Title: Kertomuksia Suomen historiasta V:1 - Kustaa Aadolf ja Kristiina: Sodat
Author: Krohn, Julius, 1835-1888
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kertomuksia Suomen historiasta V:1 - Kustaa Aadolf ja Kristiina: Sodat" ***


KERTOMUKSIA SUOMEN HISTORIASTA V:1

Kustaa Aadolf ja Kristiina: Sodat


Kirj.

JULIUS KROHN



Kansanvalistusseura, Helsinki, 1914.



SISÄLLYS:

Puolan sota.

  1. Riian kaupungin valloitus.
  2. Wallhofin tappelu.
  3. Kustaa Aadolf Preussinmaalla.

Saksan sota.

  1. Syyt Kustaa Aadolfin osanottoon.
  2. Kustaa Aadolfin lähtö Ruotsista ja tulo Saksaan.
  3. Seitsemänkymmenen suomalaisen sankarikuolema Demminin lähellä.
  4. Kustaa Aadolf Werbenin leirissä.
  5. Leipzigin eli Breitenfeldin tappelu.
  6. Würzburgin valloitus.
  7. Kustaa Aadolf Reinjoen seuduilla.
  8. Meno Lechjoen yli.
  9. Nälkäsota Nürnbergissä.
 10. Kustaa Aadolfin viimeinen taistelu.
 11. Kustaa Aadolf.
 12. Holhoojahallitus ja kolmenkymmenenvuotisen sodan loppu.
 13. Kustaa Horn.
 14. Torsti Stålhandske.
 15. Eerikki Slang.
 16. Aake Tott, Kustaa Aadolfin lumiaura.
 17. Hakkapeliitat.

Viiteselitykset.



PUOLAN SOTA.



1. Riian kaupungin valloitus.


Koska Venäjän sota oli onnellisesti päättynyt, oli Ruotsilla nyt enää
vain yksi vihollinen jäljellä, nimittäin Puolan kuningas. Tämänkin
kanssa olisi Kustaa Aadolf sangen mielellään sopinut, sillä hän näki
kyllä, kuinka kipeästi jo hänen valtakuntansa ja kansansa tarvitsi
rauhaa ja hän olisi halunnut loma-aikaa alinomaisista sodankäynneistä
saadaksensa parantaa kaikellaisia juurtuneita epäkohtia. Mutta Puolan
Sigismund oli itsepäisesti vastahakoinen. Lapsimaisella ylpeydellä hän
nimitti itseänsä Ruotsin kuninkaaksi eikä tahtonut kirjeissään suoda
Kustaa Aadolfille muuta arvonimeä kuin Södermanlannin, Neriken ja
Vermlannin herttuan. Tämä olisi kuitenkin ollut jokseenkin viaton
mieliteko; mutta hän yritti samassa myös aina salaisilla kirjeillä sekä
lähettiläillä virittää kapinaa Ruotsin valtakunnan asukkaiden parissa
ja uhkasi Ruotsin alusmaita Virossa. Hänen kykenemätön, saamaton
luonteensa esti häntä kuitenkin kaikista tehokkaammista toimista. Jos
hän Kustaa Aadolfin ensimäisinä hallitusvuosina, sillä aikaa kuin
Ruotsin sotajoukkoja tarvittiin muualla, olisi kaikin voimin käynyt
Viron kimppuun, niin olisi hän luultavasti saanut sen maakunnan
valtaansa. Mutta Sigismundin tuumat nyt niinkuin aina ennenkin pantiin
laimeasti toimeen, ja vähä väliä hän suostui lyhyempiin tai pitempiin
aselepoihin, jolloin sota kokonaan lakkasi.

Tälle kannalle ei Kustaa Aadolf nyt enää tahtonut jättää asiaa. Joko
piti olla täysi rauha tai täysi sota, jompaan kumpaan hän oli päättänyt
pakoittaa Sigismundia. Vuonna 1621 näyttikin siihen tarjoutuvan sangen
mukava tilaisuus. Puolalaiset näet olivat joutuneet sotaan eteläisten
naapuriensa, turkkilaisten kanssa. Heinäkuussa läksi siis Kustaa Aadolf
Elfsnabbista, Tukholman saaristosta liikkeelle lukuisan, upean
laivaston kanssa, joka kuljetti 12,000 miestä, osaksi palkattua
ulkomaalaista väkeä. Tarkoituksena oli mennä valloittamaan suurta ja
rikasta _Riian kaupunkia_, joka muun Liivinmaan kanssa kuului Puolan
vallan alle. Muutamien päivien perästä saapuikin laivasto, vaikka sen
myrsky ensin oli hajoittanut, onnellisesti Väinäjoen suulle.

Sigismund ei ollut lähettänyt Riialle enempää kuin 300 varsinaista
sotamiestä avuksi; enempää ei hänellä Turkin sodan vuoksi ollut varaa
antaa. Mutta itse kaupungin porvareita oli paljon ja he olivat
miehuullisia ja sotatemppuihin harjaantuneita, eivätkä tahtoneet ottaa
mitään antautumisehdoituksia korviinsa. He olivat joen suulle
rakentaneet suuren, vahvannäköisen leirin vallituksineen. Siellä liehui
suuri joukko lippuja ja sieltä paukahteli tiheään kiväärin laukauksia.
Ruotsin amiraali, peläten että siellä majaili melkoinen armeija, epäili
useampia päiviä, pitikö hänen panna laivastonsa leirin kanuunatulelle
alttiiksi ja yrittää purjehtia jokea ylös. Kova myrsky, joka aukealla
lahdella ankkuroidulle laivastolle saattoi tuntuvaa vahinkoa, teki
kuitenkin lopun epäilyksistä. Päätettiin, maksoi minkä maksoi, yrittää
päästä leirin sivuitse turvalliseen satamaan. Elok. 4 p:nä läksivät
siten laivat liikkeelle, palavat sytyttimet tykkien vieressä, veneet
täynnä sotamiehiä varalla maallemenoa varten. Mutta -- ihme ja kumma!
-- leiristä ei kuulunut yhtään ainoaa tykin laukausta, ei lentänyt
ainoatakaan luotia! Riikalaiset, niinpian kuin he näkivät tästä totta
tulevan, sytyttivät leirinsä tuleen ja pötkivät kiireesti pakoon
kaupungin muurien taakse. Koko leiri olikin vain ollut sukkelasti
keksitty tyhjä peloite, johon ei ollut viety yhtään ainoata kanuunaa,
ainoastaan muutamia satoja sotamiehiä näön vuoksi.

Ruotsin sotaväki astui nyt maalle, ja muutamien päivien perästä saapui
vielä lisäksi _Jaakko De la Gardie_ maata myöten Viron kautta
Viipurista; tuoden kanssansa 4,400 suomalaista.

Nyt piiritettiin Riika kaikilta haaroilta. Suomalaiset sijoitettiin
niin sanotun myllykaivannon viereen pohjoispuolelle kaupunkia.
Tulikidat rupesivat ankarasti lennättämään luoteja ja pommeja
kaupunkiin, välistä tuhannen kappaletta päivässä. Muurit, vaikka ne
olivatkin paksut, alkoivat siitä jonkun ajan perästä mureta ja tornit
raueta raunioiksi. Mutta Riian porvarit eivät kuitenkaan olleet vielä
millänsäkään. He sammuttelivat valppaasti pommien sytyttämiä tulipaloja
ja torjuivat pelottomasti päältänsä kaikki rynnäköt.

Riikalaiset luottivat siihen, että heidän kuninkaansa ei voisi olla
auttamatta niin tärkeätä kaupunkia. Eräänä päivänä ilmaantuikin
porvarien suureksi iloksi Puolan lippuja metsäisille harjuille joen
eteläpuolelle. Mutta ilo ei ollut kovin pitkällinen. Puolalaisten
päälliköllä Radzivilillä ei ollut muuta kuin 5,000 ratsumiestä
muassansa. Yritettyään pari kertaa saada osan väkeänsä kaupunkiin,
pakeni hän jälleen, sillä Kustaa Aadolfin moninkertaista, tykeillä
varustettua, vahvoissa leireissä majailevaa voimaa vastaan hän ei
voinut mitään.

Nyt kiihtyi ruotsalaisten tuli vielä entistä kiivaammaksi ja teki päivä
päivältä yhä enemmän vahinkoa sitä myöten kuin piirityskaivannot
lähenivät. Kuningas oli aina etupäässä mitään vaaroja pelkäämättä.
Kerta lensi tykin luoti aivan hänen telttansa läpi, vaan hän ei
sallinut siirtää majaansa toiseen paikkaan. Tämä pelottomuus oli myös
sotureille hyvänä esimerkkinä. Muutamat uivat eräänä yönä valliojan yli
ja sitoivat nuoria hakuliin (pölkkyaitaan), joiden päälle pantiin
verkkoja, ja niitä myöten kapusi uljas rynnäkköjoukko yli. Eikä
aikaakaan, niin oli vallinkulma heidän käsissänsä, vaikka
kaupunkilaiset tekivätkin lujaa vastarintaa. Jonkun aikaa sen perästä
onnistui myös rynnäkkö Hiekkaporttia vastaan, jonka ruotsalaiset saivat
valtaansa.

Nyt jo pidettiin kaupungin valloitusta niin varmana, että Oxenstjerna
kerran päivällispöydässä leikillään kumarsi kuninkaalle ja joi Riian
uuden arkkipiispan maljan. Kustaa Aadolf vastasi nauraen sillä, että
hän joi uuden Vendenin piispan terveydeksi, ja myöhemmin hän antoikin
koko sen hiippakunnan maat Oxenstjernalle lääniksi.

Koko viikon kesti kuitenkin vielä, ennenkuin kaupunki antautui. Vihdoin
viimein varusti Kustaa Aadolf kaikki lopullista rynnäkköä varten, jonka
piti tapahtua syysk. 12 p:nä. Vähää ennen lähetti hän kuitenkin
torvensoittajan kaupunkiin kirjettä viemään, jossa hän kehoitti Riian
porvareita luopumaan vastarinnasta, josta ei voinut enää olla mitään
apua, vaan ainoastaan turhaa verenvuodatusta ja kaikellaista julmuutta,
niinkuin väkirynnäköllä valloitetuissa kaupungeissa ainakin. Nyt
viimeinkin taipuivat riikalaiset ja avasivat porttinsa.

Tämä oli ensimäinen suuri sankarityö, jolla Kustaa Aadolf käänsi
puoleensa maailman silmät. Sillä valloitettu kaupunki oli yli koko
Euroopan kuuluisa rikkaudestaan ja vahvuudestaan, ja sen valloittaminen
oli vaatinut erinomaista piiritystaitoa, erinomaista lujuutta ja
miehuutta.



2. Wallhofin tappelu.


Riian valloituksen jälkeen jatkui sotaa muutamia vuosia laimeammalla
tavalla, ja vähä väliä sitä yritettiin lopettaa rauhanhieromisilla.
Mutta v. 1625 tuli Kustaa Aadolf taas Liivinmaalle suuremman sotavoiman
kanssa ja läksi uudelle, pitemmälle valloitusretkelle. Hän itse
ruotsalaisen väen kanssa kulki Väinäjoen rantoja myöten ja otti
valtaansa siellä olevat pienet linnat; tunkeusipa hän sitten sieltä
vielä Kuurinmaallekin ja valloitti sen pääkaupungin Miittavan sekä
useampia muita pienempiä. Sillä välin Jaakko De la Gardie ja Kustaa
Horn suomalaisineen pakoittivat Tarton kaupungin antautumaan sekä myös
vähitellen kaikki muutkin Liivinmaalla puolalaisten vallassa olevat
vahvat paikat.

Syksyn tullen hajosi armeija senaikuisen tavan mukaan talvimajoihinsa;
Ruotsin sotavoima otti asuntonsa pitkin Väinäjoen rantakyliä. Siellä
rupesivat kuitenkin pian ankarat taudit sitä ahdistamaan, kun oli
asunnoista puutetta ja seudut olivat matalat, rämeiset. Moni kuninkaan
likeisimmistäkin seuralaisista sairastui ja kuoli. "Minun täytyy",
kirjoitti Kustaa Aadolf kotiin ystävälleen Aksel Oxenstjernalle, "nyt
itse olla omana kamreerinani ja käsikirjurinani, ja jos
uuninlämmittäjäkin nyt vielä sairastuisi, saisin olla omnia tria
(kaikkena kolmena)".

Tämä huolettava kivulloisuus armeijassa ei kuitenkaan masentanut
kuninkaan eikä hänen soturiensa miehuutta. Uuden vuoden aikana 1626
tuli leiriin sanoma, että eräs puolalaisten parhaista päälliköistä,
Sapieha, kokoili melkoisia sotajoukkoja _Wallhofin_ kartanon tienoille
Liivinmaan etelärajalle. Hänen kimppuunsa päätti nyt Kustaa Aadolf
äkkiä karata, ennenkuin puolalaiset olisivat karttuneet liian
lukuisiksi. Voidakseen sen sitä arvaamattomammin tehdä, otti hän mukaan
ainoastaan 1,000 valittua jalkasoturia sekä parituhatta ratsumiestä, ja
riensi niiden kanssa Väinäjoen yli. Perille tultua tammik. 6 p.
havaittiin kuitenkin, että hanke jollakin lailla oli tullut vihollisen
tietoon; puolalaiset olivat varuillansa, sotarintaan asetettuina. Tämä
sotarinta ei ollut kuitenkaan oikein huolellisesti ja tarkasti
järjestetty. Puolalaisia oli vähintänsä 5,000; heillä oli siis suuri
ylivoima. Paitsi sitä oltiin nyt aukealla tantereella, jolla heidän
ratsuväkensä tähän asti aina oli ollut meidän miehiä etevämpi.
Puolalaiset eivät koskaan puhuneet muuten kuin nauraen ja ylenkatsoen
noista pikkaraisista Suomen hevoskoneista sekä niiden selässä istuvista
lyhytlylleröisistä miehentyngistä. Mitä hätää nytkään muka niistä olisi
voinut olla! Mutta Kustaa Aadolfin ratsujoukko, joka tässä
tilaisuudessa melkein kokonaan oli suomalainen, törmäsi kohta itse
kuninkaan sekä _Kustaa Hornin_ johdolla hurjalla vauhdilla vihollista
vastaan. Heidän tavallinen sotahuutonsa: "Hakkaa päälle! Hakkaa
päälle!" kajahti aivan Sapiehan omien rivien keskellä, ennenkuin
puolalaiset kerkesivätkään ihmettelystään tointua. Eipä aikaakaan, niin
kääntyi hänen hevosväkensä pakoon, ja vähäisen vastarinnan jälkeen
seurasivat jalkamiehetkin samaa esimerkkiä. Vihollisia makasi 5-600
tantereella, lukuunottamattakaan niitä, jotka sitten paetessaan metsiin
saivat surmansa. Viisi lippua, kolme tykkiä, koko kuormaston sekä 150
vankia, niiden joukossa myös taitavan päällikön Gonsievskin, saivat
voittajat saaliiksensa.

Riian valloitus oli ollut ensimäinen suuri piiritys, joka oli tehnyt
nuoren Ruotsin kuninkaan nimen länsimailla tutuksi. Wallhofin voitto
oli nyt ensimäinen, jonka hän oli saanut aukealla kedolla, ja se lisäsi
taas hänen mainettansa. Ja ylpeydellä voimme me suomalaiset kehua, että
kunnia sinä päivänä tuli melkein yksinomaan meidän poikien osaksi,
sillä muu väki, niinkuin tästä tappelusta sepitetty latinalainen
ylistysruno vakuuttaa, ei kerinnytkään avuksi, ennenkuin kaikki jo oli
loppuun suoritettu.



3. Kustaa Aadolf Preussinmaalla.


Liettualaiset, joiden rajoja sota nyt lähinnä uhkasi, olisivat tämän
tappelun jälkeen olleet sangen taipuvaiset rauhaan. Mutta varsinaiset
puolalaiset ja heidän kanssaan myös itse kuningas Sigismund eivät vielä
tahtoneet kuulla sanaakaan sovinnosta. Siksi päätti Kustaa Aadolf mennä
heitä vielä likemmältä ahdistamaan ja purjehti alkukesällä 1626
melkoisen sotavoiman kanssa Preussinmaalle. Tämä rantamaakunta, vaikka
sen asukkaat suurimmaksi osaksi olivatkin saksalaisia siirtolaisia,
kuului siihen aikaan vielä Puolan vallan alle ja oli näille varsin
tärkeä, koska heidän parhaan kauppaväylänsä, Veikseljoen, suu juuri oli
siellä. Sitäpä tahtoikin nyt Kustaa Aadolf heiltä tukkia, jotta he
saisivat oikein havaita, miltä sota tuntui. Kesäk. 27 p. laskettiin
maalle likellä Pillaun kaupunkia, ja kuukautta myöhemmin olivat jo
Braunsberg, Frauenburg, Elbing, Marienburg, Dirschau sekä useat muut
Länsi-Preussin[1] pienemmät kaupungit valloitetut. Sigismund oli
tapansa mukaan taas kauan vitkastellut, ennenkuin hän pääsi
liikkeelle, eikä hänessä ollut sittemminkään menetettyjen paikkojen
takaisinottajaa.

Seuraavana vuonna teki Kustaa Aadolf yrityksen _Danzigia_,
Länsi-Preussin suurta ja vahvaa pääkaupunkia vastaan. Yöllä oli määrä
lotjilla viedä väkeä Veikseljoen yli kaupungin muurien edustalle ja
sitten äkki arvaamatta rynnätä esiin. Mutta sotamiehet olivat
tottumattomat kulkemaan veneissä; lotjat joutuivat epäjärjestykseen,
useat törmäsivät yhteen. Täten syntyi melua, joka herätti kaupungin
vartijain huomiota, ja pian alkoi lentää suhista luoteja valleilta,
tehden tuntuvaa vahinkoa. Pyyhkäisipä yksi pyssyn luoti vatsaan itse
kuningasta, joka tavallisuuden mukaan oli pienessä veneessä etummaisten
keskellä, niin että vain lihavuus varjeli hänet kuolemasta. Kuitenkin
Kustaa Aadolf vaipui veneen pohjalle ja tämä näkö masensi vallan
sotamiesten rohkeuden. Tyhjin toimin soudettiin jälleen takaisin
menetettyä melkoisesti väkeä. -- Yhtä onnettomasti kävi myös v. 1628,
kun Kustaa Aadolf säännöllisellä piirityksellä koetti saada Danzigia
valtaansa. Loppumattomat sateet paisuttivat silloin Veikselvirtaa
siihen määrään, että piirittäjien täytyi paeta pois leiripaikoiltaan.
Jäivätpä muutamat joukot tulvan äkkiä noustessa sulkeuksiin ikäänkuin
saariin, joista heitä täytyi veneillä käydä noutamassa.

Parempi menestys sitä vastoin oli ylimalkaan aukealla tantereella.
Puolalaiset voitettiin melkein joka ainoassa tappelussa, ja Ruotsin
joukot, joiden johtajina usein mainitaan suomalaiset ratsumiehet _Aake
Tott_ ja Klaus Kristerinpoika Horn, etenivät yhä syvemmälle
varsinaiseen Puolaan. Kävivätpä lentävät partioparvet Masoviassakin
asti, vieläpä itse Varsovankin likiseuduilla, missä sataan vuoteen ei
oltu enää vihollista nähty.

Kustaa Aadolf oli kaikissa otteluissa aina etumaisena, näyttäen
sotureilleen urhouden ja uljauden esimerkkiä. Tietysti joutui hän täten
montakin kertaa ankariin vaaroihin. Kerrankin esim. oli hän joutunut
ihan keskelle vihollisjoukkoa, missä ei näyttänyt olevan muuta kuin
surmaa tai vankeutta tarjona. Eräs hänen ratsumiehistään sen kuitenkin
hyvissä ajoin huomasi. "Tulkaa", huusi tämä muutamille kumppaneilleen,
"autetaanpa veikkoa, joka tuolla on pulassa!" Olipa se sangen sukkelaa,
ettei hän maininnut kuningasta edes nimeltä, sillä sen kuultuansa
olisivat tietysti viholliset vielä kiivaammin koettaneet saada häntä
valtaansa. Ratsumiehet saivat nyt äkillisellä rynnäköllä Kustaa
Aadolfin vapautetuksi. Hetken kuluttua huomasi kuningas, että tuo
samainen ratsumies oli joutumaisillaan vangiksi. Nyt hän vuorostaan
keräsi parven miehiänsä, ajoi pois puolalaiset ja huusi iloisesti: "Kas
nyt on kuitti, veli veikkoseni!" -- Toisen kerran taas oli Kustaa
Aadolf kahden kesken erään henkivartijansa kanssa ratsastanut ylös
harjulle, mistä hän kaukoputkella katsasteli vihollisten leiriä. Sen
huomattuaan hiipi kaksi puolalaista hiljaa heidän taakseen.
Henkivartija näki heidät vasta, kun he jo olivat ihan likellä. Hänen
hätähuutonsa kuultuaan kerkesi kuningas vain käännähtää, tempaista
miekkansa tupesta ja kohottaa sen suojuksen vihollisen sapelia vastaan.
Ensimäinen sivallus katkaisi kuninkaan miekan kädensuojuksen, toinen
leikkasi pois palan hänen hattunsa reunasta. Mutta ennenkuin kolmas
sivallus iski, pistikin Kustaa Aadolf, joka oli taitava miekkailija,
vihollisensa kuoliaaksi. Toisen oli jo sillä välin henkivartijan
pistoolinluoti kaatanut. -- Vielä kolmannessa tilaisuudessa sattui
luoti kuninkaan olkapäähän, niin lähelle kurkkua, että sitä oli
mahdoton poistaa. "Anna sen sitten olla", virkkoi Kustaa Aadolf
välskärille, "olkoon vain siellä muistona!" Ja sinne se jäikin hänen
kuolinpäiväänsä saakka, tehden kuitenkin sen verran haittaa, ettei
hänen enää ollut mukava käyttää rautahaarniskaa, vaan sai hän
enimmäkseen tyytyä nahkapaitaan. -- Sotamiehet olivat näistä monista
kuninkaansa urhouden osoituksista suuresti iloissaan ja innoissaan.
Mutta päälliköt pelkäsivät usein, he kun paremmin käsittivät, minkä
korvaamattoman vahingon Kustaa Aadolfin kuolema tuottaisi isänmaalle.
Mutta turhat olivat kaikki heidän kehoituksensa varovaisuuteen. "Ei ole
vielä koskaan yksikään kuningas saanut sotatantereella surmaansa", oli
Kustaa Aadolfin vastaus.

Alinomaiset tappiot olisivat muuten nyt jo pakoittaneet puolalaisia
rauhansovintoon; mutta heillä oli vielä yksi toivo jäljellä, se
nimittäin, että Espanja ja Itävalta lupauksensa mukaan lähettäisivät
heille apua. V. 1629 saapuikin viimein 10,000 miestä keisarin väkeä.
Silloin oli juuri protestanttien koko vastarinta Saksanmaalla tullut
kukistetuksi ja keisarin ylipäällikkö Wallenstein saattoi antaa pois
osan liioista sotajoukoistansa. Mutta Kustaa Aadolfkin puolestansa oli
suuresti enentänyt voimaansa ja saavuttanut edelleenkin voittoja. Täten
tuli nyt vihdoin vuodeksi välirauha toimeen. Ehdot olivat Ruotsille
sangen edulliset. Sigismund sai tosin pitää hänelle rakkaan, joskin
tyhjän Ruotsin perintökuninkaan nimen, mutta Kustaa Aadolfille jäi
Riika ja Liivinmaan ynnä useimmat Preussissä valloitetuista
kaupungeista.[2]



SAKSAN SOTA.



1. Syyt Kustaa Aadolfiin osanottoon.


Samaan aikaan kuin Kustaa Aadolf temmelteli Liivin- ja Preussinmaalla
puolalaisten kanssa, oli Saksassakin pauhannut suuri taistelu.
Pitkällinen viha protestanttien ja katolilaisten välillä oli vihdoinkin
leimahtanut julkisodaksi. Voitto yhä enemmän kallistui jälkimäisten
puolelle, joiden johtajana oli itse Saksan keisari Ferdinand. Hädissään
olivat protestantit jo kerran kutsuneet avukseen muukalaisen, Tanskan
kuninkaan Kristian IV:nnen; mutta hänkin voitettiin ja pakoitettiin
lupaamaan, ettei hän enää sekaantuisi Saksan asioihin. Nyt näytti
perikato uhkaavan puhdistetun opin uskolaisia Saksanmaalla. Keisarin
väki sorti ja raasti armottomasti ja esteettömästi onnetonta kansaa
protestanttisissa seuduissa. Itse keisarikin antoi v. 1629 n.s.
peruutusjulistuksen, jolla hän määräsi, että kaikki katoliselta
kirkolta uskonpuhdistuksen aikana pois joutuneet maatilat piti sille
jälleen annettaman takaisin. Ne olivat jo nyt sata vuotta perinnön ja
oston kautta kulkeneet kädestä käteen; arvaahan siis, miten suurta
vääryyttä se julistus tuotti niiden silloisille omistajille.
Uskonvapauden poistamisesta ei tosin vielä ollut puhetta; mutta kuka
saattoi siinäkään suhteessa enää mitään toivoa, kun näki, millä
säälimättömällä kovuudella Ferdinand omissa perintömaissansa, missä
hänellä oli täysi valta, pakotti protestanttisia alamaisiansa katolisen
kirkon yhteyteen.

Kustaa Aadolf oli hyvin harras protestantti; samalla oli myös
hengenvapaus hänestä ihmisen kallein tavara. Syvimmällä surkuttelulla
hän katseli siis, miten hänen uskolaisparkojansa Saksassa sorrettiin,
ja suuresti häntä ahdisti se pelko, että protestanttinen usko voisi
tulla sieltä peräti hävitetyksi. Hänessä paloi kiivas halu noita
hädänalaisia uskonveljiä auttamaan; sillä hänen mielestänsä samoinkuin
yksityinen ihminen on kansansa jäsen ja velvollinen sen hyväksi itsensä
uhraamaan, samoin myös jokainen yksityinen kansa on ihmiskunnan
jäsenenä velvollinen yhteisen edun vuoksi panemaan itsensä alttiiksi
ja rientämään sorrettujen veljiensä avuksi. Tätä hänen jaloa
auttamishaluansa vastusti kauan aikaa kuitenkin se pelko, etteivät
hänen voimansa siihen riittäisi ja että hänen oma kansansa, josta hänen
velvollisuutensa ennen kaikkea oli pitää huolta, voisi tällaisen
vaarallisen ja suuren hankkeen johdosta joutua turmion omaksi.
Vähitellen haihtuivat kuitenkin nämät epäilykset. Puolan sodassa Kustaa
Aadolf oppi luottamaan omaan sotataitoonsa ja myös soturiensa
urhoollisuuteen ja voimaan. Saman sodan loppupuolella hän paitsi sitä
huomasi yhä selvemmin, että taistelu Saksan keisaria vastaan kaikissa
tapauksissa tulisi välttämättömäksi. Ferdinand, niinkuin ennen on
kerrottu, lähetti suuren sotajoukon puolalaisten avuksi. Kirjeissään
hän ei koskaan tahtonut suoda Kustaa Aadolfille kuninkaan arvonimeä,
osoittaen siten selvästi, että hän puolusti Sigismundin oikeutta
Ruotsin kruunuun. Ylimmäinen keisarillinen sotapäällikkö,
_Wallenstein_, päästyänsä Saksan pohjoisrannoille asti, jossa hän
piiritti protestanttisena pysynyttä Stralsundin kaupunkia, otti
itselleen valtioamiraalin nimen ja rupesi hankiskelemaan sotalaivastoa
Itämerelle. Silminnähtävästi oli aikomus lähteä kukistamaan Ruotsia
Sigismundin vallan sekä paavin ikeen alle.

Asiain näin ollen Kustaa Aadolf päätti kun päättikin itse lähteä
vihollista vastaan. Hänen mielestänsä oli paljoa edullisempaa
Ruotsille, jos sotatantereeksi tulisi vieras maa, ja paitsi sitä olisi
kunniakin paljoa suurempi, jos samalla myös onnistuisi pelastaa nuo
onnettomat uskonveljet sorron alta.



2. Kustaa Aadolfin lähtö Ruotsista ja tulo Saksaan.


Valtaneuvoskunta huolestui ensin suuresti, kun sille ilmoitettiin
kuninkaan tuumat; sillä vähäisen Ruotsin taistelu kristikunnan
mahtavinta hallitsijaa vastaan näytti kovin vaaralliselta, miltei
mahdottomalta. Mutta toiselta puolen ei kukaan myöskään voinut todistaa
perättömiksi esiintuotuja syitä. Vielä enemmän vaikutti Kustaa Aadolfin
into asian ratkaisuun. "Kuningasta", niin sanoi viisas Oxenstjerna,
"innostaa voimallinen henki, jota ei mikään saata vastustaa."

Neuvoskunnan taivuttua kutsuttiin v. 1630 säädyt Tukholmaan kokoon ja
esitettiin heillekin tämä asia. Kaikki näkivät aivan selvään, miten
suuria uhrauksia, miten paljon varoja ja verenvuodatusta Ruotsin
valtakunnalta tällainen suuri yritys vaatisi; mutta sittenkään ei
ainoakaan ääni noussut vastaan. Ihmeteltävällä mielenjaloudella päätti
koko kansa uhrata itsensä pyhän asian hyväksi. Toukok. 20 p.
kokoontuivat sitten säädyt yhteiseen kokoukseen valtasaliin, johon myös
Kustaa Aadolf saapui, taluttaen nelivuotista tytärtään. Tälle pienelle
kruununperilliselle vannottiin nyt uskollisuudenvala, ja hyväksyttiin
ehdoitus hallituksen järjestämisestä kuninkaan poissaollessa. Sen
jälkeen piti Kustaa Aadolf liikuttavan ja jalon jäähyväispuheen
alamaisilleen. "Minä lähden", lausui hän muun muassa, "nyt taisteluun,
joka on paljoa vaikeampi ja vaarallisempi kaikkia edellisiä. En tee
sitä kevytmielisyydestä enkä myöskään -- sen Jumala voi todistaa! --
minkään yksityisen edun tai turhan sodanhimon tähden. Vaan keisari on
minut monella tavalla pakoittanut tähän. Hän on häväissyt minua,
auttanut vihollisiamme ja sortanut uskolaisiamme, jotka, sekä
hengellisessä että maallisessa orjuudessa kituen, huoaten ikävöivät
pelastusta, eivätkä heidän huokauksensa, jos vain Jumala apunsa suopi,
tarvitse olla turhat. -- Mitä minuun tulee, niin tiedän vallan hyvin,
mikä minun kohtalokseni voipi tulla. Monessa paikassa olen jo Ruotsin
valtakunnan puolustukseksi vuodattanut vertani ja saanenpa vielä
vihdoin antaa henkenikin, sillä ruukku käy kaivolla siksi, kunnes se
särkyy." Kyyneleet puhkesivat puheen lopussa kuninkaan omistakin
silmistä esiin, eikä kuulunut salissa pitkään aikaan muuta kuin
läsnäolevien hiljaisia, väkisin pidätettyjä nyyhkytyksiä. Sitten Kustaa
Aadolf luki ääneensä vielä lyhyen rukouksen ja läksi pois salista.

Vielä kerta oli kuitenkin valtiopäivämiesten suotu olla rakkaan
kuninkaansa seurassa; heidät kutsuttiin näet sinä päivänä palatsiin
päivällisille. Kustaa Aadolf kulki pöydästä pöytään ja puhutteli
melkein jokaista erikseen. Hän oli tässä tilaisuudessa vielä
tavallistakin lempeämpi ja herttaisempi. Vakavan sekainen iloisuus
vallitsi koko juhlatilaisuudessa. Tuntuipa siltä kuin kaikki
läsnäolijat olisivat aavistaneet, että kuningas ja hänen kansansa
olivat tässä nyt viimeistä kertaa yhdessä, ja kuin olisi tästä
eronhetkestä vielä oikein tahdottu nauttia.

Laivasto seisoi jo sillä välin odottamassa Elfsnabbissa; sotaväki
majaili aluksissa, ja kaikki lähtövarustukset olivat päättyneet.
Kuninkaan tultua nostettiin heti ankkurit ja kuljettiin myötäisellä,
kohtuullisella tuulella joutuisasti meren poikki.

Juhannuspäivänä 1630 läheni Ruotsin laivasto Pommerin rantaa. Se päivä
oli jo ennestään merkillinen protestanttien historiassa; sillä juuri
sata vuotta sitten oli heidän uskontunnustuksensa ensi kertaa astunut
julkisesti valtiollisella alalla esiin, kun se Augsburgin
valtiopäivillä tuotiin keisarin nähtäväksi.

Aikomus oli ensin ollut laskea Rügen-saarta kohti ja vapauttaa se
keisarillisten sotajoukkojen vallasta, mutta kun tuli tiedoksi, että
ruotsalainen apujoukko, joka jo vuotta ennen oli lähetetty Stralsundin
avuksi, nyt oli koko saaren valloittanut, purjehdittiin suoraan
Usedom-saarelle.

Kustaa Aadolf itse oli ensimäisiä, jotka astuivat jalallaan Saksan
rannan hiekalle. Hän laskeusi siellä heti toiselle polvelleen ja
rukoili ääneensä. Noustuaan jälleen pystyyn huomasi hän kyyneleitä
ympärillä seisovien herrojen silmissä. "Älkää itkekö", lausui hän
silloin, "vaan rukoilkaa Jumalaa sydämen pohjasta! Harras rukous on jo
puoli voittoa." Sitten hän tarttui lapioon ja alotti omin käsin
vallituksen, joka nyt luotiin leirin ympärille. Sotaväen tuontia maalle
jatkettiin yötä myöten, ettei paraillaan oleva edullinen tyyni ilma
menisi hukkaan. Valaistuksena tässä yöllisessä toimessa olivat
ylt'ympärillä palavien kylien liekit. Pakoon lähtevät kroatit[3] olivat
täten vielä tahtoneet käyttää valtansa viimeistä hetkeä.

Keisarin hovissa ja ylimalkaan Saksan katolisissa osissa ei oltu
Ruotsin armeijan tulosta paljon millänsäkään. Äskeiset voitot sekä
protestanttien ja heidän auttajansa, Tanskan kuninkaan, kukistus olivat
paisuttaneet heidän ylpeyttänsä. "Onpa taas pikkiriikkinen vihollinen
meidän kimppuumme tipahtanut!" näillä sanoilla Ferdinand Regensburgin
valtiopäivillä ilmoitti asian muutamille Saksan ruhtinaille. Wienissä
laskettiin pilkkaa siitä, että muka Ruotsinkin kuningas vaati itselleen
majesteetin arvonimeä. "Mokoma majesteetti", arveltiin, "pian sulaa,
kunhan vain joutuu meidän eteläisen auringon paahteeseen!" Seurauksena
tästä ylenkatseesta oli se, että sotavarustukset kävivät huolettomasti
ja laimeasti. Vaativatpa Saksan ruhtinaat juuri tällä hetkellä keisarin
taitavan ja voittoisan ylipäällikön Wallensteinin eroittamista virasta
sen johdosta, että hän oli menetellyt kovin röyhkeästi ja
väkivaltaisesti. Conti, joka peri hänen paikkansa, ylenkatsoi myöskin
niin perinjuurin Ruotsin sotavoimaa, ettei hän edes yrittänytkään estää
Kustaa Aadolfin maallepääsöä. Hänen mielestään olikin parasta antaa
heidän tulla, jotta heidät sitten saisi yhdellä iskulla kerrassaan
hävitetyiksi.

Ilman mitään vastarintaa levisi siis Kustaa Aadolfin sotavoima kaikkien
Oderjoen suussa olevien saarten yli, jopa he ottivat mannermaallakin
useampia läheisiä kaupunkeja haltuunsa. Joka paikassa tervehti kansa
heitä, niinkuin pelastajia ainakin; sillä Kustaa Aadolf oli opettanut
miehensä ankaraan kuriin. He eivät ryöstäneet halvintakaan kalua, eivät
tehneet vähintäkään väkivaltaa. Päinvastoin he usein omista vähistä
ruokamääristään jakoivat ryöstetyille, nälkää näkeville asukkaille.
"Emme käy sotaa", oli kuninkaalla tapana sanoa, "yksinään oman hyötymme
vuoksi, vaan myös tämän onnettoman Saksan kansan tähden; emme ole
tulleet heitä sortamaan, vaan päinvastoin tuomaan heille rauhaa ja
vapautta, sekä hengellistä että maallistakin."



3. Seitsemänkymmenen suomalaisen sankarikuolema Demminin lähellä.


Saksan sotaan käsketty suomalainen väki ei ollut saapunut yhdessä
kuninkaan kanssa, vaan tuli perille vasta vähää myöhemmin, heinäkuun
alassa. Turussa ei sattunut olemaan tarpeeksi laivoja sillä kertaa;
siitä syystä ei voitu lähettää enempää kuin Savon ja Porin
jalkarykmentit sekä seitsemän ratsumieslippukuntaa, jotka
viimeksimainitut, samoinkuin myös seuraavana vuonna lisäksi tulleet
viisi lippukuntaa, olivat Uudenmaan ja Hämeen läänistä sekä Turun
puolelta kotoisin. Meidän miesten luku ei ollut siis ensi alussa
suinkaan suuren suuri, mutta eipä ollut ennättänyt edes kuukauttakaan
kulua, ennenkuin he saivat jo tilaisuuden näyttää, että "miehuudella
sotia käydään, eikä miesluvulla".

Kustaa Aadolfin nopeat valloitukset olivat nyt vihdoin herättäneet
Contin suruttomuuden unesta. Hänen ylenkatseensa oli nyt muuttunut
peloksi. Hän ei enää toivonutkaan suoralla, rehellisellä taistelulla
voivansa vastustaa tuota voittoisaa vihollista, vaan rupesi, niinkuin
hänen aikaisillaan viekkailla italialaisilla oli tapana, koettamaan
kaikellaisia häijyjä salakeinoja. Hänen kehoituksestaan läksi toinen
italialainen, everstiluutnantti Del Ponte, Ruotsin leiriin, valehdellen
olevansa tyytymätön karkulainen, joka halusi päästä kuninkaan armeijan
palvelukseen. Hänen oikea tarkoituksensa oli kuitenkin väijyä Kustaa
Aadolfia ja odottaa sopivaa hetkeä, jolloin hän saisi hänet murhatuksi
tai vielä mielemmin elävältä saatetuksi keisarillisten käsiin.

Alussa elokuuta läksi Kustaa Aadolf eräänä päivänä itse tiedustelemaan
vihollisten asemaa Demminin kaupungin luona Pommerissa, vieden
kanssansa ainoastaan seitsemänkymmentä suomalaista ratsumiestä. Sen
nähtyänsä riensi Del Ponte heti salaa ruotsalaisten leiristä Contin
luoksi, otti häneltä 1,500 neapelilaista kyrassieriä ja asettausi
väijyksiin kahdenpuolen erästä rotkotietä, josta tiesi kuninkaan matkan
käyvän. Sinne saapuikin pian Kustaa Aadolf pienen parven kanssa,
aavistamatta tätä ilkeää petosta. Yht'äkkiä karkasivat neapelilaiset
esille, sulkien tien sekä edestä että takaa ja vaatien antautumista.
Mutta Suomen pojat, vaikka heitä oli vain yksi kahtakymmentä vastaan,
kävivät piiriin kuninkaansa ympärille ja alkoivat aika miesten tavalla
hakata päälle kaikille haaroille. Kerta toisensa jälkeen onnistuikin
heidän torjua viholliset päältänsä. Heillä näet oli se suuri etu, että
he saivat vapaasti käyttää kaikkia aseitansa, kun sitä vastoin Del
Ponte oli ankarasti kieltänyt väkeänsä pistooleilla ampumasta. Hän
tahtoi, jos mahdollista, saada kuninkaan elävältä vangiksi; myös
pelkäsi hän, että alinomainen pauke saattaisi herättää jonkun ehkä
lähiseuduilla kuljeskelevan ruotsalaisen partiojoukon huomiota. Jonkun
ajan perästä suuttuivat kuitenkin neapelilaiset tähän epätasaiseen
taistelutapaan, joka heiltä jo oli vienyt sangen monta uljasta
kumppania. Hekin tempasivat vihdoin pistoolinsa esille, joiden luodit
nyt rupesivat tiheästi lentelemään suomalaisten keskelle. Täten
alkoivat pian heidän urhojensa rivit harveta peloittavalla tavalla.
Kuninkaankin alta ammuttiin hevonen, eikä yksikään hänen miehistään
päässyt tuossa kauheassa käsikähmässä niin likelle, että olisi voinut
antaa hänelle toisen hevosen. Kustaa Aadolfin oli siis pakko antautua
vangiksi eräälle neapelilaiselle kyrassierille. Mutta samassa
kajahtikin melkein jo kuulumattomaksi heikontunut huuto "Hakkaa päälle"
taas uudella, monenkertaisella, kiihtyneellä voimalla ja sitä seuraavat
suomalaisten sivallukset näyttivät hämmästyneelle viholliselle, että
sotaonni, samoinkuin muukin onni, on sangen liukas luiskahtamaan. Del
Ponten lähdettyä olivat näet muutamat varovaiset ruotsalaiset päälliköt
lähettäneet vielä kolme lippukuntaa ratsumiehiä sekä yhden komppanian
jalkaväkeä kuninkaan jälkeen. Niillä oli käsky hiljakseen, pysytellen
jonkun matkaa jälempänä, seurata häntä, niin että hädän ehkä tullessa
olisivat varalla. He olivat kuulleet ampumisen, ja ratsuväki oli edeltä
rientäen nyt kerinnyt vielä ajoissa apuun. Tätä vereksen joukon
ryntäystä eivät neapelilaiset kestäneet kauan; he kääntyivät pakoon
jättäen jälkeensä 400 kaatunutta ja 200 vankia. Kustaa Aadolf, jonka
hänen vangitsijansa hädissään päästi irti, kun tämä hyväksi onneksi ei
arvannut saaliinsa kallista arvoa, sai tilaisuuden jälleen yhtyä omaan
väkeensä ja oli pelastettu. Mutta nuo seitsemänkymmentä Demminin
uskollista suomalaista makasivat melkein joka mies maassa kuolleena tai
pahasti haavoitettuna. Surullisin silmin kuningas katseli heitä.
"Kuinka monta sankarityötä", lausui hän, "olisivat nämät vielä voineet
suorittaa, jollei minun varomattomuuteni olisi saattanut heitä
ennenaikaiseen kuolemaan!"[4]



4. Kustaa Aadolf Werbenin leirissä.


Syksy kului alinomaisissa pienemmissä taisteluissa keisarillisten
kanssa, joissa Ruotsin väki enimmiten oli voitolla. Talvi tuli
tavattoman aikaiseen; lokakuussa jo sattui sangen kovia pakkasia. Nyt
olisivat keisarilliset mieluimmin keskeyttäneet sodan talven ajaksi,
niinkuin näillä mailla enimmiten tähän asti oli ollut tapana. Heidän
joukossaan oli paljon italialaisia, jotka eivät olleet tottuneet
tämmöiseen kolkkoon ilmaan, ja toisetkin olivat ylellisestä elämästään
veltostuneet. He kutsuivat siis Ruotsin väen päälliköt luokseen
keskustelemaan ja ehdoittivat välirauhaa kevääseen asti. "Aika olisi
jo", sanoivat he, "ajatella mukavaa talvikortteria; sillä eihän toki
soturille ole miksikään kunniaksi taistella lunta ja jäätä vastaan." --
Mutta vanhin läsnäolevista Ruotsin eversteistä vastasi, ettei heidän
kuninkaansa suinkaan tahtoisi lakkauttaa sotaa talven tähden. "Hän on",
niin kehui vanhus, "väsymätön ja kärsii iloisella mielellä kaikki
vastukset, nälkää ja janoa samoin kuin pakkastakin, maaten yönsä
lumihangella ikäänkuin se olisi pehmein vuode. Tietystikään ei kukaan
meistä alapäälliköistä eikä sotamiehistä kehtaa olla arempi. Me Ruotsin
miehet olemmekin sotureja kesät, talvet; me emme ole pääskysiä, jotka
eivät uskalla tulla näkyviin, ennenkuin lumet ovat maasta sulaneet."
Kustaa Aadolf, saatuaan tästä tiedon, hyväksyi kaikin puolin vanhan
everstin puheen. Hän oli varustanut väelleen lämpimiä turkkiröijyjä;
hän oli hankkinut talvista retkeä varten riittävästi muonaa. Myös
karttui hänelle karttumistaan lisäväkeä, osaksi kotimaasta lähetettyä,
osaksi Saksassa pestattua. Contin armeija sitä vastoin hupeni päivä
päivältä tautien sekä karkaamisten kautta. "Nyt talviaikana", virkkoi
kuningas, "aion saada vielä enemmän toimeen kuin menneenä suvena." Tämä
ylpeä lupaus alkoikin sangen pian toteutua, sillä vuoden lopussa olivat
myös lopussa Contin sotajoukot, joita lukemattomissa kahakoissa yhä
uudestaan teloitettiin ja hajoitettiin.

Nytpä läheni Kustaa Aadolfia viimeinkin toinen, pelättävämpi ja enemmän
hänen vertaisensa vihollinen. Wallensteinin saatua eron virasta,
määrättiin Baijerin armeijan päällikkö koko Saksan katolisen sotavoiman
ylimmäiseksi johtajaksi. Tämä oli vanha, viisas _Tilly_, jolla oli
tapana kehua, ettei hän "koskaan ollut maistanut viiniä, nauttinut
naisen rakkautta eikä jäänyt taistelussa tappiolle". Mutta vaikka hän
tähän asti oli ollut niin voittoisa, niin ei hän kuitenkaan ollut
yhtään ylpeä; hän ei kertaakaan yhtynyt muiden kera pilkkaamaan Ruotsin
kuningasta, vaan arvosteli alusta alkain oikein Kustaa Aadolfin
tavatonta taitoa ja kykyä.

Sen erehdyksen oli hänkin kuitenkin nyt tehnyt, ettei hän ollut heti
koko voimallaan rientänyt Ruotsin armeijaa vastaan. Hän näet toivoi
Contin yksinkin jaksavan seisoa sitä vastaan, kunnes hän olisi
kukistanut ja valloittanut rikkaan ja mahtavan _Magdeburgin_ kaupungin,
jota ei hän uskaltanut jättää selkänsä taakse. Paljon ei puuttunutkaan,
että nämät molemmat suuret sotaherrat olisivat saaneet ensi kertaa
koettaa voimiansa Magdeburgin edustalla; sillä Kustaa Aadolfin mieli
paloi auttamaan tätä urhoollista kaupunkia, protestanttisen uskon
vahvinta suojelusmuuria niillä seuduin. Esteenä olevan Contin armeijan
oli hän nyt jo musertanut mitättömiin; Pommerin herttuan sekä
Brandenburgin vaaliruhtinaan, jotka keisaria peläten kauan aikaa
horjuivat kahden vaiheella, oli hän pakoittanut liittolaisikseen. Ei
ollut enää muuta kuin lyhyt matka Magdeburgiin jäljellä; mutta se matka
kävi Saksin vaaliruhtinaan alustan läpi, ja tämä herra, vaikka hänkin
oli luterilainen, oli yksityisten etujen vuoksi halukas kallistumaan
keisarin puolelle. Hän ei sallinut Kustaa Aadolfin vapaasti marssia
maansa läpi. Näin sai Tilly esteettömästi ahdistaa Magdeburgia ja
viimein väkirynnäköllä valloittaa tämän onnettoman kaupungin, jossa
tilaisuudessa tapahtuneen julmuuden sekä verenvuodatuksen vertaista
Tillyn omien sanojen mukaan ei ole nähty aina Jerusalemin hävityksestä
saakka.

Kustaa Aadolf, kun hän ei ollut saanut pelastaa Magdeburgia, otti nyt
osan armeijaansa ja asettausi sen kanssa vahvaan leiriin _Werbeniin_,
Elbe- ja Havel-jokien yhtymäpaikkaan. Sopivampaa asemaa tuskin olisi
voinut keksiä. Kolmella taholla olivat syvät joet leirin suojana;
neljännelle oli rakennettu korkeita, paksuja vallituksia, joilla seisoi
150 tykkiä, uhkaavat kidat ammollaan. Takana oli liittolaismaat
Brandenburg, Pommeri ja Meklenburg, jotka näin olivat hyvin varjeltuna
samalla kun ne myös puolestansa olivat Ruotsin väen apuna siten, että
niistä oli helppo saada muonavaroja. Vihollisen sitä vastoin oli,
ennenkuin se pääsi Werbeniin, kulkeminen pitkät matkat aivan tyhjiksi
ryöstettyjen seutujen läpi. Tässä saattoi siis Kustaa Aadolf hyvässä
turvassa odottaa keisarillisten tuloa, vaikka hänellä olikin vain noin
15,000 miestä, Tillyllä 24,000.

Aivan ristissä käsin odottaminen ei ollut kuitenkaan Ruotsin kuninkaan
eikä hänen urhojensa mielen mukaista. Eräänä päivänä läksi Kustaa
Aadolf leiristään liikkeelle uljaalle partioretkelle noin 3,000
ratsumiehen kanssa. Hän oli saanut tietää Tillyn etujoukkona olevan
ratsuväen (neljän rykmentin) jo ehtineen parin, kolmen peninkulman
päähän Werbenistä. Tämän etujoukon hän aikoi nyt hävittää äkillisellä
päällekarkauksella. Keisarilliset olivat majoittuneet kolmeen eri
kylään; siksi kuningaskin jakoi väkensä kolmeen joukkoon. Baudis
_suomalaisten_ kanssa lähetettiin Burgstallin kylää vastaan, joka oli
läntisin; Kustaa Aadolf itse otti keskimäisen, reinkreivi itäisimmän
osaksensa. Yöllä heinäkuun 18:tta päivää vasten 1631 saapui jokainen
määräpaikalleen. Kylien asukkaat, vaikka he olivat saaneet
vihiä aiotusta rynnäköstä, eivät olleet antaneet siitä tietoa
keisarillisille, joita he vihasivat. Tillyn väki, väsyneenä pitkästä
marssista ja aavistamatta, että miesluvultaan niin paljoa pienempi
Ruotsin armeija uskaltaisi lähteä vallitustensa suojasta, oli
laiminlyönyt vartioimista. Baudis hyökätessään suomalaisineen rajuilman
tavoin, tapasi vihollisen syvimmästä unesta; sitä paitsi oli heidän
everstinsäkin vieraisilla toisessa kylässä, niin ettei heillä ollut
johtajaa. Hämmästyneet, pyöräpäiset keisarilliset hakattiin siis
enimmäksi osaksi maahan; ainoastaan harva pelasti itsensä pakenemalla.
Toisissa kylissä menestys ei ollut yhtä täydellinen. Niihin saapuneet
joukot eivät olleet yhtä joutuisia kuin suomalaiset; heidän perille
tullessaan oli jo vihollinen herännyt Burgstallin kahakan pauhuun ja
seisoi järjestetyssä sotarinnassa. Vihollinen tosin täälläkin jonkun
vastustuksen perästä voitettiin ja hajoitettiin, mutta voitto ei ollut
kuitenkaan kummassakaan paikassa niin täydellinen kuin Burgstallissa.

Vimmastuneena tästä arvaamattomasta tappiosta marssi nyt Tilly koko
armeijansa kanssa Werbeniä vastaan. Voitosta hän oli varma, luottaen
osaksi suureen ylivoimaansa, osaksi myös muutamien salapetturien
lupaukseen, joiden piti keisarillisten lähestyessä naulita umpeen
Ruotsin tykkien sankkireijät ja sytyttää Werbenin kaupunki palamaan.
Tämä hanke oli kuitenkin tullut Kustaa Aadolfin tietoon ja hän oli
päättänyt kääntää sen vihollisen omaksi turmioksi.

Heinäkuun 27 p. päivällisen aikana ilmaantuivat Tillyn sotajoukot
hyvässä järjestyksessä näkyviin. He asettivat eräälle harjulle
kolmekymmentäkaksi suurta tykkiä, jotka pian alkoivat kiivaasti syöstä
tulta Ruotsin leiriin. Sieltä ei kuulunut muuta kuin joku harva laukaus
vastaukseksi. Samassa leimahti useammista paikoista leirissä suuri
liekki; kuninkaan käskystä oli näet ajettu kokoon suuria risuläjiä,
jotka nyt sytytettiin. Tästä päätti Tilly tietysti, että petturit
olivat täyttäneet lupauksensa. Huoletonna ja riemuhuudolla juoksivat
siis keisarilliset rynnäkölle. Mutta kun he olivat joutuneet tarpeeksi
likelle, tuiskahti heitä vastaan raehauleja niin taajasti, että
kokonaiset rivit kaatuivat kerrassansa maahan ja tähteet säikähtyneinä
pötkivät pakoon. Näistäkin kuitenkin saivat vielä suuret joukot
surmansa, sillä Baudis ratsumiehiensä kanssa hyökkäsi tuulispäänä
heidän niskaansa.

Seuraavana aamuna alkoi etuvartijain välillä pieni kahakka, joka pian
kiihtyi suuremmaksi, kun molemmille puolille yhä saapui apua. Viimein
ryntäsi kuningas itse ulos leiristä 1,000:n pyssymiehen ja 800:n
ratsumiehen kanssa, joista jälkimäisistä puolet olivat suomalaisia.
Näiden ryntäystä ei vihollinen voinut kestää, vaan ajettiin kauas pois
leirin läheisyydestä. Tilly asetti nyt koko armeijansa sotarintaan ja
tarjosi tappelua aukealla tantereella; mutta Kustaa Aadolf ei huolinut
siihen ruveta miesluvun kovin suuren epätasaisuuden vuoksi.

Pari viikkoa seisoi sitten Tilly vielä näillä seuduin, odottaen
soveliasta tilaisuutta käydäkseen Ruotsin kuninkaan kimppuun; vaan
semmoistapa ei tahtonut ilmaantua. Sillä välin nousi häntä vastaan
toinen vihollinen, joka oli vielä hävittävämpi kuin Ruotsin väen
luodit. Muona, joka oli kaukaa tuotava, pilaantui usein matkalla
kesäisessä paahteessa tai joutui rohkeitten ruotsalaisten partiokuntien
käsiin. Täten saatiin nähdä yhä enemmän nälkää keisarillisten leirissä.
Eipä ollutkaan Tillyllä viimein muuta neuvoa kuin peräytyä Magdeburgiin
asti. Hän oli tällä turhalla retkellä menettänyt 6,000 miestä ja sen
lisäksi -- mikä vielä pahempi -- sotamiestensä sekä omankin
luottamuksensa.

Mutta Kustaa Aadolfin maine sitä vastoin oli tästä taitavasta
puolustuksesta kahta vertaa voimallisempaa vihollista vastaan karttunut
vieläkin suuremmaksi. Niin myös olivat hänen soturinsa taas saaneet
uuden tilaisuuden osoittaa uljasta miehuuttaan ja hyvää sotakuriansa.
Erittäinkin oli suomalainen ratsuväki nyt tullut kuuluisaksi, varsinkin
tuon sukkelasti toimeenpannun Burgstallin päällekarkauksen sekä myös
Werbenin leirin edustalla tapahtuneen kahakan kautta. Kustaa Aadolf
luotti tästä lähtien heihin paremmin kuin mihinkään muuhun väkensä
osastoon. Kaikissa tappeluissa, niin kauan kuin kuningas eli, saivat he
nyt aina seisoa sotarinnan oikean kyljen äärimäisenä joukkona. Sen ajan
taistelutavan mukaan asetettiin näet jalkaväki tykistön kanssa
sotarinnan keskustaan, ratsuväki kyljille. Tämä ratsuväki oli paljon
vaikuttavampi kuin huonopyssyinen, hidasliikkeinen jalkaväki, ja
tavallisesti pääsi se armeija voitolle, jonka oikea kylki sai vastassa
olevan vihollisen vasemman kyljen hajoitetuksi ja saattoi sitten
täydellä voimalla hyökätä keskustan kimppuun. Suomalaisille määrätty
paikka oli siis suuri luottamuksen ja kunnioituksen osoitus, joskin se
samalla toi myös sitä suuremman vaaran mukanansa.



5. Leipzigin eli Breitenfeldin tappelu.


Werbenistä palatessaan kohtasi Tilly hänelle avuksi lähetetyn suuren
sotajoukon, niin että hänen armeijansa karttui nyt 40,000:ksi mieheksi.
Samassa saapui hänelle myös keisarilta se käsky, että hänen piti
kääntää aseet Saksin vaaliruhtinasta vastaan. Tämä herra näet, vaikka
hän keisarille mieliksi oli estänyt Kustaa Aadolfin Magdeburgia
auttamasta, oli kuitenkin samassa osoittanut Ferdinandille
uppiniskaisuutta siten, ettei ollut pannut toimeen julistusta katolisen
kirkonomaisuuden takaisinannosta. Tilly marssi nyt siis pelättyjen
joukkojensa kanssa Saksin rajan yli. Merseburgin, Jenan ja
Weissenfelsin kaupungit ryöstettiin; enemmän kuin kaksisataa kylää
leimahti yhtenä ja samana päivänä tuleen. "Minun vallonilaiseni",
virkkoi Tilly, kun hänelle näistä julmuuksista valitettiin, "eivät ole
taivaan lintuja, että he voisivat ravita itseään paljaalla ilmalla."
Hädissään pyysi nyt vaaliruhtinas apua Kustaa Aadolfilta ja solmi lujan
liiton hänen kanssansa.

Tilly seisoi ylen vahvassa leirissä likellä Leipzigin kaupunkia; siellä
hän aikoi odottaa liittolaisten päällekarkausta tai myös heidän
sotavoimansa hajoamista muonan puutteen tähden. Mutta tätä viisasta
neuvoa vastustivat kaikki nuoremmat everstit, tulinen Pappenheim
etupäässä. Tämä sanoi sitä pelkuriudeksi, jos nyt päästettiin käsistä
tilaisuus hävittää vihollinen, joka viimeinkin oli uskaltanut ulos
aukealle tantereelle. Ja häntä vastaan oli välttämättömästi mentävä,
jos tappelua toivottiin, sillä tämän vahvan leirin kimppuun hän ei
suinkaan uskaltaisi rynnätä. Tuo moite pelkuriudesta loukkasi ja
liikutti vanhaa Tillyä kovasti; harmi voitti viisauden ja hän päätti
lähteä ulos leiristä.

Varhain aamulla syyskuun 7 p. 1631 marssi siis keisarillinen sotavoima
liittolaisia lähemmäksi ja seisahtui _Breitenfeldin_ kylän tienoille,
missä sillä oli matala harju takanaan ja lieterantainen pieni joki
jonkun matkan päässä edessänsä. Tykistö asetettiin harjulle, niin että
se oman väen yli saattoi lennättää luotejansa lähenevän vihollisen
riveihin. Koko armeija oli vanhan tavan mukaan jaettu suuriin, syviin,
monta tuhatta miestä käsittäviin neliskulmiin (tertsioihin), jotka
olivat sangen kömpelöt liikunnoissaan. Jalkaväki oli keskustassa,
ratsuväki molemmin puolin kyljillä, kaikki yhtenä sotarintana ilman
mitään varajoukkoa; niin varmat oltiin voitosta. Keskustaa johti Tilly
itse; vasemman kyljen oli Pappenheim omasta pyynnöstään saanut, sillä
hän varmaan luuli Kustaa Aadolfin itse komentavan oikeaa kylkeänsä.
Hänen suvussaan näet kulki vanhastaan se ennustus, että eräs kreivi
Pappenheim, ratsastaen valkoisen orhin selässä, oli voittava mainion ja
mahtavan kuninkaan. Tämän ennustuksen Pappenheim lujasti uskoi
tarkoittavan häntä itseään ja Ruotsin kuningasta; siksi hän aina
ratsasti valkoisella orhilla ja koetti päästä kahakkaan Kustaa Aadolfin
kanssa. Enin osa Tillyn armeijaa oli kookasta, vahvaa, jo monasti tulta
kokenutta, kaikkiin sotatemppuihin tarkoin harjaantunutta väkeä. Täysi
luottamus voitosta siis täytti heidän sydämensä, ja heidän rohkeutensa
yltyi vielä siitä puheesta, jonka nyt Tilly heille piti. "Viimeinkin",
lausui vanha sotaherra, "on meidän vihollisemme piiloloukeroistaan ja
ketunluolistaan pujahtanut ulos aukealle tantereelle. Täällä me nyt
saamme käydä hänen kimppuunsa rinta rintaa, miekka miekkaa vasten.
Kukahan voitosta voisi epäilläkään? Eihän vääräuskoiset ole vielä
koskaan voittaneet katolilaisia aukealla tantereella. Katsokaapa vain
noita koreita saksilaisia, tuota nuorta, vastapestattua väkeä, joka
ensi rynnäköllä heti lentää kaikille haaroille niinkuin akanat
tuulessa. Katsokaa myös noita repaleisia, nälistyneitä, uupuneita
Ruotsin joukkoja, joiden hevoset ovat huonommat kuin teidän
kuormastokoninne! Hyökätkää vain täyttä vauhtia heidän päälleen, niin
saatte nähdä, että ratsut miehineen päivineen keikahtavat nurin niskoin
jo yksistään teidän tulisten oriittenne kavioiden iskusta!" --
Tunnussanaksi määrättiin "Jeesus Maaria!" -- tunnusmerkiksi valkoinen
nauha hattuun -- aivankuin Magdeburgin rynnäkössä.

Varhain samana aamuna läksivät myös liittolaisarmeijat liikkeelle.
Kiireesti he kulkivat kapeaa siltaa myöten tuon lieterantaisen joen
poikki ja ihmeteltävän kiireesti he sitten toisella rannalla
järjestäytyivät sotarintaan. Tilly ei ollut tahtonut estää heidän
ylimenoansa, sillä hän tahtoi täten saada heidät ikäänkuin satimeen,
josta ei heidän, tappiolle jäädessään, enää olisi mahdollista päästä
pakoon. Mutta kun hän nyt näki heidän nopeat liikkeensä ja heidän hyvän
järjestyksensä, kuuluu hän vaalenneen ja tulleen aivan sanattomaksi.
Taisipa silloin synkkä aavistus iskeä hänen mieleensä.

Saksilaiset, noin 20,000 miestä, saivat sijansa vastapäätä
keisarillisten oikeanpuolista kylkeä; Ruotsin armeija, 13,000 miestä
jalkaväkeä, 9,000 hevosväkeä, otti käydäkseen itse Tillyn ja
Pappenheimin kimppuun. Suuri eroitus oli näiden molempien sotarinnan
osien ulkomuodossa; vaaliruhtinaan joukot olivat verevät kasvoiltaan,
uusissa, koreissa vaatteissa; Kustaa Aadolfin urhoilla oli puvut
kuluneet, hevoset pienet, laihat; miehet itsekin lyhyenläntäiset,
mitättömän näköiset. Yhtä suuri, sen tappelu pian näytti, oli myös
eroavaisuus kunnossa, vaikka aivan päinvastoin kuin mitä näöstä olisi
voinut päättää. Saksilaiset olivat järjestetyt aivan samaan malliin
kuin keisarillisetkin; mutta oman sotarintansa oli Kustaa Aadolf
asettanut uuden, oman keksimänsä tavan mukaan. Hänen jalkaväkensä, joka
myös oli keskustana, seisoi prikaatittain, pari tuhatta miestä
kussakin, jotka paljon nopeammin saattoivat kääntyä ja marssia;
ratsuväki oli jaettu lippukuntiin ja lippukuntien lomiin oli aina
asetettu pyssymiesparvia. Koko voima oli järjestetty kahteen peräkkäin
seisovaan sotarintaan, joista toinen oli varajoukkona. Kaikki oman maan
väki oli ensimäisessä sotarinnassa, toisessa ainoastaan pestattua.
Oikean kyljen ratsuväkeä, niinkuin Pappenheim oikein oli arvannut,
johti kuningas itse. Siellä nähtiin kolme ruotsalaista rykmenttiä,
kaksi suomalaista _Stålhandsken ja Tottin_ johtamina. Näillä
viimeksimainituilla oli nyt täällä ensi kertaa uusi kunniasijansa.
Keskustassa seisoi neljä prikaatia jalkaväkeä, joiden joukossa
urhoudestaan kuuluisa sininen prikaati, kuninkaan henkivartijat: niin
myös ruotsalaisessa prikaatissa oli muiden muassa Savon rykmentti.
Vasemman kyljen komentajana oli _Kustaa Horn_; hänenkin joukossaan oli,
paitsi pari saksalaista, yksi suomalainen ratsumiesrykmentti.

Kun kaikki oli järjestyksessä, ratsasti kuningas sotarintansa keskelle,
paljasti toisella kädellä päänsä ja ojensi toisella miekkansa kärjen
maahan. Kaikki muutkin noudattivat tätä hänen esimerkkiään. Sitten
koroitti Kustaa Aadolf mahtavan äänensä, niin että se kaikui melkein
koko sotarinnan yli, ja rukoili: "Armollinen Jumala, Sinun kädessäsi on
voitto ja tappio! Kaukaisilta mailta, rauhallisista kodeista olemme me
tulleet tänne vapauden, totuuden ja Sinun evankeliumisi puolesta
taistelemaan. Suo meille voitto Sinun pyhän nimesi tähden!" Tämä rukous
viritti sotureissa tulisen innon ja lujan miehuuden; kaikki vannoivat
saattavansa uskonvapauden pyhän asian voitolle tai uhraavansa henkensä
sen puolesta.

Vanhan tavan mukaan lähetti nyt kuningas vielä torvensoittajan
vihollista taisteluun vaatimaan. "Minä puolestani", vastasi Tilly, "en
ole ennenkään koskaan välttänyt tätä taistelua, ja kuningas hyvin
tietää, mistä hän minut voi löytää."

Tappelu alkoi molemminpuolisella kovalla tykkitulella, joka Ruotsin
väelle teki tuntuvamman vahingon, koska Tillyn kanuunat olivat
suuremmat ja seisoivat edullisemmalla paikalla. Myös ajoi tuuli, joka
oli vastainen, kaiken ruudinsavun sekä kaikki tomupilvet liittolaisten
silmiin. Päästäkseen viimeksimainitusta vastuksesta, rupesi Kustaa
Aadolf vetämään sotarintaansa vähän oikealle. Sen huomasi _Pappenheim_
ja pyysi saada lupaa estää sitä. Tuulispäänä hyökkäsivät hänen
ratsujoukkonsa Kustaa Aadolfin oikeanpuolista kylkeä vastaan. Mutta
likemmäksi tultuansa he havaitsivat ratsuväen lomiin asetetut
pyssymiehet, joiden luotien pahoja vaikutuksia he jo ennenkin monessa
kahakassa olivat saaneet kokea. Tämä näky pidätti heidät kesken
rynnäkköään, ja he tekivät nyt kierroksen, aikoen sivulta ja takaa
käydä Kustaa Aadolfin väen kimppuun. Mutta kuningas esti heti
neuvokkaasti tämän vaaran. Hänen käskystään kääntyivät varajoukkona
olevat saksalaiset ja liiviläiset ratsumiehet, niin että ne joutuivat
suoraan kulmaan muuta sotarintaa vastaan. Myös pistettiin muutamia
parvia Itägöötin rykmentin pyssymiehiä heidän lomiinsa. Täälläkin siis
Pappenheimin huovit päällekaratessaan tapasivat elävän muurin ja tuon
pelätyn luotituiskun, ja kilpistyessään siitä syrjään he taas sattuivat
Stålhandsken suomalaisten iskujen alle. Seitsemän kertaa vei Pappenheim
joukkonsa yhä uudestaan rynnäkölle, hyökäten itse aina etumaisena
huolimatta siitä, että hän sai haavan toisensa perästä. Mutta kaikki
oli turhaa, ja viimein hänen valloninsa, joiden rivit olivat jo
peloittavasti harvenneet, eivät ottaneet enää totellakseen muuten
heille niin rakkaan päällikkönsä käskyjä. He eivät sanoneet voivansa
mitään noiden Suomen noitien loitsukonsteja vastaan. Hajonnein rivein
pakenivat he pois sotatantereelta. Heidän lähdettyään havaitsivat
meidän miehet vastassaan vielä yhden jalkamiesparven. Se oli Holsteinin
herttuan rykmentti, joka Pappenheimin ratsuväen varajoukkona oli tullut
sinne ja nyt jäänyt yksin. Näiden päälle karkasivat Suomen ja Itägöötin
ratsumiehet vimmatulla vauhdilla. Meidän miehet, jotka ovat hitaat
vihaan, olivat nyt kerran tulistuneet ja himosivat hillitsemättömästi
kostoa. Heidän hyökkäystään oli aivan mahdoton vastustaa; mutta jalo
Holsteinin rykmentti ei kuitenkaan yrittänytkään pakoa; lujasti he
tekivät vastarintaa viimeiseen mieheen saakka, kukin kaatuen sille
paikalle, mille hänet oli käsketty seisomaan.

Ihan toisin oli sillä välin käynyt toisella kyljellä. Tilly oli,
tehtyänsä yrityksen Ruotsin sotarinnan keskustaa vastaan ja
havaittuansa sen tykki- sekä pyssytulen kovin kuumaksi, vetäytynyt
syrjemmäksi ja yhdessä oikeanpuolisen kylkensä ratsuväen kanssa käynyt
saksilaisten kimppuun. Nämät, tottumattomat kun olivat sotaan, eivät
kestäneet hetkistäkään paikoillaan. He hajosivat aivan Tillyn
ennustuksen mukaan, "niinkuin akanat tuulessa". Itse vaaliruhtinas oli
ensimäisiä karkulaisia eikä uskaltanut seisahtua ennenkuin kahden
peninkulman päähän, jolloin hän virvoituksekseen joi suuhunsa
pullollisen mielijuomaansa, olutta. Tilly ei sallinut väkensä kovin
pitkältä ajaa saksilaisia takaa eikä myöskään ruveta kuormastoa
ryöstelemään. "Antakaa saksilaisten juosta omia aikojaan", virkkoi hän;
"kääntykäämme me kaikki Ruotsin väkeä vastaan, muuten emme vielä ole
mitään voittaneet."

Koko tuo voittoisa voima kävi nyt Hornin ja hänen johtonsa alaisen
vasemman kyljen kimppuun, kääntäen saksilaistenkin tykit häntä vastaan.
Mutta tässä he saivat heti aivan toista kokea. Ylivoiman alta täytyi
tietysti Hornin, koska hän muuten olisi voinut joutua piirityksiin,
vetäytyä takaisin; mutta hän peräytyi vain askel askeleelta, itsekin
puolestaan yhä tehden uljaita päällekarkauksia. Kustaa Aadolf, saatuaan
tiedon hänen vaarastaan, riensi heti avuksi Länsigöötin ratsurykmentin
kanssa, niinpä hän myöskin käski varaväen keskustan, yhden saksalaisen
ja yhden skotlantilaisen jalkarykmentin esille. Nämät toivat koko
joukon nahkakanuunia mukanaan, jotka olivat rivien väliin kätketyt.
Yht'äkkiä nyt rivit aukenivat ja nuo tykit syöksivät surman tulta
kidoistaan. Samassa myös molemmat rykmentit laukaisivat pyssynsä kaikki
samalla kertaa. Tämä hirveä luotituisku kaatoi keisarillisia rivittäin
maahan, niinkuin heinä kaatuu lakoon. Mutta Tillyn vanhat vallonit
eivät olleet hätäpoikia; he olivat sellaista jo monessa verilöylyssä
kokeneet. Kahakka kiihtyi tällä tavoin yhä kauheammaksi. Cronbergin
kyrassierit, joita sanottiin "voittamattomiksi", ja Baudisin
suomalaiset hakkasivat, mihin vain heidän rynnäkkönsä sattui,
ammottavia aukkoja vihollisten riveihin; Hepburnin skotlantilainen ja
Witztumin saksalainen prikaati toisella, Tillyn vallonilaiset toisella
puolella tuiskuttelivat lakkaamatta luotejaan toisiansa vastaan.
Ruudinsavu oli niin sakea, että tuskin saattoi omaa väkeä vihollisista
eroittaa.

Nähtyänsä, että pahin vaara oli täällä jo ohitse, riensi Kustaa Aadolf
jälleen takaisin oikealle kyljelle. Siellä ei näkynyt enää yhtään
ainoaa vihollista pystyssä. Kuningas otti siis ratsuväkensä,
suomalaiset etunenässä, ja ajaa karautti niiden kanssa ylös sille
harjulle, jossa Tillyn tykit seisoivat. Yks, kaks oli niiden vähäinen
suojelusväki hakattu maahan ja tykit valloitetut. Pappenheim,
huomattuaan sen, keräsi kokoon niin monta ratsumiestään kuin
mahdollista ja yritti vielä kahdeksannen rynnäkön, mutta taasen
turhaan. Tämä tykistön valloitus ratkaisi viimein sen päivän tappelun.
Nyt kun omienkin kanuunien luodit rupesivat kyntelemään vakoja heidän
riveihinsä, ei Tillyn sotamiehiä mikään enää saattanut pidättää. Tillyn
täytyi lähteä pakoon, ja vähälläpä hän oli joutua vangiksi. Cronbergin
kyrassierit kuitenkin ottivat ukon turviinsa, ratsastivat vielä kerran
uhkaylpeinä, hitaasti niinkuin paraatissa, koko Ruotsin sotarintaa
pitkin, ampuivat vielä yhden laukauksen ja vetäytyivät sitten pois
hyvässä järjestyksessä. "Voittamattomien" kimppuun ei kukaan uskaltanut
mennä. Koko muun keisarillisarmeijan jo paettua nähtiin vielä neljän
jalkaväen rykmentin seisovan paikallaan erään metsikön reunassa. Voitto
oli nyt jo auttamattomasti käsistä mennyt, mutta nämät urheat, vanhat
vallonit eivät tahtoneet toki sadassa tasapäässä tappelussa ansaittua
kunniatansa jättää tälle sotakentälle. Heidän päällensä hyökkäsi Kustaa
Aadolf oikean kyljen ratsuväen kanssa, taaskin Tottin suomalaiset ja
niiden rinnalla myös smoolantilaiset etumaisina. Tässä vinhassa
kahakassa ei suotu eikä pyydettykään mitään armoa. Vallonilaiset
pitivät puoliaan viimeiseen hengenvetoonsa saakka. Olipa sellaisia,
jotka, sen jälkeen kun heiltä jalat olivat poikki ammutut, vielä
koettivat istuallaan laukaista pyssyjänsä. Toiset taas, jotka eivät
enää kyenneet nousemaan, yrittivät kumminkin miekoillaan pistää
yliratsastavien hevosia vatsaan. Yön pimeys viimein pelasti tämän
sankarijoukon tähteet. Todistettuansa taas, ettei valloneja mikään
voima voinut saada murretuiksi eikä masennetuiksi, vetäytyivät he pois
Leipzigiin päin.

Seuraavana aamuna antoi Kustaa Aadolf väelleen luvan ryöstää
keisarillisten leiriä. Järjestyksen ylläpitämisen vuoksi oli kuitenkin
jokaiselle rykmentille määrätty osansa, jonka yli ei saatu mennä.
Sieltä saatiin ääretön saalis kaikkea lajia kultia ja hopeita, kalleita
vaatteita ja jaloja hevosia! Moni sai niin paljon tavaraa, että iäkseen
tuli rikkaaksi.

Tantereella makasi noin 14,000 kuollutta, joista yhdeksättä tuhatta
keisarillista, 4,000 saksilaista ja ainoastaan 2,000 Ruotsin väkeä.
Vielä paljon suuremmaksi tuli sitten keisarillisten mieshukka sen
johdosta, että vimmastuneet talonpojat surmasivat pakenijoita, ja että
myös suuret joukot rupesivat voittajan palvelukseen. Viikon kuluttua
oli siten Kustaa Aadolfin armeija karttunut 5,000 miestä suuremmaksi
kuin ennen tappelua! "Kyllä näkyy", valitti vanha Tilly, "että onnikin
on nainen, joka enemmän suosii nuoria miehiä kuin vanhuksia."

Sanoma Leipzigin voitosta nosti sanomattoman suuren, yhteisen riemun
kaikissa protestanttisissa maissa. Kustaa Aadolfin kuva nähtiin pian
joka paikassa, vaskipiirroksissa, muistorahoissa, jopa tapeteissakin.
Lukemattomia kiitosrunoja sekä muita ylisteleviä lentokirjoja ilmestyi
hänen kunniakseen. Niissä nimitettiin häntä Pohjoismaiden Leijonaksi,
Uudeksi Gideoniksi, Pohjantähdeksi y.m. -- Katoliset puolestaan olivat
syvän surun ja pahan pelon vallassa. Uusia sotajoukkoja koetettiin joka
paikassa saada kokoon niin pian kuin mahdollista. Siitä huolimatta oli
jo Wienissä paljon puhetta siitä, että keisarin hovin kalleuksineen
kaikkineen pitäisi paeta Kärntin vuoristoon. Wienin munkit puolestaan
rakensivat hädissään Tonavajoen pohjoisrannalle kappelin Pyhälle
Birgitalle siinä toivossa, että hänessä toki olisi julmien
kansalaistensa hillitsijää.



b. Würzburgin valloitus.


Leipzigin voiton jälkeen oli Kustaa Aadolfilla kaksi eri tietä
edessänsä. Joko hän saattoi Böömin kautta mennä Wieniin, keisaria
rauhaan pakoittamaan; tai myöskin hän saattoi lähteä läntiseen Saksaan
estääkseen, ettei Tilly jälleen saisi uutta sotavoimaa kerätyksi.
Kuningas valitsi jälkimäisen ehdon, antaen saksilaisten koettaa
onneansa Böömissä. Edellisellä tiellä tosin ei tällä hetkellä suinkaan
olisi tehty suurta vastarintaa. Mutta sangen luultavaa oli, ettei
lujamielistä Ferdinandia hänen pääkaupunkinsa valloittamisellakaan
olisi saatu taipumaan protestanteille edullisiin rauhanehtoihin. Ja
sillä välin olisi Tillylle taas karttunut voimia, joilla hän olisi
saattanut Ruotsin sotajoukoilta sulkea paluumatkan. "Vanhaa kopraalia"
-- tällä liikanimellä usein Tillyä nimitettiin -- "lähden ajamaan takaa
vaikka maailman ääreen saakka", virkkoi Kustaa Aadolf. Suurena
lisävaikuttimena oli hänellä sitä paitsi sekin, että hän tahtoi
omin käsin vapauttaa monilukuiset, sorronalaiset uskolaisensa
Lounais-Saksassa.

Aivan suoraan Tillyn jälkiä ei nyt kuitenkaan lähdetty; sillä hän oli
vetäytynyt luoteiseen Saksaan (aliseen Saksin piirikuntaan), joita
seutuja Kustaa Aadolf, jos mahdollista, tahtoi säästää sodan
rasituksilta, koska kansa siellä enimmäksi osaksi oli protestanttinen.
Hän päätti kulkea vähän eteläisempää tietä, Main-jokea pitkin,
rikkaitten ja tähän asti vielä sodan hävityksiltä säilyneiden,
umpikatolisten Bambergin, Würzburgin sekä Mainzin hiippakuntien kautta.
Tätä tietä tavallisesti nimitettiin siihen aikaan _pappien tieksi_,
koska mainitut seudut kaikki olivat hengellisten herrojen hallituksen
alla.

Näin tultiin _Würzburgin_ edustalle. Sen hallitsija, arkkipiispa, oli
paennut pois, mutta oli jättänyt Keller nimisen päällikön 1,500
sotamiehen kanssa suojelusväeksi. Kaupunkia nämät eivät ruvenneet
puolustamaan, vaan vetäytyivät heti itse linnaan; mutta siinä he sitten
istuivatkin turvallisina ja ylpeinä, antaen jäykästi kieltäviä
vastauksia kaikkiin antautumisvaatimuksiin. Hätäkö heidän olikin siellä
ylvästellä! Linnan väkivaltainen valloitus näytti milt'ei
mahdottomalta. Se törrötti jyrkän kallion kukkulalla, oli jokseenkin
vahvasti vallitettu ja koko vuoden ajaksi varustettu muonalla. Mutta
Kustaa Aadolfkin puolestaan oli yhtä itsepäinen. Hän näki, kuinka
tärkeä hänelle tämmöisen vahvan turvapaikan omistaminen keskellä
vihollista, katolista maakuntaa voisi olla, ja hän päätti, maksoi mitä
maksoi, saada sen valtoihinsa.

Kaikkein ensimäinen vaikeus oli jo siinä, miten päästä Mainjoen yli.
Keller oli näet hakkauttanut palasiksi tai vienyt omalle puolelleen
kaikki veneet, ja räjähdyttänyt ilmaan kaksi sillan kaarta. Ensin
yritettiin päästä yli sillan jäännösten poikki asetettuja lautoja
myöten. Mutta skotlantilaiset, joille tämä tehtävä määrättiin,
käännähtivät kesken tietä takaisin. Linnasta lentelevistä luodeista
eivät nämä uljaat urhot olleet millänsäkään; niihin he olivat tottuneet
pienestä pojasta. Mutta tuo kapea porras, joka kulki kaksikymmentäneljä
kyynärää joen pinnan yläpuolella, pyörrytti heidän päätänsä. -- Viimein
löydettiin kuitenkin jostakin muutamia veneitä, joissa Suomesta
edellisenä kesänä lisäksi tullut Pohjanmaan jalkarykmentti saatettiin
yli, ja joka kiireesti loi pienen varustuksen suojakseen. Siitä
rohkaistuneina rupesivat nyt skotlantilaisetkin juoksemaan lautoja
pitkin, ja pian keräytyi näin melkoinen sotavoima toiselle rannalle.

Kaksipäiväisen tykkitulen jälkeen käskettiin Aksel Lilje
_pohjalaisineen_ sekä Jaakko Ramsay ja Juhana Hamilton Skotlannin väen
kanssa rynnäkölle. Heidän tuli valloittaa linnan portin edessä oleva,
puolikuunmuotoinen etuvarustus. Tämä tehtävä se vasta kysyi uljuutta ja
lujaa miehuutta! Viholliset tekivät itsepintaisesti vastarintaa, ampuen
pyssyillä ja pistellen peitsillä, ja ryntääjien tuli ensin kömpiä
jyrkkää kalliota ylös, sitten uida kaivannon poikki ja viimein taas
kavuta ylös vallille. Mutta kaikista näistä esteistä huolimatta
riensivät kuitenkin Skotlannin ja Pohjanmaan urhot, keskenään kilvaten,
vastustamattomalla vauhdilla eteenpäin, eikä aikaakaan, niin oli
etuvarustus heidän käsissänsä. Kustaa Aadolf, joen rannalla seisoen,
katseli miestensä urheata yritystä, ja siellä hän oli taas kerran
varsin likellä surman suuta. Linnasta lentävä tykinluoti näet iski
maahan aivan kuninkaan sekä kreivi Pietari Brahen lähelle, ja ajoi
molempien herrojen päälle viljalta tomua sekä soraa.

Seuraavaksi yöksi määrättiin nyt päärynnäkkö itse linnaa vastaan.
Siihen vaaralliseen työhön valitsi kuningas taas pohjalaiset sekä vielä
sinisen ja keltaisen prikaatin. Skotlantilaiset eivät siis tällä kertaa
saaneet vuoroa, jonka Hamilton katsoi niin suureksi häväistykseksi
kansalaisilleen, että hän heti paikalla otti eron Ruotsin
palveluksesta.

Aamulla, vähää ennen päivän koittoa, lähetettiin eräs luutnantti
seitsemän pohjalaisen sotamiehen kanssa edeltä linnan porttia
tiedustelemaan. Nämät näkivät ihmeeksensä, että laskusilta oli laskettu
alas; linnanväki näet juuri aikoi karata piirittäjiä vastaan.
Sisimmällä sillan korvalla seisoi 200 keisarillista. Näiden
kysymykseen, kuka hän oli, vastasi luutnantti suoraan: "Ruotsin mies!"
ja hyppäsi seuralaisinensa rohkeasti sillalle, huutaen samassa
etuvarustukselle päin: "Joutukaa, pojat, linna on meidän käsissämme!"
Hänen onnistui pimeässä pitää paikkansa sillalla hämmästyneitä
keisarillisia vastaan, jotka tietysti eivät voineet aavistaakaan
uhkauljasten päällekarkaajien tuiki vähäistä lukua. Pian saapuikin
näille apua, ja samassa myös kiipesi toisia joukkoja eri kohdista
tikapuitten avulla muureille. Linna oli valloitettu.

Päivän valjettua kuningas, joka itsekin oli tullut linnaan, huomasi,
että monella pihassa makaavalla ruumiilla oli vielä hyvinkin verevät
posket. "Nouskaa vaan", virkkoi hän silloin naurahtaen, sillä hän älysi
kohta asian, "ei teille mitään pahaa tehdä." Ja koko joukko kuolleita,
jotka rynnäkön aikana olivat peloissaan heittäytyneet pitkällensä,
kavahti iloisesti ylös, kiittäen armollista kuningasta.

Saalista saatiin tästä Würzburgin linnasta äärettömin määrin. Kustaa
Aadolf salli soturiensa tunnin ajan ryöstellä, ja sitten jakoa
tehtäessä nähtiin kolikoita vain kypärittäin mittaeltavan. Itse oli
kuningas ottanut osakseen asehuoneen, missä oli täydet aseet 7,000
jalka-, ja 4,000 ratsumiestä varten, tykistön, tallillisen jaloja
ratsuja, avaran kellarin täynnä vanhaa viiniä sekä suuren kirjaston,
jonka hän antoi Upsalan yliopiston omaksi. Keller pakoitettiin viimein
vielä antamaan ilmi arkkipiispan salaisen aarreaitan, joka oli syvälle
kallioon hakatussa holvissa. Sieltä tuotiin äärettömän paljon arkkuja,
täpötäynnään kultarahoja. Yhdestä arkusta lohkesi pihan poikki
kannettaessa pohja ja kilisevät kolikot vierähtivät ympäri pihaa.
Sotamiehet riensivät niitä poimimaan, toivat muutamia kuninkaalle,
mutta pistivät enimmän osan omiin taskuihinsa. "Älkää huoliko, pojat",
naurahti Kustaa Aadolf, "pitäkää vaan kaikki, koska ne kerran ovat
joutuneet teidän kynsiinne!"

Koko Frankin maakunta nyt joutui kuninkaan vallan alle, ja katolisten
pelko asettui pian, sillä Kustaa Aadolf ei millään lailla sallinut
häiritä heidän jumalanpalvelustansa. "Olen tullut", lausui hän,
"ihmisveljiäni vapauttamaan, en siteillä rasittamaan. Uusi kenkä,
vaikka olisikin parempi, aina ensi alussa tuntuu ahdistavalta."



7. Kustaa Aadolf Reinjoen seuduilla.


Kustaa Aadolf jatkoi nyt marssiansa eteenpäin pitkin Mainjoen rantaa;
hänen suuret piiritystykkinsä seurasivat hänen rinnallaan aluksissa
itse virtaa myöten. Kauan aikaa saivat kuitenkin nämät tulikidat nyt
jouten ammotella, sillä vahvan Würzburgin valloitus oli saattanut
katoliset semmoiseen pelkoon, etteivät he näillä seuduin yrittäneetkään
enää vastarintaa. Aschaffenburg esim. avasi porttinsa levälleen heti
kuninkaan tultua. Täällä katseli Kustaa Aadolf ihmesilmin Würzburgin
arkkipiispan komeata, taiteellisesti rakennettua palatsia. "Yksi ainoa
vika vain tässä palatsissa on", virkkoi hän viimein leikkiä laskien,
"se nimittäin, ettei sitä sovi nostaa teloille ja vierittää pois
Tukholmaan." -- Suuri ja kaupasta rikas Frankfurtin kaupunki, johon
nyt ensiksi tultiin ja jonka asukkaat enimmäksi osaksi olivat
protestantteja, otti kuninkaan suurella riemulla vastaan. Kustaa Aadolf
söi päivällistä siinä samassa salissa, missä Saksan keisareilla oli
tapana kruunauksensa jälkeen pitää juhlapitojansa.

Jouluk. 6 p. seisoi Ruotsin sotavoima Reinjoen varrella, Oppenheimin
kohdalla, vähän eteläpuolella _Mainzia_. Täällä olisi pitänyt mennä yli
toiselle rannalle, mutta se yritys näytti jokseenkin arveluttavalta;
sillä toiselta puolelta tuleva luotituisku lakaisi yhä rantaa, ja
kaikki alukset oli vihollinen vienyt kanssansa tai upottanut. Viimein
näytti kuitenkin palkintoa toivova kalastaja paikan, mihin pari lotjaa
oli upotettu, ja kello 6 seuraavana aamuna meni niillä 300 miestä Niilo
Brahen johtamina yli. He olivat, toiselle rannalle päästyään, juuri
ehtineet luoda pienen multavallin suojaksensa, kun jo vihollisen
ratsuväki tuulispäänä ryöpsähti heidän päällensä. Brahe piti puoliansa
lujasti, mutta hän olisi kuitenkin sortunut suuren ylivoiman alle,
jolleivät uudestaan yli tulevat lotjat juuri hyvään aikaan olisi
tuoneet apua. Tässä tilaisuudessa olivat nyt Ruotsin soturit ensi
kertaa saaneet mittailla miekkojaan espanjalaisten, sen ajan
mainioimpien soturien kanssa. Se sotajoukko, joka ylipääsöä oli
yrittänyt estää, kuului näet mainittuun kansaan ja oli Belgian
maaherran käskystä tullut Mainzin piispan avuksi. Näin oli ihmeellinen
sattumus saattanut vastakkain Euroopan äärimäisen lounaispään ja
äärimäisen koilliskulman pojat. Kustaa Aadolf pystyttikin tämän
merkillisen tapauksen muistoksi korkean patsaan Reinjoen rannalle.

Kohta tämän jälkeen valloitettiin vahva ja tärkeä Mainzin kaupunki. Sen
varustusväkeä komentava De Sylva oli tosin ylpeästi uhannut pitää
puoliaan vaikkapa kolmeakin tuommoista Ruotsin kuningasta vastaan.
Mutta kolme-luku olikin ainoa hänen sanoistansa, josta hän toden
todella piti kiinni; sillä kolmantena päivänä hän jo antoi linnan
avaimet kuninkaalle.

Nyt keskeytti Kustaa Aadolf sotaretkensä pariksi kuukaudeksi. Vähäinen
levähdys olikin kyllä tarpeen tälle päällikölle ja hänen miehilleen,
jotka puolitoista vuotta yhtä mittaa olivat rientäneet tappelusta
tappeluun. Se oli ollut pitkä ja loistava voittoretki Itämeren
rannoilta hamaan Reinjoen keskijuoksulle saakka! Enin osa Saksaa
totteli nyt Ruotsin kuninkaan käskyjä; protestantit olivat hänen
liittolaisiaan, katolisista olivat jo useimmat kukistetut.

Frankfurtiin, jossa Kustaa Aadolf tämän loma-aikansa vietti, kokoontui
mainion sotasankarimme ympärille loistoisa seura. Viisi itsenäistä
Saksan keisarikunnan ruhtinasta saapui sinne -- niiden joukossa tuo
onneton, maistaan karkoitettu Böömin kuningas Fredrik, ynnä myös koko
joukko vähemmän mahtavia, vaan kuitenkin alueillansa itsenäisiä
valtion-kreivejä ja valtion-vapaaherroja, kaikki suurien, komeitten
saattoparvien kanssa. Vielä nähtiin siellä toistakymmentä lähettilästä
muilta mailta, jotka tuhlaavaisessa ylellisyydessä kilpailivat
keskenänsä. Siellä olivat myös ulkomuodoltaan vähemmän loistokkaat,
mutta maineeltaan sekä töiltään sitä mainehikkaammat Ruotsin
aatelisherrat, viisas Oxenstjerna etupäässä. Saapuipa tänne myös pian
kuninkaan puolisokin, Maria Eleonora, joka ei enää ollut saanut
ikäväänsä hillityksi, vaan oli itkenyt ja rukoillut, kunnes hänen
sallittiin rientää epäjumalan tavoin rakastetun sankarinsa luokse. "Nyt
viimeinkin", riemahti hän, punoen käsivartensa kuninkaan kaulaan, "on
toki ikivoittoisa Kustaa Aadolfkin joutunut vangiksi!" Että tästä
lähtien ilo vasta oikein iloksi kiihtyi, että tästä lähtien vasta
oikein alkoi lakkaamaton juhlien ja pitojen jakso, tarvinnee tuskin
sanoa.

Vielä suurempaa mahtavuutta, vielä komeampaa loistoa ennustavia puheita
alkoi näihin aikoihin kuulua. Toistettiin se vanha sananparsi, että
"kellä koko vuoden on Frankfurt vallassaan, sillä on sitten myös koko
Saksan keisarikunta kädessänsä". -- Myöskin huomautettiin, että Kustaa
Aadolfilla nyt oli hallussaan niin hyvin Nürnbergin kaupunki, missä
Saksan keisarikruunua tallennettiin, kuin myös Frankfurt, missä
kruunaus aina tapahtui. Eräs kohtelias hoviherra kerta itse kuninkaan
kuullen vertasi Kustaa Aadolfia Aleksanteri Suureen, mitä voittojen
nopeuteen ja paljouteen tuli; lisäsipä hän vielä sen toiveen, että he
myös perustamansa valtakunnan suhteen tulisivat toistensa vertaisiksi.
Kuningas hymyili: "En niin kunnianhimoinen toki ole", vastasi hän.
"Tyydyn kun tyydynkin siihen kaistaleeseen, joka on Itämeren ja
Reinjoen välillä." Se oli puoleksi leikkiä, mutta puoleksi myös totta.
Muutamat seikat osoittavat, että Kustaa Aadolfilla oli mielessään
kokonaan muuttaa Saksan valtiolliset olot. Useammissa valloittamissaan
paikoissa hän antoi asukkaiden vannoa uskollisuuden valan itselleen
sekä perillisilleen. Samankaltaisia määräyksiä oli myös useasti
liittokirjoissa Saksan protestanttien kanssa. Eräässä rauhansovinnon
ehdoituksessa, joka lähetettiin Wieniin, vaati kuningas muun muassa,
että hänet määrättäisiin keisarin kruununperilliseksi. Habsburgin suvun
ylivaltaa, joka sorti protestantteja, hän silminnähtävästi ei aikonut
edelleen sallia; hämärää vaan on -- ja niin oli luultavasti hänelle
itselleenkin vielä -- pitikö hänen pyrkiä koko keisarikunnan
hallitsijaksi, vai ainoastaan yhdistää Pohjois-Saksan protestantit eri
valtakunnaksi sukunsa alle.

Näissä loistavissa toivoissa ja komeissa pidoissa ei ollut tietysti
alhaisilla sotamiehillä mitään osaa; mutta elivätpä kuitenkin hekin
täällä Etelä-Saksassa herroiksi. Ylimalkaan oli tosin Kustaa Aadolf
ankara sotakurissaan eikä sallinut porvarien ja talonpoikien
ryöstelemistä. Mutta näissä rikkaissa katolismaissa ei näy kuitenkaan
pidetyn aivan tarkkaa lukua siitä, vaikka luostarien täyteen ahdetut
aitat ja täydet kellarit tulivatkin hiukan tyhjemmiksi. Erittäinkin
Würzburgista saivat Ruotsin soturit runsaasti saalista; sen
jälkeen nähtiin heillä kaikilla uudet vaatteet ja taskut täynnä
taalarikolikoita. Samoin esim. mainitaan eräästä luostarista
Speijerissä Reinjoen seuduilla, että sinne majoitetut ratsumiehet
olivat viinitynnyrien sekä viljahinkaloiden suhteen "menetelleet
niinkuin tapana on", ennenkuin kuningas oli kerinnyt ottaa ne omaan
korjuuseensa. "Meidän Suomen pojat", kertoikin tähän aikaan eräs
päällikkö kirjeessään kotimaahan, "tottuvat nyt täällä viinimaiden
elämään, eikä tehne heidän mielensä kovinkaan pian takaisin Savon
saloille. Liivinmaan sodissa heillä oli usein vain homeista leipää
purtavana, selkeää vettä särpimenä. Vaan nytpä lusikoidaan kypäristä
viinisoppaa ja kastellaan siihen vehnäleipää."



8. Meno Lechjoen yli.


Kustaa Aadolf, lähtiessänsä keväällä 1632 uudestaan liikkeelle, aikoi
kulkea pitkin Reinjokea alaspäin; siellä olisivat vielä olleet
katoliset Kölnin ja Trierin arkkipiispat kukistettavat. Mutta yht'äkkiä
kääntyikin hänen retkensä aivan toiseen suuntaan. Tilly näet oli nyt jo
sen verran rohkaissut masentunutta mieltänsä, että hän uskalsi karata
sen pienen sotajoukon kimppuun, jonka kuningas oli jättänyt Mainin
rantaseutujen suojaksi Hornin johdon alla. Tämä äkkiarvaamaton hyökkäys
saattoi Hornille sangen tuntuvan vahingon. Mutta itse voittajalle tuli
siitä voitosta vieläkin suurempi vahinko, sillä nyt riensi Kustaa
Aadolf sotavoimansa kanssa kostamaan. Säikähtynyt Baijerin
vaaliruhtinas käski Tillyn, maksoi mitä maksoi, puolustaa hänen
maitansa. Vanha, varovainen herra ei kuitenkaan nytkään tohtinut
koettaa sotaonneaan aukealla tantereella, vaan vetäytyi taitavasti
valittuun asemaan Tonava- ja Lechjokien kulmaan. Näiden vesivallien
suojassa hän toivoi voivansa estää Ruotsin väen pääsöä Baijeriin,
vaikka hänellä olikin vain 22,000 miestä, joiden joukossa oli paljon
äsken pestattua nostoväkeä, kun sitä vastoin Kustaa Aadolfilla oli
33,000 tottunutta soturia.

Kuningas meni ylempänä Tonavan yli ja läheni pian Lechin rantaa. Tässä
hän nyt kutsui sotaherransa neuvotteluun. Useimmat, erittäinkin viisas
Horn, arvelivat ylimenon tuon lieterantaisen joen poikki kovin
vaaralliseksi näin lukuisan vihollisen silmien edessä. Vaikka hyvinkin
kävisi, niin maksaisi se sittenkin paljon väkeä; vaan jos tappiolle
jouduttaisiin, niin saattaisi helposti perihäviö olla tarjona. Mutta
Kustaa Aadolf luotti miestensä monasti koeteltuun urhouteen ja
suurempaan sotataitoon. "Mitä?" huudahti hän säihkyvin silmin;
"olemmehan päässeet Oderin, Elben ja Reinin virtojen poikki, olemmepa
itse Itämerenkin yli kulkeneet, meitäkö tämä tämmöinen oja nyt
peloittaisi?"

Itse läksi nyt kuningas pienen rakuunaparven kanssa tiedustelemaan
sopivinta ylimenopaikkaa. He ratsastivat kauan pitkin rantaa,
huolimatta vihollisen tykin luodeista, joita yhä tulla vingahteli joen
poikki. Vihdoin arveli Kustaa Aadolf löytäneensä etsittävänsä.
"Kuulkaas, pojat", huusi hän saattojoukollensa, "50 riksiä sille, joka
tuopi minulle varman tiedon siitä, miten syvä joki on tuossa mutkassa!"
Yksi rakuunista astui esiin ja lupasi lähteä tuolle vaaralliselle
tiedusteluretkelle. Kuningas muiden miestensä kanssa vetäytyi nyt
syrjemmäksi piilopaikkaan, jossa hän kuitenkin hyvin saattoi nähdä,
mitä rannalla tapahtui. Rakuuna riensi läheiseen kylään ja ilmestyi
sieltä pian talonpojaksi puettuna, pitkä riuku olalla. Hän meni alas
rantaan ja rupesi kaalaamaan jokea, yhä koetellen eteensä riuvulla. Kun
vesi alkoi jo nousta vyötäisiä myöten, seisahtui hän ja pudisti
päätänsä. Tuonpuolisella rannalla seisoi muutamia Baijerin sotamiehiä
katsellen hänen hankettansa. "Osaatko uida?" huusivat he nyt hänelle
nauraen. -- "Enkä", vastasi toinen. -- "No, oletko sitten hullu, kun
yrität kaalata joen poikki, joka on 22 jalkaa syvä!" -- "Mistä te sen
niin varmaan tiedätte?" kysyi talonpoika. -- "Eilen vasta meidän
upseerit pohjan mittasivat", vastasivat baijerilaiset. -- "Voi", sanoi
taasen valetalonpoika, "pitäisipä minun välttämättömästi päästä yli --
eiköhän joku teistä, veikkoset, tahtoisi kaalata minulle vastaan ja
sitten tämän riuvun avulla vetää minua toiselle puolelle? Kultakolikon
antaisin vaivasta!" -- Yksi baijerilaisista riisui vaatteet päältään ja
rupesi kaalaamaan, josta rakuuna näki, minkälainen pohjan viete oli
toisella rannalla. Nyt hän tekeytyi pelkuriksi, ikäänkuin hän ei
riuvunkaan nojassa olisi uskaltanut uida yli. Sen sijaan hän meni
kuninkaalle viemään saamiansa tietoja ja sai niistä 100 riksiä sekä
aliupseerinpaikan palkinnoksi.

Nyt Kustaa Aadolf asetti kaikki tykkinsä -- 72 luvultansa, mikä siihen
aikaan oli tavaton määrä -- pattereihin rantaäyräälle vastapäätä Tillyn
leiriä. Nämät tulikidat rupesivat lakkaamatta paukahtelemaan,
lennättäen luotejansa aina siihen metsään saakka, jossa Baijerin
valtavoima seisoi. Omin käsin kuuluu kuningas tässä tähdänneen ja
laukaisseen tykkejä kuusikymmentä kertaa. Samaan paikkaan koottiin koko
armeija ja järjestettiin sotarintaan, niinkuin tappelua varten ainakin.
Tuotiinpa jo rannallekin kaikellaisia rakennuspuita sillan laittamista
varten.

Kaikki nämä temput olivat kuitenkin vain silmänkääntäjäkonsteja, joilla
petettiin Tillyä. Oikeaksi ylimenopaikaksi olikin valittu toinen kohta
vähän matkaa etelämpänä, missä oli luoto joessa, ja jonka vain matala
kapea oja eroitti rannasta. Todellista siltaa varustettiin salaa,
kauempana joesta; siellä sitä varten sahattiin joen erisyvyyden mukaan
sovitettuja pitempi- ja lyhyempijalkaisia alushepoja; näiden aineet
samoinkuin myös päälle ladottavat laudat otettiin läheisen kylän
puretuista tuvista. Enimmäkseen tehtiin työtä öisin, ja päivällä
poltettiin suuria olkiläjiä, jotta niiden paksu savu yhdessä patterien
ruudinsavun kanssa peittäisi koko seudun ja estäisi vihollisen
näkemästä, mitä oli tekeillä.

Kolmannen päivän aamuna, huhtik. 5 p. 1632, lähetettiin 300 miestä
_Savon jalkarykmenttiä_ aina Tonavajoen rannoilta maantietä myöten
tuotetuilla veneillä Lechin yli mainittuun luotoon. Rivakasti ja ilolla
-- kuningas oli luvannut 10 riksiä mieheen -- riensivät uljaat Suomen
pojat vaaralliseen toimeensa, pääsivät onnellisesti yli ja rupesivat
kiireesti luomaan rintavarustusta aiotun sillan suojaksi. Nyt aukenivat
viimein baijerilaisten lumotut silmät ja suuri ylivoima hyökkäsi heti
savolaisten päälle. Mutta nämät osoittivat taas, etteivät he olleet
hätäpoikia! Toinen osa torjui pyssyillään ja piikeillään pois
vihollista, toinen osa jatkoi vallitustyötänsä. Niinpä tämän pienen
parven verrattoman urhouden kautta saatiin tilaisuutta asettaa
alushevot jokeen ja laittaa silta valmiiksi. Sitä myöten riensi nyt
Kustaa Aadolf itse joen yli kahden kokonaisen jalkaväkiprikaatin
kanssa. Tämä apu tuli juuri otolliseen aikaan; sillä samassa saapui
toiselta puolelta Tillykin rannalle, tuoden kaksi tertsiaa mukanansa,
jotka silmänräpäyksessä olisivat musertaneet Savon joukon. Nyt alkoi
tässä tulinen tappelu, osaksi maalla, osaksi vedessäkin, jolloin
sotamiehet kahlasivat kainaloita myöten matalassa jokihaarassa luodon
ja mantereen välillä. Turhaan ryntäilivät baijerilaiset luotoa vastaan;
turhaan myös yritti Ruotsin väki saada jalansijaa tuonpuolisella
rannalla.

Mutta rupesipa pitkä odotus ja joutilaanaolo tuntumaan kovin ikävältä
Weimarin Bernhard herttuasta, jonka johdossa oli osa kuninkaan
ratsuväkeä. Tämä uljas herra koetti jokea useammista paikoista, kunnes
löysi ennen tietymättömän kaalamon. Siitä hän nyt ajaa karautti yli,
niin että vesi roiskahti korkealle. Eipä aikaakaan, niin hän jo
yhdeksän lippukunnan kanssa -- niiden joukossa myös _Suomen
ratsumiehet_ -- iski vihollisen vasempaan kylkeen. Tulisen kahakan
perästä pakeni baijerilainen hevosväki jokirannasta metsään.

Sillä välin oli Tilly tuonut taisteluun vieläkin neljä tertsiaa
jalkaväkeä lisäksi. Mutta ei hän näilläkään saanut luotoa
valloitetuksi; siihen oli varsinkin syynä Ruotsin patterien hirmuinen
tuli, joka oman väen päitten yli lakaisi koko toista rantaa. Maa järisi
tykkien lakkaamattomasta paukkeesta, ja ampuminen kuului monen
peninkulman päähän. Luodit osaksi iskivät keskelle eteenpäin ryntääviä
joukkoja, kyntäen niihin leveitä vakoja; osaksi ne myös lentelivät
metsään taittaen oksia, repäisten irti pirstaleita, jopa kaataen suuria
honkiakin maahan. Täten ei ollut metsä miksikään suojaksi
baijerilaisille, vaan päinvastoin tuli täällä vahinko vieläkin
suuremmaksi kuin lakealla maalla, missä vain kuulat yksinään saattoivat
sattua.

Vimmastuneena suuresta mieshukastansa sekä toistamiseen uhkaavasta
tappiosta vei nyt Tilly illan tullen viimeisen varaväkensä rynnäkölle.
Itse hän astui etupäässä, temmattuaan lipun käteensä. Mutta hän ei
ehtinytkään kauas, ennenkuin pyssynluoti sattui hänen polveensa, niin
että hän pyörtyneenä kaatui maahan. Tämä oli nyt Tillyn viimeinen
taistelu, sillä kaksiviikkoisten tuskien jälkeen vanha sotaherra heitti
henkensä. Hänen kaatumisensa ratkaisi samassa myös voiton. Baijerin
vaaliruhtinas pakeni yön pimeydessä pois tantereelta, jättäen ihan
ilmaiseksi lujat varustuksensa, joiden valloittaminen väkirynnäköllä
olisi epäilemättä maksanut paljon verta.

Ruotsin sotajoukot levisivät nyt yli koko Baijerin. Huhtik. 14 p.
ratsasti Kustaa Aadolf riemuitsevien porvarijoukkojen keskitse
_Augsburgin_ kaupunkiin, missä Lutherin usko ensikerta oli julkisesti
julistettu. Toukok. 7 p. hän jo seisoi vaaliruhtinaan palatsissa
_Münchenissä_. Tätä vihollisensa pääkaupunkia, samoinkuin myös muitakin
katolisia kaupunkeja, kohteli hän leppeästi, ottaen ainoastaan
polttoveroa. Mutta maaseudut sitä vastoin saivat perinjuurin kokea
sodan kaikkia kauhuja. Umpiuskoiset talonpojat olivat näet pappiensa
yllytyksestä joka paikassa ruvenneet sissisotaan. Jos heidän onnistui
saada joku pieni parvi kynsiinsä, niin he surmasivat sotamiehet mitä
kauheimmalla tavalla, puhkasivat ensiksi heiltä silmät, silpoivat pois
korvat, hakkasivat poikki kädet sekä jalat. Tämän johdosta taas Ruotsin
väki kosti armottomasti, teloittaen ase kädessä sadoittain talonpoikia
ja polttaen kylät, hävittäen pellot. Itse Kustaa Aadolfkaan ei
hillinnyt täällä heidän raivoansa, niin vimmastunut hän oli
baijerilaisten julmuuksista.

Hamaan Bodenjärvelle saakka, Saksan keisarikunnan ja Sveitsin väliselle
rajalle asti, loittonivat tässä sodassa uljaimmat partioparvet. Siellä
sanotaan suomalaisten ratsumiesten kysyneen, vieläkö oli pitkältä
Rooman kaupunkiin. Kunhan vielä olisi valloitettu tuo "röyhkeä Ruomi"
ja karkoitettu paavi, Antikristus, joista heidän virsikirjansa tiesi,
silloinhan jälleen astuisi koko maailmassa voimaan jouluevankeliumin
sanat: "rauha maassa ja ihmisillä hyvä tahto".



9. Nälkäsota Nürnbergissä.


Baijerin kukistuksen jälkeen aikoi Kustaa Aadolf tunkeutua Itävaltaan,
jonne uskonsa tähden vainotut protestanttiset talonpojat häntä
hartaasti toivoivat valmiina joka mies häntä auttamaan. Näin olisi
meidän sankarikuningas, pakoittamalla keisaria rauhaan hänen omassa
pääkaupungissaan, saanut suuren vapautustyönsä täydellisesti
lopetetuksi. Mutta toisin hän oli päättänyt, toisin ihmiskunnan ylin
johtaja säätänyt.

Hädissään oli keisari nyt jälleen kääntynyt _Wallensteinin_ puoleen,
jonka hän, niinkuin kerrottu, oli Saksan ruhtinasten kehoituksesta
eroittanut virasta juuri vähää ennen Kustaa Aadolfin tuloa. Nyt
Ferdinand ei säästänyt rukouksia eikä lupauksia, sillä Wallenstein, sen
jokainen näki, oli ainoa, joka kenties vielä voisi hillitä tuon
hirmuisen Pohjanmaiden leijonan voittoa. Kauan aikaa Wallenstein
vastasi kieltävästi, rangaistakseen keisaria hänelle tehdystä
häväistyksestä, ja kun hän vihdoin viimein suostui, olivat ehdot niin
ankarat, niin nöyryyttävät, ettei mikään kruunupää hallitsija
maailmassa ikänä ole saanut kuulla semmoisia alamaiseltaan. Ferdinand
ei saanut antaa mitään käskyjä armeijalle, ja Wallensteinin tuli
palkinnokseen saada yksi keisarin omista perintömaista sekä lääniherran
valta kaikissa Saksalle takaisin valloitetuissa maissa. Kun Ferdinand
pakosta oli suostunut näihin ehtoihin, oli Wallenstein heti lähettänyt
pestaajansa liikkeelle; mainion sotaherran nimi oli kutsunut hänen
entisiä sotureitaan sekä myös nuoria talonpoikia joukoittain hänen
lippujensa alle, ja kolmen kuukauden kuluttua oli hänellä 30,000 miestä
hyvin harjoitettua, hyvin varustettua väkeä komennossansa. Tällä
voimalla ajoi hän pian saksilaiset pois Bööminmaasta ja marssi sitten
Baijerin vaaliruhtinaan avuksi.

Kustaa Aadolfin luoksi saapui nyt kiireellisesti sanansaattajia
Nürnbergistä. He kertoivat, että keisarin ja Baijerin voimat, yhteensä
noin 45,000 miestä, lähenivät tätä väkirikasta, varakasta, taidokasta,
protestanttista vapaakaupunkia, uhaten sille samaa kohtaloa, mikä
onnettoman Magdeburgin osaksi oli tullut. Tätä ei Kustaa Aadolf millään
lailla voinut sallia, vaikka hänellä tosin ei silloin ollut enempää
kuin 10,000 jalkasoturia ja 8,000 ratsumiestä saapuvilla. "Nürnberg on
minun silmäteräni", vastasi hän lähettiläille, "ja niin kauan kuin
minussa on henki, koetan Jumalan avulla estää, ettei Wallenstein saa
nähdä teidän muurienne sisäpuolta." Pitkää aikaa ei kulunutkaan näiden
jalojen sanojen ja niiden täytännön välillä. Kesäkuun 22 p. 1632 hän
oli Nürnbergissä, jossa hänet vastaanotettiin suurella riemulla ja
kiitollisuudella. Kaupungin omia valleja ei kuningas katsonut
puolustukseen riittäviksi; sitä paitsi ei niiden sisässä olisi ollut
tarpeeksi väljältä tilaa hänen sotureilleen. Siksi hän oli käskenyt
rakentaa suuren vallitetun leirin kaupungin muurien ympäri. Tämän
käskyn olivatkin nürnbergiläiset niin hartaalla halulla täyttäneet,
että koko leirin vallitus, vaikka se kaikkine kulmineen, mutkineen oli
noin puolitoista peninkulmaa ympärimitaten, oli jo Kustaa Aadolfin
tullessa melkein valmis. Myös he hankkivat omilla varoillansa näille
valleille asetettavat tykit ja olivat koonneet pitkäksi ajaksi muonaa
auttajiensa tarpeeksi. Näin osoittivat he kiitollisuuttaan teoillakin,
eikä ainoastaan sanoilla.

Wallenstein oli sillä välin vain jatkanut marssiansa _Nürnbergiin_
päin. Hän oli tosin saanut sanoman kuninkaan saapumisesta kaupungin
avuksi, mutta samassa myös tiedon apuvoiman vähyydestä. Sitä parempi,
arveli hän mielessänsä, sitten on minulla yksi tie, kaksi asiaa --
ensin kukistan Kustaa Aadolfin ja sitten valloitan Nürnbergin.
Lähemmäksi tultuaan heinäkuun alkupäivinä, huomasi hän kuitenkin, ettei
tässä ylivoimallakaan ollut Ruotsin väen kimppuun menemistä. Tilly
olisi tämmöisessä tilaisuudessa lähtenyt pois muuanne; mutta
Wallenstein oli nerokkaampi, neuvokkaampi; hän päätti taistella
kuningasta vastaan samoilla aseilla. Hän vei siis väkensä Nürnbergin
länsipuolella virtaavan Regnitzjoen yli ja rakensi sen rannalle
itselleen myöskin vahvasti varustetun leirin. Tämä hänen majapaikkansa,
joka oli vielä laajempi kuin Ruotsin leiri, oli varsin taitavasti
valittu; hän saattoi siinä estää Kustaa Aadolfin muonanhankkijoita, kun
hän itse sitä vastoin esteettömästi ja helposti sai muonaa Baijerista.
Myös saattoi hän yksitellen hävittää kaikki lisäjoukot, jotka
luultavasti tulisivat Kustaa Aadolfin avuksi.

Näin kului muutamia viikkoja joutilaisuudessa; kumpikin armeija lepäsi
leirissänsä, paikaltaan liikahtamatta. Ainoastaan pientä sissisotaa
kesti lakkaamatta molemminpuolisten ruoanhankinnassa käyvien partioiden
välillä. Näissä olivat wallensteiniläiset tavallisesti voitolla, sillä
heillä oli paljon enemmän kevyttä ratsuväkeä; etenkin teki sukkela
Isolani kroateineen paljon vahinkoa. Viimein eivät Ruotsin
muonanhankkijat enää uskaltaneet pistää nenäänsäkään ulos leirin
piiristä. Seuraus siitä oli se, että ruokavarat kaupungissa alkoivat
huveta; täytyi vähentää jokapäiväisiä määriä puoleen. Puute synnytti
kulkutauteja, joihin paljon sotamiehiä sekä myös kaupunkilaisia kuoli.
Eipä kuitenkaan Wallensteininkään leirissä asian laita ollut paljoa
parempi; siellä tosin saatiin leipää ja lihaa mielinmäärin, mutta ei
ollut muuta kuin huonoa, haisevaa vettä juotavana. Paitsi sitä
armeijassa vallitseva irstas elämä, joka tässä joutilaisuudessa oli
yltynyt entistään inhottavammaksi, vaikutti myös pahasti sotamiesten
terveyteen. Täälläkin mullattiin joka päivä joukoittain ruumiita
maahan.

Sillä välin oli monelta haaralta rientänyt apujoukkoja Kustaa Aadolfia
pelastamaan. Viisaasti kyllä ne eivät olleet yrittäneet yksitellen
päästä hänen luokseen. He kokoontuivat vähitellen kaikki yhteen
joukkoon Oxenstjernan johdon alle, jonka kuningas käski koettaa
välityökseen estää Wallensteinin muonanhankkijoita. "Hän on", kirjoitti
kuningas leikillään, "niitä pahoja henkiä, joita ei muulla kuin
paastoomisella saa karkoitetuiksi." Kun näin vihdoin oli 30,000 miestä
tullut kokoon, läksi Oxenstjerna marssimaan Nürnbergiin päin, ja Kustaa
Aadolf, saatuansa tiedon heidän lähenemisestään, tuli leiristä
heitä vastaan. Yhdistynyt sotavoima, noin 45,000 miestä, saapui
rauhallisesti, estämättä leiriin Nürnbergin ulkopuolelle; Wallenstein,
jonka väki jo oli 30,000:ksi sulanut, ei ollut uskaltanut heitä
häiritä.

Kustaa Aadolf, nähdessään ympärillään tämän armeijan, suurimman,
harjaantuneimman ja urhoollisimman kaikista, mitä kolmekymmenvuotinen
sota on nähnyt, päätti nyt uljaasti ja viipymättä käydä vihollisen
kimppuun, "tarttua härkää sarviin", käyttääksemme hänen omia,
voimakkaita sanojensa. Itäpuolelta oli rynnäkkö ihan mahdoton, sillä
kuinka olisi voitu vallien tykkitulen alaisena päästä joen poikki.
Kustaa Aadolf päätti siis yrittää pohjoispuolelta, vaikka sielläkin
näytti kovin vaikealta. Siellä oli näet muutamia kukkuloita, joista
yhdellä jo vanhastaan seisoi vanha linna "Alte Veste", ja muut olivat
nyt Wallensteinin käskystä tulleet valleilla sekä murroksilla
varustetuiksi. Kukkulain vietteet olivat jyrkät ja metsäiset, ettei
juuri muu kuin jalkaväki voinut päästä rynnäkölle. Kuningas toivoi
kuitenkin vähitellen kaupunkia piirittäessä voivansa vastavallituksien
sekä piiritys-ojien avulla lähetä kukkuloita, ja valloitettuaan ne
ampua mäsäksi niiden takana leviävän leirin.

Elok. 23 p. ruvettiin siis tämän tuuman mukaan luomaan kokoon
ensimäisiä vastavallituksia, ja seuraavana aamuna tuli sanomia, jotka
näkyivät ilmoittavan, että jo yksistään tämä hanke oli saattanut
Wallensteinin pelästyksiin. Vakoojat kertoivat Wallensteinin leirissä
näyttävän olevan suuren liikkeen, ikäänkuin armeija valmistautuisi
lähtöön. Tämän kuultuansa päätti Kustaa Aadolf viipymättä pitemmittä
varustuksitta, käydä rynnäkölle. Siinä yrityksessään hän toivoi myös
paljon apua siitä, että kaksi hänen miestänsä olivat karkureina muka
menneet vihollisen leiriin ja luvanneet sytyttää ruutivaunut.

Keskipäivän aikana läksi siis koko armeija liikkeelle; jalkaväki
peittyi metsän kätköön; ratsuväen, siipien sivuilla, täytyi pian
seisahtua, kun ei metsäinen, jyrkkä mäki sallinut sen eteenpäin pääsyä.
Jonkun aikaa saivat ryntääjät kiivetä kenenkään estämättä, josta
kuninkaan luulo vielä vahvistui, että vihollinen oli pakomatkalla.
Mutta yht'äkkiä välkähtivät murrosten takaa taajat rivit peitsiä ja
pyssyjä, ja luodit alkoivat tuiskuta Ruotsin joukkoja vastaan. Sanoma
Wallensteinin paosta oli vain perätön huhu; liike leirissä oli vain
johtunut siitä, että muutamat rykmentit vaihtoivat asemaa.
Ruutivaunujen räjähtämistä myös turhaan odotettiin; sitä varten
lähetetyt miehet olivat ennen aikojaan joutuneet vangeiksi. Kustaa
Aadolf oli nyt kahden vaiheella, pitäisikö hänen ehkä peräyttää
väkensä. Mutta etumaiset joukot olivat jo täydessä käsikahakassa -- ja
kuka tiesi, vaikka rynnäkkö näin uljailla uroilla, näin suurella
ylivoimalla voisi onnistua? Kuninkaan omassa komennossa oli
vasemmanpuolinen osa armeijaa. Näistä Pommerin (valkoinen) prikaati ja
sen kantapäillä Ruotsin prikaati, jossa myös oli Savon rykmentti,
valloittivat hurjalla hyökkäyksellä ensimäisen ja toisen vallituksen,
missä vain pyssymiehiä oli vastassa, mutta kolmannen edestä ajoi ankara
tykkituli heidät takaisin. Kaikella urhoudellaan he eivät päässeet
tuumankaan vertaa edemmäksi.

Vähän enemmän vasemmalla vaihteli samalla aikaa toinen pyssymiesparvi
luoteja Cronbergin kyrassierien kanssa. Lähellä olevan hessiläisen
ratsumieslippukunnan piti auttaa näitä pyssymiehiä, mutta se hajosi
kaikille haaroille "ikivoittoisain" päällehyökätessä. Kuningas ilmoitti
siitä mielipahansa Hessin maakreiville, joka seisoi hänen vieressään;
mutta tämä suuttui. "Näyttää siltä, herra kuningas", vastasi hän, "kuin
tahtoisitte kokonaan säästää omaa kansaanne ja antaa meidän
saksalaisten yksin vuodattaa vertamme. Täällä ovat minun hessiläiseni,
tuolla pommerilaiset etumaisina tulessa." -- "Kylläpä lähetän
suomalaisen", virkkoi pilkalla kuningas, "ja toivon, että kansan
vaihtamisesta myös seuraa onnen vaihto." Stålhandske _suomalaisten_
huoviensa kanssa iski nyt cronbergiläisten kimppuun ja ajoi heidät
aivan leirivalliin asti. Mutta sieltä hyökkäsi suuri ylivoima ulos,
joka torjui suomalaiset takaisin. Kustaa Aadolf lähetti nyt toisenkin
suomalais-lippukunnan avuksi, ja molemmat yhdessä saivat vihollisen
toistamiseen pakenemaan leirin suojaan. Vaan sieltä ryntäsi Fuggerin
johdolla vielä suurempi voima esiin, jonka alta suomalaisten täytyi
paeta pyssymiestensä turviin. Näiden tuli, joka muiden muassa myös
Fuggerin kaatoi, taas vuorostaan hillitsi ja karkoitti keisarillisen
ratsuväen. Näin vyöryi tappelu monta tuntia onnen vaihdellen puolelta
toiselle. Vihdoin päätti kuningas, nähdessään rynnäköt turhiksi,
peräyttää väkensä. Mutta ei ollut sillä hetkellä ketään korkeampaa
upseeria käsillä paitsi skotlantilaista Hepburniä, joka jostain asiasta
suuttuneena oli ottanut eronsa ja katseli vain leikkiä. Häntä pyysi nyt
kuitenkin Kustaa Aadolf ottamaan sotamiestensä peräyttämisen
toimekseen. "Se on vaarallinen toimi", lausui urhokas skotlantilainen,
"juuri siksi vaan otan sen tehtäväkseni."

Sillä välin oli menestys ollut parempi oikealla puolella. Siellä oli
Weimarin herttua Bernhard jalkasoturiensa kera valloittanut yhden
yllämainituista kukkuloista, ja siitä oli suuri hätä noussut
keisarillisten leirissä, jossa jo kuormastoväki alkoi hankkiutua
pakoon. Jopa tuotiin Wallensteinin eteen valhesanoma: "Alte Veste on
valloitettu!" Mutta hän tiuskasi vastaan: "Se ei ole totta! -- ei Herra
Jumala itsekään voi saada sitä linnaa käsistäni!" ja käski enemmän
varaväkeä sen suojaksi. -- Weimarin herttua puolestaan oli myös
lähettänyt sanoman valloituksestaan ylipäällikölleen; mutta tämä ei
heti käsittänyt sen paikan tärkeyttä eikä lähettänyt pyydettyjä
tykkejä. Koko yön satoi rankasti, ja aamulla oli sen johdosta kukkulan
viete tullut niin liukkaaksi, ettei nyt enää ollut mahdollista viedä
kanuunia ylös kukkulalle. Täten päättyi tämä kahakka, joka ei maksanut
juuri ylen paljon väkeä, vaan kuitenkin teki paljon vahinkoa sillä,
että se rikkoi Kustaa Aadolfin ikivoittoisuuden maineen. "Ruotsin
kuninkaalta", kirjoitti Wallenstein keisarilla, "on nyt puskurisarvet
taittuneet. Koko maailma voi nyt nähdä, että ainoastaan te,
keisarillinen majesteetti, olette ikivoittoisa." Kustaa Aadolf itsekin
oli kovasti pahoillaan hätäilemisestään. "Siinä oli liikaa", sanoi hän,
"poikanulikan leikiksi, lopen vähän tositeoksi!"

Tämän jälkeen alkoi entinen nälkäsota taas uudelleen; molemmat armeijat
loikoilivat jouten vastakkain koettaen, kumpiko kauemmin kestäisi.
Nürnbergissä tuli nyt tietysti puute vielä tuntuvammaksi, kun niin
paljo ihmisiä oli karttunut entisten lisäksi. Ruttotaudit kiihtyivät
kauheassa määrässä niin miesten kuin myös hevosten parissa. Tämä nälkä
ja kurjuus tuntui Kustaa Aadolfin sotureista sitä kauheammalta, koska
he juuri edellisinä aikoina olivat tottuneet ylelliseen elantoon.
Surullisesti lauloivat he nyt täällä

    Silloin me Suomen pojat elettiin,
    kun Augspurin kaupungiss' käveltiin,
    ei päivääkään oltu rahatta,
    eikä myös tyhjällä mahalla.
    Vaan siit' me jouduimme Nürnperiin,
    noita kaivantoja kaivamahan -- -- --![5]

Hädissään alkoivat varsinkin saksalaiset hillitsemättömästi ryöstellä.
Mutta kuningas ei nytkään sallinut semmoista vallattomuutta. Hän piti
ankaran, tulisen nuhdepuheen upseereilleen ja käski paikalla viedä
hirteen yhden korpraalin, joka juuri silloin oli tavattu ryöstöstä.
Näin vielä kestettyänsä kolme viikkoa täytyi vihdoin kuitenkin
kuninkaan lähteä tiehensä. Syysk. 13 p. hän marssi pois, jättäen
Nürnbergin suojaksi muutamia tuhansia miehiä. Taudit olivat vähentäneet
sotavoimaa ja nyt hupeni se vielä marssinkin aikana sen johdosta, että
suuret joukot karkasivat; lähtiessä oli siinä vielä ollut 27,000
miestä, mutta viikon perästä oli enää 18,000 koossa. Wallenstein oli
siis nälkäsodassa päässyt voitolle, mutta siitä voitosta oli hänenkin
täytynyt maksaa kallis hinta; hänelläkään ei ollut Nürnbergin seudulta
lähtiessään enempää kuin 22,000 miestä jälellä.



10. Kustaa Aadolfin viimeinen taistelu.


Nürnbergistä oli Kustaa Aadolf vetäytynyt Baijeriin päin ja ruvennut
Ingolstadtia piirittämään. Hänellä oli nyt taas aikomus lähteä itse
Itävaltaa ahdistamaan niinpian kuin hän olisi saanut tämän vahvan
linnan selkävaraksensa. Mutta taaskin tuli nyt avunpyytäjiä hänelle
esteeksi, tällä kertaa Saksin vaaliruhtinas, jonka maata Wallensteinin
joukot kauheasti hävittelivät. Kohta jätti Kustaa Aadolf kesken omat
hankkeensa ja riensi Saksin avuksi, lennättäen alapäälliköilleen ja
liittolaisilleen joka haaralle käskyjä, että he kiirehtisivät samaan
paikkaan hänen voimansa lisäksi. Mutta useimmat jälkimäisistä eivät
totelleet käskyä; itsepä Saksin vaaliruhtinaskin, joka oli apua
pyytänyt, käyttäytyi oudolla tavalla. Hänen ylipäällikkönsä Arnheim
vitkasteli kummallisesti viedessänsä vaaliruhtinaan armeijaa likemmäksi
Kustaa Aadolfia, eikä hänen herransa sen johdosta häntä lainkaan
rangaissut. Näytti siltä kuin viekas Juhana Yrjö olisi tahtonut antaa
kuninkaan ja keisarin väen yksinään tapella keskenään, ruvetaksensa
sitten itse voittajan puolelle.

Toista mieltä aivan osoitti kuitenkin Saksin kansa. He
tervehtivät pitkin matkaa Ruotsin kuningasta ikäänkuin taivaallista
pelastusenkeliä, kilpaa tungeskellen hänen ympärilleen, saadaksensa
suudella taikka edes sormin koskea hänen vaatteensa liepeitä. Syvästi
liikutti Kustaa Aadolfia tämä kansan kiihkeä rakkaus, mutta samalla se
häntä myös peloitti. "He luottavat liian paljon heikon ihmisen voimaan"
lausui hän. "Kun ei vain Jumala pian rankaisisi sekä heitä että minua
näyttämällä, että minäkin olen vain kuolevainen ihminen!"

Yksin jääneenä, ilman toivottuja liittolaisiansa, ei ollut nyt
kuninkaalla muuta neuvoa kuin ryhtyä vanhaan kilpikonnakeinoonsa ja
turvautua vallitettuun leiriin likellä Naumburgia. Saatiinpa pian
kuulla, että hän pakkasen tähden oli majoittanut enimmän osan väkeänsä
itse kaupunkiin.. Tästä päätti Wallenstein, että sota oli siksi
vuodeksi peräti loppunut. Hän antoi siis Pappenheimin 6-7,000:n miehen
kanssa mennä Hallea valloittamaan, ja itse hän alkoi hajoittaa
rykmenttiänsä maakyliin talvimajoille. Mutta kirje, jossa eräälle
alapäällikölle lähetettiin tieto Pappenheimin lähdöstä, joutui Kustaa
Aadolfin käsiin, ja suuri, uljas tuuma välkähti heti hänen päähänsä.
"Jumala itse on antanut vihollisen käsiini!" huusi hän innolla. Nyt oli
molempien vastakkain majailevien sotajoukkojen voima melkein
tasavertainen, nyt piti uljaasti rynnätä Wallensteinia vastaan.

Viivähtämättä, vielä samana päivänä pantiin tämä tuuma toimeen. Jos
olisi silloin ehditty päästä perille ja käydä Wallensteinin kimppuun,
niin olisi tämä ollut perikadon oma, sillä hänen rykmenttinsä olivat
aivan hajallaan. Mutta pieni, lietteinen, viidakkorantainen joki, missä
Isolani kroateineen oli estämässä ylimenoa, vei niin paljon aikaa, että
vasta illalla saavuttiin keisarillisten lähelle. Wallensteinille oli,
heti Ruotsin armeijan liikkeelle lähdettyä, tullut siitä sanoma; mutta
hän ei ollut millään muotoa tahtonut sitä todeksi uskoa. Vasta myöhään
illalla, kun ei enää voinut olla vähintäkään epäilyksen sijaa, käski
hän hajanaiset rykmenttinsä kokoon ja lähetti sanansaattajan
Pappenheimiä takaisin kutsumaan. Aamulla varhain hän asetti väkensä
hyvin edulliseen, taitavasti valittuun asemaan. Hänen oikealla
puolellaan oli _Lützenin_ kaupunki, estäen siltä taholta
kiertämisyrityksiä; edessä oli osaksi syvä, vedellä täytetty kaivanto,
osaksi maantie, joka oli paljoa korkeampi vieriänsä ja molemmin puolin
varustettu syvillä ojilla. Näihin ojiin asetti Wallenstein tiheät
pyssymiesrivit, ja niiden taakse seitsentykkisen patterin. Näin
suojattuna hän toivoi voivansa täydessä turvassa torjua päältään kaikki
Ruotsin voiman rynnäköt, kunnes Pappenheim kerkiäisi takaisin ja hän
hänen avullaan saavuttaisi ratkaisevan voiton.

Keisarillisten vahva asema peloitti myös Ruotsin kuninkaan vanhempia
everstejä, niin että he taistelun yrittämistä epäsivät; mutta Kustaa
Aadolf, rohkeana kuin ainakin, ei taipunut näihin neuvoihin. "Koska
kerta on kylpyyn käyty", niin virkkoi hän, "pitää pestä itsensä aivan
puhtaaksi."

Ani varhain aamulla marraskuun 6 p. 1632 järjesti siis kuningas
sotarintansa, toivoen kerkiävänsä ratkaista tappelun vielä ennen
Pappenheimin palaamista. Mutta taivas ei näkynyt suosivan hänen
hankkeitaan. Sakea sumu peitti koko sotatantereen ja teki tappelun
mahdottomaksi, sillä tuskin olisi kymmenenkään askeleen päästä voitu
eroittaa ystävää vihollisesta. Oman huolensa ja soturiensa
kärsimättömyyden viihdytykseksi käski nyt Kustaa Aadolf pitää
aamurukoukset ja alotti itse virren: "Jumala onpi linnamme!" Sen
jälkeen hän lausui muutamia sanoja oikean kyljen ratsumiehille.
Suomalaisia ja ruotsalaisia hän kiitti heidän aina osoittamastaan
urhoudesta, ja kehoitti heitä sitä tässäkin tilaisuudessa näyttämään.
"Muistakaa se", virkkoi hän vielä, "että jos te nyt väistytte, niin ei
yksikään luu meistä kaikista pääse takaisin kotimaahan!" Saksalaisille
hän huomautti, että tämä taistelu tarkoitti heidän omaisuutensa ja
henkensä, heidän kunniansa, vieläpä yhteisen evankelisen uskonnonkin
suojelemista perikadosta. "Seuratkaa vain minua", lopetti hän, "niin
johdatan teidät voittoon, jonka hedelmistä sitten jälkeläisemme saavat
pitkät, pitkät ajat nauttia!"

Kuninkaan näin puhuessa sotarintamansa edessä huomautettiin hänelle,
ettei hänellä ollutkaan rautaista haarniskaa, vaan ainoastaan
hirvennahkainen paita rintansa suojana. Häntä pyydettiin pukeutumaan
vahvempiin varuksiin, mutta hän kieltäytyi sanoen, että hän arasteli
rautaa tuon Puolassa saamansa luodin tähden. "Jumala on minun
haarniskani!" vakuutti hän lujalla luottamuksella.

Koska sumua yhä vielä kesti, ruvettiin nyt taas veisaamaan, muun muassa
veisattiin tuo kaunis virsi: "Älä pelkää, joukko pienoinen!" jonka
Kustaa Aadolf juuri äsken oli ruotsiksi sepittänyt. Kaikki veisasivat
yksinmielin, hamasta kuninkaasta aina halpaan rivisotamieheen ja tämä
yhteinen turvautuminen yhteiseen Korkeimpaan Auttajaan lujitti kaikkien
urhoutta.

Vihdoin viimeinkin kello 11 sumu hälveni. "Nyt eteenpäin, Jumalan
nimeen!" huusi Kustaa Aadolf, ja koko hänen sotarintansa lähti
rynnäkölle. Heidän edistymisensä patterien ja ojissa seisovien
pyssymiesten tulen alla kävi kuitenkin sangen vaikeasti ja hitaasti.
Vasta kello 12 oli ehditty maantielle asti. Keskustan jalkaväki --
etunenässä Ruotsin prikaati, johon myös jäljellä olevat 200 Savon
poikaa kuuluivat -- tappoi tai karkoitti keisarilliset pyssymiehet,
valloitti niiden takaisen patterin, ja sysäsi vielä samalla vauhdillaan
pois tieltään Wallensteinin ensimäiset kaksi tertsiaa. Mutta kaksi
verestä tertsiaa joutui avuksi, ratsuväkeäkin töytäsi vimmatusti tuohon
vaaranalaiseen lomaan, ja Ruotsin jalkaväki syöstiin jälleen omalle
puolellensa maantietä takaisin. Paremmin ei myöskään käynyt vasemmalla
kyljellä.

Oikealla kyljellä oli ratsuväellä ollut suuri vastus hypittäessänsä
hevosiaan korkean maantien ja sen leveitten ojien poikki. Yli he olivat
kuitenkin päässeet kuin päässeetkin, Stålhandske suomalaisineen (vielä
niitä oli 500 miestä) kaikkein ensinnä, vaikka maantie heidän
kohdallaan oli korkeimpana, ojat leveimpinä. Kuninkaansa oman johdon
alla he sitten tavallisella vauhdillansa hyökkäsivät, niin että
vastassa olevat keisarilliset huovit kohta kääntyivät selin ja pötkivät
pakoon. Varajoukkona oleva toinen rivi hillitsi kuitenkin hyökkäyksen,
jopa sai tulisen kahakan jälkeen Ruotsin ratsuväen ajetuksi maantien
taakse.

Vähää sitä ennen huomasi kuningas, että hänen jalkaväkensä, ylivoiman
painostamana, alkoi horjua ja peräytyä. "Seuratkaa minua, pojat!" huusi
hän Smoolannin ratsumieslippukunnalle, joka juuri paraikaa pyrki ojien
yli. Ja samassa hän ajaa karautti jalkaväen avuksi, katsahtamatta
taakseen, oliko hänellä mitään sotajoukkoa seuranansa. Kuitenkin vain
harvalla smoolantilaisella oli niin hyvät hevoset, että he jaksoivat
pysyä Kustaa Aadolfin perässä, ja yhtäkkiä huomasi tämä olevansa aivan
likellä vihollista, ainoastaan muutamien omien miestensä seuraamana.
Eräs keisarillinen korpraali näki silloin, miten nämät seuralaiset aina
kunnioittavasti tekivät tilaa kuninkaalleen. "Ammu tuo", käski hän yhtä
sotamiehistänsä, "se on varmaan suuri herra!" Luoti katkaisi Kustaa
Aadolfilta vasemman käsivarren luun, ja verisuihku kuohahti hihasta
ulos. Kuningas pyysi nyt Lauenburgin herttuaa auttamaan häntä pois
tappelun pyörteestä. Mutta tuskin he olivat päässeet muutamien askelien
päähän, niin jo tömähti maa heidän takanansa, ja he näkivät Götzin
kyrassierien tulla tupsahtavan rynnäkölle juuri siihen paikkaan.
Keisarillisten päällikkö, eversti Falkenberg, tunsi Ruotsin kuninkaan.
"Kas, sinuapa minä jo kauan olen etsinyt!" huudahti hän ja ampui Kustaa
Aadolfia selkään, vaan kaatoipa kostava luoti heti sen jälkeen hänetkin
maahan. Herttua koetti nyt vielä taluttaa kuningasta pois, tukien
häntä, että hän pysyisi satulassa pystyssä. Mutta Kustaa Aadolfin
hevonenkin sai nyt haavan ja alkoi karata pystyyn; samassa tihenivät
vihollisten joukot tihenemistään heidän ympärillään, jonka vuoksi
herttua säikähtyneenä pakeni. Kustaa Aadolf vaipui ratsunsa selästä
maahan. Nuori hovipoika, ainoa nyt enää läsnä oleva hänen omasta
väestänsä, tarjosi silloin kuninkaalle hevosensa ja yritti nostaa hänet
sen selkään; mutta hän ei jaksanut. Tämän näkivät muutamat kyrassierit,
ajoivat paikalle ja kysyivät, kuka haavoitettu herra oli. Kuningas ei
vastannut, ja poikakin pysyi ääneti. Yksi vihollisista lävisti silloin
nuorukaisen miekallaan, toinen ampui Kustaa Aadolfia päähän.

Tyhjin satuloin kiitävä, verinen hevonen levitti surusanoman rivi
riviltä, ja pian saatiin täysi vahvistus kahdelta kuninkaan
seuralaiselta, jotka kauempaa olivat nähneet hänen kaatuvan ratsun
selästä. Muutamat päälliköt tahtoivat nyt lopettaa taistelun, varsinkin
kun samaan aikaan Ruotsin väki oli joka paikassa tullut takaisin
syöstyksi. Mutta Weimarin herttua Bernhard, jonka käsiin nyt ylimäinen
johto oli jäänyt, oli toista mieltä, ja samoin myös alhaisemmat
soturit. He paloivat kaikki halusta saada kostaa sankarinsa kuoleman.
Tätä intoa herttua vielä kiihoitti tulisella puheella. "Ruotsalaiset,
suomalaiset, saksalaiset!" huusi hän. "Meidän puolustajamme, vapauden
puolustaja on kuollut! Minulle ei tämä elämä ole enää mitään elämää,
jollen saa kostaa hänen puolestansa. Eteenpäin kanssani joka mies, joka
kuningasta on rakastanut!"

Ja tempaisten lipun käteensä hyökkäsi hän vasemman kyljen ratsuväen
etupäässä eteenpäin. Luoti repäisi palan hänen käsivarrestansa -- vähät
siitä! -- eteenpäin vain! -- kunnes hirsipuumäki ja sen kukkulalla
oleva keisarillisten suurempi patteri oli hänen vallassansa. -- Nuori
Brahe sillä välin vei jalkaväen uudelle rynnäkölle, valloitti uudestaan
maantien ja sen takaisen patterin ja kävi kaikki murtavalla vauhdilla
taas Wallensteinin jalkasoturien kimppuun. -- Oikealla kyljellä
_Stålhandske_ sekä hänen suomalaiset ja ruotsalaiset huovinsa pikemmin
lensivät kuin hyppäsivät ojien ja maantien yli. "Hakkaa päälle!"
kajahti nyt hirmuisemmin kuin koskaan ennen heidän suustaan, ja miehet
hakkasivatkin päälle julmemmin kuin koskaan ennen. He olivat vielä
enemmän kuin muu väki pitäneet Kustaa Aadolfia omanansa; he pitivät nyt
myös erikoisena oikeutenansa saada kostaa hänen puolestaan. Tuommoista
vimman vihuria ei saattanut mikään ihmisvoima kestää. Akanoina lensivät
keisarillisten rivit hajalleen joka haaralle, ja Stålhandsken
johtamalle suomalaiselle rykmentille oli suotu se onni ja kunnia, että
he saivat edes sankarinsa ruumiin pelastetuksi ja korjatuksi veriseltä
tantereelta.[6]

Voitto näytti nyt olevan täydesti ratkaistu. Melkein koko Wallensteinin
jälellä oleva armeija oli pakosalla. Ainoastaan siellä täällä piti
puoliaan vielä joku vanha, ruudinkärventämä soturiparvi, joka ei
tahtonut elävin silmin nähdä tappion häpeätä. Silloin yht'äkkiä kuului
huikea huuto: "Pappenheim on tullut!" ja samassa hyökkäsi jo tuo uljas
päällikkö kahakkaan, perässänsä 1,500 ratsumiestä, joiden kanssa hän
oli rientänyt edeltäpäin odottamatta jalkaväkensä hidasta kulkua.
"Missä on kuningas?" oli hänen ensi kysymyksensä, ja samassa hän olikin
jo suomalaisten keskellä, joiden riveissä hän aina oli tottunut
näkemään Kustaa Aadolfin. -- Tämän lukuisan, vereksen apujoukon tulo
muutti koko tappelun kulun. Stålhandsken rynnäkkö keskeytyi, ja pianpa
oli jälleen koko tuo kylki heitetty takaisin maantien taakse. --
Keskustassa oli myös keisarillinen jalkaväki uudestaan koonnut ja
järjestänyt hajonneet rivinsä ja uudella rohkeudella hyökännyt päälle.
Mutta eivätpä Brahen urhot myöskään vähillä hellittäneet jo kiinni
kaappaistua voittoaan. Keltainen prikaati kaatui, joka mies
paikallensa, vaan ei peräytynyt askeltakaan. Samoin myös teki sininen
prikaati vuorostansa. Molemmat olivat saksalaisia. Vihreä
skotlantilainen prikaati ja Ruotsin prikaati viimein peräytyivät,
menetettyänsä suurimman osan miehistänsä. Voitto oli nyt taas
kallistumaisillaan keisarillisten puolelle; ainoastaan Bernhard
herttuan oli vielä onnistunut pitää voitettu paikkansa.

Mutta yht'äkkiä laimistui jälleen wallensteiniläisten into ja vauhti;
juuri tuon vereksen apujoukon, jonka olisi luullut parhaiten jaksavan
kestää tappelussa, nähtiin horjahtavan, sitten ikäänkuin riivattuna
pakenevan. "Pappenheim on kaatunut! Kaikki on hukassa!" -- se huuto
viimeinkin selitti tuon oudon näyn.

Sakea sumu, joka nyt taas levisi maahan, peitti keisarillisten onneksi
Stålhandskelta tämän häiriön; muuten olisi todella nyt ollut "kaikki
hukassa". Sumun suojassa oli Wallensteinillä toki aikaa peräyttää
hiukan armeijansa tähteet ja saada ne jälleen kutakuinkin
järjestykseen. Mutta kun sitten laskevan auringon jäähyväissäde vielä
kerran läpäisi sumun, huomasi kuitenkin Wallenstein, ettei taistelun
jatkamisesta enää voinut olla puhettakaan. Ruotsin sotarinta seisoi
jälleen aivan eheänä, tiheänä, ikäänkuin se nyt vasta olisi aikonut
alottaa tappelua. Vanha varovainen Kniephausen oli näet tähän saakka
kitsaasti pidätellyt komentonsa alla olevaa toista riviä. Nyt hän
viimeinkin antoi sen yhtyä etumaiseen riviin ja täyttää sen lomapaikat.
Keisarilliset siis nyt urhoollisesti pitäen puoliaan, mutta sittenkin
verkalleen peräytyen, jättivät kolmannen ja viimeisen kerran
vastustajainsa käsiin maantien ojinensa ja patterin, joiden tähden sinä
päivänä oli niin paljon urhojen verta vuodatettu.

Miestappo tässä pitkällisessä, vimmatussa taistelussa oli molemmin
puolin yhtä suuri, hirveän suuri, joka kolmas mies kaikista siihen osaa
ottaneista. Voitto oli auttamattomasti, ratkaisevasti tullut
protestanttien osalle; sen myönsi Wallensteinkin sillä, että hän heti
enemmittä miekan sivalluksitta jätti koko Saksin ja vetäytyi Böömin
vuorten taakse, oman keisarinsa rajojen sisälle. Mutta kuitenkin
kuninkaan puoluelaiset surivat katkerasti tätä voittoansa ikäänkuin
suurta tappiota. Saksalaiset itkivät heidän uskonsa ja vapautensa
uskollista, mahtavaa puolustajaa; vaan ruotsalaiset ja suomalaiset
surivat vieläkin katkerammin, sillä he itkivät _omaa_, yli kaiken
rakastettua, jaloa sankariansa, jonka vertaista ei ollut heillä
milloinkaan ollut eikä tulisi enää milloinkaan olemaan!

Kustaa Aadolfin ruumis vietiin kotimaahan ja se sai hautansa
Riddarholman kirkossa Tukholmassa Ruotsin muiden sankarien rinnalla.
Mutta Lützenin veritannerkaan ei jäänyt muistomerkkiä vaille. Eräs
kuninkaan tallirenki vieritti yhdentoista talonpojan avulla ison kiven
sille paikalle, mistä kaatunut kuningas oli löydetty. Tämä kivi seisoo
yhä vielä sijallansa, ja ympäristön kansa tuntee sen _Schwedensteinin_
(ruotsalaiskiven) nimellä. Samalle paikalle on myöhemmin rakennettu
komea muistomerkki.



1l. Kustaa Aadolf.[7]


Kustaa Aadolf oli syntynyt jouluk. 9 p. 1594 Tukholman linnassa.
Vanhemmiltansa hän oli perinyt terveen, vahvan ruumiin, joka sitten
huolellisella, hemmottelemattomalla kasvatuksella vieläkin karaistiin.

Pienestä asti hänessä ilmeni peloton, rohkea mieli ja suuri hartaus
kaikkiin sotaan kuuluviin asioihin. Kerta, kun oltiin kävelemässä
maaseudulla, kielsi lapsenhoitaja holhottiansa poikkeamasta viidakkoon,
koska siellä muka oli käärmeitä. "Annas vaan keppi tänne", huusi
vastaukseksi pikku sankari, "kyllä minä ne käärmeet tapan!"
Lastenleikeistä ei ollut hänestä huvittavaa mikään muu kuin
sotamiehisillä olo, mutta sitä harjoitettiinkin ahkerasti, vähää
myöhemmin myöskin metsästystä.

Rohkeuden rinnalla ilmeni hänessä kuitenkin jo silloin erinomainen
laupeus ja lempeys, joka oli jyrkkänä vastakohtana isän tylylle
luonteelle. Monasti rukoili pieni Kustaa Aadolf tuomittujen puolesta,
ja joskus suostui muuten niin taipumaton Kaarle silmäteränsä
rukouksiin.

Luvuissansa oli nuori prinssi väsymättömän ahkera, osoittaen samalla
myös tavattoman suuria luonnonlahjoja. Historiassa hän hankki itselleen
syvällisiä tietoja, filosofiassa myös sangen hyviä. Sujuvasti hän oppi
puhumaan, paitsi äidinkieltänsä ruotsia, latinaa, saksaa, hollannin ja
ranskan kieltä, sekä ymmärsi italiaa ja espanjaa, myöhemmin myös hiukan
venäjää ja puolaa. Suomenkielen taidosta ei ole erittäin mainittu;
mutta luultavasti Kustaa Aadolf, joka kaiken aikansa oli niin paljon
tekemisissä suomalaisten sotamiesten kanssa ja useampia kertoja
oleskeli Suomessa, ei voinut olla sitä vailla. -- Yliopettajana oli
hänellä oppinut ja taitava Juhana Skytte, joka varsinaisen opetuksen
ohessa muutenkin antoi oppilaalleen paljon viisaita, jaloja
neuvoja. "Valitkaa vasta", lausui hän kerta, "neuvonantajiksenne
jumalisia, vakavia miehiä; älkää valitko oppimattomia, jotka ovat
purppurakaapuihin puettujen aasien kaltaisia; älkää myös semmoisia,
jotka aina matkivat: 'Kyllä, kyllä!' tai: 'Ei, ei!' sen mukaan kuin
heidän herransa sanoo; älkää viimeinkään noita kielenpieksijöitä ja
lattiallaliehujoita, joita aina hovissa maleksii ja matelee niinkuin
matoja nurmikossa."

Nämät neuvot nuori prinssi hartaasti painoi mieleensä, ja muutenkin hän
kernaasti kuunteli vanhempien, viisaitten miesten keskusteluja
valtakunnan asioista. Isä myös piti huolta siitä, että hänen
kruununperillisensä aikaisin tottui vastaiseen virkaansa. Yhdeksännestä
vuodesta asti sai Kustaa Aadolf jo olla läsnä valtaneuvoskunnan
keskusteluissa, kahdentoista iässä hänelle jo uskottiin pienempiä
toimia, kuudentoista vuotisena hän oli jo isänsä hyvänä apulaisena. Hän
piti sotaväenottoja ja tarkastuksia, hän johti pienempiä sotaretkiä,
hän keskusteli ulkomaan lähettiläiden kanssa, taivuttaen joka paikassa
puoleensa ihmissydämet ja herättäen yleistä ihmettelyä taidollansa.

Minkä lapsi näin lupasi, sen mies sitten täytti täysin määrin.

Kustaa Aadolfilla oli tavattoman nopea käsityskyky ja taito tunkeutua
asioiden ytimeen; nuorukaisena hän jo siinä suhteessa voitti vanhat,
työssä ja kokemuksessa harmaantuneet valtaneuvokset. Samassa oli
hänellä erinomainen kyky lausua selvästi, sujuvasti ja miellyttävästi
ilmi ajatuksensa. "Kielellään", niin sanottiin hänestä, "on Ruotsin
kuningas voittanut yhtä monta kuin miekallaan."

Joutilaana vetelehtimistä, jopa turhaa huvitustakin hän inhosi.
Metsästämisestäkin hän jo pian luopui. Työ, väsymätön työ oli hänen
ainoa huvinsa, ja samaa hän myös vaati virkamiehiltään, käyttäen kovia
sanoja, jos hän havaitsi laiminlyöntiä. Eräs upseeri kerta ei ollut
kyllin kiireesti saanut käskettyä vallitustyötä valmiiksi ja sanoi
puolustuksekseen, että maa oli kovassa roudassa. "Maa on aina roudassa
laiskalle sialle!" vastasi kuningas vihaisesti vanhalla ruotsalaisella
sananlaskulla.

Kesken hallitustoimiansakin oli Kustaa Aadolfilla aina väliin aikaa
lukujensa jatkamiseen, erittäinkin historian tutkimiseen, jota hän
kehui "paraaksi elämän neuvojaksi". Kovin usein ei hänellä kuitenkaan
ollut tilaisuutta tähän, sillä valtakunnan asiat tuona vaikeana,
vaarallisena aikana vaativat paljon huolta ja huomiota. Ihmeellistä on
nähdä, kuinka paljon hän kerkesi saada toimeen sisällistenkin asioiden
järjestämisessä; hänen hallituksensa on siinä suhteessa monin kohdin
ihan uuden ajan alkuna. Näihin toimiin hän käytti aina talvikaudet
Venäjän ja Puolan sotien aikana, jolloin tavallisesti levähdettiin
taisteluista. Saksaan lähdettyänsä ei hän sitten enää joutanut paljon
ajattelemaankaan semmoista.

Niinkuin ainakin miehen, joka melkein koko lyhyen ikänsä vietti
leirissä, hänen ajatuksensa liikkuivat enimmäkseen ja mieluimmin sotaan
kuuluvissa asioissa. Kustaa Aadolf on ollut kaikkien aikojen
taitavimpia sotapäälliköitä ja on keksinyt sekä monta että tärkeää
parannusta sotataidossa. Hän lyhensi peitset ja kevensi pyssyt, joten
molempia oli helpompi käyttää; pyssymiehet saivat nyt jättää pois tuon
hangon, jonka nojaan ennen aina pyssy oli laskettava, kun tahdottiin
tähdätä. Kovin kömpelöt, monta tuhatta miestä sisältävät tertsiat
hyljäten hän jakoi jalkaväkensä pienempiin prikaateihin, ja asetti
ylimalkaan soturit kuuteen, pyssymiehet joskus kolmeenkin riviin,
entisten kymmenen sijaan; näin muodoin tulivat kaikki liikkeet ja
käännähdykset nopeammiksi. Hyvän vaikutuksen teki se hänen keksintönsä,
että hän rupesi asettamaan ratsujoukkojen lomiin pienempiä
pyssymiesparvia, joiden tuli jo ennakolta laimensi päällehyökkäävien
vihollisten huovien vauhtia. Tykit tehtiin myöskin lyhyemmiksi,
kepeämmiksi, niin että niitä oli mukavampi kuljettaa.

Sodankäynnissään oli Kustaa Aadolf ylimalkaan hyvin varovainen, joskin
eri tiloissa monestikin sangen rohkea. Hän omisti itselleen sen
säännön, jota siitä saakka on yleisesti sodassa noudatettu, ettei näet
saatu umpimähkään marssia eteenpäin, ennenkuin selän ja sivujen
suojaksi oli valloitettu linnoja tai rakennettu uusia varustuksia. Jos
vihollisen ylivoima oli liian suuri, käytti hän, niinkuin monesti
olemme nähneet, tuota Caesarilta opittua keinoa, että hän sulki itsensä
vallitettuun leiriin. -- Verraton aikalaistensa parissa hän oli siinä
suhteessa, että hän piti tarkan huolen muonan hankkimisesta
sotureilleen ja maksoi myös, jos suinkin mahdollista, aina
säännöllisesti heidän palkkansa. Mutta toiselta puolen hän valvoi
enimmiten ankarasti, etteivät he saaneet ryöstellä eikä rosvoilla.

Urhoudessa oli Kustaa Aadolf koko väelleen loistavana esikuvana. Jos
häntä joskus varoitettiin vaaroihin antautumasta, vastasi hän väliin
leikillä: "Ei ole vielä koskaan mikään tykinkuula kehenkään kruunattuun
päähän sattunut!" -- tai myöskin jalolla vakavuudella: "Mikä kuolo
olisi kuninkaalle kauniimpi, kuin jos hän kansaansa ja oikeaa asiaa
puolustaessaan kaatuisi!"

Kustaa Aadolfin kaikkien tekojen perusteena oli harras jumalisuus.
Yhteisistä aamu- ja iltarukouksista hän harvoin oli poissa,
jumalanpalveluksesta pyhäpäivinä ei milloinkaan. Usein nähtiin hänen
myös istuvan itsekseen raamattua tutkien. "Minä koetan", hän sanoi,
"sanan tutkimisella vahvistaa sydäntäni pahaa vastaan. Kuningas ei ole
velvollinen vastaamaan teoistaan kenellekään muulle, paitsi Jumalalle;
mutta juuri tämä itsevaltaisuus saattaa moniin kiusauksiin, joita ei
kyllin voi varoa."

Tämä harras jumalisuus osoittautui myös eläväksi kaikissa hänen
teoissaan ja tavoissaan. Hänen suustansa ei kuulunut koskaan kirousta
eikä kevytmielistä pilkkaa; häntä ei koskaan nähty juomarien,
mässääjien eikä pelurien seurassa. Yhteen ainoaan epäsiveelliseen
hairahdukseen tiedetään hänen nuoruudessaan tehneen itsensä syypääksi,
mutta sen jälkeen oli hänen elämänsä aina puhdas ja suhteeton.

Samoinkuin hänen ulkomuodossaan oli myös hänen käytöksessään
majesteetillisuus ja laupeus ihanimmalla tavalla yhdistyneet. Kustaa
Aadolf oli varsin arka kuningasarvostansa, ja kovat nuhteet, jopa
rangaistuskin tuli sille tavallisesti osaksi, joka ei osoittanut
hänelle tulevaa kunnioitusta tai rohkeasti moitti hallituksen toimia.
Mutta muuten oli kuningas aina laupias ja iloinen, puhutellen
kaikensäätyisiä ihmisiä lempeästi. Lähimmille alapäälliköilleen ja
ministereilleen hän oli erittäin ystävällinen ja suhde hänen ja viisaan
Aksel Oxenstjernan välillä oli jaloimpia, joista historia tietää
kertoa. -- Nuoremmalla iällänsä hän oli ollut hillitsemättömän
tuittupäinen ja saattoi kiivaudessaan monasti lausua loukkaavia sanoja,
joskus paiskata korvillekin. Mutta silloinkin hän oli aina heti valmis
pyytämään anteeksi ja koetti jos jollakin hyvittää loukattua.

Tämä puhdas, jalo henki vaikutti sen, että Kustaa Aadolfilla
tuskin oli ainoatakaan vihamiestä, joskin montakin vastustajaa.
Katolilaiset puhuivat ihmetellen hänen hyvästä sotakuristaan, hänen
oikeudentunnostaan, hänen tapojensa puhtaudesta, hänen totisesta
hartaudestaan, joskin heidän mielestään hänen uskonsa oli väärä. Tuskin
ainoatakaan soimauskirjaa julkaistiin hänestä tänä aikakautena, joka
kuitenkin oli niin rikas sellaisista. Itse paavikin myönsi: "Hän on
maailman jaloin kuningas!" Tästä voi arvata, kuinka rakas hän oli
Saksan protestanteille, kuinka rakas omille kansoilleen. "Voisinpa",
olikin hänellä tapana sanoa, "turvallisesti laskea pääni levolle vaikka
minkä alamaiseni syliin!"



12. Holhoojahallitus ja kolmekymmenvuotisen sodan loppu.


Kustaa Aadolfin kuoltua luulivat sekä viholliset että liittolaisetkin,
että hänen suuri työnsä kerrassaan oli taas häviävä. Hänen henkensähän
yksin, niin arveltiin, on tuon komean ihmerakennuksen kokoon luonut;
hänen henkeänsä vailla on se kohta jälleen raunioiksi romahtava. Mistä
muka on niin pieni, niin köyhä, niin vähäväkinen valtakunta saava
tarpeelliset varat ja voimat tämän suuren hankkeen jatkamiseksi?
Onneansa voi Kustaa Aadolfin tytär Kristiina kiittää, jos hän saa edes
isältänsä perityn kruunun pitää. -- Sitäkin näet alkoi jo Puolan
kuningas Vladislaus, Sigismundin poika, vaatia itselleen, ja Suomessa
olivat vanhat sigismundilaiset taas ryhtyneet salahankkeihin.

Kaikki nämät vaarat kohosivat myös selvinä Ruotsin valtiomiesten
silmien eteen, kun he olivat saaneet sanoman kuninkaan äkillisestä
kuolemasta. Koko sen päivän vietti valtaneuvoskunta Tukholmassa yhdessä
itkien ja valittaen. Aksel Oxenstjernalla oli sen jälkeen ensimäinen
uneton yönsä elämässään. Mutta masennuksissa he eivät sallineet
mielensä kauan olla, nyt kun isänmaa enemmän kuin koskaan ennen vaati
kaikkien poikiensa voimainponnistusta. Kustaa Aadolfin henki ei
ollutkaan, niinkuin ulkomailla luultiin, hänen kanssaan kadonnut; se
eli vielä voimallisena niissä monissa etevissä Ruotsin ja Suomen
miehissä, jotka hänen esimerkkinsä oli jalostuttanut. Illalla
erotessaan valtaneuvokset päättivät yksimielisesti pitää järjestystä
omassa maassa voimassa ja jatkaa sotaa ulkovihollisia vastaan, kunnes
kunniallinen ja luotettava rauha saataisiin toimeen. Tämän jalon,
miehuullisen päätöksen mukaiset olivat sitten myös heidän toimensakin.

Valtakunnan asioiden johto uskottiin viiden ylimmän virkakunnan
päälliköille sen säännön mukaan, minkä Aksel Oxenstjerna oli jo
kuningas vainajan käskystä valmistanut ja jonka nyt säädyt v. 1634
vahvistivat. Ruotsin hallitsijoina seuraavien kahdentoista vuoden
ajalla, kunnes Kristiina tulisi lailliseen ikään, olivat täten kansleri
(pääministeri) _Aksel Oxenstjerna_, hänen veljensä drotseti
(oikeusministeri) Gabriel Oxenstjerna, heidän orpanansa valtiovarain
hoitaja Gabriel Pentinpoika Oxenstjerna, valtamarski (sotaministeri)
Jaakko De la Gardie sekä valta-amiraali Kaarle Gyllenhjelm.

Tämä _holhoojahallitus_ sai suuren vallan verrattoman yksimielisyytensä
ja sopunsa kautta. Hyvänä apuna tämän sovun ylläpitämisessä oli
epäilemättä se seikka, että he melkein kaikki olivat keskenään likeistä
sukua. De la Gardiekin näet oli drotsetin appi, jota paitsi vielä
Kustaa Hornkin, parhain oman maan sotapäälliköistä, oli kanslerin vävy.
Enemmän kuin tämä sukulaisuus vaikutti kuitenkin Aksel Oxenstjernan
jalo henki ja viisaus. Häntä kaikki kuuntelivat hartaalla
kunnioituksella ja jättivät aina, niin kauan kuin hän ensi alussa
oleskeli Saksanmaalla, tärkeimmät asiat päättämättä, kunnes he olivat
hänen mielipidettänsä kuulustaneet.

Yhtä verraton kuin yksimielisyydessään oli holhoojahallitus myös
isänmaallisuudessaan ja yksityisten etujensa laiminlyömisessä. Muille
ansiokkaille miehille he jakelivat runsain määrin rahapalkintoja ja
maaläänityksiä, itselleen ei yksikään heistä ottanut mitään.
Päinvastoin he jättivät usein, valtiorahaston vähissä varoissa ollessa,
palkkansa ulosottamatta, vieläpä lainasivat monta kertaa omista
varoistaan kruunulle suuria summia. Semmoisessa epäitsekkäisyydessä ja
uhrautuvaisuudessa oli Aksel Oxenstjerna aina kaikkein ensimäisiä.
Ollen itse täten vailla kaikkea omanvoiton pyyntöä, saattoivat he myös
sitä suuremmalla lujuudella ja paremmalla menestyksellä vastustaa
useiden muiden aatelisherrojen yrityksiä saada etuoikeutensa tänä
kuninkaattomana aikana laittomasti laajennetuiksi. Kerta vaativat
muutamat, että aatelistolle myönnettäisiin verovapaus, koska se muka
kuului heidän oikeuksiinsa. "Totinen vapaus", lausui Aksel Oxenstjerna,
"perustuu valtakunnan vaurastumiseen, ja todellisesti vapaa on se, joka
rakkaudesta isänmaahan mielellään antaa, mitä isänmaan etu vaatii. Sen
tunnustan kaikkien kuullen, että vapaus on minulle rakas, hyvin rakas,
vaan vielä enemmän rakastan toki isänmaatani." Yhtä lujasti hän
vastusti myös muutamien aatelisherrojen vaatimusta, että heidän
alustalaisiaan kiellettäisiin vapaasti muuttamasta paikasta toiseen,
joka kielto olisi ollut orjuuden alkua. "Ruotsissa", vastasi
Oxenstjerna, "on talonpoika vapaa ja talonpoikanaolo kunnia."

Edempänä tulee lavealta kerrottavaksi, mitä kaikkea holhoojahallitus
teki maan sisällisten olojen parantamiseksi ja vaurastuttamiseksi;
tässä luvussa luomme vain nopean silmäyksen kolmekymmenvuotisen sodan
loppuvuosiin.

Päätöksensä mukaan jatkoi holhoojahallitus sotaa suurella lujuudella ja
voimalla. Kaikkia valtakunnan voimia ponnisteltiin tarpeellisten
sotajoukkojen ja varain saamiseksi. Aksel Oxenstjerna puolestaan osasi
ihmeteltävällä taidolla koota jälleen Ruotsin ylijohdon alle enimmän
osan saksalaisista liittolaisista, jotka jo olivat alkaneet häilyä ja
luopua. Heidän avullansa saatiin mahtava sotavoima liikkeelle ja
Ruotsin liput levisivät vielä laajemmalta kuin koskaan ennen koko
Saksan yli. Katolilaisten pelättävin päällikkö, Wallenstein, ei
ollutkaan enää heitä vastustamassa. Hän oli tyytymätönnä keisariin
ruvennut salavehkeisiin, ja murhattiin viimein Ferdinandin käskystä.
Kaikki täten saadut edut hävitti kuitenkin jälleen Kustaa Hornin ja
Weimarin Bernhard herttuan välinen eripuraisuus, joiden käsiin Ruotsin
armeijain ylin johto oli annettu. Tämä eripuraisuus aiheutti viimein
onnettoman _Nördlingenin_ tappelun v. 1634, jossa keisarilliset saivat
ratkaisevan voiton. Nyt luopuivat melkein kaikki liittolaiset
Ruotsista; jopa Saksi, sama Saksi, jonka Kustaa Aadolf oli kaksi kertaa
pelastanut, muuttui ystävästä kerrassaan julkiviholliseksi ja käänsi
aseensa entisiä auttajiansa vastaan. Ruotsin armeijan tähteet
karkoitettiin aina Meklenburgiin ja Pommeriin, Itämeren rannalle asti.
Mutta äkkiarvaamatta sai se jälleen _Banérin_ johdolla loistavan voiton
_Wittstockin_ luona v. 1636 ja levisi sitten hävittävänä tulvana
onnettoman Saksinmaan ylitse. Kustaa Aadolfin ankaran silmän sammuttua
oli tarkka kuri Ruotsin ja Suomen soturien parissa yhä enemmän
höltynyt, ja nyt koston vimmassa ei ollut puhettakaan mistään armosta.
He ryöstivät, polttivat, murhasivat aivan kuin ennen Wallensteinin
hurjat laumat, tahraten täten entisen kauniin maineensa. Heidän nimensä
yhdistyi täten "Ruotsin juomaan", tuohon julmaan, heidän keksimäänsä
temppuun, kun likaista vettä lakkaamatta kaadettiin porvari- ja
talonpoikaraukkain kurkkuun, kunnes nämä taipuivat antamaan ilmi
kätketyt tavaransa. "Ruotsalainen tulee!" oli monen miespolven aikana
se pelotin, jolla Saksin äidit säikyttelivät pahankurisia lapsiansa.
Banérin jälkeiset päälliköt eivät enää sallineet yhtä hillitöntä
julmuutta, mutta Kustaa Aadolfin aikuiset lempeät, rehelliset tavat
eivät enää ikänä palanneet.

Banér sillä välin jatkoi sotaa vaihtuvalla onnella, mutta aina
vaihtumattomalla taidolla ja uljuudella, kunnes hän kuoli v. 1641.
Vielä suurempi menestys oli hänen jälkeensä _Torstensonilla_. V. 1642
taistelivat Ruotsin soturit ja keisarilliset ihmeellisen sattumuksen
sallimuksesta taas melkein samalla kentällä kuin v. 1631 Kustaa
Aadolfin ja Tillyn johtamina. Tätä jälkimäistä tappelua nimitetään
kuitenkin eroitukseksi edellisestä _Leipzigin_ tappeluksi. Meidän
miehet seisoivat tällä kertaa tillyläisten silloisella asemalla, mutta
voitto oli heidän kanssansa myös paikkaa muuttanut. Sen jälkeen
levisivät Torstensonin joukot vastustamattomasti yli koko Moravian,
joka tähän asti oli sodan koskemattomana kulmana pysynyt. Jopa
ilmaantui partiolla käyviä ratsumiesparvia aina Wienin porttienkin
edustalle, niin että säikähtynyt keisari läksi Gratziin asti piiloon.
Mutta yhtäkkiä jätti Torstenson kaikki nämät voittonsa kesken ja riensi
väkimarsseilla takaisin pohjoiseenpäin, ikäänkuin perinjuurisen tappion
jälkeen pakeneva. Koko Eurooppa kummasteli ja pilkkasi tätä retkeä.
Mutta sittemmin selvisi koko salaisuus, kun Torstenson, tultuansa
Holsteinin rajalle, hyökkäsi Tanskan kuninkaan alueelle. Tanskan ja
Ruotsin välillä oli näet jo kauan ollut salavihaa sekä alinomaista
kiusantekoa, ja nyt oli holhoojahallitus päättänyt ryhtyä kerrassaan
julkisotaan. Torstenson valloitti Tanskan koko mannermaan,
Etelä-Ruotsissa valloitettiin myös kaikki senpuoleiset alusmaat;
pelastuaksensa perikadosta täytyi Tanskan v. 1645 rauhan hinnaksi
luopua useista alusmaistaan Ruotsin rajoilla ja Virossa. Sitä ennen oli
kuitenkin Torstenson jo jälleen rientänyt takaisin keisarillisia
vastaan. Hän sai heistä v. 1645 suuren voiton Jankowitzin luona
Böömissä ja majaili jonkun aikaa Wienin edustalla. Sairauden tähden
täytyi hänen kuitenkin pian sen jälkeen jättää sotatoimet ja palata
Ruotsiin. Sota lopetettiin viimein _Westfalin rauhanpäätöksellä_ v.
1648, jossa Ruotsi sai osakseen Länsi-Pommerin, Bremenin herttuakunnan
ynnä pari muuta pienempää maatilkkua Saksassa.



13. Kustaa Horn.


Kuninkaan kuoleman jälkeen tuli holhoojahallituksessa puheeksi, kuka
valittaisiin Ruotsin sotavoimien ylimäiseksi johtajaksi. Kukapa olisi
oman maan miehistä ollut siihen soveliaampi kuin se, johon Kustaa
Aadolf sota-asioissa oli aina kaikkein enimmän luottanut.

_Kustaa Horn_ oli sankari itse ja myös sankarisukua. Hänen veljensä oli
Eevert Horn, jonka urhotyöt sekä aikainen kuolema ovat tulleet näiden
kertomusten edellisessä osassa mainituiksi. Hänen isänsä oli Narvan
miehuullinen, vaikka onneton puolustaja, Kaarle Horn, hänen isoisänsä
tyly, ankara soturi Henrik Horn, nekin meille vanhoja, hyviä tuttuja.
Kaarle Horn, niinkuin tiedämme, sai pahan palkan urhoudestaan; hän
vietiin Juhana kuninkaan käskystä vankeuteen Örbyhusin linnaan
Uplantiin. Sinne häntä seurasi myös hänen jalo puolisonsa Aune von
Delvig ja synnytti siellä hänen nuorimman poikansa Kustaan yöllä lokak.
23:tta päivää vasten 1592. Pian sen perästä suotiin Kaarle Hornille
armo ja vapaus, jolloin koko perhe palasi kotimaahansa Suomeen,
Kankaisten kartanoon likelle Turkua.

Elantotavat Ruotsin ja Suomen aateliston parissa olivat siihen aikaan
sangen yksinkertaiset ja vakavat ja kasvatus ankara, semmoinen, joka
lujan miehenmielen luopi. Jumalanpelkoa ja ihmisen velvollisuuksia
teroitettiin jo aikaiseen lasten sydämiin. Raamattua viljeltiin
ahkerasti kotihartaushetkinä; sen lauseita sekä ytimekkäitä kansan
sananlaskuja kuului yhä isän ja äidin suusta neuvoksi ja varoitukseksi.
Nuori poika sai paljon liikkua ulkoilmassa, heitellä kiviä, ratsastaa
ja pyytää metsän otuksia. Tämmöistä ruumiinvoimien harjoitusta
pidettiin välttämättömän tarpeellisena. Mutta eipä hengen voimiakaan
laiminlyöty. "Aatelismiehen tulee tietää enemmän kuin muiden", neuvoi
jo pari vuosikymmentä aikaisemmin vanha kreivi Brahe talouskirjassaan
nuoria aatelisia; "ei siinä kyllin, että osaa istua ratsun selässä,
suunnata peitsensä ja laukaista pyssynsä." Ensiksi, opin tielle
pyrkiessä, oli latinaa opittava, sillä melkein kaikki tieteellinen ja
sivistävä kirjallisuus oli vielä yksistään tällä kielellä. Sentähden
perehtyivätkin siihen sen ajan sivistyneet miehet, välistä naisetkin,
perinjuurin. He osasivat lukemattomia merkillisiä lauseita Rooman
parhaitten kirjailijain teoksista ulkoa ja käyttivät niitä usein
puheessansa tai kirjoituksissansa todisteina tai koristuksena.

Kaarle Horn, niinkuin tiedämme, kuoli Liivinmaan sodassa v. 1601.
Kahdeksanvuotisen orvon kasvatus ja opetus ei kuitenkaan senvuoksi
jäänyt kesken; vanhempi veli Eevert piti siitä isällistä huolta. Varsin
hauskapa mahtoi ollakin tämmöistä vilkasta, hyvälahjaista kasvattia
johtaa. Kaikissa kysymyksissään ja vastauksissaan, töissänsä ja
leikeissään osoitti pieni Kustaa tavatonta älyn terävyyttä, palavaa
tiedonhalua sekä samassa myös lujaa mielenlaatua.

Kuudentoista-vuotisena lähetettiin nuori aatelisherra ulkomaille. Ei
ollut näet silloin vielä Suomessa mitään korkeampaa opistoa, ei
kymnaasiakaan, yliopistosta vallan puhumattakaan. Ruotsissa myös oli
opin laita vielä sangen huono. Opintojensa jatkamiseksi vietti
senvuoksi Kustaa Horn kolme vuotta siihen aikaan suurimaineisissa
Rostockin, Tübingenin ja Jenan yliopistoissa Saksanmaalla. Sieltä
palattuaan hän meni veljensä Eevertin luo, joka paraikaa taisteli
Venäjällä; hänen johdossansa tahtoi hän oppia sotataitoa. Kauan ei
kuitenkaan Eevert Horn pitänyt häntä luonansa; venäläiset näet eivät
ymmärtäneet säännöllisestä sodankäynnistä yhtään mitään, taistelussa
heitä vastaan oli siis varsin vähän oppimisen tilaisuutta. Sen sijaan
lähetti Eevert veljensä Alankomaihin, jossa kuuluisa sotapäällikkö
Oranian Mauri ihmeteltävällä taidolla puolusti isänmaatansa
espanjalaisia vastaan. Siellä oli paras sotakoulu, jota nuori
suomalainen soturi siihen aikaan saattoi käydä; erittäinkin olivat sekä
alankomaalaiset että espanjalaisetkin taitavat linnojen piirittämisessä
ja puolustamisessa. Myöhemmin siirtyi Horn sieltä vielä Ranskankin
maalle ja otti osaa siellä raivoavaan sisälliseen sotaan, jota Maria di
Medici ja tyytymätön aatelisto kävivät. Sotataidon ohessa hän tutki
myös tyystin näiden maiden hallitustapaa, valtiollista voimaa sekä
muita oloja. Myöskin perehtyi hän useampiin vieraisiin kieliin,
erittäinkin saksan, ranskan ja italian kieleen niin perinpohjin, että
olisi luullut hänen panneen kaiken aikansa yksistään niiden oppimiseen.
Siinä suhteessa hän näkyy ottaneen varteen vanhan Brahen varoituksen,
ettei matkustaminen yksin, panematta tarkkaa huomiota kaikkiin
merkillisiin oloihin, ole miksikään hyödyksi. "Kurjet ja metsähanhet",
lausui ukko yllämainitussa kirjassaan, "lentävät myös monen maan
läpitse, mutta eivätpä ne siitä tule hiukkastakaan viisaammiksi."

Vuonna 1618 viimein takaisin tultuaan Horn pääsi heti kamariherraksi.
Tässä virassa hänellä oli tilaisuus lähemmin tutustua nuoreen
kuninkaaseensa, eikä aikaakaan, niin saavutti hän Kustaa Aadolfin
suosion ja luottamuksen täysin määrin. Hänet lähetettiin useamman
kerran Tanskaan ja Saksaan tärkeille asioille; muun muassa uskottiin
hänelle tuo arkaluontoinen, vaikea naimisliiton sovitteleminen Kustaa
Aadolfin ja Brandenburgin prinsessan, Maria Eleonoran välillä.

V. 1621 määrättiin Horn Norlannin rykmentin everstiksi, jonka kanssa
hän heti seurasi kuningasta Liivinmaalle, Riian piiritykseen. Siellä
hän oli muun muassa mukana tuossa suuressa rynnäkössä Hiekkaporttia
vastaan. Uljaasti hän kapusi rykmenttinsä etunenässä ylös vallille;
mutta oikeaan käteen sattunut luoti, joka samassa myös pyyhkäisi
säärtäkin, keskeytti tähän hänen toimensa, niin ettei hän saanut
lopulliseen voittoon ottaa osaa. Sittenkin hän täydellä syyllä sai
urhoollisuutensa palkaksi ritariarvon.

V. 1624 suotiin Kustaa Hornille sija Ruotsin valtaneuvoskunnassa ja v.
1625 hän asetettiin Suomen koko jalkaväen ylipäälliköksi, jota paitsi
hän oli erikseen Savon jalkarykmentin eversti ynnä yhden suomalaisen
ratsumieslippukunnan johtaja. Jälkimäisenä vuonna valloitti hän,
niinkuin jo tiedämme, yhdessä De la Gardien kanssa, Tarton ynnä koko
joukon muita linnoja Liivinmaalla ja oli alusta vuotta 1626 suurena
apuna Wallhofin loistavan voiton saavuttamisessa.

Preussiin lähtiessään jätti sitten kuningas koko Liivinsodan jatkamisen
De la Gardien ja Hornin haltuun. Näiden herrojen tehtävä oli sangen
vaikea. Heidän komennossansa siellä oleva sotavoima, joka melkein
kokonaan oli suomalainen, ei ollut lukuisa, ja paljon oli joukossa
sahralta juuri otettuja rekryyttejä, jotka eivät vielä olleet saaneet
sotaharjoitusta. Eipä niillä kaikilla, niin päälliköt valittivat, ollut
edes oikeata sotamiespukuakaan, vaan he retkottelivat vielä omissa
talonpoikaisissa mekoissansa. Heidän vähäinen lukumääränsä sitä paitsi
vähenemistään väheni tautien kautta, joihin ruoan ja kelvollisten
vaatteitten puute oli syynä; sillä rahan saanti palkkaa varten oli
sangen verkallinen. Asiain näin ollen ei voitu suuria saada toimeen, ei
edes aina tyystin suojella entisiä valloituksia vihollisen
partiokunnilta. Sittenkin onnistui Kustaa Hornin suomalaisen ratsuväen
kanssa saada muutamia pieniä voittoja lopussa v. 1627 ja alussa v.
1628, niin että puolalaiset karkoitettiin pois Väinäjöen
pohjoisrannalta, vieläpä ajettiin takaa useampia peninkulmia Liettuan
korpia myöten. Tästä sanomasta kuningas ihastui ikihyväksi, sillä hän
oli jo pelännyt, että hänen täytyisi jättää Preussin sota kesken ja
palata Liivinmaalle suuremman sotavoiman kanssa. "Kustaa Horn",
kirjoitti Kustaa Aadolf tähän aikaan, "on tehnyt siellä melkein kaikki,
mitä on toimeen saatu; sillä Jaakko kreivi on hankkeissaan ja
toimissaan jokseenkin hidas vetelys." Hornille itselleenkin hän lähetti
hartaan kiitoskirjeen ja lupasi aina pitää hänen ansionsa hyvässä
muistossa. Samana vuonna kutsuttiin sitten De la Gardie Preussiin
kuninkaan luoksi, jolloin Horn, sotamarskin arvoon koroitettuna, sai
koko sotavoiman Liivinmaalla komentonsa alle. Kuinka suuri Kustaa
Aadolfin luottamus häneen oli, näkyy siitä, että hänelle ani harvoin
lähetettiin mitään ohjeita tai käskyjä. Enimmiten hän sai, "koska hän
parhaiten tunsi Liivinmaan olot", itse päättää ja säätää tilaisuutta
myöten. Sama vapaus oli tavallisesti jo ennenkin ollut Hornilla,
silloinkin kun kuningas vielä itse oleskeli maassa. Kauan aikaa ei nyt
kuitenkaan enää sota jatkunutkaan hänen johtonsa alla. Aselepo erittäin
Liivinmaata varten tuli toimeen 1628 vuoden lopulla, ja seuraavana
vuonna, niinkuin jo tiedämme, keskeytti yleinen sotalepo koko Puolan
sodan.

Sen sijaan aukeni nyt Hornille monin verroin avarampi, mainehikkaampi
tanner. Hänen johtonsa alla saapuivat v. 1630 sotaan käsketyt Suomen
rykmentit Saksaan. Ensi aluksi jätettiin Horn miehineen varajoukoksi,
jonka tuli suojella Pommeria, sillä aikaa kun kuningas itse laajenteli
valloituksiaan. Myöskin annettiin hänelle tänä aikana toimeksi kahden
Banérin avulla liittosovinnon aikaansaaminen Ranskan kanssa. Pian
kuitenkin, kun Tilly läheni, kutsuttiin Hornkin pääarmeijan lisäksi ja
oli sitten mukana lähinnä seuraavilla retkillä ja tappeluissa.
Breitenfeldin kentällä, niinkuin tiedämme, oli Hornilla kuumin löyly
kestettävänä, yksinään melkein koko Tillyn voimaa vastaan, ja hänen
luja järkähtämättömyytensä oli suurena syynä voittoon.

Reinjoelle eteenpäin marssiessaan jätti sitten Kustaa Aadolf taaskin
Hornin jälkeensä Frankin maakuntaa ja yhdistystä Pohjois-Saksan kanssa
varjelemaan. Täällä oli Hornilla alussa hyvä menestys, niin että hän
sai vielä uusiakin valloituksia toimen, mutta sitten hänelle sattui
paha vahinko. Hän, joka muuten aina oli niin varovainen, ei ollut
tarkasti valvonut vihollisen liikuntoja. Tilly karkasi siis arvaamatta
Hornin kimppuun, joka majaili vallittomassa Bambergissa, ja teloitti
häneltä koko jalkaväen. Vikansa Horn paransi kuitenkin osaksi sillä,
että hän mestarillisella peräytymisretkellä pelasti edes ratsuväkensä
ja sitten äkillisellä ryntäyksellä hävitti yhden vihollisen joukoista.

Retkellä Lechjoelle ja Baijeriin oli Horn taas, niinkuin jo tiedämme,
pääarmeijan mukana. Münchenin valloituksen jälkeen lähetettiin hän
kuitenkin taas erikseen Reinjoen rannoilla taistelevan osaston
päälliköksi. Hän valloitti nyt koko Elsassin, josta keisarillisilla
siihen saakka oli ollut suuri apu. Koko sotaretki siellä muuten oli
alinomaista linnojen ja vahvojen kaupunkien piiritystä, jossa hänellä
oli täysi tilaisuus näyttää Alankomailla saatua kokemustansa.

Kustaa Aadolfin kaaduttua olisi holhoojahallitus tahtonut määrätä
Hornin kaikkien Saksassa olevien sotajoukkojensa ylijohtajaksi; mutta
Weimarin herttua otti pääarmeijan johdon omin luvin käsiinsä. Tätä
mahtavaa herraa eivät valtionholhoojat uskaltaneet loukata, mutta
toiselta puolen peloitti heitä myös jättää koko sotavoimansa
kunnianhimoisen muukalaisen haltuun. Päätettiin senvuoksi siten, että
Horn ja Weimarin herttua kumpikin saisivat yhtä suuret eri armeijat
johtaaksensa, jotka ainoastaan hädän vaatiessa yhdistyisivät yhteisiin
yrityksiin. Tästä ylimäisen johdon jaosta heikontui tietysti
protestanttien voima suuresti, ja muutenkin teki Bernhardin kateus ja
vallanhimo paljon haittaa. Hornia vastaan nousi v. 1633, niinkuin
luullaan Weimarin herttuan salaisten yllytysten kautta, vaarallinen
kapina saksalaisten palkkasoturien parissa. Nämät eivät näet
rakastaneet sotamarskia, joka armahti porvareita ja talonpoikia ja
koetti suojella heitä yhä vallattomammaksi paisuvan väkensä ryöstöltä.
Tämä kapina saatiin kun saatiinkin jälleen viihdytetyksi, mutta
seuraavana vuonna aikaansai ylipäällikköjen eripuraisuus perinjuurisen
turmion. Keisarilliset silloin olivat ryhtyneet Regensburgin
piiritykseen, jonkatähden Horn ja Bernhard herttua rupesivat hieromaan
sovintoa, lähteäkseen yhdessä avuksi. Mutta turhien ehtojen ja
estelyitten tekoon kului niin pitkä aika, että heille kesken marssia jo
tuli kaupungin antautumisesta sanoma. Joku aika sen jälkeen
keisarilliset rupesivat Nördlingeniä ahdistamaan, ja tätä kaupunkia
uhkaava vaara yhdisti nyt toistamiseen molemmat sotaherrat, jotka
olivat jälleen eronneet.

Nördlingeniä lähetessä saatiin kuulla, että vihollisen luku
Alankomaille päin marssivan espanjalais-armeijan kautta oli karttunut
puolta vertaa suuremmaksi kuin avuksi rientävien protestanttien voima;
niinpä huomattiin myöskin, että keisarillisten asema oli sangen vahva.
Hornin neuvosta senvuoksi päätettiin vielä odottaa, kunnes tulossa
olevat apujoukot olisivat saapuneet perille. Parin päivän perästä alkoi
kuitenkin joka yö leimahdella tulia kaupungin torneista, joka oli
sovittu merkki siitä, että viimeinen hätä oli jo tarjona. Weimarin
herttua vaati nyt kiivaasti tappelua, hän kun oli kunniasanallaan
luvannut Nördlingenin porvareille tuoda apua. Hornin täytyi myöntyä,
varsinkin kun yksi odotetuista apujoukoista jo oli saapunut. Kuitenkin
pani hän sen ehdon, ettei ryhdyttäisi yleiseen taisteluun, vaan
valloitettaisiin ainoastaan pari mäenkukkulaa, joista saatettiin uhata
piirittäjien leiriä. Pianhan poissaolevat apujoukot varmaan tulisivat;
viholliselta oli sitä vastoin espanjalainen voima viimeistään viikon
perästä eroava ja marssiva oikeaan määräpaikkaansa. Jos tätä viisasta
neuvoa olisi noudatettu, olisi luultavasti kaikki käynyt hyvin. Mutta
herttua, ylpeänä entisistä, alinomaisista voitoistansa, vaati vain
yleistä tappelua; samaa huusivat myös melkein kaikki alapäälliköt.
Uskalsipa yksi heistä vielä soimatakin Hornia, pilkalla sanoen: "Jos
olisi kuningas Kustaa Aadolf tämmöisiä pelkurin neuvoja totellut, niin
eipä hän olisi valloittanut koko Saksanmaata kahdessa vuodessa!" --
"Jos kuningas Kustaa Aadolf", vastasi jalo suomalainen, "vielä eläisi,
niin hän kyllä todistaisi, etten minä koskaan ole ollut pelkuri; eikä
hänkään koskaan yrittänyt epätietoista voittoa, kun saman voiton
vaarattakin saattoi saada." Saksalaisten huudot eivät kuitenkaan tästä
asettuneet, ja viimein ei Horn, yksin kun oli, voinut muuta kuin
myöntyä. "Hyvä on", sanoi hän, "tapellaan sitten mutta muistakaa
sanani, että meille tulee yllin kyllin työtä."

Aamulla elok. 27 p. 1634 alkoi _Nördlingenin_ tappelu. Hornin piti
oikealla kyljellä ensiksi valloittaa eräs tärkeä mäen kukkula
pattereineen. Mutta kaikki hänen yrityksensä olivat turhat, sen perästä
kun ensirynnäkössä sattunut parin ruutivaunun räjähdys oli lennättänyt
jonkun satamäärän hänen miehiänsä ilmaan; muut joutuivat silloin
hillitsemättömän pelon valtaan, he kun luulivat koko mäen olevan täynnä
ruutimiinoja. Horn katsoi siis viimein parhaaksi vetäytyä entiselle
asemalleen. Hän ei ollut kuitenkaan vielä pitkälle päässyt, kun
yht'äkkiä hurja pakolaisparvi tömähti hänen puolellensa. Bernhard
herttua, jonka piti pysyä alallaan siksi, kunnes Horn olisi ensi
tehtävänsä suorittanut, ei ollut malttanut niin kauan olla jouten. Hän
oli rynnännyt päälle ja saanut hirmuisen ylivoiman niskoillensa. Pian
olivat hänen joukkonsa hajallaan ja pakenivat, hakien Hornilta turvaa.
Mutta heidän sekava tulvansa rikkoi myös Hornin väen järjestyksen, niin
ettei se voinutkaan täydellä voimalla ottaa vastaan pakenevien jäljissä
hyökkäävää vihollista. Turhaan kokosi Horn kerran toisensa jälkeen
hajonneet rivinsä; turhaan taisteli hän itse kuin leijona, todistaen
ettei hän ollut mikään pelkuri. Ylivoima saarsi hänet kokonaan; miekka
temmattiin pois hänen kädestään; hän joutui vangiksi väkensä tähteitten
kanssa.

Protestanttien tappio tässä tappelussa oli perinpohjainen. Weimarin
herttua, tuskissaan siitä, että hän oli niin hätäillyt, repi tukkaansa
ja huusi: "Horn oli viisas mies, minä mieletön houkka!" Kustaa Horn
puolestaan osoitti jaloa mieltänsä sillä, ettei hän kertomuksessaan
valtionholhoojille koettanutkaan puhdistaa itseänsä syyttömäksi
moittimalla Bernhardia.

Viholliset kohtelivat kuuluisaa vankiaan ansionmukaisilla
kunnianosoituksilla. Kuninkaallinen prinssi, joka oli espanjalaisen
apuvoiman päällikkö, antoi ensi päiviksi oman komean telttansa hänen
asuttavakseen. Sitten vietiin Horn Ingolstadtiin, myöhemmin
Burghausenin linnaan. Kummassakin paikassa häntä pidettiin aina hyvin,
vaan ei tahdottu millään ehdolla päästää häntä vapaaksi jälleen. Sekin
oli laillansa suuri kunnianosoitus, sillä siihen oli syynä hänen
erinomaisen sotataitonsa pelko. Pitkällisen vankeutensa ikävyyttä
lievitti Horn lukemisella ja kirjailijatöillä. Hän sepitti kirjan
sotapäällikön velvollisuuksista sekä historian Kustaa Aadolfin retkistä
Saksanmaalla; kumpaistakaan ei kuitenkaan ole painettu. V. 1641 olivat
jo keisarilliset suostumaisillaan vangin vapauttamiseen; mutta kovaksi
onneksi kuoli juuri samaan aikaan Banér, ja silloin vietiin Horn
jälleen takaisin linnaansa, sillä eihän nyt toki, kun Ruotsin armeija
oli johtajaa vailla, sopinut tehdä itselleen vahinkoa poistamalla tämän
puutteen. Vapauden päivä koitti sotamarski paralle vasta tammikuun 30
p. 1642 ja Hornin täytyi luvata, ettei hän enää taistelisi keisaria
vastaan. Vaihtokaupassa saivat silloin keisarilliset koko kolme
kenraalia, niiden joukossa mainion De Werthinsä.

Horn matkusti kotiin Sveitsin ja Ranskan kautta, missä häntä joka
paikassa mitä kunnioittavimmalla tavalla otettiin vastaan. Kun hän
läheni ranskalaisten leiriä Perpignanissa, lähetettiin kuninkaalliset
vaunut sekä huovijoukko kunniavahtina häntä noutamaan. Itse leirissä
paukahtivat hänen tullessaan kaikki tykit ja koko armeija seisoi
juhlallisessa paraatijärjestyksessä. Parhaat sankarit, Condé, Turenne,
Schomberg, jopa Ranskan silloinen kaikkivaltias pääministeri
Richelieukin, riensivät kuuluisaa vierasta tervetulleeksi tervehtimään.
Itse kuningas Ludvik XIII niinikään osoitti hänelle kaikkea mahdollista
kunniaa, puhutteli häntä "orpanakseen"[8] ja jäähyväisiä sanoessaan
lahjoitti kalleilla kivillä ylt'yleensä koristetun miekan. Calaisin
satamassa kohtasi sitten Horn suuren sotalaivan, jonka taas Englannin
kuningas vartavasten oli lähettänyt, että hän sillä saisi matkustaa
Pommeriin.

Pian sen jälkeen, kun hän oli Ruotsiin palannut, tuli hänen osakseen
taas suuri kunnianosoitus. Venetsian tasavalta näet pyysi häntä koko
sotavoimansa ylipäälliköksi sodassa Turkkia vastaan. Tähän
tarjoumukseen Horn antoi kuitenkin kieltävän vastauksen, sanoen
velvollisuutensa vaativan, että hän varaisi miekkansa oman maansa
palvelusta varten.

Hänen miekkaansa tarvitsikin kotimaa sangen pian Tanskan sodassa, joka,
niinkuin tiedämme, nyt syttyi, ja jossa Horn sai toimekseen Skoonen
valloituksen. Suurta sotavoimaa ei hänelle annettu mukaan, ainoastaan
8,000 miestä. Mutta eipä tanskalaisillakaan siinä maakunnassa ollut
paljon sotaväkeä; melkein kaikki soturit olivat Juutin mantereella
Torstensonia vastustelemassa. Sangen vähällä vaivalla sai täten
sotamarski koko maakunnan, lukuunottamatta vahvaa Malmötä, valtoihinsa.
Mainitussa kaupungissa oli 3,000 miestä oikeata sotaväkeä ja meren
puolelta oli aina tilaisuus tuoda apujoukkoja, ampumavaroja sekä muonaa
ehtimiseen lisään, sillä Ruotsin laivasto ei uskaltanut ylivoimaisen
Tanskan laivaston vuoksi tulla Malmötä siltä puolelta saartamaan.
Turhat olivat siis kaikki Hornin yritykset maan puolelta. --
Innokkaasti osaa tähän sotaan ottivat myös Skoonen talonpojat; he
olivat miehissä tarttuneet aseisiin ja koettivat kaikin tavoin
häiritä läpi maan marssivia ruotsalaisia. Näitä ammuskeltiin yhä
väijymäpaikoilta, ja partiolle lähetetyt pienet parvet hävisivät usein
jäljettömiin. Horn koetti ensin laupeudella taivutella talonpoikaista
kansaa rauhaan; mutta kun siitä ei tullut apua, täytyi hänen ryhtyä
kovempiin keinoihin. Pitkin maanteitä hakattiin ja poltettiin molemmin
puolin metsä pyssyn kantaman leveydeltä, sissijoukot lyötiin armotta,
missä ikänä heitä tavattiin, sadoittain maahan, ja kapinaan osallisten
kylät tasoitettiin tantereeksi. Täten oli tämä sota kaikkein
hävittävimpiä ja julmimpia, mistä Skoonen aikakirjat tietävät kertoa,
ja vielä sata vuotta myöhemmin oli "Hornin sota" niillä seuduin,
samoinkuin Iso Viha meillä, ajanlaskun rajapylväänä, jota myöten kansa
määritteli ennen tai jälkeenpäin tapahtuneita merkillisiä seikkoja.

Juuri tähän aikaan tuli Kustaa Aadolfin tytär lailliseen ikään ja otti
hallitusohjat omiin käsiinsä. Hänkään ei voinut olla kunnioittamatta
Hornia, vaikkei tämä koskaan päässytkään hänen suosioonsa. Siksi oli
Horn mielenlaadultaan ja tavoiltaan liian vakava, ja sitä paitsi hän
valtaneuvoskunnassa piti aina lujasti Kristiinalle vastahakoisen Aksel
Oxenstjernan puolta. Luonnollista siis tavallansa oli, että muuten niin
auliskätinen kuningatar ei pitkään aikaan suosionosoituksilla muistanut
Hornia. Kipeästi kuuluu koskeneen kuuluisan, ansiokkaan sotamarskin
sydämeen, kun Torstenson pääsi kreiviksi, eikä hänelle kuulunut vielä
mitään palkintoa. Viimein tuli kuitenkin myös Hornin vuoro; v. 1651
hänkin koroitettiin kreivinarvoon, ja v. 1653, vanhan asekumppalinsa De
la Gardien kuoltua, hän peri valtamarskin viran.

Kaarle X Kustaa oli hänelle suosiollisempi, vaikka kyllä hänellä olisi
ollut syytä vihastua; sillä Horn, niinkuin muutkin valtakunnan
etevimmät miehet, oli kovasti vastustellut Kristiinan luopumista
kruunusta. Kun sota jälleen syttyi, uskottiin valtamarskille koko
Ruotsin puolustus. Tarpeellisten varain hankkimiseksi kutsui Horn
kuninkaan nimessä säädyt kokoon Skaran kaupunkiin. Matkalla sinne
alkoi hän jo tuntea pahoinvointia; perille tultuaan hän vaipui
sairasvuoteelle, ja toukok. 10 p. 1657 hän hiljaa ja rauhallisesti
heitti henkensä. Kahdesti hän oli ollut naimisissa. Hänen ensimäinen
puolisonsa oli Aksel Oxensjernan kaunis tytär Kristiina, joka kuitenkin
jo kolmivuotisen avioliiton jälkeen kuoli; sitten hän nai Siiri
Bjelken. Lapsista oli isän kuollessa ainoastaan kolme tytärtä elossa.
Kreivillinen Hornin suvun haara sammui siis heti perustajansa kanssa
jälleen.

Hornit olivat jo alkuansa rikasta sukua, ja tämä rikkaus tietysti
karttui vielä moninkertaiseksi Kustaa Hornin suurien ansioitten
johdosta suotujen palkintojen kautta. Kustaa Aadolf oli antanut hänelle
läänityksenä erään aateliskartanon uudessa voittomaassaan Liivissä;
Oxenstjerna oli Saksassa antanut hänelle Mergentheimin abottikunnan
sekä Saksanritariston suurmestarin viran, josta oli suuret tulot;
Kristiina nyt viimein soi _Porin kreivikunnan_, johon paitsi Porin ja
Koiviston kartanoita kuului 119 taloa Ulvilassa, 37 Kokemäellä ja 216
Huittisissa, kaikkiansa 230 manttaalia.

Hornin maine sotapäällikkönä, niinkuin olemme nähneet, oli
loistavimpia. Hänen taidostaan tässä suhteessa antaa eräs nykyaikuinen
sotahistoriankirjoittaja[9] sen arvostelun, että "hänen neuvonsa olivat
aina viisaimmat, hänen sotasäännöksensä sekä taistelujärjestyksensä
tavallisesti niin mestarilliset, että ne kaikkina aikoina voisivat
kelvata esikuviksi". Varovaisen, miettiväisen luonteensa tähden, josta
johtui, ettei hän koskaan tahtonut jättää mitään sattuman nojaan, hän
oli kuitenkin soveliaampi johtamaan puolustusta kuin panemaan toimeen
rohkeaa hyökkäystä. Tämän hänen luonteensa käsitti Kustaa Aadolf vallan
hyvin ja jätti, niinkuin on kerrottu, "oikean kätensä" hyvin usein
jälkeensä jotain vaarallista paikkaa suojelemaan, sillä aikaa kun hän
itse rohkeasti marssi eteenpäin. Juuri saman luonteensa vuoksi olisi
Horn kuninkaan kuoleman jälkeen ollut soveliain ylipäällikkö, koska
silloin pääasiana oli ennen saatujen voittojen säilyttäminen ja
suojaaminen.

Sotamiehet ja alapäälliköt, niinkuin jo on kerrottu, eivät rakastaneet
eivätkä oikein totelleetkaan Hornia ylipäällikkönä. Ollen itse vakava
tavoiltansa, tarkka velvollisuuksiensa täyttämisessä, hän vaati myös
ankarasti samaa komennettaviltansa, ja näytti joka tilaisuudessa
peittämättä, niin moitteilla kuin rangaistuksillakin, miten soturien
yhä yltyvä vallattomuus, irstaisuus ja julmuus häntä inhotti. Kansa
niissä maissa, joiden läpi hän marssi, sitä vastoin suosi häntä juuri
samasta syystä ja nimitti häntä "laupiaaksi Horniksi".

Seurustelussa muitten ihmisten kanssa hän oli hyvin hauska. Hänen suuri
oppinsa ja monilla matkoilla laajentuneet kokemuksensa olivat
loppumattomana vaihtelevien puheenaiheitten lähteenä. Samalla hänen
käytöksensä ilmaisi hovimiehen ja sivistyneen ihmisen hienoa
kohteliaisuutta, johon vielä lisäksi tuli kaikesta röyhkeydestä ja
kiivaudesta vapaa, nöyrä ja tasainen mieli. Näiden miellyttävien avujen
vaikutusta heikonsi kuitenkin viimeisinä vuosina yhä yltyvä
mielensynkkyys, joka peloitti monta ihmistä häntä likemmälle
lähestymästä.

Uskonnossaan oli Horn totinen ja harras, luotettava rehellisyydessään
ja ystävyydessään, siveydeltään puhdas ja moitteeton, vaaran hetkenä
miehuullinen, luja ja hätäilemätön. Me näemme hänessä siten sankarin
kuvan, joka kaikkien hänestä kirjoittaneitten yksimielisen todistuksen
mukaan oli jaloimpia ja tahrattomasti kirkkaimpia kaikista tämän
aikuisista ruotsalaisista mainioista miehistä. "Hänessä", lausuu eräs
hänen elämänkirjoittajansa,[10] "oli yhdistyneinä hänen aikansa
aateliston kaikki suuret avut, vaan ei juuri tuntuvasti sen pahoja
puolia". Samassa sopisi myöskin lyhyesti kuvata hänen luonnettansa
siten, että sanoisimme hänen olleen "tosisuomalaisen", sillä hän omisti
kaikki tähän nimeen kuuluvat hyvät avut, vaan ainoastaan vähässä
määrässä sen pahoja; sillä hänen parhaat avunsa, varovaisuus,
miettiväisyys (joskus liialliset kumpikin), vakavuus, lujuus, tasaisuus
ja vaatimaton nöyryys ovat juuri meidän kansamme luonteelle
kuvaavimmat.



14. Torsti Stålhandske.


Paitsi Kustaa Hornia oli vielä useampia muitakin Suomen herroja, jotka
tekivät nimensä kuuluisaksi kolmekymmenvuotisessa sodassa. Kaikkein
kuuluisin Hornin jälkeen oli _Torsti Stålhandske_, hakkapeliittain
rivakka johtaja.

Alkuansa ei Stålhandsken suku ollut suomalainen, vaan kotoisin
Ruotsista, Länsi-Götinmaalta. Sieltä hänen isänsä oli tullut meidän
maahamme, nainut suomalaisen aatelisneidon ja asettunut Porvoon pitäjän
Hummelsundin kartanoon, jonka rouva omisti. Tässä samassa
Hummelsundissa syntyi v. 1594 Torsti Stålhandske, ollen siis saman
vuoden lapsi kuin hänen vastainen ylipäällikkönsä Kustaa Aadolf.

Nuorena poikana jo hän sai tilaisuuden laajentaa tietojansa ja
kokemuksiansa ulkomaanmatkalla. Hän seurasi näet hovipoikana
skotlantilaista kenraalimajuuria Ruthveniä, joka läksi kotimaahansa
pestaamaan sotaväkeä Ruotsin kuninkaan palvelukseen. Sieltä palattuansa
pääsi Stålhandske alaupseeriksi kuninkaan henkivartijajoukkoon. V. 1622
lähetettiin hän vänrikkinä Liivinmaan sotaan, Kobronin suomalaiseen
jalkarykmenttiin, jossa hän jonkun ajan perästä kohosi luutnantin
arvoon. V. 1626 hän seurasi Kustaa Aadolfia Preussinmaalle ja sai
majurin paikan Arvi Hornin johdon alla olevassa Porin jalkarykmentissä.

Vuoden kuluttua muutettiin Stålhandske ratsuväkeen. Tässä vasta hän
olikin omassa elementissään; siinä oli oikea sija hänen rivakalle,
uljaalle ritarihengelleen. Aake Tottin johdon alla oli yltäkyllin
tilaisuutta uhkarohkeihin retkiin ja rynnäkköihin, ja Stålhandske
osoitti pian olevansa juuri samaa karvaa kuin hänen everstinsäkin.
Joskus annettiin hänen jo täällä itsenäisesti toimittaa partioretkiä.
Erityisesti kerrotaan, että hänet helmikuussa 1629 lähetettiin kahden
suomalaisen ratsumies- ja yhden rakuunalippukunnan kanssa muonaa
viemään piiritetylle Strassburgin kaupungille. Tämän tehtävän hän sai
onnellisesti suoritetuksi kymmenessä päivässä. Everstiluutnantin arvo
tuli siitä hänen palkinnokseen.

Seuraavana kesänä saapui Stålhandske viimein sille tantereelle, missä
hänen nimensä oli saava kirkkaimman loistonsa. Hän purjehti
komennossaan olevien Turun läänin ratsumiesten kanssa Pommeriin. Täällä
hän jo heti sodan alussa osoitti semmoista uljuutta, että kuningas
antoi hänelle palkinnoksi 24 taloa Porvoon pitäjästä läänitykseksi. Se
tapahtui hyvin pian Frankfurt an der Oderin valloituksen jälkeen;
luultavasti oli siis Stålhandskekin mukana, vaikkei sitä ole erittäin
mainittu, silloin kun suomalaiset ratsumiehet, heittäen hevosensa
itsekseen, kiipesivät mainitun kaupungin muurin yli.

Miten sitten Stålhandske suomalaisineen suuresti vaikutti voiton
saavuttamiseen Breitenfeldin tappelussa, on jo tullut kerrotuksi.
Myöskin hän oli etumaisia, kun Suomen ratsuväki kaalasi Lechjoen
poikki. Baijeriin hän ei silloin kuitenkaan seurannut kuningasta, vaan
meni takaisin Reinjoen seuduille, Aksel Oxenstjernan osaston lisäksi.
Siellä eräänä päivänä tehtiin viholliselle soma kepponen. Ruotsin
palveluksessa oleva reinkreivi meni saksalaisen ratsujoukkonsa kanssa
ärsyttelemään espanjalaista päällikköä Luukas Cagrea. Tämä karkasi
vastaan koko kahdentoista eskadronin kanssa. Semmoista ylivoimaa
säikähtyvinään pakeni reinkreivi minkä kavioista lähti. Mutta tultuansa
ahtaaseen vuorisolaan hän yht'äkkiä komensi: "Oikealle ympäri!" ja
kääntyi viholliseen päin. Samassa hyökkäsi myös Stålhandske esiin, joka
juuri tähän paikkaan oli asetettu väijyksiin, ja nytpä tuli
hämmästyneille don'eille[11] aika hätä. Edestä hakattiin päälle, takaa
hakattiin päälle, eikä ollut tuossa ahtaudessa ylivoimasta suurta apua.
Ainoastaan neljä laukausta espanjalaiset kestivät, sitten he pötkivät
hajonnein rivein pakoon. Tällä tavoin voitti neljä suomalaista ja viisi
saksalaista lippukuntaa kaksitoista vihollisen lippukuntaa.
Espanjalaisille tuli toinen ratsumiesjoukko avuksi, mutta sekin kääntyi
heti karkuun. Takaa-ajoa jatkettiin, kunnes jalkaväki otti pakolaiset
turviinsa. Mutta vaikka vihollisella oli niin kova kiire, olivat
kuitenkin suomalaiset ja reinkreivin huovit ennättäneet jo tappaa
heiltä neljä päällikköä, 300 sotamiestä ja temmaista seitsemän lippua
voittonsa merkeiksi. -- Jonkun aikaa sen perästä täytyi Cagren kokonaan
lähteä takaisin Belgiaan, josta hän oli tullutkin. Sillä matkalla
kihisivät taas Stålhandsken ratsumiehet hänen ympärillään niinkuin
Suomen soitten sääsket ja pakoittivat hänet tällä lakkaamattomalla
hätyyttämisellään jättämään suuren osan kuormastoansa jälkeensä tielle.

Oxenstjernan joukossa läksi sitten Stålhandske Nürnbergiin ja otti,
niinkuin jo on kerrottu, uljaasti osaa Alte Vesten tappeluun. Siitä
syystä hän sai palkakseen everstin arvon. Tuli sitten Lützenin verinen
päivä, Stålhandsken ja hänen suomalaistensa loistavin kunnian päivä. Me
jo tiedämme, kuinka he etumaisina hyökkäsivät ojien yli, kuinka he
pelastivat kuninkaansa ruumiin ja kuinka viimein he vielä urhoollisesti
kestivät Pappenheimin vereksen joukon hyökkäyksen. Stålhandske se
kuuluu olleen, joka tässä viimeisessä kahakassa omin käsin ampui
Pappenheimin kuoliaaksi ja sillä saattoi viholliset hämmästymään.

V. 1633 oli Stålhandske huoveinensa siinä armeijassa, joka Hamelnia[12]
piiritteli. Keisarillinen sotavoima riensi kaupungin avuksi ja ankara
tappelu syttyi sen lähellä. Stålhandske oli taas saanut kunniapaikkansa
oikeanpuolisen kyljen päässä. Keisarilliset olivat lähettäneet sen
uhkauksen, etteivät he suoneet armoa yhdellekään suomalaiselle eikä
ruotsalaiselle; ainoastaan saksalaiset, jotka olivat Ruotsin
palveluksessa tai liitossa, olivat säästettävät, jos he tahtoivat
antautua vangeiksi. Mutta tämä uhkaus ei meidän poikien parissa
nostattanut muuta kuin naurua. Armoa eivät he aikoneetkaan anoa,
vangeiksi eivät he aikoneetkaan pyrkiä. Tavallisella vauhdillansa
hakkasivat he pian vihollisen rivit hajalleen, tappoivat muutamia
tuhansia, soivat ottamalla heidät vangiksi armoa vielä muutamille
tuhansille, sanalla sanoen teloittivat vihollisen niin perinjuurin,
ettei keisarillisista enää koko sen vuoden aikaan ollut pelkoa
Luoteis-Saksassa. Stålhandske oli jo tappelun alussa saanut haavan,
vaan hän ei malttanut sittenkään jäädä pois leikistä, ennenkuin voitto
oli saatu.

Pian sen jälkeen lähetti Ruotsin hallitus osan täten jouten jääneistä
sotajoukoistaan Hollannille avuksi. Stålhandske sai ylipäällikkönä
kuljettaa sinne muutamia ruotsalaisia ja suomalaisia ratsurykmenttejä.
Hänen uljaat poikansa herättivät siellä yleistä ihmetystä ja
ihastusta rivakalla soturinryhdillänsä sekä siveydellään ja
jumalisuudellaan. Mutta he puolestansa eivät viihtyneet yhtä hyvin
uudella sotatantereellansa. Siellä käytiin sotaa ihan toisella tavalla,
kuin mihin he olivat tottuneet, varovasti, hitaasti, vetelehtien,
oikein poroporvariseen tapaan. Kerran käski kuitenkin hollantilainen
kenraali heidän laittaa aseensa kuntoon, koska nyt muka pian oli tuleva
tilaisuus niitä käyttää. Tuostapa meidän ruudinkärventämät urhot vasta
oikein suuttuivat. "Neuvokoon herra kenraali", tiuskasivat he
vastaukseksi, "omia rekryyttejään! Me olemme kuningas Kustaa Aadolfin
opissa olleet ja pidämme aseemme aina kunnossa!" Muutamien kuukausien
kuluttua saivatkin he jälleen palata Saksanmaalle.

Tuona turmiollisena vuonna 1634 kuului Stålhandske Banérin osastoon,
joka itsekseen retkeili Schlesiassa ja Bööminmaalla. Täten hän säästyi
siitä häpeästä, että olisi ollut mukana Nördlingenin surkeassa paossa.
Vähäistä aikaisemmin hän oli muuten saanut kenraalimajurin arvon ynnä
myös ylikomentoonsa kaiken Saksassa olevan ruotsalaisen ja suomalaisen
ratsuväen.

Seuraavana vuonna hän pääsi vielä kerran, viimeisen kerran käymään
kotimaassaan. Hänelle näet annettiin toimeksi viedä sinne osa
suomalaista ratsuväkeä. Alusta kesää 1636 hän palasi kuitenkin takaisin
Saksanmaalle, tuoden kanssansa useampia tuhansia Suomen väkeä. Näiden
avulla rohkeni sitten Banér käydä tuohon hurjanrohkeaan _Wittstockin_
tappeluun. Stålhandske ja englantilainen King olivat saaneet käskyn
vasemman kyljen ratsuväen kanssa tehdä kierroksen ja karata vihollisen
selkään. Banér puolestaan päävoiman kanssa kävi suoraan päälle.
Arvaamattomat esteet viivyttivät kuitenkin kiertäjien tuloa. Banér sai
täten koko vihollisvoiman niskoilleen. Näytti jo siltä kuin tulisi
tästä toinen Nördlingenin tappio, vaikka varsinkin oikean kyljen
ratsuväki, niissä etupäässä suomalaiset ja virolaiset, pitivätkin
lujasti puoliansa. Ei ollut sitä lippukuntaa, joka ei olisi kuusi, jopa
kymmenenkin kertaa syössyt rynnäkölle. Ilta viimein läheni ja Banérin
voimat alkoivat masentua. Silloin yht'äkkiä kuului vihollisen selän
takaa tuo tuttu huuto: "Hakkaa päälle! Hakkaa päälle!" ja samassa
havaittiin saksilaisten rivien joutuvan sekaannuksiin. Banér vei nyt
väkensä uudella innolla tuleen, eikä aikaakaan, niin oli loistava
voitto saavutettu. Yön hät'hätää levättyänsä läksivät sitten
Stålhandske ja King vihollista takaa-ajamaan. He viipyivät sillä
retkellä koko viisi vuorokautta, mutta olivatpa he myös saaneetkin aika
paljon toimeen. Monta sataa vihollisista oli vielä hakattu maahan, ja
saatu kaksituhatta vankia lisäksi. Muun saaliin ohessa he toivat
kolmekymmentäviisi lippua ynnä vaaliruhtinaan omat kullatut vaunut,
jotka viimemainitut Stålhandske lahjoitti Banérille. Itse hän sitä
vastoin piti vaaliruhtinaan kalliit, hopeiset pöytäastiat, jotka olivat
joutuneet hänen käsiinsä jo itse tappelupäivänä, silloin kun
vihollisleiri rynnäköllä valloitettiin.

Vuosina 1637-9 oli sitten Stålhandske mukana kaikilla Banérin
mainioilla retkillä, tavallisesti ensimäisenä eteenpäin marssiessa,
viimeisenä peräytyessä. Syksyllä viimeksimainittuna vuonna uskottiin
hänen johtoonsa erityinen armeijanosasto, jolla hän sitten kolme vuotta
taisteli Schlesiassa. Täälläkin hän teki aina välistä rohkeita tekoja,
mutta ylimalkaan ei sotaonni tahtonut olla hänelle oikein myötäinen.
Pääsyy taisi olla siinä, että Stålhandskesta ei ollut suurempien
asioiden johtajaksi; erittäinkään hän ei pitänyt huolta muonasta, niin
että hänen väkensä välistä hajosi nälän tähden. Sen lisäksi tuli
kenties vielä, ettei hänellä ollut omia tuttuja Suomen poikia
joukossaan.

Torstensonin tultua ylipäälliköksi, yhdisti Stålhandske osastonsa
jälleen pääarmeijaan ja otti osaa sen taisteluihin. Leipzigin
tantereella hän komensi Uudenmaan ratsumiehiä, jotka seisoivat oikean
kyljen toisessa rivissä varaväkenä. Jouten he eivät kuitenkaan
seisoneet siellä kauan, vaan saivat pian auttaa ensimäiseen riviin
asetettujen kansalaistensa tulista hyökkäystä, joka ratkaisi voiton.
Tässäkin oli Stålhandske taas pysynyt koko ajan kuumimmassa löylyssä,
vaikka hän jo kohta alussa haavoittui. Tappelun jälkeen havaittiin
kuitenkin hänen haavansa niin pahaksi, että hänen täytyi erota
armeijasta ja maata koko talvi Stettinissä lääkärin hoidon alaisena.
Täällä hän tutustui Kristiina Horniin, joka oli Haapaniemen sukua;
seurauksena oli, että uljas urho sai nyt vielä toisenkin haavan, itse
sydänpaikkaan. Voitto ei kuitenkaan pettänyt lempipoikaansa tässäkään
vaarallisessa taistelussa; häät vietettiin huhtikuun 9 p. 1643 suurella
komeudella.

Toukokuussa täytyi kuitenkin nuoren aviomiehen jälleen erota
kumppanistaan. Stålhandske, terveeksi tultuaan, riensi takaisin
Torstensonin luokse, joka retkeili Moraviassa. Samoin hän seurasi myös
sitten ylipäällikköänsä Holsteiniin. Täällä hyökkäsi hän taas
tammikuussa 1644 Koldingin seudulla äkkiarvaamatta tanskalaisen
ratsuväen päälle ja hävitti sen niin perinjuurin, että 1500:sta tuskin
satamäärää pääsi pakoon. Mutta tämä rivakka ratsumiehen työ olikin
hänen viimeisensä. Hän sairastui ja kuoli Haderslevin kaupungissa
Slesvigissä huhtik. 21:nä päivänä.

Leski tuotti ruumiin sitten kotimaahan ja haudatti sen Turun
tuomiokirkkoon sitä varten ostettuun hautakappeliin, johon laitettiin
komea muistomerkki mustasta marmorista. Yhtään poikaa ei jäänyt sukua
jatkamaan.

Stålhandske kuuluu olleen sangen oppinut ja sivistynyt herra. Eräs
englantilainen, joka tästä sodasta kirjoitti, mainitsee hänen osanneen
erittäin hyvin englanninkieltä; epäilemättä tuo taito oli silloin
saanut alkunsa, kun hän Ruthvenin seurassa kävi Skotlannissa.
Saksankielen ja kirjallisuuden tuntija ja suosija hän myöskin näkyy
olleen; ainakin hän oli valittu erään saksalaisen kirjallisen seuran
jäseneksi. Harrastusta tieteihin osoitti hän myös sillä, että hän
lahjoitti Turun yliopistoon Aarhusin piispan kirjaston, jonka hän
viimeisellä sotaretkellänsä oli saanut saaliiksi. Tämä lahja, 900
nidosta, siihen aikaan nähden kylläkin suuri, oli meidän vastasyntyneen
korkeakoulumme ensimäinen kirjaston alku.

Stålhandske oli sangen rikas mies. Perintötalonsa lisäksi hän oli,
niinkuin kerrottu, saanut suurenmoisen läänityksen Porvoon pitäjässä.
Sitten hän osti vielä Ilolan (Illbyn) kartanon samassa pitäjässä.
Marjon seteritalo Sauvon pitäjässä sekä Tervajoki (Tervik) Pernajalla
kuuluvat myös olleen hänen omansa. Leski osti v. 1647 vielä 60
kruununtilaa Turun läänissä. Stålhandskella olikin sotaretkillään usein
ollut tilaisuutta saada runsaita saaliita, eikä hän ollutkaan
kainoimpia, kun ottaminen tuli puheeksi. Päinvastoin sanotaan hänen
kouransa vihollisen maassa olleen jokseenkin rautaisen. Siitä syystä
kertoikin kansa Holsteinissä, että hänen kuolinvuoteensa ääreen oli
muka ilmestynyt musta haamu, joka tempasi pakenevan sielun kynsiinsä.

Toinen moitittava puoli Stålhandsken luonteessa oli se, että hän,
samoinkuin useimmat kolmekymmenvuotisen sodan sankareista, kovin
mielellään kallisteli pikaria. Tämä vika ynnä myös hänen onnistumaton
sodankäyntinsä Schlesiassa estivät hänelle aiotun suuren kunnian. Kun
Leipzigin tappelussa nuori Liljehöök, josta toivottiin suuria, oli
kaatunut, kysyi näet holhoojahallitus, tokko Stålhandske sopisi
ylipäälliköksi siinä tapauksessa, että Torstensonin täytyisi
kivulloisuutensa tähden luopua virasta. Mutta Torstenson epäsi, sanoen
syyksi sen, että Stålhandske, vaikka hän olikin taitava ja uljas
eversti, kuitenkin liian usein oli juovuksissa ja selväpäisenäkin
kuitenkin oli liian ahdasälyinen suuren sodan johtajaksi.

Mutta jollei Stålhandsken älyä eikä tapoja voikaan mitata korkeimmalla
mitalla, niin ei voi kuitenkaan kukaan riistää häneltä sitä mainetta,
että hän oli muita rivakkaampi ratsumiespäällikkö ja taitavampi
partionkävijä. Vielä enemmän hän oli kuuluisa urhoudestansa, joka ei
tuntenut pelkoa pahimmissakaan vaaroissa. Sitä hän osoitti teoilla
lukemattomissa tilaisuuksissa, joskuspa myöskin lysteillä
kokkasanoillaan. Niinpä tuotiin kerta hänelle hätäsanoma: "Vihollinen
on kohta teidän kimpussanne!" -- "Ja minä heti paikalla hänen
kimpussaan!" vastasi siihen meidän säikähtymätön sankarimme.



15. Eerikki Slang.


Uudenvuoden aikana 1641 oli kaikkialla Saksanmaassa tavattoman kovat
pakkaset; joet ja virrat menivät kaikki jäähän. Silloin Banér äkkiä
kokosi koko ratsuväkensä, sai myös liittolaisensa, Ranskan armeijan,
huovit mukaansa ja kiiti näin tuulispäänä Regensburgia vastaan. Tässä
kaupungissa näet oli par'aikaa keisari Ferdinand herrainpäiviä
pitämässä valtakuntansa katolilaisten ruhtinaitten kanssa. Sotaväkeä ei
ollut sanottavasti niillä seuduin heidän suojanaan, sillä vaarasta ei
ollut vähintäkään aavistusta. Jos Banérin onnistui päästä jäätyneen
Tonavan yli ja saartaa Regensburg kaikilta haaroilta, niin oli nälkä
pian pakoittava tuon herrojen hovilaisilla ahdatun kaupungin
antautumaan. Sepä vasta olisikin aika saalis ollut -- itse keisari
kaikkine herroineen yhdellä apajalla! Pakkasen äkillinen lauhtuminen
teki kuitenkin tämän sukkelan kepposen tyhjäksi. Samana päivänä, jona
Banér ehti perille, olivat Tonavan jäät lähteneet liikkeelle, niin
ettei ollut aluksillakaan yli pääsemistä.

Ranskan väki läksi nyt jälleen omia teitänsä, ja Banér, kun hänen
voimansa siten ei enää riittänyt suurempiin yrityksiin, hajoitti
miehensä ympäri kyliä talvimajoihin. Mutta keisari Ferdinandin sydän
kuohui tulista vimmaa; hän päätti rohkealle viholliselleen kostaa tuon
arvaamattoman päällekarkauksen. Hänen käskystänsä alkoi sotajoukkoja
joka haaralta hiljaa ja salaa vetäytyä Ruotsin väen talvimajoille päin.
Paljon ei puuttunutkaan, niin olisi vaaraa aavistamaton Banér tullut
kokonaan verkkoihin kiedotuksi. Mutta valpas kun hän oli, sai hän
kuitenkin vielä hyvissä ajoin hiukan vihiä asiasta. Hetkeäkään
viivähtämättä hän kokosi enimmän osan hajonneista joukoistansa jälleen
yhteen ja pujahti niiden kanssa ihmeen nopeasti ja taitavasti Böömin
kautta, jonka keisarillinen armeija oli jättänyt tyhjäksi, pois
Saksinmaalle.

Tätä Banérin retkeä on syystä kehuttu mestarityöksi; mutta sittenkään
ei mistään nopeudesta eikä taidosta olisi ollut hänelle apua, jos
vihollinen heti paikalla olisi lähtenyt liikkeelle ja ennättänyt saada
valtaansa muutamat Bööminmaalle johtavat vuorisolat. Syynä siihen,
etteivät he saaneet siihen tilaisuutta, oli erään Banérin alapäällikön
perin suomalainen itsepintaisuus.

Eversti _Eerikki Slang_, jonka talvimajat olivat lähinnä keisarillisten
pääarmeijan tiellä, ei ennättänytkään enää Banérin yhteyteen. Hän
suljettiin kolmen rykmentin kanssa pieneen _Neuburgin_ kaupunkiin.
Keisarin poika, joka oli katolilaisten ylipäällikkönä, lähetti
torvensoittajan kehoittamaan häntä antautumiseen. Vastarinnan
yrittäminen näyttikin melkein mielettömyydeltä. Neuburgin ympärillä
seisoi nyt kokonainen suuri armeija; Slangilla ei ollut enempää kuin
parituhatta miestä, ne melkein kaikki ratsumiehiä, siis linnan
puolustukseen tottumattomia, vähemmän sopivia. Kaupungin muurit olivat
sitä paitsi huonossa tilassa. Mutta Suomen urho vastasi kuitenkin
rohkeasti: "Onpa minulla tosin vain yksi käsi, vaan sillä aion pitää
puoliani, niin kauan kuin se on tallella!" Tähän kieltoonsa oli Slang
vielä lopuksi lisännyt sen uhkauksen, että toisten, jos vielä
samallaista tarjoumusta ehdoitettaisiin, ei enää vastattaisi sanoilla,
vaan luodilla. Arkkiherttua koetti sittenkin rauhansovintoa uudestaan,
vaan hänen sanansaattajalleen lensi luoti otsaan, ennenkuin hän oli
päässyt edes perille.

Täytyi siis nyt keisarillisten kuin täytyikin turvautua väkivaltaan.
Heidän tykkinsä mursivat kaupungin muuriin suuren rikon; mutta kun he
sitten riensivät rynnäkölle, näkivät he aukon jo tukitun puisella
hakulilla, ja sen takana seisoi elävä muuri, jota ei millään voimalla
saatu murtumaan. Pantiin siis tykit uudelleen paukkumaan, ammuttiin
useampia rikkoja muuriin ja yritettiin uudestaan rynnäkköä. Mutta
toisen ja kolmannenkin kerran heidät viskattiin taas verissä päin
takaisin. Tällä tavoin viivytettiin koko keisarillista sotavoimaa kolme
vuorokautta mitättömän kaupunkirähjän edustalla. Vasta neljäntenä
päivänä, kun jo muurit olivat melkein ylt'ympäri raunioina, niin että
ulkoa aivan hyvin saattoi nähdä kaupungin torille asti, vasta nyt
ilmoitti Slang antautuvansa, jos päälliköille suotaisiin valta
estämättä päästä Banérin luokse. Tähän ehtoon ei suostuttu, ja
taistelua jatkettiin vielä useampia tunteja, kunnes viimein meidän
miesten oli pakko ehdottomasti antautua. Mutta heidän päätehtävänsä
olikin jo täydellisesti suoritettu: Banérin päävoima oli pelastettu.
Täydellä syyllä siis tästä lähtien mainittiin meidän urhokasta
suomalaistamme "Ruotsin Leonidaan" nimellä.

Slangin suku oli jo tunnettu edellisen vuosisadan alusta. Heillä oli
alusmaansa osaksi likellä Turkua, osaksi Hämeessä. Kaikki olivat
aikansa aatelisherrojen tavan mukaan olleet sotureita; Eerikin isä,
Klaus Slang, oli De la Gardien retkillä Venäjällä osoittanut urhoutta
ja jonkun aikaa ollut linnanisäntänä Narvassa. Missä ja milloin Eerikki
Slang itse syntyi, ei tarkemmin tiedetä, paitsi että se tapahtui
1600-luvun alussa. Kasvatuksensa hän sai osaksi Kustaa Aadolfin
hovissa, missä hän oli hovipoikana. Luultavasti hän seurasi kuningasta
hänen sotaretkillään, vaikkei siitä ole mitään mainittu. Huomatuksi
tuli Slangin nimi vasta vuodesta 1635, jolloin hän määrättiin
henkivartijarykmentin everstiksi. Saksilaiset, niinkuin tiedämme,
olivat juuri silloin ruvenneet Banéria ahdistamaan, mutta saivat kokea,
että Ruotsin soturit eivät olleet niin helposti höyhennettäviä lintuja
kuin he luulivat. Tähän saksilaisten kurittamiseen Slangkin uljaasti
otti osaa. Niinpä esimerkiksi eräässä tilaisuudessa vaaliruhtinas oli
lähettänyt muutamia ratsuväen lippukuntia Elbejoen yli ja oli muun
armeijansa kanssa tulemaisillaan perässä. Mutta Slang riensi sinne
nuolena ja saksilaiset osaksi hakattiin maahan, osaksi upotettiin
veteen, eikä vaaliruhtinaan mieli tehnyt sitten enää pyrkiä yli.
Samalla lailla kävi monesti toisissakin tilaisuuksissa. Eräässä
sellaisessa kahakassa v. 1640 Sahlfeldin edustalla menetti Slang
vasemman käsivartensa.

Neuburgin puolustuksen jälkeen sotavankeudesta päästyänsä ei Slang
tavannut enää entistä ylipäällikköään, sillä hän oli jo kuollut. Hän
rupesi nyt vuorostaan seuraamaan Torstensonia, mutta pitkää retkeä ei
hänelle enää ollutkaan suotu. Leipzigin tappelussa v. 1642 oli Slang,
kenraalimajuriksi koroitettuna, saanut koko sotarinnan vasemman kyljen
komentoonsa. Mutta siinä heti taistelun alussa pistoolinluoti surmasi
hänet. Näin päätti Ruotsin Leonidas voittokulkunsa miehuutensa
parhaassa kukoistuksessa. Hänen ruumiinsa haudattiin sitten Leipzigin
pääkirkkoon.

Slangilta ei jäänyt nimen jatkajaa enempää kuin myös Kustaa Hornilta
tai Stålhandskelta. Hän jätti jälkeensä ainoastaan surevan morsiamen.



16. Aake Tott, Kustaa Aadolfiin "lumiaura".


Kustaa Aadolfin ensimäisinä hallitusvuosina kuului Upsalasta pahaa
melua. Siellä oli siihen aikaan professorina Johannes Messenius,
kuuluisa opiltansa ja neroltansa. Siitä syystä korkea aateli, kun
heidän piti lähettää poikansa yliopistoon, mielellään antoivat heidän
opiskella hänen johtonsa alla. Mutta Messeniuksesta ei ollutkaan
kasvattajaksi; hän vain aina ajatteli, miten hän olisi nuorille
herroille mieliksi, jotta hän sitten myöhemmin maailmassa saisi heidän
kauttansa etuja. Hän ei vaivannut heitä kovin paljon latinalla,
matematiikalla eikä muulla kuivalla ja vaikealla opilla; enin osa aikaa
käytettiin semmoisiin harjoituksiin, jotka kavaljeerille olivat
tarpeellisia, tanssiin, miekkailuun ja ratsastukseen, pantiinpa myös
toimeen seuranäytelmiä, jotta oppilaat tottuisivat rohkeasti, selvästi
ja sujuvasti lausumaan ilmi ajatuksensa.

Yhtä höllä kuin oppi oli kurikin. Porvarit, herätessänsä äkkiä kesken
parasta untansa yöllä, kun ikkuna särähti sirpaleiksi tai kiviä lensi
tupaan, arvasivat jo kysymättäkin Messeniuksen "junkkarien" olevan
syynä pahantekoon. Talonpojat tuodessaan aamulla varhain ruokavaroja
torille olivat tuhannessa tuskassa, jottei vaan Messeniuksen joukkio
sattuisi heitä vastaan; sillä olihan monasti tapahtunut, että nuot
poikaveitikat olivat seisahduttaneet tulijan, irroittaneet hevosen
valjaista, pistäneet "maanmoukka"-paran aisoihin, kavunneet kärryille
koko kuormallinen ja näin sitten ajelleet ympäri kaupunkia nauraen,
hoilottaen ja ahkerasti piiskaa huiskutellen. Eivätpä edes kruununkaan
laitokset aina saaneet olla heiltä rauhassa; kerta olivat he murtaneet
auki linnan portit ja laskeneet kaikki varkaat ja murhamiehet
valloilleen. Ja jos vieras Upsalassa kysyi, kuka noista hurjista oli
hurjin, kuka päällikkönä kaikissa koirankujeissa, niin sai hän heti
kuulla, että se oli nuori, rikas suomalainen junkkari _Aake Tott_,
jonka välistä nähtiin villinä juoksentelevan pitkin katuja, paljastettu
miekka kädessä, lystikseen peloitellen ja uhkaillen rauhallisia
ihmisiä. Semmoisen maineen oli hän ennättänyt saada, vaikka hän oli
vielä melkein lapsi, 13-14 vuotta vanha[13] ja kunnioitettua, korkeaa
sukua, Kirkniemen, Siuntion kartanon ja Liuksialan herran poika, sekä
äitinsä kautta, joka oli Eerikki XIV:n ja Kaarina Maununtyttären tytär,
kuninkaallisen perheen heimolainen.

Valituksista noita vallattomia poikia vastaan ei ollut suurta apua.
Joskus kyllä oli Messenius heitä hiukan kurittavinansa; mutta enimmiten
hän vain nauroi heidän muka sukkelille kepposilleen. Ja jos yliopiston
rehtori sekä konsistorio tahtoivat puuttua asiaan, niin Messenius
väitti röyhkeästi, ettei heillä ollut tekemistä hänen yksityisten
kasvattiensa kanssa. Sitä paitsi he olivat korkeaa aatelia, jota ei
sopinut vetää halvemman oikeuden kuin itse valtaneuvoskunnan eteen.
Siihen asia sitten aina jäikin, sillä ei kukaan uskaltanut korkeitten
herrojen poikia vastaan nostaa oikeuskannetta.

Paitsi Messeniusta oli Upsalassa samaan aikaan myös toinen opiltaan
kuuluisa professori, nimeltä Rudbeck. Näiden molempien oppineitten
herrojen välillä saattoi kateus alinomaista näykkimistä aikaan. Pianpa
kumpaistenkin kasvatit -- Rudbeck oli niinikään Messeniuksen esimerkkiä
seuraten ottanut semmoisia -- myös ottivat osaa tähän riitaan. Kaduilla
ja kujilla nähtiin alituisesti messeniläisiä ja rudbeckiläisiä
kahakassa. Tapahtuipa sitten v. 1612, että Rudbeck valittiin rehtoriksi
ja alkajaispuheessaan hän varoitti nuorisoa vallattomuuksista sekä
riidoista. Tuosta suuttui nyt Messenius ja hänen joukkonsa kovasti;
pojat alkoivat kesken juhlallisuutta viheltää ja telmiä, ja itse
professori julkisesti haukkua rehtoria. Konsistorio sen jälkeen
kokoontui neuvottelemaan, miten tämä tämmöinen hävyttömyys olisi
rangaistava. Mutta Messenius haukkui heitä vieläkin rohkeammin, ja
hänen poikansa, joille Messeniuksen rouva vei sanan Kuninkaannurmelle,
missä he olivat leikkimässä, tulivat juoksujalassa paikalle, pyssyt ja
miekat kädessä. Yliopiston hallitus oli pahemmassa kuin pulassa; ukot
pelkäsivät jo surman heitä uhkaavan. Tämä julkinen kapina tuli viimein
kuninkaankin korviin, joka nyt kerrassaan teki lopun kaikesta
epäjärjestyksestä, muuttaen molemmat nuo riitaiset professorit muualle
toisiin virkoihin ja ankarasti rangaisten Messeniuksen kasvatteja.
Toiset heistä pääsivät selkäsaunalla, mutta usea eroitettiin kokonaan
yliopistosta.

Epäilemättä katkesivat täten nuoren Tottinkin yliopistolliset opinnot,
sillä me tapaamme hänet jo seuraavana vuonna toisella tantereella,
missä hänellä oli tilaisuutta tyydyttää seikkailu- ja tappeluhaluansa
luvallisemmalla ja jalommalla tavalla. Hänet lähetettiin v. 1614 --
vasta 15-vuotisena -- Venäjälle, mainion sotaherran Jaakko De la
Gardien johdolla sotataitoa oppimaan. Kun tämä sota rauhansovinnon
kautta loppui, läksi Aake Tott ulkomaille. Viisivuotisella matkallaan
hän kävi Saksassa, Italiassa, Espanjassa, Ranskassa, Englannissa sekä
Alankomailla, tutustuen täten vieraihin kieliin ja vieraihin oloihin.
Jonkun aikaa hän otti myös harjoituksen vuoksi osaa Venetsian
vapaavallan sotaan turkkilaista vastaan.

Kun hän viimein palasi kotiin v. 1622, oli taas sota Puolaa vastaan
kiihtynyt ilmituleen. Nuori Tott riensi siis heti Liivinmaalle, jossa
hän pääsi Kustaa Aadolfin kamariherraksi. Sillä nimellä siihen aikaan
ei kuitenkaan tarkoitettu tuommoisia hovityhjäntoimittajia kuin meidän
aikanamme. Kamariherra merkitsi siihen aikaan samaa kuin nykyään
ajutantti, upseeri, joka lennättää ylipäällikön käskyjä eri
sotajoukoille. Tämmöisenä sai siis meidän taistelunhaluinen
nuorukaisemme mielin määrin mellastella noilla suurilla sotakedoilla,

    miss' on verta säärysvarsin,
    myöten polvea punaista.

Hän tuli pian kuuluisaksi uljaana ratsumiehenä, nopsana partionkävijänä
ja nousi myös nopeasti yhä korkeampiin arvoihin. Oltuansa ensin vain
yhden suomalaisen huovilippukunnan kapteenina, sai hän jo v. 1625
everstiluutnanttina kaiken Liivinmaalla olevan suomalaisen ratsuväen
komentoonsa. Seuraavana vuonna läksi sitten Tott, everstiksi
koroitettuna, Preussinmaalle. Tullessaan toi hän sinne 4 lippukuntaa
ratsumiehiänsä, joihin myöhemmin Stålhandsken kanssa tuli vielä saman
verta lisäksi. Täällä Preussin ja Puolan alangoilla tekivät nyt Suomen
huovit rohkean päällikkönsä johdolla ensi kertaa nimensä tunnetuksi ja
pelätyksi. He näyttivät monessa tasapäässä tappelussa, ettei Wallhofin
voitto suinkaan ollut sattumuksen tuottama, eikä aikaakaan, niin eivät
Puolan husaarit voineet edes partioretkilläkään vetää heille vertoja.
Tott oli kaikissa näissä toimissa elähdyttävänä sieluna. "Hän oli niin
rohkea, niin valpas ja niin nopsa tässä sodassa", kehuu eräs
senaikuinen kertoja, "että viholliset tavallisesti eivät saaneet
hänestä pienintäkään vihiä, ennenkuin hän oli jo heidän kimpussansa,
joten hän tuli heille suureksi peloksi ja hirmuksi". Ja Kustaa Aadolf,
joka piti paljon hänen urhoudestaan, alkoi tänä aikana leikillä
nimittää häntä _lumiaurakseen_, koska hän aina kulki edeltä ja raivaili
tietä muulle armeijalle.

Liian pitkäksi tulisi tässä luetella kaikkia tappeluita ja kahakoita,
joihin Tott huoveineen Preussin sodassa otti osaa, sillä he seurasivat
muassa kaikilla Kustaa Aadolfin retkillä. Erästä urhotekoa ei
kuitenkaan käy jättäminen kertomatta, joka siihen aikaan oli kaikkialla
kuuluisa. Tott oli kerta v. 1627 saanut käskyn 200 Suomen ratsumiehen
ja 500 skotlantilaisen jalkasoturin kanssa tiedustella vihollisen
asemaa Danzigin seudulla; mutta tultuansa _Grebinin_ kylän kohdalle
huomasi hän yhtäkkiä, että hän oli sattunut satimeen. Puolalainen
ylipäällikkö Koniezpolski oli arvaamatta piirittänyt meidän
partiolaisemme. Ei ylimalkaan ole mitään niin kovaa koetusta Suomen
soturin miehuudelle kuin tuo ilkeä sana: "piiritetty!" joka osoittaa,
ettei vihollisia ole ainoastaan edessä, silmin nähtävänä, vaan myös
selän takana. Mutta Tott ei antanutkaan väelleen aikaa miettiä tuota
pahaa seikkaa. Hän huusi vain heille: "Pojat, nyt näytetään, että me
olemme kunnollisia Ruotsin kuninkaan miehiä!" ja samassa hakkasi jo
hänen sapelinsa keskelle tiheintä vihollisjoukkoa. Mitäs muuta! Koko
parvi hyökkäsi kuin ukkosen nuoli hänen jäljessänsä, eikä aikaakaan,
niin olikin tie auki ja piiritys tyhjäksi tehty. Uhkaava tappio oli
muuttunut loistavaksi voitoksi; 150 puolalaista makasi verisenä
tantereella, ja leiriin palatessaan liehuttivat Suomen miehet,
jotka olivat luulleet joutuneensa jo hukkaan, kolmea vihollislippua
omiensa lisänä päittensä yläpuolella. Kustaa Aadolf ihastui tästä
uljaasta teosta ikihyväksi; hän asetutti kohta koko armeijansa
juhlajärjestykseen, Tottin partiojoukon muun sotarinnan eteen, kiitti
heitä lyhyellä, mutta ytimekkäällä puheella ja jakoi sotamiehille
palkinnoita. Tottille hän niinikään kaikkien nähden lahjoitti kalliin,
kultakahvaisen miekan ja lupasi hänelle ritarinarvon. Itse ritariksi
sivaltaminen tapahtui kuitenkin vasta myöhemmin Tukholmassa,
valtiopäivien aikana v. 1630. Samassa koroitettiin Tott myös
kenraalimajuuriksi; ja sai komennon kaiken Ruotsin ja Suomen ratsuväen
yli.

Mutta palatkaamme vielä kerta Preussinmaalle. Vaikka Tottilla siellä
oli niin runsaasti kuumia otteluita vihollisen kanssa, näyttää
kuitenkin siltä kuin ei hän sittenkään vielä olisi saanut kyllikseen,
vaan olisi hakenut lisäjatkoa riidoilla virkakumppaliensa kanssa.
Erittäinkin oli aina ollut ankaraa sanasotaa hänen ja Herman Wrangelin
välillä, joka oli aivan hänen kaltaisensa niin hyvien kuin huonojenkin
ominaisuuksiensa puolesta. Riita kiihtyi viimein siihen määrään, että
toinen vaati toista kaksintaisteluun. Tämmöiset yksityiset taistelut
oli tosin kuningas hengen uhalla kieltänyt; mutta nuo tappelunhimoiset
herrat päättivät tehdä sen salaa ja taisivat myös arvella, ettei laki
muka heihin, kenraaleihin, ylettyisi. Mutta määräpaikalle tultuaan he
tapasivat siellä yhden komppanian sotaväkeä, joiden päällikkö heille
ilmoitti, että kuningas tosin ei aikonut heitä estää, koska he niin
välttämättömästi tahtoivat tulla toinen toisensa pyöveleiksi, mutta
että hän heti oli antanut käskyn mestata sen, joka voittaisi ja jäisi
henkiin. Juuri samassa astuikin mestausmies esiin sotamiesjoukon
keskeltä täydessä tulipunaisessa virkapuvussaan. Nämät terveiset
kerrassaan jäähdyttivät tuittupäisten herrojen vihan, ja taistelu jäi
kun jäikin heiltä suorittamatta.

Saksan sodassa sai sitten Tott sotamarskin arvon ja kokonaisen eri
armeijan komentonsa alle. Lähtiessään eteläänpäin marssimaan jätti
Kustaa Aadolf hänelle toimeksi Pommerin valloituksen. Täällä teki
varsinkin Greifswaldin kaupunki itsepäistä, lujaa vastarintaa, eikä
linnaväki suostunut viimeiseltäkään avaamaan sen portteja muulla
ehdolla, kuin että he aseineen, tavaroineen saisivat vapaasti poistua.
Mutta kun keisarilliset sitten marssillansa poikkesivat toiselle tielle
kuin mitä oli sovittu, piti Ruotsin alapäällikkö sitä liiton
rikkomisena ja karkasi heidän päälleen teloittaen suuren osan.
Perästäpäin, kun tästä asiasta nousi pahoja puheita, koki hän puhdistaa
itseänsä sillä, että hän muka sotamarskilta oli saanut semmoisen
käskyn. Mutta Tott suuttui kovasti tästä sanarikon syytöksestä. Hän
vaati ankaraa tutkintoa, jotta hänen viattomuutensa tulisi selville,
"sillä", sanoi hän, "kunnia on minulle henkeäkin kalliimpi".

Pommerin valloitettuaan marssi Tott sitten _Meklenburgiin_, karkoitti
sieltäkin kaikki keisarilliset ja saattoi poisajetut herttuat takaisin
valtaan. Sitten hän meni Elben yli Bremenin hiippakuntaan. Kuinka
suureksi hänen sotamaineensa oli kohonnut ja kuinka rikas hän oli, käy
ilmi siitä, että hän tätä sotaretkeä varten omalla kustannuksellansa
pestasi yksitoista lippukuntaa kyrassiereja sekä kokonaisen rykmentin
rakuunia. Mutta täällä Ala-Saksissa eivät enää asiat menestyneetkään
häneltä, niinkuin tähän asti. Syyt siihen olivat useampaa laatua.
Ensiksi oli täällä vastassa taitava Pappenheim, joka, vaikka
miesluvulta heikompi, aina osasi käyttää hyväksensä vihollistensa
virheitä. Toiseksi oli Tott kyllä peloton ja sukkela partionkävijä,
vaan suuren sotatuuman toimeenpanemiseen hänellä ei ollut tarpeeksi
älyä. Sitä paitsi hän oli liian taipuvainen huvituksiin ja laiminlöi
usein hevostensa ja koiriensa tähden tärkeämmät tehtävät. Myöskin oli
haitaksi se, että hän oli paljon sairaana. Mutta pahinta haittaa
kaikista kuitenkin tekivät nuo Tottin vanhat viat, tuittupäisyys ja
röyhkeys, joilla hän loukkasi kaikkia. Meklenburgissa hän oli jo ollut
riidassa herttuain kanssa. Asema tuli nyt täällä vielä kahta vertaa
hullummaksi, kun sotaa olisi ollut johdettava yhteisin neuvoin Kustaa
Aadolfin alasaksilaisten liittolaisten, Bremenin arkkipiispan ja
Lüneburgin herttuan kanssa. Turhaan pyysi Hamburgissa oleskeleva
taitava Ruotsin lähettiläs, Adler Salvius, sovitella näiden kolmen
ylipäällikön välejä. "Ei kukaan huoli olla tekemisissä Tottin kanssa",
valitti hän kirjeessä kuninkaalle, "kun hän aina niin pahasti haukkuu
kaikkia ihmisiä." Myöskin hän lähetti suoraan Tottille itselleen
nuhteet siitä, että tämä huvitusten tähden vitkasteli. Mutta tuosta
sotamarski suuttui pahasti. "Vai onko nyt siksi käynyt, että mokomat
musteentuhrustajat saavat tehdä kiusaa aateliskavaljerille!" vastasi
hän. Ja kun sitten Salvius taas kirjoitti kuninkaalle ilmoittaen, että
Tottin huolimattomuus ja riitaisuus oli syynä huonoon menestykseen
niillä seuduilla, jonka kirjeen johdosta sotamarski eroitettiin
ylipäällikkövirastansa, niin silloinpa vasta tuo tuittupää leimahti
oikein vimmaan. "Minun lapseni ja lastenlapsenikin", uhkasi hän,
"kostavat sen vielä sinulle sekä sinun sikiöillesi!"

Tott pysyi vielä jonkun aikaa Saksassa, vaikkei hän näy enää ottaneen
osaa sotaan. V. 1633 hän sitten saattoi kuninkaan ruumiin Ruotsiin, ja
siellä hän nyt tästä lähtien toimi valtaneuvoskunnassa, jonka jäseneksi
hän jo v. 1630 oli tullut määrätyksi. Hän kuului siinä Aksel
Oxenstjernalle ja hänen jaloille ystävilleen vastusta tekevään
puolueeseen, joka tahtoi käyttää tätä kuninkaatonta aikaa aatelin
etuoikeuksien suunnattomaan laajentamiseen. Kerran mainitsevat
kuitenkin, ihme kyllä, valtaneuvoskunnan pöytäkirjat Tottinkin
vastustaneen tämmöistä anastusyritystä. Hänen ja A. Banérin
kehoituksesta päätti näet valtaneuvoskunta ryhtyä toimiin sen
väärinkäytöksen estämiseksi, että aatelisherrat rälssikartanojensa
lisäksi vielä ostelivat vero- tai kruununtiloja ja tahtoivat tehdä
nekin verottomiksi.

Toisessa tilaisuudessa taas puhkesi sotamarskin tulinen ratsumiesluonne
ilmi. Kopparbergin seudulla oli kansa ollut suurten verojen sekä
sotamiehenottojen vuoksi kovasti tyytymätön, niin että kapinaa
pelättiin. Pari valtaneuvosta oli lähetetty sinne, vaan he eivät olleet
saaneet vuorimiehiä tyyntymään. "Ohoh", virkkoi silloin Aake Tott,
"olisitte vain minut lähettäneet, kylläpä olisin kun olisinkin noiden
kuparipohattain niskat nöyryyttänyt!" -- "Niin kyllä", huomautti siihen
toinen, "jos nimittäin sinulla sielläkin, niinkuin Saksassa, olisi
ollut huovijoukko takanasi. Vaan jos yksin tulisit, niin olisivatpa
kuparipohatat vetäneet sormikoukkua sinunkin kanssasi, veli veikkonen."

Sotaretkillään oli Tott aina suuresti ahnehtinut saalista ja oli
kovalla, armottomalla kädellä kiskonut itselleen, mitä vain irti sai.
Tällä tavoin kokoonhaalituilla äärettömillä rikkauksillaan hän vietti
sitten Ruotsissa ennen kuulumattoman prameaa elämää. Ekolsundin
tilalle, likelle Tukholmaa, hän rakensi itselleen suuren, komean
kartanon. Kun hän sitten kullatuissa vaunuissa, neljä jaloa hevosta
edessä, ajoi kartanonsa ja pääkaupungin väliä, ei hän sallinut kuskinsa
väistyä syrjään kenenkään tieltä, paitsi jos itse kuningatar sattui
vastaan tulemaan; niin ylpeä oli hän rikkaudestaan, sotatöistään sekä
kuninkaallisesta sukuperästään. Ekolsundissa hän vietti nyt enimmäkseen
joutoaikansa; köyhemmässä, kolkommassa, hovin loistosta syrjäisemmässä
syntymämaassaan hän, niinkuin ylimalkaan Suomen korkeampi aateli tähän
aikaan, kävi harvoin, vaikka hänellä täällä oli useimmat kartanonsa.
Suuri alusmaa Liholan linnoineen hänellä muuten oli Virossakin.

Tottista on se maine, että hän kosijana sai monta kertaa rukkaset,
sillä naiset pelkäsivät hänen tuittupäistä luonnettansa. Miten lienee,
mutta onnistuipa hänen kahdestikin saada omaksensa neitoja valtakunnan
parhaista suvuista. Hänen ensimäinen puolisonsa oli Bjelkejä, toinen
kreivi Pietari Brahen sisar.

Viimeiset vuotensa Tott oli sairaalloinen, useinkin vuoteenomana.
Keväällä 1640, kun hän mielestään taas oli vähän parempi, tahtoi hän
vielä kerran käydä Suomen puolella, mutta sinne tultuansa hän kuoli jo
heinäk. 15 päivänä Lavilan kartanossa Eurassa. Ruumis vietiin sieltä
Turkuun ja haudattiin suurella juhlallisuudella. Saattojonossa oli 4
lippukuntaa ratsumiehiä ja saman verran jalkaväkeä; siinä kulki piispa
parinkymmenen papin kanssa, jotka olivat lähipitäjistä kokoonhaalitut;
siinä oli mukana kenraalikuvernööri Suomen korkeimpien virkamiesten
kera, yliopiston professorit ja oppilaat, Turun pormestari, raati ja
suuri joukko porvareita. Keskellä jonoa talutettiin marskin hevosta,
selässä musta loimi, jossa oli suuri valkoinen silkkiristi keskellä.
Molemmin puolin arkkua kannettiin vainajan isän ja äidin vaakunoita.
Samoin kantoi Turun läänin maaherra omin käsin suurta surulippua, jossa
oli Tottin vaakuna, ja toinen herra astui vainajan haarniskaan puettuna
hänen miekkansa paljastettuna kädessä. Ruumista seuraavat aatelisnaiset
ajoivat kahdeksassa vaunussa, ja kenraalikuvernööri Pietari Brahe
"venäjäntapaisessa kantotuolissa", jota kantamassa oli kaksi hevosta,
toinen edessä, toinen takana. Kummankin hevosen selässä istui
pitkäkauhtanainen kuski, ja vielä kaksi palvelijaa ratsasti irrallaan
molemmin puolin. Turun tuomiokirkkoon, johon ruumis haudattiin,
pystytettiin sitten komea marmorinen muistopatsas, jossa sekä
sotamarski että hänen toinen puolisonsa olivat kuvatut.

Aake Tottilla oli ainoastaan yksi poika, Klaus Tott, joka sitten isänsä
urhotöitten tähden, jotka valtuuskirjassa ovat lavealta luetellut, sai
kreivinarvon sekä enimmän osan Uudenkaarlepyyn sekä Lapuan pitäjiä ynnä
Uudenkaarlepyyn kaupungin kreivikunnaksensa. Häneen sammui kuitenkin
Tottin kreivillinen haara jälleen, sillä hän kuoli lapsetonna.



17. Hakkapeliitat.


Ensi alussa, niinkuin olemme nähneet, eivät keisarilliset olleet
milläänkään Ruotsin sotavoiman uhatusta tulosta. Ainoa, mikä heitä
silloin hiukan huoletti, oli se huhu, että Kustaa Aadolfilla muka oli
muassaan lauma suomalaisia noitia, joiden kuvaton ulkonäkö jo oli niin
hirveä, että saattoi säikähdyttää pakoon urhoollisimmankin soturin.
Saatuansa sitten nuot kummitukset omin silmin nähdä mahtoivat keisarin
sotamiehet varmaankin nauraa turhalle pelollensa; sillä suomalaiset
olivat, samoinkuin heidän hevosensakin, pienen, vähäväkisen näköisiä,
eikä millään muotoa hirvittäviä. Mutta eipä aikaakaan, niin alkoivat he
jälleen uskoa heidän noitataitoonsa ja pelätä heitä. Nämät seisoivat
vakavina, hätäilemättä, vaikka keisarin kuuluisimmatkin rykmentit
karkasivat heidän kimppuunsa; he ryntäsivät vuorostaan päälle hurjalla
rohkeudella, panematta huomiota vastassa olevien lukumäärään. Harvoin
saatiin heitä paikaltansa järkähtämään; harvoin jaksoi vihollinen
kestää, kun heidän sotahuutonsa: "Hakkaa päälle! Hakkaa päälle!"
yhtäkkiä kajahti keskellä hänen rivejään. Eihän muka ollut mahdollista,
että noin mitättömän näköiset raukat saisivat tuommoisia ihmetöitä
toimeen ainoastaan luonnollisilla voimilla. Uusi lause lisättiin nyt
litaniaan kaikissa katolisissa seurakunnissa Saksanmaalla; rukoiltiin
Jumalaa varjelemaan oikeauskoista kansaa "tuosta _hakkapeliittain
hirmuisesta laumasta_" (a horribili Haccapaelitarum agmine). Tämän
nimen näet olivat Saksassa meidän miehemme saaneet heidän sotahuutonsa
johdosta, jota varmaankin luultiin joksikin loitsusanaksi.

Ruotsin kuninkaan liittolaiset ja ylimalkaan protestantit puolestaan
puhuivat heistä ihmeellä ja ihastuksella. Harva se kirjailija, joka
kolmekymmenvuotisesta sodasta kertoessaan ei olisi erittäin ylistänyt
Suomen poikien urhoutta. Katselkaamme tässä nyt muutamia heidän
lauseitaan.

Vexionius (ruotsalainen) kertomuksessaan Ruotsin valtakunnasta
mainitsee suomalaisia hyvin taitaviksi miekalla, pyssyllä sekä tykeillä
sotimaan.

Achrelius (ruotsalainen) sanoo eräässä teoksessaan: suomalaiset, Marsin
lempilapset, ovat ikäänkuin syntyneet sotureiksi, ei vasta siksi
harjoitetut.

B. Skytte (ruotsalainen) muistopuheessaan Kustaa Aadolfista lausuu:
suomalaisilla on uupumaton, tulinen into kaataa vihollisia.

Pierius Winsemius (saksalainen?) kehuu: "Suomalainen ei huoli
onnen vaiheista, niinkuin muu lauma; vakavana hän ei tee edes
toiviolupauksia." -- "Suomen joukko, pelkäämättä kuolemaa, ryntäsi
vihollisen rivien keskelle; se oli päättänyt voittaa tai kuolla."

Saksankielisessä Theatrum Europaeum-nimisessä teoksessa on alussa
tämmöinen lause: "Suuri kunnia oli Kustaa Aadolfilla suomalaisistaan
sekä ruotsalaisistaan, kun he kestivät pakkaset vielä paremmin kuin
päivän paahteen. He eivät lähteneet myöskään pakoon, ennenkuin täytyi
ikäänkuin luontoa vastaan taistella. He tyytyivät vähään, eivät
uupuneet koskaan, eivät nostaneet kapinoita." -- "Ruotsin ja Suomen
kansat ovat niin urhoollisia ja ritarillisia, etteivät he tappelussa
tahdo peräytyä, vaan seisovat kuin muuri, arvellen heidän kansansa
kunnian vaativan pikemmin kuolemaa kuin pakoa."

Heinsius (hollantilainen) eräässä ylistyspuheessaan kehuu: "Vaikka he
(suomalaiset) olivat pienet kooltansa, seisoivat he kuitenkin lujina,
järkähtämättöminä ja miehuullisina; ja yhtä hyvin olisi voinut toivoa
elementtien antavan ihmisvoimalle myöten, kuin heidän kuoleman pelosta
tai vihollisten pakoituksesta peräytyvän paikaltaan."

Vielä paremmin kuin nuo joskus suurentelevat korulauseet kuvaavat nyt
seuraavat muistossa säilyneet pienet jutut senaikuisten suomalaisten
soturien vakavaa miehuutta.

Ontuvaksi ammuttua suomalaista kehoitti hänen kapteeninsa muuttamaan
jalkaväestä ratsuväkeen, koska hänen siinä olisi mukavampi olla. Mutta
Suomen poika antoi tämän spartalaisen vastauksen: "Mina vela stå i
krig, icke springa!" (Minä aion seisoa sodassa, enkä juosta.)

Toiselta, joka paraikaa ahkerasti hieroa kitkutteli miekkaansa
telttansa edustalla, kysyi ohitse ratsastava Kustaa Aadolf leikillään,
mitä hän niin tulisella kiiruulla puuhaili? -- "Mina lipa rappire",
vastasi sotilas vakavasti huonolla ruotsillansa, "mina lakta moro"
(hion pamppua, huomenna pitää teurastaa).

Meritappelussa Juutinraumassa (Öresundissa) Ruotsin ja Tanskan
laivaston välillä v. 1658 tempasi tykin luoti yhdeltä suomalaiselta
molemmat kädet poikki. Vakavasti katsahti haavoitettu ympärillensä ja
huusi sitten: "Minnekä hiiteen miekkani lensi?" Innossaan hän ei
muistanutkaan, ettei hänestä enää ikipäivinä ollut miekkamieheksi.

Yhtä paljon kuin urhoudeltaan tulivat Ruotsin kuninkaan omamaiset
soturit myös kuuluisiksi hyvästä kuristansa. Yllämainittu Theatrum
Europaeum esim. kertoo, että he, jos heillä oli rahaa, aina
rehellisesti maksoivat, mitä tarvitsivat, eivätkä rahanpuutteessakaan
rasittaneet kansaa, vaan olivat veteen sekä leipään tyytyväiset.

Tästä hyvästä kurista sai kiittää Kustaa Aadolfin itsensä säätämiä
sota-artikkeleita. Jumalanpelko ja lähimäisen rakkaus olivat
perussääntöinä tässä kuuluisassa laissa. Joka aamu ja ilta piti
komppanian tai lippukunnan kokoontua yhteiseen rukoukseen, joka pyhä
sekä kerran viikon keskelläkin pidettiin täydellinen jumalanpalvelus.
Ken kolme kertaa oli laiminlyönyt nämät hartaushetket, pantiin koko
vuorokauden ajaksi kaularautoihin seisomaan. Herran nimen soimauksesta
oli kuolemanrangaistus määrätty, yhdentekevää oliko se tapahtunut
humalassa vai selvällä päällä; samoin myös kävi sen, joka kolmannen
kerran tavattiin Jumalan sanan ja sakramenttien pilkkaamisesta. Kirous,
jos se virkainnossa luiskahti suusta, oli sakoilla sovitettava; mutta
ken humalassa tai pahasta tavasta kiroili, sen täytyi sen lisäksi vielä
julkisesti rykmentin edessä pyytää anteeksi. Noitia, joita siihen
aikaan paljon kuljeksi ympäri muka loitsimassa haarniskoita aseen
pystymättömiksi, ei Kustaa Aadolfin leirissä sallittu. Jalkavaimot
myöskin ajettiin heti pois; mutta aviovaimoa ei estetty seuraamasta
miestänsä. Ryöstäminen vihollisenkin maalla oli kielletty, paitsi kun
päälliköt ruoanpuutteen aikana olivat lähettäneet väkeä muonaa
hankkimaan taikka kun sen ajan tavan mukaan väkirynnäköllä
valloitettava kaupunki luvattiin sotamiehille alttiiksi. Mutta
silloinkaan ei saatu ryöstää mitään kirkoista eikä sairashuoneista,
eikä myöskään tehdä väkivaltaa papeille, vanhuksille, vaimoille eikä
lapsille, jolleivät ne itse ryhtyneet aseihin. -- Ankarat olivat
niinikään rangaistukset pelkuriudesta. Jos joku ratsumieslippukunta tai
jalkaväen komppania oli paennut tappelusta, ennenkuin oli voitu
teräsaseita käyttää, niin päällikkö, jos hän oli siihen syypää,
ajettiin häpeällisesti ulos leiristä, mutta jos syy oli väessä,
hirtettiin heistä joka kymmenes mies, ja toisten täytyi puhdistaa
leiri, majailla erillään muusta armeijasta ja olla liputta, kunnes he
jollakin uljaalla urhotyöllä olivat rikoksensa jälleen hyvittäneet.
Samoin myös päällikkö, joka muuten kuin vain viimeisessä hädässä antoi
linnan vihollisen käsiin, tuli mestatuksi, ja hänen väkensä oli samojen
rangaistusten alainen kuin edellisessä tapauksessa, sillä eroituksella
kuitenkin, ettei ketään hirtetty. Mestaus, vankeus ja sakot, ne olivat
Kustaa Aadolfin sotajoukossa tavalliset rangaistukset, mutta
piiskaaminen oli kokonaan luvatonta, sillä se olisi masentanut soturien
kunniantuntoa. Saman tärkeän tunteen vireillä pitämiseksi oli myös
säädetty, ettei kukaan kunnialtaan poistuomittu tai rikoksen tähden
jollakin lailla pyövelin käsissä ollut saisi sen jälkeen pysyä
rykmentissä. -- Tämmöinen oli henki tässä armeijassa; siinä olikin se
taikavoima, jonka avulla he voittivat keisarin irstaiset, kunnosta ja
kunniasta välittämättömät, kokoon pestatut ja rahan tähden sotivat
palkkalaiset.

Urhous kuninkaan kuoltuakin pysyi aina edelleen entisellään, mutta
kuri, niinkuin olemme nähneet, höllistyi valitettavasti sangen pian.
Saakoon tässä vielä yksi todistus siitä sijansa. V. 1635, kun
puolalaisten uhkausten tähden päätettiin varustaa vara-armeija, ei
uskallettu lähettää kokonaisia suomalaisia ratsumieslippukuntia
kotimaahan uusien lippukuntain kantaväeksi, siitä syystä, että he
olivat Saksassa tottuneet irstaisuuteen sekä kaikellaiseen
vallattomuuteen ja pelättiin heidän pahojen tapojensa myös tarttuvan
vereksiin rekryytteihin. Vähempi osa heistä vain lähetettiin takaisin
Suomeen, ne nimittäin, jotka välttämättömästi tahtoivat pitää
puustellinsa ja joiden täten ilmenevä synnyinmaanrakkaus oli ikäänkuin
jonkunmoisena takauksena heidän paremmin säilyneestä kunnostansa. Muut
kaikki otettiin pestattuihin lippukuntiin samoilla ehdoilla kuin
muukalaiset.

Ruotsin sotajoukkojen voitoista tässä sodassa saisimme kuitenkin osaksi
väärän käsityksen, jollemme huomaisi, etteivät ne olleet suinkaan
yksistään ruotsalaisten ja suomalaisten aikaansaamat. Tämä oma väki
ynnä skotlantilaiset palkkasoturit muodostivat tosin armeijan
urhoollisimman, luotettavimman ja parhaimman osan, jolle urhotöistä
tulee suurin ansio; mutta se oli sittenkin vain sangen vähäinen osa
koko sotavoimasta. Ruotsin palveluksessa ja liitossa oli monasti noin
100,000 miestä jalkeilla, vaan varsinaisia ruotsalaisia oli harvoin
enempää kuin 10,000, suomalaisia enintään 6,000 (joissa jälkimäisissä
1,500-2,000 ratsumiestä). Ainoastaan vastoinkäymisen aikoina, jolloin
palkkalaiset tavallisesti luopuivat, sotivat Ruotsin sotaherrat
pääasiallisesti omamaisilla voimilla.

Saksan tantereet eivät olleetkaan muuten ainoat, jotka silloin Suomen
sotureita vaativat. Liivin-, Viron- sekä Inkerinmaan linnojen
vartioiminen oli yksistään meidän miehille uskottu.[14] Siellä majaili
heitä aina 3-4,000. Ja vietiinpä Tanskan sodan aikana suomalaisia itse
Ruotsinkin suojaksi, ensimäisenä sotavuonna 2,500 miestä ja toisena
vielä 2,300 lisäksi.

Suomalaisen sotavoiman lukumäärä oli Kustaa Aadolfin aikana suuresti
enentynyt, suhteellisesti vielä enemmän kuin ruotsalaisen. V. 1616,
Venäjän sodan lopulla, oli Ruotsilla 15,400 sotamiestä, Suomella 5,200;
jälkimäiset muodostivat siis ainoastaan neljäsosan koko omamaisesta
armeijasta. V. 1625, jolloin Kustaa Aadolfin laatima uusi järjestys
valmistui, oli jalkaväkeä Ruotsilla 18 rykmenttiä (à 8 komppaniaa) eli
noin 22,000 miestä, Suomella 12 (n. 10,000 m.); ratsuväen luku oli
Ruotsissa 15 lippukuntaa (1,875 m.) Suomessa 12 (1,500 m.). Nyt oli
siis suomalainen jalkaväki 1/3 koko summasta, ja ratsuväki 4/9.
Myöhemmin karttui sotavoima ylimalkaan vielä suuremmaksi, vaikka
viimeksimainittu suhde ruotsalaisten ja suomalaisten välillä tästä
lähtien oli jokseenkin pysyväinen. Tavallisesti oli Suomella
30-vuotisen sodan aikana aseissa vähintään 10-12,000 jalkamiestä,
3-3,500 huovia. Monesti karttui niiden yhteinen luku 16-17,000:een
mieheen. Jos sitten vielä otamme lisäksi aatelin ratsujoukon (100 m.,
Ruotsissa 300), meriväen (2-3 komppaniaa à 400 m.) sekä pestatut
sotamiehet (tykkiväen,[15] jalka- sekä ratsumiehiä), niin saamme kokoon
noin 20,000 miehisen armeijan.[16] Tulipa tämä kuorma, raskas kuin se
itsessään oli, sen kautta vielä raskaammaksi, että niin tiheään täytyi
täydentää harvenneita rivejä vereksillä rekryyteillä. Sodat siihen
aikaan olivat näet vielä paljoa tuhoavammat kuin meidän aikana. Huoli
muonan sekä muiden tarpeitten hankkimisesta oli kovin vaillinainen ja
puutteen kautta syntyneet taudit kuluttivat hirveästi väkeä. Eikä ollut
soturien henki Itämeren linnoissa myöskään paljoa paremmassa turvassa,
kun asunnot niissä olivat terveydelle vahingolliset. Täten luettiin
esim. Suomen tavallisen jalka- sekä ratsuväen luku v. 1640 noin
17,300:ksi mieheksi; mutta seuraavana vuonna, vaikka 2,000 rekryyttiä
oli saatu lisään, oli heitä kuitenkin ainoastaan 14,500 jäljellä.

Ratsumiehiä, niinkuin näimme, otettiin Suomesta aina verraten enemmän,
johon oli syynä heidän kelvollisuutensa. Edellisten kuninkaitten aikana
ei luultu omamaisia hevosia sotaan soveliaiksi; sen vuoksi pestattiin
aina kalliilla hinnalla ranskalaisia ja saksalaisia huoveja. Tämä
väärä luulo katosi nyt Kustaa Aadolfin sotien aikana kokonaan.
Ulkomaalaisetkin rupesivat nyt kehumaan "Ruotsin ja Suomen hevosia,
jotka kyllä ovat saksalaisia pienemmät, vaan tuliset, uupumattomat,
ihmeen kestävät ja helpot elättää". Suomen ratsumiesten kautta
pääasiallisesti tähän aikaan suomalaisten nimi levisikin ympäri
Eurooppaa. Ylimalkaan oli vielä silloin ratsuväki armeijan
vaikuttavimpana osana. Noilla pitkillä, joutuisilla retkillä
30-vuotisen sodan loppupuolella oli usein puolet sotajoukosta huoveja,
sillä jalkaväen oli vaikea päästä kulkemaan Pohjois-Saksan autioiksi
hävitettyjen erämaitten poikki. Jalkamiehiä enimmiten käytettiin
linnaväkenä ja kutsuttiin tavallisesti vain suurempia tappeluita varten
kokoon, joissa kuitenkin myös ratsuväen rynnäkkö oli ratkaisevin.

Kustaa Aadolfin aikana valmistui Ruotsin valtakunnan sotavoiman
järjestys rykmentteihin, niinkuin se siitä lähtien pysyi. Suomessa oli
seuraavat ratsurykmentit: _Turun_ (Pohjanmaan kanssa), _Uudenmaan_
(Hämeen kanssa) sekä _Karjalan_ (Savon kanssa). Jalkaväen rykmentit
olivat: _Turun, Porin, Pohjanmaan, Uudenmaan_, läntinen ja itäinen,
_Hämeen, Viipurin_, läntinen ja itäinen, sekä _Savon_. Ennen Kaarle
XII:nnen aikaa ei ollut kuitenkaan tapana mainita niitä näin maakunnan,
vaan ainoastaan everstinsä nimellä.

Yllälueteltu sotavoima saatiin kokoon seuraavalla tavalla. Tykkiväki
sekä rakuunat (jotka vuoroin ratsain, vuoroin jalan sotivat)
pestattiin. Aatelislippukuntaan lähetti jokainen aatelisherra
tilustensa suuruutta myöten yhden tai useampia täydesti varustettuja
huoveja. Muu ratsuväki syntyi rusthollilaitoksen kaltaisella tavalla;
moni lainlukija, vouti, nimismies, pappi, porvari ja varakkaampi
talonpoikakin antoi siihen miehen aseineen, hevosineen, ja sai siitä
talonsa, kumminkin osaksi, verosta vapaaksi. Nämät kaikki armeijan
osastot olivat siis vapaaehtoisia. Jalka- ja meriväki sitä vastoin
täydennettiin rekryytinotolla. Kymmenen talonpoikaa (kaupungissa 10
porvaria) oli aina ruotuna, josta yksi piti otettaman sotamieheksi
(kaupungeissa sekä rantapitäjissä merimieheksi). Ensin otettiin
niistä taloista, missä oli paljon miehiä; sitten pienistä, missä ei
paljon työntekijöitä tarvittu. Lesken ainoaa poikaa ei otettu, ei
myöskään mielellään semmoisesta talosta, josta jo yksi mies oli
sotapalveluksessa tai kaatunut. Tätä jälkimäistä ehtoa täytyi kuitenkin
suuren tarpeen tähden monasti rikkoa. Eräs talonpoika Rovaniemellä
esim. pyysi kerta ja saikin veronhuojennusta sillä perustuksella, että
hänellä oli neljä poikaa (joista kaksi jo kaatunutta) jalkaväessä,
viides ratsumiehenä. Ylimalkaan ei sallittu sotamieheksi kirjoitetun
palkata toista edestänsä; mutta toisinaan tehtiin rahan tarpeen aikana
tästä kuitenkin poikkeus. Päiväläiset ja muu irtonainen väki otettiin
kaikki, mitkä vain käsiin saatiin, ruotuihin panematta.

Tämä rekryytinotto oli kansalle Suomessa kauheasti vastahakoinen ja
peloittava. "Sotamiehenoton aikana", lausui kerta Pietari Brahe
valtaneuvoskunnassa, "on Suomessa aina kyläraitit ihan tyhjinä ja
autioina, vaikka maa sillä välin kyllä on kansakas." Sotapalvelukseen
kykenevät miehet kokivat näet mikä milläkin keinolla pelastaa nahkansa.
Moni piili kotipitäjänsä saloilla, kunnes vaara oli ohitse; moni ei
katsonut tämmöistäkään lymypaikkaa vielä kyllin turvalliseksi.
Joukoittain pakeni miehiä synkille erämaille pitkin Suomenselän
harjanteita, joukoittain karkasi myös rajan yli Venäjälle, taikkapa
Ruotsin puolelle, jossa Helsinglannin, Taalain y.m. maakuntain vuoriset
takamaat tähän aikaan saivat ensimäiset suomalaiset asukkaansa. Saadut
rekryytit täytyi kahleissa, niinkuin pahantekijät, kuljettaa
rykmenttinsä majapaikoille, ja kuitenkin pääsi niitä marssiltakin aina
karkuun. Joka vuosi oli tällä tavoin suuri osa sotamiehiksi määrätyistä
"tietymättömissä". V. 1631 luettiin heitä 1,670, seuraavana vuonna
5,777! Todella ihmeellinen ristiriitaisuus -- tämä kova sotapalveluksen
pelko kotona ja luja, peloton miehuus sotatantereella! Syynä edelliseen
ei tainnut olla ainoastaan pelko sotapalveluksen vaaroja -- vaikka,
niinkuin olemme nähneet, se ei suinkaan ollut perätön -- vaan kenties
vielä enemmän kansallemme ominainen rakkaus rauhaan ja synnyinmaahan.
Sattuihan välistä, että sotamiehiä vielä Saksastakin karkasi, vaaroista
ja vaivoista huolimatta pyrkien kotiin takaisin. Useimmat kuitenkin,
kun kerran olivat virassa, täyttivät tehtävänsä suomalaisella,
vakavalla velvollisuudentunteella. Epäilemättä ilmoitti siis Kustaa
Aadolfin sota-artikkelein suomentaja, Hartikka Speitz, kansansa yleisen
mielen, kun hän varusti esipuheensa näillä säkeillä:

    Kilvet, aseet pois heittäkääm,
    rauhan kans riidat peittäkääm,
    mut jos toisin ei taid' olla,
    eip ole häpee kedoll' kuolla.

Tämän rekryytinoton epätasaisuuden ja epätietoisuuden tähden koetti
Kustaa Aadolf saada varmemman, vaikka vähemmän tuottavan tavan voimaan.
Määrätyn taloluvun piti olla yhtenä ruotuna, joka saisi hankkia
itselleen miehen pestaamalla tai muulla keinolla, miten tahtoi. Tämä
oli ensimäinen alku vastaiseen ruotuväkilaitokseen. Sitä samaa
valmistettiin myös silläkin säädöksellä, että ratsumiehille sekä
kruunun meriväelle annettiin puustelleja.

Ylimalkaan eivät kuitenkaan talonpojat suostuneet kuninkaan uuteen
ehdoitukseen. Täytyi siis koettaa toisilla keinoilla saada sotaväen
rivit täyteen. Sydänmaan pitäjille lähetettiin sotamiesparvia
karkureita etsimään ja kiinniottamaan. Yöllä piiritettiin tavallisesti
se talo, missä karkureita arvattiin olevan, ja sitten murrettiin ovet
väkisen auki. Siinä toimessa tehtiin kuitenkin hirveätä väkivaltaa ja
vääryyttä. V. 1620 kävivät Rautalammin pitäjäläiset kenraalikuvernööri
Kaarle Oxenstjernan luona valittamassa. Luutnantti Lassi Antinpoika oli
siellä kuljeskellut majaillen taloissa 20-40:n miehen kanssa. Erään
Leinosen luokse he olivat tulleet yöllä syyttäen häntä siitä, että hän
muka piti karkureita palveluksessaan; hän pantiin sentähden rautoihin
ja ripustettiin kahleilla tuvan lakeen, niin että varpaat juuri vain
ulottuivat lattiaan. -- Nimismies Oksasen talosta he rupesivat viemään
kahta renkiä, joista isäntä kuitenkin sai toisen irti oravakihtelyksen
hinnalla; toinen kuljetettiin Suur-Savon kirkonkylään, missä hänkin
sitten maksoi lunastuksekseen 50 oravannahkaa, 3 markkaa sekä yhden
kirveen. -- Eräältä Kumpulaiselta otti luutnantti paimenen, jonka hän
heti jälleen möi naapuritaloon 11:stä markasta. -- Toiseltapuolen tämä
tehtävä ei ollut sotamiehillekään vaaraton. Talonpojat monasti
puolustautuivat kirveillä, viikatteilla ja välistä ajoivat pakoon
sotamiehet, joita lasten ja vaimojen haukkumasanat seurasivat vielä
kauemmas. Kiinnisaadut karkurit pidettiin sitten tallella
linnantapaisissa tarhoissa, kunnes heitä karttui niin monta, että
kannatti lähettää rantamaille. Semmoinen karkurilinna oli esim. "Kyrön
kantsi" Hämeenkankaan rajalla, nykyisessä Kankaanpään kappelissa
Karvian pitäjässä.

Rekryyttinsä oli ruodun aina varustettava tarpeellisilla vaatteilla
sekä turkilla; näiden kuluttua hankki kruunu sitten uudet. Univormuista
ei siihen aikaan ollut paljon tietoa; ainoastaan muutamat rykmentit
pitivät samallaisia pukuja. Yleiseksi, käskyllä säädetyksi tavaksi
tulivat univormut vasta v. 1656 Kaarle X:nnen aikana.

Jalkaväestä oli vain osa varustettu pyssyillä; toisilla oli pitkät
peitset aseena. Nämät peitsimiehet torjuivat rynnäköt, sillä aikaa kuin
pyssymiehet jälleen latasivat tuliputkensa, mikä oli erinomaisen
monitemppuinen ja vitkallinen työ. Pyssyt laukaistiin irtonaisella
sytyttimellä; ei ollut niissä vielä edes piilukkoakaan. V. 1627 soti
Liivinmaalla myös vielä useampia tuhansia suomalaisia jousimiehiä. Se
ei ollutkaan mikään harvinainen suomalaisten alempaa kantaa todistava
seikka. Yhdestä puolalaisten parhaista sotapäälliköistä samalla ajalla
on se kehuva maine olemassa, että hän oli erittäin taitava jousella
ampumaan. Niinikään käytettiin jousta Englanninkin sotajoukossa 17:nnen
vuosisadan alkupuolella. Silloisten pyssyjen hankaluuden ja hitaisuuden
tähden olikin sangen epäiltävää, kumpi ase oli paremmaksi katsottava.
Kaikilla sotamiehillä oli pään suojana rautainen kypäri, ratsuväellä
sitä paitsi myös rintahaarniska. Näillä viimemainituilla oli pistoolit,
mutta miekka oli kuitenkin vaikuttavin ase.



Viiteselitykset:


[1] Itä-Preussiin ei Kustaa Aadolf puuttunut, sillä se oli hänen
lankonsa, Brandenburgin vaaliruhtinaan lääninä, vaikka Puolan
yliherruuden alla.

[2] Tästä Preussin sodasta olisi vielä ollut kerrottavana useampia
Suomen ratsumiesten urhotekoja, mutta ne säästetään myöhemmäksi heidän
päällikkönsä Aake Tottin elämäkertaan.

[3] Puolivillejä eteläslaavilaisia Itävallasta Turkin rajalta, jotka
palvelivat keisarin sotajoukossa.

[4] Sen kertomuksen luotettavaisuudesta, joka kertoo seitsemänkymmenen
suomalaisen taistelusta Demminin luona, on ollut väittelyä
historiantutkijain kesken, mutta kun kertomus tavataan jo
samanaikuisissa sodan esityksissä, näyttää uskottavalta, että joku
todellinen tapaus on sen pohjana.

[5] Rautalammilta saatu katkelma laulusta, jota vielä tämän vuosisadan
alussa kansa muisteli ja lauloi.

[6] Toista suomalaista ratsumies-eskvadronaa johti tässä Lützenin
taistelussa ratsumestari Wunsch.

[7] Enimmäksi osaksi lyhentämällä Fryxellin mukaan.

[8] Tämmöistä kunnianimitystä soi muuten Ranskan kuningas kirjeissään
myös Oxenstjernalle ja Banérille.

[9] Ruotsalainen Mankell.

[10] Tohtori, senaattori Ignatius.

[11] Don espanjankielellä = herra.

[12] Weserjoen varrella, Hannoverin seudulla.

[13] Hän oli syntynyt Kirkniemen kartanossa Lohjalla v. 1598.

[14] Tämä seikka muuttui sitten myöhemmin Kaarle XI:nnen hallitessa,
josta ajasta lähtien siellä oli linnaväkenä pestattuja sotureita sekä
ainoastaan pieni parvi jokaisesta Suomen rykmentistä.

[15] Tykkimiehiksi mielellään pestattiin suomalaisia, koska ne olivat
niin tarkat ampumaan.

[16] Siihen aikaan oli Suomen asukasmäärä Käkisalmen läänin kanssa n.
450,000 henkeä; suhteellisesti pitäisi meidän siis tätä nykyä pitää
140,000:miestä sotaväkeä!





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kertomuksia Suomen historiasta V:1 - Kustaa Aadolf ja Kristiina: Sodat" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.