Title: Kuvauksia ruotsalaisesta talonpojan kodista
Author: Hedenstierna, Alfred
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kuvauksia ruotsalaisesta talonpojan kodista" ***


KUVAUKSIA RUOTSALAISESTA TALONPOJAN KODISTA

Kirj.

Sigurd [Alfred Hedenstierna]


Tekijän luvalla neljännestä painoksesta suomennettu.



Raumalla 1894, Rauman Kirjapaino-Osakeyhtiö.



SISÄLLYS:

 Esipuhe.
 Kun pikku Tiina ristillä käytettiin.
 Lukusilla.
 Kaikkien ystävä.
 Rakkaus.
 "Hänestä tulee kyllä."
 Ainoastaan yksi lehmä.
 Salakapakoitsijan tytär.
 Pekka Juhonpojan Lassi, josta tuli mies maailmassa.
 Kuninkaan kyyti.
 Uusi lukkari.
 Kansalaisluottamus.
 Anoppi.
 Kun rautatie oli valmis.
 "Kun juna kiitää kohti Göteporia."
 Ruotilainen.
 "Liian myöhään."



Esipuhe.


Rakas lukija!

Olen sitonut pienen vaatimattoman kimpun luontoperäisiä kukkia, jotka
olen löytänyt kotiseutuni Smålandin laihalta, mutta uskolliselta
povelta, ja nyt minä tahdon istuttaa ne sinne takaisin; siinä kaikki.

Moni olisi taidokkaammin liittänyt kukat yhteen ja huolekkaammin
erottanut rikkaruohon; ei kukaan olisi tehnyt sitä suuremmalla
rakkaudella.

Sillä minä olen elänyt rahvaan parissa, ottanut osaa sen töissä,
huolissa ja toiveissa, oppinut tuntemaan sen maailmankatsomuksen,
tavannut oikeaa leikillisyyttä karkeiden pintojen alta ja kelpo
sydämmiä koruttomien nuttujen alta.

Moni pitää aiheita näissä pienissä kuvissa varsin mitättöminä ja
vähäpätöisinä. Ja se on siitä yksinkertaisesta syystä, että se maailma
on niin pieni, joka liikkuu töllin neljän ahtaan seinän ja
pikkutilallisen saran rajalinjan sisällä.

Mutta olen ollut sitä mieltä, että se maailma ansaitsee kyllä
oppimista, sillä vielä on, Jumalan kiitos, meidän ruotsalainen kansamme
metsissään, vuorillaan ja laaksoissaan sellaista, jotta sitä oikein
tuntea on samaa kuin paljon rakastaa sitä.

Järkähtämättömällä luottamuksella Sinun hyväntahtoisuutesi Sinun
ystäväsi ja palvelijasi

                          Sigurd.


Esipuhe kolmanteen painokseen.

Kun minä näissä pienissä kyhäelmissä etsin suurta pienessä ja kauneutta
rumien pintojen alta, olin minä täysin varma siitä, ettei minua
hyväksyttäisi siihen runoilijalahkoon, joka yhtenään hakee totta
rumassa.

Niin on tapahtunutkin, mutta omaksi ja monen muun kummastukseksi lensin
minä suoraan niiden syliin, joille minä olin uskaltanut kirjoittaa, ja
tulen nyt kolmannen kerran heidän luokseen pienten, yksinkertaisten
kangas- ja metsäkukkieni kanssa.

Minulla ei ole mitään erityisesti lisättävänä. Tämän tällaisen
esipuheen tarkoituksena onkin vain pyytää lukijoita olematta panemaan
mitään erityistä huomiota kirjan kaikenmoisiin puutteisiin, mutta
tätähän olen minä jo runsaassa määrässä saanut osakseni, ja kun synnit
ovat anteeksi annetut, lopetetaan tavallisesti lukemalla
synnintunnustus.

Kuitenkin -- löytyy sana melkein yhtä kaunis kuin arkaileva:
"_Anteeksi_!" ja se on tuo lämmin: "_Kiitos_!"

Kiitos siis sinulle, ruotsalainen yleisö, siitä, että sinä joka kerta
kun minun kuvailuni on käynyt kömpelöksi eikä täysin ole ilmaissut
sitä, mitä sinun oma silmäsi mahdollisesti on nähnyt elämässä, aina
olet ystävällisesti muistanut suurta eroavaisuutta kynän, silmän ja
sydämmen kuvailukyvyssä, aina suosiollisesti olet huomannut, kuinka
erilaisiksi luonnollisesti tulevat kaistaleet metsää ja kangasta
painomusteen kasteessa kuin taivaan samasessa!

Ja kiitos siitä että sinulla kirjallisen kukkaiskummun keskellä, jossa
löytyy hyviä ja aivan kaikkien taiteen sääntöjen mukaan nostettuja
kasveja, on ollut suosiollinen silmä ja avonainen korva myöskin sille
pikkuruiselle paljasjalkaiselle Getapulien runottarelle, joka raa'alla
kylämurteella tarjoili kanervakukkaisiaan ujona sammaltaen: "Hyvä
herrasväki, ostakaa minulta!"

Wexiössä Elokuussa 1886.

                         Sigurd.



Kun pikku Tiina ristillä käytettiin.


Hyvinhän se kuitenkin olisi käynyt päinsä, jos Lauri Juhonpoika olisi
ollut edes pikkutilallinen tai sotilas tai vain pelkkä torppari.

Siinä tapauksessa olisi hän varsin helposti saanut pienelle kakaralleen
äitikummin, sillä onhan oikeastaan kunnia saada seurata mukana
pappilaan ja pitää paitaressua, jos hän on syntynyt noin niinkuin
hyvistä vanhemmista: siihen kunniaan uhrataan mielellään pari taaleria
huntuun ja muutama kyynärä kuudentoista killingin karttuunia, kun tuo
pieni olento on mahdollinen ristille vietäväksi.

Sillä tämä on todellisuudessa kirkkokäsikirjan paljon vaativan
lupauksen koko täyttämys "pitää huolta kastetun kristillisestä
kasvatuksesta."

Jos ei saa talokkaiden emäntiä kantamaan, saa tyytyä torpparien
vaimoihin, ja jos nämät eivät suostu, niin saa pyytää palveluspiikoja,
mutta nekin pitivät itseään liian hyvinä olla mukana vietäessä Lauri
Juhonpojan mukulaa kastettavaksi pappilaan.

Lauri Juhonpoika oli näet perin köyhä mäkitupalainen eikä hän voinut
pitää pitoja, joihin olisi kutsunut joitakin hauskoja poikia
vastakummeiksi.

Mutta vihdoinkin oli hän saanut käsiinsä pienimmän kesäpiian
herrastalosta. Se oli niin raihnaista kuin se suinkin voi olla, sillä
hän oli vain 16 vuotias ja sitte oli hän tuollainen "suvuton piian
penikka", jonka isästä ei kukaan tiennyt muuta, kuin että hän oli
ohjannut matkansa Norrlannin rautateille, kun tuli puhetta kalleista,
aina 30 kruunuun nousevista vuosittaisista isän velvollisuuksista.

Mutta ripillä oli käynyt pikku Emma, niin ett'ei kirkkolain
puolelta ollut mitään estettä hänellä ottaa vastatakseen mistä
kummisitoumuksista tahansa, ja niin piti hän, että olisi erinomaisen
harvinaista päästä äitikummiksi, vaikka taivas ties hän ei voinut panna
enempää kuin yhden taalarin käärinvaatteeseen. Voi, hänellä oli niin
pienen pieni palkka!

Ja Lauri Juhonpoika oli luvannut, että sitähän ei voi kukaan
kuolevainen auttaa, vaikka hänellä ei olekaan enempää, ja lainasi
talonisännän hevosen ja vieterirattaat, tietysti puima-aikana yhden
päivätyön lupausta vastaan ja niillä ajaisivat Lassi ja Emma ja tuo
nimetön raukka pappilaan. Sepän vääräjalka Kalle oli viilettänyt puoli
tuntia ennen yhtyäkseen pappilan navettarakennuksen veräjällä joukkoon,
ja sitte arveltiin, että kirkkoherran rengit ovat luuvalla tai
halkomäellä ja että he muutamista taskumatin kulauksista ottavat
seuratakseen sisään olemaan todistajina tuossa kristillisessä
edesvastauksessa. Siihen he olivat niin tottuneet niinä seitsemänä
vuotena, jotka he olivat palvelleet pappilassa, että jos he olisivat
ottaneet kaiken tuon puustaavin mukaan, niin olisi heillä nyt ollut
vähäinen, oikein huolehdittava yksityinen sielunhoito.

Aluksi oli isäntärenki Pekka, joka oli järjestystä rakastava mies,
kirjoittanut muistiin hengelliset takaussitoumuksensa almanakan
puhtaalle lehdelle vastapäätä mihin hän merkitsi lehdenleikkuusta,
mutta sitte sanoi hän, niinkuin totta olikin, ettei hänessä ollut
miestä jatkamaan sitä pitkän päälle.

Keskitaipaleella alkoi pikkarainen kirraamaan ja Emma, joka tahtoi
osoittautua kekseliääksi, kiersi "tilan" yhdestä nenäliinan nurkasta ja
sokurimurusta, jonka hän oli unohtanut viime markkinoin jäleltä
hameensa taskuun. Mutta sokuripalasessa oli pipariminttuöljyä, jotta
pienokainen otti rykiäkseen aivan kauheasti.

Ja kun päästiin navettarakennuksen nurkkaan, seisoi sepän vääräsääri
Kalle siellä läähättäen kuin kilpa-ajohevonen ja koetti katsoa oikein
kauniisti Emmaan, mutta se ei tahtonut hyvin onnistua, sillä kohtalo
oli muodostanut hänen näköelimensä -- onnettomasti kyllä -- siten, että
kun hän suuntasi silmänsä tytön tynkkään, niin toinen silmä sattui
halkokasaan, toinen koirakoppiin.

Ja pappilan rengit ne tuolla olivat hakkailemassa salavinta
honkapuuta, jotta metsä vastaili; mutta kun he ymmärsivät, mistä
kysymys oli, niin niistivät he nenänsä, ottivat kumpikin kasvoihinsa
juhlallisen eljeen ja kaksi pitkää kulausta Lassin taskumatista.

Ja niin mentiin sisälle, ja pappi oli katsonut ulos akkunasta ja
ymmärsi myöskin kohta, mistä kysymys oli ja huusi kyökkiin: "Kaisa,
laita kahvia ja kastemalja!"

Nähkääs, nyt oli Lokakuu!

Ja pienonen kastettiin Liinaksi Lassin äidin kaimaksi. Sissa, Lassin
vaimo, joka makasi niin kalpeana ja heikkona siellä kotona
kaappisängyssä, oli kyllä maininnut nimen "Nöyrä", sillä se oli nimenä
herraskartanon kotiopettajattarella, jossa Sissa oli palvellut, mutta
silloin oli Lassi pudistanut nuuskarasiaa ruokapöytään ja sanonut: "Ei
mitään tyhmyyksiä! Kyllä minä teistä molemmista ilmankin nöyrät
laitan."

Ja kun toimitus oli tehty, koperoi Lassi vasempaa liivintaskuaan, sillä
hän aikoi pistää papille taalarin vaivoista, mutta pappi ei sitä
ottanut.

Mutta hän ei sanonut, ett'ei hän tahdo sitä ottaa siksi, että Lassi oli
niin kovin köyhä, sillä löytyy ihmisiä, jotka ovat köyhällekin
kohtelijoita, vaan siksi, että Lassi oli avannut veräjät pastorille
kahden virstan matkalla, kun hän oli palannut syysmarkkinoilta.

Sen sijaan tarjosi rouva kahvia, ja kaikkien pappilan mamsellien piti
tietysti tarkastaa, oliko pikkuraukka Lassin näköinen, eikä se
ollutkaan niin erinäköinen, sillä liian punakoita olivat he molemmat.

Ja Emma, hän seisoi tuolla niin ylpeänä ja punastuneena ja äidillisenä
rippikoulupuvussaan sekä vastasi kainosti mamsellien kysymyksiin ja
painoi pienokaista niin varovasti, voi niin varovasti poveaan vasten.
Näytti kuin olisi _nainen_ ensi kerran herännyt elämään tuon
16-voutisen sydämmessä ja puoleksi itsetiedottomasti kohottanut
siniset, kummastelevat silmänsä tähän asti tuntematonta maailmaa
kohden.

Nuori Upsalan maisteri, mamsellien serkku, joka tutki maaseutumurteita
ja siksi käytti hyväkseen jokaista tilaisuutta lähestyäkseen kansaa,
seisoi salin ovella ja painoi lujemmalle rillejään jotenkin ohuessa
nenävarressaan ja mumisi: "taululle pantavaa" vahattujen viiksiensä
takaa ja katsoi Emmaa niin ihmettelevällä katseella, että sepän Kalle
kouristi nyrkkiään salaa kuin jos hänellä olisi ollut housuntaskussaan
mestarin moukari.

Ja vanhin pappilan mamselli, jolla oli "maailmankipu" sydämmessään ja
keuhkotautiin kuollut apulainen kirkkomaassa, otti mahdollisimmasti
pienimmän sokerisirun sokeriastiasta ja laittoi uuden "tilan"
akkunaverhopalasesta, jottei Tiina-pienokainen yskisi niin kauheasti
pistävän pipariminttuöljyn tähden paluumatkalla.

Sitte heitettiin vihdoin hyvästit ja Lassi kumarteli ja kiitteli.

Äidillä siellä kotona oli ollut köyhäinhuone-Riitu keittämässä herneitä
ja läskiä ja kahvia ja leipomassa piirakoita ja kakkuja Emmaa ja sepän
Kallea varten, joille tietysti piti tarjota parasta mitä talo voi.

Lassi ja Emma tulivat ensiksi, mutta loppupalan saivat he kävellä,
sillä metsän läpi vei vain jalkapolku tuvalle ja hetken takaa kuului
askeltamista mäellä ja rapisi pensaissa.

-- Nyt tulee Kalle! sanoi Emma.

Mutta se oli vain punakirjava vasikkamullikka, joka yksikseen hyppeli
haassa.

Hetken takaa olivat kuitenkin kaikki koossa, ja tuo pieni toimi oli
pian ohitse, isä ja äiti jäivät yksinään pienen piikansa kanssa, ja
Lassi polvistui kaappisängyn viereen, missä vaimo makasi.

Mutta ei sitä varten, että hän olisi pää vaimonsa rinnalla uneksinut
tuon pienen olennon tulevaisuudesta, jolle he molemmat olivat antaneet
elämän, vaan ainoastaan ottaakseen esille puukenkänsä, kun hän menisi
ulos kaivamaan ojaa seuraavana aamuna.

Mutta ennenkuin hän sammutti läkkilampun paneutuakseen maata viereiseen
sohvaan, kääntyi hän puhumaan vaimolleen:

-- Sissa, nyt on siitä kulunut neljä päivää, kun lapsi syntyi; luuletko
voivasi huomen aamulla nousta ylös ja kuokkia ylös tarhasta perunat?
Minä pelkään, että ne ehkä paleltuvat.

Vaikka Sissa tunteekin itsensä niin heikoksi ja kurjaksi, ett'ei hän
voi liikuttaa kättä eikä jalkaa, niin tuntee hän myöskin voimakkaamman
oikeuden ja köyhän osan ja vastaa raikkaasti, vaikka silmissä
kiiltääkin kyyneleitä:

-- Niin, Lassi minä kyllä koetan.

Pikku Tiina nukkuu sikeästi. Nuku niin kauvan kuin sinä saat,
pikkuraukka! Ajan päälle kyllä saat tietää, tuleeko sinun kohtaloksesi
viettää kaiken elämäsi kieltäymyksissä pienessä mäkituvassa niinkuin
äitisi, tai onko se oleva vielä huonompi, että sinut Meklenburgin
jostain maakartanosta potkaistaan kotiseudulle halveksittuna ja
häväistynä tai saatko ravintolan ummehtuneessa ilmassa kuulla
ilkkuilevan hellyyden sanoja, kuulla kuiskattavan korviisi
huvittelevilta huulilta.

Nuku, pikku-raukka!

       *       *       *       *       *

Mutta alaalla maantiellä virstantolpan takana seisoo sepän Kalle
heittäen toisen silmänsä pilviin ja toisen saappaisiinsa ja painelee
yhden suudelman toisensa perästä Emman pienille, kuumille, intohimosta
väriseville huulille.

Väliin on varsin hauskaa olla isäkummina!



Lukusilla.


Kerran vuodessa vaivaa myöskin maaseudun yksinkertaista nuorisoa se
epämiellyttävä tunne, jota nuoret opiskelevat n.k. "paremmista
luokista" nimittävät "tutkintopiinaksi."

Koko vuoden on uunin loukosta joutilaina hetkinä, jotka ovat uhrattu
juorujen jumalalle, kuulunut: "Niin sanoi hinastuvan Sissa, Horjarydin
Tiina ja Pekka Niilonpoika ja Sventan Jussi"; nyt on toinen ääni
kellossa: "Niin kirjoittavat evangelistat Matheus, Markus, Luukas ja
pyhä Paavali."

Onhan hirveä häpeä olla taitamatta kristinoppiaan lukusilla, joissa
täytyy kuitenkin olla joka toinen vuosi. Ei se ole niin tarkkaa, onko
kristillisyys tunkeutunut itse elämään.

Nyt aletaan melkein kaikkialla pitää lukusia kunnanhuoneissa tai
koulusaleissa, missä lasi vettä papille ja tupakkapiippu lukkarille on
ainoana tarjoiluna.

Toista se oli ennen maailmassa. Silloin pidettiin kinkereitä vuorostaan
kunkin lukuruodin talonomistajan kotona ja yhdessä pitojen kanssa, niin
upeiden, että emäntä pitkin vuotta useita kuukausia ennakolta
valmistautui siihen sekä piti niitä yhtä rasittavina kuin laillista
palstomista taikka vähäistä tulipaloa, kun ne koskivatkin yhtä
raskaasti pikkutilallista kuin kahden manttaalin suurviljelijää.

Niinpä kuultiinkin usein, kun tuli kysymys jonkun talonpojan
taloudellisesta asemasta tai jostain tarpeellisesta parannuksesta
talossa tai tilassa, täydellä todella puhuttavan: "siihen sillä
raukalla ei ole varoja; hänellä kun oli lukuset viime syksynä."

Jotain lievennystä kustannuksissa sai kuitenkin isäntäväki aina niistä
runsaista "tulijaisista" kaikellaista Jumalan lahjaa, joita toi
mukanaan jokainen eri ruodin talo, vieläpä sotilaat ja torpparitkin.

Ja niin tuli vihdoin tuo suuri päivä. Tupa oli siistitty ja
puhdistettu, suuri ruokapöytä oli levitettynä akkunan edessä papin
siihen pantavaksi kirjansa ja nuuskarasiansa, pitkiä, höylätyitä
lautoja pantiin pukkien päälle ja tehtiin monta penkkiriviä, parasta
apilaheinää pudistettiin pilttuuseen papin Pollelle ja karjapiika
Tiina, jolle oli ollut mahdotonta silmäillä yli viidennen pääkappaleen
"selityksiä", sai yhtäkkiä niin kovan pistoksen ja pakotuksen vasempaan
kylkeensä, niin että hänen täytyi mennä makuulle sekä henkisestä että
maallisesta ravinnosta.

Kello aamu yhdeksältä tuli pappi. Kaikki papillinen toiminta pitää
alettamaan rukouksella ja veisuulla, mutta kun lukkari maalla
tavallisesti samassa on koulunopettaja ja hänellä on tuntinsa
aamupäivällä, voi hän vasta myöhemmin olla saapuvilla, jonkatähden
pappi määräsi jonkun toisen säveltaiteessa yleisen mielipiteen
tunnustaman taitavan miehen ottamaan ylös virren ja kun smålantilaiset
äänivarat tavallisesti nousevat korkealle, niin "otti hän ylös sen"
aina korkeaan e:hen sekä noilla väräjävillä lirutuksilla ja
juoksutuksilla, joita Bondeson niin mestarillisesti osaa jäljitellä.

Ja sitte alettiin "ylöskirjoitus", sillä papin moniin maallisiin
toimiin kuuluu myöskin olla seurakuntansa väenlaskija. Nyt pitäisi
määrättämään, kutka olisivat ensi vuonna kirjoitettuina itse kussakin
taloudessa, ja niiden atestit annettamaan, jotka olivat muista
pitäjistä muuttaneet palvelukseen tänne. Samaten kirjoitettiin ne ylös,
jotka nyt olivat saapuvilla päivän kuulustelussa.

Jos seurakunnan sielunpaimen oli erityisesti isällisen luonteen saanut,
niin voivat nämä ylöskirjoitukset tulla väliin hyvin huvittaviksi.
Silloin sattui esim. tähän tapaan: "Numero 27, Pieni Kellola. Siellä on
meillä ensiksi tilanomistaja Sven Juhonpoika, syntynyt 1832, ja hänen
piikansa Anna Kaisa Jonaantytär ... jaha, _piika_, ja. Mutta kuule nyt,
rakas Sven; kuinka kauvan aivot sinä tuota tuollaista suhdetta
pitkittää? Se on häpeä koko lukuruodille, että sinä, jolla on oma
kartano ja perustus ja olet talonisäntä, jonka pitäisi olla esimerkkinä
alamaisillesi, käyttäydyt tuolla tavalla. Ja sinä, Anna Kaisa! Jos
sinulla olisi vähänkään jäljellä naisellista kainoutta, niin olisit jo
aikoja sitte muuttanut tämän miehen luota, joka ainoastaan tahtoo
alentaa sinua. Tule kotiin minun luokseni Sunnuntaina jälkeen
päivällisen, niin saan minä puhua kanssasi, Sven!"

(Sven punastuu, Anna Kaisa itkee, ja koko ruoti näyttää erinomaisen
juoruhaluiselta ulos.)

"Vasikkaha'an torppa. Siellä on meillä torppari Juho Maununpoika ja
hänen vaimonsa Riita Svensintytär, poika Kalle ... mutta mitä se tahtoo
sanoa? Poikahan on 19-vuoden vanha, ja sinä pidät, että hänen tulee
olla kotona ja vetelehtiä siellä talveakin! Niin, kyllähän se on
erinomaista: _kaksi_ suurta, voimakasta miestä yhdessä torpassa kahta
lehmää ja vasikkamullia vaalimassa. Se kelpaa se. Mutta totuudessa
sanottuna, rakas Juho, tämä ei käy päinsä, pojan pitää mennä maailmalle
ansaitsemaan."

-- "Niin, nähkääs rovasti! Sen hän kyllä tekisi, mutta en minä ole
voinut hänelle mitään sellaista hankkia."

-- "Älkää puhuko tyhmyyksiä! Minä annan hänelle tallirengin paikan,
tule minun luokseni aamulla varhain."

(Juho hymyilee tyytyväisenä ja hänen Riitunsa näkee hengessä Kallensa
rovastin kuskipenkillä samoilla tunteilla kuin joku hieno rouva uneksii
avio-armaansa presidentin tai valtioneuvoksen tuolilla.)

"Bleckhem N:o 42. Vai niin, että te, vanha Antti, jätätte talon nyt
poikien huostaan, ja teidät itsenne kirjoitetaan erilleen. Niin, te
olettekin rehellisesti ansainneet vanhuuden leponne: olettehan ollut
kelpo työntekijä, joka kahdella tyhjällä kädellä ja korkeimman
siunauksella on rakentanut oman talon ja perustan. Ja sen sanon minä
teille, pojat, (ovatko pojat täällä?), että pitäkää vanhoja kunniassa
ja olkaa heille siivoja vanhuuden päivinä; muussa tapauksessa ei teille
käy yhtään hyvin maailmassa, sillä (anna olla repimättä, kissarakkari,
takinlievettä!) vanhempain siunaus rakentaa lapsille kodon."

"Pojat", jotka ovat käyneet rippikoulunsa rovastin edessä, pyhkivät
silmiään mustuneiden nyrkkiensä syrjillä.

Kun ylöskirjoitus on loppunut, alkaa kristinopin kuulustelu, kuitenkin
kaikkein useimmissa seurakunnissa ainoastaan naimattomien kanssa. Ne,
jotka jo ovat taivuttaneet niskansa avioliiton jumalan ikeen alle,
pidetään, eikä suotta, saaman kyllin lakia kotiripityksistä ja
evankeliumia sen jälkeen seuraavassa avioliitossa sovinnossa. Jos
vastoin luuloa tapahtuisi niin, että joku vanhempi talonpoika käsketään
astua esiin, niin "ei hän ole lukenut niitä selityksiä, joita ne
nykyisin lukevat", ja jos häntä kehotetaan lukea värsy uudesta
testamentista ulkoa, niin on hän aina "unohtanut lasisilmät kotiin."

Nuoremmat sitävastoin selviävät tavallisesti hyvin sisä- ja
ulkoluvussa. Tosin voi tapahtua, että kysymykseen: "kutka ovat meidän
vanhempamme", vastataan: "perkele, maailma ja meidän oma lihamme",
mutta sellainen erehdys -- jos sitä edes siksi voidaan nimittää --
kuitenkin kuuluu aina poikkeukseen.

Pahemmin on pääkappalten kanssa. Kansakoulut ovat kuitenkin tässäkin
vaikuttaneet huomattavaa parannusta, mutta vielä kolmisen kymmentä
vuotta takaperin voitiin kuulla seuraavia kysymyksiä ja vastauksia:

-- No, Lauri Pietari, voitko sanoa minulle, mikä on parasta mitä
ihminen saa kasteessa?

-- Riikintaaleri, jonka äitikummi antaa verhoon. -- -- --

-- Mikä se oli, joka tunkeutui paratiisiin ja viekotteli meidän
esivanhempamme syntiin, Anna Tiina?

-- Käärme.

-- Niin, mutta mikä käärme se oli?

-- Kyykäärme!

-- Nyt sinä olet tyhmä, Anna Tiina, ajattele paremmin!

-- Keltakäärme.

-- Hm, hm! tämä on suoraan liian huonoa.

(Anna Tiina itkien:) Sitte se on varmaan tarhakäärme.

Vastaukset ovat nyt parempia verkaröijyisiltä pojilta ja
silkkihuivisilta tytöiltä suuressa koulusalissa, kuin mitä ne olivat
pienessä, juhlahetkeksi somistetussa talonpojan tuvassa, jolloin pojat
olivat sarkanutuissa ja tytöt liinahameissa. Mutta onko hurskaus
suurempi?

Kysymyskuulustelun jälkeen tuli jälkitutkinto, vapaampi kuulustelu,
jossa ei kysymyksiä annettu erityiselle henkilölle, vaan myöskin
vanhemmat saivat tilaisuutta loistaa jumaluusopillisella tiedollaan. --
Senjälkeen "kantoi" papisto tavallisesti muutamia rahaksi muutetuita
luonnonsaataviaan, ja sitte seurasi pitojen puuska, joka usein kesti
useita päiviä, mutta eivät pidot missään tilaisuudessa eronneet
tavallisista vierastilaisuuksista rahvaan kodissa. Näihin kemuihin
ottivat osaa ainoastaan ne naidut ihmiset, jotka olivat tuoneet
"tulijaisia": nuorisoa ja köyhiä, joilla ei ollut varoja laittaa
tulijaisruokia, ravittiin parilla kahvekupilla, palalla pannukakkua ja
uutisleipää.

Lukuset alkuperäisessä, varsinaisessa "kotiluvun" muodossaan,
pidettyinä maanviljelijän omassa kodissa, kuuluvat nyt pian menneeseen
aikaan. Nyt tullaan lukusille varsin säännöttömästi ja paraasta päästä
"ylöskirjoituksen" takia.

Niiden kaunein puoli, kun ne pidettiin kodeissa, oli rukouksella
lopettajaiset. Minä muistan niin hyvin sellaisen tilaisuuden. Nuoret ja
vanhat kohosivat penkeiltään, ja hartautta puhuvia silmäyksiä
suunnattiin vanhaan pastoriin, joka seisoi tuolla päätyikkunan luona
siniseksi maalatun seinäkellon vieressä. Kaksi tienosottajaa ajalle ja
ijankaikkisuudelle! Syysaurinko säteili sisään pienien akkunaruutujen
läpi ja sen katoavat säteet leikkivät pehmeästi harmailla hapsilla ja
ruusuisilla lapsenposkilla. Pienonen, tuskin viikon vanha lapsi, joka
oli tuotu lukusille kastettavaksi, katsoi äidin sylistä niin suurilla,
ihmettelevillä silmillä viereiseen vanhaan krenatieriin, jonka paljas
pää lakkaamatta vapisi kuin tuulessa täysin kypsynyt tähkä
leikkuuaikana.

Ja vanha pappi rukoili lämpimästi ja sydämmellisesti laumansa edestä,
rukoili, että kun vaivan ja työn aika olisi loppunut, viimeinen laiho
korjattu ja viimeinen vako käännetty, raskaan ja vaivaloisen työn pojat
ja tytöt, jotka olivat hänen ympärillään, hyvin kestäisivät viimeisen
koetuksen suuressa kuulustelussa tuolla ylhäällä, jossa
hurskassydämminen yksinkertainen ehkä paremmin kuin kaikki ajattelijat
ja nerot käsittää elämän, kuoleman ja ijankaikkisuuden pääkappaleet.



Kaikkien ystävä.


Ensi kerran näin minä Mäen Kaijan juuri sinä kesänä, kun apulaisen
rouvaa pisti niin armottomasti mehiläinen.

Mitä hänellä oli tekemistä mehiläisten kerassa, kun hän ei osannut
hoitaa niitä?

Niin, siten voi kyllä se sanoa, jolla on kaikkea, mitä hän tarvitsee,
yllin kyllin, niinkuin voita ja lihaa ruokakamarissa eikä tarvitse
panna sen suurempaa arvoa joihinkin niukkoihin mesikakkuihin. Mutta
apulainen oli köyhä kuin taivaan lintu, kuitenkin sillä eroituksella,
ettei hän voinut lentää pakoon velkojiaan niinkuin varpunen
varpushaukan tieltä; mutta mennä naimisiin sen hänen kyllä piti tehdä,
nähkääs morsian oli tuollainen yksinkertainen lapsuuden rakastettu,
niinkuin ne sanovat, vaikka sellaiset nykyisin alkavat jäädä kokonaan
unhotuksiin. Mutta jos vain olisitte nähneet pikku pastorskaa, kun hän
puuhasi kyökissään suuri valkoinen esiliina vyöllään, vastapesty
vaatteus ylöskäännetyin hihoin päällään ja suu kuin nyponkukka
kahdellaneljättä pienellä, valkoisella, tasaisella, terveellä
"helmellä", niinkuin sanottiin siihen aikaan, kun vielä löytyi
idealisteja, niin luulen minä, että olisitte olleet taipuvaisia
antamaan anteeksi pastorille sen, ettei hän odottanut mennä naimisiin
pastorskansa kanssa vasta sitte, kun hän oli saanut ottaa seurakunnan
ja sydänkäpynen tekohampaat.

Mutta tuo sekä oli siunattu mehiläisvuosi, ja mehiläinen surisi kuin
autuas fosforisti maailmassa, ja pikku rouvalla oli uusia mehiläispesiä
hiveltyinä medellä suulta valmiina houkuttelemaan sisäänsä surisijoita,
mutta hänellä ei varmaan ollut oikeaa kätevyyttä toimeen taikka myöskin
luulivat mehiläiset hänen pieniä, punervia poskusiaan vasta
puhjenneiksi kukkasiksi, sillä ne pistivät häntä kaikkialle kasvoihin,
niin että hän näytti niin lihavalta ja hyvinvoivalta kuin jos hänen
miehellään olisi ollut oma seurakunta jo viisikolmatta vuotta.

Mutta pastori oli epätoivoissaan ja perin neuvoton, sillä Augustinus ja
muut kirkkoisät, joita hän oli lukenut, puhuivat kyllä paholaisen
hehkuvista nuolista ja omantunnon pistosta, mutta mehiläisen
pistämisestä eivät ne sanoneet luotua sanaa.

Mutta kyökkipiika tiesi neuvon ja juoksi heti hakemaan Mäen Kaisaa.

Kaisa oli silloin suuri, roteva nainen, noin kuudenkymmenen vuotias;
hänellä oli siniraitanen pumpulihame, siniraitanen pää- ja esiliina,
ruiskukka nuttunsa napinlävessä, mustelma otsassa, minkä hän oli saanut
lautamiehen sonnilta puoskaroidessaan sitä, ja silmissä soma,
uskollinen, sininen katse. Kun hän samassa tiesi parannusta kaikkeen ja
haettiin apuun aina huolekkaina hetkinä, niin ei ollut kummallista,
että hänen monet tarvitsijansa pitivät, että hän väliin tuli avun
tarpeessa kuin suorastaan taivaasta.

Ensiksi tullessaan apulaisen taloon ammensi hän puukapulalla sisään
mehiläiset uusiin kennoihin kuin jos ne olisivat olleet ryyni- tai
mallaskappa, ilman että yksikään koetti pistää häntä. Ja kun hän sitten
otti rouvan käsiteltäväkseen, asetti hän maata ja vilvottavaa laastaria
pistokselle, niin että pikku pastorska parin tunnin kuluttua oli
entisellään. Kun Kaisa kerran oli talossa, niin paransi hän sen jälteen
pari porsasta, määräsi rohdot hammastautiin karjakolle, ja tästä
kaikesta sai hän kaksi kuppia kahvea, yhden "leivän" kanssa ja 12
killinkiä rahaa.

-- Minne Kaisa nyt menee? tiedusteli joku, kun tuo ravakka nainen viime
kupin perästä kiiruhti hyvästiä heittämään.

-- Kysyä sitä! Minä olen puhemiehenä tänä iltana. Minä olen jo ollut
kirkkoväärtin Riitun luona kahteen kolmeen toviin puhumassa Nääsin
Juhanin puolesta. Tyttö suostuu kyllä, ja kirkkoväärti, hänen isänsä ja
Anna Tiina, hänen äitinsä, eivät myöskään ole niin vastahakoisia
kauppaan, mutta siinä on vielä kysymys viidestätoistasadasta
taalarista, jonka summan he tahtovat Juhanin vanhusten antavan lisäksi
ja jos minä saan ne saivartajat siihen, niin on Juhani luvannut minulle
kaksi taalaria rahassa ja naulan villoja syksyllä, kun ne lampaansa
keritsee.

Kaksi sunnuntaita sen jälkeen kuulutettiin Juhania ja Riitua. Kaisa
istui itse kirkossa ja kuuli päältä ja hykersi aivoissaan ilointa
ajatusta kahdesta taalaristaan ja puhemiehen villoistaan.

Myöhemmin syksyllä piti nimismiehellä olla kalaasit ja ja ne olikin
komeat kemut kaksine lampaanpaisteineen, kolmine leivoslautasineen,
neline ylioppilaineen, varatuomarineen, kaksine opettajattarineen ja 10
pulloineen alkuperäistä sherryä. Kaikki oli niin onnistunutta ja hyvin
laitettua, että rovasti oli todella liikutettu, kun hän, sittenkuin
kolmas leivosastia oli tehnyt kierroksensa, kaivoi esiin nuuskarasian
liivin taskustaan, avasi valkoisen kaulahuivinsa ja toivotti Jumalan
siunausta nimismiehen rouvalle, joka oli saavuttanut sellaisen taivaan
armon oikein käyttää luojan antimia.

Mutta sattumalta tulin minä seisoneeksi sen salin oven pielessä, mikä
vei kyökkiin. Se oli ravollaan ja minä näin Kaisan siellä kyökissä
suuressa vyöliinassa hikoilemassa, paistamassa ja hymyilemässä, sillä
se oli hän, joka seisoi koko kestin etunenässä.

Sitten joutui henkikirjurin vanhin tytär aivokuumeeseen ja tohtori
sanoi, että jos ei Kaisa yhdeksää viikkoa olisi vaalinut sairasvuoteen
ääressä, luvattomasti valvoen tuon sairaan luona, äänettömästi
tyydyttäen hänen pienimmänkin tarpeen ja tarkoin seuraten lääkärin
määräyksiä, niin olisi pian saatu sirotella kartanolle kuusenhakoja.

Kerran piti piispan tulla pitämään tarkastusta seurakunnassa ja
vihkimään virkaansa uuden saarnastuolin lakitauluineen, uskoine,
toivoine ja rakkauksineen sekä kaikki näkevine silmineen, kaikki
ensilajin kultauksessa 2,50:neen jalalta, ja silloin oli Kaisa neljästä
riikintaalarista laittanut kirkon niin sorjaksi ainoastaan
kuusenhavuilla ja ruohoilla, että hänen korkea-arvoisuutensa
päivällisillä puheli pappilan mamselleille "armaista kätösistä, jotka
hienon naisaistin ohjaamina, taidokkaasti olivat koristelleet Sionin
kartanoita."

Tosin kävi myöskin paha huhu kylällä Kaisasta, että hän harjoitti
noidan ammattia vähän kotitarpeiksi, mutta todellisuudessa se ei ollut
sen pahempaa kuin että hän silloin ja tällöin möi kuudesta tai
kahdeksasta killingistä "lemmenkakkua" jollekin tyttöparalle, jonka
sulhanen mieli hylkäämään morsionsa. Tämän kakun yhdessä alimmaisimman
pukunsa yhdeksän langan kanssa piti tytön saada sopivalla tavalla tuon
kevytmielisen sulhon syömään ja sitte sai hän olla varma, ettei omansa
"enää milloinkaan tirkistellyt muita tyttöjä."

Kun oli kysymyksessä kaivon teko, niin oli parasta ottaa Kaisa paikan
määrääjäksi. Smålannin kivikkoisessa ja kovassa maassa sattuu usein,
että sellaisessa yrityksessä joko ei ollenkaan saada vettä tai sattuu
eteen kallio, joten tulee turhan takia paljon työtä. Mutta
leipäkyrsästä, makkarasta ja kolmesta taalarista rahaa otti Kaisa
leikatakseen taidokkaan haarukan pähkinä- tai piilipuusta, kulki sitte
kaivoalueen poikki kantaen haarukkaa edessään ja missä se itsestään (!)
keikahti maahan, siinä ei tarvinnut kaivaa pitkälti saadakseen
runsaasti maukasta juomavettä.

Huomattavasti oli Kaisa yleensä luonnon tuntevalla silmällään
tarkastanut maan laatua, ja pitkä kokemus oli antanut hänelle tietoja,
jotka harvoin tai eivät koskaan pettäneet, mutta niin yksinkertaiseen
asiaan eivät hänen rakkaat ystävänsä suinkaan uskoneet ja siksi sai
Kaisa väliin luvan tehdä myös pieniä "taitoja."

Parantaa luunmurtoa ja muuta sairautta, sovittaa pahansopuisia
puolisoja, kaikki se oli jokapäiväinen asia Kaisalle, kaikesta tästä ja
monesta muusta puhuteltiin Kaisaa alituisesti; kuitenkin hän mieluummin
laittoi entiselleen sääriluun kuin rikotun sovun avioliitossa, "sillä",
sanoi hän, "luu on luu, mutta ihmissydän on usein pahempi kuin harmaa
kivi."

Muuan pikku talokas sisäpitäjästä, jossa heille ei tullut mitään
sanomalehteä ja sen vuoksi olivat kauhean tyhmiä: politiikissa, kysyi
kerran täydellä todella neljännysmieheltä, eikö kävisi päinsä tehdä
Kaisa -- kihlakunnan valtiopäivämieheksi, mutta silloin vastasi
neljännysmies, jolla läänin virkamiehenä oli hiukan tolkkua
peruslaista, että "kyllä niitä siellä valtiopäivillä on parempia
akkoja kuin Kaisa, mutta eivät ne saa kulkea pieniruutuisissa
pumpulihameissa", ja siten oli vaimon valtiopäiväehdokkaisuus pantu
viralta seurakunnassa.

Uuttera työ ja pienet elinkustannukset olivat, huolimatta pienistä
palkkioista työssä, tehneet Kaisasta voivan eukon, ja vaikka hän jo oli
niin ijäkäs, kun minä opin hänet tuntemaan, oli hänellä vielä
kosijoita, joihin koristeltu tupa ja pieni, hyvin lukittu kaapin
laatikko vaikuttivat enemmän kuin koko maailman "lemmenkakut." Mutta
Kaisalta eivät he saaneet koskaan muuta kuin kaksi kahvikuppia leivän
kanssa ja tillikan sekä tuon ystävällisen selityksen, että
ruisjauhovelli "on hyvin hyvää rinnalle, kun on ollut ulkona ja
rämpinyt joutavassa pyhäiltoina."

Hän jätti myöskin tämän maailman vanhana piikana 78 vuoden vanhana
ympäristönsä kaipaamana ja arvottavana.

Luultavasti oli Kaisalla, niinkuin kaikilla muilla, kerran ollut
rakkaustarunsa, myöskin hänellä, mutta onnettomasti kyllä oli se
luultavasti sattunut ennenkuin hän oli keksinyt "lemmenkakut."



Rakkaus.


Niukasti oli leipää mäkituvassa ja Joulun edellisinä viikkoina ei Jöns
vaimoineen ja lapsineen saanut olla kovin vaatelijas, vaikka ei
olisikaan saanut syödä tavallista kolmea ateriaa päivässä.

Mutta jouluaatoksi oli kuitenkin onnistuttu saamaan kokoon maaseuduilla
tavallista jouluruokaa, vieläpä haarakynttiläkin levitti valoaan
köyhään kotoon särkyneen pullon kaulasta. Akkunalaidalla seisoi pullon
ehyt veli korkki suulla ja kuulsi niin kauniilta, että Jöns aina kerran
puolen tunnin takaa erehtyi suutelemaan sitä vaimon ja lasten sijasta.

Johanna, mäkitupalaisen ainoa kotona oleva lapsi, oli 16 vuotias ja
kaunis -- ei "niinkuin päivä", mutta kuin lempeä pohjolan kesäyö:
silmät olivat tummat ja syvämietteiset, ja hänen hiuksensa ja Jönsin
tulevaisuuden tuumat olivat mustimmat koko lukuruodissa.

Vanhempi sisar oli useita vuosia palvellut talonpojissa tuolla alhaalla
Skånessa. Alussa oli hän kirjoittanut kotiin kaksi kertaa vuodessa,
mutta nyt ei hän ollut antanut tietoja itsestään pitkään aikaan. Äiti
juuri tuumi vähän, kuinkahan tytär voipi nyt jouluiltana, mutta nyt ei
ollut aikaa pitkiin tuumailuihin, sillä nyt tahtoi isä ruokaa pöydälle.

Silloin tartuttiin ovenripaan ja kaivattu astui kynnyksen yli. Ei juuri
tullut niin suurta hämmästystä kuin olisi voinut odottaa, kun vanhemmat
ja lapset äkkiä kohtaavat toisensa vuosien takaa, mutta tyttären ääni
tervehtäessä oli hiukan epävarma.

-- Hyvää iltaa tänne!

-- Hyvää iltaa taas, Riitu, oletko osunut kotiin itse jouluaattona?

Siinä oli kaikki.

Hiukan elosampaa tuli kuitenkin, kun Riitu oli riisuutunut saaleistaan
ja päällysvaatteistaan ja äiti huomasi, ettei hän tullut -- yksinään,
että hän sydämmensä alla kantoi naisen tavallista rangaistusta miehen
erehdyksistä. Silloin syntyi haukkumasanoja ja itkua ja isä teki uuden
tervehdyksen ehyeeseen pulloon, mutta silloin myöskin valkeni asema
Jönsille, niin että hän antoi seuraavan määräyksen:

-- Molemmat tytöt eivät saa olla kotona. Kun juhlapäivät ovat ohitse,
saa Johanna mennä hakemaan palvelusta, mutta varo itseäsi tulemasta
sillä tavalla kotiin kuin sisaresi, sillä silloin saat selkäsaunan,
ymmärrätkö.

Ja siten joutui Johanna ulos maailmaan ja pääsi herrastaloon
sisäpiikaksi.

       *       *       *       *       *

Siellä oli toisellaista elämää jouluiltana: koristeltua ja kaunisteltua
joka nurkassa, elämää, liikettä ja iloa. Ja sitte tulivat pojat
koulusta kotiin ja nuori kotiopettaja heidän kanssaan. Johanna oli
nähnyt hänen sinisen ylioppilaslakin käänteleivän sinne ja tänne lahden
oivallisella luistinsäällä; koko aamupäivän seisoessaan salin akkunassa
puhdistamassa kynttiläjalkoja, mutta nyt oli hän varmaan kotiin tullut
ja hänen pitäisi mennä kutsumaan häntä kahville.

Hän seisoi akkunassa puhdistamassa luistimiaan nenäliinalla. Suonet
takoivat vähän kiivaammin tuosta reippaasta urheilusta ja poski hohti
lämpöisenä joulukuun auringossa, joka juuri laittautui sanomaan hyvää
yötä.

Johanna ei olisi ollut nainen, jos hän ei olisi nähnyt, että hän oli
kaunis...

-- Minä pyytäisin herra Elgin olemaan hyvän ja tulemaan juomaan kahvea
alas saliin.

-- Kiitoksia pikkunen!... Ja kääntyessään ympäri näki hän levottoman,
kostean katseen runsaiden, mustien kiharain alta ja pienen ruskean
nyrkin, joka rapisteli lukon kanssa hiukan kovemmin kuin olisi ollut
tarpeellista ulos päästä. -- -- --

Ei siitä tullut mitään tuollaista tavallista viekotteluhistoriaa
petettyine lupauksineen ja murrettuine sydämmineen ja
haudankaivajineen ja kirkkotarhoineen ja omantunnontuskineen,
rtstinpuuryövärikääntymyksineen ja kaikkine niine kuin kuuluu siihen
asiaan. Mutta he pitivät toisiaan pitkässä ja lujassa syleilyssä ja
olisi kenties ollut vaikeata laskea, kuinka monta kertaa heidän
huulensa tapasivat toisensa parin minuutin aikana.

Sitten eivät he puhuneet enää koko jouluna. Nuori ylioppilas oli hyvä
poika, joka punnitsematta ei tehnyt mitään, jota hän ei voinut
täydellisesti hyväksyä ja Johanna karttoi häntä viattomuuden vaistolla
siinä, missä vaara oli tarjona.

_Hän_ matkusti muutamain päiväin takaa ja unohti, että Johannaa koskaan
oli ollut olemassa. _Johannan_ sydän sai piston elämänsä ajaksi.

Ne naiset ovat väliin semmoisia.

       *       *       *       *       *

Mutta sentään voivat he kuitenkin milloin tahansa ojentaa kätensä
toiselle miehelle tuon _ainoan_ kuva vielä himmentymätönnä
sydämmessään. Tapa ja muoto ja kirkkolaki myöntävät sen, ajalliset edut
vaativat sitä, kauppa lopetetaan ja sanotaan kauniilla nimellä
"avioliitoksi."

Täten tuli Johannakin rustitilallisen emännäksi. Olisihan se ollut
ennen kuulumatonta, jos hän, köyhä palvelustyttö, olisi kieltäynyt, kun
rikas rustitilallinen alentautui kunnioittamaan häntä tarjouksellaan.

Ja aika kului tavallista menoaan, ja rustitilallinen kokosi enemmän ja
enemmän kirstun pohjalle ja eli hyvin ja teki joka miehelle oikein ja
sai viime lopuksi suuren korean punanenän kasvoihinsa ja hiukan
myöhemmin suuren uhkean kiven kultaisine hautakirjoituksineen luidensa
päälle, ja niin tuli Johannasta leski.

Ja hän oli rehtevä ja valtansa pitävä leski nuuskarasioineen ja
hienoine aliluutnanttiviiksineen ylähuulessa, mutta oliko hänellä
mitään sydäntä, ei kukaan tiennyt, sillä siitä ei hän antanut koskaan
tietoa, teki ympäristölleen oikeutta, mutta ei hyvää, ja oli hänellä
enemmän itsekunnioitusta kuin kellään miehisellä talonisännällä
naapurikartanoissa.

-- Ne tulevat semmoisiksi nuo lapsettomat naiset, sanoi lukkari.

       *       *       *       *       *

Mutta kaksi päivää ennen jouluiltaa oli eräs vanha vaimo kaukaa
toisesta seurakunnasta sisällä Johannan kyökissä, ja sekä rengit että
piiat huomasivat, ett'ei emäntä ollut enää kaltaisensa sen jälkeen.
Kerjäläisvaimo oli huomattavasti tullut kertomaan sellaista, mikä oli
vienyt kokonaan rustitilan emännän tasapainosta ja päivällisen aikaan
käski hän valjastaa hevosen reen eteen. Ei kukaan saisi seurata
häntä. Ja sitte ajoi hän neljä penikulmaa pieneen, syrjäiseen
kappalaiskartanoon vanhassa Finnvedenissä.

Oli kolkkoa ja surullista sielunpaimenen majassa. Kuolon enkeli oli
varsin usein seurannut köyhyyttä kantapäillä sen kynnyksen yli.
Puolison, ystävät, kukoistavat lapset, toiveet paremmasta ja
runsaammasta elämän leivästä, kaikki se oli hävittänyt ja ahtaalta
näytti köyhän kodin rajoitettu ala. Nyt makasi vanha pastori itse
tautivuoteella. Omasta puolestaan ei hän pyytänyt mitään, mutta pieni,
yhdeksänvuotinen poika, ainoa, joka oli jäänyt jälelle kaikesta siitä,
mitä hän oli rakastanut maan päällä, lepäsi niin painokkaana hänen
rinnallaan, että hän tunsi melkein katumusta siitä ilosta, miksi poika
oli ollut hänelle yksinäisyytensä viime vuosina, ja melkeimpä toivoi,
että hänkin olisi mennyt ijäisyyden tietä ennen häntä.

Silloin saapui Johanna vuoteen luo ja kysyi, tunsiko pastori häntä
enää.

Ei, pastori ei tuntenut häntä. Eikö pastori muistanut muuatta joulua
monta vuotta sitte, kun hän oli ollut kotiopettaja... Eikö hän
muistanut pientä tyttöä, joka ... joka ... pari silmänräpäystä oli
ollut hänen huoneessaan jouluaattona.

Ah, vanhalla pastorilla ei ollut ollut montaa "hauskaa seikkailua"
elämässään! Monelta olisi samanen pikainen kohtaus jäljettömiin
unhottunut, mutta hän muisti sen ja punastui.

-- Suokaa Jumalan kanssa minulle anteeksi, jos minä silloin panin
kiusaukseen teidän nuoren, viattoman sydämmenne!

Ei, sitä ei pastori ollut tehnyt, hän oli koko elämänsä ajan ollut sama
kunniallinen nainen kuin mikä nyt istui hänen vuoteensa vieressä
harmaahapsisena. Mutta hän "ei ollut voinut unhottaa" ... ja kun hän
nyt sattumalta oli saanut tietää, kuinka asian laita oli, "oli hän
rientänyt hänen kuolinvuoteelleen kuulemaan, eikö hänellä ollut mitään
toivomusta, jonka hän voisi täyttää, sillä pastori oli kuitenkin aina
ollut..."

Ja niin se tapahtui yhdellä kertaa tuon vanhan naissydämmen tunnustus
salaisesta, muuttumattomasta alttiiksi antavaisuudesta, syöksyi esiin
viisikymmenvuotisen jään ja pakkasen särkyneistä tokeista, vuosi
kuumissa kyynelissä kesäsateen tavalla vanhan pastorin kurtistuneille
käsille.

Ja hän, hän lepäsi hiljaan kummastellen kuunnellen. Eikö hän ollut
ollut köyhä ja aina puutteessa, ja kuitenkin oli hänellä ollut varoja
sellaiseen rajattomaan tuhlaukseen, että oli antanut olla haudattuna
tuon runsaan rakkauden aarteen, joka oli kuulunut hänelle, koko pitkän
elämän ajan! Kuinka ihmeellistä?

Suuri hämmästys syntyi siellä kotona, kun Johanna-emäntä tuli takaisin
itse jouluaattona kasvattipojan kanssa. Vielä suuremmaksi kuontui
hämmästys ja tyytyväisyys, kun huomattiin, että yhdessä tuon
pikkaraisen kanssa rauhan ja lempeyden enkeli oli muuttanut kartanoon.
Emäntä ei ollut sama kuin ennen. Erehdykset oikaistiin sävyisästi ja
vakavasti, puutteen lapset tunsivat olevansa kotonaan Johannan talossa
ja kun hän katsoi kasvattipoikaan, oli kuin taivaallinen loiste olisi
koristanut jokaista poimua kovissa kasvonpiirteissä.

Pian kasvaisi pojasta nuorukainen leveine hartioineen, punervine
poskineen ja soreaa päätä koristaisi kultakokardinen sinilakki. Ja jos
_silloin_ hänen nuori sydämmensä tulisi sykkimään nopeammin jollekin
tytölle, jota oli katsonut liian syvälle hänen iloisiin, uskollisiin
silmiin -- eivät he koskaan tulisi eroamaan toisistaan, sen oli
rustitilallisen emäntä pannut mieleensä.

Tietysti kummailivat naapurit, mitä Johanna-emännällä oli voinut olla
tekemistä vanhan pastorin kanssa syrjäisessä naapuripitäjässä, mutta
lukkari, joka oli ymmärtäväinen mies ja tavallisesti osasi naulan
päähän, hän veti pari pitkää haikua piipustaan ja sanoi:

-- Se on varmasti jotain tuollaista nuoruuden rakkautta, ne sanovat.



"Hänestä tulee kyllä."


Turhamielisyys, jonka me paraiten kaikista annamme anteeksi, silloinkin
kun se on väärään suuntaan ohjautunut ja epäonnistunut, on vanhempien
heikkous saada lapsensa ylemmälle elämän asemalle kuin se, jossa he
itse ovat. Vanha talonpoika, joka on iertanut, kieltäytynyt
vuosikymmeniä raivatakseen paikkaa pojalleen herrasmiesten usein
epäillyssä ja vähän arvotetussa, mutta silti kadehditussa luokassa,
vivahtaa Moosekseen, joka itse ei koskaan saanut astua siihen maahan,
joka oli ihastuttanut hänen silmiään niin herttaisena kuuman
erämaamatkan jälkeen; mutta isänrakkauden pilvenkorkuisten toivomusten
vuorelta saa hän kuitenkin heittää ylpeitä tulevaisuuden silmäyksiä
sinne, saa nähdä poikansa papin kauhtanassa tai univormussa,
katederissa tai saarnatuolissa, ja silloin unhottaa hän helposti,
kuinka punajuovikkaat härät uhrattiin tieteen alttarille yhtenä ainoana
lukukautena ja kuinka kiinnitykset perintötilaan kasvoivat melkein
sukkelammin kuin pojan lukukausitodistusten luku.

Miltä lähemmältä näyttää herrasmiesten erotetussa valtakunnassa, saa
vanha isä niin harvoin kokea, sillä ennenkuin hänen poikansa palkatonna
ylimääräisenä on kuluttanut voimansa jossain virastossa taikka
luottamuksensa pankissa, ennenkuin velkautunut apulainen ja hänen
lapsilaumansa on aivan rasittautunut oman seurakunnan odotuksessa,
ennenkuin Pelle virkaan nimityksen altistamasta polusta on alkanut
ikävöidä takaisin isänkodon työtelijäille saroille, niin sangen usein
sitä ennen isä ja äiti on saanut karkeissa, mustissa lautapuvuissa
ruumisvaunussa ajaa vanhaa, tunnettua tietä ylösnousemisen risteillä
koristettuun laihomaahan.

Mutta väliin pettää vanhusten toivo jo ennenkuin nuorukainen on
saavuttanut työskentelynsä ensimmäisen maalin! Mökin poika hurjistuu
ilon remakkuudesta nuoruuden kaupungissa, valkoinen lakki saa tahran
yhden toisensa jälkeen, ja yhä useammin ja kauemmin pysähtyy
nuorukainen nauttimaan pettävää "virvoitusjuomaa" velvollisuuden tiellä
huvin pikarista. Tai on hän ainoastaan muistiton ja heikko ja horjuu
keinotonna sinne tänne tiedon tiellä sen jälkeen, kun se tuoli, joka
tarjona oli hänelle läksyluvuissa koulussa, on temmattu hänen altaan
valmistustutkinnossa.

Hän on tällöin paljon huonompi kuin hänen ikäisensä auran kuressa, isän
toivo on silloin tehnyt koko käänteen.

Hevosniityn Juhanin Kalle oli jo 9 vuotijaana toisellainen kuin muut
lapset. Puimakoneen ajo kävi kauhean huonosti, mutta lukusilla oli hän
kelpo taituri ja koulututkinnossa olivat kaikkein opettajien toiveet
hänessä. Samaan aikaan oli isäukko suorittanut viimeiset maksut kylän
lainvoittaneesta jaosta, mutta havaitsi kuitenkin löytyvän 500 taaleria
yli säästöpankkikirjassa, ja niin päätettiin, että Kallen pitäisi lukea
papiksi.

Illalla sai hän käsiinsä virsikirjan, solmi äidin mustan
kirkkoesiliinan selkäänsä, kapusi ylös uunille ja antoi piian kuulla
ulostuontilahjojaan. Äiti itki.

Ja niin luki hän yksityisesti papin edessä ja niin tuli hän kolmannelle
luokalle isoon kouluun ja seuraavana välikautena kävivät kapteenin
pojat hänen luonaan ja ne ja Kalle sinuttelivat toisiaan ja olivat
aivan kuin vertaiset ja leikkivät keskenänsä poliisia ja ryöväriä
siemenladossa, ja äiti seisoi luuvan ovella ja katseli päältä eikä
huomannut pelkästä ilosta, että porsas söi kaiken kanaruuan.

Seuraavana vuonna kävi hän tanssikoulussa ja kutsuttiin kotona rovastin
kesteihin, ja rovastin kyökkipiika oli itse nähnyt hänen tanssivan
katrillia herraskartanon kotiopettajattaren kanssa, mutta silloin oli
myös isän säästöönpanot loppuneet ja hypoteekkiherrat olivat
arvostelleet Hevosniityn tasalleen 11,000 taaleriin.

Kun isän sitten piti nostaa suuri lainansa, meni hän sitte kaupunkiin
tervehtimään poikaansa, mutta sitä ei hän tehnyt koskaan toistamiseen,
sillä Kalle oli niin pilannut silmänsä paljosta lukemisesta, ett'ei hän
ollut tuntea enää ukkoa, kun hän kohtasi hänet kadulla.

Ensi kerran joutui Kalle kiini ylioppilastutkinnossa, mutta silloin
tiesi Leena-äiti Hevosniityssä kertoa jokaiselle, joka tahtoi
kuunnella, että se riippui professorin ilkeydestä, kun Kalle, joka oli
niin oppinut, ei ollut pistänyt professorille viittä taalaria, kuten
kaikki muut ylioppilaat olivat tehneet. Rovasti sanoi, ettei se voinut
missään tapauksessa olla totta, mutta Kalle oli itse sanonut sen ja
kuka voisi epäillä omaa lihaa ja vertansa. Muuten tuli nuorukainen
ylioppilaaksi vuotta myöhemmin ja saarnasi syntymäpitäjänsä kirkossa,
että kyyneleet virtoina juoksivat naisväen penkeissä, mutta silloin möi
isä kaiken tiluksensa metsän.

Ja Leena-äiti hän itki, vain itki pelkästä ilosta. Voi jos hän saisi
elää kolme vuotta vielä siksi, että Kallesta tulisi oikea pappi; mutta
sitte haluaisikin hän kuolla heti ainoastaan siksi, että hänen oma
poikansa saisi antaa hänelle pyhän ehtoollisen kotona vanhassa tuvassa,
jossa hän itse oli syntynyt ja jossa hänen vanha äitinsä oli rukoillut
niin monta lämmintä rukousta hänen puolestaan.

Kalle ei ollut seurannut vanhusten kanssa kotiin kirkosta, sillä hän
oli kutsuttu päivälliselle herraskartanoon yhdessä kotiopettajan kanssa
siellä, joka oli hänen koulutoverinsa. Siitä ei ollut isä oikein
pitänyt, mutta silloin oli Leena-äiti kysynyt häneltä, eikö hän suonut
omalle lapselleen hiukan iloa sinä päivänä, jona hän oli saattanut
heille niin paljon kunniaa.

Ja kun sitte Kalle tuli kotiin kahdentoista aikaan yöllä ja äiti istui
vielä ylhäällä pienessä eteiskamarissa ja odotti häntä, eikä kukaan
nähnyt sitä eikä kukaan voinut nauraa hänen vanhalle, kurtistuneelle
hameelleen ja isoroimaselle huivilleen, niin silloin oli ikäänkuin
jotain lämmintä olisi virrannut Kalleenkin sisälle, sillä hän painoi
päänsä vaimon polville, nyyhki kuin lapsi ja jokelsi hellitellen: "äiti
rakas", aivan niinkuin pienenä ollessaan.

Sitä hetkeä ei Leena-äiti koskaan unhottanut. Monina pitkinä vuosina
turhaan odottaessaan, että poika palaisi rauhan ja ilon kanssa vanhaan
autioon kotiin, tuskallisesti valvoessaan, oliko mahdollista, että niin
runsas rakkauden siemen ei koskaan antaisi mitään hedelmää, johdatti
hän muistiinsa tuon suloisen yön, väänteli ja käänteli sitä sielussaan
kuin saituri kääntelee dukaattia. Kun Kalle kuitenkaan ei koskaan
tullut kotiin, vaikka vuosi meni toisensa perästä ja hän alkoi epäillä
hänen kirjettänsä ja häntä itseään, niin meni hän eteiskamariin,
muisteli sitä yötä, kiersi silmistään pari polttavaa kyyneltä ja
kuvitteli mielessään, että kaksi syleilevää kättä veti hänen päätänsä
puoleensa ja kuiskattiin "äiti rakas!"

"Hän tulee kyllä", vastasi hän itsekseen seuraavana päivänä tuollaisen
sielun taistelun jälkeen tyynesti ja välinpitämättä kaikille
naapureille, jotka alituisesti utelivat, eikö Kalle jo ollut lopettanut
lukujaan Upsalassa.

Ja kun kylän ukot menivät kirkonkokoukseen tai muuhun; yhteiseen
seuraan, tiesi Hevosniityn Juhani puhua, kuinka hirveän kovalla
pidetään ylioppilaita Upsalassa; ne saivat lukea yötä päivää, ja heidän
Kalle, joka kuitenkin oli sukkela poika ja nyt oli seitsemättä vuotta
siellä, ei ollut saanut koskaan niin paljon lomaa, että olisi voinut
matkustaa tervehtimään heitä kotiin.

Rovasti arveli, ettei se voinut olla niin tiukkaa, mutta silloin
pudisti Juhani päätään ja vakuutti: "Rakas herra rovasti, ei ollut
yhtään samallaista Upsalassa teidän aikananne kuin nyt on."

Pian tiesi jokainen tuolla kotona vähin, että Hevosniityn Juhanin Kalle
oli käynyt läpi ne kaikki arvoasteet, jotka iloinen ylioppilasmaailma
on keksinyt liiallisen ilon sankareille sekä ettei hän koskaan elämässä
voisi tulla kotiin tutkintotodistus taskussaan, mutta Hevosniityn
vanhuksilla oli asia paremmin selvillä. Olihan Kalle itse kirjoittanut:
"Jos minä olisin tahtonut ottaa vain tavallisen jokapäiväisen
tutkinnon, niinkuin rovasti ja apulainen siellä kotona, niin olisin
minä ollut valmis pappi jo aikoja sitte, mutta ne sortoaseet, jotka
meidän päivinämme uhkaavat kirkon muureja, vaativat toisellaista
vastapainoa kuin ne hauraat jumaluusopilliset aseet, joita taottiin
1830-luvulla: minä haluan tulla oppineeksi mieheksi, mainioksi,
eteväksi jumaluusoppineeksi, minä tahdon ennen kaikkea tuottaa
vanhoille, rakkaille vanhemmilleni kunniaa, ja sentähden se -- viipyy."

Ja siksi rahoja, paljon rahoja! Yksi niittysirpale ja peltotilkku meni
toisensa perästä ja vihdoin kirjoitti Kalle, joka aina oli niin rakas
ja vanhempien parasta huolehtiva, että olisi parasta että he möisivät
koko Hevosniityn, sillä hän piti olevan suuren synnin, että he
vanhoilla päivillään iertäisivät ja ahertaisivat maanviljelyksen
kanssa. Sitten voisivat he elää hyvin rahoilla, mitä jäisi jäljelle
siitä, kun hän olisi saanut lukujensa lopettamiseksi, ja jos ne
riittäisivät vain pari vuotta, niin hän kyllä sitte pitäisi huolta
vanhuksista.

Ja niin pidettiin tilalla huutokauppa, ja kun Juhani sitten seisoi
valmiina muuttokuorman vieressä taivaltamaan uuteen kotiinsa,
pienoiseen mäkitupaan metsän sisässä, ja kysyi huutokaupan pitäjältä
sellaisella äänellä, tietysti, kuin keuhkotautinen tiedustelee
lääkäriltä tilaansa, uskoisiko hän, että Kallesta tulisi pian pappi,
katkaisi Leena huutokaupan pitäjältä puheen, nauroi iloisesti ja
arveli:

-- Hänestä tulee kyllä.

Toiset lapset olivat saaneet aikoja sitte lähteä ulos maailmaan
suutuksissaan, että vanhemmat olivat ensiksi syntyneen eduksi uhranneet
kaiken varallisuutensa. Kirjeet Kallelta lakkasivat myöskin, kun hän
oli täydelleen saanut suuren summan talon hinnasta, ja neljä vuotta oli
kulunut ilman mitään lohdutusta ja hoivaa vanhusten sydämmille.
Vihdoin olivat he sellaisella kainoudella kuin haaveileva nuorukainen
ensi kerran rohkenee epäillä rakastettuansa, tiedustelleet
yliopistokaupungista. "Entinen jumaluusopin ylioppilas Karl Johansson
ei ollut ollut kahteen vuoteen kaupungissa."

Nyt ei voinut enää itse Leena muori kauvemmin uneksia poikaansa pyhää
ehtoollista jakamassa kuolinvuoteellaan, mutta voi jos hän kuitenkin
palaisi kuinka köyhänä, kurjana ja vihelijäisenä tahansa ilman viiniä
ja oblaattia, ilman papin vihittyä pukua. Kuka on silti paremmin
vihitty ummistamaan äidin silmiä kuin oma poika!

Mutta hänen pitäisi tulla pian, sillä ilta alkoi tulemaan mäkituvan
asukkaille, ja eukon ääni kävi aina heikommaksi kun hän melkein
tajutonna mumisi:

-- Hän tulee kyllä, hän tulee kyllä! Ja niin hän tulikin. Hiljaisena,
suloisena kesäiltana ilta-auringon laskiessa. Kun Leena äiti silmäsi
ylös, niin seisoi hän ovella. Hänen silmänsä eivät tunteneet enää sitä
komeaa ylioppilasta, jolle hän oli heittänyt hyvästit 10 vuotta sitte,
tuossa kalpeassa, ränsistyneessä maankiertäjässä, joka nyt katseli
häntä kuumeesta hehkuvilla, kyyneleisillä silmillään mutta hänen suunsa
huudahti hänen nimensä yhtä sukkelaan ja erehtymättä kuin kompassin
neula näyttää pohjoista.

Ja niin sai hän vihdoinkin kuulla hänen saarnaavan. Mutta se ei ollut
sellainen saarna, kuin hän oli odottanut 10 vuotta. Se oli synnin ja
puutteen puolipäiväsaarna, lähtöisin suoraan todellisesta elämästä, ja
saarnaaja oli kurjuuden täydessä virkapuvussa: liassa ja rääsyissä.
Eikä siinä saarnassa ollut monta "Isä meidän", mutta pimeyden ruhtinas
siinä tuon tuostakin sai tulla esille ja sai, kuten tavallista,
syytöksiä kaikesta siitä, mitä oli kohdannut nuorukaista ja miestä ja
saattanut hänet tänne, jossa hän nyt makasi vanhusten ovella, mutta
myöskin kuoleman portilla.

Mutta sen mukaan kuin yö lähestyi loppuaan, ja linnut heräsivät
puistossa, ja aamurusko tunkeutui akkunaruutujen lävitse, ja poika
alkoi erottamaan rynkkyjä äidin otsalla ja isän kumarassa muodossa,
niin puhkesipa esiin katumus, itsesyytös ja kyyneleet. Ja juuri
auringon noustessa nukahti hän viimeiseen uneen pää nojautuneena sille
polvelle, joka hänelle oli niin tuttu, ja otsalla muutamia suuria,
lämpöisiä vesihelmiä.

Ja Leena äiti silmäsi ylös tuonne siniseen avaruuteen ja arvaili,
löytyikö paikkaa tuolla ylhäällä sortuneelle, synnin saastuttamalle
henkiraukalle, jota ei ollut voinut tukea edes voimakkain maallinen
rakkaus: äidin rakkaus; arvaili, voiko hänen poikansa päästä sinne,
jossa ei ole enää mitään surua ja kiusausta.

Ja ruudulla leikkivä auringon säde, hennonvihreät koivunlehdet,
varpunen akkunanlaudalla; kaikki, kaikki tässä luonnossa, joka niin
selvään ja kuultavasti puhui rakkauden kieltä ja vakuutti mahdottomaksi
luojan ikuisen vihan, kuiskasi:

-- Hän pääsee kyllä, hän pääsee kyllä!



Ainoastaan yksi lehmä.


"Tähden" kanssa oli samoin kuin kruununprinssien perintötilusten: sitä
oli mietitty, toivottu ja odotettu jo vuosikausia ennen syntymistään.

Ensi vuosina naimisessaan kun he olivat majoittuneet kylän syrjään
metsätorppaan, makasivat Tiina ja Kalle joka ilta puoli tuntia
jutellen, kuinka olisi erinomaista itsellä olla oma lehmä. Jos Kalle
olisi ollut ymmärtäväinen, olisi se kyllä ollut heillä jo, mutta
onnettomuus juuri oli se, että "Tähti" oli hänen kolmas rakkautensa ja
siksi veti aikaa pitkään, ennenkuin hän sai sen omakseen. Hellien
tunteidensa ensi kuohahduksen oli hän uhrannut taskumatille; se vei
kaiken hänen vuosipalkkansa ja kaikki hänen joutohetkensä. Sitä joutui
hän palvelemaan yhdessä Tiinan kanssa, rakastui, kävi haaveilijaksi,
murskasi pullon navetan seinään ja otti kuulutukset. Ja vasta sitte
tuli rakkaus numero kolme, tuo palava halu saada oma pieni
maidonantaja. Hän rakasti kyllä Tiinaa yhtä paljon kuin ennenkin, mutta
hän ajatteli häntä mieluummin kauniina kesäkuun iltana istumassa mäellä
suuren kuusen alla valkoinen lypsinkiulu hänen puristavien polviensa
välissä ja pullea ahavoitunut poski lepäämässä uneksitun "Tähden"
ruskeankiiltävää kylkeä vasten.

Lopulta ei hän voinut tulla aikaan pitemmältä, vaan meni ulos
muutamana varhaisena aamuna ja kaivoi ylös kuusi suurta kiveä tuvan
länsipuolella; ne olisivat tulevan navetan peruskivet, ja vuoden takaa
oli hänellä myös pieni karjapiha valmis, mutta ei vielä äyriäkään
lehmän ostamiseksi. Silloinpa sitä päätettiinkin ostaa sen sijaan
vasikka isännältä sekä itse kasvattaa kotieläimensä, ja kahdeksan
päivää sen jälkeen tuli "Tähti" maailmaan.

Oikeastaan olisi vasikka maksanut kymmenen kruunua, kun se oli
kuukauden vanha, mutta Kalle sai sen seitsemästä taalarista ja yhdestä
puimapäivätyöstä, sentähden että hän oli isännän lukutoveri.

Minä kyllä uskon, että Kalle oli iloinen, kun hän ensi kerran vei
Tiinansa tupaansa, mutta valitettavasti hän ei ollut paljoa vähemmän
iloinen, kun hän talutti "Tähteä" karjapihaan, ja Tiina se nauroi
täydellä naamalla ja silmäili ylös hyllylle läkkiastiatansa ja paria
ruhjounutta kahvikuppiaan ja uneksi niin suloisesti tulevista ajoista
ternimaito-pannukakkuineen ja vakituisine kahvikermoineen.

Jos me nyt niinkuin vanhan koulun romaaninkirjoittajat tahdomme jättää
sankarittaremme lepoon pariksi tai kolmeksi vuodeksi, niin tapaamme me
sen täydellisesti varttuneena lehmänä. Oli kyllä monasti talvisaikoina
ottanut lujalle saada sille ravintoa, mutta vaikka Kalle ja Tiina usein
olivat pakotetut tyytymään kylmiin perunoihin kastettuina suolaveteen
niin oli kuitenkin aina "Tähdellä" ollut nurmiheinänsä ja silppunsa. Ja
muuten oli se koko perheen lemmikki.

Luulen kyllä, että kruununprinssi piti oleman hauskan saada alkaa
hallitsemaan hiukan sillä aikaa kuin hänen isänsä matkusti vihkimään
rautateitä, mutta mitä oli se verrattuna Kallen esikoisen riemuun, kun
hän ensi kerran sai viedä "Tähteä" juomaan.

Lehmä oli myöskin läpeensä ihanteellinen: pitkähkö, kapeat hienot
sarvet, hieno pää, jonka otsassa välkkyi seraafimerkki, pitkä ja hyvin
muodostunut rinta, hienot sorkat, lempeät silmät, hyvämerkkiset
kylkiluustot, kumpuilevat utaret ja vaaleanruskea arkipuku, joka oli
ruumista myöten. Yksi ainoa kapea rengas alaalla sarven juuressa
osotti, että "Tähti" äsken ensi kerran oli tullut äidiksi, ja että
Tiina oli saanut niin hyvin pannukakkua kuin kahvikermaa. Voi kuinka
harvoin käyvät meidän rohkeimmat unelmamme tuolla tavalla onnellisesti
toteen!

Lautamies oli tarjonnut yhdeksänkymmentä kruunua puhdasta rahaa
eläimestä, mutta Kalle oli vastannut, että yhtä kernaasti voitaisiin
tarjota hänelle rahaa vaimosta tai vanhimmasta pojastaan, sillä Tähti
oli kuin ihminen, ja viime kesänä, kun tytönalku oli pudonnut
perunahautaan, tuli lehmä ravistelemaan kyökin akkunaan aivan kuin
olisi hän tahtonut pyytää apua.

Ei kuitenkaan saa uskoa, että mäkitupalaiset saivat viettää hyviä
päiviä kaiken maidon kanssa. Ei köyhällä ihmisellä ole sellaisia
etuisuuksia. Suurin osa kirnuttiin voiksi ja muutettiin rahaksi, mutta
pisara silloin tällöin maajasta maitoa pikkuruiselle kehdossa ja sitte
kirnumaito sekä ilo personallisesta seurustelusta Tähden kanssa, se oli
kuitenkin silkka huvi "olla itsellä lehmä."

Ja vuodet kuluivat ja Tähti kävi aina rakkaammaksi perheelle.
Erityisesti muistettiin sitä muutamana päivänä syysmyöhällä, kun vanhin
rippikoulun käynyt tytär lähti palvelemaan vieraita. Isä ei sanonut
juuri mitään, pusersi vain tytöntynkän kättä ja huoahti, mutta äiti
itki ja pisti koko kourallisen rinkeliä vaatemyttyyn, ja tyttö hieroi
silmiään itkusta niin pumpuliliinaansa, että silmät tulivat aivan
punaisiksi. Ja sitte kun hän oli heittänyt hyvästit kaikille tuolla
alaalla, meni hän Tähden luo, pani kätensä sen ruskean kaulan ympäri ja
sanoi: "hyvästi, pikku Tähti!" Ja Tähti tunsi nyt itsensä enemmän kuin
koskaan ennen kuuluvaksensa perheeseen ja nuoleksi pientä käsnäistä
kättä ja sanoi: "Mu-u-u-uh," mutta sitä minä en osaa kääntää.

Sitte tuli kovia aikoja. Säälimättömän kylmä Kesäkuun yö ruhjosi laihot
mäkituvan pienillä saroilla, ja Kallen oli täytymys turvautua
huutokauppaan saadakseen viljaa leipäaineeksi. Syksyn tullen eivät ajat
olleet käyneet paremmiksi eikä talonpojilla ollut mitään työtä
annettavana. Kalle oli velkaunut, kun oli huutokaupassa hankkinut
itselleen viljaa eikä hän voinut maksaa sitä. Nimismies tuli
ulosmittauksille. Taloudentarpeet olivat vanhat ja huonot, ja Tähti oli
ainoa kelpaava velan suoritukseksi. Ja niin kirjoitti nimismies sen 33
taalarista ja 16 killingistä, ja suuri sinetti kiinnitettiin sen
vasempaan sarveen, ja Kallea muistutettiin uloshakulain määräyksistä,
siinä tapauksessa, että hän hukkaisi pantin.

Mutta kun komisarius tuli ulos navetasta, seisoi Tiina halkomäellä
kalpeana kuin ruumis ja ui kyyneleissä. Mutta ei se ollutkaan tällä
kertaa tuo vanha, oivallinen, hellittämätön komisarius, vaan uusi
kirjoittaja, joka ei vielä ollut kerjennyt hankkimaan itselleen
tuollaista hyvää ja mukavaa kerrosta sydämmensä ympärille, mikä on niin
hyödyllinen täällä elämässä, vaan hänen silmälasiinsa tuli kosteutta ja
vähän lämpöistä rintaan, ja niin meni hän takaisin parteen, nykäsi pois
sinetin "Tähden" sarvista ja sanoi: "Minä lainaan teille rahat; saatte
maksaa minulle takaisin, milloin voitte."

Ja silloin itki Tiina vielä kovemmin eikä voinut sanoa muuta kuin
"Jumala siunatkoon!" ja se tuntui olevan vanhasta neljännysmiehestä
hirmuisen huono suoritus.

Ja jokaikinen sunnuntai sitte, kun pappi rukoili "kaikkien uskollisten
virkamiesten" puolesta, muisti Tiina meidän Herraamme rukoilla
erityisesti nuoren nimismiehen kirjurin puolesta ja "Tähti" seisoi
levollisena parressaan vielä pari talvea.

Sitte tuli taas parempia aikoja; metsät nousivat hinnassaan ja Kalle
ansaitsi paljon rahaa sarkahakkuussa. Mutta muutamana iltana tulivat
kumppalit mökkiin kantaen Kallea paareilla; muuan honka oli tuulen
voimasta kaatunut vastaiselle puolelle, murskannut häneltä rintakehän
ja he luulivat, ettei Kallella olisi paljon jäljellä elämässä.

Ihmissydän on aina yhtäläinen. Ei siinä auta, että on tottunut
puutteeseen ja kärsimiseen, ei siinä auta, että koko pitkän ijän on
taistellut puutteiden ja kieltäymyksien kanssa: tuollainen isku tapaa
yhtäläisesti armollista rouvaa kuin torpparin vaimoa ja kun Kalle
mullattiin itäpuolelle pientä pitäjäntupaa, tunsi Tiina selvästi, että
nyt oli loppunut sekin niukka ilo, mitä hänellä ennen oli elämässä
ollut.

Ja "Tähti" täytyi myödä; ei löytynyt mitään neuvoa siihen; vaikka kyllä
Tiinan ja tyttären askeleet markkinoille tuon vanhan toverin rinnalla
olivatkin raskaimmat kuin mitä he olivat elämässään ottaneet niiden
jälkeen, mitkä veivät heidät "isän" haudalle.

Oli liikuttavaa nähdä miten välinpitämättömästi sekä herrat että
talonpojat käsittelivät "Tähteä" lehmätorilla. He tarkastelivat ja
tunnustelivat sitä, ajoivat sitä eteenpäin ja vieläpä potkaisivatkin
sitä, aivan kuin jos se olisi ollut tavallinen lehmä. Mutta se
talonpoika, joka potkasi Tähteä, ei sitä saanut, vaikka hän tarjosi
kolme taaleria enemmän kuin toinen, siivo talonpoika, joka
ystävällisesti silitti sitä. Se oli köyhän ihmisen uhri tunteilleen, se
oli viimeinen, minkä nuo naisraukat voivat tehdä vanhalle, rakkaalle
ystävälleen.

Ja kun rahat olivat luetut ja tytär pistänyt viimeisen palan eväskakkua
Tähden suuhun, ja nuo harmaansiniset silmät viimeistä kertaa
kummastelevalla ilmeellä suuntautuivat noihin kahteen, jotka seisoivat
tuossa itku kurkussa, silloin, silloin oli liian rasittavaa heille
molemmille ja ääneen nyyhkien kääntyivät he pois ja menivät sukkelaan
alas maantielle päin.

Mutta markkinaäijät kirkuivat, jotta metsä vastaili, vetivät korkkeja
pulloistaan ja arvelivat, että tuo naisväki on hullua, kun vanhan
lehmärahjuksen tähden noin vesittelee.



Salakapakoitsijan tytär.


"Se lämmittää, mutta samalla tavalla kuin piiskan sutkaus lämmittää
väsynyttä kyytihevosta."

Näin puhui tuo arvokas raittiudenystävä Pehr Wieselgren kerran
väiteltäessä väkijuomista, kun vastapuolue toi puolustukseksi meidän
kylmän ilmanalamme ikäänkuin anteeksi annettavana ruotsalaisen
väkijuomien haluun.

Olkoon nyt tämän kanssa kuinka tahansa: se on varmaa että Ruotsin
talonpoika usein on käyttänyt arvokasta keksintökykyään mukavasti tai
hyvään hintaan saada tuota mielijuomaansa. Tästä salapolttimot, kun
valtio otti yksinoikeudekseen sen valmistuksen, siitä salakapakat kun
sen anniskeleminen annettiin vapaaksi, mutta alituisesti suurenevaa
veroa vastaan, joka on saattanut kolmikertaisen hinnan tavaralle.

"Kotitarvepolton" aika oli ohitse; ei nähty enää pienten kylien
tilanomistajain -- joissa usein koko kyläkunnan peltomaa oli
ylinäkyvänä piirinä ilman aitoja sarkain välillä keväällä ajavan yhteen
sahransa ja karhinsa eteen valjastetut konit ja yhteisesti pystyttävän
viinajumalanalttarin milloin yhden milloin toisen pientareella, aina
sen mukaan kuin vierasvaraisen satunnaisen tarjoojan kellari oli
sijoitettu, eikä kuulunut enää tällaista: "Isälle puolituoppia, äidille
puolituoppia, rengille ja piialle puolituoppia, kaikille lapsille
tuoppi juhla-aamuisin."

Mutta tuntui liian kalliilta maksaa kahdeksan taalaria kannusta, kun
oli totuttu keittämään itse tavaraa takassa tuolla kotona taikka
pahimmassa tapauksessa ostaa tuoppi 33 äyrillä lähimmäiseltä
naapurilta. Ainakin päästäkseen tekemästä lähetyksiä kievaritaloihin,
alkoivat yrittelijäät miehet ja vaimot, joita ei rasittanut liian
tiukka omatunto, pitää saatavina virvoitusjuomia salassa. Todistajia
oli helposti ymmärrettävistä syistä vaikea hankkia ja se, joka
kirjoittaa näitä rivejä, muistaa vielä lapsuudestaan muuatta
paloviinajuttua paikkakunnan käräjissä, jossa kylässä oli muuan suuri
kivi, jonka taakse rahat ja tyhjät pullot pantiin ja josta täytetyt
pullot tunnin takaa noudettiin; syytteeseen voitiin ainoastaan tämä
yksi ainoa paloviina-asia saada. Usein vanhat, entiset linnavangit tai
piiskatut naiset toimittelivat alttaripalvelusta näissä juopumukselle
pyhitetyissä, vaatimattomissa temppeleissä, mutta asia ei sen vuoksi
kärsinyt, sillä mitäpä tarvitsivat nämä viinajumalan palvelijat lain
tarkoittamaa "kansallista luottamusta", kunhan heillä oli vaan
ostajiensa luottamus.

       *       *       *       *       *

"Metsä-Sissalla" R---- pitäjässä Kronobergin lääniä oli persoonassansa
niin vähän kuin mahdollista Hebeä, mutta hyvin kyllä paljon Megaraa.
Hän oli 45 vuoden vanha, hampaaton, hoippuva ruumiiltaan ja päivettynyt
kasvoiltaan, hän oli kolme kertaa ollut vedellä ja leivällä Wexiön
koppivankilassa ja kaksi kertaa täytynyt taivuttaa ei vakaumustansa,
vaan luisevan selkänsä raipoille, joilla juriidillinen oikeus entiseen
aikaan niin usein lopetti väittelynsä piiskurin välityksellä. Hänen
harmaa lyyhistynyt tupansa lankunpalasine rikkoutuneella katolla ja
rikkinäisine ikkunaruutuneen, jotka mellastelevat vieraat olivat
puhkoneet, eteenasetettuine Sissan hameenpalasineen kohosi puhtaasti
l,5 kyynärää maan alta, jonka sisään se oli kaivettu melkein yhtä
syvälle: se tuskin näkyi ohimenevän maantien aidan toiselta puolen,
mutta Sissan kauppaystävät olisivat kuitenkin sinne pimeimpänäkin
iltana osanneet, sillä emäntä oli jo vuosikausia myönyt paloviinaa
kohtuulliseen hintaan eikä koskaan estellyt asian kanssa. Väliin sai
hän kihlakunnan oikeuteen tehdä yhden ja toisen matkan, mikä pahimmassa
tapauksessa ulotettiin, niinkuin äsken mainittiin, läänin
pääkaupunkiin, mutta hyvin onnistuneesti palanneena pesäänsä palveli
Sissa ostajoitaan samalla vilpittömällä uutteruudella kuin ennenkin.

Tällä olennolla, joka _naisesta_ oli kadottanut kaiken muun paitsi
vähää jäännöstä ulkonaisesta muodosta, oli yksi lapsi -- nimettömälle
isälle tietysti -- mutta (juonitteleva luonto!) se oli rakastettavin
pienokainen kuin voi kohdata. Tytön kiharat olivat ruskeat ja silmät
ruskeat ja kummailevat ja sitte se oli iloinen ja onnellinen
paitaressu, sillä kaikki inhimilliset tunteet, jotka mahdollisesti
ennen olivat asustaneet salakapakoitsijan sydämmessä, olivat uudestaan
syntyneet jumaloivana rakkautena pikku Märthaan, joka aina sai osakseen
hyvän kohtelun eikä koskaan kaivannut mitään niinkauvan kuin liike oli
voimassa, ja oli liian heikko ymmärtämään kaikkea sitä kurjuutta, joka
häntä ympäröi.

Niin kuluivat vuodet, mutta sitte kuohahti tempova tuulahdus Pohjolan
metsissä; miehuullinen ääni, jota tulistutti innostuksen hehku, kohotti
sotahuudon kansakunnan perintövihollista vastaan, ei itäistä kotkaa
vastaan, joka vuosisadan koitossa repi veljesmaan Pohjanlahden rannalla
meidän poveltamme, vaan tuota hiiviskelevää paholaista vastaan, joka
oli astunut niin monen Pohjolan mökin kynnyksen yli ryöstääkseen kaiken
ilon ja rauhan, joka oli asunut siellä sisällä. Ja se mies, joka puhui
herätyshuutoja Ruotsille, oli syntyisin Wärendin seuduilta, eikä siis
ihmeellistä, jos hän siellä ensiksi kaiutti taisteluhuutoaan, ei
ihmeellistä, jos _Pehr Wieselgren_ piti ensimmäisen raittiussaarnansa
meidän seuduillamme. Tuo hienosti sivistynyt kaunotieteilijä, jonka
luennoita korkeamman oppipaikan sivistystä etsivä nuoriso ihmettelyllä
oli kuunnellut, meni ehkä liian pitkälle, kun hän, jotta maamiehensä
häntä ymmärtäisivät, usein valitsi kuvansa suoraan -- karjapihalta ja
sikolätistä, mutta tarkoitus saavutettiin, ainakin siksi kertaa, ja
koko kunnat nousivat yhtenä miehenä kirjoittamaan kaikkialla
muodostuneiden raittiusyhdistysten listojen alle ja kielsivät
"pirunjuoman" käytön niin hyvin kotona kuin kylässä.

R---- oli yksi niitä pitäjiä, joissa liike oli voimakkain.
Paloviinapullot lyötiin rikki enempi välittämättä Carl XIV Juhanin
kruunatuista nimikirjaimista, mitkä tavallisesti koristivat niiden
kuvetta ja raittiusinto, niinkuin niin monta muuta itsessään jaloa
harrastusta meillä, muuttui lopulta kiihkoilemiseksi.

Metsä-Sissa kadotti melkein kaikki ostajansa, ja kahdeksanvoutinen
pikku Märtha oli jo muutamia kertoja pitänyt mennä maata ryypyn jälkeen
kovettuneiden leipäkannikkain palanpaineeksi. Mutta se ei ollut jäävä
tähän. Muutamana sunnuntai-iltana, jolloin mielikiihko oli tehnyt osan
raittiusyhdistyksen jäseniä yhtä huolimattomiksi kuin ikänään ennen
"Sissan tipat", tulivat he kävellen maantietä eteenpäin ja huomasivat
entisen juoppouden syntimajansa.

-- Tulkaa, me revimme alas tuon paholan.

-- Ja tyhjennämme pirunjuoman puroon.

-- Ja poltamme saatanan palvelijan hökkelinsä roviolla.

-- Ja lyömme kuolijaaksi synnin lapsen, tuon pienen kyykäärmeen.

Tuollaisia puheita kuului tuon kiihoittuneen joukon suusta, joka kuin
petoeläinjoukko syöksyi aidan yli Sissan tupaan. Tuossa
silmänräpäyksessä oli katto poisotettu, seinät alasrevityt, ja
salakapakoitsija oli jo saanut muutamia väkivallan lyöntejä, kun muuan
nuori talonpojanrenki, joka näki pienen itkevän tytön, veti veitsellään
pahan haavan lapsen poskeen.

Juuri silloin matkasivat pari kauppamatkustajaa tietä. Ne olivat
lämminsydämmisiä miehiä ja kun he näkivät, että oli kysymys murhasta
tuolla metsässä, hyppäsivät he vaunuista sekä kiiruhtivat joukkoon.
Heidän varma esiintymisensä, se takaisin järkiin tulo, jonka nuo kaksi
uutta osanottajaa vaikuttivat hurjistuneissa aivoissa ja ehkä myöskin
pari pistoolia, jotka loistivat uhkaavana nuorten kauppamatkustajien
käsissä, kaikki tämä vaikutti, että väkivallan tekijät saatiin
vetäytymään pois, mutta salaisesti uhkaavina, että ensimmäisessä
sopivassa tilaisuudessa pantaisiin täytäntöön teko.

Metsä-Sissa kuoli kahden vuoden kuluttua, minkä ajan hän puoleksi
kulutti vankilassa ja köyhäinhuoneessa. Jos jolloin kulloin joku rauhan
ja sovinnon valo-säde sillä välin pääsi salakapakoitsijan sydämmeen,
emme me tiedä. Me ainoastaan tiedämme, että hänen viimeiset katkonaiset
sanat kuuluivat: "Ottakaa tänne minun pikku Märthani!" Äidinrakkaus,
sinä olet voimakkaampi kuin synti ja kuolema, sinä tunkeut
sellaisiinkin sydämmiin, joissa paha on saanut olla asukkaana koko
pitkän elämän ajan!

Ja pikku Märtha? Hän tuli ensiksi köyhäinhoitoon, myötiin muutamalle
torpparille 35 kruunusta ja 4 vakasta viljaa vuodessa, sekä läksi 16
vuoden ijässä ... kaupunkiin hakemaan palvelusta tehtaassa.

       *       *       *       *       *

Kauppias X -- häneltä olen minä kuullut aiheen tähän pieneen
kertomukseen -- oli kauvan aikaa sitte lakannut olemasta
näytekauppiaana, hän oli nyt "oma herransa," ja jos hän joskus ajatteli
sitä iltaa Smålannissa, jolloin hän oli pelastanut kahden ihmisen
elämän kuolemasta, tapahtui se ainoastaan silloin, kun me väliin
annamme sielun silmämme kiitää takaisin puoleksi kalpeutuneiden
muistojen kuihtuneeseen ruusutarhaan.

Häneltä oli kahtenakymmenenä vuotena ollut affääriasioita arvossa
pidetyn ----e:n firman kanssa eräässä kaupungissa, mutta ei ollut
koskaan tavannut sen päällikköä. Nykyisin oli hän saanut tietää, että
tämä oli vetäytynyt pois affääreistä ja jättänyt ne pojalleen. Tapahtui
sitte, että patruuni X. muutamana päivänä sai lääkäriltään neuvoja
suoristamaan konttoripulpetin tykönä liiaksi köykkyyn käynyttä
selkäänsä merenrannikon suolaisessa vedessä, ja matkallaan tuli hän
kaupunkiin. Kauppamiehet ovat yhtä kohtelijaita kuin muutkin,
jonkatähden patruuni X. käytti tilaisuutta käydäkseen ----e:n
kauppahuoneen uuden päällikön puheilla. Hän otettiin mitä
ystävällisemmin vastaan ja kutsuttiin päivällisille herra ----e:n
kotiin, joka oli hieno ja soma ja jossa rouva ----e nuorempi, kaunis,
rakastettava nainen, toimitti niin emännän virkaa, että hän kokonaan
ihastutti kauppapatruunan "maalta." Ainoa, mikä olisi voinut muistuttaa
rouva ----e:n ulkonäöstä, oli ruma arpi toisessa poskessa, ikäänkuin
jonkun palohaavan tai sellaisen aikaansaama. Mutta vieras kuitenkin
kiinnitti vähemmin huomiotansa siihen kuin emännän ihmeellisesti
säteileviin ruskeihin silmiin, jotka hän luuli nähneensä jossain ennen,
vaikka hänen oli mahdoton muistaa missä.

Mutta herkullisemmallakin päivällisellä on loppunsa, ja kahvin
tarjottua otti herra ----e vierastansa kainalosta sekä sanoi nuorelle
rouvalleen:

-- Me menemme nyt ulos, jotta herra X. saa nähdä hiukan ... kaupungin
ympäristöä eikä maksa vaivaa odottaa minua illalliselle, pikku Märtha.

"Pikku Märtha" -- eikö hän sanonut niin tuo vanha kauhea metsämummo,
kun väkivallantekijät tahtoivat surmata hänen lapsensa? Ja nuo ruskeat
silmät ja arpi poskessa -- niin, se oli hän, siitä ei ollut mitään
epäilystä. Häntä, joka ei salli varpusenkaan pudota maahan ilman
tahtoaan, oli miellyttänyt antaa tuolle paheen ilmapiirissä kasvaneelle
salakapakoitsijan tyttärelle, torpparin "myödylle" kasvatuslapselle
sellaista, mitä hyvien vanhempain hellästi ja hyvin hoidetut
lapsukaiset usein saavat kaivata: rikkautta, rakkautta ja hyvän kodin
ja -- mikä parasta kaikista -- hän näytti sen ansaitsevan.



Pekka Juhonpojan Lassi, josta tuli mies maailmassa.


Pekka Juhonpojan Lassi oli tuonkin vähän helläsydämmisen
köyhäinhoidonesimiehen lausunnon mukaan "kauheassa kurjuudessa."

"Kurjuus" voi olla monenlaatuista, emmekä me harvoin sekoita sitä --
ylpeyden ja ilon kanssa.

Kulta ja kunnia, ostettuina ihmisarvolla ja kansalaisluottamuksella,
loisto ja nautinnot sydämmettä jakaa niitä muiden kanssa, ylellisyys ja
ylpeys, saavutettuina kieltämällä oman vakaumuksensa, se kaikki on
kurjuutta. Olla tuntematonna, köyhänä ja vähäpätöisenä, mutta sydän
hehkuvana täynnä nuoruuden mieltä ja nuoruuden voimaa, joka haluaa ja
voi syleillä koko maailmaa, se ei ole kurjuutta, se on iloa, ylpeyttä,
pauhaavaa riemua.

Mutta löytyy myös sellaista kurjuutta, josta ei kukaan erehtyne, ja
sellainen oli tullut Pekka Juhonpojan lesken raskaaksi osaksi. Ei
kenenkään sitte puolen vuosisataa ole tarvinnut meidän isänmaassamme
"kuolla nälkään" ja tuo keuhkotautinen leski, joka ei ollut voinut
vuosikausiin jättää olkivuodettaan kurjan hökkelinsä loukossa, sai
myöskin köyhäinhoidolta tulevat kuusi kappaansa viljaa ja
kaksikymmentäneljä killinkiä rahaa joka kuukausi itseään ja poikaansa
varten. Hän siis nautti aikalailla apua, niin, hän oli pitäjän kaikkein
runsaimmasti vaivaishoitoa kuluttava ja hänen tuli olla tyytyväisen.
Sen ajan tavarahintojen mukaan teki se kokonaista kolme killinkiä
päivässä "kahdelle yksinäiselle ihmiselle."

Mutta hän oli niin hirveän kipeä, hän ryki, jotta tuo kurja asunto
vapisi, ja olisi ollut ruodulle ja hänelle itselleen parasta, kuta
pikemmin hän olisi saanut sen lopettaa. Eikä hän voinut olla
ajattelematta poikaraukkaansa, vaan maatessaan itki yöt läpeensä, mitä
hänestä tulisi sen jälkeen kun hän oli mennyt pois.

Oikeastaan se oli tämä, jota köyhäinhoidon esimies piti niin "kauhean
kurjana." Herra Jumala, voihan poika nyt kelvata paimentamaan lampaita,
ajamaan puimakonetta, tulla kaupunginrengiksi, kaartilaiseksi,
mäkitupalaiseksi, rantajätkäksi tai murtovarkaaksi, kaikki mahdollisia
elämänratoja, jotka ovat avoinna köyhän miehen lapselle.

Kansakouluja ei vielä silloin ollut. Poika -- hän oli muutoin nimeltään
Lassi -- sai sentähden väliin silpota kuusenhakoja talonpoikien
vasikankarsinoihin, mennä ulos noukkimaan tuulenkaatamia oksia
iltalämmitykseksi sekä sitte puhteella istui lukemassa katekismusta,
kuinka meidän tulee rakastaa Jumalaa ja lähimmäisiämme. Voi, miten tuo
rakastaminen tuntui vastenmieliseltä poikaparalle! Eihän Jumala
tahtonut parantaa äidin yskää tai vaikuttanut talonpoikiin, että he
olisivat hyvin puhdistaneet köyhäinhoidolle tulevan viljan;
"lähimmäiset", ne olivat kylän poikia ne ja ne tavallisesti löivät ja
häpäsivät Lassia ja nimittelivät häntä "kerjäläiseksi" ja
"ruotilaiseksi."

Sitte tuli eräs nuori lääketieteen kandidaatti herraskartanoon kesällä.
Hänellä oli tapana olla paljon ulkona nuorten neitien kanssa ja kun
ihmisystävyyden aate oli tullut juuri siihen aikaan muotiin sekä
Tukholmassa että Upsalassa, niin kävi nuori herrasväki siellä ja täällä
sisällä köyhimmissä tuvissa. Nuoret neidit antoivat laihimmille
lapsille pieniä kauniita rukouskirjoja ja kertoivat liikuttavia
historioita pienistä mustista neekerilapsista, jotka olivat tulleet
uskomaan Kristuksen päälle, ja kandidaatti määräsi voimakasta ravintoa
ja lasin hyvää viiniä silloin ja tällöin heikoimmille naisille.

Mutta ei kukaan maailmassa voinut käsittää, miksi eivät lapset tulleet
lihavimmiksi rukouskirjoista tai iloisemmiksi kaikenmoisista
neekerihistorioista ja mitä renginvaimoihin tuli, niin olivat he
yksipäisiä edelleenkin syömään kauraleipäänsä ja unohtivat kokonaan
hankkia itselleen häränpaistia ja portviiniä.

Kerran tuli kandidaatti myöskin lesken mökkiin ja tervehti niin
ystävällisesti ja arveli, että tuvassa oli huono ilmajohto ja olisi
parasta rakentaa tupa uudelleen, mutta tuo vaimoraukka hymyili niin
lempeästi ja sanoi:

-- Kiitoksia, rakas herra tohtori, mutta minun kanssani on se pian
ohitse kaikissa tapauksissa, keuhkotauti tuo kuoleman kuinka se
muuttuneekin.

Mutta nuori lääkäri kuunteli vaimon hengitystä, kopisti häntä hellästi
ja vakuutti, ett'ei se vielä ollut keuhkotautia, vielä voisi parempi
koti, lääkkeet ja voimakkaampi ravinto palauttaa terveyden.

Lassi seisoi ammottavin suin ja säteilevin silmin. Voitaisiinko todella
hänen äitinsä pelastaa! Hänen pitää mennä köyhäin esimiehen luo
kertomaan, mitä tohtori on sanonut. Mutta siellä sai hän vain nuhteita:
"Pitäisikö köyhäinhoitolaisia vaalia kuin kreivinnoja! Kuka palkitsisi
ruodille kaiken tuon?"

-- Se olen _minä_; minä teen teille työtä koko elämäni ajan, kunhan
vain äiti saa vähän ruokaa ja rohtoja apteekista. Minä hakkaan hakoja
öin päivin, jos muutatte hänet johonkin, missä ei sada vuoteeseen.

Ei, se oli mahdotonta; se, joka ei tahtonut elää ja tulla terveeksi
kuudella kapalla jyviä ja 24 killingillä rahaa kuukaudessa, sitä ei
voinut Kvastlöjan köyhäinhallitus auttaa. Myöntää lainaa 12-vuotisen
pojan takaukseen ei luontunut köyhäinhoidon esimiehen raha-asioihin
1840-luvulla.

Poikanen juoksi ympäri itkien ovelta ovelle. Hän piti itseään äitinsä
murhaajana, jollei hän hankkinut sille sitä apua, jonka oli sanottu
voivan parantaa hänet. Hän sai myöskin kyllältä velliluujäännöksiä ja
leipäpalasia, mutta hänen varsinaista asiaansa ei tahtonut kukaan
ymmärtää.

Ainoastaan tehtaan patruunin rouvan sydän pehmeni, hän ratkesi itkuun
sekä antoi pojalle ryynivelliä ja satakuusikymmentä noppaa Hoffmanin
ja sydämmenvahvistustippoja.

       *       *       *       *       *

Kolmen kuukauden kuluttua pyyhkäistiin Pekka Juhonpojan leski
köyhäinhoidon listasta pois, ja nyt, kun hän ei enää tarvinnut sitä,
teki kylänikkari hänelle aivan uuden vedottoman asunnon, joka muutamana
sumuisena sunnuntaiaamuna Marraskuussa laskettiin siihen kirkkotarhan
kolkkaan missä huonot ja tilattomat saivat sijansa elämäntyönsä
päätettyä.

Lassi kuhnusti mukana haudalle, mutta siellä ei juuri kukaan sanonut
hänelle mitään. Niin, tämä oli totta: esimiehen poika, jolta hän oli
saanut lainata juhlavaatteet, pukkasi häntä kylkeen ja kuiskasi: "Älä
itke niin hirveästi minun uudelle liivilleni, sinä lurjus!"

Onnellisesti kyllä, ei Lassi ollut koskaan lukenut vanhan ajan
historiaa, niin ettei hänelle koskaan johtunut mieleen vannoa jotain
Hannibalin valaa rikkaita kohtaan.

       *       *       *       *       *

Oli suuri juhla kauppias Perssonin kauniilla maatilalla. Pojat ja
palvelusväki olivat sitoneet kauniita kunniaportteja isännän
viidentenäkymmenentenä vuosipäivänä, Värilyhtyjä riippui tiheässä
sokurisuppilonnuorissa, jotka olivat sidotut puusta puuhun puutarhassa
ja puistossa. Pehtori seisoi ulkona päärappujen luona ja pyyhki hikeä
otsaltaan kaikkien niiden sielun ja ruumiinvoimien ponnistusten
jälkeen, joita hän oli saanut kokea johtaessaan yhdeksänkertaista
hurrahuutoa, ja rovasti oli juuri isännän erinomaisessa sampanjassa
juonut kiitollisuuden maljan isännälle komean urkulaitoksen
hankkimisesta pitäjän kirkkoon hänen puolivuosisata-riemujuhlanaan.

Vähää ennen oli tuomari liikutuksesta ja Xeres-viinistä värisevällä
äänellään esittänyt varsinaisen syntymäpäivämaljan monilla kauneilla
sanoilla "miehestä, joka omilla voimillaan oli murtanut itselleen tien
köyhyyden matalasta majasta rikkauteen ja arvoon, kaikkien
kunnioitukseen ja rakkauteen."

Ja kauppamies Persson oli vastannut moniailla lyhyeillä sanoilla
tavalliseen tapaansa, jotta muutamat äsken veljistyneet vieraat
kaupungin herrasluokasta kuiskivat keskenään: "talonpoika pistää esiin,
vaikkapa hän ansaitsisikin miljooneja", ja nyt huvitteleivat vieraat
itsekseen niin hyvin, että isäntä voi sytytettyään sikaarin hetkeksi
mennä puistoon yksinään.

Ei hän rakastanut seuraelämää, mutta hän oli kerran oman nimensä ohessa
kuullut mainittavan lisänimen "vanha kitupiikki", ja sen jälkeen sai
paikkakunnan miespuolinen pitoja rakastava osa syödä mahansa kipeäksi
ja juoda itsensä humalaan hänen luonaan neljä kertaa vuodessa
paremmissa tavaroissa kuin kenenkään muun luona.

Hän kävi harvoin, jos koskaan kirkossa, mutta hän oli kuullut, että
Valdersborgin kamariherra oli kieltäytynyt lahjoittamasta rovastin
kehoituksesta 300 kruunua uusiin kirkkourkuihin, ja silloin sai hän
"nousukas" äkkiä vastustamattoman halun lahjoittaa koko tuollainen
laitos, johon kopealla ja jäykällä aatelismiehellä ei ollut varoja
antaa edes satunnaista apua.

Ei hän suosinut ulkonaista loistoa, mutta kuitenkin oli hän koristanut
kauan aikaa sitte kuolleen köyhäinhoitolaisnaisen haudan Kvastlöjan
kirkkotarhassa oikealla marmoripatsaalla.

Mutta tuo köyhäinhoitolaisnainen oli hänen äitinsä...

Samana päivänä, jona sama patsas oli saapunut Kööpenhaminasta, ja hän
oli matkustanut hautausmaalle työmiestensä kanssa laittamaan sitä
sijalleen, oli kamariherra kohtelijaana tullut häntä kohti ja
armollisesti lausunut rautaportilta:

-- Paras herra Pettersson, älkää pitäkö minua liian epahienotunteisena,
jos sanon, että on hiukan sopimatonta teille, että kunnioitettu rouva
äitinne on saanut sijansa paikassa, missä lepäävät monenmoiset
henkilöt. Minua ilahduttaisi suuresti saada ehdottaa teille teidän
siirtämään tuon ylevän naisen jäännökset ja sijoittamaan ne minun
sukuhautani viereen, missä vielä yksi paikka löytyy.

Mutta silloin oli tuo entinen kerjäläispoika oikaissut itsensä ja
vastannut käryllä äänellä:

-- Erinomaisesti teille, herra vapaa- ja kamariherra, olen kiitollinen,
mutta itse kullakin on ylpeytensä ja minulla on se, että Per Jönssonin
leski, joka ei suinkaan ole mikään "rouva", vaan ainoastaan köyhä
kansannaisraukka, joka kuoli kärsimyksistä ja huolista, lepää siellä,
jonne hän on laskettu, ja että kirkkotarhan _köyhäinosalla_ on kaunein
muistokivi.

Kaikki tuo nyt johtui niin vilkkaasti patrooni Perssonin mieleen tuossa
hänen kävellessään ja itsekseen ajatellessaan. Useita muita muistoja
pullahti myös esiin monimutkaisista piiloistaan hänen sielunsa
pinnalle.

Hän muisti, miten hän oli alkanut "kesämiehenä" "esimiehen" talossa 30
kruunun palkalla kuukaudelta, kuinka hän oli säästänyt 7,50 näistä 30,
ostanut niillä muutamia saipuoita, lankarullia ja nauhoja sekä 50
kelvotonta sikaaria, ja sitte lähtenyt kaupalle maailmalle "pussi
seljässä", hän muisti, kuinka pussi oli vähitellen kasvanut ensiksi
oikeaksi kauppamiehen laatikoksi, sitte huonoiksi vaunuiksi pattijalka
Puten vetäminä, sen jälkeen kunnollisiksi kaluvaunuiksi, joita veti
rivakka ja nopsajalkainen hevonen, mikä oli m.m. herättänyt kateutta
Kvastlöjan talonpojissa, ja lopullisesti omaksi kiinteäksi puodiksi,
jossa oli punnituspainot ja sadottain pieniä laatikoita.

Sen perästä luisti asiat sukkelaan. Yksi summa toisensa perään oli
karttunut säästöihin, ja nyt oli hän pohatta, suuri pohatta, mutta
kummallisen vähän hän tunsi siitä riemua. Aina kun hän oli tuntenut
halua alkaa nauttia elämästään, saamaan hiukan virkistystä työkuormassa
tai kun hän oli aikeessa perustaa omaa kotia, niin oli hän aina
tuntenut itsensä niin vieraaksi sille piirille, johon hän oman asemansa
puolesta kuului, niin oli sydämen ja muiston hiljaisesta nurkasta
pistänyt esiin hänen ja elämän ilon välille kärsivät, vakoituneet
naisen kasvot ja kuivunut käsi, joka hervokkaasti nypläili vuoteen
likaista olkea, niin, kun hän oli ollut teaatterissa, oli iloisimpien
laulunäytelmien tenoorien juoksutuksia hänestä äkkiä tuntunut
keskeyttävän repivä kuoleman yskä.

Nyt oli hän tullut puiston päähän, tallin luo, missä hänen
lemmikkielukkansa hauskuutteli täyteläisen suurteen ääressä. Ja kuinka
tallin seinät olivat lujat ja tiiviit! Jos tuossa kurjassa, pienessä
mäkituvassa olisi ollut _sellaiset_ seinät, niin ehkä ... ehkä...

Mutta ei, hänen täytyi mennä vieraidensa luo! -- Kohotetut lasit
säteilivät ruutujen läpi. Niissä oli alkuperäistä, hyvää viiniä, sen
hän tiesi. Mitä hän olisikaan tahtonut antaa, että olisi saanut pari
pulloa sitä, kun tuo sairas raukka väsyneellä äänellä kähisi:

-- Onko maitosiutu läkkimitassa jo aivan kaikki, Lassi pikkunen?

Kyökin akkunassa seisoivat palvelijat ja ahmivat kananpoikia ja teiriä.
Voi ettei hän kaikella kullallaan voinut pakottaa takaisin aikaa, ja
yhdellä sadannesosalla kaikesta tuosta ylellisyydestä rientää
sovittavilla käsillä metsien ja öiden läpi tuohon kurjaan, pieneen
lapsuuden kotoon!

       *       *       *       *       *

-- Ei, katsoppas Perssonia, missä sinä olet ollut, kunniaäijä? Maljasi,
vanha kelpo mies! Onko se totta, että sinä aivot Karlstadiin ensi
viikolla? Rikkaan miehen kipuja ... tietysti ... tietysti... Sitte emme
me saa sinua nähdä pitkään aikaan, mutta ei me, tuhat vieköön, tule
sinua sentähden unohtamaan. Laulajat esiin!

    "Ken veljyttään ei muistaisi"
    -- -- -- -- --

Niin kaikui ilon rähinä kauppias Perssonin jälleen sisään astuessa,
mutta nurkassa kuiskittiin:

-- Hiton kituri, kun ei kirjoittanut Silfversvans'in vekseliin, vaikka
hän alentautui juomaan veljen maljan tuon vanhan ryytikauppiaan kanssa
-- -- Missä luulet hänen nyt olleen? Ehkä hänellä oli kohtaus jonkun
torpparinsa tyttären kanssa puistossa. -- Voi tuhat, ei hänellä ole
enemmän tuntoa ruumiissa kuin kivipatsaalla, jonka hän pystytti äitinsä
haudalle. -- Hän on ollut varmaan alaalla konttoorissaan ja laskenut
korkoja, luulen minä.

-- ... Ei, nyt me jätetään rauhaan sinut, kunnon veikko. -- Hyvästi,
hyvästi! -- Nämä sikaarit ovat niin hyviä, niin että et saa pahastua,
että minä otan niitä kourallisen. -- Terve tuohon käteen, veli!

       *       *       *       *       *

Vielä kauvan sen jälkeen kuin vieraat olivat lähteneet, välkkyili
iltatähti avonaisen salin akkunan läpi isäntään, joka seisoi yksinään
katkeroissa ajatuksissa kädet vakoutuneiden kasvojensa edessä, sillä
välin kun koko pitäjäs kadehti "Per Jönssonin Lassia, joka noin
onnekkaasti oli päässyt eteenpäin maailmassa."



Kuninkaan kyyti.


Kun isä sunnuntaina jälkeen päivällisen tuli kirkosta tuonne pieneen
kotiinsa metsän takalistolla, ei hän puhunut yhtään sanaa, mutta
kotiväki ymmärsi kyllä kuitenkin, että jotain oli vinossa, sillä hänen
puhdistaessaan paidan hihaansa puulusikkaansa, uiskenteli vielä pari
tai kolmekymmentä pientä keltaista hernettä sinne tänne kannunkupissa
aivan kokonaisina, ja silloin ei ollut asiat oikealla kannalla isän
kanssa, sen voi silloin jokainen käsittää.

Lapset, renkipoika ja tuo pieni kesäpiika eivät puhuneet mitään, mutta
äiti oli huolissaan ukkonsa tähden ja tiedusteli.

-- Onko nimismies taas langettanut sakkoon tielohosta?

-- Sakkoja ei lueta ylös ennenkuin sunnuntaina, tiedät sinä hyvin.

-- Sitte ovat varmaan mullipahukset menneet Pekka Ollinpojan Kustaa
Juhanin peltoon, luulen minä.

-- Oo -- se on paljon pahempaa!

-- No mitä Herran nimessä se sitte on?

-- Niin, Perlan pitää mennä kuninkaankyytiin Rackarkylän kievariin
perjantaina.

Silloin valtasi syvä suru koko perheen. He tiesivät kyllä, mitä
"kuninkaankyyti" merkitsi. Niityllä käyskenteli Perla ja oli yhtä
tietämätön kuin valtioneuvos ennen ylennystään siitä, että hän
valjastettaisiin joidenkuiden "valtiovaunujen" eteen. Sillä oli ollut
parempi isäntä kuin useimmilla Smoolannin vetojuhdilla siihen aikaan.
Se oli täyteläinen ja niskaltaan tukeva, ja ruskeat silmät
tirkistelivät veitikkamaisesti isännän Olli Jönsson'in perhettä heidän
tuolla tullessaan jokaisella suuri leipäpala kädessä.

-- Synti tammalle, ajatteli Olli Jönsson ja kalttasi sen mustaa harjaa.
Jos kuitenkin kuningas itse ajaisi Perlalla eivätkä nuo kirotut
hoviherrat, niin ehkä hän ostaisi sen ratsastushevoseksi ja antaisi
siitä hyvän hinnan.

-- Ei se käy päinsä, huomautti renkipoika, sillä Perla on niin
pikkunen, ja siten tulisivat kuninkaan jalat roikkumaan maassa hänen
ajaessaan.

-- Perlarukka, jonka pitää mennä kuningasta kyytiin! sanoi pikku Antti
ja antoi sille suuren palan kakkua.

Mutta Perla ei ollut ensinkään suuttuneena, vaan haukkasi leipää aivan
tyytyväisenä. Joko se ei ymmärtänyt mitä poika puhui tai oli sen kanssa
niin asian laita kuin monen kaksijalkaisen, joka myöskin on ollut
"kuninkaan kyydissä", että "leipäpala" virkisti sitä.

Ja aina perjantaihin asti tuli Olli Jönsson joka päivä Perlan luo
niitylle tuoden muassaan kapan kauroja, niin ett'ei| tamma yhtään
käsittänyt, mikä isännän oli villinnyt.

Mutta kauransa söi se tyvenesti.

Perjantaina lähdettiin Rackarkylän kievariin, ja sinne oli kokoutunut
kansaa neljästä kirkkopitäjästä, nähdäkseen maan isää ja pieniä
prinssejä.

Mutta joukon keskellä käyskenteli nimismies ja oli kauhean vihainen ja
kiroili tuota uskollista kansaa, jolla oli niin vaikea pysyä
järjestyksessä kahdessa rivissä molemmin puolin tietä ja oppia
huutamaan hurraa. Ja jokaisella hänen univormunsa napilla välkkyi suuri
hikipisara, joka oli pudonnut siihen kesän helteessä kuninkaan ja
isänmaan palveluksessa.

-- Te kirotut pöllöt! Ettekö te voi saada päähänne, että ne, joilla on
siistit nutut, on oikeus seisoa ensi rivissä, ja siinä pitää myös
lautamiehen tyttärien olla kukkakimppuineen. Ja kun kuningas tulee ja
minä annan merkin nenäliinalla, hurraatte te kaikki yhdessä yhdeksän
kertaa niinkuin minä olen opettanut teitä, että kun minä nostan
nenäliinan, sanotte te 'huu...', ja kun minä lasken sen alas, sanotte
te '...rah!'

Minä luulen kyllä, että ruotsalaiset vielä voivat pelvotta asettua
puolustamaan vihollista tykkipatteria vastaan, mutta nyt, kun oli
kysymyksessä ilmi kantaa kuninkaalle osotuksen alamaisesta
rakkaudestaan, vapisivat he joka jäsenelleen. Paitsi tietysti kahta
vanhaa gratialistia, jotka olivat olleet mukana Leipzigin ja
Dennewitzin tappeluissa ja hurranneet itse kantaisälle.

Ja kievarin isäntä silmäili väliin veräjän kunniaporttia, väliin
suurta, siniseksi maalattua käkikelloaan, mutta hänen sielunsa ei ollut
kummassakaan niissä.

Ja kievarin emäntä piikoineen seisoi juhlapukuisena kyökin ovella ja
emäntä neuvoi:

-- Sen minä sanon sinulle, Kaisa, että jos joku noista kuninkaallisista
pyytää lasin vettä, niin älä sinä anna hänelle vettä, vaan kuorimatonta
maitoa tuolta penkiltä. Ja jos hän sanoo, että hän mieluummin tahtoo
vettä, niin kumarra ja sano: "Se ei tule koskaan kysymykseenkään,
teidän kuninkaallinen majesteettinne." Ja kun hän sitte kysyy, mitä se
maksaa, niin kumarra uudestaan ja sano: "Ei mitään, teidän
kuninkaallinen majesteettinne." Ja kun hän sitte ottaa viiden taalarin
tai kymmentaalarin ja antaa sinulle, niin kumarra silloin vielä
syvempään ja sano: "Kaikkein nöyrimmästi kiitän, tässä on varmaan liian
paljon, teidän kuninkaallinen majesteettinne." Ja sitte menet sinä
takaperin sisään, niin ettet sinä käännä selkääsi kuninkaalliselle
majesteetille.

Vaunun räminää ja liikettä kuuluu etäällä tiellä.

-- Voi, hyvä Jumala, nyt tulevat ne ... neljän hevosen vetämä vaunu...
Jumala vahvistakoon meitä, komisarjus ei häntä näe ... me kuitenkin
saamme hurrata ... "josko se ei ole kuningas", sanoit sinä. Tuhannesti
se on hän, tuo suuri, korea herra, joka istuu tuossa edessä, vaikka
kruunun hän on ottanut päästään ja pitää polvellaan, sillä on niin
kuuma ... ja komisarjus ei huomaa ... ei, nyt pitää meidän hurrata omin
päin ... hurraaaa ... a ... a ... a ... ah!

Mutta "kuningas kruunu polvilla" ei antanut ystävälliselle kansalleen
mitään muuta kuin armollisen kumarruksen. Hän ainoastaan kääntyi yhden
"hoviherran" puoleen ja nauroi, nauroi vielä pahemmin, kun lautamiehen
tyttäret syvästi kumarrellen heittivät hänelle jokainen suuren
kukkakimppunsa.

Nyt tuli nimismies.

-- No ettekö te sen seitsemännen taivaan tolliskot tiedä! Pitääkö
teidän hurrata -- _kokille_, te pöllöt. Minun pitää sielustani opettaa
teille ... ja muutamia voimakkaita korvapuusteja lankeili läheisimpäin
kasvoille...

Samassa tuli todella kuningas itse, mutta ei saanut osakseen ei
hurrahuutoja eikä kukkia. Hänen toinen tai oikeammin sanoen
_ensimmäinen_ minänsä oli sillä välin päässyt perille, ottanut
"kruunun" polveltaan sekä -- samassa kiiruhtanut kievaritupaan, pannut
"kruunun" tulelle ja siinä alkanut keittämään suklaata korkealle
herrasväelleen. [Todellinen kertomus kuningas Oskar I:sen
hallitusajalta.]

Apua anovia kaikenlaatuisia tungeksi kuninkaallisten vaunujen
ympärillä. Vanha eläkettä nauttiva sotilas oli vioittanut jalkansa
Götan kanavan työssä ja oli täytynyt antaa leikata sen. Muutamalla
lipunkantajan leskellä oli syöpä vatsassa ja kaksi tytärtä, jotka
potivat kaatumatautia. Rackarkylän kirkkoherra pyysi saada
kuninkaallisen seurakunnan, urkuinpolkija seitsemän kruunua alusvyöksi
ja Welingen kartanon vapaaherra joitakin armollisia sanoja,
kopeillaksensa niillä koko loppuikänsä.

Kaksi viimemainittua saivat toivomuksensa täyteen heti, toiset
lohduttavia ja armollisia sanoja sekä toiveita tulevaisuudessa.

Jos Olli Jönsson'illa vielä oli joitakin aikeita Perla pahasestaan
kuninkaallisena ratsuhevosena, niin tulivat ne karkeasti petetyiksi,
sillä Perla ja naapuritalojen hevoset saivat ainoastaan pari
kamariherraa ja yhden hovilakeijan osalleen. Olli veti povitaskustaan
esiin pari viimeistä taalariaan, ojensi ne ajajalle ja pyysi niin
kauniisti:

-- Hyvä, siivo herra, olkaa kiltti ja varokaa Perlaa niin paljon kuin
mahdollista.

Mutta hän sai ainoastaan tyrkkäyksen rintaansa, niin että hän lensi
kauvas taakse päin, ja karjahduksen:

-- Tiedä huutia, moukka! Aivotko _sinä_ opettaa _minua_ ajamaan, ehkä?

Ja Perla sai uuden sutkauksen ruoskasta, niin että sormen vahvuinen
kohouma nousi ruskealle, kiiltelevälle lautaselle, ja niin sitä
lähdettiin.

Muutamia tunteja myöhemmin sai Olli nähdä hevosensa taas ensi
kievarikartanolla. Silloin peitti valkoinen vaahto sen kaulan ja
kyljet, maha kohoili kiivaasti, pää riippui maata kohden eikä se
tahtonut maistaa edes leivänpalaa, jota Olli puoleksi itkien tarjosi
sille ruokapussistaan.

Eikä sen perästä tamma kostunut entiselleen. Tietysti se kyllä veti
sekä kirkolle että myllylle useina vuosina, mutta ei koskaan tahtonut
enää ottaa lihoakseen eikä se enää räpytellyt korviaan niin
leikittelevästi kuin ennen, siitä oli tullut ikiloppu, ja kun se
köntyytti naapurien ohi tietänsä, sanoivat he:

-- Tuolla on Olli Jönssonin Perla, mikä pilautui kuningasta kyydissä.

       *       *       *       *       *

_Se oli silloin_ se, ja monta vuotta on kulunut sen jälkeen. Perla on
kuollut ja Olli Jönssonin poika myös, mutta hänen Anttinsa on niin
hyvin toiminut, että hän jo neljä vuotta takaperin pääsi
valtiopäivämieheksi toiseen kamariin.

Tuolla kotona ja kun hän ensiksi tuli Tukholmaan, oli hän niin kansan
puolustaja, ett'ei hän tiennytkään mistään muusta kuin "köyhästä,
sorretusta kansasta", ja sen oikeuksista, ja valitsijat uskoivat niin
varmaan, että jos joku tuli häntä liian lähelle, potkaseisi hän yhtä
ravakasti kuin Perla nuorina päivinään.

Mutta sitte kutsuttiin Antti Ollinpoika hoviin ja kuningas itse
taputteli häntä olalle ja kilisti sampanjalasiaan hänen lasiaan vasten.

Kyytistä ei hän tietysti kiittänyt, sillä siitä oli kulunut jo pitkät
ajat, mutta nyt halusi hän saada muutaman toisenlaisen kyytin
saadakseen läpi viedyksi erään ehdotuksistaan valtiopäivillä, ja sitä
auttaisi Antti Ollinpoika häntä vetämään läpi.

Tätä hän ei tietysti itse sanonut, mutta Antti oli smoolantilainen ja
käsitti kyllä, miten asian laita oli ja äänesti aina kuninkaallisten
ehdotusten eduksi ja aina vastoin useimpia kamarikumppaleitaan, jotka
olivat niin piintyneitä, ett'ei heihin vaikuttanut taputukset eikä
sampanja.

Minä en mene punnitsemaan, kellä oli oikein. Ehkä niin oli kuninkaalla
ja Antilla, luullakseni. Mutta minä ainoastaan tiedän, että
läänitoverit kamarissa, mitkä olivat joitakin lurjuksia ja sattumalta
saaneet kuulla Perlan historian, ne irvistelivät niin ilkeästi ja
sanoivat aina:

-- Kas tuolla Olli Jönssonin Antti, joka pilautui kuninkaan kyydissä.



Uusi lukkari.


Pikku Sven oli vasta 12 vuotinen, kun hän kerran joulukesteissä kuuli
lautamiehen lausuvan:

-- Lukkari, jolla on tuhat taalaria palkkaa, on yhtä hyvä kuin
talollisenpoika, jolla on kuusi tuhatta taalaria.

Nyt tiesi pikku Sven, että hänellä oli yhtä mahdoton saada kuutta
tuhatta taalaria kuin keisarin kruunua Jaapanissa, mutta hänellä oli
palava halu päästä eteenpäin maailmassa, tulla "ylhäiseksi ja
arvostetuksi", ja lautamiehen puhuessa tuntui hänestä kuin suomukset
olisivat pudonneet hänen silmistään: jos hän sentään voisi tulla
lukkariksi!

Voiko hän laulaa? oli sekin sitte kysymys! Mikä smoolantilainen poika
ei sitä osaisi! Mutta varmuuden vuoksi voi hän juosta mäelle ja
koettaa:

    "Tyttöseni, tyttöseni -- -- --"

    "Oi terve kaunis aamuinen
    -- -- -- -- --"

    "Nyt joulu ompi taas
    -- -- -- -- --"

    "Arvoisest' tutki töitäni
    -- -- -- -- --"

Voi, miten hyvin se toki meni! Sven voi laulaa mitä hyvänsä!

Svenssin isä omisti 1/8 manttaalia, velalla tietysti.

Hän olisi halunnut, että Sven olisi auttanut häntä viljelemään
metsäsuota, mutta Sven tahtoi viljellä ainoastaan musiikkia. Hän olisi
tahtonut Svensin hoitamaan tammaa, mutta Sven, hän uneksi ainoastaan
voivansa pitkälle katekismuksella hoitaa pitäjän nuorison sieluja,
sittenkuin hän tietysti oli käynyt seminaarin, sillä hän tahtoi
luonnollisesti lukea sekä lukkariksi että koulunopettajaksi, muutoin ei
nousisi palkka tuhanteen taalariin, muuten ei hän pääsisi "kuuden
tuhannen taalarin omistavan talollisen pojan tasalle."

Mutta isä kiroili ja mietti, tietysti että Svens ei ollut liian hyvä
tulemaan 1/8 manttaalin tilalliseksi. Hän saisi talon sopivasta
hinnasta, naisi kuusi tai kahdeksan tuhatta taalaria ja erottaisi pois
pikkusisarukset.

Mutta äidillä oli kunnianhimoinen henki ja hän mietti, että jos hän
kerran saisi nähdä Svensin laulavan hautavvirttä, niin se olisi jotain
ylpeää, ja runsaasti vierivät häneltä kyyneleet, kun isä oli yksipäinen
siitä, että Svenssistä pitäisi tulla talonpoika.

Tietysti on nykymaailmassa kaikki väärennettyä, mutta äidin kyyneleet
ovat jokseenkin samallaisia ja jos ne kerran maailmassa voivat
synnyttää Augustinuksen, niin olisi merkillistä, jos ne eivät meidän
päivinämme voisi luoda ainakin maalaislukkaria.

Sven tuli seminaariin 16 vuoden ijässä, sai kolmannessa kerroksessa
muutaman solan portaassa yksinäisen huoneen yhdessä kahden toverin
kanssa, ja piti elää Jumalan sanasta, kasvatusopista ja kotoisesta
ruokapussista.

Histooria, maantiede ja äidin juusto olivat verrattain helposti
sulaavia, mutta laskuoppi, jumaluustiede ja vanha, härskeytynyt silava
takertuivat kurkkuun useamman kuin yhden kerran.

Huveista ei ollut mitään puutetta, sillä kerran lukukaudessa oli siellä
palokunnan harjoitus kaupungissa, ja kerran lukukaudessa kustansi Svens
itselleen teaatterinlipun. Uudet ruiskut ja vanhat näyttelijättäret
elivät yhdessä kirkkoisien ja uskonkappaleiden kanssa pääkopassa tuolla
nuorella seminaarilaisella, niin että oli aivan hirmuista.

Kaksi kertaa lähetti hän kaupungin sanomalehteen ylistysrunon tuolle
nuorelle (ainoastaan 42 vuotijaalle) kaunottarelle hyvin arvossa
pidetyssä Jönssonin seurueessa, johon kuului 6 täysi-ikäistä henkilöä,
5 lasta, koira ja kanarialintu, mutta ensi kerralla pyysi toimitus
lupaa "saada liittää nuo kauniit värsyt käsinkirjoitettuun
kokoelmaansa", toisella kerralla lupasi se "yksityistä tietä saattaa
runon siinä ihaillulle esineelle."

Väliin panivat seminaristit toimeen pieniä kemuja jossain
vaatimattomassa vinnikamarissa esikaupungissa. Ompelijattaria,
parempien perheiden hienompia palvelusneitejä ja vaatimattomia
käsityöläistyttäriä oli naisina. Väliin kuului seuraan joku kaupungin
tulitikkutehtaan sorjimmista tyttäristä, mutta siitä oli seurauksena se
mauttomuus, että koko huone tuoksahti fosforille kuin jos paha henki
tai muuan ruotsalainen runoilija olisi asunut kiellä kuusi kuukautta.

Jouluaikana ja kesällä loisti Sven joka sunnuntai urkulehterillä
syntymäpitäjänsä kirkossa. Tytöt olivat aina silloin taittaa niskansa
sijoiltaan, ja kun pastori Blomsternack saarnatuolissaan teki
suunnitelmia pieniin asemakarttoihin taivaasta, ja puhui "enkelikuoron
säestämästä soiton voimasta voittamattomasti virvoittaa mieliä, jotka
ovat taistelleet, ja sydämmiä, jotka ovat vuotaneet verta täällä
maailmassa", niin silloin eivät lautamiehen tyttäret koskaan voineet
kuvitella tuota paikkaa ilman Sveniä jollain pilvellä huoneurkuin
vieressä.

Seurakunnan vanha lukkari Pipenqvist oli mies, joka aina oli sopinut
ajalleen ja valinnut sopivan ajan kaikkeen. Hän oli tullut maailmaan
muutamana sunnuntai-ittapäivänä viiden tienoissa häiritsemättä
omaisiaan jumalanpalveluksessa, työssä tai yölevossa, ja nyt lähti hän
maailmasta juuri kun Sven Gnällstedt sai taskuunsa lukkarin, urkuri- ja
kouluopettajatodistuksensa ja silmäili leipää himoitsevin silmin
ympärilleen.

Sinä sunnuntaina, jona Sven kotiseurakuntansa kirkossa teki
koenäytöksen, olivat kaikkien silmät, korvat ja kaikki mielet niin
kiintyneet Sveniin, ett'ei kukaan kuunnellut pastorin saarnaa, aina
lautamiehen emännästä, jolla oli viisi naimatonta tytärtä, pitäjän
räätäliin asti, joka ei ymmärtänyt, kuinka hän saisi lainata Sven
Gnällstedtin piispankaupungissa tehtyä nuttua sitä tarkastaakseen.

Ja isä istui häpeillen, että hän kerran oli ollut niin typerä ja
kiellellyt Sveniä harjoittelemasta soitantoa, ja äiti, hän itki, mutta
ymmärrettävästi ne eivät olleet katkeria kyyneliä, vaan sellaista
sielun lämpöistä kesäkadetta, joka antaa toivon ja rakkauden suloisten
kukkien imeytyä syvemmälle ja kukkia runsaammin äidin sydämmen
kasvitarhassa.

Ja tilallisten pojat arvelivat, ett'ei he olleet sinä päivänä tehneet
mitään kirkossa, mutta tytöt pitivät, että mitä tahansa Gnällstedt
soitti, kuului se aivan kuin häävirsiltä.

Jokaisen äänen vaalissa ja hyvän hinnan lukkaripuustellin
siemenviljalle sai hän.

Lautamies kutsui Gnällstedtin todille ja puhui hirveän paheksivasti
vanhemmista, jotka ovat voineet olla niin sydämmettömiä, että antavat
tyttäriensä mennä naimisiin putipuhtaina. Se olisi sellaista, jota hän,
lautamies, tuntonsa mukaan ei voisi tehdä.

Lautamiehen emäntä oli saattaa hänet kipeäksi makealla juustolla ja
munakakulla.

Kirkkoväärti pyysi viinikalaasseihin puistoon eikä puolestaan voinut
käsittää, että pitäjän säästöpankki ei sen paremmin edistynyt. Itse oli
hän kuitenkin pannut sinne talletuksille yhdeksän tuhatta taalaria
jokaiselle tyttäristään.

Jos Gnällstedt tahtoisi nähdä kirjoja, niin ovat kaapissa päätyakkunan
luona.

Kirkkoväärtin emäntä oli aivan tyrkyttelevä makeisseoituksineen ja
vaarainmehuineen.

Ja tytöt sitte, ne hivuttivat ja hankasivat itseään suopalla ja
hyvähajusaipualla saadakseen pois ammoniakin lemua hyppysistä, ja sitte
pistivät ne sormensa äidin voipannuun lukkarin tullessa hiuksiaan
sivelläkseen.

Vanha, köyhä apulainen, joka oli päästänyt ripille Svenin, tarttui
häntä kädestä, käski hänen kutsua itseään "setäksi" ja kysyi, eikö hän
joskus tahtoisi käydä hänen luonaan hämäröissä hiukan huviksi
pelaamassa.

Ja Gnällstedt, hän ainoastaan nauroi ja hymyili ja kumarteli, ja
juustoja kokoontui ihmeteltävän suuressa määrässä hänen kyökkinsä
hyllylle.

Lopulta alkoi hän tuntemaan tuon käyvän aivan vaikeaksi, sillä hänen
vatsansa tuli epäkuntoon tuosta hyvinelämisestä, hän sai vähentää
liiviään kerta kerralta, ja kansakouluinspehtori sanoi, että lapset
olivat oppineet tavattoman vähän kuluneena lukukautena.

Kuitenkin kului syksy ja talvi, ja muutamana sunnuntaina kevätpuoleen
istui tuolla urkurilehterillä pieni, hieno ja suloinen tytär niin
lähellä lukkari Gnällstedtiä, että jokainen arveli hiukan
kummalliseksi, ett'ei hän pois karkoittanut otusta.

-- Mikä naisihminen se oli, joka mulkoili niin Gnällstedtiin tänään
lehterillä? kysyi kirkkoväärti sakaristossa.

-- Se oli vain minun morsiameni, jonka kanssa minä tein tuttavuutta
seminaarissa, vastasi Sven Gnällstedt.

Ja siitä päivästä alkain ei häntä enää koskaan kutsuttu vaarainmehulle
ja makealle juustolle; säästöpankkikirjoja kirkkoväärtin talossa ei hän
enää koskaan saanut nähdä, ja kun hän tuli apulaisen taloon, olivat
sekä lautapeli että klaveri kiini.



Kansalaisluottamus.


Kirkkoväärtin oli juuri onnistunut lopettaa velkakauppa kaupungin
puutavarakauppiaan kanssa. Se oli paras metsäpuisto, jossa oli 8,000
puuta, ja se oli säästynyt sekä isä- että isoisän aikana, mutta pojat
olivat hurmautuneet markkinaelämään ja hevosenkauppoihin, ja tytöt
alkaneet käydä rynkkyhelmaisissa hameissa. Se mitä saatiin myydystä
viljasta ei riittänyt menoihin niinkuin ennen, täytyi käydä käsiksi
metsään, ja niin oli kirkkoväärti kirjoittanut kontrahdin
puutavarakauppiaan kanssa, ja nyt oli se todistettava.

Renki ja piika eivät kelvanneet, sillä ne olivat palkkaussäännön
alaisia ja olivat sentähden jäävejä isännän asioissa, lapsipiika ei
ollut käynyt ripillä, ja sentähden täytyi lähettää kutsumaan
päivätyöläisiä, jotka väänsivät kivejä palstalla.

Ne tulivat: vähäläntä viidenkymmenen ikäinen torppari tirkistelevine
silmineen ja punainen parta kasvoissa, sekä suuri karhea mies, jolla
oli musta tukka, kotkan nenä ja synkät kasvonpiirteet. Hän taisi olla
noin 35 vuoden vanha.

Kun kirkkoväärti mainitsi mistä kysymys oli, piirsi pieni torppari
pian: gustaf JoansSonn, mutta toinen mies hidasteli ja näytti
rasittuneelta.

-- No, Kalle, ole siivo ja kirjoita nimesi tähän.

Kalle näytti kummalliselta, hän painoi silmänsä alas hämmästyneenä.

-- Eikö kukaan muu voi sitä tehdä?

-- Ei, täällä ei ole ketään muuta, kirjoita nyt joutuun!

-- Minä saatan mennä Tupa-Pekkaa hakemaan.

-- Mitä sitä tarvitaan? Jos et sinä voi itse kirjoittaa, niin pidä vain
kynästä, niin minä kuljetan, puhui pieni, punahiuksinen mies.

Suuria hikipisaroita valui Kallen ruskeille kasvoille, sormet kulkivat
suonenvedon tapaisesti lakinlipassa, jota hän piti kädessään, ja
vihdoin sammalsi hän:

-- Se ei kelpaa, kirkkoväärti.

-- Minkätähden Herran nimessä se ei kelpaa; olethan sinä niin vanha jo.

Kalle ojentautui suoraksi, sipasi sysimustan hiustukon otsaltaan,
katsoi vakavasti läsnäoleviin ja sanoi lujalla äänellä:

-- Ei, se ei kelpaa siksi, että minä olen kadottanut kunniani ... minä
en saa todistaa tuomioistuimissa, minun sanani ei merkitse mitään, minä
olen huonompi lasta tuossa. Nyt te sen tiedätte. Miksi ... miksi ette
voineet antaa minun olla rauhassa...?

Nyt valtasi hänen kokonaan harmi ja häpeä, ja kiivaiden nyyhkytysten
valtaamana meni Kalle nuttunsa hiha silmäin edessä huoneesta.

Jälellejääneet silmäilivät arasti toisiaan, aivan kuin olisi jokainen
heistä ollut nielemäisillään kokonaisen luodin arsenikkiä.

-- Jumala varjele! Kuka olisi voinut uskoa Kallesta sitä! sanoi
kirkkoväärtin emäntä.

-- Se oli hyvä, että minä sain sen tietää. Minä olin melkein ajatellut
ottaa hänet metsänhakkaukseni päällysmieheksi, sillä hän on sukkela ja
kelvollinen työmies, tuo lurjus, sanoi puutavarakauppias.

-- Ja minäkin kun edellisviikolla annoin hänen ajaa härät markkinoille
ja ottaa kotiin rahat itse, katui kirkkoväärti.

_Ei kukaan_ vaivannut itseään ihmettelemällä, miksi Kalle "oli
menettänyt kunniansa."

Ainoastaan pieni, punahiuksinen torppari oli vaiti, ehkä hän teki sen
kiitollisuudesta, kun hän 15 talvena peräkkäin häiritsemättä oli saanut
varastaa viljaa kirkkoväärtin tuvasta, täydellisesti nauttien
kansallista luottamusta.

Mutta ulos mennessään mietti hän itsekseen: "Se oli tuhma piru, kun ei
vain kirjoittanut mistään mitään hiiskumatta."

Kalle oli hyvä työmies, jolla oli ollut kelpo ansio sen puolen vuotta,
jonka hän oli ollut pitäjäässä. Ei kukaan muu kuin pappi tiennyt tuosta
rumasta pilkusta papintodistuksessa, joka juorusi Kallen rangaistun
varkaudesta ja väärennyksestä ja 10 vuoden kansalaisluottamuksen
menettämisestä ryöväysyrityksestä.

Kun Kalle seuraavana päivänä tuli toimeensa, oli siellä jo toinen hänen
sijallaan. "Kirkkoväärti ei tarvinnut häntä enempää."

Emäntä ja lapset olivat siitä yksimieliset, vaikka edellinen
huolekkaana lausui:

-- Kun ei se kurja vaan suuttuisi meihin, jotta panee tulen huoneisiin.

Sitä ei Kalle tehnyt. Kyllä paloi sinä aamuna, kun hän, sillä kertaa
ilman papintodistusta, jätti kylän, jossa hän oli toivonut voivansa
rehellisesti tulla toimeen työtä tekemällä, mutta ei se palo ollut
kirkkoväärtin uljaassa rakennuksessa, vaan muutaman raukan
harmistuneessa sydämmessä, joka oli luottanut unhotukseen ja
sovitukseen.

       *       *       *       *       *

Sukkela ja rivakka oli Säbyn herraskartanon nuori metsästäjä. Jänis
juoksussaan ja kurppa lennossa eivät saaneet kauvan aikaa ajatella
elämäänsä, kun kuulivat hänen pyssynsä näppäyksen, ja nuoret
herrat pitivät, että heillä tuskin oli hauskempaa toveria
metsästysmatkoillaan.

Hän tuli aivan sattumalta taloon juuri silloin, kun metsästysaika alkoi
ja vanha metsänvartija oli taittanut jalkansa. Nuoret herrat ottivat
hänet palvelukseensa toistaiseksi juuri keskellä kesää.

Vanha patruuna oli kysynyt todistusta.

Silloin näytti poika hänelle veristä kurppaa ja sanoi: "300 askeleen
matkalta täydessä lennossa."

-- Noo, siinä ilmenee _taitavuus_, mutta _maine_ sitte, rakas Aattoni.

-- Stål kirjoittaa heti papintodistuksensa, hyvä pappa.

Nuori metsästäjä seisoi kuuntelemassa. Hän tuli mahdottoman punaiseksi
kasvoiltaan ja latinkipuikko hypiskeli hänen korviensa välissä.

       *       *       *       *       *

Eivät mitkään naiset maailmassa voi tehdä niin monilukuisia
valloituksia kuin -- kamaripiikat. Eivät kreivit eivätkä muonamiehet
kulje varmoina niiden lumousvoiman sulosta, ja mitä metsästäjä Ståliin
tulee, niin ei hän tehnyt mitään kierroksia kauniin Säbyn Annan
karttelemiseksi, vaan piti joka hetken ja paikan olevan soveliaan
ojentaa hänelle uusia silkkihameita ja katsella häntä kirkkailla
ruskeilla silmillään.

Ja kun Anna puolestaan sai kuulla, että vanhan metsänvartijan jalka ei
koskaan tulisi oikein terveeksi ja että herrat olivat ihastuneet
Ståliin, ja muisteli kuinka hauskalta tuo pieni punainen metsänvartijan
tupa valkoisine nurkkauksineen paistoi tuolta harjun rinteeltä, ja
kuinka komealta näytti Stål vihreässä nutussaan ja sulkahatussaan,
minkä hän oli saanut Kustaa-herralta, niin ei hän enää enempää
vastustellut kuin mitä kohtuus ja säädyllisyys vaati, kun Stål iltasin
herrasväen mentyä levolle veti hänet alas polvelleen lehtimajassa.

Sitte kirjoitti Stål kuulutusten saamiseksi siihen seurakuntaan, jossa
hän viimeksi oli henkikirjoitettu, ja sai vastaukseksi pastorinviraston
sinetillä varustetun kirjeen.

Kun hän sitte illalla kietoi kätensä Annansa täyteläisen nivustan
ympärille, vapisi hänen sekä kätensä että äänensä hehkuvin poskin
kysyessään:

-- Onko se aivan varmaa, että sinä tahdot tulla minun pikku vaimokseni,
mitä tahansa tapahtuneekin?

Sitä tahtoi Anna ja niin tekevät säännöllisesti kaikki tytöt, kun
heidät kerran on saatu niin pitkälle.

-- Mutta jos nyt ... jos nyt ... olisi jotain hullusti minun kanssani.

-- Herra Jumala, Stål! Ethän ole vapaamuurari?

-- En. Mutta olen ehkä jotain pahempaa.

-- Onko se jotain rikosta? kysyi tyttö ja punastui.

-- Niin rikosta se on, sen Jumala tietää, sanoi Stål ja kävi
tuhkanharmaaksi kasvoiltaan.

Ja sitte sai Anna nähdä papintodistuksen. Hän itki tietysti hirveästi,
mutta apostoli sanoo, että "rakkaus kärsii kaikki", ja apostoli lienee
ollut mies, jolla oli asiat selville, sillä puolen tunnin jälkeen oli
Annan pikku sydän lohdutettu, ja Stål oli saanut lupauksen, että vaikka
hänellä ei ollutkaan kansalaisen luottamusta, niin olisi hänellä
kuitenkin Annan luottamus, ja jos hän olikin "kadottanut kunniansa",
niin oli hän saavuttanut rakkauden sijaan.

Mutta vanhemmat eivät olleet samaa mieltä: "Kunniaton" ei koskaan saisi
heidän lastansa, ja heidän suustaan kuullusti asia Annastakin paljon
paremmalta kuin silloin, kun sydän löi ja suonet takoivat tuolla
alaalla syreenilehtimajassa.

"Kunniaton" karkoitettiin pois täältäkin.

       *       *       *       *       *

Käräjähuone oli täynnä väkeä. Aine oli myöskin erittäin jännittävä:
postin ryövääminen murhayrityksen ohessa. Asia oli selvä ja valmis --
sillä murhayrityksestä päässyt postiljooni oli tuntenut murhaajan, sekä
sitäpaitsi ei tämä ollut yrittänytkään kieltää.

Oikeuden puheenjohtaja luki:

"-- -- -- tuomitaan hän, Kalle Stål, ryöväyksestä yhdessä raa'an
väkivallan kanssa 10 vuoden kuritustyöhön ja koko elinajakseen
menettäneeksi kansalaisluottamuksensa."

Hän seisoi kylmänä ja välinpitämätönnä tuomiota luettaessa; ainoastaan
viime sanain aikana välähti ivan vilahdus synkällä otsalla ja tummissa
silmissä. Kun valitusosotusta luettiin, huusi hän:

-- Ei, minä olen tuomioon tyytyväinen, _hyvin_ tyytyväinen. Ha, ha, ha!
Kolme kertaa olen minä pyrkinyt kunnialliseksi mieheksi, olisin myös
päässyt siksi, jos ei papintodistusta olisi löytynyt, niin, siksi
olisin minä päässyt piru vieköön...

-- ... viekää vanki ulos!

Ja vanki vietiin ulos. Yhteiskunta oli saanut hänet sinne, jonne se oli
niin monta vuotta koettanut häntä saada, ja taisi nyt niin paljon kuin
tahtoi kummastella uhrinsa "paatumusta."

       *       *       *       *       *

Kievaritalossa söi tuomari päivällistä apulaistensa kanssa. Tuomittua
yhteiskunnan ja lain nimessä hauskuteltiin nyt tuomita yleisen
mielipiteen mukaan.

-- Tuo Stål on aivan kauhean julkea roisto, arveli vanha tuomari;
viimeksi sai hän tuomionsa ryöstöyrityksestä sisäänmurron ohessa,
vaikka hän sanoi, että hän ainoastaan tahtoi löylyttää muuatta
sisälläolijaa siksi, että se oli kutsunut häntä "rosvoksi" muutamilla
markkinoilla, mutta tuo selitys ei kelvannut minun rakkaan Stålini
puolustukseksi, ja niin sai hän kuusi vuottansa ja 10 vuodeksi menetti
kansalaisluottamuksensa.

-- 21 luku, 2 §, 4 momentti rikoslaissa, puheli nuorin tuomari ja otti
kaksi uutta potaattia.

Sitä ennen, sanoi varatuomari, sai se kanalja 1 vuoden
papintodistuksensa väärentämisestä; ehkä häntä se vaivasi, että
todistus kertoi hänen kerran varkaudesta vangitun.

-- Jaha, aivan niin, 12 luku, 3 § rikoslaissa, kertasi taas pikku
notarius, joka äsken oli suorittanut tutkintonsa ja oli näpsä
näyttämään, että hänellä olivat asiat selvillä.

Varatuomari numero toinen, joka tähän asti oli ollut hiljaa, kysyi nyt:

-- Mutta minkälainen oli Stålin _ensi_ rikos?

-- Tuhat sen tiennee; varkaus tietysti.

-- Mutta _minä_ tiedän sen sattumalta, ja se rikos ja Stålin koko
elämän historia vahvistavat minua vakaammin jo kypsyneessä arvelussani,
että koko meidän rikoslainperustus "huonomaineisine" papinkirjoineen ja
"kansalaisluottamuksen menetyksineen", joilla rangaistu häväistään koko
elämän ajaksi, viepi mielen katkeruuteen eikä parannukseen, koska siitä
puuttuu hyvintekevän rankaisun pääehto...

-- ... joka on? tiedusteli vanha tuomari pilkallisena.

-- _Anteeksianto_, lisäsi nuori lainoppinut totisena ja katsoi
esimiestään vakavasti kasvoihin.

-- Mutta mikä on sitte Stålin ensimmäinen rikos? kysyi nimismies.

-- Niin, se oli kuten tuomiokunnan, jossa hän asui, herrat ja
tuomiokirja hyvin selvään sanovat "varkaus", mutta varkaus 18 vuoden
ijällä ja hän varasti muutamia tuulen kaatamia halkorimoja kruunun
alueelta kuolevalle äitilleen saadakseen lämpöä muutamassa mäkituvassa.
Silloin tuomittiin hän 2 kuukauden vankeuteen.



Anoppi.


Hänellä ei ollut ollut todella koskaan ilopäivää elämässään, vaikka hän
oli Granhyttan rikkaan Perin tytär ja joutui naimisiin Ola Granatin
kanssa, joka oli viisneljännesosamanttaalin isäntä.

Niin, se oli tosi, eräinä viikkoina muutamana kesänä, kun oli kiiruisin
heinänteon aika, ja Granhyttan Per sai tilaisuuden vuokrata naapurin
Johanneksen avuksi ulkoniityillä, _silloin_ oli hän onnellinen, sitä
hän muisteli.

Silloin tehtiin lujasti työtä eri osastoissa, ja sekä veli Kalle että
renki jäivät paljon jälkeen, kun Johannes antoi paitahihasillaan
viikatteensa loistaa kilpaa Heinäkuunauringon kanssa. Parempaa
niittomiestä ei ollut pitäjäässä, ja kun isä Per oli nähnyt, kuinka työ
oli sujunut ensimmäisenä päivänä, kun Johannes oli Granhyttassa,
virkkoi hän vaimolleen:

-- Se on tuhatta mieheksi tuo Johannes; anna hänelle kolme munaa kahden
sijasta eineeksi.

Olisi luullut, että noin raskaasta työstä Johannes olisi ollut kovasti
väsynyt iltasin, mutta se oli kummallinen nuori mies, sillä
väsymyksestä ei hän tiennyt mitään, vaan istui silloin puhelemassa
Granhyttan nuoren talontyttären kanssa ja koki jutteluillaan karkoittaa
pois eroitusta velkaantuneen kahdeksannesosamanttaalin pojan ja l,5
manttaalin perijän välillä. Ja hänen puheensa mukaan pieneni
pienenemistään suuri Granhytta, ja Johanneksen kahdeksasosainen tila
kasvoi kasvamistaan, niin että lopuksi se tuli nuoren tytön koko
maailmaksi.

Minä luulen, ettei se tyttö koskaan olisi kelvannut maanmittariksi.

Isä Per näki kyllä, ett'ei tytär ollut kovinkaan tyly Johannekselle,
mutta kun hän halusi saada heinänsä leikatuksi tuossa paikassa, ei hän
ollut siitä tietävinään, mutta kun viimeinen heinäkuorma oli saatu
sisään, sanoi hän Johannekselle, että hän saisi koko riikintaalarin
päivässä viiden taalarin sijasta, mikä oli tavallinen palkka, sentähden
että hän oli ollut niin rivakka, ja tytölle, että hänen pitää mennä
kihloihin Ola Granatin kanssa, kun hän oli l-1/4 manttaalin omistaja.

Nuoret eivät panneet vastaan voimakkaampaa tahtoa; sellaista tapahtuu
paraiten romaaneissa. Eivät he myöskään tappaneet toisiaan; sellaista
tapahtuu paraiten ja sopivammin teaatterissa. Eivät he myöskään
antauneet kiusaukseen omistaa toisensa ilman papin toimittamaa
vihkimystä, sillä heidän suonissaan juoksi vanha, kelpo, ylpeä
talonpoikaisveri.

Niinkuin sanottu, sinä kesänä oli hän ollut onnellinen pari viikkoa, ja
sitte joutui hän naimisiin Ola Granatin kanssa.

Ola Granat oli siivo mies. Hän antoi hänelle uuden silkkihuivin joka
toinen vuosi, rahoja 2 kahvi- ja sokerinaulaan suurempina
kirkkojuhlina, kahdeksaksi päiväksi vapautta työstä joka kerta, kun hän
oli synnyttänyt hänelle lapsen eikä lyönyt häntä koskaan, ainoastaan
jonkun kerran hänen tullessaan markkinoilta, joilla mullikauppa oli
mennyt päin mäntyyn.

Varmaan ei ollut monta talonpoikaisnaista, joilla siihen aikaan olisi
ollut niin hyvä olla.

Ja sitte sai hän istua lähimpänä kappalaisen rouvaa; lukusien pidoissa,
ja senjälkeen kuin Ola oli tullut kirkkoväärtiksi, kutsuttiin hänet
kahville viidenlajisen leivän kanssa rovastilaan joka joulusaarnan
jälkeen.

Mutta voi, miten sydän on katkera ja juonikas kapine! Uskotteko, että
hän voi kokonaan kuitenkin unohtaa naapurin Johanneksen?

Ja niin kasvoivat lapset. Vanhin Kalle perisi kerran kartanon, ja häntä
rakasti äiti enimmän, sillä hän aina ajatteli, että jos meidän Herramme
kutsuisi pois Olan, niin saisi hän jäädä elämänsä ehtooseen asti
lapsensa luo. Ja uskollisesti hoiti hän taloa ja kotoa, eikä mikään
saanut turmeltua, ja hänen kätensä ja silmänsä ulottui kaikkeen, ja se
olikin tarpeen, sillä Olalla oli suuri pullo sivukamarissa täynnä
jotain nestettä, jossa ei varmaan ollut mitään voimaa, sillä kuta
enemmän Ola sitä joi, sitä heikommaksi tuli hän.

Sitten kuoli Ola "liiallisesta juomisesta" sanoi tohtori. "Syksyn
kylmien tuulien vilustamana puuhatessaan uutterassa työssään", sanoi
pappi "kiitosta" tehdessään.

Mutta niinpä olikin lääkäri saanut ainoastaan 20 kruunua vaivoistaan,
mutta pastori 30 "hautausrahaksi."

Äiti antoi lapsille kaiken, mikä perintöjaossa tuli hänen osalleen.
Kallelle enimmän, sillä hänen luonaan tulisi hän asumaan elämänsä
loppuajan, niin oli sovittu.

Että Kalle "naisi rahoja" lunastaakseen muilta sisaruksilta kartanon,
oli aivan luonnollista ja hän itse oli neuvonut häntä siihen, mutta
kuitenkin viilteli niin kummallisesti rinnan vasemmalla puolella hänen
antaessaan uudelle emännälle avaimet luhtiin, juustokorit ja tuon
pienen puikon, johon hänellä oli tapana merkitä veitsellä, milloin
lehmät poikisivat, sillä hän oli vanhan ajan ihminen ja piti, että
uusmuotinen almanakkaan kirjoittaminen oli vain hutiloimista.

Oli luistanut kaikinpuolin niin hyvin talossa kolmenkymmenen vuoden
aikana, mutta uusi emäntä tahtoi kaikki saada _omalla_ tavallaan, ja
kun vanhus sanoi jotain palvelusväelle, panivat ne vastaan, ja aina oli
"emäntä" käskenyt toisella tavalla.

Se oli kummallista, ettei hän enää itse ollut "emäntä."

Vielä kohdeltiin häntä ystävyydellä ja määrätyllä arvostamisella.
Pienet lapset, joita syntyi maailmaan yksi toisensa perästä,
tarvitsivat häntä, hän rakasti heitä kovasti, ja ne olivat yhdysside
hänen, pojan ja miniän välillä.

Kaikki olisi käynyt hyvin, kun vaan ei kuolema olisi unhottanut pois
häntä lapsien kasvettua yhä suuremmiksi, jolloin häntä ei enää
varsinaisesti tarvittu. Minä olen useasti ihmetellyt, mitä kuolema
miettii, kun se antaa viikatteensa niin helposti säästää surun
rasittamia, vaalenneita päitä, mitkä ovat lakanneet toivomasta ja
tekemästä iloisia tulevaisuuden suunnitelmia, vanhoja, kuihtuneita
korsia inhimillisellä vainiolla, mitkä eivät enää seiso siinä iloksi
itselleen eikä muille. Mutta sitä vastoin tunkeutuu niittomies
toisaalle, jossa häntä ei ole odotettu eikä haluttu, lyö mielet surun
kahleihin ja erottaa sydämmet, jotka ovat levollisesti niin lähekkäin
toisiaan, että ne ovat melkein yhteenkasvaneet kuin siitosoksat.

Voi, ei mitään ote niin ihmeellistä, mutkikasta ja käsittämätöntä
kuin kuolema. Kunhan vaan ei sitä olisi elämä.

Tupa oli rakennettu lisää, mutta siellä ei kuitenkaan alkanut olla
sijaa vanhalle isoäidille. Purtilo sijaitsi siellä, missä tavallisesti
oli hänen rukkinsa. Vastaleivottu leipä pantiin jähtymään hänen
sänkyynsä, ja kun hänen vanhaa nimikko sarvilusikkaansa, joka hänellä
oli ollut 18 vuotta, ei löytynyt päivällisen aikaan, ilmoitettiin, että
se oli pantu rengin ruokalaukkuun hänen pannessaan aitaa haassa.

Sitte alkoi satelemaan pahoja sanoja, lopulta niin kovia ja
kärjekkäitä, että ne tunkeutuivat surun ja nöyryytyksen pehmittelemän
seitsenkymmenvuotisen kuoren lävitse ja painuivat suoraan vanhuksen
sydämmen sisimpään.

Myöhään muutamana iltana, kun kaikki muu talonväki oli mennyt levolle,
sitoi eukko nyyttiin muutamia pieniä kapineitaan lähteäkseen ilman
hyvästiä heittämättä poikansa talosta muutaman toisen vanhuksen luo,
jolla oli pieni tupa kirkkomäellä.

Ei ole totta se, että sydämmet murtuvat surusta, sillä siinä
tapauksessa olisi hänen sydämmensä tehnyt niin, kun hän viimeisen
kerran antoi silmänsä tarkastaen kiitää pienen kyökin hyllyjen yli.
missä kolme neljääosaa hänen elämästään oli kulunut, taikka kun hän
viimeistä kertaa asetti säppiä eteisen ovelle, jonka hän niin kauniisti
oli koristellut, kun miniä oli otettu vastaan morsiamena.

Ulkona läätissään seisoi porsas kiljahdellen, kun sille oli unohdettu
antaa ruokaa illalliseksi. Mitä liikutti se häntä enää? Mutta vanhasta
tottumuksesta heitti hän kuitenkin sille pari kourallista ruohoa.
Navetan edustalla juoksenteli ulosjäänyt kana ja kaakatteli. Mitä
sekään häntä enää liikutti? Ei mitään, mutta hänelle oli kuitenkin
mahdotonta jättää sitä sisään päästämättä.

Mutta ohrapellolla veräjän vieressä tapahtui vielä pahempaa. Sinne oli
lammaslauma päässyt aidan lävitse ja syödä ahmi siellä nyt täysiä
kykkäitä tai kyhni niitä vasten, jotta keltanen ohra lenteli ympäri.

Nyt unhotti vanhus kaiken. Olihan se hänen Kallensa omaisuutta, jota
niin säälimättömästi hävitettiin, ja mitään aprikoimatta kiiruhti hän
suin päin joukkoon vitsa kädessä.

Mutta suuri sonni, jolle hän oli antanut rehua niin monta kertaa, ei
ollut hyvällä tuulella sinä iltana, vaan ilkeästi mylvien painoi
sarvensa vanhuksen sydämmeen...

       *       *       *       *       *

Poika ja miniä surivat häntä "säädyllisesti." Kalle kuivasi kerta
kerran perästä nenänsä sivuja nyrkillään ollessaan pappilassa
sielukelloja tilaamassa, ja nuori emäntä itki kaksi uutta suurta
pumpulinenäliinaansa niin märjiksi kuin olisivat ne olleet vedessä
liotetut sekä puhui kenelle hyvänsä, kuinka hyvä ja siivo hän aina oli
ollut anopilleen, joka viime aikoina oli ollut hyvin juonikas,
vaatelijas ja aina tyytymätön, mitä hyvänsä hänelle sitte tehtiinkään.

Ja hautaus tapahtui pöyhkeän suuresti. Hienoiksi silputuita
kuusenhakoja oli sirotettu neljännespenikulmaa pitkin tietä ja
kaupungista oli tilattu erityiset hautajaiskonvehtit. Sen lisäksi
teurastettiin ja paistettiin, jotta jos anoppi olisin eläissään saanut
liian vähän hellyyttä osakseen, niin sai hän sitä sitä enemmän
kuollessaan.



Kun rautatie oli valmis.


Kuin uinuva tarutar, jota vielä ei ole herättänyt kuninkaanpojan
suudelma, lepäsi samanlaisena kuin vuosisatoja sitte, tuo
pieni, kivinen, metsien, järvien ja vuorien lomassa pienine
viljelystilkkuineen otsallaan ja miljoonine kääpiömäisine pehkoineen
köyhällä povellaan, joka vaivalla salli uutterien käsien saada siitä
niukkaa elatusta nälkäisiin suihin.

Ainoastaan etäältä olivat seudun lapset kuulleet kohoavan viljelyksen
aallon syöksyvän esiin höyrypillin vihellyksessä. Yhdellä oli poika,
joka monta vuotta oli ollut rautatien työssä tuolla kaukana
Norrlannissa, toisella tytär, joka oli saanut kadehdittavan paikan
muutaman rautatiehotellin siivoojana ja kirkkoväärtiläiset oli
kerran valjastaneet Puttensa kärryjen eteen ja kulkeneet 5
penikulmaa lähimmälle rautatieasemalle ja sieltä menneet rautatiellä
muutaman sisaren luo Skåneen, jota he eivät olleet nähneet
kolmeenkymmeneen vuoteen. Ja vielä Gatetorpan Sissalla oli muuan
serkku Itä-götalannissa, jonka porsaan yli oli lokomotiivi ajanut,
niin että kyllä tunnettiin vuosisadan uusi matkanvälittäjä, kyllä.

Mutta ei koskaan uskottu, että höyryhepo kerran henkisi nokista
henkeään oman kodin koivuihin tuolla etäällä sisämaassa honkien ja
petäjäin keskellä.

Sitte olivat lääninkaupungin johtavat miehet ja paikkakunnan
tilanomistajat, Stenbergan nimismiehen kannattamina, joka oli kaikin
puolin tulevaisuuden mies, alkaneet miettiä, että tuossa köyhässä
seudussa oli kuitenkin metsiä, jotka olivat kullan arvoisia, kun vaan
eivät kalliit rahdit vie kaikkea voittoa, sekä soita, jotka kauvan
olivat kaivanneet ojitusta samaten kuin niiden omistajat jyviä ja
ravintoa, vaikka ei kummatkaan olleet ymmärtäneet toisiaan.

Sitte seurasi viisauden ja yrittelijäisyyden tavallinen taistelu
tiedottomuutta ja etuluuloja vastaan, uuden taistelu vanhaa vastaan, ja
kun sitte vihdoin itsekukin oli vakuutettu, että tuo voimakaskeuhkoinen
varsa ja messingiltä hohtavat silat eivät olleet mikään Belzebub tai
Antikristus, eivät polttaisi heitä eikä tuhoaisi heitä, niin kuitenkin
johtui paljon riitaa erilaisten osakkeiden summasta ja uuden tien
suunnasta. Nyt oli kyllä 5 penikulmaa likimmäiselle rautatieasemalle,
mutta nyt ei olisi sitä tahdottu olevan kuin korkeintaan puoli
penikulmaa, ja sen mukaan tehtiin kustannuksia.

Linjaa oli oikeastaan 4 penikulmaa, mutta insinööri oli laskenut,
että jos nyt seurattaisiin kaikkein toivomuksia, niin tulisi sitä
kokonaista 18, niin että hän viimein suutuksissaan ehdotti, että hänen
sijastaan mutkitteleva jänis saisi linjan määritellä. -- Vaadittiin
kärsivällisyyttä, asian harrastusta ja rakkautta kotoseutuun voidakseen
yhdistää ja puhua järkeä kaikille noille taisteleville mieliteoille.
Mutta lopulta onnistui.

Sitte tulivat insinöörit, asettivat kojeensa metsärinteelle ja kätyrit
iskivät keppejä maahan ja tekivät merkkejä puihin, ja vanha "Tähti"
tuolla etäällä torpassa nosti kummissaan tuuhean kuusen alla sarvikkaan
päänsä kimaltelevaa diopteria kohti ja piti, ettei hän ollut koskaan
nähnyt sellaista sen jälkeen kuin hän oli pieni vasikka.

Ja pian senjälkeen alettiin louhimaan ja ampumaan kallioita, jotta ääni
kuului ja moni neljännes-talonpoika, joka päänsä ympäri oli miettinyt,
mistä saada ne muutamat kruunut, jotka vuosittain menivät häneltäkin
kunnan yhteisen osakkeenottovelan koron suorittamiseksi, piti, ettei
asia ollutkaan niin vaarallinen, kun hänen poikansa voivat käydä
rautatien työssä ja ansaita kaksi ja viiskymmentä päivässä.

Ehkä oli myös vastaisuudessa parempi, kun sai ajaa puuainesten ja
viljan jäämän saman viikon sisällä rautatieasemalle kuin maata ja
kinata koko talven ajamalla niitä kaupunkiin, tai antaa ne
kulkuostajille kotona, mistä hinnasta ne suvaitsivat ottaa. Ehkä
saattoi myös täten säästyneen työvoiman käyttää suon perkaamiseksi
tuolla metsä-alhossa, sillä seurauksella, että muuan kapanala tuota
suurta viljamaata maksoi koko tilan rautatievelan; ehkä koko
Stenbergassa tulisi aivan toisellainen yrittelijäisyys alulle, kun
höyryn ja sähkön pienet haltijat alkoivat päästä taloon.

Niin, se oli kaikin puolin mahdollista.

Nyt oli viimeinen santajuna kulkenut, ja molemmat Ruotsin raudasta
Englannissa tehdyt lokomotiivit vierivät tasaisesti rataa pitkin
penikulman penikulman perästä läpi metsien, salojen, louhittujen
kallioiden, yli yksinäisen kankaan ja välkkyvän veden.

Juhlajunan ensimmäisessä liputetussa vaunussa seisoi itse kuningas
sinikeltanen töyhtö hatussaan. Ei nyt ollut kysymystä verisellä
taistelulla elämästä ja kuolemasta viedä noita värejä voittoon;
unohdettiin kuninkaalla olevan sotilaspuvun, nähtiin vain sinisen värin
kuvaavan uskollisuutta, jota ympäröi tulevien aikojen ihanoiden satojen
kellervä kulta.

Loppuaseman juhlallisesti koristellussa tavaramakasiinissa syötiin
päivällinen, mikä maksoi 30 kruunua niille, joilla oli varoja jakaa
vatsan kanssa sydämmen riemuja. Ja siellä pidettiin paljon puheita ja
pitkiä puheita, ylpeitä, sukkelia ja tuhmia puheita. Tavarakillan
kupeessa oli nuora kiinnitetty seinästä seinään, ja siellä sen takana
seisoivat ne, jotka eivät voineet ottaa osaa niin kalleihin aterioihin,
mutta silti ne olivat melkein yhtä iloisia: he kuulivat puheet, näkivät
kuninkaan ja maaherran sekä yhtyivät hurrahuutoihin, sillä täällä
vallitsi yleinen äänestys-oikeus molemmin puolin "raja-aitaa", eikä
kukaan huutanut: "pois raja-aidat", sillä se olisi maksanut
kolmekymmentä kruunua.

Ja ne, jotka seisoivat raja-aidan yläpuolella, tunsivat itsensä paljon
enemmän "ahdistetuiksi" kuin ne, jotka seisoivat sen alapuolella.

Sitte piti juhlajunan vihdoin palata takaisin.

Mutta Jöns-torppari, joka oli kulkenut kaksi penikulmaa jalkaisin pieni
poikansa käsivarrellaan, hän oli ikävistynyt seisomaan tavaramakasiinin
kaikkein syrjäisimmässä kopessa ja vain turvaumaan omaan pussiinsa
samalla kun patruuni, hänen isänisänsä, istui syömässä parsaruohoja ja
kinkkua, ja sentähden oli hän lähtenyt kotiin niin varhain etukäteen,
että hän illalla jo seisoi pienen kaalitarhansa veräjällä, kun sohajava
ääni ja kaksi punasenhehkuvaa silmää ilmaisivat juhlajunan palausta.

Tuo inhimillisen älyn ohi rientävä voitonmerkki lipui sukkelaan mökin
halvan työntekijän ohi, ja Jöns-torppari tunsi himmeästi hitaassa
sielussaan, että tuo on uudenajan tuloa torpparein ja talonpoikain
koteihin, tasa-arvoisuuden ja veljestymisen ajan höyryhevon, kevyen
kulunvälittäjän muodossa, ajan, joka jo on lunastanut pikajunapiletit
isänmaamme kaukaisemmillekin kolkille, ja jonka ystävällinen valo
loistaa yhdessä tiedon, inhimillisyyden ja rakkauden kirkkaan, tasaisen
leimun kanssa syrjäyttäen kateuden, säätyerotuksen ja epäilyksen
veripunasen, sähisevän loisteen.

Pikku Pietari ilakoi äänekkäästi isän käsivarrella ja taputti pieniä,
likaisia käsiään hehkuville pisteille, jotka katosivat kaukaisuuteen.
-- Riemuitse vapaasti, sinä pikkunen! Se olet sinä, joka saat niittää
voiton hedelmät ja seisoen hartioillamme yllät sinä sinne, jonne me
emme kerjenneet!

       *       *       *       *       *

Edemmäksi rivakasti matkasi höyryhepo yön pimeydessä ja häiritsi
kipunoillaan järven rannalla keijukaisten tanssin. Ja ne tiedustelivat
kuningattareltaan, mikä kumma se oli, joka syöksyi esiin kumussa ja
räyskeessä levon hiljaisena hetkenä.

Keijukais-kuningatar piilotti kasvonsa kullanhohtaviin kiharoihinsa.
Hän ymmärsi, että hänen aikansa oli kaikki, että leikit, unelmat ja
kuutamohaaveilut eivät enää säilyisi höyryn aikakautena, hän ymmärsi,
että nyt oli sivistyksen nuori, elinvoimainen kuninkaanpoika ainiaaksi
iskenyt rautaisen käsivartensa metsäneidon viheriäisten nivusten
ympärille, nyt oli tarujen prinssi suudellut laihojen uinuvan immen
eloon vuosisatojen horroksesta, nyt antaisi isänmaan köyhä, kutistuva
povi ehkä elatusta kylliksi uutterille pojilleen.



"Kun juna kiitää kohti Göteporia."


Sittenkun minä tulin niin vanhaksi, että rupesin ajattelemaan
itsenäisesti, en ole koskaan yhtynyt tuohon ajattelemattomaan rähinään
puuttuvasta isänmaanrakkaudesta niissä, jotka etsivät onneaan ja
leipäänsä vieraassa maassa.

Sanottakoon mitä tahansa "petollisista heijastuksista" siellä
menestymisestä, "kiusauksista" ja "kevytmielisyydestä", kohtaavista
"katkeroista kokemuksista" ja "myöhäisestä katumuksesta", mutta älköön
puhuttako "puuttuvasta isänmaanrakkaudesta", sillä myötätuntoisuus
vanhaan Ruotsiin on tavallisesti paljon voimakkaampi vanhassa
torpparissa, joka työn hien lämpimillä pisaroilla on kostuttanut sen
maan, jossa hän viimeisimpään asti on kokenut saada elämän leipänsä,
kuin esim. tuossa tilanomistajassa valtiopäivämiehessä, joka
valtiopäivillä täyttää osapuilleen samaa ajatustapaa, eikä harvoin
samoja sanoja neuvoteltaessa uhrauksista maan itsenäisyyden eduksi kuin
joita lähimmäisimmällä kauppatorilla kaupatessaan tynnyrin perunoita.

Voi kyllä olla asianlaita niin, että kurjuudessa kasvaneen tunteet
eivät niin erittäin riipu _historiallisessa_ isänmaassa, voi tapahtua,
että tuo riiviö voisi vaeltaa lävitse koko Riddarholmin hautaholvin ja
puolet Kansallismuseosta tuntematta erityistä ihastusta, ja voi olla
niinkin, ettei hän pidä Kaarle XII:sta kyllin viisaana. Mutta tuohon
kaikkeen on syynä hänen puutteellinen kasvatuksensa. Pitää lukea paljon
historiallisia oppikirjoja, juoda paljon punssin isänmaansa maljoiksi
kuninkaallisina syntymä- ja nimipäivinä, kuulla monta koreaa
juhlapuhetta, ja, jos mahdollista, olla kantanut tarkka-ampujan
univormua taikka kuulua "asevelvollisuuden ystäviin", voidakseen oikein
tajuta "isänmaan" aivan noin.

Taitamaton, köyhä raukka, ei hänellä ole varoja rakastaa maatansa noin
perin pohjin ja silminnähtävästi. Mutta hän rakastaa pientä metsämäkeä,
jossa hänen tupansa seisoo, hän rakastaa säännötöntä, kivistä
sarkaansa, jonka hän on perkannut, hän rakastaa kirkkotarhan lehmuksia,
joiden alla väsyneet isoisät lepäävät ja hän tuntee helliä tunteita
vanhaa, ränsistynyttä alttariaitausta kohtaan, jonka edessä hän uudisti
kasteenliittonsa nuorena, jolloin toive vielä eli sydämessä ja
tulevaisuus kajasti valoisammalta.

Voi kyllä olla, että tuo on kovin puutteellista isämaanrakkautta,
isänmaanrakkautta pienoiskoossa, mutta se on varojen ja tilan mukaista,
niin syvää kuin se voi olla puukenkien ja paikattujen nahkahousujen
käyttäjällä 5-1/2 jalkaa korkean katon alla.

Ja minä kyllä luulen, että myöskin tuo rakkaus kaikessa epärunollisessa
vaatimattomuudessaan kelpaisi kyllä koettelemuksen hetkenä, sillä jos
Pekka rakastaa yhden tynnyrinalan isänmaata, Matti kaksi j.n.e., niin
voi kyllä maa kokonaisuudessaan olla rakastettu ilman punssia ja
koreita puheita laulun ohessa muistojuhlina.

Sillä torppari ja mäkitupalainen uskaltaisi kyllä mitä tahansa
estääksensä pienen kotinsa hävittämistä ja laihan sarkansa sotkemista,
eikä sen pitäisi olla minkään voittamattoman vaikeuden vakuuttaa häntä,
että tätä kotia väliin pitää puolustaa muutamia penikulmia
kivimuurilta, joka ympäröipi aitauksen, muutaman tuhannen samallaisen
kodin omistajan seurassa, ruunun nutussa kivääri kädessä ja henki
alttiina.

Siten on meillä ruotsalainen sotilas valmiina. Ja me tiedämme, että hän
vuodattaa vertaan nurisematta ja kuolee ilman pelkoa. Niin paljon
historiaa taidamme me kaikki.

Mutta kun köyhällä rahvaan pojalla ei ole rahoja eikä luottoa ostaa
itselleen pienintäkään tilusosaa, niin silloin hän viljelee palan
peltoa toisen tiluksilta ja rakentaa sinne itselleen tuvan. "Sydämmen"
on hän tavallisesti jo ennen voittanut; sellaisia on kyllin tuolla
maalla, ja nuoret miehet hyvin helposti voittavat ne rivakkuudellaan,
vaikka ei niitä peitäkään silkit eikä kureliivit.

Ja kuitenkin voi heidän joukossa väliin löytyä pieniä oikein hyviä ja
uskollisia sydämmiä, vaatimattomia ja yksinkertaisia, tietysti; mutta
ne kestävät uhraavassa alttiiksiantavaisuudessa, vaivoissa ja
kieltäymyksissä ihmisijän eli niille paikoille.

Maanomistaja on levollinen niin kauan kuin hänen alustalaisensa eivät
ole saaneet mitään erityistä viljelystä metsätörmästä. Sitte vaatii hän
maapalasesta, josta hän sitä ennen ei saanut mitään, mitättömän veron
tai jonkun päivätyön.

Mutta asumus kasvaa, sarat suurenevat ja kerrotaan, että tuo uusi
torppa erityisemmin hyvänä vuonna on antanut kokonaista kymmenen
tynnyriä viljaa, paitsi perunoita ja papuja.

-- Kyllä sinä nyt saat tehdä _kaksi_ päivätyötä viikossa torpasta, kun
sinulla on noin hyvästi, puhuu maanomistaja, ja torppari tekee ne,
sillä koti on jo tullut hänelle rakkaaksi, hänen lapsensa ovat siellä
syntyneet, hänellä on pieni kukkaistarha eteläisen tuvan päädyssä ja
neljä kirsimarjapensaspahasta veräjän tykönä. Ei hän voi jättää kaikkea
tuota suloutta!

Ja niin tarttuu hän rivakammin lapioon ja kuokkaan, jotta pian pari
kapanalaa uutta peltoa on vanhan vieressä. Maanomistaja näkee sen ja
arvelee, että torppari noin hyvin voipana voi tehdä hänelle kymmenen
ylimääräistä leikkuupäivätyötä. Hän saa nekin, sillä torpparin selkä on
jo kumara ja hänen on jo raskasta jättää sitä maata, jonka hän on
ostanut omien jäntereidensä katoavalla voimalla.

Mutta isäntä ei tule koskaan tyytyväiseksi. Parin vuoden takaa tahtoo
hän _kolme_ päivätyötä viikossa ja samaan aikaan tulee kirje veli
Pekalta Amerikassa, että hänellä on siellä hyvin ja mielellään tahtoo
lähettää vapaapiljetit sukulaisille.

Taistelu on usein suuri ennenkuin päätös tehdään matkustamisen tai
jäämisen väliltä. Mökki on vuosien kuluessa tullut niin rakkaaksi, ja
nuo pienet peltotilkut ovat luojansa ylpeys. Jokainen kivi, jokainen
väännetty kanto huutaa: "Muista, muista!" Äiti itkee ja toivoo
mieluimmin, että hän jo lepäisi haudassa.

Ehkä kuitenkin tulisi vielä toimeen noilla kolmella päivätyöllä
viikossa, mutta onko mitään takeita, ett'eivät pian lisäydy neljään tai
viiteen, viime lopuksi velvollisuudeksi olla täytenä renkinä kartanossa
koko viikon. On hirveää olla alituisesti noin toisen mielivallassa.

Ei, mieluummin olkoon koko kulunut aika hukkaan mennyttä. Vielä on
kyllä voimaa työhön tottuneessa käsivarressa rakentaa uusi koti tuolla
lännessä. Ja veli se saa vastaukseksi, että vapaapiletit otetaan
vastaan kiitollisuudella.

Nuoret kylän rengit alkavat tuumailemaan ja aprikoimaan, vaikka se
tavallisesti ei kuulu heidän luonteeseensa. Pitääkö heidänkin noin
raataa ja iertaa turhan takia? Ei, pois Amerikkaan kun vielä on aikaa,
parempi ennemmin kuin myöhemmin.

Amerikka vastaa niin vähän kuitenkin siirtolaisten toiveita! Siellä on
nyt vaikeampaa kuin ennen saada maata itselleen, ja monelle, niin
useimmille tulee päivätyö ainoaksi elatuskeinoksi, toimeksi, joka
ulettuu kädestä suuhun myöskin siellä, mutta tuhansissa uusissa
tukaluuksissa.

Mutta sitä ei ajatella rautatieasemalla junan kiitäessä Göteporia
kohti. Silloin on iloa ja elämää. Nauru tuntuu ehkä vähän väkinäiseltä,
ja yksi ja toinen nenäliina viedään epäilyttävällä tavalla kalpeille
naisen kasvoille, mutta useimmat ponnistelevat esiintyä iloisina ja
tyytyväisinä. Taskumatti kulkee ahkeraan ympäriinsä, ja hokelma silloin
ja tällöin "kurjasta Ruotsista" ilmaisee sen vaikutusta. Siniseksi
maalatuita kirstuja pitkissä riveissä työnnetään tavaravaunuihin.
Pienet lapset katselevat ympärilleen kummastuneina.

Ehkä tämä eloisa hyvästijättötapaus kerran väreiden utuisena kuvana
kajastaa Kaukasin tai Minnesotan tulevalle maanviljelijälle epäselvänä
muistona siitä, mitä runoilijat sanovat isänmaaksi, mutta siirtolainen
kutsuu "vanhaksi kurjuudeksi."

Matkusta vain sinä pikkuinen! Turhaan asettaa kamariviisaus kättään
estääkseen ihmissuvun virtausta idästä länteen, pohjoisesta etelään,
kaikkialle sillä pienellä planeetilla, jossa se on määrätty kasvamaan
ja kehittymään.



Ruotilainen.


Olla johonkin paikkaan tervetulematon on kovin ikävää, vaikka käynti
kestäisikin vain jonkun tunnin, sillä kierot silmäykset eivät suinkaan
lämmitä. Mutta vielä on ikävämpää syntyä tervetulematonna maailmaan:
olla parjattu, halveksittu ja huonosti vastaanotettu jokaisessa
asunnossa, jonka ovea avaa; ei koskaan saada osakseen ystävällistä
tervehdystä ennenkuin papin käskeminen "nouse ylös" kolmen multalapion
muassa ei enää voi korvia ihastuttaa.

Tuollaisessa asemassa ovat ruotilaiset maalla, mutta koko tuo laitos
alkaa nyt, hyvä kyllä, poistumaan valistuneempien ja inhimillisemmin
ajattelevaisten parempiosaisten heränneestä velvollisuuden tunnosta
köyhiä kohtaan. Mutta tehkäämme tässä muistoon muutamia havainnoita.

Ruotilainen on, taikka paremmin oli, sellainen itseään huoltamaan
kykenemätön inhimillinen olento, joka säästäväisyyden vuoksi sai kulkea
talosta taloon viipyen määrätyn ajan jokaisessa eri paikassa,
tavallisesti yhden päivän jokaisella neljännesosamanttaalilla.

Jokainen, joka ymmärtää mitä sana _koti_ merkitsee, käsittää helposti
tällaisen elämän sulottoman kurjuuden.

Useimmille lienee tunnettua, että vielä aivan äsken teollisesti
harjoitettiin orjakauppaa Ruotsissa, kun kuntien köyhäinhoito "möi
pois" (juuri tätä sanaa käytettiin) etupäässä köyhien vanhempien
lapsia, mutta myöskin enemmän tai vähemmän voimattomia vanhempia
henkilöitä urakkahuutokaupalla sille seurakuntalaiselle, joka pyysi
vähimmän niiden hoidosta ja ylläpidosta.

Oli liikuttavaa nähdä tuollaisina huutokauppapäivinä noita pieniä,
laihoja, kalpeita ja arkoja lapsukaisia -- tilaisuutta varten jollakin
lailla ehyesti ja puhtaasti vaatetettuina, mutta tavallisesti jonkun
vanhemman ihmisen vaatteissa, jotka olivat kaksinkertaisesti liian
suuret -- seisovan ja tungeskelevan pitäjän tuvan ovella. Toiset
näyttivät tylsämielisen haluttomilta, toiset nyyhkivät hiljaan,
vanhemmat, jotka jo jonkun kerran ennen ovat olleet "vasaran alla",
vakoilevat levottomasti ja tuskallisesti, kenen mahtavat saada
tulevaksi isännäkseen.

-- "Et saa olla kovin tinki, sinä Kalle", kuului huutokaupanpitäjän --
köyhänhoidon esimiehen kehottava ääni, "poikahan on jo kokonaista
yksitoista vuotta, voi hakata havuja ja auttaa karjapihassa; kevääksi
voi hän jo oppia karhitsemaan, puida hän jo taitaa kuin joku huono
piika. No, mitä sinä sanot? -- Kuusikymmentä taalaria? ... oletko sinä
poissa järjiltäsi! Luuletko sinä, että pitäjällä on kultakaivoksia pois
annettavana! No, joudu nyt! Koitappa vain noita jänteviä käsivarsia
kuin pojalla on! Ja jos hänestä tulee isäänsä, niin huonoa työmiestä et
hänestä saa, sillä Nääkin Pekka raahtoi kuin koira, vaikka hän oli
tyhmyri ja antoi piestä itseään kuolijaaksi. Kas niin, nyt se nulikka
vesittelee! ... Viisikymmentä taalaria, kuka se oli? Vai niin, Olli. No
se oli oikein tehty, Olli ... neljäkymmentä seitsemän taalaria ...
neljäkymmentä kuusi taalaria ... ja viisikymmentä äyriä ... ei yhtään
enempää... Sano neljäkymmentä tasasesti, niin lyön minä ... no, tässä
on sinulle poika, Olli. Vai niin, vieläkö sinä itket, kanalja?"

Ja niin jatketaan edelleen huutokauppaa, ja aina sen mukaan kuin
"tavara" myödään, poistuvat talonpojat ja torpparit kotiinsa omituisine
"huutoineen."

Kotiin! Tavallisesti ei se koti ole mikään lempeyden ja rakkauden koti,
johon nuo pienet raukat pääsevät, vaan saavat siellä itselleen
pimeimmän nurkan, kovimman leipäkannikan, likaisimmat ja ikävimmät
toimet, pahimmin parkitun peiton, ja jos isäntäväki onkin jotakuinkin
siivoa, niin kyllä lapset ja palvelusväki, jos sellaisia on talossa,
pitävät huolen, ett'ei elämä tule olemaan kovin suloista tuolle
"myödylle", joka aina saa säästää heitä työssä ja palvella heidän
huonojen luonteidensa esineenä.

Ei kuitenkaan luonnollisesti ole aivan mahdotonta, että elämä voi
tuollaisellekin lapselle muodostua verrattain siedettäväksi. Köyhiä
ihmisiä löytyy kaikkialla, ja niinpä löytyy yksi ja toinen lapseton
ihminen, joka todella kiintyy noihin pieniin, jotka niin omituisella
tavalla on uskottu heidän huostaansa. Kaikissa tapauksissa on noilla
nuorilla "elämä edessään", tuleepi kerran se päivä, kun he pääsevät
ripille eikä heitä enää "myödä", vaan itse menevät palvelemaan.

Sitte voi tapahtua, jos heillä koko pitkän työtelijään elämän aikana on
kylliksi onnea mukanaan tai kylläksi itsekieltäymyksen voimaa, etteivät
he enää vanhoina päivinään tarvitse uudelleen seisoa pitäjän tuvan
ovella, ja kuulla huutokaupanpitäjän huutavan:

-- Ukko ei ole vielä niin kurja, ettei hän jaksaisi jotain
toimittaa ... neljäkymmentä taalaria ... kolmekymmentä kahdeksan
taalaria ja seitsemänkymmentäviisi äyriä ... kolmekymmentä kuusi
taalaria ... hyvä! ... kuka se oli?

Minä en unohda koskaan erästä tapausta tuollaisessa tilaisuudessa.
Huutokauppa oli lopussa, säästelijäästi putoilevia huutoja säesti
muutaman vanhan miehen nyyhkytykset, joka istui alimpana penkillä uunin
kupeessa. Se oli "Härkä-Johannes", tunnettu paikkakunnalla, ensin
"pitäjän rikkaimpana poikana", senjälkeen oman talon omistajana
ja sitä myöhemmin hurjana osakkaana tukkuhärkäkaupoissa, tuossa
maaseudun uhkapelissä, joka on saattanut perikatoon tuhansia hyvin
toimeentulevia miehiä ja varakkaita tilanomistajia. Niin oli käynyt
Härkä-Johanneksellekin, ja nyt hänen täytyi turvautua samaan
köyhäinhoitoon, jonka puheenjohtajana hän ennen oli ollut 12 vuotta.
Talonpojat olivat ikäänkuin vähän arkoja katsomaan tuonne loukkoon,
jossa ukko istui eikä mieliala tahtonut päästä huolettomaksi.
Johanneksen veljenpoika, jotenkin toimeentuleva neljännestalonpoika,
oli myöskin joukossa. Ja hänelle puhui lopussa vanhus:

-- Pikku Kustaa! Sinä voisit ostaa minut. Minä teen sinun luonasi
kaikkea työtä, mitä jaksan, ja minä olen niin vanha, ett'en minä jaksa
paljoa syödä.

Veljenpoika painoi ensin silmänsä alas ja punastui, mutta pian selkeni
hämmästyksestään ja lausui pelkällä affääriäänellä:

-- Tuhat sen tiennee, olisiko siitä mitään voittoa. Setä on niin
kauhean heikko...

       *       *       *       *       *

Jokaisessa huutokaupassa jää tavallisesti tavaraa, jota ei kukaan tahdo
mistään hinnasta. Niin näissäkin huutokaupoissa. Löytyy sokeita ukkoja
ja akkoja, tylsämielisiä, jotka ovat mahdottomia kaikenlaatuiseen
työhön ja jotka eivät voi hoitaa edes omaa ruumistaan, kaatumatautisia,
jotka herättävät kauhua ympäristössään, rampoja ja vaivaisia, joille on
mahdotonta tehdä mitään palvelusta edukseen.

Ne ovat nämä, jotka joutuvat varsinaisiksi ruotilaisiksi, ne ovat
nämät, jotka määrätyllä kellon lyönnillä saavat mennä ovelta ovelle
ruodin tilallisten luona. Mitä kurjuutta tuollainen "huolenpito" tuo
mukanaan, tahdon ainoastaan valaista yhdellä esimerkillä. Kaksi
tylsämielistä sisarta, jotka eivät yhtään voineet pitää huolta
itsestään, vaan köyhäin määräyksen mukaan koko elämänaikansa ajettiin
kuin karjaa talosta taloon, synnyttivät -- toinen _viisi_, toinen
_kaksi_ lasta. Oikeutettu palkinto köyhäinhoidolle sen nurinpuolisesta
hoidosta.

Kummallisesti muodostuu todella kuitenkin ihmisten kohtalot. Kaikilla
näillä lapsilla oli säännölliset sielunvoimat, parilla suuremmatkin, ja
yksi niistä on nykyisin erään arvossa pidetyn kauppiaan kelpo puoliso
hänen varakkaassa kodissaan muutamassa suuremmista kaupungeistamme. --
Mutta se ei nyt kuulu tähän.

Muistan muutaman päivän, jona eräs vanha piika, tunnettu nimellä
"Hultin Maija", myötiin muutamassa silloisessa huutokaupassa. Hän oli
palvellut muita koko elämänsä, mutta siihen aikaan korkeintaan
kolmekymmentä taalaria vuotuisesta vuosipalkastaan ei hän ollut
säästänyt mitään vanhain päiväin varaksi! Hän oli vielä jotenkin
virkku, mutta hänen näkönsä oli niin heikontunut, että hän vaivoin
erotti päivän yöstä. Pitäjän lautamies "huusi" hänet 60 taalarista,
mutta kun hän oli ollut hänen luonaan pari vuotta, oli hän upposokea ja
-- kelpaamaton myötäväksi. Silloin piti vanhan Maijan alkaa kulkemaan
ruotia, neljä päivää itsekullakin manttaalilla.

-- Maija-raukka, kuinka jaksatte?

-- No niin, kiitos, Jumala nähköön hyvästi. On syntiä valittaa. Pahinta
on muuttopäivinä, sillä silloin lähettävät ne minut tavallisesti pois
päivällisen aikaan ja arvelevat, että minä saan syödä päivällistä
siellä, minne tulen, mutta minä kuljen hiljaan, ja kun minä pääsen
perille, on jo kulunut hyvän aikaa päivällisestä, jotta ne sanovat:

-- Päivällisen aika on jo aikaa sitte ohi. Mutta muuten ei minulla ole
juuri niin huonosti.

Jouluaattona pari vuotta takaperin, jona Maijan piti "muuttaa paikkaa",
oli hän niin kipeä, ettei hän voinut jäsentä liikuttaa. Mutta silti ei
hän saanut olla paikallaan, vaan talon pojat sitoivat hänet takarekeen
ja vetivät yhtä iloisesti meluten viereiseen taloon.

Todella oli pitkä aika siitä kun Maija oli saanut ajaa. Mutta kun
tultiin perille ja käskettiin Maijan nousemaan ylös, niin silloin ei
Maija -- jäsentä hievahduttanut. Hän oli jättänyt tämän maailman.



"Liian myöhään."


Aurinko voi kyllä polttaa kauniin, vienon ruusunkarvaisen pikku Miian
kaulan ja käsivarsien hipiän ja tuuli, pakkanen, sade ja kova työ sen
turmella, mutta käsivarren suloa pyöreyttä, poskien hymykuoppia ja
silmän lempeää, ystävällistä ilmettä eivät ne hävittäneet.

Pahkaiset koivuhalot painoivat kyllä raskaasti hienoa ihoa, kun Miia
talvella auttoi isäänsä kuorman panossa hänen ajaessa halkoja metsästä
ja voimainponnistus vaivasi tuota heikkoa olentoa hänen keväällä ja
leikkuuaikana työskennellessään yli voimiensa pellolla ja niityllä,
mutta ikäänkuin joku kauneuden hengetär työpäiväin loputtua
noitasauvallaan kosketti sitä kovaa vuodetta, jolla Miia makasi, sillä
huolimatta kaikista rasituksista aina syntymästä saakka, kaikista
vaivoista aina seitsemästä vuodesta alkaen, kun hän sai alkaa orjan
elämää hoitamalla pieniä sisaruksiaan, oli Miia 16 vuotijaana hempein
impi kuin mitä kylässä vielä oli nähty.

Isä ei puhunut asiasta mitään eikä äiti mitään, mutta väliin aterialla,
kun heidän silmänsä kohtasivat toisensa puulautasen yli, missä viidelle
hengelle aivottu suuri silli loikoi yksinään tympähyttävän näköisenä,
katsoivat he syrjään niin lempeästi, missä pikku Miia istui, ja silloin
välähteli syyskuunauringon kaltainen valo Lotta-äidin kulmikkaille
piirteille sekä vanhan Pekan karheat kasvot pehmenivät myös hiukan.

Kerran tuli herrastalon nuori herra iltasen aikaan mökkiin ja oli
unohtamaisillaan pois lähteä, hän piti varmaan, että tuo kuiva leipä
isä Pekan pöydällä oli liian kovaa Miian pienille, valkeille hampaille,
sillä hän ei hellittänyt äitiään ennenkuin se oli luvannut kysyä tyttöä
sisäpiiaksi. Mutta se ei onnistunut, tiedettiin kyllä, että leipä oli
pehmeämpää siellä herrastalossa, mutta Lotta oli hiukan tarkastellut
nuoren herran silmiin sinä iltana, ja hän pelkäsi, että nuo hienot
leipäviipaleet herrastalon pöydällä ajan oloon voisivat tulla liian
pehmeiksi, jos niitä pääsisi kostuttamaan katumuksen kyyneleet.

Minusta on varsin ikävää, etten minä voi sanoa mitään erinomaista Miian
"sielunelämästä", niin vaikuttavaa kuin se olisikin, sillä
todellisuudessa ei hänen sieluelämänsä ollut mikään erinomainen.

-- "Hän on tavattoman vähän kehittänyt", sanoi vanha apulainen, joka
opetti häntä sinä talvena kuin hänen piti mennä ripille. "Pienen
katekismuksen taitaa hän jotenkuten, mutta 'selityksiä' ei hän osaa
niin yhtään."

-- Hän on enkeli, puhui uusi koulunopettaja, joka teki työtään
ruokapalkoilla naapurissa ja väliin iltasin tavallisesti kuunteli Miian
laululahjoja hänen mennessään noutamaan lehmiä.

Ja koska koulunopettaja seminaariaikanaan usein oli käynyt teaatterissa
piispankaupungissa, ja katunäytelmissä nähnyt pieniä, väriseviä
tehtaantyömiesten lapsia varustettuina villatekotukilla ja
pahvisiivillä liitelevän näyttämöllä, niin ymmärsi hän hiukan
enkeleitä.

Oikeastaan ei Miia koskaan tullut täysi-iäiseksi. Hän oli vähän ollut
muiden kanssa yhteydessä, paitsi vanhempain ja sisarten, ei kukaan
ollut hänessä herättänyt eräitä huonoja haluja, ja "se vanha ihminen",
josta papit puhuvat niin pahaa, varmaan vielä oli Miiassa nukuksissa.

       *       *       *       *       *

Kevätpuoleen tuli Miia kalpeaksi, pienet hampaat vavahtelivat
jokaisessa suuremmassa voimanponnistuksesta hän tuli hiljaisemmaksi
kuin ennen ja äiti joutui suruunsa, mutta isä ajatteli, että tyttö on
tehnyt nyt liian paljon kovaa työtä, hän kyllä paranee talven tullen.
Ja talvi tuli ja lumi tuli maahan, mutta oli tuskin valkoisempaa kuin
Miian posket, ja muutamana päivänä syöksyi verta kovasti hänen
vapisevien huulien kautta.

Silloin mainittiin ensimmäistä kertaa kahdeksaantoista vuoteen sanaa
"lääkäri" talossa. Mutta lääkäri asui kolmen penikulman päässä, isällä
ei ollut hevosta noutaa häntä ja se käynti olisi maksanut
kaksikymmentäviisi taalaria, päätettiin odottaa toistaiseksi.

Miia tuli huonommaksi. Hän sai yhä enemmän tuollaisten hienojen
hellätuntoisten kasvien ulkonäön, joita kukkien rakastaja kauneina
kesäpäivinä viepi kamarista puutarhaan juomaan ilmaa ja valoa, mutta
joista ohikulkija ensimmäisen syystuulen tullessa ajattelee: "Nuo pitää
pian muuttaa sisään."

Äiti itki ja isä makasi valveillaan koko yön ja ajatteli ainoastaan
lääkäriä ja neljän aikaan otti hän pyhänuttunsa ja lähti ovea kohti.

-- Mihin sinä menet, isä? kuului heikosti pieneltä vuoteelta akkunan
pielessä.

-- Minä menen panemaan valjaisiin ja noudan lääkärin, sillä en minä voi
kestää tätä kauvemmin.

-- Älä, isä, tee sitä, sillä se tulee liian kalliiksi eikä ole
miksikään hyödyksi.

-- Mutta sinä kuolet meiltä, lapsukainen! vastasi vanha Pekka ja ääni
vapisi kuin olisi häntä vilustanut sydämmen sisimpään asti.

-- Ei. Minä tunnen itseni tänään paljon paremmaksi, jotta ei kannata
tuhlata niin paljon rahaa kuin mullit tuottavat koko vuonna.

-- No, minä sitte odotan, mutta sano sinä, jos sinä tulet vähääkään
huonommaksi!

Kului viikko ja yhä vaaleammiksi kävivät Miian posket. Äiti Lotta
punnitsi itsekseen, eikö tämä vaaleus ollut alkua niihin "hohtaviin,
valkoisiin vaatteisiin", joista kulkeva saarnamies oli puhunut, kuinka
niitä kantavat ne, jotka "laulavat ylistystä karitsan istuimen edessä!"
Isä mietti joka päivä mennä lääkärin luo mutta voi -- kaksikymmentä
viisi taalaria painoi raskaasti köyhässä kodissa. Ne tarvittiin niin
hyvin muualle, ja jos kuitenkin Miia muuten paraneisi. _Silloin_ hän
niin varmaan ja totisesti itse saisi valita itselleen silkkihuivin
muutamalla osalla tuota säästettyä summaa.

Muutamana aamuna oli niin hiljaista tuolla akkunan pielessä. Lotta
hypähti peloissaan ylös, ja veren tahraama peite todisti, miten oli
asianlaita. Lapsi hengitti ainoastaan heikosti.

Muutamia tunteja sen jälkeen seisoi lääkäri Miian vuoteen vieressä. Nyt
oli hän noudettu ilman mitään aprikoimisia, oli ollut kotona ja heti
seurannut mukana.

Hän katsoi terävästi Miiaan, Lottaan ja Pekkaan, ja sitte sanoi hän:

-- Miksi ette ole noutaneet minua ennen?

-- Herra Jesus, pitääkö minun lapseni kuolemaan, onko se liian myöhään?
nyyhki äiti.

Pekka ei puhunut koskaan yhtään sanaa, mutta tohtorin puhuessa vavahti
hänen ruumiinsa päästä jalkoihin, ja sitte meni hän ulos eteiskamariin.

Miia ymmärsi kaikki. Hän ei ollut voinut puhua koko päivänä, mutta
lapsirakkaus poisti heikkouden ja hän huoahti puhumaan.

-- Ei äidin pidä olla suuttuneen. Minä olen paljon parempi nyt ja pian
pääsen minä ylös.

Ja "ylös pääsi" hän myös samana iltana, -- ei köyhän kodin pikkumaisiin
askareihin, vaan suuren, valoisan, rikkaan isänkodin sapatin lepoon.

Syystuuli oli tullut. Saaronin lilja oli "muutettu sisään." Vanhusten
kodin ilma ja valo ei enää sopinut pikku Miialle.

       *       *       *       *       *

Ei yhtään epäilyksen sanaa, että oli liian myöhään kutsuttu lääkäriä,
liikkunut isän eikä äidin huulilta. Ei sellainen ole tavallista
talonpojankodissa, mutta syvällä kahdessa murtuneessa sydämmessä puhkoi
esiin nurjuutta ja itsesyyttämistä.

Pojat ovat nyt miehistyneet, jotta työ kyllä sujuu, vaikka Miia on
poissakin, ja silli tietysti riittää nyt paremmin.

Usein kun äiti jakaa sen neljään palaseen viiden sijasta, samenee
kuitenkin hänen silmänsä, ja silloin luo isä niin terävästi ja synkästi
katseensa syrjään. Ei kukaan voi ymmärtää, mitä hän tarkastaa, mutta
sillä paikalla Miia tavallisesti istui.

Ja kun kukkaset akkunan ulkopuolella kukoistavat, kurkistavat ne niin
utelijoina akkunaruutua kohden ja ihmettelevät, miksei Miia tule ulos
niiden luokse niinkuin ennen, ja silloin katkaisee äiti muutamia niistä
joka sunnuntaiaamu ja viepi ne kirkkomaalle ja panee ne Miian haudan
viheriälle nurmelle. Ehkä hän leikkii niiden kanssa, kun aurinko on
mennyt alas eikä yksikään ihmissilmä näe sitä...

Ja kotona eteisen kaapissa on laatikko, johon ei kukaan saa katsoa
paitsi isä ja äiti. Naapurit uskovat, että Pekka, poikien miehistyttyä
on piilottanut sinne kaulakoristeita ja hopeapikareja, mutta se on
väärä usko: sillä ei siinä laatikossa, joka säilyttää vanhusten
suurimman aarteen, ole mitään muuta, ei mitään muuta kuin pari --
pieniä halkeilleita puukenkiä.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kuvauksia ruotsalaisesta talonpojan kodista" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.