Title: Unelma - Romaani
Author: Zola, Émile, 1840-1902
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Unelma - Romaani" ***


UNELMA

Romaani


Kirj.

ÉMILE ZOLA


Ranskankielestä [»Le Rêve»] suomentanut Väinö Jaakkola


WSOY, Porvoo, 1914.



I.


Talvi vuonna 1860 oli niin kylmä, että Oise-joki jäätyi ja alisen
Picardian tasangot olivat paksujen lumikinosten peitossa; varsinkin
joulupäivänä oli kova koillispyry, joka miltei hautasi lumeen Beaumontin
kaupungin. Jo aamulla oli lumisade alkanut, illansuussa se yltyi, ja
sitten pyrytti yhtä mittaa koko yön. Yläkaupungissa, Kultaseppäinkadulla,
jonka päässä oli kuin kehyksissä tuomiokirkon pohjoisen ristilaivan
julkisivu, kiidätti tuulenpuuska lunta vinhana pyörteenä, piiskaten
pyhän Agneksen porttia, joka oli puoleksi romaanilainen, puoleksi
goottilainen, muodostaen runsaine veistokoristeineen vastakohdan yllään
kohoavalle sileälle päädylle. Aamun sarastaessa oli siinä lunta melkein
puolitoista kyynärää.

Katu nukkui vielä edellisen illan juhlimisesta uupuneena. Kello löi
kuusi. Itsepäisesti varisevien lumihiutaleitten hunnuttamassa pimeydessä
näkyi vain yksi ainoa epäselvä liikkuva olento, yhdeksänvuotias
tyttönen, joka oli paennut portin holvikaarien alle suojaa etsimään ja
värjöttänyt siinä koko yön, koettaen suojata itseään parhaansa mukaan.
Hän oli puettu ryysyihin, päässä oli hänellä repaleinen silkkihuivi ja
paljaissa jaloissa suuret miehenkengät. Hän oli varmaankin pysähtynyt
tähän vasta sitten kun oli kuljeksinut kauan ympäri kaupunkia, sillä hän
oli kompastunut tässä uupumuksesta. Hänelle se oli viimeinen
äärimmäisyys, kaikkien mahdollisuuksien loppu, kalvava nälkä, tappava
vilu; ja heikkoudessaan, mielensä raskaan painon menehdyttämänä, hän
lakkasi taistelemasta, hänelle jäi vain ruumiillinen tuskantunne, joka
saattoi hänet vaistomaisesti muuttamaan asentoaan ja vetäytymään
vanhojen kivien suojaan, kun tuulenpuuska ryöpytti lunta.

Tunti tunnin perästä kului. Hän oli seisonut kauan nojaten kahden
kaksoisoven väliseen pylvääseen, jonka päässä seisoo pyhän Agneksen,
kolmentoistavuotiaan marttyyrin kuva, palmunoksa kädessään ja karitsa
jalkainsa juuressa. Ja otsikossa ovenkamanan yläpuolella on koko tuon
neitsyt-lapsen, Jeesuksen morsiamen legenda esitettynä korkokuvissa,
jotka ilmaisevat yksinkertaisen harrasta uskoa; siinä on kuvattu, kuinka
hänen hiuksensa kasvavat pitkiksi ja verhoavat hänet, kun maaherra
lähettää hänet alastomana huonoon paikkaan kostoksi siitä että hän ei
ole huolinut maaherran pojasta; siinä on hänen polttorovionsa, jonka
liekit kaikkoavat hänestä ja polttavat sensijaan hänen pyövelinsä heti
kun nämä ovat sytyttäneet puut; siinä on ihme, jonka tekevät hänen
luunsa, parantamalla keisarin tyttären Konstantian spitalitaudista, ja
ihme, jonka tekee eräs hänen maalaamansa kuva, kun Paulinus niminen
pappi, jota kiusaa halu mennä naimisiin, lahjottaa kuvalle paavin
kehotuksesta smaragdilla koristetun sormuksen, ja kuva ojentaa sormensa
ja vetää sen sitten takaisin, pitäen sormuksen, joka nähdään siinä vielä
tänäkin päivänä, -- ja tämä pelasti Paulinuksen. Otsikon huipussa
nähdään sädekehän keskellä, kuinka Agnes viimein otetaan taivaaseen,
missä hänen ylkänsä Jeesus ottaa hänet omakseen, hänet, niin pienen ja
niin nuoren, antaen hänelle iankaikkisen autuuden suudelman.

Mutta kun tuuli puhalsi pitkin katua ja lumi vihmoi suoraan edestäpäin,
uhkasivat nietokset peittää kynnyksenkin; silloin lapsonen väistyi
sivulle, pylväänjalustalla seisovien neitsyenkuvien luokse. Ne ovat
Agneksen tovereita, pyhimyksiä, jotka muodostavat hänen seurueensa.
Niitä on kolme oikealla puolella: Dorotea, joka vankilassa ollessaan eli
ihmeleivästä, Barbara, joka eli tornissa, Genoveva, jonka neitsyys
pelasti Pariisin, ja kolme vasemmalla: Agata, jolta reväistiin rinnat,
Kristiina, jota hänen isänsä kidutti ja joka viskasi omaa lihaansa tämän
kasvoille, ja Cecilia, jota eräs enkeli rakasti. Näiden yläpuolella
vielä neitsyitä, kolme tiheää riviä neitsyitä, jotka kohoavat
päätekivikaarien mukana ja reunustavat kaikki kolme holvia voitollisten,
siveitten neitsyt-ruumiittensa kukoistuksella, alhaalla rääkättyinä ja
kidutettuina, ylhäällä kerubiiniparven vastaanottamina, autuudesta
haltioituneina keskellä taivaan salia.

Mutta kellon kahdeksaa lyödessä, kun päivä alkoi valjeta, ei mikään
ollut enää suojannut häntä pitkään aikaan. Jollei hän olisi tallannut
lunta, olisi se noussut hänen olkapäittensä tasalle. Vanhan portin hänen
takanaan se oli verhonnut ikäänkuin kärpännahoilla, joten se oli aivan
valkoinen, mutta sen yläpuolella kohoava seinä oli paljas ja harmaa,
sillä sen sileään pintaan ei yksikään lumihiude voinut tarttua.
Varsinkin ovisyvennyksen pyhimykset oli lumi vaatettanut hohtavan
valkoisiin vaippoihin kiireestä kantapäähän. Ylhäällä otsikossa olevat
korkoveistoskuvaelmat ja holvikaarien pienet pyhimykset esiintyivät
selväpiirteisinä, valkoisin ääriviivoin kuvattuina tummalle pohjalle,
aina riemuisaan loppukohtaukseen saakka, jossa arkkienkelit näyttivät
viettävän Agneksen häitä keskellä valkoista ruususadetta. Ja
lapsi-neitsyen kuvapatsas seisoi pylväällään valkoinen palmu kädessään
ja valkoinen karitsa jalkainsa juuressa, puhtaan valkoisena, tahrattomin
lumiruumiin, kuin liikkumattomaksi jäykistyneenä samaan kylmyyteen, joka
oli jäädyttänyt voittoisan neitsyyden salaperäistä Jumalaan yhtymistä
esittävät kuvat hänen ympärillään. Ja hänen jalkainsa juuressa
värjöttävä poloinen lapsi oli lumesta valkoisena hänkin, kangistuneena
ja valkoisena kuin kiveksi muuttunut, niin ettei häntä enää voinut
erottaa kirkon suurista neitsyistä.

Äkkiä hän kuitenkin kohotti katseensa, kun jossakin kadun varrella
ikkunan säleluukku rämähtäen avautui. Se oli oikealla, aivan
tuomiokirkon vieressä olevan talon yläkerrassa. Noin nelikymmen-vuotias,
kookas, erinomaisen kaunis tummaverinen nainen oli kumartunut ulos
ikkunasta; ja nähtyään lapsen liikahtavan, hän jäätävästä kylmyydestä
huolimatta unohti paljaan käsivartensa hetkeksi ulos. Surkutteleva
hämmästys kuvastui hänen tyvenillä kasvoillaan. Sitten häntä alkoi
värisyttää ja hän sulki ikkunan. Hänen mieleensä jäi kuva riekaleiseen
silkkihuiviin kietoutuneesta vaaleaverisestä tytöstä, jolla oli
orvokinsiniset silmät, kapeat kasvot, pitkä, hienopiirteinen kaula ja
kaltevat olkapäät; hän oli kylmästä sinervä, pienet kädet ja jalat
kohmetuksissa, eikä hänessä ollut muuta elävää kuin hänen hengityksensä
kevyt huuru.

Lapsen silmät olivat koneellisesti jääneet katsomaan taloa. Se oli
kapea, kaksikerroksinen talo, hyvin vanha, rakennettu viidennentoista
vuosisadan loppupuolella. Se oli ihan kirkon kyljessä kiinni, kahden
tukimuurin välissä, ikäänkuin käsnä jättiläisen varpaitten välissä. Ja
täten tuettuna se oli säilynyt ihmeellisen hyvin; siinä voitiin vielä
nähdä vanha kivijalka, näkyvillä tiilireunuksilla varustetut puiset
seinäpinnat, metrin verran esiinpistävät kattohirret ja ulkoneva
porrastorni vasemmassa kulmassa, jonka kapeassa ikkunassa oli vielä
vanhat lyijykehyksensä. Aika oli kuitenkin vaatinut korjauksia.
Tiilikatto oli nähtävästi Ludvig XIV:n ajalta. Saattoi helposti tuntea
mitkä olivat sen ajan töitä: tornin jalustaan oli puhkaistu pieni
ikkuna, puiset ikkunankehykset oli asetettu kaikkialle entisten
lyijyisten tilalle, yläkerran kolme vierekkäistä ikkunaa oli supistettu
kahdeksi muuraamalla keskimäisen aukko umpeen, mikä antoi talon
julkisivulle samanlaisen sopusuhtaisen ulkonäön kuin oli kadun muilla,
uudemmilla rakennuksilla. Alakerrassa olivat muutokset yhtä helposti
huomattavissa; entisen raudotetun ulko-oven sijalla oli korulistoilla
kaunistettu tammiovi, ja keskiseinän suuri kaariaukko oli muurattu
kiinni alhaalta, sivuilta ja ylhäältä, joten siinä nyt oli vain
suorakulmainen aukko, jonkinlainen suuri ikkuna, entisen kadulle
avautuneen huippukaarisen oven tilalla.

Mitään ajattelematta lapsi katseli yhä tätä hyvin säilynyttä,
kunnianarvoisaa käsityömestarin taloa ja luki oven vasemmalle puolelle
naulattua keltaista kilpeä, jossa mustilla, vanhoilla kirjaimilla oli
maalattuna sanat: _Hubert, messupukujen tekijä_, kun hänen huomionsa
herätti jälleen avautuvan ikkunaluukun rämähdys. Tällä kertaa se oli
alakerran neliskulmaisen ikkunan luukku; siitä kumartui nyt vuorostaan
mies, kotkannenäinen, kyhmyotsainen, kärsivännäköisiä kasvoja ympäröivä
tukka jo harmaantunut, vaikka hän oli tuskin neljänkymmenenviiden vuoden
vanha. Hänkin unohtui hetkeksi tähystämään lasta, tuskallinen piirre
kookkaan, tunteellisen suunsa ympärillä. Sitten lapsi näki hänen vielä,
suljettuaan ikkunan, seisovan pienten, vihertäväin ruutujen takana. Hän
kääntyi, viittasi kädellään, ja hänen vaimonsa ilmestyi, hyvin kauniina.
Molemmat seisoivat vierekkäin, liikahtamatta, kääntämättä katsettaan
hänestä, kasvot syvää surua ilmaisevina.

Jo neljäsataa vuotta olivat Hubertin suvun jäsenet asuneet tässä
talossa, ollen kaikki koruompelijoita isästä poikaan. Messupukujen
tekijä Hubert oli rakennuttanut sen Ludvig XI:n aikana, eräs toinen
korjauttanut Ludvig XIV:n aikana; ja nykyinen Hubert kirjaili siinä
messupukuja niinkuin esi-isänsäkin. Kaksikymmenvuotiaana hän oli
rakastunut seitsentoistavuotiaaseen neitoon Hubertineen niin
intohimoisesti, että kun tytön äiti, tuomarin leski, ei huolinut häntä
vävykseen, hän karkasi tytön kanssa ja meni sitten hänen kanssaan
naimisiin. Tyttö oli ihmeen kaunis, siitä sai alkunsa koko heidän
romaaninsa, heidän onnensa ja onnettomuutensa. Kun Hubertine kahdeksan
kuukautta myöhemmin, ollen raskaana, tuli katsomaan kuolinvuoteella
makaavaa äitiään, teki tämä hänet perinnöttömäksi ja kirosi hänet, niin
että lapsi, joka syntyi samana iltana, kuoli. Eikä tuo jäykkä nainen
vielä haudassa maatessaankaan antanut anteeksi, sillä senjälkeen ei
heille enää ollut syntynyt lasta, vaikka he olivat sitä hartaasti
toivoneet. Vielä neljänkolmatta vuoden perästä he surivat menetettyä
pienokaistaan, eivätkä he enää toivoneet voivansa lepyttää vainajaa.

Heidän katseitaan ujostellen pienokainen oli painautunut pyhän Agneksen
patsaan taakse. Kadun heräävä elämä alkoi myös saattaa häntä
levottomaksi: myymälöitä aukaistiin, ihmisiä alkoi liikkua ulkona. Tämä
Kultaseppäinkatu, jonka pään sulkee kirkon pohjoisristin julkisivu,
olisi todellinen umpikuja, Hubertien talo kun sulkee tien kuorin
puolelta, jollei vastaisella puolella avautuisi Soleil-katu, joka
kapeana käytävänä kulkee kirkon sivustaa pitkin aina kirkon etupuolella
olevalle Luostaritorille; ja ohitse kulki juuri pari kirkkoonmenijää,
luoden kummeksuvan katseen tuohon pieneen kerjäläiseen, jota he eivät
ennen olleet nähneet Beaumontissa. Lunta tuiskutti yhä verkkaan ja
itsepintaisesti, pakkanen tuntui kiristyvän haalean päivän valjetessa,
eikä paksuihin, pehmeihin, valkoisiin käärinliinoihin kiedotussa
kaupungissa kuulunut muuta kuin kaukaista, epäselvää huminaa.

Mutta säikkyen, häveten hyljättyä tilaansa kuin pahaatekoa, vetäytyi
lapsi yhä taemmaksi, kun hän yhtäkkiä huomasi edessään Hubertinen, joka
oli lähtenyt ostamaan leipää, hänellä kun ei ollut palvelijaa.

-- Lapsukainen, mitä sinä täällä teet? Kuka sinä olet?

Mutta hän ei vastannut mitään, vaan peitti kasvonsa. Hänen jäsenensä
olivat menneet turraksi, hänen mielessään himmeni kaikki, ikäänkuin
sydän olisi jäätynyt ja lakannut sykkimästä. Kun kunnon vaimo, tehden
pienen säälivän eleen, kääntyi menemään, hervahti lapsi nääntyneenä
polvilleen, vaipui lumeen kuin vaateriekale, ja lumihiutaleet
kietoutuivat äänettömästi hänen peitteekseen. Ja kun vaimo palasi lämmin
leipä kainalossaan ja huomasi hänet maassa makaavana, tuli hän jälleen
hänen luokseen.

-- Kuulehan, lapsi, et sinä voi jäädä tänne portin alle.

Silloin Hubert, joka myöskin oli tullut ulos ja seisonut talonsa
kynnyksellä, otti häneltä leivän ja sanoi:

-- Nosta hänet ylös ja kanna!

Hubertine otti mitään virkkamatta lapsen vahvoille käsivarsilleen. Eikä
lapsi vastustellut, hän oli kannettaessa kuin eloton esine, hampaat
yhteenpuristettuina, silmät suljettuina, aivan kylmä, kevyt kuin pesästä
pudonnut linnunpoikanen.

Tultiin sisään. Hubert sulki oven, sillaikaa kun Hubertine taakkoineen
kulki kadunpuoleisen huoneen läpi, joka teki salin virkaa ja jossa
muutamia koruompeluksia oli näytteillä suuren, neliskulmaisen ikkunan
edessä. Sitten hän tuli keittiöön, entiseen yhteistupaan, joka oli
säilynyt melkein koskematonna, näkyvine kattopalkkeineen, monesta kohden
paikattuine kivilattioineen ja avaroine kiviliesineen. Hyllyillä oli
talousastioita, patoja, kattiloita, vateja, jotka olivat yhden tai
kahden vuosisadan vanhoja, vanhoja posliiniastioita, vanhoja
saviastioita, vanhoja tina-astioita. Mutta vanhaan lieteen oli sovitettu
uudenaikainen, suuri, valurautainen liesi, jonka kupariosat olivat
kirkkaan kiiltäviä. Se oli kuumuudesta punainen, ja kattilasta kuului
kiehuvan veden porina. Täysinäinen kahvipannu oli lieden toisella
reunalla, pysyäkseen kuumana.

-- Huh! on täällä hauskempi olla kuin ulkona, sanoi Hubert, asettaen
leivän keskellä huonetta olevalle Ludvig XIII:n aikuiselle pöydälle. --
Vie se lapsi raukka uunin viereen, että hän sulaa.

Hubertine jo laittoi lasta istumaan. Molemmat sitten katselivat, miten
tämä vähitellen virkosi. Lumi suli hänen vaatteistaan, tippuen raskaina
pisaroina. Suurten miehenkenkien rei'istä näkyivät hänen pienet
sinertyneet jalkansa, ja ohut puku ilmaisi hänen jäykistyneitten
jäsentensä piirteet, kurjuuden ja tuskan runteleman pienen ruumiin.
Häntä värisytti pitkään, hän avasi silmänsä ja katsahti säikähtyneenä
ympärilleen, säpsähtäen kuin eläin, joka herätessään huomaa olevansa
ansassa. Hänen kasvonsa näyttivät uppoavan leuan alle solmitun
huiviresun sisään. He luulivat, että hänen oikea kätensä oli vaivainen,
kun hän piti sitä liikkumattomana, lujasti puristettuna rintaansa
vasten.

-- Ole rauhassa vain, emme tahdo tehdä sinulle pahaa... Mistä sinä
tulet? Mikä sinun nimesi on?

Sitä mukaa kuin hänelle puhuttiin, peljästyi hän yhä enemmän, kääntäen
päätään, ikäänkuin joku olisi hänen takanaan ja aikoisi lyödä häntä. Hän
tarkasti salavihkaisin silmäyksin kyökkiä, sen lattiakiviä,
kattopalkkeja, kiiltäviä keittoastioita; sitten hänen katseensa siirtyi
kahden entiseen oviaukkoon jätetyn epäsäännöllisen ikkunan kautta ulos,
kulkien läpi puutarhan aina piispankartanon suuriin puihin asti, jotka
valkoisina kohosivat taustalla olevan muurin yli, ja näytti hämmästyvän
huomatessaan vasemmalla tuomiokirkon kuorikappelien pyörökaariset
ikkunat. Ja häntä värisytti jälleen pitkään, kun lieden lämpö alkoi
tunkea hänen ruumiiseensa; ja hän siirsi katseensa maahan eikä
liikahtanut enää.

-- Oletko sinä Beaumontista?... Kuka sinun isäsi on?

Hubert arveli hänen äänettömyydestään, että hänen kurkkuaan ehkä kuristi
niin ettei hän voinut vastata.

-- Älkäämme huoliko kysellä, sanoi hän, vaan antakaamme hänelle
mieluummin aimo kuppi kuumaa kahvia.

Tämä oli niin järkevä huomautus, että Hubertine heti antoi oman
kuppinsa. Hänen leikatessaan kahta paksua vehnäviipaletta lapsi vielä
epäili ja arasteli; mutta nälän vaiva voitti, ja hän söi ja joi
ahnaasti. Mies ja vaimo olivat vaiti, jotteivät häntä häiritsisi, ja
tunsivat liikutusta nähdessään hänen vapisevan pienen kätensä vain
vaivoin osaavan suuhun. Hän käytti vain vasenta kättään, oikea käsivarsi
pysyi itsepintaisesti rintaa vasten painettuna. Lopetettuaan hän oli
vähällä rikkoa kupin, mutta sai sysätyksi sen kohdalleen kyynärpäällään,
tehden kömpelön liikkeen kuin raajarikko.

-- Oletko loukannut käsivartesi? kysyi Hubertine. Älä pelkää, näytähän
vähän, typykkäni.

Mutta heti kun hän kosketti häntä, nousi lapsi kiivaasti ja riuhtoi
vastaan. Kahakassa hän tuli ojentaneeksi kättään, ja pieni pahvikantinen
kirja, joka oli ollut hänellä ihoa vasten kätkettynä, solahti esiin
vaatteitten halkeamasta. Hän yritti ottaa sitä kiinni ja jäi seisomaan
nyrkit vihasta vääntyneinä, nähdessään noitten tuntemattomien avaavan
sen ja lukevan sitä.

Se oli Seinen departementin lasten vaivaishoitohallituksen antama
kasvattikirja. Ensimmäisellä sivulla oli pyhän Vincentius Pauluksen
ympyräkuva ja sen alla painetut kaavakkeet: kasvatin sukunimi -- ja
musteella vedetty viiva täytti tyhjän kohdan; sitten etunimet --
Angélique Marie; aikamäärät -- syntynyt tammikuun 22 p. 1851, otettu
kirjoihin saman kuun 23 p. matrikkelinumerolla 1634. Siis isä ja äiti
tuntemattomat, ei minkäännäköistä kirjallista todistuskappaletta, ei
edes kastetodistusta, ei mitään muuta kuin tuo virallisen kylmä kirjanen
punertavine vaatepäällyksineen. Ei ketään omaista koko maailmassa ja
vankipassi -- numeroitu ja luokiteltu turvattomuus.

-- Oh, löytölapsi! huudahti Hubertine.

Silloin Angélique hillittömästi kuohahtaen puhkesi puhumaan:

-- Minä olen parempi kuin kaikki muut, niin! minä olen parempi, parempi,
parempi... Minä en ole milloinkaan varastanut muilta, ja ne varastavat
minulta kaikki... Antakaa takaisin, mitä olette varastanut minulta!

Hänen pikku ruumistaan nostatti niin kuohuva ylpeys, niin kiihkeä halu
olla voimakkaampi, että aviopuolisot jäivät hämmästyksestä sanattomiksi.
Tuo tyttö heidän edessään ei ollut enää sama vaaleaverinen lapsi, jonka
silmät olivat orvokinsiniset ja hento kaula hienopiirteinen kuin lilja.
Hänen silmänsä olivat muuttuneet mustiksi, kasvojen ilme oli häijy,
kuohuva veri paisutti hänen kaulaansa. Nyt, kun hänellä oli lämmin, hän
nousi pystyyn ja sähisi niinkuin kyykäärme, joka on poimittu hangelta.

-- Oletko sinä häijy? sanoi Hubert lempeästi. Me tarkotamme sinun
hyvääsi, kun tahdomme tietää, kuka sinä olet.

Ja hän tutki vaimonsa olkapään yli kirjaa, jota tämä selaili. Toisella
sivulla oli hoitajan nimi. »Lapsi Angélique Marie on tammikuun 25
päivänä 1851 jätetty hoidettavaksi Françoise'lle, maanviljelijä
Hamelin'in vaimolle, joka asuu Soulanges'in pitäjässä, Nevers'in
piirikunnassa; ja on mainittu hoitaja lähteissään saanut yhden kuukauden
hoitopalkan ynnä lapsen vaatekerran.» Sitten seurasi kastetodistus,
jonka oli allekirjottanut lasten vaivaistalon saarnaaja; sitten lapsen
lähtiessä ja saapuessa annetut lääkärintodistukset. Neljännesvuosittain
suoritettujen kuukausimaksujen merkinnät täyttivät edempänä neljän sivun
sarekkeet, ja joka kerta toistui niissä kantomiehen epäselvä
nimikirjotus.

-- Kuinka, Nevers? kysyi Hubertine, -- Neversin tienoillako sinut on
kasvatettu?

Ollen kykenemätön estämään heitä lukemasta kirjaa, oli Angélique
sulkeutunut jälleen entiseen synkkään äänettömyyteensä. Mutta viha avasi
hänen huulensa, hän puhui hoitajastaan.

-- Ihan varmaan Nini-täti olisi lyönyt teitä. Hän puolusti minua aina,
vaikka hän kyllä läimikin minua... Ihan varmaan minä en olisi niin
onneton siellä, eläinten kanssa...

Hänen kurkkuaan kuroi, hän puhui katkonaisin, hajanaisin lausein
niitystä, jolla hän paimensi Punikkia, valtatiestä, jolla leikittiin,
muroleivistä, joita paistettiin, suuresta koirasta, joka oli häntä
purrut.

Hubert keskeytti hänet, lukien ääneen:

-- »Vakavan sairauden sattuessa tai huonon kohtelun takia on
apulaistarkastaja oikeutettu siirtämään lapset hoitajan luota.»

Alle oli merkitty, että lapsi Angélique Marie oli kesäkuun 20 päivänä
1860 jätetty hoidettavaksi Teresialle, Louis Franchommen vaimolle, jotka
molemmat olivat ammatiltaan tekokukkien valmistajia ja asuivat
Pariisissa.

-- Hyvä, minä ymmärrän, sanoi Hubertine. Sinä sairastuit ja sinut
tuotiin Pariisiin.

Mutta niin ei ollut asian laita, Hubertit eivät saaneet selville lapsen
vaiheita ennenkuin he olivat pala palalta urkkineet ne Angéliquelta.
Louis Franchommen, joka oli Nini-tädin serkku, oli pitänyt tulla
kuukauden ajaksi maalle, tointuakseen kuumetaudista. Silloin hänen
vaimonsa Teresia, joka oli ruvennut kovasti pitämään lapsesta, oli
hankkinut luvan ottaa hänet mukaansa Pariisiin, missä hän lupasi opettaa
hänelle kukkien valmistusta. Kolme kuukautta myöhemmin hänen miehensä
kuoli, ja kun hän oli itsekin hyvin heikko, täytyi hänen silloin muuttaa
veljensä, nahkuri Rabier'n luokse Beaumontiin. Joulukuun alkupäivinä hän
oli kuollut, uskoen kasvattinsa kälynsä huostaan, ja siitä lähtien sai
pienokainen kärsiä loukkauksia, lyöntejä ja kidutusta.

-- Rabier, mutisi Hubert, niin, kyllä tiedän, nahkuri Rabier, Ligneulin
rannalla, alakaupungissa... Mies juo ja vaimo käyttäytyy huonosti.

-- He haukkuivat minua kilometripatsaan lapseksi, jatkoi Angélique
kuohuksissaan, loukatun ylpeyden raivossa. He sanoivat, että katuoja oli
kyllin hyvä äpärälle. Ja vaimo löi ja hakkasi minua ja pani sitten
minulle ruokaa lattialle, niinkuin kissalleen; ja monasti sain vielä
panna maata syömättä... Oh! minä olisin tappanut itseni viimein!

Hän teki hurjan epätoivon eleen.

-- Eilen, jouluaamuna, he joivat ja ryntäsivät minun päälleni ja
uhkasivat puristaa peukaloillaan silmät ulos minun päästäni, huvikseen
vain. Mutta se ei käynyt, ja silloin he alkoivat tapella ja löivät
toisiaan nyrkeillä niin kovasti, että minä luulin heidän kuolleen, he
makasivat molemmat pitkänään lattialla... Minä olin jo aikoja sitten
päättänyt karata. Mutta minä tahdoin kirjani. Nini-täti näytti sitä
minulle usein ja sanoi: »Katsos, tässä on kaikki mitä sinä omistat,
sillä jos ei sinulla olisi tätä, niin ei sinulla olisi mitään.» Ja minä
tiesin, missä he sitä pitivät sitten kun Teresia-täti kuoli, piirongin
ylimmäisessä laatikossa... Silloin minä harppasin heidän ylitseen ja
otin kirjan ja juoksin ulos, puristaen kirjaa käsivarteni alla, ihoa
vasten. Se oli liian suuri, minä luulin että kaikki ihmiset sen
näkisivät, että he ryöstäisivät sen minulta. Ja minä juoksin, minä
juoksin niin hirveästi! Ja yöllä pimeässä, tuon portin alla minua paleli
niin kauheasti, paleli niin että luulin kuolevani. Mutta ei se haittaa
mitään, enpä minä heittänyt kirjaani, tässä se on!

Ja syöksähtäen äkkiä Hubertien luokse hän sieppasi kirjan heidän
käsistään, kun he olivat sitä sulkemassa antaakseen sen hänelle
takaisin. Sitten hän istui, heittäytyi pöytää vasten ja nyyhkytti,
pitäen kirjaa kaksin käsin ja painaen poskeaan sen vaaleanpunertavaan
päällykseen. Ääretön nöyryytyksen tunne painoi alas hänen ylpeytensä,
koko hänen olemuksensa näytti sulavan siihen katkeruuteen, mikä sisältyi
noihin muutamiin kuluneisiin lehtiin, tuohon mitättömään esineeseen,
joka oli hänen aarteensa, ainoa side mikä kiinnitti hänet maailman
elämään. Hänen sydämensä ei voinut tyhjentyä niin suuresta epätoivosta,
hänen kyyneleensä juoksivat juoksemistaan; ja mielensä murtuessa hän oli
saanut takaisin kauniin vaalean muotonsa, hänellä oli jälleen samat
pitkähkön soikeat kasvot, samat orvokinsiniset silmät, jotka hänen
heltyessään olivat vaalenneet, sama sulopiirteisenä kohoava kaula, joka
saattoi hänet muistuttamaan jotakin kirkonikkunan pientä neitsyttä.
Yhtäkkiä hän tarttui Hubertinen käteen, painoi hyväilyistä osattomat
huulensa sitä vastaan, suudellen sitä kiihkeästi.

Molempien aviopuolisoitten sydän täyttyi liikutuksesta, he sopersivat,
ollen itsekin herahtamaisillaan itkuun:

-- Rakas, rakas lapsi!

Hän ei siis ollutkaan vielä perinpohjin paha? Ehkä hänet voisi vielä
ojentaa tuosta kiivaudesta, joka oli heitä pelottanut?

-- Oi, minä rukoilen, älkää viekö minua takaisin niitten luokse, sopersi
hän, -- älkää viekö minua niitten luokse!

Mies ja vaimo katsahtivat toisiinsa. Juuri viime aikoina, syksystä
alkaen, heillä oli ollut aikomus ottaa oppilas, joka asuisi heidän
luonaan, joku tyttönen, joka ilahduttaisi heidän pettyneitten toiveitten
varjostamaa asuntoaan. Ja nyt tuli asia heti ratkaistuksi.

-- Suostutko? kysyi Hubert.

Hubertine vastasi verkkaan, tyynellä äänellään:

-- Suostun kyllä.

He ryhtyivät heti suorittamaan muodollisuuksia. Hubert läksi kertomaan
seikkailua Beaumontin pohjoispiirin rauhantuomarille, herra
Grandsire'lle, joka oli hänen vaimonsa serkku ja ainoa sukulainen, mitä
tämä oli tavannut mentyään naimisiin. Herra Grandsire otti huolekseen
kaikki, kirjotti köyhäinhoitohallitukseen, missä Angélique helposti
tunnettiin matrikkelinumeron avulla, ja sai suostumuksen siihen, että
tämä saisi jäädä oppilaana Hubertien luokse, jotka olivat erittäin
kunnon ihmisten maineessa. Piirikunnan apulaistarkastaja tuli
merkitsemään asiaankuuluvat seikat kasvattikirjaan ja teki samalla uuden
isännän kanssa sopimuksen, jossa tämä sitoutui kohtelemaan lasta
lempeydellä, pitämään hänet siistinä, antamaan hänen käydä koulussa
ja kirkossa sekä pitämään hänellä oman omituisen vuoteen.
Köyhäinhoitohallitus puolestaan sitoutui maksamaan hänelle korvausta ja
hankkimaan pukimet, ohjesääntöjensä mukaan.

Kymmenen päivän perästä kaikki oli kunnossa. Angélique nukkui ylhäällä
puutarhanpuoleisessa ullakkokamarissa; hän oli jo saanut ensimmäiset
oppitunnit koruompelussa. Sunnuntaiaamuna ennen kirkkoonlähtöä Hubertine
avasi hänen läsnäollessaan työhuoneen vanhan kaapin, missä hän säilytti
hienoja kultalankoja. Hänellä oli kädessään kirjanen, jonka hän pani
erään laatikon pohjalle, sanoen:

-- Katso, mihin minä panen tämän, jotta voit saada sen, jos haluat sitä,
ja että muistaisit.

Kun Angélique samana aamuna astui kirkkoon, tuli hän jälleen kulkemaan
pyhän Agneksen portin alitse. Viikolla oli yrittänyt suveta, mutta
sitten oli pakkanen jälleen tullut niin ankarana, että veistokuvien
puoleksi sulanut lumi oli jäätynyt monimuotoisiksi rypäleiksi ja
neulasiksi. Neitsyet olivat nyt ylt'yleensä jään verhoamina,
läpikuultavat puvut lasipitsein koristettuina. Dorotea kantoi soihtua,
jonka sula, kirkas metalli valui hänen käsistään; Cecilialla oli
hopeinen kruunu, josta varisi kimaltelevia helmiä; Agatan pihtien
raatelema rinta oli kristallipanssarilla peitetty. Ja otsikon
korkokuvakohtaukset ja holvikaarien pienet neitsyet näyttivät siltä kuin
olisivat ne jo satoja vuosia olleet tällä tavoin ikäänkuin
jättiläissuuruisen pyhäinjäännöslippaan lasiruutujen ja jalokivien
takana. Agnes itse oli verhottu kuninkaalliseen vaippaan, joka oli
kudottu valosäteistä ja kirjailtu tähdillä. Hänen karitsallaan oli
timanttivilla, hänen palmunsa oli tullut taivaanväriseksi. Koko portti
loisti puhtaassa, tuikeassa pakkasessa.

Angélique muisti yötä, jonka hän oli viettänyt tässä neitsyitten
turvissa. Hän nosti silmänsä ja hymyili heille.



II.


Beaumontin muodostaa oikeastaan kaksi kokonaan erillään olevaa ja
erilaista kaupunkia: kukkulan laella sijaitseva Beaumont-l'Eglise,
Kirkko-Beaumont, jossa on vanha, kahdenneltatoista vuosisadalta peräisin
oleva tuomiokirkko, seitsemänneltätoista vuosisadalta oleva
piispankartano ja lähes tuhatkunta asukasta, sullottuina ahtaitten
katujen perukoihin; ja kukkulan juurella, Ligneul-joen rannalla
sijaitseva Beaumont-la-Ville, Kaupunki-Beaumont, entinen etukaupunki,
joka kukoistavien pitsi- ja palttinatehtaittensa vaikutuksesta on
rikastunut ja kasvanut, joten siinä nyt on lähes kymmenentuhatta
asukasta sekä avaroita toreja ynnä kaunis, uudenaikainen alimaaherran
virastotalo. Kaupungin molempien alueitten, pohjois- ja eteläpiirin
välillä ei näinollen ole juuri muuta yhteyttä kuin hallinnollinen.
Vaikka Beaumont-l'Eglise on vain noin kolmenkymmenen penikulman päässä
Pariisista, jonne pääsee kahdessa tunnissa, tuntuu sentään siltä kuin se
olisi vieläkin suljettuna vanhojen suojamuuriensa sisään, joista ei
kuitenkaan ole jäljellä muuta kuin kolme porttia. Sillä on pysyväinen,
erikoinen asujamistonsa, joka viettää siinä samankaltaista olemassaoloa
kuin heidän esi-isänsä ovat siinä viettäneet isästä poikaan jo viiden
vuosisadan ajan.

Tuomiokirkko selittää kaiken, se on aiheuttanut kaiken ja säilyttää
kaiken. Se on kuin äiti, kuningatar, se kohoaa mahtavan suurena keskellä
pientä, matalaa taloryhmää, mikä on kuin poikue tuomiokirkon jäykkien
kivisiipien suojassa. Siinä asutaan vain sitä varten ja sen turvin;
käsityöläiset työskentelevät, kauppiaat myövät tavaroitaan vain
elättääkseen, verhotakseen ja ylläpitääkseen sitä ja sen pappiskuntaa;
ja jos joskus tapaa jonkun porvarishenkilön, niin ovat ne vain
hävinneitten joukkojen viimeisiä uskollisia rippeitä. Kirkko sykkii
keskellä, kadut ovat kukin sen suonia, kaupunki elää ja hengittää vain
sen kautta. Siitä koko tuo muinaisaikainen henki, tuo uskonnollisen
harras menneisyyden horros-uni, tuo maailmasta eristäytynyt yhdyskunta,
joka sitä ympäröi, huokuen vanhaa rauhan ja uskon sulotuoksua.

Ja kaikista tämän salaperäisen kaupungin taloista oli Hubertien talo,
jossa Angélique tästä lähtien oli asuva, kaikkein lähimpänä
tuomiokirkkoa, aivan sen kylkeen painautuneena. Oikeuden rakentaa
siihen, kahden tukimuurin väliin, oli varmaan antanut joku entisajan
kirkkopaimen, joka tahtoi kiinnittää tämän koruompelijaan suvun esi-isän
vakituiseksi messupaitojen tekijäksi, sakariston tarpeiden hankkijaksi.
Eteläpuolella varjosti pientä puutarhaa tuomiokirkon valtava runko:
ensin sivukappelien kehä, joitten ikkunain alla oli kasvisarakkeita,
sitten päälaivan korkea runko, jota tukipilarit kannattivat, sitten
lyijylevyillä peitetty laaja katto. Aurinko ei milloinkaan päässyt
tunkeutumaan puutarhan perukkaan asti, vain muratit ja puksipuut siellä
rehottivat. Mutta tuon jättiläiskorkean kirkonharjan sinne heittämä
varjo oli kuitenkin hyvin vieno, jonkinlainen uskonnollinen,
haudanomainen ja puhdas hämäryys, joka tuoksui hyvältä. Kirkon tornit
eivät päästäneet tuohon rauhallisen vilpoisaan vihertävään puolihämärään
muuta kuin kellojensa kuminan. Mutta sen värinä tuntui koko tuossa
kirkon seinään painautuneessa, sen kiviin kiinni juuttuneessa talossa.
Se värähti kaikista kirkonmenojen äänistä, juhlamessut, urkujen humina,
laulajien äänet, vieläpä uskovaisten ahdistetut huokauksetkin hymisivät
sen jokaisessa huoneessa, tuudittivat sitä näkymättömästä maailmasta
lemahtavalla pyhällä henkäyksellä; tuntuipa toisinaan haalean seinän
läpi tunkeutuvan suitsutussavun tuoksuakin.

Viisi vuotta kasvoi Angélique siinä ikäänkuin luostarissa, kaukana
maailmasta. Hän meni ulos vain sunnuntaisin iltamessua kuuntelemaan,
sillä Hubertine oli hankkinut luvan saada olla panematta häntä kouluun,
missä hän pelkäsi hänen saavan huonoja vaikutuksia. Tuo vanhanaikuinen
pieni talo hiljaisine, varjoisine puutarhoineen oli koko hänen
maailmansa. Hänen hallussaan oli valkeaksi kalkittu kamari ullakolla.
Aamulla hän tuli pohjakerroksessa olevaan keittiöön syömään aamiaista,
sitten hän meni toisessa kerroksessa olevaan työhuoneeseen ryhtyäkseen
työhön. Nämä huoneet ynnä tornissaan kiertävät portaat olivat ainoat
paikat, joissa hän päivittäin liikkui, -- juuri vanhanaikaisimmat, läpi
aikojen säilyneet paikat, sillä hän ei koskaan käynyt Hubertien omassa
huoneessa eikä alakerran salissakaan juuri muuten kuin läpikulkiessaan,
jotka viimemainitut huoneet olivat enimmän nuorentuneet ajan makusuunnan
mukaan. Salissa oli palkit kipsillä rapattu; kattoa koristi
palmunlehtikarniisi vastaavine keskusruusukkeineen; suurikukkaiset
seinäpaperit olivat ensimmäisen keisarikunnan ajalta, samoin kuin
valkoinen marmoriuuni ja mahonkinen huonekalusto, pieni pöytä, sohva ja
neljä samettipäällyksistä nojatuolia. Niinä harvoina kertoina, kun hän
viipyi siellä uudistamassa ikkunaan näytteille ripustettua
koruompeluvalikoimaa, näki hän ulos silmätessään saman muuttumattoman
aukeaman, pyhän Agneksen porttiin päättyvän kadun: joku kirkkoonmenijä
työnsi ovipuoliskoa, joka sulkeutui jälleen äänettömästi, vastapäätä
olevat kultasepän ja kynttilänvalajan puodit, joitten öylättirasiat ja
vahakynttilät olivat riveissä nähtävänä, näyttivät aina tyhjiltä. Ja
itse unettavassa ilmassakin tuntui koko tuon vanhan kaupungin ja sen
katujen, piispankartanon takana kulkevan Kunniakadun, Kultaseppäinkatuun
yhtyvän Isonkadun, Luostaritorin ja sen laidassa kohoavien kahden tornin
luostarinomainen rauha, se laskeutui laimean päivänvalon mukana
verkalleen tyhjälle kivikadulle.

Hubertine oli ottanut täydentääkseen Angéliquen opinnot. Hänellä oli
muuten se vanhanaikainen mielipide, että nainen on kyllin oppinut, kun
hän osaa oikeinkirjotusta ja neljä laskutapaa kokonaisilla luvuilla.
Mutta hänen oli taisteltava oppilaan haluttomuutta vastaan, sillä tämä
huvitteli katselemalla ikkunasta ulos, vaikka siellä ei ollut paljonkaan
hauskaa nähtävää, kun ikkuna oli puutarhaan päin. Angélique ei juuri
välittänyt muusta kuin lukemisesta; huolimatta sanelukirjotuksesta,
johon käytettiin jotakin klassikkovalikoimaa, hän ei koskaan oppinut
kirjottamaan sivuakaan virheettömästi. Hänellä oli kuitenkin soma
käsiala, siro ja jäntevä, joka muistutti entisajan suurten naisten
epäsäännöllistä käsialaa. Mitä tulee muihin oppiaineisiin,
maantieteeseen, historiaan ja laskentoon, pysyi hän täysin
tietämättömänä. Mitä hyötyä oli tietoviisaudesta? Ei niin mitään.
Myöhemmin, Herran ehtoolliselle pääsemisensä aikaan hän opetteli
katkismuksensa sanasta sanaan sellaisella uskoninnolla, että kaikki
ihmettelivät hänen terävää muistiaan.

Ensimmäisenä vuonna joutuivat kasvatusvanhemmat usein lempeydestään
huolimatta toivottomiksi. Angélique, josta näytti kehittyvän hyvin
taitava koruompelija, aiheutti heille levottomuutta äkillisillä
mielenkäänteillään, tullen usein käsittämättömän laiskaksi, oltuaan
päiväkausia mallikelpoisen uuttera. Hän muuttui yhtäkkiä veltoksi ja
luihuksi, varasti sokeria ja istui kasvot punaisina ja silmät laimeina;
jos häntä nuhdeltiin, antoi hän äkäisiä vastauksia. Joskus, kun he
tahtoivat häntä ojentaa, kävi hän rajuksi ja hillittömäksi, löi nyrkkiä
ja polki jalkaa, ollen valmis kynsimään ja puremaan. Silloin he
kauhistuneina peräytyivät tuon pienen pedon edestä, hänessä riehuvan
pahuuden voima pelotti heitä. Mikä hän oikein oli? Mistä hän tuli?
Tuollaiset löytölapset tulevat melkein aina paheen ja rikoksien
poluilta. He olivat jo kaksi eri kertaa päättäneet luopua hänestä ja
jättää hänet jälleen vaivaishoidon huostaan, katuen että olivat
ottaneetkaan häntä luokseen. Mutta nämä pelottavat kohtaukset, joista
koko talo vapisi, päättyivät aina samaan kyyneltulvaan, samaan
hillittömään katumuksenpuuskaan, minkä vallassa lapsi heittäytyi maahan
niin kovasti haluten rangaistusta, että hänelle täytyi kuin täytyikin
antaa anteeksi.

Vähitellen Hubertine sentään sai valtaa hänen ylitseen. Hänen
hyväsydämisyytensä, hänen ylevä, luja ja lempeä käytöksensä, hänen
tervejärkisyytensä ja mielensä täydellinen tasapaino tekivät sen, että
hän oli kuin luotu tähän kasvatustyöhön. Hän opetti hänelle kieltäymystä
ja kuuliaisuutta, jotka hän asetti intohimon ja ylpeyden vastakohdaksi.
Kuuliaisuus oli elämän ehto. Piti olla kuuliainen Jumalalle,
vanhemmille, esivallalle. Oli olemassa kokonainen kunnioituksen pohjalle
rakentuva järjestelmä, jonka ulkopuolella ihmistä odotti turmelus ja
tuhoutuminen. Ja aina uuden sisunpurkauksen sattuessa hän, opettaakseen
hänelle nöyryyttä, määräsi hänelle, ikäänkuin parannusharjotukseksi,
jotakin alempiarvoista työtä, kuten astioitten pyyhkimistä tai keittiön
lattian pesemistä; ja hän pysyi määräyksessään järkähtämättä loppuun
asti, antaen tytön ryömiä polvillaan lattiakiviä hangaten, kunnes hänen
sisunsa lauhtui ja mielensä suli. Erityisesti häntä huoletti lapsen
tunteitten hillittömyys, hänen hyväilyjensä kiihkeys ja tulisuus.
Useampia kertoja hän oli hämmästyksekseen nähnyt hänen suutelevan omia
käsiään. Sitten Hubertine huomasi hänessä syntyvän kuvakiihkon, hän
intoutui keräämään pieniä uskonnollisaiheisia kuvia, varsinkin
Vapahtajan kuvia; ja eräänä iltana hän löysi hänet itkemässä puoleksi
tiedottomana, pää pöytään valahtaneena, huulet kuvia vasten painettuna.
Syntyi jälleen kauhea kohtaus, kun Hubertine otti ne häneltä
takavarikkoon, hän itki ja parkui kuin tapettava. Siitä lähtien
Hubertine piti häntä ankarassa kurissa, ei suvainnut hänen tuuliaan,
pysytti hänet aina uutterassa työssä, masentaen hänet äänettömyydellä ja
kylmyydellä, heti kun hän hänen äksystä katseestaan ja punottavista
poskistaan huomasi veltostumisen oireita.

Muuten oli Hubertine keksinyt itselleen apulaisen
vaivaishoitohallituksen kirjasesta. Aina kolmen kuukauden päästä, kun
kantomies teki siihen merkinnät, pysyi Angélique allapäin iltaan asti.
Hänen sydäntään viilsi kipeästi, jos hän sattumalta, ottaessaan kaapista
kultapuolaa, huomasi kirjasen. Ja eräänä päivänä, kun hänellä taas oli
raivoisa häijyyden puuska, jota ei mikään voinut hillitä, ja hän penkoi
ja mullisti laatikkoa pohjia myöten, jäi hän äkkiä tyrmistyneenä
seisomaan, nähdessään kirjasen edessään. Nyyhkytykset tukahduttivat
häntä, hän heittäytyi kasvatusvanhempiensa jalkoihin sopertaen
anteeksipyyntöjä ja sanoen, että he olivat tehneet väärin korjatessaan
hänet taloonsa ja ettei hän ollut ansiollinen syömään heidän leipäänsä.
Sen päivän jälkeen hän usein hillitsi kiukkunsa muistaessaan kirjaa.

Näin kasvoi Angélique kahdenteentoista ikävuoteensa asti, jolloin hänet
oli laskettava Herran ehtoolliselle. Hänen ympäristönsä, tuon
tuomiokirkon varjossa uinuvan, suitsutuksen tuoksua hengittävän, veisuun
hyminästä väräjävän pienen kodin rauha edisti tuon villin vesan
vähittäistä muodostumista parempaan päin, vesan, joka oli nyhdetty Herra
tiesi mistä ja istutettu tuon pienoisen puutarhan salaperäiseen maahan;
sitä edisti myöskin tässä kodissa vietetty säännöllinen elämä,
jokapäiväinen työ ja siinä vallitseva maailmasta tietämättömyys, joka
oli niin täydellinen ettei edes tuon uneliaan kaupunginosan kaiku sinne
ulottunut. Mutta etupäässä vaikutti tuohon muuttumiseen aviopuolisoitten
suuri keskinäinen rakkaus, joka näytti siltä kuin olisi joku
parantumaton tunnonvaiva sitä laajentanut. Mies koetti lakkaamatta
poistaa vaimonsa muistosta sitä vääryyttä, minkä hän oli hänelle tehnyt
menemällä hänen kanssaan naimisiin vastoin hänen äitinsä tahtoa. Kun
heidän lapsensa kuoli, oli hän selvästi tuntenut että vaimo luki tämän
rangaistuksen hänen syykseen, ja hän koetti tehdä kaikkensa saadakseen
sen anteeksi. Se olikin tapahtunut jo aikoja sitten, vaimo tunsi nyt
häntä kohtaan jumaloivaa rakkautta. Toisinaan hän epäili tätä, ja tämä
epäily synkensi hänen elämäänsä. Ollakseen varma siitä, että tuo
jäykkäluontoinen äiti-vainaja oli leppynyt haudassaan, olisi hän
tahtonut saada jälleen lapsen. Tämä anteeksiannon-lapsi oli heidän ainoa
toivonsa, ja hän lähestyi vaimoaan kuin uskovainen jumalaansa, palvoen
häntä tuollaisella hartaalla aviollisella rakkaudella, joka on palava ja
puhdas kuin alati jatkuva kihlausaika. Vaikkakaan hän oppilaan
läsnäollessa ei suudellut häntä edes hiuksille, niin joka kerta, kun hän
astui heidän yhteiseen huoneeseensa, tunsi hän vielä nytkin,
kaksikymmenvuotisen yhteiselämän jälkeen, samanlaista liikutusta kuin
nuori aviomies hääiltana. Tämä huone oli näköjään vaatimaton,
valkoiseksi ja harmaaksi maalattu, seinillä sinikukkaiset paperit ja
pähkinäpuiset huonekalut kretongilla päällystetyt. Sieltä ei koskaan
kuulunut melua eikä kolinaa, mutta siellä oli hieno hellyyden tuoksu,
joka vaikutti lämmittävästi koko taloon. Ja Angélique tuli täten kuin
kylpemään hellyydessä, missä hän kasvoi hyvin tuntehikkaaksi ja hyvin
puhtaaksi.

Eräs kirja täydensi työn. Eräänä aamuna, kun hän penkoi muuatta
työhuoneen tomuista hyllyä, löysi hän käytännöstä pois joutuneitten
koruompeluvälineitten joukosta hyvin vanhan kirjan, jonka nimi oli
_Kultainen Legenda_. Se oli painettu vuonna 1549 ja sen kirjottaja oli
Jacques de Voragine. Sen oli varmaan joskus ostanut joku
messupukumestari kuvien vuoksi, jotka olivat täynnä hyödyllisiä tietoja
pyhimyksistä. Pitkään aikaan ei Angélique välittänyt juuri muusta kuin
kuvista, noista vanhoista hurskaista puupiirroksista, jotka viehättivät
häntä. Heti kun hän sai luvan leikkiä, otti hän kellertäviin
vasikannahkakansiin sidotun nelitaitteis-niteen ja selaili sitä
verkalleen: ensin suojusnimiö, joka oli painettu punaisella ja mustalla
ja varustettu kustantajan nimellä ja osotteella; sitten varsinainen
nimiö, jossa oli kahtapuolta neljän evankelistan ympyräkuvat sekä
alhaalla Itäisen maan tietäjät kunnioittamassa Jeesuslasta ja ylhäällä
kuoleman voittamista esittävä kuva, jossa Vapahtaja polkee luita
jalkainsa alle. Senjälkeen seurasi kuva toisensa perästä, koristeltuja
alkukirjaimia, suuria ja keskikokoisia piirroksia tekstissä ja pitkin
sivuja: Marian ilmestys, jossa suuri enkeli kietoo säteittensä sisään
pienen, hennon Marian; viattomain lasten surma, jossa julma Herodes
seisoo keskellä pienten ruumiitten kasaa; Jeesuksen syntymä, jossa
Jeesus makaa seimessä neitsyt Marian ja vahakynttilää kantavan Joosefin
keskellä; pyhä Johannes Almunantaja jakelemassa köyhille; pyhä Matias
särkemässä epäjumalankuvaa; pyhä Nikolai piispanpuvussa, oikealla
puolellaan ammeessa seisovia lapsia; ja kaikki naispuoliset pyhimykset,
Agnes, rinta miekan lävistämänä, Kristiina, jolta rinnat reväistään
pihdeillä irti, Genoveva karitsainsa seuraamana, Juliana ruoskittavana,
Anastasia poltettavana, Maria Egyptiläinen erämaassa katumusta
harjottamassa, Magdalena astia hyvänhajuista voidetta kädessään. Ja
paljon muita vielä, joita jokaista katsoessa tunsi yhä suurempaa kauhua
ja sääliä, aivan kuin kuunnellessaan jotakin samalla haavaa hirmuista ja
suloista satua, joka kouristaa sydäntä ja nostaa vedet silmiin.

Mutta Angéliquessa heräsi vähitellen halu tietää tarkemmin, mitä kukin
näistä piirroksista esitti. Alussa nuo kaksi tiheätekstistä palstaa ja
niitten kellastuneella paperilla pikimustina kiemurtelevien
goottilaiskirjainten outo ulkonäkö pelottivat häntä. Mutta hän tottui
siihen, sai selville kirjaimet, ymmärsi lyhennykset ja supistukset ja
oppi arvaamaan vanhanaikuisten lausepartten ja sanojen merkityksen.
Lopulta hän luki sujuvasti, ihastuksissaan kuin jonkun salaisuuden
perille päästyään ja riemuissaan aina kun selvisi voittajana jostakin
uudesta pulmasta. Tuon vaivalloisen pimeyden takaa ilmestyi kokonainen
säihkyvä maailma. Hän astui kuin taivaalliseen loisteeseen. Entisiä
kuivia ja kylmiä klassikkojaan hän ei enää muistanutkaan. Legenda yksin
sai hänet innostumaan. Pää käsien välissä hän istui sen yli
kumartuneena, se kiehtoi hänet kokonaan, niin ettei hän enää lainkaan
elänyt jokapäiväistä elämää, vaan unhotti ajan kulunkin katsellessaan
tuntemattomuuden pohjasta suurena kirkastuvaa unelmien maailmaa.

Jumala on hyvä ja hurskas, ja niin ovat pyhimyksetkin alusta alkaen. He
ovat ennakolta valittuja, äänet ilmottavat heidän syntymistään, heidän
äitinsä näkevät merkillisiä unia. Kaikki ovat kauniita, voimakkaita,
voitollisia. Kirkas hohde on heidän ympärillään, heidän kasvonsa
loistavat. Dominikuksella on tähti otsallaan. He lukevat ihmisten
sisimmät aivotukset, he lausuvat ääneen mitä toiset ajattelevat. Heillä
on ennustamisen lahja, ja heidän ennustuksensa käyvät aina toteen. Heitä
on lukematon paljous, heidän joukossaan on piispoja ja munkkeja,
neitsyitä ja porttoja, kerjäläisiä ja kuninkaallisen huoneen jäseniä,
alastomia, juurilla eläviä erakoita ja peurojen kanssa luolissa asuvia
vanhuksia. Heidän kaikkien elämäkertansa on samanlainen: he kasvavat
Kristukselle, uskovat häneen, kieltäytyvät uhraamasta väärille
jumalille, joutuvat kidutettaviksi ja kuolevat kunnian ihanuudessa.
Vainot saavat keisarit väsyksiin. Andreas saarnaa ristiinnaulittuna
kaksi päivää kahdellekymmenelletuhannelle ihmiselle. Joukkokääntymyksiä
tapahtuu, neljäkymmentätuhatta ihmistä kastetaan yhdellä kertaa.
Jolleivät kansanjoukot käänny nähdessään ihmeen tapahtuvan, pakenevat he
kauhun valtaamina. Pyhimyksiä syytetään noituudesta, heille annetaan
ongelmia ratkaistavaksi ja he selvittävät ne, heitä pannaan väittelemään
oppineitten kanssa ja nämä jäävät mykiksi. Kun heidät viedään temppeliin
uhrattavaksi, kaatuvat epäjumalat heti heidän henkäyksestään ja menevät
murskaksi. Eräs neitsyt sitoo vyönsä Venuksen kaulaan, ja tämä hajoaa
tomuksi. Maa järisee, Dianan temppeli luhistuu raunioiksi salaman
iskusta. Ja kansat nousevat kapinaan, sisällisiä sotia syttyy. Silloin
tapahtuu usein, että pyövelit pyytävät kastetta ja kuninkaat polvistuvat
köyhien, ryysyisten pyhimysten eteen. Sabina pakenee kotitalostaan.
Paula jättää viisi lastaan ja kieltäytyy kylvyistä. Lihan kidutukset ja
paastot puhdistavat heitä. He eivät nauti vehnää eikä öljyä. Germanus
sirottaa tuhkaa ruokaansa. Bernhard ei enää osaa erottaa ruokia
toisistaan, hän ei tunne muuta kuin puhtaan veden maun. Agaton pitää
kolme vuotta kiviä suussaan. Augustinus on epätoivoissaan tekemästään
synnistä, pitäen huvitteluna sitä että on katsonut koiran juoksua.
Varallisuudella ja terveydellä ei ole mitään arvoa, iloa tuottavat vain
kieltäymykset, jotka kuolettavat ruumista. Ja näin he voiton saatuaan
elävät puutarhoissa, missä kukat ovat tähtiä ja puiden lehdet laulavat.
He tappavat lohikäärmeitä, he nostavat ja tyynnyttävät myrskyjä, he
joutuvat haltioihinsa ihastuksesta saadessaan omistaa kaksi kyynärää
maata. Leskivaimot pitävät huolta heidän tarpeistaan heidän eläessään ja
saavat unessa käskyn mennä heidät hautaamaan, kun he ovat kuolleet.
Heille tapahtuu merkillisiä asioita, ihmeellisiä seikkailuja, yhtä
kauniita kuin romaaneissa. Ja kun satojen vuosien kuluttua avataan
heidän hautojaan, lemahtaa sieltä hyviä tuoksuja.

Mutta näitä pyhimyksiä vastassa on siellä paholaisia, ääretön paljous
paholaisia. »Ne lentelevät usein meidän ympärillämme kuin kärpäset ja
täyttävät ilman vailla määrää. Ilma on yhtä täynnänsä perkeleitä ja
pahoja henkiä, kuin auringon säde on täynnänsä atoomeja. Ne ovat kuin
tomu.» Ja heidän välillään syntyy iankaikkinen taistelu. Pyhimykset
saavat aina voiton, ja aina on heidän uudestaan saavutettava voittonsa.
Mitä enemmän paholaisia ajaa pois, sitä useampia saapuu tilalle. Niitä
lasketaan kuusituhatta kuusisataa kuusikymmentäkuusi yhdessä ainoassa
naisessa, jonka Fortunatus pelastaa. Ne riehuvat, puhuvat ja huutavat
riivattujen suun kautta ja ne ravistelevat näiden ruumista kuin
tuulispää. Ne menevät heidän sisäänsä nenästä, korvista ja suusta, ja
poistuvat heistä suurella kiljunnalla monipäiväisten kauheitten
taistelujen perästä. Joka tienkäänteessä vääntelehtii riivattu, pyhä
mies kulkee ohi ja rupeaa taistelemaan. Basilius painiskelee
hartiavoimin pelastaessaan erästä nuorta miestä. Makariuksen ollessa
nukkumassa hautojen keskellä rupeavat paholaiset häntä ahdistamaan ja
hän taistelee heitä vastaan koko yön. Enkelienkin täytyy vainajien
vuoteitten ääressä rusikoida paholaisia, saadakseen haltuunsa sielun.
Toisin kerroin taas taistelu muodostuu vain kilpailuksi älyssä ja
oveluudessa. Tehdään sukkelia temppuja, keksitään viekkaita juonia.
Apostoli Pietari ja Simon velho taistelevat ihmeillä. Saatana, joka käy
ympäri, pukeutuu kaikenkaltaisiin valheasuihin, ottaa naisen muodon,
sukeutuu pyhimykseksikin. Mutta heti kun hänet on voitettu, näyttäytyy
hän kaikessa rumuudessaan: »Kuin musta kissa, joka on koiraa suurempi,
jolla on isot ja tultasuitsevat silmät, pitkä ja verinen kieli aina
napaan asti ulottuva, häntä kiemurainen ja pystyyn nostettu, näyttäen
hänen peränsä, josta hirmuinen haju käy ulos.» Se on kaikkivallitsevana
ajatuksena, se on yhteinen suuri vihollinen. Sitä peljätään ja sitä
pilkataan. Vieläpä tehdään hänelle petostakin. Ja vaikka hänen
tulikattilansa näyttävätkin niin julmilta, jää hän kuitenkin lopulta
aina siksi, jota vedetään nenästä. Mitä sopimuksia hän tekeekin,
riistetään ne häneltä joko väkivallalla tai viekkaudella. Heikot
naisetkin lyövät hänet maahan, Margareeta murskaa jalallaan hänen
päänsä, Juliana ruhjoo hänet lyömällä häntä kahleillaan. Se aiheuttaa
jonkinlaisen iloisen turvallisuuden; pahuus joutuu halveksituksi, koska
se on voimaton, hyvyys on aina varma, sillä hyve on ylivoimainen. Ei
tarvitse muuta kuin tehdä ristinmerkki, niin saatana ei voi mitään, vaan
pakenee ulvoen. Kun neitsyt tekee ristinmerkin, niin koko helvetti
kukistuu.

Tässä pyhimysten ja saatanan välisessä taistelussa esiintyy hirveitä
kidutuksia, joita vainoojat panevat toimeen. Pyövelit sivelevät
marttyyrejä hunajalla ja jättävät heidät kärpästen käsiin; antavat
heidän kävellä avojaloin lasinsiruissa taikka hehkuvilla hiilillä;
laskevat heidät kuoppiin, joissa on ilkeitä matelijoita; ruoskivat heitä
lyijykuulilla varustetuilla ruoskilla; naulaavat heidät elävänä
ruumisarkkuihin, jotka sitten heittävät mereen; panevat heidät
riippumaan tukasta ja sytyttävät palamaan; valavat heidän haavoihinsa
sammuttamatonta kalkkia, kiehuvaa pikeä ja sulatettua lyijyä; istuttavat
heidät metallituoleihin, jotka on kuumennettu hehkuvan kuumiksi;
painavat heidän päähänsä tulikuumia kypäreitä; kärventävät heidän
ruumistaan soihduilla, murskaavat heidän reisiluunsa alasimella,
puhkaisevat silmät, leikkaavat kielen, katkovat sormet yhden erältään.
Ja kärsimyksillä ei ole tehoa, pyhimykset halveksivat niitä perinpohjin,
heillä on vain kiire kärsimään enemmän ja he tuntevat siitä vain iloa.
Ihmeet suojelevat heitä yhtämittaa, he väsyttävät pyövelinsä. Johannes
juo myrkkyä saamatta siitä mitään vahinkoa. Sebastianus hymyilee
nuoliparven lävistämänä. Toisinaan taas nuolet jäävät riippumaan ilmaan
marttyyrin kahden puolen, taikka kääntyvät takaisin ampujaansa päin ja
puhkaisevat häneltä silmät. He juovat sulatettua lyijyä kuin kylmää
vettä. Jalopeurat heittäytyvät maahan heidän eteensä ja nuolevat heidän
käsiään lauhkeina kuin karitsat. Pyhälle Laurentiukselle tuntuu halstari
suloisen vilpoisalta. Hän huudahtaa: »Onneton, sinä olet paisunut toisen
puolen, käännä toinenkin ja syö sitten, sillä se on kyllin paistunut.»
Cecilia pannaan ammeeseen, joka on täynnä kiehuvaa vettä, ja »hän oli
siellä ikäänkuin kylmässä paikassa eikä tuntenut ensinkään kuumuutta.»
Kristiina tekee tyhjäksi kaikki kidutukset: hänen isänsä panee
kaksitoista miestä pieksämään häntä ja nämä nääntyvät uupumuksesta;
toinen pyöveli sitoo hänet rattaaseen ja sytyttää tulen alle, ja liekit
leviävät ja surmaavat viisitoistasataa henkeä; hän heittää hänet mereen
kivi kaulassa, mutta enkelit kannattavat häntä, Jeesus itse tulee alas
kastamaan häntä ja antaa sitten pyhän Mikaelin tuoda hänet maihin; vielä
uusi pyöveli sulkee hänet kyykäärmeitten joukkoon, jotka kiertyvät
hyväillen hänen kaulansa ympäri, ja antaa hänen olla viisi päivää
palavassa pätsissä, missä hän vain laulaa saamatta mitään vahinkoa.
Vinsentius, joka saa kestää vieläkin enemmän, ei tunne kärsimystä:
häneltä murretaan jäsenet, hänen ruumistaan raastetaan rautakartoilla
kunnes sisälmykset tulevat ulos, hänet pistellään täyteen neuloja, häntä
paahdetaan nuotiossa niin että veri tulvii hänen haavoistaan, hänet
heitetään vankikoppiin jalat pölkkyyn naulattuna, ja vaikka hän on
silvottuna ja kärvennettynä ja vatsa auki, niin hän yhä elää, ja hänen
kidutuksensa ovat muuttuneet kukkien suloisuudeksi, suuri valkeus
täyttää vankiluolan, hän lepää ruusuvuoteella ja enkelit laulavat hänen
kanssaan. »Laulun suloinen sävel ja kukkain ihana tuoksu levisivät
ympäri, ja kun vartiat sen näkivät, niin he kääntyivät uskoon, ja kun
Dacius tämän kuuli, niin hän vihastui suuresti ja sanoi: Mitä me hänelle
enempi teemme, me olemme voitetut.» Sellainen on kiduttajain huuto,
lopputulos on aina joko heidän kääntymyksensä tai kuolemansa. Heidän
kätensä halvaantuvat. He saavat äkillisen, väkivaltaisen lopun:
kalanruodot tukehduttavat heidät, salamat iskevät heihin, vaunut
särkyvät heidän altaan. Ja pyhimysten vankiholvit muuttuvat kaikki
säteilevän valoisiksi, Maria ja apostolit kulkevat niihin esteettömästi
läpi muurien. Taivas lähettää lakkaamatta apua ja tukea, sieltä tulee
ilmestyksiä, näyttäytyypä itse Jumalakin avonaisessa taivaassa pitäen
kädessään jalokivikruunua. Kuolemakin on iloinen, he halveksivat sitä.
Omaiset riemuitsevat, kun joku heidän joukostaan sortuu. Araratin
vuorella kuolee kymmenentuhatta ristiinnaulittua. Kölnin luona menee
yksitoistatuhatta neitsyttä hunnien teurastettavaksi. Sirkuksissa luut
ruskavat petojen hampaitten välissä. Kolmivuotiaana joutuu Quiricus,
jonka Pyhähenki saattaa puhumaan kuin mies, marttyyrikuoleman uhriksi.
Rintalapsetkin herjaavat pyöveleitä. Lihan halveksiminen kiihottaa
tuskan taivaalliseksi nautinnoksi. Revittäköön, murskattakoon,
poltettakoon sitä, se on hyvä vain; vielä ja yhä vielä, se ei tule
koskaan kitumaan kyllin paljon; ja he kehottavat kaikki pistämään heidän
rintaansa miekan tai keihään, mikä yksin voi heidät tappaa. Eulalia,
seisoessaan roviolla herjaavan, sokaistuneen kansanjoukon keskellä,
hengittää liekkiä sisäänsä kuollakseen pikemmin. Jumala täyttää hänen
toivomuksensa, valkea kyyhkynen lentää hänen suustaan ja nousee
taivaaseen.

Näitä lukiessaan Angélique ihmetteli. Tuollaiset kauhut ja sellainen
voitonriemuinen ilo vaikuttivat häneen hurmaten, kohottivat hänet
todellisuuden yläpuolelle. Mutta häntä huvittivat Legendassa myöskin
toiset, vienommat kohdat, nimittäin eläimet, koko Noakin arkki, joka
siinä toimi. Häntä huvittivat kaarneet ja kotkat, joitten tehtävänä oli
ruokkia erakoita. Ja kuinka kauniita kertomuksia siinä oli leijonista!
Palvelevaisesta leijonasta, joka kaivaa haudan Maria Egyptiläiselle;
tulisesta leijonasta, joka vartioi pahojen talojen portilla, kun
varakonsulit antavat viedä niihin neitsyitä; ja sitten Hieronymuksen
leijonasta, jonka huostaan on uskottu aasi ja joka antaa varastaa sen ja
hakee sen sitten takaisin. Siellä oli myöskin susi, joka tulee
synnintuntoon ja tuo takaisin varastamansa sian. Bernhard julistaa
kirouksen kärpäsien ylitse, ja nämä putoavat kuolleina maahan. Remigius
ja Blasius ruokkivat lintuja pöydältään, siunaavat niitä ja parantavat
ne terveiksi. Fransiskus, »jolla oli suuri kyyhkysen lempeys», saarnaa
linnuille, kehottaen heitä rakastamaan Jumalaa. »Yksi lintu, jota
sirkaksi kutsutaan, istui viikunapuussa, ja Fransiskus ojenti kätensä ja
kutsui sitä lintua, ja hän totteli nopeasti ja tuli hänen kädellensä. Ja
hän sanoi hänelle: Laula, sisareni, ja ylistä meidän Herraamme. Ja lintu
rupesi kohta laulamaan, ja ei mennyt pois ennenkuin hän hänen lupasi.»
Tämä oli Angéliquelle jatkuvan huvituksen aiheena, se antoi hänelle
ajatuksen kutsua pääskysiä ja odottaa sitten uteliaana, tulevatko ne.
Sitten siellä oli kertomuksia, joita hän ei voinut kertaakaan lukea
tulematta kipeäksi naurusta. Kristofer, lempeä jättiläinen, joka kantoi
Jeesusta, saattoi hänet nauramaan vedet silmissä. Hän oli menehtyä
lukiessaan maaherran epäonnistuneesta seikkailusta Anastasian kolmen
palvelijaneidon kanssa, kun hän menee heitä tapaamaan keittiöön ja
suutelee patoja ja pannuja, luullessaan suutelevansa heitä. »Hän meni
ulos sangen mustana ja rumana muodoltaan ja muuttuneilla vaatteilla. Ja
kun hänen palvelijansa, jotka odottivat ulkona, näkivät hänet
senkaltaisena, niin he ajattelivat, että hän oli muuttunut piruksi.
Silloin he löivät häntä kepeillä ja pakenivat ja jättivät hänet aivan
yksin.» Mutta kaikkein hurjimmin hän nauroi silloin kun pirua
kuritettiin, varsinkin kun Juliana, jota hän vankiluolassa kiusasi,
antoi hänelle aika saunan rautakahleillaan. »Silloin tuomari käski
noutaa Julianan, ja kun hän tuli ulos, veti hän pirua perässään, joka
huusi sanoen: Hyvä rouva Juliana, älkää tehkö minulle enää pahaa! Vaan
Juliana veti häntä sillä tavalla koko turun poikki ja heitti hänet
viimein saastaiseen kuoppaan.» Taikka sitten hän ommellessaan kertoi
Huberteille legendoja, jotka olivat mielenkiintoisempia kuin sadut. Hän
oli lukenut ne niin moneen kertaan, että hän osasi ne ulkoa. Hän kertoi
tarun seitsemästä unikeosta, jotka lähdettyään vainoa pakoon nukkuivat
eräässä luolassa kolmesataa seitsemänkymmentäseitsemän vuotta ja joitten
herääminen niin suuresti hämmästytti keisari Teodosiusta; pyhän
Klemensin tarinan, joka on täynnä loppumattomia, odottamattomia ja
liikuttavia seikkailuja, kun suuret onnettomuudet hajottavat kokonaisen
perheen, isän, äidin ja kolme poikaa, ja nämä lopulta tulevat jälleen
yhteen mitä kauneimpien ihmeitten kautta. Hän itki liikutuksesta, hän
näki niistä unta öisin, hän ei enää elänytkään muualla kuin tässä
murheen- ja riemun-kylläisessä ihmemaailmassa, jossa esiintyvät kaikki
hyveet, saaden palkakseen kaikki ilot.

Kun Angélique kävi ensi kerran Herran ehtoollisella, tuntui hänestä kuin
olisi hän liikkunut kuin pyhimykset, kahden kyynärän korkeudella maasta.
Hän oli alkuaikaisen kirkon nuori kristitty, joka antoi itsensä kokonaan
Jumalan käsiin, sillä hän oli oppinut kirjasta, ettei hän voinut tulla
pelastetuksi ilman armoa. Hubertit olivat tavallisia yksinkertaisia
uskovaisia: he kävivät messussa sunnuntaisin ja rippikirkossa suurina
juhlina, tehden sen nöyrien sielujen hiljaisella uskolla, jossakin
määrin myös perintätottumuksen ja ostajapiirinsä vaikutuksesta, sillä
messupukujen tekijät olivat isästä poikaan harjottaneet säännöllistä
Herran ehtoollisella käyntiä. Hubert keskeytti toisinaan ompelukehyksen
pingottamisen kuunnellakseen kun Angélique luki pyhimystarujaan, ja
tunsi niistä samanlaista väristystä kuin hänkin, ikäänkuin kevyt henkäys
näkymättömästä maailmasta olisi leyhyttänyt hänen tukkaansa. Hänessä oli
melkoinen määrä tunteellisuutta, hän itki nähdessään Angéliquen
valkopukuisena. Tuo päivä oli kuin unta, he palasivat kirkosta
ihmeissään ja väsyneenä kumpikin. Hubertinen täytyi torua heitä illalla,
sillä hän oli järkevä ja tuomitsi kaikenlaisen liiottelun, hyvissäkin
asioissa. Siitä lähtien hänen piti taistella hillitäkseen Angéliquen
uskonintoa, erittäinkin sitä anteliaisuuskiihkoa, mikä tämän oli
vallannut. Fransiskuksella oli köyhyys rakastettunaan, Julianus
Almunantaja kutsui köyhiä herroikseen, Gervasius ja Protesius pesivät
heidän jalkansa ja Martinus jakoi heidän kanssaan viittansa. Ja lapsi
tahtoi noudattaa Lucian esimerkkiä ja myydä kaikki voidakseen antaa
kaikki. Hän oli luopunut ensin omista pikku tavaroistaan, sitten hän
alkoi ryöstää taloa. Mutta mitan kukkuraksi tuli vielä se, että hän
antoi ansiottomille ja kunnottomille ilman erotusta avoimin käsin. Kun
häntä eräänä iltana pari päivää hänen Herran ehtoollisella käymisensä
jälkeen nuhdeltiin sen takia, että hän oli heittänyt ikkunasta
liinavaatteita jollekin juopolle naiselle, joutui hän entiseen tapaansa
hillittömään raivoon, riehuen kamalasti. Sitten hän häpeän musertamana
tuli sairaaksi ja makasi vuoteessa kolme päivää.

Mutta viikot ja kuukaudet vierivät. Kaksi vuotta oli kulunut, Angélique
oli neljäntoista vuoden vanha ja alkoi kehittyä naiseksi. Kun hän luki
Legendaa, niin hänen korvissaan humisi ja veri tykytti hänen ohimojensa
pienissä, sinertävissä suonissa, ja hän tunsi nyt sisarellista hellyyttä
sen neitsyitä kohtaan.

Neitsyys on enkelien sisar, siihen sisältyy kaiken hyvän omistus,
sielunvihollisen kukistus, uskon voitto. Se tuottaa armon, se on
voittamaton täydellisyys. Pyhähenki tekee Lucian niin painavaksi, ettei
tuhat miestä eikä viisi paria härkiä jaksa vetää häntä huonoon paikkaan,
johon maaherra on määrännyt hänet vietäväksi. Muuan maaherra, joka
yrittää suudella Anastasiaa, tulee sokeaksi. Kidutettaessa ilmenee
neitsyitten puhtaus loistavasti. Kun rautapiikit raastavat haavoille
heidän valkoisen ihonsa, vuotaa niistä veren asemesta maitoa.
Kymmeneenkin kertaan esiintyy kertomus kristitystä neidosta, joka
omaisiaan paeten verhoutuu munkin kaapuun, ja kun hänen syytetään
tehneen väkivaltaa jollekin seudun nuorelle tytölle, kestää hän
panettelut vastustamatta ja saattaa sitten panettelijat riemullisesti
häpeään, kun hänen viaton sukupuolensa tulee ilmi. Eugenia viedään täten
tuomarin eteen, tuntee tämän omaksi isäkseen, repäisee kaapunsa ja
näyttää itsensä. Siveyden säilyttämiseksi on taisteltava lakkaamatta,
lihan himo syntyy aina uudestaan. Pyhimysten viisaus saattaakin heidät
peljäten karttamaan naisia. Maailma on täynnä pauloja, ja erakot menevät
erämaahan, missä ei ole naisia. He kamppailevat hirmuisesti, ruoskivat
itseään, heittäytyvät alastomina piikkipensaisiin tai lumikinoksiin.
Eräs erakko peittää sormensa vaipallaan, taluttaessaan äitiään
kahlauspaikan poikki. Eräs marttyyri, joka ollessaan kiinnisidottuna
joutuu huonon naisen kiusattavaksi, puraisee kielensä poikki ja
sylkäisee sen naisen silmille. Fransiskus tunnustaa, että hänen suurin
vihollisensa on hänen oma ruumiinsa. Bernhard huutaa: varkaita!
varkaita! puolustaakseen itseään asuntonsa emäntää vastaan. Kun eräs
nainen suutelee paavin kättä, kun tämä antaa hänelle ehtoollisieipää,
sivaltaa paavi kätensä poikki ja neitsyt Maria panee sen jälleen
paikalleen. Aviopuolisoitten eroamiselle annetaan suuri kunnia.
Aleksius, rikas, naimisissa oleva mies, opettaa vaimolleen siveyttä ja
lähtee pois hänen luotaan. Naimisiinmeno tapahtuu vain kuolemaa varten.
Justiina, jota kidutetaan Kyprianuksen silmäin edessä, kestää tuskat,
käännyttää hänet ja menee yhdessä hänen kanssaan kuolemaan. Cecilia,
jota enkeli rakastaa, ilmaisee tämän salaisuuden hääiltana puolisolleen
Valerianukselle, ja Valerianus ei tahdo häneen kajota, vaan vaatii tulla
kastetuksi, saadakseen nähdä enkelin. Hän löysi huoneessansa Cecilian
puhumassa enkelin kanssa, ja enkeli piti kädessään kahta ruusukruunua ja
antoi niistä toisen Cecilialle ja toisen Valerianukselle ja sanoi:
»Säilyttäkää nämä kruunut tahrattomalla sydämellä ja ruumiilla.» Kuolema
on rakkautta voimakkaampi, siinä ilmenee olemassaolon halveksiminen.
Hilarius rukoilee Jumalaa kutsumaan taivaaseen tyttärensä Apian, jotta
tämä ei joutuisi naimisiin; tytär kuolee, ja hänen äitinsä pyytää isää
kutsuttamaan samaten pois hänetkin, mikä tapahtuukin. Itse neitsyt Maria
riistää naisilta heidän sulhasensa. Eräs ylimys, Unkarin kuninkaan
sukulainen, luopuu nuoresta, ihanan kauniista morsiamestaan heti kun
Maria ilmestyy kilpailemaan. »Äkkiä ilmestyi Pyhä Neitsyt, sanoen
hänelle: Jos minä olen niin kaunis kuin sinä sanot, niin minkätähden
hylkäät minut ottaaksesi toisen?» Ja ylimys kihlautuu neitsyt Marialle.

Kaikkien näitten pyhäin ihmisten joukossa oli Angéliquella
mielipyhimyksensä, joitten tarinat tunkivat syvälle hänen sydämeensä ja
vaikuttivat häneen ojentavasti. Siten viehätti häntä ylhäissyntyinen,
viisas Katariina, joka osottaa omistavansa kaiken maailman tiedon,
väitellessään viidensadan oppineen kanssa, jotka keisari Maksimus
lähettää hänen vastustajikseen. Hän saattaa heidät hämmentymään ja
vaikenemaan. »He hämmästyivät eivätkä taitaneet mitään sanoa, vaan
olivat kaikki ääneti. Ja keisari pilkkasi heitä, että he olivat häpeällä
antaneet nuoren tytön voittaa itsensä.» Silloin nuo viisisataa menevät
hänen eteensä ja ilmottavat kääntyvänsä. »Ja kun tiranni tämän kuuli,
niin hän puuskui vihaa ja antoi käskyn, että heidät piti kaikki elävältä
poltettaman keskellä kaupunkia.» Angéliquen silmissä Katariina oli juuri
sellainen ylivoimaisen viisauden ja kauneuden perikuva, jollaiseksi hän
itse olisi tahtonut tulla, voidakseen käännyttää ihmiset ja saadakseen
elää vankihuoneessa kyyhkysen ruokkimana, ennenkuin häneltä hakattaisiin
pää poikki. Mutta pysyväksi opetukseksi tuli hänelle erittäinkin
Elisabet, Unkarin kuninkaan tytär. Aina kun hänen ylpeytensä nousi
kapinaan ja kiivas luonteensa pyrki saamaan vallan, ajatteli hän tuota
lempeyden ja säveyden esikuvaa, joka jo viisivuotiaana oli Jumalaa
pelkääväinen, kieltäytyi leikkimästä ja nukkui paljaalla lattialla
kunnioittaakseen Jumalaa, ja sittemmin Turingin maakreivin kuuliaisena
ja tylysti kohdeltuna puolisona esiintyi miehensä edessä aina iloisin
kasvoin, vaikka öisin vuodatti kyyneliä tulvanaan, ja lopuksi eli
maastaan karkotettuna, pidättyväisenä leskenä, jolle köyhyys oli onni.
»Hänen vaatetuksensa oli niin halpa, että hän kantoi harmaata vaippaa,
joka oli jatkettu toisen värisellä vaatteella. Hänen pukunsa hihat
olivat rikki ja paikatut toisella värillä.» Kuningas, hänen isänsä,
lähettää jonkun kreivin häntä hakemaan. »Ja kun kreivi näki hänet näin
puettuna kehräävän lankaa, niin hän huusi säälistä ja hämmästyksestä ja
sanoi: Ei milloinkaan ole kuninkaan tytär kantanut senkaltaista pukua,
ei myös nähty kehräävän villoja.» Hänessä on kristillinen nöyryys
täydellisenä; hänellä on ruokanaan samaa karkeaa leipää kuin
kerjäläisillä, hän hoitaa heidän haavojaan ilman vastenmielisyyttä,
pitää heidän halpaa pukuaan, nukkuu paljaalla maalla ja seuraa
kirkollisia juhlakulkueita avojaloin. »Hän ei pessyt yhtäkään kertaa
ruokamaljoja ja astioita, ja meni piiloon ja kätkeytyi, etteivät
kamaripiiat kääntäisi itseänsä pois hänet nähdessään, ja sanoi: Jos minä
olisin löytänyt toisen, enemmän halveksitun elämän, niin minä olisin sen
omistanut.» Ja niinpä Angélique, joka ennen oli pakahtua harmista, kun
hänet pantiin pesemään keittiön lattiaa, nyt etsimällä etsi halpoja
askareita, kun hän tunsi omapäisen vallanhalun vaivaavan mieltään. Mutta
vielä rakkaampi kuin Katariina, vielä rakkaampi kuin Elisabet, rakkaampi
kuin kukaan muu oli hänelle Agnes, lapsimarttyyri. Hänen sydämensä
sylkähti, kun hän löysi Legendasta tämän hiuksiensa verhoaman neitseen,
joka oli suojellut häntä tuomiokirkon portin alla. Kuinka hehkuva
olikaan hänen puhdas rakkautensa! Millä inholla hän työntää luotaan
maaherran pojan, kun tämä puhuttelee häntä hänen koulusta tullessaan!
»Pois minusta, sinä kuoleman paimen, sinä synnin alkaja ja rikoksien
elättäjä.» Kuinka hän ylistää rakastettuaan: »Minä rakastan sitä, jonka
äiti on Neitsyt ja jonka isä ei ole koskaan naista tuntenut, ja jonka
kauneutta aurinko ja kuu ihailevat ja jonka hengähdyksestä kuolleet
virkoavat.» Ja kun Aspasianus käskee pistää miekan hänen rintaansa,
nousee hän paratiisiin yhdistyäkseen »valkeaan ja paistavaan ylkäänsä».
Varsinkin viime kuukausina, kun Angéliquella oli levottomia hetkiä,
jolloin veri kuumana tykytti hänen ohimoissaan, hän rukoili häntä
erityisellä hartaudella; ja hänestä tuntui heti kuin hän olisi saanut
virkistystä. Hän näki hänet alati lähellään, ja häntä suretti kovasti,
kun hän niin usein teki ja ajatteli sellaista, minkä tunsi pahottavan
häntä. Eräänä iltana, kun hän suuteli käsiään, niinkuin hän vielä joskus
huvikseen teki, punastui hän yhtäkkiä kovasti ja kääntyi hämillään
ympäri, vaikka hän oli yksin, sillä hän tunsi, että pyhä Agnes oli ollut
näkemässä. Agnes oli hänen vartiansa.

Viidentoista vuotiaaksi tullessaan oli Angélique näinollen erinomainen
tyttö. Tosin ei tuo eristetty, työteliäs elämäntapa, ei tuomiokirkon
lempeä varjo eivätkä kauniit pyhimystarut olleet tehneet hänestä mitään
enkeliä tai ehdottoman täydellistä olentoa. Yhä vielä saattoi hänen
mielensä kuohahtaa, yhä vielä oli hänessä vikoja, jotka ilmenivät
odottamattomina jostakin hänen sielunsa sopukasta, joka oli jäänyt
kiinni aitaamatta. Mutta hän häpesi silloin niin kovin, hän olisi niin
mielellään tahtonut olla täydellinen! Ja hän oli niin sydämellinen, niin
vilkas, niin viaton ja puhdas pohjaltaan! Palatessaan eräältä pitemmältä
kävelyretkeltä, jollaisia Hubertit tekivät kahdesti vuodessa,
pääsiäismaanantaina ja Marian taivaaseenastumisen päivänä, hän oli
tuonut mukanaan tien varrelta nyhtämänsä orjanruusupensaan ja istuttanut
sen pieneen puutarhaan. Hän hoiti ja kasteli sitä. Se tuli hänen
hoidossaan pystymmäksi ja kantoi suurempia, hienotuoksuisia kukkia.
Kukkimisaikana hän vartioi sitä jännityksellä, sillä, vaikka hän ei
ollut suostunut sitä ymppäämään, odotti hän tavallisella haaveellisella
innollaan, että siitä jonkun ihmeen kautta puhkeaisi ruusuja. Hän hyppi
sen ympärillä, toistellen ihastuneena: »Minä! minä!» Ja jos laskettiin
leikkiä hänen maantieltä saadusta ruusupuustaan, nauroi hän sille
itsekin hiukan kalpeana, silmät puoleksi kyynelissä. Hänen
orvokinsiniset silmänsä olivat vielä pehmenneet väriltään, hänen
puoleksi avautuneitten huuliensa välistä näkyi pienet, valkoiset
hampaat, hänen pitkähkön soikeita kasvojaan ympäröivät vaaleat, kevyet
hiukset kultaisena sädekehänä. Hän oli kasvanut tulematta liian
hoikaksi, kaulan ja hartiain piirteissä oli yhä vielä sama ylevä sulo,
rinta oli pyöristynyt, vartalo oli notkea. Hän oli iloinen ja terve,
harvinaisen laatuinen kaunotar, jonka loppumaton viehätys oli
yhdistyneenä täydelliseen viattomuuteen ja sielun puhtauteen.

Hubertit kiintyivät häneen päivä päivältä yhä hellemmillä tunteilla.
Heissä oli kummassakin herännyt ajatus ottaa hänet lapsekseen. Mutta he
eivät virkkaneet siitä mitään toisilleen, peläten herättävänsä eloon
heidän haihtumattoman surunsa. Ja sinä aamuna, jolloin Hubert karkaisi
mielensä ja puhui, vaipui vaimo tuolille ja puhkesi nyyhkytyksiin. Jos
he ottaisivat omakseen tämän lapsen, eikö se merkitsisi samalla, että he
olivat lopullisesti luopuneet toivostaan saada itse lasta? Oli kyllä
totta, että heidän iässään ei sellaista juuri voinut odottaa, ja
Hubertine suostui, kun hän samalla ajatteli, minkä hyvän työn he siten
tekisivät tytölle. Kun he ilmaisivat aikeensa Angéliquelle, lensi tämä
heidän kaulaansa, ollen tukehtua kyyneliin. Tietysti hän näin ollen
tulisi jäämään heidän luokseen, tuohon taloon, jossa hän oli jo niin
suurena tekijänä, nuortaen sitä nuoruudellaan, ilostuttaen sitä
naurullaan. Mutta jo ensi askeleella ilmeni vaikeuksia. Rauhantuomari
Grandsire, jolta he kysyivät neuvoa, selitti tämän lapseksiottamisen
kokonaan mahdottomaksi, koska laki vaatii, että lapseksi otettavan tulen
olla täysi-ikäinen. Sitten hän kuitenkin, nähdessään heidän surunsa,
neuvoi heille toisen keinon, nimittäin virallisen holhoojan aseman.
Asetusten mukaan voi näet jokainen vähintään viisikymmentä vuotta
täyttänyt henkilö laillisen asiakirjan kautta kiinnittää itseensä
viittätoista vuotta nuoremman alaikäisen, rupeamalla hänen viralliseksi
holhoojakseen. Iät soveltuivat, ja he suostuivat ilostuneina.
Päätettiinpä vielä, että he sittemmin antaisivat lapsenoikeudet
holhokilleen testamenttimääräyksellä, niinkuin laki sallii. Herra
Grandsire otti huostaansa Hubertin anomuksen, varustettuna vaimon
suostumuksella, ja kääntyi sitten vaivaishoitohallituksen esimiehen
puoleen, joka oli kaikkien vaivaisapua nauttivien lasten holhooja ja
jonka suostumus oli saatava tällaisessa asiassa. Siellä tutkittiin
asiaa, ja viimein lähetettiin asiakirjat Pariisiin asianomaiselle
rauhantuomarille. Ei puuttunut enää muuta kuin oikeuden pöytäkirja, joka
vahvistaisi Hubertin virallisen holhooja-aseman, kun aviopuolisot
valtasi vielä myöhästynyt epäilys.

Ennenkuin he täten ottaisivat Angéliquen lapsekseen, eikö heidän olisi
pitänyt koettaa ottaa selvää hänen omaisistaan? Jos hänellä oli olemassa
äiti, niin mikä antaisi heille oikeuden olla lapsen määrääjinä,
jolleivät he olleet täysin varmat hänen turvattomuudestaan? Ja kaiken
pohjalla oli tuo tuntematon, turmeltunut alkujuuri, josta lapsi ehkä oli
lähtenyt ja joka oli tuottanut heille levottomuutta jo aikaisemmin. Sama
huoli valtasi heidät nyt niin voimakkaana, että se riisti heiltä
unenkin.

Hubert matkusti äkkiä Pariisiin. Se oli järkyttävä tapaus hänen
rauhallisessa elämässään. Hän valehteli Angéliquelle, sanoen matkansa
syyksi sen, että hänen läsnäoloaan tarvittiin holhousasiassa. Yhdessä
vuorokaudessa hän toivoi saavansa tietää kaikki. Mutta Pariisissa kului
päivä toisensa perästä, joka askeleella ilmeni vaikeuksia, ja hän vietti
siellä kokonaisen viikon, juosten yhden luota toisen luo ympäri
kaupunkia, toivottomana, miltei itkien. Vaivaishoitotoimistossa otettiin
hänet ensinnäkin vastaan sangen kylmäkiskoisesti. Vaivaishoidolla oli
sääntönä, että lapsille ei ilmoteta heidän syntyperäänsä ennenkuin he
tulevat täysi-ikäisiksi. Kolmena aamuna peräkkäin hänet lähetettiin
takaisin tyhjin toimin. Hänen täytyi ruveta itsepintaiseksi, selittää
neljässä virastossa, puhua äänensä käheäksi esittäessään itseään
virallisena holhoojana, kunnes viimein eräs osastonpäällikkö, pitkä,
laiha mies, suvaitsi ilmottaa hänelle, ettei mitään varmoja
todistuskappaleita ollut olemassa. Vaivaishoitohallitus ei tiennyt
mitään, eräs kätilö oli jättänyt sen huostaan Angélique Marie nimisen
lapsen, ilmottamatta äidin nimeä. Epätoivoissaan Hubert oli jo
palaamaisillaan takaisin Beaumontiin, kun eräs ajatus sai hänet menemään
toimistoon vielä neljännen kerran, pyytämään lähempiä tietoja
syntymätodistuksesta, jossa täytyi olla mainittuna kätilön nimi. Siitä
syntyi vielä uusi juttu. Vihdoin hän sai tietää nimen; se oli madame
Foucart, ja hänelle ilmotettiin vielä, että tämä nainen asui vuonna 1850
Deux-Écus-kadulla.

Silloin alkoi samoilu uudelleen. Deux-Écus-kadun pää oli hävitetty, eikä
kukaan lähikatujen myymälänpitäjistä muistanut madame Foucart nimistä
henkilöä. Hän tutki ammattikalenteria: siinä ei enää ollut sitä nimeä.
Lopuksi hän alentui turvautumaan viimeiseen keinoon. Hän kulki katse
kohotettuna, tähyillen ammattikilpiä, aikoen käydä puhuttelemassa
kätilöltä. Tästä olikin toivottu tulos; hän osui tulemaan erään vanhan
vaimon luo, joka, kuultuaan hänen asiansa, huudahti: Kuinka! Että
tunsiko hän madame Foucartia! Häntä, joka oli niin erinomainen ihminen
ja jolla oli ollut paljon vastoinkäymisiä! Hän asui Censier-kadulla,
toisessa päässä Pariisia. Hubert juoksi sinne.

Siellä hän, kokemuksen opettamana, aikoi toimia viisaasti. Mutta madame
Foucart, joka oli tavattoman lihava, lyhytsäärinen nainen, ei antanut
hänen esittää järjestyksessä edeltäpäin valmistettuja kysymyksiään. Heti
kun hän oli saanut suustaan lapsen nimen ja aikamäärän, päästi madame
Foucart kielensä valloilleen ja kertoi koko jutun katkeran vihan
puuskassa. Vai niin! Vai oli se lapsi elossa! No niin, hän voi imarrella
itseään sillä, että hänellä on äitinä kuuluisa lutka! Niin, madame
Sidonie, niinkuin häntä kutsutaan hänen leskeksi tulonsa jälkeen.
Hänellä on arvokasta sukua, veli ministerinä, kuulemma, mutta se ei estä
häntä harjottamasta kunniatonta ammattia! Ja hän selitti millä tavoin
hän oli tullut hänet tuntemaan, siihen aikaan kun tuo natu piti
Saint-Honoré-kadulla hedelmäkauppaa, tultuaan Pariisiin Plassansista,
mistä hän ja hänen miehensä olivat lähteneet maailmalle onneaan
koettamaan. Kun mies oli kuollut ja haudattu, oli vaimo viisitoista
kuukautta myöhemmin saanut lapsen, eikä voinut oikein tietää, mistä hän
sen oli saanut, sillä hän oli kuiva kuin lasku, kylmä kuin protesti ja
tunnoton kuin ulosmittaaja. Hairahduksen saattaa antaa anteeksikin,
mutta se kiittämättömyys! Eikö hän, madame Foucart, ollut hoitanut häntä
hänen lapsivuoteensa aikana, eikö hän ollut mennyt häntä auttaessaan
niin pitkälle, että oli sijottanut lapsen vaivaishoidon huostaan, joten
hän pääsi kaikista hankaluuksista? Ja kiitokseksi ei hän ahdinkoon
jouduttuaan ollut saanut häntä maksamaan hoitopalkkaansa, ei edes
kädestä käteen lainaamiaan viittätoista frangia.

Nykyään oli madame Sidoniella Faubourg-Poissonnière-kadulla pieni puoti
ja kolme huonetta välikerroksessa, missä hän piti muka pitsikauppaa,
mutta möi mitä vain. Hohoijaa! sellaista äitiä olisi parempi olla
kerrassaan tuntematta!

Tuntia myöhemmin Hubert maleksi madame Sidonien puodin edustalla. Hän
näki siellä laihan, kalvakan, iältään epämääräisen, joleannäköisen
naisen, puettuna mustaan, nukkavieruun pukuun, jossa näkyi monia
alkuperältään epämääräisiä tahroja. Hänen sattumalta syntyneen lapsensa
muisto ei olisi koskaan voinut lämmittää tuon luvatonta elinkeinoa
harjottavan naisen tunnotonta sydäntä. Hubert teki varovaisia
tiedusteluja ja sai kuulla asioita, joita hän ei koskaan kertonut
kenellekään, ei edes vaimolleen. Kuitenkin hän epäröi yhä, ja tuli vielä
viimeisen kerran kävelemään tuon salaperäisen puodin ohi. Eikö hänen
sentään tarvitsisi ilmottaa itsensä ja hankkia suostumus? Hänen, kunnon
miehen, oli nyt tuomittava, oliko hänellä oikeus tällä tavoin katkaista
side ainiaaksi. Äkkiä hän kääntyi selin taloon, ja illalla hän palasi
Beaumontiin.

Hubertine oli juuri saanut herra Grandsireltä kuulla, että asiakirja,
joka Hubertille antoi virallisen holhoojan aseman, oli asianomaisessa
oikeudessa vahvistettu. Ja kun Angélique heittäytyi Hubertin syliin,
näki Hubert selvästi hänen pyytävästä, kysyvästä katseestaan, että hän
oli ymmärtänyt hänen matkansa todellisen vaikuttimen. Silloin hän sanoi
yksinkertaisesti:

-- Lapseni, äitisi on kuollut.

Angélique itki, syleillen heitä kiihkeästi. Koskaan enää ei siitä
puhuttu. Hän oli nyt heidän tyttärensä.



III.


Sen vuoden pääsiäismaanantaina Hubertit olivat vieneet Angéliquen
syömään aamiaista Hautecoeur'in linnan raunioille, jotka kohoavat
Ligneul-joen rannalla pari penikulmaa Beaumontista alaspäin. Ja kun
seuraavana aamuna tämän ulkoilmassa vietetyn rattoisan retkeilypäivän
jälkeen työhuoneen vanha kello löi seitsemän, nukkui Angélique vielä.

Hubertinen täytyi nousta koputtamaan hänen ovelleen.

-- No, laiskuri! Me olemme jo syöneet aamiaisen.

Angélique pukeutui nopeasti ja meni syömään yksin. Tullessaan sitten
työhuoneeseen, jossa Hubert ja hänen vaimonsa juuri olivat asettuneet
työhönsä, sanoi hän:

-- Oi, kuinka minä olen nukkunut! Ja tuo messupaita, joka on luvattu
sunnuntaiksi!

Työhuone, jonka ikkunat olivat puutarhaan päin, oli jotensakin avara
huone, melkein koskemattomana alkuperäisessä asussaan säilynyt. Katon
molemmat niskavuolet ja näkyvien poikkihirsien kolme välipintaa eivät
olleet edes saaneet valkomaalausta, vaan pohottivat nokisina ja
madonsyöminä, ja murenneen rappauksen alta näkyivät välipintojen rimat.
Eräässä kattopalkkeja kannattavista olkakivistä oli vuosiluku 1463,
arvattavasti rakennusvuosi. Kivinen uuni, vaikkakin halkeillut ja
murentunut, oli säilyttänyt yksinkertaisen siroutensa solakoine
pylväineen, kauluskivineen ja seppelkoristeisine reunuksineen. Saattoipa
reunuksella erottaa vielä ajankuluttaman alkeellisen veistokuvankin,
joka esitti pyhää Clarusta, korko-ompelijain suojeluspyhää. Mutta uuni
ei enää ollut käytännössä, sen pesästä oli tehty avonainen kaappi,
asettamalla siihen poikittain lautoja hyllyiksi, joille oli kasattu
mallipiirustuksia. Huonetta lämmitti nyt jykevä valurautainen kamiini,
jonka savutorvi, kuljettuaan pitkin kattoa, lävisti uunin kyljen.
Rempalleen menneet ovet olivat Ludvig XIV:n ajalta. Lattiassa näkyi
vielä vanhoja, lahonneita parkettilevyjä uudempien välissä, jotka oli
asetettu paikalleen yksitellen, kukin koloonsa. Seinien keltainen
maalaus oli jo sadan vuoden vanha, ylhäältä haalistunut, alhaalta
kulunut, täynnä salpietaritahroja. Joka vuosi puhuttiin
uudestaan-maalaamisesta, mutta vastenmielisyys uudistuksia kohtaan
pidätti sitä toteutumasta.

Istuessaan ompelukehyksen ääressä, johon messupaita oli pingotettu,
Hubertine nosti päänsä ja sanoi:

-- Muistat kai, että olen luvannut sinulle korin orvokkeja puutarhaasi,
jos saamme sen valmiiksi sunnuntaiksi.

Iloisena huudahti Angélique:

-- Niin, sehän on totta!... Kyllä otan sen nyt käsiini!... Mutta missä
minun sormituppeni on? Kaikki kapineet lentävät tiehensä, kun ei tee
työtä.

Hän solautti norsunluisen sormitupen pikkusormensa toiseen niveleeseen
ja istuutui kehyksen toiselle puolelle, ikkunaa vastapäätä.

Edellisen vuosisadan puolivälistä asti ei työhuoneen varustuksissa ollut
tapahtunut yhtään muutosta. Muodot muuttuivat, korko-ompelutaide
kehittyi, mutta täällä tavattiin vielä seinään kiinnitetty puukappale,
johon kehys nojautui, liikuteltavan pukin kannattaessa sen toista päätä.
Loukoissa nukkui vanhanaikaisia työkaluja: »sukkela», eräs koje
hammasrattaineen ja vartaineen, jolla pantiin kultalankaa puolalta
puikkoon koskematta siihen; käsirukki, jonkinlainen seinään
kiinnitettävä rataslaite, jolla kierrettiin lankaa; kaikenkokoisia
ompelukehyksiä niihin kuuluvine silkkivaatteineen ja säleineen. Eräällä
hyllyllä oli vanha kokoelma reikätalttoja päärmäyskultaa varten; sillä
näkyi myöskin hylyksi joutunut entisaikaisten korko-ompelijain suuri,
kuparinen kynttiläjalka. Nahkaremmistä naulatun pitimen silmukoissa oli
purasimia, puisia ja rautaisia vasaroita, leikkuurautoja pergamentin
leikkaamista varten ja puksipuisia taltantapaisia esineitä, joilla
lankoja muovailtiin sitä mukaa kuin niitä käytettiin. Lehmuspuisen
pöydän alla, jolla pergamenttia leikattiin, oli isot kerinpuut, jonka
liikkuvien pajukelojen ympäri oli pingotettu vyyhti punaista
villalankaa. Lankaan pujoteltuja erivärisiä silkkipuolia riippui
nuoralla lähellä kaappia. Lattialla oli kori täynnä tyhjiä puolia.
Käärelankakerä oli pudonnut tuolilta alas ja purkautunut vieriessään.

-- Oi tuota ihanaa, ihanaa ilmaa! virkkoi Angélique. Se tekee elämän
suloiseksi.

Ja ennenkuin hän kumartui työhönsä, hän unohtui vielä hetkiseksi
avonaisen ikkunan ääreen, josta säteilevä toukokuun aamu tulvi
huoneeseen. Auringon syrjä liukui tuomiokirkon harjan yli, ja
piispantalon puutarhasta lemahti tuore syreenintuoksu. Angélique hymyili
häikäistyneenä, kylpien sisääntulvivassa keväässä. Sitten hän säpsähti,
ikäänkuin olisi nukahtanut, ja sanoi:

-- Isä, minulla ei ole läpiompelukultaa.

Hubert, joka oli lopettamassa jonkun messupuvun mallin
kalkkiopiirustusta, meni kaapille ja etsi sen sopukoista vyyhden,
leikkasi sen poikki ja kehitti hiukan kumpaakin päätä, raaputtaen
silkkilangan päällä olevaa kultaa; sitten hän toi vyyhden Angéliquelle
pergamenttipalasessa.

-- Eikö muuta?

-- Ei muuta.

Angélique oli heittänyt silmäyksen ympärilleen ja nähnyt ettei mitään
enää puuttunut: erilaiset kultalangat, punainen, viheriä ja sininen;
kaikenväriset silkkipuolat; päärmäyskulta ja kierrekulta, pöyhötetty ja
käherretty, rasian virkaa tekevässä hatunkopassa; pitkät, hienot neulat,
teräspihdit, sormustimet, sakset, vahatyyny. Kaikki nämä olivat hujan
hajan itse kehykselle pingotetulla kankaalla, jolle oli levitetty
suojaksi vahvaa harmaata paperia.

Hän oli pannut neulansilmään säikeen läpiompelukultaa. Mutta heti ensi
pistolla se katkesi, ja hänen täytyi kehittää sen päätä uudestaan,
raaputtamalla pois hiukan kultaa, jonka hän heitti samoin kehyksellä
ajelehtivaan jätevasuun.

-- No vihdoinkin! sanoi hän, pistettyään neulan kankaan läpi.

Syvä hiljaisuus vallitsi. Hubert oli ryhtynyt pingottamaan kehystä. Hän
oli asettanut toisen tukin seinään kiinnitetylle pidikkeelle ja toisen
pukille, tarkalleen toistensa kohdalle, joten tukille kiinnitetyn
karmosiinipunaisen silkkisen messupukuvaatteen langat tulivat ihan
suoraan. Hän asetti sivulistat tukeissa oleviin reikiin, kiinnittäen ne
niihin neljällä nappulalla. Toimitettuaan kiinnipujotuksen oikealla ja
vasemmalla, hän sitten päätti pingottamisen, peräyttäen nappuloita. Kun
hän koputti kangasta sormellaan, kumisi se kuin rumpu.

Angéliquesta oli tullut erinomainen koruompelija. Hubertit ihmettelivät
hänen taitoaan ja aistiaan. Sen lisäksi, mitä he olivat hänelle
opettaneet, pani hän työhön oman herkän tunteensa, joka saattoi elämää
kukkiin ja uskoa vertauskuviin. Hänen käsissään silkki ja kulta alkoivat
elää, pienimmätkin koristeet saivat salaperäisen lennokkuuden, hän pani
niihin kaiken sielunsa, alati virkeän mielikuvituksensa ja uskonsa
näkymättömiin. Muutamat hänen koruompeluistaan olivat niin kovasti
liikuttaneet Beaumontin pappiskuntaa, että eräs pappi, joka harrasti
muinaistiedettä, ja toinen, joka oli taiteentuntija, olivat tulleet
häntä tervehtimään, ilmaisten ihastuksensa hänen neitsytkuviinsa, joita
he vertasivat alkuaikaisen kirkon yksinkertaiseen kuvaustaiteeseen.
Niissä oli sama vilpittömyys, sama harras tunne, ikäänkuin vannehdittuna
yksityispiirteitten äärimmäisen tarkkaan täydellisyyteen. Hänellä oli
todella ihmeellinen piirustuslahja, joka, vaikkei hänellä ollut ollut
mitään muuta opetusta kuin omat harjotuksensa iltasin lampun valossa,
saattoi hänet usein muuttamaan mallejaan, poikkeamaan niistä ja luomaan
neulallaan oman mielikuvituksensa mukaan. Ja niin joutuivat Hubertit,
jotka pitivät piirustustaitoa välttämättömänä hyvälle koruompelijalle,
varjoon hänen rinnallaan, vaikka he olivat niin paljon vanhempia
ammatissa. He olivat lopulta vain hänen vaatimattomia apulaisiaan, jotka
jättivät hänen tehtäväkseen kaiken vaativamman loistotyön, suorittaen
itse niistä vain alustavat työt.

Millaisia loistavia ja pyhiä ihmeteoksia kulkikaan hänen kättensä kautta
vuosien mittaan! Hän eli keskellä silkkiä, satiinia, samettia, kulta- ja
hopeakankaita. Hän kirjaili messupaitoja, stola-vöitä, käsiliinoja,
kasukoita, dalmatikoja, hiippoja, lippuja, kalkkiverhoja ja
öylättirasia-peitteitä. Mutta varsinkin messupaitoja hän sai tehdä tuon
tuostakin; aina käytettiin niihin viittä väriä: valkoinen edusti
ripitystä ja neitseitä, punainen apostoleja ja marttyyrejä, musta
kuolleita ja paastoaikaa, orvokinsininen viattomia lapsia, viheriä pyhiä
juhlia. Usein käytettiin kultaakin, jonka saattoi panna valkoisen,
punaisen tai viheriän sijalle. Ristin keskuksessa oli aina samat
vertauskuvat, Jeesuksen ja Marian nimikirjaimet, säteitten ympäröimä
kolmio, karitsa, pelikaani, kyyhkynen, kalkki, öylättirasia ja
piikkiköynnöksen ympäröimä vertavuotava sydän; kauluksessa ja hihoissa
taasen kiemurteli koristekuvioita tahi kukkia, koko vanhojen tyylien
koristepaljous, kaikki suurikukkaiset kasvit, vuokot, tulppaanit,
pioonit, granaattiomenat, hortensiat. Ei mennyt yhtään vuodenaikaa,
ettei hän olisi ommellut joitakin vertauskuvallisia tähkiä ja terttuja,
mustalle pohjalle hopealla, punaiselle kullalla. Hyvin upeihin
messupaitoihin hän väritteli kuvaelmia, pyhimysten päitä, ynnä
keskusalueen, johon hän kuvasi Marian ilmestyksen, Vapahtajan syntymän
ja ristiinnaulitsemisen. Milloin olivat kultakirjaukset ommellut suoraan
pohjavaatteelle, milloin taas hän kiinnitti silkkiset tai satiiniset
kuviokaistaleet kultakirjovaatteelle tahi sametille. Ja tämä säihkyvä,
pyhä kukkasloiste syntyi pisto pistolta hänen hoikkien sormiensa
liikkeistä.

Se messupaita, jota Angélique tällä kertaa kirjaili, oli valkoisesta
satiinista. Sen ristin muodosti kimppu kultaisia liljoja, joitten väliin
oli pujoteltu heleänvärisiä ruusuja varjotetusta silkistä. Keskellä,
himmeästä kullasta ommeltujen pienten ruusujen muodostaman seppeleen
ympäröimänä säteilivät Marian nimikirjaimet, punaisella ja viheriällä
kullalla ommeltuina, runsaasti koristettuina.

Hän ompeli viimeisiä pienten kultaruusujen lehtiä läpipistoilla, ja
siten kului tunti täydellisessä äänettömyydessä. Mutta säie katkesi
uudelleen ja hän pani sen jälleen neulansilmään kehyksen alla katsomatta
siihen, kuten taitavan koruompelijan tulee. Kohottaessaan päänsä hän
näytti pitkällä siemauksella juovan sisäänvirtaavaa kevättä.

-- Oi, kuiskasi hän, kyllä oli kaunista eilen!... Kuinka tuo
auringonpaiste tekee hyvää!

Hubertine, joka juuri vahasi lankaansa, pudisti päätään.

-- Minä olen ihan kuin piesty, jäseneni ovat kaikki turtana. Enhän
olekaan kuusitoistavuotias, kuten sinä, ja kun tulee niin vähän olleeksi
ulkona!

Hän ryhtyi kuitenkin heti jälleen työhön. Hän valmisti liljoja, neuloen
veliinipalasia merkittyihin kohtiin piirustuksessa, jotta kuviot
kohoaisivat enemmän pohjapinnasta.

-- Ja sitten nämä ensimmäiset päivänpaisteet panevat teidät
puolipyörryksiin, lisäsi Hubert, joka kehyksen pingotettuaan ryhtyi
kalkkioimaan silkille kaapun reunustaa.

Angélique oli jäänyt haaveilevin silmin katsomaan erääseen kirkon
pilariin heijastuvaa auringonsädettä. Hiljaisella äänellä hän vastasi:

-- Ei, ei, minua se virkisti, tuo eilinen ulkoilmapäivä vei minusta pois
väsymyksen.

Saatuaan valmiiksi pienet kultalehdet, hän kävi käsiksi yhteen suurista
ruusuista, pitäen valmiina yhtä monta valmiiksi pujotettua säiettä kuin
oli eri värivivahduksia ja ommellen erkanevilla ja jälleen yhtyvillä
pistoilla, terälehtien kuperan muodon mukaan. Ja vaikka työ olikin näin
arkaluontoista, purkautuivat nyt hänen huuliltaan edellisen päivän
muistot, joita hän äsken hiljaisuudessa oli johdatellut mieleensä, niin
lukuisina ja elävinä, ettei hän saanut lopetetuksikaan. Hän muisteli
lähtöä, avaroita niittyjä, aamiaista Hautecoeurin linnan raunioilla
eräässä kivipermantoisessa salissa, jonka murtuneet seinät kohosivat
korkealla kummulla puolensadan metrin päässä salavien reunustamasta
Ligneulin joesta. Hän ei voinut saada mielestään noita raunioita, noita
hajallaan olevia, sinivattupensaitten peittämiä jäännöksiä, jotka
kertoivat tuon jättiläisen mahtavasta suuruudesta siihen aikaan, kun se
pystyssä seisovana hallitsi molempia laaksoja. Linnotustorni seisoi
vieläkin kuudenkymmenen metrin korkuisena, sortunein huipuin,
haljenneena, mutta sentään vahvana viisitoista jalkaa paksulla
perustallaan. Kaksi muuta tornia oli myöskin säilynyt, Kaarle Suuren
torni ja Davidin torni, ja niitä yhdistävä valli oli melkein ehyt.
Muurien sisäpuolella voi nähdä osan rakennuksia, linnankirkon,
oikeussalin ynnä muita huoneita. Ja porrasastuimet, ikkunain ulkonemat,
pengermien penkit näyttivät nykyaikaisten ihmisten mittakaavaan
verrattuina kuin jättiläisten rakentamilta. Se oli kokonainen linnotettu
kaupunki, viisisataa soturia saattoi siinä kestää piiritystä
kolmekymmentä kuukautta elatusvarojen ja ampumatarpeitten loppumatta.
Kahden vuosisadan aikana olivat jo orjanruusupensaat levitelleet
muurikivien reunaan rakennuksen alaosissa, syreenejä ja
kultasadepensaita kasvoi alasromahtaneitten kattojen muodostamilla
sorakasoilla, vartiahuoneen liedessä kasvoi plataani. Mutta auringon
laskiessa, kun linnotustornin ruho ojensi varjonsa kenttien yli kolme
penikulmaa pitkälle ja koko linna näytti rakentuvan uudelleen mahtavaan
haahmoonsa illan hämärässä, saattoi vielä tuntea sen muinaisen mahdin,
sen jäykän voiman, joka oli tehnyt siitä vallottamattoman linnotuksen,
jota vapisten pelkäsivät itse Ranskan kuninkaatkin.

-- Ja minä olen varma, jatkoi Angélique, että siinä asuu henkiä, jotka
kummittelevat yöllä. Siellä kuuluu kaikenlaisia ääniä, siellä
kurkistelee joka sopesta olentoja, ja minäkin näin, kun olimme lähteneet
sieltä, taakse katsoessani suuria valkoisia haamuja liitelevän muurien
yläpuolella... Eikö se ole totta, äiti, te joka tiedätte linnan
historian?

Hubertine hymyili tyynesti.

-- Oh, kummituksia en minä ole koskaan nähnyt.

Mutta hän tunsi kyllä linnan tarinan, jonka hän oli lukenut jostakin
kirjasta, ja tytön innokkaitten kysymysten johdosta hänen täytyi kertoa
se uudelleen.

Linnan alue kuului Reimsin arkkipiispan-istuimelle pyhän Remigiuksen
ajalta asti, joka oli saanut sen Klodovigilta. Kymmenennen vuosisadan
alussa eräs arkkipiispa Severinus rakennutti Hautecoeuriin linnotuksen,
puolustaakseen maata normanneja vastaan, jotka samosivat Oise-virtaa
ylöspäin, mihin Ligneul laskee. Seuraavalla vuosisadalla eräs
Severinuksen seuraaja antoi sen läänitykseksi Norbertille, Normandian
suvun nuoremmalle jäsenelle, määräten kuudenkymmenen sou'n vuotuisen
pohjaveron, sillä ehdolla että Beaumontin kaupunki ja kirkko jäisivät
verosta vapaiksi. Siten tuli Norbert I ensimmäiseksi mieheksi siinä
kuuluisassa Hautecoeurin markiisien suvussa, joka siitä lähtien täyttää
historian. Hervé IV:n aikana, joka oli kaksi kertaa kirkonkirouksessa
kirkolle kuuluvan omaisuuden anastamisesta ja harjotti maantierosvoutta,
lyöden yhdellä iskulla kuoliaaksi kolmekymmentä porvaria, Ludvig Paksu
hävitti linnan tornin, kun sen omistaja oli uskaltanut nousta kapinaan
häntä vastaan. Raoul I, joka oli lähtenyt ristiretkelle Filip Augustin
kanssa, kaatui Akkon edustalla saatuaan keihäänpiston sydämeensä. Mutta
kuuluisin oli Jean V Suuri, joka 1225 rakensi linnotuksen uudelleen,
pystyttäen vajaassa viidessä vuodessa Hautecoeurin mahtavan linnan,
jonka suojassa hän kerran jo uneksi Ranskan kruunusta. Ja selvittyään
hengissä kahdenkymmenen taistelun verileikistä hän kuoli sängyssään,
Skotlannin kuninkaan vävynä. Sitten oli vielä Félicien III, joka kulki
paljain jaloin Jerusalemiin, Hervé VII, joka vaati itselleen Skotlannin
kruunua, ja useita muita, mahtavia ja ylhäisiä halki vuosisatojen, aina
Jean IX:een asti, joka kardinaali Mazarinin aikana sai nähdä linnansa
hävityksen. Viimeisen piirityksen jälkeen tornien holvikatot
räjäytettiin ilmaan ja pistettiin palamaan rakennukset, jonne Kaarle VI
oli tullut karkottamaan hulluuttaan ja joissa lähes kaksisataa vuotta
myöhemmin Henrik IV oli asunut viikon päivät Gabrielle d'Estrées'n
kanssa. Kaikki nämä kuninkaalliset muistot nukkuivat nyt nurmen alla.

Angélique kuunteli jännittyneenä, pysäyttämättä neulaansa, ikäänkuin nuo
muinaiset valtaherrat olisivat ilmestyneet näkyviin itse
ompelukehyksestä, sitä mukaa kuin ruusu siinä syntyi vienoon
värielämään. Hänen puutteellinen historiantietonsa suurensi tapahtumia,
siirtäen ne ihmeellisen legendan tasolle. Hän värisi hartaasta
ihastuksentunteesta, linna kohosi jälleen pystyyn, nousten aina taivaan
porttien tasalle, ja Hautecoeurit olivat pyhän neitsyen orpanoita.

-- Ja meidän uusi piispamme, monseigneur d'Hautecoeur, on siis tuon
suvun jälkeläinen? kysyi hän.

Hubertine vastasi, että monseigneur varmaan oli jonkun suvun nuoremman
haaran jäsen, sillä vanhempi haara oli jo ammoin sammunut. Se oli muuten
omituinen seikka, sillä Hautecoeurin markiisit ja Beaumontin papisto
olivat kautta vuosisatain olleet sotajalalla. Noin 1150 eräs abotti
ryhtyi rakennuttamaan kirkkoa, ainoastaan seurakunnalliset varat
käytettävänään. Rahat loppuivatkin, rakennuksen ollessa vasta
sivukappelien holvikattojen tasalla, ja täytyi tyytyä kattamaan päälaiva
puukatoksella. Kahdeksankymmentä vuotta myöhemmin Jean V, saatuaan
linnan uudestaanrakennetuksi, antoi kolmesataatuhatta livreä, jotka
muihin summiin lisättynä tekivät mahdolliseksi kirkon rakennuksen
jatkamisen. Päälaiva sai holvikaton. Kirkon kaksi tornia ja suuri
julkisivu valmistuivat vasta paljon myöhemmin, noin 14S0, puhtaaseen
viidennentoista vuosisadan tyyliin. Korvaukseksi Jean V:n
anteliaisuudesta papisto antoi hänelle ynnä hänen jälkeläisilleen
hautapaikkaoikeuden eräässä kuorikappelissa, joka oli pyhitetty pyhälle
Yrjölle ja jota siitä pitäen kutsuttiin Hautecoeurin kappeliksi. Mutta
hyviä välejä ei kestänyt kauan. Linnanherrat pyrkivät yhtenään
riistämään Beaumontilta sen verovapautta, lakkaamatta syntyi riitoja
vero- ja etuoikeuskysymyksistä. Varsinkin kysymys tilausoikeudesta, jota
linnanherrat vaativat itselleen ja joka olisi tehnyt mahdottomaksi
laivaliikkeen Ligneul-joella, muodostui loppumattomaksi riidan
pitkittäjäksi, kun alakaupunki alkoi huomattavasti vaurastua
hienovaate-teollisuutensa avulla. Siitä ajasta alkaen Beaumontin
onnentähti yleni päivä päivältä, kun Hautecoeurin tähti taas aleni,
kunnes hävityksen kohdatessa linnaa kirkko sai täydellisen voiton.
Ludvig XIV teki siitä tuomiokirkon, piispantalo rakennettiin entiseen
luostaripihaan. Ja sattuma määräsi nyt, että juuri Hautecoeurin suvun
jälkeläinen tuli piispana hallitsemaan tätä yhä pystyssä pysynyttä
papistoa, joka oli voittanut hänen esi-isänsä nelisatavuotisen taistelun
perästä.

--- Mutta, sanoi Angélique, monseigneurhän on ollut naimisissa. Hänellä
on aikainen, kahdenkymmenen vuoden vanha poika, eikö niin?

Hubertine oli ottanut sakset korjatakseen erästä veliinipalaa.

-- Niin kyllä, pastori Cornille on kertonut sen minulle. Se on hyvin
surullinen tarina... Monseigneur tuli kapteeniksi yhdenkolmatta vuoden
vanhana, Kaarle X:n aikana. Neljänkolmatta vuotiaana, 1830, hän otti
eron, ja kerrotaan, että hän aina neljänkymmenen ikään asti vietti
huikentelevaa elämää ... matkoja, seikkailuja, kaksintaisteluja. Sitten
eräänä iltana, ollessaan joittenkin ystäviensä luona maalla, hän kohtasi
kreivi de Valençay'n tyttären Paulen, joka oli hyvin rikas, ihmeen
kaunis, tuskin yhdeksäntoistavuotias, kaksikymmentäyksi vuotta nuorempi
häntä. Hän rakastui neitoon kuin hullu ja neito jumaloi häntä, häät oli
pidettävä mitä pikimmin. Silloin hän osti Hautecoeurin rauniot
polkuhinnalla, kymmenellätuhannella frangilla muistaakseni, hänellä oli
nimittäin aikomus panna linna jälleen kuntoon ja asettua siihen asumaan
puolisoineen. Yhdeksän kuukautta he olivat eläneet syrjässä eräällä
vanhalla maatilalla Anjoussa, kieltäytyen tapaamasta ketään, nauttien
hetkistä, jotka tuntuivat liian lyhyiltä... Paule synnytti pojan ja
kuoli.

Hubert paineli mallipiirustusta valkoisella väritukolla. Hän kohotti
päätään, ja hänen kasvonsa olivat kalpeat.

-- Mies poloinen! kuiskasi hän.

-- Kerrotaan, että hän oli kuolla, jatkoi Hubertine. Viikkoa myöhemmin
hän astui hengelliseen säätyyn. Siitä on kaksikymmentä vuotta, ja hän on
nyt piispa... Mutta kerrotaan vielä, että näitten kahdenkymmenen vuoden
aikana hän ei ole tahtonut nähdä poikaansa, lasta, joka oli maksanut
äitinsä hengen. Hän oli lähettänyt lapsen pois luotaan, jättäen sen
hoidettavaksi tämän sedälle, eräälle vanhalle abotille, ja kieltänyt
antamasta siitä edes tietoja hänelle, koettaen unohtaa sen olemassaolon.
Kun hänelle sitten kerran lähetettiin lapsen muotokuva, luuli hän
näkevänsä rakkaan vaimovainajansa, ja hänet löydettiin lattialta
tiedottomana, kuin moukarin iskun kohtaamana... Mutta ikä ja rukoukset
lienevät sittemmin keventäneet tuota syvää surua, sillä pastori Cornille
sanoi minulle eilen, että monseigneur on vihdoinkin kutsunut poikansa
luokseen.

Angélique oli saanut valmiiksi ruusun, joka oli niin tuore että se
tuntui melkein tuoksuvan, katsoi jälleen ulos auringonpaisteisesta
ikkunasta haaveellisin silmin ja virkkoi matalalla äänellä:

-- Monseigneurin poika...

Hubertine päätti kertomuksensa:

-- Nuori mies, kaunis kuin jumala, kuulemma. Hänen isänsä halusi hänestä
pappia. Mutta abotti-vanhus ei siihen suostunut, kun pojalla ei ollut
vähintäkään kutsumusta... Ja omaisuutta monet miljoonat! Viisikymmentä
miljoonaa, jos puheissa on perää! Niin, hän kuuluu perineen äidiltään
viisi miljoonaa, ja ne on sijotettu tonttialueihin Pariisissa, joilla on
nyt yli viidenkymmenen miljoonan frangin arvo. Siis rikas kuin kuningas!

-- Rikas kuin kuningas, kaunis kuin jumala, kertasi Angélique
itsetiedottomasti, uneksivalla äänellä.

Ja koneellisella kädenliikkeellä hän otti kehykseltä puikon, jossa oli
kultusäie, ryhtyäkseen valmistamaan gipyyri-ompelulla suurta liljaa.
Vedettyään kultalankaa esiin puikon kärjestä, hän kiinnitti sen pään
silkkirihmapistolla ihan korokkeeksi ommellun veliinin reunaan.
Alettuaan sitten ommella hän virkkoi vielä, lopettamatta lausettaan,
ajaen takaa kaukaista, epämääräistä toivetta:

-- Oi, minä tahtoisin, minä tahtoisin...

Tuli jälleen syvä hiljaisuus, jota hämmensi vain kirkosta vaimeasti
kuuluva veisuu. Hubert laittoi piirustustaan lopulliseen kuntoon,
kuljettaen siveltimen kärkeä pitkin värijauheen tekemiä pisteviivoja; ja
kaavun koristeet ilmestyivät siten valkoisina punaiselle silkkipohjalle.
Hän alotti jälleen puhelun.

-- Ennen muinoin oli suurenmoista! Ylhäiset herrat käyttivät pukuja,
jotka olivat ihan kankeat koruompeluista. Lyonissa myytiin vaatetta,
joka maksoi kuusikin sataa livreä kyynärä. Sen ymmärtää, kun lukee sen
aikuisia koruompelumestarien ohjesääntöjä; niissä sanotaan, että
kuninkaallisilla koruompelijoilla on oikeus asevoimalla ottaa työhönsä
muitten mestarien työntekijöitä... Ja meillä oli vaakunakilvetkin
sinisellä pohjalla kultainen poikkijuova ja kolme kultaista liljaa,
kaksi ylhäällä ja yksi alhaalla... Ah, se oli kaunista mutta siitä on
kauan!

Hän vaikeni, koputtaen kynnellään vaatetta, poistaakseen pölyä. Sitten
hän jatkoi:

-- Beaumontissa kulkee Hautecoeureistä vielä eräs tarina, jota äitini
usein kertoi minulle, kun olin pieni... Kauhea rutto raivosi
kaupungissa, puolet asukkaista olivat jo kuolleet, kun Jean V, sama joka
rakennutti linnan uudelleen, huomasi, että Jumala antoi hänelle voiman
taistella vitsausta vastaan. Silloin hän lähti paljain jaloin sairaitten
luokse, laskeutui polvilleen ja suuteli heitä suulle. Ja heti kun hän
oli huulillaan koskettanut sairaitten huulia, sanoen: »Jos Jumala
tahtoo, tahdon minäkin», tulivat sairaat terveiksi. Sen takia ovat nuo
sanat pysyneet Hautecoeurien tunnuslauseena, joilla kaikilla on sen
jälkeen ollut kyky parantaa ruttoa... Oh, ne olivat mainioita miehiä!
Kokonainen valtiassuku! Ennenkuin monseigneur astui pappissäätyyn, oli
hänen nimensä Jean XII, ja hänen poikansa nimen perässä on kai myöskin
järjestysnumero, kuin ruhtinaalla ikään.

Jokainen hänen sanansa tuuditti ja jatkoi Angéliquen haaveilua. Hän
toisti yhä samalla laulavalla äänellä:

-- Oi, minä tahtoisin, minä tahtoisin...

Pitäen kädessään puikkoa hän kuletti kultalankaa, koskematta siihen
kädellään, vuoroin oikeaan ja vasempaan, edestakaisin veliinipalan yli,
ja kiinnitti sen kussakin käänteessä silkkipistolla. Suuri kultainen
lilja alkoi vähitellen kukoistaa.

-- Oi! minä tahtoisin, minä tahtoisin mennä naimisiin ruhtinaan
kanssa... Ruhtinaan, jota minä en olisi milloinkaan nähnyt, joka tulisi
jonakin iltana hämärän tullen ja ottaisi minua kädestä ja veisi
palatsiinsa... Ja minä tahtoisin, että hän olisi hyvin kaunis ja hyvin
rikas, oi, kaikkein kaunein ja rikkain mitä koskaan on maa päällään
kantanut! Minä kuulisin hevosten hirnuntaa ikkunani alta, ja jalokiviä
välkkyisi yhtenä hohteena minun ylläni, ja kultaa, sitä sataisi ja
tulvaisi, niin että heti kun aukaisisin käteni, niin kultaa varisisi
maahan... Ja vielä minä tahtoisin, että minun ruhtinaani rakastaisi
minua ihan mielettömästi, jotta minäkin rakastaisin häntä mielettömästi.
Me olisimme hyvin nuoria, hyvin puhtaita ja hyvin jaloja, aina, aina!

Hubert oli poistunut kehyksensä äärestä ja lähestynyt häntä hymyillen.
Mutta Hubertine varotti tyttöä hyväntahtoisesti sormellaan:

-- Voi sinua turhamielistä olentoa, sinä olet ihan parantumaton! Vai
kuningattareksi sinä haluaisit. Se unelma ei kyllä ole niin rumaa kuin
sokerin varastaminen ja röyhkeät vastaukset, mutta pidä varasi, siinä
piilee sielunvihollinen, siinä houkuttelee sinua intohimo ja ylpeys.

Angélique katsoi häneen iloisesti.

-- Äiti, äiti, mitä te puhutte?... Onko sitten väärin rakastaa kaunista
ja rikasta? Minä rakastan sitä, koska se on kaunista, koska se on
rikasta, ja koska se ikäänkuin lämmittää minua täällä, sydämessä... Te
tiedätte kyllä, etten minä ole itsekäs. Kyllä te näkisitte, mitä minä
tekisin rahalla, jos minulla olisi paljon. Sitä sataisi yli kaupungin,
sitä virtaisi köyhille. Siitä syntyisi todellinen siunaus, kurjuutta ei
enää olisikaan! Ensiksi tekisin rikkaaksi teidät ja isän, tahtoisin
nähdä teidät kultakirjovaatteissa niinkuin entisajan ylhäiset naiset ja
herrat.

Hubertine kohautti olkapäitään.

-- Hupsu!... Mutta, hyvä lapsi, sinähän olet köyhä, ethän sinä saa
äyriäkään myötäjäisiä naimisiin mennessäsi. Kuinka voit uneksiakaan
ruhtinaasta? Ottaisitko siis mieheksesi rikkaamman kuin itse olet?

-- Miksi en ottaisi!

Angélique oli kovasti kummastelevan näköinen.

-- Tietysti, ottaisin minä!... Kun hänellä olisi rahaa, niin miksi sitä
tarvitsisi olla minulla? Minä saisin kiittää häntä kaikesta ja
rakastaisin häntä senvuoksi sitä enemmän.

Tuo kumoamaton todistus ihastutti Hubertia. Hän seurasi mielellään lasta
hänen pilvimatkalleen. Hän huudahti:

-- Angélique on oikeassa.

Mutta vaimo heitti häneen tyytymättömän katseen. Hän tuli vakavaksi.

-- Tyttöseni, sinä näet kyllä vastedes, kun tulet tuntemaan elämää.

-- Kyllä minä tunnen elämää.

-- Missä olisit oppinut sitä tuntemaan?... Sinä olet liian nuori, et
tunne maailman pahuutta. Mutta usko minua, pahuus on suuri, se on
kaikkivaltias.

-- Pahuus, pahuus...

Angélique äänsi tuon sanan hitaasti, päästäkseen perille sen
merkityksestä. Ja hänen puhtaissa silmissään oli yhä sama viattoman
hämmästyksen ilme. Hän tunsi kyllä pahuuden, olihan Legendassa siitä
kyllin kerrottu. Eikö pahuus ollut samaa kuin paholainen? Ja eikö hän
ollut nähnyt, että paholainen syntyi yhä uudelleen, mutta voitettiin
aina? Jokaisessa taistelussa hän sortui surkeasti saamistaan iskuista.

-- Voi, jos te tietäisitte, äiti, kuinka minä halveksin pahuutta!... Ei
tarvitse muuta kuin voittaa itsensä, niin tulee onnelliseksi.

Hubertine teki surullisen huolestuneen eleen.

-- Sinä saatat minut katumaan, että olen kasvattanut sinut täällä yksin
meidän kanssamme, kaikesta erillään, näin tietämättömänä elämästä...
Mistä paratiisista sinä oikein uneksit? Millaiseksi sinä kuvittelet
maailmaa?

Nuoren tytön kasvot kirkastuivat suuresta toivosta. Hän oli kumartuneena
työnsä yli, kulettaen puikkoa yhä samalla jatkuvalla liikkeellä.

-- Te pidätte minua varmaan hyvin tyhmänä, äiti?... Maailma on täynnä
kelpo ihmisiä. Kun elää hyvin ja tekee työtä, niin se tulee palkituksi
aina... Oh, kyllä tiedän, että on joitakin pahojakin ihmisiä. Mutta mitä
niistä on väliä? Kun pysyy niistä erillään, niin ne tulevat pian
rangaistuiksi... Ja sitten, katsokaas, maailma näyttää minusta etäältä
katsoen suurelta puutarhalta, niin, äärettömältä puistolta, joka on
täynnä kukkia ja päivänpaistetta. On niin hyvä elää, elämä on niin
suloinen, ettei se voi olla paha.

Hän vilkastui, kuin olisi silkin ja kullan loiste mennyt hänen päähänsä.

-- Onnihan on niin yksinkertainen asia. Me kolme olemme onnellisia. Ja
miksi? Siksi, että rakastamme toisiamme. Siinä kaikki, se ei ole sen
vaikeampaa... Ja kyllä te saatte nähdä, sitten kun se tulee, jota
odotan. Me tunnemme toisemme heti. Minä en ole häntä koskaan nähnyt,
mutta minä tiedän millainen hän tulee olemaan. Hän tulee sisään ja
sanoo: Minä tulin sinua noutamaan. Ja minä sanon: Minä olen odottanut
sinua, ota minut. Hän ottaa minut, ja sillä se on tehty, kaikiksi
ajoiksi. Me menemme palatsiin nukkumaan timanteilla koristetulla
kultavuoteella. Oh! se on hyvin yksinkertaista!

-- Sinä olet hullu, ole vaiti! keskeytti Hubertine ankarasti.

Ja nähdessään että hän oli innoissaan ja valmiina palaamaan jälleen
unelmaansa, jatkoi hän:

-- Ole vaiti! Sinä saatat minut pelkäämään... Onneton, kun naitamme
sinut jollekin köyhälle raukalle, niin sinä murskaat luusi, pudotessasi
jälleen maahan. Onni on meille köyhille vain nöyryydessä ja
kuuliaisuudessa.

Angélique hymyili yhä, tyvenen itsepintaisesti.

-- Minä odotan, ja hän tulee.

-- Mutta hänhän on oikeassa! huudahti Hubert, hänkin intoutuneena,
herkän verensä nostattamana. Miksi torut häntä?... Hän on kyllin kaunis,
jotta kuningaskin voi tulla häntä pyytämään. Kaikkea voi tapahtua.

Surullisena Hubertine nosti häneen kauniit, viisaat silmänsä.

-- Älä toki yllytä häntä tekemään pahoin. Sinä tiedät paremmin kuin
kukaan muu, mitä sydämensä totteleminen maksaa.

Hubert tuli hyvin kalpeaksi, suuret kyynelet kohosivat hänen silmiinsä.
Hubertine oli paikalla katunut nuhdettaan, hän oli noussut ylös
tarttuakseen hänen käsiinsä. Mutta Hubert veti itsensä irti, sopertaen
katkonaisella äänellä:

-- Ei, ei, minä olin väärässä... Kuule, Angélique, sinun tulee kuulla
äitiäsi. Me olemme molemmat mielettömiä, hän yksin on järkevä... Minä
olin väärässä, minä olin väärässä...

Hän oli liian kiihottunut voidakseen istuutua, ja hän jätti kehykseen
pingotetun kaavun, alkaen sen sijaan liimata lippua, joka oli kehyksellä
valmiina. Otettuaan kaapista astian Flanderin-liimaa hän siveli sitä
siveltimellä vaatteen nurjalle puolelle, jotta koruompelu kovettuisi.
Hänen huulensa värähtelivät vielä hiukan, eikä hän enää puhunut mitään.

Mutta vaikka Angélique tottelevaisesti oli myöskin vaiti, jatkoi hän
haaveiluaan hiljaa itsekseen, nousten yhä ylemmäksi, yhä vieläkin
ylemmäksi toiveittensa pilvimaahan. Kaikki hänessä sitä ilmaisi, hänen
puoliavoimen suunsa haltioitunut ilme, hänen silmänsä, jotka heijastivat
hänen näkyjensä auersineä. Tätä köyhän tytön unelmaa hän nyt kirjaili
kultalangallaan; siitä syntyi nyt valkoiselle kiiltosilkille sekä suuret
liljankukat että ruusut ja Marian nimikirjaimet. Liljan varsi oli kuin
valon säde, sen pitkät ja kapeat lehdet kaatuivat alas tähtisateena.
Häikäisevin oli vahvasti kohoavalla gipyyriompelulla tehty,
upokekuvioilla koristettu Marian nimikirjain keskellä ristiä, se paloi
kuin tabernaakkelin pyhyys, liekehtien salaperäisin sätein. Ja
hienoväriset silkkiruusut elivät, ja koko messupaita loisti hohtavan
valkoisena kultaisten ihmekukkiensa ihanuudessa.

Pitkän äänettömyyden jälkeen Angélique nosti päänsä. Hän katsoi
Hubertineen veitikkamaisesti, nykäisi leukaansa ja toisti:

--- Minä odotan, ja hän tulee.

Tuo mielikuva oli hullu. Mutta hän riippui siinä itsepäisesti. Hän oli
varma, että niin tulisi tapahtumaan. Ei mikään voinut järkyttää hänen
hymyilevää vakaumustaan.

-- Minä sanon sinulle, äiti, että kaikki tämä tulee tapahtumaan.

Hubertine tarttui puheeseen leikin kannalta. Hän alkoi ärsyttää
Angéliquea.

-- Mutta minähän luulin, ettet sinä ollenkaan tahtoisi mennä naimisiin.
Eiväthän pyhimyksetkään, jotka ovat saaneet sinut pyörälle päästäsi,
menneet naimisiin. Ennenkuin he siihen suostuivat, he mieluummin
käännyttivät sulhasensa, karkasivat kotoaan ja antoivat katkaista
kaulansa.

Nuori tyttö kuunteli ällistyneenä. Sitten hän purskahti heleään nauruun.
Koko hänen olentonsa terveys, hänen elämänrakkautensa kaikui tuossa
helisevässä iloisuudessa. Nuo pyhimystaruthan olivat niin vanhoja! Ajat
olivat toki muuttuneet, Jumala oli saanut voiton eikä vaatinut enää
ketään tähtensä kuolemaan. Legendassa esiintyvä ihmeenomaisuus oli
tehnyt häneen suuremman vaikutuksen kuin maailman-halveksiminen ja
kuoleman-halu. Ei, luonnollisesti hän tahtoi mennä naimisiin ja rakastaa
ja olla rakastettu ja olla onnellinen!

-- Häpeä toki! jatkoi Hubertine, sinähän saatat Agneksen,
suojeluspyhimyksesi, itkemään. Eikö muista, että hän ei huolinut
maaherran pojasta, vaan piti parempana kuolla, viettääkseen häitä
Jeesuksen kanssa?

Tornin suuri kello alkoi soida, varpusparvi pyrähti lentoon tuuheasta
murattiköynnöksestä, joka ympäröi erästä kuorin ikkunaa. Työhuoneessa
ripusti Hubert, yhä äänetönnä, pingotetun, liimasta kostean lipun
seinälle suureen rautanaulaan kuivamaan. Päivänpaiste oli auringon
kiertäessä siirtynyt ja valaisi vanhoja työkaluja, käsirukkia,
pajuteloja, kuparista kynttiläjalkaa. Ja kun se ehti ompelijain luo,
alkoi kehys, jonka ääressä he työskentelivät, leimuta. Kaikki loisti,
niin messupaita kuin käyttämisestä kiiltäviksi kuluneet sivulistat ynnä
kaikki kankaalla ajelehtivat esineet, päärmäyskulta ja kierrekulta
rasiassaan, silkkipuolat ja pitkät neulat kultasäikeineen.

Tuossa lämpimässä kevään säihkynnässä katseli Angélique suurta
vertauskuvallista liljaa, jonka hän oli saanut valmiiksi. Sitten hän
vastasi luottavaisen iloisella äänellään:

-- Mutta Jeesuksenhan minä tahdonkin!



IV.


Niin vilkas ja iloinen kuin Angélique olikin, rakasti hän yksinäisyyttä,
ja hän tunsi todellista virkistystä ollessaan yksin huoneessaan aamuin
ja illoin. Hän oli siellä omissa valloissaan, nauttien haaveittensa
lennosta. Kun hän joskus päivisinkin sai pujahtaa sinne hetkiseksi, oli
hän onnellinen kuin vapauteen päässyt karkulainen.

Huone oli hyvin avara, täyttäen puolet ylisestä; toinen puoli oli
ullakkona. Se oli kokonaan valkeaksi kalkittu, niin seinät kuin
taitekattokin näkyvissä olevine palkkeineen. Tässä alastomassa
valkeudessa vanhat tammiset huonekalut näyttivät mustilta. Siihen aikaan
kun sali ja makuuhuone alhaalla olivat saaneet uuden sisustuksen, oli
vanhanaikuinen kalusto niistä tuotu tänne; se oli peräisin useilta eri
aikakausilta: renessanssin aikainen kirstu, pöytä ja tuoleja Ludvig
XIII:n ajoilta, suuri ja korkea sänky Ludvig XIV:n ajalta, ja erittäin
kaunis piironki Ludvig XV:n tyyliin. Ainoastaan valkoinen kaakeliuuni ja
pieni, vahakankaalla verhottu pesupöytä muodostivat sorasoinnun tässä
kunnianarvoisassa vanhassa seurassa. Vanhan ikänsä juhlallisen
mahtavuuden oli säilyttänyt varsinkin suuri sänky vanhanaikaisine,
kanervankukka-kimpuin koristettuine ruusunpunaisine verhoineen, jotka
olivat kuitenkin jo niin vaalenneet, että väriä tuskin enää huomasikaan.

Mutta mieluisin oli Angéliquelle parveke. Kahdesta entisestä
ikkunaovesta oli vasemmanpuoleinen hyljätty, naulaamalla se
yksinkertaisesti kiinni, ja parveke, joka ennen oli ulottunut yli koko
rakennuksen leveyden, oli nyt vain oikeanpuoleisen ikkunan edessä. Kun
kannatuspalkit olivat vielä hyvät, oli niille pantu uusi lattia ja
kiinnitetty siihen rautainen suojakaide entisen lahonneen
rinta-aitauksen sijaan. Siinä oli hauska sopukka, jonkinlainen komero
päädyn huipun alla, joka oli aidattu ohuilla laudoilla vuosisadan
alussa. Kun kumartui, näki siitä koko puutarhan puoleisen rakennuksen
sivun, koko lailla ränstyneen, pienistä kivistä hakattuine
kivijalkoineen, tiilireunuksisine seinäpintoineen ja suurine
ikkuna-aukkoineen, jotka nykyään olivat muuratut pienemmiksi. Alhaalla
keittiön oven yläpuolella oli sinkkinen suojakatos. Ja ylhäällä olivat
viimeiset alushirret, jotka ulkonivat metrin verran, samoinkuin ullakon
kattohirretkin, tuetut vahvoilla pylväillä, joitten alapäät nojasivat
alakerran kehähirteen. Täten joutui parveke olemaan kuin keskellä
rehevää, vanhaa hirsimetsää, jolle sammalet ja leukoijat antoivat
vihannuutta.

Siitä asti kun Angélique oli tässä huoneessa asunut, oli hän kuluttanut
lukemattomia hetkiä parvekkeella, nojaten kyynärpäällään suojakaiteeseen
ja katsellen. Ensinnäkin oli hänen alapuolellaan puutarha, jota suuret
puksipuut varjostivat ikuisella vihannuudellaan; kirkon puoleisessa
kulmassa oli kitukasvuisten syreenipensaitten ympäröimä vanha
graniitti-penkki. Toisessa kulmassa taas, puoleksi koko taustamuurin
peittävän murattiköynnöksen varjossa, oli pieni portti, joka vei
Mariantarhaan. Tämä Mariantarha oli laaja, viljelemättömäksi jäänyt
maa-alue, joka muinoin oli ollut munkkien hedelmäpuutarhana. Sen läpi
juoksi Chevrotte-puro, jossa lähitalojen emännillä oli oikeus pestä
vaatteitaan. Joitakin köyhiä perheitä asusti vanhassa, raunioituneessa
mylly-resussa; mutta muuten ei asunut ketään koko alueella, jonka vain
piispantalon ja Voincourt-palatsin korkeitten muurien välitse kulkeva
kujanne yhdisti Kunniakatuun. Kesäaikana noiden kahden puiston
satavuotiset jalavat peittivät tuuhealehtisillä latvoillaan kapean
näköpiirin, jonka eteläpuolella sulki kirkon valtava ruho. Joka puolelta
suljettuna nukkui Mariantarha täten yksinäisessä rauhassaan, ja
valtoinaan kasvoivat siinä villit ruohot ja tuulen kylvämät poppelit ja
salavat. Kivien lomitse hyppeli Chevrotte, solisten lakkaamatonta,
kristallikirkasta lauluaan.

Angélique ei koskaan väsynyt katselemasta tätä syrjäistä kolkkaa. Ja
kuitenkaan ei hän seitsemään vuoteen ollut yhtenäkään aamuna nähnyt
siinä muuta kuin mitä hän edellisenä iltana oli katsellut. Voincourtin
palatsin puut olivat niin tuuheat, että hän ainoastaan talvisin saattoi
erottaa kreivittären tyttären Clairen, joka oli hänen ikäisensä.
Piispantalon puutarhassa oli oksamuuri vielä tiheämpi, hän oli turhaan
koettanut nähdä vilaustakaan monseigneurin kauhtanasta. Ja vanha,
luukuilla peitetty ristikkoportti oli varmaan jo kauan ollut hyljättynä,
sillä hän ei muistanut kertaakaan nähneensä sitä aukaistavan, ei edes
puutarhuria näkynyt siitä kulkevaksi. Paitsi vaimoja, jotka pestä
paukuttivat vaatteitaan, ei hän nähnyt siellä koskaan muita kuin samat
ruohikossa makaavat pienet ryysymekot.

Kevät oli sinä vuonna erinomaisen ihana. Hän oli kuusitoistavuotias, ja
aina tähän saakka oli Mariantarhan keväinen kukoistukseen puhkeaminen
viehättänyt vain hänen silmiään. Silmikoistaan puhkeavat hennot lehdet,
lauhat, kuulakkaat illat, koko tuo tuoksuva maan kevät oli hänestä
yksinkertaisesti hupaista. Mutta tänä vuonna ensimmäisen umpun auetessa
hänen sydämensä sykähti. Hänessä heräsi outo levottomuus, kun ruoho
alkoi kasvaa ja tuuli toi hänen sieramiinsa tuoreen, väkevän lemun.
Usein ahdisti aiheeton tuska hänen rintaansa. Eräänä iltana hän
heittäytyi Hubertinen syliin itkien, vaikkei hän tiennyt mitään surun
syytä, vaan oli päinvastoin sangen onnellinen. Varsinkin yöllä oli
hänellä suloisia unia, hän näki varjoja kulkevan ohitseen, hän tunsi
riuduttavaa hurmausta, jota hän valveilla ollessaan ei uskaltanut
muistutella mieleensä, niin hämmennyksissään hän oli tuosta onnesta,
minkä enkelit hänelle soivat. Toisinaan hän säpsähtäen heräsi suuressa
sängyssään, yhteenliitetyt kädet rintaa vasten puserrettuina, ja häntä
ahdisti niin, että hänen täytyi paljain jaloin hypätä huoneensa
lattialle. Ja hän juoksi aukaisemaan ikkunan ja jäi värisevänä,
hämmentyneenä seisomaan raittiiseen ilmaan, joka rauhotti häntä. Tuntui
niin hämmästyttävältä, niin käsittämättömän ihmeelliseltä, ettei enää
ollut oma itsensä, että tunsi kuin kasvavansa iloista ja tuskista,
joitten syytä hän ei tiennyt. Se oli naisellisuuden lumotun kukoistuksen
puhkeamista.

Kuinka oli piispantalon näkymättömien syreenien ja kultasadepensaitten
tuoksu niin suloinen, ettei hän enää voinut sitä hengittää veren
nousematta hänen poskilleen? Hän ei koskaan ennen ollut huomannut
tuoksuissa tuota lämpöä, joka nyt ympäröi hänet elävällä hengityksellä.
Ja kuinka hän ei myöskään ollut muina vuosina huomannut suurta kukkivaa
paulowniaa, joka valtavana sinipunervana kimppuna näkyi Voincourtin
puutarhassa kahden jalavan välissä? Tänä vuonna hänen silmänsä
hämärtyivät liikutuksesta heti kun hän sitä katsoi, niin koski tuo
kalpea sinerrys hänen sydämeensä. Samaten ei hän muistanut kuulleensa
Chevrotten solisevan niin äänekkäästi kivien lomassa, rantakaislojen
välissä. Puro ihan varmaan puheli, hän kuuli epäselviä sanoja, jotka
toistuivat alinomaa ja täyttivät hänet levottomuudella. Eikö se enää
ollutkaan entinen kenttä, kun kaikki oli siinä niin hämmästyttävää ja
kaikki tuolla tavoin otti uuden merkityksen? Vai ehkä olikin kukaties
hänessä itsessään tapahtunut muutos, niin että hän saattoi tuntea, nähdä
ja kuulla siinä versovan elämän?

Mutta oikealla kädellä kohoava jylhän suuri, taivasta tavotteleva
tuomiokirkko hämmästytti häntä vieläkin enemmän. Joka aamu hän kuvitteli
näkevänsä sen ensi kerran, hän oli liikutettu tästä löydöstään, hän
ymmärsi nyt, että nuo vanhat kivet rakastivat ja ajattelivat kuten
hänkin. Hän ei johtunut tähän minkään järkeilyn avulla, hänellähän ei
ollut ollenkaan tietoja, hän vain antautui tuon jättiläisen salaperäisen
ylentävälle vaikutukselle, jättiläisen, jonka lapsuus oli kestänyt kolme
vuosisataa ja jossa oli kasaantuneena monien sukupolvien uskot. Alhaalla
hän oli polvistuneena, rukoukseen vaipuneena romaanilaistyylisen
kappelikehän keskellä, joitten pyörökaarisissa, sileissä ikkunoissa ei
ollut muita koristuksia kuin kapeat pilarit kaarilistojen alla. Sitten
hän tunsi kohoutuvansa pystyyn, kasvot ja kädet taivasta kohti
ojennettuina, päälaivan suippokaaristen ikkunain mukana, jotka,
kahdeksankymmentä vuotta myöhemmin rakennettuina, olivat korkeita ja
soleita, murtokaaria ja ruusukkeita kannattavien pielien palstoihin
jakamia. Sitten hän kohosi ylös maasta haltioituneena, suoraksi
ojentuneena, kuorin tukipylväitten mukana, jotka oli uudistettu ja
koristeltu kaksi vuosisataa myöhemmin uhkeimpaan goottilaiseen tyyliin,
pikkutorneineen, huippuineen ja sakaroineen. Pylväitten juurella
avautuvista räystästorvista juoksi katoilta valunut vesi maahan.
Kuorikappalien katolle oli lisätty apilanlehtiristein koristettu
reuna-aitaus. Samaten oli katonaluskin koristettu kukkaornamenteilla. Ja
koko rakennus kukoisti, mitä lähemmäksi taivasta se saapui, yhä
ylevämmin, vapautuneena muinaisaikaisesta papillisesta pelvosta,
rientäen painautumaan anteeksiannon ja rakkauden Jumalan rinnoille ja
sulautumaan siihen. Hän tunsi sen koko olennossaan, se teki hänet
rauhalliseksi ja onnelliseksi, kuin olisi hän laulanut juhlallista,
puhdasta, ylevää, taivaan korkeuksiin häipyvää laulua.

Ja tuomiokirkko eli. Pääskyset olivat satalukuisina muuranneet pesiään
apilanlehti-vöitten alle ja pikkutornien ja sakaroitten lomiin, ja
lakkaamatta niiden parvet elostuttivat nojapylväitä ja tukimuureja.
Piispantalon jalavissa asuvat sepelkyyhkyset astelivat kattopenkereitten
reunoilla rintojaan pöyhistellen, lyhyin askelin kuin huvikävelijät.
Joskus istui korppi tornin huipussa huimaavan korkealla, tuskin kärpäsen
kokoisena, sulkiaan sukimassa. Seinien raoissa rehotti monenmuotoisia
jäkäliä ja ruohoja, luoden elämää vanhoihin kiviin juuriensa salaisella
työllä. Kovina sadepäivinä koko rakennus heräsi ja kohisi, kun
sadekuurot pieksivät lyijylevyistä kattoa, vesi virtasi
pylväsparvekkeitten kouruista, syöksyen kerroksesta kerrokseen pauhaten
kuin tulviva vuoripuro. Myös lokakuun ja maaliskuun myrskyt antoivat
sille sielun. Se ärjyi ja voihki, kun tuulenpuuskat tohisivat sen
päädyissä ja kaarissa, pylväissä ja ruusukkeissa. Ja vihdoin sai aurinko
sen elämään liikkuvalla valoleikillään, se nuortui aamulla päivän
iloisessa kirkkaudessa, ja illalla varjojen hiljalleen pitentyessä
hukkui tihenevään hämyyn. Ja sillä oli myöskin sisäinen elämänsä,
ikäänkuin sen suonien sykintä, nimittäin kirkonmenot, jotka värähyttivät
sitä jokaista sopukkaa myöten, kellojen kumina, urkujen soitto, pappien
veisuu. Lakkaamatta siinä värähteli elämää: hillittyjä ääniä, jonkin
matalaäänisen messun hyminä, jonkun naisen kevyt polvistuminen, taikka
vain joku tuskin aavistettava väre, sanattoman rukouksen palava hartaus.

Nyt keväällä, päivien pitentyessä, Angélique viipyi aamuin ja illoin
pitkät ajat parvekkeella, nojaten kyynärpäitään sen suojakaiteeseen ja
katsellen suurta ystäväänsä tuomiokirkkoa. Vielä enemmän se veti häntä
puoleensa illalla, kun hän näki sen vain suurena mustana möhkäleenä
tähdittynyttä taivasta vasten. Sen pinnan muodot häipyivät hämärään,
vain tukimuurit erottuivat himmeinä, näyttäen muodostavan avaruuteen
johtavia siltoja. Hän tunsi sen olevan valveillaan pimeässä, vajonneena
seitsensatavuotiseen mietiskelyyn, täynnä muistoja niistä lukemattomista
joukoista, jotka toiveineen ja pettymyksineen olivat polvistuneet sen
alttarien edessä. Se oli lakkaamatonta valvetta, joka oli alkanut
menneisyyden hämärässä ja jatkui tulevaisuuden ikuisuuteen, sellaisen
huoneen salaperäistä, pelottavaa valvetta, jossa Jumala ei voinut
nukkua. Ja tuota tummaa, liikkumatonta, elävää kasaa katsellessaan hänen
silmänsä siirtyivät aina erään kuorikappelin ikkunaan, joka oli juuri
Mariantarhan pensaston kohdalla, ainoaan ikkunaan, josta hohti valoa ja
joka oli kuin yöhön tuijottava silmä. Sen takana, pylvään nurkalla,
paloi pyhättölamppu. Juuri tämä kappeli oli se, jonka papit muinoin
olivat antaneet, Hautecoeurin markiisille Jean V:lle ja hänen
jälkeläisilleen hautakappelina käytettäväksi, kiitokseksi heidän
anteliaisuudestaan. Se oli pyhitetty pyhälle Yrjölle, minkä johdosta sen
kahdenneltatoista vuosisadalta polveutuvassa ikkunassa oli
lasimaalauksin esitetty tämän pyhimyksen legenda. Heti hämärän tullessa
legenda syttyi pimennostaan hohtavana kuin ilmestys. Ja sen vuoksi
Angélique rakasti tuota ikkunaa, katsellen sitä uneksivin, lumotuin
silmin.

Ikkunan pohjaväri oli sininen, reunus punainen. Tältä tumman värikkäältä
pohjalta kohosivat heleinä henkilökuviot, joitten liehuvat verhot
antoivat jäsenten alastomuuden tulla näkyviin, kukin osa tehtynä mustin
varjoviivoin piirretyistä, lyijypuitteisiin sovitetuista värillisistä
lasiruuduista. Siinä oli kolme kohtausta legendasta toinen toisensa
yläpuolella, ja ne täyttivät ikkunan aina kaarilistaan asti.
Alimmaisessa kuvassa kuninkaan tytär, joka on lähtenyt ulos kaupungista
kuninkaallisessa puvussaan mennäkseen lohikäärmeen syötäväksi, kohtaa
pyhän Yrjön lammikon vieressä, josta hirviö jo pistää päätään esiin; ja
nauhassa luetaan sanat: »Hyvä ritari, älä mene turmioon minun tähteni,
sillä et sinä voisi auttaa etkä pelastaa minua, vaan hukkuisit minun
kanssani.» Keskellä oli kuvattuna taistelu, jossa pyhimys ratsun selässä
istuen pistää keihäänsä hirviön läpi, ja sitä selittämässä lause:
»Yrjänä iski keihäällään niin, että hän haavotti lohikäärmeen ja heitti
hänet maahan.» Ja ylinnä talutti kuninkaantytär voitettua petoa
kaupunkiin: »Yrjänä sanoi: heitä vyösi hänen kaulansa ympäri, ja älä
pelkää yhtään, kaunis neito. Ja kun hän oli sen tehnyt, niin peto
seurasi häntä kuin kuuliainen koira.» Siihen aikaan kun ikkunan
lasimaalaukset tehtiin, oli pyörökaaren alla legendan yläpuolella
arvattavasti jokin koristeellinen kuvio. Mutta myöhemmin, kappelin
jouduttua Hautecoeureille, nämä laittoivat sille paikalle vaakunansa. Ja
niin helotti nyt pimeinä öinä legendan yläpuolella myöhempää tekoa oleva
vaakunakilpi loistavine väreineen. Se oli neljään alaan jaettu,
ensimmäinen ja neljäs merkiten Jerusalemia, toinen ja kolmas
Hautecoeuriä; Jerusalemia kuvasi hopeapohjalla kultainen
jerusaleminristi, kulmissa neljä pientä kultaristiä; Hautecoeuriä
kultainen linna sinisellä pohjalla, keskellä musta, hopeasydäminen
pienoisvaakuna, kaiken lisänä kolme kultaista liljaa, kaksi ylhäällä,
yksi alakärjessä. Vaakunaa kannatti oikealla ja vasemmalla kaksi
kultaista kimeraa, yläpuolella oli arvomerkkinä sinisen höyhentöyhdön
keskellä hopeinen kypäri, kullalla silattu ja suljettu yhdellätoista
silmikkovanteella, jollainen kypäri on herttuoilla, Ranskan
marsalkoilla, arvonimeä kantavilla aatelisilla ja kuninkaallisten
komppaniain päälliköillä. Ja tunnuslauseena: »Jos Jumala tahtoo, tahdon
minäkin».

Katsellessaan pyhää Yrjöä, joka lävisti keihäällään hirviötä,
kuninkaantyttären kohottaessa ylös yhteenliitettyjä käsiään, oli
Angélique vähitellen ruvennut ihailemaan häntä. Niin etäältä ei hän
erottanut kuvien piirteitä selvästi, hän näki ne haaveittensa
suurentamana, neidon hentona, vaaleana, puhdaspiirteisenä, pyhimyksen
loistavana ja uljaana, kauniina kuin arkkienkeli. Häntä tulikin pyhä
Yrjö vapauttamaan, hän olisi kiitollisuudesta tahtonut suudella hänen
käsiään. Hän näki haavelmissaan epämääräisenä kohtauksen järven rannalla
suuren vaaran, josta hänet pelasti nuori mies, kauniimpi kuin päivä, ja
tähän haaveseikkailuun sekottui muisto hänen käynnistään Hautecoeurin
raunioilla, koko tuo feodaaliaikainen linna esiinmanattuna, pilviin
piirtyvänä, muinaisten suurherrain kansottamana. Vaakuna loisti kuin
tähti kesäyössä, hän tunsi sen hyvin ja saattoi helposti lukea sen
sointuvat sanat, olihan hän niin usein kirjaillut vaakunoita. Jean V
kulki ovelta ovelle ruton saastuttamassa kaupungissa, suuteli kuolevia
suulle ja paransi heidät, sanoen: »Jos Jumala tahtoo, tahdon minäkin.»
Félicien III, saatuaan tietää että Filip Kaunis ei sairauden takia
voinut lähteä Palestiinaan, matkasi sinne hänen puolestaan, paljain
jaloin, vahakynttilä kädessä, minkä johdosta neljäsosa Jerusalemissa
olevasta sotavoimasta määrättiin hänen johdettavakseen. Monta, monta
tarinaa vielä astui esiin menneisyydestä, erittäinkin kertomuksia
Hautecoeurin jalosukuisista naisista, autuaista vainajista, niinkuin
tarina heitä kutsui. Hautecoeurin suvussa naiset kuolivat nuorina,
täydessä onnessaan. Toisinaan säästyi pari kolme sukupolvea, sitten
kuolema jälleen ilmestyi hymyilevänä ja vei hellin käsin
jonkun Hautecoeurin tyttären tai puolison, kaikkein vanhimmat
kaksikymmenvuotiaina, juuri jonkun rakkauden-onnen hetkellä. Kun Raoul
I:n tytär Laurette oli kihlautunut serkulleen Richardille, joka asui
linnassa, näki hän kihlauspäivän iltana, istuessaan huoneensa ikkunan
ääressä Davidin tornissa, sulhasensa tämän huoneen ikkunassa Kaarle
Suuren tornissa. Hän luuli kihlattunsa kutsuvan häntä, ja kun kuun säde
heitti heidän välilleen valosillan, lähti hän kulkemaan häntä kohti.
Mutta keskellä tietä hän kiireissään astui syrjään valonsäteeltä, putosi
ja murskautui kuoliaaksi tornien juurelle. Ja sen jälkeen hän kirkkaina
kuutamoöinä kulkee ilmassa linnan kohdalla, jonka hänen äärettömän laaja
laahusvaippansa kietoo valkoiseen hohteeseen. Balbine, Hervé VII:n
vaimo, uskoi kuuden kuukauden ajan, että hänen miehensä oli surmattu
sodassa. Sitten eräänä aamuna, kun hän yhä odottaen tähysteli tornin
huipulla, hän tunsi hänet linnaan johtavalla tiellä, ja hän juoksi alas
tornista niin poissa suunniltaan ilosta, että kuoli porrasten alimmalle
astuimelle. Ja vielä tänään hämärän tullessa hän yhä laskeutui alas läpi
raunioitten, hänen nähtiin juoksevan kerroksesta kerrokseen, rientävän
käytävien ja huoneitten kautta, kiitävän ohi kuin varjo tyhjinä
ammottavien ikkuna-aukkojen takana. Kaikki he ilmestyivät jälleen,
Ysabeau, Gudule, Yvonne, Austreberthe, kaikki nuo autuaat vainajat,
joita kuolema rakasti, jotka se säästi elämältä, temmaisten heidät pois
yhdellä siiveniskulla, nuorina, ensimmäisen onnensa hurmauksessa.
Joinakin öinä he täyttivät linnan valkoisena joukkona kuin kyyhkysparvi.
Ja mukana oli viimeinenkin heidän joukostaan, monseigneurin pojan äiti,
joka oli löydetty hengettömänä lapsensa kehdon äärestä, minne hän
sairaana ollen oli ryöminyt, kuollakseen ilosta saadessaan painaa sitä
syliinsä. Nämä tarinat asuivat alati Angéliquen mielikuvituksessa: hän
puhui niistä kuin ihan äsken sattuneista tositapahtumista. Hän oli
lukenut Lauretten ja Balbinen nimet kappelin seiniin upotetuista
vanhoista muistokivistä. Miksi ei siis hänkin kuolisi aivan nuorena,
onnellisena? Vaakunakuva säteili, pyhimys astui alas ikkunastaan, ja hän
oli taivaaseen saakka hurmaantunut kevyestä suudelman henkäyksestä.

Legenda oli sen hänelle opettanut: eikö ihme olekin yleissääntönä
maailmassa, eikö se kuulu asiain tavalliseen kulkuun? Se on aina
olemassa tehoisana ja jatkuvana, ilmenee äärettömän helposti, milloin ja
missä hyvänsä, monistuu, laajentuu, tulvii ylitsevuotavana,
hyödyttömästikin, kuin huvikseen vain kieltäen luonnonlakeja. Ihminen
elää samalla tasolla Jumalan kanssa. Abagar, Edessan kuningas, kirjottaa
Jeesukselle ja saa häneltä vastauksen. Ignatius saa kirjeitä Pyhältä
Neitsyeltä. Joka paikassa ilmestyvät Pyhä Äiti ja Poika, esiintyvät
valepuvuissa ja puhelevat hyväntahtoisina hymyillen. Stefanus on heitä
tavatessaan aivan tutunomainen. Kaikki neitsyet viettävät häitä
Jeesuksen kanssa, marttyyrit menevät taivaaseen yhdistyäkseen Mariaan.
Ja enkelit ja pyhimykset ovat ihmisten tavallisia seuralaisia, menevät
ja tulevat, kulkevat läpi seinien, ilmestyvät unessa, puhuvat ylhäältä
pilvistä, auttavat syntymässä ja kuolemassa, antavat kestävyyttä
kidutuksissa, vapauttavat vankitornista, tuovat vastauksia ja
toimittavat asioita. Ihmeet seuraavat ehtymättöminä heidän askeliaan.
Sylvester sitoo rihmalla kiinni lohikäärmeen kidan. Maa kohoaa
istuimeksi Hilariukselle, kun hänen seuralaisensa tahtoivat häntä
nöyryyttää. Kallisarvoinen kivi putoaa pyhän Lupuksen ehtoolliskalkkiin.
Puu murskaa pyhän Martinuksen vihamiehet, koira nuolee jänistä, tulipalo
lakkaa palamasta, kun hän käskee. Maria Egyptiläinen käy meren
aalloilla, Ambrosiuksen suusta pujahtaa mehiläisiä lentämään hänen
syntyessään. Alati parantavat pyhimykset kipeitä silmiä, halvattuja tai
kuivuneita jäseniä, spitalia ja varsinkin ruttoa. Ei yksikään tauti voi
vastustaa ristinmerkkiä. Kansanjoukosta erotetaan sairaat ja heikot
erilleen ja parannetaan salamaniskulla yhdessä tukussa. Kuolema on
voitettu, ylösnousemukset ovat niin yleisiä, että ne tulevat
jokapäiväisiksi pikkutapahtumiksi. Eivätkä ihmeet lakkaa sittenkään, kun
pyhimykset ovat heittäneet henkensä, vaan lisääntyvät niinkuin
monivuotiset kukat heidän haudoillaan. Nikolauksen pään ja jalkojen
kohdalta kumpuaa kaksi öljylähdettä, joitten neste on kaikkiparantavaa
lääkettä. Cecilian ruumisarkusta lemahtaa avattaessa ruusujen tuoksua.
Dorotean arkku on täynnä mannaa. Kaikki neitseitten ja marttyyrien luut
saattavat valehtelijat häpeään, pakottavat varkaat tuomaan takaisin
varastamansa tavarat, täyttävät hedelmättömien vaimojen toivomukset,
antavat terveyden kuolemansairaille. Ei mikään ole enää mahdotonta,
näkymättömät voimat ovat hallitsevina, yliluonnollisuuden oikku on
ainoana lakina. Temppeleissä rupeavat velhot tekemään ihmeitään, nähdään
sirppien leikkaavan itsestään ja vaskikäärmeitten kiemurtelevan,
kuullaan pronssipatsaitten nauravan ja naamioitten laulavan. Heti
pyhimykset vastaavat, voittaen heidät loistavasti: rippileivät muuttuvat
eläväksi lihaksi, Kristuksen kuvista vuotaa verta, maahan pistetyt
sauvat alkavat vihannoida, lähteitä kumpuaa esiin, lämpimiä leipiä,
kasvaa kasoittain puutteenalaisten jalkojen juureen, kasvava puu
kumartuu kunnioittaen Jeesusta; ja vielä, katkaistut päät puhuvat,
särkyneet kalkit korjaantuvat itsestään, sade kaikkoaa kirkosta
hukuttaakseen läheiset palatsit, erakkojen vaatteet eivät kulu
ollenkaan, vaan uudistuvat joka vuosi kuin eläinten nahat. Armeniassa
vainoojat heittävät viiden marttyyrin lyijyiset ruumiskirstut mereen, ja
se, jossa on apostoli Bartolomeuksen jäännökset, asettuu etunenään,
toiset neljä seuraavat sitä osottaen hänelle kunniaa, ja kaikki
purjehtivat tuulen puhaltaessa, hyvässä järjestyksessä kuin laivasto,
pitkin aavoja ulapoita Sisilian rannikolle saakka.

Angélique uskoi vahvasti ihmeisiin. Tietämättömyydessään hän kuvitteli
ympäristönsä täyteen ihmeitä, sellaisia kuin tähtien syttyminen ja
orvokinkukkain puhkeaminen. Hänestä tuntui mielettömältä kuvitella
maailmaa muuttumattomien lakien ohjaamaksi koneistoksi. Häneltä jäi niin
paljon huomaamatta, hän tunsi itsensä niin neuvottomaksi, niin heikoksi
kaikkien voimain keskellä, joitten mahtavuutta hänen oli mahdoton mitata
ja joitten läsnäoloa hän ei olisi aavistanutkaan, jollei hän toisinaan
olisi tuntenut kasvoillaan niitten voimakasta henkäystä! Ja niinkuin
alkuaikaisen kirkon kristitty, jollaiseksi Legenda oli hänet
kasvattanut, hänkin antautui Jumalan käsiin tahdottomana,
poispyyhittävine perisynnin tahroineen. Hänellä ei ollut omaa vapautta,
Jumala yksin saattoi pelastaa hänet lähettämällä hänelle armonsa. Ja
armo oli se, että Hän oli johdattanut hänet Hubertien katon alle,
tuomiokirkon varjoon, elämään alistumisen, puhtauden ja uskon elämää.
Hän kuuli perisynnin pahanhengen mumisevan syvällä sisässään. Kuka
tietää, mitä hänestä olisi tullut syntymäpohjallaan? Varmaankin huono
tyttö. Nyt hän sitävastoin kasvoi vuosi vuodelta terveempänä tässä
siunatussa sopukassa. Eikö ollut armo, että sai asua tällaisessa
ympäristössä, keskellä taruja, jotka hän taisi ulkoa, keskellä uskoa,
jota hän oli siinä juonut, keskellä salaperäistä henkielämää, jossa hän
kylpi, tässä näkymättömäin asiain täyttämässä ympäristössä, missä ihmeet
tuntuivat hänestä olevan aivan luonnollisia ja kuuluvan hänen
jokapäiväisen elämänsä tasolle? Se vahvisti häntä elämää varten,
niinkuin armo vahvisti marttyyrejä. Ja hän loi sitä itse, tietämättään:
se syntyi hänen tarujen elähyttämästä mielikuvituksestaan, hänen
ruumiillisen murrosaikansa tiedottomista haluista; se laajentui kaikesta
siitä, mistä hän oli tietämätön, se kasvoi esiin kaikesta siitä
tuntemattomasta, mitä oli hänessä ja hänen ulkopuolellaan. Kaikki lähti
hänestä ja palasi häneen, ihminen loi Jumalan ihmisen pelastukseksi,
kaikki oli vain unelmaa. Toisinaan hän kummastellen kosketti kasvojaan,
täynnä levottomuutta, epäillen omaa aineellisuuttaan. Eikö hän ollutkin
vain näennäis-olio, joka häviäisi luotuaan harhaluulon?

Eräänä toukokuun yönä, kun hän taas oli parvekkeella, missä hän vietti
niin monet hetket, hän puhkesi kyyneliin. Hän ei ollut lainkaan
suruissaan, hänen mieltään liikutti vain jokin odotus, vaikkei ketään
tiedetty tulevaksi. Oli hyvin pimeä. Mariantarha ammotti varjoaukkona
tähdikkään taivaan alla, eikä hän erottanut muuta kuin piispantalon ja
Voincourtin palatsin vanhojen jalavien tummat ryhelmät. Ainoastaan
kappelin ikkuna loisti. Jos ei ketään ollut odotettavissa, miksi sitten
hänen sydämensä sykki niin valtavin lyönnein? Se odotus oli alkuisin
kaukaa, hänen nuoruutensa alkuajoilta, se oli kasvanut iän mukana,
päätyäkseen tähän hänen täysikasvuiseksitulonsa kuumeenomaiseen
levottomuuteen. Ei mikään olisi häntä hämmästyttänyt, hän oli jo
viikkokausia kuullut äänien suhisevan tässä mielikuvituksensa
kansottamassa salaperäisessä sopukassa. Legenda oli päästänyt sinne
valloilleen yliluonnollisen pyhimysmaailmansa, ihme oli siellä valmiina
puhkeamaan. Hän ymmärsi selvästi, että kaikki oli alkanut elää, että
ennen äänettömät esineet nyt ääntelivät, että puitten lehdet, Chevrotten
vesi ja tuomiokirkon kivet puhuivat hänelle. Mutta kenestä ilmottivat
näin nuo näkymättömät kuiskutukset, mitä tahtoivat hänestä nuo
tuntemattomat voimat, jotka tuulahtivat tuonpuoleisesta maailmasta ja
leijuivat ilmassa? Hän tähysti katseillaan pimeyteen, kuin valmiina
kohtaukseen, jota ei kukaan ollut hänelle määrännyt, ja hän odotti,
odotti yhä vain, kunnes uni alkoi painaa silmäluomia, tuntien koko ajan,
että näkymättömässä maailmassa hänen tahtonsa ulkopuolella ratkaistiin
hänen elämänsä.

Viikon Angélique täten itki tummassa yössä. Hän saapui aina uudelleen,
kärsivällisenä. Hänen ympärillään jatkui salaperäinen kiehdonta,
lisääntyen ilta illalta, ikäänkuin näköpiiri olisi supistunut ja
ruvennut häntä ahdistamaan. Hänen sydäntään painoi, äänet humisivat nyt
hänen päässään, hänen voimatta kuitenkaan tajuta niitä sen selvemmin. Se
oli kuin hiljainen valtaus, koko luonto, maa ja taivaan avaruus astuivat
hänen olemukseensa. Pienimmänkin risahduksen kuuluessa hänen kätensä
kuumenivat, hänen silmänsä koettivat tunkea läpi pimeyden. Tuliko
odotettu ihme vihdoinkin? Ei, ei mitään vielä, ei mitään muuta kuin
jonkun yölinnun siipien suhahdus, kaiketikin. Ja hän tarkisti korvansa
uudelleen, hän erotti erilaisen lehtien kahinankin jalavissa ja
salavissa. Monet kerrat hän täten vavahti koko ruumiiltaan, kun jokin
kivi vierähti puroon tai jokin ulkona hiiviskelevä eläin liukui
muurinkylkeä alas. Hän kumartui henkeään pidättäen. Ei mitään vieläkään.

Vihdoinkin eräänä iltana, kun kuuta ei näkynyt taivaalla ja lauha pimeys
peitti maan, jotakin alkoi tapahtua. Se oli uusi ääni, joka kuului
entisten tuttujen äänten seasta, mutta niin heikosti erottuvana ja
melkein huomaamattomana, että hän pelkäsi erehtyvänsä. Se lakkasi
kuulumasta joksikin aikaa, hän pidätti henkeään. Sitten se kuului
jälleen, kovempana, mutta yhä epäselvänä. Hänestä se tuntui etäiseltä,
tuskin kuuluvalta askelen ääneltä, tuo ilmassa tuntuva värähdys ennusti
jonkun tuloa, jota ei silmä voinut erottaa eikä korva kuulla. Se mitä
hän odotti, saapui näkymättömästä, tuli hiljalleen esiin kaikesta siitä,
mikä värähteli hänen ympärillään. Pala palalta se irtaantui hänen
unelmastaan, ikäänkuin hänen nuoruutensa hämärien toiveiden
toteuttajana. Oliko se kirkonikkunan pyhä Yrjö, joka äänettömin
kuvajaloin astui ruohikkoa pitkin tullakseen hänen luokseen? Ikkuna
kalpeni juuri, hän ei nähnyt enää selvästi pyhimystä, se näytti vain
pieneltä, sekavalta, häipyvältä purppurahattaralta. Sinä iltana hän ei
saanut tietää sen enempää. Mutta seuraavana iltana samaan aikaan ääni
kuului jälleen pimeydestä hiukan selvempänä ja lähempää. Ihan varmaan ne
olivat askelia, ilmestyksen kevyitä askelia, jotka tuskin hipoivat
maata. Ne taukosivat ja alkoivat jälleen kuulua, milloin sieltä, milloin
täältä, oli mahdotonta sanoa tarkalleen paikkaa. Ehkä ne kuuluivat
Voincourtin puutarhasta, missä joku myöhäinen kävelijä liikkui jalavien
alla. Tai ehkä ne pikemminkin tulivat piispankartanon tuuhean pensaston
suurien syreenien takaa, joitten väkevä lemu tunki huumaavana hänen
rintaansa. Turhaan hän tähyi silmillään pimeyteen, odotetusta ihmeestä
ei ilmottanut muu kuin hänen kuulonsa, ja myöskin kukkien tuoksu, joka
oli lisääntynyt, ikäänkuin siihen olisi sekottunut jonkun hengitys. Ja
useampina öinä askelten piiri pieneni parvekkeen alapuolella, hän kuuli
niitten saapuvan aivan puutarhanmuurin viereen hänen jalkainsa alle.
Siinä ne pysähtyivät, ja silloin syntyi pitkä hiljaisuus, ja yhä
tiukempaan ympäröi hänet tuo salaperäinen kiedonta, tuo hitaasti kasvava
näkymättömyyden syleily, joka pyörrytti häntä.

Seuraavina iltoina hän näki tähtien joukkoon ilmestyvän uudenkuun kapean
sirpin. Mutta se laski yön lähetessä, häviten tuomiokirkon harjan taakse
kuin kirkas silmä, jonka painuva silmäluomi peittää. Hän seurasi sitä,
hän näki sen kasvavan ilta illalta, hän odotti kärsimättömänä soihtua,
joka heittäisi valoa pimeyteen. Vähitellen Mariantarha astuikin esiin
pimeydestään vanhoine myllynraunioineen, puuryhmineen ja vilkkaine
puroineen. Ja niin syntyneessä valossa luomistyö jatkui. Se mikä oli
saanut alkunsa unelmasta, ilmeni nyt näkyvänä varjona. Sillä hän ei
nähnyt alussa muuta kuin kuunvalossa liikkuvan, epämääräisen varjon.
Mikä se oli? Tuulen huojuttaman oksan varjoko? Toisinaan kaikki hävisi,
kenttä nukkui kuoleman liikkumattomuudessa, ja hän uskoi varjon olleen
näköhäiriötä. Mutta sitten liukui varjo erään valoisan kohdan yli,
siirtyen yhden salavan luota toisen luo, ja silloin ei epäily ollut enää
mahdollista. Hän kadotti sen näkyvistään, löysi sen jälleen, mutta
selville hän ei siitä päässyt. Eräänä iltana hän oli erottavinaan
keveästi liukuvassa varjossa kaksi olkapäätä. Heti hänen silmänsä
kääntyivät kirkonikkunaan: se oli harmahtava, ikäänkuin täydeltä terältä
paistava kuu olisi tyhjentänyt ja sammuttanut sen. Kohta sen jälkeen hän
huomasi, että tuo elävä varjo pitentyi ja lähestyi hänen ikkunaansa,
siirtyen ruohikon yli pimennosta toiseen pitkin kirkon seinustaa, tullen
yhä likemmäksi ja likemmäksi. Sitä mukaa kuin hän arvasi sen olevan
lähempänä, valtasi hänet yhä kasvava liikutus, sellainen jota tuntee
tietäessään itseensä kohdistetuksi salaperäisten silmien katseen, joita
ei itse voi nähdä. Ihan varmaan tuossa lehvien alla seisoi joku, joka
herkeämättä katsoi häneen. Hän tunsi käsissään ja kasvoillaan noitten
katseitten vaikutuksen. Ne olivat pitkiä, hyvin lempeitä ja samalla
arastelevia katseita. Hän ei vetäytynyt pois niiden edestä, koska hän
tunsi että ne olivat puhtaita ja tulivat Legendan lumotusta maailmasta.
Ja hänen ensi levottomuutensa muuttui suloiseksi liikutukseksi, hän oli
nyt varma onnestaan. Eräänä iltana ilmestyi kuun valaisemalle kentälle
äkkiä selväpiirteinen miehen varjo, miehen itsensä ollessa salavain
suojassa, niin ettei hän voinut häntä nähdä. Mies ei hievahtanut, ja
Angélique katsoi kauan liikkumatonta varjoa.

Siitä lähtien Angéliquella oli salaisuus. Se täytti kokonaan hänen
alastoman, valkeaksi kalkitun huoneensa. Tuntikausia hän makasi suuressa
sängyssään, jossa hän näytti häipyvän pieneltä, suljetuin silmin, mutta
kuitenkin valvoen, nähden yhä tuon liikkumattoman varjon valoisalla
kentällä. Kun hän aamun sarastaessa avasi silmänsä, kulki hänen
katseensa suuresta piirongista vanhaan kirstuun, kaakeliuunista pieneen
pesupöytään, kummissaan, kun ei enää nähnyt tuota salaperäistä
varjokuvaa, jonka hän olisi voinut ihan tarkasti piirtää muististaan.
Nukkuessaan hän oli nähnyt sen liukuvan vuodeverhojensa haalistuneitten
kanervankukkien keskellä. Hänen unensa niinkuin valvetilansakin olivat
sitä täynnä. Se oli hänen oman varjonsa toveri, hänellä oli kaksi
varjoa, vaikka hän oli yksin unelmansa seurassa. Ja tätä salaisuutta hän
ei uskonut kenellekään, ei edes Hubertinelle, jolle hän siihen saakka
oli kaikki puhunut. Kun Hubertine teki hänelle kysymyksiä ihmetellen
hänen iloaan, hän punastui kovasti ja vastasi että varhainen kevät teki
hänet iloiseksi. Hän hyräili aamusta iltaan kuten ensimmäisten
päivänpaisteitten juovuttama kärpänen. Eivät milloinkaan olleet hänen
kirjailemansa messupuvut liekehtineet sellaisessa silkin ja kullan
loisteessa. Hubertit hymyilivät, luullen kaiken johtuvan vain
hyvinvoinnista. Hän tuli sitä iloisemmaksi, mitä pitemmälle päivä kului,
kuun noustessa hän lauloi, ja kun hetki oli saapunut, nojasi hän
parvekkeen kaidetta vasten ja näki varjon. Koko kuun neljänneksen aikana
hän tapasi sen aina täsmällisesti saapuneena kohtaukseen. Hän näki sen
seisovan suorana ja äänettömänä, tulematta sitä sen tarkemmin tuntemaan,
tietämätönnä siitä, mikä oli se olento, jonka varjo oli hänen edessään.
Ehkä se olikin vain varjo, ainoastaan näky, ehkä se oli kirkonikkunan
pyhimys, joka oli hävinnyt ikkunastaan, ehkä se oli enkeli, joka muinoin
oli rakastanut Ceciliaa ja laskeutui nyt rakastamaan häntä vuorostaan?
Tuo ajatus täytti hänet ylpeydellä, se oli hänestä suloinen kuin
näkymättömästä maailmasta tullut hyväily. Sitten hänessä kasvoi halu
tulla tuntemaan se, ja hänen odotuksensa alkoi uudelleen.

Täysikuu paistoi kirkkaana Mariantarhaan. Kun se oli keskitaivaalla, ei
puilla ollut enää varjoa. Luotisuoraan lankeavassa valossa ne olivat
kuin suihkukaivoja, joista kumpusi äänetöntä kirkkautta. Koko kenttä
kylpi valon hohteessa, sen täytti suuri, loistava aalto, joka oli
kuulakas kuin kristalli; ja sen loiste oli niin kirkas, että siinä
saattoi erottaa salavan lehtien hienot piirteet. Ja vähäisinkin ilman
värähdys näytti panevan karehtimaan tuon sädejärven, joka uinui ylväässä
rauhassaan läheisten puutarhojen korkeain jalavain ja tuomiokirkon
jyhkeän rungon välissä.

Kaksi iltaa oli vielä kulunut, kun Angélique, tullessaan parvekkeelle
kolmantena iltana, tunsi sydämessään ankaran sysäyksen. Hän näki hänen
seisovan siellä kirkkaassa valossa, häneen päin kääntyneenä. Hänen
varjonsa oli, niinkuin puitten varjotkin, kutistunut kasaan hänen
jalkainsa juureen ja hävinnyt. Ainoastaan hän itse seisoi siinä, selvänä
ja kirkkaana. Niin kaukaakin Angélique näki hänet kuin selvällä
päivällä. Hän oli kahdenkymmenen vuoden ikäinen, vaaleaverinen, pitkä ja
solakka. Hänellä oli kihartuva tukka, ohut parta, suora, hiukan kookas
nenä ja mustat silmät, joista loisti ylevä lempeys. Hän muistutti pyhää
Yrjöä tai jotain ihanaa Jeesuksenkuvaa. Angélique tunsi hänet heti
täydellisesti: hän ei ollut koskaan nähnyt häntä toisenlaisena, juuri
sellaisena hän oli häntä odottanut. Ihme oli vihdoinkin täyttynyt,
näkymättömän maailman hiljaisesta luomistyöstä oli sukeunut tämä elävä
ilmiö. Se tuli näkymättömästä maailmasta, luonnon värinästä, äänten
kuiskinasta, yön herkistä liikahduksista, kaikesta siitä mikä oli häntä
kietonut huumaten, pyörryttäen. Ja hän näki hänet kahden jalan
korkeudella maasta, ylenluonnollisena niinkuin hänen tulonsakin oli
ollut, ihmeen ympäröidessä häntä joka puolelta, kuunvalon salaperäisillä
aalloilla keinuvana. Hänellä oli seurueena koko Legendan väestö,
pyhimykset vihannoivine sauvoineen, neitseet maitoa vuotavine
haavoineen. Ja neitseitten valkoinen parvi kalvensi tähtien valon.

Angélique katseli ilmestystä herkeämättä. Se kohotti käsivartensa ja
ojensi ne häntä kohti aukilevitettyinä. Ja hän ei pelännyt, hän hymyili
sille.



V.


Silloin oli touhua, kun Hubertinellä aina kolmen kuukauden perästä oli
pyykinpesu. Palkattiin apulaisvaimo, Gabet-muori. Neljä päivää olivat
koruompelutyöt unohduksissa. Ottipa Angéliquekin siihen osaa, sillä
hänestä oli virkistävää saippuoida vaatteita ja lopuksi huuhtoa niitä
Chevrotten kirkkaassa vedessä. Kun vaatteet oli otettu likoamasta,
vietiin ne työntökärryillä pienen väliportin kautta Mariantarhaan, jossa
sitten vietettiin kokonaisia päiviä raittiissa ulkoilmassa ja
päivänpaisteessa.

-- Äiti, minä pesen tällä kertaa, se on minusta niin hauskaa!

Ja Angélique heilutti karttuaan reippaasti, hihat käärittyinä
kyynärpäiden yläpuolelle, ja nauraa nelisti yhtämittaa tuossa iloisessa
ja terveellisessä puuhassa, pirskeitten räiskyessä hänen vaatteilleen.

-- Tässä minun käsivarteni vahvistuvat, se tekee minulle hyvää!

Chevrotte juoksi poikittain kentän halki, ensin uneliaana, sitten
kovalla vauhdilla kuohuen viettävää kivikkomaata alas. Se tuli
piispankartanon puutarhasta jonkinlaisen muurin alle jätetyn laskuportin
kautta, ja toisessa päässä, Voincourtin palatsin kulmassa, se katosi
holvikaaren alle, työntyen maan sisään, tullakseen esiin pari sataa
metriä edempänä Alakadun varrella, jota se seurasi aina Ligneuliin asti,
mihin se viimein yhtyi. Niin että oli pidettävä tarkka vaari vaatteista,
etteivät ne karkaisi tiehensä: mikä kerran pääsi irti, se oli menetetty.

-- Äiti, odottakaa, odottakaa!... Minä panen tämän ison kiven
pyyhinliinojen päälle. Saadaanpa nähdä, viekö se niitä sitten, se varas!

Hän pudotti kiven alas ja palasi noutamaan toista myllyn raunioitten
sorakasoista. Hän oli ihastunut saadessaan kiskoa voimainsa takaa ja
väsyttää itseään. Ja kun hän loukkasi sormensa, pudisti hän sitä ja
sanoi ettei se ollut mitään. Kerjäläisperhe, joka piti majaa raunioissa,
oli päiväksi lähtenyt anelemaan ja hajaantunut pitkin teitä. Tarha jäi
autioksi. Sen yksinäisyydessä oli suloa ja tuoreutta, siinä kasvoi
vaaleita salavaryhmiä, korkeita poppeleita ja varsinkin ruohoa, niin
rehevää villiruohoa, että se ylettyi olkapäihin asti. Viereiset puistot
täyttivät sen väräjävällä äänettömyydellä, sulkien näköpiirin suurilla
puillaan. Kello kolmelta alkoi tuomiokirkon varjo pitentyä, levittäen
lempeää hartautta ja haihtuvan suitsutuksen tuoksua.

Ja Angélique paukutti liinavaatteita yhä lujemmin, tuoreen, valkoisen
käsivartensa koko voimalla.

-- Äiti, äiti! Tänä iltana minä vasta syön...! Mutta muistakaa, että
olette luvannut minulle leivoksen mansikkain kanssa!

Mutta tätä pyykkiä pestäessä jäi Angélique virutuspäiväksi yksinään.
Gabet-muori ei tullutkaan, hänen lonkkasärkynsä oli äkkiä käynyt
pahemmaksi; ja Hubertinen täytyi muitten taloustoimien takia pysyä
huoneella. Angélique oli polvillaan oljilla vuoratussa laatikossaan,
otti vaatekappaleet yhden erältään ja huuhteli edestakaisin purossa,
siksi kunnes vesi ei enää samennut, vaan pysyi kristallikirkkaana. Hän
ei pitänyt lainkaan kiirettä. Hän oli tuntenut levotonta uteliaisuutta
aamusta asti, nähtyään hämmästyksekseen Mariantarhaan tullessaan vanhan,
harmaapuseroisen työmiehen pystyttämässä keveitä telineitä Hautecoeurin
kappelin ikkunan edustalle. Aiottiinko ikkunaa korjata? Sitä se kyllä
kaipasikin; pyhän Yrjön kuvasta puuttui joitakin ruutuja, ja toisia,
jotka aikojen kuluessa olivat särkyneet, oli korvattu tavallisella
yksinkertaisella lasilla. Mutta kuitenkin se häntä harmitti. Hän oli
niin tottunut lohikäärmettä keihästävässä pyhimyksessä ja vyöllään sitä
taluttavassa kuninkaantyttäressä oleviin aukkoihin, että hän jo suri
niiden puolesta, ikäänkuin niitä olisi aiottu silpoa. Noin vanhojen
esineitten muuttamiseen sisältyi pyhyyden loukkausta. Mutta kun hän
palasi aamiaiselta, niin hänen harminsa haihtui kuin tuuleen: telineillä
oli toinenkin harmaapuseroinen työmies, mutta nuori. Ja hän tunsi hänet:
se oli _hän_.

Iloisena, hämilleen joutumatta, Angélique asettui entiselle paikalleen,
polvistuen laatikon olkikerrokselle. Sitten hän alkoi paljailla
käsillään jälleen huuhdella vaatekappaleita kirkkaassa vedessä. _Hän_ se
oli; pitkä, solakka, vaalea, parta hieno, tukka kihara kuin nuorella
jumalalla, hipiä yhtä valkoinen kuin silloin, kun hän oli nähnyt hänet
kuutamossa. Koska se oli hän, ei ikkunalla ollut mitään pelättävää: jos
hän siihen koskisi, niin hän vain kaunistaisi sitä. Eikä Angélique
tuntenut lainkaan pettymystä siitä, että hän oli puettu sellaiseen
puseroon, että hän oli käsityöläinen kuten hän itsekin, arvatenkin
lasimaalaaja. Tämä saattoi hänet päinvastoin hymyilemään, hän oli
ehdottoman varma uneksimastaan kuninkaallisesta rikkaudesta. Tämä oli
vain näennäistä. Mitäpä hyödytti ottaa siitä selvää? Jonakin päivänä hän
kuitenkin tulisi olemaan se, mikä hän oli oleva. Kultasade virtasi
kirkon harjalta, kaukainen urkujen soitto kajahti riemumarssiksi. Eikä
Angélique edes kysellyt mielessään, mitä tietä hän kulki, jotta hän
saattoi olla täällä niin yöllä kuin päivälläkin. Jollei hän asunut
jossakin viereisistä taloista, ei hän päässyt sinne muuten kuin
Guerdaches-kujaa myöten, joka kulki pitkin piispankartanon muurin sivua,
päättyen Kunniakadulle.

Näin kului tunti, suloinen tunti. Angélique kurottui puron yli,
huuhdellen liinavaatteita, hänen kasvonsa melkein koskivat raikkaaseen
veteen. Mutta joka kerta kun hän otti uuden vaatekappaleen, hän kohotti
päätään ja heitti silmäyksen, jossa, vaikkakin hänen mielensä olikin
levottomassa liikkeessä, pilkotti veitikkamaisuutta. Ja nuori mies, joka
seisoi telineillä, ollen tutkivinaan ikkunaa hyvin toimekkaan näköisenä,
katseli häntä syrjäsilmällä, joutuen hämilleen heti kun tytön katse
yllätti hänet tällä tavoin, häneen päin kääntyneenä. Oli merkillistä,
miten nopeasti hän punastui; heleä väri kohosi hänen kasvoilleen
silmänräpäyksessä, niin valkea kuin hän olikin iholtaan. Vähäisinkin
mielenliikutus, suuttumus taikka hellyys, sai kaiken veren hänen
suonistaan nousemaan kasvoihin. Hänellä oli silmät kuin sotasankarilla,
mutta tuntiessaan tytön katselevan itseään oli hän niin ujo, että hän
tuli kuin pikku lapseksi, ei tiennyt mitä tekisi käsillään ja sopersi
änkyttäen määräyksiä seurassaan olevalle vanhukselle. Angéliquen
iloisuus siinä hänen kurotellessaan puron reunalla, jonka pyörteiset
vedet virkistäen huuhtoivat hänen käsivarsiaan, aiheutui siitä, että hän
tunsi tuon nuoren miehen olevan yhtä viattoman kuin hänkin, yhtä
tietämättömän elämästä ja yhtä halukkaan siitä nauttimaan. Ei tarvitse
sanoa aina ääneen, näkymättömät sanansaattajat tuovat tietoja asioista,
äänettömät suut ilmaisevat niitä. Angélique kohotti päätään, nuori mies
joutui hämilleen, kääntäen pois kasvonsa, ja hetket kuluivat, ja oli
suloista.

Yhtäkkiä Angélique näki hänen hyppäävän telineiltä ja poistuvan
takaperin ruohokentälle, ikäänkuin voidakseen nähdä paremmin kauempaa.
Mutta Angélique oli purskahtaa nauramaan, sillä niin tuiki selvää oli,
että nuoren miehen tarkotuksena oli yksinomaan tulla lähemmäksi häntä.
Hän oli päättänyt ottaa rohkean askelen, uskaltaa kaikki, ja hän oli nyt
joutunut siihen liikuttavan hullunkuriseen asemaan, että hän oli
muutaman askelen päässä tytöstä, selin häneen, eikä rohjennut kääntyä
ympäri, peläten hämmennyksissään toimineensa liian pikaisesti. Angélique
luuli jo hetken, että hän palaisi ikkunan luo samoin kuin oli tullutkin,
heittämättä silmäystäkään taakseen. Mutta nuorukainen teki epätoivoisen
päätöksen ja kääntyi ympäri; ja kun tyttökin samassa nosti päänsä,
kohtasivat heidän katseensa toisensa ja he jäivät tuijottamaan toisiaan
silmiin. Molemmat joutuivat kovasti hämilleen. He eivät tienneet mitä
tehdä, he eivät olisi mitenkään voineet siitä selviytyä, jollei olisi
silloin sattunut eräs draamallinen tapahtuma.

-- Voi, hyvänen aika! huudahti tyttö onnettomana.

Hän oli hämmennyksissään tullut päästäneeksi irti kädestään liinaisen
alusröijyn, jota hän oli huuhtomassa. Nopeasti virtaava puro sieppasi
sen. Tuokio vielä, ja se olisi hävinnyt Voincourtin palatsin
muurinkulmassa olevaan holviaukkoon, minne Chevrotten vesi vuolaana
painui.

Seurasi muutamia jännittäviä silmänräpäyksiä. Nuori mies oli käsittänyt
aseman ja syöksähtänyt jälkeen. Mutta puro hyppeli kivien ylitse, tuo
vietävän alusröijy juoksi nopeammin kuin hän. Hän kumartui, luullen
ehtivänsä siepata sen, mutta ei saanut kuin kourallisen vaahtoa. Kaksi
kertaa hän epäonnistui. Mutta kiihtyneenä, urhokkaan näköisenä kuin
ainakin sellainen, joka toimii henkensä uhalla, hän porhalsi veteen ja
sai vihdoinkin pelastetuksi alusröijyn, juuri kun se oli painumassa maan
alle.

Angélique, joka siihen saakka oli tuskallisessa jännityksessä seurannut
pelastustyötä, tunsi nyt naurun, sydämellisen naurun pyrkivän ylös
rinnastaan. Oi, tuo seikkailu, josta hän oli niin paljon uneksinut, tuo
kohtaus järven rannalla, tuo hirmuinen vaara, josta hänet pelastaisi
nuori mies, kauniimpi kuin päivä! Pyhä Yrjö, kansantribuuni,
sotasankari, ei ollutkaan muuta kuin tämä lasimaalaaja, tämä
harmaapuseroinen nuori työmies. Kun hän näki hänen palaavan sääret
vettävaluvina, kantaen kömpelösti kädessään alusröijyä ja käsittäen
kuinka naurettava oli ollut hänen intonsa hänen koettaessaan sitä
pelastaa, niin hänen täytyi purra huultaan voidakseen pidättää
iloisuuden puuskan, joka kutkutti hänen kurkussaan. Nuori mies unohtui
katsomaan häntä. Oli niin ihastuttavaa lapsekkaisuutta tuossa
pidätetyssä naurussa, joka täytti koko hänen nuoren olentonsa!
Vesipärskeitä oli hänen vaatteissaan, puron vesi oli tehnyt hänen
käsivartensa valkeiksi, hän tuoksui miellyttävää puhtautta ja
kuulakkuutta kuin sammalmättäiden keskellä pulppuava metsälähde. Se oli
kirkkaassa päivänpaisteessa loistavaa terveyttä ja iloa. Hänen
yksinkertaisesta työpuvustaan, hänen pystystä vartalostaan, hänen
pitkänsoikeista kuninkaantyttärenkasvoistaan, jotka muistuttivat
vanhojen legendain kuvia, kaikesta tuosta saattoi nähdä, että samalla
kun hän oli toimelias talonnainen, oli hän kuitenkin kuningatar. Ja
nuori mies ei enää tiennyt, miten hänen oli annettava takaisin tuo
vaatekappale, niin syvästi vaikutti häneen tuo kauneus, taiteellinen
kauneus, jota hän ihaili. Ja häntä harmitti se, että hän itse näytti
niin viattoman yksinkertaiselta, sillä hän huomasi hyvin, kuinka tyttö
ponnisteli pysyäkseen nauramatta. Mutta jotain täytyi tehdä, hän ojensi
alusröijyn hänelle.

Silloin Angélique tunsi, että jos hän vielä pusertaisi huuliaan yhteen,
niin hän räjähtäisi. Poika parka! Hän oli hyvin liikuttava; mutta tämä
oli vastustamatonta, hän oli liian onnellinen, hänen täytyi saada
nauraa, nauraa ihan henkimenoon. Vihdoin hän luuli voivansa puhua, hän
tahtoi sanoa yksinkertaisesti:

-- Kiitoksia paljon.

Mutta nauru palasi jälleen, nauru saattoi hänet änkyttämään, katkaisi
hänen sanansa. Ja nauru helisi korkeana, kirkkaana sävelryöppynä, joka
lauloi Chevrotten kristallisolinan säestäessä. Nuori mies seisoi
hämmentyneenä, osaamatta sanoa sanaakaan. Hänen valkeat kasvonsa olivat
äkkiä käyneet tummanpunaisiksi. Hänet ujot lapsensilmänsä olivat
leimahtaneet kuin kotkan silmät. Ja hän poistui ja oli jo mennyt
tiehensä vanhan työmiehen kanssa, kun Angélique vielä nauroi puron
reunalla kumarruksissaan, pärskyttäen jälleen vettä päälleen
viruttaessaan vaatteitaan, yltäkylläisen iloisena päivän suurenmoisesta
onnesta.

Seuraavana päivänä jo kuuden aikaan aamulla alettiin levittää kuivamaan
vaatteita, jotka olivat olleet kasassa valumassa illasta saakka. Juuri
parahiksi oli alkanut puhaltaa raikas tuuli, mikä auttoi kuivumista.
Täytyipä kiinnittää vaatekappaleet panemalla joka kulmaan kivi painoksi,
jotteivät ne lentäisi tiehensä. Koko pyykki oli siinä levällään,
hohtavan valkoisena viheriässä ruohokossa, josta nousi hyvä, vehmas
tuoksu; oli kuin kentälle olisi yhtäkkiä puhjennut kukkimaan
lukemattomia satakaunoja, muodostaen lumivalkoisia liinasia.

Kun Angélique tuli aamiaisen jälkeen katsastamaan, joutui hän
epätoivoon: koko pyykki uhkasi lentää matkoihinsa, niin kovaksi oli
kiihtynyt tuuli, joka puhalsi siniseltä, kuultavan puhtaaksi lakaistulta
taivaalta. Muuan lakana oli jo menossa, ja pyyhinliinoja lepatti
painautuneena salavan oksia vasten. Hän otti kiinni pyyhinliinat. Mutta
nenäliinoja lähti liikkeelle hänen takaansa. Eikä ketään ollut
saapuvilla! Hän ei tiennyt mitä tehdä. Kun hän tahtoi levittää lakanaa,
täytyi hänen tapella. Se pani hänet puolihuumauksiin, lyöden ja
läjähdellen hänen ympärillään kuin liehuva lippu.

Silloin hän kuuli tuulen seasta äänen, joka sanoi:

-- Neiti, haluatteko että autan teitä?

Se oli hän, ja paikalla Angélique huudahti, välittämättä muusta kuin
emännän-huolistaan:

-- Kyllä vain, auttakaa toki!... Ottakaa kiinni tuolta toisesta päästä!
Pitäkää lujasti!

He vetivät vahvoilla käsivarsillaan suoraksi lakanan, joka lepatti kuin
purje. Sitten he laskivat sen ruohikolle ja asettivat kuhunkin neljään
kulmaan suuremman kiven. Ja kun nuori mies polvistui maahan, hillittynä
ja säyseänä, eivät he nousseet enää kumpikaan ylös, vaan jäivät
polvilleen toinen toiseen päähän suurta, häikäisevän valkoista
vaatekappaletta.

Viimein Angélique hymyili, mutta ei ilkamoivasti, vaan ystävällisen
kiitollisuuden hymyä. Nuori mies rohkaisi mielensä.

-- Minun nimeni on Félicien.

-- Ja minun Angélique.

-- Minä olen lasimaalaaja, olen saanut tehtäväkseni korjata tuon
ikkunan.

-- Minä asun tuolla vanhempieni kanssa, ja minä olen koruompelija.

Navakka tuuli tempasi mukaansa heidän sanansa, piiskasi heitä
voimakkaalla puhtaudellaan lämpimässä auringonpaisteessa, joka tulvi
heidän ylitseen. He sanoivat toisilleen asioita, jotka he tiesivät,
ainoastaan siksi että oli hauskaa sanoa niitä toisilleen.

-- Ei kai siihen vain panna uutta ikkunaa?

-- Ei, ei. Korjausta ei tule paljon huomaamaankaan... Minä pidän siitä
yhtä paljon kuin tekin pidätte.

-- Se on totta, minä pidän siitä. Siinä on niin vienot värit!... Minä
olen kirjaillut yhden pyhän Yrjön, mutta se ei ollut niin kaunis.

-- Oh, eikö niin kaunis!... Minä olen nähnyt sen, jos se on se, joka on
ommeltu siihen punaiseen samettikasukkaan, mikä pastori Cornillella oli
yllään sunnuntaina. Se on kerrassaan ihmeellinen!

Angélique punastui mielihyvästä ja huudahti äkkiä:

-- Pankaahan kivi tuohon lakanan reunalle, vasemmalle puolellenne. Tuuli
vie sen muuten uudestaan.

Nuori mies kiiruhti täyttämään määräystä ja pani kiven liinalle, joka
lepatti rajusti kuin siipiään räpyttävä vangittu lintu pyrkiessään
jälleen vapauteen. Kun se nyt pysyi rauhassa, nousivat molemmat
seisomaan.

Angélique kulki vaatekappaleitten väliin jätettyjä kapeita ruohopolkuja
pitkin, heittäen jokaiseen tarkastavan silmäyksen. Ja Félicien seurasi
häntä hyvin toimessaan, näyttäen olevan kovasti huolissaan jonkun
esiliinan tai keittiôpyyhkeen mahdollisesta menettämisestä. Se tuntui
heistä aivan luonnolliselta. Ja Angélique jatkoi keskustelua, kertoen
päivänsä vietosta ja selittäen mieltymyksiään.

-- Minä tahdon, että kaikki esineet olisivat aina paikallaan... Aamulla
työhuoneen käkikello herättää minut, aina juuri kuuden aikana. Ja vaikka
ei olisi valoisakaan, niin minä osaisin sittenkin pukeutua: sukat ovat
tuossa, saippua on tässä. Se on aivan kuin tauti! Oo, en minä ole aina
ollut sellainen, ennen minä olin itse epäjärjestys! Kyllä äiti on saanut
muistuttaa minua toisenkin kerran!... Ja työhuoneessa minä en voisi
saada aikaan kerrassaan mitään, jollei tuolini olisi aina samassa
paikassa, ikkunaa vastapäätä. Onneksi minä en ole vasen- enkä
oikeakätinen, vaan ompelen yhtä hyvin kummallakin, ja se on todella
onni, sillä kaikki eivät voi oppia siihen harjottelemallakaan... Sama on
laita kukkien, joita minä jumaloin. En voi pitää yhtään kimppua
lähelläni saamatta kauheaa päänsärkyä. Ainoastaan orvokkeja minä siedän,
ja merkillistä kyllä, niitten tuoksu pikemmin rauhottaa minua. Jos olen
vähänkin pahoinvoipa, ei tarvitse muuta kuin vetää henkeeni orvokkien
tuoksua, niin heti se virkistää.

Nuori mies kuunteli ihastuksissaan. Hän ikäänkuin juopui tuon äänen
suloisuudesta, siinä oli tavattoman hurmaava, kirkas, viivähtävä sointi.
Ja hän oli varmaankin erittäin herkkä tälle inhimilliselle soitannolle,
sillä joittenkin tavujen hivelevä keinunta sai hänen silmänsä kosteiksi.

-- Ah! sanoi Angélique, keskeyttäen oman puheensa, -- nämä paidathan
ovat kohta kuivat.

Sitten hän jatkoi tuttavallisia ilmotuksiaan, jotka johtuivat
lapsellisesta, itsetiedottomasta halusta tehdä itsensä tunnetuksi
kumppanilleen.

-- Valkoinen on aina kaunista, eikö olekin? Joinakin päivinä minä olen
kyllästynyt siniseen ja punaiseen ja kaikkiin väreihin. Mutta valkoinen
on täydellinen ilo, johon minä en milloinkaan väsy. Siinä ei ole mitään
sysäävää, siihen haluaisi upota... Meillä oli valkoinen kissa, jossa oli
keltaisia täpliä, ja minä maalasin nuo täplät. Siitä tuli oikein hyvä,
mutta väri ei pysynyt... Ja tiedättekö, äidin tietämättä minä panen
talteen kaikki valkoiset silkinjäännökset, niitä on kokonainen
piironginlaatikko täynnä. En tee niillä mitään, huvikseni vain katselen
ja käsittelen niitä silloin tällöin... Ja minulla on toinenkin
salaisuus, mutta se on hyvin suuri! Joka aamu kun herään, on vuoteeni
vieressä joku, niin! jokin valkoinen olento, joka lentää tiehensä.

Nuori mies ei epäillyt vähääkään, hän näytti uskovan sen varmasti. Eikö
se ollut juuri niin kuin piti ollakin? Prinsessa keskellä loistavaa
hoviaan ei olisi voinut vallottaa häntä niin pian. Tuo nuori tyttö oli,
käyskennellessään viheriällä ruohikolla kaikkien näitten valkeitten
liinavaatteitten keskellä, niin ylhäinen ja samalla niin viehättävä ja
iloinen, että se valtasi hänen sydämensä yhä voimakkaammalla otteella.
Sitä ei voinut enää muuttaa, ei ollut olemassa muuta kuin hän, tämä
nuori tyttö, häntä hän tulisi seuraamaan elämän loppuun asti. Tyttö
käveli yhä edelleen, lyhyin, nopein askelin, joskus kääntäen päätään ja
hymyillen. Ja nuori mies seurasi häntä yhä, onnensa tukahduttamana,
voimatta ollenkaan toivoa saavuttavansa häntä milloinkaan.

Mutta silloin tuli raju tuulenpuuska, ja joukko pieniä vaatekappaleita,
kauluksia, kalvosimia ja kaulaliinoja pyrähti lentoon ja syöksähti kauas
kuin tuuliaispäässä viskelehtivä valkoinen lintuparvi.

Ja Angélique alkoi juosta.

-- Voi hyvänen aika sentään! Tulkaa! Auttakaa minua toki!

Molemmat kiisivät pitkin kenttää. Angélique sai kauluksen kiinni juuri
puron reunalta. Félicienillä oli jo kaksi kaulaliinaa, jotka hän oli
löytänyt keskeltä tuuheaa nokkosryhmää. Kalvosimetkin saatiin kootuksi
yksi erältään. Mutta heidän juoksennellessaan täyttä kyytiä Angéliquen
liehuvat hameenliepeet sipaisivat Félicieniä kolme kertaa; ja joka kerta
hän tunsi sydämessään sysäyksen ja punastui äkkiä. Félicien hipaisi
vuorostaan Angéliqueä, hypähtäessään ottamaan kiinni riimeistä
kaulaliinaa, joka yritti karata häneltä. Angélique jäi seisomaan
liikkumattomana, henkeään tapaillen. Levottomuus tukahdutti hänen
naurunsa. Hän ei ilkamoinut enää, pitänyt pilanansa tuota yksinkertaista
ja ujoa suurta poikaa. Mikä hänelle oli tullut, ettei hän enää ollut
iloinen ja että tällainen suloinen levottomuus hämmensi häntä? Kun
Félicien ojensi hänelle kaulaliinaa, koskettivat heidän kätensä
sattumalta toisiaan. He säpsähtivät, he katsoivat toisiinsa
hämmentyneinä. Angélique oli peräytynyt kiivaasti, hän jäi hetkeksi
seisomaan tyrmistyneenä siitä suuresta, odottamattomasta mullistuksesta,
mikä hänessä tapahtui. Sitten hän lähti yhtäkkiä juoksemaan
hullaantuneena, kiitäen pois syli täynnä pieniä liinavaatteita, jättäen
muut oman onnensa nojaan.

Félicien yritti silloin puhua.

-- Oh, sallikaa ... minä pyydän...

Tuuli puhalsi kahta rajummin, katkaisten häneltä hengityksen.
Toivottomana hän katseli, kun Angélique juoksi, ikäänkuin tuulenpuuska
olisi häntä lennättänyt. Hän juoksi juoksemistaan valkoisten lakanain ja
pöytäliinain välitse, vinojen auringonsäteitten kalpeassa
kultahohteessa. Tuomiokirkon varjo näytti sulkevan hänet syliinsä, hän
oli pujahtamaisillaan kotiinsa puutarhan pienestä portista
katsahtamattakaan taakseen. Mutta portilla hän kääntyi nopeasti ympäri,
äkillisen hyvyyden valtaamana. Hän ei tahtonut, että toinen olisi
luullut hänen kovin suuttuneen. Ja hämillään, hymyillen, hän huusi:

-- Kiitos, kiitos!

Siitäkö hän kiitti, että Félicien oli auttanut häntä ottamaan kiinni
pesuvaatteita? Vai jostain muustako? Hän oli hävinnyt, portti sulkeutui.

Ja Félicien jäi yksin keskelle kenttää, säännöllisesti uudistuvien
tuulenpuuskien puhaltaessa elähyttävinä selkeältä taivaalta.
Piispankartanon jalavat huojuivat ja kohisivat kuin meren mainingit,
tuomiokirkon pylväissä ja kattopengermissä viuhui ja ulvoi. Mutta hän ei
kuullut muuta kuin pienen myssyn kevyen lepatuksen, joka oli solmittu
nauhoistaan syreenin oksaan kuin valkoinen kukkakimppu, ja joka oli
Angéliquen.

Joka kerta tästä päivästä lähtien, kun Angélique avasi ikkunansa, näki
hän Félicienin alhaalla Mariantarhassa. Hän oli muka laittavinaan
ikkunaa, hän vietti siellä kaiket päivät, mutta työ ei edistynyt minkään
vertaa. Tuntikausiksi hän unohtui makaamaan pitkällään jonkun pensaan
takana, tähystellen lehtien lomitse. Oli niin suloista saada hymyillä
toisilleen aamuin ja illoin. Angélique oli onnellinen eikä pyytänyt
enempää. Pyykinpesua ei ollut ennenkuin taas kolmen kuukauden perästä,
siihen saakka puutarhan portti pysyisi sulettuna. Mutta saivathan he
nähdä toisiaan joka päivä, ja sillä tavoin menisivät nuo kolme kuukautta
niin pian! Ja oliko olemassa suurempaa onnea kuin elää tällä tavalla,
päivän kuluessa ilta-katsetta odotellessa ja yön aamu-silmäystä
vartoessa?

Heti heidän ensi kertaa kohdatessaan Angélique oli kertonut kaikki,
tapansa, mieltymyksensä, sydämensä pienet salaisuudet. Mutta toinen ei
ollut sanonut muuta kuin että hänen nimensä oli Félicien. Ehkä piti
niin ollakin, että nainen antoi kaikkensa ja mies pysytteli
tuntemattomuudessaan. Angélique ei tuntenut mitään malttamatonta
uteliaisuutta, hän vain hymyili ajatellessaan sitä mikä tulisi varmasti
tapahtumaan. Ja sitten, se mitä hän ei tiennyt, ei merkinnyt mitään. He
näkivät toisensa, ja siihen yksin sisältyi kaikki. Hän ei tiennyt
Félicienistä mitään, ja kuitenkin hän tunsi hänet niin täydelleen, että
hän saattoi lukea hänen ajatuksensa hänen katseestaan. Hän oli tullut,
Angélique oli hänet tuntenut, ja he rakastivat toisiaan.

Näin nauttivat he suloisin tuntein, omistaessaan toisensa etäältä. He
tekivät löytöjä, jotka antoivat heille yhäti uutta ihastuksen aihetta.
Angéliquella oli hoikat, ompelutyön kuihduttamat kädet, joita Félicien
ihaili. Angélique taas oli ylpeä Félicienin jalkojen pienuudesta.
Félicienissä oli kaikki miellyttävää, Angélique oli hänelle kiitollinen
siitä, että hän oli kaunis. Hän tunsi riemuitsevaa iloa huomatessaan
eräänä iltana, että hänen partansa oli hiukan vaaleampi kuin hänen
hiuksensa, mikä antoi hänen hymyllensä erinomaisen sulouden. Félicien
juopui humauksesta, kun hän eräänä aamuna Angéliquen kurottuessa kaiteen
yli huomasi hänen hienolla kaulallaan ruskean pilkun. Heidän
sydämensäkin paljastuivat toisilleen, he tekivät niistäkin löytöjä.
Teeskentelemätön, ylväs liike, jolla Angélique avasi ikkunansa, ilmotti
aivan varmaan, että tuolla pikku koruompelijalla oli kuningattaren
sielu. Samaten tunsi Angélique, että Félicien oli hyvä, nähdessään
kuinka kevyesti hänen jalkansa tallasi ruohikkoa. Näinä tuttavuutensa
ensi hetkinä heitä ympäröi pelkkä ansioitten ja miellyttävien
ominaisuuksien säteily. Jokaisella kohtauksella oli viehätyksensä.
Heistä tuntui, etteivät he koskaan saisi kyllikseen tästä toistensa
näkemisen onnesta. Pian kuitenkin alkoi Félicienissä näkyä
kärsimättömyyden oireita. Hän ei enää maannut tunnittain pensaan
juurella liikkumattomana onnensa täydellisyydessä. Heti kun Angélique
ilmestyi kaiteeseensa nojaten, tuli hän levottomaksi, koettaen lähestyä
häntä. Tästä Angélique viimein hiukan harmistui, sillä hän pelkäsi että
heidät huomattaisiin. Syntyipä eräänä päivänä suoranainen sovun
rikkoutuminen: Félicien oli tullut aivan muurin viereen, Angéliquen
täytyi lähteä pois parvekkeelta. Tapaus oli järkyttävä. Félicien joutui
pois suunniltaan, hänen kasvonilmeensä osotti niin sydämeenkäypää
alistuvaisuutta ja pyyntöä, että Angélique antoi hänelle anteeksi
seuraavana päivänä, tullen parvekkeelle tavalliseen aikaan. Mutta odotus
ei enää Félicieniä tyydyttänyt, hän alkoi uudelleen. Nyt hän tuntui
olevan yhtaikaa joka paikassa, täyttäen koko Mariantarhan kiihkeällä
kaipuullaan. Hän astui esiin jokaisen puunrungon suojasta, hän ilmestyi
näkyviin jokaisen sinivattupensaan takaa. Näytti kuin hänellä olisi
ollut asuntonsa jossakin puun oksalla niillä seuduin, kuten jalavien
sepelkyyhkysillä. Chevrotte oli hänellä tekosyynä, jonka vuoksi hän
oleili siellä, istuen puron reunalla ikäänkuin seuraten pilvien lentoa
sen kuvastimessa. Eräänä päivänä Angélique näki hänet seisomassa myllyn
raunioilla jonkun hajonneen vajan harjahirrellä, onnellisena päästyään
täten edes hiukan korkeammalle, kun ei hänellä surukseen ollut siipiä
lentääkseen aina hänen olkapäälleen. Eräänä toisena päivänä Angélique
oli vähällä huudahtaa, nähdessään hänet itseään ylempänä kahden kirkon
ikkunan välissä kuorikappelien kattopengermällä. Kuinka hän oli voinut
päästä tuolle parvekkeelle, jonka lukitun oven avain oli kirkonvartian
huostassa? Ja kuinka hän toisen kerran näki hänet selvässä taivaan
korkeudessa, päälaivan nojapylväitten ja tukimuurien sakarain keskellä?
Sieltä ylhäältä hän katseli alas hänen huoneeseensa aivan kuin
pääskyset, jotka lentelivät pikkutornien huipun ympärillä. Ei koskaan
ollut Angéliquen mieleen juolahtanut, että hänen tarvitsisi piiloutua.
Ja tästä lähtien hän sulkeutui huoneeseensa, ja hänet valtasi kasvava
levottomuus tuntiessaan täten olevansa aina toisen anastamana, aina
kahden. Jos hän kerran malttoi odottaa, niin miksi sitten hänen
sydämensä löi niin kovasti, kuin täydellä voimalla kumisevat
kirkonkellot suurina juhlina?

Kolme päivää Angélique pysytteli näyttäytymättä, Félicienin kasvavan
rohkeuden pelottamana. Hän lupasi itselleen, ettei tahtoisi nähdä häntä
enää koskaan, hän yllytti itseään halveksimaan häntä. Mutta Félicienin
maltittomuus tarttui häneenkin, hän ei voinut pysyä yhdessä kohden, hän
turvautui kaikkiin mahdollisiin tekosyihin saadakseen poistua
kirjailu-kehyksensä äärestä. Kuultuaan että Gabet-muori oli vuoteen
omana ja mitä suurimmassa puutteessa, meni hän käymään hänen luonaan
joka aamu. Hän asui juuri Kultaseppäinkadun varrella, kolmannessa
talossa. Angélique toi tullessaan lientä ja sokeria ja meni sitten
ostamaan lääkkeitä Isonkadun apteekista. Eräänä päivänä palatessaan
lääkepusseineen ja pulloineen hän hämmästyksekseen näki Félicienin
sairaan vaimon vuoteen vieressä. Félicien punastui kovasti ja poistui
kömpelösti. Seuraavana päivänä hänen ollessaan lähdössä Félicien
ilmestyi jälleen, ja hän poistui hänen tieltään tyytymättömänä. Tahtoiko
hän estää häntä käymästä köyhiensä luona? Hänelle oli juuri tullut
tuollainen armeliaisuuden puuska, joka saattoi hänet antamaan kaikkensa,
jaellen runsain käsin niille, joilla ei ollut mitään. Kärsimyksen ajatus
sai hänen sydämensä uhkumaan sääliä. Hän juoksi sokean ja halvaantuneen
Mascart-ukon luona Alakadulla, syöttäen hänelle omalla kädellään
tuomansa velliannoksen; Chouteau-vanhusten, yhdeksänkymmen-vuotiaan
parikunnan luona, jotka asuivat eräässä kellarissa Kunniakadun varrella,
minne hän oli toimittanut vanhoja huonekaluja Hubertien ullakolta; ja
vielä monien muiden, seudun kaikkien köyhien luona, joille hän salaa
kuletti kaikkea mitä ajelehti hänen saatavillaan, onnellisena saadessaan
saapua odottamatta ja nähdä heidän ihastuvan joistakin edellisen päivän
jätteistä. Ja tästä lähtien hän kohtasi nyt joka paikassa Félicienin!
Hän ei milloinkaan ollut nähnyt häntä niin usein, vaikka hän vartavasten
oli varonut menemästä ikkunan ääreen, jotta ei näkisi häntä. Hänen
mielensä tuli yhä levottomammaksi, hän uskoi olevansa kovasti
suutuksissaan.

Mutta pahinta koko seikkailussa oli se, että armeliaisuuden harjotus
kävi Angéliquelle pian toivottomaksi. Tuo poika turmeli sen ilon, mikä
hänellä oli omista hyvistätöistään. Félicienillä oli ehkä ennen ollut
toisia köyhiä, mutta ei näitä, sillä näitten luona hän ei ollut käynyt.
Ja hän oli varmaan vakoillut häntä ja kulkenut hänen perässään,
tullakseen tuntemaan ne ja riistääkseen ne häneltä tällä tavoin yhden
toisensa jälkeen. Joka kerta kun hän nyt saapui Chouteau-vanhusten
luokse pieni vasu ruokatavaraa mukanaan, oli pöydällä hopearahoja.
Eräänä päivänä, kun hän juoksi viemään puolta frangia, jonka
säästämiseen häneltä oli mennyt kokonainen viikko, Mascart-ukolle, joka
lakkaamatta vaikeroi tupakan-puutettaan, tapasi hän hänet rikkaana,
aurinkona loistavan kahdenkymmenen frangin rahan omistajana. Ja kun hän
eräänä iltana pistäytyi Gabet-muorin luokse, pyysi tämä häntä käymään
vaihtamassa setelirahaa pienemmäksi. Kuinka masentavaa oli todeta
voimattomuutensa, kun toinen noin mukavasti saattoi tyhjentää
kukkaronsa, eikä itsellä ollut ollenkaan rahaa! Olihan hän köyhiensä
takia iloinen tästä odottamattomasta aarteesta, mutta hän ei enää
tuntenut onnea antaessaan. Häntä suretti, että hän voi antaa niin vähän,
kun toinen antoi niin paljon. Tuo taitamaton poika ei ymmärtänyt asiaa,
ja luullen vallottavansa hänet heittäytyi liikuttavan anteliaaksi ja
tuhosi siten hänen almunsa. Puhumattakaan siitä, että hänen täytyi
kaikkien köyhien luona kuulla häntä ylisteltävän: niin erinomainen nuori
mies, niin hyvä, niin lempeä, niin sivistynyt! He eivät puhuneet muusta
kuin hänestä, he näyttelivät hänen lahjojaan kuin halveksiakseen hänen
antimiansa. Vaikka hän oli vannonut unohtavansa, kyseli hän heiltä
Félicienistä. Mitä hän oli antanut, mitä sanonut? Ja eikö hän ollut
kaunis, ja lempeä ja vaatimaton? Ehkä rohkeni hän puhua hänestä? Oo,
kyllä toki, hän puhui hänestä aina! Silloin Angélique täydellisesti
inhosi häntä, sillä hänen kärsimänsä loukkaus tuntui viimein liian
raskaalta.

Tällä tavoin eivät asiat voineet jatkua. Ja eräänä vienon hämäränä
toukokuun iltana tuli ratkaisu. Se tapahtui Lemballeuse'n joukon luona,
joka oli myllyn raunioissa asustava kerjäläisperhe. Siihen kuului vain
naisia, vanha, kurttunaamainen äiti, Tiennette, hänen vanhin tyttärensä,
kaksikymmenvuotias ihmisarka olento, ja kaksi pienempää sisarta, Rose ja
Jeanne, joitten silmät jo katselivat julkeina punaisten tukkatupsujen
alta. Kaikki neljä kulkivat kerjäämässä pitkin teitä ja maantien varsia,
ja palasivat illalla, jalat uupumuksesta katkeamaisillaan. Kenkinä oli
heillä jotkin vanhat rajat, joita sidenuoralla kuroen oli koetettu
auttaa pysymään koossa. Ja juuri sinä iltana oli Tiennette, heitettyään
aamulla kenkähylkynsä kivikkoon, palannut kotiin jalat haavoilla, nilkat
verissä. Istuen asuntonsa oven edustalla Mariantarhan tuuheassa
ruohikossa hän nyhti okaita jaloistaan, äidin ja pikkusiskojen
voivotellessa hänen ympärillään.

Parahiksi saapui siihen silloin Angélique, pitäen piilossa esiliinansa
alla leipää, joka hänellä oli tapana tuoda heille kerran viikossa. Hän
oli pujahtanut sinne puutarhan pikku portista ja jättänyt sen
sulkematta, aikoen juosta takaisin heti saman tien. Mutta nähdessään
koko joukon itkemässä, hän pysähtyi.

-- Mikä täällä on? Mitä on tapahtunut?

-- Voi, neiti kulta! vaikeroi Lemballeuse-muori, katsokaa nyt
millaiseksi tuo iso pöllöpää on laittanut itsensä! Huomenna hän ei saata
kävellä, se on hukkapäivä... Kengät pitäisi olla.

Silmät kiiluen pörröisen harjan alta Rose ja Jeanne yltyivät
nyyhkyttämään kahta kovemmin, kirkuen kimeästi:

-- Kengät pitäisi olla, kengät pitäisi olla!

Tiennette oli puoleksi kohottanut laihaa, tummaa päätään. Sitten hän oli
sanaakaan puhumatta raapaissut vielä uuden verinaarmun ihoonsa,
kiukustuneena pitkälle tikulle, jota hän neulan avulla koetti kaivaa
pois.

Liikutettuna Angélique antoi almunsa.

-- Tässä on edes leipä.

-- Oh, leipää, sanoi äiti, kyllähän sitäkin tarvitaan. Mutta ei hän
leivällä kävellä saata. Ja Blignyssä on markkinat, joilta hän tuo joka
vuosi enemmän kuin neljäkymmentä sou'ta... Voi hyvä Jumala kuitenkin!
Mihinkä tässä joudutaan?

Sääli ja neuvottomuus tekivät Angéliquen mykäksi. Hänellä oli taskussaan
kaiken kaikkiaan viisi sou'ta. Ja viidellä sou'lla ei juuri voinut saada
kenkiä, ei edes käytetyitä. Joka kerta tämä rahanpuute teki hänet
voimattomaksi. Ja tällä kertaa hän joutui vielä kokonaan pois
suunniltaan, kun hän kääntäessään silmänsä näki Félicienin seisovan
muutamien askelien päässä tihenevässä hämärässä. Hän oli varmaankin
kuullut mistä oli kysymys, ehkä hän oli seisonut siinä kauankin. Hän
ilmestyi aina tällä tavoin, Angéliquen tietämättä koskaan, mistä tai
miten hän oli tullut.

-- Hän antaa kengät, ajatteli Angélique.

Hän astui todellakin jo lähemmäksi. Sinipunervalle taivaalle syttyivät
ensimmäiset tähdet. Suuri, lämmin rauha laskeutui ylhäältä, uuvuttaen
uneen Mariantarhan, jonka salavat upposivat varjoon. Tuomiokirkko oli
enää vain musta seinä läntisen taivaan edessä.

-- Ihan varmaan hän antaa kengät.

Ja Angélique tunsi suoranaista epätoivoa. Félicienkö siis antaisi
kaikki, eikö hän siis kertaakaan pääsisi hänestä voitolle! Hänen
sydämensä jyskytti haljetakseen, hän olisi tahtonut olla hyvin rikas,
näyttääkseen Félicienille, että hänkin osasi tehdä ihmisiä onnellisiksi.

Mutta Lemballeuse't olivat nähneet tuon hyvän herran, äiti kiiruhti
esiin, pikku siskokset ruikuttivat käsi ojennettuna, ja iso sisar,
hereten nyppimästä verisiä nilkkojaan, katseli häntä kieroilla
silmillään.

-- Kuulkaahan, hyvä vaimo, sanoi Félicien, menkää Isonkadun ja Alakadun
kulmaan...

Angélique oli ymmärtänyt, siinä oli suutarin myymälä. Hän keskeytti
kiivaasti niin kiihtyneenä että sopersi mitä sanoja suuhun sattui
tulemaan:

-- Se on turhaa vaivaa!... Sitä ei tarvita... On paljon
yksinkertaisempaa...

Mutta hän ei löytänytkään tuota yksinkertaisempaa keinoa. Mitä oli
tehtävä, mitä oli keksittävä, jotta voisi voittaa hänet almunannossa? Ei
koskaan ollut Angélique luullut inhoavansa häntä niin kovasti.

-- Sanokaa, että tulette minun puolestani, jatkoi Félicien. Pyytäkää...

Uudestaan Angélique keskeytti hänet, toistaen tuskallisen näköisenä:

-- On paljon yksinkertaisempaa... On paljon yksinkertaisempaa...

Yhtäkkiä hän tyyntyi, istahti kivelle, nyöritti joutuin auki kenkänsä ja
veti ne jalastaan, ja veti vielä sukatkin.

-- Kas tässä! Niin yksinkertaista se on! Mitä hyödyttää nähdä turhaa
vaivaa?

-- Voi, kulta neiti, Jumala teidät palkitkoon! huudahti
Lemballeuse-muori, tarkastellen kenkiä, jotka olivat melkein uudet. Minä
ratkon ne päältä auki, niin kyllä ne mahtuvat... Tiennette, kiitä,
senkin hölmö!

Tiennette tempasi Rosen ja Jeannen käsistä sukat, joita nämä halukkain
silmin katselivat. Hän ei aukaissut suutaan.

Mutta silloin Angélique huomasi, että hänen jalkansa olivat paljaat ja
että Félicien näki ne. Hän joutui kovasti hämilleen. Hän ei uskaltanut
enää liikahtaa, sillä hän oli varma, että jos hän nousisi ylös, niin
Félicien näkisi niitä vielä enemmän. Sitten hän säikähtyi, hänen
ajatuksensa sekaantuivat, hän lähti juoksemaan. Hänen pienet jalkansa
vilistivät ruohikossa heleän valkoisina. Yö oli yhä tummennut,
Mariantarha oli kuin varjojärvi viereisten suurien puitten ja
tuomiokirkon mustan kasan välissä. Ja pimeässä maanrajassa ei näkynyt
muuta kuin kyyhkyn-valkoisten, kiireesti pakenevien pienten jalkojen
vilahtelu.

Säikähdyksissään, peläten vettä, Angélique juoksi pitkin puron reunaa
päästäkseen sillan virkaa toimittavan lankun luokse. Mutta Félicien oli
oikaissut suoraan halki pensaikon. Hän, joka oli ollut niin kaino tähän
saakka, oli Angéliquen valkoiset jalat nähdessään punastunut vielä
enemmän kuin hän. Ja häntä ajoi polttava liekki, hän olisi tahtonut
huutaa ilmi tulisen tunteensa, joka oli vallannut hänet kokonaan heti
ensi päivästä nuoruuden tulvehtivalla voimalla. Mutta kun Angélique
hipaisi häntä, ei hän voinut kuin kuiskaten sopertaa tunnustuksen, joka
poltti hänen huuliaan:

-- Minä rakastan teitä.

Angélique oli pysähtynyt hämmennyksissään. Hän katsoi hetkisen
Félicieniä silmiin, seisoen aivan suorana. Suuttumus ja viha, minkä hän
oli luullut olevan sydämessään, haihtui, suli tuskallisen suloiseen
tunteeseen. Mitä oli Félicien sanonut, kun se vaikutti häneen noin
mullistavasti? Félicien rakasti häntä, hän tiesi sen, ja nyt, kun hän
kuuli tuon sanan kuiskattavan korvaansa, täyttyi hänen mielensä
hämmästyksellä ja pelolla. Félicien oli rohkaistunut, tuo rikollinen
armeliaisuus oli lähentänyt heidän sydämiään, hänen sydämensä oli
avautunut, ja hän toisti:

--- Minä rakastan teitä.

Ja Angélique alkoi jälleen juosta, peläten rakastajaansa. Chevrotte ei
enää pidättänyt häntä, hän syöksyi sen keskelle kuin takaa-ajettu
kauris, hänen pienet valkoiset jalkansa juoksivat kivien keskellä,
väristen veden kylmyydestä. Puutarhan portti sulkeutui, ja ne hävisivät.



VI.


Kaksi päivää tunsi Angélique kovia tunnonvaivoja. Heti kun hän pääsi
yksin, itki hän, ikäänkuin olisi tehnyt rikoksen. Ja yhä uudelleen nousi
pelottavan synkkänä kysymys: oliko hän tehnyt syntiä tuon nuoren miehen
kanssa? Oliko hän kadotettu niinkuin Legendan huonot naiset, jotka
suostuvat paholaisen houkutuksiin? Nuo hiljaa kuiskatut sanat: »Minä
rakastan teitä», kaikuivat hänen korvissaan niin kovana pauhinana, että
ne varmasti olivat jonkun näkymättömyyden syvyyksiin kätkeytyneen
kauhean voiman lähettämiä. Mutta hän ei tietänyt, hän ei voinut tietää,
hän oli kasvanut niin tietämättömänä ja erillään elämästä.

Oliko hän tehnyt syntiä tuon nuoren miehen kanssa? Ja hän koetti
muistella tarkoin kaikkea mitä oli tapahtunut, hän punnitsi viattoman
mielensä epäilyksiä. Mitä oli oikeastaan synti? Riittikö se, että
nähtiin toisiaan, puhuteltiin toisiaan ja sitten valehdeltiin
vanhemmille? Siinä ei voinut olla kaikki paha. Mutta minkätähden hän
sitten tunsi tällaista ahdistusta? Minkätähden hän, jollei hän kerran
ollut syyllinen, tunsi muuttuvansa toiseksi, uuden sielun liikkuvan
sisässään? Ehkä se oli sittenkin synti, joka saattoi hänet tähän pimeään
tuskaan, joka häntä ahdisti. Hänellä oli sydän täynnä hämäriä,
epämääräisiä asioita, kokonainen sekasorto tulevia sanoja ja tekoja,
joita hän kauhistui ennenkuin ymmärsikään. Tulvehtiva veri kuumensi
hänen poskensa, hän kuuli jyrisevinä nuo kauheat sanat: »Minä rakastan
teitä». Ja hän lakkasi ajattelemasta ja puhkesi nyyhkytyksiin, epäillen
todellisuutta, peljäten vielä tapahtumatonta syntiä, sitä pahaa, jolla
ei ollut nimeä eikä muotoa.

Suurimpana tuskana oli hänellä se, ettei hän ollut avannut sydäntään
Hubertinelle. Jos hän olisi voinut kysyä häneltä, olisi tämä varmaan
muutamalla sanalla ilmaissut hänelle salaisuuden. Sitten hänestä tuntui,
että jos hän vain voisi puhua jollekin vaivastaan, niin se jo parantaisi
hänet. Mutta salaisuus oli tullut liian suureksi, hän olisi kuollut
häpeästä. Hän teeskenteli, oli olevinaan levollinen, vaikka hänen
sisässään riehui myrsky. Kun häneltä kysyttiin, miksi hän oli niin
hajamielinen, nosti hän hämmästyneenä silmänsä, vastaten ettei hän
mitään ajatellut. Hän istui kehyksensä ääressä hyvin säntillisenä,
liikutellen neulaa koneellisin käsin, silläaikaa kun hänen mieltään
raasti yksi ainoa ajatus aamusta iltaan. Hän oli rakastettu! Ja entä
hän, rakastiko hänkin vuorostaan? Tämä oli vielä hämärä kysymys, johon
hänen tietämättömyytensä ei antanut vastausta. Hän toisti sitä niin että
hän viimein meni aivan pyörälle, sanat kadottivat tavallisen
merkityksensä, kaikki muuttui jonkinlaiseksi huumaavaksi pyörteeksi,
joka vei hänet mukaansa. Ponnistaen tahtoaan hän pääsi jälleen
tajuihinsa, selviytyi ympäristöönsä, käyttäen neulaa totutulla
uutteruudellaan, vaikka mielensä uneksikin. Ehkä hän kantoi sisässään
jonkun suuren sairauden itua. Eräänä iltana maata pannessaan hänellä oli
vilunpuistatuksia. Hän luuli, ettei hän enää nousisi ylös. Hänen
sydämensä takoi haljetakseen, hänen korvissaan kumisi kuin kellojen
soitto. Rakastiko hän vai lähestyikö häntä kuolema? Ja hän hymyili
tyynesti Hubertinelle, joka lankaansa vahatessaan levottomana häntä
tarkasti.

Muuten Angélique oli tehnyt valan, ettei hän enää koskaan tahtoisi nähdä
Félicieniä. Hän ei enää uskaltanut mennä Mariantarhan reheväruohoiselle
kentälle, ei käynyt enää edes köyhiensä luona. Hän pelkäsi, että
tapahtuisi jotain kauheaa, jos he vielä kerran joutuisivat silmä silmää
vastaan. Hänen päätökseensä sisältyi sitäpaitsi katumuksen ajatus, hän
tahtoi rangaista itseään synnistä, jonka hän oli saattanut tehdä.
Joinakin aamuina hän oli niin ankara, että tuomitsi itsensä olemaan
katsahtamatta ulos ikkunasta, jottei sattuisi näkemään Chevrotten
rannalla sitä, jota hän pelkäsi. Ja jos hän lankesi kiusaukseen ja
katsoi, eikä Félicieniä ollut siellä, niin pysyi hänen mielensä
surullisena seuraavaan päivään asti.

Eräänä aamuna, kun Hubert oli laittamassa työkuntoon dalmatikaa, kutsui
ovikellon helähdys hänet alas. Se oli varmaan joku, joka tuli
liikeasioissa, luultavasti jotakin tilaamaan, sillä Hubertine ja
Angélique kuulivat keskustelun ääntä portaille vievän oven kautta, joka
oli jäänyt auki. Sitten he nostivat päänsä kummastuneina: askeleita
nousi ylös, Hubert toi tilaajan sisälle, mitä ei muuten koskaan
tapahtunut. Ja Angélique jäi hämmästyksestä liikkumattomaksi,
tuntiessaan tulijan Félicieniksi. Hän oli puettu yksinkertaisesti, kuten
käsityöläinen, jonka kädet ovat valkeat. Koska Angélique ei enää tullut
hänen luokseen, tuli hän tänne, odotettuaan monta päivää turhaan
tuskallisessa epävarmuudessa, sen katkeran ajatuksen vaivaamana, ettei
Angélique häntä rakastanutkaan.

-- Katsos, lapseni, tässä on jotain, mikä koskee sinua, selitti Hubert.
Herra on tullut tilaamaan meiltä erään työn, joka on vähän erikoinen
laatuaan. Ja jotta voisimme keskustella siitä rauhassa, pidin parempana
kutsua hänet tänne... Olkaa hyvä ja näyttäkää piirustukset tyttärelleni.

Ei Hubertilla enempää kuin Hubertinelläkään ollut vähintäkään epäluuloa.
He lähestyivät ainoastaan uteliaisuudesta, saadakseen nähdä. Mutta
Félicien oli, samoin kuin Angéliquekin, liikutuksen kouristamana. Hänen
kätensä vapisivat, kun hän kääri auki piirustusta; ja hänen täytyi puhua
hitaasti, salatakseen levottomuuttaan.

-- Se on hiippa monseigneurille... Niin, jotkut kaupungin naiset, jotka
tahtovat antaa hänelle tällaisen lahjan, ovat jättäneet minun
tehtäväkseni piirustaa kappaleet ja valvoa niitten valmistusta. Minä
olen lasimaalaaja, mutta olen myöskin paljon harrastanut entisajan
taidetta... Kuten näette, olen vain uudestaan muodostanut erään
goottilaisen hiipan...

Kumartuessaan eteensä levitetyn suuren paperiarkin yli Angélique
huudahti kevyesti:

-- Oh, pyhä Agnes!

Siinä oli todellakin tuo kolmitoista-vuotias marttyyrineitsyt,
alastomana, verhottuna ainoastaan hiuksiinsa, joitten peitosta ei
näkynyt muuta kuin hänen pienet jalkansa ja pienet kätensä, sellaisena
kuin hän seisoi patsaallaan eräällä tuomiokirkon ovella, ja varsinkin
sellaisena kuin hän oli kirkon sisällä eräässä vanhassa puuveistoksessa,
joka aikoinaan oli ollut maalattu, mutta nykyään vaaleankellertävä, iän
kultaama kauttaaltaan. Hän täytti koko hiipan etusivun, pystyyn
ojentuneena, taivaaseen kohoavana, kahden enkelin kannattamana; ja hänen
alapuolellaan levisi hyvin kaukainen, hienosti häämöttävä maisema.
Takasivu ja kärjet olivat koristetut kauniisti tyylitetyillä suikeilla
lehtiornamenteilla.

-- Nuo naiset, jatkoi Félicien, aikovat antaa lahjansa Ihmeen juhlaksi,
ja minä olen luonnollisesti katsonut tarkotuksenmukaiseksi valita pyhän
Agneksen...

-- Ajatus on erinomainen, keskeytti Hubert.

Hubertine virkkoi vuorostaan:

-- Monseigneur tulee olemaan hyvin liikutettu.

Ihmeen juhlakulkue, joka pantiin toimeen joka vuosi heinäkuun 28
päivänä, oli saanut alkunsa Hautecoeurin markiisin Jean V:n aikana,
kiitokseksi siitä ihmeellisestä parantamisvoimasta, jonka Jumala oli
suonut hänelle ja hänen suvulleen ja jonka kautta Beaumont pelastui
rutosta. Tarina kertoi, että Hautecoeurien oli tästä ihmevoimasta
kiittäminen pyhää Agnesta, jonka hartaita palvojia he olivat ja joka
sentakia oli esirukouksillaan saanut sen aikaan. Ja siitä oli johtunut
tapa tuoda vuosipäivänä pyhimyksen vanha kuva ulos kirkosta ja kulettaa
sitä juhlasaatossa pitkin kaupungin katuja siinä hurskaassa uskossa että
se yhäkin karkotti siitä loitolle kaiken pahan.

-- Ihmeen juhlaksi, puhui viimein Angélique puoliääneen piirustusta
katsellen, -- mutta sehän on kahdenkymmenen päivän perästä, me emme
mitenkään ehdi.

Hubertit pudistivat päätään. Sellainen työ kysyi todellakin ääretöntä
huolta. Hubertine kääntyi kuitenkin Angéliqueen päin ja virkkoi:

-- Minä voisin auttaa sinua, ottaisin osalleni ornamentit ja sinä saisit
tehdäksesi vain itse kuvan.

Angélique tähysteli yhä levottomana pyhimystä. Ei, ei! Hän kieltäytyi.
Olisi ollut kovin suloista suostua, mutta hän torjui luotaan sen halun.
Hän olisi tehnyt hyvin pahoin, hän olisi joutunut osalliseksi petokseen;
sillä aivan varmaan Félicien ei puhunut totta, hän tunsi selvästi ettei
hän ollut köyhä, että tuo käsityöläisen puku oli vain valhe-asu. Ja tämä
teeskennelty vaatimattomuus ja koko tuo juttu, jonka varjolla hän oli
tunkeutunut hänen luokseen, saattoi hänet olemaan varuillaan, vaikka hän
samalla oli sydämessään huvitettu ja onnellinen ja muutti hänet
mielessään toiseksi, nähden hänet sinä kuninkaallisena prinssinä, mikä
hän oli oleva, sillä hän oli ehdottoman varma unelmansa täydellisestä
toteutumisesta.

-- Ei, kertasi hän puoliääneen, me emme ehdi.

Ja hän jatkoi silmiään nostamatta, kuin itsekseen puhellen:

-- Pyhimykseen ei voi käyttää läpiompelua eikä gipyyriä. Se olisi liian
arvotonta... Siihen pitää olla varjostettua kultaa.

-- Juuri niin, lausui Félicien, samaa kirjailutapaa minäkin ajattelin.
Minä tiesin että neiti oli löytänyt sen salaisuuden... Sitä on vielä
säilynyt sakaristossa melko kaunis palanen.

Hubert innostui.

-- Niin, niin, se on viidenneltätoista vuosisadalta, sen on ommellut
eräs minun esiäideistäni... Varjostettu kulta -- ah, ei ollut olemassa
mitään kauniimpaa työtä, herra. Mutta se oli liiaksi aikaavievää, se
tuli liian kalliiksi, ja lisäksi se kysyi todellisia taiteilijoita.
Kahteensataan vuoteen ei sellaista työtä ole enää tehty... Ja jos
tyttäreni kieltäytyy, saatte luvan luopua koko ajatuksesta, sillä
nykyään ei ole muita kuin hän, joka kykenisi sen suorittamaan. Minä en
tiedä ketään muuta, jolla olisi siihen tarvittava silmän ja käden
hienous.

Hubertine oli tullut kunnioittavaksi, heti kun tuli puhe varjostetusta
kullasta. Hän lisäsi vakuutettuna:

-- Kahdessakymmenessä päivässä se on todellakin mahdotonta... Siihen
tarvitaan enkelin kärsivällisyys.

Mutta katsellessaan herkeämättä pyhimystä Angélique oli tehnyt löydön,
joka täytti hänen sydämensä ylitsevuotavalla ilolla. Agnes oli hänen
näköisensä. Piirustaessaan jäljennöstä vanhasta kuvapatsaasta Félicien
oli varmasti ajatellut häntä. Ja ajatus, että hän täten oli aina läsnä,
että Félicien näki hänet kaikkialla, heikensi hänen päätöstään
kieltäytyä tehdystä tarjouksesta. Hän kohotti vihdoinkin katseensa ja
näki Félicienin vapisevana, silmät kosteina, katse niin hartaan
rukoilevaisena että hänen mielensä heltyi. Mutta siitä huolimatta, tuon
viekkauden ja luonnollisen vaiston kehotuksesta, joka ilmenee nuorissa
tytöissä, vaikka he olisivat kuinka tietämättömiä, hän ei tahtonut
näyttää suostuvaisuuttaan.

-- Se on mahdotonta, hän kertasi, ojentaen takaisin piirustuksen. En
voisi tehdä sitä kenellekään.

Félicien teki todellisen epätoivon eleen. Angéliquen kieltäytyminen
tarkotti häntä, hän luuli sen ymmärtävänsä. Hän aikoi lähteä, sanoen
vielä Hubertille:

-- Mitä maksuun tulee, niin mitä te vain olisitte tahtoneet... Nuo
naiset suostuisivat maksamaan aina kaksituhatta frangia...

Oli totta, että Hubertit eivät olleet ahneita. Ja kuitenkin tuo suuri
summa liikutti heitä. Mies katsahti vaimoonsa. Kyllä olisi harmillista,
jos pitäisi päästää sivu niin edullinen tilaus!

-- Kaksituhatta frangia, toisti Angélique vienolla äänellään,
kaksituhatta frangia, herra...

Ja hän, jolle raha ei merkinnyt mitään, pidätti hymyään, pientä
ärsyttävää hymyä, joka hiukan nipisti hänen suupieliään. Hänestä tuntui
hupaiselta, ettei hän näyttänyt suostuvan saadakseen nähdä Félicieniä ja
että tämä sai hänestä väärän käsityksen.

-- Oh, kaksituhatta frangia, minä suostun... En tekisi sitä kenellekään,
mutta kun on kerran päätetty maksaa... Jos niikseen on, niin minä valvon
vaikka yötkin.

Silloin Hubert ja Hubertine vuorostaan tahtoivat kieltäytyä, peläten
että hän rasittaisi itseään liiaksi.

-- Ei, ei, vastusti Angélique, eihän sovi viskata rahaa luotaan...
Luottakaa minuun. Hiippanne on oleva valmis Ihmeen juhlan aattona.

Félicien jätti piirustuksen ja poistui sydän mustana, saamatta rohkeutta
ryhtyä uusiin selityksiin voidakseen viipyä kauemmin. Angélique ei
varmaankaan rakastanut häntä, hän ei ollut häntä tuntevinaankaan ja
kohteli häntä kuin tavallista liiketuttavaa, jonka raha vain on
ottamisen arvoista. Aluksi hän kiihdyksissään syytti Angéliquea, että
hän oli halpamielinen. No, mitäpä siitä! Juttu oli nyt lopussa, hän ei
ajattelisi häntä sen enempää. Mutta sitten, kun hän kuitenkin yhä
ajatteli, antoi hän hänelle lopulta anteeksi: hänhän eli työllään, eikö
hänen ollut ansaittava leipänsä? Kahden päivän perästä hän tuli kovin
onnettomaksi, hän alkoi jälleen kuleksia ympäriinsä, tuntien itsensä
sairaaksi, kun ei saanut nähdä Angéliquea. Tämä ei käynyt enää ulkona,
eikä häntä näkynyt edes ikkunoissa. Ja hänen täytyi sanoa itselleen,
että jollei Angélique rakastanutkaan häntä, jos hän rakastikin vain
rahaa, niin hän puolestaan rakasti häntä päivä päivältä yhä enemmän,
niinkuin kaksikymmenvuotias rakastaa, järjettömästi, sydämen oikun
mukaan, vain itse rakastamisen tuottaman ilon ja tuskan vuoksi. Eräänä
iltana hän oli hänet nähnyt, ja muuta ei tarvittu: nyt se oli vain hän
ainoa eikä kukaan muu. Olipa hän millainen tahansa, häijy taikka hyvä,
ruma tahi kaunis, köyhä tahi rikas, niin hän kuolisi, jollei hän saisi
häntä. Kolmantena päivänä hänen tuskansa kasvoi niin suureksi, että hän
unohtamis-valastaan huolimatta lähti jälleen Hubertien luokse.

Hän soitti, ja ovella otti hänet jälleen vastaan Hubert, joka hänen
selitystensä epämääräisyyden vuoksi katsoi parhaaksi tuoda hänet taaskin
työhuoneeseen.

-- Tyttöseni, herra haluaa selittää sinulle jotakin, jota minä en oikein
hyvin ymmärrä.

Silloin Félicien sopersi:

-- Jos ei se liiaksi häiritse neitiä, niin minä mielelläni ottaisin
vähän selvää... Ne naiset pyysivät minua mieskohtaisesti seuraamaan työn
valmistusta... Vain siinä tapauksessa, etten minä ole vaivaksi...

-- Oh, minulle ei ole mikään vaivaksi, hyvä herra. Minä voin
työskennellä yhtä hyvin vieraittenkin läsnäollessa... Piirustus on
teidän laatimanne, onhan luonnollista, että te tahdotte seurata työn
suoritusta.

Neuvottomuudessaan Félicien ei olisi uskaltanut istuutuakaan, jollei
Hubertine olisi kehottanut häntä, hymyillen vakavaa hymyään tälle
hyvälle liiketuttavalle. Hän ryhtyi heti jälleen työhön, kumartuen
kehyksen yli, missä hän parhaallaan kirjaili gipyyriompelulla hiipan
takasivun goottilaisia koristeita. Hubert taas omalla puolellaan oli
ottanut seinältä naulasta valmiin, liimatun lipun, joka oli kaksi päivää
riippunut siinä kuivamassa ja jonka hän nyt aikoi irrottaa kehyksestä.
Ei kukaan puhunut enää mitään, kaikki kolme koruompelijaa tekivät
työtään ikäänkuin ei ketään olisi ollut läsnä.

Ja tämän syvän rauhan ympäröimänä nuori mies hiukan tyyntyi. Kello löi
kolme, tuomiokirkon varjo jo piteni, hieno hämärä astui huoneeseen
suuresta, avoimesta ikkunasta. Oli hämyinen hetki, joka tuossa
jättiläisen jalkojen juuressa kyyhöttävässä pikku talossa tuli jo
puolelta päivin, vilpoisana ja virkistävänä. Tuomiokirkosta kuului
kengänkantojen kevyt kopina kivilattiaa vastaan, kun kasvatuslaitoksen
tyttöjä vietiin ripitettäväksi. Työhuoneen vanhat työkalut, vanhat
seinät, kaikki mitä siinä oli iänikuista ja muuttumatonta, tuntuivat
nukkuvan vuosisataista unta; ja niistäkin henki viileyttä ja rauhaa.
Suuri, tasainen ja puhdas neliskulmainen valoläikkä lankesi
ompelukehykselle, jonka yli koruompelijat olivat kumartuneina,
kellertävän kullanhohteen heijastuessa heidän hienopiirteisille
kasvoilleen.

-- Neiti, minä tahdoin sanoa teille, alkoi Félicien hämillään, tuntien
että hänen oli jollakin perusteltava tuloaan, -- tahdoin sanoa teille,
että hiuksiin tuntui minusta kulta sopivammalta kuin silkki.

Angélique oli nostanut päänsä. Hänen nauravat silmänsä merkitsivät
selvästi, että Félicien olisi hyvin voinut säästää itseltään vaivat,
jollei hänellä ollut muuta huomautusta tehtävänä. Ja hän kumartui
jälleen työhönsä, vastaten hienosti pilkallisella äänensävyllä:

-- Epäilemättä.

Félicien oli ollut hyvin typerä. Hän huomasi vasta nyt, että Angélique
juuri parhaallaan ompeli hiuksia. Hänen edessään oli Félicienin tekemä
piirustus, mutta vesivärillä siveltynä ja kullalla tehostettuna,
vienotuntuisena kuin jossakin rukouskirjassa haalistunut vanha
miniatyyri. Ja hän jäljensi tätä kuvaa suurennuslasilla maalaavan
taiteilijan kärsivällisyydellä: ja taidolla. Piirrettyään sen jotensakin
paksuilla viivoilla tiukkaan pingotetulle, lujalla vaatteella
vahvistetulle valkoiselle satiinille, oli hän sen sitten peittänyt
oikealta vasemmalle juoksevilla kultalangoilla, kiinnittäen ne
ainoastaan kummastakin päästä, joten ne irrallaan soljuen koskettivat
toisiaan pitkin pituuttaan. Käyttäen näitä lankoja ikäänkuin kuteina hän
sitten siirsi niitä neulallaan syrjään löytääkseen alla olevan
piirustuksen, ja tätä piirustusta seuraten ompeli kultalangat kiinni
poikittain niitten yli kulkevilla silkkirihmapistoilla, sovittaen nämä
mallin värituntujen mukaan. Varjokohdissa kulta tuli kokonaan silkin
peittoon, puolivarjoissa silkkipistot harvenivat harvenemistaan, ja
valopaikat muodosti pelkkä paljaaksi jätetty kulta. Se oli varjostettua
kultaa, kultapohja, jolle neula loi silkkiset varjovivahdukset. Se oli
kuin taulu, jonka värit hehkuivat sulina, pyhän loisteen, salaperäisen
ihanuuden altapäin kuumentamina.

-- Ah, sanoi äkkiä Hubert, joka oli alkanut päästää lippua kehyksestä ja
keri piukotusnuoraa sormiensa ympärille, -- koruompelijan mestarinäyte
oli ennenmuinoin ommeltava varjostetulla kullalla... Hänen oli tehtävä,
niin luetaan asetuksissa, »yksinäinen kuva, joka on varjostetusta
kullasta, puoli kolmannesta korkea...» Sinut olisi hyväksytty,
Angélique.

Jälleen vallitsi hiljaisuus. Hiuksiin nähden Angélique oli poikennut
säännöstä, hänelle oli johtunut mieleen sama ajatus kuin Félicienille,
nimittäin olla käyttämättä silkkiä ja peittää sensijaan kulta kullalla.
Ja hän laittoi valmiiksi kymmenen erivivahteista säiettä
läpiompelukultaa, raukenevan hiiloksen tummanpunaisesta kullasta aina
syksyisen metsän kalpeaan kultaan saakka. Agnes tuli siten kaulasta
nilkkoihin asti verhotuksi laineina läikkyviin kultahiuksiin. Hiuslaine
lähti päälaelta, peitti lanteet tiheänä vaippana, kääntyi sitten
olkapäitten ylitse etupuolelle kahtena aaltona, jotka yhtyivät leuan
alla ja juoksivat aina jalkoihin asti. Ihmeellinen, tarumainen tukka
suunnattoman suurin kiharoin, alastomuuden puhtautta tuoksuva, elävä,
lahea vaippa.

Sinä päivänä Félicien ei osannut muuta kuin katsella Angéliquea tämän
ommellessa kiharoita jakaantuvilla pistoilla niitten kaarevien kiemurain
mukaan. Eikä hän väsynyt näkemään hiusten kasvavan säihkyvinä esiin
hänen neulansa alta. Niitten valtava runsaus, niitten yhtäkkiä
esiinpurkautuva läikyntä täytti hänet omituisella levottomuudella.
Hubertine, joka ompeli päärmepaljetteja, peittäen kunkin langan
käherällä nukalla, kääntyi silloin tällöin ja kietoi hänet tyveneen
katseeseensa, kun hänen oli heitettävä jokin huonosti tehty paljetti
jätevasuun. Hubert oli ottanut pois kehyksen sivulistat, ratkoakseen
irti tukeilta lipun, jonka hän nyt taittoi kokoon huolellisesti. Ja
Félicien, jonka äänettömyys saattoi yhä enemmän hämilleen, ymmärsi
viimein, että hän tekisi viisaimmin lähtiessään pois, koska hän ei
voinut johdattaa mieleensä ainoatakaan niistä huomautuksista, joita oli
tänne tullessaan aikonut tehdä.

Hän nousi ylös ja sopersi:

-- Minä tulen vielä toiste... Olen niin vaillinaisesti jäljentänyt tuon
hienon pään piirteet, että minun ehkä tarvitsee antaa teille joitakin
täydentäviä ohjeita.

Angélique katsoi häneen levollisesti suurilla, tummilla silmillään.

-- Ei, ei suinkaan... Mutta tulkaa vain, jos olette huolissanne työn
suorituksesta.

Félicien lähti, onnellisena saamastaan luvasta, masentuneena kohtelun
kylmyydestä. Angélique ei häntä rakastanut, eikä tulisi koskaan
rakastamaan, se oli selvää. Mitä tämä siis häntä hyödytti? Ja seuraavana
päivänä ja vielä sitäkin seuraavina hän sentään tuli tähän
Kultaseppäinkadun varrella olevaan vilpoisaan taloon. Ne hetket, jotka
hän vietti poissa sieltä, olivat inhottavia, sisällinen kamppailu
raateli häntä ja epätietoisuus kidutti häntä. Ainoastaan Angéliquen
vieressä hän rauhottui, vaikkapa tämä ei hänestä välittänytkään. Hänen
pelkkä läsnäolonsa viihdytti ja korvasi kaikki. Joka aamu hän saapui,
puheli työstä ja istuutui kehyksen ääreen ikäänkuin hänen läsnäolonsa
olisi ollut tarpeen. Ja hänelle oli nautinto katsoa Angéliquen
hienopiirteistä, vaalean hiuskehän ympäröimää liikkumatonta profiilia ja
seurata hänen pienten, notkeitten käsiensä vikkeliä liikkeitä pitkien
säikeitten keskellä. Angélique oli hyvin luonnollinen, hän kohteli häntä
nyt kuin toveria. Kuitenkin Félicien tunsi aina, että heidän välillään
oli jotakin, mistä Angélique ei puhunut ja mikä täytti hänen sydämensä
ahdistuksella. Angélique kohotti toisinaan päätänsä pilkallinen ilme
kasvoillaan, kärsimätön ja kysyvä katse silmissään. Mutta nähdessään
Félicienin säikähtyvän, tuli hän jälleen hyvin välinpitämättömäksi.

Mutta Félicien oli keksinyt keinon, jolla hän sai hänet innostumaan ja
jota hän ei suinkaan jättänyt käyttämättä. Hän puhui hänelle hänen
taiteestaan, vanhoista koruompelun mestariteoksista, joita hän oli
nähnyt tuomiokirkon aarrevarastoissa säilytettyinä tai vanhoihin
kirjohin kaiverrettuina: komeista kaavuista, kuten Kaarle Suuren
kaavusta, jossa oli punaisella silkkipohjalla suuria kotkia levitetyin
siivin, ja Sionin kaavusta, jota koristaa kokonainen kansasto pyhiä
henkilöitä; keisarillisesta dalmatikasta, jota pidetään kauneimpana
vaatekappaleena mitä tunnetaan ja jossa on kuvattuna Kristuksen kunnia
maan päällä sekä taivaassa, kirkastaminen ja viimeinen tuomio, joitten
lukuisat henkilökuvat on ommeltu varjostetulla silkillä, kullalla ja
hopealla; myöskin Jessen puusta, kultakirjaisesta silkkiompelusta, joka
näyttää olevan otettu jostakin viidennentoista vuosisadan
kirkonikkunasta ja jossa on alhaalla Abraham ja sitten David, Salomon,
Neitsyt Maria ja ylimpänä Jeesus; ja ihmeen ihanista messupaidoista,
kuten siitä yksinkertaisuudessaan suurenmoisesta, jossa on Kristus
ristillä vertavuotavana, punaisia silkkitäpliä kultakankaalla, ja hänen
jalkainsa juurella Neitsyt pyhän Johanneksen tukemana, ja vihdoin
Naintrén messupaidasta, jossa nähdään Maria majesteetillisena istumassa,
kengät jalassa, alastonta Jeesus-lasta helmassaan pidellen. Ja vielä
monta, monta muuta ihmettä, jotka herättävät kunnioitusta korkealla
iällään ja joiden rikkaudessa ja loistossa on sellaista uskoa ja
yksinkertaista hartautta, jota meidän päivinämme ei enää tavata, kulki
ohi, tuoden mukanaan menneitten aikojen pyhättöjen suitsutuksen tuoksua
ja vaalenneen kullan salaperäistä hohdetta.

-- Ah, huokasi Angélique, -- kaikki tuo kauneus on nyt mennyttä. Ei voi
enää erottaa edes värejä.

Ja silmät loistaen hän keskeytti työnsä, kun Félicien kertoi hänelle
entisaikojen suurista koruompelijoista, Simonne de Gaules'ista ja Colin
Jolye'sta, joitten nimet ovat säilyneet kautta aikojen. Sitten,
alkaessaan taas käyttää neulaansa, hän jäi kuin kirkastetuksi,
taiteilija-innostuksen säteillessä hänen kasvoillaan. Félicienin
mielestä hän ei milloinkaan näyttänyt kauniimmalta. Hän oli niin intoa
hehkuva, niin neitseellinen, hänen olentonsa paloi kuin kirkas liekki
keskellä kullan ja silkin loistetta, kun hän väsymättömällä
uutteruudella teki tarkkaa työtään, pannen koko sielunsa pieniin,
hienoihin pistoihin. Félicien herkesi puhumasta ja katseli häntä kunnes
Angélique äänettömyyden havahduttamana huomasi, minkä kiihkoisan innon
Félicien oli hänessä nostattanut. Hän joutui siitä hämilleen kuin
jostakin luvattomasta teosta ja pakottautui jälleen tyvenen
välinpitämättömäksi, puhuen harmistuneella äänellä:

--- No, kas niin! Nyt nuo langat ovat taas sekaisin!... Älkää te koskeko
niihin, äiti!

Hubertine, joka ei ollut niihin lainkaan kajonnut, hymyili levollisesti.
Nuoren miehen tiheät käynnit olivat häntä alussa huolestuttaneet, hän
oli keskustellut siitä eräänä iltana Hubertin kanssa maata mennessään.
Mutta poika oli heistä varsin miellyttävä ja käyttäytyi hyvin siivosti.
Mitä syytä heillä olisi ollut ruveta estämään näitä kohtauksia, joista
saattoi koitua Angéliquen onni? Hän antoi siis asiain mennä menoaan,
valvoen niitä viisaalla katseellaan. Muuten oli hän itsekin näinä viime
viikkoina ollut liikutetulla mielellä miehensä toivottoman hellyyden
johdosta. Tämä oli juuri se kuukausi, jolloin he olivat menettäneet
lapsensa, ja tämä aika toi heille joka vuosi takaisin saman surun ja
saman toiveen. Hubert palvoi vapisten vaimoaan, toivoen palavalla
halulla, että voisi vihdoinkin uskoa saaneensa anteeksi. Hubertine oli
hellä ja surullinen, täynnä rajatonta antaumusta, sydän toivottomana
kohtalon taipumattomuudesta. He eivät puhuneet siitä kumpikaan, he eivät
vaihtaneet ainoatakaan suudelmaa enemmän ihmisten nähden, mutta tuo
yltyvä rakkaus huokui heidän huoneensa hiljaisuudesta, se ilmeni heidän
olennostaan pienimmissäkin eleissä, siinä tavassa millä heidän katseensa
kohtasivat, viivähtäen hetkisen toinen toisessaan.

Kului viikko, hiipan valmistuminen edistyi. Nuo jokapäiväiset kohtaukset
olivat muodostuneet tuttavallisen kodikkaiksi.

-- Otsa hyvin korkea, niinhän? Ilman merkkiäkään kulmakarvoista?

-- Niin, hyvin korkea, eikä minkäänlaista varjoa, kuten sen aikuisissa
miniatyyreissä.

-- Ojentakaa minulle valkoista silkkiä.

-- Odottakaa, minä pujotan silmään.

Félicien auttoi häntä. Oli niin viihdyttävää näin kahden työskennellä.
Se toi heidät arkipäiväiseen todellisuuteen. Vaikka ei lausuttu
sanaakaan rakkaudesta, vaikka heidän sormensa eivät koskaan edes
hipaisseet toisiaan tahallisesti, niin side lujittui kuitenkin joka
hetki.

-- Isä, mitä sinä oikein teet? Sinuahan ei enää huomaahan.

Hän kääntyi ja näki Hubertin panemassa kultalankaa puikkoon, hellä katse
vaimoonsa suunnattuna.

-- Minä annan kultaa äidille.

Ja tavasta, millä hän antoi puikon vaimolleen, vaimon mykästä
kiitoksesta ja Hubertin häntä kohtaan osottamasta herkeämättömästä
huomaavaisuudesta huokui lämmin, hyväilevä tuulahdus, joka kietoutui
Angéliquen ja Félicienin ympäri heidän istuessaan jälleen kehyksen yli
kumartuneina. Ja entisaikojen rauhan täyttämä työhuonekin
vanhanaikaisine sisustuksineen, vanhoine työkaluineen vaikutti sekin
osaltaan. Se tuntui olevan niin kaukana ulkomaailmasta, ikäänkuin
siirtyneenä unten seutuihin, hyvien sielujen maahan, missä taru ja ihme
ovat hallitsijoina ja missä ilot puhkeavat elämään vaivattomasti kuin
kukkaset.

Viiden päivän perästä oli hiipan oltava valmiina. Ja kun Angélique näki
varmasti ehtivänsä suorittaa työn loppuun määräajaksi, vieläpä päivää
ennen, ja huoahti helpotuksesta, hämmästyi hän huomatessaan Félicienin
niin lähellä itseään, kehykseen nojautuneena. Olivatko he siis
toveruksia? Hän ei torjunut enää luotaan sitä mikä hänessä oli
puoleensavetävää, hän ei hymyillyt enää ilkamoiden sille mitä Félicien
mielessään kätki ja minkä hän arvasi. Mitä tuossa levottomassa
odotuksessa oikein oli, joka oli tuudittanut hänet uneen? Ja taas palasi
tuo alinomainen kysymys, kysymys, jonka hän teki itselleen joka ilta
maata mennessään: rakastiko hän Félicieniä? Tuntikausia hän suuren
vuoteensa pohjassa käänteli noita sanoja, koettaen löytää niitten oikeaa
merkitystä, mikä pysyi häneltä salassa. Ja tänä yönä hän tunsi yhtäkkiä
sydänensä aukeavan, hän purskahti itkemään, painaen kasvonsa tyynyyn,
jottei hänen nyyhkytyksensä kuuluisi. Hän rakasti, hän rakasti häntä
ihan kuollakseen. Miksi? Miten? Hän ei sitä tiennyt, hän ei tulisi sitä
koskaan tietämään; mutta hän rakasti häntä, koko hänen olemuksensa sitä
huusi. Valkeus oli tullut, rakkaus kirkastui kuin auringonpaiste. Hän
itki kauan, mieli sekavana ja samalla sanomattoman onnellisena. Hän
katui jälleen, ettei ollut avannut sydäntään Hubertinelle. Hänen
salaisuutensa ahdisti häntä, hän vannoi juhlallisesti, että hän kävisi
Félicieniä kohtaan kylmäksi kuin jää, että kärsisi vaikka mitä ennenkuin
antaisi Félicienin huomata hänen rakkauttaan. Tuo sanattomuuteen
tuomittu rakkaus oli oleva hänelle rangaistuksena, koettelemuksena, mikä
hyvittäisi hänen rikoksensa. Hän kärsi siitä tuskaa, joka oli samalla
suloista, hän ajatteli Legendan marttyyrejä, hänestä tuntui että hän oli
heidän sisarensa ruoskiessaan täten itseään ja että Agnes, hänen
suojeluspyhimyksensä, katsoi häneen surullisin ja lempein silmin.

Seuraavana päivänä Angélique valmisti hiipan. Hän oli ommellut hienon
hienoilla jaetuilla silkkilangoilla pyhimyksen pienet kädet ja jalat,
ainoat ruumiinosat, joitten verhoton valkeus pisti esiin hiusten
ruhtinaallisesta kultakudoksesta. Hän viimeisteli kasvoja, jotka olivat
hienot kuin liljankukka ja joissa kulta kuulsi kuin suonissa virtaava
veri silkkisen ihon alta. Ja nämä auringonhohtoiset kasvot kohosivat
sileän sinistä taivaanrantaa vasten kahden enkelin kannattamana.

Kun Félicien saapui, pääsi häneltä ihastuksen huudahdus:

-- Oi, hän on teidän näköisenne!

Se oli tahdoton tunnustus, hän myönsi sillä sen yhdennäköisyyden, minkä
hän oli pannut piirustukseensa. Hän käsitti sen ja punastui kovasti.

-- Se on totta, tyttöseni, hänellä on sinun kauniit silmäsi, sanoi
Hubert, joka myös oli lähestynyt.

Hubertine tyytyi hymyilemään, sillä hän oli tehnyt tuon havainnon jo
aikoja sitten. Ja hän näytti hämmästyvän, vieläpä tulevan pahoilleen,
kun kuuli Angéliquen vastaavan samanlaisella äänellä kuin ennen
pahankurisina hetkinään:

-- Kauniit silmäni! Tehkää nyt vielä pilkkaa minusta!... Minä olen ruma,
kyllähän sen hyvin tiedän.

Sitten hän nousi ylös, ravisteli ja jatkoi, näytellen omaksumaansa
ahneen ja tunteettoman tytön osaa:

-- Oh, vihdoinkin se on päätöksessä!... Kyllä siinä olikin tarpeeksi, on
kuin taakka olisi pudonnut hartioiltani!... Sen sanon, että toista
kertaa en ottaisi sitä tehdäkseni samasta maksusta.

Félicien kuunteli tyrmistyneenä. Mitä? Yhäkö raha! Ja hän oli jo tuokion
näyttänyt niin kiintyneeltä, niin innostuneelta taiteeseensa! Oliko hän
siis erehtynyt, kun hän jälleen huomasi hänen ajattelevan yksinomaan
raha-ansiota ja olevan muuten niin kerrassaan väliäpitämätön työstään,
että iloitsi kun se oli valmis eikä hänen tarvinnut enää sitä nähdä? Hän
oli useita päiviä toivottomana koettanut etsiä jotakin tekosyytä, jonka
nojalla hän voisi jatkaa käyntejään. Ja Angélique ei rakastanut häntä,
eikä tulisi koskaan rakastamaan! Hänen sydäntään kouristi niin suuri
tuska, että hänen silmänsä vaalenivat.

-- Neiti, te kai arvatenkin panette kokoon hiipan?

-- Ei, äiti tekee sen paljoa paremmin... Minä olen erinomaisen
tyytyväinen, kun ei minun tarvitse enää kajota siihen.

-- Ettekö siis rakasta työtänne?

-- Minäkö!... Minä en rakasta mitään.

Hubertinen täytyi ankarana käskeä häntä vaikenemaan.

Ja hän pyysi Félicieniä antamaan anteeksi tuolle hermostuneelle lapselle
ja lupasi hänelle, että huomenna hyvissä ajoin hän saisi hiipan
haltuunsa. Se oli lähtökehotus, mutta Félicien ei poistunut, vaan jäi
katselemaan vanhaa, varjoisaa ja rauhallista työhuonetta ikäänkuin
paratiisia, josta hänet ajettiin pois. Hän oli nauttinut siellä niin
suloisten hetkien harhakuvista, hän tunsi niin tuskallisesti, että hänen
sydämensä jäisi tänne irtireväistynä! Ja pahimmin häntä kidutti se,
ettei hän voinut tehdä selvitystä, vaan että hänen täytyi viedä mukanaan
tämä kauhea epävarmuus. Viimein hänen täytyi lähteä. Ovi oli tuskin
ehtinyt sulkeutua, kun Hubert kysyi:

-- Mikä sinulla on, lapsi? Oletko sinä kipeä?

-- Oh, en! Tuo poika minua vain ikävystytti, Minä en tahdo enää nähdä
häntä.

Ja Hubertine päätti silloin:

-- Hyvä, sinun ei tarvitse nähdä häntä enää. Mutta mikään ei kuitenkaan
estä olemasta kohtelias.

Angélique sanoi jonkun tekosyyn ja meni kiireesti huoneeseensa. Siellä
hän purskahti itkuun. Oi, kuinka hän oli onnellinen ja kuinka hän kärsi!
Hänen poloinen rakas lemmittynsä, kuinka murheisena hänen oli täytynyt
lähteä! Mutta hän oli vannonut pyhimysten edessä, että hän rakastaisi
häntä kuolemaan asti eikä hänen rakastettunsa koskaan saisi sitä tietää.



VII.


Saman päivän iltana heti pöydästä noustua Angélique valitti
kovaa pahoinvointia ja nousi huoneeseensa. Hänen aamulliset
mielenliikutuksensa ja taistelu itseään vastaan olivat näännyttäneet
hänet. Hän pani heti maata ja puhkesi jälleen itkemään, haudaten päänsä
lakanan alle, haluten epätoivoisena hävitä pois, lakata olemasta.

Hetket vierivät, ja tuli yö, lämmin heinäkuun yö, jonka painostava
tyyneys huokui huoneeseen selkiselälleen jätetystä ikkunasta. Musta
taivas oli sirotettu täyteen tähtiä. Kello lienee ollut noin yksitoista.
Kuu ei noussut ennenkuin puolenyön tienoissa; se oli viimeisellä
neljänneksellään ja jo kapeaksi vähenemässä.

Ja pimeässä huoneessa Angélique itki yhä ehtymättömiä kyyneliä, kun
ovelta kuuluva risahdus sai hänet nostamaan päänsä.

Ensin oli hiljaista, sitten vieno ääni mainitsi hellästi hänen nimeään.

-- Angélique... Angélique, kultaseni...

Hän oli tuntenut Hubertinen äänen. Tämä oli varmaankin asettuessaan
levolle miehensä kanssa kuullut kaukaista nyyhkytystä ja noussut
levottomana, puoleksi riisuutuneena katsomaan.

-- Angélique, oletko sairas?

Nuori tyttö pidätti hengitystään eikä vastannut. Hän ei tuntenut muuta
kuin rajatonta yksinäisyyden kaipuuta, se oli hänelle ainoa lievitys.
Lohdutus tai hyväily, vaikkapa itse hänen äidiltäänkin, olisi lisännyt
hänen tuskaansa. Hän näki mielikuvituksessaan äidin seisovan oven
takana, ja vienosta hankauksesta lattiakivellä hän arvasi hänen olevan
avojaloin. Pari minuuttia kului, ja hän tunsi äitinsä yhä seisovan
kumartuneena korva ovea vasten, kauniilla käsivarsillaan kietoen kokoon
löysinä riippuvia vaatteitaan.

Kun ei Hubertine enää kuullut hiiskahdustakaan, ei hän uskaltanut kutsua
uudestaan. Hän oli kyllä varma siitä, että hän oli kuullut
vaikeroimista; mutta jos lapsi oli nukahtanut itkuunsa, niin mitä syytä
oli häntä herättää? Hän odotti kuitenkin vielä hetkisen; sillä huolet,
jotka hänen tyttärensä salasi häneltä, saattoivat hänet levottomaksi.
Hän aavisti hämärästi niiden laadun, ollen itsekin syvien hellyyden
tunteitten vallassa. Ja hän päätti palata takaisin samoin kuin oli
tullutkin. Hän laskeutui alas portaita, joitten jokainen käänne oli
hänelle tuttu, synnyttämättä pimeässä talossa muuta ääntä kuin
paljaitten jalkojensa keveän sipsutuksen.

Silloin Angélique vuorostaan kuunteli, istuallaan keskellä sänkyä.
Hiljaisuus oli niin täydellinen, että hän erotti Hubertinen kantapäiden
keveän painalluksen jokaista porrasaskelta vastaan. Makuuhuoneen ovi
alhaalla avautui ja sulkeutui. Sitten hän erotti hillittyä puhetta,
hellää ja huolestunutta kuiskailua, joka varmaankin koski häntä ja
häneen liittyviä pelkoja ja toivomuksia. Eikä keskustelu lakannut vielä
sittenkään kun he jo nähtävästi olivat asettuneet levolle, sammutettuaan
valon. Milloinkaan eivät vanhan talon öiset äänet olleet tällä tavoin
tunkeutuneet hänen korviinsa. Tavallisesti hän nukkui nuoren ihmisen
sikeätä unta, kuulematta edes huonekalujen paukahduksia. Mutta kun nyt
tuo liekehtivä tunne, jota hän oli koettanut kukistaa, riisti häneltä
unen, tuntui hänestä kuin koko talo rakastaisi ja vaikeroisi. Eivätkö
Hubertitkin koettaneet tukahduttaa toivottoman, hukkaan menneen,
hedelmättömän rakkautensa kyyneleitä? Hän ei tiennyt mitään, hänellä oli
vain tunne siitä, että lämpöisessä yössä hänen alapuolellaan valvoi
kahden aviopuolison suuri rakkaus ja suuri murhe ikuisesti nuoren
morsiusyön pitkässä ja puhtaassa syleilyssä.

Ja istuessaan täten vanhan talon nyyhkytyksiä ja huokauksia kuunnellen,
ei Angélique jaksanut pidättäytyä, vaan hänen kyyneleensä virtasivat
herkeämättä; mutta nyt ne juoksivat hiljaa, kuumina ja herkkinä kuin
veri hänen suonissaan. Yksi ainoa kysymys oli kierrellyt hänen
mielessään aamusta asti, kiusaten ja kiduttaen; oliko hän tehnyt oikein
saattaessaan Félicienin toivottomuuteen, lähettäessään hänet luotaan,
mielessä se ajatus, ettei hän rakastanut häntä, kuin veitsi joka on
syösty suoraan sydämeen? Hän rakasti Félicieniä ja hän oli tuottanut
hänelle sellaisen kärsimyksen ja kärsi siitä itsekin hirmuisesti.
Minkätähden piti olla niin paljon tuskaa? Vaativatko pyhimykset
kyyneleitä? Olisiko Agnes tullut pahoilleen tietäessään hänen olevan
onnellisen? Häntä jäyti nyt epäilys. Silloin ennen, kun hän odotti sitä
joka oli tuleva, kuvitteli hän kaikki mielessään toisenlaiseksi: hänen
odotettunsa astuisi sisään, hän tuntisi hänet ja he menisivät yhdessä
hyvin kauas, ainiaaksi. Ja hän oli tullut, ja nyt he kumpikin
nyyhkyttivät ainaiseksi erotettuina. Mitä varten? Mitä sitten oli
tapahtunut? Kuka oli vaatinut häntä vannomaan tuon julman valan, että
rakastaisi häntä ilmaisematta sitä hänelle?

Mutta enimmin vaivasi Angéliquea pelko siitä, että hän ehkä oli
rikkonut, että hän oli ehkä ollut paha. Ehkä tuo poissysääminen olikin
hänessä piilevän huonon tytön työtä. Hämmästyksellä hän muisteli, kuinka
hän oli teeskennellyt välinpitämättömyyttä, kuinka pilkallisesti hän oli
kohdellut Félicieniä ja kuinka hän oli tuntenut ilkamoivaa mielihyvää
antaessaan hänelle väärän käsityksen itsestään. Hänen kyyneleensä
yltyivät, hänen sydämensä suli surusta, rajattomasta myötätunnosta sitä
kärsimystä kohtaan, jonka hän täten tahtomattaan oli aiheuttanut. Hän
näki Félicienin yhä poistuvana, hänen silmäinsä edessä oli yhä tämän
murheellinen muoto, alakuloinen katse ja värisevät huulet. Ja hän näki
mielessään kuinka hän kulki katua pitkin kotiinsa kalpeana, sydämessään
haava, jonka hän oli viiltänyt ja josta veri vuosi pisara pisaralta.
Missä hän mahtoi olla nyt? Ehkä hän värisi kuumeessa? Angélique pusersi
tuskaisena käsiään ajatellessaan ettei tietänyt keinoa miten voisi
korjata pahan. Oi, hän ei tahtonut tuottaa kärsimystä, sen ajatuskin
teki hänelle pahaa! Hän olisi tahtonut olla hyvä heti paikalla ja
tuottaa onnea ympärilleen.

Oli kohta puoliyö. Piispankartanon suuret jalavat estivät kuun näkymästä
taivaanrannalta, ja huone pysyi pimeänä. Angélique lakkasi ajattelemasta
ja antoi päänsä vaipua tyynyä vasten, haluten nukkua. Mutta nukkua hän
ei voinut, sillä kyyneleet juoksivat yhä suljettujenkin silmäluomien
alta. Ja ajatukset tulivat jälleen. Hän muisti orvokit, joita hän kahden
viime viikon aikana iltaisin maata mennessään oli löytänyt parvekkeelta
ikkunansa edestä. Joka ilta oli siinä orvokkikimppu. Félicien niitä
varmaan heitti Mariantarhasta, sillä hän muisti kertoneensa hänelle,
kuinka orvokit omituisesti rauhottivat häntä, kun muitten kukkien tuoksu
sitävastoin aiheutti hänelle ankaraa päänsärkyä. Ja Félicien lähetti
hänelle täten suloisia öitä, virkistävää unta ja kauniita unia. Tänä
iltana hänen mieleensä johtui ajatus ottaa orvokkikimppu, jonka hän oli
asettanut päänalaisensa viereen, painaa se poskeaan vasten ja hengittää
sen rauhottavaa tuoksua. Nämä orvokit pysähdyttivät viimein hänen
kyyneleensä. Hän ei kuitenkaan vieläkään nukkunut, vaan makasi silmät
ummessa, hengittäen tuoksua, joka tuli hänen lemmityltään, onnellisena
leväten ja odottaen alistunein, luottavaisin mielin.

Mutta silloin puistatti häntä syvä väristys. Kello löi kahtatoista. Hän
aukaisi silmänsä ja hämmästyi nähdessään huoneen aivan valoisana. Kuu
kohosi verkalleen jalavien yläpuolelle, sammuttaen tähdet ja vaalentaen
koko taivaan. Hän näki ikkunasta tuomiokirkon kuorin hohtavan
valkoisena. Ja tuntui kuin huoneessa oleva valo olisi ollut sen
heijastusta, vilpoisaa, mietoa, aamunkoitteen tapaista hohdetta.
Valkoiset seinät, valkoiset kattopalkit, koko tuo valkoinen alastomuus
näyttivät siinä kasvavan, laajenevan ja etenevän ikäänkuin unessa. Hän
tunsi kuitenkin vanhat tammiset huonekalut, piirongin, kirstun ja
tuolit, joitten veistetyt koristeet heijastivat valoa loistavin syrjin.
Ainoastaan hänen ruhtinaallisen avara, neliskulmainen sänkynsä
pylväitten kannattamine vaaleanpunertavine katoksineen herätti hänessä
omituisen tunteen, ikäänkuin ei hän olisi sitä koskaan ennen nähnyt. Se
oli niin pehmoisen syvä ja kuunvalo verhosi sen niin hohtoisalla
valkoliinalla, että hän luuli leijailevansa pilvenhattaralla korkealla
taivaalla äänettömien ja näkymättömien siipien kannattamana. Hän tunsi
tuokion valtavaa keinuntaa; sitten hänen silmänsä tottuivat, hän huomasi
pian kyllä vuoteen olevan tavallisessa nurkassaan. Hän makasi
liikkumattomana, harhailevin katsein keskellä tätä valojärveä,
orvokkikimppu huulillaan.

Mitä hän odotti? Miksi hän ei voinut nukkua? Hän tunsi nyt varmasti,
että hän odotti jotakin. Kun hän oli lakannut itkemästä, niin se tiesi
sitä, että jokin oli tuleva. Tuo lohdullinen valkeus, joka ajoi pakoon
pahoja ajatuksia tuovan pimeyden, oli siitä enteenä. Hän oli tuleva. Kuu
oli hänen sanansaattajansa, joka oli tullut hänen edellään valaistakseen
heidän kohtaamistaan aamunkoittoa muistuttavalla hohteellaan. Huone oli
valkoisella sametilla verhottu, he voisivat nähdä toisensa. Silloin hän
nousi ylös ja pukeutui. Hän pani ylleen vain yksinkertaisen, valkoisen
musliinihameen, joka hänellä oli ollut Hautecoeurin raunioille tehdyllä
kävelyretkellä. Hän ei edes solminut hiuksiaan, vaan antoi niitten
valtoinaan levitä olkapäille. Paljaisiin jalkoihinsa hän pisti tohvelit.
Ja sitten hän odotti.

Angélique ei sillä hetkellä voinut sanoa, mitä tietä hän tulisi. Häh ei
arvatenkaan voisi kiivetä ylös hänen luokseen, he näkisivät kai toisensa
kuten ennenkin, toinen nojautuen parvekkeen kaiteeseen, toinen seisoen
Mariantarhassa. Kuitenkin hän vain istui, ikäänkuin olisi ymmärtänyt
tarpeettomaksi mennä ikkunan luo. Minkätähden hän ei voisi kulkea
seinien läpi niinkuin Legendan pyhimykset? Hän odotti. Mutta hän ei
odottanut yksin, hän tunsi että hänen ympärillään olivat kaikki nuo
neitsyet, joitten valkoinen parvi oli leijaillut hänen ympärillään hänen
varhaisesta nuoruudestaan saakka. Ne liitelivät sisään kuun säteitten
mukana, niitä tuli piispankartanon salaperäisistä, sinilatvaisista
puista, niitä pujahteli tuomiokirkon kivimetsän salaisista sopukoista.
Koko tuosta tutusta ja rakkaasta näköpiiristä, Chevrottesta, salavista,
ruohikosta, kuuli Angélique unelmiensa, toiveittensa ja mielihalujensa
palaavan luokseen. Kaikki nuo lähettivät nyt hänelle takaisin sen mitä
hän oli niihin pannut itsestään katsellessaan niitä päivästä päivään.
Milloinkaan eivät näkymättömät äänet olleet puhuneet näin kovaa. Hän
kuunteli tuonpuoleisen maailman kuiskauksia, hän tunsi helteisen
lämpimässä, hievahtamattoman tyvenessä yössä kevyen värähdyksen, joka
oli hänelle Agneksen vaatteenliepeen hipaisu ja josta hän tunsi että
hänen suojeluspyhimyksensä seisoi hänen vierellään. Hän ilostui
tietäessään Agneksen olevan läsnä muitten joukossa. Ja hän odotti.

Aikaa kului vielä, mutta Angélique ei sen pituutta huomannut. Hänestä
tuntui luonnolliselta, kun Félicien saapui, harpaten parvekkeen
suojakaiteen yli. Hänen kookas vartalonsa kuvastui vaaleata taivasta
vasten. Hän ei tullut sisään, vaan jäi seisomaan valoisaan
ikkuna-aukkoon.

-- Älkää pelätkö... Se olen minä, minä olen tullut.

Angélique ei pelännyt, Félicien oli hänen mielestään vain täsmällinen.

-- Te olette kiivennyt hirsiä myöten, eikö niin?

-- Niin, hirsiä myöten.

Angéliquen täytyi nauraa keinon yksinkertaisuudelle. Félicien oli ensin
hinautunut oven yllä olevalle katokselle, ja kiiveten siitä ylös
alakerran kehähirteen nojaavaa ansasta myöten oli päässyt parvekkeelle
sangen vähällä vaivalla.

-- Minä olen odottanut teitä, tulkaa tänne lähelleni.

Félicien oli saapunut rajuna, mielettömien päätöksien kiihdyttämänä, ja
tämä äkillinen onni tyrmistytti hänet niin ettei hän päässyt paikalta
liikahtamaan. Ja Angélique oli nyt varma, etteivät pyhimykset kieltäneet
häntä rakastamasta, sillä hän kuuli niitten ottavan Félicienin vastaan
hänen kanssaan herttaisella naurulla, mikä oli kevyt kuin yön hengähdys.
Mistä hän oli saanut päähänsä sen typeryyden, että Agnes pahastuisi?
Agnes oli hänen vierellään säteilevän iloisena, hän tunsi tuon ilon
laskeutuvan olkapäilleen ja kiertyvän ympärilleen ikäänkuin kaksi suurta
siipeä olisi häntä hyväillyt. Hän käsitti, että kaikki nuo, jotka olivat
kuolleet rakkaudesta, tunsivat myötätuntoa neitseitten tuskia kohtaan ja
tulivat lämpiminä öinä harhailemaan tänne alas ainoastaan valvoakseen
näkymättöminä heidän kyynelöivää lempeään.

-- Tulkaa tänne luokseni, minä olen odottanut teitä.

Silloin Félicien astui horjuen sisään. Hän oli päättänyt mielessään,
että hän tahtoi omistaa Angéliquen, että hän pusertaisi hänet syliinsä
tukahduttavalla voimalla, välittämättä hänen huudoistaan. Ja nyt,
tavatessaan hänet näin lempeänä, nyt, tunkeuduttuaan tähän valkoiseen ja
puhtaaseen huoneeseen, hän tuli vilpittömämmäksi ja voimattomammaksi
kuin lapsi.

Hän oli astunut muutamia askeleita. Mutta hän rupesi vapisemaan ja
painui polvilleen kaukana Angéliquesta.

-- Jos te tietäisitte sen hirmuisen kidutuksen! En ole milloinkaan näin
kauheasti kärsinyt, ei ole tuskaa suurempaa kuin uskoa ettei ole
rakastettu... Minä en välitä, vaikka menisi kaikki, vaikka tulisin
kurjista kurjimmaksi, nälinkuoliaaksi, taudin tappamaksi. Mutta en tahdo
elää enää päivääkään kantaen sydämessäni tätä kalvavaa kipua, luuloa,
ettette te minua rakasta... Olkaa laupias, säästäkää minua...

Angélique kuunteli häntä äänettömänä, sydän sääliä tulvillaan, mutta
samalla sangen onnellisena.

-- Oh, millä tavalla te aamulla annoitte minun lähteä pois! Minä
kuvittelin, että te olisitte tullut paremmaksi, että te olisitte
ymmärtänyt. Ja minä näin teidät jälleen samanlaisena kuin ensi
päivänäkin, te olitte välinpitämätön, te kohtelitte minua kuin
tavallista liiketuttavaa, joka tulee ja lähtee, te muistutitte minua
tylysti elämän alhaisista kysymyksistä... Portaissa minä kompastelin.
Ulos päästyäni minä juoksin, peläten purskahtavani itkuun. Kun sitten
tulin kotiini, tuntui minusta että tukehtuisin, jos sulkeutuisin
huoneeseen... Silloin minä pakenin ulos kaupungista, aukeille kentille.
Minä kuljin miten sattui, milloin yhtä tietä, milloin toista. Yö tuli,
ja minä yhä kävelin. Mutta tuska laukkasi yhtä joutuin ja raastoi minua
kaiken aikaa. Kun rakastaa, ei voi päästä pakoon rakkautensa tuskalta...
Katsokaa, tänne te olitte syössyt veitsen, ja sen kärki painui aina yhä
syvempään. Hän vaikeroi, muistellessaan kärsimyksiään.

-- Tuntikausia makasin ruohostossa tuskan musertamana kuin juurineen
irtireväisty puu... Eikä minulle ollut olemassa mitään muuta kuin te
yksin ja ainoastaan. Ajatellessani, etten saisi teitä omakseni, luulin
kuolevani. Ja minun jäseneni alkoivat jo turtua, pääni tuli hulluksi...
Ja sen vuoksi olen nyt täällä. En tiedä, mitä tietä olen tullut ja
kuinka olen voinut päästä aina tähän huoneeseen asti. Antakaa minulle
anteeksi, minä olisin voinut murtaa ovet nyrkeilläni, olisin voinut
kiivetä ikkunastanne sisään keskellä päivää...

Angélique oli varjossa. Kuutamossa polvillaan oleva Félicien ei nähnyt,
että hän oli aivan kalpea katuvasta hellyydestä ja niin liikutettu ettei
voinut puhua. Félicien luuli että hän oli tunteeton, ja hän risti
kätensä.

-- Se sai alkunsa jo kauan sitten... Minä näin teidät tässä ikkunassa
eräänä iltana. Te olitte vain vaalea haamu, voin tuskin erottaa
kasvojanne, ja kuitenkin näin teidät, arvasin teidät juuri sellaiseksi
kuin olitte. Mutta minä pelkäsin kovin. Minä hiiviskelin ulkona öisin,
saamatta rohkeutta tulla eteenne kirkkaalla päivällä... Ja lisäksi te
miellytitte minua tuossa salaperäisyydessä, minä olin onnellinen
haaveillessani teistä kuten jostakin tuntemattomasta, jota en koskaan
tulisi tuntemaan... Myöhemmin sain tietää kuka te olitte; tuo
tietämisen, unelmansa omistamisen halu on vastustamaton. Silloin minun
rauhattomuuteni alkoi. Se kasvoi joka kohtauksella. Muistatteko ensi
kertaa tuolla ulkona kentällä, sinä aamuna jolloin minä tarkastin
kappelin ikkunaa? En ollut milloinkaan tuntenut itseäni niin kömpelöksi,
teillä oli täysi syy pitää minua pilkkananne... Ja sitten minä säikytin
teitä, käyttäydyin taitamattomasti, seuraten teidän jäljissänne aina
köyhiennekin luokse. Lakkasin olemasta oman tahtoni herra: tekoni
saattoivat minut hämmästymään ja pelkäämään niitä tehdessäni... Kun
tulin luoksenne tuota hiippaa tilaamaan, ajoi minua jokin käsittämätön
voima, sillä itse en olisi mitenkään uskaltanut, olin varma siitä että
se oli teille vastenmielistä... Jos te käsittäisitte, miten onneton ja
kurja minä olen! Olkaa rakastamatta minua, mutta antakaa minun rakastaa
teitä. Olkaa kylmä, olkaa tyly, minä rakastan teitä sellaisena kuin
olette. En pyydä muuta kuin saada nähdä teitä, toivomatta mitään, vain
sen ilon tähden, että saan olla näin teidän jalkainne juuressa.

Hän vaikeni menehtyneenä, hän kadotti rohkeutensa uskoessaan ettei
voinut löytää mitään millä liikuttaisi Angéliquea. Eikä hän tuntenut
että Angélique hymyili voittamatonta hymyä, mikä vähä vähältä oli
kasvanut hänen huulilleen. Ah, tuota armasta poikaa! Hän oli niin
avomielinen ja luottavainen, hän saneli siinä sydämensä rukousta aivan
uutena ja kokonaan tunteensa valtaamana, hän palvoi häntä kuin itse
nuoruutensa unelmaa! Ja hän kun oli alussa taistellut vastaan, tahtoen
olla häntä näkemättä, ja sitten vannonut rakastavansa häntä ilmaisematta
sitä hänelle milloinkaan! Oli syntynyt suuri rauha. Pyhimykset eivät
suinkaan kieltäneet rakastamasta, kun rakastettiin näin. Hänen selkänsä
taakse oli hiipinyt ilo; se oli tuskin tuntuva värähdys, liikkuva laine
lattialla loistavasta kuunvalosta. Hänen huulilleen painautui näkymätön
sormi, varmaankin hänen suojeluspyhimyksensä sormi, joka vapautti hänet
tekemästään valasta. Nyt hän saattoi puhua, ja kaikki se voimakas ja
hellä, mitä leijaili hänen ympärillään, antoi sanoja hänen suuhunsa.

-- Oi, kyllä! Muistan, muistan...

Ja Félicienin valtasi heti tuon äänen soitanto, äänen, jonka lumous oli
häneen niin voimakas, että hänen rakkautensa paisui kun hän vain sen
kuuli.

-- Kyllä, minä muistan, kun te tulitte yöllä... Ensi iltoina te olitte
niin kaukana, että olin epävarma askeltenne heikosta äänestä. Sitten
minä tunsin tulonne selvästi, ja myöhemmin näin teidän varjonne, ja
vihdoin te näyttäydyitte kirkkaassa kuutamossa eräänä kauniina yönä,
samanlaisena kuin tämä yö. Te tulitte vähitellen esiin siitä mitä oli
ympärilläni, sellaisena kuin olin odottanut teitä jo vuosia... Muistan,
kuinka koetin pidättää nauruani ja kuinka se kuitenkin purskahti
hillittömänä esiin, silloin kun te pelastitte vaatekappaleen, jonka
Chevrotte oli vienyt. Muistan, kuinka olin suutuksissani, kun te
varastitte minun köyhäni antaen heille niin paljon rahaa että minä
näytin saiturilta. Muistan, kuinka pelkäsin sinä iltana, jolloin te
pakotitte minut juoksemaan niin kovasti paljain jaloin ruohokossa... Oi,
minä muistan, muistan...

Hänen kristallinen äänensä vavahti vähän, kun hän johdatti mieleensä
tämän viimeisen muiston, ikäänkuin tuo: »Minä rakastan teitä» olisi
jälleen lehahtanut hänen kasvojaan vasten. Ja Félicien kuunteli
hurmaantuneena.

-- Minä olin hyvin häijy, se on kyllä totta. Sitä on niin tyhmä, kun ei
tiedä! Tekee kaikenlaista, kun luulee sitä välttämättömäksi, pelkää
tekevänsä pahoin heti kun seuraa sydäntään. Mutta kuinka minun
tuntoni vaivasi minua jälkeenpäin, kuinka minä kärsin teidän
kärsimyksestänne!... Jos tahtoisin sitä selittää, en varmaankaan voisi.
Kun tulitte pyhän Agneksen piirustus mukananne, olin ihastunut
saadessani tehdä jotain teille, minä arvasin kyllä että tulisitte joka
päivä. Ja katsokaahan, minä tekeydyin välinpitämättömäksi, ihan kuin
olisin kaikin mokomin tahtonut karkottaa teidät koko talosta. Lieneekö
ihmisellä tarve tehdä itsensä onnettomaksi? Samalla kun minä olisin
tahtonut ottaa teidät vastaan avosylin, oli jossakin olemukseni
sopukassa toinen nainen, joka asettui vastustamaan, joka pelkäsi ja
epäili teitä, joka nautti kiduttaessaan teitä epätietoisuudessa,
ikäänkuin hämärästi muistaen jonkin selvittämättömän vanhan riidan,
jonka varsinainen aihe oli jo unohtunut. Minä en ole aina hyvä, minun
sisässäni liikkuu jotain, josta en tiedä mitä se on... Ja kaikkein
pahinta oli varmaan se, että puhuin teille rahasta. Oh, minä joka en
koskaan ole sitä ajatellut, joka ottaisin sitä vastaan vaikka
kuormittain ainoastaan iloitakseni antaessani sen sataa ympärilleni!
Mitä häijyä huvia minulla saattoi olla tuollaisesta itseni
mustaamisesta? Annatteko minulle anteeksi?

Félicien oli hänen jalkainsa juuressa. Hän oli kulkenut polvillaan hänen
eteensä. Tuo hyvyys oli toivomatonta ja määrätöntä.

Hän kuiski:

-- Ah, armas, verraton, kaunis, hyvä sielu, jonka ihmeitätekevä hyvyys
on parantanut minut yhdellä henkäyksellä! En tiedä enää, olenko
kärsinytkään... Ja teidän on annettava anteeksi minulle, sillä minun on
tehtävä teille tunnustus, minun täytyy sanoa teille kuka minä olen.

Hän tuli uudelleen kovin levottomaksi, ajatellessaan ettei hän enää
voinut salata itseään, kun Angélique osotti hänelle niin täyttä
luottamusta. Se olisi epärehellistä. Kuitenkin hän epäröi, peläten
kadottavansa rakastettunsa, jos tämä alkaisi huolehtia tulevaisuudesta
tullessaan vihdoinkin hänet tuntemaan. Ja Angélique odotti että hän
puhuisi, hiukan häijynä jälleen tahtomattaankin.

Félicien jatkoi hyvin matalalla äänellä:

-- Minä olen valehdellut vanhemmillenne.

-- Niin, minä tiedän sen, virkkoi Angélique hymyillen.

-- Ei, te ette tiedä, te ette voi tietää, se on liian vaikea arvata...
Minä en ole lasimaalaaja muuten kuin huvikseni, teidän tulee tietää...

Silloin Angélique painoi nopeasti kätensä hänen suulleen, pysäyttäen
hänen tunnustuksensa.

-- En tahdo tietää... Minä odotin teitä, ja te tulitte. Siinä on
kylliksi.

Félicien ei puhunut enää, tuo pieni käsi hänen huulillaan sai hänet
tukahtumaan onnesta.

-- Saanhan sen tietää sitten vastedes, kun tulee aika... Ja uskokaa
minua, minä tiedän sen nytkin jo. Te ette voi olla muuta kuin kaikkein
kaunein, rikkain ja ylhäisin, sillä sellainen on minun unelmani. Minä
odotan hyvin tyynenä, minä olen varma siitä että se toteutuu... Te
olette se, jota minä olen toivonut, ja minä olen teidän...

Toisen kerran hän keskeytti puheensa, vavahtaen lausumistaan sanoista.
Hän ei löytänyt niitä yksin, ne tulivat hänelle kauniista yöstä,
suurelta, vaalealta taivaalta, vanhoista puista ja kivistä, jotka
nukkuivat ulkona uneksien unelmiaan ääneen; ja niitä kuiskasi hänen
takanaan Legendan ystäväjoukko, joka täytti ilman hänen ympärillään.
Mutta yksi sana oli vielä sanomatta, se johon sulautui kaikki, kaukainen
odotus, lemmityn vähittäinen ilmestyminen tyhjyydestä ja ensimmäisten
kohtausten voimakkaaksi leimahtava tunne. Se lehahti huoneen
neitseelliseen valkeuteen kuin päivää kohti kohoutuva valkoinen
aamulintu:

-- Minä rakastan teitä.

Angélique antoi itsensä, levittäen molemmat kätensä ja antaen niitten
sitten liukua polvilleen. Ja Félicien muisti illan, jolloin hän oli
juossut paljain jaloin ruohokossa niin hurmaavana, että hän oli juossut
hänen jälkeensä sopertaakseen hänen korvaansa: »Minä rakastan teitä». Ja
hän ymmärsi hyvin, että Angélique oli ainoastaan vastannut hänelle
samalla tunnustuksella: »Minä rakastan teitä», ikuisella tunnustuksella,
joka vihdoinkin purkautui ilmi hänen avautuneesta sydämestään.

-- Minä rakastan teitä... Ottakaa minut, viekää minut mukananne, minä
olen teidän.

Hän antoi itsensä kokonaan, kaikkineen. Perinnäinen liekki oli syttynyt
hänessä. Hänen kätensä haparoivat tyhjää, liian raskas pää vaipui hennon
niskan varaan. Jos Félicien olisi avannut sylinsä, olisi hän vaipunut
siihen, tietämättömänä kaikesta, seuraten vain verensä vetoa, haluten
ainoastaan sulautua rakastettuunsa. Ja Félicien, joka oli tullut
ottaakseen hänet omakseen, vapisi nyt tämän hehkuvan rakkauden
viattomuuden edessä. Hän tarttui hellävaraisesti pidättäen hänen
käsiinsä, vei ne rinnalleen ja risti ne siihen. Sitten hän katsoi häneen
hetken, lankeamatta edes kiusaukseen suudella hänen tukkaansa.

-- Te rakastatte minua ja minä rakastan teitä... Ah, kuinka ihanaa on
tietää olevansa rakastettu!

Mutta hätkähtäen he heräsivät humauksestaan. Mitä se oli? He näkivät
toisensa selkeässä, kirkkaassa valkeudessa, heistä tuntui kuin kuutamo
olisi laajennut ja alkanut loistaa kuin auringonvalo. Se oli
aamunkajastus, piispankartanon jalavain yläpuolella alkoi pilvi
rusottaa. Mitä? Nytkö jo päivä! Se saattoi heidät hämmennyksiin, he
eivät voineet uskoa, että he jo tuntikausia olivat siinä puhelleet
toisilleen. Eihän Angélique ollut sanonut Félicienille vielä mitään, ja
Félicienillä olisi ollut niin paljon muuta vielä sanottavana!

-- Hetkinen vain, yksi hetkinen!

Aamu valkeni hymyilevänä, lauhkeana, ennustaen lämmintä kesäistä päivää.
Tähdet sammuivat yksi toisensa jälkeen, ja niitten mukana olivat
poistuneet nuo harhailevat ilmestykset, näkymättömät ystävät, nousten
kuunsädettä myöten jälleen korkeuksiin. Nyt päivänvalossa nähtynä oli
huoneen valkeus vain sen seinien ja kattopalkkien valkeutta, se tuntui
tyhjältä tummine, vanhoine tammihuonekaluineen. Näkyi epäjärjestyksessä
oleva vuode, jonka toinen alaspudonnut vaaleanpunertava verho puoleksi
peitti.

-- Hetkinen, hetkinen vielä!

Angélique oli noussut seisomaan kieltäen, kiirehtien Félicieniä
lähtemään. Päivän valkeneminen oli tehnyt hänet levottomaksi, ja vuoteen
näkeminen vaikutti ratkaisevasti. Hän oli kuullut oikealta puoleltaan
hiljaista kahinaa ja hänen hiuksensa olivat samalla häilähtäneet,
vaikkei tuulen henkäystäkään ollut tullut huoneeseen. Eikö se ollut
Agnes, joka poistui viimeisenä, auringonvalon karkottamana?

-- Ei, jättäkää minut, minä pyydän teitä... On niin valoisaa jo, minä
pelkään.

Silloin Félicien kuuliaisena lähti. Hän oli rakastettu, se meni yli
hänen toiveittensa. Ikkunan luona hän kuitenkin kääntyi ja katsoi
Angéliquea vielä pitkään, ikäänkuin olisi tahtonut viedä hänestä jotakin
mukanaan. Molemmat hymyilivät, sulkien toisensa pitkään, hyväilevään
katseeseen kirkastuvassa aamussa.

Vielä viimeisen kerran sanoi Félicien:

-- Minä rakastan teitä.

Ja Angélique toisti:

-- Minä rakastan teitä.

Muuta ei. Félicien oli jo notkeasti laskeutunut alas hirsiä myöten,
Angéliquen seuratessa häntä silmillään parvekkeen kaiteeseen nojautuen.
Angélique oli ottanut orvokkikimpun ja hengitti sen tuoksua
tyynnyttääkseen itseään. Ja kun Félicien Mariantarhan poikki kulkiessaan
kohotti päänsä, näki hän hänen suutelevan kukkia.

Félicien oli tuskin kadonnut salavien taakse, kun Angélique tuli
levottomaksi, kuullessaan talon ulko-oven alhaalla avautuvan. Kello löi
neljää, ja talossa herättiin tavallisesti vasta kahta tuntia myöhemmin.
Hän hämmästyi vielä enemmän tuntiessaan tulijan Hubertineksi, sillä
tavallisesti oli Hubert ensimmäisenä liikkeellä. Hän näki hänen
kävelevän hitaasti pienen puutarhan käytäviä pitkin, rennoin käsivarsin,
kasvot kalpeina aamuilmassa, ikäänkuin tukahtumisen tunne kuuman,
unettoman yön jälkeen olisi ajanut hänet näin varhain huoneestaan.
Hänellä oli yllään yksinkertainen aamunuttu, ja tukka oli vain
kiireeltään kokoon solmittu. Hän oli vielä hyvin kaunis. Ja hän näytti
hyvin väsyneeltä, onnelliselta ja toivottomalta.



VIII.


Herättyään seuraavana aamuna kahdeksan tuntia kestäneestä, suloisesta ja
syvästä unesta, jollaisen suuri onni antaa, Angélique juoksi ikkunaan.
Taivas oli ihan selkeä, ilma oli yhä lämmin, vaikka edellisenä iltana
ollut kova ukonilma oli häntä huolestuttanut. Ja hän huudahti iloisena
Hubertille joka hänen alapuolellaan parhaallaan avasi ikkunaluukkuja:

-- Isä, isä! Päiväpaiste!... Oi, kuinka minä olen hyvilläni, kulkue
tulee olemaan kaunis!

Hän pukeutui kiiruusti, joutuakseen alas. Tänään, heinäkuun 28 päivänä,
piti Ihmeen kulkueen kulkea pitkin Beaumontin katuja. Joka vuosi oli
koruompelijoilla sinä päivänä juhla. Neulaan ei koskettukaan, vaan päivä
käytettiin talon koristamiseen. Se oli vanha tapa, jonka äidit
neljänsadan vuoden aikana olivat jättäneet perinnöksi tyttärilleen.

Angélique oli juonut kiiruusti kahvinsa ja huolehti jo seinäverhoista.

-- Äiti, niitä pitäisi tarkastaa, ovatko ne hyvässä kunnossa.

-- Meillä on aikaa vielä, vastasi Hubertine tyvenellä äänellään. Me emme
ripusta niitä ennen puoltapäivää.

Keskustelu tarkotti kolmea erinomaisen kaunista vanhaa
koruompelukaistaa, joita Hubertit säilyttivät hartaalla huolella kuin
jotakin perhepyhyyttä ja jotka he ottivat esiin kerran vuodessa Ihmeen
kulkueen päivänä. Jo edellisenä päivänä oli juhlamenojen ohjaaja, kunnon
pastori Cornille, kulkenut ovelta ovelle ilmottamassa asukkaille mitä
teitä pyhän Agneksen kuva pyhää sakramenttia kantavan monseigneurin
saattamana tulisi kulkemaan. Jo yli neljäsataa vuotta oli tämä
matkasuunnitelma pysynyt samana: lähdettiin pyhän Agneksen portista,
kulkien pitkin Kultaseppäinkatua, Isoakatua ja Alakatua; kun sitten oli
tehty kierros uuden kaupungin läpi, palattiin Kunniakadun ja
Luostaritorin kautta ja tultiin kirkkoon suuren julkisivun
sisäänkäytävästä. Ja asukkaat kulkureitin varrella kilpailivat innossa,
liputtivat ikkunoita, ripustivat seinille komeimmat kankaansa ja
kylvivät kapealle katukivitykselle irtinyhdettyjä ruusunkukkain lehtiä.

Angélique ei rauhottunut ennenkuin sai luvan ottaa esiin kirjaillut
vaatekappaleet laatikostaan, jossa ne nukkuivat vuoden läpeensä.

-- Niihin ei ole tullut mitään, ei kerrassaan mitään, mumisi hän
ihastuneena.

Kun hän oli huolellisesti poistanut niitä suojelevat silkkipaperit,
ilmestyivät niitten koruompelukuvaelmat näkyviin. Ne olivat kaikki kolme
pyhitetyt Neitsyt Marialle: yksi esitti enkelin ilmestymistä
Marialle, toinen ristin juurella itkevää Mariaa ja kolmas Marian
taivaaseenastumista. Ne olivat peräisin viidenneltätoista vuosisadalta,
ommellut kultapohjalle varjostetulla silkillä ja ihmeen hyvin säilyneet.
Ja Hubertit, jotka eivät olleet niistä luopuneet, vaikka heille oli
tarjottu suuriakin summia, olivat niistä hyvin ylpeitä.

-- Äiti, minä ripustan ne!

Oli puuhaa ja touhua. Hubertilla meni aamu talon vanhan kadunpuoleisen
ulkoseinän siistimisessä. Hän sitoi luudan pitkään seipääseen ja harjasi
sillä seinien tiilikehyksiset puupinnat aina katonalushirsiin saakka.
Sitten hän pesi sienellä kivijalan ja porrastorniakin niin laajalta kuin
ylettyi. Kolme koruompelukaistaa voitiin silloin asettaa paikoilleen.
Angélique ripusti ne renkaista vuosisataisiin nauloihin, Marian
ilmestymisen vasemmanpuoleisen ikkunan alle ja taivaaseenastumisen
oikeanpuoleisen ikkunan alle; ristiinnaulitsemisella oli naulansa
alakerran suuren ikkunan päällä, ja Angéliquen täytyi tuoda ulos
tikapuut saadakseen ripustetuksi sen sinne vuorostaan. Hän oli jo
reunustanut ikkunat kukilla, ja koruompelusten säteillessä kirkkaan
juhla-auringon paisteessa näytti vanha talo palanneen kauas nuoruutensa
aikoihin.

Aamiaisesta saakka oli koko Kultaseppäinkatu touhussa. Liian kovan
helteen välttämiseksi oli kulkueen lähtö tapahtuva vasta kello viisi.
Mutta puoleltapäivin alkoi kaupunki jo siistiytyä. Huberteja vastapäätä
asuva kultaseppä ripusti puotinsa seinälle taivaansinisiä,
hopearipsuilla reunustettuja verhoja. Vieressä oleva kynttilänvalaja
taas käytti alkooviverhojaan, joiden punainen puuvillakangas hohti
kirkkaassa päivänvalossa verenkarvaisena. Toisissa taloissa oli muita
värejä, ja kankaita kaikesta nimestä, mitä vain kullakin oli, aina
sänkymattoihin asti, liehui verkalleen helteisen päivän velttojen
tuulahdusten liikuttelemina. Ne pukivat koko kadun loistavan iloiseksi,
muuttaen sen avoimeksi juhlakäytäväksi. Siinä hääri koko asujamisto,
puhellen kovaäänisesti kuin kotonaan, mitkä kulkien syli täynnä
tavaroita, mitkä kiipeillen, naulaten, huudellen. Puhumattakaan
Isonkadun kulmaan laitettavasta levähdysalttarista, joka pani
naapuriston naiset sukkulana lentelemään, heidän varustaessaan sitä
maljakoilla ja kynttiläjaloilla.

Angélique riensi tarjoamaan kahta empire-kynttiläjalkaa, jotka
koristivat salin uuninreunusta. Hän ei ollut ollut yhdessä kohti sitten
aamun, eikä hän väsynytkään, häntä nostatti ja kannatti hänen suuri
sisäinen ilonsa. Ja kun hän palasi hiukset hulmuavina nyhtämään ruusuja
koriin, sanoi Hubert leikillisenä:

-- Sinulla ei voisi olla enemmän puuhaa hääpäivänäsikään... Taitaakin
olla sinun hääsi?

-- No, niinhän onkin! vastasi Angélique iloisesti.

Hubertine hymyili vuorostaan:

-- Koska talo on nyt kaunistettu, olisi meidän odotellessamme paras
mennä pukeutumaan.

-- Heti paikalla, äiti... Kas nyt on korini täysi.

Hän nyhti viimeiset lehdet ruusuistaan, jotka hän aikoi säästää
heittääkseen ne monseigneurin eteen. Terälehdet varisivat hänen
hennoista hyppysistään, kevyt, tuoksuva kasa täytti korin. Ja hän hävisi
kapeaan porraskäytävään, nauraen raikkaasti ja huudahtaen:

-- Joutuin! Minä laitan itseni kauniiksi kuin tähti!

Iltapäivä kului verkalleen. Kirkko-Beaumontin kuumeinen hyörinä oli nyt
tyyntynyt. Kadut olivat vihdoinkin valmiit, niillä värähteli nyt vain
odotus ja hillittyjen äänten kuiskutus. Päivän kallistuessa lounaaseen
oli paahtava helle vähentynyt, likitysten ahdettujen talojen väliin
lankesi vaalealta taivaalta vain hieno, lämmin ja leppoisa varjo. Ja
kaikkialla oli syvä hartaus, ikäänkuin koko vanha kaupunki olisi ollut
vain tuomiokirkon jatkoa. Ainoastaan Ligneulin rannalla olevasta uudesta
kaupungista kuului ajoneuvojen räminää; siellä oli paljon tehtaita,
jotka osottivat ylenkatsettaan tälle vanhalle uskonnolliselle juhlalle
pitämättä sen johdosta edes vapaapäivää.

Jo kello neljältä alettiin soittaa pohjoistornin isoa kelloa, samaa,
jonka kumahdukset panivat Hubertien talon tärähtelemään. Ja samalla
hetkellä Angélique ja Hubertine ilmestyivät jälleen pukeutuneina.
Hubertinellä oli valkaisemattomasta pellavakankaasta tehty puku, jota
somisti vaatimaton pitsireunus, mutta hänen voimakkaana pyöristyvä
vartalonsa oli niin nuorekas, että häntä olisi voinut luulla
ottotyttärensä vanhemmaksi sisareksi. Angéliquella taas oli yllään
valkoinen silkkipukunsa ilman mitään koristuksia, ei helyä korvissa,
sormissa eikä ranteessa; ainoastaan hänen paljaat kätensä ja paljas
kaulansa silkinhienoine hipiöineen pistivät esiin kevyen vaatteen alta
kuin puhjenneet kukkaset. Kiireeltään pistetty näkymätön kampa pidätti
vaivoin hänen vaalean tukkansa vallattomia kiharoita. Hän oli
luonnollinen ja ylväs, avonaisen yksinkertainen, kaunis kuin tähti.

-- Ah, sanoi hän, -- soitetaan, monseigneur on lähtenyt
piispankartanosta.

Kello kumahteli yhä edelleen voimakkaasti ja vakavasti selkeässä
ilmassa. Ja Hubertit asettuivat alakerran suureen, sepiselälleen
avattuun ikkunaan, naiset nojaten kyynärpäillään ikkunalautaan, Hubert
seisoen heidän takanaan. Tämä oli heidän totuttu paikkansa, ja siitä
olikin hyvin hyvä katsella, sillä he näkivät ensimmäisinä kulkueen tulon
kirkon ovesta eikä ainoatakaan vahakynttilää mennyt heiltä siitä
hukkaan.

-- Missä minun korini on? kysyi Angélique.

Hubertin täytyi ojentaa hänelle ruusunlehtikori, jota hän sitten piti
sylissään rintaansa vasten.

-- Oi, kuiskasi hän vielä, voisi melkein luulla että tue kello keinuttaa
meitä!

Koko pieni talo värähteli ja kaikui kellon kumahtelusta Ja tämä väristys
levisi kadulle ja yli koko kaupunginosan, joka seisoi liikkumattomassa
odotuksessa, seinille ripustettujen vaatteiden lepattaessa raukeammin
iltailmassa. Ruusujen tuoksu oli hyvin suloinen.

Kului puoli tuntia. Silloin pyhän Agneksen portin molemmat puoliskot
yhtäkkiä avautuivat, näyttäen kirkon hämärän sisustan, jossa palavat
vahakynttilät tuikuttivat loistavina pilkkuina. Ensimmäisenä astui ulos
ristinkantaja, kaapuun puettu alidiakooni, ja hänen sivuillaan kaksi
kirkonpalvelijaa, kumpikin kantaen suurta, sytytettyä kynttilää
kädessään. Heidän perässään kiiruhti juhlamenojen ohjaaja, kunnon
pastori Cornille, joka, saatuaan varmuuden siitä, että katu oli
asianomaisessa kunnossa, pysähtyi porttiholvin alle ja seurasi kulkueen
lähtöä hetken aikaa, nähdäkseen olivatko osanottajat asettuneet heille
määrättyyn järjestykseen. Etunenässä olivat maallikkoveljeskunnat,
uskonnolliset yhdistykset, koulut, iän mukaan järjestettyinä. Siinä oli
aivan pieniä lapsiakin, valkopukuisia tyttösiä, jotka olivat kuin
morsiamia, ja avopäisiä, käherrettyjä, juhla-asuisia poikasia, jotka
ihastuksissaan jo etsivät äitejänsä katseillaan. Muuan yhdeksänvuotias
naskali asteli yksinään keskellä Johannes Kastajaksi puettuna,
lampaantalja paljailla, hennoilla harteillaan. Neljä ruusunpunaisin
nauhoin koristettua tyttöstä kantoi musliinilippua, jossa oli kuvattuna
tuleentunut vehnälyhde. Sitten siinä oli isompia tyttöjä ryhmittyneinä
Neitsyen lipun ympärille, mustapukuisia naisia, joilla myöskin oli
lippunsa, pyhän Joosefin kuva tummanpunaisella silkillä, ja vielä monta,
monta muuta lippua, samettisia ja satiinisia, jotka heiluivat
kullattujen tankojensa nenässä. Miestenkään veljeskunnat eivät jääneet
jälkeen lukuisuudessa. Siinä oli kaiken värisiä katumuksentekijöitä,
erittäinkin harmaat katumuksentekijät, jotka olivat puetut
harmaanruskeaan palttinaan ja varustetut huppukauluksella, ja joilla oli
suurta huomiota herättävä vertauskuva, suuri risti ja siinä pyörä, johon
oli ripustettu Kristuksen kärsimyksen esineet.

Angélique huudahti hellyydestä, kun lapset tulivat näkyviin.

-- Oi, noita pikku lemmikkejä! Katsokaa toki!

Muuan polvenkorkuinen, tuskin kolmivuotias pienokainen tepasteli niin
hullunkurisen itsetietoisena horjahtelevilla jaloillaan, että Angélique
kahmaisi kourallisen ruusunlehtiä koristaan ja heitti ne hänen päälleen.
Pienokainen asteli edelleen, ruusuja olkapäillään ja tukassaan, ja hänen
sydämellinen naurunsa sai kukkia satamaan hänen päälleen joka ikkunasta.
Ja kadulla vallitsevassa kohisevassa äänettömyydessä ei kuulunut enää
muuta kuin kulkueen kumea töminä, ja katselijain heittelemät kukat
lentelivät hiljaisin parvin katukivitykselle. Pian oli siinä
yhdenjaksoinen kukkasmatto.

Mutta tultuaan vakuutetuksi maallikkojen hyvästä järjestyksestä tuli
pastori Cornille levottomaksi, kun kulkue joksikin aikaa pysähtyi
liikkumattomaksi, ja hän kiiruhti etupäähän, hymyillen Huberteille
tervehdykseksi ohimennessään.

-- Mikä niillä on, kun eivät mene eteenpäin? kyseli Angélique, tullen
rauhattomaksi, ikäänkuin hän olisi kulkueen loppupäässä odottanut
onneaan tulevaksi.

Hubertine vastasi tavallisella tyyneydellään:

-- Ei heidän nyt juosta tarvitse.

-- Siellä on arvattavasti jokin este, ehkä levähdysalttari, jota vielä
viimeistellään, selitti Hubert.

Neitsyen lippua kantavat tytöt olivat virittäneet virren ja heidän
heleät äänensä kiirivät avoimessa ilmassa kirkkaina kuin kristalli.
Vähitellen jono alkoi huojua. Lähdettiin jälleen liikkeelle.

Maallikkojen jälkeen alkoi nyt hengellinen sääty tulla ulos
kirkosta, alempiarvoiset ensimmäisinä. Kaikki olivat messupaidassa
ja panivat porttiholvin alla päähänsä litteän lakin. Kullakin oli
sytytetty vahakynttilä, oikeanpuolimaisilla oikeassa kädessä ja
vasemmanpuolimaisilla vasemmassa kädessä, rivin ulkopuolella. Ne
muodostivat siten kaksinkertaisen rivin lepattavia liekkejä, jotka
päivänvalossa himmenivät miltei näkymättömiin. Ensimmäisenä oli
pappisseminaari, maaseurakunnat ja suuremmat kirkot. Sitten tulivat
tuomiokirkon papit, ja heitä seurasivat kaniikit valkea vaippa
hartioillaan. Heidän keskellään olivat kirkkolaulajat punaisissa
silkkikaavuissa. Laulajat olivat täysin äänin alottaneet esilaulun,
johon koko papisto vastasi hillitymmin laulaen. _Pange lingua_ hymni
kajahti heleänä ja puhtaana, katu oli täynnä messupaitojen hulmuavien
liepeitten juhlallista kahinaa, ja vahakynttiläin pienet liekit
tuikkivat vaaleina kultatähtinä.

-- Oi, pyhä Agnes! kuiskasi Angélique.

Hän hymyili pyhimykselle, jota neljä pappia kantoi sinisellä sametilla
verhotulla, pitsein koristetulla kantotuolilla. Hän hämmästyi joka vuosi
nähdessään sen tällä tavoin poissa siitä hämärästä, jossa se oli asunut
monet vuosisadat. Kultaisine hiusverhoineen se näytti aivan
toisenlaiselta kirkkaassa päivänvalossa. Se oli niin vanha ja kuitenkin
niin nuori pienine käsineen, hentoine jalkoineen ja kapeine, ajan
mustuttamine tytönkasvoineen.

Mutta monseigneur oli sitä seuraava. Kirkon perältä kuului jo lähenevää
suitsutusmaljojen heiluntaa.

Ihmiset kuiskailivat, Angélique kertasi:

-- Monseigneur... Monseigneur...

Ja katse kiinnitettynä ohikulkevaan pyhimykseen hän muisteli tällä
hetkellä vanhoja tarinoita. Ylhäiset Hautecoeurin markiisit, jotka
Agneksen avulla pelastivat Beaumontin rutosta, Jean V ja kaikki hänen
heimolaisensa tulivat hartaina polvistumaan hänen kuvansa eteen, ja hän
näki kaikkien noitten ihmeitätekevien ylimysten kulkevan ohi yksi
kerrallaan ruhtinaallisena sarjana.

Pyhimyksen jälkeen seurasi pitkä tyhjä väli. Sitten astui esiin
kappalainen, joka kantoi piispansauvaa, pitäen sitä edessään
pystyssä, käyrä osa itseänsä kohti. Hänen jälkeensä tuli kaksi
suitsutusmaljankantajaa, jotka kävelivät takaperin ja heiluttivat
lyhyessä tahdissa suitsutusmaljojaan, ja kumpaakin seurasi
kirkonpalvelija, kantaen laivanmuotoista astiaa, jossa oli
suitsutusainetta. Suuri, purppuranpunaisesta sametista tehty,
kultaripsuilla reunustettu kunniakatos ei tahtonut oikein hyvin mahtua
toisesta oviaukosta. Mutta pian oli kaikki taas järjestyksessä ja
asianomaiset henkilöt tarttuivat kannatustankoihin. Alla asteli
kunniadiakooniensa välissä monseigneur paljain päin. Hänen olkapäitään
peitti leveä valkoinen vyöhikkö, jonka päät verhosivat hänen kätensä,
joilla hän kantoi korkealle kohotettuna Pyhää Sakramenttia, koskematta
siihen.

Heti alkoivat suitsutusmaljankantajat astua eteenpäin, ja täyteen
heiluntaan lennähtäen suitsutusmaljat nousivat ja laskivat tahdissa, ja
niitten hopeaiset ketjut helähtelivät.

Missä ihmeessä Angélique oli nähnyt jonkun, joka muistutti monseigneuriä
näöltään? Kaikkien otsat taipuivat eteenpäin muistutellen. Mutta
Angélique katseli häntä pää puoleksi ulos kurotettuna. Hänellä oli
kookas, solakka, ylhäinen vartalo, joka kuudenkymmenen vuoden ikään
nähden oli erinomaisen nuorekas. Hänen kotkansilmänsä säihkyivät, hiukan
voimakkaasti muodostunut nenä kohotti kasvojen ylhäisen käskevää ilmettä
ja valkoinen, tiheänä kihartuva tukka sitä taas lievensi. Ja Angéliquen
huomio kiintyi hänen ihonsa kalpeuteen, jossa hän luuli näkevänsä
tulvahtavan veren rusotuksen. Tai ehkä se olikin vain tuon suuren
kulta-auringon heijastusta, jota hän kantoi peitetyillä käsillään ja
joka heitti hänen ylleen salaperäisen valonhohteen.

Ihan varmaan hän oli jossakin nähnyt kasvot, jotka muistuttivat näitä.
Heti ensi askelilla oli monseigneur alottanut erään psalmin, lausuen
värsyjä matalalla äänellä diakooniensa kanssa vuorotellen. Ja Angélique
vavahti nähdessään hänen kääntävän silmänsä siihen ikkunaan päin, missä
hän oli, -- niin ankaralta, jäätävän ylpeältä, kaiken intohimon
turhuutta tuomitsevalta hän hänestä näytti. Monseigneurin katseet olivat
osuneet noihin kolmeen vanhaan koruompelukseen, Marian ilmestykseen,
ristin juurella seisovaan Mariaan ja Marian taivaaseenastumiseen. Niissä
välähti mielihyvä. Sitten ne laskeutuivat alemmaksi ja pysähtyivät
Angéliqueen, eikä Angélique hämmennyksissään voinut käsittää,
kalpenivatko ne ankaruudesta vai lempeydestä. Samassa ne olivat jälleen
suuntautuneet Pyhään Sakramenttiin, liikkumattomina ja loistavina suuren
kulta-auringon heijastuksessa. Suitsutusmaljat heilahtivat ylös ja
putosivat jälleen alas hopeisten ketjujen helähtäessä, ja pieni pilvi
suitsutussavua jäi liitelemään ilmaan.

Mutta Angéliquen sydän löi haletakseen. Kunniakatoksen takana hän oli
keksinyt hiipan, jossa oli kuvattuna pyhä Agnes taivaaseen kohoavana
kahden enkelin kannattamana. Se oli työ, joka lanka langalta oli ommeltu
hänen rakkaudestaan. Kappalainen kantoi sitä hunnutetuin käsin
kunnioittavasti kuin pyhää esinettä. Ja tuolla, jäljessä tulevien
maallikkojen joukossa, virkamiesten ja tuomarien keskellä hän tunsi
Félicienin, joka astui ensi rivissä solakkana ja vaaleana, hännystakkiin
puettuna. Hän tunsi hänen kiharaiset hiuksensa, hänen suoran, hiukan
voimakkaasti muodostuneen nenänsä ja hänen mustat, ylhäisen lempeät
silmänsä. Angélique odotti häntä, hän ei hämmästynyt nähdessään hänen
vihdoinkin muuttuvan ruhtinaaksi. Félicien heitti häneen pelokkaan,
valhettansa anteeksi rukoilevan katseen, ja Angélique vastasi valoisalla
hymyilyllä.

-- Katsohan! kuiskasi Hubertine ällistyneenä, eikö se ole se nuori mies?

Hänkin oli tuntenut Félicienin, ja hän tuli levottomaksi kun hän
kääntyessään näki tyttärensä kasvot kirkastuneina.

-- Hän on siis valehdellut meille?... Mitä varten? Tiedätkö sinä?...
Tiedätkö sinä, kuka tuo nuori mies on?

Kyllä, ehkä hän sen tiesi. Hänen sisässään oli ääni, joka vastasi hänen
äsken tekemiinsä kysymyksiin. Mutta hän ei tahtonut kysellä itseltään
enempää. Hän saisi kyllä varmuuden aikanaan. Hän tunsi sen ajan jo
lähenevän, ja hänen mielensä täytti paisuva ylpeys ja hellyys.

-- Mistä on kysymys? kysyi Hubert, kurottuen katsomaan vaimonsa takaa.

Hän ei koskaan ehtinyt huomata mitä hänen ympärillään tapahtui. Ja kun
Hubertine oli osottanut hänelle tuon nuoren miehen, epäili hän:

-- Merkillinen ajatus! Ei se ole hän.

Silloin Hubertine oli myöntävinään erehtyneensä. Se oli viisainta, hän
ottaisi kyllä myöhemmin selon. Mutta kulkue, joka oli taaskin pysähtynyt
monseigneurin suitsuttaessa Pyhää Sakramenttia vihannaksi kukitetulla
levähdysalttarilla, alkoi lähteä jälleen liikkeelle. Ja Angélique, jonka
viimeisiä ruusunlehtiä pitelevä käsi oli unohtunut korin pohjaan, teki
suloisessa hämmingissään äkillisen liikkeen, viskaten kukat ilmaan.
Félicien lähti juuri liikkeelle. Kukat varisivat alas, ja kaksi
terälehteä liiteli hiljalleen keinuen ja pysähtyi hänen hiuksilleen.

Kulkue oli lopussa. Kunniakatos oli kadonnut Isonkadun kulmaan,
saattueen jälkipää vieri hiljalleen pois, ja katu jäi tyhjäksi
hartaaseen liikkumattomuuteen, kuin haaveellisen uskon hurmaamana,
tallattujen ruusujen huokuessa hiukan kirpeää lemuaan. Ja etäältä kuului
vielä heikontumistaan heikontuen ketjujen hopeinen helähdys, aina kun
suitsutusmaljat heilahtivat ylhäältä alas.

-- Oi, lähdetkö, äiti? huudahti Angélique. Mennään kirkkoon katsomaan
kun ne palaavat!

Ensi hetkessä Hubertine aikoi kieltää. Mutta sitten hän tunsi itsekin
niin suurta halua päästä varmuuteen, että hän suostui.

-- Mennään vain, koska sinua haluttaa.

Mutta odottaminen kysyi malttia. Angélique, joka oli käynyt ylhäällä
panemassa hatun päähänsä, ei pysynyt hetkeäkään levossa. Hän meni yhä
uudelleen ikkunan ääreen, tähysteli kadun päähän ja nostipa vielä
silmänsä ylöskin, ikäänkuin tiedustaakseen itse avaruudelta. Ja hän
seurasi mielessään kulkuetta askel askeleelta, puhuen ääneen.

-- Ne laskeutuvat Alakatua... Ah, nyt ne varmaan tulevat torille
aliprefektuurin edustalle... Oh, noilla alakaupungin pitkillä kaduilla
ei ole loppuakaan. Ja niinkuin ne olisivat hyvinkin iloisia saadessaan
nähdä pyhän Agneksen, nuo vaatekauppiaat!

Taivaalla leijaili hieno, ruusunpunainen pilvenhattara. Itse
värähtämättömässä ilmassakin oli tunne siitä, että koko arkipäiväinen
elämä oli pysähdyksissä, että Jumala oli lähtenyt asunnostaan ja
itsekukin odotti sitä sinne palaavaksi, voidakseen ryhtyä tavallisiin
toimiinsa. Vastapäätä olevat kultasepän ja kynttilänvalajan myymälät
olivat yhä sulettuina, sinisten ja punaisten verhojensa peittäminä.
Kadut näyttivät nukkuvan. Niillä ei ollut muuta liikettä kuin verkalleen
etenevä kirkollinen kulkue, jonka liikkeelläolon saattoi arvata
jokaisesta kaupungin kulmasta.

-- Äiti, äiti, minä olen varma, että ne ovat juuri Kunniakadun
alapäässä. Ne lähtevät nousemaan ylös rinnettä.

Se ei ollut totta, sillä kello oli vasta puoli seitsemän, eikä kulkue
milloinkaan palannut ennenkuin neljänneksen yli seitsemän. Hän tiesi
vallan hyvin, että kunniakatos eteni sillä hetkellä Ligneulin
laiturirantaa pitkin. Mutta hänellä oli niin kiire!

-- Äiti, meidän pitää joutua, muuten emme saa paikkaa.

-- No tule sitten! sanoi vihdoin Hubertine, hymyillen vasten
tahtoaankin.

-- Minä jään kotiin, selitti Hubert. Otan koruompelukset alas seinältä
ja katan pöydän.

Kirkko tuntui tyhjältä, kun Jumala ei ollut enää siellä. Sen kaikki ovet
olivat auki kuin mullin mallin olevassa talossa, johon isäntää odotetaan
palaavaksi. Joitakin ihmisiä tuli sisään. Ainoastaan kirkon perällä
oleva pääalttari, yksinkertainen romaanilainen sarkofaagi, hehkui
palavien kynttilöittensä hohteessa. Muuten oli koko avara laiva, sen
matalat poikkiristit ja kappelit pimeän vallassa, sillä ilta alkoi jo
hämärtää.

Angélique ja Hubertine kävelivät hitaasti kirkon ympäri. Alhaalla oli
rakennus kuin raskaan painon rusentama, matalat pilarit kannattivat
sivulaivojen pyörökaaria. He kulkivat pimeitten kappelien vieritse,
jotka muodostivat kellarimaisia syvennyksiä. Kun he sitten menivät
urkulehterien alitse, pääoven editse toiselle puolelle, tunsivat he
vapauttavaa tunnetta nostaessaan silmänsä päälaivan korkeita
goottilais-ikkunoita kohti, jotka kohosivat raskaan romaanilaisen
kivikerroksen yläpuolella. Mutta he jatkoivat kulkuaan eteläisen
ristilaivan sivuitse, ja siinä alkoi taas painostus. Poikkilaivan
risteyksessä seisoi neljä valtavaa pylvästä neljässä kulmassa,
kannattaen korkealla kaartuvaa holvikattoa. Ja siinä vallitsi vielä
himmeä valo, jonka poistuva päivä heijasti kuin jäähyväisiksi
poikkilaivan julkisivujen ruusukeikkunoista. He olivat nousseet kolme
porrasaskelta, jotka johtivat kuoriin, ja kulkivat kuorikappelien
vieritse, jotka olivat kirkon aikaisimmin rakennettu osa ja muodostivat
hautakammioiden tapaisia syvennyksiä. Vanhan, runsaasti koristellun
ristikon edessä, joka sulki kuorin joka puolelta, he seisahtuivat
hetkeksi katselemaan kimmeltävää pääalttaria, jonka pienet liekit
heijastuivat vanhojen, ihmeen kauniisti koristeltujen kuorituolien
kiiltäviin tammipintoihin. Ja niin he palasivat lähtöpaikalleen,
kohottaen jälleen päätään, ikäänkuin tuntien korkean päälaivan
henkäyksen. Sakenevassa hämärässä näyttivät sen vanhat seinät siirtyvän
kauemmaksi ja avartuvan, ja kultakoristeitten ja maalausten jäännökset
häipyivät näkymättömiin.

-- Tiesinhän minä, että oli liian varhaista, sanoi Hubertine.

Angélique ei vastannut, vaan kuiskasi:

-- Kuinka se on suuri!

Hänestä tuntui kuin hän ei tuntisi kirkkoa, kuin näkisi hän sen ensi
kerran. Hänen silmänsä harhailivat pitkin liikkumattomia istuinrivejä ja
tähystivät kappelien perukoihin, missä hautakivet vain hämärästi
häämöttivät tummina varjoina. Mutta hänen silmänsä sattuivat
Hautecoeurin kappeliin ja hän tunsi sen ikkunan lasimaalauksen. Se oli
nyt vihdoinkin korjattu, ja sen pyhä Yrjö kuulsi epämääräisenä kuin
haamu himmenevässä valossa. Ja Angélique tunsi siitä suurta iloa.

Silloin kumahdus värähdytti kirkkoa, iso kello alkoi jälleen soida.

-- Ah, sanoi Angélique, nyt ne tulevat, ne nousevat nyt ylös
Kunniakatua.

Tällä kertaa se oli totta. Ihmisjoukko työntyi sisään, vallaten kirkon
sivustat, ja hetki hetkeltä saattoi tuntea kulkueen lähenevän. Se tuntui
kellon yltyvässä kumajamisessa ja selkiselällään olevasta ovesta
tulevassa suuressa tuulahduksessa. Jumala palasi.

Hubertinen olkapäähän nojaten, varpailleen kohoutuneena Angélique
tähtäsi katseillaan avonaista ovea, jonka kaarevat piirteet erottuivat
sen takana olevan Luostaritorin vaaleasta hämärästä. Ensiksi tuli
näkyviin ristiä kantava alidiakooni, kirkonpalvelijat suurine
kynttilöineen kummallakin puolellaan. Heidän perässään kiiruhti
juhlamenojen ohjaaja, kunnon pastori Cornille, hengästyneenä ja
väsyneenä. Kynnyksellä jokainen uusi tulija erottui hetkisen
selväpiirteisenä vaaleata oviaukkoa vastaan, hukkuakseen sitten kirkon
sisällä vallitsevaan hämärään. Tulivat maallikot, koulut, yhdistykset ja
veljeskunnat, joitten liehuvat liput varjo yhtäkkiä ahmaisi. Tuli vaalea
Neitsyen tyttöjen ryhmä, laulaen ohuilla seraafinäänillään. Tuomiokirkko
nieli yhä uusia tulijoita, ja avara laiva täyttyi vähitellen, miehet
oikealle, naiset vasemmalle puolelle. Mutta yö oli jo pimentynyt, ja
kaukana torilla tuikotti tulenkipinöitä, satoja pieniä, liikkuvia
valopilkkuja. Papisto saapui vuorostaan, kantaen sytytettyjä
kynttilöitään rivin ulkopuolella, joten ne muodostivat kaksinkertaisen
ketjun keltaisia liekkejä. Sitä riitti loppumattomiin, kynttilöitä solui
sisään yhä enemmän, saapui pappisseminaari, seurakuntapapit,
tuomiokirkon papit, esilaulua veisaavat kirkkolaulajat ja
valkovaippaiset kaniikit. Ja vähitellen kirkko kävi valoisaksi, kun tämä
monisatainen kyntttilävirta sirotti sen täyteen tähtiä kuin kesäyön
taivaan.

Kaksi tyhjää tuolia oli vierekkäin, Angélique nousi seisomaan toiselle
niistä.

-- Laskeudu alas, toimitti Hubertine, -- se on kielletty.

Mutta Angélique intti vastaan levollisena:

-- Mitävarten kielletty? Minä tahdon nähdä... Oi, kuinka kaunista!

Ja hän sai lopuksi äitinsä nousemaan toiselle tuolille.

Koko kirkko säihkyi ja paloi. Tuo kynttilähyöky, joka kulki sen yli,
sytytti heijastuksensa sivustain matalain holvien alle, kappelien
perukoihin, missä säteili jonkin pyhäinjäännöslippaan lasiruutu tai
tabernaakelin kultakoristeet. Kuorikappeleissa ja hautakammioissakin
heräsi valonsäteitä. Kuori liekehti, alttari oli kuin ilmitulessa,
kuorituolit loistivat, vanhan ristikon ruusukoristeet kuvastuivat
valossa selvin, mustin rajapiirtein. Ja yhä avarammaksi laajeni vielä
korkea päälaiva matalain sivustain pyörökaaria kannattavine jyhkeine
pylväineen ja ylhäällä huippukaaristen ikkunain välissä kohoavine
kapenevine, koristeltuine pylväskimppuineen, todellisena ylöspyrkivän
uskon ja rakkauden vertauskuvana, jotka sädehtivän valon lailla sen
täyttivät.

Mutta keskeltä askelten jytinää ja tuolien kolinaa kuului jälleen
suitsutusmaljain ketjujen kirkas helähdys. Samassa urut kuohahtivat
soimaan valtavaa säveltä, täyttäen holviston ukkosenkaltaisella
jyminällä. Se oli monseigneurin kunniaksi, joka vielä oli torilla. Pyhä
Agnes oli juuri saapumassa kirkon holvin alle pappien kantamalla
kantoluolillaan. Hänen kasvonsa näyttivät kuin rauhottuvan
vahakynttiläin valossa, ikäänkuin hän olisi ollut onnellinen saadessaan
jälleen palata nelisatavuotiseen uneksintaansa. Vihdoin astui ovesta
itse monseigneur, piispansauva edellään, hiippa jäljessään, kantaen
pyhää sakramenttia samassa asennossa, kädet vyöhikön verhoamina.
Kunniakatos liikkui pitkin keskilaivaa ja pysähtyi kuoriristikon eteen.
Siinä syntyi hiukan hämminkiä, ja hänen jäljessään kulkeneet henkilöt
joutuivat joksikin hetkeksi lähelle häntä.

Niin pian kuin Félicien oli tullut näkyviin hiipan takana, ei Angélique
irrottanut katsettaan hänestä. Ja nyt sattui niin, että Félicien
kulkeutui kunniakatoksen oikealle puolelle. Silloin Angélique
näki yhtaikaa monseigneurin valkotukkaisen ja nuoren miehen
kellerväkiharaisen pään. Hänen silmissään hulmahti, hän risti kätensä ja
sanoi ääneen:

-- Ah! Monseigneur, monseigneurin poika!

Hänen salaisuutensa oli solahtanut hänen huuliltaan. Se oli tahdoton
huudahdus, joka puhkesi esiin, kun varmuus äkillisen kirkkauden tavoin
ilmeni tuosta silmiinpistävästä yhdennäköisyydestä. Ehkä hän syvällä
sydämessään oli sen jo tiennyt, mutta hän ei ollut uskaltanut sanoa sitä
itselleen. Nyt se yhtäkkiä julki tullessaan häikäisi häntä. Kaikkialta
hänen mielestään ja hänen ulkopuoleltaan kohosi esiin muistoja, jotka
kertasivat hänen huudahduksensa.

Hubertine sopersi tyrmistyneenä:

-- Monseigneurin poikako tuo nuori mies?

Väkeä tungeksi heidän ympärillään. Heidät tunnettiin, heitä ihailtiin.
Äiti oli vielä kaunis yksinkertaisessa pellavapuvussaan, tytär
valkoisessa silkissään oli viehkeä kuin enkeli. He olivat niin kauniit
ja näkyivät niin hyvin tuoleilla seisoessaan, että monet silmät
kohosivat heihin ja unohtuivat heitä katsomaan.

-- No kukas sitten, hyvä rouva, sanoi Lemballeuse-muori, joka oli
väkijoukossa heidän lähellään, -- kukas sitten, jollei monseigneurin
poika! Ettekö te sitä tietänyt?... Kaunis nuori mies, ja rikas, oh, niin
rikas että voisi ostaa vaikka koko kaupungin! Miljoonia, miljoonia!

Hubertine kuunteli kalpenevin kasvoin.

-- Kyllä kai olette kuullut hänen elämäkertansa? jatkoi vanha
kerjäläisvaimo. Hänen äitinsä kuoli synnyttäessään hänet maailmaan, ja
silloin monseigneur rupesi papiksi. Aivan äskettäin hän on nyt kutsunut
poikansa luokseen... Félicien VII d'Hautecoeur, ihan kuin oikea ruhtinas
ainakin!

Silloin Hubertine teki suurta murhetta ilmaisevan eleen. Ja Angélique
säteili nähdessään unelmansa toteutuvan. Hän ei kuitenkaan ollut
hämmästynyt, hän tiesi vallan hyvin, että hänen rakastettunsa oli oleva
kaikkein rikkain, kaunein ja ylhäisin. Mutta hänen ilonsa oli rajaton,
täydellinen, sitä eivät himmentäneet vaikeudet, joita hän ei
aavistanutkaan. Vihdoinkin hänen lemmittynsä ilmaisi itsensä, antoi
itsensä hänelle vuorostaan. Vahakynttiläin pienet liekit olivat
kultasadetta, urut soittivat heidän hääjuhlaansa, Hautecoeurien suku
kulki ohi kuninkaallisena saattueena, tarinain sankareista, Norbert
I:stä, Jean V:stä, Félicien III:sta, Jean XII:sta alkaen aina
viimeiseen, Félicien VII:een, jonka vaaleatukkainen pää oli häneen päin
käännettynä. Hän oli Neitsyen serkkujen jälkeläinen, mestari, ihana
Jeesus, joka ilmestyi kunniassansa isänsä oikealla kädellä.

Félicien hymyili hänelle juuri, eikä hän huomannut monseigneurin
paheksuvaa katsetta tämän nähdessä hänen seisovan tuolilla kansanjoukon
yläpuolella hehkuvin kasvoin, ylpeänä ja kiihottuneena.

-- Voi, lapsi parkani! huokasi Hubertine epätoivoissaan.

Mutta kappalaiset ja kirkonpalvelijat olivat asettuneet riviin oikealle
ja vasemmalle, ja ensimmäinen diakooni oli ottanut pyhän sakramentin
monseigneurin käsistä ja asetti sen alttarille. Suoritettiin
loppusiunaus, laulajat jyristivät _Tantum ergo'a_, suitsuke savusi
maljoissaan, kunnes pauhina yhtäkkiä tyyntyi täydelliseksi
hiljaisuudeksi. Ja keskellä liekehtivää, pappien ja kansanjoukon
täyttämää kirkkoa, sen ylhinä kohoavien holvikaarien alla, monseigneur
nousi alttarille, otti molemmin käsin suuren kulta-auringon ja heilautti
sitä kolmasti ilmassa, tehden hitaasti ristinmerkin.



IX.


Samana iltana kirkosta palatessaan Angélique ajatteli: »Minä saan nähdä
hänet aivan kohta; hän tulee Mariantarhaan ja minä menen häntä
tapaamaan.» Heidän silmänsä olivat sopineet keskenään tästä
kohtauksesta.

Päivällinen syötiin vasta kahdeksan aikana keittiössä, kuten
tavallisesti. Hubert puheli yksinään juhlapäivän innostamana. Hubertine
oli vakavana ja vastasi töin tuskin, eikä hän irrottanut katsettaan
Angéliquesta, joka söi hyvällä ruokahalulla, mutta itsetiedottomasti,
näyttämättä tajuavan että hän kuletti kahvelia suuhunsa kokonaan
unelmansa vallassa. Ja Hubertine saattoi selvästi lukea, mitä hänen
mielessään liikkui, hän näki ajatusten syntyvän ja seuraavan toisiaan
tuon puhtaan otsan alla kuin kirkkaan veden kristallipinnan alla.

Kello yhdeksän sai ovikellon soitto heidät säpsähtämään. Tulija oli
pastori Cornille. Väsymyksestään huolimatta hän tuli kertomaan heille,
että monseigneur oli kovasti ihaillut heidän kolmea vanhaa
koruompelustaan.

-- Niin, hän puhui niistä minulle. Minä tiesin, että te tulisitte
iloisiksi saadessanne sen kuulla.

Angélique, jonka mielenkiinto oli herännyt monseigneurin nimeä
mainittaessa, vaipui jälleen haaveiluihinsa, kun puhe kääntyi päivän
juhlakulkueeseen. Vähän ajan perästä hän nousi ylös.

-- Minne sinä menet? tiedusti Hubertine.

Tämä kysymys hämmästytti häntä, ikäänkuin hän ei itsekään olisi ollut
selvillä, minkä takia hän nousi seisomaan.

-- Minä menen huoneeseeni, minä olen hyvin väsynyt.

Mutta Hubertine arvasi, että tämän syyn takana piili toinen, varsinainen
tarkotus, nimittäin tarve olla yksin onnensa kanssa.

-- Tule sanomaan hyvää yötä.

Pitäessään häntä rintaansa vasten painettuna tunsi hän hänen värisevän.
Hänen jokailtainen suudelmansa haihtui nyt melkein huomaamattomaksi
hengähdykseksi. Silloin Hubertine katsoi häntä hyvin vakavana silmiin,
ja hän luki niissä suostutun kohtauksen ja sen malttamattoman odotuksen.

-- Ole kiltti ja nuku hyvin.

Mutta sanottuaan nopeasti hyvää yötä Hubertille ja pastori Cornillelle
Angélique jo nousi huoneeseensa. Hän oli säikähdyksissään, sillä hän
tunsi, että hänen salaisuutensa oli ollut vähällä solahtaa ilmi hänen
huuliltaan. Jos hänen äitinsä olisi pitänyt häntä sylissään hiukankaan
kauemmin, olisi hän tunnustanut hänelle kaikki. Huoneeseen tultuaan hän
sulki oven, kiertäen avainta kahteen kertaan. Valo loukkasi häntä ja hän
sammutti kynttilänsä. Kuu nousi ilta illalta myöhemmin, yö oli hyvin
pimeä. Hän istui riisuutumatta avonaisen ikkunan ääressä ja pimeään
tuijotellen odotti tuntikausia. Hetket kuluivat tuntumatta pitkiltä,
sama ajatus riitti pitämään hänen mieltään vireillä koko ajan: hän
menisi alas kohtaamaan Félicieniä, kun puoliyön hetki ehtisi. Se
tapahtuisi ihan luonnollisesti, hän näki itsensä toimivan askel
askeleelta, liike liikkeeltä, vaivattomasti kuten unessa. Melkein heti
hän oli kuullut pastori Cornillen lähtevän. Sitten Hubertitkin olivat
nousseet huoneeseensa. Kaksi kertaa hänestä tuntui, että heidän
huoneensa ovi avautui ja hillityt askeleet etenivät aina porraskäytävään
asti, ikäänkuin joku olisi käynyt siellä kuuntelemassa hetkisen. Sitten
talo tuntui vaipuvan syvään uneen.

Kun kello oli lyönyt kaksitoista, nousi Angélique ylös.

-- No niin, on aika lähteä, hän odottaa minua.

Ja hän aukaisi oven eikä huolinut edes sulkea sitä jälkeensä.
Porraskäytävässä Hubertien huoneen ohi kulkiessaan hän kuulosti. Mutta
hän ei kuullut mitään muuta kuin hiljaisuuden väräjämistä. Hänen
mielensä oli muuten aivan levollinen, hän ei pelännyt eikä hätiköinyt,
hänellä ei ollut minkäänlaista tunnetta siitä, että hän tekisi pahoin.
Häntä johti jokin outo voima, kaikki tuntui hänestä niin
yksinkertaiselta, että ajatus vaarasta olisi pannut hänet hymyilemään.
Tultuaan alakertaan hän meni puutarhaan keittiön kautta, unohtaen vielä
ulko-ovenkin auki. Sitten hän riensi ripein askelin Mariantarhaan
johtavalle pienelle portille, jonka hän samoin jätti sepiseljälleen.
Vaikka Mariantarhassa oli pilkkopimeä, ei hän empinyt vähääkään, vaan
kulki suoraan porraslaudalle, meni puron yli ja ohjasi sitten kulkuaan
käsillään haparoiden, kuten paikassa missä oli usein tottunut liikkumaan
ja missä joka puu oli hänelle tuttu. Ja kääntyessään oikealle erään
salavan alle hänen ei tarvinnut kuin ojentaa kätensä kohdatakseen sen
kädet, jonka hän tiesi olevan siinä häntä odottamassa.

Äänettömänä Angélique pusersi hetkisen Félicienin käsiä. He eivät
voineet nähdä toisiaan, taivasta peitti lämmin pilvivaippa, jota
nousevan kuun kalpea sirppi ei vielä valaissut. Ja Angélique puhkesi
puhumaan pimeässä, hänen sydäntään täyttävä suuri ilo purkautui ilmi.

-- Oi, seigneur, kuinka minä rakastan teitä ja kuinka minä olen teille
kiitollinen!

Hän nauroi ilosta tuntiessaan hänet vihdoinkin, hän kiitti häntä siitä
että hän oli nuori, kaunis ja rikas, yli senkin mitä hän oli osannut
toivoa. Se oli heläjävän iloinen ihastuksen ja kiitollisuuden ilmaisu
tästä rakkauslahjasta, jonka hänen unelmansa oli hänelle antanut.

-- Te olette kuningas, te olette minun mestarini, ja minä olen kokonaan
teidän, eikä minulla ole muuta surua kuin se että minä olen niin
vähäpätöinen... Mutta minä olen ylpeä siitä, että saan kuulua teille. Jo
yksin se, että te rakastatte minua, riittää tekemään minut vuorostani
kuningattareksi... Vaikka minä tiesinkin teidän tulevan ja odotin teitä,
niin minun sydämeni kuitenkin avartui, kun te ilmestyitte niin
suurena... Oi, rakas seigneur, kuinka olen teille kiitollinen ja kuinka
rakastan teitä!

Silloin Félicien kietoi hellävaroin käsivartensa hänen ympärilleen ja
alkoi viedä häntä, sanoen:

-- Tulkaa minun kotiini.

Hän johdatti Angéliquen ruohikon poikki Mariantarhan perukkaan. Ja
Angélique käsitti nyt, kuinka hän oli joka ilta tullut sinne
piispankartanon puutarhan vanhasta portista, joka ennen oli ollut
käyttämättömänä. Hän oli jättänyt portin auki ja talutti nyt Angéliquen
monseigneurin suureen puutarhaan. Kuu kohosi taivaalle vähitellen
lämpimän auerharson verhoamana, valaisten heidät maidonkarvaisella
hohteella. Se täytti koko tähdettömän taivaankuvun valousvalla, joka
hiljaa satoi alas tyveneen yöhön. He astuivat verkalleen pitkin
Chevrotten parrasta, joka virtasi puiston halki. Mutta se ei ollut
siellä enää tuollainen raju, kivikkorinteellä hyppelehtivä puro, vaan
sen vedet vierivät tyveninä, raukeina, lehtevien puuryhelmien lomitse
mutkitellen. Kaarrellessaan siinä valoisan pilvilaen alla ja
huuhdellessaan helmassansa rannalla seisovien puitten riippuvia oksia,
oli se kuin uneksien soljuva virta autuaitten kentillä.

Angélique oli jälleen puhjennut iloisena puhumaan:

-- Minä olen niin ylpeä ja onnellinen, ollessani näin teidän
käsivarrellanne!

Hurmaantuneena noin suuresta luonnollisuudesta ja sulosta Félicien
kuunteli hänen ujostelematonta ja avomielistä tunnustustaan, kun hän
sydämensä viattomuudessa lausui ääneen kaikki ajatuksensa.

-- Oi, armas sielu, minunhan on oltava kiitollinen teille siitä että te
olette niin kiltti ja tahdotte rakastaa minua pikkuisen... Sanokaa
minulle vielä, miten te minua rakastatte, sanokaa mitä te ajattelitte,
kun lopultakin saitte tietää kuka minä olen.

Mutta Angélique keskeytti hänet viehättävän kärsimättömällä eleellä:

-- Ei, ei, puhukaamme teistä, ainoastaan teistä. Mitä minulla on väliä?
Mitä väliä sillä on, mitä minä olen ja mitä minä ajattelen?... Te yksin
olette nyt olemassa.

Ja painautuen Félicieniä vasten ja hidastuttaen askeleitaan heidän siinä
puron vartta käyskellessään, hän kyseli häneltä loppumattomiin, tahtoen
tietää hänen lapsuutensa ja nuoruutensa, kaikki ne kaksikymmentä vuotta,
jotka hän oli elänyt poissa isänsä luota.

-- Minä tiedän, että teidän äitinne on kuollut teidän syntyessänne ja
että teidät on kasvatettu jonkun sedän, vanhan abotin luona... Minä
tiedän, että monseigneur ei tahtonut teitä nähdä...

Félicien puhui hiljaa, kaukainen sävy äänessään, ikäänkuin se olisi
noussut esiin hämärästä menneisyydestä:

-- Niin, isäni oli jumaloinut äitiäni, ja minä olin syypää siihen, että
tulin ja vein häneltä hengen... Setäni piti minut kokonaan
tietämättömänä omaisistani ja kasvatti minua ankarasti, kuin olisin
ollut jokin köyhä lapsi, joka oli uskottu hänen huostaansa. Asian
todellisen laidan tulin tietämään vasta hyvin myöhään, siitä on tuskin
kaksi vuotta... Mutta se ei minua hämmästyttänyt, minulla oli tunne
tuosta takanani olevasta suuresta omaisuudesta. Kaikki säännöllinen
työskentely oli minusta ikävää, minusta ei ollut muuhun kuin
juoksentelemaan pitkin maita. Sitten ilmeni minussa suuri kiintymys
pienen kirkkomme ikkunamaalauksiin...

Angélique hymyili, ja Félicien ilostui.

-- Minä olen käsityöläinen kuten tekin, minä olin päättänyt ansaita
leipäni maalaamalla ikkunoita, kun tuo määrätön rikkaus vyörähti
päälleni... Ja isäni oli kovin murheellinen aina kun setä kirjotti
hänelle, että minä olin oikea junkkari ja ettei minusta koskaan tulisi
pappia! Hänen nimenomainen tahtonsa oli nähdä minut pappina, hän ehkä
ajatteli, että minä siten sovittaisin äitini surman. Hän suostui
kuitenkin viimein ja kutsui minut luoksensa... Ah, elämä, elämä! Kuinka
suloista on elää! Elää rakastaakseen ja ollakseen rakastettu!

Hänen terve ja turmeltumaton nuoruutensa värisi tuossa huudahduksessa,
joka vavahutti hiljaista yötä. Siinä oli intohimoa, samaa intohimoa,
joka oli surmannut hänen äitinsä, intohimoa, joka oli syössyt hänet
tähän salaperäisyyden kätköstä puhjenneeseen ensi rakkauteen. Siihen
sisältyi koko hänen mielensä hehku, hänen kauneutensa, rehellisyytensä,
viattomuutensa ja kuohuva elämisen halunsa.

-- Minun laitani oli samoin kuin teidänkin, minä odotin, ja sinä yönä,
jolloin te näyttäydyitte ikkunassanne, tunsin minäkin teidät...
Selittäkää minulle, mitä te uneksitte, kertokaa minulle entisistä
ajoistanne...

Mutta Angélique sulki jälleen hänen suunsa.

-- Ei, puhukaamme teistä, ainoastaan teistä. Minä tahtoisin ettei mitään
teistä jäisi minulta salatuksi... Tahtoisin saada teidät kaikkinenne,
tahtoisin rakastaa teitä kokonaan!

Eikä hän väsynyt kuulemaan Félicienin kertovan itsestään. Hän tunsi
haltioittavaa iloa oppiessaan häntä tuntemaan, hän kuunteli häntä
jumaloiden kuin nuori pyhimys Jeesuksen jalkojen juuressa. Eikä
kumpikaan väsynyt toistamaan toisilleen samoja asioita loppumattomiin,
kuinka he olivat rakastaneet ja kuinka he rakastivat toisiaan. Sanat
palasivat samanlaisina, mutta aina uusina, saaden ennen aavistamattoman,
käsittämättömän sisällön. Heidän onnensa kasvoi sitä mukaa kuin he
upottautuivat niitten syvyyksiin ja kuuntelivat niitten sointumista
huulillaan. Félicien tunnusti, kuinka Angélique kietoi hänet lumoukseen
pelkällä äänellään, joka liikutti häntä niin, että hän oli täydellisesti
hänen orjansa heti kun hän kuuli sen korvissaan. Angélique kertoi,
kuinka hän joutui suloisen pelon valtaan, kun Félicienin valkoinen hipiä
karahti tulipunaiseksi vähimmästäkin mielenkiihtymyksestä. Ja he olivat
nyt poistuneet usvaisen Chevrotten partailta ja painuivat korkeitten
jalavien tummaan pimentoon, käsivarret toistensa vyötäisillä.

-- Kuinka tämä puutarha on ihana! kuiskasi Angélique, hengittäen
nautinnolla lehvistön raikasta tuoksua. Olen vuosikausia halunnut joskus
päästä tänne... Ja minä olen nyt täällä teidän kanssanne!

Hän ei kysynyt, minne Félicien vei häntä, hän kulki tahdottomana hänen
käsivarteensa nojaten satavuotisten jättiläisten synkässä katveessa.
Tasainen ruohikko tuntui astuessa suloiselta, puitten lehväiset kuvut
kaartuivat häipyvän korkeina kuin kirkon holvit. Ei risaustakaan, ei
henkäystäkään kuulunut, ei mitään muuta kuin heidän sydäntensä lyönnit.

Vihdoin Félicien avasi puistopaviljongin oven ja sanoi:

-- Käykää sisään, tässä on minun asuntoni.

Tämän eristetyn, syrjäisessä puiston kolkassa olevan rakennuksen oli
hänen isänsä katsonut hänelle sopivaksi asunnoksi. Alhaalla oli siinä
suuri sali, yläkerrassa täydellinen huoneisto. Lamppu valaisi alakerran
suurta huonetta.

-- Niinkuin näette, jatkoi Félicien hymyillen, -- olette käsityöläisen
luona. Tämä on minun työhuoneeni.

Se oli todellakin työhuone, jonka rikas poika oli järjestänyt
harjottaakseen siinä aikansa kuluksi lasimaalaajan ammattia. Hän oli
ottanut selvän vanhoista, kolmannentoista vuosisadan aikuisista
menettelytavoista, hän saattoi kuvitella olevansa joku noita
alkuaikaisia lasimaalaajia, jotka loivat mestariteoksia sen ajan
puutteellisilla välineillä. Hän tyytyi vanhaan, sulatetulla liidulla
päällystettyyn pöytään, jolla hän piirusti kuumiltaan ja jolla hän
leikkasi laseja kuumalla raudalla, halveksien timanttia. Polttokotelo,
vanhan piirustuksen mukaan rakennettu pieni uuni oli juuri täytetty;
siinä valmistui korjauskappale erääseen toiseen tuomiokirkon ikkunaan.
Laatikoissa oli vielä kaikenkarvaisia laseja, jotka hänen oli itse
itselleen valmistettava, sinisiä, keltaisia, vihreitä, punaisia kaikissa
vivahduksissa, vaaleita, marmorijuovaisia, himmeitä, tummia,
helmiäishohtoisia ja helakoita. Mutta seinillä oli kauniita verhoja, ja
työhuoneen leima hukkui taitehikkaan, kallisarvoisen sisustuksen
loistoon. Perällä seisoi, vanhanaikainen ehtoolliskaappi jalustanaan,
suuri, kullattu Neitsyenkuva, hymyillen purppuranpunaisilla huulillaan.

-- Ja te teette työtä, te teette työtä! toisti Angélique lapsellisen
iloisena.

Sulatusuuni huvitti häntä suuresti. Hän vaati Félicienin selittämään
tarkoin koko työntekonsa: kuinka hän entisajan mestarien tavoin tyytyi
käyttämään sulattimessa värjättyjä laseja, jotka hän vain
yksinkertaisesti varjosti mustalla; minkätakia hän asetti etusijalle
pienet, selväpiirteiset henkilökuvat, tehostaen eleitä ja vaatetusta; ja
ajatuksensa lasimaalaustaiteesta, joka oli alkanut taantua, kun
ruvettiin maalaamaan lasille ja emaljoimaan ja piirustamaan
huolellisemmin; ja sen lopullisen mielipiteensä, että lasimaalauksen
tuli olla yksinomaan läpikuultavaa mosaiikkia, mahdollisimman heleitä
värejä mahdollisimman sopusointuisesti ryhmitettynä, jotta kokonaisuus
muodosti kuin kimpun hienosti valikoituja, helakoita kukkia. Mutta
vaikka Angélique tahtoi selvän kaikesta, ei hän itse asiassa välittänyt
rahtuakaan koko lasimaalaustaiteesta. Näillä seikoilla oli mielenkiintoa
vain sen takia, että ne koskivat Félicieniä, antoivat aihetta puhua
hänestä aina enemmän ja muodostivat kuin osan hänen olemuksestaan.

-- Ah, sanoi hän, me tulemme olemaan onnellisia! Te maalaatte ja minä
kirjailen.

Félicien oli tarttunut hänen käsiinsä. He seisoivat keskellä avaraa
huonetta, jonka ylellisyydessä Angélique tunsi olonsa aivan kodikkaaksi,
ikäänkuin tämä olisi se luonnollinen ympäristö, missä hänen onnensa
alkaisi kukoistaa. Ja molemmat olivat vaiti hetkisen. Sitten Angélique
puhkesi jälleen lausumaan:

-- Se on siis päätetty?

-- Mikä? kysyi Félicien hymyillen.

-- Että me menemme naimisiin.

Félicien ei vastannut heti. Hänen kasvojensa valkoinen hipiä oli äkkiä
punastunut. Se saattoi Angéliquen levottomaksi.

-- Olenko pahottanut teitä? kysyi hän.

Mutta Félicien pusersi jo hänen käsiään, niin kiihkeästi että hän tunsi
sen väristyksen koko ruumiissaan.

-- Se on päätetty. Kun te haluatte jotakin, ei muuta tarvita, se on
tapahtuva esteistä huolimatta. Minä olen olemassa vain yhtä tarkotusta
varten: totellakseni teitä.

Silloin Angéliquen kasvot säteilivät.

-- Me menemme naimisiin, me rakastamme toisiamme aina, me emme jätä
toisiamme enää koskaan.

Hän ei epäillyt lainkaan, hän uskoi että se tapahtuisi jo seuraavana
päivänä, yhtä helposti kuin Legendan ihmeet. Hänelle ei johtunut
mieleenkään ajatusta pienimmästäkään esteestä, vähimmästäkään
viivytyksestä. Minkä takia heidän olisi enää tarvinnut olla erotettuina
toisistaan, kun he kerran rakastivat toisiaan? Kun ihmiset rakastuvat
toisiinsa, niin he menevät naimisiin, sehän on hyvin yksinkertaista.
Hänen mielensä täytti suuri, rauhallinen ilo.

-- Se on siis selvä, ja kättä päälle, jatkoi hän leikkiä laskien.

Félicien vei hänen pienen kätensä huulilleen.

-- Se on selvä.

Ja kun Angélique lähti, peljäten aamun valkenevan ja tuntien maltitonta
halua päästä kertomaan salaisuuttaan, tahtoi Félicien tulla häntä
saattamaan,

-- Ei, ei, me emme tulisi perille ennen aamua. Minä osaan kyllä
yksinkin... Huomiseen.

-- Huomiseen.

Félicien totteli, tyytyen katsomaan kun Angélique lähti, ja Angélique
juoksi tummien jalavien alitse ja valossa kylpevän Chevrotten rantaa
pitkin. Hän sivuutti jo puiston portin ja alkoi kiitää Mariantarhan
rehevää ruohokenttää pitkin. Juostessaan hän ajatteli, ettei hän
mitenkään malttaisi odottaa auringonnousuun asti, vaan että olisi paras
heti koputtaa Hubertien ovelle ja herättää heidät ja kertoa kaikki. Onni
paisutti häntä pakottaen hänet suoraan tunnustukseen. Hänen olisi ollut
mahdotonta pidättää viittäkään minuuttia kauemmin tuota salaisuutta,
jota hän oli säilyttänyt niin kauan. Hän saapui puutarhaan ja sulki
portin.

Silloin hän näki tuomiokirkon seinustalla Hubertinen, joka istui häntä
odottaen pimeässä yössä, harvalehtisten syreenipensaitten ympäröimällä
kivipenkillä. Hän oli herännyt, aavistava levottomuus oli ajanut hänet
ylös, ja löytäessään ovet avoimina hän oli käsittänyt kaiken.
Huolissaan, peljäten pahentavansa asiaa, ei hän tietänyt mihin mennä ja
jäi senvuoksi odottamaan.

Angélique heittäytyi heti hänen kaulaansa. Hän ei ollut lainkaan
hämillään, hänen sydämensä hyppi riemusta, hän nauroi iloissaan,
saadessaan vihdoinkin keventää mielensä kauan kätketystä salaisuudesta.

-- Oi, äiti! Se on nyt päätetty!... Me menemme naimisiin, ja minä olen
niin iloinen!

Hubertine katsoi häneen tutkivasti, ennenkuin vastasi. Mutta hänen
pelkonsa hupeni, kun hän näki tuon kukoistavan neitseellisyyden, nuo
kirkkaat silmät ja puhtaat huulet. Ja jäljelle jäi vain suuri murhe,
kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan.

-- Lapsi raukkani! kuiskasi hän, kuten edellisenä iltana kirkossa.

Angélique huudahti hämmästyksestä, nähdessään hänet tällaisena, hänet,
joka aina oli niin tyyni eikä milloinkaan itkenyt.

-- Mitä, äiti? Te olette suruissanne... Niin, minä olen kyllä ollut
hyvin paha, minä olen salannut sitä teiltä. Mutta jos te tietäisitte,
kuinka se salaisuus on painanut mieltäni! Alussa en puhunut, ja sitten
en enää uskaltanut... Teidän täytyy antaa minulle anteeksi.

Hän oli istunut Hubertinen viereen ja kiertänyt hyväilevästi
käsivartensa hänen ympärilleen. Vanha penkki näytti miltei hukkuvan
sammaleiseen sopukkaansa tuomiokirkon juurelle. Syreenit kohosivat
varjostavina heidän päittensä päällä ja heidän vieressään oli
orjanruusupensas, jota Angélique oli hoitanut nähdäkseen eikö siitä
puhkeaisi ruusuja. Mutta se oli joutunut unhotuksiin joku aika sitten,
ja valloilleen heitettynä se alkoi palata villiin tilaansa.

-- Äiti, minä kerron teille kaikki, näin, teidän korvaanne!

Ja puoliääneen hän sitten kertoi koko heidän rakastumisensa
ehtymättöminä tulvehtivin sanoin, elvyttäen jälleen eloon pienimmätkin
tapahtumat ja elähtyen itse niitä elvyttäessään. Hän ei jättänyt
sanomatta mitään, hän kaivoi muistonsa sopukat pohjia myöten aivan kuin
olisi tehnyt rippitunnustusta. Eikä hän ujostellut ollenkaan, lemmen
hehku kuumensi hänen poskiaan, ylpeyden tuli loisti hänen silmistään,
kun hän ääntään korottamatta puhui innokkain kuiskauksin.

Vihdoin Hubertine keskeytti hänet puhuen hänkin hiljaisella äänellä:

-- Niin, niin, tuollainen sinä olet! Turhaan sinä koetat itseäsi
parantaa, se haihtuu kuitenkin joka kerta kuin tuuleen... Voi sinua
ylpeätä ja kiihkotunteista lasta, sinä olet yhä sama pikku tyttö, joka
ei tahtonut pestä keittiön lattiaa ja joka suuteli käsiään!

Angélique ei voinut olla nauramatta.

-- Ei, älä naura, kohta sinulla ei ole kyllin kyyneliä itkeäksesi...
Tuosta avioliitosta ei tule koskaan mitään, lapsi parkani.

Angéliquelta pääsi pitkä, helkkyvän iloinen nauru.

-- Äiti, äiti, mitä te oikein puhutte? Tahdotteko te kiusata ja
rangaista minua?... Sehän on niin yksinkertaista! Tänä iltana hän puhuu
siitä isälleen, ja huomenna hän tulee selvittämään asian teidän
kanssanne.

Tuollaistako hän todellakin kuvitteli? Hubertinen täytyi olla
säälimätön. Pieni koruompelijatar, jolla ei ole varoja eikä nimeä,
menisi muka naimisiin Félicien d'Hautecoeurin kanssa! Jolla on
omaisuutta viisikymmentä miljoonaa ja joka on vanhan aatelissuvun
viimeinen jälkeläinen!

Mutta jokaiselle uudelle esteelle, minkä hän esitti, Angélique vastasi
levollisesti:

-- Minkätähden ei?

Siitähän tulisi suoranainen häpeäjuttu, tuollainen avioliitto olisi
vastoin yleisiä onnellisuuden ehtoja. Kaikki nousisi sitä vastustamaan.
Aikoiko hän taistella kaikkia vastaan?

-- Minkätähden ei?

Kerrottiin, että monseigneur oli ylpeä nimestään ja ankara rakkauden
hairahduksille. Toivoiko hän voivansa taivuttaa hänet?

-- Minkätähden ei?

Ja järkkymättömänä uskossaan Angélique jatkoi:

-- On kummallista, äiti, kuinka pahoiksi te ihmisiä luulette! Minä
vakuutan teille, että kaikki käy hyvin!... Kaksi kuukautta sitten te
toruitte minua ja laskitte minusta leikkiä -- muistattehan? -- ja
kuitenkin minä olin oikeassa; se mitä silloin ennustin, on tapahtunut.

-- Mutta, onneton lapsi, odota ensin loppua!

Hubertine oli murheissaan, hänen tuntonsa soimasi häntä siitä, että hän
oli jättänyt Angéliquen tietämättömäksi tässä suhteessa. Hän olisi
tahtonut opettaa hänelle ankaraa todellisuutta, valaista hänelle
maailman julmuutta ja pahuutta, mutta hän oli hämmentynyt eikä löytänyt
tarpeellisia sanoja. Kuinka surullista oli, jos hänen kerran täytyisi
syyttää itseään siitä, että oli saattanut tämän lapsen onnettomuuteen,
antamalla hänen kasvaa täten erillään maailmasta, yhtämittaisessa
unelman valhekuvitelmassa!

-- Kuulehan, lapsi kulta, et kai voi kuitenkaan mennä naimisiin tuon
nuoren miehen kanssa vastoin meidän kaikkien, vastoin hänen isänsä
tahtoa.

Angélique tuli totiseksi, katsoi häntä silmiin ja sanoi sitten vakavalla
äänellä:

-- Minkätähden ei? Minä rakastan häntä ja hän rakastaa minua.

Äiti kietoi molemmat käsivartensa hänen ympärilleen, veti hänet itseään
vasten ja katsoi hänkin vuorostaan tyttöön vaieten, värisevänä.
Hunnutettu kuu oli vaipunut tuomiokirkon taakse, taivaalla leijaileva
utuharso alkoi heikosti rusottaa lähestyvää aamunkoitetta ilmottaen.
Heidän ympärillään levisi aamuilman puhtaus, syvä, vilpoisa hiljaisuus,
jota rikkoi ainoastaan heräävien lintujen heikko sirkutus.

-- Oi, rakas lapseni, ainoastaan velvollisuus ja kuuliaisuus voivat
luoda onnea. Yksi intohimon ja ylpeyden hetki voi aiheuttaa elinaikaisen
kärsimyksen. Jos tahdot olla onnellinen, niin alistu, luovu, syrjäydy...

Mutta hän tunsi Angéliquen kapinoivan sylissään, ja se mitä hän ei
milloinkaan ollut hänelle sanonut, mitä hän nytkin vielä epäröi
ilmaista, purkautui ilmi hänen huuliltaan.

-- Kuule. Sinä luulet että isä ja minä olemme onnellisia. Me
olisimmekin, jollei eräs kiduttava tuska olisi turmellut elämäämme...

Hän alenti ääntään vielä enemmän ja kertoi Angéliquelle väräjävin
kuiskauksin heidän elämäkertansa, kuinka he olivat menneet naimisiin
vastoin hänen äitinsä tahtoa, kuinka heidän lapsensa oli kuollut ja
kuinka kohtalo oli heitä rangaissut, antaen heidän turhaan toivoa
toista. He rakastivat toisiaan kuitenkin yhäti, he olivat eläneet työtä
tehden, ilman puutetta; mutta he olivat onnettomia, ja heidän välillään
olisi varmasti syntynyt riitoja ja epäsopua, heidän elämänsä olisi
muuttunut helvetiksi, he olisivat ehkä eronneet toisistaan riidassa,
jolleivät he yhteisin ponnistuksin olisi sitä ehkäisseet, Hubert
hyvyydellään ja hän järkevyydellään.

-- Ajattele asiaa, lapseni, älä päästä elämääsi mitään, mikä myöhemmin
voisi tuottaa sinulle kärsimyksiä... Ole nöyrä ja tottelevainen, vaienna
veresi ja sydämesi ääni.

Angélique kuunteli masentuneena, kalpeana, kyyneliään pidättäen.

-- Äiti, te teette minulle pahaa... Minä rakastan häntä ja hän rakastaa
minua.

Ja hänen kyyneleensä alkoivat vieriä. Tuo luottamus oli järkyttänyt ja
hellyttänyt hänen mieltään, hänen silmissään kuvastui säikähdys,
ikäänkuin tuo pilkahdus todellisuudesta olisi haavottanut häntä. Mutta
hän ei mukautunut. Hän olisi niin mielellään kuollut rakkauteensa.

Silloin Hubertine päätti jatkaa loppuun asti.

-- En tahtonut tuottaa sinulle näin paljon tuskaa yhdellä kertaa, sanoi
hän. Nyt näen kuitenkin, että sinun tulee saada tietää... Eilen illalla,
kun sinä olit mennyt huoneeseesi, tiedustelin minä pastori Cornillelta
ja sain kuulla, minkä takia monseigneur niin kauan kieltäydyttyään nyt
oli katsonut tarpeelliseksi kutsua poikansa Beaumontiin... Hänellä oli
ollut paljon surua siitä, että tuo levoton nuorukainen oli osottanut
niin maltitonta elämänhalua, liian varhaista ja liian kiihkeää hänen
iälleen ja asemalleen. Luovuttuaan murhemielin aikomuksestaan tehdä
hänestä pappi, ei hän enää toivonut voivansa kiinnittää häntä mihinkään
muuhunkaan arvonsa ja omaisuutensa mukaiseen toimialaan. Hän ei tulisi
koskaan olemaan muuta kuin tunnesielu, houkkio, taiteilija... Ja silloin
monseigneur, peljäten hänen joutuvan järjettömiin lemmenseikkailuihin,
kutsutti hänet luokseen, toimittaakseen hänet viipymättä naimisiin.

-- Entä sitten? kysyi Angélique, joka ei vielä ymmärtänyt.

-- Avioliittoa oli suunniteltu jo ennen hänen saapumistaan, ja nyt
näyttää kaikki olevan järjestyksessä, sillä pastori Cornille sanoi
nimenomaan, että syksyllä hänen pitäisi viettää häitään neiti Claire de
Voincourtin kanssa... Tiedäthän Voincourtien palatsin tuolla
piispankartanon vieressä. He ovat hyvin läheisissä tuttavuussuhteissa
monseigneurin kanssa. Se on kaikissa suhteissa paras liitto, mitä
saattaa toivoa, niin säätyyn kuin varallisuuteenkin katsoen. Pastori
Cornille antoi sille täyden hyväksymisensä.

Angélique ei enää kuunnellut näitä sovinnaisuussyitä. Hänen silmäinsä
eteen oli yhtäkkiä ilmestynyt neiti Clairen kuva. Hän näki hänen
kulkevan ohi sellaisena kuin hän joskus oli nähnyt hänen kävelevän
puistossaan talvella ja sellaisena kuin hän oli tavannut hänet suurina
juhlina tuomiokirkossa: hän oli hänen ikäisensä, kookas, tummaverinen
kaunotar, jonka kauneus oli ulkonaisesti huomiotaherättävämpää kuin
hänen ja ryhti kuninkaallisen arvokas. Häntä sanottiin hyvin
lempeäluontoiseksi, vaikka hän näyttikin kylmältä.

-- Tuo hieno, ylhäinen neiti, niin kaunis, niin rikas... Hänen kanssaan
hän menee naimisiin...

Hän kuiski näitä sanoja kuin unessa. Sitten hän tunsi sydäntään
vihlaisevan ja huusi:

-- Hän valehtelee siis! Hän ei ole sanonut sitä minulle.

Hänen mieleensä muistui Félicienin lyhyt epäröiminen ja hänen kasvojensa
äkillinen punastuminen, kun hän oli puhunut heidän naimisiinmenostaan.
Isku oli niin ankara, että hänen päänsä vaipui kuolonkalpeana äidin
olkaa vasten.

-- Lapsi kultaseni, rakas lapsi kultaseni... Se on kovin julmaa, minä
tiedän sen. Mutta jos odottaisit, niin tulisi vielä julmempaa. Tempaise
vain heti veitsi pois haavasta... Aina kun tuskasi herää, muistuta
itsellesi, ettei monseigneur, ankara Jean XII, jonka järkähtämätöntä
ylpeyttä ihmiset vieläkin muistelevat, milloinkaan anna poikaansa,
sukunsa viimeistä jäsentä, mitättömälle koruompelijalle, joka on
korjattu porttiholvin alta ja kasvatettu meidän laisten köyhäin ihmisten
luona.

Voipuneena Angélique kuuli äitinsä puheen, eikä hän enää vastustanut.
Mitä se oli, jonka hän oli tuntenut hipaisevan kasvojaan? Kaukaa
kattojen ylitse tuli kylmä hengähdys, hyydyttäen hänen verensä. Oliko se
tuo maailman kurjuus, tuo surullinen todellisuus, josta hänelle
puhuttiin niinkuin pahankurisille lapsille puhutaan sudesta? Hänelle jäi
siitä tuska, vaikka se oli vain sipaissut häntä. Kuitenkin hän jo
puolusti Félicieniä; hän ei ollut valehdellut, hän oli vain ollut vaiti.
Jos hänen isänsä tahtoisi naittaa hänet tuolle nuorelle neidille, niin
hän varmaan kieltäytyisi. Mutta hän ei uskaltanut vielä antautua
taisteluun; ja kun hän ei ollut mitään sanonut, niin merkitsi se ehkä
sitä, että hän oli juuri silloin tehnyt päätöksensä. Vaikkakin tämä
ensimmäinen sortuminen, elämän tylyn sormen kosketus jätti kalpeuden
hänen kasvoilleen, säilyi hänen mielessään kuitenkin luottamus, hän
uskoi yhä vieläkin unelmaansa. Se tulisi kyllä toteutumaan, hänen
ylpeytensä vain oli kukistettu, hänen oli nöyränä tyydyttävä armoon.

-- Äiti, on totta, että minä olen tehnyt syntiä. Minä en tee sitä
enää... Minä lupaan, etten uhmaa mitään ja että tyydyn olemaan siinä
missä taivas tahtoo minun olevan.

Näistä sanoista puhui armo. Ympäristö, missä hän oli kasvanut, ja se
kasvatus, minkä hän oli siinä saanut, oli päässyt voitolle. Minkätähden
hän olisi epäillyt huomispäivästä, kun tähän asti kaikki hänen
ympärillään oli osottanut hänelle niin suurta jaloutta ja hellyyttä? Hän
tahtoi olla yhtä viisas kuin Katariina, yhtä nöyrä kuin Elisabet, yhtä
siveä kuin Agnes, ja pyhimykset tukisivat häntä ja antaisivat hänelle
voimia, hän oli varma, että ne yksin auttaisivat hänet voittoon. Eikö
hänen vanha ystävänsä tuomiokirkko, Mariantarha ja Chevrotte, Hubertien
pieni, vilpoisa talo, ja Hubertit itsekin, kaikki jotka häntä
rakastivat, eivätkö ne puolustaisi häntä, jotta hänen itsensä ei
tarvinnut mitään toimia, vaan pysyä ainoastaan kuuliaisena ja puhtaana?

-- Siis sinä lupaat, ettet tee koskaan mitään vastoin meidän tahtoamme
ja varsinkaan vastoin monseigneurin tahtoa?

-- Lupaan, äiti.

-- Lupaatko, ettet koskaan enää kohtaa tuota nuorta miestä etkä enää
ajattele mieletöntä aikomustasi mennä naimisiin hänen kanssaan?

Tällöin Angéliquen lujuus alkoi horjua. Viimeinen uhmahenki pyrki vielä
nostamaan häntä vastarintaan, vedoten hänen rakkauteensa. Mutta sitten
hän taivutti päänsä lopullisesti nöyrtyneenä.

-- Lupaan, etten tee mitään saadakseni häntä nähdä ja päästäkseni
naimisiin hänen kanssaan.

Liikutetuin mielin Hubertine pusersi häntä rintaansa vasten,
kiitollisena hänen kuuliaisuudestaan. Oi, kuinka oli surkeata, kun hyvää
tarkottaessaan täytyi tuottaa tuskaa niille, joita rakasti! Hän oli
murtunut, hän nousi seisomaan, aamun valkeus hämmästytti häntä. Lintujen
sirkutus oli yltynyt, vaikkei ainoatakaan näkynyt vielä lenteleväksi.
Ylhäällä taivaalla pilviharso haihtui kuin usva sinertävän kuulakkaaseen
ilmaan.

Angéliquen katse oli koneellisesti jäänyt tuijottamaan
orjanruusupensaaseen, ja hän huomasi vihdoin sen pienet lehdet ja
heiveröiset kukat. Hän naurahti surumielisesti.

-- Te olitte oikeassa, äiti, eipä näytä juuri siltä että siitä puhkeaisi
ruusuja.



X.


Aamulla kello seitsemän aikaan Angélique oli työssä niinkuin
tavallisesti. Ja päivät seurasivat toisiaan, ja joka aamu hän istuutui
hyvin rauhallisena edellisenä iltana jättämänsä messupaidan ääreen.
Tuntui kuin ei olisi tapahtunut mitään muutosta, hän piti täsmälleen
sanansa, sulkeutui sisälle, koettamatta tavata Félicieniä. Eikä tämä
näyttänyt edes synkentävän hänen mieltään, hänen kasvonsa näyttivät yhtä
iloisen nuorekkailta kuin ennenkin, ja hän hymyili Hubertinelle
huomatessaan tämän katselevan häntä kummastellen. Mutta vaikka hän
noudattikin vaiteliaisuutta näin lujatahtoisesti, ajatteli hän kuitenkin
yksinomaan Félicieniä aamusta iltaan. Hänen toivonsa oli kukistumaton,
hän oli varma että kaikki toteutuisi esteistä huolimatta. Ja tämä
varmuus se antoi hänelle tuon ylvään ja suoran rohkeuden ilmeen.

Hubert torui häntä toisinaan.

-- Sinä työskentelet liiaksi, sinä näytät hieman kalpealta... Mahdatko
edes nukkua hyvin?

-- Oi, isä, minä nukun kuin tukki! En ole milloinkaan voinut paremmin.

Mutta Hubertinekin tuli levottomaksi vuorostaan ja alkoi esittää jotakin
virkistävää vaihtelua.

-- Jos haluat, niin lukitsemme ovet ja teemme kaikki kolme matkan
Pariisiin.

-- Niinkö todellakin! Mutta entäs tilaukset, äiti?... Uskokaa minua,
silloin minä vasta olenkin oikein terve, kun saan tehdä kovasti työtä!

Itse asiassa Angélique vain odotti ihmettä, jotain näkymättömän maailman
ilmausta, joka antaisi hänet Félicienille. Puhumattakaan siitä, että hän
oli luvannut olla mitään yrittämättä, niin mitä olisi hyödyttänytkään
toimia, kun näkymätön maailma lakkaamatta toimi hänen puolestaan? Ja
samalla kun hän pysyi vapaaehtoisessa toimettomuudessaan ja tekeytyi
välinpitämättömän näköiseksi, olivat hänen korvansa aina kuulostamassa
joka puolella värähteleviä ääniä, tuon ympäristön pieniä, tuttuja ääniä,
jossa hän eli ja joka tulisi häntä auttamaan. Jotain tulisi pakostakin
tapahtumaan. Istuessaan avonaisen ikkunan ääressä ompelukehyksensä yli
kumartuneena hän ei jättänyt tarkkaamatta ainoatakaan puitten lehvien
kahahdusta tai Chevrotten kuiskausta. Tuomiokirkon pienimmätkin
henkäykset saapuivat hänen tarkkaavaiseen huomioonsa: hän kuuli
kirkonvartian tohvelien sipsutuksenkin, kun tämä kulki sammuttamassa
kynttilöitä. Hän tunsi jälleen sivuillaan salaperäisten siipien havinaa,
hän tiesi näkymättömien voimien olevan läsnä. Ja hän saattoi toisinaan
yhtäkkiä käännähtää, luullen että jokin haamu oli kuiskannut hänen
korvaansa voittoon vievän neuvon. Mutta päivät vierivät, eikä mitään
tullut vielä.

Iltasin Angélique ensimmältä varoi menemästä parvekkeelle, jotta ei
joutuisi rikkomaan valaansa, jos Félicien sattuisi olemaan
Mariantarhassa. Hän odotti huoneessaan. Mutta viimein, kun lehdetkin
tuntuivat nukkuvan liikkumattomina, hän rohkaistui ja alkoi jälleen
tähystellä pimeyteen. Mistähän ihme mahtoi ilmestyä? Piispankartanon
puutarhasta varmaankin kohoaisi tulinen käsi, viitaten häntä tulemaan.
Tai tuomiokirkossa ehkä urut alkaisivat pauhata, kutsuen häntä
alttarille. Mikään ei olisi häntä hämmästyttänyt, ei vaikka Legendan
kyyhkyset olisivat saapuneet tuoden siunauslauseita nokassaan, tai
vaikka pyhimykset olisivat seinien läpi tulleet hänelle ilmottamaan,
että monseigneur halusi tutustua häneen. Yksi seikka häntä vain
hämmästytti yhä enemmän joka ilta, nimittäin se, että ihme oli niin
hidas tapahtumaan. Yöt seurasivat toisiaan niinkuin päivätkin, eikä
mitään, ei mitään vielä ilmestynyt.

Kun toinen viikko oli kulunut, kummastutti Angéliquea vielä enemmän se,
ettei hän ollut kertaakaan nähnyt Félicieniä. Hänhän oli kyllä
sitoutunut olemaan yrittämättä mitään häntä lähestyäkseen; mutta, vaikka
hän ei siitä mitään sanonut, hän luotti siihen että Félicien tekisi
kaikkensa lähestyäkseen häntä. Ja Mariantarha pysyi tyhjänä, hän ei
ollut edes kertaakaan kulkenut sen ruohikon poikki. Koko kahden viikon
aikana hän ei kertaakaan ollut öisin nähnyt hänen varjoaan. Tämä ei
kuitenkaan horjuttanut hänen uskoaan. Jollei Félicien tullut, niin se
johtui siitä, että hän valmisti heidän onneaan. Mutta hänen
hämmästyksensä kasvoi sentään yhä enemmän, ja siihen alkoi sekottua
hiukan levottomuuttakin.

Eräänä iltana olivat koruompelijat syöneet ateriansa alakuloisuuden
vallitessa, ja kun Hubert oli mennyt ulos, sanoen syyksi jonkun
kiireellisen asian, jäivät Hubertine ja Angélique kahden keittiöön.
Hubertine katsoi Angéliquea pitkään silmät kosteina, liikutettuna hänen
kauniista urheudestaan. He eivät olleet kahteen viikkoon vaihtaneet
sanaakaan siitä, mitä heidän sydämensä olivat täynnä, ja häntä liikutti
tuo lujuus ja vilpittömyys lupauksensa pitämisessä. Äkillisessä
hellyyden puuskassa hän avasi sylinsä, ja Angélique heittäytyi hänen
rintaansa vasten ja molemmat syleilivät toisiaan äänettöminä.

Kun Hubertine vihdoin saattoi puhua, sanoi hän:

-- Ah, lapsi parkani, olen odottanut että jäisimme kahden kesken, sinun
tulee saada tietää... Kaikki on lopussa, aivan lopussa.

Angélique oli suoristautunut, hän huusi säikähtyneenä:

-- Félicien on kuollut!

-- Ei, ei.

-- Jollei hän tule, niin hän on kuollut!

Ja Hubertinen täytyi selittää hänelle, että Ihmeen kulkueen jälkeisenä
päivänä hän oli tavannut Félicieniä ja vaatinut häntä samoin lupaamaan,
että hän pysyisi tulematta, jollei hänellä olisi siihen monseigneurin
nimenomaista lupaa. Se oli itse asiassa lopullinen hylkäys, sillä
Hubertine tiesi avioliiton kerrassaan mahdottomaksi. Hän oli saattanut
Félicienin aivan järkytetyksi, näyttämällä hänelle, kuinka pahoin hän
oli tehnyt pannessaan vaaraan luottavaisen tyttö raukan maineen, kun ei
kuitenkaan voinut mennä naimisiin hänen kanssaan. Ja Félicien oli myös
huudahtanut, että hän tahtoisi kuolla surusta, jonka aiheuttaisi ero
rakastetusta, mieluummin kuin menettelisi uskottomasti. Hän aikoi
tunnustaa isälleen jo samana iltana.

-- Kas niin, jatkoi Hubertine, -- sinulla on niin paljon rohkeutta että
minä puhun sinulle peittelemättä... Ah, jospa tietäisit, kultaseni,
kuinka säälin sinua ja kuinka ihailen sinua, nähdessäni kuinka uljaasti
ja urheasti sinä saatat olla vaiti ja näyttää iloiselta, vaikka sydämesi
on pakahtumaisillaan... Mutta sinä tarvitset rohkeutta vielä paljon,
paljon... Tänään iltapäivällä puhuttelin pastori Cornillea. Kaikki on
lopussa, monseigneur ei suostu.

Hän odotti rajua kyynelpuuskaa ja hämmästyi senvuoksi nähdessään
Angéliquen istuutuvan jälleen kalpeana, mutta levollisin ilmein. Vanha
tammipöytä oli korjattu aterian jälkeen, lamppu valaisi entistä
yhteistupaa, eikä hiljaisuutta häirinnyt muu kuin kattilan heikko
sirinä.

-- Ei mikään ole lopussa, äiti... Kertokaa minulle kaikki, minulla on
oikeus tulla tietämään, eikö olekin? Sehän koskee minua.

Ja hän kuunteli tarkkaavasti Hubertinen kertoessa niin paljon kuin hän
luuli voivansa hänelle ilmaista siitä mitä hän oli kuullut pastorilta,
sillä hän tahtoi vieläkin salata elämää tuolta viattomalta lapselta ja
jätti senvuoksi mainitsematta useita yksityiskohtia.

Aina siitä saakka kun monseigneur oli kutsunut poikansa luokseen, oli
hänen elämänsä ollut rauhatonta. Poistettuaan hänet näkyvistään heti
vaimonsa kuoleman jälkeen ja kieltäydyttyään kahdenkymmenen vuoden
aikana häneen tutustumasta, hän näki nyt hänet nuoruutensa voimassa ja
kukoistuksessa, suremansa vainajan elävänä muotokuvana, saman ikäisenä
kuin hän oli ollut ja yhtä vaaleaverisen kauniina kuin hän. Tuo pitkä
karkotusaika, tuo vihamielisyys tätä lasta kohtaan, joka oli maksanut
äidilleen hengen, oli ollut samalla viisas varokeino. Hän tunsi sen tällä
hetkellä, hän katui peruutustaan. Ei ikä, ei kaksikymmentä rukouksissa
vietettyä vuotta, ei Jumalalle antautuminen olleet kuolettaneet vanhaa
ihmistä. Heti kun hän näki tuon pojan, joka oli hänen vertansa ja hänen
jumaloimansa naisen verta, astuvan eteensä hymyilevine sinisilmineen,
alkoi hänen sydämensä lyödä haljetakseen, luullen että kuollut oli
jälleen herännyt elämään. Hän löi nyrkillään rintaansa, hän nyyhkytti
voimattomassa katumuksessa, huutaen että pitäisi kieltää pappissäätyyn
pääsy niiltä, jotka ovat tunteneet naisen, jotka ovat veren siteillä
naiseen yhdistetyt.

Kunnon pastori Cornille oli kertonut tätä Hubertinelle hillityin äänin
ja vapisevin käsin. Oli liikkeellä salaperäisiä huhuja. Kerrottiin, että
monseigneur heti hämärän tullen sulkeutui huoneeseensa ja kamppaili
kyynelöiden ja valittaen yöt läpeensä niin kiihkeästi, että sen ääni
kuului ulkopuolellekin, vaikka paksut seinäverhot olivat sitä
tukahduttamassa, saattaen kauhun valtaan koko piispankartanon. Hän oli
luullut unohtaneensa ja kukistaneensa intohimonsa. Mutta se syntyi
uudelleen rajumyrskyn voimalla, herättäen esiin hänen entisen hurjan,
pelottavan, tarunomaisilta sotasankareilta ja seikkailijapäälliköiltä
perityn luonteensa. Joka ilta hän oli polvillaan, iho jouhipaidan
raatelemana, ja koetti karkottaa rakastamansa naisen haamua, manaten
ruumisarkusta silmäinsä eteen sen maatuneen tomun, joksi hänen oli
täytynyt muuttua. Mutta hän nousikin elävänä, hurmaavan suloisena kuin
kukkanen, sellaisena kuin hän oli ollut nuoruudessaan, kun hän oli
rakastanut häntä jo elähtäneen miehen mielettömällä rakkaudella. Kidutus
alkoi uudelleen, yhtä verisenä kuin hänen vaimonsa kuolinpäivän jälkeen.
Hän suri häntä, hän halasi häntä, kapinoiden yhä vielä Jumalaa vastaan,
joka oli riistänyt hänet häneltä. Vasta aamunkoitteessa hän rauhottui,
nääntyneenä, halveksien itseään ja kyllästyneenä maailmaan. Oi, jospa
hän olisi voinut murskata intohimonsa, tuon kauhean kiusaajan,
saadakseen jälleen vaipua jumalallisen rakkauden kaikkityynnyttävään
rauhaan!

Tullessaan ulos huoneestaan monseigneurillä oli tavallinen ankara
muotonsa, hänen kasvonsa olivat tyvenet ja ylpeät, ainoastaan hiukan
kalvakkaat. Sinä aamuna, jolloin Félicien oli tehnyt hänelle
tunnustuksensa, hän oli kuunnellut häntä sanaakaan puhumatta, hilliten
itsensä niin valtavalla tahdonponnistuksella, ettei hänessä ollut
ilmennyt värettäkään. Hän katseli häntä, ja hänen nuoruutensa,
kauneutensa ja tulisuutensa liikutti häntä, hän tunsi itsensä tuossa
rakkauden mielettömyydessä. Eikä hän tuntenut vihamielisyyttä, hänen
tahtonsa oli täysin vapaa, hän tunsi vain että hänen ankara
velvollisuutensa oli pelastaa hänet siltä tuskalta, joka hänelle
itselleen oli tuottanut niin paljon kärsimystä. Hän tahtoi kuolettaa
poikansa intohimon, niinkuin hän tahtoi kuolettaa omansa. Ja tuon
seikkailun romanttisuus täydensi hänen levottomuutensa. Mitä! Köyhä,
halpasukuinen tyttö, pieni koruompelijatar, jonka hän on nähnyt
kuutamossa, kirkastuneena siksi legendan hennoksi neitsyeksi, jota hän
oli jumaloinut unelmissaan! Ja hän oli vastannut ainoastaan kaksi sanaa:
Ei koskaan! Félicien oli heittäytynyt hänen jalkoihinsa, pyytänyt ja
rukoillut, puolustanut itseään ja Angéliquea. Siihen saakka hän oli
lähestynyt häntä vain arkana ja vavisten, hän rukoili ettei hän estäisi
hänen onneaan, uskaltamatta vielä edes nostaa katsettaan hänen pyhään
persoonaansa. Nöyrin äänin hän tarjoutui häviämään, viemään vaimonsa
niin kauas ettei heitä enää koskaan nähtäisi, luovuttamaan kirkolle koko
suuren omaisuutensa. Hän ei tahtonut muuta kuin olla rakastettu ja
rakastaa, vaikka aivan tuntemattomana. Silloin oli monseigneurin läpi
käynyt väristys. Hän oli antanut sanansa Voincourteille, ei koskaan hän
sitä peruuttaisi. Ja Félicien, menehtyneenä, tuntien raivon kuohahtavan
sydämessään, oli poistunut, peljäten että se veren kuohu, joka kuumensi
hänen poskiaan, saattaisi hänet häpäisemään pyhyyttä kapinoivalla
uhmalla.

-- Lapseni, lopetti Hubertine, -- näet nyt, ettei sinun pidä enää
ajatella tuota nuorta miestä, sillä et suinkaan aio tehdä monseigneurin
tahtoa vastaan... Minä aavistin tämän kaiken ennakolta. Mutta minusta on
mieluisampaa, että tosiasiat saavat puhua puolestaan ja että este ei
tule minun puoleltani.

Angélique oli yhä kuunnellut rauhallisen näköisenä, ristissä olevat
kädet helmaan valahtaneina. Hänen silmäluomensa tuskin rävähtivät
aika-ajoin, liikkumattoman katseensa edessä hän näki koko kohtauksen,
kun Félicien oli polvillaan monseigneurin jaloissa puhuen hänestä
ylitsevuotavassa rakkaudessaan. Hän ei vastannut heti, hän istui yhä
mietteissään keskellä keittiön elotonta hiljaisuutta, jota kattilan
sirinäkin oli herennyt häiritsemästä. Hänen silmäluomensa painuivat
alas, hän katseli käsiään, jotka lampun valossa olivat valkoiset kuin
norsunluu. Sitten hänen huulilleen nousi jälleen voittamattoman
luottavainen hymy, ja hän sanoi yksinkertaisesti:

-- Jos monseigneur on kieltäytynyt, niin se johtuu siitä, että hän
odottaa kunnes hän tulee minut tuntemaan.

Sinä yönä Angélique ei juuri nukkunut. Hän ei saanut mielestään
ajatusta, että monseigneur taipuisi, kun vain saisi hänet nähdä. Eikä
siinä ajatuksessa ollut mitään naisellista turhamaisuutta, vaan hän
tunsi rakkauden kaikkivoipaisuuden, hän rakasti Félicieniä niin kovasti,
että se varmaan näkyisi hänestä ja että isä ei voisi kauemmin pysyä
päätöksessään, joka tekisi heidät onnettomiksi. Yhä uudelleen ja
uudelleen hän kääntyi suuressa vuoteessaan ja kertasi tätä mielessään.
Monseigneur kulki hänen suljettujen silmäinsä editse. Ehkä tuo odotettu
ihme tulisikin tapahtumaan juuri hänessä ja hänen kauttansa. Ulkona
uinui lämmin yö, hän terotti kuuloaan erottaakseen ääniä, koettaen saada
selville mitä hänelle neuvoivat puut, puro, tuomiokirkko ja hänen oma
huoneensa, jossa ystävälliset haamut häntä ympäröivät. Mutta kaikki oli
sekavaa huminaa, hän ei erottanut yhtään selvää sanaa. Hän tuli
malttamattomaksi, varmuus viipyi liian kauan. Ja nukahtaessaan hän
huomasi sanovansa itsekseen:

-- Huomenna minä puhun monseigneurille.

Aamulla hänen herätessään tämä toimenpide tuntui hänestä aivan
yksinkertaiselta ja välttämättömältä. Häntä kannusti vilpitön ja uljas
rakkaus, jonka uljuus oli puhdasta ja ylvästä.

Hän tiesi, että piispan oli tapana joka lauantaina viiden aikaan
iltapäivällä tulla Hautecoeurin kappeliin missä hän rukoili yksin,
seuranaan ainoastaan sukunsa menneisyys ja oma entisyytensä, etsien
yksinäisyyttä, jota kohtaan koko hänen papistonsa tunsi mitä syvintä
kunnioitusta. Ja nyt oli juuri lauantai. Angélique oli nopeasti tehnyt
päätöksensä. Piispankartanossa häntä ei ehkä olisi otettu vastaan;
lisäksi siellä oli aina ihmisiä, ja ne olisivat saattaneet hänet
hämmentymään; sitävastoin olisi niin mukavaa odottaa kappelissa ja
esittää itsensä monseigneurille heti kun tämä astuisi sisään. Tänäkin
päivänä hän käytteli neulaa uutterana ja vakavana kuten tavallisesti.
Hän ei tuntenut lainkaan levottomuutta, hän oli aivan tyyni tehtyään
päätöksensä, sillä hän oli varma tekonsa hyväksyttävyydestä. Kello
neljän aikaan hän sitten lähti ulos, sanoen aikovansa käydä
katsomassa Gabet-muoria. Hän oli puettuna kuten tavallisesti
armeliaisuuskäynneillään, päässään yksinkertainen puutarhahattunsa,
jonka nauhat hän oli sitaissut umpimähkään, katsomatta peiliin. Hän oli
kääntynyt vasemmalle ja työnsi auki pyhän Agneksen portin
täytereunuksella varustettua ovipuoliskoa, joka humahtaen sulkeutui
hänen jälkeensä.

Kirkko oli tyhjä, ainoastaan eräässä pyhän Joosefin kappelin
rippituolissa oli joku nainen polvillaan, niin ettei hänestä ollut
näkyvissä muuta kuin musta hame. Ja Angélique, joka siihen saakka oli
ollut aivan tyyni, alkoi vavista astuessaan tähän autioon, kylmään
pyhättöön, missä hänen kevyet askeleensa tuntuivat hänestä kaikuvan
kamalan kovasti. Minkätähden hänen sydäntään näin kouristi? Hän oli
luullut olevansa niin vahva, hän oli ollut koko päivän niin tyyni,
ajatellessaan että hän teki aivan oikein tahtoessaan olla onnellinen! Ja
nyt hän ei ollut enää varma, nyt hän kalpeni niinkuin rikollinen! Hän
hiipi Hautecoeurin kappeliin, missä hänen täytyi nojautua ristikkoon.

Tämä kappeli oli vanhan romaanilaisen kuorinympärystän syvimmällä olevia
ja synkimpiä. Se oli kuin kallioon hakattu hautakammio, soukka ja
alaston, yksinkertaiset risteykset matalaholvisessa katossaan, ja se sai
valoa ainoastaan ikkunasta, pyhän Yrjön legendasta, jossa punaiset ja
siniset ruudut olivat vallitsevina, luoden kammioon sinipunervan
hämäryyden. Valkoisesta ja mustasta marmorista tehty sileä alttari
ristiinnaulitunkuvineen ja kaksine kynttiläjalkaparineen muistutti
hautapatsasta. Ja seinien muut osat olivat ylhäältä alas asti peitetyt
hautakivillä, joista, vaikka ajan hammas oli jo niitä kuluttanut,
saattoi vielä lukea syvään uurretun tekstin.

Angélique odotti jännittyneenä, liikkumattomana. Kirkonvartia kulki ohi,
mutta ei huomannut häntä, kun hän seisoi kappelin sisäpuolella ristikkoa
vastaan painautuneena. Hän näki yhä ripitettävän naisen hameen pistävän
esiin rippituolista. Hänen silmänsä tottuivat kappelin puolihämärään ja
kiinnittyivät koneellisesti muistokivien kirjotuksiin, joitten kirjaimia
hän alkoi tavailla. Hän luki nimiä, jotka hämmästyttivät häntä ja
muistuttivat hänen mieleensä Hautecoeurin linnan tarinat: Jean V suuri,
Raoul III, Hervé VII. Hän tapasi kaksi muutakin nimeä, Lauretten ja
Balbinen, jotka liikuttivat hänen levotonta mieltään kyyneliin asti. Ne
olivat onnellisia vainajia; Laurette oli pudonnut kuunsäteeltä ollessaan
menossa kihlattunsa luokse, Balbine oli kuollut ilosta nähdessään
miehensä, jonka hän oli luullut saaneen surmansa sodassa, ja molemmat he
tulivat vielä öisin linnaan, kietoen sen äärettömien valkovaippojensa
liehuviin laskoksiin. Olihan hänkin raunioilla käydessään nähnyt heidän
liitelevän tornien yllä illan hämärässä. Oi, kuinka mielellään hän olisi
kuollut kuten hekin, seitsemäntoistavuotiaana, toteutuneen unelmansa
onnessa!

Äkkiä häntä säpsähdytti kirkon holvistossa kumajava kaikuva ääni. Pappi
poistui pyhän Joosefin kappelin rippituolista, sulkien sen oven.
Angélique hämmästyi, kun ei enää nähnytkään ripitettävää, joka oli jo
hävinnyt. Ja kun sitten pappi vuorostaan oli kadonnut sakariston
puolelle, tunsi hän olevansa ypö yksin koko avarassa, autiossa kirkossa.
Kuullessaan vanhan, ruostuneilla saranoillaan narisevan rippituolin
synnyttämän ukkosentapaisen äänen, oli hän luullut monseigneurin olevan
tulossa. Hän oli odottanut häntä kohta puoli tuntia, mutta hänellä ei
ollut siitä mitään tietoa, hän oli niin järkytetty ettei hän tajunnut
ajan kulumista.

Mutta hänen silmänsä pysähtyivät uuteen nimeen, Félicien III:een. Hän se
oli matkannut pyhään maahan vahakynttilä kädessään, täyttääkseen Filip
Kauniin tekemän lupauksen. Ja Angéliquen sydän tykytti, hänen eteensä
ilmestyi Félicien VII:n nuori pää, sen nuoren vaaleakiharaisen
ylimyksen, joka oli kaikkien näitten jälkeläinen, jota hän jumaloi ja
joka jumaloi häntä. Hänen mielessään myllersivät ylpeys ja pelko. Oliko
mahdollista, että hän oli täällä tällä hetkellä sitä varten että ihme
tapahtuisi? Hänen edessään oli uudempi marmorilaatta, joka oli
edelliseltä vuosisadalta ja josta hän vaivattomasti saattoi lukea
mustilla kirjaimilla kaiverretut sanat: Norbert Louis Ogier,
Hautecoeurin markiisi, Miranden ja Rouvres'in ruhtinas, Ferrières'in,
Montégu'n, Saint-Marc'in ja Villemareuil'n kreivi, Combevillen parooni,
Morainvilliers'in seigneur, neljän kuninkaallisen ritarikunnan jäsen,
hänen armeijainsa ylipäällikkö, Normandian kuvernööri, kuninkaallinen
ylijahtimestari. Nämä olivat Félicienin isoisän arvonimet, ja hän,
Angélique, oli tullut yksinkertaisessa käsityöläisenpuvussaan,
neulankäytössä kuihtunein sormin, mennäkseen naimisiin vainajan
pojanpojan kanssa.

Kuului vaimeata ääntä, tuskin huomattavaa kevyttä kahinaa lattiakiviä
vastaan. Hän kääntyi ympäri ja näki monseigneurin, ja hän jäi seisomaan
hämmästyneenä, kun hän lähestyikin niin hiljaa, ilman pelottavaa
ukkosenjyrinää, kuten hän oli kuvitellut. Hän oli astunut kappeliin
kookkaana, ylhäisenä; hänellä oli samat kalpeat kasvot, sama voimakas
nenä, samat kauniit, nuorekkaan-säihkyvät silmät kuin Angéliquen ensi
kertaa hänet nähdessä. Aluksi hän ei huomannut Angéliquea, tämän ollessa
painautuneena mustaa ristikkoa vastaan. Mutta kun hän sitten kumartui
alttaria kohti, löysi hän hänet edestään, jalkojensa juuresta.

Kunnioitus ja pelko olivat tehneet Angéliquen voimattomaksi, hänen
jalkansa olivat rauenneet ja hän oli vaipunut polvilleen. Monseigneur
oli hänen mielestään kuin pelottava Isä Jumala, jonka käsissä oli
ehdottomasti koko hänen kohtalonsa. Mutta hänellä oli urhea sydän, hän
puhkesi heti puhumaan.

-- Oi, monseigneur, minä olen tullut...

Monseigneur oli suoristaunut. Hän tunsi hänet: se oli sama tyttö, jonka
hän oli huomannut ikkunassa Ihmeen kulkueen päivänä ja joka sitten
kirkossa oli seisonut tuolilla, tuo pieni koruompelijatar, johon hänen
poikansa oli hullaantunut. Hän ei lausunut sanaakaan, ei tehnyt
elettäkään. Hän odotti ylhäisenä, jäykkänä.

-- Oi, monseigneur, minä olen tullut, jotta voisitte minut nähdä... Te
olette hyljännyt minut, mutta te ette tuntenut minua. Ja nyt minä olen
tässä, katsokaa minua, ennenkuin sysäätte minut uudestaan pois... Minä
olen vain nuori tyttö, joka rakastan ja joka olen rakastettu, enkä
mitään muuta, en mitään tuon rakkauden ulkopuolella, en mitään muuta
kuin köyhä lapsi, joka on korjattu tämän kirkon portin alta... Minä olen
tässä teidän jaloissanne, te näette kuinka pieni, heikko ja nöyrä minä
olen. Teidän on helppo karkottaa minut, jos olen teille haitaksi. Teidän
tarvitsee vain kohottaa sormenne musertaaksenne minut... Mutta minä olen
itkenyt niin paljon! Täytyy tietää mitä toinen kärsii. Silloin tuntee
sääliä... Minä olen tahtonut vuorostani puolustaa asiaani, monseigneur.
Minä olen sangen tietämätön, tiedän ainoastaan sen, että rakastan ja
olen rakastettu... Eikö siinä ole kylliksi? Rakastaa, rakastaa ja
tunnustaa se!

Ja hän puhui edelleen katkonaisin, huokaavin lausein, hän tunnusti
hänelle kaiken, viattomuuden ja ylitsekuohuvan rakkauden innostuksessa.
Rakkaus pyysi siinä oikeutta. Hän uskalsi tehdä niin, siksi että hän oli
puhdas. Vähitellen hän oli kohottanut päätään.

-- Me rakastamme toisiamme, monseigneur. Hän on varmaan selittänyt
teille, kuinka se on voinut tapahtua. Minä olen sitä usein kysynyt
itseltäni, osaamatta siihen vastata... Me rakastamme toisiamme, ja jos
se on rikos, niin antakaa se anteeksi, sillä se on tullut kaukaa, puista
ja kivistäkin, jotka meitä ympäröivät. Sitten kun tiesin rakastavani
häntä, oli jo liian myöhäistä olla enää rakastamatta... Nyt ei liene
enää mahdollista tahtoakaan sellaista... Te voitte vartioida häntä
kotonanne tai naittaa hänet toiselle, mutta te ette voi saada häntä
lakkaamaan rakastamasta minua. Hän kuolee, jollei hän saa minua, kuten
minäkin kuolen ilman häntä. Silloinkin kun hän ei ole minun luonani,
tunnen, että hän kuitenkin on vierelläni, ettemme enää voi toisistamme
erota, että kumpikin vie toisensa sydämen mukanaan. Minun ei tarvitse
kuin sulkea silmäni, niin näen hänet, hän on minussa... Ja tekö
repäisisitte meidät irti tästä yhteydestä? Monseigneur, se on
jumalallista, älkää estäkö meitä rakastamasta toisiamme.

Monseigneur katseli häntä. Hän oli niin kukkea, niin luonnollinen
yksinkertaisessa käsityöläisenpuvussaan, kuin tuore, tuoksuva
kukkakimppu. Ja monseigneur kuunteli, kun hän lausui rakkautensa
korkeata veisua lumosointuisella, vähä vähältä varmenevalla äänellä.
Puutarhahattu valahti hänen harteilleen, valohohteinen tukka ympäröi
hänen kasvojaan hienona, kultaisena kehänä. Ja hän oli monseigneurin
silmissä kuin yksi noita vanhanaikaisten messukirjojen legendaneitsyitä,
hänen intohimossaan oli jotakin hauraan vienoa, alkuperäistä,
ylimaallista, puhdasta.

-- Olkaa hyvä, monseigneur... Teillä on valta, sallikaa meidän tulla
onnellisiksi.

Angélique rukoili häntä, hän taivutti jälleen päänsä alas nähdessään
hänet niin kylmänä, yhä yhtä äänettömänä ja ilmeettömänä. Ah, tuota
avutonta, hänen jalkojensa juuressa polvistuvaa lasta, tuota nuoruuden
tuoksua, joka henki hänen taivutetusta niskastaan! Hän näki siinä samat
vaaleat hiukset, joita hän oli suudellut sellaisessa hurmiossa ennen
muinoin. Se, jonka muisto kidutti häntä vielä kahdenkymmenen
katumusvuoden jälkeen, oli ollut yhtä tuoksuva nuoruuttaan, hänellä oli
ollut sama ylpeä ja suloinen liljakaula. Hän oli nyt syntynyt uudestaan,
hän se nyyhkytti hänen edessään, rukoillen häntä osottamaan lempeyttä
intohimoa kohtaan.

Kyyneleet olivat alkaneet virrata Angéliquen silmistä, mutta hän jatkoi
kuitenkin, hän tahtoi saada sanotuksi kaikki.

-- Ja monseigneur, minä en rakasta ainoastaan häntä itseään, vaan minä
rakastan vielä hänen ylhäistä nimeään, hänen ruhtinaallisen rikkautensa
loistoa... Niin, minä tiedän kyllä, että kun en itse mitään ole enkä
mitään omista, niin näyttää siltä kuin tahtoisin häntä hänen rikkautensa
vuoksi. Ja se on tottakin, minä tahdon häntä myös hänen rikkautensa
vuoksi... Minä sanon sen teille, koska teidän on tultava tuntemaan
minut... Ah, minä tahtoisin tulla rikkaaksi hänen kauttansa ja hänen
kanssansa, elää ylellisyyden ihanuudessa ja loistossa, olla hänelle
kiitollisuuden velassa kaikista riemuistani, minä tahtoisin että meidän
rakkautemme olisi vapaa ja ettemme jättäisi ympärillemme enää kyyneliä
emmekä kurjuutta!... Siitä asti kun hän on minua rakastanut, näen minä
itseni kultakirjovaatteissa kuten entisajan ihmiset; kaulassani ja
käsissäni välkkyy jalokiviä ja helmiä; minulla on hevosia ja vaunuja ja
suuria puistoja, joissa minä käyn kävelemässä hovipoikien seuraamana...
En voi koskaan ajatella häntä alkamatta uudelleen tätä unelmaa; ja minä
sanon itselleni, että sen täytyy tulla todeksi, hän on täyttänyt minun
toivoni tulla kuningattareksi. Monseigneur, onko paha rakastaa häntä
enemmän sen tähden että hän toteuttaa kaikki lapsuustoiveeni satujen
ihmeellisestä kultasateesta?

Monseigneur näki hänet jälleen pystypäisenä, ylpeänä,
yksinkertaisuudessaan lumoavan ylhäisenä kuin prinsessa. Hän oli kuin
olikin se toinen, hänessä oli sama kukkasen sulo, hänen kyyneleensä
olivat yhtä hellät ja kirkkaat kuin hymy. Hänestä virtasi juovuttavaa
hurmausta, jonka lämpöiset väreet monseigneur tunsi kasvoillaan. Ne
olivat samat muistojen väreet, jotka öisin ajoivat hänet
rukousjakkaralleen, missä hän nyyhkytyksillään ja voihkinallaan rikkoi
piispankartanon harrasta hiljaisuutta. Vielä edellisenä yönäkin hän oli
kamppaillut kello kolmeen asti aamulla; ja tämä rakkausseikkailu, tämä
järkytetty intohimo ärrytti hänen parantumatonta haavaansa. Mutta hänen
järkähtämättömän ulkopintansa alta ei mikään ilmaissut sitä ponnistusta
kysyvää kamppailua, jota hän sisässään kävi hillitäkseen sydämensä rajua
sykintää. Jos hänen verensä vuotikin kuiviin pisara pisaralta, niin ei
kenkään nähnyt sen juoksevan: hän oli vain entistään kalpeampi ja
äänettömämpi.

Tuo vääjäämätön äänettömyys teki Angéliquen toivottomaksi. Hän rukoili
kahta hartaammin.

-- Minä annan itseni teidän käsiinne. Olkaa armollinen, ratkaiskaa
kohtaloni.

Mutta monseigneur ei puhunut vieläkään. Hän herätti Angéliquessa kammoa,
ikäänkuin hän olisi kasvanut hänen edessään pelottavan suureksi.
Odotuksen ahdistavaa tuskallisuutta lisäsi autio kirkko, jonka holvistot
himmenivät valon häipyessä, matalain sivupylväistöjen upottua jo
pimeyteen. Kappelissa ei voinut enää erottaa hautakiviäkään, siellä ei
ollut jäljellä muuta kuin tuo suuri, mustakaapuinen mies, jonka kapeat,
kalpeat kasvot näyttivät olevan ainoa kohta, mihin oli jäänyt valoa.
Angélique näki noitten kasvojen loistavat silmät, jotka tuijottivat
häneen yhä leimuavampina. Vihakohan se saattoi ne noin liekehtimään?

-- Monseigneur, jollen olisi tullut, olisin joutunut ikuisesti
soimaamaan itseäni siitä, että rohkeuden puutteen takia olisin ollut
syypää meidän molempien onnettomuuteen... Sanokaa, minä rukoilen teitä,
sanokaa että olen ollut oikeassa, että te suostutte!

Mitä hyödytti ruveta väittelemään tämän lapsen kanssa? Monseigneur oli
ilmottanut pojalleen kieltonsa syyt, ja se sai riittää. Hänen
äänettömyytensä johtui siitä, ettei hän luullut itsellään olevan mitään
sanottavaa. Angélique arvattavasti ymmärsi tämän, hän yritti kohoutua
hänen käsiensä tasalle suudellakseen niitä. Mutta hän tempasi ne
kiivaasti taaksepäin, ja Angélique kauhistui nähdessään veren äkkiä
syöksähtävän hänen kalpeille kasvoilleen.

-- Monseigneur... Monseigneur...

Vihdoinkin monseigneur aukaisi huulensa ja sanoi kaksi lyhyttä sanaa,
samat jotka hän oli sinkauttanut pojalleen:

-- Ei koskaan!

Ja hän lähti pois, jättäen hartausharjotuksensakin siltä päivältä
toimittamatta. Hänen vakavat askeleensa häipyivät kuorikäytävän
pylväitten taakse.

Kivilattialle vaipuneena Angélique itki kauan ja katkerasti, keskellä
avaran, aution kirkon suurta rauhaa.



XI.


Jo samana iltana, kun oli noustu pöydästä, Angélique teki tunnustuksen
Huberteille, kertoen heille käyntinsä piispan puheilla ja hänen
kieltonsa. Hän oli hyvin kalpea, mutta aivan tyyni.

Hubert tuli järkytetyksi. Kuinka! Nytkö jo hänen rakas lapsensa kärsi!
Hänkin oli jo saanut haavan sydämeensä. Hubertin silmät olivat
kyynelissä, hän tunsi syvää tunteen sukulaisuutta Angéliquen kanssa, he
olivat yhtä herkkiä kumpikin, pieninkin henkäys tuntemattomista
maailmoista tempasi heidät molemmat yhtä helposti mukaansa.

-- Voi, rakas lapseni, minkätähden et puhunut minulle? Minä olisin
tullut mukaasi, olisin ehkä voinut taivuttaa monseigneurin.

Hubertinen katse sai hänet vaikenemaan. Hubert oli todellakin järjetön.
Eikö olisi parempi ottaa tilaisuudesta vaari, jotta saataisiin
haudatuksi tuo mahdoton avioliittotuuma? Hubertine sulki Angéliquen
syliinsä ja suuteli häntä hellästi otsalle.

-- Onhan se siis nyt lopussa, kultaseni, ihan lopussa?

Angélique ei ensin näyttänyt käsittävän. Sitten sanat saapuivat hänen
mieleensä kuin jostakin etäältä. Hän katsoi eteensä, ikäänkuin
tiedustellakseen tyhjyydeltä. Sitten hän vastasi:

-- Niin, on kai.

Ja seuraavana päivänä hän istui jälleen ompelukehyksensä ääreen ja
käytteli neulaa näköjään samanlaisena kuin tavallisesti. Hänen entinen
elämänsä alkoi uudelleen, hän ei näyttänyt kärsivän lainkaan. Muutenkaan
ei ilmennyt viittaustakaan äskeisiin tapahtumiin, ei edes katsetta
ikkunaan, ainoastaan poskilla oli tuskin huomattava kalpeus. Uhraus
näytti olevan lopullisesti tehty.

Hubertkin uskoi sen ja mukautui Hubertinen järkevyyteen, koettaen pitää
loitolla Félicieniä, joka, uskaltamatta vielä nousta isäänsä vastaan,
oli kiihtynyt niin ettei enää malttanut olla lähestymättä Angéliquea,
vaikka oli luvannut odottaa koettamatta häntä tavata. Hän kirjotti
hänelle, ja kirjeet otettiin takavarikkoon. Eräänä aamuna hän tuli itse,
ja Hubert oli häntä vastassa. Heidän välillään syntyi selvitys, joka oli
yhtä kiusallinen kummallekin, niin selvästi ilmeni nuoren miehen tuska,
kun Hubert puhui hänelle tyttärensä toipuvasta rauhallisuudesta, pyytäen
häntä pitämään lupauksensa ja pysymään poissa, jottei hän
syöksisi Angéliquea uudelleen edellisen kuukauden järkyttäviin
mielenliikutuksiin. Félicien lupasi jälleen olla kärsivällinen: mutta
hän kieltäytyi jyrkästi ottamasta takaisin Angéliquelle antamaansa
lupausta. Hän toivoi yhä voivansa taivuttaa isänsä. Hän odottaisi ja
antaisi Voincourteihin nähden asiain olla entisellä kannallaan, käyden
heidän luonaan päivällisellä kahdesti viikossa ainoastaan välttääkseen
julkista riitaantumista. Ja lähtiessään hän pyysi Hubertia selittämään
Angéliquelle, minkä takia hän suostui olemaan hänestä erossa, vaikka se
oli hänelle tuskallista: hän ei ajatellut muuta kuin Angéliquea,
kaikkien tekojensa ainoana tarkotusperänä oli päästä omistamaan hänet.

Kun Hubertine sai mieheltään kuulla tämän keskustelun sisällön, tuli hän
vakavaksi. Oltuaan hetkisen vaiti kysyi hän:

-- Aiotko ilmottaa lapselle, mitä hän on pyytänyt sinua sanomaan
hänelle?

-- Se on minun velvollisuuteni.

Hubertine katsoi häneen kiinteästi ja lausui sitten:

-- Tee omantuntosi mukaan... Sen tahdon vain sanoa, että tuon nuoren
miehen luulot ovat harhakuvitteluja, hän kyllä lopulta taipuu isänsä
tahtoon, ja meidän tyttöraukallemme se olisi kuoleman isku.

Hubert oli masentunut, hänen mielensä valtasi tuskallinen pelko, hän
alkoi empiä ja suostui viimein olemaan ilmaisematta mitään. Hän sai
muuten joka päivä hiukan rauhottavaa vakuutusta, kun hänen vaimonsa
kiinnitti hänen huomionsa Angéliquen rauhalliseen käytökseen.

-- Näethän, että haava paranee umpeen... Hän unhottaa.

Mutta hän ei unhottanut, hän ainoastaan odotti hänkin. Kaikki
inhimillinen toivo oli kuollut, hän turvautui ihmeeseen. Ihme tulisi
varmaan tapahtumaan, jos Jumala kerran tahtoi tehdä hänet onnelliseksi.
Hänen oli vain antauduttava hänen käsiinsä. Hän uskoi että tämä uusi
koettelemus oli rangaistus siitä, että hän oli koettanut asettaa määriä
hänen tahdolleen ahdistamalla monseigneuriä rukouksillaan. Ilman armoa
ihminen oli voimaton, voittoon kelvoton. Hänen armontarpeensa sai hänet
nöyrtymään ja asettamaan ainoan toivonsa näkymättömän maailman apuun,
pysyen itse tahdottomana ja jättäen kaiken toiminnan ympärillään
leviäville salaperäisille voimille. Hän alkoi joka ilta lampun valossa
lukea jälleen vanhaa Kultaista Legendaa, ja hän haltioitui siitä kuten
ennen lapsuutensa viattomina päivinä. Eikä hän epäillyt ainoankaan
ihmeen mahdollisuutta, hän oli vakuutettu siitä, että näkymättömän valta
on rajaton ja johtaa puhtaat sielut riemulliseen voittoon.

Tuomiokirkon verhoilijamestari oli juuri tullut tilaamaan Huberteilta
erinomaisen kallisarvoista koruompelukaistaa monseigneurin piispallista
istuinta varten. Kaista, jonka leveys oli oleva puolitoista ja korkeus
kolme metriä, tulisi kiinnitettäväksi taustan puukehykseen, ja sen piti
esittää kahta luonnollisessa koossa olevaa enkeliä, jotka pitivät
käsissään kruunua, jonka alla oli Hautecoeurien vaakuna. Se oli tehtävä
korkokuvakirjauksella, mikä työ vaatii suurta taitoa ja on lisäksi hyvin
rasittavaa. Hubertit olivat ensin kieltäytyneet, sillä he pelkäsivät
että työ kävisi Angéliquelle liian rasittavaksi ja varsinkin että se
tekisi hänet murheelliseksi, kun hänen täytyisi tuota vaakunaa
kirjaillessaan lanka langalta viikkokausia herätellä eloon muistojaan.
Mutta Angélique oli pahastumalla saanut heidät ottamaan tilauksen
vastaan ja käynyt sitten joka aamu työhön tavattomalla tarmolla. Näytti
siltä kuin hän olisi ollut onnellinen väsyttäessään itseään, kuin hänen
olisi tarvinnut turruttaa ruumiinsa pysyäkseen tyynenä.

Ja vanhanaikaisessa työhuoneessa jatkui elämä entisellään,
säännöllisenä, aina samanlaisena, ikäänkuin ei olisi ollutkaan hetkeä,
jolloin sydämet olivat siellä kiihkeämmin sykkineet. Silläaikaa kun
Hubert puuhaili kehyksien kanssa, piirusti, pingotti ja irrotti, auttoi
Hubertine Angéliquea, ja molemmilla oli illan tullen sormet kipeinä.
Enkeleitä ja koristeita ommellessa oli täytynyt jakaa kukin kuvio
useampiin osiin, jotka otettiin yksitellen käsille. Vahvimpia kohoumia
varten Angélique juoksutti puikon avulla paksua, valkaisematonta lankaa,
jonka hän peitti poikittaiseen suuntaan bretagnenlangalla; ja sitä
tehdessään hän muovaili lankakerrosta puksipuisella taltalla, poimutti
enkelien vaatteet ja saattoi koristeitten yksityiskohdat esiintymään
jyrkkäpiirteisinä. Se oli todellista kuvanveistotyötä. Kun hän oli
saanut langat muovatuksi haluttuihin muotoihin, päällystivät hän ja
Hubertine ne kultalangoilla, jotka he neuloivat kiinni pajupistoilla. He
loivat siten hienoja, verrattoman loistavia kultaisia korkokuvia, jotka
säteilivät savuttuneessa huoneessa kuin aurinko. Vanhat työkalut,
reikätaltat, purasimet, nuijat ja vasarat olivat riveissä
vuosisataisessa järjestyksessään. Kehyksillä ajelehtivat jätevasu ja
kultalankarasia, sormustimet ja neulat. Ja »sukkela», käsirukki ja
kerinpuut pajukeloineen ruostuivat nurkissaan, näyttäen nukkuvan
avonaisista ikkunoista henkivän syvän rauhan raukaisemina.

Päivät vierivät, ja Angélique katkoi neuloja aamusta iltaan, niin kovaa
työtä oli tuo kultalankojen neulominen paksun, tiukan lankakerroksen
läpi. Näytti siltä kuin olisi tämä raskas työ vaatinut hänet kokonaan
ruumiineen ja sieluineen, niin ettei hän enää ajatellutkaan. Jo kello
yhdeksän hän pani maata läpiuupuneena ja nukkui kuin kivi. Kun hän
työltään jouti hetkiseksi kohottamaan päätään, hämmästyi hän, kun ei
nähnytkään Félicieniä. Vaikka hän ei itse tehnytkään mitään häntä
kohdatakseen, ajatteli hän että Félicienin olisi pitänyt voittaa kaikki
esteet ollakseen hänen luonaan. Mutta hän hyväksyi sen, että Félicien
oli niin järkevä; hän olisi soimannut häntä, jos hän olisi tahtonut
hätiköidä. Epäilemättä hänkin odotti ihmettä. Angélique eli nyt
yksinomaan tuosta odotuksestaan, hän toivoi joka ilta että ihme
tapahtuisi seuraavana päivänä. Aina tähän saakka oli hänen mielensä
pysynyt kapinoimatta. Toisinaan hän kuitenkin nosti päätään
malttamattomana: eikö vieläkään mitään? Ja hän työnsi lujasti neulaansa,
jotta hänen hennot sormensa verestivät. Usein hänen täytyi kiskoa neula
irti pihdeillä. Kun neula katkesi, synnyttäen kuivan helähdyksen kuin
lasia taitettaessa, ei hän edes eleellä osottanut kärsimättömyyttä.

Hubertine alkoi huolestua hänen tavattomasta työkiihkostaan, ja kun
pyykinpesun aika tuli, pakotti hän hänet jättämään koruompelun,
viettääkseen neljä päivää reippaassa liikunnassa päivänpaisteisessa
ulkoilmassa. Gabet-muori, jonka kivut olivat hellittäneet, saattoi
auttaa hieromisessa ja huuhtomisessa. Mariantarhassa oli kuin juhla.
Tämä elokuun loppupuoli oli kerrassaan ihana, taivas oli lämmin, varjot
tummat. Virkistävää raikkautta huokui Chevrotte-purosta, jonka vedet
juoksivat viileinä salavien katveessa. Ja ensi päivä kului Angéliquelta
hyvin iloisesti, hän paukutti ja virutti vaatteita ja nautti puron,
jalavien, myllynraunioitten ja ruohikon seurasta; ne olivat hänen
ystäviään, joitten kanssa hänellä oli niin paljon yhteisiä muistoja.
Täällähän hän oli tullut tuntemaan Félicienin, ensin salaperäisenä
kuutamossa, sitten niin suloisen kömpelönä, sinä aamuna jolloin hän oli
pelastanut purosta alusröijyn. Jokaisen vaatekappaleen huuhdottuaan
hänen täytyi vilkaista piispankartanon ristikkoporttiin, joka kauan
sitten oli jätetty käyttämättömäksi. Siitä hän oli eräänä iltana
kulkenut hänen käsivarteensa nojaten; ehkä hän avaisi sen nyt yhtäkkiä,
tullakseen noutamaan häntä ja viedäkseen hänet isänsä jalkojen juureen.
Tämä toivo antoi viehätyksen hänen karkealle, vaahtopärskeiselle
työlleen.

Mutta kun Gabet-muori toisena päivänä toi viimeistä työntökärrykuormaa
vaatteita, alkaen levittää niitä Angéliquen kanssa, keskeytti hän
loppumattoman lavertelunsa sanomalla kaikessa viattomuudessa:

-- Kyllä kai tekin olette kuullut, että monseigneur aikoo naittaa
poikansa?

Angélique levitti parhaallaan lakanaa, ollen polvillaan ruohikossa.
Hänen sydämensä oli lakata sykkimästä.

-- Niin, ihmiset siitä puhuvat, jatkoi Gabet-muori. Monseigneurin poika
menee syksyllä naimisiin neiti de Voincourtin kanssa... Asia on kuulemma
lopullisesti sovittu toissapäivänä.

Angélique jäi polvilleen, sekavat ajatukset myllersivät hänen päässään.
Uutinen ei häntä suinkaan hämmästyttänyt, hän tunsi sen todeksi. Hänen
äitinsä oli siitä puhunut hänelle, se ei tullut odottamatta. Mutta tänä
ensi hetkenä hänen jalkansa herpautti ajatus, että Félicien saattoi
jonakin väsymyksen hetkenä isänsä pelosta suostua menemään naimisiin
tuon toisen kanssa, vaikkei hän häntä rakastanutkaan. Silloin hän,
Angélique, jota hän jumaloi, olisi hänet kadottanut. Hän ei ollut
koskaan tullut ajatelleeksi tätä heikkouden mahdollisuutta; hän näki nyt
Félicienin taipuvan velvollisuudentunnon alle ja kuuliaisuuden nimessä
saattavan heidät molemmat onnettomiksi. Ja pysyen yhä polvistuneena hän
käänsi katseensa ristikkoporttia kohti, hänen mielensä nousi vihdoinkin
kapinaan, hän tunsi halua mennä pudistamaan sen rautatankoja, avata sen
kynsillään, juosta Félicienin luokse ja pitää yllä hänen rohkeuttaan,
jottei hän antaisi perään.

Hän hämmästyi huomatessaan vastaavansa Gabet-muorille, puhtaasti
koneellisen tunteittensa salaamis-vaiston ohjaamana:

-- Vai menee hän naimisiin neiti Clairen kanssa... Neiti Claire on hyvin
kaunis, sanotaan että hän on hyvin hyväkin...

Ihan varmasti hän menisi tapaamaan Félicieniä heti kun Gabet-muori
lähtisi pois. Hän oli odottanut kyllin kauan, hän tahtoi rikkoa valansa
olla häntä tapaamatta, se tuntui hänestä nyt vain turhalta vastukselta.
Millä oikeudella heidät näin pidettiin erossa? Kaikki muistutti hänelle
heidän rakkauttaan, niin tuomiokirkko kuin soliseva purokin ja vanhat
jalavat, joitten keskellä he olivat rakastaneet toisiaan. Koska heidän
lempensä oli siellä syttynyt, niin siellä hän nyt tahtoi hänet jälleen
tavata, kietoa kätensä hänen kaulaansa ja paeta kauas, niin kauas ettei
heitä enää koskaan löydettäisi.

-- No niin, sanoi vihdoin Gabet-muori, ripustettuaan viimeiset
lautasliinat pensaan oksille. -- Parin tunnin perästä ne ovat kuivat...
Hyvästi nyt vain, neiti, koska minulla ei ole täällä enää mitään
tehtävää.

Seisoessaan siinä viheriällä ruohikolla hohtavien lumivalkoisten
liinavaatteitten keskellä Angélique muisteli sitä päivää, jolloin heidän
sydämensä olivat antautuneet toisilleen niin vilpittöminä, vallattoman
rajutuulen piestessä lakanoita ja pöytäliinoja. Minkätähden Félicien ei
enää tullut häntä tapaamaan? Minkätähden hän ei ollut kohtaamassa häntä
nyt, tässä raikkaan iloisessa vaatteenkuivaus-puuhassa? Mutta kohta, kun
hän pitäisi häntä sylissään, hän tietäisi taas ettei hän kuulunut muille
kuin hänelle yksin. Hänen ei tarvitsisi edes nuhdella Félicieniä hänen
heikkoudestaan, jo hänen pelkkä ilmestymisensä riittäisi antamaan hänen
tahdolleen voiman pitää kiinni heidän onnenvaatimuksestaan. Félicien ei
pelkäisi mitään, kunhan hän vain menisi viipymättä häntä tapaamaan.

Tunti kului, ja Angélique käyskenteli hitain askelin vaatteitten
keskellä, itsekin valkoisena auringonsäteitten häikäisevästä
heijastuksesta, ja hänen sisässään heräsi epäselvä ääni, joka tuli yhä
voimakkaammaksi ja esti häntä menemästä ristikkoportin luokse. Alkava
taistelu pelotti häntä. Kuinka? Eikö hänen sydämessään ollut mitään
muuta kuin tuo tahto, joka vaati häntä menemään? Siellä oli, sinne oli
varmaan pantu jotain muutakin, jotain, mikä nousi esteeksi ja sekotti
hänen intohimonsa viattoman yksinkertaisuuden. Olisihan varsin
yksinkertaista rientää sen luokse, jota rakastaa; ja kuitenkaan hän ei
nyt voinut sitä tehdä, häntä pidätti tuskallinen epäilys: hän oli
vannonut, hän tekisikin siinä ehkä hyvin pahasti. Illalla, kun vaatteet
olivat kuivat ja Hubertine tuli häntä auttamaan niitten poisviemisessä,
ei hän vielä ollut päässyt ratkaisuun, ja hän päätti miettiä yöllä. Syli
täynnä lumivalkoisia, hyvälle tuoksuvia vaatteita hän heitti rauhattoman
katseen hämärtyvään Mariantarhaan; se oli hänen mielestään kuin
rehellinen ystävä, joka ei antanut suostumustaan rikolliseen
aikomukseen.

Seuraavana aamuna Angélique heräsi rauhattomana. Useita öitä kului
vielä, hänen voimatta tehdä päätöstään. Ainoastaan varmuus siitä, että
Félicien rakasti häntä, auttoi häntä pysymään tyynenä. Se varmuus oli
pysynyt horjumattomana, hän tunsi siinä suloista viihdytystä.
Tietäessään olevansa rakastettu hän jaksaisi odottaa ja kestää kaikki.
Hänet oli jälleen vallannut armeliaisuuden puuska, hän heltyi
pienimmistäkin kärsimyksistä, kyyneleet olivat aina valmiina puhkeamaan
hänen silmistään. Mascart-ukolle hän sai taas toimittaa tupakkaa,
Chouteau-vanhukset saivat häneltä makeisiakin. Mutta varsinkin
Lemballeusen perhe hyötyi hänen anteliaisuudestaan, Tiennetten oli nähty
tanssivan juhlissa tuon hyvän neidin hame yllään. Ja kun Angélique
eräänä päivänä tuli tuomaan Lemballeuse-muorille edellisenä päivänä
lupaamiaan paitoja, huomasi hän kaukaa, että kerjäläisten luona oli
kreivitär de Voincourt ja hänen tyttärensä, Félicienin seuraamana. Tämä
oli arvatenkin tuonut heidät sinne. Angélique ei näyttäytynyt, vaan
palasi takaisin sydän raskaana. Kaksi päivää myöhemmin hän näki heidän
menevän kolmisin Chouteau-vanhusten luokse. Ja eräänä aamuna
Mascart-ukko kertoi hänelle, että tuo kaunis nuori mies oli käynyt hänen
luonaan kahden hienon naisen kanssa. Silloin hän lakkasi käymästä
köyhiensä luona, jotka eivät enää olleet hänen, koska Félicien antoi ne
noille naisille, otettuaan ne ensin häneltä. Hän ei liikkunut enää
ulkona, peljäten kohtaavansa heidät vieläkin ja saavansa jälleen
sydämeensä haavan, jonka tuska tunki joka kerta yhä syvemmälle. Ja hän
tunsi että hänessä kuoli jotakin, että hänen elämänsä valui pois pisara
pisaralta.

Ollessaan eräänä iltana tällaisen kohtauksen jälkeen yksin huoneessaan,
hän huudahti tuskan tukahduttamana:

-- Hän ei rakasta minua enää!

Hän näki edessään Claire de Voincourtin kookkaana ja kauniina tuuheine,
tummine hiuksineen. Ja hän näki Félicienin hänen rinnallaan, solakkana
ja ylväänä. Eivätkö he olleet kuin luodut toisilleen, samaa syntyperää
ja niin toisiinsa soveltuvat, että olisi voinut pitää heitä jo
avioparina?

-- Hän ei rakasta minua enää, hän ei rakasta minua enää!

Tämä ajatus iski häneen jyristen kuin raunioiksi romahtava rakennus. Kun
hänen uskonsa oli mennyt, niin kaikki sortui. Hän ei voinut enää
ajatella eikä punnita tyynesti tosiasioita. Eilen hän uskoi, nyt hän ei
enää uskonut. Vain henkäys, mistä lieneekin tullut, oli riittänyt
murskaamaan kaikki. Hän oli yhtäkkiä sortunut siihen äärettömään
kurjuuteen, jonka tuottaa tieto siitä että rakastetun rakkaus on
loppunut. Olihan juuri Félicien sanonut kerran, että se oli tuskista
suurin, hirmuinen kidutus. Tähän saakka hän oli voinut tyytyä ja
alistua, hän oli odottanut ihmettä. Mutta hänen voimansa oli ehtynyt
uskon kadotessa, hän oli hädässään avuton kuin lapsi. Ja tuskallinen
kamppailu alkoi jälleen.

Ensin hän vetosi ylpeyteensä: jollei Félicien enää rakastanut, niin
olkoon menneeksi, hänkin oli liian ylpeä rakastaakseen häntä sen
koommin. Ja hän valehteli itselleen, hän oli olevinaan kuin vaivasta
päässyt ja hyräili muka huoletonna kirjaillessaan Hautecoeurien
vaakunaa, jota hän oli nyt ryhtynyt valmistamaan. Mutta sydän pyrki
pakahtumaan, ja hänen täytyi häpeäkseen myöntää olevansa niin ponneton,
että rakasti yhäkin ja vielä enemmän. Tuo vaakuna, joka lanka langalta
syntyi hänen hyppysistään, piti häntä raatelevassa murheessa kokonaisen
viikon. Se oli neljään alaan jaettu, ensimmäinen ja neljäs merkiten
Jerusalemia, toinen ja kolmas Hautecouriä; Jerusalemia kuvasi
hopeapohjalla kultainen jerusaleminristi, kulmissa neljä pientä
kultaristiä; Hautecoeuriä kultainen linna sinisellä pohjalla, keskellä
musta, hopeasydäminen pienoisvaakuna, kaiken lisänä kolme kultaista
liljaa, kaksi ylhäällä, yksi alakärjessä. Värit ommeltiin
punontalangoilla, metallit kulta- ja hopealangalla. Kuinka kurja hän
oli, tuntiessaan kätensä vapisevan ja painaessaan päätään kumarruksiin
kätkeäkseen silmänsä, jotka vaakunan väriloiste sokaisi kyynelillä! Hän
ei ajatellut muuta kuin Félicieniä, hän jumaloi häntä hänen tarunomaisen
ylhäisyytensä loisteessa. Ja kirjaillessaan tunnuslausetta: _Jos Jumala
tahtoo, tahdon minäkin_, mustalla silkillä hopeanauhalle, hän tunsi
selvästi että hän oli hänen orjansa, ettei hän milloinkaan enää voisi
siitä toipua. Ja kyyneleet hämärsivät hänen katseensa, Silläaikaa kun
hän yhä koneellisesti kuletti neulaa vaatteen läpi.

Se oli surkeata. Angélique rakasti epätoivoisena, hän taisteli tuota
toivotonta rakkauttaan vastaan, voimatta sitä kuolettaa. Aina uudelleen
hänet valtasi halu juosta Félicienin luo ja vallottaa hänet jälleen
itselleen heittäytyen hänen kaulaansa; ja yhä uudelleen alkoi kamppailu.
Toisinaan hän luuli voittaneensa, hänen mielensä täytti suuri
hiljaisuus, hänestä tuntui että hän saattoi nähdä itsensä kuin jonkun
vieraan olennon, pienenä, tyynenä, kuuliaisena, polvistuneena
kieltäymyksen nöyryydessä; se ei ollut enää hän, se oli se kiltti ja
tottelevainen tyttö, joksi hänen piti tulla, joksi hänen ympäristönsä ja
kasvatuksensa hänet tekivät. Sitten hänen verensä jälleen ailahti
huumaavana; hänen terve olentonsa ja hehkuva nuoruutensa laukkasivat
kuin valtoimet ratsut; ja hän näki itsensä jälleen yhtä ylpeänä ja
intohimoisena kuin ennen, tuntemattomasta alkuperästään periytyneessä
kuohuvassa kiihkossa. Minkätähden hänen olisi toteltava? Velvollisuutta
ei ollut, ainoastaan vapaa halu oli olemassa. Hän jo valmisteli pakoaan,
hän suunnitteli sopivinta hetkeä murtaakseen auki piispankartanon
ristikkoportin. Mutta samassa palasi ahdistuskin, jäytävä kipu,
epäilyksen tuska. Jos hän antautuisi pahaan, tulisi hänelle siitä
ikuiset tunnonvaivat. Hän vietti hirveitä hetkiä tässä epävarmuudessa,
kun ei hän tiennyt mille puolelle asettua, kun tunteitten myrsky viskoi
häntä lakkaamatta rakkauden kapinoivasta uhmasta rikoksen kauhuun. Ja
hän kävi heikommaksi kerta kerralta voitettuaan sydämensä.

Eräänä iltana, kun hän oli lähtemäisillään ulos mennäkseen tapaamaan
Félicieniä, ollen samalla suuressa tuskassa siitä ettei enää jaksanut
vastustaa intohimoaan, hän äkkiä muisti vaivaishoitohallituksen antaman
kasvattikirjan. Hän otti sen esiin kaapin pohjalta ja selaili sitä,
antaen alhaisen syntyperänsä sataa päälleen korvapuusteina sen joka
sivulta polttavassa nöyryytyksen janossa. Isä ja äiti tuntemattomat, ei
vanhempia eikä nimeä, ei mitään muuta kuin päivämäärä ja numero!
Hyljätty kuin maantien laidalla puhjennut rikkaruoho! Ja muistot
kohosivat joukoittain, hän muisti Nièvren rehevät niityt, eläimet, joita
hän oli niillä paimentanut, Soulanges'in sileän maantien, jolla hän
käveli avojaloin, Nini-tädin, joka kuritti häntä, kun hän varasti
omenia. Varsinkin herättivät hänen muistoaan ne sivut, joille oli
merkitty joka kolmas kuukausi tapahtuneet apulaistarkastajan ja lääkärin
käynnit heidän nimikirjotuksineen, joitten jälkeen seurasi toisin
paikoin huomautuksia ja muistiinpanoja: siihen oli merkitty sairaus,
johon hän oli ollut vähällä kuolla, hänen hoitajansa vaatimus saada
uudet kengät palaneitten sijaan. Ne olivat raskaita huomautuksia hänen
taipumattomalle luonteelleen. Se oli hänen kurjuutensa päiväkirja. Mutta
eräs muistiinpano sai hänet lopuksi sulamaan kyyneliin. Se oli
pöytäkirja, jossa todettiin sen kaulanauhan katkaiseminen, jota hän oli
saanut pitää aina kuusivuotiaaksi asti. Hän muisti inhonneensa
vaistomaisesti tuota silkkinauhaan pujotelluista oliivin muotoisista
luuhelmistä tehtyä kaulanauhaa, johon oli kiinnitetty pyöreä hopealippu,
missä oli hänen vastaanottopäivänsä ja numeronsa. Hän arvasi että se oli
orjan kaularengas, ja hän olisi repinyt sen poikki pikku käsillään,
jollei hän olisi pelännyt seurauksia. Tultuaan sitten vähän suuremmaksi
hän oli valittanut sen kuristavan kaulaansa. Hänen oli kuitenkin annettu
pitää sitä vielä vuoden ajan. Ja kuinka iloinen hän oli ollut, kun
apulaistarkastaja oli leikannut nauhan poikki kunnanvaltuuston
esimiehen läsnäollessa, korvaten tämän yksilömerkin virallisella
tuntomerkkiluettelolla, jossa olivat jo hänen orvokinsiniset silmänsä ja
hieno kullankeltainen tukkansa! Ja kuitenkin hän tunsi yhä vielä
kaulassaan tuon nauhan, joka oli kuin kotieläimen tuntomerkiksi pantu
kaulahihna: se oli uponnut hänen lihaansa ja tukehdutti häntä. Kun hän
nyt katsoi tuota sivua, valtasi hänet jälleen kauhea nöyryytys, joka sai
hänet nousemaan takaisin huoneeseensa nyyhkyttäen, tuntien itsensä
arvottomaksi rakkaudelle. Kaksi kertaa tämän jälkeen tuo kirjanen hänet
vielä pelasti. Sitten sekin tuli voimattomaksi masentamaan hänen
mielensä kapinaa.

Nyt nämä kiusauksen puuskat alkoivat kiduttaa häntä öisin. Ennen
maatapanoaan hän pakottautui lukemaan Legendaa, puhdistaakseen untansa.
Mutta vaikka hän koetti syventyä siihen pää kättensä välissä, ei hän
tajunnut mitään; ihmeet tuntuivat hänestä kumman sisällöttömiltä, ne
liehuivat hänen ohitseen kuin värittömät haamut. Nukuttuaan sitten
suuressa vuoteessaan jonkun hetken lyijynraskaassa unessa, hän heräsi
äkkiä hätkähtäen ahdistavaan tunteeseen keskellä synkkää pimeyttä.
Puoleksi tajuttomana hän kohosi pystyyn vuoteessaan ja polvistui
keskelle syrjään viskattuja lakanoita hiki ohimoilla, väristyksen
puistattamana. Ja hän risti kätensä ja sopersi tuskaisena: »Jumalani,
miksi olet minut hyljännyt?» Sillä hänen ahdistava hätänsä oli
suurimmillaan näinä hetkinä, jolloin hän tunsi olevansa aivan yksin
pimeässä. Hän oli nähnyt unta Félicienistä, hän pelkäsi vapisten
pukeutuvansa ja menevänsä häntä tapaamaan, kenenkään olematta saapuvilla
häntä estämässä. Armo vetäytyi hänestä pois, Jumala ei enää ollut hänen
luonaan, ympäristö hylkäsi hänet. Epätoivoisena hän kutsui tuonpuoleista
maailmaa avukseen ja terotti kuuloaan näkymättömyyden äänille. Mutta
ilma oli tyhjä, poissa olivat äänten kuiskinat ja salaperäiset havinat.
Mariantarha, Chevrotte, salavat, ruohot, piispankartanon puut,
tuomiokirkkokin, kaikki oli kuollutta. Niissä ei ollut enää mitään
jäljellä hänen unelmistaan, neitsyitten valkoinen parvi oli hävitessään
jättänyt jälkeensä haudan tyhjyyden. Hän oli kiusauksessa voimattomana,
aseettomana kuin alkuaikaisen kirkon kristitty, joka sortuu perisynnin
alle heti kun yliluonnollinen apu lakkaa. Hän kuuli kuinka tuon entisen
turvallisen kolkan synkässä äänettömyydessä perinnäisturmelus virkosi
ulvoen eloon, saaden voiton kasvatuksen tuloksista. Hän tunsi että
jolleivät salatut voimat muutaman tuokion kuluessa tulisi hänen
avukseen, jolleivät ympäristön esineet heräisi häntä tukemaan, niin hän
varmasti sortuisi ja joutuisi perikatoon. »Jumalani, Jumalani, miksi
olet minut hyljännyt?» Ja ollen yhä polvillaan pienenä ja hentona
keskellä suurta vuodettaan, hän tunsi menehtyvänsä.

Silloin, joka kerta tähän saakka, hän juuri äärimäisen hädän hetkellä
tunsi vilvottavaa huojennusta. Taivaallinen armo oli säälinyt hänen
vaivaansa ja palasi takaisin, suoden hänelle jälleen haavekuvitelmansa.
Hän hyppäsi avojaloin lattialle ja juoksi innoissaan ikkunan luo. Ja nyt
hän kuuli jälleen ääniä, näkymättömät siivet hipoivat hänen hiuksiansa
ja Legendan kansa astui esiin puista ja kivistä, ympäröiden hänet
valkoisena parvena. Hänen puhtautensa ja hyvyytensä, kaikki se mitä hän
oli valanut itsestään ympäristöönsä, palasi jälleen hänen luokseen ja
pelasti hänet. Senjälkeen hän ei enää pelännyt, hän tiesi että häntä
vartioitiin: Agnes ja kaikki toiset neitsyet olivat palanneet ja
leijailivat lempeinä väräjävässä ilmassa. Se oli kuin etäältä saapuva
rohkaisu, kuin yötuulen kuiskinassa tuleva hiljainen voiton viesti.
Tunnin ajan hän hengitti tätä rauhottavaa viileyttä, surullisin sydämin,
yhä lujittuen päätöksessään ennemmin kuolla kuin rikkoa valansa.
Murtuneena hän laskeutui viimein jälleen vuoteeseensa ja vaipui uneen,
tuntien jo pelkoa seuraavan päivän kamppailusta, mielessä se tuskaa
tuottava ajatus, että hän lopulta varmaan sortuisi, jos hän täten kerta
kerralta yhä heikontuisi.

Ja hän oli todella alkanut jollakin tavoin riutua, sitten kun hän oli
ruvennut uskomaan ettei Félicien häntä enää rakastanut. Hänellä oli
rinnassaan haava, joka saattoi hänet kuolemaan vähitellen huomaamatta ja
valittamatta. Ensin se oli ilmennyt väsymyksenä: häntä alkoi
tukahduttaa, hänen täytyi heittää lanka käsistään, ja hän tuijotti
jonkun hetken tyhjyyteen sumennein silmin. Sitten hän oli lakannut
syömästä, nauttien vain vaivoin joitakin kulauksia maitoa;
leipäviipaleensa hän kätki ja viskasi salaa naapurien kanoille, jotta ei
saattaisi vanhempiaan levottomiksi. Lääkärikin kutsuttiin, mutta hän ei
saanut selville mitään erityistä, vaan syytti liian yhtämittaista
huoneessa oleskelua ja kehotti vain liikkumaan enemmän ulkoilmassa.
Hänen koko olemuksensa hiljalleen haihtui pois ja hävisi. Hänen
ruumiinsa leijui kuin suurten siipien kannattamana ja sielun liekki
näytti saavan hänen kuihtuneet kasvonsa hohtamaan valoa. Hän oli
heikontunut niin ettei hän voinut laskeutua alas huoneestaan muutoin
kuin pidellen kaksin käsin porraskäytävän seinämistä, sillä hänen
jalkansa horjuivat. Mutta heti kun hän tunsi että toiset katsoivat
häneen, ponnisti hän kaiken tahtonsa, koettaen itsepäisesti pysyä
lujana. Hän tahtoi kaikella muotoa saada valmiiksi monseigneurin
piispanistuimeen aiotun vaikeatöisen koruompelukaistan. Hänen pienissä,
hoikissa käsissään ei ollut enää voimaa, ja kun häneltä katkesi neula,
ei hän jaksanut vetää sitä pihdeillä ulos.

Eräänä aamuna oli sekä Hubertin että Hubertinen täytynyt mennä
kaupungille ja jättää Angélique yksin työnsä ääreen.

Kun Hubert, joka ensimmäisenä ehti takaisin, astui sisään, löysi hän
Angéliquen lattialta makaamasta; hän oli pyörtynyt kehyksen ääreen ja
liukunut tuolilta maahan. Työ oli käynyt yli hänen voimainsa, toinen
suurista enkeleistä oli keskeneräinen. Suunniltaan joutuneena Hubert
nosti hänet ylös ja koetti asettaa häntä seisoalleen, mutta hän ei
pysynyt jaloillaan eikä edes herännyt tainnoksista.

-- Rakas lapsi, rakas lapsi... Vastaa toki, Jumalan tähden...

Vihdoin hän avasi silmänsä ja katsoi häneen surullisena. Miksi hän
tahtoi häntä elämään? Hän olisi ollut niin onnellinen kuolleena!

-- Mikä sinulla on, rakas lapsi? Sinä olet siis pettänyt meitä, sinä
rakastat häntä yhä vielä?

Hän ei vastannut, hän vain katsoi häneen sanomattoman surullisena.
Silloin Hubert epätoivoissaan nosti hänet syliinsä ja kantoi hänet
huoneeseensa. Ja asetettuaan hänet vuoteelle, johon hän jäi makaamaan
niin kalpeana ja heikkona, hän itki tuota julmaa tekoa, johon hän
tahtomattaan oli joutunut syypääksi erottaessaan hänet rakastetustaan.

-- Minä olisin kyllä antanut hänet sinulle! Minkätähden et ole sanonut
minulle mitään?

Mutta Angélique ei puhunut, hänen silmäluomensa sulkeutuivat ja hän
näytti nukahtavan. Hubert seisoi hänen vieressään katsellen hänen
kapeita liljakasvojaan, sydän vertavuotavana säälistä. Mutta kun
Angélique hengitti hiljaa ja tasaisesti, laskeutui hän alas, kuullessaan
vaimonsa palaavan.

Alhaalla työhuoneessa syntyi heidän välillään selvitys. Hubertine oli
tuskin saanut hatun päästään, kun Hubert kertoi hänelle että hän oli
tavannut lapsen lattialta pyörtyneenä ja että hän nyt nukkui vuoteellaan
kuoleman heikkona.

-- Me olemme erehtyneet. Hän muistelee yhä tuota poikaa ja kuolee
suruunsa... Oh, jospa tietäisit kuinka kipeästi minuun koski ja mitkä
tunnonvaivat sain, kun ymmärsin mikä hänellä oli ja kannoin hänet ylös
niin säälittävän surkeana. Se on meidän syymme, me olemme valheilla
erottaneet heidät... Kuinka? Antaisitko hänen kärsiä, etkö sanoisi
mitään pelastaaksesi häntä!

Hubertine oli vaiti kuten Angélique äsken ja katsoi häneen vain
vakailla, järkevillä silmillään, kalpeana murheesta. Mutta
herkkätuntoinen Hubert, jonka tuo kärsivä rakkaus oli saattanut
riistäytymään irti tavallisesta alistuvaisuudestaan, ei rauhottunut,
vaan jatkoi kiihtyneenä, käsiään huitoen:

-- No niin, sitten puhun minä, ja minä sanon hänelle että Félicien
rakastaa häntä ja että olemme julmuudessamme estäneet hänet tulemasta
pettämällä häntäkin... Jokainen hänen kyynelensä polttaa nyt minun
sydäntäni. Se olisi murha, johon tuntisin itseni syypääksi... Minä
tahdon että hän tulisi onnelliseksi, niin, onnelliseksi, maksoi mitä
maksoi...

Hän oli tullut liki vaimoansa ja huusi julki kapinoivan hellyytensä,
kiihtyen vielä enemmän Hubertinen surumielisestä äänettömyydestä.

-- He rakastavat toisiansa, ja senvuoksi he ovat määrääjiä... Rakkaus on
kaiken yläpuolella... Niin, maksoi mitä maksoi, onni on luvallinen ja
laillinen.

Vihdoin Hubertinekin puhui verkkaisella äänellään, liikahtamattomana
seisoen:

-- Ettäkö tuo nuori mies siis saisi ottaa hänet? Ettäkö he saisivat
mennä naimisiin vastoin meidän tahtoamme ja vastoin hänen isänsä
tahtoa?... Siihen sinä siis heitä neuvot. Sinä luulet että he voisivat
sitten olla onnelliset, että rakkaus on kylliksi...

Ja hän jatkoi pysähtymättä, samalla alakuloisella äänellä:

-- Palatessani tulin hautausmaan sivu, ja heräävä toivo sai minut
menemään sinne vielä kerran... Minä polvistuin vielä kerran sille
paikalle, jota meidän polvemme ovat kuluttaneet, ja rukoilin siinä
kauan.

Hubert oli kalvennut, hänen kiihkonsa hyytyi. Hän tunsi hyvin tuon
taipumattoman äidin haudan, jolla he niin usein olivat itkeneet
nöyrtyneinä, tottelemattomuuttaan soimaten, toivoen että vainaja
armahtaisi heitä maan povesta. Ja he olivat viipyneet siellä tuntikausia
siinä varmassa uskossa, että he saisivat itsessään tuntea tuon
anteeksiannon, jos sitä heille koskaan suotiin. Heidän pyyntönsä ja
odotuksensa kohdistuivat siihen, että heille syntyisi vielä lapsi,
anteeksiannon lapsi; se olisi ainoa merkki, mistä he tietäisivät
vihdoinkin saaneensa anteeksi. Mutta mitään ei ollut tullut, kylmä ja
kuuro äiti jätti heidät siihen järkähtämättömään rangaistukseen, johon
heidän ensimmäisen lapsensa kuolema oli heidät tuominnut, lapsen, jonka
hän oli heiltä riistänyt ja vienyt mukanaan ja jota hän ei taipunut
antamaan heille takaisin.

-- Minä rukoilin kauan, toisti Hubertine, -- minä kuuntelin eikö mitään
vavahtaisi...

Hubertin katse kiintyi häneen tuskaisen kysyvänä.

-- Eikä mitään! Ei mitään merkkiä tullut maasta, ei mitään vavahtanut
minussa. Ah, se on lopussa, on jo liian myöhäistä, me olemme onnettomat
omasta syystämme.

Silloin Hubert vavahti ja kysyi:

-- Syytätkö minua?

-- Kyllä, sinä olet syyllinen, ja minä myös tein itseni syylliseksi
seuratessani sinua... Me olemme olleet tottelemattomat, ja se on
turmellut koko meidän elämämme.

-- Etkö sinä siis ole onnellinen?

-- En, minä en ole onnellinen... Vaimo, jolla ei ole lasta, ei ole
onnellinen... Rakkaus yksin ei riitä, rakkaudella täytyy olla myöskin
siunaus.

Hubert oli vaipunut tuolille menehtyneenä, suuret kyynelet silmissä. Ei
milloinkaan ollut hänen vaimonsa näin soimannut häntä heidän elämänsä
varhaisesta haavasta. Ja Hubertine, joka muulloin niin pian heltyi ja
alkoi lohduttaa, haavotettuaan häntä jollakin tahdottomalla
viittauksella, katsoi nyt hänen kärsimystään liikkumattomana seisoen,
tekemättä elettäkään, astumatta askeltakaan häntä kohti. Ja Hubert itki
ja huusi nyyhkytystensä seasta:

-- Oh, sinä tuomitset tuon lapsi-raukan, joka nukkuu ylhäällä
huoneessaan... Sinä et tahdo että tuo nuori mies ottaisi hänet niinkuin
minä otin sinut ja että hän joutuisi kärsimään mitä sinä olet kärsinyt.

Hubertine vastasi vain päännyökkäyksellä, täydestä ja yksinkertaisesta
sydämensä vakaumuksesta.

-- Mutta sanoithan itse, jatkoi Hubert, että se olisi tyttöraukallemme
kuoleman isku... Soisitko siis hänen kuolevan?

-- Soisin, mieluummin kuin elävän kurjaa elämää.

Hubert oli väristen noussut seisomaan, hän heittäytyi vaimonsa syliin ja
molemmat nyyhkyttivät. He syleilivät toisiaan kauan. Vaimon täytyi nyt
nojautua miehensä olkapäähän, saadakseen kylliksi rohkeutta. He
erkanivat sulkeutuneina syvään, tuskalliseen äänettömyyteen, joka, jos
Jumala niin tahtoi, saattoi merkitä heidän lapsensa kuolemaa.

Siitä päivästä lähtien täytyi Angéliquen pysyä huoneessaan. Hän tuli
niin heikoksi ettei voinut laskeutua työhuoneeseen: hänen päätänsä
rupesi heti pyörryttämään ja hänen jalkansa pettivät. Ensin hän vielä
käveli ja huonekalujen turvin teki matkan aina parvekkeelle asti. Sitten
hänen täytyi tyytyä menemään sängystä nojatuoliin. Matka oli pitkä ja
uuvuttava, eikä hän uskaltanutkaan sille kuin aamuin ja illoin.
Kuitenkin hän työskenteli yhtämittaa, kirjaillen liian raskaan
korkokuvaompelun sijasta kukkia varjostetulla silkillä. Hän kirjaili
niitä luonnon mukaan, jota varten hänellä oli kimppu hortensian ja
samettihaavan kukkia, jotka olivat tuoksuttomia eivätkä häntä
vaivanneet. Kukat olivat maljakossa, ja usein hän lepäsi kauan aikaa
niitä katsellen, sillä kevyt silkkilankakin tuntui raskaalta hänen
sormissaan. Kahdessa päivässä hän oli saanut ommelluksi vain yhden
samettihaavan kukan, joka elävänä, tuoreena helotti silkkisatiinilla.
Mutta hän ei voinut tulla toimeen ilman työtä, hän tahtoi pidellä neulaa
viimeiseen hengenvetoon asti. Kärsimys kuihdutti häntä tehden hänet
vieläkin hennommaksi, niin ettei hän ollut kohta muuta kuin puhdas ja
kaunis liekki.

Mitä hyödytti taistella enää, kun Félicien ei häntä rakastanut? Hän
kitui nyt kuolemaan siinä vakaumuksessa että Félicien ei häntä
rakastanut, ei ehkä ollut milloinkaan rakastanut. Niin kauan kuin
hänellä oli ollut voimia, oli hän taistellut sydäntään, terveyttään ja
nuoruuttaan vastaan, jotka vaativat häntä rientämään rakastettunsa
luokse. Mutta sitten kun hän oli tullut naulituksi tänne yhteen kohti,
täytyi hänen alistua, kaikki oli lopussa,

Eräänä aamuna, kun Hubert asetteli häntä nojatuoliin, sovittaen hänen
pienet, hervottomat jalkansa tyynylle, sanoi Angélique hymyillen:

-- Ah, nyt minä ihan varmasti olen kiltti enkä juokse tieheni luvatta.

Hubert kiiruhti ulos huoneesta tukahtuneena, peljäten purskahtavansa
itkuun.



XII.


Sinä yönä Angélique ei voinut nukkua. Unettomuus poltti hänen
silmäluomiaan, vaikka hän oli niin äärimäisen heikko. Ja kun Hubertit
olivat alhaalla menneet levolle ja keskiyö oli lähellä, nousi hän ylös,
vaikka se vaatikin äärimäisiä ponnistuksia, sillä hänestä tuntui kuin
hän kuolisi, jos hän vielä jäisi vuoteeseensa.

Häntä tukahdutti, hän veti ylleen aamunutun ja laahautui ikkunan luo,
avaten sen sepiseljälleen. Oli kostea, lauha talvi-ilma. Sitten hän
vaipui nojatuoliinsa, väännettyään ensin edessään olevalla pienellä
pöydällä seisovan lampun sydäntä korkeammalle; lampun annettiin palaa
hänen huoneessaan läpi yön. Pöydällä oli »Kultaisen legendan» vieressä
hortensia- ja samettihaapakimppu, jota hän jäljensi. Ja palautuakseen
jälleen elämään hän sai päähänsä ruveta työskentelemään. Hän veti
ompelukehyksen luokseen ja ompeli joitakin pistoja harhailevilla
käsillään. Hänen kirjailemansa ruusun punainen silkkilanka paistoi
vereltä hänen valkoisten sormiensa välissä, se oli kuin hänen suoniensa
veri, jonka viime tilkka valui pois pisara pisaralta.

Mutta vaikka hän oli kaksi tuntia kääntelehtinyt polttelevien
lakanoitten välissä saamatta unta, ei hän ehtinyt kauankaan istua
ennenkuin hänen silmäluomensa painuivat kiinni ja hän nukahti. Hänen
päänsä valahti taaksepäin selkänojaa vasten, taipuen kevyesti oikeaa
olkapäätä kohti. Silkkilanka oli yhä hänen liikkumattomissa käsissään,
jotta olisi voinut luulla hänen yhä ompelevan. Hän nukkui lampunvalossa
valkoisena ja rauhallisena, ja huone oli hänen ympärillään valkoisena ja
hiljaisena kuin hauta. Suuri, kuninkaallinen vuode haalistuneine
punertavine verhoineen näytti lampunvalossa vaalealta. Ainoastaan
kirstu, piironki ja vanhat tammipuiset tuolit erottuivat mustina,
muodostaen seinille kuin suruverhon. Hetket kuluivat, ja hän nukkui yhä
rauhallisena ja valkoisena.

Vihdoin kuului ääntä. Ja parvekkeelle ilmestyi Félicien vapisevana ja
laihtuneena kuten Angéliquekin. Hänen kasvonsa olivat muuttuneet, hän
syöksähti huoneeseen ja huomasi samassa Angéliquen, joka virui
nojatuolissaan säälittävän kuihtuneena ja niin kauniina. Ääretön tuska
kouristi hänen sydäntään, hän laskeutui polvilleen ja vaipui
surumieliseen katseluun. Angéliquesta ei siis ollut jäljellä enempää,
tuska oli hänet hävittänyt, niin ettei hän näyttänyt enää painavan
mitään, vaan virui siinä rentona kuin höyhen, jonka tuuli pian
lennättäisi pois. Hänen valoisassa uinunnassaan saattoi nähdä hänen
kärsimyksensä ja alistumisensa. Hänessä ei ollut entistä muuta kuin
hänen liljankaltainen suloutensa, kaltevilta olkapäiltä kohoava,
hienosti kaartuva kaulansa ja kapeat kasvonsa, jotka olivat kirkastuneet
kuin taivaaseen liitelevän neitsyen. Hiukset olivat enää pelkkää valoa,
lumenpuhtoinen sielu hohti läpikuultavan, silkinhienon ihon alta. Hän
oli kaunis kuin ruumiistaan vapautunut pyhimys, ja Félicien tuijotti
häneen häikäistyneenä ja epätoivoisena, liikutuksesta liikkumattomana,
yhteenliitetyin käsin. Angélique ei herännyt, Félicien katseli häntä
yhä.

Félicienin huulilta tullut kevyt hengähdys oli varmaan hipaissut
Angéliquen kasvoja, sillä yhtäkkiä hän avasi silmänsä aivan auki. Hän ei
liikahtanut, vaan katseli vuorostaan Félicieniä hymyhuulin ikäänkuin
unennäköä. Se oli Félicien, hän tunsi hänet, vaikka hän olikin
muuttunut. Mutta hän luuli yhä vielä nukkuvansa, sillä hän näki
Félicienin usein tällätavoin unissaan, mikä hänen herättyään teki hänen
tuskansa yhä katkerammaksi.

Félicien oli ojentanut kätensä ja puhkesi puhumaan:

-- Armas sielu, minä rakastan teitä... Minä kuulin teidän olevan
sairaana ja riensin luoksenne... Tässä olen, minä rakastan teitä.

Angéliquea värisytti, hän siveli sormillaan vaistomaisesti
silmäluomiaan. Félicien jatkoi:

-- Älkää epäilkö enää... Minä olen tässä jalkainne juuressa ja minä
rakastan teitä, minä rakastan teitä yhäti.

Silloin Angélique huudahti.

-- Ah, te siinä olette!... Minä en enää odottanut teitä, ja te
tulitte...

Haparoivilla käsillään hän oli tarttunut Félicienin käsiin tullen
vakuutetuksi ettei se ollut mikään pettävä unikuva.

-- Te rakastatte minua yhäti, ja minä rakastan teitä -- ah! -- enemmän
kuin koskaan luulin voivani rakastaa!

Onnensa huumauksessa, ensi hetken ehdottomassa riemussa he unohtivat
kaiken, heidän koko olemassaolonsa sisältyi siihen varmuuteen, että he
rakastivat toisiaan ja sanoivat sen toisilleen. Eilispäivän kärsimykset
ja huomispäivän vaikeudet olivat hävinneet. He eivät tienneet kuinka he
jälleen olivat tulleet yhteen, mutta he olivat yhdessä, heidän
ilokyyneleensä sekottuivat toisiinsa, he painautuivat toisiaan vastaan
puhtaassa syleilyssä, Félicien säälin järkyttämänä, Angélique niin
murheen kuihduttamana, ettei hänestä ollut Félicienin sylissä paljon
muuta kuin henkäys. Hämmästyksensä lumoamana Angélique oli kuin
halvaantunut, hän hymyili hervottomana ja onnellisena nojatuolinsa
pohjassa voimatta hallita jäseniään, kohoutuen vain puoleksi,
vaipuakseen jälleen takaisin ilonsa huumaamana.

-- Ah, rakas seigneur, minun ainoa toivoni on täyttynyt: olen nähnyt
teidät ennenkuin kuolen.

Félicien kohotti päänsä, tehden tuskaa osottavan eleen.

-- Kuolette!... Mutta te ette saa kuolla! Minähän olen täällä, ja minä
rakastan teitä.

Angélique hymyili taivaallisesti.

-- Ah, minä voin kuolla, kun te rakastatte minua. Se ei pelota minua
enää, minä nukahdan näin teidän olkapäähänne nojaten... Sanokaa vielä
että rakastatte minua.

-- Minä rakastan teitä, niinkuin rakastin teitä eilen ja niinkuin tulen
rakastamaan teitä huomenna... Älkää epäilkö sitä milloinkaan, se kestää
ikuisesti.

-- Niin, ikuisesti me rakastamme toisiamme.

Angélique katseli haltioituneena eteensä valkoiseen huoneeseen. Mutta
vähitellen hän ikäänkuin heräsi, tullen totiseksi. Hän alkoi jälleen
ajatella keskellä huumaavaa onneaan. Ja tosiseikat hämmästyttivät häntä.

-- Jos te rakastatte minua, niin minkätähden ette ole tullut ennemmin?

-- Teidän vanhempanne sanoivat minulle, ettette te enää rakastanut
minua. Minäkin olin silloin vähällä kuolla... Mutta sitten kun sain
kuulla teidän olevan sairaana, päätin yrittää luoksenne joka
tapauksessa, vaikka minut ajettaisiin ulos tästä talosta, johon minua ei
laskettu sisälle.

-- Äitini sanoi minulle samoin, ettette te enää minua rakastanut, ja
minä uskoin äitiäni... Minä olin nähnyt teidät tuon neidin seurassa ja
minä ajattelin että te olitte taipunut monseigneurin tahtoon.

-- Ei, minä vain odotin. Mutta minä olen ollut tarmoton, minä olen
pelännyt häntä.

Syntyi hiljaisuus. Angélique oli suoristautunut. Hänen kasvonsa
muuttuivat ankariksi, suuttumus rypisti hänen otsaansa.

-- Meitä on siis petetty molempia, meille on valehdeltu, jotta olisi
saatu meidät erotetuksi toisistamme... Me rakastimme toisiamme ja meitä
on kidutettu, meidät on oltu vähällä tappaa molemmat... No niin, se on
katalaa, ja se on päästänyt meidät valastamme. Me olemme vapaat.

Raivoisa halveksiminen oli nostanut hänet seisoalleen. Hän ei tuntenut
enää sairauttaan, tuo intohimon ja ylpeyden herääminen palautti hänen
voimansa. Hän oli luullut unelmaansa kuolleeksi ja olikin löytänyt sen
jälleen elävänä ja säteilevänä! Hän saattoi nyt sanoa itselleen,
etteivät he olleetkaan tehneet itseään arvottomiksi rakkaudelle, vaan
että syy oli muiden! Hän tunsi suurentuvansa, hän tiesi voittonsa
vihdoinkin olevan varman, ja se saattoi hänet haltioihinsa ja nostatti
hänet lopulliseen kapinaan.

-- No niin, lähtekäämme! sanoi hän vain.

Ja hän käveli huoneessaan urheana, täynnä tarmoa ja tahdonvoimaa. Hän
valitsi jo vaipan, jolla hän verhoisi hartiansa. Pään peitteeksi
riittäisi pitsiliina.

Félicien oli huudahtanut onnesta, sillä Angélique oli itsestään päätynyt
juuri siihen, mitä hän hartaimmin halusi. Hänen ainoana ajatuksenaan oli
ollut tämä karkaaminen, mutta hän ei ollut rohjennut sitä esittää. Oh,
että he voisivat yhdessä paeta kauas pois ja tehdä äkkilopun kaikista
ikävyyksistä ja vastuksista! Ja ihan samassa hetkessä, joten
harkitsemisen ristiriidatkin välttyivät!

-- Niin, lähtekäämme, rakas sielu, sanoi hän, -- lähtekäämme heti. Minä
tulin teitä noutamaan, minä tiedän mistä saamme ajoneuvot. Ennen
päivänkoittoa me olemme kaukana, niin kaukana ettei kukaan voi meitä
saavuttaa.

Angélique veti auki laatikoita ja sulki ne jälleen kiivaasti ottamatta
niistä mitään. Hänen haltioitumisensa kasvoi yhä. Kuinka! Hän oli
kiduttanut itseään viikkokausia, koettanut ajaa häntä pois muistostaan
ja luullut siinä onnistuneensakin! Eikä hän kuitenkaan ollut päässyt
siinä sen pitemmälle, tuo kamala työ oli alotettava aina alusta! Ei, hän
ei olisi koskaan jaksanut sitä suorittaa. Kun he kerran rakastivat
toisiaan, niin olihan kaikki varsin yksinkertaista: he menisivät
toisilleen, eikä mikään voima voisi heitä enää erottaa.

-- Kuulkaa, mitä minun pitää ottaa mukaani?... Oh, kuinka typerä minä
olin lapsellisine epäilyksineni. Kun ajattelen, että he ovat alentuneet
valehtelemaankin! Niin, eivät he olisi lähettäneet sanaa teille, vaikka
minä olisin kuollut!... Tarvitseeko ottaa liinavaatteita ja
pitovaatteita, mitä? Tässä on lämpimämpi puku... Ja he olivat ajaneet
minun päähäni jos minkälaisia ajatuksia ja pelkoja. Tämä on hyvä ja tämä
on paha, tätä sinun tulee tehdä ja tätä sinun ei tule tehdä, kaikki niin
mutkikasta että joutuu ihan pyörälle päästään. He valehtelevat aina, se
mitä he sanovat, ei ole totta: ihminen on onnellinen vain silloin, kun
elää ja rakastaa ja saa vastarakkautta... Teidän on rikkaus, kauneus ja
nuoruus, ja minä annan itseni teille ainaiseksi ja kokonaan, ja minun
ainoa iloni on teissä, ja te saatte tehdä minulle mitä tahdotte.

Hän riemuitsi, hänessä leimahtivat ilmituleen kaikki kiihkeät
perinnäisvaistot, joitten luultiin jo kuolleen. Hän oli kuin keskellä
huumaavan soiton pauhinaa. Hän näki heidän kuninkaallisen lähtönsä: tämä
ruhtinaitten poika vei hänet pois, tehden hänet kaukaisen valtakunnan
kuningattareksi; ja hän seurasi häntä riippuen hänen kaulassaan, leväten
hänen rinnoillaan sellaisessa tietämättömän intohimon väristyksessä,
että koko hänen ruumiinsa tuntui siitä raukeavan. Ei olisi enää mitään
muuta kuin he kahden, he kiitäisivät pois hevosten nelistäessä täyttä
jalkaa, häviäisivät tietämättömiin syleillen toisiaan!

-- En ota mukaani mitään, eikö niin?... Mitä minä niillä tekisin?

Félicien paloi malttamattomuudesta, hän oli jo ovella.

-- Ei mitään... Lähtekäämme pian.

-- Niin, lähtekäämme vain.

Ja Angélique oli myös jo ovella. Mutta hän kääntyi ympäri, hän tahtoi
heittää vielä viimeisen silmäyksen huoneeseen. Lamppu paloi yhä
vienolla, kalpealla valollaan, hortensia- ja samettihaapakimppu kukoisti
yhä, ja koruompelukehyksen keskellä helotti kirkasvärinen kukka
keskeneräisenä, mutta sentään elävänä, näyttäen kuin odottavan häntä.
Eikä huone ollut milloinkaan näyttänyt hänestä niin valoisalta; seinät
olivat valoisat, vuode oli valoisa, ilma oli kuin valoisan hengityksen
täyttämä.

Angéliquessa tuntui jotakin horjahtavan, hänen täytyi nojautua tuolin
selustaan.

-- Mikä teillä on? kysyi Félicien huolestuneena.

Angélique ei vastannut, hänen oli vaikea hengittää. Hänet valtasi
puistatus, hänen jalkansa pettivät ja hänen täytyi istuutua.

-- Älkää olko huolissanne, ei se ole mitään... Kunhan ensin lepään
hetkisen, niin lähdemme.

He olivat vaiti. Angélique katseli huonetta ikäänkuin hän olisi
unohtanut sinne jonkin kallisarvoisen esineen, tietämättä itsekään mikä
se oli. Hänessä heräsi kaipaus, ensin kevyenä, mutta tullen sitten yhä
raskaammaksi, niin että se vähitellen alkoi ahdistaa hänen rintaansa.
Hän oli unohtanut itsensä. Kaikki tuo valkoinenko se häntä näin pidätti?
Hän oli aina rakastanut valkoista, hän oli anastanut valkoiset
silkkilangan pätkätkin saadakseen ihailla niitä salaa.

-- Vielä vähän, vielä vähän aikaa, rakas seigneur, sitten lähdemme.

Mutta hän ei koettanutkaan enää nousta. Félicien oli levottomana
laskeutunut polvilleen hänen eteensä.

-- Kärsittekö te? Enkö voi tehdä mitään, jotta teidän olisi helpompi?
Jos teillä on kylmä, niin otan teidän pienet jalkanne käsiini ja
lämmitän niitä, kunnes voitte niillä vaikka juosta.

Angélique pudisti päätään.

-- Ei, ei, minulla ei ole kylmä, kyllä minä voin kävellä. Odottakaahan
hetkinen, yksi ainoa hetkinen.

Félicien näki selvästi että näkymättömät siteet kietoutuivat hänen
jäsentensä ympäri ja kiinnittivät hänet tänne niin lujaan, että jonkun
hetken perästä hänen ehkä olisi mahdotonta saada Angéliquea riistetyksi
irti täältä. Ja hän ajatteli että jollei hän saisi häntä lähtemään heti,
niin hänellä olisi huomenna edessään välttämätön taistelu isäänsä
vastaan ja heidän väliensä lopullinen rikkoutuminen, jonka pelko oli
pidättänyt häntä ratkaisevasta askeleesta jo viikkokausia. Silloin hän
alkoi pyytää yhä innokkaammin, rukoillen kiihkeästi:

-- Tulkaa, tiet ovat nyt pimeitä, vaunut kiidättävät meitä halki synkän
yön; ja me riennämme yhä eteenpäin, yhä eteenpäin, keinuen, uinuen
toistemme sylissä kuin untuvapeitteeseen kiedottuina, tarvitsematta
peljätä yön viileyttä; ja kun päivä nousee, niin me jatkamme matkaa
päivänpaisteessa yhä kauemmaksi, yhä kauemmaksi, kunnes saavumme siihen
maahan, jossa saamme olla onnelliset... Ei kukaan tunne meitä siellä, ja
me elämme piilossa jonkun suuren puutarhan sopukassa, eikä meillä ole
muuta huolta kuin rakastaa toisiamme päivä päivältä yhä enemmän. Siellä
on kukkia, jotka ovat suuria kuin puut, ja hedelmiä, jotka ovat
makeampia kuin hunaja. Emmekä me tarvitse mitään elääksemme sen ikuisen
kevään keskellä, me elämme suudelmistamme, rakas, armas sieluni!

Angéliquea värisytti tuo hehkuva rakkaus, joka kuumana huokui hänen
kasvojaan vasten. Hänen koko olemuksensa riutui tuossa luvatun onnen
tuulahduksessa.

-- Ah, aivan kohta, heti paikalla!

-- Sitten, jos väsymme matkustelemiseen, palaamme tänne, kohotamme
jälleen Hautecoeurin linnan muurit ja vietämme siinä lopun elämäämme. Se
on minun unelmani... Me panemme siihen vaikka kaiken omaisuutemme, jos
niin vaatii. Linnotustorni hallitsee jälleen molempia laaksoja. Me
asumme loistohuoneissa Davidin tornin ja Kaarle Suuren tornin välissä.
Koko jättiläisrakennus valleineen, asuinrakennuksineen, kappeleineen
rakennetaan uudelleen samaan asuun kuin mahtavuutensa päivinä,
varustetaan kaikella entisaikojen alkuperäisellä ylellisyysloistolla...
Ja minä tahdon että me viettäisimme siinä muinaisaikaista elämää, te
olisitte ruhtinatar, minä ruhtinas, ja meillä olisi seurue asemiehiä ja
hovipoikia. Viidentoista jalan vahvuiset muurit erottaisivat meidät
maailmasta, me eläisimme tarujen ajassa... Aurinko vaipuu kukkulain
taakse, me palaamme metsästysretkeltä ratsastaen suurilla, valkoisilla
hevosilla, ja kylien asukkaat osottavat polvillaan meille
kunnioitustaan. Torvi kajahtaa, nostosilta laskeutuu alas. Kuninkaita on
illoin vieraina pöydässämme. Vuode, jolle vaivumme yöksi, on korokkeella
kunniakatoksen alla kuin valtaistuin. Soiton kaikuessa kaukaa vienoin
sävelin me nukahdamme sylitysten keskelle kultaa ja purppuraa.

Angélique värjyi, hymyillen ylpeästä riemusta, taistellen tuskia
vastaan, jotka palasivat ja ottivat hänet valtaansa ja pyyhkäisivät
hymyn hänen kärsiviltä huuliltaan. Ja kun hän tiedottomalla
kädenliikkeellä karkotti houkuttelevat näyt, kiihtyi Félicien kahta
tulisemmaksi, koettaen epätoivoissaan temmata hänet syliinsä.

-- Oi, tulkaa! Oi, tulkaa omakseni... Paetkaamme, unhottakaamme kaikki
onnessamme.

Angélique riistäytyi äkkiä irti, vaistomaisesti vastustaen. Ja
syöksähtäen seisoalleen hän puhkesi puhumaan:

-- Ei, ei, minä en voi, minä en voi enää!

Kuitenkin hän samalla voihki, sillä taistelu riehui vielä hänen
sydämessään. Hän jatkoi epäröiden ja soperrellen:

-- Minä rukoilen teitä, säälikää minua, älkää pakottako minua,
odottakaa... Minä tahtoisin niin hartaasti seurata kehotustanne
näyttääkseni että rakastan teitä, tahtoisin paeta käsivarrellanne
kaukaisiin maihin ja asua kanssanne kuninkaallisesti unelmienne
linnassa. Se tuntui minusta niin helpolta, minä olin niin usein
suunnitellut mielessäni pakoamme ... ja nyt, kuinka se on käsitettävä?
Nyt se tuntuu minusta mahdottomalta. On kuin ovi olisi yhtäkkiä muurattu
kiinni enkä minä voisi mennä ulos.

Félicien tahtoi huumata hänet uudestaan, mutta hän vaiensi hänet
kädenliikkeellä.

-- Ei, älkää puhuko enempää... Kuinka kummallista! Sitä mukaa kuin te
puhutte minulle niin suloisia ja helliä sanoja, joitten pitäisi minut
voittaa, valtaakin minut pelko, kauhu jäädyttää minut... Hyvä Jumala,
mikä minulle oikein on tullut? Teidän sananne karkottavat minut
luotanne. Jos te jatkatte, niin en voi enää teitä kuunnella, teidän
täytyy lähteä... Odottakaa, odottakaa vähän.

Hän käveli hitaasti pitkin huonetta koettaen tointua, ja Félicien seisoi
silläaikaa liikkumattomana, epätoivoissaan.

-- Olin luullut, jatkoi Angélique, -- etten enää teitä rakastaisi, mutta
se oli varmaankin vain uhmailua, sillä kun äsken näin teidät jalkaini
juuressa, niin sydämeni sylkähti, ja ensimmäinen mielijohteeni oli
seurata teitä orjananne... Mutta jos rakastan teitä, niin miksi teidän
sananne pelottavat minua? Ja mikä se on, joka estää minua jättämästä
tätä huonetta, ikäänkuin näkymättömät kädet pitäisivät kiinni koko
ruumiistani, jokaisesta pääni hiuksesta?

Hän oli pysähtynyt vuoteen eteen, palasi sitten piironkia kohti ja kävi
tällä tavoin kaikkien muittenkin huonekalujen edessä. Varmasti
yhdistivät niitä salaiset siteet hänen olentoonsa. Varsinkin valkeat
seinät ja laaja taitekatto kietoivat hänet viattomuuden vaippaan, josta
hän ei olisi voinut luopua kuin kyynelin. Tästälähtien oli kaikki tämä
muodostava osan hänen olemuksestaan; ympäristö oli siirtynyt häneen. Ja
hän käsitti sen vielä paremmin tultuaan ompelukehyksensä luokse, joka
oli jäänyt lampun alle pöydän viereen. Hänen sydämensä suli, kun hän
katsoi alotettua silkkikukkaa, jota hän ei koskaan tulisi päättämään,
jos hän poistuisi tällä rikollisella tavalla. Hänen mieleensä muistuivat
monet työssä vietetyt tyvenet, onnelliset vuodet ja niihin liittyvä
pitkäaikainen tottumus rauhaan ja rehellisyyteen, jolle rikoksen
ajatuskin oli vastenmielinen. Koruompelijain pieni, vilpoinen talo ja se
työteliäs ja puhdas elämä, jota hän siinä vietti syrjässä maailmasta,
olivat joka päivä muuttaneet hiukan hänen suoniensa verta.

Mutta kun Félicien näki ympäristön täten vallottavan hänet takaisin,
tunsi hän tarvetta jouduttaa lähtöä.

-- Tulkaa, sanoi hän, hetket kuluvat, kohta emme enää ehdi.

Silloin Angéliquelle valkeni täydellisesti, ja hän huudahti:

-- On jo liian myöhäistä... Näettehän, etten voi seurata teitä. Minussa
oli ennen muinoin intohimoinen ja ylpeä olento, joka olisi kietonut
käsivartensa teidän kaulaanne, jotta te veisitte hänet mukananne. Mutta
jokin on minut muuttanut, minä en tunne enää itseäni... Ettekö kuule,
kuinka kaikki tässä huoneessa huutaa minua jäämään? Ja kuuliaisuus on
tullut minulle iloksi.

Puhumatta enempää ja antautumatta väittelyyn Félicien koetti taluttaa
häntä kuin vastahakoista lasta. Mutta Angélique väisti häntä, paeten
ikkunaa kohti.

-- Älkää, minä pyydän! Äsken minä olisin seurannut teitä. Mutta se oli
viimenen uhmanpuuska. Vähitellen, minun tietämättäni on varmaan kaikki
se nöyryys ja alistuvaisuus, mitä minulle on opetettu, kokoontunut
täyteen määräänsä. Ja joka kerta kun perisyntini on palannut minua
kiusaamaan, onkin taistelu ollut vähemmän ankara ja minä olen saanut
helpommin voiton itsestäni. Mutta nyt se on päättynyt, minä olen
voittanut itseni... Oi, rakas seigneur, minä rakastan teitä niin
syvästi! Älkäämme tehkö mitään onneamme vastaan. Ollakseen onnellinen
täytyy alistua.

Ja kun Félicien astui vielä askeleen lähemmäksi, oli Angélique avonaisen
ikkunan edessä parvekkeella.

-- Ette suinkaan tahdo pakottaa minua syöksymään tästä alas... Kuulkaa
toki, ymmärtäkää että ympäristö on minun puolellani. Esineet ovat
puhelleet minulle jo kauan; minä kuulen ääniä, enkä ole koskaan kuullut
niitten puhuvan näin kovaa... Kuunnelkaa! Koko Mariantarha kehottaa
minua olemaan turmelematta elämääni ja teidän elämäänne suostumalla
tulemaan omaksenne vastoin teidän isänne tahtoa. Tuo laulava ääni on
Chevrotten, se on niin kuulakas ja viileä että se tuntuu valaneen minuun
kristallikirkkaan puhtautensa. Tuo syvä, hellä, mumiseva ääni tulee koko
tarhan alueelta; ruohoista, puista, koko tuon pyhän sopukan
rauhallisesta elämästä, joka koettaa edistää minun oman elämäni rauhaa.
Ja ääniä tulee vielä kauempaakin, piispankartanon jalavista, koko tuosta
lehväpiiristä, jonka pieninkin oksa tuntee osanottoa minua kohtaan,
toivoen minun voittavan... Sitten -- kuuletteko? -- tuo suuri ylinnä
kuuluva ääni on vanha ystäväni tuomiokirkon, joka on minua opettanut
olla ikuisesti valveilla läpi yön. Jokainen sen kivi, kaikki sen
ikkunapylväät, tukimuurien pienoistornit ja kuoriholvin nojapatsaat
kuiskivat selvää kieltä, jota minä ymmärrän. Kuulkaahan, kuinka ne
sanovat, että kuolemassakin jää toivo. Kun on nöyryyttänyt itsensä, niin
rakkaus jää pysymään ja riemuitsee... Ja vielä -- kuulettehan? -- itse
ilmakin on täynnä henkien kuiskinaa; minun neitsyt-toverini saapuvat
näkymättömänä parvena. Kuulkaa, kuulkaa!

Hän hymyili, käsi kohotettuna kuin syvässä odotuksessa. Koko hänen
olemuksensa oli noitten hajanaisten henkäysten tenhon vallassa. Kuten
ennen lapsuudessaan, loihti hänen mielikuvituksensa esiin Legendan
neitsyet; ne tulivat salaperäisenä parvena pöydällä olevasta
yksinkertaisen hartailla kuvilla kaunistetusta vanhasta kirjasta. Ensin
Agnes hiuksiinsa verhottuna, sormessaan Paulinus-papin kihlasormus.
Sitten kaikki muut, Barbara tornissaan, Genoveva karitsainsa seuraamana,
Cecilia viuluineen, Agata irtireväistyine rintoineen, Elisabet teitten
varsilla kerjäävänä, Katariina oppineitten väittelyssä voittavana.
Ihmeen voimasta tulee Lucia niin painavaksi, ettei tuhat miestä eikä
viisi paria härkiä saa vedetyksi häntä huonoon paikkaan. Maaherra, joka
tahtoo suudella Anastasiaa, tulee sokeaksi. Ja kaikki leijailevat
selkeässä yössä hohtavan valkoisina, rinnassa vielä kiduttajain pistämät
haavat, joista veren asemesta juoksee maitoa. Ilma hohtaa niitä täynnä,
ne kirkastavat pimeyden tähtivirran tavoin. Ah, kuinka suloista olisi
kuolla rakkaudesta niinkuin he, kuolla loistavan valkoisena neitsyenä
puolison ensi suudelmaan!

Félicien oli lähestynyt häntä ja sanoi:

-- Angélique, minä olen olemassa todellisuudessa, ja te hylkäätte minut
unelmain takia...

-- Unelmain! kuiskasi Angélique.

-- Sillä jos henkiä ja haamuja on teidän ympärillänne, niin te olette ne
itse luonut... Tulkaa, älkää panko enää esineisiin mitään itsestänne,
niin ne ovat vaiti.

Angélique teki haltioituneen eleen.

-- Oi, ei! Minä tahdon että ne puhuisivat, puhuisivat yhä kovemmin!
Niissä on minun voimani, ne antavat minulle rohkeutta teitä vastustaa...
Se on armo, eikä se ole koskaan ennen vuotanut ylitseni näin
voimakkaana. Jollei se olisikaan muuta kuin unelma, jonka olen itse
valanut ympäristööni ja joka palaa nyt vuorostaan luokseni, niin mitä
sillä on väliä! Se pelastaa minut ja vie minut tahrattomana harhojen
keskeltä... Oi, luopukaa, olkaa kuuliainen kuten minäkin. Minä en tahdo
seurata teitä.

Niin heikko kuin hän olikin, seisoi hän suoraksi ojentuneena,
päättäväisenä ja voittamattomana.

-- Mutta teitä on petetty, jatkoi Félicien, -- on alennuttu halpamaisiin
valheisiinkin koetettaessa erottaa meitä toisistamme!

-- Toisten rikos ei tuota anteeksiantoa meidän rikoksellemme.

-- Ah, teidän sydämenne on kylmennyt minulle, te ette rakasta minua
enää.

-- Minä rakastan teitä, ja minä taistelen teitä vastaan ainoastaan
rakkautemme ja onnemme nimessä... Kun vain saatte isänne suostumuksen,
niin olen valmis teitä seuraamaan.

-- Te ette tunne isääni. Jumala yksin voisi saada hänet taipumaan...
Onko siis kaikki lopussa? Jos isäni määrää minut menemään naimisiin
Claire de Voincourtin kanssa, pitääkö minun siis häntä totella?

Tämä viime isku sai Angéliquen horjumaan. Hän ei voinut pidättää
valitusta:

-- Tämä on liikaa... Minä rukoilen teitä, menkää pois älkääkä olko
julma... Mitävarten tulittekaan? Minä olin alistunut ja mukauduin
siihenkin ettette te minua rakastaisi. Ja nyt kun te rakastatte minua,
alkaa minun kidutukseni uudelleen!... Kuinka minä voin nyt enää elää?

Félicien luuli että hänen päätöksensä alkoi heikontua ja toisti:

-- Jos isäni vaatii minua menemään naimisiin hänen kanssaan...

Angélique karkaisi itsensä tuskaa vastaan, ja vaikka hänen sydäntään
vihloikin, jaksoi hän kuitenkin pysyä vielä pystyssä. Sitten hän siirtyi
pöydän viereen, ikäänkuin antaakseen hänelle tietä, ja lausui:

-- Menkää naimisiin hänen kanssaan. Olkaa kuuliainen.

Félicien seisoi nyt vuorostaan ikkunan edessä valmiina lähtemään, koska
Angélique käski hänen mennä.

-- Mutta se tuottaa teille kuoleman! huudahti hän.

Angélique oli tyyntynyt, hän kuiskasi hymyillen:

-- Oh, se on jo puoleksi tullut.

Vielä hetkisen katseli Félicien häntä, kun hän seisoi siinä niin
vaaleana ja kuihtuneena, kevyenä kuin höyhen jonka tuulenhenkäys voi
puhaltaa pois. Sitten hän teki raivoisan päättäväisen eleen ja hävisi
pimeään yöhön.

Kun häntä ei enää näkynyt, vaipui Angélique nojatuolin selustaa vasten
ja ojensi epätoivoisena kätensä pimeyttä kohti. Valtavat nyyhkytykset
tärisyttivät hänen ruumistaan ja tuskan hiki peitti hänen kasvonsa. Hyvä
Jumala! Kaikki oli lopussa, hän ei saisi nähdä häntä koskaan enää. Hän
oli jälleen sairas ja heikko, jalat lyyhistyivät hervottomina hänen
altaan. Suurella vaivalla hän pääsi vuoteellensa, johon hän vaipui
voittoisana ja menehtyneenä. Seuraavana aamuna hänet tavattiin siitä
kuolemaisillaan. Lamppu oli sammunut itsekseen aamun koitteessa, huoneen
täyttyessä riemuisalla valkeudella.



XIII.


Angélique oli kuolemaisillaan. Oli kirkas kevättalvinen aamu noin kello
kymmenen tienoissa. Ilma oli kirpeä ja taivas loisti selkeänä iloisessa
päiväpaisteessa. Haalistuneen punertavilla verhoilla varustetussa
suuressa, kuninkaallisessa vuoteessaan Angélique makasi liikkumattomana,
tajuttomana edellisestä illasta saakka. Hän makasi selällään suoraksi
ojentuneena, norsunluunvalkoiset kädet hervottomina lakanalla, silmät
ummessa. Hänen hienopiirteiset, hiusten kultakehän ympäröimät kasvonsa
olivat tulleet yhä ohuemmiksi. Jolleivät hänen huulensa olisi hiljaa
huokuneet, olisi häntä luullut jo kuolleeksi.

Edellisenä päivänä oli Angélique, tuntien olevansa hyvin heikko,
ripittänyt itsensä ja nauttinut Herran ehtoollista. Kunnon pastori
Cornille oli kello kolmen aikaan tuonut hänelle pyhän aterian.
Illemmalla, kun kuoleman kankeus vähitellen hiipi hänen jäseniinsä, hän
alkoi hartaasti haluta viimeistä voitelua, tuota taivaallista lääkettä,
joka on määrätty sielun ja ruumiin parannukseksi. Ennenkuin hän oli
mennyt tiedottomaksi, oli hän viimeiseksi sanakseen miltei
kuulumattomalla kuiskauksella ilmaissut Hubertinelle haluavansa pyhää
voitelua, -- oi aivan heti, niin kauan kuin vielä ehtisi. Mutta ilta oli
jo myöhä, oli jääty odottamaan päivää, ja abotti, jolle oli lähetetty
sana, oli pian saapuva.

Kaikki oli valmiina, Hubertit viimeistelivät vielä huonetta. Iloinen
päiväpaiste, joka näin aamusella tulvi sisään ikkunoista, täytti huoneen
säihkyvällä valolla, kirkastaen alastomat seinät huikaisevan
puhtaiksi. Pöytä oli peitetty valkoisella liinalla. Kahden puolen
ristiinnaulitunkuvaa paloivat siinä vahakynttilät salista tuoduissa
hopeaisissa kynttiläjaloissa. Vielä oli siinä vihkivettä ja vihkiveden
huiskin, vesikannu maljoineen ynnä pyyhinliina, kaksi valkoista
posliinilautasta, joista toisessa oli vanuhöytyjä ja toisessa valkoisia
paperitötteröitä. Oli juostu kaikki alakaupungin kasvihuoneet löytämättä
muita kukkia kuin ruusuja, suuria valkoisia ruusuja, jotka reunustivat
pöytää valkoisten pitsiröyhelöitten tavoin. Ja tämän runsaan valkeuden
keskellä Angélique makasi kuolevana, hengittäen yhä kevyttä huountaansa
silmät suljettuina. Aamukäynnillään oli lääkäri sanonut, ettei hän
voinut elää iltaan asti. Hän saattaisi loppua millä hetkellä tahansa,
ehkä tulematta enää tuntoihinsakaan. Ja Hubertit odottivat. Sen täytyi
tapahtua, vaikka se kysyikin heiltä kyyneliä. Jos he olivatkin tieten
tahtoen valmistaneet tätä kuolemaa, pitäen sitä lapselleen parempana
kuin uhmaa ja kapinaa, niin he olivat tahtoneet sitä vain siksi että
Jumalakin sitä tahtoi. Nyt se oli jo heidän valtapiirinsä ulkopuolella,
he eivät voineet muuta kuin alistua. He eivät katuneet mitään, mutta
tuska raatoi heidän sydänjuuriaan. Siitä saakka kun hän oli maannut
tuossa tuskissaan, olivat he hoitaneet häntä kieltäytyen ottamasta
vastaan vierasta apua. Vielä tänä viime hetkenäkin he olivat yksin ja
odottivat.

Hubert meni koneellisesti avaamaan kaakeliuunin luukun, joka kirahti
kuin valittaen. Oli jälleen hiljaista. Ruusut riutuivat leppoisassa
lämpimässä. Hubertine oli jonkun hetken kuunnellut kirkosta seinän läpi
kaikuvia ääniä. Kellon kumahdus värähdytti vanhoja kiviseiniä; pastori
Cornille lähti varmaan kirkosta pyhät öljyt mukanaan; ja Hubertine
laskeutui alas ollakseen häntä vastassa ulko-ovella. Kului joku tuokio,
ja mumiseva ääni täytti porrastornin ahtaan käytävän. Sitten Hubert,
seisoessaan lämpimässä huoneessa, hämmästyi ja alkoi väristä, harras
kunnioitus ja samalla toivokin saivat hänet vaipumaan polvilleen.

Odotetun vanhan pastorin sijasta astuikin huoneeseen monseigneur,
puettuna pitsiseen kuorikaapuun, sinipunerva stola hartioillaan,
kädessään hopeinen astia, missä oli sairaitten öljy, jonka hän oli itse
siunannut kiristuorstaina. Hänen kotkansilmänsä katsoivat suoraan
eteensä, hänen kauniilla, kalpeilla, paksujen valkoisten kiharain
kehystämillä kasvoillaan oli ylevä majesteettisuus. Hänen jäljessään
tuli pastori Cornille yksinkertaisessa pappis-asussaan,
ristiinnaulitunkuva kädessä ja käsikirja toisessa kainalossa.

Pysähtyen hetkiseksi ovelle lausui piispa vakavalla äännellä:

-- _Pax huic domui_.

-- _Et omnibus habitantibus in ea_, vastasi pappi matalammalla äänellä.

Kun he olivat astuneet huoneeseen, tuli Hubertinekin sisään heidän
jäljessään, hänkin liikutuksesta vavisten, ja polvistui miehensä
viereen. He kumartuivat kumpikin syvään kädet ristissä ja rukoilivat
kaikesta sielustaan.

Angéliquen luona käyntinsä jälkeisenä päivänä oli Félicienillä ollut
kiivas kohtaus isänsä kanssa. Jo heti aamulla oli hän syöksynyt isänsä
luo itse rukouskappeliin, missä tämä oli vielä rukoilemassa, vietettyään
jälleen yönsä hirveässä kamppailussa eloonheräävää entisyyttä vastaan.
Tuo kunnioittava poika, joka siihen asti oli ollut pelon köyristämä, oli
nyt kuohahtanut kauan pidätettyyn uhmaan; ja kun nuo kaksi miestä,
joitten suonissa virtasi sama tulinen veri, iskivät toisiaan vastaan,
syntyi siitä ankara kohtaus. Vanhus oli noussut rukousjakkaraltaan, veri
oli heti syöksähtänyt hänen poskilleen ja hän kuunteli mykkänä, ylpeän
itsepäisenä. Nuori mies purki sydämensä samoin liekehtivin poskin,
puhuen vähä vähältä kohoavalla, soimaavalla äänellä. Hän sanoi että
Angélique oli sairaana kuoleman kielissä, hän kertoi kuinka hän
pelottavassa hellyyden puuskassa oli esittänyt että he karkaisivat
yhdessä, ja kuinka Angélique oli kieltäytynyt häntä seuraamasta osottaen
pyhimysmäistä itsensäkieltämistä ja siveyttä. Jos annettaisiin kuolla
tuon kuuliaisen lapsen, joka ei tahtonut ottaa häntä muutoin kuin hänen
isänsä kädestä, eikö se olisi samaa kuin murha? Kun hänellä vihdoinkin
olisi ollut mahdollisuus saada hänet ynnä hänen arvonsa ja rikkautensa,
oli hän kieltäytynyt ja taistellut vastaan, voittaen oman sydämensä. Ja
Félicien rakasti häntä myöskin kuollakseen, hän soimasi itseään siitä
ettei hän ollut siellä hänen vieressään kuollakseen hänen kanssaan
samaan hengenvetoon! Voitiinko olla niin julmia että tahdottiin heidän
molempien surkeasti tuhoutuvan? Oh, mitä merkitsi sukuylpeys, rikkauden
kunnia ja tahdon peruuttamattomuus, kun ei ollut kysymyksessä enempää
kuin tehdä kaksi ihmistä onnellisiksi? Ja hän väänteli vapisevia,
ristissä olevia käsiään, ollen poissa suunniltaan, hän kerjäsi
suostumusta rukoillen, uhaten. Mutta piispa ei saanut avatuksi huuliaan
muuta kuin vastatakseen hänelle tuolla kaikkivoipaisuutensa sanalla: Ei
koskaan!

Silloin Félicien raivoisassa uhmassaan oli hourinut, purkaen raivoaan
ilman minkäänlaista sääliä. Hän puhui äidistään. Se oli hänen äitinsä,
sanoi hän, joka oli noussut ylös hänessä vaatiakseen intohimolleen sen
oikeuksia. Hänen isänsä ei siis ollut rakastanut vaimoansa, hän oli siis
ollut iloinen hänen kuolemastaan, koska hän osotti tällaista tylyyttä
niille, jotka rakastivat toisiaan ja tahtoivat elää? Mutta turhaan hän
jäädyttäisi itsensä uskonnon kieltäymyksiin, sillä hänen vaimonsa tulisi
häntä painajaisena kiduttamaan, koska hän kidutti sitä lasta, joka
heidän avioliitostaan oli syntynyt. Hän eli ja oli yhä vielä olemassa ja
hän tahtoi elää vielä lapsensa lapsissa, ainiaan; ja hänen isänsä
surmasi hänet uudelleen, kieltäessään tältä lapselta hänen valitun
morsiamensa, sen jonka olisi jatkettava sukua. Ihminen ei voinut
vihkiytyä kirkolle, sitten kun hänet oli kerran vihitty naisen
puolisoksi. Isä seisoi yhä liikkumattomana, pelottavassa
äänettömyydessään suurena kuin jättiläinen, ja Félicien syyti nämä
herjaavat ja murhaavat sanat vasten hänen kasvojaan. Sitten hän
kauhuissaan pakeni hoippuen huoneesta.

Yksin jäätyään monseigneur kääntyi horjuen ympäri ja lyyhistyi
polvilleen rukousjakkaralle, kuin olisi saanut veitsenpiston suoraan
rintaansa. Kamala korahdus pusertui hänen kurkustaan. Oh, tätä sydämen
kurjuutta, tätä voittamatonta lihan heikkoutta! Hän jumaloi tuota
naista, tuota alati ylösnousevaa vainajaa yhtä kiihkeästi kuin
ensimmäisenä iltana, jolloin hän oli suudellut hänen valkeita, pieniä
jalkojaan. Ja hän jumaloi tätä poikaa, kuin olisi hän ollut osa hänen
vaimostaan, kappale hänen elämäänsä, jonka hän oli hänelle jättänyt. Ja
hän jumaloi tuota nuorta tyttöäkin, tuota pikku käsityöläistä, jonka hän
oli hylännyt, samalla rakkaudella, jolla hänen poikansa häntä jumaloi.
Nuo kaikki kolme tekivät nyt hänen yönsä epätoivoisiksi. Vaikka hän ei
tahtonut sitä myöntää, oli tuo pikku koruompelijatar liikuttanut hänen
sydäntään heidän kohdatessaan toisensa tuomiokirkossa. Hän oli ollut
niin yksinkertainen, hänen raikas niskansa ja kultainen tukkansa olivat
tuoksuneet nuoruutta. Hän saattoi nähdä hänet vieläkin edessään hentona,
puhtaana, vastustamattoman alistuvaisena. Ei tunnonvaivakaan olisi
voinut raivata tietään hänen sydämeensä varmemmin eikä vallottavammin.
Hän saattoi lausua ääneen hylkäyksensä, mutta hän tiesi vallan hyvin,
että tästä lähtien tuolla pienellä koruompelijattarella oli hänen
sydämensä nöyrissä, neulan kuihduttamissa käsissään. Kun Félicien
kiihkeänä oli häntä rukoillut, oli hän nähnyt hänen vaaleatukkaisen
päänsä takaa nuo molemmat jumaloimansa naiset, sekä sen, jota hän suri
ja kaipasi, että sen, joka riutui kuolemaan hänen lapsensa tähden. Ja
tuskan raatelemana, nyyhkyttäen, tietämättä mistä löytäisi jälleen
rauhan, hän pyysi taivasta antamaan hänelle rohkeutta reväistäkseen
sydämensä rinnastaan, koska tuo sydän ei enää kuulunut Jumalalle.

Monseigneur rukoili iltaan asti. Kun hän jälleen näyttäytyi, oli hän
rikkirunneltu ja kalpea kuin vaha, mutta kuitenkin päättäväinen. Hän ei
voinut mitään, hän toisti vain tuota kauheaa sanaa: Ei koskaan!
Jumalalla yksin oli oikeus vapauttaa hänet lupauksestaan; ja hän oli
rukoillut, ja Jumala oli ollut vaiti. Täytyi siis kärsiä.

Kului kaksi päivää, ja Félicien harhaili pienen talon edustalla hulluna
tuskasta, vaanien uutisia. Joka kerta kun joku tuli ulos, oli hän
menehtyä pelosta. Ja sinä aamuna, jolloin Hubertine juoksi kirkkoon
pyytämään viimeistä voitelua, tuli hän tällä tavoin tietämään ettei
Angélique eläisi iltaan. Pastori Cornille ei ollut saapuvilla ja
Félicien samosi ympäri kaupunkia häntä etsimässä, pannen häneen vielä
viimeisen toivon jumalallisesta avusta. Mutta kun hän sitten oli
löytänyt kunnon pappi-vanhuksen, oli hänen toivonsa tiessään, ja hänet
valtasi epäilyksen ja raivon puuska. Mitä oli tehtävä? Millä tavoin
saatettava taivas käymään käsiksi asiain kulkuun? Hän joutui pois
suunniltaan ja syöksyi uudelleen piispankartanoon. Piispa tuli
hetkiseksi säikähdyksiinsä hänen sekavasta puheestaan. Mutta sitten hän
ymmärsi: Angélique oli kuolemaisillaan ja odotti viimeistä voitelua;
Jumala yksin saattoi hänet pelastaa. Nuori mies oli tullut ainoastaan
huutamaan ilmi tuskaansa, rikkomaan lopullisesti välinsä kurjan isänsä
kanssa ja viskaamaan hänelle hänen murhansa vasten kasvoja. Mutta
monseigneur kuunteli vihastumatta, ja hänen silmänsä kirkastuivat äkkiä,
ikäänkuin ääni olisi vihdoinkin puhunut hänelle. Ja hän viittasi
poikaansa menemään edellä; ja seurasi häntä sanoen:

-- Jos Jumala tahtoo, tahdon minäkin.

Félicienin läpi kävi syvä väristys. Hänen isänsä suostui luopuen omasta
tahdostaan ja alistuen jumalallisen ihmeen mielisuosioon. He itse eivät
enää olleet mitään, Jumala oli toimijana. Kyyneleet sokaisivat hänen
silmiänsä, kun hän odotti monseigneuriä, joka sakaristossa otti siunatun
öljyn pastori Cornillelta. Hän seurasi heitä järkytettynä, eikä hän
uskaltanut astua heidän mukanaan huoneeseen, vaan lankesi polvilleen
porrasaskelmalle avoimen oven eteen.

-- _Pax huic domui_.

-- _Et omnibus habitantibus in ea_.

Monseigneur oli asettanut siunatun voiteen valkoliinaiselle pöydälle
vahakynttiläin väliin, piirtäen hopeamaljalla ilmaan ristinmerkin.
Sitten hän otti pastorin käsistä ristiinnaulitunkuvan ja meni sairaan
luo antaakseen tämän suudella sitä. Mutta Angélique makasi yhä
tiedottomana suljetuin silmin ja elottomin käsin, muistuttaen haudoilla
nähtäviä pieniä, jäykkiä kivikuvia. Monseigneur katsoi häneen hetkisen,
ja huomattuaan heikosta huounnasta ettei hän ollut kuollut, asetti
ristiinnaulitunkuvan hänen huulilleen. Kasvoissaan katumuksenpalvelijan
vakava juhlallisuus, jossa ei näkynyt vähintäkään inhimillisen
liikutuksen ilmettä, hän odotti kunnes oli nähnyt ettei noissa
hienopiirteisissä kasvoissa eikä valonhohtoisissa hiuksissa ilmennyt
värähdystäkään. Hän eli kuitenkin, ja se riitti syntien lunastukseen.

Sitten otti monseigneur pastorin käsistä vihkivesimaljan ja huiskimen.
Ja pastorin pitäessä hänen edessään avattua käsikirjaa hän pirskotti
siunattua vettä kuolevan päälle, lukien latinankieliset sanat:

-- _Asperges me, Domine, hyssopo, et mundabor; lavabis me, et super
nivem, dealbabor_.

Pisarat kirposivat leviten yli koko suuren vuoteen virkistävänä
kasteena. Niitä satoi sormille ja poskille; mutta ne jäivät niille
vierimään yksitellen kuin marmorin elottomalla pinnalla. Ja piispa
kääntyi sitten läsnäolijoihin päin ja pirskotti heidänkin päällensä.
Hubert ja Hubertine, jotka olivat vierekkäin polvistuneina palavassa
uskonjanossaan, kumartuivat syvään tuon siunauksen aallon vuotaessa
heidän ylitseen. Ja piispa siunasi huoneenkin, niin hyvin siinä olevat
huonekalut kuin sen valkoiset seinätkin. Sitä tehdessään hän avoimen
oven ohi kulkiessaan tuli poikansa eteen, joka kynnykselle vaipuneena
nyyhkytti painaen kasvojaan polttaviin käsiinsä. Hitaalla liikkeellä hän
kohotti huiskinta kolme kertaa, puhdistaen hänetkin vienolla sateella.
Tämän kaikkialle pirskotetun siunatun veden tarkotuksena oli ajaa pois
pahat henget, joita miljoonittain lentelee näkymättöminä kaikkialla.
Tällä hetkellä oli muuan talviauringon kalpea säde hiipinyt aina
vuoteelle asti, ja siinä leijailevat lukemattomat pölyhiukkaset
näyttivät elävän ja väräjävän, ikäänkuin ne olisivat ikkunan sopukasta
laskeutuneet lämmittäen hyväilemään kuolevan kylmiä käsiä.

Tultuaan jälleen pöydän luo lausui monseigneur rukouksen:

-- _Exaudi nos_...

Hän ei kiirehtinyt. Kuolema oli läsnä, se seisoi vanhojen vuodeverhojen
laskoksien takana. Mutta hän tunsi ettei sillä ollut kiirettä, että se
odotti. Ja vaikka horroksissa makaava lapsi ei voinut kuulla hänen
sanojaan, puhui hän hänelle, kysyen:

-- Eikö teillä ole tunnollanne mitään, mikä tuottaa teille tuskaa?
Tunnustakaa vaivanne, keventäkää sydämenne, tyttäreni.

Tyttönen makasi äänettömänä. Kun piispa oli turhaan antanut hänelle
aikaa vastata, alkoi hän kehottaa häntä samalla täyteläisellä äänellä,
näyttämättä tietävän ettei yksikään hänen sanoistaan tullut kuolevan
tajuntaan.

-- Ylentäkää mielenne ja pyytäkää sydämenne pohjassa Jumalalta
anteeksiantamusta. Sakramentti tulee puhdistamaan teidät ja antamaan
teille uutta voimaa. Teidän silmänne tulevat selkeiksi, korvanne
siveiksi, sieraimenne puhtaiksi, suunne pyhäksi, kätenne viattomiksi...

Hän sanoi sanottavansa loppuun asti, katse kuolevaan kiinnitettynä. Ja
kuoleva tuskin huokui, eikä yksikään hänen suljettujen silmäluomiensa
ripsi liikahtanut. Sitten piispa alkoi jälleen:

-- Lausukaa uskontunnustus.

Odotettuaan hetken lausui hän sen itse.

-- _Credo in unum Deum_...

-- _Amen_, vastasi pastori Cornille.

Ovelta kuului yhä Félicienin nyyhkytys, kun hän itki toivonsa
nääntymyksessä. Hubert ja Hubertine rukoilivat samassa hartaassa ja
pelokkaassa asennossa, ikäänkuin olisivat tunteneet näkymättömän
kaikkivallan laskeutuvan alas heidän luokseen. Oli syntynyt pysähdys,
jonka täytti hiljainen rukouksen mutina. Ja nyt alkoivat käsikirjan
litaniat; pyhimyksiä rukoiltiin avuksi, ja _Kyrie eleisonin_ pitkät
sarjat kutsuivat kaikkia taivaan voimia inhimillistä kurjuutta
pelastamaan.

Sitten äänet yhtäkkiä vaipuivat ja syvä hiljaisuus syntyi. Monseigneur
huuhteli sormensa pastorin kaataessa niille kannusta muutamia pisaroita
vettä. Viimein hän otti pöydältä voidemaljan, nosti pois kannen ja
asettui vuoteen ääreen. Lähestyi pyhän sakramentin toimitus,
tuon viimeisen sakramentin, jonka voima pyyhkii pois kaikki
anteeksiantamattomat synnit, sekä kuolemansynnit että heikkoudensynnit,
jotka ovat jääneet sieluun vielä muitten sakramenttien jälkeen, niinkuin
vanhat unhotuksiin jääneet synnit, tietämättä tehdyt synnit ja penseyden
synnit, joita ei ole voitu täysin lujasti asettaa Jumalan armoon. Mutta
mistä nuo synnit oli otettava? Ne tulivat kai ulkopuolelta tuossa
heleässä auringonsäteessä tanssivien tomuhiukkasten mukana, jotka
näyttivät tuovan elämän ituja aina suurelle kuninkaalliselle vuoteelle
asti, missä kuoleva neitsyt makasi valkoisena ja kylmänä.

Monseigneur oli kiinnittänyt jälleen katseensa Angéliqueen,
vakuuttautuakseen ettei tuo heikko huounta ollut tauonnut. Hän hillitsi
vielä kaikki liikutuksen tunteet, katsellessaan tuota riutunutta,
enkelinkaunista olentoa, josta aineellisuus oli jo hävinnyt. Hänen
peukalonsa ei vavissut, kun hän kostutti sitä varovasti siunatussa
öljyssä ja ryhtyi voitelemaan niitä viittä ruumiinosaa, joissa aistit
asuvat, niitä viittä ikkunaa, joista synti pääsee sieluun.

Ensiksi hän voiteli silmät, suljetut silmäluomet, oikean ja vasemman; ja
peukalo piirsi kevyesti ristinmerkin.

-- _Per istam sanctam unctionem, et suam piissimam misericordiam,
indulgeat tibi Dominus quidquid per visum deliquisti_.

Ja näön synnit olivat parannetut, joihin kuului himokkaat silmäykset,
säädyttömien taide-esineitten ja turhamaisten näytelmien katseleminen,
huonojen kirjain lukeminen ja synnillisestä surusta vuodatetut
kyyneleet. Ja Angélique ei ollut tuntenut muita kirjoja kuin Legendan
eikä muuta näköpiiriä kuin tuomiokirkon kuorin, joka sulki häneltä
näköalan muuhun maailmaan. Eikä hän ollut itkenyt muulloin kuin
kuuliaisuutensa taistelussa intohimoa vastaan.

Pastori Cornille otti yhden vanuhöytyvistä, pyyhki sillä silmäluomet ja
pisti sen sitten yhteen valkoisista paperitötteröistä.

Senjälkeen monseigneur voiteli korvat, helmiäisen-kuultoiset
korvalehdet, oikean ja vasemman; kevyt ristinmerkki tuskin kostutti
niitä.

-- _Per istam sanctam unctionem, et suam piissimam misericordiam,
indulgeat tibi Dominus quidquid per auditum deliquisti_.

Ja kuulon saasta oli pyyhitty pois, kaikki pahentavat puheet ja äänet,
parjaukset, panettelut, pilkat, herjaukset, mielihalulla kuunnellut
riettaat esitykset, velvollisuuksien rikkomiseen houkuttelevat lemmen
valheet, maailmalliset, lihaa kiihottavat laulut ja kynttiläkruunujen
loisteessa soivien orkesteriviulujen hekumaa itkevät sävelet. Ja
Angélique ei luostarimaisessa eristyksessään ollut kuullut edes
naapurivaimojen juoruja eikä hevosiaan ruoskivan ajurin kirouksia.
Eivätkä hänen korvansa olleet kuulleet muuta soitantoa kuin pyhiä
kirkkolauluja, urkujen pauhinaa ja rukousten muminaa, joitten hyminä
lakkaamatta värisytti vanhan kirkon kylkeen painautunutta pientä taloa.

Pastori pyyhki korvalehdet vanuhöydyllä ja pani sen toiseen
paperitötteröön.

Sitten monseigneur siveli sieramia, oikeaa ja vasenta, jotka olivat kuin
kaksi valkoisen ruusun terälehteä, puhdistaen nekin ristinmerkillä.

-- _Per istam sanctam unctionem, et suam piissimam misericordiam,
indulgeat tibi Dominus quidquid per odoratum deliquisti_.

Ja hajuaisti palasi alkuperäiseen viattomuuteensa, puhdistuen kaikesta
saastasta, ei ainoastaan hajuvesien aistillisesta häpeästä,
sulolemuisten kukkien viettelyksestä ja ilmassa leijailevista sielua
nukuttavista tuoksuista, vaan myöskin sisällisten tuoksujen synneistä,
toisille annetuista huonoista esimerkeistä ja pahennuksen tarttuvasta
rutosta. Ja hän, joka makasi siinä suorana ja liikkumattomana, oli niin
puhdas, että hänestä oli tullut lilja liljojen joukkoon, suuri lilja,
jonka tuoksu vahvisti heikkoja ja ilahutti vahvoja. Olipa hän vielä niin
puhtaan herkkä, ettei hän ollut koskaan voinut kärsiä hehkuvatuoksuisia
neilikoita, väkeviä syreenejä eikä huumaavia hyasintteja, vaan oli
viihtynyt ainoastaan vienohenkisten kukkien, orvokkien ja esikkojen
parissa.

Pastori pyyhki sieramet ja sulki vanuhöydyn kolmanteen paperitötteröön.

Sitten monseigneur siirtyi sulettuun suuhun, jota hengityksen kevyt
huounta piti hiukan raollaan, ja pyyhkäisi alahuuleen ristinmerkin.

-- _Per istam sanctam unctionem, et suam piissimam misericordiam,
indulgeat tibi Dominus quidquid per gustum deliquisti_.

Ja suu oli enää vain viattomuuden kalkki, sillä nyt oli annettu anteeksi
alhainen maun tyydytys, herkuttelu, viinin ja hunajan nautinto, ja
varsinkin yleisimmän pahantekijän, kielen, rikokset, joka yllyttää ja
myrkyttää ja synnyttää torat, riidat, harhaluulot ja väärät todistukset,
joista taivaskin pimenee. Ja herkuttelun halua ei hänellä ollut
milloinkaan ollut, -- hän söi, kuten Elisabet, tuntematta erotusta eri
ravintoaineiden välillä. Ja jos hän oli elänyt harhaluulossa, niin oli
se aiheutunut hänen unelmastaan, tulevaisen elämän toivosta,
näkymättömän maailman lohdutuksesta, koko siitä taikamaailmasta, jonka
hänen viaton tietämättömyytensä oli luonut ja joka teki hänestä
pyhimyksen.

Pyyhittyään suun taittoi pastori vanuhöydyn neljänteen paperitötteröön.

Vihdoin monseigneur voiteli lakanalla hervottomina makaavat kädet,
sivellen ensin oikeaa ja sitten vasenta kämmentä, pyyhkien pois
niittenkin synnit ristinmerkillä.

-- _Per istam sanctam unctionem, et suam piissimam misericordiam,
indulgeat tibi Dominus quidquid per tactum deliquisti_.

Ja koko ruumis oli valkoinen ja puhdas viimeisistäkin tahroistaan,
niistä jotka olivat syntyneet kosketuksesta ja jotka olivat kaikkein
saastuttavimpia, kuten ryöstöistä, tappeluksista ja murhista,
puhumattakaan muista, poisjätetyistä ruumiinosista, rinnasta, lanteista
ja jaloista, jotka myöskin tulivat tällä voitelulla puhdistetuiksi
synneistään, kaikesta siitä mikä polttaa ja kiehuu lihassamme, vihasta,
haluista, hillittömistä himoista ja luvattomista nautinnoista, joihin
jäsenemme meitä houkuttelevat. Ja siitä asti kun Angélique oli maannut
siinä voittoonsa menehtyneenä, oli hän kukistanut kiivautensa,
ylpeytensä ja intohimonsa niin täydellisesti kuin ei hän olisi
syntymästään tuonut perisyntiä muuta kuin voidakseen riemuita sen
voittamisesta. Eikä hän edes tiennytkään että hänellä oli ollut haluja,
että hänen lihansa oli huokaillut rakkautta, että hänen öiset
väristyksensä saattoivat olla synnillisiä -- niin täydellinen oli hänen
viattomuutensa panssari, niin valkoinen, niin lumivalkoinen hänen
sielunsa.

Pastori pyyhki kädet, kätki vanuhahtuvan viimeiseen valkoiseen tötteröön
ja poltti kaikki viisi tötteröä uunin pesässä.

Toimitus oli lopussa, ja monseigneur huuhteli sormensa ennenkuin ryhtyi
suorittamaan loppurukousta. Hänellä ei ollut jäljellä enää muuta kuin
lausua vielä kerran kehotussanoja kuolevalle ja asettaa hänen käteensä
vertauskuvallinen vahakynttilä, jonka tarkotuksena oli karkottaa pahoja
henkiä ja osottaa että hän oli saanut takaisin kasteen viattomuuden.
Mutta Angélique oli pysynyt jäykkänä, elottomana, silmät suljettuina.
Pyhä voitelu oli puhdistanut hänen ruumiinsa, ristinmerkit olivat
jättäneet jälkensä sielun viiteen akkunaan kohottamatta pienintäkään
elämän aaltoa hänen poskilleen. Vaikka oli rukoiltu ja toivottu, ei
ihmettä ollut tapahtunut, Hubert ja Hubertine olivat yhä polvistuneina
rinnatusten, mutta he eivät rukoilleet enää, vaan tuijottivat niin
rävähtämättömin, palavin katsein, että olisi voinut luulla molempien
jääneen ikiajoiksi liikkumattomiksi niinkuin vanhojen kirkonakkunoitten
kulmissa kuvatut lahjustenottajat, jotka odottavat ylösnousemusta.
Félicien oli kontannut polvillaan lähemmäksi, ollen nyt ovensuussa. Hän
oli herennyt nyyhkyttämästä ja katsoi hänkin pää pystyssä, raivoissaan
Jumalan kuuroudesta.

Vielä viimeisen kerran monseigneur lähestyi vuodetta pastori Cornillen
seuraamana, jolla oli kädessään sytytetty vahakynttilä, joka oli
asetettava sairaan käteen. Ja piispa, haluten suorittaa muotomenot
päähän asti, jotta Jumalalla olisi aikaa toimia, lausui kaavan:

-- _Accipe lampadem ardentem, custodi unctionem tuam, ut cum Dominus ad
judicandum venerit, possis occurrere ei cum omnibus sanctis, et vivas in
saecula saeculorum_.

-- _Amen_, vastasi pastori Cornille.

Mutta kun he koettivat avata Angéliquen kättä ja puristaa sitä kynttilän
ympärille, niin vaipui se hervottomana hänen rinnalleen.

Silloin monseigneurin valtasi suuri väristys. Kauan pidätetty liikutus
murtautui nyt esiin, vieden viimeisetkin rippeet papillisesta
jäykkyydestä. Hän oli rakastanut tätä lasta siitä päivästä saakka,
jolloin hän oli tullut nyyhkyttämään hänen jalkojensa juureen. Ja hän
oli tällä hetkellä niin sääliä herättävä maatessaan siinä
kuolemankalpeana, ja samalla niin haikean kaunis, että joka kerta kun
hän käänsi katseensa vuoteeseen päin, oli hänen sydämensä sortua suruun.
Hän ei jaksanut enää hillitä itseään, vaan kaksi suurta kyyneltä herahti
hänen silmiinsä ja vierähti hänen poskilleen. Tuo lapsi ei saanut kuolla
näin; hän oli niin ihana kuolemassaan, että se voitti hänen sydämensä.
Ja monseigneurin mieleen muistui hänen sukunsa ihmetyöt, se parantava
voima, jonka taivas oli suonut sen jäsenille, ja hän ajatteli että
Jumala varmaan odotti hänen isänsuostumustaan. Hän huusi avukseen pyhää
Agnesta, jota kaikki hänen heimolaisensa olivat hartaasti palvoneet, ja
niinkuin Jean V d'Hautecoeur oli käynyt ruttotautisten vuoteen vieressä
rukoilemassa ja suutelemassa heitä, niin hänkin nyt rukoili ja suuteli
Angéliquea suulle, lausuen:

-- Jos Jumala tahtoo, tahdon minäkin.

Angélique avasi heti silmänsä. Heränneenä pitkästä horroksestaan hän
katsoi monseigneuriin hämmästymättä, ja hänen suudelmasta lämpimät
huulensa hymyilivät. Tämähän oli juuri sitä minkä piti käydä toteen.
Ehkä hän oli vastikään uneksinut siitä kerran jälleen ja piti sentakia
varsin luonnollisena että monseigneur oli täällä kihlaamassa häntä
pojalleen, koska hetki oli vihdoinkin tullut. Hän nousi itsestään
istualleen keskelle suurta, kuninkaallista vuodettaan.

Tapahtuneen ihmeen luoma kirkkaus silmissään piispa toisti kaavan:

-- _Accipe lampadem ardentem_...

-- _Amen_, vastasi pastori.

Angélique oli ottanut palavan kynttilän ja piti sitä pystyssä vakavalla
kädellä. Elämä oli palannut, ja liekki paloi kirkkaana, karkottaen
pimeyden henget.

Äänekäs huuto tunki läpi huoneen; Félicien oli kohonnut pystyyn kuin
ihmeen humauksen nostattamana. Hubertit oli se samoin lyönyt
hämmästyksellä; he olivat yhä polvillaan maassa, silmät suurina ja
kasvoilla ihastus siitä mitä he olivat nähneet. Vuode oli näyttänyt
heistä kirkkaan valon ympäröimältä, valkoiset esineet olivat
päiväpaisteessa tulleet yhä valkoisemmiksi, muistuttaen valkoisia
sulkia. Ja valkoiset seinät ja koko valkoinen huone oli saanut heleän
lumihohteen. Keskellä tätä kirkkautta erottui Angélique kuin elpynyt ja
vartensa oikaissut lilja. Hänen hieno kultatukkansa ympäröi sädekehänä
hänen päätään, hänen orvokinväriset silmänsä loistivat taivaallisesti ja
koko hänen puhtaat kasvonsa säteilivät elämää. Ja Félicien, joka
nähdessään hänen parantuneen oli tullut sydämenpohjaan asti järkytetyksi
taivaan heille tekemästä ihmeestä, lähestyi ja polvistui vuoteen
viereen.

-- Ah, rakas sielu, puhui hän, -- te tunnette meidät, te elätte... Minä
olen teidän; isäni tahtoo niin, koska Jumala on niin tahtonut.

Angélique taivutti päätään ja nauroi iloisesti.

-- Oh, minä tiesin, minä odotin... Kaikki on tapahtuva, minkä minä olen
nähnyt.

Monseigneur, joka oli saanut takaisin tyvenen arvokkaisuutensa, asetti
uudelleen hänen huulilleen ristiinnaulitunkuvan, ja hän suuteli sitä
tällä kertaa hartaalla nöyryydellä. Sitten monseigneur teki suuren
liikkeen kautta koko huoneen ja kaikkien päitten yli, antaen viimeisen
siunauksensa. Ja Hubertit ynnä pastori Cornille itkivät.

Félicien oli ottanut Angéliquea kädestä. Ja toisessa pienessä kädessä
paloi korkealla viattomuuden vahakynttilä.



XIV.


Häät määrättiin maaliskuun alkupäiviksi. Mutta Angélique pysyi hyvin
heikkona, vaikka ilo säteilikin koko hänen olemuksestaan. Hän oli alussa
tahtonut laskeutua työhuoneeseen jo toipumisensa ensimmäisellä viikolla,
haluten itsepintaisesti ommella valmiiksi monseigneurin istuimeen
tulevan korkokuvakirjailu-vaatteen. Se oli hänen viimeinen
ammattinäytteensä, sanoi hän iloisesti, eikä tilausta sopinut jättää
kesken. Mutta tämä ponnistus uuvutti hänet ja hänen täytyi jälleen pysyä
huoneessaan. Hän eleli siellä hymyilevänä saamatta takaisin entistä
täyttä terveyttään, yhä yhtä valkeana ja aineettomana kuin viimeisessä
voitelussa, liikuskellen pienillä keijukaisaskelilla ja leväten
haaveksivana tuntimääriä tehtyään jonkun pitkän matkan pöydän luota
ikkunan luo. Ja häät siirrettiin tuonnemmaksi; päätettiin odottaa hänen
täydellistä toipumistaan, mihin huolellisella hoidolla ei voisi mennä
kovinkaan pitkää aikaa.

Joka iltapäivä Félicien tuli häntä tervehtimään. Hubert ja Hubertine
olivat myös läsnä, ja he viettivät yhdessä suloisia hetkiä, suunnitellen
samoja asioita yhä uudelleen. Nojatuolissaan istuen Angélique oli
vallattoman iloinen ja kaikkein innokkain puhumaan heidän läheisen
tulevaisuutensa sisältörikkaista päivistä, matkoista, Hautecoeurin
uudestaanrakentamisesta ja kaikesta odotettavasta onnesta. Kaikista
näytti siltä että hän oli nyt päässyt vaarasta ja keräsi takaisin
voimiaan varhaisessa kevätsäässä, joka päivä päivältä lämpimämpänä
tulvehti sisään avonaisesta ikkunasta. Eikä hän vaipunut mietiskelevään
totisuuteen muulloin kuin yksin ollessaan, kun ei tarvinnut peljätä
kenenkään olevan näkemässä. Yöllä hän oli kuullut ääniä, ja maasta hänen
ympäriltään tuli kutsuja ja kehotuksia. Ja hänen sisässään alkoi selvetä
ja kirkastua; hän ymmärsi ihmeen jatkuvan yksinomaan, jotta hänen
unelmansa toteutuisi. Eikö hän ollutkin jo kuollut, viipyen täällä
harhojen keskellä vain asiain kulussa tapahtuneen keskeytyksen
turvin? Tämä tuuditti hänet yksinäisyyden hetkinä rajattomaan
autuudentunnelmaan. Hän ei surrut sitä, että hänet temmattiin pois
keskeltä iloa, sillä hän oli varma siitä että hän joka tapauksessa
saavuttaisi kaikkein korkeimman onnen. Sairaus odottaisi kyllä siksi. Se
teki hänen suuren iloisuutensa vain todelliseksi, ja hän antautui
hervottomana, liikkumattomana autuuttavan tunteensa valtaan, liidellen
taivaallisessa hurmauksessa. Ja vasta kuullessaan Hubertinen avaavan
oven taikka kun Félicien tuli häntä katsomaan, hän suoristautui
tekeytyen terveeksi ja puheli nauraen heidän kotielämästään jolloinkin
kaukana tulevaisuudessa.

Maaliskuun lähetessä loppuaan Angélique näytti tulevan vieläkin
iloisemmaksi. Yksin ollessaan hän oli kaksi kertaa pyörtynyt. Eräänä
aamuna hän oli juuri kaatunut vuoteen viereen, kun Hubert tuli tuomaan
hänelle kupin maitoa. Ja häntä harhaan johtaakseen Angélique laski
leikkiä lattialta, kertoen hakevansa neulaa, jonka hän oli pudottanut.
Seuraavana päivänä hän oli erinomaisen ilakoivalla tuulella ja puhui
häitten jouduttamisesta, lausuen haluavansa että ne vietettäisiin
huhtikuun puolivälissä. Kaikki huudahtivat: hänhän oli vielä niin
heikko, minkätähden ei voitaisi odottaa? Eihän ollut mitään kiirettä.
Mutta hän tuli yhä kiihkeämmäksi, hän tahtoi ihan heti, ihan heti.
Hubertineä tämä hämmästytti, hän alkoi epäillä tuota kiirehtimistä ja
katsoi hetken aikaa tutkivasti Angéliqueen, jonka kasvot pieni kylmä
ilmanhenkäys saattoi kalpeiksi. Mutta samassa tuo rakas sairas jo
rauhottui, hänen herkkä mielensä ei sallinut toisten tulevan
levottomiksi hänen tähtensä, joka tiesi itsensä tuomituksi. Hubert ja
Félicien eivät olleet yhtämittaisen ihailunsa sokaisemina nähneet
eivätkä tunteneet mitään. Ja kun Angélique lujalla tahdonponnistuksella
nousi pystyyn ja käveli astuen notkeasti kuin ennen muinoin, oli hän
kerrassaan hurmaava. Hän sanoi että vihkiäismenot tekisivät hänet niin
onnelliseksi, että hän silloin lopullisesti parantuisi. Monseigneur
saisi muuten ratkaista asian. Kun piispa tuli heidän luokseen samana
iltana, esitti Angélique toivomuksensa hänelle, katsoen herkeämättä
häntä silmiin ja puhuen niin herttaisella äänellä että sanojen alta
saattoi oivaltaa hartaan rukouksen, jota hän ei lausunut ääneen.
Monseigneur tiesi ja ymmärsi hänen tarkotuksensa. Hän määräsi häät
vietettäviksi huhtikuun puolivälissä.

Silloin seurasi puuhaa ja hyörinää, kun suuret valmistukset oli tehtävä.
Huolimatta virallisesta holhooja-asemastaan oli Hubertin täytynyt pyytää
suostumus köyhäinhoitohallituksen esimieheltä, joka yhä vieläkin edusti
perheneuvostoa, koska Angélique ei ollut täysi-ikäinen. Rauhantuomari
Grandsire oli ottanut huoltaakseen nämä seikat, säästääkseen Félicieniä
ja nuorta tyttöä itseään niitten kiusallisilta vaikutuksilta. Mutta
Angélique oli huomannut että jotain salattiin, ja eräänä päivänä hän
käski tuoda kasvattikirjansa, haluten itse jättää sen sulhaselleen. Hän
oli nyt täydellisesti nöyrtyneessä mielentilassa ja hän tahtoi että
hänen ylkänsä tietäisi kuinka halpa-arvoisesta asemasta hän oli hänet
nostanut kohottaakseen hänet taruloisteisen nimensä ja suurenmoisen
rikkautensa kunniaan. Tämä virallinen todistuskappale, tämä
matrikkelimerkintä, jossa oli vain päivämäärä ja numero, oli hänen
sukukirjansa. Hän selaili sitä vielä kerran ja ojensi sen sitten
Félicienille ujostelematta, iloisena siitä ettei hän ollut mitään
itsestään, vaan että hän sai kaikesta kiittää rakastettuansa. Félicien
tuli siitä syvästi liikutetuksi, polvistui hänen eteensä ja suuteli
itkien hänen käsiään, ikäänkuin Angélique itse olisi tehnyt suurimman,
kuninkaallisen lahjotuksen, lahjottaessaan hänelle sydämensä.

Kahden viikon ajan pitivät valmistukset liikkeellä koko Beaumontia,
kääntäen ylösalasin sekä ylä- että alakaupungin. Kerrottiin että
kaksikymmentä naista oli työssä yötä ja päivää kapioitten neulomisessa.
Yksin morsiuspukua valmistamassa oli kolme ompelijatarta. Ja kerrottiin
että sulhaslahjakori olisi miljoonan arvoinen pitsineen, samettineen,
satiinineen, silkkineen, monenmoisine jalokivineen ja kuninkaallisine
timantteineen. Mutta enimmän liikuttivat ihmisiä suurenmoiset almut.
Morsian oli tahtonut antaa köyhille yhtä paljon kuin hänelle itselleen
annettiin, siis toisen miljoonan, joka kultasateena leviäisi yli seudun.
Vihdoinkin hän sai tyydyttää vanhan armeliaisuudenhalunsa yhtä
ylellisesti kuin hän oli uneksinut, jakaen molemmin käsin köyhille ja
vaivaisille rikkautta, hyvinvointia ja yltäkylläisyyttä. Istuessaan
pienen, valkoisen ja alastoman huoneensa vanhassa nojatuolissa, josta
hän ei päässyt liikkumaan, hän nauroi ihastuksesta kun pastori Cornille
toi hänelle jakelulistat. Enemmän, enemmän! Ei koskaan voitu jakaa
kylliksi. Hän olisi tahtonut istuttaa Mascart-ukon ruhtinaalliseen
pitopöytään, hän olisi suonut Chouteau-vanhusten asuvan palatsimaisessa
loistossa ja Gabet-muorin tulevan terveeksi ja nuoreksi rahan voimasta.
Ja Lemballeuse't, sekä äidin että hänen kolme tytärtään, hän olisi
hukuttanut vaatteisiin ja koruihin. Kultarahat satoivat kaupungin yli
lisääntyvänä kuurona aivan kuin saduissa, yli jokapäiväisten
tarpeittenkin, ainoastaan sen kauneuden ja ilon takia, minkä kaduille
variseva auringonpaisteessa välkehtivä kulta synnytti.

Tuon suuren päivän edellisenä iltana oli vihdoinkin kaikki valmiina.
Félicien oli hankkinut itselleen piispankartanon takaa Kunniakadulta
vanhan palatsin, joka oli sisustettu ylellisen loistavasti. Siellä oli
suuria huoneita, joitten seiniä peitti ihanat verhot ja jotka olivat
sisustetut mitä kallisarvoisimmilla huonekaluilla, sali oli varustettu
vanhanaikaisilla seinäkudoksilla, sininen budoaari oli suloinen kuin
aamutaivas. Erityistä huomiota herätti makuuhuone, joka oli kuin
valkoisesta silkistä ja valkoisista pitseistä tehty linnunpesä, ei
mitään muuta kuin valkoista, kaikki kevyttä ja utuista kuin valoauer.
Mutta Angélique, jota olisi tultu vaunuilla noutamaan, kieltäytyi aina
vain lähtemästä katsomaan kaikkia näitä ihmeellisyyksiä. Hän kuunteli
ihastuksissaan hymyillen, kun niistä hänelle kerrottiin, mutta hän ei
antanut ainoatakaan määräystä eikä suostunut ottamaan osaa järjestelyyn.
Koska ne, jotka häntä rakastivat, osottivat hellyyttään valmistamalla
hänelle tämän onnen, niin halusi hän astua siihen kuin keijukaismaan
prinsessa siihen todellisuus-valtakuntaan, missä hän tulisi
hallitsemaan. Kieltäytyipä hän katsomasta sulhaslahjakoriakin, joka
myöskin oli uudessa asunnossa, sen hienoja liinavaatteita, joihin oli
kirjailtu hänen markiisitar-nimimerkkinsä, runsaasti koruompeluksilla
varustettuja juhlavaatteita, vanhoja kallisarvoisia koristuksia, joita
oli kokonainen aarteisto, ja uudenaikaisia jalokivikoruja, jotka olivat
juvelisepäntaidon ihmeteoksia, briljanttihelyjä, joissa ei ollut
näkyvissä muuta kuin pelkkää kirkasta timanttisäihkettä. Hänen unelmansa
voitonvarmuuteen riitti se että tämä rikkaus odotti häntä hänen
kotonaan, säihkyen siinä elämän todellisuudessa, mikä pian olisi hänelle
koittava. Ainoastaan morsiuspuku tuotiin hänelle hääpäivän aamuna.

Herätessään sinä aamuna ennen muita suuressa vuoteessaan joutui
Angélique muutamiksi hetkiksi toivottoman herpaantumisen valtaan
pelätessään ettei hän jaksaisi pysyä pystyssä. Hän koetti ja tunsi
jalkojensa pettävän. Silloin sortui hänen tyyni urheutensa, jota hän oli
osottanut jo useita viikkoja, ja koko hänen olemuksensa voihki
viimeisessä, hirmuisessa tuskassa. Mutta kun hän sitten näki Hubertinen
iloisena tulevan sisään, hämmästyi hän kovasti huomatessaan kävelevänsä,
sillä siinä ei ollut enää hänen omaa voimaansa, vaan hän tiesi varmasti
että näkymätön voima auttoi häntä, tuttavat kädet kannattivat häntä.
Puetettaessa hän ei tuntunut painavan mitään; hän oli niin kevyt, että
Hubertine leikkiä laskien sitä ihmetteli ja varotti häntä liikkumasta
enempää, jollei hän tahtonut lentää tiehensä. Ja koko pukemisen ajan
Hubertien pieni, vilpoinen, tuomiokirkon kupeella kyyhöttävä talo
värähteli tuon jättiläisen valtavasta hengityksestä, sen holvistoissa
humisevista juhlavalmistuksista, pappien kiireisestä touhusta, ja
varsinkin kellojen kaiunnasta, jotka yhtämittaa iloisesti kumahdellen
tärähdyttelivät vanhoja seinäkiviä.

Jo tunnin ajan olivat kellot soineet yläkaupungin yllä kuin suurina
kirkkojuhlina. Aurinko oli noussut säteilevänä. Oli kevään saihkettä
tulvehtiva kirkas huhtikuun aamu, ja kellojen helähtelevä kutsunta oli
saanut kaikki asukkaat jalkeille. Koko Beaumont oli iloisessa
jännityksessä pikku koruompelijattaren häitten johdosta; hän oli
vallannut kaikkien sydämet. Kirkas päiväpaiste, joka kirjavoitti katuja,
oli kuin se sadunomainen kultasade, se almujen runsaus, joka virtasi
hänen hennoista käsistään. Ja tämän iloisen valovirran alla vieri
ihmispaljous tuomiokirkkoa kohti, osa täyttäen sen matalat sivustat, osa
jääden Luostaritorille sen ulkopuolelle. Siinä kohosi sen
runsaskoristeiseen goottilaistyyliin rakennettu suuri julkisivu kuin
kivisenä kukkaseppeleenä ankaran yksinkertaisen romaanilaisen alustansa
päällä. Torneissa kellot yhä kumahtelivat, ja kirkon mahtava julkisivu
tuntui olevan kuva juuri näitten häitten kunniasta, ihmeen kautta
tapahtuvasta köyhän tytön korottamisesta; sitä kuvasi kaikki se ylöspäin
kohoutuva, leimuava tunne, mikä ilmeni sen lävistetyissä reunuksissa ja
pylväitten, rintasuojusten, ikkunakaarien, katoksella varustettujen
pyhimyskomeroitten, apilanlehden muotoon lävistettyjen, lehtikoristeilla
reunustettujen päätyjen ja jättiläiskokoisten, säteettäisiä puitteitaan
salaperäisinä levittelevien ruusukeikkunain liljamaisessa
kukkasloisteessa. Kello kymmenen alkoivat urut soida ja Angélique ja
Félicien astuivat kirkkoon, kulkien lyhyin askelin tiheitten ihmisrivien
välitse pääalttaria kohden. Ihailevan liikutuksen henkäys saattoi päät
aaltoilemaan. Sulhanen oli hyvin liikutettu ja astui ylväänä ja
vakavana, vaaleassa kauneudessaan nuorta jumalaa muistuttavana, näyttäen
tavallistakin solakammalta mustassa hännystakissaan. Mutta varsinkin
morsian liikutti kaikkien sydämiä; hänessä oli taivaallista suloa, hän
oli salaperäisen tenhoava kuin ilmestys. Hänen valkoisesta läikesilkistä
tehty pukunsa oli yksinkertaisesti koristettu vanhoilla Mechelnin
pitseillä, joita pidättivät hienot helminyörit, tuoden näkyviin
miehustan koristeitten ja hameen liehureunuksien piirteet.
Vanhanaikainen pitsiharso, joka oli kiinnitetty päälaelle
kolminkertaisella helmikruunulla, laskeutui ylt'yleensä hänen
ympärilleen, ulottuen kantapäihin asti. Eikä mitään muuta, ei kukkaa, ei
jalokivikorua, ainoastaan tuo kevyesti lainehtiva, väräjävä utupilvi,
joka näytti saavan kuin siivillä leijumaan hänen kirkonikkunan neitsyitä
muistuttavan pienen olemuksensa orvokinsinisine silmineen ja
kultasäihkeisine hiuksineen.

Kaksi karmosiinipunaisella sametilla päällystettyä nojatuolia odotti
Félicieniä ja Angéliquea alttarin edessä. Ja urkujen pauhatessa
tervetuliaissäveltä Hubert ja Hubertine polvistuivat nojatuolien takana
oleville, omaisia varten asetetuille rukousjakkaroille. Heille oli
edellisenä päivänä tapahtunut ääretön ilo, joka täytti heidän sydämensä
yli äyräitten, niin etteivät he löytäneet kylliksi sanoja kiittääkseen
siitä onnesta, joka oli tullut heidän osakseen heidän tyttärensä onnen
lisäksi. Ajatellen, kuinka surullinen yksinäisyys ja tyhjyys tulisi
vallitsemaan heidän pienessä talossaan sitten kun heidän rakastettu
lapsensa sen jättäisi, oli Hubertine mennyt hautausmaalle vielä kerran
ja rukoillut äitiään kauan. Ja yhtäkkiä oli hänen sisässään tuntuva
sysäys saanut hänet väristen kavahtamaan pystyyn: hänen rukouksensa oli
vihdoinkin kuultu. Kolmenkymmenen vuoden odotuksen jälkeen taipumaton
äiti vihdoinkin heltyi haudassaan ja lähetti heille sen
anteeksiannon-lapsen, jota he niin hartaasti olivat toivoneet ja
odottaneet. Oliko se palkinnoksi heidän armeliaisuudestaan, siitä että
he kerran olivat korjanneet lumikinoksesta kirkon portin alta sen kurjan
pikku olennon, joka tänään vihittiin ruhtinaan puolisoksi suurenmoisilla
juhlamenoilla? He olivat yhä polvilleen vaipuneina, mutta he eivät
rukoilleet, sillä he eivät löytäneet sanoja. He olivat kiitollisuudesta
haltioituneet, niin että koko heidän olemuksensa suli loppumattomaksi
kiitoshuokaukseksi. Ja toisella puolella kuorilaivaa oli monseigneur
myöskin omaisten paikalla, istuen piispallisella istuimellaan
majesteetillisena kuin Jumala, jonka edustaja hän oli. Hän oli
kunnioitusta herättävä loistavassa, pyhässä asussaan; hänen kasvoillaan
oli kirkas, tämän maailman intohimoista vapautunut ylevyys. Ja hänen
yläpuolellaan leviävässä koruompelukaistassa näkyi kaksi suurta enkeliä,
jotka kannattivat Hautecoeurien loistavaa vaakunaa.

Sitten alkoi juhlallinen toimitus. Koko papisto oli läsnä;
maaseurakunnistakin oli saapunut pappeja osottaakseen kunnioitusta
piispalleen. Heidän messupaitansa täyttivät ristikkoaitaukset valkoisena
aallokkona, jonka keskeltä loistivat laulajien kultakoristeiset kaavut
ja kuorolapsien punaiset puvut. Sivustoilla olevien romaanilaisten
kappelien alinomaista yötä valaisi tänä aamuna kirkas huhtikuun aurinko,
sytyttäen palamaan niitten ikkunamaalaukset, jotta ne hehkuivat kuin
jalokiviroihut. Mutta päälaivan varjoa valaisivat vahakynttiläin parvet
yhtä monilukuisina kuin kesäisen taivaan tähdet. Keskellä oli pääalttari
yhtenä tulipalona, siinä loistivat sielujen tulet vertauskuvallisena
palavana pensaana. Kynttilöitä paloi haaruissa ja kruunuissa, ja
morsiusparin edessä oli kaksi suurta, pyöreähaaraista kynttiläjalkaa,
jotka loistivat aurinkoina. Ääretön paljous vihantia kasveja muutti
kuorin reheväksi puutarhaksi, missä kukoisti joukoittain valkoisia
azaleoja, kamelioita ja liljoja. Koko kuori välkkyi kultaa ja hopeaa,
silkki- ja samettiverhoja, vilkkuen keskellä vihannuutta kuin kaukaa
häämöttävä pyhättö. Ja kaiken tämän säihkeen yllä kaareutui korkea holvi
poikkilaivan neljän jättiläispylvään kannattamana, täynnä noitten
tuhansien pienten liekkien huountaa, joitten lepattava hohde sekottui
värisevänä korkeitten huippukaari-ikkunain tasaiseen valoon.

Angélique oli halunnut, että vihkimisen suorittaisi kunnon pastori
Cornille, ja nähdessään hänen astuvan esiin messupaitaan puettuna,
valkoinen stola hartioillaan, kahden muun papin seuraamana, hymyili hän.
Nyt hänen unelmansa lopultakin toteutui, hänet vihittiin puolisoksi
ruhtinaalle, jolla oli rikkautta, kauneutta ja mahtavuutta yli senkin
mitä hän oli osannut toivoa. Urkujen soitto täytti kirkon sävelillä,
vahakynttilät saattoivat sen säteilemään ja hartaan kansan ja pappien
paljous antoi sille elämän. Ei milloinkaan ollut tämä vanha rakennus
loistanut näin upeana; se uhkui pyhää komeutta, ikäänkuin paisuttavan
onnen laajentamana. Ja Angélique hymyili keskellä tätä voittojuhlan
riemua, tietäen että hän kantoi kuolemaa rinnassaan. Kirkkoon tullessaan
hän oli heittänyt silmäyksen Hautecoeurien kappeliin, missä lepäsivät
Laurette ja Balbine, onnelliset vainajat, jotka kuolema oli temmannut
nuorina täydessä rakkauden onnessa. Tällä viimeisellä hetkellään hän oli
täydellinen, hän oli voittanut intohimonsa, parantanut vikansa ja
uudistanut mielensä, niin ettei hän tuntenut enää voiton ylpeyttäkään,
vaan antoi ehdottomassa alistumisessa sielunsa liidellä pois suuren
ystävänsä tuomiokirkon hoosiannaa veisatessa. Ja kun hän polvistui, ei
hänen mielessään ollut muuta kuin nöyryyttä ja alistuvaisuutta;
perisynti oli hänestä täydellisesti pesty pois, ja hän oli sangen
iloinen kieltäymyksestään.

Alttarilta alas laskeuduttuaan puhui pastori Cornille kehotussanoja
lempeällä äänellä. Hän asetti esimerkiksi sen avioliiton, jonka Jeesus
oli solminut Kirkon kanssa, hän puhui tulevaisuudesta, joka oli uskossa
vietettävä, ja lapsista, jotka oli kristillisesti kasvatettava. Ja
tuosta toivosta kuullessaan Angélique jälleen hymyili; mutta Félicien
värisi hänen vieressään ajatellessaan kaikkea tuota onnea, jonka hän nyt
uskoi varmaksi. Sitten seurasivat käsikirjassa säädetyt kysymykset ja
niitten koko elämänajaksi sitovat vastaukset, tuo ratkaiseva sana
»tahdon», jonka Angélique lausui liikutettuna sydämensä pohjasta ja
Félicien taas lujemmalla äänellä hellän vakavasti. Peruuttamaton liitto
oli solmittu, pappi oli liittänyt yhteen heidän oikeat kätensä, mumisten
kaavan: _Ego conjungo vos in matrimonium, in nomine Patri, et Filii, et
Spiritus sancti_. Mutta vielä oli siunattava sormus, joka on vertauskuva
liiton ikuisuudesta ja vilpittömästä uskollisuudesta; ja siihen meni
aikaa. Hopeamaljassa olevan kultasormuksen ylitse teki pappi
vihkivesihuiskimella ristinmerkin. »_Benedic, Domine, annulum hunc_..»
Sitten hän antoi sen sulhaselle merkiksi siitä että Kirkko sulki ja
sinetöi hänen sydämensä, ettei yksikään toinen nainen sinne enää
astuisi. Ja sulhanen pujotti sen morsiamen sormeen, antaakseen hänen
vuorostaan tietää että miesten joukosta hän yksin oli tästälähtien oleva
hänelle olemassa. Tuo sormus kuvasi kiinteätä yhteyttä, jolla ei ole
päätä eikä loppua, se oli aviovaimon kannettava riippuvaisuuden merkki,
joka alituisesti muistuttaisi hänelle vannottua uskollisuutta. Ja se oli
myöskin lupaus tulevasta pitkästä yhteiselämästä, ikäänkuin he tuon
pienen kultarenkaan kautta olisivat kytketyt toisiinsa hautaan saakka.
Ja kun pappi loppurukoukset suoritettuaan lausui heille vielä kerran
kehotussanoja, hymyili Angélique jälleen kirkasta kieltäymyksen hymyään.
Hän tiesi.

Silloin urut puhkesivat riemuraikunaan, pastori Cornillen vetäytyessä
pois apulaispappien seuraamana. Liikkumattomassa majesteettisuudessaan
istuen monseigneur loi kotkankatseensa lempeänä nuoreen pariin. Yhä
polvistuneina olevat Hubertit kohottivat päänsä onnen kyynelien
sumentamin katsein. Ja urkujen mahtava sävel vyöryi, päätyen pienien,
korkeitten äänten ryöppyyn, joka helisi holvien alla kuin aamuinen
leivosen liverrys. Pitkä, värisyttävä liikutuksen humaus oli saattanut
lainehtimaan hartaitten katsojien joukot, jotka täyttivät sekä
isonristin että sivustat. Itse kukilla koristettu, kynttiläin
liekinnässä kimmeltävä kirkkokin loisti pyhän toimituksen riemua.

Sitten seurasi vielä kaksi tuntia juhlallista komeutta, kun messu
laulettiin ja pyhää savua suitsutettiin. Alttaripalvelusta toimittava
pappi oli ilmestynyt valkoiseen kasukkaan puettuna, mukanaan
juhlamenojen ohjaaja, kaksi suitsutusmaljan kantajaa maljoineen ja
suitsukeastioineen, ynnä kaksi kirkonpalvelijaa, jotka kantoivat
sytytettyjä vahakynttilöitä suurissa, kultaisissa kynttiläjaloissa. Ja
monseigneurin läsnäolo teki muotomenot, tervehdykset ja suutelut vielä
monimutkaisemmiksi. Joka hetki kahisuttivat messupaitojen liepeitä
kumarrukset ja polviennotkistukset. Koko tuomiokapituli nousi seisomaan
vanhoilta, veistokoristeisilta alttarituoleiltaan. Ja toisinaan oli kuin
taivaan tuulahdus olisi pyyhkäissyt polvilleen pappien lauman, joka
täytti koko kuoron. Alttaripappi messusi alttarilla. Hän vaikeni, mennen
syrjään istumaan, silläaikaa kuin kuoro jatkoi pitkää, monijaksoista
säveltä, jossa kuului milloin mieslaulajien vakavia väliosia, milloin
kuorolapsien kirkkaita ääniä, jotka helisivät kevyinä ja ilmakkaina kuin
arkkienkelin huilut. Varsinkin yksi suloinen tytön ääni kuului yli
muitten kauniina ja puhtaana; kuiskailtiin, että se ääni oli Claire de
Voincourtin, joka oli tahtonut laulaa mukana näissä ihmehäissä. Urkujen
säestys oli kuin suurta, hellää huokausta, joka nousee hyvän ja
onnellisen sielun pohjasta. Joskus syntyi äkillinen äänettömyys; sitten
urut jälleen puhkesivat vyöryttämään juoksutuksia hirveällä pauhinalla,
silläaikaa kuin juhlamenojen ohjaaja viittasi esiin kynttilöitä kantavat
kirkonpalvelijat ja vei suitsutusmaljan kantajat alttaripapin luokse,
joka siunasi suitsutuksen. Ja alituiseen heilahti suitsutusmalja ilmaan
ketjujen välähtäessä ja synnyttäessä hopeisen helähdyksen. Tuoksuva
pilvi sinersi ilmassa, ja piispa, papisto, alttari ja Evankeliumi
suitsutettiin kukin vuorostaan, ja lopuksi kansanjoukkokin kolmella
huiskauksella oikealle, vasemmalle ja eteen.

Silläaikaa kuuntelivat Angélique ja Félicien polvillaan messua, joka
kuvaa Jeesuksen ja Kirkon avioliiton salaperäistä täyttymistä. Heille
oli annettu kummallekin käteen palava kynttilä, kasteesta asti
säilytetyn neitsyyden vertauskuva. Herran rukouksen jälkeen he jäivät
heidän ylleen levitetyn hunnun alle, joka on alistuvaisuuden, kainouden
ja vaatimattomuuden merkki, niin kauaksi kuin pappi Epistolan vieressä
seisoen luki säädetyt rukoukset. Heillä oli yhä käsissään palavat
kynttilät, jotka ovat samalla muistutuksena ajattelemaan kuolemaa itse
häittenkin ilossa. Ja sitten oli toimitus päättynyt, lahja oli annettu,
ja alttaripappi poistui juhlamenojen ohjaajan, suitsutusastiain
kantajain ja kirkonpalvelijain seuraamana, rukoiltuaan Jumalaa
siunaamaan aviopuolisoita, jotta he näkisivät lapsiensa kasvavan ja
lisääntyvän aina kolmanteen ja neljänteen polveen.

Silloin koko tuomiokirkko kohosi haltioihinsa. Urut alkoivat pauhata
riemumarssia sellaisella ukkosenkaltaisella jyminällä, että vanha
rakennus tärisi. Ihmisjoukko seisoi väristen ja kurottautui nähdäkseen.
Naiset nousivat tuoleille. Koko kirkko oli täynnä tiheitä päärivejä aina
sivulaivojen pimeihin kappeleihin asti. Ja kaikki tämä kansa hymyili
sykkivin sydämin. Kynttiläin tuhantiset parvet näyttivät tässä
viimeisessä lähtötervehdyksessä palavan korkeampina, pitentäen liekkinsä
suipoiksi tulikielekkeiksi, joitten lepattavassa hohteessa holvit
näyttivät huojuvan. Pappien parvi kajahutti viimeisen hoosiannansa
seisoessaan kukkien ja vihannuuden ympäröimänä keskellä kuorikoristusten
ja pyhien maljojen loistetta. Mutta yhtäkkiä avautuivat urkujen
alapuolella olevan valtaoven molemmat puoliskot, lävistäen tummaan
seinään kirkkaan päivänvalon täyttämän aukon. Siitä paistoi heleä
huhtikuinen päivä, häikäisevän kevätauringon valaisema Luostaritori
iloisine, valkeine taloineen. Ja siellä odotti äskenvihittyjä toinen,
vielä lukuisampi kansanjoukko malttamattomassa myötätunnossa, viittoen
jo käsillään ja huudahdellen. Kynttiläin liekit olivat kalvenneet,
urkujen ukkospauhina voitti katujen hälinän.

Ja Angélique ja Félicien suuntasivat kulkunsa ovea kohti, astellen
hitaasti pitkin hartaitten katsojain muodostamaa kujaa. Voittoriemun
jälkeen Angélique oli herännyt unelmastaan ja hänen oli nyt astuttava
todellisuuteen. Tuosta räikeän valon täyttämästä kaariaukosta avautui
maailma, joka oli hänelle tuntematon. Ja hän hidasti askeleitaan ja
katseli noita työteliäitä taloja ja tuota meluavaa rahvasta, joka
huudoin tervehti häntä. Hän oli niin heikko että hänen puolisonsa täytyi
miltei kantaa häntä. Kuitenkin hän yhä hymyili. Hän ajatteli
ruhtinaallista palatsia, joka oli täynnä jalokivikoruja ja
kuninkaallisia pukimia, jossa häntä odotti ylt'yleensä valkoisella
silkillä verhottu morsiushuone. Häntä tukahdutti, jotta hänen täytyi
pysähtyä. Sitten hän jaksoi kulkea vielä muutamia askeleita. Hänen
katseensa oli sattunut sormessaan olevaan sormukseen, ja tuo ikuisen
yhteyden merkki sai hänet hymyilemään. Hän oli tullut valtaoven
kynnykselle, torille laskeutuvien portaitten yläpäähän, kun hän äkkiä
horjahti. Eikö hän ollut saapunut kaikkein korkeimpaan onneen? Eikö
olemisen ilo päättynyt tähän? Tehden vielä viimeisen ponnistuksen hän
kohottautui ja painoi huulensa Félicienin huulille. Ja siihen suudelmaan
hän kuoli.

Mutta siinä kuolemassa ei ollut murhetta. Monseigneur auttoi
tavallisella papillisella siunaus-eleellään kuolevan sielua vapautumaan.
Hänkin oli nyt rauhottunut ja hänen sielunsa lepäsi jälleen Jumalassa.
Huberteilla, jotka vihdoinkin anteeksi saatuaan astuivat jälleen
elämään, oli kohottava tunne siitä että jokin uni nyt päättyi. Koko
tuomiokirkko ja koko kaupunki olivat juhlatunteen täyttäminä. Urut
pauhasivat yhä valtavammin, kellot kumisivat täyttä voimaa ja
kansanjoukko tervehti riemuhuudoin rakastavaa paria, joka seisoi
salaperäisen kirkon kynnyksellä keväisen auringon kultaloisteessa. Se
oli riemukas lähtö; onnellisena, puhtaana, hentona häipyi Angélique pois
unelmansa toteutumisen hetkellä, kohoten pimeistä romaanilaisista
kappeleista leimuavien goottilaisholvien korkeuksiin keskelle
kultakoristeitten ja maalausten jäännöksiä, kirkkaaseen tarujen
paratiisiin.

Félicienin sylissä ei ollut enää kuin hentoisin, vienoisin tyhjyys,
pitsiaaltoinen, helmihohtoinen morsiuspuku, valkoisen linnun kevyet,
vielä lämpimät höyhenet. Olihan hän jo kauan tuntenut, ettei hän
omistanut muuta kuin varjon. Tuntemattomasta se näky oli tullut,
tuntemattomaan se palasi. Se oli vain ilmestys, joka haihtui pois,
luotuaan harhaluulon. Kaikki on vain unelmaa. Ja onnensa kukkulalla
Angélique oli häipynyt pois kevyeen suudelman henkäykseen.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Unelma - Romaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.