan aikaan
kuin sotaväen kiireellisen siirron piti tapahtua Keskisuomesta
Karjalaan. Ottaen huomioon sen, että Tampere valloitettiin jo huhtikuun
5 päivänä ja Viipurin valloitukseen voitiin ryhtyä vasta kolmen viikon
kuluttua, tuntui kriitillisissä oloissa odottavasta sotaväensiirtely
tarpeettoman pitkäveteiseltä.

Mutta kolme Karjalan rykmenttiä erikoispataljoonineen pystyivät
täyttämään ne tehtävät, jotka Suomen tasavallan sotajoukkojen
ylipäällikkö sähkösanomamääräyksellä oli antanut:

1) mihin hintaan hyvänsä suojella Savon rataa,

2) puolustaa Vuoksen rintamaa ja

3) -- jos mahdollista -- estää joukkojen siirtelyä Viipurin--Pietarin
radalla.

Kumma kyllä, saapui tähän viimeiseen tehtävään nähden kielteisiä
määräyksiä aivan viime viikkoina ennen Viipurin valtausta. Mutta siihen
lienevät olleet omat pätevät syynsä siihenkin. Sillä aikaa ehtivät
punaiset kuitenkin kuljettaa Venäjältä suunnattomia määriä kaikellaista
tappotavaraa, aseita ja ammuksia, jotka kyllä tuottivat meille tuntuvaa
vahinkoa, mutta lisäsivät myöskin sotasaaliimme suuruutta!

Valkoisen armeijan taistelut Antrean rintamalla olivat osaltaan
vaikuttaneet siihen, että Suomen maa taas noudatti laillisen
hallituksensa antamia määräyksiä, että se oli päässyt irti
vuosisataisesta sortajastaan, Venäjästä, ja että yhteiskunnallinen
järjestys ja lainturva säilyi Suomen maassa. Näin oli Suomen valkoisen
armeijan aseellinen voima luonut uuden Suomen, vapaan ja itsenäisen
Suomen, jonka oikeuksien ja yhtenäisen eheyden puolesta jokainen oikein
ajatteleva kansalainen on valmis uhraamaan kaikkensa, verensä ja
henkensä!





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Valkoinen armeija Antrean rintamalla" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.