Title: Pannaan julistettu
Author: Stevenson, Robert Louis, 1850-1894
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Pannaan julistettu" ***


PANNAAN JULISTETTU

Kirj.

ROBERT LOUIS STEVENSON

Englanninkielestä ["The Beach of Falesá"] suomentanut Valfrid Hedman

Kariston 50 pennin romaaneja 86



Arvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1917.

O.-Y. Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.



SISÄLLYS.

   I. Polyneesialaiset häät.
  II. Panna.
 III. Lähetyssaarnaaja.
  IV. Paholaistehdas.
   V. Yö viidakossa.



I. Polyneesialaiset häät.


Näin tuon saaren ensi kertaa, kun ei enää ollut yö eikä vielä aamu.
Kuu oli laskemassa länteen, mutta kumotti yhä leveänä ja kirkkaana.
Idässä aivan päivänkoiton keskimailla säteili aamutähti timanttina
vaaleanpunaisissa puitteissa. Maatuuli puhalsi kasvoihimme, tuoden
väkevää villin limoonin ja vaniljan tuoksua, muita virtauksia
voimakkaampana; ja sen kylmä viima sai minut aivastelemaan.
Sivumennen sanoen olin elänyt vuosikausia matalalla saarella lähellä
päiväntasaajaa enimmäkseen yksinäni alkuasukasten parissa. Nyt odotti
minua uusi, kokemus: täkäläinen kielikin olisi minulle aivan outoa;
ja näiden metsien ja vuorten näkeminen sekä niiden harvinainen tuoksu
virkisti vertani.

Kapteeni sammutti kompassikaapin lampun.

-- Tuolla, -- sanoi hän, -- tuolla tupruaa savua, herra Wiltshire,
riutan aukeaman takaa. Se on Falesa, siellä on tuleva asemanne,
viimeinen kylä itäänpäin! Ketään ei asu tuulen puolella ... en tiedä
miksi. Ottakaa kaukoputkeni, niin voitte eroittaa asunnot.

Otin tähystimen, ja rannat hypähtivät lähemmäksi. Silloin näin
metsän tiheiköt ja rantaa vasten murtuvat hyrskyt, ja puiden välistä
pilkistivät huoneiden ruskeat katot ja mustat sisustat.

-- Osuuko silmäänne valkoinen täplä tuolla idän puolella? -- jatkoi
kapteeni. -- Se on teidän asuntonne. Korallista rakennettuna se kohoaa
korkealle, ja kuistilla mahtuisi kolme kävelemään rinnakkain; paras
kauppa-asematalo Etelämeren saarilla. Kun vanha Adams näki sen, puristi
hän kättäni. "Olen joutunut tänne mukaville oloille", hän sanoi.
"Niin olette", vastasin minä, "ja oli aikakin!" Johnny-parka! En
nähnyt häntä senjälkeen kuin yhden kerran, ja silloin hän oli
muuttanut säveltään ... ei voinut tulla toimeen alkuasukasten tai
valkoihoisten kanssa tai mitä lieneekään ollut; ja kun sitte taas
käväisimme siellä, oli hän kuollut ja kuopattu. Minä otin ja pistin
kepakon hänen haudalleen: "John Adams, kuoli kahdeksantoistasataa
kuusikymmentäkahdeksan. Mene sinä ja tee samaten." Kaipasin sitä
miestä. En minä koskaan mitään erityistä vikaa Johnnyssä nähnyt.

-- Mihin hän kuoli? -- kysyin.

-- Jonkinlaiseen tautiin, -- sanoi kapteeni. -- Näkyy kohdanneen häntä
äkkiä. Yöllä kuuluu nousseen vuoteeltaan, hörppi Kivunkuolettajaa ja
Kennedyn Keksintöä. Ei auttanut: sellaiseen setkeen ei Kennedykään
tepsinyt. Sitten oli hän yrittänyt avata katajaviina-laatikkoa. Ei
apua siitäkään: ei ollut kylliksi väkevää. Senjälkeen oli hän kaiketi
pistäytynyt ulos, juossut kuistille ja kupsahtanut käsipuun yli. Kun
hänet seuraavana päivänä löydettiin, oli hän pähkähullu ... hoki kaiken
aikaa, että joku oli kastellut hänen kopraansa. ["Kopraksi" nimitetään
kuivattua kookospähkinän sisustaa, jota tuodaan Etelämeren saarilta
yleisimpänä kauppatavarana. Suom.] John-rukka.

-- Pidettiinkö sitä saaren vikana? -- tiedustin minä.

-- No, kyllähän sitä saaren viaksi sanottiin tai vaivaantumisen
syyksi tai joksikin muuksi, -- vastasi hän. -- Minä en kuitenkaan ole
koskaan kuullut, että se olisi epäterveellinen paikka. Viimeiseltä
mieheltämme, Vigoursilta, ei siellä karvaakaan käpertynyt. Hän läksi
sieltä rantaman vuoksi ... sanoi pelkäävänsä Mustaa Jackia ja Casea ja
Viheltelijä-Jimmyä, joka siihen aikaan vielä oli elossa, mutta pian sen
jälkeen juovuspäissään hukkui. Vanha kapteeni Randall taasen on elellyt
täällä noin vuodesta 1840, sanokaamme 45. Enpä ole Billyssä juuri pahaa
huomannut, eikä hän ole paljoa muuttunutkaan. Näkyy voivan saavuttaa
ukko Metusalan iän. Ei, kyllä se kaiketi on terveellinen paikka.

-- Tuolla on vene tulossa, -- sanoin minä. -- Se on suoraan
edessämme väylällä; näkyy olevan kuudentoista jalan pituinen
valaanpyydystäjävene; kaksi valkoista miestä peräteljoilla.

-- Sama vene, joka upotti Viheltelijä-Jimmyn! -- huudahti kapteeni;
-- tähystäkäämme kaukoputkella. Niin, aivan oikein, siellä on Case
ja se neekeri. Heillä on hirtehisen huono maine, mutta tiedättehän,
millainen juorujen tyyssija tämä rantama on. Omasta puolestani uskon,
että Viheltelijä-Jimmy oli pahin kiusanhenki; mutta nyt hän on mennyt
ihanuuteen, näettekös. Mitä lyötte vetoa, että he eivät etsi viinaa?
Panen teille viisi kahta vastaan, että he ottavat kuusi laatikkoa.

Kun nämä kaksi kauppamiestä saapuivat laivaan, miellyin heti heihin tai
oikeammin molempain ulkonäköön ja toisen haasteluun. Kaipasin hirveästi
valkoisia tovereita, vietettyäni päiväntasaajalla neljä vuotta, joita
aina pidin vankeusvuosina: milloin julistettiin minua kohtaan _tabu_
["Tabu" on Etelämeren saarilla alkuaan uskonnollisesta kunnioituksesta
johtuva kielto lähestyä, koskea tai mainita jotakuta henkilöä tai
jotakin esinettä. Suom.] ja sain juosta neuvottelutuvalle, jotta panna
poistettaisiin; milloin ostin katajaviinaa, ratketen lystäilyyn, jota
sitte kaduin; istuskelin huoneessani iltaisin vain lampun seurassa tai
kävelin rannalla koettaen löytää hupsuudelleni sopivaa nimitystä moisen
siirtolaisuuteni vuoksi. Mitään muita valkoihoisia ei ollut saarellani,
ja kun purjehdin naapurisaarelle, tapasin siellä enimmäkseen kovin
karkeata seuraa. Näiden kahden astuminen laivaamme tuotti minulle siis
iloa.

Toinen kylläkin oli neekeri; mutta he olivat sievästi puetut
raitaisiin väljiin housuihin, ja Case olisi kelvannut esiintymään
suurkaupungissakin. Hän oli kellervä ja pienenläntä, kasvoja koristi
haukannenä, silmät olivat vaaleat ja parta saksilla tasattu. Kukaan
ei tiennyt hänen syntyperästään enempää kuin että hän kieleltään oli
englantilainen; ja selvästikin hän oli lähtöisin hyvästä kodista ja
saanut oivallisen kasvatuksen. Hän oli myös monilahjainen, soitti
käsipeliä ensiluokkaisesti, ja jos antoi hänelle nyörinpätkän, korkin
tai korttipakan, teki hän temppuja kuin mikäkin silmänkääntäjä.
Tahtoessaan osasi hän jutella niin että sitä olisi kelvannut
vierashuoneessa kuunnella; ja milloin taas niikseen tuli, saattoi hän
sadatella pahemmin kuin yankee-laivuri ja puhua niin nasevasti, että
villejäkin hirvitti. Hänen ajatuskantansa oli aina sillä hetkellä
edullisinta, se oli Casen tapaista, ja aina haasteli hän niin
näennäisen luontevasti kuin olisi asian ehdottomasti täytynyt olla
hänen näkökohtaansa vastaava. Hänellä oli leijonan rohkeus ja rotan
viekkaus; ja ellei hän tätänykyä ole helvetissä, ei sellaista paikkaa
lienekään.

Tiedän vain yhden hyvän puolen siinä miehessä: hän piti vaimostaan ja
oli tälle ystävällinen. Hän oli samoatar ja värjäsi tukkansa punaiseksi
sikäläiseen malliin; ja kun Case kuoli (kuten kerrottavakseni koituu),
keksittiin jotakin merkillistä -- nähtiin, että hän oli tehnyt
testamentin kuin kristitty, jättäen kaiken perinnöksi vaimolleen,
kaiken omansa, niin sanottiin, sekä Mustan Jackin varat ja suurimman
osan Billy Randallin omaisuudesta kaupanpäällisiksi, sillä Case hoiti
kirjanpidon. Senjälkeen leski matkusti kotiinsa kuunari _Manualla_, ja
elelee siitä pitäen rouviksi syntymäsaarellaan.

Mutta kaikesta tästä en tuona ensimäisenä aamuna tiennyt enempää kuin
kärpänen. Case kohteli minua kuin herrasmies ja ystävä, lausui minut
tervetulleeksi Falesalle ja antautui käytettäväkseni, mikä oli sitä
hyödyllisempää, kun en vielä tuntenut alkuasukkaiden kieltä. Suurimman
osan päivästä istuimme veljenmaljoja juoden kajuutissa, enkä ole
kuullut kenenkään haastavan sattuvammin. Näillä saarilla ei ollut
terävämpää ja sukkelampaa liikemiestä. Minusta tuntui Falesa olevan
oikein oivallinen paikka; ja mitä enemmän siemailin, sitä keveämmäksi
kävi sydämeni.

Edellinen kauppa-asiamiehemme oli paennut saarelta irtisanoutumattoman
äkillisesti, sattuen pääsemään sieltä eräällä lännestä käsin saapuvalla
työlaivalla. Tullessaan oli kapteeni löytänyt aseman suljettuna,
avaimet jätettyinä alkuasukas-pastorille ja kirjeen poisjuosseelta,
jossa tämä tunnusti peljästyneensä ihan suunniltaan. Senjälkeen ei
kauppahuonettamme ollut siellä edustettu, eikä tietenkään ollut mitään
lastia laivattavana. Kun tuulikin oli myötäinen, toivoi kapteeni
ehtivänsä seuraavalle saarelleen aamunkoitteessa hyvän vuoksen
vallitessa, ja minun kauppatavaraini maallevienti tapahtui rivakasti.
Minulla ei ollut mitään syytä hermostua ja hätiköidä, sanoi Case;
kukaan ei koskisi kapineihini, jokainen oli rehellinen Falesalla,
joskin ne välistä puhalsivat kananpoikia tai jonkun veitsen tai
tupakkarullan. Oli siis parasta istua kaikessa rauhassa, kunnes laiva
nosti ankkurinsa, sitten tulla suoraapäätä hänen kotiinsa tapaamaan
vanhaa kapteeni Randallia, rantaman isää, pitää hyvänään, mitä talolla
oli tarjottavana, ja pimeän tullen mennä kotiin nukkumaan. Näin tuli
hyvin puolipäivä, ja kuunari oli jo lähtenyt liikkeelle ennenkuin
astuin jalkani Falesan rantaan.

Olin ottanut pari lähtölasillista, sitäennen tultuani pitkältä
purjehdusretkeltä, ja maalle noustessani keinui tanner allani kuin
laivan kansi. Maailma oli kuin uudestaan maalattu, jalkani polki
musiikin tahtiin; Falesa olisi saattanut olla onnellisten saari, jos
sellaista paikkaa on olemassa, ja sitä pahempi, ellei ole! Pehmeä ruoho
teki jalalle hyvää, korkeat, vihannoivat vuoret hivelivät silmää,
hauska oli nähdä miehiä vihreine seppeleineen ja naisia heleissä
punaisissa ja sinisissä puvuissaan. Eteenpäin me astelimme voimakkaassa
päiväpaisteessa ja vilpoisessa varjossa, nauttien kummastakin;
ja kaikki kylän lapset taapersivat perässämme ajeltuine päineen
ja ruskeine ruumiineen, kohottaen eräänlaisen kanojen kaakotusta
muistuttavan riemuhuudon jälkeemme.

-- Tuota noin, -- sanoi Case, -- meidän on hankittava sinulle vaimo.

-- Aivan niin, -- myönsin minä; -- olin sen unohtanut.

Lähettyvillämme oli pari tyttöä, ja suoristaen itseäni katsahdin heihin
kuin pasha. Ne olivat kaikki pukeutuneet koreasti laivan käynnin takia;
ja Falesan naiset ovat kauniita katsella. Jos niissä on vikaa, niin se
on rahtunen leveytymistä lonkkapuolella; ja sitä juuri ajattelinkin,
kun Case kosketti minua.

-- Tuo on sievä, -- sanoi hän.

Näin erään tulevan yksinään toiselta puolen. Hän oli ollut
kalastamassa, ja hänellä oli ainoastaan likomärkä paita yllään. Nuori
hän oli ja hyvin solakka saarelais-immeksi, -- kasvot pitkulaiset, otsa
korkea ja katse omituisen arasteleva, kaihtava, mikä samalla kertaa
muistutti kissasta ja lapsesta.

-- Kuka hän on? -- kysyin minä. -- Hän kelpaa.

-- Hän on Uma, -- sanoi Case, kutsui tyttöä ja puhutteli häntä
alkuasukasten kielellä. En tiennyt, mitä hän sanoi; mutta kesken puheen
tyttö katsahti minuun nopeasti ja arasti kuin iskua välttävä lapsi, loi
sitten silmänsä jälleen maahan ja hymyili. Hänellä oli iso suu, huulet
ja leuka kuin veistokuvalla; ja hymy viivähti hänen kasvoillaan vain
hetkisen ja katosi. Sitten seisoi hän pää kumarassa, kuunteli Casen
puhetta loppuun asti, vastasi sointuvalla polyneesialaisella äänellään,
katsellen häntä suoraan silmiin, kuunteli taas vuorostaan ja sitten
pyrähti kumartaen pois. Sainhan osani niiauksesta, mutta en enää toista
silmäystä, saati uutta hymyä.

-- Luulen asian olevan reilassa, -- sanoi Case. -- Kai hänet saat. Minä
järjestän kaupat vanhan rouvan kanssa. Purullisesta tupakkaa voi valita
niiden liudasta kenen haluaa, -- lisäsi hän virnistäen.

Tuo äskeinen hymy lienee kiintynyt muistiini, sillä minä vastasin
terävästi. -- Hän ei näytä sellaiselta, -- huudahdin.

-- En sitä väitäkään, -- vastasi Case. -- Luullakseni hän on oikein
mallikelpoinen. Pysyy kotonaan eikä kiertele muiden kanssa tai muuta
sellaista. Oh, ei, älä käsitä minua väärin... Uma on oikealla tolalla
(nopeasti saatu ystäväni tuntui puhuvan innokkaasti, ja se kummastutti
ja miellytti minua). Tosiaankaan, -- jatkoi hän, -- en olisi niin varma
hänen saamisestaan, mutta hän taisi viehättyä taulusi malliin. Nyt ei
muuta tarvita kuin että olet hiiskumatta mitään ja annat minun muokata
äitiä omalla tavallani. Minä tuon tytön kapteenin luo vihittäväksi.

En pitänyt viime sanasta ja lausuin ajatukseni.

-- Oh, ei siinä vihkimisessä mitään haittaa ole, -- rauhoitti hän. --
Musta Jack toimii kappalaisena.

Nyt oli näiden kolmen valkoisen miehen asumus jo tullut näkyviimme;
sillä neekeri lasketaan valkoihoiseksi ja samaten kiinalainen!
Omituinen käsitys, mutta yleinen näillä saarilla. Se oli laudoista
rakennettu maja, eteisenä ränstynyt kuistinpätkä. Puoti oli
etupuolella myymäläpöytineen, vaakoineen ja mahdollisimman köyhine
kauppavarastoineen: pari laatikkoa säilykelihaa, tynnyri kovaa
leipää, muutama pinkka puuvillakankaita, joita ei voinut verrata
omiini. Ainoastaan kieltotavara, tuliaseet ja väkijuomat olivat hyvin
edustettuina. -- Ellei minulla muita kilpailijoita ole, -- ajattelin,
-- niin pitäisipä minun menestyä Falesalla. -- Totta tosiaan he
kykenivät kilpailemaan kanssani vain yhdessä suhteessa, nimittäin
pyssyillä ja rommilla.

Takahuoneessa vanha kapteeni Randall istua kyyhötti lattialla
alkuasukasten tapaan, lihavana ja kelmeänä, alastomana vyötäisiä
myöten, harmaana kuin mäyrä ja silmät väkijuomista pullistuneina. Hänen
ruumiinsa oli harmaiden karvojen ja ryömivien kärpästen peittämä; yksi
oli livahtanut hänen silmänurkkaansakin, mutta siitä hän ei piitannut;
ja moskiittohyttyset hyrisivät kuin mehiläiset miehen ympärillä.
Jokainen puhtautta harrastava ihminen olisi toimittanut tuon elukan
heti ulos ja kaivanut hänet maahan. Ja nähdessäni hänet, ajatellessani,
että hän oli seitsemänkymmenvuotias, ja muistaessani, että hän kerran
oli ohjannut laivaa, poikkeillut maihin siistissä pukimissa, puhunut
suurellisesti ravintoloissa ja konsulivirastoissa ja istuskellut
klubien verannoilla, ellotti minua niin, että tulin selväksi.
Huoneeseen astuessani yritti hän nousta, multa se oli toivotonta;
siis kurotti hän minulle sensijaan kätensä ja änkytti jonkunlaisen
tervehdyksen.

-- Ukko on jokseenkin täysi tänä aamuna, -- huomautti Case. -- Meillä
on ollut täällä kulkutauti; ja kapteeni Randall nauttii katajaviinaa
ehkäisylääkkeenä, eikö totta, isäseni?

-- En ole eläissäni sellaista yrittänyt! -- huudahti kapteeni
närkästyneenä. -- Minä juon katajan voimaa terveydekseni, herra mikä
teidän nimenne onkaan ... vain varokeinona.

-- Se on oikein, isäseni, -- sanoi Case. -- Mutta teidän pitää nyt
reipastua. Täällä tulee häät... Tämä herra Wiltshire aikoo akoittua.

Vanhus kysyi, kenen kanssa.

-- Uman, -- vastasi Case.

-- Uman! -- huudahti kapteeni. -- Mihin hän Umaa tarvitsee? Ei suinkaan
hän ole tänne tullut terveydekseen? Mitä hiidessä hän Umalla tekee?

-- Lopettakaa jo, isäseni, -- kehoitti Case. -- Ettehän te ole tytön
naittaja. Ette tietääkseni ole hänen kumminsa. Herra Wiltshire
tietenkin on selvillä omasta halustaan.

Näin sanottuaan pyysi hän minulta anteeksi, että hänen oli mentävä
häitä hommaamaan, ja jätti minut yksikseni tuon kurjan raukan kanssa,
joka oli hänen liiketoverinsa ja (totta puhuen) hänen nenästä vedettävä
narrinsa. Liike ja myymälä kuuluivat molemmat Randallille; Case ja
neekeri olivat loisia, jotka elivät hänestä kuin nuo hänen ruumiillaan
kuhisevat kärpäset, hänen tietämättänsä mistään. Billy Randallista
minulla ei olekaan mitään pahaa sanottavaa, paitsi että hänen
näkemisensä tympäisi minua ja tunsin hänen seurassaan kuin painajaisen
ahdistusta.

Huone oli tukehduttavan kuuma ja täynnä kärpäsiä; sillä talo oli
likainen, matala ja pieni ja sijaitsi huonolla paikalla kylän takana
viidakon laidassa, jossa ei ollut mitään liikettä. Miesten vuoteet
olivat laitetut lattialle, ja sikin sokin ajelehti pannuja ja kulhoja.
Mitään varsinaisia huonekaluja ei ollut, sillä raivopäissään Randall
pani ne pirstoiksi. Siinä sitä istuin ja nautin Casen vaimon tarjoaman
aterian. Kaiken päivää tuo miehenjäännös huvitti minua rivoilla
vanhoilla kaskuilla ja pitkillä vanhoilla loruilla, aina valmiina
säestämään niitä omalla läähättävällä, sihisevällä naurullaan, joten
hän ei minun painostanutta mielentilaani huomannut. Sillävälin maisteli
hän herkeämättä katajaviinaa. Joskus hän nukahti ja taas heräsi ohkuen
ja väristen, ja tuon tuostakin kysyi minulta, miksi tahdoin naida Uman.
-- Veikkoseni, -- varoittelin itseäni kaiken aikaa, -- sinusta ei saa
tulla tällaista vanhaa herrasmiestä.

Kello saattoi olla noin neljä iltapäivällä, kun takaovi verkalleen
avautui ja sisään ryömi kummallisen näköinen alkuasukas-akka melkein
mahallaan. Hän oli kiedottu mustaan kankaaseen kantapäitä myöten,
tukassa oli harmaita laikkuja, kasvot olivat tatuoidut, vaikka
sellainen ei ollut saaren tapa, silmät suuret, loistavat ja hurjan
näköiset. Nämä loi hän minuun hurmaantunein ilmein, jonka huomasi
olevan näyttelemistä. Hän ei virkkanut mitään selvää sanaa, vaan
maiskutteli ja höpisi huulillaan ja hymisi ääneensä kuin lapsi
jouluvanukkaansa ääressä. Hän tuli suoraan lattian yli minua kohti
ja päästyään viereeni tarttui käteeni, kehräten ja vikisten kuin iso
kissa. Tästä hän siirtyi jonkinlaiseen lauluun.

-- Kuka lemmossa tämä on? -- huudahdin minä, sillä tuo elävä oli minua
hätkähdyttänyt.

-- Se on Fa'avao, -- sanoi Randall, jonka huomasin lattiaa pitkin
siirrähdelleen huoneen etäisimpään loukkoon.

-- Ettehän peljänne häntä? -- huudahdin.

-- Minäkö pelkäisin! -- kivahti kapteeni. -- Ystäväiseni, minä inhoan
häntä! En salli hänen astua jalkaansa tänne, mutta tänään täytyy nyt
kaiketi tehdä poikkeus, kun tulee ne häät. Hän on Uman äiti.

-- No, vaikka; mutta mitä hän tuolla tarkoittaa? -- kysyin
ärtyneempänä, ehkä peljästyneempänäkin kuin välitin tunnustaa;
ja kapteeni kertoi minulle, että akka rallatteli runoja minun
ylistyksekseni, koska olin naimassa Uman. -- Hyvä on, vanha rouva, --
sanoin minä yrittäen nauraa, -- valmis palvelemaan. Mutta kun olette
lopettanut käteni hieromisen, voisitte ilmoittaa, mitä tahdotte.

Hän teki kuin olisi hän ymmärtänyt; laulu yltyi huudoksi ja pysähtyi;
akka ryömi huoneesta samalla tavoin kuin oli tullutkin ja varmaankin
sukelsi suoraan pensaikkoon, sillä kun seurasin häntä ovelle, oli hän
jo hävinnyt.

-- Onpa täällä kummalliset tavat, -- sanoin.

-- Kummaa joukkoa ne ovat, -- myönsi kapteeni, ja ihmeekseni näin hänen
tekevän ristinmerkin paljaalle rinnalleen.

-- Hei! -- virkahdin minä. -- Oletteko paavilainen?

Sen hän halveksien kielsi. -- Piintynyt baptisti, -- sanoi hän. --
Mutta, ystäväiseni, paavilaisillakin on muutamia hyviä meininkejä, ja
tämä on yksi niistä. Seuratkaa neuvoani, ja milloin hyvänsä tapaatte
Uman tai Fa'avaon tai Vigoursin tai jonkun siitä joukosta, niin
seuratkaa pappien esimerkkiä ja tehkää niinkuin minä. Ymmärrättekö?
-- kysyi hän, toisti merkin ja vilkutti hämärää silmäänsä minulle. --
Ei, herra, -- puhkesi hän jälleen, -- ei täällä ole paavilaisia! -- Ja
sitte hän pitkän aikaa kestitsi minua uskonnollisilla mielipiteillään.

Varmaankin olin ensi silmäyksellä tenhoutunut Umaan, sillä muutoin
olisin totisesti paennut siitä talosta ja rientänyt puhtaaseen
ulkoilmaan, puhtaan meren rantaan tai jollekin läheiselle joelle --
vaikka kyllä olinkin jätettynä Casen huostaan. Niin, ja sitäpaitsi en
konsaan olisi voinut käydä pää pystyssä sillä saarella, jos olisin
karannut tytön luota hääiltanani.

Aurinko oli mennyt mailleen, taivas hehkui tulimerenä ja lamppu oli
ollut kotvan sytytettynä, kun Case palasi Uman ja neekerin kanssa.
Tyttö oli puettu ja hajuvesillä pirskoitettu; hänen hameensa oli hienoa
_tapa-kudosta_, jonka poimut häivähtelivät somemmilta kuin minkään
silkin; tumman hunajan väristä paljasta povea verhosi vain puolisen
tusinaa siemenistä ja kukista kierrettyä kaulanauhaa; ja korvien
taakse hiuksiin oli pistetty tulipunaisia hibiscus-kukkia. Hän osoitti
morsiamelle mallikelpoista käytöstä, oli vakava ja hiljainen; ja minua
hävetti seisoa hänen vieressään tuossa kurjassa majassa, irvistelevän
neekerin edessä. Häpesin, sanon; sillä se koirus oli puettu isoon
paperikaulukseen, -- kirja, josta hän oli lukevinaan, oli sattumalta
käsiin saatu romaanin nide, ja hänen käyttämänsä toimitussanat
mainittaviksi sopimattomat. Omaatuntoani vihlaisi meidän liittäessämme
kätemme yhteen; ja kun tyttö sai todistuksensa, tunsin kiusausta
purkamaan kaupat ja tunnustamaan. Tällainen se asiakirja oli -- Case
sen kirjoitti nimineen kaikkineen tilikirjasta reväistylle lehdelle:

    Täten todistamme, että Uma, Fa'avaon tytär Falesan saarelta, on
    laittomasti vihitty herra John Wiltshiren kanssa yhdeksi viikoksi
    ja että herra John Wiltshire on vapaa lähettämään hänet hornaan,
    milloin mielensä tekee.

                                            _John Blackamoar_,
                                        laivahylkyjen kappalainen.

    Rekisteristä jäljentänyt

                                            William T. Randall,
                                              kauppakapteeni.

Kaunis paperi pistää tytön käteen ja nähdä piiloitettavan kuin
aarteena. Vähemmästäkin mies saattaisi tuntea itsensä kehnoksi. Mutta
sellainen oli tapa näillä tienoin, eikä se (kuten itselleni sanoin)
laisinkaan ollut meidän valkoihoisten, vaan lähetyssaarnaajamme
syy. Jos he olisivat jättäneet alkuasukkaat rauhaan, ei minun olisi
ollenkaan tarvinnut turvautua tähän petokseen, vaan olisin ottanut niin
monta vaimoa kuin tahdoin ja jättänyt heidät hyvällä omallatunnolla
milloin tahansa. Mitä enemmän häpesin, sitä enemmän joudutin lähtöäni;
ja kun toivomuksemme täten kävivät yhteen, en ollut huomaavinani
liikkeenharjoittajissa tapahtunutta muutosta. Case oli ollut perin
innokas pitämään minua luonaan; mutta nyt hän ikäänkuin saavutettuaan
tarkoituksensa näkyi yhtä hartaasti toivovan minua pois. Uma, selitti
hän, näyttäisi minulle tien talolleni, ja kaikki kolme sanoivat meille
huoneessa hyvästi.

Oli jo melkein yö; kylä tuoksusi metsältä ja kukkasilta, mereltä ja
paistetuilta leipäpuun hedelmiltä; riutalta kohisi komea aallokko
rantaa kohti, ja etäältä tiheiköistä ja majoista kuului aikuisten ja
lasten ääniä. Tuntui hyvältä hengittää keuhkoihinsa puhdasta ilmaa;
tuntui hyvältä päästyäni kapteenin rehvanasta sensijaan nähdä tämä
olento vierelläni. Minusta oli aivan kuin olisi hän ollut joku tyttö
kotona Englannissa, ja unohtaen itseni tartuin hänen käteensä. Hänen
sormensa kietoutuivat omiini, kuulin hänen hengähtävän syvään ja
nopeasti, ja yhtäkkiä nosti hän käteni kasvoilleen, puristaen sitä
niitä vasten. -- Sinä hyvä! -- huudahti hän ja juoksi edelleni ja
pysähtyi katsomaan taakseen, hymyillen, -- ja juoksi edelleni jälleen,
tällä tavoin opastaen minut viidakon syrjitse ja hiljaista polkua
kotiini.

Tosiasia on, että Case oli asianmukaisesti kosinut puolestani, kertoen
tytölle, että olin aivan hullaantunut häneen ja että seurauksista
välittämättä tahdoin hänet omakseni. Tietäen mitä minä en vielä
aavistanut, lapsi-parka uskoi siitä joka sanan ja oli vähällä joutua
päästään pyörälle turhamaisuudesta ja kiitollisuudesta. No, kaikesta
tästä minä en tiennyt mitään; kuuluin niihin, jotka vastustivat
kaikkea hupsua hempeyttä alkuasukas-naisten suhteen, nähtyäni vaimojen
sukulaisten syöneen puille paljaille niin monta valkoista aviomiestä,
jotka vielä päällisiksi joutuivat ivattaviksi. Sanoin siis itselleni,
että minun oli alusta pitäen pysyttävä jäykkänä ja valaistava hänelle
asemansa.

Mutta hän näytti niin viehkeältä ja sievältä juostessaan edelläni
ja sitten odotellessaan minua aivan kuin lapsi tai ystävällinen
koira, että minä en voinut muuta kuin seurata häntä, kuunnella hänen
paljaiden jalkojensa tepsutusta ja tähystellä hämärässä hänen kiiltävää
ruumistaan. Ja nyt juolahti mieleeni toinen ajatus. Hän leikki
kissanpoikaa kanssani, nyt kun olimme yksinämme; mutta talossa oli hän
esiintynyt kuin kreivitär, niin ylpeänä ja nöyränä.

Hän juoksi edessä olevaan taloon, ja vielä ulkona ollessani näin
tulitikun välähtävän ja lampun valon ilmestyvän ikkunoihin.
Asemataloni oli ihmeellisen kaunis korallista rakennettu huoneryhmä,
kuisti melkoisen leveä, ja pirtti korkea ja avara. Kirstuni ja
laatikkoni olivat pinotut sisälle jokseenkin sekaisin; ja kaiken tuon
epäjärjestyksen keskellä seisoi Uma pöydän ääressä minua odotellen.
Hänen varjonsa ulottui takana peltikaton kupuun; hän seisoi sitä vasten
kirkkaana, lampun kimallellessa hänen hipiällään. Pysähdyin ovelle,
ja hän katsahti minuun sanattomana, innosta hohtavin, mutta kuitenkin
lannistunein silmin. Sitte hän kosketti poveansa.

-- Minä ... sinulle vaimo, -- sanoi hän. En ollut vielä tuntenut tuohon
tapaan; mutta halu omistaa hänet puristi ja värisytti ruumistani kuin
tuuli levitettyä purjetta.

En olisi voinut puhua, vaikka olisin tahtonutkin; ja jos olisin
voinut, en olisi tahtonut. Olin häpeissäni, että annoin alkuasukkaan
noin liikuttaa mieltäni, häpeissäni myöskin vihkimisestä ja
todistuksesta, jonka tyttö oli tallettanut hameeseensa. Käännyin
sivulle ja olin penkovinani tavaroitani. Ensimäisenä sattui käsiini
katajaviinalaatikko, ainoa, minkä olin tuonut; ja osaksi tytön tähden,
ja osaksi vanhan Randallin muistelemisen kauhusta, tein nopean
päätöksen. Väänsin laatikon kannen auki. Taskussani säilyttämälläni
korkkiruuvilla avasin pullot peräkkäin ja lähetin Uman kaatamaan
nesteen kuistilta maahan.

Viimeisen tyhjennettyään tuli hän luokseni ja katseli minua näköjään
ymmällä.

-- Ei hyvä, -- sanoin, sillä nyt hallitsin ääntäni jo vähän paremmin.
-- Mies juo, ei hyvä mies.

Hän myönsi tämän, mutta jäi miettiväiseksi. -- Miksi sinä se sitte toi?
-- ihmetteli hän tovin kuluttua. -- Kas, jos sinä ei tahto juoda, sinä
ei se tuo, minä luulla.

-- Selvä juttu, -- sanoin minä. -- Ennen minä tahto juoda liikaa, nyt
ei tahto. Katso, minä ei tiennyt että saan vaimonen. Jos minä juoda
viinaa, minun pikku vaimo pelkää.

Puhua hänelle ystävällisesti oli melkein enemmän kuin mihin minä
kelpasin; olin tehnyt itselleni lupauksen, etten koskaan antautuisi
heikkouteen alkuasukasta kohtaan, ja tottumus oli tullut toiseksi
luonnokseni.

Hän seisoi katsellen minua vakavasti, istuessani siinä avoimen laatikon
ääressä. -- Minä luulla sinä hyvä mies, -- sanoi hän. Ja äkkiä hän
heittäysi eteeni lattialle. -- Minä on sinun yhtäkaikki! -- huudahti
hän.



II. Panna.


Tulin kuistille aamusella juuri ennen auringon nousua. Asuntoni oli
viimeinen itäänpäin; metsäinen ja kallioinen niemeke sen takana kätki
päivännousun. Lännen puolella virtasi vuolas, vilpoinen joki; taampana
oli kylän kookospalmuilla, leipäpuilla ja majoilla täplitetty vihreä
kenttä. Toisissa asunnoissa oli luukut vielä ikkunoissa, toisissa oli
ne jo avattu: näin moskiittoverkot vielä pingoitettuina, ja niiden
lävitse häämöitti vastaheränneiden istuvien ihmisten varjoja; toisia
taas oli harppailemassa äänettöminä pitkin nurmikkoa, käärittyinä
monivärisiin yöpukuihinsa kuin beduiinit raamatun kuvissa. Oli
haudanhiljaista, juhlallista ja viileätä, ja aamunkoiton valo hohti
laguunilla kuin tuli.

Mutta se, mikä minua kiusasi, oli lähempänä. Tusinan verta nuoria
miehiä ja lapsia oli asettunut kaareen taloni sivulle: puro eroitti
heidät, toiset olivat sen tämänpuoleisella, toiset tuonpuoleisella
rannalla ja yksi veden keskeltä kohoavalla paadella; ja kaikki
istuivat he ääneti raiteihinsa käärittyinä, tuijottaen minuun ja
huoneisiini suoraan kuin lintukoirat. Minusta tuntui se omituiselta
ulos mennessäni. Kun uituani tulin takaisin ja näin heidät kaikki
siellä ja vielä pari kolme lisäksikin, tuntui se vielä omituisemmalta.
Mitä ihmettä heillä oli asunnossani töllisteltävää, ajattelin ja astuin
sisälle.

Mutta noiden mulkoilijain läsnäolo vaivasi minua yhä, jonka vuoksi
menin pian ulos jälleen. Aurinko oli nyt noussut, mutta yhä kätkettynä
metsäniemekkeen taakse. Noin neljännestunti oli kulunut. Ihmisjoukko
oli suuresti lisääntynyt, reunustaen pitkältä joen takemman rannan.
Siinä oli kolmisenkymmentä täysikasvuista ja lapsia kaksin verroin,
toiset seisten, toiset istuen kyykyllään maassa, ja kaikki töllistellen
asuntoani.

Olin nähnyt talon eräässä Etelämeren kylässä noin piiritettynä, mutta
silloin kaupustelija sisällä rusikoi vaimoaan, joka parkui täyttä
kurkkua. Täällä ei ollut mitään merkillistä: uuni oli sytytetty,
savu nousi ilmoille kristittyyn tapaan, kaikki oli mallikelpoista ja
moitteetonta. Tosin oli saapunut muukalainen, mutta heillä oli ollut
tilaisuus nähdä tuo muukalainen eilen ja he suhtautuivat asiaan aivan
tyynesti. Mikä heitä nyt vaivasi? Nojasin käsivarteni kaidepuuta vasten
ja tuijotin takaisin. Ne eivät edes vilkuttaneet silmiään! Silloin
tällöin saatoin huomata lasten supattavan, mutta ne haastelivat niin
matalalla äänellä, ettei edes puheen suhinaa kantaunut korviini. Muut
muistuttivat veistokuvia, tuijottaessaan minuun mykkinä ja surullisina
kirkkailla silmillään; ja mieleeni juolahti, että asema näyttäisi
jokseenkin samallaiselta, jos seisoisin hirsipuun lavalla ja nuo hyvät
ihmiset olisivat saapuneet teloitustani katsomaan.

Tunsin itsessäni syntyvän pelkoa ja aloin varoa näyttämästä
säikähtyneeltä, sillä se ei mitenkään käynyt päinsä. Nousin ylös
muka suoristautuakseni, astuin alas kuistin portaita ja kävelin
joelle päin. Syntyi lyhyt sorina väkijoukossa, sellainen, jota kuulee
teatterissa esiripun kohotessa, ja muutamat etumaisista siirrähtivät
taaksepäin. Näin tytön laskevan toisen kätensä nuoren miehen olalle
ja toisella viittaavan ylöspäin; samalla sanoi hän jotakin saaren
kielellä läähättävin äänin. Kolme pientä poikaa istui polun vieressä,
jota minun oli kuljettava kolmen jalan päässä heistä. Raiteihinsa
kääriytyneinä, ajeltuine päineen, solmittuine hiustupsuineen ja
omituisine kasvoineen näyttivät he uuninreunan kuvioilta. Siinä he
istuivat vakavina kuin tuomarit. Tulin päätähavin nyrkki pystyssä,
viiden solmuvälin nopeudella kuin mies, jolla on tositarkoitus; ja
luulin näkeväni jonkinlaisen irvistyksen ja väännähdyksen noissa
kolmissa kasvoissa. Sitten yksi hypähti ylös (hän oli etäisinnä) ja
juoksi äitinsä turviin. Molemmat muut koettivat seurata perässä, mutta
töyttäsivät yhteen, kierähtivät ulvoen tantereelle, pujoittuivat ilki
alastomina raideistaan, ja hetkisen kaikki kolme luikkivat henkensä
edestä, vinkuen kuin porsaat. Kanakat [eräiden Polyneesian saariryhmien
alkuasukasten nimitys. Suom.], jotka eivät edes hautajaisissa olisi
jättäneet leikinaihetta käyttämättä, nauroivat ja päästivät kurkuistaan
koiran haukahdusta muistuttavan äänen.

Sanotaan, että ihmistä peloittaa yksinään oleminen. Mutta niin ei ole
laita. Pimeässä tai tiheässä viidakossa peloittaa häntä se, että ei voi
varmasti tietää, vaikka kokonainen liuta hiipisi hänen kintereillään.
Kaikkein enin peloittaa häntä väkijoukon keskellä, kun ei aavista, mitä
tuolla joukolla lienee mielessä. Naurun vaietessa minäkin pysähdyin.
Pojat eivät vielä olleet ehtineet pois, he kirmasivat yhä yhtäälle,
kun minä jo olin kääntänyt keulani ja suuntasin toiselle taholle. Kuin
hupsu olin laukannut ulos, kuin hupsu riensin jälleen takaisin. Se
oli epäilemättä mitä hullunkurisinta nähdä, ja ällistyksekseni kukaan
ei tällä kertaa nauranut. Vain eräs vanha vaimo päästi hurskaanlaisen
voihkauksen, niinkuin kuulee lahkolaisten äännähtelevän kappeleissaan
saarnan aikana.

-- En koskaan ole nähnyt sellaisia kanakan hupsuja kuin nämä sinun
heimolaisesi, -- virkoin kerran Umalle, katsahtaen ikkunasta noihin
ulkona töllisteleviin.

-- Ei tiedä, -- vastasi Uma eräänlaisella inhoavalla sävyllä, johon hän
kykeni.

Siinä oli kaikki, mitä puhuimme asiasta, sillä minä olin nolona, ja Uma
piti seikkaa niin luonnollisena, että minä aivan häpesin.

Kaiken päivää, toisia tullen, toisia mennen, nuo hupsut istuskelivat
milloin suuremmissa milloin pienemmissä parvissa asuntoni läntisellä
sivulla ja joen toisella puolella, odotellen näytelmää, mitä se
sitten olikaan -- kaiketi tulta taivaasta tuhoamaan minut kimpsuineni
kampsuineni. Mutta illan tullen he aito saarelaisina olivat väsyneet
hommaansa ja menneet tiehensä, pannen sensijaan toimeen tanssit kylän
isossa tuvassa, jossa kuulin heidän laulavan ja paukuttavan käsiään
noin kello kymmeneen illalla; ja seuraavana päivänä he näkyivät
unohtaneen, että minua oli olemassakaan. Jos tuli olisi iskenyt
taivaasta tai maa avautunut ja niellyt minut, ketään ei olisi ollut
sitä huvia näkemässä tai vahingosta viisastumassa, tai miten sitä
tahtoo nimittää. Mutta sain kokea, että he eivät olleet unohtaneetkaan,
vaan pitivät minua silmällä nähdäkseen joitakin erinomaisia ilmiöitä.

Näinä kahtena päivänä oli minulla täysi työ järjestäessäni
kauppatavaroitani ja Vigoursilta jäänyttä varastoa. Tämä oli
puuha, joka sai minut perin alakuloiseksi ja pidätti juuri muuta
ajattelemasta. Ben oli tuonut varastoa viime matkalla (tiesin voivani
luottaa Beniin), mutta ilmeisesti oli sitä joku sillävälin liikutellut.
Huomasin menettäneeni hyvinkin puolen vuoden palkan ja voitto-osuuden
verran, ja sadattelin itseäni päivät pitkät, kun olin ollut sellainen
typerä aasi ja istunut naukkaamassa Casen kanssa, sensijaan että olisin
pitänyt huolta omista asioistani ja varannut tavaraa.

Mutta turhaa on itkeä kaatunutta maitokehloa. Tehtyä ei voinut saada
tekemättömäksi. Minulla ei ollut muuta neuvoa kuin järjestellä
jätteet ja uudet tavarani, jotka itse olin valinnut, käydä ympäri
taloa pyydystelemässä rottia ja torakoita ja laittaa puotini
oikeaan sydneyläiseen malliin. Somalta sen sainkin näyttämään;
ja kun kolmantena aamuna sytytettyäni piippuni seisoin ovella,
katsahdin sisään ja sitten kääntyen loin silmäni vuorella
huojuviin kookospalmuihin sekä asetin kopratynnyrit valmiiksi,
niin silmäillessäni kylän nurmikolla käveleviä saarelaiskeikareita
ja laskiessani, montako karttuunimetriä nuo ihmiset tarvitsisivat
mekkoihinsa ja hameisiinsa, tunsin olevani oikeassa paikassa
varallisuutta kootakseni ja sitten palatakseni kotiin avaamaan
ravintolan.

Siinä sitä istuin kuistilla mitä hurmaavin maisema edessäni,
päiväpaisteen lämmössä, odotellen hauskaa kaupantekoa, joka saisi veren
voimakkaasti kiertämään kuin merikylpy. Ja kaikki tämä oli kuitenkin
haihtunut mielestäni, ja minä uneksin Englannista, tuosta, puhuttakoon
mitä puhutaan, viheliäisestä, kylmästä, liejuisesta maankolkasta, jonka
päivän valossa tuskin näkee lukea, ja kuvittelin, miltä oluttupani
näyttäisi suuren, puistokäytävän tapaisen valtatien reunassa viheriään
puuhun ripustettuine kyltteineen.

Tämä aamusta; mutta päivä kului, eikä ainoatakaan sielua tullut
lähelleni, ja mikäli tunsin alkuasukasten tapoja muilta saarilta,
näytti tämä minusta omituiselta. Ihmiset olivat hiukan nauraneet
liikettämme ja sen komeita kauppa-asemia, varsinkin tätä Falesan
asemaa. Kaikki piirin kopra ei korvaisi sitä viidessäkymmenessä
vuodessa, olin kuullut heidän sanovan, arvellen heidän kuitenkin
liioittelevan. Mutta kun päivä kului, eikä kaupanteosta näkynyt
merkkiäkään, alkoi mieleni masentua; ja kello kolmen tienoissa
iltapäivällä minä läksin kävelylle reipastuakseni. Ruohikolla näin
valkoisen miehen tulevan kauhtanaan puettuna, josta samoinkuin
hänen kasvoistaan tunsin hänet papiksi. Hän näytti hyväluontoiselta
vanhukselta, ollen jo hiukan harmaantunut ja niin likainen, että
hänellä olisi voinut kirjoittaa paperiarkille.

-- Hyvää päivää, sir, -- sanoin minä.

Hän vastasi innokkaasti alkuasukasten kielellä.

-- Ettekö ollenkaan puhu englanninkieltä? -- kysyin.

-- Ranskaa, -- selitti hän.

-- Oh, olen pahoillani, -- virkoin, -- mutta silloin en tule tolkkuun.

Hän yritti hetkisen ranskaksi ja sitten taas kanakaksi, jolla hän näkyi
luulevan tulevansa paremmin ymmärretyksi. Sain selville, että hän ei
tullut luokseni ainoastaan aikaa tappamaan, vaan että hänellä oli
jotakin ilmoitettavaa, ja kuuntelin sitä tarkkaavammin. Eroitin nimet
Adams, Case ja Randall, useimmiten Randallin, ja sanan "myrkky" tai
jotakin sentapaista; erittäin usein kuulin hänen mainitsevan jotakin
alkuasukasten sanaa. Menin kotiin, toistellen sitä itsekseni.

-- Mitä _fusi-oki_ merkitsee? -- kysyin Umalta, lausuen sanan parhaani
mukaan.

-- Tehdä kuoliaaksi, -- sanoi hän.

-- Vai niin, vai sitä se onkin! -- huudahdin. -- Oletko koskaan
kuullut, että Case olisi myrkyttänyt Johnnie Adamsin?

-- Jokainen tietää se, -- sanoi Uma halveksien. -- Antoi hänelle
valkoinen hiekka ... paha hiekka. Hänellä vielä pullo. Jos hän antaa
sinulle viinaa, sinä ei juoko se viina.

Olin kuullut jokseenkin samallaisia juttuja muilla saarilla, ja
sama valkoinen jauhe esiintyi niissä aina, joten en siitä suuresti
välittänyt. Kuitenkin menin Randallin asunnolle nähdäkseni, saisinko
jotakin selvyyttä, ja tapasin Casen portailla pyssyä puhdistamassa.

-- Onko täällä runsaasti metsänriistaa? -- sanoin.

-- Aikalailla, -- vastasi hän. -- Viidakko vilisee kaikenlaisia
lintuja. Olisipa kopraa yhtä viljalti, -- sanoi hän viekkaasti, kuten
minusta tuntui, -- mutta täällä ei näy saavan mitään toimeen.

Olipa siinä Musta Jack puodissa ostajaa palvelemassa.

-- Tuo osoittaa sentään kaupankäyntiä, -- sanoin.

-- Ensimäinen myyntimme kolmeen viikkoon, -- vastasi hän.

-- Älähän, -- epäilin puolestani. -- Kolmeenko viikkoon? No, no.

-- Ellet usko minua, -- huudahti hän hiukan kiihtyneenä, -- voit mennä
kopra-suojaan katsomaan. Vielä tällä siunatulla hetkellä on se puoliksi
tyhjä.

-- Siitä en paljoakaan hyötyisi, tiedäthän, -- virkoin. -- Olisihan se
eilen saattanut olla aivan tyhjä.

-- Niinpä kyllä, -- myönsi hän naurahtaen.

-- Sivumennen sanoen, mitä se pappi on miehiään? -- kysäisin. --
Näyttää jokseenkin ystävälliseltä.

Tässä kohden Case räjähti äänekkääseen nauruun. -- Ah, -- sanoi hän, --
nyt näen mikä sinua vaivaa! Galuchet on ollut kimpussasi.

"Isä Kalossiksi" häntä tavallisesti mainittiin, mutta Case aina lausua
lipsautti nimen ranskalaiseen malliin, jonka vuoksi sitä suuremmalla
syyllä otaksuimme hänen olevan jokapäiväisten ihmisten yläpuolella.

-- Kyllä olen hänet tavannut, -- sanoin. -- Huomasin, että hän ei
ajatellut suuria sinun kapteeni Randallistasi.

-- Eipä tosiaan! -- myönsi Case. -- Adams-poloisesta se jupakka johtui.
Hänen viimeisenä päivänään, kun hän makasi kuoleman kielissä, sattui
nuori Buncombe tänne. Oletko nähnyt Buncombea?

Vastasin kieltävästi.

-- Hän on sellainen neropatti, se Buncombe! -- nauroi Case. -- No
niin, Buncombe sai päähänsä, että kun ei ollut muita pappismiehiä
lähettyvillä kuin kanaka-pastoreita, olisi meidän kutsuttava isä
Galuchet kuulemaan vanhuksen ripin ja antamaan sakramentin. Minulle se
oli samantekevää, kuten voit arvata; mutta sanoin, että nähdäkseni oli
kysyttävä Adamsin omaa mieltä. Hän höpisi yhä kastellusta koprastaan
ja muuta hassutusta. "Kuulkaahan", sanoin, "olette kovin sairas.
Tahtoisitteko, että Kalossi tulisi tänne?" Hän kohousi kyynäspäänsä
varaan. "Tuokaa pappi", sanoi hän, "tuokaa pappi; älkääkä jättäkö minua
kuolemaan kuin koira!" Hän puhui jokseenkin hurjasti ja kiihkeästi,
mutta kylläkin järkevästi. Sitä vastaanhan ei ollut mitään sanottavaa,
ja siis lähetimme kysymään Galuchet'lta, tahtoiko hän tulla. Tietysti
hän tahtoi, sen arvaa. Jo ajatuskin sai hänet hypähtämään likaisessa
paidassaan. Mutta hän ei ollut ottanut isää laskelmiinsa. Hän on
piintynyt baptisti, isä on; eikä paavilaisten ole tänne tulemista. Ja
hän meni sulkemaan oven. Buncombe haukkui häntä tekopyhäksi, ja minä
luulin, että hän saisi kohtauksen. "Tekopyhä!" huudahti hän. "Minäkö
tekopyhä? Pitääkö kuulla sellaista mokomalta apinalta?" Ja hän hyökkäsi
Buncombea kohti, joten minun täytyi tulla väliin. Ja siinä keskellä
touhusi Adams, joka taaskin oli käynyt kaistapääksi, hokien koprastaan
kuin huimahullu. Huvinäytelmäksi se oli mainiota, ja minä olin läkähtyä
naurusta, mutta silloin Adams yht'äkkiä kohosi istualleen, löi
käsillään rintaansa ja matkasi manalan pimeille tuville. Hänellä oli
kova kuolema, niin oli John Adamsilla, -- lopetti Case, käyden äkkiä
vakavaksi.

-- Ja mihin pappi joutui? -- kysyin minä.

-- Pappiko? -- sanoi Case. -- Oh, hän paukutteli ovea ulkopuolelta,
huuteli alkuasukkaita murtamaan sen ja piipitti, että hän tahtoi
pelastaa sielun ja muuta sellaista. Hän oli tavattomasti kuohuksissaan,
se pappi. Mutta mitäpä sille mahtoi? Johnin ankkuriköysi oli
katkennut, John oli poistunut näiltä markkinoilta, eikä siinä nyt enää
sakramenteista apua lähtenyt. Pian ilmoitettiin Randallille, että pappi
oli rukoilemassa Johnnyn haudalla. Isä oli aika hutikassa, sieppasi
nuijan ja kiirehti suoraan paikalle. Siellä oli Kalossi polvillaan ja
joukko alkuasukkaita katselemassa. Ei olisi luullut isän niin paljoa
välittävän muusta kuin väkijuomista; mutta hän ja pappi kinastelivat
siinä kaksi tuntia, sättien toisiaan alkuasukasten kielellä, ja joka
kerta, kun Kalossi yritti polvistua, isä tähtäsi häntä nuijallaan.
Moista lystiä ei ollut Falesalla ennen nähty. Jupakka loppui siihen,
että kapteeni Randall kellahti maahan jonkin kohtauksen johdosta, ja
pappi pääsi kuin pääsikin voitolle. Mutta hän oli vihaisin pappi, mistä
koskaan on kuultu, ja valitti päälliköille loukkauksesta, kuten hän
sitä nimitti. Siitä hän ei mitään hyötynyt, sillä päällikkömme täällä
ovat protestantteja; ja kun hän oli rettelöinyt aamukoulun rummusta,
antoivat he mielellään hänelle näpsäyksen. Nyt hän vannoo, että Randall
antoi Adamsille myrkkyä tai jotakin sellaista, ja tavatessaan nuo kaksi
miestä irvistelevät toisilleen kuin paviaanit.

Hän kertoi tämän mahdollisimman luonnollisesti ja ikäänkuin siitä
huvitettuna, vaikka se nyt näin kauan jälkeenpäin ajatellessani tuntuu
minusta ellottavalta jutulta. Kuitenkaan ei Case koskaan tekeytynytkään
pehmeäksi, vaan ainoastaan reiluksi, sydämelliseksi ja kaikin tavoin
miehekkääksi; ja totta puhuen sai hän minut kokonaan ymmälle.

Menin kotiin ja kysyin Umalta, oliko hän poopi, jota sanaa olin
huomannut alkuasukasten käyttävän katolisista.

-- _E le ai!_ -- huudahti hän. Uma käytti aina omaa kieltään, milloin
hän tahtoi tavallista jyrkemmin kieltää, ja mahtavammalta se tosiaan
kuuluukin. -- Poopi ei hyvä, -- lisäsi hän.

Sitten kyselin häneltä Adamsista ja papista, ja hän kertoi minulle
jokseenkin saman jutun omalla tavallaan. Näin en asiasta paljoa
viisastunut, mutta yleensä olin taipuvainen otaksumaan, että
sakramentin aiheuttama jupakka oli asian pohjana ja myrkytys vain lorua.

Seuraava päivä oli sunnuntai, jolloin ei mitään ostajia ollut
odotettavissa. Uma kysyi minulta aamusella, menisinkö "rukoilemaan".
Sanoin hänelle, että en ollut niissä aikeissakaan, ja hän pysyi
itsekin kotona sen enempää puhumatta. Minusta tämä oli omituista
alkuasukkaassa, alkuasukas-naisessa, ja naisessa, jolla oli uudet
vaatteet näyteltävinä. Mutta kun se erinomaisesti soveltui minulle,
en ollut sitä huomaavinani. Kummallisinta oli, että sittenkin olin
vähällä tulla menneeksi kirkkoon, ja sitä seikkaa en hevillä unhoita.
Olin pistäytynyt kävelylle ja kuulin virren kajahtavan. Tiedätte,
miltä se tuntuu. Kun kuulee ihmisten laulavan, se ikäänkuin vetää
puoleensa; ja ennen pitkää olin kirkon vieressä. Se oli pieni, pitkä,
matala korallista kyhätty rakennus, joka molemmista päistään pyörentyi
valaanpyytäjä-veneen tapaan; sen päällä oli iso alkuasukasmallinen
katto, ikkunat olivat lasitta ja oviaukot ovitta. Pistin pääni
ikkunasta ja näin jotakin niin uutta (sillä muilla saarilla kävi
toimitus toiseen malliin), että pysähdyin katselemaan. Seurakunta istui
matoilla lattialla, naiset toisella puolella, miehet toisella, kaikki
koreimmissa pukimissaan. Naisilla oli ihan hameet ja hatut, miehillä
valkoiset nutut ja paidat. Virsi oli laulettu loppuun; pastori, iso,
harteva kanaka, oli saarnastuolissa, pauhaten kuin henkensä edestä.
Tavasta, jolla hän heilutti kättään, käytti äänivarojaan, veti esiin
todisteita ja vetosi kuulijoihinsa, huomasin hänet voimamieheksi
ammatissaan.

Mutta äkkiä hän katsahti ylös, kohdaten silmäni, ja vakuutan teille,
että hän horjahti saarnastuolissaan; hänen silmänsä pullistuivat
päästä, hänen kätensä kohosi osoittamaan minua ikäänkuin vastoin hänen
tahtoaan, ja saarna pysähtyi siihen.

Sitä ei ole hauska tunnustaa, mutta tieheni minä pötkin; ja jos saisin
samallaisen järkytyksen, niin livistäisin huomennakin. Nähdä tuon
lavertelevan kanakan lysähtävän kokoon vain minut huomatessaankin sai
minut tuntemaan kuin olisi pohja pudonnut maailmasta.

Menin suoraa päätä kotiin, jäin sinne, enkä puhunut mitään.
Saattaisi otaksua, että olisin kertonut Umalle, mutta se oli vastoin
järjestelmääni. Saattaisi luulla, että olisin mennyt kysymään Casen
mielipidettä; mutta toden teolla häpesin puhua sellaisesta asiasta,
peläten, että jokainen nauraa rapsauttaisi minulle vasten kasvoja.
Siksi pidin suuni kiinni ja ajattelin sitä enemmän; ja mitä enemmän
ajattelin, sitä vähemmin asia minua miellytti.

Maanantai-iltana selvisi päässäni ajatus, että minua kohtaan varmaan
oli julistettu tabu. Uusi kauppapuoti oli kaksi päivää ollut avattuna
kylässä, ja tuntui aivan uskomattomalta, ettei ainoakaan mies tai
nainen tullut sitä katsomaan.

-- Uma, -- sanoin, -- luulen, että minulla on tabu.

-- Luulen niin, -- virkkoi hän.

Mietiskelin hetkisen, utelisinko häneltä enempää; mutta ei ole viisasta
antaa alkuasukasten luulotellakaan, että heiltä kysytään neuvoa, ja
senvuoksi läksin Casen luo. Oli pimeä, ja tapansa mukaan istuskeli hän
yksinään portailla poltellen.

-- Case, -- aloitin, -- on tapahtunut merkillistä. Minut on tabuoitu.

-- Oh, loruja! -- vastasi hän, -- se ei ole tapana näillä saarilla.

-- Olkoon tai ei, -- sanoin. -- Se oli tapana siellä, mistä tänne
tulin. Vakuutan tietäväni, millaista se on; ja väitän sinulle varmasti,
että olen joutunut tabun alaiseksi.

--- No, -- kysyi hän, -- mitä olet sitten tehnyt?

-- Senpä juuri tahtoisin saada selville, -- vastasin minä.

-- Oh, niin ei voi olla laitasi, -- virkkoi hän; -- se ei ole
mahdollista. Mutta kuulehan, mitä teen. Rauhoitu sinä vain, niin menen
hankkimaan asiasta varmuuden. Valssaahan sisälle juttelemaan isän
kanssa.

-- Kiitoksia paljon, -- sanoin, -- mutta jään mieluummin tänne
kuistille. Teidän asuntonne on niin ummehtunut.

-- Minä kutsun sitten isän tänne, -- sanoi hän.

-- Ystäväiseni, -- estelin minä, -- jätä se mieluummin tekemättä. Minä
tosiaankaan en pidä herra Randallista.

Case nauroi, otti lyhdyn puodista ja läksi kylään. Noin neljännestunnin
kuluttua tuli hän takaisin, näyttäen hyvin vakavalta.

-- Tjaa, -- sanoi hän, paiskaten lyhdyn kuistin portaille, -- sitä en
olisi koskaan uskonut. Kuinkahan pitkälle näiden kanakain hävyttömyys
vielä meneekään? Näkyvät lopen menettäneen kaiken kunnioituksen
valkoisia kohtaan! Pitäisi saada tänne sotalaiva ... saksalainen, jos
mahdollista; ne pojat osaavat käsitellä kanakoja.

-- Siis minä _olen_ tabun alainen? -- huudahdin.

-- Jotakin sinne päin, -- sanoi hän. -- Ja se on pahinta siitä
lajista, mitä olen vielä kuullut. Mutta minä seison lujana puolestasi,
Wiltshire, kanssasi yhtenä miehenä. Pistäydy tänne huomenaamulla
yhdeksän tienoissa, niin menemme tiedustamaan asiaa päälliköiltä.
Ne pelkäävät minua tai ainakin ovat ennen peljänneet; mutta he
ovat nykyisin niin korskeita, etten tiedä, mitä ajatella. Ymmärrä
minua, Wiltshire; en pidä tätä sinun riitanasi, -- jatkoi hän hyvin
päättäväisenä, -- vaan minusta koskee asia meitä kaikkia, se koskee
valkoista miestä, ja minä taistelen sen puolesta kynsin hampain, --
tässä käteni.

-- Saitko syytä selville? -- kysyin.

-- En vielä, -- virkkoi Case. -- Mutta kyllä heidät huomenna taltutamme.

Yleensä olin varsin mielissäni hänen käytöksestään ja melkein vielä
enemmän seuraavana päivänä, kun tapasimme toisemme mennäksemme
päälliköiden puheille ja näin hänet niin jäykkänä ja päättäväisenä.
Päälliköt odottelivat meitä eräässä isoista, soikeista suojistaan,
jonka jo pitkän matkan päästä osoitti meille räystäitten alla
tungeskeleva väkijoukko, ainakin sata henkilöä, miehiä, naisia ja
lapsia. Monet miehistä olivat matkalla työhönsä, ja heillä oli vihreät
seppeleet, joka sai minut ajattelemaan vapunpäivää kotona. Tämä joukko
avautui suristen, kun me kaksi astuimme sisään, ja osoitti äkillistä
vihaista kiihtymystä.

Sisällä oli viisi päällikköä; neljä mahtavannäköistä, komeata miestä,
viides vanha ja kumarainen. He istuivat matoilla valkoisissa mekoissaan
ja nutuissaan, viuhkat käsissä kuin hienoilla naisilla, ja kahdella
nuorimmalla oli katolisia kunniarahoja rinnassa, joka antoi minulle
miettimisen aihetta. Meille oli varattu paikat istumamatoilla huoneen
etupuolella vastapäätä näitä suurmiehiä. Keskusta oli tyhjä; väkijoukko
sorisi aivan selkämme takana ja kuroitteli kaulojaan, toiset tyrkkien
toisiaan, paremmin nähdäkseen, ja heidän varjonsa hypähtelivät
edessämme lattian puhtoisilla laakakivillä. Hiukkasen verran
häiriinnyin tuosta rahvaan kiihtymyksestä, mutta päälliköiden tyyni,
kohtelias sävy rauhoitti minua, sitä enemmän, kun heidän puhemiehensä
ryhtyi pitämään pitkää puhetta matalalla äänellä, toisinaan heiluttaen
kättään Casea, toisinaan minua kohti, ja välistä lyöden rystöillään
mattoon. Ainakin oli selvää, että päälliköt eivät osoittaneet mitään
suuttumuksen merkkejä.

-- Mitä hän nyt haasteli? -- kysyin, kun päällikkö oli lopettanut.

-- Oh, sitäpä vain, että heistä oli hauskaa sinut nähdä ja että he
sanoistasi ymmärtävät haluavasi tehdä jonkun valituksen, joten sinun on
puhuttava suusi puhtaaksi, niin he kyllä järjestävät asian.

-- Veipä sen lausuminen aika pitkän ajan, -- huomautin.

-- Pyh, loput oli imartelua ja kohteliaisuuslauseita ja kaikellaista
puuta heinää, -- selitti Case. -- Tiedäthän, millaisia kanakat ovat.

-- No, minulta he eivät saa kuulla runsaastikaan kohteliaisuuksia, --
sanoin minä. -- Kerrot heille, kuka olen. Minä olen eurooppalainen,
Suur-Britannian alamainen ja kotimaassani niin mahtava päällikkö, että
sillä ei ole määrääkään; minä olen tullut tänne tekemään heille hyvää
ja sivistämään heitä; ja tuskin olen saanut liikkeeni järjestettyä, kun
he ryhtyvät julistamaan minut pannaan, joten kukaan ei uskalla lähestyä
taloani! Sano heille, etten aio rikkoa lakeja; ja jos he tahtovat
lahjaa, teen mikä kohtuullista on. En moiti ketään siitä, että katsoo
eteensä, saat heille sanoa, sillä se on ihmisluonteen mukaista; mutta
jos he luulevat voivansa minun suhteeni noudattaa omia kanakalaisia
meininkejään, niin pian näkevät erehtyneensä. Ja sano heille suoraan,
että kysyn syytä tähän valkoisen miehen ja Britannian alamaisen osaksi
tulleeseen kohteluun.

Sellainen oli puheeni. Minä tiedän, miten on kanakoja käsiteltävä:
kun opettaa heille järkeä ja menettelee heitä kohtaan reilusti, niin
(sen tunnustuksen heille annan) he aina taipuvat. Niillä ei ole
mitään oikeata hallitusta tai todellista lakia, se on ajettava heidän
päähänsä; ja jos heillä sellaisia olisikin, kylläpä olisi kaunista,
jos niitä sovitettaisiin valkoihoisiin. Tuntuisi perin omituiselta,
jos saapuisimme niin pitkien matkojen takaa emmekä saisi tehdä mitä
tahdomme. Pelkkä ajatuskin siitä on aina paisuttanut sisuani, ja
minä laadin puheeni varsin mahtipontiseksi. Sitten Case käänsi sen
tai pikemmin oli kääntävinään, jonka jälkeen ensimäinen päällikkö
vastasi, sitten toinen ja sitten kolmas, kaikki samaan tyyliin,
keveästi ja kohteliaasti, mutta vakavalla pohjasävyllä. Kerran tehtiin
Caselle kysymys, ja hän vastasi siihen, jolloin kaikki, päälliköt
kuten rahvaskin, nauroivat ja katsahtivat minuun. Kaikkein viimeksi
kumarainen vanhus ja ensimäiseksi puhunut iso nuori päällikkö panivat
Casen jonkinlaisen kuulustelun alaiseksi. Toisinaan huomasin Casen
koettavan livistää ja he ahdistivat häntä kuin ajokoirat. Hiki valui
hänen kasvojaan pitkin, joka ei ollut minulle mitään hauskaa nähtävää,
ja muutamista hänen vastauksistaan väkijoukko voihki ja mukisi, niin
että teki pahaa kuunnella. Oli hirveän kiusallista, etten ymmärtänyt
alkuasukkaiden kieltä, sillä (kuten nyt uskon) he kyselivät Caselta
naimisestani, ja hänellä täytyi olla tukala työ selviytyä asiasta.
Mutta yksinään jätettynä olisi Casella ollut älyä vaikka johtaa
parlamenttia.

-- No, siinäkö kaikki? -- kysyin, kun tuli pysähdys.

-- Tule, -- sanoi hän, kuivaten kasvojaan; -- kerron sinulle ulkona.

-- Tarkoitatko, että he eivät poista tabua? -- huudahdin minä.

-- Se on jotakin omituista, -- sanoi hän. -- Kerron sinulle ulkona.
Parasta, että tulet pois.

-- Minä en siedä sitä heiltä, -- huudahdin. -- En ole niitä miehiä. Et
ole näkevä, että väistän mokomaa kanaka-parvea.

-- Olisi parasta, että niin tekisit, -- sanoi Case.

Hän vilkaisi minuun varoittava ilme silmissään; nuo viisi päällikköä
katsahtivat minuun varsin kohteliaasti, mutta hiukan terävästi; ja
ihmiset katselivat minua, kurkottelivat ja tyrkkivät toisiaan. Muistin
taloani vaanineen lauman, muistin, miten pastori oli hypähtänyt
saarnastuolissaan vain minut nähdessäänkin; ja koko juttu tuntui
minusta niin omituiselta, että nousin seuraamaan Casea. Väkijoukko
avautui jälleen, päästäen meidät lävitseen, mutta siirtyi meistä
loitommalle kuin tullessamme, lapset sen liepeillä juoksivat ja
vinkuivat, ja kun me kaksi valkoista miestä kävelimme pois, seisoivat
kaikki meitä töllistelemässä.

-- Ja, -- kysyin minä, -- mitä tämä kaikki nyt merkitsee?

-- Toden totta en voi sitä oikein itsekään käsittää. Sinä olet heille
vastenmielinen,-- sanoi Case.

-- Julistaa mies pannaan, siksi että on heille vastenmielinen! --
kivahdin minä. -- En ole koskaan kuullut moista.

-- Se on jotakin pahempaa, näetkös, -- selitti Case. -- Sinusta ei ole
tehty tabua ... sanoinhan, että niin ei voinut olla. Ihmiset eivät tule
lähellesi, Wiltshire, ja siinä sitä ollaan.

-- Eivät tule lähelleni? Mitä sillä tarkoitat? Miksi he eivät tule
lähelleni? -- ihmettelin.

Case epäröitsi. -- Näkyvät peljästyneen, -- virkkoi hän matalalla
äänellä.

Minä pysähdyin äkkiä. -- Peljästyneen? -- toistin. -- Oletko tullut
hulluksi, Case? Mistä he ovat peljästyneet?

-- Kunpa sen tietäisin, -- vastasi Case, pudistaen päätänsä. -- Kaiketi
jotakin heidän hassua taikauskoaan. Sitä minä en tajua, -- sanoi hän.
-- Muistuttaa Vigoursin jupakkaa.

-- Tahtoisin tietää, mitä sillä tarkoitat, ja vaivaan sinua sen
kertomaan, -- virkoin.

-- No, näetkös, Vigours livisti ja jätti kaikki sikseen, -- sanoi
hän. -- Siinä oli jotakin taikauskoa ... en koskaan päässyt asiasta
selvyyteen; mutta pahalta se alkoi lopulta näyttää.

-- Minä olen kuullut siitä toisenlaisen kertomuksen, -- huomautin,
-- ja parasta on, että sen sinulle mainitsen. Kuulin hänen pötkineen
tiehensä sinun tähtesi.

-- Oh, kyllä kai häntä hävetti kertoa totuutta, -- sanoi Case, --
epäilemättä piti hän sitä typeränä. Ja totta onkin, että touhusin hänet
täältä. "Mitä sinä tekisit, vanha veikko?" kysyi hän. "Laputa", neuvoin
minä, "äläkä sitä kahdesti tuumi". Olin perin iloinen nähdessäni hänen
lähtevän tiehensä. Ei ole minun tapaistani kääntää selkääni miehelle
hädässä, mutta kylässä syntyi niin paljon häiriötä, että en tiennyt,
mihin se vielä johtaisi. Olin hupsu, kun seurustelin niin paljon
Vigoursin kanssa. Tänään he siitä minulle huomauttelivat. Etkö kuullut,
miten Maea (se nuori päällikkö, se iso mies) tuon tuostakin lausui
"Vika"? Häntä he sillä tarkoittivat. Eivät ne vain näy sitä unohtavan.

-- Tuo kaikki on hyvin puhuttu, -- sanoin, -- mutta siitä ei selviä
minulle, missä syy on; sillä et kerro minulle, mitä he pelkäävät ...
mitä he tarkoittavat.

-- Heh, soisinpa tietäväni, -- puolustautui Case.

-- En osaa puhua selvemmin.

-- Mielestäni olisit voinut kysyä, -- huomautin.

-- Niin minä teinkin, -- sanoi hän. -- Mutta ellet ole sokea, täytyi
sinun itsekin nähdä, että kyseleminen siirtyi toiselle puolen. Menen
niin pitkälle kuin tohdin toisen valkoihoisen edestä; mutta kun itse
joudun kiipeliin, ajattelen ensinnä omaa nahkaani. Vikani on, että
olen liiankin hyväluontoinen. Ja rohkenen sanoa sinulle, että osoitat
omituista kiitollisuutta miehelle, joka on joutunut kaikkiin näihin
rettelöihin sinun asioittesi tähden.

-- Ajattelen juuri erästä seikkaa, -- sanoin. -- Olit hupsu
seurustellessasi niin paljon Vigoursin kanssa. Sinulla on toki
lohdutuksena, että et ole ollut paljoa minun kanssani. Ethän ole
koskaan käynyt seinieni sisällä. Tunnusta pois; sinä tiesit tästä
ennakolta?

-- Tosiaankaan en ole käynyt, -- myönsi hän. -- Se oli huomaamattomuus,
josta olen pahoillani, Wiltshire. Mutta sinne nyt tulemiseeni nähden
lausun ajatukseni aivan selvään.

-- Tarkoitat, että et tahdo? -- kysyin.

-- Hyvin ikävää, veikkoseni, mutta kyllä se sillä lailla on, -- virkkoi
Case.

-- Sanalla sanoen olet peloissasi?

-- Sanalla sanoen olen peloissani.

-- Ja täytyykö minun yhä aiheettomasti olla tabun alaisena? -- kysyin.

-- Sanon sinulle, että et ole tabun uhrina, -- toisti hän. -- Kanakat
eivät tule lähellesi, siinä kaikki. Ja kuka heitä voi pakoittaa? Meillä
kauppiailla on aikamoinen sappi, se täytyy tunnustaa; pakoitamme
nämä kanaka-raukat peruuttamaan lakinsa, poistamaan tabunsa ja muuta
sellaista, milloin vain hyväksi näemme. Mutta ethän toki odottane
mitään lakia, joka pakoittaisi ihmiset tekemään kauppaa liikkeessäsi,
vaikkapa eivät haluaisikaan? Et tahtone väittää itselläsi olevan sisua
siihen? Ja jos sinulla olisikin, olisipa kummallista ehdottaa sellaista
minulle. Haluaisin huomauttaa sinulle, Wiltshire, että itsekin olen
kauppias.

-- En luule, että sinuna puhuisin sisusta, -- sanoin minä. -- Mikäli
minä voin käsittää, tulee käymään näin: Ainoakaan sielu ei ole tekevä
kauppaa minun kanssani, vaan kaikki käyvät sinun luonasi. Sinä kokoat
kopran, ja minä saan mennä hiiteen niin että kintut vilkkuu. Enkä minä
osaa alkuasukasten kieltä, ja sinä olet täällä ainoa mainitsemisen
arvoinen henkilö, joka taitaa englantia, ja sinä kehtaat vihjailla
olevani hengen vaarassa, eikä sinulla ole minulle muuta sanottavaa kuin
että et tiedä, miksi!

-- Niin, se _on_ kaikki, mitä minulla on sinulle sanottavaa, -- virkkoi
hän, -- Minä en tiedä ... soisin tietäväni.

-- Ja sinä käännät minulle selkäsi, jättäen minut oman onneni nojaani
Sellainenko on asema? -- kysyin minä.

-- Jos tahdot käyttää häijyjä sanoja, -- vastasi hän. -- Minä en niitä
käytä. Sanonhan vain: "Aion pysyä sinusta erilläni; tai ellen sitä tee,
joudun itse vaaraan."

-- Hm, -- murahdin minä, -- olet sinäkin soma valkoihoinen!

-- Oh, ymmärrän; olet ärsyttynyt, -- sanoi hän. -- Niin olisin itsekin.
Voin antaa sinulle anteeksi.

-- Jo riittää, -- kivahdin minä, -- mene anteeksiantoinesi muualle.
Tästä käy minun tieni, tuosta sinun!

Tämän jälkeen me erosimme, ja minä menin suoraa kotiini kiihoittuneessa
mielentilassa ja tapasin Uman koettelemassa muutamia kauppatavaroita
kuin lapsi.

-- Kuulehan, -- sanoin, -- jätä tuo hupsuttelu! Oletpa tehnyt niistä
kauniin sekamelskan, ikäänkuin ei minulla olisi kylliksi kiusaa
ilmankin! Ja luullakseni käskin sinun laittaa päivällistä!

Ja sitte lienen antanut hänen kuulla karkeampaa kielenkäyttöäni, kuten
hän ansaitsi. Hän nousi heti ylös niinkuin vahtisotilas upseerinsa
käskystä; sillä minun täytyy myöntää, että hän aina käyttäytyi hyvin ja
osoitti suurta kunnioitusta valkoihoisia kohtaan.

-- No, -- sanoin minä, -- sinä olet täältä ja sinun täytyy tämä
ymmärtää. Minkätähden on minulle julistettu tabu? Tai ellei niin ole
laita, miksi ihmiset karttavat minua?

Hän seisoi töllistellen minua, silmät suurina kuin lautaset.

-- Eikö sinä tiedä? -- läähätti hän vihdoin.

-- En, -- sanoin minä. -- Miten saattaisit sitä minulta odottaa?
Siellä, mistä olen tullut, ei ole sellaisia hullutuksia.

-- Eikö Ese sinulle kertoi? -- kysyi hän jälleen.

(_Ese_ oli alkuasukasten nimitys Caselle; se merkitsee ehkä muukalaista
tai omituista, tai se saattaa merkitä vaikka mammee-omenaa, -- mutta
luultavimmin oli se vain hänen oma nimensä väärin kuultuna ja kanakain
kielelle muovattuna.)

-- Ei paljoa, -- vastasin.

-- P--n Ese! -- huudahti hän.

Teistä saattaisi tuntua omituiselta kuulla tämän kanaka-tytön lausuvan
karkean kirouksen. Mutta eipä mitään. Hän ei tiennyt kiroavansa ...
ei, eikä hän ollut vihoissaankaan; hän oli suuttumuksen yläpuolella,
käytti sanaa aivan yksinkertaisesti ja vakavasti. Hän seisoi siinä
suorana lausuessaan sen. Tuskin muistan koskaan ennen tai jälkeen
huomanneeni naisen näyttävän sellaiselta, ja se mykisti minut. Hän
teki jonkinlaisen kumarruksen, mutta se oli mitä ylpein, ja levittäen
kätensä jatkoi:

-- Minä häpeissäni. Minä luulee sinä tiesit. Ese minulle kertonut sinä
tiedät, hän kertonut sinä ei välitä, hän kertonut sinä rakastaa minua
liian paljo. Tabu minulla, -- selitti hän, koskettaen poveansa niinkuin
oli tehnyt hääiltanamme. -- Nyt minä mennä pois, tabu se mennä myöskin.
Sitten sinä saa liian paljo kopra. Siitä sinä pitää enemmän paremmin,
minä luulla. _Tofá, alii_, -- lisäsi hän omalla kielellään, -- hyvästi,
päällikkö!

-- Maltas! -- huudahdin. -- Älä pidä sellaista kiirettä.

Hän katsahti minuun sivulta ja hymyili. -- Sinä näkee sinä saa kopra,
-- tyynnytteli hän kuin lasta, jolle tarjotaan sokeroituja hedelmiä.

-- Uma, -- sanoin minä, -- kuulehan järkipuhetta. En tosiaankaan
tiennyt, ja Case näkyy pelanneen varsin halpamaisesti meitä molempia
kohtaan. Mutta nyt minä tiedän, vaan en välitä. Rakastan sinua liian
paljon. Sinä et mene pois, sinä et jätä minua, minä olen kovin
suruissani.

-- Sinä ei rakasta minua, -- huudahti hän, -- sinä puhuu minulle häijyt
sanat! -- Ja hän heittäytyi lattialle huoneen nurkkaan, alkaen itkeä.

No, en ole oppinut mies, mutta en silti mikään vastasyntynytkään, ja
minusta tuntui, että pahin pula nyt oli ohitse. Mutta siinä hän virui,
selkä minuun, kasvot seinään päin, väristen itkusta kuin pieni lapsi,
niin että hänen jalkansa hytkähtelivät. Omituista, miten se koskee
rakastuneeseen mieheen. Sillä turhaa on asiaa sievistellä: vaikka
hän olikin kanaka-tyttö, olin häneen silti rakastunut tai samaa kuin
rakastunut. Yritin tarttua hänen käteensä, mutta hän ei tahtonut. --
Uma, sanoin minä, -- tässä menettelyssä ei ole mitään järkeä. Minä
haluan, että jäät tänne; tahdon pitää pikku vaimoni, ihan totta.

-- Sinä ei puhu totta, -- nyyhkytti hän.

-- No, hyvä, -- sanoin, -- minä odotan, kunnes tuo puuskasi menee
ohitse. -- Ja minä istahdin hänen viereensä lattialle, alkaen
silitellä kädelläni hänen tukkaansa. Ensiksi hän kiemurteli pois häntä
koskettaessani, sitten hän ei enää näkynyt minua huomaavan, sitten
hänen nyyhkytyksensä vähitellen talttui ja vihdoin loppui. Samassa hän
kohotti kasvonsa minua kohti.

-- Sinä puhuu minulle totta? Sinä tahtoo minä jään? -- kysyi hän.

-- Uma, -- sanoin, -- tahtoisin omistaa sinut mieluummin kuin kaiken
Etelämeren kopran! -- Tämä oli hyvin suurta puhetta, ja kummallisinta
siinä oli, että tarkoitin sillä totta.

Hän kietoi käsivartensa kaulaani, hypähtäen ylös, ja litisti kasvonsa
omiani vastaan, joka oli saarelaisten tapa suudella, niin että aivan
kastuin hänen kyynelistään, ja hän valtasi kokonaan sydämeni. Koskaan
en ollut tuntenut mitään niin lähellä itseäni kuin tämän ruskean tytön
tyllerön.

Monta asiaa yhtyi panemaan pääni pyörälle. Hän oli herkullisen sievä,
hän näkyi olevan ainoa ystäväni tuossa kummallisessa paikassa, olin
häpeissäni, että olin puhunut hänelle raa'asti; hän oli nainen, oli
vaimoni ja samalla ikäänkuin lapsi, jota minun kävi sääliksi; ja
hänen kyyneltensä suolavesi kostutti vielä huuliani. Unohdin Casen ja
alkuasukkaat, unohdin, etten tiennyt tästä jutusta mitään, tai pyrin
vain karkoittamaan sen muistonkin mielestäni. Ja minä unohdin, että
en saisi mitään kopraa, enkä siis kykenisi ansaitsemaan elatustani;
unohdin isäntäni enkä ajatellut, miten huonon palveluksen heille tein
mieluummin noudattaessani mielijohteitani ja täten laiminlyödessäni
tehtäväni heidän liikkeensä palveluksessa. Unohdinpa senkin, että
Uma ei ollut mikään oikea vaimoni, vaan petetty ja hyvin roskaisella
tavalla petetty neitonen. Mutta edennyn jo liian pitkälle. Tähän asiaan
palaan piakkoin.

Oli myöhä ennenkuin ajattelimme päivällistä. Tuli oli sammunut ja
uuni jääkylmä; mutta hetkisen perästä viritimme valkean uudestaan
ja keitimme kumpikin ruokalajin, auttaen ja häiriten toisiamme ja
leikitellen kuin lapset. Halusin niin ahneesti pitää hänet lähelläni,
että istahdin aterialle tyttöni polvellani, toinen käteni hänen
vyötäisillään, sillävälin kun toisella ajoin ruokaa suuhuni. Niin,
vielä enemmänkin. Hän oli luullakseni kehnoin kokki, minkä Jumala oli
luonut; hänen keittotaitonsa tuotteita olisi rehellinen hevonenkin
kammonnut. Siitä huolimatta söin sinä päivänä Uman valmisteita, enkä
muista koskaan olleeni enemmän mielissäni.

En luulotellut mitään itselleni, en luulotellut mitään hänelle. Näin
selvästi, että olin myyty mies; ja jos Uma oli tekevä minusta narrin,
ei siinä mikään auttanut. Tämäpä kaiketi kirvoittikin hänen kielensä
kantimen, sillä nyt hän oli varma, että olimme ystävät. Paljon hän
kertoi istuessaan sylissäni ja syödessään minun ruokaani, niinkuin
minäkin hupsutellen söin hänen; kertoi paljon itsestään ja äidistään ja
Casesta, mikä kaikki tuntuisi hyvin ikävystyttävältä ja täyttäisi monet
arkit, jos sen juttelisin seikkaperäisesti. Mutta siihen minun täytyy
suorin sanoin hiukan koskettaa, ja oli siinä jotakin; itsestänikin,
mikä hyvin suuresti vaikutti asioihini, kuten pian saatte kuulla.

Sain tietää, että hän oli syntynyt eräällä saarella päiväntasaajan
alla, ja hän oli elänyt vain pari kolme vuotta näillä tienoin,
saavuttuaan tänne valkoisen miehen seurassa, joka oli nainut hänen
äitinsä ja sittemmin kuollut. Vain yhden vuoden oli hän ollut
Falesalla. Sitä ennen olivat he paljon liikkuneet, samoillen paikasta
paikkaan sen valkoisen miehen mukana, hän kun oli niitä vierinkiviä,
jotka aina kierivät pehmeätä pesää etsiskellen. He juttelevat kullan
hakemisesta sateenkaaren päästä; mutta jos mies haluaa tointa, joka
riittää hänelle kuolemaan asti, ryhtyköön hän vain pehmeätä paikkaa
tavoittelemaan. On siinä sijansa ruualla ja juomallakin, oluella ja
keilapelillä, sillä ei koskaan kuule heidän näkevän nälkää, ja harvoin
tapaa heidät selvinä; ja vakinaisena urheiluna ei kukkotaistelutkaan
vedä sille vertoja. No niin, tämä rannikkorehvastelija kuljetti naista
ja hänen tytärtään milloin missäkin, mutta enimmäkseen syrjäisillä
saarilla, joilla ei ollut poliiseja ja joilla hän ehkä luuli
paistettujen varpusten helpommin lentävän suuhunsa.

Minulla on oma käsitykseni tuosta vanhasta veijarista, mutta
olin sentään mielissäni, että hän ei ollut vienyt Umaa Apiaan ja
Papeeteen ja muihin remuavan koreileviin kaupunkeihin. Vihdoin
saapui hän Fale-aliihin tällä saarella, sai jotakin kauppahommaa
(Herra ties miten!), päästi kaikki piloille tavalliseen tapaan ja
kuoli jättämättä tuskin mitään jälkeensä paitsi maatilkun Falesalla,
jonka hän oli saanut epävarman velan maksuksi. Se aiheutti äidin
ja tyttären muuttamisen tähän kylään asumaan. Case näkyi heitä
kaikin keinoin rohkaisseen, ja auttaneen heitä mökin rakentamisessa.
Hän oli perin suosiollinen siihen aikaan ja antoi Umalle tavaraa,
eikä ole epäilemistäkään, että hän alunpitäin oli iskenyt silmänsä
tyttöön. Mutta tuskin olivat he asuttuneet, kun ilmaantui nuori mies,
alkuasukas, joka tahtoi naida Uman. Hän oli alempi päällikkö, hänellä
oli perheessään muutamia komeita mattoja ja muita peruja, ja hän oli
"hyvin sievä", sanoi Uma. Kaikin puolin oli se oivallinen tarjous
pennittömälle, vieraalta saarelta tulleelle tytölle.

Ensi sanat tästä kuullessani tulin ihan sairaaksi mustasukkaisuudesta.

-- Ja tarkoitatko, että olisit nainut hänet? -- huudahdin.

-- _Ioe_, kyllä, -- sanoi hän. -- Minä piti liian paljon!

-- Hm, -- jupisin. -- Entä jos minä olisin saapunut hänen jälkeensä?

-- Minä nyt pitää sinä enemmän paremmin, -- tolkutti hän. -- Mutta jos
minä nai loanen, minä yksi hyvä vaimo. Minä ei tavallinen kanaka. Hyvä
tyttö! -- sanoi hän.

No, minun täytyi siihen tyytyä; mutta vakuutan, että asia ei minua
ollenkaan miellyttänyt. Enkä sen jutun lopusta pitänyt enempää kuin
alustakaan. Sillä tuo naimatarjous näkyy koko selkkauksen aiheuttaneen.
Sain tietää, että Umaa ja hänen äitiään sitä ennen oli tietenkin
katseltu yli olkain, he kun olivat ilman sukulaisia ja toisilta
saarilta, mutta eihän siinä sen pahempaa ollut, ja sittenkin, kun
Ioane esiintyi, synnytti se vähemmän haittaa kuin olisi luullut; mutta
vähän myöhemmin Ioane aivan äkkiä, noin kuusi kuukautta ennen minun
tuloani, peräytyi, lähtien saaren siitä kolkasta, ja siitä asti Uma ja
hänen äitinsä olivat saaneet elellä yksinään. Kukaan ei käynyt heidän
talossaan, kukaan ei puhutellut heitä teillä. Jos he menivät kirkkoon,
toiset naiset vetivät mattonsa pois, jättäen heidät yksikseen avoimelle
paikalle. Se oli todellinen pannaanjulistus, jollaisista olemme
lukeneet keski-ajalta; eikä sen syy ja tarkoitus ollut arvattavissa.

Joku _tala pepelo_ [Valhejuttu. Suom.] sen aiheutti, selitti Uma, joku
valhe, joku parjaus. Hän tiesi ainoastaan, että tytöt, jotka olivat
häneltä kadehtineet Ioanea, nyt pitittivät häntä sulhasen karkaamisesta
ja huutelivat tavatessaan hänet yksinään metsässä, että hän ei koskaan
joutuisi naimisiin. -- Ne kertova mulle, kukaan mies ei minua naida.
Mies liian paljo pelkää, -- sanoi hän.

Ainoa sielu, joka tuli heidän lähettyvilleen tuon hylkäämisen jälkeen,
oli nuoriherra Case. Hänkin näytteli itseään säästeliäästi ja teki
vierailunsa enimmäkseen iltamyöhään. Ja pian hän alkoi lyödä esille
korttejaan ja tähtäillä Umaa. Äskeinen loanen juttu kirvelsi vielä
sydäntäni; ja kun Case mainittiin samallaisissa puuhissa, sain aivan
yrmeäksi.

-- Niin, -- sanoin irvistäen, -- ja kaiketi Case oli sinusta "hyvin
sievä" ja "sinä piti hänestä liian paljo"?

-- Nyt sinä puhu tuhma, -- sanoi hän. -- Valkoinen mies tulee tänne,
minä nai hän yhtä hyvin kuin kanakan; no hyvä sitte, hän nai minu yhtä
hyvin kuin valkoinen nainen. Annapas hän ei nai, hän menee pois, nainen
jää täällä. Yhtä hyvin roisto, tyhjä käsi, Tonga-sydän ... ei voi
rakastaa! Nyt sinä tulee ja nai minä. Sinä on suuri sydän ... sinä ei
häpeä saaren tyttö. Se syy minä rakastan sinu liian paljon. Minä ylpeä.

En muista eläissäni tunteneeni itseäni kiusoittuneemmaksi. Laskin
haarukan kädestäni ja siirsin pois "saaren tytön"; eipä minulla
näkynyt olevan nyt suurta huvia kummastakaan. Sitten kävelin
edestakaisin huoneissa, ja Uma seurasi minua silmillään, sillä hän oli
hämmennyksissä, eikä ihmekään! Mutta omaa tilaani se sana ei riitä
kuvaamaan. Olisin mielelläni tunnustanut suoraan, millainen lurjus olin
ollut, mutta häpesin liiaksi.

Juuri silloin kuului laulua mereltä; se kajahti äkkiä selvänä ja
läheltä, aluksen kääntyessä niemekkeen takaa, ja rientäen ikkunaan
Uma huudahti, että "misi" [Alkuasukasten lyhennys englantilaisesta
_missionary_-sanasta. Suom.] oli saapunut kierroilleen. Minusta tuntui
omituiselta, että ilolla tervehtisin lähetyssaarnaajaa; mutta siitä
huolimatta se oli totta.

-- Uma, -- sanoin minä, -- sinä jäät tähän huoneeseen, etkä hievahda
askeltakaan, kunnes tulen takaisin.



III. Lähetyssaarnaaja.


Kun pääsin ulos kuistille, oli lähetyspursi laskemassa virran suuhun.
Se oli pitkä, valkoiseksi maalattu valaanpyytäjä, hiukan päivänsuojaa
pingoitettuna perään, alkuasukas-pastori kyyhöttäen takatuhdolla
ohjaamassa, noin neljäkolmatta melaa välähdellen ylös ja pudoten veteen
soutulaulun tahtiin. Ja lähetyssaarnaajan nähtiin päivänsuojan alla
lukevan kirjasta ja säestävän! Se oli somaa nähdä ja kuulla; näillä
saarilla ei ole mitään hauskempaa näkyä kuin lähetysvene, jolla on
kelpo miehistö ja hyvä tahdinlyöjä. Katselin sitä puolisen minuuttia
kenties hieman kateellisena ja sitten kävelin verkalleen joelle päin.

Vastakkaiselta puolen tuli toinen mies, tähdäten samaan suuntaan, mutta
hän riensi juoksujalkaa ja pääsi ensimäisenä perille. Se oli Case,
kaiketi hän aikoi pysyttää minut erillään lähetyssaarnaajasta, josta
voisin saada tulkin. Mutta minä ajattelin muuta. Ajattelin, kuinka hän
oli peijannut meitä siinä naimisjutussa, koetettuaan aikaisemmin saada
Uman käsiinsä. Hänet nähdessäni sierameni pärskyivät raivosta.

-- Pois täältä, sinä katala, konnamainen huijari! -- huusin.

-- Mitä sanot? -- kysyi hän.

Toistin lauseeni, naulaten sen pontevalla kirouksella. -- Ja jos
koskaan tapaan sinut kuuden sylen päässä asunnostani, -- kiljahdin, --
niin lennätän luodin täiseen ruhoosi.

-- Saat tehdä niinkuin haluat talosi nurkissa, -- sanoi hän. -- Johan
sinulle sanoin, että siellä en aio käydäkään; mutta tämä on yleinen
paikka.

-- Tämä on paikka, missä minulla on yksityisasiaa, -- ärjähdin. --
En aio sallia sinunlaisesi koiran olla kuuntelemassa ja neuvon sinua
menemään tiehesi.

-- En ota sitä neuvoasi varteen sentään, -- ilkkui Case.

-- Kyllä minä sitten opetan sinut tottelemaan, -- uhkasin.

-- Saammepa nähdä, -- sanoi hän.

Hän oli nopea käsistään, mutta hänellä ei ollut tarpeeksi mittaa
eikä painoa, vaan oli minunlaiseni miehen rinnalla heikko etana, ja
sitäpaitsi olin joutunut niin tulisen vihan vimmaan, että olisin vaikka
meisseliin puraissut. Annoin hänelle ensin tästä ja sitten tuosta, niin
että kuulin hänen päänsä narskuvan ja särähtelevän, ja heti tuupertui
hän tantereelle.

-- Oletko saanut kylliksi? -- huusin. Mutta hän katsahti vain ylös
valkeana ja ymmällä, ja veri levisi hänen kasvoillaan kuin viini
lautasliinalla. -- Oletko saanut kylliksi? -- toistin. -- Puhu, äläkä
siinä pehtaroi, taikka annan sinulle aimo potkun.

Silloin hän nousi ylös pidellen päätään, jota hänen ilmeestään päättäen
pyörrytti, ja veri valui hänen roimahousuilleen.

-- Olen saanut kylliksi tällä kertaa, -- sanoi hän, nousi hoiperrellen
ylös ja meni matkaansa samaa tietä kuin oli tullutkin.

Vene oli laskemaisillaan rantaan; huomasin lähetyssaarnaajan laskeneen
kirjansa syrjään ja hymyilin itsekseni. -- Hän näkee, että ainakin olen
mies, -- ajattelin.

Tämä oli ensi kerta Etelämeren saarilla, kun olin sanaa vaihtanut
lähetyssaarnaajan kanssa, saati sitte pyytänyt heiltä palvelusta. Minä
en pitänyt siitä joukosta, kukaan liikkeenharjoittaja ei pidä; he
katselevat meitä yli olkain eivätkä sitä salaakaan; ja sitäpaitsi ovat
he osittain muuttuneet kanakoiksi ja vetävät yhtä köyttä alkuasukkaiden
kanssa, sensijaan että lyöttäytyisivät muihin valkoihoisiin. Minulla
oli ylläni puhtaat raitavat pyjamat [Intialaismalliset ohuet, väljät
liivihousut. Suom.], sillä tietysti olin pukeutunut siististi
päälliköiden luona käyntiäni varten; mutta kun näin lähetyssaarnaajan
astuvan veneestä oikeassa virkapuvussa, valkoisissa palttinahousuissa,
keveässä tropiikkihatussa, valkoisessa paidassa ja kaulahuivissa sekä
ruskeat kengät jalassa, olisin saattanut häntä kivittää. Kun hän
tuli lähemmäksi, tähystäen minua hyvin omituisesti (kaiketi äskeisen
tappelun johdosta), huomasin hänen näyttävän kuolettavan sairaalta,
sillä todellakin oli hänellä kuumetta ja hän oli veneessä vilustunut.

-- Herra Tarleton luullakseni? -- sanoin minä, sillä olin saanut tietää
hänen nimensä.

-- Ja te kai olette uusi kaupanvälittäjä? -- otaksui hän.

-- Tahdon ensiksi ilmoittaa teille, että en ole lähetysseurain ystävä,
-- jatkoin, -- ja että te ja teidänlaisenne saatte paljon pahaa aikaan
päntätessänne alkuasukkaat täyteen ämmäin loruja ja nenäkkyyttä.

-- Teillä on kyllä lupa ajatella niinkuin ajattelette, -- sanoi hän
näyttäen hieman tuimistuneelta, -- mutta minun velvollisuuteni ei ole
sitä kuunnella.

-- Sattuu niin, että teidän on pakko kuunnella, -- sanoin minä. -- En
ole lähetyssaarnaaja enkä lähetyssaarnaajani ystävä, en ole kanaka enkä
kanakain suosija. Olenpahan vain kauppasaksa, tavallinen, alhainen
Jumalan ylenantama valkoinen mies ja Britannian alamainen, sellainen,
johon ette viitsisi saappaitannekaan pyyhkiä. Toivoakseni tämä on
selvää kieltä.

-- Kyllä, hyvä mies, -- myönsi hän. -- Pikemmin selvää kuin arvokasta.
Kun itse selviätte, niin kadutte tätä.

Hän yritti kulkea edelleen, mutta minä pysähdytin hänet kädelläni.
Kanakat alkoivat nurista. Kaiketi he eivät pitäneet sävystäni, sillä
minä puhuin tuolle miehelle yhtä vapaasti kuin puhuisin teille.

-- No, nyt ette voi sanoa pettäneeni teitä, -- virkoin, -- ja voin
siis jatkaa. Minä tarvitsen palvelusta ... oikeastaan pyydän kahtakin
palvelusta; ja jos te ne minulle suotte, niin kukaties teidän niin
sanotun kristillisyytenne osakkeet nousevat silmissäni.

Hän oli hetkisen vaiti, ja hymyili sitten. -- Olettepa omituinen mies,
-- sanoi hän.

-- Olen sellainen, miksi Jumala on minut luonut, -- vastasin. -- En
yritäkään esiintyä herrasmiehenä.

-- Enpä ole niin vallan varma, -- virkkoi hän. -- Ja mitä voin teidän
puolestanne tehdä, herra...

-- Wiltshire, -- täydensin, -- vaikka minua tavallisesti nimitetään
Welsheriksi; mutta Wiltshire se kirjoitetaan, kunhan rannikkolaisten
kieli vain kääntyisi sen lausumaan. Ja mitäkö haluan? No, kerron
teille ensimäisen asian. Olen syntinen, niinkuin te sanoisitte, omalla
kielelläni ketku, ja tahtoisin, että auttaisitte minua sovittamaan
henkilön, jonka olen pettänyt.

Hän kääntyi lausumaan laivamiehilleen muutaman sanan alkuasukasten
kielellä. -- Ja nyt olen teidän palveluksessanne, -- virkkoi hän,
-- mutta vain niin kauan kuin miehistöni syö päivällistä. Minun
pitää ehtiä paljoa kauemmaksi rantamalle ennen yön tuloa. Minun oli
pakko viipyä Papa-Malulassa tähän aamuun asti, ja minulla on kohtaus
Fale-aliissa huomenillalla.

Johdatin hänet asuntooni äänettömänä ja melko tyytyväisenä tapaan,
jolla olin haastellut, sillä minä tahdon, että mies säilyttää oman
arvonsatunnon.

-- Minua suretti nähdessäni teidän tappelevan, -- huomautti hän.

-- Oh, se on rengas samassa ketjussa, kuten saatte kuulla, -- sanoin.
-- Se kuuluu palvelukseen numero kaksi. Kuultuanne kertomukseni voitte
ilmoittaa minulle, surettaako se teitä vieläkin.

Astuimme suoraan sisälle puotini kautta, ja ihmeekseni huomasin Uman
korjanneen ruoka-astiat pöydältä. Tämä oli niin vähän hänen tapaistaan,
että ymmärsin hänen tehneen sen kiitollisuudesta, ja pidin hänestä
senvuoksi sitä enemmän. Hän ja herra Tarleton puhuttelivat toisiaan
nimeltä, ja lähetyssaarnaaja näytti olevan hänelle hyvin kohtelias.
Mutta siihen en kiinnittänyt suurta huomiota; ainahan ne osaavat
olla kohteliaita kanakalle, meitä valkoisia miehiä he komentelevat.
Sitäpaitsi en tarvinnut Tarletonia juuri sillä hetkellä. Olin tekemässä
heittoni.

-- Uma, -- sanoin, -- anna minulle vihkimätodistuksesi. -- Hän näytti
hämmästyneeltä. -- No, -- rohkaisin, -- voit luottaa minuun. Anna se
tänne.

Se oli hänellä mukanaan, kuten tavallista; kaiketi hän luuli sitä
taivaan passiksi ja pelkäsi kai joutuvansa helvettiin, ellei se olisi
hänellä kuolinhetkellä käsillä. En voinut nähdä, mihin hän sen ensi
kerralla pani, enempää kuin nytkään, mistä hän sen otti; se hypähti
hänen käteensä tavalla, joka muistutti sanomalehtien kertomuksia
rouva Blavatskysta. Samaten tekevät kaikki naiset näillä saarilla, ja
arvatenkin opetetaan se heille jo nuorena.

-- Niin, -- sanoin minä todistus kädessäni, -- se neekeri Musta Jack
vihki minut tämän tytön kanssa. Todistuksen kirjoitti Case, ja se
on kaunis asiakirja, vakuutan teille. Senjälkeen olen huomannut,
että seutulaisilla on jotakin vainoa tätä minun vaimoani vastaan,
ja niin kauan kuin pidän hänet luonani, en saa liikettäni käymään.
No, miten menettelisi mies minun asemassani, jos hän olisi mies? --
kysyin. -- Kaikkein ensiksi hän luullakseni tekisi näin. -- Minä revin
vihkimäkirjan, viskaten palaset lattialle.

-- _Aue!_ -- voihkasi Uma ja alkoi lyödä käsiään yhteen; mutta minä
tavoitin toisen niistä omaani.

-- Ja toiseksi, -- jatkoin, -- jos hän on sellainen, joka mielestäni
ansaitsisi miehen nimen, sir, toisi hän tytön suoraa päätä teidän tai
jonkun muun pappismiehen eteen ja tunnustaisi: "Vihkimiseni tämän
vaimoni kanssa oli kuje, mutta minä pidän hänestä koko runsaalla
mitalla, ja nyt tahtoisin tulla häneen oikein vihityksi." Toimeen
siis, herra Tarleton. Ja luullakseni olisi paras, että tekisitte sen
alkuasukasten kielellä. Se olisi eukolle mieluista, -- lisäsin mainiten
Umaa heti aviovaimon oikealla nimellä.

Kutsuimme siis kaksi veneen miehistä todistajiksi, ja meidät sidottiin
avioliiton umpisolmulla omassa asunnossamme; ja pastori rukoili
hyväisen ajan, se täytyi sanoa -- mutta ei sentään niin kauan kuin
muutamat niistä -- ja puristi meidän kummankin kättämme.

-- Herra Wiltshire, -- sanoi hän laadittuaan vihkimäkirjan ja
lähetettyään todistajat pois, -- minun on kiitettävä teitä varsin
elävästä mielihyvästä. Olen harvoin toimittanut vihkimisen suuremmalla
myötätunnolla ja liikutuksella.

Sitä voi nimittää puhumiseksi. Hän jatkoi vieläkin, ja minä olin valmis
nielemään kaiken siirappitaikinan, mitä hänellä oli varastossa. Sillä
tunsin olevani hyvällä tuulella. Mutta puolen vihkimätoimituksen ajasta
oli Uman huomio ollut kiintyneenä johonkin, ja nyt hän puhkesi puhumaan.

-- Miten sinä se käsi sattunut? -- virkkoi hän.

-- Kysy Casen kallolta, eukkoseni, -- sanoin minä. Hän hypähti,
parkaisten ilosta.

-- Ette ole hänestä tehneet juuri mitään kilttiä kristittyä, --
huomautin herra Tarletonille.

-- Mielestämme hän ei kuulunut huonoimpiimmekaan, -- puolusti pappi, --
kun oli Fale-aliissa; ja jos Umalla on vihankaunaa, olen taipuvainen
uskomaan, että hänellä on siihen hyvät syynsä.

-- Ka, tässäpä tulemmekin palvelukseen numero kaksi, -- sanoin minä.
-- Tahdon kertoa teille tarinamme nähdäkseni, voitteko päästää
päivänpilkkeen sen hämärään sokkeloon.

-- Onko se pitkä? -- kysyi hän.

-- On kyllä, -- huudahdin; -- riittää siinä rihmaa!

-- No, minä suon teille kaiken ajan, minkä voin säästää, -- sanoi hän,
katsahtaen kelloaan. -- Mutta tunnustan teille suoraan, että olen ollut
syömättä kello viidestä tänä aamuna, ja ellette voi tarjota minulle
jotakin, en luultavasti saa haukata ennenkuin seitsemän tai kahdeksan
tienoissa illalla.

-- Jumal'avita, me laitamme teille päivällistä! -- huudahdin minä.

Hätkähdin hiukan kiroamistani, nyt kun kaikki sujui hyvin; ja kai
siitä lähetyssaarnaajakin vähän hämmästyi, mutta hän oli katselevinaan
ikkunasta ulos ja kiitti meitä.

Hommasimme siis hänelle einettä. Näön vuoksi täytyi minun sallia
eukkoni puuttua puuhaan, jonka tähden toimitin hänet teetä keittämään.
En luule koskaan maistaneeni sellaista teetä kuin hän valmisti. Mutta
mikä pahinta, hän sai käytetyksi vielä suola-astiankin sisältöä, pitäen
sitä erinomaisena maustimena, ja muutti sillä lihakeittoni merivedeksi.
Ylimalkaan sai herra Tarleton hiton surkean päivällisen; mutta samalla
oli hänellä kyllältä kuunneltavaa, sillä kaiken keittämisemme ajan ja
jälkeenpäin, kun hän oli syövinään, minä kestitsin häntä kertomalla
Case-veitikasta ja Falesan rantamasta, ja hän puolestaan teki
kysymyksiä näyttääkseen tarkkaan seuraavansa.

-- Niin, -- sanoi hän vihdoin, -- pelkään, että teillä on vaarallinen
vihollinen. Tuo Case on hyvin nokkela ja näyttää todella häijyltä.
Minun täytyy teille sanoa, että olen pitänyt häntä silmällä lähes
vuoden ajan, ja melkein olen joutunut alakynteen kohtauksissamme.
Siihen aikaan kun toiminimenne viimeinen edustaja niin äkkiä pötki
tiehensä, sain kirjeen Namulta, alkuasukas-pastorilta, jossa tämä pyysi
minua saapumaan Falesalle niin pian kuin suinkin, koska koko hänen
laumansa alkoi "taipua katolisten menoihin". Minä luotin suuresti
Namuun; pelkään, että se vain osoittaa, miten helposti meidät petetään.
Kukaan ei voinut kuulla hänen saarnaavan tulematta vakuutetuksi, että
hän oli tavattoman lahjakas mies. Kaikki saarelaisemme hankkivat
helposti jonkinlaisen kaunopuheisuuden ja kykenevät melkoisella
tarmolla ja mielikuvituksella vierittelemään ja selittelemään
vanhoja saarnoja; mutta Namun saarnat ovat hänen omiaan, enkä voi
kieltää, että ne mielestäni ovat vaikuttaneet armon välikappaleina.
Sitäpaitsi on hän hyvin kärkäs maallisiin asioihin, ei pelkää työtä,
on taitava kirvesmiehen ammatissa ja on hankkinut itselleen sellaisen
kunnioituksen naapuripastorien keskuudessa, että leikillä, joka on
puolittain totta, nimitämme häntä idän piispaksi. Sanalla sanoen olin
ylpeä siitä miehestä; sitä enemmän hämmästytti minua hänen kirjeensä,
ja käytin tilaisuutta tullakseni tänne. Aamulla ennen saapumistani
Vigours oli lähetetty "Lion"-laivaan, ja Namu oli aivan levollisena,
nähtävästi häveten kirjettään, jota hän ei ollenkaan halunnut selittää.
Sellaista en tietysti voinut sallia, ja lopuksi hän tunnusti, että
häntä oli hyvin huolestuttanut nähdessään seurakuntalaistensa käyttävän
ristinmerkkiä, mutta kuultuaan siihen selityksen, oli hänen mielensä
tyyntynyt. Vigoursilla muka oli paha silmä, tavallinen seikka Italiaksi
nimitetyssä maassa Euroopassa, missä moinen paholainen usein tappoikin
ihmisiä, ja ristinmerkki näkyi olevan suojeluskeino sen vaikutusta
vastaan.

-- "Ja minä selitän sen näin, misi", sanoi Namu. "Mainittu maa
Euroopassa on paavinuskoinen, ja pahan silmän piru saattaa olla
katolinen paholainen tai ainakin tottunut katolisten menoihin.
Sentähden tuumin tähän suuntaan: jos ristinmerkkiä käytettäisiin
paavilaiseen tapaan, olisi se synnillistä, mutta kun sitä käytetään
vain suojelemaan ihmisiä pahalta hengeltä, joka itsessään on viaton
teko, niin täytyy merkinkin olla viattoman, samaten kuin pullo
sellaisenaan ei ole hyvä eikä paha. Sillä eihän tämä merkki ole hyvä
eikä paha. Mutta jos pullo on täytetty viinalla, niin viina se pahaa
on; ja jos merkkiä käytetään epäjumalanpalvelukseen, on se senvuoksi
paha. Ja kuten alkuasukas-pastorilta saattoi odottaa, oli hänellä
varalla sopiva teksti perkeleitten ulosajamisesta."

-- "Ja kuka teille on kertonut pahasta silmästä?" kysyin minä.

-- Hän myönsi, että se oli Case. Ka, pelkään pitävänne minua kovin
ahdasmielisenä, herra Wiltshire, mutta minun täytyy sanoa teille, että
se minua kovin suututti, enkä voi ajatella mitään hyvää kauppiaasta,
joka moisilla neuvoilla koettaa vaikuttaa pastoreihini. Ja sitäpaitsi
oli seudulla huhuiltu Adamsista, vanhus muka oli myrkytetty, mutta en
siihen juuri kiinnittänyt huomiotani. Nyt se kuitenkin johtui mieleeni.

-- "Ja viettääkö se Case nuhteetonta elämää?" kysyin.

-- Hän myönsi, että niin ei ollut laita; sillä vaikka hän ei
juopotellut, oli hän hyvin naisiin menevä ja uskonnoton.

-- "Sitten", sanoin minä, "luulen, että on sitä parempi mitä vähemmän
olette hänen kanssaan tekemisissä".

-- Mutta ei ole helppo saada Namusta viimeistä sanaa. Tuossa tuokiossa
oli hän valmis esityksineen. "Misi", sanoi hän, "te kerroitte minulle
viisaista miehistä, jotka eivät olleet pastoreita, eivätkä edes pyhiä
ihmisiä, mutta jotka tiesivät paljon oppimisen arvoista, esimerkiksi
puista ja eläimistä, ja osasivat painaa kirjoja ja kertoa veitsien
valmistamiseen poltetuista kivistä. Sellaiset miehet opettavat teitä
korkeakouluissanne, ja te saatte heiltä tietoja, mutta varotte
oppimasta jumalattomuutta. Misi, Case on minun koulumestarini."

-- En tiennyt, mitä sanoa. Casen juonittelut olivat nähtävästi
karkoittaneet herra Vigoursin Falesalta, ja se oli hyvinkin luultavasti
tapahtunut pastorini salaisella suostumuksella. Muistin, että juuri
Namu oli rauhoittanut minua Adamsista ja selittänyt huhun vain
katolisen papin ilkeämielisyydestä lähteneeksi. Ja näin, että minun
täytyi hankkia perusteellisempia tietoja puolueettomalta taholta.
Täällä on vanha päällikön veitikka, Faiaso, jonka te varmaan näitte
neuvostossa tänään; hän on koko ikänsä ollut levoton ja viekas,
suuri kapinain kuohuttaja ja saaren lähetystyölle kiusallinen oas.
Kuitenkin on hän hyvin älykäs ja, politiikkaa ja omia rikkomuksiaan
lukuunottamatta, pysyy totuudessa. Minä menin hänen luokseen, kerroin
hänelle kuulemani ja pyysin häntä olemaan avomielinen.

-- Minulla ei liene eläissäni ollut tuskallisempaa keskustelua.
Kenties ymmärrätte minua, herra Wiltshire, kun sanon teille,
että otan aivan vakavalta kannalta ne ämmäin lorut, joista minua
tuonnoin moititte, ja että olen yhtä harras pyrkimyksessäni tehdä
hyvää näille saarelaisille kuin te saatatte olla miellyttääksenne
ja suojellaksenne sievää vaimoanne. Ja teidän on muistettava, että
pidin Namua oikeana mallimiehenä ja ylpeilin hänestä, lukien hänet
lähetystyömme ensimäisiin kypsiin hedelmiin. Ja nyt sain tietää, että
hän oli joutunut jonkinlaiseen riippuvaisuuteen Casesta. Aluksi ei
hänessä ollut vikaa; se johtui epäilemättä juonittelun ja mahtailemisen
aiheuttamasta pelosta ja kunnioituksesta. Mutta kauhukseni sain
tietää, että toinen vaikutin oli tullut lisäksi: kuulin Namun ottaneen
tavaraa Casen myymälästä ja arvelun mukaan joutuneen hänelle pahasti
velkaan. Mitä tahansa kauppias sanoi, sen Namu vavisten uskoi. Hän
ei ollut tässä asemassa yksinään; monet kylässä elivät samallaisessa
alamaisuudessa; mutta Namun tapaus oli tärkein, Namun kautta oli
Case saanut eniten pahaa aikaan; ja kun päällikötkin jossain määrin
puolsivat häntä, niin hän hypitellen pastoria kämmenellään oli melkein
kylän valtias.

-- Te tiedätte jotakin Vigoursista ja Adamsista, mutta ehkä ette ole
kuullut mitään vanhasta Underhillista, Adamsin edeltäjästä. Muistan
hänet hiljaiseksi, leppeäksi vanhukseksi, ja meille kerrottiin, että
hän kuoli äkkiä. Valkoiset miehet kuolevat hyvin äkkiä Falesalla.
Totuus, sellaisena kuin sen nyt kuulin, jähmetytti veren suonissani.
Häntä näkyi kohdanneen yleinen halvaus, herpauttaen koko hänen
ruumiinsa paitsi toista silmää, jota hän alituisesti vilkutti. Pantiin
liikkeelle huhu, että avuton vanhus nyt oli paholainen, ja tuo katala
Case lietsoi alkuasukasten pelkoa, ollen itsekin pelkäävinään, eikä
muka uskaltanut yksinään mennä hänen taloonsa. Vihdoin kaivettiin
kuoppa, ja elävä ruumis haudattiin kylän äärimmäiseen päähän. Pastorini
Namu, jonka kasvatuksessa olin ollut avullisena, lausui rukouksen
tuossa inhoittavassa näytelmässä.

-- Tunsin olevani hyvin vaikeassa asemassa. Ehkä olisi velvollisuuteni
ollut ilmiantaa Namu ja toimittaa hänet eroitetuksi. Ehkä nyt
ajattelen niin, mutta silloin näytti asia vähemmän selvältä. Hänellä
oli suuri vaikutusvalta, se olisi saattanut osoittautua omaani
suuremmaksi. Alkuasukkaat ovat taikauskoon taipuvaisia; kenties olisin
heitä kiihoittamalla juurruttanut ja levittänyt näitä vaarallisia
kuvitteluja entistä enemmän. Ja Namu oli sitäpaitsi, tätä uutta,
kirottua vaikutusta lukuunottamatta, hyvä pappi, kykenevä mies ja
mieleltään hurskas. Mistä etsisin parempaa? Mistä saisin edes yhtä
hyvän? Tuolla hetkellä, Namun hairahdus vereksenä silmäini edessä,
elämäntyöni näytti minusta ivalta; toivo oli rinnassani kuollut.
Halusin mieluummin parantaa niitä työaseita mitä minulla oli kuin mennä
etäältä etsimään toisia, jotka varmaan osoittautuisivat huonommiksi;
ja häväistystä on toki vältettävä milloin se suinkin käy päinsä.
Oikein tai väärin, päätin siis toimia meluttomasti. Koko sen yön
toruin horjahtunutta pastoria ja väittelin hänen kanssaan, nuhtelin
häntä tietämättömyydestään, puutteellisesta uskostaan ja kurjasta
menettelystään, huuhdellessaan astian puhtaaksi vain ulkopuolelta,
kylmäverisesti avustaessaan murhassa ja lapsellisesti kiihtyessään
muutamista joutavista, tarpeettomista ja sopimattomista eleistä;
ja paljoa ennen päivänkoittoa oli hän edessäni polvillaan, kylpien
kyynelissä, jotka mielestäni osoittivat todellista katumusta.

-- Sunnuntai-aamuna nousin saarnastuoliin, puhuen ensimäisen
Kuningasten kirjan yhdeksännentoista luvun mukaan tulesta,
maanjäristyksestä ja äänestä, osoittaen oikean hengellisen voiman ja
viitaten niin selvästi kuin uskalsin Falesan äskeisiin tapahtumiin.
Vaikutus oli voimakas, ja se kasvoi vielä suuremmaksi, kun Namu
vuorostaan nousi, tunnustaen, että oli ollut puuttuvainen uskossa
ja elämässä ja että oli tullut synnin tuntoon. Siihen asti oli siis
kaikki hyvin; mutta sattui eräs onneton seikka. Läheni "toukokuumme"
aika saarella, jolloin otettiin vastaan alkuasukasten avustukset
lähetykselle. Velvollisuuteni oli tästä ilmoittaa, ja se antoi
viholliselleni tilaisuutensa, jota hän ei vitkastellut käyttää
hyväkseen.

-- Tieto asian kulusta oli epäilemättä toimitettu Caselle heti kun
jumalanpalvelus oli päättynyt, ja samana iltapuolena hän sovittausi
kohtaamaan minut keskellä kylää. Hän astui luokseni niin kiihkeänä ja
ärtyneenä, että tunsin olevan turmiollista häntä välttää.

-- "Kah", sanoo hän alkuasukasten kielellä, "tässähän on se pyhä mies.
Hän on saarnannut minua vastaan, mutta hän ei tehnyt sitä sydämestään.
Hän on saarnannut Jumalan rakkaudesta; mutta se ei tullut hänen
sydämestään, vaan hänen hampaittensa välistä. Tahdotteko tietää, mitä
hänellä oli sydämessään?" huudahti hän. "Minäpä näytän sen teille!"
Ja sipaisten päätäni oli hän ottavinaan siitä dollarin, pitäen rahaa
ilmassa.

-- Väkijoukon läpi humahti se kuiske, jolla polyneesialaiset ottavat
ihmeen vastaan. Minä puolestani seisoin hämmästyneenä. Se oli
tavallinen silmänkääntäjä-temppu, jonka kotona olin nähnyt parikymmentä
kertaa; mutta miten saisin kyläläiset siitä vakuutetuiksi? Toivoin,
että hepreankielen asemesta olisin opiskellut taikuroimista, voidakseni
maksaa veitikalle hänen omalla rahallaan. Mutta siinä sitä olin; en
voinut seisoa äänettömänä, ja paraskin, mitä osasin sanoa, oli heikkoa.

-- "Pyydän ettette vaivaudu jälleen koskemaan minuun", sanoin.

-- "Ei ole sellaista aikomustakaan", vastasi hän, "enkä teiltä riistä
edes dollarianne. Kas tuossa", sanoi hän, singauttaen sen jalkojeni
juureen. Lantti kuuluu viruneen kolme päivää samassa paikassa, mihin se
putosi.

-- Täytyy myöntää, että se oli hyvin pelattu, -- sanoin minä.

-- Oh, hän on taitava, -- myönsi hra Tarleton, -- ja siitä näette
itsekin, miten vaarallinen hän on. Hän oli osallisena halvatun miehen
kauheaan kuolemaan; häntä syytetään Adamsin myrkyttämisestä; hän
karkoitti Vigoursin valheilla, jotka olisivat voineet johtaa murhaan;
eikä ole epäilemistäkään, että hän nyt on päättänyt raivata tieltään
teidät. Emme voi arvata, mitä keinoja hän aikoo käyttää, mutta
epäilemättä se on jotakin uutta. Hänen kekseliäisyytensä on loppumaton.

-- Hän näkee suurta vaivaa, -- virkoin minä.

-- Ja minkätähden tuon kaiken?

-- No, montako tonnia kopraa voidaan tältä seudulta hankkia? -- kysyi
lähetyssaarnaaja.

-- Arvioin sen kuuteenkymmeneen, -- vastasin minä.

-- Ja paljonko siitä ansaitsee paikkakunnan kauppa-asiamies? --
tiedusti hän.

-- Kolmen punnan paikoille tonnilta, -- arvelin.

-- Sittenhän voitte itse laskea, mitä varten hän sen tekee, -- sanoi
herra Tarleton. -- Mutta tärkeintä on lyödä hänet. On selvää, että hän
oli levittänyt huhuja Umasta eristääkseen hänet ja pannakseen pahat
aikeensa hänen suhteensa täytäntöön. Kun hän ei siinä onnistunut ja
huomasi uuden kilpailijan saapuvan näyttämölle, hän käytti tyttöä
toisella tavalla. Nyt on meidän ennen kaikkea päästävä selville
Namusta. Uma, kun ihmiset alkoivat karttaa sinua ja äitiäsi, mitä Namu
silloin teki?

-- Hän jäädä pois myös, -- sanoi Uma.

-- Pelkään, että koira on syönyt oksennuksensa, -- sanoi hra Tarleton,
-- ja mitä on minun nyt tehtävä puolestanne? Tahdon puhua Namulle,
vihjaista hänelle, että häntä pidetään silmällä. Olisi omituista, jos
hän sallisi asioiden mennä väärin, kun hänet saatetaan varuilleen.
Silti saattaa tämä varokeino pettää, ja silloin on teidän etsittävä
apua muualta. Teillä on täällä kaksi henkilöä, joiden puoleen voisitte
kääntyä. Ensimäinen ja tärkeämpi niistä on pappi, joka voisi suojella
teitä katolisilla harrastuksilla; heitä on kurjan pieni lauma, mutta
heidän joukossaan on kaksi päällikköä. Ja se toinen henkilö on vanha
Faiaso. Ah, olisipa tämä tapahtunut jokunen vuosi sitten, ette olisi
ketään muuta tarvinnut! Mutta hänen vaikutusvaltansa on paljon
vähentynyt, siirtyen Maealle, ja Maea, pelkään, on Casen kätyreitä.
Lyhyesti, jos asia kääntyy pahimmilleen, on teidän lähetettävä sana
minulle tai tultava itse Fale-aliihin, ja vaikka vuoroni ei ole saapua
saaren tähän päähän kuukauden aikaan, tahdon koettaa parhaani. Herra
Tarleton sanoi siis hyvästi; ja puolta tuntia myöhemmin lähetysveneen
miehistö lauloi, ja airot välähtelivät.



IV. Paholaistehdas.


Melkein kuukausi kului mitään erityisempää tapahtumatta. Vielä
häittemme iltana saapui Kalossi, osoittautuen hyvin kohteliaaksi.
Ja hän otti tavakseen pistäytyä sisälle hämäräntullen polttamaan
piipullisen perheessämme. Hän kykeni tietysti juttelemaan Umalle,
ja ryhtyi opettamaan minulle samalla kertaa alkuasukasten kieltä ja
ranskaa. Hän oli vanha, hyväluontoinen lystikäs mies, vaikka likaisin,
mitä saattoi odottaa näkevänsä, ja hän sotki minut vierailla kielillä,
tehden pahemman sekamelskan kuin Babelin tornissa.

Siitä oli jotakin hommaa ja ajankulua yksinäisyydessäni; mutta
enhän siinä mitään ansainnut, sillä vaikka pappi kävi istumassa ja
jaarittelemassa ketään hänen laumastaan ei viekoittunut myymälääni, ja
ellen olisi keksinyt muuta puuhaa, en olisi saanut kerätyksi naulaakaan
kopraa.

Tuumani oli seuraava: Fa'avaolla (Uman äidillä) oli parikymmentä
hedelmääkantavaa puuta. Tietysti emme saaneet työväkeä, koska
oikeastaan kaikki olimme tabussa, joten nuo kaksi naista ja minä
ryhdyimme valmistamaan kopraa omin käsin. Siitä saimme sellaista
kopraa, että oikein vesi tuli suuhun, kun se oli korjussa. En ollut
laisinkaan aavistanut, miten paljon alkuasukkaat minua petkuttivat,
ennenkuin olin nuo neljäsataa naulaa omakätisesti tehnyt; tavara oli
niin keveätä, että melkein teki mieleni sitä itse kastelemaan.

Työhommissa ollessamme melkoinen joukko kanakoja tapasi viettää parhaan
osan päivästä meitä katselemalla, ja kerran se neekerikin näytti
naamansa. Hän seisoi taampana alkuasukasten kanssa, nauraen ja esittäen
suurta herraa ja ilvehtien, kunnes se alkoi minua ärsyttää.

-- Vai sinä, neekeri! -- huudahdin.

-- Minä en puhuttele teitä, sir, -- sanoi musta mies, -- haastelen
ainoastaan herrasmiehille.

-- Sen tiedän, -- vastasin, mutta sattuu niin, että minä puhuttelin
sinua, herra Musta Jack. Tahdoin vain tietää, näitkö Casen naamataulua
noin viikko sitten?

-- En, sir, -- virkkoi hän.

-- Hyvä siis, -- sanoin minä; -- sillä minä näytän sinulle siitä tarkan
jäljennöksen, vaikka mustan, kahden minuutin kuluessa.

Ja minä aloin kävellä häntä kohden verkalleen, kädet riippuen sivuilla;
mutta silmissäni kiilui uhkaa, jos joku vaivautui niihin katsahtamaan.

-- Te olette viheliäinen, remuava roisto, -- mörisi hän.

-- Sinäpä sen sanot! -- säestin minä.

Nyt hän luuli olevani niin lähellä kuin oli suotavaa, ja sai käpälät
alleen, kiitäen paikalta sellaista vauhtia, että oli nautinto katsella
hänen menoaan. Enkä siitä siunatusta sakista enempää nähnyt, kunnes
tulimme tapauksiin, joista nyt kerron. Siihen aikaan oli päätehtäviäni
käydä ammuskelemassa jotakin pataan pantavaksi metsistä, jotka
osoittautuivatkin varsin riistarikkaiksi, kuten Case oli minulle
maininnut. Olen jo puhunut niemekkeestä, joka sulki kylän ja asemani
idän puolelta. Polku kulki sen kärjitse, johtaen lähimpään lahdelmaan.
Joka päivä kävi täällä ankara tuuli, ja kun rantariutan ruoto loppui
niemekkeen pään kohdalla, kuohui kova tyrsky lahdelman rannoille. Pieni
kallioinen harjanne leikkasi laakson kahtia, päätyen lähelle rantaa; ja
veden ollessa korkealla meri hyökyi suoraan sen seinämää vasten, joten
tie kokonaan tukkeutui. Metsäiset vuoret reunustivat paikan ylt'ympäri,
varsinkin idän puolelta oli rajoittava penger jyrkkä ja tuuhea, sen
alemmat osat, jotka kaarsivat meren rantaa, riippuen pelkkinä mustina
äkkijyrkkinä, sinooberin juovittamina kallioina; ylempi osa näytti
möykkyiseltä korkeitten puunlatvojen vuoksi. Muutamat näistä puista
olivat heleänvihreät, toiset hohtivat punaisina, ja rannan hiekka oli
mustaa kuin kiilloitettu kenkä. Paljon lintuja leijaili lahdelmalla,
niiden joukossa lumivalkoisia; ja ilmakettu eli vampyyri lensi
kirkkaalla päivällä narskuttaen hampaitaan.

Pitkään aikaan en metsästysretkilläni etääntynyt tätä kauemmaksi.
Siellä takempana ei ollut mitään polun jälkeä, ja kookospalmut laakson
suun edustalla olivat viimeiset sillä taholla. Saaren "silmä",
kuten alkuasukkaat nimittivät sen tuulenpuoleista päätä, oli näet
kokonaan autiona. Falesan kylästä Papa maluluun asti ei tavannut
asuntoja, ei ihmisiä, eikä istutettuja hedelmäpuita; ja kun riutta
enimmäkseen puuttui ja rannat olivat jyrkät, meri pieksi välittömästi
kallionsärmiä, tuskin jättäen mitään maallenousu-paikkaa.

Minun on mainittava, että sen jälkeen kun aloin käydä eräretkilläni,
vaikka kukaan ei rohkaistunut tulemaan myymäläni lähelle, huomasin
ihmiset kylläkin halukkaiksi viettämään tuokion kanssani, milloin
heitä ei voitu nähdä. Ja koska olin alkanut oppia alkuasukasten kieltä
ja useimmat heistä osasivat sanan pari englantia, ryhdyin pieniin
tilapäisiin rupatteluihin, jotka kaikessa vähäpätöisyydessäänkin
poistivat pahimman painostuksen, sillä kurjalta ja masentavalta tuntuu,
kun ihmistä kartetaan kuin pitaalitautista.

Satuin eräänä päivänä kuun lopulla istumaan kanakan kanssa pensaikon
syrjässä lahdelman luona, katsellen itää kohti. Olin antanut miehelle
piipullisen tupakkaa, ja me juttelimme minkä taisimme; hän ymmärsikin
englanninkieltä enemmän kuin useimmat muut.

Kysyin häneltä, oliko mitään tietä itäänpäin.

-- Kerran siinä tie, -- sanoi hän. -- Nyt tie kuollut.

-- Ei kukaan siellä käy? -- kysyin.

-- Ei hyvä, -- vastasi mies. -- Paholaiset paljo asu siellä.

-- Ohoo! -- äännähdin. -- Onko siellä tiheikössä paljon paholaisia?

-- Miespaholainen, naispaholainen paljo, -- selitti ystäväni. -- Siellä
ne asu kaikki aika. Mies mene siellä mies ei tule takaisin.

Ajattelin, että kun tuolla kanakalla oli niin hyvät tiedot paholaisista
ja kun hän puhui niistä niin vapaasti joka ei ole tavallista, niin
saattaisin urkkia häneltä hiukan selvitystä itseäni ja Umaa koskevaan
selkkaukseen.

-- Te luulette minä paholainen? -- kysyin.

-- Ei luule paholainen, -- sanoi hän tyynnytellen -- Luule hupsu
yhtäkaikki.

-- Uma paholainen? -- kysyin jälleen.

-- Ei, ei sitä. Paholainen pysy metsä, -- sanoi nuori mies.

Katselin eteeni lahdelman yli ja näin puiden riippuvan lehvistön
äkkiä työntyvän auki ja Casen pyssy kädessä astuvan mustan rannikon
päivänpaahteeseen. Hän oli puettuna keveihin, melkein valkoisiin
pyjama-housuihin, hänen pyssynsä välkkyi ja hän näytti hyvin
silmäänpistävältä. Maakravut vilistivät hänen tieltään koloihinsa.

-- Hei, ystäväni! -- huudahdin. -- Ettehän te sentään puhukaan totta.
Ese mene, Ese tule takaisin, -- matkin minä.

-- Ese ei yhtäkaikki, Ese _Tiapolo_ -- virkkoi ystäväni, ja sanoen
minulle hyvästi hän livahti puiden väliin.

Pidin silmällä Casea hänen käydessään pitkin rantaa, missä vuorovesi
oli matalalla, ja annoin hänen kulkea ohitseni matkallansa Falesaan.
Hän oli syviin mietteisiin vaipuneena, jonka linnutkin näkyivät
tietävän, ne kun sipsuttivat aivan hänen vieressään hiekalla tai
lentää suhahtelivat hänen ympärillään, kirkuen hänen korviinsa. Hänen
astuessaan ohitseni havaitsin hänen huultensa liikkeestä, että hän
puhui itsekseen, ja olin erittäin mielissäni nähdessäni leimamerkkini
vielä hänen kulmillaan. Puhun teille silkkaa totta: minulla oli aikomus
lähettää haulipanos hänen kuonoonsa, mutta viisaasti hillitsin itseni.

Kaiken tämän ajan ja samoin vielä kotimatkallani toistelin itselleni
kuulemaani alkuasukasten sanaa, avustaen muistiani lauseella: "Polly,
kattila tulelle ja keitä meille teetä".

-- Uma, -- sanoin kotiin päästyäni, -- mitä _Tiapolo_ merkitsee?

-- Piru, -- vastasi hän.

-- Luulin, että _aitu_ merkitsee sitä, -- virkoin.

-- _Aitu_ toinen paholainen, -- selitti hän, -- pysyy metsä, syö
kanaka. Tiapolo iso pääpiru, pysyy kotona; Tiapolo olla kristitty piru.
[Sana _tiapolo_ on eurooppalaista alkuperää = latinan _diabolus_,
pahahenki. Suom.]

-- No, -- sanoin, -- siitä en tule viisaammaksi. Miten voi Case olla
Tiapolo?

-- Ei ihan juuri, -- vastasi hän. -- Ese kuuluu Tiapolo; se pitää Ese
paljo; Ese oikein hänen poika. Jos Ese tahto joku asia, Tiapolo tekee
hän.

-- Se on hyvin mukavaa Eselle, -- sanoin. -- Ja millaisia töitä Tiapolo
hänelle tekee?

Nyt seurasi sekamelska kaikenlaatuisia juttuja, joista monet (niinkuin
kertomus herra Tarletonin päästä napatusta dollarista) olivat minulle
kyllä selviä, mutta toisista en ymmärtänyt hölynpölyä. Ja mikä enin
kummastutti kanakoja, oli minusta vähimmin ihmeellistä, se nimittäin,
että Case kävi erämaassa kaikkien noiden aitujen parissa. Muutamat
rohkeimmat olivat kuitenkin lähteneet hänen mukanaan, kuulleet hänen
haastavan vainajien kanssa ja antavan näille käskyjä, mutta hänen
turvissaan he olivat ehjin nahoin palanneet. Jotkut sanoivat hänellä
olevan siellä kirkon, missä hän palveli Tiapoloa, kun tämä näyttäytyi
hänelle; toiset taas vannoivat, että siinä ei ollut noituutta
ensinkään, vaan että hän teki ihmeitänsä rukouksen voimalla, ja että
kirkko ei ollut mikään kirkko, vaan vankila, johon hän oli sulkenut
jonkun pahan aitun. Namu oli kerran ollut hänen kanssaan tiheikössä ja
palannut sieltä ylistäen Jumalaa näistä ihmetöistä.

Rupesinpa jo aavistelemaan miehen vehkeitä ja keinoja, millä hän oli
saavuttanut asemansa, ja vaikka älysin hänen olevan kova pähkinä purra,
en ollenkaan menettänyt rohkeuttani.

-- Hyvä on, -- sanoin, -- minun pitää itse käydä katsomassa mestari
Casen pyhättöä, ja otamme selvän siitä Jumalan ylistämisestä.

Tässä Uma joutui hirveään hätään; jos menisin sinne korkeaan metsään,
en koskaan palaisi; kukaan ei voisi käydä siellä ilman Tiapolon
suojelusta.

-- Minä uskaltaudun sinne Jumalan turvin, -- vakuutin. -- Minä olen
sentään hyvänlainen ihminen, Uma, ja kaipa Herra askeleeni johdattaa.

Hän istui hetkisen ääneti. -- Minä luulee, -- virkkoi hän hyvin
juhlallisena ja lisäsi sitten: -- Viktoria, hän iso päällikkö?

-- Sen voit uskoa! -- sanoin minä. -- Hän pitää sinä oikein paljo? --
kysyi hän taas.

Vakuutin hänelle irvistäen, että se vanha rouva luullakseni oli minulle
jokseenkin puolueellinen.

-- Hyvä on, -- sanoi hän. -- Viktoria iso päällikkö, pitää sinä oikein
paljo. Ei voi auttaa sinä täällä Falesalla; ei kuka voi ... niin
kaukana. Maea hän pieni päällikkö ... asuu täällä. Jos hän pitää
sinä ... tekee sinulle hyvä oikein. Jumala ja Tiapolo niin juuri.
Jumala iso päällikkö ... hänellä liian paljo työtä. Tiapolo pieni
päällikkö ... hän tahtoo hyvin paljo touhu, tekee hyvin ahkera työ.

-- Minun on jätettävä sinut herra Tarletonin käsiin, -- sanoin. --
Sinun kristinoppisi on saranoiltaan, Uma.

Siitä huolimatta haastelimme tästä kaiken iltaa, ja minulle
kertomillaan jutuilla erämaasta ja sen vaaroista peloitti hän itsensä
niin, että oli vähällä saada kohtauksen. Enhän niistä kahdeksatta
osaakaan muista, sillä en niitä paljoa tarkannut; mutta kaksi on
säilynyt mielessäni jokseenkin selvästi.

Noin yhdeksän kilometrin päässä rannikolla on suojattu lehto, nimeltä
Fanga-anaana (luolien satama). Olen itsekin nähnyt sen mereltä, niin
läheltä kuin sain arastelevat soutajapoikani laskemaan, ja siinä
on pieni kaistale keltaista hiekkaa. Sen yläpuolella kohoaa mustia
kallioita täynnä luolien mustia suuakkoja. Isot puut ja riippuvat
köynnöskasvit päärmäävät kallioita, joiden keskipalkoilta vuolas puro
syöksyy putouksena alas.

No niin, siitä ohitse oli kulkemassa veneellä kuusi nuorta miestä
Falesan kylästä, "kaikki hyvin sieviä", sanoi Uma, ja se vei ne tuhoon.
Kävi kova tuuli, oli vasta-aallokko, ja kun he saapuivat Fanga-anaanan
edustalle ja näkivät valkoisen putouksen ja varjoisen rannikon, he
tunsivat kovaa väsymystä ja janoa, sillä heiltä oli vesi jo loppunut.
Joku joukosta ehdotti, että laskisivat maihin noutamaan juotavaa, ja
huimapäitä kun olivat, yhtyivät kaikki tuumaan, paitsi nuorin. Lotu oli
hänen nimensä; hän oli oikein kunnollinen herrasmies ja hyvin viisas.
Hän selitti heille, että he olivat mielettömiä, ja sanoi, että paikka
oli henkien ja paholaisten ja kuolleiden tyyssija, josta oli yhdeksän
kilometriä lähimpään ihmisasuntoon yhtäälle ja kukaties kaksi sen
vertaa toisaalle. Mutta he nauroivat hänen sanoilleen, ja ollen viisi
yhtä vastaan tarttuivat airoihin, vetivät veneen rannalle ja astuivat
maihin.

Se oli Lotun kertoman mukaan ihmeellisen ihana paikka, ja vesi maistui
oivalliselta. He kävelivät pitkin rantamaa, mutta eivät keksineet
mitään kohtaa, josta olisi käynyt kiivetä kallioille, ja tämä rauhoitti
heidän mieltään. Vihdoin he istuutuivat syömään mukanaan tuomiansa
eväitä. Mutta tuskin olivat he asettuneet aterialle, kun eräästä noista
mustista luolista tuli kuusi tavattoman kaunista neitosta. Niillä oli
kukkia tukassa, mitä viehkeimmät rinnat ja kaulanauhat tulipunaisista
siemenistä. Ja he alkoivat laskea leikkiä noiden nuorten herrojen
kanssa, ja nämä puolestaan vastasivat heidän ilveisiinsä, kaikki muut
paitsi Lotu. Tämä käsitti, että sellaisessa paikassa ei voinut olla
mitään elävää naista, ja juoksi heittäytymään veneen pohjalle, peitti
kasvonsa ja rukoili. Kaiken aikaa Lotu herkeämättä rukoili ja rukoili,
eikä hän mistään muusta tiennyt, ennenkuin hänen toverinsa palasivat,
nostivat hänet istumaan ja laskivat takaisin merelle lahdenpoukamasta,
jonka rannat nyt olivat aivan autiot. Eivätkä he hiiskuneet sanaakaan
noista kuudesta immestä.

Mutta eniten peloitti Lotua, että ainoakaan hänen viidestä toveristaan
ei muistanut tapahtumasta mitään, vaan he käyttäytyivät kuin juopuneet,
laulaen, nauraen ja kisaillen veneessä. Tuuli yltyi tasaisen
voimakkaasti ja aallot kuohuivat tavattoman korkeina. Siitä nousi
sellainen ilma, että jokainen mies saarilla olisi kääntänyt selkänsä
ja rientänyt kotiseiniensä suojaan. Mutta nämä viisi teuhasivat kuin
mielipuolet, nostivat kaikki purjeet ja laskivat aavalle merelle. Lotu
ryhtyi ajamaan vettä veneestä; kukaan toisista ei ajatellutkaan häntä
auttaa, he yhä vain lauloivat ja temmelsivät, puhuivat käsittämättömiä
asioita ja nauroivat ääneensä niitä jutellessaan. Täten Lotu koko
lopun päivää ajoi vettä henkensä edestä, kyyhöttäen veneen pohjalla;
eikä kukaan hänen varoituksistaan välittänyt. Vastoin kaikkea odotusta
he saapuivat elävinä hirveässä myrskyssä Papa-maluluun, missä palmut
vinkuivat tuulessa, ja kookospähkinät vierivät kuin kanuunankuulat
kylän nurmikolla. Samana iltana nuo viisi nuorukaista sairastuivat
eivätkä sen koommin puhuneet järjellistä sanaa kuolemaansa asti.

-- Ja tarkoitatko, että voit niellä mokoman jutun? -- kysyin.

Hän vakuutti, että asia oli hyvin tunnettu ja että komeille nuorille
miehille sellaista sattui useinkin. Mutta tämä oli ainoa tapaus,
jolloin naispaholaisten lempi oli samana päivänä surmannut viisi
yhdessä seurassa. Se oli aiheuttanut paljon hälinää saarella, ja hän
olisi hullu, jos epäilisi.

-- No, -- virkoin, -- ei sinun silti tarvitse minun puolestani peljätä.
Minä en kaipaa lemmottaria. Sinussa on minulle naista riittämään asti
ja riittävästi lempoa myös, eukkoseni.

Tähän hän vastasi, että niitä oli muunkinlaisia, ja yhden oli hän
nähnyt omin silmin. Eräänä päivänä oli hän yksinään mennyt lähimmälle
lahdelmalle ja ehkä etääntynyt liian lähelle noiduttua paikkaa. Kasvien
oksat törmän korkeasta viidakosta varjostivat häntä tuuheana kattona,
mutta hän itse seisoi loitompana hyvin kivisellä ja monilukuisia
nuoria, neljän viiden jalan korkuisia mammee-omenapuita kasvavalla
tasanteella. Oli pimeä päivä sadekaudella, toisinaan riistivät
tuulenpuuskat lehtiä puista lennättäen niitä ympäri, toisinaan taas
oli tyyni kuin huoneessa. Tällaisella tyynellä vaiheella kerran
kokonainen parvi lintuja ja vampyyrejä pyrähti esille pensaikosta kuin
säikähtyneinä. Heti senjälkeen Uma kuuli rahinaa lähempää ja näki
metsän reunasta mammee-omenapuiden välistä hyökkäävän laihaa, harmaata
vanhaa karjua muistuttavan otuksen. Sen liikkeistä päättäen ajatteli
se kuin ihminen; ja sen tuloa katsellessaan tyttö äkkiä oivalsi,
että se ei ollutkaan mikään metsäkarju, vaan oikeastaan mies, joka
ajatteli kuin mies. Silloin hän läksi juoksemaan, ja sika perästä, ja
kiitäessään se hihkaili ääneensä niin että koko seutu kaikui.

-- Olisinpa ollut siellä pyssyineni? -- sanoin minä. -- Kyllä kärsäkäs
silloin olisi hihkaissut niin että olisi itsekin ihmetellyt.

Mutta hän vakuutti minulle, että pyssystä ei ollut apua moisia vastaan,
ne kun olivat vainajain henkiä.

No, näillä rupatuksilla kulutimme illan, joka olikin parasta. Mutta
tietysti se ei muuttanut mielipidettäni, ja seuraavana päivänä minä
pyssy olalla ja hyvä veitsi varattuna läksin löytöretkelle. Suuntasin
kulkuni mahdollisimman lähelle paikkaa, missä olin nähnyt Casen tulevan
metsästä; sillä jos hänellä siellä todellakin oli jonkinlainen laitos,
otaksuin löytäväni polun. Erämaan eroitti rajavalli, mikäli sitä
niin voi nimittää, sillä pikemmin se oli pitkä kiviröykkiö. Sanotaan
sen ulottuvan yli koko saaren, mutta mistäpä ne sen tietävät, sillä
epäilen, tokko kukaan on sataan vuoteen sitä matkaa tehnyt, koska
alkuasukkaat pysyttelevät enimmäkseen meren lähettyvillä, rakennellen
pienet siirtolansa rantamalle. Ja siltä osaltaan oli seutu hirveän
korkeata, jyrkkää ja täynnä kallioita. Vallista länteen on maata
muokattu, ja siellä kasvaa kookospalmuja, mammee-omenia, guava-puita
ja runsaasti akasiaa. Juuri vastapäätä alkaa varsinainen tiheikkö,
ja korkeata se onkin, sillä puut kohoavat kuin laivojen mastot,
kierteleviä köynnöskasveja riippuu köysinä niiden sivuilta ja ilkeitä
kämmekkäisiä rehoittaa halkeamissa sienien tapaan. Missä ei ollut
alusmetsää, oli tanner kauttaaltaan mukulakivien peittämää.

Näin paljon viheriäisiä kyyhkysiä, joita olisi kelvannut ampua,
ellen olisi saapunut toisissa tuumissa. Parvittain perhosia lennellä
lepsahteli ylös ja alas lähellä maanpintaa kuin kuivuneet lehdet.
Milloin kuulin linnun kutsuvan naarastaan, milloin tuulen tohinan
ylhäällä, ja aina meren tyrskyn rannalta.

Mutta paikalla vallitsevaa omituista tuntua on vaikea kuvailla sille,
joka itse ei ole yksinään aarniometsässä käynyt. Kirkkainkin päivä
muuttuu siellä hämäräksi. Tuskin näkee askelta eteensä. Mihin tahansa
katsoneekin, sulkeutuu metsä, toinen oksa kiertyen toiseen kuin käden
sormet. Ja milloin vain heristää korviaan kuulee aina jotakin uutta
-- miesten puhetta, lasten naurua, kirveeniskuja kaukaa edeltään
sekä toisinaan jonkun nopean, hiipivän kiidännän läheltänsä, joka
saa vaeltajan hätkähtäen tarkkaamaan aseitaan. Vakuutelkoon hän vain
itselleen olevansa yksinään pelkkien puiden ja lintujen parissa,
hän ei kuitenkaan voi sitä uskoa. Mihin tahansa hän kääntyy, tuntuu
koko tienoo elävän ja katselevan häntä. Älkää luulkokaan, että Uman
kertomukset minua säikähdyttivät; en pidä alkuasukasten loruja neljän
äyrin arvoisina. Mutta sellainen tunnelma on luonnollinen näissä
tiheiköissä, siinä kaikki.

Kiivetessäni lähelle kukkulan huippua, sillä metsäinen pinta nousee
tällä kohdalla jyrkkänä kuin portaat, alkoi tuuli humista suoraan
suuntaan ja lehvät liikkua ja hulmahdella sivuille, päästäen
päivänsäteet lävitse. Tämä soveltui minulle paremmin; melu oli kaiken
aikaa samallaista, eikä kuulunut mitään säikähdyttävää. No niin,
olin saapunut paikalle, missä alusmetsänä kasvoi niin sanottuja
villejä kookospalmuja -- perin sieviä tulipunaisine hedelmineen, ---
ja silloin sattui korvaani tuulessa väräjävää laulua, jollaista en
muistanut koskaan ennen kuulleeni. Turhaan uskottelin itselleni, että
sen aiheuttivat oksat; minä tiesin paremmin. Turhaan luulottelin sitä
lintujen liverrykseksi; tiesin, että lintu ei koskaan viserrellyt
tuolla tavalla. Se nousi ja paisui, hiljeni ja paisui jälleen.
Milloin muistutti se mielestäni itkua, mutta oli kauniimpaa; milloin
luulin sitä harpun säveliksi. Siitä vain olin varma, että se oli
liian ihanaa ollakseen tällaisessa paikassa terveellistä. Saatte
nauraa, jos tahdotte; mutta minulle muistuivat todellakin mieleen ne
kuusi keijukaista tulipunaisine kaulanauhoineen, jotka ilmestyivät
Fanga-anaanan luolasta, ja ajattelin, mahtoivatko ne laulaa sillä
lailla.

Ivailemme alkuasukkaita ja heidän taikauskojaan. Mutta ajatelkaamme,
miten monet kauppiaat, oivallisesti kasvatetut valkoiset miehet,
joista jotkut ovat olleet kirjanpitäjinä ja liikeapulaisina
kotimaassa, alkavat niitä vaarinottaa. Arvelen taikauskon kasvavan
jossakin seudussa kuin erilaiset rikkaruohot; ja seisoessani siinä ja
kuunnellessani noita valittelevia ääniä minä vapisin housuissani.

Voitte nimittää minua raukaksi pelkoni vuoksi; omasta mielestäni
olin kyllin urhoollinen astuessani edelleen. Mutta kuljin perin
varovaisesti, pyssyn hana vireessä, tähystellen ympärilleni kuin
erämies ja toden teolla odottaen näkeväni kauniin nuoren naisen istuvan
viidakossa, ja siinä tapauksessa olin varmasti päättänyt koetella häntä
haulipanoksella. Enkä tosiaan ollut ehtinyt kauaksi, kun kohtasin
jotakin kummallista. Tuuli puhalsi voimakkaana kohahduksena puiden
latvoissa, lehvät edessäni aukenivat, ja silmänräpäykseksi näin jotakin
riippuvan puussa. Samassa tuokiossa oli se kadonnut, kun ohi kulkeva
puuska vapautti oksat. Puhun teille totta: olin päättänyt nähdä aitun;
ja jos se olisi esiintynyt sian tai naisen muodossa, se ei olisi
minua niin hämmästyttänyt. Pahinta oli, että se näytti jokseenkin
neliskulmaiselta, ja ajatus, että nelikulmainen esine eli ja lauloi,
tympäisi ja hölmistytti minua. Epäilemättä seisoin siinä kotvan aikaa;
ja olin varsin varma, että juuri samasta puusta se laulu kuului. Sitten
aloin hiukan reipastua.

"No", tuumasin, "jos todellakin niin on, jos täällä neliskulmaiset
esineet laulavat, olen nyt joka tapauksessa mennyttä. Saakaamme huvia
rahamme edestä."

Mutta ajattelin, että sentään voisin yrittää rukousta siltä varalta,
että se jotakin hyödyttäisi. Siis polvistuin ja rukoilin ääneeni; ja
kaikenaikaa nuo omituiset soinnut tulivat puusta, nousten, laskien ja
muuttuen aivan kuin musiikki konsanaan, vaikka hyvin eroitti, että
se ei ollut inhimillistä -- että kukaan ei kykenisi mitään sellaista
viheltämään.

Heti kun olin asianmukaisesti päättänyt rukoilemiseni, laskin pyssyni
maahan, pistin veitsen hampaitteni väliin, astuin suoraan puun juurelle
ja aloin kiivetä. Tunnustan, että sydämeni oli kuin jää. Mutta ylös
kavutessani osui esine taas silmääni, ja se huojensi mieltäni, sillä
huomasin sen muistuttavan laatikkoa; ja kun olin päässyt aivan sen luo,
olin naurun hytkähdysten takia pudota puusta.

Laatikko se kylläkin oli ja päälle päätteeksi kynttilälaatikko,
tavaraleima kyljessä; ja siihen oli jännitetty banjon kieliä, jotka
tuulen puhaltaessa värähtelivät. Luullakseni nimitetään sellaista
kojetta Tyrolin harpuksi, mitä se sitten merkinneekin.

-- Ähäh, herra Case, -- jupisin, -- olet peljästyttänyt minut kerran,
mutta teeppäs se vielä toistamiseen! -- Näin sanoen livahdin alas
puusta, ryhtyen jälleen etsimään viholliseni päätoimistoa, jonka
arvasin olevan lähettyvillä.

Puiden alla kasvava pensaikko oli tiuhaa tällä kohdalla; en voinut
nähdä nenänvarttani pitemmälle, ja kulkiessani minun oli pakko raivata
tietäni käsivarsillani ja veitseni avulla, katkoen köynnöskasvien
vanoja ja yhdellä iskulla pirstaten kokonaisia puita. Nimitän niitä
puiksi kokonsa vuoksi, mutta oikeastaan ne olivat vain isoja,
ytimellisiä ruokoja, joita voi leikellä kuin porkkanoita. Ajattelin
juuri, että kaikesta tästä moninaisten kasvien paljoudesta päättäen
paikka oli joskus ollut raivattuna, kun samassa nenäni eteen kohosi
kiviraunio, jonka heti huomasin ihmiskätten työksi. Herra ties, milloin
se oli rakettu ja milloin jätetty kylmilleen, sillä tämä saaren osa on
ollut koskematta siitä asti kun valkoihoisia saapui.

Muutamia askeleita takempana löysin etsimäni polun. Se oli kapea, mutta
hyvin poljettu, josta huomasin Casella olleen runsaasti opetuslapsia.
Näkyi olevan muodikasta urheutta uskaltautua tänne kauppiaan seurassa,
ja nuori mies tuskin piti itseään täysikasvuisena ennenkuin oli
ensiksikin saanut peräpakaransa tatuoiduiksi ja toiseksi nähnyt Casen
paholaiset. Tämä on juuri kanakain tapaista; mutta toisaalta katsottuna
on se hyvin valkoihoistenkin tapaista.

Edennyttyäni hiukan polkua pitkin tuli minulle pian äkkipysähdys,
ja sain hieroa silmiäni. Edessäni kohosi seinä, ja polku kulki
aukosta sen lävitse. Se oli luhistunut ja nähtävästi hyvin vanha,
mutta rakennettu isoista, hyvin asetetuista kivistä, eikä nykyisin
saarella elävistä alkuasukkaista kukaan edes uneksisikaan sellaista
rakennushommaa. Pitkin muurin reunaa oli rivi omituisia kuvioita,
epäjumalia tai variksenpelättejä, mitä lienevät olleetkin. Niillä oli
veistetyt ja maalatut kamalannäköiset kasvot, silmät ja hampaat olivat
näkinkengästä, tukka ja kirkkaanväriset vaatteet liehuivat tuulessa, ja
muutamat niistä tutisivat sen tempauksista.

Lännessä päin on saaria, joilla valmistetaan näitä kuvia vielä tänä
päivänä; mutta jos niitä koskaan on tällä saarella tehty, on se tapa ja
pelkkä muistokin siitä jo kauan sitten unohtunut. Ja ihmeellisintä oli,
että nämä möröt olivat yhtä vereksiä kuin puodista ostetut lelut.

Sitten muistui mieleeni, että Case ensimäisenä päivänä oli minulle
maininnut olevansa taitava saaren merkillisyyksien valmistaja, jolla
ammatilla muuten monet kauppiaat ansaitsevat rehellisen sivutulon. Ja
täten käsitinkin koko asian: ymmärsin, miten tämä näyttely palveli
hänellä kaksinaista tarkoitusta: ensiksikin antoi hän ilman kuluttaa
uutuudenkiillon kuriositeeteistansa ja toiseksi peloitteli hän niillä
vieraitaan.

Mutta minun on kerrottava teille, että kaiken aikaa tuulikanteleet
soittivat ympärillä puissa, joka teki tunnelman vielä omituisemmaksi,
ja parhaillaan katsellessani vihreänkeltainen lintu, arvatenkin
pesänrakennus-puuhissa hyörien, alkoi repiä hiuksia erään kuvan päästä.

Vähän kauempaa löysin museon parhaan kummallisuuden. Aluksi näin siinä
pitkähkön, mutkaisen kumpareen. Kaivaen multaa pois käsilläni löysin
sen alta laudoille kiinnitetyn öljykankaan, joka ilmeisesti muodosti
kuopan katon. Se sijaitsi ihan kukkulan huipulla, ja sisäänkäytävä oli
takasivulla kahden kallion välissä kuin luolan suu. Minä menin sisälle
käytävän mutkaan asti, ja katsahtaen kulman yli näin hohtavat kasvot,
isot ja rumat kuin pantomiiminaamio; ja niiden kirkkaus kasvoi ja
väheni, ja ajoittain niistä nousi savua.

-- Ohoo, -- huudahdin, -- hehkumaalia! Fosforia!

Ja täytyy tunnustaa, että melkein ihailin miehen kekseliäisyyttä.
Laatikollisella työkaluja ja muutamilla yksinkertaisilla kojeilla oli
hän laittanut itselleen temppelipirun. Jokainen kanaka-rukka tuotuna
tänne pimeän aikaan harppujen soidessa ympärillään olisi havaittuaan
nuo savuavat kasvot onkalon pohjalla epäilyksittä uskonut nähneensä ja
kuulleensa kylliksi paholaisia riittämään hänelle koko elinajakseen. On
helppo kuvitella kanakan ajatukset. Tarvitsee vain siirtyä takaperin
siihen aikaan, kun me itse olimme tuossa kymmenen ja viidentoista
ikävuoden välillä, niin meillä on jokseenkin tyypillinen kanaka. Jotkut
niistä ovat hurskaita aivan kuin on hyvänlaatuisia poikiakin; mutta
useimmat ovat, taaskin poikien tapaan, keskinkertaisen vilpittömiä ja
kuitenkin pitävät hauskana varastella ja säikähtyvät helposti, mikä on
heistä verrattain hupaista sekin.

Muistan kouluajoiltani pojan, joka näytteli Casen osaa. Hän ei
mitään tiennyt, se poika; hän ei osannut mitään tehdä, ei hänellä
ollut hehkumaalia eikä tuulikanteleita, hän vain rohkeasti väitti
olevansa loihtija, peloittaen meidät pahanpäiväisesti; ja se oli
meille mieluista. Sitten muistelin, miten opettaja kerran oli piessyt
tuota poikaa ja miten kaikki olimme kummastelleet nähdessämme velhon
alistuvan siihen ja parkuvan kuin kuka muu tahansa. Ajattelin
itsekseni: -- Minun on keksittävä keino, millä teen saman tempun
Case-mestarille. -- Ja seuraavassa silmänräpäyksessä olikin jo
suunnitelmani valmis.

Palasin polkua pitkin, joka kerran keksittynä oli aivan selvä ja
helppo kulkea; ja kun pääsin mustalle hiekalle, niin kenenkä näin?
Mestari Casen itsensä! Minä nostin pyssyni hanan, pitäen aseen varalla,
ja me marssimme eteenpäin ja kuljimme sanaa sanomatta toistemme
ohi, kumpikin vilkuillen kulmainsa alta toistaan. Ja tuskin olimme
sivuuttaneet toisemme, kun molemmat pyörähdimme ympäri ikäänkuin
kenttäharjoituksessa ja pysähdyimme kasvot kasvoja vasten. Kummallekin
oli näet juolahtanut mieleen, että toinen toverus saattaisi lähettää
pyssynsä panoksen hänen selkäpuoleensa.

-- Et ole ampunut mitään, -- sanoi Case.

-- En ole tänään eräretkellä, -- vastasin.

-- No, hiisi sinut minun puolestani periköön! -- huudahti hän.

-- Samaa toivotan sinulle, -- säestin minä. Mutta me jäimme siihen
paikkaamme; kumpikaan ei mielinyt hievahtaa.

Case nauroi. -- Emme voi sentään viipyä täällä koko päivää, -- sanoi
hän.

-- Älä anna minun pidättää itseäsi, -- vastasin. Hän nauroi taas. --
Kuulehan, Wiltshire, pidätkö minua houkkiona? -- kysyi hän.

-- Pikemmin lurjuksena, jos sen tietää tahdot, -- selitin minä.

-- No, luuletko, että minua hyödyttäisi ampua sinut täällä avoimella
rantamalla? -- virkkoi hän. -- Minäpä en sitä tee. Ihmisiä
tulee kalastamaan joka päivä. Niitä saattaa tällä hetkellä olla
parisenkymmentä ylempänä laaksossa kopran keruussa; mäellä takanasi
liikkunee puoli tusinaa kyyhkysten pyynnissä; parhaillaan saattavat
ne meitä tähystellä, eikäpä ihmekään. Annan sinulle sanani, minä en
aio sinua ampua. Miksi sen tekisin? Sinä et ollenkaan ole tielläni. Et
ole saanut naulaakaan kopraa, paitsi minkä olet omin käsin valmistanut
kuin neekeriorja. Sinä vain elää nuhjutat (siinä oikea sana) enkä minä
välitä, missä elät ja kuinka kauan. Anna minulle sanasi, että et aio
minua ampua, niin näytän sinulle esimerkkiä kävelemällä pois.

-- Oh, -- sanoin, -- oletpa sinä hauskan avomielinen! Tahdon olla
sitä minäkin. En aio ampua sinua tänään. Miksi sen tekisin? Tämä asia
on vasta alullaan, se ei ole vielä loppuun suoritettu, herra Case.
Olen sinua jo kerran löylyttänyt; näen rystöjeni jäljet kallossasi
vielä tällä siunatulla hetkellä, ja minulla on sinulle uutta keittoa
varattuna. En ole halvattu kuten Underhill. Nimeni ei ole Adams
eikä Vigours, ja aikomukseni on sinulle näyttää, että olet tavannut
vertaisesi.

-- Tuo on mieletöntä puhetta, -- sanoi hän. -- Sillä haastelulla et
minua saa lähtemään tieheni.

-- Hyvä niinkin, -- vastasin, -- pysy sitten paikallasi. Minulla ei
ole kiirettä, senkin kyllä tiedät. Voin viipyä tällä rantamalla vaikka
päiväkauden. Minulla ei ole kopraa huolehdittavanani. Minulla ei ole
hehkumaalia hoidettavana.

Olin pahoillani viime sanoistani, mutta ne livahtivat huomaamatta
suustani. Havaitsin niiden ottavan ilman hänen purjeistaan, ja hän
seisoi tuijottaen minuun silmät pystyssä. Sitten hän luullakseni tuumi,
että hänen oli päästävä asian perille.

-- Sanasta miestä, -- virkkoi hän, kääntäen selkänsä ja kävellen
suoraan paholaismetsään.

Sallin hänen tietysti mennä, koska olin antanut sanani. Mutta minä
pidin häntä silmällä niin kauan kuin hän oli näkyvissä ja senjälkeen
kiirehdin suojaan minkä jalkani jaksoivat, kulkien lopputien tiheikön
kautta, sillä en luottanut häneen viiden pennin edestä. Se vain oli
selvää, että olin ollut aasi varoittaessani häntä ja että oli tehtävä
viivyttelemättä, mitä tehdä aioin.

Mielestänne oli minulla kai ollut kylliksi kiihoitusta yhdeksi
aamuksi, mutta minua oli vielä toinen käänne odottamassa. Heti kun
olin kaartanut niemekettä kylliksi pitkältä nähdäkseni asuntoni,
eroitin sieltä vieraita; hiukan edemmäksi päästyäni ei siitä enää
ollut epäilystäkään. Pari aseestettua vartijaa istui kyyristyneinä
oveni edessä. En saattanut muuta luulla kuin että Uman selkkaus oli
tullut ratkaisevaan vaiheeseen ja että asema oli vallattu. Tulin siihen
johtopäätökseen, että Uma oli jo pidätetty ja että nuo aseelliset
miehet odottivat samoissa aikeissa minua.

Mutta lähemmäksi tultuani, jonka tein täyttä vauhtia juoksemalla, näin
kolmannen alkuasukkaan istumassa kuistilla vierailijan tapaan ja Uman
juttelemassa hänen kanssaan kuin emäntä konsaan. Vieläkin likemmäksi
päästyäni huomasin, että se oli iso, nuori päällikkömme Maea ja että
hän myhäili ja poltteli. Ja mitä hän poltti? Ei mitään eurooppalaisia
savukkeitanne, jotka kelpaavat vain kissalle, eikä edes oikeata isoa,
aika väkevää alkuasukasten tekelettä, joka kyllä kelpaa sammuttamaan
tupakan nälän, jos piippu on rikki, vaan sikaaria -- vieläpä omia
mainioita meksikolaisiani, sen saatoin vannoa. Tämän nähdessäni
sydämeni alkoi rajusti lyödä ja minussa elpyi huima toivo, että pula
nyt oli ohitse ja Maea liittynyt minuun.

Saapuessani Uma osoitti minut hänelle, ja hän tuli minua vastaan
portaitteni päässä kuin oikea sivistynyt herrasmies.

-- Vilivili, -- sanoi hän, sillä täsmällisemmin he eivät osanneet
lausua nimeäni, -- minä hyvä mieli.

Milloin saarelaispäällikkö tahtoo olla kohtelias, hän kieltämättä
kykenee siihen. Heti ensi sanoista näin, miten asiat olivat. Uman ei
ollenkaan olisi tarvinnut selittää minulle: -- Hän ei pelkää Ese nyt,
tulee ja tuo kopra. -- Vakuutan teille kätelleeni tuota kanakaa kuin
olisi hän ollut Euroopan paras valkoihoinen.

Tosiasia oli, että Case ja hän olivat kosimassa samaa tyttöä, tai
ainakin Maea epäili sitä ja päätti lyödä kauppiaan laudalta siltä
varalta. Hän oli pukeutunut koreasti, peseydyttänyt ja aseestanut
pari seuralaistaan, ottaen heidät mukaansa, ikäänkuin tehdäkseen
asian julkisemmaksi, ja odotettuaan vain, kunnes Case oli lähtenyt
kylästä, saapui siirtämään kaiken kauppansa minulle. Hän oli sekä
rikas että mahtava. Luulen, että hänen vuositulonsa nousivat
viidenkymmenentuhannen kookospähkinän arvoon.

Maksoin hänelle rantamalla käyvän hinnan ja vielä neljännessentin
päällekin, ja luottoa taasen olisin ollut valmis myöntämään hänelle
koko puotini varaston puitteineen päivineen, sillä niin iloinen olin
hänen käynnistään. Täytyy tunnustaa, että hän osti kuin herrasmies:
riissiä, säilykkeitä ja korppuja niin paljon, että niillä olisi
kelvannut viikon juhlia, sekä pakoittain kangasta. Hän oli sitäpaitsi
miellyttävä, olipa leikkisäkin, ja me veistelimme sukkeluuksia,
enimmäkseen tulkin avulla, hän kun osasi perin vähän englanninkieltä
ja minun suussani alkuasukasten kieli vielä oli väritöntä. Ainakin
huomasin, että hän ei koskaan ollut voinut ajatella paljoa pahaa
Umasta; hän ei koskaan ollut voinut todella säikähtyä, vaan teeskenteli
sitä pelkästä juonitteluhalusta ja siksi, että hän otaksui Casella
olevan suuren vaikutusvallan kylässä ja tämän voivan auttaa häntä
eteenpäin.

Se sai minut ajattelemaan, että sekä hän että minä olimme tiukalla.
Teollaan oli hän uhmannut koko kylää, ja se saattaisi maksaa hänelle
hänen arvovaltansa. Vielä toinen asia: senjälkeen kun olin jutellut
Casen kanssa rantamalla, saattoi se minulle mielestäni hyvinkin maksaa
henkeni. Case oli jokseenkin selvästi sanonut, että hän aikoi näpäyttää
minut, jos konsaan saisin kopraa. Mutta nyt hän kotiin tultuaan
näkisi, että kylän paras asiakas oli vaihtanut myymälää; ja viisainta,
mitä mielestäni saatoin tehdä, oli ensimäisenä päästä tekemään hänet
vaarattomaksi.

-- Kuulehan, Uma, -- sanoin, pyydä häneltä anteeksi, että annoin hänen
odottaa, mutta minä olin tarkastamassa Casen paholaisvarastoa metsässä.

-- Hän tahtoo tietää, eikö sinä pelkää? -- tulkitsi Uma.

Minä räjähdin nauramaan. -- En juuri! -- huudahdin. -- Sano hänelle,
että siellä on oivallinen lelukokoelma! Sano hänelle, että Englannissa
annamme moisia kapineita lapsille leikkikaluiksi.

-- Hän tahtoo tietää, eikö sinä kuulla pahan laulu? -- käänsi Uma taas.

-- Maltahan, -- vastasin, -- nyt en voi mitään, kun minulla ei
ole banjonkieliä varattuina; mutta kun laiva ensi kerran poikkeaa
kylään, laitan samallaisen vehkeen tänne omalle kuistilleni, jotta
hän saa nähdä, paljonko paholaista siinä on. Sano hänelle, että niin
pian kuin saan kieliä, teen tuollaisen soittolaatikon hänen omille
ruskeaihoisille pikku kanakoilleen. Laitetta nimitetään Tyrolin
harpuksi; ja voit selittää nimen englanninkielellä merkitsevän, että
täytyy olla pähkähullu maksaakseen siitä senttiäkään.

Tällä kertaa oli hän niin mielissään, että jälleen yritti
englanninkieltä. -- Te puhua totta? -- kysyi hän.

-- Sen luulisin! -- sanoin. -- Minä puhun kuin raamattu. Hae
raamattusi, Uma, jos sinulla sellainen on, niin suutelen sitä. Tai,
mikä vielä parempaa, -- sanoin päättäväisesti, -- kysy häneltä,
rohkenisiko hän itse tulla sinne päivällä.

Hän ei näkynyt pelkäävän; hän uskaltaisi niin paljon päiväsaikaan ja
muiden seurassa.

-- Asia on siis sovittu! -- sanoin. -- Ilmoita hänelle, että mies on
petkuttaja ja hänen tehtaansa pelkkää hulluttelua. Ja jos hän huomenna
lähtee sinne, näkee hän, mitä siitä kaikesta on jälellä. Mutta varoita
häntä, Uma, ja puhu niin selvästi, että hän ymmärtää: Jos hän rupee
asiasta jaarittelemaan, se varmaan tulee Casen korviin, ja minä olen
kuollut mies! Minä pelaan hänen puolestaan, sano se hänelle, ja jos
hän hiiskuu sanaakaan, vereni lankee hänen päälleen ja tulee hänen
tuomiokseen tässä ja tulevaisessa elämässä.

Uma sanoi sen hänelle, ja hän puristi käsiäni rannetta myöten,
virkkaen: -- Ei puhu. Huomenna mennään. Te minun ystävä.

-- Ei, sir, --- sanoin, -- ei mitään hupsuttelua. -- Sano hänelle,
että olen tullut tänne liikettä harjoittamaan enkä ystävyysliittoja
rakentelemaan. Mutta Casen kyllä lähetän kirkkauteen!

Ja Maea läksi, nähtävästi hyvin mielissään.



V. Yö viidakossa.


No niin, päätökseni ei enää ollut peruutettavissa. Tiapolo oli
murskattava ennen uuden päivän valkenemista, ja minulla oli täysi työ
ei ainoastaan valmisteluissa, vaan myöskin väittelemisessä. Taloni
muistutti käsityöläisten keskusteluseuraa. Uma tahtoi kaikin mokomin
pidättää minua menemästä yöllä tiheikköön, sillä jos sen tekisin,
en muka koskaan palaisi. Tunnette hänen vakuuttelutapansa, olihan
jo esimerkki kuningatar Viktoriasta ja pirusta, ja saatatte hyvin
käsittää, että väsyin siihen ennen illan tuloa.

Vihdoin juolahti päähäni hyvä tuuma. Mitä hyödytti heitellä helmiäni
hänelle? Kaiketi tepsisi paremmin, ajattelin, jos käyttäisin jotakin
hänen omaa hakkelustaan.

-- Kuulehan sitten, -- sanoin. -- Etsi raamattusi, niin otan sen
mukaani matkalle. Siitä lähtee apua.

Hän vannoi, että raamattu ei mitään hyödyttäisi.

-- Juuri teidän kanakain tietämättömyyttä, -- nuhtelin. -- Mene
noutamaan raamattusi.

Hän toi sen, ja minä käänsin esille nimilehden, jolla arvasin löytäväni
vähäisen englanninkieltä, ja niin siinä olikin. -- Kas! -- sanoin. --
Silmäisepäs tuohon! "Lontoossa, Englannin ja Ulkomaan Bibliaseuran
kustannuksella, Blackfriars", ja vuosiluku, jota en tajua, kun se on
painettu noilla äksillä. [Roomalaisilla numeroilla. Suom.] Mikään piru
helvetistä ei tohdi tulla lähellekään Bibliaseuraa eikä koko katua.
Kah, oletpa sinä hupsu! -- lisäsin. -- Miten luulet tulevamme toimeen
omien _aitujemme_ kanssa kotona? Kaikki bibliaseuran ansiota!

-- Luulen, että teillä ei ne olekaan, -- sanoi hän. -- Valkoinen mies
kertoo teillä ei ole yhtä aitu.

-- Kuuluu kai hyvinkin uskottavalta? -- kysyin. -- Miksi nämä saaret
olisivat niitä täpötäynnä, eikä ainoatakaan Euroopassa?

-- Niin, siellä ei kasva yhtä leipäpuu, -- selitti hän.

Olisin voinut repiä tukkaani. -- Kuulehan toki, eukkoseni, -- sanoin,
-- lopeta jo, olen väsynyt lörpöttelyysi. Minä otan raamatun mukaani,
se riittää minulle täydellisesti, ja olkoon tämä viimeinen sanani.

Yö oli tavattoman pimeä, päivänlaskun mukana nousseet pilvet peittivät
koko taivaan; ei tähden välähdystä, ja alenevan kuun loppusyrjä
ilmestyisi vasta aamutunneilla. Kylän ympäristö, johtuiko se sitten
avoimissa huoneissa palavista valoista tai monien riutalla liikkuvien
kalastajain soihduista, hohti kuin ilotulituksessa; mutta meri, vuoret
ja metsät olivat kokonaan pimeän peitossa.

Kello lienee ollut kahdeksan lähtiessäni retkelleni sälytettynä kuin
aasi. Ensiksikin oli raamattu, ihmisen pään kokoinen kirja, jonka
hupsuudessani olin lupautunut ottamaan. Sitten oli pyssyni, veitsi,
lyhty ja patenttisytykkeitä, kaikki tarpeellisia. Lisäksi tuli
varsinaiset työkojeeni, hirvittävä paino ruutia, pari kalastuksessa
käytettyä dynamiittipommia ja muutamia kappaleita hitaasti syttyvää
rikkilankaa, jotka olin vetänyt ulos läkkikoteloista ja liittänyt
yhteen miten parhaiten taisin; sillä sytykkeet olivat vain
kauppatavaraa, ja olisi ollut mieletöntä niihin luottaa. Ylimalkaan oli
minulla, kuten näette, tarpeita aimo räjähdystä varten! Menot eivät
merkinneet mitään; tahdoin tehdä työni säällisesti.

Niin kauan kuin olin avoimella kentällä ja saatoin kodistani näkyvän
lampun mukaan ohjata askeleeni, kävi kaikki hyvin. Mutta ehdittyäni
polulle tuli niin pimeä, että en päässyt eteenpäin, vaan astuin
sivulle metsään ja kiroilin siellä kuin mies, joka etsii tulitikkuja
makuuhuoneessaan. Tiesin, että oli vaarallista sytyttää lyhtyni,
sillä sen valo näkyisi niemekkeen kärkeen asti, ja koska kukaan ei
käynyt täällä pimeän tultua, antaisi se puheenaihetta ja tulisi Casen
korviin. Mutta mitä oli minun tehtävä? Täytyi joko luopua yrityksestä
ja menettää arvoni Maean silmissä tai uhallakin sytyttää lyhty ja
suorittaa tehtäväni niin pian kuin mahdollista.

Polulla kulkiessani kävelin rivakasti, mutta heti mustalle
rannikolle tultuani oli minun juostava. Sillä vuoksi oli nousemassa
korkeimmilleen, ja päästäkseni ruutiani kastelematta tyrskyn ja jyrkän
vuorenseinän välitse tarvitsin kaiken nopeuteni. Nytkin ulottui
ryöppy polviini asti ja olin vähällä kaatua kiveä vasten. Kaiken
tämän aikaa tulinen kiireeni, meren raikas ilma ja tuore haju piti
mieleni reippaana; mutta kun olin tiheikössä ja aloin kiivetä polkua,
kävin tehtävään hitaammin. Metsän synnyttämän arkuuden olivat mestari
Casen banjonkielet ja kuvaveistokset suureksi osaksi ravistaneet
niskastani, mutta silti pidin tätä kaameana vierailuna ja arvasin, että
opetuslasten täytyi käynneillään pahoin säikähtyä.

Kun lyhdyn valo sattui runkoihin, haarautuviin oksiin ja köysimäisten
köynnöskasvien kiertyneihin latvoihin, muutti se koko paikan tai
kaiken, mitä siitä saattoi nähdä, eräänlaiseksi sekavaksi liikkuvien
varjojen leikiksi. Ne tulivat vastaan vankkoina ja nopeina kuin
jättiläiset ja sitten kaikkosivat pois haihtuen hämärään; ne kohosivat
pään yli kuin nuijat ja lensivät sitten lintujen lailla yön pimeyteen.
Metsän kamara kiilsi lahosta puusta, muistuttaen tulitikkulaatikon
kyljessä raapaisemisen jälkeen välähtävää fosforihohdetta. Isoja,
kylmiä pisaroita välähteli kuin hikeä oksilta yläpuolellani. Tuuli kävi
tuskin nimeksikään; vain pieni jäinen viima hengähteli maanpuolelta,
kykenemättä mitään liikahduttamaan; ja harput olivat mykkiä.

Ensimäisen maantunnun sain päästyäni villipalmu-metsästä ja nähdessäni
möröt muurin harjalla. Kovin kummallisilta ne näyttivät lyhdyn valossa,
kasvot maalattuina, näkinkengät silminä sekä vaatteet ja hiukset
riipuksissa. Toisen toisensa perästä tempasin ne kaikki alas, pinoten
ne kasaan holvin katolle, jotta ne pääsisivät samaan kokkoon muun
kanssa. Sitten valitsin paikan erään ison eteiskiven takana, kaivoin
siihen ruutini ja kaksi räjähdyspommia ja juoksutin sytytyslankani
käytävälle. Vielä jäähyväisiksi vilkaisin savuavaan päähän. Somalta se
näytti.

-- Hei vain! -- huudahdin. -- Nyt on kohtalosi määrätty.

Ensimäinen aikomukseni oli sytytettyäni heti lähteä kotiinpäin; sillä
pimeys, lahonneen puun kimmeltely ja lyhdyn varjot saivat mieleni
tuntumaan kolakalta. Mutta minä tiesin, missä yksi harpuista riippui;
minusta olisi ollut vahinko, ellei se olisi mennyt muitten mukana;
mutta samalla kertaa en voinut olla itselleni myöntämättä, että olin
hirveästi väsynyt hommaani ja että mieluimmin olisin ollut kotona
suljettujen ovien takana. Astuin ulos kellarista miettien puoleen ja
toiseen. Meren kohinaa kuului kaukaa alapuoleltani rannalta; lähempänä
ei lehtikään värähtänyt; olisin saattanut olla ainoa elävä olento tällä
puolen Kap Hornin.

Ja kun siinä seisoin ajatuksissani, tuntui kuin koko metsä heräisi
ja täyttyisi pienillä äänillä. Pieniä ääniä ne olivat, ei mitään
vaarallista -- rasahdus tuolla, pyrähdys täällä, -- mutta rintaani
ahdisti ja kurkkuni kävi kuivaksi kuin korppu. En minä Casea peljännyt,
kuten olisi ollut järkevätä; en Casea edes ajatellutkaan; mutta
minua vaivasivat kuin ankara ähky akkain lorut paholaisnaisista ja
metsäsioiksi muuttuneista miehistä. Puuttui vain kynnen verta, että
olisin lähtenyt juoksuun; kuitenkin hillitsin itseni, astuin ulos ja
kohottaen lyhtyä kuin hullu katsahdin ympärilleni.

Kylän taholla ja polulla ei näkynyt mitään. Mutta kun käännyin
sisämaahan päin, oli ihme, että en lysähtänyt maahan. Tuolla,
tullen suoraan erämaasta ja paholaisviidasta ... tuolla oli varmaan
paholaisnainen juuri sellainen, millaisiksi olin niitä kuvitellut. Näin
valon lankeevan hänen paljaille käsivarsilleen ja kirkkaihin silmiinsä,
ja minä kiljahdin niin kimakasti, että luulin siihen paikkaan kuolevani.

-- Ah, älä huuda ääni! -- sanoi paholaisnainen kuuluvalla
kuiskauksella. -- Miksi sinä puhu iso ääni? Sammuta valo! Ese tulee hän.

-- Kaikkivaltias Jumala, sinäkö se olet, Uma? -- ihmettelin minä.

-- _Ioe_, -- myönsi hän. -- Minä tulee nopea. Ese täällä pian.

-- Tulitko sinä yksin? -- kysyin. -- Sinä ei pelkää?

-- Ah, liian paljo pelkää! -- kuiskasi hän, tarraten minuun kiinni. --
Minä luulla kuolla.

-- No, -- sanoin heikosti irvistäen, -- minä en naura sinulle, rouva
Wiltshire, sillä itse lienen säikähtynein mies Etelämeren saarilla.

Hän kertoi minulle parilla sanalla, miksi oli tullut. Tuskin olin
lähtenyt, kun Fa'avao kuului saapuneen sisälle, ja akka oli kohdannut
Mustan Jackin juoksemassa minkä kinttunsa kantoivat meidän asunnoltamme
Casen taloon. Uma ei pysähtynyt puhumaan, vaan riensi suoraa päätä
tiheikköön minua varoittamaan. Hän oli niin lähellä kintereilläni, että
lyhty opasti hänet rannikon yli, ja sen välke puissa osoitti hänelle
myöhemmin suunnan vuorta ylös. Vasta kun olin päässyt huipulle tai
astunut kellariin, ihmetteli hän, mihin Herran nimessä olin joutunut,
ja menetti kappaleen kallista aikaa, peläten huutaa, koska Case saattoi
olla hänen kintereillään, ja lankeillen tiheikössä, niin että ruumiinsa
oli sinelmiä ja naarmuja täynnä. Silloin hän varmaan joutuikin liian
etäälle etelää kohti, jonka seurauksena hän vihdoin ilmestyi sivultani,
peloittaen minut pahemmin kuin sanavarani riittävät kuvailemaan.

No, mikä tahansa oli parempaa kuin naispaholainen, mutta hänen
kertomuksensa kuulosti kylläkin vakavalta. Mustalla Jackilla ei ollut
mitään asiaa talollani, ellei häntä ollut pantu sinne vartioimaan;
ja minusta näytti, että typerä mainitsemiseni maalista ja ehkä joku
Maean lörpöttely oli saattanut meidät ahtaalle. Selvää oli ainakin,
että Uman ja minun oli jäätävä tänne yöksi; me emme uskaltaisi yrittää
kotiin ennen päivän valkenemista, ja silloinkin olisi turvallisempaa
kiertää vuoren kautta ja saapua kylään takalistolta, jotta emme
joutuisi väijytyksiin. Yhtä selvää oli myöskin, että miina oli heti
räjäytettävä, jotta Case ei ehtisi sitä ehkäisemään.

Minä astuin holvikäytävään Uman pitäessä tiukasti minusta kiinni,
avasin lyhtyni ja tuikkasin tulen rikkilankaan. Sen ensimäinen
pätkä hulmahti kuin paperikaistale, ja minä seisoin tyhmistyneenä
katsellen sen palamista ja ajattelin, että lentäisimme ilmaan Tiapolon
kanssa, mikä ei suinkaan kuulunut minun suunnitelmiini. Toinen paloi
säännöllisemmin, vaikka välempään kuin olisin tahtonut; ja silloin minä
sain tajuntani takaisin, laahasin Uman käytävästä, sammutin tulen ja
pudotin lyhtyni, ja molemmat hapuilimme tiheikköön, jossa laskeuduimme
yhdessä puun alle, kun katsoin päässeemme turvallisen loitolle.

-- Eukkoseni, -- virkoin, -- en unohda tätä yötä. Sinä olet oikea
helmi, ja siksi et tulekaan täällä toimeen paremmin.

Hän puristautui lähelleni. Juostuaan asunnostamme pelkässä hameessaan,
mikä hänellä oli yllään oli hän tullut likomäräksi kasteesta ja
mustan rannikon tyrskyistä, joten hän värisi vilusta sekä pimeyden ja
paholaisten pelosta.

-- Liian paljo pelkää, -- oli kaikki, mitä hän sanoi.

Casen vuoren takempi rinne kallistuu melkein äkkijyrkkänä seuraavaan
laaksoon. Olimme aivan sen reunalla, ja minä saatoin nähdä lahopuiden
kimaltelevan ja kuulin meren kohinan kaukaa alhaalta. En pitänyt
asemasta, joka ei jättänyt minulle peräytymistietä, mutta pelkäsin
sitä vaihtaa. Sitten huomasin lyhdyn suhteen tehneeni vielä pahemman
erehdyksen; minun olisi pitänyt jättää se palamaan, jotta olisin
voinut pamauttaa Casea hänen astuessaan sen valoon ja ellen olisi
älynnyt tehdä sitäkään, näytti järjettömältä jättää hyvä lyhty
lentämään sirpaleiksi noiden vuoltujen kuvien mukana. Kapinehan kuului
minulle, oli rahan arvoinen ja saattoi tulla hyvään tarpeeseen. Jos
olisin voinut luottaa sytytyslankaan, olisin ehkä rientänyt sen
vielä pelastamaan. Mutta ken saattoi siihen luottaa? Tiedämmehän,
mitä rojua kauppatavara on. Kyllähän se kelpasi kanakoille niiden
kalastusretkillä, koska heidän kuitenkin täytyy olla ripeät
liikkeissään ja korkeintaan joutuvat vaaraan saada kätensä reväistyksi
irti ruumiista. Mutta jokaiselle, ken tahtoi liikuskella tämänlaatuisen
ruutipesän ympärillä, oli tuo sytytyslanka arvoton.

Näin ollen en voinut muuta kuin pysyä liikahtamatta, pitää haulikkoni
varattuna ja odottaa räjähdystä. Mutta se oli vakavanlaista hommaa.
Yön pimeys oli läpitunkematon; muuta ei voinut nähdä kuin lahonneen
puun aavemaisen hohteen, jonka valossa vain sen itsensä eroitti.
Ja tarkatakseni ääniä heristin korviani, kunnes luulin kuulevani
rikkilangan palamisen holvin suppilossa, ja totesin, että metsässä oli
haudanhiljaista. Silloin tällöin kuului pikku rasahdus; mutta oliko
se etäällä vai kaukana, Caseko kolhi varpaitaan kantoihin muutaman
askeleen päässä minusta vai puuko taittui kilometrien etäisyydessä, oli
minulle yhtä hämärää kuin vastasyntyneelle lapselle.

Ja sitten aivan yhtäkkiä Vesuviukseni laukesi. Kauan sitä oli saanut
odottaa; mutta kun se kerran pamahti, ei totisesti kukaan olisi voinut
parempaa pyytää. Ensiksi kuului hitonmoinen jymähdys, tulta tuiskahti
korkealle, ja metsä kävi niin valoisaksi, että olisi nähnyt lukea. Ja
sitten vasta leikki alkoi. Uma ja minä olimme puolittain haudattuina
multakuormallisen alle, ja hyvä että silläkin pääsimme, sillä yksi
suuaukon paasista paiskautui avaruuteen, putosi parin sylen päähän
olinpaikastamme, ponnahti vuorenreunan yli ja vierähti kolisten
takalaaksoon. Huomasin melkoisesti laskeneeni välimatkamme väärin
tai asettaneeni liian voimakkaan dynamiitti- ja ruutipanoksen, miten
haluatte.

Ja nyt havaitsin tehneeni toisenkin harhaiskun. Jymy alkoi jo häipyä
tärisyttäen saarta mainingeillaan, häikäisevä hohde sammui, eikä yön
pimeys kuitenkaan palannut niinkuin olin odottanut. Sillä pitkin
metsää oli räjähdys siroitellut hehkuvia hiiliä ja kekäleitä; niitä
oli ympärilläni tantereella, muutamia oli pudonnut alas laaksoon ja
toisia hehkui puiden latvoissa. Paloa en peljännyt, sillä nämä metsät
ovat liian kosteita syttyäkseen. Mutta haittana oli, että koko seutu
oli valaistu, tosin ei kovin kirkkaasti, mutta kuitenkin riittävästi,
jotta siinä näki tähdätä; ja siroiteltujen hiilten suunta luultavasti
suosi yhtä paljon Casea kuin itseäni. Tietysti tähystelin ympärilleni
keksiäkseni hänen valkoisen naamansa; mutta hänestä ei näkynyt
merkkiäkään. Umasta taasen näkyi pamaus ja leimahdukset kokonaan
karkoittaneen elonkipinän.

Pelissäni oli heikko kohta. Yksi noista siunatuista kaiverretuista
kuvista oli pudonnut -- tukka, vaatteet ja koko ruho ilmiliekissä --
tuskin neljän metrin päähän minusta. Heitin pitkän, tutkivan katseen
ympärilleni; mitään Casea ei vieläkään näkynyt, ja minä päätin vapautua
tuosta palavasta kekäleestä ennen hänen tuloaan, tai muutoin minut
ammuttaisiin siihen kuin koira.

Ensimäinen ajatukseni oli ryömiä, mutta sitten tuumasin, että nopeus
oli edullisinta, ja nousin puoliksi ylös ottaakseni harppauksen.
Samassa näkyi jostakin olinpaikkani ja meren välistä leimaus, kuului
laukaus, ja kiväärinkuula vinkui korvissani. Pyörähdin heti päin,
suoristautuen pyssy ojossa, mutta sillä roistolla oli Winchesteri, ja
ennenkuin ehdin häntä nähdäkään hänen toinen laukauksensa kaatoi minut
kumoon kuin keilan. Tuntui kuin olisin lentänyt ilmassa, sitten putosin
päistikkaa maahan, viruen puolisen minuuttia tolkuttomana. Senjälkeen
huomasin, että käteni olivat tyhjät, -- pyssyni oli kaatuessani
lennähtänyt pääni yli. Sellainen tila, missä minä olin, valveuttaa
miehen hyvin hereilleen. Tuskin tiesin, mihin minua oli sattunut tai
olinko ollenkaan loukkautunut, mutta kasvoilleni käännähtäen yritin
ryömiä asettani ottamaan. Ellette ole koettanut liikkua murskatulla
koivella, ette tiedä, mitä tuska on, ja minä karjaisin kuin mullikka.

Tämä oli onnettomin ääni, minkä elämässäni olen päästänyt. Siihen asti
oli Uma järkevänä naisena pysytellyt puunsa tyvellä tietäen, että hän
olisi vain tiellä; mutta kuultuaan minun kiljahtavan hän juoksi esille.
Winchesteri pamahti jälleen ja hän tuupertui maahan.

Olin kohoutunut ylös koipineni päivineni häntä pysäyttämään; mutta
nähdessäni hänen kellahtavan kentälle laskeuduin jälleen paikalleni,
olin hiljaa ja koettelin puukkoni päätä. Minä olin tähän asti
hätiköinyt ja ollut hölmistyneenä. Ei enää mitään sellaista! Hän oli
ampunut naistani, ja minun oli se hänelle kostettava. Makasin siinä
hampaitani purren ja haudoin mahdollisuuksia. Koipeni oli murskattu,
pyssyni poissa. Casella oli vielä kymmenen patruunaa Winchesterissään.
Tilanne näytti toivottomalta. Mutta minä en hetkeäkään haikaillut enkä
menettänyt rohkeuttani. Sen miehen oli kuoltava.

Pitkähköön aikaan ei kumpikaan meistä hievahtanut. Sitten kuulin Casen
alkavan liikkua lähemmäksi pensaikossa, vaikka hyvin varovaisesti.
Epäjumalan-kuva oli palanut loppuun; ainoastaan siellä täällä kyti
vielä joitakuita hiiliä, ja metsä oli pääasiallisesti pimeä, joskin
siinä viipyi himmeä hehku kuin rovion hiipuvassa hiilloksessa.
Tässä puolihämärässä eroitin Casen pään tuijottamassa minuun ison
saniaispensaan yli, ja samalla kertaa roisto näki minut ja nosti
Winchesterinsä poskelleen. Odotus oli viimeinen mahdollisuuteni, mutta
tuntui kuin olisi sydämeni riuhtautunut telakoiltaan. Sitten hän
laukaisi. Onneksi minulle ei hänellä ollut haulipanosta, sillä luoti
iski tuuman päähän minusta, ryöpyttäen multaa silmiini.

Koettakaa kuvitella, mitä on venyä tyynenä ja sallia itseään ammuttavan
istualta, kuulan osuessa vain hiuksenverran harhaan. Mutta minä sen
onnekseni tein. Hetkisen Case seisoi Winchesteri ojossa; sitten hän
naurahti itsekseen ja astui sanajalkain takaa esille.

-- Naura! -- ajattelin minä. -- Jos sinulla olisi etanankaan järki,
niin rukoilisit!

Olin jäykkä kuin laivan touvi tai kellon vieteri, ja heti kun hän
ehti ulottuvilleni tartuin häntä nilkasta, tempasin jalat hänen
altaan, paiskaten hänet pitkäkseen, ja ennenkuin hän sai henkeänsä
vedetyksi olin hänen päällään murskattuine koipineni kaikkineni.
Hänen Winchesterinsä oli mennyt samaa tietä kuin oma haulikkoni. Nyt
ei ollut hätää -- nyt häntä uhmasin. Olen aina ollut vahva mies,
mutta en tiennyt, mitä voima on, ennenkuin pääsin käsiksi Caseen. Hän
menetti harkintakykynsä ja tolkkunsa kaatua rymistessään ja nosti
molemmat kätensä ylös kuin säikähtynyt nainen, joten sain ne kummankin
kaapatuiksi vasempaani. Tämä havahdutti hänet, ja hän upotti hampaansa
kyynäsvarteeni kuin kärppä. Siitä minä viisi. Koipeani kivisti niin,
että enemmällä ei ollut väliä, ja vetäen veitseni minä työnsin sen
häneen.

-- No, -- sanoin, -- nyt olet kourissani; viimeinen hetkesi on tullut,
ja oli jo aikakin! Miltäs terä tuntuu? Tästä saat Underhillin puolesta!
Ja tuo on Adamsista! Ja nyt tulee Uman edestä, ja se ajaa konnansielusi
ulos ruumiistasi!

Näin sanoen annoin hänelle kylmää terästä koko voimallani. Hänen
ruumiinsa nytkähteli allani kuin vieterisohva; hän päästi kauhean,
pitkän voihkauksen ja sitten virui hiljaa.

-- Jokohan olet kuollut? Toivon sitä! -- ajattelin, sillä päätäni
huimasi. Mutta minä en tahtonut antautua vaaraan; hänen oma
esimerkkinsä oli liian lähellä silmieni edessä. Siis koetin vetää
veitsen haavasta antaakseni hänelle uuden piston. Muistan, miten veri
purskahti käsilleni kuumana kuin tee; ja sitten minä pyörryin, ja pääni
putosi miehen suulle.

Kun jälleen tulin tajuihini, oli pilkkosen pimeä; hiilet olivat
hiipuneet; ei ollut muuta nähtävänä kuin lahopuiden hohde, enkä
tietänyt, missä olin, miksi tunsin sellaista tuskaa tai mistä olin niin
kastunut. Sitten palasi muistini, ja ensi huoleni oli antaa hänelle
taasen puukosta puolisen tusinaa iskua kahvaan asti. Kaiketi henki jo
oli hänestä paennut, mutta ei se häntä vahingoittanut ja teki minulle
hyvää.

-- Panisin vetoa, että nyt olet kuollut, -- mumisin, ja kutsuin sitten
Umaa.

Kun mitään vastausta ei kuulunut, aloin ryömiä häntä hapuilemaan,
loukkasin murskatun jalkani ja menin jälleen tainnuksiin.

Toistamiseen toinnuttuani näin, että ilma oli seestynyt, sillä vain
muutamia puuvillan-valkoisia pilvenhattaroita leijaili taivaalla.
Kuu oli noussut -- tropiikkien kuu. Kotimaamme kuutamo muuttaa
metsän mustaksi, mutta tämä loppukuun viime sakarakin väritti puut
vihreiksi kuin päivänvalo. Yölinnut (tai pikemmin ne olivat aikaisia
aamulintuja) elpyivät visertelemään pitkiä, laskevia satakielten
soittoa muistuttavia säveliään. Ja minä saatoin nähdä kuolleen miehen,
jonka päällä vielä puolittain lepäsin, katselevan suoraan taivasta
kohti avoimilla silmillään -- ne eivät olleet vaaleammat kuin hänen
eläessään. Ja hiukan tuonnempana virui Uma kyljelleen kaatuneena.

Laahasin itseni hänen luoksensa niin hyvin kuin kykenin, ja sinne
päästyäni huomasin hänen olevan aivan valveilla itkien ja nyyhkyttäen
itsekseen hiljaa kuin hyönteinen. Hän näkyi aitujen tähden pelkäävän
parkua ääneensä. Mitään isompaa vammaa hän ei ollut saanut, mutta oli
aivan suunniltaan säikähtynyt. Hän oli tullut tajuihinsa jo kauan
sitten ja huutanut minulle, mutta kun ei kuullut vastausta, oli hän
päätellyt, että molemmat olimme kuolleet, ja oli maannut paikallaan
siitä asti, tohtimatta liikahduttaa sormeakaan. Luoti oli kyntänyt
hänen olkapäätänsä, ja hän oli menettänyt melkolailla verta; mutta pian
sidoin haavan niin hyvin kuin paitani liepeellä ja kaulahuivillani
voin, nostin hänen päänsä terveelle polvelleni, tukien selkääni
puunrunkoa vasten, ja jäin aamua odottamaan.

Umasta ei ollut hyötyä eikä huvia, hän vain riippui minussa kiinni,
vapisi ja itki. En luule, että kukaan on koskaan ollut pahemmin
säikähtyneenä, ja tehdäkseni hänelle oikeutta, hän oli viettänytkin
vaiherikkaan yön. Minulla taasen oli kivistystä ja hyvä kuumeen
alku, mutta hiljaa istuessani tuntui kevyemmältä. Ja joka kerta, kun
vilkaisin Caseen, olisin tahtonut laulaa ja viheltää. Puhukaa ruuasta
ja juomasta! Nähdä tuo mies siinä makaamassa kuolleena kuin suolattu
silli riitti minulle veroksi.

Yölinnut herkesivät tuokion perästä laulamasta; sitten rupesi valo
vaihtumaan, idän kulma kävi oranssinväriseksi, koko metsä alkoi väristä
sävelistä kuin soittolaatikko, ja täysi päivä oli tullut.

En odottanut Maeaa vielä pitkään aikaan; ja mielestäni olikin
mahdollista, että hän perääntyisi koko tuumasta eikä saapuisi
ollenkaan. Sitä enemmän mielissäni olin, kun tunnin verta päivän
valkenemisen jälkeen kuulin näreiden räiskyvän ja joukon kanakoja
naurulla ja laululla pitävän rohkeuttaan yllä. Uma nousi istualleen
aivan reippaana heti ensi sanan kuullessaan; ja pian näin seurueen,
Maea etunenässä ja aurinkohattuinen eurooppalainen hänen takanaan,
pujottautuvan esiin polulta. Se valkoihoinen oli herra Tarleton, joka
eilen iltamyöhällä oli saapunut Falesan kylään, jätettyään aluksensa ja
käveltyään viimeisen välin lyhty kädessä.

He hautasivat Casen kunnian kentälle samaan koloon, missä hän oli
pitänyt tuota savuavaa päätä. Odotin toimituksen loppuun; ja herra
Tarleton rukoili, mikä minusta oli hupsuttelua, mutta myöntää täytyy,
että hän antoi hyvin heikon kuvan vainajan mahdollisuuksista, ja
hänellä näkyi olevan omat ajatuksensa helvetistä. Minulla oli sen
johdosta hänen kanssaan sananvaihtoa jälkeenpäin: lausuin hänelle, että
hän oli vilpistellyt velvollisuudessaan ja että hänen olisi pitänyt
miehen lailla nousta suoraan ilmoittamaan kanakoille Casen joutuneen
kadotukseen, joka olikin hänelle oikein; mutta en koskaan saanut häntä
katselemaan asiaa minun silmilläni.

Sitten tekivät he minulle paarit riu'uista ja kantoivat minut asemalle.
Herra Tarleton asetti sääriluuni paikoilleen, laittaen siihen oikean
lähetyssaarnaajan-siteen, jonka vuoksi vielä tänä päivänä onnun. Sen
tehtyään otti hän minulta, Umalta ja Maealta todistuksen ja kirjoitti
kaiken puhtaaksi, antaen meidän piirtää nimimerkkimme alle. Senjälkeen
lähetti hän noutamaan päälliköt ja vei heidät isä Randallin asuntoon
takavarikoimaan Casen paperit.

Mitään muuta he eivät löytäneet kuin palasen monina vuosina pidettyä
päiväkirjaa, jossa puhuttiin vain kopran hinnasta, varastetuista
kananpojista ja muusta sellaisesta, sekä liikekirjat ja alussa
mainitsemani testamentin, jotka molemmat osoittivat koko hökötyksen
(varaston, hyllyjen, astiain) kuuluvan samoattarelle. Minä sen häneltä
ostin melko korkeasta summasta, sillä hänellä oli aika hoppu niistä
päästä ja palata kotiinsa. Randall ja neekeri taasen saivat pötkiä, he
pääsivät jonkinlaiselle kauppa-asemalle Pape-malulun puolessa; mutta
heidän asiansa menestyivät perin huonosti, sillä eihän kummallakaan
heistä ollut sellaiseen kykyä. He elelivät enimmäkseen kalalla, ja
sentähden se Randall kuolikin. Näkyy olleen oiva parvi eräänä päivänä,
ja isä meni niitä pyydystämään dynamiitilla. Joko sytyslanka paloi
liian nopeasti tai isä oli päissään tai kumpaakin, mutta pommi räjähti
(tavallisuuden mukaan) ennenkuin hän heitti -- ja missä oli isän käsi?

No, eihän siinä sen vaarallisempaa; pohjoisemmat saaret vilisevät
täällä käsipuolia miehiä, sellaisia kuin tapaamme "Tuhannen ja yhden
yön" saduissa. Mutta joko Randall oli liian vanha tai joi liian paljon,
siunatuksi lopuksi hän siitä kuolla kupsahti. Varsin pian senjälkeen
neekeri häädettiin saarelta, kun oli varastanut valkoihoisilta, ja
lähti länteen, missä löysi ihmisiä omaa väriään, mikäli hän siitä
piti, ja ne hänen värisensä miehet ottivat ja söivät hänet jossakin
juhlatilaisuudessa, ja toivon vain, että hän heille maistui!

Täten jäin yksikseni voitonriemuuni Falesalle. Ja kun kuunari saapui,
täytin sen ja vielä annoin puolen huoneen korkuisen kansilastin. Täytyy
myöntää, että herra Tarleton menetteli reilusti meitä kohtaan; mutta
hän kosti häijynlaisesti.

-- No, herra Wiltshire, --- sanoi hän, -- olen sovittanut teidät
kaikkien kanssa täällä. Vaikeata se ei ollutkaan, nyt kun Case on
poissa; mutta minä tein sen ja menin vielä takuuseen siitä, että
menettelette rehellisesti alkuasukkaita kohtaan. Minun täytyy pyytää
teitä pitämään sanani.

Pidinhän minä sen. Usein tuotti vaakani minulle kiusaa, mutta minä
järkeilin tähän tapaan: meillä kaikilla on hiukan omituiset vaa'at, ja
alkuasukkaat tietävät sen ja kastelevat kopransa samassa suhteessa,
niin että kaikki käy oikein. Mutta totta on, että se kiusasi minua,
ja vaikka menestyin Falesalla, olin senvuoksi melkein iloinen, kun
liikkeemme siirsi minut toiselle asemalle, missä en ollut mihinkään
sitoutunut ja saatoin katsella vaakaani rehellisellä naamalla.

Mitä eukkooni tulee, tunnette hänet yhtä hyvin kuin minä itsekin.
Hänellä on vain yksi vika. Ellei pidä häntä silmällä, lahjoittaisi
hän pois puodin katonkin. No, se näkyy olevan kanakoille luontaista.
Hänestä on tullut voimakas, roteva nainen, joka voisi nostaa
lontoolaisen poliisikonstaapelin hartioilleen. Mutta sekin on
luontaista kanakoille, eikä ole pienintäkään epäilystä, että hän on
ensiluokkainen vaimo.

Herra Tarleton on aikansa palveltuaan mennyt kotiin. Hän oli paras
lähetyssaarnaaja, mitä olen tavannut, ja nyt hän kuulemma on
kirkkoherrana jossakin Somersetin puolessa. Ja se on hänelle parasta;
siellä ei ole kanakoja hänen vaivoinaan.

Entä ravintolani? Siitä ei puhettakaan, tuskin sellaista koskaan
perustan. Luullakseni olen nyt kiinni täällä. En tahdo jättää
tenaviani, nähkääs, ja -- turha on sitä kieltää -- täällä he voivat
paremmin kuin valkoisten maassa, vaikka Ben vei vanhimman Aucklandiin
[Kaupunki Uudessa Seelannissa. Suom.], missä häntä koulutetaan
parhaiden mukana. Mutta enimmin päänvaivaa tuottavat minulle tytöt.
Ne ovat tietenkin puolirotua; sen tiedän yhtä hyvin kuin tekin, eikä
kukaan halveksi sekarotuisia enemmän kuin minä; mutta ne ovat minun,
ja jokseenkin kaikkeni. En voi tyytyä ajatukseen, että he yhtyisivät
kanakoihin, ja mistäpä heille valkoisia miehiä löydän?





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Pannaan julistettu" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.