Title: Murusia
Author: Salmela, Marja, 1875-1924
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Murusia" ***


MURUSIA

Kirj.

Marja Salmela



WSOY, Porvoo, 1922.



SISÄLLYS:

 Hämyhetkenä.
 Vanha Maija.
 Esikoinen.
 He rakastivat kumpikin.
 Kannel.
 Valkolakki.
 Taistelutantereelta.
 Pollen puolesta.
 Veljesi tähden.
 Kun talvinen aurinko laskee.



HÄMYHETKENÄ.


Oli maaliskuu. Päivä oli ollut kirkas ja kevättunnelmaa täynnä.
Sinisenä oli taivas siintänyt, hanki oli häikäisevänä hohtanut, ja
päivä oli paahtanut melkein kuin kesällä. Nyt oli ilta. Aurinko oli
mailleen mennyt, ja iltaruskonkin heloittava puna oli häipynyt. Valju
kuutamo yksin valaisi lumivainioita. Luonnon voimakas, keväinen
riemastus oli vaihtunut vienoon sopusointuisuuteen ja rauhaan.
Oli hiljaista sydänmailla. Kaikki oli kuin uneen vaipumaisillaan.
Ainoastaan tulet, jotka siellä täällä syttyivät mökkien ikkunoihin,
kertoivat siitä, että täälläkin oli ihmisiä, oli elämää ja
työntekijöitä, jotka eivät vielä levolle joutaneet.

Vähän matkan päässä maantieltä kapean niemen nenästä näkyi suurempi
herraskartano. Sen kirkkaasti valaistuista keittiön ikkunoista
loistivat tulet tielle asti. Sielläkin oltiin jo ahkerassa työssä
sytytetyn lampun ääressä.

Muualla talossa vallitsi vielä hämyhetken syvä hiljaisuus. Huoneissa
oli pimeää, ainoastaan salin uunissa räiskyi iloinen takkavalkea.
Siellä istui kasvava tyttö roihurahilla tuleen tuijottaen. Hän oli
jäänyt tänne valkeata vartioimaan muiden kaikkien ollessa lepäämässä.
Mutta pian he tulisivat, sen hän tiesi, ja sitten alkaisi se hetki
päivästä, jota hän eniten sekä rakasti että pelkäsi, hämyhetken vietto,
jolloin äiti soitti ja perhe saliin kokoontuneena istui kuuntelemassa.

Ei sitä semmoista aina tarjottu, ei jokapäiväisissä oloissa, mutta
nyt, kun naimisissa oleva sisar perheineen oli tullut käymään, ja kun
velikin pikku poikansa kanssa oli kotona, tulisi hämyhetken viettokin
varmaan. Ja mukanaan toisi se valtavan, voimakkaan tunteen elämän
ihmeellisestä rikkaudesta, sen suruista suurista, sen ihanimmista
iloista. Se paisuttaisi rintaa, saisi sydämen sykkimään, olisi suuri,
mahtava kuin hyökylaine, lopulta aivan itseensä upottaa tukahduttaisi.

Ja tuo odotettu hetki tuli.

Isä asettui keinutuoliin. Pieni pojanpoika kapusi hänen polvellensa, ja
sisko miehensä kanssa asettui viereen. Sitten alkoi äiti soittaa.

Lapsenlapset saivat ensin osansa. Raikkaina kaikuivat marssin säveleet.
Pienokaisten silmät loistivat, posket punoittivat ja jalka polki
tahtia. Mutta kun marssijoita alkoi väsyttää, saivat he siirtyä toiseen
huoneeseen, ja soitto muuttui syvällisemmäksi.

Kaikki oli hiljaista huoneessa. Takassa räiskyvä valkea oli muuttunut
hiilokseksi. Ei mikään häirinnyt hämyhetken vienoa soittoa. Se oli
niin sisältörikasta, niin vaihtelevaa ja samalla niin todellisuuden
mukaista. Siinä ihmissydän iloistaan iloitsi, siinä se ikäviään itki.
Milloin taas särähtävät epäsoinnut loihtivat ilmi elämän ristiriitaa,
sen suruja, sen tuskia ja taisteluita, milloin vaativat säveleet
voimakkaina työhön ja tosi toimeen, vaativat terästä tahtoon, tarmoa
mieleen.

Mutta tuon kaiken ohessa soi uudelleen ja yhä uudelleen kesken
epäsointujen ja voimakkuuden hiljainen vieno sävelvirta. Se oli tyyni
kuin kesäiltana lammen pinta Suomen saloilla, oli syvä, salaperäinen
kuin valtameri ja sopusointuinen kuin kaiku iäisyyden mailta.

Oudoksi muuttui kuulijain mieli. Kun marssin säveleet olivat soineet,
olivat ne heitäkin innostuttaneet. Noinhan äiti oli heillekin
soitellut, kun he pieniä olivat. Ja samoin kuin soitto nyt marssista
oli muuttunut syvällisemmäksi, samoin oli se ennen lasten kehityskannan
mukaan muuttunut. Äidin soitto oli heille esittänyt lapsuuden iloja,
oli nuoruuden lämmintä hehkua heille tulkinnut ja ollut tutustuttajana
elämän taisteluun. Se oli heille viittonut tietä syvään, katoamattomaan
sielun rauhaan.

Ihmeellinen voima oli tällä soitolla. Lieneekö se siitä johtunut,
että äiti itse oli elänyt kaiken sen, mitä säveleissä esitti. Hän oli
ollut lapsi lastensa kanssa, nuori kun he nuoria olivat. Ja kun he nyt
täysi-ikäisinä kuuntelivat hänen soittoansa, ymmärsivät he sitä kuin
yhdenikäisen rakkaan lapsuusystävän puhetta. Siksi sen säveleet eivät
turhaan kaikuneet, siksi kävivät ne sydämestä sydämeen.

Tyttö uunin edessä kätki kasvot käsiinsä. Miten suurta ja valtavaa
tuo kaikki oli, semmoista kuin se elämä, jota hän ei vielä tuntenut,
mutta jonka ilot ja surut jo hänen rintaansa ahdistivat. Tuntui siltä,
ettei hän voi sitä kestää, ei jaksa elää elämää, ellei saa muotoa
antaa sille, mitä tuntee, luoda kuvia elämästä ja sen äärettömästä,
ihmeellisestä rikkaudesta.

Hän painoi käden rintaansa vasten ja kuunteli. Jospa voisi hän
sieluunsa kätkeä jok'ainoan säveleen, jok'ainoan kuvan sitä kerran
luodakseen uudelleen yhtä eheänä, yhtä kauniina, kuin hän sen nyt
kuuli. Miten kadehdittavan onnellinen olikaan äiti, jonka sielua jo
elämän ilot ja surut olivat rikastuttaneet. Niin tahtoi hänkin kerran
elää, aina oppia, aina koota aarteita elämän poluilta, ei koskaan
kylmetä, käydä välinpitämättömäksi -- -- -- vaan iloita siitä, mikä
on suurta, mikä kaunista elämässä. Hiilos oli mustunut. Hämyhetki oli
vähitellen pimeäksi muuttunut. Soitto vaikeni, valoja sytytettiin ja
kukin kävi työhönsä. Mutta äidin hämyhetken soitto kaikui vieläkin
kuulijoiden sydämissä, kaikui päivä päivältä, vuosi vuodelta, elämän
taistelussa ja sen tyyneydessä, sen iloissa ja sen suruissa. Se oli
kuin hiljainen henkäys, joka toi siunauksen tullessaan. Se oli pyhä
muisto lapsuuden kodista.



VANHA MAIJA.


Vanhaksi Maijaksi nimittivät häntä kaikki.

Ei kukaan tullut ajatelleeksi, että hänkin kerran oli ollut nuori,
eikä tainnut hän sitä itsekään enää muistaa. Hänen aivoissaan ei ollut
paljon ajatuksia. Ja mitä tunteisiin tuli, olivat ne niin syvälle
hautautuneet, ettei niistä kukaan tietoa saanut. Ne olivat kätkössä,
kuin jyväset ihmisten tallaamalla tiellä. Ne painuivat painumistaan
ja peittyivät piiloonsa yhä täydellisemmin. Lopuksi ei Maija itsekään
enää tiennyt, oliko niitä olemassa vai ei. Ja milloinkapa hänellä
olisi ollutkaan aikaa tunteistaan vaaria ottaa? Jos hän joskus
olisikin tuntenut sen tapaista sydämessä sykähtävän, tukehtui se kohta
arkipäivien puuhiin. Hänen elämänsä oli raatamista aamusta iltaan asti.
Ei hän hiki päässä ponnistellut kolikoita kootakseen, ei kunniata eikä
hyvinvointia etsinyt. Välttämättömyyden ja velvollisuuden vaatimana hän
raatoi. Ja palkkana oli kova leipäkannikka, jota hän suolaveteen kastoi.

Se aika, jolloin hänkin oli ollut nuori, lapsi vielä ja lapsen lailla
huoleton, se oli kaukana kuin kotoinen ranta valtameriä vaeltelevalla.
Ennen aikaansa oli Maija vanhentunut. Kurttuun olivat kädet ja
kasvot käyneet, selkä kumaraan, ja liinatukka harmahtavaksi. Hän oli
kuudenkymmenen vuotiaana vanha ja tutiseva kuin kahdeksattakymmenettä
lähentelevä. Eikä se ihme ollut, sillä Maijan työpäivä oli varhain
alkanut. Kymmenennelle oli hän vasta kääntynyt, kun piti lähteä
maailmalle elatustansa hankkimaan.

Oli hän jo varemminkin työssä ollut, oli viisi-kuusivuotiaasta alkaen
pikku siskojaan paimennellut, oli ollut menossa päivällä ja yöllä,
kesäkuumalla ja purevimmassa pakkasessa. Mutta mitäpä siitä! Eihän se
edes työltä ollut tuntunutkaan. Aivan kuin itsestään sujuivat kotoiset
askareet. Niihin oli Maija vähitellen tottunut siitä asti kuin kynnelle
kykeni. Talvisaikana sai hän tuvassa askareiden lomassa pitää "lapsia"
silmällä, kätkyttä kiikutella, jossa nuorin nukkui, katsoa "lehmiä"
ja "lampaita", joille pikkuveljet pulikoista navettaa rakensivat, ja
kaiken tämän ohessa itse aapista opetella, huuhtoa hulikat, pestä
penkit, pyyhkiä pöydät ja huolta pitää kaikesta, jonne ei äiti joutanut.

Kesällä taas oli velvollisuuden täyttäminen vieläkin helpompaa. Silloin
työnteko mennä hurahti iloisesti ja huomaamatta kuin arkipäivät
joulupyhien lomassa. Ei vaivannut vilu eikä nälkä. Mansikat kypsyivät
ihan kotimäen rinteellä, mustikat kivenheiton päässä metsässä. Alempana
aholla oli mesikoitakin mättäät aivan punaisina, ja niitä vasta kelpasi
kaupaksi poimia. Pärekoppa kiinnitettiin isän laittamille pyörille.
Pienimmät lapset pistettiin koppaan, toiset saivat juosta kipitellä
perässä pysyäkseen. Ja niin sitä mentiin. Puutetta ja huolta oli yhtä
vähän kuin tarpeitakin.

Jo ennen marjain kypsymistä tuli keväällä mahlan juonti, sitten
vispiläin ja vastaksien valmistamisaika. Ja kun viimein marjojen
kypsyminen todella alkoi, silloin kesti niiden noukkimista, siksi kuin
maa rupesi routaantumaan ja viimeisetkin hallan panemat puolukat olivat
poimitut.

Ainoastaan kerran oli Maijasta tuntunut karvaalta kotivelvollisuuksien
täyttäminen. Se tapahtui kauniina kesäpäivänä, jolloin pieni
vastasyntynyt kimeällä huudolla ilmaisi aikovansa anastaa Maijan aikaa
ja kytkeä hänet kätkyen viereen muiden metsissä ilakoidessa. Silloin
meni Maija tuvan taakse, kääntyi päin veräjälle, josta metsään mentiin,
ja parahti itkuun. Mutta kun hetken perästä Kaisamuorin käskevä ääni
kuului, niisti hän nenänsä hameen helmaan, pyyhkäisi kyyneleet pois
poskipäiltä ja istui hetken kuluttua tuvassa täydessä toimessa ja
työssä.

Seuraavana keväänä tuli tuo paljoa kovempi kolaus, joka Maijalle teki
selväksi, että hänen tästä puoleen täytyi maailmalle elatustansa
ansaitsemaan.

Oli myöhäinen ilta huhtikuun viime päivinä. Maija oli vasta saanut
kymmenkuukautisen Kalle veljensä nukkumaan ja oli itse ryöminyt
olkikuvolleen uunin viereen. Silloin kuuli hän isän sanovan verkalleen
mutta painavasti: "Mihin siitä pääsee? Pitää perettä vähentää, kun yhä
lisää tulee, eikä elättää jaksa".

"Onhan se niin, myönsi äiti, mutta tyttö on vielä niin kunnoton. Minne
sinä hänet toimittaisit?"

"Tuonnehan minä meinasin herraskartanoon. Mihinkäpä täällä muuanne
saisi."

"Vai sinne, vai niin", huoahti äiti. "Kylläpä siitä koulu tulee."

"Tulee kai se koulu käytäväksi kerran kuitenkin. Ei köyhän lapsi kauan
jouda kotona olemaan."

"Onhan se niinkin. Ja minnepä sitä muuanne saisi. Herrasväellä siellä
kun on se vuoden vanha tyttö, niin kyllä kai ne Maijan ottavat sitä
katsomaan."

"Sitähän minäkin juuri."

"Kuuluu vaan se rouva olevan kovin tiukka palvelusväelle."

"Niinhän nuo puhuvat. Soisi sitä lapsen pääsevän paremmille paloille,
kun kerran kotoa lähtee, mutta mistä niitä nyt parempia ottaa."

Maija ei puheesta sen enempää kuullut. Hän jäi silmät selällään kattoon
tuijottamaan. Tuhannet sekavat, epämääräiset ajatukset rupesivat hänen
aivoissaan ajelehtimaan synnyttäen kuvia ankarasta rouvasta, joka
riiteli, kotoalähdöstä ja kesästä ilman mahlanjuontia ja marjojen
poimintaa.

Maija muisti, miten viime kesänä oli ollut harmissaan Kallen
syntymästä. Surunsekaisella katumuksella hän nyt ajatteli, että saisi
tulla vaikka kaksi yht'aikaa, kunhan pääsisi kotoa lähtemästä. Mutta
myöhäistä oli nyt katumus.

Seuraavana päivänä odotti Maija, että äiti hänelle asiasta puhuisi,
mutta kun ei mitään kuulunut ei sinä eikä seuraavana päivänä, alkoi
Maijan pelko poistua. Mutta juuri mielen taas levolliseksi tultua
tuli tuo aikaisemmin odotettu isku aivan äkkiarvaamatta. Isä palasi
iltapuolella kylästä, ja illempana alkoi äiti toimittaa Maijalle
palvelukseen menosta. Maija istui peruja kuorimassa, äiti teki tulta
takkaan ja nosti padan tulelle. Siinä asia sitten puhuttiin. Ei sanonut
kumpikaan mitään siitä, miltä mielessä tuntui. Äiti vain kehoitti
Maijaa olemaan nöyrä ja kuuliainen herrasväelle ja tyytymään, vaikka
vaikealtakin tuntuisi. Sitten syötiin illallinen, ja senjälkeen meni
kukin levolle.

Seuraava päivä oli lauantai. Se oli Maijalle pitkää hyvästijättöä
iltaan asti. Suurinta hellyyttä sai kuitenkin Kalle osakseen, sillä
Maijaa painoi syvä syyllisyyden tunne pikku veikon suhteen. Kyllä kai
se oli Maijan viime kesäinen tylyys Kallea kohtaan, joka nyt tuotti
hänelle tämän kovan rangaistuksen. Hänen sydämensä suli hänen tätä
ajatellessaan ja kurkussa tuntui kummasti ahdistavan.

Isä oli kartanossa käydessään luvannut tuoda Maijan sinne
sunnuntai-iltana. Pyhänä, kun päivällinen oli syöty, laittautuivat he
matkalle, sillä kartanoon oli toista penikulmaa ja isän piti sieltä
vielä jatkaa työpaikalleen.

Äiti toi käärön, johon oli pannut Maijalle, mitä pientä kokoon
sai. Siinä oli valkoiset pumpulisukat, joita äiti oli pitänyt, kun
kuulutukseen pantiin, punaraitainen pumpulihuivi ja isän paikkaamat
vanhat kengät.

"Pidä nyt itsesi siistinä", varoitti äiti. "Pese paitasi illalla ja
pane kuivumaan. Minulla ei nyt ole enempää sinulle antaa. Ole nöyrä ja
kuuliainen rouvalle ja koeta pitää virastasi vaaria."

Sitten äiti kätteli, katsoi pitkään ja haleasti ja niisti nenää
esiliinansa nurkkaan.

Maija ei uskaltanut silmiin katsoa. Olo olisi siitä käynyt vaan
tukalammaksi. Mutta vaikka ei paljon katsonutkaan ympärilleen, huomasi
hän kuitenkin pienempien siskojen seisovan ihmeissään tuvan ovella.
Liisa näkyi imevän sormiaan, ja Matti seisoi kädet selän takana suu
avoinna toisiin töllistellen. Mutta Maija ei katsonut enää heihinkään.
Isä seisoi jo maantiellä odottamassa, ja hän juoksi mäenrinnettä alas
saavuttaakseen isän.

Sitten he alkoivat astua.

Monta sanaa eivät vaihtaneet matkalla. Vasta kun oli astuttu toista
tuntia polttavassa päivänpaahteessa, pysähtyi isä, otti puukon
taskustaan, kävi tuohta kiskaisemassa koivusta ja teki lippaan.

"Tuleppa juomaan, täällä on lähde", sanoi isä.

Isä joi ensin, Maija sitten ja sitten taas astumaan.

Vähän myöhemmin poikkesi isä valtatieltä veräjän kautta aholle. Siellä
olivat jo mansikat ja mesikat ruvenneet lehtiä tekemään. Polku oli
kapea ja kierteli mutkikkaana alamäkeä. Lepän oksat löivät aivan vasten
kasvoja ja kastelivat sadepisaroilla Maijan hametta.

Olikohan tätä tietä vielä pitkältä? Vai oliko kartano jo lähellä?

Maijan sydän rupesi kiivaasti sykkimään, kun he tulivat siistiin, hyvin
hoidettuun koivikkometsään. Pian kai olivat perillä. Isäkin näkyi tästä
heränneen huomaamaan, että nyt pitää ajatella, mitä ensi hätään sanoa.

He olivat jo riihen takana, kulkivat siitä karjan tietä takapihalle,
sieltä kaivolle ja sitten suorinta tietä pihan poikki keittiöön.

Siellä oli touhua ja kiirettä. Ei kukaan huomannut tulijoita. Palvelija
tuli sisältä päin ja lennätti suuttuneena suuren tarjottimen pöydälle.
Kyökkipiika työnsi sen pois siitä, ei ollut tilaa pöydällä. Sitten
avasi hän oven ja ajoi pihalle suuren pitkäkarvaisen kartanokoiran,
joka vasikanluu hampaissaan seisoi ovella odottamassa. Ei joutanut
kukaan huomaamaan vastatulleita, vielä vähemmin tervehtimään. Isä
rohkaisi silloin mielensä ja pyysi tavata rouvaa.

"Vai rouvaa?" Piiat käskivät hetken toinen toisiaan, sitten meni
sisältä tullut tyttö ilmoittamaan asian.

Odotusta kesti vielä vähän. Isä seisoi Maijaa kädestä pidellen ja
painautuneena niin lähelle seinän ja oven välistä nurkkaa kuin
mahdollista.

"Vai tässä se tyttö on." Ääni oli rouvan. Sanat saivat sekä isän että
tyttären säpsähtämään, sillä rouva oli aivan odottamatta astunut esiin
keittiön takana olevasta ruokasäiliöstä.

"Tässähän se on." Maija niiasi niin että hameen liepeet lepsahtivat
lattiaan.

"Vanhako se on?"

"Kääntyy Mikon päivästä kymmenennelle."

"Eikä osaa mitään?"

"Eihän se herrastapoja, mistäpä niitä meillä." "No niin, tietäähän sen.
Mutta ainahan sitä pitää köyhää auttaa. Onko tytöllä vaatteita kuinka
paljon?"

"Anna tänne!" Maija ojensi isälle käärönsä. "Panihan se eukko niitä
tähän nyyttiin vähän. Omistaan otti. Ei käynyt teettäminen uusia."

"Entä päällä?" Rouva nosti Maijan hameen lievettä ja tarkasteli
arvostellen kaikki vaatteet. "Kyllähän tässä aluksi on. Mutta paljon
saamme lisää panna, jos mielii pitää tyttöä siistinä."

Tuntui taas niin rintaa ahdistavan, mutta Maija seisoi silmiään
räpäyttämättä kuin se, joka on tottunut tyyneesti kestämään kaikkea.

Sitten jätti isä jäähyväiset, ja Maija jäi tuvan portaille katsomaan
hänen menoansa. Kun isä oli ehtinyt suuren koivukäytävän toiseen
päähän, katosi hän näkyvistä, mutta Maija ei liikahtanut paikaltaan.
Kyökkipiika juoksi ohi ja tuuppasi tyttöä mennessään. Renkipoika
tuli hevoshaasta helisevät valjaat olalla. Hänen katseensa mitteli
Maijaa kiireestä kantapäähän. Mutta mikään ei voinut kiinnittää pienen
tulokkaan huomiota. Vasta kun rouvan ääni kutsui, säpsähti tyttö.

"Tule työhön nyt", sanoi rouva, "ei auta sinun alkaa laiskottelemalla."

He kulkivat parin suuren, valoisan huoneen läpi, joissa oli koreat
seinäpaperit ja lattialla pehmeät matot, jotka kulkivat viistoon
huoneen toisesta nurkasta toiseen muodostaen ristikon keskellä. Rouva
neuvoi aina pyyhkimään jalkoja hyvin ja kulkemaan matoilla. Sitten
avasi hän oven lastenkamariin.

"Täällä pitää sinun olla silloin, kun et voi tyttöä ulkona kuljettaa.
Minä toivon, että sinä olet aina rehellinen ja luotettava, muuten et
saa kauan olla meillä."

Pieni toisella vuodella oleva tyttönen kääntyi Maijaan kalistellen
helyä kädessään. Tyttö oli melkein Kallen ikäinen, ja Maija kääntyi
häntä syliinsä nostamaan.

"Älä hyvä ihminen. Ota kauniimmasti, ei sitä niin saa retuutella kuin
teidän tallukoitanne. Työnnä nämä vaunut pihalle ja pane tyttö niihin.
Voit olla ulkona vähän aikaa niin kauan kuin vielä päivä paistaa."

Maija teki työtä käskettyä, mutta siitä hetkestä kuoleutui hänessä ilo
siitä, että saisi lasta hoitaa. Hän oli hetken luullut saavansa tuntea
samaa kuin Kallea syliinsä nostaessaan, mutta todellisuus selvitti
hänelle kohta, että herraslapsen hoito oli toista.

Maijan virka tuli moninaiseksi. Tosin hänellä ei virallisesti ollut
muuta tehtävää kuin lapsenhoito, mutta todellisuudessa oli hänellä
tointa jos kuinka paljon. Kaikki katsoivat häntä käskyläisekseen. Piiat
laittoivat salaa asioilleen, rouva keksi mitä milloinkin aina pientä
ammattia, "jott'ei aika menisi hukkaan", ja talon nuoret herrat, kaksi
kouluiässä olevaa poikaa, pitivät tiettynä asiana, että Maijan piti
heitä palvella. Hänen piti heidän tavaroistaan huolta pitää, korjata
ongenvavat ja matoset rannalta tai veneestä, jonne pojat ne jättivät,
ja pitää huolta siitä, ettei mitään kadonnut, ei omistajien eikä
muiden huolimattomuuden kautta. Ja voi häntä, joll'ei hän tätä kyennyt
täyttämään.

Mutta näiden pikku tehtäviensä vuoksi ei Maija tietysti koskaan saanut
laiminlyödä päätehtäväänsä: lapsenhoitoa. Kaikki muut askareensa piti
hänen suorittaa sen ohessa niin sukkelaan ja huomaamatta kuin suinkin.
Ei saanut pikku Siiri hetkeksikään jäädä silmällä pitämättä. Jos hän
yritteli pystyyn ja keikahti kumoon Maijan juostessa poikien asialle,
tiesi Maija, ettei häntä ilot odottaneet. Ja yhtä hullusti oli Maijan
saapuvillakin ollessa, jos vaan hänen ja pikku neidin tahdot joutuivat
ristiriitaan toistensa kanssa.

Siirillä oli oma tahtonsa hyvin selvillä, ja se kohdistui usein kaiken
olemassa olevan hyvän järjestyksen hävittämiseen. Talon emäntä taas oli
erinomaisen kyvykäs ja puuhaava ihminen, joka piti järjestystä joka
kohdassa ja tiesi ainakin yhtä hyvin, kuin tyttärensä, mitä hän tahtoi.
Kahden tällaisen lujatahtoisen käskijän komennettavana joutui Maija
usein ahtaalle.

Pikku Siirin päähän saattoi milloin tahansa pälkähtää vetäistä
ruokasalin pöydältä liina saadakseen kupit ja lautaset sieltä lattiaan.
Mutta jos Maija silloin hätään ennätti ja vei hänet puutarhaan, olivat
siellä taas äidin istuttamat kukkaset hyppysiä houkuttelemassa. Surua
ja suuttumusta seurasi, kun ei sekään ilo ollut saavutettavissa.

Mutta Maija sai ne kiukut maksaa. Hänenhän syy oli, kun taas oli lasta
niin huonosti katsonut, että sai sen pahalle päälle.

Rouvalla oli oma oivallinen rankaisutapansa. Sen oli hänen
käytännöllinen älynsä hänelle opettanut, ja se kasvatus ja
katsantokanta, johon hän pienenä oli tottunut, oli täydessä
sopusoinnussa hänen menettelynsä kanssa. Pitäjän nuoremmat rouvat
pitivät kyllä tätä menettelyä ankarana, mutta Maijan emäntä ihmetteli
heidän hemmoittelevaa, uudenaikaista katsantokantaansa. Mikä olikaan
sen sopivampaa kuin että rikos sovitettiin pienellä paastolla.
Olivathan ihmiset aikoinaan ajatelleet lepyttävänsä yksin Jumalankin
mielen käyttämällä niukemmasti hänen ajallisia antimiaan. Eikö siis
ollut oikeus ja kohtuus, että palvelija, joka oli isäntäväkeään
loukannut, osoitti katumustaan vähän säästämällä heidän maallista
hyväänsä. Se oli menettelytapa, joka tyydytti sekä käytännölliseltä
että aatteelliselta kannalta. Siksi noudatti rouva sitä ahkeraan.

Tämän oivan kasvatustavan alaiseksi joutui Maijakin kohta taloon
tultuaan. Ja hän ymmärsi sen olevan hyvyyttä, ettei häntä sen kovemmin
rangaistu.

Kun Maija oli kesän ollut herraskartanossa, pyrki hän syksyllä kotona
käymään. Hän ajatteli että jos Mikon pyhäksi olisi päässyt, olihan
se niin suuri juhla. Mutta rouvalla oli silloin juuri päänsärky.
Hän huokasi ja sanoi että "köyhä lapsi, joka armosta on otettu
palvelukseen, ei niin paljon saa ajatella omia mielitekojaan".

Sen jälkeen Maija ei enää kotiin pyrkinyt. Mutta hän taisi sitä
kuitenkin ajatella, tuota kotiin pääsöpäivää, sillä hän jatkoi
säästöjensä keräämistä.

Paljon hänellä ei tosin ollut säästettävää, mutta joskus putosi
murunen muille katetusta onnenpöydästä hänenkin osaksensa. Kun pojat
sattuivat hyvälle päälle, heittivät he hänelle sokeripalasen tai
piparkakun palkaksi hyvin toimitetusta asiasta. Olipa hän kerran eräänä
juhlapäivänä kahviakin saanut ja vielä toisen kerran, kun vieraille
porttia avasi, kauniin, kiiltävän viisikolmattapennisen. Kaikki nämä
säästöt oli hän koonnut ainoan nenäliinansa nurkkaan, ja sitä säilytti
hän muun omaisuutensa kanssa nyytissä ullakolla suuren koivupölkyn
takana.

Kun Maijasta odotusaika ja koti-ikävä kovin kasvoivat, kävi hän
säästöjään katsomassa ja laskemassa. Siinä oli sokeripalasia seitsemän,
yksi kullekin isommalle, Kallelle kaksi. (Se oli sovitusuhri sekin
siitä kylmäkiskoisuudesta, jota Maija oli tuntenut Kallen syntyessä.)
Sitten oli siellä kaksi korpunpuoliskoa, kolme hienompaa leivosta ja
muutama kuivunut vehnäviipale. Ne hän panisi kahtia kaikille, tasaisi
niin että niistä jokaiselle riittäisi. Rahan hän antaisi äidille, sen
hän oli heti päättänyt.

Hän säästi, laski ja arveli, miten paljon ennättäisi korkoa kasvaa,
ennenkuin hän kotiin pääsisi.

Kun joulunpyhät olivat ohi, laski rouva Maijan loppiaiseksi kotiin. Oli
pureva pakkanen, "yli kolmekymmentä astetta", sanoivat muut. Mutta mitä
se oikein merkitsi, sitä ei Maija ymmärtänyt. Hän sai kyökkipiialta
lainata ison huivin. Sen kääräisi hän ympärilleen rouvan antaman vanhan
nutun päälle ja sitten hän läksi matkaan.

"Herra siunatkoon!" huudahti äiti, kun Maija astui tuvan ovesta sisään.

Pikku Kalle, joka leikki lattialla, ei enää tulijata tuntenut, vaan
parahti itkemään. Maijan tuli vedet silmiin. Hän ei ymmärtänyt oikein
miksi. Ujostellen astui hän muutaman askeleen eteenpäin, kätteli
sitten ensin äitiä, sitten isää ja rupesi viimein tekemään tuttavuutta
siskojen kanssa. Vanhemmat heistä tunsivat hänet heti. Se vaikutti
Kalleenkin, ja pian sokuripalaset sulivat hänen suuhunsa kuin lumi
lämpöiseen veteen.

Koko päivä oli Maijan mielestä kuin unennäköä. Äidin teki mieli kysyä,
miten hänen oli olla siellä palveluspaikassaan, mutta vaikealta tuntui
puhuttaminen, kun jo arvasi, ettei se hyvää ollut. Hän ei tahtonut
vaatia lasta sanomaan pahaa isäntäväestään, siksi hän vaikeni. Kerran
vain hän kysäisi että "no, mitenkä sinä olet toimeentullut?"

"Olenhan minä tuota", sanoi Maija, ja siihen se jäi.

Isä arveli tytön kasvaneen ja sanoi laihtuneen myöskin, "mutta niinhän
se on, että laihtuvat ne lapset aina kasvaessaan".

Kun Maija oli ollut kartanossa kuusi vuotta, kävi hän rippikoulunsa.
Isä oli joka kerta vuoden umpeen kuluttua käynyt tiedustelemassa Maijan
jäämistä. Rouva oli silloin sanonut että "eihän sille voi palkkaa
maksaa, mutta pitävät he vielä ruuasta, kun kerran auttamaan ovat
ruvenneet". Isä kiitti ja sanoi että "onhan se kovin hyvä asia, mutta
voisihan sitä muualtakin kysyä, jos herrasväki ei oikein tahdo pitää".

"Ei se Maija muualla menesty", vakuutti rouva, "se on siksi hiljainen
ja typerä. Mutta täällä kun sitä nyt vähän on opetettu, niin meneehän
se muiden apuna, vaikka ei enää ole paljon lapsen katsomisessa työtä."

Isä pyöritteli lakkia kädessään, kumarsi, kiitteli ja sanoi sitten
Maijalle että "no niin se nyt kävi, että jäät taloon vuodeksi vielä."

Silloin Maija nyökkäsi päätään ja meni takaisin askareilleen.

Kun hänen rippikoulunsa alkoi, kävi isä katsomassa. Sitten ripille
laskettaessa tulivat isä, äiti ja Kalle, joka piti äitiä tiukasti
hameesta ja katsoa tuijotteli kaikkeen kummaan, jota näki ensi kertaa
käydessään kotimökkiä edempänä.

Maija kätteli kaikkia ennen ripille menoaan ja pyysi anteeksi, mitä
oli rikkonut. Tämän oli äiti hänelle neuvonut. Mutta muuten ei hänellä
ollut paljon käsitystä tämän kaiken merkityksestä. Rippikoulussa
hän oli ollut heikoimpia oppilaita, eikä hän kaiketi muuten olisi
läpi päässytkään, mutta herrasväki sanoi puhuneensa hänen puolestaan
pappilassa. Opetusaika ei ollut Maijalle ollut juuri miksikään
hyödyksi. Sen sanoivat kaikki, ja sen hän itsekin tunsi. Mitä sitten
odottamaan rupeaisi, paras päästää, arveli pappi, ja Maija oli
tyytyväinen että vaan pääsi. Katkismuskappaleet, selitykset ja raamatun
lauseet, kaikki olivat hänen päässään yhtenä ainoana sekasotkuna. Vähän
tukalalta tuntui hänestä olla näistä asioista niin ymmärtämätön, mutta
minkä sille nyt teki. Ehkä olisi hänkin päässyt paremmin käsittämään,
jos joku olisi oikein lapsellisesti selittänyt. Mutta eihän oppineet
puhu niin yksinkertaisesti. Kukapa sitä olisi voinut vaatia. --

Maija tyytyi siihen, että ymmärsi, minkä äiti hänelle sanoi, kun tämä
pyyhkien kyyneleitään huivin nurkkaan siveli tyttärensä tukkaa.

"Pidä sinä vaan Jumala silmäisi edessä ja ole niinkuin hän neuvoo.
Sitten minä en sinusta surua saa."

Ja Maija ajatteli, että hän tahtoo olla, niinkuin äiti häntä on
neuvonut. Ei suinkaan Jumalakaan sen enempää vaadi, koska kerran on
niin vähän ymmärrystä antanut.

Isä kävi kysymässä herrasväeltä että "eikö sille tytölle nyt sopisi
palkkaa maksaa, kun se jo on rippikoulunsa käynyt", mutta rouva sanoi,
että "ei saa köyhät ihmiset olla niin vaativia. Tuskin on näinä vuosina
ruokansa ja vaatteensa edestä työtä tehnyt, ja nyt sille jo pitäisi
palkkaa maksaa."

Isä sanoi siihen, että "no olkoon sitten vielä vuoden entisellään, tuli
vaan kysytyksi, kun se köyhälle olisi niin tarpeen."

Seuraavan vuoden kuluessa tapahtui suuria muutoksia. Herrasväelle
tuli muuttotuumat, ja kesän aikana tekivät he lähtöä ihan toisille
seuduille. Maija ei näistä tuumista saanut tietoa, ennenkuin viime
tingassa. Silloin hänelle tuli hätä siitä, mitä päättää ja tehdä:
lähteäkö mukaan, vai erotako palveluspaikastaan. Kotiin hän ei voinut
mennä kuudentoista vanha tyttö vanhempien elätettäväksi, mutta mistäpä
toisen paikankaan saisi näin äkkiä.

Rouva sanoi isälle, että "kyllä he mielellään tästä puoleen Maijalle
palkkaa maksavat, jos vaan mukaan tulee. Kovin olisikin kiittämätön,
jos jättäisi isäntäväkensä nyt juuri, kun heidän piti vieraisiin
oloihin asettua, saisi jo pelkästä kiitollisuudesta mukaan tulla.
Mutta paras oli se muuten hänelle itselleenkin, vakuutti rouva, sillä
mitenkäpä hän niin yksinkertaisella ymmärryksellä tulisi toimeen
vieraissa."

Tätä kaikkea puhui rouva isälle, ja senjälkeen meni Maija kotimökilleen
hyvästille. Hän heitti hyvästiä niinkuin se, joka tietää viime kerran
kättelevänsä omiaan, viime kerran näkevänsä kotipuolen, sen tutut
ja rakkaat paikat. Mutta paljon ei siinä puhuttu. Hiljaiset olivat
hyvästit, ilman hyväilyjä, ilman itkua. Vasta kartanoon takaisin
lähtiessään, kun Maija tien mutkassa kääntyi viimeistä kertaa kotia
päin katsomaan, pyyhkäisi hän pari kyynelkarpaloa pois silmäkulmasta.
Se tunteen ilmaus tukittiin heti lähteessään, eikä siitä kukaan enää
tietoa saanut.

Seuraavana aamuna auringon noustessa hoippui jo Maija korkean
tavarakuorman päällä maantien pölyssä ja rattaiden rämistessä, matkalla
uutta kotiaan kohden.

Täällä se vasta oikein alkoikin Maijan maailman matka, se matka, joka
oli työläs ja kuluttavainen ja jolla hän ennen aikaa vanhaksi kääntyi.

Seutu oli Maijalle outo, sen tavat tuntemattomat ja ihmiset samoin.
Muut tutustuivat pian uusiin oloihin, mutta Maija ei niihin helposti
perehtynyt. Hyvän päivän hän sanoi kaikille kyökkiin tuleville. Mutta
siinä olikin hänen ainoa asiansa vieraille. Hän ei oloja eikä ihmisiä
sielläpäin koskaan oppinut oikein tuntemaan.

Hänet sitävastoin kaikki pian tunsivat. He pitivät häntä taloon
erottamattomasti kuuluvana ja puhuivat ihmetellen hänen suuresta
uskollisuudestaan. Mutta mitä virkaa hänellä oikeastaan oli, siitä
eivät olleet selvillä. Yksi sanoi yhtä, toinen toista, ja loppupäätös
oli, että hänen oli kaikesta huolehtiminen. Kaikkia piti hänen palvella
ja samalla kaikkea valvoa.

Rehellisyys ja uskollisuus oli Maijan suurimpia ansioita. Niiden tähden
tahtoi rouva häntä talossa pidättää, vaikka oli tehtäviä, joita ei
Maija koskaan oppinut rouvalle mieliksi suorittamaan. Suurin vaikeus
oli toisten palvelijain valvomisen suhteen. Siinä ei Maija koskaan
ollut tarpeeksi valpas. Hän saattoi tosin valvoa tavallaan hänkin,
mutta toisten palvelijain pikku petoksista hän ei koskaan oppinut tiliä
tekemään. Rouva arveli sen johtuvan hänen yksinkertaisuudestaan, mutta
Maija kiitti tätä typeryyttään, joka vapautti hänet hänen raskaimmasta
tehtävästään.

Vuodet kuluivat. Pikku Siiri, jota Maija ennen muinoin oli hoitanut,
oli jo talosta poissa ja oman kodin omistajana. Pojat samoin olivat
naimisissa. Miniä ja lapsen lapsia tuli taloon. Vanha herra kuoli ja
rouva vanhentui. Valta siirtyi uudelle omistajalle. Mutta Maija pysyi
yhä paikallaan. Hän passaili, valvoi ja huolehti kaikesta, kuten ennen.
Hän oli uudelle isäntäväelleen yhtä uskollinen kuin oli edellisille,
heidän lapsilleen yhtä nöyrä, kuin oli ennen ollut heille itselleen.
Mutta työ uurti syvät jäljet koko hänen olentoonsa.

Jo ennen kuin hän kääntyi viidennellekymmenelle, ruvettiin häntä
"vanhaksi" sanomaan. Sen nimen sai hän pitää, ja olihan se sopiva
hänelle, hän kun jo aikoja sitten oli unohtanut olleensa nuori. Ruma ja
vanha oli hän mielestään aina ollut, ainakin sitten, kun kodin jätti.
Ja ne vanhat vaatteet, joita hän aina käytti, lisäsivät hänelle vanhan
näköä.

Hänellä oli tavallisesti ohut tummansininen pumpulihame päällään.
Sitä käytti hän vuosien kuluessa kesät, talvet, ja sen kanssa milloin
pumpulista, milloin villaista vanhaa nuttua, joka näytti yhtä
kuluneelta kuin hän itse. Hänen palkkansa oli pieni, ja kun siitä vielä
joskus tuli kotipuoleenkin lähetettyä, ei jäänyt paljon vaatteisiin.
Mutta eihän Maija tarvinnutkaan paljon. Kukapa hänen vaatteitaan
katsoi, ja kylmää oli hän kyllä tottunut kärsimään.

Mutta kerran sai hän sitä kuitenkin liikaa. Hän oli jo seitsemännellä
kymmenellä silloin, ja talossa tehtiin syysteurastusta. Maijan piti
olla mukana alusta loppuun asti, pesemässä, huuhtomassa, leikkelemässä
ja suolaamassa. Hän seisoi ohuessa pumpulihameessaan aitassa, ja tuulen
henki värisytti hänen vanhaa vartaloaan. Kun hän illalla paneutui
tuvannurkkaan levolle, olivat hänen kätensä ja jalkansa kylmät kuin
jääkalikat. Hampaat kalisivat suussa ja päätä poltti.

Siltä sijalta ei Maija enää noussut. Parisen päivää hän sairasti kovaa
kuumetta, ja herrasväki haetti papin hänen selvänä ollessaan. Maija
nousi istumaan ja katsoi ihmeissään, kun pastori odottamatta astui
huoneeseen. Mutta kun hän ymmärsi tarkoituksen, laskeutui hän takaisin
vuoteelle nöyränä kuuntelemaan papin puhetta.

Se oli todella kaunista ja juhlallista. Maija muisti lukeneensa sanat
"helisevä vaski ja kilisevä kulkunen", ja hänestä kuului pastorin
puhe yhtä korealta. -- Mutta ymmärryksen alkuun hän ei siitä päässyt
enemmän kuin ennenkään. Pastori puhui sitten siitä, että olikohan
Maija muistanut Jumalaa kiittää, kun oli niin hyvään paikkaan päässyt,
köyhänä ja turvattomana tullut korjatuksi armeliaiden ihmisten huomaan.
Maija ei muistanut kiittäneensä, ja pastori sanoi, miten pahasti se
oli. Mutta kyllähän Jumala senkin anteeksi antaa, jos vaan näkee
katuvaista mieltä.

Maija myönsi, ettei hän koskaan ole ollut niin kuin olisi pitänyt, paha
ja kelvoton palvelija oli ollut. Kyllä hän sen tiesi. Ja pastori puhui
hänelle, nuhteli, neuvoi ja varoitti. Sitten hän poistui.

Sen jälkeen oli Maija taas kovassa kuumeessa ja houraili yhtä mittaa.

Kun illemmalla tuvan ovi uudelleen aukeni ja vanha harmaapartainen
ukko astui sisään, luuli Maija heikkoudessaan häntä ensin pastoriksi
ja arkaillen vetäytyi seinän puoleen. Mutta vanhus, joka oli puettu
yksinkertaisiin sarkavaatteisiin ja pitkävartisiin lapikkaisiin, meni
vuoteen viereen, istuutui tyynesti sen laidalle ja alkoi hiljaa puhua
sairaalle.

Vähitellen katosi Maijan kasvoilta arka, vaivaantunut ilme. Hän makasi
hiljaa kuunnellen, kunnes äkkiä nousi istumaan, iloinen hämmästys
kuvattuna kasvoillaan.

"Nyt minäkin sen ymmärrän, tie on auki kaikille", sanoi hän väräjävin
huulin. Ja kohottaen vapisevat vanhat kätensä peitteeltä toisti hän
"kotiin, kotiin".

Silloin kirkasti autuas hymy hänen kasvonsa ja vuosikausia kytenyt
kaiho tyyntyi. Hiljaisena laskeutui hän vuoteelle ja nukkui viimeiseen
uneensa.



ESIKOINEN.


Juna oli juuri tullut. Asemapäällikkö virkapuvussaan seisoi portailla
vastaanottaen tiedonantoja ja antaen määräyksiä. Odotus-saliin
kerääntynyt maalaiskansa rupesi sieltä työntäytymään ulos, ensin
ottaakseen kimpsunsa ja kampsunsa portailta, sitten asettuakseen
junaan. Samaan aikaan rupesivat junassa olijat pyrkimään sieltä ulos,
mikä jättääkseen junan, mikä ainoastaan jaloitellakseen. Syntyi vähän
tungosta, annettiin ja saatiin pieniä tyrkkäyksiä, mutta kun ei kellään
kiirettä ollut, eivät nämä pienet yhteentörmäykset tuntuneet miltään.

Odotussali oli nyt tyhjentynyt. Ainoastaan vanha harmaapartainen
herrasmies hienoissa suopeliturkeissa istui vielä huoneen perällä
hajamielisesti selaillen pöydällä olevia ilmoituksia.

Asemapäällikkö meni salin läpi virkahuoneeseensa. Hän kumarsi, nosti
lakkia ja hymyili itsekseen. Kyllä hän arvasi, mitä asiaa vanhalla
paronilla oli.

Vielä kesti odotusta vähän. Tavaroita otettiin pois, toisia pantiin
junaan. Sitten kävi asemamies katsomassa kelloa odotussalissa. Sen
tehtyään asettui hän asemahuoneen edustalla olevan kellon viereen,
vetäisi sen kieltä laitaa vasten ja soitti läpäyttämällä, -- kerran --
toisen -- kolmannen. Asemapäällikkö tuli taas portaille, konduktööri
vihelsi pilliään ja juna läksi puhallellen liikkeelle.

"Eikö herra paroni käy sisään?" pyysi asemapäällikkö kohteliaasti
palatessaan odotussaliin.

"Kiitoksia, ei tällä kertaa, Minä tulin vain kirjeitä kysymään."

"Vai kirjeitä, no katsotaan." Hän meni virkahuoneeseensa ja sulki
oven. Nuori harjoittelija rupesi päivän postia selailemaan. "Täällä on
kirje." Hän työnsi sen luukusta paronille, joka seisoi odottamassa.

"Vielä täällä on muutakin." Ääni oli asemapäällikön, ja sen sävy oli
iloinen, melkein veitikkamainen.

"Vai on?" sanoi siihen paroni ja koetti osoittaa hämmästystä.

"Täällä on ristiside ulkomailta, pojaltanne kai?"

"Vai on, vai on." Hän otti sen vastaan luukusta, käänteli ja katseli.

"Nyt ei taida käydä sisään pyytäminen enää", puheli asemapäällikkö
leikkisästi. "Taitaa olla kiire, kun tuli niin paljon hyvää kotiin
vietäväksi."

"Niin on, niin on. Kiitoksia vaan ja hyvästi." Hän pisti saamansa
postin poveensa, kumarsi ja poistui.

"Kyllä niillä vanhuksilla nyt on hauskaa." Asemapäällikkö oikein
myhähti mielissään.

"Taitaa olla ainoa lapsi", jatkoi harjoittelija siihen kysyvästi.

"Ainoa on, vanhempien ilo ja ylpeys. Hän matkusti viime kesänä
ulkomaille ja on siellä ollessaan julkaissut esikoisteoksensa. Siitä
oli eilispäivän lehdissä erittäin kiittävä arvostelu."

"Ja vasta kahdenkymmenenkolmen vanhako?"

"Niin on. Ellen erehdy, tuli tuo kirja nyt juuri vanhemmille."

"Kylläpä onkin sitten iloa", sanoi harjoittelija. Ja hänkin hymähti.

Vanha paroni istuutui rekeen. Renki peitti hänet nahkasiin, asettui
sitten paikoilleen ja tarttui ohjaksiin. Iloisella hypähdyksellä läksi
hevonen matkaan. Se oli tummanruskea, täplikäs, nuori juoksija. Sen
tuuhea, vaaleahko harja hulmuili tuulessa.

"Tulipa tässä paraiksi rekikelikin", ajatteli paroni nojautuen
mukavasti muhkeaa karhuntaljaa vastaan.

"Saan pojalle kirjoittaa, että koettelin ensi rekikeliä hakiessani
hänen kirjaansa."

Hän pisti käden poveensa ja tunnusteli, oliko siellä kaikki tallella.
Kaikki oli. Kelpasi niitä kotiin viedä. Mitähän hänen vaimonsa niistä
sanoisi? Sinne oli jäänyt kahvipöydän ääreen istumaan, kun paroni
läksi. Tienneekö nyt olla valmiina vastaanottamassa?

Totta toisen kerran, tuossahan kartanon pääty jo häämötti. Hevonen
rupesi rannasta nousemaan mäkeä kotipihaan. Miten olikaan matka
niin pian kulunut! Ihanhan ajatukset olivat varastaneet ajankulun
huomattavista.

Hevonen pysähtyi portaiden eteen. Palvelustyttö tuli keittiön puolelta
juosten auttamaan. Paroni nousi reestä ja läksi sisään.

Heti ovesta astuessaan näki hän vaimonsa eteisen vastaisella ovella
odottamassa. Hän oli harmaatukkainen, hienopiirteinen vanha nainen,
vartaloltaan pieni pyöreä tallukka, kasvoillaan ystävällinen,
äidillinen ilme. Hän seisoi ääneti ja odottavaisena sill'aikaa kuin
palvelustyttö auttoi turkit paronin päältä. Mutta sitten hän ei enää
malttanut mieltään.

"Tuliko mitään?" Ääni värähti, osoitti uteliaisuutta ja kiirettä.

Ei mitään vastausta.

Paronitar tunsi miehensä ja hänen tapansa siksi hyvin, ettei hän
kysymystä uudistanut. Palvelustyttö sai vetää päällyssaappaat vanhan
herran jaloista, sitten paroni nousi ja katsoi ovesta valaistuun
huoneeseensa. Kaikki oli siellä kunnossa. Lamppu oli sytytetty.
Keinutuoli seisoi uunin vieressä ja tuolin toisella puolen pieni pöytä
tupakkavehkeineen. Keskellä lattiaa, juuri lampun alla, oli mukava
nojatuoli, jakkara sen juurella.

"Kas vaan, näinhän sen olla pitää. Tule nyt sisälle!" Vanha herra
sulki oven ja painautui keinutuoliin. Sitten hän alkoi kaivella
taskuaan. Sieltä tuli vähitellen esille kirje, sitä seurasi paketti.
Ne järjestettiin täsmällisesti toinen toisensa päälle, ristiside
suurempana alle, kirje pienempänä päälle. Sitten vasta vanha herra
ojensi ne vaimolleen.

Käsi vapisi, kun paronitar mursi kuoren.

"Luenko minä vai luetko sinä? Se on meille yhteisesti."

"Luehan pois."

Paroni pani pienellä ponnahduksella keinutuolin liikkeelle, ja sitten
kirje luettiin. Se oli alkulause pojan esikoisteokseen. Hän kirjoitti
lähettävänsä sen kaukaa alppien tuolta puolen, Välimeren rannalta,
vanhemmille tervehdyksenä. He olivat vanhat, he olivat yksin, mutta hän
toivoi heidän unohtavan tuon kaiken lukiessaan poikansa esikoisteosta.
Siihen oli koottuna hänen parhaat ajatuksensa, hänen kauneimmat
unelmansa ja aikeensa, mitä puhtainta hän tunsi, mitä jalointa hän
tahtoi. He ymmärtäisivät häntä, he näkisivät siinä kaikessa sadon
siitä, mitä heidän hellä rakkautensa oli lapsen sieluun kylvänyt. Ja se
sato oli kiitos siitä, mitä olivat uhranneet.

Kun kirje oli luettu, käärittiin se huolellisesti kokoon, pistettiin
kuoreen ja pantiin pöydälle. Senjälkeen tuli ristisiteen vuoro. Miten
kauniissa kansissa pojan kirja oli! Etelän kukkiakin oli kannelle
kuvattu.

"Joko alamme?" kysyi paroni, kun ulkoasun tarkastaminen oli päättynyt.

"Aletaan vaan, kyllä minä olen valmis!"

Paronitar otti esille sukkaneuleensa ja asettui nojatuoliin. Paroni
käänsi varoen kansilehden kirjan selkäpuolelle, luki vielä kerran
kirjan ja sen tekijän nimen, yskäisi vähän, selvitteli ääntään ja alkoi.

Täten istuivat vanhukset vastatusten kahden myöhäiseen yöhön
asti. Paroni luki, paronitar neuloi sukkaa. Mutta usein pidettiin
väliaikojakin. Oli niin paljon, josta täytyi puhella.

Äiti ihmetteli, mistä poika oli ajatuksensa saanut. Ja niin nuorena
vielä. Paroni tuumi, etteihän sitä tiedä, mitä kaikkea hän jo on
ehtinyt kokea ja miettiä.

Kun kirjassa tuli luonnonkuvauksia, innostuivat vanhemmat kumpikin.
Aiheen niihin oli poika varmaan saanut etelässä näkemästään
kauneudesta. Mitä siitä, jos täällä kotona olikin ollut hiljaista ja
tyhjää! Pojan oli hyvä olla. Hänellä oli kaikkea mitä hän ilokseen ja
kehityksekseen tarvitsi. Ja sehän oli pää-asia.

Mutta jota pitemmälle kertomus edistyi, sen vähemmän vanhukset siitä
keskustelivat. Pojan kuva himmeni hetkeksi sen rinnalla, mitä hän oli
luonut. Aine oli tosin vanha ja kulunut -- tavallinen rakkaustarina,
-- mutta se oli kerrottu niin, kuin yksin elämän kevätajassa oleva
sitä kuvata ja kertoa voi. Se oli täynnä tosi runoutta, täynnä tulta
ja tunnetta, ei sairaalloisesti liioiteltua, mutta mehevää, raitista
kuin kasteisena kesäaamuna helpeiset heinät, kirkasta kuin hetteistä
helmeilevä lähteen silmä. Siinä oli elämän runoutta, mutta sen
runottomuutta myöskin. Siinä ihmissydämen ilot ja surut kuvastuivat
tosina, mutta kauniina kuitenkin.

Ja vanhukset elivät elämänsä ilot ja surut uudelleen.

Kello lähenteli jo kahtatoista ja keskiyö oli käsissä. Täytyi
vihdoinkin levolle lähteä. Mutta varhain seuraavana aamuna alkoi luku
taas uudelleen. Sitten se keskeytyi; aamupuolella kun tuli vieraita,
täytyi sen siirtyä iltapäivään. Mutta tavallista lyhempään loppui
silloin paronittaren iltapäivä-uni, eikä ruuanperäiset paronillekaan
kelvanneet.

Kiireisesti juotiin kahvit. Sitten sytytettiin lamppu ja luku alkoi
uudelleen.

Se nuori pari, jonka vaiheita he seurasivat, joka oli unelmoinut
pelkästä päivänpaisteesta ja kukitetusta tiestä, sai käydä monen
kiirastulen läpi. Mutta tuliahjosta kohosi heidän onnensa Sampo
entistänsä ehompana. Sen onnen, jota he ennen olivat elämältä
vaatimalla vaatineet, sen löysivät kerran palvelevassa rakkaudessa,
siinä rakkaudessa, "joka ei omaansa etsi".

Vanhusten mieli kävi niin oudoksi. Tuo tarina oli heille uusi ja
samalla kuitenkin tuttu. Olihan se heidän oman elämänsä historia. Se
vaan oli kaunistettu, niinkuin kuvastin saattaa ihmiskasvot kaunistaa.
Se oli siinä semmoisena, kuin se heidän lapsensa sydämeen oli
heijastunut, semmoisena kuin hän näki tai ainakin tahtoi nähdä kaiken
sen, mikä koski isää ja äitiä.

Paronitar otti lasit nenältänsä ja pyyhki niitä. Ne olivat käyneet
vähän sumuisiksi. Paroni piti pienen loma-ajan ja yski. Hänen äänensä
tuntui hiukan käheältä. -- Sitten jatkoi hän lukua.

Hän luki kovalla, jäykällä äänellä. Ja jota useammin hänen huulensa
rupesivat värähtelemään, sen jäykemmällä äänellä hän luki. Paronitar
oli laskenut sukankutimen helmaansa. Hänen täytyi taaskin pyyhkiä
silmälasejaan. Ja paroni luki, luki, yhä kovemmin, yhä äänekkäämmin,
aivan kuin hän ja hänen vaimonsa tänä iltana olisivat kuuroiksi käyneet.

Eikä tainneet he sittenkään kuulla, mitä kirjassa sanottiin. Heidän
mielikuvituksensa oli niin kummasti kiihoittunut, että se yhä loi lisää
siihen mitä lukivat, loi siihen kuvia heidän omasta elämästään.

Semmoistahan se oli ollut. Välistä oli poika ollut erottamassa, väliin
yhdistämässä vanhempia. Joskus, kun toinen sai enemmän hellyyttä kuin
toinen, oli toisen mieli siitä käynyt kateelliseksi. Katkera sana
oli tullut sanotuksi ja se oli suurentanut juopaa. -- Sitten tulivat
yhteiset ilot ja surut pojan puolesta. Ne tekivät kaiken taas hyväksi.
Mutta tuo katkera siemen oli sydämeen jäänyt. Se iti siellä ja puhkesi
nousemaan, kun tuli suotuisa tilaisuus.

Paljon oli ollut toisin, kuin sen olisi pitänyt olla. Poika oli sen
huomannut, oli sitä surrut. Hän rakasti heitä molempia ja tahtoi nähdä
kauniina kaiken sen, mikä koski heitä.

Kirja läheni loppuansa. Paroni luki viime lauseet sen viimeiseltä
sivulta. Mutta silloin unohti hän miehekkyytensä, ääni värähteli
ja kaksi suurta kyynelkarpaloa vierähti verkalleen poskelle. Syvä
äänettömyys seurasi. Kumpi heistä katkaisisi sen, kumpi alkaisi
ensimmäisenä puhua? Ja mitä? Molemmilla oli samat ajatukset mielessä,
mutta kumpi heistä ojentaisi ensimmäisenä kättä toiselle?

"Se oli todellisuutta kauniimpi", sanoi vihdoin paroni.

"Niin oli, mutta se herätti ainakin minussa halun muuttua kuvan
mukaiseksi."

"Minä olen ollut väärässä", sanoi yht'äkkiä paroni miehekkäästi. "Olen
usein omalla kiivaalla, kärttyisällä tavallani karkoittanut poikaa
luotani. Ja sitten olen kuitenkin sinua syyttänyt."

"Ja minä olen usein sinua loukannut. Olen ajattelemattomuudessa mielesi
pahoittanut, kärsimättömyydessä sinusta pahaa ajatellut. Voitko antaa
anteeksi?"

Tuli tunnustus, selitys toisensa jälkeen, vanhoista, aikoja sitten
unhoon peitetyistä asioista, joista kuitenkin haava oli mieleen jäänyt.
Näitä haavoja pääsi nyt rakkauden ja nöyryyden pehmeä käsi parantamaan.

Kun palvelija tuli käskemään illalliselle, istuivat vanhukset vielä
vastatusten ajatuksiin ja muistoihin vaipuneina. Paroni nousi ja
tarjosi käsivartensa vaimolleen. "Muistatko, kun ensi kertaa tässä
samassa kodissa menimme pöytään? Me olimme kahden silloinkin, ensi
kertaa omassa kodissamme."

"Niin, ja minun lautasellani oli kukkia."

"Ja minun oli tyhjä. Mutta sitä en ajatellut. Olin niin iloinen siitä
että sain antaa."

"Siitä on kolmekymmentäneljä vuotta nyt."

"Niin on."

"Ja muistatko, kun ensi kerran lähdimme kyläilemään? Minä olin niin ujo
ja onneton! Mutta minua lohdutti se, että sinun seurassasi olin kuin
turvan takana."

He eivät paljon syöneet illallispöydässä istuessaan. He elivät
muistoistansa, ja se oli ateria ensimmäinen laatuaan, sisältörikas ja
unohtumaton.

Vanha emännöitsijä vähän murahteli, kun korjasi pois ruuat. Suotta oli
hän ainakin tämän illallisen tähden vaivaa nähnyt. Mutta kukapa sen
edeltäpäin tiesi!

Jos joku olisi paronille ja hänen vaimolleen huomauttanut, miten suuri
muutos heissä oli tapahtunut, olisivat he sitä tuskin itse uskoneet.
He eivät sitä huomanneet, he sen ainoastaan tunsivat. Ja että se
eilis-illasta oli alkunsa saanut, sitäkään he eivät enää muistaneet.
Aika, sen kulku, elämä, sen eri jaksot ja vaiheet, kaikki oli heiltä
unohtunut. He uskoivat eläneensä kolmekymmentäkolme vuotta yhden päivän
illasta toiseen, uskoivat kolmeakymmentäkolmea vuotta yhdeksi ainoaksi
suureksi onnenpäiväksi. Ja kaiken tuon oli heidän lapsensa esikoinen
aikaansaanut, heidän poikansa aivojen ja sydämen työ.



HE RAKASTIVAT KUMPIKIN.


Kun rakkaus tulee taloon, tyytyy se harvoin yhteen uhriin. Se käy kuin
kulo paikasta toiseen, valikoi uhrinsa yhtä vähän kuin tuli, joka ei
säästä honkia, joiden latvat pilviä pitelevät, ei katajaa, ei kankaan
kanervikkoa.

Samoin näytti käyvän Mäenpään talossa, lähellä kirkonkylää. Siellä
oli rakkaudenkulo valloilleen päässyt. Se oli kahdesti leimahtanut
ilmiliekkiin, ja asukkaat arvelivat että tuskin se siihenkään päättyy.

Mutta missä kulo kerran on syttynyt, missä se valtaan päässeenä lentää
mättäältä toiselle, puusta pensaaseen, siellä sillä aina myöskin
on ollut esihistoriansa, milloin lyhempi, milloin pitempi. Se on
usein huolettoman ohikulkijan aikaansaama. Pienestä kipinästä se
syttyi, kyti hiljaa sammalten alla, yritti nousta kerran, toisenkin,
tuli tukahdutetuksi, mutta syttyi taas. Ja semmoista se usein on
rakkaudenkin esihistoria.

Niin oli ainakin Mäenpäässä, missä sekä hyyryllä oleva kesävieras
maisteri Varova että tuvan puolella asuva kesti Kustaa Kallenpoika
molemmat olivat tulleet sille asteelle, jolloin kulon tuhotyöt eivät
enää olleet salattavissa. Molemmilla oli heillä myöskin rakkautensa
esihistoria, ja se oli yhtä erilainen kuin sen tuottamat tulokset.

Maisteri oli kihlauksensa jälkeen kuin kuumeessa. -- Ei maittanut
luku, vaikka lukuja varten oli maalle tullut -- ei työnteko, eikä
oleskelu kansan keskuudessa, vaikka aina sanoi olleensa suuresti
huvitettu siitä. Nyt ei ollut aikaa semmoiseen, piti kukkasia poimia
morsiamelle ja sitten soudella järven tuolle puolen hänen luokseen.
Sinne jäi hän rakkautensa suitsutusta sytyttämään, puhumaan häistä ja
vihkiäisistä, joiden olisi suonut olevan heti paikalla, -- ja siitä,
miten sietämättömän pitkältä odotusaika tuntui.

Kustaa Kallenpoika oli kihloissa hänkin. Mutta sitä ei kukaan olisi
tiennyt sanomatta. Ihan oli mies entisellään, kävi työssä, istui
itsekseen ja tuumaili, eikä puhunut mitään onnestansa. Kun morsian
kerran tuli häntä tervehtimään, istuivat he rinnan tuvan penkillä,
Kustaa vilkaisi syrjin häneen ja esitti sitten talonväelle sanoilla:
"se tuli minua tervehtimään, kun kuuli sairastavan".

Ja kuin puolustukseksi liitti hän sanoihinsa selityksen: "tämä se on
niin helläluontoinen, niinkuin minäkin". --

Maisteri hymähti itsekseen, kun kuuli Kustaan sanovan morsiamestaan
"tämä, tuo ja se". Mutta pahasti hän siinä teki, sillä mistäpä köyhä
mökin poika olisi saavuttanut yhtä paljon kokemusta rakkausasioissa
kuin pääkaupungista tullut maisteri.

Mutta entä esihistoria, miten oli sen? Eihän mitään loppua ilman alkua,
eikä seurauksia ilman syitä.

Niin, se esihistoria oli tämän tapainen. Maisteri oli kerran ollut
nuori ylioppilas. -- Oikeastaan oli hän sitä vieläkin, vaikka näin
maalla antoi mainita itseään maisteriksi, koska kerran oli puolitiessä
valmis. -- Siihen aikaan, jolloin maisteri vasta oli ylioppilaaksi
valmistunut, vietti hän ensi kerran kesänsä maalla. Hän oli siihen asti
saanut tyytyä oloonsa kotona pienessä maaseutukaupungissa. Mutta nyt
hän valkolakkinsa kunniaksi sai kutsun tuttavien luo maalle. Kesä oli
sateeton ja kuuma. Kaikki paikat kuivuivat. Nurmi oli kuin kärvennetty,
lehdet rapisivat kellastuneina puissa. Päivän polttama oli maa,
kaikkialla altis kulon tuhotöille, kaikkialla valmis syttymään vaikka
itsestänsä, omasta sisäisestä kuumuudestaan. Ei ihmettä, että nuoren
ylioppilaankin mieli oli valkeanvaarassa. Olihan kahdeksan vuoden
työ koulupenkillä kuivattanut nesteet hänen nuoresta mielestänsä.
Ylioppilastutkinto vielä oli viimeistellyt työtä, ja sitten lopuksi
tuli tämä kaunis, kuuma kesä, ensimmäinen oikein maansydämessä. Eikö
olisi ollut luonnonlaille aivan vastaista, jos ylioppilaan mieli olisi
jäänyt kylmäksi kaiken muun ollessa kuumuuden korkeimmilla asteilla?

Siellä samassa talossa oli nuori tytär. Viisi vuotta vanhempi oli hän
kuitenkin kuin nuori herra Varova. Hän oli käynyt seminaarin ja viime
talvena vielä keittokoulunkin. Hänellä oli paljon mielipiteitä ja
periaatteita, ja niihin kuului sekin, että naisen sivistyksen pitää
olla monipuolista, "teoreettista ja praktillista", kuten hän sanoi,
"kotia ja yhteiskuntaa varten". Välistä esiintyi hän suuressa valkeassa
talousesiliinassa kauha tai vispilä kädessä. Silloin hän edusti sitä
"praktillista sivistystä kotia varten", jota jokaisen nuoren naisen
tulisi omistaa. Ja se oli ylioppilaasta aivan mainiota, -- se näky jo
jossain määrin itsessään, -- mutta varsinkin se, että hän päivälliseksi
tiesi saavansa piirakoita tai pannukakkuja, joita mielihyvällä sopi
suuhun panna.

Kun talouspuuhat eivät vaatineet nuorta neitiä työhön, esiintyi hän
tavallisesti aivan toisenmoisena. Hänellä oli silloin käsityö, joka
sukkelasti valmistui hänen sukkelissa sormissaan. Ja työtänsä säesti
hän puhumalla periaatteista, kasvatuksesta ja seminaariajoistaan.

Mutta Hanna neiti oli siksi järkevä ja perinpohjin asioita ajatteleva,
että oli tullut huomaamaan, mikä vastuunalainen, väsyttävä ja välistä
ikäväkin asia on kasvattaa toisten lapsia. Hän oli tullut ajatelleeksi,
että nuori nainen, joka on saanut sekä teoreetillista että praktillista
sivistystä, omassakin kodissa voi käyttää tätä monipuolista oppiansa
sekä "kodin että yhteiskunnan hyväksi". Siksi hän ei halveksinut nuoren
ylioppilaan seuraa, vaikka tämä olikin hyvin kehittymätön, kokonaan
mielipiteitä ja periaatteita vailla.

Hanna neidin ja herra Varovan vanhemmat olivat serkukset, joten nuoret
taisivat vapaasti seurustella keskenään, antamatta aihetta puheisiin.
Tämä sukulaisuus huomattiin erinomaisen sopivaksi, ei ollut liian
läheistä, ei liian etäistä.

Nuoret kävivät soutelemassa yhdessä, poimivat marjoja mäeltä, sieniä
metsästä. Ja kun sienimatkoilla joskus illan hämärtyessä valkea
talousesiliina vilahti puiden välistä, silloin sykähti ylioppilaan
sydän kummasti. (Hän oli juuri aikaisemmin -- noin ohimennen -- saanut
kuulla, miten seminaariaikoina moni oli ruvennut tunkeilevaa ystävyyttä
osoittamaan, mutta miten he kaikki olivat nokalleen saaneet.)

Ylioppilas huomasi, että kipinä oli singahtanut hänen sydämensä
sammalistoon. Se alkoi siellä kyteä, rupesipa vähitellen nousemistaan
nousemaankin.

Mutta kesä loppui. Ylioppilas palasi Helsinkiin ja alkoi tarmolla
työnsä yliopistossa. Siellä oli valkolakkisia paljon, niitä
semmoisiakin, joiden lakit lepäsivät pehmeän kutrikasan laella kuin
kesäkuumalla päästä heitetty huivi heinäruon nenässä.

Silloin muisteli ylioppilas kesäisen kumppalinsa vanhuutta, hänen
tanakkaa vartaloansa ja naisellisen sulouden puutetta.

Nuori ylioppilas asui Hermannissa. Sinne oli pitkä matka,
raitiovaunulla ensin, sitten kävelymatkaakin vähän. Mutta huvikseenhan
sen matkan kulki, varsinkin kun sattui niin hyvin, että oli
osakuntatoveri samanne päin menossa, juuri tuollainen, jonka valkea
samettilakki peitti hulmuavaa, pehmoista hiusrukoa.

Aina heillä oli puheenainetta, milloin opinnoista, milloin
osakuntaelämästä tai päivän polttavista kysymyksistä. Mutta kaiken
sen suhteen, mikä koski tunne-elämää, näkyi nuori neiti olevan kovin
välinpitämätön. Hän oli raitis ja reipas kuin se talvinen ilma, joka
tuloaan teki. -- He kulkivat rinnan pitkin routaantunutta tietä.
Reippautta oli heidän astunnassaan, reippautta puhelussa.

Sitten tuli täysi talvi ja rekikeli. Se vielä lisäsi reippautta. Niin
hauskasti narahteli lumi jalkain alla ja kulkuset kilisivät. Ylioppilas
ajatteli, ettei vuodenaika ollut suotuisa sydänten syttymiselle.
Mutta olihan kevät kerran tuleva. Siihen kiinnitti hän toivonsa. Ja
hän arveli itsekseen, että viime kesä oli ainoastaan elvyttänyt hänen
koulun kuihduttaman tunne-elämänsä, saaden sydämen kaikki kuivuneet
nesteet jälleen virtaamaan. Nyt olivat ne valmiit esiin pulppuamaan, ja
nyt oli kevät tulossa.

Eräänä päivänä, -- se oli vähän ennen vappua, -- kertoi ylioppilasneiti
heidän palatessaan eräältä luennolta, että parin viikon perästä hän
matkustaa ulkomaille. Eikö se ollut herttaisen hauskaa?

Ääni värähteli ilosta, ja hän teki astuessaan pienen hypähdyksen.

Herra Varova vavahti. Vai aikoi neiti lähteä? Eikö kuitenkin ollut
ikävä jättää kotimaata ja ystäviä siellä?

Ei mitenkään. Ketä ihmeessä hän ikävöisi, kun pappa ja mamma tulivat
mukaan ja vielä hänen paras ystävänsä, herttaisin ja suloisin
tyttö koko maailmassa. Päivänpaistetta olisi heillä pitkin matkaa.
Sadesäälläkin sulaa päivän kirkasta valoa. Sillä maa siellä oli
vieras ihmemaa, täynnä satumaista kauneutta, täynnä ilon ja oppimisen
mahdollisuuksia. Ei mitään maailmassa enää voinut toivoa, kun oli
edessäpäin sellainen onni.

Samana päivänä kävi herra Varova tiedustelemassa itselleen paikkaa
maalla. Hän tahtoi opettaa laiskoja koulupoikia, valvoa heidän
parastaan ja itse syventyä työhönsä. Maalle toivoi hän, takaisin
yksinkertaisiin oloihin, sillä hän oli tullut huomanneeksi, miten
nykyaika turmelevasti vaikutti kaikkeen kaupungeissa. Olivat nuo
oppineet naisetkin vallan naisen irvikuvia, saattoivat olla niin
iloisia, niin vapaita, keskustella sen seitsemästä asiasta ja olla
huvitettuja nuoren herran seurasta, ensinkään aikomatta rakastua.

Herra Varova oli väsynyt kaupunkilaisiin. Siitä syystä halusi hän
maalle.

Talossa, jonne hän joutui, ei kaikeksi onneksi ollut tytärtä ensinkään.
Tuntui se ensin vähän tyhjältä, mutta olihan se samalla turvallisempaa.
Ei tarvinnut täällä pelätä oppineita eikä oppimattomia.

Mutta kova onni! Juuri kun pojat opettajansa kanssa olivat päässeet
parhaaseen työn alkuun, tuli taloon isännän nuori veljentytär.

Heti ensi iltana huomasi herra Varova, ettei hän kuitenkaan
ollut mikään oppinut nainen, ei edes monipuolisesti sivistynyt
"teoreetilliseen ja praktilliseen suuntaan". Hän oli pieni, hento
ja notkealiikkeinen kuin orava. Nenä oli pieni pystynenä, jota hän
tuon tuostakin itsetietoisena nosti, ja silmät, nuo suuret, mustat,
säkenöivät vallattomuudesta ja vilkkaudesta.

Hän kerkesi joka paikkaan. Kun pojat opettajansa kanssa olivat kasvia
tutkimassa, hyppäsi hän kiveltä toiselle, antoi neuvoja ja teki
huomautuksia, aina yhtä sukkelana, yhtä vallattomana. Koivun oksilla
oleskeli hän kuin kotonaan, työnsi tuulella veneen airoitta vesille ja
antoi sen siellä itseään tuuditella. Sitten hän nauraa heläytti, kun
herra Varova souti pelastajaksi.

Hänessä ei ollut rahtuistakaan muuta kuin elämän iloa ja
vallattomuutta. Se oli sangen viehättävää herra Varovasta, mutta hän
päätti kuitenkin kohtuullisesti seurustella tämän keijukaisen kanssa.

Mutta kaikesta varovaisuudestaan huolimatta oli hän pian pahasti
rakastunut. Aluksi koetti hän hillitä tunteitaan, mutta kun rupesivat
kovin kuumiksi käymään, alkoi hän kerran noin vaan ylimalkaisesti puhua
avioliitosta ja hiljaisen koti-elämän onnesta. Tyttö nauramaan hänelle
vasten silmiä. "Hyvänen aika, miten olette hassu: Rakastaa ihmistä
myötä- ja vastoinkäymisessä, sehän olisi kauheata!" Hän pisti suunsa
suppuun, rypisti kulmakarvojaan ja koetti näyttäytyä totiselta.

"Tiedättekö", jatkoi hän kuiskaten, "pitää jostain pikkusen, rakastua
noin puolitiehen, se käy päinsä, mutta mikä siitä yli, se on pahasta."

Ja taasen hän nauraa heläytti, pudisti vallattomasti päätään ja juoksi
tiehensä.

Se oli sen kesän tarina.

Herra Varova oli suuttunut sekä itseensä että koko ihmiskuntaan. Hänen
luvuistaan ei ollut tullut entistä enemmän. Paras kai jättää koko homma
sikseen, tuumi hän harmissaan. Ei tule kandidaatista kuitenkaan mitään
ja mitäpä siitä, sanottiinhan häntä jo maisteriksi -- ainakin maalla.

Hän päätti ryhtyä lukemaan suorastaan pappistutkintoa, tahtoi hautautua
maalle ja seurustella vakavampien ihmisten kanssa. Talven vietti hän
kuitenkin vielä kotonaan pikkukaupungissa, luki siellä ahkerasti ja
vuokrasi kesäksi itselleen huoneen Mäenpään talosta Keski-Hämeestä. Hän
oli nyt haudannut onnenunelmansa ja päättänyt käydä kylmäkiskoiseksi
kaikille nuorille neitosille. Mutta minkä hän sille taisi, että juuri
täällä kohtasi kaiken naisellisuuden perikuvan, enkelimäisen olennon,
joka hänen omakseen joutui kuin syksyn kypsä, punaposkinen omena, jonka
tuuli puusta pyöräyttää.

Kaikki tapahtui niin sukkelaan ja somasti, että maisteri itsekin ensi
huumauksessa oli aivan ihmeissään. Vaikka eihän siinä oikeastaan
ihmettelemistä ollut. Jos ihmiset sitä kummana pitivät, johtui se
ainoastaan siitä, että harvalla heistä oli oikein selvät käsitteet
näissä tämmöisissä asioissa. He puhuivat ensimmäisestä, toisesta ja
kolmannesta rakkaudesta eivätkä ymmärtäneet, että rakkaus, joka on
aineeton, on myös jakamaton.

Maisteri Varovaa oikein harmitti, kun hän ajatteli, että saattoi olla
niinkin yksinkertaisia, että laskivat hänen nykyisen morsiamensa hänen
neljänneksi rakkaudekseen. Mutta se oli oikein naisten epäloogillista
laskutapaa. Mies ei koskaan siten laskisi. Sanoohan sen selvä järkikin,
että rakkaus aina on yksi ja sama, jakamaton ja muuttumaton. Sama
rakkaus se oli aina kytenyt maisteri Varovankin sydämessä. Hiljalleen
se oli sieltä piilopaikastaan esiin pyrkinyt. Mutta epäsuotuisat olot
olivat kerta toisensa jälkeen yrittäneet sitä sammuttaa -- kuten
ainakin kaikkea hyvää ja jaloa elämässä. Mutta nyt vihdoin hän oli
löytänyt olennon, joka todella ansaitsi tätä rakkautta. Nyt se pääsi
ensi kertaa vasta oikein syttymään. Nyt löysi se tyydytyksensä.

Tätä kaikkea kertoi herra Varova morsiamelleen. Ja heidän onnensa oli
erinomainen, ääretön.

Kyllä Kustaa Kallenpoikakin oli onnellinen, vaikka hänen rakkautensa
esihistoria oli hyvin yksitoikkoinen. Mutta juuri semmoisena se oli
hänestä kaunis, juuri semmoisena hän rakasti sitä muistella.

Sinä vuonna, jolloin Kustaa kävi rippikoulussa, oli tyttöjä ja
poikia luetettu yhdessä. Heitä oli kuudettakymmentä kumpiakin, ja he
täyttivät kahdeksan pitkää penkkiä istuessaan kirkossa, tytöt toisella,
pojat toisella puolella ristikäytävää. Väliaikoina pysyttelivät
aina loitolla toisistaan. Mutta Kustaa huomasi, että vaikka näin
ulkonaisesti olivatkin erillään, oli ainakin pojilla paljon sanomista
ja huomauttamista tyttöparvesta. Hajamielin kuunteli Kustaa aluksi
toveriensa puhetta. Mutta vähitellen kävi hänkin tarkkaavaksi. Siellä
tyttöparvessa oli eräs sinisilmäinen liinatukka, joka oli hänen
huomiotaan herättänyt. Tuo tyttö oli aina niin hyvän ja hellämielisen
näköinen, että sydän siitä aivan lämpeni. Kerran, kun pastori oikein
topakasti rupesi erästä tyttöä torumaan ja sanoi, ettei tiedä laskeeko
ripillekään, silloin tillahti Kustaan sinisilmätyttö itkemään toverin
puolesta. Pojat rupesivat nauraa virnistelemään, mutta Kustaa katsoi
lempeästi ristikäytävän poikki tyttöjen puolelle.

Juhannuksena laskettiin nuoret ripille, ja kun jumalanpalvelus oli
päättynyt, hyvästelivät he kirkkomäellä sitten hajaantuakseen pitäjätä
pitkin.

Kustaa kätteli kaikkein viimeiseksi Siljaa. -- Se oli Silja se
sinisilmä liinatukka.

Syksyllä Silja läksi kaupunkiin palvelukseen. Kustaa jäi kotipuoleen,
mutta vuoden kuluttua hänkin läksi. Hän asettui Hämeenlinnaan
työhön, ja oltuaan siellä noin vuoden tapasi hän kerran eräässä
nuorisoiltamassa tytön, sinisilmäisen, liinatukkaisen, juuri sellaisen,
jota hän rakasti. Tytöllä oli sinivalkea pusero päällään, päässä valkea
liina, joka oli kapealla pitsillä reunustettu. Kaikki oli valkoista
ja puhdasta, sellaista kuin muisto elämän ensimmäisestä, suuresta
juhlapäivästä.

Kustaa läheni tyttöä, varmistui luulossaan, läheni vieläkin, rohkaisi
mielensä ja meni tervehtimään. Se oli Silja. Hänellä oli nyt
palveluspaikka Hämeenlinnassa, jonne hän isäntäväkensä kanssa äskettäin
oli muuttanut.

Heillä sattui kotimatka olemaan samanne päin, ja he läksivät yhdessä
iltamasta. Kustaan asunto oli lähempänä kuin Siljan, ja portille
tullessaan hän heitti hyvästi. Tämän jälkeen tapasivat he toisensa
usein milloin kirkossa, milloin muissa kokouspaikoissa.

Aina heillä oli jotain sanottavaa toisillensa. Se koski tavallisesti
kotipuolen tai heidän omia olojansa. Siinä ei ollut mitään erityisen
pirteää eikä kiihoittavaa, mutta kankeaksi ja kuivaksi ei puhe silti
tullut. Sitä kannatti voimakas, lämmin pohjavirta kummankin sydämessä,
joka saattoi heidät antamaan arvoa kaikelle, mitä toinen sanoi, ja loi
sisältöä, viehätystä pienimmillekin sivuseikoille.

Niin tasaisesti ja hiljalleen kehittyi Kustaan rakkaustarina, ettei hän
kihlaukseen kerinnyt ennen maisteri Varovaa, vaikka tämä alkoi hommansa
myöhemmin ja kävi päämääräänsä monen mutkan kautta, sillävälin kun
Kustaan rakkaus vei suoraan perille kuin oikoinen metsäpolku.

Juuri sinä keväänä, jolloin nuori herra Varova valmistui ylioppilaaksi,
tapasivat Silja ja Kustaa toisensa Hämeenlinnassa. Se tie, jota siitä
alkaen herra Varovan rakkaus seurasi, oli levoton, hermostuttava, tuttu
ja tavallinen kuin kaikkien tallaama maantie. Mutta Kustaan ja Siljan
rakkaus edistyi hiljaa kuin tyyntä, siimekästä metsäpolkua pitkin,
jossa ei mikään kiihoitellut, ei hätyyttänyt, jossa tunkeilevilta
ihmiskatseilta kätkössä ja meluavasta maailmasta erillään kukin saa
rauhassa kulkea.

Parisen vuotta kului tällä tavoin Siljalta ja Kustaalta -- hukkaan,
sanoisi se, jolle joutuminen on pääasia. --

Kun he vuoden olivat yhdessä olleet, alkoi Kustaa ajatella, että
olisi aika puhua Siljalle tulevaisuudesta. Mutta aina se puhuminen
siirtyi tuonnemmaksi. Ainoastaan paperille uskoi hän ajatuksiaan. Hän
kirjoitteli pyhäiltoina kirjeen toisen jälkeen. Aikoi aina pistää
Siljalle kirjeen käteen, mutta silloin, kun se oli tehtävä, tuli
hänelle mieleen, että kirjoittaa toisen ja paremman. Siten lisääntyi
kirjeiden luku viikko viikolta.

Kerran kuitenkin rohkaisi Kustaa mielensä ja kysyi, oliko Silja ottanut
pestin ensi vuodeksi. Kyllä oli. Silloin päätti Kustaakin jäädä
paikoilleen ja odottaa.

Seuraavana vuonna kevätpuoleen hän rupesi uudelleen ajattelemaan, että
nyt pitäisi ainakin puhua, ettei Silja taas ennätä pestiä ottaa. Mutta
nyt se oli entistäkin vaikeampaa, sillä Kustaan terveys oli käynyt
huononpuoleiseksi. Eihän nyt asiasta voinut puhua, ei mitenkään.

Vähenemistään vähenivät tämän jälkeen Kustaan voimat.

"Täytynee tästä kotipuoleen lähteä", sanoi hän Siljalle kerran, "kovin
on kuluttavaista tämä kaupungin elämä."

"Vai aiot sinä lähteä."

"Niinhän minä tuota meinasin."

Silja käski sanomaan terveisiä ja pian tulemaan takaisin.

"Olisihan tuota ollut enemmänkin sanomista", arveli Kustaa, "mutta ei
minusta nyt ole miestä siihen."

Silja pyysi kuitenkin sanomaan, eihän sitä tiennyt, tapasivatko vaikka
viimeisen kerran.

"Olen minä sinulle kirjoittanutkin", ilmaisi Kustaa arasti. "Panin ne
kaikki pieneen lukolliseen laatikkoon, jonka kerran veistin. Avaimen
minä hukkasin, ettei kukaan niitä sieltä löytäisi."

"Mitenkä minä niitä sitten luen?" kysyi Silja punastuen.

"Kyllä sinä sen lukon voit vaikka puukon kärjellä murtaa. Jos vaan
tahtoisit sen hakea heti minun mentyäni, ennenkuin emäntä ennättää
katsomaan."

Silja lupasi tehdä niin, ja kun Kustaa kahden päivän perästä matkusti,
poikkesi Silja torille mennessään aarrettaan hakemaan.

Kustaa tuli Mäenpään taloon serkkunsa luo kestiksi. Suostuttiin, että
hän saa tuvassa asua, niin kauan kuin täytyy kotipuolessa olla. Hän
tuli Mäenpäähän paraiksi maisterin kihlajaisriemuun. Hän oli hiljainen
ja alamielinen, onnitteli maisteria, mutta hymyili surunvoittoisesti.
Mutta viikon perästä sai Kustaa kirjeen. Hän käänteli sitä ja katseli
joka kulmalta, avasi sitten ja luki itsekseen tavaillen, kun ei oikein
ollut tottunut kirjoitusta lukemaan.

Oli Silja itkenyt lukiessaan niistä kirjeistä, "että sinä minua niin
paljon rakastat ja olet ajatellunna! -- -- -- Ja kyllä se niin on, että
minäkin sinua tahdon rakastaa sekä myötä- että vastoinkäymisessä, ja
olen valmis Jumalan ja ihmisten etessä sen sinulle lupaamaan."

Kustaa pyyhkäisi silmiään nutunhihalla. Sitten hän jatkoi tavaillen:
"Ja jos sinä olet taudissa ja olet huonommaksi käynyt, niin tämä sana
kuitenkin pitää paikkansa. Minä voin tehdä työtä meidän molempien
etestä."

Kustaa kääri kirjeen kokoon ja pisti povitaskuunsa. Illemmalla hän
sitten kertoi talonväelle, että nyt hänelläkin on morsian. Kaikki
rupesivat onnittelemaan ja laskettiin leikkiä siitä, miten lopulta
käynee, jos joka viikko kihlauksia tapahtuu. Matti, tallirenki, jonka
mielestä Maija-karjakko oli aika mukava tyttö, kuori totisena kylmiä
perunoitaan, ja Maija punastui. Mutta isäntä arveli nauraen, että
pitää sammuttamaan ruveta, jos valkea käy vaaralliseksi. Olihan sitä
jo siinäkin, kun oli talossa kaksi kihlattua, kaksi, jotka kumpikin
rakastivat.

Loppukesällä sai Silja viikon vapautta ja tuli muutamaksi päiväksi
Kustaata katsomaan. Kun he erosivat, olivat asiat kaikki selvillä.
Silja vuokraa heille huoneen Hämeenlinnassa. Köyrin jälkeen vietetään
häät, ja sitten Silja rupeaa pesulla ja silityksellä ansaitsemaan. Niin
oli asiat tuumattu.

Maisteri Varova ihmetteli Kustaan kylmäkiskoisuutta. Kovin vähän hän
puhui morsiamestaan eikä kirjoittanut hänelle edes kerran viikossakaan.
Ottipa hän asiat oikein jokapäiväiseltä kannalta. Olisi voinut oppia
vähän maisterilta, joka kahdesti päivään kävi morsiamensa luona eikä
surrut, vaikka luvuillensa uhrasi ainoastaan tunnin tai pari päivässä.

Mutta yhtä erilaiseen suuntaan jatkui vastaisuudessakin näiden kahden
rakastuneen elämäntie. Maisteri Varova tuli puolentoista vuoden perästä
täyden onnensa omistajaksi. Hän sai varoja appivanhemmiltaan, vietti
häitä ja nautti kaikesta siitä onnesta, jonka sävyisä, alistuva ja
kuuliainen vaimo voi miehelleen tuottaa. Ei tarvinnut hänen huonosta
taloudenpidostakaan eikä huonosta ruuan laitosta kärsiä, sillä
varova kun oli, oli hän tässäkin suhteessa tiennyt vaarat välttää
toimittamalla morsiamensa kihlausaikana keittokouluun.

Vuosien kuluessa paisui leipä ja sitä myöten myöskin leivän ottajien
luku. Turvattu toimeentulo, siivo ja suureneva lapsilauma, jota
uupumattoman kärsivällinen äiti kasvatteli isälle kuuliaiseksi, eikö
siinä ollut onnen mitta kukkurallaan? Olisiko maisterin uskollinen,
rakastava sydän sen parempaa palkkaa voinut pyytää?

Toisin oli Kustaa Kallenpojan. Kyllähän hänkin oikeastaan oli
ollut uskollinen, mutta miten lie sittenkin se palkka tullut aivan
toisenlaiseksi. Ei tullut mitään Siljan ja hänen häistään köyrin
aikaan. Sen sijaan joutui Kustaa puoleksi vuodeksi sairashuoneelle.
Silja pesi, silitti, maksoi sairasmaksut Kustaan puolesta ja oman
niukan leipäpalasensa.

Niihin aikoihin, jolloin maisteri vietti häitään, vihittiin viimein
Kustaa ja Siljakin pastorin kansliassa. Sieltä menivät suoraan
kotiinsa. Silja asetti Kustaan pieneen keinutuoliin lepäämään, -- hän,
Kustaa, oli itse sen valmistanut puhdetöinään, -- ja sitten Silja
rupesi keittämään kahvia, ensimmäisiä kahveja heidän omassa kodissaan.

Mutta pitkältä ei heidän yhteistä matkaansa kestänyt. Metsäpolku vie
kulkijansa suorinta tietä määrän päähän. Ja se on niin siimekäs,
niin rikasaarteinen ja viehättävä, ettei sitä astuessa matkan kulku
muistukaan mieleen.

Niin kävi Siljan ja Kustaankin. Heidän yhteistä matkaansa kesti
ainoastaan puolen vuotta. Silja teki työtä yöt päivät. Ja välillä
pujahti hän Kustaata katsomaan tämän omaan, pieneen nurkkaan, joka oli
lautaseinällä häntä varten erotettu muusta huoneesta.

Niin kauan kuin oli toivon kipinää Kustaan parantumisesta, otti Silja
vastaan työtä. Mutta kahtena viime päivänä hän lepäsi. Silloin makasi
hän polvillaan vuoteen vieressä. Kustaa kiersi kätensä hänen kaulaansa,
ja hän kuivaili tuskan hikeä ystävänsä otsalta.

Sitten tuli loppu.

Kävi heidän kuten metsäpolun, joka lammen rannalle saapuneena jakautuu
kahtaalle, toinen haara johtaen veden rajalle asti, josta se painuu
alle aaltojen syvien, toinen kiertäen rantaa, kunnes lammen vastaisella
puolella taas yhtyy laineista kohoavaan kumppaliinsa. Sinne toiselle
rannalle oli Siljan katse tähdättynä näinä tuskan hetkinä.

Tämä on tarina niistä kahdesta, jotka kumpikin rakastivat. Erilainen
oli heillä rakkautensa esihistoria, erilainen sen loppu.



KANNEL.


He olivat tunnilla, iso sisko ja pikku sisko. Iso sisko oli käynyt
jatko-opiston ja opetti nyt pikku siskoa. Oli suomen tunti ja iso sisko
selitti, mitä alus ja maine olivat.

"Alus on se, josta lauseessa puhutaan", toisti pikku sisko. Mutta
hänen tajuntaansa jäi aivan toisenmoinen mielikuva. Se oli kuva setä
Topeliuksen kirjasta "Lukemisia lapsille", ja siinä kuvassa oli myöskin
alus, vaikka toisenlainen. Sen nimi oli Refanut, ja sen piti kulkea
kauas vieraille maille hakemaan sieltä omistajalleen kultia kosolta. Se
alus jäi pikku siskon mieleen.

Iso sisko selitti maineesta ja palasi sitten takaisin tuohon
ensimmäiseen kysymykseensä: mikä on alus?

Mikä ihmeessä se nyt olikaan? Pikku siskolle tuli hätä. Refanut oli
hänellä mielessä, mutta eihän se tähän kelvannut. Mitä ihmeen aluksia
oli muita?

Silloin raotti äiti ovea. "Pitäkääpä nyt vähän väliaikaa ja tulkaa
ruokasaliin."

Pikku sisko kavahti pystyyn ja aikoi rynnätä ulos, mutta malttoi
mielensä ja jäi odottamaan, kunnes iso sisko oli noussut.

"Tule sinäkin, Elli", kehoitti sisko ja läksi äidin kanssa ruokasaliin.
Silloin juoksi Elli salin poikki, nousi varpailleen kynnykselle ja
kurkisti ovenraosta ruokasaliin.

Mikä ihmehän siellä mahtoi olla, kun äiti kesken tuntia oli tullut
käskemään?

Hän raotti ovea vähän enemmän ja näki palvelijain seisovan ovensuussa
ahtaasti toinen toisiinsa pakkautuneina. Jaakko, talli-renki, oli
pitkävartisissa pieksuissa, savea pieksunkärjessä. Kyökkipiika Liisa
pyyhkäisi käsiään esiliinaan, irroitti sen vyötäisiltä ja kääräisi
kokoon. Se oli kai noessa, arveli Elli itsekseen.

Mutta nyt piti mennä sisälle katsomaan, mitä siellä mahtoi olla. Hän
avasi oven.

Keinutuolissa kanarialintuhäkin vieressä istui isä juhlallisen
näköisenä, apulainen vähän matkan päässä tuolilla. Äiti seisoi
nojautuneena kaapin seinää vasten ja iso sisko hänen vieressään. Elli
näki entisen hoitajansa, vanhan emännöitsijän, juuri asettuvan ikkunan
viereiselle tuolille, ja sinne pyörähti hänkin, kiepsahti vikkelästi
käsipuoleen ja jatkoi sitten tarkastelua.

Keskellä lattiaa oli pöytä, tilapäisesti siihen nostettu, pöydällä
makasi ruskean kellertävä soittokone ja sen vieressä seisoi lyhyenläntä
vanhanpuoleinen vaimoihminen.

Mikähän tuo soittokone mahtoi olla, ajatteli Elli? Hän muisti nähneensä
semmoisen eräässä kuvassa vanhan pitkäpartaisen miehen polvella. Vanha
soittaja oli itse Väinämöinen ja soitin hänen polvillansa oli kannel.
Sen oli äiti sanonut. Kannel mahtoi siis tämäkin olla. Ja tuo vaimo oli
sen soittaja. Hän oli lyhyt ja laiha, kasvoissa oli surumielinen, mutta
lempeä ilme, ja koko olento ilmaisi hienoa, vaatimatonta kainoutta.

Ellin katse kiintyi vanhuksen pukuun. Se oli tummansininen,
kapearaitainen pumpulipuku, jonka ainoa koriste oli valkea,
siniraitainen pumpulihuivi, joka oli käännetty kolmikulmioksi ja
kiinnitetty kaulan ympärille siten, että keskikulma riippui alas selkää
pitkin molempien päiden käydessä ristiin rinnalla.

Nyt kosketteli vaimo kanteleen kieliä. Hiljaa kuin tuulen tuoma
kellojen kaiku värähti se läpi huoneen. Sitten kysyi hän, saisiko jo
alkaa, ja saatuaan siihen myöntävän vastauksen asettui hän soittamaan.

Elli oli aina ollut vaihtelevalla kannalla pianon soittoon nähden.
Hän oli ihaillut äitinsä ja ison siskon soittoa, mutta oli
suuttunut sekä koneeseen että itseensä jankutellessaan omia ikäviä
sormiharjoituksiaan. Mutta tämä se oli jotain toista. Semmoista hän ei
koskaan ennen ollut kuullut.

Kansansävel toisensa perästä soi vienona ja surunvoittoisena. Kielet
värähtivät kummasti. Pehmeinä, kaihokkaina syntyivät säveleet,
vastustamattomalla voimalla tunkien suoraan sydämeen. Kuin kirkkaana
pulppuavan puron pohjalta kumpusivat ne kuuluviin, soivat hiljaa
huminoiden kuin tuulen tuudittama metsä.

Elli tunsi, että häneltä oli itku kurkunpäässä esiin pulpahtamassa.
Mutta hän puri huultaan, niin että se tuli verille, ja nieli
nielemistään. Viimein tunsi hän kuitenkin joutuvansa tappiolle, nousi
ylös, juoksi lastenkamariin ja heittäytyi siellä jakkaralle nyyhkimään.

Saatuaan täällä mielensä kyynelillä kevennetyksi palasi hän hetken
kuluttua hiljaa ja huomaamatta ruokasaliin. Siellä olivat kaikki
kerääntyneet pöydän ympärille kannelta ihailemaan. Miten mukavan
näköinen se oli, ja miten ihmeen kauniisti se taisi soida! Kaikki
kiittelivät. Elliä ei kukaan huomannut. Vasta sitten, kun muut alkoivat
poistua, pääsi hän lähenemään.

Tallirenki läksi ensimmäisenä pois, sitten piiat ja sitten rovasti
apulaisensa kanssa. Äiti, Elli ja iso sisko jäivät kolmisin vanhan
soittajan viereen. Elli kurotti kättään vähän, aivan vähän vaan, mutta
rakkauden hienotuntoisuudella käsitti vanhus liikkeen.

"Pikku neidin pitäisi saada tämmöinen omakseen, minä luulen että tämä
on mieluinen."

Taas tuppausi itku tulemaan. Mutta Elli tukahdutti sen heti, painautui
lähemmä vanhaa soittajaa, katsoi häntä nopeasti silmiin ja kuiskasi
hiljaa: "En minä kuitenkaan koskaan oppisi soittamaan noin kauniisti."

Vanhusta sitten kestittiin, syötettiin ja kahviteltiin. Elli seurasi
häntä kuin varjo. Hän tahtoi tarkkaan katsella häntä ja hänen
kanneltansa, tuota ihmekalua, jonka kielet olivat punotut Suomen immen
suortuvista ja tapit kevätkäen kukkumasta kullasta, ja joka siksi taisi
lumota mielen niin ihmeellisesti.

Vanhuksen mennessä saattoi Elli häntä portille ja jäi sinne aitaa
vasten nojautuneena katsomaan kuin ystävää, josta iäksi erosi.

"Elli hoi", huusi iso sisko, "tule tunnille!" Elli säpsähti. Nyt vasta
muisti hän tuntinsa. Hän aikoi lähteä, mutta kääntyi vielä kerran
kujalle päin, katsoi, katsoi taas ja juoksi sitten sisään.

Siitä päivästä alkaen uneksi Elli kanteleesta. Hän ei paljon siitä
puhunut, mutta ajatteli sitä sen enemmän. Hän oli kerran vain sitä
kuullut, mutta se kerta oli iäksi hänen mieleensä painunut. Omistaa
kannel, se oli hänen ihanin unelmansa. Mutta sen toteuttamista ei
hän uskaltanut toivoakaan. Hän tuli aina tuohon samaan surulliseen
johtopäätökseen, jonka hän kerran hiljaa oli kuiskannut vanhalle
kanteleensoittajalle "En minä koskaan oppisi soittamaan noin
kauniisti." Ja se ajatus lamautti hänen mieltään ja pani hänet
huolellisesti muilta kätkemään, mitä hän tunsi ja toivoi.

Mutta vaikk'ei Elli kenellekään ajatuksiaan puhunut, tuli kuitenkin
äiti vähitellen huomanneeksi, miten paljon hän kannelta rakasti.
Se ilmeni selvimmin siinä tavassa, jolla hän kuunteli, kun joskus
sattui tilaisuuteen kuulla kanteleen soittoa. Hänen silmänsä silloin
suurenivat, ja niissä kuvastui omituinen sydämellisen ilon ilme,
kuten silloin, kun äkkiarvaamatta kuulemme sanoja, jotka herättävät
voimakkaan vastakaiun sisimmässämme. Koko hänen olentonsa muuttui.
Onnen luomaa sisäistä voimaa ilmeni kaikessa, mitä hän sanoi ja teki.
Tästä päätti äiti, miten harras oli se toivo, joka vuosi vuodelta näkyi
vahvistuvan Ellin mielessä. Ja äidin ajatus sai vielä lisää tukea
hänen nähdessään, miten Elli kerran, jäädessään huomaamattomana erään
tuttavansa kanteleen viereen, antoi sormiensa hiljaa kuin hyväillen
solua kielien poikki. Äiti yritti tämän johdosta sanoa isälle, että
"mitähän jos Elli saisi kanteleen." Mutta isä arveli että mitä
joutavia. Tyttö vaan tulee siitä haaveilevaksi. Ei sitä kannata hommata.

Täten kuluivat vuodet. Oli jo kaksitoista vuotta siitä päivästä,
jolloin Ellille ensi kertaa selitettiin, mitä alus ja maine ovat, ja
jolloin vanha kanteleen soittaja taloon saapui. Uskollisena oli Elli
siitä pitäen pysynyt ensimmäiselle kantelerakkaudelleen. Ja uskollisena
hän oli sille vastakin pysyvä, vaikka se rakkaus näytti, yhtä
toivottomalta kuin ennenkin.

Nyt oli syksy ja samanlainen roskainen syyskeli kuin kanteleen
soittajan käydessä pappilassa. Elli oli muutamia päiviä sitten
täyttänyt kaksikymmentä vuotta. Hän oli silloin ajatellut, että jos
milloinkaan sattuisi se onni, että hän kanteleen saisi, niin ehkä
silloin. Mutta ei tullut. Ja samapa se. Eihän hän kuitenkaan koskaan
oppisi sitä soittamaan. Tätä ajatteli hän illalla itsekseen kaataessaan
teetä kuppiin isälle, joka istui illallispöydässä. Silloin raotti
palvelija ovea.

"Elli neiti."

"Mitä nyt."

"Täällä on mies, jolla on asiaa."

Elli nousi ja meni keittiöön. Siellä oli jo hämärä eikä lamppu ollut
sytytetty. Hän näki ainoastaan miehen, joka seisoi ja piteli suurta
tummaa esinettä. Se oli paksumpi toisesta päästä, suippeni toisesta.
Elli säpsähti.

"Tulin tuolta asemalta, ja kun kuulivat että olin pappilaan tulossa,
pyysivät ottamaan tämän mukaan", selitti tuoja. "Kuuluu siinä olevan
kirjoitettuna, että sillä olisi kiire."

Elli ojensi käsivartensa suoraksi ja mies laski kanteleen hänen
syliinsä, laski sen hiljaa ja varovasti siihen, kuin pienen lapsen.
"Siinä nyt on teille sylinukki", sanoi hän nauraen. Mutta Elli oli jo
vaistomaisesti painanut sen rintaansa vasten.

Ensimmäinen ilta kului Elliltä kanteleen virittämiseen. Vähin koetti
hän sitä soitellakin, mutta ei hennonnut paljon, sillä hän tunsi
taitamattomuutensa. Hän pani illalla kanteleen vuoteensa viereen ja
vielä kynttilän sammutettuaan laski hän kätensä lepäämään kielille.
Aamupuoleen, kun hän hämärässä rupesi heräämään, oli hänen ensimmäinen
haparoiva liikkeensä kielten koskettaminen. Siihen hän heräsi.

Heti kun tilaisuus sen myönsi, matkusti Elli lähikaupunkiin saamaan
ohjausta kanteleen soitossa. Hän oli tiedustellut ja saanut kuulla,
että siellä asui tuon tunnetun vanhan kanteleensoittajan tytär. Hänen
luokseen hän tahtoi mennä.

Hän hankki itselleen osoitteen ja läksi matkaan. Etsittyään vähän
aikaa löysi hän paikan, pienen, kellertävän puurakennuksen pihan
puolella. Keski-ikäinen nainen tuli ovea avaamaan. Elli tunsi hänet
heti hänen äitinsä näöstä, samat suuret, ruskeat silmät, sama lämmin,
surunvoittoinen katse.

Vaimo katsoi vuoroin Elliin, vuoroin kanteleeseen ja kysyi sitten,
oliko nuori neiti tullut kanteleen soittoa oppimaan. Niin oli, mutta
joll'ei nyt sopinut, tulisi hän toiste, kun vain saisi tietää sopivan
ajan.

Kyllä se nytkin sopi, jos vaan neiti antoi anteeksi, ettei ollut
parempaa paikkaa, jonne käskeä.

Hän avasi oven ja saattoi Ellin sisään.

Huone oli matala ja täynnä tupakan savua. Katettu päivällispöytä seisoi
keskellä lattiaa. Ruuan jätteet pöydällä ja käytetyt astiat osoittivat
aterian vasta päättyneen.

"Teillä on askareita nyt", sanoi Elli kuin anteeksi pyytäen, "kyllä
minä voin tulla toiste."

"Ei, ei suinkaan. Täällä käy koulupoikia ja pari työmiestä syömässä,
mutta he ovat juuri lähteneet. Kyllä minä nyt joudan."

Hän kävi sulkemassa oven keittiöön, josta ruuan haju tunkeutui
huoneeseen sekoittuen tupakan savuun.

"Istukaa, nyt, hyvä neiti. Kas miten kaunis kannel!" Hän nosti sen
hellävaroen laatikosta. "Vai tahtoisi neiti oppia soittamaan."

"Niin, tahtoisin. Minä kuulin kerran pienenä ollessani äitinne
soittavan, ja siitä asti olen rakastanut kanteleen soittoa."

"Niin, äitini soitti kauniisti. En minä niin hyvin osaa. Mutta kyllä
minä neuvon minkä voin." Hän otti oman kanteleensa seinältä ja näpäytti
hiljaa muutamia kieliä. Sitten hän alkoi.

Elliltä unohtui kaikki ympäristössä. Katto kohosi, savupilvet
hälvenivät ja ruuan haju haihtui. Hän kuuli ainoastaan tuota
ihmeellistä, sydämeen käyvää soittoa, joka hänet valtasi kokonaan. Ja
sitä kuunnellessaan katseli hän soittajaa, joka hänelle niin selvästi
muistutti vanhusta, jota hän oli kuullut kaksitoista vuotta sitten.
Samanlainen tummapohjainen valkoraitainen pumpulihame oli tälläkin
yllään, samat olivat kasvonpiirteet -- ainoastaan täyteläisemmät ja
pehmeämmät -- sama ylevä, yksinkertainen hienous koko olennossa.

"Nyt pitää neidin soittaa". Hän herkesi itse ja alkoi neuvoa.

"En minä taida koskaan oppia." "Kyllä se käy. Äitikin olisi varmaan
iloinnut, jos olisi nähnyt teidät ja kuullut kuinka kannelta
rakastatte."

Ellille tuli ilokyyneleet silmiin. "Äitinne asui täällä luonanne?"
kysyi hän myötätuntoisesti.

"Niin asui viime vuosinaan, kun ei enää jaksanut elättää itseään.
Silloin olin minä jo leskenä, mutta kyllä siitä aina äidille riitti,
mistä minullekin."

"Jaksoiko hän kauankin vielä soittaa?" "Soitti vielä viimeisenä
päivänäänkin. Sen oman tekemänsä laulun soitti viimeiseksi."

Elli ei hennonnut pyytää saada kuulla sitä, mutta silmät kai
tekivät sen, tai kävi se pyyntö sydämestä suoraan herkän aistin
ja hienotuntoisuuden tietä toisen sydämeen, sillä leski tarttui
kanteleeseensa ja iäisyystoivon elähyttämänä kaikui:

    "Mun kanteleeni kauniimmin
    Taivaassa kerran soi."

Miten sydämellisesti kannel kaikui, miten lämmin oli laulajan
ääni! Elli ymmärsi, että ystävä tässä puheli ystävälleen. Ja
silmänräpäyksessä selveni hänelle, miten läheisesti Suomen kansa ja
kannel olivat toisiinsa liittyneet. Ilonsa ja huolensa oli kansa
kanteleelle uskonut. Suomen poika, Suomen tyttö olivat hyvitellessään
metsän puita ja veden väkeä oppineet kanteleelle uskomaan sen syvän
isäisyyskaipuun, joka heidän rinnassaan paloi. Ja kannel oli sen
kaiken sisimpäänsä kätkenyt. Se oli oppinut ihmisten iloja ja suruja
tulkitsemaan, sillä se oli uskottuna ystävänä niistä kerran osaa
saanut. Siinä sen tenhovoima.

    "Ah autuas se päivä lie,
    Kuin kotiin meidät vie."

Elli säpsähti. Laulu oli loppunut. Heikkenemistään heikkeni kielten
kaiku, ja soittaja pyyhkäisi kyyneleen pois poskelta.

"Kiitoksia", sanoi Elli hiljaa, "sydämellisiä kiitoksia."

"Se on ainoa, mitä voin antaa." -- Leski laski hellästi kätensä
kanteleelle: "Tämä ja laulu, jonka äsken lauloin, ovat köyhän äitini
ainoa perintö".



VALKOLAKKI.


Kiirettä ja puuhaa oli pappilassa. Posti oli tuonut kirjeen, jossa
ilmoitettiin kaukaisten vieraiden pian saapuvan, ja se se kiireen oli
alkuun pannut.

Oltiin juuri päivällistä syömässä, kun tuo ihmeellinen posti saapui.
Palvelija tarjosi paraikaa puuroa. Silloin astui pieni poikanen laukku
kainalossa etehiseen. Rovasti nousi pöydästä, otti laukun ja tyhjensi
sen. Sanomalehdet ja virkakirjeet hän pisti kiireimmiten kansliaan,
sitten hän palasi paikoilleen.

"Tulipa tässä ihmeellinen kirje. En ymmärrä, mistä lieneekään." Hän
käänteli ja katseli sitä, mursi sitten kuoren ja rupesi lukemaan.

"Ha -- ha--ha--ha." Rovasti nauroi niin että puna kohosi poskille.
"Tämähän on Heikki Holmilta. Vanha, kunnon toverini, jolta en ole
vuosikymmeniin sanaakaan saanut, hän on äitynyt kirjoittamaan oikein
pitkän, rehellisen kirjeen."

Rovasti silmäili kirjettä, nauroi, luki ja nauroi taas. "Kysyy, vieläkö
muistan ylioppilasaikoja, jolloin silakoita ja perunoita yhdessä
söimme. -- Eivät ne ajat unohdu."

"Syöpä sinä nytkin, ukko kulta", uskalsi ruustinna muistuttaa.

"Ole rauhassa, ei marjapuuro jäähdy." Rovasti jatkoi jo lukua.

"Niin, niin, aivan samaa sanoo kuin minäkin: 'Eivät ole ajat niinkuin
oli ennen', sitä se Holmikin on kokenut." Rovasti luki hetken
itsekseen. Sitten napautti hän yht'äkkiä peukalonpäällä pöytään.
Siinäpä tuli selitys. Ei Holm suotta näin pitkää kirjettä olisi
ruvennut kirjoittamaan.

"Tahdotteko kuulla?" Rovasti yskäisi, korjasi silmälasejaan ja katseli
kirjeeseen.

"Tässä nyt on aluksi pieni esipuhe, ylistys nykyajan nuorisolle. Sitten
Holm jatkaa: -- -- 'No niin, summa on se, että toisenlainen on nykyajan
nuoriso ja toisenlaiset on sillä huvitkin. Ennen kukin uskollisesti
istui kotinurkissaan. Työtä tehtiin, ahkeria oltiin ja huvina olivat
kyläilyt ja kutsut pitäjällä. Nyt ovat naapurit unohduksissa, ja
seurustelu ihmisten kesken on lakannut, -- tai on ainakin seurapiiri
hajaantunut maanpiiriä pitkin. Maita mantereita kierrellään ja oppia
ongitaan joka kolkasta. Siksi se onkin tämä nykyajan nuoriso niin
rikkiviisasta, ettei muista muiden oppineen aakkosia enemmän.'" --
"Niin, sitähän minäkin aina sanon", pisti rovasti väliin. -- 'No niin,
maankiertämishalu on nyt tarttunut minunkin nuoriini, eikä siinä auta
muu kuin myöntyä, kun lapset tahtovat. Yhden ehdon panin kuitenkin, sen
että matkallaan kävisivät tuomassa terveiseni sinulle, kunnon vanha
toveri. Itse en taida sinua tässä elämässä enää nähdä. Ei kulje vielä
höyryhepo näissä idän kolkoissa korpimaissa, ei vie se vanhusta täältä
Hämeen kankaille, ei taida liioin sinua eksyttää tänne Karjalaan.
Tulkoon lapseni edes luoksesi tutustumaan sinuun ja perheeseesi. Kunpa
tulisi heistä lapsillesi edes puoleksikaan niin hyviä ystäviä, kuin
mitä me muinoin olimme.

Heitä on tulossa kaikkiaan neljä. Vanhin poikani vihittiin tänä keväänä
maisteriksi. Sillä pojalla on pää kuin partaveitsi, vaikka sen itsekin
sanon. Tyttäreni ovat semmoisia kuin nuoret neitoset, yleensä ensi
keväimessään. Tanssia ja leikkiä tahtovat, ja kevyttä on elämä kuin
keijukaisen kulku.

Heillä on seurassaan vielä neljäskin, velivainajani ainoa poika, joka
7-vuotiaana jäi orvoksi ja siitä asti on ollut kodissamme. Hän on
harvinainen poika, aivan toisenlainen kuin omat lapseni. Hiljainen
ja suljettu hän on, niin ettei juuri tiedä, mitä hänen mielessään
liikkuu, mutta suuret luonnonlahjat on hänelle suotu. Hän suoritti tänä
keväänä 16-vuotiaana loistavan ylioppilas-tutkinnon ja tarvitsee nyt
virkistymistä lukujen jälkeen. Eniten taipumusta on hänellä kuitenkin
lauluun ja soittoon.

Usein ajattelen ilolla ja pelolla, mitä siitä lapsesta tullee. Hänellä
on mitä runsaimmat menestymisen mahdollisuudet, mutta hänellä on
samalla peloittava perintö. Sinä tiedät, miten veliraukkani kävi.
-- -- -- Mutta olkoon se sinänsä.

Nämä neljä ovat nyt tulossa luoksesi ja -- -- --'

"Isä, isä, miten mainion hauskaa!" Tyttäret taputtivat käsiään.

"Olkaapa hiljaa! -- Tässä on terveisiä sinullekin, muijaseni. Kuule
miten kauniisti kirjoittaa. 'Kiitän jo edeltäkäsin kaikesta hyvästä,
jonka tiedän tulevan lasteni osaksi. Lausu myös sekä vaimoni että omat
terveiseni ja kiitokseni rakkaalle puolisollesi, jonka vielä hyvin
muistan hänen nuoruutensa ensi kukoistuksessa.'"

"Hm, niin se oli siihen aikaan, muija kulta." Rovasti myhähti ja jatkoi
lukua itsekseen.

Se oli alusta loppuun asti oikein entisajan kirjeitä, pitkä,
seikkaperäinen ja sisältörikas. Siten se loppuikin vanhaan rehelliseen
tapaan: Tuus totus H.J. Holm.

Rovasti pisti kirjeen kuoreen, laski sen pöydälle ja rupesi puuroaan
syömään.

Silloin pääsi nuorten kauan pidätetty ilo valloilleen.

"Miten erinomaisen hauskaa, ja nyt juuri kun olemme kaivanneet enemmän
kesävieraita!"

"Ja Karjalasta asti, isän ylioppilas-toverin lapsia. Miten
romantillista!" jatkoi nuorempi sisar ihastuksella vanhemman puheeseen.

"Entä se teräväpäinen maisteri, eikö hän mielestäsi suuresti lisää
seuran arvoa?" pisteli nuorin veljistä.

"Oh sinua, mitä puhut!"

"Minulla on jo monta hauskaa huvimatkaehdotusta", jatkoi vanhin
pappilan nuorista herroista. "Pitäähän meidän näyttää Hämeen kauneuksia
vieraillemme."

"Ja kun lähdemme, niin ajatelkaa, miten mukavasti olemme parittain.
Heitä on kaksi neitiä, kaksi herraa aivan niinkuin meitäkin, ell'emme
nimittäin ota pienokaista lukuun." Sisar kääntyi hänen vieressään
istuvan kodin nuorimman puoleen.

"Pienokainen" oli 11-vuotias, punaposkinen, kirkassilmäinen tyttö.
Sekä kooltaan että kasvojensa ilmeeltä näytti hän ikäisekseen paljon
kehittyneeltä mutta sai nuorimpana olla "pienokainen", etenkin kun oli
yhdeksän vuotta nuorempi häntä iässä lähinnä olevaa.

"Ei kai Hertta kuitenkaan seurastamme välitä", jatkoi vanhin sisar.
"Kirjat ovat hänestä aina ihmisiä paremmat."

Hertta ei virkkanut mitään, punastui vain ja söi puuroa, antaen toisten
jatkaa keskustelua.

Tästä päivästä pitäen alkoi sitten kiire pappilan nuorille. Tyttäret
leipoivat pikku-leivoksia, sitoivat kukkaisvihkoja, siistivät puutarhaa
ja panivat parhaat kesäpukunsa kuntoon. Herrat yhdessä maalasivat
uudelleen huvimatkaveneen, uudistivat penkkejä ja pöytiä puutarhan
lehtimajoissa ja pystyttivät sinivalkean lipun "Tervetuloineen" portin
pieleen.

Sitten alettiin odottaa.

"Kunpa tulisivat jo", sanoi vanhin tytär, kun kaikki oli kunnossa.

"Paras ainakin mennä Lahdentaan sillalle vastaan", jatkoi veli, joka
samassa tuli pihaan.

"Kyllä ne tulevat", päätti rovasti, "mene sinä vaan vaunuilla vastaan."

Ilta oli mitä ihanin, ja jännityksellä odotettiin vieraita pappilassa.
Portailla istui ruustinna tyttärineen käsityötä tehden. Rovasti käveli
koivukäytävässä edes ja takaisin, tuon tuostakin silmäillen maantielle
päin, eikö vaunuja jo näkyisi.

Hertta oli ainoa, jota ei näkynyt missään. Ei hän kuitenkaan ollut
unohtanut, että noita kaukaisia vieraita odotettiin, eikä hän yleensä
ollut niin välinpitämätön muista ihmisistä kuin omaiset luulivat. Mutta
hänellä oli oma luonteensa, aivan toisenlainen kuin hänen sisariensa,
ja sitä hän uskollisesti noudatti.

Hän oli ujo ja umpimielinen. Siksi karttoi hän vierasten seuraa.
Hän tunsi oman kömpelyytensä, ja se häntä vaivasi. Mutta jos hän
näkymättömänä sai tarkastaa muita, oli hän siitä huvitettu ja teki
huomioita ja johtopäätöksiä, joihin harvat hänen ikäisensä olisivat
pystyneet.

Pappilan pihamaan toisessa laidassa oli suuri, tuuhea koivu. Sen
oksilla oli Hertalla tunnettu turvapaikka. Siellä oli hän usein
koivun-oksien peittämänä piilostaan tarkoin seurannut siskojensa ja
heidän vieraidensa yhdessä-oloa, huveja ja puheita.

Tänne turvapaikkaansa oli hän nytkin paennut. Sen sopivampaa piiloa
ei hän olisi löytänytkään, kun tahtoi näkymättömänä olla vieraita
vastaanottamassa.

Jo kuului vaunujen jyminä etäisyydestä. Rovasti käännähti kesken
kävelynsä. Jo olivat tosiaankin tulossa!

"Äiti, äiti, katso he tulevat! Vaunut ovat väkeä täynnä."

"Vieraat ovat muassa!"

Tuli kiirettä kaikille. Rovasti juoksi pitkin harppauksin avaamaan
koivu käytävän porttia, palvelustyttö lennätti pihaportit selkosen
selälleen, ja käsityöt korjattiin kiireimmiten pois portailta.

Vaunut pyörähtivät pihaan. Hertta kumartui eteenpäin nähdäkseen
paremmin. Takaistuimella huomasi hän korkeahattuisen herran -- se oli
varmaan se teräväpäinen maisteri --, hänen vieressään nuoren neidin,
toisen istuimella vastapäätä. Ajajan paikalla istui Hertan veli
ohjaksia pidellen, hänen vieressään nuori, valkolakkinen ylioppilas.

Ylioppilas oli ensimmäinen, joka vaunuista hyppäsi maahan. Mutta hän ei
kiirehtinytkään tervehtimään, näkyi odottavan, kunnes toiset sen olivat
tehneet.

Hertta katseli häntä tarkkaan. Hän seisoi vähän syrjässä vaunujen
vieressä hiljaisen ja ujon näköisenä. Hän oli pitkä ja hyvin hoikka,
nuttu oli napitettu ylös asti ja hartiat kävivät kumaraan. Hänen
liikkeensä olivat pehmeät, melkein naiselliset, ja kun hän puhdasta
valkolakkiaan nosti, teki hän kädellään siron käänteen.

Hän se siis oli tuo lahjakas laulajapoika, josta Karjalan-setä oli
kirjoittanut ja joka oli niin toisenlainen kuin muut. Varmaankaan
hän ei pitänyt toisten ilakoimisesta. Mitähän hän mielessään mietti,
olisipa ollut hauska tietää.

Hertta ei voinut vieraita enää nähdä, sillä he olivat siirtyneet
pappilan vastaiselle puolelle puutarhaan. Mutta hänen tuli heitä ikävä,
siitä syystä hän hiipi pois piilopaikastaan, juoksi takapihalle, sieltä
aidan yli pellonpientaretta pitkin puutarhan laitaan ja täältä suuren
syreenipuun juurelle piiloon.

Hän tuli parhaaksi kuullakseen maisterin sanovan: "On tällä meidän
matkallamme jalompikin tarkoitus kuin pelkkä huvi. Katsokaas, setä,
tämä 'nuorimmaisemme' on vasta kuorestaan puhjennut keltanokka,
ja hänen tarvitsee välttämättömästi vähän perehtyä elämään ja sen
tosi-oloihin. Kirjat ovat tähän asti olleet hänen kaikkensa."

Rovasti vastasi jotakin, samalla isällisesti taputtaen nuorta
ylioppilasta olalle. Tämä kumarsi ja nosti lakkiaan, mutta sanoja ei
Hertta kuullut.

Hetken jatkettiin keskustelua iloisesti. Sitten rovasti äkkiä kysyi
Herttaa.

"Tahdon kaikki koolle tänä iloisena juhlahetkenä."

Hertta tiesi että, kun isä kaipasi, oli heti mentävä, siksi kömpi hän
varovasti piilostaan pois ja kiersi toista tietä muiden seuraan.

"Minulla olisi ehdotus", jatkoi rovasti, katsoen toisesta toiseen
nuorista kuulijoista "ja toivon sen saavuttavan kaikkien suosion.
Tämä päivä on minulle harvinainen ilopäivä, olen ystäväni lasten ja
omieni keskuudessa. Nuoret ja kesä ovat tehneet mieleni hilpeäksi.
Tervetuliaiskahvit olemme jo juoneet, mutta, emäntä, tuo vielä toiset
juomat, että saamme lasimme täyttää ja kilistäen juoda sinunmaljat,
eikö niin? Mutta kaikkien pitää silloin olla muassa."

"Missä Hertta taas lienee", arveli vanhin sisar, "kai jossain
lukemassa."

"Hänessä olisi hengenheimolainen nuorimmalle vieraallemme, jos hän vaan
olisi vanhempi."

"Älä nyt, tuossa hän jo tulee!" Rovasti katsoi lempeästi nuorimpaansa,
joka läheni punastuen aivan hiusmartoa myöten.

Nyt siis alkavat nuo kauheat esittelyt, ajatteli Hertta. Hän niiasi
kaikille muille, mutta "valkolakille" hän vain pisti kättä ja katsoi
silmiin, puoleksi ujona, puoleksi uteliaana. Katse, jonka hän kohtasi,
oli lempeä, surumielinen ja uneksiva.

Emäntä oli toimittanut viinin esille. Lasit täytettiin, maljat juotiin,
ja niin oli lähempi tuttavuus tehty.

Hertta istuutui penkin päähän niin täpärästi laidalle kuin mahdollista.
Hän ei puuttunut toisten puheeseen, silmäili vain salavihkaa vieraita.
Nuori ylioppilaskaan ei ottanut osaa muiden vilkkaaseen sananvaihtoon.
Lasiaan hän vain ääneti nosti silloin kun muutkin.

"Ei nyt tässä koko iltaa istuta", sanoi rovasti vihdoin. "Onhan
puutarhassa katselemista ja Linnanmäki on tässä lähellä. Paras
kävelymatka auringonlaskuun."

Hertta vetäytyi kohta muista erilleen ja kulki takimmaisena Linnanmäkeä
kohden. Puolen matkaa oli hän yksin astunut, kun näki, että hänen
huomionsa esine, "valkolakkikin", oli jäänyt muista jäljelle. Maisterin
seura näkyi eniten huvittavan Hertan vanhempia sisaria, siksi oli
Aksel-herra jäänyt paritta.

"Sinä pidät paljon luvuista?" huomautti hän kysyvästi kääntyen Herttaan.

"Niin pidän, olen niin iloinen siitä, että syksyllä pääsen kouluun."

"Mitä sinä luet kaikkein mieluimmin?"

"Historiaa ja maantiedettä myöskin. Mutta kaikkein, kaikkein hauskimmat
ovat kuitenkin sadut. Minulla on täällä monta kaunista piilopaikkaa,
joista muut eivät tiedä mitään. Niissä olen usein ollut lukemassa, ja
ne ovat mielestäni kuin satulinnoja."

"Niitä sinä varmaankin minulle näytät, etkö näytä?"

"Kyllä." Hertta katsoi luottavasti toveriinsa.

"Ja sinä laulat minulle siellä. Eikö niin? Sinä laulat kauniisti."

"Mielelläni ainakin, mutta en suuressa seurassa. Mutta sinun
satulinnoissasi kyllä laulan. Sadun ja sävelten maailma ovat sukua."

       *       *       *       *       *

Tämän ensi keskustelun jälkeen oli Hertan ujous Akselin seurassa
kadonnut. Hän huomasi löytäneensä henkilön, jolle voisi ajatuksiaan
uskoa, joka nauramatta, vieläpä itse huvitettuna hänen kanssaan
puheli. Ja tämä ilo oli Hertalle harvinainen. Hän oli tottunut
enimmäkseen olemaan yksin kodissa, -- siskot kun kaikki olivat siksi
paljon vanhempia. Pappilan syrjäisen aseman vuoksi oli hän kodin
ulkopuolellakin jäänyt ilman ikäistensä seuraa. Hänen seurapiirinsä
oli rajoittunut kirjoihin ja fantasiian maailmaan. Mutta vaikka tämä
seura olikin rakasta, oli hänen lapsensielunsa kuitenkin syvästi
kaivannut inhimillistä olentoa, jolle olisi voinut ajatuksiaan uskoa.
Nyt oli hän semmoisen löytänyt ja vieläpä nuoren "valkolakin", jonka
kanssa sai keskustella, joka muiden nuorten ilakoidessa oli hiljainen
ja umpimielinen, mutta hänen seurassaan puhui ajatuksiaan vapaasti,
avomielisesti, melkein kuin itsekseen.

Jos oli iloa kaikilla niin kauan kuin Karjalan vieraat viipyivät
pappilassa, niin onnellisin oli kuitenkin Hertta.

Akselin ja hänen ensi keskustelua seurasivat monet samanlaiset. Aina
kun se vaan huomiota herättämättä saattoi tapahtua, etsi Aksel Hertan
seuraa. Se viehätti häntä aivan erityisellä tavalla. Maailma, minkä hän
löysi tämän ajattelevan, ikäisekseen niin kehittyneen lapsen sydämestä,
oli hänelle jotain aivan uutta. Siitä löysi hän paljon, joka synnytti
vastakaikua hänen sisimmässään, paljon, jota itse oli ajatellut ja
tuntenut, mutta jota oli ujostellut uskoa ikäiselleen. Siinä kuvastui
elämä puhtaampana, sisältörikkaampana kuin usein aikaihmisten seuroissa.

Mutta huolellisesti koetti Aksel kuitenkin salata tätä mieltymistään,
sillä hän oli arka pilapuheille, ja etenkin nuori maisteri ei serkkuaan
säästänyt.

Päivät pappilassa kuluivat pian ja vieraiden sielläolo läheni loppuansa.

"Mennään vielä kerran lempipaikallesi", ehdotti Aksel päivää ennen
heidän poislähtöään tavatessaan Hertan yksin pihamaalla.

"Mennään vain. Sitä minä juuri toivoin, mutta ajattelin, että ehkä sinä
et enää jouda."

He kulkivat rinnakkain koivukäytävää pitkin, siitä pienen petäjikön
poikki, sitten niityn laitaa, kunnes maa rupesi mäeksi kohoamaan, ja he
nousivat rinnettä ylös.

Jo matkalla olivat he muutaman kerran kulkeneet pienen puron poikki.
Noustuaan vähän matkaa lähenivät he sen alkulähdettä, joka kirkkaana
päilyi vuoren kupeella, suurten, sammaltuneiden kivien ympäröimänä.
Vesi muodosti lähteestä virratessaan ensin pienen putouksen. Yli
paasien ja kivien heittäytyi se kohisten laaksoon päin. Siellä se erosi
kahdelle haaralle; toinen vuolas ja kuohuva kulki metsään päin, toinen
virtasi niityn laitaa pitkin hiljaa lahdelmaan.

"Tässä puromme ovat", sanoi Hertta heidän saavuttuaan lähteelle. "Tästä
lähtevät Brusebäck ja Susebäck."

"Hertta", sanoi Aksel äkkiä, "minulla on pieni lahja sinulle. Annan sen
muistoksi niistä hetkistä, joita olemme yhdessä viettäneet täällä."

Hän otti esille pienen, sirotekoisen laivan. "Tämän valmistin eräällä
huvimatkalla, Sinä et ollut siellä ja muiden leikkiessä valmistin sen
sinulle. Olen laittanut sen mallin mukaan, jonka toissa kesänä näin
Norjassa käydessäni. Se oli vanha viikinkilaiva. Tiedäthän, mitä ne
ovat?"

Hertta nyökäytti päätään. Kyllä hän sen tiesi.

"Laiva oli löydetty Pohjanmerestä. Tämä on rakenteeltaan samanlainen,
vaikka on pienoiskokoa."

"Miten kovin hauskaa!" Hertta taputti käsiään.

"Mutta sillä pitää olla nimi. Sano itse, mitä tahdot. Muistatko, mikä
oli Olavi Trygvenpojan laivan nimi?"

"Ei, ei, suomalainen nimi sillä olla pitää." "On minulla suomalainenkin
nimi ehdolla. Mitä pidät nimestä 'Satu?'"

"Niin, 'Satu'. Se on mainiota!"

Aksel rupesi piirustamaan nimeä lippuun, jonka hän oli mastoon
kiinnittänyt.

"Kaunis 'Satu' vie minua sitten kauas vieraisiin maihin, maailmaan,
jota en koskaan muuten olisi nähnyt." Hertta katseli miettivästi
Akselin työtä. "Mutta sano, mitä väylää annan sen kulkea? Tuossa on
Brusebäck, tässä Susebäck?"

"Tyyntä, tasaista tietä, kukkaisrantojen keskitse. Missä kosket
kohisee, siellä purjehtijan vene pian pirstoutuu."

"Mutta koskenlasku on hauskaa."

"Ja vaarallista. Etkö sinä, Hertta, ole lukenut runoa 'Koskenlaskijan
morsiamet'? Etkö tiedä, että Vellamon neito nostaa paasia purjehtijan
tielle?"

Hertta nyökäytti päätään. "Mutta se oli häijy, hirvittävän häijy se
Vellamon neito!"

"Hän rakasti Vilhoa."

"Ei hän rakastanut. Kun pitää jostain, tahtoo olla sille hyvä, ja
Vellamon neito teki Vilholle pahaa."

"Se oli vain rakkautta sekin."

"Ei saa rakastaa sillä lailla. Kun minulla olisi joku, josta kovasti
pitäisin, olisin sille oikein, oikein hyvä. Ei kukaan saisi tehdä sille
kiusaa. Minä ottaisin pois kaikki paadet."

Aksel katsoi Herttaan ja hänen katseeseensa tuli omituinen, syvällinen
ilme, jota Hertta ei voinut ymmärtää. "Hyvä pikku Hertta", sanoi hän
kuin itsekseen, "puhdas pieni pulmunen!"

Läheisyydestä kuului samassa iloisia ääniä. Aksel nousi äkkiä, pisti
punastuen Satu-laivan piiloon ja sanoi kiireesti: "Mennään nyt, jos
toiset tulevat, niin he nauravat meille."

"Ei se mitään tee, jos nauravat!" Hertta hypähti iloisesti pystyyn.

"Onko se sinusta sitten hauskaa?"

"En huoli siitä ainakaan, en yhtään." Aksel nauroi. "Hertta, sinun
pitäisi olla poika, sinä olet niin reipas", jatkoi hän hymyillen
heidän jouduttaessaan kulkuansa saavuttaakseen toiset, jotka lähenivät
metsäpolkua pitkin.

       *       *       *       *       *

Tyhjää oli pappilassa vieraiden lähdettyä. Kaikki kaipasivat pian
tutuiksi tulleita, hauskoja nuoria karjalaisia. Se, joka ikävästään
vähimmin puhui, mutta siitä ehken eniten kärsi, oli Hertta. Vasta
Akselin lähdettyä tunsi hän täysin, minkä arvoista yhdessäolo oli
ollut. Hän oli tuon uuden ystävänsä löytänyt niin äkkiä ja odottamatta,
ettei hän heti sen arvoa ymmärtänyt. Vasta nyt, kun oli palaaminen
entiseen yksinäisyyteen, selveni se hänelle.

Paikat, joissa hän Akselin kanssa oli käynyt, olivat hänelle nyt
entistä rakkaammat. Niissä hän paraiten viihtyi, niissä muisteli, mitä
Aksel oli puhunut ja opettanut.

Pari viikkoa vieraiden lähdettyä tuli paksu, sisältörikas kirje
Karjalasta. Se avattiin kaikkien istuessa ruokapöydässä ja luettiin
kohta ääneen.

Hertta odotti henkeään pidättäen.

Ensin luettiin maisterin kirje, jonka veitikkamaisuus ja sukkelat
sanansutkaukset kohta ilmaisivat tekijänsä. Sitten kiittivät tytöt
"herttaisista hetkistä pappilassa", kaikista "unohtumattoman hauskoista
huvimatkoista", "ihanista kuutamo-illoista" ja muista runollisista
muistoista, joita olivat saaneet. Viimeksi tuli Akselin kirje. Se oli
lyhyt, mutta Hertan mielestä kaunein kaikista. Hän puhui Karjalasta,
sen suurenmoisesta, jylhästä kauneudesta, joka jo lapsenkin mieleen
jättää pysyvän jäljen, ja jonka helmassa hän pienestä pitäen oli
kasvanut. Nyt oli lapsuuden aika ohi, ja juuri elämän todellisuuden
sarastaessa oli hän tullut näkemään jotain aivan toisenlaista, maansa
viehkeintä, hymyävintä kauneutta, "lempeitä laaksoin lehtoja ja lintuin
laulupuistoja". Ja nämä kaikki olivat juuri siksi, että olivat niin
vienoja ja viehkeitä, käyneet hänelle rakkaiksi.

Kirjeen lopulla oli, paitsi terveisiä ja kiitoksia, vielä erityinen
lisäys Hertalle. "Pyytäisin uskollisen pikku seuralaiseni viemään
terveiseni erityisesti niille paikoille, joissa usein yhdessä kävimme."

"Kuule, Hertta!"

"Kas vain, mitä yhteisiä mielipaikkoja teillä on ollut!"

Hertta ei puhunut mitään, kuunteli vain toisten vallattomia
huomautuksia. Mutta syötyään hän nousi, kiiruhti pois ja viipyi sen
iltapäivän metsässä.

Syksyn tullessa lähetettiin Hertta kaupunkiin kouluun. Hänestä tuli
innokas oppilas, joka ilolla ahmi tietoja, mistä vaan sai. Mutta kauan
kesti, ennenkuin hän tutustui toveripiiriin. Mikä syvimpänä hänen
sielussaan liikkui, sitä ei hänen ollut helppo muille uskoa.

Akselia muisti hän usein ja samoin kaikkia niitä hauskoja hetkiä, joita
he yhdessä olivat viettäneet. Se kysymys vain hänen lapsensydäntään
usein vaivasi, miksi nuo muistot olivat niin surunsekaisia? Miksi
tuntuivat hänestä Akselin puheet aina siltä, kuin olisi tulevaisuus
peloittanut häntä? Miksi ei Aksel voinut iloita ja olla elämänhaluinen
niinkuin muut nuoret? Olikohan häntä jokin vaara uhkaamassa, jota hän
jo aavisti? Oliko hän sairas, oliko onneton?

Hertta oli pari vuotta ollut koulussa, kun nämä hänen epämääräiset
arvelunsa saivat vahvistusta ja selvyyttä.

Hänen vanhemmat veljensä kertoilivat Helsingistä palatessaan aina
yhtä toista yliopistosta, ja sisaret varsinkin olivat sukkelat
tiedustelemaan, mitä "Karjalan tuttaville" kuului. Maisteri edistyi
opinuralla ja oli aika "leijona" nuorten joukossa. Tytöt kävivät aika
ajoin Helsingissä ja huvittelivat silloin hyvästi. Aksel oli ainoa,
jonka toimista ei kannattanut puhua. Hän lauloi ja soitti tosin
mainiosti, ja jos vaan viitsi vähän lukea, oli hän valmis tutkintoon,
mutta kunnon jälkeä ei hänen työstään koskaan tullut. Omituinen ilmiö
hän oli. Seuroissa hän kävi ja huvipaikoissa, tanssi ja kallisti
lasia ahkeraan, oli ulkonaisesti kuin muutkin, mutta pysyi sisäisesti
erakkona, jota ei kukaan ymmärtänyt.

Siellä Helsingissä oli eräs nuori kaunotar, kertoivat Hertan veljet,
heleä, kirkasääninen laululintu, jonka seura näytti Akselin täysin
lumonneen. Tämän nuoren neidin kotiin oli Akselin määrä kesäksi tulla
opettamaan kouluakäyviä lapsia. Mutta arveluttava asia se oli, sillä
siinä talossa maljoja maisteltiin ahkeraan ja koetettiin elämän iloa
korottaa miten vain mahdollista.

Hertasta tuntui hänen tätä kuullessaan kuin joku aivan kuristamalla
olisi kurkusta puristanut. Mutta ahdistavaa tuskan tunnetta seurasi
silmänräpäyksessä leimahtava suuttumus. Miten hän vihasi tuota hienoa
neitiä, vihasi koko sydämensä pohjasta. Tuo neiti oli nähnyt Akselin
punoittavin poskin seisovan nojautuneena oven pieleen -- hän oli jo
silloin juonut liiaksi, olivat Hertan veljet sanoneet --, ja neiti oli
nostanut lasinsa ja hymyhuulin kehoittanut: "nyt juodaan tulevan kesän
maljat! Maalla täytyy huvitella, ettei aika käy pitkäksi!"

Hertta näki tuon kaiken edessään ja hän vihasi, vihasi -- -- --.

Hän olisi tahtonut lyödä lasin säpäleiksi neidin kädestä ja polkea
kaikki jalkainsa alle. Hän olisi voinut tehdä vaikka mitä, niin
kuohuksissa oli hänen mielensä.

Hän kiirehti lempipaikalleen metsään. Siellä heittäytyi hän suurelle,
sammaltuneelle kivelle ja itki.

Kauan oli hän siinä itkemässä, melkein tietämättä, ajattelematta
mitä teki. Vähitellen hän kuitenkin tyyntyi, nosti päänsä kiveltä ja
kuunteli vesiputouksen läheistä pauhinaa. Silloin muisti hän äkkiä,
että tuolla, missä Brusebäck kohisten eteenpäin rientää, siellä
Vellamon neidotkin paasia pohjasta nostavat, ja pirstaleiksi särkyy
matkaajan pursi.

Tuli taas sydäntä ahdistava, melkein tukehduttava tuskantunne, katkera,
mieltä kalvava suru. --

       *       *       *       *       *

Tuon kertomuksen Akselista oli Hertta kuullut toukokuulla veljien
palatessa Helsingistä. Hän oli silloin 13-vuotias. Seuraavana
kevätkesänä oli laulujuhlat Hertan kodin lähikaupungissa, ja sinne
riensivät sekä vanhat että nuoret pappilasta viettämään suurta
kansallista juhlaa. Vanhukset eivät kuitenkaan joka paikkaan jaksaneet,
mutta nuoret olivat menossa aamusta iltaan asti. Pikipäin vain aina
kortteeripaikassa käväistiin.

"Joudutaan jo, ettemme laulajaisista myöhästy", huomautti vanhin
tyttäristä, sisarusten kolmisin pukeutuessa kortteeripaikassaan.

"Kyllä minä pian olen valmis, mutta entä sinä, Hertta?"

"Kyllä minäkin."

"Ai, kuulkaapas," -- vanhin käherteli hiuksiaan peilin edessä -- "minä
tapasin tänne kotiin tullessani tuttavamme Karjalasta. He tulevat myös
laulajaisiin."

"Kaikkiko, ovatko todella täällä?"

Hertta vavahti.

"Niin kaikki, paitsi Aksel. Ei hän enää heihin kuulu."

"Miks'ei?"

"Hän on jo melkein rappiolla, on kallistanut lasia liiaksi."

"Miksi ovat ihmiset tarjonneet?" Se oli ensimmäinen kerta, kun Hertta
puhui sisarilleen sydämensä ajatukset suoraan ja haikailematta. Hän
tunsi punan poskillaan leimahtavan ja ääni oli kova.

"Siksi että tarjoavat muillekin."

"Eivät tarjoaisi!"

"Se on yleinen tapa semmoinen. Älä nyt viisastele, vaan joudu."

"Tytöt hoi!" Vanhin veli koputti ovea.

"Käy sisään!"

"Tässä on piletit. Mennään nyt pian, niin saa jotain iloksensa. Olen
tässä ollut niin harmissani, etten tiedä mitä tehdä."

"Kuinka niin?"

"No, ajatelkaa kun Kalle renki, saatettuaan meidät tänne, meni
kapakkaan, joi itsensä juovuksiin ja ajoi sitten kotimatkalla vaunut
rikki ja hevoset kai pilalle."

"Miten kauheaa! Miks'eivät ihmiset voi olla siivoja?"

"Niin, sanos muuta! Mutta nyt täytyy meidän mennä. Pane päällesi,
Hertta!"

"Minä en tule mukaan."

"Mitä joutavuuksia!"

"En tule!"

"No jää pois sitten, oma asiasi. Tulet kai kuitenkin päivällisille. Ei
täällä ole ruokaa!"

"Ehkä tulen, menkää nyt vain!" Hertta nousi, lukitsi oven ja palasi
yksin huoneeseen. Hän kiipesi istumaan suurelle tavara-arkulle
nurkassa, kietoi kätensä ristiin polvelle ja painoi polttavan otsansa
siihen. Hänellä ei ollut kyyneleitäkään surunsa lievittämiseksi,
kaivava tuska vain ahdisti mieltä. Hän näki edessään raivostuneen
humalapäisen miehen, joka hevosia hakkasi, minkä jaksoi. Vaunut
särkyivät. Hevoset vaahtoavina, tuskasta vapisevina vaipuivat maahan.
-- Hän olisi tahtonut huutaa, itkeä, juosta apuun, mutta kaikki oli
turhaa.

Yhä lujemmin painoi hän päänsä polvea vasten, yhä suuremmaksi kävi
hänen tuskansa. Hän muisti Akselin semmoisena, kuin oli nähnyt hänet
vasta valmistuneena ylioppilaana. Hän muisteli kaikkia niitä kauniita
ajatuksia ja aikeita, joita Akselilla silloin oli ollut. Mutta samalla
muisti hän hänen surumielisen, sydämeenkäyvän katseensa. Nyt ymmärsi
hän syyn sen surumielisyyteen. Nyt tiesi hän, minkätähden Aksel oli
pelännyt.

Ensi kertaa elämässään aavisti hän, miten raskas oli synnin kirous,
joka ihmiskuntaa painoi, ja se aavistus loi synkän varjon hänen
sieluunsa.

Kauan istui Hertta näin. Kun hän vihdoin nousi lähteäkseen, oli hän
kalpea, mutta tyyni. Hän oli nyt tehnyt päätöksensä. Tapahtunutta ei
hän voinut tyhjäksi tehdä, mutta hän tahtoi ainakin auttaa, miten vaan
taisi.

       *       *       *       *       *

Hertan saavuttaessa omaisensa olivat nämä juuri menossa päivällisille
yhdessä "karjalaisten" kanssa. Ravintolan sisäpuolella oli jo
ruokavieraita täpösen täydeltä. Myöhemmin tulleet saivat tyytyä siihen
monessa suhteessa parempaan osaan, että heitä neuvottiin puutarhassa
olevien pikkupöytien ääreen. Siellä vasta ruoka maistui ja siellä ilo
ilolta tuntui ulkona luonnon helmassa. Hilpeällä mielellä olivat kaikki
laulajaisista tulleet ja puhetta piisasi vaikka kuinka.

"Nyt lopuksi laulun ja soiton malja", huudahti maisteri, innostuneena
täyttäen kaikki lasit ja kohottaen omaansa. Hertta yksin istui
liikahtamatta.

"No pikku Hertta neiti, sinä, joka olet kasvanut suureksi siitä kun
viimeksi tavattiin, etkö juo laulun ja soiton maljaa!"

"En, minä en koskaan enää juo tuommoista."

"Hertta, mitä ajattelet?" Sisaret katsoivat säikähtyneinä häneen.

"En", sanoi hän päättävästi. Ja itsekseen hän lisäsi: "Se on tuli, joka
tuhoaa, minä en tahdo leikkiä sen kanssa."

       *       *       *       *       *

Kahdeksantoista vanhana suoritti Hertta ylioppilastutkinnon. Ystävien
kukittamana, ilosta kuin pyörryksissä kulki hän katuja pitkin. Oliko
se mahdollista vai oliko se unta kaikki? Oliko hän todella valkolakin
omistaja? Hänen olisi tehnyt mieli ottaa lakki päästään ja keskellä
katua pysähtyä hyväilemään sen valkosamettia. Mutta eihän se käynyt
päinsä. Hänen täytyi kiiruhtaa asuntoonsa, panna tavaransa kuntoon ja
vielä samana päivänä matkustaa maalle kotiin, jossa isä ja äiti häntä
odottivat.

Hän joudutti kulkuaan, juoksi reippaasti portaita ylös viidenteen
kerrokseen ja soitti ovikelloa. Palvelija avasi.

"Kas vaan, nyt saan neitiä onnitella!"

Samassa tuli tätikin. Herttaa syleiltiin ja suudeltiin ja onniteltiin.
Kukitettu kahvipöytä oli odottamassa ja sen ääressä juotiin onnenmaljat.

Aivan väkisten täytyi Hertan viimein seurasta irtautua saadakseen
tavarat ajoissa kuntoon. Hän vetäytyi huoneeseensa, ja vasta tultuaan
tänne yksinäisyyteen otti hän ensi kertaa lakin päästään. Miten se oli
kaunis ja puhdas! Hän katseli sitä hetken hellästi ja laski kätensä
hyväillen sametille. Mutta silloin hän äkkiä vavahti. Valkolakki
muistutti hänelle päiviä lapsuudenajoilta. Se toi mieleen tuskallisen
ajatuksen, muiston, joka vuosien kuluessa oli varjoaan hänen tielleen
luonut. "Aksel", sanoi hän hiljaa, "Aksel!"

Hän istuutui tuolille, laski valkolakin polvelleen ja vaipui
ajatuksiinsa.

Mutta myöhemmin, kun hän kevät-illan ihanimmillaan ollessa läheni
kotiaan, eivät mitkään synkät muistot enää voineet karkoittaa sitä
hilpeätä iloa, joka hänet valtasi. Sinivalkea lippu liehui kodin
katolla, -- se näkyi jo kaukaa, -- portit olivat avoinna ja Hertta
juoksi rattailta suoraan isän syliin.

Miten he olivat onnellisia kaikki! Isäkin, joka aina murahteli
puhuessaan nyky-ajan hullutuksista, ei nyt iloltaan ensinkään muistanut
periaatteitaan. Kaikesta hän tahtoi kuulla, tutkinnoista ja kokeista,
voitoista ja tappioista. Hän oli huvitettu ja innostunut aivan kuin
itse vast'ikään olisi ollut ylioppilastutkintoaan suorittamassa. Hertan
lakkiakin hän käänteli ja katseli, pani sen omaan päähänsä ja sitten
taas Hertan päähän. Hän oli lapsellinen ja nuortunut ilossaan. Hän ei
muuta voinut ajatella, kuin että hänen nuorin lapsensa, hänen pikku
Herttansa oli ylioppilas.

"Missä Hertta, missä pikku valkolakkini?" huusi hän, kun Hertta
hetkeksi oli poistunut.

Hertta tuli juosten posket punaisina ja tukka silmillä riippuen. Hän
oli käynyt koiria tervehtimässä ja oli juossut kilpaa niiden kanssa.

"Et saa jättää vanhusta yksin!" puheli isä. "Sinun täytyy pitää seuraa
minulle, pikku valkolakki!" Hän vetäisi Hertan sohvalle viereensä.

"Valkolakki!" Hertta säpsähti. Tuo sana kaikui niin kummalta hänen
korvissaan. Mutta hän ei sitä sen enempää ajatellut. Hän kiinnitti
huomionsa siihen, mitä isällä oli kerrottavana, ja tunnelma haihtui
kuin utukuva, joka ei koskaan muotoa saanut.

Mutta illalla, kun hän jäi yksin huoneeseensa, se taas palasi. Hän oli
ollut huolettoman iloinen ja onnellinen. Juhlamieli oli hänet mukaansa
temmannut ja estänyt häntä ajatuksiin syventymästä. Mutta nyt, kun
kaikki oli hiljaista hänen ympärillään ja hänen piti nukkua, silloin
tulivat taas ajatukset ja tunnelmat. Silloin ne saivat muotoa ja
selvyyttä, asettuivat kuin hengettäret vuoteen ympärille ja piirittivät
hänen kokonaan. Hän ei voinut niistä eroon päästä, täytyi katsoa
suoraan ja pelkäämättä niihin, katsoa ja muistella, vaikka se tuskaa
tuottikin.

Tuo sana "valkolakki" kaikui taas hänen korvissaan. Se se sulun
oli aukaissut, ja sitten alkoivat muistot tulvien tulla. Kuin
keijukaiset kesäyön usvissa ne väikkyivät hänen silmäinsä edessä.
Nuo herttaiset kesäpäivät Akselin seurassa hymyilivät hänelle.
"Brusebäck" vaahtovaipassaan kiiruhti ohi, "Susebäck" soitti suhisten
hänelle kehtolauluansa. Miten hän heitä rakasti! Miten pyhät ne
lapsuudenmuistot, jotka niihin liittyivät. Ja kuitenkin. -- -- --
Kauneimmat noista muistoista olivat tahrautuneet. Kova, kolkko
todellisuus oli lapselta hänen aarteensa riistänyt, oli lokaan
viskannut sen, mikä oli puhdasta ja kaunista, oli säpäleiksi särkenyt,
minkä hän iki-ilonaan olisi säilyttää tahtonut.

Hertta kätki kasvot käsiinsä. Miksi oli elämä semmoista? Miksi sen
synkät ongelmat loivat varjonsa ihmisten teille! Miksi himmensivät iloa
yksin elämän juhlahetkinäkin.

Hän muisti, miten sydämellisesti hän oli Akseliin kiintynyt, miten
kaunis oli kuva, minkä hän hänestä oli säilyttänyt. Ja entä miten ne
mielikuvat ja ajatukset, joita Aksel oli hänessä eloon herättänyt,
olivat tehneet hänet rikkaaksi ja onnelliseksi. Hän oli noita ajatuksia
aarteinaan säilyttänyt. Ne olivat olleet hänen parhainta omaisuuttaan
kauan. Hän oli nähnyt niiden siipyeiden hopeanhohtoisina kimaltelevan,
ja hänen lapsensielunsa oli ihastunut, iloinnut ja riemuinnut. Antajan
kuva oli sitten tullut synkän suru-usvan peittämäksi. Himmenisikö
hopeahohde hänen ajatustensa siipyiltäkin, painuisivatko nekin
painumistaan kohden maan mustaa multaa!

Aksel oli Hertalle raoittanut ovea "aika-ihmisten" maailmaan. Hertta
oli koettanut kohota, kurottautua voidakseen luoda silmäyksen sinne, ja
se silmäys oli hänet hurmannut. Nyt oli hän itse sen maailman kynnyksen
yli astunut. Hän tunsi nuoruuden ilon, nuoruuden voiman sydämessään
sykkivän, mutta miksi häntä kuitenkin peloitti? Oliko se muisto hänen
lapsuutensa suuresta surusta, joka sen vaikutti? Oliko se tunne siitä,
että tuo muisto myöskin oli kulkenut yli kynnyksen hänen kanssaan, oli
häntä kädestä ottanut ja aikoi kumppalina seurata kautta elämän? Hän
ei sitä itsekään ymmärtänyt, mutta hänestä tuntui siltä, etteivät he
koskaan voi toisistaan erota. Heidän on yhdessä kulkeminen aina ja joka
paikassa, ilossa ja surussa kuin kaksi, jotka erottumattomasti yhteen
kuuluvat.

       *       *       *       *       *

Kun Hertta seuraavana syksynä matkusti Helsinkiin, alkoi hän siellä
innolla työnsä. Hän ei aluksi ottanut osaa toverielämään, mutta
vähitellen tempasi virta hänet mukaansa. Hän ei voinut pysyä kylmänä
syrjässä nähdessään toveripiirissä aatevirtauksia, jotka saivat hänen
mielensä ilosta ja innostuksesta hehkumaan. Hänen täytyi päästä mukaan
kantamaan kortensa hänkin.

Hän alkoi käydä kokouksissa ja omistaa aikaansa yhteistyölle.
Paljon rientoja oli ylioppilaspiireissä, joihin hän innostui, mutta
etusijaan asettui raittiustyö. Se oli hänen lempilapsensa, aate,
joka hänet kokonaan valtasi. Kun hän lapsuutensa päivinä oli tehnyt
raittiuslupauksensa, ei hän vielä ymmärtänyt, mitä oikeastaan teki.
Hän ei silloin toiminut harkinnan eikä periaatteiden johtamana, vaan
vaistomaisesti, sisällisen pakon vaatimana. Samoin kuin kukkanen
auringonpaisteessa puhkeaa, olipa sitä ihmiskäsi vaalimassa tai
ei, samoin puhkesi se rakkaus ja sääli, jota hän tunsi, toimintaan
toisten hyväksi. Hän oli nyt kypsyneempi ja kykeni ymmärtämään, mitä
teki. Harkittua oli hänen toimintansa, kun hän nyt koko sydämensä
lämmöllä antautui raittiustyölle, mutta se oli samalla yhtä vapaata ja
itsenäistä kuin hänen ensimmäiset askeleensa tällä tiellä.

Toverit rupesivat pian pitämään Herttaa raittiustyön pylväänä
keskuudessaan, ja itsekin tunsi hän vastustamatonta halua uhrata yhä
enemmän aikaa tämän harrastuksen hyväksi. Mutta kukaan ei tiennyt, että
se, mikä häntä työssä eteenpäin kannusti, oli hänen lapsuutensa kaunein
ja samalla katkerin muisto.

Sittenkun Hertta oli Helsinkiin tullut, kyti hänen sydämessään toivo
jollain keinoin saada tietoja Akselista. Hän tiedusteli toveripiiristä,
mutta turhaan. Kaikki hänen tuttavansa olivat siksi nuoria, etteivät
Akselia tunteneet. "Karjalan tuttavat" olivat jo kaikki poissa
Helsingistä, ja Hertasta tuntui sitäpaitsi siltä, ettei hän heiltä
koskaan voisi Akselia kysyä. Ei auttanut muu kuin odottaa, ja odottaa
hän tahtoi.

Koko ensimmäinen vuosi Helsingissä oli Hertalle turhan odotuksen aika.
Jännitys, jolla hän aluksi oli Akselia etsinyt, rupesi raukeamaan, ja
mielen levollisuus oli ainoa tulos hänen turhista ponnistuksistaan,
sekin ainoastaan väsymyksen aikaansaama, surunsekainen levollisuus.

Mutta jo toisen vuoden keskipaikoilla tapahtui jotakin, joka sai hänen
levollisuutensa järkytetyksi.

Hän oli luvannut pitää esitelmän eräässä raittiusiltamassa ja oli
juuri alkanut puhua, kun aivan huoneen vastaisella puolella ovensuussa
huomasi tuntemattoman miehen. Tämä oli laiha ja vähän kumaraselkäinen,
kasvot olivat kapeat, hienopiirteiset. Kaikesta päättäen oli hän ennen
elänyt toisenmoisissa oloissa. Ränsistynyt puku ei voinut peittää
luontaista hienoutta.

Hertta ei voinut irroittaa katsettaan hänestä. Hän ei tosin
puhujalavalta voinut miestä tarkoin nähdä, ei tiennyt, kuka tai mistä
hän oli, mutta hänet oli vallannut omituinen, vahva varmuus siitä,
että se oli Aksel. Tehtäväänsä hän ei voinut kesken jättää, mutta hän
saattoi panna koko sielunsa siihen, saattoi antaa omaa itseänsä, puhua
sydämestä sydämeen, kuten aina ennen heidän ollessa kahden.

Kun esitelmä oli päättynyt, tuli kuulijoista yksi toisensa perästä
Herttaa kiittämään. He ottivat häntä kädestä, onnittelivat, sanoivat
kiitoksia ja toivoivat jatkuvaa työ-intoa. Hän vastasi hajamielisenä,
tietämättä, sopiko vastaus siihen, mitä oli sanottu. Hänellä oli
selvänä ainoastaan se, että hän tahtoi tuota ovensuussa olevaa vierasta
pitää silmällä. Kun vaan pääsisi vapaaksi, tahtoi hän mennä sinne
katsomaan, hakemaan, tervehtimään.

Miten paljon heitä oli noita ystävällisiä ihmisiä tänä iltana, ja miten
Herttaa jo väsytti! Hän päätti kesken kaiken lähteä, täytyi vain ensin
tervehtiä erästä vanhaa neitiä, joka seisoi vieressä odottaen. He
vaihtoivat muutaman sanan keskenään. Sitten Hertta niiasi ja kiiruhti
pois. Mutta ovensuussaolija oli jo kadonnut.

Hertta haki päällysvaatteensa, kysyi muutamalta eteisessä olevalta,
olivatko tunteneet tuota vierasta, ja saatuaan kieltävän vastauksen
kiiruhti hän pois.

Toivonkipinä oli hänen sydämessään syttynyt. Antaisiko hän sen heti
sammua? Jättäisikö hän Akselin, -- jos se oli Aksel, -- avuttomana
ja yksin harhailemaan? Kaikki olivat hänet hylänneet, ystävät ja
sukulaiset. Ei kukaan hänestä huolinut, ei muistanut kukaan muu paitsi
Hertta. Eikö ollut sitä tärkeämpää, että Aksel edes saisi tiedon
tuon yhden olemassa-olosta, saisi kuulla, että lapsi, jota hän oli
ymmärtänyt paremmin kuin kukaan muu ja jolle hän niin monta kaunista
ajatusta oli antanut, vielä häntä kiitollisena muisti?

Hertta oli kuin kuumeessa. Hänen ainoa ajatuksensa oli nyt saada
tietoja Akselista. Hän kävi yhdistyksessä, jossa oli esitelmänsä
pitänyt, ja tiedusteli siellä kaikilta, kysyi tovereilta yliopistossa,
sekä tutuilta että tuntemattomilta, kaikilta, joilta vaan luuli
voivansa tietoja saada. Viimein onnistui hänen saada selville, että
kuulija luultavasti oli ollut eräs entinen ylioppilas, hyvä laulaja ja
soittoniekka, joka sitten oli rappiolle joutunut. Hän oli nyt varma
asiastaan. Hän oli löytänyt Akselin. Mutta mitä hän sillä varmuudella
teki, ellei hän saisi selvää siitä, missä hän oli ja miten häntä auttaa?

Hertta pani kaikki voimansa liikkeelle. Mutta turhaan. Hän kävi
jok'ainoassa kokouksessa, jossa ajatteli mahdollisesti löytävänsä
hänet, harhaili laitakaupungilla paikoissa, joita ei ollut koskaan
ennen nähnyt, ja kulki väristen kapakkain ohi. Miestä ei näkynyt
missään.

Oli jo kolme viikkoa kulunut esitelmä-illasta, ja Hertalle kävi olo
aivan sietämättömäksi. Mitä tehdä?

Vielä oli eräs henkilö, jolta hän luuli varmasti saavansa luotettavia
tietoja, mutta rohkenisiko hän tuntemattomana käydä tämmöistä asiaa
tiedustelemassa raittiusseuran esimieheltä? Hän taisteli kovan
sisällisen taistelun. Ujous kielsi, rakkaus käski.

Seuraavana päivänä seisoi Hertta esimiehen huoneessa.

Hän oli hämillään ja hypisteli hermostuneena hansikkaan nappia
esittäessään asiansa. Esimies katsoi häneen pitkään. "Mainitsemanne
henkilön nimi on jo jäsenluettelossamme."

"Onko se hänen oikea nimensä?" Ääni oli heikko kuin kuiskaavan, mutta
sanat tuntuivat hätähuudolta.

Esimies katsoi Herttaan tutkivasti. "Ei ole, mutta sitä hän ei enää
käytä. -- Sen tunnen ainoastaan minä."

"Enkö voisi -- -- -- eikö olisi mahdollista --?"

Hertan ääni värähteli. "Minä en kysy uteliaisuudesta."

Esimiehen kävi häntä sääli. Hän ymmärsi, että tämä ei ollut helppo
tehtävä.

"Jos voisin", -- hän arveli. "Tehän ymmärrätte että pyhä
velvollisuutenne on säilyttää tämä salaisuus?"

Hertta nyökkäsi päätään. Esimies kirjoitti sanasen paperiliuskalle,
otti sen pöydältä ja ojensi Hertalle. Hän loi silmäyksen siihen.

"Kiitoksia!" Ääni oli väsynyt. "Ja anteeksi että suotta teitä vaivasin!"

Esimies saattoi Hertan eteiseen. "Me emme saa masentua", sanoi hän
sydämellisesti. Hänen kävi tyttöä sääli. Mutta Hertta ei vastannut
mitään. Hänen oli mahdoton puhua.

Hetken kuluttua oli hän yksin pimeässä.

       *       *       *       *       *

Jännitystä seurasi herpaisu. Hertta oli luullut löytäneensä Akselin
ja oli luulossaan erehtynyt. Hän ei enää jaksanut etsiä eikä odottaa.
Hän päätti unohtaa ja tehdä työtä entistä enemmän. Mutta vaikka mieli
oli väsähtänyt ja odotusinto laimentunut, kyti sittenkin toivo hänen
sisimmässään.

Kesän tultua palasi Hertta maalle ja vietti lupa-aikansa ahkerassa
työssä kotipuolessa. Pieni raittiusseura tuli perustetuksi ja innostus
tuntui leviävän. Hertasta tuntui helpotukselta olla mukana työssä.
Jollei hän Akselia koskaan löytäisi, ei koskaan saisi häntä auttaa, oli
hän lohduttava itseään sillä, että ainakin Akselin muisto oli hänelle
neuvonut työmaan, jolla hän lähimmäisiään taisi palvella. Hän rauhoitti
mieltään tällä, kun tunsi toivonsa Akselin löytymisestä yhä heikkonevan.

Loppupuolella kesää toimeenpantiin suurenmoinen raittiusiltama, ja
juhlapuhuja hankittiin toiselta paikkakunnalta. Hertta oli menossa
aamusta iltaan. Puuhaa riitti ja mieluista se oli, mutta yllätti
väsymys sittenkin. Oikein helpotuksen huokaus pääsi Hertalta, kun
hän iltaman ollessa loppumaisillaan hetkeksi istahti penkille
tarjoilupöydän ääreen.

"Erittäin onnistunut iltama!" Vieras puhuja läheni Herttaa. "Hyvää
jatkoa vaan!"

Hertta nousi seisomaan ja rupesi järjestelemään lähellä olevia kukkia.
Hän olisi suonut saavansa olla yksin, mutta sitä ei nyt käynyt
ajatteleminen. Pitihän kutsutulle esitelmänpitäjälle olla kohtelias.

"Te saatte itse kunnian iltaman onnistumisesta. Teidän esitelmännehän
oli arvokkain osa."

"Ja minä kun sitä niin vähän ennätin valmistaa. En juuri muuta voinut
kuin mainita muutamia esimerkkejä elämästä."

"Nehän aina paraiten vaikuttavatkin."

"Niin, huomasitteko mitä kerroin eräästä toveristani? Se oli todella
sydämeen käyvä tapaus. Hän oli niin hieno luonne, hyvä, lahjakas poika
ja erinomainen laulaja."

Hertta unohti väsymyksensä ja katse kävi eloisaksi. "Hänkö se oli, joka
oli paleltua?"

"Aivan niin. Ettekö muista, että siitä kerrottiin sanomalehdissä kolme
vuotta sitten? Mies oli juovuksissa jäänyt kinoksiin. Sieltä toiset
löysivät ja veivät sairaalaan. Henki pelastui, mutta molemmat jalat
ja oikea käsi lienevät joutuneet poissahattaviksi. Nimeä ei silloin
mainittu, mutta myöhemmin kuulin, että se oli tuo toverini. Holm parka!"

"Oliko hänen nimensä Holm?"

"Oli, Aksel Holm. Hän oli kotoisin Karjalasta."

Hertta teki äkillisen liikkeen, kukka-astia tarjoilupöydällä kaatui
ja hetkellinen hämmennys syntyi. Toiset kiiruhtivat auttamaan, toiset
käyttivät tilaisuutta hyväkseen saadakseen puhutella esitelmänpitäjää.

Kun viimein kaikki taas oli entisellään, rupesi Hertta väsyneen
näköisenä kokoamaan lautasia ja kuppeja pöydältä järjestääkseen niitä
koppaan. Hänen täytyi tehdä jotakin, olla liikkeessä ja toiminnassa,
jottei aivan kokoon lyyhistyisi.

He joutuivat sitten kahden kulkemaan pappilaan, Hertta ja vieras
esitelmänpitäjä. Kun olivat kotiportilla, rohkaisi Hertta mielensä ja
kysäisi äkkiä: "Vieläkö hän elää tuo toverinne?"

"Holmko? En todellakaan tiedä, mutta tuskin. Siitä on jo kolmatta
vuotta, kun hänestä viimeksi kuulin. Hän oli silloin vielä sairaalassa,
ja eräs vanha täti, isän tai äidin ystävä, oli tullut häntä hoitamaan."

Esitelmänpitäjä avasi portin Hertalle ja he astuivat pihaan.

       *       *       *       *       *

Pieni höyryvene viilteli vikkelästi Saimaan siniselkiä. Kuin joutsen
kiiti se eteenpäin halkoen laineita, jotka kohisten jakautuivat kahtia,
muodostaen päilyviä valkoharjanteita.

Laivassa oli väkeä paljon, sillä vuoden ihanin aika, juhannus, oli
tulossa. Koivut rannikoilla seisoivat juhlivina tuoreessa, vaaleassa
puvussaan. Päivänpaistetta oli kaikkialla, metsän rinteessä, veden
välkkeessä, rantakivillä ja hietikossa. Käki kukkui kukkumistaan
Saimaan rannalla, ja laivasta kuului kaiun tapaista vastausta, jolla
matkustajat yllyttivät ahkeraa kukkujaa.

Kannella muista erillään seisoi kaksi nuorta neitiä, valkeat
ylioppilaslakit päässään.

Kauan olivat he äänettöminä katselleet, miten laivan synnyttämät
hyökylaineet taittuivat järven kepeästi liikkuvia aaltosia vastaan.
Silloin toinen heistä äkkiä keskeytti äänettömyyden. "Katso, tuolla
häämöttää jo kotilahdelma. Se on tuon etäisimmän niemen kainalossa.
Miten suloista päästä perille!"

"Niinpä todella!"

"Ja päästä lepoon, se on kuitenkin suloisinta kaikesta."

"Oletko niin väsynyt, raukka?"

"En kovin, mutta kyllä nyt lepo kelpaa lukuvuoden päätyttyä. En minä
nyt huoli muuta ajatellakaan kuin lepoa ja kotoisia kesähuveja."

"Etkä sinä niihin laske huomista iltamaa?"

"Mitä vielä! Totta tosiaan en sinne viitsisi lähteä, ell'et sinä,
Hertta, olisi niin itsepäinen."

"Mutta enhän minä sinua pakota."

"Mitenkä minä sitten jäisin pois ja antaisin sinun yksin lähteä, kun
juuri olen houkuttelemalla houkutellut sinut vieraakseni."

He nauroivat kumpikin.

"Minä vakuutan", Hertta koetti olla juhlallisen näköinen, "etten
toiste sinua iltamiin kiusaa. Tekee vaan niin kovin mieleni juuri
Juhannuspäivänä olla muassa suuressa raittiusiltamassa."

"Ja minä uhraudun! -- Tietysti! -- Mutta katso, nyt tulemme jo perille.
Hakekaamme tavaramme sukkelaan!" --

Kuin unelmaa oli Hertasta kaikki, tulo ystävän kotiin, valoisa kesäyö
herttaisessa pikku ullakkohuoneessa, jonka koivumetsän tuores tuoksu
täytti ja jonne laineiden loiske rannalta kuului. Juhlatuulella
hän aamulla heräsi päivänpaisteeseen ja lintujen lauluun. Pian oli
pukeuduttava ja sitten lähdettiin kirkkoon. Siellä oli ihmisiä kaikki
paikat täpösen täynnä. Siellä veisattiin kuin kesäinen riemu jokaisen
rintaa olisi paisuttanut. Siellä koivut alttarin ympärillä tuoksuen
vihannoivat.

Jumalanpalveluksen päätyttyä oli ainoastaan pari tuntia iltaman
alkamiseen. Oltiin juuri tervehdyspuhetta pitämässä, kun Hertta
ystävänsä kanssa paikalle saapui. Täälläkin oli vallalla sama
vastustamaton, riemastuttava kesätunnelma. Köynnökset kaunistivat
juhlakenttää. Kukkasia oli kaikilla rinnassa. Innostusta hehkui puheet
ja laulut. Se nousi nousemistaan tuo tunnelma, paisui kuin keväinen
tulvavesi vyöryen eteenpäin, yhä eteenpäin. Se repäisi muassaan,
kuljetti, kantoi, -- hurmasi. Se oli kesän, oli valon ja lämmön juhla,
joka sai kaikki mielet syttymään.

"Kaduitko että tulit?" kuiskasi Hertta ystävälleen. Hän oli itse aivan
haltioissaan.

"En vielä, mutta eihän tuota tiedä."

"Jo tietää." Hertta nauroi juosten pois toisten luo, jotka häntä
viittasivat tulemaan.

"Joudu, joudu, sinua pyydetään puhumaan! Tule pian, toimikunnan jäsenet
hakevat sinua!"

Hertta tuskin ennätti hämmästyksestään tointua, ennenkuin jo seisoi
puhujalavalla taajan nuorisojoukon keskellä. Hän seisoi kukkien ja
koivujen ympäröimänä, edessään Saimaan ihanat seudut, ympärillään
nuorten kirkkaat katseet. Silloin unohtui ujous ja pelkokin poistui.
Juhlatunnelma tempasi hänet muassaan, ja hän puhui niinkuin ei
koskaan ennen. Hän puhui kevätajasta, sen ihanuudesta, sen iloista ja
toiveista. Hän puhui isästä ja äidistä ja siitä kevätkylvöstä, jonka he
hartain rukouksin lastensa sydämeen kätkevät. Kotien onnen, isänmaan
menestyksen, nuorten sydämenpuhtauden puolesta hän puhui. Hehkua olivat
sanat täynnä ja sydämestä sydämeen kävi kehoitus: "kaikki, kaikk' ylös
yhtenä miehenä nyt!"

Se oli kauniina keväisenä päivänä tehty kevätkylvö.

"Nyt en kadu", kuiskasi ystävä Hertalle vetäisten hänet penkille
viereensä istumaan.

Hertta hymyili. "Aina sinä leikkiä lasket."

"Totta toinen puoli! Mutta älä silti käy itserakkaaksi, kyllä sinä
toisia ikävystytitkin." Hän nipisti vallattomasti korvasta pientä
viisivuotiasta veljeään, joka istui hänen toisella puolellaan. "Tämä
pieni mies haukotteli aika lailla."

"Vai haukotteli." Hertta nosti pojan syliinsä. "No mikä sinusta sitten
olisi hauskaa? Kerropa minulle!"

"Olla hevosilla."

Kaikki rupesivat nauramaan.

"Nyt kesken juhlaa?"

"Nyt ne vaan juovat kahvia." Pieni viisivuotias pisti luottavasti
kätensä Hertan käteen. "Tule, täti, tuonne päin!"

"No, olkoon menneeksi!" Hertta nauroi. "Täti on niin iloinen tänä
päivänä, että mielelläänkin olisi hevosilla kanssasi, jos vaan
tilaisuus olisi sopivampi."

He läksivät astumaan. Mutta tuskin olivat päässeet muutaman sylen
päähän, kun poika äkkiä pysähtyi, nousi varpailleen ja kuiskasi hiljaa:
"Täti, se olisi vielä paljon, paljon hauskempaa, jos saisin tuon
kauniin lakin."

"Omaksiko?"

"Niin." Hän kuiskasi sen hiljaa, aivan kuin häpeissään.

"Ei kultaseni, se ei käy päinsä."

"Mutta vähän, vähän pitää?" Poika katsoi rukoilevasti Herttaan.

"No, jos oikein kauniisti pidät." Hän pani sen pojan päähän.

Pienokaisen silmät säteilivät, hän hypähti korkealle, juoksi eteenpäin
ja palasi taas Hertan luo. Sitten kulkivat he käsi kädessä rannalle
päin, ja poika puheli siitä, että hänkin pian tulee suureksi ja saa
tuollaisen kauniin valkoisen lakin.

"Katso sinä, kuka istuu tuolla?" sanoi Hertta äkkiä pysähtyen.

"Se on sairas setä", selitti poika viitaten pyörätuolia joka oli
lähellä, rantaan vievän polun vieressä. "Saanko näyttää tätä hänelle?"
Taas katsoi hän rukoilevasti.

Hertta ei voinut kieltää. "No saat näyttää, mutta joudu pian, minä
odotan." Hän istuutui mättäälle ja poika juoksi iloisena eteenpäin.

Sairas istui selin eikä huomannut tulevia. Hän katsoi kauas järvelle
päin, jossa aurinko mailleen painui.

"Katso, setä!" Poika kapusi syliin. "Katso, kuinka kaunis! Onko sinulla
tämmöistä?"

Hertta kuuli, miten ylvästelevän iloinen pojan ääni oli.

"Oli kerran, mutta minä kadotin sen."

"Putosiko se tielle?"

"Putosi."

"Miksi et nostanut ylös?"

"Minä olin niin väsynyt."

Poika kävi totiseksi. Mutta sairas kumartui hänen puoleensa ja kuiskasi
hänelle jotakin. Silloin poika läksi juoksemaan.

"Täti tule, setä kutsuu sinua!"

Hertan koko ruumis vapisi. Se oli tullut se hetki, jota hän vuosikausia
oli odottanut. Nyt, kun hän oli lakannut odottamasta, oli se tullut.
Luonnon juhliessa, nuoruuden ilon täyttäessä hänen mielensä oli se
tullut luoden sysisynkän varjonsa hänen tielleen. Tuo rakas, tuo
kaivattu hetki oli tullut, tuo suuren, sanomattoman tuskan hetki.

"Hertta, rakas pieni Hertta!" Sairas kurotti vasemman kätensä
tulijalle. Hertta sulki sen omaansa, mutta ei voinut puhua.

"Se putosi lokaan se valkolakki", sanoi Aksel hiljaa.

"Se voi puhdistua." Hertan ääni oli murtua. Aksel pudisti
surumielisesti päätään. "Puhdas", sanoi hän katsoen lakkiin pienokaisen
päässä, "aina puhdas."

Pojalle tulivat kyyneleet silmiin, vaikk'ei hän tiennyt miksi. "Ota se,
setä? Kyllä täti antaa." Hän laski lakin Akselin polvelle.

"Puhdas", toisti Aksel hiljaa, "aina puhdas." Ja hän laski kätensä
hiljaa hyväillen valkosametille.

Silloin kuului askeleita, vanha nainen lähestyi, ja Aksel tunsi
tätinsä, ainoan, joka hänestä huolta piti. "Pois", sanoi hän kääntyen
tulevaan, "mennään pois!"

Pyörätuoli pantiin liikkeelle. Hertta jäi yksin. Jok'ainoa veripisara
oli kadonnut hänen kasvoiltaan. Hän oli kuolonkalpea ja nojasi puuta
vasten.

"Täti!" Pienokainen painautui lähemmä häntä. "Täti, sattuiko sinuun?"

"Sattui."

"Täti!" Poika rupesi itkemään. "Älä itke, älä! Tule, mennään hakemaan
äitiä!"

Hän koetti voittaa liikutuksensa, ja he läksivät. Juhlapaikalla
jo jatkettiin ohjelmaa. Siellä oli kesän kukkasia, siellä oli
juhlatunnelmaa. Mutta Hertalla oli syksy. Hän kulki kuin unessa
eteenpäin tiellä, jolta kukkaset olivat kuolleet.

"Tuolla on äiti", huudahti pienonen ja läksi juoksemaan.

"Äiti", toisti Hertta hiljaa, "äiti, minä olen niin väsynyt."

Hän vetäytyi syrjään juhlivista, asettui istumaan puun juurelle ja oli
iloinen, ettei kukaan häntä huomannut. Ystävän koti oli aivan muutaman
askeleen päässä, mutta sinne hän ei muistanut mennä. Hän istui vain
odottaen, ymmärtämättä oikeastaan mitä. Vihdoin löysi hänen ystävänsä
hänet. Oli jo puolen yön aika.

"Hyvä ihme, täälläkö sinä istut? Tule pian. Minä kun sinua hain! Oli
niin hauskaa, että aika aivan unohtui. Nyt vasta huomasin, miten myöhä
on."

He olivat jo pihassa ja erosivat eteisen ovella. Hertta kiiruhti
ullakkohuoneeseensa onnellisena siitä, että vihdoinkin jäi yksin.

Hän ei voinut panna levolle, ei tiennyt mitä tunsi, mitä tahtoi. Hän
oli kuin huumautunut äkillisestä iskusta. Hän läheni ikkunaa, avasi
sen ja silmäili ulos, missä luonto lepäsi hiljaa haaveillen kesäyön
rauhassa. Miten kaunista oli kaikki, miten ihana tämä surujen ja synnin
synkistyttämä maa. --

Hertta ei jaksanut sitä katsella. Tuntui taas tuo tukehduttava tuska.
Hän vetäytyi pois ikkunasta ja huomasi samassa kirjeen pöydällä. Se oli
lyijykynällä kirjoitettu, ja käsi-ala oli vapiseva. Hän avasi sen ja
luki.

"Pieni Hertta! Olen nähnyt sinut taas -- kolmannen kerran elämässäni.
Viimeksi kun sinut näin, et sinä minua huomannut. Jumalan kiitos, sitä
muistoa ei sinun tarvitse säilyttää.

"Se oli keväällä, siihen aikaan, jolloin ylioppilaat valmistuvat. Minä
muistin, että oli se aika, ja minä join -- join -- join.

"Armelias rouva oli antanut minulle siistin kesänutun, sen join, lakkini
join. Repaleisena renttuna hoipertelin katuja pitkin. Silloin tulit
sinä vastaan. Sinulla oli uusi valkolakki päässä, semmoinen kuin
minullakin silloin, kun me ensi kerran tapasimme toisemme. Minä tunsin
sinut ja selvenin sen verran, että äkkiä poikkesin portinpieleen. Sinä
menit ohi. Senjälkeen jätin minä Helsingin.

"Tänään olen nähnyt sinut kolmannen kerran. Sinä olet puhunut meille
kaikille, olet puhunut niinkuin jo tiesin että kerran puhuisit, kun
sinut opin tuntemaan puhdassydämisenä, kirkassilmäisenä pikku
tyttönä. --

"Kaikki eivät ole niinkuin sinä, pikku Hertta. Paljon on Vellamon
neidon nostamia paasia tiellämme, paljon kauheita karia. Olen kokenut
monenlaista. Usein on sieluni ollut upota surujen sameaan veteen.
Kalvava katumus ja epätoivo ovat minut yllättäneet. Toiste on mieleni
kuohunut katkeruutta.

"Oli minullakin ennen halua kaikkeen hyvään ja jaloon. Mutta turmion itu
oli minulla perintönä, ja sydämettömät ihmiset viekoittelivat.

"Hertta, joll'et olisi mitä olet, niin sanoisin sinulle: älä koskaan
yhdistä elämänonneasi mieheen, jolla on juomahimo, älä tee sitä, jollet
tahdo saattaa lapsiesi, lastenlastesi, kenties jo omankin onnesi
turmioon. Kärsi vaikka mitä, kuoleta palavinkin rakkaus ennemmin, kuin
jätät niin kirotun perinnön jälkeläisillesi.

"Hertta! Kaukana täältä kotimetsiesi suojassa rientää Brusebäck kohisten
ja pauhaten kivistä uraansa eteenpäin. Se särkee kuohuihinsa monen
matkaajan purren. Poikki vihertävän niityn, läpi leppoisan lehdon
virtaa Susebäck tyynenä, välkkyvänä, ja missä se kulkee, siellä
kohoavat kukkaset sen rannoille. Siten kulje sinäkin. Puhdas on
valkolakkisi, puhtaampi olkoon sydän sulla." -- -- --

Kirje solui Hertan kädestä. Hän painoi päänsä pöydälle ja itki, itki
kaikkien niiden kanssa, joilta synti on elämän-onnen särkenyt, rikkonut
sydämen rauhan ja tahrannut jumalankuvan, joksi ihminen luotiin.



TAISTELUTANTEREELTA.


Anna Malm kulki kiivaasti eteenpäin ihmistungoksessa. Hänen mielensä
oli kuohuksissa ja ajatukset risteilivät aivoissa. Hän ei huomannut
paljon ympäristöstään, sen verran vain, että se häntä hermostutti ja
kiusasi. Kaikki oli kylmää, säännöllistä ja välinpitämätöntä. Ihmiset
sivuuttivat toisiaan kaduilla, mikä kiireisemmin, mikä hitaammin.
Toiset katselivat kauppapuotien sähköllä valaistuihin ikkunoihin,
kulkea kuhnustelivat sääriään eteenpäin laahaten ja olivat esteenä
muille. Toiset kantoivat kirjoja ja paketteja, astuivat epätasaisesti,
kiivaasti ja hermostuneesti. Ajurit läimäyttelivät pitkiä piiskojaan
ilmassa, raitiovaunut kulkea viilettelivät kiskojaan pitkin. Semmoista
kaikki oli, säännönmukaista, jäykkää ja välinpitämätöntä. Mitä
maailman mylläkässä painoi yksityisen mieliala, mitä yksityisen ilot
tai yksityisen surut. Kokonaisuus oli kaikki, yksilö ei mitään. Ja
kuitenkin juuri yksilön onnea, yksilön arvoa saarnasi nykyaika. Mutta
yksilön kärsimyksistä kuka välitti?

Hän joutui hiljaisemmille kaduille, laitakaupungin puolelle. Elämä
täällä oli toisenmoista, mutta yhtä kiusaavaa kaikki. Ei ollut täällä
väkeä, ei valaistusta. Olisi yksinäiselle kulkijalle täällä tapahtunut
vaikka mitä, ei siitä sen enempää kuin että sanomalehtiin pantaisiin ja
saisivat lukea ne, joilla on aikaa ja joiden hermot sitä kestävät --
tai eivät kestä. Oh, minkälaista elämä oli, kehnoa, surkeata, katsoi
sitä puolelta miltä hyvänsä!

Anna oli juuri ollut seurassa, jossa oli kuullut sydämetöntä, itsekästä
puhetta elämän nautinnosta. Hän oli tullut sinne hetkellä, jolloin
omaa sydäntä vihloivat ne uhraukset, joita hän toisten hyväksi oli
tehnyt, ja hän läksi sieltä sydän kovana, katkerana ajatellen, ettei
uhrautuminen maksa vaivaa, ei ansaitse elämä eikä ihmiset sitä. Miksi
hän oli uhrautunut, miksi kieltänyt omat persoonalliset toiveensa
toisten hyväksi? Kun kerran muut sitä oppia saarnasivat, että "minän"
kaikkine vaatimuksinensa tuli asettua etusijaan, miksi menetteli
hän toisin. -- Hän oli uskonut kristinopin totuuksiin, oli valinnut
kieltäymyksen tien, mutta se tuntui katkeralta tällä hetkellä.
Miksi toinen kantaisi iestä, kun toinen sen nauraen ja ylvästellen
hartioiltaan heitti?

Anna muisti, miten ennen oli ollut kodissa, kun hän viiden veljensä
kanssa siellä lapsena leikki. Veljet olivat aina olleet etusijassa.
Heitä piti palvella, heidän piti saada varaa kaikkeen. Ei se muuten
katkeralta tuntunut, mutta kun oli kysymys luvuista, silloin syrjään
joutuminen sydäntä kirveli. Kyllä vanhemmat olisivat tyttärellekin
oppia suoneet, mutta varoja ei ollut joka kohtaan ja veljien täytyi
tulla etusijaan. "Ei auta muu", sanoi isä, "Anna saa tyytyä olemaan
kotona." Ja Anna tyytyi. Hän hankki itselleen työtä kotipuolessa
ja koetti opiskella itsekseen siten edistyäkseen. Hän oli saanut
tyttökoulusivistyksen, jonka avulla taisi ominpäin jatkaa. Siitä hän
oli kiitollinen, mutta se oli sittenkin vain vesipisara janoavalle.
Valkolakin olisi hän tahtonut omistaa. Yliopiston avaroista
oppisaleista hän uneksi. Mutta se oli kangastus, jonka olemassaoloa hän
ei hetkeäkään uskonut.

Näin oli hän vuosikausia eteenpäin ponnistellut. Rehellisesti hän oli
koettanut parastaan edistyäkseen, samalla kuitenkin koettaen haudata ja
kuolettaa tuon polttavan opinhalun. Tänä aikana olivat hänen veljensä,
jotka kaikki olivat häntä vanhemmat, ehtineet valmistua ja päästä
virkoihin. Nyt viimein tuli se aika, josta hän ei ennen uskaltanut
uneksiakaan, aika, jolloin isä sanoi: "Anna, nyt minulla on varaa. Nyt
saat lähteä opiskelemaan."

Se tuli suurena, odottamattomana, tuo lahja. Miten sitä käyttää? Isä
ei tiennyt, riittäisikö rahoja pitemmälle, mutta vuodeksi saattoi
hän luvata Annan Helsinkiin. Mitä tehdä? Miten käyttää jokainoa
murunen tuosta kalliista ajasta? Liian myöhäistä oli ajatella
ylioppilastutkintoa. Ja sehän sitäpaitsi oli ainoastaan perustavaa
laatua. Ei miestä, joka sen oli suorittanut, sen perustuksella katsottu
valmistuneeksi, miksi sitten naista? Anna tarvitsi jotain muuta. Mutta
mitä?

Hän harkitsi asiaa sekä sinne että tänne. Mutta selvyyteen hän ei
päässyt. Työsuunnitelmia oli monta, mutta mikä niistä paras oli, se
selviäisi kenties vasta perillä. Siinä mielessä hän läksi Helsinkiin.
Siellä alkoi kohta ankara työ. Hän kävi jatko-opistolla ja yliopistossa
kuuntelemassa, ahmi tietoja kuin nälkiintynyt, ahersi aamusta iltaan
kuin muurahainen, joka kekoonsa korsia kokoaa. Täten kuluivat
kuukaudet. -- Oli maaliskuu. Silloin Anna heräsi työkuumeestaan,
heräsi näkemään että aika, joka oli jäljellä, oli lyhyt. Tämä herätti
myrskyn hänen mielessänsä. Mitä oli hän ehtinyt oppia? Ei oikeastaan
mitään. Oppimisen makuun hän oli päässyt, oli tullut huomaamaan miten
rikkaat, miten äärettömät tiedon aarteistot ovat ja miten aika --
ainakin hänelle suotu aika -- muutaman korrenkin kokoamiseen oli liian
lyhyt. Tästä kaikesta oli tullut puhe seurassa, jossa hän äsken oli
ollut. Siellä oli suoraan sanottu, että kuka käski ajatella veljiä,
kuka neuvoi kieltäytymään. Ehk'eivät veljet olleet niinkään hyväpäisiä.
Annan olisi pitänyt vaatia etusijaan pääsemistä. Olisi pitänyt muistaa,
että täytyy tunkemalla tunkea esiin sen, joka eteenpäin tahtoo.

Anna pani vastaan, kun kuuli tällaista. Mutta hienona myrkkynä tunkivat
sanat hänen sydämeensä.

Ajatuksiinsa vaipuneena oli Anna kulkenut, eteenpäin, tietämättä
oikeastaan minne. Viimein hän kuitenkin joutui oikealle tolalle,
löysi asuntonsa, kaksikerroksisen kivirakennuksen, ja nousi toiseen
kertaan. Hänellä oli avain eikä tarvinnut soittaa. Veli, joka oli
rautatien virkamies, oli kai virkatoimissaan ja kälyllä oli yltä kyllin
kotiaskareita.

Anna meni suoraan omaan pikku huoneeseensa. Siellä hän päivin aina sai
yksin vallita, mutta yöllä hän jakoi sen veljensä lasten kanssa.

Miten mahdotonta hänen olisi ollut tulla työssään aikaan ilman tätä
rauhaisaa sopukkaa! Oli sen omistaminen kuitenkin ollut onni lisäksi
tänä lyhyenä onnen aikana. Mutta pian oli kaikki oleva lopussa.

Anna aikoi sytyttää lampun ja ryhtyä työhön, mutta hän tunsi olevansa
niin kumman väsynyt. Ja mitäpä siitä luvusta, johtui katkerana mieleen,
eihän siitä mitään hyötyä. Lukipa hän tai ei, sama se. Ei semmoisesta
luvusta paljonkaan apua. Murusia saisi hän ainoastaan maistaa, oikein
ravinnokseen ei syödä koskaan. Hänen osansa oli kuin sen, joka on
tuomittu kuolemaan vedessä tai jonka leipä silmäin edessä täytyi
nälkään nääntyä. Aikana, jolloin opin ovet olivat selkosen selällään
naisille, täytyi hänen Tanttalon tuskia kärsiä.

Hänen mieleensä johtui, minkähänlaista olisi ollut, jos eivät
naisasia-naiset koskaan olisi ruvenneet puuhaan toisten hyväksi.
Olisivat antaneet kaiken olla olollaan. Mutta eihän hän silloin koskaan
olisi saanut tämmöistäkään vuotta, kuin tämä ainoa Helsingissä?
Silloin olisi kaipuu ollut sama, sen tyydyttäminen ainoastaan vieläkin
mahdottomampaa. Sekö se sitten helpottaisi, ettei yksikään nainen olisi
häntä onnellisempi? Eikö se ajatus ollut "tröst för ett tigerhjärta",
[tiikerisydämen lohdutusta] kuten runoilija sanoi?

Anna hymyili surunvoittoisesti. Olihan hänen uhrautumisensa ollut
ainakin osaksi vapaaehtoista. Eikö jo se ollut omiansa vähentämään
surun katkeruutta?

Alakerrasta alkoi kuulua soittoa. Siellä asui nuori taiteilijan-alku,
joka usein antoi Annan nauttia hämyhetken soitostaan.

Miten viihdyttävää se oli, miten kaunista! Anna painoi otsansa
ikkunaruutua vastaan ja kuunteli. Hänen ajatuksensa alkoivat saada
toisen suunnan. Miksi oli hän muita syyttänyt, miksi katkeroitunut? Ei
kukaan ollut hänelle tehnyt vääryyttä. Isä oli antanut, minkä taisi.
Veljet olivat saaneet sen, mitä olivat oikeutetut saamaan. Jos siinä
syytä oli, oli se hänen omansa. Miksi oli hän tullut tänne Helsinkiin,
miksi elvyttänyt eloon ja antanut sytykettä taipumukselle, jota
aikaisemmin oli tahtonut tukahduttaa?

"O, jag dåre, halfsläkt låga tände jag på nytt igen." [Voi minua
houkkaa, puoliksi sammuneen liekin viritin uudelleen.] Hän kuiskasi
sanat hiljaa, kuulumattomasti.

Soitto alakerrassa vaihtui vilkkaammaksi. Vallattomat, leikkisät
säveleet kohosivat tanssitahdissa yläkertaan.

Ei, iloita ei Anna vielä voinut, mutta hän tahtoi alistua, tahtoi
tyytyä. Palvelevan rakkauden ja kieltäymyksen tie, se se sittenkin
lopulta perille vie. Ei itsekkyyden evankeliumi koskaan ihmiskuntaa
auttaisi -- ei ainakaan kärsimysten hetkinä.

Sen julistaminen oli ainoastaan tänne maan päälle singahtanut sirpale
paholaisen peilistä. Sitä sydän rupesi paisumaan, suureni -- kävi
suureksi ja mainioksi ainakin omasta mielestään --, mutta kovettui
samalla kuin paisuma ainakin. Silloin oma "minä" tärkeänä työntäytyi
valtaistuimelle, eikä se sieltä lähtenyt, ennenkuin taivaan kirkas
säde sai sydämen sulatetuksi ja sirpaleen paholaisen peilistä sieltä
poistumaan.

Anna muisti tuon sadun, lapsuutensa päiviltä. Mutta nyt vasta selveni
sen syvä sisällys hänelle. Hän ajatteli, ettei hän ainakaan tahdo tuota
sairauden sirua sydämessään säilyttää. Hän tahtoo oman pienuutensa
tuntien antaa tietä toisillekin, ennen itse väistyä kuin muita tieltä
työntää, ennen palvella kuin palvelusta vaatia. Oli niitä monta, joilla
oli kaitaisempi elämänpolku käytävänä kuin hänellä. Jos voisi hän heitä
auttaa, mitä sitten omista kieltäymyksistä!

Soitto alikerrassa oli jo vaiennut. Anna katsoi katulampun valossa
kelloaan ja huomasi illallisajan jo tulleen. Hän avasi oven ja läksi
kälyään etsimään. Ruokasalista hän hänet löysi juuri ruokaa pöydälle
asettamassa.

"Hyvä kun tulit! Minä juuri aioin tulla käskemään." Käly oli väsyneen
näköinen. Koko päivän oli kiirettä kestänyt. Palvelijalla oli pesua.
Häntä ja apuvaimoa piti passata, pitää huolta lapsista, ruuanlaitosta,
huoneiden siivoamisesta ja muusta, kaikesta.

Anna istuutui pöytään. "Etkö sinäkin syö."

"Ei juuri maita. Kun on kaiken päivää ollut menossa, ei enää jaksa
syödäkään. Semmoista on perheen äidin elämä. Ei hänen auta ajatella
omia mielitekojaan. Ei auta. Pane sinä sekin puntarin nenään, jos
naimisiin aiot."

Anna naurahti. "En minä sitä ajatellut. Tuli vaan mieleeni, miten
paljosta perheen äidit saavat kieltäytyä. Ei sekään taida käydä
taistelutta."

"Kukapa niitä taisteluja joutaisi laskemaan. Kun kerran on elämän
ottelussa, niin sitä siinä on."

"Niinhän se taitaa olla." Anna hymähti. "Minä luulen, että lähin
vihollisesi tänä iltana on tuo sukkakasa pöydällä."

"No, onhan senkin kanssa ottelemista. Kyllä viisi vallatonta poikaa saa
sukkia kulutetuksi."

Anna nauroi. "Mutta jos me kävisimme yhteisvoimin yhteistyöhön, ehkä
voitto siten helpommin saavutettaisiin?" Hän nousi pöydästä, kiitti ja
aikoi asettua parsimaan.

"Älä sinä nyt", esteli käly. "Onhan sinulla lukusi, ja pian loppuu tämä
vuosi."

"En minä nyt tänä iltana kuitenkaan aio lukea. Kyllä minulla on aikaa."
Hän asettui kälynsä viereen ja tarttui sukkaan.

Siinä he istuivat, kaksi uutteraa työntekijää selkä vähän kumarassa,
painautuneina tarkastamaan, miten paraiten löytäisi silmukoita
parsittavista mustista sukista. Suuri oli sukkaläjä heidän edessään,
mutta nopeaan kului aika puhellessa. Pian kälykin unohti väsymyksensä,
ja iloinen hämmästyksen huudahdus pääsi häneltä, kun viimeinen pari
kauniisti parsittuna käärittiin kokoon ja Anna vallattomasti heitti
koko kasan hänen helmaansa.

"Kiitoksia avustasi!"

Käly nousi ja huoahti helpotuksesta "Sukkelaanpa tämä työ valmistui!"

"Kauanko viisi miestä virstaa kulkee." Anna nauroi iloisesti. Mieli oli
keventynyt. Omat huolet eivät enää painaneet, kun oli tullut toisen
kuorma kevennetyksi.

"Mutta lukusi eivät tästä hyötyneet."

"Hyötyivätpä kuin hyötyivätkin. Nyt jaksan taas jatkaa. Hyvää yötä!"

"Hyvää yötä!"



POLLEN PUOLESTA.


Kalliolan patruuna istui ruokasalissaan aamukahvilla. Hän oli puettu
väljään ruskeaan aamunuttuunsa, joka oli tummanpunaisella reunustettu
ja koristeltu tulipunaisilla nyöreillä ja tupsuilla. Tarjotin, jonka
palvelija äsken oli sisään kantanut, oli asetettu pöydälle aivan
lähelle patruunan nojatuolia, ja itse oli hän paiskautunut viereen
niin mukavaan asentoon kuin mahdollista. Hän oli vetäissyt jakkaransa
nojatuolin eteen, oli huolettomasti heittänyt toisen säärensä sille,
toisen kiertänyt ristiin polven päälle ja antoi sen siinä roikkua.

Patruuna kaasi kuparipannusta kahvia suureen kiinalaiseen
posliinikuppiinsa, antoi sen hetken höyrytä ja katseli sillävälin
tärkeimpiä uutisia päivän sanomalehdestä. "Hohoo, jajaa." Hän puhalteli
tyytyväisenä. Oli se sentään mukavaa ja huoletonta, tämä elämä!

Patruunan katse kulki takassa roihuavasta valkeasta, vaelteli sitten
muhkeasti paperoitua seinää pitkin katon rajaan ja siitä takaisin hänen
omaan hyvinvoipaan olentoonsa. Sitten hän tarttui kuppiinsa, särpi
suuhunsa höyryävää kahvia, sivalsi voita paksusti vehnäleivälle ja
haukkasi. Kun kahvi oli juotu, otti hän pöydältä tilikirjan ja syventyi
sitä tutkimaan. Milloin myhähteli hän tyytyväisenä tuloksille, milloin
harmistuneena puraisi huultaan ja puoleksi kiroili. Juuri tällaisena
suuttumuksen hetkenä temmattiin ovi äkkiä auki, ja pieni, laiha, vähän
kumaraselkäinen naishenkilö pysähtyi kynnykselle.

"Patruuna!" Äänessä värähteli hillitty liikutus. "Nyt sanon sen
viimeisen kerran. Jos ette tahdo hevosraukkaa hengiltä, niin käykää
katsomaan, miten Kalle sitä pitelee."

"Häh", sanoi patruuna silmiään nostaen, "mikä taas hätänä?"

"Se vaan että Kalle pieksää Pollen hengiltä. Hän kävi avannolla, ajoi
mäkeä ylös, ja kun Polle ei siitä heti päässyt nousemaan -- siinä kun
ei enää ole kuin sulaa maata tai iljannetta -- tarttui hän piiskaan.
Se vinkui vimmatusti. Minä kuulin sen omin korvin. Silloin Polle teki
viimeisen ponnistuksen, iski kavionsa iljanteeseen ja nykäisi niin,
että sen sisälmykset kai revähtivät. Reki hytkähti. Tiinu kaatui. --
Uskoi patruuna tai ei, mutta totta se on. Ja nyt on Kalle vienyt Pollen
talliin, sitonut riimusta kiinni ja ruoskii sen kai kuoliaaksi."

Hengästyneenä kiireisestä kertomuksesta vaikeni Leena. Hän oli pelännyt
keskeyttämistä, ja siksi oli arvelematta antanut sanojensa tulvana
tulla. Mutta patruunalla ei näkynyt olevan aikomusta keskeyttää. Hän
oli koko ajan istunut hiljaa melkein silmiään räpäyttämättä Leenaan
tuijottaen. Nyt pääsi häneltä pilkallinen nauru.

"Joko nyt loru loppui."

"Jo."

"No hyvä, saat mennä sitten. Katso sinä piikojasi, miten karjasta
huolta pitävät, ja anna minun ja renkien huolehtia omista asioistamme."

Leena seisoi hetken kuin kivettyneenä.

"No, etkö sinä paikaltasi pääse. Joko sääret käyvät kankeiksi kuin
Pollen?"

Taas patruuna nauraa hohotti niin, että hänen ihravatsansa hytkähteli.
Mutta Leena ei vieläkään liikahtanut. Vasta hetken kuluttua, kun
hän ymmärsi sanat todella tarkoitetuiksi, ojentautui hänen vanha
vartalonsa, selkä suoreni, silmät säkenöivät ja tuomion ankaruutta oli
äänessä.

"Patruuna, teidän maksettaviksenne ne kerran tulevat kaikki viattoman
kärsimykset, kaikki armottomat työt ja sydämettömät teot. Raskas on
palkan maksu, muistakaa se."

Ovi lennähti kiinni ja Leena oli kadonnut.

"Joutavia jaarituksia", mutisi patruuna harmistuneena.
"Ainahan vaimoväellä valituksia riittää. Eikö siitä voi suuttua
hyväluontoisemmatkin?"

Patruuna kallisti kannua ja aikoi kahvitilkalla huuhtoa harmit
mielestään. Mutta nyt niitä vasta näkyikin tulossa olevan.

Tuskin oli patruuna laskenut kannun tarjottimelle, kun näki salin oven
auenneena ja poikansa parin askeleen päässä kynnyksellä.

"Isä!"

Veret olivat paenneet pojan poskilta ja huulet värähtelivät. "Minä
kuulin Leenan puheen. Saanko mennä Kallelle sanomaan, että sinä
kiellät."

"Kiellän mitä?"

Patruunan punakka, kiiltävä naama, josta jok'ainoa tunteen väre
oli karkoitettu, oli pojan hienojen, sielukkaiden kasvonpiirteiden
täydellinen vastakohta.

"Kiellät eläinrääkkäyksen."

"Vai huolehdit sinä minun velvollisuuksistani? Kiitoksia paljon. Mutta
pääsiäislupa on lyhyt, mene lepäämään ja ole rauhassa."

Pojan käsi puristautui nyrkkiin, kasvot punehtuivat ja vaalenivat
vuoroon ja käsi kohosi. Mutta silmänräpäyksessä hän hillitsi itsensä,
käänsi selän isälle ja kiiruhti pois. Vasta salissa saivat hänen
tulvilleen nousseet tunteensa päästä purkautumaan. Hänen puristuneet
kätensä kohosivat, silmä iski tulta ja tuskasta värähteli ääni.
"Vanhurskas Jumala", sai hän sanotuksi, "kosta, kosta!"

Sanat tulivat ajattelematta, vaistomaisesti, vastustamattomalla
voimalla kuin purkaus tulivuoren polttavasta povesta. Jalka polki maata
ja katse oli kuin kiinni naulittu siihen suuntaan, jossa isä istui.

Vasta kun ruokasalista alkoi kuulua hiljaista liikettä, vaikutti se
vapauttavasti. Pojan katsekin silloin siirtyi ovesta ja kiintyi kuvaan,
joka riippui seinällä vastapäätä. Se oli nuoren, miellyttävän naisen
kuva. Katse oli lämmin ja syvällinen, piirteet pehmeät. Suun ympärys
ilmaisi herkkää tunteellisuutta, joka elämän kovassa koulussa oli
tulikasteensa saanut.

Enempää ei tarvittu. Samassa kuin pojan katse kuvaan sattui, suli kirsi
hänen sydämestään. "Äiti, äiti", äännähti hän, heittäytyi leposohvalle
kuvan alle ja kätki kasvot sohvan kaidetta vastaan.

Patruuna oli sillävälin noussut nojatuolistaan, kävi kohentelemassa
hiilosta ja asettui sitten ikkunasta katselemaan, näkyisikö Kallea
pihalla. Olikohan se vielä Pollea ruoskimassa! Ilkeä juttu tuo!

Palkit polttivat patruunan jalkapohjia. Jos se oli totta, mitä Leena
oli sanonut! Jos tulisi kerran hänen maksettavakseen viattoman
luontokappaleen kärsimykset? -- Taas pääsi patruunalta hiljainen
kirous. Pitänee tästä mennä katsomaan, mitä se mies tehnee. Ei
maittanut kahvi enää, ei käynyt luku. Paras lähteä jaloittelemaan.

Patruuna otti lakkinsa eteisen naulasta ja läksi. Ylpeys esti häntä
kuitenkin osoittamasta levottomuutta. Keppiä heilutellen sormensa
nenässä asettui hän vain Kallea huutamaan. Vastausta ei kuulunut.
Pieni juoksupoika, joka seisoi kaivon kannella ottamassa vettä, sai
tehtäväkseen hakea Kallea. Patruuna tahtoi oriin valjaisiin. Hän aikoi
käydä sahalla.

Kun poika avasi tallin oven, hellitti Kalle lyömästä ja heitti piiskan
nurkkaan. Hän oli lakitta päin, kasvot punaisina kiukusta. Edellisenä
päivänä hän oli tullut kaupungista aika pöhnässä. Siellä hän oli
kadottanut kellonsa, katkaissut patruunan reestä aisan ja vaihtanut
uuden uutukaisen lakkinsa vanhaan. Ei ollut ihme, että nyt pisti
vihaksi!

Harmiaan hautoen oli Kalle vedelle lähtenyt. Ja sillä tiellä hän sai
kun saikin vihansa Pollelle purkaa.

Vasta kun Polle kuuli oriin kulkusiaan puistelevan pihalla, ymmärsi se,
että ainakin ajaksi oli päässyt kiduttajansa käsistä. Tuskasta vielä
väristen painautui se syvemmälle pilttuuseensa ja riipotti surullisena
päätään rintaa vasten.

Polle ei ollut ainoa, jolle patruunan lähtö oli helpotus. Heti kun
reki pihaportista jäälle pyörähti, hiipi Leena ruokasaliin. Hän oli
oven takaa kuunnellut sananvaihtoa isän ja pojan välillä ja tunsi
kasvattinsa siksi hyvin, että tiesi, millaisella mielellä hän nyt oli.

Varovasti raotti Leena salin ovea. Siellähän se sydänkäpy makasi.
Kasvonsa hän oli käsiin kätkenyt ja koko asento osoitti hillitsemätöntä
tuskaa. Leena sulki oven niin että se vähän narahti. Poika nosti
päätään.

"Eikö Jalo-herra tahtoisi minua vähän auttaa?"

"Mitäpä minä voin, en mitään, en mitään, Leena." Toivoton suru kuvastui
pojan kasvoilla, suru, joka ei ollut hetken tuoma. Se näkyi olevan
syvälle sattuneiden sydänhaavojen uudelleen auki repimistä.

"Kaikki, Leena, on toisen vallassa. Minä en voi mitään. Ja se
kauheinta, että halveksun, vihaan omaa isääni, jota tahtoisin rakastaa.
Minä tulen kovaksi, katkeraksi, toisenmoiseksi kuin äiti oli. Minä
paadun nähdessäni niin paljon pahaa, jota en saa yrittääkään parantaa."

"Kyllä ne vuodet pian kuluvat, ja sitten on valta oman poikani
käsissä." Leena katsoi ihailevasti lasta, jota oli kasvattanut hellästi
kuin omaansa. "Voi mikä hyvä isäntä teistä tulee!"

"Jos tulee. Mitäpä minä voin."

"Johan te nytkin voitte. Kas tässä on rukiinen leipä, minä toin sen
juuri Pollea varten. Menkää talliin! Kalle on ajamassa patruunaa
sahalle."

Jalo säpsähti, ja taas vaihtui väri hänen kasvoillaan. Ensi ajatus oli
se, ettei hän jaksaisi mennä Pollen luo. Hän ei voisi nähdä hevosparkaa
kärsivänä, kenties vaivasta värisevänä.

Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä soimasi hän itseään tästä
heikkoudesta. Koska Polle kerran oli tuon kaiken kärsinyt, eikö hän
jaksaisi kärsiä vähän hänkin valmistaakseen sille lievitystä.

Hän otti leivän, pisti poveensa ja kiiruhti ulos. Mentyään pihan poikki
tuli hänelle mieleen käydä katsomassa mäkeä, johon Polle oli tiinun
kaatanut. Ehkä hän oli mielikuvituksessa ajatellut kaikkea kauheammaksi
kuin se olikaan, ehkä hän lohdutettuna, rauhoitettuna sieltä lähtisi
Pollea katsomaan.

Hän kääntyi portista rantaan. Tuossa oli mäen rinne. Liistereki oli
viskattu tiepuoleen. Tiinu näkyi alempana vielä vierimäsijallaan.
Sulana oli keskitie ja paksun lian peittämänä. Ei siitä kuorma noussut,
sen näki jokainen. Hiekka karhi heti vastaan. Tien toisella laidalla
oli maa viettävää, ja yökylmät olivat siihen hyydyttäneet lumesta
sulavat vedet. Siinä kai Kalle ensin oli kuormaa vedättänyt, mutta
peläten vierimäpaikkoja hän oli käskenyt Pollen keskitielle. Mutta
siitäpä ei kuorma noussutkaan. Polle ponnisteli voimiensa takaa,
kiskoi, repäisi, sai reen takaisin iljanteen reunalle -- huoahti
hetkisen -- kiskoi taas -- silloin vierähti tiinu.

Jalo painoi lakin silmilleen ja läksi juoksemaan. Hän oli nähnyt
tarpeeksi, ei kärsinyt katsella kauemmin. Hengästyneenä pysähtyi hän
tallin edustalle.

Polle vavahti kuullessaan liikettä. Mutta kohta oven avauksesta se
tunsi tulijan.

Tavallisesti tervehti Polle Jaloa hiljaisella horinalla, mutta
tällä kertaa ei sitä kuulunut. Surullisen lempeä katse oli Pollen
ainoa vastaus Jalon hyväilylle. Värähdys näkyi vielä tuon tuostakin
hevosparkaa puistattavan, ja pitkinä viiruina näkyivät piiskan jäljet
selässä.

Jalo nieli itkuaan. Ei leipäkään vielä maistunut hänen vanhalle
ystävälleen. Mitä tehdä?

Hän arveli hetken, näkyi sitten keksineen tuuman ja kiiruhti pois.
Vähän ajan perästä hän palasi tyytyväisenä muassaan voiderasia ja
pehmoinen villavaate. Polle seisoi hiljaisena kuin lammas. Pehmeä oli
käsi, joka voidetta siveli kirveleviin naarmuihin, pehmeästi sitten
pyyhkäistiin ja siveltiin selkää. Tuskan jännitys rupesi hellittämään.
Polle tunsi raukaisevan suloista väsymystä ruumiissaan ja päästi
hiljaisen horinan.

"Polle, rakas, vanha Polle." Jalo tarttui kaulaan ja painoi hyväillen
päänsä Pollen turpaa vasten. Siinä he seisoivat hetken hiljaa,
liikkumatta kuin kaksi ystävää, jotka jo sanoitta toisiaan ymmärtävät,
joiden sydämien syvimmät tunteet vaikeneminen paraiten tulkitsee.

Sitten kaivoi Jalo povitaskustaan esille pari sokeripalasta. Ne jo
maistuivat, vähitellen leipäkin.

Jalo ei olisi raskinut tallista erotakaan, mutta kun oriin kulkuset
kuuluivat pihalta ja pian sen jälkeen Kallenkin ääni, tuli hänelle
kiire. Hän pisti sukkelaan sylyksen paraita heiniä Pollelle, siveli
vielä kerran sen pehmeää turpaa, pisti oven säppiin ja kiiruhti pois.

       *       *       *       *       *

Kun Jalo viime päivänä toukokuuta palasi kotiinsa kesälomalle, kävi hän
ensi työkseen tallissa. Polle hirnahti hänen ovea avatessaan, ja ilo
oli molemminpuolinen.

Tätä ensimmäistä käyntiä seurasi useampia. Tänä kesänä Jalo myös ensi
kertaa osoittautui ahkeraksi maamieheksi. Hän oli muassa niityillä
ja pelloilla. Isä nauroi ja sanoi että hyvähän se, säästyy häneltä
vastaisuudessa pehtorin palkat. Väki taas ihmetteli, mikä nuoren herran
oli, kun oli tavoiltaan niin muuttunut. Kaikki tiesivät hänen olevan
lukumieheksi luodun. Miksi nyt kirjat saivat hyllyllä levätä nuoren
herran kierrellessä maita ja mantuja?

Leena oli ainoa, joka tiesi syyn tuohon. Ja salaa pyyhkäisi hän
kyyneleen silmänurkasta. Mistäpä muut sen ymmärtäisivätkään, mutta eikö
hän poikaansa tuntisi? Eikö hän aavistanut, että kaikki oli Pollen
puolesta, Pollen hyväksi.

Jalo ei voinut talossa paljon vaikuttaa asemansa kautta. Patruuna
oli aina selvästi osoittanut, ettei pojalla ollut mitään sanomista.
Mutta hänen persoonallisuutensa vaikutti kuitenkin paljon. Useimmat
alustalaisista rakastivat nuorta herraa, ja nekin, jotka eivät hänestä
piitanneet, hillitsivät kuitenkin raakuuttaan hänen läsnä ollessaan.
Olihan Jalo talon tuleva isäntä. Paras aikanaan asettua hyviin väleihin.

Isäntärenki Kalle huomasi harmikseen vaikutusvaltansa suuresti
supistuvan Jalon ollessa saapuvilla. Määräämisvaltaa oli Kallella tosin
yhtä paljon kuin ennenkin, mutta esikuvanaan, henkisenä johtajanaan
eivät työmiehet häntä pitäneet. Sen paikan oli Jalo anastanut. Moni
raaka sana jäi heiltä sanomatta, moni piiskanlyönti läimäyttämättä
syystä, että nuori herra oli saapuvilla.

Kalle oli tähän asti ollut tovereitaan yllyttämässä raakuuteen. Nyt
tunsi hän vastavaikutuksen Jalon puolelta.

Hellyys eläimiä kohtaan, ja etenkin rakkaus vanhaan Polleen, oli
ollut päävaikuttimena Jalon päättäessä ottaa osaa maantöihin. Mutta
tämän päätöksen seuraukset eivät supistuneet yksin eläinrääkkäyksen
ehkäisemiseen. Jalolle avautui uusi maailma hänen uudessa toimessaan.
Hän tuli sen kautta lähemmin tuntemaan isänsä alustalaiset, heidän
luonteensa, heidän tarpeensa, heidän tapansa ja taipumuksensa. Hän
löysi ystäviä monen yksinkertaisen torpparin mökissä. Se elintehtävä,
jota isä hänelle ennen oli tyrkyttämällä tyrkyttänyt, kävi hänelle nyt
itsestään rakkaaksi. Ennen oli hän ajatellut tulevaisuutta lukuhalunsa
tyydyttämisenä, opiskeluna, jolla ei muuta määrää kuin syvä, hiljainen
mietiskely. Hänen asemansa varakkaan liikemiehen ja tilanomistajan
ainoana poikana oli ollut hänelle arvoton. Nyt oli toisin. Tulevaisuus
tunki tunkemalla esiin ja sen kanssa tuhannet tuumat ja työt
kotitalon hyväksi. Torpat, nuo köyhät, rappeutuneet muuttaisi hän
kerran kukoistaviksi. Hän tunsi ja tiesi, mitä kukin hyvinvoinnikseen
tarvitsi, ja siitä pitäisi hän huolta. Eläimet saisivat kaikki hellintä
hoitoa. Palvelijat olisivat kuin lapset talossa. Hän saisi valtaa
ja varoja, ja ne hän käyttäisi lähimmäistensä hyväksi. Se oli se
tulevaisuustuuma, joka kauniina väikkyi Jalon mielessä.

Tämä uusi elämäntehtävä antoi Jalolle ennen aavistamatonta tyydytystä.
Mutta hän ei suinkaan ollut ainoa, joka siitä iloitsi. Vanha Leena oli
Jaloakin onnellisempi, sillä hän näki nyt uuden ajan sarastavan, näki
hedelmiä uskollisesta, uupumattomasta työstään.

Leena oli ennen muinoin ollut palveluksessa Jalon äidin kodissa.
Hän oli talon ainoata tytärtä vaalinut tämän syntymästä asti ja oli
palveluspaikassaan pysynyt silloinkin, kun perheenisän kuoltua ei enää
ollut varoja palvelijoiden palkkaamiseen. Leena oli silloin jakanut
äidin ja tyttären huolet toimeentulosta. Hän oli kutonut kangasta,
käynyt taloissa vaatteiden pesussa ja koettanut ansaita vaikka miten.

Mutta vaikeaksi kävi kuitenkin ajan pitkään puutetta torjua, etenkin
kun vanha rouva sairastui ja tauti kääntyi pitkälliseksi. Silloin
-- toimeentulon ollessa ahtaimmillaan -- tuli kosija taloon. Hän
oli varakas liikemies. Rahapohataksi sanoivat hänen olevan luodun,
vaikka köyhänä oli syntynyt. Hänen käytännöllinen älynsä oli häntä
eteenpäin auttanut. Hän oli pian saavuttanut melkoisen varallisuuden ja
varallisuuden muassa yhteiskunnallisen arvon ja ihmisten kunnioituksen.
Ettei hänellä ollut paljon ulkonaista sivistystä, vielä vähemmin sitä,
mitä sydämen sivistykseksi sanotaan, se hänelle kernaasti annettiin
anteeksi. Olihan hän köyhä poika omin neuvoin eteenpäin päässyt, ei
häneltä paljon voinut vaatia.

Leena ei koskaan kuullut, mitä äiti ja tytär kosijasta puhuivat.
Mutta sanomattakin ymmärsi hän asian laidan. Häntä harmitti, kun
kihlauksen tapahduttua morsiamen kotipitäjässä paljon puhuttiin siitä
erinomaisesta onnesta, joka tuli tytön osaksi, kun hän köyhyydestä ja
puutteesta pääsi varallisuuteen. Leena toki ymmärsi asian paremmin.
Hän tiesi, miten kalpea ja iloton morsian oli kihlausaikana, ja
pani merkille, ettei hän itse koskaan puhunut onnensa suuruudesta.
Ainoastaan silloin hän hymyili, kun hän puhui siitä, miten hänen
sairastava vanha äitinsä pääsisi paremmille paloille.

Häiden jälkeen seurasi Leena nuorta paria heidän uuteen kotiinsa.
Siellä jatkoi hän uusissa oloissa entistä uskollista palvelustaan. Hän
oli ainoa, joka ymmärsi, mitä nuori rouva kärsi. Hän näki sen kaikesta
ja koetti rakkauden hienotunteisuudella kuormaa keventää. Etenkin
aikoina ennen Jalon syntymää tunsi nuori rouva, miten uskollinen,
osaaottava ystävä Leena oli. Hänelle hän taisi ajatuksensa ja huolensa
uskoa. Kangaskamarissa Leenan luona hän purki sydämensä. Siellä pääsi
valloilleen se suru ja tuska, jota hän muuten aina hillitsi. Siellä
puhui hän myöskin lapsesta, jota hän aina ajatteli ja josta ei kukaan
muu välittänyt, kuin hän ja Leena.

Hän oli varma siitä, että se oli oleva poika. Hän oli hänet jo
unessa kerran nähnyt. Nimikin oli hänellä valmiina, ja siihen nimeen
sisältyivät kaikki äidin sydämen toiveet. Se nimi oli "Jalo".

Leena tunsi saaneensa pojan kasvatuksen huolekseen jo ennen tämän
syntymää. Vanha iso-äiti oli juuri ennättänyt kuolla, ja Jalon ollessa
muutaman viikon vanha seurasi tytär äitiään. Pienenä ja avuttomana
makasi Jalo kätkyessä tietämättä mitään siitä, mitä kuoleman kolkko
käsi häneltä riisti. Hänen ei elämänsä ensi vuosina tarvinnut siitä
mitenkään kärsiä. Äidin hellyyttä sai hän Leenalta, vaalintaa ja
huolenpitoa yhtä uskollista kuin konsanaan omalta äidiltä. Mutta heti
kun poika vähän kasvoi, rupesi Leena hänelle kertomaan äidistä. Äiti
oli enkelinä taivaassa, tiesi Jalo jo neljän vanhana, ja tultuaan
neljäntoista vanhaksi oli hänellä täysin selvä kuva äitivainajasta.
Tuohon kuvaan liittyi Jalon mielessä kaikki, mikä oli hyvää, mikä
jaloa, mikä kaunista ja ylevää. Miksi oli äiti poissa, tuo hieno,
hellätunteinen äiti, joka häntä olisi ymmärtänyt. Isä oli toisenmoinen,
sen hän tunsi, vaikka aina koetti sitä ajatusta karttaa. Äiti olisi
paremmin ymmärtänyt, olisi ohjannut ja neuvonut. -- Mutta hän oli
poissa ja Jalon täytyi kulkea yksin.

Kun vanha Leena näki Jalon hellätunteisesta lapsesta vähitellen
kehittyvän pojaksi, joka nuoruuden hehkulla pani kaikki voimansa hyvän
palvelukseen, tunsi hän saaneensa palkan työstään. Hänen tehtävänsä oli
täytetty, voitto saavutettu. Ainoastaan yksi velvollisuus oli hänellä
vielä ja sen suorittamiseen oli aika nyt otollinen.

Leenalla oli huostassaan päiväkirja, jonka Jalon äiti oli hänelle
uskonut ja joka pojan piti saada. Mitä vielä äidin kuvasta puuttui, sen
löytäisi poika tästä. Se täydentäisi ja päättäisi työn, jonka vanha
Leena oli suorittanut. Se viittaisi Jalolle tietä sillä elämän uralla,
jolla hän äsken oli ensimmäiset askeleensa astunut.

Jalon täyttäessä viisitoista vuotta sai hän äitinsä päiväkirjan.
Hän meni ullakkohuoneeseensa, sulki oven ja rupesi lukemaan. Kauan
kesti, ennenkuin hän näyttäytyi kenellekään. Vanha Leena oli aivan
jännityksessä. Mitähän poika ajatteli ja tunsi? Olisipa Leenan tehnyt
mieli kurkistaa oven raosta, mutta ei uskaltanut.

Kun ullakolta viimein kuului askeleita, kiiruhti hän tulijaa vastaan ja
loi pikaisen, tutkivan silmäyksen poikaan. "Hyvä on, hyvä on", mutisi
hän itsekseen. "Jalo sydän on äidin perintöä, tarmo isän. Mutta nyt se
kaikki pannaan hyvän palvelukseen, kaikki pannaan." Hän huokasi syvään
ja laski kätensä ristiin. Hänen elämäntyönsä oli päättynyt, päättynyt
voittoon, sen hän tunsi.

Äidin päiväkirja seurasi tästä pitäen Jaloa aina. Taskussaan kuljetti
hän sitä työpaikoille, ja kun illoin palasi kotiin, ei hän väsymyksestä
huolimatta malttanut levolle mennä. Ullakkohuoneessaan hän istui
ikkunan ääressä lukien päiväkirjaa. Hän tahtoi oppia tuntemaan kaikki
äidin ajatukset. Hän tahtoi askel askeleelta kulkea sitä tietä, jota
äiti olisi suonut hänen kulkevan. Hän ei tyytynyt, ei saanut rauhaa,
ennenkuin äiti oli hänelle tutumpi kuin yksikään elävä olento,
ennenkuin hän tiesi joka sanasta, joka työstä, mitä äiti siitä olisi
arvellut. "Pojallani pitää olla naisen lämmin herkkä sydän, mutta
miehen luja, murtumaton mieli. Minä sorruin elämän epäsointuihin,
sinun, poikani, pitää ne voittaa." -- Nämä tämmöiset sanat kannustivat
viisitoistavuotiaan mieltä. Ne antoivat hänelle elämäntehtävän, josta
hän uneksi, kun kokosi heiniä niityltä tai kun pellolla leikkasi ruista
torpparien kanssa. Kuva siitä kangastui hänen mielessään, kun hän
valvoi yksinäisinä öinä ullakkokamarissa. Sitä mietti hän sivellessään
Pollen silkinpehmeätä turpaa.

       *       *       *       *       *

Kun Jalo syksyllä läksi kouluun, ei hän aavistanut, ettei hän palaisi
kotiin ennenkuin seuraavana keväänä. Mutta niin kävi kuitenkin. Hänet
kutsuttiin erään toverin luo joulua viettämään ja patruuna puolsi
matkaa. Ennen ei Jalo koskaan ollut kotiaan kaivannut, mutta nyt tunsi
hän saaneensa entistä enemmän, mikä mieltä sinne kiinnitti. Aivan
sydän rupesi sykkimään, kun hän seuraavana keväänä vihdoin seisoi
kotipihan portilla. Muutamin harppauksin kiiruhti hän portaita ylös.
Ovella seisoi Leena. Hän sai reippaan, nuorekkaan syleilyn ja sitten
kysymyksiä voinnistaan.

"Patruuna odottaa", kuiskasi Leena.

"Hyvä, hyvä." Jalo ripusti lakkinsa eteisen naulaan ja astui
ruokasaliin.

"Kas vaan, no terve! Paina puuta, poika! Annetaan täällä kahviakin."

He asettuivat kumpikin kahvipöydän ääreen. Puhelu alkoi tavalliseen
kaavamaiseen tyyliin. Kun Jalo oli tehnyt selkoa voinnistaan
ja todistuksesta, raha-asioista ynnä muusta semmoisesta, nousi
patruuna, sanoi olevan kiirettä ja läksi. Silmänräpäyksessä hypähti
Jalokin pystyyn. Nyt se alkoi vapaus. Nyt oli hän päässyt kaikista
virallisuuksista ja sai mennä minne sydän käski.

Hän oli juuri ryntäämässä keittiön ovesta ulos, kun törmäsi vasten
Leenaa, joka aivan oli kumoon keikahtaa.

"No, hyvänen aika, lapsikulta, minne nyt niin kiire?"

"Talliin tietysti."

"Voi hyvä ihminen, ei nyt sinne sopisi."

"Miks'ei."

"No, no, jahka minä selitän, kun hengästyin niin tuosta säikäyksestä."

"Tule istumaan." Jalo vetäisi hänet viereensä kyökin penkille. "Voi
minua, kuinka olin ajattelematon! Mutta katso, Leena, on niin hauskaa
olla kotona taas." Hän katsoi ympärilleen. Keittiössä ei ollut ketään.
He olivat kahden. "Tietäisit miten olen teitä kaivannut ja miten nyt
tahdon tehdä työtä, auttaa ja palvella teitä kaikkia." Hänen silmänsä
loistivat. Se kangasti niin kauniina, tuo tulevaisuuden toivo. Se
oli syventynyt ja kirkastunut hänen sielussaan tänä eronaikana, ja
koko nuoruutensa hehkulla hän oli nyt aikeissa alkaa valmistumistaan
tulevaisuutensa työhön. --

Leena pyyhki silmiään esiliinan nurkkaan. "Niin, kyllä se on siunattu
asia. Kyllä meitä täällä on monta, jotka sitä apua tarvitsemme."

"Niin, ja nyt minä menen." Hän nousi.

"Ei, ei."

"No, mitä nyt, Leena?"

"Emme me kaikki kuitenkaan sitä palvelusta enää tarvitse, se meidän",
-- hän änkytti -- "se vanha Polle."

"Mitä?"

"On myyty."

Jalo seisoi kuin salaman satuttamana.

"Myyty, ja kenelle?"

"Naapuripitäjän kievarille."

Jalo ei siihen sanonut sanaakaan, kääntyi poispäin, meni ylös ullakolle
ja sulkeutui huoneeseensa. Siellä riehui hän kauan kuin häkkiinsä
teljetty haavoittunut metsäneläin. Polle, vanha uskollinen Polle
oli myyty, ainoa hevonen koko kartanossa, joka oli äidin ajoilta,
kotikasvatti, ainoastaan pari kuukautta vanhempi kuin Jalo itse. Sen
oli nyt väsymyksen ja vanhuuden tullessa täytynyt jättää kotinsa ja
alkaa kyytihevosen raskas ammatti. Se oli myyty, tunnottomasti myyty.
Viha vai tuskako oli voittava tunne? Jalo ei sitä tiennyt. Hän polki
jalkaa, pui nyrkkiä, mutta seuraavana hetkenä hän väänsi, käsiään ja
vaikeroi kuin lapsi.

Illemmalla hän pisti oven lukkoon, paneutui maata ja huusi
palvelijalle, ettei hän tule syömään. Sitten hän makasi silmät
selällään miettien. Verrattain helppona hän piti hankkia tietoja
Pollesta, mutta mitä niistä tiedoista, ell'ei hän saisi sitä itselleen
ostetuksi. Hän laati suunnitelman toisensa jälkeen ja hylkäsi ne
taas. Vihdoin hän keksi kuitenkin keinon, joka sai hänet aivan
haltioihinsa ilosta. Vahvamäen torppari, kelvollisin kaikista Kalliolan
alustalaisista, oli sanonut pian ostavansa uuden hevosen. Hänen luonaan
kyllä Polle vielä kestäisi, kunnes Jalo tulisi täysi-ikäiseksi ja itse
voisi siitä huolta pitää. Jos nyt Jalo vaan saisi rahaa lainatuksi
eräältä toverilta, joka oli varakas ja jonka isä varmaan voisi antaa
Jalolle viiden vuoden lainan, silloin kaikki selviäisi.

Ensi kerran eläessään tunsi Jalo rajatonta iloa siitä, että oli rikas
perillinen, joka muutaman vuoden kuluttua olisi oma herransa. Kaikki
oli nyt käypä hyvin. Kaikki oli tuleva selville.

Tuskin olivat päivän ensi säteet pujahtaneet ullakkokamariin, ennenkuin
Jalo hypähti pystyyn. Hän pukeutui kiireesti ja rupesi kirjoittamaan.
Kaikki oli valmista, kun aamiaiskello soi. Tyynellä mielellä tervehti
hän isäänsä. Kirjeet, jotka hankkisivat Pollen takaisin, rapisivat
taskussa. Miksi hän enää vihastuisi?

Kun aamiainen oli syöty, sanoi Jalo lähtevänsä pitemmälle
kävelymatkalle kenties koko päiväksi. Hän kävi ensin viemässä kirjeet
postiin. Sitten suuntasi hän tiensä Vahvamäen torppaan.

Sielläkös syntyi ilo. Vaimo pyyhkäisi penkin päätä esiliinalla ja käski
istumaan. Lapset livistivät isälle kertomaan, kuka oli tullut. Isän
piti pian tulla tervehtimään. Ja torppari tuli, hymyili, pisti kättä ja
hymyili taas. Olipa hauska nähdä nuorta herraa.

Yhdessä sitten puheltiin kaikenmoisista yksityisistä ja yleisistä
asioista. Senjälkeen vasta kävi Jalo esittämään pyyntöään. Se kävi
myötäisesti kuin mäenlasku. Torppaan oli hankittava uusi hevonen, Jalo
maksaisi ainakin suurimman osan sen hinnasta ja Polle saisi hyvää
huolenpitoa vanhoilla päivillään.

Rahat nyt ainoastaan puuttuivat ja nekin tulivat, nimittäin lupauksen
muodossa.

Tämän jälkeen kävi Jalo joka päivä Vahvamäellä. Siitä ohi tuotiin aina
patruunan posti, ja Jalo tahtoi itse olla täällä vastaanottamassa ensi
sanomaa Pollesta.

Toista viikkoa sai hän turhaan odottaa. Sitten tuli kirje. Jalo avasi
sen maantiellä ja istuutui kivelle tiepuoleen. Kirje oli viipynyt,
sillä Polle oli jo myyty. Se oli vanha ja väsynyt eikä kelvannut
kyytihevoseksi. Eräs hevoskauppias oli sen markkinoilla vienyt.
Kievarin isäntä oli nyt häneltä tiedustellut, mutta ei muistanut mies
enää, kenelle möi.

Jalo jäi kivelle hievahtamatta istumaan. Ei hän itkenyt, ei riehunut.
Hän istui siinä iskusta tunnottomaksi lamautuneena. Kuva markkinoista
syntyi hänen mielessään. Siellä räyhättiin, kiroiltiin, revittiin
hevosia suupielistä ja piestiin. Siellä oli Polle.

Hän tunsi olevansa voimaton auttamaan, ja se tunne oli katkerata
katkerampi.

Tämä turha ponnistus Pollen puolesta oli hänen ensimmäinen suuri
tappionsa. Oliko se toivottoman taistelun enne? Oliko tämä polttava
tuskan tunne hänet vastakin valtaava, kun elämän epäkohdat häneltä
jäisivät korjaamatta, sen kärsimykset lieventämättä, sen epäsoinnut
sovittamatta?

Hän aikoi nousta, mutta ei voinut. Mielenliikutus kangerteli joka
jäsenessä. Se painoi kuin puutunutta paikalle.

"Nyt tuli huonot sanomat", virkkoi torpan emäntä ikkunasta katsoen.
"Kas vaan, miten se nuori herra on masennuksissa."

Isäntä nousi hänkin katsomaan.

"Totta tosiaan. Ihan käy sääliksi."

Hän katsoi tuumailevana tielle päin. Mutta hetken kuluttua hän lisäsi:
"Mutta sen sanon, ei siitä miehestä ainakaan kasva toisen sortajaa.
Hyvin sanoin se kerran hallitsee ja oikeuden puolta pitää."

"Johan sen tästä Pollenkin asiasta näkee", arveli emäntä. Ja isäntä
meni ulos kuulostamaan, mitä sanomia posti oli tuonut.

Kun hän astui tien poikki, oli Jalo jo pystyyn noussut. Kirje oli
hänellä kädessä, toisen painoi hän poveaan vasten.

Isäntä säpsähti katsoessaan häneen. Hänen katseensa oli niin outo.
Siinä oli jotain uutta, ennen tuntematonta. Liekö ollut sitä, jota
äiti kerran lapselleen rukoili, naisen sydämen herkkää hellyyttä
yhdistettynä miehen lujaan murtumattomaan voimaan, joka ei vastuksissa
väisty, ei kärsimyksissä kukistu?



VELJESI TÄHDEN.


Helena oli köyhä vaatimaton ompelijatar, joka kävi kodista toiseen
työssä. Paljon hän sai kiertokulkunsa varrella nähdä, sai oppia
tuntemaan oloja ja ihmisiä monelta eri kannalta. Toisissa paikoin
hän viihtyi hyvin, oli vapaa ja onnellinen kuin omassa olossaan,
eikä muistanut kodittomuuden katkeruutta, toisissa hän taasen sai
tuntea tuota katkeruutta vielä höystettynä ihmisten ylenkatseella ja
säälimättömyydellä.

Mutta oli niitäkin paikkoja, joissa koeteltiin käydä kultaista
keskitietä, joissa juopa köyhän ompelijattaren ja perheen jäsenten
välillä tuntui koko laajuudessaan, mutta jossa jonkinmoisella
keinotekoisella ystävällisyydellä koetettiin sitä peitellä. Tällaisissa
paikoissa oli Helenan melkein vaikein olla. Hän tunsi olevansa vaivaksi
ja tiellä, eikä kuitenkaan voinut väistyä. Hän tunsi, että käsi, joka
hänelle täällä ojentautui, ei tarjonnut ystävän lämpimää, uskollista
tukea, vaan ojentui ylhäisiltä portailta alempana oleville, niin että
sormenpäät töintuskin sipaisivat ylöspäin kurottautuvaa kättä.

Kirjava oli Helenan kokemusten sarja, eikä suinkaan aina valoisinta
laatua. Mutta se laajensi hänen näköpiiriään, lisäsi elämän kokemusta
ja antoi hänelle synnynnäisen hienouden lisäksi käytöstavan ja
ominaisuuksia, jotka vaikuttivat sen, että moni pääkaupungin rouva
ennen muita tahtoi juuri häntä kotiinsa työhön.

Tohtori Hjälm'in perheessä oli Helena ennen ollut työssä ainoastaan
kerran. Silloin olivat muut perheenjäsenet olleet maalla; rouva yksin
oli tullut kotia järjestämään. Silloin oli siellä ollut hiljaista
ja hyvä olla. Rouva oli ollut ystävällinen, ja Helena oli viihtynyt
hyvin. Mutta toisenlaiselta tuntui nyt, kun hän toistamiseen oli sinne
kutsuttu työhön. Siellä oli nyt väkeä paljon, sekä perheenjäseniä että
vieraita, ja Helena tunsi vaistomaisesti tällä kertaa olevansa tiellä.
Äsken oli sitä paitsi rouvalle tullut joukko aamupäivävieraita. Ovet
salin ja ruokasalin välillä, jossa Helena istui, suljettiin, ja vieraat
pitivät lystiä Helenan koettaessa kiinnittää huomiotaan työhön, jolla
oli kiire.

Salissa olijat nauroivat ja ilakoivat. Rouva oli ottanut esille vanhaa,
hienoa viiniä, jota piti "maistella", ja lasien kilistys sekoittui
iloremakkaan ja nauruun. Se vihloi Helenan korvia. Miten saattoikaan
ilo tehdä niin vastenmielisen vaikutuksen? Sehän oli ihmisten ystävä
niinkuin lämmin, kirkas päivänpaiste. Miksi se nyt loukkasi! miksi
tuntui niin huolettoman vallattomalta, niin välinpitämättömältä? Miksi
nuo ilonpurkaukset aivan kuin ilkkuivat kaikkia elämän kärsimyksiä?

Helena ajatteli, että jos hän äkkiä olisi saliin astunut ja
siellä alkanut puhua elämän vakavuudesta, sen vaaroista ja
vastuunalaisuudesta, olisi jok'ainoa joukosta huutanut: "Mitä siitä!
Pois se! Olenko minä veljeni vartija?"

Tämä kaikki liikkui Helenan mielessä, ei tosin selvänä ajatuksena, vaan
epämääräisenä, tunnelmantapaisena aavistuksena. Siksi koski ilo hänen
korviinsa, siksi se sydäntä särki ja repi auki jo arpeutumassa olevia
haavoja.

Helena oli niin ajatuksiinsa vaipunut, ettei huomannut, kun iloinen
puhelu salissa vaikeni ja vieraat vetäytyivät eteiseen poistuakseen.
Vasta kun tohtorinna työnsi auki vierashuoneen ovet ja astui
ruokasaliin käsivarrellaan tarjotin, jonka laski ruokasalin pöydälle,
silloin huomasi hän hiljaisuuden taas vallitsevan.

"Täällä oli iloisia vieraita", huomautti rouva nauraen, "eikö ollut,
Helena?"

"Oli kyllä. Mutta tohtorinna, mitä nyt teen tälle?" Hän näytti hametta,
jota oli purkanut. "Kas vaan, sepä hyvä, että Helena purki tämän, niin
ettei työ loppunut kesken. Minulta meni aika vieraiden kanssa niin,
ett'en huomannutkaan." Taas nauroi tohtorinna iloisesti. Sitten hän
läheni ruokapöytää, pani appelsiinin lasilautaselle, kaasi viiniä
lasiin ja tarjosi.

"Nyt pitää Helenankin maistella herkkujamme. Ei tämmöistä viiniä usein
tarjota."

"Kiitoksia!" Helena otti appelsiinin. "Tämä riittää. En minä enempää
tahdo."

"Hyvänen aika, viiniä! Ei suinkaan Helena ole niitä raittiuden hulluja."

"Kyllä minä olen juuri sitä joukkoa. Minä en koskaan maista väkijuomia."

"Ja viini kun on niin vahvistavaa! Kylläpä se on hulluutta."

"En usko sen hyvinkään vahvistavan, mutta missään tapauksessa en ota.
Rouva hyvä, ette saa panna pahaksi."

"Kyllä panen. Ja panisin vielä enemmänkin, ell'en eläisi toivossa, että
saan Helenan pian toisin ajattelemaan." Rouva oli puoleksi vallattoman,
puoleksi suuttuneen näköinen.

"Kas, nyt otan appelsiinin." Hän otti yhden tarjottimelta. "Ja nyt
syön sen samalla kuin Helena omansa. Sillä aikaa saa Helena kertoa
minulle kaikki syynsä tuohon yksipuolisuuteen. Sitten minä vuorostani
kumoan ne, ja minä olen jo edeltäkäsin varma voitostani." Rouva nauroi
iloisesti kiskoessaan irti palasen toisensa jälkeen appelsiinin
kellertävästä kuoresta.

Helenan kasvoille kohosi puna, kohosi ja katosi silmänräpäyksessä. Hän
näytti säpsähtävän ehdotusta, vavahtavan kuin se, joka tuntee kovan
kouran äkkiä koskettavan vielä verillä olevia haavoja. Hän katsoi
hetken tohtorinnaan, sitten työhönsä, sitten taas tohtorinnaan. Ne
olivat niin iloisen ja ystävällisen näköiset nuo kasvot hänen edessään.
Hän tiesi että lämmin ja osaaottava sydän sykki nuoren rouvan povessa.
Miksi ei hänelle voisi kertoa? -- -- Ja joka tapauksessa, olipa kuulija
kuka tai millainen tahansa, tuli hänen kertoa kertomuksensa sellaisena
kuin se oli. Se oli hänen velvollisuutensa ja sen tunnossa hän alkoi:

"Te tiedätte, hyvä tohtorinna, että isäni oli lukkarina maalla. Hän
oli oikein vanhanajan lukkareja: oppimaton, mutta virassaan harras ja
uskollinen, laulajana mainittu monessa suhteessa muita etevämpänä. Hän
kuoli äkkiä vilustumisen johdosta. Minä olin silloin seitsenvuotias,
nuorempi veljeni Kaarlo ainoastaan muutaman kuukauden vanha. Me elimme
tämän jälkeen mitä ahtaimmissa oloissa. Äiti oli heikko terveydeltään
ja suru vielä vähensi hänen voimiaan. Ainoastaan huoli pikku Kaarlon
kasvatuksesta ylläpiti häntä. --

"Kaarlo oli herttainen lapsi ja osoitti jo pienenä erinomaista
lahjakkuutta. Kaikki sanoivat hänestä tulevan jotakin mainiota. Olin
käynyt kaksi vuotta kansakoulua, kun äiti kerran ystävällisesti taputti
minua olalle sanoen minua ymmärtäväiseksi, kiltiksi tytökseen, josta
hänellä aina oli iloa ja apua. Minä muistan sen päivän vielä kuin
eilisen, se oli minusta niin hauskaa, mutta samalla niin kummallisen
juhlallista, melkein peloittavaa. Sitten rupesi äiti selittämään, miten
meidän nyt jo oli alkaminen säästää, jotta Kaarlo kerran saisi varoja
koulunkäyntiinsä. Äiti kysyi, enkö minäkin sen syyn tähden tahtonut
keskeyttää koulunkäyntiäni ja auttaa häntä kotona. Sydäntäni vähän
kirveli, mutta minä en voinut, en tahtonut ajatella itseäni! Myöhemmin
pääsin ompelijattaren oppiin ja sitten aloin itse ansaita.

"Kaarlo kasvoi, pääsi kouluun ja edistyi siellä nopeaan. Hän oli
meidän ilomme ja ylpeytemme. Läksynsä oppi hän tavallisesti yks kaks,
oli sitten ulkona toveriensa luona, mutta palasi illemmalla kotiin
ollakseen vähän äidin ja minun seurassani. Hänen lempipaikkansa oli
matala, pieni kiikkutuoli meidän vierashuoneessamme. Sinne istuutui hän
usein ja lauloi, lauloi niin että katto oli kohota, ja äiti ja minä
kokonaan unohdimme köyhyytemme, unohdimme puutteet ja kärsimykset,
jotka mieltä usein painoivat. Monesti silloin itkimme, mutta ilon
kyyneleitä, sillä maailma oli meistä suuri, ihana ja iloa täynnä.
Semmoisena Kaarlo siitä lauloi, ja se laulu täytti mielemme ilolla,
mutta kaipuulla myöskin. Mutta olihan se kaipuu turha, sillä meillä oli
onnea tarpeeksi, kun Kaarlo oli luonamme. --

"Hän oli aina hyvä meille. Ainoastaan joskus, kun tunsi köyhyyden
painostavan, kävi hän kärttyisäksi ja vaateliaaksi. Hän olisi
tahtonut saada oman soittokoneen, mutta vaikka kuinka säästimme, emme
voineet sitä hänelle hankkia. Ainoa lohdutuksemme oli se, että Kaarlo
kerran itse semmoisen ostaa. Ja siitä hän puhuikin usein iloisempana
ollessaan. Saatuaan oman kodin ja oman soittokoneen aikoi hän sitten
meistäkin huolta pitää. Se oli hänen tulevaisuudenunelmansa. Mutta sen
toteuttamisesta ei mitään tullut.

"Kaikki tosin kävi hyvin kahtena ensimmäisenä vuonna Kaarlon ollessa
yliopistossa. Mutta sitten tuli takatalvi, joka tappoi toiveemme.
Kaarlo joutui huonoon seuraan. Eräänä tavattoman kylmänä talviyönä
rentusteli hän kaduilla muutaman toverin kanssa. Hän oli kadottanut
sekä päällystakkinsa että lakin, kulki laulaa hoilottaen katuja pitkin
ja oli vähällä joutua poliisinkin käsiin. Toveriensa avulla hän
kuitenkin pääsi pakoon, mutta kylmettyneenä yöllisestä retkestä hän sai
keuhkokuumeen, sairastui ja kuoli. Se isku vei äidinkin hautaan.

"Minä jäin yksin. -- -- -- Olen siitä asti kulkenut kodista kotiin
työssä. -- -- -- Ettekö nyt ymmärrä, hyvä tohtorinna, miksi en voi
maistaa väkijuomia. Enhän voi leikitellä aseella, joka surmasi ainoan
veljeni." --

Helena vaikeni hetkeksi. Ilme hänen kasvoillaan osoitti paremmin kuin
sanat, miten paljon hän oli kärsinyt.

Tohtorinna ei saanut sanaakaan sanotuksi. Hän tunsi häpeän sekaista
mielipahaa koko keskustelusta. Olihan se hänen ajattelemattoman
kehoituksensa aikaansaama. Mutta miten saattoi hän arvata, että syyt
Helenan raittiuslupaukseen olivat niin arkaluontoista laatua. Hän olisi
mielellään peruuttanut koko kehoituksensa, mutta nyt se oli myöhäistä.

Ennenkuin tohtorinna ennätti jatkaa, nousi Helena, laski kiittäen
appelsiinilautasen pöydälle ja aikoi tarttua työhönsä. Mutta ne
muistot, joita hän kertoessaan uudelleen oli eloon elvyttänyt, olivat
siksi hänen mielensä vallanneet, ettei hän vielä voinut niistä
irtaantua. Työ painui hänen helmaansa ja katse luotuna nuoreen rouvaan
hän jatkoi arastellen, melkein kuiskaamalla: "Minä tulin sen asian
ymmärtämään, kun isku sattui oikein lähelle, mutta jäljestäpäin olen
hävennyt itseäni. Miksi en sitä ennen käsittänyt? Miksi en nähnyt
velvollisuuttani vähemmällä? -- Olemmehan veljiä ja sisaria kaikki."

Tohtorinna laski hermostuneena pois tarjotinliinan, johon oli tarttunut
sitä kokoon kääriäkseen. Hän ei tiennyt mitä tehdä, minne katsoa,
niin häntä vaivasi ajatus, että hän epähienolla tavalla oli tullut
koskettaneeksi kirvelevän kipeään sydänhaavaan.

Hän näki, miten Helena taisteli voittaakseen liikutuksensa ja miten
tuskallinen tuo taistelu oli. Helena oli aivan kalvennut, huulet olivat
kokoon puristautuneet ja silmäluomet punoittivat.

Tohtorinna nousi äkkiä, hän tahtoi ainakin valmistaa Helenalle
helpotusta jättämällä hänet yksin. Salin läpi hän kiiruhti omaan
pikku sopukkaansa, pieneen nurkkahuoneeseen, joka oli sinivalkealla
sisustettu ja jonka parvekkeelta oli kaunis näköala vilkasliikkeiselle
esplanaadille. Täällä heittäytyi hän nojatuoliin, kätki kasvot käsiinsä
ja vaipui ajatuksiin.

Helenan sanat soivat yhä hänen korvissaan. "Minä ymmärsin sen, kun
isku koski läheltä --, mutta olen hävennyt itseäni -- miksi en ennen
ymmärtänyt -- olemmehan veljiä ja sisaria kaikki."

Oliko hän sitten velvollisuutensa käsittänyt, hän, nuori tohtorin
rouva, joka oli saanut oppia ja sivistystä? Oliko hän tuntenut
lähimmäisensä surut omiksensa? Oliko hän tuntenut veljekseen ja
sisarekseen jok'ainoan, jonka tiellään tapasi?

Hänen mieleensä johtuivat tuhannet pikku seikat.

Eilen aamulla hän oli aika pakkasessa kohdannut kadulla pienen
poikasen, arviolta noin viisivuotiaan. Poika oli päällystakitta,
repaleinen pieni lakki päässä. Lapasia hänellä ei ollut ja vaivoin
piteli hän kohmettuneissa käsissään lastuja, joita arvattavasti kotiin
kantoi. Mitä olisi tohtorinna tehnyt, jos hän tuon pienokaisen olisi
veljekseen tuntenut? Eikö hän olisi syliinsä nostanut, olisi hieronut
lämpimäksi kohmettuneet kätöset, suojannut omilla vaatteillansa,
lämmitellyt omalla hengityksellänsä. Mutta hän meni ohi -- kiireisesti
kuin unohtaakseen näkemänsä.

Illalla hän oli ollut helppotajuisessa konsertissa. Siellä oli valoa,
oli lämpöä, hienoja pukuja ja taidenautintoa. Siellä puheltiin ja
naurettiin, syötiin ja juotiin. Hänen mieleensä oli silloin hetkeksi
muistunut tuo vilusta värisevä lapsi. Hän katseli loistoa ympärillään
ja ajatteli, että ihmisten osa elämässä on hyvin erilainen. Sitten hän
kuunteli taas soittoa. --

Mutta illalla palasi tuo ajatus uudelleen hänen vertaillessaan elämän
päivänpaisteista puolta sen yöpuoleen. Hän näki silloin konsertista
palatessaan nuoren humaltuneen naisen, joka oli langennut kadulle,
kasvot erään sisäänkäytävän kivisiä portaita vastaan. Häntä puistatti
tuo näky. Hän painautui lähemmä miestään, jonka kanssa kävivät käsi
kädessä, ja he kiiruhtivat ohi.

Mutta kuva jäi hänen mieleensä.

"Veljiä, sisaria" kaikui hänen korvissaan ja hän vavahti, väistyi kuin
aavetta, kummitusta. "Veljiä ja sisaria", niin se sittenkin oli. Ehkä
olisikin elämä toisenmoista, ehkä onnellisempaa, ehkä parempaa, jos se
tietoisuus olisi selvänä kaikilla.

Hän tuli ajatelleeksi, miten olisi ollut, jos tuo onneton olisi ollut
hänen sisarensa. Miten hellävaroen hän olisi hänet nostanut, olisi
kiertänyt omaan turkkiinsa, olisi peittänyt ja suojannut ihmisten
ylenkatseellisilta silmäyksiltä. Sitten hän olisi hänet kotiinsa
vienyt, olisi hoitanut ja hoivaillut, rakkauden siteillä kiinnittänyt
itseensä ja käsikädessä kuljettanut eteenpäin paremmalla tiellä.
Miksi oli hän nyt tehnyt toisin? Oliko hän kulkenut ohi kylmänä,
välinpitämättömänä kuin pappi ja leviitta? Oliko hän oman itsensä
tähden unohtanut lähimmäisensä?

Vanha vaimo, joka lauantaisin pesi rakennuksen kiviportaita, mies, joka
vuosittain heille halkoja hakkasi, -- saivatko he muuta kuin maksunsa?
Saivatko koskaan ystävällistä sanaa, ystävän lämmintä osanottoa?

Hän nousi ja läheni parvekkeen ovea. Jalkainsa alla näki hän
ihmisjoukkojen myllertävän. Siellä istuivat ajurit, jotka sateessa
ja pakkasessa odottivat ansaitsemisen tilaisuutta, siellä kulki
raitiovaununkuljettaja kiiltävänappisessa puvussaan. Ihmisjoukot
sivuuttivat siellä toisiaan kiireisesti, levottomasti kuin aallot
elämän merellä. "Veljiä ja sisaria kaikki" kaikui taas hänen
korvissaan, ja hän alkoi aavistaa, että ihmiskunta olisi onnellisempi,
sen surut pienemmät, sen ilot suuremmat, jos kaikki tämän käsittäisivät.



KUN TALVINEN AURINKO LASKEE.


Talvipäivinä auringon paistaessa kirkkaimpanaan, kun hanget hohtavat
ja metsät huurteissa kimaltelevat, silloin hurmaa mielen luonnon
loistoisa kauneus. Korkeana kaartuu silloin taivaan sinertävä
kansi. Puhtoiset pilvenhattarat uivat untuvaisina sen laella. Koko
luomakunta, joka pitkinä talvipimeinä on uinunut valkean vaippansa
alla, on nyt uudelleen eloon noussut. Metsä on päältään puistellut
painostavan lumitaakan. Se on pukeutunut hienoiseen huurrehuntuun,
jonka verhoamana se ei enää näytä nukkuvalta. Ei, se on kauttaaltansa
eloa ja ihanuutta täynnä. Jok'ainoassa männyn neulasessa piilee maailma
kimmellystä ja kirkkautta. Sorjana seisoo solakka koivu säteillen
puvussaan puhtoisessa kuin morsian, onnen hymy huulillaan. Hankien
harjat hohtavat ja notkoissakin kimaltelee valkovaippa kuin jalokiviä
ja tähtösiä täynnä. Riemusäveltä soittaa koko luomakunta. Nuoruuden ja
onnen hurmaavaa laulua sen kannel kaikuu.

Mutta illoin, kun aurinko alkaa maillensa mennä ja sen viime säteet
hyvästiä heittäen maita ja metsiä hyväilevät, silloin hiipii kaiho
ihmisrintaan. Pian pakeni päivä Pohjolan mailta. Onnen hymyä kesti
hetkisen vain. Siitä kaihokin rintaan hiipi, sillä pysyväisyyteen
pyrkii ihmisen henki.

Vaan eipä kaihovinkaan katseemme pysäytä pian pois kiiruhtavaa
talviaurinkoa. Kohti määräänsä se kulkee yhä, paistamaan maille
vierahille, ihmisten toisten iloksi.

Mutta hetkisen vielä viipyvät sen viime säteet luonamme. Taivaan ranta
silloin rusoittaa, hanget hohtavat ja metsissä pujahtelevat valon
säteet oksalta toiselle. Milloin karkeloivat kilvan puiden juurella,
milloin kiiruhtavat tyveltä latvaan kirkastuttaen männyn kaarnaista
runkoa tahi hyväillen koivun valkovyöhyttä. Varjot piirtelevät
kuvioitansa yhä ahkerampaan, mutta valon säteistä nekin viehätystä
saavat. Koko luonto hymyää, ei enää ensi nuoruuden hurmaavaa onnen
hymyä, vaan kokeneen, kirkastuneen, rauhan saavuttaneen ihmissielun
sopusointuisaa, autuaallista hymyä. Sulautuu siitä kaihokin
ihmisrinnasta, sulautuu sopusointuisaksi säveleeksi, joka kaikuen yhä
voimakkaampana vaihtuu toivon riemulauluun, varmaan, voitokkaaseen,
kantaen ikävöivän ihmishengen sen kotimaata kohti, kohti pyhyyden ja
pysyväisyyden rauhaisaa rantaa.

Ja mailleen painuu yhä talvinen päivä, painuu painumistaan alle
rantojen rusottavain. Verraton on ihanuus, minkä se luo ympärilleen
luontoon, pyhä, sopusointuisa se tunnelma, jonka se tuottaa. Soisi
ihminen oman elonsakin semmoiseksi, soisi sen pyrintänä pyhyyden maahan
heittävän heijastuksen tänne.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Murusia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.