Title: Kertomuksia Suomen historiasta V:2 - Kustaa Aadolf ja Kristiina: Suomen sisällinen tila
Author: Krohn, Julius, 1835-1888
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kertomuksia Suomen historiasta V:2 - Kustaa Aadolf ja Kristiina: Suomen sisällinen tila" ***


KERTOMUKSIA SUOMEN HISTORIASTA V:2

Kustaa Aadolf ja Kristiina: Suomen sisällinen tila


Kirj.

JULIUS KROHN



Kansanvalistusseura, Helsinki, 1915.



SISÄLLYS:

Suomen sisällinen tila Kustaa Aadolfiin ja Kristiinan aikana

  1. Kuningas Kustaa Aadolfin ensimäinen käynti Suomessa.
  2. Helsingin herrainpäivät.
  3. Turun hovioikeuden perustaminen.
  4. Presidentti Juhana Kurck.
  5. Iisakki Rothovius.
  6. Johannes Messenius.
  7. Kemin lappalaisten käännytys.
  8. Kreivin aika Suomessa.
  9. Pietari Brahe.
 10. Samuel Cröel.
 11. Kajaanin vapaaherrakunta.
 12. Turun yliopiston perustaminen.
 13. Tieteelliset harjoitukset Turun yliopiston ensi aikoina.
 14. Mikael Wexionius.
 15. Turun ylioppilaitten menot ja tavat.
 16. Koulut.
 17. Noitien vainoaminen.
 18. Aateli.
 19. Klaus ja Henrik Fleming.
 20. Kauppa ja teollisuus.
 21. Suomen kaupungit.
 22. Suomen talonpojat.
 23. Suomalaisten muutot maasta 17:nnellä vuosisadalla.
 24. Elämänlaatu ja tavat.
 25. Tyytymättömyys Kristiinan aikana ja kuningattaren luopumus
     kruunusta.

Viiteselitykset.



SUOMEN SISÄLLINEN TILA KUSTAA AADOLFIN JA KRISTIINAN AIKANA.[1]



1. Kuningas Kustaa Aadolfin ensimäinen käynti Suomessa.


Kun sovinto Tanskan kanssa oli saatu aikaan, päätti Kustaa Aadolf
lähteä Venäjän rajalle; hän tahtoi nyt sielläkin antaa sodalle paremman
vauhdin ja kiirehdyttää rauhaa. Merimatka olisi sinne mennessä ollut
suorin ja mukavin; mutta Kustaa Aadolf katsoi paremmaksi kulkea Suomen
kautta. Hänelle oli erittäin siitä valtakuntansa osasta tehty paljon ja
pahoja valituksia; senvuoksi hän tahtoi omin silmin tutkia asioiden
laitaa. Saadaksensa kyllin aikaa siihen tehtävään, hän läksi jo
kevättalvella liikkeelle. Alkuaan oli ollut aikomus ajaa jään yli
Merenkurkun poikki, missä Pohjanlahti on kaikkein kapein; vaan edeltä
lähetetyt tiedustajat toivat sen sanoman, ettei sitä tietä voitu
päästä. Kuninkaan täytyi siis kiertää koko Pohjanlahden ympäri, samaa
tietä, jota hän jo lapsena kerran oli kulkenut isänsä seurassa, kun
Kaarle kuningas v. 1601 palasi Suomesta. Hyvällä talvikelillä kävi
matka noiden autioiksi sanottujen Pohjan perien kautta sangen
mukavasti. Pohjanmaan maaherra Eerikki Hare piti saadun käskyn mukaan
aina vereksiä kyytihevosia varalla, niin että kuningas, milloin niin
halusi, saattoi kulkea 10 peninkulmaa päivässä ja saman verran yöllä
lisäksi. Ja jos asiat vaativat viipymistä tai jos teki mieli levähtää,
oli soveliaissa paikoissa yökortteri sekä runsaat vieraanvarat tarjona.
Maaliskuun 7:nä p:nä tultiin Tornioon, jota ei kuitenkaan silloin vielä
luettu Suomenmaahan; 9:nä oltiin Oulussa, 13:na Korsholmassa, 19:nä
Hämeenlinnassa. Sieltä lähdettiin muutamien päivien perästä Turkuun,
missä Kustaa Aadolf sitten viipyi koko viisi viikkoa, toukokuun alkuun
asti.

Tämmöiset suurten herrain matkat olivat maantien varrella asuvalle
kansalle sangen rasittavat; sillä muassa oli aina suuri seuralais- ja
palvelijalauma, joita piti maksutta syöttää ja juottaa paraimmalla
tavalla. Ja ruokahalu oli heillä siihen aikaan ääretön, niinkuin
heinäsirkkaparvella. Yksin Oulun pitäjä esim., missä kuninkaallinen
seurue oli ainoastaan neljä kertaa ruualla,[2] sai sitä varten antaa
rukiita ja maltaita 40 tynnyriä, ohria 17 t., voita 16 leiviskää,
humalia 13 leiviskää, suoloja saman verran, suolattua raavaan ja sian
lihaa 6 1/2 kippuntaa, härkiä 11, lampaita 65, kanoja 130, jäniksiä
myös 130, metsälintuja 520, heiniä 32 talvikuormaa, olkia 130 lyhdettä,
kynttilöitä 520 kappaletta. Mutta tällä kertaa talonpojat ilolla toivat
tuotavansa, sillä heillä oli samalla tuo harvinainen, kaivattu onni
tarjona, että pääsivät kuninkaansa puheille ja saivat välittömästi
esittää hänelle valituksensa.

Valittamisen syytä olikin noilla raukoilla yltäkyllin ja monta lajia.
Sotien kautta olivat verot nousseet nousemistaan, ja Tanskan kanssa
tehty rauhakin oli niitä vielä enentänyt; yksi sen ehdoista oli näet
se, että tärkeän Elfsborgin kaupungin lunastamiseksi maksettaisiin
tanskalaisille miljoona hopeariksiä (hopeariksi = 5 markkaa 60 penniä).
Kuutena vuonna peräkkäin tuli nyt meidän maan osaltansa suorittaa
siihen tarpeeseen joka vuosi 300,000 markkaa nykyistä Suomen rahaa.
Jokaiselta papilta otettiin vuosittain 16 hopeariksiä, jokaiselta
talolliselta 1, jokaiselta työmieheltä ja joutolaiseltakin 1. Ja yhden
hopeariksin hankkimiseksi piti siihen aikaan myödä rukiita koko tynnyri
tai voita kolme leiviskää.

Seurauksena samasta rauhansovinnosta painosti vielä toinenkin rasitus
Ruotsia ja Suomea. Läntisellä rajalla tarpeettomiksi tulleet sotajoukot
lähetettiin nyt Venäjän sotaan ja ne menettelivät marssiessansa aivan
kuin vihollisten maassa. Kaikkein pahimmat olivat ulkomaan
palkkasoturit, saksalaiset ja ranskalaiset, jotka ainaisesta
sodankäynnistään olivat tulleet vallattomiksi ja armottomiksi ja jotka
jo kotimaissaan, missä joka paikassa orjuus oli voimassa, olivat
tottuneet kohtelemaan talonpoikia niinkuin koiria. Mutta eipä ollut
omamainenkaan väki juuri kehuttavaa. Majapaikkoihin tullessaan
sotamiehet rikkoivat aittojen lukot ja ovet, ottivat itselleen väkisin
ruokaa sekä juomaa, ryöstivät monasti muutakin tavaraa lisäksi, vieläpä
usein kaupanpäälliseksi pieksivät ja tappoivat isäntäväkeä.
Marssiessaan he eivät pitäneet mitään kiirettä, vaan viipyivät, missä
saatavaa löysivät, useampia päiviä. Niin esim. majaili eräs komppania
Uudenkylän pitäjässä (nyk. Nastolassa) kolme vuorokautta, tyhjentäen
talojen aittoja, ja vei vielä mennessään lampaita sekä kattiloita
muistoksi. Pohjanmaalla Lauri Wagner huoveineen vaati laitonta
rahaveroa lunnaiksi siitä, ettei hän jäänyt kauemmaksi aikaa joka
paikkaan talonpoikien rasitukseksi. Viipurin läänin rajapitäjät olivat
noista läpimarsseista tulleet niin typötyhjiksi, että Viipurin maaherra
ei sanonut tietävänsä, miten ja mistä saisi linnaan tarpeellisen muonan
hankituksi. Niiltä seuduilta olivat huovit vieneet hevosetkin Venäjälle
kanssansa, ettei jäänyt juhtaa, millä kyntää peltoja. Suurin joukoin
olivat talonpojat jättäneet tilansa autioiksi ja paenneet, mikä
Käkisalmen lääniin, mikä Inkeriin, mikä Vironmaalle. Papitkaan eivät
olleet paremmassa turvassa; pappilatkin olivat aina täynnä noita
pakkovieraita, ja usein oli kirkkoherran itse täytynyt ottaa ohjat
käteen ja lähteä heitä kyytiin. Tuskissaan oli kansa paikoittain
tarttunut aseihin ja yrittänyt vastarintaa. Tuuloksen kirkolla esim.
oli noussut kahakka Eevert Hornin ratsumiesten sekä talonpoikain
välillä, joista jälkimäisistä varsinkin useat saivat surmansa tai
pahoja haavoja. Vielä kovempi meteli oli muutamia vuosia myöhemmin
syntynyt Rautalammin pitäjässä, kun, niinkuin edellisessä luvussa
kerrottiin, karkulaisia pyytävät sotamiehet tekivät kaikellaista
väkivaltaa. "Olemme ennenkin vähemmästä syystä kapinan nostaneet ja
voimme sen vielä tehdä", uhkasivat nuijamiesten jälkeläiset
esittäessään valituksiansa Suomen kenraalikuvernöörille Gabriel
Oxenstjernalle. Syyllisen sotaväen päällikkö selitti, että oli vain
tahdottu talonpoikia vähän peloittaa, jotta he paremmin antaisivat
karkurit ilmi; mutta Oxenstjerna pyysi kuningasta muuttamaan karkurien
kiinnioton toiselle kannalle, "sillä eivät tämmöiset peloituskeinot
tässä maassa kelpaa".

Pahasti myös sortivat aatelisherrat sekä virkamiehet kansaa. Kruunun
rahavarat olivat tähän aikaan tuiki vähäiset, niistä ei kannattanut
antaa urhoollisille sotaherroille palkintoja, ei edes maksaa
virkamiehille tavallisia palkkoja. Kumpaisillekin annettiin rahan
sijaan _läänityksiä_ s.o. oikeus kantaa muutamien talojen, kylien, jopa
koko pitäjienkin vakinaiset kruununverot. Joskus myös annettiin joku
pitäjä tai koko läänikin jollekulle herralle vuokralle, niin että hän
määrättyä vuosisummaa vastaan sai omakseen kaikki sen seudun
kruununtulot. Sillä ehdolla esim. oli Henrik Flemingillä Savonmaa,
Jaakko De la Gardiella Käkisalmen lääni sekä Inkerinmaa; edellisellä
kuuluu olleen siitä 5,000 riksiä vuotuista voittoa.

Täten saatua valtaansa aatelisherrat ja virkamiehet käyttivät usein
väärin. Paljon oli tähän aikaan tullut Ruotsin kuninkaan palvelukseen
Viron saksalaisia sekä Inkerin venäläisiä pajareja, jotka Suomessa
saaduissa läänityksissään tahtoivat kohdella talonpoikia samoinkuin
kotona olivat tottuneet. Eivätkä olleet Suomen omatkaan herrat heitä
paremmat. "Meille on ilmoitettu", kirjoitti Kustaa Aadolf v. 1613,
"että enin osa aatelia Suomessa, niin hyvin Viron herrat kuin muutkin,
sopimattomasti kohtelevat läänitysmaittensa talonpoikia nylkien,
tyhjentäen ja köyhdyttäen heitä, niin että monen täytyy lähteä pois
tilaltansa ja jättää se aivan autioksi. Siihen on suurimpana syynä se,
että läänityksen saaja tietämättä, miten kauan hänen on sallittu sitä
pitää, ei huoli ottaa selkoa siitä, miten paljon talonpojan kannattaisi
maksaa, eikä anna armoa toistaiseksi, kunnes talonpoika paremmin
jaksaisi, vaan ryöstää härät ja hevoset ja kaikki, mitä hänellä
omaisuutta on. Ja näin ryöstettyänsä talot autioiksi tulee herra ja
valittaa, ettei hänellä ole mitään hyötyä eikä tuloja läänityksestään,
ja pyytää saada toisia, hyvissä varoissa olevia taloja sijaan, joissa,
jos hän ne saapi, hän taas menettelee aivan samalla tavalla. Osa
läänitysherroista riistää talot autioiksi siksi, että he saisivat ne
omaan viljelykseensä ja siten kaiken hyödyn niistä, vieläpä pakoittavat
läänityksensä muita talonpoikia viljelemään näitä autiotiloja herransa
hyväksi. Niin myös ovat he semmoisen kiskomiskeinon keksineet, että jos
vilja, voi tai muu veroparseli jolloinkin on kalliissa hinnassa,
pakoittavat herrat talonpoikia suorittamaan veronsa rahassa. Näiden ja
toisten samallaisten rasitusten johdosta joutuu viimein koko maa
autioksi, asumattomaksi ja viljelemättömäksi, niin ettei kruunu siitä
vasta voi saada mitään veroa eikä hyötyä."

Jos rupeaisimme tässä kertomaan kaikkia asiapapereissa mainituita
esimerkkejä läänitysherrojen sorrosta, niin ei siitä tulisi pian
loppua; tyytykäämme kuitenkin ainoastaan muutamiin. Aksel Kurki, vaikka
itse olikin vanha soturi, ei katsonut häpeäkseen kaikin tavoin ahdistaa
erästä ratsumiestä, saadakseen hänet luopumaan talostaan, jota hän
tahtoi itsellensä. Hän ryösti sen kerran tyhjäksi ja poltti tuvan
tuhaksi; toisella kerralla hän väijyi ratsumiehen henkeäkin. -- Henrik
Fleming ryösti eräältä läänitystalonpojaltaan viljaa sekä karjaa, ja
tahtoi pakoittaa talonpoikaa antamaan hänelle verotilansa
rälssitaloksi; sillä samalla tarkoituksella pieksätti hän myös isäntää.
Käräjille kutsuttuna hän tuomarin edessä lupasi maksaa talonpojalle
sovittajaiset, vaan perästäpäin, kun niitä tultiin perimään, hän vain
nauroi talonpojalle vasten silmiä. Pahimmat talonpoikien sortajat
siihen aikaan olivat sittenkin Raaseporin kreivi Sten Leijonhufvud sekä
Virosta tullut Kaprion linnanisäntä Jaakkima Berends eli Berndes.

Edellisestä kuningas valitti itsellään olevan enemmän vastusta kuin
koko muusta Suomenmaasta. Veroja kootessaan käytti kreivin vouti
laittoman suuria mittoja ja puntareita. Aivan luvaton vero otettiin
saariston luotseilta, joilla oli vapauskirja kuninkaalta. Päivätöitten
määrää enennettiin mielin määrin, ja välistä vaadittiin koko vero
rahassa, jolloin viljatynnyri arvioitiin kahdeksi riksiksi, voileiviskä
samoin, siis kahden-, monenkertaiseen hintaan. Ja jos talonpojat
tämmöisestä vääryydestä valittivat oikeuteen, niin kreivi panetti
heidät rautoihin ja viskautti pimeihin vankikomeroihinsa, eikä sen
jälkeen koskaan suonut kotirauhaa. Neljältä Karjan mieheltä oli hän
ottanut pois laillisilla markkinoilla ostetut hevoset eikä antanut
heille mitään korvausta. Eivätpä olleet edes kruunun tavarat ja
virkamiehetkään häneltä paremmassa turvassa. Hän oli itselleen
anastanut sen sotaveron, joka v. 1613 oli suoritettu hänen
kreivikunnastaan, vieläpä pannut köysiin ja torniin kruununvoudin, joka
tätä laittomuutta koki estää.

Berndes oli rakentanut asuinkartanonsa Peippolan talon maalle
Elimäelle, aikoen sen tilan kokonaan rälssikseen, vaikkei hänelle
oikeastaan oltu muuta kuin sen kruununvero läänitetty. Talonpoika
valitti oikeuteen ja sai vahvistuksen omistusoikeudellensa. Mutta kun
hän kotiin tultuansa iloisella mielellä kävi peltoansa kyntämään,
ilmaantui yht'äkkiä herran vouti kahden rengin kanssa, jotka rikkoivat
sahran, pieksivät talonpoikaa, repivät häneltä puolen partaa ja veivät
hevosen. Töin tuskin pääsi mies parka itse heidän kynsistään metsään
pakoon. Kohta sen jälkeen laitettiin hänen paras peltonsa rouvalle
huvipuistoksi. Vouti käskettiin näiden tekojen tähden käräjiin, mutta
rouva (Ungern-Sternbergin sukua, joka Virossakin oli yli muiden
kuuluisa talonpoikien sortamisesta) kielsi häntä menemästä; ja kun
tuomari jonkun aikaa sen jälkeen kirkkorannassa, rouvan juuri
astuessa veneeseensä, moitti tätä laitonta käytöstä, sai hän vain
vastauksekseen: "mitä asiaa voudillani olisi käräjiin, kun hän ei ole
tehnyt mitään pahaa; sillä talo on minun eikä talonpojan!" Saadakseen
talonpojan luopumaan oikeudestaan käytti Berndesin herrasväki jos
joitakin kiusaamiskeinoja. Joka kerta kun sotamiehiä marssi pitäjän
läpi, toimitti rouva aina niin, että suunnaton joukko tuli hänen
vihamiehensä osaksi. Niinpä kerta majaili 10 Eevert Hornin huovia
siellä useampia päiviä ja söi suuren osan talon viljavaroista,
löydettyänsä ne salakuopasta, jonne ne olivat kätköön pantuina. Kun ei
siitä vielä ollut apua, alkoi Berndes estellä talonpojan karjaa tämän
omasta kaivosta, ja viimein poltti häneltä asuintuvan. Itsepäinen
suomalainen rakensi sen uudestaan, vaan herra poltti sen jälleen. Nyt
keksi talonpoika itselleen uuden turvakeinon; hän varusti huovin
ratsuineen, asuineen Venäjän sotaa varten. Sillä keinoin, hän toivoi,
pääsisi hänen talonsa verottomaksi ja tulisi siis sitä rasittava
läänitys peruutetuksi. Mutta kuinkas kävi! Berndes ryösti talonpojalta
hänen sotaratsunsa, vieläpä sai hänet ensi käräjillä tuosta huovin
varustamisesta tuomituksi 40:n talarin sakkoihin, joiden lisäksi tuli
vielä toiset 40 talaria sen johdosta, että hän oikeuden oman edellisen
päätöksen nojalla oli kylvänyt peltonsa. Berndes ei myöskään pitänyt
kruunun käskyistä lukua. Hän ei sallinut, että hänen alustalaisiltansa
otettiin kyytihevosia, ja kun kerta nimismies tuli Peippolaan, niin
rouva, joka luuli hänen tulleen kyydinapua vaatimaan, pieksätti
miesparan pahanpäiväiseksi. Siitä tuomitsi oikeus sakkoja, mutta rouva
ei maksanut. Päinvastoin hän jonkun aikaa myöhemmin, kun Porvoon
pormestari häntä nuhteli, vastasi pilkallisesti: "Yksi ainoa vääryys
vain sille tolvanalle on tehty, se nimittäin ettei hän saanut selkäänsä
tarpeeksi!" Maaherra itse kirjoitti nyt ja käski rouvan rangaista
palvelijaansa, joka nimismiestä oli piessyt, mutta rouva vastasi, ettei
hän ollut maaherran käskyläisiä.

Vieläkin rasittavammat kuin sotaväen ja aatelisherrojen sortamiset
olivat kruununvoutien kiskomiset ja petokset. Sotaväki harjoitti
väkivaltaa toki vain ajoittain läpimarssiessansa ja aatelisherrat
tekivät vääryyttä vain paikoittain, heidän läänityksillään; mutta
voudeilta ei ollut turvaa milloinkaan eikä missään. Nämät virkamiehet,
vaikka he melkein kaikki olivat Suomen kansan omaa lihaa ja luuta,
olivat kansalaistensa pahimpana vitsauksena. He olivat alhaista
sukuperää, ilman vähintäkään sivistystä. Raha oli heidän ainoa
jumalansa, jonka vuoksi he yhtä vähän välittivät kunniastaan kuin
sielustaan. Torsti Sveninpojasta Pohjanmaalla esim. valitettiin, että
hän veroja kootessaan aina säännöllisesti otti viisi naulaa
hyväntekijäisiä joka leiviskältä. Sama mies usein myös vaati rahaa
veroparselien sijasta, määräten niille kohtuuttomia hintoja, niinkuin
humalista 75 talaria kippunnalta, härästä 6 talaria, vaikka hän ei
tiliinsä kirjoittanut muuta kuin 30 t. edellisistä, 5 jälkimäisistä;
jäännöksen pisti hän omaan taskuunsa. Toiset voudit koroittivat veroja
mielinmäärin, usein myös kiskoivat samaa veroa kaksi, jopa kolmekin
kertaa, väittäen ettei se vielä ollut maksettu! Muutamat joka vuosi yhä
vielä kokosivat vanhaa pappisveroa, vaikka se jo aikaa sitten oli
lakkautettu. Kruunuakin he toiselta puolen pettivät sillä, että joka
vuosi kirjoittivat tileihinsä suuria rästejä, vaikka melkoinen osa oli
täydesti maksettu. Usein myös he tekivät kaikellaista väkivaltaa.
Yli-Satakunnan vouti esim. oli eräältä talonpojan leskeltä ryöstänyt
lehmän ja lyönyt akkaa, vieläpä sitten estänyt hänet käräjille
pääsemästä. Maskun vouti oli piessyt ja pannut rautoihin Henrik Hornin
palvelijan, kun tämä tahtoi valvoa herransa oikeutta taloon, jonka
vouti oli toiselle antanut.

Tulipa kuninkaan korviin myös papeistakin paljon valituksia, vaikka
niiden, jos kenen, olisi pitänyt olla kansan suojana. Moni heistä
mielin määrin enenteli saataviansa; sanottiinpa Kokkolan kirkkoherran
pieksävänkin seurakuntalaisiansa, saadakseen heitä suostumaan
laittomaan tiunnin koroitukseen. Herra Tuomas, Tenholassa, oli
laittomasti ottanut niitynpalstan hautauslehmän sijasta. Samoin
teinitkin (koulupojat), kun he joutoaikoinansa vanhan tavan mukaan
kävivät pitäjällä, vaativat apua ikäänkuin heille tulevaa oikeutta,
haukkuen, kiroten ja tehden väkivaltaa, jollei heille annettu.[3]

Kaikkia näitä valituksia kuunteli Kustaa Aadolf suopeasti, väsymättä,
viipyen niiden tähden joka paikassa. Osa niistä ratkaistiin ja
autettiin heti paikalla, jos asia oli selvä; toiset jätettiin ensin
uskottujen miesten tutkittaviksi. Törkeämpää väkivaltaa tehneet
sotamiehet hirtettiin, lippu rinnassa, jossa oli selitys rikoksesta;
pienemmät pahanteot rangaistiin vankeudella. Vahinkoa kärsineille
talonpojille annettiin veronhuojennus siksi vuodeksi. Samassa
järjestettiin asiat niin, että vasta olisi vähemmän tilaisuutta
samallaisiin tekoihin. Kuningas käski että sotaväki, niin paljon kuin
mahdollista kuljetettaisiin laivoilla; ja jos marssi maata myöten oli
välttämätön, piti maaherrojen tarkkaan valvoa, ettei epäjärjestystä
tapahtuisi. Myöhemmin, v. 1621, sääti Kustaa Aadolf ennen jo mainitut
ankarat sota-artikkelinsa, joilla keinoin hän saikin aikaan, että
valitukset sotamiehistä melkein kokonaan loppuivat. -- Voudeista suuri
joukko pantiin pois viralta, moni pistettiin vankeuteenkin, ja uusille
sijaan tulleille annettiin ankaria varoituskirjeitä. Välistä kuningas
lopettaa nämät seuraavilla sanoilla: "Jos et tätä tyystin tottele, niin
ei ole niininuora sinulle liika hyvä!" Tämä ei ollutkaan mikään tyhjä
uhkaus, vaan hirsipuissa nähtiin vähä väliä vääriä vouteja roikkumassa.
Turusta sitten julisti Kustaa Aadolf asetuksen _voutien sekä kirjurien
oikeasta menettelystä suomalaisia alamaisia kohtaan_, josta useampia
satoja kappaleita levitettiin kansan pariin ja jossa ensi kertaa
käskettiin antaa verokuitteja. Jonkun aikaa myöhemmin ilmestyi vielä
toinen hyödyllinen säädös: voudit, jotka ennen olivat kuuluneet kaukana
Tukholmassa istuvan rahakamarin alle, määrättiin nyt lääninsä maaherran
valvottaviksi. Maaherrat, lähempänä ollen, saattoivat paremmin pitää
vouteja silmällä. Itse olivat nämät läänien ylimmät hallitusmiehet
korkeampaa sukua ja paremmin kasvatetut, niin että he paljoa harvemmin
antoivat syytä valituksiin. Nämät molemmat asetukset estivät suuresti
voutien ahneutta, vaikka niin juurtunutta pahaa tapaa ei kuitenkaan
vielä saatu pitkään aikaan kokonaan poistetuksi.

Vaikeammat parantaa olivat jäljellä olevat kaksi yllämainituista
epäkohdista. Kustaa Aadolf antoi tosin anteeksi 1614 vuotta vanhemmat
rästit; niin myös soi hän yksityisissä tapauksissa veronhuojennusta
joksikuksi vuodeksi; sillä, sanoi hän, veroja ei saa niin armahtamatta
ottaa, että talonpoika tulee aivan tyhjäksi ja jättää talonsa autioksi.
Mutta ylimalkaan oli verokuorman vähennys mahdoton valtakunnan vaikean
tilan tähden; päinvastoin täytyi yhä vaan vaatia joku (niin sanat
tavallisesti kuuluivat) "pikkuinen" suostuntavero lisäksi. Samoin oli
läänityslaitoksen laita. Kuningas tosin ei sanonut voivansa sallia
Suomen talonpoikien sortamista, josta koko maa viimein joutui autioksi.
Senvuoksi hän ensi innossaan, huomattuaan niistä johtuvat epäkohdat,
peruutti kaikki läänitykset. Mutta hän huomasi pian, että "varsinkin
Suomessa" oli mahdotonta muulla lailla tulla toimeen, koska kruunulla
ei ollut rahavaroja. Ainoa, minkä hän saattoi tehdä, oli siis se, että
hän kielsi liiat, laittomat veronotot ja jakeli läänitetyille
talonpojille suojeluskirjoja. Mutta siitä ei ollut suurta apua, koska
tottelemattomuudesta ei seurannut rangaistusta. Kustaa Aadolf ei näy
hallituksensa alussa uskaltaneen suututtaa aatelia ankaruudella.
Vähitellen vasta veti hän siinäkin suhteessa ohjat tiukemmalle.
Erittäin kummastuttava oli hänen käytöksensä tuota julkista
väkivallantekijää ja kruununkin oikeuden rikkojaa, Raaseporin kreiviä
kohtaan. Hän oli lähettänyt Leijonhufvudille nuhteita sekä varoituksia,
antanut virkamiehilleen suojeluskirjoja ja sanonut: "Semmoista en
ulkomaiselta valtiaaltakaan kärsisi, sitä vähemmän omalta alamaiselta!"
Mutta parin kuukauden perästä, kun ei kreivi antanutkaan anastamaansa
kruununveroa takaisin, oli Kustaa Aadolf kirjoittanut tällä kertaa
kuitenkin antavansa anteeksi ja sallivansa kreivi Stenin pitää, mitä jo
oli ottanut. Nyt Turussa ollessaan käski kuningas Leijonhufvudin
eteensä vastaamaan tehdyistä pahanteoista; vaan kun kreivi ei tullut,
raukeni asia jälleen siihen. V. 1636 vasta, kuninkaan kuoleman jälkeen,
menetti Sten Leijonhufvud viimeinkin kreivikuntansa. Samoin myös sai
Berndes pitää vääryydellä anastamansa Peippolan; vasta kun mies oli
kuollut, täytyi lesken siitä luopua.

Huhtik. 19 p., juuri kun Kustaa Aadolf herroineen par'aikaa istui
illallispöydässä Turun linnassa, kuului yhtäkkiä hätähuuto: "Tuli on
valloillaan!" Se oli päässyt irti ruokasalin ylisessä kamarissa ja
kiihtyi kovassa myrskyssä niin hirmuiseen voimaan, että vähän ajan
kuluttua koko linna oli ilmitulessa. Ei saatu pelastetuksi paljon
mitään sen irtaimesta kalustosta, ei edes kuninkaan matkakapineitakaan.
Yleisessä häiriössä jalosydäminen kuningas kuitenkin muisti linnan
alisissa holveissa vankeja, jotka kaikkein ensiksi korjattiin. Palon
jälkeen täytyi Kustaa Aadolfin muuttaa kaupunkiin, yksityiseen
porvaritaloon asumaan. Silloin näet ei vielä ollut mitään ravintoloita,
vaan majoitettiin läpikulkevat korkeat matkalaiset tavallisesti kahden
porvarin, Kasper Pilin ja Hannus Kirjansitojan luo.

Turusta jatkettiin matkaa itäänpäin merta myöten, joka silloin, kun ei
höyrylaivoista vielä ollut mitään aavistusta, kävi sangen hitaasti.
Turusta oli lähdetty toukok. 3:na p:nä ja vasta 8:na oltiin
Helsingissä. Vastatuulen tai tyynen aikana poikettiin joskus johonkin
maakartanoon. Niin esim. vietti Kustaa Aadolf toukok. 22-24 p. Arvi
Vildemanin luona Tiusterkylässä likellä Porvoota, missä korkeaa kävijää
kovin runsaasti kestitettiin. Ainakin oli yksi hänen seuralaisistaan,
Saksin-Lauenburgin herttua Julius Henrik, siellä niin "hyvässä
pohmelossa", ettei kyennyt kirjoittamaan kuittia lippukuntansa
palkkarahoista, jotka hänen käsiinsä annettiin. Ajan luonnetta sekä
samassa kruunun kukkaron tyhjyyttä kuvaa sekin seikka, että kuningas
pitkin matkaa poimi kaikellaisilta ihmisiltä suurempia tai pienempiä
lainoja Venäjän sotaa varten. Vildemanilta esim. hän sai 300 talaria,
Viipurin porvaristolta 1,129, pormestarilta erikseen 166 talaria ja 12
äyriä, kolmelta muulta porvarilta yhteensä 1,378 t., Juhana De la
Gardielta muutamia tuhansia, eräältä Viipurin satamaan sattuneelta
Hollannin laivurilta 6,290 t., Eevert Hornilta 200:n Unkarin
kultakolikon arvoiset kultavitjat y.m.[4] Vakuudeksi suotiin
lainanantajille läänityksiä.

Koko kesän Venäjällä sodittuaan palasi Kustaa Aadolf syksyllä taas
laivalla Suomen rantaa pitkin Ruotsiin. Ahvenanmaalla hän viipyi nyt
koko viikkokauden, marrask. 3-11 p., huvikseen metsästellen. Ahvenan
mantereella oli näet siihen aikaan erittäin runsaasti kaikellaisia
metsänotuksia, erittäinkin hirviä, joita siellä säilytettiin kuningasta
varten. Ei ollut siellä kenenkään lupa ampua, ei edes metsäkoiriakaan
pitää. Kustaa Aadolf vielä kovensi tämän kiellon. Jokaisesta
luvattomasti ammutusta hirvestä piti sakkoina maksettaman kruunulle
kolme härkäparia, jokaisen jäniksenkin surmasta yksi härkä. Talonpojat
kuitenkin usein rikkoivat tätä lakia; he eivät tosin ampuneet hirviä,
vaan tappoivat niitä viritysjousilla tai muilla satimilla, kun ne
heidän pelloillaan kävivät vahinkoa tekemässä. Kuningas senvuoksi
varoitti heitä ankarasti, käskien heidän ajaa hirvet pois hiljaa,
varovaisesti, ettei niille tulisi vahinkoa. Hirventaposta määrättiin
nyt kuolemanrangaistus, taikka, jos kuningas syystä tai toisesta tahtoi
henkeä armahtaa, piti rikollinen iäkseen lähetettämän Inkeriin, joka
silloin oli Ruotsin valtakunnan Siperia.



2. Helsingin Herrainpäivät.


Keväällä 1615 purjehti Kustaa Aadolf Narvaan ja vietti sen kesän ynnä
osan syksyä Venäjän sodassa. Talvenkin päätti hän olla likellä rajaa,
voidakseen itse valvoa rauhan hieromisia sekä samassa sotavarustuksia.

Marrask. 1 p. lähetti hän sitten Narvasta julistuksen kaikille Suomen
säädyille, käskien heitä tammikuun keskipaikoilla puheillensa
Helsinkiin. Kutsutut olivat kaikki laillisessa iässä olevat aateliset;
pappissäädyn puolesta piispa ynnä kaksi tuomiokapitulin jäsentä sekä
yksi pappi kustakin kihlakunnasta; sitten 1 pormestari, 1 raatimies ja
1 porvari joka kaupungista, sekä 2 talonpoikaa kustakin kihlakunnasta.
Aatelissäädyssä oli siis edustamistapa toisellainen kuin tätä nykyä.
Toinen eroitus oli sitä paitsi vielä siinä, että myös kaikki
ratsumestarit ja jalkaväen kapteenit sekä yksi alapäällikkö ja kaksi
sotamiestä kunkin mukana olivat kutsutut; näillä edusmiehillä oli
sijansa ja äänestysoikeutensa aatelissäädyssä.

Tammik. 22 p. 1616 Kustaa Aadolf itse avasi Helsingin herrainpäivät.[5]
Aateliston parissa olivat Aksel Oxenstjerna (vaikka ruotsalainen,
hänelle äsken suodun Kemiön kreivikunnan puolesta), meille jo ennestään
tutut vanhat herrat Yrjö Boije, Aksel Kurki, Götrik Fincke y.m.
Papistoa edusti vanha piispa Eerikki Sorolainen sekä 20 muuta
hengellistä herraa. Upseereja oli 10, joiden joukossa ei kuitenkaan
ketään mainiompaa. Porvariston lähettiläitä oli Turusta, Viipurista,
Helsingistä, Porvoosta, Tammisaaresta, Naantalista, Raumalta,
Uudestakaupungista, Porista, Vaasasta ja Oulusta -- muita kaupunkeja ei
vielä ollutkaan meidän maassa. Senaikuisten kihlakuntien luvun
ilmaisevat talonpoikaiset edusmiehet; niitä oli Pohjanmaalta (joka oli
kaikki yhtenä kihlakuntana), Ylisestä ja Alisesta Satakunnasta,
Piikkiöstä, Vehmaalta, Maskusta ja Halikosta Varsinais-Suomessa,
Raaseporin ja Porvoon lääneistä Uudellamaalla, Hollolasta, Sääksmäeltä
ja Hattulasta Hämeessä, Suuresta ja Pienestä Savosta (etelä- ja
pohjoisosasta) sekä Äyräpäästä, Jääskestä ja Lapvedeltä Viipurin
läänissä.[6] Käkisalmen läänistä ei ollut edusmiehiä, sillä tällä
uudella voittomaalla, samoin kuin myös Itämeren maakunnilla, ei ollut
äänioikeutta Ruotsin valtakunnan asioissa.

Kustaa Aadolf piti ensiksi pitkän, omakirjoittamansa puheen. "Jalot,
korkeasukuiset, hyväsukuiset, korkeaoppiset, älykkäät ja rehelliset,[7]
hyvät herrat ja maanmiehet!" lausui hän heille. "Kauan aikaa olen jo
halunnut päästä käymään tällä maanäärellä, pitääkseni teidän eduksenne
Ruotsin lakia voimassa ja tiedustellakseni teidän valituksianne.
Kiitoksia siitä, että te suotuisasti olette tänne tulleet, niin että me
nyt voimme muutamista tämän maan asioista ynnä myös muutamista koko
valtakunnan etua koskevista seikoista keskustella." Hän muistutti nyt
heille, miten Sigismund kuningas aikoinaan oli viekkaudella koettanut
saattaa paavilaisen pimeyden takaisin maahan, jonka johdosta häneltä
kruunun perintöoikeus riistettiin. Senkin jälkeen oli hän aina
koettanut sodalla Virossa sekä Ruotsiin ja Suomeen lähetetyillä
valhekirjeillä saada häiriötä aikaan. "Summa on se", sanoi Kustaa
Aadolf, "että hän voimiansa myöten koettaa luovuttaa minusta
alamaisteni sydämiä, jonka tähden suosiollisesti kehoitan teitä
varomaan tämmöisiä hänen kirjeitänsä sekä myös varoittamaan
naapureitanne, pitäjäläisiänne sekä maakuntalaisianne, etteivät he
antaisi houkutella itseään." Hän selitti myöskin, miten Sigismund,
"lähinnä syntisyyttämme" oli suurimpana syynä Venäjänkin sotaan. Hän
oli koettanut saada Venäjää ensin liittolaiseksensa, sitten valtansa
alle, jota vaaraa estääkseen Kaarle kuningas oli tullut venäläisten
avuksi. "Saattaapa nyt", virkkoi hän, "monen sekä ulkomaalaisen että
myös oman maan miehen silmissä näyttää oudolta, että me olemme sitten
joutuneet ilmisotaan noiden autettaviemme, venäläisten kanssa." Siihen
hän taas selitti venäläisten häilyväisyyden olevan syynä, he kun eivät
ruvenneetkaan antamaan ruotsalaisille avun palkkioksi luvattua
Käkisalmea. "Tarpeellista on siis", lopetti hän viimein, "että te
olette varoillanne ja otatte varoituksen venäläisten esimerkistä,
huomaten, kuinka moninaisia onnettomuuksia vallankumoukset tuottavat,
varsinkin kun keskinäinen eripuraisuus saa ne aikaan. Ajatelkaa myös
tämän nykyisen Venäjän sodan syntyä, ettei se ole Kaarle kuningas
vainajan eikä myöskään minun tahdostani alkanut eikä näin kauan
pitkittynyt. Pysykää siis, te hyvät miehet, yhtä uskollisina minulle
kuin tähänkin asti, niin pyydän vastakin, niinkuin tähän saakka, aina
hartaimmasti harrastaa teidän etuanne ja edistää rauhaanne sekä
onneanne, johon Jumala Kaikkivaltias suokoon armonsa!"

Tällä tavoin siihen aikaan, kun ei vielä sanomalehtiä ollut, annettiin
kansalle tietoa valtakunnan asioista. Tämän puheen perästä luetti
sitten kuningas säädyille kolme esitystänsä: että luja liitto
tehtäisiin Sigismundin vehkeitä vastaan ja ryhdyttäisiin
suojelushankkeihin Venäjän sotaa varten; että samallaiseen sotaveroon
kuin v. 1613 suostuttaisiin; että edellisenä vuonna Ruotsissa säädetty
kyytiasetus myös Suomessa pantaisiin voimaan. -- Valtiopäiväkeskustelut
eivät silloin olleet pitkällisiä; ne kestivät ainoastaan kymmenen
päivää, ja helmik. 2 p:nä oli jo päätös allekirjoitettu.
Herrainpäivämiehet sanoivat sekä omasta että myös kotona olevien
säätyläistensä puolesta tarkkaan miettineensä kuninkaan esityksiä,
joista he nyt antoivat seuraavan vastauksen: 1) he vakuuttivat, ettei
heitä koskaan voi houkuttelemalla saada luopumaan uskollisuudestansa
kuninkaallista majesteettiä ja isänmaata kohtaan, ja jollei Sigismund
suostu kohtuulliseen sovintoon, niin tahtovat he yhtenä miehenä seisoa
häntä sekä hänen seuraansa vastaan; 2) koska Sigismund sekä venäläisten
häilyväisyys oli ollut syynä tähän nykyiseen sotaan, ja jos venäläinen
on vihollisuuteensa niin paatunut, ettei se mistään kohtuullisista
ehdoista huoli, lupasivat he kaikin voimin tehdä sille vastarintaa,
varojansa ja henkeänsä säästämättä; 3) kiittivät he kuninkaallista
majesteettiä viime vuonna julistetusta kyytiasetuksesta, jonka he
kyllä katsoivat terveelliseksi ja hyödylliseksi, jos sitä vain
noudatettaisiin; 4) lopuksi he suostuivat lisäveroon valtakunnan suuren
puutteen ja tarpeen tähden. -- Samana päivänä Suomen säädyt myös
lähettivät "Ruotsin kaikille säädyille" pitkän kirjeen, muistuttaen,
kuinka täällä rajalla oli oltu miesmuiston ajat linnaleirin sekä muiden
kuormien rasittamat ja aina sodan jaloissa, varsinkin tuon
epäluotettavan naapurin venäläisen tähden, jolta ei edes rauhankaan
aikana saa täydessä turvassa kotona istua. Siitä huolimatta ja vaikka
edellisen kesän vuodentulo oli ollut huononpuolinen, olivat he
varojansa ja voimiansa myöten myöntäneet sotaveroa. Ja vaikka heillä ei
suinkaan ollut syytä epäillä, etteivät hyvät Ruotsin herrat ja miehet
kernaasti myöntäisi hekin samallaista veroa ja tulisi tällä
turvattomalla rajalla asuvien avuksi, tahtoivat he kuitenkin Ruotsin
säädyille huomauttaa vaarallista tilaansa ja muistuttaa, kuinka
auliisti suomalaiset aina tarpeen tullessa olivat apuansa heille
antaneet, niinkuin vastakin lupasivat viimeisiin voimiin saakka antaa.
Lopuksi he lausuivat lujana luottamuksenansa, että niin kauan kuin
ruotsalaiset ja suomalaiset ovat yhtä mieltä, ei ole pelkoa mistään
ulkovihollisesta. -- Tämän kirjeen jäljennös lähetettiin jokaiseen
Ruotsin maakuntaan, joista pian tulikin suosiollisia vastauksia.
Ruotsalaiset kiittivät Suomen säätyjä, koska he olivat tähän sotaveroon
suostuneet, luvaten hekin henkiin ja veriin asti auttaa kuninkaallista
majesteettiä ja isänmaata, sekä muistaa uskollista, ystävällistä apua,
jonka he hädässä ollessaan aina olivat suomalaisilta saaneet, "joka
ystävyys ja sopu aina edelleen pysyköön". -- Helsingissä myönnetty vero
suoritettiin sitten myöskin kaikkialla Ruotsissa.

Oikeastaan olisi tämmöinen päätös uudesta verosta, jonka suomalaiset
koko valtakunnan puolesta olivat tehneet, ollut tehtävä yhteisillä
valtiopäivillä. Mutta olivatpa toiselta puolen Ruotsinkin säädyt monta
kertaa tehneet päätöksiä koko valtakunnan puolesta, vaikkei ollut
yhtään suomalaista läsnä. Silloin esim., kun Elfsborgin lunastussumma
myönnettiin, rasittavin kaikista tämän ajan suostuntaveroista, ei liene
ollut ketään meidän maastamme saapuvilla. Semmoisissa tapauksissa
kuitenkin aina perästäpäin lähetettiin pari valtaneuvosta Suomeen,
jotka kävivät joka maakunnassa asianomaisten allekirjoituksia
kokoomassa. Juuri mainittu päätös ei muuten toisessakaan vielä
tärkeämmässä kohdassa ollut säännön mukainen; siinä ei ollut nimittäin
yksikään talonpoika ollut osallisena. Sitä varten oli ainoastaan
valiokunta kolmesta ylhäisemmästä säädystä ollut kokoonkutsuttuna. Näin
vähän vielä pidettiin lukua perustuslain puustavista. Ylimalkaan ei
pidetty siihen aikaan valtiopäiville tulemista niin paljon kansan
oikeutena, kuin pikemmin monasti raskaalta tuntuvana velvollisuutena.
Kuningas avauspuheissaan joskus pyysi anteeksi, että hänen niin tiheään
täytyi "rasittaa säätyjä herrainpäivillä". Erittäin on mainittu,
että suomalaiset, joilla oli pitkä, vaivalloinen matka ja laihempi
kukkaro, olivat vastahakoisia tulemaan valtiopäiville ja usein
saapuivat niihin sangen myöhään. -- Kustaa Aadolf muuten pani
valtiopäiväjärjestyksellänsä vuodelta 1617 tälläkin alalla suuremman
säännöllisyyden alkuun.

Monessa muussa suhteessa, paitsi jo mainituissa, olivat myös tavat ja
menot valtiopäivillä toisellaiset kuin tätä nykyä. Julkisuutta esim.
pelättiin suuresti. Kuulijoita ei sallittu säätyjen kokouksissa, vain
aatelissäädyssä oli nuorilla aatelisjunkkareilla lupa oppimisen
vuoksi olla läsnä. Ei myöskään kuninkaallisia esityksiä annettu
valtiopäivämiehille kotiin luettaviksi, ettei ne muka ennen aikojaan
tulisi pahansuopien ulkomaalaisten tietoon, vaan olivat ne säädyn
kokouksissa mietittävät ja tutkittavat.

Helsingin herrainpäivillä kyydistä tehty päätös koski rasitusta, josta
ei edellisessä luvussa vielä ole ollut puhetta, vaan joka oli kaikkein
kipeimpiä kohtia. Vanhastaan oli näet se määräys olemassa Ruotsin
valtakunnassa, että maantien varrella olevissa pitäjissä talonpoikien
piti maksutta kyyditä ja syöttää kuninkaan asioilla kulkevia
virkamiehiä. Tämä jo itsessään olisi ollut sangen suuri kuorma, sillä
siihen aikaan, kun ei postilaitosta ollut, joka olisi voinut kuljettaa
kirjeitä, täytyi virkamiesten alinomaa olla maantiellä liikkeellä.
Paitsi sitä että paikkakunnan virkamiehet ja läänin maaherra
matkustelivat, liikkui usein kuninkaan käskyläisiä, jotka puhuttelivat
kansaa valtiopäivillä myönnetyistä veroista, tai tutkivat kuninkaalle
tehtyjä valituksia, tai vaativat voutien tilejä, tai hakivat ja ottivat
kiinni karanneita sotamiehiä, kruunun merimiehiä ja kruunun
päiväläisiä, tai kuljettivat paikkakunnan virkamiehille kuninkaallisia
kirjeitä; vieläpä niiden lisäksi kulki kruunun ketunpyytäjiä y.m.
Näillä oli usein koko joukko palvelijoita ja seuralaisia mukanaan, sitä
enemmän, mitä suurempi itse herra. Tämä kyytirasitus oli sitä
tuntuvampi, koska se ei ollut kaikkien maanomistajien kannettavana.
Rälssimaitten talonpojat olivat lain mukaan ainoastaan puoleksi
velvolliset siihen ottamaan osaa, ja aatelisherrat, varsinkin Suomessa,
estivät tavallisesti kaiken kyydin ja kestitsemisen alustalaisiltaan,
vieläpä läänitysmaittenkin talonpojilta, kiskoen sen sijaan itselleen
sitä suurempia veroja. Kaiken sen lisäksi tuli vielä, että vapaata
kyytiä suuresti väärinkäytettiin. Aatelisherrat ja virkamiehet vaativat
silloinkin talonpojilta maksutta hevosia sekä ruokaa, kun he
matkustivat yksityisillä asioillaan tai huvikseen, rouvineen, lapsineen
menivät toinen toisensa luokse häihin, hautajaisiin tai muihin
pitoihin. Samoin myös tekivät aatelin palvelijat; samoin porvaritkin
antoivat usein talonpoikien ilmaiseksi kuljettaa kauppakuormiansa. Eikä
siinä kyllin, että kansaa laittomalla kuormalla rasitettiin, vaan
tehtiinpä lisäksi tätä muka oikeutta harjoittaessa kaikenlaista
väkivaltaa. Nimismiehet ja neljännysmiehet, jos he joskus uskalsivat
pitää muiden talonpoikien puolta, saivat selkäänsä. Samoin isännät
niissä taloissa, joihin poikettiin, saivat osakseen haukkumisia ja
kirouksia, lyöntejä ja korvapuusteja, niin ettei ollut minkäänlaista
kotirauhaa.

Korkeimmat aatelisherrat Suomessa olivat näissä ilkitöissä ensimäisiä
miehiä. Mauri Horn, Joensuun herra, palatessaan kerran v. 1616
Venäjältä, majaili Kirkkonummella kuuden miehen kanssa muutamissa
taloissa; näiltä isänniltään hän otti olutta, vaan syrjäisemmistä
taloista, missä he eivät ennättäneet itse käydä, hän sen sijaan vaati
olutrahaa, 2 äyriä talolta. Toinen upseeri, Hannu Ram, edellisenä
vuonna Venäjälle mennessään, otti eräässä paikassa useilta talonpojilta
viikoksi eväitä, vieläpä rahaakin lisäksi, keltä 24 äyriä, keitä
vähemmän. Eerikki Pärttylinpoika, Mälsälän herra, kootessaan Elfsborgin
veroa, oli kuljeskellut Kyminkartanon läänissä kahdeksalla hevosella,
ja sitä paitsi hänellä oli vielä sama verta joutilaita varahevosia,
jotka kaikki olivat talonpoikien elätettävät. Joka paikassa hän otti,
ruuan ja juoman lisäksi, muutakin tavaraa väkisin. Eräässä kylässä,
jossa ei ollut hevosia heti tarjona, hän pani nimismiehen rautoihin ja
pakoitti hänet sitten sillä tavoin, kädet kahleissa, kyyditsemään
itseään kaksi peninkulmaa. Kurjalan herra Sten Iivarinpoika tuli v.
1615, mennessään Venäjän sotaan, 35:n miehen ja yhtä monen hevosen
kanssa erään lesken luokse, pieksi emäntää ja kärvensi lasten tukkaa,
kun ei heti paikalla saanut, mitä vaati, ja kun leski häntä Ruotsissa
annetusta kyytiasetuksesta muistutti, hän vain pilkalla kirosi: "Mene
sinä hiiteen asetuksinesi!"

Örebron valtiopäivillä 1614 oli näiden syitten tähden päätetty laittaa
kestikievareita aina kahden tai puolenkolmatta peninkulman päähän,
joissa kuninkaan virkamiehet ja aateliset yksityisillä matkoilla
käydessään saisivat määrätystä kohtuullisesta taksasta hevosia sekä
ravintoa. Muiden matkalaisten piti sopia, miten saattoivat,
talonpoikien kanssa. Ainoastaan kruunun asioilla kulkevat saisivat
vapaan kyydin ja ravinnon. Matkallansa Suomessa samana vuonna sai
kuitenkin kuningas Kustaa Aadolf joka paikassa kuulla, ettei tästä
asetuksesta ollut mitään apua. Hän käski siis ankarasti, että voutien
piti valvoa tätä asiaa, uhaten: "jos joltakulta alamaiselta vaikka vain
kanakin ryöstetään, etkä toimita hänelle korvausta, niin saat sen
omalla päälläsi maksaa". Ja sitten hän antoi alussa vuotta 1615 uuden
ankaran julistuskirjan, joka myös suomeksi painatettiin, ollen ihan
ensimäinen painettu asetus meidän kielellämme. "Vaicka me", kirjoitti
kuningas, "Herranpäivil, quin vijmen Örebroos pidettin, meiden
kirioituxen cautta olemma pois kieldäneet caicki skydit ja gestämiset
nijlde, jotka ei meiden teekiriam ja todistoxem cansa uloslähetetyt
ole, että jocahinen senpärästä idzens laittaman piteis, ja ychteinen
cansa jongun hoistoxen (huoistuksen) saisi, niin me ymmärdhem
(ymmärrämme eli huomaamme), että eivet ole site saanet nautita heiden
hyväxens quin mö toivoim, ja että ychteinen cansa niin hyvin sijtte
quin enengin ombi vieran holhomisella ja skydhillä raskautettu, eivet
ole nautineet rauha cotonans, tiellä ja heiden oikealla matcallans, ja
vielä sijttä hosumisella ja havoilla (haavoilla) usein väkivalda heiden
cochtans (kohtaansa) tapactu (tapahtuu), enämiten nijlde, joilla ei
ychten todhistusta ole; sijtä me vaicutetudh olemma toista neuvoa
ylösajatteleman, senpääle että alemaiset saisit rauhasa olla." --
Sitten määräsi hän, ettei saisi antaa ruokaa eikä hevosia kenellekään
matkalaiselle, jolla ei ollut kuninkaan passia; niille herroille, jotka
laittomasti vapauttivat alustalaisensa, uhattiin läänitysten poisottoa;
väkivallan teosta matkalla säädettiin kuolemanrangaistus, vankeus tai
sakot aina teon törkeyttä myöten.

Nämät asetukset eivät kuitenkaan enempää kuin Helsingin
herrainpäiväpäätöskään paljon vaikuttaneet, niin että säädyt olivat
kyllä oikeassa arvellessansa kuninkaan esitystä hyödylliseksi, "jos se
noudatetuksi tulisi." Tämä väärinkäytös oli liian juurtunut,
voidaksensa pian poistua; vielä 20-30 vuotta edelleen tehdään
valituksia laittoman kyydin ja kestitsemisen johdosta, vaikka ne
vähitellen vähenemistään vähenevät.

Valtiopäivien jälkeen viipyi Kustaa Aadolf vielä koko talven Suomessa,
enimmiten Turussa, koettaen, niinkuin hän säädyille sanoi, "pitää
Ruotsin lakia voimassa" meidänkin maassamme. Kerran hän kevätpuolella
kävi Turusta pienellä matkalla Satakunnassa, jolloin hän lienee
kokenut, niinkuin hän muutamia vuosia myöhemmin valittaa, että maantiet
Suomessa monin paikoin olivat pikemmin metsäpolkujen tapaisia, kapeita
ja kivikkoisia. Ne käskettiin laittaa tasaisiksi ja leveämmiksi, jotta
kahdet rattaat sopisivat toistensa sivuitse kulkemaan. Keväällä vasta
palasi hän sitten takaisin Ruotsinmaalle.

Aksel Oxenstjerna, joka kaiken aikaa oli ollut kuninkaan seurassa,
lausui kerta myöhemmin ajatuksensa Suomen silloisesta tilasta, mikä ei
ollut kovin ilahduttava. "Olen käynyt", sanoi hän, "Maskun ja Vehmaan
kihlakunnissa; siellä ei ole viljelystä, siellä asuu vain petoja." Tämä
lausunto valitettavasti ei tainnut olla perätön. Muutamia vuosia
aikaisemmin, v. 1611, annettu tili läheisestä Halikon kihlakunnasta
näyttää, että siellä silloin oli autiona 46 manttalia, 139 taloa, 21
kruununtilaa, 3 papin palkkatilaa, lukuunottamatta melkein yhtä monta
aivan köyhtynyttä. Näin oli laita Kustaa Aadolfin hallituksen
alkuaikana Suomessa paraiten viljellyissä, enimmin asutuissa seuduissa.
Seuraavana vuonna kävi pari ruotsalaista valtaneuvosta Suomessa
nuorelle kuninkaalle uskollisuusvalaa ottamassa ja maan tilaa
tutkimassa. He toivat silloin sen sanoman, että enin osa maata täällä
oli poisläänitetty tai lahjoitettu, ja kruunulla jäljellä olevat tilat
melkein kaikki perin autioina. Kustaa Aadolf koetti sitten koko
hallituksensa aikana parantaa tätä epäkohtaa; hän kehoitti yhä kansaa
ryhtymään autiotilojen viljelykseen, luvaten useammiksi vuosiksi
veronvapautta.

Tämän vuoden jälkeen ei Kustaa Aadolf enää joutanut toisten olla niin
pitkiä aikoja Suomessa. Kaksi kertaa hän matkusti kuitenkin vielä
kiireesti läpi maan. V. 1622 hän ajoi talvella, Liivin sodasta
palatessaan, Viipurin, Kuopion, Säresniemen ja Oulun kautta Ruotsiin,
ja v. 1626 Länsi-Suomen halki. Tällä viimeksimainitulla matkalla hänen
sanotaan syöneen päivällistä Jokipiin talossa Jalasjärvellä, jossa hän
niin ihastui tarjona olevaan hyvään, väkevään olueeseen, että hän vei
tynnyrillisen eväinään mukanansa. Päivällisen jälkeen levähtäessään hän
kuuluu nähneen unta vastaisesta Saksan sodasta, joka silloin jo täytti
koko hänen mielensä.



3. Turun hovioikeuden perustaminen.


Suurena syynä laittomuuteen ja vallattomuuteen Suomessa oli
oikeuslaitoksen rappiotila. Tuomarinpaikat olivat annetut korkeille
herroille, jotka niistä kantoivat vain runsaat tulot, mutta hyvin
harvoin itse toimittivat virkaansa. Sijaisikseen he panivat keitä itse
tahtoivat, välistä jonkun palvelijansakin. _Alalaamanneilla ja
lainlukijoilla_ (tällä jälkimäisellä nimellä nimitettiin
kihlakunnantuomarien sijaisia) enimmiten oli sangen vähän laintaitoa,
jos ollenkaan; välistä he eivät osanneet edes kirjoittaa eikä
lukeakaan. Niinkuin raa'at, sivistymättömät ihmiset ainakin, he vain
katsoivat omaa yksityistä hyötyänsä, ja möivät sangen usein oikeutta
sille, joka antoi parhaat lahjat. Tällä ajalla epäilemättä sai alkunsa
tuo tuttu suomalainen sananlasku: "Laki on niinkuin luetaan." --
Vetoaminen korkeampaan oikeuteen väärän päätöksen johdosta ei liioin
auttanut, etenkin jos asia koski jotakin korkeaa herraa; sillä laamanni
oli hyvin usein samalla kihlakunnantuomarina jossakin lakikuntansa
osassa, maaherra jossain lääninsä kihlakunnassa. Asia oli siis hyvin
usein asianomaisen itsensä ratkaistava. -- Ennen aikaan oli kuitenkin
ollut olemassa jonkinlainen ylempi valvonta. Aika ajoin aina pidettiin
_etsikko- tai oikaisukäräjiä_,[8] joilla seudun asukkaista valittu
lautakunta, puoleksi aatelisia, puoleksi aatelittomia, parin sitä
varten lähetetyn valtaneuvoksen sekä piispan valvonnan alla "tuomitsi
kuninkaan tuomiota". Mutta ne olivat nyt jo aikaa sitten joutuneet pois
tavasta. Ainoa apukeino, jota, niinkuin olemme nähneet, kansa olikin
hyvin harras käyttämään, oli valittaminen suoraan kuninkaalle; mutta
siihen oli erittäinkin suomalaisilla ani harvoin tilaisuutta.

Tämän häiriön poistamiseksi perusti Kustaa Aadolf hallituksensa alussa
(1614) _hovioikeuden_ Tukholmaan. Ruotsissa sai tämä heti paljon
parannusta aikaan, mutta Suomeen ei sen vaikutus ulottunutkaan täydellä
voimalla. Tukholmaan oli oikeuden hakijoilla liian pitkä ja kallis
matka; paitsi sitä alioikeudet ja muut virkamiehet täällä eivät
pitäneet suurta lukua noista kaukaisista käskijöistä. Hovioikeus pian
valitti kuninkaalle, että sen päätökset ja suojeluskirjat olivat
Suomessa aivan mitättömiä. Niin esim. Porissa eräs vaimo, jonka
hovioikeus oli tuominnut syyttömäksi, hovioikeuden suojeluskirjasta
huolimatta sidottiin maaherran ja kaupungin maistraatin käskystä
kaakinpuuhun, missä hän sai selkäsaunan ja hänen molemmat korvansa
leikattiin pois.

Kustaa Aadolf perusti senvuoksi v. 1623 _Turkuun_ toisen hovioikeuden,
erikoisesti Suomenmaata varten. Myöskin Käkisalmen lääni lisättiin sen
tuomioalaan, jota vastoin Inkerinmaa laskettiin vähää myöhemmin
perustetun Tarton hovioikeuden alle. Turun hovioikeudessa oli, paitsi
presidenttiä ja varapresidenttiä, neljä asessoria; sen lisäksi otettiin
vielä muutamia pormestareita ja lainlukijoita apulaisiksi. Ensimäinen
presidentti, vapaaherra _Niilo Bjelke_, nimitettiin samalla Suomen
kenraalikuvernööriksi; siten tahdottiin antaa hänelle suurempi valta
saattaa hovioikeuden päätökset täytäntöön. Vielä lisäksi hän sai v.
1628 kaiken Suomessa kotona olevan sotaväen komentonsa alle. Bjelke oli
toimelias, innokas, ankara herra, joka kaikin voimin ryhtyi
tehtäväänsä. Mutta ensi aluksi sitä oli kovin vaikea saada täytetyksi.

Tottumus laittomuuteen oli niin suuri, että oli miltei mahdotonta saada
luotettavia virkamiehiä. Hovioikeuden ensi aikoina muutamat sen omista
jäsenistäkin tekivät itsensä syypäiksi törkeihin rikoksiin. Herman
Fleming, joka asessorin virasta erottuansa oli maaherrana Savossa,
menetteli niin väkivaltaisesti, että hänet läänin kaikkien asukkaitten
yhteisten kanteitten tähden oli tuomittava viralta. Lauri Cygnaeus
(ruotsalainen) mestattiin v. 1634 siitä syystä, että hän oli
vihapäissään tappanut appensa. Mauri Horn oli v. 1647 eräälle
talonpojalle tehnyt väkivaltaa ja ryöstänyt häneltä tavaraa, eikä edes
ensin totellut hovioikeuden käskyä tulla teostaan vastaamaan. -- Vielä
suurempi vastus oli alhaisista tuomareista sekä muista virkamiehistä,
jotka lahjojen vuoksi jättivät pahimmatkin teot rankaisematta. V. 1628
Bjelke valitti tästä kuninkaalle vakuuttaen, että Suomessa joka
paikassa tapahtui paljon törkeitä rikoksia, joista etenkin
aviorikoksista ja irstaisuudesta kuitenkin voutien laiminlyönnin tähden
harvoin edes kannetta oikeuteen tehdään; ja jos syylliset viimein
tuomitaankin sakkoihin, niin ei niillä nälkäkurjilla kuitenkaan ole
mitään omaisuutta, mistä sakkoja ottaa.

Paitsi sitä herrat Suomessa, joiden mielivaltaa tahdottiin nyt hillitä,
olivat tietysti vihanvimmassa ja tekivät kiusaa, missä vain suinkin
voivat. Eripuraisuudessa oli Bjelke joskus siveän, hiljaisen Eerikki
piispankin kanssa. Konsistorilla näet oli muutamissa asioissa erityinen
tuomio-oikeutensa, johon se ei tahtonut sallia uuden hovioikeuden
sekaantua. Alhainenkaan kansa, vaikka sille epäilemättä oli mieluista,
että sitä suojeltiin väkivaltaa vastaan, ei toiselta puolen taas
suomalaisen tavallisen itsepäisyyden takia tahtonut taipua Kustaa
Aadolfin moniin uusiin elinkeinoasetuksiin, joiden täytäntöä
hovioikeuden tuli valvoa.

Näiden alinomaisten vastusten tähden vanha Bjelke sangen pian väsyi ja
suuttui virkaansa. V. 1624 hän kirjoitti kuninkaalle, valittaen
epäjärjestyksen maassa olevan sellaisen, "ettei sitä voi kynällä
kuvata", sillä maaherrat ja voudit, piispa ja papit kiskovat kaikki
kilpaa laittomia veroja. Niin myös voudit sekä muut, "tuskin mikään
sääty eroitettuna", keksivät milloin mitäkin koiruutta, kiskoaksensa
rahaa talonpojilta tai pettääkseen kruunua. Siitä syystä hän jo nyt
pyysi päästä "tästä vaivalloisesta, raskaasta virasta sekä tästä
pahasta barbaarisesta maasta, missä kansa on niin ilkeä ja itsepäinen
ja riippuu kiinni pahoissa tavoissaan ja tottumuksissaan; ja vaikka",
jatkoi hän, "ne olisivat kuinkakin kohtuuttomia, pitävät he niitä
pyhempinä kuin kaikkia kuninkaan asetuksia sekä herrainpäivien
päätöksiä. Hartaasti olen kyllä koettanut hävittää noita
epäjärjestyksiä sekä omalupaisia oikeuksia, jotka niin hyvin
kuninkaalliselle majesteetille kuin alamaisillekin ovat vahingoksi;
mutta vähän olen saanut toimeen, olen ainoastaan saavuttanut kaikkien
ihmisten pahimman vihan". Bjelke sanoi olevansa vanha ja kivulloinen ja
mainitsi myös esteenä sen, ettei hän taitanut maan kieltä. "Voittehan
te, kuninkaallinen majesteetti", lopetti hän, "saada tähän virkaan maan
kieltä taitavia miehiä, joilla on tässä maassa tiluksensa ja
kartanonsa, ja jotka sitä paitsi ovat nuoremmat ja vahvemmat tätä
ikävää virkaa toimittamaan." Samallaisia valituksia lähetteli ukko vähä
väliä kuninkaalle, mutta Kustaa Aadolf ei moneen aikaan ottanut niitä
korviinsa, sillä hän tiesi Bjelken olevan paikallaan hyödyllisen.

Joskus oli hovioikeudella muuten kuninkaastakin vastusta, kun
tahdottiin lain puustavin mukaan rangaista pahantekoja. Aatelisherra
Klaus Munck esim. oli eräältä talonpojalta ryöstänyt pari härkää.
Kihlakunnanoikeus oli tuominnut hänet väkivaltaisesta rosvoamisesta
kuolemaan, hovioikeus huojensi tuomion sakoiksi, mutta kuningas antoi
kaiken rangaistuksen anteeksi, määräten vain, että vahinko oli
korvattava. -- Toisessa tilaisuudessa taas Bjelkekin, lähettäessään
erään toisen aatelisherran kuolemantuomion, lisäsi armonpyynnön, "koska
hovioikeus on niin nykyjään vasta perustettu eikä siis sovi käyttää
rigorem juris (lain koko ankaruutta)". Muutenkin menetteli Bjelke
välistä meidän käsityksemme mukaan sangen omavaltaisesti. V. 1631 esim.
hän aivan yksin vahvisti erään raastuvanoikeuden kuolemantuomion ja
mestautti pahantekijän; hän katsoi tarpeettomaksi lähettää asiaa
Uuteenkaupunkiin, missä hovioikeus silloin piti kokouksiaan Turussa
raivoavan ruton tähden. Samana vuonna lykkäsi kihlakunnanoikeus toisen
kuolemantuomion yksinomaan "herra kenraalikuvernöörin leppeän ja
armollisen tutkinnon alle", jolloin Bjelke lähetti asian takaisin
uudestaan tutkittavaksi, "vaan ei niin hätäilemällä kuin tässä näkyy
tapahtuneen". V. 1625 taas koko hovioikeus omin luvin muutti laissa
määrätyn rangaistuksen helpommaksi; se soi näet kymmenelle
kuolemaantuomitulle armon sillä ehdolla, että he raivaisivat viidakon
eräältä kruununniityltä likellä Rauman kaupunkia. Tarkka laillisuus oli
sen ajan ihmisille vielä niin outoa, että itse ylimmätkin lainvalvojat
välistä eksyivät lain rajojen yli.

Ylimalkaan oli sittenkin Turun hovioikeuden perustaminen
säännöllisemmän, puolueettomamman, voimallisemman lainkäytön alkuna
Suomessa. Bjelkestä lausui vielä toista sataa vuotta myöhemmin Turun
maistraatti seuraavan kiitoslauseen: "Jokainen suomalainen voi
todistaa, että presidentti Bjelke tässä maassa on voimallisesti
häätänyt väkivaltaa". Hänen aikanaan päätettiin muun muassa, että
kaikki aikojen kuluessa talostaan vääryydellä eroitetut pellot ja
niityt piti ilman lunnaita annettaman takaisin. Myöskin korkeimpiin
henkilöihin asti alkoi nyt lain valta ylettyä. Niin esim. sai
kuninkaansukuinen rouva, Eerikki XIV:nnen tytär, Siiri Tott
Liuksialassa hovioikeudelta kovan käskyn heti suorittaa sen suuren
rahasumman, jonka hän monta vuotta takaperin oli lainannut Turun
porvarilta Jaakko Wollelta poikansa Aaken ulkomaanmatkoja varten.
Oikeuslaitoksen voiman ja vaikutuksen vahvistamiseksi oli Bjelke myös
sen ulkonaisestakin arvosta sangen arka. Laamanninkäräjiä oli ennen
pidetty ilman mitään menoja; mutta nyt käskettiin pitää ne suurella
juhlallisuudella, jotta kansa tottuisi suurempaan lain kunnioitukseen.
V. 1627 annettiin Pohjanmaan maaherralle, joka oli kysynyt syytä
erääseen hovioikeuden päätökseen, se röyhkeä vastaus: "Me olemme vain
kuninkaalle velvolliset tiliä tekemään; te olette siihen vaatimukseen
liian halpa ja älytön".

Rangaistuksen lajit ja suhteelliset määrät erosivat siihen aikaan
suuresti nykyisistä. Miestappoa esim., jota silloin hyvin usein
tapahtui raakojen, hillittömien ihmisten kesken, ei pidetty niin
suurena rikoksena kuin nyt. Murhaaja tavallisesti työnsä tehtyään
karkasi saloille. Oikeus tarjosi silloin hänelle turvaa tullakseen
vastaamaan teostansa. Jos syytös nähtiin todeksi, oli hänen lupa
sovittaa tekonsa murhatun sukulaisille maksettavalla rahasummalla. Jos
sukulaiset sitä vastoin eivät suostuneet sovintoon, sallittiin hänen
taas kenenkään ahdistamatta palata takaisin saloille, mutta nyt
julistettiin hän "pilttuaksi" s.o. jokaiselle annettiin valta hänet
tappaa eikä kukaan saanut suoda hänelle majaa. Sama oli myös päätös,
jollei syyllinen totellut oikeuden kutsua. Toiselta puolen taas oli
ehdoton kuolemanrangaistus määrätty noidille sekä jumalanpilkkaajille;
sama tuomio kohtasi myös useimmiten varkaita. Ylimalkaan olivat
mestaukset ylen tavallisia. Joka kirkonmäellä oli hirsipuu teileineen,
jossa enimmiten nähtiin ruumiita roikkumassa. Törkeimmistä rikoksista
usein tuomittiin kovennettu kuolemanrangaistus siten, että esim. ensin
oikea käsi hakattiin poikki, tai myös jäsenet yksitellen jaloista
alkaen rikottiin rattaalla. Kidutus oli silloin koko muussa Euroopassa
tavallinen keino, jolla syytetyitä pakoitettiin tekojansa tunnustamaan,
monasti olemattomiakin. Sitä ei kuitenkaan Kustaa Aadolf sallinut
käyttää valtakunnassaan; ainoastaan uhata sai sitä joskus paatuneille
pahantekijöille.

V. 1630 taipui kuningas viimein Bjelken lakkaamattomiin pyyntöihin ja
soi hänelle eron presidentin toimestaan, seuraavana vuonna myös
kenraalikuvernöörin virasta, "koska", siten kuuluivat sanat, "Suomen
maan hallitsemisesta on paljon vaivaa ja vastusta, ja vapaaherra Bjelke
on jo vanha ja väsynyt sekä osaksi Suomeen suuttunut".



4. Presidentti Juhana Kurck.


Turun hovioikeuden ensimäisistä asessoreista oli puolet suomalaisia,
samoin myös melkein kaikki lisäjäsenet; presidentti ja varapresidentti
sitä vastoin olivat ruotsalaisia. Sitten otettiin jonkun aikaa enin osa
hovioikeuden alemmistakin virkamiehistä Ruotsista. Syynä luultavasti ei
ollut muu, kuin että Suomessa siihen aikaan oli peräti suuri puute
kelvollisista lakimiehistä. Parikymmentä vuotta Turun yliopiston
perustamisen jälkeen alkavat sitten oman maan miehet jälleen päästä
voitolle. Ylimmät päällikköpaikat vain pysyivät edelleen enimmiten
ruotsalaisten käsissä. Poikkeuksena oli kuitenkin kolmas presidentti
_Juhana Kurck_, Laukon ja Anolan herra, vanhaa Kurjen sukua.

Hän oli sen ajan parhaita, etevimpiä Suomen miehiä. Syntymävuodeksi
mainitaan 1590. Harjoitettuansa opintoja useissa Saksan yliopistoissa
ja muutenkin vielä matkustettuansa Hollannissa, Englannissa sekä
Ranskassa, meni hän sotapalvelukseen. Hän taisteli Suomen väen riveissä
venäläisiä ja sitten puolalaisia vastaan ja koroitettiin v. 1619
ratsumestariksi ja 1624 Suomen aatelislippukunnan päälliköksi. Sitten
hän muutti siviilipalvelukseen, johon hänellä oli enemmän taipumusta.
V. 1626 näemme hänet Turun, 1627 Viipurin läänin maaherrana. V. 1631
määrättiin hän Turun hovioikeuden presidentiksi, johon virkaan hän
kuitenkin vasta seuraavana vuonna saattoi ryhtyä.

Tähän paikkaan oli Kurck ikäänkuin luotu ja suotu. Hän oli
jalomielinen, oikeutta ja kohtuutta rakastava, viisas ja ahkera herra.
Lakiasioissa hän oli aikaansa nähden tavattoman oppinut, siitä näkyi
paljon jälkiä senaikuisissa hovioikeuden pöytäkirjoissa.[9] Tallella on
myöskin eräs hänen sepittämänsä lakitieteellinen kirjoitus: De jure
hereditario (perintöoikeudesta). Hänen aikanansa ja toimestansa edistyi
taas oikeuden vakaantuminen melkoisesti, niin että ainakin pääkaupungin
seuduilla oikeus alkoi olla voimassa.[10] Pahin vaikeus oli siinä, että
oli niin suuri puute kelvollisista alituomareista. Tämän puutteen
poistamiseksi tiedusteli hovioikeus, kun se v. 1633 lähetti
hallitukselle koko joukon kysymyksiä: eikö halullisia kymnaasilaisia
saisi ottaa auskultanteiksi, jotka, vannottuansa vaitiolovalan,
voisivat olla hovioikeuden keskusteluissa läsnä ja siten perehtyä
laintaitoon? V. 1637 taas, kun hallitus oli hovioikeudelta kysynyt
syytä alinomaisiin rajariitoihin Suomessa, annettiin se vastaus: että
muun muassa tuomarit täällä ovat kovin vähäoppiset ja useat heistä sitä
paitsi lahjakontteja. Siksi pitäisi yliopistoon, jonka perustamisesta
nyt oli puhe nostettu, asettaa taitava lakitieteen professori. Samassa
myös ehdoitettiin, että lainlukijain palkka sekä lunastusraha
tuomiopäätöksistä, jotka tähän asti olivat, edellisen nimelliset
tuomarit, jälkimäisen asianomaiset aivan mielivaltaisesti määränneet,
tulisivat vakinaisesti säädetyiksi, siksi että liika kiusaus lahjojen
ottoon poistettaisiin. Hallitus säätikin sitten seuraavana vuonna, että
tuomarien piti sijaisilleen antaa 10 hopeariksiä joka käräjältä. Se
tuntuu meidän mielestämme turhan pieneltä summalta, mutta sittenkin se
oli suurempi kuin mitä monen tuomarin oli ollut tapa antaa. Kemiön
vapaaherrakunnassa esim. maksettiin 10 hopeariksiä ainoastaan silloin,
kun käräjät pidettiin kirkonkylässä, muuten ainoastaan puolet siitä.
Kuitenkin oli lainlukijoilla käräjien aikana sen lisäksi aina vapaa
asunto ja ruoka.

Samasta kirjeestä vuodelta 1637 saamme muitakin tietoja sen ajan
lainlukijoista. Hovioikeus valitti, että he tahtovat aina vetää kaikki
riidat tarkastuksen alaisiksi, osaksi laintaitamattomuuden johdosta,
mutta vielä enemmän ahneudesta, saadaksensa tarkastuspalkkaa. Itse
tarkastukset he toimittivat usein aivan laittomasti, ottaen
lautakuntaan ketä itse tahtoivat, suomatta asianomaisille mitään
sananvaltaa. Monasti he eivät asianomaisille antaneet edes tietoakaan
pidettävästä tarkastuksesta, vaan menivät ilman heitä paikalle ja
antoivat lopullisen päätöksensä. Välistä sattui myös näissä
tarkastuksissa, että kihlakunnan tuomari kumosi ennen samasta asiasta
annetun laamannin tuomion. -- Toisesta lähteestä taas tiedämme, että
lainlukijat joskus tekivät päätöksensä Rooman tai Moseksenkin lain
mukaan, ainoan voimassa olevan Ruotsin lain sijasta.

Muuten ei se paha tapa, että tuomarinvirat annettiin korkeille
herroille, jotka niitä toimituttivat sijaisillaan, muuttunutkaan tähän
aikaan, vaan tuli päinvastoin vieläkin yleisemmäksi. Ainoastaan se
rajoitus tehtiin, josta kuitenkin vielä joskus poikettiinkin, ettei
laamanni eikä maaherra saanut olla alituomarina omassa piirikunnassaan.
Sijaislaitos pahoine seurauksineen poistettiin vasta Kaarle XI:nnen
aikana.

Voidakseen paremmin valvoa alituomarien tekoja, oli hovioikeus ruvennut
vaatimaan, että alioikeuksien pöytäkirjat vuoden lopussa aina
lähetettäisiin sen tarkastettaviksi. Mutta tulipa usein yhdeltä ja
toiselta lainlukijalta ainoastaan sellainen ilmoitus, ettei hänellä
koko vuoden aikaan ollut mitään tuomittavaa ollut. Tähän meille niin
outoon seikkaan ei ollut kuitenkaan mikään paratiisillinen viattomuus
syynä, niinkuin edellisistä luvuista jo tiedämme. Päinvastoin taisi
tämä suureksi osaksi juuri johtua juurtuneesta laittomuudesta.
Ihmisille oli vielä niin outoa, että tuomarin kautta lainkaan saattoi
saada oikeutta, että he vain harvoin turvautuivat siihen apukeinoon.
Mitä rikoksiin tulee, tiedämme myös Bjelken valituskirjasta, että
niistä suurin osa aina jäi ilmiantamatta.

Kurokin aikana ryhdyttiin paitsi ylläkerrottuihin vielä erääseen
toimeen, josta olisi voinut koitua sangen tärkeitä seurauksia.

Ensimäinen lainsuomennos oli samanaikuinen kuin Agricolan Uuden
Testamentinkin. Sen sepittäjä, Tukholman suomalaisen seurakunnan
kirkkoherra _Martti_, ei ollut kuitenkaan ollut syvä laintuntija; hän
oli tehnyt kaikellaisia eriskummallisia virheitä. Sanaa "syynsanoja"
oli esim. käytetty, missä olisi pitänyt olla "asianomainen" (ikäänkuin
ruotsalainen sana olisi ollut "mål-sägande" eikä "måls-ägande");
"paatinsiirtäminen" (ikäänkuin "båtdrägt", eikä "bodrägt")
muka merkitsi samaa kuin "kotivarkaus". Sittenkin käytettiin
käsinkirjoitettuja kopioita tästä teoksesta sangen yleisesti. Uuden
kelvollisen suomennoksen tarjosi sitten v. 1602 Kalajoen kirkkoherra
_Ljungi Tuomaanpoika_, joka myös samalla oli lainlukijana, Kaarle
IX:nnelle, kun hän talvella palasi Pohjanmaan kautta Ruotsinmaalle.
Ljungi Tuomaanpoika sanoo esipuheessaan ryhtyneensä tähän työhön monen
sekä aatelisen että aatelittomankin kehoituksesta. Sillä edellinen
käännös oli huono, ja usein tapahtui, että tuomariksi asetettu
suomalainen ei oikein osannut ruotsia, ja sitä vähemmän ymmärsi Ruotsin
lakikirjan vanhentuneita sanoja ja puheenparsia; monasti toiselta
puolen taas ruotsalainen tuomari ei osannut täydellisesti suomenkieltä.
Kuningas ihastui tästä hyödyllisestä lahjasta ja pani sen painattamisen
alulle; mutta hänen kuolemansa ja valtakunnan silloinen ahdinkotila
estivät työn lopettamista. Ljungi Tuomaanpojan teos joutui kokonaan
unohduksiin.

Keskipaikoilla 17:ttä vuosisataa oli nyt taas entinen lainlukija
_Hartikka Speitz_[11] ryhtynyt samaan työhön. Hän oli jo ennen,
heti niiden ilmestymisen jälkeen, suomentanut Kustaa Aadolfin
sota-artikkelit. V. 1642 hän ne painatti kreivi Brahen kehoituksesta,
niinkuin myös seuraavana vuonna uuden vuoriasetuksen. Tämän jälkeen hän
ryhtyi lakikirjan suomennokseen, niinkuin hän eräässä kirjeessään,
luultavasti Brahelle, ilmoitti. Saiko hän sen työn valmiiksi, vai jäikö
se kesken, siitä ei ole varmaa tietoa; ainakaan ei pidetty siitä mitään
lukua. Speitz näet näkyy olleen hovioikeuden epäsuosiossa. V. 1624 hän
oli jo jonkun virkavirheen tähden menettänyt lainlukijanpaikkansa.
Epäsuosio sitten vielä eneni sota-artikkelien esipuheen vuoksi. Syyksi
työhönsä oli hän siinä ilmoittanut, että "näky likimittäin surcuteldava
olevan, jos ei ne uskolliset Suomen soldatit taidais jotakin nijstä
(sota-artikkeleistä) ymmärdä. Ja sentähden olen minä ex Zelo sen amore
patriae (isänmaanrakkaudesta) ne suomen kielelle käändänyt".
Yllämainitussa kirjeessä hän samaten sanoo: "Näkyy olevan kauheata,
että yksinkertaisten, ruotsinkieltä taitamattomien sotamiesparkojen
Suomessa tätä ennen on täytynyt mennä kuolemaan, vaikka ne raukat
eivät ikänä ole kuulleet eivätkä saaneet mitään tietoa siitä, mitä
sota-artikkelit sisältävät." Samallaisia puheita hän luultavasti
muulloinkin piti, kukaties vielä yleisemminkin surkutellen koko Suomen
kansan tilaa kelvollisen lainsuomennoksen puutteen vuoksi. Vaan
hovioikeus näyttää pitäneen näitä valituksia loukkauksena itseään
kohtaan, ikäänkuin se ei olisi oikeutta valvonut. Olkoon asia miten
tahansa, ainakin Speitz tuomittiin v. 1647 hovioikeutta sekä erittäin
sen presidenttiä vastaan lausuttujen soimausten tähden kuuden vuoden
vankeuteen. Sitä ennen olivat jo hänen sota-artikkelinsa tulleet
takavarikkoon otetuiksi ja hänen oli täytynyt painattaa uudestaan
ensimäinen arkki. Omistus Brahelle, joka sisälsi ylläkerrotun
valituksen, oli jäänyt pois, ja nimilehteenkin oli tehty merkillisiä
muutoksia. Ennen Speitz siinä sanoi tehneensä tämän työn "isänmaalle
sekä erittäin omalle kansalleen suosioksi", ja hänen nimensä jälkeen
seisoivat sanat Tavast-Finlandus (Hämäläis-suomalainen); nyt oli
"omalle kansalleen" pyyhitty pois ja jälkimäisiin sanoihin lisätty
Suecus (ruotsalainen).[12]

Itse työlle eivät kuitenkaan hovioikeus eikä erittäin Juhana Kurck
näytä olleen vastahakoisia, vaikka työntekijälle. Sen osoittivat he
selvästi, kun muutamia vuosia myöhemmin maisteri _Aaprahami
Kollanius[13] tarjosi uuden lainsuomennoksen. Saatuansa sen valmiiksi
v. 1648, hän antoi siitä tietoa Kristiina kuningattarelle, jonka
nimessä valtionholhoojat sitten käskivät Turun hovioikeuden sitä
tutkimaan. Hovioikeus puolestaan määräsi tähän työhön muutamia
lainlukijoita, niiden joukossa Antti Pachaleniuksen, joka myös on erään
uskonopillisen kirjan suomentanut. Heidän työnsä ylimäisen valvomisen
sai pari assessoria toimekseen, sekä myös itse presidentti, koska hän
oli taitava suomenkielessä.

Tutkijat eivät kuitenkaan pitäneet liikaa kiirettä; päinvastoin
kuuluivat he joka paikassa pilkkaavan ja nauravan Kollaniuksen
suomennosta. Luultavasti oudoksuivat he siinä ilmaantuvia Savon
sanamuotoja esim. "cuhduttiin", "mehdäksi" j.n.e. Kollaniuksen
valituksen johdosta kielsi hovioikeus tämmöisen pilkanteon ja käski
tutkijoita kiirehtimään työtänsä. Syyksi heidän vitkastelemiseensa
viimein tuli ilmi, että he olivatkin itse tehneet ihan uuden
suomennoksen. Tämä heidän työnsä valmistui v. 1653, jolloin taas
Kollanius sitä moitti huonoksi. Uusi komitea oli nyt asetettava
molempia suomennoksia tutkimaan ja vertaamaan. Mutta sillä välin oli
tätä asiaa harrastava presidentti Kurck kuollut, ja sitä paitsi oli
nostettu puhetta Ruotsin lakikirjan parantamisesta; se oli näet jo
kovasti vanhentunut ja uudenajan oloihin sopimaton. Asiain näin ollessa
jäi lain suomennos painamatta, suureksi vahingoksi lainkäytölle sekä
kansalliselle edistymiselle meidän maassamme. Sillä hallituksen
kirjeestä hovioikeudelle näkyy, että tämä suomennos aiottiin asettaa
täyteen lailliseen arvoon aivan ruotsalaisen alkuteoksen rinnalle.
Täten olisi kenties maan kieli jo silloin voinut tulla lakikieleksi.

Sinnepäin alkoi siihen aikaan asia jo muutenkin vähän kallistua. Hyvin
tavalliseksi tuli, että alituomarit pöytäkirjoihinsa panivat lyhyempiä
tai pitempiä lauseita suomeksi, ottaen asianomaisten omat sanat
sinänsä. Tätä tapaa rupesi kuitenkin vuosisadan lopulla hovioikeuden
presidentti Falkenberg kovasti vainoomaan. Kielto kiellon perästä
lähetettiin niin tuomarikunnalle yleiseen kuin yksityisille, kunnes
suomenkieli saatiin pöytäkirjoista poistetuksi.

Painetun lakikirjan puutteen korvaamiseksi jossakin määrin oli tähän
aikaan myös tapana käräjillä lukea lakiotteita suomeksi. Samoin
julistettiin uudet asetukset suomenkin kielellä, ensi alussa kuitenkin
vain suullisesti. Niin esim. luettiin v. 1638 uusi kauppasääntö Turun
kokoonkutsutuille porvareille ensin ruotsiksi, sitten suomeksi.
Vuosisadan keskipaikoilta ruvettiin myös tiheämmin painattamaan
asetuksia suomeksi.

Kansassa niinikään alkoi nyt jo herätä halu saada enemmän tietoja
laista. V. 1668 toi Yli-Satakunnan edusmies valtiopäivillä esille sen
pyyntöesityksen, että lakikirja painettaisiin suomeksi. Huomattavaa on,
että sekä Kollanius että useat hänen työnsä tarkastajat olivat juuri
samalta seudulta kotoisin.

Tämmöinen oli presidentti Kurckin virallinen toimi; mutta myös hänen
yksityinen elämänsä ansaitsee laveampaa kertomista.

Kurck oli oppinut herra muillakin aloilla paitsi lakitieteessä. Hän oli
koonnut suuren joukon kirjoja sekä käsikirjoituksia, jotka koskivat
Ruotsin historiaa. Suomen muinaisuutta erittäinkin oli hän paljon
tutkinut, varsinkin Suomen aatelin sukuperiä, jotka hän niin
perinpohjin tunsi, että hänen puoleensa aina käännyttiin, jos niitä
koskevia tietoja tarvittiin. Tiedemiehiä hän suuresti kunnioitti ja
rakasti, josta syystä hekin pitivät häntä suuressa arvossa. V. 1648
esiin., kun hän vietti häitä Stålhandsken lesken kanssa, näyttivät
ylioppilaat akatemian salissa hänen kunniakseen näytelmän
"Aviosäädystä", jonka ylioppilas Chronander juhlaa varten oli
sepittänyt. Toinen ylioppilas sepitti ja painatti latinaisia ja
ruotsalaisia häärunoja, josta kunnioituksenosoituksesta hän sai
Kurckilta puolitoista riksiä. Myöskin pyysi Turun yliopisto useita
kertoja, joskin turhaan, että hän sen ajan tavan mukaan sallisi jonkun
pojistansa ruveta heidän kunniarehtorikseen.

Presidentin elämä oli sangen loistavaa. Hänen komeaa kartanoansa
Aurajoen rannalla, tuomiokirkon läheisyydessä, sanottiin "hoviksi",
ikäänkuin se olisi ollut kuninkaallinen asunto. "Hoviin mentävän"
sanottiin, kun presidentin luo lähdettiin vieraisille. Kurckilla oli
oma hovipappinsa ja lukuisa joukko hovimestareita, passareita,
porttivahteja y.m. Tämmöisissä suurten herrojen kartanoissa oli vielä
muutamia keskiaikaa muistuttavia tapoja säilynyt. Niinpä esim. isäntä,
jos hän oli johonkin palvelijaansa erittäin tyytyväinen, juhlallisesti
ilmoitti, että tämä nyt ansaitsi olla miekkamiehenä. Hän antoi
palvelijalle korvapuustin, lausuen, että sen tuli olla vihoviimeisen,
vyötti hänelle miekan vyölle ja saattoi kunniapaikalle istumaan, jonka
jälkeen sitten iloiset juomingit alkoivat. -- Presidentin kartano oli
aina kohteliaasti avoinna kaikille Turussa asuville tai asioilla
käyville korkeille aatelisherroille ja virkamiehille; niin myös
yliopiston tiedemiehille. Sangen usein myös pantiin toimeen suuria,
komeita pitoja. Tällaisia tilaisuuksia varten ripustettiin silkki- tai
verkakankaita seinille, jotka muulloin olivat paljaat, tapetteja
vailla; ainoastaan muutamat esi-isien muotokuvat, joskus jokin muukin
ulkomaan mestarin tekemä maalaus koristi niitä. Pöydille oli ahdettuna
lukemattomia hopea- ja kulta-astioita, joita Suomen rikkaissa suvuissa
oli monen tuhannen luodin verran. Sitä vastoin ei käytetty milloinkaan
pöytäliinaa. Juomaa sekä ruokaa oli ylellisin määrin tarjona. Virtana
valui etelämaiden rypäleitten neste, etenkin Espanjan ja Ranskan viini.
Olutta oli sekä Saksasta, paras Rostockista, että myös kotimaista, joka
oli siihen aikaan hyvässä maineessa. Ruokalajeja oli tavallisesti
20-30. Kaloja oli kaikellaisia, lihaa aina useampaa lajia. Paitsi
kotikarjan lihaa oli runsaasti metsänriistaa, hirviä, peuroja,
jäniksiä, metsälintuja omasta maasta, Saksan peuroja eli sarvaita,
metsäkauriita, metsäkarjuja ulkomailta. Metsänotuksista valmistettiin
mielellään piirakka. Paistetut elukat, jolleivät ne olleet ylen suuria,
tuotiin kokonaisina sisään, päineen, kaikkineen. Hedelmiä syötiin
suurella halulla. Enimmäksi osaksi ne tuotiin Saksasta, mutta olipa
myös kotikasvamia tarjona. Erittäin mainitaan Kurckilla olleen suuren
ansarin, jossa hän kasvatti viinirypäleitäkin niin suurin määrin, että
niitä yli oman kotitarpeen liikeni lähetellä Tukholmaan, Kristiina
kuningattarelle tai suurisukuisille ystäville lahjaksi. Kirsikoita tai
pähkinöitä tarjotessa oli tapana pistää koko joukko mukailtuja, kivisiä
hedelmiä sekaan, ja seurassa syntyi aina suuri ilo, jos jonkun
pöytäkumppanin hampaat yhtäkkiä narskahtivat tämmöiseen valehedelmään.
Liemiruokia valmistettiin manteleista, kirsikoista, riisistä tai
mannasta; kelpasipa munamaitokin vielä, vaikka kuninkaankin pöydälle.
Ryytejä pantiin kourittain melkein kaikkiin ruokalajeihin. Härkäpaistia
esim. maustettiin korinteilla, rusinoilla, sahramilla tai
muskottineilikoilla, jotka sekoitukset meidän suussamme tuntuisivat
vallan oudolta. Viinikin ryyditettiin usein.

Kurck oli muutenkin hyvin runsaskätinen, antelias. Salamontanukselle
esim., joka oli ollut hänen lastensa kotiopettaja, lahjoitti hän koko
talon, käsikirjurilleen niinikään toisen. Kun Turun tuomiokirkkoon
ruvettiin hankkimaan uutta kelloa, antoi presidentti sitä varten 30
puntaa vaskea.

Tällainen anteliaisuus ja komea elämä kannattikin miehelle, jolla oli
niin suuret varat ja tulot. Presidenttinä oli hänellä läänityksenä koko
Vöyrin pitäjä (170 taloa), josta v. 1635 lähti 1,543 talaria. Paitsi
sitä sai hän kaikki kruununverot kalastuksesta Kokemäenjoessa ynnä
vielä saatavat Länsigöötin lakikunnasta Ruotsissa sekä Vehmaan
kihlakunnasta, joissa hän nimeksi oli tuomarina. Kristiina kuningatar
koroitti hänet v. 1651 vapaaherranarvoon, samalla suoden hänelle
vapaaherraläänitykseksi 32 taloa Lempäälässä. Paljoa suuremmat olivat
vielä perityt tai hänen itsensä ostamat tilukset. Suomessa (paitsi mitä
vähäisen Ruotsissa) oli hän isänsä jälkeen perinyt Laukon ja Anolan
kartanot, äidiltä 11 taloa Vesilahdella ja Tyrväällä. De la Gardien
suvun heimolaisena hän omisti Köyliön kartanon (77 taloa). Itse hän oli
eri aikoina rälssiksi ostanut 25 taloa Köyliössä ja Ulvilassa, 11
Vehmaalla, 7 Ali-Satakunnassa, 7 Lempäälässä. Norrköpingin ehdoilla
(jotka läänitykset mieskannan kuoltua sukupuuttoon olivat kruunulle
palautettavat) oli hänellä 50 taloa Vesilahdella, 48 Yli-Satakunnassa
y.m.m.

Kurck oli niitä harvoja etevämpiä Suomen aatelisia, jotka tähän aikaan
pysyivät kotimaassaan. Useimmat muut veti Ruotsiin hovin loistavampi,
huvittavampi elämä ja hallitsijan läheisyys, jonka kautta helpommin
saattoi saada etuja, ylimalkain hienompi, sivistyneempi seura ja
lauhkeampi ilmanala. Yhä enenevä keskittyminen kokosi myös yhä enemmän
korkeimmat virat Tukholmaan. Valtaneuvokset oleskelivat nyt melkein
aina siellä, eikä niinkuin ennen maakunnissa. Tukholmassa olivat sitä
paitsi kaikki suuret valtiokollegiot eli ylihallitukset. Näin
vieraantuivat vähitellen melkein kaikki mainioimmat aatelissuvut
Suomesta. Mutta Kurck, vaikka hänkin tultuaan v. 1633 valtaneuvokseksi,
ajoittain kävi Tukholmassa, piti kuitenkin aina asuntoansa Suomessa.
Hän kuoli Turussa v. 1652.



5. Iisakki Rothovius.


Piispa Eerikki Sorolainen oli Kustaa Aadolfin hallitusaikana jo
tullut vanhaksi, kykenemättömäksi. Senvuoksi hän kirjoitti Aksel
Oxenstjernalle ja pyysi itselleen apulaista, ehdoittaen siihen virkaan
Turun koulun rehtoria, Gabriel Melartopaeusta. Tätä miestä sanoi hän
erittäin soveliaaksi, muun lisäksi senkin vuoksi, "että hän taitaa
molemmat kielet, sillä täällä tarvitaan semmoista, joka osaa suomea".
Ennenkuin vastaus vielä oli tullut, painoi kuitenkin Eerikki piispa
päänsä v. 1625 levolle, lopettaen pitkän, monivaiheisen ja
monivaivaisen elämänsä.

Seuraavana vuonna kysyi kuningas Ruotsin piispoilta, kuka heidän
mielestänsä olisi soveliain Turun hiipan kantajaksi. He panivat ehdolle
neljä miestä, kaksi suomalaista ja kaksi ruotsalaista, toisesta
jälkimäisistäkin viitaten siihen ansioon, ettei "hän ollut
suomenkielessä taitamaton". Lopuksi he vielä lausuivat sen mielipiteen,
että jos joku suomalainen tulisi määrätyksi, pitäisi hänelle antaa
koulu- ja konsistorioviroissa ollut ruotsalainen apulainen. Täten vain
tulisi mahdolliseksi viimeinkin saada kirkolliset asiat Suomessa
Ruotsin mukaisiksi. Kustaa Aadolf jätti lopullisen vaalin v. 1627
kokoontuneille papiston valtiopäivämiehille, ja nämät valitsivat
yksimielisesti Nyköpingin kirkkoherran _Iisakki Rothoviuksen_. Hän oli
tosin umpiruotsalainen, Suomen oloille aivan outo, mutta toiselta
puolen, niinkuin perästäpäin Tammelinus suomalaisessa riimikronikassaan
häntä kuvaa:

    Uros uljas, taitava tavois,
    oikia opis, selkiä sanois.

Hän, jos kukaan, oli mies häiriössä olevaa Suomen kirkkoa järjestämään.

Rothovius ensimmältä ei olisi tahtonut suostua hänelle tarjottuun
kunniavirkaan. Hän pelkäsi näet tehtävänsä suuria vaivoja ja vastuksia;
myös sanoi hän senkin esteeksi, ettei hän muka "slavonian kieltä osaa".
Viimein kuitenkin hän taipui kuninkaan, piispojen sekä muiden
valtiopäivämiesten hartaisiin pyyntöihin, ja saapui Turkuun heinäk.
6 p. 1627.

Pari viikkoa täällä oltuansa hän jo lähetti hallitukselle katkeran
valituskirjeen siitä "hirmuisesta epäjärjestyksestä", jonka hän oli
tavannut, "varsinkin pappissäädyssä". Tässä valituksessa olikin todella
paljon perää, vaikka kyllä osaksi Rothoviuksen silminnähtävät
ennakkoluulot suomalaisia vastaan lienevät vaikuttanet sen, että hän
näki mustan vieläkin mustempana.

Jumalanpalveluksessa sekä kansan tavoissa oli vielä paljon "paavilaista
hapatusta" jäljellä. Kirkossa veisattiin välistä latinaisiakin virsiä,
sanaakaan ymmärtämättä, papukaijan tavalla. Alttareille tuotiin
kaikellaisia uhreja. V. 1627 esim. rankaisi konsistorio erästä vaimoa,
joka vasikkaonnen tähden oli sytyttänyt vahakynttilän alttarille. V.
1640 vielä nuhteli piispa niitä, jotka alttareille ripustivat vahakuvia
(vahakäsiä, jalkoja, sydämiä y.m. kiitosuhriksi kipeitten jäsenien
paranemisesta), oravannahkoja (kenties metsäonnen tähden) y.m. Monessa
paikassa vietiin niinikään uhreja maahan pystytettyjen ristinpuitten
juurelle, ja jos papit joskus hakkasivat semmoisen ristin maahan, niin
kansa kiireesti toimitti itselleen uuden sellaisen, sillä muuten ei
muka karja voinut menestyä.

Tämän paavilaisen taikauskon rinnalla oli myös vanha pakanallinenkin
vielä suuressa voimassa. Ristinpuitten ohessa pidettiin, ainakin
sydänmailla, vanhoja karsikkopuitakin pyhinä. Noitia oli joka paikassa,
joiden taitoon turvattiin taudeissa sekä kaikellaisessa muussa hädässä.
"Tässä maassa", valitti Rothovius v. 1640, "on paljon noitia. Kun
ihminen sairastuu, niin he hakevat apua pirulta ja uhraavat
kiitosuhreja pirulle. Jos hevonen tulee kipeäksi, haetaan kohta koko
joukko äijiä ja ämmiä kokoon, jotka pimeässä pirtissä tyhjentävät
olutpuolikollisen, tehden temppujansa." -- Kotinoitien apua ei pidetty
vielä niin voimallisena kuin kauempana, pohjoisempana asuvien,
erittäinkin lappalaisten. V, 1650 esim. mainitaan nuoren rengin
Uudestakaupungista käyneen Kitkajärvellä, Kemin Lapissa asti, noidalta
varasta tiedustamassa.

Pyhiä päiviä ja kirkkoja pidettiin sangen halvassa arvossa. "Sabbatin
rikkominen työnteolla", sanoi Rothovius, "on tämän kansan mielestä
leikintekoa." Kirkonmäellä pidettiin jumalanpalveluksen aikana suurta
olut- ja viinakauppaa. Kirkossa usein meluttiin ja räyhättiin
sopimattomalla tavalla. Vanajan kirkkoherra valitti kerta
konsistorioon, että hänen seurakuntalaisensa kirkonaikana juoksevat
ulos ja sisään, "niinkuin hullut vuohet". V. 1644 rupesivat
Hammarlandissa muutamat vallattomat rengit, papin paraikaa saarnatessa,
liikuttamaan saarnastuolia kangilla. Kirkkoherra, joka pelkäsi
pönttöineen putoavansa alas, otti viimein karangon ja rupesi
kirkkorauhan rikkojia hosumaan. V. 1662 Perniön kirkossa kaksi
aatelismiestä, Sass ja Sabelfana, rupesivat riitelemään, vetivät
miekkansa esille ja vaativat toinen toisensa taisteluun.

"Jumalan sanan väärinkäyttämistä harjoitetaan häpeämättömästi",
kirjoitti piispa v. 1640. Niin myös olivat törkeät haukkumasanat, rivot
puheet, raa'at kiroukset ja tappelut aivan tavallisia kaikkien säätyjen
parissa. V. 1621 esim. oli Hannu Munck tullut Eerikki piispan luo ja
vaatinut Salon vanhaa kappalaista eroitettavaksi virasta; sillä hän
tahtoi hänen sijaansa nuorta poikaa, joka oli luvannut naida hänen
kamarineitsyensä. Kun piispa kielsi, rupesi aatelisherra hyppimään
lattialla niinkuin hurja, haukkuen piispaa kelmin ja varkaan
vertaiseksi ja kiroten: "Piru minut vieköön ruumiineni, sieluineni,
jollen tee sinusta valitusta kuninkaalle!" -- V. 1644 Lemun kirkkoherra
rovastikunnan pappien kokouksessa tutkisteli erään kappalaisen oppia,
ja kun tämä luultavasti ei osannut selvästi vastata, huusi hän
vihoissaan latinaksi: "Audi, bestia!" (Kuules, luontokappale!) Toinen
puolestaan oli vastaukseksi paiskannut korvapuustin ja tarttunut
kirkkoherraa tukkaan. -- V. 1659 haukkui nuori pappi, maisteri Paavali,
Kumlingen kirkkoherraa, ampui pyssyllä hänen jälkeensä ja suuteli hänen
rouvaansa väkisin. -- Samana vuonna syytettiin Pietarsaaren
kirkkoherraa siitä, että hän löi vaimoansa. Konsistorion päätös on ajan
sivistyskannalle erittäin kuvaava: "Jos kirkkoherra pieksää _yli
kohtuuden_, niin vedettäköön oikeuteen."

Juoppous ja irstaisuus oli myös kauheasti yleistä niin alhaisten kuin
ylhäisten parissa. Pari päivää ennen Rothoviuksen tuloa oli eräs pappi
kello 7 aamulla tullut aivan juovuksissa konsistorion kokoukseen ja
ruvennut hävyttömästi haukkumaan sekä pauhaamaan. --- V. 1648 eräs
Turun pappi moitti julkisesti saarnastuolista, että kaupungin
raatimiehet tavallisesti tulivat raastupaan "humalaisina kuin siat". V.
1649 Rothovius arveli kappalaisilla useimmissa paikoissa olevan
semmoisen palkan, että he tulisivat toimeen sillä, "jolleivät he olisi
ahnaat juomaan ja taitamattomat hoitamaan talouttansa". V. 1662
mainittiin Orihveden kirkkoherrasta, että hän on alituisesti humalassa,
niin ettei päivällä eikä yöllä ole eroa; niin myös hänen rouvansa
enimmiten rypee juovuksissa vuoteellaan. Humaltumista ajoittain
pidettiin aivan tavallisena ja luonnollisena asiana, jota ei
kunnon miehessä ollenkaan voitu kummeksia, jollei se ainaiseksi
tavaksi yltynyt. Virkamiehiltä vaadittiin sitoumus, etteivät he
viinapäissäänkään ilmaisisi virkasalaisuuksia. V. 1639 käski hallitus
Viipurin vanhan piispan Gabriel Melartopaeuksen hakea itselleen
apulaista, jos löytyisi semmoista miestä, joka ei olisi juoppo. --
Aviorikokset ja salavuoteudet niinikään olivat hyvin tavallisia ja
lapsenmurhia tapahtui niin paljon, että hovioikeus v. 1641 vartavasten
kysyi hallitukselta, mitä sen asian parantamiseksi sopisi tehdä.

Niinkuin tästä olemme nähneet, olivat papitkin, "kansan oppaat",
osalliset kaikessa ilkeydessä. Paitsi sitä oli myös suuri osa heistä
oppimattomia, sivistymättömiä. Vielä v. 1657 valitti Turun maaherra,
että eräs mies, joka oli kruunun merimieheksi kirjoitettu, kiireesti
oli vihittänyt itsensä papiksi, välttääkseen sotapalvelusta. Että
semmoiset miehet eivät olleet hartaita virassansa, on helppo arvata.
Rothovius nuhtelikin kiertokirjeissään heitä sangen usein laiskuudesta,
koska he välistä jättivät jumalanpalveluksen pitämättä. Yhdessä
suhteessa vain hän sanoi heidän kaikkien osoittavan suurta ahkeruutta
-- nimittäin saatavien koonnissa.

Virkaan tultuansa ryhtyi nyt Rothovius heti ankaraan parannuspuuhaan
kirkollisella alalla, kilpaillen yhtä ankaran Bjelken kanssa, joka
samalla aikaa puhdisteli maallista alaa. Kerran, välistä kahdestikin
vuodessa, hän piti yleisiä pappienkokouksia Turussa,[14] joissa opin
kartuttamiseksi pantiin toimeen väittelyjä jostain uskonkappaleesta ja
sitten keskusteltiin seurakuntain järjestyksestä. Samaten paremman
järjestyksen aikaansaamiseksi julisti hän useampia asetuksia papeille
sekä seurakunnille. Ensimäiseen oli hän voimallisemman vaikutuksen
vuoksi hankkinut itse kenraalikuvernöörin, Niilo Bjelken vahvistuksen.
Myöskin kävi piispa joka vuosi pitkillä matkoilla avarassa
hiippakunnassansa, omin silmin joka paikassa valvomassa käskyjensä
täyttämistä. Välillä lähetteli hän papeilleen tuon tuostakin
kiertokirjeitä. Niissä hän milloin ankarasti nuhteli heidän "suurta
uneliaisuuttansa ja huolimattomuuttaan, jota on mahdoton kärsiä",
milloin kielsi heitä suotta kuljeksimasta talonpoikien luona kestejä
pitämässä, käskien heidän pysyä kotonaan kirjansa ääressä, jollei heitä
vaadittu pitäjälle virantoimitukseen; milloin taas hän kehoitteli heitä
poistamaan kansan pahoja tapoja, erittäin noituutta ja sabbatin
rikkomista. -- Niinikään hän painatti omia kirjoittamiaan
saarnakokoelmia malliksi taitamattomille papeille.

Varoituksilleen ja kehoituksilleen antoi Rothovius suuremman painon
ankarilla rangaistuksilla. Pappi, joka kaksi kertaa oli laiminlyönyt
jumalanpalveluksen, pantiin viikoksi vankeuteen,[15] kolmannella
kerralla hän menetti virkansa; samoin se, joka ilman laillista estettä
jäi pois yhteisistä kokouksista. Tietysti rangaistiin myös juoppoutta,
irstaisuutta ja väkivaltaisuutta, jos näistä kanne tehtiin. Nuoria
kappalaispappeja pitivät kovassa kurissa ja kuuliaisuudessa
kirkkoherrat, joiden renkiä he oikeastaan olivat, ja jos he näille
olivat olleet uppiniskaiset, kutsuttiin heidät aina heti Turkuun, missä
he saivat kuulla ankaria nuhteita.

Seurakuntalaisia, jotka olivat rikkoneet kirkonjärjestystä tai siveyden
sääntöjä, rangaistiin julkisilla nuhteilla saarnastuolista ja sakoilla;
useinkin tuomittiin syylliset pari, kolme pyhää peräkkäin kirkon ovella
seisomaan taikka jalkapuussa istumaan. Välistä myös käytti Rothovius,
vaikka hän muuten olikin niin suuri paavilaisuuden jäännösten perkaaja,
vanhaa paavilaista "pannajulistusta", sulkien rikollisen seurakunnan
kirkon lyhyemmäksi tai pitemmäksi ajaksi.

Saarnoissansa Rothovius aina erittäin varoitti kansaa noituudesta ja
pyhäpäivän väärinkäyttämisestä. Hän kielsi väkevien juomien kaupan
pyhäpäivinä, samoin myös kaikki muutkin työt, yksin käsikivien
käyttämisen, joilla jokapäiväiset jauhotarpeet hankittiin. Kiivastelipa
hän myös sitäkin "täällä Suomessa yleistä sian tapaa ja koiran elämää"
vastaan, että kansa söi ja joi ennen kirkkoonmenoa. Luultavasti hän
tahtoi sillä estää heitä humaltumasta väkevästä oluesta, vai lieneekö
katsonut paastoovan vatsan Jumalalle otollisemmaksi? Samoin myös oli
Herran ehtoolliselle aikovilta tupakanpoltto kielletty.

Varoituksilla, säännöillä ja rangaistuksilla yksin, sen Rothovius hyvin
tiesi, ei voitu kuitenkaan kirkollista epäjärjestystä ja tapojen
turmiota Suomessa poistaa. Pääsyy ja juuri kaikkeen pahuuteen oli opin
ja sivistyksen puute. Paitsi paria pikkulastenkoulua oli hänen
tullessaan ainoastaan Turun koulu voimassa, sekin pahasti rappiolla.
Uuden piispan ensimäisiä toimia oli senvuoksi tämän koulun
puuhaaminen kymnaasiksi, jommoisia oli jo Ruotsissa melkein
kaikissa hiippakuntien pääkaupungeissa. Hänen pyyntöihinsä suostuen
perustikin holhoojahallitus v. 1630 Turun kymnaasin. Tällä tavoin
laskettuansa perustuksen pappien sekä muiden virkamiesten paremmalle
sivistykselle, rupesi Rothovius myös kansanopetuksesta pitämään huolta.
Kiertokirjeissään papistolle hän kehoitteli ahkerasti katkismuksen
opettamiseen ja lukukinkereitten pitämiseen, vaikka hän ihme
kyllä ei sallinut niitä muualla pidettäviksi kuin kirkoissa, johon
pitkät matkat estivät monta seurakuntalaista saapumasta. Näihin
lukukinkereihin piispa ankarasti vaati kaikkia säätyjä ja lähetti
hallitukselle valituskirjeen siitä, että aateli monin paikoin
osoitti vastahakoisuutta. Mutta valtionholhoojat pitivätkin tätä
viimeksimainittua vaatimusta liikana; lukukinkerit, sanoivat he, ovat
niitä varten, jotka eivät voi kotona hankkia itselleen oppia. Myöskin
käski piispa, että lauvantaisin ennen niitä pyhiä, jolloin Herran
ehtoollista jaettiin, oli kuulusteltava rippivieraitten katkismuksen
taitoa, "joka asia.", sanoi hän, "tässä barbaarisuudessa on vallan
tarpeellinen". Pian tuli sen lisäksi se sääntö, ettei kukaan
katkismuksessaan taitamaton saisi päästä naimiseen eikä edes kummiksi.

Rothoviuksen aikana ja avulla ilmestyi nyt viimein koko raamattu
suomenkielellä. Agricolan työn jatkamista ja täydentämistä varten oli
Kaarle IX:nnen aikana komitea ollut asetettuna Eerikki Sorolaisen
johdolla; mutta sen toimesta ei ole varmaa tietoa. Nyt toi Rothovius
1635:n ja 1638:n vuoden valtiopäivillä esille hiippakuntansa toiveet
tästä asiasta, ja kaikki Suomen valtiopäivämiehet yhtyivät hänen
pyyntöönsä. Hallitus otti työn huostaansa ja määräsi suomentajiksi
Turun kymnaasin lehtorit Eskeli Petraeuksen ja Martti Stodiuksen sekä
Maskun kirkkoherran Henrik Hoffmanin ja Piikkiön kirkkoherran Gregorius
Favorinuksen. Näistä etevin, ensinmainittu Petraeus, oli, Tammelinuksen
senaikuisen suomalaisen riimikronikan sanoilla puhuen, "Ruotsis
syntynyt", mutta "Suomeen suostunut". Hän oli tänne tultuaan hyvin
oppinut maan kielen, josta hän v. 1649 laati ensimäisen kieliopin.
Hänen syvä ja laaja oppinsa sitä paitsi tekivät hänet vallan
soveliaaksi tämän tärkeän työn johtajaksi. Suomalainen raamatunkäännös
tuli näin olemaan aikansa paraita; kielensä puolesta se mukaili
kuitenkin yhä vielä liiaksi muukalaisia puheenparsia, vaikka se olikin
Agricolan yritystä puhtaampi.

Niin perinpohjainen parannustyö kuin se, johon Rothovius oli ryhtynyt,
ei tietysti onnistunut heti ensimäisellä iskulla. Yllä esiintuoduista
esimerkeistä näkyy yltäkyllin, että myös Rothoviuksen loppuaikoina,
vieläpä hänen kuoltuansakin, oli paljon kaikellaista säädyttömyyttä
jäljellä. Suurena haittana papiston parantamiselle oli se seikka, ettei
niiden virkaanasettaminen ollutkaan aina piispan vallassa. Usein tuli
hänen luokseen pappeja, joilla oli kuninkaalta tai sittemmin
valtionhoitajilta saatu käskykirja, että heille piti ensitilassa antaa
virka. Sitä paitsi oli myös kaikilla aatelismiehillä oikeus siinä
pitäjässä, missä heillä oli kartanonsa, valita papiksi, kenen
tahtoivat. Vieläpä jäi tämä oikeus, jos isäntä itse muualla asui,
raa'an, sivistymättömän pehtorin käsiin. Tällä lailla saivat usein
aivan oppimattomat, kelvottomat miehet pappisvirkoja, kun vaan osasivat
hallitusmiehien luona käydä kumartamassa, tai jossain aateliskartanossa
kotipapin virkaa toimittaessaan olla herralle mieliksi, tai pehtorille
kyllin hyväntekijäisiä tarjota. V. 1627 esim. valitti Rothovius, että
eräs Hieronymus oli kuninkaallisen suosituskirjeen saanut, vaikka hän
oli "juoppo kuin sika" ja muutamia vuosia sitten, jätettyään vaimonsa,
oli piikansa kanssa karannut Liivinmaalle. Erittäin oli vastusta
sotapapeista, jotka rykmenttiensä kanssa retkeillessä olivat tottuneet
irstaisuuteen ja vallattomuuteen ja joilla oli ollut hyvä tilaisuus
päästä mahtavien sotaherrojen suosioon. Vaikea oli sitä paitsi täyttää
kaikki paikat täydesti kelvollisilla sielunpaimenilla. Vielä yliopiston
perustamisen jälkeenkin oli puute niin suuri, että monasti täytyi ottaa
papeiksi kymnaasilaisia, jopa koululaisiakin. Yliopiston konsistorio
valitti v. 1643 tätä seikkaa ja pyysi piispaa, että kaikilta
pappisvirkaan pyrkiviltä vaadittaisiin akatemiallinen todistus
riittävästä opista ja hyvistä tavoista.

Vastusta oli Rothoviuksella myöskin usein kansan vastahakoisuudesta
uusiin parannuksiin. Suomalaista silloinkin sanottiin itsepäiseksi; hän
pysyi mielellään vanhoillansa. "Jos, Jumala auttakoon", valitti piispa
v. 1633, "tätä hävytöntä kansaa tahtoo kurittaa ja Jumalan vihaa
välttämään neuvoa, niin saapi ylenkatsetta ja pahoja, pilkallisia
sanoja vastaukseksi. Julkiset aviorikkojat vastustavat häpeämättä
kirkon isällistä rangaistusta." V. 1640 hän taas sanoi: "Julkisesti
vastataan tutkimuskinkereillä rovasteille ja piispallekin, kun he
noituutta moittivat, ettei Jumalan avulla yksin aina voi tulla aikaan,
on tarvis myös käyttää suola- ja ihralukuja y.m."

Kansan luonnonomaista vastahakoisuutta enensi muuten vielä piispa
itsekin omalla käytöksellään. Hänen, joka ei ollut maassa syntynyt, ei
osannut kansan kieltä eikä tuntenut kansan luonnetta, olisi pitänyt
olla hyvin varovainen, sillä muukalaisen moitteita aina kärsitään
vähemmän kuin omamaalaisen miehen nuhteita. Mutta ajattelemattomassa,
joskin hyvää tarkoittavassa innossaan, ei Rothovius vähääkään hillinnyt
vihaansa päästessään täällä vallitsevan epäjärjestyksen perille, hän ei
koskaan viitsinyt valikoida sanojansa moittiessaan tapoja, jotka
todella tai hänen mielestään olivat moitittavia. Pappejansa
rangaistessaan hän ei myöskään aina noudattanut kohtuutta ja
liiassa tulisuudessaan hän joskus teki vääryyksiäkin, niin että
kenraalikuvernööri Bjelken täytyi sekaantua asiaan ja määrätä, miten
pappeja vastaan nostetut kanteet olivat konsistoriossa tutkittavat. Ja
tämän lisäksi hän välistä puki moitteensa semmoiseen muotoon, että se
loukkasi suomalaisten kansallistuntoa, joka siihen aikaan oli sangen
arka.

V. 1634 piispa täten, juhlallisena rukous- ja katumuspäivänä
saarnatessaan Turun ruotsalaiselle seurakunnalle, haukkui suomalaisia
luontokappaleitakin pahemmiksi, koska he muka suosivat enemmän
vellipataa ja kaalivatia kuin Herran huonetta. Kirkkoon he, sanoi hän,
vaan tavan vuoksi tulevat, kerran tai pari "Jumala! Jumala!" huutamaan
ja sitten taas siirtyvät maallisiin toimiinsa. -- Tämä julkinen
soimaus, joka, vieraassa seurakunnassa lausuttuna, ei ollut
sielunpaimenen ojennusta, vaan pikemmin pilkantekoa, nosti katkeraa
vihaa Turun suomalaisissa porvareissa. Suuri joukko kokoontui Esko
Kopparin taloon, jossa he Erkki Kokkapäällä kirjoituttivat ankaran
valituskirjan, tuoden esiin yllämainitut piispan sanat ynnä vielä
kaikellaisia muitakin kanteita, esim. epärehellisestä kirkonvarain
käyttämisestä y.m. Kokkapää, joka taisi tietää, että nuo lisäkanteet
olivat vähemmän luotettavia, koki varoitella sanoen: "Älkää, hyvät
miehet, panko tähän paperiin enempää kuin mitä voitte todistaa." --
Mutta vimma oli, niinkuin aina, silmitön ja korvaton. -- "Kirjoita,
kirjoita vaan", huusivat porvarit kaikki yhteen suuhun, "kyllä me siitä
vastaamme!" -- "Piispa on opetettava jättämään meidät rauhaan", lisäsi
yksi heistä, Matti Seppä, "kuka tietää, mitä pahempaa hänestä muuten
vasta voi lähteä." -- Valituskirja lähetettiin Tukholmaan lehtori
Martti Stodiukselle,[16] joka siellä oleskeli valtiopäivämiehenä.
Aikomuksena oli antaa se valtionholhoojille, mutta luultavasti ei
Stodiuksella ollut siihen uskallusta. Sittenkin Rothovius sai tiedon
asiasta ja haastoi vastustajansa oikeuteen. Tässä hän näytti kanteet
epärehellisyydestä y.m. perättömiksi, ja sanansa hän koetti selittää
siten, ettei niissä olisi kansallistunnolle mitään loukkaavaa.
Selitykseksi siihen, että hän, vaikka hän ruotsalaiselle seurakunnalle
saarnasikin, oli ottanut suomalaisten pahat tavat puheeksi, sanoi hän
sen, että hän oli asetettu kumpaistenkin piispaksi ja siis oli
velvollinen valvomaan toisten kuin toistenkin elämää.[17] Ja sitä
paitsi tiesi hän myös, että suurina juhlapäivinä, jolloin piispa
itse saarnasi, kävi paljon suomalaisiakin ruotsalaisessa
jumalanpalveluksessa. Syyttäjät, jotka muuten käyttäytyivät kovin
pelkurimaisesti, lykäten syyn toinen toisensa päälle, tuomittiin
suuriin sakkoihin.

Seuraavana vuonna syntyi Rothoviukselle suurisuisuutensa vuoksi taas
toinen paha juttu. Hän oli jälleen saarnannut epäjärjestyksestä
Suomessa, kertoen kuinka täällä tehtiin julkisia syntejä ja rikoksia
ilman mitään rangaistusta. "Hovioikeuden assessorit", lausui hän,
"istuvat täällä Jumalan sijassa ja heitä sanotaan jumaliksi; mutta
hekin lahjojen tähden ummistavat silmänsä." -- Pari päivää sen jälkeen
lähetti hovioikeus kaksi jäsentä vaatimaan piispalta selitystä, muuten
he uhkasivat valittaa hallitukselle. Rothovius taas koetti lieventää
sanojansa: hän ei muka ollut sanonut assessorien ottavan lahjoja, vaan
ainoastaan varoittanut heitä ottamasta. Siihen selitykseen lähettiläät
viimein tyytyivät, vaikka inttivätkin: "Tietäväthän sen kaikki, miten
sanat alkuaan kuuluivat."

Vielä v. 1650, vähän ennen kuolemaansa, sai Rothovius kolmannen
syytteen. Turun koululaiset olivat hänelle käyneet valittamassa, että
heidän rehtorinsa, joka oli ruotsalainen, aina teinirahain jaossa suosi
enemmän omia kansalaisiansa kuin suomalaisia, ja sitä paitsi otti
kaikilta laittomia koulumaksuja. Myös paheksivat he sitä, että piispa
välistä määräsi osan heille aiottuja tuloja muihin tarkoituksiin. Koska
Rothovius, niinkuin näyttää, ei ottanut asiaa korviinsa, lähettivät
koulupojat kannekirjan itse valtionholhoojille, ja nyt tuli piispalle
käsky korjata puheenalaiset vääryydet.

Saipa Rothovius kerran, vaikka hän, niinkuin olemme nähneet, liiallisen
virkaintonsa vuoksi joskus joutui ahdinkoihin, kuitenkin myös
päinvastaistakin moitetta kärsiä. Suomen kenraalikuvernööri Brahe,
josta pian tulee lavealta puhetta, oli v. 1638 ensimäisessä
virkakertomuksessansa muun muassa myös maininnut, että Suomessa
kirkollisella alalla yhä vielä tapahtui epäjärjestystä. Sen johdosta
lähetti holhoushallitus Turun piispalle ankaran, paikoittain
pilkallisen nuhdekirjeen, varoittaen häntä liiallisesta höllyydestä ja
leväperäisyydestä etenkin pappien elämän valvomisen suhteen. Tämä
ansaitsematon moite kävi kipeästi Rothoviuksen sydämelle. Hän luetteli
kaikki, mitä hän jo oli tehnyt kirkon järjestämiseksi sekä tapojen
parannukseksi, ja väitti hallituksen epäilyksen Suomen tilasta olevan
liiallisen. "Kyllähän täällä tosin", arveli hän, "harjoitetaan monta
syntiä, varsinkin epäjumalan palvelusta ja noituutta; mutta pidetään
täällä kuitenkin saarna ja rukous hyvässä voimassa, eikä suinkaan,
niinkuin te näytätte luulevan, eletä pimeitten pakanoiden tavalla,
joille Jumalan sanan valo vielä on koittamatta." Ukko, niinkuin moni
muu ankara saarnamies, oli sangen arka, kun moite koski häntä itseänsä;
omia tekojansa puolustaessaan hän nyt rupesi myös puolustamaan
suomalaisten tapoja, joita hän muuten sekä ennen että jälkeenpäin
kuvaili aika mustiksi.

Tästä samasta kirjeestä tuli myös ilmi hänen suuttumuksensa virkaansa.
"Nyt olen", kirjoitti hän, "jo ollut yksitoista vuotta tässä
vaivalloisessa virassa, jolla ajalla en ole monta rauhan päivää
nähnyt." Parannuspuuhillaan sanoi hän vain joutuneensa pahansuopien
vihan alaiseksi, ja olevansa nyt työstä sekä vastuksista niin perin
väsyksissä, että soisi itselleen jo pois pääsöä täältä. -- Vaan tämä
kyllästyminen oli vain hetkellinen. Eipä aikaakaan, niin hän
vaikutusinnossansa pyysi saada hoitoonsa Viipurinkin hiippakunnan, --
jossa epäjärjestys oli vielä suurempi kuin hänen omassaan. Hän lupasi
siinä tapauksessa "siellä vuoden kuluessa saada toimeen enemmän, kuin
mitä siihen saakka oli monena vuonna tehty". Tämä hänen toivonsa ei
tullut kuitenkaan täytetyksi.

V. 1652 nukahti viimein Rothovius 82-vuotisena kaikista puuhistansa ja
huolistansa. Köyhän Smoolannin talonpojan pojasta oli hän neronsa ja
intonsa kautta kohonnut korkeaan, mahtavaan arvopaikkaan. Suomalaiset,
vaikk'eivät he häntä juuri rakastaneet,[18] eivät kuitenkaan voineet
olla häntä kunnioittamatta, ja jälkimaailma, joka ottaa lukuun enemmän
työn hedelmät kuin työn ulkomuodon, ylistää häntä paremman
kirkkojärjestyksen ja siivompien tapojen aikaansaamisen tähden meidän
maassa. Huomattavaa on, että hänen jälkeensä aina Isoon Vihaan asti ei
Turun hiippa enää joutunut ainoankaan Suomen miehen päähän. Viipurissa
oli vielä tämän vuosisadan keskipaikoille asti suomalaisia piispoja,
vaan sitten sinnekin asetettiin enimmiten Ruotsin miehiä.



6. Johannes Messenius.


Kustaa Aadolfin aikana oli vielä uskonpuhdistuksen herättämä
uskonnollinen into täydessä voimassaan. Raamattu, ainakin ylemmissä
säädyissä, jotka lukea osasivat, oli jokapäiväisenä neuvon ja
lohdutuksen lähteenä. Aamu-, pöytä- ja iltarukouksia pidettiin
hartaasti, koko perhekunta palvelijoineen yhteisesti. Pyhänä ei
jumalanpalvelusta ilman laillista estettä laiminlyöty.

Kaikkiin sekä yleisiin että yksityisiin yrityksiin ryhtyessä anottiin
kaikkein ensiksi Jumalan siunausta.[19]

Tällä kauniilla innolla oli kuitenkin myös huono puolensa;
alinomaisessa taistelussa katolista kirkkoa vastaan oli sen rinnalla
näet muodostunut ahdasmielinen, toisuskolaisia tuomitseva ja vainoova
kiihko. Papiston kehoituksesta tuli Kustaa Aadolfin kuningasvalassaan
vannoa, ettei hän sallisi mitään muuta jumalanpalvelusta
valtakunnassaan, paitsi luterilaista, eikä myöskään kruunun
palvelukseen ottaisi ketään vierasuskolaista. Poikkeusasemassa olivat
ainoastaan soturit, kauppiaat sekä tehtailijat; sillä niitä oli
kotimaisten vähyyden vuoksi pakko ottaa ulkomailta. Heidän piti saada
häiritsemättä pysyä uskossansa "niin kauan kuin olivat hiljaa
alallaan", s.o. eivät harjoittaneet uskonmenojansa julkisesti,
ulkopuolella kotia; "sillä", lisäsi Kustaa Aadolf, "esivalta ei voi
omaatuntoa hallita".

Oman kansan omaatuntoa pidettiin siitä huolimatta ankarassa kurissa.
Kolme ruotsalaista, jotka Kustaa Aadolfin hallitessa kääntyivät
katolisuskoon, eivätkä suostuneet siitä luopumaan, mestattiin lain
puustavin mukaan. Sama kohtalo oli jokaiselle jesuitalle tarjona, joka
uskalsi tulla Ruotsinvallan rajojen yli; niin suuresti pelättiin tätä
mahtavata, viekasta veljeskuntaa. V. 1630 vielä sai Viipurin maaherra
käskyn valppaasti pitää silmällä kaikkia kaupunkiin tulevia
tuntemattomia ihmisiä, sillä oli muka saatu tietää, että kolme
jesuittaa hankiskeli Suomeen, niiden joukossa eräs Viipurissa syntynyt.
Tällä kovuudella ja pelolla oli valtiollinenkin syy uskonnollisen
ohessa; sillä katolilaisten tiedettiin harrastavan puolalaisen
Vaasa-haaran palauttamista Ruotsinmaahan, siksi että heidän uskonsa
siellä jälleen pääsisi valtaan.

Vaarallinen oli yksin kirjeenvaihtokin katolilaisten kanssa; sen sai
kuuluisa Messenius, josta jo olemme ennen maininneet, kovaksi onnekseen
kokea. V. 1616 joutui kiinni eräs Puolan kuninkaan salalähettiläs,
tavallisesti Jussi Papistaksi (Paavilaiseksi) nimitetty. Hädissään hän
ilmoitti Messeniuksenkin olevan osallisena hänen salahankkeisiinsa.
Tämä ei voinut kieltää viljelleensä kirjeenvaihtoa muutamien Puolassa
asuvien miesten kanssa, mutta väitti sen koskeneen osaksi aivan
yksityisiä perheellisiä asioita, osaksi muutamien Ruotsin historialle
tärkeitten paperien takaisinsaamista, jotka eräs Kustaa Vaasan aikana
paennut piispa oli vienyt sinne. Messeniuksen osallisuutta
valtiollisiin vehkeisiin ei saatukaan todistetuksi, mutta vahingoksi
hänelle joutui oikeuden käsiin eräs hänen kirjeensä, missä hän vakuutti
yhä vielä olevansa harras katolilainen, vaikka hänen sitä täytyi
salata.[20] Pitkän tutkinnon jälkeen tuomittiin Messenius kuolemaan,
jonka päätöksen kuningas kuitenkin muutti elinaikaiseksi vankeudeksi.

Samoin kuin siihen aikaan, niinkuin olemme nähneet, Inkerinmaa oli
Ruotsin Siperiana, samoin Suomen itärajan linnoja, Kajaanin ja
Käkisalmen, käytettiin talletuspaikkoina kovasti rangaistaville
valtiovangeille. Siellä he olivat aivankuin elävältä haudatut, koko
sivistyneestä ihmiskunnasta eroitetut. Oulun läänin maaherra Eerikki
Hare, joka juuri silloin sattui olemaan Tukholmassa, sai käskyn viedä
Messeniuksen mukanansa Kajaaniin. Viikon päivät he purjehtivat
pääkaupungin ja Vaasan väliä; täällä he viipyivät useampia viikkoja,
kunnes pakkanen oli rakentanut siltansa ja portaansa avaroille soille.
Sitten vasta ajettiin loppumatka, sillä ei ollut vielä mitään maantietä
noilla Pohjan perillä.

Saaressa, keskellä Ämmäkosken vihaisia kuohuja, sai nyt Messenius
ahtaassa linnankammiossa viettää koko yhdeksäntoista vuotta. Alussa oli
hänellä täällä poikansa opettaminen hupaisena ajanvietteenä; mutta
muutamien vuosien kuluttua otettiin häneltä lapsi pois, ettei hän
häneen muka saisi istuttaa katolinuskoa. Myös varoitettiin yhä
linnanisäntää valvomaan, ettei vangilla olisi tilaisuutta jatkaa
salaista kirjeenvaihtoa ulkomaan katolilaisten kanssa.

Käskyläiset, niinkuin tavallisesti käypi, tekivät tylyt käskyt vieläkin
tylymmiksi pannessaan ne toimeen. "Maaherra Eerikki Hare", valitti
Messenius eräässä riimissään, "ahdisti minua pahemmin kuin
painajainen",[21] ja hänen vävynsä Helge oli siinä asiassa hyvänä
apulaisena. Hän otti Messeniukselta pois omat tutut palvelijat, vieläpä
haukkui ja torui vahtimiehiäkin, jos joku heistä joskus armahti vankia.
Uusi tupa rakennettiin tuoreista hirsistä niin alhaalle ja lähelle
kosken kuohua, että vesi usein hyrskähteli lattian saumojen läpi.
Maapuolella oli ikkunan alla linnan navetan tunkio, ja ruoka-aitaksi
määrättiin lautakoppi, jota sotamiehet ennen olivat likaiseen
tarkoitukseen käyttäneet. Tähän käskettiin Messeniusta muuttamaan ja,
kun hän ei suostunut, kannettiin hän väkisin. Vastaan ponnistaessa
repeytyivät häneltä silloin vaatteet hajalleen ja kylkiluu katkesi.
Jonkun ajan kuluttua otti Helge pois kirveen, jolla Messenius pilkkoi
itselleen polttopuita -- vangilla ei muka saanut olla asetta -- ja kun
eräs armelias sotamies sitten lainasi hänelle puukkonsa, sai hän sen
johdosta kovia nuhteita. Usein kehoitti Helge vahtimiehiä viskaamaan
Messeniusta kivillä. Omin käsin hän kerta iski rouvalle verihaavan. "Ei
se mitään", ivaili hän vaan, "vaikka Messenius itsekin menettäisi
henkensä!"

Vaikka Messenius olikin tavattoman voimakas sekä ruumiiltaan että
hengeltään, olisi hän kuitenkin epäilemättä menehtynyt tähän
kurjuuteen, jollei hänellä olisi ollut vaimonsa ja kirjansa; näitä
molempia lohdutuksia eivät toki armottomat vanginvartijat olleet
häneltä kieltäneet. Edellinen teki kaikki, mitä uhrautuvainen rakkaus
tämmöisessä tapauksessa voi, huojentaakseen miehensä elämää.
Jälkimäiset saattoivat nuo pitkät päivät täällä yksinäisyydessä
pikemmin kulumaan. Messenius jatkoi ennen jo alotettuja historiallisia
tutkimuksiansa ja kirjoitti ensimäisen täydellisen Ruotsinvallan
historian, nimeltä Scondia Illustrata (Valaistu Skandinavia). Paitsi
sitä valmistui häneltä vielä useampia muitakin historiallisia teoksia,
niiden joukossa myös ruotsinkielinen "Suomen riimikronikka".

Surkeasta tilastansa oli Messenius monta kertaa kirjoittanut
kuninkaalle; mutta enimmäksi piti linnanisäntä huolta siitä, etteivät
kirjeet päässeetkään linnan porttia edemmäksi; taikka, jos ne perille
tulivatkin, oli muuten lempeä Kustaa Aadolf niin leppymättömästi
vihastunut tähän mieheen, ettei hän pitänyt niistä lukua. Vasta
kuninkaan kuoltua suotiin vankiparalle vähitellen huojennusta.
Pohjanmaan lääni oli nyt saanut myös uuden, armeliaamman maaherran,
joka todisti todeksi sen, mitä Messenius kirjoitti valmistuneista
arvokkaista teoksistaan. V. 1635 sallittiin siis hänen muuttaa Oulun
linnaan, likemmäksi ihmismaailmaa, ja annettiin hänelle runsaammin
elatusta. Mutta kuolema tekikin jo seuraavana vuonna lopun hänen
levottomasta elämästään.



7. Kemin lappalaisten käännytys.


Noituus ja taikausko olivat, niinkuin olemme nähneet, yleiset koko
Suomessa Rothoviuksen aikana. Mutta vielä huonompi oli valistuksen tila
hänen hiippakuntansa eräässä osassa, nimittäin Kemin Lapissa; siellä
näet oli pakanuus vielä täydessä voimassa. Katolisella aikakaudella ei
ollut kristinopin saarna juuri ollenkaan kaikunut Lapin tuntureilla.
Pirkkalaiset olivat sitä kaikin voimin vastustaneet, sillä he
pelkäsivät ja syystäkin, ettei heidän sallittaisi kristityitä ihmisiä
riistää ja ryöstää, niinkuin heillä oli ollut tapana tehdä
pakanallisille alamaisilleen. Kustaa Vaasa oli sitten, hävitettyään
Pirkkalaisvallan, lähettänyt lappalaisille lähetyssaarnaajia. Kaarle IX
oli rakennuttanut kirkon kuhunkin Lappiin, kuitenkaan pappeja niihin
asettamatta; ja Kustaa Aadolf oli Lykseleen, Uumajan Lappiin perustanut
koulun, jossa kymmenkuntaa lappalaispoikaa aina kasvatettiin. Mutta
näistä toimista ei ollut vielä paljon nähtäviä hedelmiä tullut ilmi, ei
ainakaan Suomen puolella. Lappalaiset turvasivat täällä yhä vielä
yksistään _seitoihinsa_ eli epäjumaliinsa ja käyttivät omia noitiansa
pappeina.

Hädän tullessa kutsuttiin aina noita avuksi. Hän tuli _kannuksinensa_,
noitarumpuinensa, jonka pärmä oli pureksitulla lepänkuorella
piirustettu täyteen punaisia viiruja ja kuvia. Siinä olivat kuvatut
Lapin jumalat, siinä lappalaiset itse kotineen, poroineen, siinä metsän
otukset ja pedot, siinä vuoret ja metsät, joet ja järvet, siinä toiset
kansat, joiden yhteyteen lappalainen saattoi tulla, sanalla sanoen,
kaikki, mikä hänen elämäänsä suinkin koski. Noita, syvään kumartaen,
pani nyt _arvan_, s.o. vaskirenkaan tai vaskilevyn, keskelle pärmää ja
rupesi rummuttamaan, jolloin tietysti arpa hyppeli paikasta toiseen.
Tätä tehdessään _joikui_ (lauloi) hän kaikuvasti, ja kaikki läsnäolevat
säestivät, naiset alemmalla, miehet kimakammalla äänellä. Sen mukaan
mihin kohtaan arpa viimein seisahtui, antoi sitten noita ennustuksensa
ja selityksensä. Monesti myös joutui hän haltioihin ja vaipui
horroksiin, jolloin luultiin hänen sielunsa lentelevän asioita
tiedustelemassa.

Enimmiten noita liitti selitykseensä sen neuvon, että pahan
poistamiseksi tai toivon täyttämiseksi piti viedä anne eli uhri
seidalle. Hän valmisti nyt itsensä siihen pyhään toimitukseen paastolla
sekä kylpemisellä; hän puki ylleen parhaat vaatteensa; hän pujotti
vaskirenkaan oikeaan käsivarteensa sekä pani valkoisen olkavyön
vasemmalta olalta oikealle kupeelle. Päässä piti olla valkoinen
palttinainen hytyrä. Muutamin seuduin koristi hän sekä itsensä että
uhrieläimen lehti- ja kukkaskiehkuroilla. Talonväki, samoinkuin juhlaan
kutsutut vieraat seurasivat häntä pyhävaatteissaan.

Heimokunnan seita seisoi aina korkealla vuorella, jota nimitettiin
_passevaareksi_ (pyhävuoreksi). Tämmöisen pyhän paikan läheisyydessä ei
saanut olla ihmisasuntoa. Vaimoväki ja koirat eivät saaneet sitä
ollenkaan lähestyä; muuten oli vaara tarjona. Noita, perille tultuansa,
riisui kengät jalastaan; sillä olihan mahdollista, että niiden nahka
olisi sattunut olemaan peittousastiassa samalla kertaa kuin naisen
kenkänahkakin, ja silloin olisi pyhä paikka ollut saastutettu.
Uhripaikassa ei vaaran uhalla saatu meluta, ei edes kovasti puhua.

Seidat olivat joko kivestä tai puusta. Edellisiksi valittiin joku
muodoltaan eriskummallinen, jos mahdollista hiukankin ihmisennäköinen
kallionlohkare. Puiset tehtiin tavallisesti koivunkannosta, jonka
juuripuoli, ylöspäin käännettynä, oli päänä hiuksineen, ja tyvipuoleen
hakattiin kirveellä muutamia uurteita, niin että siihen tuli
jonkunlainen kömpelö rungon ja jalkojen kuva. Erittäin mainio oli
Tornion Lapissa tämmöinen puunkanto, jota läheiset sekä kaukaiset
lappalaiset, _Vironakan_ nimellä, pitivät suuressa arvossa ja
palvelivat. Seitojen alla piti aina olla talvella tuoreita havuja,
kesällä lehtiä ja ruohoa; niinpian kuin ne kuivuivat, toimitettiin heti
vereksiä. Epäjumalan kuvan ympäri oli tavallisesti laitettu uhrilava
neljän pönkän nojaan, ja sen ympärille oli taas pystytetty kauniita
nuoria koivuja ja kuusia.

Uhratessa otettiin lakki päästä ja kumarrettiin syvään, jopa
heittäydyttiin polvilleen ja lyötiin otsa maahan. Kun uhrieläin oli
tapettu, paloiteltiin ruumis ja kappaleet viskattiin jo kiehuvaan
vaskiseen uhrikattilaan. Keitoksen valmistuttua lankesivat kaikki
polvilleen ja rukoilivat, joikuen epäjumalien kunniaksi. Sitten he
söivät etupuolen eläimestä; takapuoli katsottiin halvemmaksi ja
säästettiin kotona syötäväksi. Liemi valettiin ja uhrivalkean tuhka
pirskoitettiin uhraajien päälle. Osa lihoista asetettiin lavalle seitaa
varten; myös voideltiin sitä paksulta verellä sekä rasvalla. Uhrattujen
porojen sarvet ladottiin ympyrään lavan reunoja myöten sarvitarhaksi.

Tämä lappalaisten perin pakanallinen elämä ei voikaan meitä ihmetyttää,
kun saamme tietää heidän kirkollisten asioittensa laidan. Koko Kemin
Lappi, nykyiset Utsjoen, Inarin, Kemijärven, Kuolajärven, Sodankylän
sekä Kuusamon pitäjät kuuluivat näet Kemin kirkkoherran piiriin. Tuon
äärettömän pitäjän ainoa pappi asui siis Pohjanlahden rannalla, 70-80
peninkulman päässä seurakuntansa toisesta päästä. Rothoviuksen
alkuaikoina oli Kemissä hyvin innokas, ankara kirkkoherra, Juhana
Pictorius. Tämä hävitteli, huolimatta lappalaisten katkerasta vihasta,
paljon noitarumpuja ja antoi noituudesta tavatuille omin käsin selkään.
Mutta paljonkos hän kerkesi kulkea valvomassa äärettömässä
piirikunnassaan. Senvuoksi jaettiin Kemin pitäjä v. 1648 Kristiina
kuningattaren käskystä. Kruunun kustannuksella rakennettiin Kemin
Lappiin kaksi kirkkoa, toinen Inariin, toinen Kemijärven rannalle, ja
Rothovius toimitti sinne kirkkoherroiksi Esaias Bothniensiksen eli
Ijanderin sekä Jaakko Lappoensiksen eli Lapodiuksen. Nämät nuoret papit
jatkoivat innolla edeltäjänsä työtä polttaen noitarumpuja sekä
hävittäen seitoja. Vaan vielä kului jommoinenkin aika, ennenkuin
pakanallinen epäjumalanpalvelus niiltä mailta saatiin poistetuksi.
Pictorius kehui tosin tehneensä noitarummuista melkein lopun, ja
professori Wexionius pari vuotta uusien kirkkojen perustamisen jälkeen
väitti, ettei Lapissa muka enää ollenkaan kuulu noituutta, paitsi
kenties paimentolaisina kuljeksivien joukossa. Mutta sittenkin tapasi
vielä Kemijärveltä v. 1675 eroitetun Kuusamon pitäjän ensimäinen
kirkkoherra, Gabriel Tuderus, kosolta sekä noitarumpuja että myös
"kannuksia" (puuseitoja), jotka hän sitten kokosi kasaan, saareen
keskelle Kuusamonjärveä, ja juhlallisesti poltti tuhaksi.

Pakanuuden ulkonaisten merkkien hävityksen ohella ruvettiin nyt myös
opetuksen välityksellä karkoittamaan sisällistä pakanuutta. Mutta Kemin
Lapin papit eivät siinä toimessa viitsineet vaivata itseään oppimalla
seurakuntalaistensa kieltä, jotta he olisivat voineet käyttää Ruotsissa
siihen aikaan jo toimitettuja lappalaisia kirjoja. He katsoivat
mukavammaksi pakottaa lappalaisia heidän äidinkieltänsä, suomea,
käyttämään. He antoivat heille ainoastaan suomalaisia kirjoja käteen,
jotka olivat, monasti ymmärtämättä, luettavat ulkoa; myös käskivät he
lappalaisten kotonakin aina puhutella lapsiansa suomeksi, että nämät jo
aikaiseen tottuisivat kirkkokieleen. Tämän suomalaistuttamishankkeen
paremmaksi menestykseksi kutsui Rothovius koko joukon suomalaisia
uudistalolaisia rantamaalta Lappiin. Semmoisia oli kyllä jo
aikaisemminkin tämän vuosisadan alusta muuttanut näille seuduille, vaan
nyt karttui heidän lukunsa karttumistaan. Lappalaiset täten osittain
karkoitettiin vielä pohjoisemmaksi; osaksi he muuttuivat suomalaisiksi
naimisten kautta tulokasten kanssa tai mukaantumalla heidän
elantotapoihinsa. Kielten sukulaisuus vaikutti sen, että
yhteensulaminen kävi verraten nopeasti. Lappalaiset oppivat helposti
suomenkieltä ja unohtivat omansa, niin että sitä nyt enää ainoastaan
Utsjoella sekä Inarissa kuulee. Näin tekivät siis täällä omat
heimolaiset lappalaisten kansallisuudelle paljon enemmän väkivaltaa ja
vahinkoa kuin ihan muukalaiset valtiaat Ruotsissa ja Norjassa.



8. Kreivin aika Suomessa.


Nuorempien aatelismiesten joukossa, joita Kustaa Aadolf enemmän kuin
muita suosi ja joista hän toivoi paljon hyötyä isänmaalle, oli jo
aikaisin kreivi _Pietari Brahe_. Alettiinpa yleisesti puhua,
että tästä nuoresta herrasta voisi kohota vaarallinen kilpaveli itse
Aksel Oxenstjernallekin, kuninkaan rakkaimmalle ystävälle ja
luottamusmiehelle. Brahe oli mukana sekä Puolan että Saksan
sodassa, aina Kustaa Aadolfin lähimmässä seurassa, ottaen osaa
sankaripäällikkönsä moniin vaaroihin. Onnettomassa yrityksessä
Danziger-Hauptia vastaan v. 1627 oli Brahe samassa veneessä kuin
kuningas, ja kun tältä kypäri putosi jokeen, antoi hän omansa sen
sijaan. Yhdeksän luotia lensi silloin heidän välitsensä veneen laidan
läpi, ja Brahella oli täysi työ tukkiessaan reikiä vaatteista
reväistyillä tilkuilla, ettei vene uppoaisi. -- Würzburgin edustalla v.
1631 taas linnasta tullut tykinkuula iski maahan heidän eteensä, ajaen
hiekkaa ja soraa molempien silmille. Pian tämän tapauksen jälkeen
lähetettiin kuitenkin Brahe kotimaahan takaisin. Hänellä näet oli
soturiksi kovin heikko terveys, ja Kustaa Aadolfin tarkka silmä oli
sitä paitsi jo huomannut, että isänmaalla olisi suurempaa hyötyä rauhan
toimissa hänen nuoresta ystävästänsä.

Kilpailu kuninkaan suosiosta oli varmaan jo alusta alkaen saattanut
Oxenstjernan ja Brahen välit vähemmän ystävällisiksi; Kustaa Aadolfin
kuoltua ainakin syttyi heidän välillään sangen pian julkinen
eripuraisuus, varsinkin senjälkeen kun kansleri oli tullut Saksanmaalta
kotiin. Jos jossain asiassa tehtiin valtaneuvostossa vastarintaa
Oxenstjernan tuumille, niin oli Brahe aina kiivaimpia. Silminnähtävää
oli, että tästä alinomaisesta riidasta näiden molempien mahtavien
miesten välillä oli koituva valtakunnalle vahinkoa.

Tähän hätään ilmaantui kuitenkin pian hyvä apuneuvo. Hallitussääntö
vuodelta 1634 oli kaikki kenraalikuvernöörinvirat hävittänyt:
mutta Suomesta alkoi jo seuraavana vuonna kuulua tämän: johdosta
katkeria kaipauksia. Ennen oli toki, niin sanottiin, siellä edes
kuninkaansijainen ollut, jolle voitiin valittaa; mutta nyt oli pakko
kärsiä kaikki vääryydet, jollei ollut varaa mennä Tukholmaan saakka,
meren taakse. Valtionholhoojat päättivät siis uudestaan asettaa Suomeen
kenraalikuvernöörin, ja valitsivat siksi yksimielisesti kreivi Brahen.
Siellä hän saisi, niin arvelivat virkakumppanit, aivan itsenäisen
toimialan, missä hän omin päin, kenenkään muun häiritsemättä, saisi
säätää ja päättää, mitä hän maalle paraimmaksi katsoisi. Brahe kiitti
hänelle osoitetusta luottamuksesta, jonka vuoksi hän ei tahtonutkaan
kieltäytyä, vaan lupasi kaikin voimin koettaa parastansa. Kuitenkaan
hän ei voinut olla huomauttamatta, että hän tämmöisessä virassa oli
vielä aivan kokematon, sitä paitsi suomenkieltä taitamaton, ja pyysi,
että hänelle siis annettaisiin anteeksi, jos hän jossain asiassa
sattuisi erehtymään.

Keskipaikoilla marraskuuta 1637 hän astui rouvansa kanssa Neito-laivaan
ja läksi purjehtimaan Suomeen päin. Mutta matka Ahvenanmeren yli oli
näin myöhään syksyllä sangen vaivalloinen; useat kerrat oli pakko
vastatuulen tai liian kovan myrskyn tähden palata Ruotsin rannalle,
jotta vasta marrask. 21 p:nä viimein saavuttiin Aurajoen suuhun.

Pietari Brahe oli nyt, niinkuin hänen valtakirjansa osoitti, määrätty
"Suomen, Ahvenanmaan sekä molempien Karjalain"[22] ylimmäksi
hallitusmieheksi. Hän tuli varustettuna sijaiskuninkaan vallalla ja
myös sen mukaisella komealla seurajoukolla. Hänellä oli sangen suuri
joukko kanslianvirkamiehiä, 12 drabanttia eli henkivartijaa, jotka
juhlatiloissa kulkivat pertuska kädessä hänen edellään sekä takanaan,
torvensoittaja, neljä kirjeenviejää (kun ei vielä postilaitosta ollut)
y.m.

Jos hänellä oli valtaa, niin olipa voimaakin tehtävänsä täyttämiseen.
Brahe oli nyt 35:n vuoden vanha, siis miehuutensa jaloimmassa
kukoistuksessa. Hänellä oli sen lisäksi yhtä hyvä tahto kuin valta ja
voima tehdä kaikki voitavansa hänelle uskotun maan hyväksi. Saadakseen
omin silmin tutustua sen oloihin sekä nähdä sen puutteet ja tarpeet,
hän läksi jo alussa vuotta 1638 pitkälle matkalle. Hän kulki
Hämeenlinnan, Savonlinnan ja Käkisalmen kautta Viipuriin, josta hän
sitten keväällä palasi merta myöten Uudenmaan rantaa pitkin Turkuun.
Samalla tavalla hän seuraavinakin vuosina kuljeskeli useampia kuukausia
milloin missäkin piirinsä osassa. Enimmiten hän matkusteli talvella,
jolloin rekikeli korvasi maanteitten huonouden tai perinpohjaisen
puutteen sisämaissa. Mutta merkillisin kaikista hänen matkoistansa on
se, jolloin hän kesällä v. 1639 kiersi Suomen jylhimpiä sydänmaita
pitkin. Hän ajoi Helsingistä Hämeenlinnan kautta Savonlinnaan ja kulki
sitten veneillä järviä sekä jokia myöten, välistä vedättäen aluksensa
taipaleitten poikki, Käkisalmen läänin pohjoisimmalle perukalle,
Liperiin ja Lieksaan saakka. Vieläpä poikkesi hän rajankin toiselle
puolelle, Venäjän alueelle, käyden Lendelässä (Lentiirassa), jossa hän
tapasi kaksi kreikanuskoista erakkoa. Sieltä hän jatkoi matkaansa
Kajaanin kautta Oulunjärvelle, laski kaikki Oulunjoen kosket ja palasi
sitten Turkuun, osaksi laivalla Pohjanlahden rantaa pitkin, osaksi
maitse Hämeenkankaan poikki. Näin tuli siis Pohjanmaakin, vaikka se ei
oikeastaan kuulunut hänen piiriinsä, Brahen huolellisen tarkastuksen
alaiseksi. "Tällä retkellä", kirjoitti hän myöhemmin muistikirjaansa,
"oli enemmän nähtävää kuin kukaan uskoisi, sillä kesänaikana ei ennen
minua ole vielä yksikään arvokkaampi mies käynyt niillä mailla.
Lähetinpä myös miehen Valkeallemerelle saakka tiedustamaan. Tämä
takaisin tultuansa antoi tietoja maasta ja kertoi, miten venäläiset
keittävät merivedestä suolaa Kemin-Koudassa sekä Kannanlahdessa.
Suomenkieltä puhutaan siellä vielä kymmenen (viiden nykyisen)
peninkulman päässä merenrannasta, ja sitä paitsi on paljon suomalaisia
hamaan Arkangeliin ja Novaja-Semliaan sekä samojedeihin saakka, josta
kansasta kaikki suomalaiset ja lappalaiset ovat peräisin." -- V. 1640
hän niinikään matkusteli pitemmältä, poiketen Inkerinmaallekin, missä
hänen lankonsa kenraalikuvernööri Pentti Oxenstjerna ystävällisesti
häntä kestitsi Narvassa. Sieltä hän sitten kiersi Käkisalmen ja
Savonlinnan sekä Kuopion, Rautalammin ja Ruoveden kautta. Kaikilla
näillä matkoilla, niin hän muistikirjassaan vakuuttaa, pitivät häntä
asukkaat, sekä aatelisherrat ja sotaväki että myös papit, porvarit ja
talonpojat, aina tervetulleena vieraana.

Kohta ensimäisellä retkellään huomasi Brahe "paljon epäjärjestystä
kaikissa asioissa". Sitä hän rupesi nyt kaikin tavoin parantelemaan.
Osaksi hän teki sen oman valtansa nojalla, osaksi, jos parannukset
vaativat suurempia hankkeita ja perinpohjaisempia muutoksia, täytyi
hänen pyytää niihin valtionholhoojain apua. Siksi hän lähetti v. 1638
hallitukselle lavean, merkillisen kertomuksen Suomen tilasta, joka
näyttää, kuinka tarkka hän oli ollut huomaamaan maamme edut sekä
puutteet ja keksimään apuneuvoja edellisten edistämiseksi, jälkimäisten
poistamiseksi.

"Tämä maa", kirjoitti hän, "on niin suuri ja monin paikoin niin rikas,
varsinkin on runsaasti kaloja sekä merenrannalla että myös sisämaan
avarissa järvissä, että se siinä suhteessa voittaa melkein kaikki
tunnetut maat. Hyödyllisiä metsiä on yltäkyllin, lintuja ja
metsäneläimiä runsaasti, metallivuoria on myös alkanut tulla ilmi; jos
Jumala sallisi sen vaurastua sellaiseen tilaan, mihin se ihmisjärjen
arvion mukaan voisi nousta, niin se minun mielestäni olisi (sen
suuresta, avarasta alasta puhumattakaan) moneen melkoiseen
kuningaskuntaan Euroopassa verrattava."

"Kauppaliikkeelle", lisää hän edempänä, "on koko tämä Suomen
suuriruhtinaanmaa jokiensa, salmiensa sekä järviensä puolesta niin
sovelias kuin suinkin joku maa voi olla, vähällä vaivalla[23] voi
päästä veneellä Porista Päijänteeseen, Päijänteestä Lapveteen
(Saimaaseen), sieltä Lapinmaalle Kajaaninjärveen (Oulunjärveen) ja taas
sivullepäin Käkisalmen lääniin. Näin voisi kuljettaa tavaroita sekä
yhdelle että toiselle haaralle, ja tavaraa liikenisikin täältä paljon
yli sen, mitä on tarvis tuottaa ulkomaalta. Jos vaan Jumala antaisi
siunauksensa, että kaikki saataisiin säntilleen, niin ei mikään estäisi
kaupunkien hyvää vaurastusta."

Yhtä tyytyväinen ei hän kuitenkaan ollut maan asukkaihin. Suuresti
valittaa hän voutien sekä lainlukijain huolimattomuutta ja
kelvottomuutta, niin ettei maaherroilla ole monta, jos yhtään, johon he
voisivat luottaa.[24] "Ahkerasti haetaan parempia", lisää hän, "mutta
harvoja löydetään. Jos tänne yliopisto saataisiin, niin kansa
luultavasti edistyisi, ja varsinkin saataisiin soveliaampia
lainlukijanaineksia." Papeista hän arvelee, että enin osa on
sanankuulijoilleen vain pahentavana esimerkkinä, sillä elämässään he
harjoittavat jos joitakin pahoja tapoja. Jumalanpalvelusta ja saarnaa
pidetään kuitenkin ylimalkaan puhtaasti, paitsi Käkisalmen läänissä.
Kansa riippuu sittenkin vielä paljon kiinni vanhoissa epäluuloissa ja
taikauskossa.[25]

Tämän kuvauksen johdosta tekee Brahe suuren joukon tärkeitä
parannusehdoituksia.

Luonnollisten kulkuneuvojen lisäksi hän tahtoi nyt vielä saattaa
valmiiksi Eerikki Tuurenpoika Bjelken keskenjääneen työn, Saimaan
kanavan. "Olen myös", sanoo hän, "katsellut tuota alotettua kaivantoa
Lappeenrannassa, ja arvelen luultavaksi, että sen vähällä
kustannuksella sekä vedentulvan vaaratta voisi saada laivoilla
kuljettavaan kuntoon Viipuriin saakka. Vuoksikin", lisää hän, "näyttää
minusta ikäänkuin se ei olisi luonnon luoma, vaan kaivettu, niin
niskasta kuin myös alempana, missä koski käy."

Turkua Brahe ehdoitti laajennettavaksi, Viipuri piti uuden kaavan
mukaan järjestettämän, Helsinki muutettaman Vantaanjoen suusta
soveliaampaan paikkaan, ja useampia uusia kaupunkeja sekä kauppaloita
perustettaman sisämaahan kaupan helpoitukseksi.

Hämeenlinnan ja Viipurin läänit (joista edelliseen myös kuului Uusimaa,
jälkimäiseen Savo) olivat hänen mielestänsä liian avarat. Kansan oli
syrjäisemmiltä kulmilta vaikea esittää valituksiansa maaherralle, ja
tämän puolestaan oli mahdoton niin usein kiertää ympäri piirikuntaansa,
että oikeus ja järjestys tulisi tyystin valvotuksi. Heidän piti siis
kumpaisenkin saada apulaisensa. Samoin olivat useimmat sisämaan
pitäjistäkin ylen suuret, ja sietäisivät siis jakamista.

Vouteja oli liian monta, eri miehiä samoilla seuduilla eri veronlajeja
varten, niin että kun toinen juuri talosta läksi, toisen jo nähtiin
tulevan, eikä kukaan heistä vähääkään sovittanut ajoaikaansa niin, että
se talonpojalle olisi tuntunut helpoimmalta. Brahe ehdoitti senvuoksi,
että kaikki saman seudun verot annettaisiin yhden voudin haltuun. Tälle
sitten voitaisiin myöntää suurempi palkka, joten saataisiin
kelvollisempia miehiä. Myöskin lainlukijain palkkaehdoista piti Brahe
huolta lahjainoton estämiseksi; hänestä oli lähtenyt määräys heidän
vakinaisesta palkastaankin, josta ennen on ollut puhe.

Samalla kun hän tahtoi vähentää voutien lukumäärää, hän ehdoitti toisen
tarpeellisen parannuksen veronmaksutapaan nähden. Talonpoikien täytyi
näet, paitsi maansa päätuotteita, vielä tuoda kaikellaista pientä
tavaraakin, niinkuin turkiksia, lankaa, sukkia, kintaita y.m. kruunulle
veroksi. Siitä johtui, että talonpojan pää meni ihan pyörälle eikä hän
koskaan tiennyt, milloin kaikki oli suoritettu; vouti siis helposti sai
tilaisuutta harjoittaa petosta. Sen estämiseksi veresti nyt Brahe
ehdoituksen, jonka jo Bjelke oli tuonut esiin, että nimittäin verot
vasta maksettaisiin ainoastaan rahassa, viljassa, voissa, kaloissa sekä
tervassa.

Sotamiehenoton suhteen hän niinikään esitti uuden ehdotuksen. Me
muistamme, miten kansa rekryyttiherrojen tullessa aina miehissä pakeni
saloille. Ainoaksi avuksi tätä vastaan arveli Brahe, että kunkin
maakunnan asukkaitten kanssa tehtäisiin sovinto vakinaisesta
sotamiesmäärästä, jonka sitten kansa itse saisi keskenään hankkia sille
soveliaimmalla tavalla.

"Suomalaisten päävirheitten (nimittäin huolimattomuuden, laiskuuden
ja juoppouden) poistamiseksi niin hyvin käskyläisistä kuin
käskynalaisista, sekä jumalisemman, säädyllisemmän, paremman elämän
aikaansaamiseksi ei ole, lähinnä Jumalan siunausta, muuta kuin yksi
keino -- se on akatemian perustus." Näillä sanoilla lopettaa Brahe
viimein kertomuksen, vielä kerran uudistaen ennen jo pari kertaa siinä
lausutun tärkeimmän ehdotuksensa.

Hänen neuvonsa olivat niin viisaat, hänen arvonsa ja voimansa
Tukholmassa sitä paitsi niin suuri, että hallitus varsin pienillä
muutoksilla suostui kaikkeen, mitä hän oli ehdottanut. Brahe sai nyt
siis yllin kyllin työtä yllämainittujen sekä vielä perästäpäin lisäksi
keksittyjen parannusten toimeenpanosta. Saimaan kanavan kaivattamiseen
hän tosin, luultavasti rahanpuutteen tähden, ei voinut ryhtyä; mutta
ainakin perattiin ensi aluksi Varkauden ja Konnuksen kosket veneillä
kuljettaviksi. Kaupungeita laajennettiin tai muutettiin ehdotuksen
mukaan; uusia kauppaloita perustettiin sisämaahan. Läänejä ja pitäjiä
jaettiin. Veronkoonti järjestettiin paremmalle kannalle. Sotamiesotto
ruoduittain saatiin toimeen ensialuksi Savossa; muistikirjassansa kehuu
Brahe saaneensa "jäykät savolaiset" suostumaan siihen, että aina kuusi
taloa varustaisi yhden soturin. Yliopisto sekä koko joukko kouluja
perustettiin. Useat tarpeelliset uudet virastot ja laitokset saivat
muutenkin tänä aikana alkunsa. Ensimäiset maamittarit olivat jo vähää
ennen Brahen tuloa saapuneet maahan. Nyt määrättiin erinäinen
vuorimestari Suomea varten. Myös perustettiin v. 1638 postilaitos,
ensin kuitenkin ainoastaan rantamaitten tarpeeksi. Tukholmasta kulki
posti Turkuun, sieltä kahta eri tietä Viipuriin, nimittäin ylistä
Hämeenlinnan kautta taikka merenrantaa myöten. Viipurista se pitkitti
matkaansa toiselta puolen Käkisalmeen, toiselta Narvaan; Helsingistä
vietiin kirjeet jaalalla Rääveliin. Pohjoiseen päin Turusta ulottui sen
tie Ouluun saakka. Postimaksu oli eri suuruinen matkan pituutta myöten,
esim. Turusta Helsinkiin 22,50 penniä, Viipuriin 45 p., Käkisalmeen
66,50 p. Pian postin perustamisen jälkeen saatiin myös vihdoin nuo jo
kauan aikaa hankkeissa olleet kestikievarit asetetuiksi, v. 1638
kaupunkeihin ja 1649 maalle, jolla tavoin vapaa kyyditseminen
loppui. Näin tehtiin kaikilla aloilla ahkerasti työtä Suomen
vaurastuttamiseksi, kylvettiin uuden toivorikkaan tulevaisuuden
siemeniä.

Vuonna 1640 loppui Brahen virka-aika; sillä 1634 vuoden hallitussääntö
ei sallinut ilman uutta määräystä läänien ja valtakunnanosien
hallitusmiesten kauemmin pysyä virassansa. Hän palasi Tukholmaan, missä
hän valtaneuvostolle teki tiliä toimistansa. Sen kuultuansa lausui
silloin neuvoskunnan esimies Aksel Oxenstjerna nämät merkilliset sanat:
"Me olemme aina kuulleet, että jos vain Suomea hyvin hallittaisiin ja
kaikki saataisiin siellä hyvään kuntoon, niin että pää, kädet ja jalat
soveltuisivat yhteen, niin se maa vetäisi voimassa, varallisuudessa
sekä väen paljoudessa Ruotsille vertoja."

Brahe tehtiin nyt valtadrotsetiksi eli oikeusministeriksi ja
holhoushallituksen jäseneksi, joissa viroissa hänellä epäilemättä oli
hyvin paljon työtä. Mutta sittenkin hän otti vielä pari, kolme vuotta
edelleen sangen paljon osaa Suomen maan asioihin, melkein niinkuin hän
yhä olisi ollut sen kenraalikuvernöörinä. Hän kirjoitteli tiheään
käskykirjeitä kaikellaisille virkamiehille Suomessa, ja he puolestaan
lähettivät hänelle kertomuksia toimistansa. Eikä aikaakaan, niin
lähetettiinkin hän jälleen takaisin Suomen hallitsijaksi. Hän tuli
Turkuun vähää ennen juhannusta 1648, jolloin läänin maaherra ja piispa,
papisto ja yliopistokunta, pormestari ja koko raati sekä neljä
lippukuntaa aseellisia porvareita oli häntä Auran rannalla
juhlallisesti vastaanottamassa. Tällä kertaa oli Pohjanmaakin laskettu
hänen hallituspiirinsä lisäksi; mutta sen sijaan oli Käkisalmen lääni
siitä eroitettu ja yhdistetty Inkeriin. Brahe alkoi nyt taas tehdä
pitkiä matkoja ympäri Suomea ja työskenteli väsymättömästi maamme
hyväksi. Mutta tämä hänen virka-aikansa ei ole kuitenkaan jättänyt yhtä
syviä jälkiä kuin ensimäinen. Jollemme ota lukuun muutamien uusien
kaupunkien ja koulujen perustamista, oli hänen toimensa nyt pikemmin
vain entisten laitosten menestymisen valvomista. Osaksi oli edellisellä
kerralla jo laskettu pääperustus tärkeihin ja suuriin uudistuksiin,
osaksi myös Kristiina kuningattaren tuhlaukset vaikuttivat vuosi
vuodelta yhä pahemman puutteen kruunun varoissa. Surkeata on melkein
jokaisesta kenraalikuvernöörin kirjeestä tältä ajalta lukea valituksia,
miten vaikea on pitää voimassa kaikkia Suomen laitoksia, kun niiden
kustantamiseksi aiotut talot ja pitäjät lahjoiteltiin aatelisherroille.

Tällä ajalla oli Brahe Turussa läsnä suuressa riemujuhlassa, jota
tuomiokirkossa vietettiin suurilla menoilla kolmekymmenvuotisen sodan
loppumisen johdosta. Olipa tosiaan syytäkin riemuita rauhasta, kun
valtakunta nyt viimein satavuotisten melkein lakkaamattomien sotien
jälkeen (vuodesta 1555) kerran sai huoahtaa. Mutta myös surullista
juhlaa oli hänen pakko täällä viettää. Hänen rakas puolisonsa, joka
noilla vaivalloisilla matkoillakin oli enimmiten seurannut hänen
mukanaan, kuoli Turussa v. 1650. Hautajaiset tietysti olivat komeat;
juhlavärssyjen parissa oli myös suomalaisia, jotka eräs kreivin
suomalainen suosikki Eerikki Justander oli sepittänyt.

Samana vuonna tuli kruunun sotalaiva noutamaan Brahea Tukholmaan
Kristiinan kruunaukseen, jossa hän yhdessä arkipiispan kanssa laski
kruunun kuningattaren päähän. Sen jälkeen hän palasi Suomeen
Pohjanlahden ympäri; mutta syksyllä 1651 hän läksi jälleen takaisin
Ruotsiin, eikä enää sitten käynyt meidän maassamme. Osaksi tyhjyys
vainajan jälkeen täällä pahemmin tuntui; osaksi Brahe ei joutanut olla
poissa muista viroistansa. V. 1654 lakkautettiin sitä paitsi kruunun
varojen rappiotilan tähden kenraalikuvernöörinvirka.

Drotsetina oli kuitenkin Brahella yhä edelleen Suomenkin oikeusasiain
ylimäinen hoito. Vielä lähemmin kiinnitti häntä meidän maahan hänelle
jo v. 1646 uskottu Turun yliopiston kanslerin virka. Tässä hän elämänsä
loppuun saakka osoitti hellintä huolta ja tarkinta valppautta, auttaen
Auran akatemiaa mahtavalla puoltosanallaan, jos sen hyväksi oli
kruununvaroja tarpeen, nuhdellen keskenään riitaisia professoreita ja
käskien heitä yhteisen yliopistonsa kunnian tähden sovintoon, suojellen
niitä opettajia tai oppilaita, jotka turhien syitten tähden joutuivat
vainonalaisiksi, sekä kehoitellen kaikellaisten tieteellisten teosten
valmistamista ja painattamista. Vaan kaikkia noita ulkonaisia siteitä
vahvempi oli ja sinä pysyi kuitenkin Brahen harras rakkaus meidän
maahamme ja meidän kansaamme. Ne olivat hänellä aina mielessä, aina
kielellä. Usein kuultiin hänen niin hyvin Ruotsin herroille kuin myös
ulkomaalaisille ylistäen puhuvan niistä. V. 1654 esim. hän
Whitelockelle, joka Englannin protektorin, Cromwellin, lähettiläänä
kävi Tukholmassa, kehui Suomenmaan suuruutta, jonka hän sanoi vetävän
vertoja Ranskalle, ja sen viljan sekä kaikellaisten muiden
kauppatavaroiden rikkautta. Kansaa siinä tosin ei ollut niin paljon
kuin Ranskassa, mutta kuitenkin runsaasti.

Sopisipa melkein sanoa, että hän täällä oli ikäänkuin suomalaistunut,
tullut "suomikiihkoiseksi". Hän ei huolehtinut näet vain suomalaisten
ulkonaisesta vaurastumisesta ja sivistymisestä yleensä, vaan hän
harrasti myös erityisesti meidän kansallisuutemme luonnollista
varttumista ja meidän kielemme edistymistä. Jo ensi kirjeessään
valtionholhoojille, jossa hän otti yliopiston sekä koulujen
perustamisen puheeksi, esitti hän pääsyynä sen, että ainoastaan tällä
keinolla "voidaan itse tästä kansasta nostattaa hengellisiin sekä
muihin virkoihin kelvollisia miehiä". Käytännössäkin hän sitten,
milloin vain oli mahdollista, koki saada virkoihin maan omia lapsia tai
ainakin maahan jo tutustuneita. Miten hän siinä kohdin menetteli
yliopistovirkojen suhteen, saamme toisessa luvussa nähdä; mainittakoon
tässä nyt pari esimerkkiä toiselta alalta. V. 1642 hän moitti sitä,
että ruotsalainen mies oli tullut lainlukijaksi Käkisalmen lääniin, ja
käski vaihtaa hänet sellaiseen, joka osaisi kieltä ja tuntisi tavat.
Samana vuonna hän myös muistutti Viipurin läänin kuvernööriä
lääninsihteerin vaalissa pitämään silmällä sitä, että viransaaja osaisi
molempia kieliä. Suuresti hän niinikään harrasti suomenkielen
viljelystä, tutkimista sekä käyttämistä kaikilla aloilla. Tarpeellisten
varojen hankkimisessa raamatun suomennosta varten hänellä oli paljon
ansiota. Rothovius, kiittäessään häntä siitä, kirjoitti: "Me näemme
tästä taas suureksi iloksemme, miten te, kreivillinen armo,
aina pidätte huolta tämän kansan edusta." Mainittu jo on, että
sota-artikkelien suomentaja Speitz sai Brahelta kehoituksen julkaista
teostansa. Myöhemmin asetusten suomentajaksi määrätty Justander oli
kreivin erinomaisessa suosiossa, jonka johdosta voi olettaa, että koko
virka oli Brahen hankkima. Eskeli Petraeus suomalaisen kielioppinsa
esipuheessa niinikään sanoo sepittäneensä sen kirjan hänen
kehoituksestaan; "sillä te, kreivillinen armo", lisää hän, "pidätte
aina huolta siitä, että yhteinen etu edistyisi, alamaiset tulisivat
onnellisiksi ja tämän maan kieli mainioksi". -- Samaa mieltä osoitti
Brahe vielä v. 1666. Piispa Gezelius oli kirjoittanut hänelle ja
arvellut tarpeelliseksi saada Turun yliopistoon jonkun saksalaisen
professoriksi, joka varsinaisen tieteensä ohella voisi kieltänsä
opettaa. Sillä nuoret aateliset ylioppilaat olisivat olleet hyvin
halukkaita saksaa oppimaan, ja niille papeille, jotka suomalaisten
rykmenttien kanssa majailivat Viron- ja Liivinmaalla, oli se vallan
välttämätöntä. Brahe suostui siihen, mutta kuitenkin muistutti, ettei
virkojen antamisella ulkomaalaisille olisi ylimalkaan hyvä masentaa
maan omien lasten mieltä, jotka siinä tapauksessa saattaisivat kokonaan
luopua tieteellisistä harjoituksista, koska heillä ei kuitenkaan ollut
niistä toivoa. Eikä hän myöskään sanonut pitävänsä saksankielen
perinpohjaista taitoa Suomessa niin tuiki tarpeellisena; päinvastoin
olisi paljoa parempi, jos piispa voisi saada Suomessa asuvat
saksalaiset ja ruotsalaiset suomea oppimaan, "jolla on sangen
miellyttävä elegantia dictionum (puheenparsien sievyys)", ja
muukalaisten taivuttaminen siihen olisi "meidän maakunnillemme
kunniaksi". -- Paria vuotta myöhemmin, v. 1669, hän samaten
valtaneuvoskunnassa lausui sen mielipiteen, "ettei olisi hyödytöntä,
vaikka meidän nuori kuninkaamme myös saisi oppia suomenkieltä".

Asiain näin ollen ei ole ihme, että Brahe Suomessa oli rakastettu.
Täydellä syyllä saattoi hän muistikirjassaan kehua: "Minä olin Suomeen
ja Suomi minuun mieltynyt." Kansa nimitti häntä yleisesti _Maan
Isäksi_. Ja onpa muisto tästä rakkaudesta säilynyt aina meidän
aikoihimme asti tuossa tavanmukaisessa ruotsalaisessa sananparressa:
"han har kommit i grefvens tid (hän on tullut kreivin aikaan)", jolla
tarkoitetaan, että on tullut otolliseen aikaan. Samoin ei ollut
suinkaan laita muitten ruotsalaisten herrojen, jotka sen vuosisadan
alkupuoliskolla saivat Suomessa korkeita virkoja. Muistakaamme, miten
Bjelke ja Rothovius valittivat olevansa vihatut. Samoin teki myöskin
Bjelken edellinen kenraalikuvernööri Kaarle Oxenstjerna jokaisessa
kirjeessään Aksel Oxenstjernalle; samoin Brahen aikana Turun maaherra
Falkenberg, joka, kun hän viimein muutettiin Ruotsiin takaisin, kiitti
kreiviä siitä ikäänkuin suuresta armosta. Syynä epäilemättä oli se,
että he aina pysyivät vieraina meidän kansallemme. He olivat kaikki
kunnon miehiä, he tarkoittivat maan etua, mutta tyrkyttivät
parannuksiansa väkisin, lausuen julki ylenkatseensa suomalaisia
kohtaan. Bjelken ja Rothoviuksen lauseet ovat meille jo ennestään
tutut. Falkenberg kirjoitti kerran: "Jumala tiesi, miten tämän
paksunahkaisen kansan saisi kuuliaiseksi; he eivät tottele toruja eikä
vankeutta". Bjelken jälkeinen kenraalikuvernööri Gabriel Oxenstjerna
taas puhui halveksimalla "näiden barbarien (suomalaisten)
mielipiteistä". Brahe menetteli ihan toisin. Hän ei suinkaan ollut
näkemättä Suomen kansan silloisia monia ja pahoja vikoja; hän ei
myöskään salannut niitä, vaan puhui niistä suoraan. Mutta hän teki sen
isällisellä hellyydellä. Hän oli käsittänyt suomalaisten luonteen, joka
ylpeää jyrkkyyttä vastaan on itsepäinen, jörömäinen, jäykkä, mutta
lempeydelle heti on altis. Mikä sitten sen ihmeen oli vaikuttanut, että
Brahe paremmin kuin muut käsitti meidän mielemme? Olisiko syy ollut
yksistään hänen omassa jalossa, ylevässä sydämessään? Kukaties voisi
osittain toinenkin selitys olla mahdollinen. Hän oli, niinkuin
tiedämme, useat vuodet sotinut Kustaa Aadolfin rinnalla. Hänellä oli
siellä ollut tilaisuutta kuulla urhoollisuuden ja uskollisuuden
teräksen kalsketta Suomen miesten sydämestä töykeän, ruosteisen
ulkokuoren alta. Eiköhän vain Brahen parempi käsitys, hänen
kunnioituksensa, hänen rakkautensa liene voittosaalis, jonka
hakkapeliitat olivat isänmaallensa voittaneet Puolan ja Saksan
verisillä kentillä?



9. Pietari Brahe.


Pietari Brahe kuului Ruotsissa vanhastaan arvossa pidettyyn ja
opistansakin tunnettuun ylimyssukuun. Ennen jo näissä kertomuksissa
mainittu oppinut Pietari Brahe vanhempi 16:nnen vuosisadan
loppupuolella oli hänen isoisänsä, Brahe oli syntynyt Rydboholmin
kartanossa helmik. 18 p. 1602. Hänet kasvatettiin kotona, jossa
vanhemmat häntä ohjasivat jumalisuuteen sekä hyviin tapoihin, ja
yksityinen opettaja neuvoi tietä tarpeellisiin tieteisiin. Kaarle IX,
samoinkuin hänen puolisonsakin, piti paljon tästä vilkkaasta pojasta,
jonka he usein antoivat leikitellä omien lastensa kanssa ja olla läsnä
kaikissa hovin juhlallisuuksissa. V. 1618 läksi Brahe kotiopettajansa
johdolla Köpenhaminan kautta Saksaan opintojansa jatkamaan. Giessenin
yliopistossa hän vietti kolmatta vuotta, muun muassa harjoitellen
"ranskan ja heprean kieltä, miekkailua sekä tanssia". Sitten hän jatkoi
matkaansa, viipyen lyhyemmän aikaa Münchenissä, Strassburgissa,
Parisissa ja kiersi Englannin sekä Alankomaitten kautta kotiin. Saksan
pienet ruhtinaat useissa paikoissa osoittivat nuorelle ruotsalaiselle
kohteliaisuutta. Giessenissä hänet käskettiin Hessin maakreivin
pöytään, samoin Reinin seudulla pfaltzkreivin luokse; kävipä hän
Englannissakin Jaakko kuninkaan luona vieraisilla. Näin liittyi oppiin
hienompi hovimiehen käytös, ja tuttavuus hallitsijain sekä korkeain
valtiomiesten kanssa laajensi näköalaa. Kotona välillä oltuaan hän
läksi uudestaan ulkomaille, käyden tällä kertaa paitsi Saksassa, myös
Sveitsissä ja Italiassa -- kuuluisissa Bolognan ja Padovan
yliopistoissa.

Sieltä palattuansa hän sai kuninkaan kamariherrana (ajutanttina),
niinkuin edellisessä kertomuksessa jo mainittiin, ottaa osaa Preussin
sekä Saksan sotaan. V. 1628 hän tuli Smoolannin ratsurykmentin
everstiksi; seuraavana vuonna hän määrättiin valtaneuvokseksi sekä
Taalain ja Vestmanlannin laamanniksi.

V. 1631 kotiin lähetettynä vaati Brahe valtaneuvoskunnassa
itselleen sijaa yläpuolella vanhimpiakin virkaveljiänsä, lähinnä
valtionholhoojia; hänellä näet oli monien hyvien avujensa rinnalla se
paha vika, että hän oli kovin arka kreivinarvostaan. Hänen
vaatimuksensa kuitenkin herätti suurta tyytymättömyyttä, eikä
kuningaskaan siihen suostunut. Samoin myös Brahe, kuninkaan
kuoleman jälkeen, oli liian ylpeä ottaaksensa vain neuvoksena osaa
Svean hovioikeuden istuntoihin, koska hänelle ei oltu suotu
valtadrotsetinvirkaa, johon kuului hovioikeuden esimiehyys. "Kreivin ja
vapaaherranarvot", sanoi hän, "ovat siksi perustetut, etteivät kaikki
olisi tasa-arvoisia, niinkuin siansorkat." Paitsi tätä heikkoutta hän
mielellään kuunteli koreita kiitospuheita itsestään ja otti vastaan
julkisia kunnianosoituksia.

Hänen eripuraisuudestansa Aksel Oxenstjernan kanssa on jo ollut
puhetta. Heidän välillänsä oli alinomaa riitaa neuvoskunnassa. Aiheena
oli tavallisesti se, että kansleri tahtoi sovittaa aatelin silloiset
liiat etuoikeudet yhteen isänmaan sekä muiden säätyjen hyödyn kanssa,
mutta Brahe oli kiivaimpia siinä puolueessa, joka vaati aatelille
kaiken vallan ja aivan rajattomia etuuksia. Brahe esim. tahtoi
aatelisten henkiveron poistettavaksi. "Se on orjuuden kaltaista", sanoi
hän, "pantakoon ennemmin sen sijaan vero aatelin hevosille." Saman
mielipiteen hän toi esiin kaikissa veroitusasioissa. Oxenstjerna sanoi:
"Tässä te vaan pidätte aatelin edun puolta, ei kukaan puolusta kruunun
eikä muitten säätyjen oikeutta; se on vasten kaikkia järjellisiä
valtiollisia periaatteita." -- "Siinä on kyllin valtiollista
periaatetta", vastasi Brahe, "että aatelin tulee olla vapaa kaikesta
yhteiskunnallisesta kuormasta." Myöskin hän arveli hyödylliseksi, että
kaikki maaomaisuus tulisi aatelin käsiin; aatelin piti olla
välittömästi, talonpoikien ainoastaan välillisesti, s.o. aatelin
lampuoteina, kruunun alamaisia. Niin kiivaasti hän piti kiinni kaikista
etuuksistaan, että hän kerta myöhemmin, kun kreivin tuomio-oikeuden
vahingollisuus tuli puheeksi, suutuksissaan sanoi: "Ennen minä
jättäisin maatilukseni ja koko maan, kuin siitä oikeudesta luopuisin."

Tämä liika ylpeys, joka hänelle ensi alussa Ruotsissa tuotti monta
vihamiestä, ei tullut kuitenkaan suuressa määrin Suomessa esille. Hän
oli täällä ylimäisenä miehenä ja kaikki laajan maan asukkaat osoittivat
hänelle, niinkuin hallitsijalleen, kunniaa; siinä oli kyllin tyydytystä
suurellekin kunnianhalulle. Toiselta puolen ilmenivät täällä runsain
määrin Brahen ylimysylpeyden ohella hänen jalot ominaisuutensa, jotka
niinikään ovat ylimyssäädylle ominaiset. Hän oli ylevämielinen, omaa
aikakauttansa paljoa valistuneempi, armelias, oikeutta harrastava
alempia kohtaan ja antelias. Vielä lisäksi mainitaan hänestä, että hän
oli "rehellinen vanhanajan ruotsalainen", taipumaton uusiin tapoihin,
tarkka taloudessaan, olematta silti itara, totisesti jumalinen, eikä
puhunut pahaa kenestäkään poissaolevasta. Töissänsä ja toimissansa hän
oli väsymättömän ahkera. Hänen oppinsa oli laaja ja syvä kaikellaisissa
tieteissä; erittäinkin oli Ruotsin historia hänen mieliaineitansa.

Brahen ja kanslerin huono väli ilmeni vielä silloinkin, kun
Brahe ensi kertaa palasi Suomesta. Oxenstjerna ei silloin lausunut
ainoatakaan kiitossanaa Brahen ansiollisesta hallituksesta.
Juuri saman eripuraisuuden tähden oli tämä toiselta puolen Kristiina
kuningattarelle sitä suotuisampi. Mutta tämä suosio ei kestänyt kovin
kauan. Brahe ei tahtonut ottaa osaa nuoren kuningattaren ylellisiin,
tuhlaavaisiin huvitteluihin. Hän puhui myös monasti tapansa mukaan
suunsa puhtaaksi, moittien tätä sekä muuta moitteenalaista
kuningattaren käytöksessä. Sen sijaan lähenivät nyt kreivi Brahe ja
Aksel Oxenstjerna toisiansa. He olivat viimeinkin oppineet tuntemaan
toinen toisensa kelvollisuuden. Tästä suuttuneena lähetti Kristiina
Brahen taas "kunnialliseen maanpakolaisuuteen", määräten toistamiseen
hänet Suomenmaan kenraalikuvernööriksi. Pian taipui kuitenkin
kuningattaren vaihteleva mieli jälleen hänen puolellensa, ja Brahe sai
sangen suuria kunnianosoituksia sekä lahjoja.

Kaarle X:nen aikana oli Brahe myöskin suuressa suosiossa, ja kuninkaan
kuoltua sai hän jälleen paikan holhoushallituksessa.[26] Hän kuoli
viimein v. 1680, viimeiseen saakka kunnioitettuna ja rakastettuna,
juuri parhaaseen aikaan, niin ettei hänen tarvinnut nähdä Ruotsin
aatelin mahtavuuden ja rikkauden, joita hän niin hartaasti oli
harrastanut, yhtäkkiä romahtavan raunioksi.



10. Samuli Cröell.


Kreivi Brahen parannustoimet eivät tietysti olleet voineet kerrassaan
poistaa kaikkia vanhoja, juurtuneita pahoja tapoja. Erittäin maamme
itäisissä osissa pysyivät vielä virkamiesten vääryydet ja sortamiset
suuressa voimassa. Niiden ilmisaamiseksi lähetti valtiovarain
toimituskunta eli "kamari" Tukholmassa tuon tuostakin eri lääneihin
viskaaleja, joiden piti tutkia, mitä petoksia kruunua ja alamaisia
vastaan voudit olivat tehneet, ja saattaa syylliset rangaistuksen
alaisiksi. Näistä viskaaleista tuli varsinkin eräs kuuluisaksi
rohkeutensa ja surkean kohtalonsa kautta.

_Samuli Cröell_, niin oli hänen nimensä, lähetettiin v. 1646 Viipurin
sekä Savonlinnan lääniä tarkastamaan. Rahakamari oli katsonut hänet
siihen toimeen erittäin soveliaaksi, koska hän oli Viipurista kotoisin
ja myös 1630-luvulla siellä palvellut lääninsihteerinä, jonka vuoksi
hän perinpohjin tunsi seudun olot. Viipurin silloisella maaherralla
Rosenhanella oli kuitenkin miehen soveliaisuudesta toinen mieli.
Kohta kun Cröell oli tullut Viipuriin, otti Rosenhane häneltä
viskaalinvaltakirjan pois ja kirjoitti rahakamarille, ettei se, tätä
miestä lähettäessään, suinkaan ollut mahtanut oikein tuntea häntä.
Hän oli näet lääninsihteerinä väärennellyt henkikirjoja sekä
rekryyttiluetteloita ja lahjojen nojalla päästänyt pois sotamiehiksi
otettavia ja otettujakin. Siitä oli hänet v. 1637 uskottomana kruunun
palvelijana tuomittu kuolemaan, vaikka rangaistus sitten helpoitettiin,
niin että hän pääsi virkansa ja kunniansa menettämisellä sekä 3,000:n
talarin sakoilla. Näistä syistä, lisäsi maaherra, pidettiin häntä
Viipurissa yleisesti kevytmielisimpänä veijarina koko Suomessa. --
Cröell puolestaan ei tästä maaherran kirjeestä kovin säikähtynyt. Hän
väitti maaherran vain siksi vetävän esille noita vanhoja asioita, kun
hän tahtoi sijaan toista viskaalia, "joka ei niin tyystin ja tarkoin
kaikkia silmäisi", -- niin muka oli Rosenhane suoraan sanonut. Tähän
puolustukseen oli samassa liitetty kertomus Viipurin läänin tilasta.
Täällä, sanoi Cröell, voudit kirjoittavat monta taloa autioiksi tai
antavat köyhyydentodistuksia, vaikka on joskus kahdeksankin lehmää
navetassa ja viljaa niin paljon, että korjuuseen menee useampia
talkoopäiviä. Karjaveron noista taloista he pistävät omaan taskuunsa.
Samoin myös he omaksi edukseen ottavat täysin määrin semmoisia veroja,
joista kruunu on suonut helpoitusta. Sitä paitsi otetaan täällä
kaikellaisia ylimääräisiä veroja, joista kamariherrat Ruotsissa eivät
koskaan saa tietoa. Jos lääninsihteeriltä kysyy, miksi hän ei niitä
kirjaan pane, niin hän vastaa: "Eipähän ole ollut niin ennenkään
tapana; mitäs minä uusia tapoja alottaisin." Lopulla ei Cröell itse
maaherraakaan säästänyt. "Näitä petoksia", sanoi hän, "tukee se, jonka
ylimäisenä tulisi kruunun etua valvoa. Vaan nuo riivatut lahjomiset
täällä lumoavat esivallalta sydämen ja silmät; sillä voudeilla, kun he
saavat varastaa, on pian paljon tavaraa koossa, millä he hankkivat
itselleen suosiota."

Rahakamari käski eteensä sekä maaherran että Cröellin, ja kun
jälkimäinen ei Tukholmassa voinut tuoda esiin tarpeellisia todisteita
syytöksiensä vahvistukseksi, päätettiin lykätä asia Turun hovioikeuden
tutkittavaksi. Tämä päätös ei kuitenkaan näy tulleen toimeenpannuksi --
mikä sitten siihen lieneekin ollut syynä -- ja asia raukesi sikseen.
Sen sijaan lähetti rahakamari ankaran tutkijansa takaisin Savonlinnan
lääniin, jossa hän jo edelliselläkin kerralla oli pikimmältään käynyt
ja jonka tilaa hän oli kuvannut vieläkin pahemmaksi kuin Viipurin
läänin. Maaherra ja lääninsihteeri, oli hän kertonut, määräävät verot
siellä joka vuosi. Se talonpoika, jolla on "koura ja käsivarsi enimmin
koukussa", saapi vähimmät verot; köyhälle sitä vastoin, jolla ei ole
varaa tuoda hyväntekijäisiä, määrätään isompi maksu.

Tämmöisten ilmiantojen perästä ei Cröell tietysti ollut Savonlinnassa
suosittu vieras. Kohta kun hän kesällä 1648 saapui sinne, ryösti
maaherra Jordan häneltä pois valtakirjan ja panetti hänet vankeuteen.
Tämä vangitseminen tapahtui itse kenraalikuvernööri Brahen käskystä,
joka, juuri maahan tultuaan, ei ollut ehtinyt tutkia asian oikeaa
laitaa ja nähtävästi tuon vanhan tuomion tähden katsoi Cröelliä
epäluuloisin silmin. Jos hän Savonlinnaan tulee, oli Brahe
kirjoittanut, niin "pistäkää hänet muurin alle". Kuitenkin Cröell pääsi
heti jälleen vapaaksi ja sai valtakirjansa takaisin niinpian kuin Brahe
oli saanut tietää, että Kristiina kuningatar nimenomaisella kirjeellä
oli jälleen antanut Cröellille hänen poistuomitun kunniansa sekä
oikeuden päästä virkoihin. Rohkea viskaali, "muurin alta" irti
päästyänsä, käytti vapauttansa heti paikalla uusiin tutkimisiin, joiden
nojalla hän toi esiin uusia syytöksiä entisten lisäksi. Jokaisen
voudinvirkaan pyrkijän Savonlinnan läänissä, kertoi hän, täytyy antaa
maaherralle 100:n luodin painoinen hopeakannu sekä lääninkamreerille
150 talaria. Näyttää siltä kuin Cröell olisi tällä kertaa saanut
kanteillensa vahvempia todistuksia, sillä Jordan menetti v. 1650
virkansa.

Sitä ennen oli väsymätön tutkija jo siirtynyt kolmannelle työalalle;
hän oli samana kesänä 1648 ruvennut tarkastamaan Käkisalmen oloja.
Täällä hän osoitti vielä suurempaa intoa ja ahkeruutta, tyystin
noudattaen rahakamarin käskyä ja pitämättä lukua korkeasta suvusta tai
arvosta. Hän oli läsnä kaikilla käräjillä, sitä paitsi hän muutenkin
tiheään piti kokouksia, joissa hän kuulusteli talonpoikien valituksia
ja lupasi apua. Kun Cröell oli voittanut Jordanin, oli rahvaan
luottamus, samoinkuin myös hänen oma rohkeutensa suuresti enentynyt.
Hän alkoi nyt sekaantua sekä hallintoon että lainkäyttöön, kumosi niin
kihlakunnan kuin myös laamannin tuomioita, helpoitti veroja, antoi
päätöksiä anomuksista, jotka oikeastaan olivat kirjoitetut Käkisalmen
ja Inkerinmaan silloiselle yhteiselle kenraalikuvernöörille, vapaaherra
Mörnerille. Sanalla sanoen, hän menetteli -- käyttääksemme Mörnerin
lausetta "niinkuin hän olisi itse ollut maan hallitsija". Läänin
kaikkia virkamiehiä hän haukkui konniksi ja varkaiksi ja uhkasi heille
hirsipuuta sekä niininuoraa, joten hän vihdoin yllytti talonpojat
semmoiseen vimmaan, että kruununvoudit surman pelosta eivät tohtineet
lähteä ulos virkaansa toimittamaan. Maaherra Metstakeakin Cröell
kohteli röyhkeällä mahtipontisuudella, varoitellen häntä yhä
kirjeillään pitämään virastaan innokkaammin ja huolellisemmin vaaria.

Luonnollisesti tulivat läänin virkamiehet tämän kautta Cröellin
verivihollisiksi. Eräs heistä, vouti Klaus Kristerinpoika, pieksi häntä
syyskuussa 1648 hänen omassa majatalossaan Käkisalmessa. Cröell juoksi
maaherran luo valittamaan ja uhkasi mennä hovioikeuteenkin kannetta
viemään; mutta maaherra Metstake käski panna linnan portit lukkoon.
Muutamia päiviä myöhemmin, Metstaken lähdettyä matkalle, pääsi
kuitenkin Cröell karkuun linnan komentajan avulla. Kurkijoelta, minne
hän oli paennut, hän lähetti nyt ankaran kirjeen Metstakelle. "Olenpa",
sanoi hän, "käynyt monessa maaherranläänissä tarkastamassa, vaan
en missään ole tavannut niin sopimatonta menoa kuin täällä.
Veronkokoojien vääryys ja väkivalta. on tässä läänissä niin suuri,
etteivät turkkilaiset eivätkä tataritkaan olisi julmemmin kohdelleet
talonpoikia ja kruunun alamaisia." Siitä hän uhkasi rangaistusta itse
maaherrallekin, noiden sortajien suojelijalle. -- Metstake vastaukseksi
panetti kirjeentuojan rautoihin ja sidotti seinään, niin että tuskin
varpaat maahan ylettyivät. Tässä tilassa täytyi miesparan riippua koko
vuorokauden ajan.

Cröell kääntyi nyt kenraalikuvernööri Mörnerin puoleen ja pyysi häntä
tutkimaan Käkisalmen läänin oloja. Mutta Mörner ei ottanut näitä
kanteita korviinsa, sillä hänkin oli ylen rohkeaan viskaaliin kovin
vihastunut. Kirjeissään hän aina nimitti Cröelliä liikanimillä
"päävalehtelija", "maanvalehtelija" ynnä muilla. "Hän olisi ansainnut
kahdenkertaisen hirttämisen", kirjoitti hän kreivi Brahelle, "ja että
se kerran kumminkin hänelle tapahtuisi, sen suokoon Kaikkivaltias
Jumala!"

Nyt Cröell meni Turkuun ja luki huhtikuussa 1649 hovioikeuden kuullen
kertomuksensa Käkisalmen läänin tilasta. "Lainlukija ja lautakunta",
sanoi hän, "aina, ennenkuin he rupeavat jotakuta asiaa tutkimaan,
ottavat rahaa kantajalta, ja sitten samaten myös vastaajalta; sen
jälkeen he venyttelevät juttua ratkaisematta sitä, kunnes kantaja
siihen väsyy ja sen jättää". Antti Yrjänänpojalla, siihen aikaan kun
hän oli lainlukijana, oli semmoinen tapa: kun hän istui pöydän päässä
käräjätuvassa ja asianomaiset astuivat hänen eteensä, katsoa tuijotti
hän heihin; silloin nämät ojensivat ylös muutamia sormiansa, joka
merkitsi, että yhtä monta talaria luvattiin kuin sormia oli pystyssä;
tällä tavalla hän haali itselleen kokoon suuren rikkauden. Jokainen
taarosta (nimismies) käräjille mennessään antaa maaherralle 80-90
ruplaa, jonka maksun hän sitten kolminkerroin ottaa takaisin kansalta.
Kaikki rikosasiat peitellään. Jos joku uskaltaa tuoda esiin kanteen,
niin hän ajetaan lyöden ja piesten pois tai pannaan rautoihin, niin
että jokainen ennemmin kärsii ja on vaiti. Käkisalmen läänissä on 8,000
loismiestä, joiden täytyy jokaisen maksaa maaherralle talari
vuosittain. Sakkorahat maaherra, lainlukija ja vouti jakavat keskenään,
pistäen punaisiin venäläisiin rahakukkaroihinsa, eikä kruunulle tule
niistä mitään. Kenraalikuvernööri Mörnerin ruokaa varten yhden yön
ajaksi otettiin 1293 talaria 24 äyriä. Talonpojilta vaaditaan erinäistä
veroa kukkaro- eli hevosruplien nimellä, joista kenraalikuvernööri,
maaherra sekä voudit saavat kukin osansa. "He tahtovat", lopetti
viskaali, "Käkisalmen läänissä tehdä aivan kuin Venäjällä on tapa,
missä myöskin muut saavat enemmän kuin suuriruhtinas. Tuossa
maanääressä ei ole enää mitään tietoa Jumalasta eikä kunniasta, ja
rehellisyys on ikäänkuin kuollut ja sahalautojen väliin arkkuun pantu."

Kreivi Brahe myönsi, että tässä kertomuksessa saattoi olla hyvin paljon
perää, mutta ei uskonut Mörneriä vastaan tehtyjä syytöksiä. Tämä
selittikin, että tuo muka hänen ravinnokseen otettu vero oli tullut
käytetyksi Venäjälle matkustavan ruotsalaisen lähettiläskunnan
tarpeisiin. Samaa mieltä kuin Brahe näkyy myös hovioikeus olleen, sillä
se määräsi Mörnerin muutamien miesten kanssa, jotka hän itse saisi
valita, tutkimaan asiaa. Kokouksia pidettiin nyt talonpoikien kanssa
joka pitäjässä, ja loppupäätöksenä oli se, että Mörner ilmoitti
hovioikeudelle Cröellin juttujen olleen enimmäksi osaksi "loruja ja
valheita". Kuitenkin täytyi hänenkin myöntää, että hän vasta tämän
tutkinnon kautta oli saanut tiedon useista laittomista veroista, joilla
kansaa oli rasitettu.

Samassa tutkinnossa suututti Cröell Mörneriä vielä pahemmin sillä, että
hän rohkeni tuoda esiin pitkän luettelon lahjoista, joita talonpojat
olivat tuon tuostakin vieneet kenraalikuvernöörilleen. Mörner
vastauksessaan ihmetteli suuresti, että viskaali nuuski ja pani kirjaan
kaikki ne antimet, mitä sillä maanäärellä on saatu; epäilemättä hän
arveli täydeksi oikeudekseen ottaa vastaan lahjoja, joita ei annettu
jonkun erinäisen asian aikaansaamiseksi, vaan ylimalkaan toivotun
suosion tähden. Kenraalikuvernöörin mielestä oli viskaali tässä asiassa
"kauheasti väärinkäyttänyt valtakirjaansa", jonka tähden hän otti sen
häneltä pois. Mutta Cröell, niinkuin ennenkin tämmöisistä vastuksista,
kiihtyi vain yhä kiivaammaksi; hän rupesi etsimään esille ja antamaan
ilmi kaikellaisia kenraalikuvernöörin virkavirheitä ja laiminlyöntejä,
niin että tämä viimein joutui tulisimpaan tuskaan. "Minun laitani",
kirjoitti hän Brahelle, "on nyt aivan sama kuin sen, joka makaa
meressä ja jonka pään yli vesi nousee." Hän rukoili Brahea
estämään "tuon hylkiön uhkarohkeutta, joka ei tule Jumalasta, vaan
perkeleestä". Viimein hän saikin rauhan, kun hänet v. 1651,
luultavasti Cröellin esiintuomien syytösten tähden, muutettiin pois
kenraalikuvernöörinpaikastaan Tarton hovioikeuden presidentiksi.
Seuraavana vuonna Käkisalmen maaherra Metstakekin pyynnöstään
eroitettiin virastaan, sen jälkeen kun syytöksiä häntä vastaan oli pari
vuotta tutkittu. Kenraalikuvernööriksi tuli nyt kreivi Eerikki Stenbock
ja Käkisalmen maaherraksi Törnsköld. Cröellin syytökset eivät
kuitenkaan sen kautta lakanneet eivätkä vähenneet. Kenraalikuvernööri,
niin kirjoitti hän pian, suopi anteeksi varkaudesta tai muusta
pahuudesta tavatuille ja tuomituille miehille ja antaa semmoisille,
jotka kolmella, neljällä rikoksella olisivat kuoleman ansainneet,
todistuksen, että he kuninkaallisen majesteetin ja kruunun
palveluksessa ovat aina rehellisten palvelijoiden tavalla
käyttäytyneet. Maaherra Törnsköld puolestaan on etumainen noista
"Käkisalmen nurkkakuninkaista" ja "hirttämättömistä kruununvarkaista".
Jos Cröell hänen luokseen tuli jotain ilmoittamaan, oli siitä "yhtä
paljon apua, kuin jos olisi ilmoittanut hänen kokkipojalleen tai
koiralleen. Yhtä vähän vastausta voi saada heiltä kaikilta".
Virkamiehet, korkeimmasta hamaan alimpaan asti, ovat kaikki yhtenä
petturiliittona, pitäen yhtä "niinkuin herneenvarret". Ei ole maassa
mitään lakia, mitään oikeutta; ne ovat "täältä maanpakolaisuuteen
ajetut maitten ja merien taakse, eivätkä ole pysähtyneet, ennenkuin
Kaspian meren rantaan".

Tähänastinen onni kääntyi nyt kuitenkin äkkiä Cröelliltä. Alussa vuotta
1653 sulki hänet maaherra Törnsköld Käkisalmen linnaan, jossa hän
sitten sai useampia vuosia istua ilman mitään laillista tutkintoa. --
Tässä vankeudessa häntä kohdeltiin -- niin ainakin hän itse valittaa --
"melkein pahemmin kuin paha henki kärsivällistä Jobia". Miten lieneekin
ollut laita, mutta yhdessä suhteessa hänen vankeutensa ei sittenkään
ollut kovin kova; hänen sallittiin estämättä lähetellä katkerimmalla
sapella kirjoitettuja epistoloitansa kaikille haaroille. Niistä ei
hänelle vain ollut pienintäkään apua; itse rahakamarikin, jonka
erikoisessa palveluksessa hän oli ollut, näytti kyllästyneen hänen
tuottamiinsa alinomaisiin selkkauksiin ja jättäneen hänet oman onnensa
nojaan. Vasta joulukuussa 1654 sai uusi kenraalikuvernööri Kustaa
Eevertinpoika Horn rahakamarilta käskyn tutkia Cröellin asiaa ja, jos
mahdollista, päästää hänet vapaaksi. Mutta Horn ei tahtonut olla
missään tekemisissä sen miehen kanssa, vaikka hän arvelikin tarkan
viskaalin olevan hyvin tarpeen Käkisalmen läänissä. "Sillä Cröell",
sanoi hän, "ei tee muuta kuin häpäisee ja soimaa, säästämättä korkeita
tai alhaisia, eläviä tai maan mullassa jo lepääviä, niin ettei tiedä,
miten rehellinen mies tuon kunniantahraajan vuoksi voisi toimittaa
virkaansa." Vapaudenpäivä ei koittanut Cröellille ennen kuin
helmikuussa 1656. Sen jälkeen Cröell näyttää eläneen yksityisenä
miehenä tiloillaan Viipurin läänissä.

Kuinka paljon näissä ristiriitaisissa väitteissä ja syytöksissä on
totta? Oliko Cröell, niinkuin hänen vihamiehensä sanoivat, kunnoton
koira, joka vain häntä korkeammille kiusaksi keksi perättömiä valheita?
Vai oliko hän jalo isänmaan ystävä, totuuden marttyyri? Hänen
luotettavuuttansa tietysti suuresti vähentää hänen petollinen
sotamiesottonsa, jonka vuoksi hän menetti ensimäisen virkansa. Hänen
syytöstensä todellisuutta, ainakin Viipurin läänin kohdalta, saattaa
epäilyksen alaiseksi se seikka, että Brahe ensimäisenä hallitusaikanaan
juuri kehui sen läänin vouteja ainoiksi kelvollisiksi koko maassa.
Häntä vastaan puhuu vihdoin vielä kahden niin jalon, oikeutta
harrastavan miehen, kuin Brahen ja Hornin, vihamielisyys. Mutta toiset
seikat taas painavat vaa'an alas hänen puolelleen. Aikakauden yleinen
turmelus oli semmoinen, että sama mies, jolle isänmaallinen henki ja
ylimalkainen totuuden harrastus oli ominaista, saattoi joskus
heikkoudesta tehdä itsensä syypääksi epärehellisyyteen -- samoinhan oli
myös ollut lainsuomentajan Speitzin laita. Toiseksi oli Brahen
kehumisen ja Cröellin moitteen välillä kulunut kymmenen vuotta,
jolla ajalla toiset maaherrat olivat olleet haltijoina. Brahen
vihamielisyyteen mahtoi myös osaksi ainakin olla syynä se, että kreivi,
joka oli aatelisetujen ja aatelisarvon suhteen niin ylen arka, ei
voinut olla inhoamatta sitä, että mokoma halpasukuinen mies uskalsi
hyökätä aatelissukuisten, korkeavirkaisten herrojen kimppuun. Sitä
paitsi käy Cröellin vapautuksesta Savonlinnasta ja maaherra Jordanin
virkaerosta ilmi, että Brahe sittenkin oli mieltään muuttanut. Mitä
viimein Käkisalmen lääniin tulee, oli jo ennen Cröelliä myös Henrik
Fleming viskaalina, kenraalikuvernööri Mörnerin suureksi harmiksi,
"haukkunut kaikkia virkamiehiä varkaiksi ja konniksi ja yllyttänyt
kansaa syyttä valituksiin". Samoin Horn sitten, kenraalikuvernööriksi
tultuaan, todisti: "Laki ja oikeus ovat täällä ihan unohduksiin
joutuneet, johon suurimpana syynä on se, että maaherra on pitänyt
enemmän silmällä suurten herrojen suosiota, joille koko tämä lääni on
lahjoitettu, kuin kohtuullista kruunun etua". Maaherrat Jordan ja
Metstake olivat kolmekymmenvuotisessa sodassa olleet urhoollisia
sotureita; mutta tämä sota oli huono koulu lainkuuliaisuuteen ja
talonpojan omaisuuden pyhänäpitämiseen. Kenraalikuvernööri Mörner
puolestaan, niinkuin hänen omista kirjeistään näkyy, ei voinut
ollenkaan kärsiä viskaaleja ja katsoi siis Cröelliäkin alusta alkaen
karsain silmin. Viimeinkin se seikka, että Cröelliä itseään sekä hänen
kirjeenviejäänsä kohdeltiin laittoman väkivaltaisesti, kun häneltä
ryöstettiin valtakirjat ja hänet viskattiin vankeuteen, on selvänä
todistuksena lain voimattomuudesta niillä seuduilla. Enimmäksi osaksi
mahtoi siis onnettoman viskaalin kertomus olla täyttä totta, hänen
toimensa oikeutetut, vaikka tosin toiselta puolen sivistyksen puute
teki sen, että hän suoritti tehtävänsä loukkaavan röyhkeästi ja
kostonhimon kiihdyttämällä ylen suurella kiivaudella.

Cröell oli syntynyt Viipurissa 1600 vuoden paikoilla. Hänen isänsä oli
siellä pormestarina; hänen äitinsä oli piispa Juustenin tytär. Suku
näyttää kuuluneen Viipurissa suomalaiseen puolueeseen, joka, niinkuin
vasta saamme nähdä, kiisteli vallasta kaupungin ruotsalaisten ja
saksalaisten porvarien kanssa.



11. Kajaanin vapaaherrakunta.


V. 1645 oli Kristiina kuningatar lisännyt Brahen omistaman
Visingsborgin kreivikunnan Ruotsissa 143:lla talolla neljästä
läheisestä pitäjästä. Sittenkin hän arveli, koska hänen suosionsa v.
1650 jälleen oli kääntynyt Suomen kenraalikuvernöörin puoleen, että
Brahe-suvulle ennemnuinoin oli muka vääryyttä tapahtunut. Se oli näet
suorastaan tullut koroitetuksi kreivinarvoon; sillä olivat siis
vapaaherran-arvo sekä lääni jääneet saamatta. Tämän vahingon
korvaamiseksi lahjoitti hän nyt v. 1650 Pietari Brahelle _Kajaanin
vapaaherrakunnan_, nimittäin Kajaanin linnan lääneineen (nyk. Paltamon,
Sotkamon, Kuhmoniemen, Hyrynsalmen ja Suomussalmen pitäjät
kappeleineen) sekä Kuopion ja Iisalmen pitäjät Savossa (nyk. Iisalmen,
Nilsiän, Pielaveden, Keiteleen, Karttulan, Kuopion ja Tuusniemen
pitäjät kappeleineen), yhteensä 805 taloa. Kuopion pitäjässä oli tosin
noin 30 taloa toiselle herralle läänitettynä; mutta niiden
lunastamiseksi suotiin uudelle vapaaherralle saman verran taloja
Pieksämäellä. Seuraavana vuonna Brahe lisäksi osti kruunulta koko
Salosten pitäjän Pohjanmaalla, ja v. 1653 sotakomisarius Cronstjernalta
Pielisen pitäjän (nyk. Pielisen, Nurmeksen sekä Juu'an), Sitä paitsi
oli hänellä vielä _Brahe linnanlääni_ Etelä-Savossa (nyk. Ristiinan
pitäjä), 500 manttaalia, sekä pienempiä maatiluksia Paraisten ja
Marttilan pitäjissä Turun seudulla, 142 manttaalia.

Vuotuista tuloa kaikista alusmaistaan Suomessa oli Brahella v. 1656
tehdyn arvion mukaan melkein 25,000 hopeariksiä, s.o. noin 98,000
nykyistä markkaa.[27] Ne olisivat epäilemättä voineet nousta vielä
monta vertaa suuremmiksi, jos Brahe useitten muitten sen ajan herrojen
tapaan olisi ruvennut armottomasti rasittamaan talonpoikiansa. Mutta
siksi oli hänen sydämensä liian oikeuttarakastava, liian lempeä, liian
jalo. Hän kysyi tosin sekä Kajaanin läänin että Pielisen pitäjän
asukkailta, eikö heidän kannattaisi maksaa hänelle vähän suurempaa
veroa kuin kruunulle; sillä he olivat, uudistalolaisina muka, yhä vielä
päässeet paljoa huokeammalla kuin muu Suomi. Mutta kun he osoittivat
vastahakoisuutta, ei asiasta tullut sen enempää puhetta. Päinvastoin
kulutti Brahe sitten tuloistansa melkoisia summia näille alustalaisille
hyödyllisiin yhteisiin laitoksiin. Myös varoitti hän ankarasti
voutejansa, etteivät he saisi tehdä mitään vääryyttä, ja käräjillä
tiedusteltiin aina tarkasti, eikö ollut kansalla kanteita heitä
vastaan. Ihme kyllä uskalsivat nuo ahneet lurjukset kuitenkin välistä
ruveta sortamaan, niinkuin muutamat meille säilyneet valituskirjat
todistavat. Erittäinkin oli heille isännän vaihto hyvänä tilaisuutena
riistää kansalta kahdetkin verot samalta vuodelta. Luultavasti oli
jotain semmoista tapahtunut Pielisessä, silloin kun Brahe oli sen
ostanut. Talonpojat siellä osoittivat ensin uudelle herralleen
vastahakoisuutta, jota eräs sinne tullut paltamolainen vielä enensi
sillä juorupuheella, että Brahella ei ollut siellä enää mitään
käskemistä, koska muka koko vapaaherrakunta oli häneltä jälleen
poisotettu. Se osoittaa, että kajaanilaiset katselivat myöskin karsain
silmin ja epäluulolla uutta tilaansa.

Tämä heidän pelkonsa oli kuitenkin, niinkuin jo olemme nähneet, aivan
perätön. Päinvastoin tuli nyt täällä Brahen toimesta parempi järjestys
aikaan ja alkoi edistys niin hyvin varallisuuden kuin hengenkin
suhteen. Kajaanin vapaaherra ei koskaan koettanut riistää lääniinsä
kuuluvilta talonpojilta omistusoikeutta heidän tiloihinsa, niinkuin
monikin muu herra teki. Päinvastoin hän piti huolta siitä, että he
saivat laillisia kiinnekirjoja maihinsa. Kalavesiä ja metsää, jotka
siihen asti olivat olleet yhteisiä ja siis hankalia käyttää, ruvettiin
nyt jakamaan. Kovinkin tiheitten katovuosien varalle laitettiin
Kajaanin linnaan viljamakasiini. Kauppaliikkeen helpoitukseksi
perustettiin kaksi uutta kaupunkia, nimittäin _Kajaani_ samannimisen
linnan viereen, ja _Brahea_ Lieksanjoen suuhun Pieliseen. Kolmas oli
ennestään Salosten pitäjässä; sen oli Brahe jo kenraalikuvernöörinä
perustanut ja muutti nyt vain sen nimen _Brahestadiksi_ (Raaheksi).
Olipa neljäskin kaupunki vielä aiottu Kuopionniemelle, vapaaherrakunnan
savonpuolisen osan keskustaksi; mutta se tuuma jäi sitten kuitenkin
paljoa myöhemmän ajan toimeenpantavaksi.

Uusille kaupungeilleen soi Brahe anteliaalla kädellä etuoikeuksia.
Kajaanissa olivat porvarit vapaat kaikista veroista vapaaherralleen.
Tämä päinvastoin omalla kustannuksellaan rakensi heille komean kirkon
ja ylläpiti heille koulun. Myöskin hän lahjoitti kaupungille läheisen
maatilan palkanavuksi pormestarille sekä raatimiehille. Brahean suhteen
oli hän hiukan vähemmän antelias. Senkin asukkaat kyllä saivat
veronvapauden ja koulu heille perustettiin; mutta kirkkoja käskettiin
heidän itsensä rakentaa, toisen luterilaisia, toisen kreikanuskoisia
varten, joita viimeksimainittujakin silloin oli paljon Pielisessä.

Viimein on vielä mainittava Brahen huolenpito maan suojeluksesta.
Kajaanin asukkaat olivat ennen ajoittain olleet vapaat sotamiehenotosta
sillä välipuheella, että sota-aikoina joka mies nousisi rajan
puolustukseen; ajoittain taas oli heiltä yritetty ottaa rekryyttejä,
jolloin he kuitenkin aina miehissä karkasivat Venäjän puolelle. Nyt
teki Brahe sellaisen sovinnon hallituksen kanssa, että hän pitäisi 30
rakuunaa valtakunnan armeijassa, jolla ehdolla vapaaherrakunnan
asukkaat rauhanaikana olisivat vapaat sotapalveluksesta. Mutta
vihollisen rynnätessä maahan oli jokainen terve mies 15:stä 60:een
ikävuoteensa velvollinen "kruunun joutsena" aseihin tarttumaan. Sitä
varten piti jokaisella olla teräsjousi, pienempi käsijousi, keihäs sekä
sukset varalta. Tätä nostoväkeä, jota Kajaanin läänissä oli noin 600
miestä, harjoitettiin käräjien aikana, ja sen lisäksi kolme päivää
juhannuksen seuduissa. Päällikkönä oli yksi yhteinen rajakapteeni ja
hänen allansa pitäjänluutnantteja. Näin oli yleinen asevelvollisuus,
tuo nykyajan sotalaitoksen periaate, jo siihen aikaan pantu toimeen
Suomen syrjäisimmillä rajaseuduilla.[28]

Kajaanin linna oli tullut perustetuksi jo Kaarle IX:nnen aikana, v.
1605, turvaksi Vienan karjalaisten ja venäläisten ryöstöretkiä vastaan.
Mutta vasta nyt v. 1666 valmistui se viimein täyteen kuntoon Brahen
kustannuksella. Komentajana asui siinä "hoppmanni" eli päällikkö, jolla
oli käskynalaisenaan useampia alhaisempia virkamiehiä ja palvelijoita,
sekä 20 sotamiestä, kaikki vapaaherran palkoissa.

Pian sen jälkeen kun se oli järjestetty, sai tämä Brahen suojeluslaitos
näyttää kuntoansa. Kaarle X:nnen Kustaan aikana, niinkuin vasta tulee
kerrottavaksi, kävivät taas venäläiset Suomen kimppuun ja Kajaaninkin
seuduille ilmestyi melkoinen vihollisjoukko. Mutta linna oli Brahen
kustannuksella tullut vahvasti varustetuksi, kreivin soturit
karkoittivat nostoväen avulla vihollisen pahasti teloitettuna ja saivat
saaliikseen muun muassa kaksi lippua, jotka he urhoutensa merkiksi
lähettivät Ruotsin kuninkaalle. Vapaaherrakunnan eteläosissa
ei näytä silloin käyneen muita kuin talonpoikaisia sissijoukkoja
Venäjän-Karjalasta, jotka kuitenkin sen johdosta tulivat
vaarallisemmiksi, kun heidän uskolaisensa Suomen-Karjalassa liittyivät
heihin. Mutta sielläkin teki nostoväki heidän yrityksensä tyhjäksi.
Brahean luona oli suurempi kahakka, jolloin koko kaupunki paloi
poroksi.[29] Kuopion talonpoikien johtajana mainitaan Paavo
Lyytikäistä, joka korpraalina oli sotinut Saksanmaalla ja oli siis
sota-asioihin enemmän harjaantunut.

Paljon olivat muuten nuo Pohjan perät muusta Suomesta jäljellä, niin
hyvin maanviljelyksen kuin myös kansan sivistyksen suhteen. Kajaanin
kulmasta tiedetään, että se tähän aikaan vielä oli enimmäksi osaksi
erämaana. Maata viljeltiin vielä tuiki vähän, enimmältään vain vähän
ohraa kaskimaissa. Paraana elatuskeinona oli metsästys ja kalastus.
Suksilla hiihtäen, pitkä keihäs sauvana, saavuttivat ja tappoivat
kajaanilaiset vuosittain paljon karhuja, susia, kettuja sekä peuroja.
-- Taikausko oli vieläkin yleisempi kuin Etelä- ja Länsi-Suomessa:
paikoittain oli jonkunlaisia epäjumalanpalveluksenkin jäännöksiä
jäljellä. Kuopion pitäjässä seisoi vielä monen talon vieressä pyhä
puu, jonka juurelle uhreja vietiin vanhoina pyhäpäivinä. Ankaran
kirkkoherra Fabritiuksen (1649-66) kerrotaan tehneen parastansa niiden
hävittämiseksi; mutta ei kukaan turmion pelosta tohtinut totella hänen
käskyjänsä eikä iskeä kirvettänsä tämmöiseen puuhun. Viimein kuitenkin
sai hän lukkarikseen yllä jo mainitun urhean Paavo Lyytikäisen, ja hän
rupesi nyt täälläkin "hakkaamaan päälle", niinkuin ennen Lützenin
kentällä. Samoja seikkoja valaisevat myös pöytäkirjat Paltamon rovastin
Cajanuksen, koko vapaaherrakunnan ylimäisen kirkonpaimenen, tutkinnosta
v. 1670 ja seuraavina vuosina. Kansa oli silloin aivan taitamaton
kristinopissa, johon kirkkojen harvuus taisi olla suurena syynä. Lapsia
ei tuotu ristittäviksi, ennenkuin ne olivat jo suuret. Aikaihmisetkin
kävivät vallan harvoin kirkossa, ja silloinkin usein humalapäissään
melusivat. Kuopion pitäjässä oli kolme talonisäntää, jotka eivät vielä
eläissään olleet kirkonkynnyksen yli astuneet eivätkä Herran
ehtoollisella käyneet. Vanhat, pakananuskon sekaiset juhlamenot olivat
vielä täydessä voimassa niin Kuopiossa kuin myös Iisalmessa ja
Pielisessä -- Olovin ja Köyrin lampaansyönnit, Katriinan lahjat,
Tapanin maljat ja Ukon vakat. Kun Cajanus kielsi semmoiset menot,
ihmetteli kansa suuresti, arvellen: eihän papeilla ennen ole ollut
mitään niitä vastaan, vaan ovat itsekin tulleet juhlajoukkoon!

Ylhäisemmissäkin säädyissä nähtiin ja kuultiin vielä kaikellaista
taikauskoa ja raakuutta. Eräs luutnantinrouva Kajaanissa haastettiin
noituudesta oikeuteen. Hän oli linnanpäällikönrouvalle, tämän
sairastaessa, antanut lääkkeen asemesta paperilipun, johon oli
kirjoitettu: "S:t Maaria, S:t Lauri ja useita muita". Samalla
linnanpäällikönrouvalla oli sitten käräjäjuttu pormestarinrouvan
kanssa, kun he molemmat olivat törkeästi herjanneet toisiansa. Eräs
porvari haastatti oman vaimonsa oikeuteen sen johdosta, että tämä oli
häntä haukkunut "verkavarkaaksi". Tämmöisiä juttuja olivat Kajaanin
raastuvanoikeuden pöytäkirjat siihen aikaan täynnä.



12. Turun yliopiston perustaminen.


Kustaa Aadolfilla jo oli aikomus perustaa Suomeen yliopisto;
toimeenpanon esti kuitenkin Saksan sota ja kuninkaan aikainen kuolema.
Aksel Oxenstjerna, ensi häiriön selvittyä, otti heti jälleen tämän
tuuman puheeksi valtaneuvostossa; hän tahtoi, että Tartossa oleva
yliopisto muutettaisiin Turkuun. Mutta tämäkin oli Kustaa Aadolfin
perustama, ja holhoushallitus piti aina kaikkia sankarivainajan
laitoksia erinomaisen pyhinä; sentähden ei tästä ehdoituksesta tullut
mitään.

Pietari Brahe, kenraalikuvernööriksi tultuaan, rupesi sitten tätä asiaa
yli kaiken muun harrastamaan. Heti ensimäisessä kirjeessään täältä hän
huomautti hallitukselle, miten välttämättömän tarpeellinen oma
yliopisto olisi Suomelle; ensimäisessä virkakertomuksessaan hän puhui
siitä kolmessa kohdin; samoin hän teki perästäkinpäin melkein joka
kerta, kun hän kirjoitti Suomen oloista valtionholhoojille. Ja
välilläkin hän lähetteli kirjeitä milloin yhdelle, milloin toiselle
mahtavalle herralle Tukholmaan, pyytäen, että he muistuttaisivat tätä
asiaa hallituksen jäsenille. Suomen yliopiston perustus oli hänelle
samallainen "ceterum censeo", kuin muinoin Catolle Karthagon hävitys.
Turun piispalle ja konsistorille hän kerta innoissansa lupasi:
"Ennenkuin sallin sen jäädä syntymättä, panen sen vaikka itse toimeen!"

Valtionholhoojat myös, niinkuin yllä näimme, olivat jo asiaa
ajatelleet. Kun Brahen virkakertomus v. 1638 oli luettu, lausui
valtaneuvostossa Aksel Oxenstjerna, että Turkuun pitäisi perustaa
yliopisto, "koska suomalaiset ovat yksinkertaista kansaa ja hyvinkin
opin tarpeessa in exercitiis theologicis et politicis (kirkollisissa ja
valtiollisissakin tieteissä". Yksimielisesti yhtyivät muutkin samaan
mielipiteeseen -- todella ihmeteltävän jalo ja rohkea päätös niin
ahtaina aikoina, jolloin suuri sota näytti vaativan kaikki valtakunnan
varat.

Tuumasta toimeen kului kuitenkin vielä joku aika. Maaliskuun 26 p. 1640
vasta saattoi nuori kuningatar Kristiina allekirjoittaa perustuskirjan,
joka Turun akatemialle soi samat edut ja vapaudet kuin Upsalassa
olevalle. Samassa sai Suomen kenraalikuvernööri käskyn pitää huolta sen
juhlallisesta vihkimisestä.

Heinäkuun 14:nä päivänä 1640, kello 1 jälkeen puolenpäivän, ilmestyi
tämän johdosta kuninkaallinen virkamies torvensoittajien ja
rummunlyöjien kanssa Turun torille. Torvet torahtivat, rummut
pärähtivät, ja sitten julistettiin lukuisasti kokoontuneelle
kansalle: että kuningatar erinomaisesta suosiosta ja armosta tätä
suuriruhtinaskuntaa kohtaan oli päättänyt perustaa tänne Turkuun
yliopiston, siksi että Suomi aikaa myöten saisi runsaammin kotimaisia,
kaikkiin virkoihin taitavia miehiä.

Seuraavana päivänä, _heinäkuun 15:ntenä_ 1640, kello 7 aamulla, olivat
jo lukuisat kutsuvieraat kaikki koolla kreivi Brahen luona linnassa.
Täältä lähti sitten juhlasaatto liikkeelle. Ensiksi astui kolme
torvensoittajaa ja rumpalia, jotka "virkaansa uutterasti ja iloisesti
toimittivat". Sitten ratsasti eräs aatelisherra poissaolevan
aatelismarskin sijaisena; häntä seurasi vielä 30 aatelismiestä
parittain, nuoremmat ja halvemmat ensimäisinä. Sitten astui akatemian
depositor (uusien ylioppilaiden vastaanottaja), kantaen yliopiston
avaimia; ylioppilas, joka kantoi rehtorin punasamettista, valkoisella
silkillä vuorattua kaapua; yliopiston professorin apulainen kantaen
sinettiä; notaari, kädessään yliopiston nimikirja; rahanvartija, joka
kantoi kahta hopeista valtikkaa. Hänen jäljessänsä kulki
kenraalikuvernööri itse, ympärillään 12 pertuskoilla varustettua
henkivartijaa; sitten piispa Rothovius ja hänen rinnallaan
tuomiorovasti Petraeus, joka oli akatemian rehtoriksi määrätty;
sihteeri, jolla oli perustuskirja kädessä; 10 professoria parittain;
hovioikeuden assessorit; linnan virkamiehet; pappeja ja
koulunopettajia; pormestarit ja raati, kaikki parittain; parhaat
porvareista; ylioppilaat; viimeksi muuta herrasväkeä.

Kun oli tultu ulos linnanpihalle, paukahtivat tykit kaikilta valleilta.
Portista alkaen joen rantaan asti muodosti 1,000 ratsumiestä
kunniakujan, jonka läpi kuljettiin. Nyt astuivat juhlavieraat lipuilla
sekä köynnöksillä koristettuun laivaan, joka vei heidät ylöspäin
Aurajokea presidentti Kurckin komean kartanon edustalle. Ratsuväki
sillä välin kiersi rantaa pitkin. Matkalla kuului rannoilta
yhtämittaista riemullista rummutusta ja torvensoittoa, ja kun maalle
laskettiin, alkoi taas kaksi siellä seisovaa tykkiä paukahdella.
Juhlasaatto kulki nyt akatemiahuoneelle samassa järjestyksessä; ainoa
eroitus oli se, että ratsumiehetkin seurasivat muitten perässä ja
kunniakujan muodostivat vuorostaan nyt neljä komppaniaa porvariväkeä,
palavat sytyttimet kädessä.

Yliopistossa tervehdittiin tulijoita laululla sekä soitolla. Brahe
astui sitten esiin ja piti avauspuheen. Hän kehui Suomen monia
luonnollisia etuja, mutta valitti samalla sitä suurta vahinkoa, joka
tähän saakka oli koitunut maalle sen johdosta, ettei nuorisolla, yhtä
vähän aatelisella kuin aatelittomalla, ollut tilaisuutta antautua
kirjallisiin opintoihin; siitä syystä oli moni kunniallinen suku
joutunut turmioon, moni jalo luonnonlahja jäänyt viljelemättä, joista
Jumalan siunauksen ja opin harjoituksen avulla olisi voinut tulla
isänmaalle hyötyä. Siksi oli nyt Kuninkaallinen Majesteetti suostunut
tämän uuden akatemian perustamiseen. -- Kun sitten perustuskirja oli
luettu, julisti Brahe piispa Rothoviuksen sijaiskansleriksi, antoi
latinaisella puheella kaikki yliopiston arvomerkit hänen haltuunsa,
toivotti onnea sekä opettajille että oppilaille ja käski viimein kaikki
vieraat linnaan juhlapäivällisille. -- Nyt kajahti taas musiikki ja
laulu, jonka jälkeen Rothovius piti latinaisen puheen, julisti
Petraeuksen rehtoriksi, puki punaisen kaavun hänen ylleen ja antoi
hänelle yliopiston arvomerkit. Rehtori puheessaan kehoitti ylioppilaita
ahkeruuteen sekä hyviin tapoihin, ja hänen jälkeensä piti vielä
dekaanus opettajien, ja nuori Juhana Stålhandske oppilaitten puolesta
kiitospuheita, kaikki latinaksi. -- Sitten mentiin kirkkoon. Sillä
aikaa kun sisällä veisattiin virttä, paukkuivat kanuunat lakkaamatta
sekä torilla että myös laivassa joella; samoin myös ratsuväki ja
porvarikomppaniiat ehtimiseen laukaisivat muskettejaan. Kello 4
alkoivat pidot linnassa. -- Heinäk. 17 p. esittivät ylioppilaat
professori Wexioniuksen johdolla ruotsinkielellä näytelmän, jonka eräs
heidän Ruotsista tullut, semmoisia töitä harrastava kumppaninsa,
Chronander nimeltään, oli sepittänyt.

Tätä juhlapäivää vietettiin myös muuallakin yli koko Suomen
jumalanpalveluksella. Jokainen ajattelevainen tunsi selvään, että tämä
oli tärkeä hetki Suomen kansan historiassa, täynnä kirkasta
tulevaisuuden toivoa. "Tämän suuriruhtinaanmaan asukkaille", lausui
Rothovius juhlan johdosta annetussa kiertokirjeessään papistolle, "on
täten tullut niin suuri Jumalan armolahja osaksi, ettei kristinuskon
tuonnin jälkeen ole senvertaista ollut suotuna." Ja Tammelinus
ajantiedossaan riemuitsi:

    Ah mun armast' isänmaatan',
    sangen suloist' Suomensaarta!
    Ei nyt mennä Saksan vesill',
    oppi korkia koton' käsill'.

Ensi alussa oli sittenkin niiden luku, jotka tätä armolahjaa
riensivät nauttimaan, sangen vähäinen; elok. 17 p. oli vasta 44
sisäänkirjoitettua oppilasta, joista vaan 8 suomalaista. Mutta toisia
alkoi pian karttua lisään suurin joukoin; 1641 vuoden alussa jo
mainitaan olleen 250. Suurin osa näistä oli kuitenkin ruotsalaisia,
joita uuden oppilaitoksen opettajien etevyys sekä myös elannon huokeus
täällä "Ruotsin vilja-aitassa" oli tänne houkutellut. Jos voimme tehdä
päätöksiä ensiaikoina Turun akatemiassa pidetyistä puheista ja
väitöksistä, niin oli ruotsalaisten luku 2/3 suomalaisiin verraten.
Samaa myös vakuuttavat stipendien saaneitten nimet. Perin vastainen
suhde toiselta puolen käy ilmi, jos tutkimme konsistorin pöytäkirjoista
rangaistujen kansallisuutta, sillä siinä ovat suomalaiset suuresti
voitonpuolella. Meidän maassamme valitettavasti vallitseva yleinen
tapojen turmelus ja raakuus näyttäytyi tässäkin selvästi. Jonkun ajan
perästä pääsivät kuitenkin oman maan pojat enemmistöön myös
tieteellisissä harjoituksissa.

Kolme vuotta perustusjuhlansa jälkeen vietti jo nuori yliopistomme
toukok. 14 p. 1643 ensimäiset maisterinvihkiäisensä. Hallitus oli
siihen antanut luvan, kuitenkin varoittaen, ettei suotaisi
laakeriseppelettä liian monelle, vaan ainoastaan muutamille harvoille
hyväoppisille ja hyvätapaisille, joista olisi akatemialle kunniaa.
Senvuoksi konsistori ankarasti pohti niitä, jotka pyrkivät
maisterinarvoon. Markus Zadeler esim. hylättiin; opin puolesta hän
olisi kyllä täyttänyt kohtuulliset vaatimukset; mutta hän oli in vita
et moribus (elämässään ja tavoiltaan) vähän sivistymätön. Torpensis
hyväksyttiin, vaikka häntä vastaan tosin muistutettiin, että hän
useammassa paikassa yht'aikaa oli ollut kosimisvehkeissä; myös
varoitettiin häntä, ettei hän vasta enää joka paikassa laulelisi
viisujansa ja riimejänsä, jotka muka vain olivat häpeäksi hänelle
itselleen sekä yliopistolle. Herliciukselle pantiin se ehto, että hän
vielä kolme vuotta jatkaisi opinharjoituksiaan, taikka heti menisi
takaisin Ruotsiin semmoiseen paikkaan, missä hänen heikkoutensa in
studiis (tieteissä) ei tulisi kovin paljon näkyviin. Kaikkiansa
vihittiin; vain kymmenen nuorukaista maisteriksi, niistä 2-3
suomalaista. Juhlapäivänä olivat vieraat kello 8 aamulla kutsutut
dekaanuksen taloon, josta juhlasaatossa, parittain, yksi professori
aina kunkin vihittävän rinnalla, mentiin akatemian juhlasaliin.
Vaelluksen aikana soivat kirkonkellot juhlallisesti koko ajan. Pidot
kestivät kaksi yötä yhtä mittaa. Nuorille maistereille osoitettiin
sitten kunniaa monella tavalla; muutamat heistä esim. kutsuttiin
lukukauden lopussa rehtorin pitoihin, joihin eivät edes kaikki
hovioikeuden assessorit eivätkä kaupungin pormestarit päässeet.



13. Tieteelliset harjoitukset Turun yliopiston ensi aikoina.


Nuoren yliopistomme laitokset ja tulot, vaikka ne epäilemättä
silloisille valtionvaroille olivat sangen tuntuvat, olivat kuitenkin
alussa varsin vaillinaiset ja vähäiset. Uuden akatemiahuoneen
rakentamista varten ei ollut rahoja; vanha kymnaasirakennus siis
korjattiin kutakuinkin ja muutettiin yliopiston tarpeitten mukaan.
Siinä oli vain kaksi isompaa luentosalia sekä kolmas pienempi
matematinen, jonka vieressä oli "mallikamari", aiottu vähäisten
tieteellisten kokoelmien säilytyspaikaksi. Viides huone oli alussa
lakitieteellisenä luentosalina, vaan määrättiin pian konsistorin
istuntoja varten. Siinä kaikki! Luentosaleissa ei ollut uuneja, millä
lämmittää; oppilaitten täytyi siis talvisaikana istua turkki päällä
taikka säestää opettajien selityksiä hampaitten kalinalla ja jalkojen
töminällä. Opetuksen ulkonaisista apukeinoista, meidän vaatimustemme
mukaan, oli täydellinen puute. Ei ollut mitään anatomiasalia,
ei kemiallista laboratoria, ei tähtitornia kiikareineen;
kasvitieteellisellä puutarhalla oli tosin paikkansa, mutta siinä ei
kasvatettu muuta kuin kaaleja ja nauriita professorien keittiöitä
varten. Kirjoja ei ollut alussa muuta kuin ne parikymmentä, jotka
yliopisto oli perinyt emältänsä, kymnaasilta; v. 1645 saatiin
kuitenkin, niinkuin ennen on kerrottu, Stålhandsken lesken lahjoituksen
kautta 960 nidosta, siis sitä nimeä toki hiukan ansaitseva kirjaston
alku. Kirjakaupan laita oli myös sangen huono. Kustaa Aadolf oli tosin,
suomalla kaikellaisia etuja, houkutellut saksalaisen kirjakauppiaan
muuttamaan Turkuun; mutta tämä palasi pian takaisin maahansa, koska ei
ollut kyllin menekkiä hänen tavaroillansa, jotka pitkän matkan tähden
mahtoivatkin tulla sangen kalliiksi. Samasta syystä eivät myöskään
yliopiston ensi aikoina kirjakaupat moneen aikaan oikein menestyneet.
Professorien täytyi siis, kun he tarvitsivat harvinaisempia kirjoja,
joskus lähteä niitä ostamaan ulkomaille, kauas Saksaan ja Hollantiin,
ja kunkin oman tieteensä alalla toimittaa uusia teoksia oppilaittensa
tarpeeksi. Nämät tulivat sitten vähä kerrassaan, väitösten muodossa
julkisuuteen, joten oppilaitten oli helpompi niitä ostaa. Kirjanpainaja
oli nyt viimein saatu Turkuun v. 1642, niin ettei enää, niinkuin
edellisinä aikoina, tarvinnut lähettää Suomessa sepitettyjä teoksia
painettaviksi Tukholmaan, Lübeckiin tai Rostockiin asti.

Kaikkia yliopiston tarpeita varten oli kruunun varoista määrätty
yhteensä vain noin 6,400 hopeatalaria s.o. 23,000 nykyistä Suomen
markkaa. Tämä summa oli tosin siihen aikaan, elintarpeiden huokeihin
hintoihin nähden, yhtä suuri kuin meidän aikoinamme 70,000 markkaa;
mutta kovin vähäinen se kaikissa tapauksissa oli. Apurahoiksi köyhille,
ahkerille ylioppilaille annettiin näistä yhteensä 3,360 markkaa.
Professorien palkka, 1,500 mk. (nykyajan hintojen mukaan 4,500), ei
olisi kuitenkaan ollut aivan huono, jollei se rahakamarissa vallitsevan
epäjärjestyksen sekä kruunun varojen yleisen rappiotilan tähden olisi
usein jäänyt tulematta. Sitä suuremman kiitoksen ansaitsee senaikuisten
professorien rakkaus isänmaataan ja tieteitään kohtaan, mikä
saattoi heidät monasti uhraamaan melkoisia summia kaikellaisiin
yliopistollisiin tarpeihin, milloin ei niihin kruunulta saatu rahaa.
Kustantivatpa he v. 1656, yhdessä piispan kanssa, niinkin kalliin työn
kuin akatemiarakennuksen korjauksen palon jälkeen, ja lainasivat suuria
summia lisäksi, kun heidän omat varansa tietystikään eivät riittäneet.
Sillä "niiden sanomattomien vastusten tähden", sanoivat he, "jotka nyt
rasittavat kuninkaallista majesteettia vierailla mailla, sodassa
valtakunnan vimmaisia vihollisia vastaan", he eivät tahtoneet lisätä
huolia pyytämällä apua kruunulta.

Luennot alkoivat siihen aikaan jo kello seitsemältä aamulla, osaksi
luentosalien vähyyden vuoksi, osaksi myös sentähden, että ihmiset
silloin ylimalkaan olivat enemmän aamuvirkkuja. Ylioppilaat olivat
opinharjoituksissansa paljoa tarkemman ja ankaramman tarkastuksen
alaisina kuin tätä nykyä. Ankarasti valvottiin, että he säännöllisesti
kävivät luennoilla -- heidän huolimattomuudestaan kuului kuitenkin
paljon valituksia -- ja tiheään tutkittiin, miten opetus oli päähän
pystynyt. Tarkasti myös pidettiin silloin huolta siitä, että
nuorukaiset harjaantuisivat selvästi ja sujuvasti esiintuomaan
oppiansa. Sangen usein pidettiin väitöksiä; joissa oppilaitten tuli
vastustaa ja puolustaa luennoissa käsiteltyjä opinkappaleita, jotta
oppi ei tulisi vain muistiasiaksi, vaan syihin perustuvaksi. Sen
lisäksi harjoitettiin puhetaitoa puheitten pitämisellä, joka
tavallisesti tapahtui pyhäpäivinä iltapuolin; enimmiten nämät puheet
olivat suorasanaisia, mutta joskus myös runomittaisia. Ne käsittelivät
väliin tieteellisiä asioita, väliin taas kunkin omaa syntymäseutua,
jota tavallisesti tulisella innolla ja ylenmäärin suurentelemalla
kehuttiin. Runojen sepittäminen muutenkin kuului jokaisen ylioppilaan
välttämättömiin harjoituksiin, joita erityinen professori johti. Tämä
runonsepustus tapahtui enimmiten latinaksi, joka muutenkin oli kaiken
opetuksen, luentojen, väitösten sekä puheenharjoitusten kielenä. Mutta
pian alettiin myös yhä useammin sepittää kreikkalaisia runoja, joskus
ihmeeksi heprealaisiakin; samoin kotimaiset kielet, suomi ja ruotsi,
ainakin onnentoivotuksina väitösten johdosta saivat sijansa. Myöhemmin
vuosisadan loppupuolella ilmeni niinikään enenevä uudempi, ulkomaisten
kielten taito saksalaisissa, ranskalaisissa, joskus italialaisissa ja
englantilaisissa runoissa. Näin saatua runotaitoa viljeltiin sitten
ahkerasti kaikellaisissa tilaisuuksissa: paitsi onnentoivotuksia
sepiteltiin riemurunoja häihin ja suruvirsiä hautajaisiin. Todellista
runollisuutta ei tietysti kuitenkaan näissä kokeissa ollut eikä voinut
olla.

Näihin yllämainittuihin harjoituksiin, jotka tarkoittivat
kirjoittamis- ja puhumistaidon edistämistä, liittyi myös draamallisia.
Sen jälkeen kuin Messenius, jesuittakoulujen esimerkin mukaan, oli
Upsalassa pannut näytelmiä alulle, olivat ne tulleet Ruotsinvallan
yliopistoissa hyvin yleiseksi ja suosituksi tavaksi. Turussakin pantiin
jo heti uuden yliopiston vihkiäisissä näytelmä toimeen, ja sitten
esitettiin niitä tavallisesti kaikissa akatemiallisissa juhlissa,
joskus yliopiston piirin ulkopuolellakin. Chronanderin sepittämästä
näytelmästä presidentti Kurckin häitten kunniaksi on jo ollut puhetta.
Toinen, saman miehen sepittämä, nimeltä "Surge, eller Flijt och
Oflijtighets Skodespegel" (Nouse, eli ahkeruuden ja laiskuuden peili)
esitettiin 1647:n vuoden maisterivihkiäisissä. V. 1650 saatiin
sellaisesta huvituksesta nauttia kolmekin erää; ensin esitettiin
ruotsalainen näytelmä maisterivihkiäisissä, sitten suomenkielinen
"Tuhlaajapoika", Justanderin kääntämä, vasta valitun uuden rehtorin
kunniaksi, ja viimeksi vielä latinalainen. Samalla tavalla
harrastettiin näytelmätaidetta Viipurin kymnaasissakin, jonka
opettajista Petrus Carstenius oli näytelmänkirjoittaja. Kaikki nämät
kokeet olivat kuitenkin yhtä paljon vailla runollista aistia kuin
muutkin sen ajan runosepustukset.

Professoreita oli Turussa alussa yksitoista, nimittäin jumaluusopissa
kolme, lääketieteessä ja lakitieteessä yksi kummassakin, sekä
filosofian tiedekunnassa kuusi. Viimemainituista opetti
"kaunopuheisuuden" professori latinaa; toisella oli "pyhät kielet",
s.o. heprea ja kreikka; kolmannella historia ja valtiotiede;
neljännellä logiikka eli ajatustiede ja runousoppi -- todella
eriskummallinen kaksoispari! -- viidennellä matematiikka; kuudennella
fysiikka ja kasvitiede. Vähän ajan perästä eroitettiin runousoppi
erinäisen professorin hoidettavaksi, ja ensimäinen siinä virassa oli
ennen jo mainittu Brahen suosikki Eerikki Justander (eli oikeastaan
Juusti), joka samalla suomenteli asetuksia. Hän se myös oli tuon
komedian Tuhlaajapojasta suomentanut, ja muutenkin hän oli
ohjaamallensa nuorisolle esimerkkinä suomenkielisen runouden
harjoittamisessa.

Niinkuin jo professorien luettelostakin näkyy, suosittiin ja viljeltiin
silloin eri tieteitä ihan toisessa suhteessa kuin tätä nykyä. Meidän
aikanamme niin rehoittavaan kukoistukseen ja korkeaan arvoon päässeet
luonnontieteet lähimpine sukulaisineen olivat silloin suuresti
laiminlyödyt. Lääketieteen professoriksi ei, yliopistoa perustettaessa,
saatukaan heti varsinaista tohtoria, vaan täytyi tyytyä vanhaan
ylioppilaaseen, joka Upsalassa oli lääketiedettä opiskellut. Hänen
taidostansa voi seuraava pieni juttu antaa käsityksen. Eräs rouva oli
piispan rouvalle neuvonut pistosta muka ehkäiseviä lääkkeitä, jotka
olivat valmistetut vanhasta oluesta, sahramista, muskottineilikoista
sekä hevosensonnasta. Piispa, joka pelkäsi myrkyllisiksi näitä
lääkkeitä, pyysi lääketieteen professori Achreliuksen lausuntoa, ja
tämäpä päätti kun päättikin, että "succus fimi eqvini" (hevosen sonnan
mehu) on vallan hyvä pistoksia vastaan. Tämmöisen opettajan
johdolla ei tietystikään lääketiede voinut suuriin edistyä meidän
maassamme. Kauan aikaa olikin vielä koko avara Suomenmaa oppinutta
lääkäriä vailla. Turussa ja Viipurissa oli kuitenkin sairaitten apuna
"partureita", joille kaupunki maksoi palkkaa. Ei ollut myöskään
ainoatakaan apteekkaria, paitsi yksityistä, joka yhteen aikaan
oli kenraalikuvernööri Flemingin palveluksessa. -- Samoin oli
luonnontieteidenkin laita; todellista tietoa oli kovin vähän, ja sekin
suuresti sekoitettuna kaikellaisella taikauskolla. Tähtitiede kuului
matematiikan professorin opetuspiiriin. Hän kävi öisin oppilaittensa
kanssa "stellatim" (sen ajan ylioppilaitten puheenparren mukaan;
"tähdystämässä", jos niin sopinee sanoa). Kokonaan kiikarien puutteessa
tarkasteltiin taivaankappaleita paljain silmin, neuvottiin niiden nimiä
ja annettiin salamielisiä selityksiä niiden aseman vaikutuksesta muka
ihmisten kohtaloihin. Tähtiennustusoppi (astrologia) oli näet vielä
täydessä voimassaan; ensimäinen matematiikan professori Kexlerus
puolusti vielä 1647 julkisessa väittelyssä sen luotettavuutta. Sitä
vastoin sama herra kiven kovaan väitti, että Copernicuksen oppi
maailmanrakenteesta, joka on nykyisen tähtitieteen perustana, oli aivan
perätöntä lorua. -- Fysiikka, johon kuului myös samalla eläin- ja
kasvitiede sekä mineralogia, liikkui silloin enimmiten kaikellaisissa
hämärissä haaveksimisissa luontokappaleitten synnystä. Se nojautui yhä
Aristoteleen jo melkein 2,000 vuoden vanhoihin arveluihin, varsin vähän
välittäen luonnon ja sen lakien tutkimisesta, jonka avulla olisi voitu
tehdä uusia keksintöjä. Luontokappaleitten todellisesta olosta ja
elosta ei ole sen ajan kirjoissa paljon puhetta. Itse eläimistä tehtiin
tosin jonkinlaisia luetteloita; mutta ne olivat vallan vaillinaisia,
kaikkea järjellistä järjestystä vailla. Eräässä Turussa painetussa
oppikirjassa esim. ovat nelijalkaiset eläimet jaetut "kotimaisiin" ja
"ulkomaisiin". Kertomukset eläimien muodosta ja tavoista, jos niitä
lainkaan oli, lainattiin enimmiten kreikkalaisten ja roomalaisten
kirjailijain teoksista (jopa runoelmistakin!), eikä luonnosta.
Kerrottiinpa vielä täytenä totena kaikellaisia vanhoja juttuja
lohikäärmeistä sekä muista olemattomista pedoista. Joskus eivät sen
ajan luonnontieteelliset kirjat sisältäneet hituistakaan oikeata
luonnontiedettä, vaan ainoastaan kaikellaisia muita joutavia,
hullunkurisia loruja. Niin esim. eräässä väitöksessä "Valaskaloista",
joka v. 1683 pidettiin Turussa, käsiteltiin vain rikkiviisailla syillä
ja vastasyillä kysymystä: oliko Jumala tuonut valaskalatkin Aatamin
eteen nimitettäviksi? -- kuinka Hän saattoi ne sinne kuljettaa?
minkälaisen nimen Aatami mahtoi niille antaa? y.m.s. -- Vähäiset
varsinaiset tiedot luonnon ilmiöistä pidettiin silloin tarkasti
salassa, ja ilmoitettiin oppilaille ainoastaan sen jälkeen, kun nämät
valalla olivat luvanneet olla niitä levittämättä. Siitä oli, niinkuin
pian saamme nähdä, seurauksena se, että fysiikan viljelijöitä luultiin
"mustan taidon mestareiksi" eli noidiksi. -- Kemia, jota muuten Turun
yliopistossa ensi aikoina ei harjoitettukaan paljon ensinkään, oli
silloin joka paikassa enimmäkseen vain alkemiaa, s.o. turhaa kullanteon
harrastusta.

Poikkeuksena kaikkien noiden hullutusten keskellä loistaa vain yhden
ainoan todellisen luonnontutkijan nimi meidän tieteittemme
alkuhistoriassa. Se oli toinen lääketieteen professori, ruotsalainen
_Elias Tillandz_ (1670-93). Hän oli Hollannissa, varsinaisen tieteensä
ohella, myös ahkerasti harjoittanut kasvitiedettä ja hänen mukanaan
siirtyi tämä harrastus tännekin. Hän jätti kreikkalaiset ja roomalaiset
kirjailijat tomuisille hyllyillensä, ja läksi oppilaittensa kanssa ulos
tuoretta, elävää luonnon kirjaa lukemaan. Ruissalon tammistoista ja
nurmikoilta poimittiin kukkia ja ruohoja, tarkasteltiin ja tutkittiin
niitä ja puheltiin niiden ominaisuuksista, joten nuorison silmät
aukenivat havaintojen tekoon. Kaalit yliopiston puutarhassa saivat nyt
siirtyä kaikellaisten lääkkeiksi kelpaavien tai muuten merkillisten
ulkomaan kasvien tieltä. Ja kun kesä loppui, jatkettiin elävän luonnon
tutkimista opettajan omassa talossa, jossa yksi huone oli muodostettu
ansariksi kuumaa ilmaa vaativia ulkomaan kasveja varten. Näistä
hoidokkaistansa, niinkuin myös monesta sadasta Turun seudun
metsäkasvista, painatti sitten Tillandz selittävän ja kuvillakin
varustetun luettelon. Latinaisen nimen vieressä oli siinä hyvin usein
suomalainenkin mainittu. Pikemmin on senaikuisen ajan syyksi luettava
kuin itse nerollisen tutkijan, että tämäkin luettelo on vailla
tieteellisempää järjestystä. -- Kotonansa oli Tillandzilla myös pieni
kemiallinen keittohuone eli laboratori, missä hän valmisteli lääkärin
virassa tarpeellisia rohtoja. Vielä toista huonetta hän käytti
ruumiinleikkaus- eli anatomiasalina. Vasta v. 1683 suotiin hänelle itse
yliopistolla sijaa tätä varten, jolloin myös ensi kertaa Suomessa
otettiin ihmisruumis leikattavaksi; siihen asti oli vain koirien sekä
sikojen paloittamisella annettu lääkäreiksi aikoville nuorukaisille
jonkunlaista tietoa ihmisen sisällisestä rakennuksesta. Lopuksi vielä,
esimerkkinä siitä, miten ei nerokkain ja valistuneinkaan ihminen voi
kokonaan vapautua aikakautensa yleisestä hengestä, mainittakoon, että
Tillandz luuli voivansa ennustaa ihmisten tulevia kohtaloita.

Samoinkuin luonnontieteissä oli filosofiassakin Aristoteles kaiken opin
perusteena, kuitenkin siinä kristillisyyteen sovitetussa muodossa,
jonka mainio uskonpuhdistaja Melanchton oli saattanut voimaan.
Silloisten opettajien työnä oli pääasiallisesti vain tämän valmiin opin
selittäminen; mutta heidän selittelemisensä muuttuivat suureksi osaksi
joutaviksi hiuksenhalkaisemisiksi. Filosofian ajatustieteellisellä eli
logiikan alalla tuli tähän aikaan erään suomalaisen miehen _Antti
Thuroniuksen_ (papin poika Hämeenkyröstä, professorina 1655-65) nimi
sangen kuuluisaksi. Hänen kirjansa olivat koko sinä vuosisatana sekä
Suomessa että myös Ruotsissa tämän tieteenhaaran yleisenä ohjeena.
Hänen aikalaisensa kehuivat häntä "isänmaan tähdeksi" ja "Suomen
loistavaksi kruunuksi", väittäen että Aristoteles sekä Plato, jos he
silloin olisivat eläneet, olisivat oppilaina hänen jalkojensa juuressa
istuneet. Ja nykyajan kirjailijatkin, jotka filosofian vaiheita meidän
yliopistossamme ovat tutkineet, sanovat hänen olleen merkillisimpiä
miehiä, joita Auran akatemiassa on nähty; tunnustaen hänen oppinsa
puutteet, he kuitenkin arvelevat hänen, jos hänelle vain pitempi ikä
olisi ollut suotu, luultavasti päässeen neronsa lentimillä ajatuksen
silloisten ahtaitten rajojen yli. Valitettavasti hän kuoli jo
33-vuotisena, saatuaan professorinviran konsistorin yksimielisellä
suostumuksella jo kahdenkymmenenkolmen vuoden ikäisenä. Ihmeellistä
muuten, että ranskalainen Descartes, joka alottaa filosofiassa uuden
aikakauden ja joka Kristiina kuningattaren kunniavieraana jonkun aikaa
asui Tukholmassa, ei vielä paljon ollenkaan vaikuttanut Ruotsinvallan
tiedemiehiin. -- Käytännöllisessä filosofiassa, valtio- ja
siveysopissa, oli taas yliopistomme ensi aikoina ruotsalainen _Mikael
Wexionius_, josta pian enemmän, yhtä mainio ja vaikutusvaltainen kuin
Thuronius. -- Myöskin lakitieteen alalla oli meillä silloin (1640-47)
kuuluisa opettaja, ruotsalainen _Juhana Dalekarlus_ (sittemmin
aateloitu Stjernhöökin nimellä), jota pidetään yhtenä Ruotsin
etevimpänä lainoppineena kaikkina aikoina. -- Historiaa silloin vielä
varsin vähän viljeltiin meidän yliopistossamme. Ei yksikään Suomen mies
tänä aikakautena saanut sillä alalla mitään mainiompaa aikaan. Se on
sangen ihmeteltävä seikka juuri sinä vuosisatana, jolloin meidän miehet
enemmän kuin koskaan muulloin ovat vaikuttavasti ottaneet osaa yleiseen
historiaan. Erittäin Suomen historiaa koskevia teoksia ei silloin
syntynyt enempää kuin kolme, niistä yksi suomenkielinenkin riimein
tehty "Ajan-Tieto", Tammelan kirkkoherran _Lauri Pietarinpojan_
kirjoittama (v. 1658). Kaikki silloiset historiat, jos ne vain
koskettelivat vanhempia ajanjaksoja, olivat muuten täynnä aivan
perättömiä, mielettömiä taruja.

Uudempia kieliä ruvettiin Turun akatemiassa hartaammin viljelemään
vasta 17:nnen vuosisadan loppupuolella. Saksankielen taito oli
kuitenkin kolmekymmenvuotisen sodan kautta sangen paljon levinnyt
meidän maassamme; englanninkieltä niinikään osattiin merikaupungeissa.
Hepreaa ja kreikkaa opiskeltiin ahkerasti raamatun tutkimisen
tarpeeksi; mutta jälkimäisen maallista kirjallisuutta pahasti
laiminlyötiin. Myöskin Rooman klassillista kirjallisuutta luettiin ensi
aikoina verrattain vähän; latinan opetus tarkoitti enimmiten vain
ulkonaista käytäntöä. Tämä kieli tulikin siihen aikaan, jokapäiväisen
viljelyksen kautta kaikissa korkeammissa aineissa, sivistyneitten
ikäänkuin toiseksi äidinkieleksi. Useimmat heistä osasivat paljon
selvemmin kirjoittaa ja paljon kauniimmin puhua latinaa kuin oman maan
kieltä. Tätä viimeksimainittua, jos sitä juhlallisemmissa aineissa
käytettiin, sekoitettiin aina latinaisilla mahtisanoilla, jopa
höystettiin kokonaisilla lauseillakin.

Seitsemännentoista vuosisadan tieteelliset harjoitukset, niinkuin
ylläkerrotusta käy ilmi, olivat ylimalkaan vielä jokseenkin lapsuuden
kannalla. Ne eivät uskaltaneet askeleenkaan vertaa erota vanhasta
imettäjästään ja kasvattajastaan, muinaisajan kirjallisuudesta.
Kaikissa tieteissä pidettiin tärkeämpänä tukea esiintuotavaa oppia itse
ainetta koskevasta kirjallisuudesta tai muista vanhoista kirjoista
saaduilla lauseella, kuin itse asian omassa luonteessa olevilla
todistavilla syillä. Piti muka aina olla tuommoinen vanha, vakava
takuumies selkäturvana, ennenkuin tohdittiin astua esille. Jos joku
poikkesi uusille, ennen käymättömille poluille, niin nousi siitä kohta
kauhea melu ja huuto: "Hän on harhateillä! Hän on harhateillä!" V. 1642
Turussa tehdyn yliopiston konsistorin päätöksen mukaan piti jokaisen
professorin varoa: "ettei hän toisi esille mitään uutta, ikäänkuin muka
näyttääkseen osaavansa enemmän kuin muut; sillä siitä johtuisi vain
pahennusta ja eripuraisuutta". V. 1678 taas keskusteltiin samassa
konsistorissa, sallittaisiinko maisteri Achreliuksen jatkaa
Contemplationes Mundi (Mietteitä maailmasta) nimisen teoksensa
painatusta. Siinä kirjassa, niin lausui melkein koko filosofinen
tiedekunta, "näyttää yksi osa sotivan saniorum philosophorum dogmatibus
(viisaampien oppineitten oppia) vastaan sekä tuovan esiin nova
principia (uusia periaatteita) ynnä muuta semmoista, jota olisi
parannettava". Tillandz sai kuitenkin jumaluusoppineitten avulla
uhkaavan kiellon estetyksi; jälkimäiset eivät katsoneet noita uusia
periaatteita kovinkaan vaarallisiksi, "koska ne eivät kuitenkaan
sotineet raamattua vastaan".

Tässä onkin nyt samalla tullut mainituksi toinen lapsenhoitaja, joka
siihen aikaan piteli tiedettä talutusnuorassa, nimittäin jumaluusoppi.
Myöskin semmoisissa asioissa, jotka eivät vähääkään koskeneet
autuudenoppiin, pidettiin raamattua epäämättömänä oppikirjana. Siihen
totuuteen oli tosin jo täytynyt alistua, että maa liikkui ja aurinko
seisoi suhteellisesti paikoillaan; vaan muuten luonnontieteissäkin piti
aina ottaa lukuun, sopiko se ja se todennäköinen arvelu myös raamatun
sanojen kanssa yhteen.

Ylin arvossa, enimmin viljelty kaikista tieteistä oli silloin
jumaluusoppi -- eikä se ollutkaan ihmeellistä tänä aikakautena,
jolloin parasta aikaa vuodatettiin niin paljon verta, hävitettiin niin
paljon maita erilaisten katkismusten tähden. Mainittu jo on, että
neljäs osa professoreista oli välittömästi sen palveluksessa. Näillä
professoreilla oli, paitsi kruunulta tulevaa palkkaansa, kullakin vielä
lisäksi kirkkoherran saatavat yhdestä pitäjästä. Siitä johtui, että
melkein kaikki muutkin professorit (lakitieteen viljelijää
lukuunottamatta, jolla oli hovioikeuden assessorina hyvä lisävirka)
ahkerasti harjoittivat jumaluusoppia ja heti, jos vain siihen
tiedekuntaan ilmaantui avonainen paikka, kilvan koettivat päästä
teologeiksi. Moni jumaluusopin professoreista Turussa oli siten ensin
opiskellut mikä kieliä tai logiikkaa, mikä matematiikkaa tai fysiikkaa.

Sen ajan jumaluusoppi oli valitettavasti kuitenkin kaikkea elävää
henkeä vailla, kuolleinta, kuivinta, ahdasmielisintä sanojen
saivartelemista. Samoin kuin Saksassa oli meilläkin protestanttisuus
ihan kivettynyt kaavoihinsa. Ken niistä vain sanasenkin poikkesi, sitä
ruvettiin heti ahdistamaan katkerimmalla, leppymättömimmällä,
epäkristillisimmällä vihalla. Meidänkin yliopistossamme on kyllin
esimerkkejä tämmöisistä myrkyllisistä uskonnollisista riidoista. Yksi
sen ensimäisistä ja etevimmistä opettajista, jumaluusopin professori
_Johannes Terserus_ (Ruotsista kotoisin) oli Turun piispaksi tultuansa
painattanut katkismuksen selityksen. Tästä kirjasta professori
_Svenonius_, oikeauskoisuuden valppain vartija Turussa, keksi muutamia
mitättömiä lauseita, jotka osoittivat hiukan taipumusta Lutherin ja
Calvinin oppien yhdistämiseen. Tästäkö nyt heti aika hätä nousi!
Riitaveljekset vaativat viimein toinen toisensa julkiseen sanasotaan,
jota pidettiin eräässä akatemian luentosalissa koko ylioppilasjoukon
sekä lukemattomien muitten ihmisten läsnäollessa. Terserus, joka oli jo
vastustajansa edellisistä myrkyllisistä soimauksista kiihtynyt, ei
osannut myöskään tässä tilaisuudessa hillitä mieltänsä, vaan soimasi
Svenoniusta "nuorison viettelijäksi", "riivatuksi ihmiseksi" y.m. ja
lopulla, piispan arvonsa nojalla, käski hänen vaikenemaan. Kostonhimoa
palava Svenonius pani nyt koko maailman liikkeelle ja saikin viimein
aikaan sen, että Terserus vääräuskoisena menetti hiippansa. Samoin
ahdisti Svenonius myöhemmin toistakin ansiollista Turun piispaa,
Gezeliusta, muutamien vähemmän onnistuneitten sanojen vuoksi
Gezeliuksen toimittamassa katkismuksessa. -- Niinikään oli
v. 1666 kiivas kahakka uuden jumaluusopinprofessorin Bångin ja
latinankielenprofessorin Miltopaeuksen välillä, johon Svenoniuskin otti
osaa edellisen apulaisena.[30]

Tällainen oli tieteellisen hengen laita Turun yliopiston ensi aikoina;
sen pyrinnöt olivat, kuten näemme, monin suhtein puutteelliset, monin
suhtein kovin yksipuoliset. Vaan semmoisinaankin ne tuottivat kuitenkin
Suomelle sanomattoman suurta hyötyä. Suomalaiset kohosivat kuitenkin
niiden johdosta vähitellen siitä törkeästä raakuudesta, siitä
perinpohjaisesta henkisten harrastusten puutteesta, siitä ilkeästä
omanvoitonpyynnöstä, jossa he siihen asti olivat rypeneet.
Loppupuolella 17:ttä vuosisataa esiintyy jo ylimalkaan virkamieskunta
rehellisempänä, papisto sivistyneempänä, elämässään siivompana -- ja
sen parannuksen aikaansaamisessa oli Turun yliopistolla, tuomittakoon
muuten sen puutteita ja virheitä miten ankarasti tahansa, suurin ansio.



14. Mikael Wexionius.


Niiden yhdentoista professorin parissa, jotka määrättiin Turun
yliopiston ensimäisiksi opettajiksi, ei ollut enempää kuin kaksi
suomalaista. Tätä seikkaa ei saa kuitenkaan ymmärtää siten, ettei olisi
tahdottu päästää meidän miehiämme näihin virkoihin. Kreivi Brahe
varsinkin, niinkuin tiedämme, harrasti aina sitä, että Suomessa
käytettäisiin maan omia lapsia taikka ainakin täällä pitemmän aikaa
asuneita ja meidän oloihimme tutustuneita miehiä. Saakoot tässä vielä
muutamat todisteet tästä hänen mielipiteestään sijansa. Kun uusi
runousopinprofessorin virka perustettiin, mainitsi hän sen
saajan erikoisena ansiona sen, että Justander oli "suomalainen
kansallisuudeltaan, jotka sillä maanäärellä parhaiten tulevat toimeen
ihmisten kanssa". Samoin myöskin, kun Tillandzia ehdoitettiin
professoriksi, tuotiin esiin se seikka, että hän, vaikka olikin
ruotsalainen, oli täällä ennen oleskellut ja opintoja harjoitellut,
joten maan sekä sen asukasten luonne oli hänelle hyvin tuttu. Syynä
suomalaisten opettajien vähyyteen yliopistomme ensi aikoina ei näy
olleen mikään muu, kuin että oli mahdoton saada kelvollisia. Suomen
siihen-astisissa kouluissa ei ollut edes kunnon alkuopetustakaan ollut
saatavana, ja se seikka, että Suomen mahtavammat, rikkaammat
aatelissuvut yleisesti muuttivat tähän aikaan Ruotsiin, vaikutti sen,
että varsin harvalla suomalaisella nuorukaisella oli tilaisuutta,
niinkuin sangen monella ruotsalaisella, päästä kotiopettajaksi johonkin
suureen perheeseen ja sitten nuorten herrojen mukana seurata ulkomaan
matkoille. Vielä myöhemmin tahtoi piispa Gezelius avonaiseen
jumaluusopinprofessorin paikkaan ruotsalaista, joka olisi opiltaan
kelvollinen ja myös muualla maailmassa jotain nähnyt, "sillä vaikea on
tulla toimeen täkäläisten kanssa, jotka täällä ovat syntyneet ja täällä
koulun sekä yliopiston läpikäyneet, eivätkä ikänä nähneet muuta kuin
Turun tuomiokirkon sekä linnan".[31]

Tämän suuren ruotsalaisjoukon asettaminen Turun akatemiaan ei siis
suinkaan osoittanut mitään ruotsalaistuttamistuumaa eikä suomalaisen
kansallisuuden sortamishalua. Päinvastoin oli näiden professorien
lähettäminen selvänä todisteena siitä, että hallitus tahtoi hellästi
pitää huolta meidänkin maastamme. Ruotsi antoi tänne suurimman osan
parhaista opin ja neron edustajistaan ja riisti itsensä melkein
paljaaksi virittääkseen Suomelle niin kirkkaan valistuksen valon kuin
mahdollista. _Juhana Dalekarlus_ (aatel. Stjernhöök), _Juhana Terserus,
Mikael Wexionius ja Eskeli Petraeus_ olivat nimiä, joilla ei ollut
Ruotsin oppineitten parissa monta vertaistansa ja tuskin ainoatakaan,
joka ne olisi voittanut.

Nämät uudet tulokkaat sitä paitsi käsittivätkin silloin
velvollisuutensa sitä kansaa kohtaan, jonka keskuuteen he olivat
tulleet. He koettivat rehellisesti tutustua Suomen oloihin ja
suomalaisten luonteeseen; he oppivat suomeakin ihmeen lyhyessä ajassa,
useat niinkin hyvin, että ovat taidostansa jättäneet kirjallisia
jälkiä. Petraeus, niinkuin tiedämme, oli osallisena raamatun
suomennoksessa ja sepitti suomenkielen oppikirjan; piispana hän lähetti
sitten myös suomenkielisen kiertokirjeen hiippakuntalaisilleen.
Terserus saarnasi jo v. 1641 suomeksi Naantalissa, josta hänelle
tulivat kirkkoherran saatavat. Tillandz, niinkuin jo mainittu, antoi
suomenkin kielelle sijaa kasvitieteellisessä teoksessaan.

Samallainen mieliala oli myös _Mikael Wexioniuksella_, josta nyt tulee
laveammin puhetta erään hänen kirjoittamansa, Suomellekin tärkeän
teoksen johdosta.

Wexionius oli köyhän kappalaisen poika Wexiön hiippakunnasta
Smoolannissa, jonka mukaan hän ottikin nimensä. Tultuansa maisteriksi
Upsalassa, hän pääsi matkoille Saksaan sekä Hollantiin; tarpeelliset
rahat antoi Aksel Oxenstjerna, jonka tietoon nuorukaisen hyvät
luonnonlahjat olivat tulleet. Tämän matkan jälkeen Wexionius sai
rehtorin paikan Wexiön koulussa, josta hänet kuitenkin jo parin vuoden
perästä muutettiin Turkuun valtiotieteen ja historian professoriksi.
Täällä sepittämässään juhlarunossaan yliopiston vihkiäisiin hän lauloi:

    "Terve, oi Suomen urhokas kansa, terve Sulle!
    Ota vastaan Göötin rannoilta tullut uusi vieras --
    käypä vieras eipä hän lienekään nyt enää, vaan vastainen
        kansalaises!
    Vaikka syntyisin göötiläinen, tulen nyt suomalaiseksi.[32]

Tämän lupauksensa hän täyttikin sitten aika miehen tavoin; sillä
merkillisimmässä teoksessaan: Epitome descriptionis Sueciae, Gothiae,
Fenningiae et subjectarum provinciarum (Lyhyt kertomus Ruotsin-,
Gootin- ja Suomenmaasta sekä vallanalaisista voittomaista), jonka hän
v. 1650 painatti kreivi Brahen kehoituksesta, ei ilmene vain
tiedemiehen mieltymystä aineeseensa, vaan myös monin paikoin enempää --
isänmaanystävän rakkautta Suomenmaahan. Saakoot tässä sijansa muutamat
otteet tästä teoksesta, osaksi näytteinä sen ajan tieteestä, osaksi
myös valaistuksena maamme silloisille oloille.

Aikansa tavan mukaan Wexionius ensiksi kokee selittää Suomenmaan nimeä.
Se voi, sanoo hän, johtua joko _suo_sta, koska täällä on niin paljon
soita, taikkapa _suomu_sta, koska täällä on niin paljon kaloja.
Mahdollista myös on, että se johtuu _Sem_istä, Noan pojasta, jota
muutamat oppineet arvelevat suomalaisten kantaisäksi. -- Sitten hän
kertoo miten Suomi on täynnä ihania ja viljavia seutuja. "Niin
hedelmällinen on täällä maa, niin voimakas päivänpaiste, ettei sitä
kokematon tahtoisi uskoakaan -- yhdestä kylvetystä tynnyristä saadaan
viisitoista." Erittäin runsaan saaliin tuottaa myös metsästys sekä
kalanpyynti; joka vuosi viedään Ruotsiin kaupaksi summattomia määriä
suolakalaa. Samoin on Suomi vallan rikas äärettömistä metsistä. --
Edempänä hän luettelee kaikki Suomen maakunnat vesineen, kaupunkeineen,
aateliskartanoineen ja antaa kuvauksen kunkin maakunnan omituisesta
luonteesta. Pohjanmaalla, sanoo hän, ei maaperä ole hedelmätön; se
tuottaa asukkailleen tarpeeksi viljaa, jollei vain satu kolkompia
ilmoja. Sen metsät antavat äärettömästi tervaa, sen karjalaitumet voita
ulosvietäväksi. Yhtä runsaasti saadaan siellä kalojakin, varsinkin
haukia ja lohia. Venäjän puolella idässä on rajaharju, joka ei
kuitenkaan voi venekulkua estää, sillä alukset karvastetaan
sen yli ja jatkavat sitten vesimatkaansa Pohjanlahden ja Valkeanmeren
välillä. Suomen (Varsinais-Suomen) jakaa Aurajoki kahteen osaan:
Pohjois-Suomeen, johon myös Satakunta luetaan, sekä Etelä-Suomeen.
Edellisessä on kuuluisa Kokemäenjoki, mainio lohen sekä muun kalan
pyynnistä. Etelä-Suomessa on niinikään kaikellaista kalaa ja runsaasti
viljaa, humalia y.m. Kemiön pitäjässä hakataan marmoria, josta on saatu
pylväät useampiin Tukholman ynnä muiden kaupunkien kirkkoihin.
Ahvenanmaalla, jonka läpi meri polvittelee ikäänkuin joki, ovat
asukkaat ruotsalaisia, vaikka se on likempänä Suomen rantaa, He
elättävät itseään kalastuksella, vesilintujen pyynnillä sekä
laivankululla; myös saavat he rahaa puutöistään ja kalkinpoltolla.
Siellä on paljon hirviä ja jäniksiä, joita yksistään kuningas saa
pyytää. Susia ja täpläkauriita (cervus dama) on vähän.[33] Hämeenmaa
(jonka nimen hän muka heimosanasta johtaa) on viljava, missä ei halla
tee turmiota. Summattomasti saadaan erittäinkin ohraa, pellavaa sekä
nauriita semmoisista maista, joista "nurmikamara on päälleviskatuilla
palavilla puilla poispoltettu" (huhdilta). Tässä maakunnassa on myös
paljon ja suuria kalavesiä; Rautalammin järvistä sitä paitsi saadaan
rautamutaa. Savo, vaikka kaukana merestä, oli kuitenkin täynnä
vedenselkiä, jotka ovat suolattomia, ja polvittelevat lukemattomia
lahdelmia ja salmia myöten, sekä viimein Vuoksen kautta virtaavat
Laatokkaan. Sielläkin poltetaan metsiä ja nurmikoita, niin että koko
maa on savua täynnä (siitä hän arvelee maakunnalle nimenkin tulleen).
Näistä tämmöisistä viljelysmaista saadaan summattoman paljon hyvää
viljaa, eikä ole Savossa hallakaan kovin vaarallinen. Uusimaa on saanut
nimensä siitä, kun siellä ennen asui suomalaisia, nyt ruotsalaisia. Maa
on viljava, rikas myös metsänotuksista, linnuista sekä kaloista. Rautaa
murretaan kallioista Anskuussa ja Mustiossa. Karjalassakin on maa
viljelykseen hyvin sovelias; on siellä myös kelpo karjalaitumia.
Linnun- ja kalansaalis on runsas, erittäinkin lohenpyynti Käkisalmen
kohdalla. Tämän linnan läänistä, Kitelästä, saadaan rubiineja.

Suomen vesistä on sitten vielä eri luvussa puhe. Muun muassa hän
kertoo, että Hämeessä sekä Savossa on äärettömiä järviä, suuria selkiä
ja leveitä lahtia, niin ettei silmä kannata rannasta rantaan. Varsinkin
suuri on se järvi, ettei mereksi sanoisi, joka Lapveden nimellä[34]
alkaa Lapista asti. Savossa kulkee kuitenkin sen poikki peltoja,
niittyjä ja metsiä, jotka ovat sangen ihanat katsella. Tämän jälkeen
hän lavealta ja suurella innolla kertoo jalosta Imatran koskesta.
Viimein vielä hän mainitsee "Skandinavian äärimäisen järven", Laatokan,
jossa sanoo olevan paljon kaloja ja myös hylkeitä, samoin Lapvedessä.
Meressä, pitkin Suomenmaan rannikoita, on niinikään runsaasti
kaikellaisia kaloja. Pohjanlahdessa lohet ovat paremmat kuin
Suomenlahdessa. Jälkimäisellä puolestaan on silakkansa eli hailinsa,
joita saadaan summattomin määrin joka vuosi, paikoittain niin hyviä,
että ne vetävät vertoja Skotlannin ja Skoonen silleille.

Suomen kansaan poiketen, johon hän virolaisetkin lukee, kuvaa hän sen
luonnetta. Suomalaiset, sanoo hän, eivät ylimalkaan ole niin paljon
kehuttavat tapojensa hienouden vuoksi kuin uskollisuudestaan kuningasta
kohtaan. He ovat itsepäiset päätöksissään, käräjänkäyntiin kärkkäät
sekä sangen terävä-älyiset. Pohjalaiset -- joiden Wexionius
erehdyksestä sanoo enimmäksi osaksi puhuvan ruotsia -- ovat kaikista
vapaamielisimmät sekä luonnonlahjoiltaan etevimmät. Hämäläiset ovat
jörömäisiä, näöltään tylyjä. Savolaiset, aivan kuin taalalaiset, käyvät
mielellään toisissa maakunnissa ojia kaivamassa ja metsää raivaamassa.
Uusmaalaiset ovat ruotsalaisten kaltaisia, vieraanvaraisia. Karjalaiset
ovat itsepäisiä -- josta syystä itsepintaista ihmistä on tapana
karjalaispääksi nimittää. -- Yhtä ja toista hän vielä sen lisäksi eri
kohdissa juttelee kansamme tavoista ja menoista. Suomalaiset, sanoo
hän, hyvin mielellään käyvät saunassa. Kylvettyänsä he hyppäävät ulos,
vaikka kuinka kovalla pakkasella, ammentavat jäistä vettä kaivosta,
joesta tai merestä, ja valelevat sitä, iloisesti nauraen, alastomalle
ihollensa; siitä heidän ruumiinsa vahvistuu. Saunaan viedään myös
lapsensaajat, ja vastasyntyneitä lapsia vihdotaan heti, kunnes niiden
iho on ruskea niinkuin Venäjän saapasnahka. Pienokaisille, vielä paljoa
ennen kuin hampaat ovat puhjenneet, pistetään sianliha imettäväksi
suuhun, josta heidän arvellaan tulevan väkeviksi. Muuten Suomessa
syödään paljon nauriita, niin myös silakoita, sekä paistettuina että
keitettyinä; näyttävätpä nämät kalat raakoinakin kelpaavan
talonpojille, sen jälkeen kuin pikkuisen vaan ovat olleet suolavedessä.
Vasikanlihaa sitä vastoin, jota ei muuten Ruotsissakaan paljon syödä,
ei suomalainen koskaan ota suuhunsa. Karjalaiset eivät valmista
juustoa, vaan kun heiltä maitoa liikenee, pistävät sen uuniin
paistumaan.

Suomenkielen alan arvelee Wexionius ennen muinoin olleen sangen avaran,
Weikseljoelta Valkeallemerelle ja Pohjois-Jäämereltä Donjoelle saakka.
Nykyään se esiintyy puhtaimpana Hämeessä, rantamailla ruotsinsekaisena,
Karjalassa se muutamissa puheenparsissa on eroava; vielä erilaisempi on
murre Virossa. Tämän johdosta hän selittää muutamia kohtia suomenkielen
luonteesta, viitaten erittäin siihen, että suomalaisen on vaikea saada
kielensä muiden kielten kaikkiin ääniin taipumaan, jollei lapsuudesta
ole niihin harjaantunut. Pari sanaa hän myös puhuu vanhasta Suomen
runomitasta, joista näkyy, että tämä, jos kohta vaillinaisesti, oli
oppineille tuttu.

Kansamme muinaisuudesta hän puhuu useammissa paikoissa. Hän kertoo,
kuinka muutamat arvelevat suomalaisten polveutuvan Semistä, toiset taas
luulevat heitä Magogin, Jafetin pojan, jälkeläisiksi. Nimensä _Fenni_
olivat he muka saaneet siitä, kun niin kauan asuivat _Venäjällä_.
Wexioniuksen oma johtopäätös on kuitenkin se, että meidän kansamme on
Aasiasta tullut, missä vielä samojedit (muka = Suomi jätti) ovat
jääneet entisille asuinsijoille. Suomalaisten pakanuuden ja
itsenäisyyden ajalta tietää hän mainita useampia kuninkaita (Islannin
tarujen mukaan). Vakinaisen valtiolaitoksen olemassaoloa jo
siihenkin aikaan todistavat muka semmoiset sanat kuin _opas_ =
ritari, _ratsasmies_ = tavallinen soturi. Nyt ei Suomi enää ole
kuningaskuntana, vaan suuriruhtinaanmaana. Ruotsin vallan yhteyteen
jouduttuaan ovat suomalaiset aina olleet hyvin uskollisia, josta syystä
heitä kohdellaankin niinkuin veljiä ja liittolaisia, ja tämä Ruotsin ja
Suomen keskinäinen luja liitto onkin Ruotsin vallan paras turva.

Historiallisessa osassa, niinkuin näemme, haparoitsi Wexionius, aikansa
oppineitten tapaan, kaikellaisia perättömiä loruja ja mielikuvitelmia.
Joskus sattuu hänelle omistakin ajoista puhuessaan sangen pahoja
hairahduksia. Niinpä esim. hän väittää Riian kaupungin ohitse virtaavan
Väinäjoen tulevan Aasian puolisesta Venäjänmaasta, nähtävästi
sekoittaen sen Vienanjokeen, jolla venäjäksi on sama nimi. Epätarkkuus
oli ominainen koko aikakauden luonteelle. Sittenkin on tämä
Wexioniuksen teos sangen tärkeä, koska siinä on ensimäinen laveampi
kertomus meidän maastamme sekä kansastamme.[35] Se pysyi kauan aikaa
kaikkien käyttämänä päälähteenä näistä asioista ja herätti Suomen
omissa miehissä kotimaantuntemisen halun ensi kipinän. Kuinka syvälle
ja pitkälle se vaikutti, näkyy siitä, että esim. semmoisiakin
Wexioniuksen lauseita Suomesta kuin että Ruissalo likellä Turkua on
Thessalian Tempeäkin ihanampi, lainataan teoksesta teokseen koko sen
vuosisadan ajalla ja seuraavankin alussa.

Monipuolisuus oli silloisille tiedemiehille ominainen avu; se oli
mahdollinen aikakautena, jolloin ei vielä vaadittu perinpohjaista,
omaperäistä tutkimista, vaan enimmiten tyydyttiin vanhojen oppien
märehtimiseen. Wexionius oli myös siihen määrään monipuolinen ja moneen
tieteeseen perehtynyt, että häntä mainittiin "tavattomasti oppineen
tohtorin" liikanimellä. Valtiotieteen alalta, joka samoinkuin
historiakin kuului hänen opetuspiiriinsä, on hän toimittanut kauan
aikaa arvossa pidettyjä teoksia Hugo Grotiuksen tapaan. Hän piti niissä
innokkaasti aatelisvallan puolta, muun muassa tuoden esiin sen
mielipiteen, että muka ainoastaan aateliset ovat kruunun välittömiä
alamaisia, muut säädyt välillisiä, siis ikäänkuin aatelin alamaisia.
Tämän paikan luettuaan kuuluu kuningas Kaarle X niin kovasti
suuttuneen, että vihapäissään nakkasi koko kirjan lattiaan.
Luonnollista oli toiselta puolen, että juuri samat mielipiteet
saattoivat sen tekijän Kristiinan aikuisten aatelisten hallitsijain
suureen suosioon. -- Ulkomailla ollessaan oli Wexionius myös niin
ahkerasti harjoittanut lakitiedettä, että hän Dalekarluksen poismuuton
jälkeen v. 1647 saattoi ottaa hoitoonsa häneltä tyhjäksi jääneen viran,
kirjoittaa useampia sangen kiitettyjä lakitieteellisiä teoksia ja
viimein v. 1657 tulla Turun hovioikeuden assessoriksi. Siinä virassa
hän kuoli v. 1670. Palkkioksi ansioistaan hän oli jo Kristiinan
kruunausjuhlassa saanut aatelisarvon, nimen _Gyldenstolpe_ sekä
muutamia taloja Suomessa.



15. Turun ylioppilaitten menot ja tavat.


Pääsötutkinnon jälkeen oli silloisella yliopistoon pyrkijällä vielä
toinenkin paha kiirastuli läpikäytävänä, ennenkuin hänen sallittiin
astua tieteen salin kynnyksen yli; hänen tuli kestää depositsionin
kaikki temput.

Konsistorin määräämä depositor[36] kutsui näet tutkinnossa hyväksytyt
koululaiset eteensä, puetti ne erivärisistä tilkuista tehtyihin
eriskummallisiin nuttuihin, nokesi heidän kasvonsa mustiksi, kiinnitti
heille pitkät sarvet ja korvat hattuun ja pisti suuren sian-torahampaan
kumpaankin suupieleen. Sitten otti hän sauvan, jonka pää oli pienen
kirveen muotoinen, ja ajoi heitä hosumalla, ikäänkuin aasi- tai
härkälaumaa, depositsionisaliin. Siellä heidät asetettiin piiriin ja
depositor itse, keskellä seisoen, rupesi mittailemaan ja kohentelemaan
joukkoansa, jotta he seisoisivat oikeassa järjestyksessä pituutensa
mukaan. Sen tehtyänsä hän alkoi kauheasti mulkoilla silmiänsä,
irvistellä ja piloillaan kumarrella heille syvästi, samalla kuitenkin
sanoillaan tehden heistä pahinta pilkkaa. Sitten hän piti pitkän
latinalaisen puheen, nuorison yleisistä pahoista tavoista, osoittaen
kuinka tarpeellista oli ojentaa ja sivistyttää heitä tieteellisillä
harjoituksilla. Lopuksi hän kysyi muutamia kysymyksiä, ja raukat kun
eivät voineet suussa olevien sianhampaitten tähden selvästi vastata,
vaan kangertelivat ja mongertelivat kuin röhkivät siat, hosui hän heitä
selkään aika lailla, haukkuen järjettömiksi luontokappaleiksi ja
sioiksi, jotka vasta ihmisiksi olivat tehtävät. Näin sanoen hän
pihdeillä tempasi heiltä torahampaat pois, usein niin kovasti
nyhkäisten, että verta purskahti suusta. "Samalla tavalla", lausui hän,
"temmattakoon sinusta pois ylensyömisen ja ylenjuomisen himo!" Sitten
hän nyhti hatusta pois pitkät korvat ja virkkoi: "Tule ahkeraksi, niin
että aasista muutut ihmiseksi!" Samalla tavalla hän kiskaisi nyt pitkät
sarvet: "Täten hävitän sinusta hävyttömyyden ja raakuuden!" Sitten
käskettiin deponeerattavat kukin vuorostaan penkille pitkälleen, ja
depositor otti höylän, jolla höylätä huilautteli pitkin selkää, että
luut naksahtelivat: "Näin silittäkööt tieteet ja taiteet sinut siveäksi
ja höylätkööt °höyliksi!" Viimein vielä hän valeli heitä vedellä
kiireestä kantapäähän ja pyyhki kuiviksi, kovasti hieroen karkealla
rievulla: "Näin lähteköön sinusta kaikki riettaus ja saastaisuus!" Nyt
julisti hän tulokkaat "vapaiksi ylioppilaiksi!" -- Kuuden ensimäisen
kuukauden aikana ei ollut kuitenkaan tämä vapaus vielä ylen kehuttava.
Nuorten ylioppilaitten -- _beanien eli pennalien_ -- täytyi näet
passailla vanhempia osakuntalaisiansa ja totella kaikkia heidän
käskyjänsä, jossa toimituksessa ei puuttunut tylyjä sanoja eikä
selkäsaunoja. Beaniajan kuluttua pitivät nuoret ylioppilaat vanhemmille
kumppaneilleen suuret kestit, joissa aika lailla juotiin -- ja
tapeltiin. Nyt olivat tulokkaat jonkun aikaa vielä junioreina,
ennenkuin he senioreina viimein saivat ihan täydet ylioppilasoikeudet
ja vuorostaan vallan myöhemmin tulleitten beanien yli.

Tieteellisistä harjoituksista yliopistomme ensi aikoina on jo ollut
puhe edellisessä luvussa. Niihin saattoi kuitenkin harva ylioppilas
yksinomaan antautua; useimpien täytyi köyhyytensä tähden käyttää osa
ajastaan elatuksen hankkimiseen. Tavallisin elatuskeino oli lasten
opettaminen. Monelle sattui se hyvä onni, että hän semmoisella ehdolla
sai vapaan asunnon ja ruuan jonkun turkulaisen luona; useimpien täytyi
kuitenkin tätä varten oleskella pitemmän tai lyhyemmän aikaa
maaseudulla, kaukana yliopistosta. Opetusviran ohessa sai siellä nuori
ylioppilas toimitella kaikellaisia muitakin asioita; hänet esim.
lähetettiin kiertämään ympäri pitäjää papin saatavien ajoon, tai
saattelemaan isännän viljoja myllyyn, tai lähimpään kaupunkiin
noutamaan emännälle taloustarpeita. Turussa oli joskus kelpo
rahansaalis saatavana niillä näytelmillä, joita ylioppilaat panivat
toimeen. Sisäänpääsyrahaa ei niistä tosin maksettu; mutta kaupungin
arvohenkilöt, kun ylioppilaat kävivät heitä kutsumassa, antoivat aina
varojensa ja arvonsa mukaan rahalahjan. Tällä lailla karttui yhdestä
tilaisuudesta jokaiselle 3-4 hopeatalaria, siis yhtä paljon kuin
tavallinen palkka teki kolmenkuukautisesta lastenopetuksesta tai koko
ruistynnyrin hinta. Vielä paremmin kannatti -- jos sitä työtä osasi --
juhlarunojen sepittäminen korkeitten herrojen kunniaksi; eräs
senaikuinen ylioppilas sai semmoisesta sepustuksestaan kerta
kultakolikon. Moni ylioppilas koetti myös jos jollakin käytännöllisellä
toimella elättää itseänsä; pyysipä v. 1642 eräs, jonka naineena
perheellisenä miehenä oli erittäin vaikea tulla toimeen, konsistorilta
lupaa saada pitää olutkrouvia. Paras raha-apu tietysti oli se, joka
itse yliopistosta saatiin stipendin nimellä; sillä niiden ehtona oli
määrättyjen tutkintojen ja väitösten suoritus, joten samassa
tieteellinen tarkoitus tuli edistetyksi. Paha vain, että näitä
yliopiston apurahoja oli niin tuiki vähän.

Paljon enemmän aikaa vielä kuin välttämättömän leivän hankkiminen
kuluttivat muuten kaikellaiset, enemmän tai vähemmän viattomat
huvitukset. Ahkeruutta noina yliopiston ensi aikoina ei liioin kehuta.
V. 1643 esim. professori Kexlerus valitti konsistorissa, että hänen
kuulijansa kovin tiheään jäivät pois, ja seuraavana vuonna on
konsistorin pöytäkirjassa yleinen valitus siitä, että ylioppilaat
pahasti laiminlyövät velvollisuutensa ja vain harvoin käyvät
luennoilla. Turhaan koetettiin parantaa tätä epäkohtaa varoituksilla
sekä rangaistuksilla. Kerta esim. v. 1643 käskettiin konsistorin eteen
neljä pahinta laiskuria, jotka tuskin kertaakaan olivat pistäneet
jalkaansa opinsaleihin -- niiden joukossa kolme suomalaista ja yksi
ruotsalainen. Viimemainitulta kysyttiin silloin: "Lupaatko vasta
parantaa tapasi?" Mutta hän vastata hotaisi siihen: "Minime" (En
suinkaan). -- Kysyttiin taas: "Lupaatko täst'edes tulla julkisiin
luentoihin?" -- "En", vakuutti taas hävytön. Päätös oli sitten se, että
hän, niinpian kuin meri sulaisi, lähetettäisiin Ruotsiin takaisin.

Suurin osa ylioppilaista piti oluttupia paljoa hauskempina olopaikkoina
kuin akatemian lämmittämättömiä oppisaleja. Krouvissa he istuivat
myöhään yöhön saakka oluthaarikan tai paloviinalasin ääressä.
Tämmöisiin kokouspaikkoihin ei akatemiaan kuulumattoman silloin ollut
hyvä pistää nenäänsä. Sillä ylioppilaitten nyrkit ja miekat -- heidän
arvonsa ulkonaisena merkkinä oli silloin leveä viitta ja miekka --
olivat sangen kerkät todistamaan opin ja sivistyksen etevämmyyttä
oppimattomien soturien ja sällien suhteen. Semmoisten luonnollisten
vihollisten puutteessa "Muusain (runottarien) pojat" -- siksi he
mielellään nimittivät itseään -- usein myös tappelivat keskenään.
Vähinkin pistosana, kiivaampi teologinen tai filosofinen väittely,
siinä oli jo kyllin syytä kauheaan meteliin, joskus miestappoon. Yöllä,
kun humalaisina lähdettiin krouveista, vietettiin usein vielä joku aika
"grassatim"-käymisellä, s.o. vallattomuuden tekemisellä, ikkunoiden ja
porttien särkemisellä sekä tappeluilla poliisin kanssa. Eikä ollut
häitä tai muita pitoja kaupungissa, joihin ei ylioppilaita olisi
saapunut kuokkavieraiksi, ja jollei ennen vielä ollut melua tarpeeksi,
niin kylläpä sitä silloin nousi. Konsistorin senaikuisista
pöytäkirjoista otamme nyt tämän elämän tarkemmaksi kuvaamiseksi
muutamia kertomuksia ylioppilaitten yöllisistä sankaritöistä.

V. 1640 valitti eräs porvarivaimo konsistorille, että kaksi suomalaista
ylioppilasta oli yöllä tullut hänen huoneeseensa, paljas miekka
kädessä. Heidän siellä ollessansa tuli taas eräs ylioppilas pihaan ja
rupesi kivellä koputtelemaan ikkunaan. Ensimainitut olivat silloin
hyökänneet ulos ja lyöneet ulkona telmivän verille. Toinen näistä
nuorukaisista, Esko Vihtilaeus (Vihtiläinen), sai sitten surmansa
samallaisessa kahakassa. Hän ja eräs toinen ylioppilas, nimeltä Salko,
olivat kello 10 illalla tulleet sen talon eteen, missä edellisen
morsian asui, nostaneet portin pois saranoiltaan ja ruvenneet talossa
juomaan olutta sekä paloviinaa. Ei aikaakaan, niin alkoivat he jo
täydessä humalassa hyppiä ja tanssia lattialla. Tästä nousi riita
samassa talossa asuvan tullikirjurin sekä kahden ruotsalaisen
ylioppilaan kanssa, ja tappelussa saaduista haavoistaan Vihtilaeus
kuoli sitten parin päivän jälkeen. -- V. 1654 valitti eräs ylioppilas
konsistorille, että hänen kumppaninsa Simo Aboensis (Turkulainen) oli
häntä purrut peukaloon, niin että koko kynsi läksi. Tutkittaessa tuli
selville, että mainitut nuoret herrat olivat riitaannuttuaan ruvenneet
tukkanuottasille, jolloin Simo oli toista purrut ja antanut hänelle
muutamia korvapuusteja. Päätökseksi tuli: että haavasta sekä
korvapuusteista oli sakko maksettava; tukistukset molemmin puolin sitä
vastoin pidettiin kuitattuina. Samainen Simo Aboensis kutsuttiin taas
seuraavana vuonna konsistorin eteen rikotun ikkunalasin sekä tehdyn
väkivallan tähden. Kiistan alkuna oli ollut väittely De creatione
(Luomisesta), mutta riita oli pian kiihtynyt niin, että kanteenalainen
kynttiläjalalla löi vastustajalleen verihaavan otsaan. -- V. 1655
ilmoitti rehtori, että Johannes Mathesius yhdessä muutamien muitten
pohjalaisten kanssa oli iskenyt suuren reijän hänen renkipoikansa
päähän. Riita oli saanut alkunsa siitä, ettei renkipoika, herrojen
ylioppilaitten ohitsekäydessä, ollut nostanut lakkiansa. Pahantekijät
saivat maksaa sakkoa, ja yhdeltä heistä otettiin pois miekanpitämisen
oikeus. -- V. 1656 Sipri Pärttylinpoika, suomalaisen seurakunnan
kappalainen, kertoi, että Johannes Lempälensis (Lempääläinen) yöllä oli
tullut hänen ikkunansa edustalle, huutaen: "Pirun pappi, harmaa pappi,
teini-pappi, tule ulos"![37] Syytöksenalainen selitti istuneensa
Remaisen krouvissa juomassa, jolloin eräs huovi (sotamies) oli
soimannut ylioppilaita mustasta taidosta (noituudesta), mainiten
todisteeksi, että Sipri-pappikin oli sitä samaa saarnassaan sanonut.
Lempälensis oli nyt tahtonut kysyä papilta, oliko huovin sanoissa
todellakin perää. -- V. 1657 toi Johannes Nerpensis (Närpiöläinen)
esiin sen kanteen, että eräs toinen ylioppilas, Henricus a Börgen, oli
häntä pahasti haukkunut. Toinen vastasi: että Nerpensis, vaikka oli
nuori poika ja vasta deponeerattu, oli tahtonut häneltä anastaa ylemmän
sijan pöytäkunnassa. Silloin hän oli ärjäissyt: "Huuti, sinä
Närpiönpoika, sinä olet jokseenkin nokkela koiranraato!" -- Tappelut ja
raa'at haukkumiset eivät muuten olleet ainoat rikokset, joihin
ylioppilaat tekivät itsensä syypäiksi, vaan puhutaan konsistorin
pöytäkirjoissa sangen usein myös velkojen maksamisen laiminlyömisestä,
kortinpeluusta, hävyttömistä puheista ja kirjeistä naisille,
irstaisesta elämästä y.m. Rangaistukseksi määrättiin tavallisesti
nuhteita, istumista "prubbassa", s.o. akatemian vankihuoneessa,
pahimmissa tapauksissa karkoitusta yliopistosta joksikuksi ajaksi tai
iäksi. -- Huomattava seikka on, että valitettavasti enin osa
kanteenalaisista ja tuomituista oli suomalaisia, mikä on sitä ikävämpi
todistus maan omien lasten tavoista, koska alussa ruotsalaisten luku,
niinkuin pidetyistä puheista ja väitöksistä, stipendiaattien nimistä
ynnä muista seikoista voimme päättää, oli suurempi. Lisättävää on
kuitenkin, että useimmat noista raa'oista, vallattomista pojista
muuttuivat sittemmin vakaviksi, hyödyllisiksi papeiksi ja
virkamiehiksi, jopa muutamat ahkeriksi työmiehiksi juuri nyt alkavan
suomalaisen kirjallisuuden alalla.

Valtiollisiin rikoksiin, kapinallisiin sanoihin tai tekoihin eivät sen
ajan ylioppilaat ajatelleetkaan tehdä itseänsä syypäiksi. Joskus syttyi
kuitenkin, ylläkerrottujen yksityisten kahakkojen ohessa, joku
yleisempikin mellakka yliopistossa.

Joskus olivat tieteelliset riidat opettajien kesken syynä semmoisiin.
Jo ennen on esim. ollut puhetta siitä, miten kiivas kiista nousi Bångin
ja Miltopaeuksen välillä. Kun edellinen v. 1665 piti alkuväitöksensä,
oli jälkimäinen kovasti tarttunut kiinni muutamiin hänen lauseisiinsa,
sanoen varsinkin eräästä sellaisesta, että sitä oli mahdoton harmitta
kuulla ja lukea. Bång sen johdosta naulasi yliopiston ilmoitustauluun
varoituksen ylioppilaille, että he pitäisivät mielessään Paavalin
sanoja kirjeessä Kolossilaisille: "Katsokaa, ettei joku teitä
viettele filosofialla ja turhilla jaarituksilla", sekä kavahtaisivat
erästä opettajaansa, joka tahtoo nuorisoa pettää. Miltopaeuskin kääntyi
nyt ylioppilaitten puoleen, ja sai 43:n nimen allekirjoittaman
todistuksen, ettei hän suinkaan ollut koettanut depraedari
studiosam juventutem (pettää oppia harjoittelevia nuorukaisia),
vaan aina oli solidis rationibus philosophice (tukevilla syillä
filosofisesti) kaikki selittänyt ja todistanut. Muutamien päivien
jälkeen ilmestyi sen lisäksi akatemian ovelle kirjoitus, jossa muutamat
ylioppilaat kehoittivat kumppaneitansa yhteiseen kokoukseen, jossa
keskusteltaisiin, miten he voisivat puolustaa kuuluisaa filosoofiansa
ja opettajaansa uuden tulokkaan ryntäyksiä vastaan. Tähän loppuvat
saatavilla olevat tiedot ylioppilaitten osanotosta tähän asiaan. Itse
riidan jatko ja loppu ei kuulu tähän.

Tavallisemmin kuitenkin antoivat vähäpätöisemmät syyt kuin tieteelliset
aihetta ylioppilasmeteleihin, joissa nuorison yli rajojensa uhkuva
itsetunto puhkesi tyhmänrohkealla tavalla ilmi. Maalisk. 18 p. 1658
esim. istuivat yliopiston patres (professorit) sangen vakavina
konsistorin huoneessa, jonne rehtori Martti Stodius oli kutsunut heidät
ylimääräiseen kokoukseen. Hänelle oli näet ilmoitettu, että kaksi
ylioppilasta, Tuderus ja Sundelius, jotka edellisenä päivänä olivat
viedyt "prubbaan", olivat yöllä karanneet. Asia oli monin puolin
arveluttava. Vankihuoneen vahvaa, vankoilla telkeillä varustettua ovea
eivät vangit suinkaan olisi omin voimin saaneet auki; nähtävästi oli
siis suurempi ylioppilasjoukko ulkoa käynyt auttamassa. Eikä siinä
vielä kaikki, vaan veitikat olivat päällepäätteeksi vieneet koko
ovenkin mennessään, joka vasta myöhemmin löytyi avannon suusta Aurajoen
jäältä. Molemmat karkurit olivat vanhastaan konsistorille tutut
röyhkeydestään ja väkivaltaisuudestaan. Gabriel Tuderus, Kemin
kirkkoherran poika, oli jo kaksi vuotta sitten, heti ylioppilaaksi
päästyään, tehnyt itsensä kuuluisaksi kahakassa poliisin kanssa, joka
tahtoi viedä muutamia hänen pohjalaisia kumppaneitaan vankeuteen. Siitä
oli hän joksikuksi aikaa menettänyt oikeutensa käyttää miekkaa vyöllä.
Nyt äsken oli hän taas Kangasalan rovastin pojan ynnä muiden
suomalaisten ylioppilaitten seurassa kello 1 yöllä koputtanut krouvin
ovelle, huutaen olutta sekä viinaa, ja kun emäntä ei niin myöhään
ruvennut mitään antamaan, olivat he lyöneet rikki kaikki ikkunat sekä
ovet talossa. Konsistori oli tuominnut hänet maksamaan 7 talaria
vaskirahaa (n. 9 markkaa). Mutta ne rahat eivät hellinneet Tuderuksen
kukkarosta enempää kuin toinenkaan sakko, johon hänet oli tuomittu sen
johdosta, että hän oli lyönyt verille erään kumppaninsa. Hän
hangoitteli kaikkia konsistorin muistutuksia vastaan, väittäen ettei
hän ollutkaan _niin monta_ verihaavaa lyönyt kuin mitä syyttäjä oli
ilmoittanut. Sundelius niinikään oli jättänyt hänelle tappelusta
määrätyn sakon maksamatta. Ja kun viimein molemmat olivat
uppiniskaisuutensa tähden vietävät "prubbaan", ei Tuderus totellut,
vaan sanoi vankihuoneen olevan häväistyn, koska siellä juuri vähää
ennen oli istunut eräs varas ja "pennalis" (nuori ylioppilas). Vihdoin
oli pakko kuljettaa hänet väkivoimalla.

Asiain näin ollen ei sopinut konsistorin jättää tuota karkausasiaa
sillensä; pakenijat otettiin jälleen kiinni ja lähetettiin nyt linnan
torniin. Mutta siitäkös vasta nousi oikea meteli! Ylioppilaat kaikki
miehissä väittivät kumppaniensa linnaan vientiä etuoikeuksiensa
rikkomiseksi; heitä ei muka ollut lupa pitää siellä vankeina yhtä vähän
kuin vetää yleisten tuomarien eteen. He pitivät tiheään kokouksia,
joissa ankaria puheita julkilausuttiin; he ripustivat kaikkiin
kadunkulmiin herjauskirjoituksia konsistoria vastaan; he panivat
kaikellaisia katumeteleitä toimeen. Hädissään kääntyi konsistori
silloisen kenraalikuvernöörin, kreivi Kustaa Hornin puoleen, pyytäen
häneltä apua. Hän kirjoittikin varoituskirjeen nuorisolle, jota
kuulemaan konsistori käski kaikki ylioppilaat kokoon marrask. 22:ksi
päiväksi. Mutta nämät vain yltyivät sitä pahempaan vimmaan.
Pohjalais-osakunnassa ensin nostettiin puheeksi, pitikö ollenkaan mennä
nuhteita saamaan. Yleisessä ylioppilaskokouksessa, joka sitten
pidettiin Hämeentullin ulkopuolella, väiteltiin myöskin pitkältä
samasta asiasta. Viimein päätettiin mennä akatemiaan, vaan ainoastaan
siksi, että saataisiin tilaisuus julkisesti lausua ilmi ylioppilaitten
suuri mielipaha kenraalikuvernöörin muka sopimattoman sekaantumisen
johdosta. Akatemian suuressa salissa istuivat heidän tullessaan jo
patres kaikki juhlallisina, yksivakaisina; istuipa siellä myös Turun
läänin maaherrakin, von der Linde, ikäänkuin konsistorin tukena ja
turvana. Mutta hänen läsnäolonsa ei millään tavalla säikähdyttänyt
uppiniskaista nuorisoa, päinvastoin vain kiihdytti heidän vimmaansa.
Kun yliopiston sihteeri oli lukenut kenraalikuvernöörin kirjeen ja kun
maaherra nousi lisätäksensä itsekin vielä muutamia varoitussanoja,
syntyi kauhea melu. Ylioppilaat keskeyttivät hänen puheensa raappimalla
jalkojaan ja huutamalla. "Maaherralla ei ole mitään tekemistä meidän
kanssamme!" tokaisi yksi heistä, joka seisoi siellä röyhkeänä, lakki
päässä. Maaherra ja professorit pitivät nyt viisaampana lähteä tiehensä
kuin kauemmin olla pilkattavina. Mutta mennessään he saivat vielä hyvän
matkan kuulla vihellyksiä ja huutoja jäljessään.

Kreivi Horn aikoi ensin käyttää ankaruutta ja rangaista kapinoitsijoita
lain kovimpien pykälien mukaan. Mutta hovioikeuden presidentti,
iloinen, hyvänsävyinen Sparre, sai hänet siitä luopumaan, muun muassa
muistuttaen, että akatemialla todella oli hallituksen suoma, oma,
ihan itsenäinen tuomiovaltansa. Asia lykättiin siis konsistorin
tuomittavaksi, ja patres, nähtävästi säikähdyksissä poikien
uhkarohkeudesta, päättivät tyynnyttää mieliä lempeydellä. Ensi työkseen
he tuottivat Tuderuksen sekä Sundeliuksen pois linnasta, ja päästivät
heidät vapaiksi. Sitten vasta he uskalsivat ryhtyä itse kapinan
tutkimiseen. Hämeentullin kokouksen johdosta sakoitettiin 26 vanhempaa
ylioppilasta, 1 riksillä mieheen. Niistä läsnäolleista, jotka olivat 15
vuotta nuoremmat, päätettiin, että heidän piti saada kuritusta
yksityisopettajiltaan. Itse kapinan johtajakin -- samainen, joka
maaherralle oli niin röyhkeästi vastannut, Vikman niminen, ruotsalainen
ylioppilas, olisi päässyt yllämainitulla mitättömällä sakolla, jos hän
vain olisi taipunut pyytämään maaherralta anteeksi. Mutta sen sijaan
hän vielä uudestaan suututti von der Lindeä puheella, jonka hän pian
sen jälkeen piti jossain akatemiallisessa juhlassa ja jossa hän haukkui
kansalaisiansa (Lindekin oli ruotsalainen), jotka muka häntä vastaan
vehkeilivät. Nyt vuosi ennestään jo reunojaan myöten täysi mitta
viimein yli ja Vikman eroitettiin yliopistosta iäkseen.



16. Koulut.


Uskonpuhdistuksen jälkeen olivat oppilaitokset Ruotsin valtakunnassa
joutuneet aivan rappiolle; kirkon varat, joilla niitä katolisena
aikakautena kannatettiin, oli nyt kruunu anastanut omakseen ja
enimmäksi osaksi määrännyt muihin tarpeisiin. Ainoa yliopisto oli
hajallansa, harva koulu enää elää nyhjytteli kurjimmassa tilassa. Tätä
puutetta ryhtyi vasta Kustaa Aadolf perin pohjin auttamaan;
valtiopäivillä v. 1620 hän ehdoitti uutta kouluasetusta. Upsalan
akatemia, sanoi hän, sekä kaikki koulut ovat niin huonossa kunnossa,
ettei niistä monta kunnollista pappia lähde; vielä vähemmän voi niistä
saada kelvollisia hallintovirkamiehiä, koska kaikki opetus melkein
yksinomaan tarkoittaa papillisia toimia. Siitä on seurauksena, että
monasti esim. kaupunkien maistraattien jäsenet eivät osaa edes omaa
nimeänsäkään kirjoittaa. Kuulusteltuansa papiston mieltä, joka ei
kuitenkaan sanonut Suomen hiippakuntien oloista ja tarpeista
"tietävänsä mitään", päätti kuningas perustaa kaksi kymnaasia,
joista toisen Turkuun; puolikymnaaseja eli trivialikouluja piti olla
useampia, yksi Viipurissa. Tämän päätöksen mukaan laajennettiin Turun
vanha tuomiokirkkokoulu kymnaasiksi, johon tarpeeseen määrättiin
Helsingin, Rauman sekä Porin pikkukoulujen tähänastiset tulot;
näiden siis arvattavasti täytyi lakata. -- Täydellisemmän
koululaitoksen sai sitten Suomi Kristiinan aikana, kreivi Brahen
toimesta. Hänen virkakertomuksensa johdosta perusti holhoojahallitus
v. 1641 trivialikouluja Turkuun (yliopistoksi muutetun kymnaasin
sijaan), Poriin, Helsinkiin sekä Uuteen-Kaarlepyyhyn. Viipuri sai
kokonaisen kymnaasin, ja kaikki muut kaupungit "lapsikouluja" eli
ala-alkeiskouluja. "Me olemme jo kauan ajatelleet", kirjoittivat
valtionholhoojat, "miten kirjallinen taito sekä hyvät tavat ja avut
saataisiin kukoistamaan meidän suuriruhtinaanmaassamme Suomessa, ja
kaikki barbarinen epäjärjestys sieltä poistetuksi." Sittenkään ei
tullut nytkään Suomen osaksi kouluja yhtä runsaassa määrässä kuin itse
Ruotsille. Meillä oli yksi kymnaasi, Ruotsissa kahdeksan, johon oli
syynä se, ettei näitä suurempia oppilaitoksia katsottu voivan olla
muualla kuin piispain valvonnan alla, eikä meidän maamme hiippakuntia
ollut niin moniksi eikä pieniksi jaettu.

Kristiinan aikana ei ainoastaan koulujen luku karttunut, vaan niiden
sisällinen rakennuskin vakaantui 1649 vuoden kouluasetuksen johdosta,
jota asiantuntijat tätä nykyäkin vielä kiittävät erinomaiseksi.

Yksiluokkaiset lapsikoulut (paedagogiat) olivat oikeastaan
kansakouluja. Niissä opetettiin yhden opettajan johdolla lukemista,
kirjoittamista, luvunlaskua ja katkismusta. Myös saivat ne, jotka
aikoivat edemmäksi opinteille, oppia hiukan latinaa. Tämmöinen koulu
työskenteli jokaisessa kaupungissa, olipa niitä myös muutamia
maapitäjissäkin, nimittäin Saltvikissä Ahvenanmaalla (perustettu v.
1639), Kemiössä (v. 1649 vapaaherra Aksel Oxenstjernan toimesta) ja
Lohjalla (v. 1661).

Trivialikouluissa oli neljä luokkaa ja tavallisesti neljä opettajaa;
alin luokka oli jokseenkin lapsikoulujen kaltainen. Näissä, niinkuin
Kristiinan kouluasetus määräsi, oli kieliopetus pääaineena, "koska se
oppi on sille iälle soveliain". Maankielen (nimittäin ruotsin)
harjoittamista ei laiminlyöty niin peräti kuin tavallisesti luullaan.
Huolta pidettiin siitä, että oppilaat, latinasta kääntäessään,
valitsivat kauniita, sivistyneitä lausetapoja; myös harjoitettiin sitä
ainekirjoituksen sekä näytelmien välityksellä. Mutta paljon tärkeämpänä
vielä pidettiin latinaa, "koska siitä on niin suuri hyöty
tieteellisissä opinnoissa sekä muutenkin elämässä". Silloin ei,
niinkuin nyt, tyydytty senkielisten kirjojen ymmärtämiseen ja
kohtalaiseen kirjoittamisentaitoon, vaan oppilaitten piti myös oppia
"sujuvasti, puhtaasti ja kauniisti puhumaan" tuota senaikuista tieteen
ja myös kansainvälisen valtiollisen keskustelun yleistä kieltä. Siksi
kehoitettiin lapsia alimmallakin luokalla sekoittamaan äidinkieliseen
puheeseensa latinaisia sanoja ja puheenparsia, sitä myöten kuin he
niitä oppivat. Toisella luokalla jo kiellettiin, ettei saatu koskaan
puhutella opettajaa eikä hänen läsnäollessaan kumppaneitakaan muuten
kuin latinaksi. Ken sitä sääntöä rikkoi, siitä tehtiin asinus, s.o. hän
asetettiin luokan eteen seisomaan, pitkäkorvainen paperimyssy päässä.
Korkeammilla luokilla piti oppilaitten sakon uhalla yksinkin,
keskenänsä ollessaan, aina vain käyttää latinaa. Vielä parempaa
puheenharjoitusta varten alettiin näillä luokilla pitää jo
väitöksiäkin. Nyt tuli myös kolmas kieli, kreikka, lisäksi. Uudempia
kieliä ei opetettu ollenkaan, eikä ollut muistakaan oppiaineista suurta
lukua. Uskonopissa luettiin ensin katkismus, sitten vähän teologiaa;
siihen tuli trivialikoulun ylimmällä luokalla lisään hiukan luvunlaskua
ja logiikkaa -- siinä kaikki. Luonnosta sekä ihmiselämästä piti vain
opettajan hiukan suullisesti selittää, milloin joku kohta luettavassa
latinaisessa kirjassa antoi siihen aihetta. Yliluokalla oli kuitenkin
rinnakkaisosasto, "kirjurien luokka", missä kirjureiksi, kauppiaiksi
y.m.s. aikovat saivat enemmän harjoittaa luvunlaskua, kaunokirjoitusta
sekä kirjeittenkirjoittamista ruotsinkielellä.

Kymnaaseissa, joissa opetustapa jo läheni yliopistoissa vallalla olevaa
siinä suhteessa, että luentojakin pidettiin, oli myös neljä luokkaa,
mutta seitsemän opettajaa lehtorien tai professorien arvonimellä.
Näissäkin oli latina aina pääaineena, sen ohessa kreikka; lisäksi tuli
myös heprea, ainakin papeiksi aikovia varten. Muuten harjoitettiin
ahkerasti jumaluusoppia. Luonnontieteitäkin varten oli nyt eri
opettaja, joka selitteli varsinkin kasvitiedettä, ihmisen
ruumiinrakennusta sekä terveydenhoitoa. Mathematicus opetti myös
suullisesti hiukan maantietoa kartan avulla. Historicus et poëta
(historian ja runouden opettaja) luetti latinaista runoutta,
opetti runoelmia sepustamaan ja oli johtajana oppilaitten
näytelmänharjoituksissa. Historiallinen opetus koski enimmiten vain
muinaista Kreikan ja Rooman historiaa; yleisestä historiasta annettiin
vain lyhyitä tietoja aikataulujen avulla. Myöskin saivat oppilaat vähän
tutustua Ruotsin lain perusteihin sekä valtiotieteeseen.

Tuntijärjestys oli suuresti eriävä nykyisestä. Kesällä kello neljä,
talvella kello viisi aamulla piti jo koululaisten olla koossa;
kymnaasilaisten aina kello viisi. Tunnin verran kestävän rukouksen ja
raamatunluvun jälkeen alkoi opetus. Kahdeksasta yhdeksään oli
välitunti; kello 10 mentiin neljännestunniksi kirkkoon rukoilemaan,
sitten päästiin kotiin syömään. Kello 12 "päivällisen jälkeen" alkoi
sitten lauluharjoitus. Kahdesta kolmeen oli jälleen välitunti, ja kello
viisi, vielä kaksi tuntia luettuansa, olivat pojat siksi päiväksi
suorittaneet päivätyönsä. Keskiviikko- ja lauvantai-iltapuolet olivat
vapaat. Lauvantaina aamupuolella kerrattiin aina koko viikon oppimäärä
ja pidettiin väitöksiä, sunnuntai-ehtoona iltakirkon perästä
puheharjoituksia. Varsinaista loma-aikaa oli yksi kuukausi jouluna,
toinen kesällä (kesäk. 29 p. -- heinäk. 29 p.), jolloin kuitenkin piti
edellisenä lukukautena luettua kotona kerrata. Niinkuin tästä näkyy
pidettiin silloin poikia koulussa paljon enemmän kuin meidän aikanamme;
loma-ajat olivat lyhyemmät ja koulutunteja useampia joka päivä. Mutta
sen sijaan ei näytä myöskään olleen juuri mitään kotiläksyjä.

Säännöt kurinpidosta Kristiinan kouluasetuksessa olivat lempeät.
Opettajia varoitettiin, etteivät heti löisi oppilaita, vaan ensin
koettaisivat varoitusten, sitten uhkausten vaikutusta. Ei ollut
myöskään lupa lyödä poikaa siitä syystä, ettei hän voinut läksyä
käsittää. Mitä rikoksia viikon varrella tapahtui, ne piti kaikki panna
muistiin, ja lauvantaina sitten huuhdottiin kaikki synnit yht'aikaa
pois suurella selkäsaunalla. Luultavasti pysyivät kuitenkin asetuksen
lempeät määräykset enimmiten paperilla; koko aikakauden henki oli siksi
väkivaltainen ja raaka, etteivät ne olisi voineet päästä täyteen
voimaan. Kumminkin tiedetään Suomesta eräs tapaus, jolloin eräs
alaopettajakin sai vitsakuritusta koulun rehtorilta. Vielä pahemmat
lyömään kuin opettajat olivat luokanjärjestäjiksi asetetut vanhemmat
oppilaat; he repivät pienempiä poikia aivan armottomasti, useinpa
sivaltelivat silmiäkin vasten. Koulunuorison tavat Suomessa eivät
muuten olleet parasta laatua, niinkuin sivistyksen yleisestä kannasta
kyllin sopii arvata. Rothovius valitti, että kymnaasilaiset tiheään
laiminlöivät luennoilla käymistä ja yöllä kulkivat pitkin katuja,
hoilaellen sekä ikkunoita särkien.

Enin osa koulupojista oli köyhiä. Kouluun tullessa oli heillä
tavallisesti suuri osa lukukausi-elatuksestaan kuivana, suolattuna
mukanansa, kun ei ollut rahaa, millä ruokaa kaupungissa ostaa. Monasti
kuitenkin sattui, että kotieväät eivät riittäneet lukukauden loppuun
asti, ja silloin oltiin pahassa pulassa. Niin mainitaan esim. erään
rovasti Sackliniuksen elämäkerrassa -- hän kävi Oulun koulua lopulla
yllämainittua vuosisataa -- että hän joskus kokosi ja paistoi
nahkapalasia jo syödyistä kapahauista ja kaapiskeli eväsvakkansa
laitoja, juoden vettä päälle. Puutteen auttamiseksi oli köyhillä
koulupojilla eli "teineillä" välistä lupa käydä kerjäämässä, ja oli
kullakin koululla oikein esivallan määräämät pitäjänsä, joihin sen
oppilaat saivat mennä. Tavallisin kerjuuaika oli joulu, jolloin oli
loma-aika ja talonpojan aitta täysimpänä. Vähäistä rahanapua oli myös
siitä, kun teinit kävivät rikkaampien ruumiita "koululla" saattamassa.
Huolimatta tästä köyhyydestä oli kuitenkin kouluissa runsaasti
oppilaita. Brahen perustamaan Käkisalmen lapsikouluun tuli esim. heti
80 poikaa; Turun koulussa oli vuosisadan lopulla noin 300 oppilasta.
Viipurin kymnaasissa ja koulussa oli niitä myös niin paljon, että
niistä, venäläisten tultua kaupunkia piirittämään v. 1656, saatiin
kaksi komppaniaa.

Viimein on vielä senaikuisten koulujen suhteen eräs seikka huomattava,
joka Suomen kansan vastaiseen kohtaloon on suuresti vaikuttanut.
Opetuksessa oli näet latinan apuna siihen asti aina käytetty useitten
oppilaitten äidinkieltä, suomea. Turun koulun suomennosharjoitukset
raamatusta Agricolan aikana esim. ovat meille vielä säilyneet
painettuina. Mutta Kristiinan kouluasetuksessa oli nimenomaan säätty,
että alkukielenä oli ruotsi käytettävä. Tämä sääntö pantiin myöskin
Suomenmaassa toimeen korkeammissa kouluissa; sen todistavat
Hämeenlinnan sekä Käkisalmen uusien lapsikoulujen vielä säilyneet
perustuskirjat. Niissä näet on säätty, että piti "erittäin harjoittaa
katkismusta, _ruotsinkieltä_, luvunlaskua, kirjoittamista sekä
laulua, niin että oppilaat vähän edistyttyänsä voisivat päästä
trivialikouluihin". Oppilaitten taitamattomuus ruotsinkielessä oli
kuitenkin syynä, ettei vielä tultu toimeen aivan ilman suomea.
Senvuoksi nähdään senaikuisissa latinaisissa sanakirjoissa myöskin
suomalaisia selityksiä ruotsin rinnalla; samoin myös koulussa paljon
käytetty Erasmus Rotterodamuksen kirja Libellus aureus (kultainen
kirja) painettiin Turussa siten, että alkuperäisen tekstin rinnalla käy
ruotsalainen, saksalainen ja suomalainen käännös. Mutta kaikissa
tapauksissa oli Kristiinan koulusäännön kielimääräys kenties
voimallisin niistä syistä, jotka, niinkuin vasta saamme nähdä,
vähitellen ruotsalaistuttivat Suomen herrassäädyn ja vuosisadoiksi
hidastuttivat kansallisen sivistyksen kohoamista.



17. Noitien vainoaminen.


Keskiajalla oli ollut vallan tavallista, että noidiksi luultuja ihmisiä
vedettiin oikeuteen ja kaikellaisten perättömien, mahdottomien syitten
nojalla tuomittiin koviin rangaistuksiin, monasti kuolemaan
polttoroviolla. Etenkin joutuivat vanhat, rumat akat usein tämmöisen
vainon alaisiksi; he harjoittelivat tavallisesti vähän lääketiedettä,
moni kenties koetti vielä parantaa lääkkeitänsä ja voiteitansa
joillakuilla loitsuloruilla; siinä muka oli kyllin todistusta liitosta
paholaisen kanssa. Tätä julmaa epäluuloa ei edes uuden ajan mukana
alkanut kirkkaampi opin valo heti hävittänyt; päinvastoin kiihtyi
noitien vainoaminen 17:nnellä vuosisadalla taas uuteen vauhtiin.
Tietysti saattoi Suomi, vanhastaan noituuden kuuluisa pesäpaikka, vielä
vähemmän kuin muut maat pysyä vapaana tästä hurmauksesta.

Noitien vetäminen oikeuteen oli täällä jo 1620 vuoden seuduilla alkanut
tulla yleisemmäksi; mutta aivan yleinen vimma tässä suhteessa nousi
kaksikymmentä vuotta myöhemmin -- ihme kyllä, juuri samaan aikaan, kun
yliopistomme perustettiin. Näytti siltä kuin olisivat taikauskon sumut,
valistuksen päivän koittaessa, vielä kerran ponnistaneet viimeiset
voimansa ja saenneet entistäkin sakeammiksi.

V. 1641 tutki Turun hovioikeus kuuluisaa noitaa Eero Juhananpoikaa,
liikanimeltään _Puujumala_. Hän oli syntyisin Oulusta, pormestarin
sisarenpoika. Nuorempana hän oli 25 vuotta ollut sotapalveluksessa,
ensiksi kuormastopoikana "veljes-sodassa" Eerikki kuninkaan ja Juhana
herttuan välillä. Sittemmin otettuaan eron, oli hän ruvennut elättämään
itseään noituudella. Hänellä ei ollut missään pysyväistä asuntoa.
Kaksikymmentä vuotta hän oli vain kuljeskellut pitäjästä pitäjään,
hankkien olut- ja voionnea, parantaen tauteja ja toimittaen varastettua
tavaraa takaisin. Häneltä tiedusteltiin, millä taioilla hän sai oluen
ja voin hyväksi? Hän vastasi: edellisen sillä, että astia pestiin
vedellä, mihin katajan, pihlajan ja kanervan oksanpalasia oli
murenneltu, ja kirnut vedellä, jota kuumalla, harmaalla kivellä oli
lämmitetty. Sairaita hän sanoi parantaneensa voiteilla sekä Jumalan
sanan voimalla, lukemalla pääsiäisevankeliumia vaimoista, jotka menivät
voitelemaan Jesuksen ruumista. Keinon, miten hän oli pakoittanut erään
rengin tuomaan varastettuja jauhoja takaisin, selitti hän seuraavalla
tavalla. Hän pani vanhan aurtuarahan siihen paikkaan, missä varas
jauhoja ottaessaan luultavasti oli seisonut, ja sanoi: "Avaa korvas,
Jumala, anna varkaan palkkansa saada!" Silloin oli syyllinen renki
sairastunut ja tunnonvaivoissaan rikoksensa tunnustanut. Nämät
luonnolliset selitykset eivät kuitenkaan ukko-paralle olleet miksikään
avuksi. Hän olikin, viisaasti kyllä, jättänyt kertomatta, että hän
yllämainittujen keinojen vaikutuksen enentämiseksi oli lukenut
loitsurunoja sekä tehnyt taikatemppuja. Useammista alaoikeuksista,
missä häntä ensiksi oli tutkittu, oli tullut valalla vahvistettuja
todistuksia, että ukko usein -- varmaankin pakoittaaksensa lahjojen
antamiseen -- oli uhkaillut ihmisille tauteja, josta muka olikin ollut
se seuraus, että uhatut sairastuivat ja kuolivat. Olipa hän kerta
uhannut muuttaa koko hääjoukon susiksi -- ihme kyllä eivät
vieraatmiehet kuitenkaan vannoneet nähneensä heitä susiksi muuttuneina.
Mutta hovioikeuden mielestä oli jo ilmankin kyllin syytä; se tuomitsi
ukko-paran noitana poltettavaksi.

Samana vuonna poltatti hovioikeus myös Elinan, vanhan akan Lapin
pitäjästä, likellä Rauman kaupunkia, joka "tyränteolla" -- siksi
noituutta silloin usein sanottiin -- muka oli tappanut vanhan
ratsumiehen Euran pitäjässä. Hovioikeus kirjoitti tämän asian johdosta
Turun konsistorille, kehoittaen papistoa paremmin valvomaan noituutta,
joka Vehmaan kihlakunnassa sekä Ali-Satakunnassa oli kovin yleinen.

V. 1643 taas syytettiin Kurkijoen pogostan (seurakunnan)
kreikanuskoista pappia noituudesta. Seudun kansa oli sen rikoksen
tähden häntä pahoin piessyt ja pannut kiinni samaan kahleeseen kahden
ilkeän pahantekijän kanssa. Hän väitti, ettei hän ollut tehnyt muuta,
kuin rukouksilla ajanut ulos pahoja henkiä talosta, jossa kummitteli.
Oikeaksi syyksi kansan vihaan hän sanoi sen, että hän, esivallan käskyn
mukaan, oli ruvennut opettamaan uudesta, Tukholmassa venäläisillä
kirjaimilla painetusta, suomenkielisestä katkismuksesta. Hän pääsi toki
vapaaksi ja asetettiin virkaansakin jälleen, sillä varoituksella vain,
"ettei enää sekaantuisi kummitusjuttuihin eikä muihin joutaviin, jotka
eivät papille sovi".

V. 1646 oli Turun konsistorin eteen käsketty kirjuri Eerikki, joka
omalla verellään oli kirjoittanut kirjeen perkeleelle, pyytäen 400
riksiä sielunsa hinnaksi. Häneltä kysyttiin, oliko paholainen sen
jälkeen häntä kiusannut? "Perkele", vastasi hän, "on sitten kolme
päivää peräkkäin ilmestynyt minulle, tarjoten rahapussia. Vaan minä en
kuitenkaan ottanut." Kirjuri pääsi vain sakoilla.

Pahemmin sitä vastoin kävi _Valpuri Kynin_, mainion noita-akan
Tyrväältä, joka v. 1649 käskettiin hovioikeuden eteen. Hänen sanottiin
käärmeenkedellä hosuneen lehmiä, niin että ne rupesivat verta
lypsämään, ja saattaneen noitumisellaan viljan turmiolle sekä ihmisiä
hukkumaan. Hän puolusti itseänsä rohkeasti. Kun kysyttiin, oliko totta,
että hän oli loitsinut kolme sutta erään vihamiehensä päälle, hän
vastasi siihen: "En minä osaa luoda susia enkä perkeleitä!" Puolustus
oli kuitenkin turha. Hänen käskettiin lukea uskontunnustus sekä Herran
rukous, jolloin häneltä unehtui kappale Pyhästä Hengestä, sekä kuudes
ja seitsemäs rukous. Se muka suuresti vahvisti epäluuloja. Hän vietiin
nyt, ajan tavan mukaan, Aurajoen rannalle ja viskattiin veteen, kädet
ja jalat sidottuina. Jos hän olisi uponnut, olisi se muka ollut
syyttömyyden merkki. Mutta hän pysyikin veden pinnalla; siitä
päätettiin, että hän oli yliluonnollisia keinoja käyttänyt. Ei
auttanut, että hän selitti: "En uponnut senvuoksi, kun pidin kiinni
suun." Tässä ja yllämainituissa seikoissa oli hovioikeuden mielestä jo
kyllin todistusta häntä vastaan, varsinkin kun tutkinnossa sen lisäksi
oli tullut ilmi, että myös hänen äitinsä ja äidin-äitinsä olivat olleet
noitia ja siitä rikoksesta saaneet surmansa polttoroviolla. Akka parka
siis tuomittiin poltettavaksi; mutta ei tuo edessä oleva tuskallinen
kuolemakaan voinut hänen rohkeuttansa masentaa. Tuomion kuultuansa hän
vaan vastata tokaisi: "Onpa jo sen seitsemänkin minua parempaa ennen
mennyt samaa tietä!"

Kävipä tuo julma taikausko itse meidän äskenperustetun yliopistommekin
kimppuun. Professori _Martti Stodius_, samainen mies, joka oli ollut
raamatun suomennoksessa osallisena ja myös Petraeuksen apuna
suomalaisen kieliopin sepittämisessä, harrasti luonnontieteellisiä
tutkimuksia. Ajan tavan mukaan piti hän niitä kuitenkin salassa ja
vaati oppilaaltaan vaitiolovalaa, ennenkuin hän rupesi heille
tietojansa jakelemaan. Tästä joutui hän noituuden huutoon; hänen
hoettiin harjoittavan "mustaa konstia" ja pitävän spiritus
familiaris'ta, s.o. kotihaltijaa palveluksessaan. Viimeinpä
nostettiin kannekin häntä vastaan. Piispa Rothovius oli v. 1644,
piispankäräjillä käydessään, tavannut hullun ylioppilaan, nimeltä
Eerikki Kyrkslättensis. Tämän vanhemmat olivat syyksi poikansa surkeaan
tilaan selittäneet sen, että hän Stodiukselta oli oppinut salaisia,
luvattomia konsteja. Omantunnonvaiva oli hänen päänsä sekoittanut.
Nuorukainen itsekin soimasi Stodiusta "sielunsa murhaajaksi". Piispa
nosti nyt asian puheeksi konsistorissa. Stodius myönsi ottaneensa
oppilailtaan vaitiolon valan; sen hän oli tehnyt senvuoksi, etteivät
hänen opettamansa asiat joutuisi pahanilkisten ihmisten tietoon, jotka
niitä voisivat väärinkäyttää. Mutta opetuksen aineena ei ollut mitään
noituutta ollut, ainoastaan aivan luonnollisia asioita, semmoisia kuin
esim. tulen virittäminen poltinlasilla, salamusteen valmistaminen, joka
ei tullut näkyviin muuten kuin paperia vähän lämmitettyä y.m.s. Muut
professorit todistivat, että Stodius, vaikka hän muuten olikin
löyhäkielinen mies, joka juttelee paljon sellaista, mistä on enemmän
huvia kuin hyötyä, ei ollut kuitenkaan koskaan heidän kuullen, ei
selväpäisenä eikä humalassakaan, puhunut yhtään noituuteen vivahtavaa
sanaa. Näiden todistusten nojalla pääsi Stodius vapaaksi. Epäluulosta
ei hän sittenkään voinut vapautua. Huhuttiin, että hän öisin sekä
torstai-iltoina piti salaisia luennoita kodissansa, jolloin hän opetti
oppilailleen taikoja. Yksi näistä oli sitten muka viskautunut kirkon
katolta alas ja noitakonstiensa avulla päässyt eheänä maahan. Toinen
oli, raamattua lukiessaan, heti osannut jokaisen lukemansa värssyn
ulkoa. Kolmas, kotoisin Pohjanmaalta, oli lyönyt vetoa juovansa koko
kannullisen olutta yhdellä suun avauksella, ja kun hän kannun suulleen
kohotti, olikin se samassa tyhjä. Neljättä syytettiin siitä, että hän
osasi loitsia käärmeitä liikkumattomiksi; "niin kyllä", selitti hän
asian, "mutta en pidellytkään niitä loitsuluvuilla, vaan päästään
halkaistulla kepillä". V. 1656 joutui viimein Stodius uudestaan
syytteeseen. Viipurissa oli lehtori Forstadiuksella tavattu Palezin
_Kabbala_ (noituuden oppikirja). Tästä hovioikeuden eteen vedettynä
tunnusti Forstadius saaneensa kirjan lainaksi Stodiukselta. Nyt otti
Turun konsistori tämän tutkintonsa alle. Stodius myönsi, että kirja oli
hänen omansa, isältä peritty; samoin myöskin, että hän oli lainannut
sen Forstadiukselle, joka silloin luki maisteriksi. Mutta hän vakuutti
taas, ettei hän koskaan ollut mitään luvattomia opettanut. Siitä
huolimatta tuomitsi hänet konsistori eroon professorinvirasta. Mutta
kun tuomio tuli kreivi Brahen eteen, jonka vahvistettava se oli,
ennenkuin se saattoi saada laillisen voiman, kumosi tämä jalo mies heti
koko tuomion. Todistettu ei ole millään muotoa, kirjoitti hän
konsistorille, että Stodius on harjoittanut luvatonta noituutta, vaikka
hän onkin salaa opettanut luonnontieteitä. Eikä ole noitakirjojen
omistaminen, jollei niitä väärinkäytetä, vielä mikään rikos. Konsistori
puhuu siitä, että Stodius on häväistykseksi yliopistolle; mutta
suurempi häpeä akatemialle olisi vielä se, jos yleisesti saataisiin
tietää, että eräs sen jumaluusopin professoreista on noituuden tähden
tullut eroitetuksi virastaan.

Yhtä ylevää vapautumista aikakautensa epäuskosta osoitti Brahe parissa
muussakin samallaisessa tilaisuudessa. Ylioppilas Eolenius esim. oli v.
1661 tullut tuomituksi kuolemaan sen johdosta, että hän muka oli tehnyt
liiton paholaisen kanssa. Todisteeksi oli tuotu esiin: että hän, vaikka
oli laiska luennoita kuulemaan, oli ihmeen lyhyessä ajassa harjaantunut
erinomaiseksi latinankielen mestariksi, voittaen kaikki kumppaninsa,
vieläpä monen professorinkin. Samoin kävi myös kreikan sekä
hepreankielen; ja Syyrian kirjoitusta hän, jo heti ensi kerran siihen
ryhtyessänsä, kirjoitti ihan selvästi, aivan kuin se olisi ollut
painettua. Toisenkin ylioppilaan, joka ei ollut juuri mitään osannut,
oli hän yks kaks saanut kirjoittamaan pari aivan virheetöntä latinaista
kirjettä. Näitä seikkoja piti koko yliopiston konsistori yksimielisesti
täysinä todisteina, ja enemmistö, piispa Terserus etupäässä, vaativat
hänelle sen johdosta kuolemanrangaistusta; muutamat hellempiluontoiset
arvelivat ikuisen relegatsionin jo riittävän. Mutta kansleri Brahe
lähetti asiapaperit takaisin merkillisen vastauksen seuraamana. Hänen
mielestään vankeus, jossa ylioppilasta tutkintoajalla oli pidetty, oli
aivan riittävä rangaistus, koska hänen noitakonstinsa kuitenkaan eivät
voineet olla muuta kuin tyhjää kerskausta. "Paljon on esimerkkejä
Suomessa nähty", lopetti hän, "että tuommoisista seikoista on suurta
melua nostettu ja monelle viattomalle on sellaisten epäluulojen tähden
pahoin käynyt, vaikka koko asia, päivän valossa katsoen, ei ole ollut
muuta kuin turhuutta."

Noin vuosikymmenen kuluttua levisi Suomeenkin uusi noitajuttujen laji,
joka Ruotsissa oli saanut alkunsa, nimittäin retket Hiidenvuorelle
(Blåkulla-färderna). Vanhojen noita-akkojen sanottiin näet öisin
ratsastavan luudalla halki ilman paholaisen asunnoille, vieden
kanssansa hänen ilkeihin pitoihinsa viattomia lapsiakin. Meilläkin
muutamia ämmiä tuomittiin tämmöisten retkien tähden, joilla he muka
olivat käyneet; mutta ei se hullutuksen laji meidän maassamme
kuitenkaan tullut yleiseksi.

Noitien vainoaminen, vaikka vähitellen laimeten, kesti siten vielä
18:nnen vuosisadan keskipaikoille saakka.



18. Aateli.


Seitsemännentoista vuosisadan keskivaihe muodostui aatelin kulta-ajaksi
Ruotsinvallassa; sen rikkaus ja mahtavuus ei ollut koskaan ennen eikä
koskaan myöhemmin ollut niin suuri muiden säätyjen varoihin sekä arvoon
verraten. Eerikin ja Juhanan suomat suuret etuoikeudet oli Kustaa
Aadolfin täytynyt kuninkaaksi tullessaan vielä enentää; hän tarvitsi
aatelin suosiota hiukan epävakaisen perintöoikeutensa tueksi. Tosin
saivat Suomen herrat kieltävän vastauksen, kun he jälleen, niinkuin jo
Kaarle IX:nnen aikana, vaativat alustalaistensa suhteen samaa valtaa
kuin Virossakin oli. Mutta heille yhteisesti valtakunnan muiden
aatelisten kanssa suodut oikeudet olivat ilmankin kyllin laajat. Nuori
kuningas lupasi, että kaikkiin korkeampiin virkoihin asetettaisiin
ainoastaan Ruotsinvallan aatelisia miehiä eikä "kohotettaisi
halpasukuista heidän yläpuolelleen, kruunulle sekä valtakunnalle
häpeäksi". Aatelinen, joka hengellekäyvästä rikoksesta tuli syytetyksi,
sai vaatia, että ainoastaan hänen omat säätyläisensä tuomitsisivat
häntä. Jos joku aatelin alustalainen tai lääniläinen teki rikoksen, oli
se osa sakkoa, joka muuten lakikirjan mukaan olisi tullut kuninkaalle,
suoritettava herralle. Aatelisilla oli oikeus tullitta viedä tilustensa
tuotteita ulkomaille ja samoin taas ulkomailta tuottaa taloutensa
tarpeita. Aatelin alustalaiset, jotka asuivat peninkulman laajuisessa
piirissä herraskartanon ympärillä, olivat vapaat sotamiehen otosta sekä
kaikista veroista kruunulle paitsi varsinaisesta maaverosta
(säterivapaus); edempänä asuvat lampuodit suorittivat kruunulle
tulevista veroista, päivätöistä, kyydeistä sekä rekryyteistä puolta
vähemmän kuin kruunun- ja verotalot. Täten tietysti oli herrojen
mahdollista saada heiltä sitä suurempia maksuja. Kreiveillä ja
vapaaherroilla oli paitsi näitä etuoikeuksia vielä erinäisiä lisäksi.
Niinpä esim. heillä oli oikeus itse tuomita alustalaisiansa, jota
varten heidän kartanoissaan oli omat vankihuoneet.

Aateliston alkuaikuisena perusteena ollut ratsupalvelus oli sitä
vastoin tullut yhä helpoitetuksi. Olipa aatelisarvo oikeuksineen viime
aikoina kokonaan vapautunut siitä velvollisuudesta; aatelisherra, joka
joutui kartanottomaksi eikä siis enää voinut suorittaa ratsupalvelusta,
ei nyt enää senvuoksi tullut hylätyksi säädystänsä. Tälle uudelle
aatelin käsitykselle antoi Kustaa Aadolf laillisen vahvistuksen
_ritarihuoneen_ perustuksella, jonka kirjaan kaikki aateliset luvut
kirjoitettiin. Aatelisarvo, niin oli sen säännöissä määrätty, piti olla
jokaisella, jonka isä ja äiti, tahi ainakin edellinen, oli Ruotsin tai
Suomen aatelia. Sitä vastoin ei ulkomaalaisen aatelismiehen
perillisillä, vaikka hän olisikin täällä nainut, ollut aatelisoikeutta
Ruotsinvallassa.

Nämätkään etuoikeudet, vaikka ne olivatkin näin laajat, eivät
kuitenkaan tyydyttäneet aatelin ahneutta; he koettelivat vielä
laajennella niitä laittomilla keinoilla. He ostivat kruunun- ja
verotaloja lisäksi, vaatien niillekin rälssioikeutta; samoin niille
autiomaille, jotka he omin luvin ottivat viljelläkseen. He tahtoivat
myös vapauspeninkulman ulkopuolella asuvat alustalaisensa vapauttaa
tuosta raskaasta kyydistä sekä veronkuljetuksesta. He veivät
ostotavaraakin tullitta ulkomaille, samoin he tuottivat sieltä tavaraa
kaupiteltavaksi. Kaupungeissa he vaativat omistamillensa taloille
täyttä vapautta kaikista kunnallismaksuista, eivätkä totelleet
maistraatin järjestyssääntöjä. Maaseudulla tahtoi jokainen
aatelisherra, samoinkuin Saksanmaalla, saada yksin määrätä, kuka
pääsisi kirkkoherraksi siihen pitäjään, missä hänellä oli kartanonsa.

Niinkuin olemme nähneet, rupesi Kustaa Aadolf häätämään näitä
väärinkäytöksiä ja samoin myös talonpoikien sortamista, niinpian kuin
kruunu hänen päässänsä oli vakautunut. Aksel Oxenstjernakin sitten
ankarasti ja hyvällä menestyksellä vastusti kaikkia laittomia
vaatimuksia, vieläpä monasti koki laillisiakin etuoikeuksia rajoittaa,
jos valtakunnan etu sitä vaati. Esim. hän sai aatelin luopumaan tuosta
väärinkäytetystä, kruunulle sekä kaupungille haitallisesta
tullivapaudesta, jonka sijaan heidät vapautettiin henkiverosta. Ja
suostuipa aateli joskus siihen, että he hänen kehoituksestaan sallivat
sotamiehen- sekä veronottoa alustalaisiltaan saman määrän mukaan kuin
muilta talonpojilta. Mutta sekä Kustaa Aadolf että Aksel Oxenstjerna
kumpikin tekivät taas toiselta puolen aatelin vallan vielä paljoa
rasittavammaksi.

Senaikuisiin suuriin sotiin näet eivät kruununtulot tahtoneet millään
lailla riittää, vaikka uusia veroja oli milloin milläkin nimellä otettu
lisäksi. Riittämättömät olivat myös liittolaisilta saadut apurahat sekä
vihollismailta kiskotut polttoverot. Valtiolainoja ei silloin vielä
osattu ottaa nykyisellä vakinaisella tavalla, niin että niitä olisi
lyhennelty vähitellen pitkän ajan kuluessa. Hädissänsä ei siis Kustaa
Aadolf keksinyt muuta keinoa kuin ruveta myömään kruununtiloja sekä
kruununsaatavia verotaloista. Nämät joutuivat kaikki tyyni aatelin
käsiin, sillä aatelittomille ei ollut niiden ostaminen sallittu. Sen
lisäksi täytyi hänen myös antaa koko kyläkuntia lahjoitusmaiksi
ansiollisille sotasankareilleen, koska ei ollut varaa palkita heitä
muulla lailla. Samaa apukeinoa käyttivät sitten myös valtionholhoojat.
Sen vaarallisia seurauksia ei silloin vielä osattu arvata; päinvastoin
arveltiin siitä olevan maalle hyötyä, koska kruununtaloja, niin pian
kuin ne joutuivat yksityisten aatelisherrojen omiksi, huolellisemmin
viljeltiin. Senvuoksi suotiin tämmöisiä lahjoitus- ja ostomaita
erittäin Suomessa, jossa viljelys oli huonommassa kunnossa. Näkyypä
Oxenstjernan mielipide olleen semmoinen, että olisi parasta muuttaa
kaikki talonpojat aatelin lampuodeiksi, josta puhuessaan hän viittasi
Englannin esimerkkien.

Mutta tämä kaikki oli kuitenkin ainoastaan alkua. Kristiinan hallitessa
vasta paisui aatelisvalta tulvaksi, joka kuohahti kaikkien rajojen yli
ja uhkasi kokonaan hukuttaa muiden säätyjen itsenäisyyden. Kristiina
laajensi vielä Kustaa Aadolfin suomia aatelis-etuoikeuksia, vaikka
Oxenstjerna varoitti, sanoen niiden pikemmin sietävän vähennystä. Muun
muassa vapautettiin nyt vapauspeninkulman ulkopuolellakin olevat
alustalaiset kaikesta rasituksesta. Erittäin lisättiin kuningattaren
kruunauksessa suuresti etuoikeuksia. Kreiville annettiin nyt
yksinomainen valta panna toimeen hovioikeuden tuomiot sellaisissa
asioissa, jotka hänen kreivikuntansa tuomarin alta olivat tulleet
vedotuiksi; täten tietysti nämät tuomiot, jos ne olivat kreiville
vastenmieliset, jäivät toimeenpanematta. Myös suotiin kreivin
perustamille kaupungeille kymmenvuotinen veronvapaus, jonka ajan
kuluttua kreivin piti saada puolet porttitullista. Tullimiehiksi,
samoin kuin muutenkin voudeiksi, tuomareiksi y.m. piti kreivin saada
asettaa ketä tahtoi.

Vielä turmiollisempaa oli, että Kristiina aivan hillittömästi ja
järjettömästi jatkoi kruunun- sekä verotalojen myömistä ja
lahjoittamista. Kustaa Aadolf oli myönyt noin 1,000 manttaalia (joiden
vuotuinen vero oli 26,000 hopeatalaria), valtionholhoojat n. 2,000
manttaalia (vero 60,000 tal.) -- Kristiina möi enemmän kuin 4,000
manttaalia (vero 120,000 tal.). Vielä hurjemmin jakeli hän
lahjoitusmaita kelle hyvänsä, ansioita paljon kysymättä. Kustaa
Aadolfin lahjoittamien talojen veron summa oli ollut 190,000 tal.,
holhoushallituksen aikuisten lahjojen 69,000 -- Kristiina tuhlasi
560,000 talarin arvosta veroa. Täten karttui nyt rälssimaitten ala
lyhyessä ajassa entiseen verraten kolmenkertaiseksi.

Suuri osa Kristiinan lahjoituksista tuli osaksi niille monille, jotka
hän itse koroitti aatelis-, vapaaherran- ja kreivinarvoon. Ennen häntä
oli Ruotsissa ja Suomessa ollut 321 alhaisempaa aatelissukua -- hän loi
lisään 363 uutta. _Suomessa_ oli ollut vain yksi kreivikunta, kolme
vapaaherrakuntaa -- hän lisäsi kahdeksan kreivin, _kaksikymmentäyksi_
vapaaherran aluetta. Hänen hallituksensa lopulla oli koko Käkisalmen
lääni poislahjoitettu; samoin myös melkein koko Pohjanmaa, huolimatta
tuosta vanhasta sananparresta: ettei siellä aateli viihdy enempää kuin
ravutkaan. Turun läänistä oli vain 1/3, muista lääneistä tuskin puoli
enää välittömästi kruunun omana. Suomen maaverosta oli 1/3, siis kolmas
osa kaikista meidän maasta tulevista kruunun saatavista aatelin
käsissä.

Suurin kreivikunta oli _Vasaborg_-niminen, joka sisälsi 878 taloa
Uudenkaupungin ympäristöllä. Paitsi tätä oli Turun läänissä myös
_Porin_ kreivikunta (362 t.); Uudellamaalla _Raaseporin_ (722 t.);
Pohjanmaalla _Korsholman_ (413 t. Vaasan seudulla) ja _Karleborgin_
(285 t. Uudesta-Kaarlepyystä alkain itäänpäin); Käkisalmen läänissä
_Salmin_ (Laatokan rantamaan koko koilliskulma), _Sortavalan, Nyborgin_
(Parikkala sekä Uukuniemi) ja _Kronoborgin_ (Kurkijoki). Avarin
vapaaherrakunnista, niinkuin kaikista lahjoitusmaista Suomessa, oli
Brahen _Kajaani_. Muuten oli niitä Turun läänissä kuusi, joista
suurimmat _Kemiön_ (298 mantt.), _Korpon, Loimaan ja Lempäälän_;
Uudellamaalla _Elimäen_ (301 tal.); Viipurin läänissä _Koiviston_;
Pohjanmaalla kymmenen, joista mainittavat _Närpiön, Laihian, Kokkolan,
Ikalaborgin_ (Kalajoella), _Limingan ja Iin_; Käkisalmen läänissä
_Liperin, Tohmajärven, Kiteen, Pyhäjärven ja Örneholmin_
(Raudulla).[38] Lisäksi tuli vielä ääretön joukko tavallisille
aatelismiehille annettuja lahjoitusmaita, joista sangen moni
avaruutensa sekä verojensa suhteen veti vertoja kreivi- ja
vapaaherrakunnille.

Useitten herrojen tulot näistä tiluksistaan olivat oikein
ruhtinaalliset. Kuinka suuret kreivi Brahen vuositulot hänen
suomenpuolisista tiluksistaan olivat, on jo kerrottu. Kustaa Aadolfin
avioton poika sai Vasaborgin kreivikunnasta melkein 60,000 nykyistä
Suomen markkaa vuosittain, Aksel Oxenstjerna Kemiön vapaaherrakunnasta
n. 25,700, Leijonhufvudit Raaseporista n. 19,000, erään Rosenstjernan
perilliset lahjoitusmaistaan Muolassa, Uudellakirkolla sekä
Kivennavalla melkein 38,000 m. Useimmista muista kreivikunnista oli
vähintänsä 21,000 markkaa tuloa, vapaaherrakunnista viisi-, seitsemän-,
yhdeksäntuhatta. Muistettava on, että hyvin monella noista herroista
samalla oli koko joukko alusmaita Ruotsissa, Virossa sekä Liivinmaalla.
Paitsi sitä olivat todelliset tulot tavallisesti vähintänsä kahta
vertaa suuremmat kuin mitä kruunun verokirja osoitti, josta yllä
luetellut summat ovat otetut. Kajaanin läänin vero esim. on kruunun
kirjoissa arvattu ainoastaan n. 5,000:ksi markaksi, tulot Brahen
tiluksista Paraisten pitäjässä 3,200:ksi, mutta kreivin omissa
tilikirjoissa 12,250:ksi ja 5,100:ksi. Laskekaamme nyt vielä lisäksi ne
suuret kruununpalkat, joita useat heistä saivat mikä missäkin korkeassa
virassa. Valtionholhoojilla esim. oli 63,000 markkaa vuodessa, muilla
valtaneuvoksilla 21,000 sekä vielä sama verta ruokarahaa pitoja varten.
Suomen kenraalikuvernöörinä oli Brahella, paitsi valtaneuvospalkkaansa,
vielä 10,500 Suomen markkaa. Eversteillä Suomen rykmenteissä oli
enemmän kuin 5,000 mk. Monella oli varsinaisen virkansa ohella myös
saatavat jostain laamanni- tai kihlakunnasta, vaikkei hänellä itsellään
ollut tuomarinvirasta mitään vaivaa. Niin esim. oli Turun hovioikeuden
presidentillä Kurckilla Länsigötinmaan laamannina 3,000 tynnyriä
viljaa. V. 1638 tuotti Pohjois-Suomen laamannikunta valtaneuvos
Skyttelle 2,471 mk, etelä-suomalainen amiraali Klaus Flemingille n.
4,500 mk, karjalainen K. Bondelle melkein 8,000 mk. Suuria rikkauksia
olivat myös kaikki senaikuisissa voitollisissa sodissa käyneet
päälliköt koonneet itselleen ryöstösaaliilla sekä polttolunnailla.
Kertokaamme nyt lopulta kaikki tässä luetellut summat kolmella, koska
silloiset elintarpeitten hinnat olivat noin kolme vertaa huokeammat
kuin tätä nykyä -- silloin vasta voimme saada täyden käsityksen sen
ajan korkeitten herrojen summattomista tuloista.

Nämät äkisti saadut rikkaudet muuttivat keskipaikoilla vuosisataa
Ruotsin vallan aatelin elämän ja tavat perinjuurin. Entisen
yksinkertaisuuden, koristelemattomuuden sijaan tuli nyt mitä ylellisin
prameus. Korkeat herrat rakensivat itselleen uhkeita kivikartanoita
kaariportteineen, torneineen niin hyvin asuintiluksilleen kuin myös
suurempiin kaupunkeihin, varsinkin Tukholmaan. Sisältä ne koristettiin
kalleilla huonekaluilla sekä ulkomaan mestarien maalauksilla.
Maakartanoiden ympäristö laitettiin komeiksi puutarhoiksi ja
kukkasmaiksi ansareineen, suihkukaivoineen, marmoripatsaineen. Näissä
palatseissa vietettiin loistavaa elämää, tuhlattiin äärettömiä summia
kaikellaisiin juhlapitoihin. Samassa kuitenkin myös moni herra, se
tulee heidän kunniakseen tunnustaa, edisti yliopistoja ja kouluja,
koristeli kirkkoja sekä auttoi muita yleishyödyllisiä laitoksia
ruhtinaallisen anteliaasti. Alhaisemman aatelin varat tietysti eivät
tämmöiseen ylenmääräiseen komeuteen riittäneet. He asuivat enimmiten
puisissa turvekattoisissa kartanoissa, pieni puutarha ympärillään;
mutta puvussa, ruuassa sekä pöytäastiain kalleudessa koettelivat hekin,
niin paljon kuin mahdollista, noudattaa ylhäisempien esimerkkiä.
Yhdessä suhteessa kumminkaan ei sopinut heitä suinkaan arvostella heitä
halvemmiksi ja se oli -- kopeudessa.

Yhteistä koko aatelille oli silloin rajaton ylpeys; nekin, jotka juuri
ikään olivat koroitetut aatelissäätyyn, pöyhkeilivät kaikin voimin,
jotta heidän äskeinen alhaisempi säätynsä muka sitä pikemmin
unhottuisi. Samasta tunteesta johtui, etteivät he nyt tyytyneet vanhan
aatelin tapaisiin koruttomiin, yksinkertaisiin nimiin, vaan keksivät
itselleen mitä koreimmat, komeimmat, niinkuin Gyllengranat,
Silfversparre ja Rosenstjerna y.m. täynnä kultaa, hopeaa, tähtiä sekä
muita loistoaineita. Aatelittomia kohdellessaan olivat aateliset
röyhkeät siinä määrin, että meidän on vaikea sitä todeksi uskoa.
Aatelin etuoikeuskirjassa oli nimenomaan säätty, että aatelisneidon,
joka meni aatelittomalle miehelle vaimoksi, piti menettää
perintöoikeutensa sukunsa tiluksiin. Ei hän myöskään koskaan päässyt
aatelisten sukulaistensa häihin taikka ristiäisiin, ja jos hänen joskus
armosta sallittiinkin tulla tavallisiin pitoihin, istutettiin hän
ainakin alimmaiselle sijalle. Samoin myös, jos aatelisherra oli nainut
aatelittoman neidon, ei tullut lapsille aatelisarvoa eikä
perintöoikeutta muuten kuin erinäisen kuninkaallisen armokirjan kautta.
Tämmöisiä avioliittoja ei katsottu juuri paljon paremmiksi luvatonta
yhtymistä. Turussa esim. vuosisadan toisella puoliskolla mieltyi
hovioikeuden presidentin, vapaaherra Creutzin poika piispa Gezeliuksen
tyttäreen, ja huhu levisi ympäri kaupunkia, että hän aikoi naida tytön.
Tästäkö vasta nuoren junkkarin korkeassa kodissa hätä nousi! Sisaret,
tavatessaan kadulla piispan neitosia, käänsivät pois päänsä eivätkä
olleet heitä näkevinään; isä palkkasi erään papin piispan perhettä
häpäisemään. Ja eräänä pyhänä mainittiin kirkossa, kuudetta käskyä
selitettäessä, miten muutamat tässä kaupungissa hävyttömästi rikkovat
tätä käskyä vastaan, koreillen vastoin säätynsä tapaa silkissä ja
sametissa, ja pyydellen korkeasukuisia nuorukaisia pauloihinsa. --
Samallaista röyhkeyttä ilmeni kaikessa muussakin. Moni korkea
aatelisherra esim. piti itseänsä varten kotipappia; sillä olisihan
hänen yhteisessä jumalanpalveluksessa täytynyt istua saman katoksen
alla maamoukkien sekä poroporvarien kanssa. Osaksi aatelittomat säädyt
imartelevalla käytöksellään tekivät myös itsensä tähän syypäiksi.
Mainittu jo on, kuinka Turun yliopiston konsistori useamman kerran
pyysi jotakuta presidentti Kurckin nuorta poikaa kunniarehtorikseen.
yliopiston juhlissa annettiin ylioppilaina oleville kreivien ja
vapaaherrojen pojille etusija ennen professoreitakin. Ja pitipä kerta
eräs meidän ensimäisistä professoreistamme, Alanus nimeltään, julkisen
väitöksen, jossa hän vakuutti aatelisarvon olevan Jumalan säätämän, ja
aatelislapset luodut jalommasta, paremmasta aineesta kuin muut ihmiset.

Muutamissa ylemmissä aatelissuvuissa Suomessa olivat jo tämän
vuosisadan alkupuolella oppi ja sivistys nousseet sangen korkealle sen
johdosta, että nuorukaiset, saatuansa hyvän perustuksen taitavien
kotiopettajien johdolla, matkustelivat ja oleskelivat useita vuosia
ulkomailla. Eevert Horn esim. osasi useampia vieraita kieliä ja
kirjoitti kirjeitänsä sekä neuvojansa hyvin usein latinaksi, ranskaksi
tai saksaksi. Saksaa Kustaa Hornkin kirjeissään paljon viljeli.
Edellinen näistä veljeksistä harrasti myös historiaa ja tallensi
Kankaisten kartanoon suuren, keräämänsä historiallisten asiapaperien
kokoelman. Juhana Kurckin tieteellisistä harrastuksista, erittäin
historiallisista, on jo ennen ollut puhe. Klaus Hermaninpoika Fleming,
mainion kaimansa, marskin, aikalainen, kirjoitti latinaksi historian
tapauksista Suomessa 16:nnen vuosisadan lopulla. Hänen poikansa Klaus,
josta pian tulee enemmän puhetta, oli hyvin perehtynyt Rooman
klassilliseen kirjallisuuteen; sen todistaa eräs Horatiuksen värssy,
jonka hän lohdutuksekseen kirjoitti asiapaperin reunaan, kun perätön
kanne oli tullut häntä vastaan nostetuksi. Kristiinan loppuaikoina
alettiin kuitenkin valittaa, että ylellinen elämä oli veltostuttanut
korkeammat suvut, niin että nuoret herrat eivät enää paljon huolineet
tosiopista, tositoimista, vaan pääasiallisesti ainoastaan huvittelivat,
harjoitellen tanssia, miekkailua sekä metsästystä. Alhaisempi aateli
puolestaan ei ollut opissa ja sivistyksessä aina edes aatelittoman
keskisäädyn vertainen. He olivat muka liika hyvät lähettämään poikansa
kouluun samoille penkeille kaikellaisten halpasäätyisten kanssa; vaan
kotiopettajan pitämiseen sekä ulkomaan matkoihin ei ollut varoja.
Käytöksessä ja tavoissa ilmeni senvuoksi -- ainakin täällä Suomessa --
usein ilettävää raakuutta ja siveettömyyttä. V. 1642 esim. Niilo Boijen
tytär oli kirkon luukammiosta salaa ottanut lapsen ruumiin --
aviottomien lasten ruumiit pantiin sinne hautaamatta tallelle. Tämän
ruumiin hän vei erään räätälin mökin edustalle; hän oli näet räätälin
vaimolle suuttunut ja tahtoi siten saattaa tätä epäluuloon
lapsenmurhasta. -- V. 1658 eversti Antti Munckin rouva oli ottanut,
miehen ollessa poissa linnoissa ja leireissä, rakastajikseen milloin
kartanon kalamiehen, milloin räätälin, milloin tallirengin. Tappelut
olivat aatelisherrojen kesken hyvin tavallisia, joskus murhiakin
tapahtui. Luvussa Rothoviuksesta on jo semmoinen tapaus tullut
kerrotuksi, jolloin kaksi aatelismiestä riitaantuessansa rupesivat itse
kirkossa miekkasille. V. 1634 sai maaherra Ernesti Creutz surmansa
aatelismiehen Pietari Dufvan kädestä. Tämä Dufva oli muutenkin hurja,
jumalaton mies, jolla oli kuusi aviotonta lasta. Kuinka hän vältti
kuolemanrangaistuksen murhateostansa, siitä ei ole tietoa, mutta
kuoltuansa v. 1647 hänet haudattiin "ketunkuoppaan", samaan paikkaan,
missä hänen nuorena kuolleet lapsensakin jo olivat saaneet sijansa. --
Sten Tavast, samainen, jonka väkivaltaisuudesta jo ennen on ollut
puhetta,[39] tappoi sittemmin kornetti Bosinin ja mestattiin senvuoksi
v. 1644. Koska tämmöisiä tekoja herrojenkin kesken tapahtui, voi
arvata, miten rasittava ja vaarallinen heidän väkivaltaisuutensa, kun
siihen liittyi vielä röyhkeys alhaisempia vastaan, oli aatelittomille
säädyille. Niinpä esim. v. 1650 herra Jaakko Spåre Janakkalassa suuttui
silmittömästi siitä, että kirkkoherra Mattias Laurinpoika oli
seurakuntalaistensa tapoja saarnassaan moittinut. Vimmoissaan hän
jumalanpalveluksen jälkeen kävi seisomaan kirkon pääovelle, paljastettu
miekka kädessään, odotellen kirkkoherran tuloa. Mutta kun tämä,
luultavasti siitä tiedon saatuansa, oli toista tietä mennyt ulos, pisti
Spåre kumminkin kirkkoherran seitsemäntoistavuotiaan pojan kuoliaaksi.
Asia vedettiin hovioikeuteen, mutta Spåre osasi ystävien kautta hankkia
itselleen turvakirjeen kuningattarelta. Nyt ratsasti hän seuraavana
pyhänä kirkolle ja tepastelutti siellä kirkonmäellä hevostansa
kirkkoherran kiusaksi, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "Piti, piti!
eipä olekaan niin suurta lukua mokoman papinpennun surmasta!"

Vielä pahemmassa ahdistuksessa kuin verraten itsenäiset papit ja muut
virkamiehet olivat tietysti talonpojat, erittäinkin uudet
alustalaisparat. Mainittakoon tässä vain muutamia esimerkkejä, jotka
ovat otetut yhtenä ainoana vuonna 1655 esiintuoduista valituksista.
Syynä oli tavallisesti nytkin sama kuin Kustaa Aadolfin hallituksen
alussa, että herrat tahtoivat pakoittaa heidän alusmaillansa asuvia
talonpoikia luopumaan omistusoikeudestaan verotaloihin. Siinä
tarkoituksessa majuri Pistolehjelm Akaalla määräsi talonpojillensa
kauhean suuria veroja, ja kun se ei auttanut, oli hän ruvennut tekemään
kaikellaista väkivaltaa. Erään uppiniskaisen talonpojan hän ripusti
koko vuorokaudeksi käsiraudoista riippumaan. Kornetti Stjernkors
Orivedellä oli piessyt erästä talonisäntää, raiskannut emännän ja
sitten ajanut molemmat pois heidän kotitalostansa. -- Herra Simo
Skraggenskjöld Äyräpäässä oli väkivallalla ryöstänyt talonpoikiensa
tavarat ja sitten ajanut ne pois tyhjistä tuvistansa. -- Korkea aateli
ei nyt enää itse tehnyt tämmöisiä ilkitöitä; mutta heidän voutinsa,
herran poissaollessa, eivät olleet suinkaan paremmat kuin ylläkuvatut
pienet herrat. Jopa alkoi kuulua ääniä, jotka suoraan vaativat
talonpoikien orjuuttamista; niinhän muka oli muissa Euroopan mannermaan
valtakunnissa -- miksikä siis Ruotsin vallan piti olla poikkeuksena?
Muutamin paikoin tehtiinkin jo alku sillä, että herrat tahtoivat estää
alustalaisiansa muualle muuttamasta; mutta tätä laittomuutta hallitus
vastusti kumminkin aina ankarasti. Sortoa sitä vastoin oli vaikeampi
estää, sillä hovioikeuden oli mahdoton valvoa tilaa kreivikunnissa, ja
lain voima muuallakin oli taas suuresti heikontunut.

Niinkuin tästä näkyy, oli aatelisvallalla tosin muutamia hyviä puolia,
mutta pahat puolet voittivat suuresti. Ja mitä Suomeen tulee, on
huomattava, että meidän maamme edellisistä sai sangen vähän nauttia,
mutta jälkimäisiä sitä vastoin runsaassa määrin osaksensa. Useimmat
lahjoitusmaitten isännistä näet olivat maallemme kokonaan vieraita,
Ruotsissa asuvia. Suomen omia miehiä oli kreiveistä vain kolme: Porin
(Horn), Nyborgin (Wittenberg) sekä Karleborgin (Tott), tai neljä, jos
nimittäin Raaseporin Leijonhufvudit, jotka eivät juuri Suomen asioihin
olleet osaa ottaneet, tahtoo lukea mukaan. Vielä vähemmän oli
suomalaisia vapaaherrojen parissa, nimittäin ainoastaan: Joensuun
(Hornien toinen haara), Loimaan (Wittenberg), Kokemäen (Forbus),
Lempäälän (Kurck), Elimäen (Wrede) ja Liperin (Fleming). Mutta näistä
Suomenkin korkeammista suvuista useimmat tähän aikaan muuttivat
Ruotsiin, ja jos monessa vielä parin miespolven ajalla säilyikin hiukan
rakkautta alkuperäiseen kotimaahansa, tuli kuitenkin heidän
vaikutuksensa ja rikkautensa melkein yksistään Ruotsin osaksi. Suomen
rahvas sai kärsiä aatelisvoutien kiskomisia ja ryöstämisiä; se sai
otsansa hiessä haalia kokoon veroja herroillensa. Mutta ne verot,
samoinkuin myös enin osa Suomen tuomarinvirkojen tuloista, menivät pois
Pohjanlahden taakse. Niillä rakennettiin siellä komeita palatseja ja
elettiin ruhtinaiksi; Suomen osaksi siroitettiin ani harvoin vain
joku murunen rikkaan pöydästä. Hyvin vähän tiedämme mainita
anteliaisuudesta, jota lahjoitusmaitten isännät olisivat osoittaneet
meidän yliopistollemme ja kouluillemme. Stålhandsken leski lahjoitti
Turun akatemiaan sen kirjaston, jonka hänen miehensä oli Tanskan
sodassa saanut. Niin myös Kustaa Hornin leski jätti vaatimatta
yliopistolta sitä velkaa, joka häneltä oli otettu yliopiston palaneen
kartanon uudestirakentamiseksi. Mutta sama leski taas, samoinkuin
muuten vainaja itsekin, antoi kreivikunnassaan olevan Porin
trivialikoulun rappeutua, koska ei sanonut enää jaksavansa sitä
kustantaa sen jälkeen kuin kuningas Kaarle X oli ottanut osan
lahjoitusmaista takaisin. Ei tiedetä ainoatakaan esimerkkiä siitä, että
joku aatelisherra olisi tänä aikana kustantanut köyhien suomalaisten
nuorukaisten opintomatkoja ulkomaille, niinkuin Ruotsissa oli
tavallista. Kirkkomme yksin vain saivat runsaammalla kädellä osaa
Suomen lahjoitusmaitten rikkauksista. -- Eipä edes tullut maallemme
osaksi paljon siitä loistosta, jonka korkeamman aatelin elämä
tähän aikaan loi ympärillensä, siitä vilkkaammasta kauppa- ja
käsiteollisuusliikkeestä, jonka se herätti. Suomessa on kaikkiaan
_kaksi_ suurempaa aateliskartanoa muistona tältä aatelimme
kukoistusajalta. Ne ovat kolmikertaiset kartanot _Louhisaaressa_
(Flemingin) Ahlaisten kappelissa ja _Sarvilahdellla_ (Creutzin)
Pernajan pitäjässä. Mutta mitäs ovat nekin, verrattuina niihin
komeihin, koreihin linnoihin, jotka samalla ajalla kohosivat Ruotsissa?
Ja aatelimme poismuuton vahingollista vaikutusta kauppaliikkeeseen
todistaa taas meille epäilemätön vierasmies, Pietari Brahe. Hän valitti
jo v. 1638, että tuontikauppa Turussa oli varsin huono siitä syystä,
että maan korkeat herrat enimmiten eivät olleet kotona, vaan Saksan
sodassa tai muualla kruunun palveluksessa. Mikä silloin vielä oli
ajallinen haitta, se tuli sitten ainaiseksi.

Aateli tosin ei harjoittanut yhtä julmaa sortoa ja väkivaltaa kuin
ennen vuosisadan alussa. Sen verran vaikutti toki Turun hovioikeus.
Mutta sen sijaan oli nyt aatelisvallan rasitus tullut monta, monta
vertaa yleisemmäksi ja sen kautta tuntuvammaksi. Siihen lisäksi tuli,
että koko maan mehu vuosi pois meidän maastamme kaukana asuville
herroille. Jollei siis Kristiinan hullujen tuhlausten jälkeen olisi
vielä ennen sen vuosisadan loppua alkanut Kaarle XI:nnen ankara ja
perinpohjainen lahjoitusmaitten peruutus, niin olisi Suomi iäksi
vaipunut Irlannin tapaiseen kurjuuteen.



19. Klaus ja Henrik Fleming.


Näissä kertomuksissa on jo ollut puhe useista etevistä Suomenmaan
aatelisherroista Kustaa Aadolfin sekä Kristiinan aikoina. Me olemme
likemmin tutustuneet Kustaa Horniin sekä useihin muihin sotureihin,
niin myös Juhana Kurckiin. Näiden lisäksi tulee vielä kahden miehen
elämäkerrat, joista toinen hyvinkin oli yllämainittujen vertainen,
toinen, jos kohta vähemmän ansiokas, kuitenkin antaa sangen valaisevan
kuvan sen ajan aateliston elosta ja olosta.

Mainion marski Klaus Flemingin suku, niinkuin me tiedämme, oli loppunut
hänen onnettomaan poikaansa, Juhanaan. Mutta toinen, nuorempi haara
rehoitti yhä edelleen. Kuuluisin näistä _Flemingeistä_ oli nyt taas
Klaus nimeltänsä. Hän oli syntynyt 1592 Louhisaaren kartanossa
Askaisten kappelissa likellä Turkua. Hänen isänsä, Lauri Fleming,
aikoinaan Savonlinnan maaherra, oli kuollut aikaiseen; mutta äiti, Anna
Horn, piti tarkan huolen pojan kasvatuksesta. Useita vuosia oltuaan
ulkomaan opistoissa, tuli Klaus Fleming takaisin v. 1612 ja meni heti
Venäjälle, Eevert Hornin johdolla taistelevaan armeijaan. V. 1614 hän
tuli siellä Uplannin ratsumieslippukunnan ratsumestariksi. Mutta v.
1619 hänet jo muutettiin toiselle alalle; hän määrättiin näet
ala-amiraaliksi, josta paikasta hän 10 vuotta myöhemmin kohosi
amiraaliksi. Hän rupesi siis siinä asiassa astumaan kuuluisan kaimansa
teitä. Tässä virassaan hän oli johtavana sieluna meriasiain virastossa,
vaikka sen nimellisenä ylipäällikkönä oli valta-amiraali Gyllenhjelm.
Ruotsin vallan sotalaivasto oli Kustaa Aadolfin hallituksen alussa
ollut aivan rappiolla; se piti luoda melkein uudestaan, ja siihen
toimeen ryhtyi Fleming suurella innolla. Suurempia laivoja rakennettiin
kruunun kustannuksella koko joukko;[40] vanhat korjattiin tai myötiin.
Täten oli Kustaa Aadolfin aikoessa Saksan sotaan neljättäkymmentä
alusta valmiina häntä sekä hänen sotureitansa varten. Muutamia vuosia
myöhemmin, v. 1636, tarkastettiin laivaston tilaa hallituksen käskystä,
ja siinä toimessa olleet valtaneuvokset ilmaisivat sitten
kertomuksessansa ihmetyksensä sen johdosta, miten täsmällensä ja
perinpohjin amiraali Fleming oli osannut johtaa laivojen rakennusta.
Enemmän vielä kuin suurten sotalaivojen rakentamista harrasti Fleming
pienempien saaristohaaksien hankkimista. Hän saatti taas voimaan vanhan
säädännön, jonka mukaan merenrantalaisten tulisi, paitsi merimiehiä,
hankkia lotjia kruunun palvelukseen. Näitä tämmöisiä oli v. 1643 jo
karttunut sataviisikymmentä; jokaisessa oli yksi kanuuna.

Tämä oli kuitenkin vaan yksi puoli Flemingin monihaaraista toimintaa.
Kustaa Aadolf oli Saksaan lähtiessään uskonut valtion raha-asioiden
hoidon langollensa, pfalzkreivi Juhana Kasimirille; mutta kun tämä
tunsi sangen vaillinaisesti sekä ruotsinkieltä että sen lakia,
annettiin hänelle Klaus Fleming apulaiseksi. Kuninkaan kuoltua
erotettiin pfalzkreivi siitä virasta, jota Fleming nyt vähän aikaa sai
yksin hoitaa holhoushallituksen jäsenenä. Kun sitten holhoushallitus v.
1634 asetettiin vakinaiselle kannalle, saivat Klaus Fleming sekä
Gabriel Oxenstjerna yhtä monta ääntä valtiorahastonhoitajan vaalissa.
Se tuli jälkimäiselle osaksi, jolle Aksel Oxenstjerna oli antanut
äänensä; mutta useat valtaneuvokset vakuuttivat perästäpäin julkisesti,
että hekin olisivat antaneet Flemingille äänensä, jollei hän meriasiain
virastossa olisi niin välttämättömän tarpeellinen. Myöhemminkin
kysyttiin kuitenkin aina Flemingin neuvoa tärkeämmissä raha-asioissa.

V. 1637 oli puhe kauppa- ja meriliikkeen asettamisesta erinäisen
kauppakollegion hoitoon; silloin aiottiin taas Klaus Flemingiä sen
ylijohtajaksi. Koko hankkeesta ei tullut vielä silloin mitään; mutta
Fleming ilmankin jo edisti hyvin hartaasti Ruotsinvallan kauppaa,
teollisuutta ja merenkulkua, erittäinkin viimeksimainittua, joka olikin
hänen varsinaista virkatointansa lähimpänä. Hänellä oli näissä asioissa
enimmäkseen samat mielipiteet kuin Aksel Oxenstjernalla; tavallisesti
mietiskelivät ja keskustelivat he ensin yhdessä, ennenkuin uusia,
siihen kuuluvia asetuksia otettiin puheeksi. Suorastaan omalla
toimellaankin otti Fleming osaa teollisuuteen sekä kauppaan.
Nähtyänsä, kuinka vaikea aina oli hankkia tarpeellisia aseita maasta
lähetettäville sotureille, perusti hän Ruotsiin asetehtaan. Myöskin hän
otti aina suurien summien edestä osakkeita kaikkiin yhtiöihin
valtamerentakaista kauppaa varten. Hän oli esim. Länsi-Intian
komppanian johtaja, joka perusti ruotsalaisen siirtomaan Amerikkaan,
Delaware-joen rannalle. Kenties oli hänen tointansa sekin, että niin
suuri joukko noita vainottuja Vermlannin suomalaisia sinne lähetettiin.
Hänen kuoltuansa laimeni into mainitun siirtomaan edistämiseen.

Paitsi jo mainituita virkoja oli Flemingillä myös Etelä-Suomen
laamannin paikka, josta ei kuitenkaan, aikakauden tavan mukaan, ollut
mitään vaivaa. Työläämpi oli jäsenyys valtaneuvoskunnassa, jossa
hänellä vuodesta 1625 oli ollut sijansa. Mutta vielä monin verroin
vaivalloisempi, vastuksellisempi oli eräs luottamustoimi, joka hänelle
v. 1634 uskottiin kaikkien yllämainittujen lisäksi; hän määrättiin näet
Tukholman kaupungin kuvernööriksi. Semmoisena hän edisti kaikin tavoin
pääkaupungin vaurastumista, järjestystä ja siisteyttä. Hän oli
hartaasti apuna, kun koko Pohjanlahden kauppa päätettiin laskea
Tukholman alaiseksi. Hän järjesti kadut suoriksi ja leveiksi sekä
valvoi ankarasti järjestystä, huolimatta siitä, että hän sen johdosta
joutui tuhansiin riitoihin aatelisherrojen kanssa.

Näin ihmeteltävä oli hänen toimeliaisuutensa. "Jos Pietari Brahe neron
puolesta oli Aksel Oxenstjernaa lähin mies", sanoo hänestä eräs
ruotsalainen historioitsija, "niin oli Klaus Fleming työvoimaan,
toimellisuuteen sekä ahkeruuteen nähden häntä yhtä lähellä." --
Valtiollisiin puolueriitoihin valtaneuvoskunnassa hän ei paljon
sekaantunut. Hänen paras harrastuksensa oli saada kokonaan antautua
hänelle uskottuihin tärkeihin hallintotoimiin. Joskus vain moitittiin,
että hän otti tehtäväkseen liian paljon työtä, jota kaikkea hän ei
sitten ajallaan saanut valmiiksi. Neuvoskunnassa hän aina uskollisesti
piti Aksel Oxenstjernan puolta, vaikka tämä äänellään oli ollut syynä
siihen, ettei Fleming päässyt holhoushallituksen jäseneksi. --
Nuoruudessaan hän oli, niinkuin muutkin Suomen aateliset, koettanut
vääryydellä enentää etuoikeuksiansa ja vähentää velvollisuuksiansa.
Hänestä valitettiin v. 1618, että hän laiminlöi ratsupalvelustansa ja
että hän erään Lemun pitäjässä läänitykseksi saadun talon lisäksi oli
ottanut vielä neljä omin luvin. Mutta valtaneuvoskunnassa hän sitten
aina lujasti vastusti aateliston liikoja vaatimuksia. Kuinka harras hän
siinä suhteessa oli, sen osoitti hänen ehdoituksensa väliaikaisessa
holhoushallituksessa, että kaikki Kustaa Aadolfin lahjoittamat tai
myömät talot lunastettaisiin jälleen takaisin kruunulle.

Koko miehuutensa parhaan iän Fleming asui ulkopuolella
synnyinmaatansa; mutta ei hän sitä kuitenkaan koskaan unhottanut,
vaan piti, missä taisi, kansalaistensa puolta. Niin esim. hän v. 1635
toi valtaneuvoskunnassa esiin suomalaisten talonpoikaisten
valtiopäivämiesten valituksen, etteivät he ymmärrä esittelyitä eikä
keskusteluita, ja hänen ehdoituksestaan päätettiin nyt hankkia heille
tulkki.

Ruotsin laivaston hyväksi oli hän kaikkein enimmin ponnistellut
voimiansa; sen palveluksessa hän myös viimein henkensäkin heitti.
Tanskan sodan alkaessa tulivat vasta oikein hänen ahkeruutensa hedelmät
esille; monen ajan perästä saattoi nyt Ruotsin laivasto ensi kertaa
kilpailla tanskalaisen kanssa. Fleming meni v. 1644 vesille 39:n
suuremman, 10:n pienemmän sotalaivan sekä 68:n saaristolotjan kanssa.
Jollei vain väki olisi suureksi osaksi ollut niin tottumatonta, olisi
hän sillä voimalla saanut suuria aikaan. Heinäk. 1 p. kohtasi Fleming
lähellä Femern-saarta Tanskan laivaston, jota itse kuningas Kristian IV
johti. Tässä syttyi nyt tulinen tappelu. Tanskalaisilla oli ensin
myötätuuli, mutta Flemingin onnistui rohkealla käännöksellä saada tuuli
puolelleen. Kuningas tuli haavoitetuksi, josta säikähtyneinä
tanskalaiset joutuivat häiriöön. Sen päätti Fleming heti käyttää
edukseen, hyökkäsi suoraan päälle ja käski muittenkin laivojensa
seuraamaan esimerkkiä, jotta saataisiin vihollisen sotarinta
läpimurretuksi. Mutta ainoastaan neljä laivaa seurasi häntä; muut
jäivät jäljelle. Täten joutui Fleming ankaraan ristituleen
tanskalaisten väliin, ja pääsi vain töin tuskin pahasti runneltuna
pois. Voitto ei kallistunut ratkaisevasti puolelle eikä toiselle; yö
lopetti taistelun. Aamulla olivat kuitenkin tanskalaiset vetäytyneet
pois, jonka johdosta ruotsalaiset väittivät voittaneensa.

Fleming vei nyt isomman osan laivastoansa Kielin lahteen korjattavaksi.
Mutta sen suulle tuli Kristian kuningas ja sulki heiltä poispääsön,
niin että heidän täytyi monta viikkoa maata siinä jouten. Pian alettiin
Ruotsin laivastoa myös maanpuolelta ahdistaa. Tanskalaiset laittoivat
rannalle patterin, josta heinäk. 26 p. rupesivat ampumaan. Ylimalkaan
oli matka siksi pitkä, etteivät heidän luotinsa voineet suurta vahinkoa
aikaan saada; yksi kuula kuitenkin kilpistyi veden pinnalta ylös ja
lensi amiraalilaivan peräkokan ikkunasta sisään. Kello oli 6; Fleming
parasta-aikaa pesi käsiänsä. Luoti löi mäsäksi hänen vasemman säärensä
ja tappoi siihen paikkaan palvelijan, joka piti pesumaljaa. Kohta
huomattiin, ettei amiraalilla itselläänkään ollut enää monta hetkeä
elettävänä. Hän määräsi siis sijaisensa ja otti alipäälliköiltään sen
lupauksen, että he tottelisivat häntä. Hänen poikansa Herman seisoi
vuoteen vieressä. Hänelle kuuluu kuoleva amiraali silloin sanoneen:
"Älä itke, poikaseni! Laita vaan, että sinäkin kuolet tanskalaisten
vihollisena, niinkuin minä!"

Ruumis vietiin Tukholmaan ja haudattiin Vermdön kirkkoon, missä komea
hautakivi osoittaa hänen lepopaikkaansa. Kaikki surivat hänen kovin
aikaista poismenoansa; kaikki kaipasivat tuota "uskollista miestä,
jota ilman ei voitu tulla toimeen". Kristiina sekä suuri osa
valtaneuvoksista olivat läsnä hautajaisissa. Kuningatar sitten,
osoittaakseen maan kiitollisuutta Klaus Flemingin ansioiden johdosta,
antoi hänen pojilleen Liperin vapaaherrakunnan.

Tähän mainioon, etevään mieheen ei voida hänen orpanaansa _Henrik
Flemingiä_ suinkaan verrata; sittenkin hänkin ansaitsee saada tässä
sijansa siitä syystä, että hän on kirjoittanut elämäkertansa, joka
valaisee senaikuisen aatelin oloja. Kirjallisen harrastuksensa, joka
siihen aikaan oli kovin harvinainen, oli hän perinyt isältänsä, Klaus
Hermaninpoika Flemingiltä. Tämä, niinkuin jo kerrottu, oli sepittänyt
latinaisen kertomuksensa tapauksista Suomessa kuudennentoista
vuosisadan lopulla. Näiden samojen tapausten tähden oli hänen täytynyt
paeta Saksanmaalle, johon myös poikakin sitten lähetettiin jäljessä.
Siellä oleskeli nyt Henrik Fleming useampia vuosia, luultavasti
harjoitellen opintoja oppineen isänsä johdolla. Ainakin oli hän
latinaiseen kirjallisuuteen hyvin perehtynyt. Mutta v. 1604 he
palasivat ulkomailta Tukholmaan, jossa kuitenkin isä heti vangittiin ja
poikakin oli jonkinlaisessa kotiarestissa. Eräänä päivänä v. 1605 hän
pääsi vähän kävelemään, jolloin hän kohtasi kuningas Kaarle IX:nnen.
Hän seurasi silloin hovijunkkarien kanssa ja käskettiin sitten
palatsissa pesuvettä pitämään, kun kuningas pesi itseänsä. Kuningas
kehoitti silloin häntä rupeamaan sotapalvelukseen. Nuori Fleming
esteli, sanoen aikovansa ensin taas mennä ulkomaille. "Kylläpä
täälläkin annetaan yhtä kovia läimäyksiä kuin Tanskassa tai
Hollannissa!" sanoi kuningas. Viimein hän myöntyi, kun näki kuninkaan
muuten pahastuvan. Kaarle lahjoitti silloin hänelle ratsun sekä
tarpeelliset aseet ja varustukset. Jonkun ajan perästä onnistui
Flemingin myös rukouksillaan saada isänsä vapaaksi. Liivinmaan sodasta
palattuaan, jossa hän kuninkaan kanssa oli käynyt, nai hän v. 1608
ruotsalaisen aatelisneidon, Erland Båtin tyttären. "Meillä oli", kertoo
hän itse, "sangen vähän omaisuutta: vaimollani vaatteet, minulla
hevonen satuloineen sekä pyssy ja muut aseet. Näihin luottaen, lähinnä
Jumalaa, toivoin kuitenkin voivani hankkia elatusta itselleni sekä
vaimolleni." Sitten hän kuitenkin möi hevosensa ja aseensa, sai lisäksi
100 talaria rahaa sekä liha- ja jauhovaroja apeltansa, ja läksi näin
varustettuna Suomeen, missä hänen isänsä antoi hänelle pienen tilan
viljeltäväksi. Vuoden ajan siellä köyhyydessä elää nyhjysteltyänsä,
muutti hän appensa kehoituksesta Ruotsiin ja otti erään appensa tilan
arennille. Siellä hän ahkerasti harjoitti maanviljelystä ja purjehti
myös joskus, aatelin tullivapautta käyttäen, omalla laivallaan Saksan
maalle kauppaa tekemään. Täten alkanut varallisuus karttui sitten
rikkaudeksi Tanskan ja Venäjän sodissa, joihin hän otti osaa. "Jumala",
kertoo hän, "minulle niissä niin runsaasti ja ihmeellisesti siunasi
kultia, hopeita sekä muuta ylellisyyttä, että pääsin kaikista
veloistani sekä ostin useampia maatiloja sekä Ruotsissa että Suomessa."
Myös hän peri v. 1616, isänsä kuoltua, Lehtisten kartanon. Sittenkin
hän katsoi luvalliseksi, niinkuin samana vuonna hänestä valitettiin,
eräältä hänelle läänitetyltä verotalon isännältä anastaa viljaa,
karjaa, jopa tuvankin, hän kun tahtoi talonpoikaparkaa pakoittaa
luopumaan omistusoikeudestaan.

V. 1617 määrättiin Henrik Fleming Viipurin ja Savonlinnan läänien
maaherraksi sekä kaiken Karjalan jalkaväen everstiksi. Tässä virassa
ollessaan vuokrasi hän kruunulta vuosiksi 1618-19 Savonlinnan läänistä
tulevat verot, josta hänelle, niinkuin hän itse sanoo, jäi voittoa
5,000 talaria. Samalla ajalla hän yhä myös jatkoi laivaliikettänsä,
vaikkei enää itse kapteenina. V. 1619 tuli hänen laivansa Hollannista,
tuoden täyden lastin suoloja sekä viinejä, sitä paitsi rahaa 3,000
talaria sekä 700 Unkarin kultakolikkoa voittona myödyistä tavaroista.
V. 1620 pääsi Fleming Narvan ja Länsi-Inkerin maaherraksi, jolloin hän
taas yhdessä erään kauppiaan kanssa vuokrasi kruununtulot siitä
maakunnasta ja eräänä vuonna voitti 10,000 talaria. Sillä lailla meidän
herrat siihen aikaan osasivat koota rikkauksia. Myöhemmin hänkin muutti
Tukholmaan asumaan, missä hän v. 1638 sai asessorin viran
sotakollegiossa. Tanskan sodassa hän v. 1644 valloitti Jämtlannin
maakunnan Norjalta. Hän kuoli v. 1650 ja haudattiin Mynämäen kirkkoon.
Hän oli eläissänsä antanut suuria lahjoja Turun sekä Viipurin
tuomiokirkkoihin sekä kokonaan omalla kustannuksellaan rakennuttanut
kirkon Mietoisten kappeliin, samoinkuin hän puolisonsa kanssa kustansi
Jaakon kirkon uhkean porttirakennuksen Tukholmassa.



20. Kauppa ja teollisuus.


Kauppa, laivaliike ja teollisuus Ruotsissa sekä Suomessa olivat Kustaa
Aadolfin hallituksen alkaessa aivan rappiolla; Kustaa Vaasan toimesta
alkanut vaurastus oli seuraavien kuninkaitten aikana jälleen kokonaan
rauennut. Itse pääkaupunkikaan ei voinut vetää vertoja edes Viron- ja
Liivinmaan kauppakeskuksille. V. 1624 maksoi Tukholma suostuntaveroa
6,000 talaria, mutta Rääveli 10,000, Riika 25,000! Vielä pienemmät,
huonommat olivat tietysti meidän maamme kaupungit. Kaikkein parhaimmat
niistä, Turku ja Viipuri, maksoivat yllämainittuna vuonna kruunulle
edellinen 2,090 talaria, jälkimäinen 1,425. V. 1626 tuotti meritulli
Turun, Viipurin sekä Helsingin kaupungeissa, ainoat meidän maassa,
joille ulkomaan kauppa oli sallittu, yhteensä ainoastaan 6,000 talaria,
mikä oli vain 18:s osa Ruotsin vallan yleisistä tullituloista ja puolet
niistä, mitkä tulivat yksin Räävelistä. Omia laivoja ei ollut edes
Tukholmallakaan. Maan tavarat tavallisesti vietiin ulos, ulkomaan
tavarat tuotiin maahan ulkomaalaisissa aluksissa, enimmiten
hollantilaisissa. Hyvin monella Ruotsin ja Suomen porvarilla ei ollut
edes omia varoja liikkeeseensä panna; he pitivät kauppaa ulkomailta
saaduilla lainarahoilla, ja olivat siis oikeastaan vain ulkomaalaisten
puotirenkejä.

Syyt tähän kaupunkien huonoon tilaan olivat useampaa laatua.
Pääsyyksi väitti Aksel Oxenstjerna sitä, että porvarit tahtoivat
heti ruveta elämään komeasti ja prameasti, ennenkuin heidän liikkeensä
olisi kannattanut semmoista elämää. Myös valitettiin, etteivät
porvarit kasvattaneet poikiaan ammattiinsa, vaan antoivat heidän
joutilaisuudessa rentustella taikka myös pyrkiä kruunun virkoihin.
Hallitus niinikään monasti veti pois rikkaita, toimellisia kauppiaita
sekä tehtailijoita luonnollisesta piiristänsä siten, että se koroitti
heidät aatelissäätyyn; silloin he näet hylkäsivät liikkeensä ja ostivat
itselleen maakartanoita, joilla elivät herroiksi. Työ oli ylimalkaan
liian halvassa arvossa. Ruotsin mahtavuus 17:nnellä vuosisadalla ei sen
halpaa arvoa suinkaan koroittanut; päinvastoin aleni se, silloisten
voitollisten sotien kautta vielä halvemmaksi. Sotamaine tuli ainoaksi
halutuksi maineeksi; paitsi sitä oli soturin tie rikkauteen, ryöstön
kautta, paljoa joutuisampi ja hupaisempi, kuin rahojen kokoaminen
äyrittäin otsan hiessä. Se teki, että moni porvarinpoika vaihtoi isänsä
kyynärpuun tahi neulan miekkaan.

Muutenkin olivat nuo alinomaiset sodat monella tavalla haitallisia
kaupunkien liikkeelle. Välistä, kun laivat juuri paraikaa olivat
valmiina lähtemään satamasta, tuli kruunulta käsky, että niillä piti
kuljettaa sotaväkeä sinne tai tänne: ruumaan jo ladottu lasti täytyi
silloin jälleen purkaa rannalle, suureksi vahingoksi kauppiaalle. Sen
ohessa myös sota suuresti enensi verokuormaa. Erittäin rasittavaksi ja
liikkeelle haitalliseksi tuli v. 1622 keksitty "_pikkutulli_", joka oli
suoritettava maalta kaupunkiin tuoduista tavaroista. Otettiinpa tullia
niistäkin viljoista sekä muista tavaroista, jotka rahvas toi
kaupungissa asuvalle voudille kruununverojensa maksuksi! Tullittoman
tavaran tuonnin estämiseksi rakennettiin joka kaupungin ympäri
kahdeksan kyynärää korkea hakuli-aitaus, jonka portit pidettiin lukossa
aamulla kello 4:ään kesällä, kello 6:teen talvella. Päivällä oli siellä
tullimiehiä vahtimassa. Tämä tulli, ennenkuin siihen totuttiin, nosti
suurta tyytymättömyyttä, koska se esti niin pahasti kaikkea liikettä ja
hankaluutti ruokatavarain saantia. Ruotsissa liehahti useammissa
paikoissa pieniä kapinoita; tullimiehiä haukuttiin ja piestiin;
aituukset revittiin maahan. Suomessa ei ollut kuitenkaan tämmöisestä
vastarinnasta tietoa.

Kustaa Aadolf koetti ahkerasti ja innokkaasti kohottaa kauppaa ja
teollisuutta sen kurjasta tilasta. Valitettavasti olivat useimmat hänen
käyttämänsä apukeinot pikemmin haitaksi ja vahingoksi. Hän luuli näet
asetuksilla kaikin puolin määrätyn järjestyksen kaupan perusehdoksi.
Kauppaa ei pitänyt saada harjoittaa missään muualla, kuin kaupungeissa.
Kaikkia maakauppiaita vainottiin niin paljon kuin mahdollista.
Ainoastaan Käkisalmen läänin talonpoikien suhteen tehtiin poikkeus,
koska muka maanviljelys siellä oli vähän antava. Eivät porvarit
itsekään saaneet käydä maakylissä talonpoikien tavaroita ostamassa;
rahvaan piti ne tuoda kaupunkiin määrättynä toripäivänä, lauvantaina.
Ainoa poikkeus oli se, kun muutamin paikoin kaupungeista kaukaisemmissa
seuduissa joku kerta vuodessa pidettiin markkinoita kirkonkylässä.
Muutamissa tämmöisissä kaukaisemmissa paikoissa oli sitä paitsi
jonkunlaisia pieniä kauppaloita, joissa lähimmän kaupungin porvarit
saivat ostaa niinikään lauvantaina tuodut maatavarat. Jokaisella
kaupungilla muuten oli määrätyt pitäjänsä, joiden kanssa se piti
kauppaa, eikä ylimalkaan sallittu toisen kaupungin porvarien siihen
sekaantua. Rantalaistalonpoikien kauppa oli kuitenkin vähemmän ahtaissa
siteissä. Etelärannan asukkaat saivat omilla aluksillaan viedä
ruokatavaraa sekä polttopuita Rääveliin ja tuoda sieltä viljaa sekä
suoloja. Ahvenanmaalaisilla sekä muilla Varsinais-Suomen rantalaisilla
oli lupa samaten viedä ruoka-aineita Tukholmaan.

Kaikilla kaupungeillakaan ei ollut yhtä laajaa kauppaoikeutta.
Useimmilta kiellettiin purjehtiminen ulkomaille sekä ylimalkaan kaikki
kauppa ulkomaalaisten kanssa. Tämä oikeus, n.s. _tapulioikeus_, suotiin
ainoastaan muutamille harvoille, jotka hallituksen mielestä olivat
siihen erittäin soveliailla paikoilla ja joita tahdottiin tällä keinoin
saada kasvamaan yli muiden. Erittäin suosittiin näin Tukholmaa.
Suomessa oli täysi ulkomaankaupan oikeus ainoastaan Turulla, Viipurilla
sekä Helsingillä (alussa Porvoolla). Käkisalmi sai ainoastaan omilla
laivoillaan harjoittaa kauppaa Saksan kanssa.[41] Porilla, Raumalla
sekä Uudellakaupungilla niinikään oli lupa omilla laivoillaan purjehtia
ulkomaille; mutta ne eivät saaneet viedä ulos muuta kuin puuastioita,
joita molempien jälkimäisten ympäristössä kosolta valmistettiin.
Kaikkien muitten tavaroiden, erittäin ruoka-aineitten vienti maasta oli
niiltä ankarasti kielletty; samoin he eivät paluumatkallaan saaneet
tuoda muuta kuin suoloja. Tätä rajoitettua oikeutta käytti erittäin
Uusikaupunki suurella voitolla hyväkseen. Kun ruuma oli jo täynnä
puuastioita, kertoo Wexionius, ladottiin kannellekin vielä pyttyjä,
korvoja sekä sankoja aina puoliväliin maston korkeutta myöten ja
kiinnitettiin siihen konstikkaasti köysillä. Vastaantulijan silmissä
näytti siis kauempaa nähden tuommoinen Uudenkaupungin laiva ikäänkuin
uivalta vuorelta. Eikä tarvinnut näissä aluksissa uppoamista pelätä,
koska lastissa oli niin paljon onteloita. Tullimiehet kuitenkin
valittivat, että nuo ontelot pohjanpuolisissa astioissa vallan usein
sisälsivät muutakin paitsi ilmaa, nimittäin voita tai muita hyviä
ruoka-aineita. Tämän johdosta olikin koko ulkomaalle purjehtimislupa
yhteen aikaan peruutettu. Kaikilla Etelä-Suomen porvareilla oli muuten
oikeus käydä kauppaa Inkerissä, Virossa sekä Liivinmaalla, vaan ei
Ruotsissa muualla kuin yksistään Tukholmassa. Ruotsin kaikkien
eteläisten rantakaupunkien porvarit saivat puolestaan estämättä käydä
Suomessakin. Vielä enemmän rajoitettu kauppaoikeus oli pohjalaisilla;
he eivät saaneet viedä tavaroitansa mihinkään muualle kuin Tukholmaan
taikka Turkuun.[42] Nämät monet ahtaat säännöt nostivat yhtä suurta
vastahakoisuutta kuin pikkutullikin; valtiopäivillä toivat porvarit
kauan aikaa joka kerta esiin valituksiansa. Mutta Kustaa Aadolf heille
vain vastasi kauppasäännön kyllä olevan hyvän ja terveellisen; vika
vain oli muka porvareissa, jotka eivät sen hyötyä ymmärtäneet.
Tukholmalle se olikin epäilemättä eduksi, sillä se imi melkein koko
maan mehun itseensä; se kasvoi ja paisui oikein silminnähtävästi. Mutta
ne kaupungit, joilta ulkomaan kauppa oli kielletty, menettivät senkin
vähän liikkeen, mikä heillä ennen oli ollut. V. 1659 esim. Pori, joka
ei voinut käyttää sille suotua rajoitettua oikeutta siitä
luonnollisesta syystä, ettei sen ympäristöllä tehty mitään puuastioita,
valitti nyt peräti köyhtyneensä, vaikka se ennen oli ollut varakas. V.
1662 niinikään mainitsi Uudenmaan maaherra Porvoon joutuneen kiellon
kautta semmoiseen köyhyyteen, että harvalla porvarilla edes oli leipää.
Muutamien vuosikymmenien perästä kuitenkin valitukset valtiopäivillä
lakkasivat; porvariparat olivat nähneet, ettei niistä ollut apua ja
tottuivat ahtaaseen tilaansa, niinkuin vankikin viimein kahleisiinsa.
-- Aivan vapaa ei ollut kauppa edes noissa etuoikeutetuissa
merikaupungeissakaan, vaan oli määrätty, että ulkomaan laivat saisivat
viipyä niissä enintänsä 6-8 viikkoa. Niiden kuluttua täytyi lähteä
pois, vaikkei olisikaan vielä saatu koko lastia myödyksi taikka toista
sijaan. -- Suureksi haitaksi oli myös se, että tullitaksaa pidettiin
salassa ja mielivaltaisesti muuteltiin; jopa välistä yhtäkkiä jonkun
tavaran, useimmiten viljan, vienti maasta kokonaan kiellettiin. Vaikea
olisi sen, joka jonkun maan kaupan olisi tahtonut väkisin kuristaa,
ollut keksiä enemmän ahdistavia säädöksiä ja kuitenkin olivat ne kaikki
tehdyt sulasta hyvänsuonnista, paraimmalla tarkoituksella!

Melkein yhtä vahingollinen oli toinenkin keino, jolla Kustaa Aadolf
pyysi "auttaa" valtakuntansa huonoa kauppaliikettä. Tämä keino oli
suurten kauppayhtiöiden perustaminen, joille annettiin yksinomainen
etuoikeus kaupitella jotain määrättyä tavaraa, esim. tupakkaa, taikka
myös välittää kaikkea kauppaa jonkun määrätyn maan kanssa, esim. Intian
kauppayhtiö. Nämä yhtiöt, joiden pesäpaikaksi myös Tukholma tehtiin,
estivät vielä enemmän muiden kaupunkien liikettä. Paitsi sitä ne,
niinkuin kaikki luonnottomat hankkeet, eivät edes tuottaneet suurta
etua itse osakkaillensa: Vaikka ne saivatkin suuria raha-avustuksia
kruunulta, kituivat ne kitumistaan ja osaksi hävisivät.

Aksel Oxenstjerna oikeastaan oli vapaamielinen kauppa- ja
teollisuus-asioissa, niinkuin muissakin suhteissa. Päästyänsä valtaan
helpoitti hän hiukan siis sekä kauppasääntöä että myös ammattipakkoa.
Mutta suurta muutosta ei hän kuitenkaan voinut saada aikaan. Olihan
kauppasääntökin rakkaan kuningasvainajan tekemä, jonka kaikkia
säädöksiä, niin paljon kuin mahdollista, pidettiin pyhinä. Paitsi sitä
seisoi Oxenstjerna vapaamielisyydessään jokseenkin yksin; se oli vasten
aikakauden yleistä henkeä. Suomen pienten kaupunkien edusmiehetkin
valtiopäivillä esim. hyvin usein, samaan hengenvetoon kuin he
rukoilivat itselleen enemmän vapautta, kuitenkin myös pyysivät, että
heidän lähimmät naapurikaupunkinsa pantaisiin vielä ahtaammalle taikka
kokonaan hävitettäisiin, koska ne muka heille olivat haitaksi!
Ylimalkaan pysyi siis kauppa-asetus voimassansa: niin myös annettiin
yhä edelleen yksinoikeuksia yksityisille kauppayhtiöille. Syntyipä
juuri tällä ajalla v. 1648 se yksinoikeutettu yhtiö, joka meidän maalle
teki suurimman vahingon. Kaikki tervakauppa näet tuli nyt Tukholmaan
perustetun _tervayhtiön_ käsiin. Se sai yksinomaisen oikeuden
viedä ulkomaille kaiken tervan sekä pien koko Suomesta sekä
ruotsinpuoliseltakin rannikolta Tukholman pohjoispuolelta. Suomen
kauppiaat, jotka välittivät yhtiölle tervakaupan, sekä Suomen
talonpojat, jotka möivät tervat rantakaupunkeihinsa, olivat siis
kokonaan tämän yhtiön armoilla. Etuuskirjassa oli tosin määrätty, miten
paljon sen tulisi tynnyriltä maksaa; mutta sitä määräystä tietysti oli
mahdoton panna toimeen. Suurta apua ei myös ollut siitä, että muutamien
vuosien perästä, Suomen kauppiaitten surkeitten valitusvirsien tähden,
annettiin Viipurille, Turulle sekä Helsingille lupa määrätyllä summalla
ruveta yhtiön osakkaiksi. Suomen porvareilta ei näet niin suuria summia
kerrallaan liiennyt panna yhteen asiaan.

Muutamat hyvät säädökset kaupan suhteen tulivat kuitenkin tehdyiksi
holhoojahallituksen aikana. Aatelin tullinvapaus, niinkuin jo tiedämme,
poistettiin. Väkinäiset laivojen anastukset sotaväen kuljetusta varten
lakkasivat; niin myös mielivaltaiset, ennen arvaamattomat ulosviennin
kiellot. Julkinen, vakinainen tullitaksa määrättiin vientitavaroiden
suhteen. Yleiset vakinaiset mitat ja painot säädettiin koko
valtakunnalle entisten eri paikkakunnissa vaihtelevien sijaan.
Rahalaitos saatiin myös vakinaisemmalle kannalle. Kaupunkien
kruununverot huojennettiin ja niille suotiin kaikenlaisia uusia etuja,
niinkuin maatiluksia sekä osa pikkutullista. Omien laivojen
rakentamisen edistämiseksi myönnettiin suuri tullinhuojennus
semmoisissa aluksissa tuoduille tavaroille, niin että, jos tavaratkin
olivat oman maan miehen, ainoastaan neljäs osa otettiin siitä, mikä
ulkomaalaiselta. Tämän asetuksen nojalla karttui sitten laivojen luku
melkoisesti sekä Ruotsissa että Suomessa. Mutta varsin vähän ahtaitten
kauppasääntöjen tähden Suomi sittenkään hyötyi valtakunnan
vaurastuvasta kauppaliikkeestä. V. 1673 oli tosin meritulli Suomessa
noin viidenkymmenen vuoden kuluessa karttunut kolmenkertaiseksi (v.
1626 6,000 talaria, v. 1673 n. 16,400). Mutta mitäs se oli Ruotsin
edistymisen rinnalla, kun Ruotsin ja Suomen tulli yhteensä jo v. 1662
oli tehnyt toista miljonaa.

Maamme parhaana vientitavarana eivät olleet vielä silloin, niinkuin
tätä nykyä, lankut ja laudat. Ei ollut vielä maassamme vesisahoja,
puhumattakaan tietysti höyrysahoista; se vähä, mitä lankkuja ja lautoja
valmistettiin, halkaistiin ja tasoitettiin kirveellä. V. 1637 esim.
vietiin maasta 258 tolttia, v. 1640 ainoastaan 87 t. (tätä nykyä 2-3
miljoonaan t.). Sitä vastoin olivat terva ja piki hyvin tärkeitä
kauppa-aineita. Vielä tärkeämpi oli vilja, jota kauppiaat suurin määrin
saivat aateliskartanoiden isänniltä ja möivät välistä sangen kaukaisiin
maihin. V. 1631 esim. kulki Juutinrauman kautta koko 38,289 tynn.
Suomen viljaa, enimmäksi osaksi rukiita. V. 1637 vietiin kuitenkin
vähemmän, nimittäin ei täyttä 28,000 tynn., monta kertaa vielä
vähemmän, niin että keskimäärä vv. 1627-32 oli ainoastaan 18,500.
Tervaa meni ulkomaille v. 1637 melkein 40,000 tynn., kolme vuotta
myöhemmin melkein 46,000, pikeä samoina vuosina n. 5,000 ja 1,000
tynnyriä. -- Tärkeitä vientitavaroita olivat silloin nahat ja tali;
voitakin meni silloin jonkun verran muille maille, varsinkin Ruotsiin.
Metsästä saadut turkikset olivat haluttua tavaraa; v. 1637 vietiin
maasta noin 90,000 oravannahkaa sekä muun muassa myös muutamia
majavankin nahkoja. Suurin määrin ostivat ulkomaalaiset myös suola- ja
kapakaloja, erittäinkin haukia, joita tavaroita sekä voita Suomen
kolmella merikaupungilla oli enemmän myödä kuin Tukholmallakaan, vaikka
tämä viimeksimainittu imi kaikki Pohjanlahden rannikkojen tuotteet.
Merellistäkin on mainittu meidän maamme silloisten tärkeiden
vientitavaroiden joukossa. Yllämainitut luvut eivät kuitenkaan vielä
osoita Suomen vientikaupan todellista määrää; sillä koska suuren osan
meidän maamme tavaroista täytyi mennä Tukholman kautta, ja hyvin paljon
myös myötiin Riikaan tai Rääveliin, niin olivat luultavasti todelliset
summat toista vertaa suuremmat.

Ulkomaalta tuodut tavarat sekä määräänsä että laatuunsa nähden erosivat
niinikään suuresti nykyisistä oloista. Viljaa, joka nyt hyvinäkin
vuosina tavallisesti vie eninten rahaa maasta, meni siihen aikaan,
niinkuin näimme, päinvastoin Suomesta ulkomaille. Sitä lähinnä ovat nyt
meille kalleimmat kahvi ja sokeri; niistä oli siihen aikaan edellinen
vielä tuiki tuntematon, jälkimäistä tuotiin silloin sangen vähän, ei
likimain tuhannetta osaakaan nykyisestä määrästä. Tärkein tuontitavara
oli suola; siihen meni noin 1/3 kaikista ulkomaan tavaroista
maksetuista rahoista. Sittenkin oli suolan tuonti vielä sangen
vähäinen, noin 15,000 tynnyriä vuodessa suoraan ulkomaalta; ja jos
paneekin toisen verran lisäksi Tukholman sekä Riian ja Räävelin kautta
tulleiden suolojen osaksi, niin ei se nouse kuitenkaan vielä
viidenteentoista osaan nykyisestä. Sitä vastoin tuotiin paljon enemmän
ryytejä ruoan höysteeksi, samoin myös kaikellaista hilloa ynnä muita
pöydän ylellisyyteen kuuluvia aineita,esim. v. 1637 inkiväärihilloa 297
tynnyriä, pähkinähilloa 24 tynn. -- Rommista ja konjakista, joita me
nyt niin suurin määrin ostamme ulkoa, ei silloin vielä tiedetty mitään.
Mutta viiniä tuotiin melko paljon. Enimmät viinit tulivat Ranskasta,
sitä lähinnä Espanjasta. Saksasta ostettiin niitä varsin vähän, mutta
sitä runsaammin olutta, varsinkin Rostockista ja Lybeckistä. Myöskin
paloviinaa tuotiin silloin ulkomaalta pieni määrä, luultavasti enin osa
siitä, mitä juotiin. Tupakan tuonti oli vasta alulla, mutta karttui
vuosi vuodelta erinomaisella nopeudella. V. 1637 oli sitä vasta tullut
Suomeen 2,000 naulaa sekä 414 tusinaa piippuja; mutta v. 1640 olivat
luvut jo 5,500 ja 1,300! Kankaihin meni silloinkin, niinkuin vielä
nytkin, suuria summia ulkomaille. Varsinkin tuotiin verkaa, mutta myös
silkkikankaita, vähemmässä määrässä kultaisia ja hopeisia nappeja,
nyörejä ja päärmeitä. Kirjojen tuonnista ennen yliopiston perustamista
saattoi tuskin puhuakaan, eikä se perästäpäinkään ollut kovin suuri.
Tuontikaupankin suhteen pitää muuten muistaa, että ainakin toinen verta
kaikkia tavaroita, kuin mitä tullisummat näyttävät, mahtoi tulla
Tukholman kautta.

Ylimalkaan täytyy meidän, paha kyllä, myöntää, että Suomen vientikauppa
verrattuna tuontikauppaan ei ole enää niin edullinen kuin kaksisataa
vuotta takaperin. Ulkomaan tavaroiden tarve on äärettömästi enentynyt,
mutta sen sijaan, että muutamia uusia vientitavaroita on tullut lisään,
muutamien vanhojen määrä karttunut, kuitenkin useimmat vallan tärkeät
ovat menneet suuresti alaspäin, jopa kokonaan lakanneet. Sitä vastoin
on nyt laivakulku edullisemmalla kannalla. Silloin oli Suomella
ainoastaan vähän omia laivoja; kaupanvälittäjinä olivat melkein
yksistään ulkomaan laivat. Enimmin kävi täällä hollantilaisia, sitä
lähinnä saksalaisia; englantilaisia laivoja nähtiin vielä kovin vähän.

Teollisuutta ja käsityötä koetettiin myös johtaa yhtä ankarilla,
monasti pahoin ahdistavilla asetuksilla. Käsityöläiset olivat jaettuina
toisistaan jyrkästi erotettuihin _ammattikuntiin_ (ruotsiksi "skrån").
Maalla ei saanut kukaan käsityöläinen asua lähempänä kuin useamman
peninkulman päässä lähimmästä kaupungista. Etäämpänäkin asuville, jos
suinkin mahdollista, määrättiin joku kauppala asunnoksi. Jolleivät he
totelleet, kuljetettiin heidät sinne väkisin, tai myös kirjoitettiin
sotamiehiksi. Kaupungeissa oli kovasti kielletty, ettei käsityöläinen
saisi kauppaa harjoittaa eikä kauppias käsitöitä; ei myöskään kukaan
useampia käsitöitä, samoinkuin suuremmissa kaupungeissa eri
kauppalajitkin olivat tarkasti eroitetut toisistansa.

Tehdasteollisuus muuten oli silloin vielä aivan alullansa Suomessa.
Ojamon vuoresta oli pitkän väliajan jälkeen taas v. 1615 ruvettu rautaa
särkemään. Malmi vietiin v. 1616 perustettuun Mustion ruukkiin.
Molempia käytti ensialussa kruunu itse; mutta kun se ei kannattanut,
annettiin ne vuokralle rikkaalle Turun porvarille Jaakko Wollelle.
Lähiseudun talonpojille nämät laitokset olivat vain uutena rasituksena;
sillä heitä pakoitettiin maksuttomaan päivätyöhön, malmin sekä sysien
kuljettamiseen. Brahen aikana sitten, niinkuin hän sanoi, "rupesi
metallivuoria täällä vähän ilmaantumaan". Pinjaisten rautaruukki
perustettiin v. 1642, Fiskars v. 1649. Porkkalassa koetettiin kaivaa
esille vaskisuonta, mutta hylättiin se heti jälleen. Suomi sai nyt oman
vuorimestarinsa, ja vuorityötä koskevia asetuksia suomennettiin.
Ruotsin runsaaseen vuorityöhön verraten oli kuitenkin tämä kaikki
vallan mitätöntä. Rautalammin rautamudasta oli jo hiukan tietoa; mutta
ylimalkaan ei Suomen itäisen puoliskon järvimalmia vielä ollenkaan
käytetty tehtaissa. Laatokan puoliset vaskikaivannot olivat vielä
tuntemattomia. Kemiön pitäjässä, niinkuin tiedämme, murrettiin
marmoria. Sitä paitsi oli vielä ruutitehdas olemassa Viipurissa, ja
salpietaria, ruudin tekoa varten, valmistettiin myös yhteen aikaan
tehtaissa. Mutta sitten se jäi kokonaan talonpoikien kotityöksi.
Kotiteollisuutta olikin ylimalkaan melkein kokonaan se vähäinen
teollisuus, mitä maassamme harjoitettiin. Ei ollut vesisahoja, vaan
talonpojat halkaisivat kirveillään pölkyt ja hakkailivat sitten lankut
sileiksi. Ei ollut kangastehtaita, vaikka liinakangasten kutominen
yksityisten kankurien kodissa tähän aikaan rupesi leviämään hallituksen
erinäisestä kehoituksesta. Samoin pani hallitus nyt myös karduani- ja
säämiskänahan valmistuksen alkuun Ruotsissa sekä Suomessa. Ylimalkaan
oli kuitenkin käsitöittenkin taito meidän maassamme vielä kovin
kurjalla kannalla. Kattotiilet Turun tuomiokirkkoa varten täytyi esim.
v. 1635 tuottaa Hollannista; samoin mainitaan kerta kivenlaskijoita
tuoduksi Turun katuja varten Lybeckistä. Enimmiten vietiin raaka-aineet
ulos maasta ja ostettiin sitten, ulkomaalla tehtyinä valmisteina,
monenkertaisesta hinnasta takaisin. Viipurista on v. 1637 mainittu,
että sieltä lähetettiin Saksaan vanhoja hopea- ja tina-astioita
korjattaviksi, lankaa kankaiksi kudottavaksi sekä Venäjän sarkaa
värjättäväksi. Myös Brahekin valitti, etteivät suomalaiset huoli oppia
mitään käsitöitä, vaikka he niihin enemmän kuin moni muu kansa ovat
soveliaita.

Käytännössä olevat rahat Ruotsissa ja Suomessa olivat kultaisia,
hopeisia sekä vaskisia. Kultarahat olivat kaikki ulkomaalaisia, m.m.
unkarilaisiakin. Hopeaa oli _hopeariksi_ (5 markkaa 70 penniä nykyistä
rahaamme). Paitsi sitä luettiin myös tavaroiden hinnat
_markoittain_.[43] Markassa oli 8 äyriä, äyrissä 3 aurtuata, aurtuassa
8 penninkiä. Neljä markkaa oli yksi talari hopearahaa (eroitettava
hopeariksistä). Vaskiset rahat, joita ruvettiin Kustaa Aadolfin aikana
lyömään, olivat äärettömän suuria neliskulmaisia möhkäleitä (plootuja),
joita niiden raskauden tähden oli vallan vaikea kuljettaa ja jotka
siinäkin suhteessa olivat hankalat, etteivät ulkomaalaiset tahtoneet
niitä vastaanottaa.



21. Suomen kaupungit.


Meidän maamme kaupungeista olivat ainoastaan Turku ja Viipuri siihen
aikaan huomattavat.

_Turussa_ oli Kristiinan hallituksen lopussa noin 6,000 asukasta. Sen
suurin ja paras osa, niinkuin nytkin, oli itäpuolella Aurajokea.
Pohjoisessa oli ensin _Mätäjärven_ kaupunginosa, jossa asui melkein
vain köyhää kansaa, ja missä Karjatullin lähellä oli kivillä ympäröity
mestauspaikka. Sen eteläpuolella olevat _Luostarin ja Kirkon_
kaupunginosat olivat komeimmat ja parhaiten rakennetut, joissa
parhaasta päästä virkamiehet sekä rikkaat porvarit asuivat. Luostarin
kaupunginosassa oli Isotori, jonka ympärillä oli paljon komeita, suuria
asuinkartanoita sekä kauppapuoteja. Täällä oli raastupa, jonka tornissa
yövartia valvoi: täällä oli myös Hornin kolminkerroksinen kartano,
johon myöhemmin tällä vuosisadalla hovioikeus muutettiin. Kirkon
kaupunginosaan taisi kuulua presidentti Kurckin kaunis kivimuuri joen
rannalla puutarhoineen, ansareineen. Parhaana koristeena oli kuitenkin
vanha tuomiokirkko, jota ei Ruotsissakaan, niin ainakin kehuttiin,
voittanut muu kuin Upsalan tuomiokirkko. Se kohosi korkeana, jalona
pieneltä kummulta, joka, siksi että sitä oli hautausmaana käytetty, oli
saanut nimekseen _Unikankari_. Tämän kummun ympärillä kävi 12 jalkaa
korkea, 4 jalkaa paksu muuri, rakennettu osaksi harmaasta kivestä,
osaksi tiilistä. Itäisellä kulmalla se oli varsinkin korkea, aivan kuin
linnanvalli. Pitkin reunoja oli rakennettu nastoja, joiden välistä
sopi ampua; sillä tämä muuri oli muinoin sota-aikoina ollut
suojelusvarustuksena. Kuuden portin kautta päästiin sen läpi sisään;
itäinen ja eteläinen portti olivat holvatut ja niiden yläpuolella oli
huoneita, joissa portinvahdit asuivat. Kirkko oli Kustaa Aadolfin
aikana tehty vielä entistä pitemmäksi; korkeakuori oli siihen lisään
rakennettu rikkaan porvarin Jaakko Wollen kustannuksella. Permantona
oli suureksi osaksi hautakiviä, sillä siihen aikaan vielä haudattiin
korkeasukuisia ja rikkaita kirkkoihin. Vainajien vaakunat sekä
hautajaisissa käytetyt suruliput riippuivat patsaista molemmin puolin
isoa käytävää. Paitsi sitä olivat entiset sivukappelit kaikki muutetut
hautakammioiksi. Komeimmat olivat Tottin, Stålhandsken, Tavastin sekä
Kankaisten (Kurck- ja Horn-sukujen) kappelit. Niissä oli taiteellisesti
veistettyjä marmorisia muistokiviä ja kuvapatsaita. Niissä riippui
viljalta sodista saaliiksi tuotuja vihollislippuja hautojen
yläpuolella, samoinkuin myös sankarien omia, taisteluissa käytettyjä
haarniskoita ja kypäriä. Muutamissa olivat vainajien muotokuvatkin
nähtävinä, marmorista veistettyinä tai öljymaalauksina. Keskipaikoilla
vuosisataa sai kirkko loistavan vaskikaton; sitä ennen oli katto
parikymmentä vuotta ollut tiilinen, ja vielä aikaisemmin oli se,
Rothoviuksen tullessa maahan, ollut 1601 vuoden palon jälkeen niin
rappiolla, että lunta sekä vettä satoi lautakatoksen läpi sisään. Aivan
kiinni muurissa, osaksi sen sisäänkin rakennettuna seisoi kaakkoisen
portin vieressä kaksinkertainen yliopistorakennus, sitten yliopiston
kirjasto, vanha kouluhuone. Vähän matkaa kirkosta, joen rannalla oli
piispan talo.

Korkeakaarisen sillan yli päästiin joen toiselle rannalle _Aningaisten_
kaupunginosaan. Sen avaralla alalla asui taas enimmäkseen köyhää väkeä;
mutta pitkin joenrantaa oli kuitenkin. myös komeita rakennuksia, jos
kohta suureksi osaksi vain puisia. Muita merkillisempi oli suuri
kivimuuri, jossa hovioikeus, majailtuaan ensiaikansa linnassa, nyt piti
istuntojaan. Aningaisten kaupunginosan sekä linnan välillä oli ennen
Brahen aikoja ollut avara, tyhjä lakeus; mutta hänen toimestaan
jatkettiin kaupunkia sinnepäin varsin pitkältä, ja loppumatka
_Aniniemeen_, missä linna kohosi, tehtiin hauskemmaksi istuttamalla
tien molemmille puolin lehtipuita.

Aurajoen rannat olivat alkuaan lietteiset; kaupungin nykyistä asemaa
kuuluu ennen muinoin sanotun _Viljasuoksi_ -- Turun vastaista rikkautta
ennustava nimi, niinkuin eräs sen ihailija 17:nnellä vuosisadalla
väitti. Tämän lietteisyyden vuoksi oli täytynyt rakentaa rantatalot
maahanjuntatuille paaluille, ja sitä paitsi oli vielä paaluttamalla
rakennettu rantaa pitkin osaksi puinen, osaksi kivinen laituri, jonka
ääreen laivat sekä venheet saattoivat laskea. Siellä oli tavaroiden
purkaminen sekä sisäänsälyttäminen hyvin mukava, sillä kauppiaitten
vara-aitat seisoivat enimmäksi osaksi juuri laiturin partaalla. --
Kivimuureja oli paremmissa kaupunginosissa jokseenkin paljon, enimmiten
kuitenkin vain yksikerroksisia, palkiten puuttuvan korkeuden
suuremmalla avaruudellaan. Kivisissäkin kartanoissa oli katto enimmiten
laudoista sekä tuohista; puisissa epäilemättä, vaikkei siitä ole
erittäin mainittu, useimmiten turpeista, niinkuin silloin oli yleisesti
Ruotsin valtakunnassa tapana. Näille katoille päästettiin kesä-aikoina
vuohet ruohoa syömään. Kadut olivat vielä alkupuolella 17:ttä
vuosisataa kovin kapeat ja koukkuiset ja tonttialat pienet. Mutta
kreivi Brahen toimesta useimmat kadut ojennettiin ja levennettiin,
samoin yhdistettiin monessa paikoin useita tonttialoja yhdeksi
suuremmaksi. Rakennusten välissä oli hyvin monessa talossa ryytimaa
sekä hedelmäpuutarha, joissa porvarit ihanina kesäiltoina työnsä
tehtyään istuskelivat. Suosittu kävelypaikka oli myös jo silloin
_Ruissalon_ kuninkaankartanon puisto. Juhannusaattona kokoonnuttiin
varsinkin _Kupittaalle_ kaikellaisia leikkejä lyömään ja taikoja
tekemään. Muulloinkin oli sen lähde usein loitsupaikkana; luultavasti
kävivät kaupungin neitoset siellä muun muassa "lempeäkin nostamassa"
vanhaan suomalaiseen tapaan, koska eräs senaikuinen ruotsalainen johtaa
paikan nimen roomalaisten lempijumalasta Cupidosta.

Paljon siitä, mitä me nykyään pitäisimme välttämättömänä mukavan ja
siivon elämän ehtona, puuttui silloin vielä Turussa, saatikka sitten
muissa Suomen kaupungeissa. Iltasilla ei esim. minkäänlaiset lyhdyt
valaisseet katuja. Jos joku tahtoi valoa, piti hänen kuljettaa lyhtyä
muassansa. Kadunlaskijoita sanotaan tosin kerran tuotetun Saksasta,
mutta ylimalkaan ei mahtanut olla monta paikkaa kivettynä, koska
kiveäminen oli Tukholmassakin vain alullaan. Voipi siis arvata, miten
syvässä loassa syksyisin kahlattiin. Poliisi ei myöskään pitänyt huolta
pihojen tai katujen siivoamisesta. Sinne jäivät kaikellaiset
keittiöistä heitetyt roskat mätänemään. Kun sen lisäksi otamme huomioon
kaupungin mutaisen pohjan sekä katujen ja pihojen ahtauden, niin ei voi
kummeksia, jos ilma olikin kovin turmeltunut ja pahat kulkutaudit
pääsivät usein liikkeelle. Ja sellaisissa tapauksissa ei ollut edes
lääkäreitä, jotka olisivat voineet auttaa! Vielä sata vuotta myöhemmin
on Turusta mainittu, että kuolleitten luku tavallisesti oli melkein
yhtä suuri kuin syntyneitten, monasti vielä paljoa suurempi. Siitä voi
päättää, millainen asian laita oli 17:nnellä vuosisadalla. Ahtaat kadut
ja pihat sekä se seikka, että useimmat talot olivat puusta, vaikuttivat
sen, että tulipaloja oli hyvin tiheään ja että ne tekivät suurta tuhoa.

Turun ympärillä kohoaa vuoria, joilla siihen aikaan, varsinkin
Venäläismäellä, Mätäjärven pohjoispäässä, seisoi suuri joukko (melkein
satamäärä) tuulimyllyjä, näky, joka muualla Suomessa siihen aikaan oli
aivan outo. Näitä vuoria kehuvat välistä sen ajan kirjailijat kaupungin
suojelusmuuriksi, mutta oli sillä myös oikea multavallituskin sekä
kivinen muuri ympärillään, jotka olivat tehdyt kreivi Brahen toimesta.

Omituista Turulle, niinkuin muillekin senaikuisille Suomen
kaupungeille, oli se, että talot eivät olleet numeroidut, vaan kukin
varustettu omalla, omistajienkin vaihtuessa aina ennallaan pysyvällä
nimellä, esiin. Heikkilä, Rantala j.n.e., aivankuin maatilat.
Sukunimistä päättäen oli muuten enin osa asukkaista suomalaisia.
Näiden suomalaisten sukunimien joukossa tapaamme joskus nen-päätteisiä,
jotka tätä nykyä ainoastaan Itä-Suomessa ovat yleisemmät, joskus
la-päätteisiä, niinkuin nykyään Länsi-Suomessa, vaan suuri osa oli
lyhyitä, esim. Hirvi, Alli, Viisas, Raikoi, olipa joukossa myös sangen
lystikkäitä köllejäkin esim. Mustapää, Jauhopää ja Rahapää, Vääräjalka,
Tomuhousu, Hassuparta ja Piruntappaja. Ruotsalaisia ja saksalaisia
nimiä tavattiin verrattain enemmän kaupungin paremmissa osissa, josta
voinee päättää, että niihin kansallisuuksiin kuuluvat porvarit
ylimalkaan olivat rikkaimmat. Saksalaisilla oli tämän vuosisadan
edellisellä puoliskolla oma kirkkokin, joka sittemmin otettiin
yliopiston kirjastoa varten. V. 1638 heidän lapsilleen myös hankittiin
omakielinen koulumestari.

Vaikka Turku oli harvoja maan merikaupunkeja, ei se kuitenkaan ollut
erittäin kehuttava kaupastansa eikä teollisuudestaan. Kustaa Aadolfin
aikana ei sillä ollut yhtään omaa laivaa, eikä siellä käynyt
ulkomaalaisiakaan enempää kuin 11-12 vuodessa. V. 1640 kirjoitti kreivi
Brahe, kun hän sai käskyn kehoittaa Turun porvareita käyttämään
muutamia ulkomaan laivoja, jotka kruunu oli sotaväen kuljetusta varten
sinne tilannut, vaan joita ei sitten siihen tarkoitukseen tarvittukaan:
"Ei täällä ole yhtään semmoista kauppiasta, jolla olisi rahtia
annettavana sattumalta tänne saapuvalle laivalle. Vähäisiä tavaroitaan
varten he ovat jo tilanneet laivoja Lybeckistä." V. 1638 hän niinikään
kuvasi liinakangastyötä, johon hallitus silloin kehoitti, tällä tavoin:
"Täällä on 200 liinakankuria, vaan he kutovat kapeita, harvoja,
solmuisia kankaita, niin etteivät ne tahdo mennä kaupaksi. Yksi ainoa
vain on hyvä, vaan ei hänkään osaa kutoa hienompaa kilpi- eikä
damastikangasta." Vuosisadan lopulla kuitenkin mainitaan jo olevan
taitavia liinakankureita, ja valmistellaan myös verkaa sekä
"kalminkiä". Krouveja sitävastoin oli paljon, ja ne menestyivät vallan
hyvin, arvattavasti monien ylioppilaitten vuoksi. Yliopistokaupungiksi
oli muuten Turku erittäin sovelias sen vuoksi, että elanto siellä oli
huokea. "Seutu sen ympärillä on niin viljavaa, vedet niin kalaisia,
ettei missään maailmassa saa huokeammalla ruokatarpeita", kehuu
Wexionius. Vilja sekä kaikellaiset ruokatarpeet olivatkin Turun
tärkeimmät vientitavarat. Niitä tuotiin kaupunkiin varsinkin sen
kolmina markkinoina: molempina Heikinmessuina tammik. 19:nä ja kesäk.
17:nä, sekä vielä syysk. 8:na p:nä. Vuosisadan toisen puoliskon alussa
oli hallituksen kehoitus laivanrakentamiseen vaikuttanut sen, että
Turussa oli porvareita, jotka lähettivät 3-5 omaa laivaa ulkomaille.
Mutta muutamia vuosikymmeniä myöhemmin oli laivaliike jälleen rauennut;
tavarat tuotiin enimmiten Tukholmasta.

Maamme toinen kaupunki oli _Viipuri_, muutamissa suhteissa ajoittain
aivan ensimäinen. Ulkoasultaan se oli silloin aivan toisellainen kuin
nyt. Venäjän puolella se loppui jo Karjaportin paksun tornin kohdalle;
sieltä ulkovalli kulki suoraan suomalaisen kirkon kellotapulin kautta,
joka oli vallitornina. Pietarin etukaupunkia ei ollut olemassa, koska
venäläisten alinomaisten hyökkäysten tähden siellä ei olisi ollut
rauhaa. Neitsytniemen, Saunalahden ja Hiekan etukaupungeista, jotka
suurimmaksi osaksi vasta nykyaikana ovat syntyneet, ei ollut
ainoatakaan olemassa. Sitä vastoin olivat silloin pitkänsillan tausta
sekä nykyinen Tervaniemi sataman laidassa tiheästi asutut; siellä oli
Siikaniemen etukaupunki, jolla oli oma kirkkokin, luultavasti puinen.
Toisella puolella kaupunkia oli Pantsarlahden linnoituksessa toinen
etukaupunki. Itse kaupunki eli "huhma" -- siksi kansa sitä sanoo -- oli
ympäröity vahvalla muurilla, josta suuri joukko torneja törrötti. Mutta
vuosisadan loppupuolella ne olivat, uuteen linnoituslaatuun
sopimattomina, tulleet hävitetyiksi; ei jäänyt jäljelle muuta kuin nuo
kaksi yllämainittua sekä joitakuita raunioita. Sisään päästiin
seitsemän holviportin kautta. Alkupuolella 17:ttä vuosisataa oli
huhmassa sekä porttien järjestys että suunta ihan toinen kuin tätä
nykyä; sen näkee vielä nytkin vanhoista rakennuksista, jotka kaikki
seisovat viistoon nykyisiin katuihin verraten. Mutta suuren palon
jälkeen rakennettiin kaupunki kreivi Brahen käskystä uuden kaavan
mukaan, jonka jälkeen, niin kehutaan, ei ollut enää montakaan väärää
katua. Silloin oli jo myöskin, niinkuin asemakaavasta näkyy, aikomus
laajentaa Viipuria itään päin siihen muotoon, joka sillä oli ennenkuin
vallit revittiin; mutta sitä ei Ruotsin vallan aikana vielä pantu
toimeen. Kivimuureja oli jo ennen tätä uudestaanrakentamistakin koko
joukko, sillä Kustaa Aadolfin aikana sai jokainen porvari siellä 100
talarin veronhuojennuksen, jos hän rakensi kivimuurin. V. 1636
kehuttiinkin, että Viipurissa on tosin huonot vallit, mutta komeat
porvarien kartanot. Tämä viimeksimainittu kerskaus kumminkin oli
liioiteltu; sillä siltä ajalta jäljellä olevat rakennukset ovat kaikki
matalanlaisia, pienten ikkunainsa vuoksi synkännäköisiä, osaksi
harmaasta kivestä kyhättyjä -- esim. kaksikerroksinen entinen piispan
talo Uudenportinkadun varrella. Palon jälkeen rakennettiin niin
ahkeraan tiilikivisiä huoneita, ettei v. 1694:n jälkeen huhmassa
ollutkaan paljon muita. Katotkin enimmiten tehtiin tiilikivestä,
niinkuin vieläkin monessa vanhassa rakennuksessa näkee; mutta oli myös
turvekattoja. Erittäin komeat kuuluvat olleen rakennukset torin
ympärillä, likellä Turunporttia, missä myös raatihuone seisoi.
Merkillinen avaruudeltaan sekä koristeiltaan oli tuomiokirkko (nykyinen
venäläisen sotaväen jauhoaitta), johon Agricola oli haudattu.
Senaikuinen kertoja kehuu sen vahvoja holvikaaria, sen loistavaa
saarnastuolia, sen taidokkaasti tehtyjä urkuja sekä muuta
sisäkoristusta. Tässä tuomiokirkossa pidettiin ruotsalaista
jumalanpalvelusta; suomalaisilla oli nykyinen kirkkonsa. Paitsi näitä
oli vielä kolmaskin Herranhuone huhmassa, likellä vallia, köyhien ja
vaivaisten varalta, joita vaivaishuoneessa elätettiin. Kaupungissa oli
myös kymnaasi ja kirjapaino. Maaherra asui linnassa, komeassa
palatsissa, jonka seinät kuitenkin ovat nyt jo toiselta puolelta maahan
vaipuneet. Viipurin ympäristössä kuuluu olleen paljon puu- ja
kukkastarhoja.

V. 1658 oli kaupungissa 3-4,000 asukasta. Nimistä päättäen oli Viipuri
paljoa enemmän ulkomaalainen kuin Turku. Muutamia venäläisiä oli jo
silloinkin sinne muuttanut. Saksalaisia oli melkein yhtä paljon kuin
ruotsalaisia. Näitä molempia melkein yksistään asui huhmassa,
suomalaiset enimmäkseen etukaupungeissa. Viimeksimainittujen ja
edellisten välillä oli usein vaaliriitoja, sillä ruotsalaiset ja
saksalaiset yhdessä liitossa tahtoivat määrätä virkoihin keitä he
halusivat, huolimatta suomalaisista, jotka aina äänestivät oman maan
miehiä.

Uudet valloitukset Kustaa Aadolfin hallituksen alussa ensin suuresti
enensivät Viipurin kauppaliikettä. Ennen se oli jo ollut Saimaan
vesistön tavaroiden viennin välittäjänä; nyt rupesi myöskin, niin
kertoo kreivi Brahe, Käkisalmen läänin sekä Inkerin, jopa avaran
Venäjänkin kauppa käymään sen kautta. Jälkimäisestä maasta tuotiin
talia sekä kalliita turkiksia. Lähempää sai Viipuri viljaa, voita ja
varsinkin tervaa sekä pikeä. Näiden molempien viimeksimainittujen
tavaralajien suhteen oli Viipuri valtakunnan toinen kaupunki lähinnä
Tukholmaa. V. 1640 vietiin koko Ruotsin valtakunnasta tervaa, pikeä
sekä merellistä yhteensä 250,000:n talarin arvosta, ja Viipurin osaksi
siitä summasta tuli 91,000, siis melkein kaksi viidennestä. Tässä
asiassa sai kuitenkin yllämainittu tervakomppania suuren muutoksen
aikaan, mutta sittenkin pysyi Viipurin tervakauppa edelleen sangen
tärkeänä. Kun Suomen merikaupungeille viimein suotiin lupa ottaa osaa
tähän tervakomppaniaan määrätyllä summalla, säädettiin Viipurin osaksi
18,000 talaria, Turun ja Helsingin kumpaisenkin ainoastaan 6,000.
Komppanian tervojen talletuspaikkana oli Siikaniemi, joka siitä
vähitellen saikin nykyisen nimensä Tervaniemi. Myöskin Viipurin muussa
kaupassa oli jo jonkun aikaa ennemmin alkanut tuntuva vähennys näkyä.
Nevajoen suulle oli tullut perustetuksi _Nevanlinnan_ kaupunki, josta
sangen pian kasvoi Viipurille vaarallinen kilpailija. Brahe ehdoitti jo
v. 1638, että Venäjän kauppa johdettaisiin takaisin Viipuriin, niinkuin
se Kustaa Aadolfin hallitessa oli ollut. V. 1650 hän taas kovasti
valitti siitä suurta haittaa, minkä Nevanlinna teki Viipurille; ja v.
1662 ilmoitti senaikuinen Viipurin maaherra, että Venäjän kauppa oli
nyt sieltä melkein kokonaan loppunut; ainoastaan terva ja piki olivat
nyt kaupungin tärkeämmät vientitavarat. Se oli jo pienoinen etumaku
vastaisen Pietarin kaupungin vaikutuksesta!

_Helsinki_, Suomen kolmas merikaupunki, muutettiin tähän aikaan
v. 1640 kreivi Brahen toimesta Vantaanjoen suulta nykyiseen paikkaansa
"Estnäs-nokan" päähän. Vanhan Helsingin sekä Porvoon asukkaat saivat
käskyn muuttaa sinne; kuitenkin on osoitteena aikakauden tapojen
lauhtumisesta huomautettava, ettei heitä tähän muuttoon väkisin
pakoitettu, niinkuin vielä Kustaa Vaasan aikoina oli tehty
samallaisissa tilaisuuksissa. Uutta paikkaa kehuttiin suuresti,
erittäinkin sen hyvän sataman vuoksi, jossa ulos- ja sisäänpääsö oli
mahdollinen millä tuulella hyvänsä, ja joka oli niin syvä, että laivat
saattoivat tulla aivan rantaan. Sittenkään ei Helsinki nytkään
täyttänyt hallituksen suuria toiveita enemmän kuin Kustaa Vaasankaan
aikana. V. 1662 valitti läänin maaherra, etteivät helsinkiläiset
ollenkaan kykene harjoittamaan ulkomaan kauppaa, vaan ottavat kaikki
tavaransa Tukholmasta tai Räävelistä.

Näiden kolmen kaupungin keskinäistä suhdetta valaiskoot vihdoin vielä
seuraavat tilastolliset numerot. Niistä 38,000:sta viljatynnyristä,
jotka v. 1638, niinkuin jo kerrottu, Suomesta vietiin Juutinrauman
kautta, oli noin 30,000 Turusta, 5,800 Viipurista, 2,300 Helsingistä.
Tervaa sitä vastoin lähetti v. 1628 Viipuri 1,800 sälytystä à 288
leiviskää, Turku edellisenä vuonna ainoastaan 800; Helsingistä ei ole
tietoja. V. 1620 tuotti iso eli ulkomaan tulli Viipurissa noin 5,000
talaria, Turussa, Raumalla sekä Porissa yhteensä 6,500, Helsingissä ja
Porvoossa yhteensä 2,000. V. 1638 saatiin pientä tullia maalta
tulevista tavaroista Viipurissa 7,300 talaria, Turussa 5,528,
Helsingissä (ennen muuttoa) 250. Samana vuonna sai kruunu veroa Turusta
2,000 talaria, Viipurista 1,672, Helsingistä 150. Turku ylimalkaan oli
etevämpi tuonnin, Viipuri taas viennin suhteen. V. 1637 esim. oli Turun
kautta tuotu ulkomaan tavaraa 96,800:n talarin arvosta, viety ulos
121,000:sta; Viipurin summat olivat n. 84,600 ja 121,700! V. 1640 ne
olivat Turussa 96,000 ja 71,000; Viipurissa 70,000 ja 163,000.

Muut kaupungit, sen jälkeen kuin niiltä ulkomaille purjehtimisoikeus
oli kielletty, vaipuivat täydelliseen voimattomuuteen ja
mitättömyyteen. Porvoosta esim., joka vielä v. 1638 maksoi kruunulle
veroa 300 talaria, mainitsi, niinkuin tiedämme, läänin maaherra v.
1662, että se oli aivan häviöllä. Sittenkin on tämän vuosisadan
alkupuoli ja vielä enemmän sen keskivaihe merkillinen sangen monen
_uuden kaupungin_ perustamisen vuoksi meidän maahan. Osaksi se johtui
siitä, että kreivi- ja vapaaherrakuntien isännät, "herruutensa
kannattamiseksi", mielellään käyttivät heille suotua kaupunkien
perustamislupaa. Vielä halukkaampi siihen toimeen oli hallitus, joka
siten tahtoi estää yleistä maakauppaa. Kustaa Aadolf oli perustanut
Uudenkaupungin v. 1617 sekä Uudenkaarlepyyn ja Kokkolan v. 1620; sen
lisäksi Tornion, joka ei kuitenkaan silloin vielä kuulunut Suomen
maahan. Kristiinan aikana karttui niiden luku vielä kymmenellä. Silloin
näet perustettiin Saloisten kaupunki eli Raahe, Koppö eli Kristiina,
Pietarsaari ja Vehkalahti (nykyinen Hamina) meren rannalle, sekä
Kajaani, Brahea, Sortavala, Savonlinna, Lappeenranta sekä Hämeenlinna
sisämaahan. Näistä olivat nuo molemmat, jotka saivat Brahen nimen,
niinkuin tiedämme, myös Brahen perustamat; Pietarsaaren rakennutti
Jaakko de la Gardien leski kreivikuntaansa. Puhetta oli myös jo silloin
kaupunkien perustamisesta Kuopioon sekä Tammer- tai Nokiakosken
rannalle. Paitsi sitä oli pieniä kauppaloita Salmissa, Kurkijoella ja
Suvannon-Taipaleessa Laatokan rannalla sekä Muolan pitäjässä. Tällä
tavoin oli nyt myös sisämaa saanut kauppapaikkoja keskeensä, joita se
siihen asti oli ollut ihan vailla. Kaikki nuo uudet kaupungit, niinkuin
useimmat vanhemmatkin, olivat sittenkin aivan mitättömiä, ilman
sanottavampaa liikettä. Hyvin monessa elivät porvarit sillä, että he
viljelivät kaupungille lahjoitettuja maita. Hämeenlinnasta on v. 1662
mainittu, että porvarien ainoana elatuskeinona oli krouvinpito.



22. Suomen talonpojat.


Nyt vuorossaan on puhuttava siitä säädystä, joka tosin oli alhaisin,
arvoltaan halvin, vaan kuitenkin vielä enemmän kuin tätä nykyä Suomen
koko valtiorakennuksen laajana ja lujana perustuksena. Meidänkin
aikoinamme sopii sanoa Suomen kansaa talonpoikaiseksi kansaksi, koska
maanviljelijöihin verraten muut kansanluokat yleensä muodostavat vain
vähäisen osan koko väestön luvusta. Mutta seitsemännentoista vuosisadan
keskipaikoilla oli tämä suhde vielä paljon mitättömämpi. Suomen
suuriruhtinaskunnassa ynnä Käkisalmen läänissä oli silloin noin 450,000
asukasta, ja niistä 25,000:n paikoilla, siis ainoastaan joka
kahdeksastoista, kuului muihin säätyihin yhteensä.

Maanviljelys oli meillä näet silloinkin se elatuskeino, joka voitti
kerrassaan kaikki muut toimeentulolähteet. Tärkeätä on siis tietää,
millä kannalla se oli. Me olemme jo nähneet, miten kaikki, jotka siihen
aikaan Suomesta kirjoittivat -- Buraeus, kreivi Brahe, Wexionius --
kehuivat maamme erinomaista viljavuutta. Me tiedämme, että 17:nnellä
vuosisadalla vietiin ulkomaille paljon enemmän viljaa kuin meidän
aikanamme. Samaa yltäkylläisyyttä näyttävät myös viljan silloiset
hinnat todistavan, jotka olivat erittäin huokeat, Suomessa vielä paljoa
huokeammat kuin Ruotsissa. Viimemainitussa maassa oli viljatynnyrin
keskimääräinen hinta Kristiinan hallitusaikana puolineljättä talaria,
s.o. nykyisessä rahassamme 12 mk. 60 p. Mutta Suomessa otettiin vähän
aikaisemmin, v. 1619, veronmaksussa ruistynnyri 6 markasta 30 pennistä,
ja v. 1636 sekä 1638 oli sen hinta 8 mk. 10 p. V. 1649 se tosin maksoi
Turussa kahdeksan talaria vaskirahaa, s.o. 10 mk. 80 p. ja Porissa 13
nykyistä markkaa, vaan silloin kreivi Brahe, joka sen kertoo,
valittaakin katovuotta ja tavattoman kallista aikaa. -- Yhtä huokeat
olivat myös muut ruokatavaroiden hinnat Suomessa siihen aikaan. V. 1619
otettiin leiviskä voita veronmaksussa 5:stä markasta 40 pennistä; v.
1636 se oli kohonnut puolta markkaa kalliimmaksi. Jälkimäisenä vuonna
saatiin härkä 36:lla markalla; lammas (samoin v. 1638) maksoi 2 mk. 70
p., hanhi 1 mk. 35 p., kana 34 penniä, 20 munaa myös saman verran (v.
1638 ainoastaan 22,50 p.), leiviskä sianlihaa 4 mk. 50 p., raavaanlihaa
2 mk. 70 p., kupo olkia noin 6 penniä; silakkatynnyri v. 1619 maksoi 10
mk. 80 p., v. 1636 14 mk. 40 p.

Sittenkään viljelys maassamme ei ollut 17:nnen vuosisadan
keskipaikoilla vielä levinnyt sinnepäinkään niin laajoille aloille kuin
meidän aikanamme. Silloinen vuotuinen kylvö Suomessa, kaikki viljalajit
yhteenlaskettuina, arvioidaan 140,000:ksi tynnyriksi, se ei siis ollut
enempää kuin noin 1/15 nykyisestä. Vielä suurempi on eroitus silloisen
ja nykyisen maanviljelyksen välillä sisämaakunnissa eli ylimaassa.
Sillä yllämainitusta siemenmäärästä kylvi silloin Turun lääni yksin
enemmän kuin kolmannen osan, yhtä paljon kuin kaikki seudut, jotka nyt
kuuluvat Viipurin, Mikkelin, Kuopion sekä Hämeenlinnan lääneihin, ja
jotka meidän aikanamme tuottavat puolet kaikesta Suomessa kasvavasta
viljasta, 2,5, jollei kolmekin, sen vertaa kuin Turun lääni. Vaasan
lääni, jonka viljantulo nyt on yhtä suuri kuin Turun läänin, antoi
silloin vain kolmannen osan siitä, mitä jälkimäinen. Uusimaa puolestaan
antaa nytkin yhtä suuren suhteellisen osan Suomen koko viljamäärästä
kuin silloinkin. Sama seikka pistää myös meidän silmäämme, jos
keskenään vertamme joitakuita rantamaan sekä ylimaan pitäjiä. V. 1656
esim. kylvettiin Raision pitäjässä Turun tienoolla 505 tynnyriä,
Maskussa 525, Nousiaisissa 544, Mynämäellä 959, mutta Rautalammilla
(myös Hankasalmi ja Vesanto) 153 t., Viitasaaressa (myös Kivijärvi ja
Pihtipudas) 142, Laukaalla (myös Jyväskylä) 107, ja silloisessa
Jämsässä 271. Pohjanmaalla olivat Kyrönjoen rannikot, seudun nykyinen
vilja-aitta, vielä autioina nevoina; niiden viljelemiseen ryhdyttiin
vasta 17:nnen vuosisadan lopulla. Viipurinkin läänissä, vaikka se
osaksi on meren rannikkoa, oli maanviljelys peräti huonoa, koska
maakunta aina oli sodan jaloissa; samasta syystä oli se myös varsin
köyhä hevosista sekä lehmistä! Kaskenviljelys, ihme kyllä, ei näytä
kuitenkaan silloinkaan Länsi-Suomessa olleen yleisempi kuin tätä nykyä;
Wexionius mainitsee siitä ainoastaan Hämeessä, Savossa sekä Karjalassa.

Me olemme siis nähneet, että maamme, vaikka sitä niin viljavaksi
kehuttiin, vuosittain antoi paljon vähemmän viljaa kuin meidän
aikanamme. Mutta vielä ihmeellisempää on, että tämä viljantulo myös
suhteellisesti, silloiseen asukaslukuun nähden, oli paljoa vähempi.
Nykyään se on, niinkuin mainittu, viisitoista kertaa silloista
suurempi; mutta Suomen kansa on samalla ajalla karttunut vain vähän
enemmän kuin seitsemän sen vertaa. Jokaista henkeä kohtaan tuli siis
keskipaikoilla 17:ttä vuosisataa puolta vähemmän viljaa kuin tätä
nykyä. Sen lisäksi sattui silloin, taitamattoman maanviljelyksen
tähden, katovuosia vielä paljoa tiheämmin kuin meidän aikanamme.
Mitenkä on siis tuo hämmästyttävä ristiriitaisuus selitettävissä, että
vilja siihen aikaan Suomessa, vaikka sitä saatiin suhteellisesti niin
paljon vähemmän, kuitenkin oli paljoa huokeampaa, vieläpä riitti
ulkomaillekin vietäväksi?

Suurena syynä oli ensinkin se, ettei viinaan vielä tuhlattu niin suuria
viljamääriä, kuin nykyään; ne säästyivät siis kaikki hyödylliseksi
ravinnoksi. Toiseksi oli elanto silloin paljoa vähemmän yksistään
maa- ja karjantuotteitten varassa; metsä ja vesi antoivat runsaasti
antimiansa lisäsärpimeksi. Muistakaamme, kuinka senaikuiset kirjailijat
kehuvat kaikkien Suomen maakuntien ylenpalttista rikkautta siinä
suhteessa. Ja kolmanneksi Suomen talonpojalla silloin oli tuiki vähän,
tuskin ollenkaan tarpeita, joita olisi tarvinnut ulkoa hankkia ja
joiden lunastamiseen kotituotteita olisi ollut pakko panna. Katovuosina
varsin vähän ostettiin ja saatiin jauhoja muualta avuksi, vaan
jatkettiin vähäiset kotivarat petäjän kuorella, vehkan juurella.
Tavallisinakaan vuosina ylimaalainen, jos paljoa myöhempien aikojen
tavasta saa päättää, ei syönyt selvää leipää siitä pelosta, että voisi
tottua liian herkulliseen elämään. Kahvista ja sokerista, näistä
nykyisistä suurista rahansurmista, ei vielä tietty mitään; ulkomaan
silkit ja verat, napit ja helyt eivät myöskään hoikentaneet kukkaroa.
Vaatteet kudottiin kaikki kotona -- Suomen emäntiä mainitaan uutteriksi
kankureiksi; parhaat pyhäpuvut tosin tulivat kalliiksi, mutta
kestiväthän myöskin, niin että ne menivät perintönä lapsille sekä
lastenlapsille. Posliineihin ja lasiastioihin ei myöskään kulunut
rahaa. Tarpeelliset astiat tehtiin kotona, mitkä puusta, mitkä
tuohesta. Ainoa jo silloin suureen valtaan päässyt ulkomaan
ylellisyystavara oli tupakka. Paitsi sitä tuotiin kaupungista
pääasiallisesti vain rautaa sekä suoloja, niitä kumpiakin myös verraten
paljoa vähemmän kuin meidän aikanamme. Rekien jalakset, astioiden
vanteet, naulat ynnä monet muut nykyiset rautakalut olivat silloin
pelkkää puuta. Viipurin läänin maaherra ilmoitti vielä v. 1664, että
käskettyyn maantientekoon tarvitsisi tuottaa Ruotsista rautalapioita,
koska hänen läänissään talonpojilla ei ollut semmoisia. Suolan
säästämiseksi kalat tavallisesti vaan kuivatettiin. Koettivatpa
merenrantalaiset omienkin vähäsuolaisten lahtiensa vettä kiehuttamalla
hankkia itselleen tuota haluttua, vaan liian kallista maustetta.

Kauppapuodissa ei täten tarvittu kovin usein käydä, eikä se olisikaan
ylimaalaisille ollut mahdollista, koska kaupungit olivat kaukana,
vuosisadan keskipaikoille saakka kaikki tyyni merenrannalla. Varmaankin
oli miesten parissa monta, vaimoväestä epäilemättä enin osa, jotka
eivät olleet ikänään nähneetkään kaupunkia. Ensimäinen kaupunkiretki
oli siis juhlallinen asia. Pitäjän rajalla tai muuten tavaksi tulleessa
merkillisessä paikassa piti nuorten _härkämiesten_ (ensikertalaisten)
tehdä kaikellaisia temppuja ja laittaa pienet kestit vanhemmille
matkakumppaneille. Tavallisesti läksivät ylimaalaiset tämmöiselle
retkelle talvella, kun lumi oli tasoittanut teitä mantereella,
rakentanut siltoja vesille. Jos kesällä matka oli välttämätön,
kuljettiin niin paljon kuin mahdollista vesiä myöten ja karvastettiin
(vedettiin) veneet kannaksien yli. Lyhyemmillä maamatkoilla, kun ei
joku harvoista maanteistä ollut lähellä, käytettiin _purilaita_, s.o.
hevosen taakse valjastettuja, takapäästään yhteensidottuja aisoja,
joiden haarukkaan pieni kuorma sopi. Tervatynnyrit saivat köysiin
sidottuina ilman muuta pyöriä hevosen jäljessä.[44] -- Kirkossa käynti
ei laajoissa ylimaan pitäjissä myöskään ollut erittäin tavallinen.
Lapset syrjäisemmillä kulmilla eivät saaneet Herran huonetta nähdäkään,
ennenkuin omin jaloin jo kykenivät hiihtämään sinne "nimeä saamaan",
s.o. ristittäviksi.

Asiain näin ollen ei ollut kumma, jos Suomen talonpoika, erittäinkin
ylimaassa, vielä oli hyvin alkuperäisellä kannalla. Sisämaakunnissa
asuttiin paljoa myöhempinäkin aikoina pirteissä, joissa hevoset, siat
ja kanat jakoivat ihmisten kanssa savuisen lämpimän. Eivätkä ne näytä
silloin olleen rantamaillakaan kovin outoja, koska tiedetään varmasti,
että myös moni kirkkoherra Viipurin läänissä asui semmoisessa. Seinillä
harvoin nähtiin pyssyn riippuvan, niinkuin meidän aikanamme. Niitä
kyllä osattiin valmistaa Suomessa, mutta sota ne mahtoi vaatia melkein
kaikki kruunun palvelukseen. Sen sijaan ei puuttunut missään
teräsjousia eikä nuoliviinejä. Tavallisesti taisi myös niiden rinnalla
välkkyä tukeva keihäs ja kirkas miekka, edellinen välttämättömän
tarpeellinen alinomaisissa otteluissa salon kuninkaan kanssa,
jälkimäinen tiheitten vihollisten päällekarkausten torjumiseksi. Vielä
tuntemattoman viulun sijalla epäilemättä riippui silloin yli koko
Suomen tuvan seinällä kansamme vanha kantele. Nykyään kadonnut, silloin
yleinen tarvekalu olivat käsikivet, joilla viljaa jauhettiin. Kun
myllyistä vero oli tullut säädetyksi, valitti kenraalikuvernööri
Bjelke, ettei se varsinkaan Viipurin läänissä ja Hämeessä tuottanut
paljon mitään; sillä siellä ei ollut kuin harvassa paikassa myllyjä, ja
veronottajien tullessa vietiin käsikivet johonkuhun piilopirttiin
metsään, joista niitä ei ollut mahdollista löytää. Kustaa Aadolf
vastasi siihen, että Bjelke vain antaisi asian olla; olihan muka siinä
jo rasitusta enemmän kuin verosta, että sellaista raskasta työtä täytyi
tehdä. Lavitsat ja pöydät olivat tukevaa, vankkaa laatua; luultavasti
oli silloin monessa paikassa pöytiä, niinkuin nyt vielä joskus vanhoja
nähdään, joiden lauta oli yhdestä jättiläislaahkosta eli lankusta
tehty, onteloksi koverrettu, summattoman avara kanto jalkana sen alla.
Luultavasti olivat myös tupien seinät monessa talossa tuommoisista iäti
kestävistä ikihongista, joita nyt vain jossakin vanhassa puukirkossa
tai muussa muinaisessa rakennuksessa tavataan. Talon huoneet olivat
muuten helpomman puolustuksen vuoksi kaikki rakennetut umpiympyrään,
niin että pihassa oltiin niinkuin linnassa.

Elämä ja tavat olivat myös tietysti vanhanaikuisia. "Tämän kansan
tavat", kirjoitti Brahe, "ovat semmoisia kuin ne ovat kauan aikaa
olleet." Pitkät puhteet talvisaikana kulutettiin kaikellaisilla
vanhoilla huvituksilla ja menoilla. Runolaulu oli vielä vuosisadan
keskipaikoilla yleistä yli koko maan. Uusia runoja sepitettiin yhä
vanhaan tapaan. Muinaiset pakanuuden-aikuiset näyttävät kuitenkin jo
alkaneen väistyä syrjäisemmille paikoille. Piispa Bång, 17:nnen
vuosisadan jälkimäisellä puoliskolla, joka niitä ensiksi mainitsee,
sanoo niitä laulettavan Savon ja Ruoveden saloilla. Yleisemmin sitä
vastoin moittii Rothovius vielä v. 1640, että Suomen talonpojat
"pimeissä pirteissänsä" pitävät karhunpeijaisia, juoden karhun
maljaa sen omasta kallosta ja matkien karhun mörinää, jotta he
pyyntiretkillään vastakin saisivat hyvän onnen. Näissä tilaisuuksissa,
niinkuin muissakin juhlissa, ei mahtanut olla puutetta kotitekoisesta
oluesta, joka vielä oli niin kuuluisaa, että Kustaa Aadolf kruunaustaan
varten tuotti sitä 200 tynnyriä. Että runolaulun rinnalla vanhat
loitsut ja karhunpeijaiset sekä monet muutkin muinaiset pakanalliset
taikamenot vielä olivat täydessä voimassa, siitä on jo luvussa
Rothovius piispasta lavealta kerrottu.

Uutterasta saunankäynnistä ja istumisesta lumessa tai kylpemisestä
jäisessä vedessä sen jälkeen, niinkuin myös pienten lasten
varomattomasta kohtelusta, on jo myös ennen ollut puhetta.

Suomen talonpoikaisen kansan luonteesta siihen aikaan on meille
useampiakin valaisevia lauseita säilynyt. Suomalaisten itsepäisyydestä
kaikki ihmiset silloin puhuivat. Brahe, niinkuin muistamme, katsoi
erinomaiseksi onneksi, kun hän oli saanut "jäykät" savolaiset
suostumaan ruotutuumaansa. Sävyisää Hämeen maaherraa, Arvi Hornia, hän
moitti kelvottomaksi siinä läänissä, "missä on itsepäisin kansa". Ja
etteivät karjalaiset suinkaan olleet pehmeämpiä luonteeltansa, sen
todistaa Wexioniuksen lause, että "karjalainen pää" ja visapää ovat
aivan yhtä. Tätä itsepäisyyden avua ei luettu muuten suinkaan vain
Suomen talonpojille ominaiseksi, vaan ylimalkaan kaikille
suomalaisille. Olipa se maine levinnyt kauas muillekin maille. Ranskan
suuri valtiomies Richelieu kerran sanoi Aksel Oxenstjernassakin olevan
paljon suomalaista itsepäisyyttä.

Myös moitittiin yleisesti suomalaisten nahjustelevaa toimettomuutta.
"He eivät", sanoi suomalaisten ystävä Brahekin, "huoli koskaan hankkia
itselleen enempää, kuin mitä heti saattavat syödä. Laiskuus ja juoppous
enenevät päivä päivältä. -- Ja onpa ihme, että kun tämä sama kansa
joutuu Ruotsiin tai muihin maihin, niin yksi mies tekee työtä kolmen
puolesta ja he ovat käteviä niin toisessa kuin toisessakin työssä.
Mutta täällä kotona on heillä ihan toisellainen luonne. Talvella
harvoin, oli suojainen ilma tai pakkanen, nähdään avantojen vieressä
verkkoja, vielä vähemmän nuotanvetäjiä, vaikka kuitenkin joka paikassa
on niin hyviä kalavesiä, joista jo yksin kokonaiset perhekunnat
voisivat saada elatuksensa. Suomalaiset vain kuhnustelevat pirteissään,
joista myös harvoin viitsivät mennä metsälle. Ainoastaan silloin he
lähtevät liikkeelle, kun heitä väkisin vaaditaan kyytiin tai
päivätöihin. Ja he syövät kaikki heti suuhunsa, mitä taloutensa
parantamiseen voisivat käyttää. Eivät he myöskään huoli oppia mitään
käsitöitä, joihin heillä kuitenkin olisi enemmän taipumuksia kuin
monella muulla kansalla. Meren rannoilla sittenkin on väestö uutterampi
ja toimeliaampi kuin ylämaassa."

Tämä toimeliaisuuden ja uutteruuden puute oli luonnollisena seurauksena
liian kolkosta ilmanlaadusta sekä lakkaamattomista sodista. Mitä apua
oli ahkeruudesta, kun sen hedelmät kuitenkin niin usein joutuivat
hallan omiksi tai vihollisen tallattaviksi! Saman kovan koulun
kasvattama oli myös itsepäisyys ja liika jäykkyys. Mutta tällä
jälkimäisellä kuitenkin oli myös se puoli, että se antoi Suomen
kansalle voimaa kestämään sekä silloiset että vielä pian tulevat, monta
vertaa kovemmat kohtalot ja säilyttämään itsensä parempien päivien
varalle.



23. Suomalaisten muutot maasta 17:nnellä vuosisadalla.


Raskaitten verojen ja peloittavan sotamiehenoton tähden jätti moni
talonpoika Suomessa tähän aikaan talonsa autioksi. Hyljätyt talot
tarjottiin sitten kenelle hyvänsä, kuka vain tahtoi ruveta niitä
viljelemään ja niistä kruunulle tulevia veroja suorittamaan. Sangen
usein kuitenkin uudet isännät asuivat talossa ainoastaan muutamia
vuosia, niin kauan kuin he olivat vapaat veroista, ja jättivät sen
sitten jälleen kylmille. Tästä syystä oli autiotilain luku hirvittävän
suuri, Suomessa vielä paljoa suurempi kuin Ruotsissa, vaikkei niitä
sielläkään suinkaan ollut vähän.

Näistä poismuuttajista siirtyi melkoinen osa Pohjanlahden taakse
Ruotsin vuori- ja metsäseutuihin, Vermlannista alkaen kauas pohjoiseen,
joka seutu nyt oikein vilisee suomalaisista kaskenpolttajista. Paljon
väkeä myös virtaili Viroon ja Liivinmaalle, jopa Puolaan, Preussiin ja
Pohjois-Saksaankin asti. Tämän muuttolaistulvan estämiseksi katsoi
Kustaa Aadolf tarpeelliseksi v. 1620 säätää erinäisen lain. Aatelille
annettiin lupa käydä ulkomailla opintoja harjoittamassa tai
sotapalveluksessa -- ei kuitenkaan jesuiittain kollegioissa eikä Puolan
armeijassa. Pappien, porvarien sekä talollisten sallittiin niinikään
mennä ulkomaille opistoihin tai käsityönoppiin, mutta piti antaa
kirjallinen vakuutus matkan tarkoituksesta. Alhaisemmalta työväeltä
sitä vastoin meno ulkomaille kokonaan kiellettiin, kaiken
perintöoikeuden menettämisen uhalla. Laivuri, joka luvattomasti otti
viedäkseen siirtolaisia Suomesta muille maille, menetti aluksensa
lastineen. Tämän kiellon uudistaminen useampaan kertaan todistaa
kuitenkin, ettei siitä ollut suurta apua.

Rupesipa pari vuosikymmentä myöhemmin hallitus itsekin suosimaan ja
edistämään poismuuttoa vieläkin kaukaisemmille maille. Useimmilla
Euroopan merenrantaisilla suuremmilla valtakunnilla oli silloin
uutismaansa Amerikassa. Ruotsikin tahtoi itselleen osaa samoista
eduista ja lähetti pienen retkikunnan, joka v. 1636 tai 1637
onnellisesti saapui Delaware-joen suulle. Tässä ensimäisessä
muuttolaisjoukossa oli ainoastaan ruotsalaisia; mutta myöhemmin
jäljessä lähetettyjen parissa oli myös sangen suuri määrä Suomen
kansaa. V. 1649 esim. oli meikäläisiä koko 300 henkeä, jotka sinne
pyrkivät. Enimmäksi osaksi he eivät kuitenkaan olleet itse Suomesta
kotoisin, vaan lähteneet Vermlannista sekä muista Ruotsin
vuorikunnista, missä heitä heidän kaskenhakkaamisensa, muka
metsänhaaskauksensa tähden oli ruvettu pahasti vainoamaan.
Delaware-joen rannoilla, likellä nykyistä Philadelphian
maailmankaupunkia, useimmat suomalaiset asettausivat yhteen ryhmään
Kamassung-nimiseen paikkaan, jota ruotsalaiset naapurit rupesivatkin
Finlandiksi nimittämään. Siirtolaiset tulivat uudessa kodissansa vallan
hyvin toimeen, sillä maa oli viljavaa ja ilmanlaatu hyvä. Hyvässä
sovussa elettiin enimmiten myös maan alkuasukasten, intiaanien kanssa,
jotka pitivät näistä tulokkaista enemmän kuin muista röyhkeämmistä,
rauhattomammista "valko-ihoisista".

Rauhassa ei saanut kuitenkaan tämä pieni uutisvaltio kauan vaurastua.
Hollantilaisilla oli Delaware-joen toinen ranta hallussaan ja he
rupesivat alusta alkain naapureilleen tekemään kiusaa. V. 1655 he
viimein äkkiä tulivat suurella voimalla ja valloittivat koko Ruotsin
alueen Amerikassa. Vaan eipä ollut heidänkään valtansa täällä kovin
pitkällinen. Heillä oli vielä mahtavammat naapurit, englantilaiset,
jotka taas vuorostaan v. 1664 anastivat koko hollantilaisten alueen.

Pappeja ja uskonnollisia kirjoja lähetettiin vielä kauan aikaa näiden
valloitusten perästäkin entisestä emämaasta. Mutta vähitellen alkoi
siirtolaisten mieli vaihtua. Lopulla 17:ttä vuosisataa he jo
ilmoittivat, etteivät he tarvinneet erinäistä suomalaista pappia, koska
kaikki ymmärsivät ruotsia ja 18:nnen vuosisadan lopulla taas tuli se
tieto, että ruotsalainenkin pappi oli tarpeeton, koska ainoastaan
muutamat vanhat ihmiset enää ruotsinkieltä osasivat.



24. Elämänlaatu ja tavat.


Elämänlaadusta ja tavoista on ollut jo monessa edellisessä luvussa
sivumennen puhetta; mutta kuvauksen täydellisyys vaatii vielä
kaikellaista lisään.

Seitsemännentoista vuosisadan ihmiset olivat meihin verraten
erinomaisen aamuvirkut. Me jo tiedämme, että koulutunnit alkoivat kello
5 tai 6 aamulla, yliopiston luennot kello 7. Yhtä aikaisia oltiin myös
virastoissa. Maaherrojen esim. oli määrä istua kansliassaan kello 8-10
ja taas kello 2:sta alkaen iltapuolella. Kello 12 syötiin päivällinen,
paitsi suurissa juhlatiloissa, ja iltasella siivet ihmiset jo hyvin
varhain menivät levolle; ainoastaan juomarit ja roistot valvoivat
kauemmin.

Huonekalusto keskisäädyssäkin oli sangen koristelematon ja osaksi
toisellainen kuin nyt. Ei tiedetty sohvista eikä paljon tuoleista;
tavallisesti seinään kiinnitetyt lavitsat, samoinkuin talonpoikienkin
tuvissa, olivat istuimina. Ei tiedetty myöskään kaapeista eikä
piirongeista;[45] vaatteita ynnä muita tavaroita, jolleivät ne
irrallaan riippuneet tai seisoneen aitoissa, tallennettiin suurissa
arkuissa. Ikkunoissa ei ollut saranoita, uuneissa ei peltejä.
Posliinista ei tiedetty vielä paljon mitään; lautaset, vadit, kupit
olivat tinasta tai puusta (siitä suomalainen nimitys "lautanen"),
rikkaimmilla hopeasta.

Vaatteissa ja ruuassa paisui kuitenkin ylellisyys paisumistaan, ja
turhaan koetti papisto saarnoillaan, esivalta asetuksillaan sitä estää.

Valtiopäivien loputtua v. 1611 pitivät edusmiehinä olleet papit vielä
keskenään ylimääräisen kokouksen, missä valitettiin sitä "loukkaavata
vaatepartta, joka -- Jumala paratkoon! -- kaikissa säädyissä on päässyt
valtaan ja josta syntyy irstaisuutta sekä kaikellaista pahuutta
pakanallisella tavalla". Päätettiin siis kehoittaa seurakuntalaisia
luopumaan siitä prameudesta, ettei Jumala muuten "vihassaan muuttaisi
heidän hyvää hajuaan pahaksi löyhkäksi, heidän kähärätukkaansa
kaljupääksi ja heidän leveitä vaatteitaan ahtaaksi säkiksi". Pappien
piti itsekin sanankuulijoilleen olla hyvänä esikuvana ja välttää tuota
"muutamissa ilmenevää kevytmielisyyttä, he kun käyvät korkeissa
huovinhatuissa, suurissa, inhottavissa kauluksissa" y.m.s. Heidän piti
myös estää vaimojensa kohtuutonta koreilemista. -- Toisessa
senaikuisessa kirjoituksessa valitetaan myös pappien korkeita hattuja
sekä sametilla päärmätyitä kauhtanoita ja sanotaan että papinemännät
tahtovat koreilla aatelisrouvien tavalla, kilpikangashuiveissa ja
leveissä hihoissa. -- V. 1657 Turun piispa käski pappiensa keritä
pitkän tukkansa -- parrasta, jota he, niinkuin kaikki sen ajan miehet,
kasvattivat, ei ollut kieltoa. V. 1661 taas yliopiston rehtori, Enevald
Svenonius, juhlapuheessaan rauhan saannista, varoitti Turun
ylioppilaita, "etteivät Jumalan tähden noilla liian ylellisillä ja
sanomattomasti leveillä housuillansa pahoittaisi Jesuksen Kristuksen
mieltä, josta muuten koko maalle voi tulla rangaistusta uutten,
hirveitten sotien kautta".

Senaikuisista asetuksista olkoon esimerkkinä Kaarle XI:nnen aikana v.
1664 vallitsevaa ylellisyyttä vastaan myös suomenkielellä ilmestynyt
asetus. Kuningas sanoi siinä erinomaisella mielikarvaudella
havainneensa, miten koreus ja prameus sekä aatelissa että muissa
säädyissä on yltynyt varsinkin pukuihin nähden -- jonka johdosta on
syytä pelätä Jumalan ankaraa vihaa sekä vahingon koitumista isänmaalle,
koska kalliit ja parhaat tavarat lähetetään vieraille maille ja sieltä
sijaan tuotetaan vain turhaa rihkama- ja korukalua. Sen vuoksi
kiellettiin nyt käyttämästä vaatteiksi tai vaatteitten koristukseksi
kulta- ja hopeakangasta, helmillä tai kalliilla kivillä ommeltuja
kulta- ja hopeapäärmeitä, lasipäärmeitä, niin myös kaikkinaisia
silkkinyörejä ja pitsejä "kaickein muitten ommelduin, sisälpanduin,
knyplättyin ja kalliist burderattuin töitten kanssa". Liikanaiset
liinavaatteet olivat myös hyljättävät. Aatelisten palvelijoiden
univormuissa kuitenkin piti saada olla yksi kerros eli "laskos"
silkistä tahi hienosta langasta tehtyjä nyörejä. Nappeja sai olla
"halvemmasta" kullasta tai hopeasta määrätty tusinaluku, niin etteivät
nämä lisäkoristeet saaneet tulla pukukangasta kalliimmiksi, eikä
tikkauksiin saanut käyttää enempää kuin 120 kyynärää lankaa yhtä pukua
varten. Nimenomainen poikkeus oli kuitenkin tehty mitä erittäinkin
aatelin huonekaluihin, satuloihin tai muihin hevosvärkkeihin tuli.
Naisilta kiellettiin pitkät hameet, jotka "maata keväisevät", samoin
lasiset napit, lasiset korvarenkaat, lasiset kaulukset y.m.s.
Vaateparressa ylimalkaan piti vältettämän "outoja muotoja ja
mynstereitä", sekä noita alinomaisia muodin muutoksia, jotka viime
aikoina, paha kyllä, olivat päässeet valtaan. Kunkin piti ottaa vaarin,
ettei pukeutuisi yli säätynsä. Palkollisilta oli kaikki silkki kokonaan
kielletty. Muut saivat käyttää silkkiäkin, kunhan "muoto eli mynsteri
oli säädyn jälkeen". Sakko tämän asetuksen rikkomisesta oli ensi
kerralta 70 hopeatalaria, sitten kaksinkertainen. Kuitenkin suotiin
vielä armonaikaa juhannukseen v. 1665, jotta jo teetetyt luvattomat
vaatteet saisi kuluttaa loppuun.

Samallaisilla säädöksillä koetettiin myös estää ylellisyyttä syömisessä
sekä juomisessa, vaan yhtä turhaan, sillä se kuului aikakauden
omituisiin synteihin. V. 1648 esim. julisti Turun maistraatti kreivi
Brahen kehoituksesta asetuksen häistä sekä muista "olutkesteistä". He
valittivat näet suuren epäjärjestyksen ja väärinkäytöksen päässeen
kaupungissa voimaan, kun alhaiset ja varattomat eivät muka huolineet
olla huonompia kuin rikkaat ja parempisukuiset, vaan valmistivat
pitoihinsa liian monta ruokalajia sekä ylellisesti kalliita juomia.
Säädettiin siis, ettei saisi viettää kihlajaisia millään pidoilla eikä
syömingeillä. Myös oli "sisälle-ajamus" eli yljän tulo taloon häitten
edellisenä päivänä kielletty; samoin julkinen saunankäynti sinä
päivänä. Itse häitten ei pitänyt kestää kuin yhden päivän; seuraavana
päivänä oli ainoastaan lähimpien sukulaisten sekä juhlan "virkamiesten"
(edeskäypien ja kaasojen) lupa tulla pienille rääpiäisille. Hääpidoissa
piti olla vain yhdet syömingit. Pormestarin häissä sai olla 50 paria
kutsuvieraita, "virkamiehet" ja soittokuntakin siihen luettuna; ruokaa
sallittiin yhdeksän lajia, jotka kuitenkin piti kaikki yhdellä kertaa
tuoda sisään; juomia mitä lajia mieli teki ja varat kannattivat.
"kuitenkin kohtuullisesti". Rikkaimmilla kauppiailla sai myös olla
yhdeksän ruokalajia, vaan ainoastaan 40 paria vieraita, eikä muuta
ulkomaan viiniä kuin Ranskan ja Espanjan; varattomilla käsityöläisillä
sekä muilla halvemmilla kaupunkilaisilla ainoastaan 20 paria vieraita,
viisi ruokalajia ja yksistään Suomen olutta juomana. Isännän ja
edeskäypien käskettiin kiirehdyttää syöminkejä niin, että kello 9
illalla pöytä jälleen olisi korjattu ja Jumalaa kiitetty hänen hyvistä
lahjoistansa. Alhaisemmat porvarit ja heidän kaltaisensa eivät saaneet
syödä sokerimakeisia, vaan piti heidän tyytyä muunlaisiin leivoksiin.
Kaason tuli katsoa, että morsian pukimissaan sekä koristeissaan seurasi
säätynsä tapoja; porvarin tytärtä ei ollut lupa koristaa helmivöillä
tai muilla senkaltaisilla, jotka kuuluvat korkeammalle säädylle.
Kaupungin maistraatin piti käydä häissä vierasten lukua tarkastamassa,
ja jokaisen eri säännöksen rikkomisesta tuomittiin 36 nykyistä Suomen
markkaa sakkoa.

Myöhempi kuninkaallinen asetus vuodelta 1664 pani ilon rajat vieläkin
ahtaammalle. Koko kansa jaettiin neljään luokkaan, josta kustakin oli
tarkkaan määrätty, mitä se saisi syödä, mitä juoda, miten itsensä
vaatettaa. Ylimmän luokankaan häissä ei saanut nyt enää olla enemmän
kuin 24 paria vieraita, alimmassa ainoastaan kahdeksan.

Ylimmän luokan hääateriassa sallittiin kaksi "ruoan laitosta", "jos
pöytä on niin pitkä, että yksi vati kummassakin laitoksessa haavallansa
mahtuu pöytään". Kolmannessa luokassa ei saanut olla enempää kuin yksi
"laitos", eikä muita makeisia paitsi leivoksia. Molemmissa ylemmissä
luokissa sallittiin juoda ulkomaan viiniä, etenkin Ranskan ja Espanjan,
mutta renskaa ainoastaan "visusti"; kolmannessa luokassa ainoastaan
olutta, kuitenkin myös ulkomaista, jos mieli teki; alimmassa luokassa
ei muuta kuin kotimaan olutta ja paloviinaa. Ylimmäinen luokka sai
koristaa hääsalia tapeteilla sekä kulta- ja silkkikankailla, niinkuin
myös hopeisella kynttiläkruunulla, jos talossa oli oma, vaan ei ollut
lupa lainata. Toisessa luokassa olivat maalatut kuvat ainoat luvalliset
seinäkoristeet; alemmissa luokissa ei yhtään mitään. Pormestarien ja
raatimiesten häissä sai morsian pukeutua muutamilla timanteilla ja
helminauhoilla koristettuihin silkkivaatteisiin, "kuitenkin siivosti ja
kunniallisesti tehtyihin"; kruunussa olivat muutamat timantit ja helmet
luvalliset. Muilla paremmilla porvareilla piti olla sama puku,
ainoastaan hiukkaa halvempi, "erotukseksi esivallasta". Alhaisemmalla
porvarintyttärellä oli puku verasta, hiukan kultakoristeita, vaan ei
mitään timantteja eikä helmiä. Palkollisten ja heidän vertaistensa
vaatteet piti olla halvemmasta aineesta, eikä suinkaan "jollakulla
uudella tavalla leikatut".

Häävieton aika määrättiin kello 7-12 illalla pyhäpäivinä, kello 12-5
arkina. Morsiamen käynti kerjuulla kiellettiin; köyhissä taloissa oli
kuitenkin lupa hääpäivänä pitää pöydällä pieni malja lahjoja varten.

Ei saatu ruveta "hyppimään" ennenkuin ruoka oli pöydältä korjattu ja
kiitos luettu. Pelimanneille, joita ylimmässä luokassa oli 6, alimmassa
1-2, ei ollut lupaa viskata rahaa, "pyytäen esidantzia".

Samassa asetuksessa oli myös sääntöjä muista kodin juhlallisuuksista.
Ristiäisiä ei saanut viettää pidoilla; ainoastaan kummien piti
olla läsnä. Kaikki lahjat siinä tilaisuudessa kiellettiin,
niin myös nisuleipäin sekä makeisten lähettäminen ympäri kaupunkia
kaikille tuttaville. Lasta ei saanut yli säätynsä koristaa. --
Kirkkoonotettavalla vaimolla ei saanut olla muita seurana kuin kaksi
likimmäistä sukulaista; sen jälkeen ei ollut myöskään lupa lähettää
nisuja ja makeisia ympäri. -- Lapsivuoteessaan makaavan vaimon piti
välttää koreilemista vaatteilla, sängyn uutimilla sekä pöytäliinoilla,
kun naapurit kävivät hänen luonaan varpaisilla. -- Hautajaisissa
kiellettiin se ylellinen tapa, että ruumis kaksi eri kertaa kannettiin
juhlallisella saatolla, ensin kirkkoon, sitten vasta hautaan.
Sanomakelloja ei saanut soittaa muualla kuin kotiseurakunnan kirkossa,
porvarille ei yli puoli tuntia. Ei ollut lupa ylellisesti koristaa
arkkua, eikä myöskään ruumista "knyytingeillä" (pitseillä), kullalla,
hopealla, silkillä, helmillä tai vitjoilla. Ainoastaan maalla, jos oli
kaukaisia hautajaisvieraita, saatiin niille antaa kerran ruokaa sekä
yhdeksi yöksi kortteeria. Ei saanut kutsua vieraita ihmisiä
ruumiinvalvojaisiin, vaan ainoastaan oman talon väkeä; tässäkin
tilaisuudessa oli makeisten ympärilähettäminen kielletty.

Erinäinen konsistorin tekemä sääntö vuodelta 1642 niinikään järjesti
yliopiston rehtorien pidot. Niissä piti tarjottaman kuusi ruokalajia,
paitsi voita, leipää ja siankinkkua; jälkiruokana ei saanut olla mitään
makeisia, ainoastaan juustoa. Juomana piti olla hyvää Suomen olutta ja
lisäksi vähäisen Ranskan viiniä; mutta jos rehtori tahtoi tarjota
Rostockin olutta, niin ei saanut olla viiniä muuten kuin ylhäisempien
tervehdysmaljoja varten. Tarkoin oli myös määrätty, keitä saatiin
kutsua näihin pitoihin, keitä ei; naisille ei ollut se kunnia suotu,
eipä edes professorien rouville.

Paloviina ja tupakka olivat kaksi ylellisyystavaraa, jotka tähän aikaan
alkoivat levitä. Kumpaiseenkin tottuivat ensiksi Suomen soturit
ulkomaan sodissa. Viina kyllä oli jo sata vuotta ennen ollut tuttu
meidän maassamme; mutta sitä käytettiin kauan aikaa ainoastaan harvoin
lääkkeenä tai karaistuksena vaivalloisilla retkillä. Yleisemmäksi se
tuli vasta 17:nnen vuosisadan toisella puoliskolla, ja sen lopulla
poltettiin sitä jo joka mökissä. Vielä monta vertaa suuremmalla
vauhdilla levisi, niinkuin olemme nähneet, tupakka. Edellisenä vuonna
valitti jo Brahe suuresti tupakan ajattomasta ja ylellisestä
käyttämisestä Suomessa, niin että, pian sanoen, tuskin oli sitä miestä
tai vaimoa, vanhaa tai nuorta, joka ei tupakkaa nuuskisi tai "joisi"
(s.o. polttaisi) sekä varhain että myöhään. "Olisi hyvä", lisää kreivi,
"jos sen maahantuonti kiellettäisiin, niin että se olisi ainoastaan
kaupungeissa, apteekeista, saatavana lääkkeeksi sairaille." Mutta
turhaan koetti esivalta estää tämän tavaran leviämistä, turhaan myös
papit pyysivät rajoittaa sen käytäntöä arkipäiviin. V. 1659 esim. eräs
renki, joka pyhäaamuna, ennen pyhälle ehtoolliselle menoa, oli
"piipullisen juonut", tuomittiin seisomaan koko päivän kirkon ovella.
Vielä v. 1673 talonpojat Tiilikainen ja Huussa Kuopiossa pantiin koko
sunnuntaiksi jalkapuuhun sen vuoksi, että he saarnan aikana olivat
ottaneet hyppysellisen nuuskaa.

Ylellisyydelle ja prameudelle likeistä sukua oli toinen sen aikakauden
heikko puoli, nimittäin ääretön ylpeys. Se ilmeni muun muassa siinä,
etteivät vanhat, esi-isiltä perityt nimet enää kelvanneet, vaan piti
ottaa uudet, koreammat. Aatelin hopeisista ja kultaisista sukunimistä
on jo ollut puhe. Samoinpa tähän aikaan, Suomessa kumminkin, rupesivat
papit häpeämään sulo nimiään ja ottamaan latinaisia tai kreikkalaisia,
jotka muka todistivat miehen suurta oppia. Tähän aikaan syntyi enin osa
meidän herrassäädyssä nykyään niin tavallisista us-päätteisistä nimistä
-- Chydenius (Kytöniemestä) ja Frosterus (Pakkalasta), Lilius (Rainio)
ja Alopaeus (ennen Kettunius, Kettusesta) j.n.e.

Vielä narrimaisemmalta näyttää nyt meidän silmissämme senaikuisten
ihmisten ääretön oman arvon arkuus. Vähä väliä syntyi katkeria riitoja
siitä, kuka juhlasaatoissa tai ovista sisäänmentäessä saisi ensiksi
astua, kuka pöydässä tai kirkossa saada ylimmän sijan. Turun
konsistorin edessä riitelivät kerran etusijasta maisteri Mathesius ja
kappalainen Tavast Pietarsaaresta. He saivat sen päätöksen, että
maisteri tosin on arvokkaampi, mutta koska molemmat ovat kappalaisia,
niin astukoon edeltä ken ensiksi kerkiää. -- V. 1644 tuli kanne
kahdesta porvarinvaimosta, että he Turun kirkossa olivat ylimmäisestä
sijasta riidellessään tyrkkineet ja tukistaneet toisiansa
jumalanpalveluksen aikana; senvuoksi suljettiin kirkko kolmeksi
päiväksi. Eivätpä nuo emännät kuitenkaan olleet käytöksessään vähemmän
siveät kuin paljoa korkeampisukuiset ihmiset. V. 1659 Enesköldin rouva
valitti konsistoriin Liljeholmin rouvasta, että tämä kirkossa kesken
rukousta oli tyrkännyt hänet pois penkistä. Toinen vastasi mielellään
antavansa rouvan siellä istua, vaan sitä hän ei voinut kärsiä, että
rouvan nuori tytärkin pyrki häntä ylemmäksi. -- V. 1675 taas oli
konsistorissa ratkaistavana riita ylemmästä sijasta Siuntion pitäjän
kirkossa valtaneuvos Eerikki Flemingin sekä Turun hovioikeuden
presidentin vapaaherra Ernst Creutzin välillä. Toisinaan herrat
kuitenkin mieluummin ratkaisivat riitansa omalla kädellänsä. Niin
tekivät kerran, niinkuin jo tiedämme, kaksi aatelismiestä, Sass ja
Sabelfana, kesken jumalanpalvelusta Perniön kirkossa; he paljastivat
miekkansa ja rupesivat kaksintaisteluun. Viimein täytyi piispan oikein
julkisella asetuksella säätää "kristillinen penkkijärjestys", joka
tarkoin määräsi kullekin paikkansa.



25. Tyytymättömyys Kristiinan aikana ja kuningattaren luopumus
kruunusta.


Valtionhoitajain aikana alkoi yhä suurempaa tyytymättömyyttä ilmetä
aatelittomien säätyjen parissa. Talonpojat nurisivat katkerasti
karttuvia verojansa ja vielä enemmän vero- ja kruununtalojen myömistä
tai lahjoittamista rälssiksi, jonka kautta niin moni talonpoika joutui
herrojen kovan vallan alle ja josta oli sitä paitsi seurauksena se,
että verokuorma vielä jäljellä oleville talollisille tuli yhä
raskaammaksi. Tähän tyytymättömyyteen sekä vihaan aatelia vastaan
ottivat toisetkin aatelittomat säädyt osaa. Kaikkein rohkeimpana ilmeni
se papistossa, jonka usein kuultiin saarnoissansa moittivan aatelin
menettelyä, jopa hallituksenkin toimia. Osaksi tekivät papit tätä
säälistä paimennettavaansa laumaa kohtaan, jonka luonnollisia
puolustajia he olivat tottuneet olemaan; osaksi oli heillä myös
omakohtaiset vaikuttimet. Heidänkin veronsa, samoinkuin myös porvarien,
olivat enentyneet sen johdosta, että veromaa väheni. Paitsi sitä oli
aatelin vaatimus saada yksin määrätä kirkkoherroja heille kovasti
vastahakoinen. Ja viimein, vaikkei suinkaan vähimmin, olivat he
suutuksissaan aatelin äärettömästä röyhkeydestä. Uusissa, paremmissa
kouluissa olivat papit harjoitelleet opintoja, jotka vetivät vertoja
useimpien aatelisherrojen opille, ja näiden halveksiva kohtelu tuntui
heistä siis sitä kiusallisemmalta.

Kaikki toivoivat kuitenkin asioiden parantuvan, niinpian kuin aatelinen
valtionhoitajahallitus loppuisi ja Kristiina ottaisi valtion ohjat
omiin käsiinsä. Tämä toivottu hetki tuli v. 1644; mutta valtiopäiville
saapuneilta säädyiltä vaadittiin vain enennettyjä veroja. Silloin
talonpojat tuskissaan ottivat tuon kipeän asian julkisesti puheeksi.
Uskaltamatta puuttua lahjoitusmaihin, joita he varmaan arvelivat
mahdottomiksi peruuttaa, pyysivät he, että ainakin ostomaat
lunastettaisiin takaisin. Kuuluupa osa heistä olleen niinkin kiivaita,
että tahtoivat ottaa itse suorittaaksensa lunastuksen, kun se vain
saataisiin aikaan. Tämän ohella he myös vaativat, että tästä lähtien
aatelin talonpojat tasamäärin heidän kanssansa ottaisivat osaa
sotamiehentekoon sekä sotaveroihin. Jälkimäisen vaatimuksen toi
papistokin puolestansa esiin. Mutta aateli, vimmoissaan tästä muka
rohkeudesta, nousi heti vastarintaan. Valtaneuvoskunta riensi
kuningattaren luokse ja anoi säätynsä puolesta, että heidän entiset
etuoikeutensa vahvistettaisiin, vieläpä uusiakin luotaisiin lisäksi.
Toinen lähetyskunta meni sillä aikaa papiston sekä talonpoikien
kokoushuoneisiin ja antoi heille ankaria nuhteita; jälkimäisten
yritystä varsinkin soimattiin ilmikapinaksi. Siihen koko asia
raukenikin; papisto ja talonpoikaissääty olivat ajaneet sitä kumpikin
erikseen, yhteisiin neuvoihin ryhtymättä, ja paitsi sitä oli nyt koko
valtakunta yhtaikaisten Tanskan ja Saksan sotien tähden niin
vaarallisessa tilassa, ettei hetki ollut sopiva keskinäisiin riitoihin.
Kuningatar oli kyllä laupiaasti kuunnellut talonpoikien valituksia,
vaan sanonut rälssimaihin koskemisen mahdottomaksi.

Valtaan päästyänsä Kristiina itse, niinkuin tiedämme, jatkoi rälssiksi
myömistä ja lahjoittamista vielä monin verroin suuremmassa määrässä, ja
hänen mieletön tuhlaavaisuutensa kulutti kruunun varat melkein
tyhjiksi. Suomessa esim. olivat Brahen ensi kertaa ollessa
kenraalikuvernöörinä kruununtulot (tullia lukuunottamattakaan)
riittäneet kaikkiin meidän maamme yhteisiin menoihin (virkamiesten
palkkoihin, sotaväen elatukseen y.m.), vieläpä oli vuotuisesti jäänyt
noin 75,000 talaria yli. Mutta v. 1649 Brahe valitti suurta puutetta,
niin ettei hän tiennyt, mistä ottaa tarpeellisia varoja, ja sanoi tämän
puutteen päivä päivältä tulevan yhä pahemmaksi uusien lahjoitusten,
uusien myöntien vuoksi.

Tämmöinen oli tila, kun säädyt v. 1650 kokoontuivat nuoren
kuningattaren kruunaukseen. Nyt oli viimeinkin pitkän ajan jälkeen
lopullinen rauha saatu; Ruotsin valtakunta seisoi mahtavuutensa
kukkulalla; lujasti toivottiin siis, että nuo hädän ja vaaran aikana
päätetyt raskaat lisäverot saataisiin poistetuiksi. Mutta yleiseksi
hämmästykseksi hallitus kaikellaisilla tekosyillä taas vaati niiden
jatkamista; todellinen syy oli se, että kruunun varat olivat enimmäksi
osaksi tuhlatut. Mutta tästä viimein loppui veronkantajien,
aatelittomien, pitkämielinen kärsivällisyys. "Nyt on äskeisten
rauhanpäätösten kautta", niin nurisivat he, "saatu monta viljavaa,
rikasta maakuntaa lisää ja paitsi sitä useampia miljoonia rahassa, ja
kuitenkin pitäisi muka edelleen maksaa paljon raskaampia veroja kuin
ennen näiden suurten sotien alkua! Mitä voittoa sitten olisi Ruotsin
asukkailla noista niin kunniarikkaiksi kehutuista rauhanpäätöksistä?"

Ihme kyllä, suuttumus ei kääntynyt kuitenkaan itse pääsyyllistä,
kuningatarta, vaan ainoastaan lahjojenottajia, aatelia vastaan.
"Aatelisherrat", niin huudettiin, "ovat syynä maan häviöön; he ovat
anastaneet itselleen melkein kaiken maaomaisuuden, melkein kaikki
kruunun tulot. Ainoa apukeino on se, että myödyt ja lahjoitetut tilat
taas otetaan takaisin kruunun omaksi." -- Papisto lähetti aatelille sen
pilkallisen kysymyksen: "Onko kuningatar kruunattava yksistään tullien,
vai ylimalkaan kruunun tulojen ja maitten omistajaksi?" Aateli vastasi
siihen vain toisella kysymyksellä: "Onko tämä kysymys syntynyt itse
pappien päässä, vai tullut heille talonpoikaissäädystä?" Kaikki kolme
aatelitonta säätyä nyt yksissä neuvoin lähettivät lähetyskunnan
kuningattaren puheille, vaatien verojen vähennystä sekä rälssimaitten
peruuttamista. Vielä lisäksi he tahtoivat, ettei aatelisto yksistään
saisi kruunun virkoja; ettei kukaan saisi laamannin eikä tuomarin
saatavia, ellei hän todella virkaa toimittanut; että kaikki yksityiset
kidutukset sekä vankinapitämiset herrojen kartanoissa kiellettäisiin
y.m. Kristiina vastasi laupiaasti ja sanoi esiintuotujen valitusten
olevan kohtuullisia; ainoastaan rälssitiloista ei pitäisi puhua, sillä
niiden peruutus oli mahdoton.

Keskinäinen viha aatelin sekä aatelittomain säätyin välillä nyt kiihtyi
kiihkeimmilleen. Aatelisherrat uhkasivat kotiin tultuaan kaikella
tavoin kiusata noita uppiniskaisia pappeja ja talonpoikia. Papit
puolestaan kaikissa Tukholman kirkoissa saarnatessansa soimasivat
aatelia, joka silloisena kovana aikana huoleti lihotteli vain
metsäkoiriansa, vaikka heidän kynnystensä edessä ihmisiä kuoli nälkään.
Kaduilla tapahtui yhä kahakoita ja miestappoja riitelevien puolueitten
välillä. Maaseuduilla niinikään syntyi rauhattomuuksia. Suomessa
rälssitalonpojat useissa paikoissa heittivät hovin päivätyöt tekemättä;
Ruotsissakin uhattiin monin seuduin tehdä samaten. Yleinen
keskinäissota näkyi olevan syttymäisillään. Tästä kuitenkin pelästyivät
molempien puolueitten tasaisemmat miehet ja taipuivat sovintoon.
Aatelittomille säädyille suotiin muutamia pieniä myönnytyksiä.
Kuninkaallinen julistus selitti tuon pahennusta nostaneen lauseen:
"ettei kukaan _halpasukuinen_ pääsisi virkoihin"; se muka ei
tarkoittanut ketään rehellisistä vanhemmista laillisessa aviossa
syntynyttä, oli hän aatelia tai ei. Papistolle annettiin etuuskirja,
joka turvasi heidän virkatalonsa sekä saatavansa aatelin ahneudelta;
porvareille suotiin helpoitusta suolatullissa; ja talonpojat
vapautettiin karjaverosta ensi valtiopäiviin saakka. Paitsi sitä lupasi
aateli kohtuudella kohdella alamaisiansa, ja jos joku tämän lupauksen
rikkoi, piti toisten herrojen olla avullisina, jotta hän saatettaisiin
rangaistuksen alaiseksi.

Siten raukeni lahjoitusmaitten peruutus taaskin täksi kertaa. Ihme ei
siis ollut, että tyytymättömyys maaseudulla pysyi entisellään. Kreivi
Brahe kirjoitti seuraavana vuonna Suomesta koettavansa mahdollisuutta
myöten sovitella lahjoitusmaitten herrojen sekä talonpoikien väliä,
mutta sanoi sen olevan varsin vaikeaa. "Talonpoika", sanoi hän, "joka
jo ennenkin oli laiska, on nyt vielä lisäksi tullut vastahakoiseksi ja
uppiniskaiseksi. Sangen usein kuuluu kapinallisia sanoja. Ja muutamat
lainlukijat, voudit sekä pahankuriset papit heitä vain yhä enemmän
kiihdyttävät." Muistakin lähteistä on meillä todistuksia aatelittomien
herrasmiesten katkerasta vihollisuudesta aatelia vastaan tänä aikana.
Lukijat muistanevat, kuinka Cröell kanteissaan Itä-Suomen
hallitusmiehiä vastaan ei suinkaan säästänyt voimakkaita sanoja. Samoin
kirkkoherra Paltheniuksen Sääksmäeltä oli tapana haukkua aatelia
"puolenmarkan junkkareiksi", sekä "sienenpuristajiksi". Ja Janakkalan
kirkkoherraa vastaan nostettiin muun muassa kanne sen johdosta, että
hän oli aatelisia ylimalkaan soimannut "nälkäisiksi täiksi" sekä oman
pitäjänsä herroja erittäin "saatanan joukoksi".

Tästä vihamielisyydestä arveli kuitenkin kaikessa jaloudessaan liian
ylimyshenkinen kreivi Brahe, "ettei siitä ollut pidettävä mitään
lukua". Eikä siitä pidettykään vähintäkään lukua. Kristiina tosin oli
1650 vuoden valtiopäivillä hiukan ollut kallistavinaan korvaansa
aatelittomien säätyjen valituksille, koska hän silloin tarvitsi heiltä
tukea korkeaa aatelia vastaan, jolla oli aikomus vähentää
kuninkaallista valtaa. Mutta kun vaara oli mennyt ohitse, antoi hän nyt
juuri kreiveille vielä lisäetuoikeuksia ja jatkoi tuhlaustaan sekä
talojen lahjoittamista tai myömistä rälssiksi hullummin kuin koskaan
ennen. Nyt viimein vasta aatelittomien säätyjen silmät aukenivat ja
heidän tyytymättömyytensä kääntyi myös itse pääsyyllistä vastaan.
Kristiina puolestaan yhä enemmän kyllästyi oloonsa Ruotsissa. Hän
huomasi, etteivät asiat kauemmin voineet mennä menoansa eikä hän
kyennyt, eikä viitsinytkään käydä muutoksiin käsiksi. Sitä paitsi häntä
halutti päästä eteläisemmille maille, ihanampaan ilmanalaan, opin ja
taiteen pesäpaikkoihin. V. 1654 hän senvuoksi luopui kruunustansa ja
läksi ulkomaille. Voidakseen vapaammin elää katolisissa etelämaissa,
luopui hän siitä uskonnosta, jonka puolustamiseksi hänen jalo isänsä
oli uhrannut henkensä. Hän eli vielä kauan, vaan onnettomana, sillä
hänen levoton mielenlaatunsa ei sallinut hänen missään kauan viihtyä ja
saattoi ihmiset joka paikassa viimein nurjamielisiksi häntä vastaan.
Roomassa hän kuoli 1689.



Viiteselitykset:


[1] Muutamissa luvuissa ulottuu yhtenäisyyden vuoksi tämä kuvaus pari
vuosikymmentä edemmäksikin.

[2] Tähän luettuna kuitenkin myös kustannukset kuninkaan veljen Kaarle
Filipin matkasta, joka juuri siihen aikaan palasi Ruotsiin samaa tietä.

[3] Tätä kurjuutta katsellessamme tulee kuitenkin muistaa, että Suomen
talonpoikien tila, vaikka paljoa pahempi kuin ruotsalaisten, oli
kuitenkin verrattomasti parempi, kuin mitä samaan aikaan oli heidän
säätynsä kohtalona Keski- ja Etelä-Euroopan rikkaissa viljelysmaissa,
missä orjuus oli laillinen eikä hallitus tehnyt mitään rahvaan
suojaksi.

[4] Kuningas tähän aikaan oli joskus niin rahatonna, että hänen kerta,
kun hän eräästä maakartanosta lähetti sanansaattajan Tukholmaan, täytyi
kirjeen loppuun liittää se pyyntö, että linnanisäntä hyväntahtoisesti
maksaisi kirjeentuojan kyydin edestakaisin.

[5] Sillä nimellä mainittiin silloin valtiopäiviä.

[6] Näiden lisäksi on vielä, ihme kyllä, lueteltu talonpoikia
Ruokolahdelta, Säkkijärveltä ja Vehkalahdelta, vaikkeivät ne olleetkaan
eri kihlakuntia, sen sijaan Kymin ja Ahvenanmaan kihlakunnat olivat
jätetyt pois.

[7] Joka arvosana tarkoitti eri kansanluokkaa: kreivejä ja
vapaaherroja, aatelia, sotaväkeä, papistoa, porvareita ja talonpoikia.

[8] Edelliset pidettiin aina kolmen vuoden perästä, jälkimäiset aivan
epämääräisesti.

[9] Sitä vakuutti professori Lagus, joka vielä oli saanut lukea
mainitut pöytäkirjat, ennenkuin ne Turun paloon hukkuivat.

[10] Vertaa Turun ja Hämeenlinnan maaherrojen virkakertomuksia vuodelta
1662, Suomi 1855.

[11] Hollolan kihlakunnan lainlukijan poika, syntynyt Sääksmäellä.

[12] Näyttää tästä melkein -- vaikka valitettavasti asia vielä on
hämärä puuttuvien asiakirjojen tähden -- kuin olisi tässä ilmaantuvaa
suomalaista kansallistuntoa pidetty liiallisena. Se on kuitenkin ainoa
esimerkki tältä vuosisadalta sellaisesta suomalaisuuden pelosta.

[13] Kirkkoherran pojanpoika Karkusta, oli ollut ylioppilaana ensin
Upsalassa, sitten Turussa, tuli maisteriksi ensimäisissä vihkiäisissä,
vaikka ainoastaan armoilla, ei saanut yliopiston notariuksen virkaa
puuttuvan ruotsinkielen taidon tähden, oli sitten alalaamannina
Karjalan lakikunnassa ja kuoli v. 1667.

[14] Pohjanmaan papiston kanssa kuitenkin pidettiin joskus kokouksia
heidän omassa kaukaisessa maakunnassaan.

[15] Konsistorion kartanossa Turussa oli vankihuone, jaettu useampiin
kerroksiin, joista "alinta kuoppaa" pidettiin suurimpana
rangaistuksena.

[16] Tätä Stodiusta olivat Turun suomalaiset porvarit, peläten sitä,
että ruotsalainen Petraeus siihen virkaan tulisi, pyytäneet
kirkkoherraksensa.

[17] Piispa, kun ei osannut suomea, ei voinut suomalaisessa
seurakunnassa saarnata.

[18] Verrattakoon Tammelinuksen riimikronikassa yllämainittu lause
Rothoviuksesta seuraaviin värssyihin hänen jälkeisestään Petraeuksesta:

    Ah mun armast' isänmaatan',
    sangen suloist' Suomen saarta!
    Annoi Jumal' armost' juuri
    Doctor Eskel Petraeuxen,
    Ruotsis' syndyneen, Suomeen suostuneen.

[19] Suomessa, niinkuin edellisestä luvusta tiedämme, oli kuitenkin
jumalisuus monin paikoin sangen huonolla kannalla.

[20] Messenius oli saanut kasvatuksensa ulkomaalla jesuittakoulussa,

[21] Ståthållaren Erik Hara
     red mig värre än en mara.

[22] Nimittäin Viipurin ja Käkisalmen Karjalan. Pohjanmaa sitä vastoin
oli silloin ruotsinpuoleisen Pohjanmaan kanssa yhdistettynä yhteisen
maaherran alle ja erillään Suomesta.

[23] Nimittäin taipaleitten poikki veneitä vetämällä.

[24] Toisessakin kirjeessä valittaa Brahe virkamiesten kelvottomuutta,
jonka hän sanoo olevan semmoisen, ettei sillä vertaa missään muussa
maassa. Myös moittii hän heidän epärehellisyyttänsä. Tässä suhteessa
näkyy kuitenkin jommoinenkin edistys jo ylimalkaan tapahtuneen. Sillä
valtaneuvostossa v. 1640 mainittiin, etteivät virkamiehet ole niin
paljon varkaita kuin juomareita ja vetelyksiä. Ja Brahe itsekin
toisessa kirjeessä sanoo pikemmin suovansa, että he vähäisen
varastaisivat, kun vain samassa olisivat toimeliaat.

[25] Mitä Brahe tässä sanoo Suomen kansan luonteesta, sen säästämme
toiseen lukuun.

[26] Kun Kaarle kuninkaan hallitessa venäläiset käyttivät Ruotsin
ahdinkoa hyväkseen ja ryntäsivät maahan, tarjoutui Brahe heti johtamaan
Suomenmaan puolustusta. Siitä ei tullut mitään, sillä kuningas oli jo
määrännyt toisen päällikön, mutta se oli kuitenkin uusi osoitus hänen
rakkaudestaan Suomea kohtaan.

[27] Meidän aikoinamme olisivat ne, enemmän kuin kolme kertaa
nousseihin eläintarpeitten hintoihin nähden, noin 300,000 markkaa.

[28] Sama laitos kuin Kajaanin läänissä oli myös varmaankin Pielisessä;
mutta epätietoista on, oliko se savonpuolisessakin osassa voimassa.
Muuten asutti Brahe Pieliseen mustalaisiakin (n. 130 henkeä)
autiotiloille, sillä ehdolla että he lakkaisivat kiertelemästä ja että
miehet rupeaisivat hänen nostoväkeensä.

[29] Se rakennettiin sitten jälleen, mutta eli kituvaista elämää. siksi
kunnes se läänitysten peruutuksen aikana aivan hävisi.

[30] Tästä kahakasta, johon ylioppilaatkin sekaantuivat, tulee toisessa
luvussa vielä enemmän puhetta.

[31] Ettei Gezeliuskaan ylimalkaan yksipuolisesti suosinut omia
kansalaisiansa, ruotsalaisia, näkyy toisesta kirjeestä, jossa hän
arvelee haitalliseksi, jos parempiin pappisvirkoihin Suomessa
asetettaisiin ruotsalaisia, sillä sen kautta laimentuisi maan omien
lasten halu tieteellisiin harjoituksiin. Vuosisadan lopulla olivatkin
jo useimmat virat yliopistossa suomalaisten käsissä.

[32] Salve, Fennorum gens, o fortissima, salve,
     Eccipe qui Gothicis venit huc novus hospes ab oris --
     Non hospes tamen usque vagus -- patriota futurus,
     -- -- Gothus licet ortu, sim modo Fennus.

[33] Siis kuitenkin sitä sukua, josta ei nyt Suomessa tiedetä mitään.

[34] Saimaan nimeä ei siihen aikaan näy käytetyn.

[35] Ennen häntä oli kuitenkin, paitsi jo ennen mainitussa Olaus
Magnuksen teoksessa 1500-luvulla, ollut myös muutamia lyhyempiä
lausuntoja meidän maastamme ruotsalaisen A. Buraeuksen kirjassa Orbis
arctoi descriptio (Kertomus Pohjoismaailmasta) v. 1631. Buraeus sanoo
Suomen olevan rikkaan viljasta, karjasta, hevosista sekä kaloista.
Erittäin mainitsee hän kapahau'it, joita suurin määrin vietiin ulos
maasta. Asukkaita on myös kylliksi, jotka puhuvat Skandinavian kaikista
kielistä eroavaa kieltä. Suomen maakuntia luetellessaan puhuu hän
sitten Rautalammin rautamudasta sekä Laatokan ja Lapveden hylkeistä.
Karjala, jatkaa hän, ulottui ennen muinoin Nevajoesta, Sermaksin
joesta, Äänisjärvestä sekä Valkeaanmereen laskevasta Pimsijoesta idässä
Kymijokeen ja Päijänteeseen. Nimestä näkyy, että asukkaat vanhastaan
olivat karjanhoitajia. Käkisalmen läänissä Laatokan rannikot ovat hyvin
viljeltyjä, mutta pohjois-osa on niin täynnä soita, että ainoastaan
vaarain kukkuloita saattaa viljellä, josta syystä asukkaat enimmiten
elättävätkin itseään metsästyksellä sekä kalanpyynnillä. Kitelän
rubiineja Buraeuskin jo tunsi. -- Sama mies oli myös v. 1626 sepittänyt
ensimäiset johonkin määrin luotettavat kartat koko Skandinaviasta ja
Suomesta. Niitä ei kuitenkaan siihen aikaan saatu yleisesti ostaa, kun
pelättiin vihollisille sen kautta voivan tulla apua
päällekarkauksissaan.

[36] Ensimäiseksi depositoriksi tahtoi konsistori ensin määrätä erään
ruotsalaisen ylioppilaan, mutta Brahe käski ottaa Elias Jämseniuksen
(Jämsäläisen), koska hän oli oman maan poika.

[37] Nämät sanat ovat pöytäkirjassa suomeksi, todistaen että
suomalaisista paikkakunnista tulleet ylioppilaat viljelivät omaa
äidinkieltänsä.

[38] Mainituista vapaaherrakunnista eivät kuitenkaan kaikki olleet
varustetut kaikilla vapaaherralle kuuluvilla etuoikeuksilla, vaan
olivat ainoastaan n.s. nimellisiä vapaaherrakuntia.

[39] Luvussa Helsingin herrainpäivistä.

[40] Kovin suuria eivät silloin kuitenkaan suuretkaan laivat olleet. Ne
olivat ylimalkaan ainoastaan nykyisten korvettien kokoiset; suurimmalla
oli 60-70 tykkiä.

[41] Sitten kun Nevanlinna oli syntynyt eivät käkisalmelaiset
kuitenkaan enää käyneet sitä kauempana kaupalla.

[42] Turkuun ainoastaan suomenpuoliset pohjalaiset, Tukholmaan kaikki.

[43] Markan arvo aleni alenemistaan, se oli Kustaa Aadolfin ja
Kristiinan aikoina noin 90 penniä nykyistä Suomen rahaa.

[44] Tämä kuvaus, milloin siihen ei ole todisteita senaikuisista
lähteistä saatavana, on tehty monin paikoin ylimaassa vielä paljoa
myöhemmin tiettävästi olleitten olojen mukaan.

[45] Vuosisadan loppupuolella tuli kaappeja käytäntöön.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kertomuksia Suomen historiasta V:2 - Kustaa Aadolf ja Kristiina: Suomen sisällinen tila" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.