Title: Sorretun voitto - Historiallinen kertomus
Author: Ljungberg, Eva
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Sorretun voitto - Historiallinen kertomus" ***


SORRETUN VOITTO

Historiallinen kertomus


Kirj.

EVA LJUNGBERG [nimim. Draba Verna]


Suom. --mp--



G. W. Edlund, Helsinki, 1889.
Hufvudstadsblad'in kirjapainossa, Fabianink. 6.



"Sorretun voitto" perustuu todellisuuteen; ja tämän kertomuksen
sankaritar lienee vasta muutamia vuosia sitte jättänyt maailman,
vietettyänsä viimeiset vuosikymmenensä tavattoman vaihettelevasta ja
pitkästä elämästänsä hiljaisessa yksinäisyydessä meren ympäröimällä
Ahvenanmaalla. Ainakin tahtoo kansantaru yhdistää samaksi henkilöksi
puheena-olevan vanhusvainajan ja nuoruutensa aikana romantillisista
elämänsä vaiheista tunnetun ahvenanmaalaisen naisen, neiti Mörckin,
jonka elämäntapaukset peruspiirteissään ovat jo kauan olleet muistoon
kirjoitetut, vaikka arkamaisuus on tähän saakka estänyt niiden
pukemista romanin muotoon.

Neiti Mörckin nuoruus sattui samaan aikaan kuin v. 1808-1809 sota, ja
vaiherikkain osa hänen elämästänsä oli se aika, jonka tämä ihana
tyttönen vietti tavallansa pakollisessa vankeudessa ankaran venäläisen
kenraalin Demidoffin talossa Turussa, missä tämä äsken päättyneessä
sodassa pahaksi tunnettu sotilas oli erään Suomeen sijoitetun
venäläisen jalkaväki-osaston päällikkönä. Vaikka kirjallisia lähteitä
samalta ajalta ei enää liene tallella, jotka voisivat todistaa
kertomuksen sanat tosiksi, ulottuvat kumminkin muistoonpanot nuoren
suomalaisen naisen elämän vaiheista niin kauaksi takaisin ajassa, ettei
ole epäilemistä niiden todenperäisyydestä.

Tämän taruna säilyneen kertomuksen perustuksella on kirjantekijä Draba
Verna laatinut novellinsa, joka nyt nimellä "Sorretun Voitto" jätetään
yleisölle.

Suomentaja.



I.


Oli kaunis elokuun ilta v. 1810. Jyrkkänä vastakohtana edellisten
sotavuosien kauhuille ja hävityksille, jotka eivät olleet säästäneet
Ahvenanmaan saaristoakaan, vallitsi siellä nyt rauha ja hiljaisuus.
Petollista ja pintapuolista oli kumminkin tämä tyyneys, sillä tänne
majoitetut venäläiset sotajoukot muistuttivat yhä menneitä tapauksia ja
olivat sekä epäluulon että pelon aiheena, kuten voittajat ainakin
kukistamansa kansan mielessä.

Syyskuun 17 päivänä 1809 oli tosin rauha solmittu Venäjän ja Ruotsin
välillä, mutta vuosikymmeniä oli vierivä ennenkuin Suomi, joka vuoti
tuhansista haavoistaan, oli jälleen toipuva uutteraan työhön ja
vapaasen kehitykseen. Kauppa ja elinkeinot olivat sorretut, vainiot
tannertuneet vihollisen jaloissa, ja katkeralta ja tuskalliselta tuntui
Suomen ero emämaasta, Ruotsista, joskin silloinen jalo ruhtinas
Aleksander I lempeillä toimillaan ryhtyi työskentelemään maan
parhaaksi, pitäen arvossa kansan oikeudet, joita harvoin voitetulle
kansalle suodaan.

Mutta kuten sanottiin, vuoti vielä kotkan kynnen raastama haava. Suomen
kansalla oli kumminkin kallis perintö, jota se oli säilyttänyt sodan,
sorron ja puutteen päivinä, ja joka sukupolvesta sukupolveen
vähentymättömällä voimalla on tullut näkyviin. Se oli sen suora
uskollisuuden tunto. Tällä uskollisuudella taistelivat Suomen pojat
1808-1809 vuodenkin sodassa vihollisen ylivoimaa vastaan ja vuodattivat
verensä isänmaan edestä. Runoilija onkin pystyttänyt ihanimman
muistopatsaan näille sankareille laulaessani:

    "Ma kansan näin mi kunnian
    Edestä kaikki koitti,
    Nälissään palellessahan
    Kumminkin vielä voitti."

       *       *       *       *       *

Lumoavan ihanana välkkyi mainittuna iltana Kastelholman vanhoja
linnanraunioita ympäröivä lahti. Sen tyynellä vedenkalvolla, johon
illan tuulahdus väliin synnytti vireitä, kuvastui laskevan auringon
valossa vesikaaren lukuisat värit. Milloin oli se helakansininen kuni
taivaskin, milloin purppurassa ja kullassa, milloin taas tummemmissa
väreissä, ja ihanassa, joskin jylhässä kauneudessaan väikkyivät sen
kuvastimessa graniittikallioiden punaisenruskeat harjat rannoilta.

Runsaasti on luonto tuhlannut lahjojaan Ahvenanmaan saaristolle ja
erittäinkin näille luonnonkauneudestaan rikkaille seuduille. Jaloja
puulajeja kasvavat kunnaat ja laaksot, lainehtivat viljavainiot ja
viheriät niityt viehättävät kauneudellaan.

Pähkinäpensasten ympäröimällä kummulla seisoi nuori tyttö, katsellen
ihastuksella tätä kaunista maisemaa. Hän oli noin neljäntoista vuoden
iässä, vaikka näyttikin ulkomuodoltaan vanhemmalta, sillä hänen
ruumiinsa oli tavattoman aikaiseen kehittynyt. Sitä paitsi oli hän
erinomaisen kaunis: otsa korkea ja valkoinen, nenä suora ja
säännöllinen, suu kaunis ja siro, silmät tummat, palavat.

Ajan tavan mukaan oli hän puettu lyhyeen, ruumiinmukaiseen,
valkoraitaan pumpulihameesen. Päässä oli hänellä leveä olkihattu ja
ristissä poikki rinnan valkea musliiniliina.

Viivyttyään hetkisen jatkoi tyttö kulkuaan. Keveästi kuin naarashirvi
hyppeli hän kivien ja muiden eteensä sattuvien vastuksien ylitse,
kunnes polku kävi tasaisemmaksi. Suloista olikin astuskella tuota
kaitaa metsätietä pitkin. Puitten tuuhean lehdistön läpi virtasi vielä
auringon valoa, synnyttäen valoisia ja tummia kohtia sammaleiseen
maahan, ja viileä ja tyyni oli ilma.

Vihdoin loppui polku. Mahtavina seisoivat siinä Kastelholman vanhan
linnan rauniot, jossa uljaat ritarit ja korkeasukuiset rouvat ja neidot
olivat ennen asuneet, ja jonka suuret salit olivat kaikuneet
kilpataisteluista ja juomasarvien kalskeesta. Mutta vihollisen ryöstöt
ja tulipalot olivat hävittäneet linnan raunioiksi, ja ainoastaan naakat
ja harakat kirkuivat nyt siellä, rakennettuaan pesänsä muurien
komeroihin.

Tarkoin tuntien paikan astui tuo nuori tyttö sorakasojen ylitse ja läpi
tiheän pensaston ensin linnan ulkopihalle ja katseltuaan haeskellen
ympärilleen, kiiruhti hän sisempään pihaan. Täällä istui entisen
linnankaivon luona keski-ikäinen talonpoikaisvaimo kutoen sukkaa.
Nähdessään hänet pääsi tytöltä hiljainen huuto.

"Et siis pettänytkään minua, Briitta muori!" sanoi hän iloisesti.
"Tuskin luulin tulevan loihtukeinoistasi mitään tänä iltana, kun en
löytänyt sinua linnan ulkopihalta, missä olimme päättäneet yhtyä."

"Loihtukeinoistako!" -- vaimo näytti hiukan loukatulta -- "niin ei
tulisi teidän sanoa, Anna. Onhan isänne opettanut meille, että
semmoiset ovat syntiä ja saatanan vehkeitä, mutta jos luonnon antamilla
välikappaleilla tiedustamme mikä meille on hyödyllistä, ei se ole
väärin."

Tyttö heittäysi nurmelle vaimon jalkoihin ja katseli korkeudessa
hohtavia pilviä. "Ja missä on tuo hiuksen hienoinen raja?" hän virkkoi.
"Luonto ympärillämme on totinen ja puhdas, totinen niinkuin se
perikuva, jonka kädestä se kerran on lähtenyt, eikä ole siis pidettävä
taikauskon välikappaleena, ja kumminkin pyrkii ihminen kohoittamaan
sitä salaperäistä huntua, jolla kaikkivaltias Jumala on verhonnut
salaisuudet."

Briitta muori taukosi neulomasta ja katsoi miettiväisenä ylös. Nuo
sanat oli hän joskus ennen kuullut tuolla hiljaisessa kodissa mieheltä,
jota hän kaikkein enimmän kunnioitti. Silloin tuntuivat ne
käsittämättömiltä, nyt palasivat ne lapsen sydämestä selkeinä ja
elävinä.

Mutta taikausko, joka niin syvään oli juurtunut Briitan koko
ajatuskantaan, ei ollut ensi tempauksella hävitettävissä. Hän ei
sentähden enempää puuttunutkaan tytön sanoihin, vaan vastasi hymyillen:

"Älä pidä asiaa niin ankarana, lapsi; eihän tämä koske elämää eikä
kuolemaa, se koskee vaan -- kadonnutta lammasta."

Puhuteltu ei kuitenkaan vastannut, vaan näkyi kokonaan vajonneen
katselemaan riemuitsevia pääskysiä, jotka nopeasti lentelivät
tummansinisellä iltataivaalla. Briitta muori alkoi siis jälleen neuloa
äänetönnä sukkaansa.

Nämä kaksi naista oli jyrkkänä vastakohtana toisilleen. Toisen
hentoisessa, kauniissa olennossa yhdistyi klassillinen arvokkuus ja
lapsellinen sulo, toinen taas näytti kokeneen, mitä elämän taistelut
ovat. Suuri ja roteva oli Briitta vartaloltaan, eikä hänen ihonsa
suinkaan ollut hienointa laatua; suu oli leveä ja otsa matala. Mutta
rumaksi ei häntä oikeastaan voinut sanoa. Hänen valkoisten hampaittensa
tähden unhoittui helposti tuo suuri suu, ja hänen vaaleissa silmissään
asui sama hyväntahtoisuus kuin koko hänen olennossaan.

Briitta muorilla oli yllään suuriruusuinen karttuuni hame ja valkoinen
suuri etuliina, johon oli ommeltu puoli kyynärää korkea reunus
punaisesta, viheriästä, keltaisesta ja sinisestä. Tämä värien sekoitus
oli kumminkin täydellisesti niiden kuosikasten mallien mukainen, joita
turmeltumattoman, yksinkertaisen luonnonaistin ilmauksia myöhempi aika
on ruvennut käyttämään, Otsikko ja myssy, sen ajan tavallisin ja
mieluisin päähine, oli hänellä päässä. Otsikko, korttelia leveä
kaistale valkeaa Rauman pitsiä, oli röyhelty ja somasti laskettu
vaalealle, sileäksi kammatulle tukalle ja ulottui korviin asti; pieni
punasinervästä silkkisarssista tehty myssy ruusuineen oli takaraivalla
päätä.

Nuori tyttö, johon Briitta muori usein hellästi katsahti, oli Sundin
seurakunnan silloisen arvossa pidetyn sielunpaimenen ainoa lapsi,
nimeltä Anna Mörck. Luonteeltaan vakaa isä oli muuttunut yhä
umpimielisemmäksi, kun hänen nuori vaimonsa, synnytettyään tyttären,
kuoli, ja vainajalle osoitettu rakkaus ja suosio tuli nyt Annan osaksi,
joka oli isän ylpeys ja ilo. Tämä ylpeys olikin oikeutettu, sillä
lapsen mielenlaatu näytti olevan sopusoinnussa luonnon lahjoittaman
ulkonaisen kauneuden kanssa. Haaveksiva sielu, selkeä ymmärrys, syvä
tunteellisuus ja sydämen hyvyys olivat Annan huomattavimmat
ominaisuudet. Kasvettuaan hovin läheisyydessä, jonka suuruus ja
lakkaamatta vaihtelevat näköalat aina olivat häntä miellyttäneet, oli
Annan sielu saavuttanut semmoisen lennon, että sen oli vaikea viihtyä
elämän jokapäiväisissä oloissa.

Kun isän monet virkatoimet eivät sallineet hänen oleksia mielensä
mukaan Annan parissa, olisi tyttären lapsuus käynyt hyvinkin
yksinäiseksi, joll'ei hänen imettäjänsä ja uskollinen holhojansa,
Briitta muori, olisi hellimmällä tavalla pitänyt äidittömästä
pienosesta huolta. Raskaimpia päiviä tuon kelpo vaimon elämässä olikin
se, jona pastori Mörck Ahvenanmaan säätyhenkilöiden tavoin vei
tyttärensä erääsen Tukholman kuuluisaan tyttökouluun. Jo vuoden perästä
keskeytti kumminkin silloin syttyvä sota Annan koulunkäynnin ja
palautti hänet takaisin kotiin, Briitta muorin mielestä kyllin
taitavana ja oppineena.

Tuskin tarvinnee mainita, että tämä luulo oli puolueellinen, mutta
nekin opinnot ja oleminen vieraassa paikassa olivat kehittäneet Annan
ymmärrystä ja luonnetta.

Palatkaamme nyt, tehtyämme tämän poikkeuksen kertomuksestamme, jälleen
tuohon luvun alussa mainittuun kauniisen elokuun iltaan, jolloin
tapasimme Briitta muorin ja Annan Kastelholman riutuneilta
linnanraunioilta.

"Älkää ihmetelkö, lapsi", jatkoi ensinmainittu äskeistä puhettaan,
"että lampaan katoaminen vaivaa mieltäni --"

"Sitä en teekään", keskeytti tyttö hänet hilpeästi, laskien
hyväileväisesti kätensä hänen polvelleen, "olettehan aina katsonut
talon parasta, Briitta muori."

Täysin leppyneenä silitteli tämä nyt suosikkinsa tummaa, kiiltävää
tukkaa ja jatkoi: "Ohi ovat nyt Jumalan kiitos, nuo vääryyden ja vihan
kovat ajat, jolloin vihollinen riisti leivän suustamme ja teurasti
karjamme, katsoen ne omikseen, mutta hitaasti saapuu varallisuus meidän
taloomme, sillä aulis isäntämme näkisi kernaasti itse nälkää,
voidakseen jakaa leipänsä tarvitsevaisille -- antaisipa ainoan
takkinsakin ensimmäiselle, joka sitä pyytäisi. Ja kumminkin on hänen
vaatteensa hankkiminen minun toimenani." Briitta muori kohensihe
ylpeästi. "Kankaan kutominen onkin aina ollut iloni, kehrättyäni pitkät
talviset illat, mutta kuinka pyörii rukin kehrä, koska ovat tyhjinä
villavakat ullakossa ja lammasten lukua tuskin on ensinkään? Kaiketi on
joku pahansuopa siepannut tämänkin tuuhea- ja hienovillaisen lampaan,
josta minä toivoin niin paljon, ja kärsit sinä nyt, pikku karitsani,
sekä nälkää että janoa!"

"Hyvä Briitta", rukoili Anna, "älä vaan epäile ketäkään viatonta!"

"En epäilekään", vastasi tämä, "ja siksipä koetan nyt tavalla, jota
kotipitäjässäni käytettiin, saada tietää, kuka syyllinen on. Mutta jo
pitenevät varjot. Älkäämme siis laiminlyökö sitä silmänräpäystä,
jolloin viimeinen säde auringon kultaisesta kiekosta näkyy merenpinnan
yli, sillä silloin on loihtimisen hetki käsissä. Rientäkäämme
ulkopuoliselle linnanpihalle, sillä sen läntiseltä, sortuneelta
muurilta tulee teidän, Anna, antaa tieto, koska sammuu päivän tähti."

Tätä sanoessaan oli Briitta muori noussut seisoalle. Hän oli
nuoruudessaan sairastanut lannetautia, josta syystä käynti oli vähän
ontuvaa, olipa hänen hiukan vaikeaakin seurata nuorta kumppaliaan,
mutta kävi se sentään helpommaksi, kun tämä ystävällisellä huolella
raivaili edelläpäin polkua.

Briitta muori ryhtyi nyt salaperäisiin valmistuksiin, ja Anna kiipesi
eräälle kanuunaportille, joita entisen mahtavuuden muistomerkkiä oli
siellä täällä muurissa, ja siitä saattoi hän vapaasti nähdä yli seudun.

"Mitä näette, tyttö?" kuului Briitta muori kysyvän.

"Mitäkö minä näen? Oi, minä näen taivasta ja merta, maata ja vettä!
Rannalla laskevat kalastajat verkkojaan, laulaen iltavirttä. Korkeat
metsäiset kunnaat kuvastuvat tummina vasten taivaan äärtä, ja vuorien
kukkulat punoittavat vielä. Sinun, Briitta muori, pitäisi nähdä kaikki
tuo, sitä kelpaa todellakin katsella."

"Älkää puhuko tämän paikkakunnan luonnonkauneudesta minulle, joka olen
kotoisin viljavalta Kokemäeltä, missä maa on tasainen ja sileä kuin
kammarin lattia ja missä silmä koko kantamansa näkee ainoastaan peltoja
ja niittyjä, joiden halki tuo lohi- ja siikarikas joki virtaa pitkin
välkkyvää tietään. Se ansaitsee katsomista!"

Tuskin huomasi Anna Briitta muorin puhetta, vaan jatkoi haaveksien:

"Kuinka kaunis on valkoinen vaahto tuolla kaukana ryhmyisen kallion
liepeellä, ikäänkuin vanhuksen päässä harmaa tukka! Ja ylhäällä
liitelevät tuulessa suuret valoisat pilvet, kuni komeat joutsenet
levittävät ne valkeat hohtavat siipensä ja kiiruhtavat kauas
etäisyyteen. Ken saisi seurata heitä! -- Vaan nyt on taivas kuin
tulessa, Briitta muori, ja minun on siis aika tulla alas."

Kohta seisoikin hän holhojansa vieressä, uteliaisuus ja salainen ilo
kasvoissa, sillä vaikk'ei hän uskonutkaan Briitta muorin taikatemppuja,
vaikuttivat ne kumminkin hänen lapselliseen mielikuvitukseensa.

Tasaiselle kivelle oli Briitta muori asettanut seulan laidalleen
pystöön, ja sen sisässä oli hänen äitivainaajansa vanha virsikirja ja
hänen oma vihkisormuksensa. Syyllisen nimeä mainittaessa piti seulan
salaisilla voimilla kääntyä.

Tämä salaperäinen toimitus keskeytyi kumminkin, kun torven toitotus
yht'äkkiä kajahti läpi tyynen ilman, ja ohikulkevan sotamiesjoukon
säännöllinen astuminen alkoi kuulua.

Hämmästyksissään päästi Briitta muori seulan käsistään, virsikirja
putosi maahan, sormus vieri johonkin rakoon, ja sikseen jäivät koko
loihtimismenot, eikä koskaan tullut ilmi, mihin tuo kadonnut lammas oli
joutunut.

Vielä toisen kerran tänä iltana kiipesi Anna muurille ja katseli
uteliaasti, joskin hiukan vastenmielisesti, venäläisiä sotureita, jotka
olivat Ahvenanmaalle majoitettua sotaväkeä ja kulkivat nyt Sundin
kirkonkylään.

Joukon etupäässä ratsasti päällikkö valkealla hevosella. Pitkältä
välimatkalta ei Anna voinut eroittaa hänen kasvojaan, mutta hänen
vartalonsa oli ylevä ja ryhdikäs ja liikkeet uljaat ja miellyttävät,
hänen ohjatessaan tulista ratsuaan.

Jos sotamiesten harmaat sinellit olivatkin kolkon ja yksinkertaisen
näköiset, oli heidän päällikkönsä univormu sitä vastoin loistavampaa
laatua, ja miekanolus, kullalla siroiteltu takinkaulus ja olkapoletit
osoittivat sekä hänen ylhäistä sukuaan että korkeaa asemaansa
armeijassa.

Anna pyyhkäsi kädellään otsaansa. Tuommoiseksi oli hän unelmissaan
kuvaillut todellisen ritarin. Vihdoin katosi joukko metsän taa. Kotia
kohden läksivät Briitta muori ja Annakin äänettöminä astumaan ja
iloisiksi kävivätkin, kun alkoi punaiseksi maalattu pappila valkeine
ikkunaluukkuineen pilkoittaa heille puiden välistä.

Pastori Mörck istui avoimen akkunan ääressä, joka antoi metsäiselle
kirkkomaalle päin, missä seisoi valkea risti hänen vaimonsa haudalla.
Hänellä oli edessään pöydällä avattu raamattu, ja vaikk'ei hän pimeän
tähden enää nähnyt lukea, oli hän vielä kumarruksissaan yli kirjan,
mietiskellen syvissä ajatuksissa tuota pyhää sanaa, jonka tulkki hän
oli. Nähdessään Annan palajavan nousi hän ja meni häntä vastaan
ulkopuoliseen huoneesen. Hän tervehti häntä hajamielisesti hymyillen ja
sanoi:

"Oletpa viipynyt kauan kävelylläsi, lapseni. Ei ole hyvä kuljeksia
myöhään ulkona näinä aikoina, kun venäläisiä sotamiehiä kihisee
seudulla. Taaskin ovat uudet majokkaat saapuneet kylään ja mekin olemme
saaneet määrätyn osamme", jatkoi hän. "Olen käskenyt järjestää itäisen
vinnikamarin muukalaista varten, ja vaikka vielä äsken olimmekin
vihollisia, tulee meidän osoittaa vieraanvaraisuutta hänelle."

Aavistuksensekaisella hämmästyksellä kuunteli Anna isänsä sanoja ja
aikoi juuri kysyä jotakin odotetusta vieraasta, kun Briitta muori astui
kiiruusti sisään, kantaen kahta sytytettyä kynttilää.

"Uusi majokas, herra pastori", kuiskasi hän nopeasti.

Samassa kuuluikin jo kannusten helske ja ovella seisoi kapteeni
Vladimir Mustofin. Hänen ylevästä vartalostaan tunsi Anna hänet heti
saman joukon päälliköksi, jonka hän äsken oli nähnyt kulkevan
Kastelholman raunioiden ohitse.



II.


Arvokkaasti meni pastori Mörck vierasta vastaan, ja ojentaessaan
hänelle kätensä lausui hän kohteliaasti: "Terve tultuanne talooni,
kapteeni Mustofin!"

Papin käytöksestä tajusi tämä hänen sanainsa merkityksen ja puristaen
kunnioituksella ojennettua kättä vastasi hän sulavasti venäjänkielellä:
"Kiitän teitä, pastori Mörck, ja pyydän anteeksi, että minun täytyy
käyttää hyväkseni vieraanvaraisuuttanne."

Mutta kun hän pastori Mörckin päänpudistuksesta huomasi, ett'ei tämä
ymmärtänyt venäjänkieltä, joutui hän neuvotonna katselemaan
ympärillensä ja huomasi silloin Annan. Hän kumarsi syvään tuolle
kainosti punehtuvalle tytölle, ja ihastuksen huudahtus oli vähällä
päästä hänen huuliltaan.

Nyt vasta muisti pastori Mörck tyttärensä olevan saapuvilla ja
esitettyään hänet vieraalle sanoi hän:

"Lapseni, kenties nuo vähäiset, Tukholman tyttökoulussa oppimasi tiedot
saksankielessä ovat meille hyödyksi. Puhuttele vierastamme tällä
kielellä; hänen ulkonäöstään ja käytöksestään voin päättää, että hän on
sivistynyt mies, ja ehkäpä sinun kauttasi voimme puhella keskenämme."

Vaikka lapsellinen kainous ja hämmennys taistelivat Annassa, kiiruhti
hän heti täyttämään isänsä pyytöä, mutta tuskin oli hän lausunut
ensimmäiset sanat, kun Mustofin, ilosta loistavin silmin äkkiä
huudahti:

"Äitini kieltä! Sen sointu on minulle tuttu ja rakas, vaikka onkin
siitä kauan -- kauan kun sitä kuulin."

Nuoren soturin kasvoissa kuvastui hänen tätä sanoessaan syvä
surumielisyys, mutta pian voitti hän mielenliikutuksensa ja jatkoi
iloisesti:

"Kiitetty olkoon pyhä Nikolaus, kaikkein uskovaisten venäläisten
suojelija! En tarvitse siis oleksia täällä yksinäni ja mykkänä, sillä
rupeattehan te, neiti Mörck, tulkikseni?

"Kernaasti kapteeni Mustofin", vastasi Anna ystävällisesti, saatuaan
ensin isältään myöntäväisen silmänluonnin.

Heti rupesikin nyt pastori Mörck puhelemaan vieraansa kanssa, niin että
Anna jo paikalla sai täyttää lupaustaan niin hyvin kuin taisi.

Toimelias Briitta oli tällä aikaa laatinut illallisen ruokasaliin, ja
yksinkertaiselta, melkein puutteelliselta näytti tuo avara matala
huone, johon pastori ja hänen tyttärensä nyt saattoivat vieraansa,
mutta niin siistiä ja puhdasta oli siellä kaikki, että ylellisyydessä
kasvanutta Mustofiniäkin se oikein miellytti ja hartaasti teki hän
ristinmerkin kuunnellen tajuamatta lyhyttä rukousta, jonka isäntä
aterian alussa vakavasti lausui. Yksinkertainen oli Briitan laitoskin,
mutta ei suinkaan ylenkatsottava. Olihan siinä Ahvenanmaan kuuluisaa
juustoa, kullankeltaista voita, mehevää maitoa ja kypsiä, maukkaita
vattuja.

Ei kellään näyttänyt kumminkaan olevan oikeaa ruokahalua, eikä
mielialakaan ollut juuri vilkas, sillä vaikka vieraan kohtelias ja
hieno käytös miellyttikin pastoria ja vaikk'ei hän hetkeksikään
unohtanut isännän velvollisuuksia, kangistivat hänen povessaan
taistelevat ristiriitaiset tunteet tavallista jäykemmäksi hänen vakavan
olentonsa. Annaa taas rasitti liiaksi nuoruuden kainous, tottumaton kun
oli seuraelämään, eikä hän omasta puolestaan rohennut sanoa mitään
vieressään istuvalle nuorelle soturille, joka väliin ihannellen
katsahti häneen.

Ilta olikin jo käynyt myöhäksi, ja kohta aterian jälkeen kysyi
sentähden pastori, eikö kapteeni Mustofin, joka päivän vaivaloisesta
matkasta oli väsyksissä, halunnut päästä levolle. "Rauhallinen uni",
sanoi hän, "on meille suotu tuudittamaan sielumme lepoon ja
virkistämään väsyneet jäsenemme."

Kernaasti seurasi Mustofin isäntänsä ystävällistä kehoitusta ja
toivotettuaan hänelle hyvää yötä, suuteli hän Annan pienoista kättä,
joka suosionosoitus, niin tavallinen kuin se tähän aikaan olikin, nosti
hienon punan neidon kasvoille.

Kun kapteeni sitten lähti huoneesensa, johon Briitta pieni lamppu
kädessä häntä saattoi, kohtasi hän portailla uskollisen palvelijansa
Feodorin.

Feodorissa oli tuota melkein orjallista uskollisuutta, joka on
omituista venäläisissä palvelijoissa. Herransa edestä oli hän valmis
menemään vaikka tuleen, kärsimään nälkää, vilua, mitä tahansa; eikä se
kumminkaan ollut matelevaa nöyryyttä, ei, se oli vapaata todellisesta
rakkaudesta versovaa uskollisuutta.

Vaan eipä ollut hänen herransakaan kuten moni muu tirannin julmuudella
koskaan ruoskinut maaorjiaan ja palvelijoitaan, vaan aina kohdellut
heitä oikeudella ja hyvyydellä. Ei ollut siis ihme, jos alustalaiset
hänen laajoilla tiluksillaan pitivätkin häntä korkeampana olentona ja
melkein jumaloitsivat häntä.

"Feodor", sanoi hän nytkin suopealla äänellä; "sinä olet saanut kauan
odottaa ja olet kaiketi väsynyt. Ota eukolta lamppu ja seuraa minua
kamariin, niin saat sitten mennä."

Kapteenille annettu kamari oli yhtä yksinkertainen kuin muutkin
pappilan huoneet, mutta pienine mukavuuksineen, joille kenttäelämään
tottunut Mustofin tiesi antaa arvon, tuntui se hänestä varsin
miellyttävältä ja hauskalta. Oli siellä kimppu tuoreita ruusujakin
asetettuna lasiin pöydälle, ja ne saivat hänen sydämensä kovemmin
tykkimään, kun hän vertaili niitä mielessään tuohon suloiseen kukkaan
ihmishahmossa, jonka hän oli löytänyt täältä maansydämmen
yksinäisyydestä.

Palvelijan poistuttua, sammutti Mustofin kynttilän ja avasi akkunan.
Kaukaa kuului meren aaltojen hiljainen kohina, kun ne tyrskyivät
kallioita vasten. Lehdet värisivät korkeissa puissa kartanon ympärillä,
ja koko luonto oli peittynyt yön tummaan, salaperäiseen verhoon, jonka
läpitse pilkoittivat tuikkivat tähdet sinertävältä taivaalta.

Jos milloin niin tuommoisessa tilaisuudessa vaipuu mieli unelmiin ja
syviin ajatuksiin, ja niinpä istui Mustofinkin kauan nauttien yön
ihmeellistä suloa.

Hän oli rikkaan ja mahtavan ylimyksen poika ja oli saanut hyvän
kasvatuksen. Mieleltään ylevä ja ritarillinen oli hän ulkomuodoltaankin
miehekäs ja uljas. Jo aikaisin oli nuori Vladimir antautunut
sotilaan uralle, jonka hän katsoi miehelle ihanimmaksi, vaikkei se
ollut vastannutkaan hänen idealista käsitystään. Sotilaanvirka
hillittömyyksineen ja julmuuksineen ei ollut toki saastuttanut hänen
luonnettaan, vaan oli hän kaikkialla lempeällä käytöksellään voittanut
puoleensa kunnioitusta ja luottamusta. Kun sodan vaihtelevat tapahtumat
nyt olivat siirtäneet hänet tähän rauhaiseen pappilaan Ahvenanmaalla,
näki hän äkkiä uuden sivun elämänsä kirjasta aukenevan eteensä.

Hän ei huomannut miten tuuli lempeästi jähdytti hänen päätään,
ajatukset ne vaan liitelivät ja mielessä kuvastui kuluneen illan
tapaukset, tuon kunnian-arvoisen papin valoisa ja hiljainen koti, johon
hän oli saapunut kuni laiva myrskyiseltä retkeltä tyyneen satamaan, ja
ennen kaikkea hänen hempeä, kaunis tyttärensä, joka niin ihalasti oli
koskettanut hänen mieltään.

Tavallista myöhempään oli Annakin tänä iltana valveilla. "Mustofin on
kaiketi hyvä ja jalo nuorukainen", oli hänen isänsä sanonut eikä
Annakaan tuntenut laisinkaan pelkäävänsä häntä, kuten ennen niitä
upseereja, joita hän oli sodan aikana nähnyt. Hän luki hartaasti
iltarukouksensa ja luotuaan silmänsä taivaalle, josta hänen äitinsä
tähti lempeästi säteili hänelle akkunan läpitse, heittäytyi hän
vuoteelle ja vaipui pian nuoruuden rauhalliseen, huolettomaan uneen.

Nuoren soturin tulo teki tavattoman muutoksen pappilan hiljaisessa
elämässä, eikä se suinkaan ollut vaikuttamatta Annan herkkään,
haaveksivaan mieleen. Mitä useimmin hän oli kapteenin parissa, sitä
lujemmin rupesi hän uskomaan, että Mustofin oli ritarillinen mies ja
tässä uskossaan oli hän onnellinen.

Hilpeällä ja reippaalla mielellä asteli Anna eräänä lokakuun iltana
meren rannalle. Vaikka kauniit kesäpäivät jo olivat menneet menojaan,
oli luonto vielä miellyttävä ja suloinen. Syksyn loistavissa väreissä
koreili metsä ja humisi vienosti, mutta tyynenä lepäsi meri kuni
äitinsä rinnoille nukkunut lapsi.

Nojautuen vihantaa leppää vasten katseli Anna ulapalle, odotellen
palajavaksi purtta, jolla hänen isänsä aamupäivällä oli lähtenyt
virkatoimelle, kun laulun ja kanteleen säveleitä alkoi kuulua. Vaikka
sanat olivat hämäriä ja outoja, kuvastui sävelissä kuitenkin selvästi
haikea synkkämielisyys ja tuommoinen vaikeroiva tuska, joka on
omituinen venäläisissä kansanlauluissa. Huoli ja kodinkaipausko siinä
sitten lieneekään niin helkähdellyt.

Anna kuulteli kuultelemistaan, hänen silmänsä kostuivat kyyneleistä,
huulet vavahtelivat ja koko hänen hilpeytensä haihtui.

Heti oli hän tuntenut kapteeni Mustofinin syvän äänen ja taidokkaan
soiton. Vaikk'ei Anna ollut saanut kehittää musiikillista taipumustaan,
ymmärsi hän kumminkin ja rakasti lämpimästi laulua ja soittoa, joiden
mukaan hänen sielunsa taipui kuni savi taiteilijan kädessä. Siksi kävi
hän nytkin alakuloiseksi, kuullessaan tuota synkkämielistä laulua, ja
tämä tunne kuvastui hänen kasvoissaan vielä silloinkin, kun hän
palattuaan kotiin portailla kohtasi Mustofinin. Kapteenilla oli vielä
kantele kädessä, vaan eipä hän näyttänyt surulliselta, päinvastoin
loisti hänen silmistään ja koko olennostaan semmoinen huoleton ilo,
kuin ei hän koskaan olisi tuntenut murhetta ja tuskia.

Huomattuaan Annan alakuloisuuden, kysyi hän kohteliaalla, lempeällä
tavallaan syytä siihen.

"Muistanettehan", sanoi Anna suoraan ja teeskentelemättä kuin lapsi,
"tuon vanhan kreikkalaisen tarun Orfeuksesta, miten hän laulullaan ja
soitollaan ihastutti ja hurmasi Manalankin henget? Samalla tavalla
hurmasitte tekin äsken minut. Olisin vaan toivonut, että olisitte
valinnut iloisemman laulun."

"Miksi niin, neitini?" kysyi Mustofin uteliaasti.

"Siksi -- siksi", sammalsi Anna hämillään, "että laulun tulee ilmaista
niitä tunteita, jotka mielessä liikkuvat."

"Teitä ei siis nämä tunteet miellyttäneet?" Mustofin loi hellän,
tutkivaisen katseen häneen, mutta kun Anna käänsi päänsä toisaalle eikä
vastannut, sanoi hän:

"Tahdon sitten laulaa toisen laulun, joka on tekevä teidät iloiseksi."

Hän istuutui rappusten penkille. Sormet luikuivat taitavasti kanteleen
kielillä, ja hän lauloi erään romansin, niin vilkkaan ja tulisen, että
heti saattoi tuntea sen olevan kotoisin eteläisemmiltä mailta.

"Niin, eikö säveleillä ole ihmeellinen voima vetää puoleensa meidän
ajatuksemme ja koko olemuksemme?" sanoi hän sitten lopetettuaan
laulunsa ja saatuaan Anjalta palkinnoksi iloisen silmäyksen. "Minä näen
kasvoistanne", jatkoi hän, "että olette samaa mieltä. Emmekö siis
yhdisty soitolla lyhentämään noita pitkiä syys- ja talvi-iltoja, jotka
uhkaavat meitä kuin sadussa lohikäärme onnetonta kaupunkia?"

"Ja te tahtoisitte opettaa minun soittamaan kannelta?" kysyi Anna
iloisesti.

"Kernaasti", vastasi Mustofin. "Isänne suostumus ja oma halunne ovat
ainoat kohdat, puhuakseni sotilaankieltä, jotka koko linjalla ovat
voitettavat."

"Toinen kohta on helposti voitettu", vakuutti Anna leikillisesti, "ja
isäni suostumuksen hankin jo tänä iltana; toivon hänen siihen
myöntyvän."

"Samaa toivon minäkin", sanoi Mustofin sydämellisesti, "vaan koska
iltaan on vielä pitkä aika, niin kenties suvaitsette nyt, neitini,
täyttää tuon toisen lupauksenne ja laulaa minulle jotakin."

He astuivat sisään. Anna istuutui kursastelematta klaverin ääreen, ja
lyötyään muutamia alkusointuja lauloi hän erään ballaadin niin
tuntehikkaasti ja suloisesti, että hänen vastainen musiikin-opettajansa
oli täysin tyytyväinen. Laulu oli hyvin vanha. Se kertoi nuoresta
ritarista ja ihanasta immestä, jotka rakastivat toisiaan. Heidän täytyi
erota, sillä kauas pyhään maahan oli ritarin lähdettävä sotaan, mutta
erotessaan otti hän morsiameltaan ankaran valan. Taivaan nimessä lupasi
neito olla kuolemaan asti ritarilleen uskollinen, vaan jos ei hän
lupaustaan pitäisi, saisi ritarin haamu hänet morsiamenaan Manalaan
temmata. Niin vannoi itkien impi ja kauas vieraille maille läksi
ritari. Ei ehtinyt kumminkaan vielä vuosi loppuun vieriä, kun jo neito
unhoitti lupauksensa ja kullan ja rikkauksien sokaisemana antoi kätensä
toiselle. Parhaillaan vietetään häitä ja riemu on korkeimmillaan,
silloin astuu hääsaliin puoliyön hetkenä kutsumaton vieras,
rauta-asussa, kiireestä kantapäähän, ja istuutuu äänetönnä morsiamen
viereen. Ilo lakkaa, kauhusta kalpenevat vieraat, ja vavisten kehoittaa
vihdoin morsian tulijaa ottamaan kypärin päästään. Vaan voi hirmua!
Hänen eteensä paljastuu matojen kalvama pääkallo, hänen entisen
ritarinsa haamu. "Muista valaasi, petturi!" lausuu se kolkosti, kietoo
käsivartensa morsiamen ympärille ja riistää hänet armotta kanssaan
Manalaan.

       *       *       *       *       *

Pastori Mörckillä ei ollut mitään sitä vastaan, että Mustofin opettaisi
hänen tytärtään soittamaan kanteletta.

"Kirkko-isämme Lutheruskin", sanoi hän laskien kätensä hellästi
tyttärensä pään päälle, "piti musiikin suuressa arvossa, mieltä ja
sydäntä ylentävänä; luulipa sen voivan karkoittaa perkeleenkin
tyköämme. -- Elä sävelissä, lapseni, niin vältät monta maailman
eksytystä, ja säilytä sydämesi puhtaana, sillä siitä lähtee elämä!"

Musiikinopetus pääsi siten alkuun, mutta sävelistä ei ollut ainoastaan
nautintoa ja huvia, ne herättivät pian ihmeellisellä voimallaan nuorten
sydämissä tähän saakka nukkuneita tunteita, joissa asui ensi lemmen
koko lämpö ja puhtaus.

Anna oli tavallista enemmän saanut olla Mustofinin parissa, koska hän
oli ainoa perheessä, joka taisi saksankieltä ja sillä saattoi välittää
puhetta, ja tästä seurustelusta syntyikin vähitellen harras ystävyys
heidän välillään. Laveamman seuraelämän puute, yhdenikäisyys ja
luonteitten sopusointu vetivät sitä paitsi heitä yhä lähemmäksi
toisiaan.

Oli muudan kylmä, tuiskuinen päivä sydäntalvella. Kirjoihinsa
vajonneena istui pastori työhuoneessaan, mutta pappilan hauskassa
arkiohuoneessa opetti kapteeni Annaa soittamaan erästä uutta
kappaletta. "Ei, tämä ei käy päinsä, ei koskaan", sanoi oppilas
hymyillen, kosketeltuaan useita kertoja väärin kanteleen kieliä. "Tällä
tavoin kyllästytte te kaiketi minuun."

"Teihinkö?" Mustofinin äänessä oli omituinen kaiku. "Teihinkö?" toisti
hän ja opetti jälleen verrattomalla kärsivällisyydellä Annalle sitä
kohtaa, vaan ei se sittenkään ottanut sujuaksensa. Nuoren soturin
olennossa oli jotakin, joka teki hänen ystävänsä rauhattomaksi. Vihdoin
asetti kapteeni kanteleen pöydälle, otti Annaa molemmista käsistä
kiinni ja lausui hellästi: "Lopettakaamme täksi päiväksi, hyvä neiti.
Haluaisin puhua teille jotakin. Sallittehan?"

Anna nyökäytti myöntäväisesti päätään ja kapseeni jatkoi:

"Oli kerran ritari. Hän oli rikas ja mahtava, sadat palvelijat
tottelivat hänen käskyjään, ja kumminkin oli hän köyhä, rakkautta
vailla. Jäätyään nuorena orvoksi päätti hän etsiä kunniaa
sotatantereilta ja ylhäisten saleista. Niin lähti hän kauas ja
löysikin mitä etsi, mutta oli yhtä köyhä kuin ennenkin.

"Eräänä iltana hän sitten saapui tyyneen laaksoon ja raikkaan lähteen
partaalta löysi hän sieltä niin ihmeen kauniin ja suloisen kukan,
ett'ei hän sen vertaista koskaan ollut nähnyt."

Mustofin vaikeni tuokioksi. "Ja ritari oppi pian", jatkoi hän sitten,
"kaikesta sydämestään rakastamaan kukkaa. Hänen köyhyytensä katosi ja
ensi kerran tunsi hän itsensä rikkaaksi, rikkaaksi rakkaudessaan.
Oletteko ymmärtänyt minua, Anna?"

Kainouden punastus hehkui neidon kasvoissa.

"Anna", sanoi Mustofin jälleen, "voiko kukka vastata tätä rakkautta,
tahtooko se vaipua vasten hänen sydäntään ja tulla hänen elämänsä
rikkaudeksi ja valoksi hänen synkälle tielleen?"

Ensi kerran kohoitti nyt Anna häneen katseensa, vavahtelevat huulet
aukenivat hitaasti ja ojentaen kättään kuiskasi hän: "Vladimir!"

Tuossa yhdessä sanassa oli kyllin; heille molemmille oli koittanut se
onnellinen hetki, jota elämä täydessä kukoistuksessaan ja jalossa
kauneudessaan joskus tarjoo.

"Anna", sanoi Mustofin, kun tunteitten ensimmäinen kuohu oli tyyntynyt,
"onhan tämä liitto, johon olemme käyneet, sitova koko elämämme ajaksi."
Hän painoi kalliin sormuksen Annan sormeen ja jatkoi juhlallisesti:
"äitini pyhän muiston, isäni tomun ja oman rakkauteni nimessä vannon
minä rakastavani sinua ja olevani sinulle uskollinen siihen päivään
asti, jona käteni ja sydämeni kuolemassa kylmenee. Oletko valmis
tekemään saman valan?"

"Uskollinen kuolemaan asti", kuiskasi Anna.

Ikäänkuin vahvistaen tätä valaa raivosi tuuli vinkuen ulkona ja
irroitti erään akkunanluukun, niin että se jyrähtäen putosi maahan.
Ulkona luonnossa vallitsi myrsky, pakkanen ja talvi, mutta kahden
nuoren sydämissä oli lämpöinen kesä.



III.


Vielä samana iltana piti Annan menemän ilmoittamaan isällensä ne
tunteet, jotka hän ja Mustofin olivat toisilleen ilmaisseet, ja
huomenna -- niin päättivät he -- oli kapteenin mentävä pyytämään
pastorilta hänen tyttärensä kättä.

Sykkivin sydämin lähestyi hän isänsä huonetta, mutta pysähtyi kainona
ja peloissaan hetkeksi ovelle. Talikynttilän himmeässä valossa istui
pastori kirjoittamassa. Tuontuostakin katsahti hän eteensä avattuun
kirjaan ja mutisi puoliääneen sanoja, ennenkuin hän niitä kirjoitti.
Kirjoituspöydän yläpuolella riippui lempeän naisen kuva katsellen
hellästi tuohon vakavaan työskentelevään mieheen, ja näyttipä oikein
rauha ja suopeus heijastuvan siitä pastorin kasvoille, niin että
Annakin rohkeni keveämmällä mielellä lähestyä häntä.

"Sinäkö se olet, lapseni?" sanoi hän ja veti tytön polvelleen.
"Kuuletko", jatkoi hän, "mimmoinen myrsky nyt on. Onnellinen se, joka
tänä iltana saa istua kotona lämpimässä huoneessaan. -- Vaan mikä sinua
vaivaa, lapsi? Poskesi ovat niin tuliset ja silmäsi hehkuvat."

"Minulla on sinulle kahden kesken puhuttavaa", sanoi Anna ja painoi
päänsä hänen rintaansa vasten.

"Isä", kuiskasi hän sitten, "Vladimir Mustofin rakastaa minua ja aikoo
huomenna pyytää sinulta minua vaimoksensa."

Ei mikään maailmassa olisi voinut enemmän hämmästyttää vanhusta, kuin
nuo lapsellisella rakkaudella ja luottamuksella lausutut sanat, sillä
hän ei ollut koskaan ajatellut mahdolliseksi tuommoista suhdetta
tyttärensä ja Mustofinin välillä, joka oli sekä kansallisuudeltaan että
uskonnoltaan muukalainen. Äkillisen vihan vimmassa sysäsi hän Annan
tylysti luotaan ja rupesi tuimasti astumaan edes takaisin huoneessa.

Vihdoin tyyntyi hänen mielensä, ja toivon säde silmässä pysähtyi hän
tyttärensä eteen.

"Sanot että Mustofin rakastaa sinua, lapseni", virkkoi hän; "toivon
kuitenkin ettei tämä tunne ole molemminpuoleista ja ett'et ole tehnyt
hänelle mitään lupausta?"

"Voi, hyvä isä", vastasi Anna vavisten ja onnellinen hymyily kirkasti
hänen kauniita kasvojaan, "yhtä suuresti kuin Mustofin rakastaa minua,
yhtä lämpimästi lemmin minäkin häntä ja olen luvannut -- -- --"

"Vaiti, tyttö, vaiti! äläkä lausu sanaa, joka saattaa isäsi epätoivoon
ja suruun, sillä minä en ole koskaan antava suostumustani teidän
liitollenne."

Kalpeana ja vavisten katsoi Anna isäänsä, mutta vaikka hän tunsikin
hänen mielensä lujuuden, toivoi hän vielä voittavansa, sillä riippuihan
siitä koko hänen elämänsä onni.

"Isä", sanoi hän sentähden rohkeasti, vaikka lempeällä äänellä, "miksi
närkästyt meidän rakkaudestamme? Olethan sinä itsekin rakastanut."

Tämä entisiin, unohtumattomiin tunteihin vetoaminen liikutti vanhusta,
ja kostein silmin katseli hän vaimonsa kuvaa. "Se oli luvallista
rakkautta", sanoi hän vavahtelevalla äänellä.

"Luvallista rakkautta", toisti tytär hitaasti ja miettiväisenä, "vaan
miksi ei sitten Mustofinin rakkaus ole luvallista? Olethan itse, hyvä
isä, sanonut, että hän on jalo ja vilpitön nuorukainen."

"Se hän kyllä on", sanoi vanhus, "mutta minä en voi unohtaa, kuinka
tuimasti meidän väkemme taisteli hänen kansaansa vastaan. Kaukaisista
ajoista asti on meidän kansojemme kesken vallinnut vihollisuus, joka
usein on syttynyt ilmituleen tuottaen kuolemaa ja hävitystä köyhälle
maallemme. Sinä olit vielä lapsi, kun viimeinen sota syttyi, mutta
tuskinpa lienet voinut unohtaa näitä kauhun ja surun aikoja. Täälläkin
rauhaisilla saarillamme raivosi sota, sillä ei Ahvenanmaalainenkaan,
meren vapaa poika tahtonut kumartua vieraan ikeen alle. Venäläisten
röyhkeys sai talonpojat aseisin; nimismies Arénin ja erään ystäväni ja
virkaveljeni Gummeruksen johdolla taistelivat he itselleen ihanan
voiton, mutta kalliiksi se meille tuli, ja vielä tänäkin päivänä
majailevat venäläiset sentähden seuduillamme. -- Kaikki tuo on jo syynä
kieltooni."

"Mutta olethan sinä, hyvä isä, opettanut meitä", sanoi Anna, "antamaan
anteeksi vihollisillemme ja unhoittamaan kaikki pahat teot. Mitä viha
vuosisatojen kuluessa on hajoittanut, rakentaa rakkaus jälleen, ja
perustuskiven tähän rakennukseen on Vladimir ja tyttäresi laskeva."

"Menneet tapahtumat unhoitan minä niinkuin kristityn tulee,
mutta lutherilaisena ja lutherilaisena pappina en ole koskaan
antava tytärtäni avioksi miehelle, joka kuten Mustofin kuuluu
kreikkalais-venäläiseen kirkkoon", lausui pastori.

"Isä", huudahti Anna rukoilevaisesti, "minun lupaukseni -- minun
elämäni onni!"

"Sielusi onnellisuus on minulle kalliimpi", sanoi pastori ankarasti.
"Suurempaa epäkohtaa ei ole, kuin että mies ja vaimo ovat eri uskontoa.
Kuinka voivat he kasvattaa lapsensa, miten yhdistyä Korkeimmalta apua
anomaan?"

"Samalla armiaalla Isällä", rohkeni Anna vielä muistuttaa, "joka on
luonut niin venäläisen kuin suomalaisenkin ja heidän sydämeensä
painannut hyvän ja totuuden tunnon, Hänellä on myös voima vetää heidät
uskossa ja rakkaudessa tyköönsä."

"Sinä olet oikeassa", sanoi pastori, "mutta sitä päivää en ole iässäni
näkevä, jona minun tyttäreni Ruotsin kuningattaren Kristiinan tavoin
unhoittaisi isäinsä uskon ja kumartaisi pyhäinkuvia. Mene, tyttäreni,
miettimään eikö isäsi ole oikeassa ja rukoile Jumalan auttamaan itseäsi
erhetyksestäsi, niin oletpa kerran, opittuasi unhoittamaan, vielä
kiittävä minua tästä vaikeasta hetkestä."

"Minä en voi koskaan unhoittaa", nyyhkytti tytär.

"Sinun täytyy", sanoi vanhus ankarasti. "Nyt luulet sinä elämää
Mustofinin rinnalla suurimmaksi onneksi, mutta se on haihtuva kuni
ihana kangastus. Jätä nyt minut; sinä tiedät tahtoni, mukaannu sen
jälkeen."

"Onko se viimeinen sanasi, isä?"

"On", vastasi hän.

Horjuvin askelin poistui Anna ja pastori jäi yksin. Mutta silloin
haihtui tuo näennäinen ankaruus, jolla hän oli kohdellut tytärtään, ja
masennettuna huokasi hän "lapseni, miksi saatoit minulle tämän!"

Annan valjut kasvot, tuo surullinen toivoton katse, ne viilsivät
kuin keihäs hänen sydäntään. Hän ei tosin voinut hyväksyä tyttärensä
tekoa, mutta olihan tämä semmoisella rohkeudella puolustanut
rakkauttaan, tuonut ilmi niin lempeää arvokkuutta ja ylevämielisyyttä
ajatuskannassaan, ett'ei isä ollut koskaan ennen tuntenut itseään
ylpeämmäksi tyttärestään kuin nyt.

Ankarasti taistelivat ristiriitaiset tunteet pastorin povessa. Hetki
kului hetken perästä. Vanhus ei ollut seurannut Brigitan kutsua
ilta-aterialle; hän ei tiennyt, että jo oli yö, ennen kuin hän
hämmästyen katsoi kelloonsa. "Minä en voi nukkua, ennenkuin olen nähnyt
tyttäreni", mutisi hän ja otti kynttilän käteensä.

Palattuansa isänsä luota oli Annalla ensin aikomus kirjoittaa
Mustofinille miten oli käynyt, mutta hänessä kyti vielä toivo, että
kenties onnistuisi kapteeni itse paremmin, eikä hän sentähden
kirjoittanutkaan. Brigitalle oli tyttö parka sitten ilmoittanut
sydämensä huolet, ja tämä lohdutteli häntä niin hyvin kuin taisi,
vakuuttaen, että ehkäpä isä vielä muuttaisi mielensä.

Mielenliikutuksista väsyneenä oli Anna hiljan nukkunut, kun pastori
astui hänen kamariinsa. Tytön pitkät tummat silmänripset olivat vielä
kosteat kyyneleistä, hymy oli kadonnut huulilta, ja häntä näkyivät
ahdistavan tuskalliset unet.

"Isä", virkkoi Anna rukoilevaisesti unissaan, "isä -- armahda
-- -- --!" Mutta sitte näkyi hänen mielikuvituksensa kääntyneen
toisaalle. "Vladimir!" kuiskasi hän ja onnellinen hymy väikkyi hänen
huulillaan.

Pastori säpsähti, otti kynttilän ja riensi pois. Tämä nimi oli ajanut
hänet pakoon ja karaissut hänen tunteensa.

Iloisilla toiveilla pyysi Mustofin seuraavana aamuna päästä pastorin
puheille. Hän ei ollut tavannut Annaa eikä siis tiennyt miten asiat
olivat.

Seurustellen joka päivä yhdessä olivat pastori ja kapteeni jo niin
paljon oppineet tajuamaan toistensa puhetta, ett'eivät enää tarvinneet
Annaa tulkikseen.

"Te tahtoisitte siis viedä tyttäreni Venäjälle ja eroittaa hänet
isänmaastaan ja ystävistään?" lausui pastori vakavasti nuorukaiselle.

"Niin, minä olisin hänen paras ystävänsä ja minun kotoni hänen
isänmaansa", virkkoi Mustofin.

"Minä vastaan teille, kapteeni, samoin kuin tyttärellenikin", lausui
vanhus, "ett'en ole _koskaan_ suostuva teidän avioliittoonne."

Mustofin peräytyi askeleen. "Ja syy tähän kieltoonne?" sammalsi hän.

Loukkaamatta venäläisen nuorukaisen kansallistuntoa koetti nyt pastori
lyhyesti tuoda ilmi perusaatteensa, vaan eihän ne tyydyttäneet
kapteenia, sillä nuoruuden hehkuva rakkaus tahtoo voittaa kaikki
esteet. Oikein rukoillen anoi Mustofin järkähtämättömältä isältä hänen
tytärtään. Lopulta saapui Annakin sinne hänen avuksensa, vaan kaikki
oli turhaa.

Pettyneine toiveineen täytyi nuorten isän läsnä erota toisistaan.
Itkien poistui Anna ja kapteenin oli ryhtyminen lähdönpuuhiin, sillä
pastori oli jo tänä aamuna hankkinut hänelle päällikkökunnalta
muuttokäskyn ja antoi sen nyt hänelle. --

Ajatellen Vladimiriä istui Anna hänen lähdettyään kaiket päivät
kamarissaan soitellen kannelta, jonka hän erotessa oli saanut
muistoksi. Soitosta sai hän lohdutusta, sillä silloin muistui hänen
mieleensä selvemmin Vladimirin silmäykset ja puheet, siitä alkaen, kun
olivat tutustuneet keskenään eronhetkeen asti.

Tuskallisen hitaasti kului siten joitakuita päiviä. Tapansa mukaan
istui Anna eräänä iltana kamarissaan unelmiinsa vaipuneena, katsellen
miten talvinen päivä jo yhä kävi hämärämmäksi; taivaalla vaan vielä
kajasti illan kellertävä rusko. Jotakin nakattiin ikkunaa vasten, ja
kun Anna kiiruhti katsomaan, näki hän Mustofinin ulkona viittovan
hänelle. Tuokiossa sai hän huivin olkapäilleen ja riensi hänen
luokseen.

Ihastuksissaan suuteli kapteeni monet kerrat hänen käsiään ja puristi
niitä vuoroin vasten sydäntänsä, eikä Anna mielenliikutukseltaan voinut
vastata sanaakaan hänen kysymyksiinsä.

"Anna", sanoi Mustofin hellästi, "minä näen valjuista kasvoistasi ja
kyynelisistä silmistäsi, ett'et ole voinut olla onnellinen näinä
päivinä, joina olemme olleet eroitetut toisistamme. Minullekin on tämä
aika ollut kauhea ijäisyys; ja kumminkin on minun joukkoni saanut
käskyn lähteä Ahvenanmaalta Turkuun; meidän täytyy, armaani, erota
iäksi."

"Vladimir", vaikeroitsi tyttö, "älä heitä minua!"

"Lapsi parka", sanoi Mustofin vapisevalla äänellä, "lähde kanssani
Turkuun!" Tämä tuuma oli yht'äkkiä juolahtanut hänen mieleensä.

"Lähdenkö kanssasi, Vladimir!" sammalsi Anna hämmästyen.

"Niin, Anna; sitä naista, jota olen vannonut rakastavani ja
suojelevani, en minä voi hyljätä ja heittää", sanoi kapteeni. "Lähde
kanssani", jatkoi hän hellästi rukoillen, "Turussa vihkii meidät pappi
ja sitten muutamme tulevaan kotiimme vanhojen lehmusten suojaan elämään
onnellisina rakkaudessamme."

Lapsekas, kokematon Anna kuunteli kapteenin ehdoitusta, mutta vaikka se
näyttikin lupaavan lopettaa heidän surunsa ja kärsimisensä, saattoi se
hänet kuitenkin levottomaksi. "Se olisi ihanaa", huudahti hän, "vaan
mitähän isäni sanoisi?"

"Isäsi", sanoi Mustofin, "antaisi meille anteeksi, nähtyään että
rakkaus voittaa kaikki. Hän tyytyisi sallimukseen ja vielä kerran
siunaisi liittoamme."

"Voi, jospa se hetki ei olisi kaukana, Vladimir!" huoahti Anna.

Huokeasti olivatkin Annan epäilykset poistetut. Ainoa ehto, jonka hän
teki, oli että Briitta muori otettaisiin mukaan, ja siihenhän kapteeni
kernaasti suostui.

He päättivät siis lähteä Ahvenanmaalta seuraavana iltana, sitten kun
Mustofin ensin oli seurannut joukkoaan ensimmäiselle levähdyspaikalle
ja ehtinyt palata sieltä takaisin. Luvattuaan vielä kerran toisilleen
uskollisuutta erosivat he iloisilla toiveilla toisistaan.

Samoin kuin linnunpoika turvautuu emänsä siipien suojaan, niin kiiruhti
Annakin Brigitan syliin, kertomaan hänelle, mitä hän ja Mustofin olivat
päättäneet.

"Hyvä lapsi, mitä olette luvannut!" huudahti Briitta muori kauhistuen.
"Vaikka isänne käytös onkin kova ja ankara", jatkoi hän, "tulee minun
kumminkin varoittaa teitä. Tällä hetkellä tunnen minä olevani teille
äidin sijassa, ja sentähden rukoilen minä teitä, lapseni, luopumaan
hurjasta yrityksestänne."

"Te sanotte rakastavanne minua kuin äiti", sanoi Anna ja talutti
Brigitan akkunan luo, josta pimeä talvi-ilta kolkosti häämöitti sisään,
"vaan äiti ei koskaan murtaisi lapsensa sydäntä. Jos minun täytyy erota
Mustofinistä, haen minä kuolemaa avannosta, joka on tuolla jäällä. Minä
jään kotiin, jos niin tahdotte -- --"

"Jumala siitä minua varjelkoon!" virkkoi Briitta-muori
peljästyksissään, sillä hän ei laisinkaan epäillyt, että vimmastunut
tyttö täyttäisi uhkauksensa. "Rauhoittukaa, lapseni!" sanoi hän
hellästi. "Minua ette voi moittia ankaraksi ja kovaksi, sillä ainakin
minä tahdon siunata Mustofinin ja teidän rakkauttanne ja uskollisesti
seurata teitä."

Tyytyväisenä katseli pastori seuraavana päivänä, miten Sundin pitäjään
majoitettu osasto venäläistä sotaväkeä musiikin soittaessa marssi
tiehensä. "Jumalalle olkoon kiitos!" huoahti hän kevenneellä mielellä.
"Nyt palajaa rauha sekä Annalle että minulle, ja kunhan vaan ensi
tuskat haihtuvat, on isällinen rakkauteni jälleen vuotava tyttäreni
sydämeen, niinkuin virkistävä aamusade lankee maahan."

Päivä kului, ilta lähestyi ja käsissä oli hetki, jota Mustofin ja Anna
olivat vavisten odottaneet.

Brigitta ja hänen nuori emäntänsä olivat valmiit lähtemään. Anna avasi
jo oven, mutta lukemattomat muistot heräsivät silloin hänessä, oli kuin
sadat kädet olisivat pidättäneet häntä lapsuuden kodin kynnyksellä.

"Kiiruhtakaa, lapseni, kapteeni odottaa", muistutti Briitta.

Ääneti hiipivät he porstuan läpitse, ja kun olivat tulleet pihalle,
katsahti Anna katuvaisena, ikäänkuin anteeksi anoen, isänsä ikkunaan,
mutta se oli pimeä. Kynttilä oli jo sammutettu yöksi.

Lupauksensa mukaan oli Mustofin portilla heitä vastassa. Hervotonna
nojautui Anna hänen käsivarteensa ja ääneti kulkivat he eteenpäin illan
pimeässä. Kappaleen matkaa kartanosta oli uskollinen Feodor kuomire'en
luona odottamassa heitä. Kuiskaten lohduttavaisia sanoja Annalle nosti
Mustofin hänet Briitta muorin rinnalle, istahti itse keveästi
kuskilaudalle ja tarttui ohjaksiin.

"Ei mitään pelkoa", sanoi hän, "ulapat ja salmet ovat vahvassa jäässä
ja oppaamme on luotettava."

Ja tuulen nopeudella kiidettiin sitten suorinta tietä Turkua kohden.
Ohimennessä näki Anna vilahdukselta ristin äitinsä haudalta, mutta
katsoessaan taivaalle oli hänen äitinsä tähti peittynyt synkkään
pilveen. Hän painoi päänsä Brigitan olkapäähän ja itkeä nyyhkytti.



IV.


Muutaman päivän perästä saapuivat matkustajamme vihdoin eräänä aamuna
Turkuun. Loitolle kuului jo kirkonkellojen kumea ääni. Talvisen
auringon säteet valaisivat vanhan tuomiokirkon korkeaa tornia, jonka
huipussa kultainen kukko ja risti, valppauden ja uskon vertauskuvat,
kimmelsivät. Ryhmyiset vuorenrinteet molemmin puolin kaupunkia ja
vanha linna, jonka valkeat muurit suurenmoisina seisoivat tuolla
muistomerkkinä niiltä ajoilta, kun ruotsalainen sivistys istutettiin
maahamme, kaikki nuo olivat omiaan vetämään puoleensa Mustofinin ja
Annan huomiota.

Mustofin, jolla ei ollut tietoa maan laeista ja asetuksista, vei heti
kaupunkiin tultua morsiamensa venäläisen papin luo, aikoen pyytää tämän
vihkimään heidät. Tuo hengellinen mies, jonka asuntoon he menivät, oli
jo vanhuuden iässä. Harmaansekainen keritsemätön tukka ja pitkä
vaalimaton parta riippuivat olkapäillä ja rinnoilla, ja tuuheain
kulmakarvain alta pilkoitti pienet viekkaat silmät. Hänen pitkää,
laihaa, kymärää vartaloansa verhosi likainen, kulunut kauhtana, joka
ennen oli ollut virkapukuna kirkollisissa toimissa, mutta nyt
käytettiin aamutakin asemasta.

Lueskellen evankeliumikirjaansa oli hän hiljan torkahtanut uneen, josta
palvelija hänet nyt herätti. Tuo rasvainen kirja kädessä astui hän
hämillään tulijoita vastaan.

"Kunnioitetut vieraat...", mutisi hän, "en tunne..."

"Nimeni on Vladimir Mustofin", keskeytti kapteeni hänet ylpeästi. Häntä
oikein iljetti tuo pappi kotioloissaan ja jokapäiväisessä puvussaan,
verratessaan häntä jaloon, älykkääsen pastori Mörckiin.

"Siis kenraali Demidoffin sukulaisia?" kysyi pappi syvään kumartaen.

"Niin."

"Entä tämä nuori nainen?" kysyi pappi jälleen. "Jumala siunatkoon
teitä, tyttäreni, tultuanne halpaan kotiini!"

Hän katseli uteliaasti Annan solevaa vartaloa ja koetti hänen
silmiharsonsa läpitse nähdä hänen kasvojaan, raivallessaan hänelle
sijaa sohvaan, jossa oli kaikenlaista rojua kuin juutalaisen puodissa.

"Arvoisa isä", sanoi Mustofin kärsimättömästi, "me emme ole tulleet
tänne teidän kyseltäviksenne, vaan pyytämään että hyväntahtoisesti
vihkisitte meidät."

Vaikka kapteenin ylevä ja vakaa käytös vaikutti kunnioitusta papissa,
ei hän kuitenkaan voinut hillitä uteliaisuuttaan.

"Neidin nimi?" kysyi hän.

"Morsiameni nimi on Anna Mörck. Tahdotteko tietää jotakin muuta?"

"Hän on siis Lutherin uskoa?"

"Niin on", sanoi Mustofin, "vaan eihän se liene esteenä?"

"Ei suinkaan", vastasi pappi miettiväisesti, "jos vaan te, jalo herra,
voitte todistaa, että kuulutus on kolmesti tapahtunut, kuten tämän maan
lait määräävät, sekä että lutherilainen pappi on teidät ensin vihkinyt,
sillä sitä ennen ei minulla ole oikeutta siunata teidän liittoanne."

"Oikeutta! teidän täytyy, arvoisa isä!" huudahti Mustofin mielettömänä
tästä esteestä.

"Pyhät varjelkoot minua tekemästä sitä", sanoi pappi ja teki
ristinmerkin, "sillä silloin menettäisin kunniani, ainakin virkani."

"Puhutteko täyttä totta?" kysyi Mustofin.

"Puhun, poikani", vastasi pappi kumartaen.

Vaikka Anna ei paljon ymmärtänyt heidän puhettaan, arvasi hän
kumminkin, mihin päätökseen oltiin tultu. "Vladimir", kuiskasi hän
liikutettuna, "mitä teemme?"

Lohdutettuaan hellin sanoin Annaa kertoi Mustofin sitten lyhyesti
papille mimmoinen asiain laita oli.

"Jalo herra", sanoi pappi ja hänen muotonsa irvistyi itserakkaasen
hymyyn, "jos suvaitsette kuulla halvan palvelijanne neuvoa, niin
kehoitan teidän kääntymään kaupungin pastorin, tuomiorovasti Gadolinin
puoleen. Hän kuuluu olevan paljon lukenut ja oppinut mies ja tietää
parhaiten, miten on tehtävä."

"Kiitän teitä, arvoisa isä, ja tahdon seurata neuvoanne", sanoi
Mustofin, tarttui Annan käteen ja kiiruhti pois kumartelevan papin
luota.

Mustofin oli toivonut saavansa viedä Annan vaimonaan
sotilaskortteeriinsa, mutta sen tuuman olivat aavistamattomat esteet
tehneet tyhjäksi, ja hänen ensimmäisenä huolenaan oli nyt asunnon
hankkiminen Annalle ja Briitta muorille.

"Aja poliisimestari Reisin luokse", sanoi hän ajurille ja istahti Annan
kanssa rekeen.

Tähän aikaan ei Turussa paljon venäjänkieltä taidettu. Mainittu Reis
oli ainoa, joka sitä osasi, ja häntä pidettiin sentähden virallisena
tulkkina. Mustofinkin oli joskus käyttänyt hyväkseen hänen
kielitaitoaan ja siten tutustunut tuon arvossa pidetyn porvarin
perheesen. Helposti onnistui hänen nyt saada Annalle ja hänen
palvelijalleen asunto näiden kelpo ihmisten luona, ja syötyään itsekin
siellä päivällisensä läksi hän Annan kanssa iltapäivällä tuomiorovasti
Gadolinin luokse, jolta he toivoivat saavansa lohdullisempia tietoja
kuin venäläiseltä papilta. Iloisesti astuivat he rinnatusten huolimatta
äskeisestä vastoinkäymisestä ja olivat onnelliset tietäessään pian
pääsevänsä eroittamattomasti toistensa omiksi.

"Rientäkäämme, armas tyttöni", sanoi Mustofin, "joka hetki on meille
kallis, sillä se vie meidät lähemmäksi määräämme. -- Kuinka nopeasti
tunnit ovat kuluneet! Jo soipi iltakello ja päivä on pian lopussa.
Toivon kumminkin arvoisan rovastin ottavan meitä vielä tänä päivänä
puheilleen."

Akkunanluukut olivat jo suljetut tuomiorovastin talossa, kun he
saapuivat sinne, mutta eräältä palvelustytöltä saivat he tietää, että
isännän oli tapa ottaa vastaan tulijoita mihin aikaan vuorokautta
hyvänsä.

Heidät saatettiin suureen, yksinkertaisesti sisustettuun, kolkkoon
huoneesen, joka oli enemmän nykyajan sakastin kuin tuomiorovastin
muhkean asunnon kaltainen. Valkeiksi kalkituilla seinillä riippui
useiden Suomen kirkon miehien kuvia, piispa Agricolasta alkaen. Ympäri
huonetta oli pitkä jono mustalla nahkalla päällystettyjä tuoleja
korkeine selkälautoineen, ja keskellä seisoi avara mustalla veralla
katettu pöytä, täynnä kirjoja ja papereja.

Tämän ääressä istui neljänkymmenen vuoden vanha mies, tuomiorovasti
Kustaa Gadolin, selaillen ahkerasti isoa kirjaa, jonka hän hiljan oli
tuottanut tuomiokirkon arkistosta. Hän oli keskikokoinen ja jykevä
vartaloltaan. Tummanvärinen tukka oli su'ittu taapäin korkealta
otsalta, silmät olivat kirkkaat ja verevissä kasvoissa kuvastui lujuus
ja vakavuus. Palattuaan vastikään virkatoimelta oli hänellä vielä
valkeat liperit kaulassa ja yllään musta poimuinen kauhtana, jonka
napinlävestä näkyi Vladimirin ritarikunnan nauha.

Vierasten astuessa sisään nousi hän seisoalleen ja katsoi hämmästyen
heihin. Pöydällä palavien kynttiläin kirkkaassa valossa näyttikin
ylevävartaloinen Mustofin loistavassa sotilaanpuvussaan oikein
ruhtinaalliselta, ja tuo hentoinen nainen esiintyi hänen rinnallaan
täydessä kauneudessaan.

Kohteliaasti pyysi tuomiorovasti heitä istumaan ja kuunteli sitten
tarkkaavaisesti heidän asiaansa, mutta mikäli hän sitä kuunteli, sikäli
rypistyi hänen otsansa ja silmät alkoivat säkenöidä.

"Te olette siis", lausui hän tuimasti, luoden Annaan terävän
silmäyksen, "unhoittanut lapsen velvollisuudet isäänsä kohtaan
lähteäksenne muukalaisen kanssa epätietoiselle elämänuralle?"

Kenties käsitti nyt Anna vasta täydellisesti, mitä hän oli rikkonut
sitä kohtaan, jolla oli ensimmäinen ja pyhin oikeus häneen, ja
surullisena vaivutti hän päänsä alas, mutta syvän rakkautensa
voittamana kohoitti hän tuokiossa puhtaan, viattoman katseensa ja
virkkoi:

"Tiedän tehneeni pahoin ... mutta minä olin antanut Mustofinille
lupauksen, jota en voinut rikkoa ... minä rakastin häntä niin
suuresti..." Hänen vieno sointuisa äänensä vavahteli. "Toivon myös
isäni antavan meille anteeksi, kun me kerran aviomiehenä ja aviovaimona
lankeemme hänen jalkoihinsa."

"Niin", sanoi Mustofin, "onhan pastori Mörck ylevämielinen mies.
Älkääkä te, kunnianarvoinen herra, vihastuko tähän nuoreen tyttöön,
sillä minä olen syypää, vaan ei hän."

Tuomiorovasti Gadolinistä kerrotaan, että kun hän kerran yritti
pitämään puhetta morsiusparille, ei hän saanut muuta sanotuksi kuin:
"asian-omaiset -- -- -- asian-omaiset ja -- asian-omaiset." Tämä
kankeakielisyyskö lienee nytkin ollut syynä, sitä ei tiedetä, vaan
varmaa on, että ankarat nuhteet, joita hän aikoi lausua, takertuivat
hänen kurkkuunsa, tuimuus haihtui kasvoista, silmät kostuivat ja
laskien kätensä Annan päähän, virkkoi hän lempeästi:

"Lapsi parka!"

Hitaasti asteli hän sitten miettiväisen näköisenä edes takaisin
huoneessa, kunnes jälleen pysähtyi Annan eteen ja kysyi hänen ikäänsä.

"Täytin hiljan viisitoista vuotta", vastasi tyttö kainosti.

"Olette kaiketi päästetty Herran Ehtoolliselle?" kysyi tuomiorovasti
jälleen.

Anna vaaleni ja hänen huulensa vapisivat. "En vielä, kunnianarvoisa
herra", sai hän vaivoin sanotuksi.

"Ette!" Tuomiorovasti peräytyi askeleen ja hämmästys ja sääli kuvastui
hänen kasvoissaan. "Kapteeni Mustofin", sanoi hän, "teidän kihlattu
morsiamenne on vielä lapsi eikä ole vastuunalainen töistään.
Avioliittonne ei voi tapahtua, ennenkuin hän on päästetty Herran
Ehtoolliselle'."

"Taivaan armot!" huudahti Mustofin liikutettuna. "Tämä tyttö on minulle
kalliin kaikkea maailmassa, hänen onnestaan riippuu minunkin
onnellisuuteni... Ja kumminkin olen minä voimaton, -- toiveeni ovat
julmasti pettyneet!"

"Ihmisen maallisille toiveille käy kuni kukoistavalle virranlaaksolle",
sanoi tuomiorovasti ylevästi. "Kaikki rehoittaa ihanimmillaan ja sato
näyttää lupaavalta, mutta silloin tulee rankkasade, virta paisuu yli
äyräittensä, mutaiset aallot vierivät hymyilevään laaksoon, ja
niiden alle vajoovat parhaatkin toiveet. Onnellinen se, joka ei
vastoinkäymisessä kukistu, vaan asettaa toivonsa korkeammalle!"

"Kiitän teitä, kunnianarvoinen herra, niistä sanoista", sanoi Mustofin,
"enkä olekaan väsyvä, vaikka tuhansia esteitä syntyisi tielleni. En
vaan tiedä, mitä meidän nyt on tekeminen."

"Ensiksi", sanoi tuomiorovasti lempeästi, säälien heidän tukalaa
tilaansa, "tulee tämän nuoren tytön käydä rippikoulu päästäksensä
osalliseksi siitä armosta jota jokaiselle täysikasvuiselle seurakunnan
jäsenelle pyhässä sakramentissa tarjotaan."

"Ja kuinka pitkä aika vaaditaan siihen?" kysyi Mustofin.

"Tämän seurakunnan nuoret kristityt, joille näinä päivinä alkaa
koetus-aika lutherin-opin pääkappaleissa, uudistavat tavallisesti
kasteensa liiton kolminaisuudensunnuntaina, toukokuun lopulla."

"Siihen on siis lähes kolme kuukautta!" huudahti Mustofin
maltittomasti, "eikö tätä aikaa voi lyhentää?"

"Kapteeni", sanoi tuomiorovasti ankarasti, "asia, joka usein määrää
koko elämämme ajatustavan, ei ole punnittava yhtä välinpitämättömästi
kuin moni muu."

"Te olette oikeassa, kunnianarvoinen herra", sanoi Mustofin, "minä en
tahdokaan olla esteenä tämän tytön henkiselle menestykselle, vaan
odotan aikaa, jolloin voin vaatia hänet omakseni."

"Sitä vastaan ei minulla mitään ole", sanoi tuomiorovasti, "kun
morsiamenne on päästetty ripille, vihin minä teidät, jos itse sitä
silloin vielä haluatte, mutta sillä ehdolla, että pastori Mörck siihen
antaa suostumuksensa, sillä minä pidän arvossa isän oikeuden ja
virkaveljeni mielipiteet."

"Lapseni", jatkoi hän Annalle, "kääntykää isänne puoleen -- oma
sydämenne on parhaiten kuiskaava teille, mitä teidän tulee sanoa --
rukoilkaa hänen hyvyyttään ja rakkauttaan, ja hän antaa teille
anteeksi, hän siunaa teitä, sillä ilman isän siunausta on elämämme
erämaa. Painakoon Jumala sieluunne ne pyhät opetukset, joita teille
kohta jaetaan, ja tehkööt ne teidät onnelliseksi sekä tässä että
tulevassa elämässä. Amen!"

Isällisesti siunaten ojensi tuomiorovasti Gadolin kätensä näiden
nuorten ylitse. Kunnioituksella suutelivat he sitä ja läksivät sitten
pois.

He olivat pettyneet toiveissaan; elämän koettelemukset painoivat
tutkaimensa heidän sydämiinsä.

"Älä sentään huolestu", sanoi Mustofin Annalle jättäessään hänet
Brigitan hoitoon ja lähteissään omaan kortteeriinsa, "minun rakkauteni
on voimallinen, se on suojeleva sinua myötä- ja vastoinkäymisessä."



V.


Seuraten tuomiorovasti Gadolinin neuvoa aloitti Anna rippikoulunsa,
mutta vaikka hän tänä hiljaisen tutkistelemisen ja miettimisen aikana
tunsikin itsensä sikäläisessä olossaan onnelliseksi, ikävöitsi hän
kuitenkin päivä päivältä yhä enemmän sovintoa isänsä kanssa. Tämä halu
kävi vihdoin vastustamattomaksi ja vapisevalla kädellä kirjoitti hän
sentähden isälleen kirjeen, täynnä lapsellista rakkautta ja
avomielisyyttä. Alusta alkain kertoi hän, kuinka vaikealla mielellä hän
oli paennut ja miten koti nyt mahtoi tuntua isästä yksiöiseltä ja
kolkolta, kun hän oli poissa. Vaan eihän hän voinut toisin tehdä, sillä
hänen ja Vladimirin rakkaus oli eroittamaton; heitä ei mikään
ihmisellinen voima saattaisi vieroittaa toisistaan. Näin olivat he
saapuneet Turkuun, mutta heidän toiveensa päästä heti avioliittoon
oli rauennut tyhjään; piti odottaa, kunnes hän ehtisi päättää
rippikoulunsa. -- -- -- "Armollisen Jumalan nimessä rukoilen minä
Sinua", näin lopetti hän kirjeensä, "älä tuomitse minua, äläkä sulje
korvaasi tyttäresi rukouksilta, sillä minun sieluni halajaa Sinun
anteeksi-antamistasi, niinkuin pimeyteen suljettu vanki ikävöitsee
taivaan valoa.

"Isä! -- Isä! ethän Sinä voi vaatia minun rikkomaan Mustofinille
tekemää valaani! Salli minun seurata sydämeni taipumusta äläkä kiellä
minulta siunaustasi avioliittoon, johon Vladimirin kanssa pian käyn.
Ethän tahdo kovuudellasi verhota suruhuntuun hääpäiväämme ja onneamme,
etkä ainiaaksi haavoittaa tyttäresi sydäntä ja tehdä häntä
rauhattomaksi?! -- Jos olisit täällä, kerjäisin polvillani Sinulta
armoa -- nyt voin ainoastaan jokaisella rivillä, jokaisella sanalla
huutaa Sinulle: anna minulle anteeksi, siunaa minua, Isä!"

Kuumia kyyneleitä vuodattaen sulki ja lähetti Anna tämän kirjeen ja
odotti sitten rauhallisemmalla mielellä isänsä vastausta, ja Mustofin
koetti taas puolestaan kaikin tavoin rohkaista ja lohduttaa tällä
ajalla nuorta morsiantaan ja armastelijan kekseliäisyydellä tehdä hänen
elämänsä niin hauskaksi kuin mahdollisia.

Vaikka yöt vielä olivat kylmät, oli talven valta jo ohitse ja kevät
käsissä. Auringon lämpimistä säteistä sulivat lumikinokset ja jäät
kävivät hauraan näköisiksi; jo palasivat joutsenetkin loistavissa
parvissa Pohjolaan ja metsissä kuhersivat teeret.

Eräänä päivänä istui Anna akkunan luona ja katseli kadulla
ohitsekulkevaa hääjoukkoa. Yht'äkkiä kiintyi hänen huomionsa vanhaan
mieheen, joka hitaasti, ikäänkuin etsien jotakin, asteli eteenpäin.
Kädessä oli tulijalla rautakärkinen sauva ja olalla luistimet,
saattoipa jo hänen puvustaankin nähdä, että hän oli kulkenut pitkän
vaivaloisen matkan.

Anna hypähti ylös, hänen polvensa vapisivat ja painaen kätensä vasten
poveaan koki hän hillitä tykkivää sydäntään. Tuokiossa aukeni ovi ja
huoneesen astui hänen isänsä. Vaan kuinka muuttunut hän oli! Kasvot
olivat valjut ja kuihtuneet kuin pitkällisen ja kovan taudin perästä,
tukkaankin oli näinä muutamina viikkoina ilmestynyt harmaita hiuksia,
ja koko hänen ulkomuodostaan näki että hän oli paljon kärsinyt;
silmissä vaan asui entinen syvä ja loistava katse.

Hän sulki syliinsä rakkaan lapsensa. "Isäni!" -- "Tyttäreni!" --
kajahti tuossa hiljaisessa huoneessa, ja kaikki oli sillä hetkellä
unhoitettu.

"Annathan sinä minulle anteeksi, rakas isä!" sanoi Anna itkien. "Muuten
et olisi lähtenyt minua etsimään, kuin paimen eksynyttä lammasta. --
Kuinka väsynyt sinä mahdat ollakaan, isä! Tiedänhän minä, mitä
vastuksia tähän vuoden aikaan tuommoisella pitkällisellä matkalla on
tarjona, miten petollisesti jää keinuu ja halkeilee, kuinka monet
vaarat siellä uhkaavat joka askeleella. Ja kaikkeen tähän olet sinä
heittäytynyt alttiiksi minun tähteni, hyvä isä!"

"Älä puhu siitä, lapseni", sanoi pastori lempeästi. "Ainoastaan sinua
olen ajatellut. Kirjallisesti en voinut vastata sinulle -- minun täytyi
saada nähdä sinut, -- minä tahdoin itse tulla."

"Isä, kuinka hyvä sinä olet!" sanoi Anna ja syleili hänen polviaan.
"Anna anteeksi minulle ja Mustofinillekin!"

Pastori nosti tyttärensä ylös tuosta rukoilevasta asennosta.
Nuhtelematta häntä sanallakaan lausui hän juhlallisesti: "Mitä te
kumpikin lapsellisessa ymmärtämättömyydessänne olette rikkoneet, annan
minä kernaasti kaikesta sydämestäni anteeksi. -- Tule, tyttäreni, lähde
täältä ja palaja kanssani entiseen paikkaasi kotilieden ääreen."

Näissä sanoissa, joissa isänrakkaus koko valtaavassa suuruudessaan tuli
näkyviin, oli vetovoimaa. Ne sattuivat syvästi Annaan, eikä hän osannut
vastata sanallakaan.

"Pian seisoo taas metsä, jota sinä niin suuresti rakastat, keväimen
kukoistuksessa", jatkoi isä, "meren hyrskyvät aallot ja raikkaat tuulet
viehättävät jälleen mieltäsi -- ja kaikki on oleva entisellään. Tule,
tyttäreni, rientäkäämme! Kodin ovet ovat avoinna sinulle."

Pastorin silmät loistivat ja hän tarttui tyttärensä käteen, mutta tämä
veti kätensä hitaasti pois. "Minä en voi, isä", nyyhkytti tyttö.

"Lapsi parka, ethän ole voinut antaa minun tulla tätä pitkää matkaa
palatakseni yksin takaisin", sanoi isä; hän puhui lempeästi ja
vakuuttavaisesti niinkuin sairaalle, jota turhaan pakoitetaan
nauttimaan parantavaa lääkettä.

"Tyttäreni, ruusut lakastuvat kotona akkunallasi, ne kaipaavat sinun
hoitoasi, varpusetkaan eivät enää visertele räystään alla, kaikki
kuihtuu ja menehtyy, kun sinä olet poissa. Tule, rakas lapsi, tule!"

"Minä en voi palata", sanoi Anna, "sillä minä olen luvannut itseni
Mustofinille vaimoksi. -- Olet antanut minulle anteeksi, isä, oi, --
älä siis kiellä minulta siunaustasikaan!"

"Minun mielipiteeni avioliitostasi on sama kuin ennenkin, eikä sitä voi
mikään muuttaa", sanoi isä ankarasti. "Voisinko sitten siunata teitä,
en, se on mahdotonta! Tyttäreni", jatkoi hän lempeämmin, "Mustofinistä
eroitettuna olet sinä pian unohtava hänet ja löydät rauhan täyttäessäsi
velvollisuutesi. -- Minä lähden itse puhuttelemaan kapteenia, että hän
vapauttaa sinut noista valoista, joita sinulla, ala-ikäisellä lapsella,
ei ollut oikeus tehdä."

"Älä mene, isä", rukoili Anna hartaasti, "älä mene, sillä vaikka minun
lupaukseni eivät olekaan sitovat maallisen lain edessä, ovat ne
kumminkin pyhät sen lain nojalla, jonka Jumala on kirjoittanut
sydämeeni."

"Hyvä Jumala, mikä mielenhäiriö!" huudahti isä. "Näinkö minä olen
opettanut tyttäreni vaeltamaan oikeuden tietä? Perustuen isälliseen
valtaani vaadin minä sinun tottelemaan!"

"Isä", sanoi Anna, "en tahtoisi saattaa sinulle surua -- rakastanhan
minä sinua niin suuresti! Oi, ole nytkin niinkuin muinen minulle lempeä
ja hyvä isä, äläkä tee minua onnettomaksi, sillä ilman Vladimiriä on
elämäni murtuva kuin santarae matkamiehen jalan alla."

Pastorin sydän heltyi jälleen ja hän puhui lempeästi tyttärelleen,
nimitteli häntä suloisimmilla nimillä ja pyysi hänen olemaan hyvä ja
tottelevainen lapsi. Onneton tyttö kimmurteli kuin kuolemantuskissa;
hänen sielunsa taisteli lapsellisen kuuliaisuuden ja Mustofinin
rakkauden välillä, mutta tälläkin kertaa voitti jälkimmäinen.

"Minä olen pannut kohtaloni Mustofinin käteen", sanoi Anna vihdoin
lempeästi mutta päättäväisesti, "enkä voi toisin tehdä, tulkoon sitten
onni tahi onnettomuus."

"Mikä uppiniskaisuus!" huudahti pastori. "Neljäs käsky, jonka jo
pienenä sopertavana lapsena opit katekismuksestasi, on siis ollutkin
tyhjää ulkolukua!" Tuo muutoin niin rauhallinen ja hiljainen mies oli
kauheasti raivoissaan, hänen silmänsä säihkyivät ja huulensa vapisivat
surusta ja vihasta.

"Katuvaiselle lapselle", jatkoi hän, "olisin mielelläni antanut
anteeksi, mutta nurjalle ja niskoittelevalle en -- minä -- voi -- --
minun täytyy -- kirota häntä -- -- --"

"Oi, isä, ole armollinen!"

"Sinä olet itse näin tahtonut", sanoi pastori. "Oli minullakin kerran
lapsi", jatkoi hän katkerasti, "mutta nyt ei ole enään. Mene, onneton,
ja nauti vääryydellä saatua onneasi Mustofinin kanssa, mutta tiedä,
että isäsi kirous seuraa sinua ja sinun avioliittoasi ja muista, että
Herra sinun Jumalasi on ankara kostaja, joka etsii isäin pahat teot
lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen!"

Pastori oli lausunut nämä sanat katsomatta tyttäreensä, eikä hän
nytkään poistuessaan huoneesta suonut hänelle silmäystäkään
jäähyväisiksi. Kenties olisikin isän sydän vielä kerran heltynyt, kun
hän olisi nähnyt tyttärensä epätoivossaan rukoillen ojentavan käsiään.
-- Anna tahtoi sanoa jotain, mutta kieli ei täyttänyt tehtäväänsä, ja
hän vaipui tainnuksiin.

Eteisestä kuului poistuvan miehen voihahdus ja hänen väsynyt, hidas
käyntinsä. Ovi sysättiin tuimasti kiinni ja isän ja tyttären välillä
oli kirous.



VI.


Rauhattomilla askeleilla mitteli kapteeni Mustofin huoneensa lattiaa
koettaen tukehduttaa mielessään liikkuvia tuskallisia ajatuksia. Tuo
iloinen huolettomuuskin, joka tavallisesti asui hänen kasvoissaan, oli
tällä kertaa haihtunut, ja tuon-tuostakin kohotti hän kätensä kuumalle
otsalle hillitäkseen veren raivoisaa tykytystä suonissa. Väliin
pysähtyi hän kirjoituspöydän ääreen ja silmäili erästä paperia, jonka
sisällys ei kuitenkaan näyttänyt rauhoittavan häntä, vaan päinvastoin
kiihoitti hänen tavatonta mielenliikutustaan. Se oli keisarin
allekirjoittama ukaasi Suomeen majoitetun venäläisen jalkaväen
päällikölle, kenraali Demidoffille, jossa hänen käskettiin lähettämään
Venäjälle kaikki ne joukot, joita Suomessa ei välttämättömästi
tarvittu.

Europan valtiollinen tila oli tähän aikaan suurien muutoksien alaisena,
ruhtinoita karkoitettiin ja valtaistuimia kukistui. Sisällisten
mullistusten perästä Ranskassa oli Napoleon I siellä noussut
hallitsijaksi aikoen luoda kansalleen uusia voittoja ja uutta kunniaa.
Melkein kaikissa Europan valtioissa oli hän synnyttänyt sodan ja
vartosi sitten kuin taitava kemisti työhuoneessaan, mitä tuosta monien
ainesten sekoituksesta vihdoin oli tuleva.

Napoleonin tavaton onni ja sotapäällikönkyky oli pakoittanut kaikki
alistumaan hänen tahtonsa mukaan ja Venäjän keisarikin, Aleksanteri I,
oli sovussa hänen kanssaan, olipa vielä yhtynyt mannerkunnan
liittoonkin, jolla Englanti piti kukistettaman. Kun Venäjä ei
kumminkaan kaikessa voinut noudattaa Ranskan politiikkiä, niin ei ollut
epäilemistä, että taistelu oli pian heidänkin välillään syntyvä, eikä
kulunutkaan kauan aikaa, kun Ranskan sotajoukot jo alkoivat virtailla
kohden Venäjän rajaa.

Tämän johdosta oli kenraali Demidoff saanut mainitun keisarillisen
ukaasin, ja Mustofinille, jonka komppania myöskin oli noita Venäjälle
komennettuja joukkoja, oli tämä käsky aivan odottamaton ja herätti
hänessä sekä hämmästystä että huolta, sillä sotilaan ja ihmisen
velvollisuudet joutuivat täten arveluttavaan ristiriitaan.

Tuskallista oli ajatella, miten eroaminen lisäisi surua Annalle, jota
isän kirouskin jo raskaasti painoi, ja kumminkin oli niin tapahtuva,
sillä kysymyksessä oli isänmaan puolustus, johon jokaisen mutta
erittäinkin soturin tulee olla altis. Jos hän olisi voinut viedä Annan
vaimonaan kanssaan, olisi lähtö ollut hänelle mieluinen, mutta nyt, kun
avioliitto Annan rippikoulun tähden saattoi tapahtua vasta muutaman
viikon kuluttua, kärsi hän kovaa tuskaa, jota moni muukin hänen
sijassaan olisi tuntenut. Vihdoin soitti hän Feodorin luokseen ja
käski satuloida hevosensa. Hänestä tuntui kuin olisi hän ollut
tukehtumaisillaan ja halusi sentähden ratsastaa, ennenkuin hän lähtisi
kenraali Demidoffin luokse, jonne häntä vielä samana päivänä oli
kutsuttu tulemaan.

Kohta sen jälkeen ratsastikin hän hyvää vauhtia kaupungista pitkin
autioa metsätietä, tietämättä edes matkansa määrää, kunnes jalo ratsu,
jonka seljässä hän istui, vihdoin päristellen herätti hänen huomionsa.

"Suo anteeksi, uskollinen kumppani, että sinun tarpeettomasti pakoitan
juoksemaan kuin juopunut ajaisi koniaan", sanoi kapteeni ja hellitti
ratsastimet, johon hevonen iloisesti hirnahtaen vastasi.

Raikas ilma, jota Mustofin halukkaasti hengitti, jähdytti hänen päätään
ja selvitti ajatukset, samalla kun luonnon ihmeellinen hiljaisuus
rauhoitti hänen mieltään. Paikoin oli vielä lunta metsässä, vaan muuten
oli aurinko jo sulattanut jäätikköä, ja siellä täällä juosta lirisi
pieniä puroja mätästen välitse. Ihmeeksensä havaitsi Mustofin
viheriällä sammalmättäällä sinisiä kukkia. Hän ei ollut ennen nähnyt
näitä pohjolan kevätesikkoja ja ne oikein liikuttivat häntä kenties
juuri sentähden, että niistä johtui hänelle mieleen oma armas Annansa,
jonka katseessa päilyi samanlainen syvyys ja puhtaus.

Keveästi hypähti Mustofin alas hevosen seljästä, poimi kukat ja
kiinnitettyään ne takkinsa napinläpeen, ratsasti hän sitten keveämmällä
mielellä takaisin kaupunkiin.

Hänen aikomuksensa oli nyt mennä kenraali Demidoffin luokse, mutta
ajaessaan poliisimestari Reisin talon ohitse ja nähdessään Annan
kainosti punastuen tervehtivän häntä ikkunasta, päätti hän poiketa
sisään ja kertoa hänelle kaikki.

"Näetkö, kuinka kauniita kukkia tuon sinulle", sanoi hän Annalle, kun
oli ensin tervehtinyt häntä. "Miten hyvin ne sopisivat sinun tummaan
tukkaasi, armas tyttö; odota, niin asetan ne sinne."

"Kuinka hyvä sinä olet, kun tuot minulle lempikukkiani", vastasi Anna,
"mutta, Vladimir, pian ne siellä kuihtuisivat. Salli minun pikemmin
asettaa ne veteen, ne muistuttavat minulle kotia, jonka lehdoista niitä
ennen mielelläni etsin. Oi sitä aikaa", lisäsi hän haaveksien, "jolloin
käki kukkui, meri aukeni ja vuokot kukkivat!"

Annan silmiin valahti kyyneliä ja hän käänsi nopeasti päänsä toisaalle.

"Tyttö parka, sinä kärsit, kärsit minun tähteni", sanoi Mustofin
hellästi.

"Älä sano sitä", virkkoi Anna ja koetti hymyillä, "en tahdo mitään
kaikesta tuosta takaisin, sillä kun sinut omaan, on minulla kevät, on
kukkia, on kaikkia."

"Mutta jos kadottaisit minutkin", sanoi Mustofin vavahtelevalla
äänellä, "ja meidän täytyisi erota?"

"Erotako?! mikä julma sana!" huudahti Anna. "Vaan näytäthän sinä niin
totiselta! Mitä on tapahtunut, sano!"

Niin hellästi ja varovasti kuin oli mahdollista kertoi nyt Mustofin
kokien tekeytyä rauhallisen näköiseksi morsiamelleen tuon käskyn, joka
vaati hänen viipymättä lähtemään kotimaahan.

"Tuomiorovasti Gadolin sanoi minun elämäni ilman isäni siunausta
muuttuvan erämaaksi", virkkoi Anna huoahtaen, kun Mustofin oli
vaiennut, -- "hän oli oikeassa, minä tunnen jo hietikkötuulen polttavan
ja myrkyllisen hengähdyksen kasvoissani."

"Mutta sen puhdistaa raikas viileys, joka liehtoo rakkauteni
vihannoivalta kosteikolta", sanoi Mustofin lämpimästi.

"Ei, Vladimir, se on mahdotonta", valitti tyttö parka suruissaan.

"Sinä epäilet siis lempeni voimaa?" Mustofin kietoi hellästi kätensä
hänen ympärilleen ja painoi hänen päänsä vasten olkapäätään, ja Anna
itki ensin katkerasti, mutta virkkoi sitten liikuttavalla äänellä: "Älä
ole pahoillasi, Vladimir; en tahdo turhilla valituksilla enää tehdä
eron tuskia raskaammiksi, vaan olen nöyrtyvä sallimuksen alle. Sinun
rakkautesi on vahvistava minua ja se on Jumalan avulla yhdistävä meidät
jälleen."

"Kiitos, ystäväni", sanoi Mustofin, "ja kun tuo uhkaava sota on ohitse,
olen minä jälleen sinun omasi -- sitten ei mikään voi eroittaa meitä
toisistamme. Siksi aikaa toimitan sinulle kodin kenraali Demidoffin
luona, joka, kuten tiedät, on äitini velipuoli. Tosin tunnen häntä
varsin vähän, sillä me emme ole olleet paljon yksissä, mutta hän on
aina osoittanut minulle erinomaista hyväntahtoisuutta ja on kaiketi
auttava minua tästä pulasta."

"Salli minun olla täällä Reisinmatamin luona", virkkoi Anna, "hän on
minulle hyvä ja hellä kuin äiti."

"Se on totta", sanoi Mustofin, "mutta tämä ei ole sovelias paikka
jalosukuisen miehen morsiamelle. Ylhäisessä asemassaan voi kenraali
Demidoff sitävastoin parhaiten suojella ja hoitaa sinua. Etkö ole
tyytyväinen ehdoitukseeni, armaani?"

"Minä tyydyn kaikkeen", vastasi Anna hiljaa ja laski hänen käteensä
omansa, "tiedänhän minä, että sinä tarkoitat parastani."

Emme tahdo pitemmältä kertoa tätä keskustelua, jossa kaipaus, suru ja
toiveet tulevaisesta onnesta vaihtelivat, vaan seuratkaamme Mustofiniä
hänen sukulaisensa, kenraali Demidoffin luokse, jolla oli oleva niin
tärkeä osa Anna Mörckin elämän vaiheissa. Hän oli jo iäkäs mies,
vaikk'eivät vuodet eikä heikkous vielä olleet masentaneet hänen urheaa,
taisteluissa jännistynyttä vartaloaan. Silmänsä olivat harmaat ja
tuikeat ja kasvoissa, joissa ei ollut kauneuden jälkiäkään, kuvastui
ankara julmuus ja hekkumallinen aistillisuus. Nämä luonteensa osoitteet
ymmärsi kenraali Demidoff kuitenkin mestarillisesti salata,
teeskennellen kohteliaisuutta ja ystävyyttä, ja vaikka hän 1808-1809
vuoden sodassa oli joutunut pahaan maineesen Vaasan kaupungin ryöstön
ja muitten samanlaisten urostöittensä kautta, oli hän rikkaudellaan ja
mahtavuudellaan saavuttanut itselleen ylhäisen aseman.

Kenraali oli jo käynyt maltittomaksi Mustofinin pitkästä viipymisestä,
mutta tuli nyt kumminkin varsin ystävällisesti häntä vastaan.

"Terve tultuasi, sisaren poika!" sanoi hän, "olen halunnut tietää, mitä
sinä pidät tuosta keisarillisesta käskystä."

"Se oli todellakin aavistamatonta", vastasi Mustofin.

"Hm", virkkoi kenraali, "se aika on ohitse, jolloin Napoleon lahjoitti
armollisimmalle keisarillemme Suomen. Sittemmin ovat asiat muuttuneet,
ystäväni; Ranska näyttää nyt toista puolta kilvestään, ja sen johdosta
kokoaa Venäjä kiiruusti sotajoukkojaan Vilnaan, josta ensimmäinen
ryntäys tehtänee."

"Asia näyttää vakaiselta", sanoi Mustofin. -- "Milloin tulee sotaväen
lähteä Turusta?"

"Viimeistään ylihuomenna -- vaan kuules, sisaren poika, mitä sanoo
morsiamesi, kun pitää lähteä kotimaasta?"

"Hän ei lähdekään kanssani", vastasi Mustofin.

"Eikö?" kummasteli kenraali, "joko teidän kyyhkyskuherruksenne on
lakannut? Vaan niinhän ne tunteet tavallisesti kylmenevät, kuten kaikki
muukin pohjan perillä."

"Meidän tunteemme, eno, eivät kylmene koskaan", vakuutti Mustofin
lämpimästi, "mutta kun Anna Mörck niiden esteitten tähden, joista olen
teille ennen puhunut, ei vielä voi ruveta vaimokseni, täytyy hänen
jäädä tänne."

"Etkö ole esittänyt hänelle vastakkaista ehdoitusta?"

"En, taivahan nimessä!" huudahti Mustofin. "Siten olisin solvannut
itseäni sekä häntä, joka on minulle pyhä kuin oma äiti!"

Tajuamatta nuorukaisen yleviä tunteita kääntyi kenraali äkkiä toisaalle
päin salatakseen ivallista hymyään. "Sodan aikana", sanoi hän, "ei
tarvitse niin tyystin kaikkia lainkäskyjä noudattaa; avioliitto saattaa
silloin tämmöisissäkin suhteissa huokeasti tapahtua."

"Olkoon niin", vastasi Mustofin, "mutta minä olen luvannut olla
häiritsemättä morsiameni rippikouluopetusta ja tahdon pysyä
lupauksessani."

Kenraalin suupielet värähtelivät ja hän oli vähällä purskahtaa
nauramaan mokomille epäilyksille, mutta hän tahtoi olla hyvässä sovussa
sisaren pojan kanssa, ja hilliten mieltään virkkoi hän:

"Huhu tietää kertoa että morsiamesi on kaunis."

"Kaunis, ihana ja hyvä kuin enkeli", sanoi Mustofin innokkaasti.

"Sitä vaikeampi on sitten jättää häntä."

"Sen tunnen kyllä syvästi", vastasi Mustofin, "ja sentähden
olenkin päättänyt kääntyä teihin, eno, pyynnöllä, jota en monelle
tekisi -- -- --"

"Ja se kuuluu?" keskeytti hänet kenraali.

"Että te soisitte kotoa ja suojaa Annalleni, kunnes minä palajan, ja
siten lievittäisitte surua, joka ahdistaa sydäntäni ajatellessani hänen
turvatonta tilaansa."

"Jos ei se sen enempää ollut", sanoi kenraali ystävällisesti, "niin
otan mielelläni toimittaakseni tämän tosin vähän arkaluontoisen
tehtävän. Kiitos luottamuksestasi, sisaren poika, ja ole varma siitä,
ettei neiti Mörckiltä ole minun talossani puuttuva isällistä suojelusta
eikä hellää hoitoa. Tässä on käteni."

He löivät lujasti kättä ja Vladimir kiitti hartaasti kenraalia hänen
ystävyydestään.

"Nyt olet siis valmis lähtemään", sanoi tämä.

"Olen kyllä; tulee vaan ensin tehdä testamenttini, ja sitten olen
rauhallisella mielellä ryhtyvä täyttämään velvollisuuttani."

"Testamenttisi", toisti kenraali kummeksien, "ethän kait aikone asettaa
rintaasi maaliksi vihollisen luodille?"

"Kukapa sitä tietää", sanoi Mustofin synkästi, "elämä ja kuolema
eivät ole omassa kädessämme; meidän tulee olla valmiit kaikkeen.
Testamentillani tahdon turvata Annan tulevaisuuden, jos itse sodassa
kaatuisin."

"Sinä olet viisas ja ajatteleva", sanoi kenraali, "morsiamesi saa
ruhtinaallisen omaisuuden."

"Ei siitä niin paljon tule kuin luulette, eno, vaikka tosin Annalle
tarpeeksi. Aikomukseni on nimittäin vapauttaa orjani ja sitä paitsi
lankeaa osa kirkolle ja kunnan vaivaisille."

Kenraali pusersi kättään lujasti pöytää vasten, mutta hän hillitsi
kuohuvan verensä ja sanoi:

"Oikein onkin järjestää ajoissa maalliset asiat. -- Kirjurini Kurzoff,
joka on taitava lakimies, kirjoittakoon testamentin ja sinulla on
kaiketi joitakuita ystäviä, joita haluat siihen todistajiksi."

"On", sanoi Mustofin, kenraalin hyväntahtoisuudesta mielessään,
"kapteenit Kamenski ja Gregorjeff eivät varmaan kieltäne minulta tätä
palvelusta."

"En minäkään sitä luule", sanoi kenraali tarttuessaan kellonnuoraan ja
käski sisään-astuvan palvelijan kutsumaan mainittuja henkilöitä.

Tuommoisessa toiminnassa, jossa niin sanoaksemme elämä tekee tiliä
kuoleman kanssa, on jotakin liikuttavaa, ja juhlallinen hiljaisuus
vallitsikin hetken perästä kenraalin huoneessa. Selkä kenossa istui
kenraali nojatuolissaan eikä näyttänyt näkevän eli kuulevan, mitä hänen
ympärillään tapahtui, sillä aikaa kun Mustofin kalpeana mutta vakavana
matalalla äänellä toi ilmi viimeisen tahtonsa; väliin keskeytti hänet
kirjuri kehittäen hänen lauseitaan sattuvampaan lakitieteelliseen
muotoon. Etupuolella seisoi taas nuo kaksi upseeria valmiina antamaan
tarvittaessa nimikirjoituksensa.

Hitaasti kului aika -- oli niin monta eri kohtaa huomioon otettavat --
mutta vihdoinkin loppui tuo vaikea työ, nimet piirrettiin alle, ja
todistajat sekä kirjuri poistuivat vakavina huoneesta.

"Pyydän vielä saada jättää tämän testamentin teidän huostaanne, eno",
sanoi Mustofin kenraalille. "Teillä ei suinkaan liene mitään sitä
vastaan?"

"Ei suinkaan", vastasi tämä, "minun luonani on se hyvässä tallessa,
sisaren poika."

Kenraalin ääni kuului heikolta. Oliko siihen syynä ruumiillinen
väsymys, vai se saatanallinen juoni, joka hänessä oli herännyt?
Mustofin uskoi edellistä. "Antakaa anteeksi, hyvä eno", sanoi hän
rauhattomasti, "että olen väsyttänyt teidät kokonaan." Mutta
ystävällisin sanoin epäsi kenraali hänen anteeksipyyntönsä ja lämpimät
kiitoksensa, jonka jälkeen he erosivat.

Kuoleman kalpeus peitti nyt kenraalin kasvot ja hänen täytyi tukea
itseään seinää vasten. Vihdoin huomasi hän pöydällä viinipullon, josta
hän oli tarjonnut äskeisille vierailleen. Vapisevalla kädellä täytti
hän siitä lasin äärilleen ja tyhjensi sen yhdellä hengähdyksellä. Se
antoi voimaa. Kuumeen tapaisella kiihkeydellä avasi hän Mustofinin
testamentin, luki sen tarkoin pykälästä pykälään monet kerrat ja
katkera ivallinen hymy värähteli hänen huulillaan.

"Tuota 'hyvää enoa' ei ole siis muistettu kopekallakaan! Haa, sisaren
poikaa! morsian, orjat perivät siis kaiken!" huudahti hän vihdoin ja
rutisti paperin kouraansa. "Odota, niin saamme nähdä!"

Hän meni uunin luokse, jossa kytevät hiilet väliin loimahtivat
ilmituleen. Tuokiossa oli testamentti siellä, jaloine lämpimine
tarkoituksineen hiiltyi se tuhaksi.

"Jos Mustofin kaatuu sodassa", mutisi kenraali, "niin ei testamenttia
koskaan kaivata, sillä hänen ystävänsä menevät hänen kanssaan, muussa
tapauksessa se taas on kadonnut; siitä asiasta on kyllin aikaa pitää
huolta. -- Muutama tuhat sielua ei ole vähäpätöinen asia, niiden tähden
sopii jo uskaltaakin jotakin."

Hän palasi pöydän luokse ja tyhjensi pullosta viinin viimeiseen
pisaraan.



VII.


Raskaalla mielellä otti Anna seuraavana iltana jäähyväiset
poliisimestari Reisin perheeltä ja läksi Mustofinin ja uskollisen
Brigitan seurassa uuteen kotiinsa. Hän oli juuri astumaisillaan
kenraali Demidoffin asunnon rapulle, kun Brigitta kauhistuen pidätti
häntä.

"Onneton lapsi", sanoi hän, "mitä onkaan teille tapahtuva tässä
talossa! Ettekö näe tätä tuhoa ennustavaa merkkiä?"

Hän osoitti kädellään maahan, missä kaksi oljenkortta oli poikittain
ristissä, ja jota yleisesti pidettiin pahana enteenä.

"Ristin tie", sanoi Anna hiljaa, "ilman ristiä ei ole ruunuakaan.
Turvautukaamme Jumalan suojelukseen."

Annan sanoissa oli tyyntä uskallusta ja kumminkin likistihe hän
lähemmäksi Mustofiniä, kun talon vanha hovimestari Ivan, jolla oli
kierot silmät ja naama kuin verikoiralla, avasi porstuan oven.

Oli pyhä-ilta ja vaikka aurinko ei vielä ollut laskenut, paloi kaksi
paksua vahakynttilää suuren pyhänkuvan edessä tampurin oven vastapäätä.
Kuva oli oikein mestariteos, koristettu kullalla ja kalliilla kivillä,
jotka kaiketi olivat hyvinkin arvokkaita.

Kumarrettuaan ja tehtyään ristinmerkin kuvan edessä, tervehti Mustofin
erästä naista, joka ylpeällä katsannolla odotti heitä.

Kauneus oli jo kadonnut tuosta naisesta, kasvot kuopistuneet, iho
kellastunut ja koko vartalo menettänyt norjuutensa ja sulonsa;
ainoastaan silmissä oli vielä loistoa ja kauneutta, mutta niiden
kauneus poltti, niiden loisto oli kylmää.

Katinka Petrovna oli hänen nimensä, ja kenraali Demidoff,
ollen poikamies, oli ottanut hänet taloutensa hoitajaksi ja
emännöitsijäksensä. Itsevaltaisesti hallitsi hän valtakunnassaan
palvelijain kesken eikä suinkaan lempeimmällä tavalla, sillä hänen
olennostaan ja käytöksestään näki jo, että hän oli tottunut käskemään
ja vaatimaan kuuliaisuutta. Yhtä helposti saattoi myös nähdä, että hän
ainoastaan totteli isäntänsä käskyä eikä omaa tahtoaan osoittaessaan
kohteliaisuutta tälle nuorelle tytölle, jonka hän ehkä pelkäsi jakavan
täst'edes vallan kenraalin talossa. Hänellä oli nimittäin kädessään
hopeaisella lautasella suolaa ja leipää, jota hän venäläisen tavan
mukaan kumartaen tarjosi lausuen:

"Onnea ja menestystä!"

Liikutettuna maistoi Anna tarjousta ja vastasi sitten sekavalla
venäjänkielellä Mustofinin neuvon mukaan: "Suuri kiitos leivästä ja
suolasta! Onnea ja menestystä ei suinkaan ole sieltä puuttuva missä
niin ystävällisesti otetaan vastaan."

"Ja minäkin kiitän teitä, Katinka Petrovna", sanoi Mustofin lämpimästi,
"ja pyydän ettei tämä ystävyyden osoitus morsiamelleni olisi ainoa
teidän puoleltanne, sillä aikaa kuin olen poissa."

Nainen kohotti ylpeästi päätään ja hänen silmänsä välähtivät. "Me pyhän
Venäjän lapset", sanoi hän, "emme unohda mitä olemme vieraillemme
velkapäät. -- Isäntäni, kenraali Demidoff, on valmis ottamaan teitä
vastaan. Ja teidän, eukkoseni", jatkoi hän Brigitalle, jota peloitti
hetkeksikin jättää turvattiaan ja sentähden aikoi juuri seurata Annaa,
"teidän sopii mennä tätä tietä neidillenne määrättyyn asuntoon, eikä
kenraalin huoneiden läpitse."

Hän osoitti käskeväisesti erästä ovea ja antoi Ivanille muutamia
ohjeita, josta seurasi että tämä jotenkin raa'asti otti Brigittaa
käsipuolesta ja kuljetti häntä hämäräin käytävien läpitse Annalle
määrättyihin huoneisin.

Himmeänä pääsi päivänvalo silkkisien purppuraväristen akkunan-uutimien
läpitse tuohon avaraan, loistavasti sisustettuun saliin, jossa
kenraali, Mustofin ja Anna olivat. Hienolla aistilla ja tuhlaavaisella
kädellä oli siinä koetettu peittää asunnon vajavuuksia ja puutteita,
sillä vaikka talo oli yksityisten parhaita Turussa, osoitti se
kumminkin selvästi, että maa oli köyhä ja että kauneuden vaatimukset
olivat sen mukaan.

Anna tunsi tämän komeuden ja ylellisyyden, johon hän oli tottumaton,
ahdistavan mieltään, mutta hän koetti tekeytyä tyyneksi ja vastasi
kenraalin kohteliaisiin puheisin ja ystävällisiin imarruksiin lempeällä
ja kainolla arvokkuudella.

"Teidän käsiinne, eno", sanoi Mustofin, "jätän minä nyt mitä minulla
kalliinta on."

"Ja saat ollakin varma siitä", vastasi kenraali, "että minä olen
vartioiva aarrettasi kuin vanha lohikäärme. Mutta, hyvät lapset, älkää
katkeroittako eron hetkeä ylen juhlallisella vakavuudella. Muutaman
kuukauden perästähän sinä taas olet luonamme, Vladimir, ja sillä aikaa
koetan minä huvitella neiti Mörckiä niin hyvin kuin voin."

"Kiitän teitä, kenraali", sanoi Anna teeskentelemättä, "mutta minä olen
maalla kasvanut ja huvituksiin tottumaton enkä minä niitä kaipaa."

"Suruja ja kaipausta haihduttamaan ovat nekin hyvät", virkkoi kenraali
ystävällisesti, -- "niin usein kuin haluatte, saatte ajella
vaunuillani. Se ainakin virkistää sekä ruumista että sielua."

"Niin, Anna, ja kun sitten kuljet viheriän metsän halki, kuunnellen
puitten huminaa ja lintujen laulua, niin oletpa jälleen tuleva
iloiseksi kuin ennenkin ja muistava ystävääsi, joka, vaikka onkin
kaukana, ajatuksissaan kumminkin vaeltaa rinnallasi", kuiskasi Mustofin
hymyillen Annalle.

Nuoruuden onnellista taikavoimaa! Eroaminen, suru ja kaipaus, kaikki
oli unohdettu! -- -- --

Katinka Petrovna astui sisään luoden palavat silmänsä huoneessa
olijoihin. Kateellisella, katkeralla mielellä havaitsi hän miten
kenraali, samoin kuin otustaan tähtäilevä kissa, katseli noita nuoria,
jotka nähdessään toisensa olivat unohtaneet kaikki ympärillään.
"Kiehuva samovari odottaa meitä", sanoi hän lopettaen sointuisalla
äänellään hiljaisuuden.

Kenraali nousi ja häntä seurasivat Anna ja Vladimir ruokasaliin, missä
Katinka Petrovna jo seisoi kirkkaan hopeaisen teekyökin ääressä
valmiina jakamaan höyryävää teetä, venäläisten lempijuomaa.

Kalliissa kiinalaisissa posliini- ja hopea-astioissa oli monenkaltaisia
laitoksia, jotka todistivat venäläisen kokin taitoa ja herkkusuun
isännän aistia.

Kellään ei kuitenkaan näkynyt olevan halua osoittaa aterialle kunniaa,
eikä puhekaan enää sujunut yhtä vilkkaasti kuin ennen. Kenraali vaan
yksin joi lasin toisen perästä teetä, muut tyytyivät vähempään.

Vihdoin oli eron hetki käsissä. Lausuttuaan Brigitalle ystävälliset
jäähyväiset, jäi Mustofin kahden kesken Annan kanssa.

Hän otti esiin pienen, taitavasti tehdyn kultaisen ristin, asetti sen
vitjoineen neidon kaulaan ja sanoi:

"Tämän amuletin antoi äitini kuollessaan minulle suojellakseen minua
onnettomuuksista, suruista ja vaaroista. Siitä päivin olen sitä
sydämelläni kantanut ja äitini sekä minun siunausteni voimalla on se
poistava isäsi kirouksen ja oleva sinulle, Annani, onnea tuottava
taikakalu." Vladimirin puhe oli vakavaa ja hellää. "Täst'edes on suurin
ilomme oleva kirjoittaa toisillemme. Kenraali Demidoff on luvannut
toimittaa sinun kirjeesi tarkoilleen minulle, ja minulla taas on
mahtavia ystäviä, jotka siinä kohden auttavat minua. Ole luja ja uljas,
Annani, kuten sotilaan morsiamen tulee. Elä toivossa, voi hyvin!"

Lämmin, värisevä suutelo, viimeinen kädenpuristus, ja Vladimir oli
poissa.

Viidentoista vuoden iällä itkee nuori sydän surunsa ja niin teki
Annakin. Koko yön istui hän akkunan luona, mietiskeli ja itki. Silloin
tuntui hänestä yht'äkkiä kuin olisi hänen isänsä haamu lähestynyt häntä
ojentaen hänelle kättään, mutta kun hän koetti tarttua siihen,
hapuroitsi hän vaan tyhjää ilmaa.

Ja kumminkin oli hän kuulevinaan isän puhetta, kertomusta, jota tämä
joskus iltavalkean ääressä oli jutellut.

"Käsi kädessä vaeltaa elämän läpitse kaksi sisarta", niin se tarina
alkoi. "Toinen heistä on kuin pohjolan keväinen ilta, jolloin päivän ja
yön väreet sulautuvat yhteen ja salaperäinen valju ilma vipisee niin
surullisesti. Kalpeana ja vakavana, kyyneleet silmissä, kulkee hän
hitaasti eteenpäin ja kolkuttaa kaikkialla ovelle, kunnes hänet
päästetään sisään.

"Toinen sisar on taas iloinen ja loistava kuin toukokuun aamu, kun
leivonen liverrellen lentelee pilvissä, vuokot lehdossa kukkivat ja
rannan vihannat koivut katselevat kuvaansa järven sinertävästä
helmasta. Hänen silmänsä ovat kirkkaat ja säteilevät, suu hymyilee ja
sydän tykkii hilpeästi. Kaikkialla otetaan hän kernaasti vastaan. Jos
hänen vanhempi sisarensa viipyy jossakin, odottaa hän, kunnes tämä on
täyttänyt tehtävänsä ja liitelee sitten vasta sisään, tahi jos hänellä
on kiirut, heittää hän vaan kukkasen avonaisesta akkunasta huoneesen ja
rientää eteenpäin.

"Toisen sisaren nimi on Suru, toisen Ilo. Vanhempi heistä tuli
maailmaan silloin, kun ensimmäinen ihmispari lankesi syntiin; kun
sitten Jumala antoi sovinnon lupauksen, syntyi toivo ja sen kanssa Ilo.
Usein seuraa Suru kuolon enkeliä; itkien seisoo hän haudoilla ja
sairasvuodetten ääressä ja missä puute, synti ja pimeys vallitsee.
Hänen sydämensä tykkii säälistä kaikkia kohtaan, kädellään osoittaa hän
uskon ristiä ja katsoo taaksensa, eikö hänen sisarensa Ilo jo saapuisi.
Ja tämä tuleekin toivon loistava hengetär rinnallaan; usein on se
'ijäisyyden toivo', mutta sitä parempi.

"Harras rakkaus yhdistää nuo kaksi sisarta, Surun ja Ilon toisiinsa,
eivätkä ne koskaan eroa niin kauan kun yksikin kilvoitteleva sielu
löytyy maan päällä. Ne ovat lähteneet samasta kädestä ja niiden ylevä
tarkoitus on johdattaa heikkoa, sotivaa ja eksynyttä ihmishenkeä
Jumalan tykö."

Anna itkeä nyyhkytti. Silloin alkoi kaukaa kuulua sotamusiikin
säveleitä ja etenevää tahdinmukaista astuntaa. Hän tiesi mitä se
merkitsi, venäläiset joukot lähtivät nyt päivän noustessa kotimaahansa.

Anna katsoa tuijotti torille päin, jonne sotamiehet lähtöä varten
olivat kokoontuneet, mutta siinä oli vastapäätä kadun toisella puolella
kivikartano, eikä hän muuta nähnyt kuin auringon vipisevän säteen
valkealla muurilla ja kappaleen sinistä taivasta.

       *       *       *       *       *

Sillä aikaa, kun Anna rauhassa sai lopettaa rippikoulunsa, kävi Katinka
Petrovnan asema kenraali Demidoffin talossa yhä horjuvammaksi. Hän ei
itse varmasti tiennyt, miten asia oli, mutta hän tunsi, että ilmassa
oli myrskyn enteitä, sillä hänen isäntänsä ei ollut ennen koskaan
osoittanut hänelle niin silminnähtävää välinpitämättömyyttä ja
kärsimättömyyttä, ei koskaan ennen sillä tavoin tehnyt pilkkaa hänen
tunteistaan ja halveksinut hänen toiveitansa. Kuinka iloiseksi hän
sentähden tulikaan, kun Ivan eräänä iltana ilmoitti hänelle, että
kenraali tahtoi häntä yksityisesti puheilleen; se oli harvoin viime
aikoina tullut enää kysymykseen. Sentähden tahtoikin hän nyt pukeutua
oikein huolellisesti, ja siitä saivat hänen orjapiikansa kyllin työtä,
jotka rauhattomina häärivät hänen ympärillään, peljäten jollakin
suututtavansa hirmuvaltaista, kärsimätöntä hallitsijatartaan.

Häijyllä tuulella olikin Katinka Petrovna, istuessaan tuossa pieni
koira sylissä ja jakaen runsaasti käskyjä ja toria.

"Älä raasta viimeisiä hiuskarvoja päästäni, Masha! Äläkä sinä, Sassa,
liikuta puuteritöyhtöä niin raskaalla kädellä, kuin pesisit lattiaa!
Aiotko sinä, Tatjana, varastaa kalliita kiviäni, vai mitä puurrat niin
kauan juvelilippaassani?" sinkui hän uhkaavalla äänellä vuoroin
kullekin.

"Minä en ole koskaan varastanut enkä aio sitä tehdä; luulkaa minusta
mitä tahanne", vastasi viimeksimainittu, jonka säännölliset
kasvonpiirteet ja kukoistava iho todistivat hänen tserkessiläistä
syntyperäänsä.

Kiukustuneena kohoitti Katinka Petrovna kätensä lyödäkseen tyttöä,
mutta ketterästi vältti tämä lyönnin eikä voinut olla hymyilemättä
onnistumattomalle yritykselle. Se suututti tietysti yhä enemmän
Katinkaa, mutta hän hillitsi vihansa ja lausui kylmästi:

"Näkyypä olevan aika nöyristää sinun sisusi, Tatjana. Minä käsken
hovimestarin annettamaan sinulle viisitoista hosumaa, tahi odotapas:
Suomi on rikas koivuista, viisikolmatta lyöntiä norjalla vitsalla on
lempeä rangaistus. Toivon että olet tyytyväinen lempeyteeni!"

Kimeä nauru pääsi Katinkan huulilta.

"Tyytyväinenkö? en toki", vastasi Tatjana sukunsa koko ylpeydellä,
"sillä tietäkää, hallitsiatar, ett'en minä koskaan antau teidän raakain
kättenne suomittavaksi. Kylläksi kauan olemme me kärsineet teidän
julmuuttanne, mutta pian lieneekin meidän vuoromme nauraa teille,
Katinka Petrovna, sillä meidän silmämme ovat huomanneet enemmän, kuin
voitte aavistaakaan -- teidän tähtenne on sammumaisillaan. Minun
ylitseni on valtanne lopussa. Kyynelilläni ja rukouksillani olen minä,
näette, saanut vapauskirjan kenraali Demidoffilta, joka teihin
verrattuna on enkeli, ja minulla on oikeus mennä mihin tahdon. Hyvästi,
Katinka Petrovna, minä lähden kotimaani vuorille!"

Jok'ikinen verenpisara oli kadonnut Katinkan poskilta, ja hänen
silmänsä säkenöitsivät tserkessiläiselle tytölle, joka pää pystyssä
kumartaen läksi tiehensä.

Kauhistuneina riensivät toiset palvelijat antamaan hallitsijattarelleen
kultaisen sienirasian ja kostuttamaan vedellä hänen otsaansa.
Kostonhimo saikin hänen pian toipumaan ja hän antoi pukea itsensä mitä
suurimmalla kiirulla.

Vähitellen rauhoittui hän ja oli vihdoin valmiiksi puettu, mutta
katsoessaan suureen Venetsian peiliin, ei hän tuntenut itseään
tyytyväiseksi. Sininen silkkipuku ei näet soveltunut laisinkaan hänen
kalpealle iholleen, lyhyet hihat paljastivat liiaksi hänen laihoja
käsivarsiaan, eikä ylhäälle kiedottu tukkakaan ollut sopusuhteessa
hänen pienen päänsä kanssa. Se ei kelvannut, piti valita toinen puku,
yksinkertaisempi ja hänen muodolleen sopivampi!

Toinen puku toisensa perästä tuotiin esille ja hyljättiin, kunnes
Katinka vihdoin päätti pukeutua samalla tavalla kuin silloin, kun
kenraali Demidoff ensi kerran oli hänet nähnyt ja ihastunut hänen
kauneuteensa, ja niin tehtiinkin. Mielihyvällä katseli hän nyt itseään
peilistä ja hänen mielestään sopikin venäläinen kansallispuku hänelle
vielä varsin mainiosti. Hän hymyili omalle kuvalleen, unohti äskeisen
harminsa ja kiiruhti iloisena kenraalin luokse siinä toivossa, että
hänen valtansa olisi vielä yhtä suuri ja vastustamaton kuin ennenkin.

"Pyhän Nikolain parran nimessä, olethan sinä koristeltu kuin aikoisit
naamiohuveihin eli Novgorodin markkinoille!" vastasi kenraali Katinkan
tervehdykseen. "Luulet kaiketi olevasi yhtä nuori ja kaunis kuin
silloin, kun tuo aatelismies myi sinut minulle, ylisteltyään Moskovan
sanomissa kauneuttasi ja ansioitasi. Puuteri ja poskimaali eivät voi
koskaan palkita, mitä vuosikymmenet ovat kuluttaneet."

Masentuneena kuunteli Katinka näitä pilkallisia sanoja. Oliko Tatjana
sittenkin ollut oikeassa, oliko hänen tähtensä sammumaisillaan!

"Minä en ymmärrä", sanoi hän vältellen, "minkätähden muistutatte
minulle noita menneitä aikoja?"

"Minkäkötähden!" huudahti kenraali, "sentähden että muistaisit mikä
sinä olet ollut ja olisit tulevasta kohtalostasi kiitollinen. Sinä olet
nauttinut kyllin kunniaa ja arvoa talossani, mutta nyt on kaikki
ohitse, Katinka Petrovna."

"Mitä puhutte, kenraali", sanoi Katinka väännellen kyyneleet silmissä
käsiään, "tahdotteko karkoittaa minut pois, uhrattuani nuoruuteni
voimat ja sydämeni parhaimmat tunteet luonanne? -- Boris, sanokaa
laskevanne leikkiä!"

"Ei, Kasanin Rouvan nimessä, sitä en tee. -- Katinka, sinä olet
auttamattomasti vanha ja heikko, sillä minä en ole koskaan ennen nähnyt
sinun itkevän, ja sinä kumminkin tiedät minun vihaavan naisen kyyneliä.
Et voi pitää minua muuna kuin lempeänä", jatkoi kenraali, "kun sallin
sinun pitää kaikki pukusi ja sitäpaitsi lahjoitan sinulle Aleksei
Pauloffin mieheksi."

"Aleksei Pauloffin, tuon köyhän alio-upseerin!"

"Niin, Katinka, nuori haukka on pian vievä kanssaan valkoisen joutsenen
puolisonaan", sanoi kenraali pilkallisesti nauraen. "Älä näytä noin
säikähtyneeltä, Katinka, onhan Aleksei Pauloff oleva rikas omistaessaan
sinut. Hän onkin valmis kaikkeen ja suostuu jo huomenna viettämään
häänsä; sitten matkustatte te heti Pietariin, mihin valittusi on
määrätty virantekoon. -- Enkö ole isällisesti pitänyt sinusta huolta?"

"Ja sen olette ainoastaan tehnyt voidaksenne huomiota herättämättä
poistaa minut. Älkää luulko, -- Boris Demidoff, ett'en oivalla teitä;
olenhan minä tottunut lukemaan jok'ikisen ajatuksen teidän sielustanne
jonka pohjattomista kuiluista minäkin rukoilisin pyhäin varjelemaan
itseäni!" huudahti Katinka raivoissaan ja loi kenraaliin vihaisen
katseen.

"Riittää jo, vaimo", sanoi kenraali ankarasti ja sysäsi hänet kädellään
ulos ovesta, "älä suututa minua äläkä koettele kärsivällisyyttäni,
sillä sinuakin varten voi löytyä ruoska."

Katinka Petrovnan täytyi siten tyytyä kohtaloonsa, vaikka hänen sisunsa
kyllä kuohui. Suurinta nöyryytystä sai hän kumminkin vielä kerran
tuntea, kun hän suitsutuksilla täytetyssä kirkossa väkijoukon seasta
huomasi Tatjanan, joka sysimustilla silmillään ilkkuen katseli häntä.



VIII.


    Miss' on rauhan satama,
    Syömen tyyni onnela?
    Missä määrä kaukainen
    Kytevien toiveiden?

"Herrani, kenraali Demidoff, lähettää nämä lahjat teille, ihana neiti,
kunnioituksensa ja ihailunsa todisteeksi", virkkoi Ivan eräänä päivänä
Annalle astuttuaan hänen huoneesensa. Ystävällisesti päätään
nyökäyttäen otti tämä kumartelevalta palvelijalta kääryn ja avasi sen
tyynesti. Hän näki siinä ihmeekseen kaksi varsin kallista silkkipukua,
toisen hopeankarvaisen, toisen ruusunpunaisen. Kaksi kullankirjaeltua
vyöhyttä ja hohtokivinen koriste oli siinä myöskin.

Hymysuin ja loistavin silmin katseli Anna tuota viehättävää komeutta,
levitteli lapsellisella ihastuksella pukuja ja käänteli auringon
valossa hohtavaa juvelikoristetta.

"Ei kuningattarella Lovisa Ulriikallakaan, jonka hovissa isoäitini
aikoinaan oli hanhenpaimenena, ole voinut olla kauniimpia ja komeampia
pukuja kuin nämä", huudahti Brigitta, joka oli yhtä ihastunut kuin
Annakin. "Katsokaa, mikä ihmeellinen loisto tällä kankaalla on, kuinka
se on paksu ja kuitenkin niin pehmoinen kudonnaltaan! Ja tämä
kaulakoriste, miten se säkenöi ja välkkyy! Teidän, Anna, tulee
todellakin olla kiitollinen kenraalin ystävällisyydestä."

Anna katsoi vuoroin Brigitan hiettaisiin silmiin, hovimestarin nöyrästi
kumarrettuun selkään ja noihin komeoihin lahjoihin, ja vuoroin hän
punehtui ja vaaleni; ja värisevä kyynel, jota ei muut huomanneet,
kostutti hänen pitkiä silmänripsiään.

"Briitta muori", sanoi hän vihdoin ja asetti kaikki takaisin kääryyn,
"isäni varoitti minua usein maailman turhuudesta ja kiillosta, joka
kietoo ja lumoo meidän sydämemme ja minä tahdon koettaa muistella hänen
opetuksiaan. -- Ivan", jatkoi hän hovimestarille, "tervehdi isäntääsi
ja sano että olen kiitollinen hänen hyvyydestään, vaan ett'en voi enkä
tahdo vastaanottaa hänen lahjojaan, koska ne eivät sovellu lapsuudesta
totuttuun yksinkertaisuuteeni."

"Kuten käskette, ihana neiti", vastasi hämmästynyt Ivan, "mutta minun
luullakseni olisi paras, ett'ette kieltäytyisi ottamasta vastaan
kenraali Demidoffin lahjoja, sillä hän on ylpeä, kovin ylpeä, eikä
suvaitse koskaan kieltoa."

"Mutta minä toivon hänen ylpeytensä olevan jaloa laatua ja että hän
antaa minulle anteeksi. Tehkää kuten pyysin, hyvä Ivan!" Hovimestari
kumarsi syvään ja lähti huoneesta.

Oliko Anna tehnyt oikein hyljätessään miehen lahjat, joka oli
osoittanut hänelle niin paljon hyvyyttä ja hellätuntoista huomiota,
joka oli hänen suojelijansa ja joka ehkä tuntisi itsensä syvästi
loukatuksi. Olisiko hänen isänsä, olisiko Vladimir hyväksynyt hänen
käytöksensä?

Moiset ajatukset liitelivät Annan päässä; hän tunsi itsensä niin
yksinäiseksi, niin hyljätyksi, hänen täytyi tehdä niinkuin hänen
sydämensä ja omatuntonsa häntä kehoitti.

"Lapsi", sanoi Brigitta hellästi nuhtelevalla äänellä, "minä en oivalla
teitä. Kotona Ahvenanmaalla voitte te iloita pumpulihameesta, jonka
minä yksinkertaisen aistini mukaan olin raidoittanut ja kutonut, ja nyt
lähetätte te takaisin puvut, joista moni tyttö teitä kadehtisi."

Vienosti hymyillen kuunteli Anna Brigitan puhetta ja virkkoi: "Ennen
veljeltä vetosta kuin olutta vierahalta -- --"

"Niin, te arvelette että: ehdon valta ahvenella ottaa onkeen, jos
tahtoo", liitti Brigitta, mutta miettiväisenä jatkoi Anna:

"Sitäpaitsi -- vaikka kenraali on pyytänyt minun pitämään taloansa
kotinani ja kohtelee minua suurimmalla ystävyydellä, tuntuu minusta
joskus kumminkin kuin olisin kanarialintu, jolla on kaikki tarpeensa,
mutta joka sittenkin räpyttää pieniä siipiään kullattua häkkiä vasten,
tietäen olevansa vanki." -- -- --

Malttamattomasti oli kenraali Demidoff tällä aikaa odottanut Ivania
palajavaksi Annan luota. Hänen ei johtunut vähääkään mieleensä, että
Anna lähettäisi lahjat takaisin, ja sentähden olikin hänen
pettymyksensä kaksinkertainen, kun hän odottaessaan lämpimiä
tervehdyksiä ja kiitoksia saikin kieltävän vastauksen.

"Jos olisit laatinut sanasi paremmin, niin olenpa varma siitä, ett'ei
neiti Mörck olisi kieltäytynyt vastaanottamasta lahjoja", sanoi hän ja
polki jalkaansa lattiaan. "Joll'et olisi Ivan, niin saisi hemmoiteltu
selkäsi tuntea kymmenkunnan vitsanlyömää. Mene, jätä minut yksin."

Palvelija totteli silmänräpäyksessä käskyä ja poistui ääneti peljäten
häiritsevänsä isäntäänsä, jonka povessa viha ja intohimot riehuivat.

"Minun täytyy saada hänet omakseni millä hinnalla hyvänsä!" sanoi
kenraali itsekseen. "Hän on satujen prinsessaa ihanampi, ja Boris
Demidoff ei ole kyllin tyhmä heittääkseen luotaan puhtaan helmen.
Naisen sydän voitetaan lahjoilla, enkä minä luule Anna Mörckin olevan
erilaisen muita. Ennen kutsuttiin minua vastustamattomaksi; tahdon
vielä tänä päivänä koettaa voimaani ja viedä itse lahjat takaisin
kaunottarelleni, mutta varovasti, varovasti -- -- --"

Kenraali hymyili tyytyväisenä ja varmana voitosta, ja kun hänen
mielensä sitten oli tyyntynyt, antoi hän ilmoittaa tulonsa
suosikilleen.

Aavistamatta mitä hänen nuoruutensa ja loistava kauneutensa oli
vaikuttanut vanhassa kenraalissa otti Anna hänet ystävällisellä
kohteliaisuudella vastaan ja hänen käytöksessään ilmestyi niin harrasta
luottamusta, että se olisi liikuttanut jokaista paitsi tätä miestä,
jonka asianhaarat olivat panneet hänen ainoaksi suojelijaksensa.

Hienolla tavallaan tarttui kenraali tervehtiessään Annan käteen ja
nosti sen huulilleen, mutta tyttö veti äkkiä, säikähtyen kätensä pois.

"Eihän teidän, vanhan miehen, sovi suudella nuoren tytön kättä", sanoi
hän arvokkaasti. "Olen jo ennen pyytänyt teidän säästämään minua tästä
kohteliaasta tavasta, joka ei laisinkaan sovellu minulle."

"Vanhan miehen!" kenraalin sisu kuohahti. IImaisihan Anna liian
selvästi että heidän välillä oli ylipääsemätön juopa.

"Te unohdatte, neiti Mörck", sanoi kenraali hilliten itseään,
"ett'ette enään ole lapsi, vaan on teillä täysi oikeus vaatia sitä
kohteliaisuutta, jota osoitetaan teidän ihanalle sukupuolellenne. Mutta
minä olenkin tullut ojentamaan teitä ylpeydestänne, jolla olette
hyljännyt vähäpätöiset lahjani."

"Vähäpätöiset!" huudahti Anna vilkkaasti, "älkää sanoko niin, kenraali,
ne olivat päinvastoin liian kalliit minulle."

"Teille ei ole mikään liian kallista, liian hyvää", sanoi kenraali, "ja
minä olen suoraan sanoen pahoilla mielin teidän käytöksestänne."

"Oi, sitä en olisi tahtonut", sanoi Anna lämpimästi, "minä, joka joka
päivä rukoilen Jumalan siunaamaan teitä hyvyydestänne minua kohtaan.
Mutta minä pelkään turmeltuvani", jatkoi hän vakavasti, "sillä
katsellessani näitä huoneita ja kaikkia teidän antamia kauniita lahjoja
ja pukuja pelkään minä tulevani ylpeäksi ja herjaksi."

"Te ette siis huoli lahjoistani" sanoi kenraali, "te kiellätte minulta
tämän suosion, josta minulle olisi suuri ilo!"

"Jos sillä voin tehdä teille iloa", sanoi Anna peljäten suututtavansa
kenraalin, "niin suostun pyyntöönne ja kiitän tuhansin kerroin."

"Ette saa luulla minua kiittämättömäksi, kenraali", jatkoi hän
surumielisesti, "mutta suurimmassa arvossa pitäisin kuitenkin ainoankin
rivin Mustofiniltä. Eikö vielä ole kirjettä saapunut?"

"Aina sama kysymys, lapseni, ja aina täytyy minun antaa teille kieltävä
vastaus."

"Minkä luulette olevan syynä tähän äänettömyyteen?" kysyi Anna.
"Lupasihan Vladimir, että kirjeet varmasti tulisivat käsiini."

"Sitä ei voi niin tarkoin tietää", sanoi kenraali; "nuoriin miehiinkään
ei ole paljon luottamista. Kauniit silmät panevat helposti heidän
päänsä pyörälle ja saavat heidän unohtamaan entiset mieltymiset, --
toinen tuulen puuska tuo toisia tunteita."

"Mutta Vladimir on luvannut minulle uskollisuutta, hän ei ole pettävä
eikä unohtava minua!" huudahti Anna ja hänen silmistään säteili hellyys
ja iloinen luottamus.

"Rauhoittukaa, lapseni", lohdutti kenraali, "minä hankin sekä
yksityistä että virkatietä luotettavia tietoja sisareni pojasta. Ajat
ovat hankalat, kirjeet saattavat ehkä joutua muiden käsiin -- ja paljon
voi tapahtua tuolla kaukana, josta meillä täällä ei ole aavistustakaan.
Älkää vaan hätäilkö, sillä kalvava levottomuus tekee pian ihmisen
rumaksi ja vanhaksi, ja teidänhän tulee säilyttää kauneuttanne
Vladimirin tähden." Tätä sanoessaan puristi kenraali Annan kättä
jäähyväisiksi ja lähti pois, entistä enemmän ihastuneena tuohon
suloiseen tyttöön ja lujasti päättäen uskaltaa kaikki voittaakseen
hänet.

       *       *       *       *       *

Rakastuneet, jotka meidän päivinämme tuskittelevat, joll'ei
säännöllinen posti tuo heille vähintään kerta viikkoon kirjeitä ja
joilla pahimmassa tapauksessa on sananlennätin ja telefooni
käytettävänä he ainakin voivat käsittää Anna Mörckin syvää kaipausta,
kun hän kuukausittain turhaan odotti tietoja Mustofiniltä. Kenraali
Demidoff ei saanut horjumaan tuon jalon tytön luottamusta armaasensa,
vaikka hän usein koettikin herättää hänen mielessään epäluuloja.

Eräänä päivänä tuli kenraali Annan huoneesen avattu kirje kädessä.

"Kirje Vladimirilta!" huudahti Anna huomaamatta miten kalpealta ja
riutuneelta kenraali näytti. "Mitä kirjoittaa hän, kuinka hän voi?!"

Äänetönnä ojensi kenraali Annalle kirjeen, mutta tämä pudisti päätään,
sillä se oli kirjoitettu venäjän kielellä.

"Malttakaa mielenne neiti Mörck", sanoi kenraali sääliväisesti, "ja
olkaa valmis kuulemaan pahinta."

"Pahinta!"

"Kirjeessä luetaan", jatkoi kenraali armottomalla kiiruulla, "että
Vladimir Mustofin eräässä kahakassa vihollisen etujoukon kanssa miekka
kädessä on saavuttanut soturin kunniarikkaan kuoleman. Hänen kohtalonsa
on ihana ja kadehdittava, jos ei vaan suru ja kaipaus olisi jäljellä.
-- Itkekää, lapseni, kyyneleistä ... sanotaan lähtevän huojennusta."

Mutta Anna ei itkenyt, eikä syvä tuska puhkeakaan koskaan kaikuviin
valituksiin. Hän ei tajunnut kenraalin sanoista muuta kuin että
Vladimir, jonka tähden hän oli uhrannut isänrakkauden, kodin, kaikki,
oli kuollut. Loisto oli sammunut hänen suurista silmistään, niissä asui
tuijottava, milt'ei tunnoton katse.

"Kuollut", sanoi hän vihdoin heikolla, murtuneella äänellä, "kuollut --
oi Vladimir!" ja särjetyn sydämen sanomaton tuska tuli tässä
huudahduksessa ilmi.

"Kuinka suuresti minä säälin teitä, Anna", virkkoi kenraali
mielittelevällä ystävyydellä ja pani hyväillen kätensä tytön
käsivarrelle, mutta tämä hypähti ylös kuin salaman kohtaamana.

"Jättäkää minut, kenraali", sanoi hän, "minä tahdon kernaimmin olla
yksin."

"Minä menen", sanoi tämä lempeästi, vaikka uhkaava pilvi kohosikin
hänen otsalleen, "mutta minä tulen pian takaisin, sillä teidän onnenne
on sydämelleni liian kallis voidakseni jättää teidät myötätuntoisen
ystävän lohdutusta vaille. Naisen ruikutus", jatkoi hän poistuttuaan
näkyvistä, "ei lakkaa yht'äkkiä, ja kumminkin täytyy minun ihmetellä
miten tyynellä mielellä tyttö otti vastaan sanoman armaansa kuolemasta,
ei hän parkunut eikä pyörtynyt, niinkuin olen muiden naisten nähnyt
tekevän."

Surusta menehtyneenä istui kuitenkin Anna ja ajatteli kuollutta
sulhoaan. Hän näki hänen säihkyvin silmin syöksyvän vihollista vastaan
ja ihmeteltävällä urhollisuudella jakelevan iskuja ympärilleen -- mutta
tuossa tuli luoti -- hän horjui satulassa ja huokasi raskaasti -- se
oli sattunut hänen rintaansa. Kirkas verivirta pulppusi hänen
rikkiammutuista vaatteistaan. Silmät lakastuivat ja sinisenkalpeaksi
muuttui hänen äsken vielä niin verevä ja vilkas muotonsa. Kankeana ja
kylmänä pantiin hän arkkuun, maa sai velkansa -- madot ruokansa.

Vähitellen saivat hänen ajatuksensa toisen suunnan. Ristinuskon pyhin
lohdutus laskeutui nöyryyttävänä ja sulattavana hänen raivoavalle
sydämelleen niinkuin rauhan kyyhkynen myrskyiselle merelle, ja
muistaessaan Vladimirin rakkautta ja hellyyttä kuiskasi hän, hymyillen
kyynelten läpitse:

"Me emme ole eroitetut, Vladimir, -- rakkautemme yhdistää meidät."

Sydämen on kumminkin taisteltava monta kovaa sotaa, ennenkuin se
taivaan tähden voi uhrata maalliset tunteet. Annankin koko olennossa
näkyi riutumusta ja toivottomuutta, kun kenraali toistamiseen tuli
hänen luoksensa.

"Minä kunnioitan teidän suruanne", sanoi hän ystävällisesti, "mutta
älkää liioin antautuko sen valtaan, sillä teidän elämässänne on vielä
monta rikasta ilon lähdettä."

"Sitä en voi uskoa", sanoi Anna, "minun täytyy sanoa teille tänä
päivänä jäähyväiseni ja kiittää kaikesta hyvästä, jota olen luonanne
nauttinut."

"Te tahdotte jättää minut ikävään! Anna, te olette julma, mutta sitä en
minä voi sallia", sanoi kenraali salaamatta intohimoaan ja katsellen
palavasti arastelevaa tyttöä.

"Minä rukoilen teitä, kenraali, älkää laskeko leikkiä tämmöisellä
hetkellä. Asianhaarat ovat pakoittaneet minun viipymään liian kauan
talossanne, ja pitkällinen vieras voi käydä haitalliseksi. Te olette
täyttänyt lupauksenne Mustofinille, meidän tiemme eroavat siis."

"Erehdytte, neitini", sanoi kenraali, "te jäätte ainiaaksi luokseni,
kotini on teidän, hevoseni, vaununi, palvelijani -- kaikki on kuten
tähänkin asti käytettävänänne. Te olette vielä tuleva onnelliseksi."

"Minä en voi koskaan enää tulla onnelliseksi maan päällä", vastasi
Anna. "Säälikää onnettomuuttani ja sallikaa minun rauhassa lähteä
pois."

"En koskaan!" sanoi kenraali Demidoff kärsimättömästi, "en koskaan.
Jos Mustofin olisi tullut vaatimaan teitä takaisin, ei minulla
luonnollisesti olisi ollut mitään sitä vastaan, mutta hän on kuollut ja
minä tahdon edelleen pitää teistä huolta. Eihän teillä ole ketään johon
turvaisitte, menetettyänne isänne rakkauden."

Tämä soimaus sattui kuin myrkyllinen nuoli onnettoman tytön sydämeen.
Tukehuttaen itkuaan peitti hän käsillään kasvonsa ja toisti hiljaa isän
kirouksen.

Riemuitsevan näköisenä jätti kenraali hänet, mutta pitkä aika kului,
ennenkuin uni tänä iltana soi hänelle lepoa, jota viattoman omantunnon
harvoin tarvitsee kauan odottaa. Viimein soitti hän Ivanin luokseen.

"Tuo minulle pullo puhdasta Tokaijan viiniä, jommoista ainoastaan vanha
Unkari ja lähes satavuotinen kellari voivat tarjota!" käski hän.

Ivan toi mitä pyydettiin, mutta vaikka tuo tomuuntunut pullo pian oli
tyhjennetty, ei sen sisällys kumminkaan vaikuttanut kenraalin toivon
mukaan, sillä joka kerta kun hänen viinin raskauttamat silmänluomensa
vaipuivat kiinni, alkoi hänen omantuntonsa taikakattila kiehua. Hän oli
näkevinään Vladimirin silvotun pään hopeatarjottimella sänkynsä
vieressä. Hyytynyt veri valui hitaasti tyhjään lasiin, jota
näkymättömät kädet tarjosivat hänelle, ja kaksi kirjenippua hänen
salalaatikossaan rupesi yhtäkkiä elämään. Jokainen kirjain niissä
muuttui pieniksi mustiksi peikoiksi, jotka ulvoen tanssivat ja
kiusasivat häntä.

Koira haukkui yössä -- kenraali heräsi. Kylmä hiki oli hänen otsallaan,
vaikka veri poltti suonissa kuin tuli.

"Senkötähden minua näin julmasti kidutetaan, ett'en ole kahtena
viimeisenä perjantaina paastonnut", ähki hän. "Kun saan aikaa, olen
minä ensi työkseni lepyttävä nuo pahat vallat, jotka sekoittavat sappea
elämänjuomaani. Jos ei muu auta, niin pakenen, pyhän Barbaran nimessä,
Solovetskin luostariin; siellä ainakin olen löytävä levon!"

Kenraali nukkui jälleen. Samat hirmunäytelmät, samat kauheat
unet -- -- --



IX.


Kannel kädessä lauloi Anna Mörck erästä hymniä. Laulu oli vakava,
synkkämielinen ja haikean ihana niinkuin tuo valju, surullinen
laulajatar itsekin. Jokainen sointu kanteleen vapisevilta kieliltä,
jokainen sävel hänen huuliltaan kuvastui hänen kasvoissaan haaveksivana
innostuksena. Niissä heijastui maallisista siteistä vapautuneen hengen
jalo ja ylevä nautinto.

Jonkun matkan päässä istui Brigitta kumarruksissaan kuunnellen laulua.
Pian huomasi hänen vilkkaat silmänsä kenraali Demidoffin, joka seisoi
puoleksi-avonaisella ovella ja katseli nuorta tyttöä melkein samalla
ihastuksella kuin innostunut maalari silmäilee kaunista mallia.
Harmissaan tästä mietti palvelija, miten hän salaa ilmoittaisi Annalle
kenraalin läsnäolon. Hänen kekseliäisyytensä tuli hänelle nytkin pian
avuksi, ja hän alkoi rykiä niin räikeästi ja kolkosti, että olisi sen
luullut tulevan keuhkotautisen rinnasta.

Vihaisin katsein kääntyi kenraali ympäri ja Anna hypähti niin tulisesti
ylös, että hänen kanteleensa sai vaarallisen täräyksen, ja yksi
kielistä katkesi.

Tyytyväisenä onnistuneesta juonestaan nousi Brigitta ja jätti kenraalin
ja hänen turvattinsa kahden kesken.

"Kuinka kauniisti te laulatte, neitini", sanoi kenraali ystävällisesti,
"toivoisin vaan että laulunne pian saisi iloisemman kaiun. Ettekö
tahtoisi koettaa laulaa vielä kerran duurissa ettekä aina mollissa, ei
virsiä eikä kotimaanne valittelevia ruikutuksia, vaan jonkun iloisen
vilkkaan operetin."

"Siihen ei taitoni riitä", vastasi Anna, "sillä minä en osaa niitä
monta. Mitä taas kansaani tulee, on sillä kaksikin ilmausta laulussaan,
ilon ja surun, -- mutta iloiset laulut ovat haihtuneet muistostani ja
surulliset säästän kernaimmin itselleni."

Annan käytöksessä oli ylpeää, kylmää arvokkuutta vastoin hänen entistä
lapsellista avomielisyyttään, mutta hän olikin lyhyessä ajassa oppinut
hillitsemään tunteensa tämän miehen läsnäollessa ja havainnut, että
syynä, jonkatähden häntä ei laskettu talosta lähtemään, oli muukin kuin
huolenpito hänen onnestaan.

"Te näytte olevan isänmaanrakastaja", sanoi kenraali leikillisesti, "ja
pidätte etupäässä siitä, jota teillä itsellänne on. Paimentytön laulua,
laakson kaikua ja yksinäisen hongan huminaa, mitä muuta teillä
olisikaan tarjottavaa? Verratkaa sitä toisen maan rikkaampiin
musiikkivaroihin, ja se on kuin sarkatakki silkkipuvun rinnalla."

"Te unhoitatte, kenraali, että taide on luonteeltaan
kosmopoliitillinen; se mitä nyt halveksitte, voi vielä eräänä päivänä
kohota arvoon", sanoi Anna haaveksien, "sillä kaikki tajuavat sitä,
joka luonnosta lähtee, se tulee sydämestä ja menee sydämeen."

Kenraali hymyili. "Te naiset", sanoi hän. "Rasitatte kaikkea tunteella,
ja kumminkin voitte te olla niin kylmät ja tunnottomat, milloin vaan
tahdotte."

"Minä en ymmärrä tarkoitustanne", sammalsi Anna.

"Ette, sentähden ettette tahdo ymmärtää minua", sanoi kenraali
tulisesti. "Sentähden ett'ette tahdo ymmärtää ettekä tajuta '_vanhan
miehen_' rakkautta."

"Oi kenraali Demidoff!" huudahti Anna tuskallisesti.

"Sydämeni", jatkoi kenraali, "ei ole vielä niin hiiltynyt kuin kenties
luulette; se voi vielä lempiä yhtä lämpimästi ja ehkäpä syvemmästikin
kuin nuorukaisen. Minkätähden luulettekaan minun tuhlanneen
lukemattomia suosionosoituksia teille, jos ei minussa asuisi muu tunne
kuin mikä suojelijalla on turvattiaan kohtaan?!"

"Minä en voi koskaan rakastaa ketään muuta kuin Mustofinia. -- Hänen
muistonsa on minulle pyhä, eikä mikään vieras kuva saa sitä
saastuttaa", sanoi Anna surumielisesti.

"Ja kuolleen tähden tahdotte te uhrata onnen elävän kanssa, joka voi
antaa teille kaikkea mitä hyvänsä haluatte", puhkesi kenraali
innokkaasti sanomaan. "Anna, minä, joka olen niin ylpeä kaikille
muille, tahdon orjana totella pienintä viittaustanne, maata
jaloissanne, jos sitä tahdotte."

"Totinen rakkaus ei vaadi orjanpalvelusta", sanoi Anna. Häntä
suojelivat viattomuuden ja puhtauden ystävälliset vallat tuolta
intohimoiselta mieheltä.

"Ja mimmoiseksi ajattelette te oikeastaan rakkauden, neitini?"

"Suurimmaksi ja pyhimmäksi tunteeksi", sanoi Anna kainosti, mutta
vakavasti, "jonka Jumala on painanut ihmisen sydämeen, ja joka, vaikka
se keskeytyykin täällä maan päällä, on puhdistettuna ja vapautettuna
kestävä yli ajan."

Anna ajatteli Vladimiria ja kyyneleet tulivat hänen silmiinsä.

"Te puhutte kauniisti", sanoi kenraali nauraen, "ja kumminkin erhetytte
te päättäessänne, että rakkauden tulee olla ikuisen. Ei, Anna, sitä
voidaan toistella äärettömiin asti -- ja se tulee _teidänkin_ oppia
minua kohtaan."

"Vaiti, kenraali, vaiti!" sanoi Anna, silmät harmista säihkyen.
"Jokainen sana, jonka puhutte minulle rakkaudesta, on suurin loukkaus."

"Ahvenanmaan ihana kukka, kuinka kaunis olettekaan vihassanne",
huudahti kenraali.

"Ystävänkin imarrus on iljettävä", sanoi Anna kylmästi, "vihamiehen
kaksinkertaisesti inhoittava."

"Älkäämme kiivastuko toisiimme", sanoi kenraali tyynen ja ystävällisen
näköisenä. "Te olette kovin liikutettu, Anna, kävely vaikuttaisi
kenties hyvää ja jähdyttäisi tulista vertanne. Jos suvaitsette, niin
annan siitä käskyn teitä seuraaville palvelijoille."

"Kiitän, jos olette niin hyvä", sanoi Anna ja huokasi kevenneellä
mielellä nähdessään pääsevänsä ikävästä tilasta.

"Pelasta minut, taivaan tähden tuolta mieheltä!" huudahti Anna
kenraalin poistuttua ja syöksyi kauhistuneena Brigitan luokse läheiseen
huoneesen. "Sinä et saa lähteä luotani kun hän tulee, vaan täytyy sinun
aina seistä rinnallani ja estää hänen likenemistään."

"En ole muistanut kertoa", sanoi huolestunut Brigitta, "miten kenraali
eilen viimeksi nimitti minua vanhaksi lohikäärmeeksi ja pyysi, ett'en
minä seisoisi kuuntelemassa, kun hänellä on jotain teille puhuttavaa,
ikäänkuin minä hänen renkutustaan ymmärtäisin! Jos en tottele, niin
pelkään suututtavani hänet siihen määrään, että hän eroittaa minut
teistä, ja se olisi nykyisessä tilassamme kaikkein pahinta. -- Mitä on
tapahtunut, puhukaa? Vapisettehan te, lapsi parka, koko ruumiiltanne
kuin haavanlehti!"

"Oi Brigitta, mitä minun on täytynyt kuulla", sanoi Anna. "Kenraali on
tänään puhunut minulle suoraan rakkaudesta tavalla, joka saa sydämeni
kauhusta kangistumaan. -- Mutta tule, Briitta muori, kenraali on
ehdoittanut minulle kävelymatkan, ja meidän tulee kiiruhtaa, ettei joku
oikku ennättäisi tehdä sitä tyhjäksi."

Anna heittäytyi entisen holhojansa syliin ja piiloitti päänsä hänen
poveensa.

"Sinä olet oikeassa", jatkoi hän, "meidän tulee olla varovat, ett'ei
kenraali näkisi hyväksi eroittaa meitä. -- Yksin on minun ponnisteltava
vasten elämäni vuolasta virtaa. Hyvä Jumala, jos voimani loppuisivat ja
veden vaahtoisa pyörre tempaisi minut mukanaan synkkään syvyyteen!"

Ystävällisin sanoin rauhoitti Brigitta epätoivoista tyttöä, sitten
pukeusivat he nopeasti päällysvaatteisin ja lähtivät.

"Ihana kuin Venus ja siveä kuin nunna", ajatteli kenraali itsekseen
palattuaan huoneesensa. "Linna ei olekaan niin helposti valloitettu
kuin luulin. Lahjoihin ei hän pane suurta arvoa ja ystävyyttäni alkaa
hän epäillä. Minun täytyy käyttää toista menetystapaa, rynnäkköä, ja --
voitto on minun! -- Ihmeellinen, lumottu tunne, joka tekee minut
narriksi ja valtaa koko sieluni, -- vaan tuossahan hän tulee, ihanin
naisista, -- mikä ryhti, mikä sulous!"

Tällä hetkellä kulki Anna todellakin Brigitan seurassa akkunan ohitse.
Heidän jäljessään astui kaksi palvelijaa loistavassa liveripuvussa
turvallisuudenvahtina; se oli kokonaan tarpeeton varokeino niin
rauhallisessa kaupungissa kuin Turussa, mutta luulokas ja
mustasukkainen kenraali oli katsonut sen tarpeelliseksi, kenties
estääkseen siten Annaa vaihtamasta puhetta kenenkään kanssa.

"Briitta muori", sanoi Anna, kuinka raikkaalta ja suloiselta tuntuu
ilma, kun tulee noista kuumista saleista, jotka kaikessa loistossaan
ovat minusta kuin Venedigin lyijykamarit onnettomasta vangista. Kuinka
keveää on täällä hengittää! Toivoisin voivani lintuna lentää kauas,
kauas siitä hirmusta, joka täällä minua uhkaa."

"Ja mihin pakenisitte te, lapsi parka" kuiskasi Brigitta.

"Sinä puhut ikäänkuin minun pakoni joskus voisi toteutua, hyvä
Brigitta", vastasi Anna, "mutta jos niin olisikin, niin tiedän kyllä
avarassa Suomessa löytyvän jonkun piilopaikan sen onnettomalle
tyttärelle, jos ei muuallakaan, niin synkässä sydänmaassa, jonka petoja
minä en niinkään paljon pelkäisi kuin kenraali Demidoffia!"

He olivat Annan puhuessa saapuneet eräälle kauppapuodille, johon he
päättivät mennä ostoksille.

Huoneen peräpuolella istui viheriäksi maalatun korkean pulpetin ääressä
nuori mies lukien uutterasti kirjaa. Annan ja Brigitan astuessa sisään
katsahti hän kumminkin hajamielisen näköisenä ylös, järjesteli rajiaan,
silitti kädellään valkoista tukkaansa ja kiersi vaksittuja viiksiään,
jotka varjosivat hänen ylähuultaan.

Tämä kaikki oli nopeasti tehty, mutta eräs vanhempi kumppani oli jo
ehtinyt ennen häntä palvelemaan tulijoita, ja hänen täytyi sentähden
vetäytyä takaisin toimettomana, mutta varsin mieltyneenä katselijana.
Hänen edessään seisoi nimittäin ihan elävänä semmoinen kaunotar, joista
hän oli lukenut lempiromaaneissaan, ja joita hän tähän saakka ei ollut
luullut löytyvän muualla kuin novellinkirjoittajan mielikuvituksessa;
erittäinkin liikutti hänen mieltään noissa säännöllisissä, armaissa
kasvoissa ilmenevä surullinen, kärsivä katse.

Tavattoman tulisesti kysyikin hän vierasten poistuttua kumppaniltaan,
kuka tuo nuori tyttö oli.

"Berndt Wilhelm", vastasi kumppani nauraen, "täytyy todellakin olla
sinunmoisesi voidakseen olla tietämättä kuka hän on! Etkö sitten
koskaan ole kuullut puhuttavan kenraali Demidoffista?"

"Olen kyllä, hänhän on venäläisten joukkojen päällikkö täällä."

"No sitten tietänet myöskin, että tämä nuori nainen on: kenraali
Demidoffin neiti!"

"Kenraali Demidoffin neiti! mikä nimitys!"

"Niin, enempää en minä asiasta tiedä. Hänen asemansa tuon ylellisen
venäläisen talossa ei liene liioin kadehdittava. Jos tahdot ottaa siitä
lähemmin selkoa, niin: onnea vaan! minuun se ei koske."

Näin virkkoi kumppani hymyillen, kiepahti kenkänsä korolla ympäri ja
jätti meidän kyynäräritarimme hänen unelmiinsa.

       *       *       *       *       *

Mitä Anna jo alussa oli aavistanut, oli käynyt toteen, hän oli tuon
venäläisen kenraalin luona vankina. Silloin ei hän ollut tietänyt,
minkätähden hänen vapaudellensa taottiin kahleita, nyt tiesi hän sen
ylen hyvin, ja ajatellessaan sitä hän kauhistui, mutta siitä varttui
hänelle mielenlujuutta, jota hän vaaran lähestyessä tarvitsikin.
Nöyränä taipui hän katkerain koetusten alaiseksi; oma järkähtämättömyys
ja luottamus Jumalaan olivat hänen ainoana toivonaan tuota hillitöntä
miestä vastaan, jonka käsiin hän oli joutunut.

"Te kohtelette minua, Anna, niinkuin olisin minä pyövelinne enkä
hyväntekijänne", sanoi kenraali eräänä päivänä hänelle. "Te olette niin
kalsea ja tunnoton minua kohtaan, ettekä tuommoinen hento ruusu, joksi
teitä kerran luulin."

"Piikit on ruusullakin, ei vaan yksin orjantappuralla", vastasi Anna.

"Ja hyvästi pistävätkin kun tahtovat", sanoi kenraali hymyillen.

"Muulla tavoin ei voi ollakaan", virkkoi Anna.

"Mutta sen täytyy", lausui kenraali. "Vihasta rakkauteen sanotaan vaan
olevan yksi askel, ja niin toivon olevankin, Annaseni."

"Minä en vihaa ketään, mutta minä inhoan teitä kenraali. Kuinka jalo te
sitävastoin olisitte, jos tekisitte oikeutta onnettomalle tytölle,
ettekä kietoisi sieluanne itsekkäisyyden mustaan verhoon."

"Totta kyllä", sanoi kenraali, "jos ei minulla olisi niin mahtavaa
yllykettä."

"Mahtavaa yllykettä, mitä!"

"Rakkautta, Anna, rakkautta!" huudahti kenraali. "Ihana tyttö, antakaa
minulle vaikka kuinka pieni osa siitä vastineeksi, ja minä olen oleva
onnellisin kuolevaisista."

"Olenhan jo kerran teille julki sanonut, ett'en voi rakastaa ketään
muuta kuin Mustofinia, ja siitä tulee teidän ymmärtää, etten rupea
mihinkään yhteyteen teidän kanssanne."

"Se ei ole ollut koskaan tarkoitukseni", sanoi kenraali nauraen, "jos
sillä tarkoitatte avioliittoa, joka minulle olisi sama kuin rotanloukku
kotkalle. Ei! vapaasti kuin sekin tahdon mä liidellä, nauttia, elää ja
rakastaa -- rakastaa _teitäkin_ ainoastaan -- -- --"

Kenraali kumartui ja kuiskasi Annan korvaan kaksi sanaa, jotka
täyttivät hänet suurimmalla kauhulla. "Isä parka", sanoi hän, "kuinka
syvälle on tyttäresi vajonnut, kun hänen täytyy kuunnella tuommoista!
Minä en ymmärrä, kenraali", jatkoi hän, "mimmoisten naisten kanssa te
olette ollut yhteydessä voidessanne puhutella minua näin häpeällisellä
tavalla. Mutta tietäkää, ett'en minä koskaan rupea teidän himonne
uhriksi, jota te koetatte peitellä kauniilla sanoilla. -- Menkää,
kenraali Demidoff, älkääkä kiihoittako minua viimeiseen asti."

"Mitä en hyvällä saa koetan hankkia väkivallalla", sanoi kenraali,
"minä opetan teidät taipumaan tahtoni mukaan."

"Taipumaan tahtonne mukaan!" toisti Anna, "taipumaan -- mihin? --
häpeään! Laupias Jumala!"

"Te pauhaatte turhaan, ihana tyttö, sillä kukaan ei auta teitä eikä
pidä lukua mitä näiden seinäin sisällä tapahtuu. Uhoitelkaa, repikää
taivas ja maa, te niskoittelija, ja kumminkaan ette pääse minusta, yhtä
vähän kuin hiiri kissan kynsistä."

Suonet paisuivat kenraalin otsalla ja pahat himot väänsivät hänen
kasvojaan, kun hän lähestyi tyttöä.

"Älkää tulko liki", sanoi Anna. "Näinkö ritarillisuus ja kunnia
käskevät teidän kohtelemaan turvatonta? Näinkö te, uskoton kenraali,
pidätte Mustofinille -- kuolleelle -- antamanne lupauksen?!"

Nämä nuhteet ja vetoaminen vainajaan sytyttivät kenraalissa niin
sanomatonta vihaa tyttöä vastaan, joka rohkeni vastustaa ja suututtaa
häntä, että hän unhoitti kaiken muun. Leimuavin silmin ja hammasta
purren tarttui hän Annan pitkään tukkaan, kietoi sen kätensä ympäri ja
heitti hänet huoneen nurkkaan, jonka jälkeen hän poistui iskien ovea
niin kovasti kiinni, että seinät tärähtivät.

Kovasta sysäyksestä tointuneena, otsa veressä ja jäsenet ruhjottuna,
makasi Anna liikkumattomana lattialla, kun Brigitta tuli sisään. Itkien
nosti hän tytön sohvalle, asetti kylmiä kääreitä hänen päänsä ympärille
ja kävi iloiseksi nähdessään hänen virkoavan. Vaikka Anna tunsikin
olevansa niin väsynyt ja heikko, pyysi hän kumminkin ennen kaikkea,
että Brigitta lukisi hänelle.

"Mitä minun pitää lukea, rakas lapseni?" kysyi Brigitta.

"Kuningas Davidin 139:s salmi, hyvä Briitta muori", sanoi Anna
matalalla mutta selvällä äänellä, osoittaen kädellään raamattua
pöydältä.

Brigitta otti pyhän kirjan, istuutui lähelle sohvaa ja katsahdettuaan
vielä kerran rauhattomasti sairaan suuriin, ihmeellisesti loistaviin
silmiin alkoi hän lukea, ensin tosin vapisevalla äänellä, mutta mitä
kauemmin hän luki, sitä enemmän voimaa saivat nuo juhlalliset sanat.
Kun hän tuli tähän paikkaan: "_Jos minä astuisin ylös taivaasen, niin
Sinä siellä olet: jos minä vuoteeni helvetissä rakentaisin, katso, Sinä
myös siellä olet. Jos minä ottaisin aamuruskon siivet ja asuisin meren
äärissä, niin Sinun kätes sielläkin minua johdattais, ja Sinun oikia
kätes pitäis minun_", silloin kirkastuivat Annan kalpeat kasvot ja hän
hymyili autuaallisesti. Vakavasti kertoi hän sitten salmin kaksi
viimeistä värssyä: "_Tutki minua Jumala ja koettele minun sydämeni:
kiusaa minua ja ymmärrä, kuinka minä ajattelen. Ja katsos, jos minä
pahalla tiellä lienen, niin saata minua ijankaikkiselle tielle_."

Tuskin oli Briitta muori ehtinyt tauota, kun ovi avattiin ja kenraali
jälleen astui sisään.

Käskevällä silmäyksellä pakoitti hän vastahakoisen palvelijan
poistumaan ja lähestyi sitten Annaa, joka vaivoin nousi ylös.

"Vanha venäläinen sananlasku sanoo: kussa on viha, siellä on myös
hyväntahtoisuus ja anteeksiantamus", virkkoi hän. "Oi Anna, voiko tämä
toteutua teistäkin? Sanokaa että niin on, sillä muutoin tulen minä
hulluksi! -- Minä puolestani olen antanut anteeksi _teille_, suloinen
enkeli! -- antakaa tekin minulle!"

"Minä koetan", sanoi Anna, "jos lupaatte olla uudistamatta äskeistä
kohtausta, sillä ette uhkauksilla ettekä houkutuksilla ole saava minua
luopumaan siitä, mitä pidän oikeana."

"Väkivallalla en teitä enää pakoitakaan rakastamaan minua, mutta
lahjoittakaa minulle edes murunen lämpimän sydämenne tunnetta -- ja
ruvetkaa omakseni."

Tuo ylpeä mies heittäytyi lattialle, suuteli innokkaasti nuoren tytön
jalkoja, ja hellimmät sanat, tulisimmat rukoukset virtailivat hänen
huuliltaan. Kohtaus oli sekä surkuteltava että naurettava ja olisi
entisinä päivinä saanut kenties Annankin hymyilemään, mutta nyt oli hän
rauhaton ja pahoilla mielin, ja sentähden herätti se hänessä vaan syvää
inhoa ja kauhistusta. "Nouskaa, kenraali, älkääkä alentako itseänne",
sanoi hän. "Hillittömien himojenne vallassa unohdatte te, miesparka,
mitä ihmisarvo käskee, Minä surkuttelen teitä syvästi."

"Surkuttelette minua!" Kenraali hypähti ylös. Loukattu ylpeys hehkui
hänen silmissään ja viha oli pääsemäisillään hänessä voitolle, mutta
hänen uhrinsa kärsivä näkö masensi hänet, hänen voimakas vartalonsa
horjui ja jälleen pyysi hän houkuttelevimmalla tavalla anteeksi, johon
Anna vihdoin jalomielisesti suostuikin.

"Näyttääksenne, että olette täydellisesti antanut minulle anteeksi",
sanoi kenraali ottaen esiin kultaisen rasian, jota koristi keisari
Aleksander I:n timanteilla reunustettu kuva, "ottakaa tämä rasia, joka
minulle on äärettömän arvokas, ollen arvollinen muisto ruhtinaaltani,
ja pitäkää se muistona mieheltä, jonka täytyy ihmetellä teitä yhtä
suuresti, kuin hän teitä rakastaakin."

Jalosti kieltäytyi Anna ottamasta vastaan tuota kallista lahjaa, mutta
lopuksi täytyi hänen kumminkin ottaa se ja antaa perää kenraalin
hartaalle pyynnölle.

Näin päättyi tämä päivä, jota valitettavasti seurasi monta samanmoista.

Myöhään yöhön istui Anna painaen käsillään polttavia ohimoitaan ja
katseli ulos talven pimeyteen, mutta se selkeni, kun hän sanomattomaksi
ilokseen löysi äitinsä kadonneen tähden. Hänen sielunsa pysyi kiinni
niissä lohduttavissa lupauksissa, joita Brigitta äsken oli lukenut
raamatusta ja tästä taivaallisesta lähteestä sai se lepoa ja rauhaa.



X.


Siirtykäämme lukijan suosiollisella luvalla tuosta pienestä kaupungista
Aurajoen rannalta venäläisten leiriin Borodinon luo. Niin pitkälle oli
sota Venäjän ja Ranskan välillä edistynyt, että ratkaiseva taistelu oli
odotettavissa. Uskollisesti olivat Venäläiset noudattaneet
puolustusjärjestelmäänsä, jonka tarkoituksena oli houkutella viholliset
sisämaahan, mutta Ranskalaisten saapuessa yhä lähemmäksi Moskovaa,
nousi Venäläisten kansallistunto tämmöistä menettelemistä vastaan.
Tämän tyytymättömyyden johdosta yhdisti keisari Aleksander
sotajoukkonsa iäkkään kenraalin Kutusovin komennon alle, joka muutamaa
kuukautta tätä ennen päätetyssä Turkin sodassa oli erittäin kunnostanut
itsensä ja nyt kansan toiveiden mukaan tahtoi uskaltaa ruveta
taisteluun vähäisen Borodinon kylän luona, kolmenkymmenen virstan
päässä tsaarien kuuden sadanvuotisesta ruunauskaupungista.

Suuri oli riemu tästä päätöksestä, mutta se koskikin kodin, perheen,
isänmaan ja kunnian puolustusta.

Oli syyskuun kuudennen päivän ilta 1812. Punaisen vuoren kukkulalla,
joka kohosi yli seudun, oli Venäläisten suurin patteri, nimeltä
Rajevskin patteri, eli, kuten Ranskalaiset sitä kutsuivat, Suuri
patteri. Sen molemmilla puolilla oli pienempiä tykistöjä,
saartokaivantoja ja valleja, vasemmalla solatie, joka eroitti
Ranskalaisten ja Venäläisten etuvartijat toisistaan.

Tätä tietä myöten astui muuan nuori mies nopein, kevein askelin. Hän
palasi vakoilemasta ja ohjasi kulkuaan Venäläisten leiriin. Hän oli
puettu pitkään, avaraan sotilaanviittaan, joka täydellisesti peitti
hänen korkean ja solevan vartalonsa, niin ett'ei häntä ollut helppo
pimeässä tuntea, varsinkin kun tilapäinen, omituisen näköinen päähine
osaksi varjosi hänen muotonsa. Tämä mies oli kapteeni Mustofin, joka
sodan aikana oli kohonnut evestiluutnantiksi, mutta jota me vanhan
tuttavuuden vuoksi kernaammin kutsumme entisellä arvonimellään.

Luottamustoimi, jonka hän hiljan oli päättänyt, oli houkutellut hänet
niin lähelle Ranskalaisten etuvartijoita, että hän vaivoin pääsi eheänä
vinkuvasta luotisateesta, mutta tämä voitettu vaara näkyi enemmän
virkistävän kuin masentavan hänen pelotonta mieltään. Rohkeita,
tutkivia silmäyksiä loi hän vuorenrotkoihin molemmille puolille tietä,
joissa pahojen valtain sanottiin asustavan ja ilvehtivän ja joita
vanhan tarinan mukaan ei muu lepyttäisi kuin niin mahtava virta
ihmisverta, että se Punaisen vuoren juurelta ulottuisi kaukaiseen
Moskovan jokeen.

Vaikk'ei Mustofin ollut herkkäuskoinen eikä taikaluuloinen, tuntui
hänestä kumminkin tämä tarina olevan kuni synkkä ennustus huomispäivän
taistelulle ja hänen jäseniänsä karsi ajatellessaan veljenverta, joka
ikivanhoista ajoista saastuttaa syynalaista maata. Voiko valta ja
kunnia, nuo inhimilliset himot, jotka niin usein ovat yllyttäneet
kansoja aseisin toisiansa vastaan, vastata kaikkia sodan uhreja,
leskien ja orpojen kyyneliä ja huokauksia!

Surkutellessaan näitä ihmiskunnan kärsimyksiä kävi hän vakavalle,
surulliselle mielelle, johon ympäröivä luontokin vaikutti. Varjot
olivat yhdistyneet pimeydeksi, taivas oli pilvessä ja taaja, kostea
sumu kohosi maasta.

Mustofin kompastui. Hän luuli ensin siinä olevan paulan, mutta huomasi
pian, että se oli vaan viaton myyrä, joka oli rohennut nousta
maanalaisesta piilostaan. Tämä vähäinen seisahdus sai hänen
hymyilemään, haihdutti hänen synkkämielisyytensä ja samalla heijastui
Anna Mörckin jalo ja viehättävä kuva hänen sielussaan. Loistavan
kauniina oli se valkoisessa puvussa lähestyvinään häntä, tarttuvinaan
hänen käteensä ja kuiskaavinaan hänen korvaansa uskollisuuden ja
kuolemaan asti sitovan rakkaudenlupauksen.

Suloisia olivat nuo mielikuvitukset, sitä suloisempia, kun todellisuus
oli niin katkera. Jätettyään Annan enonsa, kenraali Demidoffin luo, ei
näet Mustofin ollut saanut mitään tietoa häneltä. Jokaisessa
kirjeessään oli hän tehnyt hänelle satoja kysymyksiä, joihin hän ei
kumminkaan kokkaan saanut vastausta.

Voimatta kauemmin hillitä rauhatonta ikäväänsä oli hän sodan syttyessä
alkupuolella kesää lähettänyt erään uskollisen orjansa Suomeen ottamaan
selkoa morsiamensa kohtalosta. Vaikka siitä oli jo kaksi kuukautta
kulunut, ei lähettilästä vielä ollut kuulunut takaisin. Mutta yhtä
vähän kuin Anna oli epäillyt Mustofinin uskollisuutta, yhtä vähän oli
tämäkään ajatellut sitä mahdolliseksi, että morsiamensa hänet
unohtaisi. Hänen mielensä ei ollut koskaan hehkunut palavammin isänmaan
rakkaudesta, eikä hän koskaan ollut alttiimpi uhraamaan elämäänsä ja
vertansa sen edestä kuin juuri tänä iltana, ja kumminkin -- kuka kertoo
ihmissydämen taistelut? -- ja kumminkin vapisi hän, niinkuin ei koskaan
ennen ajatellessaan, että kuolema murhaavana luotina kenties piankin
eroittaisi hänet Annasta ja jättäisi tämän yksin maailman suruihin ja
vaaroihin.

Tällä aikaa oli Mustofin jättänyt solatien taakseen, vaihettanut illan
tunnussanan: "Jumala ja tsaari!" viimeisen vahtimiehen kanssa, ja oli
Venäläisten leirissä. Korkeat patterit ja vallit häämöittivät aaveen
näköisinä öistä taivasta vasten, ja sieltä täältä vilahti nuotiotulia
sumusta. Jyrkkänä vastakohtana voitosta varmojen Ranskalaisten
iloitsemiselle, vallitsi täällä syvä, juhlallinen hiljaisuus. Valkeissa
vaatteissa riensi kansa tunnustamaan syntinsä papeille saadakseen
synninpäästön ja pyhän Ehtoollisen. Selvästi näki että Venäjän
sotajoukko valmistihe kuolon juhlaan.

Mustofinillä ei ollut kumminkaan aikaa katsella, mitä hänen ympärillään
tapahtui. Hän meni ruhtinas Bagrationin luo, jonka osakuntaan hänen
joukkonsa kuului, ja annettuaan ilmoituksen sai hän vihdoin vetäytyä
omaan majaansa. Siellä odotti uskollinen Feodor herraansa kuumalle
teelle, joka maistoikin tästä varsin hyvälle vaivaloisen kävelyn
perästä.

Vahvistettuaan itsensä tällä tuoksuvalla juomalla otti Mustofin esille
erään kartan ja rupesi uutterasti tekemään sodanjohdollisia laskuja,
joita Feodor useamman kerran yskimisellään turhaan koetti keskeyttää.

Vihdoin katsahti Mustofin ylös. "Mitä tahdot, Feodor?" sanoi hän
hymyillen.

"Isä Vasili on tullut", kuului lakoninen vastaus.

"Isä Vasili! Mitä sanot?" Vladimir hypähti seisoalle. "Sanantuojani
Suomesta! -- Jumalalle olkoon kiitos! -- riennä -- kutsu hänet sisään!"

Kauan ei viipynytkään, ennenkuin Vasili, pieni, mielevä, partasuu ukko
astui majaan.

"Tervetultuasi vihdoinkin, isä Vasili", tervehti häntä kapteeni
iloisesti, "minkä tiedon sinä tuot?"

Isä Vasili ei vastannut sanaakaan.

"Oletko menettänyt kielesi käytön matkalla?" hymyili Mustofin.
"Muistaakseni oli sinulla ennen aina sana suussasi."

"Jalo herra", vastasi viimein Vasili, "ikävää uutista on aina vaikea
ilmoittaa."

Mustofin kalpeni. "Sinä et siis tavannutkaan kenraali Demidoffia?"
sanoi hän.

"Tapasin kyllä, ja paitsi kirjettä on minulla suullisia terveisiä
jalolta kenraalilta; hän pyytää sanomaan, ett'ette kovin raskaasti
laskisi mielellenne koettelemusta, jonka taivas on päällenne pannut. --
Muuten on matkani, kiitos olkoon pyhille, onnistunut hyvin. Kenraali
Demidoff oli kyllin hyväntahtoinen ja antelias, mutta niin ankara,
ett'en saanut pistää nenääni oven ulkopuolelle, sitä vähemmän puhutella
ketään. Niin pian kuin mahdollista lähetti hän minut jälleen tielle,
ettei teidän liian kauan olisi tarvinnut odottaa tuloani."

Vasili oli saanut tavallisen puheliaisuutensa takaisin, ja sanat
virtailivat täten hänen huuliltaan, mutta Mustofin ei kauemmin niitä
kuunnellut; hän mursi kenraali Demidoffin suurta sinettiä kirjeestä.

Johtavien alkulauseitten perästä kirjoitti kenraali seuraavaa:

"Kallis sisarenpoika, mieleni on raskaampi Siperian marraskuuniltaa,
kun minun nyt _täytyy_ ilmoittaa Sinulle se, jota niin kauan kuin
mahdollista olen Sinulta salannut säästääkseni Sinulta suurta surua.
Anna Mörck, jonka lähtiessäsi jätit minun turviini, ei ole enää
elävitten joukossa maan päällä. Vietettyään useita kuukausia synkässä
raskasmielisyydessä, joutui hänen surusta riutunut ruumiinsa täällä
liikkuvan rokkotaudin uhriksi, ja hän nukkui kuoleman uneen niin
rauhallisesti, kuin lapsi päätettyään iltarukouksensa. Usein puhui hän
Sinusta ja toivoi lujasti näkevänsä Sinut jälleen haudan toisella
puolella.

"Vaikk'ei tämä nuori tyttö kuulunut meidän pyhään kirkkoomme,
olen minä luettanut messuja hänen sielunsa edestä ja hartauslaitoksiin
maksanut suuria summia hänen muistokseen. Kanna surusi kuin mies
ja elä niitä suuria tehtäviä varten, joita elämäsi Sinulle vielä
tarjoo -- -- --"

Mustofin luki kirjeen monet kerrat läpi. Pelko, jota hän aina oli
koettanut karkoittaa itsestään, mutta joka usein oli palannut takaisin,
oli siis toteutunut -- Anna Mörck oli kuollut.

Hän viittasi Feodoria ja Vasilia poistumaan ja jäi yksin. Lähtiessään
vähän myöhemmin majasta näytti hän tyyneltä, melkein onnellisen
näköiseltä; ainoastaan hänen tunteellisesta katseestaan ja
kuolonkalpeista kasvoistaan huomasi, että taistelu oli ollut hirveä.
Ikäänkuin unissa pysähtyi hän hetkeksi eräälle nuotiotulelle, jonka
ympärille joukko kasakoita, aron solevia poikia, oli asettunut.
Mukavassa, huolettomassa asennossa istuivat he suruttomina ja nauttivat
viinaa, jota kenraali Kutusov oli antanut jakaa heille, ja muistelivat
kotiaan Donin rannalla ja rakkaita arojaan.

Oikein kaunopuheliaasti kertoi muuan vanhempi mies uteliaille
nuoremmille kumppanilleen, miten raivoava lumipyry Vjuga kietoo
hirmuisella nopeudella kesäisen auringon paahtaman maan jäiseen
verhoon, mutta miten kevään aurinko sitten jälleen sulattaa routaisen
maan mustaksi liejuksi, valmistaen siten maan laadun suloiselle
toukokuulle, joka lyhyessä ajassa kaunistaa aron välkkyvällä
ruohovaipalla, kutoen siihen ihanimpia kukkia.

"Sinä puhut niinkuin pappi lukee kirjastaan", huudahti eräs nuori
mustatukkainen mies säihkyvin silmin, "ja melkein yhtä somasti kuin
meidän vanha atamaanimme, johon arvoon pyhä Neitsyt meitä kaikkia
auttakoon!"

"Niin, siihen auttakoon meitä pyhä Neitsyt!" huudettiin yhdestä suusta.

"Ei ole aika ajatella omaa kunniaa!" kajahti samassa mahtava ääni ja
puolipäihtyneen kasakkajoukon edessä seisoi heidän oma päällikkönsä,
joka käveli ympäri pitäen väkeänsä järjestyksessä.

Tämä näky palautti Mustofinin itseensä, innostuksen loisto hehkui hänen
silmissään, ja hän riensi sotamiestensä luokse katsomaan olivatko
kaikki valmiit taisteluun. Kuolemalle ei hän enää vavissut, päinvastoin
päätti hän etsiä sitä, tullakseen yhdistetyksi Annansa kanssa, jonka
kuva, ei enään kuolevaisessa, vaan kirkastetussa muodossa näytti
viittaavan häntä luokseen.

Nopeasti kuluivat yön hetket. Pilkkoisessa pimeässä kulki haaveellinen
joukko leirin läpi. Papit avaroissa, hulmuavissa kaapuissa ja
kuoripojat tulisoihdut käsissä kantoivat ihmeitä tekevää neitsyt Marian
kuvaa rivistä riviin sotajoukon edessä, jonka ohessa luettiin seuraava,
kenraali Kutusovin julistus:

"Veljet! Tässä kuvassa näette te hartautemme esineen, joka rukoilee
taivasta yhtymään ihmisten kanssa tätä tirannia vastaan. Miljoonia
ihmisiä hävittää tämä pääkapinoitsija, tunkeutuu miekka kädessä meidän
pyhyyksiimme vastoin inhimillisiä ja jumalallisia lakeja, saastuttaa
verellä ja kukistaa alttarimme ja panee Herran arkin, josta pyhä
esikuva meidän kirkkomme on, alttiiksi tapausten, elementtien ja
jumalattomain käsien häväistykselle. Älkää sentähden peljätkö, ett'ei
Jumala, jonka alttarit tämä mato näin on saastuttanut, olisi teidän
puolellanne; älkää peljätkö, ettei hän tahtoisi ojentaa kilpeänsä
teidän rivienne eteen ja taistella vihollistansa vastaan Pyhän Mikaelin
miekalla!"

"Pyhän Mikaelin miekalla! Niin, vyöttäkäämme sillä itsemme ja
voittakaamme tahi kuolkaamme!"

Joka silmässä paloi raivon ja uskonvimman tuli. Satatuhatta miestä
lankesi polvilleen, otti siunauksen ja pirskoitettiin pyhällä vedellä.
Se oli suurenmoinen näky, sitä enemmän liikuttava, kun syysaamun
rusoittava koitto samassa loi siihen ihanan hohteen läpi haihtuvan
sumun. Iäkäs kenraali Kutusov nousi hevosen selkään, paljasti harmaan
päänsä, kuni mahtava laviinivyöryke kaikuivat hurraahuudot ja
hätärummut pärryttivät.

Sillä aikaa kuin tämä tapahtui Venäläisten leirissä, tervehtivät
Ranskalaiset nousevaa aurinkoa suurimmalla ilolla. Tästä onnellisesta
enteestä riemuissaan lausui Napoleon nuo tunnetut sanat: "Tämä on
Austerlitzin aurinko!" Hänen julistuksensa kansallensa kuului:

"Sotamiehet! Kas tässä se tappelu, jota te niin suuresti olette
ikävöineet! Voitto riippuu teistä. Se tuottaa meille runsaasti
ruokavaroja, hyvät talvimajat ja pikaisen paluumatkan isänmaahan.
Käyttäytykää kuin Austerlitzin, Friedlandin, Vitebskin ja Smolenskin
luona ja jälkimaailma on ylistävä teidän urhoollisuuttanne tässä
sodassa, ja teistä sanotaan: Hän oli siinä suuressa tappelussa Moskovan
muurien edustalla."

Harvalukuiset mutta voimalliset olivat nuo sanat ja muistutus entisistä
voitoista ei ollut tekemättä vaikutustaan. Innostus oli suuri.

Kello puoli kuusi alkoi tappelu kuuden sadan kanuunan tulella
molemmilta puolin. Kokonaisia kolonnia kaatui, ja aseiden kalske kuului
kolmenkymmenen virstan päähän. Neljää tuntia myöhemmin onnistui
Ranskalaisten, huolimatta Venäläisten erinomaisesta urhoollisuudesta,
tunkeutua edellä mainitun solatien läpitse ja valloittaa patterit.
Voitto oli heidän, mutta he eivät huolineet käyttää sitä hyväkseen,
jonkatähden Venäläiset saivat aikaa kootakseen uusia voimia, ja
taistelu syttyi uudelleen entistään hirvittävämpänä.

Vasta yön tullessa lakkasi tämä, sen ajan verisin tappelu. Ranskalaiset
olivat voittaneet, mutta voitto oli kalliilla ostettu.

Borodinon tappelutanner oli kauhea katsella; sitä peitti ruumiit ja
verilammikot. Erittäinkin oli Isolla patterilla ja sen ympäristöllä
hirveä näky; kuolevia ja kuolleita oli siellä monta kerrosta
päällekkäin, huokauksia ja valituksia kuului kaikkialta.

Vaan hiljaa, tuolta lähestyy yksinäinen mies lyhty kädessä! Joka
askeleelle kumartuu hän ikäänkuin hakien jotain ja kyynel kimmeltää
hänen tuimassa silmässään.

Se on Feodor. Hän etsii herraansa, jonka hän aina oli nähnyt joukkonsa
etupäässä siellä, missä vaara oli suurin. Kauan olikin näyttänyt siltä
kuin vihollisen luodit olisivat välttäneet kapteeni Mustofinia, kunnes
vihdoin hänen liehuva höyhentöyhtönsä äkkiä oli kadonnut näkyvistä
vähän ennen taistelun loppua.

Raskas oli uskollisen palvelijan kulku, mutta tuo jalo ajatus, että hän
pelastaisi herransa joko elävänä tahi kuolleena, piti häntä pystyssä
tänä kauheana yönä, jolloin tähdetkin ikäänkuin vavisten ihmisten
väkivaltaisille töille piiloittivat tuikkavan valonsa pilvien verhoon.



XI.


Se aika oli ohitse, jolloin vastenmielisyys ja inho kenraali Demidoffia
kohtaan hänen julman käytöksensä johdosta Vaasan kaupungin ryöstössä
oli yleisössä niin hereillä, että eräistä tanssiaisista Turussa koko
seurue hänen saapuessaan poistui. Mutta ajat olivat muuttuneet, ja
kenraalin loistava ja vieraanvarainen talo oli saanut vetovoiman, jota
ei kuka hyvänsä voinut vastustaa. Isäntä oli harras musiikinystävä,
soitti mestarillisesti viulua ja kokosi kernaasti ympärilleen
henkilöitä, joilla oli samaa taipumusta. Hänen soitannollisissa
iltamissaan olikin lukuisasti vieraita; siellä oli puhelu niin iloista
ja vilkasta, siellä seurusteleminen niin kohteliasta ja leikillistä.

Näin oli laita eräänä maaliskuun iltanakin 1813, jolloin kenraalin
kirkkaasti valaistujen akkunain ulkopuolelle kokoontunut utelias
ihmisjoukko unhoitti lumipyryn ja vinhan tuulen saadakseen kuulla ja
nähdä edes vähänkin, mitä tuossa paljon puhutussa asunnossa tapahtui.

"Hauskaa kait mahtaa taas olla tänä iltana venäläisen kenraalin luona",
virkkoi muudan lihava karvari. "Kirottu olkoon se hetki, jona nuo
moskovalaiset roistot pääsivät meidän herroiksemme, sillä oma nahka ei
enään mene kaupaksi, sitten kun Venäjän vuodat tulivat käytäntöön. Hyi!
niiden pahaa hajua!"

"Karvari vaari", nauroi eräs kalpea ja laiha räätäli, "enpä todellakaan
luule sinun nenäsi olevan liioin turmeltuneen. Mitä taas sinun _omaan
nahkaasi_ tulee, niin ei liene syytä sitä myytäväksi tarjota, pikemmin
voisi silloin silavankaupalla onnistua."

Yleinen nauru palkitsi sukkeluuden, jota seurasi tuima sanasota.
Karvari syytti räätälin vääritelleen sanainsa merkityksen ja räätäli
taas puolusti innokkaasti itseänsä.

"Älkäät toki, hyvät ystävät", sanoi muudan pienenläntä porvari
välittäen, "paavin parrasta ei ansaitse riidellä, sillä jos luonto on
varustanut Nuutti karvarin hienommalla nenällä ja vähemmän terävällä
kielellä kuin Lauri räätälin, niin tulee kuitenkin elää rauhassa
toistensa kanssa."

"Siinä kohden olette oikeassa", vastasi räätäli sukkelasti. --
"Muutetaan sentähden puheaine. Luuletteko kenraalin mamselin olevan
mukana tuossa hienossa seurassa tänä iltana?"

"Sitä en usko", vastasi joukosta eräs vaimo, jolla oli yleensä paremmat
tiedot kuin muilla, "tyttö parka, kaiket päivät kuuluu hän istuvan
huoneessaan surren kadotettua sulhaistaan."

"No, lohduttaahan kenraali häntä kyllin", sanoi joku.

"Lohduttaa! Kaunista lohdutusta todellakin, hän joka ei salli hänen
mennä Jumalan huoneesenkaan ilman vartijoitta."

"Mutta välimmiten kohtelee hän häntä kuin kuningatarta", väitti joku
toinen.

"Sano ennemmin kuin kurjinta orjaansa", virkkoi eräs nuori tyttö
innokkaasti, "ja kaikki tämä sentähden ett'ei hän myönny kenraalin
inhoittaviin toiveisin."

"Kuinka tänä iltana on kylmä!" sanoi muudan vanha rouva,
maustenkauppias, "jokainen tuulenpuuska käy oikein läpi ruumiin."

"Ja kumminkin täytyy teidänkin seistä täällä ulkona niinkuin kaikkien
muittenkin", puuttui eräs turkkuri puheesen, "vaan niinhän se on,
muoriseni, ajat ovat köyhät uutisista siitä päivin kun keisari
Aleksander viime vuonna kävi meitä tervehtimässä, -- mutta kas, kas,
nyt tulee kenraali keskelle lattiaa ja puhuu -- vieraat asettuvat
riveihin ympärille lasit käsissä -- kenraali kohoittaa omaansa. Saas
tästä! -- Kuinka halukkaasti kaikki maistelevat juomaa! -- -- kenraalin
viinikellari kuuluu olevan hyvä -- hohoi, kellä olisi se!"

Kenraali Demidoff piti todellakin puheen. Erään hiljan lopetetun
musiikkikappaleen johdosta esitti hän maljan musiikille ja erittäin sen
harjoittajille tässä kokoontuneessa piirissä. Hän puhui tulisesti ja
sattuvasti ja jakeli runsaasti hienoja imarruksia, joita ei kukaan
voinut erittäin omistaa itselleen, mutta tavallaan koskettivat ne
kumminkin jokaista.

Puheen jälkeen otti hän cremonalaisen viulunsa ja viritettyään sen hän
aloitti. Yhä korkeimmissa ja avarammissa piireissä virtailivat sävelten
aallot ristiriitaisina, vuoroin raivoavina, vuoroin vaikeroivina.
Kenraali käytti joustaan hurmaavan hyvästi, hänen soittonsa ihastutti
ja valtasi vieraat, jokainen hermo oli jännitetty. Vähitellen
muuttuivat kuitenkin säveleet pitkäveteisemmiksi, vienoiksi,
suloisiksi. Tuntui kuin olisi hän soitossaan tahtonut kertoa elämänsä
sadun, lapsuuden huolettomat iloiset päivät, jotka olivat vierineet
kuin hiljainen kevätpuro, kunnes elon pauhaava meri ja himojen ja
eksytysten kuohut olivat raivonneet ja haudanneet sydämen rauhan ja
lapsuuden onnen.

Samoin kuin halpa paimenpoika muinen harppunsa soitolla lievitti
onnettoman kuninkaan tuskia, samoin oli musiikilla joskus ihmeellinen
voima sytyttää valoa kenraalin synkkään sieluun, valoa, jota joka
ihminen, vaikka olisi miten langennut, joskus tuntee, kun viattomuuden
muisto ja salainen halu jonkin paremman, aatteellisemman perään valtaa
hänet.

Tämä harvinainen, lohduttava tunne sai kenraalin unohtamaan kaikki
miellyttämisen tuumat, mutta kun kappale oli lopussa, oli samassa
kaikki tuo hyväkin paennut.

Veikisteleväisesti antoi hän jousen vielä hetken levätä viulun
kielillä, sitten katsahti hän äkkiä ylös, ikäänkuin olisi hän tahtonut
huudahtaa kuin Augustus: "taputtakaa käsiänne!"

Moinen huudahdus olisi kumminkin ollut kokonaan tarpeeton, sillä
ihastus hänen ympärillään oli kyllin suuri tyydyttääkseen hänen
kevytmielisyyttään.

"Kuinka herttainen isäntä meillä on", sanoi eräs nuori tyttö toiselle,
tarttuen hänen käsivarteensa ja vieden hänet syvään akkunankomeroon,
jonka tiheät uutimet kätkivät heidät kaikkien silmäyksiltä.

"Niin luulevat useammat", vastasi puhuteltu, "ja oikein on hauska nähdä
miten kaikki ovat nöyriä ja kohteliaita, mutta, Maria, kaikkea tätä
täytyy minun melkein halveksia tietäessäni mimmoinen kenraali Demidoff
on tuon hienon kohteliaan naamarin takana, jolla hän peittää halpaa
mieltään."

"Etkä sinäkään, Kristiina, ole laimiinlyönyt kunnioittaa häntä
läsnäolollasi", virkkoi Maria Renkrona hiukan ivallisesti.

"Se on ensimmäinen kerta, kun olen antanut naisellisen uteliaisuuteni
vietellä itseni tähän tekoon, mutta se on oleva myöskin viimeinen. Minä
toivoin näet saavani tänä iltana nähdä sen nuoren tytön, joka on
kenraalin talossa, mutta minä olen erehtynyt."

"Hän ei ole tavallisesti koskaan näkyvissä, niin hyvin kuin minä
tiedän. Demidoffilla, joka on mustasukkainen kuin Othello, ei olisi
suinkaan rauhaa, jos hän soisi hänelle tuon huvituksen, -- mutta minua
ihmetyttää että sinuakin, Kristiina, huvittaa tämä salaperäinen olento,
jota kaikki niin mielellään tahtoisivat, mutta harvoin saavat nähdä."

"Mitäpä meillä naisilla muuta onkaan työnä kuin ihmetellä, kieliä ja
laverrella kuin papukaijat, kun vähänkin on aihetta", vastasi Kristiina
Lagerhjelm katkerasti. -- "Vaan jos olisin mies, tempaisisin minä hänet
kiusaajansa kynsistä!"

"Isäni sanoo", virkkoi neiti Renkrona, "että moni muu haluaisi tehdä
samoin, mutta että semmoinen askel olisi ylen vaarallinen, kun
valloittajamme katselevat meitä vielä epäluulolla. Yritys erästä maamme
korkeimpia sotilaspäällikköjä vastaan voisi sentähden helposti saada
arveluttavan selityksen."

"Pelkkää arkuutta ja tyhjänpelkoa", keskeytti hänet Kristiina
vilkkaasti. "Sanon vielä kerran: jos minä olisin mies!"

"Jos sinä, romantisuuden edustaja, olisit mies", huokasi neiti Renkrona
hymyillen, "kadehtisin minä todellakin tuota tuntematonta kaunotarta."

"Sopimatonta pilaa, Maria! -- Mutta tule", sanoi hän, "tule! Tämä
piilopaikka ei ole sinua varten, joka odotat tulevasi pyydetyksi
tanssiin."

Molemmat naiset lopettivat hiljaisen puheensa, lähtivät pois, ja pian
sen jälkeen liitelivät he kumpikin soreassa minuettitanssissa. -- -- --
"Mitä arvelette te maan asemasta?" kysyi muudan herra, jonka sanottiin
salaisuudessa lämpimästi kannattaneen Anjalanliittoa, eräältä
hovioikeuden-jäseneltä.

Tämä käänsihe säikähtäen ympäri.

"Vaiti, vaiti", kuiskasi hän, "seinillä on korvat! Minun sydämeni on
kiinnettynyt Ruotsiin, ja surulla ajattelen minä nuorta vesaamme
Suomea, joka vieraasen maanlaatuun istutettuna pian on sortuva, kun sen
juuret väkivaltaisesti temmaistiin emämaasta irti."

"Suomi ei ole konsaan sortuva", sanoi toinen luottamuksella. "Onhan
meillä oma uskonto, omat perustusla'it, joihin turvaamme. Jos emäjuuri
ei ole turmeltunut, ei vesa istutuksesta pode, päin vastoin kasvaa se
joskus paremmin ja voimakkaammin ja pian versoo siitä uusia juuria,
jotka yksimielisen isänmaanrakkauden elvyttäminä luovat puulle entistä
jalomman kauneuden."

"Haaveksija, älköön uskonne joutuko häpeään! -- mutta -- kenraali
Demidoff soittaa taas!"

Näin huvittelihe seura vuoroin puhelemisella, tanssilla ja soitolla,
sillä aikaa kun rahvas ulkopuolella teki huomioitaan ja laski
kokkapuheita, jotka kumminkin ajan pitkään kävivät ikäviksi. Siltä
tuntui se ainakin Berndt Wilhelm Tåklinistä, tuosta nuoresta miehestä,
jonka lukija hätäisesti oppi tuntemaan kauppapuodissa, jossa Anna Mörck
palvelijansa kanssa kerran kävi. Hän poistui sentähden hitaasti ja
ohjasi kulkunsa niin kutsutulle "postikonttorinkadulle", jolle Annan
akkuna antoi, ja syvissä ajatuksissa käveli hän siellä kauan edes
takaisin.

Hänen haaveksiva luonteensa ja kiihoittunut mielikuvituksensa eivät
juuri soveltuneet siihen käytännölliseen toimeen, johon hän enemmän
pakosta kuin taipumuksesta oli antautunut. Kun köyhillä vanhemmilla ei
ollut varoja kustantaa poikaa lukutielle, oli hänen täytynyt hankkia
leipänsä vanhemman veljensä apulaisena, joka monien vastuksien perästä
oli onnistunut kohoamaan porvarin ja kauppiaan arvoon ja kunniaan
kaupungissa.

Vaikka veli oli karsea ja luja mies, oli hän erinomaisen kärsivällinen
Berndt Wilhelmin suhteen, salli hänen käydä omaa tietään ja tyydyttää
lukuhaluaan. Tämän lempirunoilija oli Creutz, jonka "Atis ja Camilla"
nimisen runoelman hän taisi ulkoa. --  Ei ollut kumma että Anna Mörckin
onneton kohtalo vaikutti syvästi hänen mielikuvitukseensa, joka
nuuskanelikkojen, kapakalan ja pippurin vaiheella liiteli ympäröivästä
todellisuudesta niin suuresti eriävällä alalla, semminkin kun tytön
ulkomuoto erittäin liikutti häntä, kuten kaikkia muitakin, jotka hänet
näkivät.

Niin vähän kuin Anna itse tahtoikin tulla tunnetuksi, niin vähän kuin
kenraali Demidoff sitä tarkoitti, oli juuri vankeus, jossa hän häntä
piti, omiaan kiinnittämään huomiota häneen. Yleisesti puhuttiin miten
kenraali toisella kertaa antoi hänelle ylen kyllin kalliita lahjoja ja
makasi hänen jalkainsa juuressa ja miten hän taas toisen kerran
rääkkäsi häntä hurjemmin kuin itämainen hirmuvaltias saadakseen hänet
uskottomasti luopumaan rakkaudestaan. Yleisesti siitä puhuttiin, ja
ainoastaan pelko esti säälin muuttumasta toiminnaksi.

Tätä onnetonta asian laitaa ajatteli Tåklin ajattelemistaan
kävellessään pimeällä kadulla.

"Onko siveellinen pelkurimaisuus todellakin niin suuri, ettei kukaan
tohdi nostaa kättään oikean asian puolesta!" sanoi hän itsekseen.

Äkkiä seisahti hän. Uusi aate heräsi hänessä salaman nopeudella. Eikö
hänessä sitten ollut miestä ruveta tuon yksinäisen, turvattoman tytön
suojelijaksi, eikö hän voisi tehdä mitä muut eivät tohtineet, riistää
tirannilta hänen uhrinsa? Hänen täytyi ja hän tahtoi koettaa, vaikka
taivas ja maa nousisivat vastaan, -- mutta salaisuudessa, huomiota
herättämättä piti sen tapahtua voidakseen onnistua.

Hän mitteli katseellaan välimatkaa Annan akkunasta maahan. Kenties
saattaisi helposti hinata itsensä nuoraa myöten noin vähäpätöisestä
korkeudesta alas; olihan hän ennenkin kuullut semmoisesta puhuttavan.
Toinen ehdoitus toisen perästä syntyi hänen aivoissaan, mutta vihdoin
selkeni hänelle kaikki siihen määrään, ett'ei hän aluksi voisi muuta
tehdä kuin odottaa sopivaa tilaisuutta päästäkseen yhteyteen neiti
Mörckin kanssa, voittaakseen hänen luottamuksensa ja saadaksensa hänen
suostumuksensa aikeellensa. Täytyisiköhän tuota tilaisuutta odottaa
kauankin? Hänessä paloi jalo innostus. Haaveksivaisesta puotisankarista
oli tullut toiminnan mies.



XII.


Heleänkirkkaalta taivaalta paistoi aurinko ihmisjoukkoihin, jotka
jalkaisin ja hevosilla läheltä ja kaukaa virtailivat Turkuun
tavanmukaisille kesämarkkinoille, kesäkuun 18 päivänä. Ajan ja muiston
virtaan olivat katolinopin kanssa vajonneet ne suurenmoiset
juhlallisuudet, joita keskiajalla tänä päivänä oli vietetty muistoksi
Henrik piispan luiden siirtämisestä Nousiaisista Suomen kirkollisessa
suhteessa etevimpään kaupunkiin, vähittäin olivat ne muuttuneet
maalliseksi, iloiseksi kansanjuhlaksi, jonka ohessa harjoitettiin
vilkasta kauppaa. Vaikka voitonhalu jo aikaisin oli päässyt
vallalle noissa entisissä uskonnollisissa juhlissa, oli kumminkin
vakaamielisyyttä katumuksen tekijöissä, jotka kaikilta puolin maata
riensivät palvelemaan suojeluspyhänsä maallisia jäännöksiä ja saamaan
synninpäästön. Kun nyt sitävastoin ainoastaan aineellinen voitto ja
nautinnontoivo olivat pääsyynä näihin kansankokouksiin, vallitsi niissä
tietysti kokonaan erilainen henki.

Edellisenä päivänä oli jo rahvasta alkanut kokoontua ja yhä edelleen
olivat tiet täpötäynnä ihmisiä, jotka pyrkivät samaan päämäärään.
Hevonen, joskus mainiota Hämeen tahi Karjalan rotua, juosta karitteli
kirjavien rattaiden edessä, joilla varakas talollisenpoika istui nainen
sylissä ja kohoitti ylpeästi piiskaa kädessään, toiset köyhemmät
antoivat taas laihojen kaakkiensa kulkea omaa menoaan. Tosin ei mikään
höyrylaiva vielä muutamaan vuosikymmeneen ollut kuljettava
kaupanhaluisia markkinamiehiä, mutta sen sijaan näkyi sumppuveneitä ja
kaikenmoisia aluksia liitelevän Aurajoen harmaankeltaisella veden
pinnalla, joita sitten kiinnitettiin matalaan rantaan. Sekä veneiden
luona, että tuomiokirkontorilla kävi kauppa täydellä vauhdilla, ja
viimeksimainitusta paikasta kuului hälinä selvästi Anna Mörckinkin
huoneisin, kenraali Demidoffin asunnossa.

Tämä hälinä oli Briitta muorista erittäin viehättävää; tuontuostakin
lakkasi hän lukemasta "Hengellisiä kyyhkysääniä" miettiäkseen mitä se
ja se tavara maksaisi ja katsoakseen ulos akkunasta.

Vihdoin pani hän kirjan pois luotaan ja virkkoi:

"On synti ja häpeä lukea semmoisen hurskaan miehen kirjaa, kun
ajatukset kumminkin lentävät kuin sukkula kankaassa ympäri markkinoita.
Sielun vihollisen juonia se on, ei muuta. Jumala paratkoon! tahi
saattaa minulle käydä niinkuin ylpeälle kartanonherralle ennen
Kokemäellä -- -- --"

Brigitta keskeytti puheensa. "Kuinkas hänelle kävi?" sanoi Anna
ystävällisesti kehoittaen.

"Näinhän se kävi", vastasi Brigitta, joka oli lempiaineessaan, "että
kun hän kerran matkusti komeissa vaunuissaan sen vanhan ladon ohitse,
jossa pyhän Henrikin sanotaan saarnanneen kristinoppia Suomalaisille,
käski hän pysäyttää hevoset, astuttuaan alas vaunuista potkaisi hän
jalallaan lahonneita hirsiä, noitui ja kiroili rahvaan uskoa, joka ei
sallinut hänen hävittää tiluksiltaan tuota rappeutunutta hökkeliä. Niin
hän teki, mutta siitä hetkestä rampeutui jumalattoman miehen jalat koko
hänen elinajaksensa."

"Näyttää siltä", sanoi Anna hymyillen, "kuin et sinä oikein hyvin
viihtyisi tänä päivänä minun kanssani, kuuntelethan sinä niin
rauhattomasti jokaista ääntä, joka markkinoiden hälinästä ja räyhystä
tunkee tänne sisään."

Brigitta myönsi mielellään haluavansa tietää, kuinka paljon mikin
maksaisi. Hän tiesi sitä paitsi siellä olevan paljon nähtävää ja
kuultavaa, josta hän ei tahtoisi jäädä osattomaksi.

"Brigitta parka", huudahti Anna sääliväisesti, "sinä olet ruvennut
vangiksi minun tähteni! Kumminkin voin ilahduttaa sinua sillä tiedolla,
että kenraali eilen kysyi haluttiko minua mennä tänään markkinoille."

"Ja te vastasitte?" kysyi Brigitta uteliaasti.

"Minä vastasin tahtovani ajatella asiaa."

"Olette kenties kumminkin päättänyt mennä?"

"En ole päättänyt mitään, kaikki tuntuu minusta niin yhdentekevältä.
Älä kuitenkaan, hyvä Briitta, näytä noin alakuloiselta, sillä jos se
todellakin sinua haluttaa, tulen minä mielelläni. Anna vaan tieto
vahdille, niin lähdetään."

Nuo viimeiset sanat, jotka herättivät niin katkeria muistoja, saivat
uskollisen palvelijan miettimään.

"Älkää huoliko vanhan eukon hupatuksista, Anna, eihän minulla
oikeastaan ole markkinoilla mitään tekemistä", sanoi hän ja avasi
jälleen vanhan Kolmodinin hartauskirjan huomaamatta kumminkaan, että se
oli ylös alaisin hänen kädessään.

Anna ei kumminkaan jäänyt jalomielisyydessä ystävästään jäljelle, vaan
alkoi suostutella häntä, sillä onnellisella seurauksella, että Brigitta
pian jälleen reipastui ja riensi valmistamaan lähtöä.

Tultuaan pihalle näkivät Anna ja Brigitta turvallisuusvahtinsa
lisätyksi kahdella kasakalla, jotka piikit paljastettuina äreän
näköisinä valmistihevat astumaan tuon pienen matkueen etupäässä
"raivatakseen tietä väentungoksen läpitse", kuten sanottiin. Kalpeana
ja hämmästyneenä katsoi Anna Brigittaan, joka katuen ja kyyneleet
silmissä hiljaa rukoili häntä kääntymään takaisin eikä tarpeettomasti
panemaan itseään alttiiksi tuolle uudelle kujeelle. Mutta tyttö oli jo
vivahdukselta nähnyt kenraalin väijyvän katseen akkunassa, ja hänessä
paisui uhka. Hänelle ei hän koskaan tahtonut osoittaa nöyrtyvänsä!
Kohoittaen ylpeästi päätään antoi hän kasakoille merkin, että
lähtisivät ja seurasi sitten perässä enemmän mestauspaikalle vietävän
vangin kuin huvitteleimaan lähtevän kaunottaren näköisenä.

Brigitan tähden oli hän päättänyt lähteä markkinoille, mutta pian
miellyttivät ne häntä itseäänkin.

Tuolla näkyivät Säkylän talonpojat valkeissa mekoissaan kaupittelevan
paikkakunnan kuuluja myllynkiviä, tuolla tasaisia seutujaan ja jokeaan
kehuva Kokemäen-mies lohi- ja siikapönttönsä vieressä. Täällä seisoi
köyhä Kankaanpään ukko pitkien häkkikärryjensä vieressä kärsivällisesti
odotellen ostajaa ruojuillensa ja pieksuillensa, täällä myös
valkotukkainen, jörö Hämeen mies ylistellen viimekesäisiä pellaviaan.
Viipurin rinkeliä Porista -- kuten vilpittömästi ilmoitettiin -- sekä
muita leipomataidon tuotteita loisti sinisissä ja punaisissa arkuissa.
Siellä täällä oli taidokkaasti tehtyjä puuastioita Uudenkaupungin
tienoilta. Naantalin hupaisat eukot kävelivät ympäri myyden omia sekä
miestensä kutomia sukkia, eikä Rauman pitsinnypeltäjätkään lyöneet
laimiin luetella pitsiensä nimiä ja kertoa, miten heidän taitonsa luki
alkunsa luostarin ajoilta.

Anna seisahtui katselemaan pitsejä, jotka olivat todellakin hienoja.
Vaikk'ei hän ymmärtänyt arvostella niitä niin korkealle kuin hänen
niihin ihastunut palvelijansa, käsitti hän kumminkin voivansa antaa
tälle mieluisen markkinalahjan; pitihän Brigitta niin paljon kauniista
otsikoista. Hän osti niitä sentähden muutaman hänelle ja mittautti
sitten itselleen useampia kyynäriä kapeampaa pitsiä, maksoi ne
runsaasti ja oli iloinen voidessaan tehdä jollekulle palveluksen.

Anna oli juuri sulkenut kukkaronsa ja aikoi lähteä eteenpäin, kun
ympärillä seisovien kauhea huuto houkutteli hänet kääntymään. Hän näki
silloin kaksi ihmisolentoa, jotka punaisissa housuissa ja takeissa,
kulkusilla ja kultasilla nauhoilla koristettuna, kävelivät korkeilla
puujaloilla rahvaan päitten yläpuolella. Väliin pysähtyivät he katoille
lepäämään ja tekivät siellä kaikenmoisia hyppäyksiä. Keveine
liikkeineen ja tavattomine pukuineen näyttivät he tuossa ylhäisessä
asemassaan haaveellisilta ja säikyttivät kokemattomia maalaisia. Ei
kukaan tiennyt niiden olevan erästä nuorallatanssija-seuraa, joka
edellisestä päivästä alkaen oli vieraillut Turussa ja Luostarinmäen
suuressa puistossa näytteli temppujaan.

Kellojen vaihto keskeytyi, maalaiset soittoniekat lakkasivat
vinguttamasta sirmaskoitaan, ja tuon tuostakin huudettiin:

"Se on itse pahalainen eikä kukaan muu! Pahalainen ja hänen muorinsa!
Voi näitä aikoja!"

"Mikä yksinkertaisuus!" huusi perin viisaan näköisenä muudan punakka,
harteva kaupusakka kädet puuskassa. "Kylläpä näkyy, ett'ette te,
maalaisserkut, ole paljon nähnyt maailmata, kun ette osaa eroittaa
manalan asukkaita komeljanteista. Olisi todellakin häpeä minulle sekä
muille kaupunkilaisille, jos olisimme yhtä tuhmia kuin te."

Hänen sanoillaan oli vaikutus. Pelko muuttui riemuksi ja ilo levisi
pian ympäri.

Briitta muori sylkäisi salaa eteensä, ettei mikään paha tarttuisi
häneen ja Annaan, mutta hän pelkäsi kumminkin seisoa niin lähellä noita
"ulkomaan narreja", jonkatähden hän pyysi että jatkettaisiin
kävelemistä. Annakin oli samaa mieltä ja molemmat naiset ohjasivat nyt
kulkunsa Uudelle torille, joka siihen aikaan erosi paljon siitä, mikä
se meidän päivinämme on.

Se oli pieni ja kaita ja molemmin puolin ympäröivät sitä
kaksinkertaiset varastohuoneet ja kasakkain tallit. Keskellä seisoi
häpeäpaalu, jossa rikolliset saivat kärsiä rangaistustaan, ja vähän
matkan päässä siitä oli kookas, rautasatulalla varustettu puuhevonen.
Tätäkin käytettiin huokeammissa rikosasioissa, ja rikoksen suuruuden
mukaan täytyi syytetyn silloin istua tunti tahi useampikin tuossa
sangen epämukavassa asennossa. Nytkin istui muudan päihtynyt mies
puristettuna mainittuun rautasatulaan. Turhaan koetti hän käsin ja
jaloin päästäytyä irti, naurunhohotuksella palkitsi vaan rahvas hänen
ponnistuksiaan ja vartioitseva poliisimies piiskanlyönnillä.

Tämä inhoittava näky oli arvollinen vastakohta hevosmarkkinoille, joita
tällä torilla kaikkine raakuuksineen vietettiin. Nuo jalot eläimet,
jotka melkein kaikissa ilmanaloissa ovat tulleet ihmisen
välttämättömimmiksi seuraajiksi, saivat näet täällä kärsiä
omavaltaisten isäntäinsä suurinta julmuutta. Ihmisyyttä ja
osanottavaisuutta ei riittänyt näille olennoille, joiden huokauksille
niin harva kuroittaa korvaansa.

Brigitta oli usein käynyt markkinoilla ja oli tottunut niin hyvin
yhteen kuin toiseenkin, mutta Annaa liikutti kovasti tuo julmuus, jota
hänen täytyi nähdä.

"Miksi olet tuonut minut tänne, Briitta muori?" sanoi hän. "Palatkaamme
kaikin mokomin takaisin! Vanhurskas taivas, kaikkialla vaan väkevämpi
sortaa heikompaa! -- Lähtekäämme kotiin, _kotiin_", toisti hän
katkerasti, "vankeuteemme!"

Brigitta ei ollut hidas seuraamaan rakkaansa tahtoa. "Tehdään niin",
sanoi hän, "jos teitä se haluttaa. En luullut teitä, rakas lapsi, niin
heikoksi, te, joka aina olette niin luja ja urhoollinen."

"Luja ja urhoollinen silloin, kun minun on taisteltava kunniani
puolesta", vastasi Anna, "mutta muuten heikko kuin horjuva lapsi, joka
astuu ensimmäisiä askeleitaan ilman äidin johdattavaa kättä."

"Te ajattelette turhia, Anna", sanoi Brigitta lohduttaen. "Te ette ole
voitettu, vaan olette vielä kerran voittava."

"Lakkaamaton sota heikontaa voimat, ja vilheä pimeys, joka peittää
tulevaisuuden, tekee elämän toivottomaksi. -- Katsos Brigitta, tuolta
kaukaa näkyy Turun linna. Kuinka erilaisia muistoja se säilyttää! Usein
muistelen tuota onnetonta Erik kuningasta, jonka veljen viha sulki
tornikamariin. Eroitettuna kaikesta, mikä hänellä oli kallista
maailmassa, vietti hän täällä lakkaamattomissa omantunnonvaivoissa
synkkää elämää ja sai väkivaltaisen kuoleman -- ja kumminkin saattaa
löytyä kovempi kohtalo kuin hänen, jotakin vielä hirveämpää kuin moinen
kuolo."

Hehkuva puna poltti Annan kasvoja ja hänen kauas siintävälle
taivaanrannalle tuijottavassa katseessaan asui katkera tuska ja
riuduttava kaipaus.

Brigitta koetti kuten ainakin lohdutella, mutta se ei näyttänyt tällä
kertaa pystyvän Annaan, jonkatähden puheleminen vähitellen lakkasi.
Äänettöminä toistensa rinnalla saapuivat he vihdoin linnan kadun päähän
ja tulivat kapealle sillalle, joka vei Aurajoen ylitse. Mutta kun tämä
oli ainoa kohta, joka välitti liikettä kaupungin molempain osain
välillä, oli siinä suuri väentungos; kukaan ei päässyt edes eikä
takaisin.

Äkkiä tunsi Anna jonkun tarttuvan käteensä ja sievittävän siihen hiljaa
kirjelapun, samassa poistui tuntematon mies hänen luotaan, tehden
hänelle silmillään salaisen merkin.

Vavistus kävi Annan hentoisen olennon läpitse, mutta hänessä oli kyllin
mielenlujuutta kätkeäkseen kirjeensä hameen poimuihin, samalla kun hän
loi vahtimiehiin aran katseen. Nämä eivät olleet kuitenkaan huomanneet
mitään. Kasakat raivasivat tietä piikeillään, ja molemmat palvelijat
auttoivat heitä kovalla huudolla, josta seurasi, että Anna pian eheänä
pääsi tuomiokirkon torille.

Hän palasi kotiin ja tuo pieni kirjelappu, joka oli hänelle kuin kallis
odottamaton tervehdys ulkomaailmasta, lepäsi huolellisesti salattuna
liki hänen rauhattomasti kyselevää sydäntään.



XIII.


"Teillä on ollut hauska kävelyretki, pitkästä viipymisestä päättäen?"
virkkoi kenraali Demidoff Annalle, varrottuaan häntä pienessä somassa
kapinetissa, joka oli Annan kamarin vieressä.

"Varsin hauska, herra kenraali'" vastasi tyttö ja kiiruhti kumartaen
hänen ohitsensa, mutta kenraali laski kätensä hänen käsivarrelleen:

"Ei mitään hätää, kaunokaiseni, joku silmänräpäys tulee teidän
lahjoittaa minullekin palkitaksenne siten minulle tämän huvituksen,
jonka teille olin valmistanut."

"En tiedä miten voisin teille tehdä palvelusta, kun taitoni on niin
vähäinen", vastasi Anna.

"Vähäinen!" huudahti kenraali halveksivaisesti hymyillen. "Ainoastaan
teeskenteleväisen naisen huulet voivat lausua tuommoista."

"Teeskentelystä ei teidän pitäisi minua syyttää, sillä minä en ole
koskaan sanonut muuta, kuin mitä todellakin ajattelen -- -- --"

"No, no, kaunis viholliseni", keskeytti kenraali hänet vilkkaasti,
"tehkää minulle kerrankin hiukan oikeutta, ja minä unohdan, mikä
uppiniskainen pikku olento te olette ollut. Voitteko uskoa, Annushka,
että minä eilen lahjoitin tuhat vahakynttilää pyhälle Vladimirin
madonnalle teidän tähtenne!"

"Minun tähteni", toisti tyttö.

"Niin, ja minun nimenomaisen tahtoni mukaan", jatkoi kenraali, "pitää
nämä kynttilät poltettaman kaksittain yöt päivät tuon ihmeitä tekevän
edestärukoilijan loistavan pään yläpuolella. Hänen suosioonsa luottaen
olen minä rukoillut, että hän pehmittäisi teidän kivikovan sydämenne
minun rakkaudelleni."

"Älkää herjatko, kenraali!" sanoi Anna ankarasti, "sillä kun
synnilliselle, saastaiselle himolle rukoillaan taivaan apua, saadaan
rangaistus vaan ei rukouksen kuulemista."

"Pyhän Nikolain parran nimessä, te näytätte niin totisen naaman kuin
luostarin abbedissa! Katsokaas, ystäväni, jos ei madonna mielisikään
kuulla rukouksiani, olen minä mies puolestani, enkä tarvitse häntä.
Ymmärrättehän?"

Kenraali nauroi pilkallisesti.

"Te ette vastaa, kaunokaiseni!" sanoi hän uhkaavalla, käheällä äänellä.
"Näinkö orja tottelee herraansa?"

"Minulla ei ole mitään vastaamista", sanoi Anna hiljaisesti. "En voi
vastata siihen, jonka tiedätte niin syvästi loukkaavan minua. Muuten
olen vapaa, enkä mikään orja -- -- --"

"Näinkö te rohkenette vastata minulle, näinkö kiitollisuus puhkee
ilmi!"

Ja hän löi häntä tuimasti korvalle, kerran, kahdesti, kolmesti niin,
että hieno iho leimahti purppuralle. Annan silmät iskivät tulta ja
hänen korvansa soivat ja humisivat. Vaivoin saattoi hän hillitä sitä
häpeää ja mielenkiihkoa, jota hän tästä ansaitsemattomasta kohtelusta
tunsi; hän peräytyi askeleen ja virkkoi hengähtämättä: "Kenraali, jo
riittää täksi kertaa!" Kenraalin kohoitettu käsi vaipui alas.

Oli omituista, mikä voima tuolla heikolla tytöllä oli tämän väkevän
intohimoisen miehen ylitse, joka juuri hänen vastahakoisuutensa tähden
väsymättä koetti voittaa hänen suosiotaan. Salatakseen katumuksen
tunnetta, joka hiipi hänen sydämeensä, sanoi hän törkeästi:

"Vähää kanteleen liritystä, niin on kaikki jälleen hyvin välillämme.
Olkaa niin hyvä, Anna, ja noutakaa soitin -- tahi odottakaa! Ivan voi
pyytää sen palvelijaltanne."

Kenraali soitti ja hovimestari riensi täyttämään hänen käskyään. Se oli
sama kantele, jonka Mustofin kerran oli Annalle lahjoittanut ja
edesmenneen ystävänsä kalliina muistona oli tämä sitä huolellisesti
säilyttänyt. Ainoastaan sininen silkkinauha, joka siihen oli
kiinnitetty ja johon oli hopealla kirjailtu sana "_Rakkaudesta_" oli
valjennut ja tahraantunut kyynelistä. Annan silmät kääntyivät siihen
ottaessaan kanteletta Ivanin kädestä ja hänen sydämensä heltyi.

"Älkää pakoittako minua soittamaan tänä päivänä", sanoi hän rukoellen
kenraalille, "minä en luule voivani sitä nyt tehdä."

Nähdessään hänen mielenliikutuksensa, heräsi kenraalin mustasukkaisuus,
hän tempaisi kanteleen tytöltä, paiskasi sen lattiaan ja polki
jaloillaan sen muruiksi.

Surren raa'an kohtelun alaiseksi joutunutta rakasta kantelettaan,
rohkeni Anna uhalla lähteä huoneesensa, jossa hän tuokioksi antautui
hillitsemättömien tuskien valtaan. Hamletin kauheat sanat:

    "Tyynesti kestää kurja kohtalonsa
    Se jalompaako ois, tai asehella
    Vastustaa tuskain myrskyävää merta
    Ja lopettaa ne kerrassaan?"

muistuivat jälleen hänen mieleensä ja tyttö paran huulilta pääsi
raskaita huokauksia.

"Pakanallinen murhenäytelmä on oikeutettu päättymään itsemurhalla", oli
hänen isänsä kerran lausunut, "mutta ei kristillinen, sillä pakana haki
luonnollisesti kuolemaa jouduttuaan vastoinkäymisiin, mutta kristityn
tulee elää todistaakseen siveydellään ja uskollaan, mitä ne maailmassa
saavat aikaan."

Lapsena ollessaan ei Anna ollut tätä ymmärtänyt, vaikka se olikin
kiintynyt hänen muistoonsa; nyt ajatteli hän sitä ja hengitti
huokeammin, sillä lapsuudenmuistojen valoisat enkelit karkoittivat
pakoon epäuskon ja toivottomuuden pimeät henget.

Kun Brigitta, jolla ei ollut aavistusta siitä mitä oli tapahtunut, tuli
huoneesen, oli hänen lemmikkinsä innokkaasti lukemassa kirjettä, jonka
hän markkinapäivänä niin salaperäisellä tavalla oli saanut ja joka
sisällöltään oli seuraava:

    "Siveä Neito N. N.!

    Säälien Teidän nuoruuttanne ja turvatonta tilaanne, sekä
    liikutettuna kovasta kohtelusta, jonka alaiseksi olette joutunut,
    rohkenen näillä rivillä kysyä, saisinko koettaa vapauttaa Teitä.
    Jos vastauksenne on myöntävä, pyydän Teidän hyväntahtoisesti
    antamaan siitä minulle tiedon huomisaamuna klo 6, jolloin tulen
    akkunanne alle postikonttorin kadulle.

    Outo mutta nöyrä palvelijanne

                                          Berndt Wilhelm Tåklin,
                                                kauppias."

Kamarissa oli niin hiljaista että lesiäisen nakutus kuului
ovenlaudoituksesta yhtä selvästi kuin vasaran kalske pajassa. Anna ei
tahtonut voida käsittää, että kukaan ajatteli häntä, että kukaan sääli
hänen onnettomuuttaan. Hän luki kirjeen toistamiseen, mutta ei voinut
toiseksi selittää sen tarkoitusta.

"Iloitse, Briitta muori!" huudahti hän puristaen uskollisen palvelijan
käsiä, "iloitse, eräs tuntematon, mutta jalosydäminen mies tarjoutuu
pelastamaan minua tästä tuskan ja sorron tilasta. Mitä sanot sinä hänen
ehdoituksestaan?"

Mutta Brigittaa arvelutti. Hän oli liian usein saanut kärsiä
herkkäuskoisuudestaan ja tahtoi nyt vakaasti ajatella asiaa. Lopuksi
sanoi hän:

"Ei suuret sanat suuta repäise! Kuka tietää, jos olette joutunut
narrin käsiin, joka houkuttelee teitä vielä pahempaan paulaan kuin
tämä -- -- --"

"Pahempaan! älä puhu niin", keskeytti hänet tyttö. "Voidakseni elää
tulee minun uskoa hyvää ihmisistä. -- Kenraali Demidoff on tosin
myrkyttänyt minun elämäni, mutta kaikki eivät voi teeskennellä ja
pettää kuin hän. Tätäkään vierasta en minä saata epäillä, sillä hänen
kirjeensä on niin yksinkertainen, ettei siihen ole antanut aihetta muu
kuin todellinen myötätuntoisuus, se on liian sydämellinen voidaksensa
sisältää petosta."

"Säilyttäkää hyvä uskonne, lapseni, ja auttakoon teitä Jumala", sanoi
Brigitta ja kuivasi etuliinannurkalla silmänsä.

Iloissaan tästä joskin ei aivan suoranaisesta myönnytyksestä kirjoitti
Anna vastauksensa Tåklinille:

    "Hyvä Herra!

    Kirjeenne olen minä vastaanottanut ja lukenut kummastuksella
    ja kiitollisuudella; kummastuksella, sillä minä en ole tohtinut
    odottaa, että kukaan pitäisi lukua semmoisesta olennosta,
    jonka elämä kaiketi näyttää epäiltävältä ja eriskummaiselta;
    kiitollisuudella taas, koska siten tarjotaan minulle mahdollisuus
    pelastua. Minä pidän kiinni siitä ajatuksesta kuin hukkunut
    oljenkorresta, sillä kenraali Demidoffin talossa on asemani
    todellakin semmoinen, että toivon millä hinnalla hyvänsä päästä
    vapaaksi, ja vaikka Teidän sekä nimenne että persoonanne ovat
    minulle oudot, uskon kuitenkin mielelläni Teitä kunnialliseksi
    mieheksi, joka ainoastaan osanottavaisuudesta tahdotte ryhtyä
    vapauttamaan minua. Luottaen täydellisesti kunniaanne tahdon siis
    panna kohtaloni Teidän käteenne ja olen valmis suostumaan
    jokaiseen yritykseen, josta voi olla menestymisen toivo.

    Edistäköön Herra teidän tuumaanne ja siunatkoon jaloa yritystänne,
    jota onneton tyttö aina on säilyttävä kiitollisessa muistossa.

                                                   Anna Mörck."

Monet kerrat kirjoitti Anna uudestaan tämän kirjeen, väliin tuntui se
hänestä liian lavealta, väliin taas liian lyhyeltä ja puutteelliselta.
Viimein antoi hän sen kelvata ei juuri sentähden, että Brigitta piti
sen erinomaisena kirjoituslaadun puolesta, vaan enemmän siitä syystä,
ettei hän luullut itsellään olevan muuta lisättävää.

"Teidän vastauksenne on mainiosti laadittu, Anna", sanoi palvelija
päättäväisesti. "Varmaankin olisi kuulunut kauniimmalta, jos olisitte
verrannut itsenne prinsessaan, joka noidutussa linnassa julman
verenhimoisen lohikäärmeen vartioimana odottaa pelastavaa ritaria."

Samassa kuului kenraalin kolkutus ovelta. Hän tuli pyytämään anteeksi
ja toi muassaan kullalla ja simpukankuorella koristetun kanteleen, jota
hän pyysi Annan ottamaan vastaan. Hänen käytöksensä oli teeskenneltyä,
kohteliasta, melkein matelevaa ja vaivoin saattoi se peittää hänessä
vielä raivoavaa suuttumusta ja kiihkoa. Vaikka siitä mahdollisesti
olisi voinut ratketa uusi riita, ei Anna kumminkaan voinut taipua
ottamaan vastaan lahjaa, sillä hän aavisti kenraalin otaksuvan sen
myönnytykseksi, että muka Mustofiniltä saatu muisto oli palkittu.

"Herra kenraali", virkkoi hän, "antakaa tuo kaunis soitin jollekulle
muulle, joka paremmin kuin minä ymmärtää käsittää sen arvon. Minulle ei
se sovi, yhtä vähän kuin minua haluttaa koskaan kutsua sitä omakseni."

Kenraalin silmät leimahtivat kuullessaan tämän ylpeän, hylkivän
vastauksen, ja hän poistui heti luomatta tyttöön silmäystäkään.

Hitaasti kului seuraava yö. Tuontuostakin katsahti Anna komeaan,
hopeaiseen pöytäkelloon, eikö jo aika olisi käsissä, jolloin Tåklin
tulisi noutamaan hänen vastaustaan.

Vihdoin löi kello kuusi. Anna avasi hiljaa akkunan ja kurkisti kadulle,
mutta ketään ei vielä näkynyt. Entä jos joku olisi huviksensa ilvehtinyt
hänelle! Hän hengitti raskaasti ja kävi yhä rauhattomammaksi.

Hän oli sitonut kirjeen rihmaan, jonka hän nyt antoi liukua ulos
akkunasta. Sitten pyysi hän palvelijan tulemaan tähystäjäksi, sillä
itse oli hän liian rauhaton ja liikutettu.

"Näetkö kenenkään tulevan, Brigitta?" sanoi hän, "tämä odotus on
julmaa."

"En vielä kenenkään", vastasi puhuteltu -- "mutta malttakaa, tuolta
lähestyy eräs mies. Kertomuksenne mukaan on hän saman miehen näköinen,
jonka näitte sillalla, vereltään vaalea ja kukoistava. Miten arasti
hän katselee ympärilleen! Nyt lähestyy hän nopeasti, -- hän on
huomannut kirjeen -- saanut sen käsiinsä. Hän lukee sitä ja näyttää
tyytyväiseltä, repäisee lehden muistokirjastaan -- kirjoittaa siihen
jotain ja ripustaa sen jälleen rihmaan -- hän poistuu. -- Ihmettelenpä
mitä hän kirjoittaa."

Samaa ihmetteli Annakin sydämessään ja kiiruhti saamaan siitä varmaa
tietoa. Lehdellä olivat vaan nämä rivit:

    "Kahden tunnin kuluttua olen samaa tietä, jota sain vastauksenne,
    ilmoittava Teille enemmän.

                                                     B.W.T."

Kolme pitkää kuukautta oli Tåklin turhaan odottanut soveliasta
tilaisuutta lähestyäkseen Annaa. Hän ajatteli ainoastaan tätä
kutsumusta, jota täyttämään hän luuli olevansa määrätty, ja muuttui yhä
enemmän hajamieliseksi ja harvapuheiseksi. Tämän huomasivat hänen
iloiset kumppaninsakin ja miettivät ja kummastelivat oliko hän
rakastunut, tahi miettikö hän jotakin valtiomullistusta, joka muuttaisi
Euroopan olot, mutta Berndt Wilhelm Tåklin ei asettunut, ennenkuin
hänellä oli Annan suostumus kädessään, ja silloin alkoi hän semmoisella
ravakkuudella, jota hänessä tuskin olisi luullut löytyvän, tehdä
tarpeellisia valmistuksia.

Siinä kirjeessä, jonka Anna kello kahdeksan löysi rihmassa riippumasta,
kirjoitti hän kiitettyään ensin hänelle osoitetusta luottamuksesta,
että ainoa mahdollisuus Annan päästä kenraalin hirmuvallasta hänen
luulonsa mukaan oli pako, johon hän kaikin tavoin tahtoi antaa apuaan.
Hän kehoitti Annaa ottamaan myötään kaikki kenraalilta saadut
rahalahjat ja kalleudet, koska ne olisivat tarpeelliset hänen
vastaiselle toimeentulollensa, ja vaikka hänen ylpeytensä ja kestetyt
kärsimyksensä vastustivat sitä ajatusta, että hänen olisi kenraalia
mistään kiittäminen, näki hän vihdoin viisaammaksi suostua siihen.

Monta pikku kirjettä vaihdettiin sittemmin Annan ja Tåklinin välillä.
Pako määrättiin tapahtuvaksi tulevana sunnuntaina, jolloin Anna
palvelijansa kanssa lähtisi kirkkoon, ja siten sovittiin tarpeen mukaan
kaikesta.

Toivoen pian saavansa kutsua itsensä vapaaksi kesti Anna enkelin
kärsivällisyydellä kaikki oikut ja loukkaukset, joilla hänen sortajansa
näinä päivinä tavallista enemmän ahdisti häntä, sekä oli luja ja
turvallinen viimeiseen yöhön saakka ennen pakoa, mutta silloin esti
sanomaton levottomuus hänen saamasta pitkään aikaan unta silmäänsä.

"Koettakaa nukkua, hyvä lapsi", sanoi Brigitta hellästi istuutuen hänen
sänkynsä viereen. "Ette tarvitse peljätä mitään, sillä minä valvon
teidän luonanne, kunnes on aika valmistautua kirkkoon."

Niinkuin äiti, joka ei suo itselleen yhtään lepoa pitääksensä aran
lapsensa kättä omassaan ja siten karkoittaaksensa sen mielikuvituksessa
syntyvät kummitukset, niin istui uskollinen palvelija läpi yön Annan
luona.

"Kas, miten hän hymyilee!" sanoi Brigitta itsekseen, kun tytön
silmänluomet vihdoin vaipuivat kiinni. "Joko hän on olevinaan isänsä
luona tahi käyskentelevinään Mustofinin kanssa ihanissa seuduissa,
joista hän väliin uneksii -- mutta minkätähden muuttuvat hänen
kasvonjuonteensa, rinta kohoilee rauhattomasti, ja hän vaikeroi! Miten
on laita, hyvä lapsi, sanokaa?"

Anna hypähti kiivaasti ylös ja katseli sekaisesti ympärillensä.

"Minä uneksin", virkkoi hän, "kävelleeni Mustofinin kanssa pitkin
yksinäistä metsäpolkua. Oi, kuinka suloista se oli! Kuulin lintujen
laulavan ja metsän humisevan kuni muinen, ja me molemmat, mekin
lauloimme. Mutta silloin pimeni äkkiä kaikilla puolilla, enkä minä
muuta tuntenut, kuin että olin yksinäni syvyyden partaalla ja että
kenraali Demidoff riensi perässäni ottaakseen minut kiinni. Tahdoin
paeta, mutta jalkani horjahti ja minä putosin hirvittävään syvyyteen.
Korvissani kaikuu vielä kenraalin pilkkanauru -- -- --!"

"Se oli tukala uni", sanoi Brigitta pudistaen päätään, "mutta ehkäpä se
ei kumminkaan ennusta mitään pahaa. -- Minä luen teille, lapseni, tuon
kauniin psalmin 'Jumalan suojeluksesta', josta te niin paljon pidätte,
niin varmaankin rauhoitutte jälleen."

Anna nyökäytti myöntäväisesti päätään ja Briitta muori otti raamatun ja
luki valoisassa kesäyössä, kunnes tasainen, säännöllinen hengitys
vakuutti hänelle, että hänen herttainen lapsensa, joksi hän Annaa
nimitti, oli jälleen nukkunut. Se oli suloista uinumista, jota ei pahat
unet häirinneet. Kerran vaan hän avasi vielä silmänsä, loi Brigittaan
kirkkaan, lempeän katseen ja sanoi:

"Mene levolle, hyvä ystävä, sillä minä en enää tunne levottomuutta enkä
pelkoa. Ovathan minun allani nuo 'ikuiset kädet.' -- -- Hyvää yötä!"

Mutta Briitta muori ei lähtenyt levolle. Hän pysyi kuin kelpo sotamies
paikallaan, ja vaikka hän joskus torkahtikin, ei se estänyt häntä rivi
riviltä seuraamasta "Hengellisiä kyyhkyisääniään", joita hän lueskeli
kunnes aamurusko loi loistavan hohteensa taivaankannelle.



XIV.


Pyhäaamun rauhallisuus vallitsi seudussa. Eivät ainoastaan uutterat
ihmiset levänneet töistään, vaan koko luonnossa oli sapatintyyneys,
sopusoinnussa Luojan tälle päivälle määräämän tarkoituksen kanssa. Ilma
oli lempeä, täynnä kukkivien sireenien ja pihlajain tuoksua ja hiljaa
humisivat lehmukset vanhassa yliopiston puutarhassa.

Soitettiin jumalanpalvelukseen, ja metallin mahtavassa äänessä
kaikuivat ikäänkuin nuo kiitos- ja kehoitussanat, jotka olivat
piirretyt tuomiokirkon suuren kelloon: "Kunnia olkoon Jumalalle
korkeudessa" ja "Pyhittäkäät Herra Jumala teidän sydämissänne!"

Juhlallisesti kajahtelivat kellot tänä tyynenä aamuna, virittäen
ihmissydämessä hartautta ja rauhaa. Vaikka nyt soitettiin ensimmäistä
kertaa, riensivät jo rahvas ja pikku porvarit kirkkoon ennen rikkaitten
ja ylhäisten tuloa ennättääkseen hankkia itselleen niin hyviä sijoja
kuin heidän säätynsä salli. Sinisissä hännystakeissa, mustakantiset
virsikirjat kainalossa käydä tassuttelivat jälkimmäiset arvokasten
emäntäinsä kanssa, jotka kotikutoisissa, valkeissa hameissaan ja
tykkimyssyissään näyttivät varsin somilta.

Avoimen akkunan luona istui Anna Mörck ja hengitti mielihyvällä lempeää
kesä-ilmaa. Hän oli hyvin kalpea ja hänen yhteenpuserretut kätensä
vapisivat kovasti, mutta sittenkin näytti hän tyyneltä, melkein
iloiselta, eikä hänen tummissa, kirkkaissa silmissään näkynyt
vivahdustakaan edellisen yön levottomuudesta ja tuskasta.

Briitta muori, joka tietysti myöskin otti osaa pakenemiseen, käveli
vielä ympäri järjestellen sitä ja tätä. Häntä harmitti, kun ei voinut
ottaa myötään kaikkia niitä kauniita ja oivallisia vaatteita, jotka hän
oli saanut Mustofiniltä ja Annalta; vaikka hänen kunniaksensa onkin
sanottava, ettei lahjain menettäminen niin paljon koskenut hänen
sydämeensä, kuin se seikka, että hän oli saanut ne noilta kahdelta,
joille hän oli lahjoittanut uskollisen rakkautensa.

"Katsokaa, lapseni", sanoi hän Annalle, "veistä kiitetään teränsä
tähden, ihmistä järkensä vuoksi, ja niin tuleekin katsoa etuaan,
milloin voi, ja ajatella tulevaa aikaa. Tämän neuvon on Tåklin teille
antanut ja sen otan minäkin varteen. Sitä paitsi on hyvä ottaa teidän
varallenne saali tahi jokin muu; onhan teillä kumminkin kyllin
kantamista niissä kalliissa kivissä ja rahoissa, jotka ovat ommellut
hameenne taskuun."

"Niin", sanoi Anna huoaten, "ne tuntuvat raskailta, kovin raskailta,
nuo lahjat, kun niihin on yhdistynyt niin paljon katkeraa -- -- --"

"Vaiti, tyttöni, vaiti" keskeytti hänet Brigitta hilpeästi, "älkäämme
nyt sitä ajatelko. Muistelkaa ennemmin, mihin teitä kehoitti
jalavanlehti, joka oli Tåklinin viimeisessä kirjeessä. Kuinka se taas
olikaan, Anna?"

"Itämaisen kukkaiskielen mukaan merkitsee jalavanlehti: Ole huoletta!"

"Aivan niin", sanoi Brigitta luoden tyytyväisen katseen Annaan, jonka
taitoa hän suuresti ihmetteli. "Minä en vaan ymmärrä, kuinka te
muistatte kaikkien kukkain merkityksen."

"Nuoret panevat mielellään semmoista muistoonsa", virkkoi Anna
hymyillen.

"_Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa_!" soittivat jälleen
kirkonkellot.

Anna säpsähti. "Eikö meidän ole jo aika lähteä, Briitta muori?" kysyi
hän.

"Olkaa rauhassa, lapseni; vielä hetkinen kärsivällisyyttä. Mitä
sanoisitte, jos kenraalin olisi pistänyt päähän kieltää teitä tänä
päivänä menemästä kirkkoon?"

"Jumala varjelkoon!" sanoi Anna. "En tiedä mitä silloin tekisin."
Ankara väristys vapisutti hänen olentoaan ja veret vuoroin nousivat
vuoroin haihtuivat hänen kasvoillaan.

Tuokion istuivat he ääneti ajatuksiin vaipuneina. Vihdoin sanoi
Brigitta:

"Luulen pian soitettavan yhteen, Anna. Käärikää saali olkapäillenne ja
lähtekäämme. -- Palvelijat odottavat jo rapulla."

Anna nousi nopeasti sijaltaan ja poistui huoneesta katsomatta edes
ympärilleen. Salissa kohtasi hän kenraalin, joka seisoi ja risti
itsiään uuden kullalle hohtavan jumalankuvan edessä kumartaen
masennetun, katuvaisen syntisen tavoin päätänsä syvään ja höpisten
huulillaan rukouksia. Anna pysähtyi, peljäten häiritsevänsä hänen
hartauttansa, epätietoisena pitikö hänen mennä eteenpäin vai takaisin.
Mutta tuskin oli kenraali kuullut hänen keveät askeleensa, ennenkuin
hän äkkiä kääntyi ympäri.

"Ah, kesäaamu ruumiillisessa muodossa!" huudahti hän irstaasti
hymyillen, "mutta Annushka, Annushka, kesä rakastaa valoisia värejä, ja
te taas kannatte tuota ikuista mustaa samettipukua, jota minä olen
oppinut kammoksumaan. Teidän tulee, kaunokaiseni, ottaa huomioon, mikä
teille soveltuu. Koristavathan kaikki nuoret tytöt mielellään itsensä
ainakin kirkkoon lähtiessänsä."

"Kenraali Demidoff", sanoi Anna vakavasti, mutta lempeällä äänellä,
"kun sielu aikoo lähestyä Korkeinta, silloin saavat ajatukset vähimmän
työskennellä oman itsiön kanssa."

"Tauotkaa, pikku siveyden saarnustaja", sanoi kenraali ja hänen
ryppyinen otsansa punehtui, "kullakin asialla on aikansa! Luulenpa
teidän tuomitsevan minua siitä, ett'en äsken hartaudessani ollut kyllin
hupsu unohtaakseni maallisen ihanan immen puitteisin ja lasin ta'a
suljetun pyhäinkuvan tähden."

"Minä en voinut aavistaa teidän ajatuksianne, herra kenraali, yhtä
vähän kuin tahdon tuomitakaan ketään", kuului vastaus.

"No, oikeinpa olettekin armollinen", sanoi kenraali ivallisesti. "Olkaa
palattuannekin samoin. Tahdotteko luvata sen, Anna?"

"Minä en lupaa mitään", vastasi tämä, "mutta saanenhan lähteä, herra
kenraali?"

"Täytynee teidän saada", virkkoi kenraali äreästi. "Teillä on hyvin
taipuisa herra. Hyvästi!"

Anna kumarsi ja lähti. Raivoisat tunteet riehuivat hänessä. Kerran
ennenkin oli hän salaperäisellä tavalla lähtenyt tiehensä, mutta
silloin omasta kodistaan, oman armaan isän helmasta!

Nyt soitettiin yhteen. "_Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa! Kunnia
olkoon Jumalalle korkeudessa_!" Linnut lauloivat, Aurajoen vesi
kimelteli, ja kirkkaassa päivänpaisteessa virtasivat ihmiset
tuomiokirkkoon, joka korkeana ja vakavana seisoi Unikankarilla.

Se on vanhaa göötiläistä rakennustapaa, yksinkertainen, mutta mahtavan
kaunis ja ansaitsee olla Suomen suurin ja kalliin muistomerkki.

Kahtatoista jalkaa korkean, harmaasta kivestä ja tiilistä rakennetun
muurin sijaan Unikankarin ympärille oli muutama vuosi sitten tehty uusi
aitaus silitetystä graniitista rautaisine kaidetankoineen. Entiseen
nähden oli tämä muuri varsin komean näköinen ja sitä enemmän silmiin
pistävä, kun tuomiokirkon ympärillä oli tiheässä ryhmässä vanhoja
rappeutuneita kivikartanoita. Kaakkoisen portin luona kohosi näet
kaksinkertainen yliopistonrakennus luentosaleineen, entinen
dominikaaniluostari ja niin kutsuttu "vanha koulu." Länsipuolella
seisoi taas katedraalikoulu ja kirjasto, ja aivan kirkkoaidan sisässä
itäpuolella oli luuhuone.

Unikankaria, jolla nykyään tuuheat jalavat humisevat hautavirsiään
viheriään nurmen alla lepääville, ei voinut mainitun muurin tähden
kadulta nähdä. Kuni yksinäinen saari pauhaavassa virrassa seisoi tämä
rauhoitettu paikka keskellä kaupungin hälinää ja liikettä.

Siellä lentää lipattelivat loistavat perhoset, joita ei enää musta
kotero kahlehtinut, kauniina vertauskuvana, miten sielu vapautuu
aineesta.

Tätä ajatteli Anna lähtiessään Brigitan ja vartioivain palvelijain
kanssa kirkkomaalta ja noustessaan Gotlannin santakivestä rakennettuja
rappuja ylös, jotka eteläpuolelta veivät tuon vanhan tuomiokirkon
neljälle ovelle.

    "Nyt lintu äänell' koriall'
    Taas laulaa taitavast',
    Enk' me siis mahtais' Luojall'
    Tääll' veisat' iloisest'?
    Mun sielun Herraa kiittää
    Nyt riemu-laululla,
    Kuin iloittaa ja täyttää
    Meit' laupiaill' lahjoilla"

kaikui heitä vastaan juhlallinen virrenveisuu jymiseväin urkujen
säestämänä.

Tapansa mukaan pysähtyivät venäläiset palvelijat porstuaan, ja molemmat
naiset astuivat yksinään pyhään huoneesen, jonka nöyryyttävä, ylävä
kauneus oli omansa rauhoittamaan heidän liikutettuja mieliään. Monet
tulipalot ja onnettomuudet, joiden alaiseksi kirkko oli joutunut,
olivat suureksi osaksi hävittäneet katolinajan rikkautta ja komeutta,
jolloin ihmiset edistäissään lahjoilla ja testamenteilla pyhiä
tarkoituksia luulivat pääsevänsä taivaasen. Mutta vaikka paljon olikin
hävitetty ja turmeltu, oli kuitenkin vielä kyllin jäljellä, joka
saattoi hurmata katsojaa. Siellä oli korkeita holveja ja suippokaaria,
hoikkia pilareja ja keveitä portaaleja, kaikkia, millä göötiläinen
temppelin-rakennustapa niin ihmeellisesti kohoittaa sielun
äärettömyyteen.

Anna ja Brigitta pysähtyivät hetkeksi Stålhandsken suvun komeaan
hautakammioon, jossa lepää eräs suuren Kustaa II Adolfin mainioimpia
sankareja kolmenkymmenenvuotisen sodan ajoilta, nimittäin Torsten
Torstensson Stålhandske. Molemmat naiset kumartuivat rukoilemaan,
Brigitta hieman uteliaana ja hajamielisenä, Anna huutaen kaikesta
sydämestä avukseen korkeimman armoa ja apua. Sitten kulkivat he
sykkivin sydämin eteenpäin, mutta hitaasti, etteivät herättäisi
kenenkään huomiota, ja menivät ulos toisesta niistä kahdesta ovesta,
jotka pohjaispuolelta veivät tuomiokirkkoon. Porstuassa, jossa vielä
löytyy jäännöksiä katolisesta vihkivesi-astiasta, oli Tåklin heitä
vastassa. Hän katsahti myötätuntoisuudella Annaan ja tervehtien häntä
kunnioituksella ja ystävyydellä sanoi hän:

"Neiti Mörck, olen iloinen, että tuumamme on ainakin tähän saakka
onnistunut. Oletteko valmis seuraamaan minua?"

"Olen", kuiskasi Anna hätäisesti ja heleä puna kohosi hänen
kasvoihinsa. "Oi, rientäkäämme, herrani."

Enempää ei puhuttu. Seinäkomerosta otti Tåklin esiin avaran viitan,
jommoisia porvarintyttäret pitivät, ja kietoi sen neidon ympärille
salatakseen hänen kallista pukuaan ja tehdäkseen hänet tuntemattomaksi,
ja tarjottuaan hänelle käsivartensa, vei hän hänet ja Brigitan ulos.

Kaduilla oli hiljaista ja rauhaisaa. Useammat olivat joko kirkossa
tahi istuivat siivosti kotonaan lueskellen hartaasti saarnoja
Luteruksen postillasta. Pakenijat kohtasivat sentähden varsin harvaan
ihmisiä, erittäinkin kun he pysyttelihevät kapeimmilla ja autioimmilla
kaduilla.

"Kaikki näkyy käyvän hyvin", virkkoi Tåklin matkakumppaneillensa.
"Meidän tulee vaan mitä pikemmin koettaa joutua Uudenmaan tullille."

Siellä seisoivat keveät matkavaunut, joihin he istuivat. Ajuri lyödä
sivalsi hevosia ja matka kohden epätietoista päämaalia alkoi. Anna ei
itkenyt, kuten hän oli tehnyt rakkaasta kodista lähtiessään, mutta kun
hän yht'äkkiä ojensi silmänräpäykseksi kätensä Tåklinille, näytti hän
erittäin liikutetulta.



XV.


"Pitkäksi käypi odottavalla aika", sanoi Petter haukoitellen
toverilleen Paavolle, tuolla kun istuivat tuomiokirkon porstuassa
vartoen jumalanpalveluksen loppumista.

"Niin todellakin, Petrushka", vastasi puhuteltu ja oikaisi hiljan
suomittua ruumistaan kapealla rahilla. "Kellä edes olisi tuoppi kaljaa,
niin kärsisi -- -- --"

"Ja hapankaalia ja kurkkuja, mustaa leipää ja teetä, unohtamatta
braagaa (kotitekoista olutta) ja viinaa", lisäsi toinen ja lakutti
kieltään, ikäänkuin hänellä olisi jo ollut kaikki nuo herkut nähtävinä.
"Se olisi jotakin, mutta me emme saa unhoittaa, että on taas
paastonaika ja silloin on synti ajatella semmoista. -- Pyhä Barbara,
auta meidän tyhjiä vatsojamme!"

"Pyhä Barbara, auta meitä!" mutisi Petterkin tehden kumppaninsa tavoin
ristinmerkin, "erittäinkin minun kurjia jäseniäni, voi, voi!"

Petter nauroi. "Ohjaa kielesi paremmin toisella kertaa, niin ei
kenraalin tarvitse rangaista sinua!" sanoi hän.

"Tapahtukoon armollisen herramme tahto, hän tietää parhaiten mitä minä
tarvitsen", virkkoi Paavo nöyrästi.

"Etpä puhunut tuolla äänellä, silloin kun armollinen herramme otti
sinut kanssaan tänne pitkälle matkalle ja eroitti sinut kauniista
Sassastasi."

"Kaunis Sassani!" Rakkauden ja surun hohde lennähti Paavon
tylsistyneille, mutta kauniille kasvoille ja hänen pienet tummat
silmänsä kostuivat kyyneleistä. "Kaunis Sassani!" toisti hän
omituisella hellällä painolla. "Hän oli muhkein tyttö sekä itä- että
länsipuolella Uralia. Kelpo vaimo hänestä olisi tullut. -- Onnellinen
sinä, Petrushka, joka et jättänyt ketään suremaan jälkeesi -- mutta
luulenpa puhuvani kuuroille, sillä sinä näytät nukkuvalta -- -- --"

Täällä vallitseva suloinen viileys ja hiljaisuus ja tuo yksitoikkoinen
odotus eivät olleet painostavaisesti vaikuttamatta molempain
palvelijain mieliin. Petterin uni ei ollut teeskenneltyä ja kohta vei
suloinen unotar Paavonkin hänen rakkaan Sassansa luo, eikä tämä uni
häiriytynyt ennenkuin väki tuli ulos kirkosta. Kauhistuen hypähtivät
puoliuniset palvelijat pystyyn, pitäen tarkasti vaarilla eikö noita
kahta naista jo näkyisi. Vaan kun ei heitä kuulunut, arvelivat
palvelijat heidän jääneen osoittamaan harttauttaan jollekin suositulle
pyhimyksen kuvalle, ja istuutuivat jälleen tyynesti paikoilleen.

Ajan kuluksi rupesivat he vertailemaan Turun tuomiokirkkoa pyhän
kaupunkinsa Moskovan moniin pyhyyksiin, tietysti jälkimmäisten eduksi,
joiden kullattuja, hopeoituja ja monivärisiä kupukattoja he väsymättä
ylistelivät. Soitettiin suomalaiseen iltamessuun, ja ihmiset
menivät sinne ja palasivat sieltä ja muutamaa tuntia myöhemmin
ruotsalaiseenkin, mutta yhä istuivat venäläiset palvelijat
kärsivällisesti odottamassa, niinkuin heidän oli käsketty; he olivat
oppineet tottelemaan ja sitäpaitsi oli heissä runsas määrä
yksinkertaisuutta.

Eräs kymäräselkäinen kirkonvartija lähestyi heitä ja lyöden sauvallaan
niin kovasti laattiaan, että holvit kajahtivat, sanoi hän semmoisella
venäjänkielellä, jota ei taitavinkaan kielenkääntäjä ottaisi
selittääkseen, että jollei herroja haluttanut jäädä sinne pitämään
kirkon rotille seuraa, niin oli heidän aika laittautua tiehensä, sillä
hän aikoi lukita temppelin ovet ja siten hankkia itselleen vapautta
viikoksi.

Ällistyneinä katsoivat "herrat" toisiinsa ja vaikkeivät he ymmärtäneet
miehen puhetta, alkoivat he kumminkin tajuta hänen kaunopuheliaista
liikkeistään, että heidän oli aika lähteä.

Mutta missä olivat neiti Mörck ja eukko? Olivatko ne palvelijain
virkistäessä itseään unella lähteneet ilman heitä pois?

Mitä sanoi kenraali Demidoff?

Näitä kyselivät Petter ja Paavo toisiltaan ja enemmän juosten kuin
käyden tulivat he kotiin. Turhaksi kävi heidän salainen toivonsa, että
muka naiset jo olisivat saapuneet, sillä ei kukaan tiennyt heistä
mitään. Totuus piti siis ilmi. Neuvoiteltuaan keskenään päättivät he
Ivanin välityksellä, jonka he ymmärsivät voittaa puolellensa, pyytää
pääsöä peljätyn isäntänsä luokse. Olihan tämä kummallinen tapaus
ennemmin tahi myöhemmin hänelle kumminkin ilmoitettava.

Kenraali oli istumassa taidokkaasti tehdyn, viheriällä veralla
päällystetyn pelipöydän ääressä, pitkä turkkilainen piippu suussa, kun
hovimestari astui sisään. Peljäten häiritsevänsä herraansa seisoi hän
pitkän aikaa ääneti odotellen.

"Jalo herra", virkkoi hän lopuksi. Kenraali, joka näkyi olevan erittäin
mielistynyt peliin, katsahti ylös.

"Mitä tahdot, Ivan?" sanoi hän.

"Nöyrät palvelijanne Petter ja Paavo pyytävät alamaisimmasti päästä
puheillenne, herra kenraali."

"Ei minulla ole aikaa heidän kanssaan -- -- --!" Kenraali rupesi
maltittomasti valitsemaan uusia kortteja pakasta.

"Niillä on tärkeitä asioita ilmoitettavana", rohkeni hovimestari
muistuttaa, mutta otti kumminkin varovaisesti askeleen takaperin.

"Tärkeitä asioita!" huudahti kenraali halveksivaisesti. "Arvelen heidän
voivan levätä vaikka tulevaan vuoteen asti. Älä tule täst'edes
häiritsemään minua, Ivan, tahi -- -- --"

Keskonainen lause päättyi valalla, mutta eipä Ivan nytkään poistunut,
sillä hän tiesi, ett'ei hänen isäntänsä koskaan antaisi hänelle
anteeksi, jos hän ei heti ilmoittaisi kaikkia tuon kauniin suomalaisen
tytön suhteen.

"Mahtava herra", sanoi hän, "se koskee neiti Annushkaa ja hänen
palvelijaansa."

Kenraali hypähti ylös ja survasi niin ankarasti pöytää, että kaikki
kortit putosivat sinne tänne ympäri laattiaa.

"Koira, miksi et sanonut heti sitä minulle! -- Kutsu tänne palvelijat."

Pian senjälkeen seisoivat palvelijat kenraalin edessä. Petter oli
koonnut kaiken rohkeutensa ja katsoi lujasti eteensä antaessaan
ilmoituksensa, Paavo sitävastoin oli viheliäisempi kuin metsästäjäin
ahdistama jänes.

Vaikka alussa kylmä ja tyyni, ei kenraali kauan voinut hillitä
vihaansa, hän oli vähällä kadottaa järkensä ajatellessaan, että Anna
kenties oli päässyt hänen käsistään. Mitä julmimmalla tavalla solvasi
hän häntä ja noita onnettomia palvelijoita, joille hän uhkasi
neljäkymmentä paria raippavitsoja joka päivä, kunnes he oppisivat
käyttämään silmiään.

Mutta ensin tuli hänen hankkia varma todistus siitä, oliko Anna
todellakin rohennut paeta hänen vallastaan. Sentähden syöksi hän hänen
huoneesensa. Täällä oli kumminkin kaikki kuten tavallisesti, ei mikään
osoittanut äkillistä pakoa, kaikki oli järjestyksessä paikallaan.

Tuo suuri kivikartano vastapäätä kapean kadun toisella puolella loi
omituisen synkän varjon huoneesen ja teki sen kolkoksi kuin
hautakammion. Kun akkunat olivat koko päivän olleet suljetut, tuntui
ilmakin ummehtuneelta ja raskaalta ainakin kenraalista, joka juopuneen
tavoin hoiperrellen turhaan haki silmillään tuota armasta olentoa.

Kuinka usein olikaan Anna pelkäämättä syössyt hänet luotaan, mutta
kuinka kaunis ja viehättävä, unohtamatta koskaan naisellista
arvokkuuttansa, oli hän kumminkin aina ollut. Ylevillä perusaatteillaan
ja jalolla mielellään oli hän voittanut, oikeuden valta oli tullut
vahvistetuksi ja se oli kostanut hänelle itselleen. Sanomattoman
katkeraa oli tuntea itsensä eroitetuksi puhtaan sydämen ja hyvän
omantunnon luomasta onnelasta, ja tähän yhdistynyt loukattu rakkaus ja
mustasukkaisuus täyttivät äärettömillä tuskilla kenraalin sielun ja
masensivat tuon voimakkaan miehen.

Hänen muotonsa oli käynyt rumaksi ja sinisenkalpeaksi, harmaansekainen
tukka seista törötti hurjasti pystyssä ja silmänsä olivat veristyneet
ja kankeat. "Oikeuden jumalatar!" ähki hän. "Oikeuden jumalatar!"
Tuontuostakin huuteli hän Vapahtajaa, neitsyt Mariaa ja pyhää Nikolaita
avukseen, risti itsensä karkoittaaksensa luotaan Manalan henkiä, jotka
näyttivät ajelehtivan hänen ohitsensa, mutta eivätpä nämäkään keinot
auttaneet, kunnes uusi mahtava tunne valtasi edelliset -- ja tämä tuoni
oli koston.

Kuni mielipuoli juoksi kenraali ympäri, toivoen saavansa jotain tietoa
Annan katoamisesta. Tämä onnistuikin hänelle, sillä avattuaan erään
pöytälaatikon löysi hän sieltä kaikki Tåklinin kirjeet, jotka Anna
varomattomasti oli unohtanut sinne. Tyytyväisenä väänteli hän
viiksiään, mutta hänen täytyi hillitä maltittomuuttansa, sillä hän
ymmärsi ruotsinkieltä varsin vähän.

Sattumus asetti niin, että se henkilö, joka kutsuttiin selittämään
kirjeiden sisältöä, oli poliisimestari Reis. Siitä saakka kuin Anna oli
asunut hänen perheessään, oli hän aina lämpimällä myötätuntoisuudella
ajatellut häntä, ja hänen sydämensä vuoti verta kun hänen nyt täytyi
lausua sanoja, jotka eivät ainoastaan ilmaisseet hänen pakoaan, vaan
muutoinkin olivat hänelle harmillisia.

Tuiki suuttuneena sai tämä nyt tietää, että huolimatta hänen
valppaudestansa oli onnistuttu päästä yhteyteen hänen holhottinsa
kanssa. Reis, joka oli raivoissaan, kun ei edeltäpäin tiennyt mitä
häneltä tahdottiin, ryästeli ja punehtui kovin joutuessaan siihen
kohtaan Tåklinin kirjeessä, jossa tämä tyystin kertoi koko
pakotuuman ja ehdoitti että Ruotsi, joka oli ulkopuolella kenraalin
vaikutuspiiriä, olisi soveliain maa suojelemaan heitä. Hän ei ollut
myöskään jättänyt mainitsematta, kuinka hänestä näytti sopivammalta
maantietä myöten pyrkiä Ruotsin rajalle, kuin luottautua epävarmaan
petolliseen mereen, ja kuinka heidän olisi tehtävä pieni kaarros,
ennenkuin he suuntaisivat matkansa pohjoiseen.

Reis vaikeni ja hänen tilansa muuttui yhä tukalammaksi. Täytyisikö
hänen antaa ilmi tuo lapsi, joka kerran oli hänelle uskottu?

"Eteenpäin!" käski kenraali jyrisevällä äänellä. "Eteenpäin!
Eteenpäin!"

Reisin täytyi siis tyytyä kohtaloonsa ja ilmoittaa kaikki. Tåklinin
kehoitus, että Anna ottaisi myötään kaikki sortajaltaan saamansa
lahjat, pani tämän uuteen raivoon.

Huutaen avuksensa taivasta ja helvettiä kirosi hän tyttö parkaa,
nimitti häntä varkaaksi ja vannoi kauheaa kostoa.

Alakuloisena ja murheellisena poistui Reis, mutta kenraali haki kaikki
Annan kätköt ja nähtyään, että hän oli seurannut uuden suojelijansa
neuvoa, ryhtyi hän tarpeellisiin toimiin pakolaisten takaa-ajamista
varten.

Pian senjälkeen syntyi rauhallisessa Turussa semmoinen melu ja hälinä,
jonka vertaista siellä tuskin lienee ollut äskeisen sodan aikana.
Hämmästyneiden kaupunkilaisten ihmeeksi nähtiin kasakkain ratsastavan
täyttä laukkaa sinne tänne kaduilla. Useista taloista kyseltiin ja
haettiin ja kaikki mökit kaupungin läheisyydessä tutkittiin tarkoin.

Saatuaan kaikki alimmaisensa liikkeelle, riensi kenraali Demidoff niin
pian kuin mahdollista everstiluutnantti Otto Loden luokse, joka oli
virkaa tekevänä maaherrana, esittääksensä hänelle asiansa. Lode oli
aatelismies kantapäästä kiireesen asti, tosin hiukan kiivas ja
äkkipikainen, mutta hyväsydäminen ja jalomielinen. Kaikella
kohteliaisuudella, jota sekä tämä aika että hänen yhteiskunnallinen
asemansa vaativat, otti hän vieraansa vastaan.

"Pyydän anteeksi, että olen valinnut sopimattoman ajan käynnilleni",
sanoi kenraali.

"Teidän käyntinne ovat aina minulle mieluisat, herra kenraali", vastasi
puhuteltu, kohteliaasti pyytäen vierasta istumaan.

Kenraali Demidoff oli kumminkin liian rauhaton seuratakseen tätä
kehoitusta. "Kiitän", sanoi hän hätäisesti hymyillen, "mutta minulla ei
ole aikaa. -- Syynä, jonkatähden olen pakoitettu vaivaamaan teitä,
herra maaherra", lisäsi hän kiihtyvällä mielenliikutuksella, "on eräs
luonani tapahtunut, varsin ikävä seikka -- -- -- Mutta minun on
aloitettava kertomukseni alusta, että saisitte siitä oikean käsityksen.

"No niin, kaksi vuotta on minulla talossani ollut muudan nuori tyttö,
jonka sisareni poika morsiamenaan jätti minun hoitooni, kun hänen
joukkonsa päällikkönä oli lähdettävä tuohon, vielä päättymättömään
sotaan armollisimman keisarimme ja Ranskanmaan välillä. --  Koko
maailma tietää isänmaani menestyksen -- mutta yhtä onnellisesti ei
käynyt -- sisareni pojalle", -- kamala vaaleus levisi kenraalin
kasvoille, -- "sillä hän luetaan nyt kaatuneitten joukkoon. -- Minä
olin luvannut olla isänä hänen morsiamellensa ja neitonen jäi luokseni.
Hän oli nuori, ja varsin kaunis, mutta ylpeä, oikullinen ja kovin
itsepäinen, mutta näitä vikojahan on useimmilla, jotka kuuluvat tuohon
muutoin kauniimpaan sukupuoleen -- -- --"

Kenraali nauroi väkinäisesti ja maaherra näytti olevan vähän hämillään
odottaessaan, mitä tuleman piti.

"Hänen ja erittäinkin sisareni pojan tähden", pitkitti kenraali,
"kohtelin minä häntä aina suurimmalla hyvyydellä ja kunnioituksella --
mutta, herrani, voitteko arvata, miten hän palkitsi minut?"

"Tahdonpa sanoa sen teille", -- kenraali lähestyi isäntäänsä ja näytti
kovin vihastuneelta -- "_Hän on varastama minua ja paennut siten saadun
omaisuuden kanssa_!"

Maaherra Lode säpsähti.

"Varastanut! se on ankara syytös, kenraali! Koska on tämä tapahtunut?"

"Tänä päivänä, kun tuo nuori nainen palvelijansa kanssa lähti kirkkoon,
jonka porstuassa käskyläiseni turhaan odottivat heitä tuntikausin."

"Onko hän yksinään rikollinen, vai luullaanko hänellä olevan ketään
liittolaista?" kysyi maaherra.

"Eräs Tåklin, joka tuntemattomalla tavalla on päässyt hänen
yhteyteensä, näkyy olevan hänen rikostoverinsa. -- Pyhä Barbara! kelpo
lajilla ovat he minua varastaneet, ja vahinko on sitä tuntuvampi, kuin
juvelien seassa oli keisarini armollisia lahjoja."

Maaherra näytti hämmästyneeltä ja vakavalta. Vaikk'ei hän epäillytkään
kertomuksen todellisuutta tuosta suuresta kotivarkaudesta, tuntui
hänestä kumminkin uskomattomalta, että Anna Mörck olisi siten käyttänyt
tilaisuutta hyväkseen, sillä hänellekään eivät olleet mielipiteet ja
tarinat Annan ja kenraalin keskinäisestä suhteesta oudot, joskin ei
hän, niinkuin ei moni muukaan, tiennyt mitä oikein uskoisi.

"Hävytön kiittämättömyys", sanoi hän, "te olette saanut kokea ikäviä,
kenraali!"

"Olen todellakin, ja sentähden vaadin ei ainoastaan omaisuuttani
takaisin, vaan myöskin, että rikolliset saatettaisiin asianmukaiseen
rangaistukseen. -- Toivon teidän apuanne, herra maaherra!"

"En ole laimiinlyövä, mitä vaan virkani velvoittaa minun tekemään",
vastasi puhuteltu.

"Ja rangaistus kotivarkaudesta?" kysyi kenraali kavalan näköisenä.

"On kaksi kertaa suurempi kuin muutoin", lopetti maaherra.

Kenraali Demidoff kääntyi poispäin salatakseen silmissään loistavaa
voittoriemua. Kostonhimoisessa sielussaan näki hän jo tuon ylpeän ja
ihanan Anna Mörckin nöyryytettynä, häväistynä ja kunniansa menettäneenä
jalkainsa juuressa. Mikä riemu saada kerran nähdä hänet armoa
anovaisena!

Ottaessaan tarkan selon varastetun omaisuuden arvosta harmitti
maaherraa yhä enemmän tuo halpamielinen käytös semmoisen henkilön
puolelta, joka kenraalin oman vakuutuksen mukaan oli hänen tykönään
nauttinut niin paljon hyvyyttä ja ystävällisyyttä. Tunnetulla
pontevuudellaan ryhtyi hän nopeasti tehokkaisin toimiin karkulaisten
kiinniottamista varten. Täydellinen tuntomerkkien luettelo laadittiin
jokaisesta noista kolmesta. Kenraali seisoi itse kirjurin rinnalla ja
antoi ilmoituksensa Annasta. Hänen luettelonsa kuului:

"Nuori seitsentoista vuotias, keskikokoinen solevavartaloinen tyttö.
Iho lumivalkea, silmät suuret ja tummat, suu pienoinen, nenä suora.
Tukka mustankiiltävä ja tavattoman tuuhea, kahtena palmikkona kiedottu
pään ympärille. Puku mustasta sametista ilman koristuksitta, valkea
huntu olkapäillä, valkea samettihattu päässä ja samankarvainen harso
kasvoilla."

Kenraalia ihmetytti itseäänkin, että hän muisti kaikki nuo pienet
erikoiskohdat, mutta Briitta muoria ei ollut yhtä helppo kuvailla ja
useoita kenraalin palvelijoita täytyi kutsua saapuville. Kaikki olivat
kumminkin siinä yhtä mieltä, että hän oli ontuva ja puki kernaasti
itsensä kaikkiin vesikaaren väreihin.

Mitä taas Tåkliniin tulee, täytyi hänen oman veljensä harmiksensa
kertoa hänen ulkomuotonsa ja pukunsa.

Sitäpaitsi toimitettiin peräänkuulutuksia kirkoissa luettaviksi ja
käskyjä ruununvoudeille ja nimismiehille ajella innokkaimmasti
rikoksellisia takaa. Vielä saman sunnuntain iltapuolella lähetettiin
viestit kaikille suunnille viemään näitä papereita asianomaisille ja
kehoittamaan sekä tunnettuja että tuntemattomia pakolaisten
vangitsemiseen.

Sillä aikaa kun maaherra rauhattomana ja huolissaan odotti vastausta
toimenpiteistään, ei kenraali Demidoffinkaan tila ollut kadehdittavin.
Milloin oli hän tulisimman rakkauden ja mustasukkaisuuden uhrina,
milloin valtasi hänet viha ja kosto. Ei kukaan osannut tehdä hänen
mielikseen. Hänen palvelijoillansa oli selkäsaunat melkein
jokapäiväisenä leipänä ja yksin hänen suosikkinsa Ivankin pelkäsi
häntä. Eivätkä nuo tuliset viinitkään, joita hän särpi sisäänsä,
jäähdyttäneet häntä.



XVI.


Yöt ja päivät jatkoivat pakolaiset matkaansa. Aavistamatta niitä
petollisia pauloja, jotka kietoivat yhä ahtaammalle heidän kunniansa ja
vapautensa, toivoivat he nuoruuden iloisella luottamuksella voivansa
välttää kaikki tiedustelemiset. Rauhattomuus ja ahdistus alkoivat
haihtua ja he rohkenivat antautua matkan suloihin.

Suurin nautinto oli siitä Annalla. Synkkien metsäin juhlallinen, tyyni,
kauneus, raikkaat vihannat niityt ja lehdot ja valoisat yöt, kaikki nuo
viehättivät hänen kauneudelle altista mieltään.

Vältettyään onnellisesti jonkun vaaran eli suuren onnettomuuden,
saavuttaa sielu usein omituisen tyyneyden ja rauhan. Se ei ole tuo
raukaiseva, tylsyttävä tunne, joka väliin syntyy jokapäiväisen elämän
vastoinkäymisistä ja huolista, vaan mahtava, selvä Jumalan
ylläpitäväisen läsnä-olon tajuaminen.

Tätä tunsi Annakin ja hänen sydämensä paisui kiitollisuudesta. Paljon
ei hän puhellut, vaan hymyili suloisesti. Hänen kalpeat kasvonsa
punehtuivat ja silmänsä säteilivät.

Briitta muori oli parhaimmalla tuulella. Hän jutteli kyytimiesten
kanssa ilmasta, vuodentulosta, karjasta ja kaikesta, jota vailla hänen
oli täytynyt olla eläessään suljettuna kenraalin talossa.

Usein kääntyi hän puhuttelemaan Berndt Wilhelm Tåklinia, jota hän
kohteli äidillisellä hyvyydellä palkitakseen ensimäiset epäluulonsa,
mutta tämä oli harvapuheinen ja hiljainen, sillä hän ujosteli Annaa,
eikä hän sitäpaitsi voinut, kuten molemmat naiset, antautua nauttimaan
matkan suloja, sillä riippuihan hänestä koko heidän pakonsa menestys.

Matkustettuaan enemmän asuttujen seutujen läpi, saapuivat he eräälle
yksinäiselle talolle, jossa päättivät levähtää pitemmän aikaa. Se oli
erittäin suloisella paikalla, sinertävän järven rannalla, ja sitä
ympäröivät valkorunkoiset riippakoivut ja kukkivat pihlajat.

Emäntä oli yksin kotona ja vähän hämmästyen otti hän vastaan nuo
harvinaiset vieraat. "Jumala antakoon", vastasi hän ystävällisesti
matkustavaisten "hyvään iltaan". "Mistä te tulette, hyvä herrasväki?
-- Eipä moni", jatkoi hän, "osaakaan tänne, mutta sitä enemmän
tervetulleet olette te. Onko teillä ollut pitkä tie, ja mihin
matkustatte?"

Pakolaiset katsoivat toisiinsa ja Täkliin kiiruhti vastaamaan: "Me
tulemme Väinölästä ja matkustamme Hymylään. Jos sallitte, niin viivymme
täällä muutaman tunnin."

"Varsin kernaasti, sillä näyttepä olevan hauska herra", vastasi emäntä
hymyillen leikilliselle vastaukselle. -- "Käykää sisään, hyvä
herrasväki! Vierastupa on vielä korea ja siisti viimetalvisen
lukukinkerin perästä. Ja jos ei minulla olekaan niin paljon tarjottavaa
kuin silloin, niin onhan kumminkin nuorta kaljaa ja nisukorppuja."

"Me tyydymme kyllä kaikkeen, erittäinkin, jos voitte toimittaa
hevosillemmekin hyvän aterian", sanoi Tåklin. "Sen kyllä uskon",
vastasi vieraanvarainen emäntä sulavasti, "sillä kasvaahan nurmi
pihassamme yhtä pitkäksi kuin väkevä ruis kotipellossa ja kestää kyllä
syötettää. -- Käykää vaan sisään, niin pidän huolen kaikesta! -- Kukaan
ei ole sanova, että olisi minun huoneessani ketään kohdeltu yhtä pahoin
kuin Henrik piispaa muinen Lallin talossa."

Tätä sanoessaan nauroi emäntä niin, että valkeat hampaat näkyivät
suusta ja astui edellä näyttäen tietä Brigitalle ja Annalle, jotka
seurasivat häntä.

Kylläpä huomasikin ummehtuneesta ilmasta ja hämähäkin verkoista, ettei
vierastupaa ollut pitkään aikaan käytetty.

Anna meni akkunan luokse katselemaan kaunista seutua, jota laskeva
aurinko ihanasti valaisi, ja hänessä syttyi sanomaton halu nauttia taas
jälleen luontoa ja tuntea välittömästi sen sydämen tykytystä.

"Hyvä Briitta muori", sanoi hän, kun emäntä oli poistunut, "älkäämme
istuko sisässä tämmöisenä iltana. Eikö sinua haluta vähän kävellä?
Viheriä metsä houkuttelee minua ja samoin tuo kaunis järvi!"

Vaikka Brigitta mielellään olisi kuunnellut emännän kertovan uudesta
taidokkaasta kankaastaan, joka hänellä parhaillaan oli kangaspuilla,
myöntyi hän kumminkin kernaasti Annan toiveesen.

"Se on hyvä ehdoitus! Tulkaa, tyttöni", vastasi hän iloisesti.

Kevein askelin riensi Anna muutamaa minuuttia myöhemmin halki viheriän
opotan. "Vapaus, suloinen vapaus!" kuiskivat vakavat hongat, iloinen
koivu ja hempeä paju.

"Suloinen vapaus!" lorisi metsäpuro, sitä humisi tuuli, sitä järvi, ja
jok'ikinen kukka.

"Vapaus, oi suloinen vapaus!" riemuitsi Annan oma povikin. Hän suuteli
koivun valkoista runkoa, hyppeli hohtavan sudenkorennon perästä,
syleilipä vielä pistelevää katajapensastakin. Hän oli jälleen lapsi,
joka on unohtanut kaikki tietäessään olevansa vapaa.

"Oi, mikä taivaallinen hurmaus!" sanoi hän vanhalle ystävällensä. "Koko
tämä ihana seutu ojentaa sylinsä minulle! -- Kas, miten ystävällisesti
puut nyökkivät, miten aurinko leikillisesti pilkistelee lehtien lomitse
etsien minua ja valaisten kasvojani!"

Anna katsahti valoisiin pilviin, jotka siellä täällä parvittain
verhosivat kesäistä taivasta, ja hän lauloi kuten Maria Stuart:

    "Rientävät pilvet! Ilmojen purjeet!
    Kenpä nyt kanssanne liidellä sais!
    Tervehtikää kotimaatani te!"

Raikkaasti kaikui hänen äänensä läpi metsän ja hän tunsi itsessään
virtaavan nuoruuden hilpeyden ja voiman.

Hän tarttui suopeasti Brigitan käsivarteen. Näin astuivat he pitkin
vähäistä polkua ja pian levisi heidän silmäinsä eteen järven sininen,
tyyni pinta. Muutamia rääkättäviä sorsia kohosi rannan kaislikosta,
niin että vesi alkoi karehtia ja tuuditella valkoisia lummenkukkia.

Anna lähestyi rantaa ja kumarruttuaan veden ylitse kostutti hän tuolla
kirkkaalla nesteellä valkeaa otsaansa, kuumia poskiaan ja huuliaan.
Kuinka viileältä ja elvyttävältä se tuntuikaan!

Silloin kohahti metsä ja Annan korvissa kuului se surulliselta
valitukselta. Aurinko oli jo laskenut. Siksikö lieneekään neitosesta
tuntunut äkkiä niin kylmältä ja pimeältä? Hän vaivutti päänsä niinkuin
aron kukka, kun ensimmäinen halla koskee sen lehtiin.

Valittaen vaipui hän Brigitan viereen, piiloitti päänsä hänen helmaansa
ja itki katkerasti. Eikä nuo iloiset juhannustuletkaan, joita siellä
täällä vastakkaisella rannalla leimahti palamaan, voineet huvittaa
häntä. Hän vaati, että palattaisi takaisin taloon ja sanoi vilustavan
itseään.

Molempain naisten poissa-ollessa oli Tåklin joutunut vilkkaisiin
puheisin emännän kanssa, joka lateli hänelle elämäkertansa ja sanoi
olevansa leski ja että hänellä oli kaksi lasta, poika ja tytär, jotka
palvelusväen kanssa olivat menneet viettämään juhannuksen aattoa kylän
nuorison pariin.

"Me elelemme täällä niin hiljaisuudessa itseksemme", sanoi hän, "että
kernaasti suonkin nuorille joskus vähän huvitusta."

Tåklin nyökäytti myöntäväisesti päätään, kun samassa pörröinen
kartanokoira alkoi kiivaasti haukkua ilmoittaen vieraan lähestymistä.
Rapulta, jonne emäntä vieraansa kanssa oli istuutunut, näkivät he
keski-ikäisen huonoihin ryysyihin puetun naisen lähestyvän väsynein
askelin ja taluttavan kädestä pientä kauhean rumaa lasta. Vaimon näössä
oli jotakin pahansuopaa, katkeraa, johon kenties oli yhtä paljon syynä
hätä ja puute kuin luontoperäinen häijyys.

Emäntä näytti tyytymättömältä. "Vastenmielisiä vieraita", sanoi hän
hiljaa Tåklinille. "Mustalais-Zeffan kanssa ei, näette, ole hyvä olla
tekemisissä, sillä hän saa rettelöitä aikaan mihin hän vaan tulee."

"Hyvää iltaa, Zeffa", sanoi hän kuuluvasti. "Mistä nyt tuuli puhaltaa,
kun niin pitkän ajan päästä saa nähdä teitä täällä?"

"Ei tuule pohjoisesta eikä etelästä, ei idästä eikä lännestä, ja
kumminkin olen minä tullut", vastasi vaimo äreästi. "Pelkäätte kaiketi
vellitilkkaanne, emäntä?"

"Minua ei ole koskaan pidetty ahneena", vastasi emäntä ylpeästi, "ja
sanon teidät tervetulleeksi, Zeffa!"

Tämä nauroi ylenkatseellisesti. "Ketä peljätään, sitä hyvitellään. Niin
tekee leijonankesyttäjä ja niin tekin, mutta arvaanpa, että luulette
minulla olevan häijyt silmät, joilla turmelen teidät eli teidän
karjanne."

Säikähtäen vilkaisi emäntä tarhaan, jossa hänen mieluisa karjansa
rauhassa märehti. Mustalais-Zeffa päästi kolkon, käheän naurun ja
tempoi hurjasti pitkää vanukkeista tukkaansa.

"Niin kyllä, minua peljätään, vaikkapa ei tiedetäkään minkätähden",
sanoi hän synkästi. "Minua peljätään yhtä paljon kuin perkelettä, joka
väliin suuren harmaan koiran muodossa ajaa takaa niitä ihmisiä, joilla
on paha omatunto. Tämä koira se minunkin vietteli varastamaan,
tappaessani esikoiseni ilmestyi se minulle jälleen, ja senjälkeen monet
kerrat, kunnes nyt olen -- kadotuksen partaalla. Haa, hauska leikki on
syntyvä, kun minäkin syöksyn sinne!"

"Vaiti, onneton vaimo, vaiti taivaan tähden!" sanoi emäntä kalpeana,
"teidän sananne säikyttävät sekä minut että vieraani."

Hän osoitti Tåkliniä, joka katseli mustalais-Zeffaa semmoisella
vastenmielisyydellä, kuin katsellaan myrkyllistä petoa.

"Saattaa kyllä olla mahdollista, sillä kun ollaan nuori ja hieno, niin
ei uskotakaan voitavan vajota niin syvälle kuin minä", sanoi Zeffa,
joka suuttuen huomasi nuorukaisen inhon.

"Hän pitää itseänsä paljon parempana minua, tuo kaunis herra", jatkoi
hän pilkaten, "mutta lopussa kunnia seisoo. -- Ihmettelenpä, miten hän
on eksynyt tänne."

"Se ei sinua liikuta", sanoi Tåklin kylmästi ja kääntyi pois hänen
silmäiltäväntään.

"Tuollahan on enemmän samaa lajia", lisäsi Zeffa, kun Anna ja
Brigitta tulivat pihan portista sisään, "niin kaunis neiti ja
-- -- -- ah -- -- --!"

Zeffa tuijotti Brigittaan, joka kävelemisestä väsyneenä ontui
tavallista enemmän, ja hänen silmänsä leimahtivat.

"Emmekö lähde matkalle?" sanoi Anna Tåklinille.

"Lähdetään, jos niin tahdotte, neiti Mörck", vastasi tämä
kunnioittavaisesti, "mutta emännän toivo on, että söisimme illallista
täällä ja lepäisimme muutaman tunnin hänen vieraanvaraisen kattonsa
alla. -- Minä en luule meillä olevan mitään peljättävää tällä
yksinäisellä paikalla", lisäsi hän kuiskaten.

"Te olette ehkä oikeassa", sanoi Anna hiljaa, "mutta minä olen jälleen
tullut kovin levottomaksi ja tahtoisin mieluimmin jatkaa matkaa,
joll'ei teillä ole mitään sitä vastaan."

"Ei suinkaan", virkkoi Tåklin ystävällisesti, "sillä teidän tahtonne on
minun lakini. Lähden vaan sanomaan emännälle esteemme ja sitten
matkustamme."

Mutta emännän mielestä olisi vieraanvaraisuus tullut loukatuksi, jos he
olisivat lähteneet syömättä edes yhtä ateriaa hänen talossaan,
jonkatähden heidän täytyi myöntyä osoittamaan kunniaa hänen
laitoksillensa. Mielihyvällä saivat he kuulla, että mustalais-Zeffa,
saatuaan hänkin osansa, oli lähtenyt tiehensä.

"Kiitos ystävällisyydestänne", sanoi Tåklin emännälle erotessa. "Tämä
nuori nainen sanoo, että hän on usein muistava teidän hyvyyttänne."

"Jumala teitä siunatkoon", sanoi emäntä puristaessaan Annan pienoista
kättä, "olkaa vakuutettu, että minäkin olen muistava teitä."

Mitä kauemmaksi pakolaiset joutuivat, sitä autiommaksi muuttui seutu.
Pellot ja niityt olivat loppuneet, ja pieniä vaivaispetäjiä kasvava
nummi ulottui synkässä yksitoikkoisuudessaan kaikille puolille. Mustat
raskaat pilvet verhosivat tuon äsken vielä niin kirkkaan taivaan ja
himmensivät valoisan kesäyön.

"Hiljaa, mikä se on?" huudahti Brigitta vaaleten. "Eikö se ole
kuolemanlinnun ääni, vai kuulenko väärin?"

Kaikki kuuntelivat. Selvästi kuului semmoinen ääni, joka syntyy kun
metallikiskolla lyödään lasin laitaan; se oli leppälinnun alakuloista,
viatonta laulua, jonka rahvas luulee ennustavan onnettomuutta ja
kuolemaa.

Anna ja Tåklin katsahtivat toisiinsa eivätkä voineet olla hymyilemättä
palvelijan taika-uskoisuudelle. Mutta jälleen kuului uusi omituinen
ääni, niin että hevoset vavahtivat ja pysähtyivät. Tåklin oli noussut
korkealle kuskipenkille vakoilemaan ja ymmärsi heti, ettei se ollut
mikään viaton lintu, joka sai aikaan tuon omituisen äänen autiossa
metsässä, mutta hän ei ilmaissut ajatustaan, vaan jätti ylhäisen
paikkansa ja käski ajurin lyömään hevosia.

Hyristen kiitävät vaunut eteenpäin, ja lähenemistään lähenee
onnettomuus.

"Hyvä Jumala, minä luulen meitä ajettavan takaa!" sanoi Anna hädissään
Brigitalle, sillä hän tunsi äkillisen aavistuksen.

Kapeaa karjanpolkua pitkin syöksikin parvi ratsumiehiä pakolaisia
vastaan.

"Oikeuden nimessä antautukaa!" ärjäsi karkea ääni.

"Mitä tahdotte te meistä?" kysyi Tåklin maltillisesti. "Me olemme
rauhallisia matkustajoita, joita teillä ei ole oikeus häiritä."

"Älkää noin suurennelko, hyvä herra", sanoi joukon päämies, virkapukuun
puettu nimismies, "sillä minä olen saanut käskyn vangita teidät
syytettyinä varkaudesta."

"Varkaudesta!" toisti Tåklin vaistomaisesti.

"Ja siitä syystä", jatkoi nimismies ivallisesti, "täytyy teidän, hyvä
herrasväki, tehdä pieni huviretki takaisin Turkuun, jossa
aavistamattomat ilot odottavat teitä."

Pilvet olivat haihtuneet ja lempeästi paistoi aurinko puiden latvoihin,
mutta tuntematta aamun ihanuutta istui Anna synkässä epätoivossa
vaunujen nurkassa.

"Kaikki on kadotettu, tyttö parka", kuiskasi Tåklin hänelle, "mutta
älkää peljätkö, sillä onhan meillä Jumala ja puhtaat omattuntomme
puolellamme."

Anna katsahti ylös ja koetti hymyillä, mutta se oli heikkoa, haikeaa
myhäilyä, joka enemmän kuin mikään muu ilmaisi hänen sielunsa tilan.



XVII.


Pian saapui Turkuun tieto, että pakolaiset, jotka eräs mustalaisvaimo
oli antanut ilmi, olivat saadut kiinni, ja sinä iltana, jolloin heitä
odotettiin tuleviksi, oli koko kaupunki liikkeellä kuni ruhtinaallisen
henkilön saapuessa. Kukaan ei tahtonut jäädä näkemättä, miten kenraalin
neitiä, tuota kauneudestaan niin paljon ihailtua ja paljon puhuttua
Anna Mörckiä tuotaisiin halpana pahantekijänä takaisin. Suuria
ihmisjoukkoja oli kokoontunut kaikkialle kaduille, ja mielet olivat
kiihossa.

Kaikki puhuivat tuosta rikoksesta; toiset panettelivat ja herjasivat
säälimättä, toiset taas iloitsivat, että "moskovalainen tiranni" niin
sukkelalla tavalla oli tullut petetyksi ja surkuttelivat vaan, että
pako oli saanut niin huonon lopun, mutta kaikki olivat uteliaat
näkemään, miten asia päättyisi, ja millä mielellä syynalaiset olisivat.

Heitä odotettiin takaisin Anninkaisten puolelta, sillä Pohjanmaalle ja
siis Ruotsiinkin vievä tie kävi sitä suuntaa. Todistukseksi kuinka
halullisia oltiin näkemään syytettyjä, mainittakoon, että kaikki
akkunat Anninkaisten kadun varrella olivat hyyrätyt ja maksettiin
puhtaalla rahalla, jota tuskin ennemmin tahi myöhemmin lienee Turussa
tapahtunut.

"Ts, ts, tuolla ne tulevat!" kaikui väkijoukon läpitse. "Niin,
tuollahan ne tulevat!" melusi rahvas, ja kukin survi armottomasti
naapuriaan saadaksensa nähdä edes vähänkin.

"Hiljaa, hiljaa!" huudettiin tuontuostakin, kunnes yht'äkkiä ilmestyi
joukko aseellisia kasakoita ratsastaen juhlallisesti tulliportista
sisään, ja silloin syntyi syvä hiljaisuus, niin syvä, että olisi voinut
kuulla nuppineulan putoavan kadulle. Kasakkain jäljessä seurasi
avovaunu, jonka kuskipenkillä istui eräs poliisimies ja sisässä Anna ja
Brigitta, jälkimmäinen tukien hellästi lemmikkiään, joka melkein
tunnotonna nojautui uskollisen palvelijan rintaa vasten.

Syytös, joka oli koskenut Annaan kuin salama ja riistänyt häneltä
vaivoin saadun vapauden, oli murtanut hänen voimansa, ja tuon kauhean,
pitkällisen mielenjännityksen perästä oli hän vaipunut täydelliseen
välinpitämättömyyteen.

Vaunujen perässä ajoi Berndt Wilhelm Tåklin yksi-istuimisissa
kääsyissä, joiden takapenkillä istui poliisimies. Tuo nuori kauppamies
näytti huolettomalta eikä hän ollutkaan levoton muun kuin turvattinsa
tähden, jota hän mielellään olisi tahtonut lohdutella ja rohkaista.

Joukko kasakoita päätti matkueen. Kansantungoksen tähden kävi kulku
hyvin hitaasti kaupungin läpi. Hälinä oli tauonnut, tuo äänetön
hiljaisuus oli liikuttavaa, se ilmaisi selvästi useimmissa vallitsevaa
myötätuntoisuutta kaunista neiti Mörckiä kohtaan. Nuoret tytöt eivät
voineet pidättää kyyneleitään, vanhemmat naiset ajattelivat omia
tyttäriänsä ja rukoilivat Jumalaa heidän puolestansa, ja moni utelias
pää vetäytyi takaisin akkunoista.

Vaunuihin, joissa Anna istui, heitettiin valkea ruusu, ja useampia
seurasi sitä; muulla tavalla ei kansa tohtinut osoittaa tunteitaan
vangille. Tämä ei kumminkaan itse huomannut sitä enemmän kuin mitään
muutakaan, mutta Brigitta otti ruusut talteen ja säilytti ne monta
vuotta virsikirjansa välissä, eikä hän koskaan voinut itkemättä katsoa
niitä.

Vihdoin saavuttiin maaherranviraston taloon Linnakadun varrella. Joelle
päin antavassa kivikartanossa asui maaherra, kahdessa puisessa
sivurakennuksessa olivat lääninkanslia ja siihen kuuluvat virkahuoneet.

Ylimääräinen kansliatutkinto oli heti pantava toimeen, mutta ennenkuin
se alkoi, vei eräs poliisimies Annan syrjäiseen huoneesen, jonne hänet
jätettiin yksikseen eroitettuna ystävistänsä. Siellä vallitsi rasittava
kuumuus, kärpäset pyrisivät rauhattomasti pienissä akkunoissa ja kaikki
tuntui sanomattoman raskaalta ja surulliselta.

Nääntyneenä vaipui Anna tuolille voimatta edes oikein ajatella
tilaansa.

Hän luuli kuulevansa kahleiden helskettä, näkevänsä rautahäkit
akkunoissa, olkilyhteen laattialla, vesiruukun pöydällä aivan niinkuin
vankeudessa tavallisesti on. Vaikka hänen omatuntonsa oli puhdas, ei
hän kiihtyneessä mielentilassaan voinut olla tuntematta häväistystä,
jolla hän luuli itsensä merkityksi.

Väsyneenä kallisti hän päänsä seinää vasten ja hiljaa hiipi ja valtasi
hänet raskas uni. Kauan ei hänelle kumminkaan suotu tätä tarpeellista
lepoa, sillä kohta sen jälkeen istui hän syytettyjen penkillä
oikeussalissa, jossa suuren mustalla veralla katetun tuomarinpöydän
ympärillä istui vakavia kunnianarvoisia miehiä, oikeuden laatijoita ja
edustajoita. Huoneen perällä seisoivat maaherra Lode ja kenraali
Demidoff puhellen hiljaa keskenänsä. Uteliaina katselivat ympärilleen
poliisivirkamiehet, kanslian kirjurit ja kuulijat, joita oli tiheissä
parvissa niin paljon kuin tila myöten antoi.

Lähellä Annaa nähtiin Berndt Wilhelm Tåklin, joka tietäen olevansa
oikeassa oli tyyni ja vakava, vaikka hänen ja hänen turvattinsa asia
maailman silmissä näyttikin kovin arveluttavalta. He olivat karanneet,
ja toinen heistä oli kotivarkaudella ottanut isännältänsä noin 70,000
ruplaa [pankin-osoituksia, Suomessa tähän aikaan käypää rahaa], heidät
oli saatu kiinni pakotiellä, varastettu omaisuus oli löydetty heiltä ja
oli nyt Tåklinin kirjeiden kera oikeuspöydällä todistamassa heitä
vastaan. Heidän toiveensa olivat kaikin puolin synkät ja ainoastaan
häpeä ja rangaistus odottivat heitä läheisessä tulevaisuudessa.

Kun Anna enemmän sielussaan kuin ruumiillisilla silmillään tunsi
kenraalin olevan läsnä, kyhertyi hän vavisten kokoon, veri jähmettyi
hänen suonissaan ja silmät suurenivat kauhusta ja tuskasta. Julmasti
hymyillen huomasi kenraali tämän vaikutuksen ja häntä näkyi huvittavan
se ikäänkuin tiikeriä, joka leikittelee saaliinsa kanssa.

"Onhan se selvä asia" sanoi kenraali maaherralle, "että nämä nuoret
ovat varastaneet. Minä en sentähden tiedä, mihin kaikkia näitä
verukkeita tarvitaan, ennenkuin rikolliset joutuvat rangaistuksen
alaisiksi. Sallikaa ennemmin sen kohdata heitä paikalla kaikessa
kovuudessaan. Se on minun tahtoni ja nykyisissä olosuhteissa on minun
tahtoni lakina. Pahantekijöitä kun ovat, eivät he ansaitse säälimistä!"

Kenraali Demidoff, joka oli kasvanut toisten lakien ja olojen
vallitessa, luuli voivansa käyttää samaa oikeutta Tåkliniä ja Annaa
kohtaan kuin omain palvelijainsa suhteen, eikä voinut käsittää eikä
myöntää oikeaksi tuomioistuimen toimitusta.

Maaherra Lode oli kumminkin toista mieltä.

"Herra kenraali!" vastasi hän ja oikaisihe ylevällä arvokkuudella,
"lailla täytyy olla oma käyntinsä ja meillä on se ei ainoastaan
syyttäjää vaan myös syytettyä varten. -- Rikos rangaistaan -- olkaa
siitä varma, -- mutta meidän tulee ensin kuulustella, mitä syytetyillä
on lausuttavana puolustukseksensa, ettei tuomiomme näyttäisi väärältä
ja ankaralta sekä nykyajassa että jälkimaailmassa."

"Ja minun tahtoani, minun arvoani ei oteta laisinkaan huomioon?" jupisi
kenraali pöyhkeästi.

Maaherra Loden vilkas katse muuttui vakavaksi. "Tässä katoaa yksilö,
kenraali", sanoi hän hiukan pilkallisesti, "ja laki mittelee
arvelematta samalla mitalla kaikkia. En tahtoisi", jatkoi hän ja
silmänsä hehkuivat tulisemmin, "olla päivääkään tässä rakkaassa
isänmaassani, joll'ei laki turvaisi yhtä paljon halvimman ja köyhimmän
henkeä ja omaisuutta kuin ylhäisen, ja rikkaan."

"Sitten on paras alkaa tutkinto", sanoi kenraali kylmästi.

Maaherra Lode kumarsi ja istuutui sijallensa tuomarinpöydän ääreen;
tutkinto alkoi vakavalla juhlallisuudella.

Anna Mörckiä huudettiin ja hän koetti nousta, mutta vaipui vavisten
takaisin,

"Syytetyn pitäisi nousta seisomaan", sanoi maaherra, jota neidon
nuoruus ja kauneus liikutti, vaikka hän ankaruudella tahtoi salata
sääliänsä. Hänen hyvä sydämensä pääsi kumminkin pian voitolle ja kun
Anna uudelleen koetti nousta, lisäsi hän:

"Ruumiilliseen heikkouteen nähden olisi se tällä kertaa tarpeeton
kovuus. Syytetty saa sentähden istua paikallansa."

Anna vaipui takaisin. Hänen ihmeellisen syvät silmänsä olivat kuin
harsolla verhotut. Musta samettipuku lisäsi hänen kasvojensa vaaleutta,
joihin surut ja kärsimykset olivat painaneet ylevän kuvan. Sitäpaitsi
oli hänessä jotakin niin lapsellista, suloista ja lempeää, niin
täydellisesti soveltuvaa hänen voimattomaan ja arkaan käytökseensä,
että moni läsnä-olijoista alkoi itsekseen epäillä, että tokkohan hän
olikaan niin syyllinen kuin oli luultu.

"Onko syytetyn nimi Anna Mörck?" kysyi maaherra edelleen.

"On", vastasi Anna tuskin kuuluvasti, kumartaen päätään.

"Isän nimi ja sääty?" kuului jälleen tuomarin vakava ääni.

Vastausta ei seurannut; maaherra toisti kysymyksensä. Silloin aukenivat
syytetyn huulet, mutta sanat raukenivat tuskalliseen huokaukseen.
Rakkaan isän muistuttaminen poisti tyttö paralta viimeisetkin voimat.
Hiukan maltittomasti vetosi maaherra Tåkliniin, joka sai luvan vastata
syytetyn puolesta, ja tutkintoa jatkettiin.

"Teidän, neiti Mörck", sanoi maaherra, "on syytetty varastaneen
suojelijaanne kenraali Demidoffia, ja minä kysyn teiltä nyt kunnian ja
omantunnon nimessä, kuinka olette voinut tehdä niin häpeällisen ja
rikoksellisen työn?"

Anna katsoi hämillään ympärillensä, ja joka sydän tuossa avarassa
oikeussalissa tykytti rauhattomasta odotuksesta. Mutta Tåklin kohoitti
ylpeästi päänsä ja luoden tuomariin vilpittömän, vakavan katseen,
vastasi hän harmistuneena:

"Nojautuen korkean oikeuden minulle antamaan lupaukseen puolustaa tätä
turvatonta neitoa lausun minä täten syytöksen varkaudesta olevan
häpeällistä valhetta, sillä kaikki mitä neiti Mörck on vienyt mukaansa,
on hänen yksityistä, laillista omaisuuttaan, jota vielä melkoinen osa
löytyy jäljellä syyttäjän talossa."

Hämmästynyt maaherra tulkitsi vastauksen kenraalille, jonka viha
kuohahti äärilleen.

"Kaikki mitä neiti Mörckillä on", puhkesi hän säihkyvin silmin
sanomaan, "on hän saanut minulta. Minä olen sen antanut hänelle ja se
on siis minun omaani."

Tämä pikainen vastaus teki tutkinnossa käänteen. Luonteeltaan hilpeä ja
tulinen maaherra unohti tuomarinarvonsa ja hypähti ylös sijaltansa.

"Herra kenraali", sanoi hän, "maan voimassa olevien lakien mukaan on
annettu lahja yksinomaisesti vastaanottajan oma eikä antajan. --
Myöskin pyydän saada muistuttaa, että Suomen lait, jotka keisari
Aleksander I on valallaan vahvistanut, turvaavat jokaisen rehellisen
kansalaisen personaa ja omaisuutta. Mutta vastoin kaikkia lakeja olette
te antanut kohdella näitä onnettomia kuin suurimpia pahantekijöitä.
Mitä on teillä tätä vastaan sanomista?"

Maaherra Lode oli puhunut lämpimästi, Hän oli halpamielisyyden ja
ilkeyden luonnollinen vastustaja ja oli nyt yhtäpaljon suutuksissaan
kenraali Demidoffin käytökseen, kuin vähää ennen Anna Mörckin.

"Tarkoitus oli", sammalsi kenraali hämillään, "ettei minun lahjani niin
täydellisesti olisi neiti Mörckin omat, että hän saisi niiden kanssa
menetellä oman tahtonsa mukaan."

"Kenraali", sanoi maaherra, "te pahennatte näillä sanoilla yhä enemmän
asiaanne, sillä ne todistavat teidän rikkoneen kaksinkertaisesti."

"Asia on menevä korkeampaan oikeuteen", jatkoi hän päättävällä äänellä,
"ja jos lakia vielä käytetään, niin en minä vastaa, mimmoiset
seuraukset teille ovat tulevat. -- Minun ensimmäinen velvollisuuteni on
lausua syytetyt viattomiksi ja vapauttaa heidät. Teidän taas, kenraali,
tulee heti käskeä pois heitä vartioitseva kasakkajoukko. -- Ja sitten,
sitten riippuu se heistä itsestään, tahtovatko he teitä edesvastaukseen
syyttömästä kärsimisestään ja siitä tahrasta, johon heidän nimensä
teidän käytöksenne kautta on joutunut."

Tämä esitys peljästytti kenraalia. Hän koetti väitellä vastaan, mutta
hänen täytyi itselleenkin myöntää joutuneensa tappiolle.

"Herra maaherra", sanoi hän nöyrästi hilliten tulista vihaansa, "minä
olen, pyhä Nikolaus auttakoon, erehtynyt, outo kun olen täkäläisiin
oloihin, mutta minä toivon sitä vielä voitavan korjata siten että
pyydän anteeksi syytetyiltä."

Nuo viimeiset sanat lausui kenraali ylpeällä huolimattomuudella, mutta
heti sen jälkeen oli hän taas kohtelias hovimies.

"Hyvä ystäväni", jatkoi hän maaherralle, "olkaa, hyvä ja sanokaa
syytetyille, että he minun puolestani ovat vapaat."

"Teidän tulee tietää, kenraali", vastasi maaherra kylmästi, "että
minulla tuomarina ollessani aina on tämmöinen oikeus, oikeus, johon
tässä tapauksessa panen suuren arvon."

Hän lähestyi nyt Annaa lempeänä, kyynelsilmin, joka ei suinkaan ollut
häpeäksi tuolle urhoolliselle 1808 vuoden sotilaalle, ja virkkoi:

"Lapseni, asiat ovat kääntyneet aavistamatta teidän eduksenne. -- Te
olette vapaa ja saatte lähteä pois. Kiittäkää siitä Jumalaa ja
muistakaa mitä sanon, ettei nimittäin mitään maailmassa ole pidettävä
suuremmassa arvossa kuin puhdasta sydäntä ja hyvää omaatuntoa. --
Menkää lapseni! Tämä kaikin puolin kunniallinen nuorukainen, kauppias
Berndt Wilhelm Tåklin, on myöskin vapaa ja saa seurata teitä!"

Anna nousi, tosin heikkouttaan horjuen, mutta täydellisesti tunnossaan.
Maaherran sanat olivat vaikuttaneet ihmeellisesti hänen; tarttuen
tuohon käteen, joka ystävällisesti oli laskeutunut hänen päänsä päälle,
suuteli hän sitä monet kerrat ja virtaavat kyyneleet lievensivät hänen
rintaansa.

"Kas niin, lapseni", sanoi hiukan tuikeasti maaherra, joka ei suvainnut
pitkällistä tunteiden tulevaa, "pyyhkikää kyyneleenne ja menkää sitten,
sillä oikeussali ei ole teille sovelias paikka. -- Herra Tåklin, tehkää
velvollisuutenne tätä nuorta naista kohtaan!"

Mutta Tåklin ei ottanut sitä siltä kannalta kuuloon. Vietyään Annan
syytettyjen penkiltä hänelle arvollisempaan paikkaan lausui hän
pelkäämättä kovalla äänellä:

"Asia on päätetty. Niin luulee ainakin kanteentekijä, kenraali
Demidoff, mutta se ei ole minun mielipiteeni, sillä minulla on muutamia
valituskohtia esiintuotavana häntä vastaan. Kuulkaa niitä, hyvät
herrat! Ensimmäinen kuuluu: minä, kunniallinen porvari, olen ilman
vähintäkään syyttä otettu yleisellä maantiellä kiinni ja minua
kohdeltiin kuin halvinta pahantekijää. Edelleen on neiti Mörckiä,
Suomen kansalaista, vastoin hänen tahtoansa pidetty kenraali
Demidoffiin talossa ja rääkätty sekä vihdoin minun kerallani koko
kaupungin väestön nähden kohdeltu kuni rikoksellista. -- Minä olen
ylpeä, että olen ottanut puolustaakseni sorrettua, ja vaadin sentähden
kenraali Demidoffia edesvastaukseen."

Kinnas oli heitetty. Tämmöinen puhe hämmästytti kaikkia, mutta enimmin
kenraalia, joka yhä selvemmin käsitti, että asia saattoi tuottaa
hänelle arveluttavia seurauksia.

"Minun täytyy päästä huomiota herättämättä tästä suututtavasta
rettelöstä", sanoi hän rauhattomasti maaherralle. "Olkaa hyvä ja
välittäkää sovintoa minun ja syytettyjen kesken ja antakaa minun
kuulla mitä he vaativat. Minä olen valmis mihin hyvänsä."

Tuo muutoin niin pelkäämätön ja hirmuinen mies oli levoton ja
myötenantava, mutta kun valta ja kunnia on vaarassa, kumartuu
ylpeinkin.

"Tyytyykö herra Tåklin sovintoon?" kysyi maaherra.

Kauppias mietti. Kun ei häntä kumminkaan miellyttänyt sekaantua
syvemmälle tuommoiseen riitaan ja kun hän kaikesta sydämestänsä toivoi
asian päättymistä, sanoi hän olevansa valmis kuulemaan kenraalin
ehtoja.

"Tiedän kyllä", arveli hän, "ettei tahrattua nimeä osteta takaisin
kullalla, mutta kun syytös on väärä ja viattomuus todistettu, luulen
minä voivani suostua sovintoon. Kumminkin on minusta nähden
luonnollista, että neiti Mörck saa pitää kaikki mitä hän on kenraalilta
lahjana saanut. Tämmöistä sovintoa toivon minä nähdäkseni hänen
tulevaisuutensa turvatuksi."

Kenraali Demidoff suostui kernaasti kaikkeen mitä häneltä pyydettiin ja
luopui kirjallisesti kaikesta holhojanoikeudesta, tunnustaen neiti
Mörckin vapaaksi ja hänestä riippumattomaksi. Hänen ei enään tarvitsisi
palata hänen taloonsa ja hän saisi pitää yksityisenä omaisuutenansa
kaikki mitä hän häneltä oli saanut.

Tähän aikoinaan kuuluisaan sovintoon liitti kenraali sitäpaitsi 120,000
ruplaa [pankinosoituksia] palkkioksi hänen kärsimyksistään ja turhaan
vastusti Anna tätä auliutta.

Ensimmäisinä poistuivat Tåklin ja Anna, ja kaikki vastasivat
kunnioittavaisesti heidän jäähyväistervehdykseensä ilmaisten
myötätuntoisuuttansa ja iloansa.

Väentungoksessa ovensuussa saavutti kenraali Demidoff heidät ja
kuiskasi hiljaa Annan korvaan:

"Ennenkuin me iäksi eroamme, Anna Mörck, niin älkää sanoko
anteeksi-antavaista sanaa, mutta luvatkaa rukoilla pyhiä minun sieluni
edestä."

Anna aikoi ensin kiiruhtaa eteenpäin, mutta pysähti sitten äkkiä
askeleensa.

"Herra kenraali", kuiskasi hän sanomattoman lempeästi, ja jalo katse
elähytti hänen silmänsä, "minä en ainoastaan anna teille anteeksi, vaan
tahdon rukoillakin edestänne. -- Armahtakoon Kaikkivaltias meitä
kaikkia!"

Kenraalin pää vaipui alas.

Kenties nämä sovinnon sanat veivät vielä kerran tuon kadotetun ja
syynalaisen pojan takaisin taivaallisen Armahtajan jalkain juureen. Me
lausumme tämän toivon sanoessamme nyt ainiaaksi kenraali Demidoffille
jäähyväiset.

Tuokion kuluttua oli Anna kadulla ilosta itkevän Brigitan sylissä, ja
riemuiten kaikuivat kansan eläköön-huudot.



XVIII.


Hellästi irtautui Anna Brigitan sylistä, sillä riemuhuudot hänen
ympärillään muistuttivat hänelle missä hän oli ja herättivät hänessä
hartaan halun vetäytymään yksinäisyyteen kaikkien näkyvistä.

"Kuinka te olette onnellinen, Anna", kuiskasi Briitta muori, "tuo
uhkaava seikkailu on päättynyt aavistamattoman hyvin. Te olette vapaa
ja rikas, ja voitte mennä mihin tahdotte."

Vapaa ja rikas! Anna ei ollut koskaan niin syvästi tuntenut mimmoista
on olla ilman koditta. Hänen päätänsä huimasi ja jalkansa horjuivat.
Silloin lähestyi häntä Berndt Wilhelm Tåklin keski-ikäisen, säveän
näköisen miehen seurassa.

"Neiti Mörck", virkkoi hän, "tämä on veljeni, Gabriel Tåklin, oikea
veljen esikuva. Hän tulee -- -- -- vaan puhukoon itse asiansa!"

Kauppias Gabriel Tåklin kumarsi kömpelösti ja puristaen lujasti
molemmin kourin Annan kättä sanoi hän:

"Minä tulen tarjoomaan teille, neiti Mörck, kodin talossani; se on
yksinkertainen ja halpa, mutta veijari se on, joka paremman antaa kuin
itsellään on."

"Sydämellisellä ilolla otan minä vastaan teidän tarjouksenne", vastasi
Anna ja kiitollisuus loisti hänen silmistään.

"No sitten on kaikki hyvin", sanoi vanhempi Tåklin. "Riennä sinä,
Berndt Wilhelm, edellä sanomaan vaimolleni, että hän saa vieraan, jonka
vertaista hän ei vielä koskaan ole nähnyt."

Gabriel Tåklinin yksinkertaisessa olennossa oli jotakin sanomattoman
rauhoittavaa, joka vaikutti terveellisesti Annassa, erittäinkin kun hän
ei sanallakaan viitannut äskeisiin tapauksiin.

"Nyt, neiti Mörck", virkkoi hän, kun he vihdoin olivat perillä ja
astuivat hänen talonsa rapulle, "saan minä meidän kesken sanoa, että
vaimoni on herttainen ihminen ja ettei teidän tarvitse peljätä häntä,
vaikka hän on vakavanpuolinen ja jäykkä käytöksessään, mutta hän onkin
syntyisin aatelisnainen." Hän kohensihe ylpeästi ja lisäsi: "Minä olen
aina antanut hänelle kuni heikommalle astialle arvonsa, ja tiedän
teidänkin tekevän samoin."

Tuo "heikompi astia", ei kumminkaan näyttänyt vähääkään heikolta, kun
hän heidän astuessa sisään nousi ylös nojatuoliltansa. Hän oli suuri ja
roteva vartaloltaan, silmissä asui teeskennelty kylmyys ja suu oli
tuikeasti rypyssä. Hän ei voinut koskaan unhoittaa, että hän oli
häväissyt aateliskilpensä mennessään porvarin kanssa avioliittoon,
mutta pitkään aikaan ei hän enää ollut muistanut, että tuo kunniallinen
kelpo mies oli pelastanut hänet köyhyydestä ja puutteesta tarjotessaan
hänelle kätensä.

"Ystäväni", aloitti Gabriel Tåklin, "tässä on eräs nuori neito, jonka
minä jätän sinun hoitoosi. Hän on kärsinyt paljon ja tarvitsee
naissydämen hellää kohtelua."

Ei yksikään juonne muuttunut rouvan kasvoissa. "Lanko Berndt
Wilhelmillä ja sinulla on aina omat oikkunne", sanoi hän hitaasti.

"Mitä sinä, armaani, pidät oikkuna", sanoi hänen miehensä, "on
ainoastaan ritarillista vaatimusta, jolle sinä, syntyisin
aatelisnainen, kyllin ymmärrät antaa arvon."

Rouva näytti mielistyneeltä ja vastasi ystävällisemmin: "Gabriel, niin
porvari kuin oletkin, tajuat sinä kumminkin joskus minua."

"Neiti Mörck", jatkoi hän Annalle, "kulmakamari on teitä varten niin
kauan kuin haluatte."

Anna kiitti. "Jos ette mielellänne tahdo ottaa minua vastaan, hyvä
rouva", sanoi hän, "tahi jos minä jollakin tavoin olen teille haitaksi,
niin tahdon heti poistua."

"Ei suinkaan", lausui rouva päättäväisesti, "kulmakamari on teidän
käytettävänänne, kuten olen sanonut. Olkaa tervetullut!"

Gabriel Tåklin riemuitsi, mutta oli kyllin viisas pitääksensä salassa,
että oli voittanut tuon "heikomman astian."

"Olenhan aina sanonut että sinä olet herttainen ihminen, eukkoseni",
sanoi hän iloissaan.

Eukkoseni! Mikä porvarinsana! Rouva näytti loukatulta ja sanoen
tarvittavan itseänsä kyökissä poistui hän.

"Rakas lapsi", sanoi Tåklin Annalle, kun he olivat jäänet yksin;
"käykäämme nyt omaistamaan tuo siunattu kulmakamari, niin saatte levätä,
sillä näytättehän kovin väsyneeltä."

Rauhallisesti kuluivat päivät Tåklinin kodissa, ja se vaikutti hyvää
Annan sekä ruumiille että sielulle. Hän mietiskeli paljon tähän aikaan
istuessaan yksin tuossa "siunatussa kulmakamarissa" ja lopuksi
turvautui hän aina raamattuunsa. Sillä välin tuli hänen mielensä yhä
kuuliaisemmaksi ja sydämensä nöyremmäksi.

Berndt Wilhelm ei ollut paljon näkyvissä. Hän oli jälleen ryhtynyt
ammattiinsa veljensä puodissa, mutta jos eivät laskut ennenkään olleet
pitäneet paikkaansa, pitivät ne nyt vielä vähemmän kutiaan.

Hän alkoi taas sepustella runoja ja seisoi usein katsoa tuijottamassa
erästä akkunaa yhtä itsepäisesti kuin hän kerran postikonttorin kadulla
oli miettinyt Annan vapautustuumia. Kun hän tiesi Annan taitavan tuota
siihen aikaan varsin tavallista itämaista kukkaiskieltä, rupesi hän
sillä ilmoittamaan hänelle yhä lämpimämpiä tunteita ja lähetti hänelle
eräänä päivänä Brigitan myötä vuohenkukan, joka merkitse: "Te tulette
päivä päivältä minulle rakkaammaksi!"

Milloin lähetti hän sikurinkorren, jonka Anna tiesi selittää: "Teidän
kuvanne väikkyy aina edessäni", milloin taas orapihlajan kukan, joka
ilmaisi: "ikuista rakkautta", ja vihdoin löysi Anna pöydältään
kellokukan, lehmuksenlehden ja valkean lummekukan, joista kellokukka
merkitsi: "Sydän tekee minut kaunopuheliaaksi ja rohkeaksi", lehmuksen
lehti: "Etsinkö turhaan sinun rakkauttasi?" ja lummekukka: "Yhtykäämme,
mutta missä?" Tämä pikku vihko oli kiedottu heinänkorrella, joka
merkitsi: "Antakaa minulle vastaus!"

Anna joutui kovaan pulaan, mutta muutamaa tuntia myöhemmin ojensi hän
Brigitalle yönorvokin, jonka hän pyysi hänen antamaan Berndt
Wilhelmille.

Päättävä hetki oli tullut, sillä orvokissa oli vastaus: "Illan
viileässä ma sua varron."

Lehtimajassa Tåklinin puutarhassa kohtasivat nuoret toisensa määrätyllä
ajalla, Berndt Wilhelm tulipunaisena, Anna vaaleana kuin lumi.

Berndt Wilhelm ryästeli ja olisi aloittanut, mutta sanat takertuivat
hänen kulkkuunsa. Minkätähden olikaan Anna käytöksessään aina niin
tyyni ja vakava häntä kohtaan! Hämillään rupesi hän pureksimaan
heinänkortta.

"Herrani", virkkoi Anna suoraan ja teeskentelemättä, "te olette
lähettämillänne lehdillä ja kukilla ilmaissut minulle aiheen tähän
yhtymiseen."

Riemunsäde välähti Tåklinin silmistä. "Armas tyttö", sanoi hän
rukoilevaisesti, "ettehän te vihastu siitä minuun?"

"Minä en unhoita, mitä olen velkaa miehelle, joka jalomielisesti uhrasi
itsensä minun tähteni, ollessani onneton ja epätoivossa", vastasi Anna.

"Ettekä te vihastu rakkaudestanikaan?"

Anna peitti käsillään kasvonsa. "Minun sydämeni kuuluu ikuisesti ja
yksinomaisesti kuolleelle", sanoi hän vapisevalla äänellä.

"Teillä ei ole siis minulle mitään antamista?" virkkoi Tåklin
surullisesti.

"On, nimittäin sisaren harras uskollisuus ja suurin kunnioitukseni."

Anna katsahti ylös ja ojensi hänelle kätensä.

"Ja jos minä sanon olevani siihen tyytyväinen, jos minä en pyydäkään
muuta kuin saada rakastaa ja armastella teitä, olla teidän tukenanne ja
suojelijananne ja tarjota teille luonani tyynen kodin, jossa kaikkien
myrskyjen perästä saatte lepoa ja rauhaa."

Anna oli liikutettu. "Jättäkää minut hetkeksi!" pyysi hän.

Kun Tåklin puolen tunnin päästä palasi, löysi hän hänet itkeneenä,
mutta tyynenä ja ystävällisenä.

"Todellista rakkautta", sanoi Anna, "en minä enään voi luvata teille,
mutta jos olette tyytyväinen minun uskollisuuteeni ja kunnioitukseeni
sekä kärsitte minun vikojani ja heikkouttani, niin tahdon yhdistää
kohtaloni teidän kohtaloonne. Minä olen puhunut vilpittömästi. -- Älkää
olko malttamaton, vaan miettikää tarkoin, voitteko tulevaisuudessa
tuntea itsenne tyytyväiseksi."

"Saada kutsua teitä, Anna, vaimokseni, on aina oleva korkein autuuteni.
Enempää en pyydäkään."

Berndt Wilhelm oli hurmaantunut rakkaudesta ja onnesta.

"Siunatkoon sitten korkein meidän liittoamme", sanoi Anna, "ja
antakoon minulle voimaa täyttääkseni teidän vaimonanne rehellisesti
velvollisuuteni. -- Mutta yksi ehto on minulla -- -- --"

"Mikä? Kaikki mitä te haluatte tahdon minä täyttää."

"Että te sulhonani lähdette kanssani kotiini Ahvenanmaalle, sillä minä
en voi sallia, että pappi yhdistää meidät, ennenkuin olen pyytänyt
isältäni anteeksi."

"Miten vähää te pyydättekään, armas tyttö", sanoi Tåklin hymyillen,
"matkustakaamme vaikka jo huomenna."

"Älä usko", sanoi Anna Brigitalle, joka sydämestään toivotti hänelle
onnea, "että olen luvannut mennä naimisiin Tåklinin kanssa ainoastaan
saadakseni kodin ja suojelijan. Ei, niin itsekäs en kuitenkaan ole!
Ainoa syy siihen on, etten tahdo osoittaita kiittämättömäksi rehellistä
miestä kohtaan, joka on tehnyt minun tähteni niin paljon ja joka
rakastaa minua niin suuresti. -- Huomenna matkustamme me, muoriseni,
Ahvenanmaalle. -- Vihdoinkin on minulla tilaisuus ja rohkeutta lähestyä
sinua, kallis isä!"



XIX.


Kesäinen loisto ja kauneus vallitsi Ahvenanmaan saaristossa.
Ilta-aurinko valaisi Kastelholman vanhoja riutuvia raunioita ja yhä
kirkkaammin kimmelsi meren hopealle hohtava ääri. Kalastajat laskivat
verkkojaan laulellen iltavirttä, kaukana kuului paimen huhuilevan
karjallensa ja Sundin kirkontornista kajahteli juhlallisesti iltakello.

Kaikki oli ulkoa nähden kuten muinenkin, mutta kuinka erilaiselta
tuntui se nyt Annasta, hänen yksin astuessaan tuota tuttua polkua
myöten, joka Kastelholman raunioilta vei pappilaan. Sulhasensa ja
Briitta muorin oli hän jättänyt erääsen taloon odottamaan miten hänen
yhtymisensä isän kanssa päättyisi. Yksin ja jalkaisin kuin kerjäläinen
tahtoi hän saapua kotiinsa, kuni kerjäläinen poistuisikin hän sieltä,
jos hänet hyljättäisiin.

Kun hän tultuansa metsän rannalle näki ristin kirkontornista ja puiden
lomitse pilkoittavan pappilan, vaipui hän mielenliikutuksissaan
mättäälle. Entä jos hänen isänsä ei enää eläisikään, jos ei hän
saisikaan nähdä häntä! Tämä ajatus oli murtaa hänet.

Vihdoin nousi hän ja kiiruhti eteenpäin. Pihanportti narahti kun hän
aukasi sen, ja ikäänkuin varas, joka säikähtää jokaista kolinaa,
peljästyi hänkin ja veti sen perässään kiinni niin hiljaa kuin taisi.
Hän astui poikki viheriän pihan rapulle, eteiseen ja suoraan isänsä
ovelle, mutta siihen hän pysähtyi.

Pastori Mörck istui kirjoituspöytänsä ääressä. Hän oli suuresti
vanhentunut, tukka oli melkein valkea ja silmät olivat kuopallaan.
Hänen vakavissa kasvoissaankaan ei asunut entinen tyyneys ja kirkkaus,
päinvastoin ilmaisi jokainen ryppy taistelua, sotaa ja lakkaamatonta
levottomuutta.

Avattu raamattu lepäsi hänen edessänsä ja hänen katseensa oli
järkähtämättömästi kiintynyt seuraavaisiin sanoihin: "_Lapsukaiseni,
älkäämme rakastako sanalla ja kielellä, vaan työllä ja totuudella_."
Tätä rakkauden käskyä oli hän usein miettinyt, selittänyt sitä
seurakunnallensa ja koettanut noudattaa sitä. Mutta hän oli yhä
enemmän alkanut ymmärtää olevansa valehtelija, sillä jos tuo kaikki
anteeksi-antava rakkaus todellakin olisi asunut hänen sydämessään, ei
hän olisi voinut kirota ainoata lastansa.

"Isä!" kuului kuin aaveen kuiskaus läpi huoneen.

Pastori Mörck oli usein ennen kuullut tämän äänen. Pimeässä yössä,
kirkkaalla päivällä oli hänestä tuntunut kuin olisi Anna kutsunut
häntä.

"Rakas isä!" kaikui jälleen rukoileva ääni.

Nyt kääntyi vanhus äkkiä ympäri.

"Isä!" rukoili Anna nöyrästi kynnyksellä polvillaan. "Poista se kirous,
joka eroittaa minut sinusta. -- Anna minulle anteeksi ja ota minut
jälleen tyttäreksesi! -- Kun tuhlaajapoika palasi isänsä tykö, ei tämä
häntä hyljännyt. Oi, ethän sinäkään ole minua hylkäävä!"

Annan ääni tukahtui kyyneleihin. Pastori Mörck oli ollut suuri
vihassaan ja kirouksessaan, mutta hän oli myös suuri rakkaudessaan, ja
tekemättä mitään ehtoja riensi hän tyttärensä luokse, sulki hänet
syliinsä, suuteli sanoin ja huulin kirouksen hänen otsaltaan ja antoi
hänelle täydellisesti anteeksi, niinkuin ainoastaan rakastavan
vanhemman sydän voi antaa.

Kauan lepäsi Anna isänsä sylissä ja tuskallisella liikutuksella
kuunteli tämä, kun hän kertoi kärsimyksistään, olostaan kenraalin
talossa, pakenemisestaan, syytöksestä, jonka alaiseksi hän oli
joutunut, vapautuksestansa ja lopuksi lupauksestaan ruveta Tåklinin
vaimoksi. Ja kun hän kysyi tahtoisiko isä antaa suostumustaan ja
siunaustaan heidän liitollensa, vastasi tämä:

"Kernaasti minä ne annan, rakas lapsi, ja hyväksyn sinun päätöksesi.
Minä olen jo vanhentunut sekä ruumiiltani että sielultani, ja kun
työpäiväni lähenee loppuansa, on hyvä tietää, etten ole jättänyt sinua
yksin, vaan että sinulla puolisossasi on ystävä ja suojelija, johon
voit luottaa. Teidän kukoistavassa onnessanne olen minäkin tuleva
onnelliseksi. Olkoon Jumala kanssasi nyt ja aina, rakas lapsi!"

Oli yö. Keveät varjot alkoivat hälvetä ja idässä kajasti päivänkoitto,
mutta yhä vielä istui Anna akkunan luona kamarissaan. Kaikki oli
niinkuin ennenkin, ja Anna ei ollut pitkään aikaan tuntenut itseänsä
niin onnelliseksi kuin nyt; niin rauhaisa ja hyvä oli taas olla tuossa
rakkaassa kodissa. Aina oli isä hänen mielestään ollut suuri ja
ihmeteltävä, mutta ei koskaan niin jalo ja ylevä kuin nyt.
Ystävällisesti oli hän ottanut vastaan Tåklinin ja Brigitan, ja
kiittäessään heitä kaikesta mitä he olivat tehneet hänen tyttärensä
hyväksi, oli hän heltyä kyyneleihin asti. Ja tuommoisen isän luokse oli
hän epäillyt lähteä!

Anna ei voinut panna maata, ennenkuin hän sai nähdä hänet ja tietää
varmasti olevansa todellakin lähellä häntä. Hiljaa hiipi hän
varpaillaan isän kamariin.

Pastori Mörck tahtoi mielellään yölläkin herätessään nähdä merta, jonka
tähden akkunanuutimet eivät olleet lasketut alas, ja Anna saattoi siis
selvästi nähdä hänet tuossa makaamassa iäkäs, ylevän kaunis, pää hiukan
kallellaan. Silmät olivat ummessa, ja hän hengitti tasaisesti ja
säännöllisesti.

Kauan seisoi Anna katsellen isäänsä; sitten kumartui hän polvilleen
sängyn viereen. Pastori aukasi silmänsä.

"Sinäkö se olet, tyttäreni?" virkkoi hän tyynesti. "Kaikkina näinä
vuosina, joina olet ollut poissa, ajoi sanomaton tuska minut joka yö
sinun kamariisi. Minä aioin sinne tänäkin iltana, vaan kun tiesin sinun
jälleen olevan kattoni alla, tunsin itseni niin rauhalliseksi, että
vaivuin äkkiluulematta uneen kuin hyvä lapsi. Se oli oikein että tulit,
tyttäreni."

Pastori painoi Annan pään rintaansa vasten.

"Siunaa minua vielä kerran, isä!" rukoili tytär.

Vanhus nousi. "Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua", lausui hän
juhlallisesti. "Herra kääntäköön kasvonsa sinun puoleesi ja antakoon
sinulle ijankaikkisen rauhansa!"

"Ijankaikkisen rauhansa", nyyhkytti Anna.

Rusottavat pilvet kohosivat ylemmäksi taivaalle. Isä ja tytär erosivat.



XX.


Turussa Gabriel Tåklinin luona vietettiin Berndt Wilhelmin ja Annan
häät. Pastori Mörck toimitti itse vihkimisen ja piti sen jälkeen
liikutetulla sydämellä tavanmukaisen puheen noille nuorille. Hän puhui
miehen ja vaimon velvollisuuksista, miten heidän tulee olla
kärsivälliset toisillensa, ja neuvoi heitä kaikissa kohdissa, myötä- ja
vastoinkäymisissä, surussa ja ilossa tuohon jumalalliseen rakkauteen,
joka pysyy aina muuttumatta.

Ilo oli yleinen, maljoja juotiin ja Gabriel Tåklinkin piti useampia
puheita, toisen toista pöyhkeämmän. Ihastuksissaan sepitti hän
ensimmäisen kerran elämässään runonkin, jota hän vielä häiden
jälkeenkin usein lueskeli, kun hän ei enään saanut iloita veljensä ja
hänen nuoren vaimonsa läsnä-olosta. Sillä kun Turku äskeisten tapausten
perästä ei voinut olla heille mieluinen olopaikka, muuttivat he näet
ensi tilassa Poriin, jonne Berndt Wilhelm asettui kauppamieheksi,
päästyään rikkaaksi Annan omaisuudesta.

Raskas oli molemmin puolin pastori Mörckin ja hänen tyttärensä ero. He
lupasivat käydä usein toisissaan ja vielä useimmin kirjoittaa
toisillensa, mutta parhainta, mitä Anna sai myötään, olivat hänen
isänsä siunaukset ja esirukoukset.

Sovittuaan isänsä kanssa tunsi Anna jälleen sovintoa elämässä ja
nykyisessä asemassaan, vaikk'ei hän sydämessään ollutkaan onnellinen.

       *       *       *       *       *

Oli syyskuun ilta. Hämärästi paloi lamppu, Anna istui rukin ääressä
kehräämässä, ja nopeasti kiepua hyristi pyörä. Väliin katsahti hän
rullaan, joko päivän urakka olisi täysi, ja aloitti jälleen uudella
vauhdilla, laulaa hyräillen puoliääneen.

Hän huokasi ja pyörä seisahti hetkeksi.

Brigitta, joka ei ollut koskaan luvannut luopua Annasta, istui huoneen
nurkassa kutoen sukkaa, ja pidettyään kauan silmällä lemmikkiään,
lähestyi hän häntä ja sanoi:

"Kas niin, lapseni, kyllä jo riittää täksi päiväksi! Te olette ollut
ahkera kuin päiväläinen, ja kumminkin olette te rikas ja rouva
talossa."

"Kyllä jo riittää, sanon kerran vieläkin."

Brigitta seisautti pyörän kädellään, mutta Anna väisti sen lempeästi
pois ja vastasi:

"En tahdo olla huonompi muita, Briitta muori. Työ on sekä emännän että
palvelijan kunnia."

"Mutta te ette ole tottunut", muistutti Brigitta, "raskaasen työhön
aamusta iltaan saakka. Te ette malta enää koskaan piirrustella, tehdä
koruompeluksia, vielä vähemmän soittaa kanteletta."

Anna punehtui. "Minulla on tärkeämpiä velvollisuuksia täytettävänä",
sanoi hän nopeasti. "Mieheni sanoo, ettei emäntä saa kuluttaa
semmoisiin aikaansa, ja hän on ehkä oikeassa. Itsekin on hän lakannut
runoilemasta."

"Hyvä Jumala on luonut kunkin erilaiseksi", arveli Brigitta. "Rumalla
hämähäkillä, muurahaisella, visertelevällä linnulla ja monivärisellä
kukalla, kaikilla heillä on oma tarkoituksensa luonnossa. Niinpä
ihmisilläkin. Mikä sopii minulle ja monelle muulle, se ei sovi teille,
hentoinen lemmenkukkani."

Brigitan ääni oli lempeä ja hellä, mutta Anna koetti tekeytyä vakavan
näköiseksi.

"Brigitta, sinä puhuttelet minua kuin hemmoiteltua lasta. Siunattu
olkoon halvinkin työ; se ei tee ketään pahemmaksi. Minä olen porvarin
vaimo, muista se, äläkä houkuttele minua pois velvollisuuksistani."

Brigitta palasi ääneti nurkkaansa ja Anna kehräsi edelleen. Mutta
vihdoin oli urakka täysi ja pyörä pysähtyi. Iloisesti hymyillen ja
onnellisena kuin lapsi työnsi Anna rukin syrjään ja oli vapaa tekemään
mitä itse tahtoi. Hän meni akkunan luo ja kohoitti hiljaa uutimia.
Seutua valaisi mitä ihanin kuutamo ja houkutteli häntä ulos.

Astuessaan ulos portista, näki hän valon miehensä akkunasta. "Aina niin
ahkerassa työssä", huokasi hän. "Hänellä ei ole enää aikaa oleksia
vaimonsakaan kanssa."

Syksyinen leuto ilma leikitteli hänen kuumilla kasvoillaan. Hän astui
nopeasti joen rannalle ja seurasi kauan sen tulista kulkua.

Kuutamon lumoavassa valossa näyttivät kirkko ja sitä ympäröivät
rakennukset suuremmilta ja kauniimmilta; puut korkeammilta ja
tuuheammilta. Annasta tuntui kuin olisi hän kävellyt noidutussa
puistossa. Hän pysähtyi erään jokeen pistävän kiven luokse, jota
nimitettiin "neidon kiveksi." Tarina kertoo että eräs nuori tyttö,
kaunis kuin prinsessa ja hyvä kuin enkeli, oli tässä lopettanut
päivänsä syöksyen alas pimeään syvyyteen.

Anna nousi neidon kivelle, johon hänen miehensä oli laittanut mukavan
istumapaikan häntä varten. Ensimmäisinä aviovuosinaan olivat he näet
usein tulleet tänne yhdessä lueskelemaan mainioita ruotsalaisia ja
saksalaisia runoteoksia, joita koko maailma ylisti, mutta nämä
miellyttävät jalon henkisen nautinnon hetket olivat äkkiä kadonneet
palajamatta koskaan takaisin. Voitonhimo ja kauppapuuhat olivat piankin
tehneet tuosta muinen haaveksivasta ja hajamielisestä Tåklinistä
miehen, joka menettämättä mitään ymmärsi aineellisessa suhteessa
voittaa kaikki ja jonka mielestä ei vaimo tehnyt koskaan tarpeeksi
työtä.

Sitä ajatteli Anna ja huokasi. "Oi kuinka keveä olisi velvollisuus, kun
se perustuisi rakkauteen, mutta kuinka raskaalta se ilman sitä tuntuu!
Kuitenkaan en vaadi elämältä paljoa, vaan tyydyn sallimukseeni",
virkkoi hän.

Anna silmäili virtaa, joka näytti entistään kolkommalta, kun pilvi
hetkeksi peitti kuun.

"Sallimus", jatkoi hän ajatuksissaan, "kuinka kylmältä ja toivottomalta
se kuuluu! Vaan ei! Sallimus se ei ole, vaan Jumalan rakkaus, jota minä
näen kaikkialla."

Hän otti esiin Mustofiniltä saamansa ristin, jota hän aina kantoi
kaulassaan ja katseli sitä vakavasti. Silloin heräsivät hänessä kaikki
vanhat muistot ja tietämättään oli hän juuri itkusilmin nostamaisillaan
tuon ristin huulillensa, kun eräs käsi pidätti häntä ja tempasi sen
häneltä pois.

Huudahtaen hypähti Anna ylös ja näki miehensä edessään. Kädet ristissä
katseli tämä häntä ja synkän näköisenä virkkoi:

"Luulenpa sinun ruvenneen palvelemaan kuvia! -- Milloinkahan sinä
vihdoinkin unohdat kaikki entiset haaveet ja käsität ettei elämä enää
ole mikään romaani?"

"Voi, suo anteeksi heikkouteni", rukoili Anna. "Minä olen taistellut
sitä vastaan, ja juuri kun luulen päässeeni voitolle, tunnen minä
jälleen itseni voitetuksi. Mutta jos sinä, Berndt Wilhelm, tahtoisit
olla kärsivällinen ja sallisit minun käydä omaa tietäni, niin muuttuisi
kenties kaikki vielä hyväksi."

"Vaimo ei saa käydä toista tietä kuin hänen miehensä", sanoi tämä. --
"Sinä riemuitset menneissä muistoissasi, etkä pidä velvollisuutenasi
karkoittaa väliltämme noita varjoja. Minä puolestani tahdon aluksi
uhrata perheellisen onnemme edestä tämän ristin allamme kuohuvaan
veteen." Vielä kerran välähti tuo pieni amuletti hänen kädessään ja
katosi syvyyteen.

Alla päin kävelivät puolisot ääneti kotia kohden. Kun Tåklinin mieli
tyyntyi, rupesi hän käsittämään, että hän oli ollut kova ja kohtuuton
Annalle, joka aina oli kohdellut häntä suurimmalla hyvyydellä ja
kärsivällisyydellä. Katumus tuli, mutta hän oli liian ylpeä
myöntääksensä sitä.

Annan jalo sydän antoi hänelle pian anteeksi, sen näki siitä komeasta
kukkaisvihosta, jonka mies seuraavana aamuna löysi kirjoituspöydältään.
Liikutetulla sydämellä katseli hän vihkoa, johon oli pistetty
aloenkukka, ja jonka hän tiesi merkitsevän: "Sinä loukkaat minua
mustasukkaisuudellasi."

"Niin, tosihan se on että olen mustasukkainen, vieläpä kuolleelle",
huokasi hän. -- "Lapsi parka, minä en voi tehdä sinua onnelliseksi!"

       *       *       *       *       *

"Kun vanhat pohjolan viikingit hautasivat itsensä kumpuun", kirjoitti
pastori Mörck tyttärellensä, "tapahtui se illalla auringon laskiessa.
Tavallisesti asettuivat he kasvot länttä kohden voidaksensa seurata
päivän viimeistä sädettä ja huokeammin eroittaa valon ja varjojen
vaihtelua, josta he luulivat lukevansa kansansa ja maansa
tulevaisuuden.

"Minäkin olen kääntynyt länteen päin; aurinko laskee, varjot pitenevät,
ja ajatellessani menneitä ja nykyisiä, kuvastuu tästä kaoksesta
selvimmin sielussani: maani, äitisi ja sinä.

"Olen nähnyt ensinmainitun veressä ja kyynelissä. Viljelemättä on
isiltä peritty vainio ja tannertuu vihollisjoukon jaloissa. -- Mutta
matalista mökeistä astuu esiin urhoollinen kansa vastustamaan
vihollista. Mikä ihana näky! Sankarin voima ja nuoruuden into
yhdistyvät puoltamaan kotia ja isänmaata.

"Vihanta nurmi verhoo pian hurmeella kostutetun maan, tallattu vainio
kynnetään, runottaret heräävät eloon, tiedemiehet palajavat uudella
innolla Auran oppisaleihin ja kaikkialla pukeutuu salomaa kukkasiin. Ja
tämä on rauhan siunaus. Vähäinen ja heikko on tosin tuo taimi, mutta
tulevaisuudessa on siitä kasvava ihana puu. -- Niin, kasvaos kansasi
rakkaudessa, kallis isänmaa, kasvaos Korkeimman turvissa valon ja
totuuden palvelukseen.

"Auringon säde paistaa tuohon valkoiseen ristiin, joka seisoo äitisi
haudalla. Suloiset rauhan ja onnen päivät kulkevat ohitseni. -- Sitten
näen taas äitisi lempeän haamun paarilla, ja surullisiin öihin
vaihtuvat onnelliset päivät. Kuitenkin on Jumala armollinen: sinä,
tyttäreni, tulit valonsäteeksi minun elämälleni.

"Ja nyt jäähyväis-sanani sinulle, tyttäreni. Älä pelkää purjehtiessasi
myrskyistä merta, sillä Korkein seisoo peräsimen luona. Sotien ja
taistelujen kautta kulkee tie tyyneen satamaan ja siihen rauhaan, joka
ei koskaan katoa -- -- --"

Se oli pastori Mörckin viimeinen kirje hänen tyttärellensä. Tåklin oli
tällä kertaa myöntyväinen ja salli vaimonsa matkustaa Ahvenanmaalle.
Anna joutui ajoissa, ja hänen sylissään veti pastori Mörck viimeisen
huokauksensa.

       *       *       *       *       *

Berndt Wilhelm Tåklin istui papereilla täytetyn kirjoituspöytänsä
ääressä. Hänen edessään oli suuri kasa laskuja, joita hän erittäin
innokkaasti tarkasteli. Vihdoin pani hän tyytyväisen näköisenä kynän
pois luotaan.

"Tuntuupa kumminkin suloiselta olla rikkaana!" mutisi hän itsekseen ja
ojensihe mukavassa nojatuolissaan. "Toista on istua jalat oman pöydän
alla, kuin surra jokaista killinkiä ja palvella muita. -- Ja kumminkin
oli tälläkin ajalla sulonsa, kun huoletonna kuin lintu sai antautua
omiin huvituksiinsa."

Rikkauksista siirtyivät hänen ajatuksensa Annaan, jonka näkeminen oli
herättänyt hänen parhaat tunteensa. Silloin oli hän pitänyt elämänsä
tehtävänä puolustaa viattomuutta ja taistella oikeuden ja totuuden
edestä, mutta mihin olivat nämä jalot aatteet kadonneet? Sillä
poissa ne olivat! Annaa ei hän voinut siitä syyttää, olihan se edelleen
samanlainen, yhtä jalomielinen kuin ennenkin ja olihan se urhoollisesti
ponnistellut, joskin turhaan, pelastaakseen häntä elämän
ihanteellisille valloille.

Eikä hän ollut koettanut tehdä onnelliseksi häntäkään, jota hän
oli luvannut rakastaa ja suojella, vaan oli kiusannut häntä
mustasukkaisuudellaan ja osoittanut hänelle niin vähän suopeutta ja
hyvyyttä kuin mahdollista.

Kuumeenväristys ravisti Tåklinin jäseniä ja sielun sekä ruumiin
tuskissa väänteli hän itseään tuolissaan, voimatta nousta ylös. Hän oli
näkevinään Annan läheisyydessänsä. Seisoen eräällä piedestaalilla
osoitti se kädellään korkeuteen ja katseli häntä sääliväisesti ja
hellästi. Hän tahtoi rientää hänen jalkainsa juureen, mutta oli kuin
tuhannet pienet koukut olisivat pidättäneet häntä, ja voi, voi! kaikki
nuo pistävät ja polttavat koukut olivat puhtaasta kullasta!

Tuskissaan päästi hän hirveän, sydämestä lähtevän huudon.

Kun hän avasi silmänsä, seisoi Anna hänen vieressään silellen
jähdyttävällä kädellään hänen polttavaa otsaansa ja katsellen häntä
sääliväisyydellä ja levottomuudella.

"Mitä -- sinä -- tahdot?" läähätti Tåklin.

"Ystäväni, sinä olet kaiketi sairas", vastasi Anna, "kätesi on kylmä ja
kasvosi hehkuvat."

"Luulen sinun olevan oikeassa", mutisi Tåklin. "Miten nuo kultaiset
koukut vaivaavatkaan minua! -- Älä jätä minua, Anna, älä jätä minua!"

"En koskaan", sanoi Anna liikutettuna, "en koskaan!"

Ennenkuin tunti oli kulunut, makasi Tåklin julmimmissa
kuumeenhoureissa. Ymmärtämättä hänen puheitaan hyväili Anna lempeästi
hänen käsiään ja puhutteli häntä kuin pientä lasta.

"Rouvani", sanoi lääkäri, joka oli kutsuttu paikalle, "minun luuloni
mukaan tulee mieheenne rokko. Teidän täytyy olla varovainen ja niin
vähän kuin suinkin oleksia tässä huoneessa."

Anna vaaleni. "Rokko! Suuri Jumala!" huudahti hän. "Hyvä herra", lisäsi
hän sitten ylevästi, "kelpo sotamies ei luovu koskaan paikaltaan. Minun
paikkani on tässä, vaikka kaikki muut pakenisivatkin."

Lääkäri oli arvannut oikein. Tuo kauhea tauti oli tavannut Tåklinin ja
kahlehti hänet tulisilla raudoillaan.

Tuskin silmänräpäykseksikään lähti Anna näinä pitkinä kärsimyksen
päivinä sairaan luota. Yhdellä sanallaan saattoi hän rauhoittaa häntä
julmimmissakin houreissa ja hänen lempeä äänensä vaikutti usein
tehokkaammin kuin parhain lääke. Mutta hän ei pitänyt huolta ainoastaan
hänen maallisesta tomustaan, vaan koetti myös ylentää hänen sieluansa
taivaasen ja vuodattaa siihen toivoa ja uskoa.

       *       *       *       *       *

Vaikka sairas nauttikin erinomaisen hellää hoitoa, kävi kuolon enkeli
kumminkin Tåklinin kodissa ja Anna Mörck oli yhdenkolmatta vuoden iässä
leski. Pian rehoitti nurmi hänen miehensä haudalla, mutta ne kauniit
kukat, jotka siellä keväisin puhkesivat, todistivat ettei se ollut
unhoitettu.



XXI.


Muutamia vuosia miehensä kuoleman jälkeen tapaamme Annan purjehtimassa
omalla laivallaan Kronstadtiin, josta matkasta hän toivoi sekä hyötyä
että huvitusta ja jolle hän oli lähtenyt kauppa-asiainsa tähden. Moni
oli kehoittanut häntä lopettamaan kauppaliikettään, mutta hän ei ollut
seurannut tätä neuvoa, käsittäessään, että ahkera työ paremmin kuin
mikään muu saattoi pelastaa hänet siitä alakuloisuudesta, johon hän
usein pyrki vaipumaan.

Ettei mikään mielenhaaveksiminen ollut hänessä saanut valtaa, näki koko
hänen olennostaan, kun hän eräänä kesäkuun aamuna istui kuunari "Onnen"
peräkannella hengittäen raitista meri-ilmaa, sillä vaikka hänen suunsa
ympärillä väikkyikin vielä surumielinen juonne, oli hänessä voimaa ja
elämänvirkeyttä, johon tuo häntä miellyttävä merielämä ei suinkaan
ollut vähimpänä syynä. Hänen viime vuosina vaalistuneita kasvojaan
peitti nyt helakka puna, ja nuo mustat, haaveksivaiset silmät olivat
taas kirkkaat ja säteilevät. Hänen kauneutensa oli saanut uuden loiston
menettämättä entistä ihanteellista luonnettaan.

"Luulenpa tuulen kiihtyvän", sanoi Anna Brigitalle, joka myöskin oli
hänen kanssaan matkalla Kronstadtiin. Sairastettuaan viime yön
meritautia istui hänkin nyt laivan kannella vahvistaen itseään
Kolmodinin "Hengellisillä Kyyhkyisäänillä", jotka kaikissa elämän
vaiheissa olivat hänen lujat ystävänsä ja neuvonantajansa. Kirja putosi
Brigitalta ja säikähtäen huudahti hän: "Uh! Luuletteko todellakin niin,
lapsi?"

"Ole varoillasi, Briitta muori", sanoi Anna hymyillen, "äläkä huuda
noin. Minä pelkään että joudut merimiesten nauruksi."

Hän laski kätensä vanhan ystävänsä kaulaan ja katsoi hellästi hänen
silmiinsä, ja kuta kauemmin hän häntä katseli, sitä enemmän tuli hän
liikutetuksi.

"Tuo ryppy on minun tähteni", ajatteli hän, "ja niin on tuokin. --
Uskollinen sydän, miten palkitsen minä sinut!"

"Mitä te ajattelette?" kysyi Brigitta lempeästi.

Anna veti pois kätensä. "Ajattelin", vastasi hän, "ettei meitä enää ole
kuin kaksi, jotka riipumme toisissamme. Ajattelinpa myöskin, mitä sinä,
Brigitta, olet minulle ollut."

"Älkää siitä koskaan puhuko!" sanoi Brigitta torjuvaisesti, "ja
luvatkaa ett'ette unhoita minua, jos vielä milloin saisitte hyvän
ystävän, tahi että ainakin saan uskollisen koiran tavoin levätä teidän
jaloissanne."

"Kuinka sinä, Brigitta, puhutkaan! Semmoiselta kannaltako sinä minut
tunnet? Ja minkäpä ystävän minä sitä paitsi enää voisin saada?"

"Te olette vielä nuori, Anna, eikä sitä voi tietää, mitä tulevaisuus
tuopi sylissään", sanoi Brigitta painavasti.

"Älä aseta minun ennustuspeiliäni enää maallisia varten", sanoi Anna.

Hymy katosi hänen huuliltaan, ajatuksiinsa vaipuneena nojasi hän päänsä
kättänsä vasten ja näkyi vaan katselevan välkkyviä laineita, kunnes
Brigitta päätti herättää hänet noista mietteistä ja alkoi kertoa
ainakin jo sadannetta kertaa tuota kaunista kertomusta Joukahaisen
nuoresta sisaresta, kauniista Ainosta, joka ennemmin rupesi sisareksi
Siikasille kuin vaimoksi vanhalle Väinämöiselle.

Näin kului nopeasti aika, ja pian alkoivat korkeat laivanmastot
Kronstadtin sataman suulla kuvastua vasten selkeää taivaan rantaa.

Merimatkan vaivaloisuudet unohtuivat ja tyytyväisyydestä säteilivät
kaikkien silmät. Laivan kansi puhdistettiin ja liput järjestettiin,
että oikein arvokkaalla tavalla tultaisi satamaan.

Kun "Onni"-kuunari muutamaa tuntia myöhemmin lepäsi kiinnitettynä
noiden lukuisien kauppalaivojen rivissä, jotka erihaaroilta olivat
tulleet tänne välittämään maailmankauppaa, vallitsi laivalla sekä
erinomainen somuus että iloinen mieliala, ikäänkuin eivät vastatuulet,
sumut tahi vaarat koskaan olisi olleet kysymyksessä. Merimiehet saivat
hetkisen levähtää, ja kokkikin kömpi nokisena ja tulipunaisena esiin
laivakeittiöstä.

Kiikari kädessä seisoi Anna korkean köysikiepun päällä. Lujasti
linnoitettu kaupunki, kanuunoilla varustetut suuret sota-alukset,
kauppalaivat liehuvine lippuineen, aaltoileva meri, tavattoman vilkas
elämä, kaikki tuo yhdistyi kirkkaan auringon valossa niin ihanaksi
näkyalaksi, ett'ei ollut ihmekään, jos Anna ei tahtonut kääntää siitä
katsettaan pois. Brigitta, joka oli tyytynyt turvallisempaan paikkaan
laivan kannella, oli hämmästyksissään kuin lapsi eikä tiennyt
rohkenisiko hän lähemmin katsellakaan ympärilleen, sillä joka hetki
pelkäsi hän, että nuo irvistelevät kanuunansuut tähdättäisiin juuri
häntä kohden.

Tämä hänen lapsellinen pelkonsa puhkesi ilmi, kun he tulivat
kaupunkiinkin. Riippuen kiinni Annan vaatteissa ei hän tohtinut käydä
askeltakaan ilman hänettä, ja suurimmalla kauhulla katseli hän jokaista
rehellistä venäläistä, kuvaillen mielessään, että häntä varastettaisi
tahi murhattaisi. Lukuisat sotilaat, tavattomat puvut ja vieraat kielet
muistuttivat hänelle lakkaamatta täällä oudolla maalla, että hän oli
jättänyt synnyinmaansa, ja "oma maa mansikka, muu maa mustikka" toisti
hän tuontuostakin.

Kun molemmat naiset eräänä päivänä palasivat kävelemästä ja aikoivat
kääntyä asuntoonsa, näkivät he kaukaa erään miehen lähestyvän, joka
herätti heissä erinäistä huomiota. Hän astui hitain, tasaisin askelin
ja näytti olevan omiin ajatuksiinsa niin vaipuneena, että tuskin hän
havaitsi, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hänen älykkäitä, kalpeita
kasvojaan himmensi salaisen surun varjo, ja rypyt hänen korkealla
otsallaan ilmaisivat tarkalle katsojalle, että hänen elämällään oli
ollut vaivoja ja taisteluja.

"Olen vaan nähnyt yhden ainoan", ajatteli Anna itsekseen, "jonka
ulkomuoto on ollut kaikin puolin noin kaunis ja säännöllinen. --
Todellakin, ainoastaan yhden olen nähnyt katselevan tuolla tavalla."
Hän huokasi syvään.

"Joll'en tietäisi kapteeni Mustofinin jo aikoja sitten lepäävän
esi-isiensä luona", ajatteli puolestaan Brigitta, "niin luulisin
näkeväni hänen tulevan vastaamme."

Mutta Anna pysähtyi, nojautuen raskaasti Brigitan käsivarteen.

"Taivaan armot", kuiskasi hän kauhistuneen näköisenä, "antaako hauta
takaisin kuolleensa, vai onko tämä petollinen harhanäky, joka pian on
katoava revittyään jälleen auki sydämeni haavat! Brigitta, hyvä
Brigitta, sano minun erehtyvän, sano minun olevan houreissa, sillä minä
en voi ymmärtää, että vielä täällä maailmassa saisin nähdä nuoruuteni
sulhon, kaivatun Vladimirini."

"Rauhoittukaa, lapseni", kuiskasi palvelija, "antakaamme hänen tulla
lähemmäksi ja päättäkäämme sitten, kuka meillä on edessämme."

Tulija pysähtyi nyt, pyyhkäsi kädellään silmiään ja katsoi sitten taas
terävästi ja tutkivaisesti noita kahta naista. Mutta pian seisoi hän
heidän luonaan. Brigitan ontuva käynti oli ensin vetänyt puoleensa
hänen huomionsa, ja tunnettuaan hänet oli hänen katseensa kääntynyt
Annaan, jota hän oli niin suuresti rakastanut eikä koskaan voinut
unhoittaa.

Vieras ei näet ollut kukaan muu kuin Vladimir Mustofin, jonka sattumus
oli tuonut Kronstadtiin. Hän tarttui Annan jääkylmiin käsiin ja tuolla
suloisella äänensoinnulla, jota tämä niin usein oli kuullut, virkkoi
hän:

"Anna Mörck, me näemme siis jälleen toisemme. Minä luulin sen
tapahtuvan vasta paremmassa maailmassa, mutta kiitetyt olkoot pyhät,
että se vielä tässä elämässä toteutui. Armas tyttö, puhu, sano että
vielä minua muistat, että vielä tunnet minut."

Myrskyisistä tunteista oli Mustofinin sydän pakahtua, hänen huulensa
vapisivat ja silmänsä kostuivat kyyneleistä odottaessaan Annan
vastausta, mutta tämä, joka miehuullisesti oli kestänyt niin monta
surua, ei tahtonut voida käsittää tätä äkillistä iloa.

Vihdoin aukenivat hänen huulensa, ja Mustofinin täytyi kumartua
kuullakseen mitä hän sanoi.

"Vladimir Mustofin", kuiskasi hän hiljaa ja katkonaisesti, "minä en ole
voinut koskaan sinua unhoittaa -- enkä ole -- sitä milloinkaan --
tekevä -- niin kauan kuin -- elän."

Nämä sanat täyttivät Mustofinin suurimmalla ilolla, mutta hänellä ei
ollut tilaisuutta pitempiin puheisin, sillä Brigitta, joka jo oli
ehtinyt vuodattaa virroittain kyyneleitä osanottavaisuudesta ja
riemusta, teki päätöksen asiassa, virkkoen:

"Jos viivymme kauemmin täällä ulkona kadulla, niin kokoontuu pian
Kronstadtin koko väestö ympärillemme. Välttääksemme tätä luulen minä
parhaaksi että lähdemme mitä pikemmin siihen ravintolaan, jossa me
asumme. Ettekö tekin ole samaa mieltä, lapset?"

Mustofin hymyili myöntäväisesti ja vaikk'ei tuo käytännöllinen järki
juuri ollut tässä kohden hänen mielestään tervetullut, katsoi hän
kumminkin parhaaksi seurata Brigitan kehoitusta. Hän tarjosi sentähden
käsivartensa Annalle, jonka jälkeen tuo pieni seurue lähti liikkeelle.

Brigitta, joka yhä edelleen kauheasti pelkäsi varastettavan tahi
murhattavan itseänsä, oli heidän päästyänsä perille kyllin tunnollinen
jättääkseen nuo rakastavaiset kahden kesken, jotka moninaisten
vaiheitten perästä vuosien kuluttua jälleen olivat löytäneet toisensa.

"Katsoessani sinun armaisin kasvoihisi ja kuullessani äänesi sointua",
sanoi Mustofin suudellen kunnioituksella Annan itkeentyneitä silmiä,
"tuntuu minusta kuin kaikki menneet tapaukset olisivat olleet
unennäköä."

"Mutta julmaa, kauheaa unennäköä, Vladimir", sanoi Anna. "Oi, minä olen
luvannut antaa anteeksi, mutta tällä hetkellä on se minulle vaikeaa."

Anna värisytti. "Kelle on sinun vaikea antaa anteeksi?" sanoi Mustofin.

"Kenraali Demidoffille!" sammalsi Anna.

Mustofin säpsähti. "Enolleni! Eikö hän ollut sinulle kelvollinen
suojelija?"

"Ja sinä ehkä kirjoitit minulle usein?" sanoi Anna vastaamatta
kysymykseen.

"Niin usein kuin vaan voin, armaani, mutta minä en saanut sinulta
koskaan riviäkään vastaukseksi, kunnes vihdoin tuo onneton kirje
saapui."

"Mikä kirje?"

"Kirje, jonka sain illalla ennen Borodinon tappelua, ja jossa sanoma
sinun kuolemastasi yhdellä iskulla mursi kaikki maallisen onneni
toiveet. Kaikki näkyy kumminkin riippuneen selittämättömästä
erhetyksestä -- mutta, Annani, miksi vapisee sinun kätesi, miksi ovat
lempeät silmäsi kalman kankeat?"

"Nyt ei ole minulle enään mikään hämärää ja selittämätöntä", huudahti
Anna. "Löytyykö todellakin niin paljon ilkeyttä maailmassa! Sitä en
olisi voinut uskoa. -- Niinpä kuule sitten, Vladimir: enosi ei ole
ainoastaan salannut meidän kirjeemme, sillä ei sinultakaan ole tullut
yhtäkään riviä minun käsiini, vaan on hän vielä lisännyt syntivelkaansa
ilmoittaessaan meille kummallekin, että toinen oli kuollut."

"Jopa vihdoin selkenee tuo konna minulle!" huudahti Mustofin
vimmastuneena. "Otaksuin hänet rehelliseksi mieheksi jättäessäni sinut
hänen haltuunsa, sen jälkeen olen minä häntä epäillyt ja sitten taas
luottanut häneen. -- Vaan kerro, armaani, kaikki, äläkä salaa mitään."

Eikä Anna salannutkaan häneltä mitään, vaan kertoi kaikki mitä oli
tapahtunut siitä päivin, kun he olivat eronneet.

"Pahin on vielä jäljellä", sanoi Anna lopuksi. "Voi, Vladimir, saatuasi
kuulla sen, hyljäät sinä kenties minut etkä katso minun enään
ansaitsevan sinun rakkauttasi; -- vaan käyköön miten tahansa, totuuden
tahdon minä sanoa, tietäen tehneeni parhaan vakuutukseni mukaan."

Anna seisoi kalpeana, mutta tyynenä Mustofinin edessä. "Vladimir",
sanoi hän, "minulla ei ole enään nimenä Mörck -- -- --"

Oli kuin Mustofin olisi saanut tikarin sydämeensä. "Älä laske leikkiä,
Anna! Sinä olet naimisissa", läähätti hän. "Naiset uhraavat mielellään
itsensä. Sinä menit kiitollisuudesta naimisiin pelastajasi kanssa!"

"Niin, sinun johtopäätöksesi ovat oikeat, mutta hän on -- kuollut!"

Mustofin hengähti keveämmin. "En tahdo iloita toisen kuolemalle", sanoi
hän, "mutta minä en tiedä mitä olisin tehnyt, jos olisin tavannut sinut
naimisissa toisen kanssa ilman rakkautta."

Anna peitti käsillä kasvonsa. "Jumala on säästänyt meiltä tämän hirveän
koetuksen", sanoi hän liikutettuna -- "mutta minä tahdon jatkaa."

Paljon ei ollutkaan lisättävää. Lyhyesti mainitsi hän viimeisten
vuosien vaiheet, ja sitten oli Mustofinin vuoro kertoa.

"Saatuani tiedon", aloitti hän, "että sinä, Annani, olit kuollut,
tunsin minä ääretöntä tuskaa ja toivottomuutta. Minusta tuntui kuin
elämä olisi kadottanut kaiken arvonsa enkä minä kiihoittuneessa
mielentilassani muusta tiennyt, kuin että halusin lopettaa elämäni.
Eräs historian verisimpiä päiviä alkoi. Missä sota hurjimmin riehui,
siellä olin minäkin. Kauan näyttikin siltä kuin vihollisen luodit
olisivat välttäneet minua, kunnes illalla äkkiä tunsin kupeeni
lävistetyksi ja kaaduin. En tiedä miten kauan lienen ollut tunnotonna,
mutta kun heräsin, näin minä olevani eräässä huonossa korsussa,
ympärilläni kaksi välskäriä ja uskollinen Feodorini, tuo kelpo poika,
joka oli tulla ilosta hurjaksi, kun minä avasin silmäni. -- Tahdon
jättää mainitsematta sitä seuraavan ajan. Usein napisin minä
Sallimukselle, joka ei ollut antanut minun kuolla sotilaan
mainehikkaalla kuolemalla, ja vasta vähitellen opin minä taipumaan
Jumalan tahdon alle ja ymmärtämään, että joskus tarvitsemme suurempaa
rohkeutta elääksemme kuin kuollaksemme.

"Kun vihdoin tulin terveeksi, oli sota melkein loppunut. Minut
nimitettiin evestiksi ja sain paljon kunniamerkkejä, mutta mikään ei
minua enään huvittanut. Sentähden vetäysin minä takaisin tilalleni
lähelle Pietaria, elääkseni alammaisteni hyväksi ja kohoittaakseni
heitä henkisestä unteluudestansa. Siellä syrjäisessä sopessa olen minä
koettanut tulla kelvolliseksi kohtaamaan kerran sinua, nuoruuteni
morsianta, Anna!"

Mustofin ojensi kätensä ja Anna lepäsi taas kuten muinoin vasten hänen
sydäntään, vasten tuota uskollista, hellää sydäntä, joka ei koskaan
ollut voinut unhoittaa ensimmäistä ja ainoata rakkauttaan.

Kun Brigitta tuokion kuluttua astui sisään, asui noiden rakastavaisten
kasvoissa vielä kirkas hohde. Katuen että olivat liian kauan ajatelleet
itseään, riensivät he häntä vastaan, ja evestikin -- niin kertoi
Brigitta sitten usein ylpeästi, -- syleili ja kiitti häntä siitä
uskollisesta palveluksesta, jota hän oli tehnyt Annalle, heidän
yhteiselle lemmikilleen.

Mustofin ja Anna puhuivat yhdellä haavaa. He kertoivat hänelle iloaan,
onneaan ja vastaisia tuumiaan.

Brigitta sai tietää, että Mustofin lähtisi heidän kanssaan Suomeen, ja
että Anna lopettaisi kauppaliikkeensä ja seuraisi Mustofinia hänen
tilallensa Venäjänmaahan, sitten kun kirkko ensin oli yhdistänyt
heidät.

"Mitä sanot, Briitta muori", sanoi Anna, "jos iäksi lähtisit
kotimaastasi ja edelleen saisit olla taskuvarkaiden ja murhamiesten
parissa?"

"Akka tieltä kesken kääntyy, mutt'ei mies sinä ikänä", kuului hetkisen
perästä hänen järkevä vastauksensa. "Minä olen vaimo, mutta tahdon
toimia kuin mies. -- Ilossa ja surussa olen minä seurannut teitä,
lapsi, enkä pyydäkään korkeampaa kuin saada olla luonanne."

Liikutuksella puristivat Mustofin ja Anna uskollisen palvelijan käsiä.
Ulkona vallitsi lämpöinen kesä ja niinpä oli heidän kiitollisissa
sydämissäänkin.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Sorretun voitto - Historiallinen kertomus" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.