Title: Soittajan tarina - Maaseutu-elegia
Author: Drachmann, Holger, 1846-1908
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Soittajan tarina - Maaseutu-elegia" ***


SOITTAJAN TARINA

Maaseutu-elegia


Kirj.

HOLGER DRACHMANN


Suomentanut [Kirke og orgel] Eino Palola



Helsingissä
Kustannusosakeyhtiö Kirja.

Helsinki 1919,
Osakeyhtiö Weilin & Göös Aktiebolag.



ALKUSOITTO


    TARINA.

    Oli kirkko, mahtava muinoisin,
    sen ympäri korpi sankka,
    toki nyt on se vanha ja rappeutunut,
    mut urkujen ääni on vankka.

    Sen holvit on reikihin haljenneet,
    sen kaaret on kallellansa,
    tuon tuntee soittaja harmaapää,
    kun koskee hän soitintansa.

    Käsi mestarin päästää tohdi ei
    11 sen myrsky-ääniä soimaan,
    hänen tyytyä täytyy ja kansan myös
    vain hillityn sävelen voimaan.

    Taru kertoo: soittajan harrnaapään
    tuon vangitsi naisen valta,
    yöstä päivästä silmät sen paistoivat,
    enin sävelten aaltojen alta.

    Tuli iltamessuhun nainen tuo,
    ne leimusi silmää kaksi,
    sopet hämärät haavehin täyttyivät,
    kohos kattokin korkeammaksi.

    Ne liekehti, leimusi silmää kaks,
    kyti pohjalla murheen hiili,
    punahuulilla neitseen hurmaus
    ja morsiussuukko piili.

    Tuo hullausi soittaja harmaapää,
    se aaltosi naispovi nuori
    kuin hälle ois tarjonnut kaiken sen,
    mitä verhosi vaatteen kuori.

    Hän tunsi ne aallot, hän huomas sen suun,
    hänet valtasi vaikea loihtu,
    säde illan ikkunat ruskosi kuin
    veripuuntavan sydämen soihtu.

    Sävel urkujen pauhaten, myrskyten soi,
    kuin tuomiotorvi suuri.
    Kansa kirkaisi.
    Taas tuli hiljaisuus:
    Oli murtunut kirkon muuri.

    (Suomentanut _Eino Leino_.)



KIRKKO JA URUT



I.


Harmaan kosteana maaliskuun aamuna, juuri ennen päivänkoittoa, kulki
kaksi nuorta naisolentoa edestakaisin sen matalan oven edessä, joka vei
vanhan, rappeutuneen kirkon asehuoneeseen.

Oven ruostuneessa lukossa riippui avainkimppu. Pitempi ja solakampi
nuorista tytöistä kumartui pelokkaan varovasti ja avasi oven raolleen.

Hän kuunteli, vetäytyneenä piiloon pitkän huntunsa alle, sumuisen
aamuhämärän kätkössä, niin kuin nuoret tytöt kuuntelevat salaperäisen
lehdon hiljaista suhinaa, kun he luulevat sen keskeltä kuulevansa
armaansa askeleita...

Mutta hän, tuo nuori nainen ovella, kuunteli vanhan urkurin hillittyä
soittoa.

Kaukaisen sydämellisiä säveleitä: aivan kuin merta ruumiittomassa
kaihossa, merta, jonka levottomalla rinnalla nuori, raitis auringonsäde
on välähtänyt, ja joka ei koskaan voi unhottaa sitä harmaassa
syvyydessään ja tuutii sen tähden säveltä sävelen jälkeen äärettömyyttä
kohti.

Säveleitä, jotka hillittyinä antoivat aavistuksen siitä voimasta, mikä
piti niitä kahlittuina. Kaihoisaa tuskaa, ei heikkoutta huokuvia
säveleitä, yhä uudelleen syveneviä rikkaisiin sielunvaltakuntiin,
toistellen kaikkea, mitä siellä voi löytää ja kokea kaunista ja korkeaa
-- työntäen luotaan kaiken hedelmättömän ja halvan -- sulattaen
epäsointujen katkeruuden suureksi, miehekkääksi hymyksi, joka nostaa
katseen kohti kattokaaren halkeamia ja aukkoja ja näkee taivaan
avoimena ja taiteen äärettömänä -- vaikka kirkon katto ja kuorin
holvaus murtuisivatkin ja taittaisivat urkujen pillit kuin lasiputket!

Hän kuunteli syvään hengittäen kuin olisi hänelle kannettu kutsuja
maailmoista täynnä puhtauden innostusta, aaltoilusta ja kuohunasta,
johon kaiku vastasi hänen omassa, palavassa sielussaan, ja
paljasti tuskallisesti hänen ympäristönsä yksinkertaisuuden ja
ymmärtämättömyyden.

Näytti siltä kuin olisi hänen elämänsä riippunut siitä, että hän
kuunteli loppuun saakka noita sävelaaltoja, että hän seurasi niitä,
kunnes virran viimeinen loiske hälveni, saadakseen lähettää vapisevan:
"Kiitos, mestari Ollivier!" autioon kirkkoon -- -- --

Ja nyt vaikeni soitto. Ja lyhdyn himmeä valo näytti liikkuvan kirkon
sisällä.

"Grethi!", kuiskasi toinen nuorista tytöistä, tuo pienempi, joka ei
juuri näyttänyt lasta varttuneemmalta. "Kuuletko! Kohta on täysi päivä!
Jos joku tulisi ja näkisi meidät, sanoisin minä, -- niin, minä
sanoisin, että kaikki on sinun syytäsi Grethi! Ethän toki aio ottaa
hänen avaimiaan mukaasi? Tule, minua palelee ja minua pelottaa olla
täällä kirkkomaalla!"

Ja hän tempoili ystävättärensä pitkää huntua, joka ulottui melkein
maahan saakka.

Grethi seisoi yhä kumarassa oven edessä ja kosketti lämpimillä,
pehmeillä huulillaan sumusta kosteaa avainkimppua, joka kohta katoaisi
_hänen_ käsiinsä. Ja sitten sanoi hän kääntymättä lapseen päin:

"Nyt menee hän kotiinsa, köyhään, yksinäiseen majaansa. Ajatteleppa,
kuinka yksin hän on! Eikö sinunkin mielestäsi tule häntä sääli, Babli?"

Mutta pieni Babli vain nauroi ja sanoi: "Onhan hänellä kottarainen ja
rastaskin ja kaksi kanarialintua ja kissa. Minun täytyy tyytyä
'Bijouhun', ja se koira on niin kiukkuinen ja äkäinen, ettei tuvassa
uskalla mainita _kissan_ nimeäkään... Hys! tuolla on Sidsel,
tuolimuori! -- -- --"

Grethi peitti ystävättärensä nopeasti pitkällä hunnullaan. Ja kuin
kaksi haukanpoikaa kiisivät molemmat tytöt kirkkomaan poikki,
heittäytyivät matalan kiviaidan yli, juoksivat autiota kirkkomäkeä alas
ja katosivat sumuun kylän puolella.

Ja silloin alkoi päivä valeta ylempänä, kun kylässä, alhaalla laaksossa
sammutettiin valot ja lamput, kylässä, joka heräsi niinkuin pikkukylät
ainakin unisena, välinpitämättömänä, jokapäiväisine huolineen.

Vanha rappeutunut kirkko kohotti iästään ja murtuneisuudestaan
huolimatta kattoaan ja torniaan heikosti kellertävää taivasta kohti.

Että katto ja torni olivat olleet kuparilla peitetyt -- sanottiinpa
osaksi kullatutkin -- mutta nyt vain paanuilla katetut, tuulen ja
sateen puremat ja takkuiset kuin vanha tekotukka; että sammalvihreät
peruskivet olivat alkaneet vajota löysään hiekkaperustukseen; että
tukipylväät olivat alkaneet horjua; että itäisessä kuoriholvissa ja
läntisessä tornissa näkyi ammottavia halkeamia; että repeämät ja aukot
uhkasivat rakennusta häviöllä: sitä ei näkynyt tänä aavistuttavana
aamuhetkenä, jolloin päivä ei vielä ollut asettanut teräviä, arkisia
laseja silmien eteen.

Mutta kokonaisuuden muodon ja suhteet saattoi nähdä. Ja tuo kokonaisuus
oli jalo yksinkertaisuudessaan, puhdas ja sointuisa, niinkuin se
oppikin, joka varmasti oli kaikunut ja jonka aina pitäisi saada kaikua
harmaiden kaariholvien alla.



II.


Sitten vingahti asehuoneen ovi ruostuneilla saranoillaan. Ja Sidsel
tuolimuori astui ensiksi ulos.

Hän heitti nopean, terävän uteliaan katseen sille suunnalle, minne
neitoset olivat kadonneet.

"Niin, niin, Herra nähköön", huokaili hän pudistellen
miettivästi päätään verrattain pahanilkisen katseen tirkistellessä
teräksenharmaista silmistä, jotka uivat kellahtavassa silmänesteessä.
"Nuoret padat nuorine, pienine korvineen -- -- vanhan kirkon luona!"

Sitten hymyili hän, mutisi ja pudisteli päätään kuin vanha akka, vaikka
hän vasta oli keski-ikäinen.

Kesät ja talvet kulki hän sama villainen myssy päässään hymyillen ja
mutisten ja katsellen tarkasti ympärilleen, huulillaan aina lauseparsi,
vanha sananlasku tai omatekoinen letkaus, pudistellen tavan takaa
tottumuksen pakosta päätänsä, huoaten: "Niin, niin, Herra nähköön!"

Hän nosti lyhtyä, jota hän kantoi punotussa villalankakantimessa,
sammutti sen, hymyili ja katseli taas tarkkaan alaspäin.

Sitten tuli Bengt urkujenpolkija, entinen sotilas, jolla oli ryppyiset,
"suljetut" kasvot, pitkät käsivarret, punakarvaiset paksut kädet ja
suunnattoman suuret jalat.

Hän kulki kesät, talvet puettuna mustaan lampaannahkalakkiin ja
mustaan, kiiltäväksi kuluneeseen lampaannahkatakkiin. Kainalossaan piti
hän kieroonastuttua tohveliparia ja kädessään nuuskalla täytettyä,
suurta sarvea. Hän puhui hitaasti, -- sysäyksittäin -- syvällä,
käheällä äänellä, niin kuin tuulen suhina kirkon seinien ympärillä. Hän
oli täynnänsä raamatunlauseita siltä ajalta, kun hän oli ollut
palveluksessa vanhan papin luona ja nauttinut alkeisopetusta kasvavien
lasten kanssa. Samoihin aikoihin oli hän myös oppinut latinalaisia
sanoja ja käänteitä, joita hän usein käytti nurinkurisesti, mutta joita
hän säilytti kuin aarretta.

Aikojen kuluessa oli hänelle lennähtänyt, kuin muruja urkurin pöydältä
-- hiukan tietoja urkujen soitosta ja urkujen rakennustavasta.

"Seurakunnan neuvostossa" pidettiin häntä arvossa suur'oppisuutensa ja
syvän hurskautensa takia. Hän oli vanhapoika ja huonokuuloinen oli hän
myöskin; hän söi hitaasti ja paljon kerrallaan; oleskeli mieluimmin
kirkossa, jossa hänellä oli eväsvakkansa urkujen takana; joi
säännöllisesti, kolme pientä lasia paloviinaa huonon vatsansa takia ...
vaikkei kukaan ollut koskaan nähnyt häntä juovuksissa, yhtä vähän kuin
kukaan oli kuullut hänen nauravan tai kiroilevan.

Molempia, sekä häntä että Sidseliä pidettiin taitavina
ilmojenennustajina, tai yleensä "tietäjinä", joilta kysyttiin neuvoa
monissa asioissa.

Molemmat olivat he luvanneet toisilleen pitää tarkoin salassa mitä he
tiesivät -- ja mitä eivät tienneet, jollei oma etu vaatinut ilmaisemaan
sitä satunnaiseen hintaan.

He eivät näyttäneet vanhentuvan. Vaieten kokosivat he pennin pennin
lisäksi, aivan kuin he olisivat laskeneet, että paljon saattoi muuttua,
paljon kukistua, mutta että _he_ sadan vuoden kuluttua olisivat
hyvinvoipa pari!

Viimeksi astui asehuoneen ovesta ulos kirkon vanha urkuri, mestari
Ollivier.

Samalla kun hän hillitsi kylmän värähdyksen ojensi hän vaieten suuren
hakaraamatun, jota hän kantoi kainalossaan, urkujenpolkijalle. Sitten
nosti hän villatakkinsa kauluksen korvilleen ja kopisti pitkävartisiin
saappaihin pistetyitä jalkojaan kärsimättömästi vastatusten.

Ei ollut mikään ihme, että häntä paleli.

Hän oli soittanut ainakin tuntikauden, niin kuin hänellä oli tapana
tehdä läpi vuoden joka aamu kesäisin ja talvisin.

_Silloin_ luuli hän olevansa huomaamatta. Hän vietti hartaushetkiään
tuolla autiossa, raa'an kosteassa kirkossa. Hän antoi mielikuvituksensa
lentää hakaraamattu avoinna edessään urkujen koskettimilla.

Maalaiset käsittivät sen siten, että hän osaksi "harjotteli", osaksi
koetteli kuinka paljon kirkko voi kestää.

Ei ollut mikään salaisuus kirkkoraadille, eikä seurakunnan neuvostolle,
että urkujen ääni oli vankka, ja että niiden olisi tullut olla kylän ja
paikkakunnan ylpeyden aiheena, kun taas kirkko itse oli heikko ja laho
ja korjauksen tarpeessa.

Mutta on toista mitä neuvosto tietää ja toista mihin seurakunnalla on
varoja.

Mestari Ollivier piti päässään korkeaa, kolmikulmaista
majavannahkahattua poikittain ja hiukan otsalle painettuna, niin kuin
muoti vallankumouksen aikana vaati.

Melkein ihmisiän kuluttua siitä ajasta oli hän kai ainoa, joka maalla
piti ja saattoi pitää sellaista päähinettä joutumatta naurunalaiseksi.

Pitäjän kasvava nuoriso oli tottunut näkemään hänet sellaisena, tai
sitten herätti heissä kunnioitusta tuo alkuaan suora, iän mukana
kumartunut, mutta suljettu ja itsetietoinen olemus, joka meni ja tuli
rauhalliseen tapaansa kulkien säännöllistä rataansa tarkasti
minuutilleen, vieläpä sekunnilleenkin.

Hän ei koskaan katsahtanut sivuilleen, ei suoraan eteensä, eikä ylös
harmaata tai sinistä, pilvistä, tai pilvetöntä taivasta kohti.

Vahankalpeita, kapeita kasvoja hienopiirteisine nenineen vallitsi
leveä, selväpiirteinen otsa, jossa yksikään ryppy ei ollut saanut
jalansijaa, vaan jossa paksut, tummat kulmakarvat joskus vetäytyivät
kokoon kuin uhaten, varoittaen...

Ja sitten välkkyi tuon käskevän "poistieltäilmeen" alla lempeä,
sisäänpäin kääntynyt silmäpari, joka näytti kuin syvä, kirkas lampi
metsäisen rinteen alla kuvastelevan ikuisesti sinertävää taivasta.

Silmien loiste ei kyllä aina ollut yhtä voimakas ja askeleetkin
saattoivat käydä raskaiksi ja horjuviksi. Etenkin kun kevät läheni, tai
syksy alkoi saapua, näytti katse muuttuvan sumeaksi ja korkea vartalo
kumartuvan väsyneenä tuskan alla.

Mutta jos joku kulki tervehtien hänen ohitseen, oikeni vartalo tahdon
ponnistuksella melkein sotilaalliseksi. Ja hän nosti valkean, pitkä- ja
hoikkasormisen kätensä kolmikolkkaisen hattunsa reunalle, ja sitten
sirosti kumartaen ylemmäs ilmaan.

Ja kun taivas oli korkea ja puhdas, kun aurinko paistoi lämpimänä,
muttei painostavana, ja etenkin kun näkymättömät pikkulinnut lauloivat
iloisia, pieniä laulujaan yhä ja yhä uudelleen: silloin loistivat
harmaan urkurin silmät, ja hän heilutti kädessään punottua keppiään,
löi sen voimakkaasti maahan ja saattoi jäädä seisomaan siihen asentoon
katseen kierrellessä etsien loppumattomalla taivaalla, haltioitumisen
vallassa, mikä näytti imevän säveleitä valo- ja ilma-aaltojen
sopusointuisesta kulusta äärettömän avaruuden halki.



III.


Urkujenpolkija pisti yrmeänä suuren hakaraamatun takkinsa alle
odotellen käsi ojennettuna avainnippua, jonka urkuri tavallisesti antoi
hänelle.

Mutta mestari Ollivier pitelikin yhä avaimia suljettuaan asehuoneen
oven.

Oli kai sattuma, että hän viivytteli seisoen ja puristellen nyrkillään
avainnippua. Tuskinpa hän aavisti, mitkä pehmeät ja lämpöiset huulet
äsken olivat koskettaneet kylmää rautaa. Hän ajatteli vain:
sattuisikohan jonkun mieleen tuolta alhaalta kylästä juolahtamaan tulla
tänne kirkolle niin aikaiseen ... sitä minä en toivoisi.

Ja kun hän pudotti avaimet urkujenpolkijan suureen, ruskettuneeseen
käteen, kysyi hän:

"Ethän liene sattunut näkemään ihmisiä täällä kirkon luona, Bengt?"

"Mistä minä sen tietäisin?" kuului välttelevä, töksähtävä vastaus.
"Kysykää Sidseliltä!"

Sidsel aivan maiskautti kieltään kitalakeaan vasten, niin herkulliselta
tuntui ajatus saada antaa pitkä selitys, kun muuten olisi saanut
vaieten astuskella varpaisillaan pitkin tyhjiä tuolirivejä,
edestakaisin kylmällä kirkon permannolla silläaikaa kun mestari soitti:

"Niin, niin, Herra nähköön! Pitkä on vyyhti kehrättävänä sillä, joka
pyrkii selvittelemään nuorten naisten ajatuksia"...

Urkuri keskeytti:

"Ei mitään kiertelyjä, Sidsel muori! Tietäähän hän, että minä annan
hänen vartioida täällä kirkossa, ettei kukaan utelias häiritsisi minua!
Kun minä soitan seurakunnalle, hoidan minä virkaani ja minun täytyy
soittaa niinkuin virka vaatii. Mutta muina aikoina olen minä vapaa ja
tahdon käyttää vapauttani" ... ja hän lisäsi hiljaa: "kuunnellen sitä
Herraa, jota minä palvelen."

Sidsel pudisteli päätään katsellen häntä sivulta päin:

"Mutta jos nyt kuitenkin tulee nuoria naisia, jotka ovat uteliaita ja
tirkistelevät sisään ovesta, herra urkuri?" -- -- --

Mestari Ollivier'n kalpeiden kasvojen yli kulki pieni omituinen hymy.
_Se_ ajatus tuntui hänestä kovin vieraalta, kovin uudelta. Hän aikoi
kysyä ... mutta hänen kasvonsa saivat kohta tavallisen, ylevän
rauhallisen ilmeensä, niin kuin kaikki olisi ollut yhdentekevää
hänestä.

Tervehtien kohotti hän kätensä hattunsa reunalle ja ylös ilmaan,
tarttui pahkakeppinsä nuppiin ja loittoni.

Mutta vain muutaman askelen.

Hän pysähtyi kääntyen kirkkoon päin, joka seisoi siinä, kaukana
seurakunnasta ja ihmisistä, alastomalla mäellään, niin vanhana,
harmaana ja rappeutuneena, että sen melkein _näki_ horjuvan.

Tuuli oli noussut ja repinyt riekaleiksi aamusumun, ja valo säteili sen
läpi kirkon katolle ja seinille paljastaen armotta sen halkeamat ja
aukot.

Tuuli oli kylmä ja valo oli kylmää, ja vanha mestari kääri takin
ympärilleen tuskallisen liikutuksen vallassa, pää painuksissa.

Niin meni hän takaisin Bengtin ja Sidselin luo ja kysyi heihin
katsomatta:

"Mitkä nuoret naiset tulevat tänne tähän aikaan päivästä?"

"Vain täti Birgerin kaunis veljentytär, herra urkuri!" vastasi Sidsel
riemuiten.

Mestari Ollivier pudisteli päätään, löi keppinsä kovasti jäätyneeseen
maahan ja meni tiehensä suorana, reippaammin askelin kuin tavallisesti.

Toiset jäivät paikoilleen ja katselivat hänen jälkeensä ja toisiansa.

Bengt sanoi:

"Tuossa et sinä oikein onnistunut, Sidsel!"

"Höö!" sanoi Sidsel oraakelin äänellä. "Parempi olisi parempaa, mutta
hyvää on hyväkin."

"_Anna hänen olla_", sanoi Bengt töksäyttäen otteensa.

"Missä se seisoo?" kysyi Sidsel hymyillen teräksenharmaata hymyään,
huutaen kysymyksen hänen korvaansa.

"Johanneksen kahdestoista luku, seitsemäs värssy!" kajahti lyhyesti
urkujenpolkijan suusta.

"Min, niin, Herra nähköön!" huokaili Sidsel katsoen kierosti Bengtiin.
"Nyt on hänellä ainakin jotain ajateltavaa, tuolla köyhällä mestari
Suurenmoisella!"

Bengt sanoi vältellen, ympärilleen katsahtaen: "Tänään on
neljänkymmenen pyhimyksen päivä. Minkälaista ilmaa arvaisimme ennustaa
päivemmällä, pakkasta vai suojaa? Ja minkälainen kuukausihan tulee?..."

Tästä he eivät voineet päästä täydelliseen yksimielisyyteen. Sitten
sopivat he, että lähtisivät yhdessä kylään, siten nimittäin, että
heidät _nähtäisiin_ yhdessä kulkemassa.

Sillä Sidsel oli leski, kärsivällinen toivomuksissaan, sitkeä
yrityksissään -- niin kuin lesket ja vanhat piiat joskus kuuluvat
olevan.



IV.


Oli päästy melkein maaliskuun puoliväliin. Vuoden ensimäinen neljännes
eteni taistellen pakkasen ja suojan, auringon ja tuulen läpi
päästäkseen kevääseen.

Samoin taisteli vuosisatakin, jonka ensimäinen neljännes myöskin oli
loppumassa, kevättä kohti ankaran talven jälkeen.

Ympäriinsä niissä maissa, jotka lähinnä rajoittuivat Ranskaan,
hieroivat kansat silmiään ja tunnustelivat päätään.

Heistä tuntui kuin heidän muuttopäivänsä olisi tullut. Jättiläinen,
suuri vallankumous, oli kohottanut punaiselta palavan päänsä maan yli,
nostattaen useat hurjaan intoon, kauhistuttaen ja hämmentäen vielä
useampia.

Sitten oli jättiläisen oma poika lyönyt sen maahan, asettanut keisarin
kruunun päähänsä, pakottanut miljoonat ihmiset kantamaan sotilaan
otsamerkkiä. Maailma aiottiin valloittaa. Ranskan henki, tavat, puvut
ja kieli hallitseisi kansoja!

Mutta jättiläinen itse lyötiin _maahan_. Ranska läähätti verissään.
Useiden sen parhaista pojista oli jo kauan sitten täytynyt hakea
elatuksensa -- joskus hyvin vaivaloisestikin -- kierrellen
naapurimaissa, jossa kansat yhä puhuivat heidän vanhaa kieltänsä ja
alkoivat taas hitaasti tointua. Mitä oli tapahtunut?

Kaupungeissa olivat monet suuret suvut ruvenneet horjumaan, joutuneetpa
häviöönkin. Maalla sai ostaa maatilan, herraskartanonkin jokseenkin
talonpoikaistalon hinnasta rahan entisen arvon mukaan.

Jos kauppakaupungit olivat köyhtyneet, olivat kauppalat ja kylät
loppuun kidutetut. Kurt, talonpoika oli puinut viljansa ja halusi myydä
jyvänsä, täytyi _hänen_ antaa kauppiaalle maksuaikaa. Ja kauppias
syytti käsityöläisiä, ja käsityöläiset syyttivät toisiaan.

Mutta sellaisina aikoina on poikkeuksia -- itsestään huolehtivia
luonteita, joille yhteinen haaksirikko tarjoo sopivan tilaisuuden
itsensä pelastamiseen ja kuivalle pääsyyn.

Heistä tulee hitaasti, mutta varmasti rikkaita miehiä. Ja jos he eivät
alusta alkain olekkaan paatuneita, paatuvat he varmasti ja nopeasti.

Sellainen oli aika kauppaloissa ja kylissä, ja sellainen tässäkin
kylässä.

Mielissä oli -- ainaisen epävarmuuden tähden hengestä ja omaisuudesta
-- tapahtunut lamautuminen. Tahto oli kukistettu, sydämien rohkeus oli
muuttunut ummehtuneeksi, pimeäksi itsensätutkistelemiseksi. Miten
olemme me vihastuttaneet Kaikkivaltiaan? Ja millä saisi hänet
leppymään? Olihan kyllä niitäkin, jotka käyttivät kauniita
verkakankaita, pitkäliepeistä takkia, kirjavia, kiiltonappisia
liivejä ... mutta he muodostivat kuitenkin vähemmistön! Ja niin kuin
kaikki tuo olivat he kai Herralle kauhistuksena.

Jumalahan on -- niinkuin Bengt urkujenpolkija sanoi -- ei ainoastaan
vahva vähäisissä, vaan myöskin vahva _monissa!_

Sakset otettiin esille, ja pitkät liepeet putosivat, ja nöyrä arkipuku
verhosi kuin veltto säkki noita monilukuisia selkiä ja kylkiä.

Seurakunta oli jakaantunut kahtia. Hännystakit ja kiiltävät napit
liittyivät läheisesti yhteen "kirkkoraadissa", kun taas mullankarvaiset
arkitakit -- ei suinkaan ilman _omaa_ itsetuntoaan -- muodostivat
"seurakunnanneuvoston" -- Herran oman neuvoston, nuo pienet ja
lukuisat! -- -- -- -- --

Kylässä oli kaksi itsestään huolehtivaa luonnetta, kaksi, joista olisi
riittänyt useammallekin: Klaus Pommerenck ja Peer Pommerenck -- isä ja
poika.

Isä, jättiläiskokoinen härkä- ja hevoskauppiastyyppi oli syntynyt
täällä, mutta oli useimmiten poissa kylästä kauppamatkoilla puoli, jopa
kolmeneljännesvuottakin kerrallaan.

Suuren, leveälierisen luuhkahatun alta kiilsi punainen, karkeaviivainen
naama verestävine, vilkkuvine silmineen. Alaleuka oli kuin mustalla
silkkihuivilla köytetty turpapussi. Jos huivin solmu olisi avattu,
olisi luullut pään putoavan.

Mutta siinä se istui, vahvasti kyllä, kiukkuisen itsepäisenä, kuin
suljettu pääkirja; luettelo suurista ja pienistä konnankoukuista.

Se aukeni vain hymyilemään, kun se asetettiin kasvoista kasvoihin Peer
pojan kanssa.

Ukko oli oman onnensa seppä. Hänen poikansa oli hänen ainoa
ylpeytensä. Peer oli saanut kirjallisen kasvatuksensa läheisessä
maakuntakaupungissa, oli suorittanut lainopillisen tutkinnon ja päässyt
oikeusneuvoksen oikeaksi kädeksi, ahkeraksi, pelottavaksi ja pelätyksi
kädeksi, johon rahat ja maallinen hyvyys tarttuivat kuin itsestään, kun
tuo kalpean lihavahko lakimiehen pää, sievine, liikkumattomine
piirteineen, ei millään lailla saattanut taivaallista puolta huonoon
huutoon maallisen työn takia.

Jo nuorena oli viraston notaario selvillä maailman menosta ja asioitten
vaatimuksista.

Teologi, joka kiintyy tarkkaamaan tämän maailman puuhia, on mies, joka
pahasti paljastaa itsensä. Mutta lakimies, joka ottaa huomioon omansa
ja muitten tarpeet toinen silmä aina taivasta kohti käännettynä, on
voimakas mies.

Ainoasta ruumiinviastaankin oli hän aikojen kuluessa osannut muodostaa
osan voimaansa. Hänen syntymänsä oli maksanut hänen äidilleen --
varakkaan talonpojan ainoalle tyttärelle -- hengen; Peerille oli se
jättänyt pään hiukan vinoon asentoon oikeata olkapäätä kohti.

Kunnianhimoista isää ja kunnianhimoista poikaa oli molempia suututtanut
tuo vahinko. Mutta ajan kuluessa, kun kylä ja kauppala taipuivat yhä
enemmän _päältä näkyvään_ nöyryyteen, piti Peer vahinkoaan etuna. Hänen
ei tarvinnut, kuten muiden, _panna_ päätään kallelleen. Hän saattoi
ilman erikoista vaivaa hakea toisella silmällään lohdutusta ja tukea
taivaasta, kun toinen silmä taas haki kunniaa ja etua maan päältä.

Sievää, pyöreää ja kiiltävää, aina mustiin ja siististi puettua
kirjuria pidettiin työteliäänä, kunnollisena, kaunopuheisena ja ennen
kaikkea nöyränä ja siveänä miehenä, johon aina tuon tuostakin kirkon ja
seurakunnan neuvosto sokeasti uskoi, ja jonka johdettavaksi ne sokeasti
jättäytyivät.

Lopuksi uskoi hän sokeasti itseensä.

Ja silloin tuli isästä ja pojasta yksi.



V.


Ukko oli ollut poissa koko talven syksyn alusta alkaen.

Tänään oli hän tullut ratsastaen kotiinsa kylään ja lähettänyt heti
sanan pojalleen läheiseen hallituskaupunkiin. Vain lauantaisin oli Peer
tavattavissa kylässä, hevoskauppiaan kunnianarvoiselta näyttävässä
talossa, joka aikaisemmin oli ollut Birgerin perheen kotitalo.

Klaus Pommerenck tervehti poikaansa hyvin lyhyesti tapansa mukaan, ja
hiukan sen jälkeen menivät he yhdessä ulos kauniiseen ilmaan.

Huoneet olivat luultavasti tuntuneet liian ahtailta puhelua varten.

He kulkivat alaspäin myllärin taloa kohti, menivät sitten joen poikki
sen padon yli, mitä pitkin tie kulkee toiselle rannalle, selännettä
kohti, minkä juurella oli kylän puistopahainen -- pari kolme puuryhmää
hiekkaisen kirkkomäen vierellä, rinteellä, missä vanha kirkko
yksinäisenä ja kolkkona kohoaa.

Puisto oli hyvin vaatimaton, vaatimattoman Peerin kylän parhaaksi
puuhaama. Tästä pienestä lehdiköstä nuorine istutuksineen, pari penkkiä
vanhan poppelin ympärillä, näkyi vain kirkon ylin osa.

Mutta kirkon katon ja tornin takaa saattoi silmä seurata maiseman
nousevia aaltoviivoja -- vuoren selännettä yhtäjaksoisina lehti- ja
havumetsineen -- entisajan ritarilinnan valtavia jäännöksiä, jotka nyt
muodostivat nykyaikaisen herrasmiehen vähentyneen ja velkaisen
omaisuuden.

Ja sinertävän metsän sylistä loistivat maaliskuun kirkkaassa auringossa
herrastalon seinät -- komeina ja ylpeinä tällaisen välimatkan päästä,
vaikka Jumala ja joka mies tiesi, että se _oli_ raunio, sangen tyylikäs
ja maalauksellinen raunio, niinkuin pieni harmaa ja yksinäinen
kirkkokin.

Tänne puistoon pysähtyi Klaus Pommerenck ja löi kiinni
merenvahapiippunsa kannen, heilutellen vartta kuin ratsupiiskaa.

Hänen vilkkuvat silmänsä tähystelivät rohkeasti ja terävästi
sinertävää metsää ja herrastalon raunioiden kirkkaita seiniä, kuin
hevosparia. Hänen pitkä, vaaleanruskea takkinsa aukeni ja paljasti
komeat kirjavat liivit, joista kellonvitjat koristeineen riippuivat
vahvalla lantiolla... Hän läimäytteli ratsastuksesta likautuneita
kaulussaappaitaan ja hänen kannuksensa helähtelivät. Isän pienet,
kiivaat silmät -- oravansilmät -- tuijottivat pojan pieniin, mutta
totisiin kärpän silmiin.

"Penikka, sinähän käyttäydyt kuin elukka!" jyrisi ukko.

Molemmat silmäparit kohtasivat toisensa kuin ratsupiiskapari.

Mutta kohta sen jälkeen olivat Peerin kasvot taas sileät ja pyöreät ja
pää lepäsi miettien, asiantuntevana ja välinpitämättömänä toisella
olalla.

Hän sanoi kuivasti:

"Minä käyttäydyn aina niin kuin se, mikä olen -- sinun poikasi."

Vanhus viittasi piipun varrella ylöspäin metsää ja taloa kohti ja
sanoi:

"Tässä minä raadan ja rimpuilen koko elämäni, että _me_ pääsisimme
_tuonne_, tuonne ylös! Ja sillä aikaa kun minä olen poissa, hajoitat
sinä kaiken maahan!"

"Sinne minäkin pyrin!" sanoi Peer.

"Häh!" ärisi Klaus pistellen piipun märällä imukkeella pojan lihavaa,
valkoista kättä -- jonka pyöreässä nimettömässä välkkyi kapea, sileä
kultarengas.

Peer ei vetänyt kättään pois. Se sormus saisi kyllä jäädä siihen,
missä se oli! Hän otti vain taskustaan puhtaan nenäliinansa, pyyhki
pois isän suun kosteuden ja silmäili omituisella katseella ruskeita
hevoskauppiaan käsiä, joiden pakkasen punertamat sormet muistuttivat
kultasepän näyteikkunaa markkina-aikana sormuksineen täynnä kiviä,
levyjä ja kaiverruksia.

"Niin", sanoi Peer lyhyesti. "Olen mennyt kihloihin kuten näet."

"Olisitpa sitten, hitto vie, voinut ottaa _vielä_ köyhemmän tytön,
mokomakin pöllö! Mutta se on vale!" ärjyi ukko.

"Se ei muutu siitä minnekään!" vastasi poika. Ja taas kohtasivat
molemmat silmäparit toisensa.

Ukko säpsähti. Hän oli tottunut siihen, että poika toimi omin päin ja
toimi hyvin.

Piiliköhän tässä jotain? Tai olikohan hänen oma lihansa ja verensä
mennyt piloille?

Kun isä ja poika joskus tapasivat toisensa maakunnan pääkaupungissa,
missä Peerillä sattumalta oli pieniä lainopillisia tehtäviä, saattoivat
he yhdessä viettää hauskan illan. Silloin oli asianajajalla vähemmän
halua panna päänsä kallelleen; silloin saivat taivaalliset asiat hiukan
levätä, kun taas maalliset tarpeet olivat vallassa. Ja kun isä ja poika
Pommerenck aamupuolella erosivat, pulpahteli yksinkertaisen
hevoskauppiaan kurkku isällisestä naurusta, sillä tiet ja suunta, johon
poika lähti, oli isä nuoruudessaan ja vanhuudessaankin hyvin tuntenut.

Mutta kumpikaan ei ilmaissut mitään toiselle ja nämähän olivat vain
sivuseikkoja ja syrjähyppyjä asioitten yleisessä kulussa.

Olikohan tämä sitten jotain muuta? Ja mitä tämä muu sitten
oli? -- -- --

"Olisitko hyvä ja selittäisit asian!" sanoi Klaus, ottaen takkinsa
taskusta hollantilaisella tupakalla täytetyn sianrakon ja täyttäen
piippunsa.

Peer, joka ei polttanut, otti liivintaskustaan pienen hopeisen
nuuskarasian, pisti hyppysensä ruskeaan tomuun hartaana kuin sormiaan
vihkivedessä kasteleva katoolinen, nuuskasi, siivoili huultansa
nenäliinallaan ja sanoi, valiten tarkasti sanansa, liittäen lauseen
lauseeseen, varmana ja varmasti kuin asianajaja oikeuden edessä:

"Minä olen tarkan mietinnän jälkeen ja perehdyttyäni perinpohjin
kaikkiin asianhaaroihin kihlannut neito Marguerite Birgerin,
neuvosvainaja Herman Birgerin ainoan tyttären, jonka isä on syntynyt
tässä kylässä, ja jonka sisarista toinen, neiti Dorothea Birger,
yleensä tunnettu nimellä 'täti' Birger, vielä elää, kun taas nuorempi
veli Franck..."

Tässä keskeytti ukko:

"Enkö minä muka _tiedä_, kuka noista hassuista Birgereistä vietä elää,
tai ei elä? Enkö _minä_ ole ostanut heidän, vanhaa taloaan ja
korjauttanut sen -- suurilla kustannuksilla? -- -- --"

"Sinä olet", jatkoi Peer häiriytymättä, "maksanut hyvin pienen
kauppasumman arvokkaasta omaisuudesta -- ja _minä_ sain kaupan
syntymään -- ja korjaukset olet sinä antanut _minun_ maksaa -- ja nyt
täytyy sinun kuunnella minua keskeyttämättä!"...

"Häh", ärisi ukko imien piippuaan, niin että korina kävi
kastanjanruskeassa kopassa.

"Birgeriläiset", sanoi Peer, "ovat kyllä tavallaan hassuja, ja tuo
vanha hupakko, täti Birger, hiukan enemmänkin, mutta Herman edistyi
kuitenkin nopeasti lakimiehen uralla, meni aikaisin pääkaupunkiin, sai
verrattain suuren tuttavapiirin ja pääsi nimineuvokseksi. Sitten meni
hän naimisiin hupsun naisen kanssa, joka soitti ja lauloi ja
kirjoitteli romaaneja ja sai Hermaninkin pään pyörälle, niin että hän
löi tehtävänsä laimin. -- Sillä hän oli kaunis nainen, ja tytär on
hänen sukuaan", lisäsi Peer miettivästi.

"Niin mutta...?" kysyi Klaus.

"Niin -- sitten tulivat kaikki nuo vararikot", jatkoi Peer
virallisesti. "Ja keskellä vaikeuksia kuoli nimineuvoksetar, ja mies
suri sitä kauheasti, löi kaikki laimin ja hullusti kävi ja hullulta
näytti kaikki!"

"Mitäs se meitä liikuttaa?" kysyi Klaus taas tupakkapilven keskeltä.

"Sepä sattuu liikuttamaan minua", vastasi Peer ja otti hopearasian
esiin.

"Minä toivon, ettet sinä...!" ärjäsi hevoskauppias.

"Niin", sanoi Peer naputtaen kantta. "Minä matkustin pääkaupunkiin
viime syksynä, kun sinä olit poissa. Täti Birger tuli nimittäin
luokseni itkeä ulisten enemmän kuin tavallisesti ja kertoi minulle
joukon asioita ja antoi minulle kasan papereita, joitten joukossa
kirjeitä Franck veljeltä, joka oli tehnyt tyhmyyksiä ja kauan sitten
livistänyt Brasiliaan..."

"Mitä saakelia se meitä liikuttaa!" huusi Klaus, joka oli alkanut
kadottaa kärsivällisyytensä. Peerin pää oli aivan kallellaan ja hän
heitti isäänsä silmäyksen alhaalta ylöspäin.

"Pysyppäs nyt nahkoissasi, ukko, tai minä pidän salaisuuteni
itselläni!"

"Hurrurrr...!" kuului piipun kopasta.

"Minä huomasin, että tässä oli jotain tehtävää", sanoi Peer. "Ja että
täytyi liikkua nopeasti. Minä matkustin Herman Birgerin luo. Hän oli
aivan suunniltaan, puhui vain vaimonsa kuolemasta, ja että hän kohta
tulisi seuraamaan häntä. Minä pelastin hänet, niin että hän joka
tapauksessa sai kuolla asiat selvillä."

Tässä kulki jotain taivaallista notaarion kalpeiden, sileiden kasvojen
yli, ja hän jatkoi:

"Herman Birger kuoli nimittäen minua itsensä ja ainoan lapsensa
pelastajaksi ja uskoi tämän lapsen tulevaisuuden minulle. Ja minusta se
nyt riippuu!"

"Elukka!" mörisi vanhus. "Miksi olet sijoittanut tuon tytön tänne täti
Birgerin luo? Eikö sinulla ole kylliksi hempukoita pääkaupungissa?"

Peer nosteli ainoata olkapäätään -- ja sanoi:

"Aion nyt helluntaina mennä naimisiin neito Marguerite Birgerin kanssa,
koska hän hyvin pian on viidensadantuhannen hopeamarkan arvoinen,
kaikki menot perinnöstä pois luettuina!"

Piippu erkani äkkiä vanhan hevoskauppiaan suusta ja alaleuka paisui
pussissaan:

"Mistä ne rahat tulevat?" kysyi hän. "Putoavatko ne kuusta?"

"Ne kuuluvat minun vaimolleni Franck Birgerin ainoana perillisenä, tuon
sedän, joka meni Brasiliaan ja kuoli jättämättä perhettä jälkeensä!"
sanoi Peer ja pullisti pyöreää rintaansa tiukkojen, mustien liivien
alla.

"Onko sinulla se kirjallisesti?" kysyi Klaus matalalla äänellä,
hymyilemättä.

"Kaikki paperit ovat järjestyksessä!" hymyili Peer. "Ei puutu muuta
kuin -- minun hääni!" -- --

Nyt oli taivaallinen ilme kokonaan kadonnut lakimiehen kasvoilta.
Pistävä auringonpaiste, raikas tuuli ja sangen vilkas keskustelu olivat
nostaneet kalpean pyöreille poskille heikon punan. Hän näytti mieheltä,
jolla on hyvä omatunto, hyvä ruuansulatus ja koko elämän toiminta
järjestyksessä.

Hän puheli itsetietoisesti, huolimattomasti:

"Tuo Franck ei ollut ainoastaan kevytmielinen velikulta, vaan aika
mies. Hän tuli toiselle puolen paraaseen aikaan, erään hampurilaisen
kauppahuoneen palveluksessa, osti kaivoksia, möi metsää, piti
konttooria ja pankkitiliä Riossa, ja oli juuri purjehtimaisillaan
takaisin Bremeniin auttaakseen veljeään, joka aikoinaan oli tukenut
häntä.

"Silloin vei kuume hänet. Hän on poissa, veli on poissa, veljen vaimo
on poissa. Jälellä on vain Marguerite ja täti Birger.

"Täti Birgeristä pääsemme me helpolla. Kaikki on selvillä. Kukaan ei
tiedä mitään. Minun tuleva vaimoni kaikkein vähimmän. Asiapaperit ovat
_minulla_.

"Ja nyt, ukko, saatamme alkaa katsella ympärillemme tässä
kylässä ja pitäjässä! Herrasmies tuolla 'hovissa' -- no, hän on vain
hylky. Me voimme antaa hänen olla paikoillaan sen lyhyen ajan, mikä
hänen kuolemaansa kuluu -- tai saatamme kohta myydä kaikki
pakkohuutokaupalla. 'Kirkkoneuvosto' on hieman arka hänestä --
vanhastaan. Saimmehan häneltä kirkon, kirkonmäen ja puiston
mitättömästä hinnasta. Mutta seurakunta ei ole voinut koskaan sietää
hänen elosteluaan tuolla ylhäällä, ja hänen juutalaisnaisensa on
tikkuna heidän kaikkien silmissä.

"Me tulemme mullistamaan aikalailla, ukko! Kirkon me revitämme --
kaatuuhan se muuten kohta meidän kaikkien niskaan. Bengt urkujenpolkija
on varoittanut meitä. Tuo karannut poropeukalo, joka soittaa urkuja, ei
edes uskalla tarjota meille oikeata soittoa. Kirkon täytyy pois,
urkurin täytyy pois. Me emme voi antaa armoleipää joka vieraalle,
mikä jäytää kuntaa. Bengt ei sitäpaitsi ole tyytyväinen häneen, ja
Bengt on luotettava mies, -- vanha velikulta -- olkoon menneeksi --
mutta hyvin vaikutusvaltainen. Sekä Bengt että Sidsel muori ovat
tyytymättömiä urkujensoittajaan. He sanovat että 'hän pitää meitä
kaikkia mitättöminä', ja että hänellä on omat mielipiteensä sekä
jumalanpalveluksesta että veisaamisesta. _Hänellä_, tuolla raukalla,
_omia_  mielipiteitä!

"Sellaista väkeä emme me voi sietää keskuudessamme! Ei, ukko! Sinä ja
minä, me tahdomme saada sekä julkisen että yksityisen mielipiteen
käytettäväksemme, ja se on seuraava Pommerenckin sukua tuonne _ylös_,
missä me kohta olemme kuin kotonamme!..."

Näin sanoen viittasi Peer Pommerenck ylöspäin, ei aivan taivasta kohti,
mutta puoliväliin sinertävään metsään päin, mikä verhosi tilan ja
kartanon.

Vanha Klaus Pommerenck pisti sanaakaan sanomatta merenvahapiippunsa
taskuun -- ja käsivartensa pojan kainaloon.

_Nyt_ hymyili isä. Poika oli kuitenkin ja tuli olemaan hänen
ylpeytensä.

Ja hymy seurasi häntä, kun hän samana iltana lähti kylästä hehkuvan
punaisena auringonlaskussa tyhjennettyään pari pulloa sodanaikuista,
erinomaista ranskalaista viiniä, jonka molemmat olivat jakaneet
viettäessään hauskan illan.

Auringonlaskun valaistuksessa ratsasti jättiläismäinen hevoskauppias
pois pitkälle matkalle. Ja vuorijonon ylimmällä harjalla pidätti hän
rotevan westfalilaisen hevosensa ja katseli hymyillen linnanraunioiden
loistavia seiniä ja pientä, harmaata kirkkoa alhaalla:

"Tuolla", ajatteli ukko, "vihitään siis minun poikani ja
viisisataatuhatta hopeamarkkaa. Jos vain joku voisi sanoa minulle,
_kuinka_ paljon perintöveroon menee?"...

Ja hän alkoi pelätä, että Pommerenckin sukua petettäisiin.



VI.


Herraskartano -- maatila.

Talolla ja tilalla oli nimi, jota ei kukaan enää käyttänyt
jokapäiväisessä puheessa.

Hyvin vanha nimi, josta sadut ja tarinat soivat, nyt peittyneinä
aikojen unhotukseen niinkuin puoleksi kukistunut talo homeeseen ja
sammaliin.

Herraskartanoa kutsuttiin yksinkertaisesti "kartanoksi", ja
herrasmiestä, joka asui siellä, "mieheksi".

Päärakennus oli puoleksi sorana, torni kokoonlysähtänyt, vanhoilla
niityillä kasvoi villimetsä, ojat pajupensaiden ja kaislojen peitossa.

Raunio, joka sijaitsi sellaisella paikalla, että se kohosi korkeammalle
koko vuorenselännettä, jota peninkulmien alalla peitti vanha lehti- ja
havumetsä, paikkakunnan koriste, tilan ylpeys, "miehen" viimeinen
tulolähde.

Hän olisi ehkä voinut pelastaa itsensä hakkauttamalla.

Hän ei hakkauttanut.

Hän istui päivät pitkät viimeisessä nojatuolissaan, jonka kiiltäväksi
kuluneessa selkänojassa oli puoleksi himmentynyt vapaaherran kruunu.

Tuoli seisoi madonsyömällä tammipuisella korokkeella, aivan ikkunan
ääressä -- yhden niitä harvoja, joista vielä saattoi katsella ulos.

Siinä istui hän, suvun viimeinen jäsen, leininlyömänä, ravistuneena,
nuoruudestaan kaatuvatautisena, pilkaten elämän turhamaisuutta -- jolle
hän antoi täsmälleen sen arvon, minkä hän oli sille antanut, silloin
kun hän vielä tanssi ja ratsasti, soitti huilua ja pelasi korttia --
pitkien tiedottomuuskohtausten ja hiukan pitempien "valoisain hetkien"
vaihdellessa.

Hän istui tähystyspaikallaan ja katseli alas kirkonmäelle päin.

Hän katseli kirkkoa, joka sai kiittää hänen esi-isiään olemassa
olostaan, ja puhtaasta, ylhäisestä tyylistään samaa rakennusmestaria
kuin vanha vapaaherrallinen linna rakennustapaansa.

Kirkkoa, joka näytti liukuneen irti linnasta kuin sielukkaampi
ilmestys ja pysähtyneen viimeiselle kukkulalle kylän ja laakson
yläpuolella. -- -- -- -- --

"Mies" istui siis siinä valtaistuimellaan ikkunan ääressä, ja kiskoi
esiin kellahtavia pitsikalvosimiaan aamunutun poimujen alta, ja hymyili
pilkallisesti kun hänen vapisevat sormensa vielä rypistelivät
repeytyneitä pitsejä. -- -- --

"Rally!'" huusi hän, äänellä, joka kerran oli kaikunut kuin
metsästystorvi ja nyt muistutti pärisevän puupillin ääntä.

"Rally! Etkö kuule? Rachel -- _nom d'un cochon_ -- Mamsell Pfefferkorn
-- Mammy _Zum Teuffel!_ Minä tukehdun -- Tuo minulle kauralientä. --
Tai mene isiesi luo, Abrahamin, Iisakin, Jaakobin -- -- -- ho, ho,
ho!..."

"_So sachte, so sachte, Mand_!" [Hiljempaa, hiljempaa mies!] kuului
viereisestä huoneesta hyväntahtoisen, syvän naurun säestäessä. -- Ja
tämä huone oli vielä vaatimattomammin kalustettu kuin "miehen" kammio;
siellä oli vain yksi ainoa huonekalu suurta uunia vastapäätä,
hienojalkainen klaveeri, jonka koskettimet puolihämärässä loistivat
kuin suvun jäsenten kauan sitten soittamasta lakanneet, kalpeat
luurankosormet.

Miehen luo tuli keski-ikäinen, lyhyehkö, korkeapovinen nainen puettuna
yksinkertaiseen, mustaan villapukuun. Valkeita, lihavia käsivarsia
peittivät pitkät, neulotut sormettomat hansikkaat, valkean, paisuvan
kaulan ympärillä oli musta kivihelminauha. Leuka kaksinkertainen,
punaisine, hymykuoppaisine poskineen. Tukka riippui noenmustina, siellä
täällä harmahtavina kiharoina. Silmät olivat mustat, sametin pehmeät
kuin itämaiden yö, ja niistä säteili hyvyyden ja terveyden loiste, mikä
vallitsi rauniota nojatuolissa ja paistoi kirkkaana keskellä talon
autiutta ja häviötä.

"Ei saa kiukutella Rachelille, eikä puhua pahaa Pfefferkornista, ukko
hyvä! Tässä on liemi -- juokaa terveydeksenne!"

Ja israelitar nauroi kaataen lämpimän liemen korkeaan, hiottuun
kristallilasiin -- viimeiseen juhlalasiin tyhjästä kulmakaapista -- ja
antoi miehelle juoda.

Sillä hän tahtoi juoda vain pikaristaan -- vaikkapa vain kauralientä.

Hän irvisteli lopetettuaan, ollen muka välittämättä avusta. Mutta hän
katseli salaa kiitollisena mamseli Pfefferkornia, kun hän loi alas
silmänsä ja kaksoisleukansa, ja loi tyytymättömän katseen ulos
vihreästä akkunaruudusta.

"Eikö yhtään ihmistä tule tänä iltana? Eikö kultavarpunen, eikö
punatukkainen sotatyttökään tule, eikö _Monseigneur_ tule?"

Rachel pani lihavan kätensä hänen tuolinsa selustalle, taputti
häntä olalle kuin lasta viihdytellen; nousi varpailleen kuluneissa
kengissään ... katseli ulos ... hymyili:

"Gut Schabbas! Nyt täyttyy talo!"

Grethi tuli ja pikku Babli tuli.



VII.


Rachel oli eräänä päivänä tavannut molemmat tytöt metsässä.

Se oli viimeinen joulupäivä, yksi noista melkein joulu-ilottomista, kun
lumirännän kuihtuneet hiutaleet pyöriskelevät tiedottomina ympäriinsä
sadekuurojen ja tuulenpuuskien välillä. Ilma oli raakaa, puut itkivät
-- ihmiset olivat kivuloisia ja heikkoja, häijyjä tai nyreitä.

Rachel oli itsekin lähtenyt metsään, hameenliepeet käärittyinä ja
sadehattu päässään, haihduttaakseen lyhyeksi ajaksi taloudellisia
huoliaan, joita hän kotona lujalla tahdollaan koetti hymyillen ja
piilotellen karkoittaa.

Että talon ja miehen häviö oli lähellä, ja että sitä voisi viivyttää
vain lyhyen hetken, siitä oli rohkea Israelin tytär täydellisesti
selvillä. Ja tuo viivytyskin maksoi rahaa, päänvaivaa, sata pientä,
monta suurta juonta -- Jehovan valitun kansan kekseliäs tytärkin
saattaa hetkisen epäillä Herran apua -- ja tuon kerran kauniin, aina
lämminsydämisen Rachelin mustista silmistä vieri katkeria kyyneleitä
sileille poskille, niinkuin vesipisarat valuivat pitkin puiden sileätä
kaarnaa, puiden, jotka eivät enää voineet torjua häviötä, vaikka ne
_nyt_ kaatuisivatkin kirveen iskuista, sillä nythän ei millään ollut
arvoa, ei tarvepuilla eikä haloilla!

Hän kulki itkien, nyyhkytti ja valitteli Herralleen ja Jumalalleen.
Jospa hän edes olisi nuori, kaunis ja solakka, kuten silloin kun _hän_,
mies, oli ottanut hänet parhaaksi ystävättärekseen, itse hyljättynä,
hyljättyään monen monta ystävätärtä! Silloin kai auttaisi Herra häntä
pääsemään hyviin naimisiin, niin että hän voisi auttaa _miestäkin!_

Ja juuri kun hän ajatteli tällaista, antoi hän itselleen ajatuksissaan
korvapuustin: "Saitkos, saitkos!" mutisi hän. "Sinä ajattelet ilkeästi,
halpamielisesti, Rachel, sillä ethän sinä tahdo jättää häntä päiväksi,
et hetkeksikään, häntä, jota sinä hänen avuttomana ollessaan rakastat
ehkä syvemmin, vaikka toisin kuin hänen voimansa ja kunniansa päivinä!"

"Taipukaamme ... kunnioittakaamme Jumalaa... Ole kiitetty Herra minun
Jumalani siitä, että annoit tyttärellesi lämpimän ja uskollisen
sydämen!"

Ja sitten niisti hän huojentuneena ja lohdun saaneena nenäänsä ... ja
samalla huomasi hän molemmat nuoret neidot, jotka _myöskin_ näyttivät
hakevan metsältä apua kodin huolia vastaan.

Ainakin kulkivat he siellä itkien yhdessä -- pitkä ja solakka hiljaa,
pienempi äänekkäästi ja kuuluvasti nyyhkien.

Nyt itki joulu-taivas, pilvet, puut ja kaksi pikku tyttöä ... mutta
Rachel hieraisi nenäänsä viimeisen kerran ja meni heitä vastaan.

Pienemmän tunsi hän nimeltään -- niinkuin kaikki tunsivat toisensa
tällä paikkakunnalla -- tiesi, että tuo lapsi kastanjan punaisine
hiuksineen oli Babette, jota sanottiin Babliksi, että hän oli n.s.
"sotalapsi" vainovuosien ajoilta, kaiketi hedelmä, ja sangen eloisa
hedelmä, erään upseerin asuntoajalta nuoren, helposti syttyvän lesken
luona; että hurskas tohvelintekijä, joka oli lapseton, mutta ei
sydämetön, oli ottanut hänet lapsekseen lesken kuoleman jälkeen,
lukuunottamatta sitä, että hän joka vuosineljännes nosti sopivan
elatusavustuksen kunnan viranomaisilta.

Toista tyttöä ei Rachel sitävastoin tuntenut. Hän näki hoikan, kauniin
neidon, suurine, ilmeikkäine silmineen, suurine, kiharoine tukkineen,
joka ei oikein tahtonut pysyä vangittuna leveäreunaisen sadepäähineen
alla...

Käsi, mikä piteli huivia koossa nuoren, hienon, täysin kehittyneen
rinnan yllä, oli paljas, valkea ja kapea, selvin, sinertävin suonin...

Hän oli kai äsken tullut paikkakunnalle -- oli uutuutena viehättävä
katsella ... ja naisethan huomaavat kaiken terävästi ja nopeasti
ensimäisellä silmäyksellä. Ja neiti Pfefferkorn ajatteli itsekseen:
Nuohan tuottaisivat hupia miehelle ja minullekin raunion
yksitoikkoisessa autiudessa!

"lapsukaiset!" sanoi hän "tehän olette molemmat kuin läpimärkiä
varpusia, kun minä taas muistutan kastunutta varista. Ettekö tahtoisi
tulla kartanoon kuivaamaan vaatteitanne -- ja silmiänne", lisäsi hän,
hymyillen leveää, hyvää, lihavaa nauruaan.

Grethi näytti pelästyneeltä, ehkäpä hiukan loukkaantuneeltakin. Bablia
paleli ja hän tahtoi mielellään nähdä kartanon, josta kerrottiin mitä
kummallisimpia juttuja.

Ja kädenkäänteessä, Grethin voimatta estää sitä, kertoi tyttönen sillä
aikaa kun he kaikki kolme kulkivat herraskartanon tuuheaa puistokujaa
pitkin, että Grethi oli tullut tänne pääkaupungista -- koska hänen
vanhempansa kuolivat muutaman viikon väliajalla; että hän nyt asui täti
Birgerin luona; että notaario Peer Pommerenck kävi siellä joka viikko;
että hän oli "pelastanut" nimineuvos Birgerin, Grethin isän,
vararikosta tai vankeudesta; että hän nyt oli kihloissa Grethin kanssa;
että täti Birger oli niukoissa oloissa elävä vanhapiika; että hän
siunasi varakasta, viisasta ja jumalista Peer herraa; että molemmat
ystävättäret inhosivat notariota, yhtäpaljon kuin he rakastivat
toisiaan; että he olivat yhtä ystävättömiä ja avuttomia ja että he sen
vuoksi kuljeskelivat metsässä itkemässä -- -- --

"Kas, kas! Mitä minä kuulenkaan?" huusi Rachel lyöden kätensä yhteen ja
sitten molempien pikkulintuparkojen hartioille.

"Mennään sisään, lapsikullat! Ehkäpä Jumala auttaa meitä kaikkia!"
-- -- -- -- --

Niin syntyi tuttavuus. Ja talvi kului.

Nuoret neitoset elähyttivät raunion autiuden ja toivat eloa tyhjiin
komeroihin ja rappukäytäviin, soppiin ja huoneisiin, ritarisaleihin ja
juhlahuoneisiin, joista puolet oli niin rappeutuneita, että vain
vanhat, kotiutuneet "aaveet" saattoivat asustaa niissä.

Ja sen ne tekivätkin sekä tarinoiden että oman oikeutensa mukaan.

Grethi tunsi nopeasti kotiutuvansa kartanossa, missä hän monta kertaa
viikossa kävi.

Hänellä oli oma tapansa hiipiä ulos ja sisään -- hiljaisen
veitikkamainen, mietiskelevän "haaveileva" -- lyhytsanainen, kun
Pfefferkorn tahtoi ottaa liian tarkan selon hänen tunteistaan,
lyhyesti taittava, kun isäntä kohteli häntä liiaksi _en garcon_
[tuttavallisesti].

Hän nimitti Grethiä "kultavarpuseksi", tarkoittaen hänen paksujen
kiharoiden hiustensa kiiltoa, mihin arinkin päivänsäde varjojen
täyttämässä linnassa kiintyi, tai lasketellessaan pilaa kauniille
tytölle hänen tulevan sulhasensa takia.

Se loukkasi ja suututti Grethiä -- ja mies lopetti viimein.

Hän oli kuitenkin, huolimatta hillittömistä vihanpuuskistaan,
aatelismies.

Hän oli matkustellut, seurustellut aikansa johtavien miesten ja naisten
kanssa. Hän oli ollut upseeri, oli yritellyt diplomaattisella alalla ja
aina oli hänen ruumiinsa ollut heikompi kuin hänen henkensä voima.

Hän oli epätoivoissaan väsynyt viettämään elämää, jonka kuluessa hän
tunsi kylmän jäähenkäyksen joka päivä lähenemistään lähenevän.

Hän eli edelleen juutalaisnaisen ylläpitämänä, ja hän oli kiintynyt
sillä, mitä hän nimitti "möhkäleeksi" vasemmassa kyljessään, tuohon
naiseen, jota hurskaalla ja kunniallisella paikkakunnalla inhottiin
hänen uskontonsa ja hänen suhteensa takia herrasmieheen -- ja samalla
kertaa siedettiin häntä kuitenkin tuolla "ystävällisellä" seudulla,
sillä olihan mies kuitenkin aatelisherra!

Tämän huomasivat Grethin suuret, vakavat silmät pian, ja hän rupesi
pitämään heistä molemmista, juutalaisnaisesta ja aatelisherrasta.

Hän kulki hiljaisen kevyttä käyntiään, istui haaveilevan yksinäisenä
sopissa, jättäen Bablin, "sotalapsen", meluten herättämään kaiun
kuolleissa huoneissa ja molempien asukkaiden nuoruuden muistelmissa.
Mies ja Rachel toruivat lasta, -- hymyilivät hänelle ja hänen kanssaan,
ahtoivat häneen makeisia ja kotona leivottuja kakkuja... Ja niin kului
moni surullinen iltapäivä yksitoikkoisina viikkoina.

Ja sunnuntaisin tuli _Monseigneur_.



VIII.


Herrasmies nimitti vanhaa urkuria sillä nimellä.

Grethi ei ymmärtänyt tämän nimityksen merkitystä, eikä tottumuksen
vuoksi tiedustellutkaan sitä. Hän tiesi vain, että nimi tarkoitti
mestari Olliviertä, pitäjän rappeutuneen, pienen kirkon hiukan
raihnaista, vanhaan tapaan puettua urkuria.

Sen kirkon, johon hän heti oli kiintynyt nuoren innostuksensa halulla
ihailemaan kaikkea, mitä tuolla puolen laaksoa uhkasi kato,
vastakohtana sille, mikä alempana kylässä pyrki kohoamaan ilmoille.

Hänestä tuntui, kun hän muutaman kerran oli nähnyt ukon, että aina kun
_hän_ tuli, muuttui kaikki vanhassa talossa kaksinkerroin
hiljaisemmaksi, ylevämmäksi ja hienommaksi.

Häntä suututti, että Babli saattoi hyräillä ja juoksennella ympäriinsä,
kun sunnuntaivieras tuli.

Ja hän oli iloissaan siitä, että Rachel, Babli ja hän itse aterioivat
isossa keittiössä, etteivät herrat häiriytyisi shakkia pelatessaan,
jolloin olisi saattanut kuulla "kuolemankellon" tikutuksen mädänneessä
seinälaudoituksessa.

Myöhemmin tarjoiltiin vaatimaton illallinen ukon huoneessa ja Rachel ja
Babli palvelivat isäntää ja vierasta vuorotellen.

Grethi pysyi syrjässä piiloutuneena viereisen huoneen nurkkaan,
ajatellen lapsuutensa valoisia päiviä vanhempiensa kodissa.

Kun "mies" sattumalta tunsi ruumiilliset kärsimyksensä pienemmiksi,
saattoi hänen omituisesti värisevä naurunsa tunkeutua ulos huoneesta ja
herättää kaiun tyhjässä musiikkihuoneessa, missä hoikkajalkainen
klaveeri seisoi odotellen henkien käsien kosketusta. -- -- --

Ja kun pöytä oli katettu ja isäntä sanonut iroonisen kohteliaan:
"Mahlzeit, Monseigneur!", kun kaksipuoliset ovet olivat narahtaen
auenneet sivuhuoneeseen, työnsivät Rachel ja urkuri miehen
nojatuolineen sinne. Kamiinin nokiseen kitaan sytytettiin tervaksinen
valkea eikä yksikään lamppu tai kynttilä saanut oikeutta häiritä.
-- -- -- -- --

Ja nyt painautui Grethi syvälle ikkunakomeroon kyyryyn, kädet leuan
alle -- huolimatta vedosta, joka rikkinäisten ruutujen kautta kulki
hänen ylitseen saaden seinien risaiset tapetit heilumaan kuin
"kummituksen" huokauksesta...

Hän seurasi silmiensä lämpimällä hehkulla kuin sointuaaltoina
läikehtivää, ruudukkaalla permannolla leikkivää kuvastusta. Hän näki,
kuinka loimo, huokuen värejä, henkien säveleitä, ympäröi urkurin tuolin
klaveerin edessä, nousten kuin pehmeä, ruskon punertama vaahto tuolin
selkää ylös, valaisten mestarin kädet, jotka juoksivat valosta varjoon
ja varjosta valoon, aivan kuin ne olisivat olleet niiden henkien kädet,
joita kone niin kauan oli odottanut.

Ja hänen vartalonsa, joka ensi silmäyksellä oli näyttänyt Grethistä
heikolta ja kärsivältä, kasvoi, suoreni ja norjentui, kun väriloimun
vaihteleva aaltoilu sai hennon klaveerin vapisemaan...

Grethi oli kasvanut soiton keskellä kotonaan, missä äiti soitti
spinettiä ja harppua -- tuo haaveileva ja tunteellinen äiti -- aikana,
jolloin koko maailma tunnelmoi ja haaveili, kun ei voinut ajatella eikä
toimia.

Grethi soitti hiukan itsekin ja hän tunsi suurimman osan siitä musiikin
paljoudesta, joka entisiltä ajoilta uuden vuosisadan mukana tunkeutui
ihmismaailmaan valloittaen ja pitäen hallussaan sydämet, samalla kertaa
kun "suuri valloittaja" ei ollut voinut pitää maita hallussaan.

Hän seurasi istuessaan siinä pimeässä ikkunakomerossa kohoavaa
hohdetta, joka ajeli varjoja edellään, siksi kunnes se näytti
tarttuvan urkurin koko vartaloon pannen kädet ojentumaan ja pään
sankaripiirteisenä kohoamaan -- -- -- tuon miehen jättiläispään, hänen
tulkitessaan tuntikausia Gluckin, Mozartin, Haydnin, Clementin rikasta,
suurta musiikkia ja lopettaessaan vapauttamalla itse valtameren,
Beethovenin hengen, maininkien jyrinänä näppäimistöstä ... kun se
Grethin mielestä oli päästänyt vain lapsellisen helinän hänen
liikutellessaan koskettimia.

Hän ei uskaltanut liikahtaakaan nurkassaan ja kuitenkin olivat hänen
jäsenensä melkein lamaantuneet epämukavassa asennossa. -- -- --
Suorastaan vapautuneena kuuli hän herrasmiehen tuolissaan päästävän
äänekkään huokauksen, jolle hän heti koetti antaa koomillisen
merkityksen taputtamalla käsiään ja änkyttämällä: "Hyvä Monsignore!
Soitelkaapa nyt omia kuvitelmianne!"

Mutta urkurin ääni kuulosti lempeän leikkisältä samalla kun hän löi
soinnun:

"Täällä soitan minä _mestarin_ teoksia, siinä määrin kuin muistan ne
ulkoa! Ja minä soitan kaikkea, mitä klaveerille sopii! Jos haluatte
kuulla urkurin soittavan omiaan, niin menkää kirkkoon ... mutta siellä
saan minä soittaa vain _hillitysti_!"

Herrasmiehen tuolilta kuului rykäisy ja hän sanoi kuivasti, pistävästi:

"Kestääpä tuskin kauan ennenkuin minua _kannetaan_ kirkon permannolla.
Vahinko, etten silloin voi kuulla teidän soittavan minulle ... sillä
minulle te kai soitatte täydellä äänellä?"

"Kirkko ei voi kestää täyttä ääntä!" kuului urkurin vastaus.
"Holvikatot saattavat luhistua!"

"Sittenhän me molemmat saisimme säätymme mukaiset hautajaiset!"
naureskeli aatelismies.

Ja molemmat herrat olivat vaiti.

Hiukan sen jälkeen huomasi Grethi tilaisuuden tulleen ja hiipi kuin
varjo seiniä pitkin ulos ovesta, rappukäytävää alas.

Rautaisessa jalustassa paloi talikynttilä. Häntä paleli ja hän ei
huomannut sitä. Hän painoi kädellään rintaansa ja huomasi, kuinka
levotonta siellä oli. Hänestä tuntui, että levottomuus oli suloista,
että se levisi kaikkialle raunioilla, kiemurteli rappukäytävissä, jotka
huokailivat itsestään -- varjoissa, jotka tulivat ja menivät tulen
hohteessa, kuin tanssien menuetin, gavotin, scherzon, andante con moton
tahdissa. Oi, mitä kummittelua se oli? _Nyt_ tiesi hän, että vanhassa
linnassa kummitteli ... ja kuinka hän rakastikaan sitä! Aina tahtoisi
hän olla kiitollinen sen asujamille -- aina hyvä ja lempeä kaikille --
vanhalle urkurillekin!

_Oliko_ hän oikeastaan niin kovin vanha?

Grethi oli liikutettu kyyneliin saakka ... _hän_ ei koskaan koskisi
sormellaankaan klaveeriin...

Sen sijaan tahtoi hän kuulla mestari Ollivier'n "soittavan omiaan"
kirkossa.



IX.


Ja talvikuukaudet kuluivat.

Grethi hiipi joka aamu ennen sarastusta vuodekomerostaan peljäten
herättävänsä täti Birgerin, joka nukkui katossängyssään, sai
nopeasti yllensä vaatteensa ja pitkän huntunsa (äidin pyhäpuvun), sai
pienen Bablin vastahakoisena ja unisena houkutelluksi ulos
neitsytkammiostaan ... ja molemmat haukanpojat kulkivat pimeässä,
lumessa ja pyryssä kylän läpi kirkolle ... Grethin vakuuttaessa
Bablille, että kodista peritty vastustamaton halu kuulla soittoa
saattoi hänet tällaiseen uhkapeliin ja "ettei muuten yksikään sielu
koko kylässä siitä aavistaisi!"

Olipa kuitenkin eräs sielu, joka aavisti -- Sidsel muori.

       *       *       *       *       *

Täti Birger ei aavistanut mitään.

Niin itseäänkiusaava vanhapiika kuin hän olikin, nukkui hän vanhurskaan
unta kello kymmenestä illalla kymmeneen aamulla. Mutta aina valitti hän
sentään unettomuutta.

Hän valitti aina kaikkea. Hänet oli syrjäytetty. Elämä ja onni olivat
kulkeneet hänen ohitseen.

Ei sentään liian äänekkäästi, sillä Grethi oli pian lakannut
kallistamasta korvaansa hänen suruilleen ja kukaan muu ei niitä
kuunnellut.

Mutta hän istui tuntikausia paikoillaan, puhellen kiilloitetun
kaakeliuunin kanssa, valkeassa, hiukan sievistelevässä puvussaan,
kauniit, kuihtuneet piirteet liikkumattomina kuin kipsinaamari,
kellastuneiden, hyvin hoidettujen sormien liikkuessa leuan alla
-- -- -- hän ajatteli aina samaa -- itseään, "syrjäytettyä" tilaansa.

Ei kellään naisella maailmassa ollut sellaista kohtaloa kuin hänellä.
Hänen kohtalonsa oli aivan erikoinen. Hän nautti siitä kohtalosta.

Hän nautti surustaan.

Suruaan virkisti hän viljavilla kyyneleillä, aina kun hän vain kuuli
Bablin äänen viereisestä Grethin huoneesta, tai näki pienen Bijoun tai
kuuli sen äänen -- -- -- Suru periytyi sodan ja majoituksen ajoilta,
jolloin vieras upseeri oli syrjäyttänyt hänet herkkätunteisen lesken
takia -- jonka syrjäytyksen tuloksena pikku Babli oli.

Olihan sitten veli, joka oli mennyt naimisiin ottamatta sisartaan
taloonsa -- veli, joka suri _ainoastaan_ omaa kuollutta vaimoaan -- ja
Franck, joka oli tuottanut surua koko perheelle ja antoi harvoin
tietoja itsestään -- ja ensiksi ja viimeksi Babli.

Sitten tuli Grethi taloon ja täti Birger ei saattanut erottaa molempia
tyttöjä toisistaan.

Uusi suru. Ja täti Birgerin täytyi lähteä vanhasta syntymäkodistaan
pieneen, ahtaaseen taloon, jonne ei kukaan tullut häntä katsomaan.
Vanhan neidin päätä pyörrytti. Hän _olisi saattanut_ olla kukoistava
rouva tällä hetkellä, ja hän oli vain jonkunmoinen vanha "lohikäärme",
jonka Peer Pommerenck oli asettanut Grethiä vartioimaan.

Hän pelkäsi notaariota ja käyttäytyi orjamaisen kunnioittavasti häntä
kohtaan -- ja hän kiitti Jumalaa (sanoi hän), että Birgerit toki olivat
saaneet pelastajan... Ja viipyen vanhojen piikojen tapaan näissä
seikoissa kuvitteli hän, mitä mahdollisuuksia Grethin avioliiton kautta
hänelle itselleen aukenisi ... ei, ne sai vain vanha kaakeliuuni
kuulla.

Mutta ikkunalla kasvoi vihreässä ruukussa korkeavartinen myrtti, kallis
muisto sodan ajoilta.

Hän selitti aikansa sanarikkaalla kuvakielellä, että hän "joka päivä
kostutti myrttiä juoksevilla kyynelillään" ... kasteli sitä veljensä
tyttären hääpäivää varten.

Ja nuo kyyneleet olivat kai hyvin voimakkaita, sillä tuo
tunnusmerkillinen kasvi pienine, aina vihreine, hienoine lehtineen --
viihtyi hyvin.



X.


Niin kulki mestari Ollivier, hiukan aikaa tuon maaliskuun aamun
jälkeen, suorana, norjemmin askelin kuin tavallisesti, kirkosta
kotiinsa.

Oliko Sidsel muori kuitenkin osannut oikeaan mainitessaan Grethin
nimen?

Mitä oli täti Birgerin veljen tytär vanhalle urkurille?

Hän tunsi tytön hyvin. -- Oli silloin tällöin nähnyt kauniin, nuoren
neidon nopeasti lähtevän huoneesta vanhassa linnassa, kun hän astui
sisään. Hän ei koskaan kysellyt, eikä kuullut uutisia.

Hänestä oli ehkä hiukan outoa, että hänen ystävänsä raunio-talossa,
mies ja Rachel, näyttivät eloisammilta kuin edellisinä talvina.

Hän tuli eräänä aamuna kotiin kirkosta, sinne, missä hän asui
vuokralla. Hänen talonsa ei oikeastaan ollut koti. Hän eli vuodesta
vuoteen kuin muuttokannalla.

Muutamat lintuhäkit, viulu seinällä, muutamat varjokuvat hänen
sukulaisistaan, nuottiteline ja nuottihylly, kaksi miekkaa ristissä,
telttasänky ja pesukaappi haalistuneen verhon takana -- siinä sisustus.

Toiseen huoneeseen paistoi aurinko -- ja tomujuovan keskellä istui
kehräävä kissa.

Kissa köyristi selkäänsä -- tuli kiemuroiden urkurin luo ja painautui
hänen kenkänsä kärkeä vasten.

"Oletko saanut aamiaisesi, pikku Matti? Etkö? No, jakakaamme!" sanoi
mestari Ollivier.

Hän sytytti tulen uuniin ja valmisti maitokahvit itselleen ja Matille.

Ja kun molemmat olivat syöneet, istuutui herra matalaselkäiseen
sohvaan, joka oli kova kuin vankilan vuode.

Sitten pani hän käsivartensa ristiin ja valkean etusormensa rystysen
hienoille, kapeille huulilleen.

Kissa hyppäsi yhdellä loikkauksella hänen syliinsä -- -- --

Mutta lensi hämmästyneen loukkaantuneena nopeasti alas -- -- --

Mestari Ollivier ei suvainnut minkäänlaista lähentelyä tänään.

Hän ajatteli kuinka häiritsemättä hän oli elänyt täällä pitkän sarjan
vuosia. Syöksyisiköhän häiriö nyt sisään?

Vanha kirkkoherra, jota hän sai kiittää nimityksestään pieneen
virkaansa, oli niin heikko ja elähtänyt, että seuraajaa
välttämättömästi tarvittiin pian.

Entä sitten?

Hän tiesi hyvin, että hänelle suotiin elatus vain toistaiseksi. Hän oli
tottunut rauhaan ja säännöllisyyteen, ja hän osasi antaa arvoa
molemmille -- elämän myrskyjen jälkeen.

Kohta kuusikymmen-vuotias ei mene maantielle riemumielin -- alkaakseen
alusta taas.

"Mutta mitä se oikeastaan minuun kuuluu?" kysyi hän itseltään. "Jos
sattuma on johtava tahto, ja tahto on johtanut minut tähän -- niin vie
se kai minut poiskin!

"Minä en kysele, minä palvelen!" -- -- --

Sitten hymyili hän omituista, lempeää hymyään:

"Johtuvatkohan nämä kysymykset mieleeni siksi, että jotkut nuoret
naiset ovat uteliaita, ja Sidsel muori ja isä Bengt tahtovat tuottaa
harmia minulle? Minä tunnen tuon arvoisan parin."

"Ja minä tunnen itseni", lisäsi hän kavahtaen äkkiä seisaalleen
paksujen kulmakarvojen rypistyessä -- -- --

"Minulla on elämä takanani, taide luonani ja edessäni!"

Hän otti kiireesti laatikon nuottihyllyn alta ja siirsi esiin
paperipakan, jota hän järjesteli nuottitelineellä.

Se oli partituuri, mutta nuotit olivat niin pieniä ja vaatimattomia,
että tuskin kenenkään muun kuin mestarin silmät olisivat voineet lukea
sitä.

Hän selaili nostaen ja laskien silmäkulmiaan, piirsi kynnellään
muutaman terävän piirron, heitti pakan takaisin laatikkoon, otti viulun
seinältä, kulki edestakaisin, edestakaisin -- soitti -- mutta ei saanut
soitosta rauhaa.

Sitten meni hän pienen, koruttoman puupöydän luo, seinän vieressä.

Pöydällä oli hakaraamattu avoinna: Martti Lutherin saksalainen käännös,
vanha elsassilainen painos.

Hän istuutui ja luki, hartaasti ja kauan.

Sitten otti hän laatikosta pari alotettua arkkia, asetti ne paikoilleen
pöydälle, sirosti ja huolellisesti, niinkuin hän teki kaiken. Hän
teroitti hanhensulan... Hänen kasvoillaan vallitsi syvä rauha.

Hän kirjoitti.

Arkkien päällyslehdellä seisoi: "Kun maa oli syntymässä!"

Ja kun hän oli kirjoittanut jonkun aikaa, nousi hän ja meni ulos
sulkien oven jälkeensä.

       *       *       *       *       *

Hän meni metsää kohti.

Aurinko paistoi. Tuuli kävi kirpeänä mäillä. Mutta kohta saapui hän
puitten suojaan. Hän kiersi herraskartanon lehtokujan, kulkien yhä
syvemmälle lehdettömään tunturimetsään, missä sammal ja ruoho viherti
auringon puolella.

Kun viettää päivän maaliskuisessa luonnossa, on siinä jotain, mitä ei
ole muissa kuukausissa: jokainen pieni vihreä ruohonkorsi on kuin suuri
tapahtuma, leivon tai kerttusen heikoin, hennoin viserrys kuin ilmestys
-- -- -- ja kun saa kuulla ensimäisten kottaraisten viheltelevän ja
näkee niiden ensikertaa metallinhohtavina kiitävän ohi kuin ihmeen
taikurin sauvan nenästä, on ihmeiden ihme taas tapahtunut:

Elämä on taas herännyt -- ja suuren sydämen sisäiset lähteet alkavat
taas solista!

Siellä metsässä tapasi hän Grethi Birgerin.

Tyttö kulki hitaasti häntä kohden, aivan yksin.

Tyttö ei voinut kulkea hänen ohitseen, eikä hän tytön ohi: tie oli
liian kaita. Ja molemmilla oli selvästi suuri halu poiketa syrjään.

On hassua nähdä kahden ihmisen tepastelevan paikallaan pääsemättä
toistensa ohi.

He hymyilivät, ja urkurin anteeksipyyntöä seurasi Grethin puolelta: "Ei
mitään syytä."

Jää oli sulanut. He kävelivät hetkisen yhdessä, molemmat hämillään.

Siitä oli monta vuotta kun mestari Ollivier oli vaihtanut sanan aivan
nuoren neidon kanssa. Hän ajatteli itsekseen: "Mitä noin nuorelle
ihmiselle on tapana sanoa? Eikö hän voisi alottaa?"

Grethi puolestaan katseli häntä: "Niin, totta tosiaan, hän on vanha!
Mutta hän kulkee kai ajatellen soittoaan ... ja on harmissaan kun
tapasi minut!"...

Ja hän aikoi poiketa syrjäpolulle kohteliaasti tervehtien.

Silloin sanoi urkuri:

"Meillähän on yhteisiä ystäviä linnassa, kaksi erinomaista ihmistä?
_Te_ käytte siellä ehkä myöskin säännöllisesti vieraissa, tai oletteko
täällä vain läpimatkalla?"

"Läpimatkallako?" toisti tyttö hymyillen. Mutta kohta sen jälkeen
lisäsi hän kevyesti huoaten: "Ei, ei, minä olen kyllä pysyvästi
täällä!"

"Te ette pidä seudusta?" kysyi hän kohteliaasti, hiukan hajamielisesti.
Hän näytti jo väsyneen kohtaukseen.

Tyttö huomasi sen ja joutui yhä enemmän hämilleen: Hän on kai
vihoissaan minulle! ajatteli hän. Hän on varmasti saanut tietää, että
me kuuntelemme häntä salaa... Minä sanon sen hänelle mieluummin suoraan
-- ja menen sitte heti tieheni! -- -- --

Hän oli päässyt pari askelta edelle, kääntyi nopeasti ja hänen poskensa
punertuivat, ja silmänsä loistivat, kun hän sanoi:

"Minun täytyy pyytää teiltä anteeksi, mutta minä _rakastan_ musiikkia,
minä olen rakastanut sitä aivan pienestä saakka ja täällä ei saa kuulla
mitään! Ehkäpä te antaisitte anteeksi minulle ja toverilleni, jos te
tietäisitte kuinka me ... kuinka minä ... kuinka ihanalta se kuuluu!"

Hän sammalsi ja sopersi puhuessaan, painoi silmänsä maahan ja pysähtyi
siihen asentoon.

"Ai, se on totta", kuului mestarin ääni lempeästi puhuvan, hieman
vieraan korostuksen vähentäessä sanojen ironiiaa. "Minun täytyy siis
kuitenkin uskoa Sidsel muorin sanat, että _kaikki_ kylän nuoret tytöt
piileksivät kirkon oven takana!" -- -- --

"Se ei ole totta!" huusi Grethi nopeasti ja välittömästi. "Bablilla ja
minulla ei ole mitään tekemistä kylän tyttöjen kanssa. Me olemme
iloissamme, kun me vain saamme olla rauhassa kaikilta ihmisiltä!"

Mestari Ollivier katsoi häntä silmiin.

Ne olivat suuret ja palavat -- nuo silmät; niissä oli täysikasvuisen
naisen syvää, lämmintä hehkua lapsen luonnolliseen, rehelliseen
innostukseen sekaantuneena.

Neitseellisten kasvojen pehmeihin piirteihin eivät elämän katkerat
surut olleet jättäneet jälkiään, mutta niiden yllä lepäsi kuitenkin
omituinen varjo, varjon varjo, joka näytti himmentävän silmien hehkua
ja tummentavan ihon tuoretta kirkkautta.

Urkuri näki, että hän oli puettu mustiin. Oliko hän kadottanut jonkun,
jota rakasti?

Nyt muisti hän, että herrasmies oli eräänä päivänä, kun Grethi oli
mennyt huoneen läpi, virkahtanut päällään nyökäten: Isätön ja ystävätön
-- niinkuin mekin! -- -- --

Mestari Ollivier jäi katselemaan häntä ja kysyi hiljaa:

"Onko täällä kylässä muitakin, jotka mieluimmin tahtoisivat olla
rauhassa ihmisiltä? Uskokaa minua, lapseni: teidän ikäisellänne ei ole
mitään syytä siihen, ja myöhemmin, kun mahdollisesti on syytä, toivoo
aina, että saisi olla nuori, voidakseen oikein rakastaa maailmaa ja
uskoa ihmisiin!" -- -- --

Grethi oli taas painanut silmänsä maahan. Hän kuuli hänen verhotun
äänensä soinnun -- ja sanat hän kai myöskin kuuli, mutta ne olivat
hänestä ehkä liian tavallisia; Grethi oli ajatellut, että kun _hän_
puhuisi, olisi hänen sanoillaan sama voima kuin hänen soitollaan...
Mutta sanoi hän mitä hyvänsä, ei Grethi enää ollut yhtään hämillään,
niin -- ihmeellistä kyllä -- melkein tuttu tuolle vieraalle, jonka
rinnalla hän ensi kertaa käveli.

Hän sanoi sisäisen liikutuksen tehdessä hänen kirkkaan äänensä
syvemmäksi:

"Minä en tiedä, mutta jo lapsena tuntui minusta, että esim. kukkaset,
metsä -- linnuista puhumattakaan -- -- -- Ei, minä en osaa selittää
sitä..."

"Koettakaa", keskeytti urkuri hymyillen.

"Minusta tuntuu vain", jatkoi Grethi, "että kun kuljen luonnossa,
ymmärrän minä kaiken -- minä kuulun kuin samaan perheeseen kaiken
kanssa ulkona. Mutta ihmiset ovat minulle aina vieraita. Minä en
ymmärrä heitä, eivätkä he minua... Niin, ne ajatukset ovat tietysti
tyhmiä ja yksinkertaisia?"...

"Sattuupa joskus, että joku toinenkin ajattelee samoin!" sanoi urkuri
lempeästi, häneen katsomatta. "Me emme ehkä ole kyllin nöyriä!" lisäsi
hän.

"Tiedättekö", sanoi Grethi innokkaasti. "Kun te puhutte noin, ymmärrän
minä, että te tarkoitatte sillä jotain. Mutta muuten se inhottaa minua,
sillä minä en koskaan kuule tällä seudulla muusta kuin tuosta
nöyryydestä -- huh!" -- -- --

Urkuri katsahti ylös -- aikoi hymyillä, mutta kohtasi tuon katseen
lämpimän loisteen itseensä suunnattuna ... ja hän käänsi silmänsä pois.

Grethi jatkoi:

"Kahta ihmistä kaipaan minä aina. Isääni ja äitiäni. He jumaloivat
minua -- minä tiedän kyllä, ettei se ollut hyväksi minulle. Mutta
koskaan ei kaksi ihmistä ole pitänyt enemmän toisistaan -- ja minä
kuvittelen, että heidän ajatuksensa yhtyivät minussa, ainoassa
olennossa, joka oli heidän välillään. Ja minä kuljin kuin hellyyden ja
hoivan maailmassa. Sattuipa sitte, että äiti sairastui äkkiä ja kuoli
-- niin, _minä_ olin kauan nähnyt, että elämä rasitti häntä. Täytyy kai
olla luotu erikoisesta maalajista, että voisi kestää nuo pitkät päivät
ja vuodet. Ja sitten _täytyi_ isän kuolla, he eivät voineet elää ilman
toisiaan. Kun ihmiset pitävät niin paljon toisistaan, eivät he voi
elää. Niiden, jotka rakastavat, täytyy kuolla! Maan päällä ei voi olla
yksin!" -- -- -- -- --

Vanha urkuri katsahti ylös, noihin silmiin, jotka lepäsivät hänen
silmissään. Niiden surullinen, lapsellinen viisaus sai hänet
säpsähtämään, niiden nouseva hehku piti hänet vangittuna.

Niin seisoivat nuo molemmat metsässä katsellen toisiaan ... ja jokainen
pieni vihreä ruohonkorsi oli kuin suuri tapahtuma, leivon tai kerttusen
heikoin, hennoin viserrys kuin ilmestys, ja metallinhohtoinen
kottarainen lensi heidän ohitseen kuin pieni ihme suuressa ihmeessä:
elämässä, mikä taas heräsi talven jälkeen, kun suuren sydämen sisäiset
lähteet alkavat solista.

"Käykää luonani", sanoi mestari Ollivier, lempeällä, verhotulla
äänellään. "Käykää luonani kirkossani ja antakaa minun näyttää teille
urkuja ja soittaa teille hiukan, kun teillä on aikaa ja halua!"

Sitten nosti hän kunnioittavasti kolmikolkkaista hattuaan, ja poistui
nopeasti, notkeana ja suorana.

Grethi jäi seisomaan yksin -- ja katseli kauan hänen jälkeensä.



XI.


Kului hiukan aikaa, eikä Grethi tullutkaan kirkkoon aamulla.

Maaliskuu meni, huhtikuu oli melkein lopussa. Grethi vältti käymästä
ystäviensä luona herraskartanossa.

Niin tapasi hän eräänä päivänä urkurin kylän tiellä. Hän meni
tervehtien hänen ohitseen ja hymyili aivan kuin kysyen.

Seuraavana aamuna kiiruhti Grethi ulos -- yksin.

Hän kulki vaipuneena mietteisiinsä ja aivoissa kulkivat ajatukset näin:

-- -- -- Hän oli kohottanut silmänsä ja katsellut häntä... Grethi oli
tuijottanut häneen ja hän oli huomannut sen. Hän oli kohdannut Grethin
katseen ja painanut silmänsä alas... Grethi oli taas ... hän oli
taas ... he olivat kumpikin...

Mitä oli sitten tapahtunut? -- --

Hän istui metsässä, huntuunsa kääriytyneenä, pää painuksissa, kädet
sylissä.

Miten oli hän tullut tänne? Jaloillaan -- ei, siivillään! Huntu oli
humissut hänen ympärillään kuin siipipari ... hän oli juossut koko
matkan, herraskartanon ohi, mäkeä ylös ... puh! Hengitys salpautuneena
rintaan -- veri kolkuttaen sydämessä -- sielu hädässä, ei
riemuitsevana...

Kuinka ihmeellistä oli elää! -- -- --

Ja taas alkoi hänen sielussaan virrata joki, jota hän ei saanut
pysähtymään: Hän oli nostanut silmänsä häneen ... hän oli tuijottanut
urkuria ... he olivat kumpikin...

Hän siirsi päähineen taemmas, työnsi sivulle tukan kiharaiset aallot,
veti syvään henkeä: Minun pieni järkeni on lopussa! -- -- --

Ja hän hymyili itsekseen, painoi käden rintaansa vasten ja kuiskasi:

"Minä olen järjissäni. Mutta mitä mahtanee _hän_ minusta luulla?"

"Käykää luonani kirkossa, kun teillä on aikaa ja halua!" oli hän
sanonut.

Aikaa -- halua?

Hänellä ei ollut hetkenkään rauhaa. Täti Birger oli torunut häntä. Täti
Birger sai hoitaa uuninsa ja myrttinsä. Kaikki saivat hoitaa itse
itsensä -- pikku Babli myöskin.

Tänään _tahtoi_ Grethi -- niin, hän tahtoi ja toivoi ... hän ei tiennyt
itsekään mitä.

Mutta hän nousi ylös kilpaa auringon kanssa -- juoksi pois kylästä,
sitten hitaasti kirkonmäkeä ylös -- ja sitten, kuin reippaasti uhmaten
pää pystyssä asehuonetta kohti.

Mutta ulos ei kuulunutkaan hiljaista huminaa, ovessa ei ollut
avainnippua. _Hän_ ei siis ollutkaan siellä.

Viime päivien rankkasateen jälkeen oli tullut kirkas, keväinen, tuores
aamu läikkyvine lammikoineen vanhojen hautojen välissä.

Mitä asiaa olisi hänellä ollut kuolemalle tai kuolleille? Olihan
kevät tullut. Ja se oli lennähtänyt hänen nuoreen sydämeensä -- -- --
voimalla, josta hän ei tiennyt mitään, jota hän ehkä alkoi
ymmärtää -- -- --

Ei, hän ei ymmärtänyt mitään. Ei mitään,

Hän kuuli lintujen laulua; hän näki vihreitä korsia -- kokonaisia
ruohomättäitä alastomalla, autiolla kirkkomaalla. Hän näki kukkia:
keltaisia, tumman sinisiä, vaalean punertavia --

Ja _ne_ puhelivat hänelle.

Ensi kertaa yhdistyi hänessä alkava aavistus kukkien väriin. Ja siitä
tuli kieli, jota _hän_ ymmärsi. Hänellä ja luonnolla oli yhteinen
salaisuus! Ei hänen ja ihmisten välinen, ei hänen ja pikku Bablin, ei
edes hänen ja urkurin. Kaikkein vähimmän hänen ja urkurin. Miten voisi
hän ajatella sellaista?

Mutta hänen ja koko suuren luonnon yhteinen, luonnon, joka ei anna
ketään ilmi.

Ja siksi: ulos ja pois metsään! -- -- --

Siellä istuutui hän viime talven myrskyjen kaataman puun rungolle.

Oli hiljaista. Voimakas huhtikuun aurinko lämmitti kaatunutta puuta.
Oksien ritvat pyrkivät ilmoille ruskeine, kohta puhkeavine nuppuineen.
Puu makasi maassa, runko ei enää saanut ravintoa maasta, mutta oksat
imivät vielä viimeisen ravinnon hiukkasen äidistään, rungosta. Hänen
tuli sitä surku. Puu parka! -- ajatteli hän -- _Tunteekohan_ sekin?

Hän taittoi muutamia oksia ja pisti ne vyöhönsä. Hän aikoi panna ne
veteen kotona.

Kimalainen tuli lentäen -- juuri paksua oksaa kohti -- ehkäpä auringon
häikäisemänä tai kevään tuoksuista juopuneena. Se putosi ruohokkoon,
makasi siinä suristen ja alkoi vaivaloisesti kömpiä -- -- --

Kimalaisparka! _Tunteekohan_ sekin...?

Kaikki vaikutti häneen, kaikki koski häneen -- koska kaikki tuntui
hänestä niin hyvältä: riemuitseva maailma hänen sielussaan ja sininen,
keltainen ja vihreä maailma hänen ympärillään.

Hänestä tuntui, ettei hän minään keväänä ollut nähnyt niin paljon
ruohoa -- niin sinistä taivasta -- niin keltaisia voikukkia -- niin
valkeita vuokkoja joukottain!

Hän alkoi poimia poimimistaan, kädet täyteen, hameen helmat täyteen ...
Hän aikoi koristaa kirkon, _hänen_ kirkkonsa ja urut... Suuri
seppelkiehkura levittäisi kevättä ja tuoksuvaa auringonvaloa autioon,
kylmään huoneeseen -- minne vain _hänen_ säveleensä toivat viestejä
lämmöstä ja valosta!

Sepä oli ajatus!

Hän olisi voinut syleillä koko metsää sen ajatuksen vuoksi ... ja kun
kartanon hassu isäntärenki -- "hullu" -- kulki hoiperrellen ohi, ja suu
ammollaan ja katse tuijottavana sieppasi tervehtien hatun
meloonimaisesta päästään, pisti hän kätensä hameen taskuun, löysi
pienen helmikutoisen kukkaronsa ja pani koko pienen säästönsä
lyypekkiläisiä hopeakillinkejä rengin kuraiseen kouraan -- niin että
hupsu tuli vielä hupsummaksi ihmetyksestä.

"Ota ne Hans! Ne ovat sinun. Pidä ne -- kuuletko!" huusi neitonen
iloisena.

Ja mies kompuroi tiehensä käsittämättä, onnellisena aarteestaan
niinkuin ehkä vain vähäjärkinen voi olla.

Mutta tyttö itse tuli äkkiä surulliseksi.

Oli kuin ei metsässä enää olisikaan kukkia, kuin ei aurinko enää
paistaisikaan.

Se oli nimittäin paistanut hänen sormilleen, juuri kun hän taas
piilotti pienen kukkaronsa.

Ja nuoren tytön sormessa oli kihlasormus -- herra Peer Pommerenckin
sileä kultasormus.

Nyt huomasi hän sen; ehkäpä huomasi hän vasta _nyt_ sen suuren
merkityksen. Hän oli syksyllä ollut kovin masentunut raskaiden
kuolemantapausten vuoksi, aivan kykenemätön vastustamaan "pelastajan"
ehdotuksia, tarjouksia tai käskyjä.

Hän oli tullut täysi-ikäiseksi yhdessä päivässä, silmänräpäyksessä.

Vastenmielisyyden tunne vieri kuin vavistus hänen lämpimän, vahvan
sielunsa läpi. Kuin ilkeä hyönteinen oli inho ryöminyt hänen sormensa
yli.

Hän tahtoi vapautua -- sekä sormuksesta, että herra Peeristä. Ja hän
kiskoi, hieroi ja kierteli -- repi sormensa veriin. Sormus ei lähtenyt
irti.

"Saan kyllä viilan kotoa", mutisi hän.

Hameentaskusta löysi hän pienen rievun, mallitilkun. Sen kietoi hän
sormensa ympäri -- ja lähti nopeasti menemään pitkin herraskartanon
lehtokujaa.

Kukat oli hän jättänyt maahan. Hän, joka ei koskaan unohtanut mitään,
kaikkein vähimmän kukkasia.

Kun hän aikoi kulkea kartanon ulkohuoneiden ohi, pysähtyi hän
nähdessään Rachelin.

Rachel seisoi kanatarhan luona, ankkalammikon vieressä ruokkimassa
siipikarjaa.

Se narisi, kaakotti ja piipitti juutalaisnaisen ympärillä, aivan kuin
valittaen saavansa liian vähän ruokaa.

Rachel heitti viimeiset murut ja puuron jätteet joukkoon, kyynelvirran
valuessa hänen poskiaan pitkin. Hän pudisteli esiliinaansa ja kuivaili
sen kulmalla silmiään:

"Voi Grethi", nyyhkytti hän. "Tämä oli ankara yö, tämä. Luulimme,
ettemme saisi miestä pysymään hengissä aamuun saakka. Ja sitten tuo
myrsky ja rankkasade, koko yön. Se rasitti meitä. Oli kuin Jehova olisi
ottanut kätensä päältämme. Ja nyt perjantaina on minun nimipäiväni!
Miehellä on aina ollut tapana viettää sitä _minun_ kunniakseni, vaikka
hän laskee leikkiä sanoen, että olisi ollut parempi jos Iisakin ja
Jaakopin Jumala olisi pitänyt minut ja kaikki muut Eevan tyttäret
luonaan taivaallisessa Kaanaan maassa! Oi, siitä päivästä iloitsen minä
koko vuoden! Ja nyt minä tuskin tiedän, mistä minä saisin hankituksi
ruokaa pikku elukoille. Ja miehenhän _täytyy_ saada munia joka päivä,
ainoita, mistä hän oikeastaan elää!... Mutta mikä sinun on Grethi?
Sinähän olet sen näköinen kuin ei pussissa olisi ruokaa _sinullekaan_
enää! Näytäs! Mitä sinä olet tehnyt sormellesi? Haluatko sinäkin
säikyttää vanhaa ystävääsi?"

Ja juutalaisnaisen mustat, lempeät silmät kuivuivat äkkiä; ja hymy
pisti esiin, kun toinen oli lohdutuksen ja neuvon tarpeessa.

Hän repi pienen tilkun Grethin sormesta, katseli sormea, katseli
sormusta, katseli syvälle hämillään olevan tytön silmiin.

Rachel kasteli sormensa ja kiersi sen Grethin sormen ympärille ... ja
juutalaisnainen näki selvään nuoren tytön läpi ja sanoi hiljaa:

"Ah, äläppäs, pikku raukka! Ei saata noin vaan kiskoa pois sitä, minkä
itse ja muut joka päivä näkevät -- ja jonka mieluimmin heittäisi
viimeiseen nurkkaan!"...

Grethi vastasi reippaasti:

"Minä en ajattele sellaista. -- Minä en voi kärsiä että ... että... Nyt
täytyy minun mennä!" keskeytti hän lyhyesti.

Rachel hymyili, taputti hänen kättään ja sanoi:

"Tiedätkö, mitä Job sanoi? Hän vastasi ja sanoi Jumalalle: Ja vaikka
sinä kätketkin sen sydämeesi, tiedän minä, että sinä ajattelet sitä."

Grethi riisti kätensä irti ja lähti juoksemaan.

Rachel huusi hänen jälkeensä: "Me tapaamme perjantaina -- Jumalan
avulla! Sinä ja Babli ja Monseigneur ja minä saamme syödä
yläkerroksessa, miehen huoneessa" -- -- --!

Loput vei tuuli, aurinko ja heiluvat, versovat oksat.

Grethi juoksi.



XII.


Kun hän tuli kirkon luo, pysähtyi hän. Asehuoneen ovi oli yhä
suljettuna; hän tarkasteli lähemmin ja huomasi, että pieni sivuovi
tornin vieressä oli raollaan.

Hän avasi sen, ja tuli neliskulmaiseen huoneeseen, jossa oli kovaksi
poljettu savipermanto; kuokkia ja lapioita nojallaan karkeaa,
rappaamatonta seinää vasten. Muurissa oli pitkiä, syviä repeämiä, niin
suuria, että käsi mahtui niihin. Hautauskalut koettivat turhaan
peitellä vajavaisuuksia -- elämän haavoja ja arpia.

Sitten huomasi hän toisen pienen oven, joka myöskin oli raollaan.

Oli kuin kirkon torni olisi pyytänyt häntä vierailulle.

Hän epäröi vielä, epävarmana.

Oven yläpuolelle oli ripustettu taulu, johon oli piirretty jotain
maalatuilla, koukeroisilla, epäselvillä kirjaimilla.

Hän tavaili kirjoituksen läpi. Se kuului:

    Tän' oven eessä muinen
    ol' rappu kaita, puinen.
    Mutt' lahona se murtui
    ja kohta maahan sortui.
    Mutt' Herran armo syvä
    soi taaskin nousta jälleen
    sen maasta torniin tälleen:
    Ja nyt on rappu hyvä.

Grethi hymyili. Ja hän hymyili vielä enemmän kun hän oli aukaissut oven
kokonaan ja näki edessään melkein kohtisuorat, kapeat, kierot ja
viheliäiset portaat, jotka ylhäällä katosivat puolipimeään.

-- Jos nämä ovat uudet, hyvät raput -- ajatteli hän -- niin minkälaiset
mahtoivatkaan entiset olla? --

Mutta ylös tahtoi hän nousta. Nyt tahtoi hän nähdä koko tuon pienen
kirkon, jossa hän oli ollut pari kertaa joulun aikana täti Dorothean
kanssa Birgereiden vanhassa perhepenkissä.

Ehkä raput veivät aivan urkujen luo!

Hän muisteli, että hän alhaalta permannolta oli nähnyt komeat urut --
aivan liian voimakkaat niin pieneen kirkkoon. Ne olivat sillä kertaa
olleet hänestä kuin tunturi, jonka juuren parvekkeen veistelty reuna
peitti, ja jonka jakaantunut huippu tuntui tavottelevan korkeimpia
kattokaaria; tunturi, uponneena taustan salaperäiseen hämärään --
himmeästi kimaltelevat urkupillit hopeisina lähdepuroina, joista
sävelet kumpusivat ja kuohuivat hillitysti seurakunnan päiden ja
sydänten yli.

Sellaisina oli hän nähnyt urut ja sellaisina kuunnellut niitä alhaalta
permannolta.

Nyt nousi hän ylös tornin portaita pitkin.

Se oli kuin tunturille kiipeämistä. Hänen täytyi nostaa nuorta
ruumistaan ylöspäin vavistuneiden käsipuiden avulla -- ne natisivat
hänen kevyen painonsa alla. Kanakopin portaat olisivat tuskin voineet
olla jyrkemmät ja viheliäisemmät.

Saisiko _hän_, tuo vanha mies, joka päivä tehdä saman mestaritempun?

Ensimäisessä käänteessä pysähtyi hän. Hän ei pelännyt omasta
puolestaan, hän ajatteli _häntä_.

Yhä enemmän ajatteli Grethi häntä oudon, tukahuttavan hädän vallassa.

Ravistuneessa, rappaamattomassa muurissa oli kapea, soikea aukko,
niinkuin ampumareikä vanhassa linnassa.

Siitä pääsi sisään auringon säde ja puhtaan ilman leyhkä. Molempia
tarvittiin täällä.

Pimeässä komerossa hämärsi joukko rojua: puukuvia, joista väri ja
kultaus oli kulunut pois, nenät olivat taittuneet, jäsenet katkeilleet.
Grethin oli vaikea katsella niitä ... hänestä tuntui, että ne olivat
nukkeja lapselliselta aikakaudelta. Ne olivat luultavasti koristaneet
saarnatuolia tai hautapatsaita kirkon laivassa.

Siinä lepäsi ikivanha Marian kuva, runneltuna, lapsi yhä sylissään.
Näytti siltä kuin rotat ja hiiret olisivat pitäneet juhla-aterian
nakerrellen pyhiä kuvia.

Ja Grethiä puistatti.

Hän nousi seuraavaan käänteeseen. Siellä oli kolmas ja viimeinen ovi,
vain pari ohutta, kapeaa lautaa kuin ruumiskirstun kansi. Ovessa ei
ollut lukkoa eikä hakaa, ja se käännähteli kostean kylmässä vedossa. Ja
sisälläpäin heilahtelivat kellastuneen verhon repaleiset reunat, kuin
olisi se ollut jonkun kirkon "arvoisan" suojelijan hautakääre.

Raput, muurit, seinät, ovet, puukuvat, verhot: kaikki rappeutuneita,
kaikki tomun peittämiä, kaikki näyttivät kuiskuttelevan tomun
ja tuhkan oppia, tuota oppia, joka on erottamattomasti yhtynyt
kirkkorakennuksiin, niin pian kuin ne kallistuvat häviötä kohti, tai
nousevat uusina ja vahvoina menneisyyden raunioilla.

Grethi olisi kai kääntynyt takaisin, jollei kirkko olisi ollut juuri
hänen kirkkonsa, ja hän tahtoi katsoa sitä suoraan silmiin, siksi että
siihen sisältyi varotus ja uhka _hänen_ henkeään kohtaan.

Hänellä ei ollut aavistustakaan, että se oli _niin_ rappeutunut. Nyt
kuiskasivat muurit ja seinät sen hänelle tomun alta, syvistä lovista ja
halkeamista. Hän oli päässyt pienen temppelin salaisuuden taa, niin
kuin päästään verhojen taa näyttämötaiteelle, yhdelle ihmisyyden
jaloimmista taiteista vihityssä temppelissä, taiteelle, joka ei ole
vähimmän jalo silloin, kun se on yhtynyt musiikkiin.

Hän tunsi hädän, huomasi vaaran, mikä väijyi kirkossa, selvimmin sen
tähden, että hän oli tullut vastakkaisesta maailmasta: nousevan,
tuoreen, voittoisana eteenpäin hyökkäävän kevään keskeltä.

"Jospa _minusta_ voisi tulla hänen nuori, valoisa keväänsä, jospa
voisin rohkaista ja riemastuttaa häntä, vaikken voisikaan olla hänen
suojanaan ja tukenaan!" -- Niin kuiskuttelivat äänet hänen lämpimässä
sielussaan.

Grethi ei muistellut kukkia, jotka hän oli unohtanut metsään. Grethi
toi hänelle toisenlaisia kukkia tänne.

Kaikkein vähimmin ajatteli hän _nyt_ sulhastaan. -- Kaikki mikä koski
häntä itseään, oli mahdollisimman yhdentekevää, kaukaista.

Reippaasti avasi hän oven ja työnsi lahoneen verhon syrjään. Kaikki oli
hiljaista, kaikki oli tyhjää ... mutta tuo autio sisusta liikutti hänen
mieltään kuin juhlallinen, hillitty tervehdys. Hän asteli pitkin parven
hiljaa narisevaa permantoa -- hän seisattui aivan urkujen viereen. --
Tuossa oli penkki, missä hän istui soittaessaan, tuossa sormio -- -- ja
tuolla suurien, vakavien, mykkien urkujen takana palkeet, urkujen
kätketyt keuhkot ... ja tuolla, penkillä, pyöreäkaarisen ikkunan
säästävässä valaistuksessa istui olento kyyryssä ruoka-astian ääressä,
niinkuin aarretta vartioiva kirkon henki, ja söi leukojen hitaasti ja
eläimellisesti liikkuessa. Se oli kylän viisain mies, kirkon
suojelijan irvikuva, vanha sotilas -- herra Bengt urkujenpolkija
henkilökohtaisesti.

       *       *       *       *       *

Grethi nyökkäsi hänelle. Hän katsahti ylös asentoaan muuttamatta. Leuat
lakkasivat hetkeksi jauhamasta. -- Hän ojensi suunnattoman kätensä
liikuttaen paksuja sormiaan erikoisella tavalla. Oli kuin mullan
väriseen kämmeneen olisi salakirjoituksella piirretty sana:
juomarahaa. --

"Kirkossa käynti muulloin kuin kirkonaikana", mutisi hän katkonaisella
puhetavallaan -- ja sormet liikkuivat odottaen.

Grethi ei ymmärtänyt hänen tarkoitustaan.

"Kirkossa käynti muulloin kuin kirkonaikana -- _id est_ 8 shillinkiä!"
kuului murina.

Grethi oli hämillään -- hänhän oli antanut pois pikkurahansa metsässä.
Hän koetti kierrellä: "Olen unohtanut rahani kotiin -- mutta ensi
kerralla...!"

Bengt availi silmäluomiaan kuin ikkunaluukkuja -- aivan kuin pöllö,
miettien voisiko antaa tytölle aikaa -- ja alkoi taas liikuttaa
sormiaan.

"Tunnettehan te minut, Bengt?" sanoi Grethi hymyillen.

"Peer Pommerenckin heila", töksähti vastaan.

Grethi puri huultaan, irroitti pienen hopeisen kaulaketjunsa ja pudotti
sen urkujenpolkijan kouraan.

Koura sulkeutui nopeasti kuin loukku.

"Minä tahtoisin mielelläni katsella kirkkoa hiukan! Eihän mestari
Ollivier ole täällä tänään?" sanoi Grethi.

"Raihnas tänään! -- Sairaus on joka miehen herra -- muttei naisten,
niinkuin Sidsel muori sanoo."

Ja Bengt nousi seisaalleen päästäen kurisevan äänen kuin tornikelloa
vedettäessä.

"Kirkosta ei ole juuri mihinkään, -- mutta meillä on urut!"

Hän lausui tuon "meillä" tavalla, joka ei miellyttänyt Grethiä. Mutta
hän tahtoi olla ystävällinen urkujenpolkijalle saadakseen tilaisuuden
puhua hänen isännästään mahdollisimman paljon. Hän korotti äänensä,
mutta hänen ei kuitenkaan aina onnistunut saada kuuroa käsittämään
sanojensa sisältöä.

"Niin, niin, meillä on urut", jatkoi ukko levittäytyen kahta
leveämmäksi.

"Te haluaisitte ehkä osata soittaa niinkuin mestari Ollivier?" kysyi
tyttö asettaen suunsa lähelle hänen karvaista korvaansa.

Bengt möyri nyrkillään tukkaansa, veti taas tornikelloa sisässään ja
päästi ilmoille otteen latinan lauseopin säästöistään:

"_Vellem quidem posse gloriari_." Hän pysähtyi mietti ja jatkoi "_quod
Cyrum_!"

Grethi hymyili. Hän oli kodissaan saanut mitä parhaan kasvatuksen,
olipa lukenut latinaakin isänsä johdolla voidakseen auttaa häntä. Hän
kysyi:

"Kuka on _Cyrum_, Bengt?"

"_Cyrum_ -- se on _Cyrum_, kuului vastaus varmasti kuin tietäjän
suusta.

"Onkohan se ehkä kuningas Cyrus?" jatkoi tyttö veitikkamaisesti ja
saattoi tuskin olla nauramatta.

"On kai yhtä hyvä ottaako sen _nominatiivissa vai ablatiivissa_" sanoi
Bengt suurena ja huolettomana.

Grethi koetti lepyttää häntä ja kysyi:

"Jos joku osa uruissa särkyisi, osaisitteko te korjata sen?"

Taas veti ukko kelloa:

"Hrrrrr -- -- -- ettäkö korjata? Kyllä minä luulen tuntevani urkuni.
Minä luulen, että vaikka salama iskisi maahan ja löisi pillit
säpäleiksi, osaisin minä panna ne kokoon niin että niistä tulisi
_paremmat_ kuin koskaan ennen!"

"Mestari Ollivier pitää kai teitä suuressa arvossa?" sanoi Grethi.

"Kai, kai?" hyrisi hän. "Hänen pitäisi! Mutta kuka aina itsensä
ylentää, sen saattaa Herra kerran alentaa! Minulla on omat luuloni
tästä kirkosta!"

"Kuinka niin?" kysyi Grethi hiukan hädissään.

"Minä luulen", sanoi ukko, "että loppu tulee äkkiä, hyvä neiti! Mutta
_minä_ en pelkää mitään -- niinkauan kuin pienet _harmaat_ eivät virka
mitään."

"Mitä te sanotte Bengt? Pienet harmaat?"

"Hiiret", tokasi hän kohottaen kätensä näyttäen kirkon laivaa. "Hiiret
ovat täällä sisällä... Rotat ovat ulkona kirkkomaalla. Rotat nakertavat
kuolleitten luita -- hiiret nakertavat kirkkoa. Ajan hammas kuluttaa
muureja ja kiviä ja hiiret auttavat. Ja sinä päivänä, kun viimeiset
hirret, jotka pitävät runkoa koossa, on nakerrettu poikki, menevät
hiiret tiehensä -- ja minä niiden mukana! Niin kauan tahdon minä
palvella taivaallista Herraamme palkeiden ääressä -- en minuuttiakaan
kauemmin. Ja minä tiedän, että Herra varoittaa minua -- Sidsel tietää
myöskin ... niin kuin kirjoitettu on: Sinä olet auttava palvelijaasi
aikanaan ja pitävä häntä valveilla, kun vihollinen häntä uhkaa. Mutta
jumalattomat tulet sinä tappamaan ja tuhoamaan heidän aistinsa
huumauksella ja unella!"



XIII.


Grethiä kammotti yhä enemmän. Hän loi katseensa ylös mahtaviin urkuihin
ja tunsi sielussaan samaa arkuutta ja ahdistusta, mikä tarttui häneen
melkein joka kerta kun hän astui kirkkoon. Tunne, että _pitäisi_ olla
hartauden vallassa nosti hänen voimakkaan, nuoren mielensä uhmaan,
jonka hän taas pyysi korkeampia voimia antamaan anteeksi.

Hän oli uskonnollinen niinkuin moni terve sielu on iässä, jolloin
mikään ei sido kuvitusvoimaa, eikä kysy neuvoa "kokeneilta" ihmisiltä.

Hänen isänsä ja äitinsä eivät olleet tahtoneet häiritä tyttärensä
tunne-elämää vastaamalla myöntävästi tai kieltävästi kysymyksiin, joita
hän välittömällä innolla heille teki. Musiikki muodosti yhdyssiteen
vanhempien ja lapsen välillä. Ja kun Grethi tunsi täysikasvuisen
neidon ensimäisen määrittelemättömän kaipuun ja sitten voimakkaan
levottomuuden liikahtelevan sydämessään, avasi hän koko sydämensä
musiikille sallien tietämättään uskonnollisen hartaudenkaipuun pujahtaa
sisälle...

Äiti oli kerran ottanut hänet leikillään syliinsä ja kysynyt:

"Minkälaisen miehen tahtoisi minun Grethini, jos saisi valita?" Ja
Grethi oli vastannut ajattelematta: Soittajan!

Mutta silloin oli rouva Birgerin kaunis otsa hieman värähtänyt, ja hän
oli sanonut: "Sinä lapseni, et aavistakaan mitä musiikki ja taide
yleensä vaativat ihmiseltä. Taiteilija maksaa muiden riemusta omilla
kärsimyksillään, toisen rauhan ostaa hän omilla kärsimyksillään ja hän
liittää toisten surun ja ehkä kadotuksenkin omaansa!"

Nämä äidin sanat näyttäytyivät Grethille nyt kuin himmeästi loistavana
kirjoituksena, joka kiemuroivana viivana kohosi tummia, mykkiä urkuja
kohti.

Ja kaikkein ylimpänä leikkausten, kiemuroitten ja tähtien alla, melkein
kuvun huippua kosketellen, kiilsi kullattu, ennusmerkillinen
kolmikulma, joka ympäröi taivaallista isänsilmää.

Grethi tuijotti ylös silmää kohti ja taivaallinen silmä katseli nuorta
tyttöä alhaalla näyttäen samalla täyttävän ja valtaavan koko kirkon
sisustan suurella, rauhallisella, selittämättömällä hymyllä.

Hänen rintaansa ahdisti yhä enemmän, vaikka hänellä muuten ei koskaan
ollutkaan tyttöjen "pahoja aavistuksia". -- Miksi siis tänään? Mitä
teki hän täällä? _Katseli_ urkuja! Ikäänkuin päältä katselemalla
pääsisi perille jostain? Mestarin sieluhan oli suljettu tuohon
koristettuun häkkiin, jonka ristikon muodostivat urkupillit, nuo paksut
ja hoikat, jotka näyttivät suoristautuvan kuin laulaja näyttämöllä, ja
ne, jotka vaatimattomasti piiloutuivat hämärään kuin pikku linnut
puiden lehviin.

Mestarin tahtoi hän kuulla soittavan. Mutta häntähän ei kuulunut. Miksi
hän sitten viipyi täällä? Miksi hän odotti? ... vieraan tuloa! Kuka tuo
vieras oli? Grethi ei sitä aavistanut! Kuullessaan pari ystävällistä
sanaa, kohteliaan kutsun, oli hän juossut tiehensä ... oi, kuinka
tyhmästi! Missä oli hänen ylpeytensä? Köyhä, ystävätön, orpo tyttö,
vieläpä "sidottu" tyttö, joka kohta menisi naimisiin miehen kanssa,
joka oli hänestä täysin yhdentekevä ja jota hän ehkä oppisi vihaamaan,
mutta joka tapauksessa _ylpeä_ tyttö, joka luuli osaavansa kulkea
kohtaloaan kohti, joka, joka ... joka mitä?

Grethi parkaa pyörrytti. -- Ilma oli kovin tukahduttavaa tässä Herran
huoneessa, joka oli elänyt yli aikansa.

Ilma täynnä hometta ja ruostetta -- eroitettuna Jumalan kirkkaasta
auringosta ja vapaasta maailmasta. -- Terveitten ajatusten hauta,
vanginvartijana ruma, ahne peikko, tuo herra Bengt epämiellyttävine
säilytetyn ruuan tuoksuineen ja sekavine, latinankielisine
mongerruksineen...

Grethi tahtoi pois  -- -- --

Mutta sitten sai hän yht'äkkiä huojennuksekseen kuulla Bengtin
"urkuselityksen": ryöpyn, kurisevan, rämisevän ja töksähtelevän
saarnan, joka oli viedä hengitys- ja ajatuskyvyn sekä häneltä että
kuulijalta, ja joka lopuksi antoi Grethille takaisin hänen
luonnollisen, tyttömäisen iloisuutensa, niin ymmärtäväinen, oppinut,
tarkkaava ja älykäs kuin hän oli.

Hän ei koskaan ennen ollut kuullut moista.

Joskus lausui ukko omalla äänellään, omia ajatuksiaan -- joskus näytti
hän lainaavan jostain kirjasta; nyt oli ääni Esaun (Bengtin) ja nyt
Jaakopin (Mestari Ollivier'n). Grethi koetti ottaa selkoa puheesta --
eksyi -- suuttui -- ja päätyi täydelliseen sekasotkuun kuten --
urkujenpolkija itsekin -- -- -- "Meillä on täällä urut", kuului hänen
oppinut esitelmänsä, "teos, joka on merkitty nimellä _Esaias C_. --
kaiketi tuo kuuluisa _Compenius_ -- Anno Domini 1609 -- jonka
prospekti, _id est_ urkujen etusivu, on runsaasti koristettu
kuvapatsailla, enkelinpäillä, maljakoilla, lehtikiehkuroilla ja muilla
koristuksilla, sekä kirjoituksella: _Dei honoris causa Munera
Imperatoris, erant Instrumentum musicum maximum, Organum appellant_ --
joka merkitsee"...

"Kiitos, minä osaan latinaa, Bengt", keskeytti Grethi hymyillen:
"Jumalan kunniaksi Keisarin lahja, suuri musikaalinen kone, jota
nimitetään Uruiksi!" -- -- --

Bengt heitti Grethiin katseen, johon sisältyi ankara moite hänen
latinansa keskeytyksen takia -- ja nyt syventyi hän palkeihin, joista
hän puhui erikoisella lämmöllä; ilmatiehyeihin, ilmasäiliöön,
ilmasäästäjiin; sitten seurasivat kansselit, rinnastajat, yhdistäjät,
sormiot, jalkiot, pillinkannattimet, -- osaksi järjellisessä
johdonmukaisuudessa, mutta sitten tuli taas yhtenä sekamelskana pillejä
ja ääniä, äänikertoja, mittoja, huulipuhaltimia ja pillisointuja --
pillistön huuliääniä, "joilla on pehmeä ja synkkä sointu",
torviäänien klarinetti, tai trumpeettiväristystä, joka muistuttaa
puhallussoittimia, pasuunaa, trumpeettia, torvia, fagotteja,
klarinettia, oboeta, käyrätorvia!

"Niin, niin hyvä neiti Birger, meillä on _vox humana ja vox
angelica_, ihmisääni ja enkeliääni! Niin, niin, katsokaapa tänne ...
rekisterinappi tai manubriumi, latinalaisesta _manubrium_, varsi,
pidin, ... nyt _rekistreerataan_ -- ensi kerta, alabasso, 32 jalan
pilli, 16 jalan pilli -- hoi, hei -- oktaavi, tuba, borduna, hrrrr!
dulciana, fugara, viola di gamba ... prrr! Ymmärrättehän, eikö totta.
Kun urkujentekijä on saanut virityksen valmiiksi, täytyy meidän
antaa uruille oikea _temperatuuti_ -- vaihdellen vapiseva tai
tasaisestivärisevä -- -- --"

Tässä piti Bengt pienen väliajan ja jatkoi sitten luultavasti oman
päänsä mukaan --:

"Ymmärrättehän, että tämä _domincerasi_ ennen Joh. Sebastian Bachin
aikoja, kun urut viritettiin puhtaihin kvintteihin. Hrrr! Te
ymmärrätte: Jos lähdemme perusäänestä C ja viritämme _puhtain_ kvintein
c--g--d--a--e--h--fis--gis -- -- -- hm, tapaamme kahdennellatoista
kvintillä c-äänen, joka kvinttinä on 1/9 ääntä korkeampi kuin
perusäänen oktaavi -- ja tämä ääni _indicecraa_ tervettä ja hyvää
korvaa -- hm!"

Taas tuli pysähdys ja pieni, hiukan epävarma silmäys Grethiin ja sitten
sitä taas jatkui:

"Ottakaamme esim. 8 jalan pää-äänen dominantti lähtökohtana
yksiviivainen c tai a -- -- --. No, tämä on ehkä hiukan liian vaikeaa,
hiukan epäselvää, hyvä neiti Birger; mutta mikä meidän taivaallisen
Isämme arvoituksellisista laitoksista ei olisi monimutkainen? Me voimme
vain sanoa _näin_ -- tässä kiihoitti Bengt äänensä suureen nousuun
hikipisaroitten valuessa hänen rasittunutta otsaansa pitkin --
Urkurilla on sormiot ja jalkiot käytettävinään -- ja rekisterinapit
molemmin puolin. _Nyt_ soittaa hän -- Jumalan kunniaksi ja ihmisten
ojennukseksi. Soittaa etu-, keski- ja loppusoitot ei liiaksi
_accelerando_, ei liiaksi _ritardando_. Seurakunnan veisuun tulee olla
tasaista, varmaa ja kouluutettua ... mutta eräs suuri urkutaiteilija on
sanonut: 'Veisatessaan marssii seurakunta taivasta kohti!' Niin, marssi
käy _ylöspäin_. Ja nyt tottelee sormion rekisteri -- 4 1/2 oktaavia --
pedaalin 2 oktaavin ja 2 ääniasteen rekisteri -- matalimmat -- voimakas
basso ja omituisesti humiseva alibasso -- -- -- ja torviäänten
pasuunat, trumpeetit ja vasket yhtyvät -- ja huuliäänten huilut
valittavat ja laulavat -- ja rekisteri rekisterin jälkeen pääsee
irti ... koko kirkko alkaa täristä, niin, se vapisee, neiti!
ja jos viimeinen rekisteri irroitetaan 'täyteen' ääneen
-- -- -- hrrrr! Mutta sitä ei kirkko _siedä_ -- ei ainakaan _tämä_
kirkko".

"Jumalan tähden, älkää!" huusi Grethi ja laski kätensä estellen Bengtin
käsivarrelle.

"Ei", sanoi ukko, pyyhkien otsaansa ja katsellen "taivaallista silmää"
katossa... "Mutta jos kirkon urkuri hullussa itseluottamuksessa
tahtoisi kiusata Herraa ja koetella hänen temppeliään 'täydellä
äänellä' -- kas! silloin avautuu pieni näkymätön aukko -- tuolla
korkealla kaikkivoivan säteilevän silmän alla -- ja kuolema astuu ulos
viikatteineen ja tuntilaseineen --. Aika on täytetty, soitto lopussa --
ja kirkon kaaret murtuvat!" -- -- -- -- --

Grethi päästi pienen huudon. Sattuma, jota hän häpesi.

Bengt kääntyi äkeissään ympäri -- ja meni raskain askelin takaisin
palkeenvarsiensa ja ruokakorinsa luo.

Tornin portaitten aukolla seisoi mestari Ollivier kalpeana ja kumarassa
katsellen omituisen aralla ilmeellä nuorta, hämillään olevaa tyttöä.



XIV.


"Urkuja ei pidä selittää, urkuja täytyy kuunnella!" sanoi mestari
Ollivier istuutuessaan paikalleen penkille koskettimien eteen.

Hän oli tervehtinyt Grethiä kohteliaasti, hiukan hajamielisesti,
pannessaan hattunsa ja keppinsä pois. Ja hänen vieras murteensa
tuntui selvemmin kuin muuten, hieno ironia pisti tänään tavallista
enemmän esiin, kun hän sanoi nyökätessään merkitsevästi päätään
urkujenpolkijalle: "Kun _hän_ selittää minun urkujani, tiedän minä että
minä pääsen siitä! -- -- --"

Grethi valitsi hymyn; hän tunsi poskiensa hehkuvan, eikä tiennyt minne
pistäisi itsensä. Vihdoin löysi hän verhon luota horjuvan tuolin, jolle
hän varovasti istuutui odottamaan.

Bengt "hirviö" ryömi kuin historiantakainen eläin paljekorokkeen
poikimille ja hitaasti vaipui toinen poljin alas, toisen kohotessa.

Oli kuin suurien urkujen sisustasta olisi kuulunut syvä, hiljainen
huokaus.

Urkuri veti irti yhden rekisterinapin ja työnsi toisen puoleksi sisään.
Hänen vasen kätensä kosketti kevyesti näppäimiä, oikealla kädellä tuki
hän leukaansa. Pienestä kaari-ikkunasta laskeutui heikko valo hänen
otsalleen ja olkapäilleen... Grethi näki hänet puoleksi sivulta. --
Hänen kasvojensa ilme oli kärsivä, hänen silmänsä kuin etsien pois
käännetyt... Grethi olisi mieluimmin toivonut, ettei olisi tullutkaan
tänne; ja kaikkein mieluimmin, että hän voisi mennä hänen luokseen
tukeakseen hienolla, pyöreällä olkapäällään tuota kaunista, raskasta
päätä.

Ja mestari painoi koskettimia melkein tietämättään...

Täyteläinen, pyöreä ääni soinnahti kuin aallon iltaloiske kaukaista
rantaa vasten, väristen läpi kirkon laivan.

Oli kuin urkuri olisi herännyt.

Hänen vasemman kätensä ottaessa soinnun -- tuskin kuuluvassa
pianissimossa -- sanoi hän yhä nojaten päätään oikeaan käteensä samalla
kun hänen sinisten silmiensä katse viivähti Grethissä:

"Te tulitte siis! Minä olen odottanut teitä. Mutta minä olin sairaana
muutamia päiviä. Minä voin väliin -- ei usein, vain joskus -- hiukan
pahoin! Ja te ette koskaan ole sairas -- luonnollisesti: Te olette niin
siunatun nuori. Nuoruus on Jumalan lahja ihmisille. Ja hänen käskynsä
on, että heidän tulee ystävällisesti muistaa häntä, kun hän vähitellen
laskee iän taakan heidän hartioilleen.

"Hän ei koskaan kiiruhda -- ei tässä, eikä muussakaan. _Hänellä_ on
suuri aika -- ja niin -- no! Nehän ovat urut!

"_Nekin_ on hän luonut, että hän ja me voisimme yhdessä iloita hänen
lahjastaan. Ja ne olivat silloin aivan nuoret kun hän ensi kertaa
puhalsi niihin elämän hengen.

"Ja sitten myöhemmin olemme me, hänen palvelijansa, kehittäneet ne
siihen, mitä me sanomme 'täydellisyydeksi'.

"Niin -- suurin ja täydellisin soittokone mitä on olemassa, ovat urut.

"Ne elävät kauemmin kuin kirkko.

"Niillä on se vika, ettei esityksessä saa sitä sielua yksityisääniin
kuin puhallus- ja jouhisoittimilla. Mutta se on suunnattoman rikas
soinnuista ja yksityistä ääntä voi jatkaa vaikka loppumattomiin.

"Se on ainoa kone, jossa on nykyaikaisen säveljärjestelmän kaikki
äänet, ainoa, jossa mitä erilaatuisimpien sointuväritysten moninaisuus
yhtyy.

"Kas! Urkuri istuutuu nöyrän vaatimattomana istuimelleen. Nimittäkää
häntä mestariksi! Hänen _pitäisi_ istua siinä mestarina -- ja edessään
on hänellä orkesteri -- koko orkesteri jouhineen ja puhaltimineen,
rumpuineen torvineen -- ei ihmisiä, joiden tulee soinnuttaa koneensa
yhteen, ei yksilöitä, joita täytyy johtaa, vaan itse säveleet, jotka
tottelevat _häntä_.

"Hän on orkesterin herra, jokaisen yksityisen soinnun ohjaaja ja
käskijä totellen itse suurta maailman valtiasta. Hän työntää eri
rekistereitä ulos ja sisään, käyttelee yhdistäjiä ja kokoojia,
juoksuttelee käsiään sormiolta toiselle, pakoittaa jaloillaan
jalkioiden henget ulos syvyyksistä... Ja parilla pehmeällä huiluäänellä
kutsuu hän kaiut kaukaisista maailmoista, ne, joille ihmisten korvat ja
sydämet ovat avoinna, mutta jonne ei yksikään katse ole tunkeutunut,
eikä riistänyt verhoa näkemättömän edestä!

"Tai istuu hän paikoillaan niinkuin se, jolle seurakunta on antanut
toimen, ja jolta kaikki nuo heikot ja vahvat sielut sammunein tai
leimuavin tuntein odottavat säestystä virsiensä rukouksille, suruilleen
ja valituksilleen, tuskanhuudoilleen ja riemulleen.

"Hän ei tutki heidän uskoaan. Jokaisella on omansa -- tai ei mitään.

"_Sana_ ei riitä kenellekään! Sävelten henkien täytyy kannattaa sitä
vahvoilla hartioillaan, mistä suhisevat siivet puhkeavat esiin ja
varjoavat maan rumuuden ja kylmyyden, sairauden ja kuoleman...

"Ja silloin _kuohahtaa_ -- niinkuin vanha opettajani, apotti Joseph
Vogler huudahti -- silloin kuohahtaa koko orkesteri fortissimoon,
silloin tulee uskova sielu vahvemmaksi kuin selvimmät, terävimmät
aivot, silloin vaipuu järki musiikin jalkoihin ja säveleet ovat kuin
tulta, joka polttaa ajatukset -- --. Silloin ovat ne kuin itse David,
veriinkastettu sotilas, nuortunut kuningas, joka nostaa väkevät kätensä
taivasta kohti ja laulaa ilmi sortuneisuutensa epätoivon ja toivonsa
riemun miehekkäässä Hallelujassa:

    "Kiittäkäät herraa pasuunaäänin,
    kiittäkäät häntä harpuin ja sitroin!
    Kiittäkäät häntä soitoin ja tanssein,
    kiittäkäät häntä kielin ja huiluin!
    Kiittäkäät häntä raikuvin rummuin,
    korkeesti kaikuvin rummuin!
    Ah, kaikki, jolla henki on, kiittäköön Herraa
    Halleluja!" -- -- --



XV.


Mestari soitti Grethille. Hän kuvitteli preludiumin. Hän antoi
sävelvirran viedä itseään kuin kuiva lehti antautuu virran vietäväksi,
antoi sävelten hyminän vallata itsensä kuin metsän läpi tuulessa
lentävä lintu.

Ja Grethi istui paikoillaan liikahtamatta -- jääkylmänä ja tulikuumana;
hän tunsi itsensä yhtä onnelliseksi kuin vain kerran ennen elämässään
-- kun äiti myöhään eräänä iltana oli tullut konsertista, oli soittanut
puoli yötä ainoalle lapselleen ja lopuksi suudellut häntä tulisesti
puhuen elämästä ja kuolemasta ja musiikista, joka on elämä ja kuolema.

Ah, äiti! -- Grethi huomasi kyynelien valuvan silmistään; kuinka hän
oli yksinäinen!

Kun mestari soitti, liiteli neidon katse ympäriinsä kirkossa ... hän ei
jaksanut siirtää ajatuksia aivoissaan toisesta nurkasta toiseen
määrätyssä järjestyksessä -- -- -- hänessä kuohui jotain tuskallista ja
riemukasta, välinpitämätöntä ja jännitettyä.

Hän katseli kuin sumun läpi kirkon laivaa -- pysähtyi kostean vihreihin
koristeihin, jotka kaikkine leikkelyineen, kirjailtuine kankaineen,
vertauskuvineen ja enkeleineen, kasvoineen ja merkkeineen eivät
_ilmaisseet_ kerrassaan mitään ... yhtä vähän kuin leikelty ja kullattu
alttaritaulukaan. -- Vain kaari-ikkuna kuorin holvissa kiilsi
himmeänä ja kaukaisena maalattuine ruutuineen, keltaisena, sinisenä,
vaaleanpunaisena -- ja _jutteli_  hänelle, niinkuin metsän kukkaset ja
taivas olivat puhelleet hänelle hänen omista salaisuuksistaan, siitä
salaisuudesta, jota hän ei voinut uskoa kellekään -- joka oli niin
suloinen ja raskas, mahdoton, kiusallinen -- ja josta hän ei millään
ehdolla olisi tahtonut luopua! -- -- -- Kun ei ollut ketään ihmistä,
jolle hän olisi voinut ... niin, sillä pikku Babli ei ollut _vielä_
oikea ihminen -- ja Rachelilla oli itselläänkin liiaksi vaikeuksia --
ja sitäpaitsi oli hän -- ehkä liian "tukeva".

Entäs täti Birger kotona? Ei, Grethin mieli muuttui oikein
kiukkuiseksi, kun hän ajatteli tuota saamatonta naista -- tuota
luulosairaaloista surun ärsyttämistä ja pistelemistä, mikä esti häntä
millään lailla ymmärtämästä tai ottamasta osaa toisen suruihin -- -- --
kun taas todellinen syvä _sydänsuru_ tekee naisesta toisten naisten
sielun vaalijan ja armeliaisuussisaren! Ei, hän ei uhrannut muuta kuin
nuo myrttiä kastelevat kyyneleet, myrttiä, jota Grethi ei voinut
suvaita -- koska se jokapäiväisenä muistomerkkinä huomautti hänelle
alituiseen _sen_ hetken lähestymisestä...

Oi, kuinka yksinäinen ja avuton hän oli!

Näkihän hän -- aivan elävästi täällä kirkossa -- neiti Marguerite
Birgerin täydessä morsiuspuvussa huntuineen ja seppeleineen, joka on
liikuttavan hieno ja viaton uneksivassa vehreydessään, niinkauan kuin
lehdet, oksat ja runko ovat yhdessä huonetta koristamassa ... mutta
joka on valehdellut, valehtelee ja tulee aina valehtelemaan kaikkialla
maailmassa siitä hetkestä saakka kun lehdet, oksat ja runko sidotaan
"seppeleeksi" -- uhriseppeleeksi! -- -- -- -- --

Grethi väänteli hoikkia sormiaan. Siinä sormessa, missä kihlasormus
oli, kiilsi veripisara. --

       *       *       *       *       *

Hän soitti Grethille.

Hän oli tarkannut tyttöä, kun hänen katseensa liiteli ympäriinsä, oli
nähnyt hänen innostuksensa -- surun, jonka hän kätki, sen levottomuuden
ja hädän, joka kuvastui hänen kiinteässä katseessaan. -- -- -- Mestari
soitti _hänelle_.

Ja sillä aikaa kun hän soitti, selin tyttöön, eläytyivät tytön kasvot
ja niiden äänetön puhelu vanhan mestarin silmien edessä -- hiipivätpä
hänen sydämeensäkin, jota hän kauan sitten oli pitänyt panssaroituna,
ainaisesti.

Mutta panssariin oli hänen huomaamattaan tullut aukko ... pisara nuorta
verta oli tunkeutunut siitä sisälle sekoittuen hänen omaan vereensä, ja
hän huomasi sen nyt nuoremmaksi kuin oli aavistanutkaan -- ja lisäsi:
nuoremmaksi kuin luvallista oli!

Sillä hän oli _tahtonut_ unohtaa, ja siinä oli hän kauan onnistunutkin.

Hänen ruumiinsa oli ehkä antanut apua ... hän oli varustautunut lujalla
vakaumuksella vietteleviä mielikuvia vastaan, joita ikä ei kuitenkaan
aina voi torjua.

Hän oli -- sen hän tunsi -- samalla kertaa tuo rappeutunut kirkko ja
vankka soitin! Etenkin kuin tuo _rappeutunut_ kirkko, joka vaati
vankoilta uruilta kaikenlaista hienotunteisuutta, vieläpä suuren
kieltäymyksenkin: täydestä soitosta pidättäymisen!

Hän soitteli _itselleen_.

Ainakin luuli hän tekevänsä niin. Hän oli nyt unohtanut tuon nuoren
naisen takanaan, tyttösen ihastuksineen ja murheineen.

Hän tarkasteli mennyttä elämäänsä -- -- -- mutta tänään kuulosti se
katkeralta.

Vuodesta vuoteen -- tässä pimeässä vankilassa -- yksin, aina yksin,
näitten muurien sisällä, jotka _saattoivat_ särkyä -- heikkona
intohimon hetkenä kun sydän tahtoi soida "täysin soinnuin"... Mutta
silloinhan särkyisi kaikki: taide, sielu, urut -- -- -- ja Herra oli
auttanut hänet tälle paikalle -- -- -- suurten urkujen ääreen ... ja
hän oli Herran palvelija! -- -- --

Miksi, miksi tulivat nuo nuoret naiset tänne? -- -- -- Miksi juuri tuo
nuori nainen lämpimine, palavine silmineen? -- -- --

Hänhän oli lopettanut kaiken -- maksanut suuren velan -- sovittanut
sovitettavansa -- haudannut -- peittänyt mullalla -- tukahuttanut
soinnuilla sieluntuskat ja itsesyytökset, valituksen ja katkeruuden ...
mutta, hyvä Jumala, miksi on _kaikilla, nuorilla, puhtailla, hyvillä
naisilla_ samat lämpimät, syvät, polttavat silmät? -- -- --

Siksi että on miljoonia ja taas miljoonia miehiä, jotka sinkoavat
sukukuntien vaihtelun rajutuulessa maan ympäri kuin kirjavat lehdet
-- -- -- tomuna ja tuhkana vielä eläessäänkin -- -- -- ja vain _yksi_
nainen: Eva -- äiti ja neitsyt, joka yksin seisoo paikoillaan korkein
povin, kädet riippuen -- palavat silmät etsien, kysyvästi katsoen
Jumalaa kasvoista kasvoihin -- -- -- -- --

       *       *       *       *       *

Hän soitti _Grethille_.

Ja Grethi kuuli sen -- ja nousi -- ja meni urkurin luo, aivan kuin
hänen paikkansa olisi urkurin rinnalla -- kuin se aina olisi ollut
siellä.

Hän ei ollut vähääkään hämillään. Urkuri katseli alhaalta ylös häneen,
kun tyttö kumartui katsomaan nuottilehteä, joka oli avoinna. "Orpheus!"
Mestarin surullisissa, sinisissä silmissä oli kostea kiilto -- hän
hyräili -- Grethi hyräili ... hän ei näyttänyt ollenkaan ihmettelevän
sitä, -- -- -- nyökkäsi vain kehottavasti sanoen: "Gluck on kuitenkin
se mestari, joka osaa valittaa ilman katkeruutta ja rikkonaisuutta."

Hän hyräili:

    J'ai perdu mon Euridice,
    Rien n'égale mon mahleur;
    -- -- --

[Olen kadottanut Eurydiceni ja suruni on vertaa vailla.]

Grethi jatkoi:

    Sort cruel! quelle rigueur!
    Je succombe à ma douleur.

[Kuinka ankara olet, julma kohtalo! Minä sorrun suruuni.]

Ja mestari Ollivier:

    Euridice! -- -- -- Euridice!
    Réponds -- moi -- -- --

[Eurydice, Eurydice! Vastaa minulle!]

Grethi kumartui hänen otsansa yli. Hän tahtoi kiitollisen ihailun
vallassa painaa huulensa tuota viisasta, tyyntä otsaa vasten -- mutta
mestari nosti päätään ylöspäin ja tytön lämpimät huulet liukuivat hänen
poskeaan pitkin.

Oli kuin olisivat äsken puhjenneen kukkasen silkin hienot terälehdet
kosketelleet häntä ... ja hän tarttui Grethin molempiin käsiin, ja
hänen silmänsä etsivät hänen silmiään.

Grethi katsoi hänen silmiinsä ja luki niissä hämmästystä, melkein
pelästystä -- ja syvää iloa -- -- --

Grethi ei uskaltanut katsella kauemmin -- käänsi päänsä pois, ja
tuolla oviaukossa, missä haalistunut verho häilyi tuulessa -- huomasi
hän Sidsel muorin veikeät kasvot, jotka tuijottivat, liikkuivat,
hymyilivät ... Sidsel muorin, joka ei ollut näkevinään, ja kuitenkin
paraiksi näki sen, mitä halusikin.



XVI.


-- -- -- "Rachelin kansalle", sanoi mestari Ollivier, nojaten
kyynärpäänsä hohtavan valkoista liinaa vasten viinilasi koholla
kädessään -- "Rachelin kansalle olkoon tämä viinilasi pyhitetty rakkaan
ystävättäremme nimipäivänä! Hänelle itselleen saatamme me tuskin sanoa
muuta kuin ilmaista sen kiitollisuuden, jota meidän isäntämme ja
ystävämme häntä kohtaan tuntee -- useiden hyvien ja huonojen vuosien
sydämellisen alttiuden kaunistamana.

"Meitä on tänään neljä hänen hohtavan valkean liinansa ympärillä, jonka
kevät on koristanut ensimäisillä lehdillään, ensimäisillä kukkasillaan.
Me tunnemme kaikki neljä olevamme 'vieraita maan päällä', tuskin
tietäen, minne matka huomenna vie: Me vaellamme, niinkuin Rachelin
kansa, lakkaamatta.

"Omasta puolestani kuulun minä pieneen ryhmään suuressa, pieneen
seurakuntaan kuuluisassa kansakunnassa, joka on tehnyt raskaaksi sukuni
elämän -- ja taistelun sen puolesta rakkaaksi. Minä luulen, että meidän
pienen ryhmämme henki on tunkeutunut suuren, rikkaan kansan sieluun --
murtaen huomaamatta, mutta varmasti ja sitkeästi sen tavat, syventäen
sen uskon lähteitä, heikontaen sen ylpeyttä.

"Olisin lukenut historiaa huonosti, jollen olisi huomannut, että nuo
harvat ovat olleet joukon kasvattajia -- niinkuin tuo _ainoa_ eli sen
vuoksi ja kärsi sen painon alla.

"Sellainen on Rachelinkin kansa! Hapatus maailman leivässä -- suola
maan ravinnossa.

"Terävässä, kirkkaassa päivän valossa katsottuna on Israelin kansalla
kärsimystä tuottavia vikoja -- jalkineihin erämaan vaelluksen aikana
tarttunutta hietaa.

"Se Jumala, joka johti joukkoa, oli silloin kuin hietamyrsky.

"Mutta yöllä -- Itämaiden yössä, joka on syvä, lämmin ja uskollinen
kuin Rachelin silmät -- yöllä kulki Jehova edellä tulipatsaana."
-- -- --

Tässä pysähtyi urkuri hiukan. Juhlallisesti katetun pöydän ympärillä
herrasmiehen huoneessa vallitsi harras mieliala. Kaksi ylintä akkunaa
oli auki vanhaan puistoon päin -- ja aivan kuin sinisestä taivaasta
ojensivat korkeat puut vaalealehtisiä oksiaan tervehtien sisään.
Tuoreen vehreyden tuoksu levisi huoneeseen, lintujen liverrys sekaantui
siihen... Grethi nosti iloisena ja onnellisena silmänsä lautasestaan.
Mestari Ollivier katsahti Grethistä Racheliin ja jatkoi:

"Tuossa ovat nuoret, palavat silmät, joiden syvyydessä elämän kaihot
kirkkaina ja puhtaina kimmeltävät niin kuin se tähti, joka _ei koskaan_
sammu. Ja on vanhempia silmiä, lämpimiä ja lempeitä, syviä kuin lapsen,
joiden katse liitelee sen kirjavan kuvakirjan lehdillä, mihin itämainen
elämän viisaus on tarinain muodossa kätketty.

"Rachelin elämä -- samoinkuin jokaisen hänen heimolaisensa elämä, on
kertomus Jumalan valitusta kansasta.

"Tässä, keskiajan murenevassa linnassa, on hän meistä kuin suuri,
äidillisen sisarellinen lapsi, joka sulkee meidät kaikki sydämeensä!"

Hän nousi, ojensi lasinsa Rachelia kohti, kumarsi sirosti ja sanoi:

"A votre santé, Rachel!" [Maljanne, Rachel!]

Rachel joi vaivaloisesti kulauksen ihanaa, vanhaa viiniä, jota pikku
Babli "sattumalta" oli löytänyt pullollisen kellarista.

Hän oli liian liikutettu -- hänen rintansa nousi ja laski -- hän haki
herrasmiehen katsetta -- -- -- ja se oli tänään väsynyt -- väsynyt --
mutta siinä väikkyi himmeä, lempeä hymy, joka näytti pyrkivän kauaksi
-- jonkin ystävällisen ja kirkkaan puoleen ... ja se sai hänen
ystävättärensä vuodattamaan kyyneliä.

Rachelin käsi vapisi kun hän lähensi lasiaan vanhan herran maljaa kohti
-- kristalli helähti kristallia vasten. -- Herrasmiehen perintömalja
oli hauraampi; se putosi sirpaleina pöydälle ja viini punersi liinan ja
vaaleanvihreät, lautasia seppelöivät lehdet.

"Se oli kuin _Amen_!" sanoi urkuri.

"Se ennustaa onnea", sanoi Grethi hiljaa.

"Se ennustaa loppua!" sanoi herrasmies koettaen nauraa vanhaan
tapaansa. "Abmarschieren, rechts rum!

    "Heute mein Glas in Scherben,
    Morgen im Grase sterben!"

      [Lähtekää, oikealle!
    Tänään on lasini pirstaleina,
    huomena kuolen ruohokkoon!]

"Ei, ei, Herran tähden!" huusi Rachel nauraen ja itkien yht'aikaa.

Babli kaatoi suolaa viinitahran päälle, huuhtoi jäljet pois
ruokaliinallaan ja nauroi:

"Se merkitsee vain sitä, että minä pesen liinan tänään ja kuivaan sen
huomenna!"

He koettivat kaikki parhaansa pitääkseen raskaita ajatuksia poissa
Rachelin pienestä juhlasta. Hänen itsensä oli kuitenkin vaikea salata
huoliaan. Herrasmiehen huomaamatta tarkkasi hän huolestuneesti ilmettä
hänen kasvoillaan, niissä kuoleman kalpeus poistui äkillisen punan
tieltä -- hän antoi hänen haistella hajuvettä ja mies irvisteli,
hymyili raskaasti ja suuteli hänen valkeaa, pulleaa kättään, jonka
teerenpilkuista hän vaivaloisesti keksi pieniä pilapuheita.

Kaikki kulki Grethin silmien ohi kuin kaukaisuudessa. Niin usein kuin
hän huomiota herättämättä saattoi tehdä sen, ojensi hän vadin tai
maljan, tai virkkoi sanan mestari Ollivier'lle.

Urkuri taivutti kiittäen päätään. Hänen kasvojensa ilme ja väri
tuottivat Grethille suurinta riemua. Sellaisena ei hän koskaan ollut
nähnyt häntä -- ei edes ajatellut -- -- --

Hän ohjasi puhetta kuin näkymättömällä rihmalla, tehden pilaa
jokapäiväisimmistä seikoista, jotka rupesivat elämään uutta, outoa
elämää, kertoen juttuja, valiten ranskankielisen kärjen kevyesti, kuin
sattumalta -- tarinoiden tapauksista ja henkilöistä soinnulla ja
korostuksella, joka verhosi ne omituisen edesmenneisyyden vaippaan
vanhojen puutarhojen, leikattujen pensasaitojen, kähäräisten
nurmikenttien, joita lavendeli ja satakaunot reunustivat, vienosti
tuoksuessa.

Ja Grethi tunsi nuoren, yhä karttuvan ilon kuohuvan esiin syvältä
lämpimästä sydämestään ja se nousi ja kohosi hänen poskilleen, hänen
silmiinsä -- -- -- Rachel katseli häntä, pikku Babli katseli häntä. Oli
kuin molemmat olisivat sanoneet: "Voi, kuinka kaunis hän on tänään!"

Mutta hän itse istui paikoillaan katsellen avonaisia ikkunoita, sinistä
taivasta, joka alkoi tummeta -- vaaleita, hiljaa väriseviä lehtiä,
joita puiston vanhat puut ojentelivat sisään ikkunoista tervehtien ja
siunaten pientä juhlaa, harvinaista, ehkäpä viimeistä vanhassa
linnassa. -- -- --

Tarjottiin kahvia. Pikku Babli sai juoda ruokamaljasta. Kuppeja ei
riittänyt.

Sitten tuli hiljaisuus.

Grethi rohkaisi itsensä äkkiä, katseli mestari Olliviertä ja sanoi:

"Soitattehan meille nyt -- eikö niin?"

"Mahdotonta tänään!" -- -- -- vastasi hän hymyillen ja näytti
rannettaan. "Minä olen kevään uhri. Hyvin vihainen sääski tai paarma on
pistänyt minua yöllä. Tahdotteko nähdä kuinka turvonnut se on."

"Ai, te olette raapinut sitä. Niin minäkin teen unissani!" huusi Babli.

Grethi ja Rachel nauroivat. Herrasmies yski. Hän oli petollisella
viekkaudella saanut käsiinsä Rachelin lasin ja tyhjentänyt sen. Rachel
torui. "Hän _ei saisi_ juoda viiniä, siitä saattaisi olla mitä
kauheimmat seuraukset... Kuinkas sanoi mestari Aldubrand, kylän juoppo,
vanha välskäri 'sodan ajoilta', hän, joka kuppasi ja laski suonta
kaikilta paikkakunnalla ja 'teoreettisesti' puolusti kylmää vettä
sisällisesti, ja lämpimiä jalkakylpyjä ulkonaisesti..."

Herrasmies tuli äreäksi kuin lapsi -- alkoi sitten siristellä silmiään
ja sanoi: "Oltiinpa sitä kerran oikeita ihmisiäkin -- tuollaisia
esihistoriallisia olentoja syntiinlankeemuksen ja raihnaisuuden
päiviltä. -- Muistatko Rachel, meillä oli neljä pulloa vanhaa Baunea
päivälliseksi jokaisena kauniina kesäpäivänä -- ja sitten leikimme me
Aatamia ja Eevaa yhdessä vuoriston metsiköissä!"

Rachel suuttui, pisti kätensä hänen suunsa eteen ja huusi:

"Bist du doch verrückt Mann! Die Kinder!" [Oletko mieletön, mies!
Lapset!] Pikku Babli nauroi täyttä kurkkua. Grethi ei ymmärtänyt mistä
oli kysymys; hän kuunteli yleensä vain mestari Ollivier'n puhetta. Hän
katseli häntä lakkaamatta.

Rachel sanoi:

"Soittakaa meille jotain, herra Ollivier! Nyt pitää meidän kohta viedä
mies vuoteeseen -- hän nuortuu liiaksi!" Mutta itsekseen kuiskasi hän:
"Tuskin, tuskin, mies parka! Hänhän kuolee minun käsiini!"

Mestari Ollivier oli hiljaa katsellut Grethiä. Hän nyökkäsi itsekseen
päätään, otti pienen, kiinniköytetyn paperipakan takkinsa taskusta,
levitti laput pöydälle kaataen lasinsa täyteen vesiastiasta.

Sitten sanoi hän pehmeällä, hitaalla äänellä:

"Soittaa minä en voi, kuten sanottu! Mutta minä luen jotain. Arvelin
lopettaa pienen, sievän juhlamme tänään pyytämällä seurueen
tarkkaavaisuutta -- hetkeksi vain... En tahdo väsyttää rakasta
ystäväämme -- kehoittaapa hän minua esiintymäänkin leikillisillä
nuoruuden muisteluillaan... Olen jo kauan sitten alottanut sävelrunon,
joka ei pyri pienempään kuin vanhan mestari Haydnin ikinuoren
'Luomisen' uudistukseen. -- Mutta koska minä luultavasti kuolen
paljon ennemmin kuin minun teokseni astuu ulos elämään, olen minä
vapaa-aikoinani _pannut muistiin_ jonkunlaisen selonteon siitä näystä,
joka on väikkynyt silmissäni, ajatukset, jotka puhuvat minun
urkusävellykseni kautta -- -- -- Ja tämän näyn Vanhasta Testamentista
tahdon lukea teille tänään -- -- -- ennenkuin eroamme!"

Hän joi suullisen vettä, järjesteli papereita sirosti ja siististi
kuten aina. Grethi oli jo edeltäpäin oudon haltioitumisen vallassa:
"Mitähän tuohon kauniiseen otsaan oli sopinut, millä ääriviivoilla
olivat nuo siniset silmät levänneet, mitähän mestari lukisi, hän, joka
Grethin mielikuvituksessa aina esiintyi soittaen?" -- -- --

Hän kurkistaikse katsomaan. Päällyslehdelle oli hienoilla, pienillä
kirjaimilla piirretty: "Kun maailma luotiin."

Mestari käänsi lehteä ja lausui: "_Genesis_."



XVII.

GENESIS.


1.

Enkelikuorojen ylistyslaulut mykkenivät.

Kerubit, serafit, sotajoukkojen sotajoukot vaikenivat äkkiä.

_Herra Jumala_ oli nostanut kätensä ja vaatinut hiljaisuutta.

Hän istui taivaallisella istuimellaan; hänen hohtavien,
käsittämättömien kasvojensa ilmeessä kuvastui hymy, niinkuin
auringonläike välähtelee pilvenkorkuisten vuorten päällä.

Hänen ympärillään olivat enkelien kuorolaulut kaikuneet Luojan
kunniaksi.

Alhaalla, hänen jalkojensa astinlautana, lepäsi maa, jonka hän juuri
oli luonut.

Höyryten aamun ensimäisessä kosteudessa, juuri kummunneena suuren
tyhjyyden hämärästä yöstä, lepäsi siinä maailma valmiina, täydellisenä
Luojan katseen alla.

Se oli niitä hetkiä, jotka eivät koskaan palaa takaisin lukemattomina,
ajatuksen saavuttamattomina vuosisatatuhansina.

Ja näyn uutuus ja tuoreus oli sellainen, että Herra Jumala katseli
kaikkea mitä hän oli tehnyt: _ja katso, se oli sangen hyvää!_

Hän viittasi luokseen lähimmän palvelevista hengistään, enkelin, jonka
katse oli niin puhdas, niin voimakas ja niin lahjomaton kuin viisaan
lapsen.

"Kuuletko ääntä tuolta alhaalta, Rafael?" kysyi Herra, joka oli
tarkkaan kuunnellut hiukan aikaa.

"Minä kuulen hyönteisten iloisen hyminän, lintujen iloisen liverryksen,
kaikkien, päivän eloon heränneitten eläinten ahkeran hyörinän!" vastasi
arkkienkeli.

Taas kuunteli Herra; ja oli kuin pilvi olisi kulkenut hänen otsansa
yli.

"Rafael! Käske enkeleitten laulaa minulle ylistyslauluaan!"

Enkelikuorot alottivat taas laulunsa. Ja taivaan laaja kaari vapisi.

"Hiljaa", keskeytti Herra... "Nyt on kai maani jo oppinut sen!"

Ja Herra kuunteli, kaikki enkelit kuuntelivat ... samaa hyönteisten
hyminää, samaa iloista linnunliverrystä, kaikkien eläinten suurta,
ahkeraa hyörinää niityillä ja metsissä, vuorien välissä ja järvien ja
jokien partailla -- muttei _kaikuakaan_ enkelien Jumalalle virittämästä
ylistyslaulusta, jonka hän nyt kuudentena päivänä oli kuullut raikuvan
taivaan holvien kautta -- kirkkaasti ja ihanasti, vaikka hiukan
yksitoikkoisesti.

Herra pudisteli päätään ja vaipui ajatuksiin.

Nuo ajatukset olivat niin voimakkaita, että häntä lähinnä seisovat
palvelijat saattoivat lukea ne -- ja Herra käänsi suuret, kaikkinäkevät
silmänsä Rafaeliin ja sanoi:

"Olemmekohan tehneet kaiken täydelliseksi? Nuo olennothan ilmaisevat
vain oman maisen ja rajoitetun, elämänsä riemua, mutta kiitos ja kunnia
jota heidän tulisi osoittaa Luojalleen ja yllapitäjälleen, se kuuluu
vain epäselvänä huminana minun korviini, se ei vaikuta mieleeni, eikä
tuota minulle lepopäivänäni ihastusta, jota olen odottanut!"

Rafael loi silmänsä alas. Kun hän taas nosti ne, oli pitkä aika kulunut
ja Herran katse lepäsi hänessä.

"Herra", sanoi Rafael. "Sinä et ole luonut noita olentoja meidän, sinun
palvelijoittesi kaltaisiksi ja vielä vähemmän omaksi kuvaksesi!"

"En kyllä!" sanoi Herra.

"Niinpä et voikaan odottaa parempaa!" vastasi arkkienkeli
kunnioittavasti.

Nyt laski Herra kätensä raskaasti palvelijansa käsivarrelle:

"Mutta minä tahdon, että tuon ihanan maan tulee avata suunsa ja ylistää
minua; minä tahdon, että sen sydämestä nousee riemun virta minua
vastaan -- minun oman sydämeni kuultaviin ja tunnettaviin. --
Ylistysvirsi, joka on sidottu maahan ja maisiin pyyteihin, ja joka
kuitenkin ilmaiseisi enkelien taivaallisen ilon -- enkelien, jotka ovat
korotetut maan melun yläpuolelle yhtä paljon kuin minä itse olen
enkeleiden sotalaumoja korkeammalla! Sitä tahdon minä -- ja sitä
_ennen_ en minä tahdo levätä!" sanoi Herra.

Ja Rafael kiinnitti puhtaan, väkevän, viisaan katseensa
kaikkivaltiaaseen -- ja näki, että hänen otsansa oli hien peitossa.

Rafael vastasi:

"Kutsukaamme siis musta enkeli -- _hänet_, joka ei saavu kutsumatta!"

"Antakaa hänen tulla!" sanoi Herra.

"Taivaista on hänet syösty, oi Herra..." sanoi arkkienkeli hiljaa.

"Tahdomme tavata hänet maan päällä!" kuului kaikkivaltiaan vastaus.

Ja Herra ja hänen palvelijansa astuivat yhdessä maan päälle.


2.

Musta enkeli seisoi jättiläispuun varjossa ja katseli tarkkaavasti maan
vilisevää elämää.

Häntä nimitettiin Luciferiksi ja hän oli kaunis katsoa, suuri ja
säteilevä ja kirkas niinkuin muutkin enkelit.

Vielä _säteilevämpikin_ -- sillä hänen seisoessaan puun juurella levisi
hehkusta hänen sielussaan niin kirkas loimu, että se antoi
pienimmillekin esineille hänen ympärillään kaksinkertaisen määrän
elämää, säälimättömän, pistävän kirkkauden, jota hänen syvät, tummat
silmänsä vartioivat.

Näitten silmien pohjattoman värin tähden oli hän saanut _mustan_
enkelin nimen, valkeiden, autuaitten joukossa.

Hän kumartui Herran edessä -- kiinnittämättä palvelijaan mitään
huomiota ja sanoi:

"Olette kutsunut minua, Herra! Minä ihmettelen juuri teidän työtänne!"

"Se ei ole täydellistä -- ja sinä et ihaile sitä. Minä näen sen sinun
silmistäsi!" sanoi Herra.

"Te erehdytte, Herra! Minä en olisi koskaan saanut tällaista aikaan!"
sanoi musta enkeli kunnioittavasti.

"Et", vastasi Herra ankarasti, "sillä sinulta puuttuu luomisen _ilo_.
Sinä saatat huomata vain teoksen viat, kun se on valmis. Mutta työ ei
ole täydellinen -- sillä minä kaipaan luomakunnan kuuluvaa kiitosta
suuresta lahjastani!"

Mustan enkelin kauniiden piirteiden yli kulki hymy -- joka ei
kaunistanut häntä.

"Minä olen, -- jos saan puhua suoraan -- luullut kaikkivaltiasta
ylevämmän välinpitämättömäksi", sanoi Lucifer. "Mutta siitä onkin jo
kulunut ääretön aika, kun te loukkaantuneena karkoititte minut
luotanne. Me olemme kai molemmatkin hiukan muuttuneet. _Sen_ minä vain
tiedän, että jos minä olisin tehnyt sellaisen työn ja niin verrattain
lyhyessä ajassa, lepäisin minä rauhassa varjossa -- huolimatta siitä
sisältyykö härän mylvinään, kakadulinnun huutoon, tai kaislan
kuiskailuun kiitosta vai ei! -- -- --"

Silloin sanoi kaikkivaltias:

"Sinun silmiesi tummuus on pohjaton, Lucifer! -- Mutta minä näen niiden
läpi. Sinä tiedät aivan hyvin mitä minä kaipaan -- ja ettei sitä voi
hakea mylvinnästä, huudosta tai kuiskauksesta! Minulla on enkeleitä
ympärilläni, ja _sinä_ kuuluit kerran rakkaimpieni joukkoon. Mutta sinä
loittonit minusta -- etkä ole palannut.

"Minä kaipaan tässä maassa jotain, mikä voisi päästä minun kanssani
lähimpään, rakkaimpaan yhteyteen -- joka ei palvelisi minua sokeasti,
ei kiittäisi minua orjallisesti -- vaan toisi minulle sanoissa ja
töissä takaisin sen ilon, mikä asui minussa, kun minä suunnittelin ja
valmistin työni.

"Minun palvelevat henkeni kuuluvat minulle -- he palvelevat minua
hengessä, ja heitä minä en voi lähettää maan päälle. _Sinä_ ja sinun
kaltaisesi sitävastoin olette lähempänä maatani. Ja koska minun
toimintani täytyy käydä siihen suuntaan, että sinä pysyisit
mahdollisimman kaukana töistäni, niin tahdon minä nyt kuitenkin käyttää
hyväkseni sinun viisauttasi ja voimaasi saadakseni työn täydelliseksi!"

Ja kaikkivaltiaan silmissä paloi sellainen tahdon voima ja valtavuus,
että Lucifer peitti katseensa, laski sormen huulilleen ja mietti.

Sitten sanoi hän:

"Pitäisi luoda jotain -- eläinten keskelle -- kaitselmuksen johdatuksen
ja voiman alaiseksi -- vieraaksi enkeleille, mutta kuitenkin hiukan
heidän muotonsa jälkeen -- ja hiukan, hiukan minun kaltaisekseni!"
-- -- --

"Viimeiseen ehtoon ei suostuta!" kuului Herran sana.

"Minun ehtoihini täytyy myöntyä, jos Luoja tarvitsee minun apuani!"
vastasi Lucifer lyhyesti.

"Myönnetty siis! Ja mitä me nyt luomme yhdessä?" kysyi Herra.

"Ihmisen!" vastasi Lucifer.


3.

"Alkakaa te, Herra!" sanoi Lucifer. "Minä seuraan jälessä ja korjaan
mahdolliset puutteet."

Ja Herra katsoi korkeaa, solakkaa seetripuuta, joka huojui siinä,
juuret maan sisällä, latva vapaasti kohotettuna raikkaassa tuulessa. Ja
puusta siirtyi Herra katselemaan palvelijaansa, valkoista enkeliä, joka
seisoi kauempana, kauniina, lujana ja kunnioittavana.

Ja Herra sanoi näystä iloiten:

"Minä tahdon luoda yhdeksi sen, mikä mielessäni erillisenä kangastelee:
kuvan, joka kumpuaa maan voimasta palvelijani, valkean enkelin
kaltaisena."

"Älkää unohtako minun osaani, Herra!" lisäsi Lucifer.

Mutta Herra ei ollut kuulevinaan sitä, ja hän muodosti ja loi kuvan
maan voimasta, ja teki sen miehen kaltaiseksi ja puhalsi hänen
sieraimiinsa elävän hengen.

Ja enkelit yrittivät alottaa ylistyslauluaan...

Herra viittasi kiivaasti ja he vaikenivat.

"Entä nyt?" sanoi kaikkivaltias katsellen Luciferiä.

"Nyt!" vastasi Lucifer katsellen Herraa ja hänen luomaansa...

Siinä seisoi ihminen, mies, korkeana ja hoikkana kuin seetripuu,
leveärintaisena, kapeavyötäröisenä, vankkana ja lujana, väkevänä ja
suurena ... mutta jalat olivat kuin kiinni maassa ja pää katseli
syrjään, aina syrjään, aivan kuin silmät olisivat hakeneet jotain...

"Hän ei katsele meitä!" sanoi kaikkivaltias kuin pettyneenä.

Lucifer vaikeni.

Hiukan sen jälkeen sanoi Herra: "Ihminen, mies tuossa, on hyvin kaunis
katsella. Mutta ylistysvirttä minä en kuule ... kuuletko sinä,
Lucifer?"

"Minä kuulen vain teidän omat ajatuksenne, Herra!" sanoi Lucifer
kunnioittavasti. "Saanko pukea ne sanoiksi?"

Kaikkivaltias nyökkäsi.

"Te ajattelette: ei ole miehen hyvä yksinänsä olla; antakaamme hänelle
auttaja, joka olisi hänen luonansa!" sanoi Lucifer.

Herran suuret, kaikkinäkevät silmät tarkastelivat Luciferiä -- -- --
Sitten astui hän alas miehen luo, ja laski sormiensa päät hiljaa hänen
olkapäilleen -- ja mies vaipui polvilleen kosketuksesta ja Herra puhui
luomakunnan esikoiselle:

"Sinut pitää nimitettämän nimellä Adam, se, joka ensimäisenä luotiin
maasta. Ja me annamme sinulle toverin ja hänet pitää nimitettämän
Eevaksi -- se, joka seuraa. Ja teidän tulee olla pari, ja kuitenkin
kumpikin erikseen, ja teidän tulee tehdä maa alamaiseksenne, sen
eläimet ja linnut, sen kalat ja kaikki, mitä sen päällä on.

"Mutta teidän pitää olla _minun_ lapsiani -- ja teidän tulee ylistää
minua, luojaanne ja Herraanne!" -- -- --

Lucifer nyökäytti päätään.

Silloin näki Herra nuoren, valkean, uteliaan antiloopin, joka juuri oli
pysähtynyt sen paikan luo, missä mies oli polvillaan.

Ja sillä, tuolla kauniilla, valkealla antiloopilla oli kysyvät silmät,
hienot ja pehmeät liikkeet.

Ja Herra vangitsi sen katseellaan ja sanoi joutuisasti Luciferille:
"Uuvuta uneen mies tuossa. Tahdon luoda hänelle Eevan hänestä itsestään
-- tuon nuoren antiloopin kuvan mukaan -- ja kuitenkin lihaksi hänen
lihastaan ja luuksi hänen luustaan. Ja hän on rakastava naista kuin
omaansa, ja he tulevat kiittämään ja ylistämään minua!"

Lucifer nyökkäsi vaieten ja uuvutti miehen uneen.

Herra tarttui mieheen, taivutti kylkiluun ulos hänen rinnastaan, piteli
sitä tuulessa ja auringossa, puhalsi siitä tippuvaan vereen, kunnes
veri hyytyi...

Ja Herra muodosti ja loi -- taivaan auringon kuvaa suudellessa ja
maisten tuulien sitä tuudittaessa ja lintujen laulaessa pieniä,
sanattomia ilolaulujaan ympärillä...

Ja kas: siinä seisoi Eeva -- valkeana ja pehmeänä, täyteläisenä ja
solakkana, loistaen lehvikössä, kapeahartiaisena, korkea rinta
jakaantuneena kahteen keinuvaan laineeseen, kaarevin lantein,
lapsellisin polvin. -- Hänen jalkansa olivat pienet, kuin tanssimista
varten yli kenttien -- kätensä sirot, kuin kukkia tavotellakseen ... ja
kullanruskea hiusvirta laskeutui niskasta ja takaraivolta selkään ja
lanteille.

Enkelit alkoivat veisata ylistysvirttä -- -- --

"Pysähtykää!" viittasi Herra.

Ja Lucifer katseli, kuinka hän kumartui Eevan puoleen ja, puhaltaessaan
hänen sieraimiinsa elävän hengen, kosketti hänen huuliaan omillaan.

"Tämä on hyvin kaunis katsella!", sanoi Herra ja hän kääntyi Aatamin
puoleen aikoen sulkea haavan, josta kylkiluu oli otettu -- -- --

Silloin ojensi Lucifer kätensä, pysäytti Herran ja sanoi:

"Älkää sulkeko ... te olette ottanut häneltä paljon -- hänelle täytyy
antaa jotain sijaan. Sylkekää, Herra, sylkekää maahan, ja käskekää
enkeleitä tekemään samoin!"

"Onko se tarpeellista?" kysyi Herra viivytellen.

"Kyllä, jos miehen tulee rakastaa naista. -- Ja jos hänen sen vuoksi
tulee kiittää teitä!" vastasi Lucifer peittäen katseensa.

Niin sylki kaikkivaltias -- ja hänen enkelinsä sylkivät -- ja Lucifer
sylki viimeksi -- ja teki syljestä multakokkareen maahan -- ja tällä
mullalla täytti hän paikan, mistä kylkiluu oli otettu -- -- --

Sitten sulkivat Herra ja Lucifer yhdessä suuren haavan -- eikä
jälkeenpäin voinut ollenkaan huomata, mistä Eeva oli otettu.

Ja he ottivat pois unen miehen silmistä ja hänen aisteistaan.

Ja hänen silmänsä ja aistinsa aukenivat ... ja hän nousi seisomaan
suoraksi kuin ei hänelle olisi tapahtunut mitään.

Ensin katseli hän suoraan eteensä -- mutta Aatamin katse ei näyttänyt
kiintyvän Herraan, ei hänen enkeleihinsä, eikä Luciferiin.

Silloin katsahti hän sivulleen ... ja hänen suuret hirvensilmänsä
suurenivat äkkiä voimakkaasti -- ja hän tempasi jalat puoleensa
nykäyksellä kuin olisi hän tahtonut repiä maan rikki -- ja hän astui
askeleen Eevaa kohti ... ja seisattui paikoilleen, tuijottaen.

Hän oli liittänyt kätensä lanteilleen -- ei katsellut miestä, eikä
toisia -- ei mitään ... mutta hän hymyili raskaasti kuin unessa.

"Mies ei näe meitä -- nainen ei näe häntä eikä meitä... Missä viipyy
minun ylistyslauluni?" kysyi Herra Luciferilta.

Ja kaikkivaltiaan ääni kuului kovalta ja moittivalta: "Täytyykö minun
katua, että minä taas kutsuin sinut luokseni ja pyysin sinun apuasi?
Kas mitä hyötyä sinun avustasi on ollut! Nuo molemmat tuossa ovat kuin
muutkin puhumattomat!"

"Älä vihastu, Herra, vaan ole kärsivällinen; Eevasta puuttuu vielä yksi
seikka."

"Tarvitseeko hänkin multaa? Sen olisit voinut heti sanoa!" puhui Herra
ja varjo verhosi hänen otsaansa.

Enkelit painoivat silmänsä alas. Ja maan yli kävi humina -- ja aurinko
poltti -- ja ukkosilma oli tulossa. Lucifer muisti sen viimekerrasta,
kun salama syöksi hänet taivaasta.

Mutta hän ojensi rauhallisesti vasemman kätensä; otti oikealla terävän
okaan -- piirsi okaalla naarmun käsivarteensa -- nosti sen Eevan pään
yli ja sanoi:

"Katso ylös!" -- -- --

Eeva kohotti silmänsä, nuo lämpimät, nöyrät silmät ja työnsi pehmeällä
ja sulavalla liikkeellä tukan aaltoavan virran pois päälaelta -- -- --

-- -- -- Silloin putosi yksi ainoa pisara Luciferin verta ja sattui
hänen silmäkulmaansa. Ja väristys kävi hänen ruumiinsa läpi; hänen
katseensa tuli suureksi ja loistavaksi -- hymy levisi poskille,
huulille ja leualle -- niin kuin aurinko kohottautuu aivan vähän
merestä ja kiinnittää ensimäiset etsivät säteensä rannan korkeihin
seetripuihin.

Hän _näki_ heidät kaikki: Herran, Luciferin, enkelit -- mutta hänen
katseensa kiintyi Aatamiin.

Hän sai hänen ensimäisen hymynsä.

Ja kun Eeva näki sen vaikutuksen, pakeni hän -- hymyillen ja sentään
peloissaan kuin nuori antilooppi -- hypähtäen korkealle yli kallion --
kiiruhtaen ja kimmeltäen -- tukan levitessä viittovina siipinä -- pois
metsää kohti.

Hypähtäen ja huudahtaen syöksyi Aadam kuin hirvi hänen jälkeensä
-- -- -- -- --

Ja nyt kuului vierivien kivien jyminää, taittuvien oksien paukkinaa,
jokien ja purojen loiskinaa ... ja puitten pimento sulkeutui heidän
jälkeensä.

Nyt lauloivat enkelit. Ei, ne riemuitsivat -- tunkeutuivat joukottain
esille -- tahtoivat seurata paenneita -- -- --

Herra kutsui heidät takaisin kuninkaallisesti hymyillen.

Hän kääntyi Luciferin puoleen:

"Kuulitko -- hän huusi? Ja näitkö -- hän hymyili? Ja tiedätkö mitä se
hymy ilmaisi?" kysyi Herra ja hänen katsantonsa oli taas iloinen; hän
muistutti omaa kesäpäiväänsä.

Lucifer hymyili, ja hänen hymynsä oli pilkallista: "Sinun
ylistysvirtesi ei vielä kaikunut -- ja me saamme kaikki odottaa sitä
hieman. Mutta ennen kuin se kaikuu, oi Herra -- tahdon minä poistua
ollakseni turvassa!" sanoi Lucifer, ja hänen kauniit huulensa ohenivat,
ja hänen tumma katseensa paloi.

"Mene!" sanoi kaikkivaltias tyynesti. "Mene rauhassa sinne, mistä olet
tullut! Se olkoon meidän lahjamme avustasi, että sallimme sinun lähteä
rauhassa luotamme. Sillä sinä tarkoitit pahaa -- ja pahuuteen sinä
pyrit niinkauan kuin minun kaunis maani seisoo. Älä luule, että
tarkoituksesi jäi meiltä huomaamatta. Me rakastamme sinua tänä suurena
päivänä -- niinkuin me aikojen alussa sinua rakastimme. Emme tule
koskaan olemaan välinpitämättömiä sinuun nähden -- sinun viisautesi on
liian suuri, sinun voimasi monessa meidän voimamme kaltainen. Mutta me
olemme nähneet sinun lävitsesi -- niin pohjattomalta kuin katseesi
näyttääkin. Meidän katsettamme ja ajatuksiamme et sinä koskaan alusta
alkaen nähnyt -- ja sinä et koskaan saa nähdä niiden loppua."

Niin puhui Herra.

Lucifer kumartui -- astui esiin -- ojentautui ja sanoi hillitysti,
uhmaavasti:

"En kiitä kiitoksestasi!

"Minä tiedän, että sinun täytyy käyttää hyväksesi minua ja meikäläisiä.
Muuten olisi sinun valtasi aikoja sitten kukistanut minut.

"Palvelijoillesi tuolla, jotka näyttävät minusta aivan tarpeettomilta,
voit antaa rauhasi.

"Se on laiha palkkio, mutta se näyttää riittävän heille.

"Sinä otit minut avuksesi luomisen mestarityössä. Mutta sillä jaoit
sinä maan meidän kesken. Minä osaan suojella omaa osaani.

"En saavu koskaan kutsumatta. Mutta jos minua kutsutaan, vaadin minä
palkkani.

"Tämä on rehellistä peliä. Kysy tyhmiltä palvelijoiltasi, jotka
nimittävät minua valehtelijaksi.

"Hekin ottavat kerran maksun -- niinkuin sinä, oi Herra, otit maksun
ihanasta työstäsi suutelemalla lastasi.

"Minulta, yhtä vähän kuin sinulta, ei mikään jää huomaamatta. Sinä olet
suurin, mutta minä seuraan kohta jäljissäsi.

"Ja sinun ja minun välilläni on maa, joka on minusta yhdentekevä -- ja
ihmiset, joille minä uhraan kaikki toimeni ja ajatukseni.

"_Heissä_ me kohtaamme -- heistä me taistelemme, Herra!

"Ja nyt tahdon sanoa sinulle tämän:

"Sinä saat nauttia maan ihmisten ylistyslaulusta!

"Ja se on kutkuttava korviasi ... niinkuin kevään raitis henkäys
kutkuttaa sinun sieraimiasi, mistä miehen ja naisen elämä tuli esiin --
tuo onnellinen sattuma. Se tulee ilahuttamaan sinun sieluasi, niinkuin
tämän kesäpäivän loiste, jonka keskellä sinä tunnet itsesi suureksi ja
mahtavaksi, iloiseksi ja oikeamieliseksi -- -- --

"Sitten saapuu syksyn karvas maanhaju -- kirjavien lehtien lakastunut
kauneus -- _minun_ tuoksuni, _minun_ kauneuteni!

"Sekin on ylistyslaulua ... naisen kirkuna synnytystuskissa ... miehen
hätäkarjuna raatelevien petojen ahdistaessa ... miehen raivonhuuto, kun
mies tappaa miehen naisesta taistellessa -- naisten kiljuna, kun naiset
vihaavat ja ahdistavat toisiaan... Lasten huuto vanhempiaan vastaan
-- -- -- vanhempien kiroukset lasten yli -- -- -- koko tuo halpa,
julma, ähkyvä, lepertävä laulu kovasta leivästä, suloisesta
intohimosta, katkerasta puutteesta ja talvesta, autiosta, autiosta,
autiosta talvesta!

"Sekin on ihmisten ylistysvirttä -- ei _minun_,  vaan _sinun_ Luojan,
Ylläpitäjän, Isän, Herran kunniaksi" -- -- -- -- --

Ja nyt kuului suhina. Lucifer oli näin sanoen kohottanut suuret, mustat
siipensä, jotka heittivät varjon kauas maan yli -- sinne, missä
karkoitettu enkeli pakeni Herran vihaa peljäten.

"Ottakaa kiinni hänet, tuo röyhkeä pilkkaaja!" huusivat taivaan
sotajoukot, Rafael etunenässä.

"Olemme myöntäneet hänelle vapaan lähdön. Antakaa hänen mennä
rauhassa!" -- -- -- sanoi Herra.

Ja tyynenä, käsittämättömänä suuntautui hänen katseensa metsää kohti,
joka oli sulkeutunut hänen lapsiensa takana.



XVIII.


Lukeminen oli lopussa.

Kukaan ei sanonut mitään. Saattoi -- niinkuin herrojen shakkia
pelatessa -- kuulla "kuolemankellon" naksahtelevan mädänneessä
seinälaudoituksessa.

Grethi seisoi ikkunalautaan nojaten; hän katseli ulos kultaiseen
kevätiltaan; hän ajatteli ja ajatteli taas, muisteli, kuinka kartanon
hiljaisuus oli tuntunut hänestä kaksinkerroin ylevämmältä ja
ylhäisemmältä, kun hän ensikerran oli nähnyt urkurin.

Hän ei voinut kääntyä mestariin päin, vaikka kokonainen tunnemaailma
veti häntä sinne...

Niin seisoi hän ikkunan luona hiljaisena, kullanhämärtävänä
kevätiltana, itsekin vienon kajastuksen ympäröimänä. Kädessään oli
hänellä punertavalla kultauksella koristettu kirja, pientä
oktaavikokoa; hän oli lainannut sen Rachelille ja saanut sen takaisin
tänään.

Grethi osasi sen kirjan melkein ulkoa -- samoin kuin hänen äitinsä oli
osannut sen. Sen oli nimineuvos antanut lahjaksi vaimolleen: --_Faust_.
Eine Tragödie von Johann Wolfgang _Goethe_. Erster Teil.

Grethi selaili lehtiä hajamielisesti siinä seisoessaan ja pysähtyi
Gretchenin sanoihin:

Ich weiss zu gut, dass solch erfahrnen Mann Mein arm Gespräch nicht
unterhalten kann. [Tiedän liiankin hyvin, ettei yksinkertainen puheluni
voi huvittaa noin kokenutta miestä.]

Hän kuuli molempien herrojen äänet. Mestari Ollivier oli istuutunut
herrasmiehen tuolin viereen ja laskenut kätensä kevyesti sairaan,
väsyneen miehen käsivarrelle.

"Kevät on vaikeaa aikaa", kuului urkurin ääni -- "koska se on koko maan
vaikein aika, ja koska me vähitellen vanhenemme niinkuin maakin. Mutta
kun olemme sivuuttaneet vaarallisen tasauspäivän, alkaa meissä
versoaminen -- alkukesää odotellessamme. Ja kauniina päivänä lankee
meidän päällemme kirkastus kuin loistava meteori pilvien pihoilta, ja
me hämmästymme kuin lapsi, kuin nuori ihminen, joka ei ole tottunut
siihen, että taivas ilmaisee salaisuutensa!"

"Ei, monseigneur", vastasi herrasmies koettaen hymyillä, vaikka ääni
kuulosti sammuneelta -- "Meteorioppi ei enää lohduta minua. Minun
vaivainen taivaallinen ruumiini on heittänyt liian monta kuperkeikkaa,
se on 'törmännyt Jumalaa vasten' ja särkynyt kappaleiksi! Teidän ei
tarvitse soittaa minulle: 'Mä kuljen kohti kuolemaa' -- sillä minä
_tiedän_ sen!" --

Grethistä tuntui, että molemmat miehet hyvästelivät toisiaan leikkiä
laskien.

Nyt seisoi urkuri Grethin takana.

"Luetteko?" kysyi hän lempeästi.

Tyttö ei vastannut.

"Saanko nähdä?" ja mestari otti kirjan.

"Ah Faust -- pieni tübingiläinen painos -- vuodelta 1808. Harvinainen
kappale!"

"Se on minun isäni morsiuslahja äidille!" sanoi Grethi.

Hän kumarsi kirkkaat, siniset silmänsä syvälle yli kirjan, tarkastellen
sitä tuntijan katseella. Grethi piti sitä kädessään. Mestari piti
kättään hänen kätensä ympärillä ja tytön käsi vapisi.

"Saanko kiittää teitä", kuiskasi hän, "siitä, mitä te luitte meille. Se
oli -- se oli niin uutta!"

Hän ei kuullut, tai ei ollut kuulevinaan, ja selaili kirjaa.

"Alkuunhan on kirjoitettu runo", sanoi hän. "Saako sen lukea?"

Grethi nyökkäsi myöntävästi. "Näettekö?" kysyi hän. Mestari nyökkäsi.

"Sen runon on isä kirjoittanut", sanoi Grethi. "Äiti kertoi minulle
usein, että hän sai kirjan morsiuskukkiensa joukossa juuri kun hän
pukeutui kirkkoon lähteäkseen. Isä odotteli vaunuissa ikkunan alla --
kärsimättömänä -- ehkä vastoin tapoja ja sopivaisuutta. Äiti luki
runon, lähetti palvelijat hetkeksi ulos, irroitti kimpun
morsiusseppeleestään, avasi ikkunan raolleen ja heitti pienen, vihreän
oksan isälle. 'Olisin itse voinut heittäytyä ikkunasta hänen luokseen',
kertoi hän minulle. Ja aina hänen sitä kertoessaan säteilivät hänen
silmänsä. Minun sanotaan olevan äitini näköisen", lisäsi Grethi
välittömästi katsomatta mestari Olliviertä.

Mestari katseli häntä ja noita pieniä kirjaimia, jotka olivat
kömpelöitä, avonaisia, pyöreitä ja hiukan epävarmoja kuin nuorukaisen
liikutuksen vallassa kirjoittama kirje.

"Nyt luen teille ääneen -- Saanko minä?" kysyi hän hiljaa, pehmeästi.

Grethi vastasi katsellen odottavin ilmein hänen huuliaan.

Runo kuului näin:

    _Kuoleva on_ -- -- --

    Kuoleva on elo varhain,
    kuihtuva kauneus parhain!
    Suutelot, kyynelet kuivaa tuuli,
    nimen, min lausui vapiseva huuli!
    Kuoleva on elo varhain:
    se on laki saarella harhain.

    Ja sentään lempemme palaa,
    kun syli syliä rakkahan halaa!
    Tartumme onneen, ootamme uutta!
    Toistuu, uhmaten ijankaikkisuutta
    Romeon, Julian, Gretchenin satu.

    Huuhtele kasvosi rakkain,
    voitele kylkesi öljyllä vakkain,
    voitele rintas, mi liekkinä palaa!
    Oottele etsikkoaikaa!
    Kuunnella soittosi taikaa
    lempeä lehto vaieten halaa.

  Tiedäthän: taittuva on elon latu!



XIX.


Grethi tunsi, että mestarin käsi taas tarttui hänen käteensä, ja että
toisen käsi nyt vapisi.

Hän tuli taas hämilleen ja veti kätensä hiljaa pois. Mestari selaili
kirjaa ja nyt valoi illan rusko hohteensa häneenkin.

Grethi haki pikku Bablia. Hän huomasi Rachelin käytöksestä, että
herrasmies tarvitsi välttämättömästi lepoa.

Hän löysi Bablin viereisestä huoneesta, nurkasta, missä Grethi oli
kuunnellut urkurin soittoa. Pikku Babli oli pujahtanut sinne lukemisen
kestäessä.

Hän nukkui raskaasti.

Rachel vei urkurin herrasmiehen makuuhuoneeseen... Ukko oli kovin
rasittunut, eikä halunnut toisten apua, vaikka hänen päänsä vaipui
raskaasti Rachelin olalle.

Rachel kuiskasi Grethille: "Me pidämme Bablin täällä yötä -- hän saa
nukkua minun vuoteessani -- minä jään tänne!"

Sitten toivottivat Grethi ja mestari Ollivier "hyvää yötä". Heillähän
oli sama matka.

Vielä kerran kysyi urkuri: "Enköhän jäisi teidän luoksenne Rachel?
Istun tuolilla ikkunan ääressä -- minä olen tottunut valvomaan!"
-- -- --

Mutta Rachel vain taputti hänen käsivarttaan, silitti Grethin tukkaa,
räpäytti pitkiä, mustia silmäripsiään ja sanoi nyökäten: "Jumala
siunatkoon teitä kumpaakin! Asiat ovat niin kuin olla pitääkin."

He lähtivät.

He kulkivat yhdessä lehtokujan kautta, kumpikin omalla puolellaan tietä
lehmuksien vieritse, joiden juurella kasvoi niin runsaasti vesoja,
keisoja ja villiä hirssiä, että näköala sulkeutui.

He eivät puhuneet mitään.

Mutta ilta puhui heille. Ja ilta värisi punertavan kultaisena
uneksivassa hämärässä, mikä tyynnyttää tuulen, hiljentää eläinten äänet
--. Koko luonto aivan kuin aavistaa yliluonnollisen läsnäolon.

Vain kaukaa -- kylästä alhaalla laaksossa -- kuului vesimyllyn
rattaiden loiske aivan kuin ne olisivat pyytäneet puheenvuoroa
pitääkseen hyödyllisen esitelmän. Ja tuo kaukainen äänikin häipyi
vähitellen hiljaiseksi huminaksi.

On paikka, missä herraskartanon lehtokuja loppuu, sukeltautuen pieneen
puistikkoon, missä korpi lausuu viimeiset jäähyväisensä sille tai
niille, jotka kulkevat vanhasta linnasta kirkkomäelle päin. Siinä
pysähtyivät Grethi ja urkuri. Auringonlaskun viimeinen loiste tunkeutui
nuorten, läpikuultavien lehtien läpi -- melkein huomattavalla,
värisevällä, intohimoisella voimalla, aivan kuin pieni puistikko ei
olisi tahtonut päästää irti suuren maailman ihmeitä -- eikä antaa omaa
hentoa kauneuttaan alttiiksi yölle, joka hävittää, kätkee ja tummentaa
omaan, arvoitukselliseen syleilyynsä hukkuneen...

Grethi seisoi kajastuksen ja loisteen keskellä katsellen lännen
värisevää ihanuutta, katsellen itään päin, mistä yön harmaansinervä
varjo nousi ankarana ja kovana kuin muuri.

Kylä oli idän puolella.

Silloin vavahti neito ja hän vei käden, missä kirja oli, silmilleen.

Mestari Ollivier astui hänen luokseen, tarttui hänen vapaaseen käteensä
ja kysyi hiljaa:

"Oletteko huolissanne ystävä parkamme takia? Niin -- me saamme kohta
kaivata häntä -- ja tuntea itsemme vielä yksinäisemmiksi!"

Grethi antoi ottaa molemmat kätensä ja kirjankin; hän katsoi mestaria
silmiin ja kysyi:

"Uskotteko Jumalaan -- ja elämän jatkuvaisuuteen?"

Hän vastasi -- ja hänen silmänsä katselivat suuren maiseman yli
kevätillan melkein jumalallisessa rauhassa:

"Se Jumala, jonka kuva joskus väikkyy edessäni, ojentaa kultaisen
kätensä, joka ei koskaan ole vapissut, yli koko maailman, joka ei
koskaan pysy paikoillaan, ja minusta tuntuu kuin se kevyesti
koskettaisi meitä kaikkia, sanoen: Minä tahdon kerran kertoa teille
kaiken -- kuinka se tapahtui -- millaiseksi se tulee... Odottakaa,
olkaa kärsivällisiä!"

Grethi nojasi häneen. Mestari painoi hänen päänsä olkaansa vasten.

Niin seisoivat he vaieten. Tytön silmät loistivat kuin soihtu metsän
keskellä -- ja niitten palo häikäisi miehen. Mutta hänen käsivartensa
oli vakava, hänen hengityksensä tasainen -- vain hänen sinisten
silmiensä pohjalla päilyi hellyys, tuo miehekäs hellyys -- niinkuin
sikstiniläisen madonnan ihmettelevässä, kysyvässä katseessa...

Grethi sanoi kysyen, mutta aivankuin itseensä sulkeutuneena:

"Onko se mahdotonta?... Olisiko se mahdotonta?"

"On", kuului lyhyt vastaus ja mestarin käsi muuttui vakavammaksi.

"Minä tahtoisin vain olla teille kaikki kaikessa" -- sanoi Grethi niin
hiljaa, että mestarin täytyi kumartua. "Te ette enää koskaan olisi
yksin. -- -- -- Minä tahtoisin seurata teitä, minne hyvänsä te
menisitte, tapahtui meille sitte mitä hyvänsä. -- -- -- Minä tahtoisin
hoitaa teitä, jos te sairastuisitte, tehdä työtä teidän puolestanne,
hankkia teille iloa ja rauhaa. Minä _osaan_ tehdä työtä -- minä olen
nuori ja vahva ... ja voisittehan te sanoa, että minä olen teidän
tyttärenne. Ettekö _ikävöi_ tytärtä, pientä tyttöä, joka olisi hyvä
teille? _Minä_ kaipaan -- minä kaipaan pois pääsyä -- ystävää --
anteeksi, anteeksi -- menkäämme pois täältä -- sillä minä en voi olla
täällä ... ja vähimmän siedän minä sitä ajatusta, ettei yksikään
ihminen välitä teistä, teistä, joka olette viisain, jaloin, kaunein
mies, mitä minä olen nähnyt!" --

Ja hän piilotti kasvonsa, innostuksensa ja ujoutensa hänen rintaansa
vasten!

Mestari kumartui syvälle hänen puoleensa, aivankuin olisi tahtonut
säästää, kätkeä ja rauhoittaa tuota sievää olentoa. Tytön pieni päähine
oli luikunut pois -- mestari suuteli hänen rikasta tukkaansa kuiskaten:
"Se on mahdotonta, rakas, rakas lapsi!"

"Älkää sanoko, älkää sanoko niin!" pyyteli Grethi.

"Grethi!" sanoi mestari äänessään sävy, joka vaikutti sen, että hän
veti päänsä pois ja katseli muualle --. "Ettekö tiedä, ettekö tunne,
että _minä_ olen tuo rappeutunut kirkko ja _te_ vahvat urut? Eikä saa
kiusaa Herraa -- -- --"

He kuulivat nopeita, keveitä askelia, lapsen keuhkojen läähätystä ja
läpi lehdon tuli pieni Babli juosten kujalta, pysähtyi hetkeksi ja sai
sanotuksi: "Minä kiiruhdan kylään -- -- -- hakemaan Aldubrandia --
Herrasmies kuolee!"

Sitten juoksi hän eteenpäin.

Mestari ja Grethi riensivät nopeasti takaisin lehtokujaa pitkin --
Grethi edellä.

Kultainen valo sammui vuorten harjanteilla ja metsissä. Harmaan sininen
varjo nousi kylästä -- ja laskeutui linnan raunioille.

       *       *       *       *       *

Sinä yönä kuoli herrasmies uskollisen Rachelin ja viimeisen ystävänsä
syliin.

Grethi istui autiossa soittohuoneessa nojaten raskasta päätään
käsiinsä. Ja aamun ensimäiset häikäisevät säteet kulkivat kiharan tukan
ohi -- ja piiloutuivat kuin tuska vanhaan, hoikkajalkaiseen klaveeriin.



XX.


Pienessä puistikossa etelänpuolella, kirkkomäen alla, paistoi aurinko
vaaleiden lehvien läpi ja kirjavoi hiedalla peitetyn maan varjo- ja
kultaläikillä.

Vanhat puut heiluttelivat sinertävien ja kullanhohtavien läikkien
välillä tupsu- ja virpirikasta ylellisyyttään -- -- -- nurmikolla, joka
oli hienoin, kirjavin matto, missä kylän nuoret tytöt saivat tepastella
pienten kenkiensä ja saappaittensa koroilla.

He olivat kaikki siellä -- puoliympyrässä penkin luona hietaisen
rinteen alla, jota pitkin kirkkopolku kiemurteli ylöspäin.

Myllärin molemmat tyttäret -- jotka jo olivat panneet päähänsä
leveälieriset aurinkohattunsa sitruunan keltaisine nauhoineen; sepän
pitkä tytär, suuren kauppiaan pikku tytöt, pikku kauppiaan ainoa tytär,
tynnyrintekijän, räätälin, suutarin tyttäret -- kaikilla kirjoitettuja
nuottilehtiä valkeissa ja punertavissa käsissään ... ja lähinnä
penkkiä, pienen matkan päässä toisista, seisoivat Grethi Birger ja
pikku Babli katsellen samasta lehdestä.

Grethi oli kalpea, eikä nostanut silmiään lehdestä. Babli taas
tavallisuuden mukaan innokas ja punaposkinen tarkaten kaikkea pienillä,
säihkyvillä silmillään.

"Viimeinen osa vielä kerran!" kuului mestari Ollivier'n ääni -- hiljaa,
mutta kuitenkin varmasti.

Hän istui penkillä paljain päin, varjossa rinteen alla ja johti laulua.
Hatun oli hän ottanut päästään, asettanut keppinsä syrjään. laulettiin
Joh. Sebastian Bachin "Helluntai-kantaattia", jonka lähetystö nuoria
tyttöjä, juhlallisen salaperäisellä ja hiukan ujolla tavalla, oli
pyytänyt urkuria opettamaan heille.

Ääniä harjoitettiin yhä uudelleen. Mestari hyräili itse mukana, lyöden
vasemmalla kädellään tahtia. Kun hän luuli, ettei kukaan häntä
tarkannut, hakivat hänen silmänsä Grethin katsetta, mutta kohtasivat
vain Bablin.

Aurinko paistoi vain hetkittäin. Pilvenmöhkäleitä oli alkanut kokoontua
vanhan poppelin yläpuolelle, joka oli kestänyt monta talvimyrskyä.
Korkealta, puun vielä harvalehtisestä latvasta kuului lintujen
liverrystä, aivankuin nekin olisivat harjoitelleet laulua elämän, valon
ja hengen tulevaa juhlaa varten.

Sen keskellä kuului kaukaa vesimyllyn pyörien kolina joelta -- -- -- ja
tähän ääneen sekaantui toinen, soinnuttomampi, jonka vain pikku Bablin
sukkelat korvat äkkäsivät: ääni, joka muistutti ihmisjoukon kiireistä
astuntaa myllysillan yli padon luona, tiellä, joka johti puistoon.

Babli kosketti jalallaan Grethiä.

Grethi ei nostanut kasvojaan, ei kuullut mitään.

Urkuri nosti kätensä. Äänet vaikenivat. Tytöt liikahtelivat, katselivat
toisiaan ja Grethiä.

Nuottilehti vapisi hieman hänen kädessään.

"Nyt tulee mezzosopraano aaria", sanoi urkuri. "Alkakaapa neiti Birger!"
-- -- --

Ja mestari hyräili:

    Mein gläubiges Herze,
    frohlocke, sing', scherze
    mein gläubiges Herze...

[Uskova sydämeni, riemuitse, laula, iloitse, uskova sydämeni!]

Grethin ääni vapisi, kun hän alkoi kaksi ääniaskelta liian alhaalta:

    Mein gläubiges Herze...

Samalla hetkellä kuului terävä, natiseva ääni, jonka kuullessaan koko
tyttöjoukko väistyi pelästyneenä syrjään...

"Mitä tämä merkitsee? Mitä täällä puuhataan?" Puhuja oli herra Peer
Pommerenck koko esikuntansa, kirkkoraadin pylväiden: myllärin, sepän ja
molempien kauppiaiden -- ja sitäpaitsi seurakunnan neuvoston
vanhimpien: tohvelintekijän, räätälin ja suutarin seuraamana.

Peer Pommerenckin pää oli hyvin kallellaan. Hän ohjasi kulkunsa suoraan
penkkiä kohti, missä mestari Ollivier istui rauhallisena, odotellen,
melkein huomaamaton hymy hienoilla, ohuilla huulillaan. Hän oli pannut
nuottivihkon pois; kolmikulmaisen lakkinsa pisti hän päähänsä lujalla
nykäyksellä.

"Sanokaapa minulle -- te siellä -- mitä peliä tämä on?" kysyi Peer
Pommerenck kiukkuisesti. Ja hän jatkoi: "Täällä, keskellä iltapäivää --
kirkkoraadin puistossa -- -- -- kunnan julkisessa puistossa", oikaisi
hän osotellen sormellaan ympärilleen piirissä, jonka miehet olivat
muodostaneet.

"Mitä te sitte haluatte tietää?" kysyi urkuri kohottaen katseensa
tyynesti ja kysyvästi.

"_Minä_ tässä kysyjä olen! Mitä peliä tämä on?" kuului notarion ääni
vielä tiukempana.

"Peliä?" toisti urkuri hitaasti. "Me harjoittelemme laulua. Bachin
Helluntaikantaattia, jota kylän nuoret tytöt ovat pyytäneet minulta!"

"Se on kai 'kaunis' kantaatti?" sanoi notaario pilkallisesti miehiä
katsellen.

"Kyllä", vastasi Ollivier päätään nyökäyttäen. "Se on raikas ja
iloinen kuin itse kevät! Me lauloimme sen läpi taivasalla, paremmin
kuullaksemme miten se sointuisi.

"Teidän lallatuksenne on minusta yhdentekevää!" keskeytti Peer
Pommerenck. "Kylän nuorilla, alaikäisillä tytöillä ei ole oikeutta
pyytää teiltä mitään. Se oikeus on vain kirkkoraadilla --
kirkkoraadilla yhdessä seurakunnanneuvoston kanssa ... ja jos te
unohdatte: kuka teidän esimiehenne on, niin saatte vastata
seurauksista!"

"Menkää kotiin", sanoi hän ankarasti tytöille korkealla, terävällä
äänellä. "Ja sinä Grethi, sinua haluan puhutella iltapäivällä!"
-- -- --

Tytöt lähtivät kasvot punaisina kylää kohti.

Grethi ja Babli seisoivat käsikädessä painunein päin.

Grethi oli kalpea kuin palttina; hänen huulensa vapisivat, hänen hienot
sieraimensa laajenivat ja hänen kätensä puristi kouristuksen tapaisesti
Bablin kättä.

Kun hän kuuli, että häntä puhuteltiin, syöksyi veri hänen poskilleen
ja, aivankuin estääkseen loukkausta tapahtumasta, katseli hän
hätäisenä urkuria, joka yhä istui paikoillaan liikkumattomana ja
välinpitämättömänä; ja harmissaan, melkein vihoissaan katsoi hän
tulevaa miestänsä suoraan silmiin.

"Mene!" sanoi Peer osottaen sormellaan toisten jälkeen. "Päästä irti
tuo tyttö... Vastaisuudessa tulen _minä_ ja yksin minä valitsemaan
sinun toverisi!"

Ja hän koetti pitää päätään niin pystyssä kuin mahdollista.

Grethi vastasi tarttumalla vielä lujemmin pikku ystävättärensä käteen
-- ja lähti menemään hänen kanssaan ei kylää kohti, vaan kirkkopolkua
ylös, poispäin.

"Odotahan!" sähisi Peer hänen jälkeensä, uhaten nyrkillään.

Hän oli täydellisesti menettänyt äänensä ja liikkeittensä
hillitsemiskyvyn.

Miehet hänen ympärillään liikahtelivat hiukan katsellen vuoroin Peeriä
ja urkuria.

Peer oli tuhkan harmaa. Mestari Ollivier hiukan kalpeampi kuin
tavallisesti, mutta aivan tyyni ja rauhallinen.

"Tämän saatte te maksaa, te, te -- -- -- siinä!" kirkui Peer lähestyen
penkkiä. "Ei kestä kauan, ennenkuin vanha" -- hän aikoi sanoa mätä,
mutta oikaisi -- "ennenkuin vanha, rappeutunut kirkko revitään --
ymmärrättekö, katoaa! _Minä_ rakennan uuden -- -- -- rakennutan uuden
Herran huoneen -- seurakunnan parhaaksi" -- -- -- sanoi hän katsahtaen
seurakunnanneuvostoon. "Ja silloin _minä_ -- -- silloin _me_ asetamme
uuden urkurin -- tarkasteltuamme ja löydettyämme oikeauskoisen ja
muuten kunniallisen miehen -- emmekä ensimäistä muukalaista -- jota
ikänsä ja elämänehtojensa vuoksi on kohdeltu liian suvaitsevasti, kun
taas ei ole välitetty -- -- -- välitetty hänen elämäntavoistaan, jotka
nyt näyttävät herättävän pahennusta, niin _vanha_ kuin hän onkin ja
niin välinpitämätön kuin hänen _senvuoksi_ pitäisikin olla nuorisoon
nähden! Kuuletteko! -- minä puhun _teille_ herra urkuri! Mikä teidän
nimenne liekkään! Sillä minähän tuskin tiedän, _kuka_ te oikeastaan
olette ja _mistä_ te olette kotoisin -- yhtävähän kuin mihin te
kykenette, kun te nyt vain panette urkunne murisemaan aivan kuin te
itse ja konekin olisi vilustunut!"...

Halvat seurakunnanneuvostolaiset alkoivat vetää suutaan nauruun, vaikka
he muuten suhtautuivatkin perin vakavasti kirkollisiin asioihin. Mitä
taas pitkäliepeisiin kirkkoraatilaisiin tuli, nauttivat he sukkelan
puhemiehensä mahtavuudesta.

Urkuri oli Peer Pommerenckin puhetulvan aikana istunut paikoillaan
katsellen vanhan poppelin valaistua latvaa, aivankuin olisi hän
kuunnellut lintujen laulua mieluummin kuin ihmisten lörpötystä. Hän
hymyili sulkien puoleksi silmänsä, nuo silmät, jotka kuvastelivat
keväisen taivaan ääretöntä sinimerta.

Askel vielä -- ja Peer Pommerenck seisoi aivan vanhan mestarin --
"vilustuneen urkurin" -- edessä.

"Te olette ehkä yhtä huonokuuloinen kuin teidän oma urkujenpolkijanne.
-- Tai ehkä teillä ei ole nimeä lainkaan? -- Sitä helpompi on meidän
pyyhkiä teidät pois kirkkomme kirjoista!" kirkui notaario.

Urkuri nousi seisaalleen.

Siinä seisoi hän keppiinsä nojaten luonnollisesti ja vapaasti -- ei,
ylpeänä ilman suuttumuksen ja kaikkein vähimmän "loukkaantumisen"
merkkiäkään -- melkein puolta päätä pitempänä kuin hänen köyryniskainen
vastustajansa -- voittaen monin kerroin kevyellä hymyllään hurskaan,
lainoppineen vastapuolensa:

"Niinä monina vuosina" -- sanoi hän lempeästi -- "joina olen soittanut
urkuja tämän seurakunnan kirkossa ja kantanut palkkaa siitä -- kaikkina
näinä vuosina, kun en ole tietääkseni herättänyt mitään pahennusta
elämäntavoillani, on minun sukunimeni kai tyydyttänyt kaikkia.

"Jos minun taiteeni -- sillä minä nimitän soittoani taiteeksi, vaikka
minun on aina täytynyt kiinnittää huomiota paikallisiin epäkohtiin --
jos _se_ ei tyydytä asiantuntevia ammattimiehiä -- voitte rauhassa
antaa minun mennä. Minä en tunkeile.

"Jos minulle annetaan erotodistus -- harmaata tai valkeata paperia --
silloin ilmaisen mielelläni nimeni kokonaisuudessaan -- asiapaperissa
käytettäväksi."

Hän pysähtyi hetkeksi ja suuntasi katseensa Peer Pommerenckin
vääristyneihin kasvoihin. Sitten jatkoi hän:

"Minä kuulun vanhaan ranskalaiseen hugenottiperheeseen ja olen
_viimeinen_, joka sen nimeä kantaa.

"Minun esi-isäni taistelivat ensin uskonsodissa uskonsa, sitten
vallankumouksen aikana syntyperänsä puolesta; nyt taistelen minä --
yksin -- taiteeni puolesta. Sen mukana kaadun tai seison minä. Minun
nimeni kuuluu: Josef Marcel Ollivier, Rochefièren markiisi!"

Sen sanoi hän melkein huolimattomasti. Hän oli maininnut nimen, arvon.
Siinä kaikki.

Hän istuutui taas katsellen nuottilehteä vieressään.

Peer Pommerenck säpsähti hiukan. Mutta hiukan vain. Hän huomasi, ettei
tuo ylhäisyyden loiste, joka noitten herrojen silmissä oli äkkiä
valahtanut yksinäisen, köyhän muukalaisen yli, ollut tekemättä
vaikutusta kirkkoraatiin, kun seurakunnanneuvosto taas ei ollut
käsittänyt nimeä, eikä loistoa.

Hän oikoili kaulaansa. Hänen huulensa terottuivat ja hänen
kärpänsilmänsä liian vaaleissa kehyksissään tulivat ilkeiksi, kun hän
sanoi:

"Minä arvasin kyllä, että te jollain _senkaltaisella_ helinällä
loihditte alaikäisten korvat tässä kylässä. Mutta nyt täytyy siitä
tulla loppu!" --

Urkuri sävähti. Hänen tummat kulmakarvansa vetäytyivät kokoon sinisten
silmien yläpuolella, jotka tulivat syviksi niinkuin metsä muuttuu
uhkaavan näköiseksi ukkospilven alla. Hänen valkea kätensä tavoitteli
keppiä, mutta tarttui kuitenkin nuotteihin, käärien ne kokoon ja hänen
otsansa sileni, kun hänen katseensa piti vastustajaa kuin puristimessa.

"Te olette oikeassa, herra Pommerenck", sanoi hän. "Se _on_ lopussa!
Mutta tietäkää että minä nyt _ensimäisen_ ja samalla _viimeisen_ kerran
tässä kylässä ja pitäjässä mainitsen nimeni ja arvon, johon se minut
oikeuttaa.

"En tiedä mistä syystä te niin mieslukuisina tulette tänne häiritsemään
aivan viatonta kokousta. Vanha kirkkoherramme hankki minulle kerran
minun sitä hakemattani nimityksen urkuriksi ja kanttoriksi -- siis
oikeuden ja velvollisuuden johtaa laulua. Ja minun ikäisiäni
viettelijöitä ei pidettäne niin vaarallisina, että koko
maanpuolustusväki nostetaan jalkeille heitä vastaan."

"Me emme pelkää teitä, herra markiisi" -- nauroi Pommerenck
pilkallisesti. "Tahallani otin mukaani tänne nämä kunnon miehet, joille
kirkon hallinto ja kunnan hoito kuuluu. Me olimme kauan sitten kuulleet
Bengt urkujenpolkijalta, joka ei ole teidän, vaan _Herran_ palvelija,
että teidän mielipiteenne jumalallisesta ilmoituksesta ja pyhästä
sanasta ainoastaan osittain soveltui siihen oppiin, jonka puhtaaseen
tunnustamiseen te ainakin paperilla olitte sitoutunut virkaan
astuessanne. Ennenkuin me _in facto_ poistamme teidät virasta,
tahtoisimme kuulla teidän omalla suullanne vastaavan tähän kysymykseen:
Onko Herran sana, onko Raamattu, jota te kuuleman mukaan käytätte,
'harjoitellessanne' vapaa-aikoinanne -- onko se vain apuneuvo, peruste
teidän soitannollisissa hommissanne -- vai onko se teistä kuten se
_meistä_ on, teidän uskonne varsinainen peruskivi, töittenne ja
ajatuksienne alkulähde -- onko se itse Jumaluuden ilmestyminen ihmisen
vaeltaessa pimeästä ikuista valoa kohti?" -- -- --

"_Amen_!" kuului kannattaen seurakunnan neuvoston keskuudesta.

Peer Pommerenck oli nähtävästi syvästi ihastunut omaan
kaunopuheisuuteensa. Hän katseli ympäriinsä kiiltävillä silmillään.

"Antaa urkurin vastata!" huudettiin.

"Kuunnellaanpa hänen uskontunnustustaan!" kuului kaikkialta ympäriinsä.

"Saako tuo karannut ranskalainen olla täällä ja vehkeillä meidän
kunniallisten tyttöjemme kanssa?" kirkui pieni, intoileva
tohvelintekijä, joka oli ottanut Bablin kasvatikseen, ja joka nosti
runsaan palkkion tuntemattomasta lähteestä.

Pommerenck käski tohvelintekijän vaikenemaan.

Mestari Ollivier nojasi penkkiin, katseli hetken iltapäivän häipyvää
valaistusta, johon sekaantui outo, alakuloinen loiste ja nyökkäsi
hitaasti:

"Niin -- minä vastaan, ennenkuin lähden tästä pikkukylästä, joka kauan
on antanut minun rauhassa palvella Jumalaani ja taidettani.

"Ja kun minä mainitsen 'Jumalan', tunnustan minä, että tunnen itseni
voimattoman nöyräksi, niinkuin vanhat paimenet, kuin meren lapset, kun
he yön tullessa tuijottavat taivaan lukemattomia silmiä. _Mikä_ niistä
on Jumalan silmä? Ovatko ne _kaikki_ hänen silmiään? Ja miten voisi
keksiä sanoja ja ajatuksia ilmaisemaan sen?

"Kun minä lakkaamatta haen voimaa ja lohdutusta taiteelleni ja
elämälleni siitä kirjasta, joka oli esi-isieni kalleus ja on minun
ainoa aarteeni, löydän minä sieltäkin tähtisilmiä. -- Muutamat ovat
säteilevän kirkkaita, toiset hämäriä, ja kaikkia ympäröi suuri,
juhlallinen yö -- johon koko ilmestys päättyy.

"Mitä voisin minä, yksinäinen vaeltaja, sanoa siitä kirjasta? Että
minun sukuni on tehnyt _sen_ pyhäksi _minullekin_, että sen veri
ja rukoukset, sen taistelut ja oppi kutsuvat minua! Että se on
opastanut ja eksyttänyt -- niinkuin tähdet! Että se lohduttaa
taivaallisella valollaan, että se polttaa meistä maallisen viisauden
ydinlauselmillaan! Että se on opettanut _minua_, ylpeäksi ja
taistelunhaluiseksi syntynyttä, taipumaan tutkimattoman tahdon alle --
_palvelemaan!"_ -- -- --

Hän kumarsi päänsä -- ja vaikeni.

"Oletteko lopettanut?" kysyi herra Pommerenck.

Urkuri ei vastannut.

"Hyvät ystäväni", sanoi Peer siirtäen voitonriemuisena katseensa
"lyödystä" miehestä aseenkantajiinsa. "Mitäpä me kaipaamme enempiä
todisteita? _Tuota_ sanoo tuo mies uskonsa tunnustamiseksi! Hän on
pintapuolisella puheellaan tunnustanut itsensä arvottomaksi hoitamaan
virkaansa -- ja hän voi nyt pitää itseään erotettuna! Me teemme tilin
hänen kanssaan, ja hän saa lähteä tiehensä. Ei kukaan saa -- siitä
pidän minä huolen -- vuokrata tai antaa hänelle enää asuntoa tässä
kylässä. Me puhdistamme pitäjämme ja seurakuntamme. Jos hän haluaa
seuraa, saa hän ottaa mukaansa naisen, joka jäi palkattomaksi
herrasmies-vainajan kuolemalla poistuttua tilalta, jonka velkojat ja
pantinomistajat nyt tulevat oikeuden kautta haltuunsa ottamaan! Olemme
selvittäneet välimme entisyyden kanssa, herrasmiehen, tuon tunnetun
jumalankieltäjän kanssa, joka oli tuhlannut omaisuutensa perinpohjin
juutalais-syntyisine jalkavaimoineen, joka voimiensa mukaan avusti
häntä -- ja tämän herran kanssa tässä, joka on selittänyt olevansa
aatelismies, ja joka on -- koditon kulkuri!" -- -- --

Peer Pommerenck oli yli kaiken tyytyväinen kukikkaaseen lausuntoonsa,
ja siroihin lauselmiinsa, jotka kimposivat hänen suustaan kietoutuen
kuin heittonuora hänen uhrinsa kumartuneen niskan ympäri.

Hän tunsi jo päässeensä esteestä, mikä äkkiä oli asettunut hänen
voitonvarmojen laskelmiensa tielle.

Voitto ei aina tee voimakasta jalomieliseksi. Alhaisen luonteen saattaa
se tehdä julmaksi. Nyt vaikutti se sen, että Peer tunsi olevansa
härkätaistelija -- häikäilemättömyyden paljastettu miekka kädessään --
ja hän pyöräytti kaksiteräistä asetta uhrin haavassa:

"Saatatte nyt, herra urkuri", sanoi hän sangen myrkyllisesti hymyillen,
"pitää itseänne tästä lähtien _irtisanottuna_! Ylihuomenillasta olette
_erotettu_! Ylihuomenna, keskipäivällä -- sen olen lopullisesti
päättänyt -- vihitään minut ja Grethi Birger! Minä toivon -- ei, minä
tahdon, että te soitatte urkuja tässä juhlallisessa tilaisuudessa...
Täällähän ei ole ketään muuta, jonka voisi panna tekemään sen; ja siitä
tulee viimeinen kerta! Sitten teemme tilin -- ja _välimme ovat selvät_!

Voittaja tervehti hiukan vinolla kumarruksella, jota hän itse piti
sirona ... kääntyi akselinsa ympäri ja loittoni nopeasti, kaikki
aseenkantajansa kantapäillään.



XXI.


Urkuri istui yhä kumarassa asennossa piirrellen kepillään hiekkaa.

Kun hän _ei_ vähään aikaan nostanut päätään, käytti eräs naishenkilö
tilaisuutta hyväkseen ja hiipi esiin pensaikosta tähystellen tarkasti
penkkiä, keppiä ja miestä.

Se oli Sidsel muori.

Hän oli huomaamatta seurannut joukkoa, olipa ehkä johtanut joukon
esimiehen "jäljille", eikä nytkään näyttänyt haluttomalta nauttimaan
lyhyen hetken häiritsemätöntä riemua, valppaudesta oikeihin henkilöihin
ja suulaudesta oikeaan asialliseen nähden.

Hän seisoi paikoillaan pari sekuntia tähystellen urkuria, -- mutisten,
heilutellen ruumistaan ja maistellen oman kitalakensa makeutta -- ja
tuntui siltä kuin hänen viekas hymynsä olisi sanonut: Siitä saat --
juomarahoista, höö!

Sitten kääntyivät hänen silmänsä nopeasti taivasta kohti.

Ilma näytti muuttumisen merkkejä.

Kylässä tarvitsivat toiset kosteutta, toiset kuivuutta.

Nyt tuli nopeasti tehdä hiukan rahaa ennustuksilla jakamalla lausunnot
parhaan mukaan.

Hän hymyili vielä kerran näyttäen ikeniään ja katosi.

Urkuri oli nähnyt hänet ja oli välittänyt hänen tulostaan yhtä vähän
kuin toisten lähdöstä.

Nyt kohotti hän päänsä katsellen suoraan eteensä niinkuin se, joka ei
halua nähdä _mitään_.

Kun pää nousee taivasta kohden, tapahtuu se useimmiten odotuksessa, jos
se painuu maata kohden, näyttää maa, joka on juonut vihan paljouden ja
monet kiroukset, vastaavan kirouksella.

Mutta tällä miehellä ei ollut mitään kirottavaa -- hän tuijotti vain
suoraan eteensä ja hänen ylpeät, kapeat huulensa aukenivat päästäen
kuuluviin yhden ainoan sanan: _Canaille_! [Lurjus!]

Taas piirteli keppi hiekkaa: viisi yhdensuuntaista viivaa, joitten
välissä nuottimerkit liitelivät, ja joitten päällä ne ratsastivat.

Sitten pyyhki hän kaiken pois -- jätti kepin ja ajatteli:

"Sehän on vain hietaan kirjoitettu -- hävitköön se! -- -- --

"Mutta, minä tahdon _kirjoittaa_ hänelle. Aukaista elämäni hänen
rehelliselle, nuorelle, ymmärtäväiselle sydämelleen. Saakoon hän
tietää, mitä merkitsee se, että mies tuntee itsensä vanhaksi, eikä
uskalla ottaa vastaan lahjaa, jota puhtain, kokemattomin mielin
tarjotaan -- tuntien mielensä kuitenkin nuoreksi, kyllin nuoreksi
voidakseen antaa lahjalle oikean arvon -- vieläpä hallitakseen sen
omistamista...

"Minullahan on vielä tämä yö -- ja huominen päivä -- ja seuraava yö. --
Siinä ehtii kirjoittaa paljon -- hyvin paljon! -- -- --

"Ja ylihuomenna _tahdon_ minä soittaa hänelle. -- _Hänelle_, kun hän
astuu alttarin eteen -- ja itselleni, ennen kuin minä lähden.

"Ei, _hänelle_, hänelle vain...

"_Kaiken_, mitä elämässä harmenneella miehellä vielä on lakastumatonta,
tervettä, voimakasta -- tahdon minä kääriä kuin aatelisviitan hänen
nuoren, koskemattoman ruumiinsa ympärille -- kun hän käypi kohti --
kohti...

"Uhrialttaria!

"Hyss, hiljaa, te sydämen vahvat urut siellä sisällä! Etkö tiedä, että
asuntosi holvit kaipaavat tarkkaa huolenpitoa... Heikkous on
naurettavaa. -- Naurettavuus on harmaapäisen miehen kuolema keskellä
elämää! Vain nuoruudella on _se_ etuoikeus, ettei sen koskaan tarvitse
nähdä omaa pilakuvaansa!

"Ja nuo tuhannet nuoret naiset, jotka vuosittain käyvät saman matkan
uhrialttarille!...

"Joko loukataan heitä kaikkia -- tai ei loukata ketään!

"Missä ovat ne lapset, jotka punastuvat äitinsä tähden, mainitessaan
hänen häpeäuhrinsa?

"Maailma vaatii sitä. -- Elämä vaatii sitä!... Naistenkin täytyy
_palvella_!

"Hyss, hiljaa, te raivokkaat, vihaiset urut! Jos sinä voisit ottaa
päällesi itsellesi ominaisimman muodon, muuttuisivat pillisi käsiksi ja
jaloiksi -- vahvat puhaltimesi keuhkoiksi -- ja kirkon kaikupohjasta
tulisi sinun vapiseva sydämesi -- ja kokonaisuuteen nähden tulisi
sinusta _mies_.

"Ikävöivä, myrskyisen intohimoinen David, vaikka laulaisitkin Herralle
sulavimmat virtesi -- mies, jonka leveään rintaan sopii vain _Eeva_,
nainen, joka ei tyydy pienempään tilaan kuin maailman kaikkeus.

"Kuningas David, joka aina petti Herraa, petti hän sitten itseään
kuinka paljon hyvänsä.

"David, mies, joka, omistaakseen Bathseban, lähetti heetiläisen Uurian
teurastuspenkkiin...

"Ja kukisti Grethi Birgerin tähden herra Peer Pommerenckin, sen
teeskentelijän -- -- --

"Hiljaa! Missä on Herran palvelija?

"Hän on täällä, tällä hetkellä, Ollivier de Rochefière! -- -- -- Minun
sukuni tuli aina kutsuttaessa.

"Ja se taisteli itsensä kanssa, siksi kunnes siitä tuli pienten turva,
heikkojen lohduttaja -- pakenevien tien turvaaja -- rohkeiden
pyrinnöiden innostaja.

"Minä olen valmis: Minä kirjoitan hänelle, neuvon ja lohdutan häntä,
vahvistan hänen rohkeuttaan, valmistan tietä hänelle -- yksin niinkuin
tullessanikin!" -- -- -- -- --

Hän istui vielä kauan kädet ristissä polvellaan.

Hänen yläpuolellaan tummeni taivas. Pilvet olivat korkeudessa yhteen
sullottuina kuin ahtojää. Mutta alempana riippuivat ne matalalla kusin
äärettömän suuret sienet, janoten, ukkosenterinä, purkaa kyyneleensä ja
vihansa.

Äkillinen kylmä tuuli heittäikse maan yli tempauksella, mikä sai
poppelin latvan vapisemaan ja hiedan hyppelemään raivotanssia.

Urkuri teki kärsimättömän liikkeen, mutta jäi paikoilleen.

Ja minne olisi hän mennyt? Kotiinko? -- -- -- Nyt vasta tunsi hän,
ettei hänellä ollut minkäänlaista kotia.

Olihan hänellä yö, pitkä yö kirjoittamiseen käytettävänä.

Niin putosivat ensimäiset, raskaat pisarat räiskähdellen hänen
polvilleen, käsilleen, kasvoilleen, ja hän katsahti ylöspäin.

Miksi kirjoittaa? Kirjoittamalla ei päässyt irti mistään -- upposi vain
syvemmälle aiheeseen! Ei -- nyt _heti_ -- kotiin -- laukku selkään --
sauva käteen -- pois!

Niin pois! Myrsky-yönä ei kukaan näkisi hänen pakoaan...

Ylhäältä putosi jotain ja sattui häneen, jotain, mikä ei ollut
vesipisara.

Pieni, pienen kiven ympäri kääritty paperipala...

Hänestä näytti, että joku liikkui pensaikossa ylimmällä harjanteella...
Olikohan tuo vastenmielinen Sidsel taas siellä?

Odota hiukan! Kyllä minä sinut saavutan -- rankaisen... Hän tunsi
myrskyn ja ukkosen sielussaan... Oli vihoissaan ihmisille...
Grethillekin!

Hän avasi lapun ja luki sen illan viimeisessä, arkana pakenevassa
valossa:

    "Tulen aikaiseen ylihuomenna luoksenne kirkkoon. Tahdotteko
    soittaa minulle hiukan -- viimeisen kerran?

                                           Grethi."

Hän vei lapun huulilleen. Kaikki tyyntyi hänen rinnassaan.

Maiseman läpi kiemuroi kaukainen salama.

Sen valossa näki hän pikku Bablin kiitävän pois, ylimmällä
harjanteella, helmat hartioilla.

Hän kulki hitaasti kotiinpäin välittämättä sateesta ja tuulesta ...
katsellen syvälle palavaan silmäpariin ja mutisten: "Jumala sinua
siunatkoon; minä soitan ... soitan viimeisen kerran".



XXII.


Jokaisella pienellä kylällä, joka pitäjällä on omat tarinansa.

Nuo tekijättömät, jotka piirtävät muistiin tapauksen, onnettomuuden,
tapaturman, vaikka kukaan ei tunnekaan _sitä_ miestä tai naista, joka
"ei muistaisi nähneensä surullisempaa, tai ilahuttavampaa sitte
iso-isän päivien."

Miesmuistiin ei kukaan paikkakunnalla ollut nähnyt tällaista
kaksipäiväistä rankkasadetta ja raju-ilmaa -- juuri ennen pyhää
Helluntaijuhlaa.

Kaikki juuri puhjenneet hennot, nuoret lehdet, kaikki valkeat
kirsikka- ja omenapuun kukkaset, kaikki oli sade piessyt pois, kaikki
oli säälimätön myrsky temmannut mukaansa pyörryttävässä tanssissa.

Kuinka monta puuta oli kaatunut isännättömän herraskartanon metsissä ei
kukaan tiennyt, mutta paljon niitä kai oli.

Sinä yönä ja päivänä ja taas seuraavana yönä uskalsivat ani harvat
mennä ulos.

Läpi raskaan, harmaan päivän riehui ja raivosi sade vedenpaisumuksen
voimalla, vain ukkosenjyrinän keskeyttämänä, jyrinän, joka jätti
jälkeensä tulikiven hajun kuin märkä ruuti, pannen ruudut tärisemään ja
seinät vapisemaan. Kahlekoirat ulvoivat -- syöksyivät ulos ja ryömivät
taas märkiin komeroihinsa. -- Ihmiset olivat pelon vallassa -- -- --
Sanomia tuli. Ei kukaan tuonut niitä, mutta kaikki uskoivat niihin:
"Nyt on tuli irti kaupungissa, nyt iski salama myllyyn ... nyt palaa
kirkko yhtenä roihuna! -- --"

Kun vähitellen uskallettiin mennä ulos, kävi selville, ettei mylly eikä
kirkkokaan ollut tuhkana.

Mutta joki oli paisunut virraksi ja kiehui keltaisena ja savisena padon
yli vieden portaat mukanaan, kuljettaen aitoja, lautoja, ja
pajupensaita vihaisissa pyörteissään.

Kylän puistossa oli vanha poppeli kaatunut. Se oli kaatuessaan särkenyt
penkin, jolla moni rakastava pari oli hiljaisina, tummina syysiltoina
vannonut ikuista rakkautta ja missä viimeksi vanha urkuri oli tehnyt
tiliä itsensä kanssa.

Hiekkaisen mäen olivat vesijoukot uurrelleet rikki -- ylin harja oli
kuin tykin kuulien kyntämä ... mutta kamalin oli hävitys itse
kirkkomäellä.

Nuolipajut olivat painuneet kumaraan hautakiviä vasten, muistokivet ja
ristit kaatuneet, aivan kuin yön aaveet olisivat pitäneet juominkeja
hiljaisten asukkaiden päitten päällä. Matala muuri, joka ympäröi
kirkkomaata, oli tuulen puolella luhistunut maahan...

Näytti siltä kuin kronikka tosiaan olisi oikeassa sanoessaan: "Täällä
on kolmenkymmenvuotisen ja seitsenvuotisen sodan, vallankumouksen ja
Napoleonin sodat taisteltu." -- -- -- -- --

Kirkko pysyi pystyssä.

Ainakin _näennäisesti_.

Mutta täälläkin näkyi tuulen puolella todisteita myrskyn kiukusta ja
ukkossateen voimasta.

Katosta oli osia poissa ja kattoparrut paljaina. Seiniä ja tukipylväitä
pitkin juoksi alituinen märkyys. Myrskyn käsi oli temmannut mukaansa
tornin huipputangon tuuliviireineen kuin voittosaaliin... "Paha enne"
oli Bengt urkujenpolkija sanonut.

Ja tornin juurta ja kuorin pyörylää ja keskilaivan sammaleisia
peruskiviä huuhteli oikea järvi, jonka mutaista peiliä vielä toisena
myrkkyaamuna tuulen ja sateen vihurit uurtelivat.

Arviolautakunta olisi ehkä olosuhteihin nähden lausunut "että kirkkoa
kaikesta päättäen uhkasi häviö."

       *       *       *       *       *

Mutta tänään ei sinne lähetetty mitään lautakuntaa.

Sen toiminnan oli Peer Pommerenck raju-ilman kestäessä määrännyt
alkavaksi Helluntain jälkeisenä päivänä.

Tänään, perjantaina Helluntain edellä, pidettäisiin hänen häänsä.

"Ei kukaan vietä häitä perjantaina!" mutisi Bengt ... mutta sillä
kertaa ei kukaan kuunnellut häntä.

       *       *       *       *       *

Aurinko ei kirkastanut aamun koittoa.

Harmaana ja raskaana saapui se, niinkuin syylliseksi havaittu ja
tuomionsa saanut vanki unettomien öiden jälkeen.

Sade lotisi, tuuli humisi sysäyksittäin kuin urkujenpolkijan puhe.
Silloin tällöin kaikui kaukainen ukkosenjyrinä, niin kuin Bengt olisi
vetänyt tornikelloa raskaiden lauselmiensa välissä.

Molemmat kirkon irvihenget olivat paikoillaan, sekä Bengt että Sidsel
muori.

Jos ilma oli kylmää ja raakaa ulkona, oli se jäätävän kosteaa kirkon
sisällä.

Vain hämärtävä valaistus lankesi sisään pienistä, sumeista ruuduista,
joista useita oli särkynyt.

Ja kirkon autiudessa tuntui kosteita tuulahduksia ja kuului valittavaa
vinkunaa.

Bengt istui kumarassa leukapielet jauhaen ruokavakkansa edessä.

Hän oli tuonut mukaansa lisäpullon "miestäväkevämpää" pahan ilman
takia.

Sidsel muori seisoi hänen edessään, ainainen, keltainen hymy
huulillaan, puettuna vanhaan, villavuoriseen viittaansa, katsellen
ukkoa ja pulloa.

Sitten teroitti hän korviaan:

"Minusta tuntuu kuin harmaat vikisisivät, Bengt!"

"Lörpötät. -- Minä en kuule mitään!" mutisi ukko.

Sidsel kuiskasi itsekseen: "Mokomakin kuuro aasi!" Mutta ääneensä sanoi
hän ystävällisesti: "Kirkkohiiret, mies hyvä! Äsken kun minä tein
kierrokseni laivan kautta, kuulin minä, että ne alkoivat liikkua, höö!
Häät ehkä häiriytyvät ... ja ilma on vaarallinen... Niin, niin, Herra
nähköön!" -- -- --

Hänen lörpötyksensä ei näyttänyt loppuvan ja Bengt sulki hänen suunsa
raamatunlauseella: "Ja he astuivat laivaan, ja katso! myrsky taukosi!"

"Mistä sinä sen löysit, Bengt rukka?" kysyi Sidsel hyvin
ystävällisesti.

"Matheuksen neljästoista luku, toinenkolmatta värssy", kurisi ukko.

"Niin, niin -- Herra tuntee kyllä omansa! Kun rikkaat viettävät häitä
kirkossa, saavat pienet harmaat mukautua siihen", huokasi hän pulloa
katsellen: "Voisitpa tänä aamuna tarjota minullekin lasin tai pari.
Täällä seistessään voi saada vilutaudin, niin kuin vanha sananlasku
sanoo: Sairaus tulee juosten ja lähtee ryömien."

Bengt ei vastannut.

Hän otti tapansa mukaan pikarin eväsvakastaan, täytti pyöreän,
ympyräisen lasin kolme kertaa viinalekkeristä, tyhjensi sen kolmesti
samalla kun hän juhlallisesti venyttäen sanoi: "_Aperiens_ -- kluk!
_Intermedium_ -- kluk, kluk! Ja _Clauditur_, kluk, kluk, kluk!"

Nuo urkujen etu- ja jälkisoittojen vanhat nimitykset tuntuivat
loitsuilta ja halutun miehen oppineisuus synnytti Sidselissä hartautta
herättävää kunnioitusta.

Ukon ryppyiset kasvot saivat väriä -- hän _hymyili_ nyt, ensi kertaa
elämässään. Ja hän uskalsi laskea hiukan leikkiä.

Hän otti lasin ja pullon, silitteli hellästi kumpaakin ja sanoi
kaataessaan:

"Mitä on kirjoitettuna Esaiaksen viidennenneljättä luvun
toisessakolmatta värsyssä? 'Käänny minun puoleeni, sillä minä olen
lunastanut sinut.'" --

Sitten ojensi hän lasin Sidselille. Sen sisältö katosi hänen ikeniensä
taa, hän nuoleskeli huuliaan -- ja hymyili.

"Sinä Bengt olet suuri velikulta! _Sinä_ tiedät kai mitä tarkoitetaan
vanhalla sananlaskulla: Mihin käärme on saanut päänsä sopimaan, sinne
vetää se kohta pyrstönsäkin!"

Bengt kurottautui ottamaan lasin, kuivasi "käärmeen" sormillaan,
asettautui istumaan selkä urunreunustaa vasten, hyrisi ja sanoi:

"Päästäppä jo kuuluville, mitä sinä siinä mietit. Sillä sinulla on
jotain sanomista minulle eilisestä!"

Sidsel asettautui hänen eteensä, niin lähelle, että hän helposti kuuli.
Hän hymyili koko leuoillaan: "Höö, höö, enkös minä _sanonut_, että
notaario löisi häntä? Herra hallitkoon! Minä en _sano_  mitään, mutta
hän oli unohtanut oven auki, tai oli tuuli temmaissut sen irti lukosta.
Ja niinä tirkistin tupaan. Ja siellä oli _hän_, kirjuri, polvillaan
tytön edessä, mokomankin nuken, ja pyysi ja rukoili häntä antamaan
anteeksi ja lupasi hänelle kuun kullat ja päivän hopeat, sillä tyttö
oli saanut hänet pois suunniltaan ja hän oli lyönyt. -- -- -- Mutta hän
rakasti tyttöä ja _tahtoi_ saada hänet vaimokseen!

"Ja _hän_ seisoi seinää vasten, valkeana kuin seinä, ilkeä, punainen
läikkä poskillaan ja tuijotti tyhjään ilmaan kuin mielipuoli!

"Sitten näki kirjuri minut. Minä luulin, että hän löisi minuakin, mutta
hän vei minut vain syrjemmäksi ja haukkui minua ensin suut ja silmät
täyteen ja lopuksi antoi hän minulle kolmekymmentä hopeataalaria suun
tukkeeksi!" -- -- --

"Judaksen kolmekymmentä hopeapenninkiä!" narisi Bengt ja veti
tornikelloa.

"Niin, niin, Herra nähköön! Raharaukat ovat syynä kaikkeen, ja
kuitenkin ovat ne yhtä pyöreitä, sileitä ja tyytyväisiä", naureskeli
Sidsel.

"Onko sinulla ne mukanasi Sidsel?" kysyi Bengt varovasti.

Vastauksen asemasta nosti Sidsel hamettaan ja osoitti villatöppösiään:

"Tuolla!" -- -- --

Nyt _hymyili_ Bengt, toisen kerran, eikä vetänytkään kelloa, vaan
pienen nahkakukkaron ruokavakastaan ja puristeli sitä paksuilla
sormillaan:

"Tässä on juuri yhtä monta, jotka hän antoi minulle muutamista pienistä
ilmoituksista, ja että pitäisin tyttöä hyvästi silmällä, ettei hän
saisi puhella urkurin kanssa -- ja karata!"

"Hm, Hm! Tuolla hän on!" varoitti Sidsel.



XXVIII.


Mestari Ollivier tuli sisään katsahtamatta pariskuntaan, istuutui
urkupenkille, aukaisi sormion kannen ja pyyhki koskettimet tarkasti
nenäliinallaan.

Kosteaa ja kylmää oli kirkossa sinä aamuna.

Aivan kuin tuona maaliskuun aamuna, jonka hän nyt muisti tavallista
kirkkaammin ja selvemmin. -- Kirkon ilma ei ollut hyvää päälle eikä
sydämelle.

Tuuli suhisi ulkona, puristautui sisään myrskyn rikkomista ja vinkui
oudosti pitkin kirkonlattiaa ja tyhjien tuolirivien välissä.

Silloin tällöin kuului kaukainen ukkosenjyrähdys. Myrskyn voima ei
vielä ollut nuutunut. Urkurilla oli ollut se luulo, kun hän lähti
kotoaan. Pikku Babli oli seisonut tohvelintekijän ovella muitten
nuorten tyttöjen kanssa, kun hän tervehtien kulki ohi. He aikoivat
"koristaa kirkon", kuuli hän, mutta he eivät oikein tainneet uskaltaa
ulos... Sotatyttökin näytti tänään kadottaneen rohkeutensa.

Entä hän itse? Oliko hän iloinen? Ei! Rauhallinen? Tuskin! Hän oli
täällä siksi, että Grethi oli pyytänyt häntä. Eilen illalla oli neito
kai saanut hänen kirjeensä. Pikku Babli oli tekosyyn nojalla tullut
hänen luokseen -- läpimärkänä ... ja oli luvannut viedä kirjeen
perille.

Jo silloin oli sotatyttö ollut vakavan näköinen, kun hän istui
lattialla silittäen kissan "vastakarvaa."

Hän oli varma siitä, että Grethi tulisi. Oliko hän lukenut kirjeen --
mistä he keskenänsä puhelisivat -- osaisiko hän soittaa -- ja kuinka
saisivat he sanotuksi jäähyväiset toisilleen? Ei -- hän pudisteli
harmaata päätään -- kumarsi sen käteensä ja nojasi kyynärpäänsä
koskettimiin. Ulkona kohisi myrsky -- kirkon sisällä vinkui tuuli
raoissa ja halkeamissa. Joka hetki loi hän silmäyksen mustaan
tornioveen, joka muistutti huonosti liitettyä ruumiskirstun kantta, ja
aavemainen verho liehui ulos ja sisään.

Miksei hän jo tullut?

Etsikö joku ehkä häntä?

Urkurin siniset silmät paistoivat mustina täällä puolipimeässä ... hän
kiinnitti ne vihaisesti kysyen kumpaankin ilkeään "kirkkohaltiaan"
tuolla nurkassa palkeitten ääressä.

Bengt mutusti, Sidsel muori mutisi...

Hän ei viitsinyt kysyä heiltä. -- Häntä harmitti, että hekin ehkä
tiesivät jotain... Hänen silmäkulmansa vetäytyivät tuimempiin
ryppyihin ... käsi poskella puristui nyrkkiin...

Missä oli "nöyrä" urkuri? Miksei neito tullut? Miksi, Jumalan tähden!
pidätettiin lasta, kun hän tahtoi vain hänen parastaan!...

Ulkona kohisi myrsky syvänä ja mahtavana. Joskus korotti ukkonenkin
äänensä -- ja taas hiljeni tuuli valittavan huilun pehmeäksi
huokaukseksi.

Olivatko hänen urkunsa, kirkon urut, Jumalan urut, siirretyt tänä
kauhistuksen yönä ulos luonnon keskelle ... ja soivatko ne sieltä
principalin, bordunan ja fugaran mahdilla "erotetulle" mestarille?...

Ei! Hän ei ollut erotettu, ei ainakaan vielä.

Pienellä kylällä ei ollut voimia siihen -- ihmiset eivät tahtoneet
sitä.

Hän soittaisi tuolle suloiselle lapselle -- tuolle sielukkaalle
olennolle, joka oli tullut hänelle sangen rakkaaksi...

Ja sitten lähtisi hän, _itsestään_! Mutta hänen työnsä säilyisi
_neidon_ sielussa! -- --

Hänen katseensa liiteli pitkin urkuja kuin hyvästellen.

Yhtä kiinteäksi valettuna kuin nuo nerokkaasti yhteen sovitetut
pilliryhmät -- yhtä majesteetillisen ylväänä pyrkisi hänen soittonsa
ylöspäin -- -- -- läpi raa'an, kostean ilman, puhki pelottavien pilvien
-- kantaen heidän yhtyneitä ajatuksiaan _Isän silmän_ eteen, tuon aina
avoimen, kaikkinäkevän, anteeksiantavan, armeliaan katseen luo,
-- -- -- tuolla kaikkein korkeimmalla...

Ja jos hartauden tuli silloin tarttuisi vanhaan mestariin, jos hän
neidon katseen alla unohtaisi muurit, holvit ... unohtaisi oman,
raihnaisen olemuksensa ... ja jos hän näkisi pienen, tumman aukon --
aivan Isän silmän alapuolella -- aukenevan ... ja näkisi kuoleman
ilmestyvän viikatteineen ja tuntilaseineen -- kun kirkko vapisisi?
-- -- --

Mitä sitten? -- -- --

Hän toisti kuiskaten itsekseen kun hikipisara putosi hänen kädelleen:
"Mitä sitten?" -- -- --

       *       *       *       *       *

Tornin ovi aukeni. Verho temmattiin syrjään.

Pitkään viittaan pukeutuneena, verhottuna päästä kantapäihin saakka,
näkyvissä vain pienet kalpeat kasvot, ja nekin melkein vain silminä,
jotka loistivat harmaassa valossa, seisoi Grethi Birger siinä...

Hän piti jotain toisessa, nyrkkiin puristetussa kädessään ... tervehti
mestaria urkupenkillä nyökäten, puhumatta -- astui lyhyin, tarmokkain
askelin parven rappeutuneen lattian valittaessa suoraan Bengtiä ja
Sidseliä kohti... Hän pisti jotain heidän käsiinsä, kaksi kiiltävää
esinettä ... ja mestari kuuli ihmetellen äänen, jota hän tuskin tunsi,
sanovan:

"Minä tiedän, että te vartioitte minua, että te pidätte minua silmällä,
että te kauan olette tehneet niin -- tiedän kaikki -- ja annan teille
nyt isäni kultakellon ja äitini kaulakoristeen! Molemmat ovat ne paljon
arvokkaampia kuin ... kuin se mitä te olette saaneet! Minä _pyydän_
vain, että saisin puolisen tuntia häiritsemättä puhutella ja kuunnella
mestari Olliviertä tässä urkujen luona! Muuten saatte tehdä mitä
haluatte!" -- --

Mestari Ollivier tahtoi asettua väliin. Grethi vastasi lyhyesti ja
kunnioittavasti, mutta määräävästi, ettei sitä voinut peruuttaa. Hän ei
kuitenkaan koskaan käyttäisi noita muistoja onnellisilta vuosilta.

Urkuri kumarsi vaieten. Sidsel muori kurotti kaulaansa kuin kurki ja
meni saaliineen hymyillen alas... Bengt oli kiivennyt ylöspäin kuin
hietakivestä veistetty lohikäärme ja nojasi poljinparven reunaa
vasten...

Autiossa kirkossa kuului heikkoa piipitystä -- ulkopuolella kohisi
tuulen virsi. Grethi sanoi urkurille:

"Minä kiitän teitä!"

"Oletteko saanut kirjeen?" kysyi hän hiljaa.

"Olen lukenut kirjeenne, ja kiitän teitä", kuului vastaus.

Grethi otti tuolin ja istuutui urkurin viereen. Bengt kuului
työskentelevän hiljaa palkeiden luona; urkujen sisältä kuului hiljaista
ääntä kuin sarja heikkoja huokauksia. Mestari Ollivier odotti että
Grethi alkaisi puhella kirjeestä -- kahden yön työstä. Grethi oli
vaiti. Mestari Ollivier muisti rivin riviltä ... ja vihdoin, ikäänkuin
kooten pääsisällön yhteen lauseeseen, kuiskasi hän:

"Minä olen vanha, Grethi!"

Hän ei ollenkaan tuntenut sitä leimahdusta, mikä hulmahti häntä vastaan
tytön silmistä. Oliko hän tullut vuosia vanhemmaksi näinä päivinä,
puhuiko nyt täysi nainen eikä lapsi?

"Olenko pyytänyt teitä olemaan nuori?" kysyi Grethi ja hänen
suupielensä värisivät: "Herra Pommerenck on nuori" -- häntä puistatti
-- "ja se riittää!" -- -- --

"Grethi!" kuiskasi urkuri.

"Minä pyydän teiltä", jatkoi neito, "vain yhtä: ottakaa minut mukaanne
lähtiessänne, kaikkialle minne menette! Kuuletteko, Herran tähden! --
Älkää toki luulko, että minä olen lapsi, minä pyydän, minä rukoilen
teitä!"

"Mutta -- -- -- minä lähden -- -- -- minä lähden _heti_ -- juuri nyt!"
huusi mestari.

"Ja minä seuraan teitä -- jään teidän luoksenne -- kunnes te ajatte
minut pois!"

Tyttö painautui urkuria vasten, aivan kuin ei koskaan aikoisi päästää
häntä.

Mestari tarttui hänen käsivarsiinsa -- -- -- tyttö kumartui
vastustellen saadakseen pitää sen paikan _hänen_ rinnallaan, jonka hän
oli valinnut, ja jonka hänen silmiensä selvästi puhuva kieli ilmaisi
hänen haluavan pitää henkensä uhallakin.

"Minä en ole ensimäinen, paras pikku tyttö", kuiskasi hän punnitsematta
ajatuksiaan tai sanojaan: "Ehkäpä on moni tullut luoksenne, ehkäpä ei
kukaan! Minä en tunne tekojanne, en ikäänne, en suunnitelmianne
itseenne tai muihin nähden -- minä tunnen koko teidän _elämänne_
sellaisena kuin se puhuu minulle teidän silmistänne, sanoistanne,
soitostanne! Minä luulen, että minä olen samanlainen kuin äitinikin.
Muistatteko, mitä minä kerroin teille... 'Minä heittäydyn ikkunasta
hänen syliinsä!' Muistatteko sitä? Minä en _tahdo_ olla täällä, en
tahdo mennä naimisiin, minä tahdon mennä sinne, minne te menette ...
tai minä heittäydyn parven reunan yli kirkon permannolle! Sen vannon
minä elävän Jumalan nimessä, johon te uskotte niinkuin minäkin". -- --

Hän tunsi norjan, täysin kehittyneen, pehmeän tytönvartalon värisevän
sylissään... Vielä kerran sai hän itsensä hillityksi, pakotti hänet
irroittamaan kätensä ja sanoi:

"Minä _olen_ vanha, Grethi. Ja te etsitte nuoruutta ja voimaa
tietämättänne. Te olette voimakas kuin elämä. Vain kuolema kykenee
voittamaan teidät. Minä _näen_ sen ja pelkään! Sillä otaksukaapa,
että me lähtisimme pois yhdessä, silloin tulisi päivä, hetki, jolloin
te --"

"Ei, ei!" keskeytti Grethi kiihkeästi.

"Te ette usko sitä nyt, ja ette ehkä pettäisikään minua. Mutta te
rupeisitte kerran miettimään, ja se on intohimon surma. _Minä_ tiedän,
mitä elämä saattaa antaa meille molemmille: kerran olen minä pettänyt
ja kerran on minut petetty. Ja se on yhtä kauheaa. Minä en voi uskoa
ihmeeseen. Meidän täytyy erota -- -- -- ja teidän täytyy _antaa
elinvoimanne_ minulle mukaan matkalle vannomalla minulle, että te
säilytätte elämänne itseänne varten ja -- lapsianne varten!"

"En koskaan!" huusi Grethi. Ja hän repäisi kiihkeästi yltään pitkän
viittansa, niin että se lensi kauas parven reunan yli kirkon
permannolle.

Hän oli kokonaan valkeihin puettu -- hän oli morsian. Ja aaltoilevalta,
neitseelliseltä poveltaan otti hän myrttiseppeleen ja pani sen mestarin
käsiin.

Hänen äänensä oli murtunut kun hän seppelettä katsellen kuiskasi:

"Ottakaa se! Se ei enää kuulu minulle. Minä en kuulu itselleni -- minä
olen teidän. Kahtena viime päivänä olen ollut teidän. Oi, älkää antako
minun sanoa enempää kuin mistä voin vastata. Mutta älkää myöskään
antako minun salata teiltä, ettei minulla enää ole minkäänlaista hävyn
tunnetta. Te olette saanut sen. Te olette saanut kaiken sen, mitä minä
itselleni kätkin, kun minä vielä olin viaton! Te olette minun herrani,
minun Jumalani!"

Hän oli vaipunut polvilleen tarttuen mestarin käsiin ja jalkoihin,
peittäen ne suudelmilla ja kyynelillä.

Silloin kävi leimaus hänen silmissään, hän veti tytön luokseen ja
heidän huulensa yhtyivät. Ja maailma pimeni hänen silmissään, mutta hän
piteli ... piteli tyttöä sylissään.

Ja täti Birgerin seppele oli permannon tomussa, ja he tallasivat sitä
jalkoineen, eivätkä tienneet sitä.

Hän päästi tytön, joka taas vaipui alas. Hänen päänsä lepäsi mestarin
polvilla.

Mestari levitti kätensä koskettimille, katseli kattokaarta seuraten
urkupillien suoraa pylvästöä kuin olisi hän katsellut hopeakieliä
-- -- -- ja hän näki taivaan avoinna.

"_Nyt_ soitan minä", kuului hänen äänensä.

Ja kädet vaipuivat koskettimille -- eivät _vaipuneet_, vaan painuivat
voimakkaasti kuin käskyllä, missä hänen tahtonsa tuli moninkertaiseksi.

Urut tottelivat mestariaan.

Kirkko valmistautui kuuntelemaan ja kuului ääni, mikä sai Grethin
pelkäämään.

Vain sekunniksi pelkäämään.

Niin olivat nuo kaksi löytäneet toisensa katseet innostuksessa ja
tuskassa ja samassa rohkeudessa ja lopuksi korkeimmassa antaumuksessa
välttämättömyyteen.

He tiesivät kumpikin minkä tien he olivat valinneet.

Hänen soittonsa ilmaisi vain matkan suunnan.

Ja se kaikui:

"Kuin salaperäisen lehdon hiljainen suhina, jota nuori neito kuuntelee,
kun hän sen keskeltä luulee kuulevansa armaansa askeleita..."

"Ja ääni muuttui kaukaiseksi hellyydeksi, kuin meri ruumiittomassa
kaihossaan: meri, jonka aaltoilevalla rinnalla nuori, kirkas
auringonsäde on välähdellyt, ja joka ei koskaan voi unohtaa sitä
harmaassa syvyydessään -- ja joka tuutii säveltä säveleen jälkeen
äärettömyyttä kohti."

"Ja laajuus suurenee -- voima nousee. Kaihoisan katkerana kohoo rikkaan
sielun maailma sulattaen epäsointujen katkeruuden miehekkääksi hymyksi
-- -- --"

"Meri nousee kuohuen ja aaltoillen, puhtauden tulipalona, joka herättää
kaiun nuoren naisen palavassa sydämessä, kun taas ihmisten
ymmärtämättömyys ja tyhmyys on vain häilyvää vaahtoa, mikä
merkityksetönnä hajautuu rantaäyräille!"

"Niin on myrsky tulossa. Se huutaa merelle ja meri vastaa. Mutta
vastaaja ei olekaan villi, väkivaltainen meri, joka ei tunne oman
raivonsa rajoja. Se on suuri kuin ihmissydän kiihkossaan ja
pyrkimyksessään autuutta kohti."

"Autuutta, joka ostetaan vain tuskalla -- häviöllä!"

"Ja silloin se riemuitsee ja laulaa. Silloin kumisevat kaikki
orkesterin äänet kuin istuisi itse kuningas David, sävelten mestari,
pilvien yläpuolella, ja ojentaisi kätensä paljaina ja loistavina sen
maan yli, joka huusi: Hosianna, Halleluja -- -- -- minä sorrun, taas
noustakseni!" -- -- --

Ja kun Grethille nyt selvenee, _minne_ pyrkimys käy, tarttuu hän itse
innoissaan manubrioihin, urkujen rekisterinappeihin.

Itse aukaisee hän rekisterin toisensa jälkeen, Silläaikaa kun hänen
rakas mestarinsa soittaa, aivankuin haluaisi voittaa ukkosen jyrinän
ulkona.

Sillä rajuilma on taas alkanut ja kohta ei kumpikaan voi erottaa
taivaan ukkosta urkujen pauhusta.

Urut vapisevat, kirkko vapisee -- on kuin parven permanto kuohuisi ja
pyörisi. On kuin valtameri tulisi raivoten kaukaisimmasta etäisyydestä,
tahtoen nostaa! -- -- --

Ja Grethi katselee ylöspäin -- Isän Jumalan silmä lepää hänessä --
suurena -- tutkimattomana, rauhallisena ja lempeänä meren kuohussa.

Ja kas: luukku silmän alla aukenee. Ensin tempauksella -- sitten
hitaasti -- -- -- ja hän näkee kuoleman viikatteineen ja
aikamittareineen -- ensin jalan ja sitten ojennetun käsivarren.
-- -- --

Mutta alhaalta kirkosta kuuluu Sidsel muorin kimeä ääni: "_Harmaat_,
Bengt! _Hiiret_ pakenevat kirkosta, Bengt!"

Ukko ei kuule mitään.

Grethi lepää mestarin rinnoilla -- käsi hänen sydämellään: "Rakastatko
minua?" kysyy hän.

"Minä rakastan sinua ja siksi me kuolemme!" kuuluu hänen vastauksensa.

Ja he huusivat intohimoisia sanoja toistensa korvaan, kun heidän
sydämensä syleilivät toisiaan. -- -- --

Kuin tuomiopäivä tuli se heidän ylitsensä. Katto, torni, kaaret,
muurit, urut ja parvekkeet; kaikki kiertyi ja kietoutui kuin helvetin
puuskassa ympäriinsä ja molempien yli.

Ja kuului kuin ukkosen jyräys ja valkoinen patsas kalkintomua nousi
maasta ja kietoutui kuin rakkauden viitta pelon ympäri. -- -- --

Sitten tuli hiljaisuus.

Tomupilvi häilyi yhä ilmassa tuulen repimänä ja pirstomana -- -- --
Kuului vain yksinäinen kirkaisu.

Sen päästi Sidsel muori, joka pakeni kirkonmäkeä alas, ja jonka tapasi
tornin kaatuessa hänen jälkeensä singonnut kivi.

Kirkon kostava henki kaatoi viimeisen kirkon kummituksista.

Tomupilvi oli haihtunut. Mykän hautakummun, sekaannuksen ja hävityksen
suunnattoman kasan alla ei mikään elämä sykkinyt. Ei kuulunut
valitusta, ei huokaustakaan.

Mutta sekaantuneiden, käyristyneiden, taittuneiden ja murtuneiden osien
keskeltä kohosi himmeänvalkea, hopeinen kaksoispatsas: kaksi suoraa
urkupilliä -- toinen miehekkään vahva, toinen naisellisen hoikka, ylös
ilmeikkäässä yhteydessä -- kohti vaaleansinistä aukkoa kiitävissä
myrskypilvissä.

Ja tuntui siltä kuin olisivat kuolleen kirkon urut laulanneet vanhan
kirkonmestarin iloista kevätkantaattia:

    "Nyt riemuitse mielen,
    ja laula mun kielen --
    mun uskovan mielen!"





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Soittajan tarina - Maaseutu-elegia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.