Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Kertomuksia Intian ylängöiltä ja laaksoista
Author: Kipling, Rudyard, 1865-1936
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Kertomuksia Intian ylängöiltä ja laaksoista" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



KERTOMUKSIA INTIAN YLÄNGÖILTÄ JA LAAKSOISTA

Kirj.

Rudyard Kipling


Englannin kielestä suomentanut Aino Malmberg.



Otava, Helsinki, 1893.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kirjapainossa.



SISÄLLYS:

 Ilman kirkon siunausta.
 Hänen oma aviovaimonsa.
 Yli rajain.
 Dungaran tuomio.
 Lispeth.
 Wee Willie Winkie.
 Aurelianus Mc Gogginin kääntyminen.
 Mennyttä kalua.
 Amorin nuolet.
 Kahden kauppa -- kolmannen korvapuusti.
 Kuinka Pluffles pelastui.
 Erehdys.
 Suddhoon talossa.
 Toinen mies.
 Venus Annodomini.



Ilman kirkon siunausta.


I.

"Mutta jos se onkin tyttö."

"Minun elämäni herra, se ei voi olla tyttö. Minä olen rukoillut niin
monta yötä ja lähettänyt lahjoja Sheikh Badlin pyhälle arkulle niin
usein, että minä tiedän, että Jumala antaa meille pojan -- pojan, josta
on kasvava mies. Ajattele sitä ja iloitse. Minun äitini on oleva hänen
äitinsä kunnes minä itse jaksan ottaa hänet hoidettavakseni, ja Pattan
moskean mollah on ennustava hänen elämänvaiheensa -- suokoon Jumala
että hän syntyisi onnellisena hetkenä! -- ja sitten, sitten sinä et
koskaan kyllästy minuun, orjaasi."

"Mistä ajasta saakka sinä olet ollut orja, sinä minun kuningattareni?"

"Alusta pitäen -- kunnes tämä armo minulle tapahtui. Kuinka minä
saatoin olla varma sinun lemmestäsi kun minä tiesin, että minä olin
hopealla ostettu?"

"Ei, se oli sinun huomenlahjasi. Minä maksoin sen äidillesi."

"Ja hän on sen kätkenyt ja hautoo sitä nyt päivät pitkään kuin kana.
Mitä sinä puhut huomenlahjasta. Minut ostettiin rahalla ikäänkuin
olisin ollut tanssijatar Lucknowista enkä lapsukainen."

"Suretko sinä sitä?"

"Minä olen surrut, mutta nyt minä iloitsen. Nyt sinä et milloinkaan
lakkaa rakastamasta minua, ethän, kuninkaani?"

"En ilmoisna ikänä. En."

"Et sittenkään, vaikka _mem-logit_ -- nuo sinun oman rotusi Valkoset
naiset -- rakastaisivat sinua? Muista, minä olen katsellut heitä kun he
iltasilla ovat ajelemassa; he ovat hyvin suloisia."

"Minä olen nähnyt tulipalloja sadottain, minä olen nähnyt kuun ja --
sitten minä en enää nähnyt tulipalloja."

Ameera taputti kätösiään ja nauroi. "Hyvin sinä puhut", sanoi hän.
Sitten hän jatkoi, koettaen näyttää hyvin armollisen alentuvaiselta:
"Jo riittää. Minä sallin sinun lähteä -- jos tahdot."

Mies ei liikahtanut. Hän istui matalalla punaseksi maalatulla sohvalla
huoneessa, jossa ei ollut muita huonekaluja kuin sinisen ja valkosen
kirjava lattiamatto, muutamia ryyjyjä ja sangen täydellinen kokoelma
alkuasukkaiden tavallisia patjoja. Hänen jalkainsa juuressa istui
kuusitoistavuotias nainen ja tuon miehen silmissä hän oli kaikki
kaikessa koko maailmassa. Kaikkien sääntöjen ja lakien mukaan tämän
naisen olisi pitänyt olla vallan toisessa asemassa, sillä mies oli
englantilainen ja tyttö muhamettilaisen tytär, ostettu rahalla kaksi
vuotta sitten äidiltään, joka ollessaan ilman rahoja olisi myynyt
itkevän Ameeran vaikka itse pimeyden ruhtinaalle, kunhan vaan maksu
olisi ollut kyllin suuri.

Se oli kevytmielisesti solmittu liitto. Mutta jo ennenkuin tyttö oli
kehittynyt täyteen kukoistukseensa, täytti hän suurimman osan John
Holdenin elämästä. Ameeralle ja hänen äidilleen, tuolle vanhalle
peikolle, Holden oli vuokrannut pienen talon, josta saattoi nähdä
suuren, punamuurisen kaupungin, ja hän huomasi kun rinkikukkaset
puhkesivat pihakaivon ympärillä ja Ameera oli järjestänyt ympäristönsä
omien mukavuuskäsitteidensä mukaan, ja hänen äitinsä oli lakannut
morkkaamasta keittolieden sopimattomuutta, etäisyyttä kauppatorista ja
taloustoimia yleensä -- että tämä talo oli muuttunut hänen kodikseen.
Kuka tahansa saattoi tunkeutua hänen poikamies-asuntoonsa päivällä
ja yöllä, eikä hänen elämänsä siellä ollut ollenkaan hauskaa. Tässä
talossa taaskin ainoastaan hänen jalkansa sai astua ulkopihan poikki
naisten huoneesen; ja kun paksu puuovi oli rämähtänyt kiinni hänen
takanaan, oli hän kuningas omalla alueellaan, jossa Ameera oli
kuningatar. Ja nyt hänen kuningaskuntaansa oli tulossa kolmas henkilö,
jonka saapuminen hiukan suretti Holdenia. Se häiritsi hänen täydellistä
onneansa. Hänen oman kotinsa säännöllinen rauhallisuus rikkoontui.
Mutta Ameera oli vallan hulluna ilosta sitä ajatellessaan ja hänen
äitinsä oli yhtä hyvillään. Miehen rakkaus, ja varsinkin valkosen
miehen, on aina häilyvätä laatua, mutta, niin miettivät molemmat
naiset, ehkä pienen lapsen kätöset saattaisivat pitää kiinni sen. "Ja
sitten" -- sanoi Ameera aina -- "sitten hän ei milloinkaan välitä
Valkosista _mem-logeista_. Minä vihaan heitä kaikkia -- minä heitä
vihaan."

"Kyllä hän kerran palaa oman kansansa luo", sanoi äiti, "mutta Jumala
suokoon, että tämä aika vielä olisi kaukana."

Holden istui vaiti sohvalla ajattelen tulevaisuutta, ja hänen
ajatuksensa eivät olleet hupaisia. Kaksoiselämän hankaluudet ovat
moninaiset. Hallitus oli erinomaisella huolenpidollaan määrännyt
hänet pois asemalta pariksi viikoksi hoitamaan erään miehen
virkaa, jonka täytyi olla vaimonsa sairasvuoteen ääressä. Se joka
Holdenille suullisesti ilmoitti tämän muutoksen, lopetti sanomansa
sillä ystävällisellä huomautuksella, että Holden sai pitää itseään
onnellisena kun oli poikamies ja vapaa. Hän tuli nyt kertomaan tätä
uutista Ameeralle.

"Se ei ole hyvä", sanoi Ameera, "mutta ei se ole niin pahakaan. Onhan
minulla äitini täällä eikä mikään vaara minua kohtaa -- ellen minä
vaan kuole pelkästä ilosta. Mene sinä työhösi ja älä ajattele ikäviä.
Kun ne päivät ovat ohi, minä luulen... ei, minä olen varma siitä. Niin
-- niin sitten minä panen _poikasi_ sinun syliisi, ja sinä rakastat
minua ikuisesti. Juna lähtee ensi yönä -- puoliyön aikaan, eikö niin?
Mene nyt, ja sydämesi ei saa olla murheellinen minun tähteni. Mutta
ethän sinä viivyttele takasintuloasi! Ja ethän sinä seisahdu tiellä
puhelemaan noiden rohkeiden Valkosten _mem-logien_ kanssa! Palaja pian
luokseni, minun elämäni!"

Kun Holden oli kulkenut pihan poikki hevosensa luo, joka oli sidottuna
portin pielessä, puheli hän harmaapäiselle vanhalle talon vartialle
ja käski häntä, jos mikä onnettomuus sattuisi, lähettämään valmiiksi
kirjoitetun sähkösanoman, jonka Holden hänellä antoi. Siinä kaikki
minkä hän saattoi tehdä, ja mieli yhtä mustana kuin miehellä, joka
odottaa omia hautajaisiaan, läksi Holden yöjunassa maanpakoonsa.
Joka hetkenä päivällä hän odotti sähkösanoman tuloa ja joka tunti
yöllä hän kuvaili Ameeran kuolevan. Tietysti hänen työnsä valtion
hyväksi ei silloin ollut juuri parhainta laatua eikä hänen käytöksensä
työtovereitaan kohtaan aivan herttaisinta. Kaksi viikkoa kului eikä
kotoa kuulunut sanaakaan, ja melkein menehtymäisillään levottomuudesta
Holden palasi takasin. Kotiin tultuaan täytyi hänen kärsiä vielä kaksi
kallista tuntia päivällisillä klubissa, jossa hän kuuli ikäänkuin
unessa, kuinka kunnottomasti hän on hoitanut tuon toisen miehen virkaa
ja kuinka paljon kaikki hänen toverinsa olivat pitäneet hänestä. Sitten
hän kiitämällä kiiti hevosen selässä läpi yön, sydän vavahdellen
levottomuudesta. Hän ei saanut mitään vastausta ensin koputtaessaan
portille ja hän oli jo kääntänyt hevosensa potkasuttaakseen koko portin
rikki, kun samassa Pir Khan saapui lyhty kädessä ja tarttui suitsiin.

"Onko mitään tapahtunut?" sanoi Holden.

"Uutiset eivät tule minun suustani, oi sinä köyhien suojelija, vaan
--", hän kurotti esiin vapisevan kätensä kuten hyvien uutisten tuoja
ainakin, joka on ansainnut palkinnon.

Holden syöksyi pihan poikki. Valkea paloi ylähuoneessa. Hänen hevosensa
hirnui porttikäytävässä ja samassa hän kuuli kimeätä hiljaista
inisemistä, joka ajoi kaiken veren hänen sydämeensä. Se oli uusi ääni,
mutta se ei vielä todistanut että Ameera oli elossa.

"Kuka siellä on", huusi hän kapeilla tiiliportailla.

Silloin kuului Ameera huudahtavan ilosta ja sitten äidin ääni vastasi
vavisten vanhuudesta ja ylpeydestä: "Me molemmat ja -- mies -- sinun
poikasi."

Huoneen kynnyksellä Holden astui paljastetulle miekalle, joka oli
asetettu siihen estämään onnettomuuksia, ja se katkesi kahtia kun hän
malttamattomasti potkasi siihen kantapäällään.

"Jumala on suuri", äänsi Ameera hämärässä. "Sinä olet ottanut hänen
onnettomuutensa päällesi."

"Niin, mutta kuinka sinä jaksat minun elämäni elämä? Vanha vaimo kuinka
hän jaksaa?"

"Hän on unohtanut kärsimyksensä ilosta kun lapsi on syntynyt. Ei ole
hätääkään; mutta puhu hiljaa", sanoi äiti.

"Minä kaipasin vaan sinun läsnäoloasi tullakseni vallan terveeksi",
sanoi Ameera. "Minun kuninkaani, sinä olet ollut kovin kauan poissa.
Mitä tulijaisia sinä tuot minulle? Oi, tällä kertaapa minä tuon lahjoja
sinulle. Katso, minun elämäni, katso. Oletko milloinkaan nähnyt
tuollaista lasta? Ei, minä olen liian heikko vetämään käsivarttanikaan
hänen altaan."

"Ole hiljaa sitten ja älä puhu. Minä olen luonasi, _bacheri_ (pikku
vaimo)."

"Oikeen sanoit, sillä nyt meitä liittää toisiimme side ja nuora
(_peecharee_), jota ei mikään voi katkaista. Katso -- voitko sinä nähdä
tässä valossa? Hän on sileä ja puhdas. Ei milloinkaan ole semmoista
poikaa syntynyt. _Ya illah!_ hänestä on kasvava oppinut bramiini --
ei, kuningattaren soturi. Ja sinä minun elämäni, rakastatko sinä minua
yhtä paljon kun ennen, vaikka minä olen heikko ja sairas ja rasittunut?
Vastaa suoraan."

"Oi, minä rakastan niinkuin aina olen rakastanut, koko sielullani.
Makaa hiljaa oma helmeni ja koeta levähtää."

"Mutta älä sinä mene pois. Istu tässä minun vieressäni -- noin. Äiti,
tämän talon hallitsija tarvitsee patjan. Tuo se hänelle." Samassa
pienonen uusi tulokas, joka makasi Ameeran käsivarrella, liikahti
hiukkasen. "Ahaa", sanoi Ameera, ääni rakkaudesta väreillen, "tämä
poika on urheilia syntymästään saakka. Hän potkasta napsahuttaa minua
kylkeen aika lailla. Onko milloinkaan syntynyt tuommoista lasta? Ja
hän on meidän -- sinun ja minun. Pane kätesi hänen päänsä päälle,
mutta varovasti, sillä hän on kovin nuori ja miehet ovat kömpelöitä
semmoisissa seikoissa."

Hyvin hellävaroen Holden siveli sormiensa päillä untuvaista päätä.

"Hän on oikeauskoinen", sanoi Ameera; "sillä yöllä maatessani
minä kuiskasin rukouskutsun ja meidän uskontunnustuksemme hänen
korvaansa. Se on hyvin omituinen sattumus, että hänkin on syntynyt
perjantaipäivänä kuten minäkin. Pitele varovaisesti häntä, oma elämäni;
mutta hänpä voikin jo melkein tarttua kiini käsillään."

Holden löysi pienen avuttoman kätösen, joka heikosti puristi hänen
sormeaan. Tuo puristus koski sähkövirran tavoin kaikkiin hänen
jäseniinsä ja aina sydänsopukkaan saakka. Siihen asti hän oli yksinomaa
ajatellut Ameeraa. Nyt hän alkoi ymmärtää että oli toinenkin olento
maailmassa, mutta hän ei voinut käsittää että se oli oikein hänen oma
poikansa, jolla oli sielu kuten muillakin. Hän istautui ajattelemaan ja
Ameera uinahti hiukan.

"Mene kotiisi, sahib", sanoi Ameeran äiti kuiskaten. "Ei ole hyvä, että
hän löytää sinut täällä herätessään. Hänen täytyy olla rauhassa."

"Minä menen", sanoi Holden nöyrästi. "Tässä on rahaa. Pidä huolta minun
pojastani että hän kasvaa ja saa kaikkea mitä tarvitsee."

Hopean helinä herätti Ameeran. "Minä olen hänen äitinsä enkä
palkkalainen", sanoi hän heikosti. "Pitääkö minun hoitaa häntä paremmin
taikka huonommin rahojen tähden? Äiti, anna takasin rahat. Minä olen
synnyttänyt herralleni pojan."

Väsyneenä vaipui hän sikeään uneen melkein ennenkuin hän oli kunnolla
lopettanut lauseensa. Holden hiipi hiljaa alas pihaan, sydän tyynenä.
Pir Khan, tuo vanha talon vartija, hytkähteli mielihyvästä.

"Tämä talo on nyt täydellinen", sanoi hän ja ilman pitempiä selityksiä
työnsi Holdenin käteen sapelin, jota Pir Khan ennen oli käyttänyt
palvellessaan kuningattaren poliisikunnassa. Sidotun vuohen määkyminen
kuului kaivon luota.

"Niitä on kaksi", sanoi Pir Khan -- "kaksi mitä oivinta vuohta. Minä
ostin ne ja ne maksoivat paljon rahaa; ja koska täällä ei vietetä
mitään syntymäjuhlaa, saan minä niiden lihat. Lyö kovasti sahib. Tämä
on huono sapeli. Odota kunnes ne nostavat päänsä ylös maasta, jossa ne
nyt pureksivat rinkikukkasia."

"Miksi niin?" kysyi Holden hämmästyksissään.

"Se on hänen syntymäuhrinsa. Mikäs sitten? Muutoinhan lapsi voisi
kuolla kun ei häntä varjeltaisi kohtalolta. Tiedät kai sinä, köyhien
suojelija, loitsusanat tällaisessa tilaisuudessa."

Holden oli kerran ne oppinut, vaikk'ei hän silloin luullut niitä
koskaan itse sanelevansa. Kun hän puristi kylmää sapelin kahvaa, muisti
hän äkkiä kuinka lapsi tuolla yläkerrassa oli puristanut hänen sormeaan
-- tuo lapsi, joka oli hänen oma poikansa -- ja hän rupesi pelkäämään
että jos hän hänet kadottaa.

"Lyö!" sanoi Pir Khan. "Ei koskaan elämä syty maailmassa, ellei sitä
makseta toisella elämällä. Katso, vuohet ovat nostaneet päänsä. _Nyt_!
Iske varmasti!"

Tuskin tietäen mitä hän teki, Holden iski kaksi kertaa, mutisten
muhamettilaisen rukouksen, joka sisälsi seuraavaa: "Kaikkivaltias!
Tämän poikani sijasta minä uhraan sinulle elämän elämästä, veren
verestä, pään päästä, luun luusta, karvan karvasta, nahan nahasta."
Odottava hevonen päristeli ja nousi pystyyn haistaessaan lämmintä
verta, joka räiskähti Holdenin ratsusaappaille.

"Hyvin iskit!" sanoi Pir Khan pyyhkien sapelia. "Sotamies sinusta
olisi pitänyt tulla. Mene iloisella mielellä, sinä taivahinen herra.
Minä olen sinun palvelijasi ja sinun poikasi palvelija. Eläköön minun
herrani tuhannen vuotta ja, ... onhan vuohien liha minun?"

Pir Khan poistui kun hän täten oli saanut enemmän kuin kuukauden
palkan. Holden hyppäsi satulaan ja ratsasti iltahämyssä matalalla
leijuilevan savun halki. Hänen mielensä oli täynnä riemua ja hän tunsi
jonkunmoista epämääräistä hellyyttä, joka ei koskenut mitään erityistä
esinettä, mutta joka melkein tukehdutti häntä kun hän kumartui
levottoman hevosensa kaulan yli. "En milloinkaan elämässäni ole
tuntenut mitään tällaista", hän ajatteli. "Minun pitää mennä klubiin
vähän tyyntymään."

Klubissa oli biljaardipeli juuri alulla ja huone oli täynnä miehiä.
Holden astui kiireesti valoisaan huoneesen toveriensa seuraan laulaen
täyttä kurkkua:

"Kun Baltimoressa kävelin, mä neidon tapasin."

"Tapasitko?" kysäisi klubin sihteeri nurkastaan. "Sattuiko hän
kertomaan sinulle, että sinun saappaasi ovat likomärät? Hyvä Jumala,
mies, sehän on verta!"

"Vielä mitä!" sanoi Holden ottaen biljaardikepin. "Saanko ottaa osaa
peliin? Se on kastetta. Minä olen ratsastanut korkean laihon läpi. Kas
peijakas! minun saappaani ovat todellakin aika siivossa!

    "Ja jos se on tyttö, hän kultakihlat saa
    Ja jos on poika, kuningastaan voi hän puolustaa
    Miekallaan ja peitsellään ja siniviitassaan,
    Ja niinkuin ennen isänsä..."

"Keltanen siniselle -- viheriäinen seuraa", sanoi markööri
yksitoikkoisesti.

"Ja niinkuin ennen isänsä -- olenko minä viheriäinen, markööri? --
ja niinkuin ennen isänsä -- ohhoh, jopa löin pahasti! -- hän kulkee
laivassaan!"

"Minä en ymmärrä, että sinulla on mitään syytä laulaa hoilotella",
sanoi mallikelpoinen nuori virkamies pisteliäästi. "Hallitus ei ole
erinomaisesti tyytyväinen sinun työhösi, kun hoidit Sandersin virkaa."

"Onko tuo olevinaan muistutus korkeammalta taholta?" sanoi Holden
hymyillen hajamielisesti. "Minä toivon voivani kestää sen."

Puhe kääntyi nyt tuohon ijäti uuteen aineesen, kunkin töihin, ja tämä
tyynnytti Holdenia, kunnes hänen oli aika lähteä pimeään autioon
asuntoonsa, jossa hänen palveliansa otti häntä vastaan kuten semmoinen
henkilö ainakin, joka tunsi kaikki hänen salaisuutensa. Holden pysyi
valveilla suurimman osan yöstä ja hänen unelmansa olivat hauskaa laatua.


II.

"Kuinka vanha hän on nyt?"

"_Ya illah!_ Oikeen miesmäinen kysymys! Hän on melkein kuuden viikon
vanha, ja tänä iltana minä menen sinun kanssasi, oi elämäni, huoneen
katolle lukemaan tähdet. Sillä se on onneksi. Hän on syntynyt
perjantaipäivänä auringon merkin alla, ja minulle on sanottu, että
hän elää kauvemmin kuin kumpikaan meistä ja tulee rikkaaksi. Voimmeko
toivoa enempää, kulta?"

"Emme voi. Mennään ylös katolle ja sinä luet tähtiä -- mutta ainoastaan
muutamia, sillä taivas on paksussa pilvessä."

"Talvisateet ovat myöhäsiä ja ne tulevat ehkä sopimattomaan aikaan.
Joudu ennenkuin kaikki tähdet peittyvät. Minä olen koristanut itseni
kauneimmilla jalokivilläni."

"Sinä olet unohtanut parhaimman."

"_Ah! meidän yhteisen_. Hän tulee myös. Hän ei vielä milloinkaan ole
nähnyt taivasta."

Ameera astui kapeille portaille, jotka veivät katolle. Lapsi lepäsi
tyynenä ja räpäyttämättä silmiään hänen oikealla käsivarrellaan
puettuna kalliisen hopeapaltteiseen muslimiin ja pieni myssy päässä.
Ameera oli pukeutunut kaikkiin kalleuksiinsa. Timanttinappi, joka
vastaa länsimaiden mushia, se kun näet kiinnittää huomion sierainten
kaarevuuteen, kultainen otsakoristus, jota kaunistaa himmeät smaragdit
ja täplikkäät rubiinit, raskas kultavanne, jota ei kaulaan kiinnittänyt
muut pidäkkeet kuin puhtaan metallin nuorteus, ja helisevät
hopearenkaat, jotka riippuivat pitkän matkaa alapuolella hänen ruusuisia
nilkkojaan. Hän oli puettu vaalean vihreään muslimiin, kuten islamin
tytär ainakin, olkapäästä kyynäsvarteen ja kyynäsvarresta ranteesen oli
joukko hopeasia rannerenkaita, sidotut yhteen silkkilangoilla, rannetta
koristi hennot lasirenkaat, jotka todistivat kuinka pehmeän kätösen
yli ne olivat vedetyt, ja erittäin paksu kultanen rannerengas, joka ei
ollenkaan kuulunut tämän maan koristuksiin, vaan jonka hän oli saanut
lahjaksi Holdenilta, ja jota kiinnitti taidokas eurooppalainen lukko,
huvitti häntä erinomaisen paljon.

He istahtivat katon matalan valkosen kaiteen luo katsellen kaupunkia ja
sen valkeita.

"Nuo tuolla alhaalla ovat onnellisia", sanoi Ameera. "Mutta minä en
usko että he ovat niin onnellisia kuin me. Enkä minä usko että valkoset
_mem-logit_ ovat niin onnellisia. Vai mitä?"

"Minä tiedän että he eivät ole."

"Mistä sinä sen tiedät?"

"He antavat lapsensa imettäjien hoidettavaksi."

"Sitä minä en ole milloinkaan nähnyt", sanoi Ameera huoahtaen, "enkä
minä tahtoisikaan nähdä sitä, _Ahi_!" -- hän nojasi päänsä Holdenin
olkapäähän -- "minä olen lukenut neljäkymmentä tähteä ja nyt minua
väsyttää. Katsoppas lasta, sinä minun elämäni rakkaus, hän lukee
myöskin."

Lapsi katseli silmät pyöreinä pimeätä taivasta. Ameera pani hänet
Holdenin syliin ja poika makasi siinä itkemättä.

"Miksi me häntä nimitämme keskenämme?" sanoi Ameera. "Katso! Väsyttääkö
sinua katseleminen? Hänellä on vallan sinun silmäsi! Mutta suu --"

"Se on sinun, oma armaani. Kuka sen tietäisi paremmin kuin minä?"

"Se on semmoinen supukka suukkonen. Oi niin pienonen! Ja kuitenkin se
huulillaan pitää koko minun sydämeni. Anna hänet jo minulle. Hän on jo
ollut kovin kauvan minusta erillään."

"Ei, anna hänen olla vielä, eihän hän vielä itke."

"Kun hän itkee, niin sitten sinä annat hänet pois, niinkö? Millainen
miesmäinen mies sinä olet! Kun hän itkee on hän vaan kahta kalliimpi
minusta. Mutta, minun elämäni, minkä pikku nimen me annamme hänelle?"

Tuo pieni olento lepäsi vallan Holdenin polvella. Se oli niin kovin
avuton ja pehmeän pehmeä. Hän uskalsi tuskin hengittää, ettei
musertaisi sitä. Vihreä aljo papukaija, jota pidetään jonkunmoisena
suojelushenkenä useimmissa intialaisperheissä, liikahti orrellaan ja
räpytteli uneliaisesti siivillään.

"Tuossa on vastaus", sanoi Holden. "Mian Mittu on puhunut. Hän on
oleva kuin papukaija. Kun hän kasvaa suureksi, hän puhuu paljon
ja juoksentelee ympäri. Mian Mittu merkitsee papukaijaa sinun --
mahomettilais-kielellä, eikö niin?"

"Miksi me menemme niin kauvas?" sanoi Ameera tuskastuneesti.
"Anna hänelle joku englantilainen nimi -- mutta ei sentään vallan
englantilainen. Sillä hän on minun."

"Olkoon hänen nimensä sitten Tota, sillä se on vallan englantilaisen
nimen kaltainen."

"Niin, Tota! ja se on myöskin papukaijan nimi. Suo minulle anteeksi,
minun herrani, mitä äsken sanoin, mutta se on varmaa, että hän on liian
pieni kestämään niin mahtavaa nimeä kuin Mian Mittu. Hän olkoon Tota
-- meidän oma Tota. Kuuletko sinä pienonen? Pikku armas, Tota on sinun
nimesi."

Hän siveli lapsen poskea ja tämä herättyään rupesi inisemään niin
että Holdenin piti antaa hänet Ameeralle, joka viihdytti hänet tuolla
ihmeellisellä laululla "_Aré koko, Ja ré koko!_" se on:

    Pois varis, pois pois!
    Päästä lasta nukkumaan,
    Luumut kasvaa varvikossa
    Maksaa pennin vaan,
    Naula maksaa pennin vaan,
    _Baba_, -- pennin vaan.

Sittenkun Tota oli moneen kertaan saanut kuulla noiden luumujen hinnan,
kyyristyi hän kokoon ja nukkui. Molemmat lihavat Valkoset mullit
pihassa märehtivät verkalleen iltaruokaansa, vanha Pir Khan oli istua
kyykistynyt Holdenin hevosen eteen, poliisisapeli polvillaan, ja veteli
hitaasti paksua vesipiippua, joka kurnutti kuin sammakko ojassa.
Ameeran äiti kehräsi alemmalla verannalla ja puuovi oli lukittu ja
pönkitetty. Kaupungin humusta kuului hääjoukon soitto katolle ja parvi
lentäviä lintuja himmensi hetkisen kuun pintaa.

"Minä olen rukoillut", sanoi Ameera pitkän vaitiolon jälkeen, poski
käden nojassa -- "minä olen rukoillut kahta asiaa. Ensiksikin, että
minä saisin kuolla sinun sijastasi, jos sinun kuolemasi on määrätty,
ja toiseksi, että minä saisin kuolla tämän lapsen sijasta. Minä olen
rukoillut profeettaa ja Beebee Miriamia. [Neitsyt Maaria.] Luuletko
sinä, että jompikumpi heistä kuulee rukoukseni?"

"Kuka ei kuulisi pienintäkin sanaa sinun huuliltasi?"

"Minä pyysin vakavata vastausta ja sinä vastaat vaan imarrellen.
Kuullaanko minun rukoukseni?"

"Mistä minä voin sen tietää. Jumala on hyvin hyvä."

"Siitä minä en ole varma. Kuuleppas nyt. Jos minä kuolen taikka jos
lapsi kuolee, mikä sinun kohtaloksesi tulee? Sinä, joka jäät elämään,
palajat ylpeiden Valkosten _mem-logien_ luo, sillä vertaiset pyrkivät
vertaistensa luo."

"Ei aina."

"Niin, naiset tosin eivät. Mutta miesten laita on toinen. Kerran,
myöhemmin, sinä palaat oman kansasi luo. Sen minä voisin kärsiä, sillä
minä olen silloin kuollut. Mutta itse kuolemassakin sinä joudut minusta
erillesi outoon paikkaan ja paratiisiin, jota minä en tunne."

"Paratiisiinkohan?"

"Tietysti, sillä mikä Jumala soisi sinulle pahaa? Mutta me kaksi --
lapsi ja minä -- joudumme muuanne, ja me emme voi tulla sinun luoksesi,
etkä sinä meidän luo. Menneinä aikoina, ennenkuin lapsi oli syntynyt,
minä en ajatellut niitä asioita, mutta nyt ne ovat aina mielessäni. Se
on hyvin ankaraa puhetta."

"Kaikki tapahtuu niinkuin on sallittu. Huomisesta me emme tiedä,
mutta tämän päivän ja rakkautemme me tunnemme. Ja olemmehan me nyt
onnellisia."

"Niin onnellisia, että meidän pitäisi koettaa tehdä onnemme
pysyväiseksi. Ja sinun Beebee Miriamisi ehkä kuulee minun rukoukseni,
sillä hänkin on nainen. Mutta sitten hän ehkä kadehtii minua. -- Ei
miehen sovi jumaloida naista."

Holden nauroi ääneensä Ameeran pikku mustasukkaisuuden puuskalle.

"Eikö se sovi? No miksi sinä et sitten kiellä minua jumaloimasta sinua?"

"Sinua jumaloimasta! Ja minua? Minun kuninkaani, huolimatta kaikista
sinun suloisista puheistasi minä kyllä tiedän, että minä olen
sinun palvelijasi ja orjasi ja tomu sinun jalkaisi alla. Enkä minä
tahtoisikaan, että olisin toisin. Katso!"

Ennenkuin Holden saattoi häntä estää, heittäytyi hän alas ja kosketti
Holdenin jalkaa. Sitten nousi hän ylös hiukan naurahtaen ja painoi
Totaa lujemmin rintaansa sanoen melkein hurjasti:

"Onko se totta että nuo ylpeät valkoset _mem-logit_ elävät kolme kertaa
niin kauan kuin minä. Onko se totta että he menevät naimisiin vasta
vanhoina naisina."

"He menevät naimisiin kuten muutkin -- sittenkun ovat kehittyneet
naisiksi."

"Sen minä tiedän, mutta heidät naidaan viidenkolmatta ikäisinä. Onko se
totta?"

"On kyllä."

"_Ya illah!_ Viidenkolmatta vanhoina! Kuka ottaisi vapaasta tahdosta
vaimon, joka on kahdeksankaantoista vuotta täyttänyt? Hän on jo vaimo
-- joka vanhenee joka tunti. Viisikolmatta! Minä olen jo vanha eukko
sillä iällä, ja --. Nuo _mem-logit_ ovat iäti nuoria. Voi kuinka minä
vihaan heitä!"

"Mitä heillä on tekemistä meidän kanssamme?"

"En minä tiedä. Minä tiedän sen vaan että tässä maailmassa voi löytyä
nainen, kymmenen vuotta vanhempi minua, joka voi tulla sinun luoksesi
ja anastaa sinun rakkautesi kymmenen vuotta sen jälkeen kun minä jo
olen vanha vaimo, harmaapäinen ja Totan pojan hoitaja. Se on väärin ja
pahasti. Heidän pitäisi myöskin kuoleman."

"Nyt sinä olet, ikävuosistasi huolimatta, lapsi, jonka minä otan
syliini ja kannan alas portaita myöten."

"Tota! Varo Totaa, minun herrani! Sinäpä se olet vallaton kuin pikku
lapsi!" Ameera nosti Totan polvelleen suojaan nauraen, kun Holden
sylissään kantoi heidät alas portaita. Tota avasi silmänsä ja hymyili
kuin pieni enkeli.

Hän oli hiljainen lapsi ja ennenkuin Holden oikein taisi käsittää että
hän oli maailmassakaan, oli hänestä kasvanut pikku kullankarvanen
lemmikki, joka oli tuon kaupungin laidassa olevan talon itsevaltias.
Nämät kuukaudet olivat täydellisen onnen aikaa Holdenille ja Ameeralle
-- onnen, joka oli vallan erillään maailmasta, suljettuna tuon puisen
oven takana, jota Pir Khan vartioitsi. Päiväseen aikaan Holden hoiti
virkaansa säälien sydämestään sellaisia, jotka eivät olleet yhtä
onnellisia kuin hän, ja osoittaen semmoista mieltymystä pikku lapsiin,
että moni äiti aseman pienissä seurueissa sekä ihmetteli että oli
hyvillään. Illan hämärtäessä hän palasi Ameeran luo, joka oli vallan
täynnä juttuja Totan ihmeellisistä toimista: kuinka hän oli taputellut
käsiään ja liikutellut sormiaan semmoisella voimalla ja tarkoituksella
että se oli vallan ilmeinen ihme; kuinka hän sitten myöhemmin oli aivan
itsestään ryöminyt pois matalalta makuusijaltaan lattialle ja seisonut
molemmilla jaloillaan kolmen hengenvetämän ajan. "Ja ne olivat pitkiä
hengenvetämiä, sillä minun sydämeni oli ilosta vallan värähtämättä",
sanoi Ameera.

Sitten Tota otti leikkitoverikseen molemmat mullit, pienen harmaan
oravan, faraorotan, joka eli kolossa kaivon luona ja varsinkin Mian
Mittu papukaijan, jonka höyheniä hän armottomasti nyki, ja Mian Mittu
kirkui kunnes Ameera ja Holden saapuivat.

"Voi sinua veitikka! Sinä pikku jättiläinen! Noinko sinä kohtelet
veljeäsi katolla! _Tobah, tobah!_ Hyi, hyi! Mutta minäpä tiedän
loitsukeinon, joka tekee hänet viisaaksi kuin Suleiman ja Aflatoun
[Salomo ja Plato]. Katsoppas nyt", sanoi Ameera. Hän otti koruompelulla
koristetusta kukkarosta kourallisen mantelia. "Katso! Me luemme
seitsemän. Jumalan nimessä!"

Hyvin vihasena ja höyhenet pörröllään asetettiin Mian Mittu häkkinsä
katolle, ja istuutuen lapsen ja linnun väliin Ameera musersi ja kuori
mantelin hampaillaan, jotka olivat manteliakin valkosemmat. "Tämä
on varma taikakeino, minun elämäni; älä naura. Katso, minä annan
papukaijalle toisen puolikkaan ja Totalle toisen." Mian Mittu nokkasi
varovasti toisen puolikkaan Ameeran huulilta ja hän suuteli toisen
puolikkaan lapsen suuhun, joka söi sen hitaasti, silmät kummastelevina.
"Tämän minä teen seitsemänä päivänä ja varmaan hän, joka on meidän
omamme, on kasvava taitavaksi puhujaksi ja viisaaksi. Oi Tota, mikä
sinusta tuleekaan kun sinä kasvat mieheksi ja minä olen harmaapäinen?"
Tota veti lihavat jalkansa somasti käppyrään. Hän osasi kontata eikä
viitsinyt kuluttaa elämänsä kevättä turhissa puheissa. Hän tahtoi nykiä
Mian Mittu papukaijan höyheniä.

Kun Tota oli kohonnut arvoasteissa niin paljon, että hän oli saanut
hopeaisen vyön, joka yhdessä hänen kaulaansa ripustetun neliskulmaisen
ja hopeaan piirretyn tenhokalun kanssa muodosti tärkeimmän osan hänen
puvustaan, silloin hän läksi käydä lylleröimään vaaralliselle retkelle
pihan poikki Pir Khanin luo ja tarjosi hänelle kaikki kalleutensa
palkaksi, jos hän vaan antaisi hänen ratsastaa edes hiukkasen Holdenin
hevosella. Tota oli nähnyt mummonsakin siten hierovan kauppaa
verannalla pikku tavarain kauppiaiden kanssa. Pir Khan itki, asetti
tuon pehmeän pikku jalan harmaahapsisen päänsä päälle alamaisuutensa
merkiksi ja kantoi tuon rohkean seikkailijan takaisin äitinsä syliin,
vakuuttaen että Totasta tulisi monen miehen johtaja, ennenkuin hänelle
partakaan oli kasvanut.

Eräänä kuumana iltana kun hän istui lattialla isänsä ja äitinsä
keskellä katsellen katupoikien alkamaa loppumatonta paperileija-sotaa,
hän pyysi isäänsä antamaan hänellekin paperileijan, jota Pir Khan saisi
lennättää, sillä häntä peloitti leikkiä sellaisten esineitten kanssa,
jotka olivat häntä itseään suuremmat; ja kun Holden sanoi häntä pikku
narriksi, nousi hän seisomaan ja sanoi verkalleen, tuntien syvästi oman
arvonsa: "_Hum park nahin hai. Hum admi hai_." (Minä en ole mikään
narri, minä olen mies.)

Tuo vastaus herätti omituisia tunteita Holdenissa ja pani hänet
todenteolla miettimään Totan tulevaisuutta.

Hänen ei olisi tarvinnut siitä huolehtia. Totan elämä tuotti liian
täydellistä iloa kestääkseen kauvan.

Siitä syystä se otettiin pois, niinkuin monet asiat Intiassa otetaan
pois, äkkiä ja aavistamatta. Tämän talon pikku hallitsija, kuten Pir
Khan häntä nimitti, kävi surulliseksi ja valitteli vaivoja, hän, joka
ei tuskista ennen mitään tiennyt. Ameera, hurjana pelvosta, hoiti häntä
yöt päivät, mutta toisen päivän aamun sarastaessa Intian tavallinen
syyskuume sammutti Totan elämän. Tuntui vallan mahdottomalta, että hän
voisi kuolla, ja Ameera ja Holden eivät ensimmältä voineet käsittää,
että se todellakin oli kuollut ruumis, joka makasi vuoteella. Sitten
Ameera löi päätään huoneen seinään ja olisi heittäytynyt pihakaivoon,
ellei Holden väkivoimalla olisi häntä estänyt.

Ainoastaan yksi armo suotiin Holdenille. Kun hän ratsasti virastoonsa
heleässä aamuvalossa, löysi hän siellä odottamassa tavattoman paksun
postilaukun, joka vaati tarkkaa miettimistä ja kovaa työtä. Hän ei
kuitenkaan käsittänyt tätä jumalien hyvyyttä.


III.

Kun kuula ensin iskee, ei se tuota enempää tuskaa kuin jos hyppysillään
hiukan nipistäisi. Runneltu ruumis ei ilmoita vastalausettaan sielulle
ennenkuin kymmenen taikka viidentoista sekunnin kuluttua. Sitten tulee
jano, pakotus ja kuoleman kamppaus ja ääretön valitusten paljous.
Holden käsitti tuskansa hitaasti niinkuin hän oli käsittänyt onnensakin
ja hänellä oli sama pakoittava tarve salata sen pienimmätkin jäljet.
Alussa hänestä tuntui vaan niinkuin jotain olisi irtautunut hänestä
ja että Ameera tarvitsi lohdutusta, kun hän istui tuolla pää polviin
kumarruksissa, väristen, kun Mian Mittu katolla huusi "Tota! Tota!"
Lopulta koko hänen jokapäiväinen elämänsä loukkasi häntä. Se oli
ilmeinen vääryys että ainoakaan lapsi asemalla oli elossa ja mellasteli
iltasilla kun hänen oma lapsensa makasi kuolleena. Se tuotti niin
polttavaa tuskaa kun joku niistä kosketti häntä, ja kun onnelliset
isät kertoivat lastensa viimeisistä urostöistä, sattui se häneen kuin
puukon pisto. Hän ei voinut selittää tuskaansa. Hänelle ei ollut
apua, ei lohdutusta, ei osanottoa, ja Ameera kuljetti häntä joka ilta
koko itsesyytösten helvetin läpi, joka on valmistettu niille, jotka
ovat kadottaneet lapsen ja uskovat että pikkunen -- pienen pieni --
lisävarovaisuus vaan olisi lapsen pelastanut. Ei ole monta helvettiä,
jotka olisivat tätä pahempia, mutta Holden tuntee henkilön, joka on
täydessä järjessään istautunut miettimään, että voiko vai eikö voi
häntä syyttää vaimonsa kuolemasta.

"Ehkä", oli Ameeran tapa sanoa, "ehkä minä en kylliksi suojellut häntä.
Suojelinko minä vai enkö minä suojellut häntä? Aurinko, joka paistoi
katolle kun hän leikki siellä niin kauvan yksinään, ja minä -- _ahi!_
minä olin käherryttämässä tukkaani -- aurinko ehkä silloin tuotti
häneen kuumeen. Jos minä olisin varoittanut häntä välttämään aurinkoa,
olisi hän ehkä elossa. Mutta, oi minun elämäni, sano että minä olen
syytön! Sinä tiedät, että minä rakastin häntä niinkuin minä rakastan
sinua! Sano että minua ei voi syyttää, muutoin minä kuolen -- minä
kuolen!"

"Ei ketään voi syyttää. Jumala sen tietää, ettei voi. Se oli sallittu,
ja kuinka me olisimme voineet sitä estää? Se on ollutta ja mennyttä.
Anna olleen olla, armas!"

"Hän oli minulle koko sydämeni. Kuinka minä voin olla ajattelematta
sitä kun minun käsivarteni tuntee joka yö, että hän ei ole siinä? _Ahi!
Ahi!_ Oi Tota, tule takasin minulle -- palaja jälleen, ja olkaamme
kaikki yhdessä kuten ennenkin!"

"Rauhoitu! rauhoitu! Itsesi tähden ja minun tähteni, jos sinä rakastat
minua, rauhoitu."

"Tästä minä näen, että sinä et siitä välitä, ja mitäpä sinä
välittäisitkään? Valkosten miesten sydän on kivestä ja sielu raudasta.
Voi, jos minä olisin nainut miehen omasta kansastani -- vaikka hän
olisi lyönytkin minua -- enkä milloinkaan olisi syönyt muukalaisen
leipää!"

"Olenko minä muukalainen, minun poikani äiti?"

"Mikäs muu sahib? ... Voi, anna minulle anteeksi -- anna! Kuolema
on tehnyt minut hulluksi. Sinä olet minun sydämeni elämä, ja minun
silmieni valo, ja elämäni henki, ja -- ja minä olen työntänyt sinut
luotani, vaikkapa silmänräpäyksenkin vaan. Jos sinä menet pois, keltä
minä sitten pyydän apua? Älä suutu. Usko minua, se oli tuska, joka
puhui, enkä minä, sinun orjasi."

"Sen minä tiedän -- minä tiedän. Meistä kolmesta on nyt vaan kaksi
jäljellä. Sitä suuremmasta syystä meidän nyt pitäisi koettaa olla yksi."

He istuivat lattialla vanhaan tapaansa. Oli lämmin yö aikaisin
keväällä, kalevantulet leimahtelivat taivaan rannalta ja etäältä kuului
silloin tällöin hiljaista ukkosen jyrinätä. Ameera nojautui Holdenin
syliin.

"Kuiva maa huutaa lehmän lailla sadetta, ja minä -- minä pelkään. Näin
ei ollut silloin kun me tähtiä luimme. Mutta sinä rakastat minua yhtä
paljon kuin ennen, vaikka yksi side on katkennut? Vastaa."

"Minä rakastan enemmän kuin ennen, sillä meidän yhteinen surumme on
uutena siteenä; ja sen sinä tiedät."

"Niin, tiedän", sanoi Ameera kuiskaten hiljaa. "Mutta minusta tuntuu
niin hyvältä kun kuulen sinun sanovan niin, minun elämäni, joka olet
niin voimakas auttamaan. Minä en tahdo olla lapsi enää, vaan vaimo ja
sinulle apuna. Kuule. Anna minulle _sitarani_, niin minä tahdon laulaa
tyynesti."

Hän otti kevyen hopealla silatun _sitaran_ ja alkoi laulaa suuresta
sankarista Rajá Rasalusta. Käsi hapuili kieliä, ääni tuntui epäröivältä
ja taukosi vähä väliä, ja erään matalan äänen kohdalla muuttui tuoksi
pieneksi kehtolaulu paraksi, jossa kerrotaan pahasta variksesta:

    Luumut kasvaa varvikossa,
    Maksaa pennin vaan,
    Naula maksaa pennin vaan, _Baba_ -- pennin --

Sitten tulivat kyyneleet ja tuo surkea kapina kohtaloa vastaan, kunnes
hän nukkui hiljaa valitellen unissaan ja puristaen oikeata käsivarttaan
likelle ruumistaan ikäänkuin hän sillä olisi tahtonut suojella jotain,
jota ei ollut siinä.

Tämän yön jälkeen elämä kävi hiukan helpommaksi Holdenille. Tuo
alituinen suru, jonka kuolema tuotti, pakoitti hänet työhön ja työ
virkisti häntä täyttämällä hänen ajatuksensa kahdeksan tai yhdeksän
tuntia päivässä. Ameera istui yksin kotona ja hautoi suruansa, mutta
hänkin kävi onnellisemmaksi kun hän huomasi että Holden oli tyynempi,
kuten naisten tapa on. He tunsivat onnea taas, mutta täällä kertaa
varovasti.

"Siitä syystä, että me rakastimme Totaa, hän kuoli. Jumala kadehti
meitä", sanoi Ameera. "Minä olen ripustanut suuren mustan saviastian
meidän ikkunaamme torjumaan pahoja silmäyksiä meistä, ja me emme saa
huutaa iloamme, vaan meidän pitää kulkea hiljaa tähtien alla, muutoin
Jumala löytää meidät. Eikös se ole hyvin puhuttu, sinä arvoton?"

Hän oli aikonut sanoa: sinä rakastettu, mutta muutti sen näyttääkseen
täten kuinka vakavasti hän tarkoitti, mitä oli puhunut. Mutta suutelo,
joka seurasi tuota uutta nimeä, oli semmoinen että mikä jumala tahansa
olisi sitä kadehtinut. He kulkivat edestakasin sanoen: "Se on turhaa --
se on turhaa", ja toivoen että kaikki haltiat nyt kuulisivat heitä.

Mutta haltiat hommailivat muita asioita. He olivat suoneet
kolmellekymmenelle miljoonalle ihmisiä neljä onnen vuotta, jolloin
ihmiset elivät mukavasti, vuodentulo oli varmaa ja syntyneitten
lukumäärä oli vuosi vuodelta kasvamassa; maakunnista ilmoitettiin
että yksinomaa maata viljelevä väki oli lisääntynyt niin, että nyt
asui kullakin neliöpenikulmalla tuota rasitettua maata vaihdellen
yhdeksästäsadasta kahteentuhanteen henkeen. Jo oli aika tehdä
tilaa. Parlamentin jäsen Ala-Tootingista, joka kulki ympäri Intiaa
silinterihatussa ja hännystakissa, puhui laveasti Britannian lain
siunauksesta ja lausui ainoana tarpeellisena toivomuksenaan, että
pantaisiin toimeen asianomaisesti vahvistettu valitsijasysteemi ja
yleinen äänestys-oikeus. Hänen kärsivälliset isäntänsä hymyilivät ja
pyysivät häntä olemaan tervetullut, ja kun hän keskeytti puheensa
ilmoittaakseen sulosanoilla ihastustansa veripunasesta dhakpuun
kukasta, joka nyt kukki liian aikaisin, siten ennustaen sairaita
aikoja, niin silloin he hymyilivät vielä entistä enemmän.

Se oli Kot-Kumharsenin maakunnan varapäällikkö, joka kerran klubissa
puoleksi leikillisesti kertoi erään tapahtuman, mikä sai Holdenin veren
jäähtymään, hänen kuunnellessaan loppujuttua.

"Hän ei kiusaa enää ketään. En ole eläessäni nähnyt niin hämmästynyttä
ihmistä. Voi helkkari, minä luulen että hän aikoo nostaa siitä
kysymyksen parlamentissa. Hänen matkatoverinsa samassa laivassa --
joka ruokapöydässä istui hänen vieressään -- sairastuu koleraan ja
kuolee kahdeksassatoista tunnissa. Älkää naurako pojat. Parlamentin
jäsen Ala-Tootingista on äärettömästi suutuksissaan siitä; mutta hän
on vielä enemmän peloissaan. Minä luulen, että hän hommaa kirkastetun
persoonansa pois koko Intiasta."

"Minä antaisin hyvin paljon, jos kolera hänetkin tapaisi. Se pidättäisi
muutamia hänen kaltaisiaan valtioviisaita asemillaan. Mutta mitä
nyt kuuluu kolerasta? Tämähän on vallan liian aikaista semmoisille
seikoille", sanoi eräs hyödyttömän suolannuolimen hoitaja. "Kyllä kai",
sanoi maakunnan varapäällikkö miettiväisenä. "Me olemme kasvattaneet
heinäsirkat luonamme. Meillä on paikka paikoin kolera kaikkialla
pohjoisessa -- me sanomme ainakin 'paikka paikoin' siisteyden vuoksi.
Kevättouvot ovat huonot viidessä maakunnassa, eikä kukaan ihminen näytä
tietävän missä talvisateet viipyvät. Meillä on nyt maaliskuu kohta
käsissä. Minä en tahdo ketään pelottaa, mutta minusta näyttää siltä
kuin luonto aikoisi lopettaa laskunsa tänä kesänä paksulla verisellä
viivalla."

"Juuri kun minä aioin pyytää virkavapautta", sanoi ääni toiselta puolen
huonetta.

"Tänä vuonna ei anneta paljon virkavapauksia, mutta sitä enemmän taitaa
tapahtua virkaylennyksiä. Minä olen tullut tänne anomaan hallitukselta
että minun toivomani kanavan rakentaminen pantaisi hätäaputöitten
luetteloon. Nyt on paha tuuli, joka ei ennusta mitään hyvää. Minä saan
vihdoin viimeinkin tuon kanavan valmiiksi."

"Se on siis tuo vanha veisu", sanoi Holden, "nälänhätä, kuume ja
kolera?"

"Ei, ei suinkaan! Ainoastaan paikkakunnallinen puute ja eri
vuodenaikoina esiintyvien tautien tavallista suurempi ilmaantuminen.
Sen saatte lukea kaikissa virallisissa ilmoituksissa, jos elätte vielä
ensi vuonna. Te olette onnen poika. Teillä ei ole vaimoa, joka on
toimitettava pois vaarapaikoilta. Vuoristoasemat tulevat olemaan täynnä
vaimoväkeä tänä vuonna."

"Minä luulen että te olette taipuvainen liiottelemaan puhetta
basaareissa", sanoi nuori virkamies sihteeristöstä. "Minä olen
huomannut --"

"Ehkä olette", sanoi maakunnan päällikkö, "mutta teillä on hyvin paljon
vielä huomattavaa poikani. Sillä välin minä tahdon huomauttaa teille
--" Ja hän veti virkamiehen sivulle ja rupesi keskustelemaan tuon
kanavan rakennustavasta, joka oli semmoisena sydänasiana hänelle.

Holden palasi asuntoonsa ja alkoi ymmärtää ettei hän ollut yksin
maailmassa, ja että hän oli levoton toisen tähden, mikä on erinomaisen
tyydyttävä pelvon tunne miehen sielulle.

Kaksi kuukautta myöhemmin, kuten päällikkö oli ennustanut, alkoi luonto
kuitata laskujansa verisellä kynällä. Heti kevättouvon kantapäillä
alkoi kuulua leivän huuto, ja hallitus, joka oli määrännyt, ettei
kukaan saisi kuolla nälkään, lähetti vehnää. Sitten tuli kolera
kaikilta kompassin suunnilta. Se hyökkäsi puolen miljoonan lukuiseen
pyhissävaeltaja-joukkoon erään pyhän arkun luona. Moni kuoli jumalansa
jalkain juureen, toiset pakenivat ympäri maata tuoden ruton mukanaan.
Se hiipi alkuasukasten vallitettuun kaupunginosaan ja tappoi kaksisataa
henkeä päivässä. Väki tulvaili juniin, riippuen kiinni astuinlaudoissa
ja lymyten vaunujen katolla; ja kolera seurasi heitä, sillä joka
asemalla vedettiin asemasillalle kuolleita ja kuolevaisia, jotka
haisivat kalkkivedelle ja karbolihapolle. Ne kuolivat tienvieriin ja
englantilaisten hevoset säikähtivät ruumiita heinikossa. Sadetta ei
kuulunut ja maa kovettui rautaiseksi ettei kukaan pääsisi piiloutumaan
sen sisään. Englantilaiset lähettivät vaimonsa vuoristoon ja palasivat
työhönsä, yleten virassaan aina sitä myöten kuin heitä määrättiin
täyttämään sotarinnassa syntyneitä aukkoja. Holden, kipeänä pelvosta,
että hän ehkä kadottaisi kalleimman aarteensa maan päällä, oli
koettanut parastansa saadakseen Ameeran lähtemään äitinsä kanssa
Himalayan tienoille.

"Minkätähden minä menisin?" sanoi hän eräänä iltana katolla.

"Täällä on tautista, ja väkeä kuolee, ja kaikki valkoset _mem-logit_
ovat menneet."

"Kaikkiko?"

"Kaikki -- paitsi ehkä joku vanha jöröpää, joka loukkaa miehensä
sydäntä jäämällä tänne kuoleman vaaraan."

"No niin; se joka jää, on minun sisareni, ja sinä et saa häntä
ylenkatsoa, sillä minäkin käyn vanhaksi. Minä olen iloinen siitä että
kaikki ylpeät Valkoset _mem-logit_ ovat menneet."

"Puhunko minä vaimolle vai lapselle? Lähde vuoristoon ja minä pidän
huolen siitä, että sinä matkustat kuin kuninkaan tytär. Ajattele
lapsukainen. Punaseksi kiillotetuissa mullivaunuissa, jotka ovat
hunnulla ja uutimilla peitetyt, metalliset papukaijat vaunujen aisoissa
ja punanen vaate riippumassa. Minä lähetän kaksi palvelijata sinua
saattamaan, ja --"

"Lopeta jo! Sinä se olet lapsi kun tuommoista puhut. Mitä hyötyä
minulla on semmoisista leluista? _Hän_ olisi hyväillyt mulleja,
leikkinyt satulaloimen kanssa. Hänen tähtensä, ehkä -- sinä olet tehnyt
minut hyvin englantilaiseksi -- minä olisin lähtenyt. Nyt minä en
tahdo. Antaa _mem-logien_ paeta."

"Heidän miehensä lähettävät heidät, armas."

"Hyvin sinä puhut. Mistä saakka sinä olet ollut minun mieheni, jolla
on valta määrätä, mitä minun tulee tehdä? Minä olen vaan synnyttänyt
sinulle pojan. Sinä olet minulle ainoastaan minun sieluni koko
toivo. Kuinka minä voisin erota sinusta kun minä tiedän, että jos
sinua onnettomuus kohtaisi, vaikkapa niin pienen pieni kuin minun
pikkusormeni kynsi -- eikös se ole pieni? -- niin minä sen tietäisin,
vaikka olisin paratiisissa? Ja täällä, tänä kesänä sinä voisit kuolla
-- ah, _janee_, kuolla! -- ja kuollessa sinä pyytäisit apua Valkoselta
vaimolta ja viimeisessä silmänräpäyksessä hän ryöstäisi sinun lempesi
minulta."

"Mutta lempi ei synny silmänräpäyksessä eikä kuolinvuoteella."

"Mitä sinä tiedät lemmestä, sinä kivisydän? Hän ottaisi sinun viimeiset
kiitoksesi, ja Jumalan ja Profetan ja Beebee Miriamin kautta, sitä minä
en milloinkaan kestäisi. Minun herrani ja minun armaani, älä puhu enää
tuommoista järjetöntä minun pois lähdöstäni. Siellä, missä sinä olet,
siellä olen minäkin. Sillä hyvä."

Hän kietoi käsivartensa Holdenin kaulaan ja pani kämmenensä hänen
suulleen.

Eipä ole juuri onnea sen täydellisempää kuin se joka on anastettu
miekan varjossa. He istuivat yhdessä nauraen ja nimittäen toisiaan
vallan ääneensä kaikilla lempinimillä, jotka suinkin saattoivat
herättää jumalien raivoa. Kaupunki heidän allaan oli täynnä omaa
kurjuuttaan. Rikkivalkeat leimusivat kaduilla, väki hindulaisissa
temppeleissä kirkui ja ulvoi, sillä jumalat eivät tahtoneet kuulla
näinä päivinä. Suuren muhamettilaisen alttarin luona pidettiin
jumalanpalvelusta ja minareeteista kaikui melkein lakkaamatta kutsut
rukouksiin. He kuulivat valitukset taloista, joissa kuolo oli käynyt,
ja kerran kuului erään äidin tuskan huuto, hän kun oli menettänyt
lapsensa ja rukoili häntä palajamaan takasin. Hämärässä he näkivät
kuolleita kannettavan pitkin kaupungin katuja ja jokaista paaria
seurasi oma pieni murehtijajoukkonsa. Siitä syystä he suutelivat
toisiaan ja värisivät.

Luonnon lasku oli verinen ja ankara, sillä maa oli kovin rasittunut ja
tarvitsi hengenvuoroa ennenkuin jokapäiväiselämän virta taas pääsisi
peittämään sen. Kypsymättömien isien ja kehittymättömien äitien
lapsilla ei ollut mitään vastustusvoimaa. He olivat peloissaan ja
odottivat hiljaa, että miekka taas kätkeytyisi tuppeensa marraskuussa,
jos niin oli sallittu. Englantilaisten joukossa syntyi aukkoja,
mutta ne aukot täytettiin. Hallituksen hätäaputyöt, kolerasairaalat,
lääkkeiden jakaminen ja mahdollinen terveyden hoito menestyivät, sillä
niin oli käsketty.

Holdenia oli käsketty pitämään varalta, että olisi valmiina lähtemään
täyttämään sen miehen paikkaa, joka ensiksi kaatuisi. Jokaisena
päivänä hänen täytyi olla kaksitoista tuntia näkemättä Ameeraa; ja
hän saattoi kuolla kolmen tunnin kuluessa. Holden ajatteli, millaista
hänen tuskansa olisi, ellei hän kolmeen kuukauteen saisi nähdä Ameeraa,
taikka jos Ameera kuolisi hänen ollessaan poissa. Hän oli niin varman
varma siitä, että Ameera kuolisi -- niin varma, että kun hän nosti
katseensa telegrammista ja näki Pir Khanin hengästyneenä ovessa, niin
hän naurahti ääneensä. "No?" -- kysyi hän.

"Kun huuto kaikuu yössä ja henki värähtelee kurkussa, kuka tietää
tenhovoiman, joka silloin voi auttaa? Joudu nopeaan, taivahinen. Se on
musta kolera."

Holden ratsasti täyttä karkua kotiinsa. Taivas oli synkkänä pilvistä,
sillä tuo kauvan viipynyt sade oli nyt saapunut ja kuumuus oli
vähenemässä. Ameeran äiti oli häntä vastassa pihalla, valitellen: "Hän
on kuolemaisillaan. Hän on kuoleman oma. Hän on jo melkein kuollut.
Mitä minun pitää tehdä, sahib?"

Ameera makasi siinä huoneessa, jossa Tota oli syntynyt. Hän ei
ollenkaan liikahtanut kun Holden tuli, sillä ihmissielu rakastaa
yksinäisyyttä ja kun se on valmis lähtemään pois, se lymyytyy usvaiseen
rajamaahan, johon elävät ihmiset eivät voi sitä seurata. Musta kolera
tekee työnsä hiljaa ja selittämättä. Ameera oli eroamaisillaan
elämästä, ikäänkuin kuolon enkeli itse olisi laskenut kätensä hänen
päällensä. Tuo nopea hengitys näytti osoittavan, että hän joko
pelkäsi tai tunsi tuskaa, mutta ei silmä eikä suu vastannut Holdenin
suuteloihin. Tässä ei voinut mitään, ei sanoa, ei tehdä. Holden saattoi
vaan odottaa ja kärsiä. Sateen ensi pisarat alkoivat tipahdella katolle
ja hän saattoi kuulla ilohuutoja kuivuneesta kaupungista.

Sielu palasi takasin vähäksi aikaa ja huulet liikkuivat. Holden
kumartui alas kuuntelemaan. "Älä ota mitään minusta", sanoi Ameera.
"Älä ota mitään hivuksia minun päästäni. _Hän_ pakoittaisi sinut
polttamaan ne sitten myöhemmin. Sen liekin minä tuntisin. Lähemmä!
Tule lähemmäksi! Muista vaan, että minä olin sinun ja synnytin sinulle
pojan. Vaikka sinä huomenna naisit valkosen naisen, on sinulta
ainaiseksi otettu pois tuo ilo puristaa syliisi esikoista poikaasi.
Muista minua kun sinun poikasi on syntynyt -- tuo poika, joka on
kantava sinun nimeäsi kaikkien kuullen. Hänen onnettomuutensa tulkoon
minun päälleni. Minä tunnustan -- minä tunnustan" -- huulet henkäsivät
loppusanat hänen korvaansa -- "ettei ole muuta jumalaa kuin -- -- sinä
armas."

Sitten hän kuoli. Holden istui hiljaa ja kaikki hänen ajatuksensa
olivat hyytyneet, kunnes hän kuuli Ameeran äidin nostavan uudinta.

"Onko hän kuollut, sahib?"

"Hän on kuollut."

"Silloin minun pitää murehtia, ja sitten minä otan tämän talon
huonekalut huostaani; sillä ne tulevat olemaan minun. Eihän sahib tahdo
sitä kieltää. Sehän on niin vähän, niin kovin vähän, sahib, ja minä
olen vanha vaimo. Minä tahtoisin maata mukavasti."

"Jumalan tähden, ole vaiti nyt! Mene valittamaan jonnekin, jossa minä
en voi sinua kuulla."

"Sahib, hän on haudattava neljän tunnin kuluessa."

"Minä tunnen tavat. Minä menen ennenkuin hänet viedään pois. Se seikka
on sinun vallassasi. Pidä huolta, että vuode -- jolla -- jolla -- hän
lepää --"

"Ahaa! Tuo kaunis punanen sohva. Minä olen jo kauvan toivonut --"

"Että vuode jätetään koskematta minua varten. Kaikki muu koko talossa
on sinun. Vuokraa rattaat, ota kaikki ja mene pois ja korjaa ennen
auringon nousua kaikki tyyni paitsi sen, mitä minä olen käskenyt mulle
säästämään."

"Minä olen vanha vaimo. Minä tahtoisin viipyä täällä edes
murehtimispäivät, ja nyt on sadekin juuri alkanut. Minnekä minä menen?"

"Mitä se minua liikuttaa? Minun käskyni on että sinä menet. Huonekalut
ovat tuhannen rupeen arvoiset ja minun lähettilääni tuo sinulle sata
rupeeta tänä iltana."

"Se on kovin vähän. Ajattele rattaiden vuokraa."

"Sinä et saa mitään ollenkaan ellet nyt lähde ja joutuun! Oi vaimo,
mene tiehesi ja jätä minut kuolleeni luo!"

Äiti mennä laahusti alas rappusia ja huolissaan että vaan saisi
huonekalut haltuunsa, unohti valittaa. Holden jäi Ameeran luo ja sade
tulvaili katolle. Hän ei voinut ajatella yhtäjaksoisesti tuon melun
tähden, vaikka hän kyllä koetti. Sitten neljä lakanoihin verhottua,
aaveen tapaista olentoa hiipi yksitellen huoneesen ja tirkistelivät
häntä huntujensa läpi. Ne olivat kuolleen pesijöitä. Holden läksi
huoneesta ja meni hevosensa luo. Hän oli saapunut tänne kuolettavassa,
tukahduttavassa helteessä kahlaten nilkankorkuisessa tomussa. Nyt hän
löysi pihan sateen valamana lammikkona täynnä sammakoita; keltanen
puro tulvaili portin alitse ja vinkuva tuuli ajoi sadenuolet rakeitten
tapaan multavalleja vastaan. Pir Khan värisi pienessä kojussaan portin
luona, ja hevonen polki levottomana vedessä.

"Minulle on kerrottu sahibin käsky", sanoi Pir Khan. "Se on hyvä.
Tämä talo on nyt autio. Minä menen myöskin, sillä minun apinanaamani
muistuttaisi vaan siitä, mikä on ollut. Mitä sohvaan tulee, tuon
minä sen aamulla sinun taloosi. Mutta muista, sahib, se on oleva
sinulle kuin puukko, jota väännetään vereksessä haavassa. Minä lähden
toivioretkelle, enkä tahdo mitään rahaa. Minä olen lihonut armollisen
herrani turvissa, jonka suru on minun suruni. Viimeisen kerran minä
pidän suitsia sinulle."

Hän kosketti Holdenin jalkaa molemmilla käsillään ja hevonen juosta
karahutti tielle, jossa kahisevat bamburuo'ot tavottelivat taivasta
ja kaikki sammakot kurnuttivat. Holden ei voinut sateelta mitään
nähdä. Hän peitti silmänsä käsillään ja mumisi: "Voi, sinä peto! Sinä
petomainen peto!"

Uutinen hänen surustaan oli jo tunnettu hänen asunnossaan. Hän saattoi
sen huomata isäntänsä silmissä, kun Ahmed Khan kantoi sisään hänen
ruokansa ja ensi kerran elämässään laski kätensä Holdenin olkapäälle
sanoen: "Syö, sahib, syö. Ruoka on hyvää surussa. Olen minäkin kokenut
semmoista. Mutta varjot syntyvät ja katoavat, sahib. Varjot syntyvät ja
katoavat. Tässä on keitetyitä munia."

Holden ei voinut syödä eikä nukkua. Taivas lähetti alas kahdeksan
tuumaa sadetta sinä yönä, pesten maan puhtaaksi. Vesi repi alas
valleja, turmeli tiet ja aukoi matalat haudat muhamettilaisella
hautausmaalla. Koko seuraavan päivän satoi ja Holden istui hiljaa
kotonaan ajatellen suruaan. Kolmannen päivän aamuna sai hän
sähkösanoman, joka sisälsi ainoastaan seuraavaa: "Ricketts, Myndonie.
Kuolemaisillaan. Holden. Ylennetty. Heti." Silloin hän ajatteli, että
ennenkuin hän lähtee, tahtoisi hän nähdä tuon talon, jossa hän oli
ollut herra ja hallitsija. Ilma selkisi hiukan. Pahanhajuinen maa
höyrysi ja Holden oli kiireestä kantapäihin saakka punanen pistävästä
kuumuudesta, jonka tukehduttava kosteus synnytti.

Hän huomasi että sade oli repinyt alas mullasta rakennetut portin
tolpat ja tuo raskas puuovi, joka oli hänen maailmaansa suojannut,
riippui retkallaan yhdestä saranasta. Pihalla kasvoi kolmen tuuman
korkuista ruohoa; Pir Khanin maja oli tyhjä ja turvonneet katto-oljet
riippuivat kattolautojen välissä. Harmaa orava oli ottanut haltuunsa
verannan, ikäänkuin talo olisi ollut autiona kolmekymmentä vuotta,
eikä vaan kolme päivää. Ameeran äiti oli vienyt pois kaikki paitsi
muutamia homeisia niinimattoja. Pienten skorpioonien rapsuttaminen,
kun ne juosta vilistivät lattian poikki, oli ainoa ääni koko talossa.
Ameeran huone ja tuo toinen huone, jossa Tota oli asunut, oli
paksussa homeessa; ahtaat portaat, jotka johtivat katolle, olivat
raitaiset ja täplikkäät sateen tuomasta mudasta. Holden näki kaiken
tämän, tuli ulos taas ja tapasi tiellä hyyri-isäntänsä Durga Dass'in
-- majesteetillisena, ystävällisenä, puettuna Valkoseen musliiniin
ja ajaen yksin istuttavissa kääseissä. Hän tuli katsomaan taloaan,
nähdäkseen kuinka katot kestivät ensimmäisen sateen hyökkäystä.

"Minä olen kuullut", sanoi hän, "että te ette enää tule vuokraamaan
tätä taloa, sahib?"

"Mitä te aiotte tehdä sillä?"

"Minä ehkä vuokraan sen pois uudelleen."

"Silloin minä tahdon pitää sen kunnes tulen takasin."

Durga Dass oli vaiti hetkisen. "Älkää huoliko siitä, sahib", sanoi
hän. "Kun minä olin nuori mies, niin minäkin -- Mutta nyt minä olen
porvariston jäsen. Hohhoo! Ei. Kun linnut ovat lentäneet pois, mitä
silloin enää pesällä tekee? Minä annan repiä sen alas; aina minä
hirsistä jonkun hinnan saan. Se on revittävä alas ja maistraatti
rakennuttakoon kadun sen poikki paloportaista kaupungin muuriin, kuten
he tahtovat. Niin ettei kukaan voi tietää, millä paikalla tämä talo on
seissyt."



Hänen oma aviovaimonsa.


Shakespeare sanoo jotain toukista (vai oliko se jättiläisistä taikka
kovakuoriaisista), että ne nousevat sitä vastaan, joka niiden päälle
tallaa liian raskaasti. Varminta on ettei rupea ollenkaan polkemaan
toukkia -- ei edes viimeksi kotimaasta tullutta nuorinta luutnanttia,
jonka napit tuskin vielä ovat silkkipaperista päästetyt ja jolla
on mehevän englantilaisen lihan puna poskilla. Tässä kertomuksessa
puhutaan toukasta, joka rupesi kiemurtelemaan. Lyhyyden vuoksi
nimitämme Henry Augustus Ramsay Faizannea "Toukaksi", vaikka hän
oikeastaan oli erittäin sievä poika, jolla ei ollut haiventakaan
kasvoissa, ja joka vyötäisiltään oli hoikka kuin tyttönen, kun hän
tuli toiseen Shikarrien jääkäri rykmenttiin, jossa hän sai kärsiä
kaikenlaisia ikävyyksiä. Shikarrien rykmentti on ylpeätä väkeä ja sitä
täytyy olla taitava kaikenmoisissa asioissa -- pitää osata soittaa
banjoa, taikka ratsastaa tavallista paremmin, taikka laulaa, taikka
näytellä -- ollakseen heille mieliksi.

Toukka ei tehnyt muuta kuin pudota keikahteli hevosensa selästä
ja työnsi lastuja irti portintolpista kärryillään. Tämäkin kävi
yksitoikkoseksi ajan pitkään. Hän ei tahtonut pelata vistiä, hän
repi rikki biljaardikankaan, oleskeli paljon itsekseen ja kirjoitti
mammalleen ja sisarelleen kotimaahan. Neljä näistä viidestä seikasta
oli paheita, joita Shikarrit eivät hyväksyneet ja joita he päättivät
poistaa. Jokainen tietää kuinka vanhemmat luutnantit kasvattavat
nuorempia, eivätkä salli niiden koskaan kiivastua. Se on terveellistä
eikä vahingoita ollenkaan, ellei vaan kärsivällisyys lopu; silloin se
on harmillista. Oli kerran mies -- mutta tämä kuuluu toiseen juttuun.

Shikarris jääkärit kiusasivat Toukkaa kovin paljon ja hän kärsi kaikki
valittamatta. Hän oli niin hyvä ja niin harras oppimaan, ja hän
punastui niin sievästi, että hänen kasvatuksensa loppui hyvin lyhyeen
ja jokainen jätti hänet rauhaan, paitsi vanhin luutnantti, joka yhä
edelleen koetti tehdä Toukan elämän karvaaksi. Vanhin luutnantti ei
tarkoittanut pahaa, mutta hänen leikkinsä oli karkeata ja hän ei oikeen
ymmärtänyt, missä piti lopettaa. Hän oli liian kauvan saanut odottaa
omaa komppaniaa ja tuommonen seikka saattaa aina miehen katkeraksi.
Paitsi sitä hän oli rakastunut ja se teki asian vielä pahemmaksi.

Eräänä päivänä kun hän oli lainannut Toukan rattaat naiselle, jota ei
ollut olemassakaan, ja oli itse ajellut niillä koko iltapäivän, ja oli
tuon saman olemattoman naisen nimessä kirjoittanut Toukalle kirjeen ja
nyt kertoi upseeriklubissa koko jutun, niin Toukka nousi paikaltaan
ja sanoi tyynellä naisellisella äänellään: -- "Se oli aika hyvä kuje;
mutta minä lyön vetoa kuukauden palkasta kuukauden palkkaa vastaan
sittenkun sinä olet nimitetty, että minä teen sulle kepposen, jonka
sinä muistat koko elämäsi ajan ja jonka rykmentti muistaa vielä sitten
kun sinä olet kuolleena ja haudattuna." Toukka ei ollut ollenkaan
suutuksissaan ja koko upseeristo nauroi ääneensä. Sitten vanhin
luutnantti katseli Toukkaa kiireestä kantapäähän ja päinvastaiseen
suuntaan ja sanoi: "Asia on sovittu, lapsukainen". Toukka pyysi
upseereja todistamaan että veto oli lyöty ja jatkoi sitten lempeästi
hymyillen erään kirjan lukemista.

Kaksi kuukautta kului ja vanhin luutnantti yhä kasvatti Toukkaa,
joka rupesi hiukan kiemurtelemaan kun kuuma aika oli lähestymässä.
Minä jo mainitsin että vanhin luutnantti oli rakastunut. Hulluinta
tässä asiassa oli se että tyttö myöskin oli rakastunut vanhimpaan
luutnanttiin. Ja vaikka eversti lausui rumia sanoja ja majuri tirskui
ja naineet kapteenit näyttivät äärettömän viisailta ja nuoremmat
upseerit hymyilivät ylenkatseellisesti, niin nämät kaksi rakastavaista
kuitenkin menivät kihloihin.

Vanhin luutnantti oli niin ihastuksissaan kun hän samaan aikaan sai
sekä oman komppanian että tytön, että hän unohti kiusata Toukkaa.
Morsian oli sievä tytön tyllykkä ja olipa hänellä hiukan rahaakin.
Hänestä ei muutoin kerrota ollenkaan mitään tässä kertomuksessa.

Eräänä iltana juuri kun kuuma aika oli alkanut, koko upseeristo,
paitsi Toukkaa, oli kokoontunut klubihuoneen edustalle. Musiikki oli
lakannut soittamasta, mutta ei kenenkään tehnyt mieli mennä sisään. Ja
kapteenien rouvat olivat myöskin siellä. Kihlatun miehen hupsuus on
vallan rajatonta laatua. Vanhin luutnantti oli selittänyt kihlattunsa
erinomaisia ominaisuuksia ja rouvat olivat hymähdelleet suostumuksensa
miestensä haukotellessa, kun samassa kuului hameiden kahina pimeässä ja
väsynyt, heikko ääni lausui:

"Missä minun mieheni on?"

Minä en ollenkaan tahdo saattaa Shikarrisrykmentin moraalia epäluulon
alaiseksi, mutta se on tosiasia, että neljä miestä samassa hypähti
ylös ikäänkuin heitä olisi ammuttu. Kolme heistä oli naimisissa.
Ehkä he pelkäsivät, että heidän vaimonsa olivat tulleet kotimaasta
äkkiarvaamatta. Neljäs sanoi hypähtäneensä ylös hetken vaikutuksesta.
Hän selitti sen jälestäpäin.

Sitten ääni huudahti: -- "Oi Lionell!" Lionell oli vanhimman luutnantin
nimi. Nainen tuli pikku pöydillä palavien kynttilöiden valopiiriin
ja ojensi nyyhkyttäen kätensä pimeää nurkkaa kohti, jossa vanhin
luutnantti istui. Me nousimme pystyyn tuntien sydämessämme, että nyt
oli pahinta odotettavissa. Tässä matoisessa maailmassa me niin vähän
tiedämme lähimmäisemme elämästä -- joka muutoin ei muita koskekaan --
ettemme ollenkaan hämmästy kun ratkaiseva isku kohtaa. Saattaa se isku
jonakin päivänä tavata meitä itseämmekin. Vanhin luutnantti oli ehkä
luiskahtanut väärälle polulle nuoruudessaan. Miehille useinkin käy niin
hullusti. Me emme tietäneet; me tahdoimme kuulla; ja kapteenien rouvat
tahtoivat myöskin kuulla. Jos hän oli horjahtanut, niin oli se anteeksi
annettavaa, sillä tuo tuntematon nainen pölysissä kengissään ja harmaa
matkapuku yllään oli kerrassaan suloinen, hivukset mustat ja silmät
suuret, kyyneleiset. Hän oli pitkä ja kaunisvartaloinen, ja hänen
äänensä oli niin surullisen nyyhkyttävä, että oikeen kävi sääliksi.
Heti kun vanhin luutnantti oli noussut seisaalleen, heittäytyi nainen
hänen kaulaansa sanoen häntä "omaksi kullaksi" ja selittäen että hän ei
jaksanut odottaa kauemmin yksinään Englannissa ja että kullan kirjeet
olivat käyneet niin lyhyiksi ja kylmiksi ja hän oli oman kultansa oma
aina maailman loppuun asti ja antaisiko kulta hänelle milloinkaan
anteeksi? Tämä ei ollut oikeen naisten tapaan sanottu. Se oli liian
suoraan menemistä asiaan.

Asema näytti tosiaankin synkältä, ja kapteenien rouvat vilkuilivat
silmikulmiensa alta vanhimpaan luutnanttiin, ja everstin naama
harmaiden partaharjaksien ympäröimänä oli synkkä kuin tuomiopäivä, eikä
kukaan virkkanut sanaakaan.

Sitten eversti sanoi lyhyesti: "No hyvä, herra?" ja nainen nyyhkytti
uudelleen. Vanhin luutnantti oli puoleksi tukehtunut syleilystä, mutta
hän änkytti kuitenkin:

-- "Se on helvetin vale! Minulla ei eläessäni ole ollut vaimoa!" --
"Älä kiroo", sanoi eversti. "Tule klubihuoneesen. Meidän täytyy saada
tämä selville", ja hän huokasi itsekseen, sillä hän oli tottunut
luottamaan Shikarreihinsa.

Me menimme etuhuoneesen, joka oli täysin valaistu, ja siellä me
näimme kuinka ihana tuo nainen oli. Hän seisoi meidän keskellämme,
väliin itkuun tyrskähtäen, väliin jäykkänä ja ylpeänä, ja sitten taas
ojentaen kätensä vanhinta luutnanttia kohti. Se oli vallan kuin neljäs
näytös murhenäytelmässä. Hän kertoi meille kuinka vanhin luutnantti
oli nainut hänet käydessään kotimaassa loma ajallaan kahdeksantoista
kuukautta sitten; ja hän tuntui tietävän kaikki mitä mekin tiesimme
ja hiukan enemmänkin vanhimman luutnantin entisyydestä. Luutnantti
vaaleni ja kävi tuhkanharmaaksi koettaen joskus hiukan keskeyttää tuota
sanatulvaa; ja me, jotka näimme kuinka suloinen tuo nainen oli ja
kuinka syylliseltä luutnantti näytti, pidimme viimeksi mainittua mitä
pahimpana petona. Me säälimme häntä samalla kumminkin.

Minä en koskaan unohda mistä kaikesta tämä nainen syytti vanhinta
luutnanttia. Eikä hänkään sitä unohda. Kaikki tämä tapahtui niin
äkkiarvaamatta ja aavistamatta, häiriten meidän yksitoikkoista
elämätämme. Kapteenien rouvat seisoivat taampana, mutta heillä oli
silmät auki ja me näimme että he jo olivat lausuneet tuomionsa
vanhimmasta luutnantista. Eversti näytti viittä vuotta vanhemmalta.
Yksi majuureista varjosti silmiään kädellään ja tarkasteli siten
naista. Toinen siveli viiksiään ja hymyili tyynesti ikäänkuin hän
olisi katsellut näytelmätä. Peremmällä vistipöydän jaloissa vanhimman
luutnantin koira ajeli kirppuja. Minä muistan kaiken tämän niin selvään
kuin minulla olisi valokuva kädessäni. Minä muistan tuon kauhun katseen
vanhimman luutnantin kasvoissa. Se oli vallan kuin olisimme nähneet
miestä hirtettävän, mutta vielä paljoa hauskempaa. Viimein nainen
sanoi että vanhimman luutnantin vasempaan olkapäähän oli piirretty
kirjaimet F.M. Me tiesimme kaikki sen todeksi ja viattomuudessamme
arvelimme että nythän asia oli vallan selvä. Mutta yksi poikamies
majuureista sanoi hyvin kohteliaasti: -- "Minä otaksun, että teidän
vihkimätodistuksenne olisi kumminkin enemmän vakuuttava."

Tämä saattoi naisen raivostumaan. Hänen kasvojensa ilmeestä näkyi, että
hän piti vanhinta luutnanttia mitä suurimpana koirana ja paitsi sitä
ylenkatsoi majuuria ja everstiä ja meitä muita. Sitten hän purskahti
itkuun ja veti povestaan erään paperin sanoen majesteettisellä äänellä:
-- "Ottakaa tämä! Ja antakaa minun mieheni -- minun laillisesti vihityn
mieheni -- lukea se ääneensä -- jos hän uskaltaa!"

Katsojissa syntyi suhinata ja miehet vilkasivat toisiinsa kun vanhin
luutnantti hämmästyneenä ja hoiperrellen astui esiin ja otti paperin.
Me katsoa tuijotimme häneen arvellen että jokohan nyt oli tulossa
jotakin meitäkin koskevaa. Vanhimman luutnantin kurkku oli kuiva,
mutta kun hänen katseensa olivat kiitäneet paperin yli, pääsi häneltä
helpotuksen huokaus, ja hän huusi naiselle: -- "Sinä peijakkaan
veitikka!" Mutta nainen oli juossut pois toisesta ovesta ja paperiin
oli kirjoitettu: -- "Tämä on todistuksena siitä, että minä, Toukka,
olen täydellisesti maksanut velkani vanhimmalle luutnantille ja että
vanhin luutnantti nyt on minulle velkaa, suostumuksen nojalla helmikuun
23:lta p:ltä, jolloin upseeriklubi oli todistajana, yhden kuukauden
kapteenin palkan Intian keisarikunnan rahassa."

Sitten pantiin lähetystö heti Toukan huoneesen ja se löysi hänet
istumasta sängyn laidalla, jossa hän verkalleen riisui hattunsa,
irtotukkansa, silkkihameensa j.n.e. Hän tuli heti klubiin ja Shikarrit
pitivät semmoista melua, että tykkiväen upseeristo lähetti kysymään
eivätkö hekin saisi ottaa osaa iloon. Minä luulen melkein että me muut,
paitsi everstiä ja vanhinta luutnanttia, olimme hiukan noloissamme,
kun ei skandaalista tullutkaan mitään. Mutta semmoinenhan se on
ihmisluonto. Toukan näyttelykyvystä ei ollut kuin yksi ajatus. Se oli
niin lähellä surkeata surunäytelmää, kuin ikinä pila voi olla. Kun
useat luutnantit viskoivat häntä sohvatyynyillä saadakseen selville,
miks'ei hän ennen ollut kertonut näyttelynerostaan, sanoi hän tyynesti:
"Eihän sitä kukaan minulta ole kysynytkään. Minulla oli kotona
tapana näytellä sisarieni kanssa." Mutta ei mikään tyttöjen kanssa
näytteleminen selvittänyt kylliksi Toukan onnistumista sinä iltana.
Muutoin minusta se ei ollut oikeen sopivata pilaa. Sillä se olisi
voinut käydä vaaralliseksi. Yleensä ei ole hyödyllistä leikkiä tulen
kanssa, ei pilallakaan.

Shikarrit nimittivät Toukan rykmentin teaatteriseuran johtajaksi,
ja kun vanhin luutnantti maksoi velkansa, jonka hän tekikin heti,
lahjoitti Toukka rahat kulissien ja pukujen ostamiseksi. Hän oli
hyvä Toukka, Shikarrit olivat ylpeitä hänestä. Ainoa harmi tästä
oli, että hän ristittiin "vanhimman luutnantin rouvaksi", ja nyt on
asemalla kaksi "vanhimman luutnantin rouvaa", ja se voi väliin panna
matkustavaisten päät pyörälle.

Myöhemmin minä kerron teille samanlaisen jutun, mutta siitä pila oli
kaukana ja se loppui vallan surkeasti.



Yli rajain.


Jokaisen pitäisi aina kaikissa olosuhteissa pysyä omassa säädyssään,
rodussaan ja piirissään. Pysykööt valkoset valkosten luona ja mustat
mustien parissa. Silloin eivät mitkään asian luonnollista kulkua
häiritsevät seikat tapahdu äkkiarvaamatta ja odottamatta.

Tässä kertomuksessa puhutaan miehestä, joka vallan tahallaan heittäytyi
arvokkaan jokapäiväisseuraelämän varmojen rajojen ulkopuolelle.

Ensiksikin hän tiesi liian paljon; ja toiseksi hän näki liian paljon.
Hän tunkeutui liian syvälle alkuasukkaiden elämään; mutta ei hän enää
milloinkaan tee sitä uudestaan.

Kaukana kaupungin keskittyy rautaristikko ikkunalla varustettuun
umpimuuriin. Laskuojan päässä on iso karjatarha ja muureissa molemmin
puolin ojaa ei ole ikkunoita. Ei Suchet Singh eikä Gaur Chand salli
naistensa katsella maailmaa. Jos Durga Charan olisi ajatellut samoin
kuin he, niin hän nyt olisi onnellisempi, ja pikku Bisesa olisi
voinut leipoa omat leipänsä. Hänen huoneestaan saattoi nähdä tuon
rautaristikkoisen ikkunan kautta ahtaan pimeän laskuojan, jonne ei
aurinko milloinkaan paistanut ja jossa puhvelit piehtaroivat sinisessä
mudassa. Hän oli leski, noin viidentoista vuoden vanha, ja hän rukoili
yöt päivät, että Jumala lähettäisi hänelle rakastajan; sillä hän ei
hyväksynyt yksinään elämistä.

Eräänä päivänä mies -- Trejago oli hänen nimensä -- sattui tulemaan
Amir Nathin laskuojalle kävellessään noin ilman aikojaan; ja päästyään
puhvelien ohi hän kompastui suureen rehukasaan.

Silloin hän huomasi, että laskuojan päässä oli loukku, ja hän kuuli
hiukan naurun kihitystä ristikkoikkunan takaa. Se kuului sievältä tuo
pieni naurun kihitys ja Trejago, joka tiesi, että nuo vanhat
"Tuhannenessä Jitha Megjin _busteen_ takana on Amir Nathin laskuoja,
joka pää ja yhden yön" sadut ovat tällaisissa suhteissa erittäin sopivia
neuvonantajia, hiipi ikkunan alle ja kuiskasi värssyn "Har Dyalin lemmen
laulusta", joka alkaa:

"Voiko kukaan seistä suorassa, kasvot loistavaa aurinkoa kohti, taikka
rakastaja lemmittynsä luona? Jos jalkani horjuvat, oi sydämeni sydän,
voiko minua moittia siitä, olenhan ihanuutesi loiston häikäisemä?"

Rautaristikon takaa kuului naisen rannerenkaan hiljainen kalina ja
vieno ääni jatkoi laulun viidennestä värsystä:

"Voi, voi, saattaako kuu kertoa lemmestään lotus kukalle, kun taivaan
portit ovat suljetut ja sadepilvet kokoontuvat?

"He ovat ryöstäneet minun lemmittyni ja vieneet hänet kuormahevosilla
pohjoiseen päin.

"Rautavitjat he panivat minun armaani jalkoihin.

"Käske nuolenampujain joutua -- -- --"

Ääni lakkasi äkkiä ja Trejago läksi pois Amir Nathin laskuojalta
ihmetellen kuka kumma se saattoi laulaa "Har Dyalin lemmen laulun" niin
suloisesti.

Seuraavana aamuna, kun hän ajoi virastoonsa, vanha vaimo pisti käärön
hänen rattailleen. Käärössä oli lasisen rannerenkaan puolikas,
veripunanen _dhak_ kukka, pieni _bhusa_ eli rehutukko ja yksitoista
kardemummaa. Tämä käärö oli kirje -- ei tuommonen kömpelö harmia
tuottava kirje, vaan viaton, salaperäinen rakkauskirje.

Trejago tiesi liian paljon näistä asioista, kuten jo sanoin. Ei
ainoankaan englantilaisen pitäisi osata selittää esinekirjettä. Mutta
Trejago lateli kaikki esineet virastopulpettinsa kannelle ja alkoi
niitä tutkistella.

Särkynyt lasirengas merkitsee koko Intiassa hindulaista leskeä, sillä
kun mies kuolee, niin vaimon rannerenkaat rikotaan käsivarsista.
Trejago ymmärsi tuon pienen lasipalan merkityksen. _Dhak_ kukka
merkitsee joko "toivon", "tule", "kirjoita" tahi "vaara", aina sen
mukaan millaisten esineiden kanssa se on. _Yksi_ kardemumma merkitsee
"mustasukkainen", mutta kun jotakin esinettä on useampia samassa
esinekirjeessä, niin ne kadottavat varsinaisen merkityksensä ja
niillä tarkoitetaan vaan aikaa taikka, jos suitsutusainetta, juustoa
tahi safrania seuraa mukana, paikkaa. Ilmoitus oli siis seuraava: --
"Leski -- _dhak_ kukka ja _bhusa_, -- kello yksitoista." _Bhusa_ tukko
selvitti seikan Trejagolle. Hän ymmärsi, -- nämät kirjeet antavat
paljon tilaa vaistomaisille otaksumisille -- että _bhusa_ tukko oli
otettu tuosta suuresta rehukasasta, johon hän oli kompastunut Amir
Nathin laskuojan luona ja että kirje mahtoi olla ristikkoikkunan takana
asuvan henkilön lähettämä; ja tämä henkilö oli leski. Kirje sisälsi
siis tämän: -- "Leski laskuojan luona, jossa on _bhusa_ kasa, pyytää
teitä tulemaan kello yksitoista."

Trejago viskasi kaikki kapineet tuleen ja naurahti. Hän tiesi että
Idässä ei ollut tapana käydä lempiseikkailuilla ikkunoiden alla kello
yhdentoista aikaan aamupäivällä, eivätkä naiset liioin viikkokausia
edeltäkäsin sovi siitä milloinka yhdytään. Siis hän meni samana iltana
kello yksitoista Amir Nathin laskuojalle puettuna _boorkaan_, joka
peittää miehen yhtä hyvin kuin naisenkin. Heti kun kaupungin kellot
olivat lyöneet, vieno ääni ristikkoikkunan takana alkoi laulaa "Har
Dyalin lemmen laulua" siitä värssystä alkaen, jossa Panthanityttö
pyytää Har Dyalia palaamaan. Tämä laulu on hyvin kaunis alkukielellä.
Käännöksessä sen surumielisyys haihtuu. Se on jokseenkin tällainen:

    "Yksin katolla ma kuljen, käännyn pohjoisehen päin.
    Katselen ma salamoita, kuin ne loistaa välkähtäin,
    Kaiun kuulen askeltesi, pohjoisesta kuulen tään.
    Tule, riennä armahani, muutoin kuolen ikävään!

    Juuressa mun jalkojeni basaari on hiljainen.
    Kamelit ja sotavangit uupuneet on unehen,
    Merkit voittoretkiesi lepoon painaneet on pään,
    Tule, riennä armahani, muutoin kuolen ikävään!

    Isän vaimon vanhan on jo ikä saanut uupumaan,
    Minä raukka taloss' isän orjana vaan olla saan,
    Leiväksen sain surun suuren, kyyneliä juomaan jään,
    Tule, riennä armahani, muutoin kuolen ikävään!"

Kun laulu loppui, Trejago astui esiin ristikkoikkunan alle ja kuiskasi:
-- "Minä olen täällä."

Bisesa oli kaunis tyttö.

Sinä iltana sai moni omituinen seikka alkunsa ja silloin alkoi myöskin
kaksinaiselämä, niin hurja, että Trejago nykyjään joskus epäilee,
että eikö liene kaikki ollut unta vaan. Bisesa taikka hänen vanha
palvelijansa, sama, joka oli tuonut esinekirjeen, oli irroittanut
rautaristikon muurista, niin että ikkuna avautui sisään päin ja muuriin
syntyi siten neliskulmainen aukko, jonne sukkela mies saattoi kiivetä.

Päiväseen aikaan Trejago hoiti totuttuun tapaansa virastotyötään taikka
pukeutui vierailupukuunsa ja kävi vieraissa aseman naisten luona,
itsekseen aprikoiden että kuinkahan kauvan he olisivat tuntevinaan
häntä, jos he tietäisivät pikku Bisesa raukasta. Illalla, kun koko
kaupunki oli levolla, hän kääriytyi pahan hajuiseen _boorkaan_, kulki
Jitha Megjin _busteen_ läpi, kääntyi nopeasti Amir Nathin laskuojalle
nukkuvan karjan ja mykkien muurien ohi, ja sitten vihdoin viimeinkin
Bisesan luo; siellä hän kuuli vanhan vaimon hengittävän syvään ja
tasaisesti tuon pienen kolkon huoneen oven takana, jonka Durga Charan
oli antanut sisarensa tyttärelle asunnoksi. Kuka taikka mikä Durga
Charan oli, sitä Trejago ei milloinkaan kysynyt, ja kuinka kummassa
häntä ei huomattu eikä otettu kiinni, sitä hän ei ihmetellyt, ennenkuin
hänen tunteensa oli tyyntynyt ja Bisesa... mutta siitä puhumme
sittemmin.

Bisesa oli alituisena ilona Trejagolle. Hän ei tuntenut asioita enemmän
kuin linnunpoikanen ja hänen hullunkuriset mietteensä ulkomaailman
tapahtumista, jotka huhuina tunkivat hänenkin luokseen, huvittivat
Trejagoa melkein yhtä paljon kuin hänen sopertelevat kokeensa
lausua hänen nimensä -- "Christopher". Ensimmäistä tavua oli hänen
aina mahdoton lausua ja hän teki lystinnäköisiä pikku liikkeitä
ruusukätösillään, ikäänkuin hän olisi tahtonut viskata pois koko nimen,
ja sitten hän laskeutuen polvilleen Trejagon eteen kysyi häneltä,
vallan samalla tavalla kuin englantilainen nainenkin olisi tehnyt,
rakastiko Trejago todellakin häntä. Trejago vannoi rakastavansa häntä
enemmän kuin ketään muuta maailmassa. Joka oli totta.

Kun tätä hulluutta oli kestänyt noin kuukauden päivät, pakottivat
olosuhteet Trejagon toisessa elämässä hänet osottamaan erityistä
kohteliaisuutta eräälle naistuttavalleen. Se on varmaa, että
tällaisista asioista ei kerrota ainoastaan omien maamiesten piirissä,
vaan ainakin sataviisikymmentä alkuasukasta niistä tietää myöskin.
Trejagon piti olla kävelemässä tämän neidin kanssa ja jutella hänen
kanssaan musiikkilehterillä sekä pari kolme kertaa käydä hänen
kerallaan ajelemassa; eikä hän hetkeäkään epäillyt, että tämä
vaikuttaisi hänen rakkaasen salaiseen elämäänsä. Mutta uutinen levisi
tavalliseen mystilliseen tapaan suusta suuhun, kunnes Bisesan palvelija
sai siitä kuulla ja kertoi Bisesalle. Lapsi kävi surulliseksi ja teki
taloustoimensa huonosti, niin että Durga Charanin vaimo löi häntä.

Viikkoa myöhemmin Bisesa torui Trejagoa hänen uskottomuudestaan.
Hän ei ymmärtänyt kierrellä, vaan puhui suoraan. Trejago nauroi ja
Bisesa polki pientä jalkaansa -- pienoista jalkaansa, hieno kuin
rinkikukkanen, jonka saattoi piilottaa käteensä.

Paljon siitä mitä on kirjoitettu "itämaisesta intohimosta ja
herkkätuntoisuudesta" on liioteltua ja toisen suusta kuultua, mutta
on siinä vähän tottakin; ja kun englantilainen huomaa tuon vähän,
niin se tuntuu vallan yhtä liikuttavalta kuin mikä intohimo tahansa
hänen omassa säännöllisessä elämässään. Bisesa raivosi ja riehui ja
vihdoin uhkasi tappaa itsensä, ellei Trejago heti lupaisi jättää tuon
vieraan _memsahibin_, joka oli tullut heidän väliinsä. Trejago koetti
selittää ja näyttää hänelle, ettei hän ymmärtänyt näitä asioita, kuten
länsimaalaiset. Bisesa nousi ylös ja sanoi yksinkertaisesti:

"En ymmärrä. Mutta sen minä vaan tiedän, että ei se ole hyvä, että
sinä sahib olet käynyt minulle rakkaammaksi omaa sydäntäni. Sinä olet
englantilainen. Minä olen vaan musta tyttö" -- hän oli vaaleampi
kultatankoja rahapajassa, -- "ja mustan miehen leski."

Sitten hän nyyhki ja sanoi: "Mutta oman sieluni ja äitini sielun kautta
vannon, että minä rakastan sinua. Sinulle ei mitään pahaa saa tapahtua,
käyköönpä minulle kuinka tahansa."

Trejago puheli lapselle ja koetti häntä rauhoittaa, mutta hän näytti
vallan luonnottomasti liikutetulta. Hän sanoi, ettei mikään muu häntä
tyydyttäisi kuin se, että heidän suhteensa nyt kerrassaan loppuisi.
Trejagon pitäisi mennä pois nyt heti. Ja hän meni. Kun hän hyppäsi ulos
ikkunasta, tyttö suuteli hänen otsaansa kahdesti ja hän kulki kotiinsa
mietteissään.

Viikko kului ja kolmekin viikkoa, eikä Bisesa lähettänyt mitään
tietoja. Trejago, jonka mielestä tätä eroa oli kestänyt vallan kyllin
kauvan, meni Amir Nathin laskuojalle viidennen kerran kolmen viikon
kuluessa, toivoen että vastattaisiin hänen kolkutukseensa huojuvaan
ristikkoon. Eikä hän erehtynyt.

Nyt oli uusikuu ja valon säde sattui suorastaan Amir Nathin laskuojaan
ja ristikkoikkunaan, joka vedettiin syrjään, kun hän koputti. Huoneen
mustasta pimeydestä Bisesa ojensi käsivartensa kuutamoon. Molemmat
kädet olivat ranteista poikki leikatut ja pätkät olivat jo melkein
parantuneet.

Sitten, kun Bisesa painoi päänsä käsivarsiensa väliin ja itkeä
nyyhkytti, joku huoneesta karjasi kuin villi peto, ja terävä esine
-- veitsi, miekka tahi keihäs, -- lensi Trejagon _boorkaan_. Se ei
lävistänyt hänen ruumistaan, vaan tunkeutui erääsen kupeen lihakseen,
ja sen haavan tähden hän ontui hieman koko loppuikänsä.

Ristikko vedettiin paikoilleen. Huoneesta ei näkynyt mitään elon
merkkiä -- ei muuta kuin kirkas kuutamo korkealla muurilla ja pimeys
Amir Nathin laskuojalla.

Sitten ei Trejago muista muuta, kuin että hän raivottuaan ja
riehuttuaan kuin hullu noiden armottomien muurien välillä, huomasi
olevansa joen rannalla aamun sarastaessa, ja siellä hän heitti pois
_boorkansa_ ja läksi paljain päin kotiinsa.

Mikä tähän surulliseen loppuun oli syynä -- oliko Bisesa aiheettomassa
epätoivossaan kertonut kaikki, vai oliko suhde älytty ja hänet
pakotettu kiduttamalla tunnustamaan, tiesikö Durga Charan Trejagon
nimen ja mikä tuli Bisesan kohtaloksi -- tuota kaikkea Trejago ei
tiedä vielä tänäkään päivänä. Jotain hirveätä oli tapahtunut ja ajatus
siitä, mitä se mahtoi olla, vaivaa Trejagoa öillä silloin tällöin ja
pitää hänet valveilla aamuun asti. Omituista tässä on, ettei hän tiedä
missä Durga Charanin talon etupuoli on. Mahdollisesti se on semmoiseen
pihaan päin, joka on yhteinen kahdelle tai useammalle talolle, taikka
ehkä se lienee jonkun Jitha Megjin _busteen_ kadun takana. Trejago
sitä ei tiedä. Hän ei voi saada Bisesaa -- pikku Bisesa raukkaa --
takasin jälleen. Hän on kadottanut hänet alkuasukkaiden kaupunginosaan,
jossa jokaisen miehen talo on niin vartioittu ja niin salaperäinen
kuin hauta; ja ristikko-ikkuna Amir Nathin laskuojaan päin on muurattu
umpeen.

Mutta Trejago käy vierailemassa säännöllisesti ja häntä pidetään sangen
siistinä miehenä.

Hänessä ei ole mitään erinomaista, muuta kuin se että hänen
oikeanpuolinen jalkansa on hiukan jäykkä, johon on syynä jänteen
nyrjähtäminen.



Dungaran tuomio.


Tätä juttua kerrotaan vielä _Sâl_ lehdoissa Berbulda vuoristossa
ja asian vakuudeksi osoittavat kertojat katotonta ja ikkunatonta
lähetystaloa. Suuri jumala Dungara, kaikkien olevien esineiden
hallitsija, hirmuinen, yksisilmäinen, kantava punasta elefantin
hammasta, teki tuon kaiken; ja jokainen, joka ei usko Dungaraan,
tulee saastutetuksi Yat-hulluudella -- sama hulluus, joka rankaisi
Buria Kolin poikia ja tyttäriä, kun he kääntyivät pois Dungarasta ja
pukivat päälleen vaatteita. Niin sanoo Athon Daze, joka on pyhän arkun
ylimmäinen pappi ja punasen elefantin hampaan vartia. Mutta jos sinä
kysyt Buria Kolien apulaisveronkantajalta ja päälliköltä tuota asiata,
niin hän nauraa -- ei siitä syystä, että hän tahtoisi olla ilkeä
lähetystointa kohtaan, vaan siitä syystä, että hän itse oli näkemässä,
kuinka Dungaran kosto kohtasi kunnia-arvoisan Justus Krenkin,
Tübingenin lähetystoimen pastorin, hengellisiä lapsia ja Lottaa, hänen
siveätä vaimoansa.

Jos kuka kuitenkin ansaitsi jumalien hyvää kohtelua, niin oli se
juuri kunnia-arvoisa pastori Justus, ennen muinoin Heidelbergiläinen,
joka pelkästä kutsumuksesta läksi erämaihin ja otti keltatukkaisen,
sinisilmäisen Lotan kanssaan. "Me tahdomme nämät pakanat, nyt
pakanallisten tapojen pimittämät, paremmiksi tehdä", sanoi Justus
virkauransa aikaisimpina päivinä. "Niin", lisäsi hän vakuutuksella, "he
tulevat hyviksi ja käsillään työtä tekemään oppivat. Sillä kaikkien
hyvien kristittyjen täytyy tehdä työtä." Ja pienemmällä apurahalla kuin
englantilaisella maallikkosaarnaajalla, Justus Krenk asettui asumaan
Kamalan ja Malairin vuorensolan taakse, Berbulda joen toiselle puolelle
aivan lähelle sinertävää Panth vuorta, jonka harjalla oli Dungaran
temppeli -- vallan Buria Kolien maakunnan sydämessä -- alastomien,
hyväluontoisten, kainojen, hävyttömien, laiskojen Buria Kolien
maakunnan.

Tiedätkö millaista elämä on lähetystöjen raja-asemilla? Koeta kuvitella
yksinäisyyttä, joka on vielä paljoa suurempi kuin ikinä missään
pienimmässäkään nurkkakunnassa, jonne hallitus on sinut lähettänyt --
yksinäisyyttä, joka painaa valvovia silmäluomia ja ajaa sinut suin
päin ryhtymään päivän töihin. Sinne ei tule mitään postia, siellä ei
ole ainoatakaan puhetoveria sinun omaa rotuasi, siellä ei ole mitään
teitä. Siellä on tosin ruokaa niin paljon, että hengissä pysyy, mutta
sitä ei ole hauska syödä, ja kaiken elämän sulon ja elämän pyrintöjen
tulee saada alkunsa sinussa itsessäsi ja siinä ihanteellisuudessa, joka
sinussa on.

Aamusilla kuuluu paljaiden jalkain kapse, kun proselyytit, epäilijät ja
julkiset pilkkaajat astua tepsuttelevat verannalle. Sitä täytyy olla
väsymättömän ystävällinen ja kärsivällinen, ja ennen kaikkia viisas,
sillä oppilaat ovat puolittain lapsellisen yksinkertaisia ja puolittain
niillä on miehen kokemus ja metsäläisen viekkaus. Seurakunnalla on
tuhansia aineellisia tarpeita, joita tulee ottaa huomioon. Sinun, joka
uskot olevasi persoonallisesti edesvastauksessa heistä Luojan edessä,
sinun täytyy urkkia esiin tuosta reuhaavasta joukosta pienimmätkin
henkisyyden hiukkaset, jotka ehkä ovat kätkettyinä heissä. Jos sinä
vielä yhdistät sielujen hoitoon myöskin ruumiiden hoidon, on tehtäväsi
vieläkin vaikeampaa, sillä sairaat ja vialliset ovat valmiit paikalla
kääntymään vaikka millaiseen uskoon, kunhan vaan tulevat parannetuiksi,
ja sitten he nauravat sinulle kun sinä olet kyllin yksinkertainen
uskomaan heitä.

Kun päivän työ alkaa väsyttää ja aamuinnostus on rauennut, syntyy
sinussa masentava tunne työsi turhuudesta. Tätä vastaan täytyy
taistella, ja ainoana kannuksena kupeessasi on usko että sinä sodit
perkelettä vastaan elävien sielujen puolesta. Se on suuri ja riemuisa
usko, mutta se, joka voi säilyttää sen horjumatta kaksikymmentä neljä
tuntia yhtämittaa, hänellä täytyy olla tavattoman vahva ruumis ja
samoin hermot.

Kysy Bannockburnin parantavain ristiretkien harmaapäisiltä vanhuksilta,
millaista elämää heidän saarnaajansa saivat kärsiä; puhele Racinen
evankeliumiyhdistykselle, noille laihoille amerikkalaisille, jotka
kehuvat sillä, että he voivat mennä sinnekin, jonne ei kukaan
englantilainen uskalla heitä seurata; koeta saada Tübingenin
lähetystön pappeja puhumaan kokemuksistaan -- jos voit. Sinua käsketään
lukemaan painettuja kertomuksia, mutta niissä ei puhuta mitään noista
miehistä, jotka ovat menettäneet nuoruutensa ja terveytensä, kaiken,
minkä mies voi menettää, paitsi uskonsa, erämaihin. Ei niissä puhuta
englantilaisista tytöistä, jotka ovat lähteneet sinne ja kuolleet
kuumetautisiin metsikköihin Panth vuorilla, tietäen alusta alkaen että
siellä oli melkein varma kuolema odotettavissa. Harva pappi se teille
kertoo näistä asioista enemmän kuin nuoresta David St. Beestä, joka
lähetettynä Herran työhön, murtui äärettömässä yksinäisyydessä ja
palasi melkein mielipuolena päälähetystöön, huutaen: -- "Ei ole mitään
Jumalaa, vaan minä olen vaeltanut perkeleen kanssa!"

Kertojat vaikenevat näissä asioissa, sillä eihän sivistyneen Valkosen
miehen urhoollisuus, erehdys, epäilys, epätoivo eikä itsensäkieltämys
ole minkään arvoista verraten siihen, että joku puoli-inhimillinen
sielu on pelastettu haaveellisesta uskostaan puuhaltioihin, vuoren
peikkoihin ja virtamörköihin.

Gallio, tämän maakunnan varapäällikkö "ei ollenkaan välittänyt näistä
asioista". Hän oli ollut kauvan siinä maakunnassa ja Buria Kolit
pitivät hänestä ja toivat hänelle tuomisiksi tuulastettuja kaloja,
orchideita metsän usvaisesta, kosteasta sydämestä ja niin paljon
metsänriistaa kuin hän suinkin jaksoi syödä. Vastalahjaksi hän antoi
heille kiniiniä ja yhdessä ylimmäisen papin Athon Dazen kanssa ratkaisi
heidän yksinkertaisia oikeusjuttujaan.

"Kun te olette olleet muutamia vuosia tässä maassa", sanoi Gallio
Krenkin pöydässä, "niin te rupeatte huomaamaan että toinen uskonto on
yhtä hyvä kuin toinenkin. Minä koetan kyllä auttaa teitä niin paljon
kuin voin, mutta älkää loukatko minun Buria Kolejani. He ovat hyvää
kansaa ja he luottavat minuun."

"Minä tahdon heille sanaa Jumalan opettaa", sanoi Justus ja hänen
pyöreä naamansa hehkui innostuksesta, "ja tietysti minä en tahdo heidän
ennakkoluuloilleen mitään väärin ja ajattelematta tehdä. Mutta, oi
ystäväni, tuo välinpitämättömyys kaikesta uskonnosta on hyvin paha."

"Hm", sanoi Gallio, "minulle on annettu heidän ruumiinsa ja maakuntansa
hoidettavaksi, mutta te saatatte koettaa, mitä voisitte tehdä heidän
sielujensa hyväksi. Älkää vaan käyttäytykö niinkuin teidän edeltäjänne,
sillä muutoin minä en voi vastata teidän hengestänne."

"No miten sitten?" kysäsi Lotta rohkeasti, ojentaen hänelle teekupin.

"Hän läksi ylös Dungaran temppeliin -- totta puhuen, hän oli vallan
ensikertalainen tässä maassa -- ja alkoi mukuroida Dungara vanhusta
päähän sateenvarjollaan; silloin Buria Kolit ajoivat hänen ulos ja
mukuroivat häntä vallan hurjasti, Minä olin maakunnassani ja pappi
lähetti sanantuojilla minulle kirjeen, jossa seisoi: 'Herrani tähden
vainottu. Lähettäkää osa rykmenttiä!' Lähimmät sotajoukot olivat sadan
penikulman päässä, mutta minä arvasin, mitä hän oli tehnyt. Minä
ratsastin Panthiin ja puhelin vanhalle Athon Dazelle kuin isälle,
sanoen hänelle että hänen kaltaisensa viisaan miehen olisi pitänyt
ymmärtää, että sahib oli saanut auringonpiston ja oli hullu. Minä en
ole nähnyt ketään niin pahoillaan elämässäni, kuin Athon Daze nyt
oli. Hän koetti puolustautua, lähetti puita ja maitoa ja lintuja ja
jos jotakin. Minä annoin viisi rupeeta pyhälle arkulle ja sanoin
Macnamaralle, että hän oli ollut varomaton. Hän sanoi että minä
olin kumartunut alas Rimmonin huoneesen. Mutta jos hän vaan olisi
silloin mennyt vuoren harjun poikki ja häväissyt Palin Deoa, Suria
Kolien epäjumalaa, niin olisi hän tullut pistetyksi kuumennetulla
bamburuo'olla aikoja ennen kuin minä olisin ennättänyt tehdä mitään, ja
sitten minun olisi pitänyt hirttää muutamia noista roisto raukoista.
Olkaa ystävällinen heille Padri ... mutta minä en luule että te saatte
paljoa aikaan."

"En minä", sanoi Justus, "mutta minun Mestarini. Me tahdomme pienistä
lapsista alkaa. Moni niistä pistoksen sydämeensä saa, se on niin.
Lasten perästä äidit, ja sitten miehet. Mutta että te sisällistä
myötätuntoisuutta meihin tuntisitte, minä suuresti haluaisin."

Gallio eleli kuten ennenkin, ollen hengenvaarassa korjaellessaan
kansansa mädänneitä bambusiltoja, tappaessaan liian rohkean tiikerin
silloin tällöin, nukkuessaan höyryävissä metsiköissä, taikka ajaessaan
takaa Suria Kolilais rosvoa, joka oli katkaissut päät muutamilta
veljiltään Buria kansaa. Gallio oli käyräjalkainen, vaappuva nuori
mies, joka luonnostaan oli vallan ilman uskontoa ja sen kunnioitusta.
Hän tahtoi hallita itsevaltaisesti, minkä hän saattoi tehdäkin tässä
yksinäisessä maakunnassaan.

"Ei kukaan tarvitse minun paikkaani", oli hänellä tapana sanoa
jörömäisesti, "ja minun päällikköni pistää nenänsä tänne ainoastaan
silloin kuin hän varmaan tietää, ettei täällä liiku minkäänlaisia
kuumetauteja. Minä olen tämän maan hallitsija, niin pitkälle kuin silmä
kantaa, ja Athon Daze on minun varakuninkaani."

Gallio kerskaili aina mitä suurimmasta elämän ylenkatseestaan --
vaikk'ei hän milloinkaan ulottanut tätä teoriiaansa itseään ulommalle
-- -- mutta tietysti hän kuitenkin ratsasti neljäkymmentä penikulmaa
lähetysmajalle, pelastamansa pieni ruskea lapsi satulansa edessä.

"Tässä olisi jotain teille Padri", sanoi hän. Kolien on tapana heittää
liikanaiset lapsensa kuolemaan. Enkä minä ymmärrä miksi he eivät saisi
sitä tehdäkin, mutta te voitte kasvattaa tämän yhden. Minä löysin sen
Eerbuldan niemekkeellä. Minä aavistan että sen äiti on koko matkan nyt
seurannut minua metsän halki."

"Se on ensimmäinen meidän laumaamme", sanoi Justus ja otti huutavan
pikku olennon syliinsä tuudittaen sitä voimakkaasti. Niinkuin susi
väijyy metsässä, niin odotti Matui, lapsen äiti, joka sukunsa lakia
totellen oli kantanut sen kuolemaan, tykkivin sydämin, väsyneenä
ja jalat haavoitettuina bamburuoikossa, katsellen lähetysmajaa
nälkäisillä äidin katseilla. Mitähän tuo kaikkivaltias varapäällikkö
aikoi tehdä? Söisiköhän tuo mustatakkinen pikku mies hänen pienosen
tyttärensä elävältä, sillä Athon Daze sanoo sen olevan tapana kaikilla
mustatakkisilla miehillä.

Matui odotti bamburuokojen juurella koko pitkän yön, ja aamulla tuli
kaunis valkonen nainen, jonka kaltaista Matui ei ollut milloinkaan
nähnyt, ja hänen sylissään oli Matuin tytär puettuna puhtaasen pukuun.
Lotta ymmärsi vaan vähän Buria Kolien kieltä, mutta kun äiti puhuu
äidille, niin heidän on vallan helppo ymmärtää toisiaan. Ojennetuista
käsistä, jotka kainosti tavottelivat Lotan hameen lievettä, kiihkeistä
kurkkuäänistä ja hartaista katseista Lotta ymmärsi kenenkä kanssa
hän oli tekemisissä. Matui otti lapsensa takasin -- tahtoi olla tuon
ihmeteltävän Valkosen vaimon palvelijana, vallan orjana, sillä hänen
oma sukunsa ei kuitenkaan enää hänestä huolisi. Lotta itki hänen
kanssaan kyynelvarastonsa kuiviin saksalaiseen tapaan, johon kuuluu
myöskin ahkera nenän niistäminen.

"Ensin lapsi, sitten äiti ja vihdoin mies, ja Jumalalle kunnia
kaikesta", sanoi Justus Toivorikas. Mies tulikin joutsineen ja
nuolineen, hyvin vihaisena tosin, sillä hänellä ei ollut ketään, joka
hänen ruokansa keittäisi.

Mutta kertomus tästä lähetystoimesta on pitkä ja minulla ei ole
tilaisuutta selittää kuinka Justus, unohtaen varomattoman edeltäjänsä
kohtalon, ankarasti löi Motoa, Matuin miestä, kun tämä näet oli
hävytön. Moto säikähti, mutta saatuaan selville, ettei häntä siinä
silmänräpäyksessä tapettu, rohkaisi mielensä ja rupesi Justuksen
uskolliseksi liittolaiseksi ja ensimmäiseksi proselyytiksi. Minä en
voi kertoa kuinka tuo pieni seurakunta kasvoi kasvamistaan Athon Dazen
suurimmaksi harmiksi; kuinka Dungaran pappi väitteli viekkaasti koko
maailman Luojan papin kanssa ja voitettiin; kuinka Dungaran temppelin
saatavat, linnut, kalat ja hunajakakut alkoivat vähentyä; kuinka Lotta
selitti Evan kirousta naisille ja kuinka Justus koetti parastaan
saadakseen miehet ymmärtämään Aatamin kirouksen; kuinka Buria Kolit
vastustelivat tätä sanoen, että heidän jumalansa oli laiska jumala,
ja kuinka Justus vähitellen voitti heidän vastenmielisyytensä työhön
opettaen heille, että tuo musta maa oli rikasta ja tuotti muutakin kuin
vaan tryffeliä.

Kaikki nämä seikat kuuluvat monen kuukauden historiaan ja kaikkien
noiden kuukausien kuluessa harmaapäinen Athon Daze mietiskeli
kostoa siitä, että kansa ei enää välittänyt Dungarasta. Metsäläisen
kavaluudella teeskenteli hän ystävyyttä Justusta kohtaan viitaten
siihen, että ehkä hän itsekin vielä kääntyisi. Mutta Dungaran
seurakunnalle hän sanoi synkästi: -- "Nuo Padrin joukkolaiset ovat
pukeneet vaatteita yllensä ja palvelevat ahkerata jumalaa. Siitä
syystä Dungara kostaa heille hirmuisesti kunnes he ulvoen heittäytyvät
Berbuldan aaltoihin". Öisin punasen elefantin hampaan kantaja mölisi
ja karjui vuorien välissä ja Dungaran uskolliset palvelijat valvoivat
ja sanoivat: -- "Kaikkien olevien olentojen jumala miettii kostoa
luopioille. Ole armollinen Dungara meille, sinun lapsillesi, ja anna
meille kaikki heidän viljansa!"

Myöhään, kun kylmä ilma oli alkanut, saapui päällikkö vaimonsa
kanssa Buria Kolien maakuntaan. "Käykääppäs katsomassa Krenkin
lähetystalolla", sanoi Gallio. "Hän tekee hyvää omalla tavallaan
ja minä arvelen, että he olisivat hyvillään, jos te avaisitte
bamburuokotemppelin, jonka hän on saanut rakennetuksi. Kaikissa
tapauksissa te saatte nähdä sivistyneitä Buria Koleja."

Suuri melu nousi lähetystalolla. "Nyt hän ja hänen armollinen rouvansa
omilla silmillään näkevät, että me hyviä töitä olemme tehneet, ja
-- niin -- me tahdomme heille oppilapsemme omilla käsillä tehdyissä
puvuissaan näyttää. Se on oleva suuri päivä -- Jumalalle kunnia", sanoi
Justus; Lotta sanoi "Amen".

Justus oli omaan hiljaiseen tapaansa hiukan kadehtinut Baselin
kutojalähetystöä, kun hänen omat oppilaansa näet olivat niin
saamattomia käsitöissä, mutta Athon Daze oli nykyjään opettanut
muutamia heistä häkylöimään kiiltäviä silkkisäikeitä eräästä kasvista,
jota kasvoi runsaasti Panth vuoren rinteellä. Siitä saatiin vaatetta,
joka oli valkeata ja pehmeätä, melkein kuin Tyvenen meren _tappa_,
ja tänä päivänä piti oppilasten ensikerran pukeutua siitä tehtyihin
vaatteisin. Justus oli ylpeä työstään.

"Heidän pitää Valkosiin vaatteisin puettuina päällikön ja hänen
jalosukuisen rouvansa vastassa olla, laulaen _Nyt kiittäkäämme
Jumalaa_. Sitten hän temppelin on avaava, ja -- niin -- ja Galliokin
uskoinaan on alkava. Seisokaa noin lapset, kaksittain, ja --, Lotta,
minkätähden ne noin raapivat itseään? Ei ole sopivata tuollalailla
kiemurrella, Nala lapseni. Päällikkö tulee kohta ja tuo kiusaa häntä."

Päällikkö, hänen vaimonsa ja Gallio kiipesivät vuoren rinnettä
lähetystalolle. Proselyytit seisoivat kahdessa rivissä hohtavan
Valkosena joukkona, jossa oli noin 40 henkeä. "Haa", sanoi päällikkö,
joka saavuttamallaan mielen taipuvaisuudella heti oli valmis uskomaan,
että hän oli alusta pitäen kannattanut tätä laitosta.

"Menevät eteenpäin, näen mä, jättiläisaskeleilla."

Ei sen paremmin voinut sanoa! Lähetysseurakunta meni tosiaankin
eteenpäin -- ensin hieman hypähdellen ja naamasta näkyi että heitä
samalla hävetti ja oli paha olla, mutta sitten juosten kuin kärpästen
puremat hevoset ja hurjistuneet kengurulaumat. Panth vuoren harjalta
kuului punasen elefantinhampaan kantaja mölisevän ankarasti ja
murheellisesti. Proselyytti joukko horjui, erosi ja hajosi ulvoen ja
kirkuen tuskasta. Justus ja Lotta seisoivat kauhun valtaamina.

"Se on Dungaran tuomio!" huusi ääni. "Minä palan! minä palan! Joutukaa
virtaan, muutoin me palamme!"

Väki pyöri ja riehui kallioilla Berbuldan rannalla, kiemurrellen,
polkien ja väännellen ja repivät pois vaatteensa virtaan Dungaran
rummun kiihoittamina. Justus ja Lotta pakenivat melkein itkien
päällikön luo.

"Minä en voi ymmärtää! Eilen", änkytti Justus "heillä oli kymmenet
käskyt... Mitä tämä on? Jumalan ja kaikkien hyvien henkien kautta
maalla ja merellä. Nala! Oi häpeätä!"

Juosten ja huutaen ilmaantui kalliolle heidän päänsä yläpuolelle Nala,
koko lähetysseurakunnan ylpeys, neljäntoista vuotias tyttö, hyvä,
oppivainen ja siveä -- ja nyt hän oli alaston kuin ilmeinen päivä ja
potki kuin metsäkissa.

"Tämänkö tähden", kirkui hän ja heitti takkinsa Justusta kohti,
"tämänkö tähden minä jätin heimoni ja Dungaran -- teidän Pahan
paikkanne tulen tähden? Sokea apina, mitätön maan mato, kuivattu kala,
se sinä olet, sinä joka sanoit etten minä milloinkaan tulessa palaisi!
Oi Dungara, minä palan nyt! Nyt minä palan! Armahda minua kaikkien
olevien esineiden Jumala!"

Hän kääntyi ja heittäytyi Berbuldaan, ja Dragaran rumpu mölisi
riemuten. Viimeisten proselyyttien ja heidän opettajansa välillä oli
nyt neljännes penikulma kuohuvata virtaa.

"Eilen", valitti Justus "hän oppi koulussa kirjaimet -- Voi! Tämä on
saatanan työtä!"

Mutta Gallio katseli uteliaasti tytön takkia, joka oli pudonnut hänen
jalkoihinsa. Hän tunnusteli sen kudontaa, veti takin hiansa ylemmäksi
päivettynyttä rannettaan ja painoi vaatetta käsivarttaan vastaan. Sille
paikalle syntyi hehkuvan punanen täplä Valkoseen ihoon.

"Ahaa!" sanoi Gallio tyynesti, "sitä minä luulinkin."

"Mitä se on?" kysyi Justus.

"Minä nimittäisin sitä Nesson paidaksi [Nessus oli kentauri, jonka
Herkules tappoi ja jonka vereen kastettu paita tuotti hänelle mitä
suurinta tuskaa, kun hän sen puki yllensä. Suoment. muist.], mutta...
Mistä te saitte aineet tähän kankaasen?"

"Athon Daze neuvoi pojille kuinka heidän piti sitä valmistaa", sanoi
Justus.

"Tuo vanha kettu! Tiedättekö että hän on antanut teille Nilgirinokkosia
-- skorpiooni -- _Girardenia heterophylla_. Eipä ole ihme että he
kiemurtelivat! Sehän kirveltelee vielä siltatouvinakin vaikka sitä on
liotettu kuusi viikkoa. Tuo kavala lurjus! Tietysti viipyi noin puoli
tuntia ennenkuin se ennätti polttaa heidän paksun nahkansa läpi, ja
sitten...!"

Gallio purskahti nauruun, mutta Lotta itki päällikön rouvan helmassa ja
Justus oli peittänyt kasvonsa käsillään.

"_Girardenia heterophylla_!" toisti Gallio. "Krenk, miksi te ette
puhuneet siitä minulle? Minä olisin voinut säästää teiltä tämän.
Kudottua tulta suorastaan! Kuka tahansa paitsi alaston Koli olisi tuon
tiennyt, ja jos minä tunnen heidät oikein, ette enää milloinkaan saa
heitä takasin."

Hän katseli toiselle puolen jokea, jossa proselyytit vielä vyöryivät ja
valittelivat matalikossa, ja hymy katosi hänen huuliltaan, sillä hän
näki että Tübingenin lähetys Buria Kolien luona oli kuollut.

Vaikka Justus ja Lotta vielä kolme kuukautta kuljeskelivat suruissaan
aution kouluhuoneen ympärillä, eivät he enää milloinkaan saaneet
takasin toivorikkaimpiakaan oppilaitaan. Ei! Kaiken keskustelun
loppuna oli Pahan paikan tuli -- tuli joka viilteli jäseniä ja poltti
luihin saakka. Kuka uskaltaa toisen kerran herättää Dungaran vihan?
Menköön pikku mies ja hänen vaimonsa minne tahansa. Buria Kolit
eivät välitä heistä mitään. Gallio lähetti Athon Dazelle yksityisen
kirjeen, jossa seisoi että Athon Daze ja kaikki Dungaran papit
hirtetään Dungaran alttarin luona, jos hivuskarvakaan katkaistaan
lähetyssaarnaajien päästä. Se pelasti Justuksen ja Lotan Buria Kolien
lyhkäisistä myrkytetyistä nuolista, mutta ei kaloja eikä lintuja, eikä
hunajakakkuja eikä suolaa ja nuoria porsaita enää kannettu heidän
ovelleen. Ja semmoistahan se on! Eihän sitä ihminen elä sulasta armosta
vaan, tarvitseehan sitä ruokaakin.

"Lähdetään pois", sanoi Justus; "täällä ei ole mitään hyvää odotettavana
ja Jumala on tahtonut, että toinen mies tämän työn on tekevä --
soveliaalla ajalla -- Hänen omalla soveliaalla ajallaan. Mennään me
pois ja minä tahdon -- niin -- hiukan kasvioppia tutkia."

Jos joku tahtoisi uudestaan lähteä kääntämään Buria Koleja, niin siellä
on vielä ainakin sisimmäinen osa lähetystaloa jälellä Panth vuoren
juurella. Mutta temppeli ja kouluhuone ovat aikoja sitten hävinneet
metsikön peittoon.



Lispeth.


Hänen vanhempansa olivat vuoristolainen Sonoo ja hänen vaimonsa Jadeh.
Eräänä vuonna maissin satoa oli kohdannut kato ja kaksi karhua hävitti
yhtenä yönä heidän ainoan unikkopeltonsa juuri Sutlej laakson kupeella
Kotgarhin puolella. Silloin he seuraavana vuodenaikana rupesivat
kristityiksi ja kantoivat lapsensa lähetystalolle kastettavaksi.
Kotgarhin lähetyssaarnaaja risti sen Elisabetiksi ja vuoristolaiset eli
_paharit_ äänsivät nimen "Lispeth".

Myöhemmin tuli kolera Kotgarhin laaksoon ja korjasi Sonoon sekä
Jadehin. Silloin Lispethistä tuli puolittain palvelija, puolittain
seuralaisnainen Kotgarhin lähetyssaarnaajan vaimolle. Tämä tapahtui
Mähriläislähetystön vallan jälkeen, mutta ennenkuin Kotgarh kokonaan
oli unohtanut nimensä "Pohjoisten vuorien ruhtinatar".

Lieneekö kristinusko vaikuttanut Lispethiin, vai ehkä hänen omat
jumalansa olisivat saaneet yhtä paljon aikaan samanlaisissa
olosuhteissa, sitä en tiedä; mutta hänestä kasvoi tavattoman kaunis.
Kun vuoristolaistyttö on kaunis, niin kannattaa kyllä matkustaa
viisikymmentä penikulmaa tietöntä korpea häntä katsomaan. Lispethillä
oli kreikkalaiset kasvot -- semmoiset, jommoisia maalarit niin usein
kuvaavat ja niin harvoin näkevät. Hänen ihonsa oli kuin vaalea
norsunluu ja hän oli heimoonsa verraten erittäin valkoverinen. Sitten
hänellä oli vallan ihmeelliset silmät ja ellei hän olisi käynyt
puettuna inhoittavan rumaan karttuunaan, jota lähetystö näytti
erittäin suosivan, olisi luullut näkevänsä itse roomalaisten Dianan
metsästysretkellä, kun äkkiarvaamatta sattui tapaamaan hänet vuoren
rinteellä.

Lispeth rupesi mielihyvällä kristinuskoon eikä luopunut siitä
ennätettyään täysi-ikäiseksi, kuten muutamat vuoristolaistytöt. Hänen
oma kansansa vihasi häntä, sillä he sanoivat että hänestä oli tullut
memsahib, joka pesi kasvonsa joka päivä, ja lähetyssaarnaajan rouva ei
tiennyt mihin hän häntä käyttäisi. Eihän sitä voi panna viiden jalan
ja kymmenen tuuman pituista komeata jumalatarta lautasia ja kuppia
pesemään. Hän siis leikki lähetyssaarnaajan lasten kanssa, hoiti
luokkia sunnuntaikoulussa, luki kaikki talon kirjat, ja kävi päivä
päivältä yhä ihanammaksi kuten sadun prinsessa. Lähetyssaarnaajan rouva
sanoi, että tytön pitäisi ruveta johonkin "hienompaan" palvelukseen
Simlassa, esim. bonniksi taikka muuksi sellaiseksi. Lispeth ei halunnut
ruveta palvelukseen. Hän oli vallan onnellinen nykyisissä oloissaan.

Kun matkustajia -- niitä ei vielä siihen aikaan paljon ollutkaan --
tuli Kotgarhiin, oli Lispethin tapana piiloutua omaan huoneesensa,
sillä hän pelkäsi että he veisivät hänet Simlaan taikka jonnekin
muuanne tuntemattomaan maailmaan.

Eräänä päivänä, muutamia kuukausia sen jälkeen kun hän oli täyttänyt
seitsemäntoista vuotta, Lispeth läksi kävelemään. Hänen kävelyretkensä
eivät olleet samanlaisia kuin englantilaisten neitosten -- puolitoista
penikulmaa jalkasin ja sitten ratsastaen takasin. Hän taivalsi kaksi
ja kolmekymmentä penikulmaa edes takasin pienillä virkistysmatkoillaan
Kotgarhin ja Narkundan välillä. Tällä kertaa hän palasi takasin vasta
pimeässä kiiveten alas jyrkkää vuoren rinnettä Kotgarhiin, sylissään
joku raskas taakka. Lähetyssaarnaajan rouva torkkui vierashuoneessa,
kun Lispeth astui sisään taakkoineen väsyneenä ja raskaasti hengittäen.
Lispeth asetti sen sohvalle ja sanoi ilman muita mutkia: -- "Tämä
on minun mieheni. Minä löysin hänet Bagin tiellä. Hän on loukannut
itsensä. Me hoidamme häntä nyt huolellisesti ja kun hän tulee
terveeksi, niin teidän miehenne vihkii meidät."

Tämä oli ensimmäinen kerta kuin Lispeth ilmaisi mietteitään
aviokysymyksessä ja lähetyssaarnaajan rouva vallan kauhistui. Mutta
kaikissa tapauksissa piti nyt ensi sijassa pitää huolta miehestä
sohvalla. Hän oli nuori englantilainen, jonka päässä oli luuhun saakka
ulottuva terävän esineen viiltämä haava. Lispeth sanoi löytäneensä
hänet rotkosta, josta hän sitten kantoi hänet kotiin. Hän hengitti
heikosti ja oli tainnoksissa.

Lähetyssaarnaaja, joka ymmärsi hiukan lääketiedettä, asetti hänet
vuoteelle ja hoiti häntä; Lispeth odotti ulkopuolella ovea, valmiina
auttamaan tarvittaessa. Hän selitti lähetyssaarnaajalle, että
tämä se oli se mies, jonka kanssa hän aikoi mennä naimisiin. Sekä
lähetyssaarnaaja että hänen rouvansa selittivät hänelle vakavasti,
kuinka sopimatonta tämä hänen käytöksensä oli. Lispeth kuunteli
tyynesti ja sitten uudisti esityksensä. Kristillisyyttä pitää olla
hyvin suuri määrä ennenkuin se voi poistaa sivistymättömiä itämaisia
viettejä, esimerkiksi ensi silmänräpäyksessä rakastumista. Kun Lispeth
nyt kerran oli löytänyt miehen, jota hän ihaili, niin hän ei voinut
ymmärtää miksi hänen pitäisi pitää salassa tuota vaaliansa. Eikä hän
liioin aikonut luopua valitustaan kenenkään käskystä. Hän aikoi vaan
hoitaa englantilaista kunnes tämä paranisi kylliksi voidakseen naida
hänet. Tämä oli hänen pikku ohjelmansa.

Pari viikkoa sairastettuaan helponlaista kuumetta ja tulehdusta
englantilainen alkoi voimistua ja kiitti lähetyssaarnaajata ja
hänen rouvaansa sekä Lispethiä -- varsinkin Lispethiä -- heidän
ystävyydestään. Hän oli Itämailla matkustaja, niin hän kertoi --
siihen aikaan ei vielä puhuttu maanpallon kiertäjistä kun Penisular &
Oriental Steam Navigation Company'n laivasto vielä oli nuori ja pieni
-- ja hän oli tullut Dehra Dunista keräämään kasveja ja perhosia Simlan
vuoristossa. Siitä syystä ei kukaan Simlassa tietänyt mitään hänestä.
Hän arveli pudonneensa vuoren särmältä kurottaessaan ottamaan saniaista
mädänneeltä puun kannolta, ja hänen hindulaiset tavarankantajansa
arvattavasti ryöstivät hänen kapineensa ja pakenivat. Hän aikoi mennä
takasin Simlaan, jahka hän nyt hiukan voimistuisi. Häntä ei enää
huvittanut vuorilla kapuaminen.

Hänellä ei ollut minkäänlaista kiirettä lähteä; hän vaan kokoeli voimia
verkalleen. Lispeth ei välittänyt lähetyssaarnaajan eikä hänen rouvansa
neuvoista. Viimeksi mainittu vihdoin päätti puhua englantilaiselle ja
kertoi hänelle Lispethin sydämen tilan. Englantilainen nauroi aika
makeasti ja sanoi että tuohan oli kovin sievää ja romantillista, vallan
oiva Himalaya-idylli, mutta koska hän jo oli kihloissa toisen tytön
kanssa kotimaassaan, niin ei tästä asiasta voinut tulla sen enempää.
Hän tietysti käyttäytyisi varovasti. Sen hän tekikin. Mutta hänestä
oli hauskaa puhella Lispethin kanssa ja kävellä Lispethin kanssa ja
kuiskailla suloisia sanoja hänelle ja nimittää häntä lempinimillä, kun
hän jo oli parantunut siksi paljon että saattoi ruveta lähtöä tekemään.
Se ei ollut kerrassaan mitään hänelle ja kaikki maailmassa Lispethille.
Lispeth oli hyvin onnellinen nämät kaksi viikkoa, sillä hän oli
löytänyt miehen, jota hän rakasti.

Hän kun oli syntyjään metsäläinen, niin hän ei ollenkaan huolinut
peitellä tunteitaan, ja se huvitti englantilaista. Kun englantilainen
matkusti pois, saattoi Lispeth häntä vuorien poikki Nankundaan saakka
kovin suruissaan ja onnettomana. Lähetyssaarnaajan rouva oli hyvä
kristitty eikä rakastanut minkäänlaisia ikävyyksiä ja skandaaleja --
mutta Lispethille hän ei voinut yhtään mitään - ja hän oli pyytänyt,
että englantilainen sanoisi Lispethille tulevansa takasin naimaan
Lispethin. "Hän on vallan lapsi, näettekö, ja minä pelkään että hän
sisimmässään on pakana", sanoi lähetyssaarnaajan rouva. Englantilainen
kulki siis nuo kaksitoista penikulmaa vuorien poikki käsi Lispethin
vyötäisillä ja vakuutti tytölle tulevansa takasin naimaan hänet.
Lispeth myöskin yhä uudelleen lausui lupauksensa. Hän itki Narkundan
harjulla kunnes englantilainen oli kadonnut näkyvistä Muttianin tielle.

Sitten hän pyyhki kyyneleensä ja palasi Kotgarhiin sanoen
lähetyssaarnaajan rouvalle: "Hän tulee takasin naiman minut. Hän meni
nyt oman kansansa luo kertomaan siitä." Lähetyssaarnaajan rouva hyväili
Lispethiä ja sanoi: "Hän palajaa takasin". Kahden kuukauden kuluttua
kävi Lispeth kärsimättömäksi, ja hänelle sanottiin, että englantilainen
oli matkustanut meren poikki Englantiin. Lispeth tiesi, missä
Englanti on, sillä hän oli lukenut hiukan maantieteen alkeita, mutta
vuoristolaistyttönä hänellä ei tietysti ollut minkäänlaista käsitystä
merestä. Talossa oli vanha kartta, jonka kanssa Lispeth oli leikkinyt
lapsena. Sen hän kaivoi esiin taas, pani sen kokoon iltasilla, itki
itsekseen ja koetti miettiä missä hänen englantilaisensa nyt mahtoi
olla. Kun hänellä ei ollut mitään käsitystä etäisyyksistä eikä
laivoista, olivat hänen laskunsa hiukan häilyviä. Mutta asia ei yhtään
olisi siitä muuttunut, vaikka ne olisivat olleet vallan oikeitakin,
sillä englantilainen ei ollenkaan aikonutkaan palata takasin naimaan
vuoristolaistyttöä. Hän unohti kokonaan Lispethin kerätessään perhosia
Assamissa. Sittemmin hän kirjoitti kirjan Itämaista. Lispethin nimeä ei
siinä mainittu.

Kolmen kuukauden kuluttua Lispeth rupesi joka päivä vaeltamaan
Narkundassa katsomassa eikö englantilaista jo näkyisi tiellä tulevana.
Se tyynnytti häntä ja kun lähetyssaarnaajan rouva huomasi hänen käyvän
iloisemmaksi, arveli hän että tuo "raakalainen ja kovin sopimaton
mielettömyys" jo alkoi hälvetä. Vähän ajan kuluttua kävelyretket
eivät enää tyydyttäneet Lispethiä ja hän kävi kovin kiukkuiseksi.
Lähetyssaarnaajan rouva arveli, että nyt oli sopiva aika ilmoittaa
hänelle kuinka asian laita oli -- että englantilainen oli luvannut
rakastaa Lispethiä vaan tyynnyttääkseen häntä -- että hän ei
koskaan ollut mitään muuta tarkoittanut, ja että se oli väärin ja
sopimatonta, että Lispeth ajatteli naimista englantilaisen kanssa,
joka oli ylevämpää rotua ja joka paitsi sitä oli luvannut naida toisen
tytön omasta kansastaan. Lispeth sanoi että kaikki tuo oli vallan
mahdotonta, sillä englantilainen oli sanonut rakastavansa häntä ja
lähetyssaarnaajan rouva itse oli omin suin vakuuttanut hänen palajavan
takasin.

"Kuinka se voi olla valetta, mitä hän ja te sanoitte?" kysyi Lispeth.

"Me sanoimme sen vaan tyynnyttääksemme sinua, lapsi", sanoi
lähetyssaarnaajan rouva.

"Te siis valehtelitte minulle", sanoi Lispeth, "te ja hän?"

Lähetyssaarnaajan rouva katseli alas eikä virkkanut mitään. Lispethkin
oli ääneti vähän aikaa; sitten hän läksi ulos laakson poikki ja palasi
takasin puettuna kuin vuoristolaistyttö -- inhoittavan likasena,
mutta ilman nenä- ja korvarenkaita. Tukkansa hän oli letittänyt
pitkäksi kankipalmikoksi, johon oli kierretty mustia lankoja, kuten
vuoristolaisnaisilla oli tapana.

"Minä aion mennä takasin oman kansani luo", sanoi hän. "Te olette
surmanneet Lispethin. Jälellä on vaan vanhan Jadehin tytär -- _paharin_
tytär ja Tarka Devin palvelija. Te olette kaikki pettureita, te
englantilaiset."

Kun lähetyssaarnaajan rouva oli tointunut hämmästyksestään kuullessaan
Lispethin selittävän palanneensa isiensä jumalien luo, oli tyttö jo
mennyt, eikä hän milloinkaan palannut takasin.

Hän liittäytyi omaan likaseen kansaansa intohimoisesti ikäänkuin hän
olisi tahtonut korvata sen osan elämästään, jonka hän oli elänyt heistä
erillään. Jonkun ajan kuluttua hän meni naimisiin erään puunhakkaajan
kanssa, joka löi häntä, kuten _paharien_ tapana on, ja hänen
kauneutensa kuihtui pian.

"Ei löydy mitään lakia, jonka mukaan me voimme laskea pakanoiden
oikkuja", sanoi lähetyssaarnaajan rouva, "ja minä luulen että Lispeth
aina sydämessään pysyi pakanana." Siihen nähden että Lispeth oli otettu
englantilaiskirkon helmaan viiden viikon ikäisenä, ei tämä selitys
juuri tuota kunniaa lähetyssaarnaajan rouvalle.

Lispeth oli kuollessaan hyvin vanha. Hän puhui aina sujuvasti englannin
kieltä ja kun hän oli kyllin juovuksissa saattoi häntä joskus
houkutella kertomaan ensi lemmestään.

Vaikeata oli kuvitella, että tuo tihrusilmäinen, ryppynaamainen eukko,
ruma kuin harakan pelätti, kerran oli ollut "Kotgarh lähetystön
Lispeth".



Wee Willie Winkie.


Hänen nimensä oli oikeastaan Percival William Williams, mutta hän
löysi kerran tuon toisen nimen eräässä lastenkirjassa ja se oli hänen
oikean ristimänimensä loppu. Hänen äitinsä _ayah_ (naispalvelija) sanoi
häntä Willie-_Babaksi_, mutta koska Willie ei milloinkaan välittänyt
hitustakaan siitä mitä tämä _ayah_ sanoi, niin ayahin viisaus ei
muuttanut asiata.

Hänen isänsä oli eversti 195:ssä rykmentissä ja heti kun Wee Willie
Winkie oli ennättänyt kyllin vanhaksi ymmärtääkseen sotilaskomentoa,
niin eversti Williams asetti hänet sellaisen komennon alaiseksi. Tätä
poikaa ei voitu millään muulla lailla hallita. Kun hän oli ollut
siivosti koko viikon, hän sai palkinnon hyvästä käytöksestä; ja kun hän
oli paha poika otettiin hyväkäytösmerkki häneltä pois. Tavallisesti hän
oli pahana poikana, sillä Intiassa on niin kovin paljon tilaisuuksia
pienille kuusivuotiaille vallattomuuksiin.

Lapset eivät tavallisesti suvaitse tuttavallisuuksia vierailta, ja
Wee Willie Winkie oli hyvin tarkka lapsi siinä suhteessa. Kerran hän
suostui tekemään tuttavuutta ja suvaitsi armollisesti jättää kaikki
ujostelemiset. Hän mieltyi ensi näkemältä luutnantti Brandikseen
195:stä rykmentistä. Wee Willie Winkie astui varmana sisään kantaen
hyväkäytösmerkkiä, jonka hän oli saanut kun malttoi olla ajamatta
kanoja ympäri pihaa. Hän katseli vakavasti Brandista ainakin kymmenen
minuuttia ja lausui sitten mielipiteensä hänestä.

"Minä pidän sinusta", sanoi hän hitaasti vetäen tuolinsa lähemmäksi
Brandista. "Minä pidän sinusta. Minä annan sinulle nimeksi Liinakko
sinun tukkasi tähden. Ethän sinä pahastu kun minä aion sanoa sinua
Liinakoksi? Se on näetkös sinun tukkasi tähden, ymmälläthän."

Tämä oli juuri omituisimpia Wee Willie Winkien omituisuuksia.
Hänellä oli tapana katsella vierasta vähän aikaa ja sitten hän aivan
odottamatta ja selittämättä antoi hänelle nimen. Ja se nimi pysyi.
Ei mikään sotilaskuri saanut Wee Willie Winkietä luopumaan tästä
tavastaan. Hän kadotti hyväkäytösmerkkinsä kun hän sanoi komisaarion
rouvaa Pobsiksi; mutta ei mitkään everstin ponnistukset saaneet
asemalaisia jättämään tätä liikanimeä ja Mrs Collen sai olla Mrs
"Pobs" koko ajan kun hän asui asemalla. Ja niin Brandis sai nimekseen
"Liinakko" ja rykmentin kunnioitus kohosi siitä syystä häntä kohtaan.

Jos Wee Willie Winkie erityisesti suosi jotakuta henkilöä, niin tuota
onnellista silloin kadehtivat sekä upseeristo että sotamiehet. Ja
heidän kadehtimiseensa ei ollut syynä mikään ulkonainen omanvoiton
pyynti. "Everstin poikaa" ihaeltiin kokonaan hänen omien hyvien
ominaisuuksiensa tähden. Ja Wee Willie Winkie ei kuitenkaan ollut
ollenkaan viehättävä. Hänen kasvonsa olivat aina pisamissa, jalat
aina naarmuja täynnä ja vaikka hänen äitinsä melkein kyynelsilmin
sitä koetti vastustaa, oli hän kärttänyt kunnes sai pitkät keltaset
kiharansa leikatuiksi lyhyeksi sotilastapaan. "Minä tahdon tukkani
samanlaiseksi kuin selsantti Tummilinkin", sanoi Wee Willie Winkie ja
kun kerran isä suostui, niin tämä uhri toimitettiin.

Kolme viikkoa sen jälkeen kun hänen nuori sydämensä oli ihastunut
luutnantti Brandikseen -- jota tästälähin sanomme lyhyyden vuoksi
Liinakoksi -- Wee Willie Winkie tuli tietämään kummallisia asioita,
jotka olivat vallan ulkopuolella hänen käsityspiiriänsä.

Liinakko palkitsi hänen suosionsa vastarakkaudella. Liinakko oli
antanut hänen viisi hurmaavan ihanaa minuuttia kantaa hänen omaa
raskasta miekkaansa, joka oli juuri yhtä pitkä kuin Wee Willie Winkie.
Liinakko oli luvannut hänelle koiranpenikan ja Liinakko oli sallinut
hänen katsella tuota ihmeellistä komentoa kun Liinakon partaa ajettiin.
Ja tämän kaiken lisäksi Liinakko oli sanonut että hänkin, Wee Willie
Winkie, kerran kohoaisi tuonlaisen kiiltävän veitsilaatikon, hopeaisen
saippuarasian ja hopeapäisen "sylkiharjan" (kuten Wee Willie Winkie
sitä nimitti) omistajaksi. Paitsi hänen isäänsä, jolla oli valta antaa
ja ottaa hyväkäytösmerkki aivan mielensä mukaan, ei varmaan ollut
ainoatakaan miestä puoleksikaan niin viisasta, väkevää ja urhoollista
kuin Liinakko, jonka rinnassa Afganistanin ja Egyptin mitalit
kiilsivät. Minkätähden sitten Liinakko oli niin miehuuttoman pehmeä,
että hän meni suutelemaan -- oikeen hurjasti suutelemaan -- "suurta
tyttöä", Miss Allardyceä? Aamulla ratsastaessaan Wee Willie Winkie oli
nähnyt Liinakon tekevän niin, ja ollen näet gentlemanni, oli hän heti
kääntynyt ympäri ja ratsastanut tallirengin luo, ettei tallirengin
pitänyt nähdä.

Tavallisissa olosuhteissa olisi hän heti kertonut koko jutun isälleen,
mutta hän tunsi vaistomaisesti, että tämä oli semmoinen seikka, josta
ensin oli puhuttava Liinakon kanssa.

"Liinakko", kirkui Wee Willie Winkie ratsastaen luutnantin asunnolle
aikaisin eräänä aamuna -- "minun täytyy tavata sinut Liinakko!"

"Tule sisään nuori herra", vastasi Liinakko, joka oli juuri syömässä
aamiaista koirineen. "Mitähän pahaa sinä taas olet tehnyt?"

Wee Willie Winkie ei ollut tehnyt mitään huomattavampaa pahaa kolmen
päivän kuluessa ja tunsi siis seisovansa vallan siveyden kukkulalla.

"Minä en ole tehnyt mitään pahaa", sanoi hän heittäytyen nojatuoliin ja
koettaen niin paljon kuin suinkin matkia everstin väsyneitä liikkeitä
kuuman paraadin jälkeen.

Hän työnsi pisamaisen pikku nenänsä teekuppiin ja silmät vilkkuivat
kupin laidan yläpuolella kun hän kysyi: -- "Minä sen sanon Liinakko,
onko se sopivata se, että menee suutelemaan isoja tyttöjä?"

"No helkkari! Kylläpä sinä alat aikaisin. Ketä sinä tahtoisit suudella?"

"En ketään. Minun äitini aina suutelee minua ellen minä estä häntä.
Jollei se ole sopivata, niin minkätähden sinä sitten suutelit majuuli
Allaldycen isoa tyttöä eilis aamuna kanavan luona?"

Liinakon sydän sytkähteli. Hän ja Miss Allardyce olivat ponnistaneet
kaikki voimansa pitääkseen kihlaustaan salassa vielä pari viikkoa.
Oli olemassa tärkeitä ja välttämättömiä syitä, minkätähden majuuri
Allardycen ei pitäisi saada tietää, kuinka asiat olivat, ainakaan
ennenkuin ensi kuussa ja nyt tuo pieni peijakas tiesi vallan liian
paljon.

"Minä näin sinut", sanoi Wee Willie Winkie tyynesti. "Mutta tallilenki
ei nähnyt. Minä huusin hänelle, _Hut jao_."

"No, että sinulla nyt sentään oli senverran järkeä sinä pikku elävä",
huusi Liinakko raukka puoleksi hyvillään puoleksi harmissaan. "Ja
kuinkahan monelle sinä jo olet kertonut siitä?"

"En kellekään. Ethän sinäkään keltonut kun minä koetin latsastaa
puhvelilla ja kun minun latsuhevoseni lampaantui; ja minä ajattelin
että sinä et tahtoisi että minä keltoisin."

"Winkie", huudahti Liinakko innokkaasti, pudistaen pikku kättä, "sinä
olet paras poika maailmassa. Kuuleppas nyt, sinä et voi ymmärtää
kaikkia näitä asioita. Jonakin päivänä -- kuinka kummassa minä selitän
tämän sinulle! -- minä aion naida Miss Allardycen, ja sitten hänestä
tulee Mrs Liinakko, kuten sinä sanoisit. Jos sinun nuoren järkesi
kannalta tuntuu niin sopimattomalta suudella isoja tyttöjä, niin mene
vaan ja kerro siitä isällesi."

"Kuinka sinun silloin käy?" kysyi Wee Willie Winkie, joka oli varmasti
vakuutettu siitä, että hänen isänsä oli kaikkivaltias.

"Minulle tulee siitä harmia", sanoi Liinakko koettaen viimeisenä
keinonaan luoda rukoilevan katseen olosuhteiden määrääjään.

"No sitten minä en kello", sanoi Wee Willie Winkie urhoollisesti.
"Mutta minun isäni sanoo, että on miehuutonta aina suudella, ja minä
en luullut että sinä tekisit niin, Liinakko?"

"En minä suutelekaan aina, sinä veitikka. Silloin tällöin vaan, ja
kun sinä kasvat suureksi niin sinä teet samalla lailla. Sinun isäsi
tarkoitti vaan ettei se sovellu pikku pojille."

"Ahaa!" sanoi Wee Willie Winkie, jolle asia nyt kävi vallan selväksi.
"Se on samalla lailla kuin sylkihaljankin laita?"

"Aivan", vastasi Liinakko vakavasti.

"Mutta minä luulen etten minä milloinkaan viitsi suudella isoja
tyttöjä enkä ketään, paitsi äitiä. Ja häntä minun _täytyy_ suudella,
ymmälläthän."

Nyt seurasi pitkä hiljaisuus, jonka Wee Willie Winkie vihdoinkin
lopetti.

"Pidätkö sinä paljon siitä isosta tytöstä, Liinakko?"

"Hyvin paljon", sanoi Liinakko.

"Enemmän kuin Bellistä taikka Butcha koilasta taikka minusta?"

"Vallan eri tavalla", sanoi Liinakko. "Jonkun ajan perästä Miss
Allardyce on oleva minun omani, mutta sinä kasvat suureksi ja tulet
komentamaan rykmenttiä ja -- kaikenmoisia asioita. Se on vallan eri
asia, näetkös."

"Hyvä", sanoi Wee Willie Winkie, nousten ylös. "Koska sinä pidät siitä
isosta tytöstä, niin minä en kello siitä kenellekään. Minun täytyy nyt
mennä."

Liinakko nousi ylös ja saattoi pikku vierastaan ovelle lausuen vielä:
"Sinä olet kaikkein paras pikku poika, Winkie. Minäpä kerron sinulle
jotain. Kolmenkymmenen päivän perästä tästä lukien sinä saat siitä
kertoa, jos tahdot -- ja kenelle vaan tahdot."

Siten Brandiksen ja Miss Allardycen kihlauksen salassa pysyminen
riippui pienen lapsen lupauksesta. Liinakko, joka tunsi Wee Willie
Winkien mielipiteet totuudesta, oli vallan levollinen, sillä hän tiesi
ettei poika rikkoisi lupaustaan. Wee Willie Winkie rupesi osoittamaan
erityistä ja tavatonta huomiota Miss Allardyceä kohtaan ja hänellä oli
tapana verkalleen ja miettivänä kiertää tuon hämmästyneen nuoren neidin
ympäri, vakavasti tarkastaen häntä vilkuttamatta silmiään. Hän koetti
saada selville, mistä syystä Liinakko oli suudellut häntä. Eihän hän
ollut läheskään niin sievä kuin Willien äiti. Mutta toiselta kannalta
nähden hän oli Liinakon omaisuus ja tulisi kohta olemaan vallan hänen
omansa. Siitä syystä Willie piti sitä kohtuullisena, että hän kohteli
tyttöä yhtä suurella kunnioituksella kuin itse Liinakon isoa miekkaa
taikka kiiltävää pistoolia.

Tieto siitä, että hänellä ja Liinakolla oli yhteinen suuri salaisuus,
teki Wee Willie Winkien tavattoman mallikelpoiseksi kolmen viikon
ajalla. Mutta sitten vanha aatami puhkesi esiin ja hän laati "leiri
valkean" -- kuten hän itse sitä nimitti -- puutarhan pohjukkaan. Kuinka
hän saattoi aavistaa, että kipinät lentäisivät everstin heinäsuovaan
ja polttaisivat viikon ravinnon hevosilta? Äkkiarvaamaton ja nopea oli
rangaistus -- hyväkäytösmerkki otettiin pois ja sen surun lisäksi vielä
annettiin kolme päivää kotiarestia -- ei saanut liikkua muualla kuin
rakennuksessa ja verannalla -- ja vielä päälle päätteeksi isäkään ei
läsnäolollaan häntä ilahduttaisi tällä ajalla.

Hän kesti tuomionsa kuin mies, joksi hän toivoi kerran kasvavansa,
ojentihe suoraksi, vaikka alahuuli hiukan vavahteli, tervehti
sotilastapaan ja päästyänsä sisään juoksi katkerasti itkemään
lastenkamariin, jota hän sanoi omaksi kortteerikseen. Liinakko tuli
iltapäivällä sinne ja koetti lohduttaa pikku syyllistä.

"Minä olen alestissa", sanoi Wee Willie Winkie surkeasti, "ja minä en
saa puhua sinulle."

Hyvin aikaisin seuraavana aamuna hän kiipesi rakennuksen katolle -- se
ei ollut kielletty -- ja huomasi Miss Allardycen juuri ratsastavan ohi.

"Minnekä sinä menet?" huusi Wee Willie Winkie. "Joen poikki", vastasi
Miss Allardyce ja ratsasti edelleen.

Tämän maakunnan, johon 195:s rykmentti oli sijoitettu, rajana
pohjoisessa oli virta, joka talvisaikaan kuivui. Jo aikaisimpina
ikävuosinaan Wee Willie Winkietä oli kielletty menemästä joen poikki ja
hän oli saanut selville että Liinakkokin -- tuo melkein kaikkivaltias
Liinakko -- ei milloinkaan ollut käynyt joen toisella puolella. Wee
Willie Winkielle oli kerran luettu suuresta sinikantisesta kirjasta
kertomus kuninkaan tyttärestä ja peikoista -- hyvin ihmeellinen
kertomus, jossa peikot aina kävivät sotaa ihmisten kanssa, kunnes eräs
Tuhkimus niminen henkilö ne voitti. Siitä saakka hän oli otaksunut,
että joen takana noilla mustilla ja purppuran hohtavilla vuorilla
asui peikkoja, ja totta oli, että jokainen sanoi siellä olevan pahoja
ihmisiä. Hänen omassa kodissaankin peitettiin ikkunoiden alaosat
vihreällä paperilla, sillä jos nuo pahat ihmiset saisivat vapaasti
katsella sisään, niin ne ampuisivat rauhallisiin asuinhuoneisin ja
mukaviin makuukammioihin. Varmaan virran takana, johon koko maailma
päättyi, oli pahoja ihmisiä. Ja heidän alueelleen oli majuuri
Allardycen iso tyttö, Liinakon omaisuus, menemäisillään. Mitä Liinakko
sanoisi, jos jotain tapahtuisi hänelle. Jos peikot ryöstäisivät hänet
kuten ennen Tuhkimuksen kuninkaantyttären? Hän oli vaikka millä
keinolla palautettava takaisin.

Talossa oli hiljaista. Wee Willie Winkie ajatteli hetken isänsä
ankaraa suuttumista ja sitten -- karkasi arestistaan. Tämä oli vallan
tavaton rikos. Matalalla oleva aurinko loi hänen varjonsa pitkänä
ja mustana puutarhan polulle, hänen mennessään talliin ratsuansa
pyytämään. Hänestä tuntui aamuhämärän hiljaisuudessa niinkuin koko
suuri maailma olisi seissyt hiljaa ja katsellut Wee Willie Winkien
tottelemattomuutta. Uninen tallirenki auttoi hänet satulaan ja koska
tämä yksi suuri rikos oli tehnyt kaikki pienemmät viat vähäpätöisiksi,
sanoi Wee Willie Winkie ratsastavansa Liinakko sahibin luo ja käänsi
hevosen kapealle polulle, jossa se tuon tuostakin polki kukkalavojen
pehmeätä multaa.

Hevosen askelten tuottama hävitys oli viimeinen paha teko, joka eroitti
hänet ihmiskunnan suosiosta. Hän kääntyi ajotielle, kumartui eteenpäin
ja ratsasti, niin kovaa kuin hevonen suinkin pääsi, virtaa kohti.

Mutta virkuinkaan poniratsu ei vedä vertoja pitkäaskeleiselle
juoksijalle. Miss Allardyce oli jo kaukana, oli kulkenut laihopeltojen
halki, päässyt poliisivartioiden ohi näiden vielä nukkuessa, ja hänen
ratsunsa jo potki kiviä virtaäyräillä, kun Wee Willie Winkie jätti
kanttoonan ja Brittiläisen Intian taaksensa. Eteenpäin kumartuneena
ja yhä vielä piiskaten hevostaan Wee Willie Winkie hyökkäsi Afganien
alueelle. Hän näki paraiksi Miss Allardycen mustana pilkkuna kiitävän
pitkin kivistä tasankoa. Syy tytön lähtöön oli vallan yksinkertainen.
Liinakko oli toissa iltana liian aikaisella isännyydellä kieltänyt
häntä milloinkaan ratsastamasta virralle. Ja nyt hän oli lähtenyt sinne
näyttääkseen omaa tahtoaan ja opettaakseen hiukan Liinakkoa.

Wee Willie Winkie oli tuskin ennättänyt noille vieraille vuorille, niin
hän huomasi tytön ratsun astuvan harhaan ja kompastuvan pahasti. Miss
Allardyce pääsi irti siitä, mutta hänen nilkkansa nyrjähti pahoin, niin
ettei hän voinut seistä. Kun hän nyt näin oli näyttänyt uskallustaan,
rupesi hän itkemään katkerasti ja hämmästyi samassa nähdessään
valkosen, avosilmäisen lapsen _khaki_ takissa melkein läkähtyneellä
poniratsulla.

"Oletko sinä kovin pahasti loukkaantunut?" kirkui Wee Willie Winkie
heti, päästyään pyssyn kantaman päähän. "Sinun ei pitäisi olla täällä."

"En tiedä", sanoi Miss Allardyce surkeasti, eikä ollut huomaavinaan
moitetta. "Hyvä Jumala, lapsi, mitä sinä täällä teet?"

"Sinä sanoit meneväsi villan poikki", läähätti Wee Willie Winkie
hypäten alas poninsa selästä. "Eikä kukaan -- ei Liinakkokaan -- saa
mennä villan yli, ja minä latsastin sinun pelässäsi niin kovasti, mutta
sinä et seisahtunut ja nyt sinä olet loukannut itsesi ja Liinakko
suuttuu minuun ja -- minä olen kalannut alestistani! Minä olen kalannut
alestistani!"

Tuleva 195:n rykmentin eversti istui maahan ja itkeä nyyhkytti.
Huolimatta tuskasta nilkassaan oli tyttö liikutettu.

"Oletko sinä ratsastanut koko matkan kanttoonasta saakka, pikku mies?
Minkä tähden?"

"Sinähän olet Liinakon omaisuutta. Liinakko sanoi sen minulle!" valitti
Wee Willie Winkie onnettomana. "Minä näin hänen suutelevan sinua; ja
hän sanoi pitävänsä sinusta enemmän kuin Bellistä taikka Butchakoilasta
taikka minusta. Ja siitä syystä minä tulin. Sinun täytyy nyt nousta
ylös ja tulla takasin. Sinun ei olisi pitänyt tulla tänne. Tämä on paha
paikka, ja minä olen kalannut alestistani."

"Minä en voi liikahtaa, Winkie", sanoi Miss Allardyce valittaen. "Minä
olen loukannut jalkani. Mitä minun pitää tehdä?"

Hän oli purskahtamaisillaan itkuun ja tuo rohkaisi Wee Willie Winkietä,
jota oli kasvatettu pitämään kyyneleitä mitä suurimpana miehuuttomuuden
merkkinä. Vaikka voihan sentään sallia miehenkin masentuvan, jos hän
sattuu olemaan niin suuri syyllinen kuin Wee Willie Winkie.

"Winkie", sanoi Miss Allardyce, "kun sinä olet hiukan levähtänyt,
niin ratsasta takasin ja käske heitä lähettämään tänne jonkun minua
noutamaan. Minuun koskee niin hirveästi."

Lapsi istui hiljaa hetkisen ja Miss Allardyce sulki silmänsä; hän oli
melkein pyörtyä tuskasta. Hän havahtui äkkiä siitä, että Wee Willie
Winkie heitti ohjakset poninsa niskalle ja päästi sen irralleen, lyödä
huimasten sitä piiskallaan. Pieni eläin nelisti kanttoonaan päin.

"Voi, Winkie! Mitä sinä teet?"

"Hst!" sanoi Wee Willie Winkie. "Tuolla tulee mies -- se on noita
pahoja miehiä. Minun täytyy jäädä sinun luoksesi. Isä sanoo, että
miehen aina täytyy suojella tyttöjä. Jack juoksee nyt kotiin ja
sitten he tulevat tänne meitä hakemaan. Siitä syystä minä päästin sen
menemään."

Ei ainoastaan yksi, vaan pari kolme miestä ilmestyi kallion särmän
takaa, ja Wee Willie Winkien sydän alkoi sytkähdellä, sillä juuri
samalla lailla peikot olivat tulleet ryöstämään ja kiusaamaan
Tuhkimuksen sielua. Tuolla lailla ne olivat leikkineet Tuhkimuksen
puutarhassa, Wee Willie Winkie oli nähnyt kuvan siitä, ja tuolla lailla
ne olivat peljästyttäneet kuninkaantyttären imettäjää. Hän kuuli,
kuinka he puhelivat keskenään, ja ilokseen hän tunsi sekasikiö koiran
Pushton, joka oli ollut eräällä nykyjään palveluksesta erotetulla
tallirengillä hänen kotonaan. Miehet, jotka tuolla lailla puhuvat,
eivät voi olla pahoja peikkoja. Ne ovat luultavasti vaan alkuasukkaita.

Ne tulivat sen pyöreän kiven kohdalle, jossa Miss Allardycen ratsu oli
kompastunut.

Silloin nousi kalliolta Wee Willie Winkie, ylhäisrotuinen lapsi,
kuuden ja kolmen neljänneksen vuoden vanha, ja huusi urhoollisesti ja
pontevasti "_Jao_!" Poni oli jo virran toisella puolen.

Miehet purskahtivat nauruun, mutta alkuasukasten naurua Wee Willie
Winkie ei voinut sietää. Hän kysyi heiltä, mitä he tahtoivat ja miksi
he eivät menneet pois. Toisia ilkeänaamaisia ja käyräperäisillä
pyssyillä varustettuja miehiä ryömi esiin vuoren siimeksestä, kunnes
Wee Willie Winkie näki niitä parikymmentä kappaletta. Miss Allardyce
kirkasi.

"Kuka sinä olet?" kysyi yksi miehistä.

"Minä olen evelsti sahibin poika ja minun käskyni on, että te heti
menette matkoihinne. Te mustat miehet pelotatte neiti sahibia. Jonkun
teistä täytyy juosta kanttoonaan keltomaan, että neiti sahib on
loukannut itsensä ja että evelstin poika on täällä hänen luonaan."

"Ettäkö pistäisimme jalkamme ansaan?" kuului naurava vastaus.
"Kuulkaappa mitä poikanen puhuu!"

"Sanokaa että minä lähetin teidät -- minä, evelstin poika. He antavat
teille lahaa."

"Mitä me nyt tässä lörpöttelemme. Tuokaa tänne lapsi ja tyttö, niin
voimme ainakin vaatia lunnaita. Me olemme ylänkökylien herroja", sanoi
ääni takaa.

Nämä olivat peikkoja -- pahempia kuin jättiläiset -- Wee Willie Winkie
sai panna kaikki voimansa liikkeelle, ettei purskahtaisi itkuun. Mutta
hän tunsi, että itkeminen alkuasukasten nähden, lukuun ottamatta hänen
äitinsä _ayahia_ (naispalvelijaa), oli paljoa häpeällisempää kuin mikä
uppiniskaisuus tahansa. Paitsi sitä hänellä, tulevalla 195:n rykmentin
everstillä, oli tuo peljättävä rykmentti takanaan.

"Aiotteko te viedä meidät pois?" sanoi Wee Willie Winkie hyvin kalpeana
ja levottomana.

"Aiomme kyllä, pikku _sahib Bahadur_", sanoi pisin miehistä, "ja sitte
syömme teidät myöhemmin." "Se on lapsen puhetta", sanoi Wee Willie
Winkie. "Miehet eivät syö toisia miehiä."

Naurun hohotus keskeytti hänet, mutta hän jatkoi päättävästi: -- "Ja
jos te viette meidät pois, niin minä sen sanon teille, että koko minun
lykmenttini tulee tänne samana päivänä ja tappaa teidät joka miehen.
Kuka tahtoo viedä minun sanani evelsti sahibille?"

Alkuasukasten kieltä -- Wee Willie Winkie osasi kolmeakin -- tuo poika
helposti puhui, vaikkei hän vielä osannut ärrääkään lausua.

Toinen mies liittyi keskusteluun, huutaen: -- "Voi teitä hullut miehet!
Se on totta, mitä tuo poika sanoo. Hän on koko tuon valkosen sotajoukon
sydän. Rauhan tähden antakaa heidän molempien mennä, sillä jos me
otamme pojan, niin rykmentti tulee tänne ja hävittää koko laakson.
_Meidän_ kylät ovat laaksossa ja me emme pääse pakoon. Tuo rykmentti
on täynnä piruja. He potkasivat Khoda Yarin kylkiluut poikki kun
hän koetti ottaa pyssyjä; ja jos me kosketamme tuota lasta, niin he
polttavat ja rosvoavat ja ryöstävät kuukausmääriä kunnes ei mitään ole
jäljellä. Parempi on lähettää mies viemään sanaa ja saamaan palkinnon.
Minä sen sanon, että tuo lapsi on heidän Jumalansa, ja he eivät säästä
ketään meistä eikä vaimojamme, jos me teemme hänelle pahaa."

Se oli Din Mahommed, everstin virasta erotettu tallirenki, joka täten
mielet käänsi ja nyt seurasi kiivas ja vihanen keskustelu. Wee Willie
Winkie seisoi ylempänä kuin miss Allardyce ja odotti päätöstä. Varmaan
hänen oma "lykmenttinsä" ei häntä hylkäisi, jos se vaan tietäisi hänen
pulastaan.

Yksinäinen ratsu toi sanoman 195:teen rykmenttiin, vaikka kyllä
everstin talossa jo oli ollut aika hämmästys tuntia ennen. Pikku
hevonen laukkasi valtatietä pääparakkien eteen, jossa miehiä istui
pelaillen huvikseen. Devlin, E-komppanian lipunkantaja, katsahti
tyhjään satulaan ja juoksi kaikkiin parakkihuoneisin ajaen ylös
jokaisen huonekorpraalin, jonka vaan tapasi. "Ylös pojat! Jotain on
tapahtunut everstin pojalle", huusi hän.

"Hän ei ole voinut pudota satulasta! Ei hiidessäkään, ei ole voinut",
jupisi rummunlyöjä-poika. "Menkää virran poikki hakemaan. Jos hän on
jossakin, niin siellä hän juuri on, ja ehkä Pathanit jo ovat ottaneet
hänet. Älkää hiidessä hakeko häntä virran uomasta! Menkää virran
toiselle rannalle."

"Mott puhuu kerran järkevästikin", sanoi Devlin. "E-komppania! joutuun
virran yli!"

Sitten E-komppania, useimmat paitahiasillaan, kiiruhti pelastamaan
kallista henkeä, jälkijoukon karttaessa hikoilevaa kersanttia
kiirehtimään vielä enemmän. Kanttoonassa syntyi aika elämä kun 195:n
rykmentin miehiä oli hakemassa Wee Willie Winkietä, ja vihdoin eversti,
niin väsyneenä ettei jaksanut kirotakaan, saavutti komppaniansa, joka
juuri pyrki eteenpäin virran rantakivillä.

Vuorella, jonka juurella Wee Willie Winkien peikot keskustelivat
olisiko viisasta viedä poika ja tyttö pois, vartia ampui kaksi
laukausta.

"Mitäs minä sanoin?" kiljui Din Mahommed. "Se oli varoitus! Sotamiehet
ovat jo ulkona ja tulevat tuolla tasangon poikki! Mennään pois! He
eivät saa nähdä meitä pojan luona!"

Miehet odottivat hetkisen ja sitten, kun vielä kerran kuului pyssyn
laukaus, vetäytyivät vuoristoon hiljaa, kuten olivat tulleetkin.

"Lykmentti tulee", sanoi Wee Willie Winkie salaisesti Miss
Allardycelle, "ja kaikki on nyt hyvin. Älä itke!"

Hän tarvitsi itse saman neuvon, sillä kymmenen minuuttia myöhemmin, kun
hänen isänsä saapui paikalle, hän itki katkerasti, kätkien päänsä Miss
Allardycen helmaan.

195:n rykmentin miehet saattoivat hänet kotiin riemuhuudoilla, ja
Liinakko, joka oli ratsastanut hevosensa vaahtoon, tuli häntä vastaan
ja hänen suureksi harmikseen suuteli häntä julkisesti miesten nähden.

Mutta hänen harminsa tuli lievitetyksi. Paitsi sitä, että hänen isänsä
antoi hänelle anteeksi arestista karkaamisen, niin luvattiin hänelle
hyväkäytösmerkki niin pian kuin vaan äiti ennättäisi ommella sen hänen
takkinsa hiaan. Miss Allardyce oli kertonut everstille jotakin, joka
sai hänet ylpeilemään pojastaan.

"Hän oli sinun omaisuutesi Liinakko", sanoi Wee Willie Winkie,
osoittaen Miss Allardyceä likaisella etusormellaan. "Minä tiesin, että
hänellä ei ollut lupaa mennä villan yli, ja minä tiesin, että lykmentti
tulisi minua hakemaan kun minä lähetin Jackin kotiin."

"Sinä olet sankari, Winkie" sanoi Liinakko -- kerrassaan sankari!"

"Minä en ymmällä mitä sinä talkoitat", sanoi Wee Willie Winkie, "mutta
sinä et saa sanoa minua Winkieksi enää. Minä olen Percival Will'am
Will'ams."

Sillä tavalla Wee Willie Winkiestä kasvoi mies.



Aurelianus Mc Gogginin kääntyminen.


Tämä ei ole oikeastaan mikään kertomus. Se on tutkimus ja minä olen
hyvin ylpeä siitä. Sillä tutkimus osoittaa aina taitoa.

Kukin ihminen on oikeutettu pitämään oman uskontonsa; mutta ei kellään
-- kaikista vähemmin nuorella väellä -- ole oikeutta sitä väkisin
tyrkyttää muille. Hallitus lähettää silloin tällöin Intiaan hiukan
kierotuumaisia virkamiehiä, mutta omituisimpia pitkiin aikoihin oli
Mc Goggin. Hän oli mallikelpoinen -- erinomaisen mallikelpoinen --
mutta hänen mallikelpoisuutensa oli luiskahtanut väärään suuntaan.
Sen sijaan että hän olisi tutkinut alkuasukasten kieltä, niin hän
lueskeli erään Comte nimisen, luulen ma, ja Spencer nimisen miehen sekä
professori Cliffordin kirjoittamia kirjoja. (Te löydätte kyllä nämä
kirjat kirjastoista). He arvostelevat ihmisten sisimpiä sellaisten
kannalta, joilla ei ole vatsaa. Ei kukaan estänyt Mc Gogginia lukemasta
niitä, mutta hänen olisi pitänyt saada vitsaa mammaltaan. Ne panivat
hänen päänsä pyörälle ja hän saapui Intiaan varustettuna hienonnetulla
uskonnolla paitsi työhommiaan. Siinä ei ollut pitkä uskontunnustus. Se
sisälsi vaan, että ihmisellä ei ole mitään sielua, ettei ole olemassa
mitään Jumalaa eikä tulevaista elämää ja että meidän pitää rehveltää
jossakin ihmiskunnan hyväksi.

Hiukan vähäpätöisempi pykälä näkyi olevan se, että vielä pahempi kuin
käskeminen on käskyn totteleminen. Ainakin Mc Goggin väitti niin, mutta
minä arvelen että hän ehkä oli lukenut väärin ensimmäiset aikeensa.

Minä en sano sanaakaan pahaa hänen uskonnostaan. Se oli tehty
Lontoossa, jossa ei ole muuta kuin koneita ja asfalttia ja rakennuksia
-- ja kaikki tuo sumun peitossa. Tietysti mies siellä rupeaa
ajattelemaan, ettei löydy mitään häntä itseään korkeampaa ja että
Lontoon rakennushoitokunta on kaikki toimittanut. Mutta tässä maassa,
jossa me näemme todellisen ihmiskunnan -- raa'an, ruskean, alastoman
ihmiskunnan -- ilman mitään sen ja hehkuvan taivaan välillä ja
ainoastaan rasittunut, köyhdytetty maa allaan, täällä tuumat hiukan
tasaantuvat ja useimmat ihmiset palaavat takasin yksinkertaisempiin
teoriioihin. Elämä Intiassa ei ole kyllin pitkä tuhlattavaksi
tutkimuksiin onko kaikkien puuhien etunenässä korkeampaa johtajata.
Tästä syystä nimittäin: valtuusmies on korkeampi kuin apulainen,
päällikkö on korkeampi kuin valtuusmies, varakuvernööri on korkeampi
kuin päällikkö ja varakuningas on korkeampi kuin kaikki nuo neljä.
Häntä käskemässä on taas valtioministeri, joka on vastuunalainen
keisarinnalle. Jos taaskin keisarinna ei ole vastuunalainen Luojalleen
-- jos ei mitään Luojaa ole häntä ylempänä -- niin koko meidän
valtiojärjestyksemme on väärä. Joka on tuiki mahdotonta. Kotimaassa on
ihmisillä kuitenkin yksi puolustus. He ovat suureksi osaksi tallissa
ruokittuja ja ovat käyneet henkisesti pulleiksi. Otappas suuri ja
pullea hevonen ratsastaaksesi, niin se kuolaa ja tährää kuolaimet niin
ettet yhtään voi nähdä niitä. Mutta kuolaimet ovat kuitenkin olemassa
vallan entisellään. Ihmiset eivät käy pulleiksi Intiassa. Ilmanala ja
työ siellä estää heitä puhumasta puuta heinää.

Jos Mc Goggin olisi pitänyt tuon suurella kirjaimella alkavan ja
ismi tavulla loppuvan uskontonsa itsekseen, niin ei kukaan ihminen
olisi siitä välittänyt, mutta hänen molemmat isoisänsä olivat olleet
Wesleyläisiä saarnaajia ja saarnainto oli mennyt perintönä hänelle.
Hän tahtoi, että jokaisen klubissa piti ymmärtämän, ettei heillä ollut
mitään sielua ja auttaman häntä panemaan Luojaa viralta pois. Hyvin
monet sanoivat hänelle, että hänellä epäilemättä ei ollut mitään
sielua, sillä hän oli niin nuori, mutta siitä ei ollenkaan seurannut,
että hänen vanhemmat toverinsa olivat yhtä kehittymättömiä; ja olkoonpa
sitten tulevaista elämää tai ei, niin he ainakin tahtoivat tässä
elämässä lukea sanomalehtensä rauhassa. "Mutta se ei ole pääasia -- se
ei ole pääasia!" oli Aurelianuksen tapa sanoa. Miehet viskoivat häntä
sohvatyynyillä ja käskivät hänen menemään mihin paikkaan tahansa,
jota hän uskoi. He ristivät hänet "Blastodermiksi" -- hän näet sanoi
polveutuvansa sen nimisestä perheestä, joka kuulemma eli jolloin
kulloin esihistoriallisena aikana, -- ja he koettivat loukkauksilla ja
naurulla saada häntä vaikenemaan, sillä hän oli ainaisena vastuksena
klubissa ja paitsi sitä hän oli hävytön vanhemmille miehille. Hänen
maakuntapäällikkönsä, joka jo oli virassa rajamailla kun Aurelianus
vielä piehtaroi sängyn peitteellä, sanoi hänelle, että ollakseen kelpo
mies, Aurelianus oli suuri hölmö. Ja se on varmaa, että jos hän olisi
malttanut tehdä työtään, olisi hän muutaman vuoden perästä kohonnut
sihteeristöön. Hän oli juuri sellainen tyyppi, joka siellä menestyy --
pelkkää päätä vaan, ei ollenkaan ruumista ja tuhansia teoriioja. Ei
ainoakaan sielu välittänyt Mc Gogginin sielusta. Hänellä sai kernaasti
olla kaksi taikka ei yhtään sielua, taikka jonkun toisen sielu. Hänen
tuli vaan totella käskyjä ja pysyä lestissään eikä turmella klubia
"ismeillään".

Hän teki työtä mainiosti, mutta hän ei hyväksynyt ainoatakaan käskyä
koettamatta parantaa sitä. Se oli vika hänen uskonnossaan. Se
teki ihmiset liian vastuunalaisiksi ja vetosi liian paljon heidän
rehellisyyteensä. Joskus voi johtaa vanhaa hevosta riimustakin, mutta
varsaa ei milloinkaan. Mc Goggin puuhasi enemmän kuin kukaan hänen
ikäisensä mies. Hän lienee luullut, että kolmekymmen sivuinen tuomio
viidenkymmenen rupeen asiassa -- jossa molemmat riitapuolet vannovat
väärin niin että hurisee -- edistäisi ihmiskunnan asiata. Olipa miten
oli, hän teki työtä liian paljon, harmitteli saadessaan muistutuksia
ja selitti ihmeellistä uskonoppiaan virastonsa ulkopuolella, kunnes
tohtori varoitti häntä rasittamasta itseään liiaksi. Ei kukaan ihminen
voi tehdä lisätyötä kahdeksantoista annaksen edestä kullekin rupeelle
kesäkuussa kärsimättä siitä. Mutta Mc Goggin oli vielä henkisesti
pullea ja ylpeä itsestään sekä taidostaan, eikä tahtonut kuulla mitään
huomautuksia. Hän teki työtä säännöllisesti yhdeksän tuntia päivässä.

"Hyvä", sanoi tohtori, "te murrutte, sillä teillä ei purjeet kestä
semmoista vauhtia." Mc Goggin oli hiukan omituinen.

Eräänä päivänä tapahtui loppukohtaus -- niin draamallisesti kuin
mahtikohta jossakin näytelmässä.

Se oli juuri ennen sadeaikaa. Me istuimme verannalla elottomassa,
kuumassa, tukehduttavassa ilmassa haukotellen ja toivoen että tumman
siniset pilvet tuolla alkaisivat purkaa vettä ja jäähdyttäisivät ilmaa.
Hyvin, hyvin etäältä kuului hiljaisena kuiskauksena, kuinka rankkasade
tulvaili virtaan. Eräs miehistä kuuli tuon, nousi seisomaan, kuunteli
ja sanoi vallan luonnollisesti: -- "Jumalan kiitos!"

Silloin Blastodermi käännähti paikaltaan ja sanoi: "Miksi? Minä
vakuutan teille, että se on seuraus vallan luonnollisista syistä --
atmosfeerinen ilmiö mitä yksinkertaisinta laatua. Miksi meidän siis
pitäisi kiittää olentoa, joka ei milloinkaan ole ollut -- joka on
ainoastaan tarumainen --"

"Blastodermi", röhisi mies lähimmällä tuolilla, "pidä suusi ja heitä
minulle _Pioneeri_! Me tunnemme jo kaikki sinun tarumaisuutesi".
Blastodermi sieppasi pöydältä sanomalehden ja hypähti niinkuin joku
olisi pistänyt häntä. Sitten hän heitti lehden pyytäjälle.

"Niinkuin jo sanoin", jatkoi hän hitaasti ja hiukan ponnistamalla --
"vallan luonnollisten syitten seuraus -- vallan luonnollisten syitten.
Minä tarkoitan --"

"Heh, Blastodermi, sinä annoit minulle _Calcutta Mercantile lehden_."

Tomu nousi pieninä pyörteinä, puun latvat huojuivat ja tuuliviirit
vinkuivat. Mutta ei kukaan tarkastanut sateen tuloa. Me kaikki
tuijotimme Blastodermiin, joka oli noussut seisaalleen ja koetti
kangertaa puhetta. Sitten hän sanoi hyvin hitaasti: --

"Vallan selvä -- sanakirja -- punanen laiho -- vastuunalainen -- syy --
muistaa -- kansi -- -- yksin."

"Blastodermi on juovuksissa", sanoi joku. Mutta Blastodermi ei ollut
juovuksissa. Hän katsoi meihin hämmästyneenä ja rupesi käsillään
viittomaan meille pilvien synnyttämässä puolihämärässä. Sitten hän
melkein kirkui: --

"Mitä tämä on? -- -- En voi -- -- säästää -- -- saavuttaa -- -- tori
-- -- musta -- --"

Hänen puheensa tuntui jäätyvän hänessä ja -- juuri kuin salama iski
kahdesta kohden, jakaen koko taivaan kolmeen osaan ja sade tulvaili
rankkanaan -- juuri silloin Blastodermi kävi vallan mykäksi. Hän potki
ja riehui kuin vikuri hevonen ja hänen silmänsä olivat täynnä kauhua.

Tohtori saapui kolmen minuutin perästä ja kuuli asian laidan. "Se on
_aphasia_" sanoi hän. "Viekää hänet huoneesensa. Minä _tiesin_ että
niin kävisi." Me kuljetimme Blastodermin rankkasateessa kotiinsa ja
tohtori antoi hänelle bromkaaliumia nukuttaakseen häntä.

Sitten tohtori tuli takasin ja sanoi, että hän vaan kerran ennen --
eräässä intialaisessa sotamiehessä -- oli nähnyt yhtä täydellisen
_aphasia_ kohtauksen. Minä olen myöskin nähnyt helpon _aphasian_
rasittuneessa miehessä, mutta tämä äkkinäinen mykkyys oli vallan
kamalata, vaikka se tosin, kuten Blastodermi itse olisi sanonut, oli
"seurauksena vallan luonnollisista syistä".

"Hänen täytyy ottaa virkavapaus tämän tähden", sanoi tohtori; "hän on
kykenemätön työhön ainakin kolme kuukautta. Ei, ei se ole hulluutta
taikka muuta semmoista. Hän ei vaan ollenkaan voi hallita puhettaan
eikä muistiaan. Minä luulen, että Blastodermi nyt varmaan pysyy ääneti."

Kaksi päivää myöhemmin Blastodermi taas sai puhelahjan. Hänen
ensimmäinen kysymyksensä oli: -- "Mitä se oli?" Tohtori selitti sen
hänelle. "Mutta minä en voi sitä käsittää!" sanoi Blastodermi, "minä
olen vallan terve, mutta minä en voi hallita muistoani, minusta näyttää
-- minun _oma_ muistini -- voinko minä?"

"Lähde vuoristoon kolmeksi kuukaudeksi, äläkä ajattele sitä", sanoi
tohtori.

"Mutta minä en voi sitä käsittää", intti Blastodermi, "se oli minun
_oma_ mieleni ja muistini."

"Minä en voi siihen mitään", sanoi tohtori, "on paljon asioita, joita
sinä et voi käsittää ja kun sinä olet elänyt minun ikäisekseni, niin
sinä tiedät tarkkaan mitä kaikkea sinä uskallat sanoa omaksesi tässä
maailmassa."

Tämä isku masensi Blastodermin. Hän ei voinut sitä ymmärtää. Hän läksi
vuoristoon arkana ja vavisten, epäillen voisiko hän lopettaa lauseensa,
jonka oli alkanut.

Tämä synnytti hänessä terveellisen epävarmuuden. Tuo luonnollinen
selitys, että hän oli tehnyt liiaksi työtä, ei tyydyttänyt häntä. Mikä
lieneekään pyyhkinyt sanat hänen huuliltaan, niinkuin äiti pyyhkii
pienen piimäsuun, ja häntä pelotti -- pelotti kamalasti.

Klubi oli siten rauhassa hänen palattuaankin, ja jos sinä joskus
vielä satut kuulemaan Aurelianus Mc Gogginin saarnailevan ihmiskunnan
asioista -- taivaallisista asioista hän ei enää näy tietävän yhtä
paljon kuin ennen -- niin nostapa vaan sormi huulillesi hetkiseksi,
niin näet mikä tapahtuu.

Älä syytä minua, jos hän viskaa juomalasin naamaasi!



Mennyttä kalua.


Ei ole viisasta kasvattaa poikalasta vallan "tietämättömänä elämän
pahuudesta", kuten vanhemmat sanovat, jos hänen täytyy mennä maailman
taisteluun. Ellei hän ole ainoa poikkeus tuhannesta, täytyy hänen
varmaan kärsiä paljon turhia huolia ja joutuu ehkä pahaan pulaan siitä
syystä vaan, ettei hän tunne asiain oikeata laatua.

Anna penikan syödä saippuata kylpyhuoneessa taikka purra vasta
kiillotettua kenkää. Se puree ja murisee kunnes se vähitellen
oppii ymmärtämään että kengän muste ja pesusaippua tuottavat sille
pahoinvointia; siitä sille sitten selviää, että saippua ja kengät
eivät ole terveellisiä. Joku vieras vanha koira opettaa sille pian
kuinka epäviisasta on purra suurten koirien korvia. Ollen nuori se
muistaa tuon, ja kuusikuukautisena se lähtee maailmaan hyvätapaisena
pikku elävänä, jolla on puhdistunut ruokahalu. Jos sitä olisi
pidetty erillään kengistä ja saippuasta ja suurista koirista kunnes
se olisi joutunut täysikasvaneeksi ja hampaat täysin kehittyneiksi,
niin arvelkaappas kuinka kamalan pahasti se silloin olisi voinut ja
kuinka sitä olisi höyhennetty! Sovita tämä seikka "elämän pahuuden
tietämättömyyteen" ja mieti mikä on seurauksena. Se ei kuulu kauniilta,
mutta kahdesta pahasta se on parempi.

Oli kerran poika, jota oli kasvatettu "pahuuden tietämättömyys"
-periaatteiden mukaan; ja nämä periaatteet tappoivat hänet. Hän oli
kotonaan yhtämittaa syntymähetkestään saakka aina siihen päivään asti,
jolloin hän paraimpina oppilaina tuli Sandhurstiin. [Sandhurstissa,
noin 50 km. Lontoosta, on sotilaskoulu. Suoment. muist.] Hänelle
opetettiin tarkkaan kaikki, minkä yksityisopettaja suinkin saattoi,
ja sitten hänellä vielä oli kaupanpäälliseksi se erityinen avu,
ettei hän "milloinkaan koko elämässään ollut tuottanut vanhemmilleen
hetkenkään murhetta". Se, minkä hän oppi Sandhurstissa, paitsi
tavallisia aineita, ei ollut kovin tärkeätä. Hän katseli ympärilleen,
ja saippua sekä kengän muste, niin sanoaksemme, maistuivat hänestä aika
makealle. Hän pureksi niitä hiukkasen ja tuli ulos Sandhurstista hieman
turmeltuneempana kuin hän oli sinne tullut. Sitten seurasi väliaika ja
kohtaus hänen kotolaistensa kanssa, jotka toivoivat paljon hänestä.
Seuraavana vuonna hän eleli kuten ainakin semmoinen, jota "maailma ei
ollut turmellut", kolmannen luokan asemapataljoonassa, jossa nuoremmat
upseerit olivat lapsia ja vanhemmat vanhoja piikoja. Vihdoin hän tuli
Intiaan, jossa hänen vanhempansa eivät enää voineet hänestä pitää
huolta ja jossa hänellä ei ollut muuta turvaa kuin oma itsensä murheen
hetkinä.

Intia on ennen kaikkia semmoinen paikka, jossa ei saa ottaa asioita
liian vakavalta kannalta -- paitsi puolipäivän aurinkoa tietysti.
Liikanainen työ ja liialliset ponnistukset tappavat miehen aivan yhtä
varmaan kuin kaikenlainen irstaus ja liika juominen. Kurtiisi ei ole
vaarallista, sillä jokainen muuttaa yhä olopaikkoja ja jompikumpi
rakastavista joutuu pois asemalta, eikä palaja milloinkaan. Hyvästä
työstä ei ole hyötyä, sillä miestä arvostellaan hänen huonoimpien
tointensa mukaan ja toinen ottaa tavallisesti koko kunnian hänen
parhaimmista hommistaan. Huono työ ei haita ollenkaan, sillä toiset
tekevät vielä huonompaa työtä, eikä missään maailmassa kunnottomat
työntekijät pysy niin kauvan pystyssä kuin Intiassa. Huvitukset eivät
ole minkään arvoiset, sillä sinun täytyy alkaa ne alusta yhä uudelleen,
kun sinä kerran olet ne kokenut ja useimpien huvituksien tarkoituksena
onkin vaan koettaa voittaa toisten ihmisten rahoja. Sairaus ei ole
vaarallista, sillä se on vallan jokapäiväistä, ja jos sinä kuolet,
täyttää toinen mies sinun paikkasi, ennenkuin nuo kahdeksan tuntia ovat
kuluneet sinun kuolemastasi hautajaisiin. Ei mikään muu ole minkään
arvoista kuin kotilupa ja eläkerahat, ja nekin vaan siitä syystä, että
ne ovat niin harvinaisia. Intia on veltto maa, jossa kaikki ihmiset
työskentelevät epätäydellisillä koneilla ja kaikkein viisainta on,
ettei katsele ketään eikä mitään vakavalta kannalta, vaan koettaa
pyrkiä niin pian kuin suinkin johonkin toiseen paikkaan, jossa huvi on
huvia ja hyvä maine jonkin arvoista.

Mutta puheena oleva poika -- tämä kertomus on yhtä vanha kuin itse
Intian kukkulat -- tuli sinne ja otti kaikki asiat vakavalta kannalta.
Hän oli sievän näköinen ja häntä lelliteltiin. Hän piti hyväilyjä
vakavina asioina ja huokaili semmoisten naisten tähden, jotka eivät
olleet senkään arvoiset, että olisi maksanut vaivaa satuloida hevonen
mennäkseen vieraisille heidän luokseen. Hän viihtyi hyvin tuossa
uudessa vapaassa elämässään Intiassa. Se _tuntuukin_ miellyttävältä
alussa, aliluutnantin kannalta nähden -- pelkkiä hevosia, neitosia,
tansseja, y.m.s. Hän maisteli kaikkea tuota, niinkuin penikka
saippuata. Mutta hän rupesi vasta myöhään syömään sitä, kun hänen
hampaansa jo olivat täysin kehittyneet. Hän joutui helposti
ulkopuolelle rajoja -- aivan niinkuin penikka -- eikä voinut ymmärtää,
miksi häntä ei kohdeltu yhtä hienotuntoisesti täällä kuin hänen isänsä
kodissa. Se loukkasi hänen tunteitaan.

Hän riiteli toisten poikien kanssa ja, ollen tunteellinen aina
ytimiin saakka, muisteli hän näitä riitoja ja ne kiusasivat häntä.
Hänen mielestään vistipeli ja _gymkhanas_ ja muut tuommoiset pelit
(joitten tarkoituksena oli tuottaa huvitusta työn jälkeen) olivat
hauskoja; mutta hän piti näitäkin vakavina seikkoina, yhtä vakavina
kuin juominkeja seuraavata kohmeloa. Hän menetti rahansa vistissä ja
_gymkhanas_ pelissä, sillä nämä olivat hänelle tuntemattomia.

Hän katseli näitä vahinkojaan vakavalta kannalta ja tuhlasi niin paljon
voimia ja vaivoja _ekka_ tammojen kilpa-ajon tähden, jossa vetosummana
oli kaksi kultamohuria [1 kultamohuri = noin 38 markkaa. Suoment.
muist.], ikäänkuin olisi ollut Derbyn kilpailu. Osittain tähän oli
syynä kokemattomuus -- melkein samoin kuin penikka riitelee maton
pätkän kanssa -- ja osittain siihen oli syynä se, että häntä huimasi
hiukan tullessaan entisestä hiljaisesta elämästään vilkkaamman elämän
loistoon ja humuun. Ei kukaan puhunut hänelle mitään saippuasta eikä
kengän musteesta, sillä tavalliset ihmiset otaksuvat, että toinen
tavallinen ihminen tietää olla varovainen käsitellessään noita aineita.
Oli surkeata nähdä, kuinka poika sai kovia kolauksia, aivan niinkuin
liian kireellä pidetty varsa kompastuu ja loukkaa itsensä päästessään
irti tallirengiltä.

Tätä hillitsemätöntä vallattomuutta huvituksissa, jotka eivät olleet
kerrassaan minkään arvoiset, vielä vähemmin ansaitsivat hommaa ja
touhua, kesti kuusi kuukautta -- yhtä kauvan kuin kylmää vuodenaikaa
-- ja me ajattelimme että kuumuus ja tieto siitä, että hän oli
menettänyt rahansa ja terveytensä ja saanut hevosensa rampaantumaan,
selvittäisi poikasen ja tekisi hänet vakavaksi. Yhdeksässäkymmenessä
yhdeksässä tapauksessa sadasta olisi käynytkin niin. Me voimme nähdä
millä Intian asemalla tahansa, että tämä periaate pitää paikkansa.
Mutta tässä yksityistapauksessa ei käynytkään siten, sillä poika oli
herkkätuntoinen ja otti kaikki asiat vakavalta kannalta -- kuten jo
olen sanonut senkin seitsemän kertaa. Tietysti me emme voineet tietää,
kuinka nämä vallattomuudet vaikuttivat häneen persoonallisesti. Ne
eivät olleet sen kummempia, vaan vallan keskinkertaista laatua. Hän
oli ehkä raha-asioissa joutunut hieman rappiolle koko elämän ajakseen
ja tarvitsi vähän hoitoa. Muistot hänen tempuistaan kyllä haihtuisivat
yhtenä ainoana kuumana vuodenaikana ja pankkiirit selvittäisivät hänen
rahahuolensa. Hänellä lienee kumminkin ollut vallan toinen käsitys
kaikesta ja hän luuli joutuneensa auttamattomasti rappiolle. Hänen
everstinsä puheli hänelle vakavasti, kun kylmä vuodenaika oli loppunut.
Se saattoi hänet vielä entistä onnettomammaksi, vaikka se vaan oli
tavallinen everstin muistutus.

Se, joka nyt seuraa, on omituinen esimerkki siitä, kuinka me
kaikki olemme keskinäisessä yhteydessä toisiimme ja vastuunalaisia
toisistamme. Kun poikanen kerran puheli erään naistuttavansa kanssa,
lausui tämä jotain, joka lopullisesti murti hänen mielensä. Ei maksa
vaivaa kertoa sitä, sillä se oli vaan tuommoinen julma, pikkunen,
ajattelematta lausuttu lause, joka pani hänet punastumaan korviaan
myöten. Hän pysyi huoneessaan kolme päivää ja sitten pyysi kahden
päivän loma-aikaa mennäkseen ampumaan erään kanavainsinörien majatalon
läheisyyteen, noin kolmenkymmenen penikulman päähän. Hänen pyyntöönsä
suostuttiin, ja sinä yönä hän oli upseeriklubissa vielä entistä
vallattomampi ja hurjempi. Hän sanoi menevänsä "ampumaan suuria
eläimiä", ja läksi matkaan puoliyhdentoista aikaan _ekka_ rattailla.
Peltopyitä -- jotka olivat ainoana metsän riistana lähellä majataloa --
ei voi sanoa "suuriksi eläimiksi"; siitä syystä jokainen nauroi hänelle.

Seuraavana aamuna eräs majuureista palasi kotiin lyhyeltä loma-ajalta
ja kuuli pojan lähteneen ampumaan "suuria eläimiä". Majuuri oli
mieltynyt poikaan ja oli usein kylmän vuodenajan kestäessä koettanut
hillitä häntä. Hän rypisti silmäkulmiaan kuultuaan retkestä ja läksi
pojan huoneesen tutkien kaikki paikat siellä.

Kohta hän tuli takasin ja tapasi minut juuri kun minä toin korttiani
upseeriklubiin. Etusalissa ei ollut ketään muita.

Hän sanoi: "Poika on lähtenyt ulos ampumaan. Ammutaanko milloinkaan
tetureja revolverilla ja kirjoitusneuvoilla?"

Minä sanoin. "Turhaa puhetta, majuuri!" sillä minä huomasin, mitä hän
tarkoitti.

Hän sanoi: "Turhaako lienee vai ei, minä aion mennä kanavalle nyt --
vallan paikalla. Minä olen levoton."

Sitten hän mietti hetkisen ja sanoi: "Osaatko sinä valehdella?"

"Itsehän sen parhaiten tiedät", vastasin minä. "Se on minun virkani."

"Hyvä on", sanoi majuuri, "sinun pitää tulla minun kanssani -- nyt
paikalla -- _ekka_ rattailla kanavalle ampumaan antiloopeja. Pue
päällesi metsästyspuku -- joutuun -- ja tule tänne sitten pyssyinesi."

Majuuri oli mahtava mies, ja minä tiesin ettei hän turhanpäiten olisi
ruvennut käskemään. Siitä syystä minä tottelin ja palatessani löysin
majuurin istumassa _ekka_ rattailla -- pyssyn kotelot ja eväät olivat
istuimen alla -- vallan valmiina metsästysretkelle lähtemään.

Hän lähetti ajurin pois ja istui itse ohjaksiin. Me ajelimme hiljakseen
niin kauvan kuin olimme aseman alueella, mutta ennätettyämme tasangon
poikki vievälle tomuiselle tielle, päästi hän täyttä karkua. Samassa
maassa syntynyt hevonen jaksaa melkein kuinka paljon tahansa, jos siksi
tulee. Me emme viipyneet täyttä kolmea tuntia noissa kolmessakymmenessä
penikulmassa, mutta hevosparka oli puolikuolleena.

Kerran minä kysäsin: -- "Mitä tämä tulinen kiire tarkoittaa, majuuri?"

Hän sanoi tyynesti: "Poika on ollut yksin, vallan itsekseen -- yksi,
kaksi, kolme -- neljätoista tuntia nyt! Minä sanon sen sinulle, että
nyt minä olen levoton."

Tuo levottomuus tarttui minuunkin ja minäkin puolestani kiirehdin
hevosta.

Kun me saavuimme kanavainsinöörien majatalolle, huusi majuuri pojan
palvelijata, mutta ei kuulunut mitään vastausta. Sitten me astuimme
talon sisään ja huutelimme poikaa nimeltä, mutta eipä kuulunut mitään
vastausta.

"Hän on tietysti metsästämässä", sanoin minä.

Samassa minä huomasin eräässä ikkunassa pienen myrskylampun palaa
tuikittavan. Kello oli nyt neljä iltapäivällä. Me molemmat seisahdimme
kuin naulatut verannalle ja pidätimme hengitystämme kuullaksemme joka
hiiskauksenkin. Sisältä huoneesta kuului kärpäslauman "_surrr -- surrr
-- surrr_". Majuuri ei virkkanut mitään, mutta hän riisui kypärin
päästään ja me astuimme sisään vallan hiljaa.

Poika makasi kuolleena sohvalla keskellä autiota, valkoseksi maalattua
huonetta. Hän oli ampunut päänsä melkein murskaksi revolverillaan.
Pyssykotelot olivat vielä avaamatta, ja pöydällä oli pojan
kirjoitusneuvot ja valokuvia. Hän oli tullut tänne kuolemaan kuin
myrkytetty rotta!

Majuuri sanoi hiljaa itsekseen: -- "Poika parka! Sinä kurja raukka!"
Sitten hän kääntyi pois vuoteesta lausuen: -- "Minä tarvitsen sinun
apuasi tässä asiassa."

Koska minä tiesin, että poika oli itse lopettanut päivänsä, niin minä
ymmärsin vallan hyvin millaista apua tässä tarvittiin ja läksin pöydän
luo, otin tuolin, sytytin sikarin ja aloin tutkia kirjoituskapineita.
Majuuri katseli minun olkapääni yli ja toisti itsekseen: "Me tulimme
liian myöhään! -- Niinkuin rotta komerossaan! -- Voi kurja raukka!"

Poika oli varmaan kuluttanut puolet yöstä kirjoittamalla omaisilleen,
everstilleen ja eräälle tytölle kotimaassa. Heti lopetettuaan oli
hän nähtävästi ampunut itsensä, sillä hän oli jo ollut kauvan aikaa
kuolleena, kun me saavuimme sinne.

Minä luin kaikki, mitä hän oli kirjoittanut ja annoin aina lopetettuani
joka arkin majuurille.

Me näimme hänen selityksistään, kuinka kovin vakavalta kannalta hän
oli ottanut kaikki. Hän kirjoitti "häpeästä, jota hän ei jaksanut
kantaa" -- "iäksi tahratusta kunniasta" -- "rikollisesta hulluudesta"
-- "menetetystä elämästä", ynnä muuta sellaista. Sen ohessa puhui
hän isälleen ja äidilleen koko joukon yksityisiä asioita, jotka ovat
vallan liian pyhiä tässä mainittaviksi. Kirje tytölle tuolla kotimaassa
oli kaikkein surkein; minun kurkkuni oli tukkeutua sitä lukiessani.
Majuuri ei koettanutkaan pysyä kuivin silmin. Minä kunnioitin häntä
siitä syystä. Hän luki huojutellen ruumistaan edes takasin ja itki
kuin nainen, koettamatta ollenkaan salata sitä. Kirjeet olivat niin
surkean surullisia, toivottomia ja liikuttavia. Me unohdimme kaikki
pojan tuhmuudet ja ajattelimme vaan tuota raukkaa sohvalla ja täyteen
töhrittyjä kirjeitä kädessämme. Oli vallan mahdotonta lähettää nuo
kirjeet hänen kotiinsa. Ne olisivat särkeneet hänen isänsä sydämen
ja tappaneet hänen äitinsä, kuoletettuaan ensin hänen luottamuksensa
poikaansa.

Vihdoin majuuri pyyhkäsi silmiään aivan peittelemättä ja sanoi: --
"Onpa nämä hauskoja juttuja englantilaiselle perheelle! Mitä meidän nyt
pitää tehdä?"

Minä kun tiesin, mistä syystä majuuri oli tahtonut minua kanssaan
tänne, sanoin: -- "Poika kuoli koleraan. Me olimme hänen luonaan
kuolinhetkellä. Me emme saa tyytyä puoleen työhön. Tule kanssani!"

Sitten alkoi surkean koomillisin kohtaus elämässäni -- kun me
laitoimme kokoon laajan, kirjoitetun valheen, varustettuna meidän
vakuutuksillamme, lohdutukseksi pojan omaisille kotimaassa. Minä alotin
konseptin tuohon surkeaan kirjeesen, ja majuuri pisti aina silloin
tällöin sanan väliin, samalla kun hän kokoili kaikki pojan kirjoitukset
ja poltti ne uunissa. Ilta oli kuuma ja hiljainen, kun me alotimme,
ja lamppu paloi kovin huonosti. Vihdoin viimein minä sain konseptin
tyydyttäväksi. Siinä seisoi kuinka poika oli ollut kaikkien hyveiden
perikuva, koko rykmentin lempilapsi, jota odotti suuri tulevaisuus,
j.n.e.; kuinka me autoimme häntä hänen sairaudessaan -- meillä ei
tietysti ollut aikaa keksiä pikku valheita -- ja kuinka hän kuoli ilman
tuskia. Minun oli paha olla pannessani paperille kaikki nuo asiat
ja ajatellessani noita ihmisraukkoja, jotka tulisivat lukemaan tuon
kaiken. Sitten minä nauroin koko asian luonnottomuudelle ja nauruun
sekottui itku -- ja majuuri sanoi, että meidän molempien täytyi saada
jotain juotavaa.

Minua pelottaa sanoa kuinka paljon whiskyä me joimme ennenkuin kirje
oli valmis. Se ei vaikuttanut kerrassaan mitään meihin. Sitten me
otimme pojan kellon, medaljongin ja sormukset.

Lopuksi sanoi majuuri: -- "Meidän täytyy lähettää myöskin kihara hänen
tukastaan. Naisväki panee arvoa semmoiseen."

Mutta oli olemassa syitä, joiden tähden me emme voineet löytää
ainoatakaan kiharaa, jonka olisi voinut lähettää. Poika oli
mustatukkanen ja onneksi oli majuurin tukka myöskin musta. Minä
leikkasin suortuvan majuurin tukasta ohimon yläpuolelta ja asetin sen
samaan kääröön, jota me juuri laitoimme. Minua tapasi taas naurun ja
itkun sekainen kohtaus, niin että minun täytyi lopettaa. Majuurin oli
melkein yhtä paha olla; ja me molemmat tiesimme, että vaikein tehtävä
oli vielä jäljellä.

Me suljimme käärön, jossa oli valokuvat, medaljongi, sinettejä,
sormukset, kirje ja hivuskihara, pojan omalla lakalla ja sinetillä.

Sitten sanoi majuuri: -- "Herran nimessä, mennään ulos -- pois tästä
huoneesta -- hiukan ajattelemaan!"

Me menimme ulos ja kävelimme kanavan äyräillä tunnin verran syöden
ja juoden eväitämme, kunnes kuu nousi. Minä tiedän nyt vallan hyvin,
miltä murhamiehistä mahtaa tuntua. Vihdoin viimein me väkisinkin
menimme takasin huoneesen, jossa oli lamppu ja tuo toinen, ja nyt alkoi
seuraava osa työtämme. Minä en aio kertoa siitä lähemmin. Se oli liian
kauheata. Me poltimme vuoteen ja varistimme tuhkan kanavaan; me otimme
maton lattialta ja heitimme sen samaa tietä. Minä läksin läheiseen
kylään ja lainasin sieltä kaksi suurta kuokkaa -- minä en huolinut
ketään kyläläisistä auttamaan -- ja sillä aikaa majuuri toimitti -- --
nuo toiset seikat. Meillä oli neljän tunnin ankara työ kaivaessamme
hautaa. Koko ajan väittelimme olisiko oikein lukea nyt niin paljon
kuin muistimme ulkoa ruumiiden hautaussiunauksesta. Me sovimme vihdoin
siten, että luimme Isä meidän rukouksen ja tätä tilaisuutta varten
sepitetyn yksityisen rukouksen pojan sielunrauhan puolesta. Sitten me
täytimme haudan ja palasimme verannalle -- ei huoneesen -- ja rupesimme
maata. Me olimme väsymyksestä puolikuolleina.

Herättyämme sanoi majuuri uupuneena: -- "Me emme voi palata kotiin
ennenkuin huomenna. Meidän täytyy antaa hänelle kyllin kuolinaikaa. Hän
kuoli aikaisin _tänä_ aamuna, muista se. Se tuntuu luonnollisimmalta".
Majuuri oli siis valvonut koko ajan ajatellen.

Minä sanoin: -- "Mutta miksi me emme kuljettaneet hänen ruumistaan
takasin kanttoonaan?"

Majuuri mietti hetkisen: -- "Sillä, väki juoksi pakoon kuullessaan
puhuttavan kolerasta. Ja meidän ekka rattaat ovat poissa!"

Tämä oli vallan totta. Me olimme vallan unohtaneet koko hevosemme ja se
oli palannut kotiin.

Me olimme siis yksin koko tuon paahtavan kuuman päivän kanavan
majatalossa, kertoen yhä uudelleen ja uudelleen juttumme pojan
kuolemasta, nähdäksemme oliko siinä yhtään heikkoa kohtaa. Eräs
alkuasukas tuli sinne iltapäivällä, mutta kun me sanoimme hänelle, että
eräs sahib oli kuollut koleraan, juoksi hän tiehensä. Illan suussa
majuuri kertoi minulle kaikki pelkonsa pojan tähden ja kauheita juttuja
itsemurhista taikka melkein täytetyistä itsemurhista -- juttuja,
jotka pöyristivät hiukset päässä. Hän kertoi itse kerran vaeltaneensa
samassa varjojen alhossa, ollessaan nuori ja tottumaton tähän maahan.
Siitä syystä hän ymmärsi millainen sekamelska mahtoi olla poika paran
rasittuneissa aivoissa. Hän sanoi myöskin että nuorukaiset katumuksen
hetkinä pitävät syntejään paljoa vaarallisempina ja sovittamattomampina
kuin ne todella ovatkaan. Me keskustelimme yhdessä koko illan, toistaen
kertomustamme pojan kuolemasta. Heti kun kuu oli noussut ja poika,
meidän kertomuksemme kannalta nähden, juuri haudattu, läksimme me
suoraa tietä asemalle päin kulkemaan. Me kuljimme kello kahdeksasta
illalla kello kuuteen aamulla, mutta vaikka me olimme puolikuolleina
väsymyksestä, muistimme kuitenkin mennä pojan huoneesen panemaan pois
hänen revolverinsa ja tarpeeksi paljon patruunoita laukkuun. Samoin
me panimme hänen kirjoitusneuvonsa pöydälle. Me haimme everstin ja
ilmoitimme hänelle kuoleman tapauksen ja enemmän kuin koskaan ennen
tuntui meistä kuin olisimme murhaajia. Sitten me panimme maata ja
nukuimme kunnes viisari ennätti kiertää koko kellon kertaasen, sillä me
olimme vallan menehtymäisillämme uupumuksesta.

Kertomustamme uskottiin niin kauvan kuin oli välttämätöntä, sillä
ennenkuin pari viikkoakaan oli kulunut, oli jokainen unohtanut
pojan. Muutamat kumminkin ennättivät sanoa, että majuuri oli
käyttäytynyt kelvottomasti kun hän ei tuonut ruumista asemalle
saamaan sotilashautausta. Surkein asia kaikista oli pojan äidin
kirje majuurille ja minulle -- kaikki sivut täynnä itkun ja musteen
sekaisia täpliä. Hän kirjoitti mitä kauniimpia sanoja meidän suuresta
ystävyydestämme ja siitä kiitollisuuden velasta, jossa hän on oleva
meille koko elämänsä ajan.

Tavallansa hän olikin meille kiitollisuuden velassa, vaikk'ei juuri
niin kuin hän tarkoitti.



Amorin nuolet.


Ennen muinoin eli Simlassa hyvin kaunis tyttö, köyhän mutta
kunnioitettavan piiri- ja istuntotuomarin tytär. Hän oli hyvä tyttö,
mutta eihän hän voinut sille mitään, että hän tunsi voimansa ja
osasi sitä käyttää. Hänen mammansa oli hyvin levoton tyttärensä
tulevaisuudesta, niinkuin kaikkien hyvien mammojen tulisi olla.

Kun mies on komisaario ja naimaton ja saattaa kantaa takissaan kullalla
ja emaljilla ympäröittyjä jalokivikoristeita, suuria kuin sylttitortut,
ja saa kulkea ovesta ennen kaikkia muita paitsi neuvoston jäseniä ja
alikuvernööriä ja varakuningasta, niin semmoisen miehen kanssa maksaa
vaivaa mennä naimisiin. Niin ainakin naiset sanovat. Siihen aikaan oli
Simlassa komisaario, joka oli, kantoi ja teki kaiken sen, minkä juuri
luettelimme. Hän ei ollut kaunis mies -- hän oli ruma -- rumin mies
koko Aasiassa, kahdella poikkeuksella. Hänen kasvonsa olivat sellaiset,
että maksoi vaivaa uneksia niistä ja sitten koettaa kovertaa niitä
piipun koppaan. Hänen nimensä oli Saggott -- Barr-Saggot -- Anthony
Barr-Saggott ynnä sen jälkeen kuusi arvonimikirjainta. Virallisessa
suhteessa hän oli parhaita miehiä koko Intiassa. Yhteiskunnallisessa
suhteessa hän oli kuin imarteleva gorilla.

Kun hän käänsi huomionsa Miss Beightoniin, niin Mrs. Beighton, luulen
ma, itki ilosta, kun kohtalo oli suonut hänelle semmoisen palkinnon
hänen vanhoilla päivillään.

Mr. Beighton ei virkkanut mitään. Hän oli huoleton mies.

Komisaario on aina hyvin rikas. Hänen palkkansa on suurempi kuin
saiturikaan voi uneksia -- se on niin ääretön, että hän voi säästää
kihnustella siinä määrin, että neuvoston jäsenkin melkein joutuisi
pahaan maineesen semmoisesta. Useimmat komisaariot ovat ahneita;
mutta Barr-Sagott oli poikkeus. Hänen vieraanvaraisuutensa oli
kuninkaallinen, hänen hevosensa mainioita ja hän piti tanssiaisia,
sanalla sanoen, oli hyvin tärkeä henkilö maakunnassa ja esiintyikin
semmoisena.

Lukijan tulee muistaa, että kaikki nämä tapahtumat, joista nyt kerron,
tapahtuivat melkein esihistoriallisena aikana Brittiläis-Intialaisessa
historiassa. Löytyy ehkä vielä ihmisiä, jotka muistavat sen ajan,
jolloin kaikki pelasivat krokettia ennenkuin lawn-tennis vielä oli
keksitty. Te voitte uskoa minua kun sanon, että oli aika ennen
sitäkin, jolloin ei krokettipelikään vielä ollut keksitty ja jolloin
joutsella ampuminen -- joka uudestaan tuli muotiin Englannissa vuonna
1844 -- oli yhtä suurena maan rasituksena kuin lawn-tennis tätä
nykyä. Ihmiset haastelivat silloin oppineesti "nuolen kantamista",
"harhaanampumisesta", "sisään kääntyneistä kaarista", "56-punnan
kaarista", "taantuvista" taikka "itse vaikuttavista kaarista", aivan
niinkuin me nyt puhumme "vauhdista", "pallon kiidättämisestä ennen
maahan tuloa", "verkkoon heitosta", "palautuksesta" ja "16 luodin
heittoverkoista".

Miss Beighton ampui vallan taivaallisesti naisten ampumamatkan -- s.o.
180 jalkaa -- ja yleisesti tunnustettiin, että hän oli paras naisampuja
Simlassa. Häntä sanottiin "Tara Devin Dianaksi".

Barr-Saggott osoitti hänelle suurta kohteliaisuutta ja, kuten jo
mainitsin, hänen äitinsä sydän riemuitsi siitä ja tunsi itsensä
ylennetyksi. Kitty Beighton otti asiat tyynemmin. Se oli kyllä
hupaista, että komisaario, jolla oli arvonimikirjaimia nimensä jälessä,
erityisesti liehakoi häntä ja muitten tyttöjen sydämet olivat täynnä
kateutta. Mutta siitä ei päässyt mihinkään, että Barr-Saggott oli
vallan tavattoman ruma, ja kaikki hänen koristelemiskokeensa tekivät
hänet kahta kauheammaksi. Häntä ei syyttä sanottu "_Languriksi_" --
joka merkitsee harmaa apina. -- Kitty arveli, että oli vallan hauskaa
pitää häntä orjanaan, mutta vielä parempi oli karata hänen luotaan
vallattoman Cubbonin luo -- hän oli rakuunaupseeri Umballasta --
kaunisnaamainen poika, jonka tulevaisuustoiveista ei ollut paljon
tietoa. Kitty piti Cubbonista hiukan tavallista enemmän. Cubbon taas ei
hetkeäkään koettanut peittää sitä, että hän oli suin silmin rakastunut
Kittyyn; hän oli näet suora poika. Kitty siis tuon tuostakin pakeni
Barr-Saggottin juhlallista liehakoimista nuoren Cubbonin seuraan ja sai
tietysti toria mammaltaan. "Mutta äiti kulta", sanoi hän, "Mr. Saggott
on niin -- niin _hirveän_ ruma, näetkös!"

"Rakas lapseni", sanoi Mrs. Beighton hurskaasti, "emmehän me voi olla
toisenlaisia kuin kaikkivaltias Luoja on meidät luonut. Paitsi sitä
sinä joudut korkeampaan säätyyn kuin oma äitisi! Ajattele sitä ja ole
järkevä."

Kitty nyrpisti pikku nenäänsä ja lausui epäkunnioittavia sanoja
korkeasta säädystä, komisaarioista ja avioliitosta. Mr. Beighton siveli
tukkaansa, sillä hän oli huoleton mies.

Vuodenajan loppupuolella, kun Barr-Saggot arveli sopivan ajan
tulleen, hän keksi suunnitelman, joka tuotti suurta kunniata hänen
hallinnolliselle kyvylleen. Hän toimitti ampumakilpailun naisille ja
palkintona oli mitä kallein timanteilla koristettu rannerengas. Hän
määräsi ehtonsa hyvin viisaasti ja jokainen huomasi, että rannerengas
oli lahja Miss Beightonille ja sitä seurasi kaupan päällisinä
komisaario Barr-Saggottin käsi ja sydän. Jokaisen piti ampua St.
Leonardin piiri -- kolmekymmentäkuusi laukausta sadan kahdeksankymmenen
jalan päästä -- Simlan ampumaseuran sääntöjen mukaan.

Koko Simla oli kutsuttu. Kauniisti laitettuja teepöytiä oli
deodarien siimeksessä Annandalessa, samassa paikassa, jossa nyt on
iso lehteri; ja yksinään komeudessaan välkkyen auringon valossa
oli timanttirannerengas sinisessä samettikotelossa. Miss Beighton
oli kärkäs -- melkein liian kärkäs -- ottamaan osaa kilpailuun.
Määrättynä iltapäivänä koko Simlan asukkaat ratsastivat Annandaleen
katsellakseen Pariksen (päinvastaisessa merkityksessä) tuomiota.
Kitty ratsasti nuoren Cubbonin kanssa, ja oli helppo huomata, että
pojan mieli oli levoton. Häntä täytyy pitää syyttömänä kaikkeen
siihen, mikä nyt tapahtui. Kitty oli kalpea ja hermostunut ja katseli
kauvan rannerengasta. Barr-Saggott oli vallan komeasti puettu, vielä
hermostuneempi kuin Kitty ja rumempi kuin koskaan ennen.

Mrs. Beighton hymyili armollisesti, kuten soveltui tulevalle
komisaarion anopille, ja ampuminen alkoi. Kaikki seisoivat
puoliympyrässä kun neitonen toisensa perään astui esiin.

Ei mikään ole niin ikävätä kuin nuoliampuma-kilpailu. Neitoset ampuivat
ja ampuivat, ja yhä ampuivat kunnes aurinko vaipui vuorien taakse ja
vienot tuulahdukset heiluttelivat deodareja; katsojat jo rupesivat
odottamaan, että Miss Beighton ampuisi ja voittaisi. Cubban seisoi
puoliympyrän toisessa kärjessä, Barr-Saggott toisessa. Miss Beighton
oli viimeisenä listassa. Ampuminen oli käynyt huonosti ja rannerengas
ynnä komisaario Barr-Saggott kaupan päällisinä olivat varmaan hänen.

Komisaario viritti hänen joutsensa omilla korkeilla käsillään. Hän
astui esiin, vilkasi rannerenkaasen, ja hänen ensimmäinen nuolensa
lensi suoraan keltasen pilkun sydämeen, tuottaen hänelle yhdeksän
poengia.

Nuori Cubbon vasemmassa päässä kalpeni ja Barr-Saggottin paha haltia
houkutteli hänet hymyilemään. Hevostenkin oli tapana säikähtää kun
Barr-Saggot hymyili. Kitty näki hymyn. Hän katsahti sitten vasemmalle
puolelle nyökäyttäen päätään melkein huomaamatta Cubbonille ja jatkoi
ampumistaan.

Minä toivon, että osaisin kertoa sen, mikä nyt seurasi. Se oli vallan
tavatonta ja hyvin sopimatonta. Miss Kitty tähtäsi nuolensa mitä
suurimmalla tarkkuudella, niin että kukin saattoi nähdä, mitä hän
teki. Hän oli mainio ampuja; ja hänen 46-naulainen joutsensa soveltui
hänelle erinomaisesti. Hän tapasi ampumataulun puujalkoihin erinomaisen
tarkasti neljä kertaa perättäin. Sitten hän tapasi ampumataulun puiseen
yläosaan yhden kerran, ja kaikki naiset vilkasivat toisiinsa. Sitten
hän alkoi ampua vilkkaasti valkoseen, joka tuottaa, kuten tiedätte,
yhden poengin kerrallaan. Hän lähetti viisi nuolta valkoseen. Se oli
ihmeellistä ampumista; mutta koska Kityn olisi pitänyt koettaa tähdätä
"keltaseen", ja voittaa rannerengas, niin Barr-Saggottin naama rupesi
käymään vihannaksi kuin nuori vesiheinä. Sitten hän ampui kaksi kertaa
taulun yli, sitten kaksi kertaa kauvaksi vasemmalle -- yhä tähdäten
yhtä suurella tarkkuudella --; katsojat olivat vaiti ja hämillään,
ja Mrs. Beighton otti esiin nenäliinansa. Sitten Kitty ampui maahan
ampumataulun eteen niin että monta nuolta särkyi. Sen jälkeen hän
tapasi kerran punaseen -- joka tuotti seitsemän poengia -- näyttääkseen
vaan mitä hän taisi, kun tahtoi, ja sitten hän lopetti ihmeellisen
taidon näytteensä kiidättämällä muutamia nuolia telineisin, jotka
kannattivat ampumataulua. Tässä on hänen ampumajaksonsa, kuten se
kirjoitettiin muistiin: --

Miss Beighton Keltanen 1. Punanen 1. Sininen 0. Musta 0. Valkonen 5.
Tav. lauk. 7. Poengien summa 21.

Barr-Saggott näytti siltä kuin viimeiset nuolenpäät olisivat
tunkeutuneet hänen omiin koipiinsa eikä ampumataulun jalkoihin ja
syvän äänettömyyden lopetti pieni pystynokkainen, pisamanaamainen,
puolikasvuinen tytön tynkkä, joka huusi kimeällä, riemuitsevalla
äänellä: -- "Siis minä olen voittanut!"

Mrs. Beighton koetti parastaan pysyäkseen tyynenä, mutta hän itki
kaiken kansan nähden. Ei mikään voima voinut auttaa häntä kärsimään
sellaista pettymystä tyynesti. Kitty irroitti joutsensa kärsimättömästi
ja palasi paikalleen. Barr-Saggott koetti näyttää iloiselta
kiinnittäessään rannerenkaan tuon pystynokkaisen tytön karkeaan,
punaseen ranteesen. Se oli kiusallinen näky, vallan kauhea. Jokainen
koetti poistua yhdessä ryhmässä, jättäen Kityn äitinsä huostaan.

Mutta nuori Cubbon veikin hänet muassaan ja -- loppua ei maksa vaivaa
kertoa.



Kahden kauppa -- kolmannen korvapuusti.


Naimisen perästä seuraa taantuminen, väliin suuri, väliin pienempi;
mutta se tulee ennemmin tai myöhemmin ja molempien asianomaisten
pitää koettaa luiskahtaa huomaamatta sen yli, jos he tahtovat viettää
loppuikänsä tavalliseen tyyneen tapaan.

Cusack-Bremmilin avioliitossa tämä taantuminen ilmaantui vasta kolme
vuotta häiden jälkeen. Bremmil oli vaikea hoidettava parhaimpinakin
aikoina; mutta hän oli kumminkin vallan mallikelpoinen aviomies kunnes
lapsi kuoli ja Mrs. Bremmil pukeutui mustaan pukuun ja laihtui ja suri
niinkuin maailman perusteet olisivat murtuneet. Bremmilin olisi ehkä
pitänyt lohduttaa häntä. Hän koetti tehdäkin niin, luulen ma, mutta
jota enemmän hän lohdutti, sitä enemmän Mrs. Bremmil suri, josta syystä
Mr. Bremmil tietysti kävi yhä tyytymättömämmäksi. Asian laita oli se,
että molempien olisi pitänyt saada jotain vahvistavaa. Ja he saivatkin.
Mrs. Bremmil voi kyllä nyt nauraa sille, mutta siihen aikaan hänellä ei
ollut ollenkaan naurun aihetta.

Mrs. Hauksbee näettekö ilmaantui näköpiiriin; ja missä hän vaan
näyttäytyi, siellä oli syytä peljätä selkkauksia. Simlassa häntä
sanottiin "myrskylinnuksi". Minä itsekin tiedän viisi kertaa, jolloin
hän ansaitsi tuon nimen. Hän oli pieni, tummaverinen, laiha nainen,
melkein luuta ja nahkaa vaan. Silmät hänellä oli suuret, vilkkaat,
violetin siniset ja käytös mitä viehättävintä. Ei tarvinnut muuta
kuin mainita hänen nimensä iltapäivällä teepöydän ääressä, niin
jokainen nainen huoneessa nousi ylös -- eikä siunannut häntä. Hän
oli viisas, sukkela, vilkas ja hehkuva, enemmän kuin kukaan muu
hänen sukupuolestaan, mutta hänessä oli aika paljon ilkeyden ja
vallattomuuden henkeä. Hän saattoi kuitenkin olla hyvä omallekin
sukupuolelleen. Mutta se kuuluu toiseen juttuun.

Bremmil vetäytyi yhä enemmän kodista pois lapsen kuoleman ja siitä
seuraavan yleisen epähauskuuden jälkeen, ja Mrs. Hauksbee otti hänet
haltuunsa. Häntä ei ollenkaan huvittanut pitää salassa vankejaan.
Hän otti hänet julkisesti haltuunsa ja näki, että muut sen näkivät.
Bremmil ratsasti hänen kanssaan ja käveli hänen kanssaan ja puhui hänen
kanssaan ja kävi huviretkillä hänen kanssaan ja söi välipalaa Pelkillä
hänen kanssaan, kunnes ihmiset rypistivät silmäkulmiaan ja huudahtivat:
"Sehän on häpeällistä!" Mrs. Bremmil pysyi kotona katsellen kuolleen
lapsen vaatteita ja itkien tyhjään kätkyeesen. Hän ei välittänyt
mistään muista hommista. Mutta kahdeksan rakasta, hellää ystävätärtä
kertoi hänelle vihdoin kuinka asiat olivat, sillä tavalla, että heidän
kertomuksensa ydinkohta kaikin mokomin kävisi hänelle selväksi. Mrs.
Bremmil kuunteli tyynesti ja kiitti heitä hyvistä uutisista. Hän ei
ollut niin viisas kuin Mrs. Hauksbee, mutta ei hän ollut tyhmäkään. Hän
piti tietonsa salassa eikä virkkanut mitään Bremmilille siitä, mitä
oli kuullut. Tämä on muistettava. Puhumisesta aviomiehelle, taikka
itkemisestä hänen tähtensä ei vielä milloinkaan ole lähtenyt mitään
hyötyä.

Kun Bremmil oli kotona, mikä muutoin ei usein tapahtunut, hän oli
tavallista hellempi. Se juuri ilmaisi hänen laitansa. Hän pakoitti
itsensä olemaan hellä osittain tyynnyttääkseen omaatuntoansa, osittain
tyydyttääkseen Mrs. Bremmiliä. Ei kumpanenkaan seikka onnistunut.

Silloin tuotiin kirje, joka sisälsi: "Heidän ylhäisyytensä Lordi ja
Lady Lyttonin käskystä on virassa olevalla adjutantilla kunnia pyytää
Mr. ja Mrs. Cusack-Bremmeliä Peterhoffiin 26 p. heinäkuuta, kello puoli
kymmenen i.p." -- Vasemman puolisessa alakulmassa seisoi "tanssit".

"Minä en voi mennä", sanoi Mrs. Bremmil, "se on kovin pian pikku
Florrie paran kuoleman ... mutta minä en tahdo estää sinua, Tom."

Hän tarkoitti sillä kertaa sitä, mitä sanoikin, ja Mr. Bremmil arveli,
että ehkä hänen sitten pitäisi mennä sinne hiukan näyttäytymään vaan.
Tässä hän sanoi toista kuin ajatteli; ja Mrs. Bremmil tiesi sen. Hän
aavisti -- naisen aavistus on paljoa varmempi kuin miehen tieto --
että Bremmil oli alusta alkaen aikonut mennä ja Mrs. Hauksbeen kanssa.
Hän istautui miettimään ja hänen miettiessään selvisi hänelle, että
kuolleen lapsen muisto on paljoa vähemmän arvoinen kuin elossa olevan
aviomiehen rakkaus. Hän teki suunnitelman ja uskalsi koko onnensa
siihen. Tällä hetkellä hän huomasi, että hän tunsi Tom Bremmilin vallan
juurta jaksaen ja tähän tuntemiseensa hän perusti toimensa.

"Tom", sanoi hän, "minä menen Longmorelle päivällisille 26 p:nä.
Parasta olisi, jos sinä söisit päivällisesi klubissa."

Tämä päästi Bremmilin pulasta, hän kun näet oli miettinyt miten
pääsisi syömään päivällistä Mrs. Hauksbeen kanssa, ja hän oli nyt niin
kiitollinen ja tunsi itsensä kovin vähäpätöiseksi ja syylliseksi --
mikä oli hyvin terveellistä. Bremmil läksi kotoaan kello viiden aikaan
mennäkseen ratsastamaan. Noin puoli kuusi iltapuolella tuotiin suuri
nahkapeitteinen koppa Phelpsiltä Mrs. Bremmilille. Hän oli semmoinen
nainen, joka osasi pukeutua. Hän ei ollut nyt turhaan tuhlannut
kokonaista viikkoa miettiessään tätä pukua, kuinka hän sen ompeluttaisi
ja pistellyttäisi ja palttaisi ja kuroisi ja -- miksi sitä nyt
sanotaankaan. Se oli komea puku -- hiukan mustan puhuva. Minä en osaa
sitä selittää, mutta se oli semmoinen, jommoisia muotilehdet sanovat
mestariteoksiksi -- puku, joka heti pistää silmään ja saa meidät
seisomaan suu ammollaan. Hän ei hyvin paljon miettinyt, mitä hän nyt
teki, mutta katsoessaan suureen peiliin huomasi hän ilokseen, ettei hän
milloinkaan elämässään ollut näyttänyt noin kauniilta. Hän oli pitkä,
vaaleaverinen ja osasi käyttäytyä komeasti, kun vaan tahtoi.

Päivällisen perästä Longmorella hän läksi tanssiaisiin -- hiukan
myöhään -- ja tapasi Bremmilin juuri taluttamassa Mrs. Hauksbeeta.
Tämä pani hänet punastumaan, ja kun herrat hyörivät hänen ympärillään
pyytääkseen häntä tanssimaan, hän näytti erinomaisen komealta. Hän
kirjoitti tanssikirjansa täyteen paitsi kolmea tanssia, joiden kohdat
hän jätti tyhjiksi. Mrs. Hauksbeen ja hänen katseensa kohtasivat
toisensa kerran, ja Mrs. Hauksbee ymmärsi että nyt oli sota --
kova sota -- syttynyt heidän välillään. Hän alkoi hyökkäyksensä
epäsuotuisissa olosuhteissa, sillä hän oli komentanut Mr. Bremmiliä
hiukan liian paljon juuri nyt, ja se oli vähän harmittanut miestä.
Paitsi sitä Mr. Bremmil ei milloinkaan ollut nähnyt vaimoaan noin
kauniina. Hän tuijotti häneen oven suusta ja vilkuili häneen
käytävissä, hänen kulkiessaan ohi kavaljeeriensa kanssa. Bremmil tuskin
saattoi uskoa, että tuo oli sama itkusilmäinen, mustapukuinen nainen,
joka aamiaispöydässä kostutti munia kyynelillään.

Mrs. Hauksbee koetti parastaan pitääkseen häntä kiinni, mutta kahden
tanssin perästä Bremmil meni lattian poikki vaimonsa luo ja pyysi
tanssia.

"Minä pelkään, että te olette tullut liian myöhään, Mister Bremmil",
sanoi hän säkenöivin silmin.

Silloin hän rukoili häneltä yhtä ainoata tanssia, ja armollisesti
antoi Mrs. Bremmil hänelle viidennen valssin. Onneksi oli n:o 5 tyhjä
hänen tanssikirjassaan. He tanssivat sen yhdessä ja huoneessa syntyi
hieman liikettä. Bremmil oli hiukan aavistanut, että hänen vaimonsa
osaisi tanssia, mutta hän ei ollut koskaan ajatellutkaan, että hän
tanssisi noin taivaallisesti. Valssin loputtua hän pyysi toista tanssia
-- armosta vaan, ei ansiosta, ja Mrs. Bremmil sanoi: "Näytä minulle
tanssikirjasi, kultaseni!" Hän veti sen esiin, niinkuin pikku vallaton
koulupoika näyttää kielletyt makeisensa opettajalle. Se oli jokseenkin
täynnä "H" kirjaimia ja lopuksi vielä "H" oli vietävä iltaselle. Mrs.
Bremmil ei virkkanut mitään, mutta hän hymyili ylenkatseellisesti, veti
kynällään n:o 7:n ja nro 9:n yli -- siinä meni kaksi "H":ta -- ja antoi
takasin tanssikirjan, johon hän nyt oli kirjoittanut oman nimensä H:n
sijaan -- lempinimen, jota vaan hän ja hänen miehensä käyttivät. Sitten
hän sormellaan uhkaili Mr. Bremmiliä ja sanoi nauraen: "Voi sinua
tuhma, _tuhma_ poika!"

Mrs. Hauksbee kuuli tämän ja -- hän tunnusti sen -- hän tunsi
joutuneensa tappiolle. Bremmil vastaanotti numerot 7 ja 9
kiitollisuudella. He tanssivat n:o 7:n ja istuivat n:o 9:n ajalla
pienessä teltissä. Mitä Bremmil sanoi ja mitä Mrs. Bremmil teki, se ei
koske ketään.

Kun musiikki alkoi soittaa "_The roastbeef of Old England_" (Vanhan
Englannin härkäpaisti), nämä molemmat menivät verannalle ja Bremmil
rupesi katselemaan vaimonsa kantotuolia (se oli siihen aikaan, jolloin
ei vielä käytetty vaunuja), sillä aikaa kuin Mrs. Bremmil meni
pukuhuoneesen. Mrs. Hauksbee tuli verannalle ja sanoi: "Te kai viette
minut iltaselle, Mr. Bremmil?" Bremmil punastui ja näytti häpeävän
vastatessaan: "Hm -- niin! Minä aion saattaa kotiin vaimoni, Mrs.
Hauksbee. Tässä lienee tapahtunut pieni erehdys." Koska hän näet oli
mies, niin hän puhui ikäänkuin koko syy olisi ollut Mrs. Hauksbeen.

Mrs. Bremmil tuli ulos pukuhuoneesta puettuna joutsenen untuvilla
koristettuun viittaan, valkonen "pilvi" pään ympäri. Hän näytti
säteilevän iloiselta ja siihen hänellä oli syytäkin.

Pariskunta läksi yhdessä pimeään ja Bremmil ratsasti hyvin lähellä
kantotuolia.

Silloin Mrs. Hauksbee sanoi minulle -- hän näytti hiukan kuihtuneelta
ja väsyneeltä lampun valossa: "Sanokaa minun sanoneeni, tuhminkin
nainen voi johtaa viisasta miestä; mutta tuhmaa miestä johtamaan
tarvitaan hyvin viisas nainen."

Sitten me menimme illalliselle.



Kuinka Pluffles pelastui.


Mrs. Hauksbee oli joskus hyvä omallekin sukupuolelleen. Tässä on
kertomus, joka todistaa sen, ja te voitte uskoa siitä juuri niin paljon
kuin tahdotte.

Pluffles oli aliluutnantti "Nimettömissä". Hän oli kovin kokematon
ollakseen aliluutnanttikin. Hän oli niin kamalan kokematon -- juuri
kuin untuvapeitteinen kanarialinnun poikanen. Pahinta oli, että hänellä
oli kolme kertaa niin paljon rahoja, kuin oli terveellistä hänelle,
sillä ukko Pluffles oli rikas ja Pluffles oli hänen ainoa poikansa.
Pluffleksen mamma ihaili häntä. Hän oli melkein yhtä naiivi kuin
Pluffleskin ja hän uskoi joka sanan, minkä poikansa sanoi.

Pluffleksen heikkous oli siinä, ettei hän uskonut, mitä ihmiset
sanoivat. Hänestä oli parempi "luottaa omaan arvosteluunsa", kuten hän
sanoi. Hänellä oli yhtä paljon arvostelukykyä kuin hänellä oli taitoa
istua lujasti satulassa ja hoitaa ohjaksia; ja tämä omaan arvosteluunsa
luottaminen tuotti hänelle pari kolme kertaa harmia. Mutta pahin harmi,
mikä ikinä oli sattunut Plufflekselle, tapahtui hänelle Simlassa --
muutamia vuosia sitten, kun hän oli neljänkolmatta vanha.

Hän alkoi tavallisuuden mukaan luottamalla omaan arvostelukykyynsä
ja seurauksena oli, että hän jonkun ajan kuluttua oli kiireestä
kantapäihin kiinni sidottu Mrs. Reiverin voittovaunuihin.

Mrs. Reiverissä ei ollut niin hitustakaan hyvää paitsi hänen
pukunsa. Hän oli huono tukasta alkaen -- joka oli kasvunsa alkanut
bretagnelaistytön päässä -- aina kengän korkoihin asti, jotka olivat
kaksi ja kolme kahdeksasosaa tuumaa korkeat. Hän ei rehellisesti tehnyt
kepposia muille kuten Mrs. Hauksbee; hän oli ilkeä oman voiton
pyynnöstä.

Hän ei koskaan antanut aihetta minkäänlaiseen skandaaliin -- siksi
hänellä oli liian vähän jaloja viettejä. Hän oli poikkeus, joka antoi
tukea tuolle säännölle, että englantilais-intialaiset naiset ovat aivan
yhtä rakastettavia kuin heidän siskonsa kotimaassa. Koko hänen elämänsä
oli todistuksena tälle säännölle.

Mrs. Hauksbee ja hän vihasivat toisiaan kiihkeästi. He vihasivat
toisiaan liian syvästi joutuakseen kahakkaan, mutta ne sanat, joita he
lausuivat toisistaan, olivat hämmästyttäviä -- voisimme melkein sanoa:
omituisia. Mrs. Hauksbee oli suora ja väärentämätön -- väärentämätön
kuin hänen omat etuhampaansa -- ja olisi ollut kerrassaan mallinainen,
ellei hänellä olisi ollut tuota taipumusta kepposiin. Mrs. Reiverissä
ei ollut niin mitään rehellisyyttä; ei muuta kuin itsekkäisyyttä.
Jo seurailukauden alkupuolella pikku Pluffles raukka joutui hänen
uhrikseen. Hän koetti kietoa Plufflesta pauloihinsa, ja kuinka Pluffles
olisi voinut häntä vastustaa? Hän luotti yhä omaan arvostelukykyynsä ja
oli mennyttä miestä.

Minä olen nähnyt kuinka Hayes koetti kesyttää hurjaa hevosta -- minä
olen nähnyt tongan ajajan opettavan vikuria ponia -- minä olen nähnyt
ankaran metsänhoitajan totuttavan peltopyykoiraa pyssyn laukauksiin --
mutta semmoista kasvatusta kuin Pluffles "Nimittämättömissä" sai kokea,
en ole aavistanutkaan. Häntä totutettiin ottamaan kiinni ja tuomaan,
aivan kuin koira. Hän oppi vahtimaan kuin koira, heti kun Mrs. Reiver
sanoi pienimmän sanankaan. Hän oppi pitämään suostumuksia, joita Mrs.
Reiver ei aikonutkaan pitää. Hän oppi olemaan kiitollinen tansseista,
joita Mrs. Reiver ei milloinkaan aikonut tanssia hänen kanssaan.
Hän oppi vilusta värisemään tunnin ja neljänneksen tuulenpuolella
Elysiumia, odottaessaan päättäisikö Mrs. Reiver tulla ratsastamaan vai
ei. Hän oppi keveässä vierailupuvussa rankkasateella etsimään vaunuja
ja sitten kulkemaan vaunujen sivulla kun hän oli löytänyt ne. Hän oppi
miltä tuntuu kun kohdellaan niinkuin hindulaista tavarankantajaa ja
juoksutetaan ympäri kuin kokkipoikaa. Kaiken tuon hän oppi ja vielä
paljon lisää. Ja hän sai maksaa koulustaan.

Hän taisi ehkä jollain hämärällä tavalla otaksua, että se oli hienoa
ja mahtipontista, että se tuotti hänelle arvoa miesten kesken ja
oli juuri niinkuin pitikin. Ei kenenkään velvollisuus ollut sanoa
Plufflekselle, että hän oli hupsu. Seurustelutapa tänä vuoden aikana
oli siksi hienoa, ettei kenenkään soveltunut ottaa selkoa tuosta
asiasta; ja sekaantuminen toisen miehen tuhmuuksiin on aina turhaa
työtä. Pluffleksen eversti olisi voinut komentaa hänet takasin omaan
rykmenttiinsä, kuullessaan kuinka asian laita oli. Mutta Pluffles oli
viime kerralla käydessään kotimaassa kihlannut englantilaisen tytön
ja eversti ei inhonnut mitään niin paljon kuin naimisissa olevaa
aliluutnanttia. Hän nauraa hymähteli vaan kuullessaan kuinka Plufflesta
kasvatettiin ja sanoi, että se oli "hyvä koulu pojalle". Mutta se ei
ollut ollenkaan hyvä koulu. Se saattoi hänet tuhlaamaan rahoja yli
varojensa, jotka tosin olivat hyvät. Sen lisäksi tuo kasvatus turmeli
keskinkertaisen pojan ja teki hänestä kymmenennen asteen miehen mitä
ikävintä laatua. Hän joutui pahaan seuraan ja hänen pikku laskunsa
Hamiltonin jalokivikaupassa oli vallan hämmästyttävä.

Silloin Mrs. Hauksbee otti ohjakset käsiinsä. Hän ryhtyi asiaan vallan
yksin, tietäen hyvin mitä ihmiset hänestä sanoisivat; ja hän ryhtyi
siihen tytön tautta, jota hän ei ollut milloinkaan nähnyt. Pluffleksen
morsiamen piti tulla erään tädin suojassa lokakuussa viettämään häitä
Pluffleksen kanssa.

Elokuun alussa Mrs. Hauksbee huomasi, että nyt oli aika sekaantua
asiaan. Tottunut ratsastaja tietää täsmälleen, mitä hänen hevosensa
aikoo tehdä, juuri ennenkuin se tekee sen. Samoin kokenut nainen,
semmoinen kuin Mrs. Hauksbee, arvaa heti kuinka nuori mies kulloinkin
tulee käyttäytymään -- varsinkin, jos sama nuori mies on semmoisen
pauloissa kuin Mrs. Reiver oli. Mrs. Hauksbee sanoi, että ennemmin
tai myöhemmin pikku Pluffles purkaisi kihlauksensa vallan syyttä --
tehdäkseen vaan mieliksi Mrs. Reiverille, joka palkinnoksi pitäisi
häntä jalkainsa juuressa ja palvelijanaan juuri niin kauvan aikaa, kuin
se huvittaisi Mrs. Reiveriä. Mrs. Hauksbee sanoi tuntevansa sellaisten
seikkain oireet. Ja jollei _hän_ niitä tuntenut, niin ei sitten kukaan.

Sitten hän hyökkäsi anastamaan Plufflesta pois vallan vihollisen tulen
alta; aivan niinkuin Mrs. Cusack-Bremmil vei Bremmilin pois aivan Mrs.
Hauksbeen nenän alta.

Tätä erityistä sotaa kesti seitsemän viikkoa -- me sanoimme sitä
seitsenviikkoiseksi sodaksi -- ja tuuma tuumalta molemmat puolueet
koettivat laajentaa tai puolustaa aluettaan. Tarkka kertomus tästä
täyttäisi koko kirjan, eikä sittenkään olisi täydellinen. Jokainen,
joka tuntee tällaisia asioita, voi itse kuvitella yksityisseikkoja.
Se oli suurenmoinen taistelu -- sen vertaista ei milloinkaan enää
tule olemaan, niin kauvan kuin Jakko vuori seisoo -- ja Pluffles oli
voiton palkkana. Ihmiset sanoivat hävyttömiä asioita Mrs. Hauksbeestä.
He eivät tienneet, mistä syystä hän taisteli. Mrs. Reiver taisteli
osittain siitä syystä, että Pluffles oli hyödyllinen hänelle, mutta
pääasiallisesti siitä syystä, että hän vihasi Mrs. Hauksbeeta ja nyt
heidän piti kummankin koettaa voimiaan. Ei kukaan tiedä mitä Pluffles
ajatteli. Hänellä ei ollut paljon ajatuksia viisaampinakaan hetkinään,
ja nekin vähät, joita hänellä oli, tekivät hänet itserakkaaksi. Mrs
Hauksbee sanoi: -- "Poika on pelastettava ja ainoa keino, jolla voi
hänet pelastaa, on se että kohtelee häntä hyvin."

Hän siis kohteli Plufflesta kuin hienoa ja kokenutta miestä ainakin.
Vähitellen Pluffles siirtyi siirtymistään entisen liittolaisensa
puolelta vihollisen puolelle, joka osoitti hänelle semmoista
kunnioitusta. Häntä ei enää milloinkaan lähetetty etuvartioiden luo
vaunuja vahtimaan, eikä hänelle luvattu semmoisia tansseja, joita ei
milloinkaan tanssittu, eikä hänen kukkaroaan tyhjennetty enää. Mrs.
Hauksbee talutti häntä suitsista; ja kun hän muisti kuinka Mrs. Reiver
oli häntä kohdellut, pani hän arvoa tälle muutokselle.

Mrs. Reiver oli totuttanut pois hänet kokonaan puhumasta itsestään,
ja pannut hänet ylistämään Mrs. Reiverin avuja. Mrs. Hauksbee toimi
vallan toisin ja voitti hänen luottamuksensa, niin että hän mainitsi
kihlauksestaan tytön kanssa Englannissa, puhuen ylenkatseellisesti ja
säälien tuosta "poikamaisesta hulluudestaan". Tämä tapahtui kun hän
kerran iltapäivällä joi teetä Mrs. Hauksbeen kanssa keskustellen, oman
arvelunsa mukaan, hauskalla ja huvittavalla tavalla. Mrs. Hauksbee
oli nähnyt edellisen sukupolven miehiä vallan samaa maata, joista oli
kypsynyt lihavia kapteeneja ja pulleita majuureja.

Keskimääräisen arvion mukaan tuon naisen luonteessa oli noin
kaksikymmentä kolme eri puolta. Jotkut sanoivat, että niitä oli
enemmän. Hän rupesi puhelemaan Plufflekselle äidilliseen tapaan,
aivan niinkuin olisi ollut sata, eikä viisitoista vuotta eroa heidän
iällään. Hänen äänessään oli jonkunmoista kurkkuäänistä väräjämistä,
joka vaikutti lempeästi, vaikka se, minkä hän sanoi, oli kaikkea muuta
kuin lempeätä. Hän huomautti kuinka perin hullua, melkeimpä voisi sanoa
kunnotonta, Pluffleksen käytös oli ja kuinka ahdas hänen näköpiirinsä
oli. Silloin Pluffles jupisi jotain, että hän "luotti omaan
arvostelukykyynsä, kuten hienon miehen sopii"; ja tämä juuri raivasi
tien sille, mitä Mrs. Hauksbee sitten tahtoi sanoa. Pluffles olisi
vallan masentunut, jos joku toinen nainen olisi noin puhunut; mutta kun
Mrs. Hauksbee sen sanoi tuolla lempeällä liehakoivalla tavallaan, niin
hän vaan tunsi surua ja katumusta -- aivan niinkuin hän olisi kuullut
tavallista paremman saarnan. Vähitellen, hyvin hellävaroen ja hiukkasen
aina kerrallaan hän rupesi noukkimaan pois itserakkautta Pluffleksesta,
aivan niinkuin riu'ut irroitetaan pois sateenvarjosta ennenkuin siihen
pannaan uusi päällinen. Hän kertoi Plufflekselle ajatuksensa hänestä ja
hänen arvostelukyvystään ja maailman tuntemisestaan; kuinka Pluffles
oli käytöksellään joutunut naurettavaksi muitten ihmisten silmissä;
kuinka Pluffles nytkin oli aikonut ruveta liehakoimaan häntä, Mrs.
Hauksbeeta, jos vaan viimeksi mainittu olisi suonut hänelle tilaisuutta
siihen. Sitten hän sanoi, että avioliitto saisi hänet vakaantumaan
ja loi suloisen pikku kuvan -- vallan ruusun punertavan -- tulevasta
Mrs. Pluffleksesta, joka kulkisi elämän halki luottaen miehensä
"arvostelukykyyn" ja "maailman tuntemiseen", semmoisen miehen, jossa
ei ollut mitään moitteen siaa. Minä en ymmärrä, kuinka hän sai nämä
molemmat lausunnot sopimaan yhteen. Mutta ei Pluffles huomannut, että
ne olivat yhtään ristiriidassa.

Se oli oikeen mainio pikku saarna -- paljoa parempi kuin minkä papin
tahansa -- ja se loppui liikuttavalla viittauksella Pluffleksen mammaan
ja pappaan ja huomautuksella kuinka erinomaisen järkevätä olisi, jos
Pluffles veisi morsiamensa Englantiin.

Sitten hän lähetti Pluffleksen kävelemään, ajattelemaan tätä
keskustelua. Pluffles läksi niistäen nenäänsä hyvin kovasti ja käyden
tavattoman jäykkänä. Mrs. Hauksbee nauroi.

Ainoastaan Mrs. Reiver tietää, mitä Pluffles oli aikonut tehdä
kihlaukselleen, ja hän piti sitä salaisuutenaan kuoloon saakka.
Minä luulen, että hän mielellään olisi suonut, että Pluffles
kohteliaisuudesta häntä kohtaan olisi purkanut sen.

Seuraavina päivinä Pluffles keskusteli hyvin ahkeraan Mrs. Hauksbeen
kanssa. Keskustelut koskivat kaikki samaa asiata ja ne auttoivat
Plufflesta pysymään siveyden tiellä.

Mrs. Hauksbee tahtoi pitää häntä siipiensä suojassa viimeiseen asti.
Siitä syystä hän ei sallinut Pluffleksen lähteä Bombayhin häitä
viettämään. "Taivas tietää, mitä voisi tapahtua matkalla!" sanoi hän.
"Plufflesta painaa Rubenin kirous ja Intia ei ole sopiva maa hänelle!"

Vihdoin viimein saapui morsian tätinsä kanssa, ja Pluffles, joka oli
joten kuten järjestänyt raha-asiansa -- siinäkin Mrs. Hauksbee auttoi
häntä -- meni naimisiin.

Mrs. Hauksbee huokasi helpoituksesta, kun molemmat olivat sanoneet
"tahdon", ja meni tiehensä.

Pluffles seurasi hänen neuvoaan ja läksi kotimaahan. Hän pyysi
eron virastaan ja elelee nyt kasvattamalla kirjavaa nautakarjaa
vihreäaitaisilla laitumilla jossakin Englannissa. Minä luulen, että
hän teki hyvin viisaasti siinä. Hän olisi joutunut vallan rappiolle
Intiassa.

Jos joku siis sattuisi sanomaan jotain tavallista ilkeämpää Mrs.
Hauksbeesta, niin kerro hänelle vaan kuinka Pluffles pelastui.



Erehdys.


Sellaisella miehellä on vielä parantumisen toivoa, joka julkisesti juo
ja mellastaa kohtuullista enemmän, mutta sellaisella miehellä ei ole
niin hiukkastakaan toivoa, joka juo salassa ja yksin omassa kodissaan
-- miehellä, jonka ei kukaan koskaan _näe_ juovan.

Se on sääntö; tietysti täytyy olla olemassa poikkeus, jonka nojalla se
voidaan todistaa. Moriarty oli juuri tuo poikkeus.

Hän oli siviili-insinööri ja hallitus oli erinomaisella ystävyydellä
lähettänyt hänet vallan yksin etäiseen piirikuntaan, jossa hänellä ei
ollut muita puhetovereja kuin alkuasukkaita ja sangen paljon työtä
toimitettavana. Hän toimitti virkaansa kunnollisesti ne neljä vuotta,
jotka hän oli vallan yksin; mutta hän tottui vähitellen juomaan
salaa ja yksinään, ja hän palasi erämaasta vanhempana, kuluneempana
ja kuihtuneempana kuin olisi voinut odottaa tuollaisen yksinäisen
elämänkään perästä. Lukija ehkä tuntee sananparren, jossa sanotaan,
että jos mies on ollut enemmän kuin vuoden erämaissa, niin hän ei
enää tule entiselleen koko loppu elämässään. Ihmiset otaksuivat, että
Moriartyn omituisiin tapoihin ja alakuloiseen mielialaan oli syynä tuo
pitkä yksinäisyys ja sanoivat, että siinä sen nyt näkee kuinka hallitus
turmelee parhaimpien miestensä tulevaisuuden. Moriarty oli saavuttanut
erittäin hyvän maineen siltojen ja sulkujen rakentajana, mutta hän
tiesi, että hän joka ilta viikosta läheni lähenemistään hyvän maineensa
loppua maistelemalla konjakkia ja liköörejä ja muuta semmoista roskaa.
Hänellä oli vahva ruumis ja hyvät aivot, muutoin hän olisi jo murtunut
ja kuollut kuin sairas kameeli erämaassaan, niinkuin moni häntä
parempikin mies usein ennen häntä oli murtunut.

Hallitus komensi hänet Simlaan, kun hän oli päässyt erämaasta; ja
hän läksi sinne aikoen pyrkiä ensimmäiseen avonaiseen virkaan. Sinä
seurailukautena Mrs. Reiver -- lukija ehkä vielä muistaa hänet --
oli valtansa kukkuloilla ja moni mies huokaili hänen ikeensä alla.
Kaiken pahan, minkä voi sanoa, olen minä jo sanonut Mrs. Reiveristä
toisessa kertomuksessa. Moriarty oli komeavartaloinen, kaunis ja
hyvin harvapuheinen ja hän koetti hermostuneen huolellisesti aina
olla naapurilleen mieliksi, ellei hän sattunut vallan vaipumaan omiin
synkkiin mietteisinsä. Hän säpsähti kovasti kuullessaan äkkinäisen
melun, taikka jos joku odottamatta sanoi hänelle jotain, ja jos
tarkasteli häntä, kun hän joi lasin vettä päivällisiksi, saattoi
huomata, että hänen kätensä vapisi hiukan. Mutta kaikki tämä luettiin
hermostumisen syyksi ja tuota hiljaista, tasaista "pulp-pulp-pulp", ja
taaskin "pulp-pulp-pulp", kun hän oli yksinään omassa huoneessaan, ei
kukaan koskaan kuullut. Ja se oli tosiaankin ihmeellistä siihen nähden,
että jokaisen yksityiselämä on yleisön omaisuutta Intiassa.

Moriarty ei joutunut Mrs. Reiverin seurapiiriin, sillä hän ei
viihtynyt siinä seurassa, vaan Mrs. Reiver itse sai hänet valtaansa
ja hän polvistui Mrs. Reiverin jalkain juureen ja palveli häntä kuin
jumalatarta. Se tuli siitä, että hän oli tullut suorastaan erämaasta
suureen kaupunkiin. Hän ei voinut arvostella asioita järkevästi eikä
käsittänyt millainen mikin henkilö oli.

Mrs. Reiver oli kylmä ja jäykkä, mutta Moriarty sanoi hänen olevan
ylevän ja arvokkaan. Mrs. Reiver oli typerä eikä voinut keskustella
sujuvasti, mutta Moriarty sanoi, että hän oli vaatimaton ja kaino. Mrs.
Reiver kaino! Mrs. Reiver oli liian kelvoton ansaitakseen kunnioitusta
ja arvonantoa keltään, mutta Moriarty ihaili häntä etäältä ja varusti
hänet kaikilla Raamatun hyveillä ja useimmilla Shakespearen.

Tuo suuri, tummaverinen, hajamielinen mies, joka oli niin kovin
hermostunut, jos poni sattui juoksemaan hänen perässään, liehui Mrs.
Reiverin liepeissä ja punastui ilosta kun tämä joskus suvaitsi sanoa
pari sanaa hänelle. Hänen ihailunsa oli ankaran platoonista laatua;
muutkin naiset sen huomasivat ja myönsivät. Hän ei liikkunut Simlan
seuraelämässä ja siitä syystä hän ei kuullut mitään pahaa ihanteestaan;
joka oli hyvä. Mrs. Reiver ei välittänyt hänestä erittäin; hän vaan
piti huolta siitä, että Moriarty oli hänen ihailijaluettelossaan ja
hän kävi silloin tällöin ratsastamassa hänen kanssaan näyttääkseen
vaan, että Moriarty oli hänen omaisuuttansa, jonka hän koska tahansa
saattoi ottaa huostaansa. Moriarty lienee puhetta johtanut koko ajan,
sillä Mrs. Reiverillä ei varmaankaan ollut paljoa sanomista hänen
kaltaiselleen miehelle; ja sekin vähä, jonka Mrs. Reiver sanoi, ei
mahtanut olla kovin järkevätä. Moriarty uskoi vahvasti, että Mrs.
Reiverillä oli vaikutusvaltaa häneen -- ja syystä hän sen uskoikin --
ja tämä usko vaikutti sen, että hän vakavasti koetti luopua tuosta
paheesta, josta hän yksin vaan tiesi.

Hänen kokemuksensa tässä taistelussa mahtoivat olla omituisia, mutta
hän ei milloinkaan kertonut niistä. Joskus hän saattoi olla maistamatta
mitään muuta kuin vettä koko viikon ajan. Sitten jonakin sateisena
iltana, kun häntä ei oltu kutsuttu minnekään vierailemaan ja hauska
valkea hulmusi uunissa ja kaikki oli niin kodikasta, hän saattoi
istautua alas ja iltansa kuluksi ruveta maistelemaan pullostaan
vähä väliä, samalla kuvitellen, kuinka hän tekisi parannuksen
tulevaisuudessa, kunnes hän vihdoin täydessä humalassa heittäytyi
vuoteelle nukkumaan. Hän kärsi kovasti seuraavana aamuna.

Eräänä iltana tapahtui ratkaiseva loppuisku. Moriarty oli levoton
mielessään kun hänen parantumiskokeensa, joitten tarkoituksena oli
kohottaa häntä niin, että hän "ansaitsisi Mrs. Reiverin ystävyyden",
olivat niin huonosti onnistuneet. Viimeiset kymmenen päivää olivat
olleet hyvin vaikeita ja vihdoin ne päättyivät siten, että hän nyt sai
kärsiä seuraukset puolen neljättä vuoden ryyppäilemisestä _delirium
tremens_ puuskana, joka oli hiljaista laatua. Se alkoi synkillä
itsemurhan mietteillä ja sitten seurasi hysteerisiä kohtauksia ja
vihdoin hän rupesi täydellisesti hourailemaan. Kun hän istui tuolillaan
uunin edessä taikka kuljeskeli edes takasin huoneessaan nyppien
nenäliinan palasiksi, niin saattoi kuulla, mitä hän oikeastaan ajatteli
Mrs. Reiveristä, sillä hän houraili hänestä ja omasta lankeemuksestaan
melkein koko ajan, vaikka hän väliin sekoitti muutamia tie- ja
vesirakennuslaskuja samaan ajatusvyyhteensä. Hän puhui ja puhui ja
yhä vaan puhui kuiskaten hiljaa itsekseen, eikä kukaan voinut saada
häntä vaikenemaan. Hän näytti aavistavan, että asiat nyt olivat
nurin, sillä hän koetti pari kertaa koota ajatuksiaan ja neuvotella
järkevästi tohtorin kanssa, mutta hänen oli vallan mahdoton hallita
mieltään ja hän rupesi taas kuiskailemaan onnettomasta kohtalostaan.
On vallan kamalata kuulla aikamiehen lavertelevan kuin lapsi kaikesta
semmoisesta, jonka mies muutoin tavallisesti pitää syvimpänä
salaisuutenaan. Moriarty paljasti koko sielunsa jokaiselle, joka sattui
olemaan hänen huoneessaan kello puoli yhdestätoista illalla kello
neljännestä vaille kolmeen seuraavana aamuna.

Siitä, minkä hän sanoi, saattoi ymmärtää kuinka ääretön vaikutusvalta
Mrs. Reiverillä oli häneen ja kuinka perinpohjin hän tunsi oman
lankeemuksensa. Hänen kuiskauksiansa ei tietysti voi tässä kertoa;
mutta ne olivat hyvin opettavaisia -- ne kuin näet osoittivat
erehdykset hänen laskuissaan.

Kun pahin puuska oli mennyt ohi ja Moriartyn harvat tuttavat
surkuttelivat häntä, kun tuo paha erämaan kuume oli niin kovasti
masentanut hänen, silloin hän vannoi pyhän valan itsekseen ja
liittäytyi taas Mrs. Reiverin seuraan vuodenajan loppuun saakka,
ihaellen häntä hiljaa ja hartaasti kuin taivaan enkeliä. Sittemmin hän
rupesi ratsastamaan -- oikeen täydellä todella ratsastamaan -- joka
oli varma merkki siitä, että hän oli parantumassa päin; ja nyt saattoi
jo lyödä rämähyttää ovenkin kiini, eikä hän kumminkaan hypähtänyt
seisaalleen säikähtyneenä. Sekin taas antoi toivon aihetta.

Ei kukaan tiedä, kuinka hän saattoi pitää valansa ja mitä se maksoi
hänelle alussa. Mutta varmaa on että hän vältti pahimmat karit,
mitä juoppouteen taipuva mies milloinkaan voi kohdata. Hän joi
viininsä päivällisiksi, mutta ei milloinkaan ryypiskellyt yksin, eikä
milloinkaan juonut niin paljon, että se hiukankaan olisi vaikuttanut
häneen.

Kerran hän kertoi eräälle hyvälle ystävälleen kärsimyksestään ja kuinka
hän "hyvän ja jalon, enkelimäisen naisen vaikutuksesta" oli pelastunut.
Kun ystävä -- hämmästyksissään siitä, että jotain hyvää saattoi sanoa
Mrs. Reiveristä -- nauroi, niin hän sillä menetti Moriartyn ystävyyden.
Moriarty, joka nyt on naimisissa tuhat kertaa paremman naisen kanssa
kuin Mrs. Reiver ikinä -- naisen kanssa, joka uskoo ettei koko maan
päällä ole toista miestä niin oivaa ja hyvää kuin hänen miehensä -- hän
kyllä kulkee hautaan saakka siinä vahvassa uskossa, että Mrs. Reiver
pelasti hänet sekä maallisesta että iankaikkisesta kadotuksesta.

Ei kukaan uskonut hetkeäkään, että Mrs. Reiver tiesi vähintäkään
Moriartyn heikkoudesta. Jokainen, joka tunsi Mrs. Reiverin, ei epäillyt
ollenkaan, että hän olisi heti vetäytynyt pois Moriartyn seurasta,
jättänyt hänet oman onnensa nojaan ja kertonut kaikille ystävilleen
Moriartyn onnettomuudesta, jos hän vaan olisi sen tiennyt.

Moriarty otaksui Mrs. Reiverin olevan vallan erilaisen kuin hän todella
oli, ja tuo usko pelasti hänet. Joka oli vallan yhtä hyvä, kuin jos
Mrs. Reiver todellakin olisi ollut semmoinen, jommoiseksi Moriarty
luuli häntä.

Mutta nyt on kysymys: kuinka suuren osan Moriartyn pelastuksesta Mrs.
Reiver voi lukea ansiokseen, kun tilinteon päivä tulee?



Suddhoon talossa.


Suddhoon talo lähellä Taksalin porttia on kaksinkertainen. Siinä on
neljä koverrettua ikkunaa vanhasta ruskeasta puusta ja tasanen katto.
Sen tuntee viidestä punasesta kuviosta, jotka ovat ruutu viitosen
tapaan järjestetyt valkoseen seinään yläikkunoiden väliin. Alakerrassa
asuu leipuri Bhagwan Dass ja eräs mies, joka sanoo elävänsä sinettien
kaivertamisella, lukuisine vaimoineen, palvelijoineen, ystävineen
ja suosijoineen. Molemmissa ylähuoneissa asui useimmiten Janoo ja
Azizun sekä pieni mustan ruskea rottakoira, joka oli varastettu erään
englantilaisen kotoa ja jonka Janoo oli saanut lahjaksi eräältä
sotamieheltä. Nykyjään Janoo asuu yksin ylähuoneissa. Suddhoo makaa
tavallisesti katolla, paitsi silloin kun hän makaa kadulla. Hänellä on
tapana käydä Peshawarissa kylmänä vuodenaikana tervehtimässä poikaansa,
joka myy kuriositeetteja lähellä Edwardes porttia ja silloin hän makaa
oikean savikaton alla. Suddhoo on minun hyvä ystäväni, sillä hänen
serkullaan on poika, joka minun välitykselläni sai päävahtimestarin
paikan suuressa kauppahuoneessa asemalla. Suddhoo sanoo, että Jumala
tekee minusta alikuvernöörin vallan kohta. Minä uskon aivan varmaan,
että hänen ennustuksensa toteutuu. Hän on hyvin, hyvin vanha,
valkotukkainen ja hampaatkin semmoiset, ettei niitä kannata näyttää.
Kaikki hänen sielunkykynsä ovat kuluneet loppuun, kaikki muut paitsi
rakkaus hänen poikaansa Peshawarissa. Janoo ja Azizun ovat Kashmirista
kotoisin, kaupungin lapsia, joitten toimi on ikivanha ja enemmän tai
vähemmän kunniallinen; mutta Azizun on sittemmin joutunut naimisiin
erään lääketiedettä tutkivan nuorukaisen kanssa maan luoteisosasta ja
viettää nyt sangen kunnioitettavaa elämätä jossakin lähellä Bareillya.
Bhagwan Dass on verenimijä ja väärentäjä. Hän on hyvin rikas. Se mies,
joka sanoo elävänsä kaivertamalla sinettejä, on olevinaan hyvin köyhä.
Nämä seikat ovat kaikki, minkä me tarvitsemme tietää Suddhoon talon
neljästä päähyyriläisestä. Sitten siellä vielä asun minä, mutta minä
toimitan tässä kertomuksessa vaan loppukuoron virkaa, joka esiintyy
viimeiseksi ja selittää kaikki asiat. Minua ei siis tarvitse lukea.

Suddhoo ei ollut kovin viisas. Se mies, joka oli kaivertelevinaan
sinettejä, oli viisain heistä kaikista, paitsi Janoota. Bhagwan Dass
osasi vaan valehdella. Janoo oli myöskin kaunis, mutta se oli hänen oma
asiansa.

Suddhoon poika Peshawarissa sairastui keuhkopussitulehdukseen ja
vanha Suddhoo oli huolissaan. Sinettien kaivertaja kuuli puhuttavan
Suddhoon huolesta ja käytti sitä hyväkseen. Hän seurasi aikaansa.
Hän hankki itselleen ystävän Peshawarissa, joka joka päivä sähkötti
hänelle tietoja Suddhoon pojan terveydentilasta. Ja tässä juuri alkaa
kertomuksemme.

Suddhoon serkun poika sanoi minulle yhtenä iltana, että Suddhoo
tahtoisi puhutella minua; että hän oli liian vanha ja heikko tullakseen
itse minun luokseni ja että minä osoittaisin ikuista kunniaa Suddhoon
talolle, jos minä tulisin hänen luokseen. Minä menin, mutta siihen
nähden, että Suddhoo tähän aikaan oli sangen hyvissä varoissa, olisi
hän minun mielestäni voinut lähettää paremmat ajopelit, eikä tuommoisia
hirvittävän täriseviä _ekka_ rattaita, tuomaan tulevata varakuvernööriä
alkuasukkaiden kaupungin osaan kolkkona huhtikuun iltana. _Ekka_ ei
kulkenut nopeasti. Oli jo pilkkosen pimeä, kun me seisahduimme Ranjit
Singhin haudan oven luo lähellä linnoituksen pääporttia. Siinä seisoi
Suddhoo ja hän sanoi, että se oli vallan varma, että minusta armollisen
alentuvaisen käytökseni tähden tehtäisi varakuvernööri, ennenkuin
ainoakaan hivus päässäni valkenisi. Sitten me puhuimme ilmasta ja minun
terveydentilastani ja vehnän sadosta viisitoista minuuttia Huzuri
Baghissa, tähtitaivaan alla.

Suddhoo sanoi vihdoin viimeinkin asiansa. Hän kertoi Janoon sanoneen
että tässä _sirkarissa_ (maakunnassa) oli olemassa laki, joka kielsi
käyttämästä taikakeinoja, sillä asianomaiset pelkäsivät, että taiat
voisivat jonakin päivänä tappaa Intian keisarinnan. Minä en tiennyt
ollenkaan kuinka tuon lain laita oli, mutta minä arvasin että nyt
oli jotain hauskaa tekeillä. Minä sanoin siis, että hallitus ei
suinkaan kieltänyt taikakeinoja, vaan päin vastoin suuresti kehoitti
niitä käyttämään. Valtion korkeimmat virkamiehet itse käyttivät
taikatemppuja. (Jollei valtion rahastojen virallisissa laskuissa ole
käytetty taikatemppuja, niin minä en ymmärrä mitä ne ovat). Sitten
rohkaistakseni häntä vielä enemmän minä sanoin että jos tässä oli
kysymys toimittaa jadoo, niin minulla ei ollut ollenkaan mitään vastaan
antaa siihen apuani ja suostumustani, ja minä kyllä katsoisin, että
toimitettaisi puhdas jadoo -- valkonen taikatemppu, joka on eroitettava
saastaisesta jadoosta, mikä tappaa ihmisiä. Siinä meni pitkä aika
ennenkuin Suddhoo myönsi, että hän juuri siitä syystä oli pyytänyt
minua tulemaan. Sitten hän kertoi minulle vavahdellen ja vapisevalla
äänellä, että se mies, joka sanoi kaivertelevansa sinettejä, oli
poppamies mitä puhtainta laatua; että tämä joka päivä toi Suddhoolle
uutisia hänen sairaalta pojaltaan Peshawarissa nopeammin kuin salama
iskee, ja että sitten kirjeistä aina kävi selville, että nämä uutiset
olivat tosia. Sitten hän vielä oli sanonut Suddhoolle, että suuri vaara
uhkaa poikaa, mutta sen voisi estää puhtaalla _jadoolla_ ja suurella
rahasummalla tietysti. Minä aloin jo oivaltaa asian laidan ja sanoin
Suddhoolle, että minä myöskin ymmärsin hiukan länsimaissa käytettyä
_jadoota_ ja tulisin kyllä hänen taloonsa tarkastamaan, että kaikki
tapahtuu säännöllisesti ja oikeassa järjestyksessä. Me läksimme yhdessä
matkaan ja Suddhoo kertoi minulle tiellä, että hän jo oli maksanut
sinettijen kaivertajalle noin sata taikka kaksisataa _rupeeta_ ja
tämän iltainen _jadoo_ maksaisi vielä kaksisataa rupeeta lisää. Ja se
oli polkuhinta, sanoi hän, hänen poikaansa uhkaavan vaaran suuruuteen
nähden; mutta minä en luule, että hän kuitenkaan ajatteli niin.

Kaikki valkeat olivat sammutetut talon edustalla, kun me saavuimme
sinne. Minä kuulin kamalata mölinää sinetin kaivertajan puodista,
aivan kuin joku olisi voivotellut hengen heitossa. Suddhoo värisi
kovasti ja kompuroidessamme ylös portaita hän kertoi minulle, että
jadoo oli alkanut. Janoo ja Azizun tulivat meitä vastaan portaiden
päässä ja sanoivat minulle, että jadoo tulisi toimitettavaksi
heidän huoneissansa, koska näet siellä oli enemmän tilaa. Janoo
on vapaamielinen nainen. Hän kuiskasi minulle että koko _jadoo_
oli vaan keino, jolla koetettiin petkuttaa rahoja Suddhoolta ja
että sinetin kaivertaja joutuisi hyvin kuumaan paikkaan kuoltuaan.
Suddhoo melkein itki pelvosta ja vanhuuden heikkoudesta. Hän kulki
edes takasin hämärässä huoneessa, mainiten yhä uudelleen poikansa
nimen ja kysyen tuon tuostakin Azizunilta eikö sinetin kaivertajan
sietäisi hiukan alentaa palkkavaatimuksiaan, kun asia koski hänen
omaa hyyri-isäntäänsä. Janoo työnsi minut varjoon seinään koverretun
holvi-ikkunan komeroon. Luukut olivat kiinni ja huonetta valaisi vaan
hiukan tuikkiva öljylamppu. Minua ei yhtään voinut nähdä, kun vaan
pysyin hiljaa.

Hetkisen kuluttua taukosi mölinä alikerrassa ja me kuulimme askeleita
portailla. Se oli sinetin kaivertaja. Hän seisahtui ulkopuolelle ovea
-- kun samassa rottakoira rupesi haukkumaan ja Azizun hapuili vitjoja
-- ja käski Suddhoon sammuttaa lampun. Siitä syntyi pilkkosen pimeä
paitsi punasta hehkua kahdesta _huquasta_, joita Janoo ja Azizun
polttivat. Sinetin kaivertaja tuli sisään ja minä kuulin kuinka
Suddhoo heittäytyi lattialle ähkien. Azizun pidätti henkeään ja Janoo
vetäytyi vuoteelle vavahdellen. Silloin kuului metallipalasten helinä
ja vaalean sinisen vihreä liekki leimahti lähellä lattiata. Se valaisi
juuri paraiksi niin paljon, että saattoi nähdä Azizunin kyyristyneenä
huoneen nurkkaan rottakoira sylissä, Janoon kädet ristissä, eteenpäin
kumartuneena vuoteen laidalla istumassa, Suddhoon, kasvot alas
painettuina väristen, ja sinetin kaivertajan.

Minä toivon, etten elämässäni enää näe toista semmoista miestä kuin tuo
sinetin kaivertaja. Hän oli alasti vyötäisiin saakka ja hänen päässään
oli valkosista jasmiineista kiedottu seppele, paksu kuin miehen ranne.
Vyötäisille oli kääritty punertava vaate ja kummassakin nilkassa oli
teräsrengas. Siinä ei ollut mitään kammottavaa. Miehen kasvot, ne ne
panivat minun värisemään. Ensiksikin ne olivat sinertävän harmaat.
Toiseksi hän oli vääntänyt silmänsä nurin, niin että valkuaiset vaan
olivat näkyvissä; ja kolmanneksi nuo kasvot olivat vallan pirulliset
-- aaveen tapaiset -- täydellinen vastakohta tuolle sileänaamaiselle,
inhoittavalle vanhalle lurjukselle, joka päivät pitkään istui
sorvauspenkkinsä ääressä alakerrassa. Hän makasi vatsallaan, kädet
väännettyinä ristiin selän taakse, ikäänkuin hänet olisi sidottuna
viskattu siihen. Pää ja kaula olivat ainoat ruumiinosat, jotka eivät
olleet kiinni lattiassa. Ne muodostivat melkein suoran kulman ruumista
vastaan, aivan niinkuin hyökkäystä aikovan lasisilmäkäärmeen pää. Se
oli kamalata. Huoneen keskessä paljaalla savilattialla oli suuri, syvä
messinkiastia, jossa leimusi himmeä sinisen vihreä liekki aivan kuin
yölamppu. Tämän astian ympäri mies lattialla mateli kolmeen kertaan.
Kuinka hän sen saattoi tehdä, sitä minä en ymmärrä. Minä näin lihaksien
nousevan ja laskevan aaltomaisesti pitkin hänen selkärankaansa, mutta
muutoin en huomannut mitään liikettä. Pää näytti olevan ainoa elävä
osa hänen ruumiistaan, paitsi noita verkalleen kohoavia ja laskevia
selkälihaksia. Janoo hengitti vuoteella seitsemänkymmentä kertaa
minuutissa. Azizun peitti silmänsä käsillään ja vanha Suddhoo itki
itsekseen, nyppien likaa, joka oli tarttunut hänen valkoseen partaansa.
Hirveintä oli, että tuo mateleva, kiemurteleva olento ei päästänyt
vähintäkään ääntä -- kiemurteli vaan! Ja arvelkaa, että tuota kesti
kymmenen minuuttia ja samalla rottakoira vinkui, Azizun vapisi, Janoo
läähätti ja Suddhoo itki.

Minä tunsin, että hivukset nousivat pystyyn päässäni ja sydämeni
jyski kuin höyrykone. Onneksi sinetin kaivertaja näytti oikean
karvansa kaikkein vaikuttavimmalla tempullaan ja saattoi minut jälleen
tyyntymään. Kun hän oli lopettanut tuon ihmeellisen matelemisensa,
kohotti hän päänsä lattiasta niin korkealle kuin suinkin taisi ja
sieraimista syöksyi tulta. Minäpä satun tietämään, miten tuommoinen
tulen syökseminen tapahtuu -- osaan sen tempun tehdä itsekin --
niin että se tyynnytti minua. Koko homma oli petosta. Jos hän olisi
jatkanut vaan tuota matelemistaan koettamatta suurentaa vaikutusta,
niin taivas tiesi mitä minä olisinkaan uskonut. Molemmat tytöt
huusivat nähdessään tulen liekin ja, hänen päänsä pudota jymähti
leuka edellä lattiaan, muun ruumiin viruessa liikkumatta, käsivarret
ristissä takana. Nyt seurasi runsaasti viiden minuutin paussi, jolla
ajalla sinisen vihertävä liekki sammui. Janoo kumartui laittamaan
toista nilkkarengastaan ja Azizun käänsi kasvonsa seinään päin ottaen
rottakoiran syliinsä. Suddhoo ojensi vaistomaisesti kätensä Janoon
_huquaa_ kohti ja Janoo työnsi sen lattian poikki hänelle. Juuri
ruumiin yläpuolella seinällä riippui kaksi kuningattaren ja Walesin
prinssin heleäväristä kuvaa pahviraameissa. Ne katselivat näyttelyä
ja minusta tuntui niinkuin ne vielä olisivat enentäneet tuon kaiken
omituista vaikutusta.

Juuri kun hiljaisuus alkoi käydä sietämättömäksi, ruumis käännähti
ympäri ja vyöri astian luota toiselle puolen huonetta jääden sinne
makaamaan selälleen. Astiasta kuului hiljainen "pulp" -- aivan
samanlainen molahdus kuin syntyy kalan ottaessa kiinni kärpästä -- ja
viheriäinen valo astian keskessä leimahti jälleen.

Minä tähystelin astiata ja näin veden pinnalla kelluvan kuivan,
ryppyisen, mustan hindulaislapsen pään -- silmät ja suu auki ja päälaki
paljaaksi ajettu. Tämä oli vielä inhoittavampaa kuin mateleminen, sillä
se tuli niin äkkiä. Meillä ei ollut aikaa virkkaa sanaakaan, ennenkuin
pää rupesi puhumaan.

Lukekaa vaikka Poen kertomus magnetiseeratun kuolleen miehen äänestä,
niin ette sittenkään ymmärrä puoliakaan, kuinka hirvittävätä tuon
pään ääni oli. Joka sanan välillä oli yksi tai kaksi sekuntia ja itse
äänessä kaikui jonkunmoinen "ring-ring-ring" aivan kuin kellon kilinä.
Se kaikui hitaasti monta minuuttia, aivan kuin puhellen itsekseen,
ennenkuin kylmä hiki minusta rupesi haihtumaan. Sitten minä älysin
asian luonnollisen selityksen. Minä katselin oven edessä makaavaa
ruumista ja huomasin erään lihaksen juuri kaulan ja hartioitten
rajalla liikkuvan säännöllisesti, vaikk'ei sillä lihaksella ole mitään
tekemistä ihmisen luonnollisessa hengittämistoiminnassa. Koko laitos
oli egyptiläisten kotijumalain huolellinen jäljennös, jommoisista
joskus saa lukea, ja ääni oli mitä oivallisinta ja hämmästyttävintä
vatsassa puhumista. Koko tällä ajalla pää hiljaa kellui astian laitaa
vasten puhuen. Se kertoi Suddhoolle, joka paikalla taas rupesi
vaikeroimaan, hänen poikansa sairaudesta ja kuinka tuo sairaus oli
kehittynyt aina tähän iltaan saakka. Minä tulen aina kunnioittamaan
sinetin kaivertajaa siitä, että hän niin tarkkaan seurasi Peshawarista
tulleiden sähkösanomien aikaa. Se kertoi vielä, että taitavat lääkärit
yöt päivät hoitivat sairasta ja että hän vähitellen paranisi, jos tuo
mahtava poppamies, jonka palvelija astiassa kiikkuva pää oli, saisi
kaksinkertaisen palkan.

Tässä juuri ilmaantui erehdys taiteelliselta kannalta nähden.
Se on kerrassaan järjetöntä pyytää sovitun maksun lisäämistä
kaksinkertaiseksi semmoisella äänellä, jommoisella Lazarus lienee
puhunut noustessaan kuolleista. Janoo, jolla on tosiaankin miehen
järki, vaikka hän on vaimo, huomasi tuon yhtä pian kuin minäkin. Minä
kuulin hänen ylenkatseellisesti jupisevan: "_Asli nahin! Fareib_!"
ja juuri kun hän sen oli sanonut sammui valkea astiassa, pää lakkasi
puhumasta ja me kuulimme oven sarantojen narisevan. Sitten Janoo iski
valkean tulitikulla, sytyttäen lampun ja me näemme että pää, astia ja
sinetin kaivertaja olivat poissa. Suddhoo väänteli käsiään ja vakuutti
jokaiselle, joka vaan kuulla tahtoi, että vaikka hänen iankaikkinen
autuutensa siitä riippuisi, niin hän ei voisi hankkia toista kahtasataa
_rupeeta_. Azizun oli melkein hysteerinen nurkassaan. Janoo taasen
istui tyynenä vuoteella ja rupesi keskustelemaan, että eiköhän liene
kaikki ollut vaan _bunao_ eli petostemppu.

Minä selitin niin paljon kuin taisin sinetin kaivertajan _jadoosta_,
mutta hänen todistustapansa oli paljoa yksinkertaisempi: -- "Semmoinen
loitsiminen, joka aina pyytää lahjoja, ei ole mitään oikeata
loitsimista", sanoi hän. "Minun äitini sanoi minulle, että ainoa
tehokas lemmen juoma on se, joka annetaan vaan rakkaudesta. Tuo sinetin
kaivertaja on valehtelija ja piru. Minä en uskalla puhua enkä tehdä
mitään enkä ryhtyä mihinkään, sillä minä olen velkaa Bhagwan Dassille,
leipurille, kahdesta kultasormuksesta ja raskaasta nilkkarenkaasta.
Minun täytyy ostaa ruokani hänen puodistaan. Sinetin kaivertaja on
Bhagwan Dassin ystävä ja hän myrkyttäisi minun ruokani. Tuota hullua
_jadoota_ on kestänyt jo kymmenen päivää ja se on maksanut Suddhoolle
monta _rupeeta_ joka ilta. Sinetin kaivertaja käytti ensin mustia
kanoja, sitruuneja ja _mantrasia_. Hän ei milloinkaan ennen näyttänyt
meille mitään semmoista kuin tänä iltana. Azizun on hupsu ja kohta
hänestä tulee _purdahnashin_. Suddhoo on jo kadottanut voimansa ja
järkensä. Arvelkaa nyt! minä olin toivonut saavani Suddhoolta monta
_rupeeta_ hänen eläessäänkin ja paljon enemmän vielä hänen kuoltuaan;
ja nyt tuo hupsu tuhlaa kaikki rahansa sinetin kaivertajalle, tuolle
paholaisen ja aasin tamman sikiölle!"

Silloin minä kysäsin: -- "Mutta mikä sai Suddhoon vetämään minua samaan
puuhaan? Tietysti minä voin puhua sinetin kaivertajalle ja hänen
täytyy maksaa takasin. Koko juttu on lapsen lorua -- häpeällistä -- ja
järjetöntä."

"Suddhoo _on_ vanha lapsi", sanoi Janoo. "Hän on elänyt katolla nämät
seitsemänkymmentä vuotta ja on yhtä järjetön kuin vuohen vuona. Hän
haki teidät tänne ollakseen varma siitä, ettei hän rikkonut sen
_sirkarin_ (maakunnan) lakia, jonka suolaa hän on syönyt vuosikausia.
Hän jumaloi tomuakin sinetin kaivertajan jalkain alla ja tuo lehmän
nielijä on kieltänyt häntä menemästä poikansa luo. Mitä Suddhoo tietää
teidän laistanne ja salamapostista? Minun täytyy katsella vaan kuinka
hänen rahansa päivä päivältä luiskahtavat tuolle valehtelevalle
konnalle alikerrassa."

Janoo polki jalkaansa lattiaan ja melkein itki harmista. Suddhoo
taaskin vaikeroi ryijyn alla nurkassa ja Azizun koetti auttaa piipun
vartta hänen vanhaan suu parkaansa.

Sillä kannalla asiat ovat nyt. Ajattelemattomasti olen minä auttanut
ja kehoittanut sinetin kaivertajaa petkuttamaan itselleen rahaa
vääryydellä, mikä on kielletty 420:ssä luvussa Intian rikoslaissa. Minä
en siitä syystä voi tehdä mitään tässä asiassa. Minä en voi ilmoittaa
asiata poliisille. Mitkä todistajat todistaisivat ilmoitukseni
oikeiksi? Janoo kieltää järkähtämättä ja Azizun on hunnulla peitetty
vaimo jossakin lähellä Bareillyä -- kadonneena tähän meidän laajaan
Intiaan. Enkä minä liioin voi itse ottaa lakia omiin kouriini ja puhua
sinetin kaivertajalle, sillä minä olen varma siitä, että Suddhoo
epäilisi minua ja paitsi sitä Janoo varmaan tulisi myrkytetyksi, sillä
hänen velkansa leipurille sitoo häntä kiireestä kantapäihin. Suddhoo
on vanha narri, ja joka kerta kuin me tapaamme toisemme mutisee hän
tuon minun järjettömän leikkipuheeni, että hallitus ennemmin suosii ja
yllyttää taikatemppujen käytäntöä kuin kieltää. Hänen poikansa on terve
nyt, mutta Suddhoo on täydellisesti sinetin kaivertajan vallassa ja
tämän neuvoja hän seuraa kaikissa toimissaan. Janoo näkee, kuinka nuo
rahat, jotka hän aikoi viekotella Suddhoolta, joka päivä luiskahtavat
sinetin kaivertajalle ja hän käy päivä päivältä yhä kiukkuisemmaksi ja
synkemmäksi.

Hän ei milloinkaan virka asiasta mitään, sillä hän ei uskalla, mutta
ellei mikään estä häntä, niin minä pelkään että sinetin kaivertaja
kuolee koleraan -- valkoseen arsenikkikoleraan -- keskipaikoilla
toukokuuta. Ja sillä lailla minä vielä saan mieltäni painamaan
murhankin Suddhoon talossa.



Toinen mies.


Aikoja sitten seitsenkymmen luvulla, ennenkuin mitään julkisia
rakennuksia oli rakennettu Simlassa ja tuosta leveästä Jakko vuoren
ympäri vievästä tiestä ei vielä uneksittukaan, Miss Gaureyn vanhemmat
pakottivat tyttärensä naimaan eversti Schreiderlingin. Eversti ei
voinut olla _paljoa_ enemmän kuin kolmekymmentä viisi vuotta vanhempi
morsiantaan; ja koska hänellä oli palkkaa kaksisataa _rupeeta_ kuussa
ja paitsi sitä omia rahoja, niin häntä täytyi pitää sangen varakkaana.
Hän oli hyvää sukua ja kylmänä vuoden aikana häntä vaivasi jonkunmoinen
keuhkotauti. Kuumalla säällä hän sai usein halvauskohtauksia, mutta hän
ei siitä kuollut kumminkaan.

Huomatkaa, että minä en moiti Schreiderlingiä. Hän oli hyvä aviomies
oman käsityksensä mukaan, eikä hän ollut pahalla tuulellakaan muuta
kuin voidessaan pahoin, joka tapahtui noin seitsemänätoista päivänä
kuukaudessa. Hän oli melkein antelias vaimolleen raha-asioissa ja
se oli hänen puoleltaan suuri myönnytys. Mutta Mrs. Schreiderling
ei kumminkaan ollut onnellinen. Hänet naitettiin ennenkuin hän oli
täyttänyt kaksikymmentä vuotta ja kun hän jo oli antanut koko pienen
sydän parkansa toiselle miehelle. Minä olen unohtanut hänen nimensä,
mutta sanokaamme häntä nyt vaan "toiseksi mieheksi". Hänellä ei ollut
rahoja eikä tulevaisuuden toiveita. Eikä hän ollut edes kauniskaan;
ja minä luulen että hän oli virkatoimissa komisariaatissa. Mutta
huolimatta kaikesta tuosta tyttö rakasti häntä hellästi ja he olivat
jo vähän niinkuin kihloissa, kun Schreiderling astui esiin ja
ilmoitti Mrs. Gaureylle tahtovansa naida hänen tyttärensä. Silloin
ensimmäinen kihlaus purettiin -- huuhdottiin pois Mrs. Gaureyn
kyynelillä, sillä tämä arvoisa nainen hallitsi taloaan itkemällä
toisten tottelemattomuutta hänen ylivallalleen ja tuota kunnioituksen
puutetta, jota hänen täytyi kärsiä vanhoilla päivillään. Tytär ei
seurannut äitinsä esimerkkiä. Hän ei milloinkaan itkenyt. Ei edes
hääpäivänäänkään.

Se toinen mies kärsi kohtalonsa ääneti ja tuli siirretyksi huonoimmalle
asemalle, minkä ikinä saattoi löytää. Ehkä ilmanala siellä tyynnytti
häntä. Häntä vaivasi horkka ja se lienee haihduttanut hänen muut
huolensa. Paitsi sitä hänellä oli sydänvika myöskin. Yksi lämsistä oli
vikaantunut ja kuume teki sen vielä pahemmaksi. Se näyttäytyi myöhemmin.

Siten kului monta kuukautta ja Mrs. Schreiderling rupesi
sairastelemaan. Hän ei kuihtunut verkalleen kuten henkilöt romaaneissa,
mutta hän näytti vetävän puoleensa kaikki tautilajit, mitkä milloinkaan
ilmaantuvat asemilla, alkaen tavallisesta kuumeesta ja siitä yhä
ylöspäin. Hän ei milloinkaan ollut muuta kuin tavallisen sievän
näkönen parhaimpinakaan aikoinaan, mutta tauti teki hänet rumaksi.
Schreiderling sanoi niin. Hän oli ylpeä siitä, että hän aina uskalsi
suoraan sanoa ajatuksensa.

Kun Mrs. Schreiderling lakkasi olemasta kaunis, niin
Schreiderling heitti hänet oman onnensa nojaan ja palasi entisiin
poikamiestapoihinsa. Mrs. Schreiderlingin oli tapana ratsastaa Simlan
puistokäytävällä surkean näköisenä, harmaa Teraihattu niskassa ja
kauhean näkönen vanha satula rämä allaan. Schreiderlingin anteliaisuus
ei ulottunut hevosta edemmäksi. Hän sanoi, että mikä satula tahansa
kelpaisi niin hermostuneelle naiselle kuin Mrs. Schreiderling oli.
Mrs. Schreiderlingiä ei koskaan pyydetty tanssimaan, sillä hän tanssi
huonosti ja paitsi sitä hän oli niin harvapuheinen ja ikävä, että
harvoin kukaan viitsi käydä vieraisilla hänen luonaan. Schreiderling
sanoi, että jos hän olisi tietänyt että Mrs. Schreiderlingistä tulisi
tuommoinen variksen pelätti naimisiin jouduttuaan, niin ei hän ikinä
olisi nainut häntä. Hän oli ylpeä siitä, että uskalsi sanoa ajatuksensa
suoraan, tuo oiva Schreiderling!

Schreiderling jätti vaimonsa Simlaan kerran elokuussa ja läksi itse
rykmenttinsä luo. Sillä aikaa Mrs. Schreiderling hiukan elpyi, mutta
entistä ulkomuotoaan hän ei koskaan saanut jälleen. Minä kuulin
klubissa, että se toinen mies oli tulossa Simlaan sairaana -- hyvin
sairaana -- parantuakseen ehkä täällä. Kuume ja sydänlämsät olivat
melkein tappaneet hänet. Mrs. Schreiderling tiesi sen myöskin ja paitsi
sitä hän tiesi -- josta minä en välittänyt hankkia tietoa -- minä
päivänä sen toisen miehen piti tulla. Minä luulen, että tuo toinen mies
kirjoitti hänelle siitä. He eivät olleet nähneet toisiaan sitten kuin
kuukautta ennen häitä. Ja nyt seuraa ikävin osa tätä kertomusta.

Kerran myöhäinen vierailussa käynti pidätti minua Dovedell hotellissa
iltahämäriin saakka. Mrs. Schreiderling oli ratsastanut pitkin
puistokäytävätä koko iltapäivän sateessa. Minun kulkiessa pitkin
Cartroadia ajoi tonga ohitseni, ja minun ratsuni, joka oli kyllästynyt
pitkään odottamiseen, läksi nelistämään. Juuri tien vieressä
tongakonttorin lähellä seisoi Mrs. Schreiderling likomärkänä kiireestä
kantapäihin odottaen tongaa. Minä aloin ratsastaa mäelle päin, sillä
eihän tonga minua liikuttanut, mutta juuri silloin Mrs. Schreiderling
alkoi huutaa. Minä käännyin takasin paikalla ja näin tongakonttorin
lamppujen valossa Mrs. Schreiderlingin polvillaan märällä tiellä, juuri
saapuneen tongan takaistuimen vieressä, huutaen kamalasti. Sitten hän
putosi kasvoilleen lokaan, kun minä saavuin sinne.

Takaistuimella istui hyvin suorana ja jäykkänä, toinen käsi
tongapeitteellä ja vesi tippuen hatusta ja viiksistä, se toinen mies
-- kuolleena. Nuo kuusikymmentä penikulmaa ylämäkeä röykyttävillä
rattailla lienee ollut liian paljon hänen sydänlämsilleen, luulen ma.
Tongan ajaja sanoi: -- "Tämä sahib kuoli kaksi asemaa tuolla puolen
Solonia. Silloin minä sidoin hänet nuoralla kiinni, muutoin hän olisi
pudonnut maantielle, ja siten me tulimme Simlaan. Antaisiko sahib
minulle juomarahaa? Tuo", hän osoitti sitä toista miestä, "olisi
antanut minulle _rupeen_."

Toinen mies istui naama irvistelevänä ikäänkuin häntä olisi huvittanut
tuo hänen naurettava matkansa ja Mrs. Schreiderling loassa alkoi
vaikeroida. Ei ollut ketään muita kuin me neljä konttorin ulkopuolella
ja sade virtasi tulvanaan. Ensi työksi oli Mrs Schreiderling
vietävä kotiinsa ja toiseksi piti asettaa niin, ettei hänen nimeään
sekotettu tähän asiaan. Tongan ajaja sai viisi _rupeeta_ hankkiakseen
basaarivaunut Mrs. Schreiderlingille. Sitten hänen piti ilmoittaa
tongakonttorissa, kuinka tuolle toiselle miehelle oli käynyt ja
asianomaiset saivat sitten ryhtyä sopiviin toimenpiteisin.

Mrs. Schreiderling kannettiin katoksen alle sateen suojaan ja kolme
neljännes tuntia me molemmat odotimme vaunujen tuloa. Se toinen mies
jätettiin istumaan entiselleen. Mrs. Schreiderling koetti tehdä
jos jotakin, mutta ei vaan itkenyt, joka epäilemättä olisi ollut
terveellisintä hänelle. Hän koetti huutaa heti, kun hän oli tointunut
tainnoksistaan ja sitten hän rupesi rukoilemaan sen toisen miehen
sielun puolesta. Ellei hän itse olisi ollut puhdas kuin päivä, olisi
hän rukoillut omankin sielunsa puolesta. Minä odotin, että hän sen
tekisi, mutta hän ei sitä tehnyt. Sitten minä koetin pyyhkiä vähän
likaa pois hänen vaatteistaan. Vihdoin vaunut tulivat ja minä vein
hänet pois -- osittain väkivallalla. Se oli kamala toimi alusta loppuun
saakka, mutta pahinta oli kun vaunujen täytyi tunkeutua seinän ja
tongan välitse ja Mrs. Schreiderling näki lyhdyn valossa tuon laihan
keltasen käden tongan peitteellä.

Hän joutui kotiin juuri kun kaikki ihmiset olivat menossa tanssiaisiin
varakuninkaan palatsiin -- Peterhoffiin, kuten siihen aikaan sanottiin
-- ja tohtorille selitettiin, että hän oli pudonnut hevosen selästä ja
minä olin löytänyt hänet tuolla puolen Jakko vuorta. Tohtori sanoi,
että minä tosiaankin ansaitsin kiitosta kun noin nopeasti hommasin
hänelle lääkärin apua. Mrs. Schreiderling ei kuollut -- Schreiderlingin
tapaiset miehet naivat aina sellaisia naisia, jotka eivät helposti
kuole. He jäävät eloon ja rumentuvat.

Mrs. Schreiderling ei milloinkaan kertonut tuosta ainoasta kerrasta,
jolloin hän naimisensa jälkeen tapasi sen toisen miehen, ja kun
tämän illan tapahtumia seuraava kylmettyminen ja yskä olivat siksi
parantuneet, että hän pääsi ulos, niin ei hän milloinkaan sanallakaan
tai pienimmälläkään liikkeellä osoittanut tavanneensa minua
tongakonttorin luona. Ehkei hän sitä tiennytkään.

Hänellä oli tapana ratsastaa edes takasin puistokäytävällä tuolla
kauhean huonolla satulallaan sen näköisenä, kuin hän joka hetki olisi
odottanut jonkun tulevan tuolta kadun kulmasta. Kahden vuoden kuluttua
hän läksi kotimaahan ja kuoli -- Bournemouthissa, luulen ma.

Schreiderlingin oli tapana puhua "rakkaasta vaimo parastaan"
upseeriklubissa ollessaan hiukan "liikutettu". Hän tahtoi aina puhua
suoraan ajatuksensa, tuo oiva Schreiderling.



Venus Annodomini.


Hänellä ei ollut mitään tekemistä numero kahdeksantoista kanssa Braccio
Nuovossa Vatikanissa, Viscontin Cereksen ja Niilijumalan välillä. Hän
oli vaan intialainen jumalallinen olento -- englantilais-intialainen
oikeastaan -- ja me nimitimme häntä Venus Annodominiksi eroitukseksi
muista Annodomineista samaa katoamatonta laatua. Vuoristossa kerrottiin
taruna, että hän oli kerran ollut nuori, mutta ei ainoakaan elossa
oleva mies uskaltanut julkisesti astua esiin väittämään, että
tuossa tarussa oli perää. Miehet ratsastivat Simlaan, oleskelivat
siellä jonkun ajan, läksivät pois, tekivät nimensä tunnetuiksi,
toimittivat elämäntyönsä, palasivat takasin Simlaan ja löysivät
siellä Venus Annodominin vallan samanlaisena kuin he olivat hänen
jättäneet. Hän oli muuttumaton kuin Intian kukkulat, mutta ei aivan
niin viheriäinen. Kaiken minkä kahdeksantoistavuotias tyttö saattoi
kestää ratsastamisessa, kävelemisessä, tanssimisessa, huvituksissa ja
liioittelemisissa yleensä, sen kesti Venus Annodominikin, eikä hänessä
voinut huomata mitään väsymyksen tai kyllästymisen oireita. Paitsi
ikuista nuoruutta sanottiin hänen vielä keksineen ikuisen terveyden
salaisuuden, ja hänen maineensa levisi ympäri maita, mantereita. Hän
ei enää ollut vaan nainen, hänestä oli tullut yhteiskunnallinen laitos
niin suuressa määrin, ettei ainoatakaan nuorta miestä voitu pitää
täysin kasvatettuna, ennenkuin hän oli jonkun aikaa palvellut Venus
Annodominin alttarin juurella. Ei kukaan ollut hänen kaltaisensa,
vaikka moni kyllä koetti apinoida häntä. Kuusi vuotta hänessä ei
vaikuttanut enempää kuin kuusi kuukautta muissa naisissa, ja kymmenen
vuotta ei vaikuttanut häneen niinkään paljon kuin viikon kuume muihin
naisiin. Jokainen ihaeli häntä ja palkinnoksi hän oli ystävällinen
ja kohtelias melkein jokaiselle. Nuoruus oli muuttunut hänelle
tottumukseksi niin pitkän ajan kuluessa, ettei hän enää voinut siitä
erota -- taikka totta puhuen hän ei käsittänyt ollenkaan, että oli
välttämätöntä siitä erota -- ja hänen lähimpänä ympäristönään oli aina
nuorta väkeä.

Venus Annodominin ihailijoiden joukossa oli nuori Gayerson. Häntä
sanottiin "hyvin nuoreksi Gayersoniksi" eroitukseksi isästään, jolla
oli nimenä "nuori" Gayerson. Isä oli siviilivirkamies Bengalissa ja
nuorukainen tavoiltaan sekä sydämeltään. "Hyvin nuori" Gayerson ei
tyytynyt palvelemaan Venus Annodominia tyynesti ja näön vuoksi, kuten
muut nuoret miehet, eikä ymmärtänyt kunnioittavalla ja kiitollisella
alamaisuudella vastaanottaa sellaisia suosion osoituksia häneltä kuin
ratsastusmatkan, tanssin, taikka hetken keskustelun. Hän oli vaatelias,
ja siitä syystä Venus Annodomi ei antanut hänen lähestyä. "Hyvin nuori"
Gayerson kiusasi itseään turhamaisella tavalla melkein sairaaksi
hänen tähtensä; ja hänen ihailunsa ja vakavuutensa saattoivat hänen
käyttäytymään joko ujosti, taikka isoäänisesti, taikka epähienosti,
riippuen hänen mielialastaan kulloinkin, muihin vanhempiin miehiin
verraten, jotka kumartelivat Venus Annodominia. Venus Annodomini
sääli "hyvin nuorta" Gayersonia. Tämä nuorukainen muistutti hänelle
poikaa, joka kaksikymmentäkolme vuotta takaperin oli ihaillut häntä
rajattomasti ja jota kohtaan hän sen sijaan oli tuntenut enemmän kuin
viikon kestävätä hellyyttä. Mutta poika oli mennyt menojaan ja nainut
toisen tytön ennenkuin vuosikaan oli kulunut siitä kun hän Venus
Annodominia jumaloi; ja nyt oli Venus Annodomini melkein -- ei sentään
kokonaan -- unohtanut hänen nimensäkin. "Hyvin nuorella" Gayersonilla
oli samat suuret sinisilmät ja sama tapa työntää alahuultaan esiin, kun
hän oli liikutettu tai harmissaan. Mutta Venus Annodomini kohteli häntä
kumminkin jäykästi. Hän ei pitänyt liiasta innosta, vaan tahtoi tyyntä
ja hiljaista hellyyttä.

"Hyvin nuori" Gayerson oli onneton eikä ollenkaan koettanutkaan peittää
suruaan. Hän oli armeijassa -- linjarykmentissä luulen ma, vaikka en
minä ole oikeen varma siitä -- ja koska hänen kasvonsa olivat kuin
peili ja otsa kuin avonainen kirja hänen viattomuutensa tähden, niin
toverit armeijassa tekivät hänen elämänsä raskaaksi ja katkeroittivat
hänen luonnostaan herttaisen mielensä. Ei kukaan muu kuin "hyvin nuori"
Gayerson itse tietänyt kuinka vanhaksi "hyvin nuori" Gayerson luuli
Venus Annodominia ja hän ei siitä koskaan kertonut kenellekään. Ehkä
hän luuli, että Venus Annodomini oli kaksikymmentä viisi vuotta, taikka
ehkä viimeksi mainittu henkilö oli hänelle sanonut olevansa siinä
iässä. "Hyvin nuori" Gayerson olisi uinut Indus virran yli sadeajalla
täyttämään Venus Annodominin pienintäkin käskyä ja hän luotti häneen
sokeasti. Jokainen myönsi, ettei se ollut Venus Annodominin syy,
sillä hän ei milloinkaan Mrs. Hauksbeen taikka Mrs. Reiverin tavoin
liikuttanut sormeakaan vetääkseen ketään luokseen. Sitä saattoi ihaella
ja kunnioittaa Mrs. Hauksbeeta, ylenkatsoa ja välttää Mrs. Reiveriä,
mutta jokaisen täytyi pakosta jumaloida Venus Annodominia.

"Hyvin nuoren" Gayersonin isällä oli piirikunnan veronkantajan paikka
taikka joku muu hallinnollinen virka erittäin ikävässä osassa Bengalia
-- täynnä Babus joukkoja, jotka sanomalehdissä haukkuivat "nuorta"
Gayersonia "Neroksi" ja "Scyllaksi" ja "Charybdikseksi"; ja paitsi
Babus joukkoja siellä oli alituinen punatauti ja kolera yhdeksän
kuukautta vuodessa. "Nuori" Gayerson -- hän oli noin neljäkymmentä
viisi vuotta -- melkein piti Babus ystävistään, sillä ne huvittivat
häntä, mutta hän tunsi vastenmielisyyttä punatautia kohtaan, ja kun hän
suinkin vaan pääsi sieltä, läksi hän Darjilingiin useimmiten. Mutta
juuri tänä kesänä hän päätti tulla Simlaan poikaansa tervehtimään.
Poika ei ollut siitä kovin hyvillään. Hän kertoi Venus Annodominille,
että hänen isänsä oli tulossa sinne ja Venus Annodomini punastui hiukan
ja sanoi että olisi hauskaa tutustua häneen. Sitten hän katsoi kauvan
ja miettiväisenä "hyvin nuoreen" Gayersoniin, sillä hän sääli poikaa
hyvin, hyvin paljon ja poika oli hyvin, hyvin suuri narri.

"Minun tyttäreni tulee tänne parin viikon päästä, Mr. Gayerson", sanoi
Venus Annodomini.

"Teidän mikä sitten!" sanoi "hyvin nuori" Gayerson.

"Tyttäreni", sanoi Venus Annodomini. "Hän on ollut jo seuraelämässä
kotimaassa koko vuoden ja minä tahdon, että hän hiukan näkisi Intiaa.
Hän on nyt yhdeksäntoista vuotias ja sangen järkevä tyttö, luulen ma."

"Hyvin nuori" Gayerson, joka oli juuri täyttänyt kaksikymmentä
kaksi vuotta, melkein putosi istumaan hämmästyksestä, sillä hän oli
itsepäisesti uskonut parempaa tietoansa vastaan Venus Annodominin
nuoruutta. Venus Annodomini katseli ikkunauutimien takaa, mikä vaikutus
hänen sanoillaan olisi, ja hymyili.

"Hyvin nuoren" Gayersonin isä tuli Simlaan kaksitoista päivää myöhemmin
eikä ollut kahtakymmentä neljää tuntia ollut siellä, ennenkuin kaksi
hänen vanhaa tuttavaansa olivat kertoneet hänelle, kuinka "hyvin
nuori" Gayerson oli käyttäytynyt.

"Nuori" Gayerson nauroi makeasti ja kysyi kuka tuo Venus Annodomini
oikeastaan oli. Joka todisti, että hän oli elänyt Bengalissa, jossa ei
kukaan tiedä muusta kuin kurssin muutoksista. Sitten hän sanoi että
"lapset on lapsia" ja puhui pojalleen asiasta. "Hyvin nuori" Gayerson
sanoi olevansa epätoivoissaan ja onneton; ja "nuori" Gayerson sanoi
katuvansa, että oli ollut osallisena hankkimassa tuollaista hullua
maailmaan. Hän esitti, että poika lyhentäisi loma-aikaansa ja palaisi
velvollisuuksiinsa. Tästä seurasi epäkunnioittava vastaus ja isän ja
pojan väli oli sangen kireellä kunnes "nuori" Gayerson tahtoi, että
he yhdessä menisivät tervehtimään Venus Annodominia. "Hyvin nuori"
Gayerson läksi isänsä kanssa, mutta hänestä tuntui tukalalta ja hieman
hävetti.

Venus Annodomini otti heitä vastaan armollisesti ja "nuori" Gayerson
huudahti: -- "Hyvänen aika! sehän on Kitty!" "Hyvin nuori" Gayerson
olisi odottanut selitystä, ellei hänen olisi täytynyt koettaa saada
puhetta aikaan pitkän, kauniin, hiljaisen, hyvin puetun tytön kanssa --
esitetty hänelle Venus Annodominin tyttärenä. Tämä oli paljoa vanhempi
tavoiltaan, esiintymiseltään ja tyyneltä mieleltään kuin "hyvin nuori"
Gayerson; ja kun "hyvin nuori" Gayerson tämän huomasi, tuntui hänestä
hiukan ilettävältä.

Samassa hän kuuli Venus Annodominin sanovan: -- "Tiedättekö, että
teidän poikanne on minun innokkaimpia ihailijoitani?"

"Sitä minä en ihmettele", sanoi "nuori" Gayerson. Sitten hän korotti
ääntään: -- "Hän seuraa isänsä esimerkkiä. Enkö minä jumaloinnut
maatakin, jonka päällä te astuitte, aikoja, aikoja sitten, Kitty -- ja
te ette ole muuttunut vähääkään siitä ajasta. Kuinka omituiselta tämä
tuntuu!"

"Hyvin nuori" Gayerson ei virkkanut sanaakaan.

Hänen keskustelunsa Venus Annodominin tyttären kanssa oli tämän perästä
hiukan hajanaista ja epäselvää.

"Kello viisi siis huomenna", sanoi Venus Annodomini. "Mutta muistakaa,
että tulette täsmälleen,"

"Täsmälleen kello viisi", sanoi "nuori" Gayerson. "Sinä varmaan lainaat
vanhalle isällesi hevosen, poikaseni? Minä lähden ratsastamaan huomenna
iltapäivällä."

"Tietysti", sanoi "hyvin nuori" Gayerson. "Minä lähden pois täältä
huomisaamuna, niin että minun hevoseni ovat teidän käytettävinänne."

Venus Annodomini katsoi häneen hämärän huoneen poikki ja hänen suuret
harmaat silmänsä täyttyivät kyynelillä.

"Hyvästi Tom", kuiskasi Venus Annodomini.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Kertomuksia Intian ylängöiltä ja laaksoista" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home