Title: Kertomuksia
Author: Heman, Gustaf Adolf
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kertomuksia" ***


KERTOMUKSIA

Mitäs teet, niin eestäs löydät


Kirj.

"Kah" [Kustaa Adolf Henan]



Adolf Allardt, Pori, 1888.



I.


Laurilassa oli joulu niinkuin muuallakin. Tuore pärekerros oli orsilla
ja valkasi somasti avaran pirtin laen, pahnat kahisivat lattiassa;
pitkä honkapöytä oli peitetty lumivalkealla pöytäliinalla, röykkiö
leipiä ja kaakkuja oli pöydän yläpäässä, ja keskellä oli kolmihaarainen
kynttilä, joka tukevasti seisoi raskaassa tinajalassaan ja katseli
korkealta asemaltaan uhkarohkeasti katajaista, suurta ja monivanteista
oluthaarikkaa. Kynttilä ei enää palanut, sillä nyt oli jo päivä,
joulupäivä. Kirkossa oli oltu, paleltu ja yskitty. Kirkon kuulumisina
oli kerrottu muun muassa, että nyt jo se Aijälän maisterikin ensikerran
puusäkissä paukutteli. Aamiainen oli syöty, ruo'at korjattu, paitsi
leivät ja kaakut, sillä viimemainituista oli alimmainen syötävä vasta
suvella ruistoukoa tehtäissä.

Siinä talon renkipari venyi pahnoilla ja imeskeli piippujansa.
Naispalvelijat, Maiju ja Kaisu, istuivat ovisängyn laidalla ja
supisivat hiljaa keskenänsä. Mutta siellä heidän takanaan oli
pitkällään talontytär, ja vaikka näyttikin kauemma pirtissä olijoista
kuin olisi lapsi nukkunut, niin eipä nukkunutkaan, vaan kuunteli
tarkoin, mitä Maiju ja Kaisu puhuivat, kuunteli tarkkaan, nykäsi väliin
heitä hameen selkämyksestä ja naurahti hiljaa, saipa silloin tällöin
sanan parikin kuiskatuksi.

Kävihän se nuhina laatuun niin kauan kuin isäntä pöydän päässä
jouluvirsiä veisasi, mutta sen tuiki tau'ota täytyi kun Laurila otti
postillan ja rupesi siitä joulusaarnaa lukemaan.

Mutta loppui jo saarna pitkäkin, ja väljemmin hengitti naisväki
pirtissä; vieläkin tuntui väljemmältä kun isäntä, tallissa miesten
kanssa käytyään, pujahti vaarin kamariin toiselle puolen pihaa ja laski
sinne rauhassa vaarin sänkyyn nukkumaan. Ja rengitkin ne lähtivät
toiseen taloon, tuonne vaan toiselle puolen tanhuaa.

Pian se pikku nukkuja, talon pikku Sanna, kepsahti vuoteeltaan ylös,
kun se olo tuvassa, isän mentyä, väljemmältä rupesi tuntumaan. Eikä
tuossa äidin läsnä-olo ollenkaan tukalalta tuntunut; vapaasti sai Sanna
hilpeän luontonsa irralle laskea. Äiti siinä peräsängyssä oli vähän
aikaa lonkallaan ja katseli virsikirjaa, mutta kirjaimet rupesivat niin
hullunkurisesti silmissä tanssimaan ja peittyivät vihdoin ihan
harmaasen hämärään. Kas kun raukaisee, tulleeko vaan pyry kun niin
ramasee, tuumii emäntä ja katoo porstuanperä-kamariin. Meni kai
huokuulle, sillä oli jo kolmesta ollut ylhäällä, keittänyt väelle
joulukahvit, ollut kirkossa ja taas aamiaisen laittanut.

Ja nyt oli tuvassa niin väljä olla. Maiju ja Kaisu rupesivat laulamaan;
reistasivat ensin "Koko maailmaa", sitten "Kuin kirkkaast' kointähti
koittaa." Mutta laulu meni vaan semmoisella akkain nuotilla, ivaili
Sanna ja lauloi ne niin kuin niitä hänelle kansakoulussa oli opetettu.

Siinä sitä laulu antoi aihetta toiseen. Jo Maiju lauloi helevällä
äänellään: "Kukkuu, kukkuu, kaukana kukkuu." Eikä se Kaisukaan ollut
huonompia, hän se veti niinkuin pelillä vaan: "Tuoll' on mun kultani
ain' yhä tuolla."

Heitä Sanna kuunteli, hyräili vaan hiljaa joukkoon. Mutta kun laulu oli
loppunut, niin alkoi Sanna. Siinä hän ensin oikein nuottiniekan tavalla
puhui aivan kuin itsekseen, mutta niin että toisetkin kuulivat: mistä
se alkaneekaaan se: "Suomi armas synnyinmaamme", kun ei vaan alkaisi
Aasta.

S:llä se alkaa, tokasi Maiju. Olipa se aika hömppö, aatteli Sanna;
mutta eihän se vaivainen ollut nähnytkään, kuinka alkuääntä annetaan.
Opettaja siellä koulussa painoi harmoonion näppäintä, sitte kuului
semmoinen kimakka ääni, opettaja vilkasi luokkaan, lauloi äänen mukaan
"aaaa", ja koko oppilasjoukko yhtyi viidelläkymmenellä suullaan
laulamaan "aaaa." Ja sitte vasta se laulu aljettiin. Ja nyt se Sanna
lauloi, lauloi monta isänmaallista, niin hirmuisen koreata laulua,
kuten Maiju ja Kaisu arvostelivat. Mutta osasi se toisiakin. "En voi
sua unhottaa poijes, vaikk'en ikänään sua saa; sinä sydämessäni olet
ikuisessa muistossa." Se oli Sannan kuulijain mielestä kovasti koree;
Kaisu melkein itki.

Olipa sekin vallan tavattoman kaunista, se semmoinen laulu:
"Sydämestäni rakastan sua elinaikani." -- "Se laulu sopii just
minulle", sanoi Maiju.

Ja sopiihan se, sen myönsivät toisetkin. Äyräsjoen Martti oli häntä
niihin asti priiaillut, mutta nykyään käynyt kylmäksi ja ruvennut
katselemaan Inkilän Miinaa, tuota samaa Miinaa, joka rippikoulussa ei
ollut osannut vastata sanaakaan, vaan jonka vanhemmat olivat
metsäkulman rikkaampia -- ne samat, joiden sanottiin puukattuisella
viinapannulla korvessa kuusen juurella viinaa polttavan. Ja sen
tupsakan takia oli Martti Maijulle kylmäksi käynyt, tuo helasilmäinen
kiharatukka Martti -- toivoi kai kotivävyksi Inkilään.

No siinä nyt tytöt hiljaa rupesivat pakinoimaan sydämen asioita. Ja
millä sydämellä ei olisi omia asioitansa! Sannakin, vaikka vasta 13:n
vuotias, oli varsin taitava puhumaan sydämen asioista. Hän ei ikinä tee
naimiskauppaa, sanoi hän, niinkuin hevoskauppaa, ei, hän ottaa sen,
jota hän lempii. "Lempii, mitä se on", kysyivät toiset. "Onko se sitä
kun tekee mieli jotakuta?"

"Hyi, hyi, ei se niin jolsaa ole", tuumi Sanna, "lempiminen on sitä kun
asuu lempi sydämessä." Ja vielä monilla muilla sanoilla yritti Sanna
naistuttavilleen selittää, mitä se lempi on, mutta eihän se noiden
punaposkisten hartevain hämäläistyttöjen tyhmiin päihin tahtonut
mahtua. Ylevämielisesti ne vain Sannan selityksille nauroivat, jotta
valkeat hampaat näkyivät ja posket kuopalle kävivät. Ja voiko
tuollainen tönsikkä lempeä tuntea, tuollainen, jonka kourat
lehmänhauteissa ovat noin pöhistyneet ja punottuneet, joka ei osaa kuin
kaksi rakkauden laulua: "Kukkuu, kukkuu" ja "Tuoll' on mun kultani." --

Mutta kuinka olikaan, sydämet, kolmen tytön sydämet, sulivat yhteen,
vaikka olikin erilainen käsitys heillä, sulivat yhteen ja avautuivat
toisillensa. Sannallakin oli sydämen asia; ja sen kertoi hän, kun
toiset lupasivat, ett'eivät sitä puhu yhdellekään ihmiselle ikinä;
vieläpä siinä Sanna luki toisten kuullen koko kirjevaihtonsa entisiltä
koulun ajoilta. Oli niitä kirjeitä jo ainakin tusina ja kaikki ne
alkoivat sanoilla: "ikuisesti lempi Sanna." Ei niissä sitten juuri
muuta ollut kuin tuhansia sydämellisiä terveisiä ja lauseita jostakin
kansanlaulusta. _Arvi_ niiden alla oli, ja hän se vakuutti
lempivänsä Sannaa vielä sittenkin kun ijäisyys on virrannut ajan mereen
ja hän itse lasketaan läpikäytävän edessä paarille.

"Semmoista se lempi on", sanoi Saima voitonriemulla, "ymmärrättekö nyt
likat?"

"Kyllä, se on semmoista, että kun jostakin tykkää."

"Semmoista, että niinkuin meinaa jotakuta ketä vaan omaksensa."

"On se nyt niinkin", myönsi Sanna, "mutta lempi on taivaasta, se tekee
onnelliseksi, se on semmoista, että -- -- -- lempi on sitä, kun toinen
lempii toista. Lukekaa esimerkiksi kirja: 'Rikas tyttö ruusulaaksossa'
taikka edes Akselin ja Hildan laulu, niin ymmärrätte, että lempi on
enempi ja kalliimpi kuin mikään muu mailmassa."

"Kyllähän sen ilmankin ymmärtää", vakuutti Maiju.

"Mutta oikeenko se Arvi sinun, Sanna, aikoo naida", kysäsi Kaisu.

"Tietysti kai hän sen aikoo tehdä, mutta eihän se lempi oikeastaan
naimiseen kuulu eikä naiminen lempeen."

Ajattelemaan se kysymys Sannan sentään pani. "Niin, aikooko se Arvi sen
tehdä. Ja mitähän se lempi oikeastaan onkaan? Kuka sen tietää?"

Kun siitä sitten hämärsi joulupäivän ilta, niin jopa taas Laurila luki
pitkän saarnan kirkkopostillasta, veisasi neljä viis jouluvirttä ja
luki sitte taas virsikirjasta; väki istui totisena ja kuunteli, mutta
mitä kukin ajatteli, sitä ei päältä näkynyt. Arvaamme kuitenkin, että
Sannan ajatukset saarnasta lentelivät entisten koulumuistojen valoisaan
maahan. Kun hän siinä nyt istui jakkaralla peräsängyn pään kohdalla,
kuuli "Könniläisen" seinällä tasaisessa tahdissa naksahuttelevan, näki
läsnäolevain vakavat kasvot, kuuli isän vahvan äänen aaltoilevan,
säännöllisesti nousevan ja laskevan, laskevan ja nousevan, niin
kummallisen suloinen tunne valtasi koko olennon, silmä-laudat olivat
niin raskaat --- -- ja vihdoin jo luki isä viimeisen sanan, sanoi
amenen; mutta Sannan mielessä oli kysymys: mitähän se lempi oikein on,
ja niinköhän se Arvi sittekin aikoi naida minun?



II.


Joulu oli mennyt, Tapanikin oli jo takana ja keskispyhäkin oli käsissä.
Nyt oli joulun vakava puoli jo mennyt menojansa, ja nyt se nuoren
kansan joulu oikeastaan alkoikin. Ei sitä enää tarvinnut niin totisena
istua, vaan sopi jo leikkiäkin laskea ja iloa pitää. Somia päiviä
todellakin ne pikku eli puoli pyhät; eiväthän ne olleet oikeita pyhiä,
joina kirkkoon olisi ollut mentävä, eivätkä myös oikeita arkioin
päiviä, joina työtä olisi tarvinnut tehdä -- Laurilan Jokkumi renki
olisi suonut, sanoi hän, semmoisia päiviä olevan vuoteensa seitsemän,
kahdeksan joka viikko.

Ei ollut Laurilankaan miehillä muuta työtä kuin että hevoset ruokkivat.
Jokkumi tosin aamupäivällä isäntänsä käskystä vei sepälle talkoohirren
ja tuli sieltä joksikin "saaneena" kotia. Juonas oli samalla
seurauksella vienyt "raatarille" puukuorman, isäntä itse oli
Kuppari-Maijalle "siirtänyt halkosylyksen." Tuommoisia pikkutöitä
pikkupyhinä tavallisesti tehtiin.

Mutta iltapuoleksi oli Laurilan haltiaväki ja tytär kutsuttu sepälle
talkoosen -- kestiin, näet sen, sillä Laurilasta oli viety paras hirsi,
ja muutenkin oli seppä usein sieltä "asiaa saanut", sillä Laurila oli
hyvin "ihmiskerno ja halkinainen mies."

"Pitäisiköhän taas sinnekin mennä", tuumaili emäntä, katsoen miestänsä
kysyvästi silmiin.

"Hm", oli lyhyt vastaus.

"Taitaisivat ottaa mielensä pahaksi, jos ei kukaan mene, kun kerran
ovat kutsuneet, pane nyt likka yllesi, jos häneen menisimme
pikipäinsä."

"Menishän sinne tuokioksi", puhui isäntä, piippuansa sytyttäen, "jos ei
siellä taas olisi se Mesopotamian survinriihi."

"Hm", vastasi vuorostaan emäntä; hän kyllä tiesi, että hänen rakas
miehensä Aatami Laurila käytti kuvakieltä, ja että hän tuolla
muinoisnimityksellä tarkoitti tanssia.

Sepällä tanssattiin tänä ehtoona; talkooväki sai päälle päätteeksi
"iloo pitkin ihoo."

"Jos ma vien tuon likan kanssani", sanoi uudestaan emäntä kysyväisesti.

"Hm, mitäs teet, niin edestäs löydät", vastasi Aatami ja heitti sänkyyn
pitkäkseen. Sitten löyhäytti vielä puolen tusinaa sakeita savuja,
nukkui ja rupesi kuorsaamaan.

Mutta ilosta loisti Sannan silmät. Nyt pääsi hän kerrankin ihmisten
seuraan niinkuin naapureinkin tytöt. Kun joskus ennen salaa sattumoilta
oli ollut Tuomaalassa tahi Marttilassa tanssissa, niin hauskaa se oli
ollut. Ei häntä juuri kylän pojat tanssiin vieneet, sillä hän oli vielä
pikku likka, eikä hän tanssata juuri osannutkaan muuta kuin vähän
polkkaa. Mutta nyt, nyt oli hän jo valssinkin oppinut Maijulta, eikä
enää seonnut purpurissakaan, kun vaan oli tarkkaavainen ja silmänsä
auki piti.

"Onpa se Sanna oikein korea, on kuin herras mamselli", lausui
kateettomasti Kaisu, kun Sanna oli pukenut uuden sinipunervan hameen
yllensä, pannut "raakun" kaulaansa ja "mansetit" käteensä sekä sitonut
tuuhean keltatukkaisen palmikkonsa päähän taivaansinisen, leveän ja
pitkän nauhan. Hameen kauluria piti suuri messinkinen rintaneula, ja
edessä oli hänellä lumivalkealta hohtava pitsillä reunustettu esiliina.
Onneksi ei Laurilassa ollut seinäpeiliä; pienessä ympyriäisessä
"plakkaripeilissä" Sanna vaan kurkisteli, oliko jakaus suora ja
"istuiko rossi oikoisessa."

Soma se tyttö kyllä olikin; posket punottivat, silmä katseli syvänä,
hiukan miettivänä -- -- taisi aatella: mitähän se lempi oikeastaan on.

Mutta nuo koristeet ja muut prameudet -- ne oli Sanna koulunaikaiselta
tuttavaltansa Neuloja-Emmalta saanut. Ei niiden tekopalkka suuriin
ollut noussut, noin vaivihkaa oli äiti kirkkomatkalla joskus vain
vienyt hänelle milloin villakouran, millon pellavasykyrän, milloin pari
kynttiläsoiroa, voinaulan tahi maitotipan. Ei se Laurilan Eeva emäntä
mieheltään mitään salaa tahtonut tehdä eikä hänen sitä tarvinnutkaan,
hyi semmoista; mutta mitä niille miehille kaikkia puhua tarvitsee,
tuumaili hän, eivät ne kumminkaan vaimoväen tarpeita ymmärrä. Ja
tarvitsihan lapsi parka vähän koreutta, kun oli siellä koulussakin
tottunut, ja kun on nuori ja muutenkin ymmärtäväinen eikä muotoa
vailla. Eihän se isä mitään sallisi, puhuu vaan "salatun
sydämenihmisen" kauneudesta, lakeamielisyydestä ja nöyryydestä;
mutta -- -- niinhän se isä ennen itsekin oli näpsää poikaa, oli reima
ja teiski poika, simisätissä ja sukarohvisaappaissa silloin kun
-- -- -- enkä minäkään -- -- -- Omatunto parka, vaikene! Sinulla on
puhelias vastustaja!

Nyt lähdettiin sepälle. Ei sille semmoiselle matkalle hevosta tarvittu,
pian sen kävelikin. Lumi nirskui kävelijäin jalkain alla, pohjoinen
puhalsi kylmää viimaansa, kiinteämmin kietoi äiti huivin päähänsä. --
Tähti tuikki kirkkaasti etelän taivaalta, tuo kaunis sinertävä;
katsoipa Sannaa aivan silmästä silmään, ehkä koetteli kestikö impi
hänen silmäystään. Kaiketi kesti, koska yhä katseli sinne ylöspäin ja
sanoi:

    Sä tähtönen kirkas
    Oi sano mi voi,
    Tuoll' olla sun virkas,
    Miks' Luoja sun loi?

Niin se Sanna sanoi, mutta sanat vaan peittivät ajatuksia. Ajatus oli
tämä: mitähän se lempi onkaan?

Mutta jo haihtui ajatus. Tuolla jo vilkkui tuli sepän akkunasta ja
viulun vinkeä ääni kuului tulijain korviin. Se oli purpurin härsyä:

    Kinnari-Kalle se piukia poika,
    Halituli tittun taalaa.

Ei äiti siitä millänsäkään ollut, sitä nuottia hän oli ennen muinoin
kyllältä kuullut. Kellä on lehmät ruokittavina, vasikat juotettavina,
porsaat lihotettavina, kanat munitettavina ja suuri perhe hoidettavana,
neljä lasta vaalittavina, äijä passattavana, ei se enää ole kolmenaan,
vaikka purpurin härsyäkin kuulee; -- mutta ennen! Armas, kun silloin
kommo soi, niin joka jäsen värähti, jalat nousivat maasta aivan
itsestään, ja lentämällä silloin tyttö vilisti tanssipaikkaan; nyt se
on yhtä kuin kuulisi kukon laulavan -- -- --

Mutta omituisia väreitä tunsi Sanna koko ruumiissansa. Ne alkoivat
seljästä, kulkivat käsivarsia myöten aina sormenpäihin asti,
aaltoilivat pitkin jalkoja hamaan varpaiden neniin -- --

Jo polki pieni jalka tahdissa maata, varpaatkin aivan kuin alkoivat
vikureerata toistensa kanssa; Sannan sisäpuolinen olento tanssi, tanssi
purpuria, ja viulu puhui hänelle niin kummallisia asioita -- kas nyt se
niin kevyesti kuvasi hetken huoletonta elämää, mi hyppelee kuin
kevätpuro iloisesti nurmien ja niittujen kukkia suudellen, -- nyt se
valittaa, mutta sen valitus on niin autuaan suloista; kas taas:
pelmanni-Kusti römpähyttää paasia -- ja nyt kuuluu aivan kuin
huolettomin iva, joka sanoo "soranoo" koko tiiman elämän iloille ja
suruille -- -- taas se kuuluu niin vienolta, niin houkuttelevalta, kuin
tahtoisi se viedä ihmisen kauas, kovin kauas tuonne Saimaan rannalle,
tahi Vienan rannall' koivun alle -- -- --

Mutta jo päästiin sepän pihaan. Siinä kävelee miehiä, mikä heittää
heiniä hevoselleen, mikä lointa korjaa, mikä muuten seisoskelee. --

Pirtistä kuuluu jalkain poljenta, ja purpurin töminä saa permantopalkit
notkumaan -- --

Porstuaan tulvaa avatusta pirtinovesta lämmin löyhkä Laurilan vaimoväen
päiden kohdalta, kynnyksen tienoitse tunkee ulkoa heidän kanssaan
pakkanen harmaana höyrypatsaana.

Mutta ei anna sepän Anni heidän vielä pirttiin mennä; ensin vie hän
Laurilan emännän tyttärinensä porstuanperä-kamariin kahveeta ja viiniä
saamaan; "vasta sitten saavat he pirttiin mennä katsomaan nuorten iloa.
Ne niin kiusasivat jo pyhäin päivästä asti seppää, että vaan piti
keskispyhänä huone heille annettaman; sanoivat, että kyllä he itse
pelmannin kustantavat. Seppä oli aatellut, että miksikäs se huone siitä
tulee, ja sopihan vähän iloksi panna, kun hänkin on Juhannes, ja
keskispyhänä on Juhanneksen päivä." --

Saali hartioilla astui Laurilan emäntä tyttärensä kanssa pirttiin;
siellä juuri oli lopetettu purpuri, pelimanni huokasi ja tanssiväki
huokasi pyhkiellen hikeä otsistansa, sillä "hiki siinä tuli kuin
hyvässäkin työssä." Naisia istui peräpenkillä, miehiä pitkällä penkillä
sivuseinällä; varakas seppä oli pannut oluthaarikan kulkemaan miehestä
mieheen, toisen naisten riviä kiertämään. Päreistä oli tehty muutamia
kynttiläpihtiä, jotka olivat ylhäälle seiniin kiinnitetyt; kaksi
kynttilää oli pöydällä, kolmas muurin päällä; ja tavan takaa niisteli
kynttilöitään seppä, kävellen pitkin seinuksia.

Mutta tuolla pöydän päässä pelmannin vieressä istuu -- -- -- kuka?
Sanna katsoo, katsoo, kun hän siinä äitinsä kanssa istuu peräpenkillä
ja koettelee "istuuko rossi oikoisessa" -- -- katsoo vieläkin, ken on
se mies sotilaan puvussa, haivenia ylihuulessa, se, joka puhuu
pelmannin kanssa niin tuttavasti -- -- -- nyökkää sille, ja se hänelle.

Samassa vetää pelmanni pari kertaa karheesti jousellansa, sitte
kimeämmin, ja sitte alkaa tulla sävel säveleen kintuilla -- -- vilkas
valssi -- -- --

Sotilaspukuinen nousee istuimeltansa, astuu sorjana ja suorana ihan
peräpenkkiä kohden sanaa sanomatta, astuu ihan Sannan eteen, nostaa
kätensä ohaukselle ja kumartaa Sannalle, kumartaa niin sievästi
kantapäät yhdessä ja karvalakki kallellansa. Olis toisille tytöille
sellaisen tempun tehnyt, taikka vaikkapa itse Laurilan emännällekin,
niin eivätpä totta vieköön olisi tienneet, mitä se merkitsi. Mutta
kyllä Sanna sen tiesi. Kirkonkylässä oli hän nähnyt herrain tekevän
juuri samalla tavoin, kun siellä oli "paalit", joissa koottiin rahaa
urpukassaan; se semmoinen kumarrus oli niin paljo kuin: "tules tanssaan
kanssani!" Mutta eivät ne sepän talkoomiehet semmoisista tempuista
mitään tienneet, ne vaan sylkäsivät kouriinsa niinkuin muuhunkin työhön
ruvetessa, laskivat kätensä tytön vyötäisille ja sanoivat pää kenossa:
"tus tanssaan!"

Kevyesti nousi nyt Sanna penkiltä istumasta, hymähti, laski kätensä
toisen olkapäälle ja sanoi alkuaskeleita ottaissansa: "kas, Arvi; enpä
luullut sinua täällä näkeväni."

Ja sitte sitä mentiin ympäri. Hyvän aikaa tarkasteli koko väki tuota
somaa paria; poika oli niin sorja, hän kun siinä päätänsä hiukan
taaksepäin kallistaen, piti oikeata kättänsä Sannan vyötäisillä,
vasemmalla taas hänen kädestänsä piti kiinni. Sanna siinä nojasi hiukan
päätänsä pojan rintaa vasten, vasemman kätensä antoi hänen
käsivarrellaan levätä. Olipa se huimaa menoa. Vähitellen lähti
liikkeelle useampia paria; toisia jo lakkasikin, mutta Sanna vaan
kumppaninsa kanssa yhä pyöri, hyppi keveästi kuin lintu oksallaan;
tuskin jalat näyttivät maahan sattuvan. Ensin ajatteli Sanna, että oli
iloista, kun nyt tapasi vanhan koulutoverin, tapasi Arvin, jolta niin
monta kirjettä oli saanut, mutta sitten ei enää aatellut mitään, tuntui
vaan siltä kuin olisi ollut sisällinen pakko; viulun ääni tunki
korvaan, sieluun, sydämeen, se vaati ja pakotti. Rinta huokui, silmä
säihkyi, poskea poltti, mutta yhä nopeammin pyörähteli pari lakealla
lattialla, kunnes yht'äkkiä kuului Kustaan viulusta karhea, järeä ääni
ja soitto taukosi. Silloin jäi Sanna kumppaninensa keskelle lattiaa
seisomaan. Sanna hiivi ujona äitinsä viereen, ja Arvi meni taaskin
pelmannin viereen istumaan. "Hassu tyttö", torui äiti, "olisit itsesi
kuoliaaksi tanssannut, ellen olisi soittoa lakkauttanut."

Ja sitte alkoi uusi purpuri. Se on yhteisen kansan keskustelutanssi,
vaikk'ei siinä yleensä paljoa keskustella, mutta saa siinä ainakin
keskustella, jos tahtoo.

Ja mitä siinä purpurissa Arvi ja Sanna keskustelivat? Kysytkös sitä?
Kaiken iltaa oli Arvi niin paljon kuin suinkin Sannan parissa, seurasi
silmillänsä häntä silloinkin, kun ei hänen likellään ollut.

"He ovat samaan aikaan käyneet kansakoulua", nuhahti Laurilan emäntä
sepän Annille.

"Niin kyllä tiedän, hän on orpanani poika", vastasi Anni.

"Kuinkas se nyt sotamiehen muntieringissä on, ja onko se jo korkeakin
herra?"

"Aliupsieri, kaks-nauhainen, nähkääs emäntä, se meni vapaaehtoisena
sotaväkeen, ja taitaa pian taas yletä vielä ylemmäksi, sillä pojalla on
pää kuin partaveitsi; -- mutta mitääs vasten se tuota lasta niin
kovasti on tanssittanut?"

"Lapsi kyllä Sanna on, käy se sentään Mikonpäivästä jo neljättätoista
-- Huh, täällä on lämmin -- tuota, tietääkö Anni, joko tuo Arvi
vanhakin lienee?"

"Se täytti kai jouluaattona kaksikolmatta."

Taas soi. Se on polkkaa. Arvi ja Sanna menevät taaskin. Aika
tanssimestari se Arvi, kas noin vaan, väliin toisapäin, väliin taas
toisapäin!

Tyttö, tyttö! Älä petä itseäsi! Elämä on sotaa ja taistelua; ei se ole
paljasta polkkaa, ei! Tyttö, tyttö! Jo huomaa sinun moni muukin.
Naapurin Kalle tuolta tulee lattian poikki Sannan luokse ja kumartaa,
mutta kumartaa niin kömpelösti, että Sannaa naurattaa. Kalle huomasi
kai itsekin, ett'ei temppu onnistunut; sentähden hän jo kumarruksen
puolitiessä peräytyy entiseen jäykkään asemaansa, tarttuu leveällä
kourallaan Sannan käteen ja sanoo: "eiks pikku Sanna tulisi minunkin
kanssani vähän polkkaa polkemaan?"

Menihän se Sanna. Tiesi kenen kanssa tanssi, ei ollut menossa entistä
sulavuutta, lakkasi pian, sanoen jo väsyvänsä.

Hiljainen ja jörömäinen se Kalle oli kovin, pitkä ja kankea kuin
seiväs; siniset silmät tosin näyttivät rehellisiltä ja uskollisilta,
mutta suu oli miesparalla (Sannan mielestä) auttamattoman leveä, nenä
liian köyryinen -- -- -- ja nuo saappaat sitten! ne olivat hirveän
pitkät ja suuret! Ja kädet niin suuret, että olisi saanut kahmaloihinsa
lymytetyksi Sannan koko pään, niin ett'ei nenän huippuakaan olisi
näkynyt!

Niin se 18 vuotias naapurin Kalle oli Arvin rinnalla kuin on yö päivän
rinnalla -- -- --

Hassua se oli, varsin hassua; että äiti edes leikillänsä oli viitsinyt
Sannalle puhua molempain Laurilain yhdistämisestä kun Kalle ja Sanna
yhteen menisivät. -- Olikohan vaan sillä isälläkin sellaisia tuumia?
Ainakin ne toisen talon isännän kanssa olivat ylimmäisiä ystäviä,
istuskelivat usein ja puhuivat. Mutta älä luule lukkari, että pappi
virren alkaa! Ei ikänä! Mitä se lempi oikeastaan lieneekin, tuommoisen
kollon kanssa ei lemmestä puhettakaan!

Ja kuitenkin se Kalle katseli aina sieltä sivupenkiltä niin
kummallisesti suurilla sinisillä silmillään peräpenkkiä kohden, katseli
varmaan Sannaa. Kun ei edes olisi ollut huomaavinansa; mutta kun
tollikko seurasi silmillään ihan Sannaa ja Arvia, pitkin lattiaa, kun
ne tanssivat! Olisi sille Sanna mielellään hyväkin ollut, mutta mitäs
sen teki? Tuossa oli Arvi, muhkea, solakka ja entinen koulukumppani.

Hikilöylyä karttui pirttiin, sakeana verhosi tupakansavu joulupäreitä,
ja haukottelemaan rupesi jo Kekkalan muori, joka muurin takana istui ja
tanssia katseli. "Haukka tarttuu suusta suuhun, orava hyppii puusta
puuhun", sanoo sananlasku; ja niin se haukka nytkin tarttui. Emännät jo
rupesivat väsymään, Laurilan emäntäkin. Paha sieltä kuitenkin vielä oli
pois mennä, kun nuorten jalat vielä virkein voimin permantoa
tömisyttivät. Mutta jos menisi yksin, jättäisi Sannan vielä vähäksi
aikaa tanssimaan, koska lapsi tekee sitä niin sanomattoman kauniisti ja
niin halusta. Osasi se Sanna kyllä ne pari kivenheittoa yksinkin kotia
tulla, osasi hyvin ja uskalsikin.

Ja niin Laurilan emäntä sepältä ja Annilta jäähyväiset otti, varoitti
Sannaa, ettei kovin kaukaa viipyisi, ja meni kotia.

Siellä isäntä jo makasi ja väki; pieni läkkilamppu tuikutti muurin
otsalla, että emäntä näki pirttiin tulla ja riisua. Raskaasti jyrisi
ruotu-Kiian hengenveto muurinvierusängyssä, renkien sänky oli tyhjä,
samoin piikain, sillä omistajat olivat sepällä hekin, -- vaikka he
siellä olivat seisoneet aahen takana, väkitungossa, ja tanssiessa vaan
keskellä lattiaa olleet. -- Mutta peräsängyssä oli vielä valveilla
isäntä, piippu paloi ja silloin tällöin kuului syvähenkinen huokaus.

Riisuttuaan siitä, laskihe emäntä isäntänsä viereen makaamaan; mutta
kun kuuli hänen huokaavan, niin luuli kipeäksi ja kysyi: "mikä sinua,
Aatami, vaivaa?"

Ei Laurila tuokioon mitään vastannut, huokasi vaara. Sanoi sitten
vihdoin viimein: "Eikö tyttö jo tarpeeksi saanut olla turhuuden
markkinoilla, miks'et häntä jo kotia muassasi tuonut?"

"Olet sinä oikein hassu, eikö nuori ollenkaan iloita saisi; iloitsimme
mekin, kirmasimme hyvinkin, kun nuoria olimme, mutta ei lehmä muista
vasikkana olleensa."

"Mutta entä kun jos muistaakin, ehkä muistaa liiankin hyvin -- me
uhrasimme nuoruutemme, arvaatko akkaseni, kelle?"

"Niin, niin ilolle ja riemulle."

"Taikka pahalle..."

"Aina sinä semmoinen olet. Ole nyt kerrankin ihmisten lailla. Mitäs
luulet sen pyhyytesi sinua auttavan. Meinaa ne muutkin ihmiset
kuoltuansa hyvään paikkaan päästä, mutta" --

"Kuule, Eeva, järkevä sana ennen kuin nukut: siunaa itsesi ja pane
mieleesi, että mitäs teet, niin edestäs löydät."

Ynseänä käänsi Eeva Aatamille selkänsä, ja seljin se yö nukuttiin, jos
vaan Aatami nukkuikaan, sillä tuon tuostakin hän nousi vuoteelta, otti
valkean, vilkasi akkunasta välin ulos, huokaili ja höpisi itsekseen.

Parina viime vuotena se Aatami niin oli muuttunut. Nuori pappi oli
tullut seurakuntaan ja saanut tunnot hereille, ja Eevan mielestä tuntui
jo Aatamissakin olevan koko joukko isouskolaisen vikaa. Ehkä olikin. Se
vaan on varmaa, että harvapuheiseksi ja miettiväiseksi peräti oli hän
tullut, lueskeli usein ja katsoi joskus Eevaa ja Sannaa niin terävästi,
että oikein täytyi luoda katseensa ales. -- -- --

Mutta sepän pirtissä tanssi Sanna yhä, nojasi yhä useammin ja syvemmin
keltatukkaista päätänsä Arvin rintaa vastaan; yhä pirteämpänä lennätti
Arvi sinihameista kumppaniansa. Mutta tyynen metsälammin tavalla oli
naapurin Kallen sininen silmä totinen, kun se melkein räpähtämättä
seurasi tanssin kaarteita ja pyörteitä.

Mutta pelmannikin rupesi jo väsymään; lanttuu sitä mies vahvakin kuin
kaiken iltaa soittaa ja soiton välillä aina pitää "paussia", se on
ottaa kylmän ryypyn tahi lämpimän käppyrän (se on: kahviplörön). Ja kun
pelmanni lanttui, niin taukosi tanssi, ja kukin rupesi lähtöä tekemään.

Lähti siitä Sanna, ei aivan ensimäiseksi, vaan ei varsin
viimeiseksikään, ja häntä lähti saattamaan Arvi. Pakkanen oli
helpottanut ja suojan tuuli kohisi männistössä, jonka ohea kulkivat.

"Näin sivistyneet tekevät", sanoi Arvi, ja otti Sannan käden
kainaloonsa. Ja Sanna tiesi myös, kuinka sivistyneet tekevät: hän
nojasi väsyneenä, hervotonna aivan, Arvin olkapäähän.

Ei kuu silloin paistanut, sillä se oli pilven peitossa, mutta kuitenkin
lausui Arvi tunteellisesti: "Oi kuinka kaunis on illan kuu ja loistava
virran kalvo; voi kuinka nyt kuolema kaunis ois, kun kultansa kanssa
kuolla vois!"

"Niinkös luulet?"

"Niin armaani, niin kuin jo sanoin siellä pirtissä:

    "Mitäs ois nuoruus rakkaudetta?
    Niin ois kuin kevät kukkaisetta!"

Vielä enemmän nojasi lapsi päätänsä sotilaan olkapäätä vasten ja sanoi
vienosti, jotta tuskin toinen kuuli: "en voi sua unhottaa poijes,
vaikk'en ikänään sua sais."

Siellä sepän pirtissä oli vanha tuttavuus uudistettu, siellä oli
vaihdettu sanoja, joita ennen muinoin ei 14:llä oleva tyttö ensinkään
ymmärtänyt.

Arvi siinä vielä käydessä selitti, että "suudelmassa kaksi sielua yhtyy
lemmen sopusointuun." Selitettiinkö tätä opinlausetta käytännöllisillä
kokeilla, ei siinä pimeässä talviyössä niin voinut nähdä; mutta
olivathan keskustelijat realistisen aikamme lapsia. --

Vihdoinkin siirtyi kuun päältä kateellinen pilvi; hölmömäisen
hyväntahtoisesti katseli nyt "tolpparin aurinko" tanssista palaajia.
Siinä nyt "kasvoin edessä ijankaikkisen kuun, päällä puhtaan lumen,
tehtiin liitot ijänikuiset, ettei heitä muu eroita kuin kuolon kylmä
kinnas" -- -- --

Ja se oli ihan täyttä totta, ainakin Sannalta. Ehkä oli Arviltakin.
Mutta ei nyt Sannan mieleen juolahtanut kysymys: "mitähän se lempi
oikeastaan on?" tahi "niinköhän se Arvi aikoo naida minun?"

Ei siinä kysymystä tullut mieleen mitään. Siinä oli niin turvallista
olla ja pitää rivakan pulskan Arvin kainalossa kätensä. Kuin se oikein
likisti hänen käsivarttansa. Sanna tunsi olevansa niin pieni, niin
voimaton, niin hento, niin heikko, mutta samalla oli hän muka
turvattuna, kun siinä nojasi kumppaninsa olkaa vasten. --

Arvi kumartui. "Armaani, yksi ainoa vaan suudel -- -- --"

"Piisaisi vähempikin lirputteleminen", kuului aivan takaa tunteesta
värisevä ääni. Se oli naapurin Kalle, kyllä Arvi hänen oitis tunsi, kun
taaksensa katsoi. Varmaan oli se kollo astuskellut kauan aikaa heidän
perässänsä. Ja siinä se nyt seisoi muutaman sylen päässä, totisena,
lammasnahka-lakki päässä ja harmaat sarkavaatteet yllä; seisoi ja
katsoa toljotteli heitä. Semmoisia ne ovat ne tyhmät; eivät he
ymmärrä --

Kiukustuneena hellitti Arvi kätensä Sannan kädestä, kääntyi kiivaasti
ympäri, marssi ryhdikkäästi Kallea kohden, ja yks', kaks', lyödä
läjäytti nyrkillään toista vasten suuta. Veri purskahti Kallen
sieramista, samassa kuin Arvi ärjäsi: "Tuommoista polskaa minä annan
kollolle, joka ihmisiä vahtaa ja vakoilee pitkin teitä!"

Kalle katsoi suurilla siniharmailla silmillänsä vastustajaansa, otti
taskustansa siniraitaisen nenäliinansa, pyhki sillä veren pois
kasvoistansa ja virkkoi: "Liian likelle sinä viettelijä tuppaatkin."
Sitte ojensi molemmat pitkät kätensä, otti Arvin rintoihin kiini,
tukevasti ja miehenkourilla ottikin. Yritteli Arvi vastustaakin, mutta
mitäs niin pitkäkätiselle miehelle mitään voi, kun ei ulottunut muuta
kuin sormen pääkköset sen, Kallen, päällysnutun nappeihin. Ja päälle
päätteeksi oli se "kollo" niin riivatun voimallinen että nosti Arvin
ylös niinkuin minkä vauvan hyvänsä, nosti korkealle, heilutti ilmassa
sinne tänne, ja viskasi miehen pää edellä aitoviereen syvään
lumikinokseen. Arvi kirkui ja kiroili, mutta Kalle tuumaili lähteä
kotia päin -- Sannan seurassa. Mutta heti kun miehet rinnuksista yhteen
menivät, oli Sanna lähtenyt juoksujalassa kipasemaan kotia. --

Pieni lamppu paloi vielä, makaajat kuorsasivat vahvasti, kun Sanna
hiipi pirttiin ja meni vuoteellensa, joka oli siinä sivuseinällä,
kulmittain vanhempain vuoteen kanssa. --

Sanna sammutti lampun ja koetti nukkua. Siunasi -- tahi koetti siunata,
mutta kesken siunausta muistui aina mieleen sorea, pulskea Arvi ja
pitkä, hoikka naapurin Kalle. Kuinkas niiden siellä viimein kävi? Jospa
hiipisi hiljaa akkunaan katsomaan; ja hän hiipikin varpaillaan ja alkoi
katsella akkunasta ulos talviseen yöhön. Jo näkyy mustaa lunta vasten
siinä aitan kohdalla -- se on hoikka Kalle, joka siinä astua
köntystelee levollisesti polkua pitkin.

Mutta vähän ajan perästä tulee samaa polkua Arvikin, astui nopeasti,
että harmaa sinelli löyhyy -- menneekö kostamaan Kallelle? Eipä
menekään. Tuosta kääntyy aitan editse menemään Mattilan tanhuan suuhun
päin, menee kai sieltä sitten äitinsä tykö, sinne, missä se siellä
Mattilan maalla asuneekaan.

"Pian siitä Arvista mies on tullut; pari vuotta ollut upsierikoulussa
ja nyt jo on niin ylentynyt", -- arvelee Sanna akkunasta
katsellessansa; ja kummallisesti hänen sydämensä livahti, kun potra
sotilas katosi varjoon huoneiden taakse. "Tällaistakohan se lempi
oikeastaan on?"



III.


"Mikä sitä meidän tyttöä vaivanneekaan, niin on kuin olisi päiviltä
pois", arveli Laurilan emäntä ja istui rukilleen iltapuhteella tuossa
kynttilänpäivän aikoihin, kun isäntä tuli tallista miesten kanssa.

"Mitä ihminen tekee, sen edestänsä löytää", vastasi siihen isäntä,
puhalsi lyhdyn sammuksiin ja asetti nahkansa ovipieli-naulaan.

Mutta porstuanperä-kamarissa elusti siihen aikaan Sanna. Äidin
välityksellä oli hän saanut oikein oman kamarin. Siellä oli kuvia
seinässä monenlaisia; piirongin päällä oli Nikkari-Aaron tekemä peili
ja peiliä koristi virkattu verho, pienellä pöydällä oli pieni
posliinikuppi, jossa näkyi olevan suuri joukko nimi- ja muistokorttia
sekä onnentoivotuksia. Eikä se porstuanperäkamari hullummalta
näyttänytkään, selvästi siinä havaitsi naisen järjestävän käden jälkiä.

Pesässä paloi valkea, ja sen edessä istui Sanna neito. Jo oli hän
aika-ihmisen koolla ja sievistynyt aikakin lailla siltäiseltä kun hän
viimein sepän talkoossa oli. Niin se nyt kuitenkin oli kuin vähän
nurpeissaan, käsi poskella ja kirja helmassa. Eikä ollut poski enää
niin verevä kuin ennen, mutta palmikko siinä tulen valossa vankkana
kiemurteli rinnan editse. Siinä nyt Sanna istui ja odotteli -- -- --

Jo kuului kopinaa ulkoa ja kamariin astui vanha tuttumme Arvi. Olipa
siitäkin jotakin tullut. Pulska, potra poika, aivan kieltämättä, sievät
viikset, tukka somasti kammattu, ja vartalo solakka -- se näytti niin
solakalta alaupsierin kullatussa puvussa. Sepäs oli sievä tervehdys;
käsi ohimoille ja notkea kumarrus -- ja ensin suudelma kädelle ja
sitten oikea "herraslaakanen muisku." -- Jahaa.

"Enkelini!"

"Armas Arvi."

"Lemmitty Susannani!"

"Kuinka odotin sinua. Arvi armaani!"

"Oi, kuinka riensin tänne myrskyn siivillä, ja -- -- kukkasia tarjoten,
lemmen iki-ikuisen ma merkiks' sulle tuon."

"Kukkasia talvella?"

"Kun sinun luokses riennän, niin kukkasia kasvaa raitio."

"Armaani!"

Syleilys. Autuas (?) syleilys.

Arvilla oli hevonen ulkona, se siellä päristeli pakkasessa. Nyt piti
mentää Kolkkilaan, jossa oli pidettävä seuranäytelmä. Eikä sieltä Sanna
eikä Arvi saanut poissa olla, sillä heillä oli kummallakin oma tärkeä
näytelmä-osansa. Huomenna se vasta oli pidettävä, mutta sinne tuli
mennä jo iltaa ennen, että oli aikaa "repiteerata", kuten Arvi sanoi.

Nuorten pakinoidessa tuli kamariin jo emäntäkin -- tuli tervehtimään
Arvia, joka jo oli ylentynyt taaskin "pari kraaria."

"Äiti", sanoi Sanna, "Arvi on tullut minua noutamaan, meidän tarvitsisi
olla viimeistään kello 9 tän'iltana Kolkkilassa; siellä repiteerataan."

"Niin lapseni, kyllä se niin on; mutta niin -- repiteerataan -- mitä se
taas onkaan?"

"Koetetaan kuinka se 'Kalatyttö' käy, että sitten huomen-illalla
osataan se oikein yleisölle esittää", selitti Arvi.

"Kyllä se sitten tarpeen on, mutta isä ei ole sanonut, mitä hän pitää
koko tuumasta."

"Niin se isä, ei hän ymmärrä nuorten pyrinnöitä eikä valistuksen
henkeä, muuta kuin jarnaa postillojansa -- niin kuinka nyt isä
saataisiin myöntymään?"

"Jahka ma menen koettamaan parastani", puhui hellä äiti ja meni ulos.

"Milloin koittaa se ihana aika", laususkeli Arvi, "jolloin sinun
lapsesi, Suomi, eivät enää kulje ahdasmielisiä polkuja, vaan lentävät
kauneuden siivillä vapaamielisyyden merta myöden ihanuuden ilmassa --
ja sydämet syttyy, sulaa, riemuin raikuu -- -- --"

"Ei koskaan, toivoakseni", kuului Laurilan vahva ääni ovesta; "mutta
sen sanon teille lapset, mitä ihminen tekee, sen edestänsä löytää.
Meinaatte kai mennä sinne Paalin palvelukseen -- mutta minä en
milloinkaan anna lupaa semmoisiin."

Ja niin se Laurila paiskasi oven kiini ja meni pirttiin takaisin.

Sanna se hyrähti itkemään, ja niiskuttaen puhui hän isän
ahdasmielisyydestä.

Mutta kun äiti sitten lohdutteli, niin kirkastuivat nuorten kasvot; ja
lähdöstä ruvettiin taas puhumaan.

Äitiä vähän epäilytti laskea nuoria noin kahden kesken iltapuhteella
ajamaan, mutta kun Arvi oli selittänyt, että niin ne herrasväet aina
ajelevat, niin jo haihtui epäilys; ja vastoin isän mieltä lähtivät
nuoret ajamaan Kolkkilaa kohden.

Kun emäntä sitten meni pirttiin levolle, käänsi Laurila kylkeänsä,
kiskotteli tuskallisesti, raappi korvallistaan ja äyskäsi hänelle: "ja
kumminkin sinä, akka, panit ne menemään!"

"Mikäs nuoria estää voi; ja olimmehan mekin kerran nuoria, mutta ei
lehmä muistakaan vasikkana olleensa."

Laurila vaikeni. Sanomattoman tuskallisesti katseli hän kattoon päin;
ei sanaa tullut hänen suustansa, ei muuta kuin pitkäveteinen, tuskaa
ilmaiseva: oih.

"Mikäs sinun on, kun niin oihkaat", kysyi emäntä.

Vielä kerran kuului samallainen "oih": ja kun se oli loppunut, sanoi
Laurila: "mitäs teet, niin edestäs löydät."

Ei näkynyt emäntä tuota juuri miksikään panevan; hän vastasi: "aina
sinä huudat kostoa ja pahaa ennustat Sanna paralle ja Arville, vaikka
poika on niin viini ja taatimies kuin suinkin."

"Sepä sen juuri on! Voi minuakin!"

Mutta kuutamoisella iltapuhteella saapui Arvi ja Sanna Kolkkilaan.
Siellä oli nuoria talo täynnä; siellä luettiin näytelmä-osia,
kierreltiin arpalippuja, maalattiin "kulissia", naulattiin näyttämön
laipiota. Kaikilla oli puuhaa ja huhtomista. Oli suuri isänmaallinen
sivistystyö muka tehtävänä. Takamaalainen raakuus oli nyt pikaisesti
poistettava, ura avattava sivistysriennoille pitäjässä --
asianomaisella luvalla hankittu "puhvetti" oli tietysti yksi vaikuttava
syy kanssa.

Vuorokauden valmistusten perästä vihdoinkin hämärsi näytelmä-ilta.
Väkeä tulvasi lukuisasti iltahuveihin, arvat kävivät kelten kaupaksi,
"puhvetissa" oli liike jo hyvällä alulla. Monnilan maisteri (sanoi
olevansa regissööri) soitti porokelloa, "Pelmanni-Kusti" veti
viulustansa mitä vienoimpia säveleitä, "kaupungin musikantti" antoi
"klaneetinsa" vaikeroida ja "Kalliomäen kersantti" jyristi mahdottoman
suurta, valkeoilla laudanlaikkeilla paikattua paasiviuluansa.

"Susetit, olkaa valmiina, orkesteri soittaa jo messusupraania", huusi
Arvi, joka oli asiantuntija, kulissien takana. Hän oli ollut
Helsingissä joskus teaatterissa mykkänä näyttelijänä.

Mutta jo se soitto loppui. Kello soi vielä kerran, esirippu nousi, ja
Arvi astui esiin ylioppilaslakki päässä, vihreäkauluksinen
metsästystakki yllä, pyssy olalla ja pitkävartiset saappaat jalassa.
Pian sen jälkeen ilmaantui kalatyttökin; ja hyvin sujui heiltä sekä
puhe että laulu. Yleisö oli silmänä ja korvana, seurasi tyystin nuorten
rakkauden kehitystä. Silloin tällöin säesti Äyrään Taavetti -- se
setämies sieltä Huhtoin kulmalta -- rämisevällä äänellään: "voi minun
lintuni, voi minun kultani, laulappas nyt viel'." "Älä sinä jorise",
kuului hänelle tavan takaa, mutt'ei se siitä helpottanut, lauloi vaan
yhdessä Annan ja Yrjön kanssa (Sanna oli Annana, Arvi Yrjönä). Kuului
niitä muistutuksiakin aivan äänekkäitä näyttelijäin liikkeistä ja
puvuista, toisia hyvinkin kiittäviä, mutta toisia moittiviakin.

"Kas tuota nuppusuuta vaan! -- Kas kun hypyelee noin esiliinaansa, eiks
kelpaa ottaa tuollaista poikaa! Tehkää nyt jo valmis, älkää siinä koko
ehtoota ruikuttako!" -- Niin oli siinä arvostelu ihan tuoreeltaan, ei
tarvinnut näyttelijäin odottaa sydän suussa, mitä seuraavan päivän
sanomalehdillä olisi heistä sanottavaa.

Jo lähestyi kappale loppuansa. Sivukulissien takana poltti "regissööri"
pellillä penkaalintulta, ja Anna ja Yrjö lauloivat:

    "Jo löysin kultani, jo löysin armaani.
    Oma silmäsein, oma silmäsein!"

Ja kauniilta näytti nuori pari ja vanha Lassi kalastaja punertavan
liekin valossa; kauniilta näytti Sanna siinä "kansallispuvussaan."
Herttaisesti hymyili hän Arville, ja kummallisen tumma oli Arvin
silmäys, kun piti Sannan kädestä ja katsoi häntä silmiin -- -- katsoi
ja lauloi: "oma silmäsein." --

Mutta mikä tuolla peräkulissin raosta näyttämölle tirkistää? Mies se
on, korkea hattu kuin nelikko päässä. Jo sen ruumiskin näkyy. Sillä on
suurikaulurinen vapriikinverkainen "kaprokki" yllä, suuri
punasenkirjava vyö "kaprokin" päällä, ja vyössä riippuu nahkatupessa
pitkä vanhanaikainen sapeli. Ei näyttämöllä olevat häntä huomaa, sillä
heidän tuli olla kääntyneinä yleisöön päin. Ei toisetkaan näyttelijät
häntä huomaa, sillä "regissööri" polttaa "penkaalia" ja toiset
tarkastavat näyttämöllä olevia. Sanna lausuu: "Ei koskaan ole minulla
ollut niin hupaista iltaa, kuin tämä on, ja minä toivotan jokaiselle
Suomen neidolle samallaista iloa ja onnea -- ja jos se viipyykin,
niin -- -- --"

Mutta silloin astui kaprokkimies pitkillä säärillään pari kolme
askelta, oli ihan Sannan sivulla, kuiskasi hänelle korvaan hätämältään,
kävi hänen käteensä kiinni ja viedä sujahutti hänen näyttämöltä. --

Ei ennättänyt Arvi muuta kuin kerran häristää pyssyllään sitä; eikä
Sanna ennättänyt sanoa kuin: "mitäs nyt, mitäs nyt, Kal -- -- --?"

Mutta yleisö rupesi nauramaan, käräjäkirjuri taputti raivokkaasti
käsiään, siltavouti löi jalkojansa lattiaan, ja herra valismanni, joka
niinikään oli kunnioittanut huvia läsnäolollansa, huusi tarmonsa takaa
bravoota. Regissööri astui näyttämölle katsomaan, miksi programmista
poikettiin, "penkaali" loimahti kerran ja sammui. Pari kynttilää vaan
valaisi näyttämöä. Mutta silloin hyökkäsi sieltä peräkulissien välistä
näyttämölle oikea mörkö. Sarvet sillä oli päässä, ja sarvessa tiuku;
silmiä, nenää tahi suuta ei näkynyt muuta kuin lävet vaan, ja oljista
sillä oli housut, mutta takkina ihan karvoja vaan. Se tuli ja sieppasi
Arvin näyttämöltä niinkuin keilan radalta, ja vaikka se pyristeli ja
potki niin että saapasten kiiltävät varrensuut välkkyivät ja lakki
putosi päästä pyssyn viereen permannolle, ja metsästyslaukku remppui ja
roikkui, niin se mörkö vaan otti hänen olallensa ja vei hurjaa vauhtia
näyttämöltä, vaikka mies huusi ja noitui minkä jaksoi.

"Da kaappo", huusi nimismies.

"Fint", huusi kersantti paasiviulun äärestä.

"Pravoo", kertoi siltavouti esimiehensä äskeistä puhetta.

"Hali tuli tuli tei, joko piru sinun vei?" lauloi Äyrään Taavetti.

"Skandaali", kirkui regissööri vimmatusti.

Suutari Beckman luuli maisterin jotakin muuta vaikeroivan, ja lausui
joukkoon: "Veikö se peijakas maisterin sandaalin? Saipa totta vieköön
lurjus semmoisen sandaalin, ettei näin maalla parempia tehdä, ihan
vaahteraisilla piikillä -- --"

"Infernaalista", raivoili maisteri.

"Täss' on 'lapis infernaalista'", sanoo herra kanttori tuttavanmoisesti
ja kömpii näyttämölle maisterin luo, "minulla on aina sitä muassani,
onpa hyvä -- -- --"

"Menkä hiiteen!"

Ja niin se näytelmä loppui yleiseen sekamelskaan. Tulot olivat sentään
hyvät, erittäin puhvetista, ja rahat oli aikomus käyttää -- urkukassan
hyväksi.

Joskus kai oli uruilla soitettava: "Ah surutoin, koskas synnistä
lakkaat?"

Mutta seuraavana päivänä pitivät "toimikunnan" jäsenet kelpo
"rääpiäiset."



IV.


Kaikkialla se Piki-Jermu tunnettiin. Siellä se asui takamaassa pienessä
pirtissään, keitti pikiä ja kuljetti sitten sitä kaupan pitkin pitäjää.
Mies oli runsaasti kolmen kyynärän mittainen ja muutoin hartiakas äijä.
Kun hän suurine tallukoilleen astuskeli kirkkopihassa aina väliin
autellen vasenta tallukkaansa jäljestä nousemaan nuoralla, joka oli sen
kärkeen kiinnitetty, niin veti vakavinkin kirkkomies suutansa
väkisinkin hymyyn, ja pojat puhua ilskaroivat, kuinka Jermu "oli
totinen kuin Lotilan puntari ja puhisi ja tuhisi käydessään kuin
Jutilan naurisläjä." Muuten oli mies naseva sanasuutari, vaikka sanat
tulivatkin suusta räminällä ja litinällä semmoisella kuin pahan veräjän
poru pakkasessa.

Jermu tänä talvena pikikauppoja tehdessään kertoi hirveitä uutisia.
Pitäjän "herrapojat ja mamsellit" olivat ruvenneet italialaisilta
leipää polttamaan ja ruvenneet komeljanttarin-urakkaan; mutta siellä
Kolkkilassa oli ihmeitä tapahtunut: Yrjö vörsti oli tullut äkkiä kuin
tuulispää huoneesen ja vienyt Laurilan Sannan uhrattavaksi hirmuiselle
lohikäärmeelle, joka oli meressä siellä maailmansyrjässä, missä
Kaski-Jussi vainaa köyhinä vuosina oli käynyt, -- sille piti
vaaleanhiveinen neitsy uhrattaman, ettei se nielisi Espanjan kaupunkia
ja vihdoin koko maata kitaansa. Ja sitten oli tullut sellainen
mulkosilmä, väkkäräsarvi, roikkasääri olento ja vienyt Arvin sen
silkosen sileen.

Todella kauheita uutisia!

Ja tiesi Jermu Arvin entisyydestäkin jotakin kertoa. Hän oli ensin
käynyt papinkoulua, sillä vaikka äiti oli köyhä itsellismuija, niin
herrat sitä olivat auttaneet. Hyvin oli poika lävässyt kaksi ensimäistä
luokkaa, mutta kolmas luokka se oli kiperä luokka, niin kiperä että
päät meni yhteen, ja siinä tuli miehelle "tenkkapoo", ja vielä
semmoinen "tenkkapoo", että täytyi ottaa passi kouraansa ja lähteä
toisille markkinoille. Oli ollut sotaväessäkin ensin musikanttina ja
sitte kaksinauhaisena; oli ollut kaikissa muissa paitsi puuron silmässä
ja myllynnavassa. Semmoinen se Arvi oli, se Tanhuansuun Arvi, ainakin
Jermun puheiden mukaan.

Mutta ei se juttu puheen-aineena kau'aa kestänyt; jo toisena talvena
oli se vain historian oma eikä mikään päivän-uutinen.

Ei Arvia enää siis suurin muistettukaan muualla paitsi Laurilan
paikkakunnalla. Yksi häntä muisteli kaipauksella. Se oli Sanna. Hän
lueskeli paljon, luki mitä käteen sattui, luki kaikki kertomukset mitä
lainakirjastosta oli saatavissa, lainasi Monnilan maisterilta yhä uusia
kirjoja, kirjoitutti ystäviltään värsyjä muistokirjaansa, lauleli niin
kauniita lauluja, että äidinkin herahti kyynel silmään. Olipa se
äitiraukan mielestä surkeaa, kun Sanna istui kivellä tuolla aitan
takana, katseli metsään päin ja lauloi niin saineesti: "voi kun et tule
jo!"

Ihmisillä oli paljo tekemistä siitä, missä Arvi oikeastaan oli, sillä
vaikka Jermun kertomus oli Laurilankin seuduille saapunut, ei sitä
oikein uskottu; koska Sannakin oli koreasti kotiin saapunut, niin kai
se Arvikin jossakin oli, olihan vaan missähän oli.

Ja kun sitä Sannalta kysyttiin, niin hän vaan hyrähti: "mistäs minä sen
tiedän!"

Tyttöparka! Se kelmeni kelmenemistään, ja silmäys kävi niin
aranluontoiseksi, ja sinervät renkaat silmien alla näkyivät yhä
selvemmin.

Laurila oli äreä, murahteli itsekseen: "oih" ja "mitäs teet, niin
edestäs löydät."

Emäntä moitti häntä tyttärensä sanoilla puhuen, yhä
useammin ahdasmielisyydestä, ja omaa ajatussuuntaansa seuraten,
körttiläisyydestä.

"Tarttuisit joskus edes työhönkin", sanoi kerran tuossa joulun edellä
Laurila Sannalle.

"Sydämeni on niin kipeä", vastasi Sanna ja laski kätensä rinnalleen.

"Ota Hokmannin troppia taikka Prinssin troppia tuolta kaapistani."

"Ei se semmoisista parane, minua ei paranna muu kuin kalman kylmä
kalmisto."

"Mitä troppia se on?"

"Se on ikuista univettä."

"Kosk'emma viitsi -- -- --"

"Minua vaivaa sielun sairaus."

"Taikka maarian mun mikä!

"Isä, minä olen niin onnellinen onneton."

"Mitä proskaa se on?"

"Minun on paha olla."

"Mitäs teet, niin edestäs löydät."

Käsi poskella istui siinä Sanna hetkisen pirtissä ja meni kamariin.

Niin se oli huonolla tuulella hyvin usein. Ainoasti silloin kuin äidin
kanssa oli käynyt voinmyynnillä kaupungissa oli hän iloisempi.
Tavallisesti valvoi hän silloin pian puoliyöhön ja lueskeli kirjeitä,
luki, pani pois piironginlootaan, otti ja luki taas. -- --

Ja niin kului hiljalleen talvi kolmaskin. Sanna oli kärsimätön ja äreä,
Laurila lueskeli postillojansa, äiti lohdutteli Sannaa ja soimaili
miestänsä "lapsensa onnen turmelemisesta." Naapurin Kalle kävi usein
Laurilassa. Hänen isänsä ja äitinsä olivat kuolleet, ja hän oli talon
ottanut haltuunsa, olikin saanut sen vallan velattomana. Hän oli usein
sunnuntai-iltasin Laurilassa, kuunteli kuu Laurila luki, kuunteli
miettiväisenä ja luki väliin itsekin. Näytti aivan, että molemmat
miehet, vanha Laurila ja nuori Laurila, olivat kasvamassa
samanmielisiksi; ainakin katseli vanhempi nuorempaa rakkain silmäyksin.

Yritti Kalle usein puhutella Sannaakin, mutta sai tavallisesti vain
ivallisia vastauksia. Jo se kerran sitä kosikin, mutta Sanna oli
vastannut ensin halveksivalla hymyllä, sitten vääntänyt vähän
niskojansa ja sanoa tuirahuttanut: "ei tällä päällä, jos ei toista
tule!"

Silloin alkoi Kalle katsella alaspäin, otti puukon tupestansa ja rupesi
kynsiänsä leikkaamaan. Tarkasti sitten tuota työtänsä oikein visusti ja
sanoi ujomaisesti: "on se niinkin, Sanna, että joka kuuseen kurottaa,
se katajaan kapsahtaa."

"Ja mitäs teet, niin -- -- --", lausui Laurila, mutta ei sanonutkaan
loppuun asti sanottavaansa, sillä Sanna pyörähti kantapäällänsä ja meni
ovesta ulos.

"Sanna on joutunut silmäin pyyntöön ja rakastaa elämän koreutta", sanoi
Laurila alakuloisesti.

"Niin näyttää, minä olen hänestä liian huono; joko minun täytynee
lakata häntä aattelemasta, vaikka se raskaaltakin tuntuu. Voi sentään!
Kukas olisi luullut, että sen mieli niin muuttui, me kun lapsina niin
yhdessä olimme ja juoksentelimme! On kuinka onkin, mutta en minä Sannaa
muistamasta lakkaa, en koskaan!"

"Hm, niinhän sitä luulisi, mutta ajan pitkään voi unhottaa paljo."

Laurila ei luullut olevan sieluja, jotka eivät voi milloinkaan
unhottaa. On tautia, jotka eivät milloinkaan oikein parane, vaikka
näennäisesti ei kipua olekaan. Sellainen tauti on haavoitettu rakkaus
syvänpuoleisessa sielussa.

Puuhakkaana tuli emäntä pirttiin ja tarjosi Kallelle kahvia.

Joihan se sen, katsellen vakavasti kuinka ruskea neste läikkyi
tassissa, jota hän piti sormiensa päässä.

Ilta jo rupesi hämärtämään, ja Kallelan vähän liikutteli itseään
ikäänkuin pois lähteäksensä. Mutta samassa kuului ratasten rotinaa
ulkoa, lyhykäinen, kimakka "tpruu", ja pari minuuttia sen jälkeen astui
pirttiin Arvi, kiiltävänä, hienosti puettuna kantapäästä kiireesen
asti, otti somasti korkean hattunsa päästään, laski kiiltävän
matkalaukkunsa tuolille ja kävi tervehtämään isäntää ja emäntää,
sanoen: "terve, terve, terveisiä Ameriikasta." --

Pitkään sitä katsoivat kaikki pirtissä olijat; Kallen lähtöliikkeet
kohmettuivat, isäntä katsoi pitkään, ja emännän huuli rypistyi
jonkinlaiseen ilon hymyyn.

Emäntä se sai ensin sanan suustansa ja virkkoi: "No ijän pitkinä
päivinä, Arvihan se onkin, voi nyt kuitenkin, missä sinä Arvi oletkaan
ollut -- -- missä, missä te, -- -- missä Herra Arvi onkaan ollut?"

"Ameriikassa mammaseni, Ameriikassa, tuolla ihanteiden maassa, missä
joka mies on 'mister' -- en minäkään siellä muuta nimeä kuullut kuin
mister [englantilainen sana, suomeksi herra] Hömpl -- -- jaha, tuossa
nuori mister Laurila -- Saarles mi darling, hou du ju du? [Tarkotti
sanoa: 'Kalle veliseni, mitäs kuuluu?'] Wie steht es, multtofretto
assee emaapel --"

Näin se puhui Kallen edessä, ja Kalle avasi suuret siniharmaat silmänsä
selki seljälleen, katseli ja kuunteli ihmeissään tuota muukalaista
sanain tulvaa, kuunteli hetkisen, veti sitten suutansa naurun mareesen
ja purskahti viimein makeaan nauruun.

"Uott? mitä nauraa trenkää? Kaksi vuotta ja 3 kuukautta kuullut
paljasta engliss, forgeted Suomi -- miks sitä naurat? terve nyt vaan,
kyllä tästä tolkkuun tullaan kuin ehditään."

"Oletpa mies kiertänyt maailmaa, missä nuot höyhenet ovat kasvaneet
sinuun", kysyi Laurila.

"Ai, Sir, siellä, siellä mies edistyy, siellä minulla on suuri talo,
20 hevosta, 70 lehmää, puolentoista tuhatta lammasta -- -- mutta yksi
puuttui, (tässä laski Arvi kätensä sydämelleen) -- ei ollut elämän
kumppania."

Emäntä oli tähän asti ollut jokseenkin odottavassa asennossa, mutta nyt
sen kasvot kirkastuivat, nyt hän astui aivan Arvin rinnalle, laski
kätensä hänen kaulalleen ja sanoi itkien: "voi että minun piti vielä
plikkuuden aikaisen ystäväni Leenan pojan näkevän tuommoisena miehenä,
oh hoo, oikeinhan siitä Arvista on tullut viini herra -- ja
puolentoistatuhatta lammasta!"

Käyttäen hyväkseen näin edulliseksi käynyttä asemaansa, lausui Arvi:
"Mutta oma maa mansikka, muu maa mustikka, olen aikonut antautua
isänmaan ystäväksi ja asettua suloiseen Suomeemme asumaan -- ja nyt
kysyn teiltä, mister ja missis [suomeksi: herra ja rouva] Laurila,
tahdotteko lahjoittaa minulle Sannan käden ja sydämen?"

"Olen ollut kolmattakymmentä vuotta jo isäntänä", puhui Laurila ja meni
ottamaan kaapin päältä tupakkakukkaronsa, "muttei meitä ole ikänä
kissiksi eikä missiksi haukuttu, ja paras on että saamme pitää omat
inhimilliset nimemme -- Sannan käsi ja sydän taas ovat siellä missä
Sannan muukin ruumis."

"Etkös ymmärrä", muistutti emäntä, "ei Arvi sitä niin pookstavillisesti
tarkoita."

"Kyllä minä yskän ymmärrän", sanoi Laurila äreästi, osoitti ovea ja
sanoi Arville: "tuoss' on viis' hirttä poikki."

"Mutta miksi näin epäkohteliaita, impertinenttiä?" -- --

"Siksi, että korjaat luusi ja paikalla", sanoi Laurila ja nousi
vimmastuneena istualtaan.

Jo rupesi vieras lähenemään ovea ja olisi kai mennyt uloskin, mutta
sieltä tuli uusi tulokas. Kyllä sen heti tunsi, sillä nuoralla
nostettuna hypätä töpsähytti suuri tallukka kynnyksen yli ja tallukassa
oikein aimo jalka, sitten toinen vähää vähempi tallukka jalkoinensa, ja
jalkain muassa Piki-Jermun roteva ruumis.

Hänen äännin-elimistään kuului räminää, jonka tarkka kuulija huomasi
"hyväksi päiväksi."

Arvi oli pyörähtää hänen ohitsensa ulos, mutta Jermu hänen siitä esti,
sanoen: "älkää menkö, minulla olisi yksi hullu tarina juteltavana."

"Istukaa", sanoi emäntä.

"Kyllä sit' on tullut istuttua", vastasi Jermu ja istui ovensuussa
olevan sängyn laidalle.

"Oli kerran", alkoi hän, "nuori poika-kloppi, joka ei olisi työtä
tehnyt, kun teki mieli herraksi. Se meni kouluun, mutta sai apskietin
harmaalle paperille, kun ryyppäsi viinaa ja poltti tupakkia ja luki
jonnin joutavia tarinoita, joita klookit tutäntit aattelevat ja kokoon
panevat. Sitte se meni musikantiksi, mutta puhalsi klasitorveen liian
paljon. Sillä oli pää kuin partaveitsi, mutta sydämen ja tunnon
rustinkien laita oli vähän niin ja näin. Pääsi kun pääsikin aina
ylemmäksi -- -- --"

Laurila katsoi emäntää silmiin, emäntä häntä. Arvi punehtui ja katseli
oveen. Kalle muutti hiukan istuma-asemaansa, mutta Jermu puhui
edelleen: "mutta maalla se väliaikoina oli olevinaan puolitoista,
narrasi tyttöjä, kylvi pahaa siementä löyhäperäiseen maahan -- -- --"

"Ja kitki pois, mitä siinä viljan alkua oli", lisäsi isäntä.

"Hyvästi nyt, on vähän kiiru", sanoi Arvi ja oli pujahtaa ovesta ulos.

"Kiiru kai", murisi Jermu, ja jatkoi entistä paljoa selvemmällä
äänellä: "Niin, se luuli tekevänsä topoja maan moukkain kanssa, mutta
silloin Yrjänä vei hentun ja sarvipää keikarin."

Kallea nauratti taas.

"Ja se vei keikarin Jussilan vanhaan lammasnavettaan, pani oven kiinni,
eikä keikari päässyt pois ennenkuin Jussilan Henna aamulla tuli
lampaita ruokkimaan. Mutta Henna peljästyi niin pahanpäiväisesti, että
juoksi kirkuen, parkuen pirttiin apua hakemaan; ja sill'aikaa pääsi
keikari karsimaan matkoihinsa."

Kalle: "Se keikari oli Herra misteri Arvi Hömppölä ja se sarvipää oli
Pikimestari Jeremias."

Arvi: "Mitä Jermun jutut minuun koskevat? Minä olen tän maan kielellä
Arvi Humliin, mutta enkeliskaksi Hömpl, enkä mikään Hömppölä. -- En
jouda enää, hyvästi!"

Mutta ei päässyt menemään. Jermu oli vahva ovenvartija, kurotti pitkän
kätensä oven poikki, eikä siitä ollut kissaa isomman olennon hyvä ulos
mennä.

"Vaikkas olisit Hömppölä kuinka nätisti hyvänsä sanottuna, niin tosi se
kumminkin on, että sinä olet lurjus, ja lurjusmainen siksikin.
Tunnetkos näitä kouria, muistatko, kuinka koreesti sinä näillä ilmaan
nousit silloin ennen Kolkkilassa?"

Arvi puri hammasta ja oli vihoissaan, mutta mikäs siinä auttoi!

Mutta samassa tuli pirttiin Sanna. Hän oli ollut missä lienee ollut
metsässä mietiskelemässä. Suurin silmin hän ensin katsoi pirtissä
olijoita, tunsi pian Arvin, meni luokse, kävi käteen kiinni ja sanoi,
punastuen: "armaani!"

Arvi oli hämillään, ei juuri saanut mitään sanotuksi, jonkun
lemmensanan vain kuiskasi Sannan korvaan.

"Siis olet kotona armaani", puhui Sanna, "olet vihdoinkin saapunut
Ameriikasta, tuolta kaukaisesta maasta, josta minulle kirjoitit."

"Siis preivit välillänne kulkeneet", sanoi Laurila äreänsekaisella
kummastuksella.

"Ei se mies ole Ameriikkaa nähnyt ikänä", puhui Jermu, "Helsingissä se
on ollut trahtööreissä, passarina, ja väliaikoina korttia pelaillut."

"Mitä puhut Jermu sen tulen ruoka!" kiljui Arvi.

"Puhdasta totuutta", sanoi Jermu ja puhui edelleen: "Jermu on se Jermu,
mutta pitää se siitä vaarin, missä pikiä tarvitaan, ja missä vekkulit
velskaavat; sillä samalla miehellä on ollut seitsemän morsianta sitte
uuden vuoden päivän ja on pettänyt ne kaikki. Etkö luullut minun
tietävän, minne sinä Mikkolan lammasnavetasta jouduit, ja missä sitten
elustit -- kyllä sen tiesin. Ja Laurilan isännät, sekä toisen talon
vainaa että tämän talon isäntä ovat aina olleet miehiä minua kohtaan,
ja sentähden minä vähän niinkuin pidin varalla, mistä tuuli kävi."

Arvi yritti taas mennä.

"Mene sipo lintuun, äläkä tällä maalla silmiäsi näytä!" -- -- --

Sanna oli vaalea, ei puhunut mitään, istui rahille, katseli alaspäin ja
hypyeli taas esiliinansa kulmia.

Ja Arvi otti kiiltävän matkalaukkunsa, meni pois, istui rattaille ja
ajoi aika tärinällä valtamaantietä kohden.

Sanna meni kamariinsa, ja Jermu muisteli vielä Kallen kanssa, kuinka he
Kolkkilassa olivat "komelin" keskeyttäneet.

"Mailman meno on turhuus ja hengen vaiva", sanoi isäntä, "minä olen
väsynyt ja runneltu." Hän otti virsikirjan ja rupesi veisaamaan. Jermu
ja Kalle ottivat lakit pois päästänsä, emäntä istui vesi silmissä pesän
eteen.

Mutta kamarissa itki ääneensä Sanna, teki pesään valkean, jonne hän
viskeli koko joukon kirjeitä. Sitten istui hän pesän eteen käsi otsalla
ja sanoi itsekseen: "kyllä kai se niin on, että mitäs teet, niin
edestäs löydät."

Viikon kuluttua sai Sanna kirjeen. Hän luki sen isälle ja äidille
eräänä iltana kun väet taas olivat takamaassa suokauraa leikkaamassa.
Siinä kirjoitti Arvi:

     "Sanna hyvä!

     Elämäni on ollut täynnä valhetta. Minä en ymmärrä, mikä se päämäärä
     oli, jota tahdoin tavoitella. Minä etsein jotakin, mutta en etsinyt
     oikein. Minä kaipasin, mutt'en tiennyt mitä kaipasin. Kyllä minä
     sinua rakastin ja rakastan vieläkin. Minä olisin niin rakastanut
     kuin kirjoissakin rakastetaan, ja luulin että se meidän asiamme oli
     sellaista rakkautta. Mutta se Jermun puhe sai mun häpeemään, sillä
     mitä minusta on rakastajaksi, kun olen ihan semmoinen lurjus, joksi
     hän minun teillä kuvasi. Tiedätkö sinä miten ihminen onnelliseksi
     tulee? Minä en tiedä. Onkoos täällä maailmassa niin hullusti, ettei
     täällä olekaan onnellista ollenkaan, vaan onko ne vaan niin kaikki
     olevinaan. Voi nyt hyvin ja unhota minä, minä koitan itsekin
     unhottaa, että Arvi Humliini niminen mies on 'maa' nimisellä
     planeetilla. Terveisiä.

                                                       Arvi."



V.


Laurilan tienoilla syntyi puhetta ja juorua jos jonkinlaista. Sanna oli
ollut Arvin lähdön jälkeen yhä kummallisempi; oli usein istunut käsi
poskella, laulellut surullisia lauluja ja lueskellut kirjoja, vastannut
kysymyksiin kovin hajamielisesti ja ollut väliin kuin toisitaiteinen.

Eräänä aamuna kun Laurila pistäytyi porstuanperä-kamariin, kummastui
hän suuresti, sillä siellä oli kaikki ylösalaisin. Piirongin laatikot
oli ihan auki, pöydältä oli nimikortit ja laatikkokin poissa; pieni
kirjeenlappu siinä vaan oli, jossa oli kirjoitettuna Sannan kädellä:
"Minä en voi täällä olla, minä menen pois. Tyttärenne Sanna Laurila."

Silloin huokasi Laurila syvään, mutisi itsekseen: "mitäs teet, niin
edestäs löydät." Sitten hän tuskallisen näköisenä laskeutui polvilleen
Sannan sängyn viereen, oli siinä vähän aikaa, ja kun siitä nousi, niin
levollisuus ja entinen maltti taas kuvautui kasvoissa, ja hän puhui
itsekseen: "ei se lapsi sentään hukkaan mene."

Mutta suurella ryöpyllä tuli kamariin emäntä, vohkasi ja puhui, itki ja
nuuskutti: "sen siitä nyt sait, senkin körttiläinen ja konttirukousten
pitäjä, nyt on lapsi mennyt, mihin lie mennytkin, Arapiiaan taikka
Aamurinmaahan taikka Lemetin lähteesen; voi, voi mua äiti parkaa!"

Ja niin se vaipui tuolille istumaan, nuuskutti kovasti ja huulet
vempahtelivat tahdissa nenän sikurruksen kanssa.

"Mitäs teet, niin edestäs löydät", sanoi Laurila ja läksi kamarista.

"Siihen sanaan minä olen tottunut kuin Vosuuni konttiin", kiljui
emäntä, ja niiskutus muuttui oikein sudenkolloksi.

Ja niin se syksykausi oli karvas ja katkera aika Laurilan haltijoille;
tuon tuostaki he torailivat, taikka oikeastaan emäntä se se soimaili
isäntää melkein yhtämittaa.

Mikä isännän mieli oli, siitä eivät edes palvelijat saaneet selkoa; hän
oli aina vaan tuollainen harvapuheinen jörri, joka toimitti asiat
parilla murahduksella. Mitä hän tyttärensä katoomisesta ajatteli, ei
sitä edes emäntä tiennyt. Ainakaan ei hän asiasta niin varma ollut kuin
näytti, kun hän kiukussaan nimitti miestänsä "kivisydämiseksi
opeliskiksi, joka omaa lastansa lastoi."

Laurilan tavallinen vastaus sellaisiin ja muihin syytöksiin oli vaan se
vanha, tavallinen; ei hän pidempiin selityksiin ruvennut, niin ettei
emäntä aina tiennyt, ketä heistä kolmesta tuo puhe oikeastaan koski.
Kyllä emäntä väliin harmissaan nimitteli Arvia "siksi maailman
klovariksi, jossa ei ollut miestä kolmen kopeekan edestä, kun sillä
lailla meni", mutta toisinaan hän taas päivitteli, "että niin viinin
miehen alun oli toisen tyhmyyden takia täytynyt lemmestänsä luopua."

Mutta kerran joulun jälkeen, kun emäntä tuli kirkosta, oli hänellä
kirje kädessä. Sitä ei hän itse osannut lukea. Ei isäntäkään juuri
kirjoitusmies ollut, mutta hän oli hyvä lukumies, osasi lukea
"latinaakin"; ja joka kerran latinaakin osaa lukea, hän kyllä
kirjoituksessakin toimeen tulee.

Kirjeessä Sanna kertoi, että "hän nyt oli päässyt kerrankin sivistyneen
maailman yhteyteen, sillä hän oli nyt Helsingissä. Jos isä ja äiti
näkisivät ja ymmärtäisivät kaiken sen, mitä Sanna siellä näki ja
ymmärsi, niin eivät häntä ankarasti tuomitsisi. Hänellä oli pieni
kamari, vähän tosin kaupungin syrjässä, mutta ei aivan kaukana siitä
paikasta, jossa hän joka päivä kävi neulomassa. 'Sömmerskat' olivat
hauskoja tyttöjä, kävivät yhdessä hänen kanssansa teaatterissa ja
muissa huveissa. Heillä oli monia 'hykliä' nuorukaisia tuttavainsa
joukossa. Oli nähnyt Arvinkin siellä; se oli taas taiteilijan tiellä,
oli soittokunnassa p-kornettia puhaltamassa. -- Sitten oli siinä
terveisiä ja hyvänvoimisen toivotuksia, ja pyyntö, että hänelle joskus
kirjoitettaisiin, hänen 'atressinsa' oli -- katu n:o 00."

"Onpa hauskaakin, että tyttäreni elää ja voi hyvin", sanoi äiti ja
pyyhkieli silmiänsä.

"Paljon siinä on ryssää siinä preivissä", sanoi isäntä, "mutta se siinä
oli suomeksi, ett'ei Sanna likimainkaan ole tuhlaajatytär."

"Älä nyt aina, isä kulta!"

"Se se on kuin on", sanoi Laurila ja lähti ulos.

-- Harvakselta naapurin Kalle enää Laurilassa kävi. Mutta kun hän
loppiais-iltana pistäytyi kyläilemässä, niin kirjeen sisällyksen kertoi
hänelle emäntä.

Kun Kalle siinä penkillä istui ja kuunteli Sannan kirjeessä olleita
asioita, niin suuret siniharmaat silmänsä kävivät niin sameriaisiksi ja
hän otti sinipunasen nenäliinan taskustansa ja niisti sillä -- mitä
lienee sillä tempulla peittää tahtonutkaan, kenties silmään
herahtanutta kyyneleen-aihetta? Kun emäntä sitten puhteella puuhaili
illallisen toimissa pirtissä, niin oli isäntä Kallen kanssa kamarissa
kahden, ja tuon tuokiot he keskustelivatkin.

Tämän keskustelun tuloksena oli, että Kalle Hiivanuutin päivän aamuna
kotitalonsa pihalla teki "reisukuormaa." Ja kukapa hänellä siinä oli
apumiehenä? Kukas muu kuin itse Piki-Jermu. Oli sillä oikein
"ihmismäiset rievut" yllä sillä kertaa ja saappaatkin jalassa; totta ei
mies tahtonut enää uuspeilinä olla.

Kalle lähti "matkareisulle" Helsinkiin. Kuormassa oli leipiä, muutamia
voipyttyjä, ryyniä ja lihoja.

Ja niin ne lähtivät Kalle ja Jermu Helsinkiin. Vielä lähteissä
kuiskailivat Laurila ja Kalle monioita sanoja toisillensa.

Kyllä silloin jo oli olemassa rautatie Hämeenlinnan ja Helsingin
välillä, mutta kun näin hevosella mentiin, niin säästyihän kahden
miehen piljetinhinta ja tavarain kuljetusmakso. Ja parina kolmena
päivänä oli matka Helsinkiin näilläkin keinoin tehty.

Onnellisesti tulivat he Suomen pääkaupunkiin, vaikka siellä likellä
Helsinkiä oli vähän vaikea tulla niiden ruotsalaisten kanssa toimeen.
Mutta Jermu osasi sen verran ruotsia, että tiesi sanoa: "Jee mei
varttieriä", joka oli (kuten Jermu Kallelle selitti) suomeksi:
"olisimmeko me saaneet tässä talossa yökorttieria?" Ja saihan sitä
korttieria, vaikka väki olikin vähän niinkuin sanotaan koloa kansaa.

Kun olivat kauppatorilla myyneet tavaransa kaikella kunnialla, niin
silloin Kalle ja Jermu rupesivat sen Laurilan Sannan korttieriä
kyselemään. Lihavalta kalamatammilta kysyi Jermu ensiksi: "tietääkö
prouva, missääs päin täällä se Laurilan Sanna meidän pitäjästä asuu, se
on täällä sömmeskana?"

Matammi nauroi ylevästi ja sanoi kumppanilleen: "hva pratar den der
finntuppen?"

"Ole itte vintuppi, semmoisen näköinenkin sinä olet", ärähti Jermu ja
lähti muuanne päin kävelemään.

"Ei hätää pahaa", sanoi Kalle, "minun on tiedossani katu ja nummero."

"Mutta mistäs sen kadun ja nummeron löytää?"

Kysyttiin möhömahalta herralta, joka siinä käveli pitkin
esplenaatikatua; mutta ei hän vastannut.

Kysyttiin ajurilta, ja se lupasi heidän viedä 50:llä pennillä.

Mikäs siinä muu auttoi kuin istua ajurin rekeen ja mennä.

Tultiin syrjäkadulle. Ei ollut liikettä likimainkaan semmoista kuin
siellä esplenaatinkadulla, ja ihmisetkin olivat paljoa huonommassa
vaatteessa.

Jo ajuri pysähtyi portille. Siinä oli keltaisia, matalia huoneita, ja
iso portti oli kiinni. Sivuportista menivät, ja Jermu sanoi: tämä nyt
on se "neulansilmä."

Menivät ensimäisestä kuistista oikealle, raottivat ovea, kysyivät,
asuiko siinä Laurilan Sanna. Ei siellä tietty, asuiko, ei tietty missä
muuallakaan.

Menivät toiseen. Siinä oli "heveli prouva"; se sanoi siinä kyllä
tyttöjä asuvan, asui yksi sieltä Kallen kotipitäjästäkin; se kai oli
Sanna Laurila, vaikka nimittikin itseään Tyyne Laurell'iksi. Kyllä se
vaan sama oli, jota miehet etsivät, mutta se ei nyt ollut kotona, se
oli siellä neulomusrouvan tykönä neulomassa eikä tulisikaan kotia
ennenkuin illalla.

Pantiin talo muistoon ja katu, ja lähdettiin kaupungille kävelemään.
Käveltiin katua ylös, katua alas, luettiin kylttien ja osoituksien
kirjotuksia, joista Jermu yhä sai lisiä ruotsalaiseen kielivarastoonsa.
Katseltiin ja ihmeteltiin suuria akkunoita, jotka olivat aivan
yksipuisia -- ei yksiklasisia.

"Voi tämän maailman prameutta", sanoi Jermu. "Kyllä siitä olen kuullut
puhuttavan, mutt'en sitä näin huikeaksi uskonut. Kun kolmatta kymmentä
vuotta sitten täällä kävin, en semmoista muista nähneeni -- katsos nyt
tuota kivimuuria, yks', kaks', kolme, neljä, viis', kuus', -- hyvät
ihmiset! Kuus' vuovinkia! Kas noita; kuka hullu tuohon on säärensä
pannut akkunaan, eikä muuta ruumista ollenkaan näy. Voi senkin
seitsemän!"

Kalle hyrähteli, katseli vain, ja käveli. Jo oikein jalkopohjia pakotti
ja polvista vähän huikasi, -- saisi edes johonkin istua; paras kun
menee korttieriin! Mennään!

Miehet astuskelevat, pian sinne pitäisi päästämän, ihan pian. Mutta ei
se tuossa ole -- juuri tuossa sen pitäisi oleman, juuri tuossa -- ei
vielä siinäkään, mutta tuossa -- ei siinäkään, ei vielä! Mennään hiki
hatussa, jalan anturoita kuulottaa, nälkäkin tulee ja muutenkin on
tuskallista -- kävellään jutustetaan, mutta korttieriä ei kuulu -- ei
kuulu vaikka kävellään kuinka -- juostaan portista pihaan, ei siellä
ole sen näköistä harmaata rakennusta, ei ole toisessakaan talossa, ei
kolmannessakaan, ei neljännessäkään -- --

"Nyt on paha merrassa, toinen tokeessa, kolmas vielä ovelta katselee",
tuumii Jermu.

"Kai se niin on, olemme eksyneet."

"Kyllä se sitä on."

Tuossa sitä kulkee väkeä, menee ja tulee, ja kaikilla on niin tulinen
kiire, eivät ne toisiaan ole huomaavinansakaan, pitävät vaan -- sanoi
Jermu -- omaa totuuttansa. Entä jos niiltä kysyisi -- kas tuossa menee
nuori herra, juuri niinkuin siellä kotipitäjässä tuomarin nuori herra,
sangattomat lasit nenällä, keppi kädessä ja päässä hattu, sievä kuin
pääskyisen pesä.

"Kuulkaa, Herra maisteri, neuvoisitteko meitä korttieriimme?"

Sen tuomarin nuoren herran näköisen rinnalla käveli toinenkin. Sille se
sanoi: "si på dessa, tschudiska typer." ["Katsopas noita tschudilaisia
muotoja."]

Mutta ei Jermu pulaan joutunut. Rämeällä äänellään hän sanoi:

"Herr maister viisaa meit' varttieriin!"

Herrat naurahtivat ja menivät.

"Kyllä siinä on kansaa kuin Ekyhtin heinäsirkkoja", päivitteli Jermu,
"mutta ei ole yhtään, joka osaisi selvää Suomen sanaa sanoa."

Väsymys jo rupesi miehiä valtaamaan. Ei se mennyt siitäkään, että
tupakkisaksalta ostivat Jermun ehdotuksen mukaan viiden pennin
"sikarossit suuhunsa." Ei siitä väsymys mennyt, jos nälkä hiukan
menikin. Väsyneitä kun olivat, niin istuivat kaikkein komeimman akkunan
ääreen, olihan siinä puolta kyynärää leveä sarja akkunan alapuolella,
jossa kyllä istutuksi sai kun vaan käytävänsä kovasti katuun painoi.
Siinä miehet istuivat, ja rotevalla ruumiillaan täytti Jermu ainakin
kolmanneksen jalkakäytävää. Siinä oli mukava istua, katsella väen
aaltoilevaa virtaa ja löyhytellä sikaarinsavuja ilmaan. Siinä sitä oli
"hiippastokkaa" vähän monenlaista, siinä kiiltonappista, siinä
sutipartaa.

Tuoltakin tulee yksi kiiltonappinen, toisenlainen kuin ne muut, joilla
harmaa takki oli, se tulee aivan likelle miesten luo, tarttuupa Jermun
kauluriin ja sanoo ruotsivoittoisesti: "Mit' hampuusia työ oletten?"

"Kunniallisia miehiä me olemme, tää on neljänneksen manttaalin isäntä
meidän pitäjästä, nuori, naimaton mies, ja minä taas olen Jeremias
Mettäkorpi, pikivaprikööri samasta pitäjästä."

Kiiltonappinen hymähti ja sanoi: "tulkaa pois, ei siinä istua saa."

"He antakaa meitin istua, me olemme väsyksissä", ärisi Jermu.

Mutta nyt se kiiltonappi suuttui ja sanoi: "oitis miehet kanssan', min'
olen poliissi, mennään poliissikamariin!"

Mutta Jermu ei sanonut heillä sinne asiaa olevan, vaan pyysi, että hän
neuvoisi heitä korttieriin. Asian kuultuaan, auttoi poliisi miehiä ja
neuvoi heille heidän korttierinsä. Kiitoksia!

"Nyt tämä talo pannaan mieleen, niin että se vaikka silmät ummessa
löydetään", tuumaili Jermu. Ja kun talon portilta meni suoraan
kirkontornia kohden ja Kalle pani mieleensä kadun nimen ja talon
numeron, niin tottapa sitä takasin osasi.

Illempana mentiin taas Sannaa hakemaan, mutta ei se nytkään kotona
ollut. Kävelivät siinä miehet pitkin sitä katua, jonka varrella Sannan
korttieri oli, ja aattelivat, tottahan kerran kotia tulee.

Kului siinä aika joinkuin tarkastellessa ihmisiä. Kuinka ne toiset
olivat hävyttömiä, kävelivät miehet naisten kanssa käsi kädessä ja
tirskuivat ja virskuivat.

Mikä konkkaronki tuoltakin tulee? Miehiä ja naisia, pari, kolme paria,
kah, oikein hattupäitä! Jo tulevat likemmä. Mitä? Mitä? Kalle katsoo
pitkään, nyhkää Jermua kylkeen ja sanoo: "onko tuo Sanna?"

On, se se onkin. Jermu jää paikalleen, mutta Kalle menee joukkoa
kohden. He virskuvat keskenään, eivät huomaa ujoa maanpoikaa. Kalle
astuu melkein heidän rinnallensa, yskähtää, rykäisee toisteenkin,
mutt'eivät huomaa vieläkään; Kalle astuu vieläkin likemmä, jo nyt
katsovat häneen.

"Sanna, minun olisi sinulle vähän asiaa", sanoo hän ja astuu ihan
Sannan eteen.

Suuri hämmästys. Kaikki, nuot kolme miestä, kaksi naista ja Sanna,
katselevat häntä kuin mitä kummitusta.

Viimein sanoo Sanna: "Jassoo, kun en tahtonut tunteakaan, se onkin
Laurila; päivää!" Tervehdetään. Ei muuta puhuta.

Vihdoin sanoo Sanna: "koska Laurila on kaupunkiin tullut?"

"Eilen jo; olen etsinyt sinua, Sanna."

"Onko Laurilalla kirjettä kotoani."

"Ei, vaan terveisiä."

"Kiitos; nyt on minulla kiire, mutta kenties huomenna kl. 8
suurustunnilla saisin tavata --?"

"Nyt on minun puhuminen", sanoo Kalle erinomaisen päättävästi, ja
siniharmaa silmä katsoo niin vakavasti, että Sannan on pakko luoda
katseensa alas.

"Herrasväki suo anteeksi; menkää edellä pitkälle sillalle päin, olen
siellä viiden minuutin perästä", sanoi Sanna kumppanilleen. He menivät
ja Sanna jäi Kallen kanssa kahdenkesken.

"Sanna, tule kotia, kaikki muuttuu vielä hyväksi", sanoi Kalle
hellästi, mutta Sanna vastasi pisteliäästi: "Jos ei sinulla muuta
sanomista ole, niin sitä ei tarvitse sanoasi, ei minusta ole moukkain
oloon."

"Mutta Sanna hyvä", sanoi Kalle rukoilevasti.

"Hyi, älä ole lapsellinen! Toivoakseni isä ja äiti voivat hyvin,
miks'eivät ole minulle kirjoittaneet mitään?"

"Ei ne osaa."

"Niin, ei sitä sanoas tarvitse, mutta sillä tavoin minä sanoin ja
tarkoitin, miks'eivät ole kirjoituttaneet?"

"Sinä olet murtanut isäsi sydämen."

"Onko sillä tervaskannolla sydäntä?"

"Äitisi itkee sinun tähtesi."

"Se semmoista itkee, jolla ei parempaa itkettävää ole."

"Sinä saatat vanhempaisi harmaat karvat murheella hautaan."

"Tääll' on pappia parempiakin, en minä sinun saarnaasi tarvitse."

"Sinä joudut onnettomuuteen, Sanna."

"Vanhat profeetat ovat kuolleet, ja kylläs tiedät mitä uusien tehdään."

"Ei sinua, Sanna, voi enää millään mieltäsi saada muuttamaan?"

"Oikein vastattu! Morjens nyt ja hyvästi! Eikö Laurila jo ole emäntää
itselleen saanut?"

"Olishan noita saanut, mutt'en ole huolinut -- -- -- etkö sinä yhtään
muista lapsuutesi ihania aikoja, kun sydämesi oli raitis kuin uusi
oras, kirkas kuin lähteen silmä, puhdas kuin kehdon lapsi; muistatko
kun lapsina leikimme yhdessä -- -- Sanna -- --"

"Holt piisaa, en tässä jouda lavertelemaan, hyvästi nyt ja terveisiä
paljo!"

Ja niin se meni. Pitkän valkotukan siniharmaat silmät kävivät taaskin
niin sameriaisiksi.

Läheisestä porttikäytävästä tuli esiin Jermu, kysyi, kuinka oli käynyt.

"Ei kuinkaan", vastasi Kalle alakuloisesti.

Siinä vielä kaasulyhtyin valossa kävelivät Jermu ja Kalle. Ei näyttänyt
viimemainitulla olevan halua lähteä tältä kadulta. Siinä he vaan
kävelivät. Päivällinen poliisimies käveli samalla kadulla ja tunsi
heidän äskeiseltä. Siinä joutui Jermu varsin vilkkaasen puheesen; hän
kyseli kuin mies ja kertoi asioita kuin mies.

Oli kai kulunut puolen tuntia äskeisestä kohtauksesta, kun kolme
hevosta tulee peräksytin aika vauhtia. Ja ensimäisessä reessä -- näkee
Kalle, -- näkeekö? näkee Sannan. Hyvin hän sen kaasulyhdyn valossa jo
erottikin. Huimaa vauhtia ne menivät ohitse; miehet olivat laskeneet
kätensä naiskumppaninsa kaulalle ja hoilasivat.

Poliisimies huomasi, että Kalle oli levoton, kun hän meneviä katseli;
"oliko siinä tuttuja", hän kysyi.

"Oli, siinä oli se, jota tulin etsimään."

"Taisi olla morsiamenne?"

"Ei juuri, mutta kuitenkin olisin hänen suonut täältä pois tulevan."

"Poika parka, se tyttö on huonoilla jäljillä", sanoi poliisi.

"Mihinkähän sitä nyt oikein leivotettiin", kysyi Jermu.

"Missä lienee taas jokin 'samlinki'", sanoi poliisi.

Jermu ja Kalle menivät korttieriinsa. Poliisimiehen neuvolla osasivat
he sangen hyvin tällä kertaa.

Seuraava päivä oli sunnuntai. Kalle sanoi vielä kerran menevänsä Sannaa
katsomaan. Jermu meni orpanaansa tervehtimään, sillä he olivat hyvät
keskenänsä; orpana oli usein käynyt siellä maalla, tavannut Jermunkin.
Samalta orpanalta oli hän saanut kuulla Arvin historian. Vielä tahtoi
Jermu saada Arvista nytkin tietoja, sillä niitä Laurilan isäntä oli
nimenomaan pyytänyt tuomaan.

Kalle meni siis Sannan asunnolle. Löysi hyvin pienen kamarin, johon oli
pakarin läpi mentävä. Avain kyllä oli suulta pois, mutta Kalle arveli,
että kai se näin pyhänä sentään kotona oli.

Koputti siis ovelle.

"Kuka siellä?" Se oli tuttu ääni, oli Sannan ääni, vaikka kuului niin
väsyneeltä.

"Minä täällä olen", vastasi Kalle.

"Kuka minä?"

"Minä vaan, Laurilan Kalle."

"Varrotkaa", kuului ääni.

Ja Kalle vartosi ja kuuli kuinka siellä sisällä Sanna lykkäsi
vuodettansa kiinni ja siivosi kalisevia astioita -- -- --

Jo avasi Sanna oven, ja Kalle astui kamariin.

"Jaa, Laurilahan se onkin, Laurila tekee hyvin ja käy istumaan."

"Kyllä sit' on tullut istuttua", vastasi Kalle ja istui tuolille kaapin
viereen.

Kovin oli Sanna väsynyt, sen näki silmistä ja liikkeistä, tukkakin oli
sekasorrossa ja ääni niin painuksissa.

Ei siinä juuri mitään asiallista puhetta tahtonut syntyä, molemmin
puolin olivat kuin vähän hämillään.

Vihdoin sanoi Kalle: "Missä sinä, Sanna parka, eilen olit?"

"Ei minun sinulle tiliä oloistani tarvitse tehdä, mutta saan sen
sanoakin; olimme ensin ajelemassa, sitte menimme erääsen ravintolaan
iltaa kuluttamaan."

"Etkö muista kuinka psalttarin ensimäinen salmi kuuluu?"

"Miks'en sitä muista, mutta mitä se tähän koskee? Laurila on hyvä ja
jättää ne asiat, ei niitä niin jokapaikkaan tarvitse vetää."

"Mutta eikös sana ole meidän jalkaimme kynttilä ja valo meidän
teillämme?"

"Niinhän kuuluu, mutta täytyyhän meidän maailmassa olla, emmekä juuri
elämältä paljoa iloa saa, miksi siis sitä ehdollamme karkottaisimme? --
Eikö Laurila olisi hyvä ja juoksisi hakemaan tuolta puodista, tämän
talon portinpielestä vähän limonaatia ja portteria? -- portteri, on
niin vahvistavaa -- -- --"

"Emme me nyt tässä portteria tarvitse; me tarvitsemme jotakin muuta,
Sanna parka, sillä sinä et ole onnellinen, sinä et ole hyvällä tiellä."

"Anna minun kulkea polkuani, se ei ole sinun polkusi."

"Etkö tule kirkkoon, Sanna, kanssani?"

"Olen niin väsyksissä."

"Käytkö muulloin siellä?"

"Joskus; mutta sitä paitsi on aikomus meillä nuorilla tänään mennä
kello 11:n aikaan Vanhaan kaupunkiin -- -- --"

"Oletko niin pitkälle jo päässyt?"

"Kuule, Kalle, sinä olet mielestäni aina ollut ajattelevainen poika,
vaikka ulkopuolisesti et näytä, suo anteeksi, aivan näppärältä, kuule
Kalle, meidän välimme pitää tulla selväksi!"

"Sitähän juuri minäkin toivoisin, vaikk'ei siinä minun mielestäni
erinomaista sekavuutta ole."

"Kuule ja ymmärrä! Me emme sovi yhteen!"

Kalle katsoi kummastuneena Sannaa, Sanna taas ei näyttänyt väsyneeltä;
siinä hän seisoi Kallen edessä ja puhui innokkaasti:

"Sinä, Kalle, olet vanha aika, minä olen uusi aika."

"No perhana," keskeytti Kalle.

"Niin", jatkoi Sanna, "sinun näköalasi ei ulotu paljoa Laurilan
kuoppamäen toiselle puolen, minä olen vapaasti tottunut katselemaan
korkealta vuorelta avaraa maailmaa yli ennakkoluulojen suon."

"Onko se vienyt sinun korkealle vuorelle ja osoittanut sinulle kaiken
maailman kunnian, Sanna?"

"Hm, niin en juuri tarkoittanut, mutta te siellä -- -- te olette
tyytyväiset siellä, kun vaan on vatsa täysi ja saatte lukea rukouksenne
aamuin illoin -- -- --"

"Ja kun on hyvä omatunto", Kalle keskeytti.

"Mutta minun sieluni", jatkoi Sanna, "janosi jo lapsuudesta asti
ihanuutta, lempeä, onnea tahi miksi sen sanosin. Ehkä oli
onnettomuudekseni, että varhain opin laulamaan kaipaavia
kansanlaulujamme, ja ett'en pitänyt niitä vaan tavallisina rallatuksina
niinkuin muut tytöt, vaan opin tuntemaan niistä semmoista kummallista,
joka tuntui samalla kertaa suloiselta ja tuskalliselta -- oletko,
Kalle, sinä sellaista tuntenut?"

"Olen joskus, mutta minä olen luullut, että silloin tunto minua ajaa
oikeaa rauhaa ylhäältä etsimään."

"Niin sinä sanot; mutta minä olen lukenut melkein kaikki lainakirjaston
kirjat, jopa muutamia, joita ei siellä olekaan; ja tiedäthän, ei kaikki
ole totta, mitä präntätty on."

"Ei, ei, esimerkiksi se kirja, jonka nimi on: 'Viksari eli piru
pullossa', kaukana siitä."

"Ei, Kalle, kaikki on turhuus ja hengen vaiva. Elämän avain on tää:

    "Nuoruudesta riemuitkaamme,
    Riemuita kun vielä saamme.
    Nyt kun vielä kukkamaamme
    Ruusuisena rehottaa.
    Niin, sulo elämälle
    Riemuitkaamme vielä tälle!"

"Ei sillä avaimella lukku aukene", sanoi Kalle surullisesti hymähtäen.

"Näet siis", puhui Sanna, "meidän välillämme on juopa, sinä olet vanhan
ajan puolella, minä uuden; sinä et ymmärrä minua -- -- --"

"Kyllä sinun ymmärrän, virsikirjassa sinun tilasi maalataan: 'yks'
lammas eksyi laumasta ja joutui kauas korpeen'."

"Pidä pääsi, Kalle, kuka meidän väliämme voi ratkaista, minä pidän
minun mieleni."

"Kyllä ratkaisee omatunto."

"Hm, yksinkertaisen mielen houreita."

"Älä pilkkaa!"

"Älä kiusaa sinäkään!"

"Etkö tule Sanna kotiosi?"

"En!"

"Onko se kerta sanottu?"

"Se on kerta sanottu eikä viinapäässä!"

"Et siis tule, vaikka isäsi sitä toivoo ja äitisi tulisi mieli
hyväksi?"

"En!"

"Tule, hyvä Sanna, siitä tulee niin moni hyvälle mielelle, tulisin mar
minäkin."

"En, älä kiusaa minua!" Näin sanoi Sanna tuimalla äänellä, mutta ei se
niin tuimasta sydämestä lähtenyt kuin ääni osoitti.

"Niinkö eroomme", kysyi sumeasti Kalle.

"Erotkaamme ystävinä", sanoi Sanna ja tarjosi kätensä Kallelle.

"Kuinka voimme olla ystäviä, kun suuri juopa meidän eroittaa ja me
kuljemme varsin eri teitä?"

"Kalle, kerran katoovat vanhat ja kaikki muuttuu uudeksi."

"Mutta mikäs se on, joka pysyy ijankaikkisesti?"

"Nyt olisi minun mentävä, 'kolmikantilla' minua toiset odottavat."

"Et tule siis, Sanna, täältä helvetinpesästä; pois."

"En tällä päällä kumminkaan."

"Hyvästi siis, Sanna, et usko kuinka sydämeni kirvelee, mutta jos
joskus apua tarvitset, niin muista minua!"

"Hyvästi, Kalle, sinä olet sittenkin hyvä poika, vaikka yksinkertainen,
kyllä kirventeleminen lakkaa, kun tuot Laurilaan emännän, jolla
on pari tuhatta markkaa rahaa, aitallinen vaatetta, ja muuten on
toimi-ihminen."

"Jumalan haltuun, Sanna!"

"Hyvästi, hyvästi, terveisiä nyt vaan vanhemmilleni!"

"Mutta miksi noin kavahdat vanhempiasi, Sanna?"

"Minua kiusaa, vaivaa, piinaa, painaa -- kuuletkos? -- isäni
jumalisuus; -- minua vaivaa sinua läsnä-olosi, minua vaivaa koko
maailma" -- näin se sanoi kiivaasti ja veti ovensa kiinni, ja Kalle
astui pitkin pakarin-lattiaa ulos.

Kalle meni, katsoi portilla vielä kerran matalaan, keltaseen
rakennukseen päin, huoahti ja lähti tallustelemaan pitkin katua
korttieriansa kohden.

Mutta tyttö katseli akkunasta. Näytti hetkeksi hyvä ajatus tulleen
vierailemaan, mutta kiusaaja tuli kanssa. Tyttö, tyttö, kenen ääntä
kuulet? Vielä voisit palata, mutta kuinka käynee, menetkö alamäkeä
lasketat?



VI. Kuuden vuoden perästä.


Huhuja oli kulkenut Laurilan kulmalla, huhuja oli syntynyt ja
hälvennyt. Oli kerrottu, että Sannan oli Helsingissä käynyt hullusti ja
että hän oli tuomittu kuudeksi vuotta "pinhuusiin", kehruuhuoneesen, ja
että se Arvikin oli saanut "kaksi vuotta".

Kun Laurila oli kirkkoherralta asian varmaksi kuullut, oli hänen päänsä
vaipunut rintaa vasten ja hän oli sanonut tuskin kuultavasti: "mitäs
teet, niin edestäs löydät."

Kirkkoherra, nuori virkaa tekevä, oli yrittänyt häntä lohduttaa, mutta
mitäs sille miehelle teki, "se kuin ei sydäntänsä avannut."

Siitä sanomasta ruveten kävi Laurilan pää yhä harmaammaksi ja emäntä
yhä äreämmäksi. Totinen, alakuloinen ja naimaton oli naapurin Kalle yhä
edelleen, "vanha emäntäpiika vaan hänen huusholliansa piti."

Mutta sitten kerran ajoi "vanginvyöräri" pihaan. Hänellä oli kaksi
henkeä rattaillaan, mies ja vaimo. Ne tulivat pirttiin, ja pitkään
katsoi heitä Laurilan väki.

Mies jäi seisomaan ovensuuhun, mutta se harmaankirjava vaimoihminen
astui hiljakseen Laurilan eteen pöydänpäähän, laskeutui polvilleen ja
huusi surkeasti: "Isä!"

"Sanna!"

"Minä olen syntiä tehnyt, antakaa Jumalan rakkauden tähden anteeksi!"

"Kuinka on asiasi Jumalan kanssa?"

"Olen paljon rikkonut, mutta minulle on laupeus tapahtunut."

"Onko varmaan?"

"On, isäni!"

"Olethan tyttäreni."

Ja isä antoi tyttärellensä kättä, nosti hänen ylös, ja tytär piti isän
kädestä kiinni ja itki.

Äiti istui siinä kanssa penkillä, päivitteli "sitä häpeää, minkä tytär
oli rakkaalle äidilleen tuonut."

Mutta Laurila nousi seisoalleen, pani kätensä ristiin ja sanoi:
"Kiitetty olkoon Jumala joka päivä; Jumala panee kuorman meidän
päällemme, mutta hän myös auttaa meitä!"

Kummallisen iloiselta se Laurila näytti.

"Mutta mikä mies tuolla ovensuussa?"

"Se on se Arvi, tuolla käveli kankaalla ja pyysi rattaille; mutta
olisitte kuulleet sen saarnan, jonka nainen piti sille, -- kyllä miehen
vesi silmistä valui." Niin kertoi "vanginvyöräri" siinä sivupenkillä.

Mutta Arvi astui keskelle lattiaa ja sanoi: "minun pitäisi kanssa
jotakin puhua, pyytää anteeksi taikka muuta semmoista, mutta mitä minun
siitä hyötyä on? Jälkikatumus ei maksa mitään, eikä minua usko enää
kukaan -- enkä minä itsekään tiedä, mikä minussa on totta, mikä
valetta." Otti sitten povestansa klarinetin ja rupesi puhaltamaan.
Ensin kuului niin käheää ääntä, sitten se kävi raikkaammaksi, muuttui
sen jälkeen niin surullisen vienoksi -- se klarinetti itki ja sairasti,
se soi valitusvirttä parinkymmenen vuotisista synneistä; se murehti,
katui ja valitti. Laurila peitti kasvonsa käsillään, ja Eeva emäntä
ihan itki.

"Paras että poistut", sanoi Sanna Arville; "me olemme toinen
toisellemme olleet kiroukseksi."

Arvi vinkahutti vielä kerran klarinettiansa, pani sen poveensa, lähti
ovesta ulos ja sanoi mennessänsä: "nyt minä olen vasta taivaanvuohi,
saan lennellä taivaan ja helvetin välillä -- ja mököttää."

Huusi sitä Laurila, mutta mies meni vaan menojansa.



Kymmenen vuoden perästä.


Kummallisia ne Laurilan talon haltijat; toisessa pitää Kalle-isäntä
yksin taloa, toisessa taas on Sanna yksinpuolisena talonhaltijana aina
siitä asti kun isä ja äiti kuolivat. Kaikki tosin tietävät, että Sanna
emäntä oli haaksirikkoon joutunut, mutta kyllä niitä silti oli
kosioita, vaikk'ei Sanna heistä huolinut.

Pelmanni Arvi kulkee tanssipaikoissa soittamassa, tekee väliin kauniita
lauluja, joita on ollut sanomalehdissäkin nähtävinä, mutta on melkein
aina humalassa. Väliin se laulaa niin kummallisia lauluja, että niistä
itkee hän itse ja muut; käy joskus kirkossa, kuuntelee tarkoin, mutta
-- on iltapäivin humalassa. Se on semmoinen repaleinen kulkupelmanni,
saa Laurilassa, kummassakin, monta yösijaa ja ruok'atriaa, mutta jos
vaan puhuu vähänkin noin lemmenpuhetta, niin oitis on siksi kertaa
korttieriä muutettava, sillä Sanna emäntä ei enää leikkiä kärsi.

Pyhäiltasin kokoonnutaan milloin toiseen, milloin toiseen Laurilaan
lukemaan ja veisaamaan. Pitäjällä kulkee puhe, että Laurilaiset ovat
nyt ruvenneet jumalisiksi, mutta kyllä he sitä tarvitsivatkin, sillä he
"olivatkin olleet kovin rivoa väkeä".

Kalle Laurila käyttää usein Aatami Laurila vainaan sanaa: "mitäs teet,
niin edestäs löydät." Mutta sen sanan täyttä merkitystä ei ymmärtänyt
muut kuin Sanna. Hänelle oli isävainaja kuolintaudissansa sanonut, että
häntä oli rankaistu lapsensa kautta synnistä, jonka hän nuoruudessansa
oli tehnyt. Hän oli luullut sen jo meren syvyydessä olevan, mutta
kuitenkin se Sannassa yhä häntä uhkasi ja vihdoin hänen kohtasi.

"Voiko viettelijä mitenkään rikoksensa suuruutta syvemmin tuntea, kuin
nähdessään oman lapsensa, vieteltynä?" Tuskin vaan.

"Mitäs teet, niin edestäs löydät". Oi hirveä luonnonlaki vapauden
maailmassa!

LOPPU.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kertomuksia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.