Title: Kertomuksia Suomen historiasta II - Kustaa Vaasa
Author: Krohn, Julius, 1835-1888
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kertomuksia Suomen historiasta II - Kustaa Vaasa" ***


KERTOMUKSIA SUOMEN HISTORIASTA II

Kustaa Vaasa


Kirj.

JULIUS KROHN



Kansanvalistusseura, Helsinki, 1914.



SISÄLLYS:

Kustaa Vaasan hallitus.

  1. Pietari Särkilahti.
  2. Vesteroosin valtiopäiväpäätös.
  3. Vesteroosin päätöksen toimeenpano Suomessa.
  4. Katolisten kirkonmenojen poistaminen Suomesta.
  5. Suomalaisen kirjallisuuden alku.
  6. Uskonpuhdistuksen vaikutus.
  7. Kreivisota.
  8. Talonpoikaismetelit Ruotsissa Kustaa Vaasan aikana.
  9. Veljekset Eerikki ja Iivari Fleming.
 10. Kauppa ja elatuskeinot Kustaa Vaasan aikoina.
 11. Maanviljelys ja talonpoikainen kansa Kustaa Vaasan aikana.
 12. Suomen sydänmaiden asutus.
 13. Ruotsin ja Venäjän väli Kustaa Vaasan hallituksen alkupuolella.
 14. Venäläisten ensimäiset retket Suomeen.
 15. Jaakko Baggen retki Pähkinälinnaa vastaan.
 16. Venäläisten toinen käynti Viipurin edustalla.
 17. Rauhansovinto.
 18. Vähäisen tavoista uskonpuhdistuksen aikakaudella.
 19. Yleinen katsaus Kustaa Vaasan hallitukseen.

Viiteselitykset.



KUSTAA VAASAN HALLITUS.



1. Pietari Särkilahti.


Samoihin aikoihin kuin tanskalaiset lopulta ajettiin pois Suomesta,
palasi nuori suomalainen pappi, _Pietari Särkilahti_ kotimaahan. Hän
oli vanhan tavan mukaan käynyt ulkomailla oppiansa täydentämässä ja toi
nyt kanssaan Wittenbergissä saadun maisteri-arvonsa. Olipa hänellä
paitsi sitä oppia, josta mainittu arvonimi oli vakuutena ja
todistuksena, toinenkin vielä paljoa kalliimpi saalis mukanansa.
Wittenbergin yliopistossa kaikuivat näet silloin parasta aikaa suurten
uskonpuhdistajien, Lutherin ja Melanchtonin äänet. Ihminen, niin he
opettivat, ei voi omien töittensä nojalla päästä autuaaksi, vaikka
kuinka paljon hyvää tekisi. Vielä vähemmän voivat kirkoille tai
luostareille tehdyt lahjoitukset, toivioretket eli vaellukset pyhille
paikoille, paastot tai muut ruumiin kidutukset saattaa ihmistä
taivaaseen. Kaikkein vähin apu viimeinkin on aneista eli
synninpäästökirjoista, joita paavin lähettiläät myöskentelevät,
huutaen:

    Kun raha arkkuhun kilahtaa,
    niin sielu kiirastulesta vilahtaa.

Nämät kaikki ovat vain pappien valheita, keksityt syötiksi, joilla
ongitaan rahoja tyhmän kansan kukkaroista. Täten saaduilla varoilla
papit sitten elävät laiskuudessa ja hekkumassa. -- Saarnansa
todistukseksi uskonpuhdistajat aina viittasivat itse raamattuun ja
kehoittivat kuulijoitansakin lukemaan omin silmin tätä silloin
kiellettyä kirjaa. Särkilahti, niinkuin monet sadat muut nuorukaiset,
noudatti tätä neuvoa ja näki ihmeeksensä, miten suuri eroitus oli
Jumalan omalla sanalla ja sillä opilla, mitä katolinen papisto
levitteli. Pyhän innon vallassa hän riensi kotimaahan sielläkin
aukaistakseen ihmisten silmät totuudelle.

Asianhaarat Suomessa olivat hänen yritykselleen erittäin edullisia.
Innokas ja mahtava katolinen piispa olisi tietysti voinut voimallisesti
estää uuden opin levittäjää. Mutta Suomen hiippakunta oli paraikaa
varsinaista päämiestä vailla. Hukkuneen Arvi Kurjen sijaan Turun
tuomiokapituli kyllä 1523 vuoden lopulla valitsi Linköpingin
tuomiokirkon dekaanin _Eerikki Sveninpojan_. Mutta tämä ei saanutkaan
paavin vahvistusta virkaansa, koska levottomien aikojen tähden ei oltu
voitu lähettää Roomaan suurta rahasummaa, niinkuin tavallisesti
tällaisissa tapauksissa tehtiin. Umpisilmäisessä ahneudessaan auttoi
siis paavi täten itse kirkkonsa hajoamista pohjan perillä. Ainoastaan
valitulla piispalla ei näet ollut likimainkaan sama valta kuin paavin
vahvistamalla ja vihkimällä. Edellinen ei saanut pappiskokelaita
vihkiä, eikä pyhittää uusia kirkkoja, luostareita, kelloja,
messuvaatteita y.m. Kansan ja alhaisen papiston silmissä ei hänen
sanallaan siis voinut olla täyttä arvoa ja voimaa. Oli tosin silloin
Turussa vihittykin piispa, ulkomaalainen virkaheitto, nimeltään
_Vincentius_, jonka Kustaa kuningas oli lähettänyt apulaiseksi
yllämainituita toimituksia varten. Mutta siitä ei asia paljon
parantunut: sillä tämmöisestä jaosta piispan arvo ja valta vielä
enemmän kärsi.

Kaiken lisäksi oli Eerikki Sveninpoika hyvin hiljainen ja siveä mies.
Tietäen että kuningas suojeli uutta oppia, ei hän uskaltanut sitä
paljon vastustella. Samaten Vincentiuskin, jota Kustaa vähää ennen oli
jostakin uppiniskaisuudesta pitänyt linnassa, liikkui varsin varovasti.
Jäipä viimein Turun hiippakunta vuoden ajaksi aivan kaitsijatta, kun
Eerikki tuskissansa ja epäilyksissänsä oli v. 1527 virasta luopunut.

Estämättä sai siis Särkilahti työtänsä toimittaa. Voimallisesti hän
saarnasi Turun tuomiokirkossa ja mursi teoillaankin vanhan opin säännöt
rikki. Saksasta tullessaan oli hän näet jo tuonut kanssansa nuorikon,
vaikka naiminen katolisilta papeilta oli jyrkästi kielletty. Vaatipa
hän myöhemmin itselleen takaisin maatilan, jonka hänen esivanhempansa
olivat Naantalin luostarille lahjoittaneet. Valitettavasti lakkautti
aikainen kuolema liiankin pian hänen toimensa, sillä hän kuoli
nähtävästi jo vuonna 1529. Mutta työ, jonka hän oli alottanut, ei
kuitenkaan sentähden jäänyt kesken. Saarnoillaan hän oli jo saanut
kylvetyksi totuuden siemeniä monen nuoren papin sydämeen. Nämät
oppilaat nyt kävivät työhön kiinni ja jatkoivat, mitä ei Särkilahden
sallittu loppuun saattaa.

Tiedot tämän merkillisen miehen elämästä ovat muuten varsin niukat. Hän
tuli ja meni niinkuin ukkosen salama, joka puhdistettuaan ilman katoaa.
Hänen vanhempansa olivat Turun pormestari Niilo Särkilahti, piispa
Maunu Stjernkorsin serkku; äiti Kirves-sukua. Kumminpuolin oli meidän
uskonpuhdistajamme siis perin suomalaista aatelista sukuperää. Isän
suku varsinkin, jonka asuntona oli Särkilahden kartano Taivassalossa,
oli katolisen aikakauden mainioimpia, mahtavimpia. Viraltaan oli
Pietari Särkilahti kanunkina eli tuomiokapitulin jäsenenä, lopulta n.s.
arkkiteininä Turussa.



2. Vesteroosin valtiopäiväpäätös.


Niinkuin jo mainittiin oli Kustaa Vaasa uuden uskon saarnaajille
suosiollinen. Lybeckissä ollessaan hän oli jo tutustunut
uskonpuhdistajien oppiin ja sen oikeaksi huomannut. Nytpä, kuninkaaksi
tultuansa, oli hänellä myös tärkeitä valtiollisia syitä suosia sitä.
Ruotsin kruunun raha-asiat olivat näet sangen surkeassa tilassa. Sen
tulot olivat aikojen kuluessa yhä enemmän vähentyneet. Suurin osa
veroja tuli maatiloista. Mutta niistä oli suuri joukko aatelisherrojen
hallussa; vielä suurempi joukko oli testamenttien kautta joutunut
kirkkojen tai luostarien omaksi. Kumpaisetkin olivat aivan vapaat
kaikista kruunun veroista. Mistäpä nyt Kustaa ottaisi rahaa sen suuren
velan suorittamiseen, jonka hän vapaussodan aikana oli saanut Lybeckin
kaupungilta? Mistä saada palkkaa sille sotavoimalle, jota tarvittiin
valtakunnan suojana Kristiernin yhä vielä uhkaavia hankkeita vastaan?
Jäljellä oleva vähäinen parvi verollisia talonpoikia ei jaksanut
suorittaa kruunun tavallisiakaan menoja, saatikka sitten niin suuria
ylimääräisiä. Tästä kaikesta pulasta saattoi uuden opin vallallepääsy
pelastaa, sen käsitti kohta Kustaan terävä järki. Sen seurauksena oli
Saksassa joka paikassa ollut kirkon omaisuuden luovutus kruunun
tarpeihin. Samalla lailla oli nyt Ruotsin valtakunnassakin tehtävä.

Tämä keino oli vaarallinen, sitä ei kuningas salannut itseltään.
Tietysti ei papisto suostuisi muuten kuin väkisen luopumaan
aarteistansa; luultavasti se myös yllyttäisi oppimatonta kansaa
vastustamaan kuninkaan muka jumalatonta hanketta. Mutta toiselta
puolelta Kustaa luotti siihen, että oma etu oli taivuttava enimmän osan
kansaa hänen puolellensa. Vieläpä hän luotti siihen, että hän kykeni
viisaasti ja varovasti ajamaan asiata.

Päätöksissään oli Kustaa Vaasa kaiken aikansa järkähtämätön. Minkä hän
oli nähnyt hyväksi, sen hän myös pani toimeen esteitä ja vaaroja
pelkäämättä. Mutta hän pani sen toimeen hiljaa ja varovasti, koetellen
aina taivuttaa kansaa kernaasti myöntymään. Vasta kun neuvot ja
selitykset eivät auttaneet, ryhtyi hän väkinäiseen pakoitukseen. Joskus
myöskin, kun vastarinta oli liian voimakas, peräytyi hän päätöksessään;
vaan eipä hän sitä silti unhoittanut. Niin pian kun hänelle oli voimaa
tarpeeksi karttunut, toi hän tuumansa uudestaan esiin ja vei sen sitten
perille.

Tässäkin asiassa kuningas noudatti taitavaa menettelytapaansa. Ensi
alussa hän ei ilmoittanut päättäneensä tehdä perinpohjaista muutosta
kirkon ja uskon asioissa. Uskonpuhdistajien oppia ei hän ottanut
omakseen, vaikka salli heidän levittää sitä suojeluksensa alla. Itse
sitä vastoin hän vain selitti talonpojille sekä porvareille, että
heidän verokuormansa tulisi helpommaksi, jos kirkonkin omaisuudesta
saisi ottaa valtiolle apua. Aatelistoa sitä vastoin hän houkutteli
sillä toivolla, että he saisivat takaisin ne maatilat, jotka heidän
esivanhempansa olivat kirkon omaksi lahjoittaneet.

Maallikkosäätyjen avulla oli Kustaa Vaasa jo hallituksensa ensi vuosina
useamman kerran saanut kirkolta melkoisia summia kiskotuksi. V. 1525
valtiopäivillä oli tällä tavoin määrätty koko sen vuoden
kirkonkymmenykset sotajoukon elatukseksi, vieläpä lisäksi olivat
ratsuväen hevoset pantu laitumelle luostarien maille. Seuraavana vuonna
oli taas 2/3 kymmenyksistä otettu valtiovelan lyhentämiseksi. Näiden
valmistavien puuhien jälkeen Kustaa vihdoin katsoi soveliaan hetken
tulleen pappisvallan perinpohjaiseen kumoamiseen.

Juhannuksen aikana 1527 kokoontuivat säädyt kuninkaan käskystä
Vesteroosin kaupunkiin. Siinäpä kohta alussa saatiin nähdä outoja
asioita. Pidoissa, jotka kuningas ennen valtiopäivien avaamista piti
säädyille, eivät piispojen sijat olleetkaan niinkuin muulloin lähinnä
kuninkaan istuinta. Siinä nyt istuivat valtaneuvokset sekä ritarit;
piispat saivat sijansa vasta näiden alapuolella. Tästä jo kaikki
arvasivat kuninkaan tarkoituksen ja odottivat seuraavan päivän kokousta
liikutetuin sydämin, ken toivon, ken pelon vallassa.

Istunnon alotti seuraavana päivänä kuninkaan kansleri _Laurentius
Andreae_ pitkällä puheella kuninkaan puolesta. Hän muistutti mieleen,
että Ruotsi oli Kustaalle kiitollisuudenvelassa siitä, että se nyt oli
päässyt vapaaksi vieraasta vallasta. Perästäkin päin, jatkoi hän, on
kuningas aina kaikella tavalla pitänyt maan etua silmämääränään. Mutta
kruunun nykyisillä vähillä tuloilla on hänen mahdoton edelleen hallita.
Aateliset ovat aikojen kuluessa lahjoitelleet maitaan kirkoille ja
luostareille; niiden sijaan on heille aina täytynyt antaa kruununtiloja
elatukseksi. Se seikka vaatii parannusta, muuten on koko valtakunnan
turmio tarjona. Tuskinpa oli kansleri puheensa päättänyt, niin nousi
rohkein Ruotsin papeista, Linköpingin piispa _Hannu Brask_, häntä
kiivaasti vastustamaan. "Me emme ole", huusi hän, "vannoneet
uskollisuudenvalaa ainoastaan kuninkaalle, vaan myös paaville,
kirkkokunnan päällikölle. Ilman hänen suostumustaan emme saa sallia
mitään uskon muutosta eikä kirkon omaisuuden ryöstöä!" -- Kuningas
puhkesi nyt itse sanoihin ja kysyi aateliston mieltä asiasta. Mutta
heidän vastauksensa oli aivan toinen, kuin mitä Kustaa Vaasa oli
toivonut. Mahtava _Tuure Roos_, joka samoinkuin muutamat muut hänen
säätyveljistänsä kadehti entisen vertaisensa valtaa, rupesi Braskin
puolta pitämään. Korkealla äänellä vastasi hän piispan olevan aivan
oikeassa sen mukaan, mitä hän ymmärtää saattoi. -- "No, eipä minua
sitten kummeksutakaan", ärjäsi suuttunut kuningas, "että talonpoikainen
kansa niin usein nostaa meteliä, koska heillä on tämmöisiä esikuvia.
Tämä siis on palkintoni kaikista huolistani sekä vaivoistani. Te
haluaisitte varmaan, että minua iskettäisiin kirveen terällä päähän,
vaikkei kukaan uskalla tarttua kirvesvarteen! Te sanotte tahtovanne
minua teidän kuninkaaksenne ja herraksenne, vaan kuitenkin asetatte
pipit ja papit ynnä muun paavin karjan minua ylemmäksi. Parasta onkin,
että luovun hallituksesta ja lähden pois koko maasta. Valitkaa
itsellenne kenen haluatte sijaan." Näin puhuen hyrskähti Kustaa kovaan
itkuun, nousi sitten äkkiä ja läksi ulos salista.

Valtiopäivämiehet jäivät hämmästyksissään seisomaan. Sen jokainen
ymmärsi, että Kustaan luopuminen rohkaisisi Ruotsin ulkovihollisia,
vieläpä lisäksi epäilemättä sytyttäisi sisällisen eripuraisuuden.
Kuitenkin kesti kokonaista kolme päivää, ennenkuin papisto ja
vastahakoinen aatelispuolue taipui. Viimeinpä talonpojat ja porvarit
uhkasivat tappavansa kaikki niskoittelevat herrat, jollei sovintoa
kuninkaan kanssa kohta saataisi aikaan. Kustaan luo lähetettiin
lähettiläät anomaan, että hän peruuttaisi sanansa. Ensi aluksi hän ei
tahtonut ottaa heitä kuullaksensa. Vasta kolmannen lähetyskunnan, joka
nöyrästi polvillaan ja kyynelsilmin häntä rukoili, onnistui saada
kuninkaan mieli taivutetuksi.

Valtiopäiväpäätös tehtiin nyt aivan kuninkaan mielen mukaan. Piispoilta
piti heidän asuntolinnansa otettaman pois ja saatavat vähennettämän,
etteivät enää, niinkuin monesti ennen, voisi tehdä vastarintaa
kuninkaalle. Samoin myös oli tuomiokapituleille, kirkoille sekä
luostareille sen verta tuloja jätettävä, minkä he välttämättömästi
tarvitsivat. Kaikki Kaarle Knuutinpojan aikuiset kirkolle lahjoitetut
tilat saisivat lahjoittajien perilliset ottaa takaisin taikka, jos ne
olivat myödyt tai pantatut, lunastaa. Yllämainittua aikaa vanhemmat
lahjoitukset sitä vastoin oli kruunu perivä. Sakot kirkkolain
rikkomisesta piti tästä lähtien tulla kuninkaalle eikä piispoille.
Pappien riita-asioita ja rikoksia ei annettu enää piispojen
tuomioistuimen ratkaistavaksi, vaan tavallisiin käräjiin. Pappien
virkaanasettaminen sekä eroittaminen huonon käytöksen tähden oli oleva
kuninkaan vallassa. Viimeiseksi vielä säädettiin, ettei kukaan saisi
estää Jumalan puhtaan sanan saarnaamista.



3. Vesteroosin päätöksen toimeenpano Suomessa.


Näitä päätöksiä Kustaa rupesi heti panemaan toimeen. Suomessa näkyy
kuitenkin kirkon omaisuuden ryöstö tapahtuneen varovaisemmin ja osaksi
myöhemmin kuin Ruotsissa. Kuusiston linna, Turun piispojen vanha
turvapaikka, purettiin tosin raunioiksi jo v. 1528 ja siihen kuuluvat
maatilat otettiin kruunun omaksi. Mutta muut maatilansa sekä saatavansa
sai piispa pitää sillä ehdolla, että hän kruunulle vuotuisesti
suorittaisi 3,000 markkaa sen aikuista rahaa. Samaten myös
tuomiokapitulin jäsenille jätettiin heidän maansa ja tulonsa vuosiveroa
vastaan. Kirkoista ensi aluksi vietiin vain liiat kellot Lybeckin velan
maksuun. Kaupunkien kellot otettiin jo v. 1532, vaan maaseurakunnat
saivat pitää omansa vielä kaksi vuotta kauemmin. Ruotsissa näet oli
kellojen oton johdosta noussut vaarallinen talonpoikaiskapina, jonka
kuningas pelkäsi ehkä myös leviävän Suomen puolelle. Enimmät kulta- ja
hopea-astiat pysyivät vieläkin kauemmin Suomen kirkkojen hallussa.
Vasta v. 1547 korjasi Kastelholman linnanvouti kuninkaan käskystä
Ahvenanmaan kirkkojen koristukset. Turun ja Raseporin lääneissä
tapahtui lopullinen ryöstö vasta v. 1558, ja tästä runsaasta saaliista
saattoi päättää, että kirkot olivat luultavasti säilyneet siihen saakka
jokseenkin koskematta. Muista lääneistä ei meillä ole tietoja. Kirkon
maatilukset sitä vastoin näyttävät heti tulleen otetuiksi.

Pahimmin ja ensiksi kaikista paljastettiin luostarit. Turun luostari
paloi v. 1537, jonka jälkeen sen raunioiden tiilit vietiin linnan
muurien korjausta varten. Munkit määrättiin, sitä myöten kuin
tilaisuutta sattui, maapitäjiin kirkkoherroiksi. Rauman luostarin
asukkaat ajettiin seuraavana vuonna väkipakolla pois asunnoistaan.
Silloin näet oli enin osa kaupunkia palanut, ja luostarin rakennus
tiluksineen annettiin seurakunnan kirkkoherralle pappilaksi.
Viipurinkin molemmat luostarit olivat jo v. 1541 aivan autioina.
Silloin kuningas salli porvarien käyttää toista niistä tavara-aittana:
se oli nykyinen suomalainen kirkko. Toinen purettiin, ja tiileillä
korjattiin kaupungin muuria. Kökarista ei ole meillä tietoa. Ainoastaan
Naantalin luostari sai vielä melkein vuosisadan loppuun viettää kituvaa
elämää. Muutamat vanhat nunnat sekä munkit, jotka olivat kykenemättömät
itseänsä elättämään, saivat siellä elää nytkytellä edelleen. Kaikesta
muinaisesta rikkaudesta ei kuitenkaan ollut jäljellä muuta kuin
kruununtalo, jonka maalla luostari seisoi.

Kruunun kera, joka tällä tavoin omisti itselleen enimmän osan kirkon
säästöaarteita, alkoivat kohta alamaisetkin ahkerasti kilpailla.
Jokainen, kellä oli vähintäkin oikeutta tai oikeuden varjoa, tuli
osaansa saaliista vaatimaan. Mikä otti niityn, mikä kalaveden, mikä
koko talon; porvareille kaupunkikartanot varsinkin kelpasivat. Moni
anasti myöskin vain oman halun nojalla, ilman mitään oikeutta. Samaten
lakattiin monin paikoin kirkon ja pappien saatavia maksamasta. Etenkin
Suomessa oli talonpoikien parissa se luulo tullut hyvin yleiseksi,
ettei enää ollenkaan tarvittaisi pappismaksuja eikä pappeja. Vielä
enemmän oli aatelisto vapautunut tästä velvollisuudestaan. Moni heistä
ei maksanut moniin vuosikausiin yhtäkään äyriä. Kuninkaan täytyi pian
lähettää kirjeitä, joissa hän kielsi kirkon omaisuuteen koskemasta,
jollei perintöoikeus ollut laillisissa käräjissä selvään todistettu ja
tuomio sen lisäksi saanut hänen omaa vahvistustansa. Niinpä hän useat
kerrat julisti ankaria käskyjä pappien saatavien maksusta. Mutta juuri
näiden kuninkaallisten kirjeiden paljous näyttää, kuinka vähän ne
vaikuttivat. Kustaan oli käynyt, niinkuin noidan sadussa: hän oli
nostattanut haltijat esille, mutta ei kyennyt pitämään heitä kurissa.

Niin perinpohjainen oli kirkon omaisuuden ryöstö, että meille tuskin on
säilynyt mitään kirkkojemme koristuksista katolis-ajalta. Kalliit
astiat sulatettiin melkein kaikki ja lyötiin rahaksi. Messupukujen
kulta- ja hopeakoristeet lienevät saaneen saman kohtalon. Itse
rakennuksistakin, niinkuin olemme luostarien kohtalosta nähneet, moni
purettiin. Messukirjoista sitä vastoin ovat useimmat, jos kohta
huonossa asussa, säilyneet kummallisella tavalla. Niiden pärmänahkaisia
lehtiä näet käytettiin kuninkaan voutien sekä muiden virkamiesten
tilikirjojen kansiksi ja säilytettiin sitten valtakunnan arkistossa.



4. Katolisten kirkonmenojen poistaminen Suomesta.


Piispana Turussa oli tänä aikana _Martti Skytte_, vihitty virkaansa v.
1528 yhdessä useampien ruotsalaisten piispojen kanssa. Vasta nyt,
Vesteroosin valtiopäivien jälkeen, Kustaa kuningas uskalsi sallia
edellisinä vuosina tyhjäksi jääneitten piispansijojen täyttämisen.
Tähän asti oli hän sitä estänyt, syystä että hän pelkäsi sitä suurempaa
vastarintaa tuumillensa, mitä enemmän olisi piispoja. Nytkin hän
vastoin vanhaa tapaa itse valitsi uudet hiippakuntien kaitsijat.

Suomen hiippakunnan suhteen saattaa hänen vaalinsa näyttää vähän
kummalliselta. Sillä uusi piispa oli munkki, ja hän kuului
dominikaaniveljeskuntaan, joka kaikkina aikoina on kaikkein kiivaimmin
ja voimallisimmin puolustanut katolisen kirkon uskontoa uusia oppeja
vastaan. Vieläpä oli Martti Skyttellä pelättävä valtakin, koska hän
ylikaitsijana hallitsi kaikkia dominikaaniluostareita Ruotsin
valtakunnassa sekä myös Norjassa ja Tanskassakin sen lisäksi. Mutta
kuningas, joka tunsi miehensä perinpohjin, oli vaalinsa kuitenkin hyvin
viisaasti tehnyt. Skytte oli juuri semmoinen mies, minkälaiseksi Kustaa
kirkonpaimenensa tahtoi. Hän oli hiljainen ja hyvänsävyinen
mielenlaadultaan. Turhaa oli siis pelätä, että hän vastustaisi uusia
muutoksia. Toiselta puolen oli myös hänen hiljaisuutensa parhaana
takeena siitä, ettei hän ehkä, niinkuin muutamat piispat Ruotsissa,
olisi liian innokas puhdistaja.

Itse opin ja menojen muutosten suhteen näet Kustaa kuningas vielä kauan
aikaa edelleen noudatti suurta varovaisuutta. Uudet piispat vihittiin
aivan katolisella tavalla. Ottipa vihkijä, Strengnäsin piispa Pietari,
heiltä sen juhlallisen lupauksenkin, että he perästäpäin, niinpian kuin
mahdollista, hankkisivat itselleen paavin vahvistuksen.

Melkein yhtä varovaiset olivat myös vielä v. 1529 pidetyn _Örebron_
pappiskokouksen päätökset. Lutherin nimeä ei uskallettu sielläkään
mainita. Kirkonmenoihin niinikään ei koskettu yhtään, paitsi että
muutamat pikkupyhät poistettiin. Kuitenkin on tämä kokous
kirkkohistoriassamme sangen merkillinen sen johdosta, että sen
päätökset valmistivat vastaista kirkonpuhdistusta. Useista katolisen
kirkon menoista näet annettiin jo tässä tilaisuudessa protestanttisen
opin mukainen selitys. Kuvien esim. sanottiin olevan kirkonseinillä
Kristuksen sekä pyhien miesten muistona eikä sitä varten, että kansa
niitä kumartaisi. Vihkivesi ei pese pois syntiä, vaan tuo ainoastaan
kasteen mieleen. Toivioretket ovat tehtävät hyvien saarnaajien
kuulemista varten, eikä synninaneen ansaitsemisen toivossa j.n.e. Näitä
selityksiä piti pappien lukea kansalle kaikissa kirkoissa ja muutenkin
saarnata ainoastaan Jumalan puhdasta sanaa, viran menettämisen uhalla.
Mutta siksi että papit sekä papiksi aikovat itsekin saisivat tiedon
Jumalan puhtaasta sanasta, oli tästä lähtien kaikissa kouluissa sekä
tuomiokirkoissa joka päivä pidettävä luento pyhästä raamatusta.

Luterilaiset saarnaajat, joita kuningas tämän päätöksen mukaan lähetti
jokaiseen hiippakuntaan, otettiin monin paikoin sangen huonosti
vastaan. Papit sekä kouluteinit ajoivat heidät kivillä ja kangilla
pakoon. Turussa ei tiedetä tämmöisiä vallattomuuksia tapahtuneen.
Luultavasti esti sen Skytte piispa, vaikka kyllä, niinkuin hän
kirjeessä kuninkaalle ilmoittaa, sielläkin "uusi oppi oli outo ja
vastahakoinen" useimmille kanungeille.

Vuodesta 1540 alkaen käytiin Suomessa vihdoin vanhojen menojenkin
kimppuun. Pari vuotta ennen oli kuninkaan hoviin tullut saksalainen
pappi nimeltä _Yrjö Norman_, jolla oli Lutherin ja Melanchtonin
suosituskirjeet matkassaan. Oikeastaan oli hän lähetetty Kustaan
vanhimman pojan opettajaksi, mutta pian hän oli siinä määrin osannut
taivuttaa puoleensa kuninkaan suosion, että hänet määrättiin kaikkien
kirkko-asioiden ylimmäiseksi kaitsijaksi Ruotsin valtakunnassa. Siinä
toimessa hän heti ryhtyi repimään juurineen viimeisetkin paavilaiset
rikkaruohot ja muodostamaan Ruotsin valtakunnan kirkkoa samanlaiseksi
kuin hän kotimaassaan Saksassa oli sen nähnyt. Nyt hylättiin kuolevien
voiteleminen pyhällä öljyllä. Nyt kiellettiin pyhien miesten
rukoileminen, vihkiveden käyttäminen ja palmujen vihkiminen ynnä monta
muuta tämmöistä menoa. Nyt myös useimmat korkeat katoliset pappisvirat
poistettiin, sitä myöten kuin niiden viimeiset pitäjät kuolivat.
Loukasmessut, joita kuolleiden sielujen puolesta pidettiin, olivat
enimmäksi osaksi jo aikaa sitten vaienneet, koska niitä varten
lahjoitetut varat olivat ryöstetyt; nytpä ne kokonaan kiellettiin.
Ehtoollisessa ruvettiin antamaan maallikoille kalkkia.

Näitäkään kuninkaan käskemiä muutoksia ei Skytte estänyt. Mutta
luultavasti ei hän, joka sydämensä pohjasta vielä lienee ollut
puolikatolinen, kuitenkaan voinut kokonaan salata mielipahaansa, sillä
viime vuosina hän nähtävästi menetti kuninkaan suosion. Ottipa tämä
viimein v. 1545 häneltä pois kaikki virkatilat ynnä kymmenysveron,
mitkä hän siihen asti vielä oli saanut pitää. Syyksi sanottiin, että
piispa ei ollut tarkoin suorittanut sovittua vuosimaksua. Skytten
täytyi nyt tyytyä 16:een tilaan, jotka Kustaa hänelle elatukseksi
määräsi, ynnä vapaaehtoisiin lahjoihin, joita hän saattoi
kirkkoherroilta saada.

Pahoillamielin ja väsyneenä Skytte pari vuotta myöhemmin heitti
virkatoimensa nuoremman apulaisen tehtäviksi. Parin vuoden kuluttua hän
jouluk. 30 p. 1550 otti elämästäkin eron ja nukkui kuolemaan.



5. Suomalaisen kirjallisuuden alku.


Niinkuin olemme nähneet, oli hiljaisen Martti Skytten pääasiallisena
ansiona uskonpuhdistuksen suhteen se, ettei hän sitä estänyt. Yksi
hänen tekonsa on kuitenkin vielä mainittava, jolla hän välillisesti
suuresti edisti tätä tointa. Hän näet käytti osan hänelle annetuista
melkoisista piispan tuloistaan kustantaakseen hyväavuisten nuorukaisten
oleskelua ulkomaan yliopistoissa. Tiedetään kahdeksasta nuorukaisesta,
jotka tällä lailla hänen avullansa valmistuivat taitaviksi isänmaan
palvelijoiksi. Heidän joukossaan on _Mikael Agricolan_ nimi ja toiminta
kaikkia muita kuuluisampi ja siunatumpi.

Agricola oli köyhän kalastajan poika, syntynyt 1510 t. 1512 Särkilahden
kartanon tiluksilla Pernajan pitäjässä Uudellamaalla. Ensimäisen
oppinsa hän sai Viipurin koulussa, jonka oppinut rehtori, muuttaessaan
suomalaiseen virkaan Turkuun, taisi viedä tämän oppilaan mukanansa. Jo
aikaiseen huomasi piispa Skyttekin nuoren Agricolan avut ja otti hänet
sihteerikseen, lähettipä hänet myöhemmin v. 1535 Wittenbergin mainioon
yliopistoon. Neljän vuoden kuluttua palasi Agricola sieltä maisterina
ja Lutherin sekä Melanchtonin hyvillä todistuskirjeillä varustettuna.
Kohta paikalla annettiin hänelle nyt rehtorinvirka Turun koulussa, jota
hän suurella taidollansa piti edelleen hyvässä kunnossa ja maineessa,
jota vastoin tänä aikana kaikki muut Ruotsin valtakunnan koulut olivat
aivan rappiolle joutuneet. Varsinaisten virantoimituksiensa ohessa hän
myös autteli Skytteä piispankäräjien pidossa, saarnaten ja selittäen
näissä tilaisuuksissa uutta oppia kansalle. Skytten viimeisinä aikoina,
vuodesta 1548 alkaen, uskottiin piispanviran toimitus Agricolalle
kokonaan; vieläpä piispan kuoltuakin sai hän jonkun aikaa jatkaa tätä
työtä. Kustaa kuningas näet tässäkin tapauksessa piti viisaimpana antaa
piispan sijan olla muutamia vuosia tyhjänä, että kansa täten
vieraantuisi pitämästä piispoja välttämättöminä. Vasta v. 1554 kuningas
täytti jälleen tämän tyhjän aukon Suomen kirkossa, samalla kuitenkin
piispanvallan vähennykseksi jakaen maamme kahteen hiippakuntaan. Turun
hiipan hän antoi nyt Agricolalle; uudessa Viipurin hiippakunnassa,
johon kuului Karjala, Savo, Uudenmaan itäpuoli ynnä Hämeen
pohjoisseudut, tuli _Paavali Juusten_, toinen Skytten kasvateista,
ensimäiseksi piispaksi. Näitä molempia virkaan vihittäessä ei enää
käytetty katolisia menoja; he ovat siis ensimäiset evankeliset piispat
meidän maassamme.

Kauan aikaa ennen oli jo Agricola käsittänyt, että ainoa varman
puhdistetun opin vahvistuskeino oli Jumalan sanan kääntäminen kansan
kielelle. Raamatun suomennos oli sitä tarpeellisempi, koska koulun
jouduttua rappiolle suuri osa Suomen papistoakaan ei osannut lukea sitä
alkukielellä eikä myöskään käyttää aikaisemmin julaistua ruotsalaista
käännöstä. Tähän tärkeään työhön oli Agricola jo Wittenbergissä
ryhtynyt, mutta se valmistui häneltä vasta v. 1543, eikä ilmestynyt
painosta ennenkuin v. 1548. Sitä ennen oli kuitenkin Agricola jo
toimittanut painosta _Aapiskirjan, Katkismuksen sekä Rukouskirjan_,
joka viimeksimainittu paitsi itse rukouksia myös sisälsi koko joukon
muita aineita, esim. almanakan, suomennettuja kappaleita raamatusta
sekä kirkkoisäin teoksista y.m. Uuden Testamentin suomennoksen perästä
Agricola vielä toimitti suomeksi _Käsikirjan, Messukirjan, Davidin
psaltarin_, jonka runopukuinen esipuhe sisälsi tietoja suomalaisten
muinaisista jumalista, ynnä valittuja kappaleita _Profeetoista_.
Useimmat näistä kirjoista, paitsi ehkä Uutta Testamenttia ja Psaltaria,
kustansi Agricola omilla vähillä varoillaan.

Kuinka suuri vaiva hänellä mahtoi olla kirjallisista toimistaan, sitä
on meidän nykyisten suomalaisten mahdoton edes käsittää. On muistettava
näet, että suomenkieltä ei ollut ennen ikänä vielä käytetty kirkoissa
eikä kirjoituksissa. Eipä oltu kieltämme juuri suullisestikaan viljelty
uskonnollisissa aineissa, koska sekä jumalanpalvelus että opetus
kouluissa kävi kokonaan latinankielellä. Ensimäisen yrittäjän piti siis
sekä määrätä suomenkielelle oikeinkirjoitussäännöt että lisäksi keksiä
joukottain uusia sanoja. Edellisen suhteen täytyy meidän tunnustaa,
että Agricolan kirjat ovat varsin vaillinaisia; oikeinkirjoitus niissä
heiluu sinne tänne; samat sanat kirjoitetaan usein samalla sivulla
kahdella, kolmella eri tavalla. Mutta eipä ollut siihen aikaan ruotsin
eikä saksankaan oikeinkirjoituksen laita yhtään säännöllisempi. Mitä
taas sanojen keksimiseen ja ylimalkain kääntämiseen tulee, niin ne ovat
erinomaisella taidolla tehdyt. Verratkaamme suomennoksia ja sata vuotta
myöhemmin ilmestynyttä koko raamatun käännöstä, niin näemme, että
muutokset eivät ole kovin suuret.

Nykyisestä kirjakielestämme Agricolan kieli kuitenkin monin kohdin
eriää. Hän oli näet, niinkuin itse sanoo, parhaasta päästä käyttänyt
Varsinais-Suomen murretta, joka on ja silloin vieläkin enemmän oli
vironkielen kaltainen sekä sanoiltaan että lyhyiltä, katkaistuilta
päätteiltään. Syyksi siihen hän ilmoittaa sen, että koska "Soomenmaa"
ikäänkuin on koko Suomen äiti, ollen suomalaisen kristityn seurakunnan
ensimäisenä pesänä ja piispan istuimena, niin piti sen murteen myös
saada kunniasija. Mutta muidenkin maakuntien murteista hän sanoo
tarpeen mukaan ottaneensa puheenparsia ja sanoja. Silminnähtävästi on
hänen suomennostensa kieli sekoitettu Turun ja Viipurin murteesta.
Pieni näyte siitä miellyttänee varmaan lukijoita.

    Coska Phariseuset sen neit, sanoit he henen opetuslapsillens: Mixi
    teiden Mestarin jääpi publicanein ja synneisten cansa? Coska Jesus
    sen cwli, sanoi hen heille: Ei taruitze ne, iotca teruet on
    läkerite, waan iotca sairastawat.

    Silloin Johanneksen opetuslapset käuit henen tygens ja sanoit:
    Mingetähden me ia Phariseuset nin palio paastwme, mutta sinun
    opetuslapses ei paastuua. Nin sanoi Jesus heille: Taitauatko ylghen
    poiat murehtij, nin cauuan quin ylkä on heiden cansans? Mutta ne
    peiuet tuleuat, coska ylkä heilde poisotetan, ia silloin heiden
    pite paastoman. Ei kengen paicka vanha verca wden verghan
    tilghalla; sille se paicka reueise quitengin henense pois wateesta,
    ia se aucku tule pahemaxi. Ei kengen mös pane torecta wijna wanhoin
    leilein, muutoin leilit pacahtauat.

    Ja catzo, yxi waimo, ioca caxitoistakymmende wuotta oli punaist
    tauti sairastanut, hen käui henen tacanans, rupeis henen vatens
    leepesen. Sille hen oli sanonut itzellens: Jos mine waiuoin rupen
    henen vateens, niin mine tulen teruxi. Mutta nin Jesus kiensi
    henens ia näki henen ia sanoi: ole hyues turuas, tytteren j.n.e.

Agricolan jälkiä rupesivat pian useammat muutkin kirjoittajat astumaan.
Hänen virkaveljensä Juusten toimitti taas uuden katkismuksen ja
messukirjan. Paitsi sitä on hän latinankielellä kirjoittanut sangen
tärkeän teoksen, nimittäin ensimäisen Suomenmaan historian.
Kirkkoveisuuta varten, joka Agricolan aikana vielä oli pysynyt melkein
kokonaan latinaisena, sepitti _Jaakko Suomalainen_ (Turun koulun
rehtori, k. 1588) ensimäisen suomalaisen virsikirjan, jonka sitten
Maskun kirkkoherra _Hemming_ (k. 1620) myöhemmin lisäsi uusilla
virsillä. Enin osa vanhan virsikirjamme virsiä on heidän työtään,
aivan muuttumatonna niinkuin ne heidän käsistään läksivät. Merkillistä
on varsinkin, että Hemming virsissään hyvin usein viljeli
kansanrunoistamme otettua alkusointua sekä kertoa koristuksena.

Ulottuipa Agricolan alottama kirjallinen työ myös kirkollista alaa
kauemmaksikin. Tästä ajasta alkaen nähdään joskus, vaikka vielä hyvin
harvoin, kuninkaallisia kirjeitä toimitettavan suomenkielellä; aivan
ensimäinen oli kirjoitettu Savonlinnan läänin asukkaille v. 1555.
Aikaisemmin jo, samaan aikaan kuin Uuden Testamentin käännös ilmestyi,
oli Tukholman suomalaisen seurakunnan pappi, herra _Martti_ suomentanut
koko Kristoffer kuninkaan Maanlain. Uuden, paremman suomennoksen samasta
laista toimitti seuraavan vuosisadan alussa _Ljungo Tuomaanpoika_,
Kalajoen kirkkoherra. Edellinen ei kuitenkaan tullut painetuksi ja
jälkimäisestäkin painettiin vain pari arkkia. Valtiovarat kuluivat
silloin alinomaisiin sotiin, niin ettei riittänyt tämmöisiin
tarpeisiin.

Samassa kun suomenkieli kirkossa pääsi valtaan, yritti se siis
virallisellakin alalla astua ruotsin sijaan. Luultavaa on, että tämäkin
muutos olisi saatu toimeen, jos vaan Suomen miehissä olisi ollut
enemmän intoa. Mutta vanha tottumus ruotsinkielen valtaan näissä
asioissa vaikutti sen, ettei päästy yrittämistä edemmäksi. Parempaa
valppautta sitä vastoin osoittivat meikäläiset, kun ruotsinkieli uhkasi
tunkeutua kirkollisellekin alalle. Agricolan jälkeläiseksi oli näet
Kustaa kuningas, joka viime aikoinaan kohteli suomalaisia epäluulolla,
asettanut ruotsalaisen miehen, nimeltä _Pietari Folling_. Tällä, niin
Juusten aikakirjassaan kertoo, oli aikomuksena jälleen hävittää
jumalanpalveluksesta suomenkieli, jota hän ei osannut, ja panna oma
kielensä sijaan. Mutta Suomen miehet tekivät hänelle lujaa vastarintaa,
jopa onnistui heidän muutamien vuosien perästä saada tuo vihattu piispa
virasta eroitetuksi ja Juusten asetetuksi hänen sijaansa.



6. Uskonpuhdistuksen vaikutus.


Suurimpia syitä Suomen kansalle kiittää Luojaa armollisesta
johdatuksesta on se, että me jo näin aikaiseen saimme omistaa
itsellemme kristinuskon puhtaimman muodon. Ainoastaan niiden kansojen
parissa, jotka luopuivat vanhasta, ihmislisäyksillä saastutetusta
uskonnosta, on näet sivistys ja valistus voinut tulla koko kansan, niin
alhaisten kuin ylhäistenkin omaksi. Jumalan puhtaan sanan tunteminen
vaikutti myös osaltaan sen, että kaikki tavat paranivat ja jalostuivat
näiden kansojen parissa. Katolinen usko ei ollut voinut vähääkään
hävittää vanhaa taikauskoa. Samoja loitsurunoja kuin ennenkin
käytettiin yhä edelleen tauteja sekä muita tapaturmia vastaan. Ukon ja
muiden jumalien sijaan oli vain pantu Kristuksen, Maarian sekä pyhäin
miesten nimet. Maariaa esiin. kutsuttiin avuksi lapsensynnytystuskissa.
Pyhä Yrjänä eli Jyry oli jälkimäisen nimensä tähden, joka muistutti
Ukkoa, tullut karjan suojelijaksi. Pyhällä Olavilla näkyy olleen
tekemistä viljan menestyksen ja Pyhällä Katrinalla lampaitten terveyden
kanssa. Pyhät miehet ylimalkaan olivat saaneet entisten maahisten eli
kotihaltiain arvon ja toimet. Kaikkia näitä palveltiin senvuoksi ja
heidän päiviänsä vietettiin suurella juhlallisuudella. Sanalla sanoen
vanha pakanallinen usko oli kansassa katolisella aikakaudella melkein
muuttumatonna pysynyt; ainoastaan nimet olivat osittain tulleet
toisiksi. Kauan, paikoittain meidän aikoihin asti, se on tunnustettava,
oli uudellakin uskolla taistelemista, ennenkuin se sai nämät jäännökset
oikein perinpohjin poistetuiksi.

Ulottuipa meillä uskonpuhdistuksen siunaus vielä paljoa ulommaksikin.
Uskonpuhdistushan laski alun meidän kielemme viljelykselle ja sillä
koroitti sen arvon raakojen nurkkakielien yli, jotka ovat tuomitut
sivistyksen levitessä häviämään. Tämä viljelys, vaikka se kauan aikaa
melkein yksistään pysyi kirkon rajoissa, valmisti kuitenkin kieltämme
siten, että me nyt voimme käyttää sitä valtakielenämme kaikissa
asioissa. Jollei suomea silloin olisi ruvettu kirkoissa käyttämään,
niin ei nykyään voisi olla puhettakaan suomalaisesta kansallisuudesta.
Enin osa kansaamme olisi sulautunut yhteen ruotsalaisten kanssa;
ainoastaan korpien ja rämeitten takana olisivat siellä täällä jotkut
raa'at mökkiläiset pitäneet sen omanansa.

Vielä aikaisemmin olisivat uskonpuhdistuksen siunaustatuottavat
vaikutukset alkaneet meillä ilmaantua, jollei Kustaa kuninkaan ahneus
olisi ollut haittana. Muissa maissa, joissa puhdistettu oppi pääsi
valtaan, käytettiin runsas osa ryöstettyjä kirkonvaroja vanhojen
koulujen ja yliopistojen ylläpitoon, vieläpä uusienkin perustamiseen.
Mutta Ruotsin valtakunnassa kävi toisin. Kustaa Vaasa ei näyttänyt
pitäneen kouluista suurta lukua. Hän antoi Sten Sture vanhemman
perustaman yliopiston Upsalassa jälleen hävitä ja jätti sangen niukasti
varoja kouluille. Niihin ei siis voitu saada kunnon opettajia. Kun
samoihin aikoihin myös papinpalkkoja vähennettiin ja papinarvoa
ylimalkaan halvennettiin, niin oli siitä myös seurauksena, että
rikkaammat, korkeammat säädyt eivät enää, niinkuin muinoin, lähettäneet
poikiansa kouluihin. Oppilaat olivat kaikki köyhiä talonpoikien tai
porvarien lapsia, joilla ei ollut varaa pitkittää opintojansa
ulkomailla. Tapahtui myös yhtenään, että kuningas tai hänen
virkamiehensä väkisen ottivat nuoria teinejä kesken koulunkäyntiä
kirjureikseen, josta syystä eivät alhaisemmatkaan vanhemmat mielellään
tahtoneet lähettää lapsiansa niin turvattomalle, epätietoiselle tielle.
Uskonpuhdistuksen ensimäisinä aikoina joutui siis korkeampi oppi niin
Suomessa kuin Ruotsissakin sangen rappiolle.



7. Kreivisota.


Vaikka Kustaa Vaasan oli onnistunut karkoittaa tanskalaiset maasta,
eipä hän kuitenkaan vielä saanut moneen aikaan elää täydessä rauhassa.
Ei pelko ulkomaalaisista vihollisista lakannut silloinkaan, kun
Kristiern Tyranni viimein v. 1532, niinkuin ennen on kerrottu, joutui
Tanskan kuninkaan Fredrik I:n vangiksi. Kohta sen jälkeen näet syttyi
taas ankara sota Kustaan ja hänen entisen liittolaisensa, Lybeckin
kaupungin välillä. Heidän välinsä oli jo kauan aikaa ollut rikonnainen.
Ruotsin kuningas valitti, että he kaikellaisilla tyhjillä syillä olivat
ylen määrin koroittaneet heille maksettavaa velkaa. Lybeckiläiset
puolestaan olivat vihoissaan siitä, että Ruotsissa vasten sovintoa
sallittiin hollantilaisten juuri silloin alkaa kaupankäyntiä
Itämerellä. Olipa Lybeckissä juuri näinä aikoina kaksi kunnianhimoista,
alhaissäätyistä miestä päässyt ylimpään valtaan. Ne olivat seppä
_Markus Meyer_ ja kankuri _Yrjö Wullenweber_, jotka kaupungin alhaisen
kansan avulla olivat kumonneet entisen rikasten sukujen vallan ja
ruvenneet edellinen pormestariksi, jälkimäinen raatimieheksi. Nämät
miehet kiihoittivat lybeckiläisten muutenkin jo liiallista röyhkeyttä.
Jollei Ruotsin ja Tanskan[1] kuninkaat, sanoivat he, jotka meidän
avullamme ovat päässeet valtaan, tahdo tehdä meille mieliksi, niin
voimmehan heidän kruununsa antaa jälleen Kristiernille takaisin. He
kokosivat siis suuren sotavoiman ja määräsivät ylipäälliköksi
_Oldenburgin kreivin_,[2] joka oli Kristiernin sukulainen, ynnä oman
pormestarinsa Meyerin.

He toivoivat kumpaisessakin valtakunnassa saavansa puolustajia.
Suomessa he olivat salaisen kirjevaihdon panneet alulle _Juhanan, Hoyan
kreivin_ kanssa, jonka hallussa oli Viipurin, Savonlinnan sekä Kokemäen
linnat alustoineen. Tämä oli saanut Kustaa Vaasan sisaren puolisokseen
ynnä mainitut suuret läänitykset. Sittenkään ei se voinut kiinnittää
röyhkeän saksalaisen uskollisuutta. Hän oli v. 1529 kuninkaan käskystä
käynyt lybeckiläisten puheilla velan maksamisen johdosta ja ollut liian
myöntyväinen sovinnon teossa. He olivat saaneet mielin määrin määrätä
velan summan sekä muut ehtonsa. Sovinnon oli kreivi kunniasanallaan
taannut. Sittenpä, kun ei kuningas tahtonut hänen antamiinsa ehtoihin
tyytyä, Hoyan kreivi suuttui ja rupesi Lybeckin puolelle. Kustaan
käskystä, joka näistä salavehkeistä oli saanut tiedon, vartioi _Eerikki
Fleming_ valppaasti kaikkia kreivin tekoja; se luultavasti esti häntä
Suomessa julkista sotaa alottamasta. Hän purjehti siis v. 1534 pois
Viipurista. Fleming, joka häntä ajoi takaa, saavutti hänet ja hävitti
laivat Räävelin edustalla. Mutta kreivi oli päässyt maalle,
eikä Räävelin raati tahtonut luovuttaa häntä Flemingin käsiin.
Pakolainen pääsi siis onnellisesti Lybeckiin, missä hän pääsi yhden
armeijanosaston päälliköksi. Hänen linnansa Suomessa valloitti Fleming
yhdessä vanhan sotatoverinsa Niilo Grabben kanssa lyhyen piirityksen
perästä.

Tanskassa sitä vastoin Lybeckin apulaisten vehkeet näkyivät paljoa
paremmin onnistuvan. Molemmat isoimmat kaupungit, Kööpenhamina
ja Malmö, ilmoittivat heti julkisesti pitävänsä lybeckiläisten
puolta. Niinikään myös talonpoikainen kansa sekä saarilla että
Ruotsin puoleisissa mannermaakunnissa nousi aseisiin, polttaen
aateliskartanoita, murhaten aatelisperheitä ja vaatien takaisin
Kristierniä, joka oli koettanut vapauttaa heitä orjuudesta. Mutta
Kustaa Vaasan voimallisella avulla nuori Tanskan kuningas Kristian
III (Fredrik 1 oli kuollut 1533) sai kuitenkin sekä sisäiset että
ulkomaiset vihollisensa kukistetuiksi. Ensiksi Ruotsin sotavoima
vangitsi Meyerin ja karkoitti Hoyan kreivin, jotka Skoonessa komensivat
vihollisen väkeä. Seuraavana vuonna 1535 suomalainen Eerikki Fleming,
joka oli asetettu Ruotsin laivaston päälliköksi, sai loistavan voiton
_Bornholman_ kohdalla. Sopimattoman tuulen vuoksi lybeckiläiset lyhyen
vastarinnan perästä alkoivat painua Juutinraumalle päin. Mutta Fleming
ei heitä niin helpolla päästänyt. Hän ajoi takaa amiraalilaivallaan,
joka oli nimeltään Iso Kraveli, huolimatta siitä, että ensin hänen
tanskalaiset ja preussiläiset liittolaisensa ja vihdoin myös melkein
kaikki hänen omatkin laivansa jäivät hänestä jäljelle. Hän laski
vaan eteenpäin, pitäen koko ajan silmällä vihollisen amiraalilaivaa
"Mikaelia", joka pakeni hänen edestään "koukutellen", kertoo vanha
aikakirja, "niinkuin kettu kahden koiran edessä". Saavutettuaan sen
vihdoin ja upotettuaan sen pohjaan, ei hän siihenkään vielä tyytynyt.
Hän laski nyt aivan vihollislaivaston keskitse ja ampua paukutti
kaikille haaroille, kunnes lybeckiläiset peräti hajosivat pakoon.
Edemmäksipä ei nyt kyennyt Iso Kravelikaan enää heitä seuraamaan; niin
pahasti olivat sen omat mastot sekä purjeet vikaantuneet.

Myöhemmin saavutti ja hävitti kuitenkin Fleming Lybeckin laivaston
tähteet ja auttoi sitten maaväkeä Kööpenhaminan sekä Malmön
piirittämisessä. Lopun koko sodasta teki viimein voitto, jonka Kristian
III saavutti Fyenin saarella. Siinä kaatui muiden muassa Hoyan kreivi,
ja vanha ruotsalainen maapetturi, arkkipiispa Trolle sai myös
surmahaavan. Vangittu Meyer teloitettiin, ja vastoinkäymisistä
vihastunut kansa riisti Wullenweberiltä hänen virkansa. Lybeckissä
pääsivät rikkaat suvut jälleen valtaan, mutta entistä mahtavuuttaan ei
tuo ylpeä Hansa-kaupunki enää saavuttanut. Se oli ollut ja mennyt iäksi
päiväksi. Tanskan valtakunnassa myöntyivät kaikki kuuliaisesti Kristian
III:nnelle. Paha vaan, että samassa talonpoikien orjuus siinä maassa
tuli uudestaan ja entistään lujemmin vahvistetuksi.



8. Talonpoikaismetelit Ruotsissa Kustaa Vaasan aikana.


Näiden ulkomaisten hyökkäysten rinnalla häiritsivät Kustaa Vaasan
hallituksen alussa sisällisetkin metelit useamman kerran valtakunnan
rauhaa. Ruotsin talonpoikien aseisiin harjaantuminen ja sotainen luonne
oli ollut hänelle parhaana apuna vapautussodassa. Mutta sama aseisiin
harjaantuminen ja sotainen luonne tuotti hänelle myöhemmin myös monta
huolta ja vastusta. Engelbrektin ja Sturen ajoista asti olivat
talonpojat tottuneet nousemaan kuningasvaltaa vastaan, niinpian kuin se
heitä rasitti. Voitettuaan äskettäin tanskalaiset oli heissä vielä
vahvistunut luottamus omaan voimaan ja heidän ylpeytensä paisunut.
Erittäinkin olivat taalalaiset, Kustaan ensimäiset ja parhaat
sotakumppanit, tulleet röyhkeiksi ja vallattomiksi. Talonpojat eivät
muistaneet, ettei heillä nyt ollut vierasta hallitsijaa, vaan
omamaalainen, heidän itsensä valitsema kuningas, jonka etu oli yhteinen
heillekin. Milloin missäkin maakunnassa he nostivat kapinoita, niinpian
kuin joku asetus ei ollut heidän mielensä mukainen. Varsinkin puhkesi
rahvaan tyytymättömyys uskonnon muutoksesta katolisten pappien
saarnojen kiihoittamana yhä uusiin meteleihin. Sama Lybeckin velka,
jonka vuoksi Hoyan kreivi luopui uskollisuudestaan, oli esim. myös
syynä taalalaisten kolmanteen kapinaan, he kun eivät tahtoneet antaa
liikoja kirkonkellojaan velan suorittamiseksi. Vaarallisin kaikista
näistä talonpoikaiskapinoista, joka Smålannissa vv. 1542 ja 1543
syttyi, aiheutui kuitenkin aivan toisesta syystä. Sen maakunnan
talonpojat olivat etupäässä vimmastuneet aatelisherrojen ja
virkamiesten ankaran menettelyn ja vääryyden johdosta heitä kohtaan
sekä myös useammista kuninkaan asetuksista, jotka tosin tarkoittivat
hyvää, vaan väkivaltaisuudellaan häiritsivät rahvaan elämää.
Kapinoitsijoiden päällikkönä oli rikas ja taitava talonisäntä, nimeltä
_Dacke_, joka koetteli saada apua Kustaan ulkomaisiltakin vihollisilta.
Olipa hän kirjeenvaihdossa myös Kaarle V:n, Saksan keisarin ja
Kristiern Tyrannin langon, kanssa.

Tämä kapina oli viimeinen Kustaa Vaasan ajalla. Se ei ollut kyennyt
järkähyttämään kuningasvaltaa, vaan päin vastoin oli syynä siihen, että
se vielä vahvemmaksi vakaantui. V. 1540 Kustaa jo oli saanut aateliston
sekä korkeimman papiston suostumaan siihen tärkeään muutokseen Ruotsin
perustuslaissa, että kruunun valta ei enää olisi vaalinalainen, vaan
tulisi Vaasan suvun perinnöksi. Nytpä kaikki säädyt, kokoonnuttuansa v.
1544 _Vesteroosiin_, vahvistivat juhlallisesti uudestaan tämän kruunun
perintöoikeuden, jotta hallitus näinä rauhattomina aikoina tulisi
voimallisemmaksi. Samassa tilaisuudessa he jo vannoivatkin
uskollisuusvalansa Kustaan vanhimmalle pojalle, _Eerikille_.

Suomenmaa oli kaikkien näiden metelien aikana pysynyt kuuliaisena.
Sen mahtavimmat aatelismiehet olivat Kustaa kuninkaan vanhoja
sotakumppaneita ja hyviä ystäviä. Piispa Skyttessä, niinkuin olemme
nähneet, ei ollut vastarinnan nostajaa, vaikkeivät kuitenkaan kaikki
toimet olleetkaan hänelle mieleen. Suomalaiset talonpojat taas olivat
syrjäisen asemansa vuoksi ottaneet varsin vähän osaa taisteluihin
tanskalaisia vastaan ja siis vähemmän kapinoihin tottuneet, kuin heidän
säätyveljensä Ruotsin puolella. Paitsi sitä ei pääsyytä ruotsalaisen
rahvaan meteleihin, tyytymättömyyttä uskonnon muutokseen, näytä meidän
maassa olleenkaan. Katolinen usko ei ollut meidän kansamme parissa
vielä ehtinyt oikein juurtua eikä saavuttaa vanhan perintötavan
pyhyyttä. Muistakaamme, ettei Hemming piispan autuuttamisjuhlassa
uskallettu toimittaa kaikkia tavallisia temppuja "Suomen rahvaan
pikamielisen ja röyhkeän luonteen tähden". Jos talonpoikien mieli oli
vielä niin vähän katolinen katolisen uskon pesäpaikassa maassamme, niin
miten sitten mahtoi ollakaan laita muissa maakunnissa.

Dacken kapinan valtiolliset syyt olivat kuitenkin Kustaan hallituksen
loppupuolella Suomessakin sytyttämäisillään vaarallista meteliä. Oli
näet nyt entisten kahden käräjien sijasta ruvettu pitämään niitä
neljästi vuodessa, joten talonpoikien maksut olivat suuresti
enentyneet. Sillä tuomareita suurine seuroinensa oli näissä
tilaisuuksissa aina syötettävä ja juotettava rahvaan kustannuksella.
_Lapveden_ kihlakunnan talonpojat, jotka luulivat herrojen panneen
toimeen käräjien lisäyksen, lähettivät 1551 muutamia miehiä Tukholmaan
kuninkaalle asiasta valittamaan sekä samalla anomaan, että he saisivat
omiksi tarpeikseen käyttää ylijäävän käräjämuonan. Takaisin tultuansa
lähettiläät rupesivat yllyttämään kansaa, sanoen kuninkaan myöntyneen
kaikkiin heidän pyyntöihinsä. Kielsipä yksi heistä, _Maunu Nyrhi_,
säätyveljiänsä peräti veroja maksamasta ja uhkasi kirveellä voutia,
joka tuli niitä kokoamaan. Seuraavanakin vuonna, kun Henrik Horn ja
Kustaa Fincke kuninkaan puolesta tulivat asiaa tutkimaan, Nyrhi
uudestaan vakuutti kuninkaan luvanneen poistaa liiat käräjät. Herrat
silloin kääntyivät lautamiehiin, joita oli neljäkolmatta, ja kysyivät,
mitä he siihen sanoivat. Kohtapa yksi näistä, _Inki Multiainen_, nousi
ja huusi useampaan kertaan: "Emme me huoli liikoja käräjiä! Emme me
huoli liikoja käräjiä!" Herrat vaativat nyt lautakuntaa tuomitsemaan
molemmat kapinoitsijat kuolemaan; mutta kesti kauan, ennenkuin he
kehoituksillaan ja uhkauksillaan saivat lautamiehet siihen suostumaan.
Ja kun Nyrhiä sekä Multiaista ruvettiin viemään mestattavaksi, ryntäsi
kokoontunut kansa heidän päälleen ja yritti vapauttaa vangit: vaan
sotamiehiä oli tarpeeksi tätä estämään, ja tuomio täytettiin. Siitä
säikähtyneinä muut talonpojat nyt alistuivat. "Olisi ollut syytä",
kirjoittivat Horn ja Fincke kuninkaalle, "mestata vielä useampia
talonpoikia, vaan pelkäsimme, ettei rahvas sen jälkeen uskaltaisi enää
käydä kuninkaan luona valittamassa, jos kaikkia Teillä käyneitä
rangaistaisiin." Tämä viisas toimenpide, joka samalla ilmaisi sekä
ankaruutta että malttia, nähtävästi esti yleisen talonpoikaiskapinan
syttymistä Kaakkois-Suomessa. Sillä Jääskestä, Savosta, jopa
Hämeestäkin oli talonpoikia ollut läsnä Lapveden tutkintokäräjissä.
"Tahdomme nähdä", olivat he sanoneet, "mitä vapauksia lapveteläisille
suodaan, niin mekin sen mukaan asiamme järjestämme."

Tämä tapaus herätti luultavasti Kustaan mielessä epäluuloa ja pelkoa
Suomen talonpoikia kohtaan. Niinpä hän kerran kirjoitti ankarat
varoitukset nuoremmalle pojallensa Juhanalle, joka myöhemmin asettui
Suomeen asumaan. "Älä suinkaan", sanoi ukko, "ole paljon Suomen
talonpoikien seurassa, vaan varo ja vältä heitä niin paljon kuin
mahdollista! Muistathan", lisäsi hän vielä, "kuinka he, kun me
molemmat kuljimme Lohjan pitäjän kautta, huusivat ja pauhasivat
humaltuneina!" Toisen kerran taas hän käski poikansa tiedustelemaan
Savonlinnan isännältä, Finckeltä, millä mielellä senpuolen talonpojat
olisivat kuningasta kohtaan, johon Fincke vastasi heidän olevan
uskollisia. Eriskummallinen oli tämä epäluulo meidän miehiämme kohtaan,
jotka kaikista hänen alamaisistaan olivat ainoat, joita ei ollut
tarvinnut aseilla kuuliaisuuteen pakoittaa. Muistettava on kuitenkin,
että Kustaan mieli vanhoilla päivillään oli kaikin puolin tullut
synkäksi ja epäileväiseksi, niin että hän joka paikassa pelkäsi
petturuutta.



9. Veljekset Eerikki ja Iivari Fleming.


Oikein asiata punniten olisi Kustaa ukon pitänyt pikemmin kummeksia
Suomen rahvaan kärsivällisyyttä ja malttia kuin pelätä heitä liian
vallattomiksi. Olihan hän heidän alinomaisten valitustensa kautta
monasti saanut nähdä, minkä väkivallan ja sorron alaisina he olivat.
Ruotsissakaan ei aatelisherrojen ja virkamiesten käytös talonpoikia
kohtaan ollut kiitettävä; mutta Suomessa, kaukana kuninkaan silmistä,
se oli vielä paljoa pahempi. Maatilusten rajat eivät olleet silloin
vielä tarkoin mitatut eikä yhtään kartoitetut; sitä seikkaa
aatelisherrat käyttivät hyväksensä ja ryöstivät naapurina olevista
talonpoikaisista taloista milloin niittypalstoja, milloin peltosarkoja,
väittäen niiden kuuluvan heidän maihinsa. Toisin kerroin he taas
lainasivat rahaa talonpojille, joilla ei veronmaksuaikana sattunut sitä
olemaan, ja ottivat sitten koko talon omakseen, jollei velkaa ajoissa
suoritettu. Linnanisäntinä ja vouteina, jotka virat enimmäkseen olivat
aateliston käsissä, he veroa kantaessansa käyttivät tavallista
suurempia mittoja ja painoja, tai ottivat suorastaan laittomia
lisäveroja. Omia alustalaisiansakin, vaikka he niitä kokivat pitää
kruununveroista vapaina, he nylkivät ja polkivat aivan armottomasti.

Pahimmat kaikissa tässä suhteessa olivat _Fleming_-veljekset, joiden
suku tällä vuosisadalla teki nimensä kuuluisimmaksi kaikista Suomen
aatelissuvuista. Mainitut veljekset, _Eerikki_ ja _Iivari_, laskivat jo
perustuksen tälle maineelle. Lukija muistanee vielä, kuinka molemmat
urhoollisesti ottivat osaa taisteluun tanskalaisia vastaan ja kuinka
varsinkin edellinen siinä sodassa osoitti suurta sukkeluutta ja taitoa.
Heidän suurista ansioistaan olikin Kustaa kuningas heille suonut
senmukaisen palkinnon. Eerikille oli hän antanut _Raaseporin_ linnan ja
alustan, s.o. koko läntisen Uudenmaan läänitysmaaksi ynnä vielä Sauvon
pitäjän Turun läänistä sekä useampia yksityisiä taloja. Iivari oli
saanut _Kastelholman_ linnan sekä Ahvenanmaan. Edellinen oli samassa
asetettu eteläisen, jälkimäinen pohjoisen Suomen laamanniksi. Molemmat
olivat myös koroitetut valtaneuvoston säätyyn ja Eerikki sitä paitsi
saanut kuninkaan kruunausjuhlassa ritariarvon. Kun lisäämme tähän
vielä, että kumpaisellakin oli sangen suuret perintötilukset, jotka
olivat vielä suuresti karttuneet kirkontilusten ryöstön johdosta, niin
voimme saada käsityksen näiden veljesten mahtavuudesta ja rikkaudesta.
Ei ollut Suomessa siihen aikaan ketään muuta, paitsi kuninkaan lankoa,
Hoyan kreiviä, joka heistä olisi vienyt voiton.

Tavallisiakaan aatelisherroja ja virkamiehiä vastaan ei vääryyttä
kärsineen talonpojan ollut helppo saada apua oikeudesta. Sillä
tuomariviratkin olivat melkein kaikki aatelisten hallussa. Oikeutta
istui tavallisesti aatelisen väärintekijän ystävä ja juomaveikko,
usein hänen sukulaisensa; välistäpä sattui niinkin hullusti, että hänen
tuli itse tuomita oma asiansa. Ei ollut näet kielletty, että
kihlakunnantuomari saisi myös samalla alueella olla voutina tai
linnanisäntänä.[3] Eikä hän silläkään tullut jäävinalaiseksi, että
hänellä siinä kihlakunnassa oli tiluksia. Mitäpä sitten oli tehtävä,
jos Flemingit, itse lamaannit, korkeimmat oikeudenvalvojat maassa,
tekivät vääryyttä ja väkivaltaa!

Yksi keino tosin talonpoika paroilla vielä oli. "Herroillakin oli toki
vielä herransa." Aatelisten ja virkamiesten pahantekoja saatiin mennä
itse kuninkaalle valittamaan, jota tehtiinkin hyvin tiheään. Olipa
Kustaa Vaasalla luja tahto pitää sorrettujen talonpoikien puolta. Mutta
hallituksensa alussa ei hänellä siihen ollut tarpeeksi voimaa. Hänen
kirjeensä eivät usein vaikuttaneet mitään, välistäpä valittajat
joutuivat vielä pahempaan pulaan. Eerikki Fleming esim. sidotti ja
panetti kahleihin muutamia talonpoikia Raaseporin läänistä, jotka v.
1528 olivat kuninkaan luona käyneet. Hän pieksetti ja rääkkäsi heitä
niin julmasti, että muut samalla asialla käyneet koko seuraavan talven
piilivät saloissa ja korvissa, peläten häntä sekä hänen huovejansa.
Tämän johdosta Kustaa lähetti tuolle röyhkeälle herralle ankaran
nuhdekirjeen, muistuttaen, että semmoinen teko oli kuninkaan rauhavalan
rikkomista, uhaten ottaa pois häneltä läänitysmaan. Pian sen perästä
asetettiinkin todella erityinen kuninkaan vouti Raaseporin lääniin.
Mutta vähän ajan perästä sai Fleming jälleen läänitysmaansa takaisin
aivan entisillä ehdoilla. Ja laamanninviran riistämisestä niin
väkivaltaisen miehen käsistä ei ollut puhettakaan nostettu. Samana
vuonna tehtiin myös Iivari Flemingistä ynnä vielä kolmannestakin
veljestä, _Jaakkimasta_, samallaisia valituksia. Mutta hekin pääsivät
vain nuhteilla. Asianlaita oli näet se, niin Kustaa Vaasa itse yhä
valitti, että taitavista miehistä Ruotsin valtakunnassa oli varsin
suuri puute. Kuninkaan täytyi ummistaa silmänsä virkamiestensä monilta
virheiltä sentähden, ettei hänellä ollut toisia saatavana.

Taisipa tähän aikaan toinenkin syy vaikuttaa, joka esti kuningasta
kovin käsin koskemasta Flemingeihin. Ajat olivat, niinkuin olemme
nähneet, juuri niinä ja seuraavina vuosina kovin meteliset. Kustaa ei
liene tohtinut suututtaa niin mahtavia herroja, joista hänelle saattoi
olla paljon apua, joskin myös paljon vastusta. Mutta kun kruunu hänen
päässänsä oli lujemmin vakaantunut, tarttui hän asiaan ankarammalla
tavalla. V. 1537 oli hänelle jälleen valitettu Suomen aateliston ja
erittäinkin Eerikki Flemingin menettelyä. Asia koski nyt sortamistapaa,
joka edellisessä vielä jäi mainitsematta. Vanha tapa oli näet Ruotsin
valtakunnassa, että kuninkaan lähettiläitten sekä muiden hänen
asioillaan ajavien virkamiesten piti saada vapaa kyyti sekä elatus
nimismiestaloista.[4] Mutta melkein yhtä vanha oli myös se tapa, että
aatelisherrat sekä virkamiehet omillakin asioillaan kulkiessaan
vaativat samaa vapautta. Pakoittivatpa sitä paitsi usein talonpoikia
kuljettamaan heidän kauppakuormiansa rantakaupunkeihin. Nimismiehen tai
muun talonpojan taloon poiketessaan herrat ja heidän palvelijansa
huutamaan, haukkumaan. Ja jollei kohta tehty heille kaikessa mieltä
myöten, he vielä päälliseksi löivät ja pieksivät talonväkeä,
käyttääksemme Kustaa kuninkaan kirjeen sanoja, "niinkuin osto-orjia ja
virolaisia". Tästä menettelystä kuningas kirjoitti ankaran kirjeen
Suomen aatelistolle; saipa Eerikki Fleming, pahin heistä, lisäksi vielä
erinäiset nuhteensa, jotka eivät olleet leikintekoa. "Jollette lakkaa
kyyditsemisestä ja pieksemisestä nimismiestaloissa", uhkasi hän, "niin
laitan minä teille semmoisen kyydin sieltä, että naksaa ja raksaa
luissanne. Jumalan avulla pitää talonpoika parkojen saada suojaa, niin
kauan kuin minä olen teidän herranne ja kuninkaanne!" Eikä kuningas
tällä kertaa tyytynyt tyhjiin uhkauksiin. Samana vuonna jo hän peruutti
Iivari Flemingiltä Ahvenanmaan, ja v. 1540 menetti myös Eerikki Fleming
läänitysmaansa.

Nyt luulivat Kustaan ulkoviholliset saavansa tilaisuuden viekoitella
pois hänestä nämät mahtavat miehet, jotka tietysti eivät olleet aivan
hyvällä mielellä. Preussin herttua Albrekt, Ruotsin liittolainen
kreivisodassa, oli perästäpäin riitaantunut Kustaa Vaasan kanssa.
Kostoa miettien ja itsellensä vallan lisäystä toivoen, hän tähän aikaa
salaa lähetti erään miehensä, _Hannu Gerichin_, Suomeen Eerikki
Flemingin puheille. Hänen piti ehdoittaa kuningasvallan poistamista
Ruotsista, ja sen sijaan hallitus oli vasta uskottava kahden
valtaneuvoksen käsiin. Vaivastaan piti herttuan saada osa Suomenmaata.
Luultavasti olisi Fleming ylenkatseella hylännyt tämän tarjouksen;
sillä uskollisen Suomen kansan parissa ovat Flemingit tehneet nimensä
erittäin kuuluisaksi järkähtämättömällä uskollisuudellaan. Mutta eipä
kiusaus päässyt häntä likellekään, sillä Gerich saatiin jo sitä ennen
kiinni ja hän kuoli vankeudessa. Flemingin viattomuus näkyy paraiten
siitä, että epäluuloinen Kustaakin pian luopui ensihetken pelosta ja
antoi Flemingille jälleen suuria luottamuksen osoituksia. Dacken sodan
aikana näet sai Eerikki Fleming olla tärkeän Tukholman linnan isäntänä.
Myös suotiin hänelle muutamat hänen pienemmistä läänitysmaistaan
takaisin. Vuonna 1548 kuolivat sekä Eerikki että Iivari Fleming sekä
myös Niilo Grabbe, kolmas vapautussodan sankareista.

Me olemme nähneet, että Kustaa Vaasa hallituksensa loppupuolella
voimallisella kädellä piti mahtavimmatkin alamaisensa kurissa.
Pienempiä väärintekijöitä hän koko aikanansa rankaisi säälimättömästi.
Kerran esim. hän Suomessa v. 1556 käydessään, tuomitsi "hirteen ja
oksaan" kolme voutia, kaksi kirjuria ynnä vielä kuudentena yhden muun
pienen virkamiehen. Verotuksen epätietoisuuden ja erilaisuuden
poistamiseksi alkoi Suomessa v. 1538 uusi veronlasku, jota lännestä
alkaen itäänpäin pitkitettiin koko Kustaan hallitusaikana.



10. Kauppa ja elatuskeinot Kustaa Vaasan aikoina.


Lybeckiläisten apu vapautussodassa oli, niinkuin olemme nähneet, Kustaa
Vaasalle tullut sangen kalliiksi.. Paitsi suurien rahasummien maksua
oli hänen täytynyt luvata heille aivan verottomia kauppaetuja. Ei sillä
hyvä, että Lybeck ja Danzig ynnä muut hansakaupungit, jotka he
päästivät osallisiksi, saivat tullittomasti tuoda maahan ja viedä ulos
mitä tavaraa hyvänsä. Sen lisäksi vielä ei pitänyt Ruotsin alamaisten
saada tehdä kauppaa kenenkään muun kuin ensinmainittujen kahden
kaupungin kanssa. Nämät etuoikeudet olivat nähtävästi niin rasittavat,
jopa kuolettavat kaikelle kotimaiselle kaupalle ja laivaliikkeelle,
että yksi valtaneuvoksista, suomalainen _Knuutti Kurki_, ei
kirjoittanut nimeänsä sovinnon alle.

Eipä Kustaa kuningas kauemmin täyttänytkään tätä lupausta kuin hätä
pakoitti. Muutamien vuosien kuluttua rajoitettiin jo tullittoman kaupan
oikeus, jopa viimein peruutettiin kokonaan. Vapauttaakseen alamaisiansa
Lybeckin kauppavallasta Kustaa kehoitti Hollantia lähettämään laivoja
Itämerelle. Hallitusaikansa lopulla hän peräti kielsi kaupan Lybeckin
kanssa ja kehoitti alamaisiansa lähtemään laivoineen läntisille merille
ja noutamaan tavaroitansa suoraan Englannista, Ranskasta, Alankomailta
sekä Portugalista. Tällä keinoin hän arveli sen voiton, mikä Lybeckille
välikaupasta karttui, lankeavan omalle maalle. Suomen valtaneuvokset
sekä aatelisto, joille tämä kehoitus myös oli lähetetty, vastasivat
pitävänsä asiaa varsin suotavana. Nähtävästi, sanoivat he, nuot
Lybeckin "pippurisäkit" nylkevät meitä ja tahtoisivat alistaa meidät
"orjikseen ja virolaisiksi". Muutamat meidän maassamme, lisäsivät he
lopuksi, jo varustavatkin laivoja kaukaisemmille retkille.

Muutenkin Kustaa Vaasa koki kehoituksilla, neuvoilla sekä säädöksillä
auttaa kauppaa. Paha vaan, että suuri osa hänen käyttämiänsä keinoja
pikemmin haittasi kuin edisti. Hän näet arveli kaupan ja laivaliikkeen
voivan menestyä ainoastaan kaupungeissa. Siitä syystä hän
koetti tukehuttaa maalaisten osanottoa näihin toimiin. Suomen
rannikkotalonpojat olivat jo vanhastaan harjoittaneet laveaa
merenkulkua. Pohjalaiset, varsinkin Suu-Pohjasta, veivät ne
ruoka-aineet, joita maakunta ei itse tarvinnut, Ruotsiin.
Varsinais-suomalaiset, ahvenanmaalaiset, uusmaalaiset ja Viipurin
lääniläiset kävivät edempänäkin kaikkialla Itämeren rannoilla. Turun
pohjoispuolella olevan Vehmaan kihlakunnan miehet, joita nimitettiin
_vakkasuomalaisiksi_, koska heillä oli eväänsä ja tavaransa isoihin
vakkoihin eli kirstuihin pantuna, kuljettivat varsinkin veistämiänsä
puuastioita Saksaan sekä Tanskaan. Uusmaalaiset jo siihen aikaan,
niinkuin nytkin, möivät polttopuita ja kaloja Riikaan sekä Rääveliin.
Viipurin talonpojat niinikään kuljettivat tavaransa samoihin
kaupunkeihin. Kohta jäiden lähdettyä he veivät sinne merellisensä eli
hylkeenrasvan, minkä syksyn ja talven kuluessa olivat saaneet; kesällä
taas oli heillä silakoita ynnä muuta kalaa kaupan. Kaikki nämät
laivamiehet toivat ulkomaalta tullessaan suoloja ynnä muuta tarvekalua.
Viipurin rannikkolaisten käsissä oli sitä paitsi jo silloinkin
laivarahti pitkin Inkerinmaan ja Viron rantoja. Tätä vilkasta liikettä
Kustaa koetti kaikin keinoin lakkauttaa, koska se hänen mielestään oli
vahingollinen maalle. Alinomaisilla kirjeillä hän teroitti voutien
mieleen, etteivät he saisi sitä sallia. Suuria sakkoja, jopa
hengenrangaistustakin hän uhkasi niille, joita näiltä luvattomilta
teiltä tavattaisiin; ja tullialukset pantiin pitkin rannikkoa
väijymään. Mutta luontoa vastaan ei maksa vaivaa ponnistella. Kuninkaan
uhkaukset ja rangaistukset tietysti vähensivät talonpoikien
merenkulkua, vaan ne eivät voineet sitä lakkauttaa. Tulipa
kuningas itsekin loppuaikoinaan viisaammille tuumille kuultuansa,
kuinka Alankomailla talonpojatkin laivaliikkeestä rikastuivat.
Ulkosaarelaisille, joilla ei ollut tarpeeksi peltoa, annettiin nyt lupa
viedä kaloja ulkomaille kerta kesässä. Jopa Kustaa viimein itse
kehoitti Viipuria rakentamaan isoja 80-100 sälytystä[5] sisältäviä
laivoja ja läntisille merille purjehtimaan "niinkuin waterlantilaiset
Hollannissa tekevät".

Yhtä ankarasti, vaikka yhtä turhaan, Kustaa maakauppaakin esteli.
Sitäkin harjoitettiin silloin suurin määrin. Rannikkotalonpojat
kulkivat talvella ylämaissa vaihtaen suolojaan viljaan. Aatelismiehet,
virkamiehet ja papitkin ostelivat maalla saatavia tavaroita ja
kuljettivat niitä merenrannalle, missä monella heistä oli laivansa.
Käkisalmen karjalaisia kulki jo silloin laukkuineen ympäri Viipurin ja
Savonlinnan lääniä; soutivatpa veneillään, jotka vedettiin
(karvastettiin) kannasten yli, vesiä myöten aina Pohjanmaan
merenrannikolle asti. Kaikkea tätä kuningas kirjeissään yhä kielteli.
Kunkin maakunnan talonpoikien piti viedä tavaransa lähimpään kaupunkiin
eikä minnekään muualle. Erittäinkin koetti hän estää Venäjältä tulevien
kauppiaitten käyntiä, niissä kun hän oli näkevinänsä vakoojia.

Kaupunkien vaurastuttaminen oli kaikkien näiden kieltojen
tarkoituksena. Mutta kaupunkien omaakin liikettä haittasivat toiset
säännöt, jotka myöskin olivat viisaita olevinansa. Porvaritkaan eivät
saaneet kauppaa käydä mihin ja millä tavaralla he edullisimmaksi
katsoivat. Ruokatavaroiden ulosviennin esim. kuningas peräti kielsi,
ettei muka ruoka omassa maassa tulisi liian kalliiksi. Mitä Suomen
porvarit eivät saaneet täällä myödyksi, se piti Ruotsiin vietämän.
Joskus kaupungit pyysivät ja saivat erinäisen luvan viedä ulkomaille
jonkun kymmenkunnan voisälytyksiä. Paljon enemmän ynnä muutakin
syötävää he kuitenkin kuljettivat varkain. Raumalaisista esim.
valitettiin, että heillä oli puuastiain alla, jotka olivat luvallisia,
koko laiva täynnä kiellettyä ruokatavaraa. Pienemmiltä kaupungeilta
Kustaa muuten pian kielsi ulkomailla käynnin peräti; heidän alustensa
piti mennä Ruotsiin. Ainoastaan Turku ja Viipuri saivat lähettää
laivansa ulommalle. Viimeinpä kuningas, kun talonpojat olivat
valittaneet, että porvarit ottivat heidän tavaransa polkuhinnalla,
rupesi itse määräämään hintoja.

Silloinkin, kun kuninkaan käskyt ja neuvot eivät suorastaan estäneet
porvareita heidän mielitoimistaan, ne monasti tuntuivat rasittavilta.
Sillä Kustaa Vaasa kohteli alamaisiaan aivan niinkuin isä pieniä,
ymmärtämättömiä lapsiaan. Hän ei arvellut heidän osaavan tehdä yhtään
mitään omin päin. Sentähden hän katsoi velvollisuudekseen neuvoa heitä
kaikissa heidän asioissaan. Hän neuvoi esim., mitkä tavarat mihinkin
maahan olivat vietävät ja mitkä mistäkin maasta tuotavat. Hän neuvoi
heitä purjehtimaan suurin joukoin turvaksi rosvoja vastaan ja taas
satamiin poiketessaan menemään yksitellen, ettei tavaran liika paljous
alentaisi hintoja j.n.e. Näyttää muuten siltä, kuin olisivat silloin
porvarit Ruotsissa sekä Suomessa todellakin olleet tämmöisen isällisen
kurin tarpeessa. Kustaa kumminkin, joka kerran otti itse tutkiakseen
ulkomaille pyrkivien Turun porvarien taitoa, valittaa havainneensa,
ettei heillä ollut mitään käsitystä ammatistaan. Eivätpä he tietäneet
edes oman ja ulkomaan rahan suhdettakaan. Sentähden oli kuningas
määrännyt hinnat ja toimittanut luvunlaskut valmiiksi, jotta he
tietäisivät, kuinka paljo heidän piti vaatia tavarastaan.

Suuresti erehtyisimme kuitenkin, jos luulisimme tämän sekaantumisen
yksityisiin asioihin sekä erittäinkin kaupalle asetettujen ahdasten
rajojen silloin tuntuneen yhtä rasittavilta kuin ne olisivat meidän
ajan ihmisille. Ne kyllä taisivat nurista, joita estettiin jostakusta
hankkeestaan. Mutta ylimalkaan kuningas vaan noudatti niitä
mielipiteitä, mitkä hänen kansansa parissa silloin olivat yleiset.
Kaikki porvarit valittivat lakkaamatta talonpoikien kauppaa ja
merenkulkua vahingolliseksi. Suuremmat kaupungit taas olisivat
mielellään hävittäneet pienemmät, ettei heillä olisi kilpailijoita.
Pienillä maapäivillä esim., joita v. 1547 Turun lähiseudun aatelisto,
papisto ynnä Turun porvarit pitivät, laadittiin anomus kuninkaalle,
jossa pyydettiin, että hän käskisi naantalilaisten sekä raumalaisten
muuttaa Turkuun, ja tammisaarelaisten[6] ynnä ulvilalaisten Viipuriin.
Parempihan hyöty muka oli maalle kahdesta suuresta "pääkaupungista",
kuin monesta pienestä "pilkusta". Kuningas tosin ei tähän anomukseen
suostunut; mutta rupesipa hän itsekin pari vuotta myöhemmin puuhaamaan
samallaista pikkukaupunkien muuttoa. Hänelle oli näet silloin
juolahtanut päähän perustaa suuri kauppapaikka, mihin venäläisten
toiselta puolen ja hollantilaisten toiselta olisi mukava tulla
tavaroineen. Paikaksi tälle uudelle kaupungille valittiin v. 1550
_Vantaanjoen suu_, missä vielä Helsingin "vanha kaupunki" seisoo.
Vantaanjoen kosken mukaan sai se ruotsalaisen nimensä _Helsingfors_,
suomeksi _Helsinki_. Niin innoissaan oli Kustaa tästä puuhasta, että
hän käski Helsinkiin tuoda kaikki kruununveroista tulevat viljat ynnä
muut tavarat Raaseporin, Porvoon ja Hämeenlinnan, jopa myös Viipurin ja
Savonlinnankin lääneistä asti, niin että kauppaa tekevät muukalaiset
saisivat tarpeekseen ostettavia. Porvareiksi Helsinkiin piti kuninkaan
käskystä kaikkien Ulvilan, Rauman, Tammisaaren ja Porvoon porvarien
muuttaa kaluineen, kiluineen. He kun eivät tämmöiseen muuttoon
mielellään ruvenneet, niin kuningas kirjoitti ankaria nuhdekirjeitä
toisen toisensa perästä ja käski heidän "korjata luunsa" sinne kovan
rangaistuksen uhalla. Ja vastahakoisimmat vietiin lopulta kuninkaan
voutien toimesta uuteen paikkaan. Kylmenipä kuitenkin kuninkaankin into
parin vuoden kuluttua, kun ei kauppa Helsingissä ruvennut loistamaan,
niinkuin oli toivottu. Silloin muutti osa porvareista takaisin entisiin
koteihinsa. Ainoa kaupunki, joka Kustaan aikana todella siirtyi
sijaltaan, oli Ulvila; se muutettiin v. 1558 Kokemäenjoen suulle ja sai
ruotsalaisen nimen _Björneborg_, mistä meidän _Pori_ on lyhennys.

Kuninkaan neuvokirjeestä ja kaupankäyntisäännöstä v. 1550 me näemme,
mitä tavaroita silloin oli tapana tuoda Suomeen ja mitä viedä ulos.
Tärkeät olivat jo siihen aikaan metsäntuotteet. Lautoja kuljetettiin
paljon ulkomaille, vaikka sahamyllyjä vasta nyt alettiin rakentaa ja
siis laudat enimmiten olivat kirveellä veistettävät. Mastot, terva ja
piki olivat myös vientitavaroina. Lisätkäämme vielä siihen jo ennen
mainitut Rauman puuastiat. Silloin vielä runsasantinen metsästys antoi
paljon turkiksia ulkomaalaisille kaupiteltaviksi. Erittäinkin mainitaan
hirvennahkoja, vaikka Kustaa yhdessä kirjeessään valittaa tämän jalon
eläinlajin jo olevan Savonmaasta melkein hävitetyn. Suomen
karjantuotteista jo silloinkin voi kelpasi saksalaisille; vietiinpä
myös paljon vuotia ja talia ulkomaille. Suomen hevoset olivat jo
niinikään ulkomailla hyvin haluttuja, ja Kustaa kuningas yhä varoitti,
ettei saisi myödä pois kovin hyviä ratsuja. Ruokatavaroista, joista
hänellä aina oli enimmin murhetta, vietiin varsinkin paljon kapakaloja.
Merellisen olemme nähneet rantalaisten tavaroiden joukossa. Viljaakin
siihen aikaan myötiin jotensakin paljon, myötiinpä myös itse
viljamaalle, Venäjälle. Tuontitavaroista näkyy suola ja kankaat olleen
tärkeimmät. Tarpeettomampia, vaikka kuitenkin ylhäisen säädyn parissa
suuresti haluttuja, olivat silloin kaikenlaatuiset ryydit: kanelit,
pippurit, korintit, sahramit, neilikat, muskottipähkinät sekä -kukat,
inkivääri, kardemumma y.m. Näin myös monenlaiset sokerit. Näitä
Euroopassa vasta äsken tutuksi tulleita maustimia pantiin silloin niin
runsaasti kaikkiin ruokiin, että meidän aikalaisemme niitä maistaessaan
olisivat luulleet tulta syövänsä. Pöytää varten tuotiin myös sitrunia,
luumuja, viikunoita ynnä muita etelämaiden hedelmiä; samaten myös
monennimistä Saksan, Ranskan ja Portugalin viiniä. Komeat vaatteensakin
Suomen pohatat tuottivat ulkomailta. Puodeissamme nähtiin jo silloin
Englannin mainioita verkoja, Alankomaiden hienoja palttinoita ynnä
koreita kulta-, hopea-, sametti- ja silkkikankaita. Saksasta tulivat
paremmat teräsaseet ynnä rautapaidat ja -kypärät; samoin myös
kaikellaista pientä rihkamatavaraa. Venäjältä taas saatiin kalliita
soopelinnahkoja, vahaa eli vaksia, pellavia, liinoja, huopaa sekä
nahkaa. Venäjän nahka oli silloin jo niin kuuluisa, että meikäläiset
ostivat sieltä valmiitakin sormikkaita ja saappaita.

Rahana käytettiin Suomessa paitsi kotimaista (sitä lyötiin Turussakin)
myös paljon ulkomaalaista. Räävelin rahat olivat Etelä-Suomessa
tavallisemmat kuin Ruotsin. Unkarin kultarahoja näkyy meillä myös
paljon käytetyn. Saksan _talareita_ käytettiin paljon. Ruotsin ja
Suomen rahat luettiin silloin _markoittain_, joista yksi vastasi noin
puolentoista markkaa nykyistä rahaamme. Markassa oli kahdeksan _äyriä_,
äyrissä kolme _aurtuata_ ja aurtuassa kahdeksan _penninkiä_. Turun
aurtuat ja Räävelin rahat olivat melkein yhdenarvoiset. Neljä markkaa
vastasi yhtä talaria. Rahalla oli silloin paljoa suurempi arvo kuin
tätä nykyä. Ruistynnyriltä maksettiin esim. v. 1555 Viipurin puolella
2,50 markkaa, voileiviskältä 2 markkaa, lehmältä 3 markkaa. Ulkomaan
tavarat sitä vastoin olivat verrattain paljoa kalliimmat; kippunta
suoloja maksoi hienouden mukaan 2,50-6 markkaa, naula kanelia 5,50 ja
pippuria 3 markkaa, kyynärä samettia 6-8 ja silkkikangasta 3-5 markkaa.

Tuontitavaran luettelosta olemme jo nähneet, että teollisuus meidän
maassa oli vielä varsin mitätön. Vuorityö, joka Ruotsissa jo oli aikaa
kukoistanut, sai täällä vasta nyt ensimäisen alkunsa. Eerikki Fleming
avasi Suomen ensimäisen rautakaivoksen _Ojamon_ kylässä Lohjan
pitäjässä Uudellamaalla. Rautaa omaksi tarpeeksi lienevät suomalaiset
sitä ennenkin suurimmaksi osaksi saaneet soista ja järvien pohjasta.
Kuitenkin näemme kuninkaan kirjeistä usein, että tarpeellinen rauta
Suomen linnoihin tuotiin Ruotsista. Sepän taito, vanhastaan kansassamme
tuttu, alkoi nyt jo kohota hienompiin haaroihinsa. Vaskiseppiä
mainitaan tältä ajalta, ja Marttilan pitäjässä oli pyssytehdas
käymässä. Savossakin tiedetään jo olleen hyviä pyssyseppiä; mutta
Viipuriin sitä vastoin lähetti kuningas kerran ruotsalaisen pyssysepän,
kun siellä ei ollut semmoista. Hän sai käskyn opettaa ammattiansa
nuorille Suomen pojille. Kutomisen taito talonpoikiemme parissa ei
liene ollut aivan halveksittava, koska Suomen palttinaa ja sarkaa
joskus vietiin Ruotsiinkin.

Ylimalkaan Kustaa Vaasan hallitus, vaikkei hän aina osannut valita
kaikkein soveliaimpia keinoja, kohotti suuresti kaupan ja teollisuuden
tilaa maassa. Samaten merenkulku virkosi aivan uuteen eloon. V. 1559
oli koko valtakunnassa yhteensä 62 laivaa ulkomaan kauppaa varten,
paitsi 32 pienempää alusta, jotka purjehtivat vain Inkerinmaan
rannoille.



11. Maanviljelys ja talonpoikainen kansa Kustaa Vaasan aikana.


Suuren huolen piti Kustaa Vaasa myös maanviljelyksen edistymisestä.
Hänen keinonsa tässä asiassa, vaikka ne olivatkin viisaammat ja enemmän
tarkoituksenmukaiset kuin kaupan alalla, olivat kuitenkin sangen
väkivaltaisia. Hän määräsi, miten talonpoikien tuli hoitaa talouttansa
(esim. että heidän piti välttämättömästi pitää sekä lehmiä että
lampaita ja vuohia); muuten heitä oli _rangaistava_. Eikä tämä
ollutkaan mikään tyhjä uhkaus vain. Se talonpoika, jonka talous ei
ollut täydessä kunnossa, _ajettiin pois_ maaltansa ja toinen asukas
pantiin sijaan. Kustaa Vaasalla oli näet se mielipide, että muka kaikki
maa, mikä ei ollut aatelisten rälssimaata, olisi kruunun omaa.
Talonpojat olivat muka vaan kruunun lampuoteja, jotka veroa vastaan
saivat viljellä maataan. Jolleivät he sitä kelvollisesti tehneet, piti
heille meneteltämän samoin kuin aatelismiehet tekivät yksityisille
alustalaisilleen. Vasta Kustaan toisen pojan, Juhanan, hallitessa
alettiin antaa lupaa verotalojen perinnöksi ostoon.

Tämän luullun omistusoikeutensa nojalla kuningas myös, kun hän
hallituksensa lopulla tahtoi perustaa omilla palvelijoillaan
hoidettavia kruunun _karjataloja_, otti itsevaltaisesti siihen
tarpeeseen ne talot, mitkä hänestä näyttivät soveliaimmilta. Entisille
omistajille hän antoi toista maata, mikä otettiin sellaisista taloista,
jossa muka oli "liikaa". Joskus vaan, jos karkoitetut olivat vanhoja,
kykenemättömiä, maksettiin heille muutamia markkoja kruunun varoista.
Alkuperäisesti oli Kustaan aikomus perustaa yksi tämmöinen karjatalo
kuhunkin pitäjään. Niissä hän tahtoi oikein suuressa määrin pitää
kaikellaista karjaa ynnä hevosia. Jokaisessa talossa oli täten
elätettävä pieni sotamiesparvi. Sillä tavoin toivoi kuningas saavansa
suuremman armeijan rajojen suojaksi, rasittamatta silti alamaisiaan.
Todenteolla ei tämä aikomus kuitenkaan näy tulleen tarkoin täytetyksi
muualla Suomessa paitsi Savossa. Muissa maamme osissa näyttää
karjataloja olleen sangen harvassa. Samalla lailla kuningas antoi
voutiensa etsiä sopivia koskipaikkoja, mihin hän rakennutti myllyjä
sekä suuria kalanpyydyksiä; sillä virratkin ja vedet olivat hänen
mielestään kruunun omat.

Talojen poisotto ei muuten ollut ainoa väkivaltaisuus, mikä
talonpoikaiselle kansalle tapahtui kuninkaan toimesta. Yhä vaan hän
myös kirjoitteli voudeilleen ja käski heidän toimittaa hänelle työväkeä
Suomesta Ruotsissa tehtäviä kruununtöitä varten. Jollei tätä työväkeä
hyvällä saatu lähtemään, niin otettiin ne väkisin ja vietiin
sotavoimalla. Rikkaammat ja taitavammat kuitenkin, niin kuningas usein
valittaa, pääsivät tavallisesti sillä, että he lahjoivat voudin.
Erittäinkin tuotti Kustaa itselleen salvomiehiä Suomesta. Käskipä
kerran Savosta kaivonkatsojia, jotka osasivat hyvää vettä löytää.
Toisen kerran taas hän halusi samasta maakunnasta saada
"lääkäritaitoon" pystyviä talonpoikia. Nähtävästi oli Savon
loitsijaukkojen maine hänen korviinsa asti joutunut.

Mutta jos Kustaa Vaasan koura usein oli kova ottamaan, niin olipa se
myös hätäaikoina taas aulis apuun. Katovuosia sattui silloinkin sangen
usein. Etenkin oli 1550-luvun edellinen puolisko onneton.[7]
Nälkävuodesta 1551 piispa Agricola on Jeremias profeetan kirjan reunaan
pannut hirvittävän kuvauksen. Petäjän kuoret, vehka ynnä oljet ja
akanat olivat yleisenä ruokana; haavankuoret olivat leipänä ja viidan
lehdet kaalina. Maanteiden vieristä löydettiin kuolleita ihmisiä,
kaikellaista tieltä noukittua likaa suussa. Samaten valittaa hän
muutamassa ruotsinkielisessä kirjeessään: _Suomen_ ennen olleen
_suotuisan_ maan (_Finland_ var ett _fijnt_ land), vaan nyt ei enää
antavan mitään viljaa. Tämmöisinä aikoina kuningas koki auttaa puutetta
niin paljon kuin voi. Hän kehoitti aatelisia sekä porvareita, kellä oli
säästössä viljaa, myömään sitä kohtuulliseen hintaan. Kruununkin
varoista hän antoi tarvitseville, ei kuitenkaan lahjaksi, vaan rahasta
tai nahoista ynnä muista tavaroista, taikka myös lainaksi. Erittäinkin
hän piti huolta hyvien kylvösiementen hankkimisesta; ne olivat
toimitettavat Pohjanmaalta tai Norjasta, koska etelästä tulevat
siemenet eivät Suomessa aina kypsy.

Ylimalkaan oli tähän aikaan vielä maanviljelys meidän maassamme sangen
huonolla kannalla. Tavallisinakin vuosina pidettiin erinomaisena
Jumalan armona, jos yhdestä kylvetystä tynnyristä saatiin kolme
tynnyriä satoa. Tämä kuitenkin koski ainoastaan varsinaista peltomaata,
jota luultavasti pidettiin huonosti lannoitettuna. Kasket sitä vastoin
antoivat tavallisesti paljon parempia tuloksia kuin nykyään, koska
siksi kaadettava metsä, asukasten harvalukuisuuden vuoksi, kerkesi
kasvaa suuremmaksi. Paitsi yleisesti viljeltyä ruista, ohraa ja kauraa
mainitaan tähän aikaan myös vehnää Turun puolella ja tattaria Savossa.
Papujakin viljeltiin yleisesti; herneitä eli riistoja vähemmän.
Etelä-Suomessa viljeltiin vielä pellavaa, hamppua sekä humalaa, joista
viimeksimainituista osattiin tehdä hyvää olutta.

Maanviljelijän sivuelatuskeinoista oli tervan- sekä sysienpoltto
silloin sangen tärkeä. Kalastus antoi myös sekä kotona syötävää että
muualle myötävää. Niinikään oli metsästys vielä sangen tuottava.
Tuhansittain jäniksiä, teeriä sekä pyitä tuotiin vuosittain
Savonlinnaan veroksi; Porvoonkin läänistä sai kruunu metsoja sekä
teeriä sadottain. Hirviä tapettiin joka vuosi Satakunnassa ja
Pohjanmaalla niin paljon, että niitä verotavaroiden joukossa
luetellaan. Kuitenkin alkoi levenevä viljelys jo vähän supistaa
metsänsaalista. Savossa metsännahka-vero tästä syystä muutettiin muiksi
aineiksi. Kuuluipa myös valitus, että hirvet tässä samassa maakunnassa
jo olivat melkein hävinneet.



12. Suomen sydänmaiden asutus.


Tärkein Kustaa Vaasan toimenpide Suomen maanviljelyksen edistämiseksi
ei muuten ollutkaan viljelystavan parantaminen, vaan viljelysmaitten
laajentaminen. Piispa Maunu Tavastin ajoista saakka, jolloin matkustaja
Mikkelin ja Sysmän välillä ei vielä tavannut yhtään ihmisasuntoa, oli
tosin kansa paljon karttunut ja levinnyt. Siitä huolimatta olivat
pääasiallisesti vain rantamaat asuttuja. Niillä seuduin oli jo
asukkaita sangen tiheässä. Etelä-Savossakin kuuluu olleen 1200-1300
talonpoikaa pitäjässä. Joka paikassa, Kustaa Vaasan omien sanojen
mukaan, oli vielä suomalaisten vanha asumistapa vallalla. Suvut, vaikka
kuinkakin suuriksi sikiytyivät, pysyivät hajoamatta yksillä tiloilla.
Sisämaa, pohjoinen Savo ja Häme ynnä Satakunnan sekä Pohjanmaan
takamaat olivat yhä vielä aivan autioina "erämaina", sen ajan
puheenpartta käyttäen. Ainoastaan joitakuita jäljellejääneitä
lappalaisperheitä asuskeli niissä vuoden umpeensa. Siitäpä erämaat
olivatkin saaneet nimityksen _Lapit_. Maakuntien etelä- ja
rantapuolella asuvilla suomalaisilla talonpojilla oli tapana ainoastaan
_erä_retkillään (metsästys- ja kalastusretkillä) käydä niissä. Kohta
Pietarin päivän jälkeen läksi kylistä aina suuri osa "joutselle
tulleita" miehiä erämaihin. Työnsä tehtyään he palasivat
asuntopaikoilleen, kätkien erämaahan saaliinsa, jotka sitten
rekikelillä noudettiin.

Vaikka nuo takasalot olivat laajoja, niin eivätpä ne kuitenkaan
antaneet sovun sijaa ihmisten liialliselle ahneudelle. Vanhastaan oli
riitaa Hämeen ja Satakunnan asukkailla savolaisten kanssa, jotka
kävivät oman maakuntansa rajojen ulkopuolella naapuriensakin
pyyntikankailla. Samallaisia riitoja oli myös Pohjan-Kyrön hämäläisten
ja rantamaan ruotsalaisten välillä. Poltto, ryöstö ja murha olivat
vanhempina aikoina olleet aivan tavallisia näiden naapurusten välillä;
sen näemme Kaarle Knuutinpojan aikuisista rajatuomioista. Nämät riidat,
jotka alkuperäisesti myös olivat olleet eri heimokuntien ja
kansallisuuksien taistelua, eivät olleet vieläkään peräti asettuneet.
Tuli niistä valituksia viimein Kustaa kuninkaankin korviin. Sepä nyt
veti hänen huomionsa noille kaukaisille saloille. Hän katsoi parhaaksi
muuttaa nuo erämaat viljamaiksi. Sillä tarkoituksella hän lähetti v.
1550 kehoituksen kaikkiin Suomen maakuntiin, että liiat asukkaat
kustakin talosta lähtisivät sinne uusia taloja itsellensä raivaamaan.

Savolaiset eivät tämmöistä käskyä tarvinneetkaan. Heissä näkyy vanha
vilkas ja uskalias karjalaisluonne olleen vielä vireillä. Alinomaiset
rajamelskeet ylläpitivät tätä henkeä, eikä ollut koko Savossa yhtään
aatelisherraa, joka sorrollansa olisi masentanut kansan rohkeutta. He
olivat jo edellisellä vuosikymmenellä omin päin ruvenneet levittämään
asuntojaan pohjoiseenpäin. Alussa kuninkaan voudit typeryydessään
olivat sakoittaneet heitä muka luvattomasta viljelyksestä. Mutta
toimelias _Kustaa Fincke_,[8] v. 1547 tultuaan Savonlinnan isännäksi,
rupesi uudisasutusta edistämään. Että Savon miesten muuttointo
kuninkaan kehoituksesta vielä enemmän kiihtyi, on helposti arvattava.
V. 1552 oli jo Pohjois-Savossa niin paljon asukkaita, että siitä
saatettiin tehdä erityinen kirkkokunta, nimeltä _Tavisalmi_. Siihen
kuuluivat nykyiset Leppävirtain, Kuopion, Maaningan, Pielaveden,
Iisalmen sekä Nilsiän pitäjät.

Tämä Savon miesten uutteruus ja uskaliaisuus sai pian suuren,
arvaamattoman palkinnon. Muut maakunnat eivät olleet yhtä kerkeästi
täyttäneet kuninkaan käskyä. Pohjanmaan rannikkoruotsalaisia oli kyllä
alkanut asettua Maanselän kupeille asti, vaan heidän asutuksensa kävi
hitaasti. Hämäläiset puolestaan olivat, kuninkaan käskystä huolimatta,
jättäneet asian aivan "entiselleen". Silloinpa Kustaa jo v. 1551
laittoi Savon miehille sanan, että saisivat Pohjois-Hämeenkin ottaa
omaksensa. Sinnepä heitä rupesikin kilpaa virtaamaan vanhastaan
tutuille riitamaille. Tällä tavoin syntyi _Rautalammin_ pitäjä, mistä
myöhemmin Laukkaat, Viitasaaret ja Saarijärvet ovat lohjenneet.
Ulottuipa se Satakunnan koilliskulmankin yli, missä nykyiset Keuruun ja
Ruoveden pitäjät ovat enimmän osan asukkaitansa saaneet Savosta.
Samaten antoi Kustaa savolaisille myös luvan lähteä Pohjanmaan eli
Korsholman läänin takamaille, jotta nekin pikemmin täyttyisivät. Siellä
tuli _Lappajärven_ seutu Savon uudisasukasten pääpesäksi; ennen sinne
siirtyneet ruotsalaiset sulautuivat heihin, jättäen ainoastaan joukon
ruotsalaisia sanoja paikkakunnan murteeseen. Levisipä muutamia
savolaisparvia sieltä Kauhajoelle, jopa yli Pohjanmaan rajan sille
puolen Satakuntaa, Normarkkuun asti, likelle Kokemäenjoen suuta.

Toiset suuret savolaisparvet taas muuttivat Oulunjärven seuduille.
Tästä asutuksesta on meillä laveimmat tiedot, niin että voimme kuvailla
mielessämme, miten se ylimalkaan kävi. Ensi vuonna uudisasukkaat
hakkasivat kaskensa valmiiksi ja asuivat majoissa, elättäen itseänsä
kaloilla sekä metsän saaliilla. Toisena vuonna jo leipääkin saatiin;
silloin myös rakennettiin varsinainen asuintalo. Ensimäiset kolme
vuotta olivat uudisasukkaat vapautetut kaikista veroista. Näitä kun
sitten ensikerta otettiin, oli jo talojen luku täällä 131, ja v. 1560
lohkaistiin _Oulunjärvi_ (nykyinen Paltamo, Sotkamo ja Hyrynsalmi
kappeleineen) eri kirkkokunnaksi Limingasta, mihin se alussa luettiin.

Tämä viimemainittu oli tärkein kaikista savolaisten valloituksista;
sillä se ei ainoastaan vallannut viljelykselle uutta alaa, vaan myös
vakuutti Suomenmaan rajat. Tähän asti oli näet yhä vielä Ruotsin ja
Venäjän raja Pohjan perillä ollut sangen epätietoinen ja riidanalainen.
Olipa jo näille samoille Oulunjärven seuduille alkanut asettua
venäjänkarjalaisia. Mutta Savon miesten väekäs tulo ratkaisi nyt asian.
Venäjän puolelta tulleet asukkaat taisivat joko paeta pois tai sulautua
yhteen, ja tuo avara kulma oli iäksi päiväksi liitetty meidän maahamme.

Aivan rauhassa ei tämä valloitus saanut kuitenkaan tapahtua. Venäjän
puolelta tehtiin partioretkiä Oulunjärven uusia asukkaita vastaan.
Sentähden kuningas lähettikin sinne parven sotamiehiä heille suojaksi.
Sentähden hän myös rakennutti Oulunjärveen kolme pientä alusta, joiden
piti estää venäläisten kulkua vesiä myöten ainoalla silloin olevalla
tiellä. Mutta olipa uudisasukkailla paitsi näitä vielä toisetkin
viholliset. Perä-Pohjan rannikkolaiset näet kävivät alussa myös
heitä ahdistamassa, kun eivät tahtoneet suoda heille vanhoja
kalastuspaikkojaan. Samasta syystä tappelivat myös Lappajärvellä
tulokkaat rannikkomaan ruotsalaisten kanssa. Vimmatuimmat kaikista
olivat kuitenkin hämäläiset. Liian myöhään havaittuaan, että heidän
olisi pitänyt totella kuninkaan kehoitusta, he riensivät miehissä
erämailleen omistusoikeuttansa puolustamaan. He ryöstivät ja polttivat
monta uudistaloa sekä savolaisilta että myös rannikkoruotsalaisilta ja
tappoivat asukkaat. Kauan aikaa kesti, ennenkuin he tyytyivät siihen,
mikä ei enää ollut autettavissa. Vielä v. 1582 täytyi silloisen
kuninkaan Juhana III:n antaa rautalampelaisille suojeluskirja.

Lappalaisparat menettivät taas erämaiden asutuksen kautta avaran alan
ja heidät ajettiin Pohjan tuntureille. Heillä ei siis olisi syytä
kiittää Kustaa Vaasan hallitusta, jollei sama kuningas v. 1554 myös
olisi vapauttanut heitä pirkkalaisten orjuudesta. He tulivat nyt
kuninkaan voutien hallittaviksi niinkuin muutkin alamaiset.[9]



13. Ruotsin ja Venäjän väli Kustaa Vaasan hallituksen alkupuolella.


Suomen kansa, niinkuin näimme, oli rauhallisena pysynyt kaikkien
kapinoiden aikana, jotka Kustaa Vaasan hallituksen alkupuolta
häiritsivät. Eivätkä ulkovihollisetkaan sinä aikana ahdistaneet siltä
kulmalta. Suureksi helpoituksekseen sai siis Kustaa vaikeimpana
aikanaan käyttää kaikki voimansa valtakunnan läntisellä ja eteläisellä
puolella. Huolellisesti olikin viisas kuningas alusta alkaen koettanut
lujittaa sovintoa venäläisten kanssa. Kohta, kun Suomi oli
tanskalaisista vapautettu, hän lähetti Knuutti Kurjen, Björn Klaunpojan
ynnä Turun kanungin Johanneksen Novgorodiin. Siellä he tämän kaupungin
maaherran kanssa uudistivat Svante Sturen aikana 60:ksi vuodeksi
solmitun rauhan. Seuraavana vuonna piti taas Venäjältä tulla
lähettiläitä Tukholmaan tätä rauhaa puolestansa vahvistamaan. Mutta
heitä ei näkynyt, ei kuulunut. Silloin Kustaa v. 1527 lähetti Eerikki
Flemingin itse suuriruhtinaan luokse peläten, että kenties Novgorodin
maaherra ei ollutkaan toimittanut edellistä rauhantarjousta perille.
Moskovassa tuli nyt vakinainen sovinto toimeen vanhoilla ehdoilla:
kauppa molemmin puolin piti olla esteetön, rajalaisten ryöstöretket
rangaistavat ja korvattavat ynnä viimeiseksi raja tarkemmin käytämän
vasta määrättävällä ajalla. Silloisen suuriruhtinaan Vasili IV
Iivananpojan kuoltua lähetti Kustaa taas v. 1537 miehiänsä uudistamaan
sovintoa uudenkin hallitsijan Iivana IV:n kanssa. Silloin päätettiin,
että rajankäynti oli tehtävä kymmenen vuoden perästä.

Vaikka tällä tavoin molemmat valtakunnat yhä lujensivat keskinäistä
sopuansa, ei sillä kuitenkaan saatu täydellistä rajarauhaa aikaan.
Pientä sissisotaa kesti melkein lakkaamatta rajalaisten välillä.
Enimmiten tämä sota oli vain kummankinpuolisten talonpoikien
keskinäistä ryöstelemistä. Mutta usein rajalinnojen isännätkin tulivat
siihen osallisiksi siten, että he ottivat veronsa saaliista ja jättivät
pahanteon rankaisematta. Tapahtuipa myös, eikä niinkään harvoin, että
juuri nuo kuninkaan tai suuriruhtinaan käskyläiset, joiden virkana oli
estää rajameteleitä, vartavasten itse palkkasivat ja lähettivät väkeä
rajan yli hevosia tai muuta tavaraa varastamaan. Varsinkin oli tämä
vanhan sissipäällikön _Niilo Grabben_ tapana, joka 1540-luvun
alkuvuosina hallitsi Viipurin lääniä. Kuninkaan täytyi useammat kerrat
lähettää hänelle kovat nuhteet siitä. Huomattavaa on kuitenkin, ettei
Kustaa niin kovin itse tekoa nuhdellut, vaan paljoa enemmän sitä
seikkaa, ettei kruunulle mitään osaa saaliista annettu. Kirkot Viipurin
läänissä, valitti hän, ovat täynnä ryöstettyä tavaraa, enkä vielä ole
siitä nähnyt ainoatakaan äyriä. Ahneus, Kustaa Vaasan perisynti,
villitsi hänen viisautensa; myös oli nyt, kun asiat lännen puolella
olivat vakaantuneet, hänen pelkonsa venäläisten suhteen vähentynyt.
Täytyipä kuitenkin, kun venäläisten valitukset yhä enenivät ja he jo
rupesivat julkisotaa uhkaamaan, viimein tehdä jotain heidän
lepytyksekseen. Grabbe pantiin pois viralta ja uudelle linnanisännälle,
_Maunu Niilonpojalle_, Ahtisten herralle, annettiin käsky menetellä
varovaisemmin. Kokonaan ei kuningas nytkään kieltänyt kostamasta
venäläisten ryöstöjä. Piti vain järjestää siten, kuin kaikki olisi
yksistään ollut talonpoikien tekoa, ilman linnanisännän tietoa ja
lupaa. Jos venäläiset nostivat sen johdosta kanteita, niin oli vietävä
joitakuita miehiä, jotka muusta syystä jo olivat hengiltä tuomitut,
rajalle ja mestattava valittajain nähden! Arvattavasti olivat myös
venäläisten käskyt ja toimet yhtä totiset.

Kummin puolin oli tällä tavoin viha yhä kiihtymässä ja julkisota
lähenemässä. Useissa kirjeissään Kustaa Vaasa nyt ilmoitti haluavansa
käydä Venäjän kimppuun, jos vaan voisi olla varma rauhasta Ruotsin
vallan muilla rajoilla. Iivana puolestaan, joka v. 1547 oli omistanut
itselleen _tsaarin_ arvonimen ja perustanut pienen armeijan
säännöllisiin sotatemppuihin harjoitettuja pyssymiehiä (strelitsit),
mietti valtansa laajennusta kaikille haaroille. V. 1547 hän itse tuli
Novgorodiin ja alkoi koota sotavoimiansa sinne. Suuresti pelättiin
Suomessa hänen tulevan miekalla rajaa raivaamaan. Kaikki
varustuslaitokset olivat maassamme pitkällisen rauhan aikana joutuneet
aivan rappiolle. Viipurissa oli vain yksi _ainoa_ taitava tykkimies,
sekin jo vanha ukko. Kaupungin muurit olivat monin paikoin hajallaan.
Kiiruun tähden, kun ei luultu ennätettävän rakentaa niitä täyteen
kuntoon kivestä, tukittiin aukot edes puisilla salvoksilla, jotka
täytettiin hiekalla.

Hyväksi onneksi vaara kuitenkin tällä kertaa jälleen hälveni.
Tatarilaiset tekivät ankaran hyökkäyksen Venäjälle, jopa polttivat itse
Moskovan Kremlin linnoineen. Tsaarin täytyi viedä kaikki voimansa heitä
vastaan.



14. Venäläisten ensimäiset retket Suomeen.


Kauan aikaa ei Suomi sentään saanutkaan olla rauhassa. Niinkuin
ukkospilvi oli sota ollut pois siirtyvinänsä, vaan palasi pian kahta
sakeampana, mustempana. Iivana lopetti voitollisesti sodan tatarilaisia
vastaan ja hajoitti peräti heidän valtakuntansa Volgan rannoilla. V.
1552 joutui Kasan, v. 1554 Astrakan venäläisten haltuun. Nyt taisi siis
tsaari täysin turvin kääntää kaiken voimansa länteen päin.

Riidat Suomen rajalla olivat sillä välillä yhä pahenneet. Länsipuolella
Raja- ja Sääjoen lähteitä oli Hantolan (nykyisen Kivennavan) pitäjässä
yhdeksän peninkulmaa pitkä ja viisi leveä maakaistale, jota venäläiset
tahtoivat itselleen anastaa, vaikka se vanhojen rajakirjojen mukaan oli
Ruotsin puolella. Kerran olivat he jo hävittäneet tämän "_Riitamaan_",
niinkuin kansa sitä kutsui, aivan autioksi. Vaan Kustaa oli v. 1553
asuttanut sen uudelleen, luvaten kolmivuotisen verovapauden sinne
siirtyville. Seuraavana vuonna venäläiset taas hävittivät nämät
uudisasunnot ja veivät viljan kaskista. Suomen puoleltapa nyt tehtiin
suuri kostoretki Inkerinmaalle, poltettiin monta kylää ja tapettiin
muutamia tsaarin sotamiehiäkin. Surmattiinpa yksi heistä siihen aikaan
joskus käytännössä olevalla hirveällä keinolla, että vihollinen
pistettiin seipään nenään. Niinikään kiihtyivät rajametelit muuallakin
pitkin koko rajaa perimmäiseen Pohjan porukkaan asti.

Vuosi 1555 jo kohta alkajaistuomisikseen toi suomalaisille vielä
ankarampia uhkauksia. Tammik. 2 p. ilmaantui Viipurin edustalle
kokonainen venäläisarmeija, 8,000 miestä luvultaan. Kolme päivää siellä
seisottuansa he yrittivät Salakkalahden yli rynnätä linnaa vastaan.
Mutta jää, joka siinä virtapaikassa aina on heikko, petti ryntääjien
jalkojen alla, ja suuri joukko hukkui. Tähteet kiirehtivät omalle
maallensa takaisin.

Kevättalvellapa vielä suurempi armeija, 30,000 miestä, marssi neljässä
joukossa rajan yli. Pääosasto, 12,000, itse ylipäällikkö _Iivana
Bibikovin_ johdolla, marssi Hantolan[10] äskenrakennettua
rajavarustusta vastaan. Mutta sen isäntä, _Juhana Maununpoika_, ei
säikähtänyt vihollisen lukua, vaikka hänellä oli ainoastaan kolme
lippukuntaa sotamiehiä ja 400 talonpoikaa. Venäläisillä ei näet ollut
yhtään säännöllistä sotaväkeä mukanansa, kaikki olivat vain
talonpoikaista nostoväkeä. Juhana Maununpoika ei pysynyt linnassakaan
heidän rynnäkköänsä odottaakseen. Hän riensi rohkeasti heitä vastaan.
Molemmat sotarinnat kun olivat nuolen ampuman päässä toisistaan,
seisahdutettiin. Bibikov otti tuopillisen viinaa, joi sen suomalaisen
päällikön terveiksi, ja viskasi sitten astian maahan. Juhana
Maununpoika puolestaan vastasi laukaisemalla pari pientä tykkiä. Se
tervehdys oli niin tulinen, että 300 vihollista sai iäksi päiväksi
tarpeensa; itse päällikkökin oli kaatuneiden joukossa. Tästä
säikähtyneenä pakenivat venäläiset, kunnes saivat toisen, eri haaralta
tulevan osastonsa avuksi. Mutta Juhana Maununpoika löi heidät taaskin
hajalleen; niinpä vielä kolmannenkin kerran. Näistä tappeluista, jotka
taisteltiin maaliskuun 9 p:nä _Valkjärvellä_ ja 11 p:nä _Kivennavan_
edustalla, saivat Suomen miehet saaliikseen 29 lippua, aseita 2,000:lle
miehelle, 500 ratsua ynnä kaikki vihollisten muonavarat. Seurasivatpa
vielä rajankin yli pakenevien jälkeen ja kokivat polttaen ja murhaten
maksaa velkaa niin paljon kuin mahdollista. Suurempi vahinko kuitenkin
jäi Suomen puolelle. Sillä paitsi hävityksiä Viipurin seuduilla,
suitsusi myös suuri osa Oulunjärven uudistaloista kekäleinä, ja olipa
yksi venäläinen parvikunta käynyt aina Iijoella asti kalamiehiä
tappamassa.



15. Jaakko Baggen retki Pähkinälinnaa vastaan.


Sota kun näin yhä kiivaammin alkoi leimuta, Kustaa kuningas katsoi
tarpeelliseksi itse tulla asioita likemmältä katselemaan. Hän saapui
Suomeen elokuussa 1555, tuoden kanssaan niin paljon sotaväkeä kuin vain
oli saanut kokoon. Varova ukko olisi mielemmin yhä vielä koettanut
sovituskeinoja. Mutta Puolan kuningas Sigismund ynnä Liivin ritariston
maamestari yllyttivät häntä, luvaten liittoa ja apua. Yllyttipä häntä
myös hänen nuorempi poikansa _Juhana_, joka oli hänen matkassansa ja
jonka mieli paloi sotakunniaa. Yllyttivätpä viimein niinikään Viipuriin
kokoontuneet suomalaiset ja ruotsalaiset aatelisherrat. Heidän
tietojensa mukaan kuului rajalta sangen ilahuttavia seikkoja. Tsaari
muka oli kuollut ja Venäjällä yleinen kapina. Itsellään he vakuuttivat
olevan 20,000 miestä koolla, huoveja sekä talonpoikia. Nyt oli
tilaisuus, jos milloin, valloittaa Inkerinmaa Ruotsin kruunulle.

Nämät yllytykset ja vakuutukset tekivät lopun kuninkaan epäilyksestä.
Viipurissa oleva sotavoima sai käskyn marssia Inkerinmaalle.
Ylipäälliköksi asetettiin ruotsalainen _Jaakko Bagge_; hänen
johdollansa komensivat suomalaiset _Henrik Horn, Niilo Boije ja Klaus
Horn_ kukin osastoansa. Itse asiassa ei heillä ollut enempää kuin 4,000
tämmöiseen retkeen kelpaavata miestä; mutta hyvällä uskalluksella
lähdettiin kuitenkin liikkeelle. Ratsuväki ynnä enin osa jalkaväkeä
kulki maata myöten. Laivasto kiersi meren rannikkoa Nevajoen suulle.
Siihen isot alukset seisahtuivat; mutta joukko saaristojaaloja,
kussakin kolme kanuunaa ynnä 10-12 paria soutumiehiä, jatkoi matkaa
jokea ylöspäin ja yhtyi maaväkeen Pähkinälinnan edustalla. Tällä oli
ollut vaivalloinen retki tullessaan. Kuusikymmentä pajaria
alustalaisineen oli hyökännyt heitä vastaan; ne oli täytynyt hajalle
lyödä. Pahempi vastus vielä oli ollut siitä, kun venäläiset tapansa
mukaan olivat vieneet pois kaikki ruoka-aineet ja polttaneet talot
pitkin tietä, niin ettei tulijoilla ollut muonaa eikä suojaa saatavana.
Itsekin olivat meidän miehet tehneet hävityksen vielä täydellisemmäksi,
olivatpa kirkotkin saastuttaneet ja pyhäinkuvat rikkoneet.

Syysk. 15 p. alkoi Pähkinälinnan piiritys. Mutta se ei näyttänytkään
menestyvän toivon mukaan. Rannassa ei ollut yhtään paikkaa, mihin olisi
sopinut asettaa tykit. Joessa kyllä oli saari likempänä linnan muureja;
mutta se taas oli niin linnalaisten tulen alla, ettei siihen voitu
patteria rakentaa. Pähkinälinnan isäntä, _Pietari Golovin_, oli urhokas
ja taitava mies, joka osasi hyvin käyttää kaikki vahvan asemansa edut.
Kahdentoistapäiväisen piirityksen perästä päätettiin parhaaksi lähteä
kotimatkalle. Mutta eipä sekään nyt ollut aivan helppo työ.
Piiritettyjen avuksi saapui paraikaa 40,000:n miehinen armeija ruhtinas
_Nogtevin_ ja hovimarsalkki _Sheremetjevin_ johdolla. He olivat
alkaneet tappaa pääjoukosta eteneviä muonanhakijoita, jotta ruuasta
tuli puute. Vähälläpä oli koko Nevajokeen saapunut ruotsalainen
tykkivenheistö mennä hukkaan. Kova myrsky näet ajoi sen Nevan
pohjoispuoliselle rannalle aivan linnan muurien alle. Venäläiset kohta
karkasivat ulos sitä valloittamaan. Mutta Bagge kuljetutti kiireesti
tykit rantaan, missä he vakavammalta perustukselta saattoivat ampua, ja
paukutti niillä niin ankarasti, että ryntääjien täytyi tyhjin toimin
palata. Tämän jälkeen johdatti Bagge kohta aluksensa joen suuhun pitkin
matkaa yhä tapellen rantaa myöten seuraavien venäläisten kanssa.
Kehuivatpa nämät saaneensa häneltä jaalan, jossa oli neljä tykkiä ja 150
miestä. Samaten täytyi palaavan maaväenkin yhä taistella takaa-ajavien
vihollisten kanssa. Kuuden peninkulman päässä Pähkinälinnasta saavutti
heidät itse venäläinen pääarmeija, mutta se torjuttiin takaisin.

Baggen joukkojen saapuessa Viipuriin oli itse Kustaa kuningaskin siellä
heitä vastassa. Hädissään venäläisten uhkaavasta kostosta tämä nyt
kirjoitti kirjeen Novgorodiin, lykäten koko Inkerin retken syyn Baggen
hartioille, joka muka oli sen omin luvin tehnyt. Jos niin on, tuli
sieltä vastaus, niin lähetä Bagge, Viipurin linnan isäntä, Maunu
Niilonpoika ynnä muut syylliset päälliköt rajalle, tsaarin väen nähden
mestattaviksi. Tämmöiseen ehtoon ei tietysti ollut suostumista. Ei
ollut siis muu tarjona kuin kaikin voimin varustautua vastarintaan.
Säännöllistä sotaväkeä oli nyt 6,000 jalkamiestä ja 6 lippukuntaa
ratsumiehiä Viipurissa. Näiden lisäksi tuotiin nostoväkeä. Arpakapula
kulki kylästä kylään ja käski aseihin Viipurin ja Savonlinnan lääneistä
joka miehen; Hämeestä ja Uudeltamaalta piti tulla joka neljännen,
Satakunnasta ja Varsinais-Suomesta joka viidennen miehen.[11] Olipa
myös Ruotsin puolelta nostoväkeä hankkeissa. Aateliston, voutien sekä
pappien piti varustaa miehensä pyssyillä ja hevosilla. Talonpojat
tulivat jalkasin, puolet varustettuna suksilla ja jousilla, toiset
puolet keihäillä. Koska heillä ei ollut rautapaitoja, käskettiin heidän
tuoda mukanaan laudoista kyhättyjä kilpiä. Hevosmiesten päälliköiksi
pantiin ruotsalaiset herrat _Lejonhufvud ja Grip_; Bagge ja Klaus Horn
taas saivat jalkaväen komennettavaksensa. Ankarasti kielsi kuningas,
etteivät he saisi enää tehdä päällekarkausta. Heidän piti tyytyä oman
maan suojelemiseen. Kaikille teille oli murroksia kaadettava vihollisen
esteeksi; sen keinon oli Kustaa oppinut kapinoivilta Smoolannin
talonpojiltaan. Näin kaikki järjestettyänsä kuningas palasi jälleen
Turkuun.



16. Venäläisten toinen käynti Viipurin edustalla.


Ennenkuin tämä nostoväki kerkesikään tulla koolle, venäläiset tulivat
jo tammik. 12 p. 1556 äärettömin joukoin rajan yli. Erään vangiksi
joutuneen pajarin tiedon mukaan heitä oli nyt 50,000 miestä, ja niissä
2,000 tsaarin uusia strelitsejä eli pyssymiehiä. Olipa vielä 2,000
tatarilaistakin, joita johti Astrakanin entisen hallitsijan (khaanin)
poika _Kaibula_. Koko armeijan ylipäälliköiksi nimitettiin itse
Novgorodin maaherra _Dimitri Paletskoi_ ynnä Moskovasta tullut ruhtinas
_Pietari Shtenjatev_. Yksi osa venäläisiä tuli Käkisalmen, toinen
Inkerin puolelta.

Tämmöistä ylivoimaa vastaan ei Kivennavan pieni varustus olisi mitään
kestänyt. Sentähden vouti sen itse poltti ja pakeni joukkoinensa
Viipuriin. Matkalla heidät kuitenkin saavutettiin ja yksi osa
tapettiin. Kivennavalla jäi 7 kanuunaa ynnä paljon muita kiireen tähden
hyljättyjä aseita vihollisen saaliiksi.

Tammik. 21 p. lähenivät venäläiset Viipuria. Viiden virstan päässä
kaupungista joutui ensinnä kulkeva ratsumiesparvi kahakkaan Viipurista
ulos lähetettyjen tiedustelijoiden kanssa. Etujoukon molemmat
päälliköt, Rostovski ja Pushkin, saivat tässä surmansa, ja heidän
miehensä hajosivat. Mutta tulipa pian taas viipurilaisten vuoro paeta,
kun suurempi venäläisjoukko kahden Sheremetjev-ruhtinaan johdolla
saapui perille. Virstan matkan peräydyttyään he seisahtuivat mäen
kukkulalle, missä he toivoivat voivansa tehdä vastarintaa. Etupuolelta
ei vihollinen päässytkään mäen kukkulalle, kun korkeaa kivikkoa oli
kovin vaikea rynnätä ylös. Mutta he lähettivät yhden osaston takaa
kiertämään, ja pakoittivat siten viipurilaiset vetäytymään muuriensa
suojaan. Vasta tähän, kun jo kaupunginkin tykit alkoivat heihin
ulottua, pysähtyivät takaa-ajajat.

Kolme päivää seisoivat nyt venäläiset Viipurin edustalla, ampuen
tykeillään kaupunkia, joka ei kuitenkaan suuresti vahingoittunut.
Tammikuun 23:n ja 24:n päivän välisenä yönä äkillinen säikähdys ajoi
heidät karkuun. Luoteen puolelta oli näet kulku kaupunkiin yhä vielä
auki, koska ei vihollinen ollut päässyt lahden yli sitäkin kulmaa
saartamaan. Siltä puolelta tuotti mainittuna yönä linnaväki
heinäkuormia latokartanosta kaupunkiin. Venäläisetpä, kun kuulivat
rekien ratinaa ja hevoskavioiden kopinaa pitkältä sillalta, luulivat
useampien tuhansien ratsumiesten saapuvan kaupungille avuksi. Päälliköt
arvelivat nyt mahdottomaksi valloittaa kaupunkia ja veivät enimmän osan
väkeänsä pois. Ainoastaan muutamia tuhansia jätettiin näön vuoksi
autioon leiriin, etteivät Kustaan sotajoukot huomattuaan peräytymisen
tulisi matkaa häiritsemään. Karanneen tatarilaisen kautta sai Bagge
kuitenkin heti tiedon asiasta ja ryntäsi jo aamulla varhain kaupungista
ulos. Leirin vartijat yrittivät vähän aikaa tehdä vastarintaa, vaan
läksivät viimein pakoon. Heitä ajettiin vielä puolen peninkulman matkaa
jälestä.

Sillä tavoin oli siis Viipuri nyt taas ikäänkuin ihmeen kautta
pelastettu, samoin kuin 60 vuotta aikaisemmin Knuutti Possen aikana.
Mutta rajaseudut, joiden läpi vihollinen oli kulkenut, olivat melkein
autiona erämaana. Tullessaan ja mennessään olivat venäläiset tien
varrella hävittäneet kaikki. Viipurin edustalla seisoessaan olivat he
myös lähettäneet parvikuntia Vuoksen varrelle, jopa Saimaankin
etelärannoille asti. Lavretsan pitäjässä (nähtävästi Lauritsalassa,
Saimaan kanavan suussa) kertoo venäläinen aikakirja myös suuren joukon
Ruotsin kuninkaan sotamiehiä tulleen tapetuksi. Asian laita oli
sellainen, että huovit kuninkaan lähdettyä olivat ruvenneet ylellisesti
juomaan ja tulleet niin huolettomiksi, että vihollinen äkkiarvaamatta
pääsi heidän kimppuunsa. Ääretön joukko Viipurin läänin rajalaisia oli
tässä sodassa saanut surmansa, sillä venäläiset ja varsinkin heidän
kanssaan tulleet tatarilaiset eivät säästäneet vaimojen eikä
lapsienkaan henkeä. Ääretön joukko oli myös viety vangiksi Venäjälle,
missä heitä myötiin kymmenestä kopekasta miehet ja viidestätoista
tytöt!

Kustaa kuningas, jota vanhoilla päivillään oli jo alkanut lapsettaa,
säikähtyi tästä venäläisten retkestä aivan pahanpäiväisesti. Hän rupesi
kiroilemaan niitä sotapäälliköitään, jotka perättömillä sanomillaan
olivat houkutelleet häntä niin vaarallista sotaa alottamaan. Jopa hän
oman henkensäkin puolesta hädissään käski Ruotsista aluksia, joilla hän
vaikkapa jäälohkareitten välitse pääsisi Ahvenanmeren yli. Pohjanmaalle
hän lähetti taas sellaiset käskyt, että pitkin rantaa oli varustettava
hevosia ja koottava suojelusväkeä, jotta hän sitä tietä voisi pelastaa
itsensä. Pelon aiheuttajana oli myös suuri pyrstötähti, joka tähän
aikaan ilmestyi näkyviin. Se varmaan ennusti pahaa. Pahinta kuitenkin
oli se, kun voudit vakuuttivat, että yhtä mahdotonta oli paeta kumpaa
tietä hyvänsä. Vasta maaliskuun alussa sai kuningas kalliit luunsa
korjatuiksi Ahvenanmaalle. Sillä välin olikin jo ensi pelko ennättänyt
asettua, niin että Kustaa jonkun aikaa viipyi siellä, jopa myöhemmin
vielä uskalsi palata Turkuunkin takaisin. Vasta heinäkuulla hän todella
läksi Ruotsiin.



17. Rauhansovinto.


Tämmöisellä mielellä ollen kuningas tietysti hartaasti halusi rauhaa.
Siihen olikin monta muuta tärkeämpää syytä. Puolasta ja Liivinmaalta ei
kuulunutkaan luvattua apua; molemmat katsoivat edullisemmaksi antaa
Kustaan yksinänsä taistella. Oman armeijankaan voimaan, vaikka se nyt
oli kokonaan koolla, ei näkynyt olevan liioin luottamista. Ankarat
puna- ja lavantaudit, jotka olivat aiheutuneet ahtaiden asuntojen ja
huonon ruuan johdosta, vähensivät vähentämistään sen lukua.[12] Paljon
myös karkasi nuoria sotureita, sekä suomalaisia että ruotsalaisia,
jotka olivat kyllästyneet sodan vaivoihin. Tsaari Iivanakaan ei ollut
vastahakoinen sovintoa tekemään. Äskeiset retket olivat saattaneet
hänet siihen vakaumukseen, ettei Suomenmaa ollut aivan helposti
anastettavissa. Paljoa helpompi ja monin verroin haluttavampi saalis
kuin meidän kivikot ja kankaat oli hänelle tarjona Liivinmaalla, missä
saksalaisten valta paraikaa oli hajoamaisillaan eripuraisuuden vuoksi.
Kesäkuun 4 p. 1556 sovittiin siis sotalakosta _Alakylässä_, ja kohta
sen jälkeen lähetettiin Turun kirkkoherra Knuutti Juhananpoika
Moskovaan lähettiläille esteetöntä kulkua anomaan.

Passikirjan sieltä saatuansa lähtivät sitten lähettiläät uuden vuoden
aikana 1557 liikkeelle. Arvokkaimmat henkilöt matkajoukossa olivat
_Sten Lejonhufvud_ ja Upsalan arkkipiispa _Lauri Pietarinpoika_
Ruotsista ynnä Turun piispa _Agricola_. Rajalla otti heitä venäläinen
pajari vastaan, joka siitä saattoi heidät eteenpäin. Ylimalkaan
kohdeltiin heitä joka paikassa sangen hyvin. Sattuipa kuitenkin
Novgorodissa eräs paha seikka, johon yksi heidän palvelijoistaan oli
käytöksellään antanut syytä. Hän oli näet pilkoillaan kärventänyt
majatalossa olevan pyhänkuvan kuhmulle. Siitä kun kaupunkiin levisi
tieto, kansa vimmastuksissaan tarttui aseisiin ja ympäröitsi talon.
Yksitoista päivää pidettiin lähettiläät tällä tavoin piiritettyinä ja
töin tuskin saatiin kansa viimein viihdytetyksi sillä, että syyllinen
annettiin sen käsiin. Hän pantiin rautoihin ja vietiin pois; enempää ei
hänestä ikänä ole saatu kuulla.

Helmikuun 1 p. läheni viimein lähettiläiden joukko, 150:ssä reessä
ajaen, satakirkkoisen Moskovan porttia. Siellä oli taas toinen pajari
sadan sotamiehen kera vastassa. Tämä saattoi vieraat heille määrättyyn
asuntoon. Hän piti myös huolen kaikista heidän tarpeistaan. Mutta
muuten täällä olo tuntui melkein vankeudelta; sillä lähettiläät eivät
saaneet kävellä kaupungilla eikä heidän seuraansa myös päässyt keitään
muita paitsi muutamia tsaarin virkamiehiä. Kolmantena päivänä vietiin
heidät itse tsaarin puheille, missä he saivat tuoda esiin lahjansa sekä
ehtonsa. Edellisistä kallein oli kullattu hopeapikari, minkä kanteen
tuntikello oli kiinnitetty. Novgorodin maaherralle ynnä muille
korkeille herroille olivat he myös tuoneet kalliita majavan sekä
mustanketun nahkoja; täytyipä tulkillekin ynnä palvelijoille lahjoittaa
hopeapikareita tai maljoja. Nähtyänsä ja kuultuansa, mitä Kustaa
kuningas oli lähettänyt, käski tsaari lähettiläät pöytäänsä, missä he
saivat syödä kultaisista astioista. Päivällisen jälkeen juolahti
hänelle mieleen panna patriarkkansa (Venäjän ylimmäinen pappi) ja
Upsalan arkkipiispa taistelemaan uskonasioista. Tsaari tahtoi
keskustelua pidettäväksi saksankielellä, jotta hän voisi sitä ymmärtää;
mutta sitä kieltä ei patriarkka osannut. Sovittiin sentähden, että
arkkipiispa puhuisi kreikkaa, ja että tulkki kääntäisi hänen lauseensa.
Ruvettiin siis taistelemaan paastosta sekä pyhäinkuvien palveluksesta.
Mutta ei aikaakaan, niin piispa Agricola purskahti kovaan nauruun.
Kun syytä siihen tiedusteltiin, niin tulikin ilmi, ettei tulkki
ymmärtänyt yhtään sanaa kreikankieltä. Sitä ei hän kuitenkaan ollut
uskaltanut ilmoittaa, peläten että tsaari, joka oli tunnettu
julmaluontoisuudestaan, hakkauttaisi häneltä pään poikki. Hädissään oli
mies parka siis laskenut suustaan vain kaikkein hulluinta lorua, mitä
sylki suuhun oli tuonut. Senpä oli Agricola ymmärtänyt, joka osasi sekä
kreikat että venäjät. Tämän johdosta tsaari lakkautti taistelun ja
ripusti arkkipiispalle raskaat kultavitjat kaulaan suosionsa
osoitukseksi.

Sitten saatettiin lähettiläät jälleen majataloon takaisin, jonne tsaari
lähetti heille simaa sekä muita juomia omissa astioissaan. Pajareja
tuli myöhemmin hänen puolestaan vastaamaan tarjottuihin ehtoihin.
Kustaa kuningas oli vaatinut, että hän vastedes saisi toimittaa asiansa
suoraan itse tsaarin kanssa; se muka oli halventavaa hänen
majesteetilleen, jos hänen pitäisi vain kääntyä läänin hallitsijan,
Novgorodin maaherran puoleen. Mutta tätä vaatimusta ei tsaari ottanut
korviinsa. Ruotsin kuninkaalle, vastasi hän röyhkeästi, ei ollut
halventavaa, vaan päinvastoin suureksi kunniaksi, kun hän sai vaihtaa
kirjeitä Novgorodin maaherrojen kanssa. Tiesikö hän, mitä sukuperää he
olivat? He olivat aina Venäjän tai Liettuan suuriruhtinasten tai
Kasanin khaanien sukua. Ja mitäpä teidän kuninkaanne oli? Hän oli kyllä
nyt kruunattu kuningas, vaan ei siitä ollut pitkä aika, kun hän vielä
oli härkiä ajanut.[13] Tätä en tahdo sanoa hänelle solvaisuksi, vaan
siksi, että hän malttaisi vähän mieltänsä. Ja jos teidän kuninkaanne ei
tiedä, minkälainen kaupunki Novgorod on, niin tuntenevat meidän
Pihkovat ja Ustjugit ja monta muuta Novgorodin alle kuuluvaa kaupunkia,
joista jokainen jo on suurempi kuin teidän Tukholmanne.

Kieltävä oli vastaus toiseenkin Kustaan esittämään ehtoon. Tämä oli
tahtonut, että kaikki vangit kummankin puolin vapautettaisiin. Mutta
tsaari ei puolestaan siihen suostunut, vaikka hän kyllä vaati, että
Kustaa laskisi vangitut venäläiset irti. Ruotsalaisethan rauhan olivat
rikkoneet, sanoi hän, sentähden on kohtuullista, että he saavat siitä
jonkun rangaistuksen. Lunastakoot vankinsa niiden omistajilta, jos
nimittäin nämä tahtovat myödä niitä. Vaan jos joku vangeista jo on
kreikanuskoon kastettu, niin pitää hänen pysyä Venäjällä.

Ainoa, mihin tsaari suostui, oli se, että rauha uudistettaisiin
entisillä ehdoilla ja rajoilla neljäksikymmeneksi vuodeksi. Tähän
vastaukseen sekä kahteenkymmeneen suomalaiseen tyttöön, jotka tsaari
Kustaa kuninkaalle vastalahjaksi lähetti, saivat lähettiläät tyytyä. He
läksivät maaliskuussa Novgorodiin, missä maaherra pani nimensä sekä
sinettinsä rauhakirjan alle. Sitten saatatti hän lähettiläät hyvissä
turvissa rajalle asti. Yksi heistä, piispa Agricola, ei kyennytkään
paljoa kauemmaksi. Hän oli matkalla sairastunut ja kuoli Kyrönniemen
kylään huhtik. 9 p. Hänen ruumiinsa haudattiin Viipurin silloiseen
tuomiokirkkoon, joka nyt on jauhomakasiinina. Jonkun aikaa myöhemmin
tuli Novgorodista lähettiläitä Tukholmaan, jotka juhlallisella ristin
suutelemisella vahvistivat rauhan.



18. Vähäisen tavoista uskonpuhdistuksen aikakaudella.


Upsalan arkkipiispa Olaus Magnus antaa suuressa kertomuksessaan
Pohjoismaista seuraavan todistuksen Suomen kansan luonteesta 16:nnen
vuosisadan alkupuolella: "Kristinuskoon käännyttyään", sanoo hän, "on
Suomen kansa oppinut hyviä tapoja; varsinkin ovat he erittäin
vieraanvaraisia. Keskenään ovat suomalaiset hyvänsuopia, nöyriä ja
hitaita vihaan. Vaan jos heitä kauan ärsyttää, niin yltyvät he viimein
julmaan kostonhimoon. Heillä on komeat kirkot ja he ovat halukkaita
uusia rakentamaan. Pappejansa he pitävät suuressa arvossa ja maksavat
rehellisesti kymmenykset kaikesta tavarastaan".[14]

Tämä kuvaus kansamme luonteesta ylimalkaan näyttää todenperäiseltä.
Pappien arvon ja kymmenysten maksun suhteen oli kuitenkin, niinkuin
olemme nähneet, uskonpuhdistus saanut suuren muutoksen aikaan. Hitaat
vihassa ja pitkävihaiset ovat kaikkina aikoina suomalaiset olleet.
Mutta heidän nöyryyttään on kuitenkin syytä epäillä. Muistakaamme
esim., mitä Kustaa kuningas valittaa Lohjan talonpojista. Sanoopa Olaus
Magnus itsekin toisessa paikassa heidän olevan tylyjä luonteeltaan,
josta syystä muka sota-aseiden pito suuren rangaistuksen uhalla on
kielletty. Ainoastaan kirveitä he saivat pitää kotona. Sen jälkeen hän
laveasti kertoo, millä keinoilla rajalaiset varsinaisten aseitten
puutteessa varjelevat itseään venäläisiä vastaan. Tämä asia on niin
tarkasti ja niin monin sivuseikoin kerrottu, ettei voi uskoa sen olevan
aivan tuulesta temmatun. Mutta tähän aikaan ei se kielto kumminkaan
enää ollut voimassa. Olemmehan nähneet Suomen talonpoikien tulleen
Venäläissotaan kaikellaisilla aseilla. Ja itsekin Olaus Magnus toisessa
paikassa kertoo, kuinka kansa lähtiessään kirkkoon aina oli täysissä
aseissa. Kirveet olivat muassa, kun välistä oli pakko raivata tietä
korven kautta ja rakentaa portaat jokien yli. Jouset olivat mukana
siltä varalta, että sattuisi autioilla taipaleilla karhuja ja susia
vastaan, miekat ja keihäät väijyvien kaksijalkaisten vihollisten
varalta. Keihäitä käytettiin myös apuna, kun purojen yli oli hypättävä.
Kaikki nämät aseet asetettiin aina kirkon eteiseen, jota siitä syystä
nimitettiin _asehuoneeksi_.

Väijyviä vihollisia olikin silloin matkan varsilla täysi syy pelätä,
sillä miestappoja ja murhia sattui hyvin usein. Ihmiset ennemmin
turvasivat oman käden oikeuteen kuin lakiin, josta niinkuin näimme,
olikin sangen vähän suojaa. Eikä näitä rikoksia tapahtunut yksin
alhaisen kansan parissa. Kustaan aikuiset tuomio-kirjat ja muut paperit
sisältävät monta esimerkkiä siitä, miten voudit ja aatelisherratkin
vuodattivat ihmisverta, kerrotaanpa pappienkin, rauhan saarnaajien,
kolahuttaneen toisiaan päähän. Tämmöinen verityö hyvin usein synnytti
toisia, sillä verikosto oli vielä täydessä voimassa ja laissakin eri
tapauksissa sallittu. Oikeus sitä vastoin ei aina vaatinut murhaajan
henkeä. Jos vaan murhatun sukulaiset suostuivat siihen, pääsi
pahantekijä vain sakkorahoilla, jotka olivat murhatun jälkeenjääneille
maksettavat. Jokseenkin suuri tämä maksu kuitenkin oli tavaroiden
silloisiin hintoihin verraten. Meillä säilyneistä tuomioista näemme sen
nousseen 100-120 markkaan, s.o. 50-60 ruistynnyrin hintaan. Varkauden
syytteestä voitiin niinikään päästä sakoilla, mutta oli myös paljon
esimerkkejä siitä, että varkaat hirtettiin. Rangaistuksista tietää
Olaus Magnus vielä kertoa, että Suomen aatelismies, jos hän oli
hirtettävä, sai kuitenkin kunnian vuoksi pitää _punaiset_ vaatteet
yllään. Naisia taas ei hirtetty, vaan heidät haudattiin elävältä.
Noidat poltettiin.

Uskonpuhdistus ei alkuaikoinaan meidän maassamme ylimalkaan parantanut
tapoja, vaan päinvastoin pahensi ne. Paljon, mitä ennen pidettiin
pyhänä, oli nyt halvaksi tehty; siitä ihmiset tottuivat kaikkea pyhää
halveksimaan. Vallattomuus paisui hirmuisesti. Suurena syynä
väkivaltaisiin tekoihin ynnä muuhun pahuuteen oli myös liiallinen oluen
juominen. Suomessa ei ollut ainoatakaan kirkkomäkeä, jossa ei Herran
huoneen vieressä olisi seisonut olutjumalan temppeliä. Paitsi sitä oli
niitä muuallakin ympäri pitäjää. Kustaa kuningas koki rajoittaa
oluttulvaa hiukan siten, että hän kielsi useampien kuin 3-4 krouvin
pitoa joka kirkkokunnassa. Paloviina, nykyinen pahantekijämme, oli
silloin vasta tullut maahan, ja se oli vielä varsin viatonta. Sitä
tuotettiin Saksasta ja käytettiin enimmäkseen vain lääkkeenä.

Rehellisyydestä ei meillä ylimalkaan ole tietoja. Mutta tuskinpa se oli
erittäin kiitettävällä kannalla, koska aateliset ja virkamiehet, jopa
kuningas itsekin, niin vähän välittivät toisen omistusoikeudesta.
Siinäkin suhteessa uskonpuhdistuksen mukana johtunut kirkon omaisuuden
ryöstö oli päästänyt irti ahneuden pahat himot. Kaikissa säädyissä
vallitsi myös raakuus sekä käytöksessä että puheissa. Sekin epäilemättä
uskonpuhdistuksen aikoina yltyi opin joutuessa rappiolle. Edellisessä
olemme useamman kerran nähneet, miten kuningas itse käytti voimakasta,
vaan jotenkin törkeätä puhetapaa. Samallaisia esimerkkejä tulee vielä
usein esiin seuraavissa luvuissa Suomen etevimmistä miehistä puhuessa.

Raakuus oli läheisesti yhdistynyt taikauskoon. Me olemme nähneet, miten
Kustaa Vaasakin pelkäsi viatonta pyrstötähteä. Niinikään oli usko
loitsujen ja taikojen voimaan yleinen kaikissa säädyissä. Vanhimman,
käsin kirjoitettuna säilyneen suomalaisen loitsurunon ruttoa vastaan
oli v. 1564 pohjalainen kruununvouti eräälle tilikirjansa lehdelle
kirjoittanut omaksi tarpeekseen.



19. Yleinen katsaus Kustaa Vaasan hallitukseen.


Me olemme nähneet, kuinka itsevaltaisesti, usein väkivaltaisestikin
Kustaa Vaasa hallitsi kansaansa. Mutta tarkoitus hänellä
epäilemättä oli hyvä. Hän tahtoi saattaa kansan toimeliaaksi ja
varalliseksi, vaikkapa väkisenkin, jollei se itse ymmärtänyt omaa
hyötyänsä. Yksityisten alamaisten etu ei kuitenkaan ollut hänen
päätarkoituksenaan. Ensinnä hän aina piti silmällä koko kansan,
valtion yhteistä etua, ja jos yksityinen etu ja oikeus oli sen tiellä,
syrjäytettiin ne säälimättä. Lykkäsipä kuningas usein myös omat
asetuksensa ja sääntönsäkin syrjään, jos niiden rikkomisesta saattoi
olla kruunulle hyötyä. Vaikka esim. maakauppa oli ankarasti kielletty,
sattui kuitenkin, että kuningas runsaasta summasta antoi jonkun
talonpojan rauhassa harjoittaa kauppaa. Toisen kerran taas, vaikka hän
ylimalkaan koetti kääntää kaupan pois Räävelistä, antoi Kustaa siihen
luvan, jos rääveliläiset sallivat hänen pestata sotamiehiä heidän
kaupungissaan. Lähettipä hän kerran verosta tulleita tavaroita itse
tuohon vihattuun Lybeckiin kaupaksi, koska se sillä hetkellä näytti
edulliselta.

Tämmöinen hallitus meidän aikanamme tuntuisi melkein jokaisen
eurooppalaisen kansan mielestä kärsimättömältä tyranniudelta. Mutta
siihen aikaan se oli pääasiassa tarpeellista isällistä hoitoa. Vaikka
Kustaa keinoissaan joskus erehtyi, oli kuitenkin kansan toimeliaisuus
ja varallisuus, niinkuin näimme, verrattomasti vaurastunut. Ja
päätarkoituksessaan, valtion voiman enentämisessä, oli Kustaa vielä
paremmin onnistunut. Vuotuiset kruunun tulot riittivät kaikkiin
tarpeellisiin maksuihin; olipa pahojen päivien varaksi vielä oivalliset
säästövarat kootut. Kuninkaallinen rahakammio, jota nimitettiin _herra
Eskilin kamariksi_, oli lakea myöten ahdattu täyteen myntättyä rahaa
sekä hopeakiskoja. Sotavoima ja laivasto olivat myös tarpeeksi suuret
ja hyvässä kunnossa. Kansa, sekä ylhäinen että alhainen, oli Kustaan
ankaran käden ohjaamana vieraantunut entisestä vallattomuudestaan.
Naapurivallat pitivät kaikki Ruotsia arvossa. Tämmöinen oli se perintö,
minkä Kustaa Vaasa jätti vanhimmalle pojalleen. Vanha kuningas erosi
vaivalloisesta elämästään syyskuun 29 p. 1560. Hän oli silloin 63
vuoden vanha.



Viiteselitykset:


[1] Tanskassa ei tahdottu, niinkuin Lybeck vaati, sulkea Juutinraumaa
Hollannin laivoilta.

[2] Hänestä sai tämä sota nimen _Kreivisota_.

[3] Hyvin usein myös aateliset nauttivat vaan tulot tuomarivirastaan,
ja antoivat itse toimituksen jollekin oppimattomalle palvelijalleen
"_lainlukijalle_", jonka huonon palkkansa tähden oli melkein pakko
ottaa vastaan lahjoja.

[4] _Nimismiehet_ olivat silloin talonpoikia, jotka toimittivat
kestikievarin ja muuten voudin käskyläisen virkaa.

[5] Sälytys sen ajan kielellä, niinkuin nytkin vielä viroksi, on sama
kuin nykyinen lainasana "lästi".

[6] Tammisaaren oli Eerikki Fleming perustanut v. 1529.

[7] Eriskummallisuutena sopii mainita, että Suomen talonpojat
nälänhädässään luulivat voivansa poistaa Jumalan vitsauksen sillä, että
rupesivat Vanhan Testamentin tavoin lauvantaita pyhänä pitämään, joka
kuitenkin pian kiellettiin.

[8] Fincke oikeastaan oli tuota katolisella aikakaudella aatelistoon
kohonnutta, suomalaista _Renkosten_ sukua, joka kuitenkin nyt otti
muukalaisen nimen (eräs Fincke-neiti oli mennyt naimisiin muutaman
Renkosen kanssa). Samallainen muukalaistuminen valitettavasti tuli nyt
Suomen aatelisten parissa yleiseksi.

[9] Toista muuttelevaa kansaa juuri näinä aikoina levisi Suomeen,
nimittäin mustalaisia, jotka Ruotsista tullen ensin ilmaantuivat
Ahvenanmaalle v. 1559.

[10] Nykyinen Kivennavan pitäjä, joka juuri silloin rakennetusta
varustuksesta (Kifvenaeb = vallitus) sai uuden nimensä.

[11] Savonlinnan lääniin lähetetty käskykirje käännettiin suomeksikin
ja on ensimäinen suomenkielellä ilmestynyt hallituksen asetus.

[12] Lääkäreitä ei siihen aikaan ollut ainoatakaan Suomessa;
Tukholmasta, missä ainoa Ruotsissa oleva lääkäri asui, saatiin
kuitenkin Viipuriin neuvoja sairaille sotamiehille. Ne kuvaavat niin
hyvin senaikuista lääkäritaitoa, että tahdon tässä luetella edes
muutamia näytteeksi. Lääkkeitä oli valmistettava etikkaan liuotetusta
rikistä ja salpietarista, rikistä ja sahramista ynnä kuivatetusta
ilveksen verestä, joka niinikään oli etikkaan liuotettava. Lääkitysten
avuksi oli sairaita kovasti hiostettava saunassa ja vähä väliä
iskettävä suonta. Näistä jo voimme päättää, että lääkärinpuute sotamies
paroille oli pikemmin onneksi kuin vahingoksi.

[13] Tsaari tarkoitti sitä, että Kustaa paetessaan Tanskan vankeudesta
oli matkustanut saksalaisten karjakauppiaitten seurassa.

[14] Hän kertoo vielä kirkkoihin monin paikoin olevan niin pitkän
matkan, että takasalolaiset vain kerran tai kaksi vuodessa pääsevät
kirkkoon. Lapsia kannettiin silloin vasuissa eli koreissa kasteelle.
Toisen kertomuksen mukaan heidät usein vasta täysikasvuisina tuotiin
sitä sakramenttia saamaan.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kertomuksia Suomen historiasta II - Kustaa Vaasa" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.