Yhteiskunnallisen kysymyksen ydinkohdat - Nykyisyyden ja tulevaisuuden elämänvaatimuksena

By Author	[ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z \| Other Symbols ]
By Title	[ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z \| Other Symbols ]
By Language

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon

We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Yhteiskunnallisen kysymyksen ydinkohdat - Nykyisyyden ja tulevaisuuden elämänvaatimuksena
Author: Steiner, Rudolf, 1861-1925
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Yhteiskunnallisen kysymyksen ydinkohdat - Nykyisyyden ja tulevaisuuden elämänvaatimuksena" ***

YHTEISKUNNALLISEN KYSYMYKSEN YDINKOHDAT

Nykyisyyden ja tulevaisuuden elämänvaatimuksena

Kirj.

Tri RUDOLF STEINER

Tekijän luvan saanut suomennos

Kustannusliike
O.Y. ANTROPOS A.B.
Helsinki 1922.

Helsingissä 1922,
Konttorivälinetehdas O.-Y:n kirjapainossa.

SISÄLLYSLUETTELO:

Alkulause ja johdanto.

Muutamia huomautuksia tämän kirjoituksen tarkoituksesta.

I. Yhteiskunnallisen kysymyksen todellinen luonne uudenaikaisen
ihmiskunnan elämän valossa.

II. Elämän vaatimia ja todellisuuden mukaisia yhteiskunnallisten
kysymysten ja tarpeitten ratkaisukokeita.

III. Kapitalismi ja yhteiskunnalliset aatteet.

IV. Yhteiskunnallisten elimistöjen kansainväliset suhteet.

Lisäys.

Viiteselitykset.

Alkulause ja johdanto.

Tehtäviä, jotka nykyajan yhteiskunnallinen elämä eteemme asettaa, ei
voida ratkaista keinotekoisten tulevaisuudenunelmien avulla. Jotkut
mielipiteet ja tunteiden ilmaukset voivat tosin saada uskomaan, että
nämä tahi nuo suunnitelmat, jotka aatteidensa pohjalle on rakentanut,
saattaisivat luoda ihmiskunnalle onnentilan; tämä usko voi kasvaa
voittamattomaksi vakaumukseksikin; mutta sittenkin on mahdollista
ampua kokonaan harhaan siitä, mitä yhteiskunnallinen kysymys nykyään
merkitsee, jos tahtoo sellaisen uskon saada toteutetuksi.

Tämän väitteeni voi seuraavalla tavalla kehittää näennäisesti aivan
mielettömyyteen, osaten kuitenkin oikeaan. Voi olettaa jonkun
löytäneen yhteiskunnalliselle kysymykselle tietopuolisesti aivan
oikean "ratkaisun", mutta kuitenkin voisi hänellä olla peräti
epäkäytännöllinen usko, jos hän tahtoisi ihmiskunnalle tarjota tätä
ajattelemaansa ratkaisua. Sillä me emme elä enää sellaisena aikana,
jolloin saisi uskoa voivansa tällä tavalla vaikuttaa julkisessa
elämässä. Ihmisten mieliala ei ole sellainen, että he julkiseen elämään
katsoen voisivat sanoa: tuolla näette erään, joka ymmärtää, mitkä
yhteiskunnalliset laitokset ovat tarpeellisia; mitä hän tarkottaa, sen
me tahdomme toteuttaa.

Tätä tietä eivät ihmiset laisinkaan halua ottaa vastaan
yhteiskunnallisen elämän aatteita. Tämä kirjanen, joka jo on
saavuttanut jokseenkin laajan levikin, tahtoo ottaa huomioon tämän
tosiasian. Ne, jotka ovat leimanneet sen utopistiseksi (haaveilevaksi),
eivät ole ollenkaan käsittäneet sen perimmäistä tarkotusta. Enimmän
ovat sitä utopistiseksi soimanneet ne, jotka itse tahtovat itse
utopistisesti ajatella. He näkevät muissa sen, mikä on varsinainen
piirre heidän omassa ajatustavassaan.

Käytännöllisesti ajattelevat ovat nykyään jo saaneet sen kokemuksen
julkisesta elämästä, että utopistisella aatteella, näyttäköönpä
kuinkakin vakuuttavalta, ei ole lainkaan menestystä, ja kuitenkin
tuntuu useista, että heidän esim. taloudellisella alalla tulisi
lähestyä lähimmäisiään sellaisella. Mutta heidän täytyy saada itselleen
selväksi, että he puhuvat turhaan. He eivät silloin lainkaan hyödytä
lähimmäisiään esityksellään.

Tämä pitäisi ottaa huomioon kokemuksen opetuksena. Sillä se viittaa
erääseen tärkeään tosiasiaan nykyaikaisessa julkisessa elämässä.
Tarkotan sitä elämälle vierasta katsanto kantaa, jolla suhdautaan
kaikkeen, mitä esim. taloudellinen todellisuus vaatii. Kuinka sitten
saattaisi toivoakaan voivansa selviytyä julkisen elämän sekavissa
olosuhteissa, kun niitä lähestyy elämälle vieraalla ajatustavalla?

Tämä kysymys ei ole suinkaan mieluisa. Sillä se pakottaa tunnustamaan
ajattelevansa elämälle vieraalla tavalla. Ja kuitenkin se tunnustus
on tehtävä, jollei tahdota pysyä vieraana "yhteiskunnalliselle
kysymykselle". Sillä ainoastaan käsittelemällä tätä kysymystä yhtenä
nykyaikaisen sivistyksen tärkeimmistä puolista, voi päästä selvyyteen,
mitä yhteiskunnallinen elämä tarvitsee.

Tämä kysymys viittaa nykyaikaisen henkielämän muodostumiseen.
Uudenaikainen ihmiskunta on kehittänyt henkielämän, joka on suuresti
riippuvainen valtiollisista laitoksista ja taloudellisista voimista.
Ihminen pannaan jo lapsena valtion kasvatuksen ja opetuksen alaiseksi.
Hän voi saada ainoastaan sellaisen kasvatuksen, kuin hänen ympäristönsä
taloudelliset olosuhteet myöntävät.

Tästä voisi helposti johtua uskomaan, että juuri sentähden ihmisen
pitäisi olla hyvin mukautunut nykyaikaisiin olosuhteisiin. Sillä
valtiolle on mahdollista muodostaa kasvatus- ja opetuslaitokset ja sen
kautta julkisen henkielämän oleellinen puoli tavalla, joka parhaiten
tyydyttää inhimillistä yhteiskuntaa. Ja senkin saattaisi helposti
uskoa, että ihmisestä sen kautta tulisi mahdollisimman paras jäsen
inhimilliseen yhteiskuntaan, että hänet kasvatetaan niitä taloudellisia
mahdollisuuksia silmällä pitäen, joiden piirissä hän kehittyy, ja
että hän tämän kasvatuksen kautta joutuu siihen asemaan, jonka nämä
taloudelliset mahdollisuudet hänelle osottavat.

Tämän kirjasen täytyy ottaa suorittaakseen tähän aikaan vähemmän
miellyttävä tehtävä, näyttää, että julkisen elämämme sekavuus johtuu
henkielämän riippuvaisuudesta valtiosta ja talouselämästä. Ja sen
täytyy voida näyttää, että henkielämän vapautus tästä riippuvaisuudesta
muodostaa osan niin polttavasta yhteiskunnallisesta kysymyksestä.

Tämän kautta kääntyy kirjaseni laajalle levinneitä harha luuloja
vastaan. Että valtio on ottanut hoitoonsa opetus laitoksen, sitä on
kauvan pidetty ihmiskunnan kehitykselle terveellisenä. Ja sosialisesti
ajattelevat voivat tuskin muuta kuvitellakkaan, kuin että yhteiskunnan
on kasvatettava yksilö palvelukseensa omien menettelytapojensa
mukaisesti.

Ei tahdota mielellään ottaa oppiakseen, mikä tähän aikaan on aivan
välttämätöntä tällä alalla. Sitä, että ihmiskunnan kehityksen
myöhäisempinä aikoina voi olla erehdystä, mikä aikaisemmin on ollut
oikeata. Ihmiskunnan nykyaikaisten olosuhteitten kehitykselle oli
välttämätöntä, että opetuslaitos ja sen kautta julkinen henkielämä
joutui pois niiden piirien käsistä, jossa se keskiaikana oli ollut,
valtion huostaan. Mutta tämän asiantilan edelleen jatkaminen on raskas
yhteiskunnallinen erehdys.

Sen on tämä kirjanen ensimäisessä osassaan osottava. Valtiolaitoksen
puitteissa on henkielämä saavuttanut vapautensa; se ei voi
tästä vapaudestaan oikein hyötyä, ellei sille suoda täydellistä
itsehallintoa. Henkielämän olemukseen kuuluu saada olla täydellisesti
itsenäinen jäsen yhteiskunnallisessa elimistössä. Kasvatus- ja
opetuslaitos, joista koko henkinen elämä on lähtösin, on jätettävä
niiden hallittavaksi, jotka kasvattavat ja opettavat. Tässä
hallituksessa älköön saako sanan- eikä toimivaltaa kukaan, joka
toimii valtiollisella tahi taloudellisella alalla. Jokaisen opettajan
on käytettävä ainoastaan niin paljon aikaa opetukseen, että hän voi
myös ottaa osaa alallaan hallinnolliseen toimintaan. Hän on silloin
huolehtiva hallituksesta yhtä paljon, kuin hän huolehtii itse
kasvatuksesta ja opetuksestakin. Ei kenkään ole oikeutettu antamaan
määräyksiä, joka ei samalla itse ole mukana varsinaisessa opetuksessa
ja kasvatuksessa. Ei mikään parlamentti, ei mikään henkilö, vaikkakin
hän ehkä joskus olisi ottanut osaa opetukseen, mutta ei sitä enää tee,
saa sananvaltaa. Mitä kokemuksia opetuksessa välittömästi saavutetaan,
ne hyödyttävät myös hallintoa. Luonnollisesti sellaisessa laitoksessa
asiantuntemus ja ammattitaito pääsevät korkeimmassa mahdollisessa
määrässä vaikuttamaan.

Tässä tietysti voidaan väittää vastaan, ettei sellainenkaan henkielämän
itsehallinto kaikessa ole täydellinen. Mutta se ei todellisessa
elämässä ole tarpeellistakaan. Ainoastaan paras mahdollinen pyritään
saavuttamaan. Ihmislapsessa kytevät kyvyt tulevat todella yhteiskunnan
hyväksi, kun niiden kehityksestä saavat huolehtia ainoastaan ne,
jotka henkisten tarkotusperien nojalla pystyvät antamaan niistä
ratkaisevan arvostelun. Kuinka kauvas siihen tahi tähän suuntaan
lapsi on kasvatettava, siitä voidaan arvostelu antaa ainoastaan
vapaassa hengenyhdyskunnassa. Ja mitä on tehtävä antaakseen pontta
tällaiselle arvostelulle, siitä voidaan päättää ainoastaan tällaisessa
yhdyskunnassa. Sieltä voivat valtio ja talouselämä ammentaa voimia,
joita ne eivät voi itselleen antaa, jos muodostavat henkielämän omien
näkökohtiensa mukaisesti.

Sopusoinnussa sen kanssa mitä tässä kirjasessa on esitetty, on
myöskin, että valtiota ja talouselämää palvelevista opetuslaitoksista
ja siitä, mitä niissä opetetaan, huolehtivat vapaan henkielämän
toimitsijat. Lakimieskoulut, kauppakoulut, maataloudelliset ja
teollisuusoppilaitokset muodostuvat vapaan henkielämän mukaisesti.
Tämä kirjoitus on välttämättömästi löytävät vastustusta monissa
ennakkoluuloissa, jos siitä vetää tämän -- oikean -- johtopäätöksen.
Mutta mistä johtuvat nämä ennakkoluulot? Niiden yhteiskuntavastaisen
hengen oppii käsittämään kun ottaa huomioon, että ne pohjaltaan
ovat peräisin siitä itsetiedottomasta uskosta, että kasvattajien
tulee olla elämälle vieraita, epäkäytännöllisiä, ihmisiä. Heiltä ei
voida odottaakaan, että he itsestään loisivat laitoksia palvelemaan
elämän käytännöllisiä tarkotuksia. Sellaisia laitoksia pystyvät luomaan
ainoastaan ne, jotka itse seisovat keskellä käytännöllistä elämää, ja
kasvattajien tulee noudattaa niitä suuntaviivoja, joita heille annetaan.

Näin ajatteleva ei huomaa, että kasvattajat, jotka eivät itse kykene
antamaan itselleen suuntaviivoja pienimmästä suurimpaan juuri sen
kautta vieraantuvat elämästä ja tulevat epäkäytännöllisiksi. Heihin
voidaan silloin istuttaa periaatteita, jotka ovat peräisin näennäisesti
hyvinkin käytännöllisistä ihmisistä; he eivät pysty kasvattamaan
oikeita käytännön miehiä elämää varten. Yhteiskuntavastainen
tilanne on sen kautta syntynyt, ettei käytetä yhteiskunnallisen
elämän palvelukseen ihmisiä, joissa kasvatuksen kautta on herännyt
yhteiskunnallinen tunne. Yhteiskunnallisen tunteen elähyttämiä
ihmisiä voi ainoastaan sellainen kasvatustapa tuottaa, jota
yhteiskunnallisesti tuntevat johtavat ja määräävät. Yhteiskunnallista
kysymystä ei milloinkaan saada oikein ratkaistuksi, jollei kasvatus- ja
henkikysymystä käsitellä sen oleellisena osana. Yhteiskuntavastaista
mielialaa ei kasvateta ainoastaan taloudellisten laitosten kautta,
vaan myös sen kautta, että ihmiset näissä laitoksissa käyttäytyvät
yhteiskuntavastaisesti. Ja se on yhteiskuntavastaista, että nuorison
kasvatus ja opetus jätetään henkilöille, jotka sen kautta jäävät
elämälle vieraiksi, että heidän toimintansa suunta ja sisällys
määrätään ulkoapäin.

Valtio perustaa lainopillisia oppilaitoksia. Valtio vaatii
niissä opetettavaksi sen sisältöistä lakitiedettä, jonka se omia
tarkoitusperiään silmälläpitäen on valtiomuotonsa ja hallituksensa
perustaksi omistanut. Laitokset, jotka ovat kokonaan lähtösin vapaasta
henkielämästä, ammentavat lakitieteensä sisällyksen itse tästä
henkielämästä. Valtion on odottaminen, mitä sille tämä vapaa henkielämä
on tarjoava. Se on hedelmöityvä niistä elävistä aatteista, jotka voivat
lähteä ainoastaan sellaisesta henkielämästä.

Tämän henkielämän piiriin taas kuuluvat ne ihmiset, jotka vapaasta
vakaumuksestaan antautuvat käytännölliseen elämään. Mutta siitä ei
tule käytännöllistä elämää, mikä on lähtöisin kasvatuslaitoksista,
joita paljaat "käytännönmiehet" järjestävät ja joissa elämälle vieraat
henkilöt antavat opetusta, vaan yksistään siitä, joka on lähtösin
kasvattajista, jotka omalta näkökannaltaan ymmärtävät elämää ja
käytäntöä. Miten vapaan henkielämän hallinta on yksityiskohtaisesti
järjestettävä, siitä tullaan tässä kirjasessa antamaan joitakin
viittauksia.

Haaveilijat tulevat tämän kirjasen johdosta tekemään kaikenlaisia
kysymyksiä. Huolestuneet taiteilijat ja muut henkisen työn tekijät
tulevat sanomaan: niin, onkohan sitten lahjakkuus paremmin menestyvä
vapaassa henkielämässä, kuin nykyisessä valtion ja taloudellisten
voimain ylläpitämässä? Tällaisten kyselijäin pitäisi ottaa huomioon,
ettei tämä kirjanen missään suhteessa tahdo olla utopistinen.
Siinä ei siis lainkaan tulla teoreettisesti päättelemään: tämän
tahi tuon asian tulee olla niin tahi näin. Vaan se tahtoo olla
innostajana perustamaan ihmisyhdyskuntia, joiden yhteiselämä on
omiaan luomaan yhteiskunnallisesti arvokasta. Ken ei arvostele elämää
teoreettisten ennakkoluulojen, vaan kokemusten perustuksella, hän on
itselleen sanova: jokainen luontaisten lahjojensa mukaan vapaasti
työskentelevä saa toivoa saavansa oikeudenmukaisen arvostelun vapaassa
henkiyhdyskunnassa, jota ei mikään estä omien periaatteidensa mukaan
ohjaamasta elämäänsä.

"Yhteiskunnallisen kysymyksen" ei voi sanoa vasta nyt ihmisten
keskuuteen ilmestyneen eikä se ole asia, jonka pari ihmistä tahi
parlamentti voisi ratkaista ja joka sitten olisi lopullisesti
ratkaistu. Se on alkeellinen osa koko uudemmasta kulttuurielämästä
ja on kerran ilmestyttyään, edelleen pysyvä. Se on maailman
historiallisen kehityksen jokaisena hetkenä yhä uudelleen
ratkaistava. Sillä ihmiselämä on uusimpana aikana joutunut sellaiseen
tilaan, jossa yhteiskuntaa tukevista laitoksista vähitellen tulee
yhteiskunta vastaisia. Nämä on yhä uudelleen kukistettava. Niin kuin
elimistö jonkun aikaa kylläisyyden jälkeen alkaa tuntea nälkää,
samoin yhteiskunnallinen elimistökin joutuu asiain säännöllisestä
tilasta epäsäännöllisen. Yhteislääkettä yhteiskunnallisten olojen
järjestämiseksi löytyy yhtä vähän, kuin ravintoainetta, joka ainaiseksi
poistaisi näläntunteen. Mutta ihmiset voivat yhtyä sellaisiksi
yhdyskunniksi, että heidän elävän yhteistoimintansa kautta olevaiset
olot aina uudelleen saadaan muuttumaan yhteiskunnallisiksi. Sellainen
yhteiskunta on itseään hallitseva yhteiskunnallisen elimistön henkinen
jäsen.

Samoin kuin nykyaikaisista kokemuksista seuraa yhteiskunnallisena
vaatimuksena henkielämän alalla vapaa itsehallinto, samoin talouselämän
alalla assosiatiivinen (yhteistoiminnallinen) työ. Talouselämään
kuuluu nykyisessä ihmiskunnassa tavaraintuotanto, tavarainkiertokulku
ja tavarainkulutus. Näiden kautta tulevat inhimilliset tarpeet
tyydytetyiksi; ja kaikissa niissä ovat ihmiset itse tavalla
tahi toisella toiminnallaan osallisina. Jokaisella on niissä
erikoisharrastuksensa; jokaisen täytyy omalta mahdolliselta osaltaan
olla niissä mukana. Mitä kukin todella tarvitsee, sen hän ainoastaan
itse tietää ja tuntee; mitä hänen on toimitettava, siitä hän saa selvän
kiinnittämällä tuomionsa ympärillään vallitseviin olosuhteisiin. Näin
ei ole aina ollut eikä tänä päivänäkään ole vielä kaikkialla maan
päällä; nykyisen ihmiskunnan sivistyneen osan keskuudessa on asianlaita
kuitenkin niin.

Talouselämän rajat ovat ihmiskunnan kehityksen kuluessa laajentuneet.
Suljetusta kotitaloudesta kehittyi kaupunkitalous, tästä valtiotalous.
Tänään ollaan maailmantalouden kynnyksellä. Vanhasta tosin jää vielä
huomattava osa uuteen; paljon merkkejä uudesta saattoi jo nähdä
vanhassa. Mutta ihmiskunnan kohtalo riippuu siitä, että kehitys on
määrätyissä olosuhteissa noudattanut pää-asiallisesti yllä kuvattua
astejärjestystä.

On mieletöntä koettaakaan järjestellä taloudellisia voimia
abstraktisessa maailmanyhdyskunnassa. Yksityistaloudet ovat
kehityskulun aikana laajalti sulautuneet valtiotalouteen. Kuitenkin
ovat valtiollisten yhdyskuntien muodostumiseen vaikuttaneet muutkin
kuin taloudelliset voimat. Seurauksena siitä, että niistä tahdottiin
muodostaa taloudellisia yhdyskuntia, on uusimman ajan yhteiskunnallinen
sekasorto. Taloudellinen elämä etsii omia valtiollisista laitoksista
ja valtiollisesta ajattelutavastakin riippumattomia muotojaan.
Tämä käy sille mahdolliseksi ainoastaan siten, että muodostetaan
puhtaasti taloudellisia näkökohtia seuraten yhtymiä kuluttaja-,
kauppias- ja tuottajapiireistä. Olosuhteiden pakosta on sellaisten
yhtymien laajuus järjestyvä itsestään. Liiaksi pienten yhtymien
toiminta kävisi liian kalliiksi, liiaksi suurten toimintaa kävisi liian
vaikeaksi taloudelliselta kannalta silmällä pitää. Kukin yhtymä on
löytävä elämäntarpeittensa pakosta tien säännölliseen vuorovaikutukseen
toisten samallaisten kanssa. Ei tarvitse olla huolissaan, että
kukaan, jonka toiminta vaatii tiheätä asuinpaikan vaihdosta, tulisi
siitä estetyksi sellaisten yhtymien kautta. Hän voi helposti siirtyä
yhtymästä toiseen, jos siirtymisen vaikuttimena ovat taloudelliset edut
eikä valtiollinen järjestelmä. Tällaisen yhtymän keskuudessa voidaan
suunnitella laitoksia, jotka toimivat yhtä keveästi, kuin rahaliike.

Yhtymän keskuudessa on ammattitaidon ja asiantuntemuksen perustukselle
vallitseva laajakantoinen yhteisetujen sopusointu. Tällöin eivät
lakimääräykset säännöstele tavarain valmistusta, kiertokulkua ja
kulutusta, vaan ihmiset suoranaisten tietojensa nojalla ja oman
etunsa tähden. Ottaen persoonallisesti osaa yhteistoiminnalliseen
elämään voivat ihmiset tällaisen välttämättömän taidon saavuttaa; sen
kautta taas, että etujen täytyy keskinäisen sopimuksen nojalla pysyä
tasapainossa, tulevat tavarat kiertämään todellisessa arvossaan.
Tällainen yhteenliittyminen taloudellisten näkökohtien nojalla on
vallan toista, kuin esim. ammattiliitot. Niiden toiminnassa seurataan
periaatteita, jotka uudempina aikoina ovat muodostuneet valtiollisessa
ja poliitillisessa elämässä. Niissä parlamenteerataan; ei sovita
taloudellisten näkökohtien nojalla siitä, mitä yhden on suoritettava
toiselle. Assosiatsioneihin ei kuulu palkkatyöläisiä, jotka valtaansa
turvautuen vaativat työnantajalta mahdollisimman korkeita palkkoja,
vaan niissä käsityöläiset ovat tuotannon henkisten johtajien ja
tuotteiden kuluttajien kanssa yhteistoiminnassa määrätäkseen hintojen
järjestelyn kautta suorituksien vasta suoritukset. Se ei voi
tapahtua parlamenttaamalla kokouksissa. Niitä on varottava. Sillä
kuka tekisi työtä sillä aikaa, kun lukemattomat ihmiset kuluttavat
aikansa keskustelemalla työstä. Mutta sopimalla ihmiset keskenään ja
assosiatsionit keskenään sujuu kaikki muu työn ohessa. Siihen tarvitaan
vaan, että yhteenliittyminen vastaa työntekijäin tietoja ja kuluttajain
harrastuksia.

Tätä älköön kutsuttako utopiaksi. Sillä emmehän ole sanoneet: tämä on
järjestettävä niin tahi näin. Olemme vaan viitanneet siihen, kuinka
ihmiset itse järjestävät asiansa, jos he tahtovat toimia liitoissa,
jotka vastaavat heidän käsityskykyään ja harrastuksiaan.

Että he sellaiseen yhteistoimintaan liittyvät, siitä pitää huolen
luonto niin pian kun valtio ei aseta heidän eteensä esteitä; sillä
luonto synnyttää tarpeet. Toiselta puolen voi siihen vaikuttaa vapaa
henkielämäkin, sillä se kasvattaa tietoisuuden, jonka tulee vaikuttaa
yhteiskunnassa. Joka kokemuksen nojalla ajattelee, hänen täytyy
myöntää, että sellaisia yhteistoiminnallisia liittoja voi nousta joka
hetki ja ettei niissä ole mitään utopistista. Niiden syntymiselle
ei ole esteenä mikään muu, kuin se, että nykyajan ihminen tahtoo
järjestellä taloudellisen elämän ulkoapäin siinä merkityksessä,
kuin järjestö-ajatus häneen on tullut ulkoapäin. Vastakohtana tälle
järjestelmälle, joka tahtoo ulkoapäin liittää ihmiset toisiinsa
tuotannon tähden, on se taloudellinen järjestelmä, joka perustuu
vapaaseen assosioitumiseen. Assosioituessa liittyy ihminen toiseen
vapaaehtoisesti ja suunnitelmanmukaisuuden antaa kokonaisuudelle
yksityinen järki. -- Voitanee sanoa: mitä hyötyä siitä sitten on, että
varaton assosioituu varakkaan kanssa? Voihan olla parempi, sanotaan,
että kaikki tuotanto ja kulutus järjestellään ulkoapäin. Mutta
tällainen järjestely sitoo yksilön vapaan luomisvoiman ja riistää
talouselämältä sen lisätuotannon, joka voi lähteä ainoastaan tästä
vapaasta _luomisvoimasta_. Kokeiltakoonpa vaan kerrankaan, kaikista
ennakkoluuloista huolimatta, assosioimalla tänäpäivänä varaton
varakkaan kanssa. Jolleivät asiaan puutu muut kuin taloudelliset
voimat, silloin täytyy varakkaan välittömästi korvata varattoman
palvelus vastapalveluksella. Nykyään ei tällaisia asioita käsitellä
kokemusperäisten elämän vaistojen perustuksella; vaan luokka- ja muista
ei-taloudellisista eduista johtuvien tunteiden nojalla. Nämä saattoivat
kehittyä sentähden, ettei nykyisempinä aikoina, jolloin juuri
taloudellinen elämä on käynyt yhä monimutkaisemmaksi, ole jaksettu
pysyä tämän rinnalla puhtaasti taloudellisilla aatteilla. Henkielämän
epävapaus on tämän estänyt. Taloutta harjoittavat ihmiset ovat
perinnäistapojen sokaisemat; he eivät näe talouselämätä muuntelevia
sisäisiä voimia. He työskentelevät kiinnittämättä huomiota ihmiselämän
kokonaisuuteen. Assosiatsiooneissa oppii toinen toiselta, mitä hänen
välttämättä tulee tietää. Siten saavutetaan taloudellinen kokemus
siitä, mikä on mahdollista, kun ihmiset, joilla kullakin on tietoja ja
kokemusta omalta alaltaan, saavat yhteisesti asioita päättää.

Kuten vapaassa henkielämässä ainoastaan siinä itsessään piilevät
voimat vaikuttavat, samoin assosiatiivisesti muodostetussa
talousjärjestelmässäkin ainoastaan taloudelliset arvot, jotka
kehittyvät assosiatsioonien kautta. Mitä yksilön on talouselämässä
tehtävä, se seuraa yhteiselämästä niiden kanssa, joiden kanssa hän on
taloudellisesti assosioitu. Sen kautta on hänellä juuri niin paljon
vaikutusvaltaa yleiseen talouteen, kuin mikä vastaa hänen tuotantoaan.
Kuinka tuotantokyvyttömät kiinnitetään talouselämään siitä tulen tässä
kirjoituksessa tekemään selvää. Suojelemaan heikkoa voimakasta vastaan
kykenee ainoastaan talouselämä, joka on kehitetty omista voimistaan.

Näin voi yhteiskunnallinen elimistö jakautua kahteen itsenäiseen
jäseneen, jotka juuri sen kautta tukevat toisiaan, että molemmilla
on ominainen hallintonsa, joka perustuu sen erikoisiin voimiin.
Mutta molempien näiden väliin täytyy mahtua kolmannen. Se on
yhteiskunnallisen elimistön varsinainen valtiollinen jäsen. Siinä
pääsee kuuluviin kaikki se, jonka tulee riippua kunkin täysi-ikäiseksi
päässeen ihmisen arvostelusta ja tunteista. Vapaassa henkielämässä
toimii kukin erikoisten kykyjensä mukaan, talouselämässä taas täyttää
kukin paikkansa sen mukaan, mikä rengas hän on assosiatsionissa.
Julkisessa valtiollis-oikeudellisessa elämässä tunnustetaan hänen
puhtaasti inhimillinen merkityksensä, sikäli kun se on riippumaton
hyvinvoinnista, joilla hän vaikuttaa vapaassa henkielämässä,
ja riippumatta siitä, minkä arvon hänen valmistamansa tavarat
assosiatiivisen talouselämän kautta saavat.

Tässä kirjassa tullaan näyttämään, kuinka työ laatuunsa
ja siihen käytettyyn' aikaan nähden on tärkeä asia tässä
valtiollisoikeudellisessa valtioelämässä. Siinä ovat kaikki toistensa
vertaisia, koska siinä neuvotellaan ja toimitaan aloilla, joilla
jokainen ihminen on yhtä arvostelukykyinen. Ihmisten oikeudet ja
velvollisuudet säännöstellään tässä yhteiskunnallisen elimistön
jäsenenä.

Koko yhteiskunnallisen elimistön yhtenäisyys syntyy sen kolmen jäsenen
itsenäisestä kehityksestä. Kirja on osottava, kuinka liikkuvan pääoman
ja, tuotantovälineiden vaikutus, maan ja mannun käyttö voivat muodostua
näiden kolmen jäsenen yhteistoiminnan kautta. Joka tahtoo "ratkaista"
yhteiskunnallisen kysymyksen edeltäpäin harkitun tahi jotenkin muuten
syntyneen talousmuodon avulla, hän ei ole tässä kirjoituksessa löytävä
käytännöllisyyttä; mutta joka elämän kokemuksiin nojaten tahtoo
innostaa ihmisiä sentapaisiin yhteenliittymisiin, joissa he parhaiten
oppivat tuntemaan yhteiskunnalliset tehtävät ja niihin antautumaan, hän
ei kuitenkaan kieltäne kirjantekijällä olleen todella käytännöllisen
elämän harrastusta.

Kirja on ensikerran julkaistu vuoden 1919 huhtikuussa. Silloisia
lausuntojani olen täydentänyt aikakausilehdessä "Dreigliederung des
sozialen Organismus" julaistuilla kirjoitelmillani, jotka sittemmin
ovat kootut kirjaseksi "In Ausführung der Dreigliederung des sozialen
Organismus".

On helppo havaita, ettei näissä molemmissa teoksissa niinkään
paljon puhuta yhteiskunnallisen liikkeen päämääristä, kuin teistä,
joita myöten yhteiskunnallisessa elämässä olisi kuljettava. Ken
elämänkokemusten nojalla ajattelee, hän tietää, että yksityiset
päämäärät voivat esiintyä erilaisissa muodoissa. Ainoastaan sille,
joka elää abstraktissa ajatuksissa, kaikki näyttää yhden kaavan mukaan
valetulta. Sellainen moittii usein elämässä opittua käytännöllisyyttä,
koska se ei hänen mielestään ole kyllin täsmällinen, kyllin "selvästi"
esitetty. Monet, jotka luulevat olevansa käytännönmiehiä, ovatkin
juuri sellaisia kaavojenmiehiä. He eivät ota huomioon, että elämä voi
pukeutua moninaisimpiin muotoihin. Se on juokseva elementti. Ken tahtoo
sen mukana mennä, hänen täytyy mukautua ajatuksillaan ja tunteillaan
juoksevaan pohjavirtaan. Yhteiskunnallisiin tehtäviin voidaan käydä
käsiksi ainoastaan näin ajatellen.

Elämän varrella tehdyistä havainnoista ovat aatteet tähän kirjoitukseen
ammennetut; tältä kannalta ne myös soisin ymmärrettävän.

Muutamia huomautuksia tämän kirjoituksen tarkoituksesta.

Nykyajan yhteiskunnallinen elämä asettaa eteemme vakavia, laajaperäisiä
tehtäviä. Kuuluu ääniä, joissa vaaditaan uudistuksia tässä elämässä
ja joissa näytetään, että näiden tehtävien ratkaisemiseksi on
etsittävä teitä, joihin ennen ei ole huomiota kiinnitetty. Nykyajan
tositapahtumain tukemana saa kenties jo tänään sekin äänensä kuuluviin,
joka elämän kokemuksiin perustuen tunnustaa olevansa sitä mieltä, että
tämä välttämättömäksi tulleiden teiden laiminlyöminen juuri on johtanut
meidät näihin yhteiskunnallisiin ristiriitoihin. Siihen vakaumukseen
perustuu tämä kirjoitus. Se tahtoisi sanoa, miten pitäisi menetellä
saadakseen ihmiskunnan suuren osan nykyään tekemät vaatimukset
päämäärästään tietoisen yhteiskunnallisen tahdon tielle. Miellyttävätkö
nämä vaatimukset vai eikö, siitä ei saisi riippua sellaisen tahdon
muodostuminen. Ne ovat kerta kaikkiaan olemassa ja ne on otettava
lukuun yhteiskunnallisen elämän tosiasioina. Tämän pankoot mieleensä
ne, jotka yhteiskunnallisen asemansa tähden ovat huomaavinaan, että
tämän kirjoituksen tekijä esityksessään puhuu köyhälistön vaatimuksista
tavalla, joka heitä ei miellytä, koska se heidän mielestään muka liian
yksipuolisesti korostaa nämä jonakin, jonka yhteiskunnan tahdon täytyy
ottaa lukuun. Mutta tekijä pitää oikeutenaan puhua nykyaikaisesta
elämästä kaikessa alastomuudessaan mikäli hänen elämäntuntemuksensa
siihen riittää. Hänen silmiinsä kuvastuvat ne turmiolliset
seuraukset, jotka johtuvat siitä, ettei tahdota nähdä uudenaikaisen
ihmiskunnan elämätä kaikkine tosiasioineen eikä tahdota mitään tietää
yhteiskunnallisesta tahdosta, joka kiinnittää huomionsa näihin
tosiasioihin.

Vähemmän tyydyttänee tekijän esitys lähinnä myös henkilöitä, jotka
pitävät itseään käytännöllisen elämän tuntijoina siinä merkityksessä,
jossa monien rakkaiksi käyneiden ennakkoluulojen tähden elämän kokemus
nykyään otetaan. He tulevat väittämään, ettei tämä kirjoitus perustu
elämänkokemukseen. Mitä näihin henkilöihin tulee, niin tekijän mielestä
juuri heidän tulisi käydä elämänkoulu uudelleen. Sillä hänestä näyttää
heidän elämänkokemuksensa niiden tosiasian valossa, jotka nykyajan
ihmiskunta on saanut kokea, ehdottomasti erehdykseltä. Sellaiselta
erehdykseltä, joka on tuottanut sanomatonta onnettomuutta. He saavat
kokea, että täytyy paljon sellaista myöntää käytännölliseksi, joka
heistä on näyttänyt naurettavalta ihanteellisuudelta. Olkootpa
vain sitä mieltä, että tämän kirjoituksen lähtökohta on väärä, kun
sen ensimäisissä osissa enemmän puhutaan uudenaikaisen ihmiskunnan
henkielämästä ja taloudellisesta vähemmän, täytyy tekijän
elämänkokemuksensa nojalla väittää, että tehtyjen erehdysten lisäksi
tullaan tekemään lukemattomia muita, ellei päätetä kiinnittää
asianmukaista huomiota uudenaikaisen ihmiskunnan henkielämään.

Mutta eivät nekään, jotka erilaisimmissa äänilajeissa alituiseen
toistavat, että ihmiskunnan täytyy luopua paljaiden aineellisten etujen
palveluksesta ja kääntyä "hengen", ihanteellisuuden puoleen, tule
oikein mieltymään siihen, mitä tekijä tässä kirjoituksessaan sanoo. Hän
ei anna suurta arvoa paljaalle puheelle "hengestä" ja pilventakaisesta
henkimaailmasta. Hän voi tunnustaa ainoastaan sen henkisyyden,
joka muodostaa ihmisen oman elämän sisällyksen. Se ilmenee yhtä
vaikuttavana käytännöllisten elämäntehtävien suorittamisessa, kuin
maailman- ja elämänkatsomuksen luomisessa, joka pystyy tyydyttämään
sielun tarpeet. Ei kaikki ole siinä, että tiedetään tahi ollaan
tietävinään, mitä henkisyys oli, vaan siinä että tämä henkisyys
ilmenee myös käytännöllisen elämän todellisuudessa eikä vain sisäisen
sieluolennon sivuvirtauksena.

Täten tuntuvat ehkä tässä kirjoituksessa lausutut mielipiteet
"henkisille" liiaksi hengettömiltä, "käytännöllisille" liiaksi
epäkäytännöllisiltä. Tekijä arvelee _juuri sen kautta_ voivansa omalla
tavallaan palvella nykyaikaista elämää, ettei hän hyväksy monenkaan
nykyaikana itseään "käytännänmiehenä" pitävän elämän tuntemattomuutta,
mutta ei myöskään anna mitään arvoa sellaisille puheille "hengestä",
joissa sanoja käytetään paljaiden haavekuvien luomiseen elämästä.

Yhteiskunnallista kysymystä käsitellään tässä kirjoituksessa
taloudellisena, oikeudellisena ja henkisenä kysymyksenä. Tekijä
uskoo päässeensä tietämään, kuinka talous-, oikeus- ja henkielämän
vaatimuksista tämän kysymyksen oikea luonne selviää. Ja tämä
tietäminen taas voi yksin herättää todellisen innostuksen näiden
kolmen elämänalan terveelliseen järjestämiseen yhteiskunnallisessa
ruumiissa. Inhimillisen kehityksen aikaisemmilla asteilla huolehtivat
yhteiskunnalliset vaistot, että nämä kolme alaa sen aikuisen
ihmisluonteen mukaisesti järjestäytyvät itsestään yhteiskunnallisen
elämän kokonaisuudeksi. Kehityksen nykyisellä asteella on päämäärästään
tietoisen yhteiskunnallisen tahdon pakko koettaa järjestää näiden
keskinäiset suhteet. Siirryttäessä näistä vanhemmista ajoista
nykyaikaan vallitsi maissa, joissa tällaista tahtoa voi edellyttää,
vanhojen vaistojen ja uudemman itsetietoisuuden sekanaisuus, joka ei
enää tyydytä nykyaikaisen ihmisyyden vaatimuksia. Monessa asiassa,
jossa ollaan näkevinään päämäärästään tietoista yhteiskunnallista
ajatusta, elävät vielä vanhat vaistot, Se tekee tämän ajatuksen
heikoksi olosuhteitten vaatimuksiin katsoen. Perusteellisemmin, kuin
moni luuleekaan, täytyy nykyajan ihmisen irtaantua siitä, mikä ei
enää ole elinvoimaista. Miten talous-, oikeus- ja henkielämän tulee
muodostua uuden ajan vaatiman terveen yhteiskunta-elämän mukaisesti,
sen -- niin arvelee ainakin tekijä -- voi tajuta ainoastaan, kellä on
hyvää tahtoa antamaan tunnustuksensa yllä esitetyille periaatteille.
Mitä tekijä pitää velvollisuutenaan lausua tällaisesta tarpeellisesta
uudistuksesta, tahtoo hän tällä kirjoituksella jättää nykyajan
arvosteltavaksi. Hän tahtoisi sen tulevan _herättäjäksi_ pyrkimykselle
aikakautemme elämäntodellisuutta ja elämänvaatimuksia tyydyttävään
päämaaliin. Sillä hän on vakuutettu, että ainoastaan sellainen
pyrkimys on johtava edemmäksi kuin haaveiluihin ja tuulentupiin
yhteiskunnallisen tahtomisen alalla.

Joka kuitenkin luulee löytävänsä jotakin haaveilevaa tästä
kirjoituksesta, häntä pyytää tekijä ottamaan huomioon, kuinka kauvas
nykyaikana monikin mielikuvituksineen yhteiskunnallisten olojen
mahdollisesta kehityksestä on todellisesta elämästä eksynyt ja
haaveiluihin hairahtunut. _Sentähden_ pidetään sellaista todelliseen
elämään ja kokemukseen perustuvaa, kuin mitä tässä kirjoituksessa
on pyritty esittämään haaveiluna. Moni on tätä esitystä pitävä
"abstraktina", koska hänelle on "konkretia" ainoastaan se, mitä hän on
tottunut ajattelemaan ja "abstraktia" myös "konkretinkin" silloin, kun
hän ei ole tottunut sitä ajattelemaan.[1]

Että puolueohjelmiin tiukasti sidotut henkilöt aluksi tulevat olemaan
tyytymättömiä tekijän esityksiin, on odotettavissa. Kuitenkin elää
tekijä siinä uskossa, että useat puolueihmisetkin varsin pian
tulevat vakuutetuiksi siitä, että kehityksen alaista elämää ei
voida pakottaa puolueohjelmien puitteisiin, ja että sellaisista
ohjelmista _riippumaton arvostelu_ on nyt ennenkaikkea välttämätön
yhteiskunnallisen tahdon lähimpiä päämääriä arvosteltaessa.

Huhtikuussa 1919.

Rudolf Steiner.

I. Yhteiskunnallisen kysymyksen todellinen luonne uudenaikaisen
ihmiskunnan elämän valossa.

Eikö uudenaikainen yhteiskunnallinen liike ole maailman sodan
romahduksen kautta paljastanut tosiasioita, jotka todistavat, kuinka
pintapuolisesti vuosikymmeniä oli totuttu ymmärtämään köyhälistön
tahtoa?

Mitä nykyaikana köyhälistön aikaisemmin vaiennetuista vaatimuksista
ja niiden yhteydessä olevista seikoista on elämän pinnalle noussut,
vaatii tämän kysymyksen tekemään. Voimat, jotka nämä vaatimukset
vaiensivat, ovat osaksi hävinneet. Sen suhteen säilymistä, jossa nämä
voimat olivat ihmiskunnan suuren osan yhteiskunnallisiin pyrkimyksiin,
voi toivoa ainoastaan se, joka on vailla kaikkea tietoa siitä, miten
lannistumattomat nämä ihmisluonteen vaikuttimet ovat.

Moni niistä henkilöistä, jotka yhteiskunnallisen asemansa vuoksi
saattoivat sanoin ja neuvoin ehkäisten tahi edistäen vaikuttaa
europalaisen elämän voimiin, jotka purkautuivat maailmansodan
katastrofiksi, on täydellisesti erehtynyt näistä pyrkimyksistä.
He saattoivat luulla, että heidän maansa aseellinen voitto tulisi
tyynnyttämään yhteiskunnallisen levottomuuden. Näiden henkilöiden
täytyi saada kokea, että seurauksena heidän suhtautumisestaan vasta
olikin yhteiskunnallisen kiihtymyksen täydellinen ilmipuhkeaminen.
Eikä siinä kyllin, vaan nykyinen ihmiskunnan romahdustila osottautui
siksi historialliseksi tapaukseksi, jossa tämä kiihtymys saavutti
korkeimman iskuvoimansa. Johtavien henkilöiden ja luokkien täytyi
viimeisinä kohtalokkaina vuosina toiminnassaan aina ottaa huomioon,
mitä ihmiskunnan sosialistisissa piireissä ajateltiin. He olisivat
mielellään usein menetelleet toisin, jos he olisivat uskaltaneet olla
huomioonottamatta näiden piirien mielialan. Siinä muodossa, johon
tapaukset nykyään ovat pukeutuneet, elää tuon mielialan vaikutus
edelleen.

Ja nyt kun on ratkaisevan asteen saavuttanut, mikä vuosikymmeniä
on ihmiskunnan kehityksessä ollut valmistumassa: nyt paljastuu
traagillisena tosiasiana, että ajatukset, jotka ovat syntyneet olojen
kehittyessä, eivät pystykään hallitsemaan tilannetta. Moni henkilö,
joka on kasvattanut ajatuskykyään tapausten kehittyessä palvellakseen
yhteiskunnallisia tarkoitusperiä, seisoo epäröiden tahi kokonaan
mykkänä todellisuuden meille tekemien kysymysten edessä.

Tosin uskoo moni näistä henkilöistä vielä, että se, mitä he ovat pitkät
ajat pitäneet inhimillisen elämän uudistukselle välttämättömänä,
on toteutuva ja silloin näyttäytyvä kyllin voimakkaaksi antamaan
elinvoimaisen suunnan elämän vaatimuksille. Voi olla välittämättä
niistä, jotka vielä väittävät, että vanha on pitävä puolensa
ihmiskunnan suuren osan uusia vaatimuksia vastaan. Voi antaa arvon
niiden vaatimuksille, jotka ovat vakuutettuja uuden elämänjärjestyksen
välttämättömyydestä. Mutta mahdotonta on olla itselleen tunnustamatta:
keskellämme virtaa puoluemielipiteitä, ikään kuin arvostelumuumioita,
jotka tosiolojen kehitys työntää syrjään. Nämä tosiolot vaativat
ratkaisua, johon vanhojen puolueiden arvostelukyky ei ole kypsynyt.
Nuo puolueet ovat tosin kehittyneet olosuhteiden ohella; mutta ovat
piintyneine mielipiteineen jääneet tosioloista perään. Ei tarvinne
ehkä olla vaatelias nykyään vielä vallitsevaa ajatussuuntaa kohtaan
olettaessaan, että yllä mainittu asianlaita johtuu maailmantapauksien
kulusta nykyaikana. Ja siitä voinee tehdä sen johtopäätöksen, että
juuri tämä nykyaika on altis kokeelle tehdä tunnetuksi uudenaikaisen
ihmiskunnan yhteiskunnallisesta elämästä se, mikä erikoisuutensa tähden
poikkeaa niin kauvas yhteiskunnallisiin kysymyksiinkin perehtyneiden
henkilöiden ja puoluesuuntien ajatustavasta. Voisihan sattua, että se
traagillisuus, joka ilmenee kokeiluissa ratkaista yliteiskunnallista
kysymystä, johtuukin juuri köyhälistön todellisten pyrkimysten
väärinymmärtämisestä. Väärinymmärryksestä yksinpä niidenkin puolelta,
jotka näistä pyrkimyksistä ovat luulleet omistavansa oikean käsityksen.
Sillä ei ihminen lähimainkaan aina osaa oikein arvostella omaa tahtoaan.

Voi senvuoksi näyttää oikeutetulta tehdä kerran kysymys: mitä todella
tahtoo nykyaikainen köyhälistö pyrkimyksillään? Vastaako tämä
tahtominen sitä, mitä tavallisesti köyhälistön ja ei-köyhälistön
puolelta tällä tahtomisella ymmärretään? Ilmeneekö siinä, mitä useat
"yhteiskunnallisella kysymyksellä" ymmärtävät, tämän kysymyksen
_todellinen muoto_? Vai onko aivan toinen ajatussuunta välttämätön?
Tätä kysymystä ei voi lähestyä ennakkoluulottomasti, jollei kohtalo ole
suonut tilaisuutta eläytyä uudenaikaisen köyhälistön sielunelämään.
Varsinkin sen köyhälistön osan, jolla on tärkein osa nykyaikaisen
yhteiskunnallisen liikkeen luomisessa.

On puhuttu paljon nyky-aikaisen tekniikan ja nykyaikaisen kapitalismin
kehityksestä. On kysytty, miten tämän kehityksen ohessa nykyinen
köyhälistö on syntynyt ja miten se uudemman talouselämän laajetessa
on nykyisiin vaatimuksiin tullut. Kaikessa, mitä tähän asti näissä
kysymyksissä on esille tuotu, on paljon oikeaan osattua. Mutta ettei
silti vielä ole päästy lähellekään ratkaisua, on selvää sille, joka
ei anna sen väitteen sokaista itseään, että ulkonaiset olosuhteet
painavat leimansa ihmisen elämään. Asian oikea laita avautuu sille,
joka vapaana ennakkoluuloista osaa tajuta pohjakerrosten syvyyksissä
vaikuttavat henkiset kiihottimet. On tosin varmaa, että köyhälistön
vaatimukset ovat kypsyneet uudenaikaisen tekniikan ja kapitalismin
aikakaudella; mutta tämän tosiasian toteaminen ei suinkaan vielä selitä
sitä, mikä näissä vaatimuksissa on peräisin puhtaasti inhimillisistä
vaikuttimista. Ja niin kauvan kun näiden vaikuttimien olemukseen ei ole
päästy, ei myöskään olla selvillä yhteiskunnallisen kysymyksen oikeasta
muodosta.

Eräs köyhälistön maailmassa usein kuultu sana on omiaan tekemään
voimakkaan vaikutuksen siihen, joka osaa tunkeutua inhimillisen
tahdon syvemmällä piileviin vaikuttimiin. Se on: uudenaikainen
proletaari on tullut "luokkatietoiseksi". Hän ei enää sanoaksemme
vaistomaisesti, itsetiedottomasti tottele ulkopuolellaan olevien
luokkien vaikutusvaltaa; hän tuntee itsensä erityisen luokan
jäseneksi ja haluaa saada tämän oman ja toisten luokkien välit
julkisessa elämässä itselleen edullisemmalla tavalla järjestetyksi.
Kellä on kykyä syventyä sielullisten ilmiöiden tajunnantakaisille
aloille, hänelle on sana "luokkatietoinen", siinä merkityksessä kuin
nykyaikainen proletaari sitä käyttää, paljastava tärkeimmät puolet
nykyaikaisen tekniikan ja kapitalismin palveluksessa olevan työväen
luokan yhteiskunnallisessa elämänkatsomuksessa. Hänen täytyy ennen
kaikkea huomata, kuinka sytyttävästi tieteelliset opit talouselämästä
ja sen suhteesta ihmiskohtaloihin ovat painuneet proletaarin sieluun.
Tässä tulimme koskettaneeksi erästä tosiasiaa, josta monella, joka on
vain kuvaillut itselleen proletaaria, mutta ei elänyt ajatuksissaan
proletaarien kanssa, on varsin hämärät, jopa aikakautemme vakaviin
tapahtumiin nähden vahingolliset mielipiteet. Se ajatuskanta, että
Marx ja hänen jälkeisensä proletaariset kirjailijat olisivat opeillaan
panneet "sivistymättömän" proletaarin pään pyörälle, ja mitä muuta
sen suuntaista usein saa kuulla, ei auta ymmärtämään nykyaikaista
maailmanhistoriallista tilannetta tällä alalla. Tällainen mielipide
ilmaisee vaan tahdon puutetta päästä näkemään mikä on oleellista
nykyisessä yhteiskunnallisessa liikkeessä. Ja tällaista oleellista
on sekin, että proletaarinen luokkatietoisuus on täynnä käsitteitä,
jotka sisällyksensä puolesta ovat kotoisin uudenaikaisesta tieteestä.
Tässä tietoisuudessa vallitsee edelleen se tunnelma, joka vallitsi
Lassallen puheessa "Tiede ja työläiset". Tällaiset asiat mahtavat
tuntua vähäpätöisiltä monesta, joka itseään pitää "käytännöllisenä
ihmisenä". Mutta joka tahtoo todella oppia tuntemaan uudenaikaista
työväenliikettä, hänen _täytyy_ huomionsa näihin asioihin. Sillä se
mitä maltilliset ja jyrkät proletaarit nykyaikana vaativat, ei ole
ihmistahdon ilmaukseksi muuttunutta talouselämää siinä muodossa,
jossa moni sen itselleen kuvittelee, vaan taloustiedettä, joka on
vallannut proletaarien itsetietoisuuden. Proletaarisen liikkeen
tieteellisenä pidetyssä ja sanomalehtimäisen-kansantajuiseen muotoon
puetussa kirjallisuudessa se selvästi käy ilmi. Sen kieltäminen on
silmien sulkemista tosiasiallisilta olosuhteilta. Tosiasia, johon
koko nykyaikainen yhteiskunnallinen asema perustuu, on se, että
uudenaikainen proletaari antaa pukea luokkatietoisuutensa tieteellisiin
käsitteisiin. Vaikk'ei koneensa ääressä työskentelevällä miehellä olisi
aavistustakaan "tieteestä", hän omaksuu yhteiskunnallista asemaansa
valaisevat tiedot henkilöiltä, jotka näitä tietoja levittävät tuolta
"tieteeltä" saamillaan välikappaleilla.

Kaikki tämä puhe uudemmasta talouselämästä, koneitten aikakaudesta
ja kapitalismista saattaa olla hyvinkin valaisevaa nykyaikaisen
työväenliikkeen perustuksiin katsoen; mutta mikä nykyaikaiselle
yhteiskunnalliselle tilanteelle antaa lopullisen valaistuksen, ei
suoranaisesti johdu siitä seikasta, että työmies on kiinnitetty
koneeseensa ja että hän on sidottu kapitalistiseen elämänjärjestykseen.
Se johtuu aivan toisesta asianhaarasta, siitä nimittäin, että hänen
luokkatietoisuudessaan ollessaan koneensa ääressä ja riippuvaisena
kapitalistisesta talousjärjestyksestä on kehittynyt eräitä perin
määrättyjä ajatuksia. On mahdollista, että aikakautemme ennakkoluulot
estävät useita tunnustamasta tämän tosiasian kantavuutta ja
saavat heidät pitämään asian esille ottamista vaan käsitteillä
viisastelemisena. Tähän täytyy vastata: sitä huonommat edellytykset
menestykselliseen toimintaan yhteiskunnallisessa elämässä niillä,
jotka eivät pysty näkemään mikä on tällä haavaa tärkeintä. Ken tahtoo
ymmärtää proletaarista liikettä, hänen täytyy ennen kaikkea tietää,
kuinka proletaari _ajattelee_. Sillä proletaarista liikettä -- sen
maltillisesta uudistusliikkeestä aina hävittävimpään yltiöpäisyyteen
asti -- eivät aiheuta mitkään ihmisen ulkopuolella olevat voimat tahi
taloudelliset kiihottimet, vaan ihmiset: heidän mielikuvituksensa ja
tahdonkiihottimet.

Eivät siinä, mitä kone ja kapitalismi ovat proletaariseen tietoisuuteen
istuttaneet, piile aikamme yhteiskunnallista liikettä määräävät
aatteet ja tahdonvoimat. Tämä liike on etsinyt ajatuslähteensä
uudemmasta tieteestä, kun koneet ja kapitalismi eivät antaneet
proletaarille sitä, mikä hänen sielunsa olisi täyttänyt ihmisarvoisella
sisällyksellä. Sellaisen sisällyksen sai keskiaikainen käsityöläinen
ammatistaan. Siinä, kuinka tämä käsityöläinen ihmisenä itsensä
tunsi ammattiinsa sidotuksi, oli jotakin, joka pani elämisen
inhimillisen yhteiskunnan keskuudessa hänen sisällisien silmäinsä
edessä näyttämään elämisen arvoiselta. Hän saattaa katsoa sen kautta,
mitä hän valmisti, tulleen toteutetuksi, mitä hän ihmisenä tahtoi
olla. Koneen ääressä ja kapitalistisen elämänjärjestyksen alaisena
sai hän kääntyä oman itsensä, sisäisen minänsä, puoleen, kun hän
etsi perustusta, jolle voi pystyttää itsetietoisuuttaan tyydyttävän
käsityksen siitä, mikä arvo kullakin "ihmisenä" on. Tekniikasta ja
kapitalismista ei lähtenyt mitään tälle käsitykselle. Ja niin on
käynyt, että proletaarinen itsetietoisuus turvaantui tieteelliseen
ajatustapaan. Se oli menettänyt inhimillisen yhteenkuuluvaisuuden
tunteen todellisen elämän kanssa. Mutta se tapahtui aikana, jolloin
ihmiskunnan johtavat luokat pyrkivät tieteelliseen ajatustapaan,
jossa itsessään ei enää ollut henkistä ponnistusvoimaa täyttämään
inhimillistä itsetietoisuutta sen tarpeita tyydyttävällä sisällyksellä.
Vanhat maailmankatsantokannat olivat käsittäneet ihmisen sieluna
henkisessä olemassaolon kokonaisuudessa. Uudemman tieteen kannalta
on hän luontokappale paljaassa luonnonjärjestelmässä. Tämä tiede ei
herätä sitä tunnetta, että se olisi kuin henkimaailmasta ihmissieluun
juokseva virta, joka kantaa ihmistä sieluna. Miten tahansa
arvosteltaneekin henkisten vaikutinten, ja mitä niihin kuuluu, suhdetta
uudemman ajan tieteelliseen ajatustapaan, on pakotettu myöntämään,
kun ennakkoluulottomasti historiallista kehitystä tarkastaa, että
tieteellinen mieltäminen on kehittynyt uskonnollisesta. Mutta vanhat,
uskonnollisella pohjalla lepäävät maailmankatsantokannat eivät ole
voineet istuttaa uudenaikaiseen tieteelliseen ajattelutapaan sielua
kannattavia herätteitään. Ne jäivät tämän ajattelutavan ulkopuolelle
ja elivät edelleen omine sisäisine tietoisuussisältöineen, johon
köyhälistön sielut eivät tunteneet kiintymystä. Johtaville luokille
voi tämä tietoisuussisältö vielä olla jostakin arvosta. Sillä oli
vielä jotakin yhteyttä heidän elämänasemansa kanssa. Nämä luokat eivät
etsineet uutta tietoisuussisältöä, koska perintönä elämältä itseltään
riippuivat kiinni vanhassa. Uudenaikainen proletaari sitävastoin
katkaisi kaiken yhteytensä vanhan elämänkatsomuksen kanssa. Hän on
ihminen, jonka elämä lepää aivan uusilla perusteilla. Häneltä hävisi
vanhan elämän perustuksen mukana kaikki mahdollisuus ammentaa vanhoista
hengen lähteistä. Ne jäivät sen alueen keskelle, josta hän oli
vieraantunut. Uudenaikaisen tekniikan ja kapitalismin ohella kehittyi
-- sikäli kun on mahdollista kutsua suuria maailmanhistoriallisia
virtauksia samanaikaisiksi -- uudenaikainen tieteellisyys. Siihen
kiinnitti uudenaikainen köyhälistö luottamuksensa ja uskonsa. Siitä
se koetti löytää itselleen välttämättömän uuden tunnemaailman. Mutta
sen suhde tähän tieteellisyyteen oli toinen, kuin johtavien luokkien.
Nämä tunsivat olevansa pakoitetut ottamaan tieteellinen ajatustapa
henkeään kannattavaksi elämänkäsityksekseen. Mutta niin paljon kuin
he tahtoivatkin tämän tieteellisen ajatustavan avulla vakuuttautua
siitä, että luonnonjärjestyksessä vallitsi katkeamaton syiden
jatkuvaisuus alhaisimmasta eläimestä ihmiseen, niin tämä ajatustapa
pysyi heille vain tietopuolisena vakaumuksena. Se ei synnyttänyt
heissä pyrkimystä käsittämään elämää myös tunteenomaisesti, kuten
tämä vakaumus vaatii ollakseen täydellinen. Luonnontutkija Vogt ja
luonnontieteen kansantajuinen selittäjä Büchner olivat varmastikin
tieteellisen ajatustavan omistaneet. Mutta sen rinnalla vaikutti
heidän hengessään jokin, joka pakotti heidät uskomaan elämän
yhtenäisyyteen, jolle selitystä johdonmukaisesti ei voi saada muualta
kuin uskosta henkiseen maailmanjärjestykseen. Ajateltakoon vain
ennakkoluulottomasti, miten toisin tieteellisyys vaikuttaa sellaiseen,
joka koko omalla olemuksellaan tuntee olevansa kiinnitettynä sellaiseen
elämänkokonaisuuteen, kuin nyky-aikaiseen proletaariin, jonka eteen
hänen agitaattorinsa asettuu ja muutamana työstä vapaana iltahetkenä
puhuu, kuten seuraa: tiede on viime aikoina todistanut ihmisille
vääräksi uskon, että heidän alkujuurensa olisi henkisissä maailmoissa.
Heille on opetettu, että he muinaisina aikoina elivät siivottomasti
puissa kiiveten ja että heillä on kaikilla yhtäläinen puhtaasti
luonnollinen alkuperä. Tällaisiin ajatuksiin perustuvan tieteellisyyden
varaan näki nykyaikainen proletaari joutuneensa etsiessään sielulleen
sisällystä, joka antaisi hänen tuta, mikä hänen asemansa ihmisenä oli
maailmankaikkeudessa. Hän omisti tämän tieteellisyyden tinkimättömän
vakaasti ja veti siitä _omat_ johtopäätöksensä elämää varten.
Hänet tapasi teknillinen ja kapitalistinen aikakausi toisin, kuin
johtaviin luokkiin kuuluvan. Tämä eli vielä elämän järjestyksessä,
jonka olivat muodostaneet sielua ylentävät vaikuttimet. Hänelle
oli suurimmaksi eduksi saada uuden aikakauden saavutukset sopimaan
tämän elämänjärjestyksen kehyksiin. Proletaari oli henkisesti tästä
elämänjärjestyksestä irtireväisty. Hänelle ei tämä elämänjärjestys
voinut antaa sitä sisäistä tunnetta, joka olisi valaissut hänen
elämänsä ihmisen arvoisella sisällyksellä. Antaa proletaarin tuntea,
mitä hän ihmisenä oli, sen voi ainoastaan, mikä näytti uskoa
herättävällä voimalla lähteneen vanhasta elämänjärjestyksestä:
tieteellinen ajattelutapa.

Monen lukijani mieli ehkä tekisi hymyillä, kun viittaan proletaarisen
ajattelutavan "tieteellisyyteen". Ken tieteellisyydellä jaksaa
ajatella ainoastaan sellaista, minkä monivuotisella istumisella
"sivistyslaitoksissa" voi ansaita, ja sitten taas asettaa tämän
"tieteellisyyden" mitään oppimattoman proletaarin tietoisuustason
vastapainoksi, hän hymyilköön. Hän hymyilee asioille, jotka
ovat ratkaisevasta merkityksestä nykyaikaiselle elämälle. Nämä
tosiasiat todistavat, että moni korkeasti oppinut henkilö _elää_
epätieteellisesti, kun taas oppimaton proletaari perustaa
maailmankatsantokantansa tieteeseen, jota hän ei ehkä ollenkaan
käsitä. Sivistynyt on omistanut itselleen tieteen säilyttäen sitä
jossain sielunsa komerossa; mutta hän liikkuu olosuhteissa, jotka
antavat sisällyksen hänen tunne-elämälleen kokonaan tästä tieteestä
välittämättä. Proletaarin ovat hänen elämänsuhteensa saattaneet
ymmärtämään olemassa-olon tämän tieteen hengen mukaisesti. Mitä muut
luokat "tieteellisyydeksi" nimittävät, siitä hänellä ehkä ei liene
aavistustakaan; tämän tieteellisyyden ajatussuunta ohjaa kuitenkin
hänen elämänsä. Muiden luokkien elämä lepää uskonnollisella,
esteettisellä, yleishenkisellä perustuksella; hänelle on "tiede",
joskin usein kaikessa pintapuolisuudessaan, elämän usko. Moni
"johtaviin" luokkiin kuuluva luulee olevansa "valistunut",
"vapaa-uskonnollinen". Epäilemättä hänen ajatusmaailmansa perustuu
tieteelliseen vakaumukseen; mutta hänen tunne-elämänsä pohjasäveleenä
kaikuvat hänen huomaamattaan perinnäisen elämänuskon jäännökset.

Mitä tieteellinen ajatustapa ei ole vanhasta elämänjärjestyksestä
tahtonut omistaa, se on: tietoisuutta, että se ollen henkisyyttä
perustuu henkiseen maailmaan. Tälle puolelle uudenaikaista tiedettä
ummistivat johtavat luokat silmänsä. Sillä heidän elämänsä
sisältönä ovat vanhat perintötiedot. Tätä proletaari ei voinut,
sillä hänelle uudet olosuhteet karkoittivat vanhat perintötiedot
hänen sielustaan. Hän omisti perinnökseen hallitsevilta luokilta
tieteellisen ajattelutavan. Tämä perintö muodostui perustukseksi hänen
käsitykselleen ihmisen olemuksesta, mutta siihen ei mahtunut tieto,
että tämä olemus oli peräisin todellisesta henkielämästä. Se ainoa,
minkä proletaari sai hallitsevilta luokilta henkisenä perintönä, epäsi
oman alkujuurensa hengestä.

Tiedän vallan hyvin, kuinka nämä ajatukset tulevat liikuttamaan
ei-proletaareja ja proletaarejakin, jotka uskovat käsittävänsä,
elämää "käytännöllisesti", ja tämän uskonsa nojalla pitävät tässä
lausuttua elämälle vieraana katsantokantana. Nykyisen maailmantilanteen
paljastamat tosiasiat tulevat yhä varmemmin näyttämään tämän uskon
petolliseksi. Ken ilman ennakkoluuloja nämä tosiasiat pystyy näkemään,
hänelle täytyy selvitä, että elämän katsantokanta, joka ainoastaan
pintapuolisesti näihin tosiasioihin suhtautuu, lopulta kykenee
omaksumaan ainoastaan sellaisia aatteita, joilla ei ole mitään
vastinetta todellisuudessa. Vallitsevat ajatukset ovat niin kauvan
"käytännöllisesti" tosioloihin suhtautuneet, ettei niillä enää ole
mitään yhtäläisyyttä tosiolojen kanssa. Nykyinen maailmanromahdus
voisi olla monelle siinä suhteessa rangaistukseksi. Sillä, mitä he
ajattelivat tapahtuvaksi? Ja mitä on tapahtunut? Niinkö pitää käymän
yhteiskunnallisen ajatuksenkin?

Kuulen myös hengessäni vastaväitteen, jonka proletaarisen elämän
käsityksen tunnustaja tunteittensa vallassa tekee: taas muuan, joka
tahtoisi viedä yhteiskunnallisen kysymyksen pääkohdan sivutielle, jota
myöten porvarillisten näkyy olevan helppo kulkea. Tämä tunnustaja ei
näe, millaiseksi kohtalo on hänen proletaarisen elämänsä tehnyt, ja
miten hän tämän elämän piirissä pyrkii liikkumaan katsanto kantoineen,
jonka hänelle ovat perinnöksi jättäneet "hallitsevat" luokat.
Hän _elää_ proletaarimaisesti; mutta _ajattelee_ porvarimaisesti.
Uusi aika ei ainoastaan pakota etsimään uutta elämää, vaan myös
_uusia ajatuksia_. Tieteellinen ajattelutapa voi muodostua elämätä
kannattavaksi sisällykseksi vasta sitten kun se itsestään omalla
tavallaan kehittää täysinhimillisen elämän sisällyksen luomiseksi
sellaisen jännitysvoiman, kuin vanhat elämän käsitykset tavallaan
olivat kehittäneet.

Tällä on osoitettu tie, joka auttaa löytämään uudemman proletaarisen
liikkeen yhden jäsenen _todellisen muodon_. Tämän tien loppumäärässä
kaikuu proletaarisesta sielusta vakaumus: Minä pyrin henkiseen elämään.
Mutta tämä henkinen elämä on vain haaveilua, on vain sellaista,
joka ihmisessä kuvastuu ulkonaisista maailmantapahtumista, eikä ole
lähtöisin erityisestä henkisestä maailmasta. Mitä siirryttäessä
uuteen aikaan on tullut vanhasta henkielämästä, sen käsittää
proletaarinen elämänkatsantokanta haaveiluna. Ken tahtoo käsittää
mielialaa proletaarin sielussa, niin kuin se kuvastuu nykyajan
yhteiskunnallisissa vaatimuksissa, hänen täytyy kyetä käsittämään,
mikä voima on sillä mielipiteellä, että henkinen elämä on haaveilua.
Voitanee vastata: mitä ymmärtää keskinkertainen proletaari tästä
mielipiteestä, joka enemmän tahi vähemmän kouluutettujen johtajien
päässä hämmennystä tuottaen kummittelee. Ken näin puhuu, hän unohtaa
puhuessaan todellisen elämän ja menettelee myös, kuin ei elämän
todellisuutta olisikaan. Hän ei tiedä, mitä viimeisten vuosikymmenien
proletaari-elämässä on tapahtunut; hän ei tiedä, mitkä langat
johtavat mielipiteestä, että henkinen elämä on haaveilua, hänen vain
tietämättöminä pitämien jyrkkien sosialistien vaatimuksiin ja tekoihin
ynnä niiden tekoihin, jotka sokeitten elämän voimien vaikutuksesta
"tekevät vallankumouksia".

Siinä on tragiikkaa, joka peittää koko nykyajan yhteiskunnallisten
vaatimusten käsityksen, että monissa piireissä ei lainkaan tahdota
ymmärtää sitä, mikä syvien joukkojen tunne-elämästä nousee
jokapäiväisten olojen pinnalle, että ei osata luoda katsetta
sinne, mikä ihmisten mielissä _todella liikkuu_. Ei-proletaari
kuuntele tuskantäyttämänä proletaarin vaatimuksia: ainoastaan
tuotantovälikappaleiden yhteiskunnallistuttamisella voidaan minulle
ihmisen arvoinen olemassaolo valmistaa. Mutta hän ei kykene itselleen
kuvailemaan, että hänen oma luokkansa siirryttäessä vanhasta uuteen
aikaan on pannut proletaarin tekemään työtä tälle kuulumattomilla
tuotantovälikappaleilla voimatta samalla antaa hänelle tässä työssä
tarpeellista sisäistä tyydykettä. Henkilöt, jotka mainitulla
tavalla ummistavat silmänsä elämälle, sanovat mahdollisesti: mutta
proletaarihan tahtoo ilman muuta päästä samaan elämän asemaan, kuin
missä hallitsevat luokat ovat; mitä merkitystä sitten on sisäisellä
tyydykkeellä? Voipa proletaari itsekin väittää: minä en vaadi muilta
luokilta mitään sisäistä tyydykettä; minä tahdon,etteivät he minua enää
voisi nylkeä, minä tahdon, että nyt vallitseva luokkaero poistetaan.
Tällainen puhe ei kuitenkaan koskettele yhteiskunnallisen kysymyksen
olemusta. Siihen ei sisälly mitään tämän kysymyksen todellisesta
laadusta. Sillä sellainen tietoisuus työtätekevän kansan sielussa, joka
olisi hallitsevilta luokilta perinnyt todella henkisen sisällyksen,
esittäisi yhteiskunnalliset vaatimukset aivan toisella tavalla, kuin
mitä uudenaikainen proletariaatti tekee, joka saamassaan henkielämässä
näkee paljasta haaveilua. Tämä proletariaatti on vakuutettu henkielämän
haaveellisesta luonteesta; mutta tulee tässä vakaumuksessaan yhä
onnettomammaksi. Ja tämän sielun-onnettomuuden seuraukset, joita se
ei tietoisesti huomaa, vaan josta se syvästi kärsii, ovat nykyajan
yhteiskunnalliselle tilanteelle paljon suuremmasta merkityksestä kuin
kaikki ulkonaisen aseman parantamista koskevat itsessään kylläkin
oikeutetut vaatimukset.

Hallitsevat luokat eivät myönnä antaneensa aihetta sille
elämänkäsityskannalle, joka nyt taistelunhaluisena kohdistuu heihin
proletariaatista. Ja kuitenkin ovat he sen aiheuttaneet siten, että
ovat jättäneet henkielämästään perinnöksi tälle proletariaatille
ainoastaan sellaista, jota tämän täytyy pitää haaveiluna. Ei siinä
ole nykyaikaiselle yhteiskunnalliselle liikkeelle mitään erikoista,
että jokin ihmisluokka vaatii elämäntilaansa muutosta, vaikka se
lähinnä pistääkin silmään, vaan siinä _millä tapaa_ nämä vaatimukset
mainitun luokan henkisten vaikutteiden mukaisesti kulloinkin
käytännössä toteutetaan. Katsottakoon tosiasioita vain kerrankin
ennakkoluulottomasti tältä näkökannalta. Silloin saadaan nähdä,
kuinka henkilöt, jotka koettavat ymmärtää proletaarisia vaikuttimia,
naurahtavat, kun nousee kysymys siitä, että sen tahi tämän henkisen
pyrinnön kautta tahdotaan auttaa yhteiskunnallisen kysymyksen
ratkaisua. He nauravat tälle haaveiluna, pilventakaisena oppina.
Paljaista aatteista, paljaasta henkielämästä, arvelevat he, ei
varmaankaan lähde mitään apua nykyajan polttavalle yhteiskunnalliselle
kysymykselle. Mutta tarkemmin katsoen alkaakin selvitä, kuinka
uudenaikaisen, juuri proletaarisen liikkeen varsinainen hermo,
varsinainen perusvaikutin ei olekaan siinä, mistä nykyaikainen
proletaari puhuu, vaan onkin aatteissa.

Uudenaikainen proletaarinen liike onkin toisin, kuin ehkä mikään muu
samankaltainen liike maailmassa -- tarkemmin katsoen sanan täydessä
merkityksessä -- liike, joka on _ajatuksista_. Tätä minä en esiintuo
ikään kuin vain jonakin yhteiskunnallisen liikkeen tarkastuksesta
saavutettuna yleistuloksena. Jos minun tässä sallitaan tehdä
persoonallinen huomautus, niin kuuluu se näin: olen vuosikausia
eräässä työläisten sivistysopistossa antanut työmiehille opetusta
mitä erilaisimmissa aineissa. Luulen silloin oppineeni tuntemaan,
mitä liikkuu uudenaikaisen proletaarisen työmiehen sielussa. Samasta
syystä on minulla myös ollut tilaisuus seurata, mikä henki vaikuttaa
erilaisissa ammattiyhdistyksissä. Tarkoitukseni on sanoa, ett'en puhu
ainoastaan tietopuolisiin mietelmiin nojautuen, vaan, -- uskoakseni, --
mitä oman todellisen elämänkokemuksen nojalla olen oppinut.

Ken on oppinut tuntemaan -- mikä sivistyneiden keskuudessa
valitettavasti on harvinaista -- uudenaikaisen työväenliikkeen siellä,
missä _työmiehet_ ovat sen johdossa, hän tietää, miten tärkeä ilmiö se
on, että jokin ajatus-suunta on mitä voimakkaimmin vallannut suuren
ihmisjoukon sielut. Mikä nykyaikana vaikeuttaa kannan määräämistä
yhteiskunnallisissa kysymyksissä, se on, että mahdollisuus saada eri
luokkia ymmärtämään toisiaan on niin vähäinen. Porvarilliset luokat
kykenevät nykyaikana niin vaivaloisesti syventymään proletaarien
sieluun, voivat niin vaivoin ymmärtää, kuinka proletariaatin vielä
kuluttamaton äly kykeni omistamaan -- arvosteltakoon sitä asiallisesti
miten tahansa -- sellaisen inhimiselle järjelle suurimmat vaatimukset
asettavan ajattelutavan, kuin Karl Marxin järjestelmän.

Totta on, että Karl Marxin ajatusjärjestelmää voidaan puolustaa niin
hyvin kuin vastustaakin, ehkä yhtä pätevillä syillä; sen voivat uusia
toiset, jotka Marxin ja hänen ystävänsä Engels'in kuoleman jälkeen
katselivat yhteiskunnallista elämää toiselta näkökannalta kuin
nämä johtajat. Tämän järjestelmän sisällyksestä en ollenkaan tahdo
puhua. Se ei minusta ole tärkeintä uudenaikaisessa proletaarisessa
liikkeessä. Tärkeintä on minusta se tosiasia, että työväestön
keskuudessa vaikuttaa voimakkaimpana kiihdykkeenä ajatusjärjestelmä.
Voipa asian lausua suorastaan näinkin: käytännöllinen liike, puhdas
jokapäiväisimpiä ihmisvaatimuksia tavoitteleva elämänliike ei vielä
milloinkaan ole seissyt yksistään niin _puhtaalla_ ajatuspohjalla, kuin
tämä uudenaikainen proletaariliike. Se on sanoakseni ensimmäinen sen
tapainen liike maailmassa, jolla on puhtaasti tieteellinen perustus.
Mutta tämä tosiasia on otettava oikealta kannalta. Kun ottaa kaiken sen
huomioon, mitä uudenaikainen proletaari itsetietoisesti lausuu omana
mielipiteenään, tahtonaan ja tunteenaan, niin ei se, mitä ohjelmaan on
sisällytetty, syvemmän elämänhavainnon perustuksella ollenkaan näytä
tärkeältä.

Tositärkeänä sitä vastoin täytyy pitää, että proletaarin itsetunnossa
ihmisen _koko_ persoonallisuus riippuu elämänkatsomuksen
_tietopuolisesta_ perustuksesta, kun se taas muissa luokissa
muodostaa vain yhden osan sielunelämää. Mikä tällä tavalla on tullut
proletaarille sisäiseksi todellisuudeksi, sitä hän ei saata tietoisesti
tunnustaa. Tätä tunnustamasta häntä estää se, että hänelle ajatuselämä
on esitetty haaveiluksi. Todellisuudessa hän perustaa elämänsä
ajatuksiin, mutta käsittää ne epätodellisina haaveiluina. Muuten ei
voida ymmärtää proletaarista elämänkäsitystä ja sen toteuttamista
käytännössä, kuin ottamalla huomioon tämä tosiasia kaikessa
kantavuudessaan uudenaikaisen ihmiskunnan kehityksessä.

Siitä tavasta, millä uudenaikaisen proletaarin henkinen elämä yllä on
esitetty voidaan käsittää, että kuvatessa proletaaris-sosialistisen
liikkeen todellista laatua tämän henkielämän täytyy tulla ensi
tilalle. Sillä pää-asia on että proletaari tuntee puutteellisen
yhteiskunnallisen elämäntilansa syyt siinä muodossa ja pyrkii ne
poistamaan sillä tavalla, kuin tämä henkielämä hänelle sisäisesti
sanoo. Ja kuitenkaan hän ei voi olla pilkaten ja vihaten hylkäämättä
sitä mielipidettä, että tällä yhteiskunnallisen liikkeen henkisellä
pohjalla piilee jokin tärkeä eteenpäin kiihoittava voima. Kuinka hän
voisi käsittää, että henkielämä olisi hänelle eteenpäin vievä voima,
kun hänen täytyy pitää sitä haaveiluna? Ei voi odottaakaan, että
tällä tavalla käsitetty henkielämä voisi neuvoa tien sietämättömäksi
käyneestä yhteiskunnallisesta tilanteesta. Hänen tieteellisyyteen
perustuva ajatustapansa käsittää ei ainoastaan tieteen itsensä, vaan
myös taiteen, uskonnon, tavat ja oikeuden inhimillisen haaveilun
tuotteiksi. Hän ei huomaa näillä henkielämän aloilla mitään hänen
todelliseen elämäänsä kuuluvaa, mitään joka hyödyttäisi hänen
aineellista asemaansa. Hänelle ne ovat vain tämän aineellisen
elämän heijastusta. Olkoonpa että ne, kerran olemassa ollen, joten
kuten kiertoteitä inhimillisen mielikuvituksen tahi tahdon kautta
vaikuttavatkin takaisin aineelliseen elämään, alunpitäen ne kuitenkin
ovat tästä elämästä alkunsa saaneita haave-kuvia. Ei _niistä_ mitään
lähde yhteiskunnallisten vaikeuksien poistamiseksi. Ainoastaan
aineellisista olosuhteista itsestään voi jotakin syntyä, joka vie
päämäärään. Uusi henkielämä on ihmiskunnan johtavista luokista
siirtynyt proletaariseen asujamistoon siinä muodossa, että sen voima
on tämän asujamiston tietoisuudesta haihtunut. Kun etsitään voimia,
jotka voivat jouduttaa yhteiskunnallisen kysymyksen ratkaisua, on
tämä ennen kaikkea muistettava. Jos tämä asianlaita edelleen saisi
vallita, täytyisi ihmiskunnan henkielämän vajota voimattomuuteen
nykyajan ja tulevaisuuden yhteiskunnallisten vaatimusten edessä. Itse
asiassa onkin suuri osa uudenaikaista proletariaattia vakuutettu
tästä voimattomuudesta; ja tämä vakaumus käy julki marxilaisista ja
muista samanlaisista tunnustuksista. Sanotaan että uudenaikainen
talouselämä on kehittänyt vanhemmista muodoistaan nykyajan
kapitalismin. Tämän kehityksen kautta on proletariaatti joutunut
sille sietämättömään asemaan kapitaalin rinnalla. Kehitys on kulkeva
eteenpäin; se on kaatava kapitalismin siinä itsessään -- kapitalismissa
-vaikuttavien voimien avulla ja kuolleesta kapitalismista on
nouseva proletariaatin vapautus. Tälle vakaumukselle ovat nuoremmat
sosialistiset ajattelijat antaneet vähemmän fatalistisen ( kohtalon
alle alistuvaisen) luonteen, kuin minkä eräs marxilainen ryhmä sille
oli antanut. Mutta pää-asia on myös säilynyt. Ja se on siinä, että se,
joka nykyään tahtoo tosisosialistisesti ajatella, ei suostu sanomaan:
jos jossain ilmestyisi ajan vaatimusten aiheuttama ja henkisessä
todellisuudessa versova ihmisiä kannattava sielu-elämä, on siitä
säteilevä se voima, joka myös yhteiskunnalliselle kysymykselle antaa
oikean vauhdin.

Ettei proletaarista elämää viettämään pakoitettu nykyajan ihminen voi
tällaista odottaa aikamme henkielämältä, siitä johtuu hänen sielunsa
pohjasävel. Hän tarvitsee henkielämää, josta lähtee voimaa, joka antaa
hänen sielussaan tuntea oman ihmisarvonsa. Sillä sidottuna nykyajan
kapitalistiseen talousjärjestelmään oli hänen polttavimpine sielun
tuskineen turvauduttava sellaiseen henkielämään. Mutta se henkielämä,
jonka hän peri johtavilta luokilta haaveiluna, se täytti hänen
sielunsa tyhjyydellä. Että uudenaikaisen proletariaatin vaatimuksissa
elää kaipaus löytää toisellainen suhde henkielämään, kuin minkä
nykyinen yhteiskuntajärjestys voi tarjota: Siitä lähtee nykyaikaista
yhteiskunnallista liikettä ohjaava voima. Mutta tätä tosiasiaa ei
oikein käsitä ihmiskunnan ei-proletaarinen eikä proletaarinenkaan
osa. Sillä ei-proletaarinen osa ei kärsi uudenaikaisen henkielämän
haaveilevasta luonteesta, koska se on siihen itse syynä. Proletaarinen
osa siitä kärsii. Mutta tuo perimänsä henkielämän haaveileva luonne
on häneltä vienyt uskon kaiken henkielämän kantavaan voimaan. Tämän
tosiasian oikeasta ymmärtämisestä riippuu löydetäänkö se tie,
joka johtaa ulos nykyisestä yhteiskunnallisesta sekasortotilasta.
Se yhteiskunta-järjestys, joka syntyi johtavien ihmisluokkien
vaikutuksesta uudenaikaisen talouselämän kehittyessä, on sulkenut
pääsyn tälle tielle. _On hankittava voimia aukaisemaan se_.

Tällä alalla on pakko ottaa asiat uuden tarkastelun alaisiksi, sitten
kun on opittu antamaan oikea arvo, sille tosiasialle, että inhimillinen
yhteiskunta, jossa henkielämää pidetään haaveiluna, on vailla yhtä
niitä voimia, jotka tekevät yhteiskunnallisen elimistön elinkykyiseksi.
Nykyinen sairastaa henkielämän heikkoutta. Ja sairaus vain pahenee,
kun ei tahdota tunnustaa sen olemassaoloa. Myöntämällä tämä tosiasia
voitetaan perustus, jolla yhteiskunnallisen liikkeen mukainen
ajatustapa pääsee kehittymään.

Nykyaikana luulee proletaari löytäneensä sielunsa päävoiman, kun hän
puhuu _luokkatietoisuudestaan_. Mutta totuus on kuitenkin siinä,
että hän jouduttuaan kapitalistisen talousjärjestelmän pauloihin
etsii henkielämää, joka kohottaisi hänen sieluaan, antaisi hänelle
_tietoisuuden omasta ihmisarvostaan_ ja että haaveiluksi käsitetty
henkielämä ei hänessä tätä tietoisuutta voi synnyttää. Hän on etsinyt
tätä tietoisuutta ja on turhaan etsittyään korvannut sen talouselämästä
lähteneellä _luokkatietoisuudella_.

Hän tuijottaa kuin mahtavan suggestiivisen voiman vaikutuksesta
yksistään vain talouselämään eikä muualla henkisessä tahi sielullisessa
enää usko voivan löytyä kiihotinta siihen, mikä välttämättömästi täytyy
tapahtua yhteiskunnallisen liikkeen alalla. Hän uskoo, että yksistään
hengettömän, sieluttoman talouselämän kehitys voi mukanaan tuoda sen
tilan, jonka hän pitää ihmisarvoisena. Näin hänet pakotettiin etsimään
pelastustaan yksinomaan talouselämän uudistuksessa. Hänet pakotettiin
uskomaan, että paljastaan talouselämän uudistuksen kautta poistuisi
kaikki se vahinko, joka johtui yksityisestä yritteliäisyydestä,
yksityisen työnantajan itsekkyydestä ja yksityisen työnantajan
kykenemättömyydestä tyydyttämään työmiehessä elävän ihmisarvon-tunteen
vaatimuksia. Niin alkoi nykyaikainen proletaari pitää yhteiskunnallisen
elimistön ainoana pelastuksena kaikkien tuotantovälikappaleiden
yksityisomistuksen muuttamista yhteis-toiminnaksi, vieläpä kaikkien
yhteiseksi omaisuudeksi. Tällainen katsantokanta on syntynyt
sen kautta, että on katse käännetty pois kaikesta sielullisesta
ja henkisestä ja suunnattu yksinomaan puhtaasti taloudellisiin
menettelytapoihin.

Siitä johtuu kaikki nykyaikaisessa proletaarisessa liikkeessä piilevä
ristiriitaisuus. Uudenaikainen proletaari luulee, että taloudesta,
itse talouselämästä pitäisi lähteä kaiken sen, joka lopuksi antaa
hänelle täydet ihmisoikeudet. Näiden oikeuksien puolesta hän taistelee.
Mutta hänen pyrkimyksissään on jotakin, joka ei milloinkaan voi olla
seurauksena yksistään taloudellisesta elämästä. On varsin tärkeä,
voimakkaasti puhuva tosiasia, että juuri nykyaikaisen ihmiskunnan
elämän vaatimuksista johtuvan yhteiskunnallisen kysymyksen moninaisten
muotojen polttopisteessä piilee jotakin, jonka luullaan olevan
seurauksena talouselämästä itsestään, mutta joka ei milloinkaan
siitä _yksistään_ voi johtua, vaan päinvastoin suorana viivana,
jatkuen vanhasta orjajärjestelmästä johtaa läänitysajan maaorjuuden
kautta nykyaikaiseen työläis-proletariaattiin. Minkälaiseen muotoon
uudenaikaisissa oloissa tavarain ja rahan kiertokulku, pääoma,
omistusoikeus, y. m. lienevät pukeutuneetkin, näissä oloissa on
jotakin kehittynyt, jonka nimeä ei selvästi lausuta, jota myöskään
uudenaikainen proletaari ei tietoisesti tunne, mutta joka kuitenkin
on päävaikutin hänen yhteiskunnallisissa pyrkimyksissään. Se on
tämä: uudenaikainen kapitalistinen talousjärjestys ei oikeastaan
tunne omalla alallaan muuta kuin tavarakäsitteen. Ja jokin on
nykyajan kapitalistisessa järjestelmässä muuttunut _tavaraksi_, joka
proletaarissa herättää tunnelman: se _ei saa olla_ tavara.

Kun kerran on tultu näkemään, kuinka yhtenä koko uudenaikaisen
proletaarisen liikkeen päävaikuttimista uudenaikaisessa
proletaarissa elää vaistomainen, itsetiedoton kammo, että hänen
täytyy myydä työnantajalle työvoimansa ikäänkuin tavaraa kaupataan
markkinoilla, kammo, että työvoimamarkkinoilla hänen työvoimansa
kysyntä ja tarjonta näyttelee samaa osaa, kuin tavaran kysyntä ja
tarjonta markkinoilla; kun on tultu näkemään, mikä merkitys tällä
tavarakammolla nykyaikaisessa yhteiskunnallisessa liikkeessä on;
kun on opittu ennakkoluulottomasti näkemään, että tämä kammo ei
käy kyllin voimakkaasti ja jyrkästi ilmi vielä sosialistisista
ohjelmistakaan, silloin on ensimmäisen vaikuttimen, haaveelliseksi
havaitun henkielämän, lisäksi löydetty toinen, joka tänäpänä tekee
yhteiskunnallisen kysymyksen pakoittavaksi, jopa polttavaksikin.

Vanhaan aikaan löytyi orjia. Koko ihminen kaupattiin, kuin tavara
konsanaan. Jonkun verran pienempi osa ihmistä, mutta osa ihmisen
olemusta kuitenkin alistettiin talousliikkeen alaiseksi maanorjuuden
aikana. Kapitalismista on tullut voima, joka vielä osaan ihmisen
olemusta lyö tavaraleiman: työvoimaan. En tahdo tässä väittää,
ettei tätä asianlaitaa olisi huomattu. Päinvastoin: se on nykyajan
yhteiskunnallisessa elämässä tunnustettu yhdeksi perustuksista.
Sen tärkeä vaikutus yhteiskunnallisessa liikkeessä tunnetaan.
Mutta kun siitä kysymys nousee, ajatellaan aina vain talouselämää.
Kysymys työvoiman tavaraluonteesta tehdään paljaaksi taloudelliseksi
kysymykseksi. Uskotaan talouselämästä itsestään nousevan voimia, jotka
luovat olotilan, jossa proletaarin ei enää tarvitse tuntea työvoimansa
sijoitusta yhteiskunnallisessa elimistössä itseään alentavaksi.
Nähdään, kuinka uudenaikainen talouselämä on muodostunut ihmiskunnan
uudemman historiallisen kehityksen ohessa. Nähdään myös, kuinka tämä
talouden-muoto on lyönyt inhimilliseen työvoimaan tavaraleiman. Mutta
sitä ei nähdä, kuinka itse talouselämän luonteeseen kuuluu, että kaiken
siihen _sidotun_ täytyy muuttua tavaraksi. Talouselämä merkitsee
tavarain valmistusta ja tarkoituksenmukaista kulutusta, inhimilliseltä
työvoimalta ei voi riisua tavara-merkitystä, jollei löydetä keinoja
irroittaa se taloudellisen elämän menettelytavoista. Ei ole pyrittävä
taloudellista elämää niin muuttamaan, että inhimillinen työvoima
pääsisi siinä oikeuksiinsa, vaan on etsittävä keinoja, kuinka saada
tämä työvoima irti talouselämästä, alistaakseen sen yhteiskunnallisiin
voimiin, jotka siitä ottavat tavaramerkityksen? Proletaari ikävöi
sellaisia taloudellisia oloja, jossa hänen työvoimansa saa sille
kuuluvan aseman. Hän ikävöi sitä sentähden, ettei hän näe, kuinka
hänen työvoimansa tavara-merkitys pääasiallisesti johtuu hänen
täydellisestä riippuvaisuudestaan taloudellisesta elämästä. Sen kautta,
että hänen täytyy uhrata työvoimansa tälle elämälle, sulautuu hänen
koko persoonallisuutensakin siihen. Talouselämä pyrkii luonteensa
mukaisesti sopivammalla tavalla käyttämään hyväkseen työvoimaa samaten,
kuin siinä tavaroita kulutetaan, niin kauvan kun työvoiman järjestely
jätetään sen valtaan. Ikäänkuin uudenaikaisen talouselämän lumoomana
tuijotetaan vain yksistään siihen, mikä tässä elämässä voi vaikuttaa.
Mutta tällainen yksipuolinen näkökanta ei milloinkaan auta löytämään
keinoja, miten päästäisiin pitämästä työvoimaa tavarana, sillä toinen
talouden muoto on vain toisella tavalla käyttävä työvoimaa tavarana.
Työkysymystä ei voida oikeassa muodossaan käsitellä yhteiskunnallisen
kysymyksen osana, ennenkun opitaan näkemään, että talouselämässä
tavarain valmistus, vaihto ja kulutus noudattaa lakeja, joita
vuorostaan määräävät edut, joiden valtapiiriä ei pitäisi ulottaa yli
inhimillisen työvoiman.

Nykyaikaiset ajattelijat eivät ole oppineet erottamaan toisistaan,
kuinka vallan eritavalla sovellutetaan talouselämän yhteyteen yhdeltä
puolen se, mikä työvoimana on sidottu ihmiseen, ja toiselta puolen taas
se, mikä, alkuaan ihmisestä erillään, tavarana tuotetaan ja kulutetaan.
Jos tätä suuntaa noudattavan terveen ajatustavan kerran onnistuu
osottaa työkysymyksen todellinen laatu, on se myös näyttävä, mikä asema
talouselämällä terveessä yhteiskunnallisessa elimistössä tulee olla.

Tästä käynee siis jo selville, että "yhteiskunnallinen kysymys"
jakaantuu kolmeen eri kysymykseen. Ensimäinen on osottava henkielämän
terveen muodon yhteiskunnallisessa elimistössä; toinen on käsittelevä
työ-olojen oikeata järjestelyä yhteiskunnassa, ja kolmas on näyttävä,
kuinka talouselämän tulee toimia yhteiskunnallisessa elimistössä.

II. Elämän vaatimia ja todellisuuden mukaisia yhteiskunnallisten
kysymysten ja tarpeitten ratkaisukokeita.

Sen, mikä on antanut nykyajan yhteiskunnalliselle
kysymykselle erikoisen leiman, voi sattuvimmin lausua seuraavasti:
teollisuuteen perustuva talouselämä ja uudenaikainen kapitalismi,
ne ovat vaikuttaneet jonkinlaisella itsestään ymmärrettävällä
luonnonmukaisuudella ja tuottaneet uudenaikaiselle yhteiskunnalle
eräänlaisen sisäisen järjestyksen. Samalla kun inhimillinen luomakyky
on kiintynyt siihen, minkä tekniikka ja kapitalismi ovat aikaansaaneet,
on se laiminlyönyt muut haarat, muut yhteiskunnallisen elimistön
jäsenet. Mutta näille on inhimillisen itsetietoisuuden välttämättömästi
myöskin osotettava oikea toimiala, jos yhteiskunnallinen elimistö
tahdotaan terveenä pysyttää.

Antaakseni tässä luonteenomaisen kuvan yhteiskunnallisen kysymyksen
kaikinpuoliseen tarkasteluun kehoittavista vaikuttimista sallittanee
minun selvyyden vuoksi käyttää vertausta. Mutta on huomattava, ettei
tällä vertauksella tarkoteta mitään muuta, kuin juuri vertausta.
Sellainen voi olla avuksi inhimilliselle käsityskyvylle ohjatakseen
sitä juuri siihen suuntaan, mikä on välttämätön, jos tahtoo saada
oikean kuvan yhteiskunnallisen elimistön tervehtymisestä. Kenen tältä
kannalta on pakko tarkastella yhtä monimutkaisemmista elimistöistä,
ihmisellistä elimistöä, hänen täytyy kiinnittää huomionsa siihen, että
tässä ihmisellisen elimistön olemuksessa ilmenee kolme rinnakkain,
mutta joltisen itsenäisesti toimivaa järjestelmää. Nämä kolme
rinnakkain toimivaa järjestelmää voidaan kuvata jokseenkin seuraavalla
tavalla. Ihmisellisessä elimistössä toimii ensinnäkin se järjestelmä,
joka käsittää _hermo- ja aistielämän_. Voisipa sitä tärkeimmän
elimensä mukaan, johon hermo- ja aistielämä ovat keskitetyt, nimittää
_pää-elimistöksi_.

Toisena ihmisellisen rakenteen jäsenenä on tunnustettava, jos
tätä rakennetta todella halutaan ymmärtää, mitä minä tahtoisin
nimittää rytmilliseksi järjestelmäksi. Se käsittää _hengityksen ja
verenkierron_, se on kaiken, mikä ilmenee ihmisellisen ruumiinrakenteen
_rytmillisinä_ ilmiöinä.

Kolmantena järjestelmänä on vihdoin pidettävä kaikkea, mikä on elintä
ja niiden toimintaa _varsinaisen aineenvaihdon_ yhteydessä.

Näihin kolmeen järjestelmään sisältyy kaikki, mikä tarkoituksen
mukaiseen vuorovaikutukseen sovitettuna ylläpitää ihmisellisen
elimistön säännöllisen kokonaistoiminnan.[2]

Minä olen koettanut sopusoinnussa kaiken sen kanssa, mitä
luonnontieteellinen tutkimus jo tällä haavaa voi sanoa, ainakin
suurin piirtein kuvailla tätä ihmisellisen elimistön luonnollista
kolmijakoisuutta kirjassani "Sielunarvoituksista". Minulle on käynyt
selväksi, että biologia, fysiologia, koko luonnontiede, mitä ihmiseen
tulee, kaikkein lähimmässä tulevaisuudessa on omaksuva sellaisen
käsityskannan ihmisellisestä elimistöstä, että nämä kolme jäsentä
pääjärjestelmä, verenkiertojärjestelmä tahi rinta-järjestelmä ja
aineenvaihto-järjestelmä sen kautta ylläpitävät koko ihmisellisen
elimistön toimintaa, että niiden toiminta on joltisenkin itsenäistä ja
että täydellistä elintoiminnan keskitystä ihmisellisessä elimistössä
_ei löydy_, vaan että jokainen näistä järjestelmistä on erikoisessa
suhteessa ulkomaailmaan. Pää-järjestelmä aistineen, verenkierto- eli
rytmillinen järjestelmä hengitystoimintoineen ja aineenvaihto
ravinto- ja liikuntoelimineen.

Luonnontieteellisiin menettelytapoihin katsoen ei vielä olla tultu
aivan niin kauas, että varsinaisissa luonnontieteellisissä piireissä
annettaisiin sille, mitä tässä olen esittänyt ja henkitieteelliseltä
pohjalta lähtien koettanut luonnontieteeseen sovittaa, niin yleinen
tunnustus, kuin tiedon edistämisen kannalta olisi suotavaa.

Mutta se on vain merkkinä siitä, että tottumuksemme ajatella ja koko
tapamme kuvailla itsellemme maailmata ei vielä ole täydellisesti
sopusoinnussa sen kanssa, mikä esim. ihmisellisessä elimistössä ilmenee
luonnon toiminnan sisäisenä olemuksena. Tässä voitaisiin kyllä sanoa:
no niin, antaa luonnontieteen tulla perästä, se on askel askeleelta
saavuttava ihanteensa, se on vielä kerran tunnustava teidänkin
katsantokantanne. Mutta yhteiskunnallisen elimistön tarkasteleminen ei
siedä lykkäystä. Ei ainoastaan ammattimiehen, vaan myöskin jokaisen
ihmissielun, -- sillä jokainen ihmissieluhan on osa yhteiskunnallisen
elimistön toiminnasta -- tulee ainakin vaistomaisesti tietää, mitä tämä
yhteiskunnallinen elimistö välttämättömästi tarvitsee. Terve ajattelu
ja tunne, terve tahto ja halu ottaa osaa yhteiskunnallisen elimistön
uudistamiseen voi ainoastaan sikäli kehittyä, kuin ollaan vaikkapa
vain vaistomaisesti tietoisia, että tämän yhteiskunnallisen elimistön
ollakseen terve tulee olla yhtä kolmijakoinen kuin luonnollinen
elimistö sitä on.

Siitä saakka, kun Schäffle kirjoitti kirjansa yhteiskunnallisen
elimistön rakenteesta, on etsitty vertauskohtia luontoppaleen --
sanokaamme ihmisellisen elimistön -- ja ihmisellisen yhteiskunnan
välillä. On tahdottu määrätä, mikä yhteiskunnallisessa elimistössä
vastaa soluja, mikä solustoa, mikä kudosta j.n.e. Onpa äskettäin
ilmestynyt teos Mereyltä "Maailmanmuunnoksista", jossa eräät
luonnotieteelliset tosiasiat ja luonnontieteelliset lait ilman muuta
-- kuten arvellaan -- sovitetaan ihmiselliseen yhteiskuntaelimistöön.
Kaiken tämän, kaikkien näiden vertailuleikkien kanssa, ei sillä, mitä
tässä kirjoituksessa tarkotetaan, ole kerrassaan mitään yhteyttä.
Vaan ken luulee näissäkin tarkasteluissa samallaista vertailuleikkiä
luonnollisen ja yhteiskunnallisen elimistön välillä harjoitettavan, hän
vain todistaa olevansa kykenemätön tämän esityksen henkeen syventymään.
Sillä eihän tässä pyritä mitään luonnontieteellisiin tosiasioihin
soveltuvia totuuksia istuttamaan yhteiskunnalliseen elimistöön; vaan
vallan toista: että inhimillinen ajattelu, inhimillinen tunne oppisi
luonnonmukaista elimistöä katsellessaan erottamaan elinkykyisen
ja sitten sovittamaan tämän tutkistelutavan yhteiskunnalliseen
elimistöönkin. Sovelluttaessa ilman muuta yhteiskunnalliseen elimistöön
se, minkä luulee oppineensa luonnollisesta elimistöstä, kuten usein
tapahtuu, osotetaan, ettei tahdota oppia pitämään yhteiskunnallista
elimistöä yhtä itsenäisenä ja omien lakiensa alaisena, mikä kyllä
pidetään tarpeellisena luonnollisen elimistön ymmärtämiseksi.
Siinä silmänräpäyksessä, jolloin asetutaan yhtä objektiiviselle
(ulkokohtaiselle) kannalle yhteiskunnallisen elimistön itsenäisyyteen
nähden, kuin luonnontutkija asettuu luonnolliseen elimistöön nähden,
käsittääkseen sen -- yhteiskunnallisen elimistön -- lakeja, siinä
silmänräpäyksessä häipyvät tutkimuksen vakavuuden tieltä kaikki
vertailuleikit.

Saattaisi myöskin ajatella tämän tutkimuksen perustuvan siihen
uskoon, että yhteiskunnallinen elimistö pitäisi rakentaa "harmaiden",
luonnontieteestä lainattujen teoriiojen nojaan. Tämä käsityskanta
on esityksestämme niin kaukana, kuin mahdollista. Tarkoitamme aivan
toista. Ihmiskunnan nykyinen sairaudentila vaatii, että _kussakin
yksityisessä ihmisessä_ herää määrätyt _tunteet_ ja että tämä herätys
aikaansaadaan kasvatus- ja opetuslaitoksissa samalla tavalla, kuin
niissä opetetaan neljä laskutapaa. Mikä tähän asti on itsetiedottomasti
ihmissieluun vanhat yhteiskunnallisen järjestyksen muodot istuttanut,
sillä ei tule olemaan merkitystä tulevaisuudessa. Uudenaikaisen
kehityksen vaatimuksiin, jotka nyt ihmisille asetetaan, kuuluu, että
kukin yksityinen pitää äsken mainituita tunteita yhtä tarpeellisina,
kuin tähän asti määrättyä koulusivistystä. Tästä lähtien vaaditaan
ihmisiltä oikea tunne siitä, kuinka yhteiskunnallisen elimistön voimien
tulee toimia, että tuo elimistö pysyisi elinkykyisenä. On opittava
tuntemaan, että on epäterveellistä ja yhteiskuntavastaista yrittääkään
antautua tämän elimistön jäseneksi _ilman_ tällaisia tunteita.

Nykyaikana saa kuulla puhuttavan "yhteiskunnallistuttamisesta"
muka ajan vaatimuksena. Tämä yhteiskunnallistuttaminen ei tule
merkitsemään yhteiskunnallisen elimistön parannusta, vaan päinvastoin
sen puoskaroimista, vieläpä ehkä sen turmelemistakin, ellei ihmisten
sydämissä, ihmisten sieluissa herää ainakin vaistomainen tieto
yhteiskunnallisen elimistön kolmijakoisuuden välttämättömyydestä.
Tämän yhteiskunnallisen elimistön täytyy voidakseen terveenä toimia
säännönmukaisesti synnyttää kolme sellaista jäsentä.

Yksi näistä jäsenistä on talouselämä. Alottakaamme tutkistelumme tällä,
koska se silminnähtävästi halliten kaiken muun elämän, uudenaikaisen
tekniikan ja uudenaikaisen kapitalismin kautta on kehittynyt
inhimillisessä yhteiskunnassa. Tämän talouselämän tulee saada olla
itsenäinen jäsen yhteiskunnallisessa elimistössä, suhteellisesti yhtä
itsenäinen, kuin hermo-aistijärjestelmä on suhteellisesti itsenäinen
inhimillisessä elimistössä. Talouselämään kuuluu kaikki, mikä on
tavarain tuotantoa, kiertokulkua ja kulutusta.

_Toisena_ yhteiskunnallisen elimistön jäsenenä on meillä julkinen
oikeuselämä, varsinainen poliitinen elämä. Siihen kuuluu, mitä vanhan
oikeusvaltion merkeissä voitiin nimittää varsinaiseksi valtioelämäksi.
Kun talouselämän alaan kuuluu kaikki se, mitä ihminen käyttää
luonnosta ja omista valmisteistaan, tavarat, tavarain kiertokulku ja
kulutus, voi tämän yhteiskunnallisen elimistön toisen jäsenen piiriin
kuulua ainoastaan kaikki se, mikä puhtaasti inhimillisistä syistä
koskee ihmisten suhteita toisiinsa. Ymmärtääkseen yhteiskunnallisen
elimistön jäsenten merkitystä on tärkeintä tuntea erotus julkisen
oikeusjärjestelmän ja talousjärjestelmän välillä, joista edellisen
asiana on ainoastaan valvoa inhimillisiin syihin perustuvaa ihmisten
suhdetta toisiinsa, jota vastoin jälkimmäiselle kuuluu ainoastaan
tavarain tuotanto, kiertokulku ja kulutus. Nämä seikat on elävästi
tuntien pidettävä mielessä, että sitten seurauksena tästä tunteesta
talouselämä ja oikeuselämä pysyisivät toisistaan erillään, kuten
ihmisen luonnollisessa elimistössä keuhkojen toiminta ulkoilman
käsittelyssä eroaa hermo-aistielämän toiminnasta.

Kolmantena molempien edellisten rinnalla yhtä itsenäisenä jäsenenä on
yhteiskunnallisessa elimistössä pidettävä kaikkea sitä, mikä kuuluu
henkiseen elämään. Kosk'ei ehkä nimitys "henkinen sivistys" tahi
kaikki, mikä henkistä elämää koskee, ole aivan tarkka, voisi vieläkin
tarkemmin sanoa: kaikki se, mikä riippuu yksityisen inhimillisen
yksilön luonnollisista lahjoista ja mikä näiden luonnollisten
sekä henkisten että ruumiillisten lahjojen nojalla on hyödyttävä
yhteiskunnallista elimistöä. Ensimmäiseen, talousjärjestelmään,
kuuluu kaikki, mikä tarvitaan, että ihminen voi järjestää aineelliset
suhteensa ulkopuolella häntä olevaan maailmaan. Toiseen järjestelmään
kuuluu, mikä tarvitaan yhteiskunnallisessa elimistössä ihmisten
keskinäisten suhteitten tähden. Kolmanteen järjestelmään kuuluu
kaikki minkä täytyy saada alkunsa inhimillisestä yksilöstä ja tulla
yhteiskunnallisen elimistön hyväksi.

Niin totta kuin onkin, että uudenaikainen tekniikka ja kapitalismi
oikeastaan vasta nykyaikana ovat lyöneet leimansa yhteiskunnalliseen
elämäämme, yhtä välttämätöntä on, että siltä puolen välttämättömästi
inhimillistä yhteiskuntaa kohtaavat vauriot sillä tavalla korjataan,
että ihminen ja _inhimillinen yhteiskunta_ saatetaan oikeaan suhteeseen
noihin yhteiskunnallisen elimistön kolmeen jäseneen. Talouselämähän
on yksinkertaisesti omasta itsestään nykyaikana luonut varsin
määrätyt muotonsa. Se on yksipuolisella vaikutuksellaan inhimilliseen
elämään noussut varsin mahtavaan asemaan. Molemmat toiset jäsenet
yhteiskunnallisessa elämässä eivät tähän asti ole olleet tilaisuudessa
saavuttamaan heille lakiensa mukaan kuuluvaa yhtä tunnettua asemaa
yhteiskunnallisessa elimistössä. Heidän tähtensä on välttämätöntä,
että ihmiset ylempänä mainituita tunteita noudattaen kukin paikallaan
toteuttavat yhteiskunnallisen jaottelun. Sillä siinä mielessä, kuin
yhteiskunnallisia kysymyksiä tässä teoksessa koetetaan ratkaista, on
jokaisella yksilöllä yhteiskunnallinen tehtävänsä niin nykyaikana kuin
lähimmässä tulevaisuudessa.

Sillä, mitä kutsumme yhteiskunnallisen elimistön ensimmäiseksi
jäseneksi, talouselämällä, on luonnollinen perustuksensa, kuten
yksityinen ihminenkin on riippuvainen henkisen ja ruumiillisen
elimistönsä taipumuksista siihen nähden, miksi hän aikoo opintojensa,
kasvatuksen ja elämänsä kautta päästä. Tämä luonnollinen perustus
lyö ensi sijassa leimansa talouselämään ja sitä tietä koko
yhteiskunnalliseen elimistöön. Mutta tämä luonnollinen perustus on
sellaisenaan olemassa ilman, että sitä millään yhteiskunnallisilla
järjestelyillä tahi millään yhteiskunnallistuttamisella voitaisiin
sinne tahi tänne muuttaa alkuperäisestä muodostaan. Se on otettava
yhteiskunnallisen elämän perustukseksi sellaisenaan, kuten ihmisen
kasvatuksen täytyy perustua niihin taipumuksiin, ruumiillisiin tahi
henkisiin kykyihin, joita hänessä eri aloilla voi löytyä.

Jokaisessa yhteiskunnallistuttamisessa, jokaisessa yrityksessä uudistaa
ihmisten taloudellista yhteiselämää on otettava huomioon luonnollinen
perustus. Sillä kaiken tavarakiertokulun, kaiken inhimillisen työn,
jopa kaiken henkisen elämänkin perustuksena ja alkuelementteinä on se,
mikä sitoo ihmisen määrättyyn kohtaan luonnossa. Yhteiskunnallisen
elimistön suhde luonnolliseen perustukseensa on käsitettävä juuri
samaten, kuin yksityisen ihmisen opetuksessa on huomioon otettava hänen
taipumuksensa. Tämän voi itselleen parhaiten selvittää esimerkeillä
äärimmäistapauksista. Ei tarvitse muuta, kuin esim. ajatella, että
eräillä seuduilla maapalloa, jossa banaani on helpoimmin saatavissa
oleva ihmisravinto, koko inhimillinen yhteis-elämä supistuu siihen
työhön, joka tarvitaan _banaanien_ kuljettamiseen kasvupaikoiltaan
määräpaikkoihinsa ja niiden valmistamiseen ravintoaineeksi. Verratessa
sitä ihmistyötä, joka vaaditaan banaanien tekemiseen inhimillisen
yhteiskunnan ravintoaineeksi, siihen työhön, joka tarvitaan, sanokaamme
keski-Euroopassa, vehnän valmistamiseen ravinnoksi, niin on banaanin
vaatima työ, alhaisen laskun mukaan, kolmesataa kertaa pienempi vehnän
vaatimaa työtä.

Tämä on tosin äärimmäisiä tapauksia. Mutta tällaisia luonnollisesta
perustuksesta riippuvia eroavaisuuksia työn määrässä esiintyy
tuotantoaloilla Europankin yhteiskunnissa -- ja jolleivät vastakohdat
olekaan niin jyrkät, kuin banaanista ja vehnästä puhuttaessa, niin ne
ovat kuitenkin olemassa. Niin seuraa itse talouselimistön luonteesta,
että ihmisen suhteesta hänen taloutensa luonnolliseen perustukseen
riippuu se työmäärä, jolla hänen täytyy ottaa osaa taloudelliseen
kiertokulkuun. Eikä tarvitse muuta kuin verrata: _Saksassa_,
keskisatoisilla seuduilla, antaa kylvö 7 tahi 8 kertaisen sadon;
_Chilessä_ 12 kertaisen; _Pohjois-Amerikassa_ 17 kertaisen, _Perussa_
20 kertaisen (kts. Jentsch, Volkwirtschaftslehre, siv. 64).

Tämä yhtäjaksoinen kiertokulku eri asteineen, joka alkaa ihmisen
suhteella luontoon jatkuen hänen toiminnallaan saadakseen
luonnontuotteet käyttökelpoisiksi, kaikki tämä ja ainoastaan
tämä muodostaa terveen yhteiskunnallisen elimistön taloudellisen
jäsenen. Se on yhteiskunnallisessa elimistössä samassa asemassa,
kuin pääjärjestelmä, josta yksilölliset taipumukset riippuvat,
inhimillisessä elimistössä. Ja niinkuin pääjärjestelmä on riippuvainen
keuhko-sydän järjestelmästä, niin on talousjärjestelmä riippuvainen
inhimillisestä työnteosta. Mutta kun nyt pää ei yksin voi ohjata
hengitystä, ei myöskään pitäisi talouselämässä vaikuttavien
voimien saada ohjata inhimillistä työjärjestelmää. Ihminen ottaa
harrastuksineen osaa talouselämään. Hänen harrastuksensa johtuvat hänen
sielullisista ja henkisistä tarpeistaan. Kuinka nämä harrastukset
voidaan parhaiten tyydyttää yhteiskunnallisessa elimistössä, niin
että kukin yksilö tämän elimistön avulla saa parhaalla mahdollisella
tavalla tarpeensa täytettyä ja että hän myös edullisimmalla tavalla
voi ottaa osaa talouteen, tämä kysymys on käytännöllisesti ratkaistava
taloudellisissa laitoksissa. Ja se voi ainoastaan siten tapahtua, että
kaikille harrastuksille annetaan täysi tunnustus ja että myös hyvää
tahtoa ja tilaisuutta löytyy saada ne toteutetuiksi. Piiri, jossa
harrastukset heräävät, sijaitsee talouselämän rajojen ulkopuolella. Ne
kehittyvät rinnan ihmisen sielu- ja henkiolennon kanssa. Talouselämän
velvollisuus on järjestää laitoksia niiden tyydyttämiseksi. Näillä
laitoksilla ei saa olla mitään muuta tehtävää, kuin valmistaa ja
vaihtaa tavaroita, joiden arvo riippuu ihmisten kysynnästä. Tavaran
arvon määrää se, joka niitä kuluttaa. Sen kautta että tavaran arvon.
määrää kuluttaja, on sen merkitys yhteiskunnallisessa elimistössä aivan
toinen, kuin paljon muun, jota ihminen tämän elimistön jäsenenä pitää
arvossa. Talouselämää, jonka piiriin tavarantuotanto, vaihto ja kulutus
kuuluvat, on tarkastettava ilman ennakkoluuloja. Silloin tullaan
näkemään se oleellinen erotus, -- johon _paljas_ tarkastelu ei riitä
-- mikä vallitsee ihmisten välillä silloin kun toinen valmistaa tavaroita
toiselle, ja taas toisaalta silloin, kun he ovat oikeussuhteissa
keskenään. Tällainen tarkastelu on johtava siihen käytännölliseen
vaatimukseen, että yhteiskunnallisessa elimistössä oikeus- ja talouselämä
on kokonaan pidettävä erossa toisistaan. Niiden laitosten toiminta,
jotka tarkottavat tavarain valmistusta ja vaihtokauppaa, ei voi
kehittää niin hyviä oikeussuhteita ihmisten kesken, kuin pitäisi. Sillä
taloudellisessa elämässä lähestyvät ihmiset toisiaan sentähden, että he
palvelevat toistensa etuja; perinpohjin toisenlainen on se suhde, jossa
ihmiset ovat toisiinsa oikeuselämässä.

Nyt voisi uskoa, että tämä olevien olojen vaatima erotus olisi jo
aikaan saatu sillä, että laitoksissa, jotka palvelevat talouselämää,
pidettäisiin huolta oikeuksista, joiden tulee vallita tähän
talouselämään sidottujen ihmisten keskinäisissä suhteissa. -- Sellainen
usko ei saa tukea elämän todellisuudesta. Ihminen voi vasta silloin
sisimmässään kokea oikean oikeussuhteen vallitsevan itsensä ja muiden
ihmisten välillä, kun hän tätä kokemusta ei saavuta taloudellisessa
elämässä, -- vaan aivan toisissa oloissa. Sentähden tulee terveessä
yhteiskunnallisessa elimistössä talouselämän _rinnalla_ ja omassa
vapaudessaan kehittyä elämä, joka synnyttää ja ylläpitää ihmisten
keskeisiä oikeussuhteita. Mutta oikeuselämä onkin varsinaisesti
politillista, valtiollista elämää. Siinä määrin kuin ihmiset
sovelluttavat ne harrastukset, joita he palvelevat talouselämässä,
oikeusvaltion lainsäädäntöön ja hallitukseen, ilmaisevat näin syntyneet
oikeusolot ainoastaan heidän taloudellisia harrastuksiaan. Milloin
oikeusvaltio itse harjottaa taloutta, kadottaa se kokonaan kykynsä
ohjata ihmisten oikeuselämää. Sillä sen toimenpiteet ja laitokset
palvelevat silloin pakostakin inhimillisiä tavara-pyyteitä; eikä
niitä elähytä sellaiset vaikuttimet, jotka tarkottavat parannuksia
oikeuselämässä.

Terve yhteiskunnallinen elimistö kaipaa toisena jäsenenä talouselämän
rinnalla itsenäistä politillista valtioelämää. Itsenäisessä
talouselämässä johtavat siinä vallitsevat voimat ihmisiä laitoksiin,
jotka mahdollisimman hyvästi palvelevat tavarain valmistusta ja
vaihtoa. Politillisessa valtioelämässä luodaan sellaisia laitoksia,
jotka järjestelevät ihmisten ja ihmisryhmien keskenäisiä suhteita
tavalla, joka tyydyttää ihmisten oikeustunnetta.

Se näkökanta, jolta tässä esitetty vaatimus oikeusvaltion täydellisestä
erottamisesta talouselämästä lähtee, perustuu _todelliseen_
ihmiselämään. Sellainen näkökanta on vieras jokaiselle, joka tahtoo
yhdistää oikeuselämää ja talouselämää keskenään. Taloudellisessa
elämässä toimivilla ihmisillä on luonnollisesti myös oikeustunne; mutta
he tulevat seuraamaan _ainoastaan_ sitä eikä taloudellisia harrastuksia
huolehtiessaan oikeudenmukaisesta lainsäädännöstä ja hallinnosta, kun
heillä tässä asiassa on päätösvalta oikeusvaltiossa, joka sellaisenaan
ei ole missään tekemisissä talouselämän kanssa. Sellaisella
oikeusvaltiolla on omat lainsäädäntö- ja hallintoelimensä, molemmat
laaditut uudemman ajan oikeustajunnan mukaisille periaatteille.
Sellainen oikeusvaltio syntyy ihmistunnossa elävistä vaikuttimista,
joita nykyään nimitetään demokratisiksi. Talousjärjestelmä luo
lainlaadinta- ja hallinto-elimensä talouselämän vaatimusten mukaisesti.

Välttämätön vuorovaikutus oikeus- ja talouselinten _johtojen_ välillä
tulee tapahtumaan likimain samalla tavalla, kuin nykyään itsenäisten
valtioalueiden hallitusten välillä. Tämän jaottelun kautta tulee se,
mikä yhdessä järjestössä kehittyy, tarpeenmukaisesti vaikuttamaan
siihen, mitä toisessa tapahtuu. Tämä vaikutus taas estyy sen kautta,
että yksi järjestö kehittää itsenäisesti sen, mitä sille pitäisi tulla
toiselta.

Kuten talouselämä yhdeltä puolen on luonnollisen perustuksensa
(ilmaston, alueen maantieteellisen laadun, mahdollisten
luonnonrikkauksien perustuksensa y.m.) edellytyksistä riippuvainen,
samoin on se toiselta puolen riippuvainen niistä oikeus-suhteista,
jotka valtio luo taloutta harjoittavien ihmisten ja ihmisryhmien
välille. Näihin rajoihin sisältyy kaikki se, mitä talouselämän toiminta
voi ja saa käsittää. Samoin kuin luonto asettaa ehdot, jotka ovat
talouspiirin ulkopuolella ja jotka taloutta harjoittavan ihmisen täytyy
käyttää hyväkseen taloutensa perustuksena, samoin tulee oikeusvaltion
terveessä yhteiskunnallisessa elimistössä järjestää ihmisten
väliset talouselämässä esiintyvät oikeussuhteet, vaikka kohtakin se
talouselämän vastapainona elää omintakeista elämäänsä.

Siinä yhteiskunnallisessa elimistössä, joka on syntynyt ihmiskunnan
tähänastisen kehityksen kuluessa ja jossa koneitten aikakausi ja uuden
aikainen kapitalistinen talousmuoto ovat antaneet yhteiskunnalliselle
liikkeelle sen erikoisen leiman, käsittää talouselämä enemmän, kuin
sen terveessä yhteiskunnallisessa elimistössä pitäisi käsittää.
Nykyaikaiseen taloudelliseen kiertokulkuun, jonka pitäisi käsittää
ainoastaan tavaroita, ovat sekottuneet myös inhimillinen työvoima,
jopa inhimilliset oikeudetkin. Nykyaikaisessa työnjakoon perustuvassa
talousjärjestössä harjotetaan vaihtokauppaa ei ainoastaan tavaralla
tavaraa vastaan, vaan myös tavaralla työtä ja työllä oikeuksia vastaan.
(Nimitän tavaraksi jokaista ainetta, joka inhimillisen toiminnan
kautta on tullut käyttökelpoiseksi missä tahansa sitä ihmisille
tarjottaneekin. Olkoonpa että tämä nimitys monesta taloustieteilijästä
tuntuu loukkaavalta taikka vähemmän tarkalta, luulisin sen auttavan
ymmärtämään talouselämässä esiintyviä ilmiöitä.)[3] Kun joku ostamalla
hankkii itselleen maakappaleen, on tätä pidettävä maakappaleen
vaihtamisena tavaroihin, joiden vastineena kauppasumma on. Maakappale
itse sitävastoin ei talouselämässä käy tavarasta. Sen paikka
yhteiskunnallisessa elimistössä on vain sen _oikeuden_ kautta, mikä
ihmisellä on sen omistamiseen. Tämä oikeus on oleellisesti jotakin
toista, kuin se suhde, jossa tavaran valmistaja on tavaraansa.
Jälkimmäiseen suhteeseen sisältyy oleellisesti se, että se ei ollenkaan
koske sitä vallan toisenlaista suhdetta ihmisten välillä, joka syntyy,
kun joku on saanut yksinomaisen käyttöoikeuden maakappaleeseen. Tämän
omistaja alistaa muut ihmiset, jotka toimeentulonsa tähden antautuvat
hänen työhönsä tällä maakappaleella tahi ovat pakotetut sillä asumaan,
riippuvaisuuteen itsestään. Sen kautta taas, että keskenään vaihdetaan
taloudellisia tavaroita, joita valmistetaan ja kulutetaan, ei synny
tällaista riippuvaisuussuhdetta.

Ken näihin elämäntotuuksiin ilman ennakkoluuloja syventyy, hänelle
on selviävä, että niiden täytyy kuvastua terveen yhteiskunnallisen
elimistön laitoksissa. Niinkauvan kun tavaroita vaihdetaan tavaroihin
talouselämässä, ei tavaroiden arvioiminen riipu henkilöiden ja
henkilöryhmien välisistä oikeussuhteista. Mutta niinpian kun tavarat
vaihdetaan oikeuksiin, kosketetaan itse oikeussuhteisiin. Vaihdolla
sinään on oma arvonsa. Se on välttämätön elämän aines nykyisessä
työnjakoon perustuvassa yhteiskunnallisessa elimistössä; kysymys on
vaan siitä, että vaihtamalla oikeus tavaraan oikeudesta itsestään
tehdään tavara, milloin oikeus saa alkunsa talouselämästä. Se voidaan
estää ainoastaan siten, että yhteiskunnallisessa elimistössä toiselta
puolen luodaan sellaisia laitoksia, joiden _ainoa_ tarkotus on ohjata
tavarain kiertokulkua tarkoituksenmukaisimmalla tavalla; toiselta
puolen taas sellaisia, jotka järjestävät tavaroita valmistavien,
kauppaavien ja kuluttavien henkilöiden oikeudet. _Nämä_ oikeudet eivät
olemukseltaan ensinkään eroa toisista oikeuksista, joiden tulee vallita
tavarainvaihdosta kokonaan riippumattomissa henkilösuhteissa. Jos minä
vahingoitan tahi hyödytän kanssaihmisiäni tavarainkaupalla, kuuluu
se samaan alaan yhteiskunnallista elämää, kuin vahingoittaminen tahi
hyödyttäminen sellaisellakin toiminnalla, joka suoranaisesti ei kuvastu
tavarain vaihdosta.

Yksityisen ihmisen elämässä yhtyvät oikeuslaitosten vaikutukset
puhtaasti taloudellisesta toiminnasta johtuvien vaikutusten
kanssa yhteen. Terveessä yhteiskunnallisessa elimistössä täytyy
niiden tulla kahdelta eri taholta. Taloudellisessa järjestelmässä
tulee eri taloudenhaaroissa kasvatuksen ja kokemuksen kautta
saavutetun perehtymyksen antaa johtaville henkilöille tarvittavat
näkökohdat. Oikeusjärjestelmässä toteutetaan lakien ja hallinnon
kautta mitä oikeudentunne yksityisten ihmisten ja ihmisryhmien
keskinäisissä suhteissa vaatii. Talousjärjestelmässä annetaan samoja
ammatti- ja kulutusharrastuksia edustaville tahi muissa suhteissa
yhtäläisiä pyrintöjä ajaville tilaisuus muodostaa yhtymiä, jotka
keskinäisellä vuorovaikutuksella aikaansaavat yleistalouden. Tämä
järjestelmä perustuu assosiatiiviselle pohjalle ja assosiatsioonien
yhteistoimintaan. Assosiatsioonien toiminta saa olla vain puhtaasti
taloudellista laatua. Oikeusperusteen, jolla ne työskentelevät, määrää
oikeusjärjestö. Kun tuollaiset talousassosiatsioonit tahtovat saada
taloudelliset harrastuksensa kuuluviin talousjärjestön edustaja- ja
hallintoelimissä, silloin ei niiden tarvitse pyrkiä tunkeutumaan
oikeusvaltion lakiasäätävään tahi hallitsevaan johtoon (esim.
maanviljelijäin liittona, teollisuudenharjoittajain puolueena),
saadakseen siellä toteutetuksi, mitä he eivät voi saavuttaa
talouselämässä. Ja kun oikeusvaltio ei sekaannu mihinkään talouselämän
alaan, silloin se on ainoastaan luova laitoksia, jotka perustuvat sen
asukasten oikeudentuntoon. Ja vaikkapa oikeusvaltion eduskunnassa,
niinkuin luonnollista, istuvatkin samat henkilöt, jotka talouselämässä
toimivat, estää kuitenkin talouselämän ja oikeuselämän jako edellistä
vaikuttamasta jälkimmäiseen ja turmelemasta yhteiskunnallisen elimistön
terveyttä, kuten voisi käydä, jos valtiojärjestö itse huolehtisi
talouselämän haaroista ja jos siinä talouselämän edustajat laatisivat
lakeja omia etujaan silmällä pitäen.

Kuvaavan esimerkin talous- ja oikeuselämän yhteen sulautumisesta
tarjosi Itävalta yhdeksännentoista vuosisadan kuudennella
vuosikymmenellä itselleen laatimalla valtiosäännöllään. Tämän
valtakunnan valtioneuvoston valitsivat talouselämän neljä haaraa:
suurtilojen omistajat, kauppakamarit, kaupungit, kauppalat,
teollisuuskeskukset ja maalaiskunnat. Kuten näkyy ei valtakunnan
edustuksen kokoonpanossa ajateltu etusijassa muuta, kuin että
taloudellisista oloista huolta pidettäessä oikeuselämä kukoistaisi
itsestään. Totta kyllä ovat Itävallan nykyiseen hajoamistilaan
tuntuvasti vaikuttaneet sen eri kansallisuuksien ristiriitaiset
pyrinnöt. Mutta yhtä varmana voi pitää, että talousjärjestelmän
rinnalla toimiva oikeusjärjestelmä olisi puhtaaseen oikeustunteeseen
perustuen kehittänyt sellaisen yhteiskunnallisen elimistön, jossa
kansojen yhteiselämä olisi käynyt mahdolliseksi.

Julkiseen elämään nykyaikana innostunut ihminen luo silmänsä
tavallisesti asioihin, joilla vasta toisessa sijassa on tälle
elämälle merkitystä. Sen hän tekee siitä syystä, että hän on tottunut
ajattelemaan yhteiskunnallista elämää yhtenäisenä muodostumana: mutta
_sellaista_ muodostumaa varten ei voi löytyä vastaavaa vaalitapaa.
Sillä _jokaisen_ vaalitavan kautta täytyy taloudellisten harrastusten
ja oikeudellisten vaikutinten häiritä toisiaan. Ja mikä seuraus
tästä häiriöstä on yhteiskunnalliselle elämälle, se on pakostakin
järkyttävä yhteiskuntajärjestystä. Julkisen elämän päämääränä tulee
sentähden ennen kaikkea nykyaikana olla pyrkimys talouselämän ja
oikeusjärjestyksen perinpohjaiseen erottamiseen. Kun tämä erotus
on läpisuoritettu, tulevat erotetut järjestelmät kyllä löytämään
parhaan tavan valita lainsäätäjänsä ja hallintonsa. Niiden kysymysten
joukossa, jotka tällä haavaa odottavat ratkaisuaan, voivat kysymykset
vaalitavasta, niin perin tärkeitä kuin ovatkin, vasta toisessa sijassa
tulla huomioonotetuiksi. Missä vanhat olosuhteet vielä vallitsevat,
olisi niistä lähdettävä uuteen jakoon pyrittäessä. Missä vanhat
olot jo ovat hajonneet tahi ovat hajoamassa, pitäisi yksityisten
henkilöiden tahi henkilöryhmien tehdä yllämainittuun suuntaan tähtääviä
uudistusalotteita. Pyrkimystä julkisen elämän uudestaluomiseen
kädenkäänteessä pitävät järkevät sosialistitkin haaveilemisena. He
odottavat tarkottamansa olevien olojen tervehtymisen tapahtuvan
vähittäisen, asianmukaisen muuttumisen kautta. Että sen sijaan
ihmiskunnan historialliset kehitysvoimat nykyaikana vaativat järkevätä
pyrkimystä yhteiskunnalliseen uudistustyöhön, sen voi jokainen
ennakkoluuloton oppia kauvas näkyvistä tosiasioista.

Ken pitää "käytännöllisesti mahdollisena" ainoastaan sitä, mitä hän on
tottunut näkemään oman ahtaan näköpiirinsä sisäpuolella, hän on pitävä
tässä esitettyä "epäkäytännöllisenä". Jos hänen on mahdotonta tehdä
kääntymys ja jos hänellä on jollakin elämän alalla vaikutusvaltaa,
silloin hän ei toiminnallaan edistä yhteiskunnallisen elimistön
tervehtymistä, vaan jatkuvaa sairastamista, kuten samaa mieltä olevat
henkilöt ovat vaikuttaneet nykyisten olojen luomisessa.

Niiden pyrkimysten, joihin ihmiskunnan johtavat piirit ovat
panneet alun ja joiden seurauksena on muutamien taloushaarojen
(postin, rautateiden y.m.) ottaminen valtion haltuun, täytyy
väistyä vastakkaisen pyrkimyksen, kaiken talouden poliitillisesta
valtiolaitoksesta irroittamisen, tieltä. Ajattelijat, jotka tahtovat
uskoa työskentelevänsä terveen yhteiskunnallisen elimistön hyväksi,
osaavat vetää viimeiset johtopäätökset tähänastisten johtopiirien
valtionhalttuunottamispyrinnöistä. He tahtovat yhteiskunnallistuttaa
kaikki talouselämän välikappaleet, sikäli kuin ne kuuluvat
tuotantovälikappaleisiin. Terve kehitys on myöntävä talouselämälle
sille tulevan itsenäisyyden ja poliitilliselle valtiolle tilaisuuden
vaikuttaa oikeusjärjestyksen avulla talousjärjestöön, ettei yksityinen
ihminen tuntisi olevansa sidottu yhteiskunnalliseen elimistöön vastoin
oikeudentuntoaan.

On helppo havaita, kuinka tässä esitetyt ajatukset ovat lähtöisin
_ihmiskunnan todellisesta elämästä_, kun luo silmäyksensä työhön, jonka
ihminen yhteiskunnallisen elimistön hyväksi suorittaa ruumiillisella
työvoimallaan. Kapitalistisen talousmuodon rajoissa on tämä työ
sillä tavalla tullut yhteiskunnallisen elimistön hyväksi, että
työnantaja ostaa sen, niinkuin tavaran, työnottajalta. Toimitetaan
vaihto rahan (tavaran edustajan) ja työn välillä. Mutta tällainen
vaihto ei ensinkään voi todellisuudessa tapahtua. Se vain _näyttää_
tapahtuvan [4]. Todellisuudessa ottaa työnantaja vastaan työn tekijältä
tavaroita, jotka voivat valmistua ainoastaan siten, että työntekijä
uhraa työvoimansa niiden valmistamiseen. Näiden tavarain vasta-arvosta
saa työmies osansa, työnantaja toisen osan. Tavarain valmistus
tapahtuu työnantajan ja -tekijän yhteistoiminnalla. Vasta molempien
yhteistoiminnan tulos joutuu talouselämän kiertokulkuun. Työntuloksen
aikaansaamiseen tarvitaan oikeussuhdetta työmiehen ja työnteettäjän
välillä. Mutta tämä oikeussuhde voi kapitalistisen taloustavan
vallitessa saada muodon, jonka määrää työnantajan taloudellinen
ylivalta työntekijän ylitse. Terveessä yhteiskunnallisessa elimistössä
täytyy käydä selväksi, ettei työtä voida maksaa. Sillä ei tavaraan
verrattuna voi olla taloudellista arvoa. Sellainen on vasta työn kautta
valmistuneella tavaralla verrattuna toisiin tavaroihin. Millä tapaa ja
minkä verran ihmisen tulee työskennellä yhteiskunnallisen elimistön
ylläpitämiseksi, tulee järjestää ottamalla varteen hänen kykynsä ja
inhimillisen olemassa-olon ehdot. Tämä voi tapahtua ainoastaan silloin,
kun politillinen valtio ottaa huostaansa järjestelyn riippumatta
talouselämän hallituselimistä.

Sellaisen järjestelyn kautta luodaan lisäksi tavaralle arvoperuste
sen rinnalle, jonka luonnon ehdot muodostavat. Niinkuin tavaran arvo
toiseen verrattuna kasvaa sen kautta, että toisen raaka-aineiden saanti
on vaikeampi kuin toisen, niin tulee tavaran arvon riippua siitä, minkä
verran ja millaista työtä oikeusjärjestyksen mukaan saadaan käyttää
tavaran valmistukseen[5]

Talousjärjestelmä tulee tällä tavalla kahdelta puolelta
tarpeenmukaisesti -rajoitetuksi: toiselta puolen luonnonpohjalla,
joka ihmisten on pakko ottaa sellaisena, kuin se on; toiselta puolen
oikeudenpohjalla, jonka oikeudentunteen talouselämästä riippumattomassa
poliitillisessa valtiossa _tulee_ luoda.

On helppo nähdä, että yhteiskunnallisen elimistön näin valvoessa
taloudellisen hyvinvoinnin täytyy kohota ja laskea aina sen työmäärän
mukaan, mikä oikeudentunnon mukaisesti suoritetaan. Tällainen
kansantaloudellisen hyvinvoinnin riippuvaisuus on terveessä
yhteiskunnallisessa elimistössä välttämätön. Se yksin voi estää
käyttämästä ihmistä talouselämässä niin, ettei hän enää voi pitää
olemassaoloaan ihmisarvoisena. Ja sellainen epätoivon tunne ihmisissä
olemassaolon arvottomuudesta onkin todenmukaisesti syynä kaikkiin
hämminkeihin yhteiskunnallisessa elimistössä.

Taloudellisen hyvinvoinnin liiallinen rajotus oikeuden taholta
voidaan samalla tavalla korvata, kuin on tapa parantaa luonnonpohjaa.
Teknillisillä keinoilla voidaan saada laihempi maanlaatu runsaamman
sadon antavaksi; voidaan, siihen pakotettuna varallisuuden liiallisen
vähenemisen vuoksi, muuttaa työtapaa ja -- määrää. Mutta nämä muutokset
eivät saa suoranaisesti lähteä talouselämän kiertokulusta, vaan siitä
kaukonäköisyydestä, joka kehittyy talouselämästä riippumattoman
oikeuselämän pohjalla.

Kaikkeen siihen, mitä talouselämä ja oikeustunne yhteiskunnallisen
elämän järjestämisestä aikaansaavat, on mukana vaikuttamassa eräs
seikka, joka saa alkunsa kolmannesta lähteestä: yksityisen ihmisen
yksilöllisistä taipumuksista. Tämä ala käsittää kaiken korkeimmasta
henkisestä tuotannosta aina siihen, minkä suurempi tahi vähempi
ruumiillinen sopivaisuus yhteiskunnallisen elimistön palvelukseen
ihmistöissä aikaansaa. Mikä tästä lähteestä saa alkunsa, se täytyy
aivan toisella tavalla johtaa terveeseen yhteiskunnalliseen elimistöön,
kuin se, mikä liikkuu tavarain kiertokulussa tahi voi virrata
valtioelämästä. Ei ole mitään muuta mahdollisuutta terveellisellä
tavalla tätä vastaanottoa järjestää, kuin jättää se riippuvaiseksi
ihmisten omasta vastaanottavaisuudesta ja vaikuttimista, jotka johtuvat
yksilöllisistä taipumuksista. Jos talouselämän tahi valtioelinten
annetaan keinotekoisesti sekaantua tällaisten taipumusten kannustamaan
ihmistoimintaan, silloin heiltä suurimmaksi osaksi riistetään heidän
elämänsä todellinen perustus. Tämä perustus voi löytyä ainoastaan siinä
voimassa, joka panee ihmisten teot omasta itsestään kehittymään. Jos
heidän toimintansa tehdään suoranaisesti riippuvaiseksi taloudellisesta
elämästä taikka jos valtio tahtoo sitä järjestellä, silloin on vapaa
työhalu herpaantuva. Mutta se on yksin kykenevä ohjaamaan toiminnan
hyödyksi yhteiskunnalliselle elimistölle. Henkielämälle, josta myös
muiden yksilöllisten taipumusten kehitys ihmiselämässä lukemattomilla
siteillä riippuu, voidaan tarjota terve kehitysmahdollisuus ainoastaan,
kun se saa luomistyössään nojautua omiin vaikuttimiinsa ja kun se
löytää ymmärtämystä ihmisissä, jotka sen työt ottavat vastaan.

Mitä tässä henkielämän terveen kehityksen ehtoina esitetään, sitä ei
nykyaika käsitä sentähden, että siihen tarvittava selvä näkökyky on
sumentunut tämän elämän sekaantumisesta politiseen valtioelämään.
Tämä sekaantuminen on tapahtunut viimeisten vuosisatojen kuluessa ja
siihen on vähitellen totuttu. Tosin puhutaan "tieteen ja opetuksen
vapaudesta", mutta kuitenkin pidetään luonnollisena, että poliitinen
valtio määräilee "vapaata tiedettä" ja "vapaata opetusta". Ei olla
tietääkseenkään, kuinka tämä valtio sen kautta tekee henkielämän
omista valtiollisista tarpeistaan riippuvaiseksi. Ajatellaan että
valtio kyllä hankkii paikat, joissa opetetaan; sitten voivat ne, jotka
näihin paikkoihin pääsevät "vapaasti" levittää henkielämää. Tällaiseen
katsantokantaan tottuneina ei havaita, kuinka läheisesti kiintynyt
henkisen elämän _sisällys_ on ihmisen sisäiseen olemukseen, jossa
se kehittyy, ja kuinka tämä kehitys ainoastaan silloin voi tapahtua
vapaasti, kun sitä muut vaikuttimet eivät pakota yhteiskunnallisen
elimistön palvelukseen, kuin sen omat sisäiset. Sekaantuminen
valtioelämään ei ole lyönyt leimaansa ainoastaan tieteiden ja sen
yhteydessä olevan henkielämän hallintoon, vaan myös sisällykseen.
Tosin kyllä ei valtion suoranainen vaikutus ulotu matematiikkaan eikä
fysiikkaan, mutta ajateltakoon historiaa ja muita kultuuritieteitä.
Eivätkö ne kuvasta juuri sitä mikä on tuloksena niiden edustajain
osanotosta valtioelämään tämän elämän tarpeiden tyydyttämiseksi. Juuri
tämän niille vieraan ominaisuutensa kautta vaikuttavat nykyaikaiset
tietoperäiset, henkielämää vallitsevat käsitykset proletariaattiin
haaveiluilta. Tämä havaitsi, kuinka valtioelämän vaatimukset
painavat ihmisajatuksiin määrätyn leimansa, joka vastaa johtavien
luokkien harrastuksia. Proletaarisesti ajatteleva näki vallitsevissa
mielipiteissä ainoastaan aineellisten harrastusten ja etukysymysten
kuvastuvan. Se herätti hänessä tunteen, että kaikki henkielämä olisi
haaveilua, kuvastusta taloudellisesta järjestelmästä.

Tällainen ihmisen henkiselle elämälle turmiollinen katsantokanta
katoaa, kun se tunne pääsee heräämään, että henkisellä alalla vallitsee
ulkonaisen aineellisen elämän yläpuolelle ulottuva todellisuus, jolla
on oma sisällyksensä. Tällaisen tunteen on mahdotonta herätä, ellei
henkinen elämä saa yhteiskunnallisessa elimistössä itsenäisesti
kehittyä omien sisäisten vaikutelmiensa mukaisesti. Ainoastaan
sellaisilla henkielämän edustajilla, jotka itse seisovat sellaisen
kehityksen keskellä ja sitä johtamassa, on voimia hankkia tälle
elämälle sille kuuluva vaikutusvalta yhteiskunnallisessa elimistössä.
Taide, tiede, maailmankatsantokanta ja kaikki, mitä niihin kuuluu,
tarvitsevat tällaisen itsenäisen aseman inhimillisessä yhteiskunnassa.
Sillä henkinen elämä yhdistää kaikki toisiinsa. Yhden vapaus ei voi
menestyä ilman toisen vapautta. Vaikkakaan valtion tarpeet eivät
suoranaisesti määrää matematiikan ja fysiikan sisältöä, kuitenkin
niistä vedetyt johtopäätökset, mitä ihmiset ajattelevat niiden arvosta,
mikä vaikutus niiden viljelemisellä voi olla koko muuhun henkielämään
ja paljon muuta riippuu näistä tarpeista, kun valtio määräilee
henkielämän eri aloja. On yksi asia, kun alkukoulun opettaja seuraa
valtioelämän vaikutelmia; toinen on asia, kun hän saa nämä vaikutelmat
henkielämästä, jolla on perustus omassa itsessään. Sosialidemokratiakin
on tällä alalla saanut perinnökseen vain johtavien luokkien
ajatustottumukset ja tavat. Se pitää ihanteenaan istuttaa henkinen
elämä talouselämän pohjalle rakennettuun yhteiskuntaruumiisen. Jos se
saavuttaisi tämän päämääränsä, se voisi jatkaa samaa tietä, kunnes
henkielämä menettäisi kokonaan arvonsa. Se on yksipuolisesti ilmaissut
oikean tunteen vaatimuksellaan: uskonnon tulee olla yksityisasia.
Sillä terveessä yhteiskuntaelimistössä tulee kaiken henkisen elämän
valtion ja talouden rinnalla olla "yksityisasia" tarkottamassamme
merkityksessä. Mutta sosialidemokratia siirtäessään uskonnon
yksityiselle alueelle ei lähde siltä näkökannalta, että henkisesti
arvokas siten asetettaisiin yhteiskunta-elimistössä sellaiseen asemaan,
jossa se pääsisi paremmin ja korkeammalle kehittymään, kuin valtion
vaikutuksen alaisena. Se tarkottaa, että yhteiskunta-elimistön tulee
omilla keinoillaan hoidella vain sellaista, mikä sille itselleen
on elämäntarve. Mutta sitä ei uskonto sen mielestä ole. Näin
yksipuolisesti julkisesta elämästä eristettynä ei henkisen elämän yksi
haara voi menestyä, kun muu henkinen elämä on kahleissa. Uudenaikaisen
ihmiskunnan uskonnollinen elämä on yhdessä koko vapautuneen henkisen
elämän kanssa kehittävä sieluja kohottavaa voimaansa ihmiskunnan
hyväksi.

Ei yksistään tämän henkisen elämän luomisen, vaan sen
vastaanottamisenkin tulee riippua ihmiskunnan vapaasta sieluntarpeesta.
Opettajat, taiteilijat y.m. jotka yhteiskunnallisessa asemassaan yksin
ovat välittömässä yhteydessä henkisestä elämästä itsestään lähtevän ja
sen kohottavien vaikutelmien alaisen lainsäädännön ja hallinnon kanssa,
voivat toimintatavallaan kasvattaa ymmärtämystä työlleen ihmisissä,
joita itsenäisesti toimiva politinen valtio vain varjelee työpakon
alaisiksi joutumasta, mutta joille oikeus myös sallii levon, joka
herättää käsittämään henkisesti arvokasta. Henkilöissä, jotka ovat
olevinaan "käytännön miehiä", mahtavat nämä ajatukset herättää uskon,
että ihmiset tulevat kuluttamaan vapaa-aikansa juomisessa ja että
maailma tulee taantumaan lukutaidottomuuden tilaan, kun valtio ottaa
huolehtiakseen sellaisesta lepoajasta ja kun koulunkäynti jää ihmisten
vapaan valinnan varaan. Moiset "pessimistit" voivat odottaa, miksi
maailma muuttuu, kun se ei enää ole heidän vaikutuksensa alaisena,
jonka liiankin usein määrää eräs tunne, joka heille hiljaa kuiskaa,
kuinka he lepoaikansa käyttävät ja mitä he tarvitsevat saadakseen
hiukan "sivistystä". Sitä sytyttävää voimaa, jollainen löytyy todella
itsenäisessä henkisessä elämässä, he luonnollisesti eivät ota lukuun,
sillä se kahlehdittu, jonka he tuntevat, ei ole milloinkaan voinut
vaikuttaa heissä sellaista sytyttävää voimaa.

Sekä politinen valtio että talouselämä saavat tarvitsemansa määrän
henkistä elämää oman hallintonsa alaiselta henkiseltä järjestöltä.
Myöskin talouselämää varten tarvittava käytännöllinen sivistys pääsee
täydessä voimassaan kukoistamaan vasta vapaassa yhteistoiminnassa
henkisen elimistön kanssa. Tarkotuksenmukaisen pohjasivistyksen
saaneet henkilöt tulevat elvyttämään talouselämän alalla saavuttamansa
kokemukset sillä voimalla, joka heihin virtaa vapautuneesta henkisestä
elämästä. Talouselämän alalla kokemusta saavuttaneet henkilöt voivat
siirtyä henkiseen järjestöön ja siellä vaikuttaa hedelmöittävästi
siihen, mikä hedelmöittämistä tarvitsee.

Politisen valtioelämän alalla pääsevät siten kehittymään terveet
mielipiteet tällaisen vapaan henkisen vaikutuksen kautta. Ruumiillinen
työntekijä on löytävä sellaisesta henkisestä aarteesta itseään
tyydyttävän tunteen asemastaan yhteiskunnallisessa elimistössä. Hän
on huomaava, kuinka yhteiskunnallinen elimistö ei voi kannattaa häntä
ilman johtoa, joka tarkotuksen mukaisesti järjestää ruumiillisen
työn. Hän voi vapaasti tuntea oman työnsä yhteenkuuluvaisuuden niiden
voimien kanssa, jotka ovat peräisin ihmisten yksilöllisten taipumusten
kehityksestä. Hän on politisen valtion pohjalla kehittävä ne oikeudet,
jotka takaavat hänelle osan niiden tavarain vaihdosta, jotka hän
valmistaa; ja hän voi vapaasti luovuttaa saavuttamalleen henkiselle
omaisuudelle sen osan, jonka se tarvitsee syntyäkseen. Henkisen
elämän alalla käy henkisen työn tekijöille mahdolliseksi eläminen
työnsä tuloksista. Mitä joku henkisen elämän alalla uurastaa, on
hänen yksityinen asiansa; millä hän taas hyödyttää yhteiskunnallista
elimistöä, siitä voi toivoa vapaan korvauksen niiltä, jotka henkistä
hyvää tarvitsevat. Sen taas joka ei henkisessä järjestössä tällä
korvauksella voi tulla toimeen, on siirryttävä politisen valtion tahi
talouselämän alalle.

Talouselämä on käyttävä hyväkseen henkisen elämän alalla heräävät
teknilliset aatteet. Niiden alkulähde on henkinen elämä, kaikki
ne lähinnä tulevat valtio- ja talouselämän aloilla toimivista
henkilöistä. Sieltä lähtevät kaikki järjestävät aatteet ja voimat,
jotka taloudellista ja valtiollista elämää hedelmöittävät. Korvaus
tästä molemmille yhteiskunnallisille aloille tulevasta lisähyödystä,
joka suoritetaan niiden vapaalla yhteissopimuksella jotka, siitä
lähinnä hyötyvät, tahi järjestetään se oikeussäännöksillä, jotka
luodaan politisen valtion alalla. Mitä tämä politinen valtio pystyssä
pysyäkseen tarvitsee, se kerätään verotusoikeudella, joka luodaan
tasapuolisesti huomioonottamalla oikeudentunnon ja talouselämän
vaatimukset.

Politisen ja talousalan rinnalla tulee terveessä yhteiskunnallisessa
elimistössä itsenäisen henkisen elämän saada vaikuttaa. Tähän
yhteiskunnallisen elimistön kolmijaksoon viittaavat uudenaikaisen
ihmiskunnan kehitysvoimat. Niinkauvan kun yhteiskunnallista elämää
pää-asiassa ohjasivat ihmiskunnan enemmistön vaistomaiset voimat, ei
tunnettu tämän kolmijaon tarpeellisuutta. Mutta itsetiedottomasti
ja sokeasti vaikutti yhteiskunnallisessa elämässä voima, joka
alunperin aina lähtee kolmesta lähteestä. Uusi aika vaatii ihmisiltä
itsetietoista antautumista yhteiskuntajärjestöön. Tämä tietoisuus
voi antaa ihmisen käyttäytymiselle ja koko elämälle terveen
muodon ainoastaan silloin, kun se on selvillä kolmesta suunnasta.
Uudenaikainen ihmiskunta pyrkii itsetiedottomasti löytämään nämä kolme
suuntaa ja se mikä ilmenee yhteiskunnallisena liikkeenä, se on vain
hämärä heijastus tästä pyrkimyksestä.

Aivan toisissa olosuhteissa kuin ne, joissa me elämme, kohosi
inhimillisen luonnon syvyyksistä 18 vuosisadan lopulla vaatimus
inhimillisen yhteiskunnan uudistuksesta. Silloin kaikuivat
ikäänkuin tämän uudistuksen tunnussanat: veljeys, tasa-arvoisuus,
vapaus. Ken ennakkoluulottomasti ja tervein ihmistuntein syventyy
inhimillisen kehityksen todellisuuteen, hän luonnollisesti on
myötätuntoinen kaikelle, mitä nämä sanat tarkoittavat. Kuitenkin
löytyi teräväpäisiä ajattelijoita, jotka 19:n vuosisadan kuluessa
ottivat vaivakseen osottaa, kuinka mahdotonta on toteuttaa yhtenäisessä
yhteiskunnallisessa elimistössä nämä kolme aatetta, veljeys,
tasa-arvoisuus ja vapaus. He olivat vakuutettuja, että jos näitä
vaikuttimia koetettaisiin toteuttaa yhteiskunnallisessa elimistössä,
ne joutuisivat ristiriitaan keskenään. Terävästi on todistettu kuinka
mahdotonta esim. olisi saattaa täysiin oikeuksiinsa jokaisessa
ihmiselämässä elävä vapaudentunne, jos tasa-arvoisuus toteutettaisiin.
Eikä muuta voikaan, kuin myöntää, että sellainen risti-riita syntyisi;
ja kuitenkin täytyy jokaisen näistä kolmesta ihanteesta herättää meissä
myötätuntoisuutta.

Äskenmainittu ristiriitaisuus johtuu kuitenkin siitä, että näiden
kolmen ihanteen todellinen yhteiskunnallinen merkitys tulee ilmi
vasta yhteiskunnalliselle elimistölle välttämättömän kolmijakoisuuden
oikeasta ymmärtämisestä. Näitä kolmea jäsentä ei saa ajatella jossain
yleisessä, teoreetisessa valtiopäiväin tahi muun kokonaisuuden,
merkityksessä yhdistettyinä ja keskitettyinä. Niiden täytyy löytyä
elävässä todellisuudessa. Jokaisen näistä kolmesta jäsenestä tulee
olla itseensä keskitettynä; ja vasta niiden elävästä rinnakkais- ja
yhteistoiminnasta voi syntyä yhteiskunnallisen kokonaiselimistön
yhtenäisyys. Todellisessa elämässä vaikuttaa juuri näennäisesti
ristiriitainen yhdistävästi. Sentähden voikin vasta sitten
päästä ymmärtämään yhteiskunnallisen elimistön elämän, kun on
päässyt tajuamaan tämän yhteiskunnallisen elimistön muodostumisen
taloudellisessa ja missä suhteessa veljeys, tasa-arvoisuus ja
vapaus ovat tähän muodostumiseen. Silloin näemme, että ihmisten
yhteistoiminta talouden alalla perustuu siihen veljeyteen, joka
syntyy assosiatsiooneissa. Toisessa jäsenessä, _julkisen_ oikeuden
järjestelmässä, jossa käsitellään ihmisten persoonallisia suhteita
keskenään, on pyrittävä toteuttamaan tasa-arvoisuuden aate.
Ja _henkisellä_ alalla, jolla on suhteellinen itsenäisyytensä
yhteiskunnallisessa elimistössä, on vapauden vaatimusta kuultava.
Tältä kannalta katsottuna on kullakin noista kolmesta ihanteesta
arvonsa todellisuudessa. Ne eivät pääse toteutumaan järjestymättömissä
yhteiskuntaoloissa, vaan ainoastaan terveessä kolmijakoisessa
yhteiskuntaelimistössä. Vapauden, tasa-arvoisuuden ja veljeyden
ihanteita ei voida sikinsokin toteuttaa päällispuolisin keskitetyissä
yhteiskuntaoloissa, vaan jokainen noista kolmesta yhteiskunnallisen
elimistön jäsenestä voi ammentaa voimansa yhdestä noista aatteista. Ja
on sitten toimiva hedelmällisessä yhteistyössä toisten jäsenten kanssa.

Ihmiset, jotka 18:n vuosisadan lopulla kohottivat äänensä vaatien
näiden kolmen ihanteen, vapauden, tasa-arvoisuuden ja veljeyden
toteuttamista, ja myöskin ne, jotka saman vaatimuksen myöhemmin
ovat uudistaneet, saattoivat hämärästi aavistaa, mihin suuntaan
uudenaikaisen ihmiskunnan kehitysvoimat tähtäsivät. Mutta he eivät
samalla voineet luopua uskostaan yhtenäiseen valtioon. Sen kanssa
ovat heidän ihanteensa ristiriidassa. He pysyivät ihanteissaan
ristiriitaisuudesta huolimatta, koska heidän sielussaan eli
itsetiedoton kaipaus yhteiskunnallisen elimistön kolmijaosta, jossa
heidän kolme ihannettaan vasta voivat saavuttaa korkeamman yhteyden.
Nykyajan selvää kieltä puhuvat yhteiskunnalliset _tosiasiat_ vaativat,
että uudenaikaisen ihmiskunnan kehityksessä kolmijakoon suuntautuvat
kehitysvoimat saavat muuttua itsetietoiseksi yhteiskunnalliseksi
tahdoksi.

III. Kapitalismi ja yhteiskunnalliset aatteet. (Kapitaali, ihmistyö).

Ei voi tulla oikeaan johtopäätökseen mitä toimenpiteitä huutavat
tosiasiat yhteiskunnallisella alalla nykyaikana vaativat, jollei
tahdo oppia tuntemaan yhteiskunnallisen elimistön perusvoimia ja
antaa tämän tiedon määrätä kantaansa. Edellä olevassa esityksessä
on koetettu päästä tähän tietoon. Toimenpiteillä, jotka perustuvat
ahtaan näköpiirin sisällä tehtyihin havaintoihin, ei nykyaikana mitään
hedelmällistä aikaansaada. Yhteiskunnallinen liike on paljastanut
häiriöitä syvällä yhteiskunnallisen elimistön pohjalla eikä suinkaan
ainoastaan sen pinnalla. Näihin häiriöihin nähden on välttämätöntä
hankkia tietoja, jotka ulottuvat aina pohjaan asti.

Kun nykyaikana puhutaan kapitaalista ja kapitalismista, kosketellaan
juuri niitä ilmiöitä, joissa proletaarinen ihmiskunnan osa tahtoo
löytää sortonsa syyn. Hedelmällisen käsityksen siitä, kuinka kapitaali
edistäen tahi häiriten vaikuttaa yhteiskunnallisen elimistön
toimintaan, voi siis saavuttaa ainoastaan ottamalla selvän, kuinka
ihmisen yksilölliset taipumukset, kuinka oikeuden muodostuminen ja
talouselämän voimat synnyttävät ja käyttävät kapitaalia. -- Puhuttaessa
ihmistyöstä tarkotetaan sitä, mitä talous ja kapitaali yhdessä luovat
luonnon pohjalla taloudellisia arvoja ja joka työmiehessä herättää
tietoisuuden yhteiskunnallisesta asemastaan. Käsityksen siitä, kuinka
tämä ihmistyö on saatettava hyödyttämään yhteiskunnallista elimistöä,
loukkaamatta työmiehessä ihmisarvon tunnetta, voi saada ainoastaan
ottamalla huomioon, missä suhteessa ihmistyö on toisaalta yksilöllisten
taipumusten, toisaalta oikeustunteen kehitykseen. Kysymys, jonka
nykyaikana saa kuulla: mitä _lähinnä_ on tehtävä tyydyttääkseen
yhteiskunnallisen liikkeen vaatimuksia, on oikeutettu. _Lähintä_ on
hyödyllisellä tavalla mahdotonta panna toimeen, jollei tiedetä missä
suhteessa toimeen pantava on terveen yhteiskunnallisen elimistön
perustuksiin. Vasta sitten kun tämä on tiedossa, silloin voidaan
asemassa, jossa ollaan tahi johon voidaan asettua, löytää tehtävät,
joita tosiolot vaativat. Tässä tarkotetun tiedon saavuttamista on
estämässä, johtaen harhaan ennakkoluulottoman arvostelukyvyn, se
inhimillinen tahtomus, joka pitkien aikojen kuluessa on luonut
vallitsevat yhteiskunnalliset laitokset. Näihin laitoksiin on
niin kiinni eletty, että niiden nojalla on muodostettu itselleen
mielipiteet, mitä niissä on säilytettävää, mitä muutettavaa. Annetaan
olojen määrätä ajatukset, joiden sen sijaan pitäisi määrätä olosuhteet.
Kuitenkin on välttämätöntä nykyaikana huomata, ettei ole mahdollista
saavuttaa tosioloja vastaavaa katsantokantaa muuten kuin palautumalla
_alkuajatuksiin_, jotka ovat kaikkien yhteiskunnallisten laitosten
perustuksena.

Jos puuttuvat oikeat lähteet, joista näissä alkuajatuksissa asuvat
voimat yhä uudelleen yhteiskunnalliseen elimistöön virtaavat, silloin
pukeutuvat laitokset muotoihin, jotka eivät edistä, vaan häiritsevät
elämää. Mutta ihmisten vaistomaisissa vieteissä elävät vielä enemmän
tahi vähemmän itsetietoisina alkuajatukset, vaikka täysintietoiset
ajatukset erehtyvätkin aiheuttaen elämätä häiritsevät olosuhteet. Ja
nämä alkuajatukset ne juuri, sokeasti elämätä häiritsevien olosuhteiden
keskellä ilmipuhjeten aiheuttavat yhteiskunnallista elimistöä
järkyttäviä vallankumouksia. Tällaiset järkytykset sitävastoin eivät
voi puhjeta, milloin yhteiskunnallinen elimistö on saanut sellaisen
muodon, että se aina on valmis pitämään silmällä, missä poikkeuksia
alkuajatusten määräämistä laitoksista ilmestyy ja missä myös on
mahdollista näitä poikkeuksia vastustaa ennenkun ne ennättävät saada
turmiollisen voiman.

Meidän päivinämme ovat poikkeukset alkuajatusten ihmiselämässä
vaatimista olosuhteista saavuttaneet suuren laajuuden. Yksistään näiden
ajatusten herättämien vaikutelmien olemassa-olo ihmissielussa on
huutavain tosiasiain kautta syyttämässä siitä, miten yhteiskunnallinen
elimistö viimeisten vuosisatojen kuluessa on muodostunut. Sentähden
tarvitaan hyvää tahtoa voidakseen päättävästi kääntyä alkuajatusten
puoleen ja avoimesti tunnustaa, kuinka vahingollista on juuri
nykyaikana karkoittaa nämä alkuajatukset "epäkäytännöllisinä"
jokapäiväisyyksinä elämän tantereelta. Proletarisen asujamiston elämään
ja vaatimuksiin sisältyy tosiolojen arvostelua siitä, mitä uudempi aika
on tehnyt yhteiskunnallisesta elimistöstä. Meidän aikamme asiana on
siitä syystä välttää yksipuolinen arvostelu valitsemalla alkuajatuksien
mukaisesti sellainen suunta, johon tosiolot _tietoisesti_ voidaan
ohjata. Sillä ne ajat ovat menneet, jolloin ihmiskunta sai tyytyä
siihen, mitä vaistojenohjauksella oli aikaansaatu.

Yhtenä pääkysymyksenä aikakautemme arvostelussa on, miten saada
poistetuksi sorto, jota proletaarinen väestö on saanut kärsiä
yksityisen kapitalismin puolelta. Kapitaalin omistaja tahi hoitaja
voi panna muut ihmiset ruumiillisella työllään valmistamaan sitä,
mitä hän aikoo teettää. Siinä yhteiskunnallisessa tilanteessa, joka
syntyy kapitaalin ja inhimillisen työvoiman yhteisvaikutuksesta,
on erotettava kolme tekijää: työnteettäjätoiminta, jonka täytyy
perustua yhden henkilön tai henkilöryhmän yksilöllisiin taipumuksiin;
työn teettäjän ja työntekijän suhde toisiinsa, jonka tulee olla
oikeussuhde; esineen valmistus, joka talouselämän kierto kulussa saa
tavara-arvonsa. Työnantaja-toiminta voi ainoastaan silloin olla
hyödyksi yhteiskunnalliselle elimistölle, kun siinä vaikuttavat
voimat, jotka tuovat parhaalla tavalla näkyviin ihmisten yksilölliset
taipumukset. Ja se on ainoastaan silloin mahdollista, kun on olemassa
yhteiskunnallisen elimistön ala, joka antaa kykenevälle vapaan
tilaisuuden käyttää kykyjään ja samalla myös tekee mahdolliseksi
muille ihmisille vapaalla harkinnalla arvostella näitä kykyjä.
Kuten näkyy, ihmisten yhteiskunnallinen toiminta kapitaalin
palveluksessa kuuluu siihen yhteiskunnallisen elimistön alaan, jossa
henkinen elämä huolehtii lainsäädännöstä ja hallinnosta. Jos tähän
toimintaan sekaantuu politinen valtio, seuraa siitä välttämättömästi,
että ihmisten toimintaa arvostellessa yksilölliset kyvyt jäävät
tarpeellista ymmärtämystä vaille. Sillä politisen valtion täytyy
edellyttää ja käytännössä toteuttaa, että kaikissa ihmisissä löytyy
yhtäläinen elämänvaatimus. Sen täytyy piirissään sallia kaikkien
ihmisten saada mielipiteensä kuuluviin. Yksilöllisten taipumusten
ymmärtämys tahi välinpitämättömyys niistä ei saa vaikuttaa asiaan
valtion tehtäviään täyttäessä. Sentähden ei myöskään se, minkä valtio
toimeenpanee, saa millään tavalla vaikuttaa ihmisten yksilöllisten
taipumusten toimintaan. Yhtävähän saisi taloudellisten etujen toivo
olla määräävänä niille henkilöille, jotka kapitaalin avulla saavat
yksilöllisiä taipumuksiaan kehittää. Tälle edulle antavat monet
kapitaalin arvostelijat liian suuren merkityksen. He arvelevat,
että ainoastaan taloudelliset edut voivat kiihoittaa yksilöllisiä
taipumuksia toimintaan. Ja he vetoavat, käytännönmiehinä, inhimillisen
luonteen "heikkouteen", jonka he ovat tuntevinaan. Tosin on
siinä yhteiskunnassa, joka nykyiset olosuhteet on aikaansaanut,
taloudellisten etujen toivolla ollut laajakantoinen merkitys. Mutta
tämä asianlaita on suureksi osaksi syynä niihin olosuhteisiin, joissa
nyt elämme. Ja nämä olosuhteet pakottavat etsimään toisiavaikuttimia
yksilöllisten taipumusten toiminnalle. Ja näiden vaikuttimien täytyy
lähteä terveen henkisen elämän synnyttämästä _yhteiskunnallisesta
ymmärtämyksestä_. Kasvatus ja koulu tulevat vapaan hengen elämän
antamalla voimalla varustamaan ihmisen vaikutelmilla, jotka saavat
hänet tämän hänessä asuvan ymmärtämyksen johdosta suorittamaan sen,
mihin hänen yksilölliset taipumuksensa häntä vetävät.

Tällaisten mielipiteiden ei tarvitse olla haaveilua. Totta on,
että haaveilu on aikaansaanut äärettömän paljon pahaa sekä
yhteiskunnallisten pyrkimysten alalla että muualla. Mutta tässä
esiintuotu katsantokanta ei johdu, kuten edellä sanotusta voi
nähdä, harhaluulosta, että "henki" tekee ihmeitä, vaikkakin jotkut,
jotka luulevat sen omistavansa, suun täyden siitä puhuvat; tässä
ilmaistu katsantokanta on syntynyt tarkastellessa ihmisten vapaata
yhteistoimintaa henkisellä alalla. Tälle yhteistoiminnalle antaa sen
oma sisäinen olemus yhteiskunnallisen leiman sallittaessa sen vain
todella vapaana kehittyä.

Ainoastaan henkisen elämän vapauden puute on estänyt tähän asti sitä
saamasta tällaista yhteiskunnallista leimaa. Johtavien luokkien
keskuudessa ovat henkiset voimat kehittyneet sellaisiksi, että niiden
toiminta epäyhteiskunnallisena on sulkeutunut muutamien ihmiskunnan
piirien sisälle. Mitä näissä piireissä on aikaansaatu, on ainoastaan
keinotekoisesti levitetty proletaarien keskuuteen; eivätkä he voineet
saada siitä sielua kohottavaa voimaa, kun eivät itse olleet _todella_
osallisia tämän henkisen lahjan syntymisessä. Laitokset "kansan
valistamiseksi", "kansan kasvattamiseksi nauttimaan taiteesta" ja muut
sellaiset eivät todellisuudessa ole mitään apukeinoja henkisyyden
levittämiseksi kansaan, niinkauvan kun tällä henkisyydellä on se leima,
jonka se uudempana aikana on saanut. Sillä "kansa" ei elä sisimmällä
ihmisolemuksellaan mukana tässä henkisessä elämässä. Se voi ainoastaan
ikäänkuin joltakin sen ulkopuolella sijaitsevalta näkökohdalta katsoa
siihen sisälle. Ja se, mikä koskee henkistä elämää varsinaisessa
merkityksessä, se koskee myös niitä henkisen toiminnan haaroja, jotka
kapitaalin välityksellä liittyvät taloudelliseen elämään. Terveessä
yhteiskunnallisessa elimistössä ei proletaarisen työntekijän ainoastaan
tule seistä koneensa ääressä ja ajatella sen käyntiä sillä aikaa,
kun kapitalisti yksin tietää, mikä kohtalo valmiilla tavaroilla on
talouselämän kiertokulussa. Työmiehen tulee saada täysin oikeutettuna
asianharrastajana muodostaa itselleen selvä käsitys siitä, mikä osa
hänellä on yhteiskunnallisessa elämässä valmistaessaan tavaroita.
Työnteettäjän on järjestettävä säännönmukaisia keskustelukokouksia,
jotka luettakoon liiketoimintaan kuuluvaksi, kuten itse työkin,
ja joissa selvitellään molempien, työnantajan ja työntekijän, yhteiseen
toimialaan kuuluvia kysymyksiä. Tämän suuntainen terve menettely
on herättävä työmiehen ymmärtämään, että kapitaalinhaltijan oikea
toiminta on omansa hyödyttämään sekä yhteiskunnallista elimistöä että
siten työmiestäkin sen jäsenenä. Jättämällä täten liiketoimintansa
molemminpuolista ymmärtämystä tarkoittavan julkisuuden alaiseksi
pakoitetaan työnteettäjä noudattamaan puhtaita liiketapoja.

Ainoastaan se, jolta puuttuu ymmärtämystä yhteisessä
toiminnassa saavutetun keskinäisen elämänkokemuksen merkitykselle
yhteiskunnallisessa toiminnassa, voi pitää ylläsanottua vähäarvoisena.
Kessä taas tällaista ymmärtämystä löytyy, hän on näkevä, kuinka
taloudellinen tuotanto edistyy, kun kapitaaliin nojautuvan talouselämän
johdolla on juurensa vapaassa henkisessä elämässä. Ainoastaan
tällä edellytyksellä kapitaali ja kapitaalinlisäys menettävät
mielenkiintoisuutensa paljaan voitonhimon tyydyttäjinä ja alkavat
kiinnittää mieltä asiallisemmista syistä, tavarain tuotannon ja
toimeliaisuuden edistäjinä.

Nykyajan sosialistisesti ajattelevat pyrkivät saattamaan
tuotantovälineiden hallinnon yhteiskunnalle. Mikä tässä pyrkimyksessä
on oikeutettua, voidaan toteuttaa ainoastaan siten, että hallinnosta
huolehtiminen jätetään vapaan henkisen järjestön käsiin. Siten
tehdään mahdottomaksi se taloudellinen pakko, jota kapitalistit
silloin harjoittavat ja joka tuntuu niin ihmisarvoa loukkaavalta, kun
kapitalisti toimii vain talouselämän voimien vaikutuksesta. Silloin
estetään myös ihmisten yksilöllisten kykyjen lamaantuminen, joka on
välttämättömänä seurauksena, kun valtio näitä kykyjä määräilee.

Kapitaalin ja ihmisten yksilöllisten kykyjen yhteistoiminnan tuloksen
täytyy terveessä yhteiskunnallisessa elimistössä perustua, kuten kaiken
henkisenkin toiminnan, osittaintyöntekijän vapaaseen alotteeseen,
osittain muiden ihmisten, jotka työntulosta tarvitsevat, osoittamaan
myötätuntoisuuteen. Työntekijän vapaan harkinnan varaan tulee tällä
alalla myös jättää, mitä hän tahtoo ilmoittaa työnsä tulokseksi,
alkuvalmistuksiin ja käyttökustannuksiin käytetyt varat poisluettuna.
Mutta hän tuntee vaatimuksensa tyydytetyiksi ainoastaan silloin, kun
hänen toimintansa saa ymmärtämystä osakseen.

Tässä esitettyyn suuntaan laadituilla yhteiskunnallisilla laitoksilla
luodaan pohja todella vapaalla sopimuksella työnjohtajan ja työntekijän
välillä. Eikä tähän sopimukseen enää sisälly tavaran (rahan)
vaihtaminen työvoimaan, vaan sen osuuden vahvistaminen, joka kuuluu
kummallekin tavaran valmistuksessa osallisena olleelle henkilölle.

Mitä kapitaalin avulla yhteiskunnallisen elimistön hyväksi
suoritetaan, _riippuu luonteensa mukaisesti_ siitä tavasta, millä
ihmisten yksilölliset kyvyt osataan käyttää tämän elimistön hyväksi.
Näiden kykyjen kehitykseen ei löydy muuta tarkoitusta vastaavata
kiihotinta, kuin vapaa henkinen elämä. Ja siinäkin yhteiskunnallisessa
elimistössä, joka tämän kehityksen jättää politisen valtion huostaan
tahi riippuvaksi talouselämän voimista, määrää sen tuotannon, johon
kapitaalia tarvitaan, minkä verran vapaita yksilöllisiä voimia on
onnistunut läpäisemään lamaannuttavat laitokset. Luonnollisesti on
kehitys niissä oloissa epätervettä. Oloihin, joissa inhimillinen
työvoima katsotaan tavaraksi, ei ole syynä kapitaalin pohjalla
toimivien yksilöllisten kykyjen vapaa kehitys, vaan näiden voimien
kahlehtiminen politiseen valtioelämään ja talouselämän kiertokulkuun.
Tämän seikan ennakkoluuloton käsittäminen on nykyaikana ensimmäinen
ehto kaikessa, mitä yhteiskunnallisella alalla on tehtävä. Sillä uusi
aika on synnyttänyt taikauskon, että yhteiskunnallisen elimistön
parannuskeino lähtisi politisesta valtiosta tahi talouselämästä. Jos
tämän taikauskon viittomaa tietä edemmäs astutaan, luodaan laitoksia,
jotka eivät johda ihmiskuntaa sen pyrkimään päämaaliin, vaan vielä
rajattomasti raskaampaan sortoon, jota on koetettu välttää.

Kapitalismia on opittu tarkkaamaan vasta aikana, jolloin se jo on
ennättänyt synnyttää yhteiskunnallisessa elimistössä sairauden
tilan. Saamme kokea sairaudentilaa, ja näemme, että sitä vastaan
on taisteltava. Mutta vielä enemmän on nähtävä. Tulee nähdä taudin
syyn olevan siinä, että talouselämän kiertokulku on niellyt
kapitaalissa löytyvät vaikuttavat voimat. Ken ei anna pettää itseään
sen katsantokannan, että kapitalistisen toiminnan joutuminen
vapautuneen henkielämän johdon alaiseksi on tulos "epäkäytännöllisestä
ihanteellisuudesta", hän ainoastaan voi toimia siihen suuntaan, johon
ihmiskunnan kehitysvoimat nykyaikana voimakkaasti vaativat.

Nykyaika on tosin huonosti valmistautunut liittämään yhteiskunnallisen
aatteen, jonka on saatettava kapitalismi oikeaan uomaansa, henkielämän
välittömään yhteyteen. Liitetään tämä aate siihen, mikä kuuluu
talouselämän alaan. Nähdään, kuinka uudempana aikana tavarain
tuotannosta on johduttu suurliikkeeseen ja siitä taas nykyiseen
kapitalismiin. Tämän talouden tilalle ajatellaan osuustoiminnallista
liikettä, joka työskentelisi työntekijäin omaksi tarpeeksi. Ja
kun luonnollisesti tahdotaan jatkaa taloutta uudenaikaisilla
tuotantovälineillä, vaaditaan kaikkien liikkeiden yhdistämistä yhdeksi
suureksi osuuskunnaksi. Tällaisessa, arvellaan, valmistaa jokainen
yhteisyyden puolesta, joka ei voi nylkeä, koska se sillä nylkisi
itseään. Ja kun sen lisäksi tahdotaan eli ollaan pakotettuja pysymään
kiinni olevaisissa oloissa, luodaan katse nykyaikaiseen valtioon, joka
halutaan muuttaa kaikki käsittäväksi osuuskunnaksi.

Mutta tällöin ei huomata, että sellaiselta osuuskunnalta odotetaan
tuloksia, joita on sitä vaikeampi saavuttaa, kuta suurempi osuuskunta
on. Jollei ihmisten yksilöllisiä taipumuksia sillä tavalla käytetä
osuuskunta-järjestön palvelukseen, kuin tässä kirjoituksessa
on esitetty, ei työkuntain hallinnon yhdistäminen voi johtaa
yhteiskunnallisen elimistön parantumiseen.

Että tällä haavaa löytyy niin harvoja, jotka ennakkoluulottomasti
pystyvät arvostelemaan henkisen elämän vaikutusta yhteiskunnalliseen
elimistöön, riippuu siitä, että ollaan totuttu kuvittelemaan
henkistä mahdollisimman vieraaksi kaikelle käytännöllisyydelle ja
aineellisuudelle. Niitä ei ole vähänkään, jotka näkevät jotakin outoa
siinä mielipiteessä, että kapitaalin toiminnassa talouselämässä tulee
osan henkistä elämää ilmestyä. On luultavaa, että tähän asti johtaviin
luokkiin kuuluvat henkilöt yksimielisesti sosialististen ajattelijain
kanssa pitävät vaatimustamme outona. Voidakseen käsittää tämän outona
pidetyn tärkeyden yhteiskunnallisen elimistön tervehtymiselle tulee
vain luoda silmäys eräisiin aikakautemme ajatusvirtauksiin, jotka kyllä
tavallaan lähtevät rehellisistä sielunvaikuttimista, mutta estävät
siellä, jonne pääsevät, heräämästä todella yhteiskunnallisen ajatuksen.

Nämä ajatusvirtaukset pyrkivät -- enemmän tahi vähemmän itsetietoisesti
poispäin siitä, mikä antaa sisäiselle elämykselle, sysäys-voiman. Ne
etsivät elämänymmärrystä, sielullista, ajatusrikasta, tieteelliseen
maailmankäsitykseen pyrkivää sisäistä elämää, joka erottaa heidät
muista ihmisistä ja sentähden voidaan verrata saareen suuren
ihmiskokonaisuuden elämässä. Sentähden he eivät kykene yhdistämään tätä
elämää sillalla tavalliseen jokapäiväiseen elämään. Ei ole harvinaista
nähdä, kuinka monet ihmiset nykyaikana pitävät ikäänkuin "sisäisesti
ylevänä" eräänlaisella, jospa koulumaisella, abstraktisuudella miettiä
kaikenlaisia pilventakaisia etillis-uskonnollisia kysymyksiä; ihmiset
miettivät millä tavalla he voisivat tulla siveellisiksi, miten
he parhaiten rakastaisivat lähimmäistään ja miten he löytäisivät
sisäisen elämänsisällyksen? Mutta samalla voi myös nähdä, kuinka
vaikeata heidän on luopua siitä, mitä yleensä pidetään hyvänä,
rakastettavana, hyväntahtoisena, oikeana ja siveellisenä ja siirtyä
siihen, mikä ulkopuolella todellisen elämän jokapäiväisyydessä
ympäröi ihmistä kapitaalina, työpalkkana, tavarain kulutuksena,
tuotteena ja kiertokulkuna, luottona, pankki- ja pörssi-oloina.
Voidaan nähdä, kuinka kaksi maailmanvirtausta liikkuu rinnatusten
ihmisten ajatustavassa. Toinen maailmanvirtaus, joka niin sanoaksemme
pysytteleikse jumalaishenkisessä korkeudessa ja tahtoo, että
henkiset vaikutelmat ja jokapäiväisen elämän toiminta pidettäisiin
erillään toisistaan. _Toinen_ elää ajattelematta jokapäiväistä
elämäänsä. Mutta elämä on yksi kokonaisuus. Se voi menestyä vain
silloin, kun etillis-uskonnollisen elämän voimat saavat vaikuttaa
kaikkein jokapäiväisimmässä elämässä, siinä elämässä, joka monesta
tuntuu vähemmän ylevältä. Sillä jos laiminlyödään molempien elämän
alojen vuorovaikutus, joudutaan uskonnollis-siveellisessä ja
_yhteiskunnallisessa ajattelussa_ paljaisiin haaveiluihin, jotka ovat
vieraita jokapäiväiselle todellisuudelle. Jokapäiväinen todellisuus
kostaa puolestaan. Sitten etsii ihminen sisäisten henkisten vaikutinten
ajamana kaikenlaisia mahdollisia ihanteita, kaikkea, joka hänestä on
"hyvää"; mutta samalla hän antautuu ilman "henkeä" niiden vaistojen
valtaan, jotka ovat näille "ihanteille" vallan vastakkaisia, mutta
kuitenkin ovat perustuksena kaikille jokapäiväisille tarpeille, joiden
täytyy saada tyydytyksensä kansantaloudesta. Hän ei löydä mitään
mahdollista tietä henkisyydestä jokapäiväisen elämän todellisuuteen.
Sentähden saa tämä jokapäiväinen elämä hänen silmissään sellaisen
muodon, jolla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, joka siveellisinä
vaikuttimina tahtoo pysytellä ylevämmissä, sielullis-henkisissä
korkeuksissa! Mutta silloin seuraa jokapäiväisyyden kostona,
että siveellis-uskonnollinen elämä muuttuu ihmiselle sisäiseksi
elämänvalheeksi, koska se pysytteleiksen kaukana jokapäiväisyydestä,
välittömästä elämän käytännöstä, ilman että sitä huomataankaan.

Kuinka lukuisat ovatkaan nykyaikana ihmiset, jotka
siveellisuskonnollisesta ylevä-mielisyydestä _tahtoisivat_ elää
oikeudenmukaista elämää lähimmäistensä kanssa ja tehdä heille parasta
mitä voivat. Mutta eivät löydä sitä tunnelmatilaa, joka sen tekisi
mahdolliseksi, kun eivät ole tottuneet ajattelemaan tavalla, joka
johtaisi yhteiskunnallisesti _käytännöllisiin_ tekoihin.

Tähän joukkoon kuuluvat henkilöt, jotka nykyisellä
maailmanhistoriallisella hetkellä, jolloin yhteiskunnalliset kysymykset
ovat niin polttavia, haaveineen, vaikka itse mielestään ovat hyvinkin
käytännöllisiä, ovat todellisten uudistusten esteenä. Kuulemme heidän
sanovan tähän tapaan: on välttämätöntä, että ihmiset nousevat ylös
materialismista ja aineellisuuden palveluksesta, joka on vienyt meidät
maailmansodan romahdukseen ja onnettomuuksiin, ja omistavat itselleen
henkisen elämänkatsomuksen. Kun tällä tavalla neuvotaan ihmisille tietä
henkisyyteen, ollaan väsymättömiä lainaamaan lausuntoja miehiltä,
jotka muinoin ovat olleet suuressa arvossa aattellisuutensa tähden.
Voi tapahtua, että jollekulle, joka erittäin tahtoo painostaa, mitä
henki nykyään käytännölliseltä elämältä niin tärkeästi vaatii, kuinka
nimittäin jokapäiväinen leipä on hankittava, hänelle huomautetaan,
että ensin hän on saatava ihmiset jälleen tunnustamaan henki. Mutta
nykyään on päinvastoin etsittävä henkisestä elämästä suuntaviivat
yhteiskunnallisen elämän parantamiseksi. Eikä siihen riitä, että
ihmiset puuhailevat henkineen elämän syrjäpoluilla. Siihen tarvitaan
jokapäiväisen elämän henkiseksi tekemistä. Taipumus etsiä "henkistä
elämää" sellaisilta sivupoluilta, johti tähän asti hallitsevat luokat
mieltymään yhteiskunnallisiin oloihin, joista tuloksena on nykyinen
sekasorto.

Läheisessä suhteessa toisiinsa ovat nykyajan yhteiskunnallisessa
elämässä kapitaalin hallinto tavarain tuotannossa ja
tuotantovälineiden, siis myös kapitaalin, omistusoikeus. Ja kuitenkin
ovat nämä kaksi suhdetta ihmisen ja kapitaalin välillä aivan erilaiset
niiden vaikutukseen katsoen yhteiskunnallisessa elimistössä. Kapitaalin
hallinto yksilöllisten kykyjen kautta tuottaa, tarkoituksenmukaisesti
hoidettuna, yhteiskunnalliselle elimistölle etuja, jotka lankeavat
kaikille tähän elimistöön kuuluville. Missä asemassa mikin onkin,
hänelle on edullista, että kaikki ihmisluonnossa löytyvät kyvyt tulevat
käytetyiksi ihmiselämätä palvelevien hyödykkeiden aikaansaamiseksi.
Mutta nämä kyvyt saattavat kehittyä ainoastaan sillä ehdolla, että
niiden inhimilliset haltijat saavat vapaasti antaa niiden toimia. Mikä
ei vapaasti saa ihmisluonnosta virrata, se jää ainakin osaksi hyötyä
tuottamatta yhteiskunnalle. Kapitaali on väline, jolla sellaiset kyvyt
saadaan laajoilla yhteiskunnallisen elämän aloilla vaikuttamaan.
Jokaiselle yhteiskunnallisen elimistön jäsenelle on todellista etua
yhteisen kapitaalin hoidosta siten, että erikoisilla taipumuksilla
varustettu ihminen tahi ihmisryhmät saavat käyttää sitä, koska se on
juuri heidän oman yritteliäisyytensä tulosta. Jokaisen ihmisen, olipa
hän sitten henkisen tahi ruumiillisen työn tekijä, täytyy sanoa, jos
hän ennakkoluulottomasti omia etujaan tahtoo palvella: minä toivoisin,
että riittävä määrä kykeneviä henkilöitä tahi henkilöryhmiä saisi
ei ainoastaan täysin vapaasti käyttää kapitaalia, vaan että he myös
omasta alotteestaan saisivat koota sitä; sillä ainoastaan he voivat
arvostella, kuinka kapitaalin välityksellä heidän yksilölliset
taipumuksensa tuottavat yhteiskunnalliselle elimistölle hyödykkeitä.

Ei ole tarpeellista esittää tämän kirjoituksen puitteissa kuinka
ihmiskunnan kehittyessä ihmisten yksilöllisten taipumusten toiminta
ja yksityisten omistusalojen kehitys muista omistusoikeuden muodoista
kävivät käsikädessä. Aina meidän päiviimme asti on työnjaon
vaikutuksesta tällainen omistusoikeus yhteiskunnallisessa elimistössä
ollut kehityksen alaisena. Mutta tässä tulemme puhumaan vain nykyisistä
oloista ja niiden välttämättömästä edelleen kehittämisestä.

Millä tavalla yksityinen omistus lienee syntynytkin, vallan käytön
tai ryöstön t.m.s. kautta, se on ihmisten yksilöllisistä kyvyistä
riippuvan yhteiskunnallisen toiminnan tulos. Yhtäkaikki vallitsee
nykyajan sosialisesti ajattelevien kesken se mielipide, että
yksityisomistuksesta johtuva sorto voidaan poistaa ainoastaan ottamalla
yksityisomaisuus yhteiskunnan haltuun. Tällöin annetaan kysymykselle
seuraava muoto: kuinka voidaan tuotantovälineiden yksityisomistuksen
syntyminen estää, että sen varattomia kohtaan harjoittama sorto
lakkaisi? Tällaisen kysymyksen tekijä ei huomaa sitä tosiasiata,
että yhteiskunnallinen elimistö on lakkaamattoman _syntymisen ja
kasvamisen_ alainen. Tähän kasvamiseen katsoen ei sovi kysyä:
miten on paraiten meneteltävä, että se pysyisi siinä tilassa, joka
katsotaan oikeaksi? Näin voidaan ajatella asiasta, joka määrätyltä
kannalta katsoen pää-asiassa pysyy muuttumattomana. Sitä ei voi sanoa
yhteiskunnallisesta elimistöstä. Se muuttaa kautta elämänsä lakkaamatta
mitä siinä syntyy. Jos tahdotaan antaa sille mielestään paras muoto,
jossa sen pitäisi pysyä, hävitetään siltä elämisen edellytykset.

Yksi yhteiskunnallisen elimistön elämän-edellytyksiä on, että se,
joka voi yhteiskuntaa kyvyillään palvella, saa sen tehdä oman vapaan
valintansa mukaan. Missä tämä palvelus edellyttää tuotantovälineiden
vapaata käyttöä, tulisi sen estäminen vahingoittamaan yhteiskunnan
yleisiä etuja. Kun tavallisesti tämän yhteydessä esitetään, että
työntekijä toimintansa kiihoitukseksi tarvitsee voiton-toivoa ja että
tämä voitto riippuu tuotantovälineiden omistuksesta, sitä emme tässä
tahdo väittää. Sillä meidän katsantokantamme mukaan yhteiskunnallisten
olojen kehityksestä täytyy henkisen elämän vapautuksen politisesta ja
taloudellisesta elämästä tehdä sellainen kiihoitus tarpeettomaksi.
Vapautettu henkinen elämä synnyttää itsestään yhteiskunnallisen
ymmärtämyksen; ja tämä ymmärtämys synnyttää aivan toisenlaisia
vaikuttimia, kuin mikä piilee taloudellisten etujen toivossa. Mutta
kysymys ei yksistään olekaan siitä, mistä syystä ihmiset rakastavat
tuotantovälineiden yksityisomistusta, vaan siitä, vastaako niiden vapaa
vai yhteiskunnan säännöstelemäkö käyttö yhteiskunnallisen elimistön
elinehtoja. Ja silloin on aina pidettävä mielessä, että nykyaikaisen
yhteiskunnallisen elimistön elinehdoiksi ei voi lukea niitä, jotka
ollaan huomaavinaan inhimillisen yhteiskunnan alku-asteilla, vaan
yksistään ne, jotka vastaavat nykyaikaista ihmiskunnan kehitysastetta.

Nykyisellä asteella on yksilöllisten kykyjen osanotto talouselämän
kiertokulkuun kapitaalin avulla mahdotonta ilman sen vapaata
käyttöoikeutta. Missä hyötyä tuottavaa toimintaa toivotaan, siellä
täytyy tämä käyttöoikeus sallia ei sen yksilölle tai ihmisryhmille
antaman edun tähden, vaan koska se parhaiten voi palvella yhteiskuntaa,
jos se asianmukaisella tavalla perustuu yhteiskunnalliseen
ymmärtämykseen.

Niinkuin ihminen on riippuvainen omien ruumiinjäsentensä kestävyydestä,
samoin on hän riippuvainen siitäkin, mitä hän on yksin tahi muiden
kanssa luonut. Tuotantovälineiden vapaan käyttöoikeuden rajoittaminen
olisi samaa, kuin estää häntä turvautumasta jäsentensä ketteryyteen.

Mutta nyt ei yksityisomaisuus muuta olekaan, kuin tämän
vapaan käyttöoikeuden välittäjä. Tähän omaisuuteen nähden ei
yhteiskunnallisella elimistöllä ole mitään muita oikeuksia ja
velvollisuuksia, kuin valvoa että sen omistajan oikeutta menetellä
omaisuutensa kanssa, miten tahtoo, ei loukata. Kuten näkyy yhtyy
yhteiskunnallisessa elämässä kaksi asiaa, jotka ovat vallan eri
merkityksestä yhteiskunnalliselle elimistölle: yhteiskunnallisen
tuotannon kapitaalipohjan _vapaa käyttö ja oikeussuhde_ käyttäjän ja
muiden ihmisten välillä, jonka kautta jälkimmäiset estetään vapaasta
toiminnasta tämän kapitaalipohjan avulla.

Ei _alkuperäinen_ vapaa käyttö aikaansaa yhteiskunnallista vahinkoa,
vaan tämän käyttöoikeuden voimassa-olo senkin jälkeen, kuin ne
edellytykset puuttuvat, jotka tarkotuksenmukaisesti yhdistävät
ihmisten yksilölliset taipumukset tähän käyttöön. Ken tarkastelee
yhteiskunnallista elimistöä syntyvänä ja kasvavana, hän ei voi
väärin käsittää, mitä tässä on sanottu. Hän on kysyvä, miten on
mahdollista hallita sitä, mikä yhtäältä hyödyttää elämää, niin, ettei
se toisaalta tuota vahinkoa. Mikä _elää_, sitä ei muulla tavalla voi
tehdä hedelmälliseksi, kuin että syntyessä syntynyt myös saa tuottaa
vahinkoa. Ja jos meidän on itsemme oltava auttamassa syntyvää,
niinkuin ihmisen velvollisuus on yhteiskunnallisessa elimistössä,
niin tehtävämme ei ole estää tarpeellista uudistusta välttääksemme
vahinkoa. Sillä senkautta hävitämme vain yhteiskunnallisen elimistön
elämänmahdollisuuden. Muuta mahdollisuutta ei ole, kuin käydä käsiksi
oikealla hetkellä, jos tarkotuksenmukainen alkaa vahingolliseksi
muuttua.

Yksilöllisillä kyvyillä tulee olla mahdollisuus vapaasti määrätä
kapitaalipohjasta; siihen liittyvä omistusoikeus täytyy voida
muuttaa sillä hetkellä, jolloin se alkaa käydä väärän vallanhimon
välikappaleeksi. Meidän aikamme on luonut laitoksen, joka tyydyttää
tässä tarkotetun yhteiskunnallisen vaatimuksen, kuitenkin toteutettuna
osaksi vain niin kutsuttuun henkiseen omaisuuteen katsoen. Viime
mainittu jää jonkun ajan kuluttua sen luojan kuolemasta yhteiskunnan
vapaasti käytettäväksi. Tämä laitos perustuu inhimillisen yhteiselämän
vastaavaan ajatuskantaan. Niin kiinteästi kuin puhtaasti henkisen
_omaisuuden_ luominen riippuukin yksilöllisistä hengenlahjoista, tämä
tuote on samalla tulos yhteiskunnallisesta yhteiselämästä ja sen
täytyy oikealla hetkellä siirtyä tälle. Toisin ei ole laita toisenkaan
omaisuuden. Että yksilö sen avulla yhteiskunnan palveluksessa toimii
tuottajana, on mahdollista ainoastaan tämän kokonaisuuden avulla.
Oikeutta omaisuuden käyttöön ei siis voi erottaa tämän kokonaisuuden
eduista. Ei ole siis etsittävä keinoa, miten poistaa omistusoikeus
kapitaalipohjaan, vaan miten hallita tätä omaisuutta, että se
hyödyttäisi yhteiskuntaa.

Kolmijakoisessa yhteiskunnallisessa elimistössä on tämä keino
löydetty. Yhteiskunnalliseksi elimistöksi yhtyneet ihmiset käyttävät
yhteisvaltaansa oikeusvaltion kautta. Yksilöllisten kykyjen toiminta
kuuluu henkisen järjestön alaan.

Kuten kaikki yhteiskunnallisessa elimistössä puhuu katselijalle, joka
tajuaa todellisuutta eikä anna itseään yksityisten mielipiteiden,
teoriiojen, toiveiden t.m.s. kokonaan vallita tämän elimistön
kolmijakoisuuden välttämättömyydestä, niin erittäinkin kysymys
ihmisten yksilöllisten kykyjen suhteesta talouselämän kapitaalipohjaan
ja tämän kapitaalipohjan omistuksesta. Oikeusvallalla ei ole syytä
estää yksityisen kapitaalin syntymistä ja hallintoa niinkauvan, kun
yksilölliset kyvyt ovat sillä tavalla kiinnitetyt kapitaalipohjaan,
että sen hallinto hyödyttää yhteiskunnallisen elimistön kokonaisuutta.
Ja se on pysyvä oikeusvaltiona suhteessaan yksityiseen omaisuuteen; se
ei ole milloinkaan ottava tätä omaan haltuunsa, vaan on huolehtiva,
että se oikeaan aikaan on siirtyvä jonkun henkilön tai henkilöryhmän
määräysvaltaan, jotka taas voivat asettua yksilöllisistä suhteista
riippuvaan suhteeseen tähän omistukseen. Lähtien kahdelta aivan
eri kannalta voidaan täten palvella yhteiskunnallista elimistöä.
Oikeusvaltion kansanvaltaisella perustuksella, jolla _kaikkien
ihmisten_ edut on samalla tavalla valvottava, voidaan estää
omistusoikeus aikojen kuluessa muuttumasta omistusvääryydeksi.
Senkautta, että valtio ei itse omaisuutta hallitse, vaan järjestää
sen ihmisten yksilöllisten kykyjen johtoon, voivat nämä kehittää
hedelmällisen voimansa yhteiskunnallisen elimistön kokonaisuuden
hyväksi. Niinkauvan kun katsotaan tarkoituksenmukaiseksi, voi
tämä jättää omistusoikeuden tahi hallinnon yksityisten haltuun.
Voidaan ajatella, että oikeusvaltion edustajat laativat eri aikoina
vallan erilaisia lakeja omaisuuden luovutuksesta yksityisiltä tahi
henkilöryhmiltä toisille. Nykyaikana, jolloin laajoissa piireissä
vallitsee tyytymättömyys kaikkeen yksityiseen omaisuuteen, ajatellaan,
että yksityinen omaisuus olisi muitta mutkitta otettava yhteiskunnan
haltuun. Jos niin pitkälle tultaisiin, saataisiin nähdä, kuinka
tällä menettelyllä ratkaistaisiin yhteiskunnallisen elimistön
elämänmahdollisuus. Kokemuksen opettamana valittaisiin myöhemmin
toinen tie. Parempi olisi epäilemättä kuitenkin jo nykyaikana luoda
laitoksia tässä esitettyyn tapaan, että yhteiskunnallinen elimistö
saisi takaisin terveytensä. Niinkauvan kun joku henkilö yksinään tahi
yhdessä jonkun ryhmän kanssa jatkaa tuotantoaan, jonka hän on pannut
pystyyn kapitaalin avulla, tulee hänen saada pitää kapitaalioikeutensa
siihen kapitaali- määrään, jonka peruskapitaali liikevoittona
tuottaa, niinkauvan kun viimeksimainittua käytetään tuotantoliikkeen
laajennukseen. Siitä hetkestä, jolloin mainittu henkilö lakkaa
tuotantoa johtamasta, on tämä kapitaalimäärä luovutettava toiselle
henkilölle tahi henkilöryhmälle samallaisen liikkeen tahi toisen
yhteiskunnallista elimistöä hyödyttävän tuotannon jatkamiseksi. Sekin
kapitaali, jonka tuotantoliike antaa voittona ja jota ei käytetä
liikkeen laajennukseen, on myös toisille luovutettava. Liikettä
johtavan henkilön persoonallisena omaisuutena on pidettävä ainoastaan
sitä, minkä hän yksilöllisten kykyjensä nojalla katsoi voivansa
palkkana vaatia ottaessaan tuotantoliikkeen johtoonsa ja mikä näyttää
oikeutetulta sen tähden, että hän on sen ansainnut muiden ihmisten
luottamuksella kapitaalia käyttäessään. Milloin kapitaali mainitun
henkilön toiminnan kautta on kasvanut, on tästä kasvusta hänen
yksityiseksi omakseen sen verran annettava, että alkuperäisen palkan
lisäys vastaa lisätyn kapitaalin korkoja. -- Kapitaali, jonka avulla
tuotantoliike on pantu pystyyn, on siirtyvä alkuperäisten omistajain
tahtoa noudattaen uudelle johtajalle kaikkine sitoumuksineen tahi
palautettava omistajilleen, ellei ensimmäinen johtaja voi tahi tahdo
liikkeestä enää huolehtia.

Tarkempien lainsäädösten laatiminen, miten tällaisen luovutuksen
tulee tapahtua, kuuluu oikeusvaltiolle. Sen asia on myös katsoa, että
lainmääräykset pannaan täytäntöön ja valvoa niiden käytäntöä. Voidaan
ajatella, että tällaista oikeudenluovutusta koskevien määräysten
yksityiskohdista ollaan eri mieltä. Siltä _todellisuudenmukaisuuden_
kannalta katsoen, jota tässä esityksessä on tavoteltu, ei milloinkaan
pyritä pitemmälle, kuin näyttämään _suunta_ tällaiselle järjestelylle.
Jos tätä suuntaa ymmärtäväisesti seurataan, löydetään aina
yksityistapauksissakin tarkotuksenmukainen ratkaisu. Kuitenkin on
erikoistapauksissa saavutetun kokemuksen nojalla elämänkäytännössä
löydettävä asian hengen mukaisesti oikea menettelytapa. Kuta
todellisuudenmukaisempi ajatustapa on, sitä vähemmän se pyrkii
vahvistamaan yksityistapauksia varten ennakkovaatimusten mukaisia
sääntöjä ja määräyksiä. -- Mutta toiselta puolen täytyy juuri
katsantokannan hengestä selvästi käydä ilmi mitä tarkotetaan. Tällöin
nähdään, että oikeusvaltio ei milloinkaan saa oikeusluovutusvalvojiensa
kautta itse käsiinsä ottaa kapitaalin käyttöä. Sen tulee ainoastaan
katsoa, että luovutus tapahtuu sellaiselle henkilölle tahi
henkilöryhmälle, joka yksilöllisten kykyjensä vuoksi katsotaan
oikeutetuksi sen vastaanottamaan. Tästä taas seuraa että toistaiseksi
on sääntönä yleensä pidettävä, että se, joka yllämainituilla syillä
aikoo luovuttaa kapitaalinsa, hänen täytyy vapaasti saada valita, kenen
hän tahtoo seuraajakseen kapitaalin käyttäjänä. Hänen on sallittava
valita joku henkilö tahi henkilöryhmä taikka luovuttaa käyttöoikeutensa
jollekulle henkisen järjestön korporatsioonille. Sillä se, joka
on kapitaalin käyttäjänä tehnyt tarkotuksenmukaisia palveluksia
yhteiskunnalliselle elimistölle, hän on myöskin yksilöllisten
kykyjensä nojalla yhteiskunnallisella ymmärtämyksellä päättävä tämän
kapitaalin vastaisesta käytöstä. Ja yhteiskunnalliselle elimistölle on
edullisempaa luottaa tähän päätökseen, kuin siitä välittämättä jättää
asian järjestely henkilöille, jotka eivät suoranaisesti ole olleet
asian kanssa tekemisissä.

Tällaisen järjestelyn alaiseksi tulevat ne määrätyn suuruuden
saavuttaneet kapitaalit, jotka yksityiset tahi henkilöryhmät
tuotantovälineiden (joihin myös maa luetaan) avulla ovat ansainneet,
mutta jotka eivät tule personalliseksi omaisuudeksi sen vaatimuksen
tyydyttämiseksi, joka alkuaan oli tehty yksilöllisten kykyjen toiminnan
perusteella.

Viimemainitulla tavalla ansaittu omaisuus, samoin kuin oman työn
tuottamat säästöt, jäävät ansaitsijan kuolemaan tahi myöhempäänkin
aikaan mainitun ansaitsijan tahi hänen jälkeläistensä personalliseksi
omaisuudeksi. Siihen saakka on myös oikeustunteen mukainen ja
oikeusvaltion vahvistama korko kannettava siltä, jolle mainitut
säästöt on annettu tuotantovälineiden hankkimiseksi. Tällaisella
perustuksella lepäävässä yhteiskunnallisessa järjestelmässä voidaan
täydellisesti erottaa ne tulot, jotka ovat peräisin tuotantovälineiden
avulla suoritetusta työstä, ja varallisuus, joka on hankittu
personallisella (ruumiillisella tahi henkisellä) työllä. Tämä erotus
on oikeustunteen ja yhteiskunnan etujen mukainen. Mitä joku säästää
ja jättää tuotantoliikkeessä käytettäväksi, hyödyttää yleisiä etuja.
Sillä sen kautta vasta käy tuotannon johto yksilöllisillä kyvyillä
mahdolliseksi. Mitä jää tuotantovälineillä hankituksi kapitaalin
lisäykseksi, kun lainmukainen korko on vähennetty, se syntyy koko
yhteiskunnallisen elimistön myötävaikutuksella ja on ylläkerrotulla
tavalla palautettava sille takaisin. Oikeusvaltion on vain määrättävä,
_että_ kysymyksessä olevat kapitaalimäärät mainitulla tavalla
palautetaan; mutta sen asiana ei ole ratkaista, mihin aineelliseen tahi
henkiseen tuotantoon palautettu tahi säästetty kapitaali on käytettävä.
Se saattaisi henkisen ja aineellisen tuotannon riippumaan valtion
mielivallasta. Ainoastaan ihmisten yksilölliset kyvyt voivat johtaa
sitä yhteiskunnalliselle elimistölle edullisimmalla tavalla. Mutta
kuka ei itse tahdo määrätä, kelle hän keräämänsä kapitaalin luovuttaa,
hänen sallittakoon antaa käyttöoikeus henkiseen järjestöön kuuluvalle
korporatsioonille.

Myöskin säästämällä koottu omaisuus siirtyy korkovaroineen hankkijan
kuoltua tahi joku aika sen jälestä henkistä tahi aineellista tuotantoa
harjottavalle henkilölle tai henkilöryhmälle, jonka hankkija määrää
testamentissaan, kuitenkin vain tuotantoa harjottavalle eikä
epätuottelijaalle, välttääkseen koroillaeläjiä syntymästä. Ellei
nytkään löytyisi sopivaa henkilöä tahi henkilöryhmää, on tässäkin
tapauksessa käyttöoikeus annettava henkiseen järjestöön kuuluvalle
korporatsioonille. Ainoastaan siinä tapauksessa, ettei asianomainen
mitään testamenttimääräystä jätä, on oikeusvaltion tartuttava asiaan ja
annettava henkisen järjestön toimittaa valinta.

Täten säännöstellyssä yhteiskunnallisessa järjestössä pääsevät sekä
yksityinen yrittelijäisyys että yhteiskunnan edut oikeuksiinsa; ja
viimemainitut tulevatkin todella vasta sen kautta tyydytetyksi, että
vapaa yksityinen yrittelijäisyys alistetaan niiden palvelukseen. Kenen
on jätettävä työnsä toisen ihmisen johdettavaksi, voi sellaisissa
yhteiskuntaoloissa kyllä tuntea, että johtajan kanssa suorittamansa
työ on parhaalla tavalla hyödyttävä yhteiskunnallista elimistöä
ja siis myös työntekijää itseään. Tässä kirjoituksessa kuvattu
yhteiskunnallinen järjestys on synnyttävä tervettä ihmistunnetta
vastaavan suhteen, toisaalta oikeudenmukaisesti säännöstellyn
tuotantovälineiden käyttöoikeuden, kapitaalin ja inhimillisen
työvoiman sekä toisaalta tuotteiden hintojen välillä. -- Moni ehkä
löytää tässä esityksessä puutteellisuuksia. Löydettäköön vain.
Todellisuudenmukaiseen ajatustapaan ei kuulu kerta kaikkiaan
täydellisten ohjelmien antaminen, vaan _suuntaviivojen_ näyttäminen,
joita käytännössä on seurattava. Sellaisten erikoisten viittausten,
kuin tässä on tehty, tarkoituksena on oikeastaan ikäänkuin vain
esimerkkinä lähemmin selvittää noita suuntaviivoja. Tällainen esimerkki
voitanee parantaa. Kun se vain tapahtuu mainittuun suuntaan, silloin
voidaan hyödyllinen päämäärä saavuttaa.

Oikeutetut personalliset ja perhevaikuttimet voidaan tällaisella
järjestelyllä saada sopusointuun yhteiskunnan vaatimusten kanssa.
Voidaan tosin huomauttaa, että kiusaus saada omaisuus siirretyksi
vielä elinaikana yhdelle tahi useammalle perilliselle on sangen
suuri. Ja että tällaisista perillisistä voi tehdä näennäisesti
tuotantokykyisiäkin, vaikka he silloin kyllä ovatkin muiden rinnalla
kelvottomia ja pitäisi korvata näillä muilla. Kuitenkin voi tämä
kiusaus järjestössä, jossa ylläviitatut laitokset vallitsevat, olla
mahdollisimman pieni. Sillä oikeusvaltion tarvitsee vain vaatia,
että toisen perheenjäsenen toiselle siirtämä omaisuus määrätyn
ajan kuluttua edellisen kuolemasta kaikissa tapauksissa lankeaa
jollekulle henkisen järjestön korporatsioonille. Taikka voi oikeus
jollain muulla tavalla estää lain kiertämisen. Oikeusvaltion asiana
on vain valvoa, _että_ tämä luovutus tapahtuu; kuka on valittava
perilliseksi, se pitäisi jättää henkisen järjestöstä valitun laitoksen
määrättäväksi. Toteuttamalla nämä edellytykset aletaan ymmärtää, että
kasvatus ja opetus on tekevä jälkeläiset kelvollisiksi palvelemaan
yhteiskunnallista elimistöä, mutta että siirtämällä kapitaali
tuotantoon kykenemättömille henkilöille vahingoitetaan yhteiskuntaa. Ei
kukaan, jolla on todellista yhteiskunnallista ymmärtämystä, voi toivoa,
että hänen toimintaansa kapitaalin avulla tulisi jatkamaan henkilö
tahi henkilöryhmä, jolla yksilöllisiin taipumuksiin nähden ei ole
edellytyksiä siihen.

Ei kukaan, joka tajuaa, mikä on käytännöllisesti todella mahdollista,
ole pitävä haaveiluna, mitä yllä olemme esittäneet. Sillä esityksemme
viittaa juuri sellaisiin laitoksiin, jotka kaikilla elämän aloilla
muitta mutkitta voidaan kehittää olevista oloista. Tarvitaan vain
päättäväisyyttä vähitellen luopumaan oikeusvaltiossa säännöstelemästä
henkistä ja taloudellista elämää sekä vastustamasta jos se, jonka
pitäisi tapahtua, todella tapahtuu, nimittäin että syntyy yksityisiä
oppilaitoksia ja että talouselämä etsii itselleen oman perustuksen.
Ei ole tarvis tuossa tuokiossa lakkauttaa valtionkouluja ja valtion
taloudellisia laitoksia; mutta saadaan ehkä nähdä pienestä alusta
vähitellen tulevan mahdolliseksi kokonaan lakkauttaa valtion
opetus- ja taloustoiminta. Ennen kaikkea olisi välttämätöntä,
että henkilöt, jotka voivat vakuuttautua tässä esitettyjen tahi
muiden samallaisten yhteiskunnallisten aatteiden oikeudesta, myös
huolehtisivat niiden levittämisestä. Kun sellaiset aatteet saavat
osakseen ymmärtämystä, aletaan _luottaa_ siihen, että on mahdollista
muuttaa nykyiset olot onnellisimmiksi. _Tästä_ luottamuksesta
yksistään voi todella terveellinen kehitys saada alkunsa. Sillä sen,
joka tahtoo tällaisen luottamuksen saavuttaa, täytyy voida nähdä,
kuinka uudistukset käytännöllisesti voidaan alottaa olevaisista
oloista. Ja pää-asiallista tässä esitetyissä aatteissa näyttää
juuri olevan, että ne eivät paremman tulevaisuuden aikaansaamiseksi
vaadi olevaisten olojen enempää repimistä, kuin mitä jo on tehty;
vaan että sellaisten aatteiden toteuttamiseen riittää rakentaminen
olevaiselle, jolloin epäterveellinen samalla poistetaan. Valistus,
joka ei pyri herättämään luottamusta tähän suuntaan, ei voi saavuttaa,
mikä välttämättömästi täytyy saavuttaa: kehitystä, joka ei turmele
ihmisten tähänastisten saavutusten ja taitojen arvoja, vaan tahtoo ne
säilyttää. Aivan jyrkällä kannallakin olevassa voi herätä luottamus
perittyjä arvoja kunnioittavaan yhteiskunnalliseen uudistustyöhön, jos
hänet tutustetaan aatteisiin, joista todella terveellinen kehitys voi
lähteä. Hänenkin täytyy nähdä, että mikä ihmisluokka tahansa päässeekin
valtiaaksi, se ei voi vallitsevia puutteellisuuksia poistaa, ellei
sen vaikutinten alla ole aatteet, jotka tekevät yhteiskunnallisen
elimistön terveeksi ja elinkykyiseksi. Langeta epätoivoon sentähden,
ettei voida uskoa riittävän suurella joukolla ihmisiä löytyvän nykyisen
sekasorronkin keskellä ymmärtämystä tällaisille aatteille, kun niitä
vain tarpeellisella pontevuudella levitetään, olisi samaa kuin epäillä
ihmisluonnon terveellisten ja tarkotuksenmukaisten vaikutinten
vastaanottavaisuutta. _Tätä_ kysymystä, onko syytä langeta epätoivoon,
ei pitäisi ollenkaan tehdä, vaan _ainoastaan toinen_: mitä pitäisi
tehdä, levittääkseen luottamusta herättäviä aatteita niin voimakkaasti,
kuin mahdollista.

Tässä esitettyjen aatteiden tehokasta leviämistä estää lähinnä se,
että nykyisen aikakauden katsantokanta ei kahdesta syystä voi niitä
käsittää. Joko tahdotaan muodossa tahi toisessa väittää mahdottomaksi
käsittää, että yhtenäisen yhteiskuntaelämän hajoittaminen käy
päinsä, kun kerran nuo kolme tämän elämän useinmainittua haaraa
todellisuudessa kaikkialla ovat yhteydessä keskenään; taikka sanotaan,
että yhtenäisessäkin valtiossa kaikki kolme jäsentä voivat saada
välttämättömän itsenäisyytensä, ja että sanalla sanoen koko tämä esitys
on vain päähänpistosta, jolla ei ole mitään tekemistä todellisuuden
kanssa. Ensimmäinen vastaväite johtuu siitä, että lähdetään
_todellisuudelle vieraasta_ ajatustavasta ja luullaan ihmisten
eläessään yhteiskunnallista elämää muodostavan elämän yhtenäisyyden
vain sen kautta, että tämä yhtenäisyys on ensin ulkonaisen järjestelyn
kautta annettu yhteiskunnalle. Mutta todellisessa elämässä käy aivan
päinvastoin. Yhtenäisyyden täytyy olla _lopputulos_; useammalta
suunnalta yhteenvirtaavat pyrkimykset luovat _lopuksi_ yhtenäisyyden.
Viimeaikainen kehitys on kulkenut vastoin tätä, todellisuudenmukaista
aatetta. Ja sentähden se, mikä ihmisissä elää, nousi ulkoapäin elämään
pantua "järjestystä" vastaan synnyttäen nykyisen yhteiskunnallisen
tilanteen. -- Toiseen ennakkoluuloon on syynä kykenemättömyys näkemään
jyrkkää eroavaisuutta yhteiskunnallisen elämän kolmen jäsenen
toiminnassa. Ei huomata, kuinka ihminen on _eri_ suhteissa jokaiseen
noista kolmesta jäsenestä ja kuinka tuo suhde voi saada omituisen
leimansa ainoastaan, jos todellisessa elämässä löytyy sopiva maaperä,
jolla se voi erillään muista kehittyä, sitten vaikuttaakseen yhdessä
niiden kanssa.

Vanha fysiokratinen koulu katsoi, että ihmiset joko säännöstelevät
taloudellista elämää vastoin sen luonnollista kehitystä, jolloin
säännöstely on vahingollista; taikka _lait_ vaikuttavat samaan
suuntaan, kuin talouselämä omaan vapauteensa jätettynä kulkee,
jolloin ne ovat tarpeettomat. Oppisuuntana on tämä katsantokanta
hyljätty, mutta tottumuksesta se vielä tuhoa tuottavana kummittelee
ihmisten aivoissa. Kun joku elämänala seuraa omia lakejaan, luullaan
kaiken elämälle tarpeellisen sillä alalla syntyvän itsestään. Jos
esim. talouselämä säännösteltäisiin kaikkia ihmisiä tyydyttävällä
tavalla, silloin pitäisi, luullaan, oikeus- ja henkielämän kehittyä
itsestään tältä järjestetyltä talouspohjalta. Mutta se on mahdotonta.
Ainoastaan todelliselle elämälle vieras ajatuskanta voi uskoa sen
mahdolliseksi. Talouselämän kiertokulussa ei löydy _mitään_, joka
itsestään antaisi sysäyksen järjestämään ihmisten keskinäisiä
oikeussuhteita. Ja jos _näitä_ suhteita tahdottaisiin järjestellä
taloudellisten vaikutinten perusteella, silloin vedetään ihminen
töineen ja tuotantovälikappaleiden käyttöoikeuksineen talouselämän
pyörteeseen. Hänestä tehdään talouselämän ratas, joka vaikuttaa
koneellisesti. Talouselämällä on taipumus seurata omaa suuntaansa ja
siihen täytyy toiselta taholta tarttua kiinni. Eivät oikeusmääräykset
silti ole hyviä, että ne seuraavat talouselämän juoksua, eikä silti
vahingollisia, että ne käyvät sitä vastaan; vaan sitten vasta, kun
se suunta, johon talouselämä kulkee, saa sivuvaikutuksia siitä
oikeuskäsityksestä, että ihmistä on kohdeltava ihmisenä, vasta silloin
voi hän talouselämänkin alalla saavuttaa ihmisarvoisen olemassa-olon.
Ja vasta sitten kun kokonaan erotettuna talouselämästä yksilölliset
taipumukset omalla pohjallaan saavat kehittyä ja rikastuttaa
talouselämää tuoreilla voimilla, joita se ei itsestään _voi_ tuottaa,
silloin on talouselämäkin kukoistava ihmisten hyödyksi.

Merkillistä kyllä: puhtaasti ulkonaisen elämän aloilla huomataan
helposti työjaon tuottamat edut. Ei pidetä välttämättömänä räätälille
elättää lehmää saadakseen maitoa. Mutta kun nousee kysymys ihmiselämän
moninaisuudesta, silloin pidetään yhtenäisyyttä ainoana hyödyllisenä.

* * * * *

On itsestään ymmärrettävää, että juuri todellista elämää vastaava
yhteiskunnallinen aatesuunta kohtaa kaikilta tahoilta vastaväitteitä.
Sillä todellinen elämä synnyttää vastustusta. Ja ken tämän elämän
mukaisesti ajattelee, hänen täytyy suunnitella uudistuksia,
joiden synnyttämä vastustus on vältettävissä ainoastaan toisilla
uudistuksilla. Hän _ei saa_ luulla, että aina uudistus, joka
hänen ajatuksissaan näyttää "ihanteelliselta", toteutettuna olisi
täydellinen. -- Nykyaikainen sosialismi vaatii aivan täydellä
syyllä, että järjestelmä, jossa tuotantoa harjotetaan yksityisen
hyödyn tähden, muutetaan sellaiseksi, jossa tuotanto tapahtuu
kaikkien kulutuksen tähden. Mutta antaessaan tälle vaatimukselle
_täyden_ tunnustuksen on mahdotonta yhtyä uudenaikaisen sosialismin
loppupäätökseen, että tuotantovälineiden täytyy yksityisomaisuudesta
muuttua yhteisomaisuudeksi. Päinvastoin on pakko sanoa, että mitä
yksilölliset kyvyt yksityisesti tuottavat, se on oikealla tavalla
saatettava yhteiskunnan nautittavaksi. Uudenaikainen taloudellinen
pyrkimys tarkotti saada tuloja tuotannon paljoudella; tulevaisuudessa
on kuluttajan pakko pyrkiä yhteistoiminnalla luomaan paras tuotantotapa
ja vuorovaikutus tuottajien ja kuluttajien kesken. Oikeuslaitosten
tulee huolehtia, että tuotantoliikkeen johto on ainoastaan niin
kauvan jollakulla henkilöllä tahi henkilöryhmällä, kun näiden
henkilöiden yksilöllisten kykyjen katsotaan sen myöntävän. Sen sijaan
että tuotantovälineet tulisivat _yhteisomaisuudeksi_, tulevat ne
yhteiskunnallisessa elimistössä _kiertämään_ henkilöltä henkilölle,
jonka yksilölliset kyvyt parhaiten osaavat käyttää niitä yhteiskunnan
hyväksi. Täten luodaan määrätyksi ajaksi se yhteys henkilöiden ja
tuotantovälineiden välillä, jonka tähän saakka yksityisomaisuus on
aikaansaanut. Sillä tuotantoliikkeen johtaja ja hänen apulaisensa
saavat kiittää tuotantovälineitä, että heidän kykynsä antaa heille
heidän vaatimustensa mukaiset tulot. He panevat parhaansa saadakseen
tuotannon mahdollisimman täydelliseksi, sillä tuotannon kohoaminen
lisää heidän tulojaan, vaikka he eivät koko voittoa saakaan, -- joka,
kuten ylempänä mainittiin, lankeaa yhteiskunnalle paitsi määrättyä
korkoa, joka tuottajalle maksetaan hyvitykseksi tuotannon kohoamisesta.
Ja esityksemme hengestä käy sanomattakin ilmi, että tuotannon vähetessä
tuottajan tulot samassa määrässä tulevat pienenemään, kun ne suurenivat
tuotannon kohotessa. Mutta joka tapauksessa johtuvat tulot johtajan
henkisestä jäntevyydestä eikä voitosta, joka riippuu asianhaaroista,
joita ei määrää toimitsijan henkinen työ, vaan yhteiskunnassa
vallitsevien voimien vuorovaikutus.

On silminnähtävää, että niiden yhteiskunnallisten aatteiden
toteuttamisella, joista tässä on puhe, tähänastiset laitokset saavat
aivan uuden merkityksen. Omaisuus lakkaa olemasta sitä, mitä se tähän
asti on ollut. Eikä se myöskään enää saa takaisin sitä mennyttä muotoa,
jota yhteisomaisuus edustaa, vaan siitä kehitetään aivan uusi. Kaikki
omaisuus liitetään yhteiskunnallisen elämän kulkuun. Yksityinen ei
pääse käyttämään sitä omaksi edukseen ja yhteiskunnan vahingoksi; mutta
ei yhteiskuntakaan pääse virkavaltaisesti määräilemään siitä yksityisen
vahingoksi; vaan siihen sopiva yksilö saa sen haltuunsa palvellaksen
sillä yhteiskuntaa.

On omiaan kasvattamaan yhteisten asiain harrastusta, että sellaiset
pyrkimykset pääsisivät toteutumaan, joiden kautta tuotanto saa terveen
perustuksen ja yhteiskunnallinen elimistö säästyy taudinpuuskilta.
-- Myös on hallinto, joka on tekemisissä ainoastaan talouselämän
kanssa, tilaisuudessa tasoittelemaan, milloin taloudelliset
asianhaarat sen tekevät tarpeelliseksi. Jos ei esim. joku liike
kykenisi lainanantajilleen maksamaan korkoa heidän työsäästöistään,
niin voidaan, mikäli liike katsotaan tarpeenvaatimaksi, muista
taloudellisista liikkeistä niiden osakasten yhteisellä suostumuksella
edellistä avustaa. Omissa rajoissaan liikkuva talouselämä, jonka
oikeussuhteet määrätään ulkoapäin ja sieltä saa myös riittävästi
kykeneviä lisävoimia, pitää huolen yhteiskunnan taloudesta. Tavarat
tulevat silloin jaetuksi niin että jokainen saa senverran, kuin
hänellä yhteiskunnan varallisuuteen katsoen on oikeus vaatia. Milloin
jollakulla on näennäisesti suuremmat tulot, kuin toisella, johtuu
se siitä, että hän yksilöllisillä kyvyillään tekee yhteiskunnalle
vastaavan suuremman palveluksen.

* * * * *

Yhteiskunnallisessa elimistössä, joka on muodostunut tämän esityksen
hengessä, järjestetään oikeuselämän vaatimat verot oikeus- ja
talouselämän johtajien keskinäisellä sopimuksella. Ja kaikki,
mitä henkinen järjestö tarvitsee kannatuksekseen, on se saapa
yhteiskunnallisessa elimistössä toimivilta yksityishenkilöiltä
vapaaehtoisena myötätuntoisuuden todistuksena. Henkisen järjestön
terve perustus on henkiseen työhön kykenevien henkilöiden vapaassa
kilpailussa ja yksilöllisessä yritteliäisyydessä.

Mutta _ainoastaan_ tällaisessa yhteiskunnallisessa elimistössä osaa
oikeuden hallinto antaa todellisen arvon oikealle tavaran jaolle.
Talousjärjestö, joka ei kuluta ihmistyötä yksityisten tuotantoalojen
tarpeiden tyydyttämiseksi, vaan sen mukaan, minkä oikeus sille myöntää,
on arvioiva tavarain arvon niihin käytetyn ihmistyön mukaan. Se ei
ole salliva ihmistyön määrää mitattavan tavarahinnoilla, jotka on
saatu häikäilemättömällä ihmisten rasituksella. Sellainen elimistö on
laativa lakinsa ottaen huomioon puhtaasti inhimilliset olosuhteet.
Lapsilla tulee olla oikeus päästä osallisiksi kasvatuksesta;
perheenisällä tulee työstään olla suuremmat tulot, kuin yksinäisellä.
Tämän tulonlisäyksen myöntävät hänelle laitokset, jotka syntyvät
kaikkien kolmen yhteiskunnallisen järjestön yhteisellä sopimuksella.
Tällaiset laitokset voivat myös järjestää kasvatuskysymyksen siten, että
taloudellisen järjestön hallinto määrää vallitseviin taloudellisiin
olosuhteisiin katsoen kasvatusmenoihin tarvittavan määrärahan ja
oikeusvaltio sitten vahvistaa yksityisten oikeudet henkisen järjestön
ohjeiden mukaan. Tässäkin kuuluu tosioloja silmällä pitävään
ajattelutapaan viitata tällaisilla esimerkeillä ainoastaan mihin
_suuntaan_ tuollaiset laitokset voivat toimia. Onhan mahdollista, että
yksityistapauksissa aivan toisellaiset laitokset voivat olla _oikeita_.
Mutta nämä "oikeat" voidaan aikaansaada ainoastaan noiden kolmen
itsessään vapaan yhteiskunnallisen elimistön jäsenen päämäärästään
tietoisella yhteistoiminnalla. Vastoin monenlaisia ajatussuuntia, joita
nykyaikana pidetään käytännöllisinä, mutta jotka sitä eivät kuitenkaan
ole, tarkottaa tämä esitys sellaista yhteiskunnallisen elimistön
jaottelua, että ihmisten toiminta siinä käy yhteiskunnan tarkotusperiä
vastaavaksi.

Niinkuin lapsilla on oikeus kasvatuksen saantiin, samoin tulee
vanhuksilla, sairailla, leskillä olla oikeus toimeentuloon, johon
tarvittava pohjakapitaali on koottava samalla tavalla kuin ylempänä
mainittu ala-ikäisten kasvatukseen tarvittava kapitaaliavustus.
Pääasiana tässä kaikessa on, että itseään elättämään kykenemättömän
avustusta ei saa määrätä talouselämän taholta, vaan päinvastoin on
talouselämä tehtävä riippuvaiseksi julkisesta oikeudentunnosta.
Talousjärjestössä työskentelevien työpalkka on sitä pienempi,
kuta enemmän ansaitsemaan kykenemättömille on maksettava. Mutta
tämä "vähennys" on kaikkien yhteiskunnallisen elimistön jäsenten
yhtäläisesti kestettävä, jos tässä tarkottamamme yhteiskunnalliset
vaikuttimet pääsevät toteutumaan. Taloudellisesta elämästä irrotettu
oikeusvaltio on tekevä työhön kykenemättömien kasvatuksesta ja
ylläpidosta todella yleisinhimillisen kysymyksen, jota se onkin, sillä
oikeusjärjestön alaan kuuluu se, mihin _kaikilla täysi-ikäisillä_
ihmisillä on sananvalta.

Yhteiskunnallinen elimistö, jollaista tässä tarkotetaan, on käyttävä
paremmilla yksilöllisillä kyvyillä aikaansaadun ylituotannon
yhteiskunnan hyväksi, samoinkuin se on ottava yhteiskunnalta
vähempikykyisten elatukseen tarvittavat varat. "Yliarvoja" ei luoda
yksilöiden ansaitsematonta nautintoa varten, vaan yhteiskunnallisen
elimistön sielullisen ja aineellisen hyvinvoinnin kohottamiseksi ja sen
vaalimiseksi, mikä tästä elimistöstä syntyy voimatta sitä suoranaisesti
hyödyttää.

Ken on sitä mieltä, että näiden kolmen yhteiskunnallisen elimistön
jäsenen erottamisella on vain aatteellinen merkitys ja että
yhtenäisessä valtioelimistössäkin tahi koko valtion käsittävässä,
tuotantovälineiden yhteisomistukseen perustuvassa, taloudellisessa
osuuskunnassa tuo jako syntyisi "itsestään", hänen tulee vain
luoda katseensa niihin erikoisiin yhteiskunnallisiin laitoksiin,
jotka ovat seurauksena kolmijakoisuuden toimenpanosta. Silloin
esim. ei valtiohallinnon enää tarvitse määrätä rahaa lailliseksi
maksuvälineeksi, vaan riippuu sen käyttäminen talousjärjestön
hallintokuntien keskinäisistä toimenpiteistä. Sillä terveessä
yhteiskunnallisessa elimistössä raha ei voi olla muuta, kuin todistus
saamaan toisten valmistamia tavaroita talouselämän kaikilta aloilta
sen perusteella, että todistuksen omistaja itse on ollut valmistamassa
tavaroita talouselämää varten. Rahankierron kautta yhtyvät talouselämän
eri haarat yhdeksi kokonaistaloudeksi. Jokainen niistä valmistaa
kiertoteitse yleistalouden kautta kaikille muille. Talouden alalla
ollaan tekemisissä ainoastaan tavara-arvojen kanssa.

Tällä alalla saavat myös ne tuotteet, jotka ovat peräisin henkisestä
ja valtiollisesta järjestöstä, tavaramerkityksen. Mitä opettaja
oppilaissaan saa aikaan, merkitsee talouden kiertokulussa tavaraa.
Opettajalle maksetaan yksilöllisistä kyvyistään yhtä vähän, kuin
työmiehelle tämän työvoimasta. Ainoastaan siitä _voidaan_ molemmille
maksaa, mikä heidän toiminnastaan talouselämän kiertokulussa
voidaan pitää tavarana. Kuinka vapaan yritteliäisyyden ja
oikeuden tulee vaikuttaa, että tavaraa syntyisi, se on yhtäpaljon
taloudellisen kiertokulun _ulkopuolella_, kuin luonnonvoimien
vaikutus viljantuotantoon hyvänä ja huonona vuotena. Talouselämän
kiertokulussa merkitsevät henkinen järjestö siihen nähden, mitä se
pitää taloudellisena tuotteenaan, _ja myös valtio_ vain yksityisiä
tavarantuottajina. Mitä ne omalla alallaan tuottavat ei vielä ole
tavaraa; siksi se vasta tulee joutuessaan talouselämän kiertokulun
yhteyteen. Ne eivät harjota taloutta omalla alallaan; mutta niiden
tuotannolla harjottaa taloudellisen järjestön hallitus taloutta.

Tavaran (tahi tuotannon) puhdas taloudellinen arvo rahassa lausuttuna
riippuu siitä tarkotuksenmukaisuudesta, jolla taloudellista elämää
_johdetaan_. Tämän johdon toiminnasta riippuu, miten hedelmällinen
toiminta voi kehittyä sillä henkisellä ja oikeudellisella
pohjalla, jonka yhteiskunnallisen elimistön toiset jäsenet luovat.
Tavaran raha-arvo ilmaisee silloin, että taloudellisen elimistön
laitokset valmistavat tavaraa yleistä kysyntää vastaavan määrän.
jos tässä kirjoituksessa ilmilausutut edellytykset toteutuvat,
niin ei taloudellisen elimistön päämääränä tule olemaan tuotannon
kohottaminen rikkauksien saavuttamiseksi, vaan vasta syntyvät ja
moninaisimmilla siteillä toisiinsa liitetyt osuuskunnat tulevat
sovittamaan tavarain tuotantonsa yleisen kysynnän mukaan. Sen
kautta saadaan tätä tarvetta vastaava suhde syntymään raha-arvon
ja tuotantolaitosten välillä yhteiskunnallisessa elimistössä.[6]
Raha on terveessä yhteiskunnallisessa elimistössä todella oleva
vain arvonmäärääjä; sillä jokainen kolikko tahi seteli edellyttää
valmistunutta tavaraa, jota vastaan ainoastaan rahan omistaja on
voinut rahansa saada. Olosuhteet pakottavat ryhtymään sellaisiin
toimenpiteisiin, että raha kadottaa arvonsa sen omistajalle, kun se
on menettänyt yllämainitun merkityksensä. Tällaisiin toimenpiteisiin
on viitattu. Raha-omaisuus siirtyy määrätyn ajan kuluttua sopivalla
tavalla yhteiskunnalle. Ja ettei rahaa, joka ei ole kiinnitetty
tuotantoliikkeisiin, talousjärjestön määräyksiä kiertämällä, pidettäisi
salassa, voidaan sitä aika-ajoittain leimata tahi painaa uudestaan.
Näistä asianhaaroista on myös seurauksena, että kapitaalin antama
korko on vuosien kuluessa pienenevä. Raha on kuluva loppuun, niinkuin
tavarakin. Tällainen toimenpide valtion puolelta on kuitenkin oikea.
"Korkoa korolle" ei enää voi esiintyä. Ken on tehnyt säästöjä, on
luonnollisesti toiminut tavalla, joka oikeuttaa hänet sittemmin
saamaan niiden vastineeksi tavaraa, kuten tällä hetkellä suoritettu
työ oikeuttaa samanaikaisiin vastasaataviin; mutta vaatimuksilla on
määrätty rajansa; sillä menneisyyteen perustuvat vaatimukset voidaan
tyydyttää vain nykyhetken työllä. Sellaiset vaatimukset eivät saa
muodostua taloudellisiksi pakkokeinoiksi. Näillä edellytyksillä
saadaan _rahakanta_ oikealle pohjalle. Sillä samapa kuinka rahamuoto
muuten olosuhteista riippuen vaihteleekin: _rahakanta_ on oleva
talousjärjestön hallituksen järkevä toimenpide. Rahakanta-kysymystä ei
mikään valtio tyydyttävästi voi ratkaista lakimääräyksillä; nykyiset
valtiot voivat sen ratkaista vain jättämällä siihen tarvittavat
välttämättömät toimenpiteet erikoisen taloudellisen järjestön huoleksi.

* * * * *

Puhutaan paljon uudenaikaisesta työnjaosta, sen aiheuttamasta
ajansäästöstä, tavarainhyvyydestä, tavarain vaihdosta y.m., mutta
harvoin otetaan huomioon, kuinka se vaikuttaa yksityisen ihmisen
suhtautumiseen työhönsä. Joka työskentelee työnjakoon perustuvassa
yhteiskunnallisessa elimistössä, ei hän oikeastaan milloinkaan
_ansaitse_ itse tulojaan, vaan saa ne _kaikkien_ yhteiskunnalliseen
elimistöön kuuluvien työllä. Räätäli, joka valmistaa itseään varten
takin, ei suhtaudu takkiinsa samalla tavalla kuin ihminen, joka
alkutilassa on pakotettu itse hankkimaan kaikki elintarpeensa. Hän
valmistaa itselleen takin voidakseen tehdä muille vaatteita; ja
takin _arvo_ hänelle riippuu kokonaan muiden toiminnasta. Takki on
oikeastaan tuotantoväline. Moni pitänee tätä saivarteluna. Mutta
jos hän tarkastelee tavarain _arvon muodostamista_ taloudellisessa
kiertokulussa, on hän tuleva toisiin mietteisiin. Hän on silloin
huomaava, että työnjakoon perustuvassa talousjärjestössä on mahdotonta
tehdä työtä itselleen. Voidaan tehdä työtä vain muille ja antaa muiden
tehdä työtä itselleen. On yhtä mahdotonta tehdä työtä itselleen,
kuin syödä itse itsensä. Mutta voidaan luoda laitoksia, jotka ovat
ristiriidassa työnjaon olemuksen kanssa. Niin tapahtuu, kun tavarain
valmistus pannaan tarkottamaan yksityisen ihmisen rikastuttamista
sillä omaisuudella, jonka hän kuitenkin on voinut hankkia itselleen
vain yhteiskunnallisen elimistön muiden jäsenten avulla. Työnjaon
tarkotuksena on, että yksityiset sovittavat elämänsä koko yhteiskunnan
oloja silmällä pitäen; se ei siedä _taloudellista_ itsekkyyttä. Jos
tätä itsekkyyttä siitä huolimatta esiintyy luokkaetujen tahi muussa
muodossa, syntyy siitä yhteiskunnallisesti kestämätön olotila, joka
aiheuttaa yleisen sekasorron. Tällainen tilanne vallitsee nykyään.
Löytynee useita, joita ei liikuta vaatimus, että oikeudelliset ja muut
olot on järjestettävä epäitsekästä työnjakoa silmälläpitäen. Heidän on
sitten vedettävä johtopäätökset katsantokannastaan ja ne ovat: kaikki
pyrkimykset ovat turhia; yhteiskunnallinen liike ei johda mihinkään
tulokseen. Totta onkin, että liikettä ei voida hyödyttää, jollei
kiinnitetä huomiota _tosi-elämän_ vaatimuksiin. Se ajatuskanta, johon
tämä ajatus perustuu, tahtoo, että ihmiset sovittavat toimintansa
yhteiskunnallisen elimistön elinehtojen mukaiseksi.

* * * * *

Kenen käsitteet rajottuvat vain vanhoihin totuttuihin
yhteiskuntalaitoksiin, hän säikähtää kuullessaan, että työnjohtajan
suhde työntekijään erotetaan talousjärjestön määräysvallasta. Sillä
hän pelkää tämän erottamisen johtavan rahanarvon alenemiseen ja
alkuperäisten talousolojen palaamiseen. (Rathenau esittää teoksessaan
"Vedenpaisumuksen jälkeen" tällaisen mielipiteen, joka _hänen_
kannaltaan näyttää oikealta). Mutta tämän vaaran vastapainona on
yhteiskunnallisen elimistön kolmijako. Itsenäisyytensä saavuttanut
talousjärjestö on yhdessä oikeusjärjestön kanssa kokonaan erottava
rahaolot oikeudelliselle pohjalle lasketuista työläisoloista.
Toiselta puolen ei myöskään oikeusoloilla ole suoranaista vaikutusta
raha-oloihin. Sillä jälkimmäiset riippuvat kokonaan talousjärjestön
johdosta. Oikeussuhde työnjohtajan ja työntekijän välillä ei
yksipuolisesti ilmene rahan arvossa, sillä tämähän jää, sittenkun
palkka on poistettu, joka merkitsee tavaran ja työvoiman vaihtoarvoa --
yksinomaan tavarain (ja palvelusten) vastakkaisten arvojen mittapuuksi.
-- Tarkastellessa kolmijakoisuuden _vaikutusta_ yhteiskunnalliseen
elimistöön, täytyy tulla vakuutetuksi, että se on aikaansaava
laitoksia, joita tähän asti valtioissa ei ole löytynyt.

Ja näiden laitosten kautta tullaan poistamaan se, mikä nykyaikana
tunnetaan _luokkataisteluna_. Sillä tämä johtuu siitä, että työpaikka
on yhdistetty talouselämän kiertokulkuun. Tämä kirjotus tahtoo
kuvata yhteiskunnallista elimistöä, jossa käsite "_työpalkka_" saa
uuden sisällön, samoin kuin entinen käsite "_omaisuus_" Mutta tämän
uudistuksen kautta luodaankin _elinvoimaisempi_ yhteiskunnallinen
side ihmisten kesken. -- Ainoastaan pintapuolinen tarkastelu voi antaa
aihetta väittämään, että näiden aatteiden toteuttamisella ei mitään
muuta voiteta, kuin aikapalkan muuttaminen kappalepalkaksi. Olkoonpa
niin, että asian yksipuolinen tarkastelu vie tähän johtopäätökseen.
Mutta _tässä_ ei sellaista yksipuolista johtopäätöstä ole esitetty
oikeana, vaan on pidetty päämääränä, että palkkasopimuksen tilalle
otetaan sopimus, jossa työnjohtaja ja työntekijä sitoutuvat jakamaan
sen mitä he yhdessä ja koko yhteiskunnallisen elimistön _avulla_
ovat aikaansaaneet. Kenestä työntekijälle tuleva osa työntuloksesta
näyttää kappalepalkalta, hän ei huomaa, että _tämä_ "kappalepalkka"
(joka oikeastaan ei "palkka" olekaan) saa tuotteen arvon kautta
sellaisen merkityksen, että työntekijän yhteiskunnallinen asema
muiden yhteiskunnallisen elimistön jäsenten rinnalla tulee aivan
toisenlaiseksi, kuin millainen se on yksipuolisesti talouteen
perustuvassa luokkavaltiossa. Vaatimus luokkataistelun lopettamisesta
tulee silloin tyydytetyksi. -- Ken taas kannattaa varsinkin
sosialistisissa piireissä vallitsevaa mielipidettä, että on jätettävä
_kehitykselle_ itselleen yhteiskunnallisen kysymyksen ratkaiseminen,
ja että ei käy päinsä laatia suunnitelmia, joiden pitäisi toteutua,
hänelle täytyy vastata: luonnollisesti jää kehityksen valmistettavaksi,
mikä on välttämätöntä, mutta yhteiskunnallisessa elimistössä ovatkin
ihmisten aatevaikuttimet _todellisuutta_. Ja kun on joku aika kulunut
ja se _toteutunut_, mikä tänään liikkuu vain ajatuksissa, silloin on
tämä toteutunutkin osana kehityksessä. Sentähden tulee niiden, jotka
uskovat vain kehitykseen eikä hedelmällisten aatteiden vaikutukseen,
odottaa lopullisine tuomioineen kunnes se, joka tänään on ajatuksissa,
on kehitystä. Kuitenkin on silloin enää myöhäistä panna toimeen eräitä
asioita, joita tosiolot jo _tänään_ vaativat. Yhteiskunnallisessa
elimistössä ei kehitystä voi niin _päältäpäin_ katsella kuin
luonnossa, vaan täytyy itse olla kehitystä _luomassa_. Sentähden on
terveelle yhteiskunnalliselle ajatukselle vaarallista, että meidän
päivinä tahdotaan niin paljon "todistaa", mikä on yhteiskunnallisesti
välttämätöntä, samalla tavalla kuin luonnontieteissä "todistetaan".
"Todistuksilla" yhteiskunnallisissa elämän kysymyksissä on merkitystä
ainoastaan sille, joka voi nähdä ei ainoastaan sen, joka ilmenee
olevaisissa oloissa, vaan _senkin_, joka piilee ihmisten vaikuttimissa
-- usein heidän itsensä huomaamatta -- ja pyrkii toteutumaan.

* * * * *

Yksi niistä vaikutuksista, joista käy ilmi, että yhteiskunnallisen
kolmijakoisuuden perustus on itse inhimillisen yhteiselämän
olemuksessa, on tuomariviran erottaminen valtiollisista laitoksista.
Viimemainituille kuuluu ihmisten ja ihmisryhmien keskuudessa
vallitsevien oikeussuhteiden vahvistaminen. Varsinainen tuomiovalta
kuuluu laitoksille, jotka henkinen järjestö luo. Tuomio edellyttää
suuressa määrässä, että tuomarilla on mielenlaatua ja käsityskykyä
arvostelemaan tuomittavan yksilöllistä asemaa. Sellainen mieliala ja
käsityskyky taas edellyttävät, että sama luottamus, jolla ihmiset ovat
kiintyneet henkisen järjestön laitoksiin, on myös määräävänä tuomareita
asetettaessa. On mahdollista, että henkisen järjestön johtokunta
asettaa tuomarit, jotka voidaan valita erilaisimmista henkisistä
ammateista ja jotka määrätyn ajan kuluttua palaavat takaisin omiin
toimiinsa. Jossain määrin on silloin joka ihminen tilaisuudessa itse
valitsemaan ehdokkaiden joukosta viideksi tahi kymmeneksi vuodeksi
henkilön, johon hänellä on niin suuri luottamus, että hän tällä
aikaa, jos niin tarvitaan, voi alistua hänen tuomioonsa siviili- ja
rikosoikeudellisissa asioissa. Jokaisen ihmisen asuinpaikalla tulee
silloin aina löytymään niin monta tuomaria, että tällä vaalilla on
merkityksensä. Valittajan on sitten aina käännyttävä sen tuomarin
puoleen, jonka syytetty hyväksyy. -- On syytä ajatella, mikä ratkaiseva
merkitys tällaisella laitoksella olisi ollut Itävalta-Unkarilaisilla
alueilla. Sekakielisillä seuduilla olisi kuhunkin kansallisuuteen
kuuluva voinut valita itselleen tuomarin omaa kansallisuuttaan. Ken
tuntee itävaltalaisia oloja, voi arvata kuinka suuresti sellainen
laitos olisi edistänyt sovintoa kansallisuuksien kesken. -- Paitsi
kansallisuuskysymystä löytyy laajoja elämänaloja, joiden tervettä
kehitystä tällainen laitos olisi omiaan edistämään. -- Erikoisia
lakikysymyksiä varten asetetaan ylläkerrotulla tavalla valittujen
tuomarien ja oikeuksien rinnalle virkamiehiä, joiden vaalin toimittaa
henkisen järjestön johto, mutta joilla kuitenkaan ei ole oikeutta
itse tuomita. Sama johto asettaa myöskin vetoamisoikeuden. Tällaisiin
edellytyksiin perustuvan elämän olemukseen kuuluu, että tuomari on
tilaisuudessa seuraamaan tuomittavan elämäntapoja ja mielenlaatua
ja että hän tuomarivirkansa ulkopuolella -- jota hän vain määrätyn
ajan hoitaa -- voi perehtyä tuomittavien ympäristöön. Kuten terve
yhteiskunnallinen elimistö kaikilla laitoksillaan on herättävä
jäsenissään yhteiskunnallista ymmärtämystä, niin myös tuomaritoimessa
olijoissa. Tuomion täytäntöönpano kuuluu oikeusvaltiolle.

* * * * *

Aatteemme mukaisten laitosten luomista muilla elämän aloilla, kuin
vasta mainituilla, ei toistaiseksi tarvinne tässä lähemmin selostaa.
Sellaista selostusta voisi luonnollisesti jatkaa loppumattomiin.

Ylläkerrotut yksityiset elämänlaitokset ovat osottaneet, että tämän
esityksen pohjana oleva ajatuskanta ei, kuten moni voisi luulla --
ja kuten tosiaan on luultu, kun allekirjoittanut siellä ja täällä
oli asian suullisesti esittänyt tarkota kolmen säädyn, elinkeino-,
maanpuolustus- ja opetussäädyn uudistamista. Aivan päinvastaista,
kuin tämä säätyjako, tarkotetaan. Ei ole tarkotus jakaa ihmisiä
yhteiskuntaluokkiin eikä säätyihin, vaan se on yhteiskunnallinen
elimistö itse, joka jaetaan. Mutta juuri sen kautta voi ihminen olla
todellinen ihminen. Sillä jako tulee olemaan sellainen, että hän
eläessään on kiinnitetty jokaiseen noista kolmesta jäsenestä. Siihen
yhteiskunnallisen elimistön jäseneen, johon hän ammattinsa puolesta
kuuluu, on hän kiinnitetty asiallisilla syillä; toisien kanssa joutuu
hän persoonallisiin suhteisiin, sillä niiden laitokset ovat sellaisessa
suhteessa häneen ettei hän voi välttää joutumasta tekemisiin niiden
kanssa. Kolmijakoinen on oleva ihmisestä erotettu, hänen elämänpohjansa
muodostava yhteiskunnallinen elimistö; jokainen ihminen sellaisenaan
yhdistää nuo kolme jäsentä toisiinsa.

IV. Yhteiskunnallisten elimistöjen kansainväliset suhteet.

Terveen yhteiskunnallisen elimistön sisäinen jaottelu
tekee myös kansainväliset suhteet kolmijakoisiksi. Jokaisella
noista kolmesta alueesta on oleva itsenäiset välinsä muiden
yhteiskunnallisten elimistöjen vastaaviin alueisiin. Yksi
maa-alue joutuu taloudellisiin suhteisiin toisten kanssa ilman
että oikeusvaltioiden suhteet siihen mitenkään suoranaisesti
vaikuttaisivat[7]. Ja päinvastoin oikeusvaltioiden suhteet tulevat
määrätyissä rajoissa kehittymään täysin riippumattomina taloudellisista
suhteista. Tämä riippumattomuus suhteiden _syntymisessä_ on vaikuttava
tasottavasti ristiriitaisuuksiin. Yksityisten yhteiskunnallisten
elimistöjen kesken herää yhteisiä harrastuksia, jotka tekevät
valtakuntien väliset rajat vähemmän tärkeiksi ihmisten yhteiselämälle.
Yksityisten maa-alueiden henkiset järjestöt voivat solmia suhteita
keskenään ottaen huomioon _vain_ ihmiskunnan yhteisen henkielämän
tarpeet. Valtiosta riippumaton, itsenäinen henkielämä on luova
olosuhteita, jotka silloin ovat sietämättömät, kun henkisen tuotannon
tunnustaminen riippuu oikeusvaltiosta eikä henkisen järjestön johdosta.
Siinä suhteessa ei ole mitään eroa kansainvälisen tieteen ja muiden
henkisten työalojen välillä. Muodostavathan kunkin kansan oma kieli
ja kaikki, mikä siitä riippuu, erikoisen henkisen työalan. Kansan
itsetietoisuuskin kuuluu tänne. Yhden kielialueen asujamisto ei joudu
luonnottomiin riitaisuuksiin toisen alueen asukasten kanssa, jollei se
tahdo kansallisen kultuurinsa levittämiseksi turvautua valtiolliseen
järjestöön tahi taloudelliseen väkivaltaan. Jos jollakin kansallisella
kulttuurilla on suurempi leviämiskyky ja henkinen hedelmällisyys,
kuin toisella, on sen leviäminen oikeutettua ja tulee rauhallisesti
tapahtumaan, jos sen takana ovat henkisestä järjestöstä riippuvaiset
voimat.

Nykyaikana ovat yhteiskunnallisen elimistön kolmijaon pahimpana
esteenä ihmisten samaan kieleen ja kansalliseen kulttuuriin perustuva
yhteenkuuluvaisuus. Tämän esteen täytyy väistyä niiden pyrkimysten
tieltä, jotka ihmiskunnan kokonaisuudessaan on yhä itsetietoisemmin
omistettava itselleen uudenaikaisen elämän vaatimuksesta. Tämä
ihmiskunta on opittava tuntemaan, että jokainen sen osista on
saavuttava itselleen todella ihmisarvoiset olosuhteet ainoastaan
liittymällä elinvoimaisilla siteillä kaikkiin muihin osiin. Kansojen
toisiaan lähestyminen on muiden luonnollisten vaikuttimien ohella
yhtenä syynä kansainvälisen oikeuden ja talouden historialliseen
kehittymiseen. Mutta voimien, jotka kansakuntia kasvattavat, tulee
saada kehittyä vuorovaikutuksessa keskenään, ilman että sitä estävät
ne suhteet, joita valtiot ja taloudelliset osuuskunnat kehittävät
keskenään. Se voidaan saavuttaa sillä, että kansakunnat toimeenpanevat
yhteiskunnallisten elimistöjensä sisäisen kolmijaon siten, että
jokainen jäsen on tilaisuudessa kehittämään omat itsenäiset suhteensa
toisiin yhteiskunnallisiin elimistöihin.

Tämän kautta syntyy kansojen, valtioiden ja taloudellisten yhdyskuntien
kesken _monimuotoisia_ yhdyssiteitä, jotka kiinnittävät jokaisen osan
ihmiskuntaa toinen toisiinsa, niin että toinen oman etunsa tähden
seuraa myötätunnolla toisen elämää. Kansainliitto _syntyy_ tosiolojen
herättämistä alkuvaikuttimista. Sitä ei ole tarvis "perustaa"
yksipuolisten oikeuskäsitteiden nojalla [8].

Erityisestä merkityksestä tosioloja seuraavalle ajattelijalle täytyy
olla sen seikan, että vaikkakin tässä yhteiskunnalliselle elimistölle
esitetyt päämäärät koskevat kaikki ihmiskuntaa, _jokainen yksityinen_
yhteiskunnallinen elimistö voi ne toteuttaa, yhdentekevä, kuinka muut
maat tässä suhteessa menettelevät. Kun yhteiskunnallinen elimistö
jakaantuu kolmeen luonnolliseen jäseneensä, voivat niiden edustajat
riippumattomina yhdyskuntina solmia muiden kanssa kansainvälisiä
suhteita, vaikkapa nuo toiset eivät vielä olisikaan omasta
puolestaan kolmijakoa toimeenpanneet. Ken kulkee tämän uudistuksen
etunenässä, hän vaikuttaa ihmiskunnan yhteisen päämäärän hyväksi.
Mitä on tehtävä, se on raivaava itselleen tien paljon suuremmalla,
todellisista inhimillisyysvaikuttimista lähtevällä voimalla, kuin
kongressipäätöksillä ja sopimuksilla. Todellisuuden pohjalla on
tämä päämäärä ajateltu, todellisessa elämässä, missä inhimillisiä
yhteiskuntia vain löytyy, siihen voidaan pyrkiä.

Ken viimeisinä vuosikymmeninä on seurannut tapahtumia kansojen ja
valtioiden elämässä siltä kannalta, johon tämä esitys perustuu, hän
voi havaita, kuinka nykyiset historiallisesti kehittyneet valtiot,
joissa henki-, oikeus- ja talouselämä ovat yhteensulautuneet, solmivat
kansainvälisiä suhteita, jotka veivät loppuromahdukseen. Mutta hän voi
myöskin nähdä, kuinka vastakkaiset voimat, lähtien itsetiedottomista
inhimillisyysvaikuttimista, viittasivat kolmijakoon päin. Tämä on
oleva parannuskeino järkytyksiä vastaan, jotka yhtenäisyysvimma
on aiheuttanut. Mutta "määräävien kansanjohtajien" elämä ei ollut
suunnattu näkemään, mikä kauvan oli ollut kypsymässä. Keväällä ja
alkukesästä 1914 saatiin vielä kuulla "valtiomiesten" puhuvan, että
Europan rauha hallitusten ponnistuksilla, inhimillisesti päättäen, oli
turvattu. Näillä "valtiomiehillä" ei ollut aavistustakaan, että heidän
teoillaan ja puheillaan ei enää ollut mitään vaikutusta todellisten
tapausten kulkuun. Mutta heitä pidettiin "käytännönmiehinä".
"Haaveilijoita" sen sijaan olivat ne, jotka vastoin "valtiomiesten"
mielipiteitä olivat viimeisten vuosikymmenien aikana luoneet
itselleen oman katsantokannan, niin kuin tämänkin kirjoittaja, joka
siitä kuukausia ennen sotaromahdusta viimeksi Wienissä pienelle
kuulijakunnalle esitelmöi. (Suuremman yleisön edessä hän varmaankin
olisi joutunut naurunalaiseksi). Hän puhui siitä, mikä uhkasi, jotenkin
seuraavasti: "Nykyaikana vallitsevat elämänpyrkimykset käyvät yhä
voimakkaammiksi, kunnes ne lopuksi tekevät tyhjäksi itse itsensä. Ken
hengen silmillä yhteiskunnallista elämää katselee, voi nähdä kuinka
kaikkialla kauheita yhteiskunnallisia mätäpaiseita on nousemassa. Tämä
on se suuri suru sivistyksen puolesta, joka kalvaa nykyisten olojen
katselijaa. Siinä on se rasittava painajainen, joka vielä silloinkin,
kun jo on kadottanut kaiken innostuksen elämäntapausten tutkimiseen
henkisen tieteen aseilla, pakottaa puhumaan parannuskeinosta
sanoilla sellaisilla, kuin tahtoisi huutaa koko maailmaa vastaan.
Jos yhteiskunnallinen elimistö edelleen kehittyy samalla tavalla,
kuin tähän asti, silloin kärsii kulttuuri vahinkoja, jotka
yhteiskunnalliselle elimistölle ovat yhtä vaarallisia kuin _syöpä_
ihmisruumiille". Mutta hallitsevien piirien elämänkatsomus kehitti
tällä elämän perustuksella, jota se ei voinut eikä tahtonut nähdä,
vaikuttimia, jotka aiheuttivat toimenpiteitä, jotka olisi pitänyt antaa
raueta, mutta ei sellaisia, jotka olisivat synnyttäneet luottamusta eri
yhteiskuntien välillä.

Ken luulee, ettei nykyisen maailmanromahduksen suoranaisten syiden
joukossa ollut mitään osaa yhteiskunnallisilla elämänvaatimuksilla,
hänen on syytä miettiä, mitä sotaa valmistelevien valtioiden
politisista vaikuttimista sitten olisi tullut, jos "valtiomiehet"
olisivat ottaneet nämä yhteiskunnalliset vaatimukset ohjelmiinsa. Ja
mitä olisi jäänyt tekemättä, jos nämä ohjelmat olisivat tarkottaneet
muuta, kuin syntyainesten katoamista, jotka sitten pakostakin
aikaansaivat räjähdyksen. Jos viimeisinä vuosikymmeninä kiinnitti
huomionsa siihen hiipivään syöpätautiin valtioiden keskinäisissä
väleissä, joka oli seurauksena ihmiskunnan johtavien piirien
elämästä, voi hyvin ymmärtää, kuinka muuan yleisinhimillisiin
henkisiin harrastuksiin osaaottanut henkilö siihen nähden, miten
yhteiskunnalliset harrastukset näissä johtavissa luokissa ilmenivät,
saattoi jo 1888 lausua: "Päämäärä on: tehdä koko ihmiskunnasta sen
viimeisellä kehitysasteella veljien valtakunta, veljien, jotka
jaloimpien vaikuttimien innostamina yhdessä kulkevat eteenpäin. Ken
seuraa historiaa vain Europan kartan avulla, voisi luulla yleisen
murhaamisen täyttävän meidän läheisimmän tulevaisuutemme", mutta vain
ajatus, että "täytyy löytyä tie todelliseen ihmiselämän onnellisuuteen"
voi ylläpitää ihmisarvon tunnetta. Ja tämä ajatus on sellainen, "joka
ei näytä olevan sopusoinnussa meidän ja naapuriemme hirvittävien
sota-varustelujen kanssa, mutta johon minä luotan ja jonka täytyy
valaista meille tietä, jollei ylimalkaan olisi parasta tehdä yhteisellä
sopimuksella loppu ihmiselämästä ja määrätä julkinen itsemurhan
päivä" (Hermann Grimm 1888 kirjassaan "Aus den letzten fünf Jahren" s.
46). Mitä olivat sotaiset varustelut muuta kuin sellaisten ihmisten
toimia, jotka tahtoivat ylläpitää valtiota yhtenäisessä muodossaan
siitä huolimatta, että tämä muoto uudenaikaisen kehityksen kautta oli
joutunut ristiriitaan kansojen terveen yhteiselämän kanssa. Tällaisen
terveen yhteiselämän voi sen sijaan synnyttää yhteiskunnallinen
elimistö, joka on kehittynyt uudemman ajan elämän vaatimuksista.

Itävaltalais-unkarilainen valtiomuoto kaipasi enemmän kuin
puolivuosisataa uudistustaan. Sen henkinen elämä, jonka juuret
olivat lukuisissa kansallisuuksissa, vaati muotoa, jonka kehitystä
esti vanhentuneista vaikuttimista syntynyt yhtenäisvaltio.
Serbialais-itävaltalainen ristiriita maailmansodan alussa, on
täydellisin todistus siitä, että tämän yhtenäisvaltion politiset
rajat määrätystä ajankohdasta alkaen olivat sopimattomat kansojen
kulttuurielämän rajoiksi. Jos itsenäinen polittisesta valtiosta ja sen
rajoista riippumaton henki-elämä olisi saanut kehittyä näiden rajojen
ylitse tavalla, joka oli sopusoinnussa kansojen päämäärien kanssa,
silloin ei henki-elämästä lähtenyt ristiriita olisi purkautunnut
politiseksi romahdukseksi. Tähän suuntaan kulkeva kehitys näytti
kaikista, jotka Itävalta-Unkarissa kuvittelivat "valtiomiehen tavoin"
ajattelevansa, mahdottomalta, jollei mielettömältä. He eivät olleet
tottuneet ajattelemaan muuta kuin että valtiollisten rajojen täytyi
langeta yhteen kansallisten yhdyskuntien rajojen kanssa. Heidän oli
mahdotonta ymmärtää, että valtiollisten rajojen yli voi kehittyä
henkisiä järjestöjä, jotka käsittävät koululaitoksen ja muita henkisen
elämän aloja. Ja kuitenkin: tämä "käsittämätön" on nykyaikaisen
kansainvälisen elämän vaatimus. Käytännöllisesti ajatteleva ei saa
takertua näennäisesti mahdottomaan ja luulla, että näiden vaatimusten
mukaiset laitokset kohtaisivat voittamattomia vastuksia: vaan hänen
on juuri suunnattava pyrkimyksensä vastusten voittamiseen. Sen
sijaan, että olisi suunnattu "valtiomiesmäinen" ajatus uudenaikaisten
vaatimusten mukaiseen suuntaan, pyrittiin luomaan laitoksia, joiden
tarkoituksena oli yhtenäisvaltion tukeminen näitä vaatimuksia vastaan.
Tästä valtiosta tuli senkautta yhä mahdottomampi muodostuma. Ja 20
vuosisadan toisella vuosikymmenellä oli sillä valittavana joko olla
kykenemätön tekemään mitään vanhan valtiomuotonsa säilyttämiseksi
ja odottaa hajoamistaan tahi koettaa väkivalloin ulkonaisesti
koossa pitää sisällisesti mahdotonta, puolustaen menettelyään
sotilaalliselta näkökannalta. Itävalta-Unkarin "valtiomiehillä"
ei ollut 1914 muuta mahdollisuutta kuin joko oli heidän otettava
päämääräkseen uusien elinehtojen luominen terveelle yhteiskunnalliselle
elimistölle ja sillä tavalla, että voivat jälleen saavuttaa maailman
luottamuksen, tahi heidän _täytyi_ antaa sodan puhjeta ylläpitääkseen
vanhaa. Kun tältä pohjalta arvostelee 1914 vuoden tapahtumia, voi
ratkaista oikein syyllisyyskysymyksenkin. Useiden kansallisuuksien
osallisuuden tähden Itävalta-Unkarin valtiojärjestelmässä lankesi
sille maailmanhistoriallisena tehtävänä ennen kaikkea terveen
yhteiskunnallisen elimistön kehittäminen. Tätä tehtävää ei käsitetty.
Rikos maailmanhistoriallisen kehityksen henkeä vastaan ajoi
Itävalta-Unkarin sotaan.

Ja Saksa sitten? Se perustettiin aikana, jolloin uudenaikaiset
vaatimukset terveestä yhteiskunnallisesta elimistöstä pyrkivät
toteutumaan. Tämä toteutuminen olisi voinut tuottaa valtakunnalle sen
maailmanhistoriallisen olemassaolon oikeutuksen. Yhteiskunnalliset
vaikuttimet keskittyivät tässä Keski-Europan valtakunnassa ikäänkuin
alueella, joka historiallisesti voi näyttää olevan edeltäpäin määrätty
niiden toteuttamiselle. Yhteiskunnallinen ajatus heräsi useassa
paikassa; Saksan valtakunnassa se pukeutui muotoon, josta näkyi, mitä
se tarkotti. Sen olisi pitänyt antaa tälle valtakunnalle riittävästi
työtä. Sen olisi pitänyt antaa sen hallituksille tehtäviä. Se olisi
voinut näyttää, että tällä valtakunnalla oli oikeutettu paikkansa
uudenaikaisessa kansojen yhteiselämässä, jos vastaperustetulle
valtakunnalle olisi annettu työmäärä, jota historialliset voimat
itse olivat vaatineet. Sen sijaan että olisi käyty käsiksi työhön
koko laajuudessaan, pysähdyttiin "yhteiskunnallisiin uudistuksiin",
tyydyttääkseen päivän vaatimukset, ja oltiin iloisia, kun ulkomailla
ihmeteltiin _näiden_ uudistusten mallikelpoisuutta. Samalla kasvoi
tahto aina suuremmaksi ja suuremmaksi antaa valtakunnalle niiden
muotojen mukainen ulkonainen maailmanvalta-asema, jotka mitä
vanhanaikaisin käsitys-tapa valtioiden mahdista ja loistosta oli
synnyttänyt. Luotiin valtakunta, joka Itävalta-Unkarin tavoin
oli ristiriidassa niiden voimien kanssa, jotka historiallisesti
ilmenivät uudenaikaisten kansojen elämässä. Niitä voimia eivät
tämän valtakunnan valtijaat nähneet ensinkään. Se valtiomuoto, mikä
_heillä_ oli mielessä, voi seistä ainoastaan sotalaitoksen turvissa.
Se taas, mitä uudempi historia vaatii, vaati pystyssä pysyäkseen
terveen yhteiskunnallisen elimistön vaikutinten toteuttamista. Tällä
toteuttamisella olisi vallattu uudenaikaisten kansain keskuudessa
toinen asema, kuin mikä meillä oli 1914. Kansainelämän uudenaikaisten
vaatimusten ymmärtämättömyydellään oli saksalainen politiikka 1914
saavuttanut toimintamahdollisuuksiensa nollapisteen. Se ei viimeisinä
vuosikymmeninä ollut huomannut mitään siitä, minkä olisi pitänyt
tapahtua; se oli askarrellut kaikkea mahdollista, joka ei sisältynyt
uudenaikaisiin kehitysvoimiin ja jonka sisällöttömyytensä tähden
_täytyi_ "korttihuoneen tavalla lysähtää kokoon".

Saksan valtakunnan tragillisesta kohtalosta, joka näin ollen oli
historiallisen kehityksen tulos, saisi todellisen peilikuvan, jos
antautuisi tarkastelemaan tapahtumia johtavissa piireissä Berliinissä
heinäkuun lopulla ja elokuun 1 päivänä 1913 ja tunnollisesti
paljastamaan ne maailmalle. Näistä tapahtumista tiedetään kotona ja
ulkomailla vielä vähän. Kuka ne tuntee, hän tietää, kuinka Saksan
politiikka silloin oli korttihuonepolitiikkaa ja kuinka sen, tultuaan
toimintansa nollapisteeseen, täytyi jättää päätöksen teko sodan
alkamisesta sotilaallisten viranomaisten käsiin. Sen, jonka käsissä
määräysvalta tässä virastossa oli, ei silloin sotilaana voinutkaan
_muuten menetellä, kuin menetteli_, koska hänen kannaltaan asemaa voi
katsella ainoastaan niin, kuin hän sitä katseli. Sillä sotilaallisen
alan ulkopuolella oli jouduttu asemaan, josta ei enää ollut tilaisuutta
mihinkään toimintaan. Kaikki tämä osottautui maailmanhistorialliseksi
tosiasiaksi, jos löytyisi ketään, joka vaatisi tuomaan päivänvaloon
tapahtumat Berliinissä heinäkuun lopussa ja elokuun 1 päivänä,
erittäinkin sen, mitä tapahtui elokuun 1 ja heinäkuun 31 päivinä.
Eletään aina edelleen siinä harhaluulossa, ettei näillä paljastuksilla
kuitenkaan mitään voitettaisi, jos kerran tuntee valmistavat tapaukset
aikaisemmalta ajalta. Jos tahdotaan puhua siitä, jota nykyään
"syyllisyyskysymykseksi" kutsutaan, ei näitä paljastuksia saa välttää.
Tosin kyllä voidaan toista tietä päästä selville jo kauvan aikaisemmin
olemassa olleista syistä; mutta nuo paljastukset näyttäisivät, kuinka
nämä syyt ovat vaikuttaneet.

Se katsantokanta, joka silloin johti Saksan johtomiehet sotaan,
vaikutti vielä eteenkinpäin turmiollisesti. Siitä tuli yleinen
mielipide. Ja se esti viimeisten kauhuvuosien kuluessa vallanpitäjiä
katkeristakaan kokemuksista saamasta sitä oppia, jonka puute oli
aikaisemmin syössyt maan tähän traagilliseen kohtaloon. Tämän
kirjoittaja tahtoi käyttää hyväkseen näiden kokemusten aikaansaamaa
mahdollista vastaanottavaisuutta, kun hän Saksassa ja Itävallassa
juuri sotaromahduksen aikoihin, jotka hänestä näyttivät sopivimmilta,
koetti kylvää aatteita terveestä yhteiskunnallisesta elimistöstä ja
johtopäätöksiä niistä politisessa toiminnassa ulospäin henkilöihin,
joiden vaikutusvalta vielä silloin olisi voinut auttaa näiden
vaikuttimien toteutumiseen. Henkilöt, jotka ottivat Saksan kansan
kohtalon vakavalta kannalta, olivat mukana tietä aukaisemassa
näille aatteille. Mutta turhaa oli puhua. Ennakkoluulot asettuivat
tällaisia vaikuttimia vastustamaan, jotka _paljaalta_ sotilaalliselta
katsantokannalta katsottuna eivät olleet minkään arvoisia. Korkeintaan
huomattiin, että "kirkon erottaminen koulusta" olisi jotakin. Tähän
suuntaan kävivät "valtiomiesmäisesti" ajattelevien ajatukset jo kauvan
sitten, mutta sille tielle, joka olisi vienyt johonkin ratkaisevampaan,
ne eivät löytäneet. Parasta tarkottavat tahtoivat, että minä olisin
"julaissut" nämä ajatukseni. Se oli siihen ajankohtaan katsoen kai
kaikkein hyödyttömin neuvo. Mitä olisi auttanut "kirjallisuuden" alalla
paljon muun ohessa puhuminen näistä vaikuttimista: varsinkaan kun
puhuja oli yksityishenkilö. Näiden vaikuttimien luonteeseenhan kuuluu,
että ne _siihen aikaan_ olisivat olleet jos takin merkityksestä vain
sen paikan tähden, jolta ne olisi ilmilausuttu. Keski-Europan kansat
olisivat, jos oikealta paikalta olisi puhuttu näiden vaikuttimien
mukaisessa hengessä, nähneet, että voi jotakin olla, joka vastasi
heidän enemmän tahi vähemmän itsetietoista kaipaustaan. Ja venäläisen
idän kansat olisivat varmaankin tuohon aikaan olleet myötätuntoisia
tsaarivallan kukistamiselle noiden vaikuttimien nojalla. Että ne
olisivat olleet myötätuntoisia, sitä voi epäillä ainoastaan se, joka ei
tunne vielä käyttämättömän itäeuropalaisen älyn vastaanottavaisuutta
terveille yhteiskunnallisille aatteille. Tällaisten aatteiden
julistamisen sijaan tuli Brest-Litovsk.

Että sotilaallinen ajatustapa ei voisi estää Keski- ja Itä-Europan
romahdusta, oli salattua ainoastaan -- sotilaalliselle ajatustavalle.
Ettei tahdottu uskoa romahduksen välttämättömyyteen, siinä Saksan
kansan onnettomuuden syy. Ei kukaan ottanut ymmärtääkseen, kuinka
paikoilla, joista ratkaisu riippui, oltiin täysin välinpitämättömiä
maailmanhistoriallisille välttämättömyyksille. Ken näistä
välttämättömyyksistä jotakin tiesi, hänelle oli myös tunnettua, että
englantia puhuvilla kansoilla oli keskuudessaan henkilöitä, jotka
näkivät, mitä Keski- ja Itä-Europan kansanvoimissa liikkui. Voitiin
tietää, kuinka sellaiset henkilöt olivat vakuutettuja Keski- ja
ltä-Europan valmistautuvan johonkin, jonka täytyi päättyä mahtaviin
yhteiskunnallisiin mullistuksiin. Mullistuksiin, joita ei pidetty
englanninkielisillä alueilla historiallisesti vielä välttämättöminä
eikä mahdollisinakaan. Tämän ajatuskannan mukaisesti suunnattiin
politiikkakin. Mutta Keski- ja ltä-Europassa ei kaikesta tästä
tiedetty mitään, vaan ajettiin politiikkaa, jonka täytyi lysähtää
kokoon, kuin korttirakennuksen. Ainoastaan sellaisella politiikalla,
joka nojautuu tietoon, että englanninkielisillä alueilla suurin
piirtein ja luonnollisesti englantilaisen katsantokannan mukaisesti
otettiin huomioon historialliset välttämättömyydet, olisi ollut
varma pohja allaan. Mutta kehotusta tällaiseen politiikkaan olisivat
varmaankin ainakin "diplomaatit" pitäneet aivan tarpeettomana. Sen
sijaan, että olisi noudatettu politiikkaa, joka ennen maailmansodan
puhkeamista olisi voinut, huolimatta englantilaisen politiikan
suuripiirteisyydestä, hyödyttää Keski- ja Itä-Europaakin, kuljettiin
vain edelleen totuttua diplomaatien tietä. Eikä sodankauhuissakaan
katkerista kokemuksista opittu, että oli välttämätöntä panna sen
tehtävän vastapainoksi, joka Amerikasta käsin politisissa julistuksissa
oli maailmalle ratkaistavaksi annettu, toinen tehtävä Europasta,
jonka oli synnyttänyt tämän maan osan elämänvoimien kuohunta.
Wilsonin amerikkalaiselta katsantokannalta antaman tehtävän ja sen
tehtävän välillä, joka tykkien jyskeen keskeltä ilmaisi Europan
henkiset vaatimukset, olisi sovinto ollut mahdollinen. Kaikki muu
puhe sovinnosta kaikui ontolta historiallisten välttämättömyyksien
edessä. -- Mutta ne, joille kohtalo oli uskonut Saksan valtakunnan
hallituksen, eivät ymmärtäneet tehtävää, jonka ratkaiseminen edellytti
käsitystä uudenaikaisessa ihmiselämässä piilevistä mahdollisuuksista.
Ja sentähden täytyi syksyn 1918 tuoda tullessaan, mitä se toi.
Sotilaallisen vallan kukistumista seurasi henkinen antautuminen. Sen
sijaan, että olisi edes tällä hetkellä noustu tarmokkaasti toteuttamaan
Europan tahdonmukaisesti Saksan kansan henkisiä vaikuttimia,
alistuttiin ilman muuta Wilsonin 14 pykälään. Asetettiin Wilsonin
eteen Saksa, jolla itsellään ei ollut mitään sanottavaa. Ajatelkoon
Wilson neljästätoista pykälästään mitä tahansa, hän voi auttaa Saksaa
ainoastaan siinä, missä tämä sitä itse tahtoo. Hänen olisi pitänyt
ainakin _odottaa_ tämän tahdon ilmaisua. Sodan alussa noudatetun
mitättömän politiikan lisäksi tuli toinen lokakuussa 1918, tuli kauhea
henkinen nöyrtyminen, jonka aikaansai mies, johon moni saksalainen pani
viimeisen toivonsa.

Epäusko historiallisesti vaikuttaviin voimiin; haluttomuus ottamaan
vaaria henkisen yhteenkuuluvaisuuden herättämistä vaikuttimista:
kaikki tämä on saattanut Keski-Europan nykyiseen tilaansa. Nyt ovat
sotaromahdusta seuranneet tosiasiat luoneet uuden tilanteen. Sen
tunnusmerkkinä on aate ihmiskunnan yhteiskunnallisista vaikuttimista,
niinkuin tämä aate tässä kirjoituksessa on ymmärrettynä. Nämä
yhteiskunnalliset vaikuttimet puhuvat kieltä, joka antaa tehtävän
koko sivistyneen maailman ratkaistavaksi. Onko ajatus siitä, mitä on
tehtävä yhteiskunnallisen kysymyksen ratkaisemiseksi tänäänkin joutuva
nollapisteeseensä, kuten keskieuropalainen politiikka tehtävineen
1914? Maa-alueet, jotka silloin kysymyksenalaisissa asioissa voivat
pysytellä sivussa, eivät sitä yhteiskunnalliseen liikkeeseen katsoen
saa tehdä. Tähän kysymykseen katsoen ei saisi löytyä vastustajia eikä
välinpitämättömiä; pitäisi löytyä vain yhteisvoimin toimiva ihmiskunta,
joka ymmärtää ottaa vaaria ajan merkeistä ja niiden mukaan järjestää
toimintansa.

Tämän kirjan tarkotuksesta selviää, miksikä sen tekijä on joku aika
sitten kirjoittanut seuraavassa luvussa uudelleen julaistun kehoituksen
Saksan kansalle ja kultuurimaille, ja jonka muuan komitea, joka sen
tarkoituksen on käsittänyt, on antanut tiedoksi maailmalle, etupäässä
Keski-Europan kansoille. Nykyään vallitsevat toiset olosuhteet, kuin
silloin, jolloin sen sisällys ilmaistiin ahtaammalle piirille. Silloin
olisi yleinen mielipide välttämättömästi lukenut sen "kirjallisuuden"
joukkoon. Tänään on julkisuuden toimitettava sille, mitä se ei vielä
joku aika sitten sille voinut toimittaa: myötätuntoisia ihmisiä,
jotka tahtovat vaikuttaa sen hengessä, jos sen katsotaan olevan
myötätuntoisuuden ja toteuttamisen arvoinen. Sillä se, minkä nyt täytyy
syntyä, voi syntyä ainoastaan sellaisten ihmisten avulla.

LISÄYS.

_Saksan kansalle ja kulttuurimaailmalle!_

Varmasti kaikkina aikoina koossa pysyväksi luuli Saksan kansa
puolivuosisataa sitten rakennettua valtiorakennustaan. Elokuussa 1914
se arveli, että sotaromahdus, jonka alussa se näki olevansa, näyttäisi
rakennuksen horjumattomuuden. Tänään se voi vain katsella rakennuksensa
raunioita. Itsetutkimuksen täytyy seurata sellaista kokemusta.
Sillä tämä kokemus on osottanut puoli-vuosisataisen katsantokannan,
varsinkin sotavuosina vallinneiden ajatusten tärisyttävästi
vaikuttavaksi erehdykseksi. Missä ovat tämän kamalan erehdyksen
syyt? Tämän kysymyksen täytyy panna Saksan kansan jäsenten sielut
tutkimaan itseään. Onko nyt voimia tällaiseen itsetutkintaan, siitä
riippuu Saksan kansan elämisen mahdollisuus. Sen tulevaisuus riippuu
siitä, voiko se vakavasti kysyä itseltään tänään: miten minä olen
erehdykseeni langennut? Jos se näin kysyy itseltään tänään, silloin
on sille aukeava tieto, että se puolivuosisataa sitten on perustanut
valtakunnan, mutta jättänyt antamatta tälle valtakunnalle Saksan kansan
sisäistä olemusta vastaavan tehtävän. -- Valtakunta oli perustettu.
Sen olemassaolon ensi aikoina pyrittiin järjestämään sen sisäisiä
elämisen mahdollisuuksia vanhojen traditsioonien ja vuosi vuodelta
kasvavien uusien vaatimuksien mukaisiksi. Myöhemmin siirryttiin
lujittamaan ja laajentamaan ulkonaista aineellisiin voimiin perustuvaa
valta-asemaa. Tämän yhteydessä käytiin käsiksi uuden ajan synnyttämiin
yhteiskunnallisiin vaatimuksiin, ottaen tosin huomioon monta päivän
tarvetta, mutta ilman sitä suurta päämäärää, jonka käsittämiseen olisi
tarvittu tietoja niistä kehitysvoimista, joiden mukaan uuden ajan
ihmiskunnan täytyy sovittaa elämänsä. Niin oli valtakunta noussut
maailmanvaltojen joukkoon, mutta ilman varsinaista päämäärää, joka
olisi ollut puolustuksena sen olemassaololle. Sotaromahduksen kulku on
tämän surullisella tavalla paljastanut. Aina sen puhkeamiseen saakka
ei Saksan ulkopuolella oleva maailma ollut valtakunnan esiintymisessä
huomannut mitään, joka olisi herättänyt siinä ajatuksen: tämän
valtakunnan hallitsijat täyttävät maailmanhistoriallisen kutsumuksen,
jota ei saanut häiritä. Kun eivät nämä hallitsijat olleet kutsumustaan
käsittäneet, synnytti se ulkopuolella Saksan sellaisen mielipiteen,
joka todelliselle asiantuntijalle on perinnäinen syy Saksan häviöön.

Äärettömän paljon merkitsee nyt Saksan kansalle, jos se osaa
ennakkoluulottomasti arvostella tätä asiaintilaa. Onnettomuudessa on
pitänyt oppia, mitä viimeisinä viitenäkymmenenä vuotena ei ole tajuttu.
Sen sijaan, että pikkumaisesti ajateltaisiin lähimmän tulevaisuuden
vaatimuksia, olisi nyt omistettava suurpiirteinen elämänkatsantokanta,
joka voimakkain ajatuksin pyrkii ymmärtämään uudenaikaisen ihmiskunnan
kehitysvoimat ja miehekkäällä tahdolla omistaa itsensä niille. On
hyljättävä pikkumainen tapa halveksia epäkäytännöllisinä haaveilijoina
niitä,jotka luovat silmänsä näihin kehitysvoimiin. Niiden, jotka
ovat olevinaan käytännönmiehiä, mutta jotka kuitenkin käytännöksi
maskeeratulla ahdasmielisyydellään ovat olleet syynä onnettomuuteen,
tulee luopua ylimielisyydestään ja ylpeydestään. On kiinnitettävä
huomio siihen, mitä haaveilijoiksi huudetut, mutta itse asiassa
todelliset käytännön miehet tahtovat sanoa aikamme kehitystarpeista.

Kaikensuuntaiset käytännönmiehet huomasivat kylläkin aivan uusien
vaatimusten heräävän ihmisissä. Mutta he tahtoivat tyydyttää ne
perittyjen katsantokantojen ja laitosten puitteissa. Uudenaikainen
talouselämä on nämä vaatimukset herättänyt. Niiden täyttäminen
yksityisestä alotteesta näyttäytyi mahdottomaksi. Yksityisen työn
yhteiskunnallistuttaminen _muutamilla aloilla_ alkoi tuntua yhdestä
ihmisluokasta välttämättömältä; ja se toteutettiin siellä, missä tämä
ihmisluokka elämän katsantokantansa mukaan piti sitä hyödyllisenä.
_Kaiken_ yksityisen työn jyrkkä yhteiskunnallistuttaminen tuli toisen
luokan päämääräksi, jolla uuden talouselämän kehityksen tähden ei ole
mitään etua perittyjen yksityispäämäärien säilyttämisestä.

Kaikilla pyrkimyksillä uudemman ajan ihmiskunnan vaatimusten
tyydyttämiseksi on yhteinen pohjansa. Ne vaativat yksityisomaisuuden
yhteiskunnallistuttamista ja tarkottavat sen joutumista yhdyskuntien
(valtion, kuntien) haltuun, jotka ovat syntyneet toisilla
edellytyksillä, joilla ei ole mitään tekemistä näiden uusien
vaatimusten kanssa. Taikka ne tarkottavat uudempia yhdyskuntia (esim.
osuuskuntia), jotka eivät ole syntyneet täydellisesti näiden uusien
vaatimusten hengessä, vaan ovat muodostetut vanhoja näkökohtia ja
muotoja silmälläpitäen.

Totta puhuen ei yksikään näistä vanhojen katsantokantojen mukaisesti
muodostetuista yhdyskunnista voi ottaa vastaan, mitä niiden väitetään
vastaanottaneen. Ajan voimat pyrkivät löytämään sellaista ihmiskunnan
yhteiskunnallista rakennetta, jossa on kiinnitetty huomio aivan
toisiin seikkoihin, kuin mihin nykyään yleensä huomio kiinnitetään.
Yhteiskunnalliset yhtymät ovat tähän asti suurimmaksi osaksi saaneet
alkunsa ihmiskunnan yhteiskunnallisista vaistoista. Meidän aikamme
tehtävänä on saattaa vaistomaiset voimat täysin itsetietoisiksi.

Yhteiskunnallisella elimistöllä on jäsenensä, kuten luonnollisellakin.
Ja niinkuin luonnollisen elimistön täytyy suorittaa ajatteleminen
päällä eikä keuhkoilla, samoin täytyy yhteiskunnallinenkin elimistö
jakaa järjestelmällisesti osiin, joista ei mikään voi ottaa toisen
tehtävää suorittaakseen, vaan jokaisen täytyy, säilyttämällä
itsenäisyytensä, olla yhteistyössä muiden kanssa.

Taloudellinen elämä voi vain menestyä, jos se yhteiskunnallisen
elimistön itsenäisenä jäsenenä muodostuu omien voimiensa ja lakiensa
mukaan ja jos se, välttääkseen häiriöitä omassa järjestössään, ei anna
toisen yhteiskunnallisen elimistön jäsenen, politisesti vaikuttavan,
sekaantua asioihinsa. Tämän politisesti vaikuttavan tulee päinvastoin
olla täysin itsenäisenä taloudellisen rinnalla, kuten luonnollisessa
elimistössä hengitysjärjestelmä pääjärjestelmän rinnalla. Niiden
yhteistoiminta ei voi menestyä sen kautta, että molemmat alistetaan
saman lainlaadinta- ja hallintoelimen alle, vaan siten, että molemmilla
on oma lainsäädäntö ja hallinto, jotka ovat elävässä yhteistoiminnassa.
Sillä politisen järjestelmän täytyy hävittää talous, jos se tahtoo
ottaa sen käsiinsä; ja taloudellinen järjestelmä kadottaa elinvoimansa,
jos se tahtoo tulla politiseksi.

Näiden molempien yhteiskunnallisen elimistön jäsenten rinnalla
tulee olla täysin itsenäisenä ja omien elinehtojensa mukaisesti
muodostettuna kolmas: henkisen tuotannon jäsen, johon myös henkinen
osuus molemmista edellisistä kuuluu, joiden tulee saada se omalla
laillisella järjestysvallalla ja hallinnolla varustetulta kolmannelta
jäseneltä, jonka sisäiseen hallintoon ja elämään ne eivät saa vaikuttaa
toisin kuin luonnollisen kokonaiselimistön rinnakkain sijaitsevat
jäsenelimistöt toisiinsa vaikuttavat.

Mitä tässä on sanottu yhteiskunnallisen elimistön välttämättömyydestä,
voidaan jo tänään täysin tieteellisesti yksityiskohtia myöten
perustella ja kehitellä. Tässä esityksessä on voitu antaa vain
suuntaviivat kaikille niille, jotka tahtovat tätä välttämättömyyttä
seurata.

Saksan valtakunnan perustaminen sattui niihin aikoihin, jolloin tämä
välttämättömyys astui uudenaikaisen ihmiskunnan eteen. Sen hallitus ei
ole ymmärtänyt antaa valtakunnalle tehtävää kiinnittämällä sen katsetta
tähän välttämättömyyteen. Tämä katse ei ainoastaan olisi antanut sille
oikeata sisäistä rakennetta, vaan olisi antanut sen ulkopolitiikalle
oikeutetun suunnan. Sellaisella politiikalla olisi Saksan kansa voinut
elää yhteiselämää Saksan ulkopuolella olevien kansojen kanssa.

Nyt pitäisi ottaa Onnettomuudesta oppia. Pitäisi kasvattaa tahtoa
siihen yhteiskunnalliseen elimistöön joka on mahdollinen. Sen Saksan,
jota ei enää ole, ei pitäisi esiintyä ulkomaailmalle, vaan _henkisen,
politisen ja taloudellisen_ järjestelmän pitäisi itsenäisiä lähetystöjä
muodostavien edustajiensa kautta koettaa neuvotella niiden kanssa,
jotka löivät sen Saksan maahan, josta sekottamalla kolme järjestelmää
oli tullut mahdoton yhteiskuntamuodostuma.

Voin hengessä kuulla käytännönmiesten pahottelevan esitykseni
monimutkaisuutta, ollen liian mukavuutta harrastavia edes ajatellakseen
kolmen yhdyskunnan yhteistoimintaa, koska he eivät tahdo mitään tietää
elämän todellisista vaatimuksista, vaan tahtovat muodostaa kaiken
_omien_ ajatustensa mukavien vaatimusten mukaan. Heille täytyy tulla
selväksi: on joko mukauduttava sovittamaan ajatuksensa todellisuuden
vaatimusten mukaisiksi tahi muuten jäädään vaille kaikkea oppia
onnettomuudesta ja lisätään entistä yhä uusilla aina loppumattomiin.

_T:ri Rudolf Steiner_.

VIITESELITYKSET

[1] Tekijä on ehdoin tahdoin kirjoituksessaan välttänyt kaikkia tähän
asti kansantaloudellisessa kirjallisuudessa tavallisia lauseparsia.
Hän tuntee tarkoin kohdat, joita "ammattiarvostelu" on kutsuva
dilettanttisiksi (Syrjäisen käsialaksi). Hänen lausevalintansa määräsi
osaksi se, että hän tahtoo puhua ihmisille, joille kansantajuinen ja
yhteiskuntatieteellinen kirjallisuus on vähemmän tuttua, mutta ennen
kaikkia se katsantokanta, että uusi aika on tuomitseva yksipuoliseksi
ja paikkansa pitämättömäksi jo itse lausetavassakin enimmän osan
siitä, mikä tässä kirjallisuudessa on "ammattimaista". Ken arvelee,
että tekijän olisi myös pitänyt viitata muiden yhteiskunnallisiin
aatteisiin, jotka yhdessä tahi toisessa suhteessa muistuttavat tässä
esitettyjä, häntä pyydän huomaamaan, että tekijän vuosikymmenien
elämänkokemukseen perustuvan tässä esitetyn katsantokannan lähtökohta
ja menettelytavat ovat pää-asia annettuja vaikuttimia toteuttaessa
eivätkä siihen tahi tähän muotoon puetut ajatukset. Myöskin on
tekijä, kuten voi huomata IV:tä osasta, koettanut aatteitaan
käytännössä toteuttaa aikana, jolloin yhdessä tahi toisessa suhteessa
samankaltaisilta _näyttävistä_ ajatuksista vielä ei ollut tietoa.

[2] Ylläesitetty jaottelu ei perustu paikallisiin ruumiinjäseniin, vaan
elimistön yleistoimintaan. "Pää-elimistöllä" tarkotetaan lähinnä sitä,
että pää on etupäässä hermo- ja aisti-elämän keskus. Luonnollisesti
tapahtuu päässä myös rytmillistä ja aineenvaihtotoimintaa, kuten taas
muissa ruumiinjäsenissä ilmenee hermo-aistitoimintaa. Tästä huolimatta
ovat nämä kolme toiminta-muotoa _olemukseltaan_ varsin erilaiset.

[3] Ei kuulu elämän palveluksessa tehtyyn tutkielmaan antaa teoriioihin
perustuvia määritelmiä, vaan aatteita, jotka kuvaavat, mikä
todellisuudessa on todella elävää. "Tavara" siinä merkityksessä viittaa
johonkin joka on osa ihmisen elämästä; jokainen muu tavarakäsite jättää
jotakin pois tahi lisää siihen jotakin, niin että käsite ei vastaa
elämän ilmiöitä kaikessa täsmällisyydessään.

[4] On hyvin mahdollista, että elämän tapahtumia ei ainoastaan
selitetä väärässä merkityksessä, vaan että ne myös aivan väärässä
merkityksessä tapahtuvat. Raha ja työ _eivät ole_ vaihdettavia arvoja,
vaan ainoastaan rahaa ja työntulosta. Kun minä maksan rahan työstä,
minä _teen_ petollisesti. Minä aiheutan näennäisen tapahtuman.
Mutta todellisuudessa minä en muuta _voikaan_ kuin antaa rahaa työn
tuloksesta.

[5] Tämä suhde työn ja oikeusjärjestyksen välillä on pakottava
talouselämässä toimivat assosiatsioonit pitämään ohjeenaan, mikä
"oikein on". Kuitenkin voitetaan sillä se, että talousjärjestö on
riippuvainen ihmisestä eikä päinvastoin.

[6] Ainoastaan tällä tavalla, yhteiskunnallisen elimistön kolmen
jäsenen vapaan yhteistoiminnan kautta, voi yhteiskunnallisen elimistön
hallinto menestyksellä saada aikaan talouselämässä oikean hinta-suhteen
valmistettujen tavarain välillä. Jokaisen työntekijän tulee saada
tuotteestaan niin paljon vastaavan arvoista tavaraa, kuin hän ja hänen
perheeseensä kuuluvat henkilöt tarvitsevat, kunnes hän on ennättänyt
jälleen valmistaa toisen samallaisen tuotteen. Tällaista hintasuhdetta
ei saada aikaan virallisilla määräyksillä, vaan sen täytyy _olla
tukena_ yhteiskunnallisessa elimistössä toimivien assosiatsioonien
elävästä yhteistoiminnasta. Ja sellainen tulos saavutetaan, kun
yhteistoiminta vain perustuu usein mainitun kolmen elimistö-jäsenen
terveeseen yhteistoimintaan. Se saavutetaan yhtä varmasti, kuin saadaan
kestävä silta, jos se rakennetaan oikeiden matematisten ja mekanisten
lakien mukaan. Voidaan tosin väittää vastaan, ettei yhteiskunnallinen
elämä niin seuraa lakejaan, kuin silta. Mutta tällaista vastaväitettä
ei teekään kukaan, joka kykenee käsittämään, että tässä teoksessa
onkin yhteiskunnallisen elämän ajateltu perustuvan _eläviin_ eikä
_matematisiin lakeihin_.

[7] Ken väittää tähän, että oikeus- ja taloudelliset suhteet kuitenkin
todellisuudessa muodostavat yhden ainoan kokonaisuuden ja ettei niitä
voida erottaa, hän ei huomaa, mihin kysymyksessä olevalla jaottelulla
pyritään. Liikenteen kiertokulussa _kokonaisuudessaan_ vaikuttavat
molemmat suhteet luonnollisesti yhtenä kokonaisuutena. Mutta toista on,
järjestetäänkö oikeudelliset olot taloudellisten vaatimusten mukaan;
tahi järjestetäänkö ne luonnollista oikeudentunnetta vastaaviksi ja
annetaan sitten sen, mikä siitä syntyy vaikuttaa yhdessä taloudellisen
liikenteen kanssa.

[8] Kuka luulee näkevänsä tällaisissa asioissa "utopioja", ei huomaa,
että _todellisuudessa_ elämä pyrkii näitä hänen utopistisina pitämiään
laitoksia kohti ja että todellisuudessa löytyvät puutteellisuudet
johtuvat siitä, ettei näitä laitoksia vielä ole olemassa.

*** End of this LibraryBlog Digital Book "Yhteiskunnallisen kysymyksen ydinkohdat - Nykyisyyden ja tulevaisuuden elämänvaatimuksena" ***

Home