Title: Kertomuksia Suomen historiasta I - Unionin aika
Author: Krohn, Julius, 1835-1888
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kertomuksia Suomen historiasta I - Unionin aika" ***


KERTOMUKSIA SUOMEN HISTORIASTA I

Unionin aika


Kirj.

JULIUS KROHN



Kansanvalistusseura, Helsinki, 1914.



SISÄLLYS:

Alkusanat

Piispa Maunu Tavast

 1. Maunu Tavast piispana ja ihmisenä
 2. Naantalin naisluostari
 3. Turun tuomiokirkko
 4. Maunun valtiotoimet Eerikki kuninkaan aikana
 5. Maunu piispa ja Kaarle Knuutinpoika
 6. Koululaitokset ja oppi Suomessa katolisena aikakautena

Kaarle Knuutinpoika Bonde

 1. Kaarle Knuutinpoika Viipurissa
 2. Kaarle Knuutinpoika kuninkaana

Sten Sture vanhempi ja pitkä viha

 1. Sten Sture valtionhoitajana
 2. Pitkän vihan alkuvuodet
 3. Viipurin piiritys v. 1495
 4. Viipurin pamaus
 5. Suuren venäläissodan loppuvuodet
 6. Sten Sture ja Hannu kuningas

Svante Sturen aika

 1. Svante Sture tulee valtionhoitajaksi
 2. Eerikki Tuurenpoika Bjelke
 3. Tanskan merirosvojen hävitykset Suomessa

Sten Sture nuorempi ja Kristiern tyranni

 1. Ruotsi ja Suomi joutuvat Tanskan vallan alle
 2. Kristiernin verilöylyt

Kristian tyranni ja Kustaa Vaasa

 1. Kustaa Vaasa vapauttaa Ruotsin
 2. Ensimäinen sota Suomessa
 3. Tuomas junkkarin loppu
 4. Tanskan vallan kukistus Suomessa

Viiteselitykset.



Alkusanat.


Kun Hilda Käkikosken Suomen historia nuorisolle tekijänsä kuoleman
johdosta keskeytyi, eikä teoksen jatkajaa sen suunnitelman mukaan,
minkä hän sille oli laatinut, ollut tiedossa, on Kansanvalistusseura
päättänyt varhaisemman aikomuksensa mukaisesti ryhtyä jatkoksi
mainitulle teokselle julkaisemaan Julius Krohnin "Kertomuksia Suomen
historiasta". Tämä esitystapansa puolesta kirjallisuutemme
mestariteoksiin luettava Suomen historia, jonka nyt professori _Kustavi
Grotenfelt_ on tarkastanut historiallisen sisällyksen puolesta ja
kirjailija _Helmi Krohn_ kielellisesti korjannut, sikäli kuin se
nykyisen kielenkäytön kannalta on ollut tarpeellista, täyttää useampia
tarpeita. Se soveltuu historiallista valistusta harrastavalle suurelle
yleisölle ja myös historianopetuksessa käytettäväksi oppikirjan
täydennyksenä; viime aikoina virinneissä itseopinnoissa se myös saanee
suuren käytön. Näitä tarkoituksia varten kirja julaistaan pienempinä
osina koulujen oppilaskirjastoihin hankittavaksi.

"Kertomuksien" jatkamisesta 17:nnen vuosisadan puolivälistä eteenpäin,
mihin Krohnin teos päättyy, on neuvotteluja vireillä, mutta lopullisiin
sopimuksiin ei niissä ole vielä päästy.

Kustantaja.



PIISPA MAUNU TAVAST.


1. Maunu Tavast piispana ja ihmisenä.

Kolmentoista virstan päässä Turusta on peninkulman pitkä ja puolen
leveä saari nimeltä _Kuusisto_. Sen itä-kulmalla on kumpuinen niemi,
joka muinoin oli luotona, ja kummulla on kaksi muurin rauniota pystyssä
ynnä suuri joukko lohkareita hajallansa maassa. Nämä muurit ja
lohkareet ovat ainoat jäännökset Suomen katolisten piispojen mainiosta
asunnosta, _Kuusiston linnasta_, missä he muinoin elivät mahtavina ja
loistavina, ja jonka muurit heillä monta kertaa olivat turvana,
veristen venäläisten tai julmien juuttien hävitellessä maata. --
Kuusistossa oli Turun piispoilla ollut kartano aina 1200 luvun lopulta
asti, vaan itse kivilinna tornineen muurineen rakennettiin vasta v.
1431.

Silloin oli Turun hiipan kantajana _Maunu Olavinpoika Tavast_, kaikista
Suomen katolisista piispoista kuuluisin; eräs muinainen historioitsija
mainitsee hänen olleen _jalon_ (magnus) ei ainoastaan nimeltä, vaan
myös teoiltaan. -- Maunu oli syntynyt v. 1357 Alasjoen (nyk.
Tavastilan) kartanossa Mynämäen pitäjässä. Hän oli siis suomalainen
syntyisin, niinkuin kaikki muutkin Turun piispat aina 14:nnen
vuosisadan lopulta 16:nnen keskipaikoille asti. Samaten hän oli,
niinkuin nimestä sopii päättää, oman maamme kasvattamaa sukua. Tavastit
olivat Suomen vanhimpia aatelissukuja ja siihen aikaan kaikkein
mahtavimpia ja rikkaimpia.

Suurisukuisella nuorukaisella oli silloin kaksi tietä tarjona: joko
ruveta ritariksi tai sotaherraksi, tai antaa päänsä keritä ja vihkiä
itsensä papiksi. Kumpikin tie taisi saattaa mainioksi ja mahtavaksi.
Vaikka ei katsottukaan oikein sopivaksi, että korkeavirkainen
pappismies tavoittelisi sankarin nimeä sotatantereella, niin oli hän
kuitenkin kuninkaan neuvoskunnassa ritarin veroinen, ja hän saattoi
hengellisellä voimallansa saada ylpeimmänkin herran niskat nöyrtymään.
Maunu Tavast valitsi jälkimäisen tien. Käytyään koulua kotimaassa, hän
läksi ulkomaille oppiansa lisäämään ja sai maisterin arvon silloin
maailman mainiossa Pragin yliopistossa Bööminmaalla. Sitten oli hän
jonkun aikaa silloisen Tanskan, Norjan ja Ruotsin yhteisen kuninkaan,
Eerikki Pommerilaisen kanslerina[1] ja saavutti hänen suuren suosionsa,
jossa hän aina edelleenkin pysyi. Sieltä hän kutsuttiin arkkiteiniksi
Turkuun, jossa virassa hän oli jo v. 1410, jollei ennenkin, vaikkei
siitä ole varmaa tietoa. V. 1412 kuoli Turussa piispa _Bero Balk_, ja
hänen jälkeensä valitsi nyt Turun tuomiokapituli piispaksi
arkkiteininsä Maunu Tavastin. Hän läksi, niinkuin tapana oli, Roomaan
paavilta vahvistusta vaaliin saadakseen ja viipyi paluumatkallaan koko
talven Parisissa, ja kävi sitten Tanskassa suosijansa Eerikki kuninkaan
luona, joka otti hänet suurella kunnioituksella vastaan ja lahjoitti
hänelle runsaita armonosoitteita.

Piispantoimissaan oli Maunu hyvän ja uskollisen kirkkopaimenen
esikuvana. Hänen aikanansa olivat ylimalkain piispat ja muut
kirkko-ylimykset tavoiltaan turmeltuneita. Suurilla tuloillansa he
elivät ylellisesti, juoden ja mässäten, olivat ahneita, röyhkeitä,
vallanhimoisia ja käyttivät väärin hengellistä valtaansa maallisten
etujensa edistämiseksi. Mutta Maunu piispa vietti ihan toisellaista
elämää. Hänen tapansa olivat yksinkertaiset ja puhtaat, ylellisyyttä
hän ei suvainnut, vaan käytti saataviansa aina kirkon ja
puutteenalaisten hyväksi. Kaikissa hänen kartanoissaan elätettiin suuri
joukko köyhiä ja vaivaisia, sokeita ja rampoja. Myöskin perustettiin
hänen aikanansa Turkuun sairaala niitä onnettomia varten, jotka
sairastivat spitalitautia. -- Valtaansa ja voimaansa hän ei käyttänyt
omaksi hyödykseen, vaan koetti sillä aina auttaa Ruotsin valtakuntaa ja
varsinkin omaa kansaansa, jolle hän, niinkuin vasta saamme nähdä,
monasti hankki helpoitusta raskaista kuormista sekä suojaa sortoa ja
polkemista vastaan. Papistonsa tavoista ja toimista hän piti myöskin
tarkan vaarin ja kävi itse syrjäisimmissäkin paikkakunnissa
piispankäräjiä pitämässä. Näillä matkoillaan hän koki monta vaivaa ja
vaaraa; sillä tiet, missä niitä sattui olemaan, olivat enimmiten vain
ratsain kuljettavia polkuja. Sentähden kuljettiin, missä vain oli
mahdollista, järviä ja jokia pitkin, jolloin koskipaikoissa ja
kannaksissa kannettiin venettä maata myöten, tai säästettiin matkat
talveksi, jolloin lumihanki oli sileänä tienä. Suur-Savosta (nykyisestä
Mikkelistä) Sysmään matkustaessaan täytyi piispan kerta viettää yönsä
salolla, taivaan kannen alla, sillä koko sillä välillä ei vielä ollut
yhtään ainoata taloa. Mutta sitten rakennutti piispa sille paikalle,
Vahvajärven rannalle, nykyiseen Hirvensalmen pitäjään, uudistalon,
vastaisten matkustajien suojaksi.

Miten Maunu piispa rakensi ja koristi kirkkoja sekä enensi
jumalanpalveluksen loistoa, siitä tulee toisessa luvussa puhe. Mutta
nyt on ensiksi vielä kerrottava muutamista muista ansioista, jotka
olivat sangen suuret hänen aikalaistensa ja uskolaistensa silmissä.
Katolinuskon mukaan piti määrätyt päivät joka viikko ja väliin koko
viikkokaudet yhtä mittaa paastota, s.o. olla lihaa ja muuta rasvaista
ruokaa (arkiruokaa) syömättä, ja tyytyä kalaan sekä vihanneksiin.
Aika-ajoinpa ei saatu mitään muuta nauttia kuin vain vettä ja leipää.
Paitsi sitä kiduttivat uskovaiset itseään jouhista kudotuilla
paidoilla, kovilla vuoteilla ja välistä pieksemiselläkin, johon
tarkoitukseen käytettiin monisiimaista, väkäraudoilla varustettua
ruoskaa. Tuskin lienee epäilemistäkään, että Maunu piispa tarkoin
täytti näitä uskonharjoituksia, vaikkei siitä meille erikseen ole
jäänyt tietoa. Sitä vastoin häntä nimenomaan kiitetään siitä, että hän
oli ahkera ja harras uskonsa vaatimissa alinomaisissa rukouksissa.
Katolinuskoisen oli näet joka päivä luettava säädetty määrä rukouksia.
Sitä varten oli heillä helminauha suurempine ja pienempine helmineen,
joista toiset merkitsivät Isämeidän rukousta, toiset Ave Mariaa (rukous
neitsyt Maarialle) y.m., joita rukoillessa joka rukouksen jälkeen
siirrettiin aina yksi helmi sormien lomitse, jotta tiedettäisiin,
milloin säädetty määrä tuli täyteen. -- Paitsi yksityisiä rukouksiansa
Maunu piispa kaikkialla, minne hän tuli, itse veisasi julkista messua
kerran aamulla, toisen illalla ja kolmannen kerran vielä sillä välillä.
Kaikkien näiden jumalisten töiden lisäksi hän 64-vuotisena vielä kävi
Palestinassa, sillä pyhäin miesten ja varsinkin Vapahtajan haudalle
vaeltamista pidettiin Jumalalle erinomaisen otollisena työnä.

Tässä lueteltujen ansioiden sekä myöskin suuren sukunsa ja
mahtavuutensa vuoksi papisto häntä rakasti ja piti suuressa arvossa,
niin että hän v. 1421 tuli yksimielisesti valituksi Upsalan
arkkipiispaksi. Mutta ihmeellistä kyllä hänen suosijansa, Eerikki
kuningas, ei suostunut tähän vaaliin. Sitä vastoin olisi Maunu
kuoltuansa epäilemättä päässyt pyhien miesten joukkoon, jollei
uskonpuhdistus sitä ennen olisi karkoittanut koko katolinuskoa
menoineen kaikkineen Suomen maasta.


2. Naantalin naisluostari.

Edellisessä luvussa jo mainittiin, että Maunu Tavast piti harrasta
huolta kaikista kirkollisista laitoksista. Ottakaamme niistä nyt ensin
puheeksi luostarit ja varsinkin Naantalin naisluostari, joka Maunu
piispan toimesta oli perustettu ja jota hän koko ikänsä suojeli
hellimmällä rakkaudella.

Siihen aikaan näet arveltiin sen ihmisen elämän olevan pyhimmän ja
Jumalalle otollisimman, joka kaikista maallisista töistä ja askareista
luopuen vietti aikaansa alinomaisessa rukoilemisessa, virsien
veisaamisessa ja jumalisten asioiden miettimisessä. Tämmöisiä maailman
toimista eronneita ihmisiä sanottiin erakoiksi, jos he elivät
itseksensä korvessa, ja _munkeiksi_ (miehiä) ja _nunniksi_ (naisia),
jos he asuivat yhdessä yhteistä jumalanpalvelusta pitäen. Munkkien ja
nunnien asuntoja nimitettiin _luostareiksi_. Tämmöisiä luostareita oli
kaikissa kristikunnan maissa hyvin paljon ja monta monituista laatua,
joilla kullakin oli omat sääntönsä ja asetuksensa, ja Suomessakin oli
ennen Maunu piispan aikaa neljä, kaikki munkkeja varten varatut. Vanhin
niistä oli dominikaani- eli mustainveljesten luostari Turun lähellä;
paitsi tätä oli sittemmin vielä syntynyt dominikaaniluostari Viipuriin
ynnä fransiskaani eli harmainveljesten luostari Viipuriin ja toinen
Kökarin pitäjään Ahvenanmaalle. Näiden lisäksi perusti Maunu vielä 1441
uuden fransiskaaniluostarin Raumalle. Mutta nämät viisi eivät
suomalaisten mielestä vielä riittäneet; he olivat, niinkuin Naantalin
luostarin perustuskirjassa sanotaan, jo kauan halunneet saada myös
nunna- eli naisluostarin maahansa. Sillä munkkien ja nunnien pyhän
elämän ja alinomaisen jumalanpalvelemisen uskottiin olevan autuudeksi
ei ainoastaan heille itselleen, vaan koko heidän kansalleen, vieläpä
tuottavan maallistakin siunausta ja onnea koko sille maalle, missä he
asuivat.

Maunu Tavast oli, heti piispaksi tultuansa, ruvennut hankkeisiin tätä
asiaa varten. Ensiksi aiottiin perustaa tämä luostari Pyhän Annan
nunnakunnan sääntöjen mukaan ja rakentaa se likelle Turun kaupunkia.
Mutta siitä ei tullut mitään ja Telgen herrainpäivillä v. 1438 toi
Maunu piispa esiin toisen ehdoituksen. Hän anoi lupaa ja apua Birgitan
luostarin perustamiseen sekä nunnia että munkkeja varten, joka hänen
mielestänsä oli hyödyllisempi kansalle "saarnaamisen, ripittämisen ja
aneitten (synnin anteeksi-antokirjojen) jakamisen suhteen", kuin
yksinomaan naisluostari. Tähän ehdoitukseen suostuttiin herrainpäivillä
ja sitä varten luovutettiin eräs kruununtalo Maskun pitäjässä. Siihen
haetti nyt Maunu Tavast muutamia munkkeja ja nunnia Vadstenan
luostarista ja rupesi sitä rakennuttamaan; vaan pian huomattiin paikka
sopimattomaksi ja sentähden muutettiin luostari Raision pitäjään
_Ailoisten_ eli Ailisten talon maalle, jonka ritari Henrikki Klaunpoika
Djäkn sekä hänen rouvansa Lucia Olavintytär Skelge olivat lahjoittaneet
sitä varten.

Tämä uusi luostari, joka pyhitettiin Pyhälle Neitsyelle, Pyhälle
Johannes Kastajalle, Pyhälle Birgitalle ja Pyhälle Annalle ja joka
nimeksensä sai _Vallis Gratiae_ (Armon laakso), ruotsiksi Nådendal
(Naantali) rakennettiin nyt v. 1443 suurella uutteruudella ja innolla.
Maunu Tavast laitatti siihen omalla kustannuksellansa korkean kuorin
sekä sakariston ja hänen kehoituksestansa tuli muiltakin ylhäisiltä
sekä alhaisilta lahjoja. Luostarin viereen oli kuningas antanut luvan
perustaa kauppalan, jossa olisi krouveja ja ravintoloita sekä
pyhiinvaeltajia että muita matkustajia varten. Tästä kaupungista paisui
Naantalin kaupunki, joka nykyään on vähäpätöinen, vaan yhteen aikaan
oli niin vaurastunut, että siinä oli kaksi pormestaria. Maunu piispa ei
auttanut perustamaansa luostaria ainoastaan sen rakentamisen aikana,
vaan jäljestäpäinkin hän yhä lahjoitteli sille omilla tai kirkon
varoilla ostamiaan taloja ja väsymättä kehoitti muita samankaltaiseen
anteliaisuuteen.

Naantalin luostarille, niinkuin muillekin, karttui suuria tuloja
testamenteista, joissa kuolevat säätivät jonkun lahjan luostarille
annettavaksi, jotta heidän sielunsa puolesta pidettäisiin rukouksia ja
messuja; myöskin maksettiin suuria summia hautasijoista luostarin
kirkossa tai hautausmaalla, sillä siten toivottiin pikemmin päästävän
taivaaseen. Myöskin oli kaikkien munkeiksi tai nunniksi pyrkijöiden
suoritettava pääsyraha, joka vastasi vuoden elatusta luostarissa; useat
antoivat paljon enemmänkin. Paitsi sitä oli monta, jotka antautumatta
luostarin ankarien sääntöjen alaisiksi pyrkivät vain luostarin muurien
sisälle, saadakseen viettää ulkonaisten eli maallikko-veljien
ja -sisarten nimellä vanhat päivänsä rauhassa ja hiljaisuudessa; nekin
antoivat tullessaan runsaita lahjoja luostarille. Sen lisäksi lankesi
luostarille kaikki sakot rikoksista, joita oli tehty sen asukkaita
taikka alustalaisia vastaan. Mutta kaikkein suurin tulo oli aneitten
myömisestä. Papisto oli näet ruvennut sille uskottua virkaa, syntien
anteeksiantamisen julistusta katuville sillä tavoin väärinkäyttämään,
että se alkoi rahasta jakaa anteeksianto- eli anekirjeitä, joissa muka
oli suotu niin ja niin monen päivän, kuukauden tai vuoden synnit
anteeksi, aina sitä myöten kuinka paljon pahantekijä halusi maksaa.
Eikä siinä kyllin, että jo tehdyistä synneistä kaupittiin
anteeksiantoa, saipas sitä myös edeltäkäsin ostaa vasta-aiotuista,
tehtävistä pahanteoistaan. Tämmöinen helppo päästökeino synneistä
viehätti tietysti suuresti sen ajan raakaa, oppimatonta kansaa, ja
äärettömät summat virtailivat sillä tavoin munkkien arkkuihin.

Luostarille usein lahjoitettiin kokonaiset talotkin, ja toisia se yhä
osteli lisäksi omilla rahoillansa. Näin oli sille aikojen kuluessa
karttunut hyvin suuri joukko maatiloja, varsinkin Turun lähipitäjissä:
Nummella, Räntämäellä, Raisiossa, Ruskossa, Maskussa, Liedossa,
Piikkiössä, Paimiossa, Paraisissa, Lemussa, Rymättylässä,
Taivassalossa, Sauvossa, Halikossa, Uskelassa, Mynämäellä, Vehmaalla,
Laitilassa ja Perniössä; vaan oli niitä kaukaisemmissakin Suomen
maakunnissa: Saloisten ja Mustasaaren pitäjissä Pohjanmaalla; Ulvilan,
Eurajoen, Huittisten, Pirkkalan ja Hämeenkyrön pitäjissä Satakunnassa,
Janakkalassa Hämeessä, Pohjan, Karjan ja Porvoon pitäjissä
Uudellamaalla ynnä Viipurin tienoilla Karjalassa. Olipa niitä myös
muutamia Ruotsinmaalla. -- Itse luostarissa oli runsaasti kaikellaisia,
kullasta kuvattuja ja hopeasta huoliteltuja ristejä ja kalkkeja,
pyhäinkuvia ja muita kalliita kaluja ynnä myöskin rahoja. Näin rikas
oli aikanansa Naantalin luostari.

Luostarin rakennuksista ei enää ole jäljellä muuta kuin kirkko ja
vähäinen palanen munkkihuoneen seinää; mutta ruhkaläjistä on kuitenkin
vielä onnistuttu saamaan jokseenkin selvä käsitys siitä, kuinka avara
ja minkämuotoinen luostari ennen muinoin on ollut. Se seisoi Naantalin
kaupungin vieressä, korkealla Nunnanniemellä, josta on hyvin ihana
näköala. Kaupungista päin tulija astui ensin ulkoportin kautta kirkon
eteläpuolella olevaan ulkopihaan, jonka muurissa oli asuntoja
ulkoisille eli maallikkoveljille ja -sisarille ynnä vieraille. Keskellä
pihaa taisi seisoa aurinkokello ja vaivaistukki. Kirkon lounaisen
kolkan sivuitse tultiin portin kautta munkkien pihaan, jonka vasempaa
kylkeä ympäröivät munkkien asuntohuoneet, kirjasto y.m. Siitä vei taas
aina lukossa pidetty portti sisimpään eli nunnien pihaan, joka
sijaitsi pohjoispuolella kirkkoa. Sen ympärillä asuivat nunnat
kaksikerroksisessa rakennuksessa; munkkien asunto oli vain
yksikerroksinen. Nunnien pihaan ei ollut kenenkään miespuolen lupa
päästä, paitsi piispan, kun hän kävi luostaria tarkastamassa, ja
häntäkin sisäänpäästettäessä oli pitkät mutkat ja temput tehtävät.
Munkkienkaan pihaan ei päästetty ketä hyvänsä, sillä luostarin
asukasten piti niin paljon kuin mahdollista olla erillään
ulkomaailmasta. Kirkko, joka vielä seisoo, vaikka sen entiset
koristukset ovat aikoja sitten ryöstetyt, on komea rakennus paksuine
muurineen, jonka kaksi patsasriviä jakaa sisältä kolmeen eri osaan. Sen
läntisessä päässä oli korkea kuori (nykyään kellotornin jalkana), missä
nunnat juhlapäivinä pitivät jumalanpalvelustaan; munkeilla oli
alttarinsa itäpäässä, missä nytkin on tallella senaikuinen
alttarikaappi puuhunveistettyine kuvineen. Tavallista jumalanpalvelusta
pitäessään istuivat munkit alhaalla kirkossa, ja nunnat lehterillä eli
parvella kirkon pohjoispuolella, mihin ovi johti suoraan nunnien
asunnon ylikerrasta; munkkien ja nunnien näet piti kirkossakin olla
erillään.

Näiden muurien sisäpuolella kului munkkien ja nunnien elämä
jumalanpalveluksessa ja laupeudentöissä. Nunnaksi pyrkijän oli ensin
muutamat vuodet koitteeksi asuminen luostarin yhteydessä; jos hän
määrä-ajan kuluttua pysyi päätöksessään, niin häneltä leikattiin
hiukset, hänet puettiin sisarten pukuun ja juhlallisesti vihittiin; sen
jälkeen hän ei enää saanut luostarista erota. Birgitan sääntöjen mukaan
ei saanut koeteltava olla 18 vuotta nuorempi ja varsinaiseksi nunnaksi
ei voinut päästä, ennenkuin 25 vuoden iässä.

Nunnia piti Birgitan luostareissa sääntöjen mukaan olla 60 ynnä sen
lisäksi 13 pappismunkkia, 4 diakonia ja 8 palvelijamunkkia (tämä luku
vastaava Kristuksen 13 apostolia ja 72 oppilasta). Harvoin lienee
kuitenkin Naantalissa ollut koko tämä määrätty luku täysi; mutta ettei
luostarimme kuitenkaan ollut kovin köyhä asukkaista, näkyy siitä, että
kerran 35 henkeä kuoli siellä ruttoon eikä sittenkään mainita sen
jääneen autioksi. Luostarin päänä oli _abbedissa_; munkeilla oli sen
lisäksi eri päällikkönsä, jota sanottiin _yliripittäjäksi_ (confessor
generalis). Näiden virkojen ensimäisinä hoitajina olivat muutamat
Ruotsista Naantaliin tulleet luostarin asukkaat, mutta pian
suomalaisetkin niihin arvoihin pääsivät; viimeisestä abbedissasta tulee
vielä vasta puhetta. -- Nunnien pukuna oli sarkainen paita, päällyshame
oli myöskin harmaasta sarasta, samaten miehustakin, jonka hihat olivat
niin pitkät, että sormien päätkin peittyivät. Tämän puvun päällä
käytettiin päällysviittaa, joka talvella oli vuorattu lampaannahkalla;
se pantiin rinnan yli puikolla kiinni. Otsa ja suurin osa päätä oli
myssyn peitossa, joka niskasta kiinnitettiin neulalla kiinni. Sen
päällä oli musta palttinainen huntu, joka kiinnitettiin neulalla otsaan
sekä kummankin korvan kohdalle; huntuun kiinnitettiin vielä neulalla
valkea liinavaate. Pappismunkeilla oli tunnusmerkkinä rinnan vasemmalle
puolelle kaapuun ommeltu punainen risti ja sen sisässä pieni valkoinen
risti; diakoneilla pieni valkea ympyrä ja sen sisässä neljä tulikielen
tapaista punaista tilkkua; palvelijamunkeilla valkea risti.

Birgitan luostareissa vallitsivat ankarat säännöt. Nunnaksi aikova
vannoi pyhällä valalla elävänsä naimatonna sekä olevansa nöyrä ja
köyhä. Ei kelläkään luostarin jäsenellä saanut olla puolen äyrin vertaa
yksityistä omaisuutta, eikä hän saanut sormin edes koskea kultaan ja
hopeaan muuten kuin jumalanpalveluksessa ja ommellessaan koruompeluja.
Aamusella noustua piti nunnien olla aivan ääneti, kunnes suuri messu
oli pidetty, ja illallinen syötiin myöskin suurimmassa hiljaisuudessa.
Paasto oli kova: yksi paasto kesti adventista jouluun asti, toinen
alkoi perjantaina ennen ensimäistä sunnuntaita paastossa ja päättyi
pääsiäisenä; sitten taas Pyhänristin päivästä Mikonpäivään ja
Pyhäinmiestenpäivästä adventtiin. Päivä ennen Maarian päiviä,
apostolien päiviä ja muutamia muita juhlia paastottiin vedellä ja
leivällä. Paastottomina aikoina syötiin sunnuntaina, maanantaina,
tiistaina ja torstaina lihaa päivällisellä, vaan silloinkaan ei
illalliseksi annettu muuta kuin maitoa ja kalaa. -- Rukouksia pidettiin
ja virsiä veisattiin kaiken päivää vähä väliä Neitsyt Maarian
kunniaksi. Jotta nunnilla alituisesti olisi kuolema mielessä, oli
kirkkotarhassa aina valmiiksi kaivettu hauta, jonka partaalla abbedissa
sisarten kanssa joka aamu kello 9 kävi hiekkaa heittämässä, virsiä
veisaamassa ja rukoilemassa. Kirkon ovella seisoivat ruumispaarit,
joilla oli multaa, ja niiden sivuitse kulkiessa tuli jokaisen lukea:
"maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman". --
Nunnilla oli kullakin pienoinen kamarissa, jossa he makasivat
olkivuoteella, hurstitta, villavaipan alla. Muiden sisarten yhteydessä
ei hän ollut muuten kuin pöydässä, jumalanpalveluksessa tahi työssä.
Jumalanpalveluksen loma-aikoina sisarukset neuloivat, kutoivat sukkia,
ompelivat kirkonkoristuksia, hoitelivat sairaita (eräs Naantalissa
käytetty lääkärikirja on vieläkin tallella) ja viljelivät puutarhaa.
Munkeillakin oli eri puutarhansa ja paitsi sen viljelystä ynnä
sairasten hoitoa he myöskin harjoittivat opintoja. Mainioin Naantalin
oppineista munkeista oli 15:nnen vuosisadan loppupuolella _Johannes
Budde l. Reek_, joka käänsi useampia kappaleita raamatusta ruotsiksi ja
kirjoitti useitten Ruotsin pyhien naisten elämäkertoja y.m.
Luostareissa, ja niin epäilemättä Naantalissakin, tavallisesti oli
kouluja, joissa ympäristön lapsia opetettiin.

Luostarit ovat nyt Suomesta hävinneet ja meidän aikamme ei
suvaitsisikaan niiden perustuksena olevaa tekopyhyyttä; mutta aikanansa
ovat ne kuitenkin olleet hyödyksi; niissä viljeltiin opintoja kaikessa
rauhassa noina levottomina aikoina; niissä harjoitettiin myöskin
kaikellaisia askareita ja taitoja, joita Suomen kansa vasta niiden
kautta oppi tuntemaan. Rauman pitsit, Naantalin uuttera sukkienkudonta
sekä varsinais-suomalaisten taipumus puutarhanhoitoon ovat
muistomerkkinä luostarien asukasten muinaisista toimista.


3. Turun tuomiokirkko.

Meillä ei ole paljon muistomerkkejä katolisuuden aikakaudelta: ompa
kuitenkin nuot iät kaikki kestävät kivikirkot maamme vanhemmissa
rantapitäjissä ja varsinkin Turun tuomiokirkko, jaloin ja komein
kaikista.

Sen rakentamista alettiin jo Tuomas piispan aikoina, luultavasti pian
sen jälkeen, kun piispanistuin muutettiin Räntämäeltä Turkuun.
Ensimäisen suomensukuisen piispamme, Maunun, aikana valmistui Turun
kirkko v. 1300. Mutta silloin se ei ollut tämän nykyisen kirkon
kokoinen eikä muotoinen. Itäänpäin se ei ulottunut kauemmaksi kuin
nykyiseen ristikäytävään, laki oli paljon matalampi eikä sivukappeleita
ollut yhtään. _Unikankaria_, jolle se on rakennettu, ympäröi luja,
osaksi tiilistä, osaksi harmaasta kivestä tehty muuri, jossa oli
ampumareikiä suojana vihollisten rynnäkköjä vastaan. Portteja muurissa
oli kuusi, joista eteläinen ja itäinen holvattuja; näiden yläpuolella
oli huoneita, joissa aneita kaupattiin.

Tuon tuostakin tätä alkurakennusta sitten jatkettiin, ja lisättiin nuo
pienet kuorit sen kylkeen. Maunu Tavastin tullessa piispaksi kirkko jo
ulottui pituudeltaan nykyiseen korkeaankuoriin asti ja sivukappeleja
oli seitsemän. Vaan hänen toimestansa kirkko vasta oikein komeaksi
kasvoi. Hän kohotti katon nykyiseen korkeuteensa ja hankki vielä
seitsemän uutta sivukappelia. Entiset kuorit olivat pyhitetyt Pyhälle
Neitsyelle, Pyhälle Yrjänälle, Pyhälle Siprille, Pyhälle Katarinalle,
Pyhälle Pärttylille, Pyhälle Henrikille ja Eerikille, sekä
Pyhälle Laurille. Nytpä rakennettiin lisään Pyhän Ruumiin, Pyhän
Kolminaisuuden, Pyhän Johanneksen, Sielun, Pyhän Paavalin ja Pietarin,
Pyhän Annan ja Andreaksen, Pyhän Rouvan (eli Pappien) ja Kolmen Itämaan
kuninkaan kuorit. Muut kaikki olivat muiden kustantamat Maunu piispan
kehoituksesta ja neuvosta, mutta Pyhän Ruumiin kuorin oli piispa itse
rakennuttanut omilla varoillaan ja varustanut sen hyvin komeilla
koristuksilla. Alttari oli peitetty kalleilla vaatteilla, sen päällä
seisoi kalleissa lippaissa pyhien luita ynnä muita kalleita kaluja,
mutta kaikkein parhaana koristuksena oli sangen suuri ja kallisarvoinen
monstransi.[2] Tässä kuorissa piti piispan asetuksen mukaan luettaman
messuja joka päivä; messupapin elatukseksi oli piispa lahjoittanut
useampia taloja ja rakentanut kivirakennuksenkin hänelle asuttavaksi.
Samaan kuoriin on Maunu piispa myös haudattu.

Hänen aikanansa kohtasi tuomiokirkkoa suuri vahinko, sillä se paloi v.
1429. Mutta piispa korjautti sen niin suurella kiireellä, että se ennen
hänen kuolematansa jälleen oli valmiina, ehompana entistänsä.
Palestinassa käydessään teetti hän Venetsiassa uudet kalliit
messupuvut, jotka hän toi tuomisina mukanansa. Muutenkin hän osti
kirkkoon kaikellaista, joka teki jumalanpalveluksen loistavammaksi tai
josta muuten papeilla oli hyötyä. Hän hankki koko joukon kirjoja,
muiden muassa kauniisti kirjoitetut ja kullalla sekä hopealla
koristetut evankeliumi- ja epistolakirjat, hän silautti Pyhän Henrikin
pääkallon ja käsivarret hopealla, osti kultaisen kalkin, öylättimaljan
ja kaulakoristeen ynnä ison, kalliin, hopeisen ristiinnaulitun-kuvan.
Mitä koristeita sitäpaitsi vielä oli tuomiokirkossa, ei ole Maunu
piispan elämäkerrassa mainittu. Mutta me voimme päättää sen siitä,
miten katolisissa kirkoissa yleiseen oli tapana. Seinät olivat
epäilemättä täynnä pyhien muotokuvia ja raamatun kuvauksia. Semmoisia
onkin vielä muutamia tallella sakaristossa; ne ovat puusta, mutta
maalatut ja hopealla sekä kullalla silanut. Samassa paikassa on myöskin
nähtävänä alttarikaappi, johon on kuvattu Pyhä Henrikki tallaten
jalallaan murhaajansa Lallin päätä. Patsaista muuten kerrotaan
riippuneen lamppuja, joissa paloi vahakynttilöitä. Korkean alttarin
sanotaan olleen kullatun ja ikkunoissa koreita maalauksia. Lattiana oli
hautakiviä, sillä kirkossa lepäävän sielun luultiin pikemmin pääsevän
kiirastulesta[3] taivaalliseen autuuteen, ja sen vuoksi maksettiin
suuret summat kirkon permannon alla olevasta hautasijasta.

Tässä tuomiokirkossa pidettiin jumalanpalvelusta mitä komeimmilla
menoilla. Säännön mukaan oli joka päivä seitsemän messua pidettävä
kirkossa; mutta Maunu piispa määräsi kaikiksi välitunneiksikin messuja,
niin että aamusta varhain sydänyöhön asti ei vaiennut virrenveisuu eikä
haihtunut pyhänsavun suitsutus kirkossa. Pappeja tietysti piti sen
tähden olla suuri joukko. Ennestään olikin tuomiokirkolla jo kuusi
kanunkipappia (canonici) ja saman verran messupappeja (chorales);
näiden lisäksi määräsi nyt Maunu neljä kumpaistakin lajia.
Jumalanpalvelus oli enimmäkseen veisaamista; virsien sanat ja, mitä
papit muuten lausuivat, olivat kaikki latinaa. Maunun aikana säädettiin
kuitenkin Ruotsissa pidetyssä pappienkokouksessa, että pappien piti
pyhinä lukea Isämeidän ja Pyhän Neitsyen rukous sekä uskontunnustus
kansan kielellä.


4. Maunun valtiotoimet Eerikki kuninkaan aikana.

Siihen aikaan eivät piispat hoidelleet ainoastaan kirkon ja uskon
asioita, vaan ottivat myöskin osaa valtiotoimiin. Heillä oli sija
kuningasten neuvoskunnassa, heilläkin, niinkuin maallisilla herroilla,
oli linnansa ja huovinsa (sotamiehensä), joilla he varjelivat maata
vihollisilta, ja usein he itsekin olivat miekka kädessä mukana
tuimimmassa tappelussa.

Maunu Tavastin rauhallinen mieli ei ollut sotaleikkeihin taipuva. Mutta
opillansa ja kokemuksellansa oli hänkin aina valmis palvelemaan sitä
valtakuntaa, johon hänen kotimaansa oli yhdistetty. Hänen jalo
luonteensa ynnä hänen viisaat neuvonsa ja toimensa saattoivat hänet
erinomaisen suureen maineeseen ja kunniaan. Kolme kuningasta peräkkäin
hän näki Ruotsin valtaistuimella, ja kaikki kolme häntä pitivät
suuressa suosiossa ja arvossa. Eerikki Pommerilainen, jonka sihteerinä
hän oli ollut ennenkuin hän tuli piispaksi, soi hänen pyynnöstään
Suomelle paljon hyvää, Kristoffer Baijerilainen koki häntä kaikin
tavoin taivuttaa ystäväksensä, ja Kaarle Knuutinpoika kuunteli niin
halukkaasti Maunun viisaita neuvoja, että hän kerran pidätti hänet koko
talven luonansa eikä laskenut Turkuun palaamaan. Omassa maassa Maunu
oli ikäänkuin hallitsijan vertainen; milloin hän läksi Ruotsiin
herrainpäiville tai muille toimille, oli hänellä aina seuranaan suuri
joukko Suomen aatelismiehiä sekä muuta väkeä. Ruotsissakin ynnä
Tanskassa ja Norjassa häntä kaikki pitivät suuressa arvossa ja hänen
nimensä maine oli levinnyt kauas Venäjälle ja muihin vieraihin maihin.
-- Katsokaamme nyt kuinka hän aina käytti valtaansa ja voimaansa
valtakunnan hyväksi ja kuinka hän varsinkin hellällä huolella koetti
huojentaa kotimaansa, Suomen, raskaita rasituksia.

Ruotsin valtakunnan tila Maunun aikana oli rauhaton ja vaarallinen.
Juuri samana vuonna kuin Maunu nimitettiin piispaksi, kuoli Margareta,
ja hänen jälkeensä nousi yhdistyneiden maiden valtaistuimelle hänen
sisarentyttärensä poika Eerikki Pommerilainen. Tämä alotti Holsteinin
kreivejä vastaan suuren sodan, joka tuli kovin rasittavaksi kaikille
kolmelle valtakunnalle. Mutta varsinkin sai siitä Ruotsi ja Suomi
paljon kärsiä. Joka vuosi kutsuttiin aatelismiehet sotapalvelukseen,
johon heidän täytyi varustaa itselleen aseet ja hevoset sekä kustantaa
pitkät matkat ja kallis elatus kaukaisilla mailla; vieläpä heidän
täytyi omasta kukkarostaan maksaa lunnaatkin, jos joutuivat vihollisten
vangiksi. Tästä moni aatelinen köyhtyi peräti. Eipä käynyt
talonpoikienkaan paremmin. Heille enennettiin veroja vuosi vuodelta ja
tehtiin ne vielä raskaammiksi sillä keinoin, että ne olivat kaikki
rahassa suoritettavat. Vanhastaan oli näet Ruotsin valtakunnassa ollut
tapana, että talonpoika maksoi suurimman osan verojansa viljassa tai
nahkoissa. Mutta näitä tavaroita oli vaikea kuljettaa niin pitkän
matkan päähän kuin Tanskaan, missä kuningas nyt piti asuntoa. Sentähden
muutettiin erään saksalaisen ritarin Königsmarkin neuvosta kaikki verot
rahaveroiksi. Niitä oli talonpoika raukkojen vallan vaikea suorittaa,
eikä ollut muuta neuvoa kuin ruveta sovitteluihin voutien kanssa. Nämät
ottivat kyllä rahan asemasta tavaraa, vaan määräsivät sille niin halvat
hinnat, että talonpojan täytyi veroiksi vetää paljon enemmän kuin
oikeuden mukaan olisi tarvinnut. Siitä syystä hävisi moni talonpoika,
ja talot jäivät autioiksi. Mutta kun samassa verotkin alkoivat vähetä,
keksi Königsmark taas toisen sukkelan neuvon. Tehtiin näet se määräys,
että koko pitäjän tai kihlakunnan oli veroista vastaaminen siten, että
jos jotkut talot jäivät autioiksi, toiset saivat niidenkin verot
maksaa. Kaiken tämän lisäksi voudit vielä vaativat laitonta veroa
itselleen, ajoivat kyytiä talonpoikien hevosilla ja söivät ja joivat
heidän taloissaan äyriäkään siitä maksamatta.

Näistä rasituksista tehtiin yhtenään valituksia kuninkaalle ja pari
kertaa hän antoi, luultavasti Maunu Tavastin neuvosta, suomalaisille
helpoitusta. V. 1414 määrättiin verot tarkasti ja kiellettiin kaikki
laittomat veronotot. V. 1419 määräsi kuningas, etteivät voudit saisi
vaatia talonpoikia useampiin päivätöihin, kuin mitä vanhastaan oli
tapana, eikä ajaa kyytiä talonpoikien hevosilla; veroksi tuotujen
tavaroiden hinnan määrääjiksi piti voudin ja rahvaan yhteisesti valita
neljä arviomiestä; sydänmaalaiset saivat veronsa maksaa talvella, koska
heidän oli kesällä vaikea päästä linnoihin. -- Lieneekö näistä
asetuksista ollut apua Suomessa, ei tiedetä varmaan, mutta Ruotsissa
ainakin sorrettiin kansaa valituksista huolimatta. Useampia kertoja oli
varsinkin eräs taalalainen aatelismies, nimeltään _Engelbrekt_, käynyt
kuninkaan luona voudeista valittamassa. Mutta asiat eivät siitä
paranneet. Viimeinkin yllytti hän Taalain miehet kapinaan, nostatti
muitakin maakuntia, jopa sai pian koko Ruotsin tottelemaan käskyjänsä.
Se oli vuonna 1434. Korsholman linnassa, likellä nykyistä Vaasan
kaupunkia, asui silloin ritari Puke, joka maaherrana hallitsi koko
Pohjanmaata, sekä Suomen että Ruotsin puolella lahtea. Hänellekin
Engelbrekt lähetti sanan kehoittaen häntä muistamaan, minkä hädän ja
sorron alaisena kotimaa oli, ja osoittamaan olevansa uskollinen Ruotsin
ritari. Puke nostatti maakuntansa miehet ja valloitti Faxeholman linnan
Länsi-Pohjanmaalla, missä oli ulkomaalainen vouti. Sitten hän yhtyi
väkinensä Engelbrektin joukkoon. Ahvenanmaalle lähetettiin Juhana
Folkenpoika suomalaisen joukon kanssa. Siellä, Sundin pitäjässä, oli
Kastelholman linna, jonka isäntänä oli Otto Pogvisch niminen
ulkomaalainen. Tämä oli sanoiltaan uhka-ylpeä ja kehui hyvin tulevansa
toimeen, vaikka kolme suomalaista hyökkäisi jokaista hänen miestänsä
vastaan. Mutta kun suomalaiset tulivat, säikähtyi mies parka siihen
määrään, että hän paikalla antautui, anoen vain, että hänen kurja
henkensä säästettäisiin.

Koska muukalaiset tällä tavoin suljettiin pois koko Ruotsista ja
Suomesta, täytyi kuninkaan ruveta sovitteluihin. Kumminkin puolin
suostuttiin vihdoin siihen, että tulevana vuonna kutsuttaisiin kokoon
kaksitoista viisasta miestä, neljä kustakin valtakunnasta, ratkaisemaan
kuninkaan ja kansan välistä riitaa. Ruotsin valtakunnan puolesta
lähetettiin sinne myöskin Turun piispa, Maunu. Nämät miehet päättivät
sitten asian siten, että kuningas saisi panna vain kolmeen Ruotsin
linnaan ulkomaalaiset isänniksi. Myöskin säädettiin, että kuninkaan
poissaollessa Ruotsin hallitus laskettaisiin kahden Ruotsin miehen
käteen. Toisen piti _marskina_ hoitaa sota-asioita, toisen _drotsina_
pitää huolta oikeudesta. Marskiksi valittiin nuori Kaarle Knuutinpoika
Bonde ja drotsiksi vanha Krister Niilonpoika Vase. Suomelle tästä
kokouksesta vielä seurasi erinäinen etu. Maamme jaettiin kahteen
_laamannikuntaan_, koska ei yhden laamannin ollut mahdollista hoitaa
niin suurta maata. Sen lisäksi asetettiin Turkuun _maan-oikeus_, ettei
olisi tarvis matkustaa kuninkaalle asti valittamaan, kun ei tyydytty
tuomarin päätökseen. Tässä maan-oikeudessa oli piispa esimiehenä.

Mutta Eerikki oli kovin petollinen eikä pitänyt minäkään sanansa
syömistä; heti kokouksesta lähtiessään asetti hän vastoin sopimusta
muukalaisia päällikköjä useihin linnoihin, vieläpä salli väkensä pitkin
matkaa käydä Ruotsin rannikoita ryöstämässä. Tuosta nyt ruotsalaiset
kovasti suuttuivat; he tosin eivät vielä kokonaan luopuneet hänestä,
mutta valitsivat kuitenkin marski Kaarle Bonden valtionhoitajaksensa,
antaen hänen käsiinsä koko kuninkaallisen vallan, kunnes kuninkaan
kanssa saataisiin sovinto aikaan. Talonpojat olisivat mielemmin suoneet
Engelbrektille sen viran, mutta suuret herrat häntä kovasti pelkäsivät
ja vihasivat juuri sentähden, että hän aina piti rahvaan puolta. Jopa
joku heistä vähän aikaa sen perästä hänet murhasi, eikä valtionhoitaja
rangaissutkaan murhaajaa, näyttäen siten, miten mieleinen se teko
hänestäkin oli.

Valtionhoitajan vaali oli tapahtunut alussa vuotta 1436, johon
vuodenaikaan Suomesta ei ollut mahdollista päästä meren poikki
Ruotsiin. Sentähden tuli kesäkuussa Maunu piispa, drotsi Vase, joka oli
Viipurin linnan isäntänä, ynnä muita Suomen herroja Tukholmaan
valtionhoitajalle uskollisuutta ja kuuliaisuutta lupaamaan.
Taipuvaisuudestaan suotiin koko Suomenmaalle se etu, että veroa
vähennettiin kolmanteen osaansa ynnä muutenkin helpoitettiin
ulosottoja. Tästä asiasta annettu kirje sanoo tämän kaiken tapahtuneen
siitä syystä että: "Suomalaiset ovat luvanneet olla uskollisia eikä
ottaa ketään muuta hallitsijaksensa tänä eripuraisuuden aikana, kuin
minkä valtaneuvokset ovat valinneet." Siitä siis taaskin näemme, ettei
esi-isiämme kohdeltu ruotsalaisten alamaisina, ainoastaan
yhdenvertaisina veljinä, jotka vapaaehtoisesti olivat suostuneet
ruotsalaisten tuumiin.


5. Maunu piispa ja Kaarle Knuutinpoika.

Valtionhoitaja Kaarle Knuutinpoika oli nyt mahtavin mies Ruotsin
valtakunnassa. Mutta moni kadehti tätä hänen onneansa. Useat muut
herrat milloin salaa juonittelivat, milloin nostivat ilmikapinoita
häntä vastaan. Näissä oli osallisena myös tuttavamme Eerikki Puke, joka
viimein v. 1437 sai maksaa hengellään tekonsa. Tieto on säilynyt myös
siitä, että Maunu Tavastin piispana ollessa suuri kapina syttyi
Satakunnassa v. 1438 erään Taavetti nimisen miehen johdolla. Maunu
silloin käyttäytyi totisena kirkon miehenä ja suomalaisena; hän ei
kukistanut kapinoitsijoita miekalla ja tulella, vaan hän lähetti heille
lempeät, voimalliset sanansa ja asetti metelin sillä keinoin, jolloin
Taavetti pakeni Tallinnaan.

Mielellään olisi nyt kunnianhimoinen Kaarle Knuutinpoika sen
kuninkaallisen vallan lisäksi, mikä hänellä oli valtionhoitajana,
myöskin tahtonut kuninkaallista nimeä. Kaikin tavoin hän koetti
senvuoksi taivuttaa puolellensa mahtavaa Turun piispaa. Hän asetti näet
Suomen maaherraksi Maunun langon, Niilo Olavinpojan, Särkilahden
herran, ja antoi Suomen pohjoisen laamannikunnan Sune Stålarmille, joka
myöskin oli Tavastien heimoa. Mutta Maunu Tavast oli siinäkin suhteessa
tosi suomalainen, että hän niinkauan kuin mahdollista tahtoi pysyä
uskollisena lailliselle hallitsijalle. Hän ei tahtonut luopua
Eerikistä, ennenkuin vielä kerran olisi yritetty saada aikaan sovintoa
hänen kanssansa. Kesällä 1437 oli Eerikki taas luvannut tulla Kalmariin
Ruotsin herrojen puheille. He kokoontuivatkin sinne kaikki, vaan
turhaan odotettiin kuningasta. Muut silloin suuttuivat ja läksivät
kotiinsa; ainoastaan arkkipiispa, drotsi Vase, Turun linnanisäntä Hannu
Kröpelin ja Maunu Tavast päättivät mennä kuninkaan puheille, koska hän
ei heidän luokseen tullut. Lundin kaupunkiin saavuttuansa, joka silloin
vielä kuului Tanskan vallan alle, he saivat kuulla tanskalaistenkin jo
alkavan kyllästyä epäluotettavaan kuninkaaseensa ja aikovan kutsua
toista sijaan. Tämä sanoma palautti arkkipiispan ja drotsin, vaan Maunu
Tavast meni kuitenkin Kröpelinin kanssa Kööpenhaminaan Eerikin puheille
ja sai häneltä uuden lupauksen, että hän muka tulisi Ruotsiin
seuraavana kesänä.

Mutta sanaansa ei Eerikki pitänyt paremmin kuin edellisilläkään
kerroilla, ja silloin vihdoinkin ruotsalaiset hänestä kokonaan
luopuivat.

Tanskalaiset olivat tehneet samoin ja ottaneet kuninkaaksensa Eerikin
sisarenpojan, Baijerin herttuan Kristofferin. Tämä nyt rupesi pyrkimään
Ruotsinkin valtaistuimelle. Kauan aikaa sai Kaarle Knuutinpoika sen
estetyksi, sillä hän tahtoi itse päästä kuninkaaksi. Mutta viimein
laskettiin kuitenkin Ruotsin kruunu v. 1440 Arbogassa Kristofferin
päähän. Maunu Tavastkin oli tässä vaalissa osallisena ja sai
kuninkaalta vahvistuskirjan kaikkiin Suomen kirkon ja papiston
etuuksiin. Myöskin vahvistettiin Suomelle ennen suotu veronhelpoitus.

Kristoffer kuningas oli rahanahnas ja kavala; sentähden on hänenkin
aikansa huonossa muistossa. Sen lisäksi sattui vielä hänen hallitessaan
yhtenään katovuosia, joihin sen ajan valistumattoman rahvaan mielestä
kuninkaan jumalattomuus oli syynä, ja rahvas antoi hänelle liikanimeksi
_Pettukuningas_. Hän kuoli jo v. 1448.

Nyt vihdoinkin pääsi Kaarle Knuutinpoika toivonsa perille; hän
valittiin Ruotsin kuninkaaksi, ja pian tarjosivat norjalaisetkin
hänelle kruununsa. Maunu piispa oli ollut kuninkaanvaalissa osallisena,
ja siitä lähtien hän seisoi uskollisesti Kaarlen puolella. Semmoista
luotettavaa ystävää tämä hyvin tarvitsikin, sillä, niinkuin vasta
saamme nähdä, hänen ympärillään kuhisi juonittelijoita ja pettäjiä.
Yhdessä tapauksessa varsinkin pelasti Maunu Tavastin uskollisuus
Kaarlen hyvin suuresta vaarasta. Halmstadin kaupunkiin oli 1450 Ruotsin
ja Tanskan herroja kokoontunut hieromaan sovintoa Norjasta, Gotlannista
ynnä muista paikkakunnista, joita kumpainenkin kuningas vaati
omaksensa. Siinä useimmat Ruotsin lähettiläät salaa olivat yksissä
neuvoin tanskalaisten kanssa, ja ensi työkseen antoivat heille kaikki
nuo riidanalaiset maat. Vaan kujeet eivät siihenkään vielä loppuneet.
Petturit neuvottelivat tanskalaisten kanssa, miten he saisivat Kaarle
kuninkaan pois Ruotsin valtaistuimelta ja Tanskan uuden kuninkaan
Kristiernin hänen sijaansa. Yksi heistä, Niilo Juhonpoika
(Oxenstjerna), tuli Maunu piispaa samaan liittoon viekoittelemaan. "Nyt
on rauha rakennettu Tanskan kanssa", sanoi hän; "nyt vaan me
tarvitsisimme hyvää hallitusta! Teiltä, hyvä herra, tulin neuvoa
kysymään, miten se paraiten saataisiin?" -- Piispa silloin vastasi
hänelle: "Jumala suokoon, että jotain voisimme tehdä valtakunnan
hyväksi! Neuvoillani ja toimellani autan kernaasti niinkuin ennenkin.
Mutta nyt toivon valtakunnan hyvin menestyvän, sentähden en ole tuota
kovin ajatellut." -- Virkkoipa taaskin Niilo herra: "Jos sen lupaatte
pitää salassa, niin virkan teille parhaan neuvon valtakunnan
parantamiseksi; vaan vannokaa, ettette sitä ilmoita kellekään
ihmiselle!" Piispan vannottua ilmoittikin Niilo herra hänelle
salajuonittelijoiden vehkeet. Ensin aiottiin vaatia Kaarlelta kaikki
linnat valtioneuvosten käsiin. Jollei hän siihen suostunut, piti kutsua
Tanskasta apua. Mutta jos hän suostuisi, niin oli sitä helpompi päästä
hänestä ja antaa kruunu Kristiernille. Maunu Tavast kovin hämmästyi
tästä kavaluudesta, vaan ei virkkanut mitään muuta kuin: "Tämmöisiä
asioita minä en ymmärrä, hakekaa neuvoa viisaammilta, tähän ei minun
älyni ylety!"

Kun sitten lähettiläät toimiltaan palasivat kuninkaan luokse, meni
Maunu heti hänen puheillensa ja sanoi raskaasti huoaten: "Nyt minun
täytyy näillä vanhoilla päivilläni rikkoa valani (hän oli jo
yhdeksänkymmenenkolmen vuoden vanha) ja se mieltäni kovasti pahoittaa.
Vaan jos salaisuuttani en ilmoita, niin on se teille vahingoksi, herra
kuningas, ja sillä rikkoisin teille antamani uskollisuusvalan. Käyköön
kuinka käynee, minä tahdon teille olla uskollinen!" Näin sanottuaan hän
ilmaisi kuninkaalle petturien salavehkeet, jotta ne saatiin estetyksi.

Tämä oli Maunu Tavastin viimeinen valtiollinen toimi. Vielä samana
vuonna 1450 hän väsyneenä erosi piispanvirastaan, hallittuansa Turun
hiippakuntaa kahdeksanneljättä vuotta. Loput elämäänsä hän eli
kartanossa, jonka hän oli itselleen rakennuttanut vastapäätä rakasta
Naantalin luostariansa, ja siellä hän nukkui kuoleman uneen kaksi
vuotta myöhemmin, maalisk. 9:nä p:nä 1452.


6. Koululaitokset ja oppi Suomessa katolisena aikakautena.

Oppia näinä aikoina eivät tarvinneet eivätkä harjoittaneetkaan muut
kuin papit. Talonpoikien ja porvarien opista tietysti ei ollut
puhumistakaan, koska suuret aatelisherratkin aivan harvoin osasivat
lukea, vielä harvemmin kirjoittaa. Heillä oli vaakunansa piirretty
miekkansa ponteen, jonka he painoivat vahaan vahvistettavien
kirjoitusten alle, ikäänkuin puumerkin. Kaikki luku- ja kirjoitustyö
oli yksinomaan pappien toimena, jonka tähden kuninkailla ja muillakin
suurilla herroilla aina oli pappismies sihteerinä, niinkuin olemme
nähneet Maunu Tavastin ennen piispaksi tulemistaan olleen Eerikki
Pommerilaisella.

Sen verran oppia saivat papin-alut kouluissa, joita oli sekä
_luostarikouluja_ että _kirkkokouluja_. Sitä paitsi oli kaupunkien
kustantamia _kaupunkikouluja_. Ensinmainittuja oli yksi jokaisessa
luostarissa, ja niissä opetettiin munkeiksi tai nunniksi pyrkijöille
jumalanpalvelukseen kuuluvia temppuja ja oppia. Loppupuolella tätä
aikakautta alkoi niissä kuitenkin käydä myös semmoisia lapsia, joita ei
aiottu hengelliseen säätyyn. Koulu oli niinikään jokaisella suuremmalla
kirkolla, etenkin tuomiokirkolla, missä papiksi aikovia ohjattiin.
Suomessa tiedetään keskiajalla olleen kouluja: tuomiokoulu Turussa,
luostarikouluja Turussa ja Viipurissa, minkä lisäksi myös Naantalissa
pidettiin huolta luostarin jäsenten kirjallisesta edistyksestä, sekä
kaupunkikouluja Raumalla ja Viipurissa.

Milloin ensimäinen koulu Suomeen perustettiin, siitä ei ole tietoa,
mutta Turussa oli tuomiokoulu Suomen etevin koulu viimeistäänkin
14:nnen vuosisadan alkuajalta asti ja Viipurin koulua mainitaan
ensikerran 15:nnen vuosisadan alussa. Kirkon kirkkoherra toimitti
ensiaikoina koulunopettajankin virkaa, vaan loppupuolella 14:ttä
vuosisataa tapaamme jo Turun koulussa varsinaisen opettajan.

Näihin kouluihin tuli enimmäkseen talonpoikien poikia, tulipa joukkoon
joku aatelispoikakin, joka halusi päästä korkea-arvoisiin ja
hyväpalkkaisiin piispan-, tuomiorovastin j.m.s. virkoihin. Katoliset
papit eivät saaneet mennä naimisiin; sentähden ei heidän poikiaan
voinutkaan olla koulussa. Kuri oli kouluissa ankara. Penkkejä ei
suvaittu, vaan koululaisten eli teinien oli lattialla istuttava, joka
oli oljilla, "pahnoilla" peitetty. Täten heidän piti oppia
käyttäytymään nöyrästi ja kunnioittavasti opettajaa kohtaan. Vitsaa
ahkerasti harjoitettiin, niinkuin moni niiltä ajoilta säilynyt
kouluvirsi todistaa. Esim. seuraava:

    Opin sauna, autuas aina,
    cosea vidzoill vihdoillan;
    ej saerasta sijt saunasta,
    enin kylmäld kylvetellän.
    Opin otta, carttain cohta
    tavoi taitamattomii;
    ett' on lyöty, siijt' on hyöty,
    seora taito ja toimi.

Vaikea olisikin kenties ollut pitää sen ajan vallatonta,
väkivaltaisuuteen tottunutta nuorisoa muulla keinoin aisoissa.

Koulussa oli kolme tai neljä luokkaa; alaluokilla opettivat yläluokkien
paremmat oppilaat, yläluokilla opettaja itse. Opetus alkoi aivan
ensimäisestä alusta, aapisesta. Vaan äidinkieltä ei koulussa
opetettukaan lukemaan; opetettiin ainoastaan latinaa. Latinankielellä
siihen aikaan koko jumalanpalveluskin toimitettiin, latinankielisiä
olivat kaikki kirjat, joista voi jotakin oppia saada, latinaksi olivat
alussa kaikki yksityistenkin välikirjat kirjoitetut, ja nytkin
käytettiin sitä kieltä kansain ja kuningasten liittokirjoissa.
Äidinkieltä melkein kaikissa maissa pidettiin halpana. Täällä
pohjoisessa kirjoitettiin kuitenkin jo yksityisten asioita koskevat
tuomiot maan kielellä, Ruotsissa ruotsiksi, vaan suomenkieltä ei
kirjallisissa toimissa käytetty ennenkuin katolisen uskon hävittyä.
Tämän latinankielen tarpeellisuuden tähden oli se pääaineena
senaikaisessa opetuksessa; muuta kieltä ei ollut oppilasten lupa
käyttää keskenänsä eikä opettajaa puhutellessa; jos ken vahingossa tuli
sanoneeksi jonkun sanan äidinkielellä, se siitä sai aika selkäsaunan.
Kun oppilaat olivat oppineet sisältä lukemaan sekä kirjoittamaan,
ryhtyivät he latinan kielioppiin käsiksi, jonka sääntöjen
harjoitukseksi luettiin joitakuita muinaisajan tai uudempiakin
latinankielisiä runoelmia. Tätä kaikkea sanottiin nimellä grammatica.
Lisäksi harjoitettiin rhetoricaa, s.o. niitä lausetapoja, joita
käytettiin kirjeissä suurille herroille, piispoille y.m. Viimeksi tuli
logica, s.o. jonkunlainen ajatusoppi. Koko tätä oppimäärää nimitettiin
nimeltä trivium (kolmihaara). Sen jälkeen alkoi toinen, quadrivium
(nelihaara) niminen oppimäärä, johon kuului luvunlasku (arithmetica),
mittausoppi (geometria), tähtitiede (astronomia) ja veisuu (musica).
Tämä viimeksimainittu oli välttämättömän tarpeellinen papille, koska
jumalanpalvelus enimmäkseen vain oli virsien veisaamista ja
messuamista. Myöskin piti oppia kristinuskon pääkappaleet: Isämeidän,
uskontunnustus, Ave Maria (Rukous Neitsyt Maarialle) ja Davidin
seitsemän katumuspsalmia. Korkeammissa kouluissa sen lisäksi vielä
harjoitettiin hiukan jumaluusoppia ynnä kirkko-oikeuden (kanonisen
oikeuden) ensimäisiä alkeita. Kreikankieltä ei luettu, sentähden että
se muka oli pakanallinen; hepreaa ei myöskään, koska se oli Vapahtajan
surmaajien kieltä; historiasta ja maantieteestä ei tiedetty mitään,
vielä vähemmän luonnontieteistä. Ei edes raamattuakaan luettu, sillä
sen lukeminen oli maallikoilta kovasti kielletty eikä pidetty sitä
papeillekaan tarpeellisena.

Kesäisin joutoaikoina kävivät köyhät teinit maaseudulla apua
kerjäämässä ja saivat mistä rahaa, mistä viljaa, mistä nahkoja. Mutta
koska he näillä retkillänsä tekivät talonpojille väkivaltaa sekä
harjoittivat kaikellaista muutakin koiruutta, niin kiellettiin, vaikka
nähtävästi ilman seurausta, v. 1489 koko kerjuullakäynti.

Yliopistoa siihen aikaan ei vielä ollut Ruotsissa eikä Tanskassa,
saatikka sitten Suomessa. Kun kotoinen koulu oli läpikäyty, täytyi siis
hakea syvempää ja laveampaa oppia kaukaisilla ulkomailla. Semmoisiin
matkustamisiin eivät kaikkien varat riittäneet; useimmat sentähden
menivät koulusta suoraan pappisvirkoihin; muutamat olivat jo ennenkin
koulusta eronneet ja ruvenneet jonkun aatelisherran sihteeriksi. Mutta
ne rikkaat, joiden varat vain suinkin kannattivat, ja joskus
köyhemmätkin, joiden matkan kirkko otti kustantaaksensa, riensivät
ulkomaille; sillä siellä saatavaa maisterinnimeä pidettiin hyvin
suuressa arvossa ja oli se ikäänkuin portaana korkeampiin kirkollisiin
virkoihin.

Kolmessa yliopistossa varsinkin oli suomalaisten tapana käydä näinä
aikoina, nimittäin Pragissa Bööminmaalla, Leipzigissä Saksassa ja
Ranskan pääkaupungissa Parisissa. Niistä viimeksimainittu oli kaikkein
vanhin, suurin ja kuuluisin. Sentähden keräytyikin sinne kaikista
Euroopan maista oppilaita, jotka kotiperänsä mukaan olivat jaetut
neljään kansakuntaan. Pienin niistä, jota aluksi nimitettiin
englantilaiseksi, sittemmin saksalaiseksi, sisälsi Saksan, Englannin
ynnä kaikki Pohjoismaat. Siihen siis kuuluivat meidänkin miehet.

Parisiin tultuansa nuoret oppilaat antautuivat jonkun heidän
kansakuntaansa kuuluvan maisterin johdon alaiseksi, joka piti heille
ajatusopillisia luennoita, luetti heillä muutamia määrättyjä kirjoja,
käytti heitä muiden maisterien väittelyitä kuuntelemassa ynnä harjoitti
heitä itseäänkin väittelemiseen. Kaksi vuotta kului näissä toimissa;
sitten oli oppilas valmis rupeamaan _bakkalarioksi_, s.o. julkisessa
väittelyssä puolustamaan muutamia opinkappaleita. Bakkalarion tuli
nyt edelleen harjoittaa väittelyä sekä kuunnella siveysopin,
luonnontieteiden ja sielunopin luentoja, vieläpä harjoittaa hiukan
mittausoppia ja tähtitiedettä. Sen tehtyä tuli hänen suorittaa tutkinto
näissä aineissa ja sillä tavoin hän pääsi _lisensiaatiksi_. Sitten
hänen oli lupa itse pitää luentoja ja opettaa, vaan ennenkuin hän
siihen toimeen rupesi, oli kuitenkin vielä yksi temppu tehtävä. Hänen
oli nimittäin kansakuntansa pedellin (vahtimestarin) seurassa käytävä
kaikkien maisterien luona heidän suostumustaan anomassa. Sen saatuaan
teki hän valan rehtorin edessä, luvaten pitää kunniassa yliopiston,
tiedekunnan ja kansakuntansa oikeudet, säännöt ja tavat. Sitten kulki
hän määrättynä päivänä suurella juhlamenolla kansakuntansa kouluihin.
Se maisteri, jonka johdolla hän siihen asti oli opiskellut, piti
hänelle puheen ja painoi hänen päähänsä maisterilakin. Nyt oli
oppilaasta tullut täydellinen maisteri, joka arvonimi nyt aina kulki
hänen nimensä edellä. Useimmat, näin pitkälle päästyään, kiirehtivät
kotiin johonkuhun kirkolliseen virkaan; vaan olipa niitäkin, jotka
vielä jäivät lukujansa jatkamaan. He pitivät nyt tästälähin luentoja
varhain aamulla taiteiden tiedekunnassa, johon he kuuluivat, kävivät
sitten luentoja kuuntelemassa jumaluusopin tiedekunnassa, päästäksensä
aikaa myöten jumaluusopin tohtoreiksi, johon tavallisesti kului vielä
kuusi vuotta.

Niistä monista suomalaisista, jotka tämän aikakauden kuluessa kävivät
Parisin yliopistoa, saavutti siellä suurimman maineen Maunu Tavastin
sukulainen, Olavi Maununpoika. Hän tuli Parisiin v. 1425 ja piti
bakkalarioväitöksensä v. 1427 yhdessä neljän muun suomalaisen
nuorukaisen kanssa. Seuraavana vuonna hän suoritti myöskin
lisensiatitutkinnon ja pääsi maisteriksi eli yliopiston opettajaksi.
Sen jälkeen hän vielä oleskeli yhdeksän vuotta Parisissa, jatkaen
opintojansa, kunnes hän pääsi jumaluusopin bakkalarioksi. Tällä
pitkällä ajalla saavutti hän tiedoillaan ja taidoillansa niin suuren
arvon ja suosion kansakunnassaan, että hänet monta monituista kertaa
valittiin prokuratoriksi (esimieheksi) ja rahanvartijaksi. Eikä hän
ollut saavuttanut mainetta ainoastaan oman kansakuntansa parissa;
muutkin kansakunnat näkyvät tunteneen hänet ja pitäneen häntä
kunniassa; sillä kahdesti hänet valittiin koko yliopiston
rehtoriksi, jolla juhlatiloissa oli sijansa kardinalien rinnalla ja
parlamentinneuvoston edellä. Myöskin oli hän niiden lähettilästen
joukossa, jotka v. 1436 yliopiston puolesta kävivät Ranskan kuninkaan
luona anteeksi pyytämässä, että yliopistokin silloisessa keskinäisessä
sodassa oli ollut kuninkaan vihollisten puolella. Parisissa kaksitoista
vuotta oppia harjoitettuansa palasi Olavi Maununpoika viimeinkin
kotimaahan. Täällä hän nousi arvosta toiseen, kunnes hänet viimein
Maunu Tavastin jälkeen, joka oli kustantanut hänen olonsa Parisissa,
valittiin hänen sijaansa piispaksi. Hän kuoli v. 1460.



KAARLE KNUUTINPOIKA BONDE.


1. Kaarle Knuutinpoika Viipurissa.

Kaarle Knuutinpojasta on jo edellisissä kertomuksissa ollut puhetta. Me
olemme nähneet, kuinka hän v. 1435 pantiin valtamarskiksi, kuinka hänet
sitten seuraavana vuonna valittiin valtionhoitajaksi ja vihdoin v. 1448
Ruotsin kuninkaaksi. Mutta hänestä on meillä nyt vielä enemmänkin
puhuttavaa, sillä häntä on puoleksi pidettävä Suomen miehenä. Hän näet
oli tiedonannon mukaan syntynyt Turussa (v. 1408), missä hänen isänsä,
valtioneuvos Knuutti Bonde, oli linnanisäntänä, ja asui myös monet
vuodet Suomessa, joka yhteen aikaan oli kokonaan annettu hänelle
läänitysmaaksi.

Niin kauan kuin Kristoffer Baijerilainen pyrki Ruotsin kuninkaaksi, hän
kaikin tavoin koki taivuttaa mahtavaa Kaarle Knuutinpoikaa puoleensa.
Hän lupasi, ettei hänen koskaan tarvitsisi joutua vastuuseen siitä,
mitä hän valtionhoitajana oli tehnyt, ja antoi hänelle läänitysmaaksi
koko Suomenmaan ynnä vielä Ölannin saaren sen lisäksi. Mutta tuskin oli
kuningas 1441 saanut kruunun päähänsä, hän rupesi jo keinoja
miettimään, joilla voisi vähentää Kaarle Knuutinpojan valtaa; sillä se
peloitti häntä kovasti, varsinkin kun kruunausjuhlassa, missä pitkä ja
kaunis marski astui pienen, paksun kuninkaan rinnalla, ääniä oli
kuulunut kansan joukosta, että marski oli kuningasta jalompi ja
paremmin kruunun arvoinen kuin hän. Hyvin oli siis kuningas iloissaan,
kun Kaarle Knuutinpojan vanha vihollinen, Krister Niilonpoika Vase,
tuli hänen luokseen valittamaan, että hänelle tapahtuisi vääryyttä, jos
Viipurin linna, joka siihen asti oli ollut hänen hallussansa, nyt
annettaisiin Kaarle Knuutinpojalle. Tämän valituksen tunnusti
Kristoffer heti oikeaksi ja määräsi, että Krister Niilonpoika saisi
pitää Viipurin Vapunpäivään saakka, sitten saisi hän sen sijaan
Raseporin linnan neljäksi vuodeksi ja sittemmin Korsholman linnan ynnä
Pohjanmaan useammaksi vuodeksi. Vasta sen jälkeen saattoi siis Kaarle
Knuutinpoika päästä koko Suomen lääniherraksi. Mutta tämä kuninkaan
sanansasyöminen olikin vain alkua. Kaarle Knuutinpoika läksi nyt
läänitysmaahansa ja tuli Martinpäivänä Turun kaupunkiin. Vaan ei
aikaakaan, niin lähetti kuningas käskyn hänelle, vaatien häntä niinpian
kuin meri olisi sulana saapumaan Tukholmaan ja vastaamaan muutamista
kanteista, joita oli nostettu hänen valtionhoitajana muka tekemiensä
vääryyksien johdosta. Kaarle totteli tätä käskyä, mutta toi mukanaan
500 ritaria ja huovia, sillä hän pelkäsi jotain kavaluutta kuninkaan
puolelta. Kuningas, nähdessään Kaarlen niin hyvin varustettuna, ei
uskaltanut hänelle tehdä väkivaltaa, mutta vaati kumminkin Turun ja
Hämeen linnat pois häneltä. Kaarle antoikin viimein Turun linnan
käsistään, kuitenkin sillä ehdolla, että hän paikalla saisi Viipurin
Vaselta. Siinä syrjäisessä rajalinnassa hän toivoi toki saavansa
viettää rauhallista elämää. Kuninkaan suostuttua tähän hän purjehti
Tukholmasta Viipuriin, jonka hän saikin kohta riidatta haltuunsa, sillä
vanha Krister Niilonpoika oli juuri tähän aikaan kuollut.

Viipurin linnassa asui Kaarle Knuutinpoika seitsemättä vuotta edelleen,
viettäen siellä riemuista ja komeaa elämää. Hän koristi linnan
huoneita, jotta sen komeampaa linnaa ei siihen aikaan kuulu olleen koko
Ruotsin valtakunnassa. Myöskin on mainittu, että hän kaivatti sinne
lammikoita, joissa hän kasvatti hyvänmakuisia ja kalliita kourukaloja.
Kuinka hän muuten aikaansa vietti ja millä tavalla Viipurin linna hänen
aikanaan oli koristettu, siitä ei ole sen enempää tietoa. Mutta
kuitenkin voimme saada siitä käsitystä, jos otamme huomioon, mitä
historioitsijat tietävät sen ajan aatelisten elämästä yleensä ja
etenkin mitä Olaus Magnus kertoo Pohjoismaiden herroista erikseen.

Suurien herrojen asunnot eivät siihen aikaan olleet yhtään niin tilavat
ja mukavat kuin nykyaikoina. Varsinkin olivat ikkunat hyvin pienet ja
kapeat, jotta vihollisen olisi vaikeampi ampua sisään. Sisäänpäin ne
kuitenkin levenivät, ja koska seinät olivat hyvin paksut, syntyi sillä
tavoin joka ikkunan eteen suuri komero, jossa saattoi istua ja katsella
ulos maailmaan. Tapeteista ei vielä mitään tiedetty; mutta
ripustettiinpa kuitenkin seiniin rouvien ja aatelisneitojen ompelemia
verhoja, jopa välistä suurina juhlina silkkikankaitakin. Miesten
huoneitten seinille ripustettiin myöskin rautapaitoja, kypärejä,
rautakintaita, keihäitä, kilpiä, rautajousia ynnä isännän vaakunoita.

Aatelisherrojen tärkein toimi näinä rauhattomina aikoina oli _sota_.
Läänitysmaansa kaikkine kruununveroineen he saivat kuninkaalta sillä
ehdolla, että he sodan syttyessä aina olisivat valmiit avustamaan häntä
määrätyn sotamiesparven kera. Siitä syystä heitä lapsuudesta asti
opetettiin sotatemppuihin ja aikamiestenkin harjoitukset sekä toimet
rauhan aikana olivat sodan valmistusta.

Pienet aatelispojat lähetettiin tavallisesti seitsen-vuotisina pois
kotoa jonkun mainion ritarin luo kasvatettaviksi. He palvelivat
_hovipoikina_ sekä herraa että rouvaa ja harjaantuivat ratsastamiseen
ja aseitten käyttämiseen. Ratsastamaan oppiessaan heidän täytyi istua
hevosen selässä, suuri rautakypärä päässä ja pitkä keihäs kädessä.
Sillä tavoin tottuivat he jo pienestä alkaen siihen raskaaseen
rautapukuun, johon senaikuiset sotaherrat olivat kiireestä kantapäähän
puetut.

Kun hovipoika oli täyttänyt 14 vuotta ja oppinut aseita käyttämään,
tehtiin hänestä _knaapi_. Nyt sai hän toimekseen pitää isäntänsä aseet
puhtaina ja hoitaa hevosta; hän sai seurata hänen kanssaan sotaankin
hevosmiehenä, yllään rautapaita, kypärä ja lyhyt miekka.

Useampia vuosia uskollisesti palveltuaan ja urhoollisuuttaan
osoitettuaan, pääsi knaapi viimein _ritariksi_. Vähintäin
hänen kuitenkin piti olla 21 vuoden vanha. _Ritariksilyönti_
tapahtui hyvin juhlallisella tavalla. Knaapi valmistausi siihen
rukoilemisella, paastolla ja ripilläkäynnillä, ja sitten hänet vietiin
valkeihin vaatteisiin puettuna suurella saattojoukolla kirkkoon.
Jumalanpalveluksen jälkeen oli päivälliset, joissa ritariksi pyrkijä
istui eri nurkkapöydässään saamatta nauraa, puhua tahi mitään
nauttiakaan. Illalla hänet vietiin taas kirkkoon, jossa hänen tuli
valvoa koko yökausi aseittensa ääressä. Seuraavana päivänä pidettiin
taas jumalanpalvelus, knaapin miekka siunattiin, ja hän itse vannoi
pyhän valan, joka näillä Pohjanmailla kuului seuraavalla tavalla: Niin
auttakoon minua Jumala ja Pyhä Neitsyt ja pyhä Eerikki, sillä tahdon
kaikin voimin hengellä ja tavaralla suojella katolista uskoa ja pyhää
evankeliumia ynnä sen pappeja sekä heidän vapauksiaan ja etujaan ja
vastustaa kaikkea vääryyttä, vahvistaa oikeutta sekä rauhaa, turvata
orpoja, neitoja, leskiä ja köyhiä, olla uskollinen kuninkaalle sekä
kotimaalleni ja käyttää aseitani Jumalan kunniaksi viimeisiin voimiini
saakka. -- Sen jälkeen lankesi knaapi polvilleen, ja kuningas, jolla
yksin oli siihen oikeus, löi häntä kolmasti miekan lappealla selkään.
Nyt toiset herrat ja naisetkin tulivat pukemaan uutta ritaria
rautapukuun, vyöttivät hänelle miekan vyölle, kiinnittivät
kultakannukset ritariuden merkiksi jalkoihin ja antoivat käteen keihään
sekä kilven. Nyt oli hän kaikkien muiden herrojen vertainen ja
ainoastaan kuningas oli häntä korkeampi.

Leikit ja huvituksetkin, joita sotaharjoitusten loma-aikoina pidettiin
ritarien linnoissa, olivat sitä laatua, että ne voimistivat ruumista ja
rohkaisivat mieltä. Hovipoikaset juoksivat kilpaa tai nakkelivat kiviä.
Knaapeilla ja huoveilla, s.o. ritarien palkatulla sotaväellä, oli
toisellaiset leikit. Kesällä esim. heitä kävi aina kaksi miestä yhteen
veneeseen, toinen soutajaksi, toinen seisomaan etukokkaan, pitkä,
sommalla varustettu seiväs kädessä. Näin soudettiin kaksi venettä
täyttä vauhtia vastakkain ja etukokassa seisojat koettivat seipäillään
sysätä toisiansa veteen. Vyöhön oli heillä sidottu nuora, josta heidät
veteen loiskahdettuansa jälleen hinattiin veneeseen. -- Toista leikkiä
pidettiin talvella suuren nuotiotulen ääressä, joka linnan pihassa
paloi kaiken yötä vartiaväkeä varten. Tämän valkean ympärillä tanssivat
miehet piirissä, toisiansa kädestä kiinni pidellen. Kesken vauhtia
heittivät he sitten irti, jolloin tavallisesti joku kaatui röykkiölle.
Hänen täytyi sitten rangaistukseksi, kun muka oli tulen saastuttanut,
tyhjentää pohjaa myöten suuri oluthaarikka. Tämä rangaistus ei
kuitenkaan kuulu juuri peloittaneen miehiä, vaan päinvastoin heidän
sanotaan tahallaan heittäytyneen röykkiölle. Väliin myöskin heitettiin
arpaa, kenen piti valkean yli hypätä.

Ritarit puolestansa harjoittivat metsästystä huvituksenaan. Lintuja ja
jäniksiä pyydettäessä usein käytettiin kesytettyjä ja siihen opetettuja
haukkoja. Metsään lähtiessä pidettiin kädessä kaikella tavoin
koristettua haukkaa, jonka pää oli pienellä myssyllä peitetty, mutta
heti kun saalis ilmautui, päästettiin haukka irti ja se kiiti nuolen
nopeudella jälestä; eikä aikaakaan niin se tarttui saaliiseen kiinni ja
toi sen herrallensa, josta se sai sisukset palkakseen. Tämmöisillä
retkillä naisetkin olivat mukana, istuen tasaiseen juoksuun opetettujen
ratsujen selässä. -- Hauskempi oli kuitenkin miesten lähteä hirviä
ampumaan, jota jaloa eläintä silloin vielä oli runsaasti Suomen
metsissä. Mutta kaikkein paras oli kontioiden kimppuun käydä, joita
tätä nykyäkin vielä joskus kaadetaan Pohjois- ja Itä-Suomessa.
Karhunpyynti ei nykyäänkään ole aivan vaaraton, mutta siihen aikaan,
jolloin pyssyillä ampuminen vasta oli alullaan ja mesikämmenen rinta
oli keihäällä lävistettävä, se vielä vähemmän oli lapsenleikkiä. Sitä
suurempi oli ilo ja kunnia voittajalle.

Peijaisia ei karhulta suinkaan puuttunut; sillä sen ajan miehet olivat
vahvat juomisessa jos muissakin töissä. Juomingeissa käytettiin
monellaisia juoma-astioita. Lasi- ja savi-astioita ei paljon nähty;
tavalliset astiat olivat vaskesta, tinasta tai raudasta. Käytettiinpä
myöskin leveitä hopeamaljoja, suuria juomasarvia sekä Länsi-Götinmaalla
sorvattuja ja vernissalla kiilloitettuja pikareita koivun visasta.
Näitä viimeksimainituita vieraat juotuansa nakkelivat rikki lattiaan.
Mutta Suomessa aivan omituinen juoma-astia oli _kousa_ nimeltään. Se
oli kuusenjuuresta tehty iso haarikka, sisältä ontoksi näverretty ja
ulkopuolelta monenlaisilla, kähäräksi vuolluilla lastuilla koristettu.
Päältäpäin oli kaksi juurenhaaraa punottu yhteen kaarenmuotoiseksi
sangaksi. Siitä se on tainnut tullakin _haarikka_ sana. Kun palvelijat
astuivat saliin, tämmöiset haarikat kädessä, niin näytti siltä, sanoo
Olaus Magnus, kuin olisi hirvilauma lähestynyt. -- Juomana oli
tavallisesti olut, jota Suomessa erinomaisen taitavasti osattiin panna.
Mutta suurilla herroilla oli myöskin kaukaa ulkomailta tuotuja viinejä.
Usein juotiin kilpaa, ken kerrassaan tai kahdella, kolmella yrittämällä
sai sarven tai haarikan tyhjäksi; osa vieraita lopuksi kaatuikin pöydän
alle, mutta ken humalassaan riitaa nosti, se rangaistiin sillä tavalla,
että pantiin nuorakiikkuun istumaan laudan terävälle laidalle ja
hinattiin ylös lakeen. -- Pidoissa ja muissa tilaisuuksissa pelattiin
myöskin korttia, sakkia ja heitettiin nappulaa.

Mutta komein ja loistavin kaikista ritarien huvituksista oli turnaus.
Sitä varten ympäröitiin kenttä matalalla aidalla, jonka takana
katselijat istuivat ja seisoivat. Aitauksen sisään kokoontuivat
taisteluun halukkaat ritarit, sekä he itse että heidän ratsunsa
täydessä rautapuvussa. Merkin annettua ajaa karahutti aina kaksi
kerrassaan vastakkain, yrittäen pitkillä, kärjettömillä peitsillään
työntää toisensa hevosen selästä. Tavallisesti lensikin toinen
taistelijoista maahan, mutta välistä, kun molemmat olivat taitavia,
peitset vain taittuivat pirstaleiksi, ratsumiesten horjahtamatta
satulasta. Ken useimmat muut oli voittanut, sai palkinnokseen kalliit
aseet, seppeleen tai muuta sellaista. Ja vielä suuremmaksi kunniaksensa
sai hän nämät lahjat kauneimman rouvan tai neidon kädestä. Lopuksi aina
pidettiin suuret tanssit.

Kaarle Knuutinpojan hovissa tämmöistä turnausta tuskin lienee pidetty,
sillä siihen aikaan ne olivat muuallakin Euroopassa häviämäisillään.
Mutta tansseja ei suinkaan puuttunut. Niissä miehet väliin tanssivat
yksinään, väliin naisten kanssa. Suuren paaston edellisellä viikolla
esim. tanssivat nuorukaiset, paljastetut miekat kädessä, joita he
vuoroin ojensivat suoraan eteensä, vuoroin ylös. Lopuksi he asettuivat
kuusikulmaan. Samallaista tanssia tanssittiin vanteillakin, kulkuset
polvissa. Tanssittaessa laulettiin lauluja esivanhempien urhotöistä.
Vaan olipa kuitenkin soittoniekkojakin eli _leikareita_ apuna, jotka
soittivat rumpua, torvea ja huilua tai muulla tavalla huvittelivat
vieraita; ne olivat melkein aina ulkomaalaisia, sillä Pohjan kansat
pitivät tätä virkaa häpeällisenä. -- Naisten kanssa enimmiten
tanssittiin piiritansseja, joissa myöskin laulettiin vanhanaikuisia
lauluja.

Naiset muuten, korkeasukuisetkin, toimittivat emännän virkaa,
kehräilivät ja ompelivat, leipoivat ja panivat olutta palvelijoittensa
kanssa. Mutta paitsi sitä osasivat he hienompaakin työtä tehdä; heidän
ompelemansa olivat kalliit verhot, joita seinille ripustettiin, ja
monasti tuli heidän hyppystensä työ kirkkojen alttareiden koristeeksi.
Myöskin harjoittelivat he harpun soittoa, ja jos paitsi pappia talossa
oli joku lukutaitoinen, niin se tavallisesti oli rouva ja hänen
tyttärensä.

Lopuksi tämänaikuisten aatelisten puvusta pari sanaa. Aatelisnaiset
käyttivät ruumiinmukaisia liivejä, joissa oli kapeat hiat; vyöllä
kultasäikeistä kudottu leveä vyö taikka kahden sormen levyinen
hopea- tai kultakisko; hameet olivat niin pitkäliepeiset, että rouvan
astuessa palvelustyttö tai hovipoika tuskin jaksoi kantaa sitä
jäljessä. Vaatteet usein olivat silkistä, sametista ja kultakankaasta,
kärpän- tai sopulin nahkoilla reunustetut. Päässä oli kultainen,
kalleilla kivillä koristettu seppele ja sen päällä hieno, ulkomaalta
tuotu liinanen. Miehet, niinkuin jo mainittiin, olivat sodassa kokonaan
raudalla peitetyt. Mutta kotona oli heillä kalleista kankaista tehdyt
lyhyet nutut ja ahtaat housut, päässä pikkuinen lakki, tavallisesti
sulkasella koristettu. Kumpaisillakin, sekä miehillä että naisilla, oli
kummalliset, pitkään suippuun päättyvät kengät.

Tällaista elämää lienee Kaarle Knuutinpoikakin viettänyt kaukaisessa
linnassaan. Mutta tulipa hänelle v. 1448 sanoma Kristoffer kuninkaan
kuolemasta, ja silloin hän paikalla 800 ritarin ja huovin kera purjehti
Tukholmaan. Entisestä jo tiedämme, että hänen puolueensa siellä pääsi
voitolle ja hän valittiin kuninkaaksi.


2. Kaarle Knuutinpoika kuninkaana.

Monessa suhteessa Kaarle VIII olikin kuninkaaksi hyvin sovelias.
Vartaloltansa hän oli pitkä ja vahva, kasvojen piirteet kauniit ja
jalot. Sanojansa hän osasi sulosti ja taitavasti ladella, ja hänen
äänensä oli niin voimakas, että se suurimmassakin miesjoukossa selvään
kuului taaimmaisille asti. Hänen älynsä oli luonnostaan terävä ja
huolellisesti tiedoilla harjoitettu. Kaarlella oli paljon enemmän oppia
kuin muilla sen ajan herroilla; latinaakin hän puhui selvästi niinkuin
paras munkki. Mielenlaadultaan hän oli iloinen ja lempeä eikä hän
koskaan säästänyt varojansa, kun hän niillä saattoi ilahuttaa
ystäviänsä ja palvelijoitansa. Siitä syystä oli hänen hovijoukkonsa
aina sangen suuri, sillä mielellään jokainen rupesi näin anteliaan
herran palvelukseen.

Mutta sittenkään ei Kaarle saanut rauhassa kantaa kruunua elämänsä
loppuun asti. Siihen oli kaksi syytä, toinen johtui olosuhteista,
toinen hänestä itsestään. Muut aatelisherrat näet kadehtivat entistä
vertaistansa, joka nyt oli heidän hallitsijaksensa kohonnut.
Kertomuksessa piispa Maunu Tavastista olemme jo nähneet, kuinka he heti
alussa virittivät kuninkaalle ansoja ja pitivät yhtä maan vihollisten,
tanskalaisten kanssa. Ja pahaksi onneksi oli Kaarlessa se vika, että
hän ei uskaltanut julkisesti ja miehuullisesti vastustaa vihamiehiänsä,
vaan mielistellen odotti tilaisuutta, jolloin hänen onnistuisi
salajuonilla heidät kietoa. Ilmipettäjät saivat edelleenkin virkansa
pitää; siitä syystä kävi sota tanskalaisia vastaan nurinpäin ja Ruotsin
maakunnat ryöstettiin, hävitettiin. Tästä vihdoin suuttuivat
talonpojat, joissa oli Kaarlen paras tuki ollut; he kyllästyivät
kuninkaaseen, joka ei voinut heitä turvata. Sen lisäksi Kaarle nyt
suututti papistoakin sillä, että hän tahtoi ottaa takaisin kaikki ne
lukemattomat maatilat, jotka vastoin Ruotsin lakia oli lahjoitettu
kirkkojen ja luostarien omaksi, ja joista kruunu ei sitten enää saanut
veroa. Näin yhtyivät kaikki säädyt kapinaan, jonka arkkipiispa Jöns
Pentinpoika (Oxenstjerna) nosti v. 1457; Kaarle suljettiin Tukholman
kaupunkiin ja, kun ei sielläkään ollut porvareihin luottamista, hän
pakeni laivalla Danzigiin Preussinmaalle.

Arkkipiispa pyysi nyt Tanskan kuningasta, Kristiernia, saapumaan maahan
ja kutsui herrainpäivät Tukholmaan kokoon. Mutta Suomenmaan kaikki
linnat olivat Kaarlen miesten hallussa, ja piispa Olavi Maununpoikakin
piti hänen puoltaan. Sentähden lähetettiin sinne ritari Eerikki
Akselinpoika Tott, joka sai sekä piispan että monta muuta herraa
suostumaan uuteen kuninkaanvaaliin. Samana päivänä kuin Kristiern
valittiin Tukholmassa, kokoontui siis Varsinais-Suomen aatelismiehiä,
pappeja ja talonpoikia ynnä Turun kaupungin pormestari, raati ja
porvaristo pyhän Gertrudin veljistön tupaan Turkuun. Siellä Ruotsin
lähettiläät esittivät asiansa, ja piispa Olavi Maununpoika, laamannit
Henrikki Bitz ja Henrikki Djekn ynnä 12 miestä kummastakin Suomen
laamannikunnasta valitsivat kuninkaaksi Tanskan Kristiernin. Tämä
valitsijain päätös julistettiin sitten muille kokoontuneille, jotka
kaikki antoivat siihen suostumuksensa. Sen jälkeen läksi herra Eerikki
Akselinpoika Tott valloittamaan Suomen linnoja, jotka jonkun ajan
perästä antautuivat hänelle kaikki tyyni. Kaikkein lujinta vastarintaa
tehtiin hänelle Viipurissa, joka oli Kaarle Knuutinpojan vanha
pesäpaikka ja jota hän kuninkaanakin aina oli suosiolla muistanut.
Niinpä hän oli esim. omalla kustannuksellansa laitattanut Viipurin
kirkkoon kolme uutta alttaria. Viipurilaiset pysyivät sentähden hänelle
uskollisina ja uhkasivat ennemmin antautuvansa Venäjän vallan alle kuin
uuden kuninkaan alamaisiksi. Vasta silloin heidän miehuutensa kukistui,
kun vihollinen sai kaupungin sytyksiin ammutuksi, jotta suurin osa
paloi tuhaksi.

Vaan ei Kristiern kuningaskaan kauan pysynyt sovinnossa Ruotsin
herrojen kanssa. Hän oli hirmuisen rahanahnas; hän kiskoi talonpojilta
äärettömiä veroja ja lainasi herroilta suuria rahasummia, joita hän ei
maksanut koskaan takaisin. Viimein puhkesi viha kapinaksi, kun
Kristiern panetti vankeuteen entisen ystävänsä, arkkipiispan. Kaarle
Knuutinpoika kutsuttiin maahan takaisin v. 1464 ja tuli jälleen
kuninkaaksi. Mutta vielä samana vuonna sopivat herrat uudestaan
Kristiernin kanssa sillä ehdolla, että hän päästäisi arkkipiispan
vapaaksi, ja luopuivat Kaarlesta. Tämä tuli pian niin ahtaalle, että
hänen täytyi v. 1465 luopua kruunusta ja mennä Suomeen, jossa hänelle
oli Raaseporin linna luvattu. Mutta se oli Turun piispan, Konrad Bitzin
(Olavi Maununpojan jälkeläisen) hallussa, ja tämä, joka alusta alkaen
oli ollut Kaarlen vihamies ja v. 1463 auttanut arkkipiispan kapinaa
rahalla ja sotaväellä, ei ruvennutkaan luovuttamaan linnaa hänelle.
Kauan aikaa sai Kaarle parka pysytellä Turussa Mustainveljesten
luostarissa, ennenkuin luvatun linnan portit viimeinkin aukesivat
hänelle Ruotsin mahtavain käskystä. Ruotsissa oli nyt Kristiern nimeksi
kuninkaana, vaan todellinen valta oli muutamien herrojen käsissä, jotka
lopulta riitautuivat keskenään ja rupesivat sotaan toisiansa vastaan.
Tästä tuskastuneena alkoi kansa jälleen ikävöidä Kaarlea takaisin,
ja saatuansa mahtavan Iivari Akselinpojan vävyksensä sekä
puolenpitäjäksensä, pääsikin tämä v. 1467 kolmannen kerran kuninkaaksi.
Suomen, joka piispa Konradin välityksellä pysyi Kristiernille
uskollisena, valloitti hän seuraavana vuonna. Nyt pysyi hän kuninkaana
kuolemaansa asti, joka v. 1470 teki lopun hänen monivaiheisesta
elämästänsä.



STEN STURE VANHEMPI JA PITKÄ VIHA.


1. Sten Sture valtionhoitajana.

Kaarle kuninkaan uskollisimpia ystäviä ja paraita sotapäälliköitä oli
ollut ritari Sten Sture. Sentähden määräsikin Kaarle kuollessansa hänet
valtionhoitajaksi ja uskoi hänen haltuunsa Tukholman linnan avaimet.
Mutta tehdessään sen hän samalla kovin varoitti Sturea tavoittamasta
kuninkaan nimeä ja arvoa. "Tavoittaessani sitä", vakuutti kuoleva
kuningas, "on minun onneni sortunut ja olen joutunut ennen aikojani
hautaan".

Tämän viisaan neuvon Sture hyvin kätki mieleensä; hän tyytyi aina
valtionhoitajan nimeen, mutta piti kuitenkin täyden kuninkaallisen
vallan käsissään. Valtionhoitajan virkaan, jonka kuningasvainaja oli
uskonut hänelle, sai hän myös säädyiltä vahvistuksen Arbogan
valtiopäivillä. Varsinkin puolustivat häntä kiihkeästi porvarit ja
talonpojat, jotka aina kipeämmin kuin aatelisherrat ja papit, olivat
saaneet kärsiä vieraasta vallasta. Nämät alhaisemmat säädyt olivat
vastakin aina Sturen turvana ja tukena, jonka vuoksi hän puolestansa
heitä suosi ja auttoi. Viime kuluneina vuosisatoina olivat muinaiset
kansankäräjät kokonaan muuttaneet luonnettansa ja tulleet
herrainpäiviksi, missä vain aatelisilla ja papeilla oli sananvaltaa.
Mutta Sture alkoi niihin jälleen kutsua porvareita ja talonpoikia, joka
tapa sitten on kestänyt meidän aikoihimme asti. Paitsi sitä teki hän
toisenkin mainittavan hyvän Ruotsin porvareille. Kaikissa Ruotsin ja
Suomen kaupungeissa asui näet paljon saksalaisia porvareina ja
kauppamiehinä. Nämät saksalaiset olivat entisinä aikoina hankkineet
itsellensä kaikellaisia etuja, joiden nojalla polkivat ja sortivat maan
omia kansalaisia. Olipa Tukholmassa ollut aikoja, jolloin saksalaiset
porvarit oikein tappamalla ja teloittamalla koettivat hävittää
ruotsalaisia ammattiveljiänsä. Suurin ja haitallisin etu, mikä näille
saksalaisille oli suotu, oli se, että puolet kaupungin raatimiehistä
oli valittava heidän joukostansa. Sen nyt Sture hävitti säätäen, ettei
vast'edes kaupungin hallituksessa saisi olla muita kuin maan omia
miehiä. -- Että tämä uusi sääntö Suomessakin teki tehtävänsä, näemme
selvään siitä, että sen jälkeen raatimiesten ja pormestarien
luetteloihin vähä väliä ilmaantuu puhtaita suomalaisia nimiä.

Kaarlen kuoltua oli Tanskan kuningas Kristiern uudestaan pyytänyt saada
Ruotsin kruunun päähänsä, ja kun ruotsalaiset eivät siihen hyvällä
taipuneet, tuli hän suuren ja hyvin varustetun sotajoukon kanssa
Tukholmaan. Kaupungin pohjoispuolella oli silloin mäki, nimeltä
Brunkeberg, joka nyt on tasoitettuna tantereena ja torina keskellä
kaupunkia. Tällä mäellä olivat ruotsalaiset Kristiernia vastassa ja
saivat täydellisen voiton. Se oli vuonna 1471. Kristiernin täytyi
kiireimmiten pötkiä pakoon, ja toista kertaa hän ei yrittänytkään tulla
onneansa koittelemaan. Hän kuoli v. 1481.

Hänen poikansa ja perillisensä, _Hannu eli Juhana_ kuningas, rupesi nyt
vuorostansa pyrkimään isänsä entiseen valtakuntaan. Ruotsin herrojen
parissa olikin niitä, jotka häneen olisivat suostuneet, mutta Sture
teki taitavalla ja viisaalla menettelyllään kaikki heidän vehkeensä
turhiksi. Vihdoin keksi Hannu kuningas toisen keinon, jolla hän toivoi
saavansa ruotsalaiset pakotetuksi hänen turviinsa pakenemaan. Hän teki
v. 1493 liiton Ruotsin itäisen naapurin, Venäjän kanssa. Siinä liitossa
sovittiin yhteisestä sodasta Ruotsia vastaan, ja Hannu kuningas lupasi,
niinpian kuin hän olisi saanut Ruotsin valtikkansa alle, antaa
venäläisille sota-avun palkinnoksi sen osan Suomenmaata, minkä he
vakuuttivat vanhastaan olleen heidän omansa. Tämä osa Suomea oli
Länsi-Karjala eli Savon, Jääsken ja Äyräpään kihlakunnat, Torkel
Knuutinpojan sotasaalis. Liitto oli tehty syvimmässä salaisuudessa,
niin että se vasta monta vuotta myöhemmin tuli ruotsalaisten tietoon.
Mutta sen hirveitä hedelmiä sai Suomi raukka pian kokea, kun venäläinen
alkoi entistä kauheammin hävittää maata.


2. Pitkän vihan alkuvuodet.

Suurempaa sotaa Ruotsin ja Venäjän välillä ei ollutkaan sen perästä
ollut, kun Maunu Eerikinpoika kävi Inkerinmaata käännyttämässä. Siitä
oli nyt jo kulunut toista sataa vuotta. Tällä rauhan ajallakin kävivät
kyllä kummanpuoliset raja-asukkaat vähä väliä naapuriensa luona
ryöstämässä sekä tappamassa, ja rikkoivatpa myös rajalinnain isännät
toisinaan rauhaa, käyden pienillä sotaretkillä toisen valtakunnan
alueella. Mutta näistä tapauksista ei ollut kuitenkaan syttynyt
varsinaista sotaa, ja tuon tuostakin koeteltiin sammuttaa vainon
kyteviä kipinöitä, rakentamalla taas välirauhaa muutamiksi vuosiksi.
Vaan näiden sotaleikkien sijaan piti nyt tulla täysi tosi. Viimeisenä
parina vuosikymmenenä oli yhä paksumpia pilviä alkanut nousta Suomen
itäisille rajoille, ja rajalaisten välinen kiihkeä viha sekä yhä
tihenevät hävitysretket olivat jo kauan ennustelleet ankarampaa
ottelua.

Vuonna 1475 lähetettiin Viipurin linnan ja läänin haltijaksi Ruotsin
ritari _Eerikki Akselinpoika Tott_. Tämä heti ryhtyi kaikellaisiin
toimiin, saadaksensa hänelle uskotun maakunnan paremmin suojelluksi
vihollisten retkiä vastaan. Viipurin kaupungin suojaksi hän rakensi
vahvat muurit. Ja koska pohjoinen puoli hänen lääniänsä, Savon
kihlakunta, oli aivan turvaton, alkoi hän heti maahan tultuansa
rakennuttaa sinne uutta linnaa. Se rakennettiin saarelle keskelle sitä
salmea, joka johtaa Haukiveden ja sen kautta koko Pohjois-Savon vedet
Pihlajaveden kautta Saimaaseen. Linnallensa hän pani nimeksi
_Olavinlinna_, vaan nykyään me sanomme sitä suomenkielellä
_Savonlinnaksi_, ja sen ruotsalainen nimi on _Nyslott_ (Uusilinna).
Tott oli sen ensin rakentanut puusta, niinkuin useimmat pienet linnat
siihen aikaan olivat. Mutta jo kaksi vuotta myöhemmin, v. 1477,
>rakennettiin se uudestaan kivestä. Se oli neliskulmaan rakennettu,
torni joka kulmassa; mutta nykyään on vain kolme tornia jäljellä;
neljäs on jossakussa sodassa räjähytetty ilmaan. Tätä uutta linnoitusta
Tott ei saanutkaan rakennella rauhassa; yhtenänsä kävivät venäläiset
ahdistamassa hänen työväkeänsä. Eräässä kirjeessänsä kertoo hän siitä:
kun työmiehiä lähetettiin soimilla (aluksilla) hiekkaa, kiviä ja
kalkkia hakemaan, täytyi aina niiden suojaksi panna mukaan joukko
sotamiehiä ynnä 12-14 Tottin omaa palvelijaa, kaikki rautapaidoissa ja
miekat vyöllä.

Näissä autioissa erämaissa, missä siihen aikaan ei vielä ollut
asukkaita paljon yhtään, oli näet raja valtakuntien välillä hyvin
epävarma. Ruotsalaiset sanoivat rakentaneensa Savonlinnan omalle
puolellensa rajaa, vaan venäläiset sitä vastoin väittivät sen jo heidän
alueellaan seisovan. Samaten oli Pohjanmaallakin kova riita rajoista:
Ruotsin kruunu omisti itsellensä maat Oulunjärven takamaille asti;
venäläiset puolestansa inttivät rajansa käyvän Pohjanlahden rannikkoon
Pyhäjokea myöten vaatien siten omaksensa koko Perä-Pohjan eli
pohjoispuolen Pohjanmaata.

Tästä syystä, peläten kovempia hyökkäyksiä venäläisten puolelta, kävi
Tott vielä v. 1477 Turun tuomiorovastin, Maunu Niilonpoika Särkilahden
kanssa Ruotsissa apua pyytämässä. Sillä kertaa he eivät saaneet muuta
kuin sota-aseita ja muita tarpeita; mutta v. 1479 lähetettiin väkeäkin
suomalaisten avuksi, ja Tott kävi näiden kanssa 20-30 peninkulmaa
Venäjän rajan toisella puolella hirmuisesti hävitellen vihollisten
maata. Sen aikuinen tieto kertoo tapetun monta tuhatta ihmistä ja
eläintä, miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja. -- Seuraavana vuonna
kuoli Tott, ja hänen kuoltuansa laimeni sota muutamaksi ajaksi.
Vihdoinpa rakennettiin v. 1487 uusi välirauha, jonka piti kestää viisi
vuotta.

Tämä oli loppunut juuri vähää ennen kuin Hannu kuningas teki liittonsa
venäläisten kanssa. Ja olivatpa venäläiset sen kestäessäkin tehneet
hirveän hävitysretken Peräpohjaan. Syytä oli siis muutenkin pelätä,
että sota syttyisi uudestaan. Ja sen lisäksi oli täysi syy pelätä,
että tämä uhkaava hyökkäys tulisi monta vertaa kovemmaksi ja
vaarallisemmaksi, kuin mikään venäläisten retki sitä ennen. Venäjän
maalla oli näet tapahtunut suuria muutoksia. Moskovan suuriruhtinaaksi
oli v. 1462 tullut nuori ja innokas hallitsija, Iivana III
Vasilinpoika. Tämä oli vähitellen kukistanut Venäjän monilukuiset
pienet ruhtinaat ja yhdistänyt niiden aluskunnat oman valtikkansa alle.
V. 1478 oli hän viimein valloittanut myös mahtavan ja suuren Novgorodin
vapaakaupungin, joka tähän asti, yksinänsä taistellen Ruotsia vastaan,
oli varjellut venäläisten valtaa Suomen heimokuntien maassa.
Mongoleille[4] oli ennen Iivanan aikoja aina suoritettu veroja Venäjän
maista. Mutta hän heitti ne rohkeasti maksamatta, ja hävitti v. 1480
koko Mongolien vallan Euroopassa. Juuri näinä aikoina, v. 1492, oli hän
näistä syistä omistanut itsellensä uuden kopean arvonimen, nimittäen
itseään _koko Venäjänmaan itsevaltiaaksi_. Saatuaan toimeen kaikki muut
tehtävänsä, oli hän nyt alkanut kääntää silmänsä ulkopuolellekin
venäläisten varsinaista rajaa; hän tahtoi valtikkansa alle palauttaa
nekin suomensukuiset kansat, joita Saksan ritarit ja Ruotsin kuninkaat
hallitsivat, vaan joiden arveltiin, Venäjän valtaa perustettaessa,
kuuluneen Rurikin alamaisten joukkoon. Nämät kansat olivat virolaiset
Virossa sekä Liivinmaalla ja Suomen niemellä läntisin osa karjalaisten
heimoa.

Koska siis sota syttyi uudestaan, ei Suomen miesten niinkuin ennen
täytynyt kestää ainoastaan Novgorodin voimaa vastaan, vaan heitä uhkasi
nyt koko avara Venäjä luvuttomin laumoinensa. Ja mikä pahempi, heidän
oli aivan omin voimin ponnistettava pahinta hyökkäystä vastaan. Ennen
oli kahdesti, vv. 1488 ja 1492 solmittu liitto Liivin ritarien kanssa
Venäjää vastaan; vaan nyt näillä oli kylläksi tekemistä oman maansa
varjelemisessa ja keskinäisten riitojensa ratkaisemisessa. Eikä tullut
Ruotsistakaan apua silloin, kuin olisi ollut kipein tarve.


3. Viipurin piiritys v. 1495.

Ensimäinen tieto venäläisten aiotusta retkestä tuli Suomeen Räävelistä
Vironmaalta. Sieltä oli piispa kirjoittanut Turun silloiselle piispalle
Maunu Stjernkorsille eli Särkilahdelle, ja tämä oli heti saattanut
sanan edemmäksi Ruotsiin, pyytäen kiireellistä apua. Itse puolestansa
oli Maunu, Suomen etevimpänä miehenä, ruvennut varustamaan vastarintaa.
Hän kävi Viipurissa ja saatuansa siellä tarkempia tietoja Venäjän
joukkojen tulosta ja paljoudesta, hän lähetti arpakapulat kulkemaan
ympäri Suomen nientä. Sotaan nyt piti varustautua joka miehen, ken vain
oli täyttänyt viisitoista vuotta. Itse palasi piispa sitten Turkuun
tätä nostoväkeänsä järjestämään.

Vihollinen samosi maahan Rajajoen yli syysk. 21 p. eli Matinpäivänä
1495. Heitä kuuluu olleen 60,000 miestä, joita ylipäällikkönä johti
ruhtinas Danilo Vasilinpoika Shtjena ja hänen allansa voivoda
(sotapäällikkö) Jaakop Sakarjitsh sekä ruhtinas Vasili Feodorinpoika
Shuiski, toinen johdattaen Novgorodin miehiä, toinen väkeä Pihkovan
alueelta. Venäläisillä oli muassansa kaikellaisia piiritys-aseita,
muiden muassa mahdottoman suuria tykkejäkin, joista muutamat olivat 24
jalkaa pitkät. Viholliset lähenivät murhaten ja polttaen, ja uhkasivat
seisahtuvansa vasta sitten, kun itse Tukholmakin olisi tuhkana.

Kun Rajajoen yli tullaan Suomeen, on Viipurin kaupunki linnoineen
ikäänkuin porttina. Sen portin saranat olivat siis ensin auki
kiskottavat, jos venäläinen täysin turvin tahtoi lähteä lännemmäksi.
Mutta suomalaisetkin tämän hyvin tiesivät ja olivat Viipurin suojaksi
tuoneet urhoollisimmat päällikkönsä sekä parhaiten varustetun väkensä.
Isäntänä linnassa oli rohkea Ruotsin ritari _Knuutti Posse_, ja Suomen
miehistä oli hänellä apuna Henrikki Eerikinpoika Bitz, Pohjois-Suomen
laamanni Tönne Eerikinpoika Tott, Maunu Frille, Maunu Laurinpoika ynnä
monta muuta. Jokainen oli tuonut muassansa joukon rohkeita, sotaan
harjaantuneita palvelijoita, ja Maunu piispakin oli lähtiessään
jättänyt Viipuriin 60 parasta huoviansa. Paitsi tätä varsinaista
sotaväkeä oli sinne jo saapunut suuri joukko talonpoikia Uudeltamaalta,
ja toisia oli tulossa. Lokak. 1 p. siunasi Maunu piispa Turun
lääniläisten sotalipun, jonka jälkeen hän lähetti heidät itäänpäin
marssimaan. -- Kyminjoen seuduilla oli kaadettu murroksia ja varustettu
vartiaväkeä Klaus Henrikinpoika Hornin, Etelä-Suomen laamannin, ynnä
Herman Flemingin, Louhisaaren herran, johdon alle. Niiden piti siellä
suojella rajaa, jos joku vihollisparvi Viipurin ohitse luikahtaisi.
Näin varustettuna odottivat suomalaiset pelotonna, vaikk'ei huoletonna,
verisien vihollistensa tuloa.

Syysk. 24 p. levisi venäläisten leiri "alle Viipurin vihannan". Kolmen
peninkulman laajalta näkyi venäläisten majoja ja varustusvalleja;
tuhansittain kihisi vihollisten väkeä joka paikassa. Kolmeen
ensimäiseen viikkoon eivät he kuitenkaan vielä saaneet kaupunkia kaikin
puolin saarretuksi, niin että apuväkeä ja muita tarpeita saattoi yhä
vielä tulla lisää. Viipurin kaupunki on näet rakennettu pitkälännän,
kapean niemikaistaleen päähän, joka viettää idästä länteenpäin.
Kaupungin takana on salmi, jonka keskellä linna seisoo saarella.
Etelään päin leviää avara selkä, josta Uuraansalmen kautta päästään
ulos merelle. Pohjoisessa polvittelee Suomenvedenpohja 7 km luoteeseen
päin. Tämän jotenkin leveän selän yli venäläiset eivät voineet päästä;
sillä kaikki suuremmat alukset oli kaupungin väki epäilemättä korjannut
pois heidän käsistään. Voidaksensa Viipurin läntistäkin puolta
ahdistaa, ei heillä sentähden ollut muuta neuvoa, kuin kiertää
ylt'ympäri koko Suomenvedenpohjan. Tämän selän luoteiseen pohjukkaan
juoksi Juustilanjoki, joka nyt on Saimaan kanavan suuna. Sekin oli
siksi syvä ja leveä, ettei siitä aluksetta olisi päässyt yli. Täytyi
kulkea vieläkin pari kilometriä ylemmäksi, missä Vatikiven koskessa (se
on kanavaa kaivaessa kokonaan perattu) oli kaalamo eli kahlauspaikka.
Siitä oli venäläisten ennenkin ollut tapana samota Viipurin linnan
sivuitse.

Estääksensä vihollisen ylipääsöä siinä paikassa, lähetettiin yöllä
lokak. 12 p. vasten Viipurista jommoinenkin joukko. Siinä oli 100
aatelispalvelijaa l. huovia sekä Uudenmaan nostoväkeä 800 miestä.
Päälliköksi oli pantu Maunu Frille, Niilo Pentinpoika ja eräs
saksalainen, nimeltä Vinholt. He soutivat venheinensä Lavolaan, joka on
Juustilanjoen suussa, ja astuivat siellä maalle. Mutta samassa levisi
huhu, että nyt venäläinen jo tulee. Uudenmaan talonpoikaparat, jotka
eivät ennen olleet sotaa käyneet, säikähtyivät tuosta niin
pahanpäiväisesti, että he juoksivat minkä käpälät kerkesivät takaisin
venheisiinsä. Niihin kun sitten rupesivat kiireissään tunkeutumaan,
niin upposi puolet aluksia meren pohjaan. Aatelispalvelijat sillä välin
olivat miehuullisesti torjuneet vihollisen päältään ja vihdoin
ajaneetkin hänet pakoon. Tuosta myös talonpojat rohkenivat ja alkoivat
uudestaan tulla rantaan. Veneitä ruvettiin nostamaan, ja ajamaan vettä
ulos. Tässä toimessa vielä oltiin, kun toinen suurempi vihollisparvi
karkasi päälle. Niitä eivät aatelispalvelijat kyenneet vastustamaan,
vaan alkoivat tapellen peräytyä rannan puolelle. Sen kun talonpojat
huomasivat, niin taas kaikki kapuamaan venheisiin; työntävät venheet
rannalta ja lähtevät soutamaan selälle päin. Siten rohkeat
aatelispalvelijat joutuivat melkein kaikki turmion omaksi; mitkä
vihollinen teloitti tantereelle, mitkä vei vangiksi mukaansa. Niiden
joukossa olivat retken päällikötkin, paitsi Vinholt, joka veteen
hypäten kaappasi veneestä laahaavan köyden kiinni ja sillä keinoin
pelasti henkensä. Hänen kanssaan palautui vielä 8-10 aatelispalvelijaa,
muun muassa kuusi Maunu piispan kuudestakymmenestä huovista.
Talonpoika-nahjuksia oli hukkunut noin 100 miestä. Viipurissa oltiin
kovasti vihoissaan näille uusmaalaisille, jotka pelkuriudellansa olivat
tehneet koko retken tyhjäksi ja jättäneet niin monta urheata
sotakumppalia surman suuhun. Itse Posse lausui pilkaten, että jos 400
uusmaalaista sattuu kuulemaan kahden venäläisen äänenkin, niin he jo
kohta kiitävät käpälämäkeen.

Nyt oli venäläisillä vapaa pääsy Viipurin läntiselle puolelle, ja pian
ilmaantui salmen takaiselle rannalle, s.o. Tervaniemelle,
vihollisjoukko, jossa oli 450 ratsumiestä ja jalkaväkeä sen mukaan. --
Samassa rynnättiin itäiseltäkin, Pantsarlahden puolelta kaupunkia
vastaan. Muurin edustalle kuljetettiin risuja, pitkiä kankia ja
tikapuita, joilla pyrittiin päästä muurin yli. Jommoinenkin joukko,
kahden lipun kera, tunkeutui tuohon rantasolukkaan meren ja muurin
välille, joka oli Mustainveljesten luostarin edustalla (nykyään siinä
on kalaranta). He tahtoivat näin kahdelta puolen ahdistaa muuria, siksi
että kaupungin olisi pakko jakaa voimansa kahteen osaan. Mutta turhaa
oli venäläisten ryntääminen; säikähtämättä Suomen väki syöksi heidät
takaisin, ja vihdoin täytyi vihollisen tyhjin toimin palata leiriin.

Tämmöiseen rynnäkköön ei venäläinen nyt pitkään aikaan uskaltanut käydä
uudestaan. Hän sen sijaan

    pani pyssyt paukkumahan,
    umpiputket ulvomahan,
    avokurkut ammomahan,
    jalot joutset joikumahan,
    alla Viipurin vihannan,
    alla suuren Suomen linnan.

    Ampui kerran, ampui toisen,
    ampui kerran noin alatse,
    ampui toisen, niin ylitse,
    ampui kolmannen kohalle.

    Jopa liikkui linnan tornit,
    räystähät rämähtelivät,
    patsahat pamahtelivat,
    kivet linnan kiikahteli,
    tornit maahan torkahteli.

Näin laulaa vanha suomalainen runo, ja Ruotsin riimikronika kertoo
seuraavalla tavalla: Venäläisillä oli muiden muassa kuusi suunnatonta
tykkiä, joista ammuttiin tynnyrin pohjan suuruisia kiviä. Näillä he
ampuivat kaksi tornia maahan, ja muurikin niiden välillä alkoi mureta.
Pian kaatui kolmaskin torni, ja se kaatui niin pahasti, että siihen
kohtaan muuria aukeni rikko, mistä mahtui kaksi humalasäkkiä rinnakkain
sisään. Mutta linnanväki ei näistäkään vahingoista vielä ollut
millänsäkään. Knuutti Posse korjautti ahkerasti pienemmät viat ja tuon
suuren rikonkin eteen laittoi jonkunlaisen varustuksen. Näissä toimin
kului viikko viikon perästä, marraskuun loppupäivät olivat jo käsissä
eikä Viipuri vieläkään valloitettuna. Pian oli talvi tuleva lumineen,
pakkasinensa, jolloin piiritystyötä oli vaikea jatkaa, miltei
mahdotonta. Siitä syystä päätettiin venäläisten leirissä uudestaan
rynnätä kaupunkia vastaan. Maksoi mitä maksoi, sisään täytyi päästä,
koska heitä oli monin verroin enemmän kuin linnan suojelijoita.


4. Viipurin pamaus.

Tuskin alkoi Antinpäivä, marrask. 30 p., valjeta, niin ilmoittivat
vartiamiehet Viipurin torneista, että vihollinen marssi muuria kohti.
Se läheni kolmena joukkona, kunkin etunenässä liehuva lippu ja monta
tuhatta miestä lipun perässä, ja heidän tullessaan pitkät keihäät
kädessä tanner näytti liikkuvalta metsältä. Kukin joukko pyrki
kaupunkiin eri kohdaltansa, kantaen pitkiä tikapuita edessänsä. Yksi
joukko riensi suoraan sitä suurta rikkoa kohti, joka kolmannen tornin
kaatuessa oli muuriin auennut. Tämän joukon lipunkantajana reipasteli
rivakka ja urhea ruhtinas. Hän ryntäsi aukon kautta; kiipesi sieltä
muurin päälle ja muu joukko perässä. -- Sillä välin olivat muutkin
parvet lähenneet muuria. He olivat nostaneet tikapuunsa muurin kupeille
ja niitä myöten myöskin päässeet ylös.

Nyt näytti Viipurin häviön hetki tulleen. Venäläisiä kihisi muurilla;
kolmesta tornista liehuivat voiton merkkinä heidän lippunsa; kahden
pasunan riemuitseva ääni kumisi muurilta yhtenään, kutsuen vereksiä
joukkoja lisään ja rohkaisten tappelussa olevien mieltä. Tällä tavoin
otellen oli nyt kulunut seitsemän tuntia. Venäläiset jo alkoivat vetää
tikapuitansa muurin päälle ja laskea ne alas sisäpuolelle, tullaksensa
niitä myöten alas kaupunkiin. Mutta äkkiä tärisytti maata kauhea
pamaus. Yksi torni, joka oli täynnä venäläisiä, syttyi tuleen ja
pirskahti miehinensä päivinensä pilviä kohti. Tornin alla oli näet
ruutia paljon, ja Posse oli sen saanut syttymään. Samassa ryntäsi
kaupungin väki rohkeammin esiin ja rupesi tempaamaan venäläisten
tikapuita maahan. Paljon hukkui tällä tavoin venäläisiltä väkeä, kun he
juuri parhaillaan kapuilivat tikapuita myöten alas. Ja muut, jotka
vielä olivat muurin päällä, joutuivat äkillisen huumauksen valtaan.
Heidän keskessään nousi hirveä huuto ja meteli; he karkasivat muurin
ulkopuolelle jääneille tikapuillensa ja alkoivat niitä myöten laskeutua
alas. Mutta kun he tietysti eivät voineet päästä kaikki yhtä aikaa,
niin syntyi muurin päällä julma tungos. Taempana olijat hädissänsä
eivät malttaneet odottaa siksi, kunnes toiset heidän edestään olisivat
kerinneet alas. He rupesivat tungettelemaan ja sysimään, niin että
väkeä muurin reunalta romahteli satamäärin alas. Tällä tavalla sai
monta tuhatta venäläistä surmansa, ja mitkä siitä pääsivät eheinä,
pakenivat leiriinsä takaisin.

Näin oli Viipuri nyt pelastettu surman suusta. Kummastuksella
katselivat sankarit, jotka sitä olivat suojelleet, tätä tekoansa,
eivätkä oikein uskoneet itsekään, että ilman erinäistä ihmettä olivat
kyenneet torjumaan päältään niin summattomat laumat. He arvelivat
nähneensä ilmassa pyhän Anteruksen ristin kaupungin yläpuolella, ja
raastuvan katolla olivat muka liehuneet Pyhän Olavin ja Eerikin liput,
säikähytellen venäläisten sydämiä.

Barbaran yönä vasten jouluk. 4 p:ää läksi osa venäläisiä matkalle, ja
ennen jouluk. 15 p:ää, Annan juhlaa, oli heidän leirinsä aivan tyhjänä.
Leiri kaikkine laitteineen jäi suomalaisten käsiin: siinä oli 34
suunnatonta tykkikiveä ja puujalat, joiden päällä tykit olivat
seisoneet. Tieto piirityksen lakkaamisesta kerkesi Turkuun joulu-yönä,
juuri kun tuomiokirkossa alettiin veisata kiitosvirttä: Te Deumia.
Viipurista oli kirje tullut Kymijoen vartijoille ja ne sen heti
toimittivat Turkuun.

Viipurin piirityksen aikana oli venäläisjoukko käynyt Savoakin ynnä sen
uutta linnaa ahdistelemassa. Mutta linnan isäntä, urhoollinen Pietari
Niilonpoika Kylliäinen ajoi heidät takaisin, ennenkuin he vielä olivat
kerinneet tehdä suurta vahinkoa. Heidän jäljissänsä hän samosi yli
rajankin ja poltti 800 taloa.

Näin olivat venäläisten yritykset joka paikassa kääntyneet turhaksi.
Mutta rajaseuduilla, missä he olivat kulkeneet, oli kuitenkin kaikki
hävitetty: talot poltetut, vilja ja karja ryöstetty ja paljon asukkaita
tapettu tai viety Venäjälle. Nekin, jotka heidän käsistänsä pakenivat
metsiin ja korpiin, olivat pakkasesta ja nälästä turmeltuneet
pahanpäiväisiksi; silmät olivat paisuneet nyrkinkokoisiksi ja moni,
lämpimään tultuansa tai ruokaa saatuaan, kaatui kuoliaana maahan.

Kansan muistissa on "Viipurin pamaus" säilynyt näihin päiviin saakka,
ja kummia tarinoita siitä sekä Knuutti Possestakin on kulkenut suusta
suuhun, polvesta polveen. Possen arvelee kansa olleen taitavan
tietäjän, jonka ei tarvinnut muuta kuin sauvallansa piirtää laivan
kuvan rannan hietikköön, niin siihen heti syntyi laiva mastoinensa, ja
pussista pudistella höyheniä, niin muuttui joka höyhen ratsumieheksi
täysissä aseissa. Milloin hänen teki mielensä käydä Sten Sturen
puheilla Ruotsissa, hän Viipurin muurille nousten vain heilutti
suitsia; samassa ilmaantui hevonen, joka hänet vei ilman kautta perille
ja jälleen takaisin vuorokauden kuluessa. Jo seuraavan vuosisadan
keskellä kertoo myös Ruotsin historioitsija Olaus Magnus täytenä totena
kummallisen tarinan Viipurin pamauksesta. Viipurin lähistöllä, sanoo
hän, on maanalainen luola; siihen kun jotain heitetään, niin kuuluu
samassa kauhea pamaus, ja kaikki lähellä olijat menevät pyörryksiin,
niin etteivät taida puhua, kuulla eikä pystyssä pysyä. Tätä keinoa
käytetään venäläisten päälle rynnätessä, ja siinä kaatuu paljoa
suuremmat joukot kuin suurimmasta tykinluodista ikinä. Näiltä
pyörtyneiltä vihollisilta linnan väki ryöstää aseet, vaan ei viitsi
tappaa heitä. Sillä toinnuttuansa he kiireimmiten pötkivät pakoon,
eivätkä uskalla koskaan palata takaisin. Mutta rauhan aikana
vartioidaan tätä luolaa tarkasti, ettei siihen oman väen vahingoksi
putoaisi mitään. Toinen tarina Viipurin pamauksesta tietää, että Posse
suuressa kattilassa puolen vuorokautta keitti sammakoita, käärmeitä,
elohopeaa, lipiää ja kalkkia. Sitten hän oli kätkenyt oman väkensä maan
rakoihin, kellareihin sekä patjojen alle, ja antanut vanhan ukon
laukaista sekoituksen tuleen. Vihollisia oli siitä kaatunut
tuhansittain, vaan olipa kaatunut Possen omaakin väkeä, jotka eivät
hänen käskynsä mukaan olleet piiloon menneet. Tätä kattilaa oli muka
kauan aikaa pidetty tallella Viipurin linnassa.


5. Suuren Venäläissodan loppuvuodet.

Ruotsin valtionhoitajalle, Sten Sturelle, oli jo hyvissä ajoin tullut
tieto venäläisten aiotusta retkestä. Mutta hän ja muut Ruotsin herrat
olivat paraillaan sovittelupuuhissa Tanskan kanssa, eivätkä joutaneet
heti muistaa niin syrjäisen maakunnan hätähuutoja. Keskipaikoilla
marraskuuta vasta he huoveinensa kokoontuivat Tukholmaan. Sinne tuotiin
myöskin Upsalasta Pyhän Eerikin sotalippu, jonka suojassa toivottiin
voitavan voimallisemmin tapella uskon vihollisia vastaan. Sitä
kanneskeltiin juhlallisin menoin pitkin Tukholman katuja ja asetettiin
viimein Pyhän Yrjänän alttarille Klaran-kirkkoon.

Katrinanpäivänä, marrask. 25 p., astui Sten Sture laivoihinsa
Kohaminassa. Näin myöhään syksyllä on laivakulku Ahvenanmaalle aina
vaivalloinen, vaan aikainen talventulo teki sen sillä kertaa vieläkin
vaarallisemmaksi. Ankara koillistuuli, joka Suomeen purjehtijoille oli
laitavastainen, läikytti jäisiä aaltoja aluksiin ja ajoi silmät umpeen
lumiräntää. Viidentenä päivänä eli juuri sinä mainiona Antinpäivänä,
jolloin Viipuri niin ihmeellisellä tavalla pelastui vihollisen
väkirynnäköstä, pääsi vihdoinkin Sten Sture Ahvenanmaan mantereelle.
Mutta niistä 900 miehestä, jotka matkalle lähtiessä häntä seurasivat,
oli nyt vain puolet jäljellä. Myrsky oli laivaston hajoittanut;
neljäsataa miestä oli se ajanut takaisin Ruotsin rannikolle, toisia oli
vienyt Uudellemaalle. Kaksi laivaa oli aaltojen kourissa särkynyt, ja
väki pääsi kyllä hengissä saareen, vaan siinä oli kylmä ja nälkä monta
näännyttänyt kuoliaaksi, ja henkiin jääneiltäkin oli pakkanen turmellut
kädet sekä jalat pahanpäiväisiksi. Ahvenanmaan rannoille jäätyivät nyt
kaikki laivat kiinni ja sinne täytyi ne jättää muonavaroineen
kaikkineen. Itse väki marssi suurella vaivalla jäätä myöten Turkuun.
Siellä Sten Sturea kohtasi iloinen sanoma Viipurin pelastuksesta ja
venäläisten lähdöstä omille mailleen. Sentähden hän hajoitti väkensä
talvimajoihin eri haaroille. Suuren osan asetti hän Satakunnan
kuninkaankartanoon; taalalaiset ynnä joukko pestattua väkeä lähetettiin
Viipuriin, ja 70 huovia Knuutti Kaarlenpojan johdolla läksi Savonlinnan
väen lisäksi. Kun viimeksimainitut helmik. 2 p. pääsivät perille, niin
he hämmästykseksensä havaitsivat, että siellä oli jo suuria
venäläisparvia linnaa piirittämässä. Nämät heti hyökkäsivät taajoin
joukoin heitä vastaan, ja töin tuskin pelastui kahakasta 7-8 miestä
hengissä.

Vaikka näet venäläisten retki Viipuria vastaan oli niin onnettomasti
loppunut, niin ei heittänyt suuriruhtinas kuitenkaan vielä
valloitustuumiansa. Hän asettui itse Novgorodiin asumaan, likemmältä
valvoaksensa sodan menoa; suuret joukot kerättiin kaikista Venäjän
maista sotaan, ja keskipaikoilla tammikuuta läksi jo uusi parvi
Suomeen. Päällikköinä sitä johdattivat ruhtinaat Vasili Kosoi sekä
Andrei Tsheljadnin, joille oli se käsky annettu, että he tällä kertaa
karttaisivat Viipuria ja samoisivat sen sivuitse Suomen sydänmaita
ryöstämään. Tämä parvi se olikin, jonka Knuutti Kaarlenpoika
huoveinensa pahaksi onneksi oli kohdannut. Savonlinnan edustalla he
eivät viipyneet kauan, vaan kun he eivät sitä heti saaneet valtaansa,
niin he riensivät sen sivuitse yhä edelleen. Tuskin oli Hämeeseen
alkanut saapua kalpeita, säikähtyneitä pakolaisia Savosta, niin jo
ilmoittivat kylien ja kirkkojen tulet vihollisenkin tuloa. Pian ennätti
myös Turkuun hätäsanoma, että venäläinen jo on Hämeenlinnan edustalla,
ryöstää Hattulan kirkon kuvat ja ristit ja seisoo jo kahden päivämatkan
päässä itse Turun kaupungista.

Tästäkös nyt Sturellekin tuli kiire. Arpakapula pantiin kulkemaan
ympäri Suomenmaata, käskien miehen joka talosta aseisiin. Eikä
aikaakaan, niin oli jommoinenkin joukko koolla Turussa Sturen johdossa.
Ruotsin riimikronika, luultavasti vähän liioitellen, sanoo siinä olleen
enemmän kuin 40,000 miestä. Niissä oli 900 huovia eli ratsumiestä, ja
luotipyssyjä kiilsi 500:n miehen olalla; pieniä tykkejä eli
skerpentinejä oli 103. Matinpäivänä, helmik. 24 p., läksi tämä uhkea
joukko liikkeelle Turusta, uhaten hävittää venäläisistä joka kynnen.
Mutta ei vihollisia enää missään tavattukaan, joille olisi voitu kostaa
tehdyt vahingot. Jos saamme uskoa Ruotsin riimikronikan sanoja, niin:

    Mitä nyt auttoi enää kaikki puuha ja huoli!
    Autiona oli Karjala, Savo ja Hämettä puoli,
    niissä ei kuulunut yhtään ihmissanaa,
    eik' ollut koiraa, kukkoa tai kanaa!

Venäläinen oli tehtävänsä tehnyt; hän ei sentähden ruvennutkaan
odottamaan Sturen suuria varustushankkeita, vaan oli lähtenyt takaisin
omille mailleen. Maalisk. 6 p. oli jo parvi Novgorodissa jälleen,
tuoden summattoman saaliin ja paljon vankeja mukanaan. Sten Sture ei
huolinut nyt talvisydännä lähteä rajan taakse heitä ajamaan takaa. Hän
laski taas nostoväen hajalle ja majoitti huovinsa enimmiten
pappiloihin. Ainoastaan Tukholman pestatun väen hän jätti rajalle
Savonlinnan miesten avuksi. Niinpian kuin sitten meri jälleen suli,
läksi valtionhoitaja takaisin Ruotsiin, josta jo kuukauden päästä
lupasi tulla suuren apujoukon kanssa. Suomen väen päälliköksi asetti
hän urhokkaan Svante Sturen, joka ei kuitenkaan ollut hänen sukuaan,
vaikka heillä oli sama nimi.

Viikot vierivät, kuukaudet kuluivat, kesä kerkesi mennä ohitse, eikä
vielä kuulunut valtionhoitajaa eikä noita luvatuita apujoukkoja. Suomen
väki näitä odottaen istui joutilaana ja kulutteli vain ruokavarojansa.
Niin eivät venäläiset tehneet. He sinä kesänä hävittivät uudestaan
Juvan pitäjää, joka silloin käsitti koko koillispuolen Savoa. Samaan
aikaan tulvasi toinen vihollisvirta Lapin tuntureilta alas
Pohjanmaalle. Iivana oli keräyttänyt paljon väkeä Vienan seuduilta,
Äänisjärven rannoilta ja Ustjugin korvista asti, ja antanut ne kahden
veljen, ruhtinasten Iivana ja Pietari Ushatin johtoon. Tämä joukko
kiersi pitkin Jäämeren rantaa ja tuli sitten Lapin tuntureita myöten
Perä-Pohjan rannalle eli Venäjän kronikan sanojen mukaan "kymmenen
virran maalle". Siinä sitten hävittelivät niin hirmuisella tavalla,
että asukkaat tuskissansa viimein lupasivat antautua Venäjän vallan
alle. Koska venäläiset syksympänä palasivat Moskovaan, oli heillä
mukanaan lähettiläitä Limingan pitäjästä, joka käsitti silloin koko
Kajaanin kulmankin; niiden piti tarjoutua Suuriruhtinaan alamaisiksi.
Iivana otti nämät lähettiläät suosiolla vastaan ja päästi lahjoilla
takaisin omaan kotiinsa.

Seuratessaan näitä venäläisten hirmutekoja, eivät Suomen herrat enää
malttaneetkaan joutilaina odotella, vaan päättivät Sten Sturen
avuttakin omin voimin kostaa viholliselle. Svante Sture kulutti omat
rahansa ja lainasi suuria summia lisäksi, joilla sitten varusti 70
laivaa. Niillä hän purjehti elok. 15 p. Knuutti Possen ja 2,000 miehen
kanssa Narvajoen suuhun. Tämä joki oli rajana Liivin ritarien ja
venäläisten välillä. Viron puolella seisoi vanhastansa Narvan kaupunki;
vaan omalle eli Inkerin puolelle olivat venäläiset viisi vuotta
takaperin rakentaneet uuden linnan ja panneet sille nimeksi Ivangorod.
Tätä Ivangorodia eli suomalaisten puheenparren mukaan Joanan linnaa oli
Svante Sture tullut ahdistelemaan. Linnassa oli 3,000 miestä ja
likiseuduilla seisoi vielä toisiakin joukkoja. Vaan linnan isäntä, Juri
Babitsh, oli pelkuri ja karkasi heti vihollisen tultua. Kuusi tuntia
teki päälliköttä jäänyt väki vastarintaa, vaan sitten pääsi Svante
Sture rynnäköllä linnaan. Siinä saivat voittajat summattomat saaliit.
Kirstuttain kannettiin laivoihin kultaa ja hopeaa, vahaa ja hunajaa
sekä kalleita nahkoja. Vankejakin saatiin noin kolme sataa. Mutta
tarkoin Sture keräsikin kaiken saaliin, niin että yksin linnan
rautaportitkin saranoineen kuljetti myötänsä. Linnaa ei ruotsalaisten
sopinut pitää itsellään, koska se oli kovin kaukana ja aivan erillään
Ruotsin muista maista. Sentähden he tarjosivat sen liittolaiselleen,
Liivin maamestarille. Mutta koska ei tämäkään, venäläisten kostoa
peläten, uskaltanut sitä ottaa vastaan, niin jättivät sen ruotsalaiset
autioksi ja purjehtivat omalle maallensa takaisin. Heidän lähdettyään
palasivat siihen venäläiset paikalla, varustivat sen entistä
vahvemmaksi ja ampuivat sitten pilkoillaan yli joen Narvan kaupunkia,
niin ettei siellä kukaan voinut kävellä kaduilla.

Svante Sturen palatessa retkeltään, oli viimein valtionhoitajakin
saapunut Suomeen. Ympäri koko Ruotsia oli hän kerännyt raskaan
sotaveron ja nostanut sotaan joka viidennen miehen. Tämän nostoväkensä
kanssa hän nyt majaili Santahaminassa, missä nykyään Helsingin kaupunki
sijaitsee. Hän aikoi 130:lla laivalla lähteä sotaan venäläisten omille
rannoille ja käski nyt Svanteakin kanssansa tulemaan. Mutta tämä sanoi,
ettei hän jaksanut kauemmin olla sodassa, koska hän koko kesän oli
yksinään saanut taistella venäläistä vastaan ja sen lisäksi oli
takertunut suuriin velkoihin, kun valtionhoitaja ei ollut lähettänyt
ruokaa eikä palkkaa väelle. Sten Sture haukkui tämän johdosta Svante
herraa maanpettäjäksi, ja tämä läksi heti Ruotsiin 700 huovin kera. Nyt
ei pysynyt talonpoikainen väkikään enää valtionhoitajan leirissä, sillä
se oli kovasti saanut kärsiä nälkää ja janoa ja heidän vaatteensa
olivat kuluneet aivan repaleiksi. Sten Sture itsekin laski suurimman
osan väkeään kotiin menemään. Sen vähäisen joukon kanssa, mikä hänellä
vielä oli, hän läksi rajalle päin. Lähtiessänsä hän oli ottanut Turun
piispalta 30 sälytystä eli lästiä rukiita[5] ja tyhjentänyt Pyhän
Henrikin uhriaarteet; mutta hän ei sittenkään saanut muuta toimeen,
kuin että hän jätti lisäväkeä Viipurin ja Savon linnoihin sekä
hakkautti murroksia Pernajan pitäjästä alkaen Hämeen rajaa pitkin. --
Kovasti suutuksissaan tästä Sturen toimettomuudesta oli Maunu piispa ja
samoin muutkin suomalaiset yleensä. Vielä pahemmaksi kävi heidän
mielensä, kun he saivat kuulla Sten Sturen ehdoitelleen
valtaneuvoskunnalle, että rauhan vuoksi heitettäisiin tuo riidanalainen
rajareunus venäläisille. Sen lisäksi tuli vielä, että valtionhoitaja
rupesi tekemään lähtöä Ruotsiin, koska hän pelkäsi Svante Sturen siellä
nostavan kapinan. Tuskissaan kirjoitti nyt Maunu piispa Ruotsiin
kirjeen toisensa perästä, valittaen että Sturen lähdettyä tämä "kotimaa
parka" jäisi aivan turvatonna alttiiksi venäläisille. Sitten ei olisi
muu tarjona kuin tuho ja marttyyrikuolema. Hartaasti rukoili hän itse
Stureakin, ettei tämä Suomenmaata jättäisi, ja Ruotsista annettiin
lujat vakuutukset, ettei siellä ollut minkäänlaisia kapinan hankkeita.
Mutta turhaa oli kaikki. Sten Sture ei huolinut pyynnöistä eikä
vakuutuksista, vaan läksi kun läksikin meren yli Ruotsiin.

Suomen onneksi taipuivat venäläiset juuri silloin sovintotuumiin.
Tammikuussa 1497 oli Maunu piispalla kokous Porvoossa muiden Suomen
herrain kanssa; siellä päätettiin lähettää lähettiläitä Moskovaan, ja
maalisk. 3 p. oli jo välirauha kuudeksi vuodeksi jälleen sovittu.
Näiden vuosien kuluttua ruvettiin varsinaiseen rauhan tekoon, joka
vihdoin tuli toimeen Novgorodissa v. 1504 syysk. 14 p:nä. Kaiken piti
pysyä entisellään, niinkuin Maunu Eerikinpojan aikana oli sovittu.
Rajat vain olivat vasta tarkemmin määrättävät kummankin puolin. Näin
loppui Iso Venäläissota, joka oli uhannut eroittaa Suomen
Ruotsinvallasta taikka ainakin supistaa maamme rajat paljoa
ahtaammalle.


6. Sten Sture ja Hannu kuningas.

Sten Sturen veltot toimet Suomessa olivat Ruotsissakin nostaneet
kaikkien mielet häntä vastaan. Talonpojat ja porvaritkin, joissa
hänellä tähän asti oli ollut paras tuki, kääntyivät nyt nurjamielisiksi
häntä vastaan. Tästä saaden rohkeutta nousivat hänen aateliset
vihamiehensä, Upsalan arkkipiispan Jaakon johtamina, viimein kapinaan
ja kutsuivat maahan Hannu kuninkaan Tanskasta. Syyksi luopumiseensa
julistivat herrat sen, että Sture tarpeettomalla sekautumisellaan
Liivin asioihin oli yllyttänyt venäläiset sotaan, ja sitäpaitsi niin
toimettomasti johtanut tätä sotaa, että suuri osa Suomea oli tullut
venäläisten kynsissä raadelluksi. Kolmannenkin syyn vetivät herrat
esiin luopumuskirjeessään, joka kuitenkin on pikemmin luettava Sturelle
ansioksi, nimittäin että hän talonpojille oli antanut sananvaltaa
valtiopäivillä.

Hannu kuningas, kutsun saatuansa, ei viivyskellyt kauan, vaan saapui
heti Ruotsiin sotajoukkoineen. Sture, nähdessään ylt'ympärillänsä
pettureita ja tultuaan tappelussa voitetuksi, lakkasi pian turhasta
vastustuksestaan. Hannu kuningas, joka luonteeltansa oli hyvänsävyinen,
otti Sturen lempeästi vastaan. Sovinnossa hän lupasi unohtaa kaikki,
mitä Sture valtionhoitajana oli tehnyt ja lisäksi soi hänelle lääniksi
koko Suomenmaan sekä Viipurin, Savon, Hämeen, Raaseporin ja Korsholman
linnat, ynnä vielä muitakin läänejä Ruotsissa. Näistä piti Sturen
kuoltuakin Hämeenlinnan ja läänin jäädä Inkeri rouvalle, hänen
leskelleen.

Kun sitten kuningas ja valtionhoitaja käsikkäin astuivat sisään
Tukholman linnan portista, kysyi kuningas leikillänsä: "No, olettekohan
valmistanut kylliksi ruokaa ja olutta minua varten sekä vierasten
iloksi?" Siihen vastaten osoitti Sture vain piispoja ja virkkoi:
"Kysykää noilta; nehän ne ovat tämän kaiken leiponeet ja keittäneet,
saattanevat Teidän Armollennekin tehdä samaten, kun vaan voimat
karttuvat." Sitten kun kuningas linnassa tiedusteli Sturelta
hallitusasioita, niin kuuluu hän vielä hänelle sanoneen: "Pahan
perinnönpä te, Sture herra, minulle olette jättänyt tässä Ruotsissa,
kun olette tehnyt herroiksi talonpojat, jotka Jumala on orjiksi
luonut." Tämä kuninkaan moite oli suurin kiitos, minkä Sturen
hallituksesta olisi voitu antaa.

Hannu kruunattiin sitten Upsalassa ja siinä tilaisuudessa lyötiin monta
Ruotsin miestä ritariksi. Tätä arvoa ei voinut kukaan muu antaa kuin
kuningas itse. Sentähden arveleekin Ruotsin riimikronika, että tämä
seikka auttoi Hannun pääsemistä Ruotsiin, sillä suuret aatelisnaiset
halusivat kiihkeästi rouvan nimeä. Siihen aikaan näet ei muita kuin
ritareja ja heidän puolisojansa sanottu _herroiksi ja rouviksi_.

Sturen vihamiehet olisivat mielellään suoneet näkevänsä hänen päänsä
pölkyllä. Mutta kuningas pysyi lujasti siinä, minkä Sturelle oli
luvannut. Sääsipä lähtiessään Sturen yhdeksi niistä neljästä
valtaneuvoksesta, joille kuninkaan poissa ollessa uskottiin Ruotsin
hallitus. Kadehtijat ja vihamiehet olivat tästä vimmoissaan ja
ponnistivat kaikin voimin saattaaksensa Sturen häviöön. He syyttivät
jälleen Sturea hänen toimettomuudestaan Suomen sodassa, ja vakuuttivat,
että Viipurin lääniläiset halusivat päästä venäläisten turviin, koska
Ruotsin valta ei heitä paremmin suojellut. Näistä kovista kanteista
puhdistuaksensa kirjoitti nyt Sture Maunu piispalle Turkuun ja pyysi,
että hän hankkisi hänelle puolustuskirjeitä suomalaisilta. Jalo Maunu
Stjernkors ei silloin enää muistanutkaan sitä eripuraisuutta, mikä
heidän välillään oli ollut Venäjän sodan aikana, vaan lähetti kohta
kirjeen Viipurin linnan isännälle ja väelle, kaupungin pormestarille ja
raadille ynnä maapapeille, käskien heidän kutsua talonpojat kokoon ja
kysyä, oliko heillä mitään valittamista Sture herraa vastaan. Kirjeensä
lopussa hän niin selvään osoitti, minkälaista vastausta hän toivoi,
että tuskin tarvinnee epäillä sieltä tulleen täyttä puhdistusta
Sturelle. Samana vuonna, 1498, kutsui Sture itsekin Suomessa käydessään
Turun porvariston kokoon raastupaan. Sinne hän sitten tuli itse, piispa
ja muita Suomen herroja seurassaan, ja kysyi, oliko porvareilla mitään
syytä valittaa niiden voutien toimenpiteistä, jotka hänen puolestaan
pitivät linnaa ja kaupunkia hallussaan. Sielläkin vastattiin, ettei
ollut minkäänlaista kanteen syytä.

Mutta Sturen vihamiehet eivät kuitenkaan heittäneet, ja viimeinkin
heidän onnistui saada kuninkaan epäluulot hereille. Hannu rupesi
arvelemaan, että Sture todella oli kovin mahtava. Sentähden täytyi
tämän v. 1499 suostua lääneistään maksamaan 2,000 markkaa vuotuista
veroa. Ja samana vuonna vielä, kesäkuussa, otti kuningas häneltä
tärkeät Turun, Viipurin ja Savon linnat, joiden sijaan kuitenkin hän
antoi muutamia pienempiä läänejä Ruotsissa. Sture ei tämän jälkeen
tietysti ollut aivan tyytyväinen, ja muutenkin alettiin Hannun
hallitukseen suuttua. Sillä kuningas ei pitänyt muillekaan antamiansa
lupauksia, ja hänen voutinsa rasittivat kansaa, niinkuin muukalaiset
aina olivat tehneet. V. 1500 oli Hannu yrittänyt kukistaa
ditmarskilaisia, pientä talonpoikaiskansaa, joka asui Tanskan
mannermaan rannoilla. Vaan Ditmarskin uljaat urhot olivat kirveillään
kaataneet taikka soihinsa upottaneet Hannun rautaiset ritarit. Tästä
nyt karttui ruotsalaistenkin rohkeus ja kapinan tuumat levisivät
leviämistänsä. Tapahtuipa sitten seikka, joka viritti kytevät kapinan
tuumat ilmivalkeaan.

Me muistamme, että Hannun tekemä liitto ja yllytykset etupäässä olivat
viekoittaneet venäläiset Suomeen. Nytpä tuli v. 1501 suuriruhtinaan
lähettiläitä Tukholmaan, juuri kun kuningas varustausi pitämään
herrainpäiviä Ruotsin säätyjen kanssa. Nämät lähettiläät tulivat Hannun
eteen ja esittivät Ruotsin valtaneuvosten kuullen seuraavat ruhtinaansa
valitukset. Ensiksi he kysyivät, oliko Hannu peräti unohtanut
lupauksensa, minkä hän liittoa Ruotsia vastaan tehdessään oli ristiä
suutelemalla antanut, että nimittäin Äyräpään, Jääsken ja Savon
kihlakunnat annettaisiin takaisin Venäjän suuriruhtinaalle, niiden muka
oikealle herralle, jolta ne väärin olivat valloitetut Ruotsin kruunun
omaksi. Myöskin suuriruhtinas suuresti kummeksui, millä syyllä Hannu
vaati vapaiksi ne ruotsalaiset vangit, jotka olivat joutuneet hänen
käsiinsä. Hannun yllytyksestähän, arveli suuriruhtinas, oli Ruotsi
tullutkin heidän molempien viholliseksi, ja mitä väkeä ruotsalaiset
tässä sodassa kadottivat, se, veli pyhä, tapahtui teidän tähtenne.

Mikä lienee Hannun mieli ollut, kun näin hänen tuumansa paljastettiin
Ruotsin herroille, ei ole vaikea arvata. Ja ruotsalaiset puolestaan
nousivat vimmoissaan nyt ilmikapinaan. Sten Sture teki alun Taalain
vuorilla, häneen yhtyi sitten Svante Sture ja vihdoin koko Ruotsi.
Lopulla vuotta oli Sture taaskin valittu valtionhoitajaksi, ja alussa
vuotta 1502 antausi Tukholmankin linna. Keväällä läksi sitten Sture
Suomeen, missä useat linnat olivatkin jo hänen väkensä hallussa. Turun
linna, missä Maunu Frille hallitsi, oli väkisin valloitettava.
Piiritystä kesti kaksi kuukautta, heinäkuusta syyskuuhun saakka, ja
linna joutui vihdoin Sturen valtaan sen johdosta, että Frillen palkattu
sotaväki nosti kapinan. He näet tahtoivat ryöstää kuninkaan raha-arkut
saaliiksensa ja aukaisivat sentähden portit Sturelle. Sen jälkeen
Viipurinkin isäntä, Eerikki Tuurenpoika Bjelke, luopui kuninkaan
puolelta ja avasi linnansa portit.



SVANTE STUREN AIKA.


1. Svante Sture tulee valtionhoitajaksi.

Sten Sture kuoli v. 1503. Hänen kuolinvuoteensa vieressä ei seisonut
monta Ruotsin herraa, mutta olipa siinä yksi innokas mies ja harras
ruotsalainen, tohtori _Hemming Gad_. Tämä tiesi hyvin, että jos
tanskanmieliset herrat saisivat aikaa juonitella, ennenkuin uudella
valtionhoitajalla olisi hallituksen ohjakset käsissään, niin voisi
Hannu kuningas helposti päästä takaisin Ruotsiin. Sentähden pidettiin
Sten Sturen kuolemaa vielä salassa, ja tieto siitä lähetettiin
ainoastaan Svante Sturelle. Tämä kutsui kokoon herrainpäivät
Tukholmaan, ja siinä kun asia äkkiä ilmoitettiin, eivät vastustajat
kerinneetkään mitään sanoa, vaan Svante Sture valittiin Sten vainajan
sijaan. Se oli tammikuussa v. 1504.

Mutta suomalaisten mieltä ei vielä oltu kuulusteltu, ja vähän
epäiltävältä näytti, mitä he siihen sanoisivat. Varsinkin pelättiin,
että Viipurin linnan isäntä, tuo mahtava ritari _Eerikki Bjelke_, ei
suostuisi tähän vaaliin. Sillä Hannun hallitessa oli Bjelke ollut hänen
suuressa suosiossaan ja muita myöhemmin hän oli luopunut kuninkaasta.
Sentähden Svante Sture kohta toimitti Turkuun tiedon vaalistansa,
pyytäen että siihen suostuttaisiin, ja Viipuriin lähetettiin heti
kirje, jossa Svante vakuutteli olevansa Bjelken ystävä ynnä pyysi häntä
puheillensa Raseporin linnaan. Hän näet ei kyllin luottanut
kirjeittensä vaikutukseen, vaan aikoi itse mennä Suomeen, sen suuren ja
tärkeän maakunnan mieltä puoleensa taivuttelemaan.

Kauan ei Svanten tarvinnutkaan olla epäilyksissään; Turusta tuli pian
se hyvä sanoma, että piispa _Lauri Suurpää_ ynnä Pohjois-Suomen
laamanni _Henrik Eerikinpoika Bitz_ ja Etelä-Suomen laamanni _Klaus
Henrikinpoika Horn_ olivat kutsuneet kokoon Turun läänin aateliset ja
talonpojat sekä Turun kaupungin porvarit. Nämät olivat kokoontuneet
Turun torille ja raatihuoneen balkongilta oli heille luettu uuden
valtionhoitajan ja valtaneuvoston lähettämä kirje vaalista. Kun sitten
oli kysytty, tahtoivatko hekin heidän päätökseensä yhtyä, olivat he
yksimielisesti kohottaneet kätensä suostumukseksi. He olivat myöskin
kirjeessänsä lisänneet: "me emme tahdo Ruotsin valtakunnasta nytkään
erota, yhtä vähän kuin esivanhempamme entisinä aikoina ovat tehneet,
vaan tahdomme siinä olla, missä tekin, eläen ja kuollen, kärsien ja
kokien teidän kanssanne, niinkuin meitä oikeus ja kunnia vaatii
tekemään." -- Pianpa siltäkin Svante Sturen mieheltä, jonka hän oli
lähettänyt Viipurissa käymään, tuli kirjallinen vakuutus, että Bjelke
kaikin puolin oli myöntynyt.

Mutta sittenkin Svante Sture tahtoi omin silmin nähdä, miten laita oli
Suomessa. Hän tuli Suomeen heinäkuussa ja piti Turussa kokouksen Suomen
miesten, aatelisherrojen, pappien, porvarien ja talonpoikien kanssa.
Eerikki Bjelke ei joutanut tulla Raaseporin linnaan, jossa häntä Sture
kauan odotti, mutta vakuutti pysyvänsä hänelle uskollisena. Sentähden
Svante Sture, neuvoteltuansa Suomen herrojen ja niiden ruotsalaisten
kanssa, jotka olivat hänen seurassansa, asetti Bjelken koko Suomen
päämaaherraksi, joka valtionhoitajan poissa ollessa saisi maassa
vallita ja hallita, miten paraimmaksi näkisi. Häntä piti Suomen
kaikkien virkamiesten ynnä muidenkin asukkaiden totella, aivan kuin
itse valtionhoitajaa. Hänen huoleensa uskottiin varsinkin Venäjän
asiat, sekä rauhan hierominen että rajojen varjeleminen.

Näin saatuansa asiat vakavalle kannalle, palasi Svante Ruotsiin
syyskuun keskipaikoilla. Hän oli Suomeen tullut levottomana, mutta
lähtiessänsä sieltä oli hänen sydämensä rauhallinen ja iloinen.


2. Eerikki Tuurenpoika Bjelke.

Ritari Eerikki Tuurenpoika Bjelke, jolle nyt Suomen hallitus oli
uskottu ja joka monta vuotta väsymättömällä huolella valvoi maamme
etua, ansaitsee hyvin laveampaa mainetta. Hän oli sukuansa
ruotsalainen. Hänen isänsä, ritari, valtaneuvos ja marski Tuure
Tuurenpoika Bjelke, Kråkerumin ja Räfvelstadin herra, oli aikanansa
ollut mahtava mies; äiti Inkeri Körning oli suurta tanskalaista sukua.
Minä vuonna Eerikki Tuurenpoika oli syntynyt, siitä ei ole yhtään
tietoa, vaan luultavasti tapahtui se 15:nnen vuosisadan keskipaikoilla.
Ei ole tietoa meillä siitäkään, milloin hän ensin alkoi kotimaatamme
palvella, mutta syytä on arvella sen olleen vuosisadan seitsemännellä
kymmenellä. Vanhemman Sten Sturen aikana oli jo Eerikillä ollut useat
kerrat milloin mikin linna hallussansa. Hän oli Hannu kuninkaan
erinomaisessa suosiossa, niinkuin jo mainittiin, ritarin kultakannukset
ja valtaneuvoksen arvo hänelle taisi tulla jo osaksi Hannun
kruunausjuhlassa. Pian hän myöskin nähtiin isäntänä Viipurin tärkeässä
linnassa. Sentähden pysyi Bjelke kuninkaalle uskollisena kauemmin kuin
kukaan muu, ja lähetti vasta 1502 luopumuskirjeen Hannulle. Siitä
saakka hän yhtä lujasti pysyi Sturein puolella, ja turhaan Hannu v.
1505 yritti häntä puolelleen houkutella. Bjelke heti lähetti kuninkaan
kirjeen Ruotsiin Svante Sturelle, kysyen, mitä hänen piti siihen
vastata.

Suomen ylimaaherrana ei Bjelke saanut paljon lepoa nauttia. Sillä
kahtaalta uhkaili silloin vaara Suomennientä. Mannermaan rajalta
venäläinen yhä ahdisteli, ja Tanskan meriväki hävitti rantamaita.
Lähellä Venäjän rajaa asuen, Bjelke aina piti tarkasti silmällä
levottomien naapuriensa hankkeita. Hän lähetteli vakoojia heidän
maahansa tiedustelemaan, hän sovitteli rajalaisten riitoja, hänen
lähettiläitään kävi alinomaa rajalinnojen pajarien puheilla, jopa
toisinansa tulivat itse suuriruhtinaankin eteen. Näin onnistui Bjelken
aina saada venäläiset hillityksi, joka kerta kun he Tanskan
yllytyksistä kiihtyen uudestaan nostivat riitaa rajoista. V. 1504 oli
kyllä, niinkuin tiedämme, sovittu välirauhasta; vaan v. 1506 sai jo
Hannu kuningas uuden liiton toimeen uuden suuriruhtinaan, Vasili IV
Iivananpojan kanssa. Pariin vuoteen ei tästä kuitenkaan vielä ollut
mitään hätää, koska Venäjä samaan aikaan kävi sotaa tatarilaisten sekä
puolalaisten kanssa, ja jälkimäiset raatelivat pahasti heitä useassa
tappelussa. Mutta tehtyään rauhan näiden kanssa suuriruhtinas v. 1509
alkoi kiivaammin varustautua Suomea vastaan ja yltyi yhä kopeammaksi
vaatimuksissansa. Hänen piti muka saada koko maamme omakseen taikka
ainakin 15 peninkulmaa pitkä ja 14 leveä rajareunus Viipurin ja
Savonlinnan lääniä. Sittenkin Bjelke sai hänet jälleen hillityksi, ja
v. 1510 päätettiin uusi välirauha. Kolmen vuoden perästä piti
kummaltakin puolin tultaman kokoon Vuoksen tienoille. Silloin tuo
riidanalainen raja oli yksin neuvoin käytävä ja tehdyn sovinnon tuli
nyt pysyä 60 vuotta edelleen.

Itäisen rajan varjeleminen, joka Bjelkelle tuotti niin paljon huolta,
oli myös epäilemättä aiheena erääseen hänen yritykseensä, joka todistaa
hänen suurta älyänsä. Molempien rajalinnojen, Viipurin ja Savonlinnan,
etäisyys toisistaan sekä vaikeat kulkuneuvot tekivät vaikeaksi, usein
mahdottomaksi ennättää hyvissä ajoin toisesta toiseen avuksi. Sentähden
päätti Bjelke kaivannolla yhdistää Suomenvedenpohjan ja Saimaan vedet
niin, että alukset pääsisivät koko välin kulkemaan. Kaivanto pantiinkin
alulle, vaan työ jäi pian kesken, luultavasti rahan ja työvoimien
puutteesta sekä rajan rauhattomuuden tähden. Parasta se muuten taisikin
olla. Silloin näet ei vielä osattu sulkuja rakentaa niinkuin tätä
nykyä. Kun kaivanto olisi rantaharjanteen puhkaissut, olisivat siis
Saimaan vedet estämättä päässeet tulvailemaan Viipurin rantamaiden yli
ja luultavasti upottaneet sen peräti. Bjelken yrityksen jälkiä on
nytkin vielä nähtävänä lähellä Saimaan kanavan alkua.


3. Tanskan merirosvojen hävitykset Suomessa.

Sten Sturen kuoltua oli Hannu taaskin hieronut sovintoa ruotsalaisten
kanssa, vaan pian hän oli nähnyt, ettei hän hyvällä saisi heitä
suostumaan. Siitä syystä oli hän taaskin ruvennut sotakeinoihin. Me
olemme nähneet, kuinka hän venäläisiä yllytti Suomeen hyökkäämään. Hän
itse puolestansa kävi sotaa Ruotsin etelärajoilla ja lähetti joka kesä
Itämerelle suuria laivaparvia. Nämät Hannun laivat harjoittivat mitä
julmimpia merirosvojen töitä. Uljaitten ja armottomien päällikköjensä,
Jöns Holgerinpoika Ulfstandin, Otto Ruudin ja Severin Norrbyn johdolla
he purjehtivat merta ristin rastin, ryöstäen kaikki laivat, jotka
Ruotsin tai Suomen rannoilta uskalsivat ulota. Kaukaisemmille
matkoille, Lybeckiin tai muihin Saksan kaupunkeihin, ei Suomen
laivurien tietysti ollut lähtemistäkään. He vain välistä kiiruhtivat
meren yli Ruotsiin tai Vironmaalle, suolaa ja muita tarpeellisimpia
tavaroita noutamaan. Mutta siinäkin oli pujahtaminen surman suun
sivuitse, sillä Naissaaren takana, Räävelin edustalla, oli aina
vihollinen väijymässä. Kun nämät merirosvot olivat jonkun laivan
saaneet käsiinsä, he tavallisesti tappoivat enimmän osan väkeä. Eikä
siinä kyllä että tappoivat, vaan he kiduttivat heitä myöskin hirveällä
tavalla. Kädet, jalat vangeilta ensin silvottiin ja sitten vasta
heitettiin miesparat meren pohjaan. Harvat heidän kynsistänsä pääsivät
niin eheinä kuin kerran muutamat raumalaiset.

Oli näet kuusi Rauman laivaa joutunut merirosvojen käsiin. Nämät
sulloivat kaikista aluksista parhaat tavarat yhteen laivaan ja panivat
viisi omaa miestänsä ynnä kolme Rauman porvaria sitä Gotlantiin
viemään. Gotlanti kuului silloin Tanskan vallan alle ja oli
merirosvojen paras pesäpaikka. Jo alkoi laiva perille lähestyä, ja
Visbyn linna tuli näkyviin; silloinpa muuan rosvoista piloillansa
osoitti sormellaan yhtä tornia. "Kas tuossa", irvisteli hän vangeille,
"saatte monta pirun yötä kokea!" Tästä silmittömästi tuskastuen, vangit
äkkiä karkasivat rosvojen kimppuun. Heidän onnistui päästä
tanskalaisten ja sen paikan väliin, missä aseita talletettiin. Näin
joutuivat aseettomat rosvot pian tappiolle; kolmelta pää halkaistiin ja
kaksi heittäytyi mereen, maalle uidakseen. Mutta pelastuneet
raumalaiset käänsivät riemuiten laivan kokan kotiinpäin, ja perille he
pääsivät onnellisesti, tuoden paljon kalliimman lastin laivassaan, kuin
mitä heillä lähtiessä oli ollut.

Näitä Tanskan rosvoja ei aina ollutkaan kovin suuret joukot, mutta
Suomen herrojen velttous oli syynä siihen, että he kuitenkin saivat
paljon vahinkoa aikaan. Bjelke kyllä oli valpas tässä niinkuin
muissakin toimissaan. Hänen sota-aluksensa saattoivat aina Suomen
kauppalaivoja, taikka jos missä vahinkoa oli tehty, ne karkoittivat
merirosvot ja ryöstivät usein saaliit heidän käsistään. Niin säilyivät,
niinkuin hän itse kirjeessä mainitsee, hänen lääninsä, Viipurin rannat
ja laivat jotenkin eheinä. Mutta joka paikkaan eivät Bjelken laivat
kerinneet, ja muut Suomen herrat olivat kovin hitaita auttamaan.

Rosvot eivät muuten tehneetkään tuhoa ainoastaan merellä; vähä väliä he
kävivät rantojakin hävittelemässä, ja niitä oli vielä paljon vaikeampi
varjella kuin laivoja. Äkkipäätä he laskivat laivoillansa johonkuhun
rantaan, ryöstivät, polttivat likimpiä kyliä, ja olivat tavallisesti jo
pitkän matkan päässä, ennenkuin linnoista joutui sotaväkeä apuun tai
seudun talonpojat kerkesivät paikalle suurin joukoin. Olipa kuitenkin
rannan talonpojilla kaikellaisia keinoja, joilla he rosvoilta kokivat
varjella itseänsä. Salmien suuhun he upottivat kiviä tai löivät
seipäitä, jotta vihollisten laivat tarttuisivat niihin kiinni. Tai kun
ulkosaariin asetetut vartijat ilmoittivat rosvojen tulevan,
kokoontuivat talonpojat rannan äyräille. Sieltä he ampuivat nuolensa
vihollista vastaan ja vierittivät veneitten päälle suuria kiviä.
Myöskin kerrotaan heidän sahanneen rannasta kyliin johtavien teitten
varsilla puut tyvestä poikki, jotta ne töin tuskin pysyivät pystyssä,
mutta sivukulkijain tärinästä romahtivat päälle. Ulkosaarissa taas,
missä vihollisen tiedettiin käyvän puita hakkaamassa, viritettiin
pehkuihin jousia, jotka miehen astuessa päälle lennättivät nuolen
jänteestään. Myöskin olivat ahdistetun kylän miehet välistä
pakenevinansa eri haaroille, ja kun vihollinen hajosi heitä takaa
ajamaan, he salateitä myöten kokoontuivat jälleen yhteen ja tappoivat
rosvot yksitellen.

Varsinkin kerrotaan kahdesta tanskalaisten retkestä, jotka olivat kovin
tuhoisia Suomelle. Toinen oli käynti Ahvenanmaalla v. 1507, toinen
Turun kaupungin hävitys v. 1509.

Ahvenanmaalla olivat rosvot käyneet jo kerran ennenkin, vaan silloin,
v. 1505, oli Kastelholman isäntä, Eerikki Juhananpoika Vaasa,
varustanut heille niin tuliset tervetuliaiset, että he kiireimmiten
karkasivat laivoihinsa takaisin.

Mutta toisin kävi v. 1507. Suuret laivaparvet olivat jo kesän alussa
saapuneet Suomen vesille, ja Bjelke oli kauan kehoitellut Suomen
herroja varustamaan voimiansa, jotta miehissä karkoitettaisiin
viholliset, jotka väijyivät Räävelin edustalla. Mutta toimesta ei
tullut tekoa, ja niin kerkesi vihollinen kenenkään estämättä saada
työnsä tehdyksi. Keskellä heinäkuuta tulivat he Ahvenanmaalle,
polttivat siellä Kastelholman poroksi ja ryöstivät maakuntaa sillä
tavalla, että viimein talonpojat sekä papit heille suorittivat suuren
polttoveron, jotta he eivät peräti hävittäisi heitä. Lunnaat saatuansa
läksivät rosvot jälleen matkoihinsa, vieden laivoissansa summattomat
saaliit ynnä Eerikki Bjelken veljenkin, Sten Bjelken, joka oli linnassa
ollut isäntänä. Rosvojen lähdettyä saapui sinne vihdoin apuväkeä
Suomesta. Siinä oli piispa Juhana Olavinpojan huoveja viisikymmentä ja
saman verran valtionhoitajan omaa väkeä; Eerikki Bjelke oli lähettänyt
30 ja Inkeri rouva, vanhemman Sten Sturen leski, oli Hämeenlinnasta
pannut parveen 24 miestä. Suomen apuväen lipussa oli Sturen vaakuna
joka kulmassa ja keskellä paistoi punainen risti. Jos tämä joukko olisi
ajoissa tullut avuksi, niin tanskalaiset olisivat palanneet senkin
kerran tyhjinä. Vaan nyt suomalaiset löysivät linnan raunioina ja koko
Ahvenanmaan melkein autioksi hävitettynä.

Vuonna 1508 olivat suomalaiset suuressa pelossa ja varustivat
vastarintaa kaikin voimin, sillä huhu oli levinnyt, että kuningas itse
aikoi kesällä tulla suuren sotajoukon kanssa Suomeen. Mutta kesä kului
rauhassa; ainoastaan kova nälkä rasitteli silloin maatamme. Sitä
verisempi oli sitten kesä 1509. Suuri Tanskan laivasto ilmaantui
jälleen Suomenlahdelle. Sen päällikkönä oli _Otto Ruud_, joka ei
tuntenut pelkoa, vaan ei myöskään sääliä eikä armoa. Tanskalaiset
taaskin valloittivat Ahvenanmaan ja karkasivat sitten yöllä elokuun
2:ta päivää vasten Turkuun. Helppo on arvata, miten säikähtyneinä Turun
porvarit kavahtivat vuoteiltaan, kun heitä ei herättänyt päivän
kultainen koite, vaan palavien talojen leimu; kun heidän korviinsa
eivät soineet laitumelle lähtevien lehmien kellot, vaan sotatorven
toitotukset ja poloisten veljiensä parku. Julmasti menetteli vihollinen
Turussa. Tuomiokirkosta ryöstettiin kalkit, pyhäin kuvat, piispan
sauvat ja messupuvut ynnä kaikki muut kalliit tavarat. Porvareilta
riistettiin kaikki, mitä vaan hengen takana oli. Monta pormestaria,
raatimiestä, pappia ja muuta väkeä surmattiin surkealla tavalla, ja
rikkaimmat, joista oli toivo saada suuret lunnaat, vietiin laivoihin
vangeiksi. Ne, jotka olivat päässeet pakoon tätä verisaunaa, piilivät
sitten pitkät ajat mailla, eivätkä uskaltaneet palata entisille
asuinsijoilleen. Kauan, rosvojen lähdettyäkin, seisoivat puotien ovet
ja talojen portit seposelällään ja koko kaupunki oli tyhjänä ja
autiona.

Pari viikkoa pysyivät tanskalaiset Turussa ja alkoivat linnaakin jo
piiritellä. Vaan sitä he eivät kyenneetkään valloittamaan, ja
syvemmälle maahan tunkeutumasta estivät heitä piispa Juhana Olavinpojan
vankat varustukset. Kun näin aika kului ja suomalaisten joukko
karttumistaan karttui, päättivät viholliset viimein lähteä. Heidän
laivansa kulkivat alas Aurajokea ja siis aivan linnan tykkien suitse,
vaan monta miestä ei heiltä siinä kuulu hukkuneen, sillä linnassa ei
sattunut olemaan taitavata tykkimestaria. Kokonaan ei vihollinen
kuitenkaan lähtenytkään pois, vaan siirtyi ainoasti Hankoniemen
edustalle. Siellä se vielä vähän aikaa viipyi, vaatien polttoverona
Turun kaupungilta ja lääniltä 12,000 markkaa sekä saman verran piispan
puolesta. Sillä ehdolla hän lupasi hävityksistänsä lakata. Lieköhän ne
rahat saanut vai ei, siitä ei ole tietoa, vaan viikkoa myöhemmin oli
laivasto lähtenyt. Ainoastaan kuusi pientä laivaa oli jäänyt jäljelle,
jotka ryöstelivät Uudenmaan rantoja ja estivät Suomen laivoja
pääsemästä Vironmaalle. Lähtiessään olivat rosvot uhanneet tulla
takaisin Mikonpäiväksi taikka ainakin seuraavana keväänä. Silloin oli
muka Suomi valloitettava kokonaan tai ainakin hävitettävä aivan
autioksi. Hädissään pyysi nyt piispa apua Ruotsista, lisäten että
muuten rahvas tuskissaan antautuisi viholliselle. Niin oli nytkin
toisin paikoin tapahtunut ja toisin paikoin oli sitä vain väkisin saatu
estetyksi.

Vuosi 1510 ei tuonut kuitenkaan sitä tuhoa mukanaan, mitä oli uhattu ja
pelätty. Päinvastoin lakkasi nyt sota muutamiksi vuosiksi. Kun se
uudestaan leimahti rajummin riehumaan, oli jo Svante Sture monta vuotta
maannut haudassansa ja niin myös Hannu, hänen vihamiehensä.



STEN STURE NUOREMPI JA KRISTIERN TYRANNI.


1. Ruotsi ja Suomi joutuvat Tanskan vallan alle.

Svante Sturen sijaan valittiin v. 1512 valtionhoitajaksi hänen poikansa
Sten Sture, lempeä ja kansanmielinen mies, ja Tanskan kruunu jäi v.
1513 perinnöksi Hannun pojalle Kristiernille. Alussa vallitsi nyt
muutamia vuosia välirauha Ruotsin ja Tanskan välillä, mutta pian syttyi
sota uudestaan. Sten Sture riitautui Upsalan mahtavan ja
pahanluontoisen arkkipiispan, Kustaa Trollen kanssa, ja nyt toivoi
Kristiern saavansa eripuraisen Ruotsin valloitetuksi. Hän jo syksyllä
1516, ennenkuin välirauha oli loppunutkaan, ryöstätti yhden Ruotsin
aluksen ja yritti seuraavana kahtena kesänä sotavoimalla päästä
Ruotsiin. Mutta tyhjäksi kävivät nämät hänen retkensä, sillä Sten Sture
ruotsalaisineen piti urhoollisesti puoltansa. Suomessa hävittelivät
näinä vuosina venäläiset, jotka Kristiern oli yllyttänyt rauhaa
rikkomaan, ja v. 1517 tanskalaiset merirosvot ryöstivät rannikoita.

Rauhassa vieri vuosi 1519; sillä Kristiern varusteli nyt kaikkia
voimiaan, jotta hänen ei kolmattakin kertaa täytyisi häpeällä peräytyä.
Hän vaati suuria veroja kaikilta säädyiltä Tanskassa sekä Norjassa; hän
peri langoltaan, Saksan keisarilta Kaarle V:nneltä, puolisonsa
perinnön; hän keräsi sotajoukot omista maistansa ja palkkasi lisäksi
sotaan harjaantunutta väkeä Skotlannista sekä Saksanmaalta. Hänen
liittolaisensa, Ranskan kuningas Frans I lähetti 2,000 oivaa miestä
taitavien päällikköjen johdolla. Sen kaiken lisäksi hän toimi siten,
että paavi määräsi hänet toimeenpanemaan sitä pannaa, joka oli
julistettu Ruotsia vastaan, koska arkkipiispa säätyjen toimesta oli
pantu viralta.

Näin maallisilla ja hengellisillä aseilla varustettuna, marssi
Kristiern tammikuussa 1520 Ruotsin eteläisen rajan yli.[6] Åsunden
järven jäällä, liki Bogesundin kaupunkia Länsi-götinmaalla, oli hänellä
Sten Sture vastassa 10,000 talonpojan kanssa. Kukaties olisi tässä
voitu vastarintaa tehdä, mutta heti tappelun alussa sai Sture
tykinluodin reiteensä, ja hänen väkensä hämmästyksissään hajosi pian
pakosalle. Sten Sture vietiin Tukholmaan, mutta hän kuoli jo ennen
sinne pääsyänsä. Nyt sai Kristiern melkein miekan lyömättä Ruotsin
valtaansa. Sturen kuolema oli ruotsalaisten rohkeuden lamauttanut, ja
missä vähänkin yritettiin vastustella, siinä saattoi aatelisherrojen
petos tanskalaiset voitolle. Viimein ei ollut koko Ruotsissa muuta
paikkaa valloittamatta kuin Tukholman kaupunki linnoineen. Siinä
hallitsi Sturen jalo leski _Kristina Gyllenstjerna_, ja hänen
ympärilleen olivat kokoontuneet kaikki Ruotsin vapautta rakastavat,
rohkeat miehet. Väkisen ei olisi siis ollut helppo sitä saada, mutta
kavaluutta sekään ei kestänyt kauan. Kristiern lähetti linnalaisten
puheille tohtori Hemming Gadin, joka ennen oli uskollinen ruotsalainen;
mutta nyt oli miehen mieli peräti muuttunut. Hän vakuutti Kristinalle,
ettei tämä muka kuitenkaan kauan aikaa jaksaisi puolustaa Tukholmaa;
sentähden olisi parempi hyvällä luopua siitä, jolloin voisi tinkiä
itselleen hyvät ehdot. Gadin neuvosta Kristina antoikin alussa
syyskuuta Kristiernille Tukholman avaimet, ja tämä lupasi puolestaan,
että Kristina ja kaikki hänen miehensä saisivat pitää hengen sekä
tavaransa. Kristinalle päälle päätteeksi luvattiin Hämeenlinna ja
Kokemäen kartano. Hänen miestensä joukkoon olivat tässä sovinnossa myös
Suomen herrat luetut, jotka eivät vielä olleet suostuneet Tanskan
valtaan.

Suomen herroja oli Kristiern jo kesäkuussa kutsunut luokseen tulemaan.
Kutsukirjeessä olivat mainitut: Turun piispa _Arvi Kurki, Åke
Yrjänänpoika Tott_, Hämeenlinnan haltija, _Tönne Eerikinpoika Tott_,
Viipurin isäntä, _Klaus Henrikinpoika Horn_, Etelä-Suomen, ja _Henrikki
Steninpoika Renhufvud_, Pohjois-Suomen laamanni, ynnä myös Satakunnan
laamanni _Knuutti Eerikinpoika Kurki_. Mutta nämät herrat eivät
huolineet, eivätkä tohtineetkaan noudattaa kutsumusta. Poissa he
pysyivät sittenkin, kun Kristiern kutsui heidät kruunaukseensa.

Sillä välin oli kuningas, Tukholmaan päästyänsä, lähettänyt Suomeen
Hemming Gadin sotajoukkoineen. Kristiern tiesi, että Gad Suomessa oli
vanhastaan hyvin tuttu ja siis paremmin kuin kukaan muu voisi saada
Suomen miehet suostumaan uuteen valtaan. Tässä toivossa Kristiern ei
pettynytkään; Gad piti puheita, ja Suomen herrat itsekin näkivät
vastustuksen turhaksi. Niin onnistui Kristiernin ennen vuoden loppua
saada kaikki Suomen linnat haltuunsa. Niistä eroitettiin entiset
isännät ja sijaan pantiin Tanskan tai Saksan miehiä, joista on
suurimman maineen saanut Turun linnan isäntä, ritari _Tuomas Wulff von
Grevensdorp_, paremmin tunnettu _Tuomas junkkarin_ nimellä.


2. Kristiernin verilöylyt.

Kuningas Kristiern oli säälimätön ja julma luonteeltaan. Hän oli isänsä
vielä eläessä ollut varakuninkaana Norjassa ja häntä vastaan nostetun
kapinan rangaistukseksi mestauttanut niin monta sen maan aatelisista,
ettei sen ajan jälkeen Norjassa ole enää aatelisia ollut muuta kuin
nimeksi. Nyt hän oli päättänyt Ruotsissakin tehdä samaten. Sillä
tavoin, toivoi hän, tulisivat päällikköjen puutteessa kaikki kapinat
mahdottomiksi ja Ruotsi voitaisiin alentaa Tanskan maakunnaksi,
niinkuin Norja jo oli ollut jonkun aikaa. Tätä tuumaa toimeenpannessaan
oli Kristiern menetellyt viekkaasti ja varovaisesti. Hän oli ollut
unohtavinaan, mitä Ruotsin miehet häntä vastaan olivat tehneet, ja
suosivinansa heitä niinkuin omaa kansaansa. Siten hän viihdytti Ruotsin
herrojen pelon, ja he saapuivat kaikki kuninkaan käskystä kruunaukseen.
Tämä vietettiin Tukholmassa marraskuun 6 p:nä 1520.

Seuraavana päivänä käskettiin parhaat Ruotsin miehet linnaan kuninkaan
puheille. Sielläpä he kohta havaitsivat joutuneensa satimeen. Kun
tulivat sisään, portit paiskattiin heti kiinni ja sitten ruvettiin
heitä vastaan oikeutta pitämään. Heitä syytettiin siitä, että he olivat
panneet arkkipiispan viralta ja rikkoneet sillä kirkkoa ja uskoa
vastaan. Tästä rikoksesta heidät kaikki tuomittiin hengiltä. Marraskuun
8 p:nä vangitut herrat vietiin Tukholman Isolle Torille ja siellä
heidät mestattiin toinen toisensa jälkeen. Siinä sai nyt surmansa kaksi
piispaa, kolmetoista ritaria ja valtaneuvosta, kaupungin kolme
pormestaria ja viisitoista etevintä porvaria. Seuraavana päivänä tätä
teurastusta vielä jatkettiin ja joukoittain ripustettiin mestattujen
herrojen palvelijoitakin hirsipuihin. Tästä eivät päässeet itse maansa
pettäjätkään, jotka tanskalaisia olivat auttaneet, sillä Kristiern
tahtoi perinjuurin musertaa Ruotsin aatelin. Lampena seisoi veri Isolla
Torilla ja kolmatta päivää makasivat runnellut ruumiit maassa,
ennenkuin ne vietiin pois ja poltettiin tuhaksi. Se oli _Tukholman
verilöyly_, jonka historia on säilyttänyt kauheimpien muistojen
joukossa.

Pienempiä verilöylyjä pantiin sitten toimeen useissa Ruotsin
kaupungeissa ja pian tuli vuoro myös Suomen herroille. He eivät olleet
saapuneet kruunaukseen ja siten olivat säilyneet verilöylystä
Tukholmassa. Mutta Suomenkin linnojen isännille oli Kristiern
lähettänyt surmakäskyt. Niin mestattiin vielä marraskuussa Åke
Yrjänänpoika Tott samassa Hämeenlinnassa, jonka haltiana hän vähää
ennen oli ollut, ja joulukuussa saivat Raaseporin edustalla laskea
kaulansa pölkylle Niilo Eskilinpoika Baner ja itse Tanskan ystäväkin
Hemming Gad. -- Muita Suomen herroja silloin vielä säästettiin ja
varsinkin näkyi nyt piispa Arvi Kurki päässeen Kristiernin erinomaiseen
suosioon. Kuningas hänelle kirjoitti hyvin ystävällisesti, suoden
hänelle milloin minkin edun; ja Kurkikin puolestansa oli olevinaan
kuninkaalle hyvin uskollinen. Mikä Kristiernillä mahtoi olla syynä, kun
hän näin säästi ja suosi yhtä Sturen hartainta ystävää, se on ja
pysynee iäti salaisuutena. Kentiesi hän oli jo niin varma vallastaan,
kun enin osa Ruotsin herroja makasi haudassa, ettei luullut
tarvitsevansa tappaa tähteitä, vaan mietti, miten ne suosiolla vetäisi
puoleensa.



KRISTIAN TYRANNI JA KUSTAA VAASA.


Iäksi päiviksi näytti nyt Ruotsin vapaus olevan veriin hukutettu; mutta
päinvastoin tämä veri olikin vain ikäänkuin virvoittava sade vapauden
oraalle. Luultavasti olisi pelko, niinkuin Kristiern toivoi, hillinnyt
Ruotsin kansan kostonhimoa ja vapaudenhalua, jollei joku etevämpi mies
olisi heille tarjoutunut johtajaksi. Mutta semmoinen päällikkö olikin
jo aivan lähellä. Se oli nuori _Kustaa Eerikinpoika Vaasa_.

Hän oli syntynyt v. 1496 ja oli samaisen Eerikki Vaasan poika, joka v.
1505 piti Kastelholman linnaa hallussansa. Kohta syntymästä asti
ennustettiin Kustaasta erinomaista sankaria; sillä hänellä oli
syntyessään ollut päässä niinkutsuttu "voittolakki". Kasvaessaan
osoittautuikin hän hyvin hilpeäksi ja älykkääksi, ja hänet lähetettiin
Sten Sture nuoremman luokse sotatemppuja sekä ritarin tapoja oppimaan.
Tätä opettajaansa hän seurasi kaikkiin sotiin tanskalaisia vastaan ja
urhoollisuudellaan saattoi nimensä jo silloin mainioksi. V. 1518 sai
kuitenkin Kristiern hänet ynnä muita Ruotsin herroja petoksella
käsiinsä ja vei ne vangiksi Tanskan maalle. Kustaa Vaasa annettiin
erään sukulaisensa, tanskalaisen ritarin, haltuun ja sai siellä koko
vuoden 1519 pelolla sekä harmilla katsella tanskalaisten suuria
sotavarustuksia ja kuulla heidän hävyttömiä kerskauksiaan. Viimein hän
ei malttanut enää, vaan karkasi pois, vaikka oli luvannut pysyä
alallaan.

Ruotsiin monen mutkan perästä päästyänsä kesällä 1520, yritti Kustaa
kohta nostaa kansaa vierasta valtaa vastaan. Mutta talonpojat toisin
paikoin eivät tohtineet nousta aseisin Tanskan ylivoimaa vastaan,
toisin paikoin eivät tahtoneetkaan; sillä heidän mielestään oli uuden
kuninkaan hallitus varsin hyvä. Eihän se heille tehnyt pahaa, vaikka
herroja hätyytteli, ja olihan nyt suola paljo huokeammassa hinnassa,
koska ei mikään enää estänyt merikulkua.

Vielä päätti Kustaa Vaasa uudistaa yrityksensä Taalainmaalla, ennenkuin
hän kaikesta toivosta luopuisi. Taalain miehethän olivat vanhastaan
mainitut Ruotsin urhokkaimmaksi, vapaudelle hartaimmaksi väestöksi.
Tottahan he nytkin olisivat yhtä valmiit nostokäskyä tottelemaan.
Lukemattomat vaivat ja vaarat uhkasivat uljasta nuorukaista sekä
matkalla Taalainmaalle että myös hänen siellä kuljeskellessansa. Sillä
tanskalaiset, jotka olivat saaneet tiedon hänen vehkeistään, hakivat
häntä joka paikasta. Kerrankin oli Kustaa, talonpoikaiseksi rengiksi
puettuna, rikkaan Antti Pietarinpojan, Rankhyttan isännän palvelukseen
ruvennut. Mutta pian huomasivat muut palvelijat, ettei hän ollut
tottunut heidän työhönsä eikä myöskään tavoiltaan heidän kaltaisensa.
Sattuipa eräs palvelustyttö näkemään silkkisen paidankauluksen, joka
sarkanutun alta pilkisti esiin. Siitä tuli viimein ilmi, kuka hän oli,
ja vaikka isäntä ei pettänyt häntä, ei hän myöskään tohtinut kauemmin
pitää häntä luonaan.

Toisen kerran hän oli metsämies Sven Elfinpojan mökissä Isalassa.
Astuupa tanskalainen soturiparvi sisään, tiedustellen pakolaista. Surma
olisi siinä Kustaan perinyt, ellei emäntä neuvokkaisuudellaan olisi
pelastanut häntä. Hän kohotti leipälapionsa, jolla hän juuri toimi
uunin edessä, ja löi sillä Kustaata selkään, sanoen: "Mitäs tässä
vieraita ällistelet, lurjus? Pois riiheen eloa puimaan!" Kustaa riensi
ulos tuvasta, eikä tanskalaisille sattunut mieleenkään, että tuo
talonpoikaiseukon kurittama renki olisi voinut olla heidän haettavansa
herra. Kauemmin ei kuitenkaan tohdittu pitää Kustaata täälläkään, vaan
Sven läksi viemään häntä muualle, olkikuorman sisään peitettynä.
Matkalla tulivat taas tanskalaiset vastaan ja katselivat kuormaa
epäluuloisesti. Usean kerran he pistivät keihäillään olkiin,
koetellakseen oliko siinä ketään sisässä. Mutta Kustaa ei virkkanut
sanaakaan, vaikka yksi pisto sattui häneen. Veri, joka haavasta rupesi
vuotamaan, olisi kuitenkin antanut hänet ilmi, jollei Sven taas olisi
keksinyt sukkelaa keinoa. Hän leikkasi hevoselleen haavan reiteen, ja
kun tanskalaiset huomattuansa verijäljet, vähän ajan päästä ajoivat
heitä takaa, osoitti hän heille, mistä muka veri oli vuotanut.

Näin onnistui Kustaan päästä eheänä kaikista vaaroista; mutta hänen
nostokehoituksensa eivät taalalaisiinkaan pystyneet. Tuskissaan,
epäilyksissään läksi hän siis Norjaan pakenemaan, josta hän toivoi
pääsevänsä Saksaan. Mutta likellä rajaa saavutti hänet sukkela
hiihtäjä. Se oli taalalaisten sanansaattaja, joka pyysi häntä palaamaan
takaisin. Etelästä tulleet uudet sanomat tanskalaisten julmuudesta
olivat vihdoin yllyttäneet Taalain kansan ja saaneet sen mielen
muuttumaan.

Niinkuin lumivyöry vuorilta riensi nyt Kustaa Vaasa alussa vuotta 1521
taalalais-joukkoineen tanskalaisten päälle, joka paikassa saaden
lisäväkeä ja murtaen, musertaen häntä vastaan lähetetyt parvet. Syksyn
tultua oli koko Ruotsi vapaana, Tukholman linna yksin vain oli vielä
vihollisen vallassa. Syyskuussa valittiin vapauttaja valtionhoitajaksi.


2. Ensimäinen sota Suomessa.

Uuden valtionhoitajan ensimäisiä toimia oli sotajoukon lähettäminen
Suomeen. Siksi hän valitsi kelpo väkeä ja sääsi erään _Niilo
Arvinpojan_ päälliköksi. Alapäällikkönä seurasi myös aatelismies
Ahvenanmaalta, _Henrikki Juhonpoika_, Hagan herra. Sinne mennessään he
valloittivat Kastelholman ja Ahvenanmaan, mutta heidän lähdettyään
anasti Tanskan uljas amiraali, Severi Norrby, sen jälleen
kuninkaallensa. Lopulla vuotta vasta lähetettiin sinne Ruotsista
uudestaan sotaväkeä; silloin se valloitettiin jälleen, ja pysyi sitten
ruotsalaisten käsissä.

Suomen mantereella yhdistyi heti Ruotsin väkeen aatelismiehiä ja
talonpoikia suurin parvin; sillä sielläkin kyti salainen viha Tanskan
valtaa vastaan. Näin karttuneella joukollaan taisi Niilo Arvinpoika
pian ruveta Turun linnaa saartamaan. Mutta sitä vahvaa varustusta ei
voinutkaan ensi-iskulla kaataa. Niilon joukolta puuttui myös alussa
tykkejä sekä ruutia. Siinä suhteessa he kuitenkin pian saivat apua
Kuusiston hovista; jalo piispa Kurki lähetti tykkinsä ynnä
ampumavaransa, ja myös kaikki palveluksessansa olevat huovit.
Lisäjoukot olivatkin piirittäjille hyvin tarpeellisia; sillä linnassa
oli Tuomas junkkarilla vahvasti väkeä, enimmäkseen sotaan tottuneita
sotilaita Saksanmaalta. Linnan muurilla ammui tiheässä tulikitoja, ja
kellarit olivat ahdetut täyteen muonaa sekä ampumavaroja. Juuri vähä
ennen piirittäjäin tuloa oli paljon näitä tarpeita ynnä myöskin
lisäväkeä tuotu linnaan. Näin varustettuna eivät linnalaiset
huolineetkaan istua muurien takana odottaen piirittäjien
päällekarkauksia; he vähä väliä itse hätyyttelivät niiden leiriä.
Muutamalla tämmöisellä retkellä saivat he useita Ruotsin herroja
vangeiksensa. Silloin ilmaantui surkea näky kauhistuneitten
piirittäjien silmien eteen. Muurin päälle pystytettiin hirsipuut, jotta
ne näkyivät hyvin kauas, ja niihin hirtettiin äsken saadut vangit ynnä
monta muuta vankia, joita linnassa oli ennestään. Näiden hirtettyjen
parissa oli myös Niilo Arvinpojan oma veli.

Tämä oli vain alku niihin hirmutöihin, joita Tuomas junkkari harjoitti
Turun linnan isäntänä. Tammikuussa 1522 lähetti Kristiern joka paikkaan
päälliköilleen käskyn, että heidän tuli tappaa kaikki heidän hallussaan
olevat Ruotsin ja Suomen miehet; ei pitänyt edes niitäkään
säästettämän, jotka olivat uskollisia olleet. Kuningas näet alkoi jo
voittoaan epäillä ja tahtoi vimmoissansa kuitenkin tehdä vielä niin
paljo vahinkoa kuin mahdollista. Muutamat päälliköistä eivät tätä
julmaa käskyä totelleet; Severi Norrby esim. ei sallinut tehdä
väkivaltaa yhdellekään vangillensa. Mutta Tuomas junkkarissa oli juuri
tämmöisen käskyn täyttäjä; heti sanan saatuansa hän ryhtyi verityöhön.
Silloin sai moni ennen säästyneistä herroista laskea päänsä pölkylle.
Se oli loppu Tönne Eerikinpoika Tottin, se Henrikki Steninpoika
Renhufvudin, se myös Tuomas junkkarin oman uskollisen sihteerinkin,
jonka ainoa rikos oli se, että hänet ruotsalainen äiti oli synnyttänyt.
Monta muuta halvempisukuisista vietiin suoraa päätä hirsipuuhun; kaikki
tuomiotta, tutkinnotta ja papin avuttakin surmattiin.

Epäilemättä olisi näin käynyt kaikkien muidenkin linnassa olevien
Ruotsin ja Suomen miesten. Mutta erään herran sukkela kavaluus sai
loput pelastetuksi. Tämä oli _Eerikki Fleming_, Suomen aatelissukua.
Hän oli aina ollut kovasti vihaavinansa Kustaa Vaasan joukkoa, ja oli
siten päässyt Tuomas junkkarin täyteen luottamukseen ja suosioon. Nyt
pyysi hän saadakseen hyökätä piirittäjien leirin kimppuun. Sen Tuomas
junkkari salli mielellään, sallipa myöskin, että hän itse saisi valita
seuraajansa. Fleming kokosi nyt linnan väestä kaikki Ruotsin ja Suomen
miehet ynnä niiden lisäksi muutamia tanskalaisia näön vuoksi. Sitten
hän oli joukkoineen yöllä lähtevinänsä leiriä vastaan. Mutta salaa hän
oli leiriin lähettänyt sanan Niilo Arvinpojalle. Kun sitten linnalaiset
hiljaa hiipien olivat tulleet leiriä likelle, karattiin sieltä heitä
vastaan. Samassa kääntyivät myös Flemingin omat miehet, ja vähäinen
tanskalaisjoukko tapettiin yksin neuvoin.

Näin oli vaihtelevalla onnella taisteltu koko talvi; mutta kevään
tullen painui voitto Tanskan puolelle. Niinpian kuin meri jälleen
läikkyi laineina, purjehti Severi Norrby suuren laivaston ja sotajoukon
kanssa Itämerelle. Ensin hän meni Tukholmaan viemään ruokaa ja muuta
apua; sitten hän vei koko väkensä Turun linnan avuksi. Semmoista voimaa
vastaan ei Niilo Arvinpojan joukko kestänyt. Toukokuun 22 p.
vetäytyivät he Turusta Hämeenlinnaan päin. Lähtiessään vielä
räjähyttivät ilmaan ruutikellarin, joka heillä oli pohjoispuolella
Aurajokea. Tuosta syttyi kaupunki palamaan ja, mikä säästyikin, sen
ryöstivät Norrbyn miehet kaikki tyyni.

Janakkalassa Niilo Arvinpoika jälleen pysähtyi, aikoen Hiitin sillan
takana yrittää vastarintaa. Siellä hän odotti muutamia päiviä
vihollisten tuloa, vaan ne eivät tohtineetkaan niin kauas ulota
laivoistansa. Nyt pidettiin suuri sotaneuvottelu Hiitin leirissä ja
päätettiin erota kahdelle haaralle. Koska ei kuitenkaan kyetty
seisomaan Norrbyn voimia vastaan, niin piti Eerikki Flemingin ja Niilo
Arvinpojan suurimman joukon kanssa mennä Ruotsiin Kustaa Vaasan luokse,
ja Suomeen jäi vain pieni parvinen, jonka piti Niilo Grabben johdolla
vastustaa tanskalaisia.

Ei piispa Kurjenkaan sopinut Suomessa enää pysyä. Kerran oli
kuninkaallinen peto kyllä armahtanut häntä; mutta piispan viime tekojen
perästä olisi viipyminen merkinnyt varmaa kuolemaa. Piispa pakeni
sentähden maata myöten Raumalle, jossa hänellä oli laivansa. Sieltä hän
purjehti sitten Ulvilan[7] kaupunkiin. Mutta kun sinnekin läheni
Tanskan väkeä häntä tavoittelemaan, hän astui jälleen laivaan, aikoen
hakea turvaa Ruotsissa, Kustaa Vaasan luona. Hänen kanssaan pakeni
tuomiokirkon dekani Konrad ynnä useampia kanunkeja; paitsi näitä oli
vielä laivassa paljon aatelisrouvia ja neitoja Suomesta. Toukok. 22 p.
he olivat jo päässeet Ruotsin rannoille, Öregrundin kaupungin
edustalle, ja riemuiten he kiittivät Jumalaa onnellisesta matkastaan.
Mutta äkkiä nousi hirveä myrsky, joka särki laivan kallioon, niin että
se upposi miehineen tavaroineen päivineen. Se oli loppu piispa Arvi
Kurjen, viimeisen katolisen piispan Suomen maassa.


3. Tuomas junkkarin loppu.

Näin oli sota Suomessa päättynyt ja Tanskan valta jälleen vahvistettu.
Severi Norrby sai voitostansa suuret palkinnot. Kesäkuussa antoi
Kristiern hänelle Kuusiston linnan ynnä ne maat, jotka olivat kuuluneet
piispa vainajalle. Ja syyskuussa sai hän vielä lisäksi Raaseporin ja
Hämeenlinnan ynnä koko sen läänin, mikä Turun linnan alla oli
vanhastansa ollut. Näistä lääneistään piti Norrbyn saada kaikki verot
sekä sakot, vaan puolestaan oli hänen siitä pitäminen 400 ratsumiestä
kuninkaan palvelusta varten.

Sillä välin oli Tuomas junkkarikin saanut ansaitun palkan
hirmuteoistaan. Koska Ruotsin väki Suomesta oli lähtenyt ja jäljelle
jääneestä vähäisestä joukosta ei näkynyt olevan pelkoa, oli Norrby
käskenyt Tuomas junkkaria Tukholmaan apua viemään. Hänen piti koota
ympäri Suomen niin paljon ruokavaroja, kuin vain irti läksi, ja viedä
ne Tukholman linnaväelle. Tämän käskyn Tuomas hyvin toimitti ja läksi
jo heinäkuussa matkalle. Hänellä oli suuri joukko lastilaivoja ja
niiden suojana muutamia sota-aluksia.

Mutta Kustaa Vaasa oli saanut tiedon tanskalaisten tulosta ja pannut
laivansa Tukholman saaristoon väijyksiin. Siinä he niemen takana
piilivät muutamien peninkulmien päässä Tukholmasta, Furusundin
tienoilla. Päällikkönä oli urhea ja taitava Eerikki Fleming. Tulipa
sitten Tuomas junkkari laivoineen niille paikoille ja pitkältä muiden
edellä riensi pieni jaala-alus. Sen piti edeltäkäsin tiedustella tietä
ja vaaran huomattua palata siitä tietoa antamaan. Ruotsalaiset pysyivät
aivan hiljaa piilossaan ja antoivat jaalan kulkea niemen taakse, niin
ettei sitä pääjoukolle enää näkynyt; silloinpa he äkkipäätä karkasivat
päälle. Ennenkuin jaalan väki oli kerinnyt vastarintaan ruveta tai edes
jälkeentulevia veljiänsä varoittaa, oli jo laiva ruotsalaisten
vallassa. Tanskalaiset vietiin nyt Ruotsin laivoihin, vaan jaalaan pani
Fleming uljaimmat miehensä puettuina vangittujen vihollisten pukuihin.
Sitten käännettiin jaalan kokka ympäri ja laskettiin täyttä vauhtia
vihollista kohti.

Sen nähdessään luuli Tuomas junkkari saavansa tärkeitä sanomia. Hän ei
malttanutkaan odottaa jaalan tuloa, vaan soudatti itsensä venheellä
vakoojaansa vastaan. Aluksen partaalle tultuaan hän huusi
luullotellulle väelleen: "No, mitä kuuluu nyt?" johon vastattiin:
"Hyvää vaan"; ja nyt kapusi hän kiireesti kannelle tarkempia tietoja
kuulemaan. Mutta tuskin oli hän päässyt ylös, kun hän huomasi, mihin
hän oli puuttunut. Hän yritti hypätä veneeseensä takaisin, mutta
samassa hänet kaapattiin kiinni ja sidottiin. Samaten kävi muidenkin,
jotka venheessä olivat häntä seuranneet. Nyt karkasi Fleming koko
voimineen tanskalaisten päälle ja nämät, päättä, päälliköttä häilyen,
joutuivat pian tappiolle. Ruotsalaisten käsiin joutui koko laivasto
miehineen, tavaroineen. Yksi laiva vain, Suomen Prinssi nimeltään, ei
ruvennut antautumaan millään ehdolla. Keskipäivällä oli sota alkanut ja
illan hämärässä laiva vielä yhtä urhokkaasti piti puoliaan Ruotsin koko
voimaa vastaan. Vihdoin ei ollut muuta neuvoa kuin ampumalla sytyttää
se palamaan. Niin Suomen Prinssi paloi ja upposi aaltoihin, mutta
viholliselle ei se suonut itseään saaliiksi.

Tuomas junkkari vietiin vankina Kustaa Vaasan luokse ja tuomittiin
kohta kuolemaan. Hän olisi ritarina ollut miekalla mestattava, mutta
sitä kunniaa ei suotu hänelle. Verikoirana oli hän raadellut Ruotsin ja
Suomen miehiä ja sentähden hänen piti kuolla koiran tavalla. Hänet
hirtettiin niininuoralla tammen oksaan.


4. Tanskan vallan kukistus Suomessa.

Kristiern oli Tanskassakin nostanut kaikkien vihan itseänsä vastaan.
Aateli hänelle oli vihoissaan siitä, kun hän tahtoi vapauttaa heidän
orjansa, ja he pelkäsivät myöskin, että heidänkin viimein kävisi
samoinkuin ruotsalaisten herrojen Tukholman verilöylyssä. Papit häntä
vihasivat siitä syystä, että Kristiern puolusti Lutherin oppia ja
tahtoi ryöstää kirkon tavarat kruunun omaksi. Ja talonpojatkaan eivät
aina ymmärtäneet, että Kristiern piti heidän puoltansa, vaan kiroilivat
raskasten verojen vuoksi. Vihdoin nousivat aatelisherrat v. 1523
ilmikapinaan ja kutsuivat kuninkaaksi Tanskaan Holsteinin herttuan
Fredrikin. Kristiern, niinkuin kaikki julmaluontoiset, oli arka
pelkuri; hän siis ei ruvennutkaan vastarintaa tekemään, vaan mätti
aarteensa laivoihin ja läksi niillä Amsterdamiin Hollantiin. Sieltä hän
vielä useat kerrat yritti päästä takaisin valtaansa, vaan joutui
viimein Fredrikin käsiin ja sai loput ikäänsä viettää kauheassa
vankitornissa. Hän kuoli vasta v. 1559.

Tämä Tanskassa vallitseva eripuraisuus oli tietysti eduksi
ruotsalaisille. Fredrikin, joka monta vuotta pelkäsi Kristiernin
hankkeita, täytyi kokonaan heittää Ruotsin kruunu mielestänsä. Sen
olikin Ruotsin kansa Strengnäsissä v. 1523 yksimielisesti pannut Kustaa
Vaasan, pelastajansa, päähän. Kohta sen jälkeen aukesivat hänelle
viimein Tukholmankin portit, ja niin oli Tanskan vallan viimeinen
jäännös perattu Ruotsista. Mutta Suomi vielä kitui vieraan vallan alla.

Sinne oli, niinkuin tiedämme, jäänyt pieni joukkonen Niilo Grabben
päällikkyyden alle. _Niilo Maununpoika Grabbe_, Grabbakan herra, oli
ollut ensimäisiä, jotka syksyllä 1521 yhtyivät Niilo Arvinpojan
parveen. Hän oli uljas ja rivakka herra ja juuri oikea mies siihen
virkaan, jonka Niilo Arvinpoika lähtiessään oli hänelle uskonut. Pienen
joukkonsa kanssa ei hän tietysti voinut yrittääkään linnojen
valloittamista tai tanskalaisten karkoittamista Suomesta. Mutta
kuitenkin hän saattoi väsyttää vihollista pienellä sissisodalla, tehdä
vastusta siellä ja täällä ja pitää heitä alinomaisessa levottomuudessa.
Siltä varalta Grabbe hankki itselleen muutamia suuria veneitä, joilla
hän pujahteli Uudenmaan ja Turun saaristossa hätyytellen varsinkin
Kuusiston ja Raaseporin linnojen ja Porvoon kuninkaankartanon väkeä.
Milloin hän itse tai muiden vakoojiensa kautta oli saanut vihiä, että
Tanskan väkeä oli tullut kyliin, souti hän yöllä hiljaa veneillänsä
rantaan. Hiljaa hiipien hän lähestyi vihollisten majoja; jos vartijoita
oli, tapettiin ne ennenkuin he saivat äänen kurkustaan. Sitten pantiin
ovien ja ikkunoiden salvat kovasti kiinni ja viritettiin talo tuleen.
Näin tanskalaiset kaikki paloivat, tai surmattiin pihalla kun pyrkivät
ulos. Tällä tavoin kuuluu hän usein saaneen kaksi tai kolmekin sataa
tanskalaista hengiltä, vaikkei hänellä itsellään ollut miehiä kuin
toistakymmentä. Kun sitten suuremmat joukot linnoista tulivat näitä
tuhotöitä Grabbelle kostamaan, pötki hän paikalla veneisiin ja pujahti
Rääveliin piiloon.

Näin oli Grabbe toista vuotta yksinään lyönyt leikkiään Tanskan huovien
kanssa. Mutta nyt piti leikin muuttua täydeksi todeksi. Elokuussa 1523
lähetti Kustaa kuningas Suomeen veljekset _Eerikki ja Iivari Flemingin_
ja niiden seurassa jommoisenkin joukon. Siinä oli Ruotsin ja Suomen
miehiä ja paraat saksalaisesta palkkajoukosta. He tulivat ensiksi
Kuusiston linnan edustalle. Päiväkauden he linnaa ampuivat, vaan sitten
kävivät rynnäköllä käsiksi ja pääsivät kohta voitolle. Jos senaikuinen
kertomus lienee uskottava, niin ei olisi yhtään miestä kaatunut Kustaan
väestä. Kuusistosta läksivät voittajat Turkua vastaan, jossa Maurits
Oldenborg seisoi Tanskan joukon kanssa. Tämä ensin aikoi ruveta
vastustamaan, vaan saatuansa tiedot vihollisjoukon voimasta, pakeni
Hämeen kautta Viipuriin. Näin pääsivät Flemingien miehet miekan
lyömättä kaupunkiin ja 12:na päivänä heille linnakin antausi. Nyt he
lähettivät väkensä eri haaroille. Yksi joukko valloitti Raseporin ja
toinen sai Hämeenlinnan käsiinsä. Kolmannen joukon oli Grabbe vienyt
Viipuriin. Rolof Matinpoika, Viipurin isäntä, ei ruvennutkaan turhaan
vastarintaan; hän vaan pyysi saada itse antaa linnan avaimet
Flemingille. Tämä riensi sinne muutamien päivien perästä, ja
lauvantaina pyhän Dionysion päivän jälkeen eli lokak. 10 p. avattiin
portit hänelle. Ehdoksi oli Rolof pannut vain, että hän itse ja hänen
kaikki väkensä, saksalaiset, tanskalaiset, ruotsalaiset ja suomalaiset,
saisivat vapaasti mennä mihin tahansa ja viedä tavaransa mukanaan.
Viipurista vei sitten Rolof väkensä Inkerin, Viron ja Liivinmaan kautta
Königsbergiin Preussiin. Sieltä hän luuli pääsevänsä Kristiernin
luokse, mutta heitä noutamaan lähetetty laiva pantiin takavarikkoon ja
Rolof väkineen antausi Preussin ritarien palvelukseen.



Viiteselitykset:


[1] Kanslerin virkaan kuului kaikki, mitä kuninkaalla oli
kirjoittamista.  Siihen aikaan eivät tavallisesti muut kuin papit
osanneet lukea eikä kirjoittaa, jonka vuoksi suuret herrat pitivät
pappeja kirjureinansa.

[2] Monstransi oli tähden tapainen, monisäteinen risti, jota messua
pidettäessä vähä väliä nostettiin, jolloin seurakunta kumartui alas
maahan.

[3] Katoliset uskovat ihmissielun tulevan ruumiin kuoltua
puhdistustuleen (kiirastuleen), josta se sitten pääsee taivaan
autuuteen pikemmin tai myöhemmin sen mukaan, kuinka paljon messuja sen
puolesta pidetään.

[4] Mongolit olivat alkupuolella 13:tta vuosisataa alistaneet koko
Venäjän veronalaiseksensa.

[5] Lästiin luettiin siihen aikaan tavallisesti 12 tynnyriä viljaa.

[6] Tanskan vallan alle kuuluivat silloin vielä Skoonen, Hallannin ja
Blekingin maakunnat Etelä-Ruotsissa.

[7] Ulvila, nykyisen Porin emä, oli ylempänä Kokemäenjoen varrella.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kertomuksia Suomen historiasta I - Unionin aika" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.